[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKF1eMGAx4MWwMmj98VhzpucmckviPzZdFhmsa9dpHAU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},909,"Kihlautuneet","Manzoni, Alessandro",1785,1873,"909-manzoni-alessandro-kihlautuneet","909__Manzoni_Alessandro__Kihlautuneet","Historiallinen romaani","romaani",[],[],"fi",1827,1910,191185,1238148,false,47932,[23,24,25,26,27],"Historical fiction","Italian fiction -- Translations into Finnish","Italy -- History -- 1559-1789 -- Fiction","Milan (Italy) -- Fiction","Plague -- Fiction",[29,30],"Historical Novels","Novels","\"Kihlautuneet: Historiallinen romaani\" by Alessandro Manzoni is a historical novel written in the early 19th century. Set against the backdrop of 17th-century Italy, the book explores themes of social injustice, power dynamics, and the struggles of ordinary people, focusing on the lives of characters such as Don Abbondio, a timid priest caught in a web of threats and obligations surrounding a forbidden marriage. The story delves into personal and societal conflicts, as well as the broader implications of authority and individual agency.  The opening of the novel introduces the character of Don Abbondio, who faces tremendous pressure when two thugs confront him regarding the upcoming marriage of Renzo Tramaglino and Lucia Mondella. They demand that he postpone the ceremony, revealing the atmosphere of intimidation and fear that pervades the society. As Don Abbondio grapples with his cowardice and the potential consequences of defying these men, we see his internal conflict unfold, compounded by the weight of societal expectations and the dangers posed by powerful individuals like Don Rodrigo. This beginning sets the stage for a tale of love, fear, and the quest for justice in a tumultuous historical context. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Hahl, Jalmari",381,"Historiallinen romaani sijoittuu 1600-luvun Milanoon ja kertoo kahden nuoren rakastavaisen, Renzon ja Lucian, koettelemuksista paikallisen hallitsijan mielivallan alla. Kertomus kuvaa tavallisen kansan elämää nälänhädän, sodan ja ruttoepidemian keskellä yhdistäen moraalista pohdintaa ja tarkkaa ajankuvaa.","Alessandro Manzonin 'Kihlautuneet' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 909.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KIHLAUTUNEET\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nALESSANDRO MANZONI\n\n\nItaliankielestä suomentanut Jalmari Hahl\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1910.\n\n\n\n\n\n\nTEKIJÄN JOHDANTO.\n\n\n\"Historiaa saattaa syystä määritellä kuuluisaksi sodaksi, jota\nkäydään Aikaa vastaan, historia kun näet riistää sen käsistä vuodet,\nnuo ajan vangit, tai oikeammin vainajat, herättäen ne jälleen eloon,\nasettaa ne rintamaan ja järjestää ne uudelleen taisteluun. Mutta ne\nmainehikkaat sankarit, jotka tällä tanterella niittävät palmuja ja\nlaakereita, kokoavat ainoastaan kaikkein rikkaimman ja loistavimman\nsotasaaliin, valellen musteellaan ruhtinasten, mahtimiesten ja\narvonimiä kantavien henkilöiden urotöitä, ja järjestellen älyn\nhiuksenhienolla neulalla niitä kulta- ja silkkirihmoja, jotka\nmuodostavat loppumattoman kunniakkaiden tekojen kirjauskuteen.\nKuitenkaan ei minun heikkojen voimieni ole sallittu kohota sellaisiin\naiheisiin ja näin vaarallisiin ylevyyksiin eksymällä valtiollisten\njuonien sokkeloon ja keskelle sotarumpujen pärinää. Mutta kun\nolen tutustunut huomattaviin tapahtumiin, vaikka ne ovatkin\nsattuneet alhaissukuiselle rahvaan väelle, ryhdyn kiinnittämään\nniiden muistoa jälkimaailmalle, kertomalla eli ilmaisemalla kaikki\ntarkasti ja väärentämättä. Tämä kertomus on tarjoava ahtaalle\nnäyttämölle asetettuna surullisia hirmunäytelmiä, suuremmoisia\nilkeyden-kohtauksia, ja niiden välinäytöksinä ja samalla pirullisten\nyritysten vastakohtina hyveikkäitä tekoja ja enkelinkaltaista\nhyvyyttä. Ja todellakin, kun ottaa huomioon, että nämä meidän\nilmanalamme ovat meidän herramme, katolilaisen kuninkaan, vallan\nalaisia, tuon Auringon alaisia, joka ei milloinkaan mene mailleen,\nja että näille alueille luo valonheijastustaan, kuun tavoin, joka\nei koskaan vähene, tuo jalosukuinen sankari, täyttäen tehtävänsä\najan mukaisesti; kun lisäksi ottaa huomioon, että korkea-arvoiset\nsenaattorit, kiintotähtien tavoin, ja muut ylen arvokkaat virkamiehet\nkiertotähtien lailla, luovat valoansa joka taholle, täten muodostaen\nmitä jaloimman taivaankannen, niin ei voi löytää muuta syytä siihen,\nettä tämä taivas on muuttunut mustien tekojen, ilkeyden ja väkivallan\nhornankidaksi -- noita tekoja kun ylimieliset ihmiset ehtimiseen\nlisäävät -- kuin pirun vehkeet ja juonet. Eihän näet inhimillisen\npahanilkisyyden yksinään pitäisi kyetä vastustamaan niin useita\nsankareita, jotka Arguksen silmin ja Briareuksen käsivarsin toimien\nuhrautuvat yleishyvän asialle. Kerrottaessa tätä tarinaa, joka on\ntapahtunut nuoruuteni aikoina, joskin useimmat siinä esiintyvistä\nhenkilöistä jo ovat kadonneet maailman näyttämöltä, kuitenkin\npätevistä syistä jätetään mainitsematta heidän nimensä, nimittäin\nsukunimensä; samoin menetellään paikannimien suhteen, niin että\nmainitaan ainoastaan alueennimi yleisesti. Älköön silti kukaan\nväittäkö, että tämä on heikko puoli kertomuksessani ja muodottomuus\ntässä vaatimattomassa tuotteessani. Tätä muuten voinee väittää\nainoastaan sellainen arvostelija, joka on vailla kaikkea filosofiaa.\nHenkilöt taas, jotka ovat filosofiaan perehtyneet, huomaavat, ettei\ntämän kertomuksen muodosta puutu mitään. Sillä onhan ilmeisen selvää\nja kaikkien tunnustamaa, että nimet ovat pelkkiä satunnaisuuksia...\"\n\n-- Mutta jos nyt sankarillisesti näkisin sen vaivan, että tulkitsisin\ntästä himmenneestä ja pyyhkimisien peittämästä käsikirjoituksesta sen\nsisältämän kertomuksen, jos, kuten sanotaan, toisin sen esiin päivän\nvaloon, niin olisikohan ketään, joka tahtoisi nähdä vaivaa sitä lukea?\n\nTämä epäilevä miete, joka johtui epäselvän käsikirjoituksen\nvaivaloisesta tulkitsemisesta, saattoi minut keskeyttämään\njäljentämistyöni ja pani minut vakavasti ajattelemaan, mitä minun\noikeastaan piti tehdä.\n\n-- On kyllä totta, sanoin itsekseni selaillessani käsikirjoituksen\nlehtiä, on kyllä totta, ettei tätä päähänpistojen ja puhetaidollisten\nkäänteiden tulvaa kestä kauttaaltaan teoksen loppuun. Tuo\nkunnon 17:nnen vuosisadan kirjailija on tahtonut alussa näyttää\noppineisuuttaan; mutta sitten kertomuksen jatkuessa ja joskus\npitkät matkat, tyyli soluu edelleen paljon luonnollisempana\nja yksinkertaisempana. Olkoonpa niin: mutta kuinka tämä tyyli\non jokapäiväistä ja kömpelöä, kuinka se on epäsäntillistä!\nLombardilaisia murteellisuuksia kosolta, lauseita, joita on\nkäytetty väärässä merkityksessä, mielivaltaista kielenkäyttöä,\nontuvia lausejaksoja. Ja sitten muutamia hienoja espanjalaisuuksia\nsiroteltuina sinne tänne; ja sitten, mikä on vielä pahempi, tekijä\nei koskaan malta olla pistämättä tuota esipuheessaan käyttämäänsä\nkaunopuheisuutta kertomuksensa hirvittävimpiin ja liikuttavimpiin\nkohtiin, hän ei voi olla joka tilaisuudessa herättämättä lukijan\nkummastusta tai mietiskelyä, sanalla sanoen kaikkiin niihin\nkohtiin, jotka todella vaativat hieman kaunopuheisuutta, mutta\nhillittyä, hienoa, arvostelukykyistä, hän ei malta olla mainittua\nkaunopuheisuuttaan panematta. Ja silloin hänellä, ihmeteltävällä\ntaitavuudella asettaessaan vieretysten kaksi mitä vastakkaisinta\nominaisuutta, on taito olla samalla kertaa kömpelö ja sievistelevä,\nmikä voi tapahtua samalla sivulla, samassa lauseessa, samassa\nsanassakin.\n\nLyhyesti: korkealle tähtääviä deklamoimisia, joihin on sekaantunut\njoukko kieliopillisia virheitä; ja kaikkialla tuollainen itserakas\nturhantarkkuus, mikä on luonteenomaista tämän vuosisadan\nkirjailijoilla tässä maassa. Tällaista ei tosiaankaan sovi tarjota\nnykyajan lukijoille: he ovat liian älykkäitä ja liiaksi kyllästyneitä\ntämäntapaisiin hullunpäiväisyyksiin. Onpa hyvä, että tämä seikka\njuolahti mieleeni tätä onnetonta työtä alkaessani: minä pesenkin nyt\nkäteni.\n\nKokosin juuri näitä vanhoja papereita pannakseni ne takaisin\nsäilöönsä, mutta silloin pahoittelin, että niin mieltäkiinnittävä\nkertomus jäisi ainaiseksi tuntematta. Voihan olla, että lukija tästä\nkertomuksesta voi saada toisen mielipiteen, mutta minusta se ainakin\ntuntui erittäin mieltäkiinnittävältä.\n\n-- Miksei voisi -- näin ajattelin -- ottaa tästä käsikirjoituksesta\nitse tapahtumien sarjaa ja uudelleen muovailla sen tyyliä? Kun ei\nmikään pätevä vastasyy johtunut mieleeni, tein ripeän päätöksen. Ja\nnäin syntyi tämä kirja, joka on kirjoitettu sen arvoa vastaavalla\navomielisyydellä.\n\nKuitenkin muutamat tekijän kuvaamista tapahtumista ja tavoista\ntuntuivat meistä niin oudoilta ja omituisilta, jotta emme sanoisi\npahempaa, että ennenkuin niihin luotimme, tahdoimme tutkia toisiakin\nlähteitä ja ryhdyimme selailemaan tuon aikakauden muistokynäelmiä,\npäästäksemme varmuuteen siitä, että maailman kulku siihen aikaan\ntodella oli sellainen. Tämä tutkimus haihdutti kaikki epäilyksemme:\ntuhkatiheään kohtasimme samantapaisia seikkoja, jopa vielä\nvahvempipiirteisiäkin. Ja mikä meistä tuntui vielä vakuuttavammalta,\nkohtasimme muutamia sellaisia henkilöitäkin, joiden olimme epäilleet\nkoskaan eläneen, kun emme olleet heistä muualta saaneet tietää kuin\ntuosta käsikirjoituksesta. Ja sopivassa tilaisuudessa viittaamme\nmuutamiin näihin lähteisiin vahvistaaksemme sellaisten seikkojen\nluotettavaisuutta, joita lukija niiden eriskummaisuuden vuoksi olisi\ntaipuvainen kieltämään.\n\nMutta kun hylkäämme sietämättömänä tekijän tyylin, minkä tyylin\nolemme panneet sen sijalle?\n\nSiinä pulma.\n\nJokainen, joka ilman että häntä pyydetään, ryhtyy korjaamaan toisen\ntyötä, alistuu tunnollisesti vastaamaan omasta työstään ja on\njossakin määrin siihen velvollinenkin. Tämä on oikeutettu sääntö,\njota emme mitenkään tahdo välttää. Päinvastoin olimme, näyttääksemme,\nettä vapaaehtoisesti siihen mukaudumme, päättäneet tässä\nyksityiskohtaisesti tehdä selkoa noudattamastamme kirjoitustavasta.\nTätä varten olemme koko tämän työmme aikana koettaneet arvata\nmahdollisia ja todenmukaisia arvosteluja siinä tarkoituksessa, että\nkumoaisimme ne kaikki tyyni edeltäkäsin. Tässä ei olisi vaikeus\npiillyt; sillä (tunnustamme sen totuuden kunniaksi) ei mieleemme\njohtunut ainoatakaan arvostelua, jota emme heti olisi voineet\nvoitokkaasti kumota; tarkoitan tuollaisia vastaväitteitä, jotka eivät\nratkaise kysymyksiä, vaan jotka niitä muuttavat.\n\nJopa usein, pannessamme eri arvostelut keskenään taistelemaan,\nsaatoimme ne kumoamaan toinen toisensa; ja tutkiessamme niitä\nperinpohjin, vertaillessamme niitä tarkkaavasti, onnistui meidän\nsaada selville, että ne, vaikka olivatkin näennäisesti vastakkaisia,\nkuitenkin oleellisesti nojasivat samaan perustaan, että ne molemmat\njohtuivat niiden tosiseikkojen ja periaatteiden sivuuttamisesta,\njoille arvostelu oli perustettava, Ja kun näin olimme odottamatta\nsaattaneet ne keskenään sopusuhtaisiksi, lähetimme ne tiehensä käsi\nkädessä.\n\nOnkohan koskaan ollut tekijää, joka ilmeisemmin olisi todistanut\nosuneensa oikeaan!\n\nMutta sittenkin!\n\nJuuri kun aioimme ruveta kokoamaan kaikki mainitut väitteet ja\nvastaväitteet, saattaaksemme ne jonkunmoiseen järjestykseen, niin\ntaivas avita! siitä paisui kokonainen kirja. Tämän huomattuamme\nluovuimme tuumastamme tehden sen kahdesta syystä, joita lukija\npitänee pätevinä: ensimäinen oli se, että kirja, jonka tarkoitus\non puolustaa toista kirjaa, tai oikeammin toisen kirjan tyyliä,\non naurettava; toinen oli tämä: kirjoista saa tarpeekseen yhdestä\nerällään, ellei siinäkin jo ole liikaa.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nToinen Como järven haaroista, joka ojennaikse etelään, on kahden\nkeskeymättömän vuorijonon sulkema, jotka milloin väistyen taaksepäin,\nmilloin taas uloten, luovat järven rantaan joukon poukamia ja lahtia.\nÄkkiä tämä järvenhaara kapenee ja saa joen juoksun ja muodon,\nollen oikealla kallioharjanteen ja vasemmalla avaran rantatasangon\nreunustama, Se silta, joka tässä kohdassa yhdistää molemmat\nrannat, näyttää tekevän tämän muutoksen vielä silmäänpistävämmäksi\nja merkitsevän sitä paikkaa, missä järvi loppuu ja Adda joki\nalkaa. Kauempana molemmat rannat uudelleen etenevät toisistaan,\nvesitaso laajenee ja veden juoksu hidastuu, niin että se malttaa\nmuodostaa uusia lahdelmia ja poukamia: joki muuttuu taas järveksi.\nRannikko, joka on syntynyt kolmen suuren tulvareitin lietteestä,\nalenee vähitellen järveen päin, nojaten kahteen läheiseen vuoreen,\njoista toinen on nimeltään San Martino, toinen Resegone, mikä\nlombardilaisella murteella merkitsee sahaa, siitä kun kohoaa useita\njonottain ryhmittyneitä huippuja, jotka todella saattavat sen sahan\nnäköiseksi. Tämä yhdennäköisyys on niin ilmeinen, että jokainen,\nollen sitä vastapäätä, kuten esim. Milanon pohjoisvalleilla,\nehdottomasti keskellä tuota avaraa vuoristomaisemaa erottaa sen\nmuista vuorista, joilla on oudompi nimi ja tavallisempi muoto.\n\nNyt rannikko kappaleen matkaa ylenee hitaan loivasti mutta\njatkuvasti, Sitten se vaihtelee kumpuina ja laaksoina, ylänköinä\nja tasankoina, kallionkielekkeinä ja -tasoina, riippuen vuorten\nmuodostuksesta ja veden uurrostyöstä. Uloin rannan reuna, jota\ntulvavedet leikkelevät, on melkein kauttaaltaan somerikkoa; muu alue\non peltoa ja viinitarhaa, lomassa kyliä, taloja, majoja; siellä\ntäällä metsikköjä, jotka kiipeävät aina vuorten rinteille asti.\n\nLecco, huomattavin näistä kylistä, antaa nimen seudulle ja sijaitsee\njärven rannalla vallan lähellä siltaa, Joskus se on osaksi itse\njärvessä, kun näet tämä on tulvillaan. Meidän päivinämme se on\nmelkoinen kauppala, joka pyrkii paisumaan kaupungiksi.\n\nNiihin aikoihin, jolloin sattuivat ne tapaukset, joita ryhdymme\nkertomaan, tämä kauppala samalla oli linnoitus, ja sillä oli\nkunnia majoittaa päällikköä ja etu omistaa pysyvä linnaväki\nespanjalaisia sotureita. Nämä opettivat seudun tytöille ja vaimoille\nvaatimattomuutta, pieksivät tuon tuostakin jotakin aviomiestä tai\nisää ja samoilivat säännöllisesti kesän loppupuolella viinitarhoissa\nvähentämässä rypäleiden runsautta, täten helpoittaen maalaisten\nviininkorjuun vaivoja. Toisesta kylästä toiseen, kukkuloilta alas\nrannalle, kunnaalta kunnaalle johti ja johtaa vieläkin teitä ja\npolkuja, milloin jyrkkinä, milloin tasaisina, milloin piiloittuneina\nkahden muurin väliin, mistä nostaessanne katseenne näette ainoastaan\nkaistaleen taivasta ja jonkun vuorenhuipun. Välistä ne kiipeävät\naukeille ylätasangoille, ja sieltä silmä kohtaa milloin laajoja,\nmilloin ahtaita näköaloja -- aina vaihtelevia ja jossakin suhteessa\nuusia, -- mikäli katsojan näkökohta hallitsee ympäröivää seutua ja\nmikäli näköpiirin eri pisteet kohoavat esiin tai painuvat piiloon.\n\nMistä avautuu vilahdukselta, mistä taas laajemmalta veden tarjoama\nvaihteleva näky. Toiselta puolen järvi katoaa etäisyyteen tai\noikeammin häipyy vuorten muodostamaan kulmaukseen ja sokkeloihin.\nVähitellen järvi taas voittaa tilaa toisten vuorien välissä, jotka\nkatse saattaa eroittaa yksitellen, ja veden pinta kuvastaa rannan\nmaisemia kumoon käännettyinä. Toisella puolella taas polveilee joki,\nsitten taas vilkkuu esiin järvi, sitten taas joki, kimaltelevana\nkiemurrellen kauas niiden vuorten lomiin, jotka ovat sen saattona\nja jotka vähitellen alenevat ja vuorostaan häipyvät taivaanrannan\nsiniautereihin.\n\nSe paikka, josta katselette näitä vaihtelevia näköaloja, tarjoaa\nitse joka taholla nähtävää. Vuori, jonka rinnettä juuri äsken\nkiipesitte, vaihtelee joka askeleella huippuineen ja rotkoineen.\nMikä äsken näytti yhtenäiseltä vuorenselkämältä, havaitaankin\nseuraavassa tuokiossa eri vuorenselänteiksi. Ja mikä juuri näytti\nolevan rinteellä, sen huomataankin sijaitsevan huipulla; ja näiden\nvuorenkupeiden somuus ja kodikkaisuus lieventää miellyttävästi niiden\njylhyyttä ja kohottaa lisäksi muiden näköalojen komeutta.\n\nVuonna 1628, marraskuun 7:ntenä päivänä illan suussa palasi\nkävelyltään kotia tuollaista kapeata polkua hitaasti astuen Don\nAbbondio, erään yllämainitun kylän pappi; käsikirjoituksessamme ei\nole tässä kohdin eikä kauempana tavattavissa tämän kylän nimeä, eikä\nmainitun henkilön sukunimeä. Hän luki tyynesti rukouskirjaansa, jonka\nsilloin tällöin eri rukouksien välillä sulki, asettaen oikean kätensä\netusormen lehtien väliin kirjanmerkiksi; sitten hän laskien oikean\nkätensä selän taakse vasemman kämmenen varaan jatkoi matkaansa,\nloi katseensa maahan ja sysäsi jalallaan muurin luo tiellä esteenä\nloikovat kivet. Sitten hän kohotti katseensa, antoi sen veltosti\nharhailla ympäri ja kiinnitti sen viimein erään vuoren kupeeseen,\nmihin jo mailleen menneen auringon rusko vastapäätä olevan vuoren\nhalkeamista kuvasi esiin törröttäville pengerryksille leveitä ja\nepätasaisia purppurajuovia. Avattuaan uudelleen rukouskirjansa ja\nluettuaan toisen rukouksen hän saapui tienmutkaan, missä hänen aina\noli tapana nostaa katseensa kirjasta ja katsella eteensä. Näin hän\nnytkin teki.\n\nPolvekkeesta lähtien tie johti suoraan eteenpäin noin kuusikymmentä\naskelta, sitten se jakautui Y-kirjaimen muotoisena kahteen polkuun;\noikeanpuolinen polku kiipesi ylös vuoren kuvetta ja johti pappilaan;\nvasempi laskeusi alas laaksoon aina ryöppypurolle asti, ja tämän\ntienhaaran ulompi muuri ylettyi ainoastaan vaeltajan vyötäisiin.\nMolempien polkujen sisämuurit eivät yhtyneet kulmaukseen, vaan\npäättyivät pieneen kappeliin, jonka ulkoseiniin oli maalattu\npitkiä, kiemurtelevia ja suippopäisiä kuvioita; nämä kuviot\nkävivät taiteilijan tarkoituksen mukaisesti lähiseudun väestön\nmielikuvituksessa liekeistä. Liekkien lomiin oli maalattu toisia\nkuvioita, joita on vaikea lähemmin määritellä, mutta jotka yrittivät\nesittää kiirastulessa olevia sieluja. Nämä sielut ja liekit olivat\nmaalatut tiilenvärisiksi harmahtavalle pohjalle, ja siellä täällä\noli seinän laastitukseen auennut halkeamia. Jätettyään taakseen tien\npolvekkeen, suuntasi pappi tapansa mukaan katseensa kappeliin ja näki\njotain odottamatonta, jota ei olisi tahtonut nähdä.\n\nKaksi miestä oli vastatusten molempien polkujen juoksun\nyhtymäkohdassa, jos niin saa sanoa; toinen heistä oli hajareisin\nmatalalla muurilla, toinen jalka roikkuen ulkopuolella muuria,\nja toinen polun nojassa. Hänen toverinsa seisoi nojaten muuriin,\nkäsivarret ristissä rinnalla. Heidän pukunsa, ryhtinsä ja se, minkä\npappi siitä paikasta, johon oli saapunut, saattoi heidän kasvoistaan\nerottaa, eivät jättäneet epäilyksen varaa heidän ammattiinsa nähden.\n\nHeillä oli kummallakin päässä vihreä verkonkuteinen päähine, joka\npäättyi suureen tupsuun; tämä päähine valui vasemmalle olalle ja\nsen alta näkyi otsalla äärettömän suuri hiustöyhtö. Pitkät viikset\nolivat päästään käherrettyjä. Vyö oli kiiltävää nahkaa, ja siinä\nriippui pari pistoolia. Pieni ruudilla täytetty sarvi heilui rinnalla\nkaulakoristeen tavoin. Avaroiden housujen oikeanpuolisesta taskusta\npisti esiin suuren veitsen pää, vasemmalla kupeella riippui miekka,\njonka sileästä ja loistavasta vaskilevystä tehty kahva oli reijitetty\nikäänkuin nimeämuodostaviin kuvioihin. Heti ensi katseella tunsi\nheidät _bravojen_ eli palkkalaisrosvojen ammattiin kuuluviksi\nhenkilöiksi.\n\nTämä nykyään kokonaan hävinnyt ammattikunta oli silloin\nkukoistavimmillaan Lombardiassa, ja se johti alkuperänsä hyvin\nvanhoilta ajoilta. Niille, jotka eivät sitä lähemmin tunne, tarjoamme\ntässä muutamia varmoja tietoja, mitkä antavat riittävän käsityksen\nsen pääasiallisista tunnusmerkeistä, sen tukahuttamiseksi tehdyistä\nponnistuksista ja sen sitkeästä elinvoimasta.\n\nJo huhtikuun 8:ntena päivänä v. 1553 jalo Aragonian Don Carlos\nCastelvetronon ruhtinas, Terrannovan herttua, Anilan markiisi,\nBurgeton kreivi, Sisilian suuramiraali ja suurkonnetabeli, Milanon\nkuvernööri ja hänen katolilaisen majesteettinsa ylin maaherra\nItaliassa, \"täydelleen tuntien sen sietämättömän kurjuuden, jossa\non elänyt ja yhä vielä elää tämä Milanon kaupunki bravojen ja\nmaankulkijoiden vuoksi\", julkaisee heitä vastaan maanpakojulistuksen.\n\"Se selittää ja määrittelee tämän maanpakojulistuksen alaisiksi\njoutuvan ja bravoina ja maankulkijoina pidettävän ... kaikkia niitä\nulko- tai kotimaalaisia, joilla ei ole mitään tointa, tai jotka,\njos heillä sellainen on, eivät sitä harjoita ... vaan jotka joko\npalkkaa kantaen, tai sitä vailla liittyvät johonkin ritariin tai\naatelismieheen, virkamieheen tai kauppiaaseen auttaakseen häntä\nneuvoin ja teoin, tai oikeammin, kuten sopii olettaa, virittääkseen\nansoja toisille...\" Kaikkiin näihin nähden hän määrää, että heidän\nkuuden päivän sisällä on lähdettävä maasta, uhkaa vastahakoisia\nlaivaorjan rangaistuksella, ja myöntää kaikille oikeuden\ntoimeenpanijoille ehdottoman ja rajattoman vallan panna tämän käskyn\ntäytäntöön. Mutta kun mainittu ylhäinen herra seuraavan vuoden\nhuhtikuun toisena päivänä huomaa, että tämä kaupunki siitä huolimatta\non täynnä näitä palkkalaisrosvoja ... jotka edelleen elävät kuten\nennen, ollenkaan tapojaan muuttamatta ja luvultaan vähenemättä,\nhän julkaisee uuden ja vielä paljoa ankaramman ja määräyksiltään\ntarkemman julistuksen, jossa muiden säädöksien muassa käsketään:\n\n\"Että jokaisen henkilön, joko tämän kaupungin asukkaan tai\nulkomaalaisen, josta kaksi vierastamiestä todistaa, että häntä\nyleisesti pidetään bravona, vaikka ei voidakaan todistaa, että\nhän jo on tehnyt jotain rikosta ... tämän pelkän bravo-maineensa\nnojalla, ilman muuta aihetta ... voivat tuomarit ja jokainen heistä\nyksinään, saatuaan laillisen ilmiannon, tuomita kidutusnuoraan\ntai kiristyspuihin ... ja vaikka hän ei tunnusta tehneensä mitään\nrikosta, lähetettäköön hän yhtäkaikki kaleerilaiva-orjuuteen\nmainituksi kolmen vuoden ajaksi, yksistään siitä, että hän on bravon\nmaineessa.\" Kaiken tämän, ynnä muun, minkä tässä sivuutamme, sillä\n\"Hänen Ylhäisyytensä on päättänyt vaatia kuuliaisuutta jokaiselta\".\n\nOlisi luullut että kaikki bravot kuullessaan niin mahtavan herran\nnäin pontevia ja järkähtämättömiä sanoja, joita tukivat niin ankarat\nmääräykset, niiden pelkästä kajahduksesta olisivat iäksi päiviksi\nkadonneet. Mutta yhtä luotettavan ja korkeanimisen herran todiste\nvelvoittaa meitä uskomaan vallan päinvastaista. Tämä oli hänen\nylhäisyytensä Juon Fernandez de Velasco, Castilian konnetaabeli,\nhänen majesteettinsa ylikamariherra, Frias'in kaupungin herttua,\nGaron ja Castelnuovon kreivi, Velascon suvun sekä Laran seitsemän\ninfantin herra, Milanon valtion kuvernööri y.m., joka saa kesäkuun\n5:ntenä päivänä vuonna 1593 niinikään varmuuden siitä, \"mitenkä\nsuurta vahinkoa ja tuhoa aikaansaavat ... bravot ja maankulkijat,\nja miten turmiollisesti sentapaiset ihmiset vaikuttavat\nyhteismenestykseen ja oikeudenkäyttöön\", ja uusii käskyn, että heidän\nkuuden päivän kuluessa täytyy poistua maan rajojen sisältä, toistaen\njotenkin sanasta sanaan kun edeltäjänsä säädökset ja uhkaukset. Kun\nhän sitten 23:ntena päivänä toukokuuta 1598 \"suureksi mielipahakseen\nsaa tietää, että ... tässä kaupungissa ja valtiossa noiden ilkiöiden\n(bravojen ja maankulkijoiden) luku enenemistään enenee, ja etteivät\ntee päivin ja öin muuta kuin iskevät haavoja, asettuvat väijyksiin,\nmurhaavat, ryöstävät ja tekevät kaikenlaisia muita rikoksia, joita\nharjoittavat sitä rohkeammin, kun heitä tukevat heidän päällikkönsä\nja suosijansa...\" hän määrää uudelleen samat parannuslääkkeet,\nlisäten annoksia, kuten on tapana kun taudit ovat itsepintaisia.\n\"Varokoon siis\", näin hän lopettaa, \"jokainen kaikinmokomin\nvastustamasta tätä julistusta, sillä sen sijaan että saisi kokea\nhänen ylhäisyytensä lempeyttä, on hän saapa kokea hänen ankaruuttaan\nja vihaansa ... hänen ylhäisyytensä kun on päättänyt, että tämä on\nviimeinen ja järkähtämätön varoitus.\"\n\nToista mieltä oli hänen jälkeisensä, hänen Ylhäisyytensä Don Pietro\nEnriquez de Acevedo, Fuentes'in kreivi, Milanon valtion päällikkö ja\nkuvernööri; hän oli toista mieltä, ja syystä. \"Täydelleen tuntien\nsen kurjuuden, jossa elää tämä kaupunki ja valtio siinä vilisevien\nlukuisten bravojen vuoksi, hän on päättänyt sukupuuttoon hävittää\nnäin turmiollisen rodun\", ja julkaisee 5:ntenä päivänä joulukuuta v.\n1600 uuden julistuksen, joka sekin uhkuu mitä ankarimpia uhkauksia,\n\"järkähtämättä päättäen, että ne kaikella ankaruudella ja ilman\nvähintäkään armoa pannaan täytäntöön\".\n\nNähtävästi hän ei kuitenkaan toteuttanut tätä päätöstään yhtä\ninnokkaasti kuin hän itse keksi juonia ja hankki vihollisia suurelle\nvihamiehelleen, Henrik IV:lle; historia tietää kertoa, miten hänen\nonnistui kiihottaa aseisiin tarttumaan tätä kuningasta vastaan\nSavoijin herttua, jonka saattoi menettämään useamman kuin yhden\nkaupungin; miten hän nostatti kapinaan Bironin herttuan, jonka\nsaattoi menettämään päänsä. Mutta mitä tulee tähän niin turmiolliseen\nbravojen rotuun, on varmaa että se edelleen versoi 22 päivänä\nsyyskuuta v. 1618. Sinä päivänä hänen Ylhäisyytensä Don Gomez Suarez\nde Figueroa, Ferian herttua y.m. päätti suunnata sen hävittämiseen\nsamoja ja vielä ankarampia toimenpiteitä. Mutta kun nekään eivät\nvoineet heidän olemassaoloaan tukahuttaa, niin hänen Ylhäisyytensä\nGonzalo Fernandez di Cordova, jonka hallinnon aikana sattui\nyllämainittu Don Abbondion kohtaus, näki välttämättömäksi turvautua\ntavalliseen julistukseen bravoja vastaan, mikä tapahtui lokakuun\n5:ntenä päivänä v. 1627, s.o. vuotta, kuukautta ja kahta päivää ennen\ntuota huomattavaa tapausta.\n\nEikä tämäkään ollut viimeinen julistus. Mutta emme luule\ntarpeelliseksi mainita myöhäisempiä, ne kun ovat ulkopuolella\nkertomuksemme ajankohtaa. Huomautamme ainoastaan erästä julistusta\nhelmikuun 13:lta päivältä v. 1632, jossa hänen Ylhäisyytensä Ferian\nherttua, toistamiseen kuvernööri, meille ilmoittaa, \"että suurimpien\nrikosten tekijät ovat niin sanotut bravot\". Tämä riittää varmasti\nosottamaan meille, että siihen aikaan, josta nyt on kysymys, oli\nbravoja olemassa kaikesta huolimatta.\n\nOli ilmeistä, että nuo kaksi yllä kuvaamaamme miestä siinä odottivat\njotakin; mutta vastenmielisintä oli Don Abbondiolle se heidän\nerityisten elkeidensä aiheuttama huomio, että odotettu oli hän itse.\nHänen tullessaan näkyviin palkkalais-rosvot näet olivat katsahtaneet\ntoisiinsa, kohottaneet päätänsä ja samassa tehneet liikkeen, josta\nsaattoi päättää, että he molemmat yhtaikaa olivat sanoneet: \"Se on\nhän!\" Se mies, joka oli istunut hajareisin muurilla, oli noussut ja\nsiirtänyt toisen jalkansa tielle; toinen oli poistunut muurin luota,\nja molemmat lähestyivät häntä.\n\nDon Abbondio piti yhä rukouskirjaa avoimena edessään, ikäänkuin olisi\nlukenut, mutta katsahti kuitenkin heihin salavihkaa kulmien alta\nurkkiaksensa heidän liikkeitään. Nähdessään heidän tulevan suoraa\npäätä häntä kohti, tunsi hän tuhansien ajatusten äkkiä valtaavan\nmielensä. Kiireessä hän ajatteli, oliko hänen ja bravojen välillä\noikealle tai vasemmalle johtava sivupolku; mutta muisti heti, ettei\nsellaista ollut. Hän pani joutuisaan toimeen omantunnon tutkistelun,\noliko hän rikkonut jotain mahtavaa tai kostonhimoista henkilöä\nvastaan. Tässä levottomuudessa hänen omantuntonsa ääni häntä hieman\nrauhoitti. Mutta rosvot lähestyivät lähestymistään, katsoen häneen\njärkähtämättömästi.\n\nHän pisti vasemman kätensä etu- ja keskisormen kauhtanansa kauluksen\nalle, ikäänkuin sitä kohentaakseen, ja siirrellessään sormiaan ympäri\nkaulaansa, hän katsahti taaksensa, samalla väännähtäen suutaan ja\ntähystellen varkain niin kauas kuin saattoi, nähdäkseen, tuliko joku\njälessä; mutta hän ei nähnyt ketään. Hän loi katseen muurin ylitse\nlähiseutuun; ei sielläkään ketään, hän loi toisen ja aremman katseen\nedessään olevalle tielle; ei siinäkään ketään muuta kuin rosvot.\n\nMitä tehdä? Kääntyä ympäri? Siihen ei ollut aikaa. Pötkiä tiehensä\n-- se olisi ollut samaa kuin vaatia roistoja ajamaan takaa, tai\npahempaakin.\n\nKun hän siis ei voinut välttää vaaraa, hän päätti astua suoraa\npäätä sitä kohti; tämän epävarmuuden hetket kävivät hänelle niin\ntuskallisiksi, että hän hartaasti halusi lyhentää niitä. Hän joudutti\naskeleitaan, lausui rukousta kovemmalla äänellä, koetti teeskennellä\nkasvojaan niin levollisen ja iloisen näköisiksi kuin suinkin, pani\nkaikki voimansa liikkeelle aikaansaadakseen hymyilyn, ja kun hän oli\nvallan vekkulien edessä, hän pysähtyi äkkiä ja sanoi ajatuksissaan:\n\"Tässä sitä ollaan\".\n\n-- Herra pastori! sanoi toinen heistä, katsoen häntä tuimasti silmiin.\n\n-- Mikä hätänä? kysyi joutuisasti Don Abbondio, nostaen katseensa\nkirjasta, joka oli auki hänen edessään kuin lukupulpetilla.\n\n-- Teillä on aikomus, jatkoi toinen uhkaavana ja äkäisenä kuin mies,\njoka yllättää palvelijansa tekemässä jotain pahaa, teillä on aikomus\nhuomenna vihkiä yhteen Renzo Tramaglino ja Lucia Mondella!\n\n-- Tuota noin, Don Abbondio vastasi ääni värähdellen, tuota noin?\nOlettehan te, hyvät herrat, maailman miehiä ja tiedätte varsin\nhyvin, miten tällaiset seikat tapahtuvat. Pastori paralla ei ole\nsiihen mitään sanottavaa: he tekevät keskenään hullutuksiaan, ja\nsitten ... sitten he tulevat meidän luoksemme, niinkuin mennään\npankkiin nostamaan rahoja, ja me ... me olemme yleisön palvelijoita.\n\n-- No hyvä, kuiskasi rosvo hänen korvaansa, mutta käskevällä\näänenpainolla, tämä avioliitto ei saa tapahtua huomenna, eikä koskaan.\n\n-- Mutta hyvät herrat, puuttui Don Abbondio puheeseen, nöyrästi\nja kohteliaasti, kuin ainakin henkilö, joka koettaa taivuttaa\nkärsimätöntä, hyvät herrat, suvaitkaa asettua minun sijaani. Jos asia\nriippuisi minusta ... mutta huomaattehan, ettei minulla ole siitä\nmitään hyötyä.\n\n-- Joutavia, keskeytti bravo, jos tämä asia ratkaistaisiin loruilla,\nniin te pian panisitte meidät pussiin. Me emme tiedä, emmekä tahdo\nsiitä tietää enempää. Joko yskän ymmärrätte -- vai mitä?\n\n-- Mutta olettehan te, hyvät herrat, liiaksi oikeamieliset, liiaksi\njärkevät...\n\n-- Mutta, keskeytti tällä kertaa toinen toveruksista, joka ei tähän\nasti ollut puhunut, mutta tuo vihkiminen ei saa tapahtua, tai ... ja\ntässä hän päästi karkean kirouksen, tai se, joka sen toimeenpanee, ei\ntule sitä katumaan, sillä hänellä ei tule olemaan siihen aikaa,\nja ... tässä toinen kirous.\n\n-- Rauhoitu, rauhoitu, virkkoi ensimäinen puhuja, herra pastori\non mies, joka hyvin tuntee maailman menon; ja me olemme kunnon\nmiehiä, jotka emme tahdo tehdä hänelle mitään pahaa, kunhan hän\nvaan menettelee järkevästi. Herra pastori, hänen ylhäisyytensä Don\nRodrigo, meidän herramme, käski teitä sydämellisesti tervehtiä.\n\nTämä nimi vaikutti Don Abbondion mielessä samaa kuin yöllisen\nrajuilman ollessa kiivaimmillaan salama, joka hetkiseksi\nepämääräisesti valaisee esineitä ja lisää kauhistusta. Hän teki\nikäänkuin vaistomaisesti syvän kumarruksen ja sanoi:\n\n-- Jos voisitte minua neuvoa...\n\n-- Mitä! neuvoa teitä, joka osaatte latinaa! keskeytti taas bravo\nhymyillen puoleksi ilkkuvasti, puoleksi hurjasti. Se on teidän\nasianne. Älkääkä hiiskuko sanaakaan siitä viittauksesta, jonka teidän\nomaksi hyväksenne olemme teille antaneet; muuten, se olisi yhtä pahaa\nkuin itse vihkiminen, No, mitä saamme teidän puolestanne sanoa hänen\nylhäisyydelleen Don Rodrigolle?\n\n-- Kunnioittavat tervehdykseni.\n\n-- Sanokaa suoraan, herra pastori!\n\n-- Olen valmis ... alati valmis tottelemaan. Ja lausuessaan nämät\nsanat, hän ei itse selvästi tietänyt antoiko lupauksen vai sanoiko\nkohteliaisuuden. Bravot käsittivät ne tai olivat käsittävinään mitä\nvakavimmalta kannalta.\n\n-- Sitten on kaikki vallan hyvin, ja hyvää yötä, herra pastori, sanoi\ntoinen heistä erotessaan toverinsa kanssa kirkon miehestä.\n\nDon Abbondio, joka muutama hetki aikaisemmin olisi antanut toisen\nsilmänsä päästäkseen erilleen heistä, olisi nyt tahtonut jatkaa\nkeskustelua ja sopimuksenhierontaa.\n\n-- Hyvät herrat, hän alkoi, sulkien kirjansa molemmin käsin; mutta\nhe eivät enää kuunnelleet häntä, vaan kulkivat edelleen sitä tietä\npitkin, jota hän oli tullut, ja poistuivat laulaen rivoa laulua, jota\nen tässä tahdo toistaa.\n\nDon Abbondio parka jäi hetkeksi töllistelemään suu auki ja vallan\nkuin tyrmistyneenä. Sitten hän alkoi astua sitä polkua, joka johti\nhänen kotiansa, vaivoin liikutellen jalkojansa, ikäänkuin ne olisivat\nolleet jähmettyneet. Missä mielentilassa hän oli, saattaa lukija\nhelpommin tajuta, tehtyämme hieman selkoa hänen luonteestaan ja siitä\najasta, jolloin hän eli.\n\nDon Abbondio (lukija on jo huomannut sen) ei ollut luonnolta saanut\nmitään jalopeuran sydäntä. Mutta aikaisimmasta nuoruudestaan oli\nhänen ollut pakko älytä, että tukalimmassa tilassa oli niihin\naikoihin eläin, jolla ei ollut kynsiä ja raateluhampaita, ja\njoka kuitenkaan ei ollut halukas joutumaan raadeltavaksi. Laki\nei millään tavoin suojellut rauhallista, sävyisää ihmistä, jolla\nei ollut mitään keinoja pelottaa muita. Tosin ei puuttunut\nlakeja ja rangaistuksia yksityisten tekemiin rikoksiin nähden.\nPäinvastoin oli näitä lakeja yltäkyllin; ja rikokset oli lueteltu\nja luokitettu yksityiskohtiin menevällä tarkkuudella. Mielettömän\nankaroita rangaistuksia saattoivat jokaisessa yksityistapauksessa\nlainlaatijat ja lukuisat toimeenpanijat mielin määrin tehdä vielä\nankarammiksi. Oikeudenkäytännöstä pidettiin huolta ainoastaan siinä\nmäärin kuin se vapautti tuomarin kaikesta, mikä saattoi estää häntä\ntuomiotansa langettamasta. Ne näytteet, jotka olemme maininneet\npalkkalais-rosvoja vastaan tehdyistä julistuksista, ovat siitä\nvähäisenä, mutta kuvaavana todisteena.\n\nHuolimatta kaikesta tästä ja suureksi osaksi tämän vuoksi nämä\njulistukset, jotka maaherra toisensa jälkeen uudelleen julkaisi ja\nmuodosti ankarammiksi, eivät toimittaneet muuta kuin että ne vallan\nilmeisesti todistivat julkaisijainsa voimattomuutta. Tai jos niillä\noli joku välitön vaikutus, tämä oli sitä laatua, että ne melkoisesti\nenensivät niitä kärsimyksiä, joita rauhalliset ja voimattomat\nkansalaiset jo saivat sortajien puolelta kestää, ja että ne lisäsivät\nviimemainittujen väkivaltaisuutta ja viekkautta. Rangaistuksen\nvälttäminen oli niin syvään juurtunut, ettei mikään julistus siihen\nosunut eikä voinut sitä kukistaa.\n\nSellaiset olivat muutamien kansanluokkien tuet ja etuoikeudet, joita\nosaksi siedettiin hiljaisuudessa nurkuen, osaksi vastustettiin\ntehottomilla vastalauseilla, mutta joita nuo luokat itse teossa\nylläpitivät toimeliaalla itsekkäisyydellä ja kunnianhimon\nherkällä kateudella. Luonnollisesti täytyi tämän rankaisemattoman\nväkivaltaisuuden tilan, jota uhattiin ja hätyytettiin, jokaisen uuden\nuhkauksen ja hätyytyksen jälkeen turvautua uusiin ponnistuksiin ja\njuoniin pysyäkseen yllä. Näin todella tapahtuikin: rikoksentekijäin\nkukistamista tarkoittavien julistusten ilmestyessä noutivat nuo\nilkiöt varsinaisista apuneuvoistaan uusia ja tehoisampia keinoja\nyhä edelleen jatkaakseen niiden tekojen harjoittamista, joiden\nlakkauttamista nuo julistukset juuri tarkoittivat. Nämä säädökset\nkyllä olivat omiaan joka askeleella ehkäisemään ja kiusaamaan\nsävyisää miestä, joka itse oli voimaton ja vailla suojelijaa; ne\nnäet, siinä tarkoituksessa, että ehkäisisivät tai rankaisisivat\njokaisen rikoksen, alistivat yksityisihmisen joka toimenpiteen\nkaikenlaisten virkamiesten mielivaltaisen valvonnan alaiseksi. Mutta\nse, joka ennenkuin teki jonkun rikoksen oli ryhtynyt varokeinoihin\najoissa paetakseen johonkin luostariin tai palatsiin, minne pyövelit\neivät koskaan olisi rohjenneet panna jalkaansa; se, joka muiden\nturvakeinojen puutteessa puki yllensä jonkun mahtavan perheen\nlivrean, mikä perhe ylpeytensä ja etunsa vuoksi katsoi itsensä\nvelvolliseksi livreansa kantajaa puolustamaan, se oli vapaa tekemään\nmitä tahtoi ja saattoi nauraa koko julistusten nostamalle melulle.\n\nMuutamat niistä, joille oli annettu toimeksi noiden julistusten\ntäytäntöönpaneminen, kuuluivat etuoikeutettuihin säätyihin, toiset\ntaas olivat näistä riippuvaisia. Niin hyvin toiset kuin toiset\npitivät kiinni kasvatuksen, edun, tottumuksen ja jäljittelyn nojalla\nkerran juurtuneista periaatteista, eivätkä suinkaan näistä luopuneet\nkadun kulmiin kiinnitettyjen paperiliuskojen vuoksi.\n\nMitä tulee alempiin virkamiehiin, joiden toimena oli julistuksen\nvälitön toimeenpaneminen, vaikka olisivatkin olleet toimeliaita kuin\nsankarit, kuuliaisia kuin munkit ja uhrautuvaisia kuin marttyyrit,\neivät he ole voineet toteuttaa tehtäväänsä, ollen harvalukuisemmat\nkuin ne, jotka heidän olisi pitänyt kukistaa, ja kun oli sangen\ntodennäköistä, että ne, jotka ainoastaan paperilla määräsivät heidät\ntoimimaan, jättäisivät heidät avuttomina pulaan. Sitäpaitsi nämät\nvirkamiehet olivat yleensä aikansa halveksituimpia ja kurjimpia\nolentoja. Nekin, joiden olisi pitänyt heidän ammattiaan pelätä,\nsitä halveksivat, ja heidän nimensäkin oli soimanimi. On siis\nluonnollista, että nämät kurjat ihmiset, sen sijaan, että olisivat\npanneet alttiiksi tai oikeammin uhranneet henkensä toivottoman\ntehottomissa yrityksissä, kernaammin myivät toimettomuutensa ja\nvaiteliaan myötävaikutuksensa mahtaville, omistaen tehtäväkseen\ntoteuttaa kirottua vaikutus- ja mahtivaltaansa niissä tilaisuuksissa,\njolloin se ei heille itselleen ollut vaarallista, nimittäin\nsortamalla ja kiusaamalla rauhallisia ja turvattomia ihmisiä.\n\nSe ihminen, joka aikoo vahingoittaa toista tai joka pelkää joka\nhetki, että häntä itseään vahingoitetaan, hakee luonnollisesti\nliittolaisia ja ystäviä. Senpä vuoksi noina aikoina oli huippuunsa\nkehittynyt ihmisten ryhmittyminen liittoihin, uusien liittokuntien\nperustaminen ja jokaisen pyrkimys mahdollisuuden mukaan lisäämään\nsen ryhmän mahtavuutta, johon kuului. Papisto valvoi oikeuksiensa\nylläpitämistä ja laajentamista, aatelisto etuoikeuksiaan,\nsotilassääty erikoisvapauksiaan. Kauppiaat ja käsityöläiset\nmuodostivat ammatti- ja toverikuntia, lakimiehet solmivat liittoja ja\nlääkärit yhteyksiä.\n\nJokaisella näistä pienistä liittokunnista oli oma omituinen voimansa;\njokaisessa niistä oli yksilöllä se etu, että hän saattoi hyväkseen\nkäyttää, siinä määrin kuin hänen vaikutusvaltansa ja taitavuutensa\nsalli, useiden muiden yhteisvoimia. Rehellisimmät käyttivät tätä etua\nyksinomaan itsepuolustukseensa. Viekkaat ja vilpilliset käyttivät\nsitä toimeenpannakseen konnantekoja, joihin heidän omat apukeinonsa\neivät olisi riittäneet ja joiden aiheuttamilta rangaistuksilta\nhakivat turvaa. Näiden eri liittokuntien voimat olivat kuitenkin\nhyvin erilaiset. Ja varsinkin maaseudulla asuva rikas ja\nväkivaltainen aatelinen, jota ympäröi lauma palkkalais-rosvoja ja\ntalonpoikia, mitkä suvussa periytyneen katsantokannan, oman edun tai\npakon nojalla olivat tottuneet pitämään itseään isäntänsä sotureina\nja alamaisina, käytti valtaansa, jota ei mikään muu liittokunta\nsiellä helposti olisi voinut vastustaa.\n\nYstävämme Don Abbondio, joka ei ollut aatelinen, ei rikas, eikä\nsuinkaan rohkea, oli siis, melkein jo lapsuudeniän rajalla huomannut\nolevansa tässä yhteiskunnassa samassa tilassa kuin savi-astia, joka\non lähetetty matkaan useiden rautapatojen joukossa. Hän oli tämän\nvuoksi sangen mielellään noudattanut vanhempiensa toivomusta, jotka\ntahtoivat hänestä pappia. Totta puhuen hän ei ollut sanottavasti\najatellut sen säädyn velvollisuuksia ja ylevää tehtävää, johon\noli astunut. Jonkunmoisen mukavan toimeentulon hankkiminen ja\npakeneminen kunnianarvoisen ja voimakkaan säädyn turviin olivat\nhänen mielestään olleet kaksi riittävää syytä uran valintaan. Mutta\njokainen sääty hoitaa ja suojelee yksilöä ainoastaan rajoitetussa\nmäärin; ei yksikään sääty vapauta sitä muodostamasta itselleen\nerityistä menettelyohjettaan. Don Abbondio, joka lakkaamatta ajatteli\nomaa turvallisuuttaan, välitti varsin vähän niistä eduista, joiden\nsaavuttaminen vaatii ponnistuksia tai hieman alttiiksiantaumista.\nHänen järjestelmänsä oli pääasiallisesti välttää kaikkea\nerimielisyyttä, ja missä sitä ei voinut välttää, mukautua. Jokaisessa\nhänen ympärillään syntyneessä kahakassa hän noudatti aseetonta\npuolueettomuutta, olivatpa ne sitten noita siihen aikaan tuhkatiheään\nesiintyviä riitaisuuksia sotilasten ja siviilihenkilöiden, aatelisen\nja toisen aatelisen, tai kahden talonpojankin välillä, mitkä\njälkimäiset syntyivät yhdestä ainoasta sanasta ja ratkaistiin\nnyrkeillä tai veitsillä.\n\nJos hänen ehdottomasti oli pakko asettua jommankumman puolelle\nkahdesta riitaveljestä, hän valitsi aina väkevämmän, kuitenkin\naina pysytellen syrjemmässä ja koettaen osoittaa toiselle, ettei\nhän häntä vapaaehtoisesti vastustanut. Hän näytti tahtovan sanoa\nhänelle: Kunhan vaan olisitte vahvempi, niin olisin kyllä teidän\npuolellanne. Hän pysytteli erillään maailman mahtavista, ei ollut\nhuomaavinaan heidän ohimeneviä oikkujaan, vastaanotti vakavasti ja\nhäneen nimenomaisella tarkoituksella suunnatut solvaukset alistuvan\nnöyrästi, pakoitti kumarruksillaan ja hilpeyttä herättävällä\nkunnioittavaisuudellaan tiellä kohtaamansa äreimmät ja ylpeimmätkin\nhenkilöt hymyilemään. Näin oli tämän miesparan onnistunut ilman\nmyrskyisiä taisteluja elää yli kuudenkymmenen.\n\nTosin oli hänelläkin jokunen pisara sappea ruumiissaan. Tuo alituinen\nharjaantuminen kärsivällisyyteen, tuo alituinen pakko myöntää toisten\nolevan oikeassa, niin moni hiljaisuudessa nielemänsä karvas pala\nolivat katkeroittaneet hänen mielensä siihen määrin, että hänen\nterveytensä varmaankin olisi kärsinyt, ellei hänellä olisi ollut\ntilaisuutta silloin tällöin keventää sydäntään. Oli näet maailmassa,\njopa hänen läheisyydessäänkin, henkilöitä, joiden hän varsin hyvin\ntiesi olevan kykenemättömiä tekemään pahaa, ja näihin hän joskus\nsuuntasi kauan pidätetyn pahan tuulensa, näytellen hänkin joskus\noikullisen osaa ja huutaen ilman syytä.\n\nSitäpaitsi hän oli niiden ihmisten ankara moittija, jotka eivät\neläneet hänen periaatteidensa mukaan. Moitteensa hän kuitenkin\nlausui julki ainoastaan siinä tapauksessa, ettei se aiheuttanut\npienintäkään vaaraa. Hänen mielestään selkäsaunan saanut ihminen\noli lievimmin sanottuna varomaton, ja murhattu oli hänen mielestään\nvälttämättömästi eläessään ollut huimapää.\n\nJos joku puolustaessaan oikeuksiaan jotakin mahtavaa henkilöä vastaan\nerosi taistelustaan haavapäin, niin Don Abbondio aina huomasi\nhänen olleen jossakin suhteessa väärässä; tämä ei ollut vaikeata,\nkun oikeus ja vääryys eivät koskaan ole niin jyrkästi toisistaan\nerotetut, että kumpikin riitaveli olisi omistanut yksinomaan toisen.\nEtenkin hän saarnasi niitä virkaveljiänsä vastaan, jotka omalla\nuhallaan olivat yrittäneet puolustaa heikkoa sorrettua mahtavalta\nsortajalta.\n\nHänen mielestään se oli samaa kuin suistua suoraa päätä tuhoon ja\nyhtä vaikeata kuin yrittää vääntää koiran koivet suoriksi. Jopa hän\nankarasti huomautti, että se oli sekaantumista maallisiin asioihin,\nmikä vahingoitti pyhää ammattia. Näitä vastaan hän aina saarnasi\njonkun kanssa ollessaan kahden kesken tai aivan pienessä piirissä,\nja hän puhui sitä kiivaammin, kuta välinpitämättömämmiksi hän tiesi\nheidät asioiden suhteen, jotka koskivat heitä persoonallisesti.\nHänellä oli lisäksi mielilause, jolla hän aina päätti tämänlaiset\npuheet: \"Kunnon miehelle, joka pitää vaarin itsestään ja pysyy\nalallaan, ei koskaan tapahdu mitään vaarallista.\"\n\nNyt saattanevat viisikolmatta lukijaani kuvitella, minkä vaikutuksen\nteki tähän miesparkaan kertomamme tapaus. Noiden kamalien kasvojen\nja hirvittävien sanojen aiheuttama kauhu, tuon ylhäisen herran\nuhkaukset, jolla ei ollut tapana turhaan uhkailla, rauhallisen elämän\njärjestelmä, joka oli vaatinut niin monen vuoden ponnistusta ja\nkärsivällisyyttä, nyt äkkiä uhattuna ja edessä vaivaloinen tie, jolta\nei näkynyt mitään pelastuksen mahdollisuutta: kaikki nämä ajatukset\ntemmelsivät rajusti Don Abbondion kumartuneessa päässä.\n\n-- Kunpahan Renzon voisi muitta mutkitta passittaa pois luotaan;\nmutta epäilemättä hän on vaativa selitystä; ja mitä taivaan\nnimessä voin hänelle vastata? Oh, oh, oh, hänelläkin on oma\npäänsä; nöyrä karitsa, jos hänet jättää rauhaan, mutta jos häntä\nrupeaa vastustamaan ... Jumala varjelkoon! Ja sitten, ja sitten,\nsilmittömästi rakastunut kun on tuohon Luciaan, rakastunut kuin...\nPoikanulikoita, jotka rakastuvat kun heillä ei ole parempaa tehtävää,\njotka tahtovat naida, eivätkä sitten enää ajattele mitään muuta,\neivätkä huoli niistä selkkauksista, joihin kietovat kunnon miehen.\nOi minua poloista! Nähkääs, hyvät ihmiset, nuo kaksi kauheata rosvoa\nilmestyvät juuri minun tielleni ja ahdistavat minua pahanpäiväisesti.\nMitä minulla on asian kanssa tekemistä? Minäkö kenties tahdon\nnaida? Miksi eivät ennemmin menneet puhelemaan... Onpa se toki paha\nonni, että järkevät ajatukset pälkähtävät päähäni vasta hetkisen\njälestäpäin! Jospahan olisin huomannut kehoittaa heitä ilmaisemaan\nasiansa eräälle toiselle...\n\nMutta samassa hän huomasi, että katumus sen johdosta, ettei ollut\nneuvonut ja edistänyt vääryydentekoa, oli melkoisen väärä teko sekin,\nja hän suuntasi nyt koko mielensä paheksumisen siihen henkilöön, joka\nvastikään täten oli riistänyt hänen rauhansa.\n\nVaan ulkonäöltä ja nimeltä hän tunsi Don Rodrigon, eikä hän\nkoskaan ollut ollut muissa tekemisissä hänen kanssaan, kuin että\noli kosketellut leuallaan rintaansa ja maata sauvansa kärjellä ne\nharvat kerrat kuin oli kohdannut hänet tiellä. Monasti oli hän\npuolustellut tämän herran mainetta niiden henkilöiden edessä, jotka\nmatalalla äänellä, huoaten ja luoden silmänsä ylös taivaaseen\nkirosivat jotakin hänen tekoansa; lukemattomat kerrat hän oli sanonut\nhäntä kunnioitettavaksi aatelismieheksi. Mutta tällä hetkellä hän\nsydämessään omisti hänelle kaikki ne arvonimet, joita hän ei koskaan\nollut tahtonut kuulla toisten käyttävän, keskeyttämättä heitä\nnopeasti huudahduksella: mitä joutavia!\n\nSaavuttuaan näiden temmeltävien ajatusten vaivaamana kylän sopukassa\nsijaitsevan talonsa ovelle, hän väänsi nopeasti lukossa avainta, jota\njo oli pitänyt valmiina kädessään, aukaisi, astui sisälle ja lukitsi\noven jälleen huolellisesti. Ja haluten turvallista seuraa hän huusi\nheti paikalla: Perpetua! Perpetua! ja meni siihen pieneen saliin,\njossa arveli mainitun naishenkilön paraikaa olevan illallispöytää\nkattamassa.\n\nPerpetua oli, kuten jokainen huomaa, Don Abbondion palvelijatar,\nkiintynyt ja uskollinen palvelijatar, joka asianhaarojen mukaan\nosasi totella ja komennella, kärsiä isäntänsä huonoa tuulta ja\npäähänpistoja, ja toiste taas panna hänet sietämään omia oikkujaan,\njotka päivä päivältä lisääntyivät sittenkuin hän oli saavuttanut\ntuon kypsyneen iän, neljäkymmentä ajastaikaa, pysyen naimattomana,\nhän kun oli, mikäli itse väitti, hylännyt kaikki hänelle tehdyt\naviotarjoukset, tai hän kun ystävättäriensä väittämän mukaan, ei\nkoskaan ollut tavannut yhtään koiraa, joka olisi hänestä välittänyt.\n\n-- Tulen! hän vastasi, asettaen pöydälle tavalliseen paikkaan Don\nAbbondion lempiviiniä sisältävän pullon, ja hän lähti vitkaan\nliikkeelle. Mutta Perpetua ei vielä ollut astunut ruokasalin\nkynnyksen yli, kun Don Abbondio kävi sisälle niin levottomin askelin,\nniin synkin katsein ja niin muuttunein kasvoin, että ei edes\ntarvinnut Perpetuan kokeneita silmiä ensi katseella huomatakseen,\nettä hänelle oli tapahtunut jotakin vallan tavatonta.\n\n-- Taivas armahda, mikä herra pastoria vaivaa?\n\n-- Ei mikään, ei yhtään mikään, Don Abbondio vastasi ja heittäysi\nvallan hengästyneenä suureen nojatuoliinsa.\n\n-- Kuinka, eikö mikään? Minulleko tahdotte sellaista luulotella, noin\nonnettoman näköinen kuin olette? Varmaankin teille on tapahtunut joku\nsuuri onnettomuus.\n\n-- Oh, taivaan nimessä! Kun sanon, ei mitään, niin se ei ole mitään,\ntai on jotakin, jota en voi sanoa.\n\n-- Jota ette voi sanoa, ette edes minulle? Kukapa sitten pitää huolta\nterveydestänne, kuka teille antaa hyvän neuvon?\n\n-- Voi minua! Olkaa vaiti, älkääkä hommatko mitään ruokaa. Antakaa\nminulle lasillinen viiniäni.\n\n-- Ja te tahdotte uskotella minua, ettei teitä vaivaa mikään! sanoi\nPerpetua, täyttäen lasin ja pitäen sitä kädessään, ikäänkuin ei olisi\ntahtonut antaa sitä muutoin kuin palkintona siitä tunnustuksesta,\njota hän jo niin kauan oli saanut odottaa.\n\n-- Lasi tänne heti paikalla, Don Abbondio virkkoi, tarttuen lasiin\ntutisevalla kädellä ja tyhjentäen sen nopeasti, ikäänkuin se olisi\nollut jotakin lääkettä.\n\n-- Tahdotteko siis pakottaa minut kyselemään sieltä ja täältä,\nmitä on tapahtunut isännälleni? Perpetua virkkoi, seisten hänen\nedessään, kädet puuskassa ja kyynäspäät eteenpäin, katsoen häneen\njärkähtämättä, ikäänkuin olisi tahtonut imeä salaisuuden hänen\nsilmistään.\n\n-- Taivaan nimessä, ei mitään loruja, ei mitään rähinää: tässä on\nhenki kysymyksessä!\n\n-- Henkikö kysymyksessä?\n\n-- No niin juuri.\n\n-- Tiedätte varsin hyvin, että joka kerta kun olette suoraan uskonut\nminulle jotakin, niin en milloinkaan...\n\n-- No niin, totta kai! Kuten esimerkiksi koska...\n\nPerpetua huomasi virittäneensä väärän virren; hän muutti äkkiä\näänilajiaan:\n\n-- Pastori hyvä, hän sanoi liikutetulla ja liikuttavalla äänellä,\nolen aina ollut teihin kiintynyt; ja se että nyt tahdon tietää\nsalaisuutenne, johtuu huolenpidosta, minä kun tahtoisin teitä auttaa,\nantaa teille hyvän neuvon, keventää mieltänne...\n\nItse teossa Don Abbondiota halutti yhtä suuresti vapautua\nahdistavasta salaisuudestaan, kuin Perpetuata siihen tutustua;\nsentähden yhä heikommin torjuttuaan Perpetuan uudistetut ja yhä\nkiivaammat hyökkäykset, saatuaan hänet moneen kertaan vannomaan,\nettei hän siitä hiiskuisi sanaakaan, hän viimein monen keskeytyksen\nja huokauksen jälkeen kertoi hänelle tuon surkean tapauksen.\nMainitessaan sen aiheuttajan nimen, vaati hän Perpetuan vannomaan\nuuden valan. Ja lausuttuaan tämän nimen Don Abbondio vaipui istuimen\nselkänojaa vastaan päästäen syvän huokauksen, nostaen ylös kätensä,\npuoleksi uhaten, puoleksi rukoillen ja sanoen:\n\n-- Armollinen taivas!...\n\n-- Voi minun päiviäni! huudahti Perpetua. Tuo roisto, tuo\nväkivallantekijä, tuo jumalaton mies!\n\n-- Suu kiinni! Vai tahdotteko kokonaan syöstä minut turmioon!\n\n-- No, olemmehan täällä yksin, eikä kukaan meitä kuuntele. Mutta mitä\naiotte tehdä?\n\n-- Katsokaapas, sanoi Don Abbondio närkästyneellä äänellä, annattepa\nminulle hyviä neuvoja. Kysytte minulta, mitä aion tehdä; ikäänkuin te\nolisitte pulassa, ja minun pitäisi teidät siitä päästää.\n\n-- No, olisihan minulla kyllä vähäinen neuvo annettavana; mutta\nsitten...\n\n-- Entä sitten! antakaa kuulua.\n\n-- Minun neuvoni olisi se, kun kaikki sanovat arkkipiispaamme pyhäksi\nmieheksi ja jänteväksi mieheksi, ja ettei hän pelkää ketään, vaan\nettä hän riemuitsee joka kerta kun hän voi kurittaa noita julmureita\npuolustaakseen pappia; niin minä sanon vaan, että kirjoittaisitte\nhänelle kauniin kirjeen ja selvittäisitte hänelle kuinka...\n\n-- Vaiti, vaiti! Kelpaavatko tuollaiset neuvot miesparalle! Ja kun\nsitten saisin pyssyn luodin selkääni, Jumala minua siitä varjelkoon,\nniin ottaisiko arkkipiispa sen minulta pois?\n\n-- Hui, hai! Eipä niitä pyssyn luoteja viskellä kuin papuja. Ja miten\nkävisi tämän matoisen maailman, jos nuo koirat purisivat joka kerta\nkuin haukkuvat. Sitäpaitsi olen huomannut, että ne, jotka osaavat\nkäyttää hampaitaan ja hankkia itselleen respektiä, saavuttavat\nkunnioitusta. Ja juuri sentähden, että te ette koskaan tuo esiin\nsyitänne, kaikki tätä nykyä hävyttömästi hyppäävät nenällemme...\n\n-- Vaiti heti paikalla!\n\n-- Kyllä minä pian olen vaiti. Mutta varmaa on sittenkin, että\nkun huomataan jonkun alati alistuvan ja panevan häntänsä jalkojen\nväliin...\n\n-- Suu kiinni! Onko nyt sopiva aika tuollaisiin jaarituksiin?\n\n-- No, riittäköön sitten: ajatelkaa asiaa ensi yönä. Mutta älkää\ntässä hyväksi aluksi itse vahingoittako itseänne tärvelemällä\nterveytenne. Syökää toki joku suupala.\n\n-- Totta kai sitä ajattelen, Don Abbondio mutisi, se on aivan varma.\nMinä sitä ajattelen, sillä se on minun asiani. Ja hän nousi jatkaen:\n\n-- En tahdo syödä mitään, minulla on parempaa tekemistä. Totta mar\nminä sen tiedän, että minun on sitä asiaa ajatteleminen. Oh, oh,\npitipä tämän onnettomuuden laskeutua juuri minun pääni päälle!\n\n-- Juokaa ainakin vielä tämä viinitilkka, sanoi Perpetua kaataen\nlasiin. Tiedätte, että tämä aina saattaa vatsanne kuntoon.\n\n-- Toisenlaista lääkettä tässä nyt tarvitaan!\n\nNäin sanoen hän otti kynttilän ja mutisi yhä:\n\n-- Mitätön pikkuseikka! minun veroiselleni kunnon miehelle! Entä\nmiten on käypä huomenna?\n\nTähän tapaan valittaen hän poistui kiivetäkseen yläkerrassa olevaan\nhuoneeseensa. Saavuttuaan kynnykselle, hän kääntyi Perpetuaa kohti,\npainoi sormensa huulelleen ja virkkoi hitaalla ja juhlallisella\näänellä:\n\n-- Taivaan nimessä. Ja hän katosi.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nKerrotaan, että Condén prinssi nukkui sikeästi Rocroyn\ntaistelun edellisenä yönä; hän oli kuitenkin ensiksikin hyvin\nväsynyt ja toiseksi hän oli jo ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin\nvalmistuksiin ja määrännyt, mitä oli tehtävä seuraavana aamuna,\nDon Abbondio taas ei vielä tietänyt muuta kuin että seuraava\npäivä oli oleva taistelupäivä. Senpä vuoksi suuri osa yötä kului\ntuskalliseen punniskeluun. Hän ei edes ottanut lukuun sitä\nmenettelymahdollisuutta, että konnamaisesta selityksestä ja\nuhkauksista huolimatta olisi toimeenpannut vihkiäiset. Tunnustaa\nRenzolle asianlaidan ja jotenkin sopia hänen kanssaan... Jumala\nsiitä varjelkoon. \"Älkää hiiskuko sanaakaan ... muuten!\" oli toinen\nbravoista sanonut, ja kuunnellessaan \"muuten\" sanan kaikuvan\nmielessään, Don Abbondio karkoitti kauas itsestään sen ajatuksen,\nettä rikkoisi tuon määräyksen, jopa lisäksi katui lörpötelleensä\nPerpetuan kanssa. Paeta? Mutta minne? Ja sitten: kuinka paljo\nselkkauksia ja selityksiä! Jokaisesta hylkäämästään tuumasta\nmiesparka kääntyi vuoteellaan. Paraalta pelastuksen tieltä hänestä\nviimein tuntui ajan voittaminen kauniiden Renzolle annettujen\nlupauksien avulla. Onneksi hänen mieleensä juolahti, että oli\njäljellä ainoastaan muutama päivä siihen aikaan, jonka kuluessa\navioliiton solmiminen oli kielletty.\n\n-- Ja jos näiden muutaman päivän kuluessa onnistun pidättämään tuota\nnuorukaista, on minulla sitten kaksi kuukautta mietintä-aikaa; ja\nkahdessa kuukaudessa voi tapahtua paljon asioita!\n\nHän hautoi sitten mielessään niitä verukkeita, jotka aikoi\ntuoda esiin. Ja vaikka ne hänestä itsestään tuntuivat hieman\nköykäisiltä, hän kuitenkin rauhoitti itseään ajattelemalla, että\nhänen arvokkaisuutensa saattaisi ne painaviksi ja että hänen vanha\nkokemuksensa antaisi hänelle etuuden kokemattomaan nuoreen mieheen\nnähden.\n\n-- Saammehan nähdä, hän virkkoi itsekseen. Hän ajattelee hempuansa.\nMutta minä ajattelen nahkaani. Minä olen meistä kahdesta se, jolla on\nenemmän menetettävissä, lukuunottamatta, että olen viisaampi mies.\nPoikaseni, jos sinä tunnetkin suurta lemmentuskaa, niin en minä silti\ntahdo henkeäni menettää.\n\nRauhoitettuaan täten hieman mieltänsä tekemällään päätöksellä saattoi\nhän viimein sulkea silmänsä. Mutta mikä lepo, mitä unia! Bravoja, Don\nRodrigo, Renzo, ahtaita polkuja, kallioita, pakoretkiä, takaa-ajoa,\nhuutoja, laukauksia.\n\nHeräämishetki suuren onnettomuuden jälkeen tai vaikeassa pulassa\nollen on hyvin katkera. Mieli, tuskin vapauduttuaan unen siteistä,\nkääntyy edellisen rauhallisen elämän harrastuksiin. Mutta uuden\ntilan tietoisuus ilmaantuu silloin äkkiä julmana. Ja tämä äkillinen\nvertailu tekee mielipahan kahta katkerammaksi. Koettuaan tämän\nhetken tuskallisuutta Don Abbondio punnitsi vielä kerran nopeasti\nyöllä tekemiään suunnitelmia, hyväksyi ne lopullisesti, järjesteli\nniitä tehokkaammiksi, nousi vuoteeltaan ja rupesi odottamaan Renzoa\npelokkaana ja kärsimättömänä.\n\nLorenzo, tai kuten kaikki sanoivat Renzo, ei antanut itseään\npitkään odottaa. Tuskin katsoi hän sen päivänhetken saapuneen,\njolloin hän piti sopivana ilmestyä pastorin eteen, kun hän lähti\nmatkaan hurjan iloisena kuin kaksikymmenvuotias ainakin, jonka on\nmäärä samana päivänä viedä vihille rakastamansa nainen. Hän oli\nnuoruudestaan ollut orpo, ja harjoitti ammattinaan silkinkehräystä,\njoka ammatti oli ikäänkuin perinnöllinen hänen suvussaan. Se oli\naikoinaan ollut sangen tuottava, mutta nyt oli se rappiolla, ei\nkuitenkaan siihen määrään, ettei taitava työntekijä olisi voinut\nsillä ansaita kunniallista toimeentuloa. Työ väheni päivä päivältä.\nMutta ammattilaisten jatkuva siirtyminen, heitä kun houkuttelivat\nlähivaltioiden lupaukset, niiden tarjoamat etuoikeudet ja suuret\npalkat, aiheutti sen, että paikoilleen jääneiltä ei vielä\npuuttunut työtä. Sitäpaitsi Renzolla oli pieni maatilkku, jota hän\nviljelytti ja jota itse viljeli, kun hänen kehruulaitoksensa oli\npysähdyksissä, niin että häntä säätyynsä nähden saattoi sanoa hyvin\ntoimeentulevaksi. Ja vaikka tämä vuosi oli edellisiä vielä huonompi\nja vaikka jo alettiin kärsiä todellista ruokavarojen puutetta,\noli tämä nuori mies, siitäperin kuin oli luonut silmänsä Luciaan,\nmuuttunut hyvin säästäväiseksi ja omisti riittävästi ruokavaroja,\nniin ettei hänen tarvinnut nähdä nälkää.\n\nHän ilmestyi Don Abbondion eteen juhlapukuisena, hatussa erivärisiä\nhöyheniä, kauniskahvainen tikari housuntaskussa. Hän oli juhlallisen,\njopa hieman uhkarohkean näköinen, mikä oli hyvin tavallista noina\naikoina hiljaisimmillakin ihmisillä. Don Abbondion epävarma ja\nsalaperäinen vastaanotto oli omituisena vastakohtana nuoren miehen\nhilpeälle ja päättäväiselle esiintymiselle.\n\n-- Mitähän hän mielessään hautonee? kysäsi Renzo itsekseen; sitten\nhän virkkoi:\n\n-- Tulin, herra pastori, kysymään, minä hetkenä teille sopii, että\ntapaamme toisemme kirkossa.\n\n-- Minäkö päivänä?\n\n-- Kuinka, minäkö päivänä? Ettekö muista, että se päivä on juuri\ntänään?\n\n-- Tänään, Don Abbondio virkkoi, ikäänkuin olisi kuullut siitä\npuhuttavan ensi kerran. -- Tänään, tänään ... malttakaa mieltänne,\ntänään minä en voi.\n\n-- Tänään te ette voi! Mitä siis on tapahtunut?\n\n-- Ennen kaikkea, nähkääs, minä en voi hyvin.\n\n-- Se on ikävä asia; mutta se, mitä teidän tulee tehdä, kestää niin\nvähän aikaa, ja tuottaa niin vähän vaivaa...\n\n-- Ja sitten, ja sitten, ja sitten...\n\n-- Ja sitten, mitä sitten?\n\n-- Ja sitten on esteitä...\n\n-- Esteitä? Mitä esteitä voikaan olla?\n\n-- Teidän pitäisi olla minun sijassani tietääksenne, mitä ikävyyksiä\ntällaisissa asioissa esiintyy, kuinka suuri edesvastuu meikäläisillä\non. Minäpä olen liian hyväsydäminen, en ajattele muuta kuin esteiden\nsyrjäyttämistä, kaiken helpottamista, kaikkien mielen noudattamista,\nja näin laiminlyön velvollisuuteni. Ja siitä saan kärsiä nuhteita,\njopa pahempaakin.\n\n-- Mutta taivaan nimessä, älkää näin pitäkö minua piinapenkissä, vaan\nsanokaa suoraan, miten on asianlaita.\n\n-- Te ette siis tiedä kuinka monta muodollisuutta täytyy noudattaa\nasetuksienmukaista avioliittoa varten.\n\n-- Totta kai minä siitä jotakin tiedän, Renzo virkkoi, alkaen\nkiivastua, -- olettehan te tarpeeksi saanut sillä pääni pyörälle\nnäinä viime päivinä. Mutta eikö nyt vihdoinkin kaikki ole kunnossa?\nEikö kaikki ole tehty, mitä on ollut tehtävää?\n\n-- Kaikki, kaikki, niin te luulette. Mutta, malttakaahan mieltänne,\nminä olen houkkio, joka laiminlyön velvollisuuteni, säästääkseni\nmuilta ikävyyksiä. Mutta nyt -- riittää, minä tiedän, mitä sanon. Me\npappiparat olemme alasimen ja vasaran välissä. Te olette kärsimätön;\nminä teitä säälin, poika parka. Entä esimiehet ... no niin, eihän\nsitä voi kaikkea sanoa. Ja me saamme vastata kestit, me...\n\n-- Mutta selittäkääpä minulle, mikä on tuo toinen muodollisuus,\njoka vielä on noudatettava, kuten sanotte; niin se on heti paikalla\ntäytettävä.\n\n-- Tiedättekö, kuinka monta estettä on olemassa, jotka tekevät asian\nlaittomaksi?\n\n-- Mitäpä minä noista esteistä tietäisin!\n\n-- Error, conditio, votum, cognatio, crimen. Cultus disparitas, vis,\nordo, ligamen, honestas. Sis sis affinis ... näin alkoi Don Abbondio,\ntoimittaen yhteenlaskua sormillaan.\n\n-- Teettekö minusta pilaa? nuorukainen keskeytti, Mitä hyödyttää\nminua teidän latinanne?\n\n-- No niin, koska ette asioita ymmärrä, niin olkaa hieman\nkärsivällinen ja luottakaa siihen, joka niitä ymmärtää!...\n\n-- Asiaan!...\n\n-- Kas niin, rakas Renzo, älkää vihastuko, minähän olen valmis\ntekemään kaiken sen, mikä riippuu minusta. Tahtoisinhan nähdä teidät\ntyytyväisenä; tahdon teidän parastanne. Oh! ... kun ajattelen, että\nteidän oli niin hyvä elää; eihän teiltä puuttunut mitään. Ja sitten\nsaitte äkkiä tuon päähänpiston naida...\n\n-- Mitä puheita nuo ovat, herra pastori? Renzo keskeytti, kasvot\nhämmästyneen ja samalla vihastuneen näköisinä.\n\n-- Sanonhan vain näin, sanoakseni, rauhoittukaa toki, Tahtoisin nähdä\nteidät tyytyväisenä...\n\n-- No, entä sitten?\n\n-- Sitten, poikaseni, tahdon huomauttaa, ettei syy ole minun. Enhän\nminä ole säätänyt lakia. Ja ennenkuin vahvistamme avioliiton,\non meidän velvollisuutemme tehdä monta monituista tutkistelua\nsaadaksemme varmuutta siitä, ettei ole olemassa esteitä.\n\n-- Asiaan, ja sanokaa minulle lopultakin mikä este on sattunut.\n\n-- Vähän kärsivällisyyttä. Ne eivät ole asioita, joita voisi selittää\nnoin vaan kädenkäänteessä. Toivottavasti ei ole mitään esteitä; mutta\nmeidän täytyy joka tapauksessa tiedustella, Teksti on ilmeisen selvä:\nantequam matrimonium denunciet...\n\n-- Johan sanoin teille, etten huoli latinasta.\n\n-- Mutta täytyyhän minun teille selittää...\n\n-- Ettekö siis ole jo tehnyt noita tutkisteluja?\n\n-- En kaikkia, niinkuin olisi pitänyt.\n\n-- Miksi ette tehnyt niitä ajoissa? Miksi sanoitte minulle, että\nkaikki oli valmista? Mitä siis toimittaa lykkäys?...\n\n-- Kas niin! soimaatte liiallista hyvyyttäni. Olen koettanut\nhelpottaa asioita, auttaakseni teitä pikemmin; mutta nyt ... nyt on\ntapahtunut ... no niin, minä sen yksin tiedän.\n\n-- Mitä minun siis pitää tehdä?\n\n-- Malttakaa mielenne muutama päivä. Poikaseni, muutama päivä ei ole\nijankaikkisuus. Siis kärsivällisyyttä!\n\n-- Kauanko?\n\n-- Tämähän jo alkaa kuulua joltakin, ajatteli Don Abbondio itsekseen.\nJa ystävällisemmän näköisenä kuin koskaan ennen hän jatkoi:\n\n-- No parissa viikossa minä koetan...\n\n-- Pari viikkoa? Onpa se kaunis uutinen! On tehty kaikki, mitä te\nvaaditte; päivä on määrätty; tämä päivä saapuu ... ja nyt te äkkiä\nsanotte minulle, että täytyy odottaa kaksi viikkoa. -- Kaksi\nviikkoa! ... hän vielä toisti kovemmalla ja vihaisemmalla äänellä,\nojentaen kätensä ja puiden nyrkkiänsä. Ja kuka tietää miten pitkälle\nhänen kiivastumisensa olisi voinut mennä, ellei Don Abbondio ajoissa\nolisi häntä keskeyttänyt, tarttuen hänen toiseen käteensä ja sanoen\npelokkaan lempeästi ja vakuuttaen:\n\n-- No, no, älkää toki taivaan nimessä kiivastuko. Saammehan nähdä,\nkoetanpa, ehkäpä yhdessäkin viikossa...\n\n-- Ja mitä sanon minä Lucialle?\n\n-- Että minä olen erehtynyt.\n\n-- Entä ihmisten juorut?\n\n-- Eihän mikään estä teitä sanomasta, että minä olen tehnyt tyhmyyden\npelkästä asianharrastuksesta ja liiallisesta ystävällisyydestä. Te\nvoitte luoda koko syyn minun hartioilleni. Mitä parempaa voin enää\nteille sanoa. Siis viikon kuluttua.\n\n-- Ja silloin ei enää ilmaannu muita esteitä?\n\n-- Kun minä kerran sen sanon...\n\n-- Hyvä. Tahdon kärsivällisesti odottaa yhden viikon. Mutta pankaa\nmieleenne, että sen kuluttua en enää tyydy pelkkiin lupauksiin.\nHyvästi siihen asti.\n\nNäin sanottuaan hän läksi pois, kumartaen Don Abbondiolle tavallista\njäykemmin ja luoden häneen katseen, jossa oli enemmän uhkausta kuin\nkunnioitusta.\n\nRenzon tultua ulos maantielle ja astuessa allapäin morsiamensa kotia\nkohti, palasivat hänen ajatuksensa keskellä suuttumustaan äskeiseen\nkeskusteluun, ja hänestä tämä tuntui yhä kummallisemmalta. Don\nAbbondion osoittama kylmä ja neuvoton vastaanotto, hänen levoton\nja väkinäinen keskustelunsa, hänen harmaat silmänsä, jotka hänen\npuhuessaan lakkaamatta harhailivat sinne tänne, ikäänkuin ne olisivat\npelänneet kohdata suusta lähteneitä sanoja; tuo teeskentely, että hän\nmuka ensi kerran kuuli puhuttavan tuosta jo niin tarkoin yhteisin\nneuvoin määrätystä avioliitosta ja ennen kaikkea tuo itsepäinen\nviittaaminen johonkin suureen esteeseen, ilman että hän sanoi mitään\nselvää -- kaikki nämä seikat yhteensä panivat Renzon ajattelemaan,\nettä tässä piili salaisuus, joka oli toisenlainen kuin mitä Don\nAbbondio koetti luulotella. Nuorukainen pysähtyi hetkeksi epäröiden,\npitikö hänen palata takaisin kovistamaan häntä ja pakottamaan\nhäntä puhumaan selvää kieltä. Mutta nostaessaan katseensa hän näki\nPerpetuan, joka astui hänen edellänsä ja aikoi mennä sisälle muutaman\naskeleen päässä pappilasta olevaan kyökkipuutarhaan. Renzo huusi\nhänelle hänen avatessaan porttia, joudutti askeleitaan, saavutti\nhänet, pysäytti hänet kynnyksellä, ja toivoen häneltä saavansa tietää\njotain lähempää hän yhtyi keskusteluun hänen kanssansa.\n\n-- Päivää, Perpetua. Olin toivonut, että me kaikki tänään olisimme\nsaaneet yhdessä iloita.\n\n-- Oh! Jumala päättää joskus toisin, Renzo parka.\n\n-- Tehkääpä minulle tämä mieliteko: tuo kunnianarvoinen herra pastori\nlateli minulle syitä, joita en oikein ymmärtänyt. Voisittekohan te\nparemmin selittää minulle, miksi hän ei voi tai ei tahdo meitä tänään\nvihkiä.\n\n-- Luuletteko minun tietävän isäntäni salaisuuksia?\n\n-- Tiesinhän, että tässä piilee joku salaisuus, ajatteli Renzo. Ja\nsaadakseen sen ilmi hän jatkoi:\n\n-- Kuulkaahan, Perpetua. Olemmehan ystäviä. Sanokaa minulle, mitä\ntiedätte. Auttakaa poika parkaa.\n\n-- Ikävä asia syntyä köyhänä, Renzo hyvä.\n\n-- Luonnollisesti, tämä virkkoi, ja hänen epäilyksensä yhä kasvoivat.\nJa koettaen tunkea syvemmälle kysymykseen, hän lisäsi:\n\n-- Mutta sopiiko pappien kohdella pahoin köyhää väkeä?\n\n-- Kuulkaahan, Renzo, minä en voi sanoa mitään, sillä ... en tiedä\nmitään; mutta voin vakuuttaa teille, ettei isäntäni tahdo tehdä\nvääryyttä teille, eikä kellekään muulle. Hän ei ole ollenkaan\nsyyllinen.\n\n-- Kuka sitten tässä on syyllinen? kysyi Renzo, näyttäen\nhajamieliseltä, mutta itse teossa sydän täynnä odotusta ja korva\ntarkkaavaisena.\n\n-- Johan sanoin, etten tiedä mitään... Isäntääni minun vaan täytyy\npuolustaa; sillä minua pahoittaa kuullessani häntä syytettävän\nsiitä, että hän muka tekisi kellekään pahaa. Mies parka! Hänen ainoa\nvikansa on hänen liiallinen hyväsydämisyytensä. Sillä, nähkääs, tässä\nmatoisessa maailmassa on konnia, väkivallan tekijöitä ja jumalattomia\nihmisiä...\n\n-- Väkivallan tekijöitä, konnia! Renzo ajatteli: ainakaan ei tässä\nole kysymys esimiehistä. No sanokaapa, hän sitten virkkoi, vaivoin\npeittäen kiihtyvää mielenliikutustaan, sanokaapa, keitä ne ovat.\n\n-- Kas! Tahtoisitte saada minut puhumaan; enkä minä voi puhua,\nkun ... en tiedä mitään: kun en tiedä mitään, se on yhtä kuin olisin\nvannonut olevani vaiti. Vaikka ojentaisitte minut kidutuspenkille,\nette saisi minua sanaakaan hiiskumaan. Hyvästi; kumpikin hukkaamme\naikaamme.\n\nNäin sanoen hän kiireisesti astui sisään puutarhaan, ja sulki oven\njälkeensä. Renzo vastasi hänen jäähyväiseensä ja kääntyi, poistuen\nhiljaa, jotta Perpetua ei huomaisi mihin päin hän kulki. Mutta\ntultuaan Perpetuan korvan kuulemattomiin hän joudutti askeleitaan\nja oli seuraavassa tuokiossa Don Abbondion ovella. Hän astui suoraa\npäätä sisälle siihen pieneen saliin, johon oli hänet jättänyt, tapasi\nhänet vielä siellä, ja riensi hänen luokseen rohkeana ja silmät\npyörien vihasta.\n\n-- No, mitä tämä merkitsee? Don Abbondio virkkoi.\n\n-- Kuka on tuo väkivallan tekijä? kysyi Renzo miehen tavoin, joka on\npäättänyt saada varman vastauksen, kuka on tuo väkivallan tekijä,\njoka ei tahdo, että minä naisin Lucian?\n\n-- Mitä loruja? ... miesparka soperteli hämmästyksissään, kasvot\näkkiä valkeina ja raukeina kuin vaateriepu, joka juuri otetaan\npesusta. Noita sanoja soperrellessaan hän kavahti ylös tuoliltaan\nkaratakseen ovelle. Mutta Renzo, joka oli odottanut tätä liikettä,\noli ollut varoillaan, juoksi ennen häntä ovelle, lukitsi sen ja pisti\navaimen taskuunsa.\n\n-- Kas noin. Aiotteko nyt puhua, herra pastori? Kaikki muut tuntevat\nminun asiani, paitsi minä itse. Minäkin tahdon sen tuntea, hitto\nvieköön? Mikä on hänen nimensä?\n\n-- Renzo, Renzo! Jumalan nimessä, varokaa, mitä teette. Ajatelkaa\nsielunne autuutta!\n\n-- Minä ajattelen vaan, että tahdon sen tietää heti paikalla.\n\nJa näin sanoessaan hän ehkä huomaamattaan tarttui taskustaan esiin\npistävän tikarin kahvaan.\n\n-- Armoa! Don Abbondio huudahti murtunein äänin.\n\n-- Tahdon sen tietää.\n\n-- Kuka teille siitä puhui?...\n\n-- Pois kaikki väistelyt. Puhukaa suoraan ja pian.\n\n-- Tahdotteko minun surmaani?\n\n-- Tahdon tietää sen, mikä minulla on oikeus tietää.\n\n-- Mutta jos puhun, olen surman oma. Eikö minun henkeni kenties ole\nminulle rakas?\n\n-- Juuri sentähden puhukaa!\n\nTämä \"sentähden\" lausuttiin niin pontevasti ja Renzon kasvojenilme\nkävi niin uhkaavaksi, ettei Don Abbondio enää voinut olettaa\nvastustamista mahdolliseksi.\n\n-- Lupaatteko, ... vannotteko minulle, hän sanoi, ettette puhu siitä\nkellekään, ettette koskaan virka...\n\n-- Lupaan teille, että teen raivokkaan teon, jollette nopeasti sano\nminulle tuon henkilön nimeä.\n\nTämän uuden uhkauksen kuultuaan, Don Abbondio, samannäköisenä kuin\nhenkilö, jonka suuhun hammaslääkäri jo on pistänyt pihtinsä, sanoi:\n\n-- Don...\n\n-- Don? Renzo toisti ikäänkuin auttaakseen potilasta saamaan esille\nsuustaan loput; ja hän seisoi kumarassa, kallistaen korvaansa\npastorin suuta kohden, käsivarret taapäin ojennettuina ja kädet\nnyrkillä.\n\n-- Don Rodrigo! lausui kidutuksenalainen kiireisesti, lasketellen\nnuo harvat tavuut katkonaisesti perätysten ja lausuen epäselvästi\nkerakkeet, osaksi suuren hätänsä vuoksi, osaksi sentähden, että\nhän turvautuen vähäiseen jälellä olevaan mielenmalttiinsa koetti\nsovitella noita kahta pelkonsa aihetta ja tahtoi tehdä epäselväksi ja\nymmärtämättömäksi tuon sanan sinä hetkenä, jolloin hänen oli pakko\nlausua se julki.\n\n-- Tuo koira! Renzo ulvoi. Ja millä tavoin hän sen teki? Mitä hän on\nteille sanonut, jotta...?\n\n-- Millä tavoin, niin, millä tavoin! virkkoi Don Abbondio melkein\npaheksuvalla äänellä; hän näet mielestään näin suuren uhrauksen\njälkeen arveli tulleensa ikäänkuin velkojaksi. Millä tavoin? Olisinpa\ntahtonut nähdä teidät samassa pulassa kuin minä; varmaankaan ei\nteille silloin olisi jäänyt päähän noin paljo hullutuksia.\n\nJa nyt hän kuvasi hirvittävin värein tuon kamalan kohtauksen. Ja\nhuomattuaan puhuessaan sisällään kuohuvaa suurta kiukkua, joka tähän\nasti oli pysynyt salassa ja pelon verhossa, ja nähdessään samalla\nmiten Renzo puoleksi raivokkaana, puoleksi hämmästyneenä seisoi\nallapäin, hän jatkoi rohkeammin:\n\n-- Olettepa aiheuttanut kauniin jutun! Olettepa tehnyt minulle\nmokoman palveluksen! Tällaisen kepposen kunnon miehelle,\nhengenpaimenellenne, hänen omassa talossaan, pyhässä paikassa!\nTodella olette tehnyt aika kepposen, ja kaiken tämän houkutellaksenne\nesiin suustani minun onnettomuuteni, teidän onnettomuutenne, sen\nsalaisuuden, jota säilytin varovaisuudesta, teidän menestyksenne\nhuolenpidosta! Ja kun sen nyt tiedätte, niin mitä, taivaan nimessä,\naiotte minulle vielä tehdä? Tässä ei totisesti ole kysymys pilasta,\nei vääryydestä eikä oikeudesta, tässä on kysymys väkivallasta. Ja\nkun tänä aamuna annoin teille hyvän neuvon ... niin heti jouduitte\nraivoihinne. Minä menettelin järkevästi sekä itseni että teidän\npuolesta. Mutta mitä nyt tehdä? Avatkaa toki ovi; antakaa minulle\navaimeni!\n\n-- Olen ehkä ollut väärässä, virkkoi Renzo Don Abbondiolle\nleppyneellä äänellä, jossa kuitenkin värähteli viha ilmisaatua\nvihollista kohtaan; olen ehkä erehtynyt, mutta tutkistelkaa\nomaatuntoanne ja ajatelkaa miten te minun sijassani...\n\nNäin puhuessaan hän oli ottanut avaimen taskustaan ja meni nyt\naukaisemaan ovea. Don Abbondio astui hänen jälkeensä, ja sillaikaa\nkuin Renzo väänsi avainta reiässä, hän asettui vallan lähelle Renzoa,\nkatsoi häneen vakavasti ja levottomana, nosti hänen silmiensä tasalle\noikean kätensä kolme sormea, ikäänkuin puolestaan helpottaakseen\nRenzon lupauksentekoa ja sanoi:\n\n-- Vannokaa ainakin!\n\n-- Olen kenties menetellyt väärin: ja suokaa minulle anteeksi,\nvastasi Renzo, avaten oven ja tehden lähtöä.\n\n-- Vannokaa! ... kehoitti Don Abbondio, tarttuen vapisevin käsin\nhänen käsivarteensa.\n\n-- Olen kenties menetellyt väärin... Renzo toisti, irtaantuen hänen\nkädenpuristuksestaan; ja hän poistui nuolena, katkaisten täten\nkysymyksen, jota kirjallisen, filosoofisen tai muunlaisen kysymyksen\ntavoin olisi voinut kestää vuosisatoja, kun kumpikin puoli ainoastaan\ntoisteli omaa todistusperustettaan. -- Perpetua! Perpetua! huusi Don\nAbbondio, turhaan kutsuttuaan takaisin pakolaista.\n\nMutta Perpetua ei vastannut, Eikä Don Abbondio enää tietänyt, mitä\nhänen piti ajatella ja tehdä.\n\nOn tapahtunut useammin kuin kerran paljon etevämmille henkilöille\nkuin Don Abbondio, että ovat joutuneet niin vaikeaan pulaan, niin\nsuuren epävarmuuden valtoihin, etteivät ole huomanneet muuta\nparempaa keinoa kuin paneutua kuumeisena levolle. Tätä hätäkeinoa\nDon Abbondion ei tarvinnut lähteä etsimään, se tarjoutui hänelle\nitsestään. Edellisen päivän aiheuttama pelko, kuluneen yön\ntuskallinen valvominen, tämän hetken jännitys ja tulevaisuuden kauhu\ntekivät vaikutuksensa.\n\nHuolestuneena ja lamautuneena hän heittäysi nojatuoliinsa ja tunsi\njäsenissään kylmiä väristyksiä, katseli huoaten kynsiään ja huusi\ntuon tuostakin värisevällä ja kiukkuisella äänellä:\n\n-- Perpetua!\n\nTämä tuli viimein, suuri kaalinkupu kainalossa ja vallan levollisen\nnäköisenä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Säästän lukijalta\nkaikki valitukset, surkuttelut, syytökset, puolustukset ja nuo\npuheet: \"te yksin olette voinut puhua\", ja \"minä en ole puhunut\",\nsanalla sanoen koko tämän sekavan keskustelun. Mainittakoon vaan,\nettä Don Abbondio käski Perpetuan tarkasti lukita oven, olla\navaamatta, oli asia sitten mikä tahansa, ja jos joku kolkutti,\nikkunasta vastata pastorin menneen kuumetautisena levolle. Sitten\nhän hitaasti kiipesi portaita yläkertaan toistaen joka kolmannella\nportaalla: kaunis juttu! Ja hän laskeutui todella levolle\nvuoteellensa, johon hänet jätämme.\n\nSillävälin Renzo kulki nopein askelin kotiansa, vielä tietämättä\nmitä aikoisi tehdä, mutta tuntien sisällään kumean raivokasta halua\ntehdä jotain tavatonta ja hirvittävää. Kiihottajat, sortajat, yleensä\nkaikki, jotka jollakin tavoin tekevät vääryyttä lähimäiselleen, ovat\nsyypäät, ei yksistään tekemäänsä pahaan, vaan myös siihen henkiseen\nhämmennystilaan, johon saattavat sortamansa henkilöt. Renzo oli\nrauhallinen nuorukainen, joka kammoksui verenvuodatusta, suora ja\nkaikkea vilppiä vihaava mies. Mutta tällä hetkellä hänen sydämensä\nsykki murhantunteita, hänen mielensä yksinomaan hautoi salaisen ansan\nvirittämistä.\n\nHän olisi tahtonut rientää Don Rodrigon taloon, kouristaa häntä\nkurkusta ja ... mutta hänen mieleensä juolahti, että tämä talo oli\nkuin linnoitus, täynnä asestettuja rosvoja ja ulkoa vartioiden\nympäröimä, että ainoastaan hyvin tunnetut ystävät ja palvelijat\nvapaasti astuivat siihen sisälle, ilman että heitä kiireestä\nkantapäähän tutkisteltiin, ettei tuntematon työmiesparka voisi tarkan\ntutkistelun alaiseksi joutumatta päästä sisälle ja että lisäksi\nhän, Renzo, siellä ehkä liiankin hyvin tunnettaisiin. Sitten hänen\npäähänsä pälkähti ottaa pyssynsä, piiloutua pensasaidan taakse ja\nodottaa kunnes tuo mies ehkä sattumalta yksin suuntaisi askeleensa\nsinnepäin; ja vaipuen hurjaa mielihyvää tuntien tähän mietiskelyyn,\nhän kuvitteli kuulevansa askeleita, kohottavansa hiljaa päätänsä\nnäitä askeleita kuullessaan, tuntevansa rikollisen, tarttuvansa\npyssyyn, tähtäävänsä, ampuvansa, näkevänsä hänen kaatuvan ja\nvavahtelevan kuolintuskissaan, huutavansa hänelle kirouksen ja\npakenevansa turviin rajan toiselle puolelle.\n\nEntä Lucia?\n\nTuskin oli tämä sana tunkenut keskelle näitä nurinkurisia haaveiluja,\nkun paremmat ajatukset, joihin Renzon mieli oli tottunut, joukkona\npalasivat. Hänen mieleensä muistuivat vanhempiensa viimeiset\nkehoitukset, hänen mieleensä muistui Jumala, Neitsyt Maria ja\npyhimykset. Hän ajatteli sitä mielen lohdutusta, jota hän usein oli\ntuntenut siitä, että oli vapaa rikoksista, ja sitä kauhua, jota hän\nusein oli kokenut kuullessaan kerrottavan miestaposta. Ja hän heräsi\ntästä verisestä unelmasta kauhistuen, tunnontuskaa kärsien, mutta\nsamalla jonkunmoista iloa kokien siitä, että tämä kaikki olikin ollut\npelkkää kuvittelua. Mutta Lucian muisteleminen herätti koko joukon\nmuita ajatuksia.\n\nKuinka paljon toiveita, lupauksia, kuinka hartaan haaveilun verhooma\nja varmana pidetty tulevaisuus, jota juuri tänään oli niin palavasti\najateltu! Ja miten, millä sanoin ilmoittaa Lucialle tämä uutinen? Ja\nmitä sitten oli tehtävä? Miten saada Lucia omakseen tuon voimakkaan\nkilpailijan väkivallasta huolimatta? Ja keskellä kaikkea tätä\nheräsi hänen mielessään, jollei suoranainen epäilys, niin kuitenkin\njonkunmoinen epämääräinen levottomuus. Tuo Don Rodrigon vaino saattoi\njohtua yksinomaan raa'asta Luciaa kohtaan tunnetusta intohimosta.\n\nEntä Lucia itse?\n\nSe ajatus, että Lucia olisi antanut hänelle vähintäkään tilaisuutta,\npienintäkään toiveenvälkähdystä, ei hetkeksikään pujahtanut Renzon\npäähän. Mutta tiesikö Lucia asianlaidan? Oliko tuossa häijyssä\nmiehessä syttynyt tuo himo, ilman että Lucia sitä oli huomannut?\nOliko tuo mies pakottanut asiat näin kireälle, koettamatta ensin\nLuciaa jollakin tavoin viekotella? Ja Lucia ei koskaan ollut sanonut\nsiitä sanaakaan hänelle, sulhaselleen!\n\nNäiden ajatusten valtaamana hän kulki keskellä kylää sijaitsevan\ntalonsa ohi, astui kylän läpi ja lähestyi Lucian kotia, joka oli\nkylän päinvastaisessa päässä, tai oikeammin hieman ulkopuolella\nkylää. Tällä pikkutalolla oli edessään pieni puutarha, joka erotti\nsen tiestä, ja sitä ympäröi matala muuri. Astuessaan pihalle Renzo\nkuuli yläkerran huoneesta sekavaa ja jatkuvaa puheen humua. Hän\nkuvitteli, että tämän matkaansaivat Luciaa tervehtimään tulleet\nystävättäret ja tuttavat; eikä hän tahtonut ilmestyä keskelle tätä\niloista seuraa sellainen uutinen mielessä ja kasvoilla kuvastuneena.\n\nMuuan pihalla oleva tyttö juoksi häntä vastaan huutaen: Sulhanen,\nsulhanen!\n\n-- Vaiti, Bettina, vaiti! virkkoi Renzo. Tule tänne; mene ylös\nLucian luo, vie hänet syrjään ja kuiskaa hänen korvaansa ... mutta\nniin ettei kukaan kuule, eikä epäile mitään, kuuletkos! ... sano\nhänelle, että minulla on puhuttavaa hänen kanssaan, että odotan häntä\nalikerrassa, ja että hän tulisi heti.\n\nTyttönen kiipesi joutuisaan portaita yläkertaan, iloisena ja ylpeänä\nsiitä, että hänellä oli salainen asia toimitettavana.\n\nLucian oli äitinsä vastikään koristanut. Ystävättäret tunkeutuivat\nkilvan morsiamen ympärille, tahtoen jokainen väkisin häntä ihailla.\nLucia väistyi hieman rajun kainona kuten talonpoikaisnaisilla on\ntapana, peittäen kyynäspäillään kasvonsa, jotka kumarsi rintaa\nkohden, ja rypisti pitkiä mustia kulmakarvojaan, vaikka samalla\nsuu hymyili. Mustat nuoret hiuksensa, jotka otsan kohdalla erotti\ntoisistaan valkoinen ja kapea jakaus, kiemurtelivat taapäin\nmoninkertaisina palmikkokiehkuroina, joihin oli pistetty pitkiä\nhopeaneuloja, mitkä muodostivat ikäänkuin pyhimyksen sädekehän,\nkuten vieläkin on tapana milanolaisilla maailmannaisilla. Kaulassa\nhänellä oli granaatti-helmien ja kirjailtujen kultanappien muodostama\nkoriste. Hänellä oli yllään kaunis kukallinen brokaatti-röijy,\njonka hihojen aukeita saumoja yhdistivät kauniit nauhat. Lisäksi\nhänellä oli lyhyt kehrätystä silkistä tehty hame tiheine ja pienine\nlaskoksineen, punaiset sukat ja silkkitohvelit, nekin koruompeleiset.\n\nPaitsi näitä hääpäivän varsinaisia koristepukineita, somisti Luciaa\ntuona päivänä hänen jokapäiväinen koristeensa, nimittäin hänen\nvaatimaton kauneutensa, jota nyt kohottivat erilaiset kasvoihin\nkuvastuvat hellät tunteet. Niissä näkyi kevyen levottomuuden\nhillitsemä ilo, tuo levollinen huoli, joka tuon tuostakin huomataan\nmorsianten kasvoilla, ja joka ei suinkaan karkoita niiden kauneutta,\nvaan päinvastoin luo niihin erityisen leiman.\n\nPikku Bettina hiipi keskelle naisjoukkoa, lähestyi Luciaa, antoi\nhänelle taitavasti merkin, joka osoitti että hänellä oli jotain\nhänelle sanottavaa ja kuiskasi hänelle sanottavansa korvaan.\n\n-- Poistun hetkeksi, mutta palaan pian, Lucia sanoi naisille ja\nmeni nopeasti alakertaan. Nähdessään Renzon muuttuneet kasvot\nja levottoman ryhdin hän virkkoi: Mikä sinun on? ja hän tunsi\nepämääräisen kauhunaavistuksen valtaavan mielensä.\n\n-- Lucia, vastasi Renzo, tänään on kaikki rauennut tyhjiin, ja Jumala\ntietää, milloin meistä voi tulla mies ja vaimo.\n\n-- Kuinka? sanoi Lucia, ollen vallan suunniltaan. Renzo kertoi\nhänelle lyhyesti senaamuisen tarinan.\n\nLucia kuunteli häntä ahdistuksissaan; ja kuullessaan Don Rodrigon\nnimen hän huudahti: Ah! punastuen ja vavisten, -- niinkö pitkälle!\n\n-- Sinä siis tiesit...? Renzo kysyi.\n\n-- Liiankin hyvin! Lucia vastasi. -- Mutta, että hän sentään julkeni!\n\n-- Mitä sinä tiesit?\n\n-- Älä nyt vaadi minua puhumaan, älä saata minua itkemään. Riennän\nkutsumaan äitiäni ja pyydän naisia lähtemään kotiansa. Meidän täytyy\nolla yksin.\n\nHänen poistuessaan Renzo mutisi: Et ole koskaan puhunut minulle\nmitään.\n\n-- Voi, Renzo! huokasi Lucia, kääntyen hetkisen, kuitenkaan\npysähtymättä.\n\nRenzo käsitti vallan hyvin että hänen nimensä, jonka Lucia tällä\nhetkellä ja tällä äänenpainolla lausui, merkitsi seuraavaa: -- Voitko\nepäillä minun vaienneen muista kuin oikeista ja puhtaista syistä?\n\nTällävälin kunnon Agnese -- se oli Lucian äidin nimi -- jonka\nepäluulo ja uteliaisuus oli herännyt pikkutytön kuiskauksesta\nja tyttärensä poistumisesta, oli tullut alas katsomaan mitä oli\ntekeillä. Tytär jätti hänet kahdenkesken Renzon kanssa, palasi\nylhäälle kokoontuneiden naisten luo ja sanoi muuttaen kasvonsa ja\näänensä niin välinpitämättömiksi kuin suinkin: -- Herra pastori on\nsairas, tänään ei tule asiasta mitään.\n\nTämän sanottuaan hän sanoi heille kaikille joutuisasti hyvästi ja\npalasi takaisin alakertaan.\n\nNaiset poistuivat eri tahoille kertomaan mitä oli tapahtunut. Pari\ntai kolme heistä meni pastorin ovelle asti saadakseen varmuutta\nsiitä, oliko hän todella sairas.\n\n-- Kuumetta, Perpetua vastasi ikkunasta. Ja tämä surullinen\nsanoma, jonka he kertoivat toisille, katkaisi äkkiä ne arvelut ja\naavistukset, jotka jo olivat alkaneet liikkua heidän aivoissaan\nja jotka olivat ilmenneet heidän katkonaisissa ja salaperäisissä\npuheissaan.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nLucia astui sisälle alakerran huoneeseen, missä Renzo paraikaa kertoi\nasiaa Agneselle, joka levottomana häntä kuunteli. Molemmat kääntyivät\nLucian puoleen, joka siitä tiesi enemmän kuin he, ja jolta odottivat\nselvittelyä, mikä epäilemättä oli oleva sangen tuskallinen. Heistä\nkun kumpikin rakasti Luciaa eri tavalla, kummankin kasvot ilmaisivat\nerilaista paheksumista siitä, että hän oli voinut heiltä jotakin\nsalata, ja lisäksi näin tärkeän seikan. Vaikka Agnesen oli kiire\nsaada kuulla tyttärensä puhuvan, hän ei kuitenkaan malttanut olla\nsoimaamatta häntä:\n\n-- Salata äidiltään sellainen asia!\n\n-- Nyt sanon teille kaikki, virkkoi Lucia, pyyhkien silmiään\nesiliinallaan.\n\n-- Puhu, puhu! huusivat samaan aikaan äiti ja sulho.\n\n-- Pyhä Neitsyt! huudahti Lucia. -- Kuka olisi voinut uskoa, että\nasiat menisivät näin pitkälle!\n\nJa kyyneleiden keskeyttämällä äänellä hän kertoi miten Don Rodrigo\ntoisen herran seurassa muutama päivä sitten, Lucian palatessa\nkehruutuvasta, oli kulkenut hänen ohitsensa ja miten edellinen oli\nkoettanut huvittaa häntä kaikkea muuta kuin kauniilla sukkeluuksilla.\nMutta Lucia ei ollut häntä kuunnellut, vaan oli jouduttanut\naskeleitaan ja saavuttanut muut toverinsa. Silloin oli Lucia kuullut\ntoisen herroista purskahtavan naurunhohotukseen ja Don Rodrigon\nsanovan: -- Lyökäämme vetoa. -- Seuraavana päivänä olivat nuo\nherrasmiehet taas kävelleet tiellä; mutta Lucia oli kulkenut keskellä\ntovereitaan, katse maahan luotuna. Taas oli toinen herroista nauraa\nhohottanut ja Don Rodrigo oli sanonut: -- Saammehan nähdä, saammehan\nnähdä! Kiitos taivaan, jatkoi Lucia, tuo päivä oli viimeinen, jona\nmenin kehruutuvalle. Kerroin tapauksen heti...\n\n-- Kenelle sen kerroit? Agnese kysyi jouduttaen hieman närkästyneenä\ntuon onnellisen suositun nimen mainitsemista.\n\n-- Isä Cristoforolle, rippitunnustuksessa, äiti, vastasi Lucia\nlempeällä puolustelevalla äänenpainolla. Kerroin hänelle kaikki, kun\nsinä äiti ja minä viimeksi kävimme luostarikirkossa. Ja jos muistatte\nniin minä tuona aamuna otin käsille toisen askareen toisensa\njälkeen viivyttääkseni aikaa odottaakseni muun kirkkoväen tuloa ja\nkulkeakseni heidän seurassaan. Sillä tuon kohtauksen jälkeen tiet\nminua suuresti pelottivat...\n\nKun Agnese kuuli kunnianarvoisen isä Cristoforon nimeä mainittavan,\nlauhtui hänen paheksumisensa.\n\n-- Teitpä siinä hyvin, hän sanoi; -- mutta miksi et kertonut kaikkea\näidillesikin?\n\nLucialla oli ollut tähän kaksi hyvää syytä: toinen oli ollut se,\nettei hän ollut tahtonut huolestuttaa ja pelästyttää tuota kunnon\nvaimoa seikan vuoksi, jota ei kuitenkaan voinut muuttaa; toinen oli\nollut se, ettei hän ollut tahtonut panna liikkumaan useiden suiden\nkautta juttua, jonka hän hartaasti halusi pysyvän salassa, sitä\nhartaammin, kun hän toivoi häidensä heti alussa katkaisevan tämän\nkammotun vainon. Näistä kahdesta syystä hän ei kuitenkaan maininnut\nmuuta kuin toisen.\n\n-- Ja sinulle, hän sitten sanoi kääntyen Renzon puoleen, äänessä\nsellainen väre, jonka tarkoitus on saada ystävä tunnustamaan, että\nhän on ollut väärässä, -- olisiko minun pitänyt sinulle puhua tästä?\nTiedäthän siitä nyt liikaakin!\n\n-- Ja mitä sanoi sinulle Isä? kysyi Agnese.\n\n-- Hän sanoi, että minun pitäisi koettaa jouduttaa häitäni niin\npaljon kuin suinkin ja että minun siihen asti pitäisi pysyä kotiin\nsuljettuna, että hartaasti rukoilisin Jumalaa ja että hän toivoi tuon\nmiehen unhottavan minut, kun ei enää minua näkisi. Ja tämän vuoksi,\nhän jatkoi uudelleen kääntyen Renzon puoleen, kuitenkaan katsomatta\nhäntä silmiin ja vahvasti punastuen, tein tuon kainostelemattoman\nteon ja kehoitin sinua jouduttamaan aviomme solmimista aikaisemmin\nkuin oli ennemmin määrätty. Kuka tietää mitä sinä minusta\najattelitkaan! Mutta luulin menetteleväni hyvin, ja niin oli minua\nneuvottu, ja pidin varmana ... ja tänä aamuna en olisi voinut\naavistaakaan... Tässä keskeytti kyyneltulva hänen puheensa.\n\n-- Tuo konna, tuo kirottu mies, tuo murhaaja! huusi Renzo kiitäen\nedes takaisin huoneessa ja puristaen tuontuostakin tikarinsa kahvaa.\n\n-- Miten sekava juttu, taivas meitä varjelkoon, huudahti Agnese.\n\nNuorukainen pysähtyi äkkiä Lucian eteen, joka yhä vielä itki. Hän loi\nmorsiameensa katseen, jossa kuvastui hellyyttä, surua ja raivoa, ja\nvirkkoi: -- Tämä on tuon ilkiön viimeinen konnanteko!\n\n-- Ei niin, Renzo, taivaan nimessä! huusi Lucia. Ei suinkaan niin!\nOnhan köyhilläkin Herra taivaassa; ja miten toivot hänen meitä\nauttavan, jos teemme pahaa?\n\n-- Ei niin, ei taivaan nimessä niin, Agnese toisti.\n\n-- Renzo, sanoi Lucia, tuntuen saaneen toivoa ja tyynesti\npäättäväisenä, sinulla on ammatti, ja minä osaan tehdä työtä:\nmenkäämme niin kauas täältä, ettei tuo mies enää kuule meistä\npuhuttavan.\n\n-- Oh, Lucia! Entä sitten! Emmehän vielä ole mies ja vaimo. Luuletko\nettä pastori antaa meille esteettömyyden todisteen? Moinen mies? Jos\njo olisimme naimisissa, niin silloin...\n\nLucia alkoi uudelleen itkeä. Ja kaikki kolme vaikenivat ja\nvajosivat alakuloisuuteen, joka tarjosi jyrkän vastakohdan heidän\nhäävaatteidensa upeudelle.\n\n-- Kuulkaa, lapset, noudattakaa minun neuvoani, Agnese sanoi muutaman\nhetken kuluttua. Minä olen teitä vanhempi ja tunnen hieman maailmaa.\nOn tarpeetonta niin suuresti pelästyä. Paholainen ei ole niin ruma,\nkuin miksi häntä kuvataan. Meistä ihmisparoista vyyhti tuntuu kahta\nsekavammalta, kun emme osaa löytää oikeata langanpäätä. Mutta joskus\nsellaisen miehen neuvo ja sana, joka on lukenut ... niin minä olen\nvarma asiastani. Renzo, seuraa neuvoani, mene Leccoon, hae tohtori\nJuonittelija, kerro hänelle ... Mutta älä taivaan nimessä mainitse\nhäntä tällä nimellä, sehän on liikanimi. Pitää sanoa herra Tohtori...\nNiin, mikä hänen oikea nimensä onkaan? Noh, enhän minä sitä oikeata\nnimeä tiedäkään, mainitsevathan kaikki häntä tuolla nimellä. Yhtä\nkaikki, kysy tuota suurta, laihaa ja kaljupäistä tohtoria, jolla on\npunainen nenä ja vaaraimen kokoinen syylä poskessa.\n\n-- Tunnen hänet ulkonäöltä, sanoi Renzo.\n\n-- Hyvä, jatkoi Agnese; siinä vasta mies! Olenpa nähnyt useamman kuin\nyhden pulaan joutuneen, joka ei enää tietänyt mitä tehdä, oltuaan\ntunnin kahdenkesken tohtori Juonittelijan kanssa (varo vaan, ettet\nmainitse häntä tällä nimellä) nauravan koko pulalleen. Ota nämä neljä\nkuohilaskukkoa; eläinparat, aioin itse vääntää niiden kaulat poikki\ntämäniltaista juhla-ateriaa varten. Vie ne hänelle, sillä sellaisten\nherrojen luo ei koskaan pidä mennä tyhjin käsin. Kerro hänelle\nkaikki, mitä on tapahtunut, ja saat nähdä, että hän tarkalleen sanoo\nsinulle sellaista, mikä ei koskaan olisi pälkähtänyt päähämme, vaikka\ntuumisimme koko vuoden.\n\nRenzo hyväksyi mielellään tämän neuvon, samoin Lucia, ja Agnese\nylpeänä siitä, että oli sen antanut, otti toisen toisensa jälkeen\nulos kanakopista nuo eläinparat, kokosi kimppuun niiden kahdeksan\njalkaa, ikäänkuin olisi tehnyt kukkavihon, sitoi ne yhteen nyörillä\nja antoi ne Renzon käteen, joka lausuttuaan ja kuultuaan rohkaisevia\nsanoja astui ulos puutarhan portista, jotta eivät kylän lapset olisi\nhäntä nähneet, he kun olisivat juosseet hänen jälessänsä huutaen: --\nSulhanen, sulhanen!\n\nKulkien yli ketojen, tai kuten näillä seuduin sanottiin, alueiden,\nhän poistui pikku polkuja myöten ja värisi raivosta ajatellessaan\nvastoinkäymistään ja tuumi sitä puhetta, jota aikoi pitää tohtori\nJuonittelijalle. Annan lukijan itsensä kuvitella, missä tilassa\nolivat matkalla nuo lintuparat, joiden jalat olivat yhteensidotut\nja päät roikkuivat alaspäin ja jotka lisäksi olivat miehen kädessä,\njoka suuren mielenliikutuksensa valloissa vilkkain liikkein säesti\npäässään temmeltäviä myrskyisiä ajatuksia. Milloin hän vihoissaan\nojensi käsivartensa, milloin hän epätoivoissaan nosti sen ilmaan,\nmilloin hän sitä heilutti ikäänkuin uhaten, ja joka kerralla\nhän antoi niille aika tärähdyksen, pannen niiden roikkuvat päät\nheilahtamaan. Kukot nokkivat toisiaan päähän; tämäntapaistahan usein\nsattuu onnettomuudentoverien kesken.\n\nSaavuttuaan kauppalaan Renzo kysyi tohtorin asuntoa; se osoitettiin\nhänelle ja hän riensi sinne. Astuessaan sisälle hän tunsi mielessään\nsellaista levottomuutta, jota oppimattomat ihmisparat kokevat\noppineen läheisyydessä, ja hän unhotti kaikki valmistamansa puheet.\nMutta silmäillessään salvukukkoja, hän sai uutta rohkeutta. Hän astui\nsisälle kyökkiin ja kysyi palvelijattarelta, voiko puhua tohtorin\nkanssa. Palvelijatar katsahti kukkoihin ja tarttui niihin, tottuneena\nsellaisiin lahjoihin, vaikka Renzo veti niitä taaksepäin, hän kun\ntahtoi, että tohtori näkisi ja tietäisi hänen tuoneen jotakin.\nTohtori tuli kyökkiin juuri sillä hetkellä kuin palvelijatar sanoi:\n\n-- Antakaa tänne ja astukaa sisälle.\n\nRenzo kumarsi syvään, tohtori otti hänet ystävällisesti vastaan\nsanomalla: Tule, poikaseni! ja vei hänet työhuoneeseensa. Tämä oli\navara huone, jonka kolmella seinällä riippui kahdentoista Caesarin\nkuvat; neljättä seinää peitti hylly täynnä vanhoja ja tomuisia\nkirjoja. Keskellä oli pöytä ja sillä sikin sokin todistuksia,\nanomuksia, kirjallisia valituksia ja julistuksia; sen ympärillä kolme\ntai neljä nojatuolia, korkeine ja neliskulmaisine selkänojineen.\nNäiden kulmissa oli kaksi sarvenmuotoista puuveistoskoristetta, ja\nnahkapäällystä somistivat suuret kilvenmuotoiset metallikoristeet,\njoista muutamat olivat aikoja sitten pudonneet pois, niin että nahka\nsiellä täällä kulmissa oli irtaantunut ja kääntynyt roikkumaan\nulospäin.\n\nTohtorilla oli yllään yönuttu, nimittäin kulunut kaapu, jota hän\naikoja sitten oli käyttänyt virkapukuna mennessään Milanoon ajamaan\njotain tärkeätä asiaa. Hän sulki oven ja rohkaisi nuorukaisen mieltä\nnäillä sanoilla:\n\n-- Poikaseni, sano minulle asiasi!\n\n-- Minulla olisi teille uskottavana eräs asia.\n\n-- Sitä varten olen täällä, tohtori virkkoi, puhu. Ja hän istui\nnojatuoliin. Seisoen pöydän ääressä ja pitäen vasemman käden varassa\nlakkiaan, jota pyöritteli oikealla kädellä, Renzo alkoi: Tahtoisin\nkuulla teiltä, joka olette oppinut...\n\n-- Sano minulle suoraan asiasi, tohtori keskeytti.\n\n-- Suokaa anteeksi, me ihmisparat emme osaa hyvin puhua. Tahtoisinhan\ntietää...\n\n-- Hiisi vieköön! olette kaikki samanlaisia: sensijaan että\nkertoisitte suoraan asianne, kyselette, teillä kun on jo oma tuumanne\npäässä.\n\n-- Anteeksi, herra tohtori, tahtoisin tietää, saako siitä\nrangaistusta, kun uhkaa pappia, joka kieltäytyy vihkimästä yhteen\nihmisiä.\n\n-- Ymmärrän, tohtori ajatteli, vaikka hän todella ei ollut\nymmärtänyt; -- ymmärrän. Ja äkkiä hän kävi vakavan näköiseksi. Mutta\ntähän vakavaan ilmeeseen sekaantui sääliä ja huolenpitoa. Hän puristi\nhuulensa yhteen ja päästi tolkuttoman äänen, joka ilmaisi jotakin\ntunnetta, minkä hänen seuraavat sanansa tulkitsivat selvemmin:\n\n-- Vakava tapaus, poikaseni, lakipykälän käsittelemä tapaus.\nTeitpä hyvin, kun tulit minun luokseni. Se on päivänselvä tapaus,\nlukemattomien asetusten käsittelemä ja ... juuri eräässä nykyisen\nkuvernöörin viime vuonna säätämässä asetuksessa. Näytän sen sinulle\nheti, niin että saat siihen kajota omin käsin.\n\nNäin sanoen hän nousi nojatuolistaan ja upotti kätensä sekavaan\npaperikasaan, penkoen sitä ylös alaisin kuin ryynejä pöntössä.\n\n-- Missä se onkaan? Tuossa tuokiossa sen löydän. Meikäläisellä kun\npitää olla esillä niin paljo tavaraa. Aivan varmaan se on tässä, se\nkun on tärkeä. Kas! tuossa se onkin.\n\nHän otti sen käteensä, kääri sen auki, tarkasti päivämäärää ja käyden\nvielä vakavamman näköiseksi huudahti: lokakuun 15 päivä 1627! Aivan\noikein! se on viime vuodelta: vallan veres asetus. Sellaiset enimmin\npelottavat. Osaatko lukea, poikaseni?\n\n-- Vähäisen, herra tohtori.\n\n-- Hyvä, seuraa mukana kun luen, niin saat nähdä.\n\nJa pitäen asetusta levällään edessään, hän alkoi lukea, mutisten\nnopeasti ja epäselvästi muutamia kohtia ja viivähtäen selvästi\nlausuen ja painokkaasti toisissa kohdin, aina tarpeen mukaan:\n\n\"Vaikka 14 päivänä joulukuuta 1620 hänen ylhäisyytensä Ferian\nherttuan käskystä julaistu asetus, jonka on valmistanut hänen\nylhäisyytensä Gonzalo Fernandez de Cordova, j.n.e. säätää mitä\ntavattomimpia ja ankarimpia toimenpiteitä väkivaltaa, kiristyksiä ja\nHänen Majesteettinsa uskollisia vasalleja julkeasti sortavia tekoja\nvastaan, niin näiden rikoksien esiintyminen ja se pahanilkisyys\nj.n.e. on lisääntynyt siihen määrään, että Hänen Ylhäisyytensä on\nkatsonut välttämättömäksi, j.n.e. Sentähden hän tiedusteltuaan\nSenaatin ja Ylimmän tuomioistuimen mielipidettä, on päättänyt\njulaista seuraavan asetuksen.\"\n\n\"Ja alkamalla sortoteoista, kokemus kun on osoittanut että useat\nhenkilöt kaupungissa ja maalla\" -- kuuletko -- \"tässä valtiossa\nväkivaltaisesti harjoittavat kiristystä, lukemattomilla tavoilla\nsaartaen turvattomia, kuten esim. pakottaen heitä tekemään kauppa- ja\nvuokrasopimuksia... j.n.e.\" Missä olenkaan? Niin, oikein, kuuleppas:\n\"pakottaen solmimaan tai olemaan solmimatta avioliittoja\". Häh?\n\n-- Se koskee minun asiaani, sanoi Renzo.\n\n-- Kuule, kuule, tässä on vielä muutakin, ja tarkastetaan\nrangaistuksia. \"-- Joko todistetaan tai ei todisteta, että joku\nlähtee kotiseudultaan\" j.n.e. \"että joku maksaa velkansa ja ettei\ntoinen häntä hätyytä, että joku menee myllylleen\". Kaikki tämä ei\nkoske meitä. Mutta tässä se nyt on: \"että joku pappi ei tee sitä,\nmihin hänen virkansa häntä velvoittaa, tai että hän tekee sellaista,\nmikä ei ole hänelle soveliasta.\" Häh?\n\n-- Näyttää siltä, kuin tuo asetus olisi tehty vasiten minua varten.\n\n-- Niin, eikö totta? Kuulehan: \"ja muita samankaltaisia\nväkivaltaisuuksia, joita tekevät vasallit, aateliset, vähävaraiset\ntai rahvas.\" Ei kukaan pääse lain käsistä; tässä ovat kaikki. Se\non vallan kuin Josafatin laakso. Kuule nyt rangaistuksia. \"Vaikka\nnämä ja muut samanlaiset rikokset jo ovat laissa kiellettyjä, niin\nkuitenkin, koska on tarpeellista käyttää suurempaa ankaruutta,\nHänen Ylhäisyytensä kumoamatta entisiä asetuksia, j.n.e. vaatii\nja säätää, että jonkun yllä mainitun pykälän tai senkaltaisen\nrikkojia tämän valtion lailliset tuomarit rankaisisivat\nrahasakoilla tai ruumiillisella kurituksella, jopa maanpaolla,\nlaivaorjuudella, vieläpä kuolemallakin...\" pikkuseikka! \"riippuen\nHänen Ylhäisyydestään, Senaatista, rikoksen laadusta, henkilöistä\nja asianhaaroista. Ja tämän jär-käh-tä-mättömästi ja kaikella\nankaruudella\", j.n.e. Onpa tässä jo riittämiin asti, häh? ja\nkatsoppas allekirjoituksia: Gonzalo Fernandez de Cordova; ja\nalempana: Platonus. Ja tässä vielä: Nähnyt Ferrer. Siitä ei puutu\nmitään.\n\nTohtorin lukiessa Renzo seurasi hitaasti katseellaan, koettaen\nkäsittää noiden lauseiden merkitystä ja omin silmin nähdä nuo pyhät\nsanat, joita hän piti pelastuksenaan. Nähdessään uuden turvattinsa\nolevan tarkkaavaisen, eikä pelästyneen, tohtori hämmästyi suuresti.\n\n-- Onpa se aika veijari tuo nuori mies, hän ajatteli. Vai niin!\nHän sanoi sitten. Olet leikkuuttanut otsatupsusi. Oletpa ollut\nvarovainen. Mutta kun uskoit itsesi minulle, ei todellakaan maksanut\nvaivaa. Tämä asia on todella hyvin vakava. Mutta etpä tiedä mitä minä\nkykenen tekemään auttaakseni turvattiani pahassa pulassa.\n\nKäsittääksemme tätä tohtorin puhetta, tulee meidän tietää tai\nmuistella, että bravoilla eli palkkalaisrosvoilla ja kaikenlaisilla\npahantekijöillä oli tähän aikaan tapana käyttää otsalla pitkää\nhiustupsua, jonka sitten hyökätessään jonkun kimppuun vetivät\nalas kasvoille kypärinsilmikon tavoin, jos yritys oli sellainen,\nettä se vaati samalla voimaa ja varovaisuutta. Julistukset eivät\nolleet jättäneet tätä seikkaa koskettelematta: \"Hänen Ylhäisyytensä\n(markiisi de la Hynajoja) säätää että jokainen, joka käyttää\nniin pitkiä hiuksia, että ne peittävät otsan, siihen kulmakarvat\nluettuina, tai palmikkoa joko korvien edessä tai takana, maksaa\nsakkoa kolme sataa riksiä, ja jos hän ei siihen kykene, niin\nrangaistakoon ensi kerralla kolmivuotisella laivaorjuudella, toisella\nkerralla, paitsi juuri mainitulla tavalla vielä ankarammin sakko- ja\nkuritusrangaistuksella Hänen Ylhäisyytensä mielivallan mukaan.\"\n\n\"Siinä tapauksessa kuitenkin, että joku on kaljupäinen, tai että\nhänellä on toinen pätevä syy, nimittäin syntymämerkki tai arpi,\nolkoon hänen sallittu kauneuden ja terveyden syistä käyttää juuri\nniin pitkiä hiuksia, kuin on tarpeen näiden vammojen peittämiseksi,\nmutta ei ollenkaan sen pitempiä. Luonnollisesti ei saa näin menetellä\nmuutoin kuin välttämättömyyden niin vaatiessa, ellei tahdo joutua\nsaman rangaistuksen alaiseksi kuin muut tämän lakimääräyksen\nrikkojat.\"\n\n\"Samoin Hänen Ylhäisyytensä säätää partureille, sakon tai kolmen\njulkisessa paikassa toimeenpannun kidutusnuoran nykäyksen uhalla,\njopa, kuten yllä, mielivallasta riippuen, vielä ankaramman\nruumiillisen rangaistuksen uhalla, että eivät saa jättää niille,\njoiden hiuksia leikkaavat, minkäänlaisia palmikoita, tupsuja ja\nkähermiä, eivätkä hiuksia, jotka kasvavat otsalla, ohimoilla tai\nkorvan takana; vaan että heidän tulee leikata ne kaikki yhtä\npitkiksi, lukuunottamatta yllämainittuja poikkeustapauksia, kuten\nkaljupäisyyttä ja muita vammoja.\"\n\nHiustupsu oli siis osa asevarustusta ja pöyhkyrien ja pahantekijöiden\ntunnusmerkki; siitä johtui, että sentapaisia ihmisiä yleisesti\nsanottiin tupsuniekoiksi. Tämä soimanimi on pysynyt ja elää vieläkin\nlieventyneenä murteessa; eikä kenties ole ainoatakaan milanolaisista\nlukijoistamme, joka ei muistaisi kuulleensa lapsuudessaan\nvanhempiensa, opettajainsa, jonkun perheen ystävän tai palvelijan\nsanoneen hänestä: \"Sinä olet tupsuniekka, pikku tupsuniekka.\"\n\n-- Toden totta, Renzo huomautti, en minä poika pahaisesta alkaen\nkoskaan elämässäni ole käyttänyt hiustupsua.\n\n-- Täten asiasta ei tule mitään, tohtori virkkoi, pudistaen päätään\npuoleksi vihaisen, puoleksi kärsimättömän näköisenä. Jollei sinulla\nole luottamusta minuun, asiasta ei tule mitään. Ken sanoo tohtorille\nvalheita, näetkös poikaseni, on hölmö, joka tulee sanomaan tuomarille\ntotuuden. Asianajajalle pitää sanoa asiat selvinä; meidän asiamme on\ntehdä ne sekaviksi. Jos tahdot, että minä sinua autan, niin täytyy\nsanoa kaikki a:sta ö:hön, sydän kädessä, kuten rippi-isälle. Sinun\ntäytyy mainita minulle, keltä olet saanut toimeksesi tämän tehtävän;\nluonnollisesti se on joku huomattava henkilö; ja tässä tapauksessa\nkäyn hänen puheillaan, kuten kohteliaisuus vaatii. En hänelle sano,\nnäetkös, että sinulta olen kuullut hänen sinut lähettäneen; siitä\nvoit olla varma. Minä sanon tulevani rukoilemaan hänen suojelustaan\nparjatulle nuorukaisparalle. Ja hänen kanssaan teen sopivan päätöksen\nonnellisesti ratkaistakseni asian. Huomaa, että hän pelastaessaan\nitsensä myöskin pelastaa sinut. Ja jos tämä teko on kokonaan sinun\nlaskuusi pantava, niin en minä vetäydy pois; olenpa auttanut toisia\npahemmastakin pulasta... Kunhan vaan et ole loukannut ketään\nylhäistä henkilöä, niin sitoudun pelastamaan sinut hädästä, tietysti\nvaatimalla hieman korvausta. Sinun tulee mainita minulle, kuka\non loukattu, kuten sanotaan; ja riippuen asianomaisen säädystä,\nominaisuuksista ja luonteesta saamme päättää, onko sopivampaa pitää\nhäntä pelonalaisena meidän suojelijaimme avulla, vai keksiä joku\nrikos, jonka lykkäämme hänen hartioilleen, eli panna hänelle kirppu\nkorvaan. Sillä, näetkös, kunhan vaan oikein osaa käsitellä asetuksia,\nniin ei kukaan ole syyllinen, eikä kukaan ole syytön. Mitä pastoriin\ntulee, jos hän on ymmärtäväinen mies, niin hän pysyy alallaan; jos\nhän taas on itsepäinen, niin on tätäkin varten apukeinoja. Jokaisesta\npulmasta voi suoriutua; mutta sitä varten tarvitaan kykenevä mies. Ja\nsinun asiasi on vakavaa laatua, vakavaa, sanon minä, hyvin vakavaa.\nLaki on tässä kohden selvä; ja jos asia tulee ratkaistavaksi sinun\nja oikeuden välillä, noin niin sanoakseni kahden kesken, niin olet\npahemmassa kuin pulassa. Puhun sinulle ystävänä. Uhkatekonsa saa\nmaksaa; ja jos tahdot asiasta suoriutua ilman melua, vaaditaan rahaa\nja suoruutta, luottamusta siihen henkilöön, joka tahtoo sinua auttaa\nja tottelevaisuutta tekemään kaikki mitä määrätään.\n\nTohtorin päästäessä ilmoille tätä sanatulvaa, Renzo seisoi\ntöllistellen häneen haltioituneen tarkkaavaisesti, vallan niin kuin\nmoukka suu auki torilla katselee silmänkääntäjää, joka pistettyään\nsuuhunsa tappuroita, ja yhä vaan tappuroita, sitten vetää sieltä ulos\nnauhaa aivan loppumattomiin. Mutta huomattuaan mitä tohtori tahtoi\nsanoa ja oivallettuaan hänen väärinkäsityksensä, hän katkaisi nauhan\nhänen suustansa, sanoen:\n\n-- Oh, herra tohtori, miten olettekaan ymmärtänyt asiani? Asianlaita\non vallan päinvastainen. Enhän minä ole ketään uhannut; minä en\nyleensä tee sellaista. Kysykääpä vaan koko minun kyläkunnaltani,\nniin saatte kuulla, ettei minulla koskaan ole ollut mitään tekemistä\noikeuden kanssa. Ilkityö on tässä päinvastoin tehty minulle; ja\nolen tullut luoksenne saadakseni tietää mitä minun pitää tehdä\nsaavuttaakseni oikeutta; ja olen hyvin tyytyväinen, että olen nähnyt\ntämän asetuksen.\n\n-- Hiisi vieköön! tohtori huusi aukaisten silmänsä levälleen. Mitä\nloruja minulle laskettelet? Siinä sitä ollaan; kaikki te olette\nsamanlaisia. Ettekö milloinkaan voi kertoa asiaanne selvästi,\nniinkuin se todella on!\n\n-- Anteeksi; ettehän ole antanut minulle aikaa. Nyt kerron, miten\nasia on. Tietäkää siis, että minun oli määrä tänään naida nuori\nnainen -- tässä Renzon ääni värähti liikutuksesta -- nuori nainen,\njota kosin jo kesän alussa; ja tänään, kuten jo sanoin, on se\npäivä, josta oli sovittu herra pastorin kanssa, ja kaikki oli jo\ntätä varten valmistettu. Äkkiä herra pastori tuo esiin esteitä ...\nno niin, lyhyesti, jotta en Teitä kyllästyttäisi, minä panin hänet\npuhumaan suoraa kieltä, kuten oli oikein ja kohtuullista. Ja lopuksi\nhän tunnusti, että häntä hengen uhalla on kielletty tätä vihkimistä\ntoimeenpanemasta. Tuo väkivallan tekijä, tuo Don Rodrigo...\n\n-- Riittää! tohtori äkkiä keskeytti, rypisti kulmakarvojaan, nyrpisti\npunaista nenäänsä ja väänsi suutansa -- riittää, riittää! Mitä tulet\nhäiritsemään minua moisilla loruilla? Tuollaista moskaa voit puhua\nvertaisillesi, jotka eivät kykene sanojaan punnitsemaan. Mutta älä\ntule niitä laskettelemaan säätyhenkilölle, joka tietää minkäarvoiset\nne ovat. Mene tiehesi; ethän tiedä mitä sanot. Minä en puutu\npuheisiin poikanulikkojen kanssa. En tahdo kuulla tuonlaisia puheita,\nilmasta temmattuja hullutuksia...\n\n-- Vannon Teille...\n\n-- Mene tiehesi, sanon; mitä minä teen sinun valoillasi? Tämä on\nasia, johon en minä puutu; minä pesen käteni. Ja hän rupesi astumaan,\nhieroen käsiään, ikäänkuin hän todella olisi niitä pessyt, -- Opi\nparemmin puhumaan; ei sitä niin vaan tulla säätyhenkilön puheille.\n\n-- Mutta kuulkaahan toki, Renzo turhaan toisteli. Tohtori huusi koko\najan ja työnsi häntä ovea kohti; ja tuupattuaan hänet ovelle asti,\nhän aukaisi sen, huusi saapuville palvelijattaren ja sanoi:\n\n-- Antakaa heti takaisin tälle miehelle se, minkä hän on tuonut; minä\nen tahdo vastaanottaa mitään, en yhtään mitään!\n\nTällä naisella ei ollut koskaan koko siihen aikaan, jonka oli ollut\ntässä talossa, ollut toimeenpantavana tällaista määräystä. Mutta\ntämä oli annettu niin päättäväisesti, että hän ei epäröinyt sitä\ntäyttää. Hän otti nuo neljä lintuparkaa ja antoi ne Renzolle, luoden\nhäneen halveksivaa sääliä ilmaisevan katseen, joka tuntui tahtovan\nsanoa: \"Juttusi lienee aika soma.\" Renzo tahtoi uudelleen ryhtyä\nkeskusteluihin, mutta tohtori oli järkähtämätön. Ja nuorukaisen, joka\noli tavattomasti hämillään ja suutuksissaan, täytyi ottaa takaisin\nylenkatsotut uhrieläimet ja palata kylään kertomaan naisille matkansa\nloistavaa tulosta.\n\nNämä olivat hänen poissaolonsa aikana surullisina riisuneet\njuhlavaatteet, pukeutuneet arkivaatteisiin ja uudelleen ryhtyneet\nneuvottelemaan, Lucia nyyhkytti, Agnese huokaili, Kun Agnese oli\nlaajalti puhunut niistä suurista tuloksista, joita sopi odottaa\ntohtorin neuvoista, Lucia huomautti, että oli pakko suoriutua pulasta\njoka tapauksessa, että isä Cristoforo ei yksistään ollut mies, joka\nosasi antaa hyviä neuvoja, vaan että hän myös kykeni työllä ja\nteolla auttamaan, kun oli kysymyksessä turvattomien auttaminen, ja\nettä olisi mainio asia, jos voisi saada hänen tietoonsa mitä oli\ntapahtunut.\n\n-- Epäilemättä, Agnese sanoi; ja he rupesivat yhdessä miettimään\nkeinoa; sillä he tiesivät, ettei heillä ollut rohkeutta tuona päivänä\nlähteä luostariin, joka kenties oli parin peninkulman päässä; eikä\nvarmaankaan kukaan järkevä ihminen olisi heitä siihen kehoittanut.\nMutta heidän punnitessaan eri tuumiaan, kuului ovelta naputus ja\nsamalla ääni, joka hiljaisesti, mutta selvästi lausui: _Deo gratias!_\n\nIhmetellen kuka se saattoi olla Lucia juoksi avaamaan; ja nopsasti,\ntuttavallisesti kumartaen, astui sisälle kerjäävä kapusiinilainen\npalvelija-munkki, vasemmalla olalla pussi, jonka kireään\nkokoonpunottua suuta hän molemmin käsin piteli rinnoillaan.\n\n-- Kas, veli Galdino! molemmat naiset huudahtivat.\n\n-- Herra olkoon kanssanne, munkki sanoi. Tulen pähkinöiden kantoon.\n\n-- Mene noutamaan luostari-isille tulevat pähkinät, sanoi Agnese.\nLucia nousi ja meni toiseen huoneeseen päin, mutta ennenkuin hän\nastui siihen sisälle, hän pysähtyi hetkeksi veli Galdinon selän taa,\ntämä kun oli jäänyt seisomaan ensi asentoonsa; ja painaen sormeaan\nhuulilleen hän loi äitiinsä merkitsevän katseen, joka näytti pyytävän\nasian salassa pitämistä, tehden sen hellästi ja rukoilevasti, mutta\nmyöskin samalla jonkunmoisella vaativaisella arvokkaisuudella.\n\nKerjäläismunkki iski Agneselle näin kaukaa silmää ja sanoi:\n\n-- Entä häät? Pitihän niiden olla tänään; huomasin kylällä\njonkunmoisen hämmennystilan, ikäänkuin jotain outoa olisi tapahtunut.\nMitä siis on sattunut?\n\n-- Herra pastori on sairas, ja täytyy lykätä vihkiäiset toistaiseksi,\nsanoi emäntä kiireissään. Ellei Lucia olisi antanut tuota merkkiä,\nvastaus luultavasti olisi ollut toinen. Ja miten menestyy pähkinän\nkanto? hän kysyi, kääntääkseen keskustelun toisaalle.\n\n-- Eipä kehuttavasti, emäntä hyvä, eipä kehuttavasti. Tässä on kaikki.\n\nJa näin sanoen hän nosti olaltaan säkin ja hypitteli sitä molemmin\nkäsin. -- Tässä on kaikki. Ja kootakseni tämän runsaan saaliin on\nminun täytynyt kolkuttaa kymmenelle ovelle.\n\n-- Vuosi on huono, veli Galdino, ja kun täytyy mittaellen leikata\nleipää, niin on pakko muutenkin pysytellä annokset pieninä.\n\n-- Mutta jotta hyvät vuodet palaisivat, niin mitä pitää tehdä? Antaa\nalmuja. Ettekö ole kuullut puhuttavan tuosta pähkinäihmeestä, joka\ntakavuosina tapahtui tuolla meidän Romagnassa olevassa luostarissamme.\n\n-- Enpä ole kuullut; kertokaahan se minulle.\n\n-- Oh, tietäkää siis, että tuossa luostarissa oli yksi meidän\nmunkkejamme, joka oli pyhä mies ja jonka nimi oli isä Macario.\nTalvipäivänä, kun isä kulki polkua pitkin erään hyväntekijämme\nkentällä, joka tämäkin oli hyväsydäminen mies, hän näki tuon\nhyväntekijän seisovan erään suuren pähkinäpuun juurella ja samassa\npaikassa neljä miestä, kirveet pystyssä hakatakseen esiin sen juuret,\nauringossa kuihtumaan.\n\n-- Mitä teette tälle puuparalle? isä Macario kysyi.\n\n-- Nähkääs, isä, se ei vuosikausiin enää ole kantanut pähkinöitä;\nsiksi hakkaan sen polttopuiksi.\n\n-- Antakaa sen olla, sanoi isä; tietäkää, että se tänä vuonna on\nkantava enemmän pähkinöitä kuin lehtiä.\n\nHyväntekijä, joka hyvin tiesi, mikä mies tämän ennustuksen lausuja\noli, käski työmiesten peittää juuret mullalla; ja kutsuttuaan\nluokseen munkin, joka alkoi jatkaa matkaansa, hän sanoi:\n\n-- Isä Macario, puolet sadosta on tuleva luostarille.\n\nEnnustus levisi pian miehestä mieheen; ja kaikki riensivät\npähkinäpuuta katsomaan. Ja todella kevään tultua puhkesi joukottain\nkukkia ja kasvoi suunnattomasti pähkinöitä. Jalolla hyväntekijällä\nei ollut iloa niitä poimia; sillä hän lähti pois ennen korjuuta\nhakemaan taivaasta armeliaisuutensa palkkaa. Tämä kunnon mies\noli jättänyt jälkeensä pojan, joka oli vallan toista maata. No,\nkorjuuaikana kerjäävä veli ilmestyi kantamaan sadon toisen puolen,\njoka oli tuleva luostarille. Mutta nuori isäntä teeskenteli suurta\nihmetystä ja oli kyllin julkea huomauttamaan, ettei hän ollut koskaan\nkuullut sanottavan kapusiini-munkkien osaavan tehdä pähkinöitä.\nTiedättekö mitä nyt tapahtui? Eräänä päivänä (kuulkaahan nyt) tuo\nheittiö oli kutsunut luokseen muutamia samanmielisiä tovereita,\nja heidän mässätessään hän kertoi tarinan pähkinäpuusta ja ilkkui\nluostariveljiä. Noiden nulikoiden teki mieli mennä katsomaan tuota\nsuunnatonta pähkinäpaljoutta, ja hän vei heidät aittaan. Mutta\nkuulkaapas: hän avaa oven, menee runsaiden pähkinäin säilytyspaikkaa\nkohti, ja sanoessaan: katsokaa, hän itse katsoo ja näkee ... mitä?\nIson läjän kuivaneita pähkinänlehtiä! Olipa se aika esimerkki! Ja\nluostari, sen sijaan, että tämän kautta olisi hävinnyt, päinvastoin\nvoitti. Sillä näin suuren tapahtuman jälkeen pähkinäin korjuu tuotti\nniin paljon, että muuan hyväntekijä, heltyen kerjääjäparan vaivasta,\nlahjoitti luostarille aasin, joka selässään kantoi pähkinät kotia.\nJa valmistettiin niin paljo öljyä, että jokainen köyhä tuli sitä\nnoutamaan tarpeen mukaan; me näet olemme kuin meri, joka saa vettä\njoka taholta ja sitten vuorostaan jakelee sitä kaikille joille.\n\nTällöin Lucia palasi takaisin, esiliina niin täynnä pähkinöitä,\nettä hänen oli vaikeata sitä kantaa, ja että hänen ponnistellen ja\nojennetuin käsin oli nostaminen sitä ilmaan, Sillävälin kuin veli\nGaldino uudelleen otti pussin hartioiltaan ja laski sen maahan,\navaten sen suun, siihen kaataakseen runsaan almun, äiti katsahti\nhämmästyneenä ja ankarana Luciaan hänen tuhlaavaisuutensa vuoksi;\nmutta Lucia vastasi hänelle katseella, joka näytti sanovan:\nSelitän kyllä minkätähden. Veli Galdino puhkesi kiitoslauseisiin,\nonnentoivotteluihin, lupauksiin, ylistyksiin. Ja sälytettyään jälleen\nsäkkinsä olalle hän hankki lähtöä. Mutta Lucia pidätti häntä ja sanoi:\n\n-- Pyytäisin teiltä palvelusta; pyytäisin teitä sanomaan isä\nCristoforolle, että minun olisi hyvin tärkeätä puhua hänen kanssaan,\nja että hän tekisi meille mieliteon, jos hyvin pian tulisi meitä\nmajaamme tervehtimään, me kun emme voi lähteä kirkkoon.\n\n-- Ettekö tahdo muuta? Ei kulu tuntiakaan, ennenkuin isä Cristoforo\ntietää toivomuksenne.\n\n-- Luotan teihin.\n\n-- Sen voitte varmasti tehdä.\n\nNäin sanottuaan hän poistui hieman kumarammassa, mutta\ntyytyväisempänä kuin tullessaan.\n\nHuomatessaan tyttöparan näin tutunomaisesti lähettävän kutsun\nisä Cristoforolle ja kerjäläismunkin hämmästymättä ja muitta\nmutkitta ottavan tämän tehtäväkseen, älköön kukaan luulko, että isä\nCristoforo silti oli mikään tusina-munkki tai henkilö, jota saattoi\nylenkatseellisesti kohdella. Hän oli päinvastoin vaikutusvaltainen\nmies, jolla luostarilaisten keskuudessa ja koko seudulla oli suuri\nvaikutusvalta. Mutta sellainen oli tähän aikaan kapusiinimunkkien\nlaatu, etteivät he pitäneet mitään liian alhaisena eikä liian\nylhäisenä. He suojelivat heikkoja ja antoivat mahtavien suojella\nheitä itseään; he astuivat sisälle palatseihin ja mökkeihin yhtä\nnöyrinä ja varmoina; he olivat joskus saman katon alla pilan esineenä\nja henkilöinä, joiden neuvotta ei tehty mitään päätöstä; he anoivat\nkaikkialla almuja ja jakelivat sitten kaikille niille, jotka tulivat\nniitä luostariin pyytämään. Kapusiinimunkki oli kaikkeen tähän\ntottunut. Retkillänsä hänelle saattoi yhtä hyvin tapahtua, että hän\nkohtasi jonkun ruhtinaan, joka täynnä kunnioitusta suuteli hänen\nköysivyönsä päätä, kuin että hän tapasi joukon poikanulikoita, jotka,\nollen keskenään riitelevinään, viskelivät lokaa hänen partaansa.\nTähän aikaan \"munkki\" sanaa lausuttiin joko mitä suurimmalla\nkunnioituksella tai mitä katkerimmalla halveksumisella. Ja kapusiinit\nehkä enemmän kuin mikään muu munkkikunta olivat näiden kahden\npäinvastaisen tunteen esineinä ja kokivat hyvää ja huonoa onnea.\nKoska he eivät omistaneet mitään ja kävivät puettuina kaapuun, joka\nmitä eriskummaisimmin pisti silmään muitten pukineista, ja koska\nhe muita selvemmin julkisesti osoittivat nöyryyttään, he lähemmin\njoutuivat alttiiksi kunnioitukselle ja ylenkatseelle, joita tunteita\nnuo heidän ominaisuutensa saattavat herättää, riippuen ihmisten eri\nluonteista ja ajatuskannasta.\n\nKun veli Galdino oli lähtenyt, Agnese huudahti:\n\n-- Kuinka! Niin paljon pähkinöitä: tällaisena vuotena!\n\n-- Anteeksi, äiti, vastasi Lucia. Mutta jos olisimme antaneet\nsamankokoisen almun kuin toisille, olisi veli Galdinon ollut pakko\njuoksennella vielä Jumala tiesi kuinka kauan, ennenkuin hänen\nsäkkinsä olisi täyttynyt, ja Herra tietää, milloin hän olisi voinut\npalata luostariin. Ja kuka tietää olisiko hän edes muistanut asiaani\nkaiken retkellään panemansa ja kuulemansa pakinan jälkeen.\n\n-- Se on totta, olet oikeassa, ja lisäksi tämä kaikki on\narmeliaisuutta, joka aina tuottaa hyviä hedelmiä, virkkoi Agnese,\njoka pienine vikoineen pohjaltaan oli kunnon vaimo ja joka olisi,\nkuten sanotaan, mennyt tuleen tämän ainoan tyttärensä edestä, johon\nkoko hänen hellyytensä oli kiintynyt.\n\nTällävälin Renzo saapui. Hänen kasvonsa olivat sekä surkeat että\nvihastuneet, ja hän viskasi sisään astuessaan salvokukot pöydälle.\nTämä oli viimeinen kärsimys, joka näillä elukkaparoilla sinä päivänä\noli kestettävänä.\n\n-- Annoittepa minulle mokoman neuvon! hän sanoi Agneselle.\nLähetittepä minut kelpo miehen luo, joka todella auttaa ihmisparkoja!\n\nJa hän kertoi tohtorin ja hänen välillään tapahtuneen keskustelun.\n\nVaimoparka, tyrmistyneenä näin huonosta tuloksesta, tahtoi ruveta\ntodistelemaan, että neuvo kyllä oli ollut hyvä, mutta että Renzo\nvarmaankaan ei ollut osannut asiaa oikein ajaa. Mutta Lucia keskeytti\nhuomauttamalla, että hän toivoi keksineensä paremman keinon. Renzo\ntarttui tähänkin toivoon, kuten käy niiden, joita on kohdannut\nonnettomuus ja pula.\n\n-- Mutta jos isä ei keksi keinoa, hän sanoi, niin minä sen keksin\ntavalla tai toisella.\n\nNaiset kehoittivat Renzoa tyyntymään, kärsivällisesti odottamaan ja\nvarovasti menettelemään.\n\n-- Huomenna, virkkoi Lucia, isä Cristoforo aivan varmasti tulee; ja\nsaattepa nähdä, että hän keksii jonkun keinon, jommoista me poloiset\nemme osaa edes kuvitella.\n\n-- Sitä toivon, sanoi Renzo; mutta jokatapauksessa tiedän miten\nhankin itselleni oikeutta tai miten panen muut sitä itselleni\nhankkimaan. Onhan toki tässä matoisessa maailmassa kaikesta\nhuolimatta oikeutta!\n\nNäin tuskallisissa keskusteluissa, alituisessa hyörinässä, tämä päivä\noli kulunut, ja alkoi jo hämärtää.\n\n-- Hyvää yötä, sanoi Lucia surullisesti Renzolle, joka ei hennonnut\nlähteä pois.\n\n-- Hyvää yötä, vastasi Renzo vielä surullisemmin.\n\n-- Joku pyhimys tulee meitä auttamaan, virkkoi Lucia; ole varovainen\nja malta mielesi.\n\nÄiti liitti tähän muita samanlaisia neuvoja; ja sulhanen läksi pois,\nsydän myrskyisänä, ja hän toisteli itsekseen noita kummallisia sanoja:\n\n-- Onhan toki tässä matoisessa maailmassa kaikesta huolimatta\noikeutta!\n\nTodella suuren tuskan raatelema ihminen ei useinkaan lopulta tiedä,\nmitä sanoo.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nAurinko ei vielä ollut täydelleen noussut taivaanrannalle kun isä\nCristoforo astui ulos Pescarenicon luostarista mennäkseen pikku\ntaloon, jonne häntä odotettiin.\n\nPescarenico on pieni alue Addan vasemmalla rannalla tai oikeammin\njärven rannalla, lyhyen matkan päässä sillasta. Siinä on vähäinen\nryhmä taloja, joissa enimmäkseen asuu kalastajia, ja joiden seiniä\nsiellä täällä koristavat kuivamaan levitetyt verkot. Luostari, jonka\nseinämuurit vieläkin ovat pystyssä, sijaitsi ulkopuolella tätä\naluetta ja vastapäätä mainittua kylää, josta sen erotti Leccosta\nBergamoon johtava tie.\n\nTaivas oli vallan selkeä: sitä myöten kuin aurinko kohosi vuorten\ntakaa, sen valo näkyi laskeutuvan vastapäätä olevien vuorten\nharjanteilta ja ikäänkuin nopeasti kääriytyvän auki leviten rinteille\nja laaksoon. Kevyt syystuuli irrotti silkkiäispuun oksista kuivuneet\nlehdet ja puhalsi ne maahan muutaman askeleen päähän puusta. Oikealla\nja vasemmalla viinitarhoissa loistivat ohuissa köynnöksissä riippuvat\npunervat lehdet monin värivivahduksin.\n\nÄsken kynnetyt pellot pistivät esiin ruskeina ja selvinä toisista,\njoita vielä peitti vaaleankeltainen ja kastehelmistä loistava sänki.\nTämä näky oli hymyilevä; mutta jokainen tässä maisemassa liikkuva\nihmisolento himmensi katsetta ja ajatusta. Joka hetki kohtasi siellä\nraihnaisia ja repaleisia kerjäläisiä, jotka joko olivat ammatissaan\nvanhentuneet tai jotka vasta äsken kurjuuden pakosta olivat ruvenneet\nojentamaan kättänsä almunpyyntöön. Nämä kulkivat ääneti isä\nCristoforon rinnalla, katsellen häntä hartaasti, ja vaikka heillä ei\nollut mitään toivottavissa häneltä, kapusiini-munkki kun ei koskaan\nkajonnut rahaan, he kuitenkin kumartaen kiittivät häntä almusta,\njonka jo olivat saaneet tai jota menivät pyytämään luostarista.\n\nPelloille hajaantuneiden työmiesten tarjooma näky oli vielä\nsurullisempi. Toiset kulkivat kylväen siementä harvaan,\nsäästäväisesti ja karsain mielin, niinkuin se, joka panee\nalttiiksi jotain liian arvokasta omaisuutta. Toiset polkivat\nlapiota vaivaloisesti ja käänsivät turvetta vastenmielisesti.\nTaudin hivuttama nuori tyttö veti köydestä laihaa ja kuihtunutta\nlehmää, tähysteli eteensä ja kumartui ketterästi alas lehmän edestä\nnoukkimaan ruohoa, jota nälkä oli opettanut ihmisiäkin ravinnokseen\nkäyttämään.\n\nTämänkaltaiset näyt lisäsivät joka askeleella luostariveljen\nalakuloisuutta, hänellä kun jo ennestään oli mielessään se surullinen\naavistus, että hän oli saapa kuulla kerrottavan jotain onnettomuutta.\n\nMutta miksi hän piti niin suurta huolta Luciasta? Ja miksi hän\nheti sanan saatuaan oli lähtenyt matkaan yhtä joutuisasti kuin jos\nmaakuntapiirin luostariesimies olisi häntä kutsunut? Ja kuka oli tämä\nisä Cristoforo?\n\nOn tarpeellista vastata kaikkiin näihin kysymyksiin.\n\nIsä Cristoforo, kotoisin ------sta, oli lähempänä kuutta- kuin\nviittäkymmentä. Hänen paljaaksi ajettu päänsä, jota kapusiini-munkkien\nohjesääntöjen mukaisesti reunusti ainoastaan kapea hiuskiehkura,\nkohosi aika-ajoin tehden liikkeen, joka pani aavistamaan jotain\nitsetietoista ja levotonta; mutta se kumartui äkkiä taas vaipuen\nnöyrään mietiskelyyn. Valkea ja pitkä parta, joka peitti posket ja\nleuan, saattoi vielä selväpiirteisemmin esiintymään kasvojen\nyläosan jalon muodon, ja niihin oli aikoja sitten tavaksi tullut\npidättyväisyys lisännyt vakavuutta, karkoittamatta alkuperäistä\nilmehikkäisyyttä. Hänen kuoppiinsa syventyneet silmänsä olivat\nenimmästi maahan luotuina, mutta joskus ne säihkyivät nopean\nvilkkaasti, samoin kuin pari rajuja hevosia, joita ohjaa ajuri, minkä\nne kokemuksesta tietävät voittamattomaksi hillitsijäkseen, kuitenkin\naika-ajoin tekee hurjan syrjähyppäyksen, jonka seuraavassa tuokiossa\nsaa maksaa kovalla ohjastennykäyksellä.\n\nIsä Cristoforo ei aina ollut ollut tällainen, eikä hänen nimensä\naina Cristoforo; hänen oikea ristimänimensä oli Lodovico. Hän\noli erään ------ Maisen kauppiaan poika -- nämä aukot johtuvat\nnimensä ilmoittamattoman historioitsijan varovaisuudesta -- joka\nkauppias viimeisinä elinvuosinaan, koottuaan tarpeeksi varoja ja\nollen vailla muita perillisiä kuin tämä ainoa poika, oli lopettanut\nkauppaliikkeensä ja alkanut elää ylhäisen herran tavoin.\n\nNäissä uusissa joutilaisuuden täyttämissä oloissa hän sai päähänsä\nruveta suuresti häpeämään koko sitä aikaa, jonka hän oli kuluttanut\ntehdessään jotain hyödyllistä tässä maailmassa. Tämän päähänpiston\nvaltaamana hän koetti kaikin tavoin saada ihmiset unhoittamaan,\nettä hän oli ollut kauppias; jopa hän itsekin olisi tahtonut\ntämän seikan unhoittaa. Mutta puoti, tavaramytyt, laskukirjat,\nkyynäräpuu sukelsivat yhä esiin hänen mielessään, kuten Bancon hahmo\nnäyttäytyi Macbeth'ille keskellä juhla-ateriaakin ja kärkkyvierasten\nhymyilyä. Ja tuskin saattaa kuvata sitä huolta, millä noiden\nihmisparkojen täytyi välttää jokaista sanaa, joka olisi saattanut\nviitata isännän entiseen ammattiin. Eräänä päivänä, mainitakseni\nainoastaan yhden esimerkin, vallitsi aterian lopulla mitä vilkkain\nja vilpittömin hilpeys; ja oli vaikeata sanoa, kuka nautti enemmän,\nvieraatko siitä, että tyhjensivät pöydältä ruokia, vai isäntä\nsiitä, että oli ne heidän eteensä kattanut. Tällöin jälkimäinen\nystävällisellä ylevämmyydellä pisteli erästä vieraistaan, joka oli\nmaailman suurimpia syömäreitä. Tämä tahtoi vastata pilaan ja sanoi\ntarkoittamatta mitään pahaa, teeskentelemättä kuin lapsi: -- Oh,\nminulla on kauppiaan korvat.[1]\n\nSeuraavassa tuokiossa tämä vieras tyrmistyi lausumistaan sanoista ja\nloi epävarman katseen isännän synkistyneisiin kasvoihin: kumpikin\nolisi tahtonut saada näköönsä aikaisemman iloisen ilmeen; mutta se\noli mahdotonta. Muut vieraat miettivät, kukin puolestaan, miten\nhaihduttaisivat tämän pienen kiusallisuuden, kääntämällä keskustelun\ntoisaalle; mutta tuumiessaan he vaikenivat, ja tämän hiljaisuuden\naikana tuo kiusallinen sattuma kävi tuntuvammaksi. Jokainen vältti\ntoisen katsetta; jokainen tunsi, että kullakin oli sama ajatus,\njota kaikki tahtoivat salata. Ilo oli siksi päiväksi kadonnut;\nja tuota varomatonta, tai oikeammin, onnetonta vierasta ei enää\nkutsuttu pitoihin. Näin Lodovicon isä eli loppuvuotensa alituisessa\nahdistuksessa, lakkaamatta peläten, että häntä ivattaisiin; hän ei\nkoskaan tullut ajatelleeksi, ettei myyminen ole sen naurettavampaa\nkuin ostaminen, ja että hän sitä ammattia, josta nyt häpesi, oli\nharjoittanut niin monena vuotena julkisesti ja ilman tunnontuskia.\n\nHän antoi pojalleen huolellisen kasvatuksen, ajan vaatimusten\nmukaisesti ja mikäli lait ja tavat sallivat; hän hankki hänelle\nkirjallisuuden ja ratsastustaidon opettajia, ja kuoli, jättäen hänet\njälkeensä rikkaana ja nuorena.\n\nLodovico oli omaksunut ylhäisen herran tavat; ja imartelijat, joiden\nkeskuudessa hän oli kasvanut, olivat totuttaneet hänet vaatimaan\nhyvin kunnioittavaa kohtelua. Mutta kun hän yritti yhtyä kaupungin\njohtaviin henkilöihin, hän huomasi, että näiden olot olivat perin\nerilaiset kuin ne, joihin hän oli tottunut; ja hänelle selvisi, että\nhänen, jos mieli päästä heidän kanssaan seurustelemaan, mikä oli\nollut hänen toiveidensa päämäärä, täytyi alistua outoon kouluun,\nnimittäin kärsivällisyyden ja nöyryyden kouluun, aina pysyä syrjässä\nja niellä monta katkeraa palaa. Sellainen elintapa ei pitänyt yhtä\nLodovicon kasvatuksen eikä luonteen kanssa. Katkerana hän poistui\nheiltä. Mutta poistuttuaan hän tunsi mielipahaa; sillä hänestä\ntuntui, kuin nuo henkilöt sittenkin olisivat olleet hänen oikeita\ntovereitaan, vaikka hän odottikin heiltä ystävällisempää kohtelua.\n\nNäin häälyen kiintymyksen ja vihan välillä, hän ei voinut\ntuttavallisesti seurustella heidän kanssaan, mutta halusi kuitenkin\njollakin tavoin ylläpitää yhteyttä heihin, minkä vuoksi hän rupesi\nkilpailemaan heidän kanssaan upeudessa ja loisteliaisuudessa, täten\nhankkien itselleen rahoillaan vihamielisyyttä, kateutta ja ivailua.\nHänen rehellinen, mutta samalla kiivas mielensä oli sittemmin pian\njohtanut hänet toisiin vakavampiin selkkauksiin. Hän kammoksui\nvaistomaisesti ja syvästi väkivallan ja vääryyden tekoja; tämä hänen\nkammonsa vielä kiihtyi siitä, että niitä enimmin tekivät eräänlaiset\nhenkilöt, joita hän kaikkein ankarimmin vihasi.\n\nTyydyttääkseen tai ylläpitääkseen kaikkia näitä intohimoja samalla\nkertaa, hän kernaasti rupesi heikon sorretun puolustajaksi, ryhtyi\nehkäisemään sortajan tuumia, sekaantui välittäjänä toisten riitaan ja\nriitaantui täten itse heidän kanssaan. Näin hänestä vähitellen oli\ntullut sorrettujen suojelija ja vääryyksien kostaja. Tämä tehtävä\noli raskas; ei sovi ihmetellä, että Lodovico-paralla oli vihamiehiä,\nselkkauksia ja huolia.\n\nTämän ulospäin suuntautuvan taistelun ohella hänellä oli alituisesti\nkestettävänä sisäinenkin taistelu. Sillä pannakseen täytäntöön jonkun\nhyvän työn (puhumatta niistä, joita hänen ei onnistunut toteuttaa)\nhänenkin täytyi ryhtyä väkivaltaa ja viekkautta harjoittamaan, mitä\nhänen omatuntonsa myöhemmin ei voinut hyväksyä. Hänen täytyi pitää\nympärillään suuri joukko tappelupukareita; näin hänen, sekä oman\nturvallisuutensa vuoksi että voidakseen tarpeen vaatiessa turvautua\nvoimakkaampaan avustukseen, täytyi valita nuo henkilöt kaikkein\nrohkeimmista ja elää pahantekijäin parissa rakkaudesta oikeuteen.\nTästä oli seurauksena, että hän monasti alakuloisena epäonnistuneesta\nyrityksestä tai pelokkaana uhkaavasta vaarasta, kyllästyen alituiseen\nvaruillaanolemiseen, inhoten seuraansa, tuumien tulevaisuuttaan ja\nollen huolissaan omaisuutensa vuoksi, joka päivä päivältä väheni\nhyviin töihin ja uhkayrityksiin -- että hän kaiken tämän vuoksi\nvarsin usein oli ajatellut ruveta munkiksi; tämä oli siihen aikaan\ntavallisin keino päästä pulmallisesta asemasta. Mutta tämä ajatus,\njoka kenties olisi koko hänen elinaikansa pysynyt pelkkänä tuumana,\nmuuttui järkähtämättömäksi päätökseksi tapauksen johdosta, joka oli\nhänen elämänsä vakavin.\n\nHän kulki eräänä päivänä kotikaupunkinsa katua pitkin seuranansa\nkaksi bravoa ja muuan Cristoforo niminen mies, joka ennen oli\nollut puotipalvelija, mutta joka liikkeen lakattua oli ylennyt\nhovimestariksi. Tämä mies oli viidenkymmenen vaiheilla ja oli ollut\nnuoruudestaan asti sydämellisesti kiintynyt Lodovicoon, jonka oli\nnähnyt syntyvän ja jonka maksama palkka ja antamat rahalahjat\ntuottivat toimeentulon sekä hänelle itselleen että hänen vaimolleen\nja kahdeksalle lapselleen.\n\nLodovico näki kaukaa tulevan erään herrasmiehen, röyhkeän ja tunnetun\nsortajan, jonka kanssa hän ei koskaan ollut puhunut, mutta jota\nhän sydämensä pohjasta vihasi ja jota hän halukkaasti vastusti. On\nnäet yksi tämän maailman etuja, että voi vihata ja olla vihattu,\ntoisiaan tuntematta. Tuo mies, jota seurasi neljä ammattirosvoa,\nlähestyi suoraa päätä, kopein askelin, pää pystyssä ja huulillaan\nylpeä ja ylenkatseellinen ilme. Molemmat kulkivat vallan lähellä\nmuuria; mutta Lodovicolla (pankaa tämä merkille) oli oikea kuve\nmuuriin päin; ja tämä antoi hänelle vanhan tavan mukaan oikeuden\n-- näin laajalle ulottuu inhimillinen oikeus -- olla poistumatta\nmainitusta muurista vastaantulijan mennessä ohi, kuka tahansa hän\nolikaan. Ja tuohon aikaan pantiin tavattoman suurta painoa moisiin\nasioihin. Vastaantulija taas väitti, että tämä oikeus olikin hänellä\naatelismiehenä, ja että Lodovicon velvollisuus oli väistyä syrjään\nhänen edestään; tämä muka nojasi toiseen tapaan. Sillä tässä,\nkuten monessa muussa seikassa, oli voimassa kaksi vastakkaista\nsovinnaisuutta, ilman että oli ratkaistu, kumpi oli parempi. Ja tämä\nantoi aihetta kahakkaan aina kun joku itsepäinen pää törmäsi toista\nsamanlaista vastaan.\n\nNämä molemmat tulivat vastatusten, painautuen kiinni muuriin, vallan\nkuin kaksi liikkuvaa kohokuvaa. Kun he olivat aivan nenätysten, tuo\ntoinen mittaili katseillaan Lodovicoa ja sanoi, pää kenossa, käskevän\nnäköisenä ja äänenpainolla, joka veti vertoja katseelle:\n\n-- Pois tieltä!\n\n-- Pois tieltä te itse, Lodovico vastasi. -- Minulla on oikeus kulkea\nväistymättä eteenpäin.\n\n-- Teikäläistä kohdatessani minulla on aina edessäni avoin tie.\n\n-- Niinpä kyllä, jos teikäläisen röyhkeys olisi meikäläisen laki.\n\nMolempien seuralaiset olivat pysähtyneet isäntiensä taakse, katsellen\ntoisiaan kuin äkäiset koirat, käsi tikarin kahvalla ja valmiina\ntaisteluun. Eri tahoilta paikalle osuvat henkilöt pysähtyivät matkan\npäähän katselemaan mitä tästä oli tuleva. Ja näiden katsojien\nläsnäolo kiihoitti yhä enemmän taistelevien itserakkautta.\n\n-- Pois tieltä, käsityöläisheittiö! Tai minä sinulle kerta kaikkiaan\nopetan miten pitää kohdella aatelismiestä.\n\n-- Valehtelette sanoessanne minua heittiöksi.\n\n-- Valehtelet, että minä muka olen valehdellut.\n\nTämä vastaus oli sääntöjen mukainen.\n\n-- Ja jos sinä olisit jalosukuinen, kuten minä, tuo herra lisäsi,\nniin minä miekoin, vaipoin sinulle osoittaisin, että valehtelija olet\nsinä.\n\n-- Onhan tuo hyvä tekosyy, joka vapauttaa teidät todistamasta teolla\nröyhkeyttänne.\n\n-- Paiskatkaa tuo konna alas lokaan, sanoi aatelismies kääntyen\nkätyriensä puoleen.\n\n-- Saammehan nähdä! virkkoi Lodovico, astuen äkkiä askeleen\ntaaksepäin ja tarttuen miekkaansa.\n\n-- Sinä julkea! toinen huusi, paljastaen miekkansa: tämän minä\nmurskaan sittenkuin se on tahraantunut sinun arvottomalla verelläsi!\n\nNyt hyökkäsi toinen toisensa kimppuun; palvelijat syöksyivät\nmolemmilta puolin isäntiään puolustamaan. Taistelu oli epätasainen\nluvun puolesta kuin myös siihen nähden, että Lodovico koetti pikemmin\nvälttää iskuja ja riisua aseet vastustajaltaan, kuin häntä tappaa;\ntämä taas kaikin mokomin haki Lodovicon surmaa. Lodovico oli jo\neräältä rosvolta saanut tikarin iskun vasempaan käsivarteensa ja\nlisäksi pienen naarmun poskeensa, ja hänen päävihollisensa ahdisti\nhäntä tehdäkseen hänestä lopun. Tällöin Cristoforo nähdessään\nherransa hengenvaarassa hyökkäsi tikari kädessä tuon ahdistajan\nkimppuun. Tämä käänsi nyt koko raivonsa Cristoforoon ja lävisti\nhänet miekallansa. Tämän nähdessään Lodovico, ollen suunniltaan,\nkiidätti miekkansa ahdistajan vatsaan; ahdistaja kaatui henkeään\nheittäen maahan melkein samassa silmänräpäyksessä kuin Cristoforo\nparka. Aatelismiehen rosvot, kovan löylytyksen saaneina ja nähdessään\nherransa makaavan maassa kuolleena, lähtivät pakoon. Myöskin\nLodovicon väki, sekin pahoista iskuista ja vammoista vaivautuneena,\nkun ei enää ollut vastustajia ja kun se ei tahtonut joutua tekemisiin\nsaapuville tulvivien ihmisten kanssa, livisti tiehensä toisaanne\npäin. Näin Lodovico jäi yksikseen, nuo kaksi synkkää toveria\njalkojensa juuressa, keskelle sankkaa väkijoukkoa.\n\n-- Miten tämä tapahtui?\n\n-- On vain yksi ruumis.\n\n-- Niitä on kaksi.\n\n-- Sillä on reikä vatsassa.\n\n-- Kuka on tässä tapettu?\n\n-- Tuo ylen kopea mies.\n\n-- Oh, Neitsyt Maria, mikä teurastus!\n\n-- Ken etsii, hän löytää.\n\n-- Siinä hän nyt on saanut palkkansa.\n\n-- Hänenkin loppunsa on tullut.\n\n-- Mikä isku!\n\n-- Tästä nousee vakava juttu.\n\n-- Ja tuo toinen onneton.\n\n-- Taivas armahda! Mikä näky!\n\n-- Pelastakaa hänet! Pelastakaa hänet.\n\n-- Katsokaapa missä tilassa hän on. Veri vuotaa hänestä kuiviin.\n\n-- Paetkaa, miesparka. Älkää antako itseänne vangita.\n\nNämä sanat, jotka kuuluivat yli väkijoukon sekavan melun, tulkitsivat\nyleistä toivomusta. Ja neuvoon liittyi apu. Tämä tapaus oli sattunut\nlähellä kapusiinilaiskirkkoa; kirkko oli, kuten kaikki tietävät,\nsiihen aikaan tyyssija, johon eivät päässeet tunkeutumaan teloittajat\neikä koko tuo lahko ihmisiä, joita sanottiin oikeudeksi.\n\nTänne kansa vei tai oikeammin kantoi haavoittuneen ja melkein\ntajuttoman murhamiehen; ja munkit vastaanottivat hänet rahvaan\nkäsistä, joka häntä heille suositteli sanoen:\n\n-- Tämä on kunnon mies, joka on surmannut ylpeän konnan. Hän on\ntehnyt sen puolustautuakseen, sillä pahasti häntä ahdistettiin.\n\nLodovico ei ollut koskaan sitä ennen vuodattanut verta; ja vaikka\nmurha näihin aikoihin oli jotain niin tavallista, että jokaisen\nkorvat olivat tottuneet kuulemaan siitä puhuttavan ja silmät sitä\nnäkemään, kuitenkin hänen edestään henkensä heittäneen ja hänen\nkädestään kuolleen miehen näkemisen herättämä vaikutelma oli uusi\nja selittämätön; se nosti mieleen ennen kokemattomia tunteita.\nHänen vihamiehensä sortuminen, tämän kasvojen muuttuminen,\njotka silmänräpäyksessä olivat vaihtaneet uhan ja raivon ilmeen\nliikkumattomuuteen ja kuoleman juhlalliseen levollisuuteen, olivat\ntarjonneet näyn, joka äkkiä muutti murhaajan mielen. Joutuin hänet\nvietiin luostariin, hän tuskin tiesi missä oli ja mitä teki. Ja\nkun hän taas oli tullut täysiin tajuihinsa, hän huomasi olevansa\nluostarin sairaalassa ja haavalääkärimunkin hoidon alaisena\n(kapusiini-munkeilla oli tavallisesti joka luostarissa yksi\ntällainen henkilö), joka munkki asetteli liinan-nukkaa ja siteitä\npotilaan äskeisessä kahakassa saamille kahdelle haavalle. Muuan\nvanhanpuoleinen munkki, jonka erityistehtävänä oli kuolevaisten\nauttaminen ja joka usein oli täyttänyt tämän velvollisuutensa\nkaduilla ja toreilla, oli oitis noudettu taistelupaikalle. Muutama\nhetki senjälkeen hän palasi luostariin, astui sairashuoneeseen,\nlähestyi Lodovicon vuodetta ja virkkoi:\n\n-- Rauhoittukaa, hän kuoli kuin kristitty ainakin ja antoi minulle\ntoimeksi pyytää teiltä anteeksi ja tuoda teille hänen anteeksiantonsa.\n\nNämä sanat palauttivat Lodovico paran täydesti todellisuuteen ja\nsaattoivat vilkkaammiksi ja selvemmiksi ne tunteet, jotka kumeina ja\nsekavina olivat liikkuneet hänen mielessään: ystävän menettämisen\naiheuttaman surun, kammon ja tunnontuskan, jotka hänen oman kätensä\nsuuntaama isku oli nostanut, ja samalla haikean säälin sitä miestä\nkohtaan, jonka oli surmannut.\n\n-- Entä toinen heistä, hän kysyi luostariveljeltä.\n\n-- Toinen oli jo kuollut, kuin minä saavuin.\n\nTällävälin luostarin käytävät ja lähistö vilisivät uteliaita. Mutta\nsaapuville tulleet järjestyksen valvojat karkoittivat väkijoukon\nja asettuivat määrämatkan päähän portista, kuitenkin niin lähelle,\nettei kukaan voinut siitä astua ulos ilman, että hänet huomattiin.\nEräs vainajan veljistä, pari hänen serkkuansa ja vanha setä saapuivat\nasestettuina kiireestä kantapäähän ja suuren palkkalaisrosvojoukon\nseurassa. He kiersivät luostaria ja katselivat halveksien ja\nuhkaavasti noita uteliaita, jotka eivät uskaltaneet sanoa: -- Se oli\nhänelle oikein; -- mutta joiden kasvojen ilmeet selvästi kuvastivat\ntätä ajatusta.\n\nNiin pian kuin Lodovico oli voinut koota ajatuksensa, hän kutsutti\nluokseen ripittäjä-munkin, pyysi tätä menemään Cristoforon lesken\nluo ja anomaan häneltä Lodovicon nimessä anteeksi sitä, että hän,\nLodovico, oli tämän suuren onnettomuuden syy, joskin epätahallinen,\nsekä samalla vakuuttamaan tuolle leskelle, että Lodovico otti\nhuolehtiakseen koko hänen perheensä toimeentulosta. Kun hän\nsitten punnitsi tilaansa, hän tunsi itsessään heräävän entistään\nvoimakkaampana ajatuksen ruveta munkiksi, mikä ajatus jo aikaisemmin\noli liikkunut hänen mielessään. Hänestä tuntui kuin Jumala itse\nolisi viittonut hänelle hänen tiensä ja ilmaissut hänelle tahtonsa\njohtamalla hänet tällaisten asianhaarain vallitessa luostariin. Ja\nnäin hän teki päätöksensä.\n\nHän pyysi luokseen luostarinjohtajan ja ilmaisi hänelle aikeensa.\nTämä vastasi, että piti varoa hätäisiä päätöksiä, mutta että, jos\nhänen aikomuksensa oli kestävää laatua, sitä ei vastustettaisi.\nSilloin Lodovico kutsutti notaarin ja lahjoitti virallisesti koko\njälelläolevan omaisuutensa -- vielä sangen sievän perinnön --\nCristoforo vainajan perheelle; hän antoi määräsumman leskelle,\nikäänkuin vastalahjana, ja loput Cristoforon jälkeen jättämälle\nkahdeksalle lapselle.\n\nLodovicon päätös oli hyvin tervetullut hänen isännilleen, munkeille,\njotka hänen tähtensä olivat joutuneet varsin pulmalliseen asemaan.\nHe eivät edes ottaneet keskustelunalaiseksi sellaista menettelyä,\nettä olisivat lähettäneet Lodovicon pois luostarista, täten pannen\nhänet alttiiksi oikeudelle, s.o, vihamiestensä kostolle. Täten he\nolisivat tunnustaneet luopuvansa omista etuoikeuksistaan, alentaneet\nluostarin arvoa kansan silmissä ja vetäneet ylitsensä koko maanpiirin\nkapusiinilais-munkkien moitteen siitä, että olisivat loukanneet\nheidän kaikkien oikeutta, jotka sanoivat itseään samaisen oikeuden\nholhojiksi. Toiselta puolen vainajan perhe, joka sekä itsessään\nettä liittolaistensa kautta oli perin mahtava, oli kiihoittunut\nvaatimaan kostoa ja julisti vihollisekseen jokaisen, joka yritti tätä\nkostontuumaa vastustaa.\n\nTarina ei kerro, suriko tämä perhe suuresti surmattua, eikä edes,\nvuodatettiinko koko sukulaispiirissä ainoatakaan kyyneltä hänen\nkuolemansa johdosta. Se kertoo vain, että heissä kaikissa paloi\nhimo saada surmaaja elävänä tai kuolleena käsiinsä. Kun tämä nyt\npuki ylleen kapusiini-munkin kaapun, hän sovitti koko asian. Hän\ntäten ikäänkuin osoitti katumusta, otti päälleen rangaistuksen,\ntunnusti epäsuoraan itsensä syylliseksi ja luopui kaikesta enemmästä\nkiistasta; hän oli sanalla sanoen vihollinen, joka luopui aseistaan.\nVainajan sukulaiset saattoivat muuten, jos hyväksi näkivät, uskoa ja\nkerskailla, että hän oli ruvennut munkiksi epätoivosta ja peläten\nheidän vihaansa. Joka tapauksessa se seikka, että miehen oli pakko\nluopua omaisuudestaan, ajaa paljaaksi päänsä, kulkea avojaloin,\nnukkua oljilla ja elää almuista, saattoi mitä ärtyisimmästäkin\nloukatusta tuntua riittävältä rangaistukselta.\n\nLuostarinjohtaja ilmestyi vainajan veljen luo, esiintyen\nteeskentelemättömän nöyrästi, vakuutti moneen kertaan kunnioitustaan\nhänen ylhäistä perhettään kohtaan ja toivomustaan tehdä sille\nmieliksi kaikessa, mitä suinkin oli mahdollista, puhui Lodovicon\nkatumuksesta ja päätöksestä, huomautti kohteliaasti, että vainajan\nperhe saattoi siihen tyytyä ja viittasi sitten lempeästi tai\npikemmin ovelasti siihen, että miellytti asia häntä tai ei, se\nei ollut muutettavissa. Vainajan veli joutui vihan vimmaan, jota\nkapusiinilais-munkki lievensi sanomalla silloin tällöin: -- Surunne\non täysin oikeutettu. Vainajan veli huomautti, että hänen perheensä\njoka tapauksessa aikoi hankkia itselleen oikeutetun hyvityksen; ja\nmunkki, vaikka olikin toista mieltä, varoi häntä vastustamasta.\nViimein tuo veli vaati ja asetti ehdoksi, että hänen veljensä\nsurmaaja viipymättä lähtisi pois siitä kaupungista.\n\nLuostarinjohtaja, joka jo aikaisemmin oli päättänyt, että näin\npiti tapahtuman, sanoi niin menettelevänsä, antaen toisen luulla,\njos se häntä huvitti, että tämä tapahtui tottelevaisuudesta. Siten\nkaikki sovittiin. Surmatun perhe oli tyytyväinen, että se kunnialla\nerosi jutusta; munkit olivat tyytyväiset, he kun pelastivat miehen\nja etuoikeutensa, hankkimatta itselleen vihamiehiä; tyytyväisiä\nolivat ritarillismieliset, jotka huomasivat riitajutun päättyvän\nkunniakkaasti; tyytyväinen oli kansa, joka näki suosimansa miehen\nsuoriutuvan ikävästä selkkauksesta ja joka samalla ihaili tämän\nmiehen mielenmuutosta; tyytyväinen, ja tyytyväisempi kaikkia muita\noli lopuksi keskellä suruansa Lodovico, joka alkoi sovitukselle ja\nnöyrälle palvelukselle omistettua uutta elämää, mikä saattoi, jos\nei kokonaan korvata, niin ainakin hyvittää hänen pahaa tekoansa\nja tylsyttää tunnontuskan sietämätöntä kärkeä. Jonkun aikaa\nhäntä suretti se epäluulo, että hän muka oli tehnyt päätöksensä\npelosta; mutta hän tyyntyi pian ajatellessaan, että tämä ihmisten\nepäoikeutettu arvostelu vaan oli lisärangaistus hänelle ja lisäkeino\nsovittamaan tekoaan. Näin hän kolmenkymmenvuotiaana pukeutui karkeaan\nmunkkikaapuun. Ja hänen kun tavanmukaisesti piti luopua nimestään ja\nottaa toinen, hän valitsi nimen, joka lakkaamatta muistutti hänelle,\nmitä hänellä oli hyvitettävänä: hän otti nimekseen veli Cristoforo.\n\nHeti kun munkkikaapuun pukeutumisen juhlallisuus oli ohi,\nluostarinjohtaja ilmoitti hänelle, että hänen oli lähdettävä\n------iin luostarinalokkaan koeaikaansa suorittamaan. Tämä luostari\noli kuudenkymmenen penikulman päässä, ja Lodovicon oli lähdettävä\nmatkaan jo seuraavana päivänä. Alokas kumarsi syvään ja pyysi erästä\narmonosoitusta.\n\n-- Sallikaa minun, isä, hän sanoi, ennen lähtöäni tästä kaupungista,\nmissä olen vuodattanut miehen veren, ja johon jätän julmasti\nkärsineen perheen, ainakin lieventää tätä perhettä kohdannutta\nloukkausta, osoittamalla mielipahaani siitä, etten voi korvata\nvahinkoa, pyytämällä anteeksi surmatun veljeltä ja poistamalla hänen\nsydämestään katkeruuden, jos Jumala sen sallii.\n\nLuostarinjohtajan mielestä tällainen toimenpide, ollen jo itsessään\nhyvä, lisäksi oli omansa saattamaan tuon aatelisperheen välit\nluostariin sovinnollisemmiksi. Ja hän riensi joutuin surmatun\nveljen luo esittämään veli Cristoforon pyynnön. Kuullessaan tämän\nniin odottamattoman ehdotuksen tuo veli tunsi sekä ihmetystä että\nsuuttumusta ja siitä huolimatta joltistakin mielihyvää.\n\nHetkisen mietittyään hän virkkoi:\n\n-- Hän tulkoon huomenna. -- Ja hän määräsi tunnin.\n\nLuostarinjohtaja palasi viemään alokkaalle tiedon toivotusta\nsuostumuksesta.\n\nAatelismies ajatteli heti, että tämä sovintotilaisuus lisäisi sitä\nenemmän hänen arvoaan kaikkien hänen sukulaistensa ja yleisön\nsilmissä, kuta juhlallisempi ja huomiotaherättävämpi se oli, ja että\nsiitä oli tuleva -- kuten uudenaikainen sievistelevä puhetapa kuuluu\n-- kaunis lehti perheen historiaan. Kiireisesti hän lähetti sanan\nkaikille sukulaisilleen, että he suvaitsisivat vaivata itseään --\ntämä oli sen ajan kutsumuoto -- tulemaan seuraavana päivänä puolisen\naikaan hänen taloonsa saamaan yhteistä hyvitystä.\n\nPäivällisaikaan palatsi vilisi kaikenikäisiä ja kummankin\nsukupuolisia ylhäisiä herroja. Siinä häärittiin, siinä liehui\nja heilui sekaisin suuria vaippoja, korkeita höyhentöyhtöjä,\nriippuvia miekkoja, siinä liiteli jäykkiä ja poimukkaita kauluksia,\nkahisi kuviokuteisia laahustimia. Eteiset, piha ja katu vilisivät\npalvelijoita, hovipoikia, palkkalaisrosvoja ja uteliaita. Veli\nCristoforo huomasi nämä valmistukset, arvasi niiden aiheen ja tunsi\nsen johdosta hetkisen levottomuutta. Mutta seuraavassa tuokiossa hän\narveli:\n\n-- Tämä on, niinkuin olla pitää: Surmasinhan hänet julkisesti, niin\nmonen hänen vihamiehensä läsnäollessa. Se oli ollut häväistys; tämä\noli hyvitys!\n\nKulkien katseet maahan luotuina, seuralaismunkin vieressä, hän astui\nsisälle tämän talon portista, meni pihan poikki keskeltä väkijoukkoa,\njoka seurasi häntä jotenkin tungettelevan uteliain katsein, kiipesi\nylös portaita kulkien ylhäissukuisen väkijoukon keskitse, joka\nväistyi sivuille hänen edestään. Ja satojen katseiden seuraamana\nhän saapui talon isännän eteen. Tämä seisoi lähimpien sukulaistensa\nympäröimänä keskellä salia, katse maata kohti, leuka pystyssä, vasen\nkäsi miekan kahvalla ja oikea käsi painaen vaipan kaulusta rintaa\nvastaan.\n\nOn joskus miehen kasvoissa ja ryhdissä niin välitön ilme, tekisi\nmieli sanoa sellainen sisäisen sieluntilan heijastus, että lukuisan\nkatsojakunnan mielipide tuosta sieluntilasta on yksi ainoa. Veli\nCristoforon kasvot ja ryhti ilmaisivat selvästi läsnäolijoille, ettei\nhän ollut ruvennut munkiksi eikä hakenut tätä nöyryytystä pelosta\nihmisiä kohtaan. Ja tämä alkoi saada hänelle kaikki myötätuntoisiksi.\n\nNähdessään loukkaamansa aatelismiehen hän joudutti askeleitaan,\nlaskeutui polvilleen hänen jalkojensa juureen, pani kädet ristiin\nrinnalleen ja sanoi kumartaen ajetun päänsä nämä sanat:\n\n-- Olen teidän veljenne surmaaja. Jumala tietää, että tahtoisin antaa\nhänet teille takaisin vaikka koko oman vereni hinnasta. Mutta en voi\nmuuta kuin teille esittää tehottoman ja myöhäisen anteeksipyyntöni,\njota Jumalan nimessä rukoilen teitä hyväksymään!\n\nKaikkien katseet olivat liikkumattomina kiintyneet munkinalokkaaseen\nja siihen henkilöön, jota hän puhutteli; kaikki kuuntelivat\ntarkkaavaisesti, Veli Cristoforon vaiettua nousi koko salissa\nhiljainen säälin ja kunnioituksen murina. Aatelismies, joka seisoi\nsiinä väkinäisen ylpeänä ja vihaansa tukahuttaen, heltyi näistä\nsanoista ja kumartuen polvistuneen puoleen:\n\n-- Nouskaa, hän sanoi värähtelevin äänin, loukkaus ... todella\ntekonne ... mutta se puku, jota kannatte ... eikä ainoastaan\nsentähden, vaan myös teidän itsenne vuoksi... Nouskaa, veljeni...\nveli parkani ... enhän voi sitä kieltää ... oli ritari ... oli\nmies ... hieman raju ... hieman kiivas... Mutta tapahtuuhan kaikki\nJumalan sallimuksesta. Älkäämme enää siitä puhuko... Mutta, veliseni,\nälkää enää olko tuossa asennossa!\n\nJa tarttuen hänen käsivarteensa, hän nosti hänet pystyyn.\n\nSeisoen, mutta pää kumarassa, veli Cristoforo vastasi:\n\n-- Saatan siis toivoa, että te olette myöntynyt anteeksipyyntööni! Ja\njos olen saanut anteeksiantonne, keltä en sitten voisi sitä toivoa?\nOi, jos saisin kuulla teidän huuliltanne nämä sanat: Annan anteeksi!\n\n-- Anteeksiantoni? virkkoi aatelismies. Ettehän enää sitä tarvitse.\nMutta kun sitä haluatte, niin tietysti, tietysti annan teille\nsydämestäni anteeksi, kuten myöskin kaikki muut...\n\n-- Kaikki, kaikki, läsnäolijat huusivat yhteen ääneen.\n\nLuostariveljen kasvot kirkastuivat kiitollisuuden väikkeestä, jonka\nalta kuitenkin vielä pilkoitti esiin nöyrä ja syvä tehdyn pahan\nteon tietoisuus, mitä ei ihmisten anteeksianto voinut haihduttaa.\nAatelismies, tämän näyn hellyttämänä ja yleisen mielenliikutuksen\nvaltaamana kietoi käsivarsillaan Cristoforon kaulan, antoi hänelle ja\nsai häneltä takaisin sovinnon suudelman.\n\nRaikas hyvähuuto kajahti joka taholta salia. Kaikki lähtivät\nliikkeelle ja tunkeutuivat munkin ympärille. Tällävälin saapui\npalvelijoita tuoden runsaasti virvokkeita. Aatelismies lähestyi\nCristoforo ystäväämme, joka hankki lähtöä, ja sanoi hänelle:\n\n-- Veliseni, nauttikaa jotain; antakaa minulle tämä ystävyydenosoitus.\n\nJa hän tarjosi hänelle ennen kuin kellekään toiselle; mutta munkki\nvetäytyi syrjään osoittaen jonkunmoista sydämellistä vaatimattomuutta:\n\n-- Tällaiset seikat, hän virkkoi, eivät enää ole minua varten, mutta\nen suinkaan tahdo kieltäytyä vastaanottamasta antimianne. Olen juuri\nmatkaan lähdössä. Suvaitkaa käskeä, että minulle annetaan leipä,\njotta voin sanoa nauttineeni vieraanvaraisuuttanne, syöneeni teidän\nleipäänne ja saaneeni todisteen anteeksiannostanne.\n\nLiikutettuna aatelismies käski, että näin oli tehtävä. Ja kiireisesti\ntuli juhlapukuinen palvelija kantaen hopeatarjottimella leipää,\njonka tarjosi munkille; tämä otti sen, kiitti ja pisti sen\nkoriinsa. Sitten hän pyysi saada poistua; ja uudelleen syleiltyään\ntalon isäntää ja kaikkia niitä, jotka ollen hänen läheisyydessään\nhetkeksi saivat hänet valtoihinsa, hän vaivoin pääsi heistä erille.\nVielä eteisessäkin hänen oli vaikea tempautua irti palvelijoista\njopa palkkalaisrosvoista, jotka suutelivat hänen kaapunsa helmaa,\nnuoravyötään ja päähinettään. Ja häntä saatettiin kadulle kuin\nriemukulussa, ja kansanjoukko seurasi häntä kaupungin portille asti;\nhän astui siitä ulos, alkaen jalkamatkansa alokkaantoimensa päämäärää\nkohti.\n\nSurmatun veli ja sukulaiset, jotka olivat odottaneet saavansa\nkokea sinä päivänä ylpeyden tuottamaa surullista tyydytystä,\nolivat nyt päinvastoin täynnä anteeksiannon ja hyväntahtoisuuden\nnostamaa selkeätä iloa. Koolla oleva seura jäi vielä hetkeksi\nkeskustelemaan, tehden sen hilpeämielisesti ja tavattoman\nsydämellisesti sekä kosketellen aiheita, joita ei kukaan ollut\nodottanut sinne tullessaan. Ei puhuttu saadusta hyvityksestä,\nkostetusta solvauksesta, voitetuista vastuksista, vaan sen\nsijaan luostarinalokkaan ylistäminen, sovinto ja leppeys\nolivat puheenaiheina. Muuan läsnäolijoista, joka muuten olisi\nviidennenkymmenennen kerran kertonut miten hänen isänsä, kreivi\nMuzio, oli osannut tuossa kuuluisassa yhteentörmäyksessä saada\nvaikenemaan tuon kaikkein tunteman suurkerskurin, markiisi\nStanislaon, puhui nyt sen asemesta erään useita vuosia sitten\nkuolleen munkki Simonen katumuksenteoista ja kärsivällisyydestä.\n\nVieraiden lähdettyä isäntä, yhä vielä mielenliikutuksen valtaamana,\nihmetellen muisteli mitä oli kuullut ja mitä itse oli sanonut; ja hän\nmutisi itsekseen:\n\n-- Lempo vie, tuo munkki! (pidämme velvollisuutenamme tarkoin mainita\nhänen sanansa), lempo vieköön! Jos hän olisi ollut vielä jonkun\nhetken siinä polvillaan, niin vähällä olisin minä pyytänyt häneltä\nanteeksi, että hän surmasi veljeni!\n\nHistoriallinen lähteemme huomauttaa nimenomaan että tuo aatelismies\ntästä päivästä alkaen ei enää ollut niin raju, vaan että hän muuttui\nsävyisämmäksi.\n\nIsä Cristoforo astui edelleen, mielessään sellainen lohdutuksen\ntunne, jota hän ei ollut kokenut tuon hirvittävän päivän jälkeen,\nminkä hyvittämiselle koko hänen elämänsä oli oleva omistettu. Sitä\nvaiteliaisuutta, mikä oli määrätty alokkaille, hän vaikeudetta\nnoudatti, hän kun oli kokonaan vajonnut miettimään niitä vaivoja,\npuutteita ja nöyryyksiä, mitkä hänellä oli kärsittävänä hyvittäessään\nrikostaan. Kun hän pysähtyi virkistymään ateriasta erään luostarinsa\nhyväntekijän luona, hän söi, jonkunmoista hekkumaa tuntien,\nanteeksiannon leipää. Mutta hän säästi siitä palan ja kätki sen\nkoriinsa, säilyttääkseen sitä ainaisena muistona.\n\nEi ole tarkotuksemme kirjoittaa hänen luostarielämänsä historiaa.\nMainitsemme ainoastaan että hän aina hyvin halukkaasti ja\nhuolellisesti täytti ne velvollisuudet, jotka hänelle tavallisesti\nasetettiin, nimittäin saarnaamisen ja kuolevain lohduttamisen; mutta\nsen ohella hän ei koskaan laiminlyönyt tilaisuutta täyttääkseen\nkahta muuta velvollisuutta, jotka hän omasta aloitteestaan oli\nottanut täyttääkseen ja jotka olivat eripuraisuuksien sovittaminen\nja sorrettujen auttaminen. Tähän taipumukseen liittyi, osaksi ja\nilman että hän itse sitä huomasi, hänen vanha tapansa ja jäännös\nsotaisaa uljuutta, joita nöyrtymys ja itsensähillitseminen eivät\nolleet voineet täydelleen tukehuttaa. Hänen puheensa oli tavallisesti\nnöyrää ja hiljaista. Mutta kun oli kysymys oikeuden ja totuuden\npolkemisesta, hänessä oitis leimahti liekkiin entinen kiivaus, johon\nsekaantui ja jota tasoitti saarnaamisesta johtunut mahtipontisuus ja\njoka loi hänen puheeseensa erityisen leimansa. Koko hänen käytöksensä\nja ulkomuotonsa ilmaisi pitkällistä taistelua, joka hänessä tapahtui\nhehkuvan ja herkän tunne-elämän välillä toiselta puolen ja vastaisen\ntahdonvoiman välillä toiselta, mikä jälkimäinen tavallisesti oli\nvoitokas, alati varuillaan ja korkeampien vaikuttimien ja pyrkimysten\nohjaama.\n\nEräs hänen kanssaveljensä ja ystävänsä, joka hänet hyvin tunsi,\noli kerran verrannut häntä noihin luonnollisessa muodossaan liian\ntunteenvoittoisiin sanoihin, joita muutamat hyvinkin kasvatetut\nhenkilöt, intohimon purkautuessa esiin, lausuvat typistämällä niitä\ntai muuttamalla jonkun kirjaimen, sanoja, jotka näin muutettuinakin\nmuistuttavat alkuperäistä pontevuuttaan.\n\nJos joku tuntematon naisparka, ollen samanlaisessa surullisessa\nasemassa kuin Lucia, olisi vedonnut isä Cristoforon apuun, tämä\nolisi viipymättä rientänyt apuun. Kun nyt oli kysymys Luciasta, hän\nkiiruhti askeleitaan kahta joutuisammin, hän kun tunsi ja ihaili\ntämän naisen viattomuutta; ja hän oli jo väristen ajatellut Lucian\nvaaroja, tuntien pyhää paheksumista sen häpeällisen vainon johdosta,\njonka alaiseksi tuo nainen oli joutunut. Tämän lisäksi hänen\nmieleensä muistui, että hän oli Lucialle parhaana keinona suositellut\nasian täydellistä salassapitämistä ja alallaanpysymistä, ja hän\npelkäsi nyt, että tuo neuvo oli voinut aiheuttaa jotain ikävää. Ja\nhänen huolehtivaan armeliaisuuteensa, joka oli hänessä ikäänkuin\nsynnynnäinen, liittyi tässä tilaisuudessa tuollainen levoton\ntunnollisuus, joka usein vaivaa hyviä ihmisiä.\n\nMutta kertoessamme isä Cristoforon kohtaloita, hän on saapunut\nperille ja astunut kynnykselle. Ja molemmat naiset luopuivat\nkerinpuiden kahvasta, joita he rämykkäästi olivat pyörittäneet,\nnousivat istuimiltaan ja sanoivat yhteen ääneen:\n\n-- Kas, isä Cristoforo! Olkaa siunattu!\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nIsä Cristoforo pysähtyi hetkeksi kynnykselle. Hän oli tuskin luonut\nkatseensa naisiin, kun aivan selvästi huomasi, etteivät hänen\naavistuksensa olleet häntä pettäneet. Hänen äänessään oli sellainen\nkysymyksen levottomuus, joka odottaa surullista vastausta. Hän\nkohotti partaansa, tehden kevyen päänliikkeen ja sanoi:\n\n-- No miten ovat asiat?\n\nLucia vastasi purskahtamalla itkuun. Äiti alkoi pyytää anteeksi, että\noli uskaltanut... Mutta munkki lähestyi, istuutui kolmijalkaiselle\njakkaralle ja keskeytti kaikki anteeksipyynnöt virkkaen Lucialle:\n\n-- Rauhoittukaa, tyttöparka!... Ja te, hän sitten sanoi Agneselle,\nkertokaa minulle, mitä on tapahtunut.\n\nKunnon vaimon kertoessa tuota surullista tapausta niin hyvin kuin\nosasi, munkin kasvojen väri vaihteli moneen kertaan; milloin hän\nnosti katseensa taivasta kohti, milloin polki jalallaan. Kun kertomus\noli lopussa, hän peitti kasvonsa ja huudahti:\n\n-- Taivaan Jumala! Kuinka pitkälle...\n\nMutta hän ei päättänyt lausettaan, vaan kääntyi uudelleen naisten\npuoleen:\n\n-- Ystäväparkani, hän sanoi, Jumala on teitä koetellut, Lucia raukka!\n\n-- Ettehän meitä hylkää, isä? tämä sanoi nyyhkyttäen.\n\n-- Minäkö teidät hylkäisin! hän vastasi. Minkä näköisenä saattaisin\nJumalalta anoa jotain, jos olisin teidät hylännyt? Jättää teidät\ntässä tilassa! Teidät, jotka hän on minulle uskonut. Älkää menettäkö\nrohkeuttanne: Hän on teitä auttava. Hän näkee kaiken! Hän saattaa\nvälikappaleenaan käyttää niinkin mitätöntä ihmistä kuin minä,\ntehdäkseen tyhjäksi sellaisen aikeet... Katsokaamme, tuumikaamme mitä\nvoimme tehdä.\n\nNäin sanottuaan hän nojasi vasemman kyynäspäänsä polveen, kumarsi\notsansa käden varaan ja siveli oikealla kädellä partaansa\nja leukaansa ikäänkuin kootakseen ja keskittääkseen kaikki\nsielunvoimansa. Mutta kuta tarkkaavammin hän asiaa pohti, sitä\nselvemmin hän huomasi kuinka kiireellistä toimintaa vaativa ja\nsekava tämä tapaus oli, ja miten harvat, epävarmat ja vaaralliset\nolivat vastustamiskeinot. Herättää don Abbondiossa häpeäntunnetta ja\nsaada hänet huomaamaan, kuinka suuresti hän rikkoi velvollisuuden\nvaatimuksia? Häpeä ja velvollisuus eivät merkitse hänelle mitään,\njos pelko hänet valtaa. Mitä keinoja olisikaan minulla hänessä\nherättää suurempaa pelkoa kuin pyssynluoti? Ilmoittaa kaikki\nkardinaali-arkkipiispalle ja vedota hänen vaikutusvaltaansa? Mutta\nse vaatisi aikaa. Ja odottaessa, ja sitten? Vaikka tämä naisparka\nolisi naimisissakin, niin olisiko se esteenä tuon miehen aikeille?\nKuka tietää, miten pitkälle hän voisi mennä?... Entä jos häntä\nvastustaisi? Miten? Mitähän, jos voisin saada tänne munkkiveljeni\nluostaristani ja Milanosta minua avustamaan? Mutta eihän se ole\nyleishyvää tarkoittava yritys; he tulisivat siitä kieltäytymään.\nTuo mies teeskentelee olevansa luostarimme ystävä, hän tahtoo muka\nkäydä kapusiinilais-munkkien ystävästä; ovathan hänen rosvonsa\nmonasti hakeneet turvaa meiltä. Jäisin yksin asiaa ajamaan. Minä\njoutuisin vain hätikön, rettelöivän ja toraisen miehen kirjoihin; ja\nmikä pahempi on, voisin vielä tehottoman yrityksen kautta saattaa\ntyttöparan asian vielä arveluttavammaksi.\n\nKun hän oli punninnut syitä ja vastasyitä, hänestä tuntui\nluotettavimmalta mennä suoraa päätä itse don Rodrigon puheille ja\nkoettaa rukoilemalla ja huomauttamalla toisen ja mahdollisesti myös\ntämän elämän vaaroja saada hänet luopumaan häpeällisestä aikeestaan.\nPahimmassa tapauksessa saattoi tätä tietä ainakin päästä selvemmin\nsen perille, miten itsepäisesti don Rodrigo koetti panna inhoittavaa\nyritystänsä täytäntöön, saattoi paremmin paljastaa hänen aikeitaan ja\njärjestää toimintansa sen mukaan.\n\nMunkin näin ollessa vaipuneena mietteisiinsä Renzo, joka kaikkien\narvaamista syistä ei malttanut pysyä poissa tästä talosta, oli\nilmestynyt ovelle. Mutta huomattuaan munkin näin mietteisiin\nvaipuneeksi ja naisten tekevän hänelle merkkejä, ettei hän häntä\nhäiritsisi, hän pysähtyi naisten kynnykselle. Nostaessaan päätään\nilmoittaakseen naisille tuumansa munkki huomasi Renzon ja tervehti\nhäntä tavallisella ystävällisyydellään, joka säälistä vielä oli\nvahvistunut.\n\n-- He ovat siis teille kertoneet ... isä? Renzo kysyi häneltä, ääni\nvärähdellen liikutuksesta.\n\n-- Tarkalleen kaiken; ja sitä varten olen tullut tänne.\n\n-- Mitä sanotte tuosta konnasta?...\n\n-- Mitäpä hänestä sanoisin? Eihän hän ole täällä sitä kuulemassa:\nmitä siis toimittaisivat sanani? Sanon sinulle, Renzo ystäväni, että\nsinun pitää luottaa Jumalaan, ja että Jumala ei ole sinua hylkäävä.\n\n-- Siunatut olkoot sananne! nuorukainen huudahti. -- Te ette ole\nniitä, jotka aina sanovat köyhien olevan väärässä. Mutta tuo herra\npastori ja tuo herra tohtori...\n\n-- Mitä hyödyttää muistojen palauttaminen, jotka ainoastaan\nturhanpäiten mieltäsi kiihoittavat! Olenhan vain yksinkertainen\nluostariveli. Mutta toistan sinulle mitä olen sanonut näille\nnaisille: voimani ovat vähäiset, mutta en tahdo teitä hyljätä, vaan\nkäyttää ne teidän hyväksenne.\n\n-- Oh, te ette ole samanlainen kuin maailmanystävät! Nuo tositoimiin\nkykenemättömät! Jos olisin luottanut niihin kauniisiin lupauksiin,\njotka he minulle ennen, hyvinä aikoina antoivat! He olivat valmiit\nvuodattamaan vertansa minun edestäni; he olisivat puolustaneet minua\nitse pirua vastaan. Jos minulla vain olisi ollut joku vihamies, niin\nei minun muka olisi tarvinnut muuta kuin antaa merkki, niin olisi tuo\nmies jäänyt leivättömäksi. Ja nyt, jos näkisitte, miten he vetäytyvät\nsyrjään!...\n\nTällöin Renzo loi katseensa munkin kasvoihin ja huomasi että nämä\nolivat kokonaan synkistyneet ja huomasi sanoneensa suuren tyhmyyden.\nMutta kun hän tahtoi korjata sen, hän takertui ja sekaantui kahta\npahemmin... Tahdoin sanoa ... tarkoitukseni ei ollut ... aikomukseni\noli tuota noin...\n\n-- Mitä tahdoit sanoa? Hä? Sinä olit ruvennut pilaamaan minun\ntyötäni jo ennenkuin minä oli siihen ryhtynyt! Onneksi sinut\najoissa nolattiin. Kuinka? Sinä etsit ystäviä ... ja millaisia\nystäviä! ... sellaisia, jotka eivät olisi kyenneet sinua auttamaan,\nvaikka olisivat tahtoneetkin. Ja täten olit vähällä menettää sen\nainoan, joka voi ja tahtoo auttaa. Etkö tiedä, että Jumala on\nahdistettujen ystävä, jotka luottavat häneen? Etkö tiedä, ettei heikko\nvoita mitään näyttämällä hampaitaan? Ja jos voittaisikin...\n\nNäin sanoen hän tarttui voimakkaasti Renzon käsivarteen. Hänen\nkasvonsa kuvastivat äkkiä juhlallista alakuloisuutta, silti\nmenettämättä arvokkaisuuttaan, hänen katseensa suuntautuivat alas ja\nääni muuttui hitaaksi ja kajahti maanalaiselta:\n\n-- Vaikka voittaisikin, niin se olisi kauhea voitto! Renzo! Tahdotko\nluottaa minuun? Mitä sanonkaan, minuun, mitättömään ihmiseen, munkki\nparkaan? Tahdotko luottaa Jumalaan?\n\n-- Tahdonpa kyllä, Renzo vastasi. Hän on oikea Herra.\n\n-- No hyvä; lupaa, ettet ketään hätyytä, ettet ketään yllytä, että\nannat minun sinua ohjata.\n\n-- Sen lupaan.\n\nLucia huokasi syvään, kuten se, joka vapautuu raskaasta taakasta. Ja\nAgnese sanoi:\n\n-- Hyvä, poikani!\n\n-- Kuulkaa, lapsukaiseni, virkkoi veli Cristoforo. -- Minä lähden\ntänään tuon miehen puheille. Jos Jumala liikuttaa hänen sydäntänsä\nja antaa voimaa minun sanoilleni, se on hyvä. Jollei, niin Hän\nsaa meidät löytämään jonkun toisen keinon. Pysykää te sillävälin\nalallanne, kodeissanne, välttäkää joutumasta juorujen esineeksi,\npysykää piilossa. Tänä iltana tai viimeistään huomisaamuna näette\nminut jälleen.\n\nNäin sanoen hän keskeytti kaikki kiitokset ja siunaukset ja poistui.\n\nHän kulki luostariin, saapui ajoissa mennäkseen kirkon kuoroon\nmessuamaan, söi aamiaisen ja lähti nopeasti matkaan sen pedon luolaa\nkohti, jonka toivoi kesyttävänsä. Don Rodrigon pieni palatsi kohosi\nyksinäisenä, linnoituksen tavoin, ylimmällä huipulla, eräällä niistä\nkallioista, joita siellä täällä pistää esiin tällä joen rantamalla.\nTähän huomautukseen kertomuksemme nimetön historioitsija lisää,\nettä tämä paikka (hän olisi suorastaan voinut mainita sen nimen)\noli hieman ylempänä kihlautuneiden pikku kylää, ehkä siitä noin\nkolmen ja luostarista neljän virstan päässä. Rantakallion juurella,\neteläpuolella ja järveen päin oli pieni ryhmä majoja, joissa don\nRodrigon alustalaiset asuivat. Tämä oli ikäänkuin hänen pienen\nvaltakuntansa pääkaupunki. Riitti, että siellä käväisi saadakseen\nkäsityksen näiden asujanten oloista ja tavoista. Kun loi katseen\nmaan tasalla oleviin huoneisiin, missä ovi oli sattunut jäämään\nauki, näki seinillä riippuvan sikin sokin pyssyjä, räikkiä, kuokkia,\nharavia, olkihattuja, verkkoja ja ruutisarvia. Ne ihmiset, joita\nsiellä kohtasi, olivat rotevia ja karkeita, päässä suuri taaksepäin\npyyhkäisty ja verkonmuotoiseen päähineesen suljettu hiustupsu;\nvanhuksia, jotka menetettyään hampaansa näyttivät olevan valmiit\npaljastamaan ikeniään jokaiselle, joka vähänkin heitä ärsytti;\nnaisia, joilla oli miesmäiset kasvot ja jäntevät käsivarret ja jotka\ntarvittaessa kykenivät hyvää kieliavustusta antamaan; jopa kadulla\nleikittelevien lastenkin kasvoissa ja liikkeissä huomasi jotakin\nrajua ja uhkamielistä.\n\nVeli Cristoforo kulki kylän läpi, kiipesi ylös pientä mutkikasta\npolkua ja saapui pienelle palatsin edessä olevalle tasaiselle\npaikalle. Portti oli suljettu, mikä tiesi sitä, että isäntä paraikaa\noli ruoalla ja ettei hän kärsinyt häiritsijöitä. Harvojen ja\npienten ikkunain edessä, jotka olivat tielle päin, oli liitteistään\nirtonaiset vanhat luukut ja lisäksi niitä suojelivat vahvat\nrautakanget; alikerran ikkunat olivat niin korkealla, että niihin\ntuskin olisi ylettynyt toisen hartioilla seisova mies.\n\nTäällä vallitsi mitä syvin hiljaisuus. Ohikulkija olisi voinut\nluulla, että tämä oli asujanten hylkäämä talo, ellei neljä olentoa\nyhdenmukaisissa asennoissaan sen ulkopuolella olisi ilmaissut sen\nolevan asutun. Kaksi suurta korppikotkaa, siivet levällä ja päät\nriippuen, toinen höyhenettömänä ja puoleksi ajan hampaan kalvamana,\ntoinen vielä eheänä ja höyhenisenä, olivat naulittuina kumpikin\nportin puoliskoon. Ja kaksi palkkalaisrosvoa, pitkänään kummallakin\npuolen porttia olevalla penkillä, tekivät vartijan virkaa odottaen\nkutsua syömään herransa aterian jätteitä. Munkki pysähtyi aikoen\nasettua odottamaan; mutta toinen rosvoista nousi ja virkkoi hänelle:\n\n-- Tulkaa vain lähemmäksi, isä! Täällä ei anneta\nkapusiinilais-munkkien odottaa. Olemmehan luostarin ystäviä. Ja minä\nolen ollut sen turvissa erityisinä hetkinä, jolloin ulkoilma ei ollut\nminulle ollenkaan terveellinen. Ja jos minulta silloin olisi suljettu\novi, olisi minun käynyt huonosti.\n\nNäin sanoen hän iski kahdesti vasaralla oveen. Tähän ääneen vastasi\nheti sisältä suurten koirain ulvonta ja rakkien vinkuminen. Ja\nmuutaman silmänräpäyksen kuluttua ilmestyi muristen vanha palvelija;\nmutta huomattuaan munkin, hän kumarsi hänelle syvään, saattoi\nkädenliikkeillä ja äänellään koirat vaikenemaan, vei vieraan ahtaalle\npihalle ja sulki jälkeensä oven. Sitten hän saattoi hänet pieneen\nsaliin, katseli häntä ihmetellen ja kunnioittaen ja virkkoi:\n\n-- Ettekö ole ... isä Cristoforo Pescarenicosta?\n\n-- Olenpa kyllä.\n\n-- Te täällä?\n\n-- Kuten näette, ystäväni.\n\n-- Epäilemättä tehdäksenne jotain hyvää. Hyvää, näin hän jatkoi\nmutisten hampaiden välillä ja lähtien taas liikkeelle, voi tehdä\nkaikkialla!\n\nHe kulkivat parin tai kolmen pimeän huoneen läpi ja saapuivat\nruokasalin ovelle. Sieltä kuului kumeata melua, joka syntyi\nhaarukoista, veitsistä, laseista, lautasista ja ennen kaikkea\nsekavista äänistä, jotka koettivat huutaa kukin toistaan kovemmin.\nMunkki tahtoi vetäytyä pois ja rupesi oven takana sopimaan palvelijan\nkanssa siitä, että hän jossakin syrjähuoneessa saisi odottaa, kunnes\nateria oli lopussa. Mutta samassa ovi aukeni. Muuan kreivi Attilio,\njoka istui vastapäätä ovea (hän oli talon isännän serkku, ja olemme\njo maininneet hänet sanomatta hänen nimeään) huomasi ajetun pään ja\nmunkkikaapun sekä hyvän munkin vaatimattoman aikomuksen ja sanoi:\n\n-- Seis, seis, on tarpeetonta paeta, arvon isä; sisälle, sisälle vain.\n\nDon Rodrigo, joka ei suorastaan arvannut tämän käynnin aihetta,\naavisti kuitenkin epämääräisesti jotakin ja olisi kernaasti suonut,\nettä hänen serkkunsa olisi ollut munkkia kutsumatta. Mutta kun\najattelematon Attilio oli noin äänekkäästi lausunut kutsunsa, ei\nhänen sopinut olla siihen yhtymättä, vaan hän virkkoi:\n\n-- Tulkaa, isä, tulkaa.\n\nMunkki lähestyi, kumartaen isännälle ja vastaten molemmin käsin\npöytävierasten tervehdyksiin.\n\nTavallisesti kuvitellaan kunnon miestä häijyn edessä -- en kuitenkaan\nväitä, että kaikki näin tekisivät -- esiintyvänä pää pystyssä,\nkatse varmana, rinta paisuneena ja kieli vapaana. Itse teossa\nkuitenkin vaaditaan, jotta hän voisi esiintyä tuonryhtisenä, useita\nasianhaaroja, jotka hyvin harvoin sattuvat samanaikuisesti. Älkää\nsiis ihmetelkö, että veli Cristoforo, vaikka hänen omatuntonsa\nolikin hyvä, vaikka hänellä olikin mitä järkähtämättömin varmuus\nsen asian oikeudesta, jota hän aikoi puolustaa, kuitenkin tunsi\nkammon ja säälin sekaista tunnetta don Rodrigoa kohtaan ja että hän\noli joltisenkin arkana ja nöyränä siinä vastapäätä don Rodrigoa,\njoka istui pöydän päässä, omassa talossaan, omassa valtakunnassaan,\nystävien, kunnianosoitusten, niin monen voimanmerkkinsä ympäröimänä,\nsen näköisenä, että hän oli valmis tukahuttamaan rukouksen, ja kahta\nkiivaammin ohjeen tai moitteen, liikkui se sitten kenen huulilla\ntahansa.\n\nRodrigon oikealla kädellä istui tuo kreivi Attilio, hänen serkkunsa,\nja tuskin tarvinnee sitä huomauttaa, hänen toverinsa hekkumoimisessa\nja väkivaltaisuuksissa. Tämä oli tullut Milanosta viettämään muutaman\npäivän maalla serkkunsa luona. Vasemmalla pöydän laidalla istui herra\npormestari, jonka kasvot kuvastivat suurta kunnioittavaisuutta, mitä\nkuitenkin miedonsi jokunen määrä itsetietoisuutta. Hän oli se mies,\njonka tehtävä asetusten mukaisesti olisi ollut hankkia oikeutta Renzo\nTramaglinolle ja määrätä don Rodrigolle sellainen rangaistus, johon\nyllä on viitattu. Vastapäätä pormestaria, kasvoilla mitä vilpittömin\nkunnioituksen ilme, istui tuttavamme tohtori \"Juonittelija\", yllään\nmusta kaapu, ja nenä tavallistaan punoittavampana. Vastapäätä\nserkuksia istui kaksi huomiota herättämätöntä vierasta, joista\nlähdeteoksemme sanoo, että he vain söivät, nyökäyttivät päätään,\nhymyilivät ja myönsivät kaiken, minkä joku muista vieraista sanoi ja\nmitä ei kukaan muu ollut vastustanut.\n\n-- Tehkää isälle tilaa, käski don Rodrigo.\n\nMuuan palvelija toi tuolin, jolle isä Cristoforo istuutui, pyytäen\nisännältä anteeksi, että oli tullut sopimattomaan aikaan.\n\n-- Toivoisin saavani tärkeän asian johdosta puhua kahdenkesken\nkanssanne, hän sitten kuiskasi nöyremmällä äänellä don Rodrigon\nkorvaan.\n\n-- Hyvä, hyvä, saammehan sitten puhua, tämä vastasi. Mutta tuotakoon\nensin isälle jotakin juotavaa.\n\nMunkki tahtoi kieltäytyä. Mutta don Rodrigo kohotti ääntänsä ja huusi\nkeskellä uudelleen alkanutta melua:\n\n-- Ettehän toki, taivaan nimessä minua näin pahoita. Ei saa koskaan\ntapahtua, että kapusiinilais-munkki poistuisi talostani ilman että on\nmaistanut viiniäni ja että julkea velkoja lähtisi täältä, ilman että\nhänen selkänsä on tutustunut metsieni raippoihin.\n\nNämä sanat nostivat yleisen naurunremahduksen ja keskeyttivät\nhetkeksi sen kysymyksen käsittelyn, jota vieraat paraikaa\nintohimoisesti pohtivat. Palvelija toi tarjottimella viinipullon\nja korkean maljanmuotoisen lasin, jonka ojensi munkille. Tämä ei\ntahtonut vastustaa sen miehen tekemää kiihkeää tarjousta, jonka\nsuosiollisuuden hän hartaasti tahtoi saavuttaa, minkä vuoksi hän\nestelemättä kaatoi lasiinsa ja alkoi hitaasti sitä maistella.\n\n-- Tasson arvokkaisuus ei ollenkaan tue väittämäänne, arvoisa herra\npormestari; se päinvastoin sitä vastustaa -- näin jatkoi kreivi\nAttilio ulvovalla äänellä -- tuo oppinut, tuo suuri mies, joka\ntunsi kuin viisi sormeansa kaikki ritarillisuuden säännöt, antaa\nteoksessaan Arganten lähettilään, ennenkuin tämä vaatii kristityitä\nritareita taisteluun, ensin kysyä lupaa hurskaalta Gottfried\nBouillonilaiselta.\n\n-- Mutta tämä on, huomautti pormestari yhtä ulvovalla äänellä,\ntämähän on liioittelua, runollista kaunistelua, sillä onhan\nlähettiläs virkansa puolesta ja kansainvälisen oikeuden nojalla\nloukkaamaton. Eikä tarvitse mennä niin kauas perusteluja etsimään,\nsanoohan jo sananlasku: lähettiläs ei ole rangaistuksen alainen. Ja\nsananlaskut, herra kreivi, edustavat ihmiskunnan viisautta. Ja kun\nnyt lähettiläs ei sanonut mitään omassa nimessään, vaan ainoastaan\ntoi esiin kirjallisen manauksen...\n\n-- Mutta ettekö huomaa, että tuo lähettiläs oli julkea aasi, joka ei\ntietänyt ensimäisiä...?\n\n-- Jos herrat sallivat, keskeytti Don Rodrigo, joka ei tahtonut, että\nkysymys olisi kehittynyt sen pitemmälle, -- niin lykätkäämme asia isä\nCristoforon arvosteltavaksi; ja alistukaamme hänen ratkaisuunsa.\n\n-- Hyvä, erittäin hyvä, virkkoi kreivi Attilio, joka piti varsin\nhullunkurisena, että kapusiinilais-munkki ratkaisisi ritarillisuutta\nkoskevan kysymyksen; sitävastoin pormestari, joka paljoa hehkuvammin\notti osaa kysymyksen käsittelyyn, ainoastaan vaivoin rauhoittui,\nja hänen kasvoissaan oli omituinen ilme, mikä näytti sanovan:\nLapsenloruja!\n\n-- Mutta mikäli luulen ymmärtäneeni, sanoi munkki, ne eivät ole\nseikkoja, joita minun pitäisi tuntea.\n\n-- Tavallisia munkkien vaatimattomuuden aiheuttamia estelyjä, virkkoi\nDon Rodrigo. Mutta älkää luulko, että minä teitä päästän. Oh,\ntiedämmehän varsin hyvin, ettette Te ole tullut maailmaan munkinkaapu\nyllä, ja että olette tuntenut maailmaa. No niin, asia on seuraava...\n\n-- Tapaus oli seuraava, kreivi Attilio alkoi huutaa.\n\n-- Antakaa minun puhua, serkku, minun, joka olen puolueeton,\nhuomautti Don Rodrigo. Juttu on seuraava. Eräs espanjalainen\naatelismies lähettää milanolaiselle aatelismiehelle\nkaksintaistelu-vaatimuksen. Tämän tuoja ei tapaa miekkasille\nvaadittua kotona, jättää vaadintakirjeen aatelismiehen veljelle. Tämä\nlukee sen ja antaa vastaukseksi tuojalle muutaman kepinlyönnin. No\nmitä asiasta arvelette...\n\n-- Hyvin vastattu ja hyvin tehty! huusi kreivi Attilio. Olipa se\noikea haltioitunut innostus...\n\n-- Pahan hengen nostama, pormestari lisäsi. Piestä lähettiä. Miestä,\njonka persoonaa ei saa loukata. Tekin, arvoisa isä, voitte sanoa,\nonko tämä ritarillisesti menetelty.\n\n-- Onpa kyllä, herraseni, huusi kreivi. Minä sen voin vakuuttaa,\nminä, joka luullakseni tunnen ritarillisia tapoja. Oh, jos hän olisi\njaellut nyrkiniskuja, se olisi ollut vallan toista; mutta sauva ei\nlikaa kenenkään käsiä. Enpä ollenkaan saata ymmärtää, miksi niin\nsuuresti säälitte jätkän hartioita.\n\n-- Kuka tässä on puhunut hartioista, hyvä herra kreivi? Te väitätte\nminun sanoneen mielettömyyksiä, jotka eivät koskaan ole edes\njohtuneet mieleeni. Minä olen puhunut miehen karaktääristä, enkä\nhänen hartioistaan. Puhun ennen kaikkea kansainvälisestä oikeudesta.\nSanokaapas, tehkää niin hyvin, tokko ne airuet, joita muinaiset\nroomalaiset lähettivät julistamaan sotaa toisille kansoille, pyysivät\nlupaa esittääkseen asiaansa; ja mainitkaapa minulle joku kirjailija,\njoka kertoisi, että tuollaista sota-airuetta koskaan olisi piesty.\n\n-- Mitä liikuttavat meitä muinaisten roomalaisten sota-airuet. Ne\nolivat henkilöitä, jotka menettelivät kursailematta ja jotka tässä\nsuhteessa olivat hyvin alkuperäisellä kannalla. Mutta nojaten\nuudenaikaisen, ja ainoan oikean ritarillisuuden sääntöihin, sanon\nja väitän, että lähetti, joka rohkenee ojentaa aatelismiehelle\nmiekkasille vaatimusta, pyytämättä siihen lupaa, on julkea mies, joka\nhyvin on loukattavissa, jopa mitä suurimmassa määrin loukattavissa,\nettä hän on selkäsaunan ansainnut, jopa runsaimmalla mitalla\nansainnut...\n\n-- Selvittäkääpä hieman tätä päätelmäänne.\n\n-- En ikinä!\n\n-- Mutta kuulkaahan toki! Lyödä aseetonta on kuitenkin katala teko.\nKoska lähetti oli aseeton, niin...\n\n-- Rauhoittukaa toki, herra pormestari.\n\n-- Kuinka, minunko pitää rauhoittua?\n\n-- Rauhoittukaa, sanon vieläkin. Mitä loruja te laskettelettekaan?\nKatala teko olisi takaapäin lyödä toista miekalla tai kiidättää\nhänelle luoti selkään; ja tässäkin suhteessa saattaa olla eri\ntapauksia, mutta pysykäämme asiassa. Myönnän, että tällaista yleensä\nvoisi sanoa katalaksi teoksi. Mutta kun antaa neljä kepinlyöntiä\njätkälle! Pitäisi kai tälle ensin virkkaa: -- Katso eteesi, aion\nantaa sinulle selkäsaunan -- vallan kuin sanotaan aatelismiehelle: --\nMiekka esiin! Ja te, arvoisa herra tohtori, sen sijaan että minulle\nhymyilette osoittaaksenne, että olette samaa mieltä kuin minä,\nvoisitte ennemmin tukea perusteitani liukkaalla kielellänne ja auttaa\nminua saattamaan tätä herraa järkiinsä.\n\n-- Minä, vastasi tohtori, hieman joutuen hämilleen, minua huvittaa\nkuunnella tätä väittelyä; ja kiitän sattumaa, joka on tarjonnut\ntilaisuuden kuunnella näin henkevää aatekiistaa. Lisäksi, ei ole\nminun tehtäväni ratkaista tätä kysymystä, Teidän ylhäisyytenne on jo\nmäärännyt ratkaisijan ... nimittäin läsnäolevan arvoisan isän...\n\n-- Se on totta, sanoi Don Rodrigo; mutta miten luulette tuomarin\nvoivan puhua, kun riitaveljet eivät tahdo vaieta?\n\n-- Minä vaikenen, virkkoi kreivi. Pormestari rypisti kokoon huulensa\nja kohotti kättänsä, ikäänkuin alistumisen merkkinä.\n\n-- Oh, kiitos olkoon taivaan! Nyt on teidän vuoronne, isä, huomautti\nDon Rodrigo, puoleksi ivallisen vakavasti.\n\n-- Olenhan jo selitellyt kykenemättömyyttäni, vastasi veli\nCristoforo, antaen takaisin lasinsa palvelijalle.\n\n-- Huonoa välttelyä, huusivat molemmat serkukset. Tahdomme kuulla\nteidän ratkaisunne.\n\n-- Jos asianlaita on näin, niin minun heikon ymmärrykseni mukaan ei\npitäisi olla miekkasille vaatimuksia, ei taistelujulistuksen tuojia,\neikä kepinlyöntejä.\n\nPöytävieraat katsoivat toisiinsa hämmästyneinä.\n\n-- Onko kummempaa kuultu! tokaisi kreivi Attilio. Suokaa anteeksi,\nisä, mutta tuo menee liian pitkälle. Huomaa, ettette tunne maailmaa.\n\n-- Hänkö? sanoi Don Rodrigo. Hui, hai, hän tuntee sen yhtä hyvin kuin\nte, serkkuseni! Isä? Sanokaapa, mikä kokemuksen koulu teilläkin on\nollut.\n\nMunkki ei vastannut tähän kaikkea muuta kuin hyvää tarkoittavaan\nhuomautukseen, vaan lausui sen sijaan hiljaisessa mielessään\nitselleen sanasen:\n\n-- Tämä pistos oli sinuun tähdätty; mutta muista, ettet ole täällä\nitsesi tähden, ja että kaikki mikä loukkaa sinua yksistään, ei ole\notettava lukuun.\n\n-- Se on hyvin mahdollista, sanoi serkku; mutta isä ... mikä onkaan\nisän nimi.\n\n-- Isä Cristoforo, vastasivat monet.\n\n-- Mutta korkeasti kunnioitettu isä Cristoforo, tuollaisine\nperiaatteinenne te käännätte maailman nurin. Ilman miekkasille\nvaatimusta, ilman kepinlyöntejä! Hyvästi kaikki kunniantunto!\nJokainen jätkä olisi vapaa rangaistuksesta. Onneksi oletuksenne on\nmahdoton!\n\n-- No, herra tohtori, huudahti äkkiä Don Rodrigo, joka yhä koetti\nsiirtää pois kiistelyn kahdelta ensimäiseltä väittelijältä; nytpä on\nteidän vuoronne, teidän, joka olette omanne perustelemaan kaikkien\nasiat. Saammepa nähdä, millä tavoin tässä kohdin osaatte tukea isä\nCristoforon perusteita.\n\n-- Totisesti, sanoi tohtori, heiluttaen haarukkaa ilmassa ja\nkääntyen munkin puoleen, totisesti en ymmärrä, miten isä Cristoforo,\njoka samalla on mallikelpoinen luostariveli ja maailmanmies, ei\nole ajatellut, että hänen periaatteensa, joka on hyvä, oivallinen\nja painava saarnatuolista julistettuna, ei ole minkäänarvoinen,\nsanottakoon se täydellä kunnioituksella, ritarillisuutta koskevassa\nväittelyssä. Mutta isä tietää paremmin kuin minä, että jokainen\nseikka on hyvä oikealla paikallaan, ja luulen hänen tällä kertaa\npilan muodossa tahtoneen päästä pulmasta lausua tuomiopäätöstä.\n\nMitä olisikaan saattanut vastata näin vanhasta ja samalla alati\nuudesta viisaudesta ammennettuun järkeilyyn? Ei mitään; ja näin\nmenetteli munkki.\n\nMutta Don Rodrigo tahtoi keskeyttää tämän asian ja otti sentähden\npuheeksi toisen.\n\n-- Kuulkaahan, hän virkkoi, huhutaan Milanossa tehtävän\nsovitusyrityksiä.\n\nLukija tietää, että tuona vuonna taisteltiin Mantovan herttuakunnan\nperimisestä. Vincenzo Gonzagan kuoltua, joka ei ollut jättänyt\nmiehisiä perillisiä, mainittu herttuakunta oli joutunut Nevers'in\nherttuan, Gonzagan lähimmän sukulaisen haltuun. Ludvik XIII,\neli oikeammin kardinaali Richelieu, kannatti suosikkiaan ja\nkansalaistunutta ranskalaista Nevers'in herttuata. Filip IV, tai\noikeammin kreivi Olivares, yleisesti mainittu kreivi-herttuaksi, ei\npuolestaan kannattanut häntä vastikään mainittujen syiden nojalla,\nja oli julistanut sodan häntä vastaan. Mutta kun tämä herttuakunta\noli keisarikunnan läänitysmaa, molemmat puolueet koettivat\nkaikenlaisilla juonilla, kehoituksilla ja uhkauksilla vaikuttaa\nkeisari Ferdinand II:seen; edellinen puolue yrittäen taivuttaa häntä\nmyöntämään läänitysoikeudet uudelle herttualle, jälkimäinen koettaen\nsaada keisaria tuota oikeutta kieltämään, jopa karkoittamaan hänet\nherttuakunnasta.\n\n-- Olenpa taipuvainen uskomaan, virkkoi kreivi Attilio, että tämä\nasia voidaan rauhallisesti sovittaa. Minulla on erityiset osviittani.\n\n-- Sitä en luule, herra kreivi, sitä en luule, pormestari keskeytti.\nMinä, vaikka elänkin täällä syrjässä, kuitenkin tunnen hieman\nmaailman menoa; nähkääs, espanjalainen linnanherra, joka hyvyytensä\nvaikutuksesta minullekin suo hieman hyvää, ja joka on erään\nkreivi-herttuan suosikin poika ja siis tuntee kaiken, mikä tapahtuu...\n\n-- Ja minulla taas, herraseni, on tilaisuus joka päivä Milanossa\npuhua vallan toisenlaisten henkilöiden kanssa. Ja tiedän\nluotettavasta lähteestä, että paavi, joka ennen kaikkea harrastaa\nrauhaa, on tehnyt ehdoituksia...\n\n-- Se on kuin olla pitää. Asia on oikealla tolalla. Hänen Pyhyytensä\ntäyttää velvollisuutensa: paavin tulee aina järjestää ruhtinasten\nja kristittyjen välit hyviksi. Mutta kreivi-herttualla on oma\npolitiikkansa, ja...\n\n-- Saattaa niin olla; mutta tiedättekö, herraseni, mitä keisari\ntällä hetkellä ajattelee? Luuletteko ettei maailmassa olekaan muuta\nkuin Mantova? Onpa paljo seikkoja, joita pitää ajatella, herraseni.\nTiedättekö esimerkiksi missä määrin keisari saattaa tätä nykyä\nluottaa Valdistanon eli Vallistain ruhtinaaseen, vai miten hänen\nnimensä oikein kuulunee?...\n\n-- Wallenstein on hänen oikea nimensä saksaksi, keskeytti pormestari\nuudelleen, niin olen useammin kuin kerran kuullut espanjalaisen\nlinnaherramme tätä nimeä lausuvan. Mutta rauhoittukaa vaan, sillä...\n\n-- Tahdotteko kenties ruveta minua neuvomaan? huudahti kreivi\nkiivaasti. Mutta Don Rodrigo tuuppasi häntä polveen merkiksi,\nettä hän ystävyydestä häneen, isäntään, herkeäisi enemmästä\nvastustelemisesta. Kreivi vaikeni, mutta pormestari, kuni laiva,\njoka on vapautunut hiekkasärkältä, jatkoi pullistunein purjein\nkaunopuheisuutensa kulkua:\n\n-- Wallensteinistä minä en välitä tuon taivaallista, sillä\nkreivi-herttua pitää silmällä joka seikkaa ja joka paikkaa. Ja jos\ntuon Wallensteinin päähän pälkähtäisi noudattaa omia mielijohteita,\nniin kreivi-herttua kyllä hyvällä tai pahalla saa hänet järkiinsä.\nHän pitää silmällä kaikkea, sanon vieläkin, ja hänellä on pitkät\nkädet; ja jos hän on saanut päähänsä, niin kuin on saanutkin, ja\nsyystä, ettei Nevers'in herttua pääse kotiutumaan Mantovaan, niin\nhän, tuo suuri poliitikko, empimättä estää Nevers'in herttuan sinne\nkotiutumasta. Ja kardinaali Richelieu iskee miekallaan veteen.\nMinua todella naurattaa, että herra kardinaali Richelieu ryhtyy\ntaistelemaan kreivi-herttuan veroisen miehen, Olivaresin, kanssa!\nTahtoisinpa totisesti palata maailmaan kahdensadan vuoden päästä\nkuullakseni mitä meidän jälkeläisemme arvelevat niin ylvästelevästä\nhankkeesta. Vaaditaanpa muutakin kuin pelkkää kateutta, vaaditaan\nennen kaikkea päätä. Ja sellaisia päitä kuin kreivi-herttuan on\nvaan yksi koko maailmassa! Kreivi-herttua, hyvät herrat, jatkoi\npormestari, yhä kiitäen eteenpäin purjeet pulleina ja hieman\nihmetellen, ettei kohdannut ainoatakaan karia, kreivi-herttua on\nkaikella kunnioituksella sanottu vanha kettu, joka osaa eksyttää\npois kenet tahansa jäljiltään; kun hän näyttää aikovan kääntyä\noikealle, hän livistääkin vasemmalle, mistä on seurauksena, ettei\nkukaan voi kerskata tuntevansa hänen tuumiansa. Nekään, joiden tulee\nnämä tuumat toteuttaa ja joiden tulee kirjoittaa tiedonannot, eivät\nniistä ymmärrä yhtään mitään. Minä saatan puhua jonkunmoisella\nasiantuntemuksella. Sillä tuo kunnon linnanherra suvaitsee jutella\nkanssani jotenkin tuttavallisesti. Kreivi-herttua sitävastoin tuntee\ntarkalleen mitä keitosta valmistetaan kaikkien hovien kattiloissa.\nJa kaikki nuo suuret politikoitsijat (joiden joukossa kieltämättä\non runsaasti taitavia) ovat tuskin hautoneet valmiiksi tuuman, kun\nkreivi-herttua jo sen on arvannut, hyväpäisyydellään, salaisine\nkeinoineen ja kaikkialle pingoitettuine lankoineen. Tuo kardinaali\nRichelieu parka yrittelee täällä, vainuilee toisaalla, hikoilee ja\nvaivautuu. Mutta miten käykään lopulla? Kun hänen on onnistunut\nkaivaa salakaivanto, niin hän aina kohtaa kreivi-herttuan taitavasti\nluoman vastakaivannon.\n\nKuka tietää milloin pormestari olisi laskenut lorupurtensa maihin;\nmutta Don Rodrigo huomasi sukulaisensa merkitsevät ilmeet, kääntyi\nikäänkuin äkillisen mielijohteen saatuaan palvelijan puoleen ja käski\nhänen tuoda pöytään erään pullon.\n\n-- Herra pormestari ja muut herraseni! hän sitten sanoi, juokaamme\nkreivi-herttuan malja; ja sitten teidän tulee sanoa, onko viini\nmiehen veroista.\n\nPormestari vastasi nyökäyttäen päätään kasvoissa ilme, joka kuvasi\nerityistä kiitollisuutta. Sillä kaiken, mikä tehtiin tai sanottiin\nkreivi-herttuan kunniaksi, hän katsoi osaksi kohdistuvan itseensä.\n\n-- Kauan eläköön Don Gasparo Guzman, Olivaresin kreivi, San Lucarin\nherttua, kuningas Filip Suuren, hallitsijamme suuri suosikki! hän\nhuudahti kohottaen lasiaan.\n\n-- Eläköön hän kauan, vastasivat kaikki.\n\n-- Kaatakaa isälle viiniä, sanoi Don Rodrigo.\n\n-- Oh, anteeksi, vastasi munkki, mutta olenpa jo tehnyt itseni\nsyypääksi kohtuuttomuuteen, enkä enää saata...\n\n-- Kuinka? virkkoi Don Rodrigo. On juotava kreivi-herttuan malja.\nTahdotteko siis saattaa meidät siihen luuloon, että olette\nNavarralaisten puolella?\n\nTämä soimanimi annettiin silloin Ranskalaisille Navarran prinssien\nvuoksi, jotka Henrik IV:nnen kanssa olivat alkaneet heitä hallita.\n\nTällaisen kehoituksen jälkeen oli pakko juoda. Kaikki pöytävieraat\npuhkesivat huudahduksiin sekä viinin ylistelyihin; lukuunottamatta\ntohtoria, joka pää pystyssä, tuijottavin katsein ja suljetuin huulin\nvaieten ilmaisi enemmän kuin sanoin.\n\n-- No mitä sanotte, tohtori? kysyi Don Rodrigo.\n\nVetäen esiin lasista nenänsä, joka oli punaisempi ja loistavampi kuin\nitse lasi, tohtori vastasi, koristaen teeskennellysti joka tavuuta:\n\n-- Sanon, julistan ja arvelen, että tämä on viinien Olivares: censui,\net in eam ivi sententiam,[2] että tällaista juomaa ei löytäisi\nherramme ja kuninkaamme kahdestakymmenestä kahdesta valtakunnasta;\nJumala häntä muuten suojelkoon. Väitän ja selitän, että jalosukuisen\nDon Rodrigon ateriat voittavat Heliogabaluksen juhlat ja että\nnälänhätä ja puute on ainaiseksi karkoitettu ja syrjäytetty tästä\npalatsista, missä asustaa ja hallitsee loistava ylellisyys.\n\n-- Hyvin sanottu, hyvin arvosteltu! huusivat kuorona pöytävieraat.\nMutta tuo sana nälänhätä, jonka tohtori sattumalta oli julkilausunut,\npalautti äkkiä kaikkien mieleen tämän surullisen aiheen, ja kaikki\nrupesivat puhumaan nälänhädästä. Siitä puhuessaan he kaikki olivat\nyhtä mieltä, ainakin pääasiassa. Mutta melu oli kenties vielä\nsuurempi kuin jos he olisivat olleet eri mieltä. Kaikki puhuivat yhtä\nhaavaa.\n\n-- Ei ole mitään nälänhätää, sanoi joku; korkohinnan kiskurit ovat\nsyypäät...\n\n-- Ja leipurit, huomautti toinen, jotka kätkevät viljan. He ovat\nhirtettävät.\n\n-- Todella hirtettävät, ja ilman sääliä!\n\n-- Vedettäköön heidät oikeuteen, huusi pormestari.\n\n-- Mitä, oikeuteen? huusi entistään äänekkäämmin kreivi Attilio.\nOikeutta summittain! Otettakoon kolme tai neljä tai viisi tai kuusi\nniistä, jotka yleisen mielipiteen mukaan ovat kaikkein rikkaimmat ja\nkonnamaisimmat ja hirtettäköön ne muitta mutkitta!\n\n-- On annettava varoittava esimerkki! Ilman esimerkkiä ei saada\nmitään aikaan. Hirteen tuo väki, silloin satelee viljaa joka taholta.\n\nKen kulkiessaan markkinoilla on nauttinut siitä sopusoinnusta,\nminkä ilveilijät matkaansaavat siten että eri laulujensa välillä\nkukin heistä virittää soitintaan pannen sen ääntämään niin kovasti\nkuin mahdollista, voidakseen kuulla oman soittimensa äänen\nkeskellä yleistä pärinää -- se saattaa kuvitella millainen oli\ntuon keskustelun synnyttämä hälinä. Tällävälin täytettiin ahkeraan\nlaseja tuolla uudella viinillä, ja sitä ylistelevät huudahdukset\nsekaantuivat, kuten odottaa sopi, valtiotaloudellisten pykäläin\ntulkintaan. Ja näin ne sanat, jotka voimakkaimmin ja useimmin\nkajahtivat, olivat: _Jumalien juomaa_ ja _hirteen._\n\nTämän kestäessä Don Rodrigo loi aika ajoin salaisen katseen munkkiin.\nHän näki tämän koko ajan istuvan tyynenä, ilmaisematta vähintäkään\nlevottomuutta tai kiirettä ja tekemättä ainoatakaan liikettä, joka\nolisi osoittanut, että hän oli odottamassa. Mutta samalla hän huomasi\nmunkin olevan sen ilmeisen, ettei aikonut poistua, ennenkuin oli\nkuultu hänen asiansa. Don Rodrigo olisi kernaasti antanut hänelle\nmatkapassin ja välttänyt tuon keskustelun. Mutta kapusiinilais-munkin\nluota-lähettäminen, ilman että oli hänen asiaansa kuunnellut, ei\nollut Don Rodrigon valtiotaidon mukaista. Koska hän nyt siis ei\nvoinut välttää tuota ikävää kohtausta, päätti hän heti alistua\nsiihen ja mitä pikimmin siitä vapautua. Hän nousi pöydästä, ja hänen\nmukanaan koko viinistä punoittava seura, joka ei silti herjennyt\nääneensä jupakoimasta. Pyydettyään vierailtaan poistumistaan anteeksi\nDon Rodrigo lähestyi vakavan näköisenä munkkia, joka muiden kanssa\noli noussut, ja sanoi hänelle:\n\n-- Olen valmis teitä kuuntelemaan.\n\nJa hän vei hänet toiseen huoneeseen.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\n-- Miten voin teitä palvella? kysyi Don Rodrigo, pysähtyen keskelle\nhuonetta. Näin kuuluivat hänen sanansa. Mutta se äänenpaino, millä\nne lausuttiin, tiesi selvästi: Ota huomioon, kenen edessä seisot,\npunnitse puheesi ja esitä asiasi lyhyesti.\n\nEi ollut varmempaa ja pikemmin vaikuttavaa keinoa rohkaista veli\nCristoforoa kuin ylpeä puhutteleminen. Hän, joka oli epäröinyt,\netsinyt sopivia sanoja ja pyörittänyt sormiensa välissä vyöstään\nriippuvan rukousnauhan helmiä, ikäänkuin hän olisi toivonut\njostakin niistä löytävänsä puheensa alkusanat, tunsi tuon Don\nRodrigon kohtelun johdosta huulilleen tulvivan enemmän sanoja kuin\nmitä tarvitsi. Mutta hoksaten, miten tärkeätä oli, ettei pilannut\nasiaansa, tai oikeammin toisen asiaa, hän muutti ja lievensi ne\nlauseet, jotka olivat johtuneet mieleensä, ja sanoi varovan nöyrästi:\n\n-- Tulen ehdoittamaan teille oikeuden tekoa, rukoilemaan sääliväistä\navunantoanne. Muutamat pahantekijät ovat väärinkäyttäneet teidän\nylhäisyytenne nimeä peloittaakseen erästä pappiparkaa täyttämästä\nvelvollisuuttaan, täten syösten onnettomuuteen kaksi viatonta\nihmistä. Te voitte yhdellä ainoalla sanalla tehdä tyhjäksi noiden\nhenkilöiden tuumat, saattaa asian jälleen oikealle tolalle ja antaa\nhyvitystä niille, joille on tapahtunut niin suuri vääryys. Te voitte\nsen tehdä, ja koska voitte ... niin omatunto ... kunnia...\n\n-- Teidän sopii puhua minulle minun omastatunnostani ainoastaan\nsilloin, kun katson hyväksi tulla luoksenne ripille. Mitä taas tulee\nkunniaani, niin tietäkää, että minä, ja yksinomaan minä olen sen\nvartija, ja että pidän julkeana loukkaajana jokaista, joka rohkenee\ntuppautua tätä minun huoltani jakamaan.\n\nVeli Cristoforo huomasi näistä sanoista että Don Rodrigo koetti antaa\nhänen puheelleen mitä pahimman merkityksen ja muuttaa keskustelun\nriidaksi, jotta Cristoforolla ei olisi ollut tilaisuutta päästä\nitse asiaan. Tämän vuoksi munkki muutti esiintymisensä alistuvaksi,\npäätti kärsivällisesti niellä mitä vaan tuo toinen suvaitsi sanoa, ja\nvastasi nopeaan nöyrä sävy äänenpainossa:\n\n-- Jos olen sanonut jotain sellaista, mikä ei teitä ole miellyttänyt,\non se aivan varmaan tapahtunut aikeettomasti. Oikaiskaa minua,\nnuhdelkaa minua, jos en voi puhua niinkuin sopii; mutta suvaitkaa\nminua kuunnella. Jumalan nimessä, jonka kasvojen eteen meidän\nkaikkien kerta tulee astua ... -- ja näin sanoen hän otti käteensä ja\nojensi synkän kuuntelijansa silmien eteen rukousnauhaansa kiinnitetyn\npienen puisen pääkallon -- älkää itsepäisesti kieltäkö hankkimasta\nihmisparoille oikeutta, joka on niin helposti toteutettavissa, ja\njonka he täydelleen ansaitsevat. Ajatelkaa, että Jumala lakkaamatta\nluo silmänsä näihin poloisiin, ja että heidän rukoilevat valituksensa\nkuullaan tuolla ylhäällä. Viattomuus on voimakas oikeudes...\n\n-- Seis, arvoisa isä! keskeytti äkkiä Don Rodrigo; se kunnioitus,\njota tunnen munkkikaapuanne kohtaan, on suuri. Mutta voisinpa\nunhoittaa tämän kunnioituksen, jos näkisin tuon puvun henkilön yllä,\njoka rohkenisi tunkeutua talooni urkkijana!\n\nTämä sana nosti punan munkin kasvoihin. Kuitenkin hän jatkoi sen\nnäköisenä kuin henkilö, joka nielee hyvin karvasta lääkettä:\n\n-- Ettepä itsekään voi luulla, että tällainen lisänimi minuun\nsoveltuisi. Te tunnette sydämessänne, että toimenpiteeni täällä\nei ole halpamainen eikä halveksittava. Kuulkaa minua, arvoisa Don\nRodrigo; ja suokoon taivas, ettei se päivä valkenisi, jolloin\nkadutte, ettette minua ole kuunnellut. Ettehän tahdo panna alttiiksi\nkunniaanne ... ja minkälaista kunniaa, Don Rodrigo, ettehän tahdo\npanna kunniaanne alttiiksi ihmisten silmissä, ettekä Jumalan\nsilmissä! Olettehan te hyvin mahtava täällä maan päällä, mutta...\n\n-- Tietäkää, sanoi Don Rodrigo kiukkuisena, mutta kuitenkin hieman\nväristen, tietäkää, että kun päähäni pälkähtää kuunnella saarnaa,\nosaan vallan mainiosti mennä kirkkoon, kuten muutkin tekevät! Mutta\nkotonani! Oh -- ja hän jatkoi hymyillen teeskennellyn ivallisesti\n-- te osoitatte minulle suurempaa kunniaa kuin mitä minä ansaitsen.\nSaarnamies minun kotonani! Se on yksinomaan ruhtinasten ylellisyyttä.\n\n-- Ja Jumala, joka vaatii ruhtinaat tilille siitä sanasta, jota hän\nkuuluttaa heille heidän omassa palatsissaan, Jumala, joka paraikaa\nosoittaa teille armoaan, lähettämällä luoksenne palvelijansa,\narvottoman ja viheliäisen olennon, mutta joka tapauksessa\npalvelijansa, taivuttamaan sydäntänne auttamaan viatonta...\n\n-- Riittää jo, arvoisa isä, virkkoi Don Rodrigo, tehden liikkeen\npoismennäkseen, en tiedä mitä oikeastaan tahdotte sanoa. Käsitän\nainoastaan, että on kysymys jostakin tyttö letukasta, jonka asioita\nlämpimästi harrastatte. Menkää uskomaan harrastuksenne kelle tahansa,\nmutta varokaa kauempaa häiritsemästä aatelismiestä.\n\nDon Rodrigon lähtiessä liikkeelle, munkki astui hänkin pari askelta,\nasettui kunnioittavasti hänen eteensä, kohotti kätensä ikäänkuin\nsamalla häntä rukoillakseen ja pidättääkseen ja virkkoi vielä:\n\n-- Harrastan todella suuresti tuon tytön menestystä, mutta en enempää\nkuin teidän menestystänne. Teidän molempien sielut ovat minulle\nkallisarvoisemmat kuin oma henkeni. Don Rodrigo! En saata tehdä\nmitään muuta teidän hyväksenne kuin rukoilla Jumalaa; mutta sen teen\nsydämeni pohjasta. Älkää vastatko kieltäen. Älkää antako viattoman\ntyttöparan kauempaa olla tuskan ja pelon valloissa. Teidän lausumanne\nyksi ainoa sana kykenee järjestämään koko asian.\n\n-- No hyvä, sanoi Don Rodrigo, koska luulette, että minä voin\ntehdä paljon tuon naishenkilön hyväksi, ja koska niin lämpimästi\nharrastatte hänen parastaan...\n\n-- No niin? virkkoi levottomana veli Cristoforo, jota Don Rodrigon\nilme ja ryhti ei aiheuttanut antautumaan niihin toiveihin, joita nuo\nsanat näyttivät lupaavan.\n\n-- No hyvä, kehoittakaa tuota nuorta naista tulemaan tänne ja\nasettumaan minun suojelukseni alaiseksi. Häneltä ei silloin ole\npuuttuva mitään, eikä kukaan rohkene häntä hätyyttää, taikka minä en\nole mikään ritarillinen aatelismies!\n\nTällaisen ehdotuksen johdosta munkin närkästys, jota hän siihen\nasti vaivoin oli pidättänyt, puhkesi ilmoille. Kaikki hänen kauniit\ntarkoituksensa esiintyä varovaisesti ja kärsivällisesti haihtuivat.\nHänen vanha luontonsa heräsi ja liittyi uuteen; ja tällaisissa\ntapauksissa veli Cristoforossa todella oli kaksi ihmistä.\n\n-- Teidän suojeluksenne! hän huudahti, peräytyen pari askelta,\nnojaten ylpeästi oikeaan jalkaansa, pani oikean käden lanteille,\nnosti vasenta kättä, etusormi ojennettuna don Rodrigoa kohti ja loi\nhäneen kaksi tulista silmää: Teidän suojeluksenne! Onpa hyvä, että\nolette puhunut näin, että olette tehnyt minulle tuon ehdoituksen. Nyt\non mittanne täysi, enkä minä teitä enää pelkää.\n\n-- Mitä julkeat puhua, munkki?\n\n-- Puhun, niinkuin sopii puhua sen kanssa, jonka Jumala on hylännyt,\nja joka ei enää voi herättää pelkoa. Teidän suojeluksenne! Tiesinhän,\nettä tuo tyttöparka on Jumalan suojeluksen alla. Mutta te panette\nminut sen huomaamaan niin varmasti, ettei minun enää tarvitse\nollenkaan säästää sanojani siitä kanssanne puhuessani. Puhun\nLuciasta: huomaatte miten mainitsen tämän nimen pää pystyssä ja\nsilmiäni räpäyttämättä.\n\n-- Kuinka, täällä, tässä talossa!\n\n-- Surkuttelen tätä taloa: kirous leijailee sen ylitse! Saattepa\nnähdä, tuleeko jumalallinen oikeus välittämään neljästä kiviportaasta\nja neljästä rosvosta. Luuletteko, että Jumala on asettanut tänne\nmaailmaan kuvansa mukaan luodun olennon, antaakseen teille huvin sitä\nkiusata! Olette kai luullut, ettei Jumala osaisi häntä puolustaa.\nOlette halveksinut hänen viittaustaan, olette itse tuominnut itsenne!\nFaraon sydän oli paatunut niinkuin teidän, ja Jumala sen musersi.\nLucia on turvissa vainoltanne, minä sen teille sanon, minä munkki\nparka. Ja mitä teihin tulee, niin kuulkaa tarkoin mitä teille\nennustan: On tuleva se päivä...\n\nDon Rodrigo oli tähän asti häälynyt raivon ja hämmästyksen välillä,\neikä ollut löytänyt sanoja. Mutta kun hän kuuli munkin suusta\nennustuksen ensi sanat, hänen raivoonsa sekaantui kaukainen ja\nsalaperäinen kauhu. Hän tarttui nopeasti nostettuun ja uhkaavaan\nkäteen, ja kohottaen äänensä katkaistakseen onnettomuuden-profeetan\npuheen, hän huudahti:\n\n-- Korjaa luusi, sinä julkea heittiö, munkkikaapuun puettu\ntyhjäntoimittaja!\n\nNämä niin selvät sanat saattoivat silmänräpäyksessä isä Cristoforon\ntyyntymään. Koetun huonon kohtelun ja solvauksen tietoisuuteen oli\njo hetki sitten yhtynyt alistumisen ja vaikenemisen tarpeellisuuden\ntajuaminen, niin että hänessä, hänen tuota kohteliaisuutta\nkuullessaan kaikki paheksuminen ja into lamautui ja ettei hän\nkatsonut soveliaaksi muuta menettelyä, kuin levollisesti kuunnella,\nmitä Don Rodrigo suvaitsisi lisätä. Hän siis veti pois kätensä\naatelismiehen kourista, painoi alas päänsä ja jäi seisomaan\nliikkumatta kuten, tuulen hieman hellittäessä myrskysääliä, vanha\ntammi palauttaa oksansa entiseen asentoon ja sitten vastaanottaa\nrakeet, miten vaan taivas suvaitsee ne alas lähettää.\n\n-- Julkea nousukas! jatkoi Don Rodrigo. Kohtelet minua kuin\nvertaistasi. Saat kiittää kaapua, mikä peittää jätkänhartioitasi ja\nmikä säästää sinulta ne hyväilyt, joiden avulla sinun kaltaisiasi\nopetetaan puhumaan. Korjaa tällä kertaa luusi omin koipinesi, muuten\nsaat nähdä!\n\nNäin sanottuaan hän ilkkuvan käskevänä osoitti ovea, joka oli\nvastapäätä sitä ovea, mistä olivat astuneet sisälle. Isä Cristoforo\npainoi alas päänsä ja poistui, jättäen Don Rodrigon raivokkain\naskelin mittailemaan taistelutannerta.\n\nSuljettuaan oven jälkeensä munkki huomasi viereisessä huoneessa,\njohon astui, erään miehen hiljaa hiipivän pois seinää pitkin,\nikäänkuin hän ei olisi tahtonut, että häntä olisi huomattu\nviereisestä huoneesta, missä äskeinen keskustelu oli tapahtunut.\nMunkki tunsi hänet samaksi vanhaksi palvelijaksi, joka oli\nvastaanottanut hänet tielle johtavalla portilla. Tämä mies oli\npalvellut talossa neljäkymmentä vuotta ja oli siis astunut toimeensa\nennen Don Rodrigon syntymää. Viimemainitun isä oli ollut vallan\ntoista maata. Isänsä kuoltua Don Rodrigo oli eroittanut kaikki vanhat\npalvelijat ja pestannut uusia, kuitenkin jättäen tämän yhden taloon,\nosaksi hänen korkean ikänsä vuoksi, osaksi sen nojalla, että hän,\nvaikka olikin vakaumuksiltaan ja tavoiltaan aivan erilainen kuin\nnuori isäntä, korvasi näitä vikojaan kahdella ominaisuudella; ensiksi\nhän suuresti kunnioitti talon arvoa, ja toiseksi hän paremmin kuin\nkukaan muu tunsi vanhat juhlalliset menot ynnä näiden pienimmätkin\nyksityiskohdat. Isäntänsä edessä tämä vanhusparka ei koskaan olisi\nrohjennut ilmeillä, vielä vähemmin sanoilla ilmaista paheksumistaan\nsiitä, mitä näki pitkin päivää. Nipin napin uskalsi hän joskus\npäästää huudahduksen tai mutista partaansa muiden palvelijain\npiirissä. Nämä nauroivat hänelle, jopa joskus huvikseen yllyttivät\nhäntä jatkamaan, viekoitellen häntä sanomaan enemmänkin kuin mitä\noli aikonut, jolloin saivat kuulla hänen uudelleen virittävän tämän\ntalon entisten elintapojen ylistysvirttä. Nämä nuhdesaarnat saapuivat\nisännänkin korviin aina vaan höystettyinä kertomuksilla, miten\nmuut palvelijat olivat vanhusta ivanneet, joten ne Don Rodrigossa\nvaan herättivät katkeruudesta vapaata ylenkatsetta. Mutta suurina\nvastaanottopäivinä vanhus taas oli vakava ja perin tärkeä henkilö.\n\nIsä Cristoforo katsahti tuohon palvelijaan ohikulkiessaan, tervehti\nhäntä ja kulki edelleen. Mutta vanhus astui salaperäisesti hänen\nluokseen, painoi sormen huulilleen ja antoi sitten samalla sormella\nmerkin astumaan hänen kanssaan pimeään käytävään. Kun he olivat\nsaapuneet sinne, hän sanoi munkille matalalla äänellä:\n\n-- Isä, olen kuullut kaiken, ja minun on tarve puhua kanssanne...\n\n-- Nopeasti siis, ystäväni.\n\n-- Ei täällä; hukka minut perii, jos Don Rodrigo tämän huomaa...\nMutta saatanpa tietää paljon asioita ja koetan tulla huomenna\nluostariin.\n\n-- Onko olemassa joku tuuma?\n\n-- Epäilemättä on jotain tekeillä, sen olen jo saattanut huomata.\nMutta nyt aion olla varuillani, ja toivon saavani selville kaiken.\nAntakaa minun vaan toimia. Minä saan nähdä ja kuulla seikkoja...!\nKauheita seikkoja! Olenpa talossa, missä...! Mutta tahtoisin pelastaa\nsieluni.\n\n-- Herra teitä siunatkoon! ja sanottuaan puoliääneen nämä sanat,\nmunkki laski kätensä palvelijan pään päälle; vanhus, vaikka häntä\npaljoa iäkkäämpi, seisoi kumarassa hänen edessään, nöyrän lapsen\nasennossa.\n\n-- Herra on teitä palkitseva, jatkoi munkki; älkää jääkö tulematta\nhuomenna.\n\n-- Tulen varmasti, vastasi vanhus; mutta menkää te joutuin\npois täältä ja, taivaan nimessä, älkää minua ilmaisko. Näin\nsanoen ja katsellen ympärilleen hän poistui käytävän toisesta\npäästä huoneeseen, josta ovi johti pihalle. Huomattuaan paikan\nturvalliseksi, hän kutsui pihalle munkin, jonka kasvot vastasivat\npalvelijan viime sanoihin paljoa selvemmin, kuin mitkään vakuutukset.\nPalvelija näytti hänelle oven, ja munkki poistui mitään puhumatta.\n\nTuo mies oli kuunnellut isäntänsä ovella: oliko hän siinä tehnyt\noikein? Ja oliko veli Cristoforo menetellyt oikein häntä siitä\nkiittäessään? Mitä tavallisimmat ja vakaantuneimmat elämänohjeet\nsanovat sellaista hyvin rumaksi teoksi. Mutta saattoiko tuota\ntapausta pitää poikkeuksena? Ja onko yleensä olemassa poikkeuksia\nyleisesti tunnustetuista säännöistä? Tärkeitä kysymyksiä, jotka\nlukija ratkaiskoon mielensä mukaan. Meidän tehtävämme ei ole\nlangettaa arvostelmia; rajoitumme tosiseikkojen kertomiseen.\n\nAstuttuaan ulkoilmaan ja käännettyään selkänsä tälle kirotulle\nasunnolle veli Cristoforo hengitti vapaammin ja astui kiireisin\naskelin mäen rinnettä alas, kasvot hehkuen, mieli kuohuksissa ja\najatukset ristiriitaisina, kuten jokainen saattaa kuvitella; olihan\nse luonnollista kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kuullut ja sanonut.\nMutta vanhuksen odottamaton avun tarjous oli ollut hänelle suuri\nrohkaisu: hänestä tuntui kuin olisi taivas antanut hänelle selvän\nmerkin myöntämästään suojeluksesta.\n\n-- Tässä on ohjauslanka, jonka kaitselmus laskee käteeni. Ja itse\ntuossa talossa! Ja ilman että sitä edes tiesin hakea!\n\nVaipuneena näihin ajatuksiin hän nosti katseensa läntistä\ntaivaanrantaa kohti ja huomasi maillemenoon kallistuvan auringon jo\nmelkein hipaisevan vuoren huippua, ja ajatteli, että päivä jo oli\nvarsin vähissä. Vaikka hän tunsi jäsenensä väsyneiksi tämän päivän\nmonista vaivoista, hän kuitenkin joudutti askeleitaan, hän kun tahtoi\nturvateilleen tuoda jotakin, vaikkapa vähäistäkin tietoa, sekä saapua\nluostariin ennen yötä. Tämä näet oli kapusiinilaisten ankarimpia ja\nmitä täsmällisimmin noudatettuja sääntöjä.\n\nTällävälin oli Lucian majassa keksitty ja punnittu tuumia, jotka\nmeidän on saattaminen lukijan tietoon. Munkin lähdettyä nuo kolme\nhenkilöä pysyivät hetken aikaa ääneti. Lucia valmisteli surullisena\npäivällistä. Renzo yritti moneen kertaan lähteä pois ja päästä\nnäkemästä masentunutta lemmittyään, mutta ei kuitenkaan hennonnut\npoistua; Agnese oli näennäisesti kokonaan kiinnittänyt huomionsa\nvyyhdinpuuhun, jota pyöritti. Mutta itse teossa hän hautoi tuumaa;\nkun se oli kypsynyt, hän keskeytti vaitiolon näillä sanoin:\n\n-- Kuulkaapa lapset! Jos voitte olla tarpeeksi rohkeat ja taitavat,\njos teillä on luottamusta teidän äitiinne (tämä _teidän_ sana saattoi\nLucian vavahtamaan), niin minä otan pelastaakseni teidät tästä\npulasta ehkä paremmin ja pikemmin kuin isä Cristoforo, vaikka hän\nonkin niin etevä mies.\n\nLucia pysähtyi ja loi äitiin katseen, joka ilmaisi enemmän\nhämmästystä kuin luottamusta näin suuremmoiseen lupaukseen; ja Renzo\nvirkkoi nopeasti:\n\n-- Rohkeutta? Taitavuutta? Sanokaa toki mitä pitää tehdä.\n\n-- Eikö ole totta, jatkoi Agnese, että jos olisitte naimisissa, niin\nolisi siten jo voitettu melkoisesti. Ja että kaikesta muusta sitten\nhelposti suoriuduttaisiin?\n\n-- Kuka sitä epäilee? sanoi Renzo. Kunhan vaan olisimme olleet\nvihillä, niin ... voihan sitä asua missä muualla maailmassa\ntahansa, ja vallan lähellä, Bergamon seuduilla, silkin valmistajia\nvastaanotetaan avosylin. Tiedättehän kuinka monasti serkkuni\nBortolo on kehoittanut minua tulemaan sinne hänen luoksensa asumaan\nsanoen, että siellä saavuttaisin varallisuutta niinkuin hän itse.\nEn kuitenkaan koskaan ole noudattanut hänen kutsuaan, ja se on\ntapahtunut -- miksi sitä salaisin? sentähden, että sydämeni on ollut\ntäällä. Kun olemme naimisissa, muutamme sinne kaikki, perustamme\nsiellä kodin ja elämme siellä pyhässä rauhassa, turvissa tuon\nkonnan kynsiltä ja kaukana koettelemuksesta yrittää jotain huonoa\npelastuskeinoa, Eikö niin, Lucia?\n\n-- Niin, virkkoi Lucia; mutta miten...?\n\n-- Kuten jo sanoin, vastasi äiti. Rohkeutta ja taitavuutta vaan, ja\nasia on helppo.\n\n-- Helppo! sanoivat molemmat nuoret henkilöt, joiden mielestä asia\noli tullut niin eriskummaisen ja surullisen vaikeaksi.\n\n-- Helppo, jos oivaltaa oikean menettelytavan, huomautti Agnese.\nKuunnelkaa tarkoin, niin koetan sen teille selvittää. Olen kuullut\nasiantuntijoiden sanovan, jopa itsekin olen siitä nähnyt esimerkin,\nettä nimittäin avioliiton solmimiseen vaaditaan luonnollisesti pappi,\nmutta ettei hänen suostumisensa ole välttämätön; riittää, että hän\nvaan on läsnä.\n\n-- Miten tämä on ymmärrettävä? kysyi Renzo.\n\n-- Kuulkaa, niin ymmärrätte. On tarpeellista hankkia kaksi\nvierastamiestä, jotka ovat hyvin älykkäät ja yksimieliset. Mennään\npapin luo. Pääasia on, että hänet äkkiä yllättää, niin ettei hän ehdi\npötkiä tiehensä. Mies sanoo: herra pastori, tämä on minun vaimoni;\ntyttö sanoo: herra pastori, tämä on minun mieheni. Välttämätöntä\non, että pappi sen kuulee, ja että todistajat sen kuulevat, ja\nsilloin avio on solmittu ja yhtä pyhä kuin jos itse paavi olisi sen\nvahvistanut. Niinpian kuin on lausuttu nuo sanat, pappi saa huutaa,\nmeluta, näyttää taivaanmerkit; se ei auta mitään, sillä te olette\naviomies ja -vaimo.\n\n-- Onko se mahdollista? huudahti Lucia.\n\n-- Kuinka? kysyi Agnese. Luuletteko ehkä että minä niinä\nkolmenakymmenenä vuotena, jotka olen elänyt tässä maailmassa ennen\nteitä, en ole mitään oppinut! Asianlaita on tarkalleen niin kuin\nteille sanoin. Todisteena siitä on eräs ystävättäristäni, joka tahtoi\nvastoin vanhempiensa tahtoa mennä miehelle ja joka tuota keinoa\nkäyttäen sai tuumansa toteutetuksi. Pappi, joka aavisti pahaa, oli\nvaruillaan; mutta nuo kaksi veitikkaa olivat niin viekkaita, että\nyllättivät hänet sopivalla hetkellä, lausuivat sanansa, ja heistä\ntuli mies ja vaimo; tosin vaimo parka kolmen päivän kuluttua katui\nkauppojaan.\n\nAsianlaita oli todella niin kuin Agnese oli kertonut. Avioliittoja,\njotka solmittiin mainitulla tavalla, pidettiin siihen aikaan,\njopa aina meidän päiviimme asti, täysin laillisina. Kuitenkaan ei\nturvauduttu tällaiseen poikkeuskeinoon muulloin kuin esteiden ja\nepäyksien esiinnyttyä, ja sentähden papit ponnistivat kaiken voimansa\nvälttääkseen tuollaista pakollista avioon-auttamista. Ja jos jonkun\ntuollaisen parin ja sen todistajien kuitenkin oli onnistunut yllättää\npappi, tämä pani parastaan päästäkseen pälkähästä, vallan kuin\nProteus koetti vapautua niiden käsistä, jotka tahtoivat pakoittaa\nhäntä ennustamaan.\n\n-- Jospa tuo olisi totta, Lucia! virkkoi Renzo katsoen häneen samalla\nodottaen ja rukoillen.\n\n-- Kuinka, jos se olisi totta! huomautti Agnese. Luuletteko tekin,\nettä minä teille kerron joutavia! Minä kiusaan itseäni ja vaivaan\npäätäni teidän tähtenne, ja palkaksi vaivoistani ette minua usko.\nNo hyvä. Suoriutukaa pulastanne miten voitte. Minä puolestani pesen\nkäteni.\n\n-- Älkäähän toki! Ette saa meitä hylätä, pyysi Renzo. Sanoinhan niin\nvaan senvuoksi, että tuo tuuma tuntui minusta liian kauniilta. Olen\nkokonaan teidän ohjattavananne; katson teitä vallan kuin omaksi\näidikseni.\n\nNämä sanat haihduttivat Agnesen kevyen vihastumisen ja saattoivat\nhänet unhoittamaan päätöksen, joka itse teossa oli ollut pelkkää\npuhetta.\n\n-- Mutta miksi, äiti, sanoi Lucia kunnioittavan nöyränä kuten\ntavallisesti, miksi tämä tuuma ei ole johtunut isä Cristoforon\nmieleen?\n\n-- Miksikä ei ole johtunut hänen mieleensä? sanoi Agnese. Varmaankin\nse on johtunut hänen mieleensä, mutta hän ei ole tahtonut siitä puhua.\n\n-- Minkä vuoksi? kysyivät molemmat nuoret samalla kertaa.\n\n-- Sentähden ... no niin, koska tahdotte sen tietää, niin papit\nsanovat, ettei tuon seikan laita ole oikein niin kuin olla pitäisi.\n\n-- Kuinka on mahdollista, ettei tuon seikan laita ole niin kuin olla\npitää, koska sillä on lain voima, niin pian kuin se on tapahtunut.\n\n-- Mitä pitää minun teille sanoa? vastasi Agnese. Toiset ovat\ntehneet lain oman mielensä mukaan; ja me, ihmisparat, emme siitä\nymmärrä mitään. Ja kuinka paljo muita seikkoja onkaan... Nähkääs,\nse on jotenkin samanlaista, kuin löisi joku kristittyä nyrkillä. Se\nei totisesti olisi mikään hyvä teko; mutta jos joku sellaisen saa\nosakseen, ei edes paavi voi sitä ottaa häneltä pois.\n\n-- Jos se ei ole mikään hyvä teko, on parasta olla sitä tekemättä,\nsanoi Lucia.\n\n-- Kuinka? huomautti Agnese, luuletko ehkä minun antaneen sinulle\nneuvon, joka sotii jumalanpelkoa vastaan? Jos vastoin vanhempiesi\ntahtoa aikoisit mennä naimisiin heittiön kanssa ... mutta minähän\nolen tyytyväinen, ja sinä tahdot mennä tälle kelpo miehelle; ja\nkaikkien vaikeuksien aiheuttaja on konna; ja herra pastori...\n\n-- Sehän on päivänselvää, huomautti Renzo.\n\n-- Ei ole tarpeellista puhua asiasta isä Cristoforolle, ennenkuin\nse on tapahtunut, jatkoi Agnese, Mutta kun se on ohi ja hyvin\nonnistunut, niin mitä luulet munkin sanovan: \"Tyttöseni, olipa se\nsangen ajattelematon teko, minkä teitte!\" Hengellisten miesten tulee\npuhua niin. Mutta voit olla varma siitä, että hänkin sydämensä\npohjasta on tyytyväinen.\n\nVaikka Lucia ei löytänyt perusteita vastatakseen tähän todisteluun,\nei hänen vakaumuksensa kuitenkaan ollut horjumaton. Mutta Renzo oli\ntäydelleen rohkaistunut ja virkkoi:\n\n-- Jos niin on asianlaita, on se jo vallan kuin ratkaistu.\n\n-- Maltahan, huomautti Agnese. Entä todistajat? Ja miten yllättää\npastori, joka jo kaksi päivää on pysynyt piilossa lukkojen\ntakana kodissaan. Miten saada hänet pysymään alallaan? Vaikka\nhän luonnostaan onkin hidasliikkeinen, voin vakuuttaa että hän,\nnähdessään teidän ilmestyvän tuota tarkoitusta varten, muuttuu\nketteräksi kuin kissa, pötkii tiehensä kuin piru vihkivedestä.\n\n-- Olenpa keksinyt keinon, minä, virkkoi Renzo, lyöden nyrkkinsä\npöytään niin lujasti, että päivällistä varten siihen asetetut astiat\nhypähtivät ilmaan. Ja hän teki selkoa tuumastaan, jonka Agnese kaikin\npuolin hyväksyi.\n\n-- Tämä asia on sekava, eikä tunnu suoralta peliltä, huomautti\nLucia. Tähän asti olemme menetelleet rehellisesti; jatkakaamme yhtä\nvilpittömästi, niin Jumala on meitä auttava. Näin on isä Cristoforo\nsanonut. Odottakaamme, kunnes kuulemme hänen mielipiteensä.\n\n-- Ota opastusta siltä, joka tietää enemmän kuin sinä, sanoi Agnese\nvakavan näköisenä. Mitä tarvitsee meidän kysyä toisten mielipidettä?\nJumala sanoo: \"Auta itseäsi, että minä sinua auttaisin!\" Isä\nCristoforolle kerromme kaiken, sitten kun se on tapahtunut.\n\n-- Lucia, sanoi Renzo, tahdotko nyt minut hylätä? Emmekö me ole\ntehneet tehtäväämme kuin oikeiden kristittyjen sopii? Eikö meidän jo\npitäisi olla mies ja vaimo? Eikö pastori jo ollut meille määrännyt\npäivää ja tuntia? Ja kenen on syy, että meidän nyt täytyy päästä\npulasta turvautumalla vähäiseen juoneen? Et nyt saa minua hylätä.\nPoistun hetkeksi ja palaan tuoden vastauksen.\n\nJa tervehtien Luciaa rukoilevan näköisenä ja luoden\nyhteisymmärtämisen katseen hän poistui kiireisesti.\n\nHätä tekee kekseliääksi, Renzo, jonka siihen asti astumallaan\nsuoralla ja helppokulkuisella elämänpolulla ei koskaan ollut\ntarvinnut sanottavasti älyänsä rasittaa, oli tässä tilaisuudessa\nkeksinyt keinon, joka olisi tuottanut kunniaa lainoppineelle.\nTuumansa mukaisesti hän meni suoraa päätä erään Tonio nimisen\nmiehen majaan, joka oli vallan lähellä, ja tapasi hänet keittiöstä,\nmissä hän nojaten toista polveaan lieden laitaan, toisella kädellä\npiti kiinni kuumille hiilille asetetun padan reunasta ja toisessa\nkädessään pitämällään käyrällä kauhalla hämmensi karkeista\nsisilialaisista jauhoista tehtyä harmaata puuroa. Tämän miehen\näiti, veli ja puoliso istuivat ruokapöydän ääressä, ja kolme tai\nneljä pienokaista seisoi isän ympärillä katseet kiintyneinä pataan\nja odottaen hetkeä jolloin sen sisällys oli kaadettava siitä ulos.\nMutta siinä ei ollut havaittavissa tuota iloisuutta, minkä edessä\noleva ateria herättää niissä, jotka sen ovat ansainneet vaivaloisella\ntyöllään. Puuron paljous oli huonon vuoden eikä aterioivien luvun\nja ruokahalun mukainen. Jokainen heistä katseli kieroon ja rajun\nhimokkaasti yhteistä ruokamäärää ja näytti arvioivan aterian\njälkeistä nälkäänsä. Renzon vaihtaessa tervehdyksiä perheenjäsenten\nkanssa Tonio kaasi puuron pyökki-kaukaloon, joka varta vasten oli\nasetettu viereen; ja puuro näytti keskellä suurta utukehää olevalta\npieneltä kuulta. Siitä huolimatta naiset sanoivat ystävällisesti\nRenzolle:\n\n-- Suvaitsetteko käydä ruoalle? -- kohteliaisuus, mitä ei\nlombardialainen talonpoika koskaan jätä sanomatta kellekään, joka\nosuu tulemaan hänen syödessään, oli tulija sitten vaikka juuri\nruoalta noussut rikas herkkusuu, ja vaikka tarjooja juuri nieli\nviimeistä palaa.\n\n-- Kiitos, vastasi Renzo; tulinhan vaan vähän puhumaan Tonion kanssa.\nJa jos ei sinulla ole mitään sitä vastaan, Tonio, voimme mennä\naterioimaan ravintolaan, niin emme häiritse naisväkeäsi!\n\nTämä ehdotus oli vallan odottamaton ja senvuoksi Toniolle kahta\ntervetulleempi. Ja naiset, jopa lapsetkin, jotka tässä suhteessa\naikaisin tulevat arvostelukykyisiksi, näkivät mielellään, että\npuurovadin äärestä katosi yksi syömäkilpailija, ja lisäksi kaikkein\nvaarallisin. Kutsun saanut ei vitkastellut, vaan poistui Renzon\nseurassa.\n\nHe saapuivat kylän ravintolaan ja saivat siellä istua kahden kesken\ntäydelleen häiriintymättä, huono aika kun oli totuttanut pois tästä\nvirkistyspaikasta kaikki kävijät. Tilattuaan mitä vähäistä talo\nsaattoi tarjota ja tyhjennettyään yhdessä pikarin viiniä Renzo\nvirkkoi salaperäisen näköisenä Toniolle:\n\n-- Jos sinä tahdot tehdä minulle pienen palveluksen, teen minä\nsinulle suuren.\n\n-- Sano pois, mitä haluat; voithan käskeä mitä tahdot, sanoi Tonio\nkaataen itselleen viiniä. Tänään saattaisin mennä tuleen sinun\nedestäsi.\n\n-- Sinä olet herra pastorille velkaa kaksikymmentä viisi liiraa viime\nvuonna viljelemästäsi vuokramaasta.\n\n-- Oh, Renzo, Renzo! pilaatpa minulle osottamasi hyvän teon. Miksi\nrupeatkaan nyt tuollaista puhumaan! Oletpa tärvellyt koko iloni.\n\n-- Puhunpa sinulle tuosta velasta, koska aion, jos niin tahdot,\nhankkia sinulle keinon maksaa sen.\n\n-- Puhutko tosissasi?\n\n-- Vallan tosissani. No olisitko tyytyväinen?\n\n-- Tyytyväinen? Totta mar minä olisin tyytyväinen! Ainakin senvuoksi,\nettä pääsisin näkemästä noita irveitä ja päännyökkäyksiä, joilla\nherra pastori minua tervehtää joka kerta kuin tavataan. Ja sitten\nsaa aina heti kuulla: Tonio, muistatteko; Tonio, milloinka tulette\npuhumaan tuosta asiasta? Ei siinä vielä kyllin, vaan kun hän\nsaarnatessaan kiinnittää minuun tuijottavat katseensa, seison siinä\npeloissani, että hän kaikkien kuullen voisi huutaa minulle: Entä\nnuo kaksikymmentä viisi liiraa! -- Hiisi vieköön nuo rahat! Ja\nsitten voisin ainakin lunastaa vaimoni kultaisen kaulakoristeen ja\nvaihettaisin sen puurojauhoihin. Mutta...\n\n-- Mutta, mutta -- jos tahdot tehdä minulle pienen palveluksen, niin\nsaat nuo kaksikymmentä viisi liiraa tuossa paikassa.\n\n-- No sano pois asiasi!\n\n-- Mutta, sanoi Renzo, painaen etusormeaan huuliansa vastaan.\n\n-- Eihän tuollainen tule kysymykseen meidän välillämme, huomautti\nTonio. Tunnethan minut.\n\n-- Herra pastori on kaivanut esiin naurettavia syitä vitkuttaakseen\nminun naimisiin-menoani. Minä taaskin tahtoisin panna toimeen sen\nmitä pikimmin. Minulle on vallan varmasti vakuutettu avioliiton\nolevan pätevän, jos molemmat kihlautuneet kahden todistajan seurassa\nilmestyvät papin luo ja sanovat: Tämä on minun vaimoni ja: Tämä on\nminun mieheni! Ymmärrätkö, Tonio?\n\n-- Tahdotko, että minä tulen todistajaksesi?\n\n-- Sitä juuri tahdon.\n\n-- Ja maksatko minun edestäni nuo kaksikymmentä viisi liiraa?\n\n-- Se on konna, joka sinut jättää pulaan. Mutta täytyypä löytää\ntoinen todistaja.\n\n-- Se on jo löydetty. Veljeni Gervasio, tuo yksinkertainen miesparka\ntekee mitä hänelle vaan sanon. Tarjoothan hänelle viiniä?\n\n-- Ja ruokaakin, vastasi Renzo. Tuomme hänet tänne pitämään hauskaa\nkanssamme. Mutta luuletko, että hän ymmärtää asian.\n\n-- Kyllä minä häntä neuvon, miten on meneteltävä. Tiedäthän, että\nminä olen saanut hänen osansa ymmärrystä.\n\n-- Siis huomenna.\n\n-- Hyvä.\n\n-- Illan suussa.\n\n-- Sopii vallan mainiosti.\n\n-- Mutta! virkkoi Renzo painaen uudelleen etusormen huulilleen.\n\n-- Pyh! huudahti Tonio, kallistaen päänsä oikealle olalleen ja\nkohottaen vasenta kättään sen näköisenä kuin olisi tahtonut sanoa:\nSinä loukkaat minua.\n\n-- Mutta jos vaimosi rupeaa utelemaan, kuten on jotenkin varmaa...\n\n-- Keksinpä verukkeita; mitä valheisiin tulee, on hänellä minulta\nsaatavia, enkä tiedä, saanko koskaan velkaani maksetuksi. Kyllä kai\njonkun tarinan keksin, millä saan hänen uteliaisuutensa rauhoitetuksi.\n\n-- Huomenna, sanoi Renzo, juttelemme asiasta enemmän ja sovimme\nkaikesta tarkemmin.\n\nNäin puhuen he läksivät ravintolasta. Tonio meni kotiansa tuumien\nsitä juttua, mikä hänen oli kerrottava naisväelleen, ja Renzo riensi\nomalle taholleen tekemään selkoa tehdystä sopimuksesta.\n\nTällävälin Agnese turhaan oli väsyttänyt itseään koettaessaan\ntaivuttaa tytärtään. Tämä asetti kutakin todistusperustetta vastaan\nmilloin toisen, milloin toisen puolen pulmaansa: Joko yritys oli\nhuono, ja siis siihen ei pitäisi ryhtyä; tai ei se ollut huono, mutta\nmiksi ei siinä tapauksessa virkkaa sitä isä Cristoforolle?\n\nRenzo astui sisälle voitonriemuisena, teki selkoa\naikaansaannoksestaan ja päätti selontekonsa sanalla _ahn_! --\nmilanolainen huudahdus, joka merkitsee: Enkö ole koko mies? Voiko\nkeksiä sen parempaa? Olisiko tämä johtunut teidän mieleenne? ... ja\nlukemattomia muita samanlaisia seikkoja.\n\nLucia pudisti hiljaa päätänsä! mutta nuo kaksi muuta asiaan\ninnostunutta henkilöä eivät kiinnittäneet häneen sanottavaa huomiota,\nkuten on tapana menetellä lapsen suhteen, jonka ei toivota käsittävän\njonkun seikan kaikkia perussyitä, mutta joka sitten pyyntöjen tai\nmahtisanojen avulla saadaan menettelemään niinkuin tahdotaan.\n\n-- Kaikki tämä on hyvällä tolalla, sanoi Agnese ... mutta ette ole\najatellut kaikkea.\n\n-- Mikä sitten vielä puuttuu, kysyi nuorukainen.\n\n-- Entä Perpetua? Ettekö ole muistanut Perpetuaa. Tonion ja hänen\nveljensä hän kyllä päästää sisälle: mutta teitä molempia... Ajatelkaa\ntoki, että hän on saanut käskyn pitää teitä pitemmän matkan päässä\nkuin poikaviikaria päärynäpuusta, jossa on kypsät hedelmät.\n\n-- Miten pääsemme tästä pulmasta? sanoi Renzo hieman miettiväisenä.\n\n-- Olenpa ajatellut sitä, minä. Minä lähden mukaanne, ja sitten on\nminulla varastossa salaisuus, jonka avulla houkuttelen ja viehätän\nPerpetuaa, niin ettei hän huomaa teitä muita, ja siten pääsette\nsisälle taloon. Minä kutsun hänet ulos ja koskettelen erityisiä\nkieliä ... saattepa nähdä.\n\n-- Olettepa kelpo nainen! huudahti Renzo; olenhan aina sanonut, että\nte olette kaikessa meidän tukemme.\n\n-- Mutta kaikki tämä ei hyödytä mitään, sanoi Agnese, ellemme saa\ntuon tytön päähänpistoa karkoitetuksi, hän kun itsepintaisesti\nväittää yritystä synniksi.\n\nRenzo turvautui puolestaan koko kaunopuheisuuteensa; mutta Lucian\nvakaumus ei silti horjunut.\n\n-- En tiedä mitä vastata noihin teidän todisteluihinne. Sen\nvaan älyän, että tuota tekoa tehdäkseen niin kuin te vaaditte,\ntäytyy ryhtyä salajuoniin, valheisiin ja vehkeisiin. Tahdon tulla\nvaimoksenne -- eikä hän voinut lausua tätä sanaa eikä tulkita tuota\ntoivettaan punastumatta -- tahdon tulla puolisoksenne, mutta ilman\nvilppiä, Jumalan pelossa, alttarin ääressä. Antakaamme Hänen tuolla\nylhäällä ohjata asiaamme. Ettekö luule Hänen löytävän keinoja\nauttaakseen meitä ja parempia kuin ikinä me itse kaikkine juoninemme?\nJa miksi pidämme asian salassa isä Cristoforolta?\n\nKiistelyä jatkui, eikä se näyttänyt lähenevän loppuaan, kun kiireinen\nsandaalien kolina ja viitan liehunta, muistuttaen tuulen toistuvasti\npudisteleman löysän purjeen läpäjämistä, ilmaisivat Isä Cristoforon\ntuloa. Kaikki vaikenivat, ja Agnesella oli tuskin aikaa kuiskaista\nLucian korvaan:\n\n-- Varo hänelle mitään sanomasta!\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nIsä Cristoforo saapui samanlaisessa asemassa ollen kuin hyvä\nsotapäällikkö, joka ilman omaa syytänsä menetettyään tärkeän\ntaistelun, alakuloisena, mutta ei epätoivoisena, mietteisiin\nvaipuneena, mutta ei malttiaan menettäneenä, liikkeellä, mutta ei\npakosalla, suuntaa kulkunsa siihen paikkaan, missä hänen läsnäolonsa\non tarpeellinen, jotta hän tukisi uhattuja asemia, uudelleen\njärjestäisi joukot ja antaisi uusia määräyksiä.\n\n-- Jumalan rauha olkoon kanssanne, sanoi hän astuessaan sisälle.\n-- Siltä mieheltä ei ole mitään odotettavissa; sitä lujemmin\ntulee meidän luottaa Jumalaan. Ja onpa minulla jo takeita hänen\nmyöntämästään suojelemisesta.\n\nTosin ei kukaan näistä kolmesta henkilöstä ollut odottanut erityisiä\nisä Cristoforon yrityksestä. Se, että mahtavampi henkilö ilman pakkoa\nolisi pidättäytynyt väärästä teosta yksistään myöntyen voimattoman\npyyntöihin, ei olisi ollut ainoastaan jotain harvinaista, vaan\nsuorastaan uskomatonta. Kuitenkin tuo surullinen varmuus oli heille\nkaikille kova isku. Naiset kumarsivat masentuneina päänsä alas;\nmutta Renzon mielessä vihantunteet voittivat alakuloisuuden. Tämän\nsanoman saapuessa hän jo oli täynnä monen tuskallisen pettymyksen ja\nrauenneen yrityksen aiheuttamaa katkeruutta ja närkästystä ja lisäksi\nvielä tällä hetkellä Lucian itsepäisen vastustuksen kiihoittama.\n\n-- Tahtoisinpa tietää, hän huusi kiristäen hampaitansa ja koventaen\nääntänsä enemmän kuin koskaan ennen isä Cristoforon läsnäollessa,\n-- tahtoisinpa tietää, mitä syitä tuo koira on tuonut esiin\ntodistaakseen ... todistaakseen, ettei minun morsiameni ole\nmorsiameni.\n\n-- Renzo parka, virkkoi munkki, äänessä vakava ja sääliväinen väre\nja katse lempeästi rauhoittavana. -- Jos mahtavan miehen, joka aikoo\ntehdä vääryyttä, aina olisi pakko mainita syitään, niin olisivat olot\ntässä matoisessa maailmassa toisin.\n\n-- Sanoiko tuo koira siis, ettei hän tahdo yksistään sentähden, ettei\ntahdo.\n\n-- Eipä hän edes sanonut sitä, Renzo parka. Olisihan siitäkin jo\njotain etua, jos henkilöiden, jotka aikovat tehdä pahan teon,\njulkisesti täytyisi se tunnustaa.\n\n-- Mutta jotakin hän kai kuitenkin sanoi, tuo kirottu piru!\n\n-- Kuulin kyllä hänen sanansa, mutta en saata niitä sinulle toistaa.\nVoimakkaan vääryydentekijän sanat kajahtavat korvaan, mutta haihtuvat\ntaas pois. Sellaisen henkilön on lupa suuttua, jos häntä epäilet,\nmutta samalla antaa sinun huomata, että epäilylläsi on oikeutuksensa.\nHänen on lupa sinua loukata ja väittää itseään loukatuksi; hän sinua\nsolvaisee, ja vaatii sinulta hyvitystä, hän herättää sinussa kauhua,\nmutta puhkeaa kuitenkin itse valituksiin, hän on hävytön, mutta\nteeskentelee viatonta. Älä kysy sen enempää. Tuo mies ei maininnut\ntämän viattoman tytön eikä sinun nimeä; hän ei edes ollut teitä\ntuntevinaan, hän ei yleensä väittänyt yhtään mitään. Mutta ... mutta\nsiitä huolimatta sain sen vakaumuksen, että hän on järkähtämätön.\nLuottakaamme kuitenkin Jumalaan! Te, naisparat, älkää menettäkö\nrohkeuttanne; ja sinä Renzo... Voit olla varma siitä, että minä osaan\nasettua sinun sijaasi ja että tiedän, mitä liikkuu sydämessäsi.\nMutta, kärsivällisyyttä! Onhan tämä köyhä ja katkera sana sille, joka\nei usko; mutta tahdot kai myöntää Jumalalle päivän tai pari, sanalla\nsanoen sen ajan, jonka hän tarvitsee saada oikeuden voittoon. Hänen\non aika, ja hän on luvannut meille niin paljon. Antakaa Hänen toimia\nhyväksenne, ja tiedä Renzo, ja tietäkää myös te muut, että minulla jo\non viittauksia, mihin tapaan minun tulee teitä auttaa. Tällä hetkellä\nen saata sanoa teille enempää. Huomenna en voi tulla tänne. Minun\ntulee pysyä luostarissa koko päivä, toimiakseni teidän hyväksenne.\nMutta sinä, Renzo, koeta tulla sinne. Mutta jos joku odottamaton\nseikka estäisi sinut tulemasta, niin lähetä luokseni luotettava\nhenkilö, joku älykäs nuorukainen, jota myöten voin lähettää teille\nsanan, mitä on tehtävissä. Tuleepa jo pimeä; minun täytyy rientää\nluostariin. Luottamusta, rohkeutta, ja hyvää yötä.\n\nNäin sanottuaan hän poistui kiireissään, astuen nopeasti ja\nhypähdellen polveilevaa ja kivistä polkua, saapuakseen ajoissa\nluostariin ja välttääkseen ankaraa nuhdetta tai hänen mielestään\nvielä ankarampaa rangaistusta, nimittäin katumuksentekoa, joka olisi\nseuraavana päivänä estänyt häntä vapaasti ja ripeästi toteuttamasta,\nmitä turvattiensa asia saattoi vaatia.\n\n-- Kuulitteko mitä hän puhui eräästä asiasta ... saamistaan\nviittauksista meitä auttaakseen? kysyi Lucia. Täytyy luottaa häneen;\nhän on mies, joka kerran luvattuaan...\n\n-- Jos asiassa todella on perää! ... keskeytti Agnese ... niin olisi\nhänen pitänyt selittää tarkemmin, tai ainakin viedä minut syrjään ja\nsanoa, mistä on kysymys.\n\n-- Joutavia loruja. Kyllä minä tästä kaikesta teen lopun, sen\nvakuutan! keskeytti vuorostaan Renzo, kulkien raivoissaan\nedestakaisin huoneessa, äänessä sellainen väre ja kasvoissa sellainen\nilme, ettei voinut epäillä hänen sanojensa merkitystä.\n\n-- Voi, Renzo! huudahti Lucia.\n\n-- Mitä tarkoitatte? huudahti Agnese.\n\n-- Siitä ei kannata pitkältä puhua. Minä teen tästä kaikesta lopun.\nOlkoonpa tuolla miehellä sata, olkoonpa tuhat pirua nahassaan, niin\nonhan hän kuitenkin lihaa ja luita...\n\n-- Ei, ei, taivaan nimessä! ... alkoi Lucia; mutta itku tukahutti\nhänen äänensä.\n\n-- Tuollaista ei pitäisi puhua edes pilan vuoksi.\n\n-- Pilan vuoksi! huusi Renzo, pysähtyen seisomaan Agnesen eteen, joka\nistui tuolilla, ja luoden häneen hurjasti mulkoilevat silmänsä. Pilan\nvuoksi! Saattepa nähdä, onko tässä kysymys pilasta!\n\n-- Voi, Renzo! sai Lucia vaivoin sanotuksi, ääni nyyhkytyksien\ntukahuttamana. Tuollaisena en vielä koskaan ole sinua nähnyt.\n\n-- Älkää taivaan nimessä enää puhuko tuollaisia, huomautti Agnese\njoutuisasti ja puoliääneen. Ettekö muista, kuinka monta käsivartta\ntuolla miehellä on käytettävänänsä? Ja että, miten kävikään ...\nköyhiä kohtaa aina ankara oikeus!\n\n-- Minäpä aion panna oikeuden täytäntöön. Onpa jo aika sitä tehdä.\nSe ei ole mikään helppo tehtävä, sen hyvin tiedän minäkin. Mutta\nyhtäkaikki. Päättäväisyyttä ja kärsivällisyyttä, ja hetki on\ntuleva. Totisesti aion minä jaella oikeutta ja vapauttaa seudun sen\nvitsauksesta. Kuinka moni minua siitä siunaa, ja sitten käpälämäkeen!\n\nNäiden selvempien sanojen nostama kauhu ehkäisi Lucian itkun ja\nantoi hänelle rohkeutta puhua. Nostaen kyynelten kastelemat kasvonsa\nkäsistään hän sanoi Renzolle haikeana mutta päättäväisenä:\n\n-- Etkö siis enää huoli minua vaimoksesi? Olen lupautunut nuorelle\nmiehelle, jonka luulin pelkäävän Jumalaa; mutta mies, joka olisi\ntehnyt... Olipa hän sitten turvissa kaikelta maalliselta oikeudelta\nja kostolta, olipa hän vaikka kuninkaan poika...\n\n-- No hyvä! huusi Renzo kasvot synkempinä kuin koskaan ennen; minä en\ntule sinua saamaan, mutta ei hänkään tule sinua saamaan. Minä jään\ntänne maan päälle ilman sinua, ja hänet minä passitan helvettiin.\n\n-- Älä puhu niin, minä rukoilen, älä katso minuun noin kamalasti.\nEn voi nähdä sinua tuollaisena, huudahti Lucia itkien, rukoillen ja\npannen kädet ristiin, kun sillävälin Agnese toistamiseen mainitsi\nnuorta miestä nimeltä, silittäen hänen hartioitaan, käsivarsiaan ja\nkäsiään häntä rauhoittaakseen.\n\nRenzo seisoi hetken liikkumattomana ja miettiväisenä katsellen Lucian\nrukoilevia kasvoja. Sitten hän äkkiä loi häneen synkän katseen, astui\npari askelta taapäin, ojensi käsivartensa ja etusormensa häntä kohti\nja huudahti:\n\n-- Sinua, niin, sinua hän himoitsee. Sentähden hänen täytyy kuolla!\n\n-- Ja minä, mitä pahaa olen minä sinulle tehnyt, että tahdot minunkin\nkuolemaani? sanoi Lucia syöksyen polvilleen hänen eteensä.\n\n-- Sinä, vastasi Renzo äänessä vihaa, tosin vallan toisenlaista,\nmutta joka tapauksessa vihaa: sinä! Mitä hyvää sinä oikeastaan soisit\nminulle? Mitä kiintymyksesi todistetta sinä minulle olet antanut?\nEnkö ole pyytänyt, pyytänyt, pyytänyt? Ja sinä aina vaan estelet,\nvastaat kieltävästi.\n\n-- Olet oikeassa, sanoi Lucia äkkiä. Tulen kanssasi huomenna pastorin\nluo, jos tahdot; nyt olen valmis tulemaan. Kunhan sinä vaan tulet\nentisellesi, niin lähden mukaasi.\n\n-- Lupaatko sen minulle? kysyi Renzo, ääni ja kasvot äkkiä\nlempeämpinä.\n\n-- Sen lupaan.\n\n-- Pidän siis kiinni lupauksestasi.\n\n-- Jumala olkoon kiitetty, huudahti Agnese ylen tyytyväisenä.\n\nOlikohan Renzo keskellä tätä suurta vihanpuuskaustaan ajatellut\nmitä hyötyä hänellä saattoi olla Lucian pelästyksestä? Ja oliko hän\nkenties hieman teeskennellyt tuota pelästystä kiihoittaakseen ja\nhyväksi käyttääkseen? Tekijämme vakuuttaa, ettei hän sitä tiedä;\nja luulen, ettei edes Renzo itse sitä oikein tietänyt. Itse teossa\nhän oli raivoissaan Don Rodrigolle ja toivoi hartaasti Lucian\nsuostumusta. Ja kun kaksi suurta intohimoa samanaikuisesti riehuu\nihmissydämessä, ei kukaan, ei edes kärsivällinen ihminen, aina\nselvästi saata eroittaa toisen ääntä toisesta, eikä varmasti sanoa,\nkumpi niistä on voimakkaampi.\n\n-- Olen antanut lupaukseni, virkkoi Lucia äänessä arkaa ja hellää\nsoimausta. Mutta sinäkin olet luvannut, ettet aiheuta pahennusta,\nettä neuvottelisit isä Cristoforon kanssa.\n\n-- Kas vain, kenenkä vuoksi joudun raivoihini. Joko peräydyt näin\npian. Tahdotko siis, että teen väkivaltaisen teon?\n\n-- Enhän toki, sanoi Lucia, uudelleen joutuen kauhun valtaan. Annoin\nlupaukseni, enkä sitä riko. Mutta myönnäthän, millä tavoin sait minut\nlupaamaan. Suokoon Jumala, ettei...\n\n-- Miksi ennustat pahoja, Lucia? Jumala tietää, ettemme tee vääryyttä\nkellekään.\n\n-- Lupaa minulle ainakin, että tämä on oleva viimeinen.\n\n-- Sen lupaan, kautta miehen kunniani.\n\n-- Mutta pitäkää myös sananne, huomautti Agnese.\n\nTässä tekijä huomauttaa, että on vielä toinenkin seikka, jota ei\ntiedä: oliko Lucia täydelleen ja joka suhteessa tyytymätön siihen,\nettä häntä oli pakoitettu suostumaan. Me jätämme, kuten hän, asian\nepäilyksen alaiseksi.\n\nRenzo olisi tahtonut jatkaa keskustelua ja yksityiskohtia myöten\nsopia siitä, mitä oli tehtävä seuraavana päivänä. Mutta yö oli jo\nkäsissä, ja naiset sanoivat hänelle hyvää yötä. He eivät pitäneet\nsopivana, että hän näin myöhään kauempaa oli talossa.\n\nYö oli näillä kolmella henkilöllä niin rauhallinen, kuin se\nsaattaa olla päivän jälkeen, joka on ollut täynnä levottomuutta ja\nvalituksia, ja huomista vasten, jolloin on määrä tapahtua jotain\ntärkeätä ja onnistumiseltaan epävarmaa. Renzo tuli Agnesen majaan\nvarhain seuraavana aamuna; ja hän punnitsi naisten, tai oikeammin\nAgnesen kanssa, illalla tapahtuvaa suurta yritystä. He vuoroin\nhuomasivat, vuoroin syrjäyttivät vaikeuksia, aavistivat vastuksia\nja toiste taas alkoivat kertoa tuota seikkaa, ikäänkuin se jo olisi\ntapahtunut. Lucia kuunteli, ja kun ei voinut sanoin hyväksyä, mitä ei\nsydämensä hyväksynyt, hän vaan lupasi tehdä parastansa.\n\n-- Menettekö itse luostariin puhumaan isä Cristoforon kanssa, kuten\noli hänen kanssaan puhe eilisiltana? kysyi Agnese Renzolta.\n\n-- Kaikkea muuta. Tiedätte itse, miten pirun tarkat silmät on\nmunkilla. Hän lukisi kasvoistani kuin kirjasta, että jotain on\ntekeillä. Ja jos hän rupeaisi minulta kyselemään, tiedän, etten\nkunnialla asiasta suoriutuisi. Sitäpaitsi minun täytyy jäädä tänne\nasiaa järjestämään. On parasta, että te lähetätte jonkun toisen.\n\n-- Lähetän Menicon.\n\n-- Hyvä, virkkoi Renzo. Ja hän poistui asiaa järjestämään, kuten itse\noli sanonut.\n\nAgnese meni naapuritaloon tapaamaan Menicoa, noin kahdentoista\nvuotista poikaa, joka oli sangen älykäs ja joka tavallaan oli Agnesen\nsukulainen, Agnese kyseli poikaa ja pyysi vanhemmilta saada ikäänkuin\npalkata hänet siksi päiväksi erityistä palvelusta varten, kuten hän\nsanoi. Kun poika oli tuotu hänen majaansa, hän vei hänet keittiöönsä,\ntarjosi hänelle aamiaista ja antoi hänelle sitten toimeksi mennä\nPescarenicoon, pyytää päästä isä Cristoforon puheille, joka sitten\naikanansa oli lähettävä hänet takaisin vastausta tuomaan.\n\n-- Isä Cristoforo, tuo kaunis vanhus, tiedäthän, jolla on valkoinen\nparta, ja jota sanotaan pyhäksi...\n\n-- Ymmärrän, sanoi Menico; hän, joka aina hyväilee lapsia ja joka\nvälistä antaa heille kauniita kuvia.\n\n-- Aivan oikein, Menico. Ja jos hän käskee sinun odottaa jonkun\naikaa jossakin lähellä luostaria, niin älä poistu; älä juokse\ntoisten poikien kanssa järvelle katsomaan miten voileipiä heitetään,\nkalastetaan, äläkä rupea leikittelemään kuivamaan pannuilla\nverkoilla, tai...\n\n-- Hui hai, täti! Enhän enää ole lapsi.\n\n-- Hyvä, ole siis ymmärtäväinen. Ja kun palaat vastauksinesi, niin\nkatso, saat nämä kaksi uutta parpagliole-lanttia.[3]\n\n-- Antakaa ne minulle nyt heti.\n\n-- En toki. Voisit ruveta niillä leikittelemään. Mene, ja muista\ntehdä täsmälleen niin kuin sanoin. Voitpa sitten saada enemmänkin.\n\nTämän pitkän aamun kuluessa esiintyi muutamia tapauksia, jotka\nmelkoisesti herättivät epäluuloja naisten jo ennestään levottomissa\nmielissä. Muuan kerjäläinen, joka ei ollut nääntynyt eikä repaleinen,\nkuten muut hänen kaltaisensa, ja jonka kasvoissa oli jotakin outoa\nja kolkkoa, astui sisälle almua anoen ja luoden ympärilleen urkkijan\nkatseita. Hänelle annettiin pala leipää, jonka hän vastaanotti\nhuonosti peittäen välinpitämättömyyttään. Sitten hän jotenkin\njulkeasti rupesi puhelemaan tehden keskustellessaan epäröivästi\nuseita kysymyksiä, joihin Agnese joutuisasti vastasi sellaista, mikä\noli päinvastaista kuin todellinen asianlaita. Sitten hän teeskenteli\nlähtöä ja oli erehtyvinänsä oven suhteen astuen ulos portaisiin\njohtavasta ovesta ja katsahti taas siellä kiireisesti ympärilleen.\nEmäntä huusi hänen jälkeensä: Hoi, mies, minne menette? Tässä on\nulko-ovi. Silloin hän palasi ja poistui hänelle osoitetusta ovesta\npyytäen anteeksi, teeskennellen nöyryyttä, joka huonosti sointui\nyhteen hänen jylhiin kasvonpiirteisiinsä.\n\nTämän henkilön jälkeen ilmeni tuon tuostakin toisia omituisia\nkulkijoita. Minkälaatuisia ihmisiä nämä olivat, ei ollut helppo\nsanoa; mutta eipä heitä myöskään saattanut pitää kunniallisina\nmatkamiehinä, joista tahtoivat käydä. Yksi heistä tuli sisälle\nmuka asianaan tien kyseleminen; toiset taas kulkiessaan oven ohi\nhiljensivät käyntinsä ja katsahtivat salavihkaa huoneeseen pihan\nyli kuten se tekee, joka tahtoo nähdä, epäluuloa herättämättä.\nPäivällisaikaan tämä kiusallinen kulkue vihdoinkin päättyi. Agnese\nnousi tavan takaa, kulki pihan halki, hiipi ulko-oven taa, katseli\noikealle ja vasemmalle ja palasi sanoen:\n\n-- Ei ketään... Sana, jonka Agnese lausui mielihyvällä ja jota Lucia\nsamoin kuunteli ilman että kumpikaan oikeastaan tiesi minkätähden.\nMutta kumpaankin kaikki tämä teki tuskallisen vaikutuksen, herätti\nepämääräisen levottomuuden ja riisti heiltä, ja varsinkin tytöltä,\nsuuren määrän rohkeutta, jonka olivat varanneet illan yritystä varten.\n\nOn kuitenkin tärkeätä, että lukija tietää jotain lähempää näistä\nsalaperäisistä maantienkulkijoista. Ja noudattaaksemme järjestystä\nnäitä tietoja antaessamme, on meidän hieman mentävä taapäin ajassa\nja palattava Don Rodrigon luo, jonka eilen isä Cristoforon lähtiessä\njätimme yksikseen erääseen palatsin huoneeseen.\n\nDon Rodrigo, kuten jo kerroimme, mitteli pitkin askelin tämän huoneen\nlattiaa, jonka seinillä riippui perheen eri sukupolviin kuuluvien\njäsenten muotokuvia. Kun hän astui seinää kohti ja kääntyi, näki\nhän edessään vastaisella seinällä erään esi-isistään, soturin,\njoka oli ollut kuulu vihollistensa ja sotamiestensä kauhuna, ja\njolla oli tuima katse, lyhyet hiukset pystyssä otsalla, pitkät,\npunotut ja suippokärkiset, poskista kauas etenevät viikset ja\nesiin törröttävä leuka. Tämä sankari seisoi ylpeänä yllänsä\nsäärihaarniskat, rautapaita, haarniska, käsivarsien suojustimet ja\nhansikkaat -- kaikki raudasta. Oikeata kättään hän nojasi lanteeseen\nja vasenta miekan kahvaan. Don Rodrigo tarkasti häntä, ja kun oli\nsaapunut vallan tämän muotokuvan eteen ja taas kääntyi, kiintyi\nhänen huomionsa toiseen esi-isään, virkamieheen, käräjöivien ja\nasianajajain kauhistukseen; tämä istui suuressa punaisella sametilla\npäällystetyssä tuolissa, yllänsä avara musta kaapu. Hänen pukunsa oli\nmuuten vallan musta, jos ei ota lukuun leveätä valkoista kaulusta\nja suopelinnahkaista vuoria, joka oli senaattorien arvomerkki,\nmitä he kantoivat ainoastaan talvisin, syy, miksi ei koskaan nähty\nkesäpukuisen senaattorin kuvaa; hänen kasvonsa olivat kalpeat ja\nkulmakarvansa rypyssä; kädessään hän piti anomuskirjettä ja näytti\naikovan sanoa: saammehan nähdä. Tuossa riippui vanhanpuoleisen naisen\nkuva, joka nainen oli ollut palvelijattariensa kauhu. Tuossa taas\nmunkkiensa suuresti pelkäämä luostarinjohtaja. Kaikki vaan siis\nhenkilöitä, jotka eläessään olivat herättäneet kauhistusta, ja jotka\nvielä kuvistaankin samaista kauhua henkivät.\n\nNäin ylhäisten sukumuistojen ympäröimänä Don Rodrigo raivostui\nkahta ankarammin, tuntien nöyryytystä ja kiukkua siitä, että munkki\noli rohjennut pitää hänelle Nathanin nuhdesaarnaa. Hän keksi\nkostontuuman, hylkäsi sen taas ja mietti miten voisi samanaikuisesti\ntyydyttää intohimoaan ja sitä, mitä sanoi kunniaksi. Ja kuitenkin,\nnähkääs, hän tuontuostakin kuullessaan korvissaan humisevan tuon\nmunkin ennustuksen alun, tunsi oitis kamalaa kauhua ja tuntui\nepäröivän, jättäisikö sikseen molemmat kostonhankkeet. Lopultakin\njotain tehdäkseen hän huusi luokseen palvelijan ja käski tämän\npyytämään vierailta anteeksi isännän puolesta, jota muka tärkeä asia\npidätti. Palvelija palasi ja toi sen vastauksen, että vieraat olivat\npoistuneet käskien kiittää ja tervehtiä.\n\n-- Entä kreivi Attilio? kysyi Don Rodrigo, yhä vaan kulkien\nedestakaisin.\n\n-- Läksi toisten mukana, arvoisa herra.\n\n-- Hyvä. Heti paikalla kuusi miestä seurueekseni. Miekkani, viittani\nja hattuni heti paikalla.\n\nPalvelija riensi pois vastaten päännyökkäyksellä. Hetkisen kuluttua\nhän palasi tuoden komean miekan, jonka isäntä sitoi vyölleen,\nvaipan, jonka hän heitti hartioilleen ja isosulkaisen hatun, jonka\nhän syvälle painaen ylpeästi pani päähänsä -- kaikki myrskysään\nmerkkejä. Don Rodrigo läksi ulos huoneesta ja tapasi ovella nuo\nkuusi rosvoa, jotka olivat asestettuina kiireestä kantapäähän ja\njotka olivat järjestyneet kahden puolen. He kumarsivat Don Rodrigon\nohi kulkiessa ja astuivat sitten hänen jäljessään. Hurjempana ja\nylpeämpänä tavallistaan hän läksi talosta ja suuntasi kulkunsa\nLeccoon keskellä vastaantulevien talonpoikien hatunnostoja ja syviä\nkumarruksia, joihin hän ei vastannut. Ollen häntä alhaisempia hänelle\nkumarsivat sellaisetkin henkilöt, joita rahvas sanoi herroiksi; sillä\nnäillä seuduin ei ollut ainoatakaan, joka nimeltään, rikkauksiltaan,\nkannattajiltaan ja häikäilemättömältä oman etunsa valvonnalta olisi\nvoinut kilpailla hänen kanssaan. Noille tervehtijöille hän vastasi\narmollisesti ja jäykästi. Kun hän kohtasi espanjalaisen linnanherran,\nmikä ei tapahtunut tuona päivänä, oli molemminpuoleinen kumarrus\nyhtä syvä. Suhde oli samanlainen kuin kahden mahtavan henkilön\nvälinen, joilla ei ole mitään toistensa kanssa tekemistä, mutta\njotka sovinnaisesti kunnioittavat toinen toisensa arvoa. Hieman\nhaihduttaakseen huonoa tuultansa ja syrjäyttääkseen mielestään munkin\nkuvan, joka yhä vaan hallitsi hänen mielikuvitustaan, hankkimalla\nvallan erilaisia vaikutelmia, Don Rodrigo tuona päivänä astui sisälle\ntaloon, mihin tavallisesti kokoontui paljo väkeä ja missä hänet\nvastaanotettiin juhlallisen ja alttiin kohteliaasti kuten ainakin\nhenkilöitä, jotka saattavat itsensä joko suuresti rakastetuiksi, tai\nsuuresti pelätyiksi. Ja vasta yöllä hän palasi linnaansa. Kreivi\nAttilio oli vastikään tullut kotia; tarjottiin illallista, jonka\nkestäessä Don Rodrigo oli ajatuksiinsa vaipunut ja puhui aivan vähän.\n\nTuskin oli pöytä tyhjennetty ja palvelijat poistuneet, kun kreivi\nAttilio virkkoi ilkamoiden:\n\n-- Serkku, milloin maksatte minulle tuon vedon?\n\n-- Pyhän Martin päivä ei vielä ole ohi.\n\n-- Parasta on, että maksatte pois sen heti; sillä tulevatpa kulumaan\nkaikki almanakan pyhimysten päivät, ennenkuin...\n\n-- Saammepa nähdä...\n\n-- Serkku, tahdotteko vetää minua nenästä, mutta minäpä olen kaiken\nälynnyt, ja tiedän niin varmasti voittavani vedon, että olen valmis\nlyömään toisen vedon.\n\n-- Minkä? kysyi Don Rodrigo.\n\n-- Että munkki, tuota noin, tuo kapusiinilais-munkki, vai mikä\nlieneekin, on teidät käännyttänyt.\n\n-- Se on taas noita teidän hullutuksianne.\n\n-- Käännyttänyt, serkkuseni, niin aivan varmaan. Minä puolestani\nsiitä iloitsen. Se tulee olemaan kaunis näky, kun kuljette vallan\nlamassa ja katse maassa! Ja mikä kunnia tuolle munkille. Mitenkä\npöyhkeänä hän liekään palannut kotia. Sellaisia kaloja ei saada\njoka päivä eikä joka verkolla. Olkaa varma siitä, että hän tulee\nmainitsemaan teitä esimerkkinä. Ja kun hän menee jollekin etäiselle\nlähetysretkelle, hän puhuu teidän tapauksestanne. Olen jo sen\nkuulevinani.\n\nNyt kreivi rupesi puhumaan nenäänsä säestäen puhettaan liioitelluin\nliikkein, ja jatkoi saarnanuotilla:\n\n-- Eräässä tämän maailman sopukassa, jota hienotunteisuudesta en\ntahdo mainita, eli, rakkaat kuulijani, ja elää yhä vieläkin irstas\naatelismies, joka rakasti enemmän kauniita naisia kuin kunnon miehiä,\njoka aatelismies oli tottunut aina tyydyttämään himonsa ja oli\niskenyt silmänsä erääseen...\n\n-- Riittää, riittää, keskeytti Don Rodrigo, puoleksi hymyillen,\npuoleksi kiukkuisena. Jos tahdotte toistamiseen lyödä vetoa, olen\nvalmis minäkin.\n\n-- Piru vieköön! Oletteko te kenties käännyttänyt munkin?\n\n-- Älkää puhuko minulle siitä miehestä. Ja Pyhän Martin päivä\nratkaiskoon vedon.\n\nKreivin uteliaisuus oli herännyt, hän ei säästänyt kysymyksiään.\nMutta Don Rodrigo osasi vältellä ne kaikki, aina viitaten\nratkaisupäivään, hän kun ei tahtonut vetotoverilleen ilmaista tuumia,\njotka eivät vielä olleet alkuunpantuja, eivätkä edes lopullisesti\npäätettyjä.\n\nSeuraavana aamuna Don Rodrigo heräsi vallan entisenä Don Rodrigona.\nSe mielenahdistus, jonka hänessä olivat herättäneet nuo ennesanat:\n\"On tuleva päivä\", oli haihtunut yön unien mukana. Ainoastaan\nkiukku oli jäljellä, tuon ohimenevän heikkouden nostaman katumuksen\nkiihoittamana. Hänen eilisen muhkean kävelynsä tuoreet muistot,\nkumarrukset, juhlallinen vastaanotto, serkun ilkkuvat lorut olivat\nmelkoisesti olleet omiaan saattamaan hänen mielensä tavalliseen\ntasapainoonsa.\n\nTuskin hän oli noussut vuoteesta, kun kutsutti luokseen Harmaan.\n\n-- Tärkeitä asioita, mutisi itsekseen palvelija, jolle tämä käsky\noli annettu. Mies, joka kantoi mainittua liikanimeä, oli näet itse\npalkkalaisrosvojen päällikkö; hänelle uskottiin kaikkein uskaliaimmat\nyritykset, ja hän oli herransa uskotuin, kokonaan tämän valloissa ja\nhäneen täydelleen kiintynyt kiitollisuudesta ja itsekkäisyydestä.\nHän oli keskellä päivää julkisessa paikassa tehnyt murhan ja oli\nmennyt Don Rodrigon luo anomaan tämän suojelusta. Ja Don Rodrigo oli\nantanut hänen pukeutua livreaansa ja oli turvannut hänet kaikelta\noikeuden vaatimalta edesvastaukselta. Täten, ottamalla suorittaakseen\njokaisen rikoksen, joka vaan annettiin hänen toimekseen, hän oli\nvälttänyt rangaistuksen ensimäisestä rikoksestaan. Don Rodrigolle\ntämän miehen palvelukseensa kiinnittäminen oli sangen tärkeä asia;\nsillä Harmaa oli ehdottomasti uskaliain rosvoista ja lisäksi todiste\nsiitä, miten suurella menestyksellä Don Rodrigo oli rohjennut loukata\nlakeja; tämän palvelijan kautta hänen mahtavuutensa kasvoi sekä\ntodellisuudessa että ihmisten silmissä.\n\n-- Harmaa, sanoi Don Rodrigo, tässä tulee näkyviin mihin sinä\nkykenet. Ennen huomispäivää tuon Lucian täytyy olla tässä palatsissa.\n\n-- Ei tulla koskaan sanomaan, että Harmaa olisi vetäytynyt pois\narvoisan isäntänsä käskyä noudattamasta.\n\n-- Ota mukaasi niin monta miestä kuin katsot tarvitsevasi; määrää ja\njärjestä niinkuin parhaaksi näet, kunhan yritys vaan hyvin onnistuu.\nJa valvo ennen kaikkea, ettei Lucialle tehdä mitään pahaa.\n\n-- Herra, hieman peloitusta, jotta hän ei nosta liian suurta\nmelua ... sitä ei voitane välttää...\n\n-- Peloitusta, tietysti ... onhan se välttämätöntä. Mutta älköön\nkajottako hänen hiuskarvaansakaan. Ja ennen kaikkea: osoitettakoon\nhänelle mitä suurinta kunnioitusta. Oletko ymmärtänyt?\n\n-- Herra, eihän voi katkaista kukkaa varrestaan ja tuoda sitä teidän\nylhäisyydellenne sitä ollenkaan hipaisematta. Mutta ei tehdä enempää\nkuin mikä juuri on välttämätöntä.\n\n-- Sinun oman turvallisuutesi uhalla... No, miten aiot menetellä?\n\n-- Sitä tässä juuri ajattelin. Onneksi tuo maja on kylän sopukassa.\nMeidän on tarpeen päästä johonkin piiloon. Ja juuri vähän matkan\npäässä Lucian majasta on asumaton ja yksinäinen talo keskellä ketoa,\ntuo talo... mutta eihän teidän ylhäisyytenne voi tietää tuollaisia\nasioita ... tuo talo, jossa muutama vuosi sitten oli tulipalo ja kun\nei ollut rahoja sitä uudestaan rakentaa, jättivät asukkaat sen. Nyt\nnoita-akat kokoontuvat sinne; mutta nyt kun ei ole lauantai, niin en\npiittaa asiasta tuon taivaallista. Seudun asujamet, jotka ovat täynnä\ntaikauskoa, eivät viettäisi siellä ainoatakaan viikon yötä, vaikka\nsaisivat kaikki maailman aarteet. Voimme siis piiloittautua sinne\nvallan rauhassa, eikä kukaan tule yritystämme häiritsemään.\n\n-- Hyvä; entä sitten?\n\nNyt Harmaa toi esiin ehdotuksensa ja Don Rodrigo punnitsi\nniitä, kunnes lopulta olivat samaa mieltä ja perinpohjin olivat\npohtineet miten panisivat yrityksen täytäntöön, ilman että sen\ntoimeenpanijoista näkyisi jälkeäkään. He punnitsivat lisäksi,\nmiten väärien merkkien avulla suuntaisivat epäilykset toisaalle,\nsaattaisivat Agnese paran vaikenemaan ja herättäisivät Renzossa\nsellaisen kauhun, että hän unohtaisi surunsa, ajatuksen vedota\noikeuteen, jopa halun vaikeroida, y.m. konnantekoja, jotka olivat\ntarpeelliset pääasiallisen konnantyön onnistumiselle. Jätämme\nmainitsematta nämä sopimukset, ne kun eivät, kuten lukija tulee\nhuomaamaan, ole tärkeät seuraavien tapahtumien ymmärtämiselle. Ja\nmeistä on mieluista, ettei meidän tarvitse kauempaa antaa lukijain\nkuunnella näiden kahden ilkeän konnan neuvottelua. Lisäämme\nainoastaan, että Don Rodrigo, Harmaan mentyä toimiin ryhtymään,\nkutsui hänet takaisin ja sanoi:\n\n-- Jos tuo julkea nuori mies tänä iltana sattumalta joutuisi\nkynsiinne, niin ei haittaisi, että jo edeltäkäsin antaisitte hänelle\nhyvän löylytyksen. Siten se käsky, joka hänelle huomenna annetaan,\nnimittäin että hänen on pidettävä suunsa kiinni, on oleva kahta\ntehokkaampi. Mutta älkää vasiten häntä hakeko, muuten tärvelette\ntoisen paljoa tärkeämmän asian. Ymmärrätkö?\n\n-- Kyllä minä kaikki hyvin ymmärrän, vastasi Harmaa kumartaen\nkunnioittavasti ja samalla kerskurimaisesti; sitten hän poistui.\n\nSen aamun rosvot käyttivät seudun urkkimiseen. Se valekerjäläinen,\njoka ylläkerrotulla tavalla oli hiipinyt Agnesen majaan, oli\nollut itse Harmaa, joka omin silmin oli tahtonut tutustua taloon.\nVale-matkailijat olivat olleet hänen apuri-rosvojaan, joille riitti\npintapuolisempi tutustuminen paikallisuuteen, he kun toimivat\njohtajansa ohjauksen alaisina. Ja saatuaan selville sen, mitä\nhalusivat, he eivät enää olleet näyttäytyneet, jotta eivät olisi\nherättäneet liikaa epäluuloa.\n\nHeidän kaikkien palattua linnaan, Harmaa ilmoitti isännälleen\nretken tuloksen ja määräsi yrityksen lopullisen suunnitelman; hän\njakoi osat, antoi määräyksensä. Tämä kaikki ei voinut tapahtua\nilman että tuo vanha palvelija, joka seisoi silmät levällään ja\nkorvat hörössä, huomasi jotain perin tärkeätä olevan tekeillä.\nTarkkaamalla ja kyselemällä, noukkien tiedon murun sieltä, toisen\ntäältä, selvittämällä itsekseen kuulemaansa himmeätä sanaa ja jotain\nsalaperäistä käyntiä hän lopulta sai selville mitä oli tapahtuva\nsinä yönä. Mutta kun hän oli päässyt näin pitkälle, oli jo melkein\nyö käsissä ja pieni etujoukko palkkalais-rosvoja oli jo mennyt\nmajoittumaan tuohon rappeutuneeseen taloon.\n\nVanhusparka tiesi varsin hyvin miten vaarallista peliä pelasi ja\npelkäsi lisäksi tulevansa liian myöhään apuineen, mutta ei kuitenkaan\ntahtonut rikkoa lupaustaan. Hän läksi ulos muka hieman raitista\nilmaa hengittämään ja riensi minkä jaksoi luostariin antamaan isä\nCristoforolle lupaamansa tiedot. Vähän senjälkeen muut rosvot\nläksivät liikkeelle ja kulkivat yksitellen, jotta ei voitaisi huomata\nheidän kuuluvan samaan seuraan. Harmaa kulki viimeisenä, ja taloon\njäi ainoastaan kantotuoli, joka vasta illan pimettyä vietiin tuohon\nyksinäiseen taloon.\n\nHeidän kaikkien kokoonnuttua sinne, Harmaa lähetti kolme kätyreistään\nkylän ravintolaan; yhden heistä oli määrä pysytellä oven suussa\npitämässä silmällä maantietä ja valvomassa, milloin kaikki asukkaat\nolivat vetäytyneet sisälle asuntoihinsa; kahden muun piti istua\nsisällä kapakassa juoden ja pelaten, kuin ravintolavieraat ainakin,\nmutta samalla urkkia, jos jotain oli urkittavaa. Harmaa pysyi\npääjoukon kanssa piilossa ja odotti väijyksissään.\n\nVanhusparka riensi yhä vaan edelleen; nuo kolme urkkijaa saapuivat\nmääräpaikkaansa. Aurinko laski paraikaa, kun Renzo astui naisten luo\nja sanoi:\n\n-- Tonio ja Gervaso odottavat ulkona; menen heidän kanssaan\nravintolaan hieman ruokaa haukkaamaan, ja kun kellot soivat Ave\nMariaan, tulen teitä noutamaan. Rohkeutta siis vaan, Lucia, kaikki on\nyhden ainoan hetken varassa.\n\nLucia huokasi ja vastasi:\n\n-- Niin, rohkeutta. Mutta ääni ei ollut sopusoinnussa näiden sanojen\nkanssa.\n\nKun Renzo ja hänen kaksi toveriansa saapuivat ravintolaan, he\nkohtasivat siellä tuon yhden kätyreistä, joka seisoi vahtina,\ntäyttäen puolen oviaukkoa ja nojaten selin ovenpieleen, käsivarret\nristissä rinnalla, katsellen tarkkaavasti oikealle ja vasemmalle,\nvilkuttaen vuoroin kotkansilmäinsä valkeaista ja mustaa terää.\nTummanpunainen samettihattu, vinosti päässä, peitti puoleksi hänen\nhiustupsunsa, joka jakaantui kahtia tummalla otsalla, ja joka\ntaempana oli palmikoitu ja niskan kohdalla kamman koossapitämä.\nKädessä hänellä oli suuri nuija. Varsinaisia aseita ei hänellä ollut\nnäkyvissä. Mutta jos vaan näki hänen kasvonsa, lapsikin saattoi\nkuvitella, että hän niitä vaatteisiinsa oli piiloittanut niin paljon\nkuin suinkin oli voinut. Kun Renzo, joka kulki etumaisena, juuri\noli sisäänastumaisillaan, tuo ovenvartija ei liikkunut paikaltaan,\nvaan tuijotti järkähtämättä häneen. Mutta Renzo tahtoi kaikin tavoin\nvälttää riitaa, kuten jokainen, jolla on tärkeää tehtävää, eikä hän\nedes sanonut: väistykää toki hieman, vaan kulki, hiipaisten toista\npihtipieltä, sivuttain sisälle siitä pienestä oviaukosta, minkä\ntuo ihmispylväs jätti vapaaksi. Samoin täytyi tehdä hänen kahden\nkumppaninsa päästäkseen sisälle. Sisällä he näkivät nuo toiset,\njoiden meluavat äänet jo olivat kuulleet, nimittäin nuo kaksi\nrosvoa, jotka istuen pöydän ääressä pelasivat nuora-peliä, huutaen\nmolemmat yhtä haavaa -- se aiheutui tämän pelin laadusta -- ja\nvuoroin kaataen toinen toiselleen viiniä suuresta edessään olevasta\npullosta. Nämäkin katsoivat uusiin tulijoihin. Ja varsinkin yksi\nnoista kolmesta rosvosta, joka ojensi kättään, hajoitti kolmea paksua\nsormeaan, piti vielä auki suutaan, mistä juuri äsken oli kajahtanut\näänekäs \"kuutonen\" ja tähysteli Renzoa kiireestä kantapäähän; sitten\nhän iski silmää pelitoverilleen sekä oven suussa olijalle, joka\nvastaukseksi nyökäytti päätänsä. Renzo, jossa heti heräsi epäluuloja\nja epävarmuutta, katsoi molempia vieraitaan, ikäänkuin olisi tahtonut\nheidän kasvojenilmeistään löytää kaikkien noiden merkkien selityksen.\nMutta näiden kasvot eivät ilmaisseet muuta kuin hyvää ruokahalua.\nRavintolan isäntä katsoi hänkin Renzoa, odottaen tilausta. Renzo vei\nhänet viereiseen huoneeseen ja tilasi illallista.\n\n-- Keitä ovat nuo vieraat? hän sitten kysyi isännältä puoliääneen,\nsittenkuin tämä oli palannut tuoden kainalossaan karkeata pöytäliinaa\nja kädessään viinipulloa.\n\n-- En heitä tunne, vastasi isäntä avaten liinaa.\n\n-- Kuinka? Ettekö yhtään ainoata noista kolmesta?\n\n-- Tiedätte hyvin, vastasi hän vielä levittäessään molemmin käsin\nliinaa pöydälle, että meidän ammattimme ensimäinen sääntö on se,\nettemme saa sekaantua toisen asioihin; tästä on seurauksena, etteivät\nedes vaimomme ole uteliaita. Olisipa muuten koko työ ottaa selville\nmitä väkeä kaikki ne ihmiset ovat, jotka tulevat ja menevät.\nTäällähän eletään joka päivä kuin meren satamassa -- tarkoitan kun\non hyvä vuosi. Mutta yhtäkaikki: eläköön ilo. Tuleehan se hyvä aika\ntaas kerran meillekin. Meille riittää, että ravintolavieraamme ovat\nkunniallista väkeä; keitä muuten ovat, se ei meitä liikuta. Ja nyt\ntuon teille vadillisen lihapalleroita, joiden vertaisia ette ikinä\nole syöneet.\n\n-- Kuinka tiedätte...? kysäsi Renzo... Mutta isäntä oli jo kääntynyt\nmennäkseen keittiöön, eikä ollut kuulevinaan kysymystä. Ja kun hän\nsiellä oli noutamassa yllä mainittuja lihapalleroita sisältävää\npannua, se rosvoista, joka oli tähystellyt Renzo ystäväämme, lähestyi\nhäntä ja kuiskasi:\n\n-- Keitä ovat nämä miehet?\n\n-- Kunnon ihmisiä tästä kylästä, vastasi isäntä asettaen\nlihapalleroita lautaselle.\n\n-- Hyvä. Mutta mitkä ovat heidän nimensä? Keitä ovat? uteli toinen\nhieman julkeana.\n\n-- Toisen nimi on Renzo, vastasi isäntä puoliääneen, kunnon nuori\nmies, oiva työntekijä, silkinkehrääjä, joka hyvin osaa ammattinsa.\nToinen on maalainen, nimeltä Tonio, hyvä toveri ja aina iloinen.\nVahinko, ettei hänellä ole lihavampi kukkaro; hän kyllä muuten\ntyhjentäisi sen monasti täällä minun luonani. Kolmas on hölmö, joka\nhalukkaasti syö, kun joku toinen hänelle tarjoaa. Anteeksi, mutta\ntäytyy mennä.\n\nJa silmänräpäyksessä hän pujahti lieden ja kanssapuhujansa välitse\npois ja meni viemään annosta tilaajalle.\n\n-- Miten tiedätte, että nuo miehet ovat kunnon ihmisiä, ellette heitä\ntunne? kysäsi uudelleen Renzo.\n\n-- Heidän käytöstavastaan, ystäväni. Ihminen tunnetaan\nkäytöstavastaan. Ne, jotka juovat viiniä sitä arvostelematta,\njotka maksavat laskunsa tinkimättä, jotka eivät riitele toisten\nravintolavieraiden kanssa, jotka, aikoessaan iskeä tikarinsa\njohonkuhun henkilöön, menevät ulos ja kauas ravintolasta häntä\nodottamaan, niin ettei isäntäparan tarvitse sekaantua asiaan, -- ne\novat kunnon ihmisiä. Jos kuitenkin voi tuntea toisensa yhtä hyvin\nkuin me neljä, niin se tietysti on parempi. Mutta mitä hittoa te\ntahdotte tietää niin paljon seikkoja, te kun olette sulhasmies ja\nkun pitäisi olla pää täynnä kaikkea muuta? Ja kun teillä lisäksi on\nedessänne tällaisia lihapalleroja, jotka voisivat herättää vainajan\nkuolleista? -- Näin sanottuaan hän palasi keittiöön.\n\nTekijämme huomauttaa miten eri tavoin isäntä vastasi hänelle\ntehtyihin kysymyksiin ja että hän oli sellainen ihminen, joka\npuheissaan aina esiintyi kunnon ihmisten hartaana ystävänä yleensä,\nmutta joka käytännössä kuitenkin kohteli paljoa ystävällisemmin niitä\nhenkilöitä, jotka olivat roistojen maineisia tai näköisiä. Hän oli,\nkuten jokainen saattaa huomata, hyvin omituisen luonteinen mies.\n\nIllallinen ei ollut varsin hupaisa. Molemmat pöytävieraat olisivat\ntahtoneet nauttia siitä hitaasti ja mukavasti, mutta Renzo, heidän\nkutsujansa, jolla oli mielessä lukijan tuntemat asiat, jolla oli\nikävä, ja joka outojen miesten omituisen käytöksen vuoksi oli\nhieman levoton, ei malttanut kauan odottaa lähtöhetkeä. Noiden\noutojen vierasten vuoksi he puhuivat keskenään kuiskaten, vaihtaen\nkatkonaisia ja ikävystyttäviä sanoja.\n\n-- Onpa aika hyvä asia, puuttui Gervaso äkkiä puheeseen, että Renzon\non halu ja pakko ottaa itselleen vaimo.\n\nRenzo katsoi häneen vakavan ankarasti.\n\n-- Suu kiinni, tolvana! tiuskasi hänelle Tonio, vahvistaen tätä\nkunnianimeä kyynäspään tuuppauksella.\n\nKeskustelu kävi nyt yhä kankeammaksi, kunnes se viimein vallan\nraukesi. Renzo, joka pöydän nautinnossa noudatti suurta kohtuutta,\nkaatoi molemmille todistajilleen viiniä varovasti ja siten, että\nlisäsi heidän rohkeuttaan heidän aivojansa huumaamatta. Kun ateria\noli lopussa ja kun sen oli maksanut se, joka vähimmin siitä oli\nhyötynyt, täytyi heidän kaikkien kolmen kulkea noiden epäilyttävien\nhenkilöiden ohi, jotka kaikki kääntyivät tähystelemään Renzoa,\nkuten ensi kerrallakin. Kun tämä oli astunut muutaman askeleen pois\nravintolasta hän katsahti taakseen ja huomasi, että ne kaksi, jotka\nhänen poistuessaan olivat jääneet istumaan kyökkiin, seurasivat\nhäntä. Hän pysähtyi silloin tovereineen ikäänkuin olisi heille\nsanonut:\n\n-- Katsokaamme mitä nuo miehet aikovat minulle tehdä.\n\nMutta molemmat roistot pysähtyivät hekin, niin pian kuin näkivät,\nettä heidät oli huomattu, puhuivat hiljaa keskenään ja palasivat\nravintolaan. Jos Renzo olisi ollut tarpeeksi lähellä heitä\nkuullakseen heidän puheensa, se olisi tuntunut hänestä perin\nkummalliselta:\n\n-- Olisipa se meille aika kunnia, lukuunottamatta juomarahoja, sanoi\ntoinen rosvoista, jos palattuamme linnaan voisimme kertoa että\nolisimme häntä kelpo tavoin löylyttäneet ja ... aivan omin päin,\nilman herra Harmaan johtoa.\n\n-- Ja siten saattaa pää-yrityksen vaaranalaiseksi! huomautti toinen.\nKas vaan! Hän on epäillyt jotain ja pysähtyy meitä katselemaan.\nHm. Jos olisi myöhäisempi! Palatkaamme vaan, jotta emme herättäisi\nepäluuloa. Ja lisäksi paraikaa saapuu väkeä joka taholta. Antakaamme\nkaikkien kanojen mennä kanakoppiin.\n\nAlkoi todella kuulua tuollainen humu, tuollainen kumea häly, joka\nsyntyy kylässä illan suussa ja jota vähän myöhemmin seuraa yön\njuhlallinen hiljaisuus. Naiset palasivat kedoilta kantaen pieniä\nlapsiaan selässä ja taluttaen kädestä suurempia, joilla luetuttivat\niltarukouksia. Miehet palasivat lapio ja kuokka olalla. Oviaukoista\nnäki siellä täällä tuikkivan valkean, joka oli viritetty köyhän\nillallisen valmistamista varten. Tien varrella kuuli vaihdettavan\ntervehdyksiä ja lyhyitä keskusteluja, jotka koskivat sadon niukkuutta\nja huonoa vuodentuloa. Ja sanoja sointuvampana kajahtivat iltakellon\ntahdikkaat lyönnit, jotka tiesivät päivän päättymistä.\n\nHuomattuaan noiden molempien julkeiden miesten vetäytyneen takaisin,\nRenzo jatkoi matkaansa yhä sakenevassa illanhämyssä muistuttaen\nkuiskaten milloin toiselle, milloin taas toiselle veljeksistä milloin\nmitäkin ohjetta. Kun he saapuivat Lucian majalle, oli jo vallan pimeä.\n\nAika, joka kuluu vakavan yrityksen ensi suunnittelun ja sen\ntoimeenpanon välillä (näin on sanonut eräs barbaari,[4] joka ei ollut\nvailla nerollisuutta) on uni täynnä näkyjä ja kauhua. Lucia oli jo\ntuntikausia ollut sellaisen unen aiheuttamiin tuskiin vaipuneena.\nJa Agnese, itse Agnese, tuuman alkuunpanija, oli miettiväinen ja\nkeksi vaivoin sanoja rohkaistakseen tytärtään. Mutta heräämisen\nhetkenä, se on hetkenä, jolloin tuuma on toteutettava, on mieli\nkokonaan muuttunut. Sitä pelkoa ja rohkeutta, jotka siinä juuri äsken\nkeskenään kamppailivat, seuraa toisellainen pelko ja rohkeus: yritys\nkohoaa eteen uutena ilmestyksenä. Se, mikä alussa herätti enimmin\nlevottomuutta, näyttää joskus äkkiä muuttuneen kovin helpoksi. Toiste\nsellainen este, jota tuskin on huomattu, kasvaa niin suunnattomasti,\nettä mielikuvitus kauhistuneena peräytyy, jäsenet kieltävät\npalveluksensa ja sydän rikkoo mitä varmimmin antamansa lupauksen.\nRenzon hiljainen kolkutus ovelle herätti Luciassa sellaisen kauhun,\nettä hän sinä hetkenä päätti ennemmin kärsiä kaikki, jopa ainaiseksi\nerota hänestä, kuin toteuttaa tehdyn päätöksen. Mutta kun Renzo oli\nnäyttäytynyt ja sanonut: -- Tässä olen, lähtekäämme, -- kun kaikki\nolivat valmiina lähtemään, epäröimättä ja kuin välttämätöntä seikkaa\nainakin toteuttamaan, ei Lucialla ollut aikaa eikä rohkeutta tuoda\nesiin ainoatakaan estelyä. Ja ikäänkuin muiden edelleen laahaamana\nhän vavisten tarttui äitinsä ja sulhonsa käsivarteen ja lähti\nseikkailevan seurueen mukana liikkeelle.\n\nHiiskumatta halki pimeän, varovin askelin he astuivat ulos majasta ja\nalkoivat kulkea kylästä johtavaa polkua. Lyhin tie olisi ollut mennä\nkylän läpi suoraa päätä Don Abbondion asunnolle. Mutta he valitsivat\nulomman tien päästäkseen muiden huomaamatta perille. Pikku polkuja\npitkin, puutarhojen ja ketojen halki he saapuivat lähelle tuota\ntaloa. Siellä he hajaantuivat. Molemmat kihlautuneet piilottautuivat\npappilan nurkan taa. Agnese jäi heidän luokseen, mutta pysytteli\nhieman edellä voidakseen ajoissa rientää Perpetuan luo ja kiinnittää\nhänen huomionsa. Tonio ja hänen saamaton veljensä Gervaso, joka ei\nomin päin kyennyt mihinkään, ja jota ilman tällä hetkellä ei olisi\nvoitu tulla toimeen, astuivat rohkeasti ovelle ja kolkuttivat.\n\n-- Kuka siellä näin myöhään? huusi muuan ääni ikkunasta, joka heti\naukeni. Se oli Perpetuan ääni. Minun tietääkseni ei ole sairaita\nkylässä. Onko joku onnettomuus tapahtunut?\n\n-- Se olen minä, vastasi Tonio; se olen minä ja veljeni, joilla on\npuhumista herra pastorin kanssa.\n\n-- Onko tämä inhimillinen hetki? kysäsi Perpetua suuttuneena. Onpa\nteillä kohteliaat tavat, totta totisesti. Tulkaa huomenna uudestaan.\n\n-- Kuulkaapa! Ei ole sanottu, että enää voin palata. Olen tässä\nansainnut vähän rahoja ja tulin maksamaan tuon pienen velkani,\ntiedättehän. Minulla on mukanani kaksikymmentä viisi kaunista ja\nvallan uutta hopearahaa. Mutta jos ei sovi, niin kärsivällisyyttä.\nTiedän hyvin miten saan menemään nämä rahat, ja palaan, kun olen\nsaanut kokoon uusia.\n\n-- Odottakaa, odottakaa. Pistäydyn sisällä ja palaan heti. Mutta\nmiksi tulette näin myöhään?\n\n-- Sain ne juuri vastikään. Ja ajattelin, että jos säilytän ne yön\nluonani, en tiedä mitä mieltä olen seuraavana aamuna. Mutta, jos\nei tämä aika teille sovi, niin se on minulle yhdentekevää. Minä\npuolestani olen tullut tänne, ja jos ette rahoistani huoli, niin\nmenen tieheni.\n\n-- Älkää toki. Odottakaa hetkinen; minä tuon pian vastauksen.\n\nNäin sanottuaan hän sulki ikkunan. Samassa silmänräpäyksessä Agnese\npoistui kihlautuneiden luota kuiskasi Lucialle: -- Rohkeutta, se\nmenee kädenkäänteessä, vallan kuin hampaan irtinykäiseminen. Sitten\nhän liittyi molempiin veljiin oven suulla ja rupesi juttelemaan\nTonion kanssa, niin että Perpetua palatessaan ja nähdessään hänet\nsiinä luulisi hänen sattumalta osuneen siihen, ja että Tonio hetken\naikaa oli häntä pidättänyt.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\n-- Carneades! Mikä mies se olikaan? mutisi itsekseen Don Abbondio\nistuessaan suuressa nojatuolissaan yläkerrassa, pieni kirja auki\nedessään, kun Perpetua tuli sisälle tuomaan hänelle sanan.\n\n-- Carneades! Varmaankin olen lukenut tuon nimen jossakin muualla.\nEpäilemättä hän oli oppinut mies, muinaisajan suuri kirjailija. Nimi\nkuulostaa siltä. Mutta kuka pentele hän oli!\n\nNäin vähän tuo miesparka aavisti mikä tuulen pyörre kokoontui hänen\npäänsä päälle.\n\nDon Abbondiolla oli näet tapana huvitella itseään lukemalla joka\nilta muutaman rivin. Muuan pappi, hänen naapurinsa, jolla oli pieni\nkirjasto, lainasi hänelle nidoksen toisensa jälkeen, ensimäisen, mikä\nosui käteensä. Se kirja, jonka johdosta Don Abbondio mietiskeli,\nparannuttuaan pelon-kuumeestaan, jopa kuumeestaan tervehtyneempänä\nkuin mitä antoi muiden tietää, -- se kirja sisälsi pyhän Kaarlen\nylistyspuheen, joka pari vuotta aikaisemmin oli hyvin juhlallisesti\npidetty Milanon tuomiokirkossa, ja jota suuresti ihaillen oli\nkuunneltu. Mainittua pyhimystä oli siinä opinharrastuksensa puolesta\nverrattu Arkimedekseen. Ja siihen asti Don Abbondio vaivatta saattoi\nseurata; Arkimedes näet on aikaansaanut niin huomattavia seikkoja ja\nhänestä on niin paljon puhuttu, ettei tarvitse omistaa varsin laajaa\noppineisuutta hänestä jotain tietääkseen. Mutta Arkimedeksen jälkeen\npuhuja vertaili myöskin Carneadekseen; ja nyt lukija tietoineen\njoutui karille. Samassa Perpetua ilmoitti Tonion tulon.\n\n-- Näin myöhään! huudahti myöskin Don Abbondio, kuten luonnollista\noli.\n\n-- Minkä sille nyt tekee! Näillä ihmisillä ei ole hienotunteisuutta.\nMutta jos ei ota tilaisuutta varteen...\n\n-- Olette oikeassa. Jollen nyt käytä tilaisuutta hyväkseni, kuka\ntietää, milloin toiste saan hänet käsiini. Tulkoon tänne ylös ...\nMutta, oletteko vallan varma siitä, että se todella on Tonio?\n\n-- Hiisi vieköön! tiuskasi Perpetua. Ja hän astui alas portaita,\naukaisi oven ja sanoi: -- Missä olette?\n\nTonio astui esiin. Ja samassa ilmestyi Agnese, joka tervehti ja\nmainitsi Perpetuaa nimeltä.\n\n-- Iltaa, Agnese, sanoi Perpetua. Mistä tullaan näin myöhään?\n\n-- Tulen ... ja hän mainitsi naapurikylän. Ja jospa tietäisitte ...\nhän jatkoi, viivähdin siellä juuri teidän tähtenne.\n\n-- No, mitenkä niin? kysyi Perpetua.\n\nJa kääntyen molempien veljesten puoleen hän virkkoi: -- Käykää\nsisälle, tulen perässä.\n\n-- Sentähden, sanoi Agnese, että muuan noista naisista, jotka\ntuntematta asioita, kuitenkin aina tahtovat puhua ... uskoisitteko?\nkivenkovaan väitti, ettette te ole mennyt naimisiin Beppo\nSuolavecchion, ettekä Anselmo Lunghignan kanssa, sentähden muka,\netteivät he ole teistä huolineet. Minä puolestani väitin, että te\nyksinkertaisesti annoitte rukkaset heille molemmille.\n\n-- Tietysti. Oi tuota valehtelijaa, tuota pahuksen valehtelijaa! No,\nkuka tuo nainen sitten on?\n\n-- Älkää sitä minulta kysykö. Minä en kernaasti tahdo saada\npahennusta aikaan.\n\n-- Sanokaa se minulle, minä tahdon sen välttämättömästi tietää. Tuo\npahuksen valehtelija!\n\n-- Yhtä kaikki, kuka se oli. Mutta ette voi uskoa kuinka suuresti\nminua pahoitti, etten tuntenut perinpohjin juttua, niin että olisin\nvoinut tukkia hänen suunsa.\n\n-- Se on julkea valhe, sanoi Perpetua, mitä ilkein valhe. Mitä\nBeppoon tulee, niin kaikki tietävät ja jokainen on voinut nähdä...\nHoi, Tonio, aukaiskaa ovi ja menkää yläkertaan, minä kyllä tulen\nperässä.\n\nTonio vastasi sisältä:\n\n-- Hyvä, hyvä.\n\nJa Perpetua vallan haltioituneena jatkoi kertomustaan. Don Abbondion\noven edustalla kulki kahden talon välissä kapea tie, joka ainoastaan\nnäiden talojen pituudelta oli suora, mutta joka sitten kääntyi\nkedolle. Agnese vetäytyi sinnepäin, ikäänkuin olisi tahtonut mennä\nhieman syrjään voidakseen vapaammin puhua, ja Perpetua seurasi häntä\nsinne. Kun he olivat menneet nurkan taakse ja olivat paikassa, mistä\nei enää voinut nähdä mitään siitä, mikä tapahtui pappilan edustalla,\nAgnese rykäsi äänekkäästi. Tämä oli merkki, josta aikaisemmin oli\nsovittu. Renzo kuuli sen, rohkaisi Luciaa kädenpuristuksella ja\nmolemmat tulivat varpaillaan kulmansa takaa, hiipivät vallan hiljaa\nseinäviertä, saapuivat ovelle, aukaisivat sen hyvin varovasti ja\nkumarassa sekä vaieten he seuraavassa tuokiossa astuivat eteiseen,\nmissä molemmat veljekset odottivat. Renzo painoi hiljaa oven säppeä,\nja kaikki neljä alkoivat nousta portaita ylös kolisematta enempää\nkuin kaksi. Saavuttuaan yläkertaan veljekset astuivat sisään huoneen\novesta, joka oli portaiden syrjässä. Kihlautuneet painautuivat seinää\nvasten.\n\n-- _Deo gratias,_ sanoi Tonio vallan selvästi.\n\n-- Se on kaiketi Tonio? Sisälle, kuului ääni sisältä.\n\nTämän kehoituksen kuultuaan Tonio aukaisi ovea juuri sen verran, että\nitse ja veljensä perätysten mahtuivat sisälle astumaan. Valo, joka\noviaukosta äkkiä tulvasi eteisen pimeälle permannolle, pani Lucian\nvapisemaan, ikäänkuin hänet olisi huomattu. Kun veljekset olivat\nastuneet sisälle, Tonio sulki jälleen oven. Kihlautuneet olivat\nliikkumatta pimeässä, tarkasti kuunnellen ja henkeänsä pidättäen.\nAinoa melu, minkä olisi saattanut kuulla, oli Lucia paran raivokas\nsydämen tykintä.\n\nDon Abbondio istui, kuten jo sanoimme, vanhassa nojatuolissaan,\nyllänsä kulunut kauhtana, päässä vanha myssy, joka kehyksen tavoin\nreunusti pienen lampun valaisemia kasvoja. Kaksi tiheätä hiustöyhtöä,\njotka pistivät esiin myssyn alta, kaksi leveätä kulmakarva-kaarta,\npaksut viikset, tiheä, lyhyt leukaparta -- kaikki vallan valkoiset\nja siroitettuina ruskeille ryppyisille kasvoille -- vivahtivat lumen\npeittämiin pensaisiin, jotka kuutamossa törröttävät esiin kallion\nrinteestä.\n\n-- Kas, kas -- näin kuului hänen tervehdyksensä, sillävälin kuin otti\nnenältä silmälasinsa ja laski ne pienelle kirjalle.\n\n-- Herra pastori kai sanoo, että tulen kovin myöhään, sanoi Tonio\nkumartaen. Myöskin Gervaso kumarsi, mutta kömpelömmin.\n\n-- Tietysti on myöhään, joka suhteessa. Tiedättekö, että olen sairas?\n\n-- Se on kovin ikävää!\n\n-- Epäilemättä olette kuulleet puhuttavan, että olen sairas; enkä\ntiedä, milloin saan ruveta liikkumaan ulkona... Mutta miksi olette\ntuonut mukaanne tuon ... tuon nuorukaisen?\n\n-- Muuten vaan, herra pastori. Seuran vuoksi.\n\n-- No niin. Entä sitten?\n\n-- Tässä olisi kaksikymmentä viisi vallan uutta hopearahaa,\nsellaisia, joissa on hevosen selässä istuvan pyhän Ambrosiuksen kuva,\nsanoi Tonio ottaen esiin taskustaan pienen mytyn.\n\n-- Vai niin, virkkoi Don Abbondio. Hän pani jälleen lasit nenälle,\notti mytyn, kääri sen auki, otti esiin hopearahat, käänteli niitä\nmoneen kertaan, laski ne ja huomasi ne moitteettomiksi.\n\n-- Nyt kaiketi herra pastori antaa minulle takaisin Teklani\nkaulakoristeen?\n\n-- Aivan oikein, kuului Don Abbondion vastaus. Hän meni kaapin luo,\notti avaimen taskustaan, katseli ympärilleen, ikäänkuin pitääkseen\nkatselijat matkan päässä, avasi kaappilaatikon toisen ovenpuoliskon,\npeitti ruumiillaan tämän ahtaan aukon ja pisti siihen sisälle päänsä\nkatsellakseen ja käden ottaakseen esille pantti-esineen. Otettuaan\nsen ulos kaapista, hän sulki tämän, aukaisi pienen mytyn ja sanoi:\n-- Oletteko nyt tyytyväinen? kääri sen jälleen paperiin ja antoi\nToniolle.\n\n-- Olkaa nyt niin hyvä, virkkoi tämä, ja pankaa vähän mustaa\nvalkealle.\n\n-- Vieläkö sitäkin! huomautti Don Abbondio. Kaikki tähän maailman\naikaan vaativat kuittia. Jumalani, kuinka ihmiset ovat tulleet\nepäluuloisiksi! Ettekö luota minuun?\n\n-- Mitä, herra pastori! ettenkö luottaisi? Loukkaattepa minua, kun\nsellaista epäilettekin. Mutta koska nimeni on suuressa kirjassanne\nvelkapuolella ... ja kun teillä kerta on ollut vaiva kirjoittaa,\nniin ... kaikin mokomin...\n\n-- Hyvä, hyvä, keskeytti Don Abbondio. Ja mutisten partaansa hän veti\nluokseen erään pöydällä olevan lippaan, otti siitä paperia, kynän ja\nmustetta ja alkoi kirjoittaa, toistaen ääneen sanat sitä myöten kuin\npudotti niitä kynästään.\n\nTällävälin Tonio, ja tämän annettua merkin, Gervaso asettuivat\nseisomaan pöydän ääreen siten, että peittivät oven kirjoittajalta,\nja ikäänkuin kärsimättöminä odotuksesta he polkivat permantoon\ntäten antaen ulkona olijoille merkin astua sisälle ja samalla tällä\nmelulla peittääkseen sisäänastujien askeleiden kopinan. -- Don\nAbbondio oli niin kiinni kirjoitustouhussaan, ettei huomannut mitään\nmuuta. Kuullessaan noiden neljän jalan kopinan Renzo tarttui Lucian\nkäsivarteen, puristi sitä häntä rohkaistakseen ja astui sisälle\nvetäen häntä vallan vapisevana jälessään. He tulivat sisään aivan\nhiljaa, varpaisillaan, tuskin hengittäen, ja asettuivat veljesten\ntaakse. Tällävälin Don Abbondio oli lopettanut kirjoituksensa ja luki\nsen tarkoin uudelleen läpi nostamatta katseitaan paperista. Sitten\nhän taittoi sen kokoon sanoen:\n\n-- No oletteko nyt tyytyväinen?\n\nHän otti toisella kädellä pois lasit silmiltä ja ojensi toisella\npaperin Toniolle, kääntäen ylös kasvonsa. Ojentaessaan kättään sitä\nottaakseen Tonio väistyi sivulle ja antoi merkin Gervasolle, joka\nniinikään vetäytyi vastakkaiselle sivulle, ja ikäänkuin teatterin\npikamuutoksen kautta Renzo ja Lucia ilmestyivät heidän väliinsä.\n\nDon Abbondio tirkisti ensin eteensä, huomasi sitten tulijat,\npelästyi, hämmästyi, suuttui, mietti, teki päätöksen. Kaiken tämän\nhän teki sillä aikaa kuin Renzo oli lausunut nämä sanat:\n\n-- Herra pastori, näiden todistajien läsnäollessa, tämä on minun\nvaimoni.\n\nTuskin hän oli sulkenut huulensa, kun Don Abbondio jo oli pudottanut\nkuitin, tarttunut lamppuun ja nostanut sen vasemmalla kädellään,\noikealla kädellä raivokkaasti tempaissut pöytäliinan, joka kaasi\npermannolle kirjan, paperit, kirjoitusvehkeet ja hiekkakupin. Ja\nhypähtäen nojatuolin ja pöydän väliin hän oli lähestynyt Luciaa.\nTyttö parka oli hennolla ja vallan vapisevalla äänellään ehtinyt\nsanoa: Ja tämä ... kun don Abbondio raa'asti heitti hänen päänsä\nja kasvojensa yli pöytäliinan estääkseen häntä lausumasta loppuun\nsanottavaansa. Sitten hän äkkiä pudotti alas lampun, jota piti\ntoisessa kädessään ja käytti tätä kokonaan peittääkseen tytön kasvot,\nniin että vähällä oli hänet tukehuttaa, ja huusi samalla kertaa\ntäyttä kurkkua kuin haavoitettu sonni:\n\n-- Perpetua! Perpetua! Petosta! Apuun! Permannolla sammuva lamppu\nloi vaalean ja läähättävän valon Luciaan, joka ollen vallan\ntyrmistyneenä ei edes koettanut irtaantua ja näytti saviselta\nveistokuva-luonnokselta, minkä yli taiteilija on heittänyt\nkostean liinan. Kun valo oli kokonaan sammunut, Don Abbondio\nhellitti tyttöparan ja meni hapuillen etsimään ovea, joka johti\nsisähuoneeseen, löysi sen, astui sinne sisälle ja huusi yhä:\n\n-- Perpetua, petosta, apuun, ulos talostani, ulos talostani!\n\nToisessa huoneessa vallitsi täydellinen sekasorto: Renzo koetti saada\npapista kiinni hapuroiden käsillään sinne tänne pimeässä, ikäänkuin\nolisi ollut sokkosilla; hän saapui viimein viereisen huoneen ovelle\nja kolkutti sille huutaen:\n\n-- Avatkaa, avatkaa! Älkääkä pitäkö niin suurta melua! Lucia kutsui\nRenzoa ääni tukehduksissa ja sanoi hänelle surkeasti ja rukoillen:\n\n-- Menkäämme pois, Jumalan nimessä.\n\nTonio konttasi nelinryömin permannolla etsien kuittiansa. Gervaso\nhuusi ja hyppeli sinne tänne kuin riivattu ja etsien portaisiin\njohtavaa ovea, päästäkseen tästä pälkähästä ja pötkiäkseen tiehensä.\n\nKeskellä tätä epäjärjestystä emme malta olla hetkistä viivähtämättä\nja lausumatta erästä mietettä. Renzo, joka oli aiheuttanut koko\ntämän mellakan öiseen aikaan toisen asunnossa, hän, joka oli sinne\ntunkeutunut salaa ja joka nyt piti talon isäntää piirityksessä\neräässä hänen asuntonsa huoneessa, tuntuu vallan sortajalta. Ja\nkuitenkin hän pohjaltaan oli sorrettu. Don Abbondio, joka oli\nyllätetty, pelästytetty ja ajettu pakosalle keskellä rauhallisia\nkotitoimiaan, saattaa näyttää uhrilta. Ja kuitenkin hän itse teossa\noli vääryyden tekijä. Näin käy usein tässä matoisessa maailmassa ...\ntarkoitan seitsemännellätoista vuosisadalla.\n\nKun piiritetty huomasi, ettei vihollinen aikonut peräytyä\ntaistelukentältä, hän aukaisi ikkunan, joka oli kirkolle päin ja\nalkoi huutaa minkä jaksoi:\n\n-- Avuksi, avuksi!\n\nOli mitä kaunein kuutamo-ilta. Kirkon ja siitä ulompana kellotapulin\npitkä ja suippo varjo levisivät mustina, liikkumattomina ja\nselväpiirteisinä kirkonedustan kiiltävällä nurmikolla. Saattoi\neroittaa joka esineen melkein kuin keskellä päivää. Mutta\nsilmänkantamalta ei voinut nähdä merkkiäkään elävästä olennosta.\nKiinni kirkon sivumuurissa ja juuri vastapäätä pappilaa oli pieni\nmaja, viheliäinen koppi, missä suntio nukkui. Tämä oli herännyt\noudosta huudosta, keikahti pystyyn vuoteellaan, nousi kiireesti,\naukaisi pienen ikkunaluukkunsa, pisti ulos päänsä, silmät vielä\npuoleksi ummessa ja sanoi:\n\n-- Mikä on hätänä?\n\n-- Joutukaa, Ambrogio! avuksi! talossani on rosvoja! huusi Don\nAbbondio.\n\n-- Tulen heti paikalla, vastasi toinen.\n\nHän veti päänsä takaisin sisään, sulki ikkunansa ja vaikka vielä oli\npuoleksi unen pöpperössä ja enemmän kuin puoleksi pelästynyt, hän\noli kädenkäänteessä keksinyt hätäkeinon antaakseen apua enemmänkin\nkuin mitä häneltä oli pyydetty, ilman että hänen tarvitsi panna\nitseään alttiiksi tuolle mellakalle, oli se sitten millainen tahansa.\nHän tempasi kiireissään housunsa vuoteensa jalkopäästä, pisti ne\nkainaloonsa kuin virkalakin, sitten hän nopeaan juoksi pieniä\npuuportaita alas, riensi kellotapuliin; siellä oli kaksi kelloa, ja\nhän tarttui suuremman nuoraan ja rupesi soittamaan kuin hätäkelloa\nainakin:\n\n-- Piu, pau, piu, pau!\n\nKylän asukkaat ponnahtavat istumaan vuoteillaan. Ladoissa nukkuvat\npalvelijat häristävät korviaan ja nousevat pystyyn.\n\n-- Mitä! Hätäkello! Tuli on irti? Varkaita? Rosvoja? Monet vaimot\nkehoittavat, rukoilevat miehiään pysymään alallaan ja antamaan\nnaapurin juosta. Toiset nousevat vuoteiltaan ja rientävät\nikkunan ääreen. Pelkurit ovat taipuvinaan naisten rukouksiin ja\npiiloittautuvat peitteiden alle. Uteliaimmat ja rohkeimmat lähtevät\nulos, ottaen mikä heinähankonsa, mikä ampuma-aseensa, ja rientävät\nsinne, mistä hälinä kuuluu. Toiset tyytyvät pelkkään katselemiseen.\n\nMutta paljoa aikaisemmin kuin kaikki nämä ihmiset olivat valmiina,\njopa ennenkuin he oikein olivat hereillä, oli melu saapunut toisten\nhenkilöiden korviin, jotka valvoivat lähistössä ollen jalkeillaan ja\nhereillä, nimittäin palkkalais-rosvojen toisella puolen, Agnesen ja\nPerpetuan toisella. Kerromme ensin lyhyesti mitä tekivät edelliset\nalkaen siitä hetkestä, jolloin jätimme heistä toiset rappeutuneeseen\nmajaan, toiset kyläravintolaan. Nämä jälkimäiset lähtivät sieltä niin\npian kuin huomasivat kaikki ovet suljetuiksi sekä kadun ihmisistä\ntyhjäksi, olivat menevinään kauas, mutta hiipivät itse teossa ympäri\nkylää saadakseen varmuutta siitä, että kaikki asukkaat todella\nolivat vetäytyneet taloihinsa. Eivätkä he kohdanneet ainoatakaan\nelävää sielua eivätkä kuulleet vähintäkään melua. He kulkivat vielä\nhiljemmin Agnesen majapahasen edustalle, joka oli muita hiljaisempi,\nsiellä kun ei enää ollut ketään sisällä. Sitten he menivät suoraa\npäätä yksinäisen talon raunioon ja ilmaisivat pomolleen, Harmaalle,\nurkintansa tulokset. Tämä laski heti päähänsä leveälierisen hatun,\nheitti hartioilleen näkinkengänkuorilla peitetyn vahakankaisen mekon,\notti käteensä pyhissävaeltajan sauvan ja sanoi:\n\n-- Matkaan: hiljaa ja käskyjäni tarkaten.\n\nJa hän lähti etumaisena liikkeelle, ja muut seurasivat. Näin he\nvähässä ajassa saapuivat Agnesen majalle tietä pitkin, joka oli\nvallan vastakkainen sille tielle, jota myöten joukkio oli poistunut\npappilaan, sekin kulkien retkeilylleen.\n\nHarmaa pysäytti joukkonsa vähän matkan päähän majasta, meni yksin\nurkkimaan lähempää, ja kun oli huomannut, että kaikki oli autiota\nja hiljaista majan ympärillä, hän kutsui esiin kaksi kätyreistään\nja käski heidän hiiskumatta kiivetä pienen pihan muurin yli ja\nsaavuttuaan alas pihalle kyyristyä piiloon aamulla huomaamansa hyvin\ntuuhean viikunapuun peittämään nurkkaan. Kun tämä oli tapahtunut, hän\nkolkutti hiljaa ovelle aikoen sanoa itseään eksyneeksi pyhiinvaeltaja\nparaksi, joka pyysi suojaa aamuun asti. Ei kukaan vastaa. Hän\nkolkuttaa hieman kovemmin; ei sittenkään vastausta. Silloin hän\nkutsuu esiin kolmannen rosvon, käskee hänen kiivetä pienelle\npihalle samalla tavoin kuin kaksi edellistä ja lisäksi taitavasti\nsisältä avata ovensalvan, niin että sisällepääsy ja poislähtö olisi\nvapaa. Kaikki tämä pannaan toimeen tarpeellisen varovasti ja täysin\nonnistuneesti. Sitten Harmaa noutaa saapuville toiset, astuu sisälle\nheidän kanssaan, käskee heidän piiloittautua toisten luo, sulkee\noven vallan hiljaa, asettaa sen sisäpuolelle kaksi vartijaa ja menee\nsuoraa päätä alikerran ovelle. Sillekin hän kolkuttaa; hän odottaa;\nturha on odotus. Hän aukaisee tämänkin oven mitä varovaisimmin. Ei\nkukaan sisältä kysy: kuka siellä? Ei kuulu mitään ääntä; kaikki käy\nvallan mainiosti. Siis: eteenpäin!\n\n-- Pst! -- näin hän kutsuu viikunapuun takana olijoita ja astuu\nheidän kanssaan sisälle matalaan huoneeseen, missä aamulla niin\nvilpillisesti oli kerjännyt leipäpalaansa. Hän ottaa taskustaan\ntaulapalan, tulukset ja tulikivilankaa ja sytyttää pienen lyhtynsä,\nastuu viereiseen huoneeseen nähdäkseen oliko siellä joku: ei ketään.\nHän palaa, kulkee portaille johtavalle ovelle, katselee, kuuntelee:\nhiljaista ja autiota. Hän jättää alikertaan kaksi muuta vartijaa,\nkäskee seuraansa Grinapocon, Bergamon seuduilta kotoisin olevan\nrosvon, jonka osana oli uhata, rauhoittaa, käskeä, sanalla sanoen\nolla puhuja, jotta hänen murteensa saattaisi Agnesen luulemaan,\nettä retkikunta oli tullut sieltäpäin. Tämä mies kintereillään ja\ntoisten seuraamana Harmaa nousee portaita niin hitaasti kuin suinkin,\nsydämessään kiroten jokaista ratisevaa porrasta, jokaista rosvojen\naskelta, mikä synnyttää melua. Viimein hän on yläkerrassa. Siellä\nepäilemättä saalis piilee.\n\nHän tuuppaa hiljaa ovea, joka johtaa ensimäiseen huoneeseen; ovi\naukenee. Hän raoittaa sitä ja kurkistaa sisälle. Pimeys siellä\nsisällä on syvä. Hän kuuntelee, kuuluisiko sisältä kuorsausta,\nhengitystä, liikuntoa: ei mitään. Siis: eteenpäin. Hän panee lyhdyn\nnenänsä alle nähdäkseen ilman että häntä nähdään, aukaisee oven\nselälleen ja huomaa suuren vuoteen. Hän hyökkää tämän vuoteen luo,\nmutta näkee sen olevan vallan järjestetyn ja koskemattoman, peitteen\nreunan huolellisesti käännetyn ja pielukselle lasketun. Hän kohottaa\nhartioitaan, kääntyy tovereidensa puoleen, antaa heille merkin, että\naikoo mennä toiseen huoneeseen ja että heidän on häntä seuraaminen\nhiiskumatta. Hän menee sinne, menettelee kuin edellä ja saavuttaa\nsaman kokemuksen. -- Mitä hittoa kaikki tämä merkitsee? hän sitten\nsanoo ääneensä. Olisiko joku kirottu urkkija meidät ilmaissut?\n\nHeti kaikki rupeavat paljoa vapaammin katselemaan ja tarkastamaan\njoka soppea ja panevat talon mullin mallin. Näiden ollessa\nkiintyneinä tähän hommaan, kaksi ulko-ovella valvovaa rosvoa\nkuulee pienten jalkojen askeleita, jotka tulevat maaseudulta päin\nkylään, jotka kääntyivät kylätielle, lähestyvät ja käyvät yhä\nkiireellisemmiksi. Rosvot luulevat että tulija, oli hän sitten\nkuka tahansa, kulkisi tietä edelleen. He eivät hiiskukaan, mutta\novat kuitenkin varuillaan. Mutta nuo askeleet pysähtyvätkin vallan\noven eteen. Se oli Menico, joka isä Cristoforon lähettämänä tuli\njuosten ilmoittamaan molemmille naisille, että heidän kaikin mokomin\noli paettava luostariin, sillä ... tiedätte jo miksi. Hän tarttuu\nsäppiin kolkuttaakseen ovelle, ja tuntee sen kädessään löysäksi, se\nkun on temmattu irti ja taitettu poikki. -- Mitä tämä merkitsee?\nhän ajattelee ja tuuppaa ovea vallan pelästyneenä. Ovi aukenee, hän\nastuu askeleen eteenpäin hitaasti ja epäluuloisesti ja tuntee samassa\nsilmänräpäyksessä miten kaksi kättä tarttuu häneen ja kuulee kahden\nkuiskaavan äänen, toisen oikealla ja toisen vasemmalla, sanovan\nhänelle uhkaavasti:\n\n-- Vaiti, tai olet kuoleman oma!\n\nPoika päästää siitä huolimatta kimakan huudon. Silloin toinen\nrosvoista painaa leveän kämmenensä hänen suutaan vasten ja toinen\nheiluttaa suurta veistä, häntä peloittaakseen. Poika parka vapisee\nkuin haavanlehti eikä enää yritäkään huutaa. Mutta äkkiä kajahtaa\ntoisaalta ja vallan toisenäänisenä ensimäinen kellon lyönti, jota\nseuraa kokonainen kellonsoiton humina. Paha omatunto on pelkuri,\nsanoo milanolainen sananlasku. Kumpikin rosvo luuli kuulevansa\nnoiden kellonlyöntien toistavan suku-, perhe- ja liikanimeänsä. He\nhellittävät Menicon käsivarren, vetävät omat kätensä kiireisesti\npois, aukaisevat kädet ja suun levälleen, töllistävät toinen toistaan\nja syöksyvät sisälle taloon, missä pääjoukko on. Menico pötkii\nsilloin tiehensä ja juoksee minkä jaksaa katua pitkin kellotapuliin\npäin, jossa varmasti arveli jonkun olevan.\n\nKellon kolkko ääni teki saman vaikutuksen toisiin roistoihin, jotka\nmyllersivät taloa ylösalasin. He joutuivat ymmälleen, hajaantuivat,\nsurvaisivat kiireissä toisiaan, jokainen kun haki lyhintä tietä\novelle. Ja kuitenkin nämä kaikki olivat kokeneita henkilöitä, jotka\nolivat tottuneet vaaroja halveksimaan. Mutta heidän rohkeutensa\nlamautui epämääräisestä, oudosta vaarasta, jota eivät olleet\nvoineet arvioida matkan päästä, ennenkuin se heidät yllätti.\nHarmaan oli turvautuminen koko käskyvaltaansa, jotta ei heidän\npoistumisensa olisi muuttunut hillittömäksi paoksi. Samoin kuin\nkoira, joka paimentelee sikalaumaa, juoksee sinne tänne kootakseen\nhajaantuvia elukoita, tarttuen yhtä elukkaa korvasta ja palauttaen\nsen laumaan, tuupaten toista kuonollaan, haukkuen kolmannelle, joka\nsamanaikuisesti etenee jonosta, -- samoin vale-pyhiinvaeltaja raastoi\ntukasta yhtä rosvoista, joka jo oli lähellä kynnystä, ja veti hänet\ntakaisin, palautti samoin nuijallaan kaksi muuta rosvoa, jotka\nniinikään lähestyivät kynnystä, kiroili toisille, jotka umpimähkään\njuoksivat sinne tänne, ja näin hänen onnistui koota heidät kaikki\nkeskelle pientä pihaa.\n\n-- Seis, seis! Pistoolit käteen, tikarit valmiina, kaikki kiinni\ntoisissaan, ja sitten lähdetään täältä liikkeelle. Kuka meille\nmitään mahtaisi, kun kaikki olemme näin yhteen sulloutuneina, te\npöllöpäät! Mutta jos annamme pyydystellä itseämme yksitellen, niin\ntalonpojatkin saavat meidät kiinni. Mikä häpeä! Heti paikalla minun\ntaakseni, ja sulkekaa rivit! Tämän lyhyen kehoituspuheen jälkeen hän\nasettui heidän etunenäänsä ja astui ensimäisenä ulos. Maja oli, kuten\nolemme sanoneet, kylän toisessa päässä, Harmaa lähti kulkemaan tietä,\njoka johti lähiseutuun, ja kaikki toiset seurasivat häntä hyvin\njärjestyneinä.\n\nAntakaamme heidän poistua ja palatkaamme hieman taapäin ajassa,\nmennäksemme Agnesen ja Perpetuan luo, jotka jätimme sinne pappilan\nnurkan taakse. Agnese oli koettanut poistaa Perpetuaa Don Abbondion\nasunnosta niin kauas kuin mahdollista; ja jonkun aikaa hänen\njuonensa oli hyvin onnistunut. Mutta äkkiä papin palvelijatar\nmuisti jättäneensä oven auki ja tahtoi palata sinne. Eikä siinä\nollut vastaan sanomista. Välttääkseen epäluulon herättämistä\noli Agnesen täytynyt seurata hänen mukanaan, kuitenkin koettaen\npysäyttää häntä joka kerta kuin näki hänen innostuvan kertomaan\nrauenneista avioliitoista. Hän teeskenteli kuuntelevansa Perpetuaa\nhyvin tarkkaavaisesti ja virkkoi tuon tuostakin, osoittaakseen että\nkuunteli mielenkiinnolla tai vilkastuttaakseen keskustelua: --\nTietysti! Oh, nyt minä ymmärrän! Juuri niin, sehän on päivänselvää.\nEntä sitten, entä hän, entä te?\n\nMutta tämän ohella hän itsekseen piti vallan toista puhetta. -- Joko\nhe ovat tulleet ulos talosta, vai ovatko vielä sisällä? Olimmepa\naika hölmöjä kaikki kolme, kun emme sopineet jostakin merkistä, joka\nilmoittaisi minulle, milloin temppu on loppuun suoritettu. Totta\ntosiaan, aika tyhmyys. Mutta mikä on tehty, se on tehty. Parasta on\nnyt pidättää tätä hupakkoa niin kauan kuin suinkin voin. Pahimmassa\ntapauksessa se ei tuota muuta vahinkoa kuin hieman ajan hukkaa.\n\nTäten, milloin pysähtyen, milloin astuen muutaman askeleen, nämä\nmolemmat naiset olivat vähitellen lähestyneet Don Abbondion taloa,\nsitä kuitenkaan vielä näkemättä rakennuksen kulman vuoksi. Perpetua,\njoka oli saapunut kertomuksensa tärkeään kohtaan, oli antanut\npysäyttää itsensä tekemättä vastustusta ja edes sitä huomaamatta, kun\näkkiä kuultiin ylhäältä ilmaa viiltävänä ja suurta yön hiljaisuutta\nkeskeyttävänä Don Abbondion ensimäinen hätähuuto: -- Avuksi! Avuksi!\n\n-- Taivas armahda! Mitä on tapahtunut? huusi Perpetua.\n\nJa hän tahtoi juoksujalassa rientää paikalle.\n\n-- Mitä? mitä? sanoi Agnese pidättäen häntä hameesta.\n\n-- Taivas armahda! ettekö kuullut? virkkoi toinen irtaantuen.\n\n-- Mitä? mitä? toisti Agnese tarttuen hänen käsivarteensa.\n\n-- Kirottu nainen! huudahti Perpetua tuupaten häntä päästäkseen irti.\nJa sitten hän alkoi juosta.\n\nSamana hetkenä, kauempana, kimakampana ja tiheämpänä, kajahti Menicon\nkorvia viiltävä huuto.\n\n-- Taivas armahda! huusi vuorostaan Agnese. Ja samassa hän rupesi\njuoksemaan toisen jälessä.\n\nTuskin olivat heidän tallukkansa liikkeellä, kun kirkonkello soi\nkerran, kahdesti, kolmasti, ja sitten ehtimiseen. Nämä kellon äänet\nolisivat olleet heille kannukseniskuja, jos sellaista enää olisivat\ntarvinneet, Perpetua, joka on toisesta muutaman askeleen edellä,\nsaapuu ensin perille. Ja samassa kun hän aikoo syöksyä ovelle sitä\navatakseen, tämä avataankin sisältä selkoselälleen, ja kynnykselle\nilmaantuvat Tonio, Gervaso, Renzo ja Lucia, jotka löydettyään\npimeässä portaat paistikkaan ovat syöksyneet niitä alas ja jotka\nkuullessaan hirvittävää kellonsoittoa täyttä vauhtia jo rientävät\ntiehensä.\n\n-- Mikä on hätänä? Mikä on hätänä? kysyi Perpetua vallan\nhengästyneenä molemmilta veljiltä, jotka vastasivat hänelle\ntuuppauksella ja livistivät tiehensä.\n\n-- Entä te? Kuinka? Mitä te täällä teette? hän sitten kysyi toiselta\nparilta, huomattuaan keitä olivat. Mutta nämäkin menivät matkoihinsa\nvastaamatta. Ja Perpetua, jolla oli kiire rientää sinne, missä hätä\noli suurin, ei ruvennut enempää kyselemään, vaan hyökkäsi eteiseen ja\njuoksi hapuillen portaita kohti.\n\nNuori pari, joka yhä vaan ei ollut päässyt kihlausta pitemmälle,\npysähtyi vallan Agnesen eteen, joka saapui hengästyneenä ja kovin\nlevottomana.\n\n-- Siinähän te olette! hän sai vaivoin sanotuksi. Miten tämä on\ntapahtunut? Mitä tietää kirkonkello? Luulen kuulleeni...\n\n-- Menkäämme pois, menkäämme kotia, sanoi Renzo, ennenkuin tulee\nväkeä.\n\nJa he läksivät liikkeelle, kun samassa paikalle saapui täyttä\nvauhtia juosten Menico, joka heidät tunsi ja asettui heidän eteensä,\nikäänkuin tukkiakseen heidän tiensä sekä sanoi, ääni puoleksi\ntukahtuneena:\n\n-- Minne menette! Takaisin! Tätä tietä, luostariin.\n\n-- Sinäkö se...? alkoi Agnese kysyä.\n\n-- Mitä on tapahtunut? kysyi Renzo.\n\nLucia, vallan tyrmistyneenä, vapisi ja oli ääneti.\n\n-- Piru on talossanne, vastasi Menico yhä vielä hengästyneenä.\nMinä heidät näin: he aikoivat minut tappaa; isä Cristoforo sen\nminulle sanoi. Ja myöskin teidän, Renzo, niin hän sanoi, pitää mennä\nluostariin heti paikalla. Minäpä heidät näin. Jumalan kiitos, että\ntapaan teidät kaikki täällä. Kerron teille koko asian kun olemme\npäässeet ulos kylästä.\n\nRenzo, joka paremmin kuin toiset oli säilyttänyt kylmäverisyytensä,\najatteli, että mitä tietä tahansa oli poistuttava täältä mitä\npikimmin, ennenkuin ihmisiä saapui, ja että varminta oli tehdä mitä\nMenico neuvoi tai pikemmin käski, rajusti kuin pelästynyt ainakin.\nSittenhän saattoi matkalla ja ulkopuolella mellakkaa ja vaaraa\nkysellä pojalta lähempää selitystä. -- Kulje sinä edellä, sanoi hän\npojalle. -- Seuratkaamme häntä, virkkoi hän naisille. He kääntyivät\npäinvastaiseen suuntaan, kulkivat joutuin kirkolle päin, menivät\nkirkkomaan halki, missä Jumalan kiitos ei vielä ollut elävää sielua,\npoikkesivat kirkon ja Don Abbondion asunnon väliselle tielle,\nkulkivat ensimäistä eteen sattunutta polkua, ja sitten joutuin pois\nkylästä maaseutuun.\n\nTuskin he olivat kulkeneet viittäkymmentä askelta, kun jo\nkylänasukkaita alkoi tulvia kirkon edustalle; ja joukko kasvoi\nhetki hetkeltä. Kaikki nämä ihmiset katsoivat toisiaan silmiin.\nJokaisella oli kysymys tehtävänä, ei kellään vastausta annettavana.\nEnsiksi saapuneet juoksivat kirkon ovelle; se oli suljettu. Sitten\nhe riensivät kellotapulille, ja muuan heistä pisti päänsä sisään\npienestä ikkuna-aukosta, jonkunmoisesta ampumakolosta, ja huusi\nsisälle: Mikä hiidessä on hätänä? Kun Ambrogio kuuli tämän tutun\näänen, hän hellitti kellonköyden, hän kun alhaalla yhä lisääntyvästä\nmetelistä saattoi päättää, että jo oli saapunut hyvästi väkeä, ja\nhän vastasi: -- Tulenpa aukaisemaan. Hän puki kiireessä yllensä\nkainalossaan tuomansa vaatteet, juoksi sisäpuolelta kirkon ovelle ja\naukaisi sen.\n\n-- Mitä tietää koko tämä meteli? -- Mikä on hätänä? Missä se on? Kuka\nse on?\n\n-- Kuinka, kukako se on? sanoi Ambrogio, pitäen toisella kädellä\nkiinni oven puolikkaasta ja toisella pidellen kiireisesti ylleen\npukemaansa nuttua. Kuinka? Ettekö siis tiedä? Herra pastorin luo on\nmurtautunut rosvoja. Joutuin siis, lapsukaiseni, auttamaan!\n\nKaikki kääntyvät pappilaan päin, katselevat, lähestyvät sitä\njoukottain, katsovat uudelleen ylös, kuuntelevat. Kaikki siellä on\nhiljaista. Muutamat juoksevat tien puoleiselle ovelle: se on kiinni\nja sisästä teljetty. He katsovat vielä kerran ylös. Ei yksikään\nikkuna ole auki; ei kuulu vähintäkään ääntä.\n\n-- Kuka on siellä sisällä? Hoi, ohoi! Herra pastori! -- Herra pastori!\n\nDon Abbondio, joka huomattuaan sisääntungenneiden paon oli vetäytynys\npois ikkunasta ja sulkenut sen, ja joka paraikaa torui puoliääneen\nPerpetuaa, joka oli jättänyt hänet yksin sellaisessa pulassa, kuuli\nnyt väkijoukon huudot ja huomasi välttämättömäksi palata ikkunan\nääreen. Ja huomattuaan olevansa näin suurilukuisen auttajajoukon\nympäröimä, hän katui sitä kutsuneensa.\n\n-- Mitä on tapahtunut? -- Mitä teille on tehty? -- Mitä ihmisiä ne\nolivat? -- Missä he nyt ovat? -- huusi viisikymmentä ääntä yhtä\nhaavaa.\n\n-- Täällä ei enää ole ketään. Suuri kiitos vaivastanne. Voitte palata\nkotianne.\n\n-- Mutta keitä ne olivat? Mitä tietä ne kulkivat? -- Mitä on\ntapahtunut?\n\n-- Huonoa väkeä, henkilöitä, jotka kuljeskelevat öisin. Mutta he ovat\npaenneet. Palatkaa kotianne. Kaikki on jo ohi. Toisen kerran kerron\nteille asian. Kiitän teitä sydämestäni.\n\nNäin sanottuaan hän vetäytyi pois ja sulki ikkunan.\n\nTämän jälkeen muutamat alkoivat murista, toiset ilkkua, toiset\nkiroilla. Toiset taas tyytyivät nostamaan hartioitaan ja aikoivat\nlähteä tiehensä, kun äkkiä paikalle saapui muuan mies siihen määrin\nhengästyneenä, että tuskin sai sanaa suustaan. Tämä henkilö, joka\nasui melkein vastapäätä Agnesen majaa, oli herännyt melusta, oli\nmennyt ikkunan ääreen ja oli nähnyt vastaisella pihalla tuon rosvojen\nsekamelskan sinä hetkenä, kuin Harmaa ponnisteli kaikki voimansa\nheitä kootakseen. Hieman toinnuttuaan hän huusi:\n\n-- Mitä teette täällä, ystäväni? Eipä piru ole täällä, hän on\ntuolla tien pohjukassa, Agnese Mondellan talossa. Siellä sisällä\non asestettuja miehiä, jotka näyttävät tahtovan tappaa erään\npyhiinvaeltajan. Kuka tietää mikä piru se lienee?\n\n-- Mitä? -- Mitä? -- Mitä ihmeitä? -- ja nyt alkaa meluava neuvottelu.\n\n-- Sinne täytyy mennä.\n\n-- Täytyypä se nähdä.\n\n-- Montako niitä on?\n\n-- Montako meitä on?\n\n-- Keitä ne ovat?\n\n-- Vouti! -- Vouti!\n\n-- Olen tässä, vastaa vouti keskeltä väkijoukkoa. -- Mutta teidän\ntäytyy minua auttaa, ja jokaisen täytyy minua totella. Joutuin. Missä\non suntio? Kelloja soittamaan siinä silmänräpäyksessä. Joutuin joku\nLeccoon noutamaan apujoukkoja. Kaikki tänne...\n\nToiset rientävät hänen luokseen, toiset pujahtavat taitavasti pois\njoukosta ja livistävät tiehensä. Melu oli jo suuri, kun saapui toinen\nkyläläinen, joka oli nähnyt rosvojen pakenevan kiireisesti. Tämä mies\nhuusi vuorostaan:\n\n-- Tulkaa heti, ystäväni. Varkaita tai rosvoja, jotka pakenevat\npyhiinvaeltaja mukanaan. He ovat jo ulkopuolella kylää. Joutuin heitä\ntakaa-ajamaan.\n\nTämän uuden tiedon johdosta väkijoukko, odottamatta johtajansa\nmääräyksiä, lähtee liikkeelle ja kaikki ryntäävät sekaisin suurta\nkylätietä pitkin. Mikäli joukkio etenee, moni etumaisista harventaa\naskeleensa, jää heistä jälelle ja sekaantuu pääjoukkoon; takimmaiset\ntaas kulkevat etunenään, ja viimein tämä järjestyksetön joukkio\nsaapuu osoitetulle paikalle. Sisäänmurtaumisen jäljet olivat vielä\ntuoreet ja ilmeiset: tielle johtava ovi selko-selällään, salvat\nirti temmattuina; mutta rosvojoukko oli kadonnut. Astutaan pihalle,\nmennään majan ovelle; sekin on auki ja lukko murrettu. Kysytään: --\nMissä on Agnese, missä Lucia, missä pyhiinvaeltaja? Niin, missä on\ntuo pyhiinvaeltaja? Se oli Stefanon houreita koko tuo pyhiinvaeltaja.\n-- Ei, ei, Calandrea näki hänet myös. -- Hoi, pyhiinvaeltaja! --\nAgnese! Lucia! Ei kukaan vastaa. Heidät on ryöstetty, heidät on\nryöstetty.\n\nMuutamat äänet kohosivat ehdottaen, että rosvoja lähdettäisiin\ntakaa-ajamaan; että tällainen oli julkeata, että olisi häpeä kylälle,\njos mikä roisto tahansa saattoi näin rankaisematta tulla ryöstämään\nnaisia, kuten haukka nuoria kanoja syrjäisestä ladosta. Uusi\nneuvottelu, ja entistä melukkaampi. Mutta joku -- eikä saatu oikein\ntietää kuka se oli -- levitti väkijoukkoon sen huhun, että Agnese\nja Lucia olivat hakeneet turvaa toisesta talosta. Tämä huhu levisi\nnopeasti suusta suuhun, sitä uskottiin, eikä enää ollut puhettakaan\npakolaisten takaa-ajamisesta, väkijoukko hajaantui ja jokainen lähti\nlevollisesti kotiansa. Siinä oli humua, kohinaa, oville lyötiin\nkolkuttimilla, saranat narisivat avattaessa, tuossa vilkkui lyhty,\ntuossa se taas katosi, kaikkialla ikkunoista kyseleviä naisia, tieltä\nvastaavia miehiä. Kun tie viimein oli jäänyt autioksi ja hiljaiseksi,\nkeskustelut jatkuivat sisällä taloissa ja sammuivat haukotuksiin,\nalkaen sitten uudelleen seuraavana aamuna.\n\nEi sattunut mitään uutta tapausta, paitsi seuraavaa: Kun vouti\naamulla oli pellollaan, leuka nojaten käsiin, kädet lapion varteen,\njoka oli puoleksi työnnetty maahan, sekä jalka nojaten lapion terään,\nja kun hän siinä märehti kuluneen yön salaperäisiä tapauksia ja kun\nhän parhaallaan arvioi, mitä häneltä vaadittiin ja mikä oli hänen\nvelvollisuutensa tehdä, näki hän tulevan luokseen kaksi sangen\nrotevaa miestä, pitkätukkaista kuin kaksi ensimäisen hallitsijapolven\nfrankkilaista kuningasta, ja muuten vallan niiden kahden henkilön\nnäköistä, jotka viisi päivää aikaisemmin olivat puhutelleet Don\nAbbondiota, kunhan vaan eivät olleetkin juuri samat. Nämä henkilöt\nkäyttäytyivät vielä epäkohteliaammin ja teroittivat voudin mieleen\nettä hänen visusti piti varoa antamasta tietoa pormestarille kuluneen\nyön tapahtumista ja sanomasta totuutta siinä tapauksessa, että\nhäneltä niitä tiedusteltaisiin. Lisäksi he käskivät hänen tarkoin\npitämään suunsa ja olemaan rohkaisematta talonpoikain laverteluja,\njos hänelle oli mieluista kuolla luonnollisella tavalla.\n\nPakolais-ystävämme astuivat jonkun aikaa ripeästi eteenpäin sanaakaan\nlausumatta. Milloin toinen, milloin taas toinen kääntyi katsomaan,\nseurasiko heitä kukaan. Kaikki he olivat paon, mielenliikutuksen ja\nlevottomuuden väsyttämät ja lamassa huonon onnensa aiheuttamasta\nsurusta ja uuden tuntemattoman vaaran aavistuksesta. Heidän\naavistustaan enensi vallan kuin heidän kintereillään soiva alituinen\nkirkonkellon ääni, joka käyden yhä kumeammaksi ja epäselvemmäksi\nkuta pitemmälle heidän matkansa kului, samalla tuntui muuttuvan\nkolkommaksi ja synkemmäksi. Viimein se vallan taukosi. Kun he nyt\nolivat seudussa, joka oli kaukana ihmisasunnoista ja kun eivät\nympärillään enää kuulleet mitään ääntä, he harvensivat askeleensa.\nAgnese hengitti syvään ja katkaisi ensimäisenä hiljaisuuden kysyen\nRenzolta, miten tuo seikka oli tapahtunut, ja tiedustellen Menicolta,\nminkä pirun hän oli nähnyt Agnesen majassa. Renzo kertoi muutamin\nsanoin surkean tarinansa. Sitten he kaikki kolme kääntyivät pojan\npuoleen, joka heille kertoi tarkemmin isä Cristoforon tiedonannon\nsekä mitä itse oli nähnyt ja minkä vaaran alaisena oli ollut. Tämä\nkaikki vaan vahvisti mainittua tiedonantoa. Kuuntelijat ymmärsivät\nsiitä enemmän kuin mitä Menico oli tietänyt heille kertoa. Tämä\nuusi kokemus tuotti heille uuden kauhunväristyksen; kaikki kolme\npysähtyivät hetkeksi keskelle tietä ja vaihtoivat kammonkatseen.\nSitten he ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta laskivat kätensä,\nmikä pojan päälle, mikä leualle, mikä olalle, ikäänkuin häntä\nhyväilläkseen ja ääneti kiittääkseen siitä, että hän heille oli\nollut suojelusenkeli, osoittaakseen hänelle tuntemaansa hellyyttä\nja melkein pyytääkseen häneltä anteeksi hänen kestämäänsä tuskaa ja\nvaaraa, jonka alaisena oli ollut heidät pelastaakseen.\n\n-- Palaa nyt kotia, jotta eivät vanhempasi kauempaa olisi huolissaan\nsinun tähtesi, sanoi hänelle Agnese. Hän muisti samassa luvanneensa\npojalle pari kolikkoa; nyt hän otti esiin neljä, pani ne hänen\nkäteensä ja sanoi:\n\n-- En tällä hetkellä voi antaa sinulle enempää; mutta rukoile hyvää\nJumalaa, että pian saamme toisemme jälleen tavata, ja silloin...\n\nRenzo antoi hänelle vallan uuden hopearahan ja teroitti hänen\nmieleensä, ettei hän mitään virkkaisi kellekään siitä tehtävästä,\njonka oli saanut kapusiinilais-munkilta. Lucia hyväili häntä\nuudelleen, sanoi hänelle hyvästi liikutetuin äänin, poika kiitti\nheitä heltyneenä ja palasi takaisin.\n\nNuo kolme vaeltaja parkaa jatkoivat matkaansa, naiset edellä, Renzo\nheidän jälessään, ikäänkuin heidän turvavartionaan. Lucia painautui\nvasten äitinsä käsivartta ja vältti taitavasti ja lempeästi sitä\napua, jota nuorukainen tarjosi hänelle tämän raivaamattoman tien\nvaikeissa kohdissa. Ja keskellä tätä hätää kainosteli sitä, että oli\nrohjennut olla niin kauan ja tuttavallisesti yksin hänen kanssaan,\nvaikka olikin hetki hetkeltä odottanut tulevansa hänen puolisokseen.\n\nKun nyt tuo unelma niin tuskallisesti oli haihtunut, hän katui\nmenneensä liian pitkälle ja muiden huoliensa lisäksi hän tunsi\nhuolen väreitä siitä häveliäisyydestä, joka ei synny syyllisyyden\ntietoisuudesta, vaan siitä siveydestä, joka on itsetiedoton ja lapsen\npelon kaltainen, mikä tuntee kauhua pimeässä, tietämättä mistä syystä.\n\n-- Entä kotimme? virkkoi äkkiä Agnese.\n\nVaikka se huoli, joka hänestä puristi esiin tuon huudahduksen,\nolikin täysin oikeutettu, eivät toiset vastanneet mitään siitä\nyksinkertaisesta syystä, ettei kumpikaan kyennyt antamaan hänelle\ntyydyttävää vastausta. He jatkoivat vaellustaan vaieten, ja hetkeä\nmyöhemmin saapuivat pienelle luostarin kirkon edessä olevalle pihalle.\n\nRenzo lähestyi kirkon ovea ja raoitti sitä hiljaa. Ovi aukeni\nheti, ja raosta sisään pilkoittava kuu valaisi isä Cristoforon\nkalpeat kasvot ja hopeaisen parran; hän seisoi siinä odottaen.\nHuomattuaan ettei ketään kutsutuista puuttunut hän sanoi: --\nJumala olkoon kiitetty; ja hän viittasi heille tulemaan sisälle.\nHänen vieressään oli toinen kapusiinilais-munkki ja suntio, jonka\nCristoforo hartaasti pyytämällä ja pitkien selitysten avulla oli\nsaanut valvomaan kanssaan, jättämään kirkonoven auki ja ovella\nodottamaan noita vainottuja raukkoja sekä päästämään heidät sisälle.\nMunkin vaikutusvalta ja hurskauden maine tässä oli ollut tarpeen,\njotta suntio taipui tällaiseen sääntöjen vastaiseen tekoon, joka jo\nitsessään oli hankala, ja lisäksi vaarallinen. Pakolaisten astuttua\nsisälle isä Cristoforo sulki jälleen oven hiljaa. Silloin suntio ei\nenää voinut itseään hillitä. Hän vei munkin syrjään ja mutisi:\n\n-- Mutta arvoisa isä! yöllä, kirkossa naisten seurassa ... sulkea ...\nsäännöt ... mutta ... arvoisa isä! Ja hän pudisti päätään.\n\nSillävälin kuin hän mutisi näitä katkonaisia sanoja, isä Cristoforo\najatteli:\n\n-- Kaspas vaan! Jos olisi kysymys jostakin takaa-ajetusta\nrosvosta, niin veli Fazio ei ollenkaan panisi vastaan; mutta\nviatonta tyttöparkaa, joka on päässyt suden kynsistä ... _Omnia\nmunda mundis_![5] hän sitten sanoi nopeasti kääntyen veli Fazion\npuoleen, eikä ajatellut ettei mies ymmärtänyt latinaa. Mutta juuri\ntuo latinalainen lauselma teki vaikutuksensa. Jos veli Cristoforo\nolisi ruvennut tuomaan esiin järkiperusteita, ei suntiolta olisi\npuuttunut vastasyitä, ja taivas tiesi miten asia silloin olisi voinut\npäättyä, Mutta noiden outojen sanojen kaikuessa, joiden merkitys oli\nniin salaperäinen ja jotka lausuttiin niin päättäväisesti, tuntui\nsuntiosta, kuin olisi niihin sisältynyt kaikkien hänen epäilyksiensä\nratkaisu. Silloin hän rauhoittui ja virkkoi:\n\n-- Hyvä! Tehän ymmärrätte asian paremmin kuin minä.\n\n-- Oh! Voitte luottaa minuun, vastasi isä Cristoforo. Ja alttarin\nedessä palavan himmeän lampun valossa hän lähestyi pakolaisia, jotka\nodottaessaan olivat tuskallisen epävarmuuden valloissa, ja sanoi\nheille:\n\n-- Lapsukaiseni, ylistäkää Herraa, joka on pelastanut teidät suuresta\nvaarasta. Ehkä juuri tällä hetkellä...\n\nJa nyt hän alkoi heille selittää lähemmin sitä niukkaa sanaa, jonka\noli heille lähettänyt nuorta viestintuojaa myöten. Sillä hän ei\naavistanutkaan, että he asiasta tiesivät enemmän kuin hän itse, ja\nhän kuvitteli, että Menico oli tavannut heidät ennen rosvojen tuloa\nlevollisesti kunkin kotonsa turvissa. Ei kukaan hennonnut häneltä\npoistaa hänen harhaluuloaan, ei edes Lucia, joka kuitenkin tunsi\nsalaista omantunnon soimausta teeskennellessään moisen miehen edessä.\nMutta olihan tämä juonien ja teeskentelyjen yö.\n\n-- Tämän jälkeen, hän jatkoi, huomaatte selvästi, lapsukaiseni,\nettei kotikylä tällä haavaa tarjoa teille mitään turvallisuutta.\nJa kuitenkin se on kotiseutuanne, missä olette syntyneet, ettekä\nsiellä ole tehneet pahaa kellekään. Mutta Jumala niin tahtoo. Tämä\non koettelemus, lapseni; kestäkää se kärsivällisesti, uskovaisen\ntavoin, napisematta, ja olkaa varmat siitä, että vielä kerran\ntulette pitämään itseänne onnellisina siitä, mikä teille tapahtuu\ntänään. Olen hankkinut teille tyyssijan näitä ensi aikoja varten.\nToivon, että pian voitte vaaratta palata kotianne. Mutta mitä\ntapahtuneekin, niin Jumala on parhaalla tavalla pitävä teistä huolta.\nJa minä koetan, siitä voitte olla varmat, voimieni mukaan saattaa\nitseni sitä armoa ansainneeksi, jota hän on osoittanut valitessaan\nminut tätä avuntyötä toteuttamaan, jonka hän tahtoo myöntää teille\nhädänalaisille ihmisparoille. Te, hän jatkoi, kääntyen molempien\nnaisten puoleen, voitte pysähtyä ------han. Siellä olette tarpeeksi\nturvissa kaikelta vaaralta, ettekä myöskään ole varsin kaukana\nomasta kodistanne. Tiedustelkaa siellä meidän luostariamme, kyselkää\nluostarinjohtajaa ja antakaa hänelle tämä kirje. Hän on oleva teille\ntoinen isä Cristoforo. Ja sinunkin, Renzo, pitää tällä hetkellä\npaeta toisten ja omaa raivoa. Vie tämä kirje isä Bonaventura de\nLodille, meidän veljeskuntamme Milanon itäportilla sijaitsevaan\nluostariin. Hän on hyödyttävä sinua kuin oma isä, hän antaa sinulle\ntoiminnanohjeen, hän hankkii sinulle työtä kunnes saatat levollisena\npalata tänne elämään. Menkää nyt järven rannalle Bionen laskun\nkohdalle, tuon tulvillaan olevan ryöppyjoen, joka on vähän matkan\npäässä luostarista. Siellä näette rantaan kiinnitetyn venheen. Kun\nsanotte: -- Venhe, niin teiltä kysytään: -- Ketä varten? Vastatkaa\nsilloin: -- San Francesco. Silloin teidät otetaan tähän veneeseen,\nja soudetaan toiselle rannalle, missä tapaatte rattaat, jotka vievät\nteidät suoraa päätä ------han.\n\nKen kysyisi, miten isä Cristoforo oli voinut niin pian saada\nkäytettäväkseen nämä kulkuneuvot maalla ja vesillä, osoittaisi,\nettei hänellä ole aavistustakaan siitä, mihin siihen aikaan\nkykeni kapusiinilainen, ja lisäksi sellainen, jota kaikki pitivät\npyhimyksenä.\n\nJäljellä oli vielä viimeinen huoli: huolehtiminen noiden kahden\ntalon vartioimisesta. Munkki sai niiden avaimet ja lupasi antaa\nne niiden henkilöiden huostaan, jotka Renzo ja Agnese hänelle\nmainitsivat. Antaessaan avaimensa viimemainittu päästi syvän\nhuokauksen muistellessaan, että talo pahaisessaan tällä hetkellä\nolivat ovet selkiselällään, että piru siellä oli mellastanut, sekä\nihmetellessään, mitä siinä enää saattoi olla vartioitavaa.\n\n-- Ennen lähtöänne, sanoi isä Cristoforo, rukoilkaamme kaikki yhdessä\nHerraa, jotta hän olisi mukananne tällä matkalla ja alati, ja ennen\nkaikkea, jotta hän myöntäisi teille pyrkimyksen tahtoa samaa, mitä\nhän itse on tahtonut.\n\nNäin sanottuaan hän polvistui keskelle kirkkoa, ja kaikki muut\ntekivät samoin. Sittenkuin he muutaman hetken olivat rukoilleet\nhiljaa, lausui munkki hiljaisella, mutta selvällä äänellä seuraavat\nsanat:\n\n-- Rukoilemme sinua, Jumalani, myöskin tuon onnettoman puolesta,\njoka on saattanut meidät tähän äärimäiseen hätään. Emme ansaitsisi\nsinun armoasi, ellemme sitä sydämemme pohjasta rukoilisi hänellekin;\ntarvitseehan hän sitä niin suuresti. Meillä on ahdistuksessamme yksi\nlohdutus, nimittäin että vaellamme sinun osoittamaasi tietä. Me\nsaatamme tarjota sinulle kärsimyksemme uhrin tavoin, ja niistä tulee\nmeille ansio sinun tykönäsi. Mutta hän on sinun vihollisesi. Oi tuota\nonnetonta! Hän kapinoi sinua vastaan. Herra, sääli häntä, liikuta\nhänen sydäntänsä, palauta hänet armoihisi ja suo hänelle kaikkea sitä\nhyvää, mitä saatamme itsellemme toivoa.\n\nSitten hän nousi kuin kiireissään oleva ainakin ja sanoi:\n\n-- Matkaan siis lapseni, ei ole aikaa hukattavissa. Suojelkoon teitä\nJumala ja seuratkoon teitä hänen hyvä enkelinsä. Menkää!\n\nHe lähtivät liikkeelle sellaisen mielenliikutuksen valtaamina, joka\nei löydä sanoja, mutta joka ilmaisee itsensä ilman niitäkin, ja\nmunkki lisäsi ääni liikutuksesta värähtelevänä:\n\n-- Sydämeni sanoo minulle, että pian näemme toisemme jälleen.\n\nEpäilemättä sydämellä aina on jotain sanottavaa tulevista asioista\nsille, joka sen ääntä kuuntelee. Mutta mitä sydän itse teossa tietää?\nTuskin mitään edes siitä, mikä jo on tapahtunut.\n\nVastausta odottamatta isä Cristoforo poistui kiireisesti.\nMatkamiehemme astuivat ulos kirkosta, ja veli Fazio sulki oven sanoen\nheille hyvästi äänessä mielenliikutusta, joka hänetkin oli vallannut.\nHe kulkivat hitaasti rannalle, joka heille oli neuvottu. Siellä\nnäkivät venheen, johon astuivat annettuaan ja kuultuaan tunnussanan.\nSoutaja survaisi airoaan rantaan ja lykkäsi veneen vesille. Sitten\nhän tarttui toiseen airoon ja souti järven selälle vastakkaista\nrantaa kohti. Ei puhaltanut heikoinkaan tuulenhenkäys. Järvi uinaili\ntyynenä ja tasaisena, ja sen pinta olisi näyttänyt liikkumattomalta,\nellei kuu ylhäältä taivaalta olisi siihen heijastanut kiemurtelevaa\nkuvaansa. Ei kuulunut muuta kuin vitkallisen mainingin kumeata\nloisketta rannan somerikkoa vastaan ja kaukaisempaa veden kohinaa,\njoka ahtautui sillan pylväiden väliin sekä molempien airojen\ntahdikasta pulausta, kun ne halkoivat järven siintävää pintaa,\nkohosivat siitä vettä valuen, taas heti siihen upotakseen. Venheen\nuurtama vesi, joka taas valui kokoon peräkeulan takana, piirsi\njärvenpintaan värehtivän vaon, joka eteni etenemistään rannasta.\nHiljaiset venheessä kulkijat katselivat kääntyneinä taaksepäin\nvuoria ja kuun valaisemaa maisemaa, jota siellä täällä verhosivat\ntiheät varjot. Saattoi eroittaa kylät, talot, majat. Don Rodrigon\nlinna, josta kohosi ilmoille neliskulmainen torni, hallitsi vuorisen\nniemekkeen juurelle kasaantuneita majoja ja näytti pahantekijältä,\njoka seisoo pimeässä keskellä maassa nukkuvia ihmisiä, ja joka tuumii\njotain rikosta. Lucia huomasi sen ja vavahti kauhusta. Sitten hän\nsiirsi katseensa vuoren rinteeltä kotikyläänsä, katsoi tarkasti\nsen toista päätä, huomasi pienen kotitalonsa, viikunapuun tuuhean\nlatvan, joka pisti esiin pihan aitausmuurista, ja huoneensa ikkunan.\nJa istuen siinä venheen perässä hän nojasi päätään käsivarteensa,\nikäänkuin uinahtaakseen, ja alkoi itkeä salaa.\n\nHyvästi vuoret, jotka sukellatte esiin vedenpinnasta ja nostatte\ntaivasta kohti epätasaiset huippunne, niin tutut sille, joka on\nvarttunut teidän keskellänne; hän kantaa kuvaanne yhtä syvästi\nmieleen painuneena kuin rakkaimpien ystävien piirteet. Hyvästi\nkosket, joiden kohinan hän eroittaa ja tuntee yhtä hyvin kuin\nkotoisten äänien kaiun. Hyvästi valkoiset ja sirot kylät,\nsiroitettuina vuorten rinteille kuin lammaslaumat vihreille\nlaitumille. Hyvästi! Kuinka sydäntä raateleva on ero sille, jonka\nsyntyneenä ja liikkuneena keskellänne on pakko teidät jättää!\nSekin, joka teistä poistuu vapaaehtoisesti, viehättyneenä siitä\nvarallisuudesta, jota toivoo muualla saavuttavansa, huomaa sinä\ntuskallisena hetkenä kultaisten rikkausunelmiensa menettävän\nloistavuuttaan. Hän ihmettelee itse että on hennonnut tehdä\nlähtöpäätöksen ja olisi valmis palaamaan takaisin, ellei ajattelisi\nmahdollisuutta kerran palata rikkaana. Kuta kauemmaksi hän astuu\ntasankoa, sitä taajemmin hänen katseensa väsyneenä ja ikävystyneenä\nkääntyy pois tästä äärettömästä yksitoikkoisuudesta. Ilma tuntuu\nhänestä raskaalta ja tukehuttavalta. Hän kulkee synkkänä ja\nhajamielisenä sisälle meluaviin kaupunkeihin; taloihin liittyvät\ntalot, uusiin katuihin päättyvät kadut tuntuvat estävän häneltä\nhengityksen. Ja katsellessaan näitä taloja, jotka herättävät\nmuukalaisten ihailun, hän ajattelee rauhattoman kaihoavana pientä\nkotikylänsä peltoa ja pientä taloa, johon jo aikoja sitten on\nkääntänyt katseensa ja jonka toivoo omistavansa sinä päivänä kun\nrikkaana palaa kotivuoristoonsa.\n\nMutta mitä sanoa henkilöstä, joka ei koskaan ole lähettänyt edes\nhaihtuvaa lähtöpyydettä noiden huippujen tuolle puolen, joka on\nsijoittanut niiden kehystämän taivaanrannan sisäpuolelle kaikki\ntulevaisuuden suunnitelmansa ja jonka äkkiä karkoittaa kauas niistä\nhäijyn irstas voima? -- Henkilöstä, joka yhtä haavaa temmattuna\npois kaikkein rakkaimmista tehtävistään ja häiriytyneenä kaikkein\nviehkeimmissä toiveissaan, hylkää nämä vuoret mennäkseen tapaamaan\noutoja ihmisiä, joita ei koskaan ole halunnut tuntea, ja joka ei\nedes mielikuvituksessaan näe haamoittavan paluuhetkeä? Hyvästi,\npieni talo, hellä tyyssija, missä hän keskellä työn touhinaa,\nsisäisesti salaisen ajatuksen ahdistamana oppi eroittamaan muiden\naskelista sen henkilön askeleet, jota odotti ollen salaperäisen\nmielenliikutuksen valloissa! Hyvästi talo, vielä tänä hetkenä vieras,\nmutta jota on niin usein ohikulkiessaan salaa ja hieman punastuen\nkatsellut ja mihin hänen mielikuvituksensa sijoitti rauhallisen ja\npysyväisen puoliso-olopaikan! Hyvästi kirkko, missä hänen sielunsa\nniin monasti oli virkistynyt hartauden harjoittamisesta, missä oli\npäätetty toimeenpanna jo valmistettu tuleva pyhä meno, missä sydämen\nsalainen huokaus juhlallisesti oli siunattava ja missä lempi hänelle\noli määrättävä ja pyhäksi julistettava! Hyvästi! Mutta hän, joka\nihmiselle lahjoittaa niin paljon iloa, on kaikkialla, eikä koskaan\ntuota lapsilleen surua muun vuoksi, kuin valmistaakseen heille\nsuurempaa ja varmempaa iloa.\n\nTämäntapaiset, elleivät vallan tällaiset, olivat Lucian ajatukset.\nJa jotenkin samanlaiset olivat kahden toisen pakolaisen ajatukset,\nsillävälin kuin venhe kantoi heitä lähemmäksi Addan oikeata rantaa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nTärähdys, joka syntyi, kun venheen kokka syöksyi rantaan, herätti\nLucian surullisista mietteistään. Hän pyyhki salaa kyyneleensä, jotka\nvalelivat hänen kasvojaan ja nousi kuin vastikään unesta herännyt.\nRenzo astui maihin ensimäisenä ja ojensi sitten kätensä Agneselle,\njoka rannalle noustuaan vuorostaan ojensi kätensä tyttärelleen;\nsitten kaikki kolme alakuloisina kiittivät soutajaa.\n\n-- Ei kestä, olemmehan täällä matoisessa mailmassa auttaaksemme\ntoinen toistamme, hän virkkoi.\n\nJa hän veti pois kätensä melkein kammoten, ikäänkuin häntä olisi\nkehoitettu varastamaan, kun Renzo koetti siihen pistää muutamia\nniistä lanteista, jotka hänellä sattumalta oli mukanaan, hän kun\noli edellisenä iltana ottanut ne kotoaan siinä aikeessa, että\njalomielisesti olisi palkinnut Don Abbondion, sittenkuin tämä,\njoskin vasten tahtoaan, olisi tehnyt hänelle toivotun palveluksen.\nRattaat olivat siinä odottamassa; ja heitä niinikään odottava ajuri\ntervehti kolmea matkamiestämme, pyysi heitä nousemaan rattaille,\nkehoitti eläintä lähtemään liikkeelle, läjähytti ruoskallaan, ja niin\nlähdettiin matkaan.\n\nTekijämme ei kuvaa tätä yöllistä matkaa, jättää mainitsematta seudun,\njota kohti matkasi tämä pieni joukkue, jopa suorastaan selittää,\nettei tahdo sitä mainita. Ne tapahtumat, jotka seuraavat, paljastavat\nmeille pian tämän vaiteliaisuuden aiheen. Lucian kohtalo tässä\nolopaikassa liittyy erään henkilön salaperäisiin elämänvaiheisiin;\ntämä henkilö oli perheen jäsen, joka perhe, mikäli saattaa\narvostella, siihen aikaan, jolloin tekijä kirjoitti, oli hyvin\nmahtava. Tehdäkseen selkoa tämän henkilön omituisesta menettelystä,\njoka on yhteydessä tämän kertomuksen kohdan kanssa, on hän huomannut\ntarpeelliseksi lyhykäisesti kertoa hänen aikaisemmat elämänvaiheensa;\nja tuon henkilön perheellä on niissä oleva osa, johon jokainen on\ntutustuva jatkaessaan kertomuksemme lukemista. Mutta sen, minkä\ntuon miesparan varovaisuus on tahtonut meiltä salata, on meidän\nvalppautemme onneksi saattanut meidät löytämään toisaalta.\n\nMuuan milanolainen historioitsija,[6] jolla on ollut mainittavana\ntuo henkilö, ei tosin tuo esiin mitään henkilön eikä seudun nimeä,\nmutta sanoo viimemainitusta, että se oli vanha ja tunnettu kauppala,\njolta ei kaupungiksi puuttunut muuta kuin nimi. Toisessa kohdassa hän\nsanoo, että sen läpi virtaa Lambro joki, ja vielä toisessa, että se\non arkkipiispan olopaikka. Näistä viittauksista päätimme, että tässä\nepäilemättä tarkoitetaan Monzaa. Yhtä helppoa on meidän tehdä päteviä\njohtopäätöksiä tuon henkilön perhenimen suhteen. Mutta vaikka tämä\nsuku, jota tarkoitamme, aikoja sitten on sammunut, jätämme kernaammin\nsen nimen mainitsematta, me kun emme tahdo edes vainajia loukata, ja\nkun lisäksi tahdomme jättää oppineille tutkimuksen aihetta.\n\nMatkustajamme saapuivat Monzaan hieman auringonnousun jälkeen. Ajuri\npysäytti hevosen majatalon oven eteen, näytti tuntevan paikkakunnan\nja olevan isännän tuttava, Hän tilasi heille huoneen ja saattoi\nheidät sinne sisälle. Kiitokset sanottuaan Renzo koetti saada ajurin\nvastaanottamaan jotain maksua vaivoistaan. Mutta hänellä, samoin\nkuin soutajalla, oli kaukaisempi ja runsaampi palkinto mielessä;\nhänkin veti pois kätensä, ja ikäänkuin paeten hän juoksi hevostaan\nhoitelemaan.\n\nKuvaamamme illan ja sellaisen yön jälkeen, jota jokainen voi\nitselleen kuvitella ja jonka olivat viettäneet surullisten\najatustensa hereillä pitäminä, yhä peläten kohtaavansa jotain ikävää\nsattumaa ja samalla ollen syksyn tuultakin kylmemmän aamuviiman\nhenkäyksien alaisina ja epämukavien rattaiden tärisyttäminä, joiden\ntiheät jätkähykset armottomasti herättivät matkustajat joka kerta\nkun uni juuri alkoi heitä vallata -- kaiken tämän jälkeen heistä\ntuntui sangen miellyttävältä viimeinkin päästä lepäämään penkille,\njoka ei liikkunut, ja huoneeseen, vaikka kaikki tämän mukavuus olikin\nvaatimatonta laatua. Siellä he söivät yhdessä sellaisen aterian,\njommoista kallis aika salli; heidän varansa olivat niukat, varsinkin\nkun täytyi säästää epävarman tulevaisuuden varalle, ja heidän\nruokahalunsa oli vähäinen. Kaikki kolme, toinen toisensa jälkeen\nmuistivat sen juhla-aterian, jonka olivat aikoneet toimeenpanna pari\npäivää aikaisemmin, ja jokainen päästi vuorostaan huokauksen. Renzo\nolisi tahtonut viipyä siellä koko päivän nähdäkseen naisten olevan\nturvissa sekä tehdäkseen heille ensi palvelukset. Mutta munkki oli\npainanut näiden mieleen, että he heti kehoittaisivat Renzoa jatkamaan\nmatkaansa. He toivat siis esiin tämän kehoituksen sekä joukon muita\nsyitä: että nimittäin ihmiset alkaisivat juoruta, että ero olisi sitä\ntuskallisempi, kuta pitemmälle se lykättäisiin, että hän saattoi pian\ntulla tuomaan ja kuulemaan uutisia; kaiken tämän johdosta nuori mies\npäätti lähteä matkaan. Jokainen kohdastaan teki kaikki tarpeelliset\nsopimukset. Lucia ei salannut kyyneleitään; Renzo sai vaivoin\npidätetyksi omansa, ja puristaen vahvasti Agnesen kättä hän sanoi\ntukahdetuin äänin:\n\n-- Näkemiin!\n\nJa hän läksi matkaan.\n\nNuo molemmat naiset olisivat pian joutuneet neuvottomuuteen, ellei\nheillä olisi ollut tuo hyvä ajuri, joka oli saanut tehtäväkseen\nviedä heidät luostariin, antaa heille kaikki tiedot ja tarjota\nheille kaikkea sitä apua, mitä saattoivat tarvita. Hänen\nopastaminaan he siis kulkivat luostariin, joka, kuten jokainen\ntietää, oli ulkopuolella Monzaa -- siis varsin lyhyt kävely. Heidän\nsaavuttuaan portille, ajuri veti kellonnuorasta ja kutsutti paikalle\nluostarinjohtajan. Tämä ilmestyi ja vastaanotti kirjeen.\n\n-- Kas, veli Cristoforo! hän virkkoi tunnettuaan käsialan. Hänen\näänensä väre ja kasvojensa ilme ilmaisivat selvästi, että hän siinä\nlausui hyvän ystävän nimen. Luonnollisesti isä Cristoforo tuossa\nkirjeessä oli mitä lämpimimmin suositellut noita kahta naista ja\nhyvin tunnollisesti kertonut heidän asiansa, sillä johtaja antoi tuon\ntuostakin hämmästyksen ja paheksumisen merkkejä. Ja kohottaessaan\nkatseensa kirjeestä hän loi ne naisiin ilmein, jotka samalla tiesivät\nsääliä ja asianharrastusta. Luettuaan kirjeen hän oli hetken aikaa\najatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän virkkoi itsekseen:\n\n-- Ei ole ketään muuta kuin aatelisneiti, jos hän tahtoo ottaa\nsuojelukseensa...\n\nTämän jälkeen hän vei Agnesen syrjään muutaman askeleen päähän\npienelle luostarin edessä olevalle pihalle ja kyseli häneltä muutamia\nseikkoja, joihin sai vastaukset. Sitten hän palasi Lucian luo ja\nsanoi:\n\n-- Ystäväni, yritän ja toivon voivani hankkia teille varmemman\nja kunniallisemman tyyssijan siksi kunnes Jumala tehokkaammin on\nhuolehtinut turvallisuudestanne. Tahdotteko tulla kanssani?\n\nNaiset ilmaisivat kunnioittavasti myöntyvänsä ja munkki jatkoi:\n\n-- Tulkaa kanssani aatelisneiden luostariin. Pysytelkää kuitenkin\nmuutaman askeleen päässä minun takanani, sillä ihmiset ovat niin\nvalmiit juoruamaan, ja Herra tietää, mitä juttuja siitä syntyisi,\njos nähtäisiin luostarinjohtajan kulkevan kaduilla nuoren ja kauniin\ntytön ... naisten seurassa piti sanomani.\n\nNäin puhuttuaan hän läksi astumaan edelle. Lucia punastui; ajuri\nhymyili katsellessaan Agnesea, jonka suu niinikään kääntyi salaiseen\nhymyilyyn. Sitten nämä kolme henkilöä munkin päästyä vähän matkaa\nheistä edelle, alkoivat hekin astua, pysytellen hänen jälessään noin\nkymmenen askeleen päässä. Silloin naiset kysyivät ajurilta, mitä\neivät olleet rohjenneet kysyä luostarinjohtajalta, nimittäin kuka oli\naatelisneiti.\n\n-- Aatelisneiti, näin hän vastasi, on nunna; mutta ei tavallinen\nnunna. Ei hän silti ole mikään abbedissa; sillä sanotaanpa hänen\nolevan erittäin nuoren; mutta hän on hyvin vanhaa aatelia, ja hänen\nesivanhempansa olivat hyvin vaikutusvaltaisia henkilöitä, Espanjasta\nkotoisin, mistä kaikki maailman mahtavat tulevat. Ja sentähden häntä\nsanotaan aatelisneideksi, millä tahdotaan osoittaa, että hän on\njalosukuinen nunna. Ja kaikki tällä seudulla mainitsevat häntä tällä\nnimellä, he kun arvelevat, ettei tässä luostarissa koskaan ole ollut\nniin ylhäistä henkilöä. Tämän naisen nykyiset sukulaiset, jotka\nasuvat Milanossa, ovat hyvin vaikutusvaltaisia ja henkilöitä, jotka\naina väittävät olevansa oikeassa. Tuon nuoren nunnan isä on Monzassa\nmahtavin mies, vaikka hän ei täällä asu. Tämän vuoksi tuo nainen saa\nluostarissa elää ja määrätä oman tahtonsa mukaan. Jopa ulkopuolella\nluostaria asuvat henkilöt pitävät häntä suuressa kunniassa. Ja jos\nhän ottaa jonkun asian hommatakseen, hänen aina onnistuu viedä\ntarkoituksensa perille. Jos siis tuon hyvän munkin onnistuu saada\nteidät hänelle suositetuiksi, ja jos hän suostuu ottamaan teidät\nsuojelukseensa, vakuutan teille, että olette yhtä varmassa turvassa\nkuin alttarin ääressä.\n\nSaavuttuaan kauppalan portille, jonka pielessä siihen aikaan oli\nvanha torni ja linnan rauniot, minkä ehkä jotkut lukijoistani vielä\nmuistavat nähneensä pystyssä, luostarin johtaja pysähtyi ja kääntyi\nkatsomaan, seurattiinko häntä. Sitten hän meni sisälle portista\nja astui luostaria kohti. Saavuttuaan sen edustalle, hän pysähtyi\nuudelleen kynnykselle odottaen pientä saattojoukkoa. Nyt hän pyysi\najuria luostariinsa kuulemaan vastausta; tämä lupasi tulla ja sanoi\nhyvästi molemmille naisille, jotka häntä moneen kertaan kiittivät ja\nlähettivät terveisiä ja tietoja isä Cristoforolle. Johtaja vei äidin\nja tyttären luostarin etupihalle ja sitten taloudenhoitajattaren\nasuntoon, suosittaen heitä tälle henkilölle. Kulkiessaan toisen pihan\nhalki johtaja neuvoi molemmille naisille millä tavoin heidän tuli\nkäyttäytyä aatelis-nunnan edessä.\n\n-- Hän on teille hyvin suosiollinen, hän sanoi, ja hän saattaa tehdä\nteille paljon hyvää. Olkaa nöyrät ja kunnioittavaiset, vastatkaa\nyksinkertaisesti niihin kysymyksiin, jotka hän suvaitsee teille\nasettaa, ja kun hän ei teiltä kysy, antakaa silloin minun puhua.\n\nHe astuivat sisälle matalaan saliin, josta päästiin luostarin\nvastaanottohuoneeseen. Ennenkuin meni sinne, johtaja osoitti heille\novea ja sanoi puoliääneen naisille:\n\n-- Hän on tuolla sisällä, ikäänkuin palauttaakseen heidän mieleensä\nkaikki antamansa ohjeet. Lucia, joka ei koskaan ollut nähnyt\nluostaria, katseli vastaanottohuoneeseen astuttuaan ympärilleen,\netsien aatelisneitosta, häntä tervehtiäkseen. Mutta kun ei nähnyt\nketään, hän joutui kovin hämilleen. Mutta kun munkki alkoi astua\nhuoneen soppea kohti ja kun Agnese häntä seurasi, hän katsahti\nsinnepäin ja näki ikkunanpuoliskon kokoisen neliskulmaisen\nseinäaukon, jonka sulki kaksi noin vaaksan matkan toisistaan\nolevaa vankkaa rautaristikkoa; näiden takana seisoi nunna. Hänen\nkasvonsa, jotka ilmaisivat kahdenkymmenen viiden vuoden ikää,\nvaikuttivat ensi silmäykseltä kauniilta, mutta tämä kauneus oli\nväsynyttä, lakastunutta, melkeinpä runneltua. Vaakasuorasti\npäälaelle kiinnitetty musta harso riippui molemmin puolin hieman\nuloten kasvoista. Harson alla oleva häikäisevän valkoinen liinaside\npeitti puoleksi otsan, joka hohti toisenlaista, mutta ei vähempää\nvalkeutta. Toinen poimuissa oleva liinaside ympäröi kasvoja leukaan\nasti, jonka ympäri se oli kierretty niin että sen päät riippuivat\nrinnalla ylettyen mustan hameen yläreunaan. Mutta tämä otsa meni tuon\ntuostakin ryppyihin, ikäänkuin tuskallisen tunteen vaikutuksesta;\nsilloin molemmat mustat kulmakarvat äkillisesti lähestyivät\ntoisiaan. Hänen samoin mustat silmänsä milloin kiintyivät ylpeän\ntutkistelevina toisen kasvoihin, milloin taas loivat katseensa\nkiireisesti alas, ikäänkuin peittääkseen salaisuuttaan. Erinäisinä\nhetkinä tarkkaavainen havaitsija olisi kenties huomannut niiden\nrukoilevan kiintymystä, ymmärtämystä, sääliä; toisina hetkinä hän\nolisi voinut niissä huomata vanhan vihan äkillistä välkähdystä,\nvihan, jota joku salainen intohimo hillitsi. Kun nuo silmät olivat\nliikkumatta ja hajamieliset, olisi joku saattanut niissä välistä\nnähdä ylpeän kyllästymisen ilmeen, toinen taas olisi voinut niissä\nhavaita salaisen ajatuksen työskentelyä, mieleen kotiutuneen huolen\nvaltaa, joka oli ympäröivien olioiden vaikutelmia voimakkaampi. Hänen\ntavattoman kalpeat poskensa olivat hieman kaarevat, mutta hitaan\nriutumisen laihduttamat ja muuttamat. Hänen huulensa, vaikkakin\ntuskin vaalean punan värittämät, erosivat kuitenkin selvästi tästä\nkalpeudesta; niiden liikkeet olivat, samoin kuin silmien, vilkkaat,\näkilliset, täynnä ilmehikkäisyyttä ja salaperäisyyttä. Hänen korkea\nja hyvin kehittynyt vartalonsa jäi varjoon ryhdin tavaksi tulleen\nvelttouden vuoksi, tai näytti joskus muodottomalta hänen tehdessään\nmuutamia äkillisiä ja säännöttömiä liikkeitä, jotka jo naiselle\nolivat liian jyrkkiä, nunnalle sitä enemmän. Hänen puvussaankin\noli osaksi jotain tavatonta tai huolimatonta, mikä tiesi omituista\nnunnaa; hänen vyönsä oli sidottu jonkunmoisella hienon maailman\ntaidokkaisuudella, ja otsasiteen alta pisti toisella ohimolla esiin\ntumma kutri, mikä osoitti, että hän joko unhoitti tai halveksi\nluostarisäädöstä, joka määräsi alati pitämään hiuksia hyvin lyhyinä,\nhengellisen säädyn menojen mukaan leikattuina.\n\nKaikki tämä ei ollenkaan herättänyt noiden kahden naisen huomiota,\nhe kun eivät olleet tottuneet eroittamaan toista nunnaa toisesta. Ja\nluostarinjohtaja, joka ei nähnyt aatelisneitosta ensi kertaa, oli\njo, kuten niin moni muu, tottunut siihen eriskummaiseen, mikä oli\nhavaittavissa tämän nunnan puvussa ja eleissä.\n\nHän seisoi tänä hetkenä, kuten jo mainitsimme, rautaristikon takana,\nlievästi nojaten siihen toisella kädellä, pidellen kiinni kangista\nvalkoisilla sormillaan, kasvot hieman kumarassa, tässä asennossa\ntarkastaen tulijoita.\n\n-- Arvoisa sisar, ja jalosukuinen neiti, sanoi luostarinjohtaja\nkumartaen ja ojentaen oikeata kättään povelleen. -- Tässä on se tyttö\nparka, jolle olette luvannut voimakasta suojelustanne, ja tässä on\nhänen äitinsä.\n\nTäten esitetyt molemmat naiset kumarsivat syvään. Neiti viittasi\nheille kädellään, että se riitti ja kääntyi munkin puoleen sanoen:\n\n-- Olen hyvin onnellinen, että saatan tehdä jotain, mikä on mieluisaa\nhyville ystävillemme, kapusiinilais-munkeille. Mutta -- jatkoi hän --\nkertokaa minulle yksityiskohtaisemmin tämän nuoren tytön asia, jotta\nparemmin voin ratkaista, mitä on tehtävissä hänen hyväkseen.\n\nLucia hulmahti vallan punaiseksi ja kumarsi päänsä povelleen.\n\n-- Nähkääs, arvoisa sisar ... alkoi Agnese. Mutta silmäniskulla\nluostarinesimies keskeytti hänen puheensa ja vastasi:\n\n-- Tätä nuorta tyttöä, arvoisa neiti, on, kuten jo sanoin, minulle\nsuosittanut eräs uskonveljistäni. Tämän tytön täytyi salaa lähteä\nkotiseudultaan paetakseen suuria vaaroja. Ja hän tarvitsee joksikin\naikaa tyyssijaa, missä voi elää tuntemattomana ja mihin ei kukaan\nrohkene tulla häntä häiritsemään, olipa se sitten vaikka itse...\n\n-- Mitkä ovat nuo vaarat? keskeytti neiti. Minä pyydän, arvoisa isä,\nkertokaa minulle tämä asia noin pitkään verukehtimatta. Tiedättehän,\nettä me nunnat olemme uteliaita kuulemaan tarinoita kaikkine\nyksityiskohtineen.\n\n-- Ne ovat sellaisia vaaroja, vastasi luostarinjohtaja, joihin tuskin\non sallittu hienosti viitata arvoisan luostarisisaren siveiden\nkorvien kuullen.\n\n-- Niin, luonnollisesti, ehätti sanomaan neiti, ohuesti punastuen.\nOliko se häveliäisyyttä? Ken olisi huomannut nopean ylenkatseellisen\nharmin ilmeen, joka seurasi tuota punastumista, olisi saattanut\nepäillä johtuiko se häveliäisyydestä, varsinkin jos olisi verrannut\ntuota punaa siihen, mikä joka hetki purppuroi Lucian poskia.\n\n-- Riittäköön kun sanon, jatkoi luostarinjohtaja, että muuan\nhäpeämätön aatelismies, väärinkäyttäen valtaansa -- kaikki\nmaailman mahtavat eivät käytä Jumalanlahjoja hänen kunniakseen\neivätkä lähimäisensä hyödyksi, kuten arvoisa neiti -- että\nsamainen aatelismies, kauan vainottuaan tätä ihmislasta julkeilla\nhoukutuksillaan ja huomattuaan ne tehottomiksi on rohjennut vainota\nhäntä julkisella väkivallalla, niin että tyttö paran on ollut pakko\npaeta kotoaan.\n\n-- Tulkaa lähemmäksi, nuori ystävä, sanoi neiti Lucialle, viitaten\nhänelle sormellaan. Tiedän että totuus puhuu luostarinjohtajan suun\nkautta; mutta ei kukaan tunne tuota asiaa paremmin kuin te. Teidän on\nsanominen, oliko tuo aatelismies todella julkea ahdistaja.\n\nLähestymiskäskyä Lucia heti noudatti. Mutta vastaaminen ei käynyt\nniinkään helposti. Tätä seikkaa koskeva kysymys, vaikka sen olisi\ntehnyt hänen omaan säätyynsä kuuluva henkilö, olisi saattanut hänet\nsuuresti hämilleen. Kun sen hänelle teki aatelisneiti ja lisäksi\nhieman ivallisen epäilevästi, se riisti Lucialta kaiken rohkeuden\nvastata.\n\n-- Neiti, arvoisa sisar ... sopersi hän; eikä hänellä näyttänyt\nolevan mitään muuta sanottavaa.\n\nNyt Agnese, joka luonnollisesti Lucian jälkeen paraiten tunsi asian,\nkatsoi olevansa oikeutettu tulemaan tyttärensä avuksi.\n\n-- Arvoisa sisar, hän virkkoi, saatanpa vakuuttaa ja todistaa,\nettä tyttäreni, jonka näette tässä edessänne, kammoksui tuota\naatelismiestä yhtä suuresti kuin paholainen vihkivettä; tarkoitan\nettä paholainen oli juuri tuo aatelismies. Mutta, suokaa minulle\nanteeksi, että lausun ajatukseni huonosti, me kun olemme\nyksinkertaista väkeä sellaista, joksi Jumala on meidät luonut. On\ntotinen tosi, että tämä rakas lapseni oli kihloissa meidän säätyisen\nnuoren miehen kanssa, että hän on kasvatettu Jumalanpelvossa ja\nmuuten vakavalla pohjalla. Ja jos herra pastorissa olisi ollut\nenemmän miestä, sellaista, mitä minä miehellä tarkoitan ... tiedän\nettä nyt puhun hengellisestä miehestä ... mutta isä Cristoforo, tämän\nluostarinjohtajan ystävä, on hengellinen mies hänkin, mutta täynnä\nihmisrakkautta; ja jos hän olisi täällä, hän saattaisi todistaa...\n\n-- Olettepa kovin kärkäs puhumaan, ilman että teiltä kysytään,\nkeskeytti neiti, ja hänen kasvonsa olivat ylpeän ja vihaisen\nnäköiset, mikä muutti ne melkein vallan oudoiksi. -- Vaiti, tiedän\nvarsin hyvin, että vanhemmilla on aina valmiina vastaus, kun on\nkysymys heidän lapsistaan.\n\nAgnese tyrmistyi ja loi Luciaan katseen, joka näytti sanovan:\n\n-- Näet miten minun käy, kun et sinä osaa puolestasi puhua.\nLuostarinjohtaja antoi hänkin katseellaan ja päännyökkäyksellä\nnuorelle tytölle merkin, että hetki oli tullut rohkaista mielensä ja\npäästää äiti parka pulasta.\n\n-- Arvoisa neiti, sanoi Lucia, kaikki, minkä äitini on teille\nsanonut, on sulaa totuutta. Sen nuoren miehen, joka minua kosi -- ja\ntässä hän hulmahti purppuran punaiseksi -- otin vapaasta tahdosta\nsulhasekseni. Suokaa minulle anteeksi, että puhun näin vapaasti;\nmutta se tapahtuu sentähden, ettette ajattelisi pahaa äidistäni. Ja\nmitä tulee tuohon aatelisherraan -- Jumala antakoon hänelle anteeksi\n-- niin tahtoisin ennemmin kuolla kuin joutua hänen käsiinsä. Ja jos\nte teette meille sen laupeudentyön, että tarjoatte meille turvallisen\nolopaikan, me kun olemme siinä vaikeassa asemassa, että täytyy anoa\ntyyssijaa ja häiritä kunnon ihmisiä -- mutta tapahtukoon Jumalan\ntahto -- niin olkaa varma siitä, neiti, ette: kukaan ole täydemmästä\nsydämestä rukoileva puolestanne kuin me, naisparat.\n\n-- Teitä uskon kernaasti, sanoi aatelisneitonen ääni leppeämpänä.\nMutta tahtoisin puhua kanssanne kahden kesken. En senvuoksi,\nettä tarvitsisin enempiä tietoja tai muita syitä hyväksyäkseni\nluostarinjohtajan suositukset, hän heti lisäsi kääntyen tämän puoleen\nteeskennellyn kohteliaasti. Olenhan jo ajatellut asiaa, ja tällä\nhetkellä tuntuu minusta seuraava tuuma sopivimmalta. Luostarin\ntaloudenhoitajatar naitti joku aika sitten tyttärensä. Nämä naiset\nvoivat asua tuossa vapaaksi jääneessä huoneessa ja toimittaa niitä\npieniä askareita, joita hän teki luostarille. Totta puhuakseni ... ja\ntässä hän viittasi luostarinjohtajalle lähestymään rautaristikkoa,\nsitten hän jatkoi kuiskaten: -- Totta puhuakseni näinä kalliina\naikoina ei ole vielä ajateltu hankkia ketään tuon nuoren naimisiin\nmenneen naisen sijalle. Mutta minä aion itse puhua abbedissalle, ja\nminun kehoituksestani sekä teidän suosituksestanne ... no niin, pidän\nasiaa vallan ratkaistuna.\n\nLuostarinjohtaja alkoi kiitellä, mutta neitonen keskeytti:\n\n-- Jättäkäämme kaikki juhlallisuudet. Minäkin, tarpeen vaatiessa,\naion turvautua kapusiinilais-veljien apuun. Ja pohjalta, näin hän\njatkoi hymyillen puoleksi ivallisesti ja katkerasti, pohjalta me\nkaikki olemme veljiä ja sisaria.\n\nNäin sanottuaan hän kutsui palvelija-nunnaa -- kaksi tällaista\noli erityisenä suosionosoituksena alati hänen yksityisessä\npalveluksessaan -- ja käski hänen ilmoittamaan asian abbedissalle\nsekä sitten kutsumaan taloudenhoitajattaren luostarin portille sekä\nryhtymään Agnesen ja hänen kanssaan tarpeellisiin toimenpiteisiin.\nNeiti käski Agnesen poistua, tervehti luostarinjohtajaa ja pyysi\nLuciaa jäämään. Johtaja saattoi Agnesen portille saakka antaen\nmatkalla hänelle uusia ohjeita. Sitten hän meni kirjoittamaan uutisia\ntästä asiasta ystävälleen Cristoforolle.\n\n-- Mikä omituinen ihminen tuo aatelisneitonen, hän ajatteli itsekseen\npoistuessaan. Hyvin eriskummainen, totta tosiaan! Mutta ken osaa\nottaa hänet oikealta kannalta, saa hänet tekemään mitä tahansa. Hyvä\nystäväni Cristoforo ei varmaankaan saata kuvitella, että olen niin\npian ja niin hyvin hänen asiansa toimittanut. Tuo kunnon mies! Hän\nei koskaan voi olla hankkimatta itselleen jotain vaikeaa tehtävää\nniskoilleen. Mutta hän tekee sen aina jonkun hyvän asian vuoksi.\nOnneksi hän tällä kertaa on löytänyt ystävän, joka melua nostamatta,\nilman monia mutkia ja vaikeuksia noin vaan kädenkäänteessä on\nselvittänyt asian. Tuleepa hän aika iloiseksi, tuo kelpo Cristoforo!\nJa lisäksi hän huomaa, että mekin täällä johonkin kelpaamme.\n\nAatelisneiti, joka vanhan kapusiinilaisen edessä oli laskenut kaikki\nliikkeensä ja sanansa, ei nyt enää jäätyään kahdenkesken nuoren\nkokemattoman maalaisnaisen kanssa huolinut itseään pidättää. Ja\nhänen puheensa kävivät niin omituisiksi, ettemme niitä mainitse,\nvaan katsomme luontevammaksi lyhyesti kertoa tämän onnettoman naisen\nedelliset vaiheet, s.o. kaiken sen, mikä on tarpeellista selittämään\nhänessä huomaamamme tavattomat ja salaperäiset ominaisuudet ja\nsaattamaan meille ymmärrettäviksi hänen menettelynsä aiheet alempana\nkertomissamme olosuhteissa.\n\nHän oli mahtavan milanolaisen ylimyksen, ruhtinas ------n nuorin\ntytär; isä oli epäilemättä kaupungin varakkaimpia henkilöitä. Mutta\nkoska hän pani niin suunnatonta arvoa ylhäiseen nimeensä, hän piti\nomaisuuttaan vähäisenä, jopa tuiki riittämättömänä loisteliaasti sen\nmainetta ylläpitääkseen. Kaikki hänen toimensa tähtäsivät sentähden\nyhteen ainoaan päämäärään, nimittäin varojensa säilyttämiseen\nvähentymättöminä, ja mikäli hänestä riippui, yhden ainoan käden\nhoidon alaisina. Montako lasta hänellä oli? Tämä ei tarkoin selviä\nlähdekertomuksestamme. Ainoa siitä ilmenevä seikka on se, että\nhän oli päättänyt panna luostariin kaikki nuoremmat lapsensa\nkumpaakin sukua, jättääkseen omaisuutensa jakamattomana vanhimmalle\npojalleen, jonka oli määrä jatkaa sukua, s.o. siittää lapsia, itseään\nkiusatakseen ja heitä kiusatakseen samalla tavoin kuin isänsäkin.\nPuheena oleva onneton nainen piili vielä äitinsä kohdussa, kun\nhänen kohtalonsa jo peruuttamatta oli määrätty. Epätietoista oli\nainoastaan, oliko tuosta poloisesta tuleva munkki vai nunna; mutta\ntämän seikan oli lapsen syntymishetki ratkaiseva. Kun tyttönen oli\nsyntynyt, hänen isänsä, ruhtinas, tahtoi antaa hänelle nimen, joka\nehdottomasti johtaisi hänen mieleensä luostarin, ja jota oli kantanut\nkuuluisa pyhimys, ja tämän vuoksi hän kastatti hänet Gertrudeksi.\nNunniksi puetut nuket olivat ensimäiset lelut, jotka hänelle\nannettiin käteen; sen lisäksi hän sai nunnankuvia. Ja näitä lahjoja\nseurasi aina kehoitus pitämään niitä hyvin kuin arvokkaita esineitä\nainakin, sekä myöntävää vastausta odottava kysymys:\n\n-- Eivätkö ne ole kauniita?\n\nKun ruhtinas ja ruhtinatar tai pikku ruhtinas, ainoa kodissa\nkasvatettu poikalapsi, tahtoivat kiittää pikku tytön edullista\nulkomuotoa, eivät he näyttäneet löytävän sopivampaa muotoa sitä\nilmaistaksensa, kuin tämän:\n\n-- Kuinka kaunis abbedissa sinusta tulisi! Kuitenkaan ei kukaan\nkoskaan hänelle avoimesti sanonut:\n\n-- Sinusta pitää tulla nunna.\n\nSe oli kuitenkin noiden sanojen alla piilevä tarkoitus, johon\nohimennen viitattiin jokaisessa keskustelussa, mikä kosketteli hänen\ntulevaisuuttaan. Jos pieni Gertrude joskus oli hieman julkea ja\nkomenteleva, mikä muuten oli hänen luonteelleen ominaista, sanottiin:\n\n-- Olet vielä lapsi, eikä tuollainen käytös sinulle sovi. Kun sinusta\ntulee abbedissa, silloin sauvallasi komennat ihmisiä ja voit tehdä\nmitä ikinä tahdot.\n\nToiste nuhdellessaan häntä hänen liian vapaasta ja huolettomasta\nkäytöksestään, mihin hän samoin kernaasti antautui, ruhtinas sanoi:\n\n-- Mitä, onko tuo käytöstä, joka sopii sinun säätyisellesi\nhenkilölle? Jos tahdot, että sinulle kerta osoitetaan vaatimaasi\nkunnioitusta, niin opi tästä hetkestä alkaen paremmin itseäsi\nhillitsemään. Muista, että sinun kaikessa tulee olla luostarin\nensimäinen henkilö. Sillä jalosyntyisen verensä vie mukaansa\nkaikkialle.\n\nKaikki nämä puheet painoivat pikkutytön mieleen vähitellen sen\nkäsityksen, että hänestä kerran oli tuleva nunna; kaikkein\nenimmin vaikuttivat häneen hänen isänsä viittaukset. Hänen isänsä\nmenettelytapa oli tavallisesti ankaran talonisännän komentoa;\nmutta kun nousi kysymys hänen lastensa tulevaisuudesta, hänen\nkasvojensa ilme ja jokainen hänen sanansa ilmaisivat päätöksen\njärkähtämättömyyttä, ja synkän epäluuloista käskijänhimoa, joka tiesi\nkohtalonomaista välttämättömyyttä.\n\nKuusivuotiaana Gertrude pantiin kasvatettavaksi ja vielä enemmän\nvalmistettavaksi tulevaan kutsumukseensa sen luostarin turviin,\nmissä juuri olemme hänet tavanneet. Tämän luostarin valinta ei\nollut satunnainen. Molempien naisten ajuri kertoi, kuten muistamme,\nettä luostarineitosen isä oli Monzan mahtavin henkilö. Kun liitämme\ntämän väitöksen, oli se sitten minkä arvoinen tahansa, muihin\nviittauksiin, jotka tekijämme huomaamattaan tuontuostakin antaa,\nsaatamme puolestamme täydellä syyllä väittää, että hän oli tuon\nkaupungin lääniherra. Miten olikaan, niin hän siellä oli hyvin\nvaikutusvaltainen, ja hän arveli, että hänen tytärtään siellä\nparemmin kuin missään muualla kohdeltaisiin noudattaen kaikkea\nsitä kunnioitusta ja niitä suosionosoituksia, jotka yhä enemmän\nsaattaisivat häntä valitsemaan luostarin ainaiseksi asunnokseen. Eikä\nhän erehtynyt. Silloinen abbedissa ja muutamat muut juonittelevat\nnunnat, joilla alati oli ohjat käsissään, olivat parhaillaan kateuden\nriidoissa toiseen luostariin ja muutamiin seudun perheisiin,\nminkä vuoksi he suuresti ihastuivat saadessaan niin vahvan tuen,\nvastaanottaen ylen kiitollisina heille osoitetun kunnian, ja he\nsuostuivat täydesti niihin tarkoitusperiin, joihin ruhtinas oli\nviitannut valitessaan heidän luostarinsa tyttärensä ainaiseksi\nolopaikaksi; nämä tarkoitusperät olivat muuten heidän omien etujensa\nkanssa täydellisessä sopusoinnussa.\n\nTuskin oli Gertrude asettunut luostariin, kun häntä, syrjäyttämällä\nhänen nimensä, ruvettiin sanomaan aatelisneitoseksi. Hän sai\nerityisen kunniasijan ruokasalissa ja makuuhuoneessa; hänen\nkäytöstään suositettiin toveriensa malliksi. Makeisia ja\nhyväilyjä hänelle jaettiin ylen määrin, tuollaista kunnioittavaa\ntuttavallisuutta osoittamalla, mikä niin suuresti miellyttää lapsia,\nvarsinkin kun huomaavat saavansa sitä osakseen sellaisten henkilöiden\npuolelta, jotka tavallisesti kohtelevat heidän pieniä tovereitaan\nkäskijän ylemmyydellä. Kuitenkaan ei kaikkia nunnia oltu värvätty\nsalaliittoon, jonka tarkoituksena oli saattaa tyttö parka ansaan.\nHeidän joukossaan oli useita mieleltään teeskentelemättömiä ja\nkaikille juonille outoja, jotka olisivat kammoksuneet nuoren tytön\nuhraamista itsekkäille pyyteille. Mutta nämä nunnat olivat kokonaan\nkiinni erityisissä hommissaan; toiset heistä eivät tarkoin huomanneet\nkaikkia näitä juonia, toiset eivät oikein eroittaneet sitä, mikä\nniissä oli rikollista, toiset pidättäytyivät niitä tutkimasta,\ntoiset olivat vaiti, välttääkseen turhia rettelöitä. Muutamat\ntaas muistivat, että heidät samanlaisilla juonilla oli houkuteltu\nantautumaan kutsumukseen, jota myöhemmin olivat katuneet; nämä\ntunsivat sääliä pientä viatonta tyttöparkaa kohtaan, ja ilmaisivat\ntätä tunnetta hellillä ja surumielisillä hyväilyillä, joissa\npienokainen ei ollenkaan aavistanut piilevän mitään salaperäistä,\nja näin yritys edistyi. Se olisi ehkä täten edistynyt päämääräänsä\nasti, jos Gertrude olisi ollut ainoa luostarissa kasvatettavana\noleva nuori tyttö. Mutta hänen kasvatuskumppaniensa joukossa oli\nmuutamia, jotka tiesivät, että heidän oli määrä joutua naimisiin.\nPikku Gertrude, johon oli istutettu ylhäisen säätynsä tietoisuutta,\npuhui ylpeästi tulevasta abbedissan, luostarinruhtinattaren\nkutsumuksestaan ja tahtoi kaikin mokomin olla toisten kateuden\nesineenä, mutta huomasi ihmetellen ja närkästyen, etteivät monetkaan\nheistä kateutta tunteneet. Vastakohtana niille majesteetillisille,\nmutta kylmille ja rajoitetuille kuville, jotka luostarinjohtajattaren\ntoimi voi herättää, he loihtivat esiin vaihtelevia ja häikäiseviä\nkuvia: puolisoita, juhlia, ilta-kemuja, maalla-oloa, turnajaisia,\nkulkueita, muotipukuja, ajoneuvoja. Nämä kuvat vaikuttivat Gertruden\naivoissa sellaista liikettä ja kuohuntaa kuin äsken poimituilla\nkukilla täytetty kori mehiläispesän edessä. Hänen vanhempansa ja\nopettajattarensa olivat ravinneet ja kehittäneet hänen luontaista\nturhamaisuuttaan totuttaakseen häntä pitämään luostarista. Mutta\nkun tätä himoa eräänä päivänä rupesivat järkyttämään toiset hänen\nluonteelleen olennaisemmat tunteet ja mietteet, hän antautui\nniihin kahta innokkaammin, ne kun olivat välittömämpiä. Gertrude\nei tahtonut olla noita tovereitaan huonompi, ja tyydyttääkseen\nuusia harrastuksiaan hän vastasi, ettei lopulta kukaan voinut\npainaa hänen päähänsä nunnanhuntua ilman hänen suostumustaan, että\nhänkin saattoi mennä naimisiin, vieläpä paremmin kuin he kaikki,\nasua palatsissa ja nauttia maailmasta, että hän saattoi sen hyvin\ntehdä, kunhan vaan tahtoi, että hän niin oli tekevä, että hän\ntahtoi sen tehdä. Ja todella hän tahtoikin. Se ajatus, että hänen\noma suostuntansa oli välttämätön, oli tähän asti ollut hänelle\nouto; mutta nyt se heräsi ja näyttäytyi sangen voimakkaaksi. Hän\nturvautui siihen joka kerta kun antautui haaveellisiin tulevaisuuden\nunelmiinsa, mutta tämän ajatuksen ohella sukelti aina mielestä esiin\nsäännöllisesti toinen ajatus, nimittäin että hänen oli kieltäminen\ntuo suostuntansa isältään, ruhtinaalta, joka sitä jo piti tai\nteeskenteli pitävänsä annettuna. Ja tällöin nuoren tytön mieli oli\nkaukana siitä varmuudentunteesta, josta hän puheissaan kerskaili.\nSilloin hän itsekseen vertaili itseään niihin tovereistaan, jotka\npaljon suuremmassa määrin kuin hän olivat varmat tulevaisuudestaan,\nja nyt hän kipeästi tunsi heitä kohtaan sellaista kateutta, jota oli\nluullut voivansa heissä herättää. Kadehtiessaan heidän kohtaloaan\nhän heitä vihasi; joskus tämä viha puhkesi esiin ylenkatseellisina,\nepäkohteliaina, jopa loukkaavina puheina; toiste taas pyyteiden ja\ntoiveiden yhtäläisyys lauhdutti tuon vihan ja synnytti näennäistä ja\nohimenevää toverillista tuttavallisuutta. Joskus, kun hän paremman\npuutteessa tahtoi nauttia jostakin todellisesta ja nykyhetkellisestä,\nhän iloitsi hänelle luostarissa myönnetyistä eduista ja antoi toisten\nsaada tuntea tätä ylemmyyttään. Mutta joskus taas hän ei voinut\nsietää ajatusta, että oli yksin pelkoineen ja toiveineen, ja silloin\nhän aivan leppoisena haki heidän seuraansa, ikäänkuin rukoillen\nheidän hyväntahtoisuuttaan, heidän neuvojaan ja rohkaisujaan.\n\nKeskellä näitä surkuteltavia pieniä taisteluja itsensä ja toisten\nkanssa, hän oli jättänyt taakseen lapsuuden ja saavutti tuon niin\ntähdellisen iän, jolloin sielu näyttää olevan salaperäisen voiman\nvalloissa, joka ylentää, jalostaa ja vahvistaa kaikki taipumukset,\nkaikki ajatukset, ja joka välistä muuttaa ne ja antaa niille vallan\nodottamattoman suunnan. Se, mitä Gertrude siihen asti enimmin oli\nhaaveillut tulevaisuudenunelmissaan, oli ulkonainen komeus ja loisto;\nse pehmeä ja hellä tunne, joka alussa oli epämääräisenä sukeltanut\nesiin hänen mielensä kätköistä kuin ohut sumu, alkoi nyt selvetä\nhänen mielikuvituksessaan ja saamaan siinä vallitsevan sijan.\nHenkensä salaisimpaan soppeen hän oli luonut itselleen ikäänkuin\nloisteliaan syrjäistyyssijan; siitä hän sai turvapaikan nykyhetken\nkylmältä todellisuudelta. Siellä hän vastaanotti muutamia yksilöitä,\njotka eriskummaisesti olivat kokoonpantuja lapsuuden sekavista\nmuistoista, heikoista ulkomaailman vaikutelmista ja siitä, mitä\nhän tuosta maailmasta oli kuullut toveriensa keskustellessa. Hän\npuheli niiden kanssa, asetti niille kysymyksiä, joihin itse niiden\nnimessä vastasi. Siellä hän oli valtijatar, siellä hän vastaanotti\nkaikenlaisia kunnianosoituksia. Aika ajoin uskonnolliset mietteet\nhäiritsivät näitä loistavia juhlahetkiä, jotka mielikuvitus niin\nvaivaloisesti oli luonut. Mutta uskonto, sellaisena kuin sitä\noli opetettu tyttöparalle ja kuin hän sitä oli ymmärtänyt, ei\ntuominnut ylpeyttä; kaukana siitä. Päinvastoin hän piti sitä täysin\noikeutettuna ja hänestä se oli keino saavuttaa maallinen onni. Täten\nvailla oikeata olemustaan se ei enää ollut uskontoa, vaan turha aave\nkuten niin moni muu seikka maailmassa. Niinä hetkinä, jolloin tämä\naave hallitsi itsevaltiaana Gertruden mielikuvituksessa, tuo poloinen\nepämääräisen pelon ja himmeän velvollisuudentunteen valtaamana\nkoetti itselleen vakuuttaa, että hänen vastenmielisyytensä luostaria\nkohtaan ja vastahakoisuutensa vanhempiensa hänelle määräämään\nkutsumukseen nähden oli rikollinen, ja silloin hän sydämensä pohjassa\nitselleen lupasi sovittaa tuon rikoksen vapaaehtoisesti sulkeutumalla\nluostariin.\n\nOli olemassa sellainen määräys, ettei nuorta tyttöä saanut\nvastaanottaa nunnaksi, ellei hengellinen mies, jota sanottiin nunnien\napulaispapiksi, tai joku toinen tämän tehtäväkseen saanut henkilö,\nensin ollut häntä kuulustellut; täten tahdottiin saada varmuutta\nsiitä, että hän vapaasta tahdosta antautui tähän kutsumukseen.\nTämä kuulustelu ei saattanut tapahtua ennenkuin vuosi sen jälkeen,\nkuin kysymyksessä oleva henkilö oli kirjallisesti apulaispapille\njättänyt hakemuksensa. Ne nunnista, jotka olivat ottaneet synkäksi\ntehtäväkseen virittää Gertrudelle ansaa ja saattaa hänet ainaiseksi\nlupautumaan luostariin siten että hän niin vähän kuin suinkin\nymmärsi tekonsa merkitystä, käyttivät hyväkseen erästä kuvaamaamme\nhetkeä taivuttaakseen hänet kopioimaan ja allekirjoittamaan tuon\nhakemuksen. Ja saadakseen hänet helpommin taipumaan, he viisaasti\nkyllä toistamiseen hänelle huomauttivat, että tämä hakemus oli\npelkkä muodollisuus, jolla saattoi olla ainoastaan se merkitys,\nminkä sille antoivat myöhäisemmät toimenpiteet, joihin ryhtyminen\nkokonaan riippui hänen tahdostaan. Huolimatta tästä kaikesta tuo\nhakemus tuskin oli saapunut määräpaikkaansa, kun Gertrude jo katui\nettä oli sen kirjoittanut. Sitten hän katui katumustaan, viettäen\npäiviä ja kuukausia näin häälyen vastakkaisten tahdonilmaustensa\nvälillä. Hän piti kauan tätä tekoansa tovereiltaan salassa; milloin\nhän näet pelkäsi panna heidän vastaväitteilleen alttiiksi tuota\npäätöstään, jota itse piti hyvänä, milloin taas häpesi heille\ntunnustaa muka tekemäänsä tyhmyyttä. Tarve keventää sydäntään, saada\nneuvoja ja karkaista rohkeuttaan sai viimein hänen epäilyksistään\nvoiton. Oli olemassa toinen laki, joka sääti, ettei nuori neitonen\npäässyt apulaispapin kuulusteltavaksi, ellei ollut sitä ennen\noleskellut ainakin kuukauden päivät poissa luostarista, missä oli\nollut kasvatettavana. Vuosi oli jo melkein loppuun kulunut hakemuksen\nlähettämisen jälkeen, ja Gertrudelle oli huomautettu, että hänen pian\noli lähdettävä luostarista kotiansa siellä viettämään tuota kuukautta\nja ryhtyäkseen kaikkiin niihin valmistaviin toimenpiteisiin, joita\nvaadittiin sen teon toteuttamiseksi, jonka hän jo itse teossa oli\npannut alkuun. Ruhtinas ja muut perheen jäsenet pitivät asiaa jo\nniin varmana, kuin olisi se jo tapahtunut. Mutta nuorella neitosella\noli itsellään kaikkea muuta päässä. Sen sijaan että olisi ryhtynyt\nmuihin valmistaviin toimenpiteisiin, hän vaan tuumi keinoa tehdäkseen\nensimäisen tehottomaksi. Tässä hädässään hän päätti avata sydämensä\nyhdelle tovereistaan, joka oli kaikista avomielisin ja aina valmis\nantamaan pontevia neuvoja. Tämä toveri neuvoi Gertrudelle, että\nhän kirjoittaisi isälleen muuttaneensa vakaumustaan, hän kun ei\nkuitenkaan tuntenut itsessään tarpeeksi rohkeutta vaadittaessa\nsanoa hänelle suoraan vasten kasvoja muitta mutkitta: -- en tahdo.\nOvathan maksuttomat hyvät neuvot tässä maailmassa hyvin harvinaisia,\nja neuvojatar antoi Gertruden maksaa tämän saamansa ohjeen siten,\nettä kelpo lailla ivasi hänen pelkurimaisuuttaan. Kirje kyhättiin\nkolmen tai neljän ystävättären yhteisvoimin, kirjoitettiin salaa\nja lähetettiin hyvin viekkaiden juonien avulla määräpaikkaansa.\nGertrude oli suuren ahdistuksen alaisena odottaessaan vastausta,\njoka ei koskaan saapunut. Mutta muutaman päivän kuluttua abbedissa\nvei hänet syrjään, muuttui salaperäisen näköiseksi, kylmäksi ja\nsurkuttelevaksi, lausui muutamia epäselviä sanoja ruhtinaan suuresta\nnärkästyksestä, jostakin hairahduksesta, johon hän, Gertrude\nvarmaankin oli tehnyt itsensä syypääksi, mutta viittasi kuitenkin\nsamalla siihen, että Gertrude hyvin käyttäymällä saattoi toivoa\nkaiken tämän vielä joutuvan unhoituksiin. Neitonen ymmärsi, eikä\nrohjennut siitä kysyä enempää.\n\nViimein saapui tuo niin pelätty ja niin toivottu päivä. Vaikka\nGertrude tiesi lähtevänsä taisteluun, niin kuitenkin pääsö\nluostarista, poistuminen sen muurien sisältä, minne oli ollut\nsuljettuna kahdeksan vuotta, se ajatus, että sai vapaasti vaunuissa\najaa maaseudulla, että sai jälleen nähdä kaupungin, kodin, kaikki\ntämä herätti hänessä raivoisan ilon tunteita. Taistelun varalle\nhän oli jo, uskottujensa tukemana, ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin\nvalmistuksiin, eli kuten tätä nykyä sanotaan, tehnyt suunnitelmansa.\n\n-- Joko minua tahdotaan pakoittaa, hän ajatteli, ja silloin minä\npanen jäntevästi vastaan: olen nöyrä, kunnioittavainen, mutta\nkieltäydyn. Tarvitseehan minun vaan olla sanomatta toistamiseen\nmyöntymis-sanaa; ja sitä en aio lausua. Tai aikovat he voittaa minut\nlempeydellä, ja silloin minä tulen olemaan vielä lempeämpi heitä;\ntulen itkemään, rukoilemaan, heitä hellyttämään; enhän pohjalta tahdo\nmuuta, kuin ettei minua uhrata!\n\nMutta kuten usein käy tällaisten olettamien, niin ei kumpikaan\ntoteutunut. Päivä kului toisensa jälkeen ilman että isä tai kukaan\nmuu puhui hänelle anomuskirjeestä tai kutsumuksen hylkäämisestä ja\nilman että hänelle ehdoitettiin mitään imartelujen tai uhkausten\nmuodossa. Hänen vanhempansa olivat hänen seurassaan vakavat,\nsurulliset ja jäykät, kuitenkaan koskaan sanomatta minkä vuoksi.\nSaattoi ainoastaan huomata, että he pitivät tytärtään rikollisena,\narvottomana olentona. Salaperäinen tuomio tuntui painavan hänen\npäätään ja eroittavan häntä perheestä, sallien hänen olevan siihen\nliittyneenä ainoastaan siinä määrin kuin oli tarpeellista, jotta\nhän huomaisi alennustilansa. Harvoin ja vaan määrähetkinä hän pääsi\nvanhempiensa ja vanhemman veljensä seuraan. Näiden kolmen henkilön\npuheissa näytti vallitsevan suuri keskinäinen sopimus, mikä saattoi\nvielä selvemmäksi ja tuskallisemmaksi Gertruden yksinäisen tilan. Ei\nkukaan häntä puhutellut. Jos hän pelokkaasti rohkeni lausua muutaman\nsanan, jotka eivät tarkoittaneet jotain välttämättömästi tärkeätä,\nniin ne joko jätettiin huomioon ottamatta tai saivat vastaukseksi\nainoastaan hajamielisen, halveksivan tai ankaran katseen. Kun hän ei\nenää voinut kestää niin katkeraa, niin nöyryyttävää eroittamista, kun\nhän joskus toisti kysymyksensä ja koetti tuttavallisesti seurustella\nperheensä jäsenten kanssa ja kun hän kerjäsi hieman rakkautta,\nniin kuuli hän heti lausuttavan sanan, joka epäsuorasti, mutta\nsilti selvästi viittasi hänen kutsumuksensa valintaan. Verhotuin\nsanoin annettiin hänen ymmärtää, että hänellä oli yksi ainoa keino\njälleen saavuttaa perheen suosiollisuus. Silloin hän, joka ei siitä\nhuolinut näillä ehdoilla, huomasi, että hänen oli pakko peräytyä\nja luopua nauttimasta pienimmistäkin hyväntahtoisuuden merkeistä,\njoita hän niin suuresti oli kaihonnut, ja alistua maanpakolaisuuden\nkohtaloonsa. Ja hän pysyi siinä lisäksi jonkunmoisen syyllisyyden\nvarjon peittämänä.\n\nNäin tuskalliset olot muodostivat räikeän vastakohdan niille\nhymyileville harhakuville, jotka niin suuresti olivat täyttäneet\nGertruden mielen ja joita hän vielä salaa mielessään silmäili.\nHän oli toivonut, ylen loistavassa ja usein vieraiden täyttämässä\nkodissaan saavansa todellisuudessa nauttia ainakin muutamista\nuneksimistaan kauniista seikoista; mutta hänen pettymyksensä\noli täydellinen. Hän oli vallan yhtä ankarasti ja keskeytymättä\nsuljettuna isänsä kodissa kuin luostarissa. Kävelyistä ulkoilmassa\nei ollut puhettakaan, ja katettu käytävä, joka hänen isänsä talosta\njohti lähellä olevaan kirkkoon, riisti häneltä sen ainoankin\ntilaisuuden, joka hänellä olisi ollut hieman jaloitella kadulla.\n\nHänen seuransa oli vakavampaa, harvalukuisempaa ja yksitoikkoisempaa\nkuin luostarissa. Joka kerta kun ilmoitettiin vieraiden tuloa,\nGertruden täytyi kiivetä yläkertaan ja sulkeutua vanhojen\npalvelijattarien huoneeseen; siellä hänen täytyi syödä ateriansakin,\njoka kerta kun oli kemut. Palvelijat noudattivat käytöksessään\nja puheissaan isäntäväen esimerkkiä. Gertrude, joka luonteensa\nmukaisesti kernaasti olisi kohdellut heitä huolimattoman ylpeästi,\nolisi pakollisessa asemassaan toivonut, että he olisivat\nantaneet hänelle joitakin hyväntahtoisuuden merkkejä, alentuen\nniitä heiltä kerjäämäänkin, ja tunsi itsensä nöyryytetyksi ja\nkahta masentuneemmaksi huomatessaan näiden vastaavan ilmeisen\nvälinpitämättömästi, joskin muodollista lievää kohteliaisuutta\nosoittaen.\n\nNäin ollen ei häneltä jäänyt huomaamatta, että muuan nuori\nkamaripalvelija, joka erosi kaikista muista, osoitti hänelle\nvallan erityistä kunnioitusta ja myötätuntoisuutta. Tämän\nnuorukaisen käytöstapa vastasi Gertruden mielestä enimmin hänen\nmielikuvituksiensa luomia oloja ja niiden ihanteellisten olentojen\nmenettelyä, joilla oli täyttänyt mielikuvituksensa. Vähitellen\nhuomattiin jotain outoa nuoren neitosen tavoissa: levollisuutta\nja mielenkiihoitusta, jotka eivät olleet hänelle ominaisia,\nsellaista ryhtiä, jota havaitaan henkilöllä, mikä on löytänyt jotain\nmieltäkiinnittävää, mitä tahtoisi katsella joka hetki eikä antaa\ntoisten katsella. Häntä pidettiin entistä enemmän silmällä: Mistähän\ntuo kaikki johtuikaan? Eräänä aamuna muuan kamarineiti yllätti hänet\nhetkenä, jolloin hän salaa taittoi kokoon paperiliuskaa, mille hänen\nolisi ollut parasta olla mitään kirjoittamatta. Kamarineiti osasi\nmuutamilla viekkailla tempuilla saada tuon paperin käsiinsä, mistä se\nsiirtyi ruhtinaan käsiin.\n\nGertruden pelkoa, hänen kuullessaan isänsä askeleita, ei saata\nkertoa eikä kuvitella. Olihan se isä, jonka hän hyvin tunsi, olihan\nhän närkästynyt, ja hän, Gertrude, tunsi itsensä syylliseksi. Mutta\nnähdessään hänen ilmestyvän siihen eteensä kulmakarvat rypistyneinä\nja tuo kirje kädessä, ei luostari tuntunut hänestä kyllin\nturvalliselta pakopaikalta; sata syltä maan alle hän olisi tahtonut\nvajota. Nuhdesaarna ei ollut pitkä, mutta kahta hirvittävämpi.\nRangaistus, joka hänelle heti määrättiin, oli siinä, että hänet\nsuljettiin tuohon huoneeseen sen naisen valvonnan alaiseksi, joka\noli tehnyt ilmiannon. Mutta tämä oli vaan valmistusta, väliaikaista\njärjestelyä. Uhan ja viittausten muodossa saatettiin hänen tietoonsa,\nettä häntä odotti salaperäinen, outo, ja juuri senvuoksi vielä\npelättävämpi rangaistus.\n\nLuonnollisesti nuori kamaripalvelija heti ajettiin pois talosta.\nJa häntäkin uhattiin jollakin hirvittävällä rangaistuksella, jos\nhän ikinä rohkenisi avata suutansa tämän seikkailun suhteen.\nTeroittaessaan tätä hänen mieleensä, ruhtinas antoi hänelle kaksi\njuhlallista korvapuustia, liittääkseen tämän seikkailun yhteyteen\nmuiston, joka oli nuorukaiselta vievä kaiken halun siitä kerskailla.\nVerukkeen löytäminen kamaripalvelijan karkoituksen selittämiseksi ei\nollut vaikeata; mitä nuoreen neitoseen tulee, sanottiin hänen olevan\npahoinvoipana.\n\nGertrude jäi siis alakuloisuutensa, häpeänsä, tunnontuskiensa ja\ntulevaisuuden kammon valtoihin, seuranaan tuo nainen, jota vihasi\nhairahduksensa todistajana ja alennustilansa aiheuttajana. Tämä\nnainen taas puolestaan vihasi Gertrudea, jonka tähden hänen oli pakko\nepämääräisen pitkänä aikana viettää vanginvartijan kiusallista elämää\nja säilyttää vaarallista salaisuutta.\n\nNäiden tunteiden aiheuttama ensi sekasorto lieveni vähitellen. Mutta\naikaa myöten jokainen niistä palasi Gertruden mieleen, suureni siinä\nja juurtui siihen häntä entistä selvemmin ja varmemmin kiduttaen.\nMikä saattoikaan olla tuo arvoituksellisesti uhkaava rangaistus?\nMoninaisina ja vaihtelevina niitä tarjoutui lakkaamatta Gertruden\nhehkuvalle ja kokemattomalle mielikuvitukselle. Todennäköisimmältä\nhänestä tuntui se, että hänet vietäisiin takaisin Monzan luostariin,\nettä hän ei enää ilmestyisi sinne \"aatelisneitona\", vaan rikollisena,\nja että häntä siellä pidettäisiin vankina, Herra tiesi kuinka\nkauan ja millaisen kohtelun alaisena! Kaikkein katkerinta tässä\nolettamassa, joka jo itsessään oli katkera, oli häpeän tunne. Tuon\nonnettoman kirjeen lauseet, sanat ja pilkut palasivat toistamiseen\nhänen mieleensä; ja hän ajatteli, että ne oli nähnyt ja tarkastanut\nvallan odottamaton lukija, joka suuresti erosi siitä, jolle kirje\noli tarkoitettu. Hän kuvitteli mielessään, että tuo kirje oli\nsaattanut joutua hänen äitinsäkin tai veljensä tai vielä toistenkin\nluettavaksi; ja tämän häpeän rinnalla hänestä kaikki muu tuntui\nvähäpätöiseltä. Sen nuorukaisen kuva, joka oli ollut koko selkkauksen\nalkusyy, vaivasi sekin vangin tavoin pidetyn tyttö paran mieltä;\nja epäilemättä tämä kuva teki eriskummallisen vaikutuksen noiden\nmuiden siitä suuresti eroavien, vakavien, kylmien ja uhkaavien\nhenkilövaikutelmien parissa. Mutta senvuoksi, ettei voinut eristää\ntuota yhtä kuvaa noista muista ja ettei hetkeksikään voinut palata\nnoihin pian haihtuneisiin onnenhetkiin, ilman että heti hänen eteensä\nilmaantuivat niiden aiheuttamat nykyiset surut, hän koetti vähitellen\npoistaa niitä mielikuvituksestaan ja muististaan ja vieroittua niistä\npois.\n\nEipä hän enää pitkältä eikä kernaasti viipynyt näissä aikaisempien\nunelmiensa iloisissa ja loistavissa haaveiluissa; ne olivat liian\npäinvastaiset tosioloille ja kaikille tulevaisuuden odotuksille.\nAinoa tyyssija, mistä Gertrude saattoi toivoa levollisuutta ja\nkunniallista oloa, joka ei ollut mikään tuulentupa, oli luostari,\nsilloin kun hän teki päätöksensä elinajakseen siihen sulkeutua.\nSellainen päätös -- sitä hän ei voinut epäilläkään, olisi selvittänyt\nkaikki epäsuhtaisuudet, maksanut kaikki velat ja silmänräpäyksessä\nmuuttanut hänen tilansa. Tätä tuumaa vastaan nousi tosin koko\nhänen elämänsä suunnitelma; mutta ajat olivat muuttuneet. Mutta\najatellessaan sitä kuilua, johon oli uponnut, ja verratessaan\nmuutamina hetkinä tuntemaansa pelkoa juhlitun, kunnioitetun\nja määräysvaltaisen nunnan asemaan, luostari tuntui hänestä\nparatiisilta. Kaksi hyvin erilaista tunnetta lisäksi aika-ajoin\nlievensi hänen vanhaa vastenmielisyyttään luostaria kohtaan;\nnimittäin milloin hänen hairahduksensa synnyttämät tunnonvaivat ja\nhaaveellinen hartauden tunne, milloin taas ylpeys, mitä loukkasi\nja katkeroitti vanginvartijattarensa käytöstapa, jota naista\nGertrude, totta puhuen, usein kiihoitti; tämä nainen milloin kosti\npeloittamalla Gertrudea uhatulla rangaistuksella, milloin taas pani\nhänet häpeämään hairahdustaan.\n\nKun tuo nainen taas toiste tahtoi osoittautua hyväntahtoiseksi, hän\nmuuttui holhoilevan suojelevaksi, mikä oli vielä vastenmielisempää\nkuin hänen loukkauksensa. Näissä eri tilaisuuksissa Gertruden\ntoivo päästä tämän naisen kynsistä sekä kohota asemaan, joka oli\nyläpuolella hänen vihaansa ja sääliänsä -- tämä alituinen toivo tuli\nniin voimakkaaksi, että se teki hänen mielestään siedettäväksi joka\nseikan, mikä saattoi viedä tuon toivon perille.\n\nNeljän tai viiden pitkän vankilapäivän kuluttua Gertrude eräänä\naamuna tuntien tavatonta kyllästymistä ja epätoivoa vartijattarensa\ntavanmukaisen kohtelun vuoksi, piilottautui yhteen huoneen soppeen ja\njäi siihen hetkeksi peittäen käsillä kasvonsa raivoansa hillitäkseen.\nSilloin hän tunsi voimakasta tarvetta nähdä toisia kasvoja, kuulla\ntoisia ääniä ja kokea toisenlaista kohtelua. Hän ajatteli isäänsä,\nperhettänsä; mutta hänen ajatuksensa peräytyi pelästyneenä kauas\nheistä. Mutta hänen mieleensä johtui, että riippui hänestä saada\nheidät jälleen ystävikseen; ja tämä herätti hänessä äkillistä iloa.\nTätä iloa seurasi suuri mielenhämmennys ja omituinen hairahduksensa\nkatuminen sekä yhtä voimakas halu sitä sovittaa. Tosin ei hänen\ntahtonsa vielä ollut kokonaan kiintynyt päätökseen, mutta koskaan\nennen hän ei ollut sitä niin voimakkaasti ajatellut. Hän nousi\nja meni pöydän ääreen, tarttui tuohon kohtalonomaiseen kynään ja\nkirjoitti isälleen kirjeen täynnä innostusta ja mielenmasennusta,\nsurumielisyyttä ja toivehikkaisuutta, rukoillen anteeksiantoa ja\nosoittaen olevansa epämääräisesti valmis kaikkeen mitä anteeksiantaja\nikinä suvaitsi vaatia.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nOn hetkiä, jolloin mieli, varsinkin nuoren mieli, on siinä tilassa,\nettä pieninkin kehoitus saattaa tuon nuoren henkilön tekemään kaiken,\nmikä vivahtaa hyvään ja uhrautuvaan tekoon. Se on juuri puhjenneen\nkukan kaltainen, joka kevyesti keinuen hennon vartensa päässä on\nvalmis tarjoamaan tuoksunsa ensi henkäykselle, joka liitelee sen\nympärillä. Näitä hetkiä, joita toisten pitäisi hienotunteisesti\nkunnioittaen kohdella, itsekäs viekkaus tarkkaavaisesti vaanii ja\ntempaa lennosta kahlehtiakseen tahdon, joka ei ole varuillaan.\n\nLukiessaan tätä kirjettä ruhtinas ------ huomasi heti oven auenneeksi\nvanhoille ja itsepäisille tuumilleen. Hän lähetti kutsumaan Gertrudea\nluokseen; odottaessaan hänen tuloansa hän valmistautui rautaa kuumana\ntakomaan. Gertrude ilmestyi, ja kohottamatta katsettaan isänsä puoleen\nlankesi polvilleen ja sai tuskin sanotuksi:\n\n-- Anteeksi!\n\nIsä viittasi häntä nousemaan. Mutta äänellä, joka varsin vähän\noli omansa rohkaisemaan, hän vastasi, että ei riittänyt pelkästi\ntoivoa ja rukoilla anteeksiantoa, sillä se muka oli liian helppo ja\nluonnollinen seikka jokaiselle syylliselle, joka pelkää rangaistusta;\nanteeksianto oli ennenkaikkea ansaittava. Gertrude kysyi vallan\nhiljaa ja vavisten, mitä hänen piti tehdä.\n\nRuhtinas -- sydämemme kieltäytyy tällä hetkellä antamasta hänelle\nisän nimeä -- ei vastannut suoraan, vaan alkoi puhua pitkälti\nGertruden hairahduksesta, ja nämä sanat viilsivät tyttöparan sydäntä\nkuin haavaa kosketteleva karkea käsi, Ruhtinas jatkoi huomauttaen,\nettä jos hänellä joskus aikaisemmin olisikin ollut jossakin määrin\naikomus antaa tyttärensä viettää ylhäisen säädyn maallista elämää,\nniin oli Gertrude asettanut tälle aikeelle voittamattoman esteen.\nSillä kunnian miehenä hänellä ei muka koskaan olisi rohkeutta tarjota\naatelismiehelle vaimoksi nuorta naista, joka siveydestään oli antanut\nsellaisen todisteen. Onneton tytär kuunteli ja oli vallan musertunut.\nSilloin ruhtinas muutti äänensä ja puheensa lempeämmäksi ja jatkoi\nlisäten, että jokaista syntiä varten oli olemassa parannuskeino sekä\nsääliä; että Gertruden synti oli senlaatuinen, että sen parannuskeino\noli mitä selvimmin määrätty ja että hänen tästä surullisesta\nsattumasta piti oppia huomaamaan, että ylhäissäätyinen elämä\nulkopuolella luostaria oli liiaksi täynnä vaaroja hänelle...\n\n-- Niin on! huudahti Gertrude, pelon järkyttämänä, häpeän\nvalmistamana ja tällä hetkellä tulvailevan hellyyden liikuttamana.\n\n-- Sinäkin siis sen käsität, jatkoi ruhtinas seuraavassa tuokiossa.\nNo hyvä, älkäämme enää puhuko menneisyydestä. Kaikki on unhoitettua.\nOlet tehnyt ainoan kunniakkaan ja sopivan päätöksen, joka enää\noli tehtävissä. Mutta koska olet sen tehnyt vapaasta tahdosta ja\nluontevalla tavalla, on minun velvollisuuteni saattaa se sinulle\nkaikin puolin seurauksiltaan miellyttäväksi, ja minun tehtäväni on\nasettaa niin, että kaikki sen tuottamat edut ja ansiot lankeavat\nsinun osallesi. Ja tämän otan minä huolekseni.\n\nNäin sanoen hän soitti pöydällä olevaa kelloa ja sanoi sisään\nastuvalle palvelijalle:\n\n-- Käske heti tänne ruhtinatar ja ruhtinas!\n\nSitten hän jatkoi Gertrudelle:\n\n-- Tahdon oitis ilmoittaa iloni; tahdon, että kaikki heti alkavat\nkohdella sinua niinkuin sopii ja tulee. Olet jonkun aikaa kokenut\nisällistä ankaruutta; mutta tästälähin tulet kokemaan isän hellyyttä.\n\nNämä sanat kuullessaan Gertrude oli vallan tyrmistynyt. Hän ajatteli\nmiten nuo lausumansa sanat olivat voineet merkitä niin paljoa, ja\ntuumi, oliko jotain mahdollisuutta niitä peruuttaa tai supistaa\nniiden merkitystä. Mutta ruhtinaan vakaumus tuntui niin ehdottomalta\nja hänen ilonsa niin voitonriemuiselta, hänen hyväntahtoisuutensa\nniin ehdolliselta, ettei Gertrude rohjennut lausua sanaakaan, joka\nolisi voinut niitä häiritä.\n\nMuutaman hetken kuluttua saapuivat ne kaksi henkilöä, jotka ruhtinas\noli kutsunut; ja huomattuaan siinä Gertruden, he katsoivat häntä\nsuoraan silmiin, hämmästyneen ja epävarman näköisinä. Mutta ruhtinas\nvirkkoi tyytyväisenä ja ystävällisen ilmeisenä, mikä suositti heille\nsamanlaista:\n\n-- Tässä näette kadotetun lampaan; ja olkoon tämä viimeinen sana,\njoka palauttaa mieleen surullisia muistoja. Tuossa näette nyt\nedessänne perheemme ilon ja lohdutuksen. Gertrude ei enään tarvitse\nneuvoja; sitä, mitä toivoimme hänen omaksi hyväkseen, hän nyt itsekin\nvapaaehtoisesti tahtoo. Hän on päättänyt, hän on ilmoittanut minulle\npäättäneensä...\n\nTämän kuullessaan Gertrude kohotti isäänsä pelästyneen ja rukoilevan\nkatseen, ikäänkuin rukoillen häntä keskeyttämään, mutta isä jatkoi\njärkähtämättä:\n\n-- Pukea yllensä nunnan-hunnun.\n\n-- Hyvä, hyvä! huusivat yhteen ääneen äiti ja poika, ja toinen\ntoisensa jälkeen syleili Gertrudea; tämä vastaanotti nämä\nystävällisyyden osoitukset kyynelin, joita selitettiin ilokyyneliksi.\nSilloin ruhtinas puhkesi pitkiin puheisiin selitellen, miten aikoi\ntehdä tyttärensä kohtalon iloiseksi ja loistavaksi. Hän puhui siitä\nkunniakkaasta erikoisasemasta, joka oli tuleva tyttärensä osaksi\nluostarissa ja lähistössä, että hän siellä tulisi olemaan kuin\nruhtinatar ainakin ja perheen edustaja; että hän, heti kun ikänsä\nsalli, oli koroitettava ylimpään luostari-arvoon, ja että hän siihen\nasti tuli olemaan ainoastaan nimeksi riippuvainen toisista.\n\nRuhtinatar ja pikku ruhtinas toistivat toistamistaan onnittelujaan ja\nsuosiotaan. Gertrude oli kuin unen valloissa.\n\n-- Meidän tulisi sitten määrätä päivä, jolloin menemme Monzaan\njättämään abbedissalle hakemuksemme, sanoi ruhtinas. Kuinka hän siitä\ntulee iloiseksi! Vakuutan teille, että koko luostari on osaava panna\narvoa siihen kunniaan, minkä Gertrude sille tekee. Niin ... ja miksi\nemme lähtisi sinne jo tänään?\n\n-- Niin todella, lähtekäämme, sanoi ruhtinatar.\n\n-- Menen antamaan määräykseni, virkkoi ruhtinas.\n\n-- Mutta ... huomautti nöyrästi Gertrude.\n\n-- No, rauhoitu, sanoi ruhtinas, Antakaamme Gertruden itsensä\npäättää; ehkei hän tänään tuntisi olevansa sellaisella mielellä,\nehkäpä hän kernaammin odottaa huomiseen. Menemmekö siis tänään vai\nhuomenna?\n\n-- Huomenna, vastasi heikolla äänellä Gertrude, joka luuli vielä\nvoittavansa jotain, voittamalla aikaa.\n\n-- Huomenna siis, virkkoi ruhtinas juhlallisesti. Hän on päättänyt,\nettä lähdetään huomenna. Tällävälin menen nunnien apulaispapin luo\npyytämään määräpäivää tutkinnoksi.\n\nTuumasta tekoon. Ruhtinas läksi todella heti -- se ei ollut mikään\npieni alentuminen -- mainitun apulaispapin luo, ja sovittiin, että\ntutkinto oli tapahtuva kahden päivän kuluttua.\n\nKoko sen päivän loppupuolella Gertrudella ei ollut hetkenkään\nlepoa. Hän olisi tahtonut viihdyttää sydäntään niin suurista\nmielenliikutuksista ja antaa ikäänkuin ajatustensa kirkastua ja\nselvitellä itselleen, mitä oli tehnyt ja mitä oli edessä, tutkia,\nmitä oikeastaan tahtoi ja hidastuttaa tätä koneen ratasta, joka\ntuskin liikkeelle jouduttuaan, jo kiihtyi huimaavaan vauhtiin; mutta\nsiihen hänellä ei ollut tilaisuutta. Toinen toimi seurasi toistansa,\ntoinen takertui kiinni toiseen. Tämän juhlallisen keskustelun\njälkeen Gertrude vietiin ruhtinattaren huoneeseen, missä hänet\npuki ja somisti itse ruhtinattaren johdon alla tämän kamarineiti.\nTätä pukemista ei vielä oltu ehditty viimeistellä, kun tultiin\nilmoittamaan, että pöytä oli katettu. Gertrude kulki keskellä\nkumartelevia palvelijoita, jotka täten onnittelivat häntä hänen\nparantumisensa johdosta, ja sitten hän tapasi muutamia läheisimpiä\nsukulaisiaan, jotka oli kutsuttu kiireisesti hänelle osoittamaan\nkunniaa ja iloitsemaan hänen kanssaan noista kahdesta onnellisesta\ntapauksesta: terveyden palaamisesta ja kutsumuksen valitsemuksesta.\n\nNuorella morsiamella -- tämä nimi annettiin luostariin aikoville\nnuorille naisille, ja kaikki vieraat tervehtivät Gertrudea tällä\nnimellä hänen näyttäydyttyään -- nuorella morsiamella oli koko\ntyö vastatessa kaikkiin kohteliaisuuksiin, joita hänelle sateli\njoka taholta. Hän kyllä tiesi, että jokainen hänen vastauksistaan\noli kuin uusi myöntyminen, uusi suostuminen, mutta miten vastata\neri tavoin? Kohta aterian jälkeen lähdettiin ajelemaan. Gertrude\nnousi vaunuihin äitinsä ja kahden sedän kanssa, jotka olivat olleet\nkutsuttuja aterialle. Tavallisen kierroksen jälkeen poikettiin\nMarina-kadulle, joka siihen aikaan kulki nykyään kaupungin puutarhan\nanastamalla alueella, ja jolla kaupungin herrat ajelivat vaunuissaan\nvirkistyäkseen päivän vaivoista. Molemmat sedät puhuivat paljon\nGertruden kanssa, kuten sellaisena päivänä noudatetut tavat vaativat;\nja toinen heistä, joka näytti paremmin kuin toinen tuntevan joka\nhenkilön, joka vaunut, joka palvelijan virkapuvun, ja jolla yhtenään\noli jotain sanottavaa tuosta herrasta ja tuosta naisesta, kääntyi\näkkiä Gertruden puoleen ja sanoi:\n\n-- Sinä pikku veitikka, sinä annat potkun kaikille noille\nturhamaisuuksille, oletpa aika ovela, sivuutat meidät\nmaallikko-parat, menet viettämään autuaallista elämää, ajaen\nvaunuissa paratiisiin.\n\nIltahämärässä palattiin kotia, ja palvelijat, jotka astuivat alas\nportaista soihdut käsissä, ilmoittivat, että paljon vieraita odotti.\nTuo suuri uutinen oli levinnyt, ja sukulaiset ja ystävät tulivat\ntäyttämään velvollisuutensa. Mentiin sisälle vierassaliin. \"Nuori\nmorsian\" oli tämän seurapiirin epäjumala, lelu ja uhri.\n\nJokainen koetti anastaa hänen seuransa itselleen. Mikä sopi siitä,\nettä tullessaan luostariin tervehdykselle saisi runsaasti makeisia,\nmikä lupasi käydä häntä tiheään katsomassa, mikä puhui sukulaisestaan\nnunnasta, mikä taas toisesta tuttavastaan nunnasta; mikä taas puhui\nlaveasti siitä ylhäisestä asemasta, joka luostarissa oli tuleva\nGertruden osaksi. Toiset, jotka eivät vielä olleet voineet päästä\nlähelle häntä, jota niin tiheään piiritettiin, odottivat halukkaasti\nhetkeä tunkeutuakseen esiin ja odottivat kärsimättöminä tehtävänsä\ntäyttämistä.\n\nVähitellen tämä seura hajaantui. Kaikki poistuivat tyytyväisinä, ja\nGertrude jäi yksikseen vanhempiensa ja veljensä pariin.\n\n-- Vihdoinkin, virkkoi ruhtinas, on minulla ollut ilo nähdä tytärtäni\nkohdeltavan säätynsä mukaisesti. Samalla minun täytyy tunnustaa,\nettä hän on käyttäytynyt vallan erinomaisesti; hän on osoittanut,\nettei hänelle tule tuottamaan vaikeuksia näytellä ensimäistä osaa ja\nylläpitää perheen kunniaa.\n\nIllallinen syötiin kiireisesti, jotta seuraavana aamuna varhain\nvoitaisiin olla valmiina.\n\nGertrude, joka oli surullinen ja katkera, mutta samalla ylpeä\nkaikesta tästä huomaavaisuudesta, muisti tänä hetkenä kaiken sen,\nminkä oli saanut kärsiä vanginvartijattareltaan. Ja huomatessaan\nisänsä olevan niin suopean altis tekemään hänelle mieliksi kaikessa,\npaitsi yhdessä ainoassa seikassa, hän tahtoi hyväkseen käyttää\ntätä suotuisaa tilaisuutta tyydyttääkseen ainakin yhden niistä\nintohimoista, jotka häntä kiusasivat. Hän siis toi esiin suuren\nvastenmielisyytensä palata tuon naisen seuraan ja valitti katkerasti\nhänen kohteluaan.\n\n-- Kuinka, sanoi ruhtinas. Eikö tuo nainen ole osoittanut sinulle\ntarpeeksi kunnioitusta? Huomenna, sen takaan, tulen hänelle antamaan\nsellaisen löylytyksen, että hän sen ikänsä muistaa. Luota minuun,\nettä sinä hänestä olet saava täydellisen hyvityksen. Eikä tyttäreni,\njohon olen tyytyväinen, tarvitse nähdä lähellään henkilöä, joka\nhänelle on vastenmielinen.\n\nNäin sanottuaan hän kutsutti toisen naishenkilön, jonka määräsi\npalvelemaan Gertrudea. Tämä, joka sillävälin nautti saavuttamastaan\nhyvityksestä, ihmetteli, että se hänelle tuotti niin vähän tyydytystä\nverrattuna siihen kiihkeyteen, millä sitä oli halunnut. Vastoin\nhänen tahtoaankin valtasi hänen mielensä tietoisuus hirvittävästä\netenemisestään luostaritiellä ja se ajatus, että peräytyminen siltä\nnyt olisi vaatinut paljon enemmän voimaa ja päättäväisyyttä kuin mikä\nolisi riittänyt muutama päivä aikaisemmin, jolloin hänellä näitä\nkykyjä ei ollut.\n\nSe naishenkilö, joka seurasi häntä hänen huoneeseensa, oli jo\nvanha talossa. Hän oli jo ollut nuoren ruhtinaan hoitajatar,\noli vastaanottanut hänet imettäjän käsistä ja vaalinut häntä\nnuorukaisikään asti. Tähän nuorukaiseen hän tuhlaili kaiken\nkohteliaisuutensa, häneen hän kiinnitti kaiken toivonsa, kaiken\nkunnianhimonsa. Tämä nainen oli tuona päivänä tehdystä päätöksestä\nyhtä iloineen, kuin olisi ollut kysymys hänen omasta onnestaan. Ja\nGertruden täytyi päivän taakan täydennykseksi kuunnella vanhan vaimon\nonnitteluja, ylistelyjä ja neuvoja ja kuulla hänen puhuvan muutamista\nhänen tädeistään ja muista naissukulaisistaan, jotka olivat olleet\nhyvin tyytyväiset nunnanasemaansa. He näet tämän ruhtinaallisen\nsuvun jäseninä olivat aina saaneet osakseen ylhäisimmät arvot,\nolivat aina osanneet ylläpitää vaikutusvaltaansa ulkopuolella\nluostaria ja olivat vastaanottohuoneissaan saaneet aikaan asioita,\njoissa ylhäisön huomatuimmat naiset olivat epäonnistuneet. Tämä\nvaimo puhui Gertrudelle käynneistä, jotka hän vallan varmaan oli\nsaava vastaanottaa ja etenkin siitä, miten nuori ruhtinas nuoren\npuolisonsa, epäilemättä jonkun ylen ylhäisen naisen, seurassa oli\ntuleva häntä tervehtimään, ja että silloin ei yksistään luostarin,\nvaan koko seudun väki oli oleva liikkeellä, vanha vaimo oli puhunut\ntätä riisuessaan Gertruden vaatteita, ja vielä, kun Gertrude jo\nmakasi vuoteessaan ja nukkui, hän päästeli edelleen sanatulvaansa.\nNuoruus ja väsymys olivat saaneet voiton huolista. Yö oli levoton,\ntäynnä tuskallisia unia, mutta nämä keskeytti vanhan naishenkilön\nterävä ääni, kun hän varhain herätti Gertrudea valmistautumaan\nMonzaan lähtöä varten.\n\n-- Ylös, ylös, nuori morsiamemme! On jo selvä päivä; ja ennenkuin\nolette pukeutunut ja valmiina, on ainakin tunti kulunut. Ruhtinatar\nnousee paraikaa: hänet on herätetty neljä tuntia tavallista\naikaisemmin. Nuori herra ruhtinas on jo käynyt alhaalla talleissa,\non palannut sieltä ja on valmis lähtöön milloin tahansa. Hän\non ketterä kuin jäniksen poika, tuo nuori veitikka; sellainen\nhän muuten oli pienestä pitäen. Minä voin sen vakuuttaa, sillä\nolenhan kantanut häntä käsivarsillani. Mutta kun on määrä lähteä\nmatkaan, ei pidä antaa hänen odottaa; hänellä on tosin mitä parhain\nluonnonlaatu. Mutta jos viivytellään, hän käy levottomaksi ja\nmelukkaaksi. Tuo rakas lapsi! Ei pidä sitä paheksua, se johtuu hänen\nluonnonlaadustaan. Ja tällä kertaa hänellä on siihen hieman aihetta.\nSillä hän näkee vaivaa Teidän tähtenne. Taivas varjele ketään häntä\ntuollaisina hetkinä kiihoittamasta! Silloin hän ei välitä kenestäkään\nmuusta kuin herra ruhtinaasta. Ja kerta hänestäkin tulee ruhtinas;\ntapahtukoon tämä kuitenkin niin myöhään kuin suinkin. Joutuin,\njoutuin neitiseni. Miksi katsotte minuun noin haaveellisena. Tällä\nhetkellä Teidän jo pitäisi olla poissa pesästä.\n\nKuvitellessaan nuoren ruhtinaan kärsimättömyyttä, kaikki muut\najatukset, jotka Gertruden herättyä olivat sulloutuneet hänen\npäähänsä, pakenivat heti kuin varpusparvi haukan ilmestyttyä. Hän\ntotteli, pukeutui kiireisesti, antoi somistaa itseään, ja astui\nsaliin, mihin jo vanhemmat ja veli olivat kokoontuneet. Häntä\npyydettiin istumaan nojatuoliin ja hänelle tuotiin kuppi suklaatia.\nTämä merkitsi samaa kuin Roomalaisilla miehuutta osottavaan toogaan\npukeutuminen.\n\nKun tultiin ilmoittamaan, että vaunut odottivat, ruhtinas vei\ntyttärensä syrjään ja sanoi:\n\n-- Gertrude, eilen tuotit itsellesi kunniaa, tänään tulee sinun\nkunnostaa itseäsi tavattomasti. Nyt sinun tulee näyttäytyä\nluostarille ja synnyinseudullesi, missä sinun on määrä näytellä\netevintä osaa. Sinua odotetaan. (Luonnollisesti ruhtinas edellisenä\npäivänä oli lähettänyt sanan luostarin johtajattarelle). Sinua\nodotetaan, ja kaikkien katseet tulevat olemaan sinuun kiinnitetyt.\nArvokkaisuutta ja ujostelematonta käytöstä! Johtajatar tulee sinulta\nkysymään, mitä haluat; tämä on pelkkää muodollisuutta. Voit vastata,\nettä haluat pukea yllesi pyhän puvun siinä luostarissa, missä sinua\nniin hellästi on kasvatettu ja missä olet saanut osaksesi niin paljon\nystävyyden osoituksia, mikä muuten on vallan totta. Lausu nämä harvat\nsanat pakottoman avoimesti, jotta ei voida sanoa, että ne sinulle on\nopetettu, ja ettet osaa itsestäsi puhua. Nuo kunnon luostarisisaret\neivät tiedä mitään siitä, mikä on tapahtunut: se on salaisuus,\njonka tulee vaipua perheemme helmaan. Älä siis näytä masentuneelta\nja epävarmalta, mikä voisi antaa aihetta epäilyksiin. Näytä, mistä\nsuvusta olet lähtenyt, Ole ystävällinen ja vaatimaton. Mutta muista\nsamalla, ettei siinä paikassa, lukuunottamatta vanhempiasi, kukaan\nole sinua ylempänä.\n\nOdottamatta vastausta ruhtinas lähti liikkeelle; Gertrude, ruhtinatar\nja nuori herra seurasivat häntä; he astuivat alas portaita, ja\nseuraavassa tuokiossa istuivat vaunuissa. Ylhäisen maailman tuottamat\nhankaluudet ja huolet ja luostarin onnellinen elämä, varsinkin\nmitä tulee ylhäisimpään aateliin kuuluviin nuoriin naisiin, olivat\npuheenaiheena matkalla. Matkan loppupuolella ruhtinas toisteli\nneuvojaan tyttärelleen ja mainitsi moneen kertaan miten hänen tuli\nvastata. Kun ajettiin sisälle Monzaan, Gertrude tunsi sydämen\nkouristusta. Mutta hänen huomionsa kiintyi hetkeksi muutamiin\nherroihin, jotka ohikulkiessaan pyysivät pysäyttämään vaunuja ja\nlausuivat kohteliaisuuksiaan. Jatkettiin matkaa ja suunnattiin kulku\nhitaammin luostaria kohti, monien, joka taholta esille kiiruhtaneiden\nkylän asukasten uteliaiden katseiden seuratessa vaunuja. Sinä\nhetkenä, jolloin nämä pysähtyivät noiden muurien ja tuon portin\neteen, Gertruden sydäntä kouristi entistään kovemmin. Astuttiin alas\najoneuvoista kahden väkijonon välillä, joita palvelijat pidättivät\nesiintunkemasta.\n\nKaikki nuo silmät, jotka tähystelivät tyttöparkaa, pakoittivat häntä\njoka hetki tarkkaamaan ryhtiään. Mutta enemmän kuin kaikki muut\nyhteensä herättivät hänessä pakollisuuden tunnetta hänen isänsä\nsilmät, joita kohti hän huolimatta niiden herättämästä suuresta\npelosta ei malttanut olla lakkaamatta kääntämättä katseitaan. Ja nuo\nsilmät hallitsivat hänen liikkeitään, jopa hänen kasvojensa ilmeitä,\nikäänkuin näkymättömien ohjien avulla.\n\nKuljettiin ensimäisen pihan poikki, astuttiin toiselle, ja\nsiinä tuli näkyviin sisäluostarin ovi selkoselällään ja täynnä\nnunnia. Etumaisena seisoi luostarinjohtajatar, vanhimpien nunnien\nympäröimänä; heidän takanaan sankkana parvena toisia nunnia, joista\nmuutamat seisoen varpaillaan. Takimaisina seisoivat palvelijanunnat\njakkaroilla. Näkyi myös siellä täällä huntujen lomissa loistavan joku\npieni silmä, pilkistävän esiin pienet kasvot. Ne olivat taitavimmat\nja rohkeimmat luostarin oppilaista, jotka olivat hiipineet ja\npiiloittautuneet nunnien pariin ja joiden oli onnistunut tuuppimalla\nsaada itselleen pieni aukko, sillä hekin tahtoivat nähdä jotakin.\nTästä naisjoukosta nousi suosionhuutoja; nähtiin monen käsivarren\nheiluvan, tervetuloa toivottaen ja iloa osoittaen. Saavuttiin ovelle;\nGertrude pysähtyi abbedissan eteen. Kun tervehdykset oli vaihdettu,\nkysyi tämä puoleksi iloisena, puoleksi juhlallisena, mitä Gertrude\nhalusi tällä paikalla, missä ei kukaan saattanut häneltä mitään\nkieltää.\n\n-- Olen tullut tänne, -- alkoi Gertrude; mutta juuri kun hänen\npiti lausua ne sanat, joiden piti melkein peruuttamattomasti\nratkaista hänen kohtalonsa, hän epäröi hetken ja seisoi tuijottaen\nedessään olevaan nunnajoukkoon. Tänä hetkenä hän huomasi yhden\nnoista entisistä leikkitovereistaan, joka katseli häntä säälin ja\nivansekainen ilme kasvoissaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:\n\n-- Kas oletko sentään mennyt ansaan!\n\nTämän leikkitoverin näkeminen, joka herätti hänessä vireille kaikki\nhänen aikaisemmin luostarissa kokemansa tunteet, palautti myös häneen\nhänen entistä rohkeuttansa. Ja jo hän tavoitteli mielessään jotain\nvastausta, joka kokonaan olisi eronnut hänelle määrätystä. Mutta kun\nhän oli nostanut katseensa isäänsä, ikäänkuin koetellakseen voimiaan,\nhän huomasi isän kasvoissa niin synkkää levottomuutta, niin uhkaavaa\nkärsimättömyyttä, että pelko pani hänet tekemään päätöksensä, ja yhtä\nnopeasti kuin olisi paennut peloittavaa seikkaa hän jatkoi:\n\n-- Olen tullut tänne pyytämään, että minun sallittaisiin pukea\nylleni nunnan puku tässä luostarissa, missä minua niin hellästi on\nkasvatettu.\n\nAbbedissa vastasi kiireisesti suuresti pahoittelevansa tässä\ntilaisuudessa, etteivät luostarin asetukset sallineet hänen antaa\nheti paikalla suostumusta; tämä oli tulos luostarisisarten yhteisestä\näänestyksestä. Mutta Gertrude kuitenkin tarpeeksi tiesi millaiset\ntunteet olivat häntä kohtaan tässä laitoksessa, voidakseen arvata,\nmikä tämä vastaus oli oleva. Siihen asti -- tämän hän lisäsi -- eivät\nmitkään asetukset estäneet abbedissaa ja luostarisisaria tuomasta\nilmi sitä iloa, jonka tämä pyyntö heissä herätti.\n\nSilloin nousi kumea onnittelujen ja hyvähuutojen melu. Heti\nkannettiin esiin suuria tarjottimia täynnä makeisia, joita tarjottiin\nensin \"nuorelle morsiamelle\" ja sitten vanhemmille. Sillävälin\nkuin muutamat nunnista tunkeilivat Gertruden ympärillä ja toiset\nonnittelivat äitiä, toiset nuorta ruhtinasta, abbedissa pyysi\nruhtinasta tulemaan vastaanottosalin ristikkoaukon ääreen, missä\nhän häntä odotti. Kaksi vanhempaa nunnaa oli hänen seurassaan, ja\nnähdessään ruhtinaan tulevan hän sanoi:\n\n-- Herra ruhtinas, noudattaakseni sääntöjä ... täyttääkseni\nvälttämätöntä muodollisuutta, vaikka tosin tässä tapauksessa ...\nkuitenkin minun on pakko sanoa Teille ... että joka kerta kun nuori\ntyttö anoo lupaa pukeutua nunnan pukuun ... on abbedissan, joka\nminä ansiottani olen, velvollisuus ilmoittaa vanhemmille ...\nettä ... jos sattumalta ... pakoittavat tytärtään ... heidät\njulistetaan kirkonkiroukseen. Suonette minulle anteeksi.\n\n-- Luonnollisesti, luonnollisesti, arvoisa äiti. Kiitän\ntunnollisuuttanne ... onhan se vallan oikeutettua. Mutta ette kai\nepäile...\n\n-- Kuinka se tulisi kysymykseen, herra ruhtinas ... sanoinhan vaan\ntäyttääkseni tarkan määräyksen; muutenhan...\n\n-- Tietysti, tietysti, arvoisa äiti.\n\nVaihdettuaan nämä muutamat sanat he kumpikin kumarsivat ja\npoistuivat, ikäänkuin kummallekin olisi ollut tuskallista jatkaa tätä\nkeskustelua; ja kumpikin palasi seuransa luo, toinen sisäpuolelle,\ntoinen ulkopuolelle luostarin kynnystä.\n\n-- Lähtekäämme, sanoi ruhtinas, Gertrudella on pian oleva tarpeeksi\ntilaisuutta mielin määrin nauttia näiden kunnon sisarten seurasta.\nTäksi kertaa olemme heitä tarpeeksi häirinneet.\n\nNäin sanottuaan hän kumarsi ja antoi lähtömerkin. Muut perheensä\njäsenet lähtivät liikkeelle, vaihdettiin uudelleen tervehdyksiä, ja\nniin lähdettiin matkaan.\n\nPaluumatkalla Gertrudella ei ollut halua puhella. Pelästyneenä\nottamastaan askeleesta, häveten raukkamaisuuttaan, paheksuen itseään\nja toisia, hän laski itsekseen ne tilaisuudet, joissa vielä saattoi\nvastata kieltäen. Ja heikosti ja sekavasti hän antoi itselleen sen\nlupauksen, että seuraavassa, toisessa ja kolmannessa tilaisuudessa\noli oleva taitavampi ja rohkeampi. Mutta kaikki nämä ajatukset eivät\nvoineet haihduttaa tuon isänsä vihastuneen katseen vaikutusta; ja kun\nhän salavihkaa katsahtaessaan isäänsä sai sen varmuuden, ettei isänsä\nkasvoissa enää ollut vihan jälkeäkään, vaan että ne päinvastoin\nilmaisivat täydellisen tyytyväisyyden tyttäreensä, tämä tuntui\nhänestä sangen onnelliselta seikalta, ja hetkeksi hän tunsi itsensä\nvallan tyytyväiseksi.\n\nKotia palattua täytyi taas vaihtaa pukua ja somistaa itsensä;\nsitten seurasivat päivällinen, muutamat käynnit, ajelu, keskustelu\nja lopuksi illallinen. Tämän lopulla ruhtinas otti puheeksi toisen\nkysymyksen, nimittäin kummin valinnan. Tämä nimi annettiin naiselle,\njoka vanhempien pyynnöstä rupesi tulevan nunnan ohjaajattareksi\nja seuralaiseksi siksi ajaksi, joka kului nunnaksi pyrkimisestä\nluostariinpääsyyn asti. Tällä ajalla käytiin kirkoissa, julkisissa\nrakennuksissa, seuroissa, huviloissa, pyhäköissä, sanalla sanoen\nkaikissa kaupungin ja sen ympäristön huomattavissa paikoissa, jotta\nnuori neitonen ennenkuin teki peruuttamattoman lupauksen, itselleen\ntarkoin selvitti mistä luopui.\n\n-- Täytyy valita kummi, sanoi ruhtinas, sillä huomenna nunnien\napulaispappi tulee täyttämään tutkinnon muodollisuuksia ja\nkohta senjälkeen Gertrude esitetään kapitulissa, jotta hurskaat\nluostariäidit saattavat hänet vastaanottaa.\n\nLausuessaan nämä sanat hän oli kääntynyt ruhtinattaren puoleen. Ja\ntämä kun luuli sitä kehoitukseksi mielipiteen esilletuomiseen, alkoi\nsanoa:\n\n-- Olisihan esimerkiksi...\n\nMutta ruhtinas keskeytti sanoen:\n\n-- Ei, ei, ruhtinaallinen puolisoni; kummin tulee ennen kaikkea\nmiellyttää \"nuorta morsianta\". Ja vaikka yleinen tapa myöntää\nkummin valinnan vanhemmille, on Gertrudella kuitenkin niin paljo\narvostelukykyä ja käyttäymisälyä, että hän hyvin ansaitsee, että\nhänen suhteensa tehdään poikkeus.\n\nTällöin hän kääntyi Gertruden puoleen senilmeisenä kuin henkilö, joka\nilmoittaa toiselle erityistä suosiota, ja jatkoi:\n\n-- Jokaisella niistä naisista, jotka olivat meitä tänä iltana\ntervehtimässä, on vaadittavat edellytykset tullakseen perheemme\ntyttären kummiksi; ja jokainen luullakseni on pitävä kunnianaan saada\nosakseen valintamme. Valitse siis itse.\n\nGertrude älysi kyllä, että valitseminen oli samaa kuin uusi\nsuostuminen. Mutta ehdoitus oli tehty niin juhlallisesti, että\nkieltäyminen olisi voinut näyttää halveksimiselta, tai ainakin\nkiittämättömyydeltä tai oikullisuudelta. Hän teki nyt siis vielä\ntämänkin myönnytyksen ja mainitsi sen naisen, joka sinä iltana\noli ollut hänelle miellyttävin, nimittäin sen, joka häntä enimmin\noli hyväillyt ja imarrellut ja joka oli häntä kohdellut osoittaen\nsellaista tuttavallisuutta, hellyyttä ja herttaisuutta, mikä\nluo vanhan ystävyyden valon ainoastaan muutaman hetken vanhaan\ntuttavuuteen.\n\n-- Etpä olisi voinut sen paremmin valita! huudahti ruhtinas, joka\noli halunnut ja odottanut juuri tätä valinnan tulosta. Oliko tämä\nlaskettua vai satunnaista, on epätietoista, mutta tässä oli käynyt\nsamoin kuin silmänkääntäjän, joka osoittaa korttipakan eri kortteja\nja käskee ajattelemaan yhtä, minkä hän sitten arvaa; mutta hän on\nnäyttänyt niitä sillä tavoin, että silmän on täytynyt pysähtyä yhteen\nainoaan. Tuo nainen oli siihen määrin häärinyt Gertruden ympärillä\nkoko illan, hän oli siihen määrin kääntänyt Gertruden huomion\nitseensä, että nuoren neitosen olisi tarvinnut suuresti ponnistella\nmielikuvitustaan ajatellakseen toista. Tällainen huomaavaisuus ei\nmuuten ollut vailla erityistä syytänsä. Tuo nainen oli jo aikoja\nsitten iskenyt silmänsä nuoreen ruhtinaaseen tehdäkseen hänet\nvävykseen. Hän katsoi sentähden tämän talon asioita vallan omikseen.\nJa on aivan luonnollista, että hän harrasti tämän rakkaan Gertruden\nasioita yhtä suurella mielenkiinnolla kuin viimemainitun lähimmät\nsukulaiset.\n\nSeuraavana päivänä Gertrude heräsi ajatellen tutkijamunkkia, jonka\noli määrä tulla; ja hänen hautoessaan mielessään voisiko käyttää\nhyväkseen tätä niin ratkaisevaa tilaisuutta peräytyäkseen, sekä\nmitenkä se oli käyvä päinsä, ruhtinas kutsutti hänet luoksensa.\n\n-- Kas niin, tyttäreni, hän sanoi. Tähän asti olet käyttäytynyt\nmallikelpoisesti. Tänään tulee sinun kruunata tekosi. Kaikki,\nmikä on tapahtunut tähänasti, on johtunut vapaasta tahdostasi.\nJos sinulle tällävälin olisi johtunut mieleen joku epäilys, joku\npieni katumus, nuoruuden oikuista johtunut, olisi sinun pitänyt\nse ilmaista; mutta sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, ei enää\nole aikaa lapsellisuuksiin. Tuo kunnon mies, jonka on määrä tulla\ntänä aamuna, on tekevä sinulle ylen monta kysymystä tulevan\nkutsumuksesi suhteen. Hän tulee kysymään, rupeatko nunnaksi vallan\nvapaaehtoisesti, lisäksi minkätähden, miten, ja Herra tiesi mitä\nkaikkea. Jos epäröit vastatessasi, hän tulee sinua pitämään\njännityksessä vaikka kuinka kauan. Tämä tuottaisi sinulle paljon\nikävyyttä ja väsyttäisi suuresti. Mutta siitä voisi johtua vielä\nikävämpi seuraus. Kaikkien jo tapahtuneiden julkisten selitysten\njälkeen, sinun osoittamasi pieninkin epäröiminen panisi alttiiksi\nminun kunniani ja voisi saattaa luulemaan, että minä olen katsonut\nsinun ajattelemattomuuttasi varmaksi päätökseksi, että olen toiminut\nhätäisesti, että minä ... niin mitä kaikkea voitaisiinkaan luulla!\nTässä tapauksessa minun olisi pakko valita jompikumpi kahdesta\nyhtä tuskallisesta hätäkeinosta: joko antaa ihmisten muodostaa\nitselleen hyvin epäedullisen käsityksen minun menettelystäni -- mikä\nei mitenkään olisi sopusoinnussa niiden vaatimusten kanssa, jotka\nvelvollisuudet itseäni kohtaan minulle asettavat -- tai paljastaa\npäätöksesi oikea syy ja...\n\nMutta kun hän tänä hetkenä huomasi, että Gertruden kasvot\npunoittivat, että hänen silmänsä paisuivat ja että hänen kasvonsa\nvetäytyivät kokoon kuin kukan terälehdet rajuilman edellä puhaltavan\nkuuman tuulen vaikutuksesta, hän keskeytti puheensa, lauhtui\nlempeämmän näköiseksi ja sanoi:\n\n-- No no, kaikki riippuu sinusta, sinun älykkaisyydestäsi. Tiedän,\nettä sinulla sitä on runsaasti, ja ettet ole kyllin lapsellinen\nlopulla tärvelemään hyvin aloitettua asiaa. Mutta minun tietysti\nvarovaisuudesta on täytynyt kaikkea ajatella. Älkäämme siis enää\nsiitä puhuko ja sopikaamme, että vastaat suorasti, niin ettet herätä\nepäilystä tuon kunnon miehen aivoissa. Siten sinäkin paljoa pikemmin\nsuoriudut koko asiasta.\n\nJa huomautettuaan miten hänen oli vastattava todennäköisimpiin\nkysymyksiin, hän taas palasi tavalliseen puheaiheeseensa, nimittäin\nniihin hauskuuksiin ja nautintoihin, jotka luostari oli Gertrudelle\ntarjoava. Ja hän jatkoi tätä puhettansa kunnes palvelija tuli\nilmoittamaan luostarin apulaispapin tuloa. Toisteltuaan kiireisesti\ntärkeimmät ohjeensa ruhtinas jätti tyttärensä kahdenkesken papin\nkanssa, kuten säädökset määräsivät.\n\nTuo hengenmies saapui jo melkein varmana siitä, että Gertrudella\noli suuri harrastus luostariin, sillä siihen suuntaan oli ruhtinas\nviittaillut käydessään häntä kutsumassa. Kuitenkin tuo kunnon pappi\ntiesi, että epäluulo oli yksi hänen ammattinsa tärkeimpiä avuja,\nminkä vuoksi hänen periaatteenaan oli tyystin pidättäytyä hätäillen\nluottamasta moisiin vakuutuksiin ja pysyä varuillaan ennakkoluuloihin\nnähden. Mutta harvoin sattuu niin, että vaikutusvaltaisen henkilön\nvakuuttavat ja varmat sanat, oli hän sitten kuka tahansa, eivät loisi\nväritystään siihen henkilöön, joka niitä kuuntelee...\n\nLausuttuaan tavalliset kohteliaisuudet, pappi virkkoi:\n\n-- Neitiseni, tulen luoksenne näyttelemään pahan hengen osaa. Tulen\nasettamaan epäilyksen alaiseksi sitä, minkä hakemuksessanne olette\nmaininnut varmana. Tulen asettamaan silmienne eteen vaikeudet ja\nsaamaan varmuutta siitä, että olette niitä oikein punninnut. Sallikaa\nminun tehdä teille muutamia kysymyksiä.\n\n-- Puhukaa vaan, sanoi Gertrude.\n\nKunnon pappi alkoi silloin häneltä kysellä säädöksien määräämässä\nmuodossa:\n\n-- Tunnetteko sydämessänne vapaata, pakotonta päätöstä ruveta\nnunnaksi? Eikö teihin ole vaikutettu uhkauksien eikä imartelevien\nhoukutuksien muodossa? Eikö ole turvauduttu mihinkään pakolliseen\nvaikutusvaltaan, jotta taipuisitte tähän päätökseenne? Puhukaa\navomielisesti, peittelemättä miehelle, jonka velvollisuus on\nsaada selville oikea tahtonne, jotta hän estäisi kaikkea pakkoa\ntapahtumasta.\n\nOikea vastaus tällaiseen kysymykseen ilmeni äkkiä Gertruden mieleen\nhirvittävän selvänä. Mutta antaakseen sen, täytyi hänen tehdä\nselityksiä, mainita kuka oli häntä uhannut, kertoa kokonainen tarina.\nTuo poloinen pakeni pelästyneenä tätä ajatusta ja haki kiireisesti\ntoista vastausta, ja löysi yhden ainoan, joka nopeasti ja varmasti\nsaattoi vapauttaa hänet tästä kidutuksesta.\n\n-- Rupean nunnaksi, hän virkkoi, peittäen mielenliikutustaan, vallan\nomasta vapaasta tahdostani.\n\n-- Kuinka pitkä aika on siitä, kun tämä ajatus on teissä syntynyt?\nkysyi pappi.\n\n-- Se on minulla aina ollut, vastasi Gertrude, joka tuon ensi\naskeleen jälkeen oli tullut rohkeammaksi valhettelemaan vastoin\nparempaa tietämystään.\n\n-- Mutta mikä on päävaikutin, joka saattaa teidät nunnaksi rupeamaan?\n\nKunnon pappi ei tietänyt, mitä herkkää kieltä kosketteli. Ja Gertrude\nponnisti kaikki voimansa, jotta ei hänen kasvoissaan olisi näkynyt\nnäiden sanojen hänen sieluunsa tekemä vaikutus.\n\n-- Vaikutin on se, että tahdon palvella Jumalaa ja paeta maailman\nasettamia vaaroja.\n\n-- Olisikohan joku suru ... joku ... suokaa anteeksi, joku oikku...?\nJoskus hetkellinen syy saattaa tehdä vaikutuksen, joka näyttää\nainaisesti pysyvän. Kun sitten tuo syy raukeaa ja mieli muuttuu, niin\nsilloin...\n\n-- Ei, ei, vastasi joutuisasti Gertrude: syy on yksistään se, jonka\nteille mainitsin.\n\nEnemmän halusta täydelleen suorittaa tehtävänsä kuin tietoisena sen\nvälttämättömyydestä pappi jatkoi kuulusteluaan. Mutta Gertrude oli\npäättänyt loppuun asti teeskennellä. Se ajatus, että tuo vakava\nja kelpo pappi ei vähääkään näyttänyt mitään sellaista hänestä\nepäilevän, herätti hänessä vastenmielisyyttä. Ja tyttö parka\najatteli lisäksi, että pappi tosin saattoi estää häntä tulemasta\nnunnaksi. Mutta siihen päättyikin hänen vaikutusvaltansa ja\nsuojeluksensa Gertrudeen nähden. Kun pappi olisi lähtenyt pois, jäisi\nGertrude yksikseen ruhtinaan luo. Ja mitä hänellä senjälkeen olisi\nkärsittävänä tässä talossa, siitä kunnon pappi ei tietäisi mitään,\nja jos tietäisikin, niin ei parhaallakaan tahdolla voisi tehdä muuta\nkuin tuntea sääliä Gertrudea kohtaan, tuota levollista ja maltillista\nsääliä, mikä yleensä omistetaan sille, joka omasta syystään joutuu\nkärsimään.\n\nKuulustelija väsyi pikemmin kyselemiseensä, kuin tyttö parka\nteeskentelemiseen. Ja huomattuaan hänen vastauksensa alati\nsamanlaisiksi ja kun ei hänellä ollut mitään syytä epäillä niiden\nvilpittömyyttä, pappi muutti lopulta puheensa, iloitsi hänen\npäätöksestään ja lausui kaikkea, mikä oli omansa tätä hyvää päätöstä\ntukemaan, ja sanoi hänelle hyvästi.\n\nKulkiessaan huoneuston läpi, hän äkkiä kohtasi ruhtinaan, joka näytti\nkulkevan siitä ikäänkuin sattumalta. Ja pappi onnitteli häntä sen\nhyvän mielialan johdosta, minkä oli havainnut hänen tyttäressään.\nRuhtinas oli siihen asti ollut hyvin tuskallisen levottomuuden\nvalloissa. Tämän kuullessaan hän hengitti helpommin. Ja unhoittaen\ntavallisen vakavan jäykkyytensä hän melkein juosten riensi Gertruden\nluo, jakeli hänelle tuhlaillen ylistystä, hyväilyjä ja lupauksia, ja\nilmaisi peittelemättä iloansa ja hellyyttään, joka suureksi osaksi\noli vilpitön. Tämänlaatuinen on tuo ristiriitainen sekaolio, jota\nsanomme ihmissydämeksi.\n\nEmme seuraa Gertrudea tuohon keskeymättömään näytäntöjen ja\nhuvitusten pyörteeseen; emme liioin rupea kuvaamaan järjestyksessä ja\nyksityiskohtaisesti hänen sieluntilaansa tuona aikana. Siitä tulisi\nliian yksitoikkoinen alakuloisuuden ja tahdonhäälymisen kuvaus, sekä\nsellaisten seikkojen taistelua, jotka jo on kerrottu. Paikkojen\nkauneus, esineiden vaihtelu, mielihyvä, minkä tuotti vapaassa\nulkoilmassa retkeileminen, kaikki tämä vaan saattoi Gertrudelle kahta\nvihatummaksi sen paikan kuvittelemisen, minne hänen oli määrä lopulta\nastua vaunuista viimeinen kerta, ainiaaksi. Vielä masentavampia\nolivat ne vaikutelmat, jotka hän sai seurapiireistä ja pidoista.\nNähdessään nuoria naisia, joita mainittiin \"morsiameksi\" tämän\nsanan luonnollisimmassa ja tavallisimmassa merkityksessä, hän tunsi\nkateutta ja sietämättömän kalvavaa tunnetta. Joskus myös jonkun muun\nhenkilön näkeminen pani hänet ajattelemaan, että tuon henkilön aseman\nomistaminen kaiketi tiesi inhimillisen onnen huippua.\n\nToisin ajoin palatsien upeus, koristeiden loisteliaisuus, juhlien\nhälinä ja iloine humu herättivät hänessä sellaisen huumauksen ja\nsellaisen halun elää iloisena, että hän lupasi itselleen peruuttaa\nlupauksensa ja ennemmin kärsiä mitä tahansa kuin palata luostarin\nkylmään ja kammottavaan varjoon. Mutta kaikki nämä päätökset\nhaihtuivat, kun hän tyynesti punnitsi vaikeuksia ja kun hän vaan loi\nkatseensa ruhtinaaseen.\n\nToisin ajoin taas se ajatus, että hänen ainaiseksi täytyi hylätä nämä\nnautinnot, saattoi hänelle katkeraksi ja tuskalliseksi tämän lyhyen\nnautinto-ajan. Samoin janon vaivaama potilas katselee raivostuneena\nja työntää luotaan närkästyneenä sitä vesilusikkaa, minkä lääkäri\nvaivoin saattaa hänelle myöntää.\n\nTällävälin naisluostarin apulaispappi oli antanut tarpeellisen\ntodistuksensa, ja lupa kokoonkutsua kapituli Gertruden vastaanottoa\nvarten oli saapunut. Kapituli oli koolla, ja tuloksena oli, kuten\nsaattoi odottaa, kolme neljännestä salaisista äänistä, joka\nsäädöksien mukaan vaadittiin, ja Gertrude oli hyväksytty luostariin\notettavaksi. Hän itse, väsyneenä näistä pitkällisistä kärsimyksistä,\npyysi päästä luostariin niin pian kuin suinkin. Ei suinkaan ollut\nketään, joka olisi tahtonut hillitä tällaista intoa.\n\nHänen tahtonsa tapahtui siis. Ja kun hän oli juhlallisesti saatettu\nluostariin, hän puki ylleen nunnan puvun.\n\nAlokasaikaa, joka oli täynnä kaihoa ja katumusta, oli kestänyt\nkaksitoista kuukautta, ja nyt oli tullut hetki, jolloin Gertruden\noli lausuttava kieltäymys, mikä olisi ollut kaikkein omituisin,\nodottamattomin ja huomiotaherättävin, tai toistaa suostumuksensa,\njonka jo oli niin moneen kertaan lausunut. Hän sen toisti ja tuli\nnunnaksi ainiaaksi.\n\nKristinuskon erityisiä ja luovuttamattomia ominaisuuksia on kyky\njakaa rauhaa ja ohjausta jokaiselle, joka siihen turvautuu, oli\nhän sitten missä tilassa ja oloissa tahansa. Jos entisyys on\nautettavissa, se osoittaa parannuskeinon, hankkii sen ja neuvoo\nsopivan tavan ja voiman sen toteuttamiseksi, maksoi mitä maksoi.\nJos ei tällaista keinoa ole löydettävissä, niin se opettaa\nsananlaskun mukaisesti muuttamaan välttämättömyyden hyveeksi. Se\nneuvoo jatkamaan viisaasti sitä, mikä kevytmielisesti on alotettu.\nSe taivuttaa mielen vastaanottamaan melkein halukkaasti sellaista,\nmikä on pakosta sen kannettavaksi määrätty, ja luo valintaan, joka\noli ajattelematon, mutta joka on peruuttamaton, katumuksen koko\npyhyyden, harkinneisuuden, ja sanokaamme suoraan, koko iloisen\ninnon. Se on senlaatuinen tie, että tuli ihminen mistä sokkelosta\ntai kuilusta tahansa ja alkoi sitä astua, niin voi hän siitä lähtien\nedetä turvallisena ja hyvässä toivossa, ja levollisena saapua\nvarmaan päämäärään. Näin ollen Gertrudesta olisi voinut tulla pyhä\nja tyytyväinen nunna, vaikka olikin niin epäsuotuisien olosuhteiden\nvallitessa verhoutunut nunnan huntuun. Mutta tämä onneton nainen\npäinvastoin taisteli ikeensä alla, ja täten hän vaan tunsi kahta\nraskaammaksi ikeen ja ahdistuksen.\n\nLakkaamaton menetetyn vapauden kaiho, nykyistilan kauhu, turhien\ntoiveiden vaivaloinen tavoittelu, joiden ei koskaan pitänyt\ntoteutuman -- tällaiset tunteet etupäässä täyttivät hänen sielunsa.\nHän kantoi alati mielessään tuota katkeraa menneisyyttä, hän\nkatkasi muistissaan kaikki ne asianhaarat, jotka olivat johtaneet\nnykyistilaan ja kumosi tuhannesti ajatuksissaan, minkä teolla\noli toteuttanut: hän syytti itseään leväperäisyydestä, toisia\nomavaltaisuudesta ja petollisuudesta ja riutui raivontunteisiinsa.\n\nHän samalla ihaili ja itki omaa kauneuttaan, surkutteli nuoruuttaan,\njoka oli tuomittu kuihtumaan hitaassa marttyriudessa, ja erinäisinä\nhetkinä hän kadehti ketä naista tahansa, oli hän minkä säätyinen\ntahansa ja oli hänellä omallatunnollaan mitä tahansa, kunhan hän vaan\nvapaasti saattoi nauttia noista eduista.\n\nNiiden nunnien näkeminen, jotka olivat myötävaikuttaneet hänen\nluostariin tuloonsa, herätti hänessä vihaa. Hän muisti heidän\nkäyttämiään juonia ja vehkeitä, ja hän kosti heille epäkohteliaalla\nkäytöksellä, oikullisuudella, jopa suoranaisilla soimauksilla.\nUseimmiten täytyi näiden kärsiä kaikki tämä ja vaieta. Ruhtinas\ntosin oli hirmuvaltiaana kohdellut tytärtään, pakoittaakseen hänet\nvetäytymään luostariin. Mutta kun tämä tarkoitusperä oli saavutettu,\nhän ei olisi kärsinyt, että toiset olisivat ankarasti kohdelleet\nhänen tytärtään. Ja pieninkin valitus tämän puolelta olisi voinut\nriistää heiltä tuon mahtavan suojeluksen, jopa muuttaa suojelijan\nvihamieheksi.\n\nLuulisi Gertruden tunteneen jonkunmoista kiintymystä toisiin\nluostarisisariin, jotka eivät olleet ottaneet osaa noihin juoniin, ja\njotka eivät olleet toivoneet häntä toverikseen, mutta jotka kuitenkin\nhänestä toverina pitivät; nämä lisäksi, hurskaita, toimeliaita ja\niloisia kun olivat, osoittivat hänelle esimerkillään, miten tässä\nlaitoksessa saattoi, ei ainoastaan elää, vaan myös olla onnellinen.\nMutta nämäkin nostivat hänessä vihantunteita toisesta syystä. Heidän\nhurskautta ja tyytyväisyyttä ilmaiseva ulkomuotonsa ilmeni hänelle\nsoimauksena hänen omasta levottomasta mielenlaadustaan ja oudosta\nkäytöstavastaan. Eikä Gertrude laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta\nheitä seläntakana ilkkuakseen, soimaten heitä umpiuskoisiksi, tai\npistelläkseen heitä mainiten heitä ulkokullatuiksi. Ehkä hän olisi\nollut heille vähemmin nurja, jos olisi tietänyt tai arvannut, että\njuuri nämä nunnat olivat laskeneet ne muutamat mustat palloset, jotka\noli löydetty kohtalonomaisesta äänestysmaljasta.\n\nJoskus hän näytti nauttivan jonkunmoista tyydytystä komentelemisesta,\nsiitä, että häntä luostarissa liehakoitiin, että joku ulkoa tuli\nhäntä imarrellen tervehtimään, siitä, että onnistui jossakin\ntehtäväkseen ottamassaan yrityksessä, että jakeli suosiollista\nsuojelustaan, että kuuli itseään mainittavan \"armolliseksi\nneideksi\". Mutta mikä olikaan tämä tyydytys! Sydän, joka tunsi sen\nriittämättömyyden, olisi tahtonut aika ajoin siihen liittää uskonnon\ntuottaman lohdutuksen; mutta tämä myönnetään ainoastaan niille, jotka\nluopuvat muusta, samoin kuin haaksirikkoisen, jos tahtoo tarttua\nlautaan, mikä vahingoittumattomana voi johtaa hänet rantaan, tulee\navata kämmenensä ja hellittää kaislat, joihin vaistomaisesti on\ntakertunut.\n\nVähän senjälkeen kuin Gertrude oli tehnyt luostarivalansa, hän oli\nnimitetty luostarikasvattien opettajattareksi. Saattaa kuvitella,\nmiten nämä nuoret tytöt menestyivät tällaisen johdon alaisina. Hänen\nentiset toverinsa olivat kaikki jo lähteneet luostarista, Gertrude\nyksin oli jälellä, ja lisäksi hän oli täynnä sen ajan intohimoja, ja\ntavalla tai toisella täytyi hänen oppilaidensa tuntea sen painoa. Kun\nhän ajatteli, että useita heistä odotti senlaatuinen elämä, josta\nhän oli menettänyt kaiken toivon, tunsi hän heitä kohtaan salavihaa,\njopa kostonhalua. Hän heitä kovisti, kuritti ja pani heidät\nedeltäpäin maksamaan ne ilot, joita kerran tulisivat nauttimaan. Ken\nolisi kuullut, miten närkästyneen koulumestarin tavoin hän heille\ntiuskasi jokaisesta pikkuviasta, olisi luullut häntä mitä ankarimman\nuskonnolliseksi henkilöksi. Toisinaan taas hänen luostaria, säädöksiä\nja kuuliaisuutta kohtaan tuntemansa vastenmielisyys purkautui esiin\nvallan päinvastaisena mielenpuuskauksena. Silloin hän ei ainoastaan\nsietänyt oppilastensa meluavaa vallattomuutta, vaan suorastaan heitä\nsiihen kiihoitti; hän otti osaa heidän leikkeihinsä ja saattoi ne\nkahta hillittömämmiksi. Hän otti osaa heidän puheisiinsa ja ohjasi\nnämä paljoa kauemmas, kuin mitä itse olivat tarkoittaneet. Jos joku\nheistä sattumalta viittasi abbedissan laverteluhaluun, niin Gertrude\nrupesi tätä perinpohjin matkimaan, pannen toimeen koko ilveilyn.\nLisäksi hän jäljitteli erään nunnan ilmeitä, toisen käyntiä. Tällöin\nhän nauroi täyttä kurkkua. Mutta tämä nauru ei lähtenyt sydämestä,\neikä tehnyt iloiseksi.\n\nNäin hän oli elänyt muutaman vuoden, sillä hänellä ei ollut keinoja\neikä tilaisuutta muuhun ryhtyä, kun hänen onnettomuudekseen tällainen\ntarjoutui.\n\nMuiden etujen ja oikeuksien joukossa, jotka hänelle oli myönnetty\nkorvaukseksi siitä, ettei hän vielä voinut päästä abbedissaksi,\noli se, että hän sai asua erityisessä luostarin syrjähuoneustossa.\nTämä rakennuksen osa oli kiinni talossa, missä asui nuori mies,\npahantekijä ammatiltaan, yksi noita tänä aikana niin lukuisia\nilkiöitä, jotka palkkalaisrosvojensa ja muiden pahantekijäin\navustamina jossakin määrin saattoivat halveksia järjestysvaltaa ja\nlakeja. Lähdekirjoituksemme mainitsee häntä nimellä Egidio, sanomatta\nsukunimeä.\n\nTämä heittiö oli luostaripihan yläpuolella olevasta ikkunasta joskus\nnähnyt Gertruden joutilaisuudessaan kävelevän pihalla, ja sen sijaan\nettä suunnitelmansa jumalaton yritys häntä olisi pelästyttänyt tai\ntuntunut hänestä vaaralliselta, se häntä viehätti, ja eräänä päivänä\nhän rohkeni puhutella Gertrudea. Tämä onneton nainen vastasi.\n\nEnsi hetkinä hän tunsi tyydytystä, tosin ei puhdasta, mutta sitä\neloisampaa. Täten oli hänen sielunsa autioon elämään hiipinyt\nvoimakas ja jatkuva askaroiminen, vahva elämänpyrkimys. Mutta tämä\ntyydytys oli sen vahvistavan juoman kaltainen, jonka muinaiskansat\nkekseliäässä julmuudessaan antoivat kuolemaan tuomitun juoda,\njotta hän voimakkaampana jaksaisi kestää marttyriuttaan. Samaan\naikaan ilmeni jotain erityistä ja uutta koko hänen käytöksessään.\nHän muuttui äkkiä säännöllisemmäksi, levollisemmaksi. Hän\nherkesi ivastaan ja nurkumisestaan, jopa kävi mairittelevaksi.\nLuostarisisaret iloitsivat keskenään tästä onnellisesta\nmuutoksesta, he kun eivät vähääkään aavistaneet asian oikeata syytä\neivätkä älynneet, ettei tämä uusi hyveellisyys ollut muuta kuin\nulkokultaisuutta, joka verhosi vanhoja vikoja. Kuitenkaan ei tämä\nnäennäinen hyvänsävyisyys, tämä jonkunlainen ulkonainen kiilloitus\nollut pitkäaikainen, ei ainakaan yhtä jatkuvana ja tasaisena.\nKohta näyttäytyivät taas entinen ylenkatseellisuus ja tavallinen\noikullisuus; uudelleen toistui iva ja nurkuminen luostarivankilaa\nkohtaan, ja se lausuttiin tähän paikkaan ja lausujaan nähden oudolla\nkielellä. Mutta tällaisia puuskauksia seurasi katumus ja melkoinen\npyrkimys rakastettavaisuudella saattaa ne unhoituksiin.\n\nKaikkea tätä oikullista vaihtelevaisuutta sisaret sietivät niin hyvin\nkuin taisivat, selittäen sitä johtuvaksi aatelisneiden haaveellisesta\nja vilkkaasta luonteesta.\n\nVastaiseksi eivät nunnat näyttäneet ajattelevan sen pitemmälle.\nMutta eräänä päivänä Gertrude joutui pikkuseikan vuoksi sanakiistaan\npalvelijanunnan kanssa ja parjasi häntä ylenmäärin ja loppumattomiin.\nPalvelijanunna kärsi tätä kauan ja puri huuliaan jonkun aikaa\nvaieten, mutta viimein hän menetti kärsivällisyytensä, teki\nsalaviittauksia, sanoi tietävänsä jotakin ja aikanansa tuovansa\nsen ilmi. Tästä hetkestä alkaen aatelisnunnalla ei ollut enää\nrauhaa. Jonkun aikaa senjälkeen eräänä aamuna tuota palvelijanunnaa\nodotettiin turhaan tavallisiin askareihinsa. Mentiin hakemaan häntä\nhänen kopistaan, mutta ei sieltä löydetty. Häntä kutsuttiin ääneen,\nmutta hän ei vastannut. Etsittiin tarkoin sieltä ja täältä, ullakolta\naina kellariin asti, mutta ei löydetty mistään. Ja Herra tiesi mitä\nolisikaan arvailtu, ellei etsittäessä kaikkialta olisi huomattu\npuutarhan muurissa suurta aukkoa; tämä seikka pani ajattelemaan, että\nhän oli paennut sitä tietä. Nyt pantiin liikkeelle joka taholle hänen\njälkeensä pikalähettejä häntä kiinni ottamaan. Lisäksi tiedusteltiin\nhäntä monella tavoin lähistössä. Mutta hänestä ei koskaan saatu\nvähintäkään tietoa. Kenties olisi saatu asiasta selvä, jos sen\nsijaan, että etsittiin kaukaa, olisi kaivettu läheltä. Kun oltiin\npaljo ihmetelty, sillä ei kukaan olisi voinut uskoa tuon naisen\nkykenevän sellaiseen, ja kun oltiin paljo arvailtu sinne ja tänne,\ntehtiin lopulta se johtopäätös, että hän epäilemättä oli paennut\nkauas, hyvin kauas. Ja kun eräs luostarisisarista kerran oli sanonut:\nHän on aivan varmaan paennut Hollantiin, niin pidettiin luostarissa\nvarmana, että hän oli paennut Hollantiin.\n\nAatelisnunna ei kuitenkaan näyttänyt olevan samaa mieltä.\nHän ei tosin ilmaissut epäilystään eikä vastustanut yleistä\nmielipidettä erityisillä perusteilla. Jos hänellä tällaisia oli,\nniin ei varmaankaan koskaan niitä ole mestarillisemmin salattu.\nEikä hän mitään välttänyt huolellisemmin kuin palaamista tuohon\npuheenaiheeseen, eikä ollut mitään seikkaa, jonka salaisuuden\nperille hän vähemmin olisi halunnut päästä. Mutta kuta vähemmin\nGertrude siitä puhui, sitä enemmän hän sitä ajatteli. Kuinka monta\nkertaa päivän kuluessa tuon naisen kuva äkkiarvaamatta ilmaantuikaan\nhänen mieleensä, takertui siihen, tahtomatta siitä luopua! Kuinka\nmonasti hän halusi nähdä hänet edessään todellisena ja elävänä\nennemmin kuin tuntea hänen takertuneen mieleen, ja öin ja päivin\nkärsiä tämän tyhjän, hirvittävän ja tunteista vapaan aaveen seuraa.\nKuinka monasti hän olisi tahtonut kuulla tuon naisen todellista\nääntä, hänen soimaustaan, uhkauksiaan, vaikka nämä olisivat olleet\nkuinka hirvittäviä, sen sijaan että hänellä nyt lakkaamatta oli\nhenkensä korvissa tuon samaisen äänen kumea humina ja että kuuli\nsen toistelevan sanoja, joihin turhaan yritti vastata, ja jotka\ntoistettiin niin itsepintaisesti ja väsymättömästi, kuin ei elävä\nihminen koskaan saata tehdä.\n\nOli kulunut suunnilleen vuosi tästä tapahtumasta, kun Lucia\nesitettiin aatelisneidelle ja kun heillä oli tuo keskustelu, jonka\nkeskeytti kertomuksemme. Neiti kyseli ylen tarkoin Don Rodrigon\nvainoyrityksiä; ja hän tiedusteli muutamia yksityiskohtia, niin\nrohkeasti, että se pakostakin tuntui Luciasta hyvin omituiselta, hän\nkun ei koskaan ollut ajatellut nunnien uteliaisuuden voivan kohdistua\nsellaisiin seikkoihin.\n\nNe arvostelut, jotka Gertrude sitten langetti kyselyjensä lomassa,\ntai joiden antoi haamoittaa esiin, olivat vallan yhtä kummallisia.\nTuntui siltä kuin olisi hän melkein ilkkunut sitä kauhua, jota Lucia\naina oli tuntenut tuota korkeata herraa vastaan; ja hän kysyi, oliko\ntuo herra muodoton ja ruma, kun Lucia häntä niin kammoksui. Hän olisi\nmelkein pitänyt Lucian vastenmielisyyttä järjettömänä, ellei sitä\nolisi selittänyt Lucian Renzolle antama etusija.\n\nJa tämän viimemainitun suhteen Gertrude teki niin taajoja ja\nsenlaatuisia kysymyksiä, että ne suuresti hämmästyttivät kyselyn\nalaista naista, nostaen punan hänen poskiinsa.\n\nHuomattuaan antaneensa kielensä liiaksi seurata aivojensa harhailuja,\nGertrude koetti korjata ja parhaan taitonsa mukaan tasoittaa tätä\nlaverteluaan. Mutta tämä ei voinut estää Lucian mieleen painumasta\nepämiellyttävää hämmästystä ja epämääräistä pelkoa. Ja tuskin hän oli\njäänyt kahdenkesken äitinsä kanssa, kun aukaisi hänelle sydämensä.\nMutta Agnese kokeneempana haihdutti muutamin sanoin kaikki hänen\nepäilyksensä ja selvitteli koko salaisuuden.\n\n-- Älä sitä ihmettele, hän virkkoi, kun olet oppinut tuntemaan\nmaailmaa niin kuin minä sitä tunnen, tulet huomaamaan, ettei\ntuollaisia seikkoja ollenkaan pidä kummastella. Ylhäiset, mitkä\nenemmän, mitkä vähemmän, mitkä tuolla tavoin, mitkä tällä --\novat kaikki hieman hassuja. Antaa heidän vaan puhua, varsinkin\nkun heitä tarvitsee, ja lisäksi tulee vielä olla heitä tosissaan\nkuuntelevinaan, ikäänkuin he puhuisivat oikeita asioita. Huomasitko\nmiten hän noin ohimennen minulle yskäisi, kuin olisin minä muka\nsanonut suuren tyhmyyden? Mutta minäpä en siitä välittänyt tuon\ntaivaallista. Kaikki he ovat samanlaisia. Huolimatta kaikesta meidän\ntulee kiittää taivasta siitä, että tuo neiti näyttää sinua suosivan\nja todella aikovan meitä suojella. Muuten, rakas lapseni, jos Jumala\nantaa sinun elää, ja jos vielä joudut tekemisiin ylhäisten kanssa,\nniin saatpa totisesti itse kokea, millaisia ne ovat, saatpa kokea,\nlapseni, sen vakuutan.\n\nHalu tehdä mieliksi luostarinjohtajalle, itserakkautta hivelevä tunne\nsaada olla suojelijana, ajatus päästä hyvään huutoon näin pyhällä\ntavalla antamastaan suojeluksesta, jonkunmoinen kiintymyksentunne\nLuciaan ja kenties myös tarve tehdä hyvää viattomalle olennolle,\nauttaa ja lohduttaa sorrettuja, kaikki tämä oli todella taivuttanut\naatelisnunnan ottamaan sydämenasiakseen molempien pakolaisnaisten\nkohtalon.\n\nHänen antamiensa käskyjen kunnioituksesta ja osoittamansa innon\nnojalla nämä molemmat naiset majoitettiin luostarin yhteydessä\nolevaan taloudenhoitajattaren huoneustoon, ja heitä kohdeltiin\nkuin olisivat kuuluneet luostarin palveluskuntaan. Äiti ja tytär\niloitsivat keskenään, että näin pian olivat löytäneet varman ja\nkunniallisen tyyssijan. Kernaasti he olisivat halunneet pysyä siinä\nmuun maailman tietämättä. Mutta luostarissa tämä ei ollut mikään\nhelppo asia. Tämä oli siitäkin syystä vaikeata, kun oli olemassa\nmies, joka oli liian halukas saamaan tietoja toisesta heistä, ja\njonka mielessä intohimoon ja ärtyisyyteen oli liittynyt suuttumus\nsiitä, että oli ehditty hänen edelleen ja vedetty häntä nenästä.\n\nMutta jättäkäämme nämä molemmat naiset tyyssijaansa ja palatkaamme\nsen miehen palatsiin, joka odotti rikollisen lähetystönsä tulosta.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nKuten joukko vainukoiria, turhaan ajettuaan takaa jänistä, korvat\nlurpassa ja häntä jalkojen välissä noloina palaavat herransa luo,\nsamoin tuona levottomana yönä palkkalaisrosvot palasivat Don\nRodrigon linnaan. Linnanherra kulki pimeässä edestakaisin yläkerran\nsuuressa asumattomassa salissa, jonka ikkunat olivat tasankoon päin.\nSilloin tällöin hän pysähtyi, kuunteli ja katseli rappeutuneiden\nikkunaluukkujen lomitse. Hän oli täynnä levottomuutta, ei ainoastaan\nyrityksen onnistumisen epävarmuuden, vaan myös sen mahdollisten\nseurausten vuoksi. Sillä se oli suurin ja rohkein, mihin tämä\nmahtava mies koskaan ennen oli ryhtynyt. Kuitenkin hän rauhoittui\najatellessaan mitä varokeinoja oli noudatettu, jotta teosta ei olisi\nmitään todisteita, joskaan epäilyksiä ei voitaisi välttää.\n\n-- Mitä epäilyksiin tulee, hän ajatteli, niin niistä minä viis\nvälitän. Tahtoisinpa nähdä sen huimapään, joka rohkenisi kiivetä\ntänne ylös ottamaan selville, onko täällä muuan nuori nainen, vai ei!\nTulkoonpa vaan tuo talonpoikaisnulikka, hänelle kyllä valmistetaan\nhyvät tervetuliaiset, sen takaan. Entä munkki, tulkoonpa vaan! Ja\näiti! Menköön vaan Bergamoon. Oikeus? Annan palttua oikeudelle!\nPormestari? Hän ei ole lapsi eikä narri. Ja Milanossa? Kuka Milanossa\ntällaisista ihmisistä piittaa? Kuka siellä heitä kuuntelisi? Kuka\nedes tietää, että he ovat olemassa? He ovat turvattomia ihmisiä\nmaan päällä, joilla ei edes ole isäntää, ihmisiä, jotka eivät kuulu\nmihinkään. Pois siis kaikki pelko! Attilio tulee huomisaamuna saamaan\npitkän nenän. Hän saa nähdä, olenko minä tyhjiä loruillut. Ja jos\ntästä sittenkin nousisi joku ikävä selkkaus -- eihän sitä voi tietää\n-- joku vihamies, joka tahtoisi käyttää tilaisuutta... Mutta voihan\nAttilio antaa minulle neuvoja, onhan silloin kyseessä koko suvun\nkunnia.\n\nMutta se ajatus, johon hän kaikkein enimmin kiintyi, hän kun\nsiitä löysi epäilyksiensä karkoittajan ja yllykkeen hallitsevalle\nintohimolleen, oli, miten hän aikoi Luciaa mielistellä ja lupauksilla\nhurmata, voittaakseen hänet itselleen.\n\n-- Hän tulee olemaan niin peloissaan ollessaan yksin täällä, keskellä\nnäitä ihmisiä, näitä kasvoja, että kaikkein inhimillisimmät kasvot\ntäällä on minulla, hiisi vieköön! Väkisinkin hänen on turvautuminen\nminuun ja taipuminen minua rukoilemaan, ja jos hän rukoilee...\n\nMoisia asioita tuumaillessaan hän kuulee askeleita, menee ikkunan\nääreen, avaa sitä hieman ja kuuntelee salaa. -- Ne ne sieltä tulevat.\n\n-- Entä kantotuoli? Piru vieköön! Missä on kantotuoli? Kolme, viisi,\nkahdeksan; siinä he ovat kaikki. Harmaakin on joukossa. Mutta\nkantotuolia ei näy. Perhana sentään! Harmaa saa totisesti vastata\ntästä!\n\nKun tulijat olivat astuneet sisään, Harmaa laski alakerran huoneen\nnurkkaan nuijansa, leveälierisen hattunsa ja pyhiinvaeltajan\nvaippansa. Ja ammattinsa vaatimuksesta, josta ei kukaan häntä tällä\nhetkellä kadehtinut, hän astui yläkertaan tekemään Don Rodrigolle\ntiliä. Tämä odotti häntä portaiden yläpäässä, ja huomattuaan hänen\ntulevan näin pettyneen pahantekijän nolo ilme kasvoissa, hän huudahti:\n\n-- No mitä kuuluu herra kerskuri, herra kapteeni, Herra \"Kyllä minä\nsen toimitan\"!\n\n-- On raskasta, vastasi Harmaa, pysähtyen ensimäiselle portaalle, on\nraskasta kuulla moitetta, kun on uskollisesti tehnyt tehtävänsä, kun\non koettanut täyttää velvollisuutensa ja pannut henkensäkin alttiiksi!\n\n-- Mitenkä se on tapahtunut? No saammehan kuulla, sanoi Don Rodrigo.\nJa hän kulki huoneeseensa, minne Harmaa häntä seurasi, heti tehden\nhänelle selkoa kaikesta minkä oli toimittanut, nähnyt, ja mitä ei\nollut nähnyt, minkä oli kuullut, mitä oli pelännyt ja yrittänyt\nkorjata. Ja tämän hän teki sen järjestyksen ja sekasorron, sen\nepäröimisen ja hämmennystilan mukaisesti, mikä luonnollisesti yhtä\nhaavaa vallitsi hänen aivoissaan.\n\n-- Jos niin on laita, niin ei sinussa ole syytä, sanoi Don Rodrigo.\nOlethan tehnyt minkä olet voinut. Mutta olisikohan tämän katon\nalla joku urkkija?... Ja jos sellainen täällä on, jos saan hänet\nilmi ja varmasti saan hänet ilmi, niin kyllä minä vaadin hänet\ntilille. Vakuutan sinulle, Harmaa, että minä hänet palkaksi passitan\niäisyyteen.\n\n-- Minunkin mieleeni, arvoisa herra, on johtunut samanlainen\nepäilys, sanoi Harmaa. Ja jos niin on, jos tämäntapainen veijari\nsaadaan ilmi, niin pyydän arvoisaa herraa luovuttamaan hänet minun\nkäsiini. Se henkilö, jota olisi huvittanut tuottaa minulle moinen\nyö, olisi minun palkittavanani. Kuitenkin olen eri seikoista tehnyt\nsen johtopäätöksen, että tässä piilee joku toinen juoni, jota tällä\nhetkellä emme huomaa, Huomenna, arvoisa herra, huomenna otamme selvän\nkaikesta.\n\n-- Eihän teitä ainakaan tunnettu?\n\nHarmaa vastasi toivovansa, ettei oltu tunnettu. Ja tämän keskustelun\nlopputulos oli, että Don Rodrigo seuraavaksi päiväksi määräsi\nHarmaalle kolme tehtävää, jotka tämä vallan itsestäänkin olisi\nsuorittanut. Don Rodrigo käski hänen varhain seuraavana aamuna\nlähettää kylävoudin luo kaksi miestä ja antaa hänelle se määräys,\njosta jo olemme puhuneet; lähettää kaksi muuta miestä tuohon\nyksinäiseen rappeutuneeseen majaan; näiden oli määrä samoilla sen\nympärillä ja pitää loitolla siitä jokainen kuljeksiva joutilas ja\npiiloittaa kaikilta katseilta kantotuoli aina seuraavaan yöhön asti,\njolloin sitä lähetettäisiin noutamaan. Vastaiseksi näet ei ollut\nsopivaa ryhtyä huomiota herättäviin toimiin. Viimein tuli Harmaan\nitsensä lähteä urkkimisretkelle ja lähettää muitakin, nimittäin\nkaikkein pirteimpiä ja älykkäimpiä sekaantumaan kansanjoukkoon ja\nnäin saamaan jotain tietoa kuluneen yön metelistä. Annettuaan nämä\nmääräykset, Don Rodrigo meni levolle, ja antoi myös Harmaan panna\nmaata, hänen mennessään ladellen hänelle runsaasti kiitoksia, joista\nselvästi ilmeni pyrkimys tuottaa hänelle hyvitystä tervetuliaisina\nlausutuista parjauksista.\n\n-- Mene levolle, Harmaa parka, sillä levon tarpeessa sinä epäilemättä\nolet. Toimessa koko päivän ja puoli yötä, lukuunottamatta vaaraa\njoutua kyläläisten kynsiin, ja niiden monien palkintojen lisäksi,\njotka on luvattu päästäsi, vielä vetää yllesi yksi \"kunniallisen\nnaisen ryöstöstä\", ja päälle päätteeksi saada osakseen sellaiset\ntervetuliaiset! Mutta tällainen on usein maailman palkka. Kuitenkin\nolet tässä tilaisuudessa oppinut, että joskus saamme palkkamme\nansiomme mukaisesti, että laskumme suoritetaan jo tässä matoisessa\nmaailmassa. Mene nyt nukkumaan. Ehkäpä vielä jonakin päivänä tulet\nmeille hankkimaan tästä seikasta toisen ja huomattavamman todisteen.\n\nSeuraavana aamuna Harmaa jo oli jalkeilla ja uudestaan täydessä\ntouhussa, kun Don Rodrigo nousi vuoteeltaan. Tämä meni oitis kreivi\nAttilion luo, joka hänet huomatessaan heti kasvoiltaan ja elkeiltään\nkävi ivalliseksi ja huudahti:\n\n-- Pyhän Martin päivä!\n\n-- En todellakaan tiedä, mitä vastata, virkkoi Don Rodrigo,\nlähestyessään häntä, Minun on maksettava veto, mutta tämä ei minua\npahimmin harmita. En teille aikaisemmin sanonut mitään, sillä myönnän\ntoivoneeni tänä aamuna saattaa teidät hämmästymään. Mutta ... no niin\nnyt kerron teille kaikki.\n\n-- Tässä on tuo munkki ollut juonittelemassa, sanoi serkku,\nkuunneltuaan kaikkea tarkkaavaisesti, hämmästyen ja vakavammin, kuin\nmitä olisi voinut odottaa niin itsepäiseltä henkilöltä. Tuota munkkia\nliukastelijan-naamareineen, mielettömine huomautuksineen minä pidän\nveijarina ja lurjuksena. Ja te ette koskaan ole antanut minulle\nluottamustanne, ettekä ole sanonut minulle suoraan, mitä valheita hän\nteille tässä eräänä päivänä syötti.\n\nDon Rodrigo kertoi tuon keskustelun sisällyksen.\n\n-- Ja tuon kaiken te saatoitte kärsiä! huudahti kreivi. Ja päästitte\nhänet menemään samoin kuin hän tulikin!\n\n-- Enhän voinut vetää niskoilleni kaikkien Italian\nkapusiinilais-munkkien vihaa.\n\n-- En tiedä olisinko minä tuona hetkenä muistanut, että maailmassa\non olemassa muita kapusiinilaisia kuin tuo julkea lurjus. Mutta eikö\nsitten noudattamalla varovaisuuden vaatimuksia, ole keinoja saada\nhyvitystä kapusiini-munkista? Tarvitseehan esimerkiksi ainoastaan\nosata sopivana aikana lisätä jalomielisyyttään koko veljeskuntaa\nkohtaan, ja silloin voi rangaistusta pelkäämättä antaa selkäsaunan\nyhdelle sen jäsenelle. No niin, hän vältti rangaistuksen, joka olisi\nhänelle paremmin sopinut. Mutta minäpä aion ottaa siipieni suojaan\ntuon munkin, ja suurta mielihyvää on minulle tuottava tilaisuus\nopettaa hänelle, miten meikäläisen kanssa tulee puhua.\n\n-- Älkää vaan tuottako minulle vielä suurempia ikävyyksiä.\n\n-- Luottakaa minuun tämä kerta, ja minä autan teitä sukulaisena ja\nystävänä.\n\n-- Mitä aiotte tehdä?\n\n-- Sitä en vielä tiedä. Mutta aivan varmaan otan tuon munkin\nlöylyttääkseni. Harkitsen asiaa ... ja salaiseen neuvoskuntaan\nkuuluva kreivi setä tulee minua auttamaan. Tuo rakas kreivi setä!\nKuinka iloinen olen joka kerta, kun minulla on tilaisuus antaa joku\nasiani ajettavaksi näin taitavalle politikoitsijalle. Ylihuomenna\nolen taas Milanossa, ja tavalla tai toisella on munkki saapa\npalkkansa.\n\nAamiainen, jonka ääreen nyt istuttiin, ei keskeyttänyt näin tärkeätä\nkysymystä. Kreivi Attilio puhui siitä laajasti ja vapaasti. Ja\nvaikka hän osoitti asiaa kohtaan sitä myötätuntoisuutta, jota\nystävyys serkkuun ja yhteisen nimen kunnia vaati, luonnollisesti sen\nkäsityksen mukaisesti, mikä hänellä oli ystävyydestä ja kunniasta,\nei hän kuitenkaan voinut pidättäytyä silloin tällöin salavihkaa\nnauramasta sukulaisensa ja ystävänsä epäonnistumiselle. Mutta Don\nRodrigo, jonka oma asia oli kysymyksessä, ja joka oli luullut\nsalassa saavansa aimo saaliin, mikä kuitenkin oli luiskahtanut hänen\nkäsistään, oli raivokkaampien intohimojen valtaama ja tuskallisempien\najatusten häiritsemä.\n\n-- Kylläpä siitä tulevat nostamaan kauniita juoruja kaikki lähiseudun\nheittiöt. Mutta vähät minä siitä välitän! Mitä taas oikeuteen tulee,\nniin annan sille palttua. Eihän ole mitään todistuksia; jos niitä\nolisikin, antaisin niillekin palttua. Joka sattuman varalle lähetin\ntänä aamuna sanan kylävoudille, että hänen visusti on varottava asiaa\nilmiantamasta. Tosin siitä ei olisi mitään seurauksia, mutta juorut,\nkun ne jatkuvat, saattavat minut hermostumaan. Se jo riittää, että\nminua näin pahasti on vedetty nenästä.\n\n-- Siinä teitte viisaasti, vastasi kreivi Attilio. Tuo teidän\npormestarinne on aika visapää, hölmö ja tuskastuttava mies -- mutta\nsiitä huolimatta kunnon mies, joka tuntee velvollisuutensa. Mutta\njuuri kun on tekemisissä tuollaisten henkilöiden kanssa, tulee\nvaroa saattamasta heitä pulmalliseen tilaan. Jos joku taulapäinen\nkylänvouti tekee ilmiantonsa, niin täytyyhän pormestarin, oli hän\nsitten kuinka hyväaikeinen tahansa...\n\n-- Te, keskeytti suuttuneena Don Rodrigo, pilaatte asiani ainaisilla\nvastaväitteillänne. Aina te puhuessanne pormestarin kanssa tokaisette\nhänelle sanaa vastaan, niin pian kuin hän suunsa on avannut, jopa\ntilaisuuden tarjoutuessa hänestä laskette pilaa. Eikö hiidessä\npormestarilla ole oikeus olla aasi ja visapää, jos hän pohjaltaan on\nkunnon mies!\n\n-- Tiedättekö, serkku, virkkoi kreivi Attilio, kiinnittäen häneen\nilkkuvan ja ihmettelevän katseen, tiedättekö että alan luulla\nteidän olevan hieman peloissanne. Luuletteko minun todella ottavan\npormestaria vakavalta kannalta?\n\n-- Kas, kas, sanoittehan itse, että sellaisten henkilöiden suhteen\ntulee olla varuillaan.\n\n-- Sen sanoin. Ja kun on kyseessä vakava asia, osoitan teille, etten\nole lapsi. Tiedättekö mitä kykenen tekemään hyväksenne? Olen valmis\nitse menemään herra pormestarin puheille. Hän tulee epäilemättä\nolemaan ylpeä kunniasta! Ja minulla on kärsivällisyyttä antaa hänen\npuolen tuntia puhua espanjalaisesta linnanherrastamme ja myöntää\nhänen olevan oikeassa kaikessa, vaikka hän sanoisi maailman suurimmat\ntyhmyydet. Mainitsen sitten puheen lomassa jonkun sanan salaneuvoston\nkreivi sedästä, ja te tiedätte minkä vaikutuksen senkaltaiset sanat\ntekevät herra pormestarin korvaan. Päällepäätteeksi hän tarvitsee\nenemmän meidän suojelustamme kuin te hänen alttiuttaan. Tämän kaiken\nminä parhaiten järjestän, menen hänen luokseen ja saatan hänet teille\nmitä edullisimpaan mielentilaan.\n\nTätä ja tämäntapaista lasketeltuaan kreivi Attilio läksi metsälle, ja\nDon Rodrigo jäi levottomana odottamaan Harmaan paluuta. Viimein tämä\nsaapui tiedonantoineen päivällisaikaan.\n\nKuluneen yön meteli oli ollut niin raju, kolmen kylän asukkaan\nkatoaminen oli niin merkillinen tapahtuma, että sekä osanoton\nettä uteliaisuuden aiheuttamat tiedustelut luonnollisesti olivat\nmonilukuiset ja uutterat. Toiselta puolen oli liiaksi henkilöitä,\njoilla oli eri tavoin vihiä asiasta, jotta olisivat malttaneet olla\nsiitä vaiti.\n\nPerpetua ei voinut astua yli kynnyksen, ilman että hänen\nkimppuunsa hyökkäsi joku tiedustellen, kuka oli ollut niin pahasti\npelästyttämässä hänen isäntäänsä. Perpetua, palauttaessaan mieleensä\nkaikki tuon tapahtuman yksityiskohdat ja huomatessaan, kuinka\nsuuresti Agnese oli vetänyt häntä nenästä, tunsi niin suurta\npaheksumista sellaisesta viekkaudesta, että hänellä todella oli tarve\nhieman keventää sydäntään.\n\nTosin hän ei kenellekään hiiskunut sanaakaan niistä juonista, joiden\navulla häntä oli petkutettu. Tämän asian suhteen hän oli ehdottomasti\nvaitelias. Mutta isännälleen tehtyä kepposta hän ei voinut täydelleen\njättää koskettelematta, varsinkin kun sen olivat suunnitelleet ja\nsitä yrittäneet tuo kunnon nuori mies, tuo kelpo leski ja tuo pikku\nlempeä pyhimys.\n\nTurhaan Don Abbondio mitä jäntevimmin käski, mitä sydämellisimmin\npyysi häntä olemaan vaiti, ja turhaan Perpetua hänelle toisti, ettei\ntarvinnut häneen teroittaa niin selvää ja luonnollista asiaa. Näin\nsuuri salaisuus piili tuon naisparan sydämessä vallan kuin hyvin\nnuori viini vanhassa ja huonovanteisessa tynnyrissä; se näet käy\nporisten, ja ellei se saa tappia ponnahtamaan irti, se työskentelee\nsen ympärillä ja pirskuu vaahtona, pihkuu esiin laitalautojen\nvälitse, ja pisartelee ilmoille sieltä ja täältä, niin että sitä voi\nmaistella ja osapuilleen sanoa, minkälaista viiniä siinä on.\n\nGervaso, joka oli vallan suunniltaan ihastuksesta sen johdosta, että\nkerran elämässään tiesi jotain paremmin kuin muut, josta tuntui perin\nkunniakkaalta se, että oli ollut suuren vaaran alaisena, ja joka\notettuaan osaa rikollisuuden rajalla olevaan tekoon luuli tulleensa\nmuiden ihmisten kaltaiseksi, oli vähällä pakahtua kerskailun\nhalusta. Ja vaikka Tonio, joka huolestuneena ajatteli tutkisteluja\nja mahdollisia oikeudenkäyntejä ja tilintekoa, häntä nyrkkiä\nheiluttaen varoitti sanaakaan hiiskumasta, oli kuitenkin mahdotonta\ntukahuttaa joka sanaa hänen huuliltaan. Eikä Toniokaan, joka tuona\nyönä tavattomaan aikaan oli ollut poissa kotoaan ja joka oli palannut\nomituisin askelin ja ilmein ja ollen kiihoituksen alaisena, mikä\nsaattoi hänet avomieliseksi, voinut salata tuota tapausta vaimoltaan;\neikä tämä pysynyt vaiteliaana.\n\nKaikkein vähimmin puhui Menico. Tuskin hän näet oli kertonut\nvanhemmilleen retkensä tarinan ja tarkoituksen, kun nämä niin pahasti\npelästyivät kuullessaan lapsensa ottaneen osaa hommaan, jonka\ntarkoituksena oli ollut tyhjäksi tehdä Don Rodrigon yritys, että\nvaivoin antoivat poikasen lopettaa kertomuksensa. Sitten he heti\nmitä pontevimmin ja uhkaavimmin kielsivät häntä siitä hiiskumasta\nsanaakaan. Ja kun eivät seuraavana aamuna katsoneet olevan tarpeeksi\nvarmat hänen suhteensa, päättivät pitää häntä huoneeseen suljettuna\nsen päivän, jopa vielä seuraavatkin päivät.\n\nMutta kuinka olikaan, niin he itse jutellessaan väestön kanssa,\njoskaan eivät tahtoneet näyttää tietävänsä asiasta enempää kuin\nmuut, kuitenkin puhuttaessa tuosta kolmen onnettoman ystävämme\nsalaperäisestä paosta, sen syistä, miten se oli tapahtunut ja minne\nolivat paenneet, lisäsivät ikäänkuin tunnettuna seikkana, että\npakolaiset olivat lähteneet Pescarenicoon. Siten tämäkin seikka\njoutui yleisen keskustelun esineeksi.\n\nKun kaikki nämä uutiskatkelmat oli yhteenommeltu ja kun niihin oli\nliitetty tavanmukainen reunaripsu, syntyi siitä niin varma ja selvä\ntarina, että arvostelultaan mitä ankarinkin älyniekka saattoi siihen\nolla tyytyväinen. Mutta tuo bravojen hyökkäysretki, joka oli liian\nvakava ja liian suurta melua herättänyt tapaus, jotta se olisi voinut\njäädä huomioon ottamatta, ja josta ei kellään ollut suoranaista\ntietoa, oli omansa tekemään koko tarinan himmeäksi ja sekavaksi.\n\nKuiskaillen mainittiin Don Rodrigon nimeä; siinä kohdin olivat\nkaikki yhtä mieltä. Mutta kaiken muun suhteen vallitsi epäselvyys ja\nerilaiset arvailut. Puhuttiin paljo noista kahdesta rosvosta, jotka\noli nähty edellisen illan suussa tiellä, ja kolmannesta, joka oli\nseisonut ravintolan ovella. Mutta mitä valoa saatiinkaan tällaisesta\nyksityisseikasta! Tosin kysyttiin ravintolan isännältä, keitä\nhenkilöitä oli ollut edellisenä iltana hänen luonaan. Mutta isäntä ei\nedes muistanut, oliko hänen ravintolassaan tuona iltana ollut ketään.\nJa lopuksi hän aina sanoi, että ravintola on kuin meren satama ikään.\nEnimmin sekoitti ajatuksen juoksua ja eksytti arveluja tuo Stefanon\nja Carlandrean näkemä pyhiinvaeltaja, jonka rosvot olivat tahtoneet\ntappaa ja joka oli poistunut heidän kanssaan tai jonka he olivat\nvieneet mukanaan.\n\nMissä tarkoituksessa hän oli tänne tullut? Joku sanoi, että se oli\nollut kiirastulen henki, joka oli ilmestynyt auttamaan molempia\nnaisia; toiset väittivät, että se oli ollut paha henki, jonkun\nhäijyn ja kavalan pyhiinvaeltajan henki, joka aina öisin palasi maan\npäälle ottamaan osaa rosvoukseen, mitä oli eläessään ammattinaan\nharjoittanut. Vielä sanottiin, että se oli ollut oikea ja elävä\npyhiinvaeltaja, jonka rosvot olivat tahtoneet tappaa, hän kun oli\nollut aikeissa huutaa ja herättää kylän asukkaat, Muuan keksi, --\nkaikkea ihmiset tulevatkin ajatelleeksi -- että joku rosvoista oli\npukeutunut pyhiinvaeltajaksi. Arvailtiin sinne ja tänne ja tuotiin\nesiin niin paljo olettamuksia, ettei Harmaa, niin tarkkanäköinen ja\nkokenut kuin olikin, ikinä olisi saanut selville, kuka tuo henkilö\noli ollut, jos hänen olisi pitänyt tehdä johtopäätöksensä toisten\npuheiden mukaan.\n\nMutta kuten lukija tietää, se mikä tämän kaiken saattoi muille\nsalaperäiseksi, saattoi sen hänelle mitä selvimmäksi. Käyttämällä\nsitä avaimena selvitelläkseen muita joko itsensä tai kätyriensä\nkokoamia tietoja, hän saattoi kaikesta Don Rodrigolle saada kokoon\nriittävän selvän selonteon.\n\nHän sulkeutui heti Don Rodrigon kanssa tämän huoneeseen ja kertoi\nhänelle, miten kihlautuneet olivat yrittäneet tehdä kepposen pastorin\nluona, mikä luonnollisesti selitti sen, että Agnesen maja oli ollut\ntyhjä ja mitä kirkonkellojen soitto oli merkinnyt. Täten ei tarvinnut\nolettaa Don Rodrigon talossa piilevän petturia, kuten näiden kunnon\nmiesten sanat kuuluivat. Harmaa kertoi sitten ystäviemme paosta,\njonka syyt niinikään helposti olivat huomattavissa: kihlautuneiden\npelko, jotka oli tavattu verekseltä, yöllisestä hyökkäyksestä\nsaamansa tieto, niin pian kuin se oli tapahtunut, ja kylässä\nvallinnut suuri liike ja kuohunta.\n\nLopuksi Harmaa kertoi, että he olivat paenneet Pescarenicoon. Mutta\nsiihen päättyivätkin hänen tietonsa. Don Rodrigo oli hyvin mielissään\nsiitä varmasta tiedosta, ettei kukaan ilmiantaja tässä ollut salaista\npeliään pitänyt ja ettei hänen yrityksestään ollut jälkiäkään. Mutta\ntämä oli kuitenkin ohimenevä ja varsin vähäinen tyydytys.\n\n-- Yhdessä paenneet, hän huusi, yhdessä! Ja tuo munkki pahus, tuo\nmunkki!\n\nJa hänen sanansa lähtivät käheinä kulkusta ja typistyivät hampaisiin,\njotka pureksivat sormea. Hänen näkönsä oli yhtä iljettävä kuin\nintohimonsakin.\n\n-- Tuo munkki saa kalliisti maksaa julkeutensa, Harmaa, nimeni ei ole\nRodrigo, jollen saa tietää, jollen löydä ... ja vielä tänä iltana\ntahdon tietää, missä he ovat. Sitä ennen en saa rauhaa. Pescarenicoon\nheti paikalla, ottamaan selville, näkemään, löytämään. Neljä scudoa\nsaat heti paikalla ja suojelukseni ainaiseksi. Jo tänä iltana tahdon\nsen tietää. Ja tuo konna, tuo munkki!\n\nHarmaa lähtee siis jälleen löytöretkelle. Ja saman päivän iltana\nhänellä oli tilaisuus arvoisalle isännälleen antaa toivotut tiedot.\nMainittakoon miten tämä oli mahdollista.\n\nTämän elämän suurimpia lohdutuksia tarjoaa ystävyys; ja ystävyyden\ntuottamia suurimpia etuja on se, että on joku, jolle voi uskoa\nsalaisuutensa. Nyt eivät ystävät elele parittain kuten aviopuolisot.\nJokaisella yleensä on useampi kuin yksi ystävä. Täten syntyy\nloppumaton ystäväketju. Kun joku ystävä hankkii itselleen sen\ntyydytyksen, että laskee salaisuutensa jonkun toisen syliin, hän\nsamalla herättää hänessä halun saada samanlaisen tyydytyksen. Tosin\nhän häntä pyytää olemaan siitä kellekään hiiskumatta. Ja jos tuo\nystävä tunnollisesti noudattaisi tätä ehtoa, niin hän heti paikalla\nkatkaisisi tyydytysten sarjan. Mutta yleiseksi tavaksi on tullut,\nettä tuo ehto velvoittaa uskomaan salaisuuden ainoastaan yhtä\nluotettavalle ystävälle ja hänelle määräämään saman ehdon. Näin\nluotettavasta ystävästä toiseen luotettavaan ystävään salaisuus\nkiertää kautta äärettömän ketjun, kunnes se saapuu sen tai niiden\nkorviin, joihin salaisuuden ensimäinen uskoja ei koskaan olisi\nsuonut sen saapuvan. Kuitenkin viipyisi se kauan tiellä, jos joka\nihmisellä olisi ainoastaan kaksi ystävää, nimittäin se, joka\nhänelle uskoo salaisuuden ja se, jolle hän puolestaan sen ilmaisee,\nkehoittaen sitä pitämään salassa. Mutta onpa olemassa ystävyyden\nsuhteen etuoikeutettuja, joiden ystäväluku nousee satoihin. Kun siis\nsalaisuus joutuu yhdenkin tietoon, tulee kiertokulku niin laveaksi,\nettei enää ole mahdollista sen jälkiä seurata.\n\nTekijämme ei ole voinut saada selvyyttä siitä, kuinka monen suun\nkautta oli kulkenut se salaisuus, joka Harmaan oli määrä ottaa\nselville. Oli miten oli, varmaa on ainakin, että tuo kunnon mies,\njoka oli vienyt Agnesen ja Lucian Monzaan, palatessaan illan suussa\nrattaineen Pescarenicoon kohtasi ennenkuin saapui kotikynnykselle\ntaatun ystävän, jolle salassapitämisen ehdolla kertoi tekemänsä\nhyvän työn sekä muut asianhaarat. Ja varmaa on niinikään, että\nHarmaa saattoi kaksi tuntia myöhemmin rientää Don Rodrigon linnaan\nkertomaan, että Lucia ja hänen äitinsä olivat paenneet erääseen\nMonzan luostariin ja että Renzo oli jatkanut matkaansa Milanoon\nsaakka...\n\nDon Rodrigo koki pirullista iloa tämän eron johdosta ja tunsi\nitsessään heräävän hieman tuota rikollista toivoa päästä pyyteidensä\nperille. Hän mietti sopivia keinoja suuren osan yötä ja nousi äkkiä\nvuoteeltaan keksittyään kaksi tuumaa, joista toinen oli valmis,\ntoinen pelkkänä luonnoksena. Ensimäinen oli se, että Harmaan heti\npaikalla oli lähdettävä Monzaan saamaan selvempiä tietoja Luciasta ja\nottamaan selville, voisiko yrittää jotakin. Hän kutsutti siis heti\nuskollisen kätyrinsä, laski hänen käteensä nuo luvatut neljä scudoa,\nylisti uudelleen sitä taitavuutta, millä Harmaa oli nämä rahat\nansainnut, ja antoi hänelle harkitsemansa määräykset.\n\n-- Herra ... sanoi Harmaa epäröiden.\n\n-- Kuinka! Eikö puheeni ole ollut tarpeeksi selvää?\n\n-- Jospa voisitte lähettää jonkun toisen...\n\n-- Kuinka?\n\n-- Arvoisa herra, panenhan alttiiksi nahkani isäntäni edestä; se\non velvollisuuteni. Mutta tiedän myös, ettette liiaksi tahdo panna\nalamaistenne henkeä vaaran alaiseksi.\n\n-- No, mitä tarkoitat?\n\n-- Teidän armonne tietää varsin hyvin, mitkä palkinnot on määrätty\nminun päästäni, ja ... täällä olen teidän ylhäisyytenne suojeluksen\nalla. Täällä on meitä monta. Pormestari on tämän talon ystävä.\nOikeudenpalvelijat minua kunnioittavat, ja minä -- tämä tosin ei\ntuota varsin suurta kunniaa, mutta rauhan vuoksi -- kohtelen heitä\nystävinä, Milanossa on teidän ylhäisyytenne livrea tunnettu, mutta\nMonzassa ... siellä minä päinvastoin olen tunnettu. Ja tietääkö\nteidän ylhäisyytenne ... tätä en sano kehuakseni ... että se, joka\nvoisi saattaa minut oikeuden käsiin tai sille tuoda pääni, saisi\noivan saaliin? Sata scudoa pöytään ja oikeuden vapauttaa kaksi\npahantekijää.\n\n-- Mitä hittoa! huusi Don Rodrigo. Tunnut minusta nyt oljilla\nloikovalta koiralta, joka tuskin rohkenee puraista jaloista\nohikulkijoita, joka yhä katsoo taakseen, auttaako talonväki häntä, ja\njoka ei rohkene lähteä askeltakaan taloa kauemmaksi.\n\n-- Luulenpa, arvoisa herra isäntä, tarpeeksi todistaneeni...\n\n-- No mitä sitten?\n\n-- No, jatkoi rohkeasti Harmaa, jota näin oli koeteltu äärimäisiin\nasti, suvaitkoon teidän ylhäisyytenne olettaa, etten ole puhunut\nmitään. Minulla on oleva jalopeuran sydän, ja jäniksen koivet, ja\nheti matkaan.\n\n-- Enhän muuten ole sanonut, että sinun pitäisi mennä yksin. Ota\nmukaasi pari parasta rosvoa ... Naarmunaama ja Tarkk'ampuja. Mene\nsiis rohkein mielin ja näytä, että vielä olet entinen Harmaa! Kun\nkolme teidän kaltaistanne miestä kulkee levollisina ohi, niin\nkenenpä tekisi mieli teitä ahdistaa! Monzan oikeudenpalvelijain\npitäisi olla hyvin kyllästyneitä elämäänsä, pannakseen henkensä\nalttiiksi sadan scudon vuoksi. Muuten en luule, että minä siellä\nolisin niin tuntematon, ettei minun palvelijoitani siellä pidettäisi\nminkäänarvoisina.\n\nNäin saatettuaan Harmaan hieman häpeämään, antoi hän hänelle enempiä\nja tarkempia määräyksiä.\n\nHarmaa läksi matkaan kahden toverinsa seurassa iloisen ja\npäättäväisen näköisenä, sydämessään kuitenkin kiroten Monzaa,\noikeutta, naisia ja korkeiden herrojen oikkuja. Hän kulki kuin susi,\njoka nälän kiihoittamana, vatsa kokoon kutistuneena ja kylkiluut\nnäkyen harmaan nahan alta niin selvästi, että ne saattaisi lukea,\nastuu alas vuoriltaan, joita kauttaaltaan peittää lumi, etenee\nvarovaisesti tasangolle, pysähtyy tavan takaa, käpälä pakoon\nvalmiina, heiluttaen karvaista häntäänsä ja\n\n    Nostavi kuonon, tuulen henkeä tunnustellen.\n\nsaadakseen varmuutta siitä, tietääkö se jonkun aseellisen ihmisen\nlähestymistä. Se höristää suippoja korviaan ja mulkoilee veristynein\nsilmin, joissa kiiluu samalla saaliinhimo ja takaa-ajon kauhu.\n\nJos joku haluaisi tietää, mistä tämä kaunis säe on kotoisin, niin\nsaatan mainita, että se on lainattu vielä julkaisemattomasta\nristiretkiä ja lombardilaisia kuvaavasta värikkäästä runoelmasta,\njoka pian julkaistaan ja joka varmaankin tulee herättämään\nhuomiota.[7] Käytin sitä, se kun tarjoutui minulle juuri sopivaan\naikaan. Ja mainitsin, mistä olin sen saanut, jotta minua ei\nsyytettäisi koreilemisesta toisen höyhenissä. Älköön kukaan\nkuitenkaan luulko, että tämä on minun puoleltani juoni, jonka avulla\ntahtoisin tiettäväksi tehdä, että tuon runoelman tekijä ja minä\nolemme kuin kaksi veljeä ja että minä mielin määrin saan penkoa hänen\nkäsikirjoituksiaan.\n\nToinen Don Rodrigon pääpyyteistä oli keksiä keino, miten saada Renzo\nainaiseksi eroitetuksi Luciasta ja estetyksi palaamasta kotikyläänsä.\nJa tätä tarkoitusta varten hän aikoi levittää huhuja uhkauksista ja\nväijytyksistä; jonkun ystävän kautta nämä saapuisivat Renzon korviin\nja riistäisivät häneltä halun palata kotiseudulleen. Varmimpana\nkeinona hän kuitenkin piti sitä, jos voitaisiin saada Renzo\nkarkoitetuksi ulkopuolelle maan rajoja. Hänestä tuntui kuin voisi\nhäntä tässä kohdin paremmin auttaa oikeus kuin väkivalta.\n\nSaattoihan esim. Renzon pastorin talossa tekemälle yritykselle antaa\nerityisen värityksen, selittää sitä hyökkäykseksi, kapinalliseksi\nhankkeeksi, ja tohtorin välityksellä huomauttaa pormestarille,\nettä tämä tapaus välttämättömästi vaati Renzolle määrättäväksi\nvankilarangaistusta. Mutta Don Rodrigo älysi samalla, ettei ollut\nviisasta hänen itsensä näkyä tässä likaisessa jutussa. Hän ei\nsentähden ruvennut sen enempää päätänsä vaivaamaan, vaan päätti\nuskoa salaisuuttaan tohtori Juonittelijalle sen verran kuin oli\ntarpeellista, jotta tämä älyäisi hänen toivomuksensa.\n\n-- Asetuksia on niin paljo, eikä tohtori ole mikään hölmö;\nepäilemättä hän pian löytää jotain, millä saan tuon konnan kiinni.\nMuuten annan tohtorille toisen nimen!\n\nMutta -- miten kummallisesti käy joskus tässä maailmassa --\nsillävälin kun Don Rodrigo ajatteli tohtoria taitavimmaksi\nhenkilöksi tätä asiaa ajamaan, toinen henkilö, jota ei kukaan\ntulisi ajatelleeksi, nimittäin Renzo itse, työskenteli innokkaasti\nedistääkseen hänen tuumiaan paljoa varmemmin ja nopeammin kuin mitä\ntohtori koskaan olisi kyennyt kuvittelemaan.\n\nOlen nähnyt monasti erään kiltin poikasen, joka totta puhuen oli\ntarpeellista vilkkaampi, mutta josta kaikista merkeistä päättäen\nkerran tulee kelpo mies, olen nähnyt tämän poikasen monasti illan\nsuussa kovasti puuhailevan ajaessaan katokseen laumaa pieniä\nmarsuja, joiden oli päivän kuluessa antanut juoksennella pienessä\npuutarhassa. Hän olisi tahtonut ajaa ne sisälle kaikki yhtähaavaa,\nmutta tämä oli turha vaiva. Yksi näistä karkasi oikealle, ja sillä\nvälin kun pieni paimen juoksi ajamaan sitä takaisin jonoon, toinen,\nkaksi, kolme livisti siitä vasemmalle. Viimein pienokaiselta loppui\nkärsivällisyys, ja hänen täytyi lopulta mukautua pikku eläinten\noikkuihin ja tuuppia sisälle koppiin ensin ne, jotka olivat lähinnä\naukkoa ja sitten mennä noutamaan toisia, yksi, kaksi ja kolme\nerällänsä, miten sattui. Samalla tavoin on meidän meneteltävä\nkertomuksemme henkilöiden suhteen. Johdettuamme Lucian turviin,\nriensimme Don Rodrigon luo, ja nyt on meidän hylättävä hänet\nkääntääksemme huomiomme Renzoon.\n\nSen tuskallisen eronhetken jälkeen, jonka olemme kuvanneet, hän\nkulki Monzasta Milanoa kohti sellaisessa mielentilassa, jota kukin\nsaattaa helposti kuvitella. Hylätä talonsa, jopa kotikylänsä, ja mikä\noli kaikkea muuta pahempi, poistua Lucian luota; kulkea maantietä,\ntietämättä minne kallistaa päätään levolle; ja kaikki tämä tuon\nkonnan vuoksi! Kun tämä ajatus sukelsi esiin Renzon mielessä, joutui\nhän kiivaan raivon valtoihin ja tunsi rajua kostonhalua. Mutta sitten\nhänen mieleensä muistui tuo rukous, jonka hänkin kunnon munkin kanssa\noli rukoillut Pescarenicon kirkossa, ja hän tunsi katumusta. Viha\nvaltasi hänet uudelleen, mutta nähdessään pyhän kuvan muurissa hän\nnosti lakkiaan ja pysähtyi hetkeksi uudelleen rukoilemaan. Näin hän\ntällä matkallaan mielestään karkoitti ja siihen jälleen palautti Don\nRodrigon ainakin parikymmentä kertaa.\n\nTie kulki tähän aikaan kokonaan piilottautuneena kahden korkean\nsivupenkeren väliin; se oli täynnä lokaa ja kiviä sekä syvien\nraiteiden uurtama, jotka kovan sateen jälkeen olivat muuttuneet\npuroiksi. Ja muutamissa notkelmissa nämä laajenivat lätäköiksi,\njoilla olisi voinut soudella. Näissä kohdin osoitti sivupengermiin\nporrasmaisesti muodostettu pieni polku, että toiset vaeltajat olivat\npoikenneet viereiselle kentälle kulkemaan. Renzo kiipesi eräälle\ntällaiselle polulle ja saapui sivupenkeren huipulle, mistä katseli\neteensä ja näki tuon suunnattoman suuren tuomiokirkko-möhkäleen\nkohoavan yksinään tasangolta, ikäänkuin se ei olisi noussut keskeltä\nkaupunkia, vaan erämaasta. Hän pysähtyi unhoittaen kaikki surunsa\nkatselemaan tätä kahdeksatta ihmettä, josta oli lapsuudestaan asti\nkuullut niin paljon puhuttavan. Mutta kääntyessään muutaman hetken\nkuluttua, hän huomasi taivaanrannalla tuon sahalaitaisen vuorijonon,\neroitti siitä vallan selvänä ja korkeana Resegone'nsa, tunsi verensä\nkiihkeästi kuohahtavan, pysähtyi hetkeksi surullisena katsomaan\nsinnepäin ja kääntyi sitte yhtä surullisena vaellustaan jatkamaan.\nVähitellen hän sitten alkoi eroittaa kellotapuleja, torneja,\nkupukattoja ja taloja. Hän astui takaisin alas leveälle tielle, kulki\nvielä jonkun aikaa ja kun huomasi olevansa vallan lähellä kaupunkia,\nkääntyi ohikulkijan puoleen, kumarsi tälle niin kohteliaasti kuin\nsuinkin saattoi ja virkkoi:\n\n-- Anteeksi, herraseni!\n\n-- Mitä tahdotte, kelpo nuorukainen?\n\n-- Voisitteko neuvoa minulle lyhimmän tien siihen\nkapusiinilais-luostariin, missä isä Bonaventura asuu?\n\nHenkilö, jonka puoleen Renzo oli kääntynyt, oli lähiseudun varakas\nasujan, joka sinä aamuna oli lähtenyt Milanoon asioille, ja joka\ntyhjin toimin kiireessä palasi kotia, hän kun tahtoi saapua perille\nniin pian kuin suinkin, joten tämä keskeytys ei ollut hänelle\ntervetullut. Siitä huolimatta hän osoittamatta kärsimättömyyttä\nvastasi hyvin kohteliaasti:\n\n-- Ystäväni, luostareita on useampia. Teidän pitäisi sanoa minulle\ntarkemmin, mitä luostaria haette.\n\nRenzo veti siis esiin povestaan isä Cristoforon kirjeen, jota näytti\ntuolle miehelle. Luettuaan siinä osoitteen \"Itäinen portti\", tämä\nantoi sen hänelle takaisin sanoen:\n\n-- Teillä on hyvä onni, nuori mies; luostari, jota etsitte, ei ole\nkaukana tästä. Poiketkaa vasemmalle, tuolle pienelle polulle, se on\noikotie. Kappaleen matkaa kuljettuanne saavutte pitkän ja matalan\nrakennuksen kulmaan: se on sairaala. Kulkekaa sitten sitä ympäröivän\nkaivannon reunaa, niin saavutte Itäiselle portille. Ja vielä\nastuttuanne kolme- tai neljäsataa askelta näette aukeaman vasemmalla\nlaidalla kauniiden jalavien ympäröimän pienen torin: siinä; on tuo\nluostari, Mahdotonta erehtyä. Jumalan haltuun, ystäväni.\n\nJa säestäen näitä viime sanojaan kohteliaalla kädenliikkeellä,\nhän poistui. Renzo hämmästyi ja heltyi tästä kaupunkilaisen\nystävällisestä käytöksestä maalaista kohtaan. Hän ei tietänyt, että\njuuri oli merkillinen päivä, jolloin viittaan puetut kumarsivat\nmekkopukuisille. Hän seurasi osoitettua tietä ja saapui Itäiselle\nportille. Lukija älköön kuitenkaan kuullessaan tätä porttia\nmainittavan palauttako mieleensä siihen tätä nykyä liittyviä\nkuvia: ulkopuolella porttia leveä suora, poppeleiden reunustama\nmaantie, tilava portti, jonka molemmin puolin kohoaa kaksi,\nkeskeneräisyydestään huolimatta paljon lupaavaa rakennusta; heti\nsisällä molemmin puolin säännöllisen kaltevat, tasaiset ja puiden\nreunustamat sivuvallit, jotka ylettyvät linnotuksen katokseen asti;\npuutarha toisella puolella, ja kauempana palatsit oikealla ja\nvasemmalla puolen etukaupungin katua -- kaikesta tästä ei noihin\naikoihin vielä ollut mitään nähtävissä.\n\nKun Renzo astui sisälle tuosta portista, mutkitteli tie, joka portin\nedustalla kulki suorana pitkin sairaalan pituutta, kiemurrellen ja\nkapeana pensasaitojen välissä. Portin muodosti kaksi pylvästä, joiden\nyläpään peitti katos, minkä tehtävänä oli suojella portin puoliskoja;\nportin kupeessa oli tullipalvelijain koppipahainen. Vallien rinteet\nolivat epätasaiset, ja tämä alue oli täynnä soraa, joka siihen oli\nsattumalta levitetty. Tästä portista sisäänastuvalle aukenevaa katua\nsaattaisi jotenkin verrata siihen katuun, joka meidän aikoihin johtaa\nTosa-portilta. Pitkin sitä sen keskikohdalla kulki oja ulottuen\nmuutaman askelen päähän portista; tämä oja jakoi siis tuon kadun\nikäänkuin kahteen kapeaan ja mutkikkaaseen pikkukatuun, jotka olivat\njoko tomun tai loan peittämät, riippuen vuodenajasta. Siinä paikassa,\nmissä oli ja missä vieläkin on pikku di Borghetto-katu, tuo oja laski\nlokaviemäriin, joka puolestaan vuodatti vetensä kaupungin muuria\nhuuhtelevaan kanavaan. Tässä kohdassa oli pylväs, jonka päässä kohosi\nristi, \"San Dionigi'n\" ristiksi sanottu. Oikealla ja vasemmalla oli\npensasaitojen ympäröimiä puutarhoja; ja siellä täällä majoja, joissa\netupäässä asui pesijöitä.\n\nRenzo astui sisälle portista; ei yksikään tullivartijoista\nliikahtanut. Tämä tuntui hänestä kovin kummalliselta, sillä ne\nharvat hänen kyläläisistään, jotka saattoivat kehua käyneensä\nMilanossa, olivat kertoneet hänelle kummia tarkoista tutkisteluista\nja kyselyistä, joiden alaisiksi pantiin mailta kaupungin portille\ntulijat. Etukaupungin katu oli autio, ja ellei olisi kuullut\nkaukaista humua, joka tiesi vilkasta liikettä, olisi hän luullut\nastuvansa asukkaiden hylkäämään kaupunkiin.\n\nJatkaessaan matkaansa hän huomasi, tietämättä mitä oikeastaan\najatella, kadun kivityksellä valkoisia lumenkaltaisia juovia.\nMutta se ei voinut olla lunta, sillä lunta ei sada juovina, eikä\ntavallisesti tähän vuoden aikaan. Hän kumartui yhtä tällaista juovaa\ntutkimaan, katseli tarkoin ja huomasi, että se oli jauhoa.\n\n-- Milanossa epäilemättä vallitsee suuri yltäkylläisyys, kun\nJumalan viljaa näin siroitellaan kaduille. Ja kuitenkin on tahdottu\nluuloitella, että nälänhätä on kaikkialla. Se on vaan näiden\nkaupunkilaisten juonia, he kun tahtovat pysyttää alallaan meitä\nmaalaisparkoja.\n\nMutta kuljettuaan muutaman askelen eteenpäin hän saapui pylvään\njuurelle, missä näki jotain vielä kummallisempaa. Jalustan astimilla\noli siroitettuna esineitä, jotka eivät suinkaan olleet kiviä, ja jos\nne olisi nähnyt leipomon pöydällä, ei olisi hetkeäkään luullut niitä\nmuuksi kuin leiviksi. Mutta Renzo ei niin pian uskonut silmiään,\nsillä totisesti tämä ei ollut sopiva leipien säilytyspaikka.\n\n-- Jahka otan lähemmin selvän tästä, virkkoi Renzo itsekseen,\nlähestyi pylvästä, kumartui ja nosti maasta yhden noista esineistä.\nTotta totisesti, se oli leipä, pyöreä valkoinen leipä, jommoista\nRenzo oli tottunut syömään ainoastaan suurina juhlina.\n\n-- Leipää tosiaankin! hän virkkoi ääneensä, niin suuri oli hänen\nhämmästyksensä. Näinkö sitä tuhlaillaan tässä maassa ja tähän aikaan?\nEikä kukaan edes hievahda poimiakseen niitä ylös. Olemmeko siis\nyltäkylläisyyden onnelassa!\n\nKymmenpenikulmaisen matkan jälkeen tämä leipä raittiissa aamuilmassa\nja ihmettelyn yhteydessä kiihoitti hänen ruokahaluansa.\n\n-- Otanko tämän? -- näin hän punnitsi itsekseen. -- Hui hai! ovathan\njättäneet ne koirien syödä; voineehan kristitty ihminenkin niistä\nsaada osansa. Ja jos niiden omistaja lopulta ilmestyy, niin maksan\nhänelle.\n\nNäin ajatellen hän pisti taskuunsa kädessään olevan leivän, otti\ntoisen ja pisti sen toiseen taskuun; kolmannenkin hän otti ja\nalkoi sitä syödä. Ja hän jatkoi vaellustaan, ollen entistään\nepävarmempi ja ylen halukas tietämään, mitä tämä kaikki merkitsi.\nTuskin hän oli astunut muutaman askeleen kun näki sisäkaupungilta\npäin tulevan ihmisiä, ja käänsi tarkkaavaisen huomionsa ensin\ntulijoihin. Nämä olivat mies, vaimo ja muutaman askeleen päässä\nheidän takanaan nuori poika, kaikki kolme taakan kyyristäminä, joka\nnäytti käyvän yli heidän voimainsa; ja he olivat kaikki kolme hyvin\nkummallisen näköisiä. Vaatteensa, tai oikeammin ryysynsä jauhojen\nryvettämät, samoin kasvot jauhojen peitossa ja lisäksi vääntyneinä\nja hehkuen; käyntinsä ei ainoastaan ollut raskas taakan vuoksi, vaan\nlaahusteleva, ikäänkuin jäsenet olisivat olleet ruhjoutuneet ja\nmurtuneet. Mies kantoi hartioillaan suunnattoman suurta jauhosäkkiä,\njossa siellä täällä oli reikä, niin että siitä joka horjahduksella\nja harha-askeleella valui ulos kahmalollinen jauhoja. Mutta vielä\neriskummaisempi oli naisen ulkomuoto: paksu, suhdaton vartalo,\nkaksi levitettyä käsivartta, jotka vaivoin näyttivät sitä tukevan\nja jotka vahvasti vivahtivat vesisangon korviin. Ja tämän kookkaan\nruumiin alaosasta pisti kaksi yläpuolelta polvea paljasta jalkaa,\njotka hoiperrellen liikkuivat eteenpäin. Renzo katseli tarkemmin ja\nhuomasi että tuo paksu ruumis olikin hame, jonka helmat vaimo oli\nnostanut ylös ja täyttänyt jauhoilla niin runsaasti kuin suinkin\nmahtui, jopa enemmänkin, niin että joka hetki niitä hieman pyrytteli\noikealle ja vasemmalle. Poikanen piteli molemmin käsin päänsä päällä\nleivillä täytettyä koria; mutta hänellä kun oli lyhyemmät jalat kuin\nvanhemmillaan, jäi hän vähitellen heistä jälelle ja koetti silloin\ntällöin jouduttaa askeleitaan, jolloin kori monasti menetti asentonsa\nja jokunen leipä tipahti maahan.\n\n-- Pudotappas vielä yksi, kelvoton nulikka, sanoi äiti kiristäen\nhampaitaan pienokaiselle.\n\n-- Enhän minä niitä pudottele, ne putoavat itsestään, vastasi poika.\nMitä minä sille mahdan?\n\n-- Kiitä onneasi, että käteni ovat kiinni, virkkoi nainen pudistaen\nnyrkkejään, ikäänkuin olisi kelpo lailla lyönyt pienokaisparkaa.\n\nJa tällä liikkeellä hän lennätti ilmaan enemmän jauhoja kuin mitä\nolisi tarvittu pojan pudottaman kahden leivän leipomiseen.\n\n-- Joutukaa, joutukaa, sanoi mies, palaamme sitten niitä ylös\nnoukkimaan, tai noukkikoon ne joku toinen. Tässä on jo niin kauan\nollut hampaat naulassa; kun nyt pääsemme hieman runsaammille\nleiville, niin nauttikaamme siitä rauhassa.\n\nTällävälin saapui muuta väkeä portista; ja muuan tulijoista lähestyi\nvaimoa ja kysyi:\n\n-- Mistä saa noutaa leipää?\n\n-- Tuolta kauempaa, vastasi vaimo. Ja kun olivat poistuneet kymmenen\naskelta puhuttelijasta vaimo lisäsi mutisten:\n\n-- Nuo maalaisheittiöt tulevat tyhjentämään puti puhtaiksi kaikki\nleivinuunit ja aitat, niin ettei meille enää jää mitään.\n\n-- Vähän jokaiselle, suupaltti eukko, sanoi mies. Muistakaamme\nyltäkylläisyyttämme!\n\nTästä ja muista näkemistään ja kuulemistaan seikoista Renzo alkoi\nälytä, että oli saapunut kapinanalaiseen kaupunkiin ja että tämä oli\nanastuspäivä, s.o. päivä, jolloin kukin riisti itselleen sen verran\nkuin tahtoa ja voimia riitti, suorittaen maksun nyrkiniskuilla.\nVaikka suuresti haluammekin esittää vuoristolais-ystäväämme\nedullisessa valossa, velvoittaa historiallinen totuudellisuus meitä\ntunnustamaan, että hänen ensimäinen tunteensa oli tyydytyksen\ntunne. Hänellä oli niin vähän aihetta olla tyytyväinen olevien\nolojen tilaan, että oli hyvin taipuvainen hyväksymään kaiken, mikä\nvaan saattoi sitä muuttaa millä tavoin tahansa. Muuten Renzo ei\nsuinkaan ollut vuosisadastaan edellä, vaan eli hänkin siinä yleisessä\nintohimoisessa vakaumuksessa, että leivän niukkuus oli korkohinnan\nkiskurien ja leipurien aiheuttama. Ja hän piti oikeana jokaista\nkeinoa riistää näiden käsistä ne elintarpeet, jotka he, yleisen\nmielipiteen mukaan, kielsivät kokonaiselta nälistyneeltä kansalta.\nKuitenkin hän päätti pysyä erillä mellakoista ja oli mielissään\nsiitä, että oli saanut suosituksen kapusiinilaisen luo, joka oli\nantava hänelle tyyssijan ja isällistä ohjausta. Näitä ajatellessaan\nja katsellen katua pitkin lähestyviä uusia saalistaan kantavia\nvalloittajia, hän kulki loppumatkansa luostariin.\n\nSiinä, missä nykyään kohoaa tuo kaunis palatsi korkeine\npylväskäytävineen, oli ainoastaan muutama vuosi sitten pieni tori ja\nsen taustassa kirkko ja kapusiinilais-luostari, neljä suurta jalavaa\nedustalla. Iloitsemme, emmekä ilman kateutta, niiden lukijoidemme\nkanssa, jotka eivät ole nähneet tuota kaupunginosaa siinä tilassa;\nnämä lukijat näet ovat nuoria ihmisiä, joilla ei vielä ole ollut\naikaa tehdä paljon tyhmyyksiä.\n\nRenzo meni suoraa päätä portille, pisti poveensa jäljellä olevan\nleivänpuolikkaan, otti esiin ja piti valmiina suosituskirjeen ja veti\nkellonnuorasta. Aukeni rautaristikolla varustettu kurkistusikkuna,\njohon ilmestyivät ovenvartija-munkin kasvot. Tämä kysyi:\n\n-- Ken siellä?\n\n-- Maalainen, joka tuo kiireellisen kirjeen isä Bonaventuralle isä\nCristoforolta.\n\n-- Antakaa tänne, sanoi ovenvartija, ojentaen esiin kättään aukosta.\n\n-- Ei toki, sanoi Renzo, minun on määrä jättää se hänen omiin\nkäsiinsä.\n\n-- Hän ei ole kotona luostarissa!\n\n-- Päästäkää minut sisälle häntä odottamaan.\n\n-- Noudattakaa neuvoani, vastasi munkki. Menkää odottamaan kirkkoon,\nniin voitte siellä samalla rukoilla. Tällä hetkellä ei päästetä\nketään luostariin.\n\nNäin sanottuaan hän sulki oviaukon.\n\nRenzo jäi siihen seisomaan hölmistyneenä, kirje kädessä. Hän kulki\nmuutaman askeleen kirkkoa kohti seuraten ovenvartijan neuvoa; mutta\nsitten hänen mieleensä johtui lähteä hieman katsomaan mellakoita. Hän\nkulki torin poikki, pysähtyi, kädet ristissä rinnalla, kadun laidalle\nkatselemaan vasemmalle sisäkaupunkiin päin, missä väkitunko oli\ntihein ja melukkain.\n\nTuo pyörre veti katsojaa puoleensa.\n\n-- Lähdenpä tästä lähemmäksi katsomaan, hän ajatteli itsekseen, otti\ntaas esille leivänpuolikkaansa ja läksi haukaten palan toisen jälkeen\nkulkemaan sinnepäin.\n\nHänen astuessaan me kerromme niin lyhyesti kuin mahdollista tämän\nmellakan syyt ja alun.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nTämä oli jo toinen niukan sadon vuosi. Edellisten vuosien säästöt\nolivat jossakin määrin lieventäneet edellisen vuoden hätää. Ja\nväestö oli elänyt, ei ravittuna, ei myös aivan nälistyneenä, mutta\nkieltämättä vallan tyhjennetyin viljavarastoin elonkorjuuseen asti\nvuonna 1628, jona vuonna kertomuksemme tapahtumat liikkuvat. Tämä\nniin toivottu sato oli vielä kurjempi edellistä, osaksi epäsuotuisan\nvuodenajan -- ei ainoastaan Milanon alueella vaan melkoisen laajalti\nlähiseuduilla -- osaksi myös itse väestön vuoksi.\n\nSodan aiheuttamat vauriot ja hävitykset, tuon oivan sodan, jota\nyllä olemme kosketelleet, olivat niin melkoiset, että sodan\ntapahtumapaikan lähimmillä alueilla maatilat tavallista enemmän\njäivät viljelemättömiksi, talonpojat kun hylkäsivät ne; nämä eivät\ntyöllään hankkineet itselleen eivätkä toisille leipää, joten heidän\noli pakko kerjätä sitä ihmisten armolahjana. Sanoin tavallista\nenemmän, sillä ylen rasittavat verot, joita kiskottiin yhtä\nsaaliinhimoisesti kuin mielettömästi; paikkakunnalle sijoitetun\nsotaväen rauhankin aikana tavallinen menettely, jota tämän ajan\nsurulliset asiakirjat vertaavat maahan tunkevan vihollisen\nmielivaltaan; vielä toisetkin asianhaarat, joita ei ole sovelias\ntässä mainita, olivat jo jonkun aikaa hitaasti valmistelleet tuota\nsurkeata tilaa koko Milanon alueella. Ne erityiset ilmiöt, joista nyt\npuhumme, olivat ikäänkuin pitkällisen taudin äkillinen paheneminen.\nKurjanlainen elonkorjuu ei vielä ollut loppuunsuoritettu, kun\nmuonitus armeijaa varten ja siihen tavallisesti liittyvä tuhlailu\ntekivät viljavarastoihin niin tuntuvia aukkoja, että heti ilmaantui\nleivän puute ja sen mukana tuo tuskallinen, mutta terveellinen ja\nniin sanoaksemme välttämätön seuraus: kallis aika.\n\nMutta kun tämä kallis aika on saavuttanut määrärajansa, syntyy\naina -- tai ainakin on tähänasti syntynyt; ja jos näin on laita,\nja niinhän väittävät niin monet pätevät kirjailijat, niin saattaa\nkuvitella, miten oli noina aikoina -- syntyy, sanon minä, aina\nuseiden mielessä se vakaumus, ettei se ole syntynyt viljan\nvähyydestä. Unhoitetaan, että sitä on pelätty ja ennustettu;\noletetaan äkkiä, että on olemassa riittävästi viljaa ja että koko\nonnettomuus johtuu siitä, ettei sitä tahdota riittävästi laskea\nkauppaan nälkäisten tarpeiksi; olettamuksia, jotka ovat täydelleen\nperättömiä, mutta jotka kiihoittavat sekä vihan- että toivontunteita.\n\nViljan ostomiehiä, olivat he sitten todellisia tai kuviteltuja,\nmaatilanomistajia, jotka eivät yhtenä päivänä myyneet kaikkea\nomistamaansa viljaa, leipureita, jotka sitä myivät, sanalla sanoen\nkaikkia, joilla luultiin olevan viljaa enemmän tai vähemmän,\npidettiin puutteen ja kalliiden hintojen aiheuttajina, he olivat\nyleisten valitusten esineinä ja heitä sekä varakkaat että varattomat\ninhosivat. Ihmiset vakuuttivat toisilleen varmasti tietävänsä, missä\noli jyväaittoja ja vajoja niin täyteen sullottuina viljaa, että niitä\njoka taholta täytyi pöngittää. Mainittiinpa jyväsäkkien suunnattoman\nsuuri luku ja puhuttiin varmuutena äärettömästä viljan paljoudesta,\nmikä salaa lähetettiin toisille seuduille; näissä seuduin luultavasti\nyhtä varmasti ja paheksuvasti puhuttiin sieltä muka Milanoon\nlähetetyistä viljamääristä.\n\nRukoiltiin viranomaisilta sellaisia toimenpiteitä, jotka aina\nnäyttävät tai ainakin tähän asti ovat näyttäneet rahvaasta niin\noikeilta, yksinkertaisilta ja sopivilta tuomaan päivän valoon\nviljan, joka heidän puheensa mukaan on piiloitettu, sisään muurattu,\nmaahan kaivettu, sekä palauttamaan yltäkylläisyyden. Muutamiin\ntoimenpiteisiin ryhdyttiinkin; määrättiin esim. eräiden elintarpeiden\nkorkein hinta, säädettiin rangaistuksia niille, jotka kieltäytyivät\nmyymästä, ja muuta senkaltaista. Mutta kun eivät ihmisponnistukset,\nolkoot kuinka voimakkaat tahansa, kykene vähentämään ravinnon\ntarvetta eivätkä kasvattamaan viljaa tavattomana vuodenaikana, ja\nkun eivät mainitsemamme toimenpiteet voineet tuottaa paikkakunnalle\nelintarpeita sieltä, missä niitä mahdollisesti olisi voinut olla\nrunsaasti, niin onnetonta tilaa jatkui ja se huononi päivä päivältä.\nKansa johti tämän tuloksen parannuskeinojen riittämättömyydestä ja\nheikkoudesta ja vaati äänekkäästi voimakkaampia ja perinpohjaisia. Ja\nonnettomuudekseen se löysi mieleisensä miehen.\n\nKuvernööri Don Gonzalo Fernandez de Cordovan poissaollessa, joka oli\nleiriytynyt Casale del Monferratan edustalle, oli hänen sijaisenaan\nMilanossa suurkansleri Antonio Ferrer, espanjalainen hänkin. Tämä\nälysi -- ja kuka ei olisi älynnyt -- että leivän kohtuullinen hinta\nitsessään on hyvin toivottava seikka. Ja hän ajatteli -- siinä oli\nhänen erehdyksensä, että hänen antamansa määräys riittäisi sellaista\naikaansaamaan. Hän määräsi _metan_ -- tämä on Milanossa ruokatavarain\nhintaluettelon nimenä -- siten, että karpion hinta, joka ennen\noli ollut kahdeksankymmentä liraa, nyt aleni kolmeenkymmeneen\nkolmeen liraan. Suurkansleri menetteli siinä kuin nainen, joka\naikoinaan on ollut nuori, ja joka luulee nuorentuvansa muuttamalla\nristimätodistuksensa päivämäärän.\n\nVähemmän mielettömät ja väärät määräykset olivat useammin kuin\nkerran itse asianhaarojen pakosta jääneet noudattamatta. Juuri\nmainitun säädöksen noudattamista sitävastoin valvoi rahvas, joka\nhuomaten toivomuksensa viimeinkin muuttuneen laiksi, ei kärsinyt,\nettä se olisi tapahtunut pilan vuoksi. Rahvas riensi heti joukottain\nleipomoihin ostamaan leipää määrähinnasta; ja se vaati sitä sellaista\npäättäväisyyttä ja uhkamielisyyttä osoittaen, joka saa tukea yhdessä\nintohimosta, vallasta ja asetuksista. On ilmeisen selvää, että\nleipurit panivat jyrkän vastalauseen. Sekoittaa jauhoja, hämmentää,\npanna uuniin, ottaa uunista -- kaikkea tätä lakkaamatta! Rahvas\nnäet, jolla tosin oli epäselvä tietoisuus siitä, että tämä menettely\noli väkivaltainen, piiritti yhtenään leipomoja, käyttäen hyväkseen\ntätä ohimenevää etua. Nähdä vaivaa ja hikoilla tavallista enemmän,\nmyydäkseen tappiolla -- jokainen käsittää, millaista huvia se oli.\nMutta toiselta puolen virkamiehet säätivät rangaistuksia, toiselta\npuolen kansa tuskaantui ja napisi, jos joku leipuri hiemankin\nviivytteli sen pyyteiden täyttämistä, ja se uhkasi toimeenpanna\ntuollaista omankäden oikeutta, mikä on pahinta tässä maailmassa. Ei\nsiis ollut muuta neuvoa kuin leipoa, paistaa ja myydä.\n\nMutta jotta tätä menoa olisi saatu jatkumaan, ei riittänyt, että\nheitä oli pakoittamassa ankarat säädökset ja pelko. Oli myös\ntarpeen, että heidän voimansa siihen riittivät. Ja jos tätä tilaa\nolisi kestänyt hieman kauemmin, he eivät enää olisi voineet. He\nselittivät virkamiehille hartioilleen lasketun taakan kohtuuttomuutta\nja mahdottomuutta, uhkasivat heittää uuniin leivinlapion ja lähteä\ntiehensä. Siitä huolimatta he jatkoivat entistä menoa, yhä toivoen,\nettä suurkansleri viimeinkin tulisi järkiinsä. Mutta Antonio Ferrer,\njoka oli, kuten tätä nykyä sanottaisiin, lujaluonteinen mies,\nvastasi, että leipurit aikaisemmin olivat suuresti hyötyneet, ja\nettä taas parempien aikojen saavuttua tulisivat suuresti hyötymään.\nSaataisiinhan nähdä, ehkäpä heille voitaisiin antaa valtion\npuolesta jotain vahingonkorvausta; mutta siihen asti tuli heidän\njatkaa entiseen tapaan. Oliko hän varma toisille mainitsemiensa\nsyiden pätevyydestä, vai tahtoiko, tuntien tuloksista säädöksensä\nylläpitämisen mahdottomuuden, jättää toisten tehtäväksi uudistaa sen\naiheuttamaa vihamielisyyttä -- sitä on vaikea nyt enää ratkaista,\nkun ei tunne Antonio Ferrerin ajatuksia. Tosiseikka on se, ettei hän\nhiukkaakaan väistynyt julistamastaan määräyksestä.\n\nViimein dekurionit -- aatelisten muodostama kaupunkilainen\nvirkakunta, joka oli voimassa aina vuoteen 96 kulunutta vuosisataa\n-- selvittivät maaherralle kirjallisesti asiain tilaa. Keksiköön\nhän, näin kuuluivat heidän sanansa, jonkun lievennyskeinon tukalille\noloille.\n\nDon Gonzalo, jonka harrastukset täydelleen olivat kiintyneet\nsodan asioihin, teki, minkä lukija epäilemättä on arvannut:\nhän nimitti julkisen tuomioistuimen ja myönsi sille oikeuden\nmäärätä leivälle soveliaan hinnan, toimenpide, jonka määränä oli\ntyydyttää molempia puolia. Edusmiehet kokoontuivat, tai, kuten\nsen ajan espanjanvoittoisella kansliakielellä sanottiin, yhtyivät\nneuvoskunnaksi. Ja monen monituisten kumarrusten, kohteliaisuuksien,\nhuokausten, keskeytysten, tehottomien ehdotusten, epäröimisten\njälkeen he kaikki huomasivat välttämättömäksi neuvotella; ja vaikka\nhyvin tiesivät, että oli käsiteltävänä erittäin tähdellinen kysymys,\noli heillä se vakaumus, etteivät voineet menetellä toisin, ja\nsenvuoksi he päättivät korottaa leivän hinnan.\n\nLeipurit päästivät helpotuksen huokauksen; mutta rahvas raivostui.\n\nSen päivän edellisenä iltana, jolloin Renzo saapui Milanoon, kadut\nja torit vilisivät ihmisiä, jotka tuntien tai tuntematta toisiaan,\nyhteisen raivon, saman ajatuksen valtaamina, yhtyivät ryhmiin\nvallan epätahallisesti ja melkein sitä huomaamattaan, kuten samalle\nkaltevuudelle siroitetut vesipisarat. Jokainen puhe kiihoitti niin\nhyvin kuulijain kuin puhujan vakaumusta ja intohimoisuutta. Näiden\nmonilukuisten intoilijain joukossa oli muutamia kylmäverisempiä,\njotka mielissään katselivat, miten vesi sameni. Ja he päättivät\nsamentaa sitä vielä enemmän noilla puheilla ja jutuilla, joita\nkonnat osaavat keksiä, ja joita kiihoittuneet mielet uskovat. Ja he\npäättivät, ettei tuo vesi saisi asettua, ilman että he siinä hieman\nkalastelivat.\n\nTuhannet henkilöt menivät levolle epämääräisesti aavistaen, että\njotain olisi pitänyt tehdä, ja että jotain oli tekeillä.\n\nEnnen päivännousua kadut olivat uudelleen täynnä ihmisryhmiä:\nlapsia, naisia, miehiä, vanhuksia, työväkeä, köyhiä; he kokoontuivat\nsattumalta; täällä kuului useiden äänien kumea kuiskina; tuolla\njoku puhui, ja toiset paukuttivat käsiään. Mikä kysyi lähimmältä\nvieruskumppaniltaan samaa, mitä häneltä itseltään oli kysytty;\nmikä toisteli huudahdusta, jonka oli kuullut kaikuvan korvaansa.\nKaikkialla valituksia, uhkauksia, ihmettelyä. Vaan pieni luku sanoja\nmuodosti niin monen puheen sisällyksen.\n\nPuuttui ainoastaan tilaisuutta, joku sysäys, joku tilapäinen aihe,\njotta sanat olisivat muuttuneet teoiksi; eikä niitä kauan tarvinnut\nodottaa. Päivän koittaessa leipurien myymälöistä läksivät liikkeelle\npojat, jotka kantoivat leipäkoreja viedäkseen leipää määrätaloihin.\nEnsimäisen tällaisen poloisen nuorukaisen saapuminen väenryhmän\nkohdalle oli kuin palava räjähdyspommi ruutikellarissa.\n\n-- Kas tuossahan on leipää! huusivat sadat äänet yhdessä.\n\n-- Niin, tiranneille, jotka uiskentelevat yltäkylläisyydessä ja\ntahtovat näännyttää meidät nälkään, sanoi eräs.\n\nSitten tämä lähestyy poikaa, kuroittaa kätensä leipäkorin laidalle,\nvetäsee siitä rajusti ja sanoo:\n\n-- Näytäppäs.\n\nPoikanen hulmahtaa punaiseksi, käy sitten kalpeaksi, vapisee,\ntahtoisi sanoa:\n\n-- Anna minun mennä.\n\nMutta sanat takertuvat hänen kurkkuunsa. Hän hellittää koria ja\nkoettaa nopeasti irroittaa kätensä kantohihnoista.\n\n-- Alas tuo kori, huudetaan nyt.\n\nMonet kädet tarttuvat siihen kiinni yhtä haavaa: nyt se on maassa.\nTemmataan ilmaan sitä peittävä liina, ja lämmin, hyvä leiväntuoksu\nleviää ympäristöön.\n\n-- Olemmepa mekin kristittyjä: täytyypä meidänkin syödä leipää,\nvirkkaa edellinen.\n\nHän tarttuu leipään, kohottaa sen ylös, näyttäen sitä väkijoukolle,\npurasee siitä aimo palan.\n\nKädet tarttuvat leipiin, leivät kohoavat ilmoille, ja kädenkäänteessä\non kori tyhjennetty. Ne, joille ei ollut riittänyt mitään, suuttuivat\nnähdessään toisten saaliin, innostuivat yrityksen helppoudesta\nja läksivät joukottain hakemaan toisia leipäkoreja. Missä vain\nkohdattiin kori, se oitis tyhjennettiin. Eikä edes tarvinnut\nahdistaa kantajia. Ne leivänkantajat, jotka onnettomuudekseen\nolivat liikkeellä, panivat, huomatessaan, mistä päin tuuli puhalsi,\nkorinsa vapaaehtoisesti maahan ja pötkivät tiehensä. Kuitenkin\nne, jotka jäivät ilman, olivat verrattomasti lukuisammat; eivätkä\nvalloittajatkaan tyytyneet niin vähäisiin saaliisiin, ja nämä,\nsekaantuen milloin mihinkin ryhmään, juuri olivat toivoneet paljoa\nsuuremman epäjärjestyksen syntyvän.\n\n-- Leipomoon! Leipomoon! huudetaan.\n\nCorsia de' Servi kadun varrella oli, ja on vieläkin leipomo, jolla\nyhä vielä on sama nimi; tämä nimi merkitsee Toscanan murteella\n\"Kainalosauvaleipomo\", ja Milanon murteella se on kokoonpantu niin\noudoista, eriskummaisista ja raakalaisista äänteistä, ettei kielen\naakkosissa ole riittäviä merkkejä niitä ilmituomaan.[8] Sinnepäin\ntulvi rahvas. Tämän leipomon leipurit paraikaa kuulustelivat ilman\nkoria palannutta poikaa, joka vallan säikähtyneenä ja hämmentyneenä\nsoperrellen kertoi surkeata seikkailuaan. Tällöin kuului yhtä haavaa\njalkojen kopinaa ja kirkunaa. Se kasvaa ja lähestyy, joukkion\netumaiset tulevat näkyviin.\n\n-- Sulkekaa, sulkekaa; heti, heti!\n\nYksi heistä juoksee noutamaan avuksi kapteenia; toiset sulkevat\nkiireisesti myymälän ja työntävät ovisalvat eteen. Joukko ulkona\nalkaa käydä sankemmaksi ja huutaa:\n\n-- Leipää! leipää! Aukaiskaa! aukaiskaa!\n\nMuutaman silmänräpäyksen kuluttua saapuu kapteeni mukanaan joukko\ntapparakeihäsmiehiä.\n\n-- Tilaa, tilaa, ystäväni; menkää toki kotianne; tilaa kapteenille,\nhän ja keihäsmiehet huutavat.\n\nTungos ei vielä ollut liian suuri, ja väki väistyi hieman, niin\nettä keihäsmiehet pääsivät esille ja saattoivat asettua, jolleivät\njärjestykseen, niin ainakin yhteen ryhmään myymälän oven eteen.\n\n-- Mutta ystäväni, varoitteli sitä kapteeni, mitä teette tässä?\nPalatkaa toki kotianne. Missä on Jumalanpelko? Mitä on sanova\nkuningas, meidän herramme? Emme tahdo tehdä teille pahaa; mutta\nmenkää kotia. Tulkaa järkiinne! Mitä, hiidessä, teette täällä näin\nyhteen sulloutuneina? Siitä ei koidu mitään hyvää sielullenne eikä\nruumiillenne. Kotia, kotia!\n\nVaikka ne, jotka näkivät puhujan kasvot ja kuulivat hänen puheensa,\nolisivatkin tahtoneet totella, niin eivät olisi voineet, heitä kun\ntyönsivät ja tuuppasivat takana olijat, samoin kuin aalto ajaa toista\naaltoa, ja näin oli aina väkijoukon uloimpaan laitaan asti, mikä\njoukko taajeni taajenemistaan. Kapteeni rupesi jo hengästymään.\n\n-- Koettakaa saada heidät peräytymään, niin että saatan hieman\nhengittää, sanoi kapteeni keihäsmiehille; mutta älkää tehkö pahaa\nkellekään. Koettakaamme päästä sisään myymälään, kolkuttakaa. Pankaa\nheidät väistymään taaksepäin.\n\n-- Väistykää, väistykää! huutavat keihäsmiehet, rynnäten kaikki\nyhdessä etumaisia vastaan ja työntäen heitä taapäin keihäidensä\nvarsilla.\n\nNämä päästävät valitushuutoja, väistyvät niin paljon kuin voivat, ja\ntuuppaavat takanaan olijoita, mikä selällä rintaan, mikä kyynäspäällä\nvatsaan; mikä astuu korkoineen toisen varpaille. Syntyi sellainen\ntuuppailu ja tungos, että keskellä olijat kernaasti olisivat\nmaksaneet, kunhan olisivat päässeet tästä pälkähästä. Tällävälin\nsyntyi vähän tilaa oven edessä. Kapteni kolkuttaa kerran, kolkuttaa\ntoistamiseen ja huutaa, että avattaisiin; sisällä olijat huomaavat\nhänet ikkunasta, rientävät alas ovelle ja aukaisevat. Kapteeni karkaa\nsisälle, kutsuu keihäsmiehiä jälkeensä, ja nämä pujahtavat sisälle\ntoinen toisensa jälkeen, takimaiset pidättäen rahvasta keihäidensä\nvarsilla. Kun kaikki ovat sisällä, pannaan ovelle jälleen vahvat\nsalvat ja pöngät. Kapteeni rientää ylös ja asettuu ikkunan ääreen.\nHui mikä suunnaton väkijoukko!\n\n-- Ystäväni, hän huutaa.\n\nJa monet katsovat ylös ikkunaan.\n\n-- Ystäväni, palatkaa kotia. Yleinen anteeksianto jokaiselle, joka\nheti palaa kotia.\n\n-- Leipää, leipää! Ovi auki! olivat selvimmät sanat siinä\nhirvittävässä huutojen hälinässä, minkä väkijoukko lähetti\nvastaukseksi.\n\n-- Olkaa järkeviä, ystäväni! Varokaa itseänne! Vielä on aikaa.\nMenkää pois kotianne. Leipää kyllä saatte, mutta tämä ei ole oikea\nkeino. No! ... no! Mitä teettekään siellä alhaalla. Kuinka, ovea\nvastaan! Hävetkää toki, Malttakaahan. Tulkaahan järkiinne! Varokaapa,\nteette suuren rikoksen. Malttakaapas, kun minä tulen alas. No\npois nuo raudat, alas nuo kädet. Hävetkää! Te Milanolaiset, jotka\nhyvyydestänne olette kuuluisat koko maailmassa. Kuulkaa, kuulkaa,\nolettehan aina olleet kunnon ih ... senkin konnat!\n\nTämän äkillisen tyylin muutoksen aiheutti kivi, jonka viskasi yksi\nnoista kunnon ihmisistä ja joka osui kapteenin otsaan, yläpuolelle\nvasenta silmää.\n\n-- Konnat, konnat! näin hän toistamiseen huusi, sulkien nopeasti\nikkunan ja vetäytyen sen äärestä pois. Mutta vaikka hän olisi\nhuutanut keuhkonsa piloille, olisivat hänen sanansa, hyvät ja pahat\nhajonneet ja haihtuneet ilmaan keskellä alhaalta kohoavaa melua.\nJa siellä alhaalla hän näki innokkaasti työskenneltävän kivin ja\nrautakangein -- edelliset oli saatu käteen matkalla -- ja niitä\nlennätettiin ovea ja ikkunoita vasten tarkoituksessa murtaa luukut ja\nrautaristikot. Ja tämä työ oli jo edistynyt melkoisen pitkälle.\n\nTällävälin leipomon isännät ja sällit, jotka seisoivat yläkertojen\nikkunoiden ääressä käsissään kokonainen varustus kiviä -- he olivat\ntodennäköisesti kaivaneet ylös koko pihan kivityksen -- huusivat,\ntekivät ilmeitä ja huitoivat käsillään alhaalla olijoille, estääkseen\nheitä jatkamasta. He osoittivat heille kiviä ja uhkasivat heittää\nniitä alas. Kun huomasivat uhkauksensa turhiksi, he todella alkoivat\nnakella niitä alas. Ei yksikään osunut väärään; sillä tungos oli niin\nsankka, ettei, kuten kansa sanoo, hirssinjyväkään olisi pudonnut\nmaahan.\n\n-- Kas noita konnia, noita heittiöitä! Onko tuo se leipä, jonka\nannatte köyhille ihmisille. Ai, ai, voi, voi! Nyt on meidän vuoromme,\nulvottiin alhaalla.\n\nVarsin moni sai kivistä pahoja vammoja, pari poikaa kuoli siihen\npaikkaan.\n\nRaivo lisäsi joukon voimia. Ovet pirstottiin, rautasalvat\nkatkottiin, ja tuhoava joukko tulvi sisälle joka aukosta. Sisällä\nolijat huomaavat uhkaavan vaaran ja pakenevat ullakolle. Kapteeni,\nkeihäsmiehet ja muutamat talon asujamista piiloittautuivat sinne\nkatonharjan alle; toiset pujahtivat ylisen luukuista katolle, missä\nhiipivät kuin kissat.\n\nSaaliin näkeminen saattoi voittajat unhoittamaan veriset\nkostontuumansa. He hyökkäävät leipähyllyjen kimppuun. Leivällä on\nhyvä menekki. Eräs syöksyy kassan luo, murtaa lukon, käy käsiksi\nrahaan, anastaa sitä täysin kourin, täyttää taskunsa ja poistuu\nrunsain saaliin, seuraavassa tuokiossa palatakseen ryöstämään\nleipää, jos sitä enää on jälellä. Väentulva virtaa sisempiin\nvarastohuoneisiin.\n\nKäydään käsiksi säkkeihin, niitä laahaillaan esiin; muuan kaataa\nyhden, aukaisee sen suun ja kaataa siitä pois osan jauhoista,\nsaadakseen sen tarpeeksi kevyeksi kantaa. Siihen osuu toinen ja\nhuutaa:\n\n-- Odota, odota, ja kumartuu alas, levittäen esiliinaa, nenäliinaa ja\nlakkia kootakseen tämän jumalanviljan.\n\nToinen hyökkää taikinapuntun kimppuun ja kaivaa siitä esiin\ntaikinamöhkäleen, joka venyy pitkäksi ja josta putoilee palasia joka\ntaholle. Joku on löytänyt sihdin, jota voitonmerkkinä heiluttaa\nilmassa. Siinä tullaan ja mennään: miehiä, naisia, lapsia, joita\ntuupataan sinne tänne ja jotka huutavat. Ja kaiken yli laskeutuu\nvalkoinen pöly, jota puhaltaa joka taholta ja joka verhoaa kaikki\nkuin tiheä sumu. Ulkona oven edessä liikkuu kaksi vastakkaista\nvirtausta, jotka törmäävät yhteen ja ovat toistensa tiellä. Toiset\ntulevat ulos saaliineen, toiset pyrkivät sisälle sitä anastaakseen.\n\nSilläaikaa kun tätä leipomoa näin ryöstettiin, ei yksikään kaupungin\nmuista leipomoista ollut turvissa ja vapaana vaarasta. Mutta rahvas\nei toisten leipomojen eteen kokoontunut tarpeeksi suurilukuisena\nrohjetakseen mitä tahansa. Muutamiin leipomoihin isännät olivat\nkoonneet apujoukkoja ja olivat valmiit puolustukseen. Toisaalla,\nmissä tunsivat heikkoutensa, tai olivat pelokkaampia, he tavallaan\nhieroivat sopimusta: he jakelivat leipää myymälän edustalle\nkokoontuneille sillä ehdolla, että nämä sitten lähtisivät tiehensä.\nJa he menivätkin pois, tosin eivät sentähden, että olisivat olleet\ntyytyväisiä siihen, mitä olivat saaneet, vaan koska keihäsmiehet ja\noikeudenpalvelijat, jotka pysyivät loitolla tuosta hirvittävästä\n\"Kainalosauvaleipomosta\" kaikkialla muualla esiintyivät riittävän\nväkisinä pitääkseen kurissa tätä vähäistä kapinallisjoukkoa.\n\nNäin väkitunko ja epäjärjestys lisääntyi lisääntymistään tuon\nensinmainitun leipomon kohdalla. Sillä jokainen, jonka kädet syhyivät\nja jonka mieli teki toimeenpanna joku urotyö, riensi sinne, missä oli\nenemmän ystäviä ja rankaisemattomuus varma.\n\nTällä kannalla olivat asiat, kun Renzo, joka, kuten kerroimme,\njuuri oli syönyt loppuun leipänsä, kulki kaupunkiin Itäisen\nportin kaupunginosasta, tietämättänsä suunnaten kulkunsa mellakan\npolttopisteeseen. Hän astui milloin vapaasti, milloin väkijoukon\nviivyttämänä. Ja astuessaan edelleen hän silmin ja korvin koetti\ntästä kumeasta äänten ja puheiden kohinasta saada lähempiä tietoja\nasioiden tilasta. Ja matkansa varrella hänen onnistui saada selville\njotenkin seuraavaa:\n\n-- Nyt on saatu ilmi, huusi eräs, noiden roistojen katala petos,\njotka ovat väittäneet, ettei muka ole leipää, jauhoja eikä viljaa.\nNyt tiedetään asia tyystin, eivätkä he enää voi meille valhetella.\nEläköön yltäkylläisyys!\n\n-- Uskokaa minua, tämä ei meitä ollenkaan hyödytä, virkkoi toinen.\nTässä piilee ansa. Tästä tulee vielä pahempaakin, ellemme varmasti\nsaa oikeutta. Leipää tosin saadaan halvalla; mutta siihen tullaan\nsekoittamaan myrkkyä, jotta ihmisparat kuolisivat kuin kärpäset.\nJohan he sanovat, että on liiaksi asukkaita; sen ovat sanoneet\nkeskellä oikeuden istuntoa. Tämän tiedän minä varmasta lähteestä,\nolenhan kuullut sen omin korvin eräältä kummiltani, joka on erään\ntuollaisen herran kyökkipojan sukulaisen hyvä ystävätär.\n\n-- Nuo ovat seikkoja, joita tuskin rohkenee toistamiseen kertoa,\nsanoi toinen, vaahto suupielissä ja painaen nenäliinan riepua\nsotkuisille ja verisille hiuksilleen. Hänen vieressään seisoja toisti\nhänen sanansa, ikäänkuin häntä lohduttaakseen.\n\n-- Tilaa, hyvät ihmiset, tehkää niin hyvin. Päästäkää kulkemaan\nperheenisä parka, joka vie ruokaa viidelle lapselleen.\n\nNäin puhui muuan henkilö, joka kulki hoiperrellen suunnattoman suurta\njauhosäkkiä kantaessaan. Ja jokainen väistyi tehden hänelle tilaa.\n\n-- Minä, sanoi toinen melkein kuiskaten vierustoverilleen, minä\ntästä lähden kotia. Minä tunnen maailman ja tiedän, miten tällaiset\njutut päättyvät. Nuo rutkaleet, jotka nyt pitävät niin suurta melua,\ntulevat huomenna tai ylihuomenna pysymään siivosti kotonaan vallan\nvavisten pelosta. Olen jo huomannut eräitä kasvoja, eräitä aatelisia,\njotka kuljeskelevat ympäri kaupunkia tekeytyen typeriksi. Mutta itse\nteossa he panevat merkille kuka on liikkeellä, kuka ei. Sitten kun\nkaikki on ohi, tehdään tilit, ja silloin syylliset saavat vastata\nteoistaan.\n\n-- Se, joka suojelee leipureita, huusi sointuva ääni, vetäen\npuoleensa Renzon huomion, on valtion viljavouti.\n\n-- He ovat kaikki konnia, sanoi ääni läheltä.\n\n-- Oikein, mutta tämä on heidän johtajansa, virkkoi edellinen.\n\nViljavouti, jonka kuvernööri vuosittain nimitti, valiten hänet\ndekurionien neuvoston ehdottamista kuudesta aatelisesta, oli mainitun\nneuvoston sekä muonaneuvoston puheenjohtaja.\n\nTällä neuvostolla, jonka muodosti kaksitoista niinikään aatelista\njäsentä, oli muiden muassa tehtävänä hankkia ja säilyttää vuotuinen\nvaltion viljavarasto. Välttämättömästi sitä miestä, joka toimi tässä\nvirassa, nälänhädän ja tietämättömyyden aikoina pidettiin kaiken\npahan aiheuttajana, ellei hän tehnyt samoin kuin Ferrer, mitä ei\nolisi kyennyt tekemään, vaikka olisi sitä halunnutkin.\n\n-- Nuo konnat, huudahti eräs joukosta. Voiko enää katalammin\nmenetellä? Niin pitkälle ovat menneet, että väittävät suurkanslerin\nolevan lapselliseksi käynyt vanhus, jotta saattaisivat hänet huonoon\nhuutoon ja että itse saisivat pitää komentoa. Olisipa tehtävä suuri\nhäkki, pistettävä ne siihen ja syötettävä niille hiirenhernettä ja\nlustetta, kuten he meitä tahtovat kohdella.\n\n-- Olipa se leipää, sanoi muuan, joka koetti poistua kiireisesti.\nKaikkea muuta: naulan painavia kiviä päähän! Tämänkokoisia kiviä\nsateli kuin rakeita. Siinä monet kylkiluut menivät murskaksi. Tuskin\njaksan tästä lähteä kotiin.\n\nTällaisia puheita kuunnellen, jotka Renzoa kenties enemmän\nhämmästyttivät kuin mitä neuvoivat, hän saapui viimein kautta\nvoimakkaiden tuuppausten tuon kuuluisan leipomon eteen. Väki oli\nsiitä jo melkoisesti hajaantunut, niin että Renzo mukavasti saattoi\nkatsella surkeata ja verestä hävitystä. Seinistä oli rappaus kivillä\nja tiilillä heitelty halki, ikkunat oli raastettu irti saranoistaan,\novi murrettu.\n\n-- Tuo ei suinkaan ole kaunis teko, tuumi Renzo itsekseen. Jos kaikki\nleipomot saatetaan tuohon tilaan, niin missä sitten valmistetaan\nleipää? Kaivoissako?\n\nTuontuostakin astui ulos leipomorakennuksesta henkilö kantaen arkun,\ntaikinapytyn tai seulan palasia, mikä hamppuloukun vartta, rahia,\nkoria, tilikirjaa, sanalla sanoen jotain tuohon leipomoparkaan\nkuuluvaa. Ja huutaen: tilaa, tilaa! kuljettiin läpi väkijoukon.\nKaikki nämä henkilöt riensivät samaan suuntaan, ja sovittuun\npaikkaan, sen saattoi selvästi huomata.\n\n-- Mitähän tämä taas merkinnee? ajatteli Renzo; ja rupesi kulkemaan\nerään henkilön jälessä, joka sitoi yhteen silvottuja lautoja ja\nnosti tämän taakan selkäänsä, alkaen kulkea muiden mukana sitä katua\npitkin, joka pohjoispuolelta sivuuttaa tuomiokirkon ja joka on saanut\nnimensä[9] portaista, jotka olivat siinä silloin, mutta jotka joku\naika sitten ovat siitä kadonneet.\n\nHalu seurata tapahtumien kehitystä ei voinut pidättää\nvuoristolais-ystäväämme saavuttuaan tuomiokirkon kohdalle\npysähtymästä sen eteen, sitä suu auki katselemaan. Sitten hän\njoudutti askeleitaan saavuttaakseen sen henkilön, jonka oli valinnut\noppaakseen. Kuljettuaan kulman ohi hän loi katseen tuomiokirkon\netusivullekin, joka siihen aikaan enimmäkseen oli järeämuotoinen\nja sangen keskeneräinen. Renzo seurasi yhä lautataakan kantajaa,\njoka kulki keskelle kirkkotoria. Kuta kauemmaksi he tulivat, sitä\ntiheämmäksi kävi tungos; mutta kantajalle tehtiin tilaa; tämä halkoi\nväentulvaa, ja Renzo, joka yhä pysyi hänen kintereillään, saapui\nhänen mukanaan väkijoukon keskustaan. Siinä oli tyhjä paikka ja sen\nkeskellä tuli, hehkuva rovio tehty yllämainituista työkaluista.\nYltympäri paukutettiin käsiä, koputettiin jalkoja ja päästettiin\nilmoille voitonhuutoja ja kirouksia.\n\nKantaja paiskaa laudanpätkänsä hiilustaan; toinen kohentelee tulta\npuoleksi hiiltyneen hiilihangon varrella, nostellen hiiliä sivuilta.\nSavu kasvaa ja sakenee, liekki leimahtaa jälleen ilmoille ja sen\nmukaan huudot kiihtyvät rajummiksi:\n\n-- Eläköön yltäkylläisyys. Kuolkoot nälkään näännyttäjät. Kirottu\nolkoon nälänhätä. Alas muonavoudit, alas oikeus! Eläköön leipä!\n\nTotta puhuen ei jauhohinkalojen ja taikinapunttujen hävittäminen,\nleipomojen ryöstäminen ja leipurien häviöön saattaminen ole soveliain\nkeino kartuttaa leipää. Mutta tämähän on niitä metafysillisiä\nongelmia, jotka eivät mahdu rahvaan päähän. Olematta suuri\nmetafysikko syrjäinen usein itsestään tulee tällaista ajatelleeksi;\nvasta kun on kyseessä olevasta asiasta paljon puhunut ja paljon\nkuullut puhuttavan hän hämmästyy niin, ettei sitä käsitä. Tällainen\njärkevä ajatus oli heti johtunut Renzon mieleen ja se palasi\ntuontuostakin. Mutta hän ei sitä lausunut julki; sillä noiden monien\nkasvojen joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi näyttänyt tahtovan\nsanoa:\n\n-- Veliseni, jos teen väärin, oikaise minua, ja minä olen sinulle\nsiitä kiitollinen.\n\nJo oli rovion liekki uudelleen sammunut; ei näyttänyt enää kukaan\ntulevan saapuville tuomaan uusia polttoaineita, ja rahvas alkoi\nikävystyä. Silloin levisi huhu, että Cordusiolla, läheisellä pienellä\ntorilla, joka sijaitsi useiden katujen risteyksessä, juuri oli alettu\nrynnätä erään leipomon kimppuun. Usein tällaisissa tilaisuuksissa\njonkun tapauksen ilmoittaminen riittää itse tuon tapauksen\nsyntymiseen. Samaan aikaan kuin tämä sanoma levisi, heräsi rahvaassa\nhalu lähteä sinne.\n\n-- Menenpä sinne. Tuletko mukaan? Menkäämme sinne -- kuultiin joka\ntaholta. Väkitunko hajaantuu ... se muuttuu jonoksi.\n\nRenzo jäi takimaisten pariin ja liikkui ainoastaan mikäli väenvirta\nveti häntä mukanaan. Hän neuvotteli sillävälin itsekseen, pitikö\nhänen väistyä syrjään tungoksesta ja palata luostariin tapaamaan\nisä Bonaventuraa, vaiko katsella vielä tätä uutta mellakkaa. Nytkin\nvoitti uteliaisuus.\n\nHän päätti kuitenkin pysyä syrjässä tiheimmästä tunkeilusta, missä\nvoisi saada ruhjotuksi luunsa tai joutua vielä pahempaankin pulaan,\nja sensijaan pysytellä jonkun matkan päässä katselijana. Huomatessaan\njo olevansa väljemmillä tiloilla, hän otti esiin taskustaan toisen\nleivän, puri siitä palasen ja alkoi astua meluavan jonon jälkeen.\n\nTämä oli jo torilta saapunut ahtaalle ja vanhalle Kalastajakadulle\nja sieltä vinokattoisen holviportin kautta Kauppiaiden torille. Kun\nkuljettiin sen seinänsyvennyksen ohi, joka keskeyttää silloisen\nTohtorienkoulu-rakennuksen pylväskäytävän, oli niitä varsin harvoja,\nmitkä eivät luoneet katsetta suureen, siinä kohoavaan vakavan,\näreän, synkän näköisen Filip toisen kuvapatsaaseen, joka marmoriin\nveistettynäkin herätti epämääräistä kunnioituksen ja pelon tunnetta\nja joka käsivarsi ojennettuna näytti huutavan:\n\n-- Tässä olen, kirottu roskaväki!\n\nTämä kuvapatsas katosi omituisella tavalla. Noin sata\nseitsemänkymmentä vuotta niiden tapahtumien jälkeen, joita\nparaikaa kerromme, asetettiin tälle kuvapatsaalle toinen pää,\nsen kädestä poistettiin valtikka ja pantiin sijalle tikari. Ja\nkuvapatsaalle annettiin nimeksi Marcus Brutus. Näin muutettuna se\noli pystyssä parisen vuotta. Mutta eräänä aamuna muutamat henkilöt,\njotka varmaankaan eivät pitäneet Marcus Brutuksesta, vaan joilla\npäinvastoin oli häneen jotain salaista kaunaa, viskasivat kuvapatsaan\nympärille nuoran, kaatoivat sen kumoon ja ilkkuivat sitä monella\nmuotoa. Kun he sitten olivat sitä typistelleet ja saattaneet sen\nmuodottomaksi möhkäleeksi, he sitä laahasivat pitkin katuja, tehden\nsen seitsemän ilvettä. Ja kun olivat vallan väsyksissä, he heittivät\nsen Herra ties minne.\n\nJospa joku olisi tätä ennustanut Andrea Biffille, kun hän sitä\nveisteli!\n\nKauppiaiden torilta meluava joukkio samoili Parkkuminkutojain kadulle\nja sieltä Cordusio-torille.\n\nSaavuttuaan tälle pikkutorille jokainen heti kääntyi leipomoon\npäin, jonka huhu oli maininnut. Mutta ystäväjoukon asemesta, joita\nodotettiin nähtävän siellä täydessä ryöstötyössä, huomattiin vaan\nmuutamia henkilöitä, jotka epäröivinä seisoivat jonkun matkan päässä\nleipomosta; tämä oli suljettu ja sen ikkunoiden ääressä seisoi\nasestettuja ihmisiä, joilla näytti olevan aikomus tarvittaessa\npuolustautua.\n\nTätä nähdessään mitkä jäivät ihmettelemään, mitkä kiroilivat, mitkä\nnauroivat, mitkä kääntyivät, mitkä tahtoivat palata. Toiset sanoivat:\n\n-- Eteenpäin, eteenpäin.\n\nSiinä syntyi kuin virta ja vastavirta, kysymysten ja selitysten\nristeilyä, sitten epäröimistä ja viimein täydellinen pysähdys, jota\nsäesti kumea neuvottelun kohina.\n\nKesken kaikkea kuuluu joukosta kirottu ääni:\n\n-- Tässä on lähellä viljavoudin talo. Menkäämme noutamaan itsellemme\noikeutta ja ryöstämään se puti puhtaaksi.\n\nTämä tuntui pikemmin jo tehdyn sopimuksen yleiseltä\nmieleenpalauttamiselta, kuin odottamattomalta ehdoitukselta.\n\n-- Viljavoudin luo! Viljavoudin luo! oli ainoa huuto, minkä saattoi\neroittaa.\n\nJoukko lähtee liikkeelle yhteisen raivon kiihottamana kulkien sitä\nkatua kohti, missä niin onnettomana hetkenä mainittu talo sijaitsi.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nOnneton viljavouti oli juuri ilman ruokahalua syönyt huonon aterian,\njohon oli kuulunut vanhaa leipää. Hän odotti kovin levottomana tämän\nmyrskyn päättymistä, kuitenkaan ollenkaan aavistamatta, että se niin\nraskaana oli laskeutuva hänen päänsä yli.\n\nJoku hyvänsuopa henkilö läksi juoksujalassa väkijoukon edelle\nilmoittamaan uhkaavaa vaaraa.\n\nPalvelijat riensivät melun houkuttelemina alas ovelle ja katsoivat\ntyrmistyneinä katua pitkin, mistä meteli läheni. Kuunnellessaan\ntietoa he jo näkevät etujoukkojen saapuvan. Hätäisen kiireellisesti\nriennetään viemään sana isännälle. Sillävälin kuin tämä tuumii\npakoa ja pakotapaa, tulee jo toinen hänelle ilmoittamaan, että pako\non liian myöhäinen. Palvelijoilla on tuskin aikaa sulkea ovi. He\npöngittävät ja telkeävät oven, juoksevat sulkemaan ikkunat, vallan\nkuin ukkosilman lähestyessä ja kun rakeita voi odottaa joka hetki.\n\nKiihtyvä hälinä, jyristen kuin ukkonen halki ilmojen, kajahtaa\ntyhjään pihaan. Joka talon komero siitä kaikuu. Ja keskellä taajaa\nja kumeata meteliä kuuluu vahvoja ja tiheään toistuvia kivenheittoja\novea vasten.\n\n-- Viljavouti! Viljavouti!\n\n-- Tiranni! Näännyttäjä!\n\n-- Tahdomme hänet elävänä tai kuolleena.\n\nTuo poloinen mies juoksenteli kalpeana, hengästyneenä huoneesta\nhuoneeseen, lyöden yhteen käsiään, avuksi huutaen Jumalaa ja\nkehoittaen palvelijoitaan hyvin pitämään puoliaan ja keksimään\nhänelle jonkun pakokeinon.\n\nMutta miten ja minne paeta?\n\nHän kiipeää yliselle ja katselee ahtaasta kattoaukosta huolestuneena\nalas kadulle: hän huomaa sen täyteen sullotuksi raivokkaita\nihmisiä ja kuulee huudot, jotka vaativat hänen kuolemaansa. Ja\nentistään kauhistuneempana hän vetäytyi takaisin ja haki itselleen\nkaikkein etäisimmän ja varmimman piilopaikan. Näin kyykistyneenä\nsoppeensa hän kuunteli, eikö kamala pauhina asettunut, eikö meteli\nhieman hellittänyt. Mutta päinvastoin hän kuuli hälinän kiihtyvän\npauhaavammaksi ja rajummaksi ja kivienheiton ovea vastaan käyvän yhä\ntiheämmäksi. Silloin hänet valtasi uusi sydämenkouristus, ja hän\ntukki äkkiä korvansa. Sitten hän ollen vallan suunniltaan kiristi\nkokoon hampaansa, kasvot vääntyneinä, jäykisti käsivartensa ja\npuristi nyrkkejään, ikäänkuin olisi tahtonut puolustaa oveaan...\n\nMitä hän muuten teki on vaikea tarkalleen sanoa, hän kun oli yksin.\nTäytyy arvailla. Onneksi tukee meitä kokemus.\n\nTällä kertaa Renzo oli keskellä mellakkaa, ei aaltoilevan joukon\nviemänä, vaan tahallaan siihen tulleena.\n\nKuullessaan ensi verenhimon vaatimuksen, hän tunsi oman verensä\nkiivaasti kuohuvan suonissa. Mitä ryöstöön tulee, ei hänellä ollut\naivan varmaa mielipidettä siitä, oliko se hyvä vai paha teko tässä\ntilaisuudessa. Mutta murha-ajatus herätti hänessä välittömästi aivan\nselvän kauhuntunteen. Ja vaikka hän oli yhtä intohimoisen oppivainen\nkuin useimmat muut, jotka joutuvat toisten intohimoisten vaikutuksien\nalaisiksi, ja vaikka hänkin siis oli varma siitä, että viljavouti oli\nviheliäinen näännyttäjä, ikäänkuin olisi tarkalleen tietänyt, mitä\ntuo poloinen oli tehnyt, oli jättänyt tekemättä ja ajattelematta,\noli hän kuitenkin etumaisien joukossa rientänyt paikalle vahvasti\npäättäen tehdä kaiken voitavansa pelastaakseen onnettoman. Näissä\naikeissa ollen hän oli tunkeutunut vallan lähelle sitä ovea, jota\nmonella tavoin koetettiin murtaa.\n\nMitkä hakkasivat kivillä lukon nauloja irroittaakseen sen;\nmitkä taas koettivat talttoineen ja vasaroineen työskennellä\ntarkoituksenmukaisemmin. Toiset taas pistelivät kiviseiniä terävillä\nkivillä, tylsäkärkisillä veitsillä, nauloilla, sauvoilla ja\nkynsilläkin, jos ei ollut muuta asetta, kaapien pois laastitusta ja\ntehden siihen lovia, saadakseen irti tiiliä ja siten seinään aukon.\nNe, jotka eivät voineet ottaa osaa tähän hyökkäys- ja hävitystyöhön,\nkiihoittivat huudoillaan työntekijäin rohkeutta. Mutta samalla nämä\ntunkeilullaan olivat esteenä työn edistymiselle, jota jo muutenkin\nrunsaiden osanottajien epäjärjestyksinen into hidastutti. Sillä,\nkiitos taivaan, tapahtuu joskus pahaa toimeenpantaessa, samoin kuin\nvalitettavasti liiankin usein sattuu hyvää yritettäessä, nimittäin,\nettä kaikkein innokkaimmat hommaajat ovat esteenä.\n\nViranomaiset, jotka ensinnä saivat tiedon mellakasta, lähettivät\nheti noutamaan apujoukkoja linnan päälliköltä. Tämän linnan nimi\noli silloin Giovia-portin linna. Päällikkö lähetti heti komppanian\nsotamiehiä. Mutta sillävälin kuin sana saapui, määräys annettiin,\nsoturit kokoontuivat, läksivät matkaan ja saapuivat paikalle, oli\njo viljavoudin talo sankan joukon saartama, ja soturien täytyi\npysähtyä kauas siitä, väkijoukon laitaan. Komentava upseeri ei\ntiennyt mitä tehdä. Siinä paikassa, mihin soturit olivat pysähtyneet,\nei ollut kertynyt muuta kuin lauma joutilasta, kaikennäköistä ja\nmolemmansukupuolista väkeä. Heille tehtyihin kehoituksiin hajaantua\nja tehdä tilaa he vastasivat pitkällä ja kumealla murinalla;\neikä yksikään liikkunut paikoiltaan. Ampua tähän joukkoon tuntui\nupseerista sekä julmalta että vaaralliselta. Se olisi haavoittanut\nvähemmän vaarallisia ja saattanut nuo monet raivokkaat vimmoihinsa.\nEikä hän muuten ollut saanut sellaista määräystä. Parasta olisi ollut\nraivata itselleen tie tämän etujoukkion läpi, tunkea se oikealle ja\nvasemmalle ja mennä hätyyttämään niitä, jotka toisia hätyyttivät;\nmutta välttämätöntä oli, että siinä hyvin onnistui.\n\nKuka voi taata, että soturit olisivat voineet edetä pysyen yhdessä\nja järjestyneinä? Jos heidän ei onnistuisikaan halkaista tungosta,\nvaan jos itse hajaantuisivat väkitunkoon, joutuisivat he rahvaan\nmielivallan alaisiksi, sitä ensin ärsytettyään. Päällikön epäröimistä\nja soturien paikallaan pysymistä selitettiin, oikein vai väärinkö,\npeloksi. Ne henkilöt, jotka olivat lähellä heitä, tyytyivät\ntuijottamaan heihin sennäköisinä, kuin olisivat milanolaiseen tapaan\ntahtoneet sanoa: Nauranpa sinulle vasten naamaa. Kauempana olijat\närsyttivät heitä alinomaa virnutuksillaan ja ivahuudoilla. Vieläkin\nedempänä olijat eivät ollenkaan huolineet soturien läsnäolosta;\nhävittäjät jatkoivat muurin murtamistyötään. Heidän ainoana\npyyteenään oli pikainen yrityksensä onnistuminen. Katsojat eivät\nherjenneet kirkumisellaan heitä kiihoittamasta.\n\nNäiden viimemainittujen joukossa herätti huomiota muuan\npahanmaineinen vanhus, jonka pelkkä ulkomuoto jo tarjosi tavatonta\nnäkemistä; hän mulkoili syväkuoppaisilla kiiluvilla silmillään,\nliikutteli ryppyjään pirullisesti hymyillen, kohotti kätensä\ninhoittavan harmaan päänsä päälle, heiluttaen vasaraa, nuoranpätkää\nja neljää suurta naulaa, joilla sanoi aikovansa naulata kiinni\novenpuoliskoonsa viljavoudin, sittenkuin tämä oli pantu hengiltä.\n\n-- Hävetkää toki! huudahti Renzo, tuntien kauhua näistä sanoista ja\nnähdessään useita muita kasvoja, jotka näyttivät hyväksyvän ne, ja\nkenties rohkaistuna muutamien muiden kasvojen ilmeistä, jotka, vaikka\nmykkinäkin, näyttivät tuntevan samaa kauhua, mikä oli hänet vallannut.\n\n-- Mikä häpeä, riistämmekö siis teloittajalta ammattinsa? Murhata\nkristitty! Miten toivotte Jumalan antavan meille leipää, jos me\nteemme tällaisia vääriä tekoja? Hän lähettää meille salamansa, eikä\nleipää!\n\n-- Sinä koira, isänmaan petturi! huutaa kääntyen Renzoon päin muuan\npirullisen näköinen mies, yksi niitä, joka keskellä meteliä oli\nsaattanut kuulla nuo lapsellisen hurskaat sanat.\n\n-- Odota, odota.\n\n-- Hän on joku viljavoudin palvelijoista, pukeutuneena maalaiseksi.\nHän on urkkija.\n\n-- Ottakaa se mies kiinni!\n\n-- Antakaa hänelle aimo löylytys!\n\nSadat äänet kuuluvat ympäristöstä:\n\n-- Mitä on tekeillä? Missä hän on? Kuka hän on?\n\n-- Viljavoudin palvelija.\n\n-- Vakoilija!\n\n-- Viljavouti maalaisen puvussa ja aikeissa paeta.\n\n-- Missä hän on? Missä hän on?\n\n-- Käsiksi siihen mieheen.\n\nRenzo ei enää hiisku sanaakaan, kyykistyy pieneksi ja tahtoisi\npujahtaa tiehensä. Muutamat hänen ympärillään olijat peittävät hänet\npiiriinsä ja koettavat kaikenmoisilla huudoilla sekoittaa pois nuo\nvihamieliset murhanhuudot. Mutta kaikkein enimmän häntä hyödytti\nvallan läheltä kuuluva huuto:\n\n-- Tilaa, tilaa! tässä tulee apua. Tilaa, tehkää tilaa!\n\nMitä se oli?\n\nSe oli pitkät puiset tikapuut, joita muutamat miehet kantoivat\nnostaakseen ne ylös viljavoudin talon seinää vasten ja yrittääkseen\ntunkea sinne ikkunasta. Mutta onneksi tämä keino, joka olisi\nsaattanut yrityksen helpoksi, ei ollut helppo panna käytäntöön.\n\nKantajat, joita oli yksi kummassakin päässä ja siellä täällä itse\nportaita kannattamassa, horjuivat väkitungon tuuppaamina joka\naskeleella. Yksi piti päätään kahden astuimen välissä ja kantoi\nsivupuita hartioillaan ollen kuin horjuvan ikeen alla, ja ähkyi.\nToisen täytyi luopua taakastaan saatuaan kovan tuuppauksen. Täten\nirtipäästetyt tikapuut kolhasivat päitä, hartioita ja käsivarsia.\nSaattaa helposti kuvitella, mitä sanoivat näiden päiden, hartiain ja\nkäsivarsien omistajat. Toiset tarttuvat alasvaipuneeseen taakkaan,\nkömpivät sen alle ja nostavat sen selkäänsä huutaen:\n\n-- Eteenpäin vaan!\n\nSysättynä sinne tänne ja kiemurrellen nämä kohtalonomaiset\nkiipeemisvehkeet liikkuvat eteenpäin. Ne saapuivat sopivaan aikaan\nkääntämään toisaalle Renzon vihamiesten huomion, jotka tuuppautuivat\nhajalle. Renzo käytti hyväkseen tätä keskellä mellakkaa syntynyttä\nuutta sekasortoa, hiipi ensin kumarassa ja hiljaa pois, raivasi\nsitten kyynäspäillään itselleen tietä minkä jaksoi, poistuen tästä\npaikasta, missä ilma ei ollut hänelle terveellinen; ja hänen\ntarkoituksensa oli erota niin pian kuin suinkin tungoksesta ja tällä\nkertaa todella mennä tapaamaan tai odottamaan isä Bonaventuraa.\n\nÄkkiä tavaton liike, joka on saanut alkunsa toisesta päästä, leviää\nkeskelle joukkoa, ja huhu käy suusta suuhun, ryhmästä ryhmään:\n\n-- Ferrer! Ferrer!\n\nHämmästyksen, ilon, raivon, mieltymyksen, närkästyksen huudot\nkohoavat kaikkialta, missä tätä nimeä mainitaan. Toiset sitä\ntoistavat, toiset koettavat tukahuttaa sen mainitsemisen. Mikä sitä\npuolustaa, mikä vastustaa. Toinen siunaa, toinen kiroaa.\n\n-- Tuossa tulee Ferrer!\n\n-- Se ei ole totta, ei ole totta!\n\n-- Totta, totta. Eläköön Ferrer, leivänhinnan alentaja!\n\n-- Ei, ei!\n\n-- Tuossa hän on, vaunuissa!\n\n-- Mitä siitä on väliä.\n\n-- Mitä hänellä täällä on tekemistä!\n\n-- Me emme tarvitse ketään.\n\n-- Ferrer! Eläköön Ferrer, köyhien ystävä.\n\n-- Hän tulee noutamaan vankilaan viljavoutia.\n\n-- Ei, ei. Tahdomme itse hankkia itsellemme oikeutta.\n\n-- Takaisin, takaisin!\n\n-- Hyvä, hyvä, tulkoon Ferrer!\n\n-- Vankilaan viljavouti!\n\nJa kaikki nousivat varpailleen ja kääntyivät sinnepäin, mistä\nodotettiin äkkiä ilmestynyttä tulijaa. Kun he kaikki nousivat\nvarpailleen, eivät nähneet ollenkaan enempää kuin jos olisivat\npysytelleet kantapäitään maassa; mutta kaikki vaan nousivat\nvarpailleen.\n\nTodellakin väkijoukon toisesta päästä, soturien pysähtymispaikan\nvastakkaiselta taholta, oli saapunut vaunuissaan suurkansleri Antonio\nFerrer. Tämä oli luultavasti tuntenut tunnonvaivaa siitä, että\najattelemattomien määräystensä ja itsepäisyytensä kautta oli ollut\nsyynä tai ainakin aiheena tähän mellakkaan, ja nyt hän yritti sitä\nrauhoittaa ja estää sen hirvittävintä ja korjaamatonta seurausta.\nSanalla sanoen: hän koetti käyttää hyvään tarkoitukseen huonolla\ntavalla saavuttamaansa kansansuosiota.\n\nRahvaan toimeenpanemissa mellakoissa esiintyy aina muutamia\nhenkilöitä, jotka joko hehkuen intohimosta, joko kiihkoisasta\nvakaumuksesta, rikollisista pyyteistä tai inhoittavasta halusta\ntoimeenpanna epäjärjestystä ponnistavat kaikki voimansa\npakoittaakseen tilan huippuunsa. He ehdoittavat ja rohkaisevat\nkaikkein nurjimpia tuumia ja lietsovat liekkiä, joka kerta kun se\nuhkaa sammua. Tällaisten henkilöiden mielestä ei mikään koskaan ole\nliikaa; he soisivat, että mellakka olisi loputon ja määrätön. Mutta\nnäiden vastapainona esiintyy myös aina muutamia toisenlaisia ihmisiä,\njotka ollen kenties yhtä hehkuvia ja uutteria, tavoittelevat vallan\npäinvastaista. Toiset heistä toimivat ystävyydestä tai erityisestä\nkiintymisestä uhattuihin henkilöihin; toiset ilman muuta vaikutinta\nkuin hurskasta ja vaistomaista veren ja julmien tekojen kauhua.\nTaivas näitä siunatkoon! Näissä vastakkaisissa ryhmissä pyyteiden\nyhtäläisyys synnyttää pikaisen yksimielisyyden toimintatavassa,\nvaikka ei edeltäkäsin ole tehty mitään sopimusta.\n\nMellakan joukkion ja ikäänkuin aineksen muodostaa sekalaisväki,\njosta mitkä enemmän, mitkä vähemmän, lukemattomin eri astein\nliittyvät joko toiseen tai toiseen äärimäisyyteen. He ovat hieman\nkuumapäisiä, hieman konnamaisia, hieman taipuvaisia jonkunmoiseen\noikeudellisuuteen, niin kuin tätä ymmärtävät, myöskin vähän\nhalukkaita näkemään jotain ilkityötä, yhtä valmiita julmuuteen kuin\nsääliväisyyteen, ihailuun ja inhoamiseen, mikäli tilaisuus tarjoutuu\ntuntemaan täydellisesti jompaakumpaa; halukkaita joka hetki kuulemaan\nja uskomaan jotain huomiotaherättävää, persoja huutamaan, suosiotaan\njakelemaan tai ulvomaan jollekin.\n\n-- Eläköön ja kuolkoon! ovat ne sanat, jotka halukkaimmin sinkoilevat\nheidän suustaan. Ja kenen on onnistunut vakuuttaa jollekin, ettei\nkyseessä oleva ansaitse joutua neljään palaan silvotuksi, ei tarvitse\ntuhlata useita sanoja herättääkseen heissä sen vakaumuksen, että tuo\nhenkilö ansaitsee tulla riemukulussa kuljetetuksi. Nämä ihmiset ovat\nvuorottain näyttelijöitä, katsojia, välikappaleita, esteitä, riippuen\neri tuulista. He ovat myös valmiit vaikenemaan, jos ei kukaan enää\nlausu heille kiihoittavaa sanaa, he lakkaavat yritteliäisyydestään,\nkun ei kukaan heitä innosta, he ovat valmiit hajaantumaan, kun vaan\nmonet yksimieliset äänet vastustusta kohtaamatta ovat huutaneet:\n\n-- Menkäämme tiehemme.\n\nSitten he palaavat mielellään kotiansa ja kysyvät toisiltaan:\n\n-- Mitä oikeastaan on tapahtunut?\n\nMutta kun tällaisissa tilaisuuksissa tämä rahvaanjoukko edustaa\nenemmistöä, muodostaen yksinään koko voiman, niin kumpikin molemmista\ntoimivista puolueista käyttää kaikkea taitavuutta saadakseen sen\npuolelleen, hallitakseen sitä. On kuin kaksi vihollissielua, jotka\ntaistelevat päästäkseen asustamaan tähän jättiläisruumiiseen\nja pannakseen sen liikkeelle. Siinä kilpaillaan siitä, kuka\nosaa levittää huhuja, jotka paraiten ovat omiaan kiihoittamaan\nintohimoja ja ohjaamaan liikkeitä toisen tai toisen tarkoituksen\nhyväksi; kuka tietää keksiä soveliaimmat uutiset herättämään tai\nasettamaan närkästystä, kiihoittamaan toivoa tai pelkoa; kuka osaa\npäästää huudon, joka mahdollisimman useiden suiden toistamana ja\nmahdollisimman äänekkäänä, kuvaa, todistaa ja synnyttää enemmistön\npyrkimystä toisen tai toisen puoleen päämäärää kohti.\n\nTämän pitkän asiasta poikkeamisen tarkoitus on huomauttaa, että\nniiden kahden puolueen välisessä taistelussa, jotka ottelivat\nylivallasta viljavoudin talon edustalle kokoontuneeseen väkijoukkoon\nnähden, Antonio Ferrerin ilmestyminen melkein silmänräpäyksessä\ntuotti voiton maltillisille, jotka ilmeisesti olivat olleet\nalakynnessä ja jotka, jos tuo apu olisi viipynyt, vähällä olisivat\nmenettäneet voimansa ja aiheensa jatkaa.\n\nFerreriä katsoi rahvas suopein silmin tuon hänen keksimänsä\nviljanostajalle edullisen hintaluettelon vuoksi sekä myös sen\nsankarillisen vastustuksen tähden, jolla hän oli järkähtämättä\nkumonnut kaikki vastustukset. Ne henkilöt, jotka jo olivat hyvin\nsuosiolliset hänelle, innostuivat nyt siitä rohkeasta luottamuksesta,\njota osoittaen vanhus, ollen vailla sotajoukkoa ja varustuksia, tuli\nkeskelle näin raivostunutta ja myrskyävää laumaa.\n\nErinomaisen vaikutuksen teki joukkoon levinnyt tieto, että hän muka\nitse tuli noutamaan viljavoutia, viedäkseen hänet vankeuteen. Rahvaan\nraivo, joka oli suuntautunut tähän poloiseen, ja joka epäilemättä\nolisi kiihtynyt hirvittävämmäksi, jos olisi tultu sitä vastustamaan\nja jos ei sille olisi tehty mitään myönnytystä, asettui nyt tuosta\ntyydytyksen lupauksesta, tuosta, kuten milanolainen sanoo, suuhun\nheitetystä luusta, ja se väistyi vastakkaisten tunteiden tieltä,\njotka valtasivat useiden mielet.\n\nRauhan ystävät hengähtivät vapaasti ja avustivat Ferreriä\nmonella tavoin: hänen lähellään olijat nostaen ja yllyttäen\nsuosionhuudoillaan rahvaan suosionosoituksia ja koettaen samalla\nsaada rahvasta hieman väistymään, avatakseen tietä vaunuille; toiset\npaukuttaen käsiään, toistaen ja pannen kiertämään Ferrerin sanoja\ntai sellaisia, joita pitivät onnistuneimpina ja luuloittelivat hänen\nsanomikseen, saattaen itsepäisen raivokkaat vaikenemaan ja kääntäen\nnäitä vastaan häälyvän väkijoukon uuden intohimon.\n\n-- Kuka tässä ei tahdo huutaa: Eläköön Ferrer!\n\n-- Etkö kenties tahdo, että leipää myydään halvalla?\n\n-- Se on konna, joka ei välitä kristityn oikeudesta. Ja sen lisäksi\nhuudetaan muita hämmentäen, jotta saataisiin viljavouti pelastetuksi.\nVankeuteen viljavouti! Eläköön Ferrer! Tilaa Ferrerille.\n\nJa kun tällaisten puhujain luku yhä lisääntymistään lisääntyi,\nlaimeni vastapuolueen rohkeus sitä myöten. Viimein edelliset eivät\nenää tyytyneet soimaamiseen, vaan rupesivat ahdistamaan ja käsivoimin\nestämään niitä, jotka jatkoivat murtamistyötä, jopa tuuppasivat\nnäitä pois ja tempasivat työaseet heidän käsistään. Nämä värisivät\nraivosta, uhkailivat ja koettivat taas päästä voitolle. Mutta\nverenhimoisten asia oli menetetty. Se huuto, mikä kuului ylinnä, oli:\n\n-- Vankilaan, oikeutta, Ferrer!\n\nLyhyen taistelun jälkeen nuo hurjistelijat tungettiin syrjään: toiset\nottivat haltuunsa oven sekä suojellakseen sitä uusilta hyökkäyksiltä\nettä valmistaakseen Ferrerille pääsyä sen luo. Ja muutamat heistä\nkutsuivat sisällä olijoita ovesta (halkeamia ei siitä puuttunut),\nilmoittivat heille, että oli saapunut apua ja että pyytäisivät\nviljavoudin pysymään valmiina, \"jotta hän heti lähtisi vankilaan --\nhm, ymmärrättekö?\"\n\n-- Ferrerkö toimittaa julistuksien julkaisemisen? kysyi eräältä\nuudelta vieruskumppaniltaan Renzo; tämän mieleen muistuivat sanat\n_Vidit Ferrer_, joita tohtori Juonittelija oli osoittanut hänelle\npainettuna erään asetuksen alalaitaan ja joita oli kaiuttanut hänen\nkorvaansa.\n\n-- Juuri hän: suurkansleri, vastattiin hänelle.\n\n-- Hän on kunnon mies, eikö totta?\n\n-- Kunnon mies tietysti! Sama, joka alensi leivän hinnan. Mutta\nnuo toiset eivät siihen suostuneet. Ja nyt hän tulee noutamaan\nviljavoutia viedäkseen hänet vankilaan, hän kun on tehnyt vääryyttä.\n\nTurhaa on mainita, että Renzo oitis oli Ferrerin puolella, ja tahtoi\nheti mennä häntä vastaanottamaan; tämä vaan ei ollut helppoa. Mutta\nvoimakkaiden vuoristolaisen tuuppaustensa avulla hänen lopulta\nonnistui raivata itselleen tietä ja asettua etumaisten joukkoon\nvallan vaunujen viereen.\n\nNämä olivat jo edenneet sangen kauas ihmisjoukkoon. Mutta nyt ne\npysähtyivät tuollaisessa tilaisuudessa välttämättömän ja tavallisen\nesteen vaikutuksesta. Vanha Ferrer näytti milloin toisesta, milloin\ntoisesta vaunuikkunasta nöyriä, ystävällisyyttä ja suosiollisuutta\nuhkuvia kasvojaan, jommoisia aina oli pitänyt varalla, jos joskus\nolisi tullut Filip IV:nnen eteen. Tässä tilaisuudessa hänen oli\nsuorastaan pakko tuhlailla tätä ystävällistä ilmettä. Hän puhui tämän\nlisäksi; mutta niin monien äänten häly ja humu, hänen kunniakseen\nkaiutetut eläköönhuudot päästivät hänen sanansa ainoastaan harvojen\nkorviin.\n\nHänen täytyi siis turvautua kädenliikkeisiin; milloin painoi\nsormenpäitä huulilleen niiltä noutaakseen suudelmia, sitten\nhajoittaen käsiään ja jaellen niitä lentomuiskuina oikealle\nja vasemmalle, täten kiittääkseen yleisöä sen ystävällisestä\nvastaanotosta; milloin ojensi käsiään ja heilutti niitä alas\nikkunasta, pyytäen tilaa, milloin taas painoi niitä alas anoen\nhiljaisuutta.\n\nKun hän oli aikaansaanut vähäisen vaitiolon, kuulivat ja toistivat\nlähimmät hänen sanansa.\n\n-- Leipää, runsautta. Tulen hankkimaan teille oikeutta. Vähän tilaa,\nminä pyydän.\n\nLopulta hän väsyi ja ikäänkuin tukehtui näin monen äänen pauhinasta,\nniin monien toisissaan kiinniolevain kasvojen näkemisestä, niin\nmonesta häneen tuijottavasta katseesta, nojasi taapäin, pullisti\nposkensa, huokasi syvään ja virkkoi itsekseen:\n\n-- _Par mi vida, que de gente_![10]\n\n-- Eläköön Ferrer! Älkää pelätkö. Te olette kunnon mies. Leipää,\nleipää!\n\n-- Niin: leipää, leipää, vastasi Ferrer; yltäkylläisyyttä; sen minä\nlupaan.\n\nJa hän laski kätensä sydämelle.\n\n-- Vähän tilaa, hän sitten huusi niin lujaan kuin jaksoi. -- Tulen\nnoutamaan häntä vankilaan, tuottamaan hänelle ansaitun rangaistuksen.\nJa hän lisäsi puoliääneen:\n\n-- _Si está culpable_.[11]\n\nKumartuen eteenpäin ajuria kohti hän sitten sanoi:\n\n-- _Adelante, Petro, si puedes_.[12]\n\nAjuri hymyili ystävällisen kohteliaasti, ikäänkuin hänkin olisi ollut\nylhäinen henkilö. Ja erinomaisen sirosti hän osoitteli piiskallaan\noikealle ja vasemmalle ja koetti saada tungettelevat naapurit hieman\nväistymään.\n\n-- Tehkää niin hyvin, hyvät herrat ja antakaa tilaa, aivan vähän, sen\nverran vaan, että pääsemme kulkemaan -- sanoi hänkin.\n\nTällävälin kaikkein toimeliaimmat suosijat ponnistelivat tehdäkseen\nniin kohteliaasti pyydettyä tilaa. Muutamat hevosten edessä kulkijat\nsaivat ystävällisin sanoin väen väistymään, laskien hiljaa kätensä\nheidän povelleen ja työntäen varovasti:\n\n-- Hieman tilaa, tehkää niin hyvin!\n\nToiset menettelivät samoin vaunujen sivuilla niin, että nämä pääsivät\nkulkemaan murskaamatta jalkoja ja riipaisematta naarmuja kasvoihin.\nNämä näet olisivat voineet tuottaa paljon kipuja asianomaisille\nhenkilöille ja lisäksi saattaa Antonio Ferrerin kansansuosion suuren\nvaaran alaiseksi.\n\nRenzo oli jonkun hetken ihaillut tuota kunnioitettavaa vanhusta,\njoka oli hieman levoton ja väsynyt, mutta jota innosti pyrkimys ja\njota niin sanoaksemme kaunisti toivo pelastaa mies kuolemantuskista,\nja oitis hän hylkäsi tuuman lähteä pois. Päinvastoin hän päätti\nauttaa Ferreriä ja avustaa häntä siksi, kunnes hän oli toimeenpannut\nyrityksensä. Tuumasta tekoon; hän alkoi muiden mukana raivata tilaa,\neikä hän suinkaan ollut toimettomimpia. Viimein aukenikin riittävä\nkuja.\n\n-- Joutukaa vaan eteenpäin, sanoivat muutamat ajurille, väistyen\nsyrjään tai rientäen edelle avaamaan kujaa kauempana.\n\n-- _Adelante, presto, con juicio_,[13] sanoi ajurille isäntäkin.\n\nJa vaunut kulkivat edelleen.\n\nNiiden tervehdyksien lomassa, joita Ferrer umpimähkään jakeli\nyleisölle, hän merkitsevästi hymyillen erityisesti kiitti niitä,\njotka ponnistelivat häntä auttaen. Näistä hymyilyistä hyvin moni tuli\nRenzon osaksi, joka todella ne ansaitsi ja joka tuona päivänä palveli\nsuurkansleria paremmin, kuin mitä hänen paras sihteerinsä olisi\nkyennyt tekemään. Lumoutuneena tästä ystävällisestä kohteliaisuudesta\nnuori vuoristolainen melkein luuli sinä päivänä tulleensa Antonio\nFerrerin ystäväksi.\n\nNiin pian kuin vaunut olivat päässeet liikkeelle, ne jatkuvasti\nkulkivat eteenpäin, tosin hitaasti ja joskus kohdaten pieniä\nesteitä. Koko matka ei ollut kenties pitempi kuin pyssyn kantama.\nMutta katsoen sen vaatimaan aikaan, olisi se tuntunut sievoiselta\nmatkalta kenestä tahansa, jolla ei olisi ollut niin kova kiire kuin\nFerrerillä. Ihmisjoukko aaltoili eteenpäin, taaksepäin, oikealle\nja vasemmalle vaunuista, vallan kuin aallot laivan ympärillä, joka\netenee kovassa myrskyssä. Korvia viiltävämpi, räikeämpi, huumaavampi\nkuin myrskyn ääni oli kuitenkin tämä melu.\n\nFerrer katseli milloin toiselle, milloin toiselle sivulle, teki\nvilkkaita käsienliikkeitä, koetti ymmärtää, mitä ympärillä puhuttiin,\nvoidakseen sovelluttaa vastauksensa kysymyksiin. Hän teki parastaan\naikaansaadakseen hieman vuoropuhelua tuon ystävä-joukkueen kanssa,\njoka häntä ympäröi. Mutta tämä oli vaikeata, vaikeinta kenties,\nmitä oli esiintynyt niinä monina vuosina, joina hän oli johtanut\nsuurkanslerin virastoa.\n\nSilloin tällöin kuitenkin muutamat sanat, jopa muutama lausekin\nsaapui selvempänä hänen korvaansa, samoin kuin suuremman raketin\npamaus kuuluu keskellä taajaa ilotulituksen räiskettä. Ja Ferrer\nitse milloin yritti tyydyttävästi vastata kysymyksiin, milloin huusi\numpimähkään sanoja, joita katsoi rahvaalle mieluisimmiksi, tai mitkä\njoku välitön kohtaus teki välttämättömiksi, ja näin hänkin puhui\npitkin tietä:\n\n-- Niin, ystäväni; leipää, runsautta! Noudanpa itse hänet vankilaan.\nHän on saapa rangaistuksensa ... _si está culpable_. Niin, niin,\nminäpä tulen määräämään halvat leipähinnat. _Asi es_ -- niin on, piti\nsanomani. Kuningas, meidän herramme, ei tahdo, että hänen kaikkein\nuskollisimmat alamaisensa kärsisivät nälkää. _Ox, ox, guardas_,[14]\nälkää vain satuttako itseänne, hyvät herrat. _Petro; adelante, con\njuicio_. Runsautta, yltäkylläisyyttä. Vähän tilaa, minä pyydän.\nLeipää, leipää. Vankilaan, vankilaan. No mitä nyt? hän sitten kysyi\neräältä henkilöltä, joka yläruumiiltaan oli tunkeutunut sisään\nvaununikkunasta ulvoen hänelle jotain neuvoa, anomusta tai suosiota.\nMutta ennenkuin tämä oli ehtinyt kuulla Ferrerin huudahdusta: No\nmitä nyt? oli hänet äkkiä vetänyt taapäin toinen, joka oli huomannut\nhänen vähällä joutumassa pyörien alle. Keskellä näitä kysymyksiä ja\nvastauksia, yhä uudistuvia suosionhuutoja, myös muutamia vastustusta\nmurisevia ääniä, jotka kohosivat siellä täällä, mutta jotka heti\ntukahutettiin, Ferrer viimein saapui piiritetyn talon edustalle,\netupäässä hyvien avustajiensa tukemana.\n\nToiset, joita, kuten kerroimme, samat hyvät pyrinnöt innostivat,\nolivat tällä välin koettaneet lakkaamatta raivata tilaa. He olivat\nkäyttäneet kaikkia keinoja: rukouksia, kehoituksia, uhkauksia.\nTyöntämällä, tuuppimalla, läheisen menestymisentoivon kartuttamilla\nvoimilla oli heidän onnistunut tällä paikalla jakaa ihmisjoukko\nkahteen osaan sekä sitten saada väistymään nuo kaksi rintamaa niin,\nettä portin eteen jäi pieni tyhjä tila. Renzo oli näytellen milloin\nedelläjuoksijan, milloin saattosoturin osaa saapunut perille vaunujen\nmukana ja voi nyt asettua toiseen niistä avustajien riveistä, jotka\nmuodostivat vaunuille kujan ja samalla sulun kahdelle väkijoukon\ntulvalle. Ja samalla kun avusti voimakkailla hartioillaan toista\nnäistä suluista, hänellä oli mainio paikka, mistä saattoi hyvin nähdä\nkaikki.\n\nFerrer hengitti viimeinkin vapaasti huomatessaan tämän oven edustan\nvapaaksi ja oven vielä suljetuksi. Suljettu tietää tässä samaa\nkuin: ei kokonaan murrettu. Saranat olivat melkein täydelleen\nirti pihtipielistä; molemmat ovet olivat halaistut, ammoittivat\nhalkeamineen, ja niiden välisestä leveästä raosta näkyi ulos\nvääntynyt ja melkein taitettu rautatelki, joka niin sanoaksemme piti\nniitä koossa. Yksi noita kunnon miehiä oli asettunut tämän raon eteen\nja huusi talon väkeä avaamaan. Toinen riensi vaununovelle ja aukaisi\nsen selkoselälleen. Vanhus pisti ensin päänsä ulos, nousi sitten\npystyyn, nojasi oikean kätensä tuon kelpo nuorukaisen käsivarteen,\nastui ulos ja laski jalkansa vaununastuimelle.\n\nVäki seisoi molemmin puoli varpaillaan nähdäkseen. Siinä oli\nlukemattomia kasvoja ja partoja pystyssä. Yleinen uteliaisuus ja\ntarkkaavaisuus aiheuttivat kotvan vaitiolon. Ferrer oli tänä hetkenä\npysähtynyt astuimelle, katseli ympärilleen, kumarsi tervehtäen\nrahvasta, vallan kuin pappi saarnatuolista, laski vasemman käden\nsydämelleen ja huusi:\n\n-- Leipää ja oikeutta.\n\nSitten hän varmoin askelin, pää pystyssä, vaippaansa verhoutuneena\nastui alas vaunuista yläilmoihin nousevien suosionhuutojen kaikuessa.\n\nTällävälin sisällä olijat olivat aukaisseet oven, tai oikeammin\nlopullisesti kiskaisseet auki lukon-salvan sekä puoleksi irtinyhdetyt\nhaa'at. He raoittivat ovea juuri sen verran, että tuo niin hartaasti\nkaihottu vieras mahtui pujahtamaan sisään.\n\n-- Joutuin, joutuin, sanoi tämä. Avatkaa kunnolla niin, että pääsen\nsisälle. Ja te, kelpo ystäväni, pidättäkää rahvasta, älkää päästäkö\nsitä jälkeeni ... taivaan nimessä! Raivatkaa vähän tilaa paluumatkaa\nvarten. No, no, ystäväni, -- näin hän sanoi sisällä olijoille --\nvarokaa vähäsen, malttakaa toki vähän niin, että pääsen sisälle. Voi,\nkylkiäni! Varokaa hieman kylkiäni. No, nyt voitte sulkea. Ei, ei!\nvaippani, vaippani!\n\nTodella olisi vaippa jäänyt ovenpuoliskojen väliin, ellei Ferrer\nkiireisesti olisi vetänyt jälkeensä laahusta, joka katosi koloonsa\nluikertelevan takaa-ajetun käärmeen tavoin. Sittenkun pari-ovet\nolivat jälleen suljetut niin hyvin kuin tämä kävi päinsä,\npöngitettiin ne sisältä kangeilla. Ne ulkona olijoista, jotka olivat\nruvenneet Ferrerin henkivartijoiksi, työskentelivät hartijoineen,\nkäsivarsineen ja kielineen pitääkseen rahvasta aisoissa, rukoillen\nHerraa jouduttamaan sisälle mennyttä.\n\n-- Joutuin, joutuin, sanoi Ferrerkin sisällä eteisessä palvelijoille,\njotka ympäröivät häntä hengästyneinä ja huutaen:\n\n-- Jumala siunatkoon Teidän Ylhäisyyttänne! Oi Teidän Ylhäisyytenne!\nVoi, voi, Teidän Ylhäisyytenne!\n\n-- Joutuin, joutuin, toisteli Ferrer. Missä hän nyt on tuo kelpo mies?\n\nViljavouti astui alas portaita, puoleksi palvelijainsa laahaamana ja\nkantamana, valkeana kuin pesty liina. Huomatessaan pelastajansa, hän\npäästi syvän huokauksen, veri rupesi taas sykähtelemään suonissa, hän\ntunsi taas hieman elinvoimia säärissään, vähän punaa levisi hänen\nposkilleen ja hän riensi Ferrerin luo sanoen:\n\n-- Olen Jumalan ja Teidän Ylhäisyytenne käsissä. Mutta miten päästä\ntäältä ulos? Kaikkialla ihmisiä, jotka vaativat kuolemaani.\n\n-- _Venga con migo, usted_,[15] ja rohkaiskaa mielenne. Tässä oven\nedessä ovat vaununi. Joutuin, joutuin.\n\nHän tarttui hänen käteensä ja vei häntä ovelle, yhä vaan häntä\nrohkaisten. Mutta itsekseen hän sen ohella mutisi:\n\n-- _Aqui está el busilis! Dios nos valga_![16]\n\nOvi aukenee; Ferrer astuu ulos etumaisena. Toinen seuraa kokoon\nkutistuneena, kiinni takertuneena tuohon suojelevaan vaippaan, kuten\nlapsi äitinsä hameeseen. Ne, jotka olivat pitäneet oven edustaa\nväestä vapaana, kohottivat käsiään ja heiluttivat hattujaan, täten\nmuodostaen ikäänkuin väliverhon, ikäänkuin pilven, joka peitti\nviljavoudin ihmisjoukon vaarallisilta katseilta. Vouti nousi ensin\nvaunuihin ja kyykistyi kokoon yhteen sopukkaan. Sitten nousee\nvaunuihin Ferrer. Ajokalujen ovi suljetaan. Väkijoukko näki puoleksi,\nälysi ja arvasi mitä oli tapahtunut, ja heti kohosi sen keskeltä\nhyvähuutoja ja kirouksia.\n\nSaattoi tuntua siltä, kuin nyt edessä oleva matka olisi ollut\nkaikkein vaarallisin. Mutta toiselta puolen oli tarpeeksi selvästi\nlausuttu se yleinen vaatimus, että viljavouti oli vietävä vankeuteen;\nja toiselta puolen ne, jotka olivat helpoittaneet Ferrerin tuloa,\nolivat hänen lyhyen aikaa viipyessä viljavoudin talossa, ponnistaneet\npitääkseen väkijoukossa vapaata tilaa, niin että vaunut tällä kertaa\nvapaammin ja jatkuvasti saattoivat kulkea edelleen. Sitä myöten kuin\nnämä etenivät, molemmin puolin seisonut rahvas törmäsi taas vaunujen\ntakana yhteen ja sekaantui jälleen yhdeksi sankaksi laumaksi.\n\nHeti kun Ferrer oli istuutunut, hän kumartui kehoittamaan viljavoutia\npysymään hyvin piiloutuneena vaunujen perällä ja kaikin mokomin\nolemaan näyttäymättä. Mutta tämä kehoitus oli vallan turha. Ferrerin\nsitävastoin täytyi näyttäytyä, kääntääkseen itseensä yleisön\nkoko huomion. Koko tämän, kuten myös edellisen matkansa aikana,\nhän vaihtuvalle rahvaanjoukolle piti puhetta, joka ajaltaan oli\nyhtenäinen, mutta sisällykseltään mitä hajanaisin. Tuon tuostakin\nhän kuitenkin sen lomaan lykkäsi jonkun espanjalaisen sanan, jonka\nkaikessa kiireessä mutisi nurkassa piilevän matkakumppaninsa korvaan:\n\n-- Niin, hyvät ystäväni: leipää ja oikeutta; linnaan, vankeuteen,\nminun valvontani alaiseksi. Kiitos, kiitos, suuri kiitos. Ei, ei; hän\nei pääse käsistäni. _Por ablondarlos_.[17] Se on vallan kohtuullista.\nTulemme tutkimaan, saamme nähdä. Minäkin, ystäväni, tahdon teidän\nparastanne. Ankara rangaistus. _Esto lo digo por su bien_.[18] Oikeat\nhinnat, kohtuulliset hinnat, ja rangaistus näännyttäjille. Väistykää\nhieman, minä pyydän. Niin niin, minä olen rehellinen mies, kansan\nystävä. Hän on saapa rangaistuksensa; se on totta, hän on konna, hän\non roisto. _Perdone, usted_.[19] Hänellä ei totisesti tule olemaan\nhauskaa ... _si es culpable_.[20] Niin, kyllä me tulemme opettamaan\nleipureille tapoja. Eläköön kuningas ja hyvät milanolaiset, hänen\nkaikkein uskollisimmat alamaisensa. Kaikki hyvin! _Animo; estamos ya\nquasi afuera_.[21]\n\nTodella he olivat jo poissa pahimmasta tungoksesta ja juuri\npääsemäisillään väljemmille tiloille. Kun Ferrer täällä rupesi\nhieman lepuuttamaan keuhkojansa, hän huomasi tuon espanjalaisen\napujoukon, joka lopulla kumminkaan ei ollut vallan toimettomana, se\nkun muutamien porvarien avustamana ja ohjaamana oli saanut kotia\npalaamaan jonkun osan tunkeilevasta rahvaasta ja pitänyt vaunuille\nvapaana ulospääsyn.\n\nVaunujen saapuessa soturit muodostivat kujan ja tekivät kunniaa\nsuurkanslerille, joka hänkin tervehti oikealle ja vasemmalle, ja kun\nupseeri lähestyi tervehtimään, sanoi kansleri, säestäen sanojaan\noikean käden liikkeellä:\n\n-- _Beso a usted las manos_.[22]\n\nNämä sanat upseeri käsitti niin kuin niiden tarkoitus todella oli,\nnimittäin:\n\n-- Olettepa antanut minulle aimo apua.\n\nUpseeri teki toistamiseen kunniaa ja kohotti hartioitaan. Tässä olisi\nhyvin sopinut sanoa: _Cedant arma togae_.[23]\n\n-- Mutta tällä hetkellä eivät Ferrerin mieleen johtuneet sitatsionit.\nJa muuten olisivat nämä sanat tehottomina haihtuneet tuuleen, sillä\nupseeri ei osannut latinaa.\n\nKulkiessaan näiden kahden henkivartijarivin, noiden kunniaatekevien\nkiväärien välitse, Petro tunsi vanhan sydämensä jälleen heräävän\npovessaan. Hän tointui täydelleen hämmennystilastaan, muisti kuka oli\nja ketä oli ajamassa. Ja huutaen vallan muitta mutkitta: Hoi, pois\ntieltä, jo niin harvassa olevalle rahvaalle, että rohkeni sitä näin\nkohdella, hän läimäytti piiskalla hevosia ja käänsi ne linnaa kohti.\n\n-- _Levantese, levantese; estamos ya afuera_[24] sanoi Ferrer\nviljavoudille, joka rauhoittuen huutojen herkenemisestä, vaunujen\nnopeasta kulusta ja Ferrerin sanoista, ikäänkuin kääriytyi auki\nja ojensi itsensä pystyyn. Ja hieman toinnuttuaan hän vallan\nloppumattomiin kiitteli vapauttajaansa. Tämä valitti sitä vaaraa,\njonka alaisena hän oli ollut, onnitteli häntä pelastumisestaan ja\nhuudahti pyyhkäisten kädellään kaljua päätään: -- _Que dirá de esto\nsua excellenda_.[25] Onhan hän jo muutenkin niin huonolla tuulella\ntuon kirotun Casalen tähden, joka ei tahdo antautua? -- _Que dirá\nel conde duque_,[26] joka rypistää otsaansa, jos putoava lehti\nkahisee tavallista enemmän? -- _Que dirá el rey, nuestro senor_,[27]\nsillä epäilemättä joku huhu näin suuresta mellakasta saapuu hänen\nkorviinsa. Ja loppuuko kaikki edes tähän? -- _Dios lo sabe_.[28]\n\n-- Oi, minulla puolestani ei enää ole halua täällä elellä, sanoi\nviljavouti. Minä pesen käteni. Lasken toimeni Teidän Ylhäisyytenne\nkäsiin ja vetäydyn elämään luolaan jonkun vuoren huipulle,\nelääkseni rauhassa erakkona, kaukana, kaukana tästä eläimellisestä\nmurhajoukosta.\n\n-- _Usted_ on tekevä, mikä on soveliainta _por el servicio de su\nMagestad_,[29] vastasi vakavana suurkansleri.\n\n-- Hänen Majesteettinsa ei voi tahtoa minun kuolemaani, virkkoi\nviljavouti. Luolaan, luolaan, kauas pois näistä ihmisistä.\n\nMiten sitten kävi tämän viljavoudin päätöksen, lähdeteoksemme ei\nmainitse. Ja annettuaan meidän saattaa hänet linnaan, ei se enää\nhänestä mainitse mitään.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nPaikalle jäänyt väkijoukko alkoi hajaantua ja tulvia oikealle ja\nvasemmalle, mikä mitäkin katua pitkin. Toiset palasivat kotia\nhommaamaan omia asioitaan. Toiset poistuivat hengittääkseen vapaammin\nja päästäkseen vähän väljemmille tiloille niin monen tunnin\ntunkeilemisen jälkeen. Toiset taas menivät tapaamaan tuttaviaan\njutellakseen hieman päivän suurista tapahtumista. Väki harveni\nsamoin kadun toisessa päässä, missä se kävi niin vähälukuiseksi,\nettä Espanjalainen sotilasjoukko ilman väkivaltaista tunkeutumista\nsaattoi edetä viljavoudin talon edustalle. Täällä oli vielä koolla\nniin sanoaksemme mellakan kantajoukko, nimittäin liuta roistoja,\njotka tyytymättöminä niin pauhaavan yrityksen noloon ja mitättömään\ntulokseen, murisivat ja kiroilivat; he neuvottelivat rohkaistakseen\ntoinen toistaan yrittämään jotain toista seikkailua. Ja koetteeksi\nhe tuuppasivat ja ruhjoivat tuota onnetonta ovea, joka uudelleen\nmahdollisuuden mukaan sisästä oli pöngitetty. Sotilasparven saapuessa\nnämä heittiöt neuvottelematta ja kuin yksimielisen päätöksen tehtyään\nläksivät liikkeelle, kulkien vastakkaiseen suuntaan, jättäen paikan\nvapaaksi sotilaille, jotka ottivat sen valtoihinsa ja järjestyivät\nsiihen talon ja kadun vartijoiksi.\n\nMutta läheisillä kaduilla ja toreilla oli siellä täällä ihmisryhmiä.\nMissä seisoi pari tai kolme henkilöä, siihen kokoontui kolme,\nneljä, kaksikymmentä. Jos joku siitä poistui, tuli toisia sijaan.\nNe muistuttivat noita pilvenhattaroita, jotka hajalla liitelevät\ntaivaalla ukkosilman jälkeen, ja joita katsellessaan ihmiset sanovat:\n\n-- Rajuilma ei vielä oikein ole asettunut.\n\nSaattaa kuvitella, miten sekavat puheet siinä liikkuivat.\n\nMikä kertoi mahtipontisesti näkemiään erikoistapauksia; toinen\nselosteli omia urotöitään; mikä iloitsi jupakan onnellisesta\npäätöksestä, ylistäen Ferreriä ja ennustaen viljavoudille kovia\npäiviä. Joku hymähti ivallisena:\n\n-- Älkää pelätkö, että he hänet surmaavat. Susi ei syö suden lihaa.\n\nMuuan mutisi kiukustuneena, ettei oltu tehty, mitä olisi pitänyt\ntehdä, että tämä oli pelkkää petkutusta ja että oli ollut\nhoukkiomaista nostaa niin suurta melua ja sitten antaa vetää itseään\nniin pahasti nenästä.\n\nTällävälin aurinko oli mennyt mailleen, ja esineet vaipuivat kaikki\nharmaaseen hämyyn. Monet väsyneinä päivän vaivoista ja kyllästyneinä\nlörpöttelemään hämärässä, alkoivat astua kotia päin.\n\nRenzo ystävämme oli tukenut vaunujen kulkua, niin kauas kuin se oli\nollut tarpeellista, ja oli niiden jälessä hänkin kuin riemukulussa\nastunut kahden sotilasrivin välitse, ja iloitsi nähdessään\najoneuvojen rientävän edelleen vapaina kaikesta vaarasta. Hän kulki\nvielä kappaleen matkaa joukon mukana ja pujottautui siitä ulos ensi\nsivukadun kohdalla, vuorostaan hengittääkseen vapaammin.\n\nAstuttuaan muutaman askeleen vapaana tungoksesta, ollen niin monen\ntunteen, niin monen vaikutelman ja tuoreen ja sekavan muiston\nvaltaamana, hän tunsi nälkää ja levon tarvetta. Senvuoksi hän alkoi\nkatsella ylös pitkin talojen seiniä, etsien jonkun ravintolan\nkylttiä; sillä oli liian myöhäistä mennä kapusiinilais-luostariin.\nKulkiessaan näin pää pystyssä hän osui erään väkiryhmän kohdalle. Hän\npysähtyi ja kuuli, että siinä keskusteltiin tuumista ja yrityksistä\nseuraavan päivän varalle. Hän kuunteli kotvan aikaa, mutta ei sitten\nvoinut pidättäytyä tokaisemasta joukkoon muutamaa sanaa, arvellen,\nettä mies, joka oli tehnyt niin kovaa työtä kuin hän, olematta\nitserakas saattoi lausua julki mielipiteensä. Hän oli muuten sen\npäivän kokemuksistaan saanut sen vakaumuksen, että jos vastedes\ntahtoi ajaa perille jonkun pyyteensä, piti vaan saattaa se kadulla\nkuljeskelevan rahvaan suosioon.\n\n-- Hyvät herrat! hän huudahti saarnanuotilla. Saanko minäkin lausua\nvaatimattoman mielipiteeni? Minun vaatimaton mielipiteeni on tämä:\nettei tehdä vääryyttä ainoastaan silloin, kun leipä on kyseessä:\nja koska tänään olemme selvästi nähneet, että saavuttaa oikeutta,\nkunhan vaan kohottaa äänensä kuuluviin, niin tulee meidän jatkaa\nvaan tähän tapaan, kunnes on keksitty keinot kaikkia heidän muita\nkonnamaisuuksiaan vastaan ja kunnes maailmassa pääsee vallitsemaan\nvähän kristillisemmät olot. Eikö ole totta, hyvät herrat, että on\nolemassa lauma tiranneja, jotka toimivat vallan vastoin kymmentä\nkäskyä, jotka etsiskelevät rauhallisia ihmisiä, mitkä eivät edes\nheitä ajattele, tehdäkseen näille ihmisparoille pahaa, ja nuo\ntirannit ovat vielä lisäksi aina oikeassa. Ja tehtyään tavallista\nilkeämmän konnantyön he kulkevat pää vielä pystymmässä, niin\nettä voisi luulla heille tehdyn vääryyttä. Varmasti tuollaisista\nhenkilöistä Milanollakin on osansa.\n\n-- Liiaksikin, huusi muuan ääni.\n\n-- Sen kyllä uskon, virkkoi Renzo. Johan meidänkin paikkakunnallamme\nniistä kerrotaan kauniita juttuja. Ja asia puhuu muuten omasta\npuolestaan. Olettakaamme esimerkiksi että joku noista, joita\ntarkoitan, asustaa osaksi mailla osaksi Milanossa: jos hän on\nsiellä piru, ei hän voi olla enkeli täällä, luulemma. Sanokaapa\nminulle, hyvät herrat, oletteko koskaan nähneet jonkun tuollaisen\nherrasmiehen kuonon vankilan rautakankien takana? Ja pahinta on,\n(ja sen saatan minä oman kokemukseni nojalla vakuuttaa) että\non painettuja asetuksia, jotka määräävät heille rangaistuksia.\nEivätkä ne ole mitään joutavia asetuksia, vaan niin kunnollisia,\nettei paremmasta apua. Konnamaisuudet on siinä lueteltuna prikusta\nprikkuun niin kuin ne sattuvat; ja jokaista varten on säädetty\nrangaistus. Ja niissä sanotaan: olkoon kuka tahansa, alhainen\ntai ylhäinen, se on yhtä kaikki. Mutta menkääpä nyt sanomaan\ntohtoreille, kirjanoppineille ja fariseuksille, että hankkisivat\nteille asetusten mukaista oikeutta. He kuuntelevat teitä, niin kuin\npaavi kuuntelee pahantekijöitä; siitä voi jo mennä sekaisin minkä\nkunnon miehen pää tahansa. On siis päivänselvää, että kuningas ja\nhänen käskynhaltijansa tahtoisivat rangaistusta pahantekijöille;\nmutta näille ei mahda mitään, ne kun ovat yhtenä liittokuntana. Tämä\nliittokunta on siis hajoitettava; huomenna on mentävä Ferrerin luo,\nsillä tämä on kunnon mies, hyvä ja ystävällinen herra. Tänäänkin\nnähtiin, kuinka mielellään hän seurusteli köyhien ihmisten kanssa,\nkuinka hän koetti ymmärtää ne syyt, jotka hänelle mainittiin ja\nmiten hän vastasi kohteliaasti ja sävyisästi. Täytyy siis mennä\nFerrerin luo ja sanoa, millä kannalla asiat ovat; minä puolestani\nvoisin hänelle kertoa kauniita juttuja; sillä olenpa omin silmin\nnähnyt asetuksen, jonka ylälaidassa oli noin suuria vaakunoita, ja\nse oli kolmen hallituksen jäsenen kirjoittama; ja alalaidassa oli\njokaisen nimi, täydelleen präntättynä, ja yksi noista nimistä oli\nFerrer, sen näin omin silmin. Tämä asetus määräsi kaikki aivan oikein\nminun asiassani; ja muuan tohtori, jota pyysin hankkimaan minulle\noikeutta noiden kolmen herran tahdon mukaisesti, joiden joukossa\noli Ferrerkin, tuo herra tohtori, joka itse oli näyttänyt minulle\nasetusta, voisitteko uskoa, mulkoili minuun kuin olisi luullut minua\nhulluksi. Olen varma siitä, että kun tuo hyvä vanhus kuulee kaikki\nnämä somat jutut, sillä eihän hän voi niitä kaikkia tietää, ei\nainakaan mailla tapahtuneita, niin ei hän enää siedä, että maailma\njatkaa näin hullua menoa, vaan keksii hyvän parannuskeinon. Ja\ntäytyyhän heidänkin, jotka kyhäävät kokoon asetuksia, pitää huolta\nsiitä, että niitä noudatetaan; onhan se solvaus heitä kohtaan, ettei\nheidän allekirjoittamaansa plakaattia pidetä minkäänarvoisena. Ja jos\nylvästelijät eivät tahdo taipua, vaan niskoittelevat, niin olemmehan\nme auttamassa, niinkuin tänäänkin olemme tehneet. En väitä, että\nhänen itsensä on lähdettävä ajelemaan vaunuissaan vangitakseen kaikki\nkonnat, sortajat ja tirannit. Sitä varten tarvittaisiin Noan arkki!\nHänen tulee käskeä kaikkien asianomaisten, ei yksistään Milanossa,\nvaan kaikkialla, menetellä asetusten mukaisesti ja tuottaa ankara\nprosessi jokaisen niskoille, joka on tehnyt vääryydentekoja. Ja\nmissä sanotaan: vankeutta, niin määrättäköön todella vankeutta, ja\nmissä sanotaan kalerilaiva-rangaistus, niin määrättäköön todella\nkalerilaiva-rangaistusta. Ja pormestareille olisi sanottava,\nettä täyttävät velvollisuutensa; jos eivät täytä, niin saakoot\nmatkapassin, ja pantakoon paremmat sijaan, ja kuten sanoin, kyllähän\nme aina olemme avustamassa. Ja tohtoreille on määrättävä, että\nheidän on kuuleminen köyhää kansaa ja puolustaminen oikeutta. Olenko\noikeassa, hyvät herrat?\n\nRenzo oli puhunut niin sydämen pohjasta, että heti alussa monet\nympärillä olijoista oli keskeyttäneet puheensa ja kääntyneet häntä\nkuuntelemaan. Ja lopulta kaikki olivat hänen kuulijoinaan. Nousi\nsekava mieltymyksen ja erilaisten huutojen hälinä:\n\n-- Hyvä!\n\n-- Tietysti!\n\n-- Hän on oikeassa!\n\n-- Se on aivan totta!\n\nNäin vastattiin hänen puheeseensa. Ei kuitenkaan puuttunut\narvostelijoita.\n\n-- Joutavia, virkkoi eräs, kuka rupeaisi kuuntelemaan vuoristolaisia;\nne ovat kaikki viisastelijoita. -- Ja hän meni tiehensä.\n\n-- Nyt, mutisi toinen, joka maantienmatti tässä tulee latelemaan\nneuvojaan; ja kun vaaditaan lihavia paisteja, ei tässä saada leipää\nhalvalla; emme me tämän vuoksi ole lähteneet liikkeelle.\n\nRenzo ei kuitenkaan kuunnellut muuta kuin kiitoslauseita. Mikä\npuristi hänen toista, mikä hänen toista kättään.\n\n-- Hyvästi, huomiseen.\n\n-- Minne?\n\n-- Tuomiokirkon edustalle.\n\n-- Hyvä.\n\n-- Hyvä.\n\n-- Ja mitä sitten teemme?\n\n-- Sitten jotain tehdään.\n\n-- Kuka näistä arvoisista herroista tahtoo neuvoa minulle ravintolan,\nmissä saisin syödä yksinkertaisen aterian ja nukkua kuin vähävarainen\nnuorukainen ainakin? sanoi Renzo.\n\n-- Lähden tästä minä teitä opastamaan, kelpo nuorukainen, virkkoi\neräs, joka oli kuunnellut tarkkaavaisesti Renzon puhetta ja joka ei\nvielä ollut sanonut mitään. Tunnenpa ravintolan, joka juuri sopii\nteille; ja suositan teitä isännälle, joka on ystäväni ja kunnon mies.\n\n-- Onko se tässä lähellä? kysyi Renzo.\n\n-- Ei vallan kaukana.\n\nVäki hajaantui. Ja saatuaan monelta tuntemattomalta kädenpuristuksia\nRenzo läksi astumaan niinikään tuntemattoman oppaansa seurassa,\nkiittäen häntä hänen kohteliaisuudestaan.\n\n-- Ei ansaitse, virkkoi tämä. Toinen käsi pesee toista, ja molemmat\npesevät kasvoja. Onhan velvollisuutemme auttaa lähimaistamme.\n\nJa matkalla hän keskustelun muodossa kyseli Renzolta yhtä ja toista.\n\n-- En tahdo urkkia asioitanne, hän sanoi; mutta näytätte kovin\nväsyneeltä. Mistä seuduin olette kotoisin?\n\n-- Olen kotoisin Leccosta, vastasi Renzo.\n\n-- Leccosta? Vai olette kotoisin Leccosta?\n\n-- Niin Leccosta, se tahtoo sanoa sen lähiseuduilta.\n\n-- Poika parka! Mikäli ymmärsin puheistanne, olette saanut kovia\nkokea.\n\n-- Nähkääs, hyvä herra, minun on ollut pakko puhua hieman\nvarovaisesti, jotta en ilmaisisi julkisesti yksityisiä asioitani.\nMutta kerta ne tulevat ilmi, ja silloin. -- Näenpä tuossa ravintolan\nkyltin, ja totta puhuakseni, ei minua haluta mennä kauemmaksi.\n\n-- Ei, ei; tulkaa sinne, minne minä aion teidät viedä. Sinne on enää\nvaan lyhyt matka, virkkoi opas. -- Tässä teidän ei olisi hyvä olla.\n\n-- On tarpeeksi hyvä, sanoi nuorukainen. En minä ole mikään nuori\nherra, jota on kasvatettu pumpuliin käärittynä. Jotain vähän suuhun\npantavaa ja kupo olkia -- siinä kaikki mitä tarvitsen. Kaikkein\ntärkeintä on minulle, että saan nämä molemmat seikat mitä pikimmin.\nJumalan nimessä.\n\nJa hän astui sisälle suuresta ovipahaisesta, jonka yläpuolella\nriippui \"Täysikuun\" ravintolan kyltti.\n\n-- No hyvä; saatan teidät sinne, koska niin tahdotte, sanoi opas; ja\nhän seurasi Renzoa sisälle.\n\n-- Turhaa on teidän enempää vaivautua, vastasi Renzo. Kuitenkin,\nnäin hän jatkoi, tekisitte minulle mieliksi, jos tulisitte juomaan\nkanssani lasin viiniä.\n\n-- Suostun kohteliaaseen tarjoukseenne, vastasi opas. Ja kuin\npaikan tuntija ainakin hän astui Renzon edellä, kulki pienen pihan\npoikki, lähestyi lasiovea, painoi säppeä, aukaisi ja astui sisälle\nkumppaninsa kanssa.\n\nHuonetta valaisi kaksi lamppua, jotka riippuivat kahdesta\nkatto-orsiin kiinnitetystä tangosta. Joukko henkilöitä, kaikki\ntäydessä touhussa, istui penkeillä kahden puolen kaitaa ja pitkää\npöytää, joka täytti melkein huoneen toisen pään. Siinä näki hajalla,\nmissä auki käärittyjä lautasliinoja ja ruoka-annoksia; missä taas\nlyötiin pelikortteja pöytään ja siepattiin taas käteen, heiteltiin\ntaas noppaa; pulloja ja laseja oli kaikkialla. Kieriskelipä pöydällä\nberlinga-, reale- ja parpagliola-rahoja, jotka, jos olisivat osanneet\npuhua, varmaankin olisivat sanoneet:\n\n-- Olimme tänä aamuna leipurin kassalaatikossa, tai jonkun mellakan\nkatsojan taskuissa; tämä oli niin innostunut näkemään, miten yleiset\nasiat kehittyivät, ettei muistanut valvoa omia yksityis-asioitaan.\n\nMelu oli suuri.\n\nTarjoilija kulki edestakaisin hätäisenä ja koettaen parastaan\npalvellakseen pöytävieraita ja pelaajia samanaikuisesti.\nRavintolanisäntä istui pienellä penkillä uuninlaen alla, näennäisesti\nkiinnittäen huomionsa kuvioihin, joita hiilihangolla vuoroin piirteli\ntuhkaan, vuoroin pyyhki pois; mutta itse teossa hän huolellisesti\ntarkkasi kaikkea, mikä tapahtui ympärillään. Sapen kolahduksesta hän\nnousi ja astui tulijoita vastaan.\n\nHuomattuaan oppaan, hän mutisi itsekseen:\n\n-- Kirottu mies! Pitääpä sinun aina tulla tielleni, kun toivoisin\nsinut hiiteen!\n\nLuotuaan sitten kiireisen katseen Renzoon, hän sanoi itsekseen:\n\n-- Sinua en tunne. Mutta kun tulet sellaisen metsämiehen seurassa,\nolet varmaankin joko koira tai jänis. Kunhan puhut pari sanaa, niin\nsinut kyllä tunnen.\n\nTämä mykkä yksinpuhelu ei kuitenkaan vähääkään kuvastunut isännän\nkasvoissa, jotka pysyivät liikkumattomina kuin muotokuva --\npyöreähköt ja kiiltävät kasvot, lyhyt punerva töyhtöparta, ja silmät\nkirkkaat ja pistelevät.\n\n-- Mitä herrat suvaitsevat? hän kysyi.\n\n-- Aluksi aimo pullo kelpo viiniä, sanoi Renzo. Ja sitten jotain\nhaukattavaa.\n\nNäin sanoen hän istui rahille lähelle pöydän toista päätä ja päästi\nsoinnukkaan huokauksen: -- ohhoh! ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:\n\n-- Tuntuupa hyvältä istua, kun on ollut niin kauan jalkeillaan ja\ntäydessä touhussa.\n\nMutta samassa johtui hänen mieleensä se rahi ja pöytä, missä viimeksi\noli istunut Lucian ja Agnesen kanssa. Ja hän huokasi syvään. Sitten\nhän pudisti päätään, ikäänkuin karkoittaakseen tämän ajatuksen. Ja\nsamassa hän näki isännän tulevan viinipullo kädessä.\n\nOpas oli istuutunut vastapäätä Renzoa. Tämä kaatoi hänelle heti\nviiniä ja sanoi:\n\n-- Huulten kostukkeeksi.\n\nJa täytettyään toisen lasin, hän tyhjensi sen yhtenä siemauksena.\n\n-- Mitä annatte minun syödä? hän sitten kysyi isännältä.\n\n-- Kappaleen patapaistia, ehdoitti tämä.\n\n-- Olkoon menneeksi, patapaistia.\n\n-- Heti paikalla, virkkoi isäntä Renzolle.\n\nTarjoilijalle hän sanoi:\n\n-- Kata pöytä vieraalle.\n\nSitten isäntä palasi uunin ääreen.\n\n-- Mutta ... sanoi hän kääntyen Renzon puoleen, leipää ei minulla\ntänään ole tarjottavana.\n\n-- Mitä leipään tulee, sanoi Renzo ääneensä ja nauraen, niin on\nKaitselmus pitänyt siitä huolen.\n\nJa vedettyään esiin kolmannen ja viimeisen niistä leivistä, jotka oli\nnoukkinut San Dionigin ristipylvään juurelta, hän kohotti sitä ilmaan\nja huudahti:\n\n-- Kas tässä Kaitselmuksen leipä!\n\nTätä kuullessaan monet kääntyivät; ja yksi heistä huusi nähdessään\nvoitonmerkkinä ylös kohotetun leivän:\n\n-- Eläköön halpahintainen leipä!\n\n-- Halpahintainen! toisti Renzo. Ilmaiseksi sen on ihmisrakkaus\ntarjonnut.\n\n-- Sen parempi, sen parempi!\n\n-- Mutta, lisäsi heti Renzo, en tahtoisi että nämä herrat\najattelisivat minusta pahaa. En minä ole, kuten sanotaan,\nnäpistellyt. Löysin sen maasta, ja jos tapaisin omistajan, olisin\nvalmis maksamaan.\n\n-- Hyvä, hyvä! huusivat kapakkatoverit, remahtaen vielä äänekkämpään\nnauruun. Sillä ei yksikään heistä tullut ajatelleeksi, että nuori\nmies oli puhunut tosissaan.\n\n-- He luulevat minun laskevan leikkiä; mutta asianlaita on todella\nniinkuin sanoin, huomautti Renzo oppaalleen. Ja pyöritellen tätä\nleipää käsissään hän virkkoi:\n\n-- Kas, millaiseksi ovat sen litistäneet. Sehän on litteä kuin\npannukakku. Mutta olipa siellä väkeä. Jos siinä joukossa oli\nohutluisia, niin totisesti ne siinä pahasti rusahtivat.\n\nHän söi nopeasti kolme tai neljä suupalaa tästä leivästä, huuhteli ne\nalas toisella lasillisella viiniä ja lisäsi:\n\n-- Tämä leipä ei yksinään tahdo liukua alas vatsaan. Kurkkuni ei\nkoskaan ole ollut näin kuiva. Saihan huutaa minkä keuhkot kestivät!\n\n-- Valmistakaa hyvä vuode tälle kelpo nuorukaiselle, sanoi opas;\nhänellä on aikomus jäädä tänne yöksi.\n\n-- Tahdotteko jäädä tänne yöksi? kysyi isäntä Renzolta, lähestyen\npöytää.\n\n-- Se on aikomukseni, vastasi Renzo. Vallan yksinkertainen vuode;\nkunhan vuodeliinat vaan ovat puhtaat. Olen tosin köyhä mies, mutta\ntottunut puhtauteen.\n\n-- Siitä ei teidän tarvitse olla huolissanne, huomautti isäntä.\n\nHän meni kyökin nurkkakaapin ääreen ja palasi toisessa kädessä\nmustepullo ja paperiliuska, ja toisessa kynä.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? huudahti Renzo; nielaisten palan tarjoilijan\ntuomaa patapaistia.\n\nSitten hän hymyili ihmetellen:\n\n-- Ovatko nämä nyt teidän puhtaat vuodeliinanne?\n\nIsäntä ei vastannut, vaan asetti pöydälle mustepullon ja paperin,\nnojasi pöytään vasenta käsivartta ja oikeata kyynäspäätä, piti\nsojossa kynää, katsoi Renzoon ja virkkoi:\n\n-- Olkaa hyvä ja sanokaa minulle suku- ja ristimänimenne sekä\nsynnyinseutunne.\n\n-- Mitä? kysäsi Renzo. Mitä on kaikella tällä tekemistä vuoteen\nkanssa?\n\n-- Täytän velvollisuuteni, sanoi isäntä, katsoen opasta silmiin.\nMeidän on tehtävä tarkka ilmoitus kaikista henkilöistä, jotka\npoikkeavat asumaan taloomme; _suku- ja ristimänimi ja kansallisuus;\nmissä hommissa liikkuu, onko matkustajalla aseita ... kauanko viipyy\ntässä kaupungissa_, näin kuuluvat asetuksen selvät sanat.\n\nEnnenkuin vastasi Renzo tyhjensi uuden lasin; se oli jo kolmas. Ja\npelkäämme, ettemme tämän jälkeen enää voi niitä laskea.\n\nHän virkkoi sitten:\n\n-- Kas, kas! Onko teillä asetus! Minäpä kuvittelen olevani\nlakitieteen tohtori. Ja silloin tiedän oitis, missä arvossa asetuksia\nsopii pitää.\n\n-- Puhun tosissani, sanoi isäntä, yhä katsellen Renzon äänetöntä\nseuralaista. Hän meni uudelleen kaapin luo, otti siitä esiin suuren\nplakaatin, joka sisälsi täydellisen asetuksen, ja kääri sen auki\nRenzon eteen.\n\n-- Vai siinä se nyt on! huusi tämä, kohottaen toisella kädellä\nuudelleen täytettyä lasia, jonka heti tyhjensi, ja ojentaen toista\nkättä ja osoittaen sen etusormella asetusta. Siinä tuo erinomainen\nrukouskirjan lehti. Se minua suuresti ilahuttaa! Tunnen hyvin\ntuon vaakunan; tiedän mitä merkitsee tuo jumalankieltäjän pää\nnuora kaulassa. (Siihen aikaan painettiin asetusten ylälaitaan\nmaaherran vaakuna; ja Don Gonzalo Fernandez de Cordovan vaakunassa\noli kuvattuna maurilainen kuningas kahleet kaulassa.) Nämä kasvot\nmerkitsevät: käskeköön, ken voi, ja totelkoon ken haluaa. Kun tämä\nkuva on lähettänyt kalerilaiva-orjuuteen Don ... no niin ...\ntiedänhän itse, ketä tarkoitan; ... sen mukaisesti kuin tuntemani\ntoinen tuonlainen asetus määrää; kun se on auttanut kunniallista\nnuorta miestä naimaan kunniallisen nuoren naisen, joka tahtoo tulla\nhänen vaimokseen, niin silloin sanon nimeni noille kasvoille.\nAnnanpa niille vielä suukkosen kaupanpäällisiksi, Saattaapa minulla\nolla hyvät syyni olla mainitsematta nimeäni. Entä jos suuri roisto,\njolla on käytettävänään lauma muita roistoja -- sillä jos hän olisi\nyksin ... tässä Renzo lopetti lauseen merkitsevällä kädenliikkeellä.\nKatsokaas, jos ehkä suuri roisto tahtoisi tietää, missä olen,\ntehdäkseen minulle jonkun ruman kepposen, niin luuletteko, että\nnuo kasvot minua auttaisivat? Minunko pitäisi ilmaista yksityiset\nasiani! Olisipa se kaunista. Olettakaamme, että olen tullut Milanoon\nripille. Mutta aion antaa kapusiinilais-munkin itseäni ripittää, enkä\nhotellinisännän.\n\nIsäntä oli vaiti ja katsoi edelleen oppaaseen, joka pysyi\njärkähtämättömästi asemillaan sanaakaan sanomatta. Renzo --\nikäväksemme on meidän se mainitseminen -- tyhjensi uuden lasillisen\nviiniä ja jatkoi:\n\n-- Sanonpa sinulle syyn, isäntä hyvä, syyn, jota tulet pitämään\npätevänä. Jos eivät ne asetukset, jotka puolustavat hyvien\nkristittyjen oikeuksia, ole minkäänarvoisia, niin sitä suuremmalla\nsyyllä huonot asetukset ovat vallan mitättömiä. Korjaa siis pois\nkaikki nämä joutavat vehkeet, ja tuo minulle sijaan toinen pullo;\nsillä tämä on halki.\n\nNäin sanoen hän kolautti sitä varovasti rystöillään ja lisäsi:\n\n-- Kuuletko, kuinka se kaikuu haljenneelta?\n\nRenzon puheet olivat tälläkin kertaa vetäneet kapakkayleisön huomion\npuoleensa. Ja kun hän oli lopettanut, nousi yleinen mieltymyksen\nmurina.\n\n-- Mitä on minun tekeminen? kysyi isäntä tuolta tuntemattomalta, joka\ntosin hänelle ei ollut outo.\n\n-- Pois, pois vehkeet, huusivat useat äänet; tuo nuorukainen on\noikeassa! kaikki tuo on pelkkää petkutusta ja kiusantekoa. Nyt on\nuusi laki, uusi laki.\n\nKeskellä näitä huutoja outo mies loi isäntään soimaavan katseen tästä\nliiaksi paljastavasta vetoamisesta häneen ja virkkoi:\n\n-- Antakaa hänen saada tahtonsa perille, älkääkä nostako riitaa.\n\n-- Olen tehnyt velvollisuuteni, sanoi isäntä ääneensä, ja hän lisäsi\nitsekseen:\n\n-- Nyt pesen käteni.\n\nHän otti paperin, kynän, mustepullon ja asetuksen sekä tyhjän pullon,\njonka ojensi tarjoilijalle.\n\n-- Tuokaa samaa lajia, sanoi Renzo. Se on oivallista viiniä. Ja\nsitten lähetämme sen uuden pullon nukkumaan toisen kera, kysymättä\nsen suku- tai ristimänimeä, millä asioilla se kulkee tai kuinka kauan\nviipyy tässä kaupungissa.\n\n-- Samaa lajia, sanoi isäntä tarjoilijalle, ojentaen hänelle tyhjän\npullon. Ja hän palasi istumaan uuninlaen alle.\n\n-- Tuon toisen otus näyt olevan, hän ajatteli ja alkoi piirtää\nkuvioita hiekkaan. Oletpa joutunut kelpo käsiin. Typerä aasi! Koska\nkerran tahdot joutua kiikkiin, niin olkoon menneeksi. \"Täysikuun\"\nravintolan isäntä ei aio myydä nahkaansa sinun tähtesi.\n\nRenzo kiitti opastaan ja kaikkia niitä, jotka olivat olleet hänen\npuolellaan.\n\n-- Kelpo ystävät, hän sanoi; nyt näen selvästi, että kunnon miehet\nojentavat toisilleen kättä ja tukevat toinen toistaan.\n\nSitten hän ojensi kättään pöydän yli ja otti uudelleen puhujan\nasennon:\n\n-- Eikö ole hullunkurista, hän huusi, että kaikki vallanpitäjät joka\ntilaisuudessa vetävät esiin paperia, kynän ja mustepullon? Aina\nkynä valmiina hyökkäykseen. Onpa noilla herroilla todellinen kiihko\ntarttua kynään.\n\n-- Kuulkaapas maalaisystäväni, tahdotteko tietää mikä siihen on\nsyynä? sanoi yksi pelaajista, joka yhtenään voitti.\n\n-- No, antaa kuulua, virkkoi Renzo.\n\n-- Syy on tämä, selitteli edellinen: nuo herrat syövät niin paljon\nhanhenpaistia, ja kun he siten saavat äärettömän paljon sulkia,\ntäytyy heidän käyttää niitä johonkin.\n\nKaikki remahtivat nauruun, paitsi se peluri, joka hävisi.\n\n-- Kas, sanoi Renzo, tuo mies on runoilija. Täälläkin siis näyttää\nolevan runoilijoita. Mutta onhan niitä kaikkialla. Minussakin\non hieman runoilijan vikaa, ... joskus laskettelen minäkin aika\nhullutuksia ... se tahtoo sanoa, kun asiat ovat hyvällä kannalla.\n\nKäsittääksemme tätä Renzo paran lörpötystä tulee tietää, että sana\nrunoilija Milanon rahvaan ja vielä enemmän maalaisväestön keskuudessa\nei merkitse samaa kuin kaikilla sivistyneillä, nimittäin etevää\nhenkeä, Pindus vuorella asustajaa, runottarien suosikkia; se näet\nmerkitsee hieman hassuttelevaa henkilöä, jonka puheissa ja teoissa\non enempi sukkeluutta ja kokkapuheisuutta kuin järkevyyttä. Näin\nrohkeasti rahvas sekoittelee sanoja, antaen niille alkuperäisestä\nmerkityksestä sangen kaukaisen käsitteen. Sillä, rohkenenpa kysyä,\nmitä runoilijalla on yhteistä hassuttelijan kanssa?\n\n-- Oikean syyn minä kohtsillään sanon teille, jatkoi Renzo. Nuo\nherrat ne pitelevät kynää; ja näin heidän lausumansa sanat haihtuvat\nilmaan ja katoavat; sitävastoin he tarkoin kuuntelevat sanoja, jotka\nlähtevät köyhän miesparan suusta, ja yks kaks he ne sieppaavat\nkiinni lennosta tuolla kynällään ja naulaavat ne kiinni paperille,\nkäyttääkseen niitä hyväkseen sopivassa tilaisuudessa. Vielä heillä on\nmuitakin vehkeitä: kun tahtovat hämmentää pois nuorukaisparan, joka\nei ole lukenut mies, mutta jolla on vähän ... kuinka sanoisin ... (ja\nkuvatakseen ajatustaan hän etusormensa päällä takoi otsaansa); ja\njos huomaavat, että hän alkaa ymmärtää heidän sekamelskaansa, niin\nmuitta mutkitta lykkäävät puheeseensa latinalaisia sanoja, jotta\nhän joutuisi pois oikealta tolalta ja joutuisi päästään sekaisin.\nSanalla sanoen: nämä epäkohdat ovat poistettavat! Tänään on kaikki\ntoimeenpantu kursailematta, ilman paperia, kynää ja mustepulloa. Ja\nhuomenna, jos ihmiset vaan osaavat hillitä itseään, saadaan vielä\nsuurempia aikaan; ja ilman että kajotaan yhteenkään hiuskarvaan;\nkaikki vaan oikeuden tietä.\n\nTällävälin muutamat kapakkavieraista olivat uudelleen alkaneet\npelata, toiset syödä, toiset räyhätä. Muutamat läksivät pois, toisia\ntuli sijaan. Isäntä piti kaikkia silmällä -- kaikki seikkoja, jotka\neivät oikeastaan kuulu kertomukseemme. Renzon outo opas ei vaan\nnäyttänyt hankkivan lähtöä; hänellä ei kuitenkaan, mikäli saattoi\nhuomata, ollut mitään tehtävää täällä; mutta hän ei vaan tahtonut\nlähteä ennenkuin oli hieman puhunut yksityisesti Renzon kanssa.\nHän kääntyi siis jälkimäisen puoleen ja käänsi uudelleen puheen\nleipä-kysymykseen. Ja toistettuaan muutamia noita lauseita, jotka jo\njonkun aikaa olivat kierrelleet suusta suuhun, hän toi esiin oman\nmielipiteensä:\n\n-- Jospa minulla olisi valta käsissä, hän virkkoi, niin varmaankin\nosaisin saada asiat oikealle tolalle.\n\n-- Miten sitten menettelisitte? kysyi Renzo, luoden häneen molemmat\ntavallistaan kiiltävämmät silmänsä ja väännellen hieman suutaan,\nikäänkuin kootakseen tarkkaavaisuuttaan.\n\n-- Mitenkö menettelisin? sanoi toinen: tahtoisin, että olisi leipää\nkaikilla, niinhyvin köyhillä kuin rikkailla.\n\n-- No niin, tuo kuulostaa joltakin, virkkoi Renzo.\n\n-- Menettelisin näin: Ensiksi määräisin kohtuulliset hinnat, joita\nkaikki kykenisivät suorittaman. Sitten jakaisin leipää tarvitsevien\nluvun mukaan, sillä on aina olemassa hävyttömiä kitupiikkejä, jotka\ntahtoisivat itse ahmia kaikki ja jotka umpimähkään anastavat minkä\nvoivat, ajattelematta toisia. Ja köyhät ihmiset jäävät leivättä.\nTäytyy siis jakaa leipä kohtuullisiin annoksiin. Ja se on käypä\npäinsä seuraavasti: olisi annettava joka perheelle sen jäsenluvun\nmukainen lippu, jonka nojalla saisi noutaa leipää leipurilta.\nMinulle esim. pitäisi antaa näin kokoonpantu lippu: Ambrogio\nFusella, miekankiillottaja ammatiltaan, vaimo ja neljä lasta, kaikki\nleivänsyönti-iässä (pankaa merkille tämä): annettakoon hänelle niin\nja niin paljon leipää, ja maksakoon hän niin ja niin paljon. Mutta\nkaikki on aina tapahtuva kohtuuden mukaisesti, perheenjäsenten lukuun\nnähden. Teille esimerkiksi pitäisi antaa näin kuuluva lippu ... mikä\nonkaan nimenne?\n\n-- Lorenzo Tramaglino, vastasi nuori mies, joka innostuneena tähän\ntuumaan ei ollenkaan huomannut, että sekin kokonaan perustui\npaperiin, kynään ja mustepulloon ja että sen toteuttamista varten\nkaikkein ensiksi oli koottava asianomaisten henkilöiden nimet.\n\n-- No niin, sanoi outo mies; mutta onko teillä vaimo ja lapsia?\n\n-- Pitäisihän minulla ... lapsia, ei ... ei vielä ... mutta vaimo ...\njos tässä matoisessa maailmassa kaikki olisi niin kuin olla pitää.\n\n-- Vai olette yksin! Malttakaa mielenne, saatte siis pienemmän\nannoksen.\n\n-- Se on oikein. Mutta jos pian, kuten toivon ... ja Jumalan\navulla... No niin, kun minullakin kerta on vaimo?\n\n-- Silloin saatte toisen lipun, ja annoksenne kasvaa. Niin kuin\nsanoin, aina perheen jäsenluvun mukaan, virkkoi outo mies nousten.\n\n-- Sillä tavoin kaikki olisi hyvin, huomautti Renzo. Sitten hän\njatkoi huutaen ja puiden nyrkkiään pöytään. Ja miksi eivät säädä\ntällaista lakia?\n\n-- Mitäpä siihen vastaisin? Mutta onpa minun jo aika sanoa hyvää yötä\nja lähteä kotia, sillä varmaankin vaimoni ja lapseni jo kauan ovat\nminua odottaneet.\n\n-- Vielä tilkka viiniä, pieni tilkka vaan, huusi Renzo joutuisasti\ntäyttäen puhetoverinsa lasin. Ja hän nousi kiireisesti, tarttui\npoistujan toiseen takinliepeeseen ja veti häntä kaikin voimin\ntakaisin istumaan.\n\n-- Vielä pieni tilkka, ettehän toki voi minua näin loukata.\n\nMutta toveri nykäisi itsensä irti, jätti Renzon laskettelemaan\nkokonaista kehoitusten ja soimausten tulvaa ja toisti:\n\n-- Hyvää yötä.\n\nJa hän meni tiehensä.\n\nMies oli jo kadulla, kun Renzo yhä vaan jatkoi puhettaan; sitten hän\nponnahti takaisin rahille. Hän tuijotti tuohon lasiin, jonka juuri\noli täyttänyt. Ja kun huomasi tarjoilijan kulkevan pöydän ohi, hän\nviittasi häntä pysähtymään, ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista hänelle\njotain. Sitten hän osoitti sormella lasia ja virkkoi hitaasti ja\njuhlallisesti, lausuen sanat vallan omituisesti:\n\n-- Katsokaapas, olin täyttänyt tämän lasin tuota kunnon miestä\nvarten; näette että se on reunojaan myöten täysi, aivan ystävän\nmitalla kaadettu. Mutta hän ei siitä huolinut. Ihmisillä on välistä\nkummalliset päähänpistonsa. Syy ei ole minun. Hän saattoi huomata,\nettä tarjosin sitä hyvästä sydämestä. Mutta koska se, mikä on tehty,\non tehty, ei pidä antaa hyvien humalain mennä hukkaan.\n\nNäin sanottuaan hän tarttui lasiin ja tyhjensi sen yhdessä\nsiemauksessa.\n\n-- Kyllä ymmärrän, sanoi tarjoilija ja poistui.\n\n-- Vai ymmärrätte tekin, virkkoi Renzo. Se on siis oikein. Kunhan\nsyyt ovat oikeat...\n\nTässä on tarpeen koko totuudenrakkautemme, voidaksemme uskollisesti\njatkaa kuvausta, joka tuottaa niin vähän kunniaa niin tärkeälle\nhenkilölle, jopa voisi sanoa kertomuksemme päähenkilölle. Samalla on\nmeidän, ollaksemme puolueeton, huomauttaminen, että tämä oli ensi\nkerta, jolloin Renzolle tapahtui tämänkaltaista. Ja juuri hänen\ntottumattomuutensa juopotteluun oli suureksi osaksi syynä siihen,\nettä tämä ensimäinen hutikka oli seurauksiltaan niin onneton. Nämä\nharvat lasilliset viiniä, jotka hän aluksi oli juonut toisen toisensa\njälkeen ja vastoin tottumustaan, osaksi sammuttaakseen kurkkunsa\npolttoa, osaksi mielensä kuohunnan vaikutuksesta, mikä ei sallinut\nhänen tehdä mitään maltillisesti, nousivat hänelle päähän. Hiemankin\ntottunut juomari olisi niillä ainoastaan sammuttanut janonsa. Tässä\nkohdin lähdekirjoituksessamme tehdään huomautus, jonka mainitsemme,\nvastaamatta sen oikeudesta. Kohtuulliseen ja kunnialliseen elintapaan\nliittyy -- näin siinä sanotaan -- myös se etu, että sen noudattaja,\nkuta enemmän se on häneen juurtunut, sitä helpommin siitä vähänkin\nsattumalta luopuessaan heti kokee hairahduksensa tuottamia epäkohtia,\nniin että hän sitten muistaa nämä hyvän aikaa. Ja näin hairahduskin\nvoi olla hänelle opetuksena.\n\nOli asianlaita miten tahansa, tosiseikka on, että nämä ensi\nviinihöyryt nousivat nuoren miehen päähän, minkä jälkeen viini ja\nsanat jatkoivat, edellinen vatsaan valumistaan, jälkimäiset suuhun\nkohoamistaan, kaikki vaan tolkuttomasti ja määrättömästi. Ja sinä\nhetkenä, johon olimme häntä äsken seuranneet, oli hänen tilansa\njo niin ja näin. Hän tunsi suurta tarvetta puhua. Kuulijoita\nei puuttunut, tai ainakaan ei läsnäolijoita, joita hän saattoi\nkuulijoinaan pitää. Jonkun aikaa hän oli jotakuinkin vapaasti saanut\nsanansa esille, jopa niissä oli ollut jonkunverran järkeäkin.\nMutta vähitellen lauseidensa päättäminen rupesi tuottamaan hänelle\nmelkoisia vaikeuksia. Ajatus, joka aluksi ilmeni hänen mielessään\njotenkin selvänä, kääriytyi pian usviin ja haihtui äkkiä kokonaan; ja\nsana, joka oli viipynyt kotvan aikaa, ei ottanut oikein vastatakseen\najatusta. Tässä pulassa ollen hän sen vaiston pakoittamana, joka\nniin useissa tapauksissa saattaa ihmisen perikatoon, turvautui pullo\nystäväänsä. Mutta miten pullo tällaisessa tilaisuudessa saattoi häntä\nauttaa, sen tietää jokainen, jolla on vähänkin tervettä järkeä.\n\nTuomme esille ainoastaan muutamia näytteitä Renzon tuona onnettomana\niltana laskettelemasta sanatulvasta. Se, minkä jätämme mainitsematta,\nja mikä on monta vertaa runsaampaa, olisi liian sekavaa. Siinä ei\nole järkeä, eikä edes järjen varjoa; ja tämähän on välttämätön ehto\npainetussa kirjassa.\n\n-- Hoi, isäntä, isäntä! hän jälleen alkoi, seuraten tätä katseineen\njoko pöydän ääreen tai uuninlaen alle, joskus luoden ne sinnekin,\nmissä isäntä ei ollutkaan, ja puhuen lakkaamatta keskellä\nkapakkavieraiden hälinää. -- Oletpa aika isäntä, sinä! Enpä saata\nniellä tuota juontasi suku-, ristimäniminesi ja ammattinesi.\nKunnon miehelle, joka minä olen! Et totisesti ole käyttäytynyt\nhyvin. Mitä tyydytystä, rohkenenpa kysyä, mitä hyötyä, mitä\niloa ... noin vaan panna nuori miesparka paperille? Enkö ole oikeassa,\nsanokaapa te muut? Ravintolanisäntien tulisi pitää kelpo miesten\npuolia... Kuulehan, kuulehan toki, isäntä, tahdonpa sanoa sinulle\nvertauksen, ... totta puhuen ... kas noita kun nauravat! Olen\ntosin hieman päissäni, mutta perusteeni ovat silti oikeat. Sanohan\nminulle, isäntä, kuka se on, joka kannattaa tätä liikettäsi?\nJuuri me ihmisparat. Enkö ole oikeassa? Tokko nuo asetusten\nallekirjoittaja-herrat koskaan tulevat kapakkaan huuliaan kastelemaan?\n\n-- Ne ovat pelkkiä vesipoikia, sanoi Renzon vieruskumppani.\n\n-- He tahtovat pysyä selväpäisinä, lisäsi toinen, voidakseen\ntaitavammin lasketella valheitaan.\n\n-- Kas, huudahti Renzo. Nyt puhui runoilija. Tekin siis ymmärrätte\ntarkoitukseni. No, vastaahan nyt minulle, isäntä hyvä: Onko Ferrer,\njoka kuitenkin on paras heistä kaikista, koskaan käynyt täällä\nlaseja kilistämässä ja tuottamassa sinulle äyrinkään tuloa! Ja\ntuo koira, tuo murhaaja Don... No niin, en sano enempää, sillä\npääni on vähän sekaisin. Ferrer ja isä Crrrr ... tiedän itse ketä\ntarkoitan ... ne ovat kunnon miehiä. Mutta sellaisia on ani harvassa.\nVanhat ovat nuoria pahemmat ... ja nuoret vanhoja vielä pahemmat.\nKuitenkin olen tyytyväinen, ettei vuodatettu verta. Sellaiset\njulmuudet kuuluvat pyövelin virkaan. Leipää, niin se on luonnollista.\nSainpa aika kolhauksia. Mutta annoinpa niitä toisillekin. Tilaa!\nYltäkylläisyyttä! Eläköön!... Ja kuitenkin Ferrerkin!... Muutaman\nsanan latinaksi... _Sies baraos trapolorum_... Kirottu tapa! Eläköön\noikeus, leipä! Se on oikeaa puhetta. Sitähän nuo kunnon miehet juuri\nolisivat tahtoneet ... kun alkoi soida tuo kirottu kirkonkello: piu\npau, piu pau. Silloin ei totisesti olisi pitänyt pötkiä tiehensä.\nOlisi vaan pitänyt pakoittaa tuota herra pastoria ... tiedänpä minä\nhyvin, mitä tarkoitan!\n\nViime sanat lausuttuaan hän painoi alas päänsä, ja näytti muutaman\nhetken miettivän jotain. Sitten hän huokasi syvään, nosti kasvonsa\nsilmät kosteina, ja ilme niin haikean surullisena, että parasta\noli kun ei niiden aihe ollut niitä näkemässä. Mutta nuo raa'at\nkapakkavieraat, jotka jo olivat ruvenneet ilkkumaan Renzon kuumeista\nja sekavaa kaunopuheisuutta, nauroivat kahta enemmän hänen surullista\nilmettään. Lähimmät sanoivat: -- Katsokaapa! -- ja kaikki kääntyivät\nRenzoon päin. Pian hän oli koko seuran ilkunnan esineenä. Tosin eivät\nnämä muutkaan kapakkavieraat olleet vallan selvällä päällä; mutta ei\nkukaan ollut juopotellut niin vahvasti kuin Renzo parka; ja lisäksi\ntämä oli maalainen. He alkoivat vuoroonsa kiusata häntä typerillä ja\nraa'oilla kysymyksillään ja ilkamoivilla elkeillään.\n\nRenzo näytti milloin siitä suuttuvan, milloin otti koko kohtauksen\nleikin kannalta, milloin oli välittämättä heidän puheistaan, puhui\nitse vallan muusta, milloin kysyen, milloin vastaten, aina vaan\nkatkonaisesti ja umpimähkään.\n\nOnneksi hänellä keskellä tätä hulluttelua oli kuitenkin jälellä\nvaistomainen varovaisuus, joka saattoi hänet välttämään nimien\nmainitsemista, niin että ei edes lausunut sitäkään nimeä, joka\nepäilemättä oli syvimmin painunut hänen muistiinsa. Meistäkin olisi\ntuntunut kovin tuskalliselta jos tuota nimeä, jota kohtaan mekin\ntunnemme hieman rakkautta ja kunnioitusta, olisivat häväisseet ja\nivanneet noiden raakalaisten rivot kielet.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nKun ravintolanisäntä näki, että pila meni liian pitkälle, hän\nlähestyi Renzoa, pyysi mitä kohteliaimmin noita toisia jättämään\nhänet rauhaan ja pudisti häntä käsivarresta koettaen selvitellä ja\nvakuuttaa hänelle, että oli aika panna maata. Mutta Renzo palasi yhä\nvaan uudelleen suku- ja ristimänimeen, asetuksiin, ja kunnon miehiin.\n\nKuitenkin sanat: vuode ja nukkua, joita toistettiin hänen korvaansa,\ntekivät lopulta häneen vaikutuksensa. Ne herättivät hänessä hieman\nselvemmin tietoisuuden siitä, että hän tarvitsi noiden kahden sanan\nilmaisemia seikkoja, ja ne aiheuttivat hetken valoisan välkähdyksen.\nTämä vähäinen järjen hiukka, joka silloin palasi, saattoi hänet\njossakin määrin käsittämään, että suurin osa hänen järkeään oli\npimityksissä, jotenkin samoin kuin viimeinen kynttiläpätkä osoittaa\nmeille, että muut kynttilät ovat loppuun palaneet. Renzo teki\npäätöksen: hän nojasi molemmat kädenpohjansa pöytään ja koetti\nkerran, kahdesti nousta. Hän huokasi ja horjahti; kolmannella\nkerralla hän ravintolanisännän auttamana pääsi pystyyn.\n\nTämä tuki häntä koko ajan, talutti hänet pois penkin ja pöydän\nvälistä, otti toiseen käteensä kynttilän, osaksi ohjasi, osaksi veti\ntoisella kädellään häntä portaiden ovelle. Siinä Renzo kuullessaan\njälkeensä syydetyt meluavat tervehdykset äkkiä kääntyi. Ja ellei\nhänen tukijansa valppaasti olisi pidättänyt häntä käsivarresta,\nniin olisi hän kääntyessään kaatunut pitkälleen permannolle. Hän\nsiis kääntyi ja rupesi vapaalla kädellään piirtelemään ilmaan\njäähyväistervehdyksiä Salomonin taika-eleiden tapaan.\n\n-- Mennään levolle, mennään levolle, sanoi hänelle isäntä laahaten\nhäntä mukanaan. Hän auttoi hänet yli kynnyksen, sitten hänellä oli\nvielä suurempi vaiva saada hänet kiipeämään ahtaita puuportaita ylös,\nja näin hän viimein sai hänet siihen huoneeseen, joka oli hänelle\nmäärätty.\n\nNähdessään odottavan vuoteen Renzo ihastui; hän katsoi isäntään\nhellästi silmineen, jotka milloin tuikkivat entistä kirkkaampina,\nmilloin taas sammuivat kuin kiiltomadot. Hän yritti saavuttaa\ntasapainoa jaloillaan ja ojensi kättään isännän poskea kohti\nnipistääkseen sitä etu- ja keskisormen väliin ystävyyden ja\nkiitollisuuden osoitteeksi; mutta tämä ei hänelle onnistunut.\n\n-- Kelpo isäntä -- sai hän kuitenkin sanotuksi. Huomaan nyt, että\nkuitenkin olet kunnon mies. Se on hyvä teko, että annat vuoteen\npoikaparalle. Mutta nuo metkusi suku- ja ristimäniminesi eivät olleet\nkunnon miehen arvoisia. Mutta onneksi minäkin olen saanut osani älyä\npäähän...\n\nIsäntä, joka ei ollut luullut, että nuori mies enää voisi pitää\najatuksiaan näin paljoa koossa, isäntä, joka pitkällisen kokemuksen\nnojalla tiesi miten ihmiset sellaisessa tilassa ovat tavallistaan\nenemmän herkkiä äkkiä muuttamaan mielipidettään, tahtoi hyväkseen\nkäyttää tätä valoisaa hetkeä tehdäkseen uuden yrityksen.\n\n-- Ystäväni, sanoi hän hänelle, ääni ja ilme aivan ystävällisenä.\nEnhän minä sitä tehnyt teitä kiusatakseni tai urkkiakseni asioitanne.\nMutta nähkääs, laki on sellainen. Meikäläistenkin on pakko sitä\ntotella, muuten saamme me ensimäisinä kärsiä sen määräämät\nrangaistukset. Onhan parempi tehdä heidän mielikseen. Ja eihän\ntässä oikeastaan ole kysymys muusta kuin kahdesta sanapahasesta.\nEttehän tee mieliksi noille korkeille herroille, vaan minulle. Kas\nniin, täällä kahden kesken ratkaiskaamme tämä asia. Sanokaa minulle\nnimenne, ja pankaa sitten maata mieli tyynenä.\n\n-- Sinä konna! huusi Renzo, sinä ilveilijä! Vieläkö minua kiusaat\nnoilla suku- ja ristimänimillä ja ammatilla.\n\n-- Suu kiinni siis, vehkeilijä, ja pane maata, virkkoi isäntä.\n\nMutta Renzo jatkoi kahta kiivaammin:\n\n-- Nyt ymmärrän: sinä kuulut samaan liittoon. Odotappas, kyllä minä\nsinut opetan.\n\nJa hän kääntyi portaita kohti ja alkoi huutaa täyttä kurkkua:\n\n-- Toverit, isäntä kuuluu samaan liit...\n\n-- Sanoinhan sen vaan pilalla, huusi tämä vallan lähellä, työntäen\nRenzoa vuoteeseen. Pilalla, etkö siis ymmärtänyt, että sanoin tämän\npilalla?\n\n-- Vai pilalla; no nyt puhut oikein. Jos sanoit pilalla ... niin,\neihän niistä muuten voi puhua kuin pilalla.\n\nJa hän kaatui suin päin vuoteeseen.\n\n-- No, kas noin, riisukaa vaatteenne pian, sanoi isäntä. Ja\nkehoitukseen hän liitti avustuksen, mikä olikin kovin tarpeen. Kun\nRenzon oli onnistunut riisua yltään takkinsa, isäntä heti tutki sen\ntaskuja, nähdäkseen oliko niissä rahoja. Näitä näytti olevan; ja\nhän kun ajatteli, että tämä kapakka-vieraansa seuraavana aamuna oli\nsuorittava laskujaan vallan toisille henkilöille kuin hänelle, ja\nettä nuo rahat todennäköisesti tulivat joutumaan käsiin, joista ei\nvoisi niitä saada, hän päätti tehdä toisen yrityksen, ratkaistakseen\nainakin tämän asian.\n\n-- Te olette kelpo nuori mies, rehellinen ihminen, eikö niin?\n\n-- Kelpo nuori mies ja rehellinen ihminen, vastasi Renzo yhä\nhaperoiden toisten vaatteiden nappeja, joita ei vielä ollut saanut\nauki.\n\n-- No hyvä, sanoi isäntä; maksakaa siis nyt pikkulaskunne, sillä\nhuomisaamuna minun on lähdettävä hieman ulos asioilleni...\n\n-- Se on oikein, sanoi Renzo. Olen sukkela veitikka, mutta kunnon\nmies... Mutta rahani... Missä ovat rahani?\n\n-- Tässä, sanoi isäntä; ja käyttäen koko kokemustaan,\nkärsivällisyyttään ja taitavuuttaan hänen onnistui lopulta saada\nlasku selvitetyksi ja maksu kukkaroonsa.\n\n-- Auttakaa toki minua riisuutumaan, isäntä, sanoi Renzo. Tunnenhan\nitsekin, että uni minua kovasti painaa.\n\nRavintolanisäntä teki hänelle pyydetyn palveluksen; lisäksi hän vielä\nlevitti peitteen hänen ylitsensä ja sanoi äreästi:\n\n-- Hyvää yötä.\n\nMutta toinen jo kuorsasi.\n\nSitten hän tunsi tuollaista viehätysvoimaa, joka joskus saattaa\nmeidät kiinnittämään huomiomme yhtä tarkkaavasti harmilliseen kuin\nmiellyttävään seikkaan ja joka kenties vaan on halumme tuntea sitä,\nmikä voimakkaasti vaikuttaa mieleemme; ja tämän viehätysvoiman\nvaikutuksesta isäntä pysähtyi hetkeksi katselemaan tuota hänelle niin\nharmillista vierasta, kohottaen lamppua ja heijastaen kädellään sen\nvalon vieraan kasvoille, ollen jotenkin samassa asennossa kuin missä\nPsyche meille kuvataan salaa tähystelevänä tuntemattoman puolisonsa\npiirteitä.\n\n-- Senkin aasi! hän sanoi itsekseen katsellessaan nukkujaa, oletpa\nitse suistunut onnettomuutesi kitaan. Huomenna voit sanoa, kuinka\nhauskalta se tuntuu. Hölmöjä te olette, kun lähdette maailmaa\nkiertämään tietämättä, mistä ilmansuunnasta aurinko nousee, saattaen\nitsenne ja muut pulaan.\n\nNäin sanottuaan tai ajateltuaan hän käänsi lampun pois vuoteen\näärestä, poistui huoneesta ja väänsi avaimen kahteen kertaan lukossa.\n\nPorraseteisessä hän kutsui vaimoaan ja käski hänen jättää lapset\npalvelijattaren huostaan ja mennä alas ravintolaan ja siellä hänen\nasemestaan valvoa kapakkaliikettä.\n\n-- Minun täytyy lähteä kaupungille erään muukalaisen takia, joka\nhiisi tiesi miten liekään osunut tänne minun onnettomuudekseni, hän\nlisäsi. Ja hän kertoi vaimolleen lyhyesti tämän ikävän tapauksen.\nSitten hän lisäsi:\n\n-- Pidä silmällä kaikkea; ja ole ennen kaikkea varovainen tänä\nkirottuna päivänä. Tuolla alhaalla on joukko hurjistelijoita, jotka\nosaksi juopumuksesta, osaksi luontonsa hillittömyydestä lavertelevat\nkaikenlaista. Joku noista uskalikoista saattaisi...\n\n-- Enhän ole mikään lapsi, ja ymmärränhän minäkin maailman menoa.\nTähän asti luullakseni ei kukaan ole voinut sanoa...\n\n-- No niin, niin. Ja katso, etteivät poistu maksamatta. Ja kaikkia\nnoita heidän puheitaan viljavoudista, maaherrasta, Ferreristä,\ndekurioneista, aatelisista, Espanjasta ja Ranskasta ja muita\nsamanlaisia loruja ei pidä olla kuulevinaankaan. Sillä jos rupeaa\nheitä vastustamaan, voi heti paikalla käydä hullusti, ja jos\nilmaisee olevansa samaa mieltä kuin he, voi siitä jälestäpäin saada\nikävyyksiä. Ja muuten sinäkin tiedät, että ne, joilla on kaikkein\nkarkeimmat puheet... No niin, kyllähän sinä ymmärrät. Jos kuulet\njotain tuollaisia ehdoituksia, niin käännä vaan pääsi toisaalle ja\nsano: tulen heti, ikäänkuin joku toinen sinua kutsuisi. Koetanpa\npalata kotia niin pian kuin suinkin voin.\n\nNäin sanottuaan hän astui vaimonsa kanssa alas portaita\nravintolahuoneeseen, loi katseen huoneen toisesta päästä toiseen\nnähdäkseen, oliko siellä jotain uutta ja tärkeää tekeillä, otti\nnaulasta vaippansa ja lakkinsa, tempasi nurkasta sauvansa, toisteli\ntoisen katseen muodossa vaimolleen antamansa ohjeet ja läksi ulos.\nMutta jo ollessaan näissä hankkeissa hän mielessään oli palannut sen\nnuhdesaarnan lankaan, jonka oli katkaissut Renzon vuoteen ääressä, ja\nhän jatkoi sitä kulkiessaan kadulla:\n\n-- Onpa se aika jörö tuo vuoristolainen!\n\nVaikka Renzo olisikin tahtonut salata millaisista seuduin oli\nkotoisin, niin se kuitenkin ilmeni hänen puheistaan, hänen\nmurteestaan, ulkomuodostaan ja käytöstavastaan.\n\n-- Neuvokkaisuudella ja varovaisuudella olin vähällä päästä vallan\nehein nahoin irti päivästä sellaisesta kuin tämä. Ja sinun piti\nsitten tulla illalla ruhjomaan munat korissani. Eikö Milanossa\nole tarpeeksi muita ravintoloita, että sinun piti tipahtaa kuin\ntaivaasta juuri minun ravintolaani! Jospa sitten edes olisit tullut\nyksin; olisin voinut sulkea toisen silmäni ja huomenna selittää\nsinulle asianlaidan. Mutta kaikkea muuta. Seurassa sitä tullaan, ja\npäällepäätteeksi urkkijan seurassa.\n\nJoka askeleella isäntä tiellään kohtasi yksityisiä kävelijöitä, parin\ntai kokonaisen pikkuparven, jotka mutisten kuljeskelivat kaduilla.\nSaavuttuaan äänettömässä yksinpuhelussaan äskeiseen kohtaan, hän\nkohtasi sotilaskulkuvartioston. Hän vetäytyi syrjään päästäkseen\nsoturien ohikulkemaan, katseli heitä tirkistellen toisella silmällään\nja jatkoi ajatuksenjuoksuaan:\n\n-- Tuossa tulevat raipat! Ja sinä, hölmö, kun näit joukon ihmisiä\nmellastavan ja huutavan sait päähäsi, että muka maailma olisi\nmuutettavissa. Ja mokomilla perusteilla olet syöksynyt turmioon ja\ntahdoitpa vetää minut mukaasi, mutta se ei käy niinkään helposti.\nTein kaiken voitavani sinut pelastaakseni; ja sinä, heittiö,\nkiitokseksi vähällä olit panna toimeen mellakan ravintolassani.\nKoeta nyt itse päästä pulasta. Minä puolestani teen parastani, siitä\nselvitäkseni. Ikäänkuin omasta uteliaisuudesta olisin tahtonut\ntietää nimeäsi. Minulle on vallan yhdentekevää, onko nimesi\nTaddeo vai Bartolommeo. Eipä minua erityisesti huvita pidellä\nkynää. Mutta eivät teikäläiset ole ainoat, jotka tahtovat saada\nmaailman menon oman päänsä mukaiseksi. Tiedänhän minäkin, että on\nolemassa asetuksia, joista ei välitetä tuon taivaallista. Mokomakin\nuutinen, jota vuoristolainen tulee meille ilmoittamaan! Et näy\ntietävän, että ravintolanisännille säädetyt asetukset ovat niitä,\njoita täytyy noudattaa. Tahdot kulkea halki maailman ja toitottaa\nkaikille mielipiteesi, Et tiedä, että se, joka tahtoo toteuttaa omat\ntuumansa ja pistää asetukset paperikoriin, ei saa puhua niistä pahaa\njulkisuudessa. Ja tiedätkö, sinä hölmö, mikä palkka annettaisiin\nmajatalonisännälle, joka tekisi sinun pääsi mukaan ja joka ei ottaisi\nselvää vieraan nimestä, mikä on suvainnut poiketa hänen luokseen\nasumaan? \"Tämä olkoon säädetty kaikille ravintolanisännille ja\nkapakoitsijoille, kuten yllä, kolmensadan scudon sakon uhalla.\"\nSievonen summa nuo kolmesataa scudoa; ja se on noin vaan otettava\nesiin kukkarosta ... \"niistä on maksettava kaksi kolmannesta\nkuninkaalliselle kamarille, ja loput syyttäjälle tai ilmiantajalle.\"\nHauskaa peliä! \"Ja varojen puutteessa, viisi vuotta kalerilaivoilla,\ntai suurempi rangaistus omaisuuden tai ruumiin puolesta, hänen\nYlhäisyytensä mielivallan mukaan.\" Suuri kiitos kaikesta hyvästä!\n\nNäin ajatellessaan ravintolanisäntä astui oikeuspalatsin kynnykselle.\n\nSiellä, kuten kaikissa muissakin virastoissa, oli kova kiire.\nKaikkialla jaeltiin määräyksiä, jotka näyttivät sopivimmilta\nehkäisemään seuraavan päivän mellakoita, poistamaan kaikki aiheet\nja kaiken rohkeuden uusiin levottomuuksiin ja turvaamaan valtaa\nniille henkilöille, jotka olivat tottuneet sitä käyttämään.\nLisättiin viljanvoudin asunnon edustalle sijoitettua suojelusväkeä;\nkaikki tämän kadun varrella olevat risteykset tukittiin hirsillä\nja rattailla, Kaikkien leipurien käskettiin keskeymättä leipomaan\nleipää. Lähiseuduille lähetettiin joutuin asiamiehiä hommaamaan\nviljaa kaupunkiin, joka leipomoon lähetettiin joku aatelinen, jonka\noli määrä mennä sinne varhain aamulla valvomaan leivän jakelua ja\nhillitsemään kärsimättömiä persoonallisella arvokkaisuudellaan ja\nhyvillä sanoilla.\n\nMutta jotta iskettäisiin samalla vannetta ja tynnyriä, kuten\nsanotaan, ja jotta saatettaisiin ystävälliset neuvot pelon\navulla tehokkaammiksi, keksittiin myös käydä käsiksi muutamiin\nkapinallisiin. Ja tämä jäi etupäässä oikeuden kapteenin tehtäväksi.\nJokainen saattaa helposti kuvitella, mitä mieltä oli tämä kapinoihin\nja kapinoitsijoihin nähden, hänellä kun oli haavavesi-kääre otsalla.\nHänen urkkijansa olivat mellakan alusta alkaen olleet jalkeilla,\nja tuo henkilö, joka sanoi olevansa Ambrogio Fusella, oli, kuten\nravintolanisäntä mainitsi, valepukuinen urkkija, joka vasiten\noli lähetetty kiertelemään saadakseen kiinni jonkun verekseltä,\nniin että tämä sitten myöhemmin voitaisiin tuntea, panna merkille\nja sitten vangita yöllä, kun kaikki jo olisi rauhallista, tai\nseuraavana päivänä. Kuultuaan muutaman sanan Renzon puheesta, oli\nhän heti iskenyt silmänsä häneen; Renzo tuntui hänestä sävyisältä\nrikolliselta, jommoista hän juuri tarvitsi. Huomattuaan sitten,\nettä Renzo oli täydellinen outo paikkakunnalla, oli hän yrittänyt\nmestarijuonta, nimittäin viedä hänet vielä vallan hehkuvana suoraa\npäätä vankilaan, muka kaupungin varmimpaan majataloon; mutta tämä\njuoni oli epäonnistunut, kuten olemme nähneet.\n\nUrkkija saattoi kuitenkin poliisille antaa varman tiedon nuorukaisen\nsuku- ja ristimänimestä, kotiseudusta, ja lisäksi koko joukon pelkän\nolettamuksen varassa olevia tietoja. Kun isäntä näin ollen saapui\nkertomaan mitä Renzosta tiesi, tiedettiin hänestä jo paljon enempi.\nIsäntä astui tavalliseen huoneeseen ja ilmoitti asiansa, kertoen,\nettä muuan outo mies oli poikennut hänen taloonsa yöksi tahtomatta\nollenkaan mainita nimeään.\n\n-- Olette täyttänyt velvollisuutenne ilmoittamalla meille asian,\nsanoi eräs rikosasiain notaario, laskien kynänsä pöytään. Mutta me\ntiesimme jo asian.\n\n-- Kaunis salaisuus, ajatteli isäntä. Tällaiseen kysytään aika\ntaidokkaisuutta!\n\n-- Ja me tiedämme myöskin, jatkoi notaario, tuon arvoisan nimen.\n\n-- Perhana! Nimenkin, mitenhän ne senkin ovat saaneet selville,\najatteli isäntä.\n\n-- Mutta te, huomautti toinen vakavan näköisenä, ette ilmaise suoraan\nkaikkea asiaankuuluvaa.\n\n-- Mitä enempää minun sitten pitäisi sanoa?\n\n-- Kas, kas! Me tiedämme varsin hyvin, että tuo mies toi\nravintolaanne suuren määrän varastettua, ryöstettyä, kapinan avulla\nanastettua leipää.\n\n-- Talooni tulee mies leipä taskussa, miten voin minä tietää, mistä\nhän sen on hankkinut? Sillä vaikka olisi henki kysymyksessä, voin\nvakuuttaa nähneeni hänen kädessään yhden ainoan leivän.\n\n-- Niin, luonnollisesti; aina olette valmis selittelemään ja\npuolustelemaan. Kun kuulee teikäläisen puhuvan, niin nuo roistot ovat\nkaikki kunnon ihmisiä. Miten voitte todistaa, että tuo leipä oli\nrehellisellä tavalla hankittu?\n\n-- Se ei kuulu minulle sitä todistaa. Eihän asia liikuta minua. Minä\ntäytän ainoastaan ravintolanisännän tehtäväni.\n\n-- Ette kuitenkaan saata kieltää, että tuolla kapakkavieraallanne\non ollut julkeutta lausua loukkaavia sanoja asetuksista ja laskea\nsopimatonta pilaa hänen Ylhäisyytensä aseista.\n\n-- Anteeksi, teidän armonne; kuinka voisi hän olla ravintolavieraani,\nkoska näin hänet ensi kertaa? Se on itse piru, teidän luvallanne,\njoka on lähettänyt hänet minun talooni. Ja jos hänet tuntisin, niin\nteidän Ylhäisyytenne hyvin käsittää, ettei minun olisi tarvinnut\nkysyä hänen nimeään.\n\n-- Joka tapauksessa on teidän ravintolassanne pidetty kiihoittavia\npuheita, on lausuttu julkeita ja kapinallisia sanoja; siellä on ollut\npahaa melua, huutoa ja rähinää.\n\n-- Eihän Teidän Ylhäisyytenne voine vaatia, että minun pitäisi\nkuunnella kaikkea sitä sekasotkua, mitä niin monet yhtä haavaa\nrähisevät äänet tuovat esiin. Minun tulee ennen kaikkea valvoa omaa\netuani, sillä olen köyhä mies. Ja lisäksi teidän armonne tietää, että\nsillä, joka on pikainen kieleltään, myös tavallisesti on ketterät\nkädet, ja varsinkin kun niitä on monta yhdessä, ja...\n\n-- No niin, niin. Antakaa heidän vaan mellastaa ja puhua; jo huomenna\nsaatte totisesti nähdä, tekeekö heidän mieli laskea pilaa. Mitä siitä\narvelette?\n\n-- Minä en arvele mitään.\n\n-- Ettäkö roskaväki muka pääsee Milanon herraksi?\n\n-- Kaikkea muuta!\n\n-- Saammehan nähdä.\n\n-- Ymmärrän täydellisesti. Kuningas on aina kuningas. Mutta ken on\nsaanut selkäänsä, on nyt kerran saanut selkäänsä; mutta perheenisä\nparalla ei ole halua saada selkäänsä. Teillä, arvoisat herrat on\nvalta käsissänne, ja teitä asia koskee.\n\n-- Onko teidän talossanne vielä paljon väkeä?\n\n-- On koko joukko.\n\n-- Entä tuo teidän kapakkavieraanne? Mitä hän tekee? Yhä vieläkö hän\nmeluaa, kiihoittaa miehiä, yllyttää huomiseksi kapinaan?\n\n-- Teidän Ylhäisyytenne kai tarkoittaa tuota outoa miestä, hän on\nmennyt levolle.\n\n-- Talossanne on siis vielä paljon väkeä? -- No hyvä, katsokaa\ntarkoin, ettei tuo outo mies pääse pakenemaan.\n\n-- Onko minun nyt vielä lisäksi toimitettava poliisin virkaa?\najatteli isäntä; mutta ei vastannut kieltävästi, eikä myöntävästi.\n\n-- Palatkaa kotianne ja olkaa varovainen, sanoi notaario.\n\n-- Olen aina ollut varovainen. Teidän Ylhäisyytenne hyvin tietää,\nonko minulla koskaan ollut tekemistä oikeuden kanssa.\n\n-- Hyvä, hyvä. Mutta älkää luulko, että oikeus olisi menettänyt\nvaltaansa.\n\n-- Minä, taivaan nimessä, en luule yhtään mitään. Minä hoidan\nainoastaan ravintolanisännän tehtäviäni.\n\n-- Aina veisaatte samaa virttä. Teillä ei koskaan ole muuta\nsanottavaa.\n\n-- Mitä muuta sitten sanoisin. Onhan totuus vaan yksi.\n\n-- Riittää; nyt panemme paperille mitä olette ilmoittanut. Kun asia\nmyöhemmin tulee esille, on teidän oikeudelle annettava tarkemmat\ntiedot siitä, mitä teiltä voidaan kysyä.\n\n-- Mitä muita tietoja voisinkaan antaa? Enhän tiedä mitään. Tuskin\nriittää älyni omien asioitteni hoitoon.\n\n-- Pitäkää huoli siitä, ettei hän pääse pakenemaan.\n\n-- Toivon, että korkeasti kunnioitettu kapteeni saa tietää, että\nolen joutuin käynyt täyttämässä velvollisuuteni. Suutelen Teidän\nYlhäisyytenne käsiä.\n\nPäivän koittaessa Renzo oli jo kuorsannut noin seitsemän tuntia, ja\nmiesparka oli vielä vaipuneena mitä sikeimpään uneen, kun hänet äkkiä\nsaattoi kavahtamaan ylös kaksi voimakasta tuuppausta käsivarsiin, ja\nääni, joka jalkopuolesta huusi:\n\n-- Lorenzo Tramaglino!\n\nHän karkoitti untaan, veti pois käsivartensa, aukaisi silmät\nlevälleen ja huomasi vuoteen jalkopuolella seisovan mustiin puetun\nmiehen, ja kaksi aseellista miestä molemmin puolin päänalusta.\nRenzo, joka osaksi oli hämmästynyt, osaksi vielä unen pöpperössä ja\nedellisenä iltana juomansa viinin pohmelossa, oli hetken aikaa vallan\ntyrmistynyt. Sitten hän luuli vielä näkevänsä unta, ja kun tämä uni\noli hänestä epämiellyttävä, hän ponnisteli tullakseen täydelleen\nhereille.\n\n-- Kuulitteko vihdoinkin, Renzo Tramaglino? sanoi mustaviittainen\nmies, tuo sama notaario, johon tutustuimme edellisenä iltana. --\nJoutuin ylös ja seuratkaa meitä.\n\n-- Lorenzo Tramaglino? virkkoi Renzo. Mitä tämä tietää? Mitä tahdotte\nminusta. Kuka on sanonut teille nimeni?\n\n-- Joutavat lorut sikseen, ja ylös heti paikalla, sanoi toinen hänen\nvieressään seisovista oikeudenpalvelijoista, uudelleen tarttuen hänen\nkäsivarteensa.\n\n-- Hoi, mitä väkivaltaa tämä on? huusi Renzo, ja irroitti kätensä.\nHoi, isäntä!\n\n-- Viemmekö hänet pois paitasillaan, kysyi sama oikeudenpalvelija,\nkääntyen notaarion puoleen.\n\n-- Kuulitteko? tämä kysyi Renzolta. Sen tulemme tekemään, ellette\nheti paikalla nouse vuoteeltanne ja seuraa meitä.\n\n-- Ja minkä vuoksi? kysyi Renzo.\n\n-- Minkä vuoksi, sen saatte kuulla oikeuden kapteenilta.\n\n-- Minäkö? Minähän olen rehellinen mies; en ole tehnyt mitään pahaa,\nja ihmettelen...\n\n-- Sen parempi teille; jos niin on laita, pääsette kädenkäänteessä\nvapaaksi ja voitte palata omiin toimiinne.\n\n-- Päästäkää minut heti menemään; minulla ei ole mitään tekemistä\noikeuden kanssa.\n\n-- Pian nyt. Tästä täytyy tulla loppu, sanoi toinen oikeudenpalvelija.\n\n-- Viemmekö hänet pois näin vaan? sanoi toinen.\n\n-- Lorenzo Tramaglino, sanoi notaario.\n\n-- Miten tiedätte nimeni, hyvä herra?\n\n-- Täyttäkää velvollisuutenne, virkkoi notaario kätyreille.\n\nNämä kävivät heti käsiksi Renzoon vetääkseen hänet pois vuoteesta.\n\n-- Älkää kajotko rehelliseen mieheen, ... osaanpa minä tässä itsekin\npukeutua..\n\n-- Pukeutukaa siis nopeasti, sanoi notaario.\n\n-- Johan minä pukeudun, vastasi Renzo.\n\nJa todella hän kokoili vaatteitaan, jotka olivat hajalla vuoteessa,\nkuin haaksirikon pirstaleet rannalla. Ja alkaessaan pukea niitä\nylleen hän vielä jatkoi:\n\n-- Mutta minäpä en tahdo mennä oikeuden kapteenin luo. Minulla ei\nole mitään tekemistä hänen kanssaan. Koska minua ansaitsemattomasti\nnäin solvataan, tahdon, että minut viedään Ferrerin eteen. Hänet\nminä kyllä tunnen, tiedän, että hän on kunnon mies ja hän on minulle\nkiitollisuuden velassa.\n\n-- Hyvä, hyvä, ystäväni, kyllä teidät viedään Ferrerin luo, virkkoi\nnotaario.\n\nToisessa tilaisuudessa hän olisi makeasti nauranut tällaista\nehdoitusta. Mutta nyt ei ollut naurun hetki.\n\nJo tullessaan hän oli nähnyt kaduilla jonkunmoista liikettä, josta\noli vaikea päättää, oliko se vielä raukeamattoman kapinan maininkia,\nvai uuden ennettä. Ihmisiä saapui joka taholta; nämä puhuttelivat\ntoisiaan, astuivat parvittain ja pysähtyivät ryhmiin. Ja nyt\nnotaario, vaikka teeskenteli olevansa mitään huomaamatta, höristi\nkorviaan, ja hänestä tuntui kuin kumea melu olisi kasvanut.\n\nHän tahtoi siis niin pian kuin suinkin päästä lähtemään. Mutta hän\nolisi halunnut viedä Renzon hyvällä ja sovinnolla. Jos näet hänen\nkanssaan olisi syntynyt ilmiriita, ei hän olisi voinut olla varma\nsiitä, että heitä kadulle tultuaan enää olisi ollut kolme yhtä\nvastaan. Tämän vuoksi hän iski kätyreille silmää, että malttaisivat\nmielensä ja etteivät kiihoittaisi nuorta miestä. Itse puolestaan hän\nkoetti rauhoittaa häntä ystävällisin sanoin.\n\nPukeutuessaan kiireisesti Renzo kokosi niin hyvin kuin saattoi\nmuistissaan edellisen päivän tapahtumia ja huomasi pian osapuilleen,\nettä asetukset, suku- ja ristimänimet olivat syynä kaikkeen tähän;\nmutta miten hiidessä tuo mies tiesi hänen nimensä? Ja mitä hemmetissä\noli tapahtunut viime yönä, kun oikeus oli tullut niin rohkeaksi\nettä uskalsi käydä käsiksi yhteen niistä kelpo nuorista miehistä,\njoiden ääni edellisenä päivänä oli ollut niin painava, ja jotka eivät\nsuinkaan kaikki saattaneet olla nukuksissa, koska Renzokin kuuli\nkadulta yhä kasvavaa melua? Kun hän sitten katsoi notaariota suoraan\nsilmiin, näki hän hänen kasvoissaan värähtelevän epävarmuutta, jota\nmies turhaan koetti salata. Sitten hän koettaakseen selvitellä\narveluitaan ja tutkistella maaperää sekä voittaakseen aikaa, jopa\nyrittääkseen jotain juonta kysäsi:\n\n-- Ymmärrän hyvin, mikä on syynä tähän kaikkeen. Se on tuo kysymys\nsuku- ja ristimänimestä. Eilen illalla olin totta puhuakseni hieman\niloisella tuulella: näillä ravintolanisännillä on joskus hyvin\npetollisia viinejä. Ja joskus, nähkääs, kuten tiedätte, kun viini on\nmennyt sisälle samasta aukosta, mistä sanat tulevat ulos, niin sekin\ntahtoo sanoa sanansa. Mutta jos ei ole kyseessä muu kuin tämä, olen\nnyt valmis antamaan teille hyvitystä. Ja johan muuten tiedättekin\nnimeni. Mutta kuka hiidessä sen on teille sanonut?\n\n-- Hyvä, nuori mies; hyvä! vastasi notaario erinomaisen\nystävällisesti. Huomaan, että olette järkevä. Ja uskokaa minua,\njoka puhun ammattikokemuksen nojalla, te olette ovelampi kuin monet\nmuut. Kun on tuolla päällä, niin kaikkein helpoimmin pääsee pulasta.\nTeidän täytyy ainoastaan lausua pari sanaa, niin teidät päästetään\nvapauteen. Mutta nähkääs, ystäväni, minun käteni ovat sidotut,\nenkä voi päästää teitä menemään, niinkuin tahtoisin. Joutukaa siis\nja tulkaa pelkäämättä kanssamme. Kun he huomaavat kuka olette ...\nja sitten minäkin sanon sanasen hyväksenne ... antakaa minun vaan\njärjestää asia... No niin, joutukaa nyt vaan, hyvä ystävä.\n\n-- Vai ette voi: minä ymmärrän, sanoi Renzo; ja hän jatkoi\npukeutumistaan, häätäen eleillään kätyrien liikkeet joka kerta kun\nnämä tahtoivat tarttua häneen häntä jouduttaakseen.\n\n-- Kuljemmeko tuomiokirkon torin kautta? hän sitten kysyi notaariolta.\n\n-- Mitä teitä vaan tahdotte; lyhintä tietä, jotta pikemmin pääsisitte\nvapaaksi, tämä vastasi, ollen itsekseen suuresti harmissaan siitä,\nettä täytyi jättää sikseen tämä Renzon salaperäinen kysymys, joka\nolisi antanut aihetta niin moneen tutkivaan kyselyyn.\n\n-- Huono onni! ajatteli hän. Käsiini joutuu mies, joka ilmeisesti\nveisaisi sitä virttä, mitä ikinä vaatisi. Jos vaan olisi hetkinen\naikaa, niin voisi noin vaan _extra formam_, akateemillisesti,\nystävällisesti keskustellen, ja ilman nuorankiristystä saada hänet\ntunnustamaan mitä hyvänsä; mies, jonka voisi viedä vankilaan\nvalmiiksi tutkittuna, ilman että hän huomaisi mitään; ja tällaisen\nmiehen pitää joutua käsiini näin pulmallisena hetkenä! -- Ei, ei\ntästä niin helpolla päästä -- hän ajatteli edelleen, kuunnellen\nja kääntäen päätä taapäin -- tämä päivä uhkaa käydä eilistä vielä\npahemmaksi.\n\nNämä hänen ajatuksensa aiheutuivat kadulta kuuluvasta tavattomasta\nmelusta. Eikä hän malttanut olla vetämättä syrjään ikkunaverhoa\nluodakseen katseen kadulle. Hän huomasi siellä parven ihmisiä,\njoita poliisi kehoitti hajaantumaan, ja jotka ensin vastasivat\nhänelle röyhkeitä sanoja, mutta sitten muristen hajaantuivat.\nKaikkein pahimmalta enteeltä näytti notaariosta se, että järjestystä\nvalvovat soturit esiintyivät erittäin kohteliaasti. Hän veti verhon\nuudelleen ikkunan eteen ja oli hetken aikaa kahden vaiheilla, pitikö\nhänen panna täytäntöön tämä yritys, vai jättää siihen Renzo kahden\nkätyrin valvonnan alaiseksi ja itse rientää oikeuden kapteenin luo\nilmoittamaan millä kannalla asiat olivat.\n\n-- Mutta, hän ajatteli seuraavassa tuokiossa, tullaan sanomaan,\nettä olen kelvoton ja pelkuri, ja että tehtäväni vaan on noudattaa\nannettuja määräyksiä. Kuka pahan päästää pussiin, hänen on se myös\nkannettava. Kirottu olkoon roskaväki, kirottu tämä ammatti!\n\nRenzo seisoi siinä, ja molemmat kätyrit olivat toinen hänen\nvasemmalla, toinen oikealla puolellaan. Notaario antoi heille merkin,\netteivät häntä kohtelisi tylysti ja virkkoi sitten Renzolle:\n\n-- No ystäväni, joutukaa nyt.\n\nMutta Renzokin kuunteli, katseli ja punnitsi. Nyt hän oli melkein\npukeutunut, puuttui vielä takki, jota hän piti toisessa kädessä,\ntunnustellen toisella taskuja.\n\n-- Kas vaan, hän sanoi katsoen notaarioon hyvin merkitsevästi. Täällä\ntaskussa oli rahoja ja kirje hyvä herraseni!\n\n-- Kaikki annetaan teille takaisin täsmällisesti, kunhan vaan nämä\nmuutamat tarpeelliset muodollisuudet on täytetty. No, lähtekäämme nyt\nmatkaan.\n\n-- En ikinä, virkkoi Renzo pudistaen päätään. Tähän en suostu. Minä\ntahdon takaisin omaisuuteni hyvä herra. Vastaan teoistani, mutta\ntahdon omaisuuteni takaisin.\n\n-- Tahdon näyttää teille, että luotan teihin; tässä ne nyt ovat, ja\njoutukaa nyt.\n\nNäin sanottuaan notaario veti povestaan takavarikkoon otetut esineet\nja ojensi ne huoaten Renzolle. Tämä pani ne takaisin niille kuuluvaan\npaikkaan ja mutisi:\n\n-- Pois se! Seurustelette niin paljon rosvojen kanssa, että olette\nhieman oppineet heidän ammattiansa.\n\nKätyrit eivät enää voineet hillitä itseään. Mutta notaario hillitsi\nheidät katseellaan ja ajatteli:\n\n-- Jos vaan astut yli oikeuspalatsin kynnyksen, niin saatpa maksaa\nminulle korkoineen päivineen, sen minä takaan!\n\nSillävälin kun Renzo puki ylleen takkiaan ja tarttui lakkiinsa,\nnotaario viittasi toiselle kätyreistä, jonka oli määrä kulkea edellä\nportaita. Hänen jälkeensä hän lähetti vangin, sitten toisen kätyrin,\nja lopuksi hän itse läksi liikkeelle. Kun he olivat saapuneet alas\nravintolahuoneeseen, sanoi Renzo:\n\n-- Minne tuo siunattu isäntä on kömpinyt?\n\nNotaario antaa toisen merkin molemmille kätyreille, jotka tarttuvat\ntoinen Renzon oikeaan, toinen vasempaan käteen ja kiireisesti\nkiinnittävät niihin eräänlaisia laitoksia, joita ivallisen\nkaunistelevasti sanottiin kalvostimiksi. Nämä olivat seuraavanlaiset:\n(meitä pahoittaa, että näin alennumme koskettelemaan yksityiskohtia,\njotka eivät ole historiallisen vakavuuden arvoisia, mutta selvyys\nsitä vaatii) ohuen nuoran päässä, joka oli hieman pitempi tavallisen\nranteen ympärystää, oli kaksi puukapulaa. Nuora ympäröi vangin\nranteen; puunappulat pujoitti kätyri keski- ja nimettömän sormen\nväliin ja puristi ne nyrkkiinsä; kun hän niitä pyöritti, saattoi hän\nvetää nuoran kuinka kireälle tahansa. Näin hänellä ei ainoastaan\nollut saalis varmana, vaan lisäksi oli keino kiduttaa niskoittelevia.\nJa tätä tarkoitusta varten oli nuoraan köytetty solmuja. Renzo\nponnisteli vastaan ja huusi:\n\n-- Mitä petosta on tämä, Rehelliselle miehelle...! Mutta notaario,\njolla kutakin ikävää seikkaa varten oli varastossa makeita sanoja,\nvirkkoi:\n\n-- Olkaa vaan kärsivällinen. He täyttävät velvollisuutensa. Minkä\nsille mahtaa. Nämä ovat pelkkiä muodollisuuksia. Emmehän me saa\nkohdella ihmisiä sydämemme vaatimuksen mukaisesti. Ellemme täyttäisi\nmitä meille on määrätty, joutuisimme vielä pahempaan pulaan kuin te.\nOlkaa siis kärsivällinen!\n\nHänen näin puhuessaan molemmat kätyrit vetivät kalvostimia\nkireämmälle. Renzo rauhoittui kuin raisu hevonen, joka tuntee\nsuitsien kiristävän suutaan, ja huusi:\n\n-- Kärsivällisyyttä!\n\n-- Kas noin, kelpo nuori mies, sanoi notaario. Tämä on oikea tapa\nhelposti päästä pälkähästä. Nähkääs, tämä on kovin ikävää, sen\nmyönnän minäkin. Mutta jos käyttäydytte hyvin, pääsette yks kaks\nvapaaksi. Ja koska huomaan, että olette hyvällä päällä, tekee minun\nmieleni teitä auttaa, ja tahdonpa antaa teille vielä toisenkin\nneuvon, joka on teille hyödyllinen. Uskokaa minua, että olen kokenut\nnäissä asioissa: kulkekaa vallan suoraan eteenpäin, katselematta\nympärillenne, kiinnittämättä huomiota itseenne; siten ei kukaan katso\nteitä, eikä kukaan huomaa, mistä on kysymys; ja näin teidän kunnianne\npysyy loukkaamattomana. Tunnin kuluttua olette vapaa. Nyt on niin\npaljon tekemistä, niin että viranomaisiltakin on kiire päästää\nteidät menemään. Lisäksi minä puhun puolestanne... Ja näin pääsette\npalaamaan omiin toimiinne, eikä kukaan saa tietää, että olette ollut\noikeuden käsissä. Ja te, hän sitten jatkoi kääntyen ankaran näköisenä\nkätyreihin, varokaa, ettette häntä loukkaa, sillä hän on minun\nsuojelukseni alaisena. Tehkää velvollisuutenne, mutta muistakaa,\nettä hän on rehellinen ja sävyisä nuori mies, joka pian päästetään\nvapaaksi ja jolle kunniansa on kallis. Kulkekaa niin, ettei kukaan\nhuomaa mitään erityistä: vallan kuin olisitte kolme toveria, jotka\nkävelevät levollisesti yhdessä. Sitten hän käskevästi ja rypistäen\nkulmakarvojaan lisäsi:\n\n-- Ymmärrättekö!\n\nKäännyttyään jälleen Renzon puoleen otsa tasaisena ja kasvot äkkiä\ntaas hymyilevinä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Me kaksi olemme\nystäviä, hän mutisi taas hänen korvaansa:\n\n-- Olkaa järkevä! Seuratkaa minun neuvoani. Älkää katselko\nympärillenne. Luottakaa henkilöön, joka tahtoo parastanne. Matkaan.\n\nJa kulkue lähti liikkeelle.\n\nMutta kaikista näistä kauneista sanoista Renzo ei uskonut\nainoatakaan: ei, että notaario hänelle toivoi enempää hyvää kuin\nkätyreillekään tai että hän niin suuresti olisi harrastanut hänen\nkunniansa säilyttämistä, tai että hän aikoisi häntä auttaa:\nkaikesta tästä ei yhtään mitään. Hän älysi varsin hyvin, että tuo\nkunnianarvoinen herrasmies pelkäsi, että matkan varrella voisi\nhänelle tarjoutua joku hyvä tilaisuus päästä heidän käsistään\nja että hän oli tuonut esiin kaikki nämä oivalliset näkökohdat\nkarkoittaakseen Renzosta kaiken halun tarkata sellaista tilaisuutta\nja käyttää sitä hyväkseen. Näin ollen kaikilla näillä kehoituksilla\noli yksistään se vaikutus, että vahvistivat Renzossa selvemmäksi\nja varmemmaksi tuuman, jota hän jo himmeästi oli mielessään\nsuunnitellut, nimittäin että oli tekevä vallan päinvastoin.\n\nÄlköön kukaan silti luulko, että notaario olisi ollut kokematon ja\nvasta-alkaja viekastelussa; se olisi suuri erehdys. Päinvastoin hän\noli viekkauden koulun läpikäynyt, sanoo historioitsijamme, joka\nnäyttää olleen hänen tuttaviaan; mutta notaario oli tuona hetkenä\nsuuren mielenliikutuksen alaisena. Sillä jos hän levollisessa\nmielentilassa olisi nähnyt henkilön, joka, houkutellakseen toista\njohonkin itsessään epäilyttävään tekoon, olisi ystävällisen neuvon\nmuodossa hänelle sen kuiskannut korvaan, sitä hänelle lämpimästi\nsuositellen ja niin perin huonosti teeskennellen antavansa hänelle\nepäitsekkään neuvon, niin olisi hän koko lailla sellaista henkilöä\nilkkunut. Mutta se on yleinen piirre ihmisissä heidän ollessa\nmielenliikutuksen ja levottomuuden valloissa ja huomatessa mitä joku\ntoinen voisi tehdä auttaakseen heitä pulasta, että he sitä häneltä\npyytävät hartaasti ja toistuvasti ja kaikenlaisten verukkeiden\nmuodossa; ja viekkaat konnat, ollessaan levottomia ja hädissään, ovat\nsamoin kuin kaikki muut, tämän yleisen lain alaisia. Sentähden he\ntällaisissa tilaisuuksissa useimmiten esiintyvät niin nolosti. Tuon\nhienon viekkauden ja hyvin keksityn ilkeyden avulla he tavallisesti\nsaavuttavat voittonsa; nämä keinot ovat muuttuneet ikäänkuin heidän\ntoiseksi luonnokseen ja käytettyinä oikeaan aikaan ja käytäntöön\npantuina tarpeellisen kylmäverisesti ja mielenmalttia noudattamalla\nne osuvat päämääräänsä niin loistavasti ja ilman että kukaan sitä\nhuomaa, ja vaikka ne onnistumisen jälkeen tulevatkin ilmi, herättävät\nne yleistä mieltymystä. Mutta samat henkilöt, kun itse ovat\npulassa, käyttävät mainittuja keinoja kiireessään nurinkurisesti,\ntaitamattomasti ja kömpelösti. Tällöin syrjästä katsoja, kun näkee\nheidän näin ponnistelevan ja vaivautuvan, heille säälien nauraa.\nVainottu taas, jota tuollaiset henkilöt koettavat vetää nenästä,\nhuomaa varsin hyvin heidän vehkeensä, vaikka ei olisikaan yhtä viekas\nkuin he, ja saa heidän juonistaan omalle menettelylleen ohjeen, jonka\nkääntää heitä vastaan. Sentähden ammatti-konnille itselleen on mitä\nedullisinta säilyttää kylmäverisyytensä tai vielä edullisempaa se,\netteivät koskaan joudu pulmalliseen tilaan.\n\nNiin pian kuin he olivat saapuneet kadulle Renzo alkoi luoda\nkatseensa joka taholle, koetti tulla huomion esineeksi, ojensi\npäätään ja kuunteli tarkasti. Kuitenkaan ei kaduilla ollut tavatonta\ntungosta; ja vaikka sangen monen ohikulkijan kasvoissa helposti\nsaattoi havaita jonkunmoisen kapinallisen ilmeen, kukin kuitenkin\nkulki suoraan tietänsä edelleen; varsinaista kapinaa ei ollut.\n\n-- Varovaisuutta! kuiskasi notaario hänen selkänsä takana. Muistakaa\nkunniaanne, ystäväni!\n\nMutta kun Renzo tarkkaavasti kuunteli kolmea miestä, jotka kulkivat\nohi kasvot punoittaen, ja kun hän kuuli heidän puhuvan leipomosta,\npiiloitetuista jauhoista ja oikeudesta, alkoi hänkin iskeä heille\nsilmää ja rykäisi vallan toisin kuin vilustunut. Nuo miehet katsoivat\nkulkuetta tarkkaavammin ja pysähtyivät. Toiset tulijat pysähtyivät\nniinikään. Toiset, jotka jo olivat kulkeneet ohi, kääntyivät melun\nkuullessaan, palasivat ja liittyivät jonon päähän.\n\n-- Olkaa varuillanne, ystäväni. Tilanne käy yhä arveluttavammaksi,\nkuten näette. Älkää pahentako asiaanne. Kunnianne, maineenne -- näin\nnotaario lasketteli edelleen.\n\nMutta Renzo teki vielä kummempia.\n\nKätyrit vaihtoivat neuvoittelevia katseita, ja luullen tekevänsä\nviisaasti -- me kaikki saatamme erehtyä -- he kiristivät\nrannekahleita.\n\n-- Voi, voi, voi! huutaa kidutettu.\n\nTämän huudon kuullessaan väki tunkeutuu ympärille. Sitä saapuu joka\ntaholta katua, kulkue joutuu piirityksiin.\n\n-- Se on pahantekijä, kuiskasi notaario lähimmille. -- Se on varas,\njoka on saatu kiinni verekseltään. Tehkää tilaa, päästäkää oikeuden\npalvelijat kulkemaan.\n\nMutta kun Renzo huomasi hetken otolliseksi ja kätyreiden käyvän\nvalkeiksi tai ainakin kalpeiksi, hän ajatteli:\n\n-- Jos en nyt auta itseäni, niin tuho minut perii.\n\nJa äkkiä hän kohotti äänensä:\n\n-- Ystäväni, he vievät minua vankilaan sentähden, että eilen huusin:\nLeipää ja oikeutta! En ole tehnyt mitään pahaa; olen rehellinen mies;\nauttakaa minua, ystäväni, älkääkä minua hylätkö!\n\nVastaukseksi kohosi suosiollista murinaa ja sitten selvempiä\nsuojelusta puoltavia ääniä. Kätyrit käskevät ensin, neuvovat sitten\nja pyytävät lopuksi lähimpiä vetäytymään syrjään ja tekemään\ntilaa. Mutta väkijoukko tunkeutuu vaan lähemmäksi ja sulloo heitä\nkokoon. Kun kätyrit huomaavat vaaran, he hellittävät rannekahleet\neivätkä enää yritä muuta kuin sekaantua joukkoon, voidakseen muiden\nhuomaamatta luikkia tiehensä. Notaario halusi hartaasti tehdä samoin;\nmutta hänen musta virkavaippansa asetti tässä kohdin vaikeuksia.\nKalpeana ja säikähtyneenä miesparka yritti tekeytyä niin pieneksi\nkuin suinkin ja pujottautui sinne tänne päästäkseen pujahtamaan\npois tungoksesta. Mutta hän ei voinut nostaa katseitaan, näkemättä\nkahdenkymmenen silmän tuijottavan häneen. Hän yritti monta keinoa\nnäyttääkseen muka muukalaiselta, joka ohikulkiessaan sattumalta olisi\njoutunut tungokseen kuin oljenkorsi jäähän. Ja jouduttuaan nenätysten\nerään miehen kanssa, joka tuijotti häneen kiukkuisemmin kuin muut,\nhän veti suunsa hymyyn ja kysyi teeskennellen hölmöä:\n\n-- Mikä jupakka tämä on?\n\n-- Kirottu korppi! vastasi mies.\n\nHuutoihin yhtyivät tuuppaukset, ja lyhyessä ajassa notaarion, osaksi\nomin jaloin, osaksi toisten kyynäspäiden avulla, onnistui saavuttaa,\nmitä hartaimmin tänä hetkenä toivoi, nimittäin päästä erille tästä\nahdingosta.\n\n-- Paetkaa, paetkaa, hyvä mies. Tuossa on luostari, tässä on kirkko,\ntänne, tuonne, huudetaan joka taholta.\n\nPakenemaan häntä todella ei tarvinnut kehoittaa. Ensi hetkestä\nalkaen, jolloin salaman tavoin hänen mielessään oli välkähtänyt\ntoivo päästä näistä kynsistä, hän oli alkanut tehdä laskelmiaan ja\noli päättänyt paon onnistuessa astua pysähtymättä kunnes saapui\nulkopuolelle ei ainoastaan kaupungin, vaan myös koko herttuakunnan\nrajoja.\n\n-- Sillä, näin hän oli ajatellut, nimeni on nyt heidän kirjoissaan,\nmiten lienevätkin saaneet sen selville, ja kun tuntevat ristimä- ja\nsukunimeni, voivat he tulla minua vangitsemaan, milloin vaan hyväksi\nnäkevät. Mihinkään tyyssijaan hän ei tahtonut pysähtyä, ennenkuin oli\npäässyt kauas turviin oikeudenpalvelijoilta.\n\n-- Jos voin olla metsälintu -- näin hän lisäksi oli ajatellut, -- en\ntahdo olla häkkilintu.\n\nHän oli siis päättänyt tyyssijakseen valita sen Bergamon\npaikkakunnan, missä asui tuo hänen serkkunsa Bortolo, joka, kuten\nlukija ehkä muistanee, monta kertaa oli kehoittanut häntäkin\nasettumaan sinne asumaan.\n\nMutta miten löytää tie, siinä pulma.\n\nJouduttuaan näin äkkiä tuntemattoman kaupungin outoon osaan, Renzo ei\nedes tietänyt, mistä portista oli astuttava ulos Bergamoon mennessä;\nja vaikka hän olisi tietänytkin tämän portin nimen, ei hän olisi\ntuntenut sille johtavaa tietä. Kotvan hän mietti, kysyisikö tietä\nvapauttajiltaan. Mutta niinä muutamana hetkenä kun oli ehtinyt tuumia\nomia asioitaan, oli hänen mieleensä johtunut omituisia ajatuksia\ntuosta niin kohteliaasta miekankiilloittajasta, muka neljän lapsen\nisästä, eikä hän sentähden tahtonut noin umpimähkään ilmaista\ntuumiaan näin suurelle väkijoukolle, missä olisi voinut piillä toinen\nyksilö samaa maata. Ja äkkiä hän päätti joutuisasti poistua siitä;\ntietä hän saattoi myöhemmin tiedustella tultuaan paikkaan, missä ei\nkukaan häntä tuntisi eikä tietäisi, minkätähden hän sitä kysyi. Hän\nsanoi vapauttajilleen:\n\n-- Kiitos, kiitos, ystäväni; Jumala teitä siunatkoon!\n\nJa poistuttuaan väkijoukosta, joka heti oli tehnyt hänelle tilaa,\nhän riensi minkä sääret kantoivat tiehensä. Hän juoksi ensin ahdasta\nkatusolaa, sitten pikkukatua pitkin, ja syöksyi jonkun aikaa näin\neteenpäin tietämättä minne oikeastaan meni. Kun hän arveli tarpeeksi\npoistuneensa, hän hiljensi askeleensa, jotta ei olisi herättänyt\nepäluuloa ja alkoi katsella ympärilleen löytääkseen luottamusta\nherättävät kasvot, henkilön, jolta voisi kysyä kysyttäväänsä.\n\nMutta siinäkin esiintyi vaikeuksia. Tuo kysymys oli itsestään\nepäilystä herättävä; mutta kiire oli käsissä: oikeudenpalvelijat\nolivat päästyään äskeisestä pienestä pulasta epäilemättä lähteneet\npakenijaa takaa ajamaan; tämän paon huhu oli voinut jo levitä\ntännekin asti. Ja ollen tämän hädän alaisena Renzon täytyi\ntutkia ainakin kymmeniä eri kasvoja ennenkuin löysi sellaisen\nnäön, joka hänestä tuntui sopivalta. Tuo lihava mies, joka\nseisoi myymälänsä edustalla, sääret hajalla, kädet selän takana,\nvatsa pystyssä, rasvaleuka ilmassa, ja joka huvikseen kulki\nmilloin varpaillaan kohottaen, milloin kantapäilleen pudottaen\naallehtivan ruumismöhkäleensä painon, tämä mies näytti uteliaalta\nlörpöttelijältä, joka kaiketi ei olisi malttanut vastata, vaan\nsen sijaan olisi itse ruvennut kyselemään. Tuo toinen, joka\nkulki hitaasti, silmät tuijottaen ja suu ammottaen, ei suinkaan\nnäyttänyt nopeasti ja hyvin osaavan neuvoa toiselle tietä, hän kun\ntuskin näytti tuntevan omaa tietään. Tuon nuoren pojan kasvoista\nkuvastui kyllä melkoista pirteyttä, mutta vielä suuremmassa määrin\nveitikkamaisuutta; ja todennäköisesti hän vallattomuudessaan olisi\nneuvonut maalaisparkaa vallan päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä tämä\nkyseli. Näin todella pulassa olevalle henkilölle joka esiinsattuva\nseikka tuottaa uutta pulaa.\n\nViimein hän huomasi henkilön, joka lähestyi joutuisasti, ja ajatteli\nettä tämä, jolla luultavasti oli joku kiireellinen tehtävä, oli\nvastaava nopeasti ja lyhyesti, päästäkseen pian edelleen. Ja kun hän\nlisäksi kuuli tämän miehen puhuvan itsekseen, hän arveli, että se oli\nsuora ihminen. Hän lähestyi häntä ja sanoi:\n\n-- Suokaa anteeksi, hyvä herra, mitä tietä mennään Bergamoon?\n\n-- Bergamoon? Itäisestä portista.\n\n-- Suuri kiitos, hyvä herra; ja mistä mennään Itäiselle portille?\n\n-- Poiketkaa tuolle vasemmalla olevalle tielle; siitä tulette\nTuomiokirkon torille, sitten...\n\n-- Riittää, hyvä herra. Loppumatkan tunnen. Jumala teitä palkitkoon.\n\nJa viipymättä hän läksi kulkemaan osoitettuun suuntaan.\n\nTienneuvoja katsoi hetken hänen jälkeensä. Ja verraten mielessään\ntoisiinsa nuoren miehen kysymystä ja kulkutapaa, hän virkahti\nitsekseen:\n\n-- Joko hän on tehnyt pahan kepposen, tai tahtoo joku toinen\nsellaisen hänelle tehdä.\n\nRenzo saapuu Tuomiokirkon torille; hän kulkee sen poikki, ja\nsivuuttaa sammuneen tuhka- ja kekäle-kasan tuntien sen ilotulen\njäännökset, jota edellisenä päivänä oli ollut katselemassa. Hän\nkulkee pitkin tuomiokirkon portaita, näkee \"Kainalosauva-leipomon\"\npuoleksi hajoitettuna ja soturien vartioimana. Hän rientää edelleen\nseuraten katua, jota myöten jo oli kulkenut väkijoukon mukana ja\nsaapuu kapusiinilais-luostarin edustalle, missä luo katseen pienelle\ntorille ja tuohon kirkon oveen ja virkkaa itsekseen huoaten:\n\n-- Antoipa tuo munkki minulle eilen hyvän neuvon, kun kehoitti minua\nodottamaan kirkossa ja siellä rukoilemaan.\n\nHän pysähtyi tähän hetkeksi, tarkasti tähystellen Itäiseen porttiin\npäin, mistä hänen oli määrä astua ulos, ja huomasi sen kohdalla\npaljon väkeä, joka näytti sulkevan pääsyn. Hänen mielikuvituksensa\noli vähän kiihoittunut -- tämä ei ole oudoksuttavaa, päinvastoin\nvarsin luonnollista, -- ja senvuoksi hän hieman pelkäsi yrittää\ntuosta portista kulkea. Olihan hänellä siinä vallan lähellä\nturvapaikka, minne hallussaan oleva kirje tuottaisi hyvän\nsuosituksen: ja suuresti häntä haluttikin poiketa sinne. Mutta äkkiä\nhänen mielensä rohkastui, ja hän ajatteli:\n\n-- Tahdon olla vapaa metsälintu, niin kauan kuin suinkin voin. Kuka\nminua täällä tuntee? Eiväthän oikeudenpalvelijat ole voineet jakautua\neri kappaleiksi, väijyäkseen minua joka portilla.\n\nHän katsoi taakseen nähdäkseen, tuliko heitä kenties sieltäpäin.\nMutta hän ei nähnyt oikeudenpalvelijoita eikä ketään, joka olisi\nhäntä pitänyt silmällä. Hän lähtee taas kulkemaan ja hiljentää\njalkaparkojensa vauhdin, jotka aina vaan tahtovat juosta, sillä nyt\nvaativat asianhaarat tavallista kävelemistä. Ja kävellen vallan\nhitaasti, ja hiljakseen viheltäen hän saapui portille.\n\nAivan kiinni portin pielissä oli tullivartijoita ja näiden apuna\njoukko espanjalaisia sotureita; mutta näiden koko huomio oli\nkääntyneenä ulospäin portista, he kun tahtoivat estää sisään\npääsemästä irtolaisia, jotka kuultuaan kapinan puhjenneen aina\nrientävät saapuville kuten korpit taistelukentälle. Näin ollen Renzo,\nvälinpitämättömän näköisenä, katse maassa ja puoleksi matkustajan,\npuoleksi jaloittelijan ryhtisenä, kulki ulos portista, ilman että\nkukaan hänelle sanoi sanaakaan. Mutta hänen sydämensä sykki rajusti.\nNähdessään oikealla kädellä pienen polun, hän poikkesi sille\nvälttääkseen valtatietä; ja hän kulki kappaleen matkaa ollenkaan\nkatsomatta taakseen.\n\nHän kulkee, kulkee, kohtaa paimenmajoja ja kyliä, mutta kulkee ohi\nkysymättä niiden nimeä. Hän on varma siitä, että poistuu Milanosta ja\ntoivoo astuvansa Bergamoa kohti. Tämä hänelle riittää vastaiseksi.\nSilloin tällöin hän katsoi taakseen ja väliin silmäili ja hieroi\nmilloin toista, milloin toista rannettaan, joita vielä kirveli\nja joiden ympäri kulki punainen juova: kahlenuoran merkit. Hänen\nmielessään temmelsi, kuten jokainen saattaa kuvitella -- joukko\nsekavia tunteita: katumus, kaiho, levottomuus, raivo, hellyys.\nHänellä oli koko työ koota muistissaan edellisenä iltana sanomansa\nja tekemänsä seikat, saadakseen selville seikkailunsa salaperäisen\npuolen ja ennen kaikkea, miten oli voitu saada tietää hänen nimensä.\nHänen epäluulonsa kohdistui luonnollisesti miekankiilloittajaan,\njolle muisti olleensa hyvin avomielinen. Ja kun hän muisteli\nsitä tapaa, jota noudattaen tuo mies oli houkutellut esille\nhänen nimensä, ja lisäksi tuon miehen koko käytöstä ja kaikkia\npalveluksentarjouksia, joiden tarkoituksena aina oli saada jotain\nurkituksi, epäluulo muuttui melkein varmuudeksi.\n\nKuitenkin hän vielä lisäksi himmeästi muisti aseenkiilloittajan\nmentyä jatkaneensa lörpöttelyään. Mutta kenen kanssa? Sen hiisi\ntiesi. Ja mistä seikoista? Vaikka hän kuinka olisi tutkinut\nmuistiaan, ei se voinut hänelle asiaa selvitellä; se ei voinut\nhänelle muuta sanoa, kuin että se sinä hetkenä oli ollut muualla\nmatkaamassa. Miesparka kiusasi itseään näillä tutkivilla mietteillä.\nHän oli miehen kaltainen, joka on allekirjoittanut monta avointa\nvaltakirjaa ja uskonut ne jonkun haltuun, jota piti varmana ja\nrehellisenä; ja huomattuaan, että tuo mies onkin petkuttaja hän\ntahtoisi tietää asiainsa tilan. Mutta mitä tietää? Olihan tekemisissä\ntäydellisen sekasotkun kanssa.\n\nToinen yhtä tuskallinen pohdinta aiheutui siitä, kun hän koetti\nmuodostaa tulevaisuuden varalle tuumia, jotka eivät olisi olleet\ntuulen tupia, eivätkä liioin varsin surullisia.\n\nMutta kaikkein tukalimpana kohosi seuraavassa tuokiossa hänen eteensä\ntien löytäminen. Kuljettuaan melkoisen matkan miltei umpimähkään,\nhän huomasi välttämättömäksi kysyä kulkusuuntaansa. Hänestä tuntui\nkuitenkin vastenmieliseltä lausua tuota sanaa: Bergamo, ikäänkuin\nsiinä itsessään olisi ollut jotain epäluuloa herättävää tai\nloukkaavaa. Mutta mahdotonta oli olla sitä mainitsematta. Samoin kuin\noli tehnyt Milanossa, hän nytkin päätti kysyä tietä ensimäiseltä\nvastaantulijalta, jonka kasvot hänestä tuntuisivat luottamusta\nherättäviltä, ja niin hän tekikin.\n\n-- Olette vallan väärällä tiellä, vastasi hänelle tämä. Ja\nmietittyään asiaa hetken, hän osaksi sanoin, osaksi elein osoitti\nRenzolle polun, joka johti valtatielle. Renzo kiitti häntä, oli\nkokonaan noudattavinaan annettua ohjetta ja kulki todella neuvottuun\nsuuntaan aikoen lähestyä tuota suuriarvoista valtatietä, pysytellä\nsitä näkyvissään ja kulkea mikäli mahdollista yhdensuuntaisesti\nsen kanssa, kuitenkaan sille astumatta. Tätä tuumaa oli helpompi\nsuunnitella kuin toteuttaa. Seuraus tästä oli, että pakolaisemme\nkulki milloin vasemmalle, milloin oikealle, ristiin rastiin, seuraten\ntiellä saamiaan osviittoja, joita oman älynsä mukaan hieman korjasi\nja muutteli tarkoitustensa mukaisiksi, tai myöskin seuraten sitä\npolkua, jota oli ruvennut astumaan, ja näin hän ehkä jo oli kulkenut\nkaksitoista Italian peninkulmaa poistumatta Milanosta kauemmaksi kuin\nkuuden peninkulman päähän. Mitä taas Bergamoon tuli, niin saattoipa\nhän olla tyytyväinen, jos ei ollut etäytynyt siitä lähtöpaikkaansa\nkauemmaksi. Hänelle selveni, ettei voinut tällä tavoin jatkaa; ja hän\nmietti jotain toista keinoa.\n\nHänen mieleensä johtui taitavasti tiedustella jonkun rajanläheisen\nseudun nimeä, minne voisi kulkea syrjäteitä pitkin. Ja kyselemällä\ntätä seutua hän voisi saada varmat tiedot, alinomaan matkansa\nvarrella kyselemättä Bergamoa, mikä hänestä niin suuresti tuntui\nviittaavan pakoon, karkoitukseen, rikokseen.\n\nMiettiessään miten koota kaikki nämä tiedot epäluuloa herättämättä,\nhän huomaa ulkopuolella pikkukylää olevan majan oven yläpuolella\nriippuvan vihreän oksan. Jo jonkun aikaa hän oli tuntenut tarvetta\nvirkistää voimiaan. Hän ajatteli, että tässä oli paikka, missä\nsaattoi samalla saada tietoja ja virkistystä; ja hän astui\nsisälle. Siellä oli ainoastaan vanha vaimo, kuontalo kupeella\nja kehrävarsi kädessä. Hän pyytää hieman syötävää; muori tuo\nhänelle palasen stracchino-juustoa ja hyvää viiniä. Renzo tyytyi\njuustoon, mutta hylkäsi viinin, (tätä hän oli ruvennut inhoamaan,\nsen hänelle edellisenä iltana tekemän pahan kepposen vuoksi), ja\nistuutui, kehoittaen vaimoa jouduttamaan pöydän kattamista. Tämä\nolikin kädenkäänteessä kattanut pöydän; ja heti hän alkoi vaivata\nmatkamiestä kysymyksillään sekä tämän ammattiin että Milanon suuriin\ntapahtumiin nähden, joista huhu oli saapunut tänne asti. Renzo osasi\nhyvin taitavasti vältellä kysymyksiä ja samalla hyötyä itse tästä\nvaikeudesta, käyttäen hyväkseen muorin uteliaisuutta, tämä kun kysyi\nminne hänen oli matka.\n\n-- Minun on käytävä useammassa paikassa, hän vastasi. Ja jos minulle\njää hieman aikaa, tahtoisin käväistä myöskin Bergamon tiellä,\nlähellä rajaa, mutta kuitenkin Milanon alueella olevassa kylässä tai\nkauppalassa... Mikä onkaan sen nimi?... Joku sellainenhan siellä on,\najatteli hän itsekseen.\n\n-- Tarkoitatte Gorgonzolaa, virkkoi vanhus.\n\n-- Juuri niin, Gorgonzola! toisti Renzo, ikäänkuin paremmin\npainaakseen tämän nimen mieleensä. Onko se hyvinkin kaukana täältä?\nhän sitten lisäsi.\n\n-- En tarkalleen tiedä. Ehkä kymmenen tai kaksitoista peninkulmaa.\nJos joku pojistani olisi kotona, niin voisi sen teille sanoa.\n\n-- Ja luuletteko, että sinne saattaisi mennä näitä sieviä polkuja\npitkin, kulkematta valtatietä, missä on tukahuttavan paksulta tomua?\nEihän pitkään aikaan ole satanut!\n\n-- Luulenpa kyllä. Joka tapauksessa voitte sitä kysyä ensi kylässä,\nminne saavutte kulkemalla oikealle.\n\nJa hän mainitsi sen kylän nimen.\n\n-- Hyvä, hyvä, virkkoi Renzo.\n\nHän nousi, otti käteensä leipäpalan, joka oli jäänyt yli tästä\nniukasta ateriasta ja joka oli vallan toisenlainen kuin se, minkä\nedellisenä päivänä oli löytänyt San Dionigin ristipatsaan juurelta,\nmaksoi laskun, astui ulos ja poikkesi kulkemaan oikealle. Ja jotta ei\nmatka turhaan venyisi liian pitkäksi, hän Gorgonzolaa mainiten riensi\nkylästä kylään ja saapui sinne suunnilleen tuntia ennen auringon\nlaskua.\n\nJo matkalla hän oli päättänyt viivähtää siellä, nauttiakseen\nhieman vankemman aterian. Hänen ruumiinsa olisi myös tarvinnut\nhieman vuodelepoa. Mutta pikemmin Renzo olisi antanut sen romahtaa\nväsymyksestä tielle, kuin että olisi sille myöntänyt tätä tyydytystä.\nHänen tuumansa oli jossakin majatalossa kysellä Adda joen etäisyyttä,\ntaitavasti tiedustella jotain sinne johtavaa syrjätietä ja heti\naterian jälkeen lähteä kulkemaan siihen suuntaan.\n\nSyntyneenä ja kasvaneena niin sanoaksemme Addan toisen lähdekohdan\nääressä, hän oli monasti kuullut sanottavan, että määräkohdassa ja\njonkun matkaa juoksuaan pitkin tämä joki muodosti rajan Milanon\nja Venetsian valtioiden välillä. Mutta tästä kohdasta ja virran\njuoksusta hänellä ei ollut varmaa tietoa. Mutta sinä hetkenä oli\nkaikkein tärkeintä päästä Addajoen toiselle rannalle, mistä kohdasta\ntahansa. Ellei tämä onnistuisi hänelle sinä päivänä, hän oli\npäättänyt astua niin kauas kuin yö ja hänen voimansa sallivat ja\nsitten odottaa seuraavan aamun valkenemista sillä autiolla kedolla,\nmihin Jumala sallisi hänen joutua, kunhan se ei vaan ollut mikään\nmajatalo.\n\nKuljettuaan muutaman askeleen Gorgonzolassa hän näki ravintolan\nkyltin ja astui sisälle. Vastaantulevalta isännältä hän tilasi\naterian ja puolen pulloa viiniä; muutaman peninkulman lisämatka ja\naika olivat haihduttaneet tuon niin syvän ja liiallisen inhon, minkä\nviini hänessä oli herättänyt.\n\n-- Pyydän teitä kiirehtimään, hän lisäsi, sillä minun on heti taas\nlähteminen matkaan.\n\nJa tämän hän mainitsi, ei ainoastaan senvuoksi, että se oli tosi,\nvaan myös peläten, että isäntä voisi luulla hänen aikovan jäädä\nsinne yöksi ja ruveta kiusaamaan häntä kyselemällä hänen suku- ja\nristimänimeään, asuinseutuaan ja asioitaan. Hiiteen sellaiset!\n\nIsäntä vastasi Renzolle, että hän saisi tilaamansa heti paikalla, ja\ntämä istuutui vaatimattomien paikalle pöydän päähän, vallan lähelle\novea.\n\nRavintolahuoneessa oli muutamia seudun joutilaita miehiä, jotka\nolivat väitelleet, pakinoineet edellisen päivän suurista Milanon\nuutisista ja nyt olivat pakahtua uteliaisuudesta saada tietää, miten\nsiellä tuona päivänä oli käynyt, varsinkin, kun nuo ensi uutiset\nenemmän olivat omiaan kiihoittamaan, kuin tyydyttämään uteliaisuutta:\nkapina, jota ei oltu tukahutettu, joka liioin ei ollut päässyt\nvoitolle, ja jonka yö pikemmin oli keskeyttänyt kuin päättänyt; siis\nkatkaistu toiminta, näytöksen loppu, eikä näytelmän päätös. Yksi\nnoista poistui joukosta, lähestyi äsken tullutta ja kysyi häneltä,\ntuliko hän Milanosta.\n\n-- Minäkö? sanoi Renzo yllätyksissään, saadakseen aikaa miettiä\nvastausta.\n\n-- Niin juuri te, jos saan luvan kysyä.\n\nPudistaen päätään, väännellen suutaan ja päästäen tolkuttomia ääniä\nRenzo virkkoi:\n\n-- Milano, mikäli olen kuullut kerrottavan, ei taida olla paikka,\nminne tällä hetkellä olisi hyvä lähteä, ellei suorastaan ole pakko.\n\n-- Jatkuuko siis mellakkaa vielä tänään? kysyi utelias mies yhä\ntungettelevammin.\n\n-- Pitäisi olla siellä, jotta voisi sen sanoa.\n\n-- Ettekö siis tule Milanosta?\n\n-- Tulen Liscatesta, vastasi muitta mutkitta nuori mies, joka tällä\nvälin oli tuuminut vastaustaan. Todella hän sieltä tuli, -- hän\nei siis valhetellut -- sillä hän oli kulkenut sen kautta. Hän oli\nkuullut tämän paikannimen tiensä varrella eräältä matkamieheltä,\njoka oli maininnut tuota kylää ensimäiseksi, minkä kautta hänen tuli\nkulkea Gorgonzolaan.\n\n-- Vai niin! virkkoi tuo henkilö, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:\nolisipa parempi, jos tulisit Milanosta; mutta kärsivällisyyttä. Entä\nLiscatessa, eikö siellä tiedetty mitään Milanosta?\n\n-- On kyllä mahdollista, että joku siellä siitä jotain tiesi, vastasi\nvuoristolainen. Minä vaan en kuullut mitään.\n\nJa hän lausui nämä viime sanat äänenpainolla, joka tuntui\nmerkitsevän: olen lopettanut. Utelias kyselijä palasi paikalleen, ja\nhetkisen senjälkeen isäntä tuli kattamaan pöytää.\n\n-- Pitkältäkö tästä on Adda joelle? Renzo kysyi häneltä puoliääneen,\nteeskennellen uneliasta välinpitämättömyyttä, kuten olemme jo\naikaisemmin huomanneet hänen menetelleen.\n\n-- Adda joelleko? Ylitsekulkua varten? kysyi isäntä.\n\n-- Tuota noin, niin, Adda joelle.\n\n-- Tahdotteko kulkea Cassanon sillan tai Canonican lautan kautta?\n\n-- Se on yhdentekevää. Kysyn tätä vaan uteliaisuudesta.\n\n-- Ja minä taas mainitsen tämän, nämä kun ovat ylimenopaikkoja, mistä\nkulkevat rehelliset ihmiset, nimittäin ne, jotka hyvin voivat vastata\nteoistaan.\n\n-- Hyvä. Ja pitkäkö matka sinne on?\n\n-- Tästä lasketaan kumpaankin paikkaan suunnilleen kuusi Italian\npeninkulmaa.\n\n-- Kuusi peninkulmaa? En luullut niin paljoa olevan, sanoi\nRenzo. Mutta, hän sitten jatkoi liioittelevasti teeskennellen\nvälinpitämättömyyttä: jos pitäisi kulkea oikotietä, niin on kai muita\njoen ylimenopaikkoja?\n\n-- Tottakai niitä on, vastasi isäntä tähystellen häntä ilkeän\nuteliain katsein. Tämä riitti karkoittamaan nuoren miehen huulilta\nne muut kysymykset, jotka oli aikonut tehdä. Hän lykkäsi lautasen\neteensä; ja katsellen pullonpuolikasta, jonka isäntä oli asettanut\npöydälle, hän kysäsi:\n\n-- Onko viini väärentämätöntä?\n\n-- Kuin kultaa, vastasi isäntä. Kysykäähän vaan seudun ja ympäristön\nväestöltä, niin saatte kuulla. Muuten voitte itse päättää. Ja näin\nsanoen hän palasi ravintolavieraidensa luo.\n\n-- Piru vieköön kaikki ravintolanisännät! huudahti Renzo itsekseen.\nKuta enemmän niitä näen, sitä pahempia ne ovat!\n\nSiitä huolimatta hän alkoi syödä hyvällä ruokahalulla, samalla\ntarkasti kuunnellen, joskin tarkkaavaisuuttaan salaten, tahtoen\ntunnustella maaperää ja saada selville mitä tämän seudun väestö\najatteli noista suurista tapahtumista, joihin hän niin tuntuvasti oli\nottanut osaa, ja ennenkaikkea havaita, oliko näiden lavertelijain\njoukossa joku kunnon mies, joka niin herättäisi luottamusta, että\npoikaparka uskaltaisi häneltä kysyä tietä, ilman että tarvitsi pelätä\njoutuvansa ahtaalle ja täytyvänsä tehdä selkoa asioistaan.\n\n-- Mutta, virkahti muuan, tällä kertaa Milanolaiset näyttävät\ntarkoittaneen täyttä totta. No, viimeistään huomenna saamme siitä\njotain kuulla.\n\n-- Kadun, etten tänä aamuna lähtenyt Milanoon, sanoi toinen.\n\n-- Jos lähdet sinne huomenna, minä tulen mukaan, virkkoi kolmas, ja\ntähän yhtyi vielä pari muuta.\n\n-- Tahtoisinpa tietää, huomautti ensimäinen, ajattelevatko nuo\nMilanon herrat hiukan köyhää maalaisväestöä, vai säätävätkö hyviä\nlakeja ainoastaan itseään varten. Sillä tiedättehän millaisia nämä\nherrat ovat? Ylpeitä ja itsekkäitä kaupunkilaisia, jotka anastavat\nkaikki itselleen. Ja muita muka ei ole olemassakaan.\n\n-- Onhan meilläkin suu, eikä yksinomaan syödäksemme, mutta myöskin\nsanoaksemme mielipiteemme, sanoi toinen, tosin hyvin vaatimattomasti,\nväitteensä kun oli jotenkin rohkea -- ja kun asia kerran pääsee\nvauhtiin... Mutta hän katsoi parhaaksi olla lopettamatta lausettaan.\n\n-- Eipä ainoastaan Milanossa ole piilossa viljaa -- näin alkoi toinen\njoukosta vihaisen ja salaperäisen näköisenä, kun kuului lähestyvän\nhevosen kavioiden kopse. Kaikki hyökkäävät ovelle. Ja tunnettuaan\ntulijan, kaikki rientävät häntä vastaanottamaan. Hän oli milanolainen\nkauppias, joka kauppa-asioillaan monta kertaa vuodessa kävi\nBergamossa ja jolla oli tapana yöpyä tähän majataloon. Melkein aina\nhän tapasi siellä koolla samaa seuraa, joten tunsi jokaisen heistä.\n\nHänen ympärillään hääritään; toinen tarttuu suitsiin, toinen\njalustimeen.\n\n-- Terve tuloa!\n\n-- Hauska tavata teidät.\n\n-- Miten onnistui matka?\n\n-- Erinomaisesti. Entä te, miten voitte?\n\n-- Hyvin, erinomaisen hyvin. Mitä uutta Milanosta?\n\n-- Kas vaan, uutisten urkkijoita! sanoi kauppias astuen alas hevosen\nselästä ja jättäen ratsunsa renkipojan huostaan.\n\n-- Muuten, hän jatkoi -- astuen sisälle pienestä ovesta kaikkien\nmuiden seuraamana, -- tänä hetkenä te luultavasti tiedätte nuo\nuutiset paremmin kuin minä.\n\n-- Me emme totisesti tiedä yhtään mitään, sanoivat monet painaen\nkättä sydämelle.\n\n-- Onko se mahdollista? kysyi kauppias. No saattepa sitten kuulla\nkauniita juttuja ... tai oikeammin rumia. Hoi, isäntä, onko\ntavallinen vuoteeni vapaa? No hyvä. Lasi viiniä ja tavallinen\nillalliseni. Joutukaa, sillä tahdon panna aikaisin maata ja lähteä\nhuomenna hyvin varhain, saapuakseni Bergamoon päivällisaikaan. Ja te,\nhän jatkoi istuutuen pöydän ääreen vastapäiseen päähän kuin missä\nRenzo istui ääneti ja tarkkaavaisena, -- ettekö te siis tiedä mitään\nnoista eilisistä pirunvehkeistä?\n\n-- Oh, eilisistä olemme kyllä kuulleet puhuttavan.\n\n-- No niin, huomautti kauppias, tiedättehän siis uutisia. Ajattelin\nitsekseni, että tehän istutte siinä vaanimassa ohikulkijoita, joita\nsitten tarkoin tiedustelette...\n\n-- Mutta tänään, mitä on tapahtunut tänään?\n\n-- Niin tänään, ettekö tiedä mitään tämänpäivän tapahtumista?\n\n-- Emme yhtään mitään: tästä ei ole kulkenut ketään.\n\n-- Antakaa siis minun kastella huuliani, niin sitten kerron teille\nmitä tänään on tapahtunut. Saattepa kuulla!\n\nHän täytti lasin laitoja myöten, otti sen oikeaan käteensä,\nnosti vasemman käden peukalolla ja etusormella viiksiään, siveli\nkämmenellään partaansa, joi ja jatkoi:\n\n-- Vähänpä puuttui, hyvät ystäväni, ettei tänään olisi ollut yhtä\nkuuma päivä kuin eilen, jopa kuumempikin. Ja tuskin voin uskoa, että\nolen tässä teille sitä kertomassa; sillä olin jo hylännyt kaikki\nmatkatuumani, jäädäkseni myymäläpahastani vartioimaan.\n\n-- No mitä piruja sitten tapahtui? kysyi muuan kuulijoista.\n\n-- Mitäkö tapahtui; niin juuri itse piru oli liikkeellä. Saattepa\nkuulla.\n\nJa leikeltyään ruoka-annoksensa, joka hänelle oli tarjottu, hän alkoi\nsyödä ja jatkoi. Läsnäolijat seisoen oikealla ja vasemmalla pöydän\nääressä, kuuntelivat suu auki. Renzo istui paikallaan, oli olevinaan\nkuuntelematta, mutta seurasi kuitenkin tarkkaavaisemmin kuin kukaan\nmuu, sillävälin kuin pureskeli viimeisiä suupalojaan.\n\n-- Tänä aamuna siis nuo roistot, jotka eilen panivat toimeen\ntuon kauhean mellakan, kokoontuivat sovittuihin paikkoihin --\nluonnollisesti he olivat keskenään sopineet; kaikki oli edeltäpäin\nvalmistettua -- he kokoontuivat siis ja alkoivat uudelleen kierrellä\nkatuja huutaen, saadakseen koolle väkeä. Tiedätte, että tällöin käy\nsamoin kuin lattiata lakaistaessa, teidän luvallanne: kuta enemmän\nlakaisija etenee, sitä enemmän rikkaläjä kasvaa. Kun katsoivat\njoukkonsa tarpeeksi lukuisaksi, he kulkivat herra viljavoudin\nasunnolle; ikäänkuin eivät eiliset, tuolle kunnon herralle tehdyt\nilkivaltaisuudet vielä olisi riittäneet! Nuo konnat! Ja mitä\ninhoittavia hävyttömyyksiä he hänelle syytivät. Kaikki valheita.\nSillä herra viljavouti on hyvä mies ja täsmällinen. Minä hänet\nhyvin tunnen, sillä olen yhteydessä hänen talonsa kanssa, minä kun\nmyyn kankaan hänen palvelijoidensa virkapukuihin. He kulkivat siis\ntuota taloa kohti. Olisipa teidän pitänyt nähdä nuo roistot, nuo\nsaastaiset naamat! Ajatelkaa, että he kulkivat minun myymäläni ohi.\nHyi niitä kasvoja! _Via Crucis_-kadun juutalaiset eivät ole mitään\nniihin verrattuina. Ja niitä inhoittavia puheita, jotka liikkuivat\nheidän huulillaan! Olisipa tehnyt mieli tukkia korvansa, ellei olisi\nollut vaarallista kääntää puoleensa noiden ihmisten huomiota. Heidän\noiva tarkoituksensa oli siis lähteä ryöstöretkelle; mutta ... ja\ntässä hän nosti ja ojensi vasemman kätensä ja painoi peukalon päätä\nnenännipukalle.\n\n-- Mutta? ... sanoivat kaikki kuuntelijat.\n\n-- Mutta, jatkoi kauppias, mutta he huomasivat kadun pölkyillä\nja rattailla tukituksi, ja tämän katusulun takana vahvan rivin\nespanjalaisia sotureita, pyssyt valmiina tähtäämässä, posket perää\nvasten. Kun roskaväki näki valmistukset ... niin mitähän te olisitte\ntehneet?\n\n-- Kaikki käpälämäkeen.\n\n-- Tietysti; niin he tekivätkin. Mutta nähkääs, totisesti itse\npaholainen heitä riivasi. Nyt he riensivät _Cordusiolle_, näkivät\ntuon leipomon, jonka jo eilen olivat tahtoneet ryöstää puti\npuhtaaksi. Ja mitä tehtiin tuossa leipämyymälässä? Jaeltiin ostajille\nleipää. Siellä oli aatelismiehiä, oikein aateliston parhaimpia,\nvalvomassa, että kaikki kävi hyvin; ja nämä rosvot -- heillä oli piru\nnahassaan, sanon minä, ja lisäksi kiihoittajia -- syöksyvät hurjina\nsisälle. Ryöstä sinä, minä ryöstän myös! Kädenkäänteessä aateliset,\nleipurit, ostajat, leivät, tiski, taikinapuntut, jauhosäkit,\nrahapussit, sihdit, listin, jauhot, taikina, kaikki vaan mullin\nmallin.\n\n-- Entä espanjalaiset sotamiehet?\n\n-- Näillä oli vartioitavana viljavoudin talo. Eihän kukaan voi\nlaulaa ja samalla kantaa ristiä. Ja sitäpaitsi kaikki tämä tapahtui\nsilmänräpäyksessä. Kaikki kootaan; kaikki, mikä vaan kelpasi, vietiin\npois. Ja sitten pannaan taas toimeen tuo eilinen ilveily, nimittäin\nettä joutavat esineet kannetaan torille ja sytytetään palamaan. Ja\njo nämä heittiöt alkoivat laahata tavaroita ulos, kun eräs heistä,\ntoisia suurempi lurjus, ... niin arvatkaapa mikä soma ehdotus hänellä\noli?\n\n-- No mikä sitten?\n\n-- Panna kaikki nämä esineet leipomossa kasaan ja yhtähaavaa sytyttää\ntämä ja itse talo. Tuumasta toimeen...\n\n-- Ja todellako pistivät sen palamaan?\n\n-- Malttakaa. Lähellä asuva kunnon mies sai taivaasta päähänpiston.\nHän riensi ylös tuohon huoneustoon, haki ristiinnaulitun kuvaa, löysi\nsen, ripusti ikkunaan, otti vuoteen pieluspuolesta kaksi vihittyä\nkynttilää, sytytti ne ja asetti ne ikkunalaudalle molemmin puolin\nKristuksen kuvaa.\n\nRahvas katsoo ylös. Milanossa on vielä, se täytyy tunnustaa,\nJumalanpelkoa. He rupesivat siis miettimään ja hillitsivät itsensä.\nNimittäin suurin osa heistä. Siinä oli kuitenkin piruja, jotka\nryöstönvimmassaan olisivat sytyttäneet tuleen itse paratiisin. Mutta\nkun huomasivat, ettei väkijoukko ollut heidän puolellaan, täytyi\nheidän luopua aikeestaan ja pysyä alallaan.\n\nArvatkaa nyt, kuka saapui äkkiä paikalle? Kaikki tuomiokirkon papit\nkulkueessa, kantaen ristiä ja täydessä messupuvussa. Ja hänen\nkunnianarvoisuutensa, arkkipiispa Mazzetta alkoi toiselta puolen\nsaarnata, ja toiselta puolen ylirippi-isä Settala, ja toisetkin\nhengenmiehet:\n\n-- Mutta hyvät ihmiset, mitä aiottekaan tehdä. Tällaisenko esimerkin\nannatte lapsillenne? Palatkaa toki kotianne. Saattehan leipää\nhalvalla, entistä vielä halvemmalla. Menkäähän katsomaan, ilmoitus\nsiitä on naulattu kadunkulmiin.\n\n-- Oliko se totta?\n\n-- Kuinka? oliko se totta! Luuletteko että tuomiokirkon arvoisat\npapit tulisivat täydessä messupuvussa loruja laskettelemaan?\n\n-- Ja mitä teki kansa?\n\n-- Se hajaantui vähitellen. Juostiin kadunkulmiin. Ken osasi lukea,\nnäki siinä todella leipähinnat. Viidellä pennillä kuudentoista luodin\nleipä!\n\n-- Mikä onni!\n\n-- Niin onni todella; kunhan sitä vaan kestäisi. Tiedättekö,\npaljonko jauhoja on pantu hukkaan menemään eilisestä tähän aamuun?\nNiin paljon, että sillä olisi elättänyt koko herttuakunnan kahtena\nkuukautena.\n\n-- Entä onko meille maalaisille säädetty joku hyvä laki?\n\n-- Mikä on tehty Milanon hyväksi on täydelleen tapahtunut kaupungin\nkustannuksella. En tiedä mitä teille sanoisin. Teille muille\ntapahtuu, mitä Jumala suo. Ovathan nyt kuitenkin mellakat lopussa. En\nvielä ole kertonut teille kaikkea. Nyt tulee sokeri pohjassa.\n\n-- No mitä sitten vielä on?\n\n-- Nähkääs -- en voi tarkalleen sanoa tapahtuiko se eilen vai tänä\naamuna -- poliisi sai käsiinsä useita kapinoitsijoita, ja heti\nsaatiin tietää, että neljä johtajista vedetään hirteen. Tuskin tämä\nhuhu oli alkanut levitä, kun jokainen palasi kotiansa lyhyintä\ntietä; ei nähkääs kukaan tahtonut tulla viidenneksi. Kun minä läksin\nMilanosta, se näytti munkki-luostarilta.\n\n-- Ja luuletteko, että heidät todella hirtetään?\n\n-- Epäilemättä; ja hyvin pian, vastasi kauppias.\n\n-- Ja mitä luulette kansan tekevän? kysyi edellinen.\n\n-- Kansa? Se menee katsomaan, sanoi kauppias. Olihan heillä niin\nsuuri halu nähdä kristityn kuolevan taivasalla, että tahtoivat, nuo\nroistot, surmata viljavoudin. Sen sijaan he saavat neljä heittiötä,\njotka hirtetään kaikkia menoja noudattamalla, kapusiinilaisten\nja \"Hyvän kuolon\" veljesten saattamina, henkilöitä, jotka kaiken\ntämän ovat hyvin ansainneet. Tämä on kaikki kaitselmuksen ohjausta,\nnähkääs, näin piti tapahtuman. Heihin alkoi jo tarttua tuo pahe käydä\nsisälle myymälöihin ja ottaa tavaroita maksamatta. Jos olisi antanut\nheidän esteettömästi mellastaa, olisi leivän jälkeen tullut viinin\nvuoro, ja niin edespäin... Voitte kuvitella, olisivatko nuo ihmiset\nkoskaan vapaaehtoisesti luopuneet niin mukavasta tavasta. Ja voin\nvakuuttaa teille että tämä rehelliselle miehelle, joka pitää kauppaa,\noli sangen ikävä ajatus.\n\n-- Todellakin, sanoi eräs kuulijoista.\n\n-- Todellakin, toistivat toiset kuorona.\n\n-- Ja, jatkoi kauppias, pyyhkien partaansa pöytäliinalla, tämä yritys\noli aikoja sitten suunniteltu. Oli olemassa kokonainen salaliitto,\nnähkääs.\n\n-- Oliko salaliitto?\n\n-- Olipa kyllä. Kaikki vaan tuon Navarralaisen juonia, tuon\nranskalaisen kardinaalin, tiedättehän, jolla on puoleksi turkkilainen\nnimi, ja joka joka päivä hautoo mielessään uusia vehkeitä\nvahingoittaakseen Espanjan kruunua. Ennen kaikkea hän yrittää tehdä\njonkun pahan kepposen Milanolle, sillä tuo veitikka tietää hyvin,\nettä Milanossa piilee kuninkaan voima.\n\n-- Hiisi vieköön!\n\n-- Tahdotteko todistetta? Suurimmat mellakoitsijat olivat\nmuukalaisia. Kaduilla samoili sennaamaisia henkilöitä, joita ei\nkoskaan oltu nähty Milanossa. Unhoitinpa mainita teille tapauksen,\njoka minulle varmana kerrottiin. Oikeus oli eräästä ravintolasta\nsaanut käsiinsä yhden heistä...\n\nRenzo, jolta ei yksikään sana tästä puheesta ollut mennyt hukkaan,\ntunsi tätä kieltä kosketeltaessa kylmiä väreitä ja vavahti, ennenkuin\nehti ajatellakaan mielenliikutuksensa hillitsemistä. Kuitenkaan ei\nkukaan sitä huomannut. Ja puhuja, joka ei hetkeksikään hellittänyt\nkertomuksensa lankaa, jatkoi:\n\n-- Se oli henkilö, josta ei vielä oikein tiedetä, mistäpäin oli\nkotoisin, kuka hänet oli lähettänyt tai mikä hän oli miehiään; mutta\nvarmasti hän oli yksi johtajista. Jo eilen keskellä pahinta meteliä\nhän oli mellastanut kuin paholainen; tähän hän ei vielä tyytynyt,\nvaan alkoi saarnata ja ehdoittaa muitta mutkitta, että kaikki herrat\ntapettaisiin. Tuo konna! Kuinka tulisivat köyhät ihmiset toimeen, jos\nkaikki rikkaat tapettaisiin. Poliisi, joka oli häntä läheltä pitänyt\nsilmällä, kaappasi hänet kynsiinsä. Hänen taskuistaan löydettiin\nsuuri tukko kirjeitä, ja häntä alettiin viedä vankeuteen. Mutta hänen\ntoverinsa, jotka piirittivät ravintolan, ryntäsivät lukuisina sisälle\nja pelastivat tuon heittiön.\n\n-- Ja minne hän sitten joutui?\n\n-- Ei tiedetä. Joko hän on päässyt pakenemaan, tai on piiloittautunut\njonnekin Milanossa. Nämä ovat henkilöitä, joilla ei ole kotia,\nei kattoa pään päällä, mutta jotka kuitenkin voivat majoittua ja\npiiloittautua kaikkialla; ainakin niin kauan kuin piru voi ja\ntahtoo heitä auttaa. Sitten he joutuvat kiinni, kun sitä kaikkein\nvähimmin aavistavat; sillä kun omena on kypsä, se putoaa puusta.\nVastaiseksi tiedetään varmasti ainoastaan, että nuo kirjeet ovat\noikeuden huostassa, ja että niissä koko salajuoni on kerrottuna; ja\nsanotaan, että siihen on sekaantuneena paljon ihmisiä. Sen pahempi\nheille. Panivathan he puolet Milanoa mullin mallin, ja tahtoivat\ntehdä pahempaakin. Väitetään, että leipurit ovat konnia. Sen\ntiedän minäkin, mutta lain mukaisesti heidät on hirtettävä. Viljaa\non piiloitettu. Kuka sitä ei tietäisi? Mutta hallituksen asia on\nhankkia hyviä urkkijoita, ja laittaa vilja päivän valoon ja ripustaa\nkorkohinnan kiskurit tanssimaan ilmaan yhdessä leipurien kanssa. Ja\njos ei hallitus tee mitään, on kaupungin velvollisuus vaatia; ja jos\nei ensimäistä vaatimusta noudateta, tulee vaatia toistamiseen. Sillä\nvaatimalla lopulta saavuttaa mitä vaatii. Sillä varsin hylättävä on\ntuo rikollinen tapa mennä sisälle myymälöihin ryöstämään tavaroita\ntäysin kourin.\n\nRenzolle oli niukka illallisensa muuttunut myrkyksi. Sietämättömän\npitkältä tuntui hänestä tämä aika, ennenkuin oli poissa ja kaukana\ntästä ravintolasta, tästä kylästä. Useamman kuin kymmenen kertaa\nhän oli itsekseen sanonut: Pois, pois täältä. -- Mutta pelko, että\nvoisi herättää epäluuloa, kiihtyi silloin suunnattomasti, kävi hänen\npainajaisekseen, ajatustensa hirmuvaltiaaksi ja ikäänkuin naulasi\nhänet kiinni penkkiinsä. Tässä pulassa ollen hän ajatteli, että tuo\nlavertelija kaiketi lopulta lakkaisi puhumasta hänestä. Ja hän päätti\nheti nousta kun kuulisi siirryttävän johonkin toiseen puheenaiheeseen.\n\n-- Ja sentähden minä, sanoi muuan seurasta, minä joka tiedän miten\nkäy tuollaisissa mellakoissa, ja että rehellisillä ihmisillä ei ole\nhyvä olla, en ole antanut uteliaisuuteni itseäni voittaa, vaan olen\njäänyt kotia.\n\n-- Entä minä, olenko liikkunut paikaltani?\n\n-- Minä, huomautti kolmas, jos sattumalta olisin ollut käymässä\nMilanossa, olisin joutuisasti jättänyt sikseen kuinka tärkeän asian\ntahansa ja olisin rientänyt kotia. Minulla on vaimo ja lapsia. Ja\ntotta puhuen minä en pidä mellakoista.\n\nSinä hetkenä isäntä, joka niinikään oli seisonut kuuntelemassa,\nlähestyi toista pöydän päätä nähdäkseen mitä tuo outo matkamies teki.\n\nRenzo käytti hyväkseen tilaisuutta, viittasi isäntää luokseen, kysyi\nmitä oli velkaa, maksoi tinkimättä, vaikka rahansa jo olivat sangen\nvähissä, ja sen enempää puhumatta hän meni suoraa päätä ovelle, astui\nyli kynnyksen, katsoi tarkasti ympärilleen, ettei palaisi samaan\nsuuntaan, mistä oli tullut, ja läksi kaitselmuksen haltuun antautuen\nastumaan päinvastaiselle taholle.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nUsein yksi ainoa pyyde riittää riistämään mielenrauhan ihmiseltä;\nhelposti siis saattaa kuvitella miten on laita jos hänet yhtähaavaa\nvaltaa kaksi keskenään ristiriitaista pyydettä. Renzo parkaa oli\njo monta tuntia vaivannut, kuten tiedätte, halu juosta ja tarve\npiiloittautua; ja äskeisen kauppiaan pahanpäiväiset sanat olivat\näkkiä suunnattomasti kiihoittaneet kumpaakin.\n\nHänen seikkailunsa oli siis nostanut melua; epäilemättä kaikinmokomin\ntahdottiin saada hänet kiinni: Herra tiesi, kuinka monta\noikeudenpalvelijaa oli kiertelemässä lähiseutuja häntä nuuskimassa,\nja mitä määräyksiä oli annettu pitämään häntä silmällä kylissä,\nmajataloissa ja teillä!\n\nTosin hän otti huomioon, että oli ainoastaan kaksi\noikeudenpalvelijaa, jotka hänet tunsivat, ja ettei hänellä ollut nimi\notsaan kirjoitettuna. Mutta mieleensä johtuivat monet kuulemansa\nkertomukset pakolaisista, jotka oli yllätetty ja saatu kiinni\nkummallisella tavalla, jotka oli tunnettu käynnistään, epäluuloa\nherättävästä ilmeestä ja niin monesta muusta tunnusmerkistä, joita\nei olisi tullut ajatelleeksikaan, niin että kaikki hänessä herätti\nkauhua.\n\nVaikka hänen lähtiessään Gorgonzolasta, kirkonkello kutsui _Ave\nMariaan_ ja vaikka yhä sakeneva hämärä hetki hetkeltä vähensi hänen\nvaarojaan, hän kuitenkin vastenmielisesti pysyi valtatiellä ja päätti\npoiketa ensimäiselle sivutielle, joka tuntuisi johtavan siihen\nsuuntaan, minne hän niin halukkaasti pyrki. Alussa hän kohtasi jonkun\njalkamiehen; mutta hänen mielikuvituksensa oli niin pelästyksissään,\nettei hän rohjennut puhutella ainoatakaan kysyäkseen tietä.\n\n-- Kuusi peninkulmaa, isäntä sanoi, näin hän ajatteli. Vaikka\npoiketessani sivupoluille nuo kuusi peninkulmaa venyisivät\nkahdeksaksi tai kymmeneksikin, niin jalkani, jotka jo ovat jaksaneet\nnäin pitkälle, jaksanevat astua jälelläolevatkin. Varmasti en kulje\nMilanoa kohti, siis kuljen Addaan päin. Kävelemällä kai lopulta sinne\nsaavun. Addalla on hyvä ääni; kunhan vaan tulen tarpeeksi lähelle\nsitä kuullakseni, en enää tarvitse ketään tien neuvojaa. Jos löydän\njonkun veneen, jossa voin kulkea yli, niin soudan heti toiselle\nrannalle; ellen, jään huomisaamuun asti kedolle, kiipeän puuhun kuin\nvarpuset: parempi puussa kuin vankilassa.\n\nAivan pian hän huomasi vasemmalla polun, jolle poikkesi. Jos hän\ntänä myöhäisenä hetkenä olisi kohdannut jonkun, ei hän enää olisi\nepäröinyt kysyä tietä; mutta ei kuullut yhdenkään elävän olennon\naskeleita. Hän kulki siis, minne polku johti ja ajatteli itsekseen:\n\n-- Minäkö olen pitänyt paholaisen melua! Minäkö olen tahtonut\ntappaa kaikki rikkaat! Minullako muka on ollut tukku kirjeitä! Ja\npuoluelaiseni, jotka muka minua vartioivat! Maksaisin sievoisen\nsumman, jos joutuisin nenätysten tuon kauppiaan kanssa toisella\npuolen Addaa -- milloinka onkaan minulla selän takana tuo siunattu\njoki -- totisesti silloin hänet pysäyttäisin ja kysyisin häneltä\nperinpohjin, mistä hiidestä hän on koonnut kaikki nuo kauniit\nuutisensa. Tietäkää siis, hyvä herra, että tuon asian laita oli näin:\ntuo pitämäni paholaisen melu oli siinä, että autoin Ferreriä, kuin\nolisi hän ollut oma veljeni, tietäkää myös, että nuo roistot, jotka\nteidän puheenne mukaan olivat ystäviäni, olivat vähällä saattaa minut\npahaan pulaan, minä kun eräänä hetkenä puhuin kuin oikea kristitty\nainakin. Tietäkää, että teidän vartioidessanne myymäläänne, minä\nannoin ruhjoa kylkiäni pelastaakseni teidän herra viljavoutinne,\njota en tunne ja jota en koskaan ole nähnyt. Saattepa odottaa\nkunnes toisen kerran lähden liikkeelle herroja auttamaan!... Tosin\nsitä tulee tehdä sielunsa menestyksen vuoksi, sillä ovathan hekin\nlähimäisiämme. Ja tuo suuri kirjetukku, jossa muka oli esitettynä\nkoko salaliitto, ja joka, kuten näytte varmasti tietävän, tätä nykyä\non oikeuden käsissä, lyökäämme vetoa siitä, että minä toimitan sen\ntähän paikkaan, jopa ilman paholaisen välitystä! Oletteko ehkä\nutelias näkemään tuota suurta kirjetukkua? No, tässä se on... Yksi\nainoa kirje. Ja tämä kirje on hengen miehen kirjoittama, joka voi\nopettaa teille uskonkappaleita milloin tahansa; hengen miehen,\njonka yksi ainoa parrankarva on enemmänarvoinen kuin koko teidän\npartanne, ja tätä väitän teille vääryyttä tekemättä. Ja tämä kirje\non kirjoitettu, kuten näette, toiselle hengen miehelle, joka on mies\nhänkin!... Huomaatte siis millaisia roistoja ovat minun ystäväni.\nOppikaa siis toisin puhumaan toiste, varsinkin kun on kyseessä\nlähimäisenne.\n\nMutta kotvan kuluttua nämä ja monet muut samanlaiset ajatukset\ntäydelleen herkesivät. Nykyhetken olosuhteet valtasivat vaeltajaparan\nkaikki hengenvoimat.\n\nSe pelko, että häntä ajettiin takaa tai että hänet saataisiin kiinni,\nmikä niin kauheasti oli vaivannut häntä päivämatkansa aikana, ei\nnyt enää häntä ahdistanut. Mutta sen sijaan niin monet muut seikat\nsaattoivat hänen yöllisen vaelluksensa paljoa surullisemmaksi.\n\nPimeys, yksinäisyys, yhä kiihtyvä, melkein kivuksi yltyvä väsymys,\nkumea, tasaisesti puhaltava, mutta vinha yötuuli, joka ei suinkaan\nmiellyttävästi hivellyt, eikä hänellä ollut yllään muuta kuin nuo\nsamaiset häävaatteet, joihin oli pukeutunut mennäkseen hetkeksi\nvihille kirkkoon, sieltä voitonriemuisena palatakseen muutaman\naskeleen päässä olevaan kotiin. Ja kaiken tämän saattoi kahta\ntukalammaksi tämä kulkeminen umpimähkään ja turva- ja lepopaikan\nhapuileva etsintä.\n\nKulkiessaan sattumalta jonkun kylän läpi, hän astui hiljaa kuin\nhiiri, kuitenkin katsellen, eikö joku ovi vielä olisi auki. Mutta\nhän ei nähnyt muuta merkkiä valveilla olemisesta, kuin jonkin\nikkunavarjostimen takaa tuikkivan tulen. Kulkiessaan polkua\nulkopuolella asuttuja paikkoja hän tuontuostakin pysähtyi tarkkaan\nkuuntelemaan, joko erottaisi tuon toivotun Addan äänen; mutta\nturhaan. Hän ei kuullut muuta kuin koirien haukuntaa, joka nousi\nilmoille jostakin yksinäisestä karjatalosta, kaikuen samalla\nvalittavana ja uhkaavana.\n\nKun hän lähestyi tällaista majaa, haukunta muuttui vilkkaaksi ja\nraivostuneeksi ulvonnaksi. Kulkiessaan oven ohi, hän oli huomaavinaan\nmiten eläin, kuono ovenraossa haukkui entistään rajummin, mikä riisti\nhäneltä halun kolkuttaa ovelle ja pyytää leposijaa. Ja kenties hän ei\nilman noita koiriakaan olisi rohjennut sitä tehdä.\n\n-- Kuka siellä? näin varmaankin kysyttäisiin. -- Mitä haluatte tähän\nvuorokauden aikaan? Miten olette tullut tänne? Sanokaa nimenne! Eikö\nole majataloja, missä voi yönsä viettää? Näin minulta parhaassa\ntapauksessa kysyttäisiin, jos kolkutan. Mutta saattaapa joku\npelkuri olla valveilla ja ruveta muitta mutkitta huutamaan: Avuksi,\nvarkaita! Heti täytyy olla valmiina selvä vastaus, ja mitä voin\nminä vastata? Ken yöllä kuulee melua, ei voi ajatella muuta kuin\nvarkaita, pahantekijöitä, väijytyksiä. Ei koskaan voida kuvitella,\nettä rehellinen mies voisi olla liikkeellä öiseen aikaan, paitsi joku\nylhäinen herra vaunuissaan.\n\nHän säästi siis tämän keinon viimeiseen hätään ja kulki edelleen\ntoivoen ainakin löytävänsä Addan, jos ei pääsisikään sen yli sinä\nyönä, kunhan hänen vaan ei enää tarvitsi sitä etsiä päiväsaikaan.\n\nEteenpäin, eteenpäin! Viimein hän saapui paikkaan, missä viljelty\nseutu päättyi sananjalkojen ja kahiloiden peittämään alueeseen. Tämä\ntuntui hänestä, jos ei suorastaan varmalta merkiltä, niin ainakin\njonkunmoiselta viittaukselta siihen, että joki oli lähellä. Ja hän\nsyventyi tähän tienoon, seuraten eteenpäin johtavaa polkua. Muutaman\naskeleen päästä hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta turhaan.\n\nHänen matkansa lohduttomuus kasvoi seudun karuudesta, siinä kun ei\nenää näkynyt ainoatakaan silkkiäispuuta, ei yhtään viiniköynnöstä,\nei yhtään ihmisviljelyksen jälkeä, mitkä alussa olivat tuntuneet\ntarjoavan hänelle puoleksi seuraa. Kuitenkin hän riensi edelleen.\nJa kun nyt hänen mielestään sukelsi esiin eräitä kuvia ja haahmoja,\nnoita jäännöksiä lapsena kuulemistaan tarinoista, hän koetti\nkarkoittaa tai lepyttää niitä lukemalla rukouksia vainajien puolesta.\n\nVähitellen hän saapui korkeampia orjantappurapensaita, nuoria\ntammia ja oratuomia kasvavaan lehtoon. Yhä kulkiessaan eteenpäin\nja jouduttaessaan askeleitaan enemmän kärsivällisyydestä kuin\nhalusta, hän alkoi pensaiden keskeltä eroittaa jonkun yksityisen\npuun. Ja seuratessaan yhä samaa polkua, hän huomasi astuvansa\nsisälle metsikköön. Hän tunsi joltistakin vastenmielisyyttä mennä\nsinne sisälle; mutta hän voitti tämän tunteen ja riensi, vaikka\nvastenmielisestikin, eteenpäin. Mutta kuta enemmän hän syventyi\nmetsään, sitä enemmän hänen vastenmielisyytensä kasvoi ja joka\nseikka hänessä herätti kauhua. Puut, jotka kaukaa näki, saivat\nhänen silmissään omituisen, suunnattoman, aavemaisen muodon. Hiljaa\nhuojuvien puidenlatvojen varjot, jotka aaltoilivat kuun valaisemalla\npolulla, herättivät hänessä kammoa; jopa kuivien lehtien kahina,\njoita polki tai liikutti astuessaan, tuntui hänen korvissaan oudon\nvastenmieliseltä.\n\nHän tunsi jaloissaan hurjaa juoksemisen halua, mutta samalla ne\ntuskin tuntuivat jaksavan pitää häntä pystyssä. Yötuuli pieksi\nvinhempana ja pistävämpänä hänen otsaansa ja poskiaan; hän tunsi\nsen puhaltavan vaatteiden ja ihon väliin, jähmetyttävän jäseniä\nja tunkeutuvan väsymyksen kangistamiin luihin asti, sammuttaen\nviimeisenkin voiman virkeyden.\n\nOli hetki, jolloin tuo ahdistava levottomuus, tuo epämääräinen\nkauhu, jota vastaan hänen sielunsa jo jonkun aikaa oli taistellut,\nkokonaan näytti hänet voittavan ja valtaavan. Hän oli vallan\nmasentumaisillaan; mutta silloin hän pelästyi kauhuansa enemmän kuin\nmitään muuta, palautti sydämeensä entisen rohkeutensa ja pakotti sitä\ntaas pysymään vallassa.\n\nNäin tuntien itsensä kotvan aikaa lujittuneeksi, hän pysähtyi\nmiettimään. Ja hän päätti heti poistua tästä synkästä paikasta\nkulkemaansa tietä pitkin, mennä suoraa päätä kylään, jonka kautta\nviimeksi oli kulkenut, palata ihmisten pariin ja hakea makuusija,\nvaikkapa majatalostakin. Kun hän nyt siinä seisoi liikkumattomana,\nkun hänen astunnastaan syntynyt lehtien kahina oli tauonnut ja kun\nkaikki ympärillä oli hiljaa, keskellä tätä syvää äänettömyyttä, muuan\nhäly saapui hänen korvaansa, kohina, juoksevan veden kohina. Hän\nkuuntelee, saa varmuuden ja huudahtaa:\n\n-- Se on Adda!\n\nSe oli kuin ystävän, veljen, pelastajan löytäminen.\n\nHänen väsymyksensä melkein katosi, valtasuonensa vilkastui, hän tunsi\nveren virtaavan vapaampana ja lämpimämpänä kaikissa suonissaan.\nHän tunsi luottamuksen jälleen heräävän mielessään ja tilansa\nepävarmuuden ja vakavuuden melkoisesti selkenevän; eikä hän enää\nepäröinyt syventyä yhä kauemmaksi metsään tuon lupaavan kohinan\nsuuntaan.\n\nMuutaman hetken kuluttua hän saapui tasangon laidalle, jyrkän\nrantatöyrään reunalle; ja katsellessaan sitä kauttaaltaan peittävän\npensaikon lomitse, hän näki alhaalla virtaavan veden välkkyvän. Kun\nhän sitten nosti katseensa, hän huomasi vastakkaisella rannalla\navaran tasangon täynnä kyliä, ja kauempana ylänköjä sekä yhdellä\nniistä suuren vaalean täplän, jota luuli kaupungiksi: epäilemättä se\noli Bergamo.\n\nHän laskeusi hieman alas pitkin jyrkännettä, käsillään ja\nkäsivarsillaan vetäen syrjään ja katkoen pensaiden oksia, tähysteli\nalas, liikkuiko joku vene joella ja kuunteli, kuuluisiko airojen\nloisketta, mutta ei nähnyt eikä kuullut mitään.\n\nJos siinä olisi ollut edessä pienempi vesi kuin Adda, Renzo olisi\nheti mennyt alas yrittämään kahlata yli. Mutta Adda ei sallinut näin\ntuttavallisia suhteita.\n\nHän siis itsekseen rupesi hyvin kylmäverisesti neuvoittelemaan, mitä\noli tehtävä.\n\nJos kiipeisi puuhun ja odottaisi siinä aamua, jonka koittoon vielä\nsaattoi olla kuusi pitkää tuntia, niin tuon yötuulen, tuon kylmän\nvallitessa ja ohuen pukunsa verhoamana, hän epäilemättä täydelleen\nkangistuisi.\n\nJos olisi kävellyt edestakaisin koko tuon ajan, saadakseen\nruumiinliikettä, tämä olisi varsin vähän suojannut vilulta ja olisi\nliiaksi rasittanut noita jalkaparkoja, jotka jo olivat täyttäneet\nenemmän kuin velvollisuutensa.\n\nOnneksi hän muisti nähneensä vallan lähellä tuota karua ahoa\ntuollaisen olkikattoisen majapahasen, joka on rakennettu pölkyistä ja\noksista ja rapattu savella. Tällaisia Milanon lähiasukkaat kesällä\nkäyttävät niittämänsä viljan säilytyshuoneina, jopa itse niissä\nviettävät yönsä viljaansa vartioiden. Muina vuodenaikoina ne ovat\nautioina.\n\nTämän vajan Renzo heti valitsi yömajakseen. Hän palasi polkua pitkin,\nkulki takaisin metsän, pensaikon, ja aution ahon kautta, ja kun\nsaapui viljellylle kedolle, hän näki siinä tuon majan ja astui sitä\nkohti.\n\nLahonnut ja hajanainen ovi oli kiinni; siinä ei ollut avainta eikä\nsalpaa. Renzo aukaisi sen ja astui sisälle. Hän huomasi riippuvan\nilmassa, seinäoksien varassa, pajuista palmikoidun vuoteen, vallan\nriippuverkon tavoin. Mutta hänen ei tehnyt mieli kiivetä sinne.\nMaassa hän näki vähän olkia ja arveli, että siinäkin saattoi\njotakuinkin mukavasti nukahtaa.\n\nMutta ennenkuin paneutui pitkäkseen tälle vuoteelle, jonka Kaitselmus\noli hänelle valmistanut, hän polvistui kiittämään sitä tästä hyvästä\ntyöstä ja kaikesta muusta avusta, jota oli siltä saanut tänä\nhirvittävänä päivänä. Sitten hän luki tavalliset rukouksensa; lisäksi\nhän pyysi Herralta anteeksi, ettei ollut niitä lukenut edellisenä\niltana, tai kuten hänen omat sanansa kuuluivat, että oli pannut maata\nkuin koira, tai pahemminkin.\n\n-- Ja tämän vuoksi, hän itsekseen lisäsi, nojaten käsillään\nolkivuoteeseen ja paneutuen polviltaan pitkälleen, tämän vuoksi minut\ntänä aamuna niin miellyttävästi herätettiin.\n\nHän keräsi sitten kaikki ympärillä olevat oljet ja kasasi ne päälleen\ntehden itselleen niin hyvän peitteen kuin suinkin voi, suojellakseen\nitseään kylmältä, joka siellä sisälläkin oli tuntuva. Ja tämän\npeitteen turviin hän vetäytyi, toivoen vaipuvansa makeaan uneen,\njonka luuli sinä päivänä entistään enemmän ansainneensa.\n\nMutta tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kuin hänen muistissaan tai\nmielikuvituksessaan -- minä hetkenä, on vaikea tarkalleen sanoa --\nalkoi vilistä edestakaisin niin paljon ihmisiä, niin lakkaamaton\njono, että uni kokonaan pakeni.\n\nKauppias, notaatio, oikeudenpalvelijat, miekankiilloittaja,\nravintolanisäntä, Ferrer, viljavouti, iloinen kapakkayleisö, koko\nkaturahvas, lisäksi Don Abbondio, ja Don Rodrigo: kaikki ihmisiä,\njotka Renzossa herättivät tuskallisia tunteita.\n\nAinoastaan kolme kuvaa ilmestyi hänelle kokonaan vapaina katkerista\nmuistoista, vailla kaikkea epäluuloa, joka suhteessa miellyttäviä;\nja varsinkin kaksi, hyvinkin erilaista, mutta läheisesti yhteen\nliittyneinä nuoren miehen sydämessä: tumma palmikko ja valkoinen\nparta.\n\nMutta se lohdutus, minkä hänelle tuotti näiden henkilöiden\nmuisteleminen, ei suinkaan ollut eheä ja vailla tunnonsoimausta.\nAjatellessaan kunnon munkkia, hän tunsi kohta vilkkaammin harhailunsa\nhäpeän, eilisen moitittavan juopumuksensa ja miten huonosti oli\nnoudattanut vanhuksen isällisiä neuvoja. Ja kun hän palautti\nmieleensä Lucian kuvaa, emme yritä kuvailla, mitä hän silloin tunsi.\nLukija, joka tuntee asianhaarat, saattaa itse sitä kuvitella.\n\nJa miten olisi hän voinut unhoittaa Agnese parkaa? Tuota Agnesea,\njoka oli valinnut hänet pojakseen, joka oli katsonut häntä\nyhteenliitetyksi ainoaan tyttäreensä, ja joka, ennenkuin oli kuullut\nRenzon käyttävän äidin-nimeä, oli ruvennut käyttämään äidin hellää\nkieltä ja teoillaan todistamaan huolenpitoaan.\n\nMutta hänelle tuotti lisäsurun, eikä suinkaan vähimmin katkeran\nse ajatus, että tuo vaimoparka juuri niin suurta rakkautta\nuhkuvien tarkotustensa ja suuren hyväntahtoisuutensa vuoksi oli\nkarkoitettu kodistaan, melkein maailmalla harhailemassa, epävarmana\ntulevaisuudesta, ja että hän sai palkakseen surua ja vaivaa, juuri\nkun oli toivonut löytävänsä lepoa ja loppuvuosiensa iloa.\n\nMikä yö, Renzo parka! Sen olisi pitänyt olla hänen avionsa viides yö.\nMikä huone! Mikä aviovuode! Ja minkälaisen päivän jälkeen! Ja mikä\nhuomispäivä, mikä päivien sarja häntä odotti!\n\n-- Tapahtukoon Jumalan tahto! hän vastasi niihin surullisiin\najatuksiin, jotka häntä hetki hetkeltä yhä enemmän vaivasivat; --\ntapahtukoon Jumalan tahto! Hän tietää, minkä tekee. Hän ei suinkaan\nmeitä hylkää. Kaikki tämä tapahtuu syntieni hyvitykseksi. Mutta Lucia\non niin hyvä. Herra ei suinkaan anna hänen pitkään, ei suinkaan\npitkään kärsiä!\n\nVaipuneena näihin ajatuksiin hän menetti kaiken unen toivon; toiselta\npuolen vilu kouristi häntä kahta voimakkaammin, niin että hänen oli\npakko tuontuostakin väristä ja kalistella hampaitaan. Näin ollen hän\nhuokaillen odotti aamun tuloa ja mittaili kärsimättömänä tuntien\nhidasta kulkua. Sanon mittaili, sillä joka puolen tunnin kuluttua hän\ntässä ehdottomassa hiljaisuudessa kuuli torninkellon lyönnin; luulen,\nettä se oli Trezzon tornikello. Ensi kerran, kun tämä odottamaton\nääni, jonka lähtökohta oli hänelle vallan epätietoinen, kajahti hänen\nkorvaansa, se herätti hänen sielussaan salaperäisen ja juhlallisen\ntunteen, ikäänkuin tuntemattoman henkilön lähettämä, oudon äänen\nperille tuoma viesti.\n\nKun kello viimein oli kaiuttanut yksitoista lyöntiä,[30] jotka\nilmaisivat sitä aikaa, jolloin Renzo oli päättänyt nousta, hän\nkavahti ylös puoleksi kohmettuneena, polvistui, luki tavallista\nhehkuvammin aamurukouksensa, nousi pystyyn, ojensi ja venytti\njäseniään ja ravisti vyötäisiään ja hartioitaan, ikäänkuin kootakseen\njäseniään, joista kukin tuntui joutuneen erilleen. Hän puhalsi ensin\ntoiseen, sitten toiseen käteensä, hieroi niitä ja aukaisi majan oven.\nJa ensi toimekseen hän loi ympärilleen katseen, nähdäkseen, oliko\nsiellä ulkona ketään. Kun ei ketään huomannut, hän haki katseillaan\nedellisenä iltana kulkemaansa polkua, tunsi sen pian ja rupesi sitä\nastumaan.\n\nTaivas lupasi kaunista päivää. Kuu hohti vaaleana ja\nsäteettömänä taivaan kolkasta, kuitenkin vielä eroten äärettömästä\nharmaanvihreästä laesta, joka kaukana aamun puolella vähitellen\nvaihtui kellertäväksi punaksi. Alempana, vallan kiinni\ntaivaanrannassa oli muutamia epätasaisia pitkiä pilvenjuovia,\njoissa sinervä väri vei voiton ruskeasta, ja joista alimmaisten\nlaitaa päärmysi tulenhehkuinen reunus, mikä hetki hetkeltä kävi\nkirkkaammaksi ja häikäisevämmäksi. Eteläisellä taivaalla toisenlaiset\nyhteen ryhmittyneet pilvet, keveinä ja utumaisina kiilsivät\nlukemattomia nimettömiä värejä heijastaen. Siinä oli tuo Lombardian\ntaivas, niin herttaisen kaunis, kun se on kaunis, niin loistava, niin\nrauhaisa.\n\nJos Renzo olisi ollut huvikseen kävelemässä, hän varmaankin olisi\nnostanut katseensa ihaillakseen tätä aamunkoittoa, joka niin suuresti\nerosi siitä, mitä hän oli tottunut näkemään vuoristoseudullaan. Mutta\nhänen katseensa seurasivat polkua, hän kun astui nopeasti, sekä\nnostaakseen ruumiinsa lämpöä, että saapuakseen pikemmin perille.\n\nHän kulkee halki kedon, poikki karun ahon, läpi pensaikon, ja\nsyventyy metsään, missä astuu katsellen ympärilleen ja muistellen\nhäpeän ja säälin sekaisin tuntein sitä kauhua, jota siellä muutama\ntunti aikaisemmin oli kokenut. Saavuttuaan rantapenkereen huipulle,\nhän katsoi alas joelle ja huomasi pensaiden lomitse pienen\nkalastajaveneen, joka hitaasti ja vasten virtaa kulkien pysytteli\nlähellä rantaa.\n\nRenzo rientää heti alas lyhyintä tietä orjantappurapensaiden lomitse,\nja seuraavassa tuokiossa hän on rannalla. Hyvin hiljaisella äänellä\nhän kutsuu kalastajaa. Hän tahtoo näyttää siltä, kuin pyytäisi\nkalastajalta varsin pientä palvelusta, mutta tietämättään hän\nrukoilevan ilmeisenä viittaa kalastajaa suuntaamaan veneensä rantaan.\nKalastaja luo pikaisen katseen pitkin rantaa, katselee eteensä ja\ntaaksensa, suuntaa sitten veneensä Renzoa kohti ja laskee kokan\nrantaan.\n\nRenzo, joka seisoo vallan rannan äärellä, toinen jalka melkein\nvedessä, tarttuu veneen kokkaan, keikahtaa veneeseen ja virkkaa:\n\n-- Tahdotteko tehdä minulle sen palveluksen, luonnollisesti maksusta,\nettä soudatte minut toiselle rannalle?\n\nKalastaja oli tämän arvannut, ja käänsi jo veneen toista rantaa\nkohti. Renzo näki veneen pohjalla toisen airon, kumartui ja tarttui\nsiihen.\n\n-- Varovasti, varovasti, sanoi veneen isäntä. Mutta kun huomasi miten\ntaitavasti nuori mies oli tarttunut airoon ja valmistautui sitä\nkäyttämään, hän lisäsi:\n\n-- Kah, kuuluttehan meidän ammattiimme.\n\n-- Aina vähin, vastasi Renzo, ja ryhtyi toimeensa, osoittaen pikemmin\nmestarin taitoa, kuin harjoittelijan kykeneväisyyttä.\n\nHerkeämättä soutaen hän silloin tällöin loi epäluuloisen katseen\nsille rannalle, jolta poistui, ja sitten levottoman katseen\nvastaiselle rannalle, ja hänen mieltään karvasteli, ettei voinut\nsoutaa sinne lyhintä tietä virta kun sillä kohdalla oli liian vuolas,\nniin ettei saattanut ohjata venettä suoraan sen poikki. Veneen täytyi\nmilloin kääntyä poikittain, milloin seurata virran mukana ja pyrkiä\nvinosuuntaisesti toiselle rannalle.\n\nKaikissa hieman sekavissa yrityksissä vaikeudet, jotka alussa\nesiintyvät tukuttain, jakaantuvat sitten ja pienenevät itse\ntoimeenpanon aikana; niinpä Renzo nyt, kun jo melkein oli kuljettu\nAdda joen poikki, oli levoton kun ei tarkalleen tietänyt, muodostiko\nse tässä kohdassa noiden kahden valtion rajan ja oliko hänellä\nvoitettuaan tämän esteen vielä toisia voitettavana. Hän puhutteli\nsiis kalastajaa, joka kääntyi, osoitti päännyökkayksellä tuota\nvalkeata täplää, jonka edellisenä yönä oli nähnyt ja joka nyt näytti\nhänestä paljoa selvemmältä ja kysyi:\n\n-- Onko tuo Bergamo?\n\n-- Se on Bergamon kaupunki, vastasi kalastaja.\n\n-- Ja onko tuo edessämme oleva ranta Bergamon aluetta?\n\n-- Se on Pyhän Markuksen suojeluksen alaista maata.\n\n-- Eläköön Pyhä Markus! huudahti Renzo.\n\nKalastaja ei sanonut mitään.\n\nViimein veneen kokka koskettelee rantaa. Renzo hypähtää maihin. Ensin\nhän sydämessään kiittää Jumalaa, sitten ääneensä soutajaa. Senjälkeen\nhän pisti käden taskuun, otti esiin berlingan, joka asianhaaroihin\nnähden ei suinkaan ollut mikään mitätön rahamäärä hänelle, ja ojensi\nsen kunnon miehelle. Tämä loi vielä katseen Milanonpuoleiselle\nrannalle sekä myötä- ja vastavirtaan, ojensi kättään, otti\nhopearahan, pisti sen taskuunsa, mytisti suutaan, painoi lisäksi\netusormeaan poikittain huulille, säestäen tätä liikettä merkitsevällä\nkatseella, ja virkkoi:\n\n-- Onnea matkalle.\n\nSitten hän kääntyi pois.\n\nJotta ei kalastajan pikainen ja hienotunteinen alttius outoon\nhenkilöön nähden liiaksi kummastuttaisi lukijaa, on meidän\nhuomauttaminen, että soutaja, jolta salakuljettajat ja pahantekijät\nusein pyysivät samanlaista palvelusta, oli tottunut sitä\nharjoittamaan, ei niin suuresti sen niukan ja epävarman raha-ansion\nvuoksi, jota se saattoi tuottaa, vaan sentähden, että ei tahtonut\nsaada itselleen vihamiehiä tämänkaltaisten ihmisten parista.\nKuitenkin hän sitä tarjosi vaan silloin, kun oli varma siitä,\netteivät tulli- ja oikeudenpalvelijat ja vakoilijat häntä huomanneet.\nVaikka hän siis ei noille henkilöille suonut hyvää, hän koetti olla\nheille mieliksi, noudattaen sellaista puolueettomuutta, mikä on sen\ntavallinen menettely, jonka on pakko olla tekemisissä eräänlaisten\nhenkilöiden kanssa, ja tehdä toisille tiliä teoistaan.\n\nRenzo pysähtyi hetkeksi rannalle katsomaan vastakkaista rantaa, tuota\nmaata, joka muutamia hetkiä aikaisemmin niin oli polttanut hänen\nanturoitaan.\n\n-- Olenpa vihdoinkin päässyt siitä turviin! oli hänen ensi\najatuksensa.\n\n-- Pysy siinä, sinä kirottu maa! Tämä oli hänen toinen ajatuksensa,\nhyvästinsä synnyinseudulle. Mutta kolmas ajatuksensa riensi niiden\nluo, jotka hän oli jättänyt sinne.\n\nSilloin hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen, huokasi, loi\nkatseensa veteen, joka virtasi hänen jalkainsa edessä ja ajatteli:\n\n-- Tuo vesi on kulkenut sillan alitse.\n\nSillaksi sanoivat yksinkertaisesti Renzon kotiseutulaiset Leccon\nsiltaa. -- Hyi, sinä häijy maailma. Mutta yhtä kaikki; tapahtukoon\nJumalan tahto.\n\nHän käänsi selkänsä näille surullisille esineille ja alkoi astua,\nottaen suunnan ohjaajaksi vuoren rinteellä olevan valkean pilkun,\nkunnes oli kohtaava jonkun, joka neuvoi hänelle varsinaisen tien.\nJa nyt hän jo vallan varmana puhutteli vastaantulijoita ja mainitsi\nvallan muitta mutkitta sen kaupungin nimen, missä serkkunsa asui.\nEnsimäiseltä, jonka puoleen kääntyi hän sai tietää, että hänellä\nvielä sinne oli matkaa yhdeksän Italian peninkulmaa.\n\nTämä vaellus ei ollut iloinen. Lukuunottamatta Renzon omia huolia,\nhänen silmiään joka hetki kohtasivat surulliset näyt, jotka selvästi\nosoittivat hänelle, että hän näillä seuduin oli tapaava samanlaista\npuutetta kuin kotitienoillaan. Pitkin tietä, ja vielä enemmän kylissä\nja kauppaloissa hän näki vilisevän kerjäläisiä, joista useimmat\neivät käyneet kerjuulla ammattilaisina, vaan olojen pakosta ja\njoiden kurjuus kuvastui enemmän kasvoista kuin vaatteista. Siinä\noli talonpoikia, vuoristolaisia, käsityöläisiä, koko perheitä. Ja\nkaikkialla kuului kumeata anomisen, valituksen ja vaikeroimisen\nhuminaa. Tämä näky herätti hänessä sääliä ja alakuloisuutta ja\nlisäksi levottomuutta omaan tulevaisuuteensa nähden.\n\n-- Kuka tietää, hän virkkoi itsekseen ajatuksiinsa vaipuneena,\nkohtaanko minä suotuisia oloja. Kuka tietää, onko työtä, kuten\nedellisinä vuosina. Mutta oli miten tahansa! Bortolo tahtoo\nparastani; hän on hyvä mies, hän on ansainnut rahaa. Hän on niin\nmonasti pyytänyt minua tulemaan, hän ei tule minua hylkäämään. Ja\nsitten Kaitselmus on minua auttanut tähänasti, se on minua tukeva\nvastedeskin.\n\nTällävälin ruokahalu, joka jo jonkun aikaa sitten oli herännyt,\nkasvoi kasvamistaan, mikäli matkaa kului. Ja vaikka Renzo, ruvettuaan\nkiinnittämään tarkempaa huomiota nälkäänsä, tunsi voivansa suuretta\ntuskatta kestää tuon parin peninkulman pituisen loppumatkan perille\nasti, hän kuitenkin arveli, ettei ollut soveliasta ilmestyä serkkunsa\neteen kerjäläisen tavoin ja ensi tervehdyksekseen virkkaa hänelle:\nAnna minulle ruokaa. Hän otti siis kaikki rikkautensa ulos taskusta,\nkaatoi ne kämmeneensä ja laski ne. Se ei ollut mikään pitkä lasku,\neikä se vaatinut suurta laskuopillista taitoa. Mutta siitä riitti\nkuitenkin runsaasti pikkuaterian maksamiseen. Hän meni sisälle\npieneen ravintolaan hieman ruualla virkistämään voimiaan. Ja kun oli\nmaksanut laskunsa, jäi hänelle vielä muutama kuparikolikko.\n\nTullessaan ulos hän huomasi oven edessä, ja niin lähellä, että\nvähällä oli kolhaista jalallaan, kaksi vaimoa loikomassa maassa;\ntoinen heistä oli vanha, toinen paljoa nuorempi ja tämä piti\nsylissään pientä lasta, joka turhaan imettyään toista ja sitten\ntoista nisää, parkui surkeasti. Kaikki kolme olivat kuolon kalpeat.\nHeidän vieressään seisoi mies, jonka kasvot ja jäsenet vielä\ntodistivat entisiä voimia, mitkä pitkällinen paastoaminen oli\nmelkein kokonaan masentanut ja riuduttanut. Kaikki kolme ojensivat\nkättä häntä kohti, joka astui ulos ravintolasta varmoin askelin ja\nvirkistyneen näköisenä. Ei yksikään heistä puhunut. Mitä enempää\nolisivat rukoilevat sanat voineet ilmaista?\n\n-- Siinä on taas Kaitselmus! huudahti Renzo. Ja upottaen kiireissään\nkätensä taskuun, hän siitä otti esiin nuo muutamat jälelle jääneet\nkolikot, laski ne lähimpään käteen ja lähti matkaan.\n\nAteria ja hyvä teko -- onhan meissä ruumis ja sielu -- olivat\nvirkistäneet ja ilahuttaneet hänen ajatuksensa. Totisesti hän näin\nlahjoittamalla pois viimeiset roponsa, oli saanut enemmän luottamusta\ntulevaisuuteen, kuin jos olisi löytänyt lahjoittamaansa kymmenen\nkertaa suuremman summan. Sillä jos Kaitselmus sinä päivänä noiden\nonnettomien auttamiseen, jotka menehtyivät tiellä, oli määrännyt\nmuukalaisen viimeiset rovot, hänen, joka kodistaan pakolaisena ei\nitse tietänyt, miten oli elävä, niin miten voisi se hylätä sitä, jota\noli käyttänyt välikappaleenaan ja jossa se itsestään oli herättänyt\nniin eloisan, niin luottamuksellisen tunteen?\n\nJotenkin tällaista ajatteli nuori mies; tosin ei niin selvästi, kuin\nmitä minun sanani ilmaisevat.\n\nKun hän loppumatkallaan ajatteli tilaansa, kaikki tuntui hänestä\nselviävän. Eihän nälänhätää ja kurjuutta voinut alati kestää.\nKorjataanhan joka vuosi uusi viljasato. Sillävälin hänellä oli\ntukenaan serkkunsa Bortolo ja oma taitonsa. Lisäksi hänellä oli\nkotonaan pieni rahasäästö, jonka oitis aikoi lähetyttä itselleen.\nPahimmassa tapauksessa hän voisi säästäväisesti elää päivästä\ntoiseen, kunnes paremmat ajat taas koittaisivat.\n\n-- Niin viimein siis koittavat paremmat ajat -- näin Renzo jatkoi\nmielikuvituksessaan; työhön ryhdytään taas innokkaasti. Työnantajat\nkoettavat kilvan saada milanolaisia työmiehiä, sillä nämä osaavat\naina ammattinsa kaikkein parhaiten. Silloin milanolaiset työmiehet\nkorottavat vaatimuksiaan: ken tahtoo palvelukseensa taitavaa väkeä,\nsen on pakko maksaa hyvät palkat. Silloin ansaitsee mitä itse\ntarvitsee elantoonsa, jopa syrjään pantavaakin. Silloin sisustetaan\npieni sievä talo ... ja sitten kirjoitetaan molemmille naisille,\nettä tulisivat. Mutta miksi muuten odottaa niin kauan? Olisimmehan\npienillä säästöillämme eläneet siellä koko talven. Samoin elämme\ntäälläkin. Pappeja on kaikkialla. Tulkoot siis tänne, nuo molemmat\nrakkaat naiset, ja me järjestämme itsellemme täällä kodin. Miten\nhauskaa tuleekaan olemaan kävellä tällä tiellä kaikki yhdessä!\nMennään Addalle asti rattailla ja syömme eväitämme rannalla. Näytän\nnaisille sen kohdan, mistä astuin veneeseen, sen orjantappurapensaan,\njonka oksien lomitse astuin alas rannalle, sen paikan, josta\ntähystelin venettä.\n\nHän saapuu serkkunsa asuinkaupunkiin. Astuessaan siihen sisälle,\ntai oikeammin sen laidalle, hän huomaa hyvin korkean talon ja siinä\nuseita riviä pitkiä ikkunoita, tavallista lähempänä toisiaan. Hän\ntuntee sen kehruulaitokseksi, astuu sisälle ja kysyy korkealla\näänellä keskellä alasvirtaavan veden ja pyörien melua, asuuko täällä\nmuuan Bortolo Castagneri.\n\n-- Herra Bortolotako tarkoitatte? Hän on tuossa.\n\n-- Herra! -- se on hyvä merkki, ajatteli Renzo. Hän huomaa serkkunsa\nja rientää hänen luokseen. Tämä kääntyy ja tuntee nuoren miehen, joka\nvirkkaa:\n\n-- Tässä nyt olen.\n\nSerkku päästää ihmettelevän huudahtuksen; sitten molemmat ojentavat\nkäsivarsiaan ja syleilevät toinen toistaan. Näiden ensi tervehdysten\njälkeen Bortolo vei nuoren ystävämme toiseen huoneeseen, pois\nkoneiden rymäkästä ja turviin uteliaiden katseilta ja sanoi hänelle:\n\n-- Olen iloinen nähdessäni sinut täällä. Mutta oletpa sinä aika\nvelikulta. Niin monasti olen kutsunut sinua tulemaan, etkä koskaan\nole noudattanut kutsuani. Nyt ilmestyt tänne hieman vaikeana aikana.\n\n-- Totta puhuakseni, en ole lähtenyt kotoa vapaasta tahdostani, sanoi\nRenzo.\n\nJa niin lyhyesti kuin suinkin saattoi, kuitenkin ollen suuren\nmielenliikutuksen valloissa, hän kertoi tuon surullisen tarinansa.\n\n-- Vai ovat siinä toisen juonet mukana, virkkoi Bortolo. Renzo parka!\nMutta sinä olet luottanut minuun, enkä minä sinua hylkää. On totta,\nettei tällä hetkellä tarvita työmiehiä. Jokainen työnantaja pitää\npalveluksessaan entisiä työmiehiään ainoastaan senvuoksi, ettei heitä\nmenettäisi ja jotta tehtaan asiat eivät huononisi. Mutta isäntä on\nminulle hyvin suosiollinen, ja varoja hänellä kyllä on. Voinhan\nsinulle sanoa, että hän saa suureksi osaksi niistä kiittää minua:\nhänellä näet on pääomaa, mutta minulla vähän liikettä edistävää\ntaitoa. Tiedätkö, että minä olen hänen etevin työntekijänsä. Lisäksi,\ntotta puhuakseni, olen hänen oikea kätensä. Lucia Mandella parka!\nMuistan hänet, kuin olisin nähnyt hänet eilen. Niin hyvä tyttö! Aina\nkaikkein hartain kirkossa, ja kun kulki tuon hänen majansa ohi...\nMuistan vielä niin hyvin tuon pikkutalon siellä kylän perällä ja tuon\nkauniin viikunapuun, joka kohosi yli muurin.\n\n-- Ei, ei; älkäämme puhuko siitä.\n\n-- Tahdoin sanoa, että kun kulki hänen pikkutalonsa ohi, kuuli yhä\ntuon kerinpuun surinaa. Ja tuo Don Rodrigo oli jo minun aikanani\nnoilla huonoilla jäljillä. Mutta nyt, mikäli huomaan, hän hurjistelee\nkuin täysi piru, niin kauan kuin Herra antaa sen miehen pysyä\nhirttämättä. No niin, kuten sanoin, täälläkin on vähän nälänhätää!...\nJa toisesta toiseen ... onko sinun nälkä?\n\n-- Söin vähän aikaa sitten matkalla.\n\n-- Entä miten on varojen laita?\n\nRenzo ojensi toisen kätensä, lähensi sitä suuhunsa ja puhalsi siihen\nkevyesti.\n\n-- Se ei tee mitään, sanoi Bortolo. Minulla kyllä on rahoja.\nRohkeutta vaan; kun olot muuttuvat, jos Jumala niin sallii, on\nsinulla pian tilaisuus maksaa minulle takaisin, jopa panna vähän\nsäästöönkin.\n\n-- Minulla on vähän säästöjä kotona, ja käsken lähettämään ne tänne.\n\n-- Hyvä, mutta siihen asti voit luottaa minuun. Jumala on suonut\nminulle siunaustaan, jotta tekisin hyvää. Ja ellen tee sitä\nsukulaisilleni ja ystävilleni, kelle sitä sitten tekisin?\n\n-- Tätä olen odottanut Kaitselmukselta! huudahti Renzo,\nsydämellisesti puristaen hyvän serkkunsa kättä.\n\n-- Ovatpa siis, jatkoi serkku, Milanossa pitäneet noita mellakoita.\nMinusta he tuntuvat hieman hulluilta nuo ihmiset. Jo tännekin\noli levinnyt huhu siitä; mutta tahdonpa, että hieman myöhemmin\nkerrot minulle noista tapahtumista tarkemmin. Onhan meillä paljon\ntoisillemme kerrottavaa. Täällä, kuten näet, kaikki käy paljon\ntyynemmin, ja kaikki tehdään hieman järkevämmin. Kaupunki on ostanut\nkaksi tuhatta kuormaa viljaa eräältä venezialaiselta kauppiaalta.\nSe on tosin turkkilaista viljaa. Mutta kun on kyseessä nälän\ntyydyttäminen, ei olla niin vaativaisia. Kuulehan nyt, miten kävi.\nVeronan ja Brescian viranomaiset sulkevat vuorisolat ja sanovat:\n-- Tästä ei päästetä viljakuormia kulkemaan. Mitä silloin tekevät\nBergamolaiset? He lähettävät Veneziaan Lorenzo Torren, miehen, joka\nosaa puhua. Tämä mies lähti kiireisesti matkaan, ilmestyi doodshin\neteen ja kysyi häneltä, mitä tämä huono pila oikeastaan merkitsi.\nKuuluipa pitäneen aika puheen, sellaisen, että olisi voinut vaikka\npainattaa. Se on sentään jotain, kun on mies, joka osaa puhua! Heti\nannettiin määräys, että viljakuormat oli päästettävä kulkemaan; eikä\nainoastaan päästettävä kulkemaan, vaan lisäksi annettava niille\nsuojeleva saattojoukko. Ja nyt on vilja matkalla tänne. Onpa ajateltu\nmaaseudunkin asukkaita. Giovanbatista Biava, Bergamon lähettiläs,\nVeneziassa -- kunnon mies hänkin! -- huomautti senaatille, että\nmaaseudullakin kärsittiin nälänhätää, ja senaatti myönsi neljätuhatta\nkarpiota viljaa. Johan siitä leipoo hieman leipää! Ja näetkös, jos\nleipä loppuu, niin syömme särvintä. Hyvä Jumala on antanut minulle\nvaroja, kuten sanoin. Nyt vien sinut isännän luo. Olen puhunut\nhänelle usein sinusta, niin että hän ottaa sinut hyvin vastaan. Hän\non hyvä roteva Bergamolainen, vanhanaikuisen yksinkertainen, mutta\nsydän puhdasta kultaa. Totta puhuakseni, hän ei sinua nyt odota\ntulevaksi. Mutta kun hän saa kuulla tarinasi... Lisäksi hän osaa\npanna arvoa hyviin työmiehiin, sillä nälänhätä menee ohi, mutta\ntyö pysyy. Mutta minun on ennen kaikkea huomautettava sinulle yhtä\nseikkaa. Tiedätkö miksi meitä Milanolaisia mainitaan näillä seuduin?\n\n-- No miksi?\n\n-- Meitä sanotaan hölmöiksi.\n\n-- Eipä juuri mikään kaunis nimi.\n\n-- Vähät siitä! Ken on syntynyt Milanon alueella ja tahtoo elää\nBergamon seuduilla, saa tyynesti tyytyä tuohon hyväilynimeen. Tämän\nseudun ihmisistä on samaa jos puhuttelee Milanolaista kunnianimellä\nhölmö kuin jos aatelismiestä mainitsee arvonimellä \"Teidän\nYlhäisyytenne\".\n\n-- Tuo hyväilynimi kai annetaan sille, joka suostuu sitä\nvastaanottamaan.\n\n-- Renzo hyvä, ellet ole valmis vastaanottamaan hölmön nimeä joka\nsuupalaa niellessäsi, niin ei sinun pidä ajatellakaan täällä\nelämistä. Tai muuten pitäisi alati olla tikari kädessä. Ja jos\noletamme, että tappaisit pari, kolme tai neljä, niin lopulta\nkuitenkin kohtaisit jonkun, joka suorastaan tappaisi sinut, Ja kuinka\nhauskaa olisi astua Jumalan tuomioistuimen eteen kolme tai neljä\nmiestappoa omallatunnollaan?\n\n-- Entä Milanolainen, jolla on hieman ... ja Renzo koputti sormella\notsaansa, kuten jo oli tehnyt \"Täysikuu\" ravintolassa; tarkoitan\nMilanolaista, joka täydelleen osaa ammattinsa?\n\n-- Se on samantekevää. Täällä hänkin on vaan hölmö. Tiedätkö, mitä\nsanoo isäntäni puhuessaan minusta ystävilleen? Näin hän sanoo: -- Tuo\nhölmö on kuin Jumalan lähettämä minun liikkeeseeni. Ellei minulla\nolisi tuota hölmöä, olisin huutavassa hukassa. Tällainen on tapa.\n\n-- Se on totisesti typerä tapa. Ja varsinkin kun näkevät, mihin\nme kykenemme. Sillä kukahan on tuonut näille seuduille tämän\nteollisuuden? Kuka on saattanut sen menestymään? Me, tiemmä. Eivätkö\nhe siis voi muuttaa tapojaan?\n\n-- Tähänasti eivät ainakaan sitä ole tehneet. Aikaa myöten se kenties\ntapahtuu. Ehkä kasvava polvi tulee toisenlaiseksi. Mutta aikaihmiset\novat parantumattomia. Heillä on tuo piintynyt tapa, eivätkä he siitä\nluovu. Mutta mitä siitä oikeastaan välitämme? Olivathan, luullakseni,\nvähän toista laatua ne kohteliaisuudet, joita sinulle osoittivat\nrakkaat kotiseutulaisemme.\n\n-- Se on totta. Ja jos ei todella sen pahempaa...\n\n-- No hyvä, että tämä seikka on sinulla selvillä. Menkäämme isännän\nluo, ja rohkeutta...\n\nKaikki kävikin hyvin ja niin Bortolon lupausten mukaisesti, että\npidämme tarpeettomana siitä erityisesti kertoa.\n\nTämä oli todella Kaitselmuksen ohjausta. Sillä saamme nähdä missä\nmäärin Renzo saattoi turvautua kotia jättämiinsä varoihin.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\nSamana päivänä, nimittäin marraskuun 13:ntena, saapui Leccon\npormestarin luo tavaton pikalähetti, joka jätti hänelle oikeuden\nkapteenin lähettämän kirjelmän, mikä määräsi ryhtymään kaikkiin\nmahdollisiin ja mitä tehokkaimpiin toimenpiteisiin sen selville\nsaamiseksi, oliko muuan nuori mies, nimeltä Lorenzo Tramaglino,\nsilkinkehrääjä, joka oli paennut _praedicti egregii domini\nCapitanei_ (yllämainitun arvoisan herra kapteenin) käsistä, palannut\n_palam vel clam_, (julkisesti tai salaa) kotikyläänsä, _ignotum_\n(tuntematonta), mikä se oikeastaan on, _verum in territorio Leuci:\nquod si compertum fuerit sic esse_, (mutta Leccon alueella: ja jos\nhuomataan näin olevan asianlaidan) niin herra pormestari koettakoon\n_quanta maxima diligentia fieri poterit_ (niin uutterasti kuin\nsuinkin on mahdollista) saada hänet käsiinsä. Ja riittävän vahvasti\nsidottuna, _videlicet_ (nimittäin) hyviin käsirautoihin, koska\nkokemus on osoittanut rannenuorien kelpaamattomuuden kyseessä olevaan\nyksilöön nähden, hän kuljetutettakoon vankilaan ja säilytettäköön\nsiellä vahvasti vartioituna, jotta hän sittemmin luovutettaisiin\nhäntä noutamaan lähetettyjen henkilöiden huostaan. Ja olkoon tämä\ntoteutettavissa tai ei, _accedatis ad domum praedicti Laurentii\nTramaglini; et facta debita diligentia, quidquid ad rem repertum\nfuerit auferatis; et informationes de illius prava qualitate, vita et\ncomplicibus, sumatis_; (menkää edellämainitun Laurentius Tramaglinon\nasuntoon ja suoritettuanne asianmukaisen tarkastuksen, tuokaa\nmukaanne kaikki mikä on yhteydessä tämän jutun kanssa; ja ottakaa\nselvä hänen huonoista luonteenominaisuuksistaan, elintavoistaan ja\nkanssarikollisistaan) ja kaikesta, mitä sanotaan, tehdään, huomataan\nja ei huomata, _diligenter referatis_ (tehkää joutuin ilmoitus).\n\nNiinpian kuin pormestari oli kaiken inhimillisen kyvyn mukaisesti\nottanut selvän siitä, ettei kyseessä oleva henkilö ollut palannut\nkotiseudulleen, hän kutsutti luokseen kylänvoudin ja läksi tämän\nopastamana sekä notaarion ja useiden oikeudenpalvelijain seuraamana\nosoitettuun taloon. Talo on suljettuna; henkilö, jolla on huostassaan\nsen avain, ei ole tavattavissa. Lukko murretaan ja noudatetaan\nsäädettyä uutteruutta, s.o. menetellään kuin väkirynnäköllä\nvalloitetussa kaupungissa ainakin. Huhu tästä retkikunnasta leviää\nheti paikalla yli koko kylän ja saapuu isä Cristoforon korviin;\ntämä on siitä yhtä hämmästynyt kuin huolissaan ja kyselee monelta,\nsaadakseen jotain selvyyttä näin odottamattomasta tapauksesta.\nMutta hän saa kuulla ainoastaan tuulesta temmattuja olettamia ja\nristiriitaisia tietoja. Ja hän kirjoittaa oitis isä Bonaventuralle,\njolta toivoo saavansa varmempaa tietoa.\n\nTällävälin Renzon sukulaiset kutsutaan saapuville tuomaan esiin\nkaikkea, minkä tietävät hänen huonoista luonteenominaisuuksistaan.\nTramaglinon nimen omistaminen tietää onnettomuutta, häpeää, rikosta.\nKoko kylä on kuohuksissa. Vähitellen saadaan tietää, että Renzo on\npaennut oikeuden käsistä keskeltä Milanoa ja että hän sitten on\nkadonnut. Kuiskaillaan, että hän on tehnyt jonkun pahan kepposen,\nminkä, sitä ei tiedetä, mutta sitä kerrotaan sadalla eri tavalla.\nKuta mahdottomammalta se kuulostaa, sitä vähemmin sitä uskotaan\npaikkakunnalla. Useimmat arvelevat ja kuiskaavat toistensa korvaan,\nettä tämä on tuon ylen mahtavan ja väkivaltaisen Don Rodrigon\ntoimeenpanema juoni, jonka tarkoituksena on syöstä turmioon\nkilpailijaparkansa. Näin ihmiset tehden johtopäätöksiään tosiseikkoja\ntuntematta, joskus vallan väärin syyttävät konniakin.\n\nMutta me, joilla on, kuten sanotaan, huostassamme salaisuuden\navain, saatamme vakuuttaa että Don Rodrigolla tosin ei ollut mitään\nosallisuutta Renzon onnettomuuteen, mutta että hän kuitenkin iloitsi\nsiitä niin, kuin olisi se ollut hänen itsensä aikaansaama ja että hän\nsiitä riemuitsi yhdessä kätyriensä, ja erityisesti kreivi Attilion\nkanssa.\n\nViimemainitun olisi pitänyt, alkuperäisten tuumiensa mukaisesti,\ntähän aikaan jo olla Milanossa. Mutta saatuaan ensi tiedot siellä\nsyntyneistä levottomuuksista ja roskaväen menettelystä, se kun\noli halukas vastaanottamaan kaikkea muuta kuin kepiniskuja, hän\noli katsonut varovaiseksi pidentää oloansa maalla kunnes saapui\nrauhoittavia tietoja. Tämän hän teki sitä suuremmalla syyllä, kun\nhän oli loukannut useita ja kun hänellä oli aihetta pelätä, että\nniin useiden joukossa, mitkä olivat pysyneet alallaan ainoastaan\nvoimattomuuden pakosta, saattaisi olla joku, joka asianhaarojen\nrohkaisemana pitäisi hetkeä otollisena tekeytyäkseen kaikkien muiden\npuolesta kostajaksi.\n\nTätä varovaista lykkäystä ei kestänyt kauan. Milanosta saapunut käsky\nryhtyä vangitsemistoimiin Renzoon nähden oli jo merkki siitä, että\nasiat siellä olivat joutuneet entiselle tolalleen. Selvät tiedot,\njotka saapuivat melkein samaan aikaan, tuottivat varmuuden. Kreivi\nAttilio lähti heti matkaan rohkaisten lähtiessään serkkuaan pysymään\nlujana yrityksessään ja taistelemaan kaikkia vastuksia vastaan;\nitse hän puolestaan lupasi auttaa häntä pääsemään vapaaksi munkin\nvaikutuksesta, ja huomautti, että oikeaan aikaan tuolle viheliäiselle\nkilpailijalle sattunut onnettomuus oli omansa asiaa suuresti\nedesauttamaan.\n\nTuskin oli Attilio lähtenyt linnasta, kun Harmaa ehein nahoin saapui\nMonzasta, tuoden herralleen kaikki ne tiedot, jotka hänen suinkin\noli onnistunut saada: nimittäin, että Lucia oli paennut siihen ja\nsiihen luostariin, sen ja sen aatelisneitosen turviin; että hän\nsiinä pysyi alati sulkeutuneena sisälle, vallan kuin olisi ollut\nnunna, ettei koskaan astunut ulkopuolelle kynnystä, että otti osaa\nkirkonmenoihinkin istuen pienen rautaristikko-ikkunan takana, mikä\naiheutti pettymystä useissa, jotka olivat kuulleet puhuttavan jotain\nhänen seikkailustaan ja suuresta kauneudestaan, joten kernaasti\nolisivat tahtoneet nähdä hänen kasvonsa.\n\nNämä tiedot herättivät Don Rodrigossa pirullisen intohimon, tai\noikeammin sanoen, saattoivat kahta kiihkeämmäksi hänessä jo ennestään\npiilleen himon.\n\nNäin monet hänen pyyteilleen edulliset asianhaarat kuumensivat yhä\nenemmän hänen intohimonsa polttoa, nimittäin sitä kunniantunteen,\nraivon ja inhoittavan halun sekoitusta, joka muodosti hänen\nintohimonsa. Renzo poissa, karkoitettuna, maanpaossa -- tämähän\nsaattoi kaikki yritykset häntä vastaan luvallisiksi, jopa voi\nhänen morsiantaankin pitää anastettavissa olevana tavarana; ainoa\nihminen maailmassa, joka voi tätä puolustaa ja joka saattaisi\nnostaa kauas ja ylhäisten korviin kuuluvaa melua, oli tuo raivoisa\nmunkki, mutta ennen pitkää hänkin luultavasti tulisi olemaan\nkykenemätön vahingoittamaan. Ja silloin ilmaantuu äkkiä uusi este,\njoka ei ainoastaan muodosta vastapainoa kaikille näille edullisille\nasianhaaroille, vaan myös on omansa tekemään ne vallan tehottomiksi.\n\nMonzan luostari, vaikka siellä ei olisikaan asustanut herttuan tytär,\noli kova luu miehen sellaisen hampaille, kuin Don Rodrigo. Ja vaikka\nhän kuinkakin mielikuvituksessaan samoili tämän tyyssijan ympärillä,\nei hän keksinyt mitään keinoa tunkeutua sinne sisälle väkivallan eikä\nviekkauden avulla. Jo hän oli vähällä luopua yrityksestä; hän oli\naikeissa lähteä Milanoon ja tehdä kierroksen välttääkseen Monzan,\nsekä sitten Milanoon saavuttuaan syöksyä keskelle ystäviensä hyörinää\nhuumautuakseen ja karkoittaakseen mielestään iloisien ajatusten\navulla sen ajatuksen, josta oli tullut hänen elämänsä kiusa. Mutta\nnämä ystävät -- siinä juuri pulma! Sen sijaan että heidän seurastaan\nlöytäisi hieman virkistävää huvitusta, hän saattoi odottaa siinä\nkohtaavansa seikkoja, jotka alati palauttaisivat hänen mieleensä\nsurunsa aiheen. Sillä epäilemättä Attilio jo oli toitottanut torvea\nja saattanut kaikki odotuksen jännitykseen.\n\nJoka taholta häneltä kyseltäisiin tuota nuorta vuoristolaisnaista. Ja\nsilloin tietysti täytyisi antaa päteviä selityksiä. Hän oli tahtonut,\noli yrittänyt; mitä hän oli saavuttanut? Oltiin ryhdytty yritykseen\n-- hieman epäjaloon tosin: mutta vähät siitä, kukapa aina voi hillitä\noikullisia mielijohteitaan; pääasia on osata niitä tyydyttää. Miten\nsiis aiottiin suoriutua tästä yrityksestä? Miten? Moukka ja munkki\nolivat vetäneet häntä nenästä. Hiisi vieköön! Ja kun odottamaton onni\noli syrjäyttänyt toisen ja taitava ystävä oli sysännyt pois tieltä\ntoisen, ilman että tuolla tolvanalla itsellä oli ollut mitään vaivaa,\nei tämä osannut hyväkseen käyttää näitä asianhaaroja, vaan vetäytyi\nraukkamaisesti pois koko pelistä. Näin ei hän enää koskaan saattanut\nkohottaa otsaansa säätyhenkilöiden parissa, tai täytyi hänen joka\nhetki pitää käsi miekankahvalla.\n\nJa sitten, miten palata tai jäädä linnaan, seudulle, missä,\npuhumattakaan hänen intohimonsa alituisista ja kirvelevistä\nmuistoista, täytyi kärsiä rauenneen yrityksen tuottamaa häpeää, missä\nsamalla kasvaisi yleinen viha häntä kohtaan ja heikkenisi hänen\nvaikutusvaltansa voima, missä joka vastaantulevan heittiön kasvoissa,\nkeskellä kumarruksiakin, olisi luettavana katkera huudahdus:\n\n-- Saitpa niellä tuon katkeran palan, se minua ilahuttaa!\n\nVääryydentekijän tie, näin huomauttaa tässä lähdekirjoituksemme, on\nleveä; mutta täten ei ole sanottu, että se olisi mukava. Sillä on\nvaikeutensa ja kuoppansa; siihen liittyy paljo ikävyyttä ja vaivaa,\nvaikka se johtaakin mäkeä alas.\n\nDon Rodrigo, joka ei tahtonut hellittää, ei peräytyä eikä pysähtyä,\nmutta joka oli voimaton omin neuvoin etenemään, hautoi mielessään\nkeinoa, joka saattaisi yrityksen mahdolliseksi. Hän aikoi nimittäin\nottaa liittolaisekseen erään henkilön, jonka kädet ulottuivat\nusein sinne, mihin toisten katseet tuskin kantoivat: henkilön tai\npikemmin paholaisen, jota yrityksen vaikeus usein kiihoitti siihen\nryhtymään. Mutta tälläkin tuumalla oli vaikeutensa ja vaaransa, sitä\npainavammat, kuta vähemmin oli mahdollista edeltäpäin niitä laskea;\nsillä jos hän astui samaan laivaan tämän miehen kanssa, tulisi tämä\ntosin olemaan voimakas apuri, mutta yhtä itsevaltias ja vaarallinen\nkuin kapteeni.\n\nTällaiset ajatukset pitivät useamman päivän aikana Don Rodrigoa mitä\ntuskallisimmassa epäröimistilassa. Tällävälin hän sai serkultaan\nkirjeen, joka ilmoitti, että juoni oli hyvällä tolalla. Hiukan\naikaa jälestä jyrähdys seurasi salamaa: eräänä aamuna kuultiin\nkerrottavan isä Cristoforon lähteneen Pescarenicon luostarista.\nTämä niin pikainen menestys, Attilion melkoisesti rohkaiseva kirje,\njoka toiselta puolen uhkasi ivanalaiseksi joutumisella, saattoivat\nDon Rodrigon yhä enemmän kallistumaan vaaranalaiseen päätökseen.\nViimeisen sysäyksen antoi hänelle se odottamaton tieto, että Agnese\noli palannut kotiansa: yksi este vähempi Lucian lähistössä.\n\nTehkäämme selkoa näistä kahdesta tapahtumasta, alkamalla jälkimäisestä.\n\nTuskin olivat nämä molemmat naisparat asettuneet tyyssijaansa, kun\nMonzaan ja siis luostariin levisi sanoma Milanon suuresta mellakasta;\nja pääsanomaa seurasi pian loppumaton yksityistietojen sarja,\njoka kasvoi ja vaihettui hetki hetkeltä. Taloudenhoitajatar, joka\nasunnostaan saattoi luoda toisen katseen kadulle, toisen luostariin,\nja joka siis sai uutisia sisästä ja ulkoa, jakeli niitä vierailleen.\n\n-- On suljettu vankilaan kaksi, kuusi, kahdeksan, neljä, seitsemän.\nSanotaan, että nämä hirtetään osaksi \"Kainalosauva-leipomon\"\nedustalla, osaksi sen kadun suulla, jonka varrella viljavouti asuu.\nNo, kuulkaapas! Yksi on päässyt pakenemaan, joka oli kotoisin\nLeccosta, tai niiltä seuduin. Nimeänsä en tiedä; mutta luultavasti\ntulee joku, joka voi sen minulle sanoa; sitten saamme nähdä,\ntunnetteko hänet.\n\nTämä uutinen ynnä se seikka, että Renzo oli saapunut Milanoon juuri\ntuona onnettomana päivänä, herätti molemmissa naisissa hieman\nlevottomuutta, varsinkin Luciassa. Mutta saattaa kuvitella heidän\nkauhistustaan, kun taloudenhoitajatar tuli kertomaan heille:\n\n-- Se henkilö, joka pötki tiehensä hirsipuuta pakoon, on kotoisin\nteidän kylästänne; hän on silkinkehrääjä, nimeltään Tramaglino.\nTunnetteko hänet?\n\nLucialta, joka juuri istui päärmäämässä jotain vaatekappaletta, tämä\ntyö putosi käsistä. Hän kalpeni ja muuttui kasvoiltaan siihen määrin,\nettä taloudenhoitajatar varmasti olisi sen huomannut, jos olisi ollut\nhäntä lähempänä. Mutta hän seisoi kynnyksellä Agnesen vieressä, joka,\njoskin hyvin säikähtyneenä hänkin, vaikka tosin hieman vähemmin,\nsaattoi hillitä itseään ja sai heti vastatuksi, että pikkukylässä\nkaikki tuntevat toisensa, ja että hän tuon miehen todella tunsi,\nmutta että hänen oli vaikea uskoa hänelle moista tapahtuneen, hän kun\noli kaikkein rauhallisimpia nuoria miehiä. Sitten hän kysyi, oliko\nvarmaa, että hän oli päässyt pakoon, ja minne.\n\n-- Että hän on paennut, niin kaikki sanovat; minne, sitä ei tiedetä,\nOn hyvin mahdollista, että he vielä saavat hänet kiinni, mutta\nsaattaa hän olla turvissakin. Mutta jos saavat hänet kynsiinsä, niin\nrauhallinen nuori miehenne...\n\nTänä hetkenä taloudenhoitajatarta onneksi kutsuttiin ja hän riensi\npois. Saattaa kuvitella, mihin tilaan jäivät äiti ja tytär. Useampi\npäivä täytyi vaimoparan ja epätoivoisen tytön olla tämän tuskallisen\nepävarmuuden valloissa, arvailla tämän surullisen tapahtuman syitä,\nkulkua ja seurauksia, kumpikin itsekseen tai puoliääneen tilaisuuden\ntarjoutuessa keskenään selvitellen näiden kauheiden sanojen\nmerkitystä.\n\nViimein, eräänä torstaina, saapui luostariin muuan mies, kysyen\nAgnesea. Se oli Pescarenicosta kotoisin oleva kalakauppias, joka\ntapansa mukaan oli matkalla Milanoon saalistaan myymään. Ja hyvä isä\nCristoforo oli pyytänyt häntä Monzan läpi kulkiessaan poikkeamaan\nluostariin, viemään molemmille naisille häneltä terveisiä, kertomaan\nheille, mitä tiedettiin Renzon surullisesta seikkailusta ja\nkehoittamaan heitä kärsivällisyyteen sekä luottamaan Jumalaan. Hän,\nmunkkiparka, ei suinkaan heitä aikonut unhoittaa, vaan tahtoi tarkata\njoka tilaisuutta heitä auttaakseen. Joka viikko hän aikoi lähettää\nheille tietoja joko käyttäen tätä samaa keinoa, tai jotain toista\nsamanlaista.\n\nMitä tulee Renzoa koskeviin uusiin ja varmoihin tietoihin, sanantuoja\nei voinut mainita muuta, kuin että oikeudenpalvelijat olivat\nkäyneet hänen kodissaan ja koettaneet saada hänet käsiinsä. Mutta\nsamalla hän saattoi sanoa heille, että kaikki nämä yritykset olivat\nepäonnistuneet ja että varmasta lähteestä tiedettiin Renzon paenneen\nBergamon alueen turviin. Tämä varmuus -- sitä tuskin tarvitsee\nmainita, oli balsamia Lucian surulle. Tästä hetkestä alkaen hänen\nkyyneleensä vuotivat helpommin ja vienompina; salaisista mielensä\npurkauksista äidilleen hän sai suurempaa lohdutusta, ja palavat\nkiitokset liittyivät kaikkiin hänen rukouksiinsa.\n\nGertrude kutsutti hänet usein yksityiseen vastaanottohuoneeseensa\nja keskusteli joskus hyvin kauan hänen kanssaan. Häntä huvitti\ntyttöparan luonnollisuus ja lempeys kuin myös se, että joka hetki\nhäneltä sai kiitoksia ja siunauksia. Sitten hän kertoi Lucialle\nkaikessa tuttavallisuudessa osan (nimittäin nuhteettoman osan)\nomaa elämäkertaansa, mitä oli kärsinyt, mitä hänellä vielä\noli kärsittävänä, ja niin Lucian epäluuloinen ihmettely hänen\nhuomaamattaan muuttui sääliksi. Hän sai tästä kertomuksesta ylen\nriittäviä syitä selittääkseen hyväntekijättärensä käytöstavan\nhieman omituisia puolia, varsinkin kun hän otti avuksi tuon Agnesen\nkäsityksen ylhäisten henkisistä ominaisuuksista. Vaikka Luciakin\npuolestaan tunsi taipumusta palkita Gertruden osoittamaa luottamusta,\nei hänen mieleensäkään johtunut puhua uudesta levottomuudestaan\nja ilmaista, mikä oli hänelle tuo oikeuden käsistä paennut\nsilkinkehrääjä, hän kun tahtoi välttää niin tuskallisen uutisen\nlevittämistä, joka päällepäätteeksi epäilemättä olisi tuottanut\nhänelle jonkunmoista epäsuosiota. Yhtä pidättyväinen hän oli\nvastatessaan niihin aatelisneitosen uteliaisiin kysymyksiin, jotka\nkohdistuivat hänen kihlauksensa edellä kuluneeseen elämään. Mutta\ntämä ei tapahtunut varovaisuussyistä. Se tapahtui sentähden, että\nviaton tyttöparka piti sen kuvaamista paljoa kiusallisempana ja\nvaikeampana kuin ne seikat, mitkä oli kuullut tai joita kuvitteli\nvoivansa kuulla aatelisneitoselta. Näissä esiintyi tyranniutta,\nsalavehkeitä, kärsimystä -- kaikki kammottavia ja surullisia\nasioita, joita kuitenkin saattoi mainita. Lucian tarinaan sekaantui\nkauttaaltaan tunne, sana, jota hän ei katsonut mahdolliseksi\nilmilausua puhuessaan itsestään ja jota hän ei olisi voinut mitenkään\nkierrellen mainita häpyänsä loukkaamatta -- rakkaus!\n\nJoskus Gertrude oli vähällä närkästyä tästä estelystä. Mutta\nkuitenkin siitä pilkisti esiin niin paljo herttaisuutta, niin paljo\nkunnioitusta, kiitollisuutta jopa luottamustakin! Joskus tämä niin\nherkkä, hellä ja epäluuloinen kainous häntä pahoitti ehkä toisesta\nsyystä. Mutta kaikki tämä haihtui miellyttävän ajatuksen tieltä, joka\npalasi hänen mieleensä joka hetki kun hän katseli Luciaa:\n\n-- Tälle ainakin teen hyvää.\n\nJa se oli totta. Sillä luostarin tarjoaman turvapaikan ohella nämä\nkeskustelut, nämä tuttavalliset hyväilyt tuottivat todella Lucialle\nmelkoista huojennusta.\n\nToisenlaista lohdutusta hän löysi alituisesta työstään. Ja yhä hän\npyysi saada jotain tehdä. Keskusteluhuoneeseenkin hän aina toi\nmukaansa jonkun työn pitääkseen käsiään harjoituksessa. Mutta kuinka\nsurulliset ajatukset hiipivät kaikkialle! Yhä hänen käsitellessään\nneulaa, johon siihen asti oli varsin vähän tottunut, johtui alati\nhänen mieleensä vyyhdinpuunsa, ja sen mukana niin paljon muita\nseikkoja!\n\nSeuraavana torstaina tuli jälleen sanantuoja toimittaen perille isä\nCristoforon terveiset ja rohkaisut sekä uudelleen vakuuttaen sitä,\nmikä tällöin oli tärkeintä, nimittäin että Renzo oli turvissa.\nTarkempia tietoja hänen onnettomasta seikkailustaan puuttui\ntäydelleen; sillä kuten olemme kertoneet, oli kapusiinilainen\ntoivonut saavansa sellaisia milanolaiselta virkaveljeltään, jolle\noli suosittanut Renzoa. Mutta tuo munkki oli vastannut, ettei ollut\nnähnyt kirjettä eikä sen tuojaa, että todella muuan maalainen oli\nkäynyt häntä kysymässä luostarissa; mutta kun ei ollut tavannut häntä\nkotona, oli mies poistunut, eikä enää ollut sen jälkeen ilmestynyt.\n\nKolmantena torstaina ei näkynyt ketään. Naisparoille tämä ei\nyksistään ollut kaihotun ja toivotun lohdutuksen pettämistä, vaan,\nkuten on laita pienimmänkin vastoinkäymisen kohdatessa surussa ja\nahdistuksessa olevia, se myös aiheutti levottomuutta ja lukemattomia\ntuskallisia epäilyksiä.\n\nJo sitä ennen Agnese oli päättänyt käväistä kotonaan. Tämä luvatun\nsanantuojan poisjääminen saattoi hänet panemaan päätöksensä\ntäytäntöön.\n\nLuciasta oli perin vakava vastoinkäyminen jäädä vaille äitinsä tukea.\nMutta toiselta puolen harras toivo saada tietää jotain varmempaa, ja\ntoiselta puolen se tunne, että tässä vahvassa ja pyhässä tyyssijassa\noli täydelleen turvissa, saattoivat hänet voittamaan arvelunsa.\nJa he sopivat keskenään siten, että Agnese seuraavana päivänä\nlähtisi tielle odottamaan kalakauppiasta, jonka oli määrä kulkea\nsiitä paluullaan Milanosta ja jolta hän pyytäisi saada tilaa hänen\npikkurattaillaan, päästäkseen niillä kotoiseen vuoristokyläänsä.\n\nHän tapasikin todella hänet ja kysyi, eikö isä Cristoforo ollut\nlähettänyt mitään sanaa hänelle. Kalakauppias kertoi matkansa koko\nedellisen päivän olleensa kalassa, ja ettei ollut saanut munkilta\nmitään sanaa eikä tietoa. Agnese pyysi häneltä sitten tuota lupaa\nnousta rattaille, eikä hänen tarvinnut sitä pitkään pyytää. Tämän\njälkeen Agnese meni ottamaan jäähyväiset aatelisnunnalta ja\ntyttäreltään, voimatta pidättää kyyneliään ja luvaten heti lähettää\ntietoja ja pian palata. Ja hän lähti matkaan.\n\nMatkalla ei tapahtunut mitään erinomaista.\n\nHe lepäsivät osan yötä majatalossa tien varrella, kuten oli tapa.\nEnnen päivän valkenemista he jälleen jatkoivat matkaansa ja saapuivat\nvarhain Pescarenicoon.\n\nAgnese astui rattailta pienellä luostarin edustapihalla, päästi\nmatkaohjaajansa menemään häntä evästettyään monilla \"Jumala\npalkitkoon\" lauseilla. Ja siinä ollessaan, hän ennen kotia menoaan\ntahtoi käväistä hyväntekijäänsä katsomassa. Hän soitti porttikelloa;\nveli Galdino, pähkinäinkokoilija, tuli avaamaan.\n\n-- Oh, vaimo hyvä, mikä suotuisa tuuli teidät tänne tuo!\n\n-- Tahtoisin puhua isä Cristoforon kanssa.\n\n-- Isä Cristoforon? Hän ei ole täällä.\n\n-- Kestääkö kauan kunnes hän palaa?\n\n-- Kuka tietää! ... sanoo luostariveli nostaen hartioita ja pistäen\nkerityn päänsä kaapuun.\n\n-- Minne hän on lähtenyt?\n\n-- Riminiin.\n\n-- Minne?\n\n-- Riminiin.\n\n-- Missä päin se on?\n\n-- No, sanoi munkki levittäen käsivarsiaan ja halkaisten ilmaa\nkohtisuorasti ojennetulla kädellään pitkän matkan merkkinä.\n\n-- Voi minua poloista! Mutta miksi läksi hän pois näin äkkiä?\n\n-- Sentähden että luostaripiirin esimies niin tahtoi.\n\n-- Mutta miksi on hän lähetetty pois täältä, hän joka teki niin\npaljon hyvää näillä seuduin? Voi, mikä onnettomuus.\n\n-- Jos esimiesten täytyisi selittää määräystensä syyt, niin miten\nkävisi silloin kuuliaisuuden, vaimo hyvä?\n\n-- Niin kyllä. Mutta tämä saattaa minut perikatoon.\n\n-- Tiedättekö, mistä se johtuu? Luultavasti Riminissä on tarvittu\nhyvää saarnaajaa (onhan meillä niitä kaikkialla, mutta joskus\ntarvitaan varsin vasituista miestä), sikäläinen luostaripiirin\nesimies on kaiketi kirjoittanut täkäläiselle, eikö olisi sen ja\nsen tapaista miestä täällä. Ja meidän luostaripiirimme esimies\nepäilemättä on ajatellut: ei ole ketään muuta kuin isä Cristoforo,\njoka siihen soveltuisi. Näin epäilemättä on käynyt.\n\n-- Voi meitä poloisia! Milloin hän läksi?\n\n-- Toissapäivänä.\n\n-- Siinä se! Jos olisin seurannut aiettani tulla tänne muutama päivä\naikaisemmin! Eikö tiedetä suunnilleen, milloin hän palaa?\n\n-- Oh, vaimo hyvä! Sen tietää luostaripiirin esimies, jos edes\nhänkään tietää. Kun joku meidän saarnaajaveljistämme on nostanut\nsiipensä lentoon, ei ollenkaan saata arvata mille oksalle hän aikoo\nistuutua. Niitä pyydetään sinne, pyydetään tänne: ja meillä on\nluostareja joka ilmansuunnalla. Olettakaamme, että isä Cristoforo\nRiminissä herättää suurta huomiota paastosaarnoillaan; ei, nähkääs,\npidä luulla, että hän aina saarnaa valmistamatta, kuten hän teki\ntäällä maalaisväestölle. Kaupunkilaissaarnatuoleja varten hänellä on\nhuolellisesti kirjoitetut saarnansa, vallan oivallisia tuotteita.\nNyt leviää huhu tästä suuresta saarnamiehestä kaikkiin noihin\nseutuihin, ja saattaa tapahtua, että häntä pyydetään ... niin kuka\nsen oikein tietää minne. Sillä elämmehän me luostariveljet kaikkien\narmeliaisuudesta, ja sentähden on oikein, että palvelemme kaikkia.\n\n-- Armollinen taivas! huudahti taas Agnese melkein itkien. Mitä pitää\nminun nyt tehdä ilman tuon miehen tukea? Hän piti isän tavoin huolta\nmeistä. Tämä on meidän tuhomme.\n\n-- Kuulkaahan, vaimo hyvä. Kieltämättä isä Cristoforo oli miesten\nparhaita. Mutta onhan meillä toisiakin, hyvin sääliväisiä ja\nälykkäitä miehiä, jotka osaavat kohdella yhtä luontevasti ylhäisiä\nkuin köyhiä. Tahdotteko turvautua isä Atanasioon, vai isä Girolamoon?\nTaikka isä Zaccariaan? Isä Zaccaria on, nähkääs, kerrassaan etevä\nmies. Tietysti ei teidän pidä, kuten muutamien hölmöjen, huolia hänen\nriutuneesta ulkomuodostaan, ei hänen hennosta äänestään eikä harvasta\npartapahasestaan. En erityisesti puhu hänen saarnaaja-lahjoistaan,\nsillä onhan jokaisella erityiset lahjansa; mutta hyvän neuvon\nantajaksi ei paremmasta väliä.\n\n-- Oh, taivas armahda! huudahti Agnese osottaen tuollaista\nkiitollisuuden ja kärsimättömyyden sekaista tunnetta, jonka aiheuttaa\ntarjous, mikä tosin on hyvin tarkoitettu, mutta tehoton. Hän ajatteli\njotenkin näin: Mitä se minua hyödyttää, jos teidän luostariveljenne\non sellainen tai sellainen, kun tuo kunnon mies, joka ei enää\nole täällä, yksin tunsi meidän asiamme ja oli ryhtynyt kaikkiin\nvalmistuksiin meitä auttaakseen.\n\n-- Siinä tapauksessa pitää olla kärsivällisyyttä.\n\n-- Sen kyllä tiedän, vastasi Agnese. Anteeksi, että teitä häiritsin.\n\n-- Vieläpä mitä, vaimo hyvä. Olen pahoillani teidän tähtenne. Ja jos\npäätätte turvautua johonkin luostarimme veljistä, niin tiedätte että\nluostari on tässä paikoillaan. Muuten vallan pian ilmestyn öljyä\nkokoomaan.\n\n-- Voikaa hyvin, Agnese virkkoi, ja hän läksi kulkemaan kyläänsä\nkohti, epätoivoisena, hämmentyneenä, ollen pois suunniltaan, kuin\nsokea raukka, joka on hukannut sauvansa.\n\nMe, joilla on hieman paremmat tiedot kuin veli Galdinolla, saatamme\nnyt kertoa, miten tämä seikka todella oli tapahtunut.\n\nNiinpian kun Attilio oli saapunut Milanoon, hän meni, kuten oli\nluvannut Don Rodrigolle, tervehtimään heidän yhteistä setäänsä,\nsalaisen neuvoston jäsentä. (Tähän neuvostoon kuului silloin\nkolmetoista jäsentä, osaksi sotilas-, osaksi siviilisäätyläisiä,\njoilta maaherra kysyi neuvoa, ja jotka kuvernöörin kuoltua tai\nvaihtuessa väliaikaisesti hoitivat hänen tehtäviään.) Kreivi-setä,\nsiviilihenkilö ja yksi neuvoston vanhimpia, omisti siinä jonkunlaista\nvaikutusvaltaa. Tämän vaikutusvaltansa käyttämisessä niin hyvin\nneuvoston keskuudessa kuin ulospäin, hänellä ei ollut vertaistaan.\n\nKaksimielinen puhetapa, merkitsevä vaitiolo, pysähtyminen keskellä\nlausetta, silmienisku, joka näytti sanovan: en voi puhua, tapa aina\nantaa toiveita koskaan lupaamatta, uhata, noudattamalla kaikkia\nkohteliaisuuden vaatimuksia -- kaikki tämä tarkoitti yhtä seikkaa\nja kaikki kääntyi enemmän tai vähemmän hänen hyödykseen. Jos hän\nsanoi: -- Minä en tässä asiassa voi tehdä mitään, mikä joskus\noli vallan totta, niin hän lausui sen sellaisella äänenpainolla,\nettei sitä uskottu, ja tämä oli omansa lisäämään käsitystä hänen\nvallastaan ja samalla itse tätä valtaa, aivan samoin kuin nuo rasiat,\njoita vielä näkee muutamissa apteekeissa ja joiden laidassa on\narapiankielinen nimikirjoitus; nämä eivät itse teossa sisällä mitään,\nmutta niiden tehtävä on ylläpitää rohdosmyymälän arvoa. Kreivi-sedän\nvaikutusvalta, joka jo hyvin kauan aikaa oli kasvamistaan kasvanut,\njoskin hitaasti, oli äsken ja äkkiä, kuten sanotaan, astunut\njättiläisaskeleen erityisen tilaisuuden kautta. Tämä tapahtui eräällä\nmatkalla, jonka hän oli saanut toimekseen tehdä Madridin hoviin,\nmissä hänet oli vastaanotettu tavalla, josta pitäisi kuulla hänen\nitsensä kertovan.\n\nMainitaksemme ainoastaan yhden seikan: kreivi-herttua oli kohdellut\nhäntä erityisen armollisesti, oli päästänyt hänet yksityisseuraansa,\nja tämä hänen kohteliaisuutensa oli mennyt niin pitkälle, että hän\nkerran, miltei puolen hovin läsnäollessa, oli kysynyt häneltä, mitä\nhän piti Madridista. Toisen kerran hän kahden kesken ollen erään\nikkunan syvennyksessä oli lausunut, että Milanon tuomiokirkko oli\nkaikkein suurin kuninkaan alueilla.\n\nTervehdittyään kohteliaasti kreivi-setää ja tuotuaan hänelle\nserkkunsa terveiset Attilio niin vakavana, kuin miksi hän\ntarvittaessa osasi tekeytyä, sanoi:\n\n-- Luulen velvollisuudekseni, ilman että väärinkäytän Rodrigon\nluottamusta, ilmaista arvoisalle sedälle seikan, joka, ellette siihen\npuutu, voi käydä hyvin vakavaksi ja tuottaa mitä ikävimpiä seur...\n\n-- Taas joku hänen seikkailuistaan, luulemma.\n\n-- Totuuden nimessä voin vakuuttaa, ettei Don Rodrigossa tällä kertaa\nole syytä. Mutta hänen asiansa on hyvin arveluttava ja, kuten jo\nsanoin, ei kukaan muu kuin arvoisa setä voi...\n\n-- No, no, saammehan nähdä.\n\n-- Siellä on muuan kapusiinilais-munkki, joka on ahdistanut\nserkkuani; ja asia on nyt sillä kannalla, että...\n\n-- Kuinka monta kertaa olenkaan sanonut teille molemmille, että\ntäytyy antaa munkkien olla omilla aloillaan. On jo kylliksi niistä\nkaikista selkkauksista ja huolista, joita nuo ihmiset tuottavat\nsille, jonka velvollisuus on, joka on saanut tehtäväkseen...\n\nJa tässä hän päästi pullistetuista poskistaan aimo puhalluksen.\n\n-- Mutta te saatatte välttää heitä.\n\n-- Setä hyvä, tässä on velvollisuuteni teille huomauttaa, että\nRodrigo olisi häntä välttänyt, jos se olisi ollut mahdollista. Munkki\npitää hänelle vihaa ja on yrittänyt häntä kaikin tavoin ärsyttää.\n\n-- Mitä hiidessä siis tuolla munkilla on veljenpoikaani vastaan?\n\n-- Ennen kaikkea tämä munkki on raju mies, ja sellaisena tunnettukin,\nja on ottanut oikein urakalleen hakea riitaa aatelisten kanssa.\nTämä munkki suojelee, ohjaa -- tai miten oikein sanoisin -- erästä\nsikäläistä maalaisnaista, ja tätä olentoa kohtaan hän tuntee\nrakkautta ... enpä suorastaan tahdo väittää itsekästä, mutta hyvin\nmustasukkaista, epäluuloista, hyvin herkkää...\n\n-- Ymmärrän, sanoi kreivi; ja luonnon hänen kasvoihinsa luomaan\ntomppelimaisuuden ilmeeseen, jota myöhemmin moneen kertaan oli\nverhonnut ja peittänyt valtioviisauden juonittelu, liittyi ilkeyden\nvälkähdys, joka vaikutukseltaan oli vallan erinomainen.\n\n-- No niin, jo joku aika sitten, jatkoi Attilio, tämän munkin mieleen\non juolahtanut, että Rodrigo olisi saanut päähänsä jonkinlaisia\ntarkoituksia tähän tyttöön nähden...\n\n-- Saanut päähänsä, saanut päähänsä... Tunnenpa minäkin hänet, tuon\narvoisan Don Rodrigon. Ja tarvittaisiin toisenkykyistä asianajajaa,\nkuin te, häntä näissä asioissa puolustamaan.\n\n-- Anteeksi, herra setä. Olen varsin taipuvainen uskomaan,\nettä Don Rodrigo on saattanut tehdä pilaa kohdatessaan hänet\nkerran maantiellä. Onhan hän nuori, eikä päällepäätteeksi ole\nkapusiinilainen. Mutta nämä ovat sellaisia mitättömyyksiä, joita\nei kannata kertoa sedälle. Mutta vakavaa tässä on se, että munkki\non ruvennut puhumaan Don Rodrigosta kuin konnasta ja että koettaa\nyllyttää häntä vastaan koko paikkakunnan...\n\n-- Entä toiset munkit?\n\n-- He eivät sekaannu asiaan, sillä tietävät virkaveljensä olevan\nhuimapään ja kunnioittavat suuresti Rodrigoa. Mutta toiselta puolen\ntällä munkilla on ääretön vaikutusvalta seudun väestön keskuudessa,\nsillä hän esiintyy myös pyhänä miehenä, ja...\n\n-- Oletan, ettei hän tiedä Rodrigon olevan veljenpoikani...\n\n-- Ettäkö ei sitä tietäisi? Tämä seikka häntä vielä kahta pahemmin\nvillitsee.\n\n-- Kuinka? Kuinka?\n\n-- Toitottaahan hän juuri jokaiselle, että riitaisuutensa Don\nRodrigon kanssa häntä kahta enemmän huvittaa, tällä kun on\nluonnollinen suojelija, nimittäin sen arvoinen mies kuin te, setä\nhyvä. Lisäksi hän sanoo nauravansa ylhäisille ja valtiomiehille ja\nettä Pyhän Fransiskuksen köysi sitoo miekatkin, ja...\n\n-- Kirotun uskalias munkki! Mikä onkaan hänen nimensä?\n\n-- Veli Cristoforo, kotoisin ------sta, sanoi Attilio.\n\nJa kreivi-setä, puhkuen ja puhaltaen, otti esiin laatikosta pienen\nmuistiinpanokirjan ja kirjoitti siihen tuon nimi-paran. Tällävälin\nAttilio jatkoi:\n\n-- Tuo munkki on aina ollut tuollainen levoton mies. Hänen\nelämäkertansa on tunnettu. Hän oli alhaista sukua, hänellä oli\nmuutamia kolikoita taskussa, ja sentähden hän muka tahtoi kilpailla\nkotiseutunsa jalosukuisten kanssa. Ja kun hänen ei onnistunut vetää\nvertoja heille, hän raivoissaan tappoi yhden heistä. Välttääkseen\nhirsipuun hän sitten rupesi munkiksi.\n\n-- Hyvä! Mainiota! Saammehan nähdä, saammehan nähdä, sanoi kreivi,\nyhä edelleen äänekkäästi huohotellen.\n\n-- Ja nyt, jatkoi Attilio, hän on entistään raivostuneempi, muuan\nrakas tuumansa kun on rauennut. Ja tästä arvoisa setä saattaa saada\noikean käsityksen siitä, mikä oikeastaan on tuo mies. Hän tahtoi\nnaittaa suosikkinsa. Johtuiko tämä siitä, että hän tahtoi suojella\nhäntä maailman vaaroilta, ymmärrättehän, vai jostakin toisesta\nsyystä, mutta kaikin mokomin hän hänet tahtoi naittaa. Ja hän oli\nlöytänyt sopivan miehen ... toisen suosikin, henkilön, jonka nimen\nmahdollisesti ja varmastikin setä tuntee, sillä oletan, että salainen\nneuvosto on käsitellyt tämän arvoisan yksilön asiaa.\n\n-- Kuka hän on?\n\n-- Silkinkehrääjä, Lorenzo Tramaglino, hän joka...\n\n-- Lorenzo Tramaglino! huudahti kreivi-setä. Yhä parempaa ja\nparempaa. Hyvä, arvoisa luostariveli. Todellakin ... epäilemättä ...\nhänellä kirje eräälle ... on vahinko, ettei ... mutta vähät siitä.\nKaikki käy hyvin. Ja minkätähden Don Rodrigo ei virka minulle mitään\nkaikesta tästä, miksi antaa hän asioiden mennä näin pitkälle ja miksi\nei hän käänny sen puoleen, joka voi ja tahtoo ohjata ja tukea?\n\n-- Sanon teille totuuden tässäkin suhteessa. Toiselta puolen tietäen\nkuinka paljon ikävyyksiä ja asioita sedällä on päässä ... (tämä\nhuohotti ja siveli kädellään päätään ikäänkuin osoittaakseen,\nmiten suuri vaiva hänellä oli niitä kaikkia siinä säilyttää) hän\nei ole hennonnut, jatkoi Attilio, tuottaa teille lisähuolta. Ja\nsanonpa teille kaiken: mikäli olen saattanut ymmärtää, hän on niin\nkiusaantunut, niin pois suunniltaan tuon munkin konnankujeista, että\nhäntä paljon enemmän haluttaa hankkia itselleen oikeutta omalla\nkädellään, yhdellä iskulla, kuin saavuttaa sitä säännöllisellä\ntavalla, varovaisuuden tai arvoisan sedän käden avulla. Minä olen\nkoettanut heittää vettä tuleen. Mutta huomattuani asian saavan pahan\nkäänteen, katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa tämän kaiken sedälle,\njoka kuitenkin on suvun pää ja tuki...\n\n-- Olisi ollut parempi, jos olisit puhunut aikaisemmin.\n\n-- Se on totta. Mutta toivoin yhä, että asia olisi itsestään\nrauennut, ja että munkki lopulta tulisi järkiinsä, tai että hän\npoistuisi luostarista, kuten usein on kapusiinilaisten laita, jotka\nmilloin ovat siellä milloin täällä. Ja silloinhan kaikki olisi ollut\nlopussa. Mutta...\n\n-- Nyt tämän asian järjestäminen jää minun toimekseni.\n\n-- Niin minäkin olen ajatellut. Sanoin itsekseni: setä, joka on\nniin teräväpäinen, niin vaikutusvaltainen, epäilemättä osaa häätää\nskandaalin ja samalla pelastaa Rodrigon, ja pohjaltaan myös oman\nkunniansa. Tuo munkki, ajattelen, kömpii aina Pyhän Fransiskuksen\nköyden turviin, mutta tuota köyttä ei ehdottomasti sopivimmin\ntarvitse sitoa vatsan ympärille. Arvoisalla sedällä on tuhat keinoa,\njoita minä en tunne. Tiedän, että luostaripiirin esimies tuntee, ja\nsyystä, suurta kunnioitusta teitä kohtaan! Ja jos setä katsoo tässä\nasiassa parhaaksi keinoksi antaa tuon munkin vaihtaa ilmanalaa, niin\nparilla sanalla...\n\n-- Jättäkää, herraseni, huoli tämän asian pohtimisesta sille, jolle\nse kuuluu, sanoi hieman äreästi kreivi-setä.\n\n-- Niin, se on totta! huudahti Attilio, pudistaen kevyesti päätään\nja säälivästi hymyillen itselleen. Olenko minä todella mies antamaan\nneuvoja sedälle. Mutta lämmin huoleni perheen kunniasta panee minut\nlörpöttelemään. Ja pelkäänpä tehneeni toisenkin tyhmyyden, hän\nlisäsi miettiväisen näköisenä: pelkään että olen saattanut Rodrigon\nepäedulliseen valoon sedän silmissä. En saisi rauhaa, jos olisin\nsaattanut teidät luulemaan, ettei muka Don Rodrigo tuntisi teitä\nkohtaan kaikkea sitä luottamusta, kaikkea sitä alistuvaisuutta, jota\non velvollinen tuntemaan. Suvaitkaa uskoa arvoisa setä, että hän\ntässä suhteessa suorastaan...\n\n-- No, no. Miten voisittekaan te kaksi tehdä toisillenne väärin.\nPysyttehän ystävinä, kunnes jompikumpi teistä tulee järkeväksi.\nTe huimapäät, aina te teette jotain ajattelematonta, ja minun\ntehtäväkseni jää sitä korjata! Kykenettepä saattamaan minutkin\najattelemattomaan tekoon ... niin te kaksi tuotatte minulle enemmän\nhuolta -- saattaa kuvitella miten täysin poskin hän tässä henkeään\npuhalteli ulos -- kuin kaikki nämä siunatut valtion asiat.\n\nAttilio toi vielä esiin jonkun anteeksipyynnön, lupauksen,\nkohteliaisuuden, sanoi hyvästi ja meni.\n\n-- Koettakaa olla hieman järkeviä, näin kuului kreivi-sedän\ntavallinen jäähyväislause veljenpojilleen.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\nKen nähdessään huonosti viljellyllä pellolla jonkun metsäkasvin,\nkuten esim. kookkaan suolakkaan, tahtoisi tarkalleen tietää, onko\nse kasvanut itse pellolla syntyneestä idusta vai tuulen tai linnun\nsiihen pudottamasta siemenestä, turhaan tätä asiaa pohtisi, koskaan\nlöytämättä ratkaisua.\n\nSamoin emme me saata sanoa, oliko kreivi-sedän päätös turvautua\nluostaripiirin esimieheen, tämän sekavan solmun sopivimpana\nkatkaisijana, itsestään syntynyt hänen aivoissaan, vai oliko se\nsiihen johtunut Attilion viittauksesta.\n\nVarmaa ainakin on, ettei tämä ollut sattumalta lausunut tuota sanaa.\nJa vaikka hän hyvin saattoi odottaa, että näin selvä viittaus oli\nnostava kreivi-sedän herkän epäluuloisen itserakkauden, hän kuitenkin\noli tahtonut vilahuttaa tätä apukeinoa hänen silmiensä edessä,\nosoittaakseen tietä, jota myöten hän halusi hänen astuvan. Toiselta\npuolen tämä keino oli niin kreivi-sedän luonteen mukainen, siihen\nviittasivat asianhaarat niin selvästi, että saattaa varmasti olettaa\nhänen ilman tuollaista viittaustakin sen keksineen, olihan kysymys\nsiitä, että jo yleisesti tunnetussa taistelussa, ei mies, joka kantoi\nhänen nimeään, hänen oma veljenpoikansa, joutuisi tappiolle. Tämä\noli seikka, joka hyvin läheisesti koski hänen vaikutusvaltaansa,\nmikä oli hänelle niin ylen kallisarvoinen. Se hyvitys, jonka hänen\nveljenpoikansa itse olisi voinut itselleen hankkia, olisi ollut\ntautia pahempi lääke, selkkauksien lähde, ja tämä oli, maksoi\nmitä maksoi, ehkäistävä, ja aikaa hukkaamatta. Jos hän olisi\nkäskenyt Rodrigon tällöin lähtemään linnastaan, tämä luultavasti\nei olisi totellut. Ja jos olisi totellut, niin olisihan se ollut\ntaistelukentän luovuttamista, se olisi ollut hänen oman perheensä\nperäytymistä luostarin tieltä.\n\nKäskyt, lain valta ja kaikki tämänkaltaiset peljätykset\nolivat täydelleen tehottomat tällaiseen vastustajaan nähden.\nLuostari- ja maallikkopapit olivat täydelleen vapaat joutumasta\nmaallisen tuomioistuimen eteen. Ja tämä vapaus ei ainoastaan\nkäsittänyt henkilöitä, vaan myös heidän asuinpaikkojaan. Tämä on\ntosiseikka, jonka kaikki tietävät, nekin, jotka eivät olisi lukeneet\nmuuta historiaa kuin tämän teoksemme.\n\nKaikki, minkä saattoi tehdä tällaiselle vastustajalle oli se,\nettä poisti hänet seudulta. Ja ainoa keino panna tämä toimenpide\ntäytäntöön oli kääntyä luostaripiirin esimiehen puoleen, jonka\nmielivallasta riippui tuon henkilön jääminen tai poistaminen.\n\nLuostaripiirin esimies ja kreivi olivat vanhoja tuttavia; he tosin\nolivat tavanneet toisensa harvoin, mutta joka kerta kun tämä oli\ntapahtunut, he olivat toisilleen ilmaisseet harrasta ystävyyttä ja\ntuhlaillen tarjonneet toisilleen palvelusta. On joskus helpompi tulla\ntoimeen henkilön kanssa, joka on useampien johtaja, kuin jonkun\nyksityisen hänestä riippuvan kanssa. Sillä jälkimäinen pitää silmällä\nyksinomaan omaa asiaansa, tuntee vaan omaa intohimoaan ja huolehtii\nainoastaan omasta edustaan, kun sitävastoin edellinen yhdellä\nainoalla katseella havaitsee sata eri suhdetta, sata seurausta ja\netua, sata pelastettavaa seikkaa, ja näin saattaa häneen vaikuttaa\nsadalta eri taholta.\n\nPerinpohjaisen harkinnan jälkeen kreivi-setä eräänä päivänä\nkutsui päivällisille luostaripiirin esimiehen ja valitsi hänelle\nylen viekkaasti keksien mitä valituimpia pöytävieraita. Näiden\njoukossa oli muutamia hänen sukulaisiaan, joilla oli mitä ylhäisin\nnimi, niitä, joiden pelkkä perhenimi oli loistava arvonimi ja\njotka ryhdikkäästi jonkunmoisella synnynnäisellä varmuudella ja\nsuojelevaisuuden äänenpainolla suuruutensa yläilmoista suvaitsivat\ntuttavallisesti puhua suurista asioista. Näiden onnistui, sitä\nnimenomaan tavoittelematta, joka hetki herättää ja vahvistaa\nkäsitystä suuruudestaan ja voimastaan. Vieraiden joukossa oli myös\njokunen määrä henkilöitä jotka olivat kiintyneet taloon perinnöllisen\nystävyystunteen ja isäntään elinaikaisen orjamaisuuden nojalla. Nämä\nhenkilöt olivat lientä tarjottaessa sanoneet niin ja amen kaikkeen,\ntehden sen suullaan, silmillään, korvillaan, koko päällään, koko\nruumiillaan, koko sielullaan, ja kun oli ehditty jälkiruokaan, olivat\nhe saaneet erään vieraista niin pitkälle, ettei tämä enää muistanut\nmiten menetellä, kun piti sanoa ei.\n\nKun oli istuttu pöytään, kreivi-isäntä pian käänsi keskustelun\nMadridia koskeviin asioihin. Roomaan kuljetaan useampia teitä;[31]\nMadridiin hän kulki joka tietä. Hän puhui hovista, kreivi-herttuasta,\nministereistä, kuvernöörin perheestä, härkätaisteluista, mitkä\nviimemainitut hän osasi täydelleen kuvata, hän kun oli ollut\nsellaisessa läsnä ja nauttinut tästä näytelmästä eräältä\nEscurial-linnan ylhäiseltä paikalta. Mainitusta linnasta hän saattoi\ntehdä selkoa yksityiskohtia myöten, sillä muuan kreiviherttuan\nsuosikki oli hänelle näyttänyt kaikki sen sopet. Jonkun aikaa koko\npöytäseura, kuulijakunnan tavoin kuunteli yksinomaan tarkkaavaisesti\nhäntä; sitten se jakautui yksityiskeskusteluihin. Kreivi-setä\nkertoi silloin edelleen koko joukon tuollaisia hupaisia juttuja\nvieruskumppanilleen, luostaripiirin esimiehelle, joka häiritsemättä\nantoi hänen niitä loppumattomiin lasketella. Mutta äkkiä kreivi\nmuutti puheainetta ja käänsi sen pois Madridista; ja hovista hoviin,\narvosta arvoon hän ohjasi sen kardinaali Barberiniin, joka oli\nkapusiinilainen ja silloisen paavin, Urbanus VIII:nnen veli.\n\nLopuksi täytyi kreivin antaa toistenkin vähän puhua ja vuorostaan\nkuunnella, ja ottaa huomioon, että maailmassa oli sellaisiakin\nhenkilöitä, jotka eivät tanssineet yksinomaan hänen pillinsä mukaan.\nVähän senjälkeen noustiin pöydästä, ja kreivi pyysi esimiestä\ntulemaan hänen kanssaan viereiseen huoneeseen.\n\nKaksi voimanedustajaa, kaksi valkopäätä, kaksi täydellistä kokemusta\noli tässä vastatusten. Hänen ylhäissukuisuutensa pyysi hänen\nkorkea-arvoisuuttaan istumaan, istui itsekin ja alkoi:\n\n-- Huomioon ottaen ystävyyden, joka vallitsee meidän välillämme olen\nkatsonut soveliaaksi ilmaista teidän Korkea-Arvoisuudellenne asian,\njoka koskee meitä molempia ja joka on ratkaistava meidän kahden\nkesken, ilman että se kulkee toisten käsien kautta, jotka voisivat...\nSentähden minä verukkeitta, vilpittömästi, suoraan sanon teille mistä\non kysymys; ja olen varma siitä että pari sanaa vaihdettuamme asiasta\nsovimme. Teidän luostarissanne Pescarenicossa, on muuan munkki\nCristoforo, kotoisin ------sta?\n\nLuostaripiirin esimies nyökäytti myöntäen päätänsä.\n\n-- Suvaitkoon siis Teidän Korkea-Arvoisuutenne sanoa minulle\nvilpittömästi, hyvän ystävän tavoin ... tuota henkilöä ... tuota\nmunkkia en persoonallisesti tunne; ja kuitenkin tunnen paljon\nkapusiini-munkkeja ja kaikki he ovat kunnon ihmisiä, uutteria,\nvarovaisia, nöyriä: olen aina ollut teidän munkkikuntanne ystävä,\naina lapsuudestani asti. Mutta jokaisessa hieman suuressa\nperheessä ... on aina joku yksilö, joku pää ... ja tuo veli\nCristoforo ... tiedän varmalta taholta, että hän on mies ... joka\nmelkoisesti pitää riitaisuuksista ... joka ei ole vallan niin\nvarovainen, niin kunnioittavainen... Lyönpä vetoa, että hän on\nuseammin kuin kerran tuottanut Teidän Korkea-Arvoisuudellenne\npäänvaivaa.\n\n-- Huomaan hyvin: hän on ottanut jonkun asian ajettavakseen,\najatteli odottaessaan esimies. Se on minun syyni, olisihan minun\npitänyt tietää, että tuo siunattu Cristoforo on munkki, jonka on\nmatkustaminen saarnatuolista toiseen, sillä häntä ei koskaan saa\njättää samalle paikkakunnalle puolta vuotta kauemmaksi, ei ainakaan\nmaalaisluostariin.\n\n-- Oh! hän sitten sanoi ääneensä: minua suuresti pahoittaa, että\nTeidän Ylhäisyydellänne on moinen käsitys veli Cristoforosta. Sillä\nmikäli minä tiedän, hän on tavoiltaan nuhteeton munkki luostarissa ja\nmyös suuresti arvossa pidetty sen ulkopuolellakin.\n\n-- Ymmärrän varsin hyvin, että Teidän Korkea-Arvoisuutenne katsoo\nvelvollisuudekseen... Mutta kuitenkin rohkenen, vilpittömänä\nystävänä, ilmaista teille asian, joka on hyvin tärkeä teidän tietää;\nja vaikka se jo olisikin tullut tietoonne, minä saatan rikkomatta\nvelvollisuuksiani, huomauttaa teille muutamia seurauksia ...\nmahdollisia; en sano sen enempää. Me tiedämme, että tuo Cristoforo\nsuojeli erästä tuon paikkakunnan miestä, miestä... Epäilemättä Teidän\nKorkea-Arvoisuutenne on kuullut hänestä puhuttavan: miestä, joka niin\nsuurta pahennusta nostaen pakeni oikeuden käsistä, tehtyään tuona\nkauheana Pyhän Martin päivänä tekoja ... oh tekoja! ... tarkoitan\nLorenzo Tramaglinoa.\n\n-- Ai, ai, ajatteli esimies; ja hän sanoi: Ensi kerran kuulen\npuhuttavan tästä yksityisseikasta. Mutta Teidän Ylhäisyytenne varsin\nhyvin tiennee, että yksi puoli kutsumustamme on juuri siinä, että\nhaemme eksyneitä palauttaaksemme heidät...\n\n-- Tietysti, tietysti. Mutta eräänlaisten henkilöiden\nsuojeleminen!... Ne ovat vaarallisia, ylen arkaluontoisia tehtäviä.\n\nJa tässä hän ei tapansa mukaan pullistanut poskiaan ja puhaltanut\nulos ilmaa, vaan pani suunsa nippuun ja veti sisään ilmaa yhtä paljon\nkuin muulloin puhalsi ulos. Sitten hän jatkoi:\n\n-- Olen katsonut tärkeäksi antaa Teidän Korkea-Arvoisuudellenne tämän\nneuvon, sillä jos Roomasta käsin saattaisi saapua teille jotain ...\nen oikein tiedä miten sanoisin...\n\n-- Olen kiitollinen Teidän Ylhäisyydellenne tästä neuvosta; kuitenkin\non minulla edelleen se varma vakaumus, että, jos otetaan asiasta\nlähemmin selvä, huomataan veli Cristoforon, jos on seurustellut tuon\nmiehen kanssa, tehneen sen yksinomaan aikeissa käännyttää tuon miehen\nparempiin tekoihin. Veli Cristoforon minä tunnen.\n\n-- Te tiedätte epäilemättä paremmin kuin minä, minkälainen henkilö\nhän oli maallikkona, ne kauniit urotyöt, jotka hän teki nuoruudessaan.\n\n-- Se on hengellisen puvun kunnia, herra kreivi, että mies, joka\nmaallikkona on saattanut antaa aihetta kulkupuheisiin, puettuaan tuon\npuvun yllensä, on muuttunut toisenlaiseksi. Ja siitäperin kuin veli\nCristoforo on kantanut tuota pukua...\n\n-- Tahtoisin kernaasti sen uskoa; sanon tämän sydämestäni, tahtoisin\nsen uskoa; mutta joskus, kuten sananparsi sanoo, munkkikaapu ei vielä\ntee munkkia.\n\nTämä sananparsi ei tarkalleen sopinut tähän kohtaan. Mutta kreivi\noli käyttänyt sitä toisen asemesta, joka oli haamoittanut hänen\naivoissaan: Susi pysyy sutena, vaikka se nahkansakin vaihtaa.\n\n-- Minulla on eräitä tietoja, hän jatkoi, eräitä osviittoja.\n\n-- Jos Teidän Ylhäisyytenne, virkkoi luostaripiirin esimies, todella\ntietää tämän munkin tehneen jonkun hairahduksen -- saatammehan\nme kaikki erehtyä -- niin teette minulle erityisen palveluksen\nilmaisemalla sen. Minä olen esimies, arvoton tosin, mutta tehtäväni\non juuri oikaista, keksiä parannuskeinoja.\n\n-- No sanonpa teille; tuohon ikävään asianhaaraan, että veli\nCristoforo on ottanut suojelukseensa tuon kyseessä olevan yksilön,\nliittyy toinen yhtä epämiellyttävä seikka, joka saattaisi... Mutta\nme molemmat tietysti järjestämme kaikki yhtä haavaa, Nähkääs, tuo\nsamainen veli Cristoforo on antautunut ilmiriitoihin veljenpoikani\nDon Rodrigo ------n kanssa.\n\n-- Tuo minua pahoittaa, tuo minua sanomattomasti pahoittaa!\n\n-- Veljenpoikani on nuori ja tulinen. Hän tuntee arvonsa, eikä ole\ntottunut siihen, että häntä yllytetään...\n\n-- On oleva velvollisuuteni ottaa tarkka selvä moisesta seikasta.\nKuten jo sanoin Teidän Ylhäisyydellenne -- ja pitkällisen\nihmistuntemuksenne ja tasapuolisuutenne nojalla te epäilemättä\ntiedätte nämä asiat paremmin kuin minä -- me kaikki olemme lihaa\nja verta, kaikki alttiina erehtymiselle ... niin hyvin toinen kuin\ntoinenkin -- ja jos veli Cristoforo on hairahtunut...\n\n-- Nähkääs, Korkea-Arvoisuutenne, tällaiset asiat kuten äsken\nmainitsin, ovat sitä laatua, että me voimme niistä tehdä lopun kahden\nkesken, haudata ne täällä unhoitukseen ... sillä jos sellaisia\nseikkoja rupeaa liiaksi penkomaan, saattaa ne kahta pahemmiksi.\nTeidän Korkea-Arvoisuutenne tietää, miten tuollaisessa tapauksessa\nkäy: moiset riidat ja pistelyt alkavat joskus vallan mitättömästä\nseikasta, ja sitten ne usein suurenemistaan suurenevat... Ja\njos rupeaa hakemaan pahan juurta, niin sattuu jompikumpi näistä\nkahdesta seikasta: joko ei pääse yrityksen päähän, tai ilmenee\nsatoja uusia selkkauksia. Moiset jutut täytyy tukahuttaa, kerrassaan\nkatkaista, niin Teidän Korkea-Arvoisuutenne: tukahuttaa tai\nkatkaista. Veljenpoikani on nuori; ja tuolla hengenmiehellä, mikäli\nolen kuullut, on vielä koko nuoren iän into, kaikki nuoren miehen\ntaipumukset. On siis meidän velvollisuutemme, joita painaa vuosien\ntaakka -- liiankin raskas, arvoisa isä, eikö niin? -- on meidän\nvelvollisuutemme olla järkeviä nuorten puolesta ja korjata heidän\nhullutuksensa. Onneksi siihen vielä on aikaa. Asia ei vielä ole\nherättänyt melua; saatamme vielä sanoa _principiis obsta_. Täytyy\npoistaa tuli oljista. Joskus sattuu, että henkilö, joka jossakin ei\nole paikallaan, tai joka lisäksi siinä aikaansaa häiriötä, menestyy\nvallan mainiosti toisaalla. Teidän Korkea-Arvoisuutenne kyllä keksii,\nminne soveliaasti sijoittaa tuon munkin. Onhan mahdollista sekin,\nettä hän toistenkin silmissä on tullut epäluulonalaiseksi ja että\nnämä haluaisivat hänen siirtämistään toisaalle, ja lähettämällä hänet\njohonkin kaukaiselle vaikutusalalle, niin on se yksi matka, mutta\nkaksi palvelusta. Näin kaikki itsestänsä järjestyy, tai paremmin\nsanoakseni, ei ole mitään vahinkoa tapahtunut.\n\nTätä johtopäätöstä esimies oli keskustelun alusta odottanut. -- Hyvä,\nhyvä, hän ajatteli, huomaan kyllä minne pyrit. Ainahan on niin:\nniinpian kuin munkkiparka on joutunut tekemisiin teikäläisten kanssa,\ntai on teillä vähänkin vastuksena, niin heti paikalla esimiehen\ntäytyy antaa hänelle matkapassi, tutkimatta, onko hän väärässä vai\noikeassa.\n\nJa kun kreivi lopetti puheensa ja puhalsi pitkään ulos ilmaa, mikä\noli pisteen veroista, sanoi luostaripiirin esimies:\n\n-- Käsitän täydellisesti mitä herra kreivi tahtoo sanoa; mutta\nennenkuin otan tämän askeleen...\n\n-- Se on askel, ja se ei ole askel, arvoisa isä. Se on luonnollinen\nja tavallinen asia. Ja jos ei ryhdytä tähän toimenpiteeseen ja\nnopeasti lisäksi, niin aavistan kosolta vastuksia, kokonaista\nonnettomuuksien sarjaa. En luulisi veljenpoikani ryhtyvän mihinkään\näärimäisiin tekoihin ... ja olenhan muuten minä sellaisia estämässä.\nMutta sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, ellemme me tätä pulmaa\ntäällä kahden kesken selvitä, ja aikaa hukkaamatta, ratkaisevalla\niskulla, niin ei ole todennäköistä, että se pysähtyy, että pysyy\nsalassa ... silloin ei ainoastaan veljenpoikani... Me herätämme\nampiaispesän, Teidän Korkea-Arvoisuutenne. Nähkääs, me olemme samaa\nsukua, meillä on sukulaisuussuhteita...\n\n-- Ylen ylhäisiä...\n\n-- Ymmärrättehän: kaikki henkilöitä, joilla on jaloa verta suonissa,\nja jotka tässä maailmassa jotain merkitsevät. Kunnia on tässä\nkysymyksessä; jutusta tulee yhteinen asia ... ja silloin sekin,\njoka on rauhaa rakastava... Voi, se olisi todella sydäntä särkevää\nminulle ... jos minun olisi pakko ... minun, joka olen aina niin\nlämpimästi suosinut kapusiinilais-munkkeja!... Tehdäksenne\nhyvää, kuten teette, yleisön niin suureksi ylösrakennukseksi, te\nluostari-ihmiset tarvitsette rauhaa, olla vapaita selkkauksista\nja olla sovussa niiden kanssa, jotka... Ja lisäksi heillä on\nmaallikkosukulaisia ... ja nuo ikävät kunnianloukkaus-jutut, jos niitä\nvaan jatkuu, laajenevat, haaraantuvat ja vetävät lopulta pyörteeseensä\npuolen maailmaa. Minulla on nyt sellainen virkatehtävä, joka\nvelvoittaa minua ylläpitämään eräänlaista arvokkaisuutta. Hänen\nYlhäisyytensä ... herrat virkaveljeni ... varsinkin kun ottaa huomioon\ntuon toisen asianhaaran ... niin siitä tulee koko säädyn yhteinen\nasia... Tiedättehän miten tuollaisten asiain käy.\n\n-- On totta, sanoi esimies, että veli Cristoforo on saarnaaja,\nja että minä jo hieman olin ajatellut ... minulta juuri kysytään\nsaarnamiestä... Mutta tällä hetkellä, näiden asianhaarojen vallitessa\nse voisi näyttää rangaistukselta; ja rangaistus ennen tarkkaa\ntutkintoa...\n\n-- Mikä rangaistus se olisi, joutavia; sehän on vaan viisaan\nvarovaisuuden aiheuttama toimenpide, molemminpuolisen sopimuksen\ntuottama hätäkeino, joka torjuu onnettomuuksia, mitkä voisivat...\nLuulen jo selvittäneeni mielipiteeni.\n\n-- Herra kreivin ja minun välillä asiaa todella saattaa täten\nkäsittää; sen ymmärrän. Mutta koska asia on sillä kannalla, joten se\nkerrottiin Teidän Ylhäisyydellenne, minusta näyttää mahdottomalta,\nettei siitä lähiseudulla olisi vihiä, kaikkialla on kiihoittajia,\neripuraisuuden nostajia tai ainakin pahansuopia uteliaita, jotka\nvoidessaan nähdä aatelisia ja munkkia tukkanuottasilla, siitä\nsuunnattomasti iloitsevat; ja nämä urkkivat, lavertelevat ja\nhuutavat. Jokaisella on oma arvokkaisuutensa suojeltavana; ja\nminulla erityisesti esimiehenä -- tosin arvottomana -- on\nerityinen velvollisuus... Munkkikaavun kunnia ... siitä olen\nvastuunalainen ... se ei ole minun omaisuuttani ... se on hoitooni\nuskottu ja minä olen velvollinen... Teidän herra veljenpoikanne, jos\nhän nyt on niin kiihoittunut, kuin mitä Teidän Ylhäisyytenne kertoi,\nvoisi katsoa tällaista menettelyä hänelle tuotetuksi hyvitykseksi\nja ... miten sanoisinkaan ... siitä kerskailla, riemuita, mutta...\n\n-- Teidän Korkea-Arvoisuutenne laskee pilaa: minun veljenpoikani\non aatelismies, joka ihmisten edessä on kunnioitettu ... säätynsä\nja arvonsa mukaan: mutta minun edessäni hän on poikanulikka, ja\ntekee tarkalleen sen, minkä minä hänelle määrään. Vielä lisäksi:\nveljenpoikani ei tästä asiasta saa tietää mitään. Mikä pakoittaa\nmeitä tekemään tiliä menettelystämme? Ne ovat asioita, jotka me\nhyvinä ystävinä ratkaisemme kahdenkesken, ja kaikki haudataan täällä\nunhoitukseen. Älkää siis olko huolissanne tästä. Ymmärränhän minä,\nluulemma, milloin on pakko vaieta. Ja hän huohotti vahvasti.\n\n-- Mitä taas tulee lavertelijoihin, niin mitä he oikeastaan voivat\nsanoa? Munkki, joka lähtee paikkakunnalta mennäkseen saarnaamaan\ntoiselle seudulle, onhan se niin tavallista! Ja me, jotka\nymmärrämme ... jotka osaamme asioita edeltäkäsin laskea ... me, joiden\nvelvollisuus on ... meidän ei tarvitse huolia juoruista...\n\n-- Mutta tällaisia torjuaksemme, olisi tarpeen että veljenpoikanne\nnäiden asianhaarojen vallitessa antaisi julkisen todisteen,\njonkin näkyvän merkin ystävyydestään, suosiollisuudestaan ... ei\nmeikäläisiä, vaan munkkikaapua kohtaan.\n\n-- Tietysti, tietysti, onhan tämä vallan kohtuullista... Mutta se on\ntarpeetonta. Tiedän että veljenpoikani aina ansion mukaan kohtelee\nja vastaanottaa kelpo kapusiini-munkkeja. Hän tekee sen sydämensä\ntaipumuksesta, se on synnynnäinen perhepiirre: ja lisäksi hän\ntietää, että se minulle on erityisen mieluisaa. Mutta muuten tässä\ntapauksessa ... jotain erikoisempaa ... sehän on vallan kohtuullista.\nAntakaa minun vaan toimia, arvoisa isä; minä käsken veljenpoikani...\nSe tahtoo sanoa, hänelle täytyy varovaisesti antaa viittaus, jotta\nhän ei huomaisi, mitä on tapahtunut meidän välillämme. Sillä en\ntahtoisi, että painaisimme laasteria siihen, missä ei ole haavaa. Ja\nmitä tulee siihen, minkä olemme päättäneet, olisi parasta panna se\ntäytäntöön niin pian kuin suinkin. Ja jos keksisi jonkun jotenkin\nkaukaisen seudun ... jotta riistäisimme tuolta munkilta kaiken\ntilaisuuden.\n\n-- Minulta pyydetään juuri saarnaajaa Riminiin. Ehkäpä vallan ilman\nmitään erityistä aihetta olisin kääntänyt huomioni...\n\n-- Mainiota, mainiota! Ja milloin?\n\n-- Asian kun kuitenkin täytyy tapahtua, niin on se tapahtuva pian.\n\n-- Niin pian, hyvin pian, arvoisa isä. Pikemmin tänään kuin huomenna.\nJa, hän jatkoi nousten tuoliltaan, jos minä itse tai sukulaiseni\njossakin määrin voimme auttaa kelpo kapusiinilais-veljiä.\n\n-- Tunnemme kokemuksesta tämän talon jalomielisyyden, sanoi\nluostaripiirin esimies, joka niinikään oli noussut ja astui ovelle\nvoittajansa jälessä.\n\n-- Olemme tukahuttaneet kipinän, sanoi tämä hitaasti astuen, kipinän,\njoka olisi voinut puhjeta suureksi tulipaloksi. Hyvien ystävien\nkesken, parilla sanalla saa suuretkin asiat järjestetyksi.\n\nSaavuttuaan ovelle, hän aukaisi sen selkoselälleen ja tahtoi\nvälttämättömästi, että esimies astui edellä. He menivät sisälle\ntoiseen huoneeseen ja sekaantuivat muuhun seuraan.\n\nHuolellista harkintaa ja suurta sanojen taitoa kreivi käytti asioiden\nkäsittelyyn; mutta hän saavuttikin vastaavia tuloksia. Ja todella\ntämän keskustelun avulla, jonka olemme esittäneet, hän sai veli\nCristoforon lähtemään jalan Pescarenicosta Riminiin -- totisesti aika\nsievonen kävelyretki.\n\nEräänä iltana saapuu Pescarenicoon Milanosta muuan\nkapusiinilais-munkki tuoden kirjetukon luostarinjohtajalle. Siinä\non muun muassa määräys veli Cristoforolle lähtemään Riminiin, missä\nhänen tulee saarnata paastonaikana. Tuo kirje määrää edelleen\nteroitettavaksi veli Cristoforolle sen käskyn, että hänen tulee\nhylätä kaikki seudulla alkamansa yritykset eikä edes ylläpitää\nkirjevaihtoa paikkakunnan kanssa. Kirjeen tuoja munkki saa olla\nhänen matkakumppaninaan. Sinä iltana johtaja ei sano mitään. Mutta\nseuraavana aamuna hän kutsuttaa Cristoforon luokseen, näyttää hänelle\nmääräyksen, käskee hänen noutaa korinsa, sauvansa, hikiliinansa ja\nvyönsä ja oitis lähteä matkaan tuon hänelle esitetyn kumppani-munkin\nkanssa.\n\nMikä isku tämä oli munkkiparalle, saattaa kuvitella. Renzo, Lucia,\nAgnese heti muistuivat hänen mieleensä ja hän huudahti, niin\nsanoaksemme, sisällänsä:\n\n-- Voi, hyvä Jumala! Miten käy näiden poloisten, kun minä en enää ole\ntäällä!\n\nMutta samassa hän nosti silmänsä taivasta kohti ja syytti itseään\nsiitä, että oli unhoittanut luottamuksensa, että oli luullut itseään\nvälttämättömäksi johonkin. Tottelevaisuuden merkiksi hän pani kädet\nristiin rinnalle, kumarsi päänsä luostarinjohtajan edessä, joka\nsitten vei hänet syrjään ja antoi hänelle tuon toisen ohjeen neuvon\ntavoin, mutta kuitenkin suoranaisen käskyn muodossa.\n\nVeli Cristoforo meni kojuunsa, otti korinsa, pani siihen\nrukouskirjansa, saarnavihkonsa ja anteeksianto-leipänsä, sitoi\nvyötäisilleen nahkavyönsä, sanoi hyvästi kaikille virkaveljilleen,\njotka olivat saapuvilla luostarissa, meni kaikkein viimeksi\nvastaanottamaan luostarinjohtajan siunauksen ja lähti kumppaninsa\nkanssa astumaan hänelle määrättyä tietä.\n\nOlemme kertoneet, että Don Rodrigo, entistään himokkaammin haluten\npäästä tuumiensa perille, oli päättänyt hakea tukea eräältä\npeloittavalta mieheltä. Emme voi mainita tämän miehen ristimä-,\nsuku-, emme mitään arvonimeä, emmekä vähintäkään olettamusta\nniiden suhteen. Tämä on kahta kummallisempaa, kun tuota henkilöä\non mainittu useammissa tämän ajan teoksissa, tarkoitan oikein\npainetuissa teoksissa. Että kaikissa näissä teoksissa tarkoitetaan\nsamaa henkilöä, ei ole noiden kertomusten samanlaisuuden vuoksi\nollenkaan epäilemistä. Mutta kaikkialla huomaamme erityistä huolta ja\ntarkkaavaisuutta karttaa tuon henkilön nimen mainitsemista, ikäänkuin\ntämä nimi olisi polttanut kirjailijan kynää ja sormia.\n\nKun Francesco Rivola kardinaali Federigo Borromeon elämäkerrassa\npuhuu tuosta miehestä, hän sanoo häntä \"yhtä voimakkaaksi\nrikkauksiltaan kuin kuuluisaksi synnyltään\", eikä sen enempää.\n\"Storia Patria\" teoksensa viidennen osan viidennessä kirjassa\nGiuseppe Ripamonti puhuu tuosta henkilöstä pitemmältä ja käyttää\nhänestä nimiä: muuan, tuo, tuo mies, tuo henkilö. Hän sanoo hyvällä\nlatinallaan, jonka käännämme parhaan taitomme mukaan: \"Puhun tässä\neräästä henkilöstä, joka oli ensimäisiä kaupungin ylhäisistä ja\njoka oli asettunut asumaan maalle. Siellä hän oli saattanut itsensä\nrikoksillaan peloittavaksi ja ilkkui tuomioita, tuomareita, kaikkia\nvirkamiehiä, jopa itse hallitsijaakin. Asuen valtakunnan äärimäisillä\nrajoilla hän siellä mielensä mukaan vietti riippumatonta elämää.\nHän otti turviinsa maanpakoon ajettuja, itse oltuaan jonkun aikaa\nmaanpaossa ja palattuaan kotia, kuin ei olisi tapahtunut mitään\nedellä.\"\n\nSeuraavan kertomuksemme varrella tulemme tältä kirjoittajalta\nlainaamaan vielä jonkun toisenkin kohdan vahvistaaksemme ja\nvalaistaksemme nimensä ilmoittamattoman lähdekirjoituksemme tekijän\nesitystä; tämän johtamana jatkamme siis.\n\nLakien tai minkä järjestysvallan loukkaaminen tahansa, tuomarin\ntai riidanratkaisijan vallan anastaminen toisen asioissa ilman\nmuuta harrastusta kuin määräämishalua, kaikkien pelonalaisena\npitäminen ja kaikkien niiden hallitseminen, jotka olivat tottuneet\ntoisia hallitsemaan -- tällaiset olivat alati olleet tämän miehen\npääintohimot.\n\nNuoruudesta alkaen hän nähdessään niin meluavaa ja monenlaista\nväkivaltaisuutta, niin monenlaista kilpailua ja kateutta, niin\nmonia hirmuvaltiaita oli tuntenut raivon ja kärsimättömän kateuden\nsekaisia tunteita. Eläessään nuorukaisena kaupungissa hän ei\nlaiminlyönyt yhtään tilaisuutta, vaan päinvastoin halukkaasti\nsellaista tavoitteli, joutuakseen tekemisiin kaikkein kuuluisimpien\nkanssa tämän ammatin alalla, ehkäistäkseen heidän tuumiaan tai\nmitelläkseen voimiaan heidän kanssaan, minkä tarkoituksena oli joko\ntuottaa heille vahinkoa tai kiihoittaa heitä tavoittelemaan hänen\nystävyyttänsä. Ollen useimmista voitolla rikkauksiensa, ja ehkä\nmyöskin rohkeuden ja lujuuden puolesta, hän riisti monelta kaiken\nkilpailuhalun, piteli pahoin toisia ja sai toisia ystävikseen;\ntosin ei samanarvoisiksi ystäviksi, vaan hänen mielensä mukaisesti,\nriippuvaisiksi, sellaisiksi, jotka tunnustivat hänen ylemmyytensä\nja pysyttelivät hieman syrjässä. Itse teossa hänestä täten tuli\nnoille ihmisille kaikki kaikessa, heidän mahtava kätyrinsä. He eivät\nkoskaan laiminlyöneet yrityksissään vetoamasta näin mahtavan apurin\ntukeen. Jos hän puolestaan olisi kieltäytynyt, olisi tämä tietänyt\nhänen maineensa heikentämistä, arvoasemastaan luopumista. Näin ollen\nhän sekä omasta että muiden puolesta teki itsensä syypääksi niin\nmoniin väkivaltaisuuksiin ja rikoksiin, etteivät hänen nimensä,\nsukulaisensa, ystävänsä, eikä hänen rohkeutensa enää riittäneet häntä\nsuojelemaan julkisesta maanpaosta. Niin suurta mahtavien kansalaisten\npaheksumista hän ei voinut uhmailla, vaan oli hänen pakko poistua\nvaltakunnasta.\n\nLuulen että tätä koskettelemaamme asianhaaraa tarkoittaa muuan\nRipamontin kertoma huomattava piirre: \"Kun tuon miehen kerta\ntäytyi vetäytyä pois maasta, hän lähtiessään osoitti tällaista\nsalaperäisyyttä, kunnioittavaisuutta ja varovaisuutta: hän kulki\nkaupungin halki hevosen selässä torvea toitottaen, koiraparvi\njälessään. Ja kulkiessaan kuninkaallisen palatsin ohi hän antoi\nvartijasoturille tehtäväksi viedä kuvernöörille loukkaavia terveisiä.\"\n\nPoissaollessaan hän ei luopunut entisistä elintavoistaan eikä\nkatkaissut suhteitaan noihin niin sanottuihin ystäviinsä, jotka\nolivat hänen liittolaisiaan, kääntääksemme sanasta sanaan Ripamontin\nlauseen: \"muodostaen huimien tuumien ja tuhoavien yritysten\nsalaisen liittokunnan\". Näyttääpä siltä, että tuo henkilö silloin\nylemmissä piireissä solmi uusia hirvittäviä juonia, joita mainittu\nhistorioitsija koskettelee salaperäisen lyhyesti: \"Jopa oli muutamia\nulkomaalaisia ruhtinaita, jotka useasti käyttivät häntä aseenaan\njotakin tärkeätä salamurhaa toimeenpantaessa; ja usein heidän täytyi\nhänelle lähettää kaukaa apujoukkoja, joiden oli määrä häntä avustaa.\"\n\nViimein -- ei oikein tiedetä kuinka pitkän ajan kuluttua --\njoko hänen maanpakotuomionsa peruutettiin jonkun voimakkaan\nvälittäjän toimesta tai hänen rohkeutensa hänestä tuntui\ntakaavan turvallisuutta, ja niin hän päätti palata kotimaahansa,\nminkä tekikin; kuitenkaan ei Milanoon, vaan erääseen hänen\nläänitysmaallaan, Bergamon alueella sijaitsevaan linnaan; tämä alue\nkuului silloin, kuten jokainen tietää, Venezian valtioon. Siellä hän\nsiitä lähin päätti asua. \"Tämä talo -- siteeraan vielä Ripamontia\n-- oli ikäänkuin veritekojen valmistuslaitos, täynnä palvelijoita,\njoiden päästä oli luvattu palkintoja, ja joiden tehtävänä juuri oli\npäiden halkominen. Sekä kyökkimestarien että kokkipoikien täytyi\nolla perehtyneitä murhaajan ammattiin; lapsillakin siellä oli verestä\nhöyryävät kädet.\" Paitsi tätä oivallista palvelijakuntaa hänellä oli,\nkuten sama historioitsija vakuuttaa, samanlaisia kätyreitä, jotka oli\nsijoitettu ikäänkuin vartioväeksi eri paikkoihin niiden molempien\nvaltioiden rajaseudulle, missä hän eli, ja nämä yksilöt olivat alati\nvalmiina häntä tottelemaan.\n\nKaikkien väkivallantekijäin laajalti ympäristössä oli ollut pakko\nminkä missäkin tilaisuudessa, valita tämän tavattoman tirannin\nystävyyden ja vihamielisyyden välillä. Mutta ensimäiset, jotka\nolivat yrittäneet häntä vastustaa, olivat siinä niin perinpohjin\nepäonnistuneet, ettei yhdenkään tehnyt mieli yrittää uudelleen. Eikä\nedes se, joka vaan ajoi omia asioitaan ja pysytteli asemillaan saanut\npysyä tuosta henkilöstä riippumattomana.\n\nÄkkiä saapui hänen luotaan lähetti, joka kehoitti luopumaan siitä ja\nsiitä yrityksestä, lakkaamaan sitä ja sitä velallista hätyyttämästä\nja muuhun sellaiseen; ja siinä oli pakko antaa myöntävä tai kieltävä\nvastaus. Jos joku riitapuoli alamaisena kuin vasalli ainakin oli\nalistanut hänen ratkaistavakseen jonkun asian, niin oli vastapuolella\npakko tehdä tuo vaikea valinta: joko mukautua hänen tuomioonsa\ntai julistautua hänen vastustajakseen, mikä jälkimäinen oli samaa\nkuin jos olisi perinnyt hivutaudin isoisältään. Moni, jonka asia\noli väärä, vetosi häneen saadakseen sen oikeaksi. Monet muut taas,\njoiden asia oli oikea, turvautuivat niinikään häneen, saadakseen\nnäin mahtavan suojelijan ja sulkeakseen vastustajaltaan pääsyn hänen\nluokseen. Niin hyvin toiset kuin toiset joutuivat erityisesti hänestä\nriippuvaisiksi.\n\nJoskus sattui, että heikko sorrettu, jota joku voimakas mies kiusasi\nja vainosi, turvautui tuohon henkilöön, ja että tämä ottaen tuon\nheikon asian ajaakseen pakoitti vainoojan luopumaan sortamisestaan,\nkorvaamaan tekemänsä vääryyden jopa alentumaan anteeksipyytämään.\nJa jos tämä vainooja oli tehnyt vastustusta, hän musersi hänet\nvallallaan, pakoitti hänet siirtymään pois näiltä seuduin, joita\noli pitänyt hirmuvaltansa alaisina, tai antoi hänen kärsiä vielä\npikaisemman ja kauheamman rangaistuksen. Ja näissä tapauksissa\ntuota niin pelättyä ja kammottua nimeä oli hetkinen siunattu; sillä\ntuota -- en suorastaan sano oikeutta, vaan avunantoa, oli se sitten\nmillainen tahansa, ei olisi voitu noina surkeina aikoina toivoa\nmiltään toiselta mahdilta, ei yksityiseltä, eikä julkiselta. Useammin\nkuitenkin, jopa tavallisestikin, tuon henkilön mahti lainautui\nhäijyjen tahtojen, kauheiden kostontekojen ja inhoittavien oikkujen\npalvelukseen. Mutta tämän mahtivallan eri käyttäminen tuotti aina\nsaman tuloksen, se nimittäin painoi mieliin korkean käsityksen siitä,\nmitä tuo mies voi aikaansaada halveksimalla oikeutta ja vääryyttä\n-- noita kahta seikkaa, jotka asettavat niin monta estettä ihmisten\npyyteille ja jotka saattavat hänet niin usein peräytymään.\n\nTavallisten tirannien maine pysyi enimmäkseen sen pienen\nalueen rajojen sisällä, missä he olivat kaikkein rikkaimmat ja\nvoimakkaimmat. Jokaisella alueella oli oma hirmuvaltiaansa; ja nämä\nolivat siihen määrin toistensa kaltaisia, ettei ihmisten tarvinnut\nhuolia niistä, jotka eivät olleet juuri heidän kiusanhenkinään. Mutta\ntuon hirviön maine oli jo aikoja sitten levinnyt Milanon alueen\nkaikkiin soppiin; kaikkialla hänen elämänsä oli puheen aiheena\nkansan keskuudessa. Ja hänen nimensä tiesi jotain vastustamatonta,\neriskummaista, salaperäistä. Se epäluulo, että hänellä kaikkialla\noli liittolaisia ja murhaajia, oli omansa kaikkialla pitämään hänen\npersoonaansa virkeänä ihmisten muistissa. Nämä olivat kuitenkin\npelkkiä epäluuloja, sillä kukapa olisi julkisesti tahtonut tunnustaa\nsellaista riippuvaisuutta? Mutta joka tiranni saattoi olla hänen\nliittolaisensa, joka roisto hänen kätyreitään. Ja juuri tämä\nepävarmuus teki arvelut monipuolisiksi ja pelon kahta kauheammaksi.\nJa joka kerta kun johonkin nähtiin ilmestyvän tuntemattomia ja\ntavallista inhoittavampia palkkalais-rosvoja, jokaisen suunnattoman\nrikoksen ilmaannuttua, jonka tekijää ei ensin voitu mainita eikä\narvata, niin lausuttiin, kuiskailtiin tuon miehen nimeä, jota meidän\nkirjailijoiden varovaisuuden vuoksi, jotta en sanoisi enempää, on\npakko mainita _Nimittämättömäksi_.\n\nTämän henkilön linnasta Don Rodrigon linnaan ei ollut muuta kuin\nseitsemän Italian peninkulmaa. Ja viimemainitun, niin pian kuin oli\ntullut valtiaaksi ja tiranniksi, oli täytynyt huomata ettei hänen\nnäin vähän matkan päässä tuollaisesta henkilöstä, ollut mahdollista\nharjoittaa omaa ammattiaan, joko joutumatta yhteentörmäyksiin hänen\nkanssaan tai rupeamatta hänen ystäväkseen. Hän oli siis tarjoutunut\nhänen ystäväkseen, luonnollisesti kaikkien toisten tavoin, hän oli\ntehnyt hänelle useamman kuin yhden palveluksen -- lähdekirjoituksemme\nei sano sen enempää -- ja oli aina saanut häneltä avunannon ja tuen\nlupauksia, milloin sellaista ikinä tarvittaisiin. Kuitenkin hän hyvin\nhuolellisesti piti salassa moisen ystävyyden tai ainakaan ei tahtonut\nmainita, kuinka läheinen ja minkäluontoinen se oli.\n\nDon Rodrigo tahtoi tosin olla tiranni, mutta ei kuitenkaan\nmikään julmuri. Tämä ammatti oli hänelle keino, ei päämäärä.\nHän tahtoi vapaasti oleskella kaupungissa; nauttia järjestetyn\nelämän mukavuutta, huveista, kunniasta. Ja tätä varten hänen\ntäytyi ottaa huomioon toisen etuja, sukulaisuussuhteita, viljellä\nvaikutusvaltaisten henkilöiden ystävyyttä, pidellä toista kättä\noikeuden vaakakupissa, saadakseen sen tarvittaessa kallistumaan\nhänen puolelleen tai paiskatakseen sen jossakin tilaisuudessa jonkun\nvastustajan päähän, jonka täten helpommin sai masennetuksi kuin\nkäyttämällä yksityisen väkivaltaisuuden aseita. Läheinen ystävyys\ntai pikemmin liitto moisen henkilön, julkisen vallan ilmivihollisen,\nkanssa ei olisi ollut hänellä hyvänä suosituksena tuumiensa\ntoteuttamisessa, ei ainakaan kreivi-sedän silmissä.\n\nMutta se vähäinen määrä tätä ystävyyttä, jota ei ollut mahdollista\nsalata, saattoi käydä välttämättömästä suhteesta mieheen, jonka\nvihamielisyys olisi ollut liian vaarallinen, ja se voi siten saada\npuolustuksensa pakkosyiltä. Ja lisäksi se, jonka toimena on hoitaa\njonkun toisen asioita, mutta jota tämä tehtävä ei miellytä tai jolla\non vaikeuksia sen suorittamisessa, lopulta suostuu siihen, että tuo\ntoinen jossakin määrin itse hoitaa asioitaan; ja jos hän ei siihen\nnimenomaan suostu, hän ainakin ummistaa toisen silmänsä.\n\nEräänä aamuna Don Rodrigo läksi ratsastaen linnasta, metsästäjän\nasussa, pienen jalan astuvan bravo-joukon seuraamana. Harmaa astui\nhänen vieressään ja neljä miestä kintereillään. Näin hän suuntasi\nkulkunsa Nimittämättömän linnaan.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\nTämän salaperäisen henkilön linna kohosi, halliten kapeata ja\nsynkän varjokasta laaksoa, kukkulan huipulla, joka pistää esiin\njylhästä vuorijonosta ja josta ei saata sanoa oliko se tuon jonon\nyhteydessä vai siitä eroitettu monien terävien kalliohuippujen\nja äkkijyrkänteiden, rotkojen ja syvien kuilujen muodostaman\nsokkelon kautta, joka reunustaa sitä molemmin puolin. Ainoastaan\nlaaksonpuolinen rinne teki sen luoksepääsöiseksi: tämä rinne oli\njotenkin jyrkkä, tasaisesti ja yhtämittaisesti kohoava, huipulla\nlaitumia, juurella viljelyksiä ja siellä täällä mökkejä. Laakson\npohjalla on somerikkoa, missä juoksee joko rauhallinen puro tai\nrajusti tulviva vuorivirta, riippuen eri vuodenajoista: jälkimäisessä\ntapauksessa se on molempien alueiden rajana. Vastapäätä kohoavat\nvuoret, jotka muodostavat ikäänkuin laakson toisen seinän, ovat\nnekin juureltaan loivia ja viljeltyjä; mutta tämä viljelys ei kohoa\nkorkealle, ja sen yläpuolella ei enää näe muuta kuin kallioita\nja lohkokiviä, äkkisyvänteitä, ilman polun jälkeäkään, kuivina\nja alastomina, lukuunottamatta muutamia pensaita, jotka kasvavat\nhalkeamissa ja pistävät esiin huipuista.\n\nTästä kalliolinnasta, kuten kotka verisestä pesästään, sen villi\nisäntä katseellaan hallitsi ympäristöä niin laajalti kuin ihmisjalka\nsaattoi astua, eikä hän päänsä yläpuolella kuullut yhdenkään askeleen\nkaikua. Yhdellä ainoalla katseella hän saattoi nähdä koko tämän\nyksinäisen jylhyyden, jyrkänteet ja kuilut ja harvat niitä pitkin\njohtavat polut. Se polku, joka polveillen kohosi hirvittävään\nlinnaan, näytti ylhäältä katsoen kiemurtelevalta nauhalta. Linnan\nikkunoista ja muurin ampumareijistä linnaherra saattoi mukavasti\nlaskea polkua kiipeävän askeleet ja sata kertaa tähdätä häneen\naseellaan. Ja suurenkin hyökkääjäjoukon hän palveluksessaan\npitämiensä palkkalaisrosvojen avulla olisi voinut kuolleena ojentaa\npolulle tai panna vierimään alas syvyyteen, ennenkuin yksikään olisi\nsaapunut huipulle asti. Muuten ei kukaan, joka ei ollut hyvissä\nväleissä linnaherraan, rohjennut jalkaansa panna tuohon laaksoon,\nsaati itse linnakukkulalle. Jos joku oikeudenpalvelija olisi näillä\nseuduin näyttäytynyt, olisi häntä kohdeltu kuin urkkijaa, joka\nyllätetään vihollisleirissä. Kerrottiin surullisia tarinoita niistä,\njotka viimeksi olivat ryhtyneet tuollaiseen yritykseen; mutta nämä\nolivat jo vanhoja tarinoita. Eikä kukaan laakson nuorista asujamista\nmuistanut nähneensä näillä seuduin mainitunlaista henkilöä, ei\nelävää, eikä kuollutta.\n\nSellainen on kuvaus, jonka lähdekirjoituksemme antaa tästä paikasta;\nnimestä ei siinäkään hiiskuta mitään. Eipä se edes, eksyttääkseen\nmeidät oikealta tolalta ja estääkseen meitä tuota nimeä arvaamasta,\nmainitse mitään Don Rodrigon matkasta; se siirtää hänet suoraa päätä\nkeskelle laaksoa, kukkulan juurelle, jyrkän ja kiemurtelevan polun\nlähtökohdalle. Tässä kohdassa oli kapakka, jota yhtä hyvin olisi\nvoinut sanoa vahtihuoneeksi. Vanhan kyltin molemmille puolille,\njoka riippui oven yläpuolella, oli kuvattu säteilevä aurinko.\nMutta rahvas, joka joskus toistaa nimet siten kuin niitä kuulee\nmainittavan, mutta toiste taas muuttaa ne mielensä mukaan, antoi\ntuolle krouville yksinomaan nimen \"Paha-Yö\".\n\nLähestyvän ratsuhevon kavioiden kopseesta ilmestyi kynnykselle\npoikavintiö, asestettuna kiireestä kantapäähän, ja luotuaan\ntulijoihin katseen, hän palasi sisälle ilmoittamaan asian kolmelle\nrosvolle, jotka paraikaa pelasivat korttia; nämä olivat likaisia ja\ntiilen tavoin vääntyneitä. Se, joka näytti johtajalta, nousi, astui\nkynnykselle, tunsi tulijan isäntänsä ystäväksi ja kumarsi syvään. Don\nRodrigo vastasi hyvin kohteliaasti hänen tervehdykseensä ja kysyi,\noliko hänen isäntänsä linnassa. Sittenkuin tämä korpraalintapainen\noli vastannut luulevansa niin olevan laidan, Don Rodrigo astui\nalas hevosen selästä ja antoi suitset \"Tarkk'ampujan\", erään\nseuralaisrosvonsa, huostaan. Sitten hän otti pyssyn olaltaan ja antoi\nsen \"Vuorimiehelle\", toiselle bravolle, näennäisesti vapautuakseen\ntarpeettomasta taakasta ja voidakseen helpommin kiivetä rinnettä\nylös, mutta itse teossa sentähden, että tiesi kielletyksi nousta\nkukkulalle asestettuna. Senjälkeen hän otti esiin taskustaan muutamia\nhopearahoja ja antoi ne \"Luolansuulle\", sanoen:\n\n-- Jääkää tähän minua odottamaan; ja pitäkää sillävälin hieman\nhauskaa näiden kelpo miesten kanssa.\n\nLopuksi hän otti esille muutaman kultarahan ja painoi ne\nvahtipäällikön käteen, kehoittaen häntä pitämään niistä puolen ja\njakamaan toisen puolen miehistölleen. Viimein hän Harmaan seurassa,\njoka niinikään oli luopunut pyssystään, alkoi jalan kiivetä polkua\nylös.\n\nNuo kolme yllämainittua palkkalaisrosvoa ja \"Järkyttäjä\" -- somia,\nhuolellisesti meille säilytettyjä nimiä totta tosiaan! -- jäivät\nNimittämättömän kolmen rosvon ja tuon hirsipuuta varten kasvatetun\npoikaviikarin seuraan pelaamaan, ryypiskelemään ja kertomaan\ntoisilleen urotöitään.\n\nEräs toinen Nimittämättömän roistoista, joka niinikään oli lähtenyt\nkiipeämään huipulle, saapui perille hieman Don Rodrigon jälkeen; hän\nkatsoi tähän, tunsi hänet ja yhtyi hänen seuraansa. Täten hän säästi\nhäneltä ikävän vaivan mainita nimeänsä ja tehdä selkoa itsestään\njokaiselle vastaantulijalle, joka ei olisi häntä tuntenut. Kun\nDon Rodrigo oli saapunut ylös linnaan, jätettiin Harmaa portille,\nmutta Don Rodrigoa johdettiin synkkiä käytäväsokkeloita pitkin ja\nuseiden salien läpi, joiden seinillä riippui pyssyjä, miekkoja ja\ntappurakeihäitä. Jokaisessa näistä saleista oli vartijana muutama\npalkkalaisrosvo.\n\nOdotettuaan jonkun aikaa, hänet päästettiin sisälle siihen\nhuoneeseen, missä Nimittämätön oli.\n\nTämä astui häntä kohti, vastaten tervehdykseen ja tähysteli\ntulijan kasvoja ja käsiä, kuten hänen oli tapana tehdä jo melkein\nvaistomaisesti, kun kuka tahansa, vaikkapa hänen vanhimpia ja\nenimmin koeteltuja ystäviään tuli häntä tervehtimään. Hän oli pitkä\nkasvultaan, laiha, auringon paahtama; kaljupää, harvat jälellä\nolevat harmaat hiukset ja kasvojen rypyt saattoivat luulemaan häntä\nmelkoista vanhemmaksi kuuttakymmentä, minkä ikämäärän hän kuitenkin\nvastikään oli täyttänyt. Hänen ryhtinsä, liikkeensä, kasvonpiirteiden\nsilmäänpistävä ankaruus, silmien synkkä, mutta vilkas tuli ilmaisivat\nruumiillista ja henkistä virkeyttä, mikä nuoressakin miehessä olisi\nollut jotain tavatonta.\n\nDon Rodrigo sanoi tulevansa pyytämään neuvoa ja apua; hän mainitsi\nlisäksi joutuneensa vaikeaan yritykseen, josta kunniansa ei sallinut\nluopua, ja muistaneensa tuon miehen lupaukset, miehen, joka ei\nkoskaan luvannut liikoja, eikä turhaan; ja sitten hän teki selkoa\nrikollisesta ja sekavasta juonestaan.\n\nNimittämätön, joka jo siitä tiesi jotain, vaikka epämääräisesti,\nkuunteli tätä selontekoa tarkkaavaisesti ja sellaisten juttujen\nharrastajana, sekä sentähden että siihen oli sekaantunut hänelle mitä\nvihatuimman henkilön, veli Cristoforon, nimi, joka oli tirannien\njulkinen vihollinen sekä puheissaan että voidessaan myös teoissaan.\n\nDon Rodrigo, joka hyvin tiesi, kenen kanssa puhui, rupesi sitten\nliioittelemaan yrityksensä vaikeuksia: tuon seikan etäisyys,\nluostari, aatelisnunna!... Tätä nimeä mainittaessa Nimittämätön,\nikäänkuin sydämeensä kätketyn pahan hengen käskystä, keskeytti äkkiä,\nsanoen ottavansa yrityksen hartioilleen. Hän pani tarkalleen kirjaan\nLucia paran nimen ja hyvästeli Don Rodrigoa sanoen:\n\n-- Ennen pitkää saatte minulta ohjeen, miten teidän tulee menetellä.\n\nJos lukija muistaa tuota katalaa Egidiota, jonka asunto oli vallan\nkiinni siinä luostarissa, minkä turviin Lucia parka oli paennut,\nniin saakoon nyt tietää, että tuo Egidio oli Nimittämättömän\nkaikkein läheisimpiä ja uskaliaimpia rikostovereita. Sentähden\ntämä niin nopeasti ja varmasti oli antanut sanansa. Mutta heti kun\nhän oli jäänyt yksikseen, hän tosin ei sitä katunut, mutta tunsi\nsiitä mieliharmia. Jo jonkun aikaa hän oli rikoksiensa vuoksi\ntuntenut, ei suorastaan tunnontuskia, vaan kyllästymistä. Kaikki\nne rikokset, jotka olivat kokoontuneet -- jos eivät varsinaisesti\nhänen omaantuntoonsa -- kuitenkin hänen muistiinsa, sukelsivat siitä\nesiin joka kerta kun hän teki uuden rikoksen; ja ne kasaantuivat\nmieleen inhoittavina ja liian runsaslukuisina, vallan kuin jo\nennestään epämukava taakka, joka kasvamistaan kasvaa. Jonkunmoinen\nvastenmielisyys, jota hän oli tuntenut ensi rikoksia tehdessään,\nmutta jonka sittemmin oli voittanut, ja joka myöhemmin melkein\nkokonaan oli haihtunut, ilmeni taas ja teki itsensä tuntuvaksi. Mutta\nnoina ensi aikoina pitkän ja rajattoman tulevaisuuden kuvitteleminen\nja virkeän elinvoimaisuuden tietoisuus olivat täyttäneet hänen\nmielensä huolettomalla itseluottamuksella. Nyt sitävastoin\ntulevaisuuden ajatteleminen saattoi menneisyyden esiintymään\ntuskallisemmassa valossa.\n\n-- Vanheta! kuolla! ja sitten?\n\nJa mikä oli merkillistä, kuoleman kuva, joka läheisen vaaran\nuhatessa, vihollisen kasvojen edessä tavallisesti oli kaksistanut\ntämän miehen innon ja puhaltanut häneen rohkeutta uhkuvaa vihaa,\ntuo sama kuva, kun se ilmeni hänelle yön hiljaisuudessa, vahvasti\nsuojatun linnansa turvissa, saattoi hänet äkillisen tuskallisen\nmielenliikutuksen valtoihin. Tämä kuolema ei ollut senlaatuinen, että\ntoinen kuolevainen vastustaja sillä olisi uhannut; sitä ei voinut\ntorjua tehokkaammilla aseilla eikä taitavammalla kädellä; se tuli\nvallan yksin, se syntyi hänen itsensä sisällä. Se saattoi vielä olla\nkaukana, mutta joka heti se astui askeleen lähemmäksi, ja vaikka\nhän sisällään taisteli raatelevaa taistelua karkoittaakseen tuota\najatusta, niin se yhä vaan lähestymistään lähestyi.\n\nAlkuaikoina väkivaltaisuuden, koston ja murhan taajat esimerkit ja\nniin sanoakseni lakkaamaton näytelmä olivat herättäneet hänessä\nhurjan kilpailuhalun ja olivat muodostaneet jonkunmoisen vastapainon\nhänen omalletunnolleen; nyt aika ajoin hänen mielessään heräsi\nkumea, mutta hirvittävä yksilön vastuunalaisuuden tietoisuus,\nesimerkin voimasta vapaan järjellisyyden tuntoisuus. Nyt se ajatus,\nettä hän oli eronnut tavallisten rikollisten joukosta, että oli\njättänyt heidät kaikki kauas taaksensa, tuotti hänelle joskus\nhirvittävän yksinäisyyden tuntemuksen. Tuo Jumala, josta oli kuullut\npuhuttavan, mutta jota ei enää hyvin pitkään aikaan ollut katsonut\ntunnustamisen eikä kieltämisen arvoiseksi, hän kun oli tottunut\nyksinomaan elelemään, kuin jos sitä ei olisi ollut olemassa, tuntui\nnyt aiheettoman alakuloisuuden ja vaarattoman kauhun hetkinä huutavan\nhänen sisällään:\n\n-- Olen kuitenkin olemassa!\n\nIntohimojensa ensi kuohunnassa se laki, jota hän ainakin oli\nkuullut ilmoitettavan Hänen nimessään, oli tuntunut hänestä vaan\nvihattavalta. Kun se nyt äkkiä ilmaantui hänen mieleensä, niin hän,\nvasten tahtoaan käsitti sitä seikaksi, jolla on täyttymyksensä.\nMutta hän karttoi vähääkään ilmaisemasta tätä uutta levottomuuttaan\npuheissaan ja teoissaan, päinvastoin hän sitä salasi huolellisesti\nvielä synkemmän julmuuden verholla. Täten hän myös koetti kätkeä sitä\nitseltään tai sitä tukehuttaa.\n\nKaihoten niitä aikoja -- hän kun ei voinut niitä pyyhkiä pois eikä\nunhoittaa -- jolloin oli tottunut tekemään rikoksia tunnonvaivoja\ntuntematta ja muusta huolimatta kuin onnistumisesta, hän ponnisti\nkaikki voimansa niitä jälleen elvyttääksensä, pidättääkseen tai\njälleen palauttaakseen tuon vanhan nopeapäätöksisen, ylpeän,\njärkähtämättömän tahdonvoimansa, vakuuttaakseen itseään, että yhä\nvielä oli sama mies.\n\nSentähden hän tässä tilaisuudessa heti oli antanut lupauksensa Don\nRodrigolle, välttääkseen kaikkea epäröimisen mahdollisuutta. Mutta\ntuskin oli tämä poistunut, kun hän tunsi uudelleen heikkenevän tuon\npäätöksen, johon lupauksellaan oli itsensä pakoittanut; hän tunsi\nlisäksi vähitellen mielessään heräävän ajatuksia, jotka houkuttelivat\nhäntä syömään sanansa ja jotka olisivat saattaneet hänet näyttelemään\nnoloa osaa ystävän, alempiarvoisen kanssarikollisen silmissä.\nKatkaistakseen yhdellä iskulla tämän tuskallisen sisäisen taistelun\nhän kutsui luokseen \"Haukan\", yhden taitavimman ja uskaliaimman\nrikostensa kätyrin, joka samalla oli sanantoimittaja hänen ja Egidion\nvälisissä asioissa. Ja päättäväisen näköisenä hän käski hänen\nviipymättä nousta hevosen selkään, ratsastaa suoraa päätä Monzaan,\ntehdä tiettäväksi Egidiolle isäntänsä tekemän lupauksen ja pyytää\nhäneltä neuvoa ja avustusta yrityksen toimeenpanoon.\n\nKonnamainen sanansaattaja palasi pikemmin kuin mitä isäntänsä oli\nodottanut ja toi sen Egidion vastauksen, että yritys oli helposti\ntoimeenpantavissa ja onnistumiseltaan varma, että Nimittämättömän\nheti tuli lähettää vaunut, joita ei voitaisi tuntea, ja niiden\nmukana pari tai kolme tuntemattomiksi puettua rosvoa. Egidio itse\nlupasi pitää huolen muusta ja johtaa yritystä. Tämän tiedon saatuaan\nNimittämätön huolimatta sisällään temmeltävistä ajatuksista, määräsi\nkiireisesti itse Haukan järjestämään kaikki Egidion suunnitelman\nmukaan ja lähtemään kahden muun osoitetun rosvon kanssa retkelle.\n\nJos Egidiolla tehdäkseen häneltä pyydettyä kammoittavaa palvelusta\nei olisi ollut muita kuin tavalliset keinonsa käytettävänään, ei\nhän varmaankaan olisi niin pian suoranaisen lupauksen muodossa\nsitoutunut. Mutta tässä tyyssijassa, missä kaikki tuntui olevan\nesteenä, oli tuolla hillittömällä nuorella miehellä käytettävänään\nkeino, jonka hän yksin tunsi. Ja mikä toisille olisi tuottanut mitä\nsuurimpia vaikeuksia, muuttui hänen käsissään välikappaleeksi.\nOlemme kertonut, miten onneton aatelisnunna kerran oli myöntynyt\ntuon nuoren miehen pyyteisiin. Ja lukija lienee ymmärtänyt, ettei\ntuo kerta ollut ainoa: se oli ainoastaan ensi askel inhoittavalla\nja veren tahraamalla tiellä. Sama ääni, joka oli muuttunut röyhkeän\nkäskeväksi, melkeinpä rikokseen pakoittavaksi hirmuvaltiaaksi, vaati\nnyt aatelisneitoselta sen viattoman nuoren naisen uhraamista, joka\noli uskottu hänen huostaansa ja turviinsa.\n\nTämä ehdotus pelästytti Gertrudea.\n\nLucian menettäminen odottamattoman tapauksen kautta ja ilman\nGertruden syytä olisi tästä jo tuntunut onnettomuudelta,\ntuskalliselta rangaistukselta. Ja nyt hänet riistettiin häneltä\nrikollisen vilpin avulla ja muutettiin näin hänen hyvityskeinonsa\nuudeksi tunnonvaivaksi. Tuo onneton nunna koetti kaikkia keinoja\nvälttääkseen tämän hirvittävän käskyn täyttämistä, kaikkia muita,\npaitsi yhtä ainoata, joka olisi ollut pettämätön ja joka oli\nhänen käytettävänään. Rikos on ankara ja taipumaton isäntä, jota\nvoitokkaasti voi vastustaa ainoastaan se, joka täydelleen siitä\npidättäytyy.\n\nTällaista päätöstä Gertrude ei tahtonut tehdä; ja niin hän totteli.\n\nMääräpäivä oli tullut. Sovittu hetki lähestyi. Gertrude oli\nvetäytynyt Lucian kanssa yksityiseen puheluhuoneeseensa ja hyväili\nhäntä entistään enemmän; ja Lucia vastaanotti nämä hyväilyt ja\nvastasi niihin osoittaen yhä kasvavaa hellyyttä, samoin kuin karitsa\npelotta värähdellen paimenen hyväilevän ja varovasti vetävän käden\nalla kääntyy nuolemaan tuota kättä, tietämättä että teurastaja, jolle\nisäntänsä vähää ennen sen on myynyt, odottaa navetan ovella.\n\n-- Tarvitsen suurta palvelusta, alkoi Gertrude, ja te yksin voitte\nsen minulle tehdä. Minulla on paljon väkeä käskettävänäni; mutta\nminulla ei ole ainoatakaan ihmistä, johon voisin luottaa. Hyvin\ntärkeässä asiassa, jonka mainitsen teille myöhemmin, minun heti\npaikalla täytyy puhua tuon kapusiini-munkin kanssa, joka toi teidät\ntänne luokseni, Lucia parkani. Mutta on myös hyvin tärkeätä, ettei\nkukaan tiedä minun lähettäneen häntä noutamaan. Minulla ei ole ketään\nmuuta kuin te, joka voisi tämän salaisen asian toimittaa.\n\nLucia tyrmistyi tällaisesta tehtävästä. Ja luontaisen arkana, mutta\nsalaamatta suurta hämmästystään, hän tuosta tehtävästä päästäkseen\ntoi esiin ne syyt, jotka aatelisneitosen kyllä itsestäänkin olisi\npitänyt ymmärtää ja huomata: ilman äitiään, ilman ketään kumppania,\nyksinäistä tietä pitkin, tuntemattomalla seudulla... Mutta Gertrude,\njoka oli läpikäynyt pirullisen koulun, ilmaisi vuorostaan niin\nsuurta hämmästystä, ja niin tuntuvaa mielipahaa siitä, että kohtasi\nnäin suurta vastustusta henkilön puolelta, jolle oli tehnyt niin\nylenmäärin hyvää, ja teeskenteli pitävänsä tytön estelyjä kovin\nturhina:\n\n-- Kuinka! keskellä päivää, niin lyhyt matka, tie, jota Lucia muutama\npäivä aikaisemmin oli kulkenut ja jolta ei voisi eksyä, vaikka ei\nolisi sitä koskaan nähnyt!...\n\nHän puhui niin paljon tähän suuntaan, että Lucia-parka täynnä\nkiitollisuuden ja samalla häpeän tunnetta huudahti:\n\n-- No hyvä, mitä minun siis pitää tehdä?\n\n-- Menkää kapusiinilais-luostariin -- ja hän neuvoi hänelle uudelleen\ntien. Pyrkikää johtajan puheille ja sanokaa hänelle, että hän heti\npaikalla tulee luokseni; mutta älköön sanoko kellekään, että minä\nolen lähettänyt häntä kutsumaan.\n\n-- Mutta mitä tulee minun sanoa taloudenhoitajattarelle, joka ei\nkoskaan ole nähnyt minun astuvan ulos luostarista ja joka epäilemättä\nkysyy, minne lähden?\n\n-- Koettakaa poistua hänen huomaamattaan. Ja jos tämä ei onnistu,\nniin sanokaa hänelle menevänne siihen kirkkoon rukoilemaan.\n\nUusia vaikeuksia tyttöparalle: valehdella! Mutta aatelisneiti\ntekeytyi taas niin surulliseksi hänen estelynsä johdosta ja huomautti\nmiten rumasti oli tehty näin turhan epäröimisen vuoksi unhoittaa\nkiitollisuutensa, että Lucia enemmän huumautuneena kuin vakaumuksesta\nja ennenkaikkea syvästi liikutettuna vastasi:\n\n-- No hyvä, minä lähden sinne. Jumala minua auttakoon.\n\nJa hän lähti matkaan.\n\nKun Gertrude, joka ristikko-aitauksen ääreltä tuijottavin ja synkin\nkatsein seurasi häntä, näki hänen astuvan kynnykselle, hän ikäänkuin\nvastustamattoman tunteen valtaamana vaistomaisesti aukaisi suunsa ja\nhuudahti: -- Kuulkaa, Lucia!\n\nTämä kääntyi ja palasi aitauksen luo. Mutta jo oli toinen ajatus,\najatus, joka oli päässyt vallitsevaksi kaikista muista, taas\nvoittanut Gertruden onnettoman mielen. Hän teeskenteli vielä\ntahtovansa lisätä jotain jo antamiinsa ohjeisiin, neuvoi Lucialle\nuudelleen tietä ja päästi hänet menemään sanoen:\n\n-- Tehkää kaikki tarkalleen niinkuin olen teille sanonut ja palatkaa\nsitten heti.\n\nLucia poistui.\n\nHän pääsi kenenkään huomaamatta ulos luostarin portista, kulki\nkatseet maassa tietä pitkin vallan lähellä muuria, ja saamiensa\nohjeiden ja oman muistinsa opastamana hän löysi kauppalan portin ja\nkulki siitä ulos vallan ajatuksiinsa vaipuneena ja vavisten. Hän\npoikkesi valtatielle, ja huomasi pian luostariin johtavan sivutien.\nTämä tie oli silloin ja on vieläkin kahden korkean puiden reunustaman\npenkeren välissä, vallan kuin virran uoma; nämä puut ojentavat\nylhäällä tuuheita oksiaan peittäen tien holvin tavoin.\n\nRuvetessaan tätä tietä astumaan Lucia näki sen olevan vallan aution,\ntunsi kauhunsa kasvavan ja joudutti askeleitaan. Mutta kuljettuaan\nkappaleen matkaa hän hiukan rauhoittui nähdessään matkavaunujen\npysähtyneen tielle ja näiden vaunujen vieressä, avatun vaununoven\nedessä kaksi matkustajaa, jotka katselivat ympärilleen ikäänkuin\netsien oikeata tietä. Tultuaan lähemmäksi Lucia kuuli toisen heistä\nsanovan:\n\n-- Kas tuossa tulee kelpo nuori nainen, joka neuvoo meille tien.\n\nJa todella, kun hän oli saapunut vallan lähelle vaunuja, tuo sama\nmatkustaja kohteliaammin, kuin mitä hänen ulkomuotonsa edellytti,\nkääntyi hänen puoleensa ja sanoi:\n\n-- Olisiko neiti niin hyvä ja neuvoisi meille tien Monzaan?\n\n-- Kuljette vallan päinvastaiseen suuntaan, vastasi tyttöparka. --\nMonza on tuolla ... ja hän kääntyi sitä sormellaan osoittamaan,\njolloin toinen matkatoveri -- se oli Haukka -- äkkiä tarttui häneen\nvyötäisistä ja nosti hänet ylös maasta. Kauhistuneena Lucia kääntää\npäänsä taaksepäin ja päästää huudon. Rosvo lykkää hänet vaunuihin.\nKolmas, joka oli pysytellyt sisällä vaunuissa piiloittautuneena,\nkäy häneen käsiksi ja pakoittaa onnettoman, joka turhaan vääntelee\nitseään vapautuakseen ja huutaa tarmon takaa, istuutumaan vastapäätä\nolevalle sijalle. Toinen työntää nenäliinan hänen suuhunsa,\ntukehuttaen hänen huutonsa.\n\nTällävälin Haukkakin kiireisesti astui vaunuihin. Ovi suljettiin\nja ajoneuvot kiitivät huimaa vauhtia edelleen. Se henkilö, joka\nteki Lucialle tuon vilpillisen kysymyksen, jää yksikseen tielle,\nluo vilkkaan ja levottoman katseen ympärilleen, ja kun ei huomaa\nketään, ottaa vauhtia ja hyppää toiselle penkerelle, tarttuu\nylhäällä erään pensasaidan oksaan, hyppää tämän pensasaidan yli,\nsyventyy vaivaistammi-pensaikkoon, joka jonkun matkaa reunustaa\ntietä ja kumartuu siihen, jotta häntä eivät näkisi ne ihmiset, jotka\nmahdollisesti Lucian huudoista saattavat rientää paikalle. Tämä mies\noli yksi Egidion palkkalaisrosvoja. Hän oli vakoillut luostarinportin\nläheisyydessä ja nähnyt Lucian siitä astuvan ulos. Hän oli tarkoin\npannut merkille hänen pukunsa ja piirteensä ja oli rientänyt\noikotietä odottamaan häntä sovitussa paikassa.\n\nKen saattaisi nyt kuvata sitä kauhua, sitä tuskaa, joka liikkui tuon\npoloisen naisen povessa? Levottomana haluten tietää kammottavan\ntilansa hän aukaisi levälleen pelästyneet silmänsä, jotka heti\ntaas ummisti kauhun ja pelästyksen kouristamana, nähdessään nuo\nkamalat kasvot. Hän väänteli itseään ja koetti päästä irti, mutta\nhänestä pidettiin kiinni joka taholta. Hän kokosi kaikki voimansa\nja heittäytyi vaununovea kohti, mutta kaksi voimakasta käsivartta\npiti häntä kuin kiinninaulittuna vaunujen perällä; ja neljä muuta\nraudanlujaa käsivartta näitä avusti. Joka kerta kun hän avasi suunsa\nhuutaakseen, painoi nenäliina tämän huudon kulkkuun. Tällävälin kolme\nhornan suuta, käyttäen niin inhimillistä ääntä kuin niiden suinkin\noli mahdollista, toisteli hänelle joka hetki.\n\n-- Vaiti, vaiti, älkää pelätkö; emme me tahdo tehdä teille pahaa.\n\nMuutaman hetken näin rajusti ponnisteltuaan hän näytti tyyntyvän;\nhänen kätensä ja päänsä retkahtivat taapäin, hän aukaisi vaivoin\nluomensa, silmänsä tuijotti liikkumattomana, ja edessään olevat\nkamalat kasvot näyttivät sekaantuvan ja kiertelevän ympäri\nhirvittävänä sekasotkuna, Kuolonkalpeus levisi hänen kasvoilleen,\njoita peitti kylmä hiki. Hän vaipui alas ja pyörtyi.\n\n-- No, no, rohkeutta! huusi hänelle Haukka. Rohkeutta vaan! toistivat\nkaksi muuta roistoa; mutta kaikkien aistien horrostila suojeli tänä\nhetkenä Lucia parkaa kuulemasta näiden kauheiden äänien lausumaa\nlohdutusta.\n\n-- Hitto vieköön! hän näyttää kuolleelta, sanoi muuan miehistä. Mitä,\njos hän todella olisi kuollut!\n\n-- Joutavia, sanoi toinen. Se on tuollainen naisten pyörtyminen.\nKyllä minä tiedän, minä, joka olen passittanut jonkun toiseen\nmaailmaan, miehen tai naisen, niin siihen on vaadittu paljon enempää.\n\n-- Riittää! sanoi Haukka. Täyttäkää velvollisuutenne, älkääkä huoliko\nmuusta. Ottakaa esiin pyssyt istuinten alta ja pitäkää ne valmiina;\nsillä metsässä, johon nyt saavumme, on aina joku ilkeä konna\npiilossa. No ei noin käteen, piru vieköön! Pankaa ne noin loikomaan\nselkänne taakse. Ettekö älyä, että olemme tekemisissä kananpojan\nkanssa, joka pyörtyy vallan tyhjästä. Jos hän näkee aseita, hän\ntodella voi kuolla kopsahtaa. Ja kun hän taas tulee tajuihinsa, niin\nvarokaa häntä peloittamasta! Älkää kajotko häneen, ellen minä anna\nmerkkiä. Minä kyllä riitän häntä alallaan pysyttelemään. Ja suu\npoikki: antakaa minun puhua.\n\nTällävälin ajoneuvot, jotka yhä kiitivät huimaa vauhtia edelleen,\nolivat saapuneet metsään.\n\nJonkun ajan kuluttua Lucia parka alkoi tointua pyörtymyksestään,\nikäänkuin olisi herännyt syvästä ja levottomasta unesta, ja hän\naukaisi silmänsä. Hänen oli alussa vaikea tuntea ympäröiviä\nkammottavia seikkoja, järjestää ajatuksiaan ja koota muistojaan.\nViimein hän uudelleen tajusi hirvittävän tilansa. Kaikkein ensiksi\nhän käytti palaavia voimiaan syöksyäkseen vaununovea kohti ja siitä\nulos. Mutta hänet siitä estettiin, eikä hän voinut muuta kuin huomata\nsen seudun jylhän yksinäisyyden, missä kuljettiin. Uudelleen hän\npäästi huudon. Mutta Haukka nosti kädessään olevaa nenäliinaa ja\nvirkkoi niin lempeästi kuin saattoi:\n\n-- No, no, pysykää levollisena, se on parasta minkä voitte tehdä. Me\nemme tahdo teille tehdä pahaa; mutta ellette ole vaiti, niin kyllä me\nsaamme teidät vaikenemaan.\n\n-- Antakaa minun mennä! Keitä te olette? Minne te minua viette? Miksi\nolette minut vanginneet? Antakaa minun mennä, antakaa minun mennä!\n\n-- Sanon teille, ettei teidän pidä pelätä. Ette ole mikään lapsi, ja\nteidän pitäisi ymmärtää, ettemme tahdo tehdä teille pahaa. Ettekö\nälyä, että olisimme voineet jo sata kertaa teidät tappaa, jos meillä\nolisi pahoja aikeita. Rauhoittukaa siis.\n\n-- Ei, ei; antakaa minun jatkaa matkaani; en teitä tunne.\n\n-- Mutta me teidät hyvin tunnemme.\n\n-- Oi pyhä Neitsyt! Antakaa minun mennä. Armoa. Keitä te olette?\nMinkätähden olette minut vanginneet?\n\n-- Niin on meidän käsketty tehdä.\n\n-- Kuka, kuka on käskenyt? Kuka on voinut sitä käskeä?\n\n-- Vaiti, sanoi Haukka ankaran näköisenä. Sellaisiin kysymyksiin emme\nme ole velvolliset vastaamaan.\n\nLucia yritti vielä kerran äkkiä hyökätä ulos vaununovesta. Mutta\nhuomattuaan kaikki ponnistuksensa turhiksi, hän uudelleen turvautui\nrukouksiin. Hän loi katseensa alas, silmät täyttyivät kyynelillä,\nääni keskeytyi nyyhkytyksistä ja kädet olivat ristissä suun edessä.\n\n-- Oi, hän sanoi, Jumalan, Pyhän Neitsyen rakkauden vuoksi antakaa\nminun mennä! Mitä pahaa olen teille tehnyt? Olen olento raukka, joka\nei ole tehnyt teille mitään pahaa. Sen pahan, minkä olette minulle\ntehneet, annan teille sydämeni pohjasta anteeksi; ja rukoilen Jumalaa\npuolestanne. Jos teilläkin on tytär, vaimo, äiti, niin ajatelkaa\nkuinka he kärsisivät, jos olisivat samanlaisessa tilassa. Muistakaa,\nettä meidän kaikkien kerta täytyy kuolla, ja että tuona päivänä\ntoivotte Jumalan olevan armollinen teitä kohtaan. Päästäkää minun\nmenemään; jättäkää minut tähän. Jumala opastaa kyllä minut oikealle\ntielle.\n\n-- Sitä emme voi.\n\n-- Ettekö voi. Oi Jumalani! Miksi ette voi? Minne aiotte minut viedä?\nMinkätähden?...\n\n-- Emme voi; on turhaa kysyä. Älkää pelätkö, emmehän tahdo tehdä\nteille pahaa. Pysykää hiljaa alallanne, eikä kukaan teihin koske.\n\nTyrmistyneenä, epätoivoisena ja ollen yhä kasvavan kauhun vallassa\nnähdessään, etteivät sanansa ollenkaan tehonneet, Lucia kääntyi\nHänen puoleensa, joka pitää kädessään ihmisten sydämiä ja joka\nmielin määrin voi hellyttää kaikkein paatuneimmatkin. Hän painautui\nsyvemmälle siihen vaunun kulmaan, missä istui, pani kätensä ristiin\nrinnalleen ja rukoili hehkuvasti sydämensä pohjasta; sitten hän otti\nesiin taskustaan rukousnauhansa ja rupesi rukoilemaan uskovammin ja\nhartaammin kuin koskaan ennen elämässään.\n\nSilloin tällöin hän toivoi saavuttavansa rukoilemansa armon ja\nkääntyi taas näitten miesten puoleen uudelleen rukoillen ja anoen,\nmutta yhä vaan turhaan. Sitten hän taas pyörtyi. Sitten hän taas\npalasi tajuihinsa joutuakseen uuden kauhistuksen valtoihin. Mutta\nsen enempää ei sydämemme salli meidän jatkaa tämän surkean matkan\nkuvausta: liian kipeä sääli jouduttaa meitä saapumaan tämän matkan\nperille, jota kesti yli neljä tuntia, ja jonka jälkeen meidän on\nkestettävä toisia tuskan tuntia.\n\nSiirtykäämme vuorilinnaan, missä onnetonta odotettiin.\n\nNimittämätön odotti häntä tavattoman levottomana ja jännittyneenä.\nOmituista! Tuo mies, joka kylmäverisesti oli ratkaissut niin monen\nihmishengen kohtalon, joka niin monessa rikosyrityksessään ei koskaan\nollut pitänyt minkäänarvoisina aiheuttamiaan tuskia paitsi siinä\nsuhteessa, että hän niistä joskus oli ammentanut outoa kostonhimon\nhekkumaa, nyt tuo mies ajatellessaan Lucialle tekemäänsä väkivaltaa,\ntuolle köyhälle maalaisnaiselle, tunsi jotain vastenmielisyyden,\nkatumuksen, melkeinpä kauhun tunnetta. Synkän kalliolinnansa\nkorkeasta akkunasta hän jo kotvan aikaa oli tähystellyt erästä\nlaakson suuta, kun äkkiä vaunut tulivat näkyviin ja lähestyivät\nhitaasti, tämän matkan hurja alkuvauhti kun oli lamauttanut hevosten\ninnon ja uuvuttanut niiden voimat. Ja vaikka siitä paikasta, mistä\nhän katseli, nämä ajoneuvot eivät näyttäneet suuremmilta kuin ne\nleikkivaunut, joita lapset huvikseen vetävät jälessään, hän ne tunsi\nheti. Ja uudelleen hän tunsi sydämensä vavahtavan ja entistään\nrajummin sykkivän.\n\n-- Onkohan tuo nainen noissa vaunuissa? hän heti ajatteli. Ja hän\njatkoi itsekseen:\n\n-- Kuka tietää, mitä vaivoja minulle tuottaa tuo nainen. Parasta\npäästä hänestä!\n\nHän aikoi huutaa luokseen jonkun rosvoistaan ja lähettää tämän\nkiirein vaunuja vastaanottamaan ja käskeä Haukan kääntämään ajoneuvot\ntoiseen suuntaan ja viemään tuon tytön Don Rodrigon linnaan. Mutta\nehdottomasti käskevä \"ei\", joka äkkiä kajahti hänen sisällään,\nsai tämän tuuman raukeamaan. Häntä kiusasi kuitenkin tarve antaa\njoku määräys; ja kun hän ei voinut kestää tuota toimettomuutta\nodottaessaan vaunuja, jotka lähestyivät hitaasti, kuin väijytys tai\nkuin rangaistus, hän kutsutti luokseen vanhan naisen, erään talon\npalvelijattarista.\n\nTämä oli entisen linnanvartijan tytär, syntynyt linnassa, missä\noli viettänyt koko elämänsä. Se, minkä tämä nainen siellä oli\naikaisimmasta lapsuudestaan nähnyt ja kuullut oli painanut hänen\nmieleensä korkean ja hirvittävän käsityksen isäntiensä mahtavuudesta.\nJa pääasiallinen periaate, jonka hän oli ammentanut käskyistä ja\nesimerkeistä, oli se, että heitä täytyi kaikessa totella; sillä jos\nhe saattaisivatkin tehdä paljon pahaa, he myös voivat tehdä paljon\nhyvää. Velvollisuuden käsite, joka ituna on istutettu jokaisen\nihmisen sydämeen, kehittyi hänen sydämessään samanaikuisesti\nkunnioituksen, pelon ja orjallisen alistumisen tunteiden kanssa, ja\noli yhtynyt ja ikäänkuin sulautunut niihin. Kun Nimittämätön tultuaan\nherraksi ja isännäksi alkoi käyttää valtaansa sillä hirvittävällä\ntavalla, jota olemme kosketellut, tuo vanha nainen sen johdosta tunsi\nalussa sekä jonkunmoista kauhua että vielä syvempää alamaisuuden\ntunnetta. Aikaa voittaen hän asteettain oli tottunut siihen, mitä\njoka päivä näki ja kuuli puhuttavan. Niin hirvittävän herran voimakas\nja hillitön tahto oli hänen mielestään jonkunmoinen kohtalollinen\noikeus.\n\nElettyään täysi-ikäiseksi hän oli mennyt vaimoksi eräälle talon\npalvelijalle, joka kohta jälkeenpäin läksi vaaralliselle retkelle,\njätti luunsa valtatielle ja vaimonsa leskeksi linnaan. Se pikainen\nkosto, jonka isäntänsä silloin hankki tästä kuolemasta, tuotti\nvaimolle hurjaa lohdutusta ja lisäsi sitä ylpeätä tietoisuutta,\nettä oli moisen suojeluksen alaisena. Tästä hetkestä alkaen hän ani\nharvoin astui ulkopuolelle linnaa. Ja vähitellen häneen ei enää\njäänyt ihmiselämästä melkein mitään muuta käsitystä, kuin minkä\ntäällä linnassa saattoi saada. Hänellä ei ollut palvelijattarena\nmitään erityistä tehtävää; mutta tästä rosvojoukosta milloin toinen,\nmilloin toinen joka hetki antoi hänelle jotain työtä, mikä oli hänen\npainajaisenaan.\n\nMilloin hänellä oli repaleinen vaatekappale parsittavana, milloin\nkiireisesti valmistettava ateria niille, jotka palasivat joltakin\nretkeltä, milloin täytyi hänen sitoa haavoittuneita. Noitten ihmisten\nkäskyihin, moitteisiin ja kiitoksiin liittyi aina ivaa ja karkeita\nsanoja. Vanha eukko -- tämä oli hänen tavallinen nimensä. Liikanimet\n-- joku sellainen seurasi aina mukana -- vaihtelivat asianhaarojen\nja puhuttelijan tuulen mukaan. Kun eukkoa häirittiin hänen\nlaiskuudessaan tai kun hänen kiukkuisaa ärtyisyyttään kiihoitettiin,\nmitkä olivat kaksi hänen huomattavaa ominaisuuttaan, hän usein\ntiuskasi vastauksia noihin kohteliaisuuksiin, käyttäen sanoja, joissa\npääpiru olisi saattanut huomata enemmän omaa henkevyyttään kuin\nyllyttäjien puheissa.\n\n-- Näettehän tuolla alhaalla nuo vaunut? sanoi hänelle herra.\n\n-- Totta minä näen, vastasi vaimo, ojentaen esiin väkäleukaansa ja\nmulkoillen ontoilla silmillään, ikäänkuin olisi tahtonut pullistaa ne\nesiin kuopista.\n\n-- Pane heti paikalla kuntoon kantotuoli, nouse siihen ja anna\nkantaa itses mitä pikimmin \"Pahaan-Yöhön\". Sinun tulee olla siellä\nennenkuin nuo vaunut ovat sinne saapuneet. Eivätpä ne muuten etene\nruumissaattoa nopeammin. Noissa vaunuissa on ... pitäisi olla\nnuori nainen. Jos hän siinä on, niin sano Haukalle minun käskevän\nhänen siirtää tuon naisen kantotuoliin ja että hän viipymättä\nsaapuu luokseni. Sinun tulee nousta kantotuoliin tuon ... nuoren\nnaisen viereen; ja kun olette saapuneet tänne ylös, niin viet hänet\nasuntoosi. Jos hän sinulta kysyy, minne hänet viet, kenen on tämä\nlinna niin varo...\n\n-- Oh, sanoi eukko.\n\n-- Mutta, jatkoi Nimittämätön, rohkaise hänen mieltään, rauhoita\nhäntä.\n\n-- Mitä pitää minun hänelle sanoa?\n\n-- Mitä sinun pitää sanoa? Rohkaise hänen mieltänsä, sanon minä.\nOletko elänyt näin vanhaksi tietämättä, miten pitää rohkaista\njotain olentoa, kun tahtoo? Etkö koskaan itse ole tuntenut sydämen\nahdistusta? Etkö tiedä, minkälaiset sanat sellaisina hetkinä\ntuottavat huojennusta? No niin, sano hänelle sellaisia sanoja. Keksi\nsellaisia ja mene joutuin hiiteen!\n\nVanhan vaimon poistuttua, hän jäi hetkeksi ikkunan ääreen, tuijottaen\nnoihin vaunuihin, jotka jo näyttivät paljon suuremmilta. Sitten hän\nkohotti katseensa aurinkoon, joka tuona hetkenä vaipui vuoren taakse;\nnyt hän katseli sen yläpuolelle ryhmittyneitä hajanaisia pilviä,\nmitkä ruskeista silmänräpäyksessä vaihtuivat hehkuviksi kuin tuli.\n\nHän vetäytyi pois, sulki ikkunan ja alkoi astuskella edestakaisin\nhuoneessa kiireisen vaeltajan tavoin.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\n\nVanha vaimo oli kiireissään rientänyt noudattamaan käskyä ja itse\nvuorostaan jakelemaan tarpeelliset määräykset, mahtavana tuon nimen\nkautta, joka kenen mainitsemana tahansa täällä saattoi kaikkien jalat\nketteriksi; ja tämä johtui siitä yksinkertaisesta syystä, ettei\nkenenkään mieleen koskaan olisi johtunut se ajatus, että kukaan olisi\nollut kyllin uskalias sitä väärinkäyttääkseen.\n\nEukko oli todella saapunut Pahan-Yön kohdalle vähää ennen vaunujen\ntuloa. Ja huomattuaan niiden lähenevän, hän astui alas kantotuolista,\nviittasi ajuria pysähtymään, meni vaununovelle ja kuiskasi korvaan\nHaukalle, joka oli kuroittanut päänsä ulos, isännän käskyn.\n\nVaunujen pysähtyessä Lucia säpsähti ja heräsi kuin horrostilasta.\nHän tunsi uudelleen kauhun väristyksen, aukaisi levälleen suunsa ja\nsilmänsä ja katseli. Haukka oli kyyristynyt vaunujen takakulmaan, ja\nvanha vaimo, leuka vaununovella, katseli Luciaa sanoen:\n\n-- Tulkaa, lapseni; tulkaa lapsiparka; tulkaa minun kanssani, jolle\non annettu määräys teitä hyvin kohdella, teitä rauhoittaa, teitä\nrohkaista.\n\nKuullessaan naisäänen, tyttöraukka tunsi sydämensä hetkeksi\nrauhoittuvan ja rohkaistuvan; mutta seuraavassa tuokiossa hän vaipui\nvielä syvemmän pelon valtoihin.\n\n-- Kuka te olette? hän kysyi, ääni värähdellen, ja kiinnittäen\nvanhukseen tuijottavan ja ihmettelevän katseen.\n\n-- Tulkaa, tulkaa, lapsiparka, tämä yhä vaan toistamistaan toisti.\n\nHaukka ja nuo molemmat muut rosvot, jotka eukon sanoista ja\ntavattoman leppoisasta äänestä tekivät johdelmiaan linnaherran\ntarkoituksiin nähden, koettivat hekin ystävällisin puhein kehoittaa\nsorronalaista tottelemaan. Mutta tämä edelleen katsoi ympärilleen.\nJa vaikka jylhä ja tuntematon seutu ja vartijoiden varmuus eivät\nsallineet mitään avun toivoa, hän kuitenkin aukaisi suunsa aikoen\nhuutaa. Mutta nähdessään Haukan silmillään mulkoilevan samoin kuin\nnenäliinatemppua tehdessään, hän vaikeni, vapisi, ja huolimatta\nvastustuksestaan hänet pantiin istumaan kantotuoliin. Eukko nousi\nsiihen hänen jälkeensä. Haukka antoi kahden rosvokumppaninsa\nsuojelusjoukkona astua jälessä ja alkoi itse joutuin kiivetä rinnettä\nylös noudattaakseen isäntänsä kutsua.\n\n-- Kuka te olette? kysyi Lucia ahdistuksissaan tuolta tuntemattomalta\nja vastenmielisen näköiseltä vanhukselta. Miksi on minut jätetty\nseuraanne? Missä olen? Minne minua viette?\n\n-- Erään henkilön luo, joka tahtoo tehdä teille hyvää, vastasi eukko;\nsuuren her... Ylen onnellinen se, jolle hän tahtoo tehdä hyvää!\nTodella teidän onnenne. Olkaa pelotta; iloitkaa, sillä hän käski\nminun rohkaista mieltänne. Sanokaa te hänelle, eikö totta, että olen\nteitä rohkaissut?\n\n-- Kuka hän on? Minkätähden? Mitä hän minusta tahtoo? Enhän kuulu\nhänelle. Sanokaa minulle, missä olen. Antakaa minun mennä; sanokaa\nnäille ihmisille, että päästävät minut menemään, että vievät minut\njohonkin kirkkoon. Oi, te, joka olette nainen, Neitsyt Marian\nnimessä!...\n\nTämä pyhä ja suloinen nimi, jota tuo vaimo hartaasti kunnioittaen\noli toistanut elämänsä ensi vuosina, ja jota ei pitkään aikaan ollut\navuksihuutanut eikä kenties kuullut mainittavan, teki tämän poloisen\nmieleen tällöin sekavan, omituisen, myöhästyneen vaikutuksen, kuten\nvalon ja esineiden muodon himmeä muisto raihnaiseen ja nuoruudestaan\nsokeaksi tulleeseen vanhukseen.\n\nTällävälin Nimittämätön seisoi linnanportin edessä, katsoi alas ja\nnäki kantotuolin kohoavan, hitaasti lähestyvän, käymäjalkaa, kuten\näsken vaunut, ja siitä edellä matkan päässä, joka hetki hetkeltä\nväheni, Haukan kiipeävän polkua juoksujalassa. Kun tämä oli saapunut\nkukkulan huipulle, sanoi herra hänelle:\n\n-- Tule tänne!\n\nJa kulkien Haukan edellä hän astui sisälle ja meni erääseen linnan\nhuoneeseen.\n\n-- No miten on? hän sanoi pysähtyen.\n\n-- Kaikki kuin olla pitää, vastasi Haukka kumartaen. -- Sana\najallansa, nuori nainen ajallansa, ei niin elävätä sielua paikalla,\nyksi ainoa huuto, joka ei hälyyttänyt ketään saapuville, ajuri ripeä\nmies, hevoset tuliset, ei ketään kohdattu matkalla; mutta...\n\n-- Mutta mitä?\n\n-- Mutta ... puhun vilpittömästi, olisin kernaammin tahtonut saaneeni\nmääräyksen kiidättää hänelle luodin selkään, kuulematta hänen\npuhuvan, katsomatta häntä silmiin.\n\n-- Mitä? Mitä oikeastaan tahdot sanoa?\n\n-- Tahdon sanoa ... että koko tuona aikana, joka tuntui niin\npitkältä ... hän todella minua liiaksi säälitti.\n\n-- Säälitti? Mitä sinä tiedät säälistä? Mitä on sääli?\n\n-- En ole sitä koskaan niin hyvin tajunnut kuin tällä kertaa; säälin\nlaita on hieman samoin kuin pelon; jos annatte sille jalansijaa, ette\nenää ole mies.\n\n-- No, miten tuo nainen saattoi sinua niin liikuttaa, että tunsit\nsääliä?\n\n-- Niin, armollinen herra! Ajatelkaapas! ... niin kauan aikaa ...\nitkeä, rukoilla ja katsella teitä silmiin ... ja sitten käydä\nkalpeaksi, kuolonkalpeaksi! ... sitten nyyhkyttää ja vielä rukoilla,\nja sanoa sanoja, jotka...\n\n-- En huoli tuota naista tänne linnaani, ajatteli itsekseen\nNimittämätön. Tein väärin, kun annoin lupaukseni, mutta olen\nluvannut ... luvannut. Kun hän on kaukana täältä... Ja hän nosti\nHaukkaan katseensa käskevän näköisenä.\n\n-- Heitä nyt hiiteen säälisi, hän sanoi, nouse hevosen selkään, ota\nmukaasi kumppani, kaksi, jos tahdot, ja ratsasta pysähtymättä, kunnes\nolet saapunut Don Rodrigon linnaan, tiedäthän. Sano hänelle, että hän\nheti paikalla lähettää ... mutta heti, sillä muuten...\n\nMutta toinen _ei_ värähteli hänen sisällään vielä käskevämpänä kuin\nensimäinen ja esti häntä lopettamasta.\n\n-- Ei, hän sanoi hyvin päättäväisen näköisenä ja äänisenä, ikäänkuin\nalistuakseen tuon salaisen sisäisen äänen vallan alle. -- Ei; mene\nlevolle; ja huomisaamuna ... teet, minkä sinulle käsken.\n\n-- Varmaankin tuolla naisella on liittolaisenaan joku taikahenki,\nhän sitten ajatteli jäätyään yksin seisomaan, liikkumatta,\nkäsivarret ristissä rinnalla ja katse suunnattuna yhteen permannon\nkohtaan, johon korkeasta ikkunasta sisään lankeavat kuun säteet\nkuvasivat vaalean valokuvion, minkä paksujen rautaristikkojen varjo\njakoi ruutuihin ja jonka ruutujen kehykset eroittivat runsaisiin\npikkuosastoihin.\n\nHänen ajatuksenjuoksunsa jatkui:\n\n-- Haukka tunsi sääliä!... Huomenna, ja hyvin varhain, pois täältä\ntuo nainen. Täyttyköön hänen kohtalonsa, älköönkä hänestä sitten enää\npuhuttako; ja ... -- hän jatkoi yhä ajatuksissaan yhtä innokkaana\nkuin se, joka antaa käskyn tottelemattomalle lapselle, hyvin tietäen,\nettei tämä kuitenkaan tule tottelemaan -- älköönkä häntä sitten\nedes enää ajateltako. Älköönkä tuo kirottu Don Rodrigo tulko minua\nvaivaamaan kiitoksillaan, sillä ... en enää tahdo kuulla puhuttavan\ntästä naisesta. Olen tehnyt hänelle tuon palveluksen yksinomaan\nsentähden, ... että olen luvannut. Ja lupasin ... sillä se on\nkohtaloni. Mutta saapa Don Rodrigo maksaa tuon palveluksen, se on\nvarma...\n\nJa hän koetti keksiä jonkun vaikean tehtävän Don Rodrigolle,\nikäänkuin korvaukseksi, melkeinpä hyvitykseksi. Mutta uudelleen\nilmaantuivat hänen mieleensä nuo sanat: Haukka on tuntenut sääliä!\n\n-- Miten hiidessä tuo nainen onkaan sellaista aikaansaanut? hän\njatkoi, tuon ajatuksen lumoamana. Tahdon nähdä hänet. -- Ei toki,\nmitä joutavia. Mutta sentään, tahdon hänet nähdä.\n\nJa kuljettuaan huoneesta toiseen, hän saapui pienille portaille,\nkiipesi niitä ylös haparoiden, meni vanhan eukon huoneen ovelle, ja\npotkaisi sitä.\n\n-- Ken siellä?\n\n-- Aukaise.\n\nKuultuaan tämän hyvin tunnetun äänen vanhus parilla hyppäyksellä\nriensi ovelle; kuuli salvan narisevan rautarenkaiden läpi\nliukuessaan, ja ovi ponnahti auki. Nimittämätön pysähtyi kynnykselle\nja jonkunmoisella kolmijalkapöydällä palavan lampun valossa hän näki\nLucian kyykistyneenä permannolle huoneen soppeen, joka oli etäimpänä\novesta.\n\n-- Kuka on käskenyt sinun heittää hänet tuohon kuin ryysykasan, sinä\npoloinen? hän tiuskasi eukolle vihastuneen näköisenä.\n\n-- Hän on asettunut, minne itse tahtoi, vastasi vanha vaimo nöyränä.\nOlen tehnyt minkä suinkin olen voinut, rohkaistakseni hänen mieltään;\nhän saattaa sen itse teille todistaa: mutta se on ollut sula\nmahdottomuus.\n\n-- Nouskaa, sanoi Nimittämätön Lucialle, lähestyttyään häntä.\n\nMutta tyttöparka, jonka mieli jo ennestään oli niin pelästyksissään\nja hämmentynyt, oli äkkiä, tuon miehen kolkuttaessa ovelle, hänen\nsitä avatessa, sisäänastuessa ja puhuessa joutunut uuden kauhun\nvaltaan; ja hän painautui entistään enemmän soppeensa, kasvot käsiin\npeitettyinä ja muuten liikkumatta, kuin vapisten koko ruumiissaan.\n\n-- Nouskaa, en tahdo tehdä teille pahaa ... vaan päinvastoin tehdä\nteille hyvää, toisti herra... Nouskaa! jylisi sitten tämä ääni,\nkiukkuisena siitä, että oli täytynyt kaksi kertaa käskeä, ilman että\ntoteltiin.\n\nIkäänkuin pelostaan ponnahtaen onneton äkkiä kohosi polviensa varaan;\nhän pani kätensä ristiin, asettui samaan asentoon kuin jonkun pyhän\nkuvan eteen, kohotti katseensa Nimittämättömään, loi ne heti taas\nalas ja huudahti:\n\n-- Tässä olen: surmatkaa minut!\n\n-- Olen jo teille sanonut, etten tahdo tehdä teille pahaa, toisti\nNimittämätön leppyneellä äänellä ja tähystellen noita surun ja kauhun\nhämmentämiä kasvoja.\n\n-- Rohkeutta, rohkeutta, sanoi vanha eukko; sanoohan hän sen teille\nitse, ettei tahdo tehdä teille pahaa...\n\n-- Ja minkätähden, virkkoi Lucia äänenpainolla, josta keskeltä pelon\nväreilyä kuitenkin pisti esiin jonkunmoinen paheksumisen ja epätoivon\naiheuttama varmuus, minkätähden saatatte minut kärsimään manalan\ntuskia? Mitä minä olen teille tehnyt?\n\n-- Onko teitä pahoin pidelty? Puhukaa...\n\n-- Oh! Pahoinpidelty. Minut on vangittu salakavalasti,\nväkivaltaisesti. Minkätähden he minut vangitsivat? Miksi olen täällä?\nMissä olen? Enhän ole muuta kuin ihmisparka? Mitä olen teille tehnyt?\nJumalan nimessä...\n\n-- Jumala, Jumala, keskeytti Nimittämätön: aina vaan Jumala! Niillä,\njotka eivät itse voi puolustautua, joiden voimat eivät riitä, on aina\ntuo Jumala suussa, ikäänkuin olisivat puhuneet hänen kanssaan. Mitä\nsiis väitätte tuon Jumalanne avulla?... Tehdäkö minulle?...\n\nMutta hänen lauseensa jäi kesken.\n\n-- Voi, herra! Mitäpä minä väittäisin! Mitä voin minä yleensä\nväittää, minä, poloinen, mitä muuta saatan toivoa, kuin että te\nolisitte armollinen minua kohtaan? Jumala antaa niin paljon anteeksi\narmahduksen vuoksi! Antakaa minun mennä; säälistä, antakaa minun\nmennä. Mitä hyötyä voi olla sillä, jonka kerta täytyy kuolla, siitä,\nettä pakoittaa ihmisparan niin paljon kärsimään? Oi, te, joka voitte\nkäskeä, sanokaa, että päästävät minut menemään! He ovat pakolla\ntuoneet minut tänne. Antakaa minun nousta kantotuoliin tämän vaimon\nkanssa ja antakaa viedä minut ------aan, missä on äitini. Oi, Pyhä\nNeitsyt! Äitini, armahtakaa toki, äitini! Ehkei hän ole kaukana\ntäältä ... näinhän kotiseutuni vuoret; miksi annatte minun niin\nkauheasti kärsiä? Antakaa viedä minut johonkin kirkkoon, rukoilen\npuolestanne koko elinikäni. Mitä merkitsee teille yhden ainoan\nsanan lausuminen? Kas, te jo hellytte säälistä: sanokaa yksi ainoa\nsana, sanokaa se. Jumala antaa niin paljon anteeksi yhden ainoan\nlaupeudentyön tähden!\n\n-- Oh, ettei hän ole jonkun niiden henkilöiden tytär, jotka ajoivat\nminut maanpakoon! ajatteli Nimittämätön; yhden noista raukoista,\njotka tahtoisivat nähdä minun kuolevan! Nyt voisin nauttia tämän\nnaisen vaikeroimisesta ja kyynelistä; ja sen sijaan...\n\n-- Oi, älkää karkoittako hyvää mielijohdettanne! Lucia jatkoi\nhehkuvasti, rohkaistuna huomatessaan jonkunmoisen epäröimisen\nsortajansa kasvoissa ja ryhdissä. Jumala on minulle tekevä tämän\narmonteon: hän on antava minun kuolla, ja silloin on minulta kaikki\nlopussa; mutta te?... Kerran kenties tekin... Ei, ei: minä tulen aina\nrukoilemaan Herraa, että hän suojelisi teitä kaikesta pahasta. Mitä\nsiis teille merkitsee lausua yksi sana? Jospa tietäisitte, miltä\ntuntuu kärsiä tällaista kidutusta!\n\n-- No, rohkeutta, keskeytti Nimittämätön niin lempeästi, että\nhämmästytti vanhaa vaimoa. -- Olenko tehnyt teille mitään pahaa?\nOlenko teitä uhannut?\n\n-- Ette suinkaan. Näen, että teillä on hyvä sydän, ja että säälitte\ntätä ihmisparkaa. Jos tahtoisitte, voisitte te minua peloittaa\nenemmän kuin kaikki muut: voisitte minut surmata; mutta sen\nsijaan olette hieman paisuttanut sydäntäni. Mutta nyt, kruunatkaa\nlaupeudentekonne: vapauttakaa minut, vapauttakaa minut.\n\n-- Huomisaamuna...\n\n-- Oi, päästäkää minut vapaaksi heti, heti...\n\n-- Huomisaamuna näemme toisemme jälleen, minä sanon. Siihen asti,\nrauhoittukaa, rohkaiskaa mielenne; levätkää, tarvitsettehan myös\nsyödä jotain: heti paikalla teille tuodaan ruokaa.\n\n-- Ei, ei, kuolen, jos joku muu astuu tänne sisälle, aivan varmaan\nkuolen. Viekää minut te itse johonkin kirkkoon. Jumala on palkitseva\naskeleenne.\n\n-- Ruoan tuoja tulee olemaan nainen, sanoi Nimittämätön. Ja tämän\nsanottuaan hän itse hämmästyi sitä, että oli keksinyt tällaisen\napukeinon ja että hänen oli ollut tarvis tuumia sellaista,\nrauhoittaakseen naikkosta.\n\n-- Ja sinä, hän jatkoi heti kääntyen vanhan vaimon puoleen, kehoita\nhäntä syömään; pane hänet sitten levolle tähän vuoteeseen. Ja jos\nhän tahtoo sinut viereensä, niin se tapahtukoon; muuten voit kyllä\nyhden yön maata permannolla. Virkistä, ilahduta häntä, sanon minä. Ja\nkatso, ettei hänellä ole syytä valituksiin sinun tähtesi.\n\nNäin sanottuaan hän nopeasti kulki ovelle. Lucia nousi ja riensi\nhänelle toistamaan rukoustaan; mutta hän oli jo kadonnut.\n\n-- Voi, miten olen onneton! Sulkekaa, sulkekaa ovi nopeasti. Ja\nkuultuaan oven paukahtavan kiinni ja salvan narisevan, hän painautui\njälleen soppeensa.\n\n-- Voi, miten olen onneton, hän uudelleen huusi nyyhkyttäen. Ketä\nnyt rukoilen? Missä olen? Sanokaa minulle, sanokaa minulle te, minä\nrukoilen, kuka on tuo herra ... hän joka juuri puhui kanssani?\n\n-- Kukako hän on? Kuka hän on? Tahdotte, että minä sen teille\nsanoisin. Vai pitäisi minun se teille sanoa. Sentähden, että\nhän teitä suojelee, niin tulette ylpeäksi ja tahtoisitte saada\ntahtonne perille, syöksemällä minut onnettomuuteen! Kysykää\nsitä pikemmin häneltä itseltään. Jos olisin niin heikko, että\nsuostuisin pyyntöönne, niin ei osakseni tulisi niin hyviä sanoja\nkuin ne, jotka äsken kuulitte. Minä olen vanha, hän jatkoi mutisten\nhampaiden välissä. Pahus vieköön nuoret, jotka lumoavat yhtä paljon\nkyynelillään kuin naurullaan ja jotka aina lopulta ovat oikeassa!\n\nMutta kuullessaan Lucian nyyhkyttävän ja muistaessaan herransa\nuhkaavan määräyksen hän kumartui yhä sopessaan piileskelevän tytön\nyli ja jatkoi inhimillisemmällä ja lempeämmällä äänellä:\n\n-- No, kas niin, enhän ole sanonut teille mitään pahaa; älkää siis\nitkekö. Mutta älkää kysykö minulta asioita, joita minulla ei ole lupa\nteille sanoa; ja muuten voitte rauhoittua. Ohoh! Jospa tietäisitte\nkuinka moni olisi onnellinen, jos kuulisi hänen niin puhuvan, kuin\nhän puhui teille! Rauhoittukaa siis; heti tuodaan teille suuhun\npantavaa; ja lisäksi minä, joka tämän talon asiat ymmärrän ... siitä\ntavasta päättäen, millä hän teille puhui, voin ennustaa, että kaikki\ntulee käymään hyvin. Sitten te panette maata ... ja jätättehän\nminullekin vähän tilaa, hän jatkoi tukahuttaen kiukkuaan.\n\n-- En tahdo syödä, enkä tahdo nukkua. Jättäkää minut rauhaan; älkää\ntulko minua lähelle; älkää poistuko täältä.\n\n-- No enhän toki! sanoi vanhus vetäytyen pois ja istuutuen\ntuolipahaiselle, mistä loi tyttöraukkaan kauhun ja kateuden sekaisia\nkatseita. Sitten hän katseli vuodettaan ja kiroili mielessään sitä,\nettei kenties saisi nauttia siitä koko sen yön aikana. Ja hän\nnapisi kylmää vastaan. Mutta mielessään hän iloitsi ajatellessaan\nillallista, toivoen, että hänkin siitä oli saapa osansa. Lucia ei\nhuomannut kylmää, ei tuntenut nälkää, ja ollen kuin tylsistynyt hän\nkoki suruansa ja kauhuansa ainoastaan epämääräisesti, vallan kuin\nkuumesairas hourenäkyjä nähdessään.\n\nKuullessaan ovelta kolkutusta hän vavahti. Ja nostaen päätään kasvot\nsäikähtyneinä, hän huudahti:\n\n-- Ken siellä? Ken siellä? Ei kukaan pääse sisälle!\n\n-- Ei mitään vaaraa: hyvä uutinen! sanoi eukko. Se on Marta, joka tuo\nruokaa.\n\n-- Sulkekaa, sulkekaa heti ovi! huusi Lucia.\n\n-- No, heti paikalla, heti paikalla! vastasi eukko.\n\nJa otettuaan Martan kädestä korin, hän lähetti tämän kiireisesti\nmenemään, sulki jälleen oven ja laski korin keskellä huonetta\nolevalle pöydälle. Sitten hän moneen kertaan toisti Lucialle\nkehoitustaan tulla syömään näitä herkkuja. Hän käytti mielestään mitä\ntehokkaimpia sanoja herättääkseen poloisen ruokahalua ja puhkesi\nhuudahduksiin ruokalajien oivallisuudesta:\n\n-- Onpa tässä herkkupaloja, joita rahvas muistaa kauan, jos joskus\nsaa niitä syödäkseen! Entä viini sitten! Samaa lajia, jota isäntä\nitse juo ystäviensä seurassa ... kun näitä tulee käymään ... ja kun\nhe tahtovat tulla hyvälle tuulelle. Kuuletteko!\n\nMutta huomattuaan, että kaikki nämä houkuttelut olivat turhia, hän\nsanoi:\n\n-- Te vaan ette huoli. Älkääpä vaan kaiken tämän jälkeen huomenna\nsanoko, etten minä muka ole teitä kehoittanut ja rohkaissut. Mutta\nsyönpä tässä tällävälin minä. Ja tästä jää enemmän kuin tarpeeksi\nteille, kun päätätte tulla järkiinne ja totella.\n\nNäin sanottuaan hän ahneesti hyökkäsi aterian kimppuun.\n\nTultuaan kylläiseksi, hän nousi, meni taas Lucian soppea kohti; ja\nkumartuen hänen puoleensa, hän uudelleen kehoitti häntä syömään ja\npanemaan maata.\n\n-- Ei, ei, minä en tahdo mitään, vastasi Lucia heikolla ja uneliaalla\näänellä. Sitten hän jatkoi päättävämmin:\n\n-- Onko ovi suljettu? Onko se hyvin lukittu?\n\nJa katseltuaan tarkoin ympärilleen huoneessa, hän nousi, ojensi\neteensä käsiään ja kulki epäilevin askelin oveen päin saadakseen\nsiitä varmuutta.\n\nEukko juoksi sinne ennen häntä, ojensi kätensä lukkoa kohti, tarttui\ntoisella kädellä ovenripaan, jota ravisti, vingutti salpaa sinkilässä\nja sanoi:\n\n-- Kuuletteko? Huomaatteko? Onko se hyvin lukossa? Oletteko nyt\ntyytyväinen?\n\n-- Oh, tyytyväinen, minäkö täällä tyytyväinen? vastasi Lucia taas\npainautuen nurkkaansa. -- Mutta Herra tietää, että minä olen täällä.\n\n-- Tulkaa ainakin nukkumaan: mitä teette siinä loikomassa kuin koira?\nOnko koskaan nähty, että ihminen hylkää mukavuutta, jota hänelle\ntarjotaan?\n\n-- Ei, ei, jättäkää minut rauhaan.\n\n-- No, niinkuin tahdotte. Katsokaapa: minä jätän teille hyvän paikan,\nminä panen maata laidalle, minä alistun tähän epämukavuuteen teidän\ntähtenne. Jos tahdotte tulla vuoteeseen, tiedätte miten sen teette.\nMuistakaa, että pyysin teitä moneen kertaan sitä tekemään.\n\nNäin sanottuaan hän pujahti peitteen alle täysin puettuna; sitten\nkaikki vaipui hiljaisuuteen.\n\nLucia pysyi liikkumattomana, yhä vaan kyyristyneenä samassa\nsopessa, polvet leuan alla, kädet polviin nojaten ja kasvot käsiin\npeitettyinä. Hänen tilansa ei ollut unta eikä valvontaa, vaan\nnopeasti haihtuvaa, ajatuksien, näkyjen, kauhunkuvien synkkää\nvuorottelua. Milloin hän, ollen selvemmin tajuissaan ja muistaen\nselvemmin sitä kauhistusta, jonka todistajana ja uhrina hän oli\nollut tuona onnettomana päivänä, mietti tuskallisesti tämän\nsalaperäisen ja hirvittävän todellisuuden yksityiskohtia, joka häntä\njoka taholta ympäröi. Milloin taas hänen mielensä siirtyen vielä\nsynkempään ajatuspiiriin, taisteli epävarmuuden ja tulevaisuuden\npelon synnyttämiä aaveita vastaan. Hän oli vaipuneena tähän hirveään\nahdistukseen niin pitkän aikaa, että tälläkin kertaa tahdomme\nnopeasti liukua sen yli. Viimein hän murtuneena, lamautuneena ojensi\njähmettyneet jäsenensä, paneutui makaamaan tai pikemmin vaipui\npitkäkseen permannolle ja pysyi jonkun aikaa tilassa, joka enemmän\nvivahti todelliseen uneen.\n\nMutta äkkiä hän kavahti ylös ikäänkuin sisäisen äänen kutsuessa.\nJa tunsi tarvetta täydelleen herätä, jälleen täydelleen hallita\najatuksiaan, ymmärtää missä oli, miten ja miksi.\n\nHän kuunteli tarkkaavaisesti erästä hälyä, joka tunki hänen\nkorvaansa. Se oli eukon hidas ja käheä kuorsaus. Hän aukaisi silmänsä\nja näki vaalean valon vuoroin leimahtavan ja vuoroin sammuvan.\nSe oli lampun sydän, joka sammumaisillaan ollen loi vavahtelevaa\nja epävarmaa valoa, minkä seuraavassa tuokiossa palautti, niin\nsanoaksemme, kuten aalto, joka hyökkää rannalle ja siitä taas\npakenee. Ja tämä valo, joka hylkäsi esineet, ennenkuin ne siltä\nolivat saaneet selvän muodon ja määrätyn värinsä, ei sallinut silmän\neroittaa muuta kuin himmeitä ja epämääräisiä kuvia. Mutta pian\nveresten vaikutelmien muisto palasi Lucian mieleen ja auttoi häntä\neroittamaan selvemmin sitä, mikä näölle ilmeni vaan epäselvästi ja\nepätäydellisesti.\n\nTuskin oli onneton Lucia herännyt, kuin jälleen tunsi vankilansa:\nkaikki tuon eletyn päivän kamalat muistot, kaikki tulevaisuuden\nkauhut häntä yhtä haavaa ahdistivat. Ja itse tämä uusi levollisuus,\njoka oli seurannut niin runsasta rauhattomuutta, tämä jonkunmoinen\nlepo ja huolettomuus, johon oli vaipunut, lisäsivät hänen entisiin\nkauhuihinsa uuden kauhun; ja hänet valtasi niin katkera suru,\nettä toivoi kuolevansa. Mutta samassa hän muisti, että hänellä\nkuitenkin vielä oli jälellä yksi apukeino, nimittäin rukous; ja sitä\najatellessaan hän tunsi mielessään välkähtävän nopean toivon säteen.\nHän otti uudelleen esille rukousnauhansa ja alkoi rukoilla; ja mikäli\nrukous nousi hänen vapisevilta huuliltaan, hän tunsi jälleen syntyvän\nja kasvavan sydämessään epämääräisen luottamuksen.\n\nÄkkiä toinen ajatus kulki läpi hänen mielensä: hän arveli, että hänen\nrukouksensa otettaisiin paremmin vastaan ja kuultaisiin varmemmin,\njos hän tuossa epätoivossaan ollen tekisi jonkun uhrauksen. Hänen\nmieleensä muistui silloin mikä hänellä maailmassa oli ollut\nrakkainta; sillä tuona hetkenä hänen sielunsa ei voinut tuntea muuta\ntunnetta kuin kauhua, eikä käsittää muuta toivoa, kuin vapautumista;\ntämä rakkain seikka muistui hänen mieleensä, ja hän päätti heti\nuhrata sen. Hän kohosi polvilleen, puristi kiihkeästi poveaan vastaan\nristiinpantuja käsiään, joista riippui rukousnauha, kohotti katseensa\ntaivasta kohti ja sanoi:\n\n-- Oi, pyhä Neitsyt, te, jonka haltuun niin usein olen itseni uskonut\nja joka niin usein olette rukoukseni kuullut ja minua lohduttanut!\nTe, joka olette kärsinyt niin suuria tuskia ja joka nyt olette\nniin kunniakas ja olette tehnyt niin paljon ihmeitä ahdistuneiden\nraukkojen hyväksi, oi, auttakaa minua! Vapauttakaa minut tästä\nvaarasta, antakaa minun terveenä ja vahingoittumattomana palata\näitini luo, te Jumalan äiti; ja minä teen teille lupauksen pysyä\nneitsyenä, luovun ainaiseksi sulh ... tuosta poloisesta onnettomasta\nmiehestä, enkä tahdo vastedes olla kenenkään muun kuin teidän oma.\n\nLausuttuaan nämä sanat hän painoi alas päänsä, pani rukousnauhan\nkaulaansa, ikäänkuin vihkiytymisen merkiksi, mutta samalla\nsuojelukseksi, ja sen uuden hengellisen taistelujoukon aseeksi, jonka\njäseneksi juuri oli lupautunut. Hän istuutui jälleen permannolle\nja tunsi sydämeensä palaavan jonkunmoisen tyyneyden, jonkunmoisen\nluottamuksen. Hän muisti tuon mahtavan tuntemattoman toistaman:\n_huomisaamuna_, ja hän luuli tässä sanassa piilevän ikäänkuin\npelastuksen lupauksen. Hänen aistinsa, jotka olivat väsyneet niin\npitkästä ja rajusta taistelusta, uupuivat vähitellen keskellä tätä\nhänen ajatustensa tyyntymistä. Ja viimein melkein aamun valjetessa,\nsuojelijattarensa nimi huulillaan, Lucia vaipui sikeään ja jatkuvaan\nuneen.\n\nMutta tässä samassa linnassa oli toinen henkilö, joka kernaasti olisi\ntahtonut tehdä samoin, mutta jolle se ei onnistunut. Lähdettyään\nLucian luota, niin sanoaksemme paettuaan häntä, annettuaan\nmääräyksensä illallisen tarjoamisesta vangitulle ja käytyään tapansa\nmukaan tarkastamassa muutamia linnan vartiopaikkoja, yhä tuo kuva\nmielessä, yhä nuo rukoilevat sanat kaikuen korvissa, Nimittämätön oli\nkiireisesti syössyt huoneeseensa, oli nopeasti sulkeutunut siihen,\nikäänkuin ulkona olisi ollut häntä vahvempi vihollinen, ja oli sitten\nriisuutunut ja heittäytynyt vuoteeseensa. Mutta tuo kuva, joka nyt\noli entistään selvempi, entistään eloisampi hänen mielessään, tuntui\ntuona hetkenä sanovan hänelle: et tule nukkumaan.\n\n-- Mikä hullu naikkosen uteliaisuus saattoikaan minut häntä näkemään?\nTuo Haukka pahus on oikeassa, silloin ei enää ole mies... Minäkö\nen enää olisi mies! Mikä, hiidessä, siis on minut vallannut? Mitä\nuutta on minulle tapahtunut? Tiesinhän sen jo, että naiset itkevät\nja vaikeroivat. Miehetkin joskus vaikeroivat, kun eivät voi tehdä\nvastarintaa. Mitä, perhana, enkö siis koskaan ole kuullut naisten\nporaavan?\n\nJa tässä, suuresti vaivaamatta muistiaan, tämä itsestään palautti\nhänen mieleensä useamman kuin yhden tilaisuuden, jolloin eivät\nrukoukset eivätkä valitukset olleet voineet häntä taivuttaa luopumaan\nyrityksistä, jotka kerran oli vahvasti päättänyt panna täytäntöön.\nMutta nämä muistot eivät suinkaan tuottaneet hänelle sitä rohkeutta,\nmikä häneltä puuttui tämän päätöksen toimeenpanoon, ne eivät suinkaan\nkarkoittaneet hänen sydämestään tuota säälin tunnetta, josta hän niin\nkernaasti olisi tahtonut vapautua, vaan liittivät siihen päinvastoin\neräänlaista hämmennystä ja raivokasta katumusta, niin että hänestä\ntuntui helpoitukselta palata tuohon ensimäisen Lucian herättämään\nkuvaan, jota vastaan hän oli koettanut kiihoittaa rohkeuttaan.\n\n-- Hän elää vielä, tämä nainen, hän ajatteli. Hän elää, hän on\ntäällä; on vielä aika. Saatan sanoa hänelle: menkää, ja palatkoon\nilo jälleen sydämeenne; saatan nähdä noiden kasvojen muuttuvan,\nsaatanpa hänelle sanoa: Antakaa minulle anteeksi ... antakaa minulle\nanteeksi? Minäkö pyytäisin anteeksi? Naiselta? Minä?... No niin,\nja jos kuitenkin sana, sellainen sana voisi minulle tehdä hyvää,\ntuottaa hieman viihdytystä tälle pirulliselle levottomuudelleni,\nniin sanoisin hänelle, niin lausuisin sen sanan, totisesti sen\nlausuisin. Mihin tilaan olenkaan joutunut! En enää ole mies, en enää\nole mies!... Joutavia, hän sitten sanoi kääntyen rajusti toiselle\nkyljelleen vuoteessa, joka oli käynyt hirvittävän kovaksi, peitteensä\nalla, joka oli muuttunut kauhean raskaaksi. -- Joutavia kaikki tämä.\nOnhan tällainen usein kummitellut päässäni! Tämä haihtuu kuin kaikki\nedellinenkin.\n\nJa sitä karkoittaakseen, hän haki jotain tärkeätä yritystä; jotain\ntuollaista seikkaa, joka tavallisesti täytti hänen mielensä\ntäydelleen, jotta olisi voinut kiinnittää siihen kaikki ajatuksensa.\nMutta hän ei sellaista löytänyt. Kaikki ilmeni hänelle uudessa\nvalossa: mikä muulloin voimakkaammin oli kiihoittanut hänen halujaan,\nei nyt enää tarjonnut hänelle mitään viehätysvoimaa: intohimo,\njoka hevosen tavoin nähdessään varjon äkkiä muuttuu vikuriksi,\nkieltäytyi kulkemasta edelleen. Kun hän muisteli alkuunpantuja,\nvielä päättämättömiä yrityksiä, ei hän innostunut tuumiessaan niiden\ntäyttymistä, eikä tuskastunut ajatellessaan esiintyviä vastuksia --\nvihanpuuskauskin olisi tuona hetkenä hänestä tuntunut lievennykseltä\n-- mutta sen sijaan hän tunsi surumielisyyttä, melkein kammoa jo\nsuorittamiensa toimenpiteiden johdosta.\n\nTulevaisuus tuntui hänestä kaikesta mielenkiinnosta,\ntahdonilmauksista, toiminnasta tyhjältä, täydeltä yksistään\nsietämättömiä tuskia, kaikki vastaiset hetket sen hetken kaltaisilta,\njoka paraikaa kului niin hitaasti ja niin raskaana painoi hänen\npäätään. Hän järjesteli mielikuvituksessaan kaikki salamurhaajansa,\neikä keksinyt mitään, jota olisi huolinut heille määrätä tehtäväksi.\nSekin ajatus, että oli jälleen näkevä heidät, että oli astuva heidän\nkeskelleen, tuntui hänestä taakalta, joka kasaantui entisten lisäksi,\nse tuotti hänelle pelkkää inhoa ja huolta. Ja kun hän kaikesta\nhuolimatta tahtoi löytää jonkun tehtävän seuraavaksi päiväksi, jotain\ntoteutettavissa olevaa, oli hänen pakko pysähtyä tuohon ainoaan\najatukseen, että hän seuraavana päivänä saattoi antaa vapauden\nonnettomalle vangilleen.\n\n-- Tulen hänet vapauttamaan, aivan varmasti tahdon hänet vapauttaa.\nHeti aamun valjetessa lähden joutuin hänen luokseen ja sanon: Menkää,\nlähtekää pois. Annan hänelle saattojoukon... Entä lupaukseni? Entä\nsitoumukseni? Entä Don Rodrigo?... Mutta mikä hän sitten on, tuo Don\nRodrigo?\n\nMiehen tavoin, jonka äkkiä yllättää esimiehen odottamaton ja hämille\nsaattava kysymys, Nimittämätön ajatteli heti mitä vastaisi tähän\nkysymykseen, jonka itse itselleen oli asettanut tai oikeammin, jonka\nhänelle oli asettanut tuo uusi oma-itsensä, mikä äkkiä suunnattomasti\nkasvaneena nousi hänen tietoisuudestaan ikäänkuin tuomitsemaan hänen\nentistä minäänsä. Hän haeskeli sentähden mielessään niitä syitä,\njoiden nojalla melkein ennen kuin häntä oli pyydetty, oli voinut\nsitoutua vallan ilman mitään vihan tai pelon aihetta saattamaan niin\nsuureen kärsimykseen onnettoman tuntemattoman naisen, yksinomaan\nhalusta tehdä mieliksi tuolle miehelle. Mutta kaukana siitä, että\nhänen olisi onnistunut huomata syitä, jotka tuona hetkenä olisivat\nkyenneet tuota tekoa puolustamaan, hän ei edes tahtonut kyetä\nymmärtämään, miten oli mokoman teon tullut tehneeksi. Tuo päätös,\njoka ei suinkaan ollut mikään itsetietoisen harkinnan tulos, oli\npikemmin ollut äkillinen päähänpisto henkilöllä, joka totteli\nvanhoja totuttuja tunteita, se oli lukemattomien edelläkäyneiden\nseikkojen tulos. Ja tuo kiusaantunut omantuntonsa tutkija johtui,\nselvitellessään itselleen yhtä ainoata seikkaa, tarkastamaan koko\nelämäänsä.\n\nKun hän mielessään siirtyi taaksepäin vuodesta vuoteen, sitoumuksesta\nsitoumukseen, rikollisesta teosta toiseen, murhasta murhaan, niin\njokainen hänen teoistaan esiintyi hänen uudelle ja itsetietoiselle\narvostelulleen vailla niitä tunteita, jotka muinoin olivat\nhänen päätöksensä aiheuttaneet ja saattaneet hänet tuollaisen\nteon toimeenpanemaan. Ja tämä hänen kulunut elämänsä ilmeni nyt\nhirvittävässä valossa, jota nuo samaiset tunteet eivät silloin olleet\nsallineet hänen huomata. Nämä teot olivat kaikki osa häntä itseään,\nkokonaan hänen aikaansaannostaan.\n\nTämän ajatuksen aiheuttama kauhu, joka uudelleen nousi jokaisen\ntuollaisen synkän kuvan mukana, kiinnitakertuneena siihen, kiihtyi\nvähitellen epätoivoksi.\n\nHän kavahti rajusti istumaan, ojensi, ollen suunniltaan, kätensä\nkiviseinää kohti, pieluksensa taaksi, survaisi kätensä pistoolia\nvastaan, tarttui siihen, otti sen naulasta ja ... juuri kun\naikoi tehdä lopun sietämättömäksi käyneestä olemassaolostaan,\nhänen ajatuksensa kiintyi kauhistukseen, niin sanoaksemme haudan\ntuonpuoliseen huoleen, joka muistutti, että hänen olemassaolonsa\nmaallisen vaelluksen loputtuakin yhä vaan jatkumistaan jatkuisi. Hän\nkuvitteli kammoten muodottomaksi käynyttä, liikkumatonta ruumistaan,\njoka joutuisi hänen jälkeensä eloon jääneen halvimmankin olennon\nmielivallalle alttiiksi, lisäksi ihmettelyä ja epäjärjestystä, joka\nseuraavana päivänä vallitsisi linnassa: kaikki mullin mallin; hän\nitse jähmettyneenä, voimattomana, äänettömänä, paiskattuna minne\ntahansa. Hän kuvitteli niitä kulkupuheita, jotka siitä leviäisivät,\nniitä selittelyjä, jotka moisen tapauksen johdosta syntyisivät\nlinnassa, lähistössä ja kaukana; ja vielä lisäksi vihamiestensä iloa.\nItse pimeys ja yön hiljaisuus saattoivat hänet näkemään kuolemassa\njotain surullisempaa, hirvittävämpää; sitävastoin hänestä tuntui,\nettä jos selkeällä päivällä olisi ollut ulkona, ihmisten näkyvissä,\nniin ei olisi epäröinyt heittäytyä vuorikoskeen siihen ainaiseksi\nkadotakseen. Ja vaipuneena näihin surullisiin mietteisiin hän aukaisi\nja sulki suonenvedontapaisesti pistoolin hanan, kun toinen ajatus\njohtui hänen mieleensä.\n\n-- Entä jos tuota toista elämää, josta minulle puhuttiin kun olin\nlapsi, josta vielä puhutaan, josta aina puhutaan, kuin olisi se varma\nasia, jos sitä ei ollenkaan ole olemassa, jos se vaan on pappien\nkeksintö, mitä teen minä silloin? Minkätähden kuolla? Mitä silloin\nväliä siitä, mitä olen tehnyt! Tämä mielentilani on hulluutta...\nMutta jos tuo toinen elämä on olemassa!...\n\nTällaista epäillessään, tällaista vaaran mahdollisuutta ajatellessaan\nhän joutui vielä synkemmän ja masentavamman epätoivon valtoihin,\njosta ei kuolemakaan saattanut häntä vapauttaa. Hän pudotti aseen,\nsitten hän jonkun hetken raastoi käsin tukkaansa, hampaat kalisten,\nvavisten kaikissa jäsenissään. Äkkiä heräsivät hänen mielessään\nsanat, jotka kahteen kertaan muutama tunti aikaisemmin olivat\nkajahtaneet hänen korvaansa:\n\n-- Jumala antaa anteeksi niin paljon armahdusteon vuoksi!\n\nJa nämä sanat eivät palanneet mieleen sen nöyrän rukouksen muodossa,\nkuten ne oli lausuttu, vaan täysin voimakkaina ja samalla herättäen\nkaukaista toivoa. Tämä oli huojennuksen hetki. Hän poisti kädet\nohimoiltaan ja ollen levollisemmassa asennossa, hän kiinnitti\nhenkensä katseet noiden sanojen lausujattareen, ja hän ei enää nähnyt\nhäntä armoa anovana, vaan mahtavan ja selkeän ryhtisenä kuin ainakin\nsen, joka jakelee armoa ja lohdutusta. Hän odotti ahdistuksissaan\npäivän valkenemista rientääkseen häntä vapauttamaan ja kuullakseen\nhänen suustaan toisia huojennuksen ja elämän sanoja; hän luuli\nnäkevänsä, miten itse vei häntä hänen äitinsä luo.\n\n-- Entä sitten? Mitä teen huomenna, loppupäivänä? Mitä teen\nylihuomenna? Ja seuraavana yönä, ja yönä joka palaa vuorokauden\nkuluttua? Pois, pois, nuo kauheat yön hetket!\n\nJa vaipuen tulevaisuuden tuskalliseen tyhjyyteen, hän turhaan haki\njotain tapaa käyttää aikaansa, jotain keinoa elää päivin ja öin.\nMilloin hän ajatteli hylätä linnansa mennäkseen jollekin kaukaiselle\nseudulle, missä ei koskaan oltaisi kuultu hänestä puhuttavan. Mutta\nhän tunsi hyvin, että omatuntonsa tulisi seuraamaan häntä kaikkialle.\nMilloin häneen palasi epämääräinen toivo saada takaisin entinen\nrohkeutensa ja että hänen nykytilansa olisi ainoastaan jonkunlaista\nohimenevää kuumehouretta. Milloin hän taas kammoksui päivän valoa,\njoka oli osoittava hänet ympäristölleen niin surkean muuttuneena;\nmilloin hän taas sitä palavasti kaihosi, ikäänkuin tuon valon olisi\npitänyt kirkastaa hänen ajatuksensakin.\n\nJa silloin äkkiä, juuri päivän sarastaessa, muutama hetki senjälkeen\nkuin Lucia on nukahtanut, ja ollessaan siinä liikkumattomana\nistumassa, hän kuulee värähtelevän korvassaan kuin epäselvän äänen,\njoka kuitenkin ilmaisee jotakin iloista. Hän rupeaa kuuntelemaan\nja tuntee äänen kaukaiseksi pyhäkellon soitoksi. Ja edelleen\nkuunnellessaan hän tuntee vuoren antaman kaiun, joka aika ajoin\nkaukaisena toistaa nuo iloiset äänet niihin sekaantuen. Muutaman\nhetken kuluttua hän kuulee toisen kirkonkellon lähempää; sitten\ntoisen vielä lähempää.\n\n-- Mikä onkaan tämän ilon aihe? Mistä iloitsevat kaikki nämä ihmiset?\nMikä onnellinen tapaus on heille sattunut?\n\nHän kavahtaa pois tältä tuskanvuoteelta. Ja pukeuduttuaan kiireisesti\nhän rientää aukaisemaan ikkunaluukkuja ja katselee ulos. Vuoret\nolivat vielä synkkinä; taivaalla ei ollut ainoastaan muutamia pilviä,\nvaan se oli tasaisen, tuhkaharmaan pilviverhon peitossa. Kuitenkin\nsaattoi yhä lisääntyvän päivän valossa eroittaa laakson pohjukassa\nolevalla tiellä ihmisiä, jotka astuivat kiireisen innokkaasti\nedelleen; toisia, jotka juuri astuivat ulos majoistaan; kaikki\nkulkivat samaan suuntaan linnasta oikealla olevaa laakson suuta\nkohti; saattoi lisäksi eroittaa näiden ihmisten juhlapuvut ja -ilmeet.\n\n-- Mitä hiidessä, on noilla ihmisillä? Mitä ilahuttavaa voi olla\nnäillä kirotuilla seuduilla? Minne rientää kaikki tämä väki?\n\nHerätettyään huudollaan viereisessä huoneessa nukkuvan luotettavan\nbravon, hän kysyi tältä, mikä saattoi olla tämän liikkeen syynä.\nRosvo vastasi, ettei siitä tietänyt enempää kuin isäntänsä, mutta\nettä lähti asiaa tiedustelemaan. Herra jäi nojaten ikkunaan\nkatselemaan tätä vilkasta näkyä.\n\nSiinä oli miehiä, naisia, lapsia, jotka kulkivat ryhmittäin,\nkaksittain, yksitellen; mikä jouduttaen askeleitaan saavutti toisen,\njoka kulki edellä, sitten astuen edelleen hänen seurassaan; toinen\ntapasi majastaan astuessaan ensimäisen ohikulkijan tiellänsä, ja he\nastuivat yhdessä ystävien tavoin sovitulle retkelle. Heidän ryhtinsä\nja eleensä ilmaisivat selvästi tavatonta kiirettä ja yhteistä iloa.\nJa nuo yksimieliset, joskaan ei soinnukkaasti yhteen sulautuvat\nkellojen äänet, mitkä värähtelivät lähempää ja kaukaa, selvempinä tai\nkumeampina, tuntuivat ikäänkuin edustavan kaikkia noita eleitä ja\nkorvaavan niitä sanoja, jotka eivät jaksaneet kohota tänne ylös.\n\nNimittämätön katseli ja tähysteli, huomio yhä kiihtyen. Ja vilkas\nuteliaisuus tai enemmänkin, harras halu heräsi hänen sydämessään\nsaada tietää, mikä saattoi tuottaa näin monelle erilaiselle ihmiselle\nsamaa innostusta.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\n\nHiukan myöhemmin palkkalaisrosvo palasi kertomaan, että Milanon\narkkipiispa, kardinaali Federigo Borromeo, oli edellisenä päivänä\nsaapunut ------aan, ja että hänen aikomuksensa oli siellä viipyä\nkoko sen päivän; että tieto tästä saapumisesta oli edellisenä iltana\nlevinnyt monen peninkulman laajalti ympäristöön, ja että se oli\nväestössä herättänyt halun lähteä katsomaan tätä henkilöä, ja että\nkirkonkelloja soitettiin sekä juhlan merkiksi että kutsuna saapua\npaikalle. Linnaherra jäi yksikseen ja katsoi edelleen laakson\npohjukkaan entistään miettiväisempänä.\n\n-- Yhden ainoan miehen vuoksi! Kaikki kiireissään, kaikki iloissaan\nnähdäkseen tuota miestä! Ja kuitenkin epäilemättä jokaisella noista\nihmisistä on paha henkensä, joka häntä kiusaa! Epäilemättä; mutta\nei yhdelläkään voi olla sellaista pahaa henkeä, kuin minulla; ei\nvarmaankaan yksikään ole viettänyt sellaista yötä kuin minä! Mitä\non siis tuossa miehessä, että hän voi tehdä kaikki nuo ihmiset\nniin iloisiksi? Jokunen kolikko, jonka umpimähkään jakelee siellä\ntäällä... Kuitenkaan eivät kaikki nämä ihmiset riennä saapuville tuon\nalmun vuoksi. No niin! Jotkut ilmaan tehdyt merkit, jotkut sanat...\nOi, jos olisi minuakin varten noita sanoja, jotka voivat lohduttaa!\nJos!... Miksi en menisi minäkin?... Miksi en?... Ja minä lähdenkin.\nMitä muuta voisinkaan tehdä? Totisesti minä lähdenkin; ja tahdon\npuhua hänen kanssaan, kahden kesken tahdon hänen kanssaan puhua. Mitä\nsanon hänelle? No niin, sanon hänelle kuka, mitä... Näenhän muuten\nsitten, mitä hän itse, tuo mies, saattaa minulle sanoa!\n\nTehtyään tämän epämääräisen päätöksen, hän joutuin päätti\npukeutumisensa, otti ylleen eräänkuosisen viitan, jossa oli jotain\nsotilaallista; otti vuoteeseen jääneen pistoolin ja kiinnitti\nsen toiselle kupeelleen vyöhön; toiselle kupeelle hän kiinnitti\ntoisen pistoolin, jonka otti alas seinältä; samaan vyöhön hän kätki\ntikarinkin. Seinältä hän niinikään otti alas karabiini-pyssyn, joka\noli melkein yhtä kuuluisa kuin hän itse, ja ripusti sen kannattimen\nnojaan olalle. Hän otti lakkinsa ja astui ulos huoneesta. Ja kaikkein\nensiksi hän suuntasi kulkunsa sitä huonetta kohti, johon oli jättänyt\nLucian. Hän laski karabiini-pyssynsä alas oven edustan nurkkaan ja\nkolkutti, samalla antaen äänensä kuulua. Vanha eukko karkasi pois\nvuoteesta, heitti risaisen huivin hartioilleen ja riensi avaamaan.\nHerra astui sisään, ja luotuaan katseensa ympärilleen, hän huomasi\nLucian kokoonkyyristyneenä nurkassa ja tyynenä.\n\n-- Nukkuuko hän? kysyi hän kuiskaten vanhukselta: tuossako on hänen\nmakuusijansa? Tämäkö oli minun käskyni, sinä onneton?\n\n-- Olen tehnyt kaiken mahdollisen, vastasi eukko; mutta hän ei\nollenkaan tahtonut syödä, eikä tulla nukkumaan.\n\n-- Anna hänen siis nukkua rauhassa. Varo häntä häiritsemästä; ja kun\nhän herää... Marta tulee tänne, viereiseen huoneeseen; ja sinun tulee\nlähettää hänet noutamaan mitä vaan tämä nuori nainen ikinä haluaa.\nKun hän herää ... niin sano hänelle, että minä ... että isäntä\non lähtenyt linnasta vähäksi aikaa, että hän pian palaa, ja että\npalatessaan tekee kaiken, mitä hän tahtoo.\n\nVanha vaimo vallan tyrmistyi arvellen itsekseen:\n\n-- Olisiko kenties tämä nainen joku prinsessa?\n\nHerra läksi ulos huoneesta, otti jälleen karabiininsa, lähetti\nMartan odottamaan etuhuoneeseen, lähetti ensimäisen kohtaamansa\npalkkalaisrosvon ylös vahdiksi käskien, ettei hän päästäisi Lucian\nhuoneeseen ketään muuta, kuin mainitun naisen. Sitten hän läksi\nlinnasta ja alkoi nopeasti astua rinnettä alas.\n\nLähdekirjoituksemme ei mainitse sen matkan pituutta, joka oli\nlinnasta siihen kylään, missä kardinaali oleskeli, mutta emme luule\nsen olleen joltistakin kävelymatkaa suuremman. Tätä läheisyyttä\nemme johda yksistään tämän laakson asujanten kokoontumisesta\nkyseessäolevaan kylään; sillä tämän ajan aikakirjoista olemme\nlukeneet, että ihmisiä riensi saapuville kauempaa kuin kahdenkymmenen\nItalian peninkulman päästä ympäristöltä saadakseen onnen kerran\nihailla kardinaali Federigoa. Mutta kaikista muista seikoista, jotka\naiomme kertoa ja jotka tapahtuivat tuona päivänä, on meidän pakko\ntehdä se johtopäätös, ettei tuo matka voinut olla varsin pitkä.\n\nNe palkkalaisrosvot, jotka sattumalta olivat polulla, pysähtyivät\nkunnioittavasti herran ohikulkiessa, odottaen, oliko hänellä joku\nkäsky heille annettavana, vai tahtoiko hän ottaa heidät mukaansa\njollekin retkelle. Ja jäivät sitten suuren hämmästyksen valtoihin\nnähdessään hänen omituisen ilmeensä ja ne katseet, jotka hän heihin\nloi vastauksena heidän tervehdyksiinsä.\n\nKun hän oli saapunut yleiselle maantielle, ohikulkijoita ihmetytti\nsuuresti, että hän kulki ilman saattojoukkoa. Ensimäiset vaeltajat,\njotka hänet huomasivat, alkoivat keskenään kuiskailla, luoda häneen\nepäluuloisia katseita ja väistyä molemmin puolin. Koko matkallaan\nhän ei astunut kahta askelta toisen kulkijan vieressä. Jokainen,\njoka näki hänen saapuvan viereensä, katseli häntä levottomana\nkulmien alta, tervehti ja harvensi askeleensa, jäädäkseen jälelle.\nSaavuttuaan kylään, hän siellä tapasi jo lukuisan kansanjoukon.\nHänen ilmestyessään, hänen nimensä kulki suusta suuhun ja väkijoukko\naukaisi kujan, päästääkseen hänet kulkemaan. Hän lähestyi erästä\nnäistä varovaisista maalaisista ja kysyi häneltä, missä kardinaali\noli.\n\n-- Pastorin talossa, tämä vastasi kunnioittavasti; ja hän näytti\nhänelle, missä se oli.\n\nHerra meni sinne, astui sisälle pieneen pihaan, missä oli paljon\npappeja, jotka kaikki katsoivat häneen hämmästyksen ja epäluulon\nsekaisella tarkkaavaisuudella. Hän huomasi vastapäätä selällään\nolevan oven, joka johti pieneen saliin, mihin samoin oli kokoontunut\njoukko pappeja. Hän otti karabiini-pyssyn olaltaan ja nojasi sen\npihan nurkkaan; sitten hän astui pieneen saliin. Sielläkin levottomat\nkatseet, hänen nimeään toistava kumea kuiskinta, sitten syvä\nhiljaisuus vastaanottivat tulijaa. Hän kääntyi erään papin puoleen\nja kysyi, missä oli kardinaali, ilmaisten toivomustaan puhua hänen\nkanssaan.\n\n-- Olen outo tässä huoneustossa, vastasi se, jolta\nkysyttiin; ja luotuaan nopean katseen ympärilleen, hän kutsui\nristinkantaja-kappalaista, joka paraikaa eräässä salin sopessa\nkuiskasi virkaveljelleen:\n\n-- Se on hän! Se on tuo kuuluisa!... Mitä tuolla on täällä tekemistä?\nVarokaamme häntä!...\n\nMutta kuullessaan tuon kutsun, joka kaikui keskellä\nyleistä hiljaisuutta, hänen oli pakko lähestyä; hän kumarsi\nNimittämättömälle, kuuli hänen pyyntönsä, nosti levottoman uteliaana\nkatseensa noihin kasvoihin, loi ne seuraavassa tuokiossa alas ja oli\nmuutaman hetken epäröivänä; sitten hän sanoi tai pikemmin sopersi:\n\n-- En tiedä onko hänen Kunnian-arvoisuutensa ... tänä hetkenä ...\ntav ... saattaako hän... Mutta voinhan mennä katsomaan.\n\nJa hyvin vastenmielisesti hän poistui viemään tuota sanaa viereiseen\nhuoneeseen, missä kardinaali oli.\n\nTässä kertomuksemme kohdassa emme malta olla hieman pysähtymättä,\nsamoin kuin matkamies väsyneenä ja lamaantuneena pitkästä matkasta\nhalki karun ja kolkon seudun, virkistää itseään viivähtäen kauniin\npuun varjossa, istuen ruohikossa juoksevan lähteen partaalla.\n\nOlemme juuri tiellämme kohdanneet henkilön, jonka nimi ja muisto,\nmilloin vaan se palaa mieleen, sitä viihdyttävät ja ilahuttavat\nsuloisella kunnioituksella ja miellyttävällä myötätuntoisuudella.\nKahta mieluisammalta meistä tuntuu tämä kuva, niin monen\nsurunkuvan, niin runsaan ja inhottavan häijyyden kokemisen jälkeen!\nMeidän siis tulee välttämättömästi omistaa muutama rivi tälle\nmieltäkiinnittävälle henkilölle. Jos joku lukijoistamme ei huoli\nniitä lukea ja kuitenkin tahtoo tutustua kertomuksen jatkoon, hän\nsaattaa ilman haittaa suoraa päätä harpata seuraavaan lukuun.\n\nFederigo Borromeo, syntynyt v. 1564, oli noita kaikkina aikoina\nharvoja miehiä, jotka ovat omistaneet ylevän neronsa, suuren\nomaisuuden kaikki apulähteet, erikoisaseman kaikki edut ja\nhellittämättömän ahkeruuden paremmuuden etsintään ja toteuttamiseen.\n\nHänen elämänsä on kuin puro, joka kirkkaana pulppuilee esiin\nkalliosta, joka ei koskaan ehdy eikä sekaannu pitkän juoksunsa\nkestäessä kautta mitä erilaisinten maakerrosten, vaan joka yhä\nvaan yhtä kirkkaana laskee jokeen. Keskellä varallisuutta ja\nloisteliaisuutta hän pienestä pitäen kiintyi kieltäymyksen ja\nnöyryyden sanoihin, noihin huvien turhuutta, ylpeyden vääryyttä,\noikeata arvokkaisuutta ja oikeata onnea koskeviin perusjohteisiin,\njotka sydänten ymmärtäminä tai ymmärtämättöminä siirtyvät toisesta\nsukupolvesta toiseen uskonnon kaikkein alkeisimmassa opetuksessa.\nHän kiintyi, sanon minä, näihin sanoihin, näihin perusjohteisiin,\notti ne vakavalta kannalta, mieltyi niihin ja huomasi ne oikeiksi.\nHän ymmärsi, että toiset sanat ja päinvastaiset perusohjeet, jotka\nniinikään siirtyvät aikakaudesta toiseen, yhtä varmasti ja joskus\nsamojen suiden kautta, välttämättömästi siis ovat valheellisia. Ja\nhän päätti ottaa ohjeekseen ajatuksistaan ja teoistaan ne, jotka\njohtuvat totuudesta. Niitä punnitessaan hän älysi, ettei elämän\nmäärä ole olla taakkana suurimmalle osalle ja nautintona muutamille,\nvaan että se muodostaa kullekin toiminta-alan ja tehtävän, josta\njokaisen tulee tehdä tiliä. Ja vielä lapsena hän alkoi miettiä, miten\nvoisi saattaa oman elämänsä hyödylliseksi ja pyhään palvelukseen\nsoveliaaksi.\n\nVuonna 1580 hän päätti antautua kirkolliselle uralle; hän vastaanotti\nhengellisen miehen puvun tuon Carlo serkkunsa käsistä, jonka jo\nsilloin luotettavat ja yksimieliset äänet julistivat pyhäksi. Hän\nastui mainitun serkkunsa Paviaan perustamaan hengelliseen kouluun,\njoka vieläkin kantaa tämän perheen nimeä. Siellä hän uutterasti\nharrasti säädettyjä tehtäviä, mutta otti vapaaehtoisesti ja omasta\naloitteestaan suorittaakseen vielä kaksi muuta tehtävää: kristinopin\nopettamisen kaikkein tietämättömimmille ja huono-osaisimmille\nrahvaan keskuudessa, ja käymisen sairaiden luona, näiden\npalvelemisen, lohduttamisen ja auttamisen. Hän käytti hyväkseen\nsitä vaikutusvaltaa, minkä kaikki hänelle tuotti tässä laitoksessa,\nsaattaakseen toverinsa häntä auttamaan tällaisissa toimissa;\nja kaikessa, mikä oli hyvää ja hyödyllistä, hän esimerkkinsä\navulla saavutti sellaisen etevämmyyden, jommoisen, niin neron ja\nsydämen mies kuin oli, ehkä yhtä hyvin olisi saavuttanut, vaikka\nomaisuudeltaan olisi ollut kaikkein huono-osaisimpia. Toisenlaisia\netevyyksiä, joita sattuma ja varallisuussuhteet olisivat voineet\nhänelle tuottaa, hän ei ollenkaan tavoitellut, päinvastoin hän\nniitä kaikin tavoin karttoi. Hän tahtoi, että ravintonsa pikemmin\noli niukkaa, kuin kohtalaista. Hän käytti pikemmin huonoja kuin\nyksinkertaisia vaatteita. Ja muutenkin hänen esiintymisensä ja\nelintapansa olivat samanluontoiset. Eikä hän koskaan katsonut\nvelvollisuudekseen niitä muuttaa, kuinka katkerat ja melukkaat\nmuutamien sukulaistensa syytökset ja moitteet olivatkin, nämä kun\nvalittivat, että hän täten halvensi perheen arvokkaisuutta.\n\nHänellä oli toinenkin taistelu kestettävä, nimittäin opettajiensa\nkanssa, jotka salaa ja ikäänkuin yllättäen kaikin keinoin koettivat\nasettaa hänen eteensä, yllensä, ympärillensä jonkun arvokkaamman\nesineen, jotakin, mikä eroitti hänet toisista ja saattoi hänet\nnäyttämään tämän laitoksen ruhtinaalta. Täten he joko kuvittelivat\naikaa voittaen tulevansa hänen suosioonsa, tai johtuivat siihen\ntuollaisen alamaisen hellyyden vaikutuksesta, joka panee ylpeilemään\nja iloitsemaan toisen loisteliaisuudesta; tai olivat nuo miehet noita\nvarovaisia olentoja, jotka niin hyvin paheista kuin hyveistä joutuvat\nvarjoon, jotka aina saarnaavat, että täydellisyys piilee kultaisella\nkeskitiellä kahden äärimäisyyden välillä, ja jotka asettavat\ntämän keskitien juuri siihen kohtaan, mihin itse ovat saapuneet,\nja missä mukavasti itse liikkuvat. Hän ei koskaan antanut näiden\nhoukuttelevien yritysten itseään lumota, vaan nuhteli päinvastoin\nalttiita yrittelijöitä heidän intonsa ylenmääräisyydestä; ja tämä\ntapahtui hänen vasta ollessa poika- ja nuorukais-iän vaiheilla.\n\nEi tosin ole mitään hämmästyttävää siinä, että Federigo poikana ja\nnuorukaisena kardinaali Carlon eläessä, joka oli häntä kaksikymmentä\nkuusi vuotta vanhempi, ja tämän miehen, saattaa sanoa, juhlallisen,\nkaikkialla kunnioittavasti vastaanotetun, suuren maineen kohottaman,\npyhyyden leimaaman vaikutusvallan alaisena koetti mukautua sellaisen\nserkun tapoihin ja tahtoon; mutta tulee lisäksi ottaa huomioon, ettei\ntämän pyhän miehen kuoltua kukaan saattanut huomata, että Federigo,\njoka silloin oli kahdenkymmenenvuotias, oli vailla ohjaajataan ja\nneuvojaansa.\n\nHänen etevyytensä, tietojensa ja hurskautensa kasvava maine,\nuseamman kuin yhden vaikutusvaltaisen kardinaalin sukulaisuus ja\nsuosio, se suuri kunnioitus, jota nautti hänen perheensä, hänen oma\nnimensäkin, johon kardinaali Carlo ihmisten mielissä melkein oli\nliittänyt pyhyyden käsitteen ja papillisen esimiehyyden, kaikki\nminkä tulee ja mikä voi johtaa miehen kirkollisiin arvoasemiin,\nliittyi yhteen tällaisia hänelle ennustamaan. Mutta hän, jonka sielun\npohjia myöten oli läpitunkenut se vakaumus, ettei tässä maailmassa\nole mitään oikeutettua yhden ihmisen ylemmyyttä toisiin nähden,\nellei sitä käytetä heidän hyödykseen, pelkäsi arvoasemia ja koetti\nniitä välttää. Tätä hän ei suinkaan tehnyt sentähden, että olisi\ntahtonut karttaa velvollisuuttaan hyödyttää toisia: harvat ovat\nelämänsä käyttäneet niin suuressa määrin tähän kuin hän; vaan hänen\nvaatimattomuutensa johtui siitä, ettei hän katsonut itseään kyllin\narvokkaaksi eikä tarpeeksi kyvykkääksi niin ylevään ja vaaralliseen\npalvelukseen. Ja todella, kun paavi Clemens VIII v. 1595 hänelle\ntarjosi Milanon arkkipiispan hiippaa, hän tästä tarjouksesta joutui\nvallan hämilleen, ja ollenkaan epäröimättä hän siitä kieltäytyi.\n\nMyöhemmin hänen oli pakko alistua pyhän isän nimenomaiseen\nmääräykseen.\n\nTällainen menettely -- kuka sitä ei tietäisi? -- ei ole vaikeata\neikä harvinaista: ei ole ulkokultaisille sen työläämpää sellaista\nnoudattaa, kuin ilkkujoille joka tilaisuudessa saattaa se\nnaurunalaiseksi. Mutta lakkaako se silti olemasta viisaan ja hyveisen\ntunteen luonnollinen ilmaus? Teot ovat sanojen tunnusmerkkejä; ja\nsanat, jotka ilmaisevat sellaista tunnetta, vaikka kaikki maailman\npetturit ja pilkkaajat olisivat niitä häväisseet, pysyvät alati\nkauniina joka kerta, kun niiden edellä on käynyt ja kun niitä on\nseurannut epäitsekäs ja uhrautuvainen elämä.\n\nTultuaan arkkipiispaksi Federigo lakkaamatta ja vallan erityisesti\nponnisteli, jotta ei omaisuudestaan, huolenpidostaan, sanalla sanoen\nkoko omasta itsestään omaksuisi muuta, kuin mikä oli kaikkein\nvälttämättömintä. Hän sanoi, kuten kaikki tietävät, että kirkolliset\ntulot ovat köyhien perintö. Seuraavasta tulemme näkemään, millä\ntavoin hän käsitti ja toteutti tätä ohjetta. Hän vaati, että\nlaskettiin, mihin summaan nousivat hänen omat ja palvelukseensa\nkiinnitettyjen henkilöiden vuotuiset menot. Ja kun hänelle oli\nvastattu, että ne nousivat kuuteen sataan scudoon -- tähän aikaan\nsanottiin scudoksi kultarahaa, joka säilyttäen saman painonsa\nja arvonsa sittemmin sai nimekseen zecchino -- hän määräsi että\nvuosittain hänen erityistuloistaan oli maksettava samansuuruinen\nsumma arkkipiispalliseen kassaan, hän kun piti vääränä, että,\nniin rikas kun oli, eläisi tuon perinnön kustannuksella. Mitä\ntulee hänen omiin tuloihinsa, hän niitä omiin tarpeisiinsa käytti\nniin niukasti ja säästäväisesti, että esim. ei koskaan herjennyt\nkäyttämästä pukua, ennenkuin se oli lopen kulunut. Useat hänen\naikuiset kirjailijat ovat kuitenkin huomauttaneet, että hän tämän\nnäin ankaran yksinkertaisuutensa ohella oli tavattoman siisti; kaksi\ntapaa, jotka todella ansaitsevat mainitsemista, kun on kysymys tästä\nsamalla loisteliaasta ja likaisesta ajasta. Samoin hän estääkseen\nmitään yksinkertaisten ateriainsa tähteistä joutumasta hukkaan\nmääräsi ne annettavaksi eräälle köyhäin sairaalalle, ja yksi\ntämän palveluskunnasta tuli hänen määräyksensä mukaan joka päivä\nruokasaliin kokoamaan kaikki päivällisen tähteet.\n\nSaattaisi kenties kuvitella tällaista huolenpitoa jokapäiväisen,\nkitsasluonteisen, ahdasmielisen hyveen merkiksi, aiheutuneeksi\nmielialasta, joka on kietoutunut pikkuseikkoihin ja kykenemätön\nkohoamaan ylhäisiin aatteisiin ja yrityksiin, ellei meillä olisi\nyhä vielä pystyssä Ambrosialainen kirjasto, jonka hän suunnitteli\nniin loistavan rohkeasti ja jonka perustamisesta asti pani kuntoon\nniin suuria rahauhrauksia tekemällä. Merkille pantavaa on, että\nhän koristaakseen ja rikastuttaakseen sitä, sille lahjoitti kaikki\nsuurella vaivalla ja suurilla kuluilla kokoamansa kirjat ja\nkäsikirjoitukset, ja tämän lisäksi hän lähetti kahdeksan miestä,\noppineimmat ja taitavimmat, jotka saattoi löytää, niitä lisää\nostamaan Italiasta, Ranskasta, Espanjasta, Saksasta, Flanderista,\nKreikasta, Libanonilta ja Jerusalemista.\n\nTällä tavoin hänen onnistui siihen koota noin kolmekymmentä tuhatta\nkirjanidosta ja neljätoista tuhatta käsikirjoitusta. Hän liitti\nkirjastoon tohtorien neuvoskunnan -- näitä oppineita oli alussa\nyhdeksän ja arkkipiispan eläessä he saivat toimeentulonsa hänen\nkustannuksellaan; hänen kuoltuaan tavalliset tulot eivät enää\nriittäneet näihin menoihin, minkävuoksi heidän lukunsa supistettiin\nkahteen. -- Tämän neuvoskunnan toimena oli viljellä eri opintojen\nhaaroja, kuten teologiaa, historiaa, kaunokirjallisuutta, kirkollista\nmuinaistiedettä, itämaisia kieliä; ja jokaisen velvollisuutena oli\njulkaista joku teos siitä aineesta, joka kullekin erityisesti oli\nmäärätty. Hän liitti tämän kirjaston yhteyteen koulun, joka häneltä\nsai nimen \"Trilingue\", ja joka oli omistettu kolmen kielen, kreikan,\nlatinan ja italian kielen opetukselle; samoin tähän kirjastoon\nkuului joukko oppilaita, jotka oli koottu perehtymään näihin\ntieteisiin ja kieliin, jotta sitten myöhemmin itse voisivat niitä\nvuorostaan opettaa. Sitäpaitsi hän tämän kirjaston palvelukseen\nyhdisti kirjapainon itämaisia kieliä, s.o. hepreaa, kaldeaa, arapiaa,\npersiaa ja armeniaa varten; lisäksi hän siihen liitti taulu- ja\nveistokuvakokoelman ja koulun kolmea tärkeintä piirustustaidetta\nvarten. Näitä viimemainittuja varten hän helposti saattoi löytää\njo valmiita opettajia; mitä muun puolen järjestämiseen tulee,\nolemme huomanneet, mitä vaivaa hänelle oli tuottanut kirjojen ja\nkäsikirjoitusten vaikea kokoaminen. Koska noita itämaisia kieliä\nsiihen aikaan Europassa viljeltiin paljoa vähemmin kuin tätä nykyä,\nniiden kirjasimia epäilemättä oli paljoa vaikeampi löytää; ja vielä\npaljoa vaikeampi kuin kirjasimien saanti, oli opettajien hankinta.\nMainittakoon vaan, että hän noista yhdeksästä tohtorista valitsi\nkahdeksan seminaarin nuorien oppilaiden joukosta; kuvaava seikka,\njosta saattaa helposti päättää, mikä oli hänen mielipiteensä sen\najan tietojen arvosta ja oppineiden maineesta; tämä mielipide vastaa\njälkimaailman käsitystä siitä, se kun on antanut molempien vajota\nunhoituksen helmaan.\n\nNiissä säännöissä, jotka hän jätti kirjaston käyttämistä ja\nhoitoa varten, huomaa pysyväisen hyödyllisyystarkoituksen,\nmikä ei ainoastaan itsessään ole kiitettävä, mutta jota leimaa\nmonessa suhteessa viisaus ja hienotunteisuus, mitkä melkoisesti\nvoittavat siihen aikaan vallinneet aatteet ja tavat. Hän määräsi\nkirjastonhoitajan pysymään kosketuksissa Europan kaikkein\noppineimpiin miehiin, jotta hän heidän kauttaan olisi seurannut\ntieteiden edistymistä ja tutustunut parhaisiin julkaisuihin\nkaikilla aloilla, voidakseen ne hankkia, Hän sai toimekseen\nhuomauttaa opiskeleville teoksia, jotka parhaiten soveltuivat\nheidän opintoihinsa ja hänen käskettiin hankkia kaikille, sekä\nkotimaalaisille että muukalaisille tarpeellinen helppous hyväkseen\nkäyttää kirjastossa säilytettyjä teoksia. Sellainen järjestys\nepäilemättä jokaisesta tätä nykyä tuntuu varsin luonnolliselta\nasialta, olennaisesti kuuluvalta itse kirjaston perustamisaatteeseen;\nmutta siihen aikaan se ei ollut niinkään luonnollinen. Todella erään\nAmbrosialaisen kirjaston historiassa, jonka muuan Federigon kuoleman\njälkeinen kirjastonhoitaja, Pierpaolo Bosca, on kirjoittanut sen ajan\nkorkeakohoiseen ja huonomakuiseen tyyliin, on mainittuna silloin\ntavattomana seikkana, että tässä laitoksessa, jonka yksityishenkilö\noli perustanut melkein kokonaan omilla varoillaan, kirjat olivat\nkaikkien nähtävinä ja että niitä luovutettiin käytettäväksi\njokaiselle, joka niitä vaan pyysi; että lisäksi kirjastossa\ntyöskentelijöille annettiin istuimia, paperia, kyniä ja mustetta\nniille, jotka tahtoivat tehdä muistiinpanoja, kun sitävastoin eräissä\nhyvin kuuluisissa Italian julkisissa kirjastoissa kirjat olivat\nkaikkea muuta kuin nähtävissä, vaan sen sijaan piilossa kaapeissa,\njoista niitä otettiin esille ainoastaan johtajien erityisen suosion\nnojalla -- näin kertoo historioitsijamme -- kun nämä suvaitsivat\nniitä näyttää jonkun hetken aikana. Mitä tulee erityiseen huoneeseen\ntai mukavuuteen työtä varten, ei sellaista edes ajateltukaan. Näin\noli tällaisten kirjastojen rikastuttaminen samaa kuin poistaa kirjat\nyleisestä käyttämisestä; se oli yksi noita sivistämis-aloja, joita\non ollut ja jommoisia vielä on paljon ja jotka kuihduttavat henkisen\nviljelyksen.\n\nJos joku nyt haluaa tietää mikä vaikutus on ollut Borromeon\nperustamalla laitoksella yleiseen sivistykseen, olisi helppo siihen\nvastata kahdella lauseella, samoin kuin todistetaan niin paljon\nmuita seikkoja, nimittäin, että tuo vaikutus oli äärettömän suuri\ntai vallan mitätön. Tutkia ja todistaa jossakin määrin millainen\nse todella on ollut, olisi hyvin vaikeaa, sangen hyödytöntä ja\nasiaankuulumatonta. Mutta on huomioon otettava mikä ihmiskunnan\nedistyksen jalomielinen, arvostelukykyinen, hyväntekevä ja\nuupumaton ystävä kieltämättä oli tuo mies, joka tahtoi toteuttaa\ntämän yrityksen, joka sen toteutti tällä tavoin ja keskellä tuota\ntoimettomuutta, tuota yleistä inhoa opinahkeruuteen ja siis keskellä\nhuudahduksia sellaisia kuin: Mitä tämä meitä hyödyttää! -- Olisipa\nollut muuta ajateltavaa! -- Kaunis keksintö! -- Tämä vaan puuttui!\nja muita samankaltaisia, mitkä epäilemättä olivat monilukuisemmat\nkuin ne scudot, jotka hän tähän yritykseen pani menemään, joiden luku\nnousi sataanviiteen tuhanteen, ja jotka hän antoi suurimmaksi osaksi\nomasta kukkarostaan.\n\nJotta tällaiselle miehelle voisi antaa hyväntekijän ja vapaamielisen\nmiehen nimen, ei suinkaan olisi tarpeellista, että hän olisi lisäksi\nluovuttanut paljon rahaa välittömänä avunantona tarvitseville,\nsitä suuremmalla syyllä, kun hyvin monet ovat sitä mieltä, että\ntämänkaltaiset menot, olin vähällä sanoa, kaikki menot, ovat parhaita\nja tehokkaimpia almuja. Mutta Federigon mielestä varsinainen almu\noli tärkeimpiä velvollisuuksia; ja tässä kohdin, kuten kaikessa\nmuussakin, hänen tekonsa olivat vakaumuksiensa mukaiset. Hänen\nelämänsä ei ollut muuta kuin pitkä sarja anteliaisuutta köyhiä\nkohtaan. Tämä katovuosi, jota kertomuksemme jo on kosketellut, antaa\nmeille pian aihetta tuoda esiin muutamia piirteitä, jotka osoittavat,\nmitä viisautta ja hienotunteisuutta hän noudatti harjoittaessaan\ntätä toisenlaista anteliaisuutta. Niistä monista ja huomattavista\nesimerkeistä, joita hänen elämänkertojansa mainitsevat tästä hänelle\nniin luonteenomaisesta hyveestä, tuomme tässä esiin ainoastaan yhden.\n\nKuultuaan eräänä päivänä, että muuan aatelismies käytti vilppiä ja\nuhkauksia pakoittaakseen nunnaksi rupeamaan erään tyttäristään, jolla\noli paljon suurempi taipumus avioliittoon, hän kutsutti luokseen\ntuon isän. Ja saatuaan hänet tunnustamaan tuon sortotekonsa oikean\nvaikuttimen, nimittäin sen, ettei hänellä ollut neljää tuhatta\nscudoa, mitkä hänen mielestään olivat välttämättömät, jotta olisi\nsäätynsä mukaisesti voinut naittaa tyttärensä, Federigo antoi\nhänen tyttärelleen myötäjäisiksi neljä tuhatta scudoa. Ehkä tämä\nanteliaisuus muutamista tuntuu liialliselta, ajattelemattomalta,\nylenmääräiseltä myöntyväisyydeltä ylpeän miehen mielettömiin\noikkuihin; ja nämä ehkä ovat sitä mieltä, että neljää tuhatta scudoa\nparemmin voisi käyttää jollakin toisella tavalla.\n\nTähän emme voi vastata muuta, kuin että olisi toivottavaa, että usein\nsaisimme nähdä näin liioittelevaa hyvettä, joka on siihen määrin\nvapaata vallitsevista ennakkoluuloista -- kullakin ajalla on omansa\n-- ja joka niin suuresti eroaa yleisestä mielenlaadusta kuin tämä,\njoka saattoi miehen uhraamaan neljä tuhatta scudoa, jotta nuoren\nnaisen ei olisi ollut pakko vastoin tahtoaan sulkeutua luostariin.\n\nTämän miehen tyhjentymätön aulius ilmeni yhtä selvästi hänen\ntavoissaan kuin anteliaisuudessaan. Hänen luokseen pääsi helposti\njokainen, ja hän piti velvollisuutenaan aina näyttää hymyileviä\nkasvoja ja herttaista ystävällisyyttä niille, joita sanotaan\nalhaissäätyisiksi, sitä enemmän, kun nämä köyhät ihmiset maailmassa\nvähänlaisesti kokevat hyvää kohtelua. Tässä suhteessa hän usein sai\nväitellä kunniallisten ja maltillisten kanssa, joiden periaatteena\noli _ne quid nimis_ -- ei mitään liioittelua --, jotka kernaasti\nolisivat tahtoneet asettaa hänelle rajoja, s.o. rajoja, joita itse\nnoudattivat. Kun Federigo eräänä päivänä samoillessaan jylhää\nvuoriseutua opetti köyhiä lapsia ja kun häntä heiltä kysellessään ja\nheitä neuvoessaan huvitti isällisesti hyväillä heitä kädellään, muuan\nmainituista kunnon ihmisistä kehoitti häntä olemaan varovaisempi ja\nsäästämään nämä hyväilynsä noilta lapsilta, nämä kun olivat liian\nlikaisia ja ilettäviä; ikäänkuin tuo kelpo mies olisi olettanut,\nettei Federigolla itsellä ollut tarpeeksi älyä samaa huomaamaan\ntai kyllin tarkkanäköisyyttä itse tästä kokemuksesta ammentamaan\nnäin syvää viisautta. Sellainen on eri aikoina ja eri tiloissa\nikävyys, jonka alaiseksi joutuvat erityisessä arvoasemassa olevat\nhenkilöt, että nimittäin niin harvoin kohtaavat ihmisiä, jotka heille\nhuomauttavat heidän vikojaan, mutta että sitävastoin ei koskaan puutu\ntarpeeksi rohkeita, jotka heitä moittivat, kun he menettelevät hyvin.\n\nKuitenkin äkä oli hänessä jotain hyvin harvinaista. Häntä ihailtiin\nhänen muuttumattoman tyyneytensä, tapojensa häiriintymättömän\nlempeyden vuoksi, minkä kernaasti olisi luullut johtuvan erityisen\nonnellisesta luonnonlaadusta, mutta mikä ei ollut muuta kuin seuraus\ntulisen ja kiivaan luonteensa ja itsensä alituisesta hillitsemisestä.\n\nJos hän joskus näyttäytyi ankaraksi, jopa ärtyisäksi, niin tapahtui\ntämä kun hän johtonsa alaisissa papeissa huomasi saituutta,\nhuolimattomuutta tai muita vikoja, jotka suoranaisesti olivat\nristiriitaiset heidän ylevän toimensa hengelle. Kaikessa, mikä koski\nhänen ajallista etuansa ja kunniaansa, hän ei koskaan osoittanut\niloa, ei kaihoa, ei toivomusta eikä levottomuutta. Ihailtava hän\noli tässä suhteessa, jos hänen sielunsa ei ollut näille tunteille\nalttiina, vielä ihailtavampi, jos se niille oli alttiina.\n\nMonista paavinvaali-kokouksista, joihin oli ottanut osaa, hän palasi\naina senmaineisena, ettei koskaan ollut tavoitellut tätä asemaa, joka\nkunnianhimoiselle on niin kadehdittava, mutta oikealle hurskaudelle\nniin hirvittävä. Mutta sen lisäksi kerran, kun yksi hänen\nvaikutusvaltaisimmista virkaveljistään tuli tarjoamaan hänelle oman\näänensä ja koko puolueensa äänet -- tuota puolue sanaa valitettavasti\nkäytettiin -- Federigo hylkäsi tämän tarjouksen, ja teki sen niin\nselvästi ja ehdottomasti, että hänen virkaveljellään oli pakko hylätä\ntuumansa ja kääntyä toisaalle.\n\nTämä sama vaatimattomuus, tämä loitolla pysyminen kaikesta\nhallitsemishalusta näyttäytyi samoin hänen elämänsä kaikkein\ntavallisimmissa tilaisuuksissa. Hän oli harras ja väsymätön\nvalmistamaan ja ohjaamaan kaikkea, milloin katsoi velvollisuudekseen\nsitä tehdä, mutta aina hän vältti sekaantumista toisten asioihin;\nsilloinkin, kun häntä siihen pyydettiin, hän tarmon takaa siitä\nkieltäytyi. Tämä on tavatonta hienotunteisuutta ja pidättyväisyyttä,\nkuten jokainen tietää, henkilöissä, jotka intohimoisesti koettavat\ntoteuttaa hyvää, kuten Federigo.\n\nJos viehättyisimme kokoamaan kaikki hänen luonteensa piirteet, siitä\nsukeutuisi epäilemättä omituinen avujen kokoelma, jotka näennäisesti\nolisivat vastakkaisia, mutta joita kieltämättä vaivoin tapaa\nyhdistyneinä. Kuitenkaan emme malta olla huomauttamatta erästä toista\ntämän kauniin elämän omituisuutta. Vaikka sen täyttivät väsymätön\ntoimeliaisuus, huomattavat teot, tehtävät, opetus, luoksepääsöt,\nhiippakunnan tarkastukset, matkat, väitökset, niin eivät tutkimukset\nainoastaan siihen mahtuneet, vaan anastivat siinä niin melkoisen\ntilan, että tämä runsaasti olisi riittänyt ammatti-kirjailijalle.\nJa muiden kiitosta ansaitsevien ominaisuuksien ohella, hänen\naikalaisensa pitivät häntä huomattavana oppineena.\n\nEmme kuitenkaan tahdo salata, että hän lujan vakaumuksellisesti\nomaksui ja pitkällisen kestävästi puolusti muutamia mielipiteitä,\njotka tätä nykyä jokaisesta tuntuvat pikemmin eriskummaisilta kuin\nepäpäteviltä, niistäkin, joita suuresti haluttaisi pitää niitä hyvinä.\n\nKen tässä suhteessa tahtoisi häntä puolustaa, löytäisi vallan\nvalmiina tuon niin kuluneen ja helposti hyväksytyn puolustuksen,\nettä nuo olivat pikemmin hänen aikansa kuin hänen erehdyksiä.\nTällä puolustuksella saattaa tosin, jos se johdetaan tosiseikkojen\nerityisestä tutkimisesta, olla jonkunmoinen arvo ja merkitys. Mutta\nkun sitä käytetään yleisesti ja paljaaltaan, kuten tavallisesti\ntehdään ja kuten meidän tässä tapauksessa olisi tekeminen, se\nei todistaisi yhtään mitään. Kun siis emme tahdo ratkaista näin\nmonimutkaisia kysymyksiä liian yksinkertaisien kaavojen mukaan, emme\nedes niitä aseta. Olemmehan vaan ohimennen tahtoneet huomauttaa,\nettemme väitä kokonaisuutena ihailtavassa miehessä kaiken olevan yhtä\nsuuresti ihailua ansaitsevaa, sillä emme tahdo, että luultaisiin\nmeidän aikovan kirjoittaa muistopuhetta vainajasta.\n\nEmme suinkaan tee väärin lukijoillemme olettaessamme, että joku\nheistä meiltä saattaisi kysyä, eikö tuo mies, jolla oli niin suuri\nja terävä äly ja niin suuri rakkaus opintoihin, ole jättänyt\njälkeensä mitään kirjallista muistomerkkiä. Josko hän sellaisia\non jättänyt! Sadasta yli nousee niiden teosten luku, jotka\nhäneltä ovat säilyneet, niin suuria kuin pieniä, latinalaisia ja\nitalialaisia, painettuja teoksia ja käsikirjoituksia, ja joita\nsäilytetään hänen perustamassaan kirjastossa. Ne ovat siveysopillisia\ntutkisteluja, saarnoja, tutkimuksia historian, hengellisen ja\nmaallisen muinaistieteen, kirjallisuuden, taiteiden ynnä monen muun\ninhimillisen tietämyksen alalla.\n\n-- Ja miten on selitettävissä, kysynee tuo lukija, että näin monet\nteokset ovat joutuneet unhoitukseen tai että ne ainakin ovat niin\nvähän tunnettuja, niin vähän kysyttyjä? Miten on selitettävissä,\nettä mies, joka oli niin nerollinen, niin ahkera opinnoissaan, jolla\noli niin suuri kokemus ihmisiin ja asioihin nähden, joka oli niin\nsyvämietteinen, joka niin intohimoisesti koetti toteuttaa hyvää ja\nkaunista, jolla oli niin suuri hengen vilpittömyys ja niin monta\nmuuta tuollaista suuren kirjailijan ominaisuutta, että, sanon minä,\ntuo mies ei ole sadasta teoksesta jättänyt jälkeensä ainoatakaan\nhuomattavaa noista kirjoista, joita nekin pitävät etevinä, mitkä\neivät niitä joka suhteessa hyväksy ja jotka nekin tuntevat nimeltä,\njotka eivät niitä lue? Miten on selitettävissä että ne kaikki yhdessä\neivät ole riittäneet, ainakin monilukuisuudellaan hankkimaan hänen\nnimelleen kirjallista mainetta jälkimaailman silmissä?\n\n-- Tämä kysymys on järkevä, epäilemättä, ja sen pohtiminen olisi\nhyvin mieltäkiinnittävä. Todella tämän ilmiön syyt olisivat\nhaettavissa tai löydettävissä useista yleisistä asianhaaroista;\nja kun ne kerta olisi löydetty, ne johtaisivat varsin monen muun\nsamanlaisen ilmiön selittämiseen.\n\nMutta niitä olisi ylen paljon, ja ne veisivät liian pitkälle; ja\nsitten ... jos ne eivät lukijoitani miellyttäisi? Jos ne kiusaisivat\nhermojanne? Tästä teen sen johtopaatoksen, että on soveliaampaa\njälleen palata kertomuksemme johtolankaan, luopua kauempaa\ntarinoimasta tuosta miehestä, ja sen sijaan nimensä ilmoittamattoman\nkirjailijamme johdolla tarkastaa tuota miestä työssä ja toimessa.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU.\n\n\nOdottaessaan hetkeä lähteäkseen kirkkoon jumalanpalvelusta\ntoimittamaan kardinaali Federigo, tapansa mukaan tällaisina\njoutilaina hetkinä, oli syventynyt tutkimuksiinsa, kun ilmestyi\nristinkantaja-kappalainen, jonka synkistyneet kasvot ilmaisivat\nsuurta levottomuutta.\n\n-- Omituinen käynti, todella hyvin omituinen, Teidän\nKunnian-arvoisuutenne.\n\n-- Kuka se sitten on? kardinaali kysyi.\n\n-- Ei kukaan muu kuin ... vastasi kappalainen; ja pysähtyen hyvin\nmerkitsevästi joka tavuuseen, hän lausui tuon nimen, jota meidän on\nmahdoton lausua lukijoillemme. -- Hän on omassa persoonassaan tuolla\nodotushuoneessa, hän sitten lisäsi; eikä hän pyydä mitään vähempää,\nkuin päästä Teidän Korkea-arvoisuutenne puheille.\n\n-- Hän! sanoi kardinaali, jonka kasvot äkkiä vilkastuivat; ja heti\nsulkien kirjansa hän nousi istuimeltaan ja lisäsi:\n\n-- Hän tulkoon! Tuotakoon hänet heti sisälle!\n\n-- Mutta ... -- huomautti kappalainen liikkumatta. Ei kai Teidän\nKunnian-arvoisuutenne ole epätietoinen siitä, kuka on tämä mies! Hän\non tuo pahantekijä, tuo kuuluisa!...\n\n-- Ja eikö ole onni piispalle, että sellaisen miehen on vallannut\nhalu tulla hänen puheilleen?\n\n-- Mutta ... intti kappalainen; me emme koskaan saata puhua\nerityisistä asioista, kun Teidän Korkea-arvoisuutenne väittää niitä\ntaruiksi; mutta kun tällainen tapaus esiintyy, minusta tuntuu,\nettä on velvollisuus... Harras into, Teidän Korkea-arvoisuutenne,\ntuottaa vihamiehiä; ja me tiedämme varmalta taholta, että varsin moni\npahantekijä on rohjennut kerskata, että joku päivä...\n\n-- Ja mitä he ovat tehneet? keskeytti kardinaali.\n\n-- Huomautan, että tämä mies on rikosten urakoitsija, hurja ihminen,\njoka on liitossa kaikkein vaarallisinten pahantekijäin kanssa, ja\nettä hän voi olla lähetetty...\n\n-- Oh! Onpa tämä eriskummaista kuria! keskeytti uudelleen Federigo\nhymyillen; sotamiehet kehoittavat kenraalia pelkäämään.\n\nSitten hän muuttui vakavaksi ja mietiskeleväksi ja jatkoi:\n\n-- Pyhä Carlo ei olisi pysähtynyt punnitsemaan, olisiko hänen pitänyt\nvastaanottaa tuo mies: hän olisi mennyt häntä noutamaan. Tuokaa hänet\nheti sisälle; hän on jo liian kauan odottanut.\n\nKappalainen poistui sanoen itsekseen: -- Minkä heille teet! Kaikki\nnuo pyhät miehet ovat hirveän itsepäisiä...\n\nHän avasi oven ja katsahti saliin, missä linnaherra ja papit\nolivat, ja huomasi jälkimäisten kaikkien vetäytyneen huoneen\ntoiselle puolelle, missä kuiskailivat ja loivat kulmien alta\nsalavihkaa katseita tuohon mieheen, jonka olivat jättäneet yksikseen\nvastakkaiselle puolelle. Kappalainen lähestyi häntä, mutta matkalla\nhän tähysteli häntä niinikään kulmien alta ja ainoastaan kaulasta\njalkoihin asti. Ja hän arvaili itsekseen, mikä pirullinen asevarasto\nsaattoikaan olla piiloitettu tuon viitan alle, ja tuumaili, että\nainakin, ennenkuin vei hänet sisälle, olisi ollut parasta ehdoittaa\nhänelle ... mutta se jäi häneltä kuitenkin tekemättä. Hän lähestyi\nhäntä ja sanoi lopulta:\n\n-- Hänen Korkea-arvoisuutensa odottaa Teidän Ylhäisyyttänne. Tehkää\nhyvin ja seuratkaa minua.\n\nJa astuen hänen edellään tämän pienen joukon läpi, joka oitis väistyi\ntehdäkseen hänelle tilaa, kappalainen kulki, luoden oikealle ja\nvasemmalle katseita, jotka näyttivät sanovan:\n\n-- Minkä sille mahtaa? Tiedättehän tekin, että hän aina tekee oman\npäänsä mukaan.\n\nHe kiipesivät yhdessä muutaman portaan, jotka johtivat siihen\nhuoneeseen, missä kardinaali oli. Ja vedettyään syrjään oviverhon,\nkappalainen johti sisälle Nimittämättömän. Federigo meni ystävällisen\nkiireisesti häntä vastaanottamaan, kasvot kirkkaina ja kädet\neteenpäin ojennettuina, kuin kohti sitä ainakin, jota odotetaan.\nSitten hän heti antoi kappalaiselle merkin poistua, ja tämä totteli.\n\nKardinaali ja Nimittämätön pysyivät jonkun aikaa ääneti ja kumpikin\ntavallaan epäröivänä. Nimittämätön, joka oli siirtynyt tähän\nikäänkuin pakosta, pikemmin selittämättömän vimman kuin määrätyn\naikeen ohjaamana, seisoi siinä myös kuin pakosta, kahden vastakkaisen\nintohimon raatelemana: toiselta puolen hänet valtasi tarve,\nvaistomainen halu ja epämääräinen toivo saada lievennystä sisäisille\ntuskilleen; toiselta puolen jonkunmoinen raivo ja häpeä, ollessaan\nsiinä sellaisen katujan, alistuneen, kurjan olennon asennossa, joka\ntulee tunnustamaan hairahduksensa ja rukoilemaan apua ihmiseltä.\nEikä hän löytänyt sanoja, hän ei oikeastaan niitä etsinytkään. Mutta\nkuitenkin, kun hän nosti katseensa Federigon kasvoihin, hän tunsi,\nmiten hänet yhä enemmän valtasi hartaan kunnioituksen tunto, mikä\nsamalla oli pakoittava ja lempeä, mikä lisäsi luottamusta, heikensi\nuhmaa, oli kiihoittamatta ylpeyttä, jonka päinvastoin polki ja\ntukahutti.\n\nFederigon ulkomuoto oli todella sellainen, joka ilmaisee henkistä\nylemmyyttä ja herättää rakkautta. Hänen ryhtinsä oli luonnostaan\nvaatimaton ja kuitenkin melkein itsetiedottoman majesteetillinen.\nHän ei ollut kumaraselkäinen eikä vuosien kuihduttama. Hänen\nsilmänsä oli vakava ja samalla täynnä vilkkautta; otsansa oli\nkirkas ja miettiväinen. Ja hänen valkeiden hiuksiensa, kalpeutensa,\npidättyväisyyden merkkien, mietiskelyn ja väsymyksen alta pilkisti\nkuitenkin yhä vielä esiin joltinenkin koskemattoman nuoruuden\nkukoistus. Kaikki hänen kasvonpiirteensä osoittivat, että niissä\naikoinaan oli piillyt sitä, mitä varsinaisesti sanomme kauneudeksi.\nMutta tavaksi tulleet juhlalliset ja hyväntahtoiset ajatukset, pitkän\nelämän kestänyt sisällinen rauha, ihmisrakkaus ja sanomattoman\ntoivon tuottama jatkuva ilo olivat hänen kasvoihinsa luoneet melkein\nvanhuksen kauneuden, jota vielä kohotti purppuran arvokas komeus.\n\nKardinaalikin oli muutaman hetken sanaakaan virkkamatta, luoden\nNimittämättömän kasvoihin läpitunkevan katseensa, joka pitkällisestä\nharjaantumisesta oli tottunut lukemaan kasvoista ajatusten pohjan.\nSitten hän luuli tämän synkän ja kiihoittuneen ilmeen alta yhä\nselvemmin keksivänsä jotakin toivontapaista, mitä ensi hetkellä tuota\nkäyntiä ilmoitettaessa oli ruvennut aavistamaan, ja hän virkkoi:\n\n-- Oi, mikä mieluinen vieras! Ja kuinka olen teille kiitollinen\ntällaisesta päätöksestä, vaikka se minuun vaikuttaa hieman kuin\nsoimaus!\n\n-- Soimaus! huudahti linnaherra vallan hämmästyneenä, mutta jo\njoutuen näiden sanojen ja tämän ystävällisen kohtelun vuoksi\nalttiimpaan mielialaan ja ennen kaikkea tyytyväisenä siitä, että\nkardinaali oli murtanut jään ja alkanut keskustelun, oli se sitten\nmikä tahansa.\n\n-- Aivan varmasti se on minulle soimaus, hän jatkoi, että olen\nantanut teidän ehtiä edelleni; olisinhan jo aikoja sitten voinut, ja\nminun olisi ollut velvollisuuteni tulla teidän luoksenne.\n\n-- Minun luokseni, te! Mutta tiedättekö, kuka minä olen? Onko teille\nsanottu minun nimeni?\n\n-- Mutta luuletteko, että tätä iloa, jonka epäilemättä huomaatte koko\nkasvoissani, voisin tuntea tuntematonta ilmoitettaessa, tuntematonta\nnähdessäni. Te olette tämän ilon aiheuttaja, te, jota minun olisi\npitänyt etsiä, te, jota kuitenkin olen niin suuresti rakastanut ja\nvalittanut, jonka puolesta olen niin paljon rukoillut; te, joka\nolette se lapsistani -- jotka kuitenkin kaikki ovat minulle rakkaat\nja joita rakastan sydämeni pohjasta -- se, sanon minä, jota kaikkein\nkernaimmiten olisin tahtonut vastaanottaa ja syleillä, jos olisin\nvoinut sitä toivoa. Mutta Jumala yksin, oi hän yksin osaa tehdä\nsuuria ihmeitä; ja hän korvaa palvelija parkojensa heikkoutta ja\nlaiminlyöntiä.\n\nNimittämätön oli vallan hämmästynyt kuunnellessaan tätä liikutuksesta\nvärähtelevää kieltä, näitä sanoja, jotka niin täydelleen vastasivat\nsitä mitä hän ei vielä ollut saanut sanotuksi ja jota ei vielä\nlopullisesti edes ollut päättänyt sanoa. Ja liikutuksen valtaamana,\nmutta tyrmistyneenä, hän vaikeni edelleen.\n\n-- No, jatkoi vielä herttaisemmin Federigo; -- teillä on hyvä uutinen\nminulle kerrottavana, ja panette minut sitä niin kauan odottamaan.\n\n-- Hyvä uutinen? Minulla? Minulla on helvetti sielussani, ja minäkö\nvoisin tuoda teille hyvää uutista! Sanokaa, sanokaa te itse, jos sen\ntiedätte, mikä voisi olla se hyvä uutinen, jonka teille toisi mies\nsellainen kuin minä?\n\n-- Että Jumala on liikuttanut sydämenne, ja että hän tahtoo palauttaa\nteidät luoksensa, vastasi tyynesti kardinaali.\n\n-- Jumala! Jumala! Jumala! Jospa hänet näkisin! Jos häntä tuntisin!\nMissä hän on, tuo Jumala?\n\n-- Sitä minulta kysytte! Te! Kukapa enemmän kuin te tuntisi hänen\nläsnäoloaan? Ettekö siis tunne häntä sydämessänne, joka teitä\nahdistaa, joka saattaa teidät levottomaksi, joka ei anna teille\nviivytysaikaa, ja joka samalla vetää teitä luoksensa ja panee teidät\naavistamaan levon ja lohdutuksen toivoa; lohdutuksen, joka tulee\nolemaan täysi, ääretön, niin pian kuin sen tunnette, sen tunnustatte\nja sitä itsellenne rukoilette?\n\n-- Kieltämättä niin on laita: minulla on täällä jotain, mikä minua\npainaa, mikä minua raatelee! Mutta Jumala!... Jos hän on olemassa,\ntuo Jumala, jos hän on se, miksi häntä sanotaan, niin mitä luulette\nhänen voivan tehdä minusta?\n\nNämä sanat lausuttiin epätoivoisella äänenpainolla.\n\nMutta Federigo vastasi juhlallisesti, ikäänkuin lempeän\nhaltioitumisen valloissa:\n\n-- Mitäkö Jumala voi tehdä teistä? Mitä hän tahtoo tehdä teistä!\nHyvyytensä ja voimansa todisteen; hän tahtoo teistä saada itselleen\nkunniaa, jota ei kukaan muu voisi hänelle tuottaa. Onhan maailma jo\nniin kauan huutanut teitä vastaan, kiroavathan niin monet tuhannet\näänet teidän tekojanne...\n\nNimittämätön vavahti ja oli hetken aikaa hämmästynyt kuullessaan\nhänelle käytettävän näin tavatonta kieltä, vielä hämmästyneempi\nsiitä, ettei sen johdosta tuntenut vihaa, vaan päinvastoin\neräänlaista lohdutusta.\n\n-- Mitä kunniaa, jatkoi Federigo, siitä voisi johtua Jumalalle?\n-- Nuo ovat kauhunhuutoja, kenties ääniä, jotka aiheutuvat\nitsekkäisyydestä, tai luonnollisesta oikeudentunteesta. Ja eivätkö\nmuutamat noista huudoista kenties ole kateudesta lähteneitä,\nkateudesta tuohon kammottavaan valtaan, tuohon surkuteltavaan mielen\ntyyneyteen, jota olette osoittanut tähän päivään saakka. Mutta kun\nte itse nousette tuomitsemaan elämäänne, itse itseänne syyttämään,\nsilloin kirkastuu Jumalan kunnia! Ja te kysytte, mitä Jumala voi\nteistä tehdä! Kuka minä olen, olentoparka, jotta kykenisin teille\nnyt jo sanomaan, mikä hyöty sellaisella Mestarilla on oleva teistä?\nmitä hän voi tehdä tuosta rajun voimakkaasta tahdosta, tuosta\nhorjumattomasta kestävyydestä, kun hän on saanut ne elähytetyiksi,\nrakkauden, toivon ja katumuksen hehkun läpitunkemiksi? Kuka olette\nte, olentoparka, luullaksenne että te itsestänne olisitte voinut\nkeksiä ja toimeenpanna suurempia tekoja pahan alalla, kuin mitä\nJumala voi saattaa teidät toteuttamaan hyvän alalla? Mitäkö Jumala\nvoi tehdä teistä? Antaa teille anteeksi, pelastaa teidät, toteuttaa\nteihin nähden lunastuksen työn. Eivätkö nämä ole suuria, yleviä ja\nhänen arvoisiaan tekoja? Oi! Ajatelkaahan! Jos minä, alhainen, kurja\nkuolevainen, ja kuitenkin niin täynnä itseäni, jos minä, sellaisena\nkuin olen, tänä hetkenä tunnen teidän pelastukseenne niin suurta\nharrastusta, niin kiihkeätä toivomusta, että sen edestä iloiten\nantaisin -- Jumala on siitä todistajani -- nämä harvat päivät, jotka\nminulla enää on jälellä elettävänä, niin ajatelkaa millainen ja\nkuinka suuri epäilemättä on Sen säälivä huolenpito, joka minussa\nherättää sellaisen, niin voimakkaan tunteen, joskin se minussa\non epätäydellinen, ja kuinka suuresti teitä epäilemättä rakastaa\nja kaihoaa Se, joka minussa vastustamattomasti herättää teihin\nrakkautta, mikä minua rajusti pitelee valloissaan!\n\nMikäli nämä sanat lähtivät hänen huuliltaan, hänen kasvonsa,\nkatseensa, kaikki hänen liikkeensä heijastivat niiden merkitystä.\nHänen kuulijansa kasvot, jotka sitä ennen olivat vääntyneet,\nsuonenvedontapaisesti vavahdellen, kävivät ensin hämmästyneiksi ja\ntarkkaavaisiksi; sitten ne elpyivät mielenliikutuksesta, joka hetki\nhetkeltä syveni ja yhä enemmän vapautui tuskasta. Hänen silmänsä,\njotka eivät lapsuusaikojen jälkeen enää olleet kyyneleitä tunteneet,\npaisuivat; ja kun Federigo oli herjennyt puhumasta, hän peitti\nkasvonsa käsiinsä ja puhkesi kyyneltulvaan, joka oli ikäänkuin hänen\nviimeinen ja kaunopuheisin vastauksensa.\n\n-- Suuri ja laupias Jumala! huudahti Federigo, kohottaen silmänsä\nja kätensä taivasta kohti. Mitä olen minä ikinä voinut tehdä, minä\nhyödytön palvelija, unelias paimen, jotta olet minut kutsunut tähän\narmon juhlaan, jotta olet saattanut minut ansaitsevaksi olemaan läsnä\nnäin lohduttavan ihmeen tapahtuessa?\n\nNäin sanoen hän ojensi kätensä, tarttuakseen Nimittämättömän käteen.\n-- Ei, ei! tämä huusi. Poistukaa, poistukaa kauas minusta. Älkää\nsaastuttako puhdasta ja hyväntekevää kättänne! Ette tiedä, mitä\nkaikkea on tehnyt tämä käsi, jota tahdotte puristaa.\n\n-- Antakaa, sanoi Federigo, tarttuen siihen rakastettavan rajusti,\nantakaa minun puristaa tätä kättä, joka on hyvittävä niin monta\nvääryydentekoa, joka on levittävä niin monta hyvää tekoa, joka on\nlohduttava niin monta ahdistunutta, joka on astuva aseettomana,\nrauhallisena ja nöyränä niin monen vihamiehen eteen.\n\n-- Tämä on liikaa! sanoi nyyhkyttäen Nimittämätön. Jättäkää minut,\nteidän Kunnian-arvoisuutenne! Hyvä Federigo, jättäkää minut! Koko\nkansanjoukko teitä odottaa. Siellä on niin paljon hyviä sieluja,\nniin paljon viattomia, niin paljon kaukaa tulleita teitä kerran\nnähdäkseen, teitä kuullakseen: ja te keskustelette ... millaisen\nhenkilön kanssa!\n\n-- Jättäkäämme nuo yhdeksänkymmentä yhdeksän karitsaa, vastasi\nkardinaali: ne ovat turvissa vuorella; tahdon nyt jäädä sen luo,\njoka oli eksynyt. Nuo sielut ovat paraikaa kenties tyytyväisemmät,\nkuin jos näkisivät piispa parkansa. Kenties se Jumala, joka teihin\nnähden on tehnyt laupeutensa ihmeen, herättää heissä ilon, jonka\nsyytä he eivät vielä ymmärrä. Tuo rahvas on kenties yhdistynyt\nmeihin, sitä tietämättään. Kenties Pyhä Henki sytyttää heidän\nsydämissään äärettömän kristillisen rakkauden hehkun, ja innostaa\nheidät rukoukseen, jonka teidän hyväksenne kuulee -- armonteko, jonka\nesineenä te olette, sitä vastaiseksi tietämättänne.\n\nNäin sanoen hän aukaisi käsivartensa ja kietoi ne Nimittämättömän\nkaulan ympäri; tämä koetti ensin vapautua ja vastustaa hetken, mutta\nmyöntyi, ikäänkuin tuon rakkaudenpurkauksen voittamana, ja syleili\nvuorostaan kardinaalia ja painoi väriseviä ja muuttuneita kasvojaan\nhänen olkaansa vastaan.\n\nHänen kuumat kyyneleensä valuivat Federigon saastuttamattomalle\npurppuralle, ja tämän viattomat kädet puristivat hellästi noita\njäseniä, tuota viittaa, joka oli tottunut kantamaan väkivallan ja\npetoksen aseita.\n\nNimittämätön irtaantui tästä syleilystä, peitti uudelleen silmänsä\nkädellään, käänsi samalla kasvonsa taivasta kohti ja huudahti:\n\n-- Todella suuri, todella hyvä Jumala! Nyt ymmärrän itseäni,\nymmärrän, kuka olen. Vääryydentekoni leviävät eteeni. Kammoksun\nitseäni. Ja kuitenkin tunnen lohdutusta ja iloa, jommoista en koko\nkauheassa elämässäni ole kokenut!\n\n-- Se on esimakua, sanoi Federigo, jota Jumala saattaa teidät\ntuntemaan, kiinnittääkseen teidät palvelukseensa, rohkaistakseen\nteitä päättäväisesti astumaan uudelle tielle, missä teillä on niin\npaljon kumottavana, korjattavana, kaduttavana.\n\n-- Oi minua onnetonta! huudahti linnaherra; kuinka paljon, kuinka\näärettömän paljon seikkoja ... enhän koskaan saata mitään muuta tehdä\nkuin katua! Mutta ainakin niitä vielä on muutamia, jotka vasta ovat\nalulla, tuskin sitäkään, ja jotka onneksi saatan ituina tukehuttaa.\nMuiden muassa yksi, jonka heti voin peruuttaa, tyhjäksi tehdä,\nkorjata.\n\nFederigo kävi tarkkaavaiseksi ja Nimittämätön kertoi lyhyesti,\nmutta kenties osoittaen inhoavampaa tuomitsemista, kuin mitä me\nitse olemme osoittaneet, yrityksensä Luciaan nähden, tuon poloisen\nkärsimykset, kauhun, miten naisparka oli häntä vannottanut, sekä sen\nkiihkeän mielentilan, minkä nämä rukoukset olivat hänen sielussaan\nherättäneet, ja miten tämä nuori nainen vielä oli hänen linnassaan...\n\n-- Ah, älkäämme hukatko aikaa! huudahti Federigo, värähdellen\nsäälistä ja innosta! Iloitkaa! Siinä on varmasti todiste Jumalan\nanteeksi-antamuksesta! Hän sallii teidän tulla pelastuksen aseeksi\nsille, jolle olitte ajatellut ja yrittänyt tuottaa tuhon. Jumala\nteitä siunatkoon! Hän jo on teitä siunannut! Tiedättekö miltä seuduin\non tuo vainottu naisparka?\n\nNimittämätön mainitsi Lucian kotiseudun.\n\n-- Se ei ole kaukana täältä, sanoi kardinaali... Jumala olkoon\nkiitetty! Ja luultavasti...\n\nNäin sanoen hän juoksi pienen pöydän ääreen ja soitti pientä kelloa.\nHeti astui sisälle vallan huolissaan ristinkantaja-kappalainen, ja\nhänen ensi katseensa kohdistui Nimittämättömään. Mutta nähdessään\nnuo kasvot muuttuneiksi ja nuo silmät punaisina kyynelistä, hän\nkatsoi kardinaaliin, ja kun hänen järkähtämättömän vakavuutensa alta\nhuomasi haamoittavan hänen piirteissään suuren tyydytyksen, ikäänkuin\ntavattoman huolehtivan harrastuksen, hän oli joutua haltioihinsa ja\njäädä suu auki töllistelemään, ellei kardinaali heti olisi herättänyt\nhäntä hänen mietiskelystään kysymällä, oliko kokoontuneiden pappien\njoukossa joku kotoisin ------sta.\n\n-- On kyllä, Teidän Korkea-arvoisuutenne, vastasi kappalainen.\n\n-- Pyytäkää häntä heti tänne sisälle, sanoi Federigo, ja hänen\nkanssaan tämän kirkon pastoria.\n\nKappalainen läksi huoneesta ja astui alas saliin, missä kaikki nuo\npapit olivat kokoontuneina. Sinne astuessaan hän heti joutui kaikkien\nkatseiden esineeksi. Suu yhä ammoittavana ja tuo haltioituminen yhä\nvielä kuvastuneena kasvoillaan, kädet ilmassa ja vilkkaasti liikkuen,\nhän huudahti:\n\n-- Veljeni, veljeni! Haec mutatio dexterae Excelsi.[32] Ja hän ei\nmuutamaan hetkeen voinut sanoa sen enempää, Sitten hän jälleen otti\nsen ryhdin, ja käytti sitä äänenpainoa, mikä vastasi hänen asemaansa,\nja lisäsi:\n\n-- Hänen Korkea-arvoisuutensa pyytää luokseen tämän seurakunnan ja\n------n seurakunnan pastoria.\n\nEnsiksimainittu astui heti ulos riveistä, ja samaan aikaan kuului\nkeskeltä pappien joukkoa: -- _Minäkö?_ mikä lausuttiin ihmetyksen\naiheuttamalla äänen venytyksellä.\n\n-- Ettekö te ole ------n seurakunnan pastori? kysyi kappalainen.\n\n-- Olenpa kyllä, mutta...\n\n-- Hänen Korkea-arvoisuutensa kardinaali haluaa teitä puhutella.\n\n-- Minua? vastasi yhä vielä sama ääni sen väreisenä, että se selvästi\ntuolle sanalle antoi tämän merkityksen:\n\n-- Miten se voi tarkoittaa minua?\n\nMutta tällä kertaa, äänen kaikuessa, ilmestyi myös itse mies, Don\nAbbondio omassa persoonassaan, astuen eteenpäin hämmästyneenä ja\nnyrpeänä.\n\nKappalainen viittasi hänelle kädellään, mikä merkitsi:\n\n-- No, joutukaamme; onko tämä kenties vaikeata?\n\nJa kulkien molempien pappien edellä, hän saapui ovelle, aukaisi sen\nja johti heidät sisälle.\n\nKardinaali päästi Nimittämättömän käden, sovittuaan hänen kanssaan\nsiitä, mitä piti tehdä. Hän poistui hänestä hieman ja viittasi\nluokseen seurakunnan pappia. Hän selitti hänelle muutamin sanoin,\nmistä oli kysymys ja kysyi häneltä, saattoiko hän heti löytää jonkun\nkunnon vaimon, joka suostuisi kantotuolissa lähtemään linnaan\nLuciaa noutamaan; tämän pitäisi olla hyväsydäminen ja viisas vaimo,\nkykenevä täyttämään tehtäväänsä näin tavattomalla retkellä, ja\nlisäksi osata käyttäytyä mitä soveliaimmin ja löytää tehoisimmat\nsanat rohkaistakseen ja rauhoittaakseen tätä tyttöparkaa. Näin monen\nkestetyn tuskan jälkeen ja keskellä sitä syvää hämmennystilaa, johon\nhän oli joutunut, saattoi itse tieto hänen vapautuksestaan, jos se\nannettiin ilman tarpeellista varovaisuutta, nostaa hänen mielessään\nuuden ja entistään suuremman kiihoituksen. Hetken mietittyään pastori\nvastasi tuntevansa naishenkilön, joka aivan hyvin voi tämän tehtävän\nsuorittaa; ja hän läksi matkaan.\n\nKardinaali viittasi taas ja käski kappalaisen heti toimittaa\nmatkakuntoon kantotuolin kantajineen ja satuloittaa kaksi muulia.\n\nKappalaisenkin poistuttua, kardinaali kääntyi Don Abbondion puoleen.\n\nTämä, joka jo oli lähestynyt, poistuakseen niin kauas kuin suinkin\ntuosta toisesta henkilöstä, ja joka tällävälin oli luonut kulmien\nalta katseen milloin toiseen, milloin toiseen, vaivaten päätään\nsaadakseen selville, mitä saattoi merkitä koko tämä hanke, astui\naskeleen lähemmäksi, kumarsi ja sanoi:\n\n-- Minulle on ilmoitettu, että Teidän Korkea-arvoisuutenne haluaa\nkanssani puhua; mutta luulen, että tässä on tapahtunut erehdys.\n\n-- Ei tässä ole ollenkaan väärinkäsitystä, vastasi Federigo; minulla\non teille ilmoitettavana iloinen sanoma ja annettavana teille hyvin\nsuloinen ja miellyttävä tehtävä. Yksi seurakuntalaisistanne, jota\nepäilemättä olette vainajana surrut, Lucia Mondella, on jälleen\nlöydetty; hän on täällä lähellä, oivan ystäväni linnassa, ystäväni,\njonka teille tässä esitän. Teidän tulee heti lähteä tämän herran\nja erään vaimon seurassa, jota tämän seurakunnan herra pastori on\nlähtenyt hakemaan, noutamaan tätä nuorta naista, tätä laumanne\nrakasta karitsaa, ja teidän tulee saattaa hänet tänne.\n\nDon Abbondio teki kaiken minkä suinkin saattoi peittääkseen sitä\nharmia, tai oikeammin huolta, surua, minkä hänelle tuotti tällainen\nehdoitus, tai pikemmin käsky. Ja kun hänellä ei enää ollut aikaa\nvetää tasaisiksi kasvojensa ryppyjä eikä poistaa niihin laskeutunutta\nnyrpeyden ilmettä, hän peitti ne kumartaen syvään päänsä tottelemisen\nmerkiksi. Ja hän kohotti niitä ainoastaan tehdäkseen toisen syvän\nkumarruksen Nimittämättömälle, luoden häneen surkean katseen,\njoka sanoi: olen teidän vallassanne, säälikää minua: _Parcere\nsubjectis_.[33]\n\nKardinaali kysyi häneltä sitten, oliko Lucialla sukulaisia.\n\n-- Läheisiä sukulaisia, joiden kanssa asuu, tai on asunut, hänellä ei\nole muita kuin äiti, vastasi Don Abbondio.\n\n-- Onko tämä kotonaan?\n\n-- On, Teidän Kunnian-arvoisuutenne.\n\n-- Kun tätä nuorta tyttöä, jatkoi Federigo, ei voida niin pian\npalauttaa kotiansa, tuottaisi hänelle suurta lohdutusta saada niin\npian kuin suinkin nähdä äitinsä; ja siinä tapauksessa, ettei tämän\nseurakunnan pastori ehdi palata, ennenkuin minä lähden kirkkoon,\npyydän teitä sanomaan hänelle, että hän hankkisi rattaat tai ratsun\nja älykkään miehen, ja että lähettäisi noutamaan tätä äitiä tänne.\n\n-- Entä jos menisin sinne minä itse, sanoi Don Abbondio.\n\n-- Ei, ei, olenhan jo pyytänyt teitä tekemään toista, vastasi\nkardinaali.\n\n-- Ehdoitin, että minä sinne lähtisin, huomautti Don Abbondio,\nvalmistaakseni tuota äitiparkaa siihen, minkä tuleman pitää. Hän on\nhyvin tunteellinen nainen, ja tarvitaan henkilöä, joka hänet tuntee\nja joka osaa ottaa hänet oikealta kannalta, muuten saattaa häntä\npeloittaa, sen sijaan että lohduttaisi.\n\n-- Ja juuri sentähden pyydän teitä huomauttamaan herra pastorille,\nettä hän valitsee älykkään ja asianhaaroihin mukautuvan miehen.\nTeidän apunne on oleva hyödyllisempi toisaalla, vastasi kardinaali.\nJa hän olisi tahtonut lisätä:\n\n-- Tämä tyttöparka tarvitsee paljon suuremmassa määrin heti nähdä\ntutut ja luottamusta herättävät kasvot tuossa linnassa, niin\nmonen tuskallisen tunnin kuluttua ja ollen niin hirvittävässä\nepävarmuudessa tulevaisuuteen nähden.\n\nMutta tällaista ei saattanut niin selvin sanoin lausua tuon kolmannen\nhenkilön läsnäollessa.\n\nKardinaalista tuntui muuten sangen omituiselta, ettei Don Abbondio\njo näin viittauksista asiaa ymmärtänyt ja ettei se itsestään ollut\nhänelle selvinnyt. Ja hänen tarjoutumisensa ja itsepäisyytensä\ntuntuivat hänestä niin sopimattomilta, että hän ajatteli niiden alla\npiilevän jotain muuta. Hän katsoi häntä kasvoihin ja huomasi niissä\nhelposti pelon matkustaa tuon hirvittävän miehen kanssa ja joutua\nhänen vieraakseen, vaikkapa vaan muutamaksi hetkeksi. Hän tahtoi siis\npoistaa nämä pelkurimaiset epäilykset, ja kun ei pitänyt sopivana\nviedä pastoria syrjään ja kuiskailla hänen korvaansa uuden ystävänsä\nollessa läsnä, hän katsoi parhaaksi keinoksi sitä, minkä muuten olisi\ntehnyt ilman tätä aihetta, nimittäin puhua itse Nimittämättömälle,\njotta Don Abbondio hänen vastauksistaan viimeinkin saattoi ymmärtää,\nettei linnaherra enää ollut mies, jota tarvitsi pelätä.\n\nHän lähestyi siis Nimittämätöntä ja sanoi, osoittaen tuollaista\nitseperäistä luottamusta, joka on luonteenomainen niin hyvin uudelle\nja voimakkaalle kiintymykselle kuin vanhalle ystävyyssuhteelle:\n\n-- Älkää luulko, että minä tyytyisin tähän ainoaan käyntiinne\ntänäpäivänä. Palaattehan, eikö totta? Te palaatte tietysti tämän\narvoisan papin seurassa?\n\n-- Josko palaan! vastasi Nimittämätön. Vaikka kieltäisittekin minua\ntulemasta, jäisin itsepintaisesti kuin kerjäläinen ovenne eteen.\nMinun on tarvis puhua kanssanne, kuulla teitä, nähdä teitä; minä\ntarvitsen teitä!\n\nFederigo tarttui hänen käteensä, puristi sitä ja sanoi:\n\n-- Tehkää siis meille, tämän seurakunnan pastorille ja minulle se\nilo, että tänään syötte päivällistä kanssamme. Minä siihen luotan.\nSillävälin minä tuon hyvän väen kanssa lähden kirkkoon rukoilemaan ja\nkiittämään Jumalaa; ja te, te menette kokoamaan hänen armonsa ensi\nhedelmää.\n\nKuullessaan näitä selityksiä Don Abbondio seisoi siinä kuin pelokas\nlapsi, joka näkee jonkun vallan tyynesti hyväilevän koiraansa,\nsuurta, pörrökarvaista eläintä, jolla on punaiset silmät ja joka\non surullisen kuuluisa puremistaan ja nostamastaan kauhusta; kun\ntuo lapsi kuulee koiran isännän sanovan, että tämä eläin on hyvä,\nhyvin rauhallinen ja lempeä kuin karitsa, niin se katsoo isäntää,\nei häntä vastusta eikä hyväksy; se katselee koiraa, eikä rohkene\nsitä lähestyä, peläten, että tuo suuri hyvä eläin näyttäisi hänelle\nhampaitaan, vaikkapa vaan leikillä; se ei myöskään rohkene poistua,\njotta ei näyttäisi pelkurilta ja sydämessään se sanoo: -- Oi, jospa\nolisin kotonani!\n\nKardinaali, joka hankki lähtöä, yhä pitäen kädestä Nimittämätöntä ja\nvieden häntä mukanaan, huomasi pastoriparan, joka pysytteli jälessä\nvallan synkkänä, saamattomana ja kovin nyrpeän irmastelevana. Luullen\nhänen tyytymättömyytensä johtuvan osaksi siitäkin, että hän saattoi\nkatsoa itseään laiminlyödyksi ja syrjäytetyksi, etenkin niin hyvin\nkohdellun ja hyväillyn pahantekijän rinnalla, kardinaali kääntyi\nhänen puoleensa, pysähtyi hetkeksi ja sanoi ystävällisesti hymyillen:\n\n-- Herra pastori, te olette alati ollut kanssani hyvän Isämme\nmajassa; mutta tämä ... _perierat et inventus est_.[34]\n\n-- Oi, kuinka suuresti siitä iloitsen, sanoi Don Abbondio, kumartaen\nsyvään molemmille samanaikuisesti.\n\nArkkipiispa kulki edellä, tuuppasi ovea, jonka oitis ulkoa avasi\nselälleen kaksi palvelijaa, mitkä siellä seisoivat vartijoina\nkummassakin pielessä, ja tuo ihmeellinen pari ilmestyi saliin\nkokoontuneiden pappien halukkaille katseille. Katseltiin näiden\nmolempien kasvoja, joissa kuvastui erilainen, mutta yhtä syvä\nmielenliikutus. Federigon kunnianarvoiset piirteet heijastivat\nkiitollista hellyyttä, lempeätä ja vaatimatonta iloa; Nimittämättömän\nkasvoissa havaitsi tyydytyksen lieventämää hämmennystä, äsken\nsyntynyttä häveliäisyyttä, sydämensortumusta, josta kuitenkin vielä\npilkisti esiin tämän hillitsemättömän ja rajun luonteen jäntevyys.\nSittemmin kuultiin että varsin moni katsojista tuona hetkenä muisteli\ntuota Esaian lausetta: _Susi ja karitsa käyvät samalla laitumella;\njalopeura ja härkä syövät yhdessä olkia_.\n\nHeidän takanaan astui Don Abbondio, johon ei kukaan kiinnittänyt\nhuomiota.\n\nKun he olivat saapuneet keskelle salia, kardinaalin kamaripalvelija\nastui sisään päinvastaisesta ovesta ja lähestyi herraansa ilmoittaen\ntäyttäneensä kappalaiselta saamansa määräykset; kantotuoli ja\nmolemmat muulit olivat valmiina -- hän sanoi -- ja odotettiin enää\nsitä vaimoa, joka pastorin oli määrä noutaa saapuville. Kardinaali\nsanoi, että heti pastorin saavuttua hänen tuli puhua Don Abbondion\nkanssa, ja että kaikki sitten noudattaisivat tämän ja Nimittämättömän\nkäskyjä. Jälkimäisen kättä hän uudelleen puristi hyvästiksi ja sanoi:\n\n-- Odotan teitä.\n\nHän kääntyi päännyökkäyksellä tervehtimään Don Abbondiota ja alkoi\nastua kirkolle päin. Papit seurasivat häntä, osaksi sekavana, osaksi\njärjestyneenä joukkona. Molemmat matkakumppanit jäivät kahdenkesken\nsaliin.\n\nNimittämätön oli täydelleen vaipunut mietteisiinsä ja vaikeni,\nodottaen kärsimättömänä hetkeä, jolloin oli pääsevä vapauttamaan\nkärsimyksestä ja vankeudesta Lucia paran. Olihan tämä yhä vielä\nhänen vallassaan, mutta aivan toisessa merkityksessä kuin edellisenä\niltana; ja hänen kasvonsa kuvastivat keskittynyttä mielenkiihoitusta,\nmikä Don Abbondion pelokkaan epäilevissä silmissä saattoi tietää\njotain pahempaa. Hän katseli häntä kieroon, katseli häntä kulmien\nalta, ja olisi kernaasti tahtonut keksiä jotain ystävällistä\nsanottavaa hänelle.\n\n-- Mutta mitä voinkaan hänelle sanoa? hän itseltään kysyi. --\nSanoisinko hänelle uudelleen, että suuresti iloitsen? Että iloitsen\nmistä? Siitäkö, että hän oltuaan tähänasti pirullinen pahantekijä,\nviimeinkin on tehnyt tuon hyvän päätöksen ruveta kunnon mieheksi\nkuten muut? Kaunis kohteliaisuus, totta tosiaan! Vaikkapa kääntäisin\ntätä lausettani miten tahansa, niin ei tuo minun: _iloitsen suuresti_\nsaata muuta merkitä. Ja muuten, onkohan sitten niin varmaa, että\nhänestä on tullut kunnon mies, noin yks kaks? Tässä maailmassa\nvakuutetaan niin paljon, ja niin monista aiheista! Missä määrin\nsaatan lopulta tähän kaikkeen luottaa? Ja kuitenkin täytyy minun\nlähteä hänen kanssaan tuohon linnaan! Hyi, mikä perin sekava\nseikkailu, perin sekava seikkailu! Kuka olisi voinut sitä aavistaa\ntänä aamuna! Mutta, jos tästä suoriudun ehein nahoin, niin saapa\nneitsyt Perpetua kalliisti maksaa sen, että velvoitti minut lähtemään\ntänne, ilman mitään pakkoa, ulkopuolelle seurakuntani aluetta!\nNiin, se osasi suutansa soittaa: Kaikki lähistön papit muka joutuin\nriensivät saapuville, jopa paljon kauempaakin; olisi muka ollut\nsopimatonta olla toisia huonompi; ja sitä, ja tätä, niin että pää\nmeni pyörälle! Ja syöstä minut näin suin päin mokomaan seikkailuun!\nMikä paha onni! Mutta täytyypä minun kuitenkin sanoa jotain tuolle\nmiehelle! --\n\nJa hän ajatteli, että sanoisi seuraavaa:\n\n-- En koskaan olisi voinut toivoa tätä onnea päästä näin\nkunnioitettavaan seuraan...\n\nJa jo hän aukaisi suunsa, kun kamaripalvelija astui sisälle\npaikkakunnan pastorin kanssa, joka ilmoitti, että vaimo oli saapunut\nja odotti kantotuolissa. Sitten hän kääntyi Don Abbondion puoleen,\nkuullakseen häneltä kardinaalin toisen määräyksen. Don Abbondio\nsuoriutui tehtävästään niin hyvin kuin saattoi tuossa suuressa\nkiihoituksessa ollen. Hän lähestyi sitten kamaripalvelijaa ja sanoi:\n\n-- Koettakaa ainakin antaa minulle lempeä eläin; sillä suoraan\nsanoakseni, olen huono ratsumies.\n\n-- Oh, ajatelkaahan, vastasi kamaripalvelija nauraen partaansa: tämä\nmuuli on sihteerin, joka on kirjailija.\n\n-- No niin! virkkoi Don Abbondio; ja itsekseen hän mutisi: -- Olkoon\ntaivas minulle armollinen!\n\nLinnaherra oli heti paikalla kiireisesti lähtenyt liikkeelle.\nSaavuttuaan kynnykselle, hän huomasi, että Don Abbondio oli jäänyt\njälelle. Hän pysähtyi häntä odottamaan; ja kun pastori oli rientänyt\nsaapuville ollen anteeksipyytävän näköinen, Nimittämätön kumarsi ja\npyysi häntä kohteliaalla ja kunnioittavalla kädenliikkeellä astumaan\nedellä; tämä vuodatti hieman balsamia hätääntyneen miesparan sydämeen.\n\nMutta tuskin hän oli laskenut jalkansa pienelle pihalle, kun tunsi\nuutta pettymystä, joka tärveli tuon hänen pienen tyydytyksensä; hän\nnäki Nimittämättömän kulkevan erästä soppea kohti, tarttuvan toisella\nkädellä kuuluisan karabiini-pyssynsä piippuun ja toisella sen\nnahkahihnaan ja niin nopealla ja taitavalla liikkeellä ripustavan sen\nolalleen, kuin olisi se ollut ekseerausta.\n\n-- Oi, oi, oi! ajatteli Don Abbondio; mitä hän aikoo tehdä tuolla\nhirvittävällä aseella, tuo mies? Kaunis kidutuspaita, mokomaa\nkääntyneen katumusta! Ja jos hän vielä saa päähänsä jonkun pahan\noikun! Oi mikä retki, mikä retki!...\n\nJos herra olisi vähääkään voinut aavistaa minkaluontoiset ajatukset\nliikkuivat kumppaninsa mielessä, olisi hän tehnyt, minkä ikinä\nolisi voinut häntä rauhoittaakseen. Mutta tällainen olettamus\nei pälkähtänyt hänen päähänsäkään. Ja Don Abbondio varoi kyllä\nainoallakaan liikkeellä ilmaisemasta:\n\n-- Minä en luota teihin, herraseni.\n\nSaavuttuaan portille he tapasivat siellä molemmat muulit valmiina\nodottamassa. Nimittämätön keikahti sen selkään, jonka tallirenki\nhänelle osoitti.\n\n-- Eiköhän se vaan ole pahankurinen? kysyi kamaripalvelijalta Don\nAbbondio, toinen jalka jalustimessa, ja toinen vielä maassa.\n\n-- Olkaa vallan huoleti, tämä vastasi. Se on karitsa.\n\nDon Abbondio takertui kiinni satulaan, kamaripalvelija tuuppasi\nauttaen, ja kopsis! siinä hän nyt istui muulinsa selässä.\n\nKantotuoli, jota muutaman askeleen päässä heistä edellä kantoi kaksi\nmuulia, läksi ohjaajan merkistä liikkeelle; ja näin tämä retkikunta\npoistui matkalleen.\n\nOli kuljettava kirkon editse, missä kansaa oli tungokseen; oli\nmentävä pienen torin halki, missä niinikään oli sullottuna väkeä,\nosaksi tämän paikkakunnan väkeä, osaksi lähistöstä saapunutta,\nsellaista, mikä ei ollut saanut tilaa kirkossa. Jo oli tuo suuri\nuutinen levinnyt. Ja kun pieni kulkue tuli näkyviin, kun huomattiin\ntuo mies, joka vielä muutama tunti aikaisemmin oli ollut kauhun ja\ninhon, mutta joka nyt oli miellyttävän ja ylentävän hämmästyksen\nesineenä, nousi tästä väkijoukosta yleinen mieltymyksen humina,\nmelkein suosionhuutoja. Ja samalla kun järjestyttiin hänelle tilaa\nantamaan, riennettiin joka taholta katselemaan häntä lähempää.\n\nKantotuoli kulki ohi, samoin Nimittämätön. Ja avoimen kirkon oven\nedessä hän otti lakin päästään ja kumarsi pelätyn päänsä muulin\nharjaan asti, satojen äänien huutaessa:\n\n-- Jumala teitä siunatkoon!\n\nDon Abbondio niinikään paljasti päänsä ja kumartui; ja hän sulki\nitsensä taivaan suojelukseen. Mutta kuullessaan virkaveljiensä täyttä\nrintaa laulavan, hän tunsi sydämessään sellaista mielenliikutusta,\nsellaista surumielistä heltymystä ja hartauden innostusta, että\nvaivoin sai kyyneleensä pidätetyiksi.\n\nMutta kun oltiin poistuttu kauas ihmisasunnoista ja saavuttu\nkeskelle maaseutua ja kun tien mutkat usein olivat vallan tyhjät\nihmisistä, synkempi verho laskeusi hänen ajatustensa yli. Hänellä\nei ollut muuta esinettä, missä turvallisena olisi lepuuttanut\nkatseitaan, kuin kantotuolin ohjaaja, joka kuuluen kardinaalin\nhuonekuntaan ei voinut olla muuta kuin epäilemättömän luotettava,\neikä hän myöskään näyttänyt pelkurilta. Silloin tällöin kuljettiin\njonkun matkustajan, joskus koko ryhmän ohi, joka riensi kardinaalia\nkatsomaan. Nämä kohtaamiset olivat lohdutus Don Abbondiolle; mutta\ntämä lohdutus oli ohimenevää laatua. Sillä lähestyttiin yhä enemmän\ntuota hirvittävää laaksoa, missä eivät enää kohtaisi muita kuin\nmatkakumppaninsa alamaisia, ja minkälaisia alamaisia! Don Abbondio\nhalusi nyt entistään hartaammin yhtyä puheeseen hänen kanssaan,\nhänen mielenlaatuaan yhä paremmin tutkiakseen ja päästäkseen hänen\nsuosioonsa. Mutta nähdessään hänet niin mietteisiin vaipuneeksi, hän\nmenetti siihen kaiken halun. Hänen oli siis pakko puhua itseksensä.\nJa tässä seuraa osa siitä mitä miesparka ajatteli tämän matkan\nkestäessä; jos nimittäin tahtoisi sen kaiken kirjoittaa, siitä\npaisuisi kokonainen kirja.\n\n-- Merkillistä, totta tosiaan, että pyhillä miehillä, yhtä hyvin kuin\nlurjuksilla, pitää olla elohopeaa suonissaan, ja etteivät tyydy itse\nlevottomina häärimään, vaan että tahtoisivat, jos voisivat, panna\nliikkeelle koko ihmiskunnan! Ja pitääpä juuri kaikkein toimeliaimman\ntulla minua häiritsemään, minua, joka en sekaannu mihinkään,\njoka en hae ketään, ja vetää minut hiuksista omiin yrityksiinsä,\nminut, joka en muuta pyydä, kuin että saan pysyä syrjässä ja\nelää rauhassa! Ja tuo hullu, tuo hurja Don Rodrigo! Mikä häneltä\npuuttuisi ollakseen maailman onnellisin mies, jos hänellä vaan olisi\npisara järkeä päässä? Hän on rikas, nuori, kunnioitettu, kaikkien\nlellittelemä; hänen liiallinen onnensa on hänen onnettomuutensa,\nja hänen täytyy hakea selkkauksia itselleen ja lähimäiselleen. Hän\nvoisi viettää kaikkein iloisinta elämää maailmassa, olla täydellinen\ntyhjäntoimittaja. Mutta ei niin, herraseni! Hänen pitää hätyytellä\nnaisia, mikä on hulluinta, epäkiitollisinta ja hurjinta maailmassa.\nHän voisi mennä sisälle paratiisiin vaunuissa ajaen, ja sen sijaan\nhän tahtoo mennä liikaten helvettiin. Ja tämä?...\n\nJa samassa hän katsoi häneen, ikäänkuin peljäten, että _tämä_ olisi\nvoinut lukea hänen ajatuksensa.\n\n-- Tämä, pantuaan maailman mullin mallin rikoksineen, nyt mullistaa\nsitä kääntymyksellään ... jos nyt yleensä voi puhua kääntymyksestä.\nJa minun poloisen osaksi on tullut moinen kokemus!... Kun nuo\ntuollaiset ihmiset ovat syntyneet, veressä tuo raivo joutua puheen\nesineeksi, niin heidän aina täytyy joka tavoin nostaa melua.\nOnko siis niin vaikeata koko elinikänsä pysyä kunnon miehenä, kuten\nesimerkiksi minä? Eipä vaan; täytyy tappaa, pilkkoa palaisiksi,\ntemmeltää kuin itse paholainen... Jumala minua poloista auttakoon! ...\nja sitten vielä aiheuttaa näin paljon sekasortoa tehdäkseen\nkatumusta! Ken vakavasti tahtoo tehdä katumusta, voi sen suorittaa\nkotonaan, rauhallisesti, panematta liikkeelle näin suurta koneistoa\nja tuottamatta näin paljoa vaivaa lähimäiselleen. Ja hänen\nKunnian-arvoisuutensa! Sekin heti on valmis avaamaan sylinsä ja\nkutsumaan häntä \"rakkaaksi ystäväksi\", \"hyväksi ystäväksi\"; sekin\nkuuntelee kaikkea, mitä tuo mies sanoo, aivan kuin olisi nähnyt hänen\ntekevän ihmeitä, tekee umpimähkään päätöksen, toteuttaa sen muitta\nmutkitta, joutuin sinne, joutuin tänne! Minun kotonani tällaista\nsanotaan yksinkertaisesti hätiköimiseksi. Ja ilman minkäänlaista\ntakuuta luovuttaa tuon miehen käsiin pastori paran! Tämä on suorastaan\nnopan heittämistä ihmishengestä. Hänen kaltaisensa pyhän piispan\npitäisi säästää pappejansa kuin silmäteräänsä. Pisara hitautta, pisara\nvarovaisuutta, pisara sääliä saattaisivat, luulen ma, varsin hyvin\nsopia pyhyyteen... Ja entä jos lopultakin kaikki tämä on pelkkää\nilveilyä? Kuka voi tuntea kaikki ihmisten aivotukset? Ja tähän lisään,\nsellaisten ihmisten kuin tämän? Ja minun osakseni on tullut matkustaa\nyhdessä hänen kanssaan ja mennä hänen kotiinsa! Kuka tietää, eikö\ntämän kaiken alla piile joku paholaisen ansa! Oi minua poloista!\nParasta, etten sitä ollenkaan ajattele. Ja mikä sekava juttu niinikään\ntuo Lucian seikkailu! Huomaa selvästi, että on ollut sopimus Don\nRodrigon kanssa; oh millaisia ihmisiä. Ja jos asia sitten edes on,\nniinkuin sanotaan! Mutta miten on tämä saanut hänet kynsiinsä? Ken sen\ntietää? Se on syvä salaisuus hänen ja kardinaalin välillä. Ja minulle,\njonka panevat näin ravaamaan, ei hiiskuta sanaakaan. Ei silti, että\nminä tahtoisin tietää toisten ihmisten asioita. Mutta kun on pakko\npanna henkensä alttiiksi, niin on mielestäni oikeus tietää, millä\nkannalla asiat ovat. Jos nyt ei ole muusta kysymys kuin tuon\ntyttöparan noutamisesta, niin se vielä menee mukiin; vaikka oikeastaan\nhän olisi voinut tuoda hänet mukaansa ilman näin monta mutkaa. Ja\nlisäksi, jos tämä mies todella niin hyvin on kääntynyt, jos hänestä on\ntullut pyhimys, niin miksi tarvittiin minua? Oh, mikä sekamelska! Ja\nsuokoon taivas, ettei tässä piile muuta kuin tämä. Onhan se joka\ntapauksessa aika vaivannäkö. Olisihan se myös hyvä tuolle Lucia\nparalle. Onpa sekin tyttöraukka saanut kovia kokea! Taivas tietää,\nkuinka paljon hän on kärsinyt! Minä häntä surkuttelen. Mutta minun\nonnettomuudekseni hän on syntynyt. Jos ainakin voisin luoda katseen\ntämän miehen sydämeen ja nähdä, mitä hän ajattelee! Kuka saattaa sitä\narvata? Milloin hän näyttää pyhältä Antoniukselta erämaassa, milloin\ntaas itse Holofernekselta. Oi minua poloista, minua poloista! No niin,\ntaivaan velvollisuus on minua auttaa, sillä en ole omaksi huvikseni\ntähän juttuun sekaantunut. Todella näki, niin sanoaksemme,\nNimittämättömän kasvoissa kuvastuvan hänen mielessään toisiaan\nseuraavien ajatusten, samoin kuin myrskysäällä näkee pilvien kiitävän\nauringon yli, alituisesti vuoroin levittäen häikäisevää valoa ja\nsynkkää pimeyttä. Hänen sielunsa oli vielä vallan huumautunut\nFederigon lempeistä sanoista, ikäänkuin uudesta syntynyt ja\nnuorentunut siitä uudesta elämästä, jonka oli alkanut, ja niin hän\nkohosi noihin yleviin armon, anteeksiantamuksen ja rakkauden\najatuksiin; sitten hän taas vajosi menneisyyden hirvittävien muistojen\ntaakan alle.\n\nAhdistuksissaan hän haki niitä vääryydentekojaan, jotka vielä olivat\nkorjattavissa, jotka hän vielä saattoi ehkäistä, ja mitkä olivat\nvaikuttavimmat ja varmimmat keinot katkaista niin monet salajuonet,\nvapautua niin monesta kätyristä. Ja hänen henkensä eksyi näiden\nkauheiden ajatusten sokkeloon. Itse tämä retki, joka kuitenkin oli\nkaikkia entisiä helpompi ja joka jo oli melkein päättymäisillään,\nsynnytti hänessä tuskansekaista harrastusta, häntä kun raateli se\najatus, että toistaiseksi tuo onneton olento kärsi, Jumala tiesi\nkuinka kauheasti, ja että noiden kärsimysten aiheuttaja oli juuri\nhän, joka kuitenkin mitä lämpimimmin harrasti hänen vapauttamistaan.\nJoka tienristeyksessä ohjaaja kääntyi kysymään mille tielle oli\npoikettava. Nimittämätön osoitti sen hänelle kädellään ja antoi\nsamalla merkin kiirehtimiseen.\n\nAstuttiin laakson alueelle.\n\nMissä mielialassa olikaan nyt Don Abbondio parka! Tuo kuuluisa\nlaakso, josta hän oli kuullut kerrottavan niin paljon surullisia\nja kauheita kertomuksia, siinä hän nyt oli! Noita kuuluisia\npahantekijöitä, koko Italian palkkalaisrosvokunnan huomattavimpia\nmiehiä, noita pelottomia ja säälittömiä ihmisiä hän nyt näki\nilmielävinä edessään, hän kohtasi niitä yhden, kaksi, kolme joka\ntienmutkassa. Tosin he nöyrinä kumartuivat linnaherran edessä;\nmutta heillä oli tuollaiset tumman ruskeat kasvot, tuollaiset\npystykarvaiset viikset ja tuollaiset kamalan kiiluvat silmät, mitkä\nDon Abbondion mielestä tuntuivat tahtovan sanoa:\n\n-- Pane tuo pappi kovalle!\n\nNiin pitkälle meni hänen pelkonsa, että äkkiä äärimmäisen\nkauhistuksen kynsissä ollen ajatteli:\n\n-- Jospa kärsisin tätä omien syntieni ansaittuna rangaistuksena, niin\nei mitään pahempaa voisi minulle tapahtua.\n\nTällävälin kuljettiin vuorivirran rantasomerikkoa. Toisella puolen\navautui ainoana näköalana jylhiä kallioita, ja tällä puolen\nliikuttiin näiden inhoittavien asujanten keskellä, mihin verrattuna\nkolkoinkin yksinäisyys olisi ollut toivottavampaa. Dante ei saattanut\nolla kammottavammassa tilassa manalankuilun kahdeksannessa piirissä.\n\nKuljetaan sitten Pahan-yön ohi. Ovella rosvoja, jotka kumartavat\nherransa nähdessään ja luovat uteliaita katseita hänen kumppaniinsa\nja kantotuoliin.\n\nNämä henkilöt eivät tietäneet, mitä ajatella. Jo isännän kovin\naikainen lähtö ilman saattojoukkoa oli tuntunut heistä kummalliselta.\nHänen paluunsa ei ollut vähemmin kummallinen. Toiko hän saalista\nmukanaan? Entä miten oli hän sen saanut kynsiinsä aivan yksin? Ja\nmitä merkitsi tuo outo kantotuoli? Ja kenen taloon kuuluva saattoi\nolla tuo palvelijan virkapuku?\n\nHe katsoivat katsomistaan, mutta ei yksikään liikahda paikaltaan,\nsillä se oli käsky, jonka isäntä heille eleineen ja katseineen antoi.\n\nKiivetään ylös polkua, saavutaan linnaan.\n\nNe rosvot, jotka ovat linnan edustalla ja portilla, väistyvät\noikealle ja vasemmalle jättääkseen tulijoille vapaan kulun.\nNimittämätön antaa heille merkin, etteivät saa liikkua paikaltaan.\nHän jouduttaa muuliaan, rientää kantotuolin ohi ja viittaa ohjaajaa\nja Don Abbondiota seuraamaan. Hän astuu etupihalle ja sieltä\nsisäpihalle. Hän suuntaa kulkunsa pienelle ovelle, edentää luotaan\nviittauksella erään bravon, joka juoksee saapuville auttamaan häntä\nsatulasta ja sanoo tälle:\n\n-- Pysy sinä siinä, äläkä päästä ketään lähemmäksi.\n\nHän astuu alas muulin selästä, ja ohjat kädessä hän rientää\nkantotuolin ääreen, lähestyy vaimoa, joka on vetänyt syrjään verhot,\nja virkkaa hänelle puoliääneen:\n\n-- Lohduttakaa häntä joutuin ja selittäkää hänelle pian, että hän\non vapaa, että hän on ystäviensä käsissä. Jumala on teitä siitä\npalkitseva.\n\nHän viittaa sitten avaamaan kantotuolin ja auttamaan vaimoa siitä\nalas.\n\nSitten hän lähestyy Don Abbondiota, ja kasvot niin kirkkaina,\njommoisina tämä ei vielä ole niitä nähnyt eikä luullut koskaan\nniitä näkevänsä, ja ilme kuvastaen iloa siitä, että tuo hyvä teko\nviimeinkin on täyttymäisillään, hän ojentaa pastorille kätensä\nauttaakseen häntä alas muulin selästä ja virkkaa niinikään\npuoliääneen:\n\n-- Herra pastori, en pyydä teiltä anteeksi vaivaa, jonka minun\ntähteni näette. Te teette tämän Erään vuoksi, joka hyvin korvaa, ja\ntämän teidän joukkoonne kuuluvan olentoparan vuoksi!...\n\nTämä ilme ja nämä sanat elähyttivät Don Abbondion rohkeutta; hän\npäästi syvän huokauksen, joka jo tunnin ajan oli liikkunut hänen\nsisällään pääsemättä ilmoille, ja virkkoi ääni niin kunnioittavana\nkuin suinkin saattaa kuvitella:\n\n-- Teidän Ylhäisyytenne laskee leikkiä! Mutta ... mutta...\n\nJa tarttuen näin kohteliaasti tarjottuun käteen, hän solui niin\ntaitavasti kuin saattoi satulasta maahan.\n\nNimittämätön tarttui niinikään Don Abbondion ohjiin ja jätti ne omien\nohjiensa mukana ohjaajan huostaan. Tämän hän määräsi odottamaan\nulkona. Sitten hän otti taskustaan esiin avaimen, aukaisi pienen\noven, pyysi pastorin ja vaimon astumaan sisälle, astui heidän\njälkeensä, kulki heidän edellään pienille portaille, joita kaikki\nkolme vaieten alkoivat kiivetä.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU.\n\n\nVähää aikaisemmin oli Lucia alkanut herätä. Ensi hetket hän oli\nkäyttänyt tuskallisiin ponnistuksiin täydelleen herätäkseen,\neroittaakseen unen synnyttämät sekavat näyt tämän kauhean\ntodellisuuden muistoista ja kuvista, joka niin suuresti muistutti\nkuumesairaan synkkiä houreita.\n\nVanha vaimo oli heti lähestynyt häntä ja koettaen saattaa äänensä\nnöyräksi hän oli sanonut hänelle:\n\n-- Kas, olettehan nukkunut! Olisittepa voinut nukkua vuoteessa;\nsanoinhan sen teille moneen kertaan eilisiltana.\n\nJa kun ei ollut saanut vastausta, oli hän jatkanut samaan tapaan,\npuoleksi kehoittaen, puoleksi nuhdellen:\n\n-- Syökää toki jotain; olkaa järkevä. Voi, kuinka olette näivettyneen\nnäköinen! Teidän pitää välttämättömästi syödä. Ja kun _hän_ palaa\nkotia, saan minä vielä siitä kärsiä!\n\n-- Ei, ei, tahdon lähteä täältä, tahdon lähteä äitini luo. Isäntä sen\nlupasi. Hän sanoi: huomisaamuna. Missä on tuo isäntä?\n\n-- Hän on lähtenyt linnasta. Mutta sanoi pian palaavansa ja sitten\ntekevänsä, mitä tahdotte.\n\n-- Sanoiko hän niin? No hyvä, minä tahdon heti paikalla lähteä äitini\nluo.\n\nSamassa kuullaan askeleiden kolinaa viereisestä huoneesta ja\nseuraavassa tuokiossa kolkutusta ovelta. Vanhus rientää ovelle ja\nkysyy: kuka siellä on?\n\n-- Avaa, vastaa lempeästi tunnettu ääni.\n\nEukko aukaisee salvan, Nimittämätön tuuppaa hiljaa ovea, raoittaa\nsitä, käskee vanhan vaimon tulla ulos ja lähettää heti sisälle Don\nAbbondion ja kunnon vaimon. Sitten hän uudelleen sulkee oven, jää\nsen taakse ja lähettää eukon kaukaiseen linnan osaan, kuten jo oli\nlähettänyt viereisessä huoneessa vartioimassa olleen naisen.\n\nKoko tämä liike, odotuksen hetki ja uusien henkilöiden ilmestyminen\nherättivät Lucia parassa kauhean mielenkiihoituksen. Sillä vaikka\nhänen tilansa oli sietämätön, herätti hänessä kuitenkin pieninkin\nmuutos epäluuloa ja mitä vilkkainta levottomuutta. Hän katselee,\nnäkee papin ja naisen; tästä hän hieman rauhoittuu. Hän katsoo\ntarkemmin: onko se todella tuo pastori, vai ex? Hän tuntee nyt Don\nAbbondion ja jää muutaman hetken tuijottamaan, ikäänkuin lumottuna.\nKunnon vaimo lähestyy häntä, kumartuu alas hänen puoleensa, katselee\nhäntä osaaottavasti tarttuen hänen molempiin käsiinsä, ikäänkuin\nhäntä samalla hyväilläkseen ja auttaakseen ylös ja virkkaa:\n\n-- Oi, lapsiparka, tulkaa, tulkaa meidän kanssamme.\n\n-- Kuka te olette? kysyy Lucia.\n\nMutta odottamatta vastausta hän uudelleen kääntyy Don Abbondion\npuoleen, joka on pysähtynyt parin askeleen päähän, hänkin vallan\nosaaottavaisen näköisenä. Lucia katselee häntä uudelleen ja huudahtaa:\n\n-- Te, herra pastori? Missä olemme? Voi minua poloista, pääni on\nvallan hämmennyksissä!\n\n-- Ei, ei, vastaa Don Abbondio; se olen todella minä. Rohkaiskaa\nmielenne. Näettehän, että olemme tulleet tänne teitä noutamaan. Olen\ntodella teidän pastorinne, ja olen tullut tänne vartavasten ratsain...\n\nIkäänkuin äkkiä saaden jälleen entiset voimansa, Lucia\nsilmänräpäyksessä kohosi pystyyn. Sitten hän vielä kerran kiinnitti\nkatseensa noihin molempiin kasvoihin ja huudahti:\n\n-- Pyhä Neitsyt siis on teidät lähettänyt!\n\n-- Luulenpa niin itsekin, virkkoi kunnon vaimo.\n\n-- Ja voimmeko todella lähteä pois täältä? kysyi Lucia heikontaen\nääntään ja näyttäen pelokkaalta ja salaperäiseltä. -- Entä kaikki\nnämä ihmiset? ... hän jatkoi huulet kokoonpuristuneina ja värähdellen\npelosta ja kauhusta: Ja tuo herra!... Tuo mies! Hän oli minulle\nvarmasti luvannut...\n\n-- Hänkin on täällä, omassa persoonassaan ja on tullut vartavasten\nmeidän kanssamme, selitti Don Abbondio. -- Hän odottaa tuolla ulkona.\nLähtekäämme pian. Älkäämme antako sellaisen miehen odottaa kauempaa!\n\nSilloin hän, josta puhuttiin, hiljaa aukaisi oven, tuli näkyviin ja\nlähestyi Lucia, joka vähää aikaisemmin oli halunnut häntä nähdä,\njoka ollen vailla muuta turvaa ei ollut halunnut tavata ketään muuta\nkuin häntä, ei nyt, nähtyään ystävien kasvoja ja kuultuaan heidän\nääniään, voinut tukahuttaa äkillistä kammon tunnetta. Hän vavahti,\npidätti henkeänsä, painautui kunnon vaimoon ja peitti kasvonsa\nhänen poveaan vasten. Nähdessään nuo piirteet, joihin ei edellisenä\niltanakaan ollut voinut kiinnittää katseitaan, nuo piirteet, jotka\nnyt olivat kalpeat, vääntyneet, ja jatkuvista kärsimyksistä ja\nnälästä kituvat, Nimittämätön oli äkkiä pysähtynyt. Ja huomatessaan\nLucian pelästyksen, hän muutaman hetken oli liikkumatta ja ääneti\npaikallaan. Sitten hän ikäänkuin vastaten siihen, mitä tyttöparka ei\nollut sanonut, huudahti:\n\n-- Se on totta; antakaa minulle anteeksi!\n\n-- Hän on tullut teitä vapauttamaan; hän ei enää ole sama kuin ennen.\nHän on muuttunut hyväksi. Ettekö kuullut, että hän pyytää teiltä\nanteeksi? kuiskasi kunnon vaimo Lucian korvaan.\n\n-- Voiko sen enempää enää sanoa? No, pää pystyyn nyt, älkääkä olko\nlapsellinen, jotta voisimme heti lähteä matkaan, sanoi hänelle Don\nAbbondio.\n\nLucia kohotti päätään, katsoi Nimittämättömään. Ja nähdessään tuon\notsan kumartuneeksi, tuon katseen hämmentyneeksi ja maahan luoduksi,\nhänet valtasi yhtä haavaa lohdutuksen, kiitollisuuden ja säälintunne\nja hän huudahti:\n\n-- Oi, hyvä herra! Jumala teille palkitkoon armahtavaisuutenne!\n\n-- Ja korvatkoon hän teille satakertaisesti sen hyvän työn, minkä\nsananne minulle tekevät.\n\nNäin sanottuaan hän kääntyi, meni ovelle ja astui ensiksi ulos.\n\nVallan virkistyneenä Lucia seurasi häntä nojaten vaimon käsivarteen.\nDon Abbondio kulki takimaisena.\n\nHe astuivat alas pieniä portaita ja saapuivat pihalle johtavalle\npienelle ovelle.\n\nNimittämätön aukaisi sen selkiselälleen, kulki kantotuolin luo,\naukaisi sen ja osoittaen melkein pelokasta kohteliaisuutta -- kaksi\nuutta ominaisuutta hänellä -- käsivarresta hän auttoi Luciaa siihen\nnousemaan ja sitten vaimoa. Lopuksi hän kantotuolin ohjaajan käsistä\notti molempien muulien ohjat ja auttoi Don Abbondiotakin nousemaan\nmuulin selkään.\n\n-- Oi, kuinka paljon alentuvaa kohteliaisuutta! sanoi tämä.\n\nJa hän nousi muulin selkään paljoa ketterämmin kuin ensi kerralla.\n\nKulkue lähti liikkeelle heti kun Nimittämätön vuorostaan oli\nnoussut muulinsa selkään. Hänen otsansa oli taas kohonnut pystyyn.\nHänen katseensa oli käynyt käskeväksi, kuten tavallisesti. Ne\npalkkalaisrosvot, jotka hän matkallaan kohtasi, huomasivat kyllä\nhänen kasvoissaan suuren huolen, tavattoman mielenliikutuksen\nmerkkejä; mutta eivät ymmärtäneet, eivätkä voineet ymmärtää sen\nenempää.\n\nTänne ei vielä ollut levinnyt mitään tietoa tässä miehessä\ntapahtuneesta suuresta muutoksesta; eikä kukaan noista ihmisistä\nolisi voinut itsestään mitään sellaista arvata.\n\nKunnon vaimo oli heti joutuin sulkenut kantotuolin uutimet. Sitten\nhän ystävällisesti tarttui Lucian käsiin ja alkoi häntä rauhoittaa\nsanoin, jotka uhkuivat osanottoa, onnittelua ja hellyyttä. Ja kun\nhän sitten huomasi miten paitsi kaikkien kestettyjen kärsimysten\naiheuttamaa väsymystä, tapahtumien sekavuus ja himmeys estivät\ntyttöparkaa tuntemasta täyttä iloa vapautuksensa johdosta, hän sanoi\nhänelle kaiken, minkä katsoi sopivaksi selvittämään ja järjestämään\nhänen ajatuksiaan. Hän mainitsi hänelle sen kylän, josta oli\nkotoisin, ja minne nyt paraikaa oltiin matkalla.\n\n-- Todellako? virkkoi Lucia, joka tiesi että tuo kylä oli vallan\nlähellä kotikyläänsä. Oi, Pyhä Neitsyt, minä kiitän teitä! Äitini,\näitini!\n\n-- Lähetämme oitis häntä noutamaan, sanoi kunnon vaimo, joka ei\ntietänyt, että se jo oli tehty.\n\n-- Niin, niin; Jumala teitä siitä palkitkoon... Ja te, kuka te\nolette? Miten tulitte...?\n\n-- Meidän kirkkoherramme lähetti minut. Sillä tämä herra -- Jumala\non liikuttanut hänen sydämensä, olkoon hän siitä ylistetty --\ntuli kyläämme puhumaan herra kardinaali-arkkipiispan kanssa; tämä\npyhä mies, nähkääs, on paraikaa meidän seudullamme vieraana -- ja\ntuo herra katui kauheita syntejään ja tahtoo muuttaa elämänsä.\nJa hän sanoi kardinaalille ryöstättäneensä viattoman naisparan,\nnimittäin juuri teidät, ollen yksissä tuumissa erään toisen Jumalaa\npelkäämättömän miehen kanssa, jonka nimeä kirkkoherra ei kuitenkaan\nminulle maininnut.\n\nLucia kohotti katseensa taivasta kohti.\n\n-- Ehkä te sen tiedätte, jatkoi kelpo vaimo; yhtäkaikki;\nherra kardinaali siis ajatteli, että kun oli kyseessä nuori\nnainen, tarvittiin naista hänelle seuraa pitämään, ja hän sanoi\nkirkkoherralle sellaista hakevansa, ja tuo hyvä pastori tuli minun\nluokseni...\n\n-- Palkitkoon teitä taivas sääliväisyydestänne!\n\n-- Mitä te nyt puhuttekaan, nuori ystäväparkani! Ja kirkkoherra käski\nminun rohkaista mieltänne, rauhoittaa teitä nopeasti ja selittää\nteille, että Herra ihmeellisellä tavalla on teidät pelastanut...\n\n-- Niin, aivan ihmeellisellä tavalla; Pyhän Neitsyen välityksellä.\n\n-- Olkaa siis täynnä rohkeutta, antakaa anteeksi sille, joka on\nteille pahaa tehnyt, ja olkaa onnellinen siitä, että Jumala on\nosoittanut armoaan hänelle, jopa teidän tulee rukoilla hänen\npuolestaan. Paitsi että se teille on ansioksi luettava, on se\nsaattava oman sydämenne tyydytyksestä paisumaan.\n\nLucia vastasi katseella, joka ilmaisi myöntymystä yhtä selvästi kuin\nmitä sanat olisivat voineet tehdä, ja hellää mielenliikutusta, mitä\nsanat eivät olisi kyenneet ilmi tuomaan.\n\n-- Jalo nuori neitonen! virkkoi vaimo. -- Ja kun teidänkin pastorinne\noli meidän kylässämme -- niitä nyt on siellä paraikaa niin monta\nkaikilta lähiseuduilta, että voisi samanaikuisesti toimeenpanna neljä\ntäydellistä juhlamessua kirkossa -- niin katsoi herra kardinaali\nsopivaksi lähettää hänetkin meidän mukaamme, vaikka hänestä tosin on\nollut aivan vähän apua. Olen kyllä jo kuullut puhuttavan, että hän\non jotenkin saamaton; mutta tässä tilaisuudessa olen todella saanut\nnähdä, että hän on kömpelömpi kuin kananpoikanen tappuroissa.\n\n-- Ja tuo mies ... kysyi Lucia, tuo, joka on muuttunut hyväksi ...\nkuka hän on?\n\n-- Kuinka! ettekö sitä tiedä? virkkoi kunnon vaimo. Ja hän mainitsi\nhänen nimensä.\n\n-- Oi Jumalan suurta armoa! huudahti Lucia.\n\nKuinka monesti hän oli kuullut kammoten toistettavan tuota nimeä\nniissä monissa kertomuksissa, joissa hän esiintyi yhtä kauheana kuin\ntoisenlaisissa kertomuksissa ihmissyöjä-jättiläinen. Ja kun hän\najatteli olleensa hänen hirvittävässä vallassaan ja nyt olevansa\ntämän hurskasmieliseksi muuttuneen miehen suojeluksen alaisena,\najatellessaan niin hirvittävää vaaraa ja näin odottamatonta\npelastusta, ajatellessaan kuka oli tuo mies, jonka kasvot olivat\ntuntuneet hänestä niin synkiltä, sitten liikutetuilta, sitten\nnöyrtyneiltä, hän vallan kuin haltioitui, toistaen ainoastaan tavan\ntakaa:\n\n-- Oi, mikä armo!\n\n-- Todella suuri armo, sanoi kunnon vaimo. Siitä varmasti tulee suuri\nhelpoitus hyvin monelle lähellä ja kaukana. Kun ajattelee, kuinka\nmonta ihmistä hän piti kauhun tuskissa; ja kuinka hän nyt, kuten\nminulle sanoi teidän kirkkoherranne ... ja eihän tarvitse muuta kuin\nkatsoa häntä kasvoihin ... hänestä on tullut hurskas mies! Muutenhan\nsen näkee heti hänen teoistaankin.\n\nJos sanoisi, ettei tämä kelpo vaimo olisi tuntenut melkoista\nuteliaisuutta saada tietää tarkempaa tuosta suuresta seikkailusta,\njossa sattumalta oli joutunut näyttelemään erästä osaa, ei tämä olisi\ntotuuden mukaista. Mutta täytyy tunnustaa hänen kunniakseen, että\nhän, ollen täynnä sääliväistä hienotunteisuutta Luciaa kohtaan, ollen\njossakin määrin tietoinen hänelle uskotun tehtävän vakavuudesta,\nei ajatellutkaan Lucialle asettaa epähienon urkkivaa ja turhaa\nkysymystä. Kaikki hänen sanansa tämän matkan kuluessa olivat pelkkiä\nrohkaisun ja tyttöparkaan kohdistuvan osanoton sanoja.\n\n-- Te ette ole syönyt Herra tiesi kuinka pitkään aikaan.\n\n-- En sitä enää muista. Mutta on siitä aikaa.\n\n-- Lapsiparka! Onpa teidän tarvis virkistää voimianne.\n\n-- Se on totta, vastasi Lucia, ääni heikkona.\n\n-- Minun kotonani, Jumalan kiitos, löydämme heti jotain suuhun\npantavaa. Rohkeutta nyt vaan, olemme jo vallan lähellä.\n\nLucia vaipui sitten raukeana kantotuolin selkänojaa vastaan,\nikäänkuin puoleksi unissaan. Ja silloin vaimo ei häirinnyt hänen\nlepoaan.\n\nDon Abbondiolle tämä paluu tosin ei ollut yhtä tuskallinen kuin\näskeinen tulo; mutta ei sekään suinkaan ollut mikään huvimatka.\nNiinpian kuin hänen suuri kauhistuksensa oli ohi, hän aluksi oli\ntuntenut itsensä vapautuneeksi suuresta taakasta. Mutta pian alkoi\nhänen mielessään sukeltaa esiin sata uutta huolta; samoin kuin\nsiinä paikassa, missä on juurineen päivineen nyhdetty pois iso\npuu, maaperä jonkun aikaa pysyy paljaana kasvullisuudesta, mutta\nsitten kasvaa täyteen rikkaruohoa. Hän oli käynyt paljoa herkemmäksi\nkaikille vaikutelmille, ja ajatteli hän nykyhetkeä tai tulevaisuutta,\nei häneltä suinkaan puuttunut aihetta raateleviin levottomuuden\ntunteisiin. Hän tunsi nyt paljoa enemmän kuin menomatkalla tällaisen\nmatkustamistavan epämukavuutta, mihin ei ollut tottunut, ja varsinkin\npaluumatkan alussa, kun laskeuduttiin alas linnakummun rinnettä\nlaaksoon.\n\nKantotuolin ohjaaja noudatti Nimittämättömän antamaa merkkiä ja pani\nmuulinsa kulkemaan melko vauhtia. Molemmat ratsastajat seurasivat\nhäntä tasajalan; tästä seurasi, että muutamissa hieman nopeammissa\nkohdin Don Abbondio parka, ikäänkuin takaapäin vivun kohottamana,\nkeikahti päistikkaa eteenpäin, niin että hänen säilyttääkseen\ntasapainonsa täytyi käsineen takertua satulannastaan. Eikä hän\nkuitenkaan rohjennut pyytää, että olisi kuljettu hitaammin, hän\nkun toiselta puolen kernaasti halusi päästä pois näiltä seuduilta\nniin pian kuin suinkin. Kun tämän lisäksi niissä kohdin, missä tie\nkulki pengermällä tai multaharjalla, muuli, kaltaistensa elukkojen\ntavoin, ikäänkuin kiusaa tehden pysytteli ulkolaidalla ja asetti\nkavionsa vallan lähelle reunaa. Ja Don Abbondio näki allansa, melkein\nkohtisuorana ammoittavan jyrkänteen, tai kuten hän kuvitteli,\npohjattoman kuilun.\n\n-- Sinullakin, näin hän mielessään puhutteli elukkaansa, on tuo\nkirottu taipumus hakea vaaroja, kun tietä on jos kuinka leveältä.\nJa hän veti ohjasta saadakseen muulin kääntymään vastakkaiselle\npuolelle; mutta turhaan. Niin hän, ollen samalla raivon ja pelon\nraatelemana, tapansa mukaan alistui toisen mielivallan ohjattavaksi.\nPalkkalaisrosvot eivät enää hänessä herättäneet niin suurta kauhua,\nnyt kun hän tiesi varmemmin, millainen oli heidän isäntänsä mieliala.\n\n-- Mutta, hän ajatteli, jos tieto tästä suuresta kääntymyksestä\nsattuisi leviämään tänne vielä sillä aikaa, kun olemme täällä, niin\nkuka tietää, mille kannalle nämä roistot asettuvat! Kuka tietää,\nmikä siitä voi olla seurauksena! Voivat vielä saada päähänsä, että\nminä tässä olen tehnyt lähetyssaarnaajan virkaa! Voi silloin minua\npoloista, he kyllä olisivat valmiit minua kiduttamaan!\n\nNimittämättömän tuimasti rypistyneet kulmakarvat eivät ollenkaan\nsaattaneet Don Abbondiota levottomaksi. -- Pitääkseen noita\njulmanaamaisia miehiä kurissa, hän ajatteli, tuollainen tuima ilme\non vallan paikallaan; sen minäkin hyvin ymmärrän. Mutta pitipä juuri\nminun joutua moisten ihmisten keskelle!\n\nViimein kuitenkin saavuttiin linnakukkulan juurelle ja lopuksi\npois itse laaksosta, Nimittämättömän otsa tasottui rypyistään. Don\nAbbondiokin kävi luonnollisemman näköiseksi, kuroitti hieman esiin\npäätään hartioista, luopui käsivarsien ja säärien jäykästä asennosta\nja nojautui hieman varmemmin lanteisiinsa, mikä saattoi hänet vallan\ntoisennäköiseksi. Hän hengitti vapaammin; ja näin rauhoittuneena\nnykyisyyden suhteen, hän alkoi tarkastaa toisia, tulevaisuudessa\nhaamoittavia vaaroja.\n\n-- Mitähän nyt tuo ilkimys Don Rodrigo on sanova? Saatuaan näin\npitkän nenän, saatuaan osakseen pelkkää ivaa ja häpeää -- eiköhän\ntämä hänelle ole hyvin karvas pala niellä! Nyt vasta hän käy oikein\npirulliseksi, tuo mies. Saammepa nähdä, että hän tulee ahdistamaan\nminuakin, kun minäkin olen ottanut osaa mokomaan yritykseen! Kun\nhänellä jo tuonoin oli rohkeutta lähettää niskoilleni nuo kaksi\nhornanhenkeä minua niin loukkaavasti kohtelemaan maantiellä, niin\nkuka tietää, mitä hän nyt aikoo tehdä! Hänen Kunnian-arvoisuudelleen\nkardinaalille hän ei mitään mahda; tämä on liian kova pala hänelle,\nniin että hän saa puida nyrkkiä taskussaan. Mutta kiukun myrkky\nhänellä on ruumiissaan, ja sen hän epäilemättä vielä tahtoo jonkun\nyli purkaa. Miten tällaiset jutut päättyvät? Iskut satelevat ylhäältä\nales, ja repaleet lentelevät ylös ilmaan, Lucian luonnollisesti\nkardinaali toimittaa turviin; tuo toinen ajattelematon huimapää\non kantoväliä ulompana ja on jo saanut kovia kokea. Se, joka saa\nkovimmat iskut niskaansa, olen siis minä. Se olisi todella julmaa,\njos minun niin runsaan häiriintymisen ja levottomuuden jälkeen, ilman\nvähintäkään syyllisyyttä täytyisi kärsiä rangaistus. Mitä tekee nyt\nhänen Kunnian-arvoisuutensa minua puolustaakseen, pantuaan minut\nnäin vaaralle alttiiksi? Voiko hän taata, ettei tuo kirottu mies tee\nminulle kepposta, joka on edellistä vielä pahempi? Ja muuten hänellä\non niin paljon asioita päässä! Hän käy käsiksi niin moneen yritykseen\nsamalla kertaa. Kuinka voisi hän pitää silmällä kaikkea? Tuollaiset\nihmiset saattavat usein asiat sekavammiksi kuin mitä ne alkuaan\nolivat. Ne, jotka tekevät hyvää, suorittavat sen tukuttain; kun he\nsitten ovat tyydyttäneet mielensä, eivät he enää siitä huolehdi,\neivätkä tahdo vaivata päätänsä valvomalla kaikkia seurauksia. Mutta\nne, joilla on taipumus tehdä pahaa, ovat tarkemmat, he eivät hellitä\nennen loppua eivätkä koskaan saa rauhaa, heissä kun on tuo kalvava\nhäijyyden syöpä. Pitäisikö minun itseni siis mennä Don Rodrigolle\nhuomauttamaan, että olen lähtenyt tälle retkelle kardinaalin\nkäskystä, enkä omasta vapaasta tahdostani? Mutta silloinhan näyttäisi\nsiltä, kuin puolustaisin vääryyttä. Oi armias taivas! minäkö\npuolustaisin vääryyttä! Siitäkö mainiosta huvista muka, minkä se\nminulle tuottaa! Parasta kai on kertoa juttu Perpetualle sellaisena\nkuin se on; ja sitten antaa Perpetualle toimeksi lähettää se\nkiertelemään, Kunhan vaan herra kardinaalin päähän ei pistäisi panna\ntoimeen jotain julkista kohtausta, jotain tarpeetonta juhlallisuutta,\nja asettaa minutkin siinä esiintymään. Joka tapauksessa heti\nsaavuttuamme perille, jos kardinaali jo on palannut kirkosta, menen\nkiireisesti tekemään hänelle kunnioittavan jäähyväiskumarrukseni;\nellei, annan viedä hänelle perille anteeksipyyntöni ja pötkin suoraa\npäätä kotia. Lucia on nyt turvissa; minua ei enää tarvita; ja näin\nsuuren vaivannäön jälkeen saatan vaatia, että minut päästetään\nrauhaan. Ja sitten voisi päällepäätteeksi kardinaalin päähän\npälkähtää uteliaisuus saada tietää koko asia, ja minun olisi pakko\ntehdä selkoa tuosta avioliitto-jutusta! Ei enää puuttuisi muuta! Ja\njos hän vielä tulee tervehtimään minun seurakuntaani!... No, kävi nyt\nmiten tahansa; en tahdo edeltäkäsin ruveta murehtimaan; onhan minulla\njo muutenkin huolta tarpeeksi! Tällä hetkellä lähden piiloittaumaan\nkotiini. Niin kauan kuin hänen Kunnian-arvoisuutensa on näillä\ntienoilla, Don Rodrigo ei rohkene tehdä mielettömyyksiä. Entä sitten,\nentä myöhemmin? Oi, huomaan, etten loppuvuosinani saa nauttia niin\nonnen hetkeä!\n\nKulkue saapui perille ennen kirkkomenojen päättymistä. Kuten\nmennessä, kuljettiin nytkin saman väkijoukon kautta, joka joutui\nentistään suuremman mielenliikutuksen valtoihin; sitten retkeläiset\nhajaantuivat. Molemmat ratsastajat poikkesivat pienelle sivutorille,\njonka taustalla oli pappila; kantotuoli jatkoi matkaansa kelpo vaimon\ntalolle.\n\nDon Abbondio pani tuumansa täytäntöön. Tuskin hän oli astunut alas\nmuulinsa selästä, kun lausui mitä hartaimmat kohteliaisuutensa\nNimittämättömälle ja pyysi tätä puolustelemaan häntä kardinaalin\nedessä, hänen kun oli pakko perin tärkeiden asioiden vuoksi palata\nseurakuntaansa. Hän meni noutamaan hevostaan -- näin hän mainitsi\nsauvaansa, jonka oli jättänyt pienen salin nurkkaan, ja läksi matkaan.\n\nNimittämätön jäi odottamaan kardinaalin paluuta kirkosta.\n\nKelpo vaimo pani Lucian istumaan kyökkinsä parhaalle tuolille ja\nalkoi heti hommata hänelle jotain virkistävää, häätäen jonkunmoisella\nystävällisellä karkeudella ne kiitokset ja anteeksipyynnöt, joita\nLucia tavan takaa toisti.\n\nMitä kiireisimmin yhä asetellen uusia risuja pienen padan alle,\njonka oli pannut tulelle, ja jossa uiskenteli oiva salvukukko, hän\nsai liemen pian kiehumaan. Ja täytettyään sillä kupin, johon jo\noli pannut leipäpalasia, hän viimein saattoi ojentaa sen Lucialle.\nHuomattuaan sitten miten tyttöparka joka uuden lusikallisen nieltyään\nvirkoamistaan virkosi, hän ääneensä onnitteli häntä siitä, että\nkaikki tämä oli tapahtunut päivänä, jolloin, kuten hän asetti\nsanansa, ei musta kissa ollut pesässä.\n\n-- Tänään, hän jatkoi, jokainen koettaa toimeenpanna pienen\njuhla-aterian, paitsi ne köyhät raukat, jotka vaivoin saavat\nleivotuksi itselleen leipää virnasta ja maissiryyneistä. Tänään he\ntosin kaikki toivovat saavansa jotain niin anteliaalta herralta.\nMe, Jumalan kiitos, emme ole siinä tilassa. Mieheni ammatista ja\nvähäisestä maatilkustamme juuri elämme. Syökää siis vaan niin paljon,\nkuin haluttaa. Pian salvukukko on tarpeeksi kiehunut, ja silloin\nsaatte vahvempaa ruokaa.\n\nTämän jälkeen hän korjasi pois kupin ja rupesi hommaamaan ateriaa ja\nkattamaan pöytää talonväelle.\n\nNiinpian kuin Lucian voimat olivat hieman virkistyneet ja hänen\nmielensä tyyntymistään tyyntynyt hän odottaessaan, tapansa mukaan\nja puhtauden ja kainoudentunteesta pani jälleen kuntoon pukunsa;\nhän kohenteli ja sitoi uudelleen löyhistyneet ja epäjärjestykseen\njoutuneet palmikkonsa ja köytti huolellisemmin huivinsa povelle\nja kaulan ympärille. Tätä tehdessään hänen sormensa takertuivat\nrukousnauhaan, jonka edellisenä yönä oli kaulaansa ripustanut; hän\nloi siihen katseensa -- ja äkkiä kiihkeä mielenliikutus valtasi\nhänet; tekemänsä lupauksen muisto, jota tähän asti olivat pidättäneet\nja tukahuttaneet niin monet nykyhetken synnyttämät vaikutelmat,\nheräsi äkkiä ja ilmeni varmana ja selvänä. Silloin kaikki hänen\nsielunvoimansa, jotka tuskin olivat toipuneet, yhtähaavaa uudelleen\nlannistuivat. Ja ellei tämä sielu olisi ollut niin suuressa määrin\nviattoman elämän, alistumisen ja uskon valmistama, olisi hänen tuona\nhetkenä tuntemansa mielenhämmennys vaihtunut epätoivoon. Sellaisen\najatusten temmellyksen jälkeen, jota ei voi sanoin kuvata, ensimäiset\nsanat, jotka sukelsivat esiin hänen mielessään olivat:\n\n-- Oi minua onnetonta, mitä olenkaan tehnyt!\n\nMutta tuskin hän ajatuksissaan oli ne maininnut, kun tunsi niistä\npelästystä. Hän muisti kaikki lupauksentekonsa yksityiskohdat,\nsietämättömän tuskansa, sen epätoivoisen tietoisuuden, että oli\nollut vailla kaikkea ihmisapua, rukouksensa hehkun ja sen tunteen\ntäyden vilpittömyyden, joka oli liittynyt lupaukseen; se, että hän\nnyt, saatuaan osakseen rukoilemansa armon, katuisi tuota lupaustaan,\ntuntui hänestä hirveältä kiittämättömyydeltä ja uskottomuudelta\nJumalaa ja Neitsyt Mariaa kohtaan. Hänestä tuntui, että tällainen\nuskottomuus tuottaisi hänelle uusia ja hirvittävämpiä onnettomuuksia,\njoista ei voisi enää rukouksenkaan avulla toivoa pelastusta.\nJa sentähden hän kiireisesti karkoitti mielestään katumuksen\najatukset. Hartaana hän otti rukousnauhan kaulastaan, puristi sitä\nvapisevaan käteensä ja uudisti lupauksensa samalla anoen hehkuvasti\nrukoillen, että hänelle suotaisiin voimia sitä täyttää ja että\nhäneltä säästettäisiin ne ajatukset ja tilaisuudet, jotka, vaikka\neivät voisikaan järkyttää hänen sydäntään, saattaisivat sen liiaksi\nkärsimään.\n\nRenzon olo etäällä, mistä hänellä todennäköisesti ei ollut mitään\npaluun mahdollisuutta ja mikä hänestä alussa oli tuntunut niin\nkatkeralta, näytti hänestä nyt Kaitselmuksen johdolta, joka oli\nantanut noiden molempien tapahtumien sattua samaa tarkoitusta varten;\nja hän koetti tuota toista seikkaa ajattelemalla saada lohdutusta\ntoisen suhteen. Ja tämän hän luuli voivansa uskoa, että sama\nKaitselmus kruunatakseen tekonsa kyllä osaisi asettaa niin, että\nRenzokin alistui, ettei hän enää ajattelisi... Mutta tuskin olivat\nnämä mietteet heränneet hänen mielessään, kun ne siinä nostivat mitä\nmyrskyisimmän levottomuuden. Lucia parka tunsi, että sydämensä taas\noli katumaisillaan, minkä vuoksi hän uudelleen turvautui rukoukseen,\nvahvisti uudelleen lupauksensa ja antautui uuteen taisteluun, josta\nerosi, jos meidän sallitaan käyttää tätä vertausta, samoin kuin\nvoittaja, joka itse ollen haavoja täynnä jättää kaatamansa, mutta ei\ntappamansa vihollisen.\n\nÄkkiä kuuluu kiireisten askeleiden kopinaa ja iloisia ääniä. Se oli\npieni perhe, joka palasi kirkosta. Kaksi pikku tyttöä ja poikanen\nastuvat sisään hypähdellen. He pysähtyvät hetkeksi katselemaan\nLuciaa; sitten he juoksevat äitinsä luo ja ryhmittyvät hänen\nympärillensä. Kuka kysyy tämän tuntemattoman vieraan nimeä, ja miten,\nja miksi; kuka taas tahtoo kertoa näkemänsä ihmeelliset seikat. Kelpo\nvaimo vastaa kaikkeen ja kaikille sanomalla: -- Hiljaa, hiljaa!\n\nSitten astui sisälle talon isäntä levollisemmin, mutta sydämellinen\ninto kuvastuneena kasvoissa. On jäänyt mainitsematta, että hän oli\nkylän ja lähiseudun räätäli; hän oli lukutaitoinen ja oli moneen\nkertaan lukenut _Pyhimysten legendakokoelman_ ja teoksen _I reali\ndi Francia_[35] ja kävi näillä seuduin kyvykkäästä ja oppineesta\nmiehestä -- maine, jota hän kuitenkin vaatimattomuudessaan kieltäytyi\nomaksumasta, huomauttaen ainoastaan, että oli erehtynyt kutsumuksensa\nsuhteen; jospa hän vaan olisi antautunut opinuralle, niin olisi hän\nkyllä niin monen muun asemesta... Muuten hän oli miesten parhaita.\nHän oli ollut läsnä, kun kirkkoherra oli pyytänyt hänen puolisoaan\nryhtymään tuohon avuliaaseen matkaan; hän ei yksistään ollut antanut\nsiihen suostumustaan, vaan olisi vaimoaan siihen rohkaissut, jos se\nolisi ollut tarpeellista. Ja nyt, kun jumalanpalvelus, kirkolliset\njuhlamenot, paikalle tulvinut väkijoukko ja ennenkaikkea kardinaalin\nsaarna olivat, kuten sanotaan, panneet vireille kaikki hänen hyvät\ntunteensa, hän palasi kotia täynnä odotusta, ja huolestunutta halua\ntietää, miten tuo yritys oli onnistunut ja oliko viaton tyttöparka\npelastettu ja turvissa.\n\nHänen sisään astuessaan kunnon vaimo sanoi: -- Katsoppas! osottaen\nLuciaa, joka hulmahti vallan punaiseksi, nousi ja alkoi soperrella\nanteeksipyyntöä. Mutta isäntä lähestyi häntä ja keskeytti\nystävällisin elein huudahtaen: -- Terve tuloa, terve tuloa!... Te\nolette taivaan siunaus tässä talossa. Olenpa kovin iloinen nähdessäni\nteidät täällä. Tyttöparka! Olinhan varma siitä, että saapuisitte\nturvalliseen satamaan, sillä en koskaan ole nähnyt, että Herra olisi\nalkanut ihmettä, sitä päättämättä; mutta olenpa iloinen, että näen\nteidät täällä. On sentään suuri asia, että on voinut matkaansaada\nihmeen!\n\nÄlköön luultako, että hän oli ainoa, joka tätä tapahtumaa ihmeeksi\nselitti, hän kun oli lukenut legendakirjan. Koko kylässä ja\nlähiseuduilla ei siitä puhuttu muulla tavoin, niin kauan kuin sitä\nmuistettiin. Ja totta puhuen, vaikka siihen myöhemmin tehtiin paljon\nlisäyksiä, ei sitä voitu muulla nimellä mainita.\n\nLähestyttyään sitten vähitellen vaimoaan, joka paraikaa irroitti\nkattilaa ketjuista, hän kysyi häneltä hiljaa:\n\n-- Onko kaikki onnistunut hyvin?\n\n-- Erittäin hyvin; kerron sen sinulle myöhemmin.\n\n-- Hyvä, hyvä, kyllähän ehditään.\n\nKatettuaan nopeasti pöydän talonemäntä meni Luciaa noutamaan, seurasi\nhäntä pöydän ääreen ja pyysi häntä istumaan. Ja leikattuaan irti\nsalvukukon siiven hän asetti sen Lucian lautaselle. Hän istuutui\nsitten vuorostaan, kuten myös miehensä, ja molemmat rohkaisivat\nuupunutta ja kainostelevaa vierastaan, kehoittaen häntä syömään.\nRäätäli alkoi heti ensi suupalat nieltyään hyvin innokkaasti\nkertoa, yhtenään lasten keskeyttämänä, jotka söivät seisoen pöydän\nääressä, ja jotka todella sinä päivänä olivat nähneet liiaksi\npaljon tavattomia seikkoja, malttaakseen kauempaa pysyä pelkkinä\nkuuntelijoina.\n\nIsäntä kuvasi juhlallisia kirkkomenoja, sitten hän johtui puhumaan\ntuosta ihmeellisestä kääntymyksestä. Mutta syvimmän vaikutuksen oli\nhäneen tehnyt kardinaalin saarna.\n\n-- Olipa merkillistä nähdä hänet siinä alttarin edessä, noin ylhäisen\nhenkilön, vallan kuin yksinkertaisen papin.\n\n-- Ja tuo kultainen esine, mikä hänellä oli päässä ... sanoi eräs\npikkutytöistä.\n\n-- Vaiti. Kun ajattelee, että näin korkea henkilö, ja niin\noppinut, että, kuten kerrotaan, on lukenut kaikki kirjat, joita\nylipäänsä maailmassa on, mitä ei kukaan koskaan ole tehnyt, ei edes\nMilanossa ... kun ajattelee, että moinen mies alentuu sanomaan asioita\nsillä tavoin, että kaikki sen ymmärtävät...\n\n-- Minäkin sen ymmärsin, huomautti toinen pikku lorusuu.\n\n-- Vaiti! Mitäpä sinä olisit ymmärtänyt?\n\n-- Ymmärsin, että hän selitti Evankeliumia kirkkoherran asemesta.\n\n-- Vaiti. En puhu niistä, jotka asioita hieman ymmärtävät; sillä\ntäytyyhän niiden pakostakin ymmärtää. Mutta kaikkein kovapäisimmät ja\ntietämättömimmätkin seurasivat saarnan johtolankaa. Jos nyt menette\nkysymään heiltä, voivatko toistaa ne sanat, jotka hän lausui, niin\neivätpä totisesti voisi mainita ainoatakaan. Mutta siitä saarnasta\nsaamansa tunteen he ovat kätkeneet sydämeensä. Ja vaikka hän ei\nkertaakaan maininnut tuon kääntyneen herran nimeä, kuinka hyvin\nkäsitti, että hän puhui hänestä! Ja häntä ymmärtääkseen riitti muuten\nkun huomasi, miten hänellä oli kyyneleet silmissä. Ja silloin itki\nkoko kirkossa koolla oleva seurakunta.\n\n-- Se on totta, puhkesi puhumaan perheen pikku poikanen. -- Mutta\nmiksi itkivät kaikki aikaihmiset kuin lapset?\n\n-- Vaiti. Ja kuitenkin näillä seuduin on kovia sydämiä. Ja selvästi\nhän meille osoitti, että huolimatta nälänhädästä tulee kiittää\nHerraa ja olla tyytyväinen, tehdä minkä voi, ahertaa, auttaa toinen\ntoistansa ja tyytyä osaansa. Sillä onnettomuus ei ole siinä, että\nkärsii ja on köyhä, onnettomuus on siinä, että tekee pahaa. Eikä tuo\nsuinkaan ollut pelkkiä kauniita sanoja; sillä tiedetään, että hänkin\nelää kuin köyhä ja että ottaa leivän omasta suustaan antaakseen sen\nnälkäisille, ja kuitenkin hän voisi nauttia tämän elämän hyvästä\nparemmin kuin kuka muu tahansa. Oh! silloinpa sitä mielikseen\nkuuntelee miehen puhuvan! Eipä hän sano, kuten kaikki muut: tehkää\nniin kuin minä sanon, älkääkä niin kuin minä teen. Vielä lisäksi\nhän huomautti, mitenkä nekin, jotka eivät ole vallasihmisiä, ovat\nvelvollisia jakamaan tarvitseville, jos heillä on enempi kuin mitä\nvälttämättömästi tarvitsevat.\n\nTässä hän itsestään keskeytti puheensa, ikäänkuin äkillinen ajatus\nolisi pälkähtänyt hänen päähänsä.\n\nHän tuumi hetkisen. Sitten hän kokosi lautaselle pöydällä olevia\nruokia, pani siihen lisäksi leivän, asetti sen lautasliinalle,\ntarttui tähän neljästä kulmasta ja sanoi vanhemmalle tytölleen:\n\n-- Ota sinä tämä. Toiseen käteen hän hänelle antoi viinipullon ja\nlisäsi:\n\n-- Mene Maria lesken luo, anna hänelle kaikki tämä ja sano, että hän\nsitä käyttää pieniin kekkereihin lastensa kanssa. Mutta muistakin\npuhua kohteliaasti, jotta et näyttäisi antavan hänelle almua. Äläkä\npuhu kenellekään mitään, jos joku tulee sinua vastaan; ja varo, ettet\nsärje astiaa.\n\nLucian silmät kävivät punoittaviksi, ja virkistävä hellyys hiipi\nhänen sydämeensä, ja jo aikaisemmatkin puheet olivat häntä\nlohduttaneet enemmän kuin mitä vasituinen lohdutuspuhe olisi\nvoinut tehdä. Hänen mielensä kiehtoutui näistä kuvauksista,\nnoiden kirkollisten menojen juhlallisuudesta, hurskauden ja\nihailun synnyttämästä mielenliikutuksesta, hän yhtyi itse kertojan\ninnostukseen, vapautui omista surullisista ajatuksistaan, ja tunsi\nitsensä näiden palatessakin vahvemmaksi niitä vastustamaan. Hänen\nsuuren uhrautumisensa muisteleminen ei tosin ollut ollenkaan\nmenettänyt katkeruuttaan, mutta siihen liittyi jonkunlainen vakava ja\njuhlallinen ilontunne.\n\nKotvan myöhemmin astui sisälle kylän pappi ja sanoi olevansa\nkardinaalin lähettämä saamaan tietoja Luciasta ja ilmoittamaan tälle,\nettä hänen Kunnian-arvoisuutensa tahtoi hänet nähdä sinä päivänä,\nsekä tämän ylhäisen hengenmiehen nimessä kiittämään räätäliä ja hänen\nvaimoaan.\n\nNämä molemmat ja Lucia olivat niin suuren mielenliikutuksen ja\nhämmästyksen valloissa, etteivät löytäneet sanoja lausuakseen\nkiitollisuuttaan moisen miehen ystävällisyydestä.\n\n-- Eikö äitinne vielä ole saapunut? sanoi pastori Lucialle.\n\n-- Äitini! huudahti tämä. Ja kun pastori sitten oli kertonut\narkkipiispan huolesta ja määräyksestä lähettäneensä noutamaan\nAgnesea, Lucia nosti esiliinan silmilleen ja puhkesi kyyneltulvaan,\njoka virtasi pitkän aikaa vielä pastorin mentyä. Kun vihdoin tämän\ntiedon nostamat myrskyisät tunteet alkoivat väistyä rauhaisampien\ntieltä, tyttöparka muisti että tämä nyt toteutumaisillaan oleva\nlohdutus saada jälleennähdä äitinsä, lohdutus, jota muutama tunti\naikaisemmin niin vähän oli toivonut saavuttavansa, oli seikka,\njota noina hirvittävinä hetkinä oli rukoillut ja jonka melkein oli\nasettanut lupauksensa ehdoksi. \"Antakaa minun pelastettuna palata\näitini luo\" näin hän oli rukoillut; ja nämä sanat palasivat nyt\nselvinä hänen mieleensä. Hänessä vakaantui entistään vahvemmaksi\npäätös täyttää lupauksensa, ja uudelleen ja katkerammin hän soimasi\nitseään katumuksesta, jota hetken aikaa oli tuntenut.\n\nAgnese ei, hänestä puhuttaessa, itse teossa ollut siitä kuin vallan\nlyhyen matkan päässä. On helppo kuvitella, minkä vaikutuksen\nvaimoparkaan oli tehnyt näin odottamaton kutsu ja kuinka suuresti\nhäntä oli pelästyttänyt tuon tosin ohimenneen, mutta samalla\nkauhistuttavan vaaran mainitseminen; olihan tämä salaperäinen tapaus,\njota sanantuoja ei ollut voinut yksityiskohtaisesti kertoa eikä\nselvittää, olihan se seikka, jonka selittämiseen hän ei aikaisemmasta\nkokemuksestaan löytänyt ainoatakaan tukikohtaa. Hän siis raastoi\nkäsin tukkaansa ja huusi moneen kertaan:\n\n-- Oi Herra, oi Pyhä Neitsyt! Hän asetti sanantuojalle useita\nkysymyksiä, joihin tämä ei voinut vastata. Sitten hän kiireisesti\nsyöksyi rattaille ja jatkoi pitkin matkaa tehottomia huudahduksiaan\nja kysymyksiään. Sitten hän äkkiä kohtasi Don Abbondion, joka astui\nedelleen vitkaan, yhä tokaisten sauvaa eteensä maahan. Kummaltakin\npuolelta kuului huudahdus:\n\n-- Kah!...\n\nPastori pysähtyi, Agnese pysäytti hevosen ja astui rattailta ja\nmolemmat vetäytyivät tien laidalla kasvavaan kastanjalehtoon. Don\nAbbondio kertoi hänelle mitä oli saanut tietää ja minkä pakosta omin\nsilmin oli nähnyt.\n\nAsia tosin ei vielä täydelleen selvinnyt, mutta Agnese sai ainakin\nsen varmuuden, että Lucia oli täydelleen pelastunut; ja hän hengitti\nvapaasti.\n\nSitten Don Abbondio tahtoi siirtyä toiseen puheenaineeseen ja antaa\nAgneselle pitkän ohjeen, miten hänen tuli käyttäytyä arkkipiispan\nedessä, jos tämä, kuten oli todennäköistä, tahtoi tavata hänet ja\nhänen tyttärensä; ja ennenkaikkea hän teroitti Agnesen mieleen,\nettei suinkaan saanut mainita sanaakaan vihkiäisistä... Mutta Agnese\nhuomasi, että tuo kunnon mies puhui yksinomaan oman etunsa puolesta\nja jätti hänet siihen paikkaan, mitään hänelle lupaamatta ja edes\nmitään menettelynsä suhteen päättämättä, hänellä kun oli vallan\ntoista ajateltavaa. Ja hän jatkoi taas matkaansa.\n\nViimein rattaat saapuvat perille ja pysähtyvät räätälin talon eteen.\nLucia nousee äkkiä; Agnese kiipeää alas rattailta ja syöksyy sisälle,\nja molemmat naiset heittäytyvät toistensa syliin.\n\nRäätälin vaimo, joka yksin on saapuvilla tässä kohtauksessa,\nrohkaisee heidän mieltään, rauhoittaa heitä ja iloitsee heidän\nkanssaan. Sitten hän, tuo alati hienotunteinen nainen, jättää heidät\nyksikseen, sanoen poistumisensa verukkeeksi vuoteen valmistamista\nheille, lisäten, että hän sellaisen helposti sai järjestetyksi, ja\nettä muuten hän ja hänen miehensä pikemmin nukkuisivat permannolla\nkuin antaisivat heidän mennä muualta yösijaa etsimään.\n\nKun syleilyjen ja nyyhkytyksien ensi puuska oli ohi, Agnese tahtoi\ntietää Lucian seikkailut, ja täynnä tuskaa tämä alkoi niitä\nkertoa. Mutta, kuten lukija tietää, se oli tarina, jota ei kukaan\ntäydellisesti tuntenut, ja Luciallekin siinä oli himmeitä ja tuiki\nselittämättömiä kohtia. Näitä oli varsinkin tuo kohtalonomainen\nsattuma, että nuo vaunut olivat pysähtyneet siihen tielle juuri sinä\nhetkenä, jolloin Lucia siitä omituisen sattuman johdosta kulki. Siitä\näiti ja tytär eksyivät arveluihin, koskaan osumatta oikeaan, sitä\nedes lähentelemättä.\n\nTämän häpeällisen juonen toimeenpanijan suhteen ei kuitenkaan\nkumpikaan heistä voinut olla epätietoinen, sillä pakostakin molemmat\najattelivat Don Rodrigoa.\n\n-- Tuo konna, tuo hornanhenki! huudahti Agnese. Mutta kylläpä\nkerran hänenkin hetkensä lyö. Herra Jumala on hänelle maksava hänen\nansioidensa mukaisesti, ja silloin hänkin saa kokea, miltä tuntuu...\n\n-- Ei, ei, äiti, keskeytti Lucia. Älkää toivoko hänelle kärsimystä,\nälkää toivoko sitä kenellekään. Kunhan tietäisitte mitä kärsimys\nmerkitsee. Kunhan itse olisitte sitä kokenut! Ei, ei! Rukoilkaamme\nennemmin Jumalaa ja Neitsyttä hänen puolestaan; liikuttakoon Jumala\nhänen sydämensä, kuten hän on tehnyt tuolle toisellekin herraparalle,\njoka oli häntä pahempi ja joka nyt on pyhimys.\n\nLucian vastenmielisyys palata niin tuoreisiin ja kauheisiin\nmuistoihin saattoi hänet useammin kuin kerran keskeyttämään\nkertomuksensa; moneen kertaan hän huomautti, ettei rohjennut\njatkaa. Ja vasta runsaat kyyneleet vuodatettuaan hän taas pääsi\nkertomuksensa lankaan käsiksi. Mutta erilainen tunne saattoi\nhänet eräässä kertomuksensa kohdassa epäröimään, nimittäin kun\nhänen piti puhua lupauksestaan. Hän pelkäsi, että äiti moittisi\nhäntä ajattelemattomaksi ja hätäileväksi tai että hän samoin kuin\naviokysymyksessä toisi esiin jonkun uuden joustavan omantunnon\nohjeen, jota pakollisesti vaatisi tunnustamaan oikeaksi, tai vielä\nlisäksi, että vaimoparka tuttavallisesti uskoisi asian jollekin,\nvaikkapa vaan hankkiakseen itselleen selkeyttä ja neuvoa, täten\nlevittäen salaisuutta. Tätä vaan ajatellessaan Lucia tunsi\nvoittamatonta mielenhämmennystä ja häpeää. Sitäpaitsi hän jo sinä\nhetkenä tunsi kainoutta ja häpeää ja selittämätöntä vastenmielisyyttä\nkosketella tätä kysymystä. Kaikki nämä seikat yhdessä matkaansaivat\nsen, että hän jätti mainitsematta tämän tärkeän seikan, päättäen\nitsekseen uskoa salaisuutensa isä Cristoforolle. Mutta miten hän\ntyrmistyi kun kysellessään luostariveljeä sai kuulla, ettei tämä\nenää ollut seudulla, vaan että hän oli lähetetty hyvin kaukaiselle\npaikkakunnalle, jolla oli joku outo nimi!\n\n-- Entä Renzo? sanoi Agnese.\n\n-- Hän on kaiketi turvissa? vastasi Lucia kiireisesti.\n\n-- Se on varma, kun kaikki niin sanovat. Epäämättä väitetään hänen\npäässeen pakoon Bergamon alueelle. Mutta itse paikkakuntaa ei\nkukaan tiedä. Eikä hän itsekään vielä ole antanut mitään tietoja.\nLuultavasti hän ei vielä ole keksinyt mitään keinoa siihen.\n\n-- Oi, jos hän on turvissa, Jumala olkoon kiitetty! virkkoi Lucia; ja\nhän koetti hakea toista puheenainetta, kun heidän puheensa keskeytyi\nodottamattomasta tapauksesta: kardinaali arkkipiispan tulosta.\n\nPalattuaan kirkosta, jonne hänet jätimme ja saatuaan\nNimittämättömältä kuulla Lucian onnellisen paluun, tämä oli käynyt\naterialle pannen istumaan oikealle kädelleen tuon herran, ja ollen\npappiparven ympäröimänä; nämä hengelliset miehet eivät kyllikseen\nsaattaneet katsella tuota niin lauhtunutta näköä, joka kuitenkin oli\nvapaa heikkoudesta, noita kasvoja, jotka olivat nöyrät, olematta\nalhaissävyiset, eivätkä he malttaneet olla vertaamatta hänen\nsilloista tilaansa siihen käsitykseen, mikä heillä ammoisista ajoista\noli hänestä ollut.\n\nAterian loputtua kardinaali ja Nimittämätön uudelleen kahdenkesken\nvetäytyivät erikseen. Keskustelun jälkeen, joka kesti edellistä\npaljoa kauemmin, Nimittämätön läksi linnaansa saman muulin selässä,\njolla oli sinne aamulla ratsastanut; ja kardinaali kutsutti luokseen\npastorin ja pyysi opastamaan siihen taloon, missä Lucia majaili.\n\n-- Oh, Teidän Korkea-arvoisuutenne! huomautti pastori, älkää vaivatko\nitseänne. Minä lähetän heti noutamaan tuota nuorta naista tänne,\nmyöskin hänen äitiään, jos tämä jo on saapunut ja isäntäväkeäkin,\njos haluatte heitäkin nähdä, ja kaikki ne, joita Teidän\nKunnian-arvoisuutenne haluaa tavata.\n\n-- Tahdon itse mennä heidän luokseen, huomautti Federigo.\n\n-- Teidän Korkea-arvoisuutenne ei ollenkaan tarvitse vaivautua; annan\nheti käskyn heidän noutamisestaan: se on pian tehty, intti pastori,\nmuuten kunnon mies, mutta joskus hätiköitsijä, joka ei käsittänyt,\nettä kardinaali tällä käynnillään tahtoi kunnioittaa onnettomuutta,\nviattomuutta, vieraanvaraisuutta ja samalla omaa virkaansa. Mutta kun\nesimies toistamiseen mainitsi haluamaansa, käskynalaisensa kumarsi ja\nmukautui hänen tahtoonsa.\n\nNiin pian kuin nämä molemmat henkilöt olivat astuneet ulos kadulle,\nkaikki ulkona liikkujat riensivät heidän luokseen; ja muutamassa\nsilmänräpäyksessä tuli väkeä joka taholta, toiset tunkeillen heidän\nsivullaan, toiset sankkana jonona jälessä.\n\nPastori kehoitteli lakkaamatta:\n\n-- No, mutta väistykää toki, tilaa, tilaa!\n\nMutta Federigo sanoi hänelle:\n\n-- Antakaa heidän vaan olla.\n\nJa hän kulki edelleen, milloin kohottaen kättänsä siunatakseen\nväkijoukkoa, milloin taas laskien sen alas hyväilläkseen poikasia,\njotka juoksentelivat vallan hänen jalkoihinsa.\n\nNäin he saapuivat taloon ja astuivat sisälle: väkijoukko seisoi\nkasaantuneena ulkopuolella. Mutta siinä tungoksessa oli räätälikin,\njoka oli seurannut muiden mukana, silmät tuijottaen ja suu auki,\ntietämättä mikä oli matkan päämäärä; hän ei saattanut aavistaakaan,\nettä kulku suunnattiin hänen majaansa. Mutta tämän huomattuaan, hän\ntunkeutui esille, meluavan innokkaasti, kuten saattaa kuvitella ja\ntoistamiseen huutaen:\n\n-- Tilaa sille, jonka kulkeman pitää!\n\nJa hän astui sisälle.\n\nAgnese ja Lucia olivat kadulta kuulleet kasvavaa hälinää.\nArvellessaan, mistä se saattoi johtua, he näkivät oven aukenevan\nselkoselälleen ja purppurapukuisen hengenmiehen kirkkoherran kanssa\nastuvan sisään.\n\n-- Hänkö se on? edellinen kysyi jälkimäiseltä. Ja saatuaan\nmyöntävän nyökkäyksen vastaukseksi, hän astui Lucian luo, joka\nsamoin kuin äitinsä seisoi liikkumattomana ja mykkänä yllätyksestä\nja kainostelusta. Mutta tuon äänen kaiku, noiden kasvojen ilme,\nFederigon ryhti ja varsinkin hänen sanansa olivat pian rohkaisseet\nheitä molempia.\n\n-- Lapsiparka! näin hän alkoi: Jumala on sallinut teidän joutua kovan\nkoettelemuksen alaiseksi; mutta hän on myös osoittanut, ettei ole\nsilmäänsä teistä poiskääntänyt, ettei ole teitä unhoittanut. Hän on\npelastaen jälleen johdattanut teidät turviin; ja hän on käyttänyt\nteitä välikappaleena toteuttaakseen suuren teon, tehdäkseen suuren\narmon eräälle miehelle ja samalla vapauttaakseen monet raskaasta\ntaakasta.\n\nNyt ilmestyi huoneeseen emäntä, joka kadun melun kuultuaan oli\nrientänyt ikkunan ääreen yläkerrassa ja siitä nähnyt, mikä henkilö\nastui hänen taloonsa. Ja hän oli juoksujalassa kiiruhtanut portaita\nalas, hieman järjestettyään pukuaan. Ja melkein samaan aikaan\nräätäli kävi sisälle toisesta ovesta. Huomatessaan keskustelun\nolevan käynnissä, he vetäytyivät huoneen soppeen, missä seisoivat\nkunnioittavassa asennossa. Tervehdittyään heitä kohteliaasti\njatkoi kardinaali keskusteluaan molempien naisten kanssa, tehden\nlohduttamisensa lomassa jonkun kysymyksen, huomatakseen vastauksista,\nvoisiko saada jonkun tilaisuuden tehdä hyvää näin kovia kärsineelle.\n\n-- Pitäisipä kaikkien pappien olla Teidän Korkea-arvoisuutenne\nkaltaisia miehiä, niin että vähän pitäisivät köyhien puolta, eivätkä\nolisi mukana saattamassa heitä pulaan, säästääkseen itseltään kaikki\nikävyydet, sanoi Agnese, rohkaistuneena Federigon tuttavallisesta ja\nystävällisestä kohtelusta ja närkästyneenä siitä, että Don Abbondio,\naina uhraten toisen edun, vielä oli julennut kieltää heiltä pienen\ntyydytyksen, nimittäin valituksen hänen esimiehelleen, varsinkin kun\nharvinaisen sattuman kautta tilaisuus siihen oli tarjoutunut.\n\n-- Sanokaa vaan kaikki mitä ajattelette, virkkoi kardinaali; puhukaa\nvapaasti.\n\n-- Tahdon sanoa, että jos kirkkoherramme olisi täyttänyt\nvelvollisuutensa, ei olisi käynyt näin.\n\nMutta kun kardinaali oli uudelleen kehoittanut häntä selvemmin\nsanomaan sanottavaansa, hän joutui hämilleen, kun piti kertoa juttu,\nmissä hänelläkin oli ollut osansa, jota ei kernaasti ilmaissut,\nvarsinkaan moiselle henkilölle. Hän selvisi kuitenkin pulasta,\ntekemällä kertomuksessaan pienen harppauksen. Hän kertoi sovitut\nvihkiäiset, Don Abbondion kieltäytymisen, jätti mainitsematta\nesimiesten verukkeen, johon kirkkoherra oli vedonnut -- tuo kunnon\nAgnese! -- ja sitten hän harppasi Don Rodrigon hyökkäykseen ja miten\nhe saatuaan hankkeesta tiedon olivat voineet paeta.\n\n-- Niin, hän jatkoi, paeta, joutuaksemme uuteen ansaan. Jos herra\npastori sensijaan olisi peittelemättä sanonut meille asianlaidan, ja\njos olisi heti vihkinyt nuo lapsiparat, olisimme oitis kaikki yhdessä\nlähteneet pois, salaa, kauas täältä seudulle, josta ei kenelläkään\nolisi ollut vihiä. Mutta näin olemme hukanneet aikaamme, ja on\nkäynyt, niin kuin on käynyt.\n\n-- Kirkkoherra saa vastata minulle tästä teostaan, virkkoi kardinaali.\n\n-- Ei, hyvä herra, ei suinkaan, huudahti äkkiä Agnese. Sitä varten en\nole puhunut. Älkää häntä nuhdelko, sillä mikä on tapahtunut, se on\ntapahtunut. Eikä se auttaisi mitään. Hän on nyt senluontoinen mies.\nJos samanlainen tapaus sattuisi, hän tekisi vallan samoin.\n\nMutta Lucia, joka oli tyytymätön äitinsä tapaan kertoa, lisäsi:\n\n-- Mekin olemme tehneet pahoin: on selvää, ettei Herra sallinut asian\nonnistua.\n\n-- Mitä pahaa olette te sitten voinut tehdä, lapsiparka? kysyi\nFederigo.\n\nHuolimatta äidin salaa heittämistä varoittavista katseista Lucia\nvuorostaan kertoi Don Abbondion talossa tehdyn yrityksen ja päätti\nsanoen:\n\n-- Me olemme tehneet pahaa, ja Jumala on meitä rangaissut.\n\n-- Alistukaa Hänen kädestään kestettäväksenne annettuihin\nkärsimyksiin, ja olkaa hyvässä toivossa, sanoi Federigo; sillä\nkenellä muuten olisikaan syytä iloita ja toivoa ellei sillä, joka on\nsaanut kärsiä ja kuitenkin syyttää itseään!\n\nHän kysyi sitten, missä oli sulhanen. Ja saatuaan Agneselta kuulla --\nLucia pysyi ääneti, pää kumarassa ja katseet maassa -- että sulho oli\npakosalla, hän siitä tunsi ja ilmaisi mielipahaansa; ja hän kyseli\nsyytä.\n\nAgnese kertoi sen vähän, minkä Renzon tarinasta tiesi.\n\n-- Olen kuullut puhuttavan tuosta nuoresta miehestä, sanoi\nkardinaali. Mutta mitenkä mies, joka sekaantui moisiin rettelöihin\nsaattoi ajatella avioliittoa tällaisen nuoren naisen kanssa?\n\n-- Hän oli kelpo nuori mies, huomautti Lucia, punastuen, mutta ääni\nvarmana.\n\n-- Hän oli rauhallinen, liiankin rauhallinen nuori mies, lisäsi\nAgnese. Ja sen voi kysyä keneltä tahansa, jopa kirkkoherraltakin.\nKuka tietää mitä vehkeitä, mitä juonia siellä oli solmittu? Eihän\ntarvita paljoa, ennenkuin me köyhät joudumme pahantekijän kirjoihin.\n\n-- Se on vallan totta, sanoi kardinaali. Aivan varmasti hankin\ntietoja tuosta nuoresta miehestä. Hän tahtoi kuulla sulhon\nristimä- ja sukunimen ja kirjoitti ne muistikirjaansa. Hän lisäsi\naikovansa muutaman päivän kuluttua lähteä heidän kyläänsä, jolloin\nLucia saattoi pelotta palata sinne, ja että hän tällävälin oli\nhankkiva Lucialle varman tyyssijan, missä tämä saattoi elää kunnes\nkaikki saataisiin mitä parhaiten järjestettyä.\n\nSitten hän kääntyi isännän ja emännän puoleen, jotka heti\nlähestyivät. Hän toisti heille ne kiitokset, jotka edeltä oli\nlähettänyt pastorin mukana, ja sitten hän kysyi, tahtoivatko muutaman\npäivän pitää luonaan niitä vieraita, jotka Jumala oli heille\nlähettänyt.\n\n-- Totta kai, Teidän Korkea-arvoisuutenne, vastasi emäntä, äänessä\nvärähdys ja kasvoissa ilme, mitkä ilmaisivat paljon enempää kuin tämä\nlaiha, kainostelun vaimentama vastaus. Mutta isäntä, haltioituneena\ntällaisen henkilön läsnäolosta ja halusta kunnostautua näin tärkeässä\ntilaisuudessa, tuumi hiki otsassa jotain oikein kaunista vastausta.\nHän rypisti otsaansa, mulkoili silmillään, kuroi huuliaan, jännitti\ntarmon takaa järkensä jousta, haeskeli, penkoi ymmärryksensä kätköjä\nja tunsi sisällään ainoastaan temmeltäviä katkonaisia ajatuksia\nja sanan katkelmia. Mutta hetki kiirehti ja kardinaali osoitti jo\ntavallaan selittäneensä hänen vaitioloansa, ja niin miesparka aukaisi\nsuunsa ja virkahti:\n\n-- Ajatelkaapas!...\n\nSen parempaa hän ei saanut sanotuksi.\n\nTämä seikka tuotti hänelle ylen suuren nöyryytyksen, eikä ainoastaan\nsinä hetkenä, vaan myöskin aina jälestäpäinkin tämä kiusallinen\nmuisto tärveli sen ilon, minkä tuo suuri kunnia hänelle oli\ntuottanut. Ja monesti, kun hän sitä muisteli, johtui hänen mieleensä\nikäänkuin ivana koko joukko muita lauseita, jotka kaikki olisivat\nolleet paremmat kuin tuo typerä: \"Ajatelkaapas\". Onhan aina helppoa\njälestäpäin keksiä sopivat sanat.\n\nKardinaali poistui sanoen:\n\n-- Levätköön Herran siunaus tämän talon päällä.\n\nIllalla hän kysyi kirkkoherralta miten saattaisi sopivalla\ntavalla korvata tuolle miehelle, joka arvatenkaan ei ollut rikas,\nvieraanvaraisuutensa tuottamat kulut, ajat kun olivat kalliit.\nKirkkoherra vastasi, että todellakaan eivät ammatin tuottamat tulot\neivätkä kunnon räätälin omistaman pienen maatilkun antimet olisi\nsallineet sinä vuonna olla antelias toisille. Mutta hän kun oli\ntehnyt hieman säästöjä edellisinä vuosina, hän tällä haavaa oli\nseudun varakkaimpia henkilöitä ja saattoi ilman erityistä rasitusta\nharjoittaa hieman anteliaisuutta, minkä epäilemättä tekikin\nkernaasti; muuten hän varmasti pitäisi loukkauksena, jos hänelle\ntarjottaisiin korvausta rahan muodossa.\n\n-- Hänellä on epäilemättä tilaajia, jotka eivät voi maksaa\nvaatevelkojaan.\n\n-- Luonnollisesti, Teidän Kunnian-arvoisuutenne. Nämä ihmisparat\nmaksavat yksinomaan sillä, mikä jää yli vuoden sadosta. Viime\nvuonna ei ollut mitään ylijäämää. Ja tänä vuonna kaikki ovat vailla\nvälttämättömintä.\n\n-- No hyvä! virkkoi Federigo. Minä otan maksaakseni kaikki nuo\nvelat. Toivon Teidän tekevän minulle sen palveluksen, että kysytte\nhäneltä noiden velkojen määrän ja että otatte niiden maksamisen\nsuorittaaksenne.\n\n-- Ne nousevat epäilemättä sievoiseen summaan.\n\n-- Sen parempi: ja kaiketi tällä paikkakunnalla on vieläkin\nvarattomampia, joilla ei ole velkoja, kun eivät saa luottoa.\n\n-- Onpa kyllä! Tehdään, mitä voidaan. Mutta ei voi auttaa kaikkia\nnäinä vaikeina aikoina!\n\n-- Käskekää räätälin tehdä heille vaatteita minun laskuuni, ja\nmaksakaa hänelle hyvin. Totta puhuen vuotena tällaisena jokainen\nmeno, mikä ei suoriteta leivän hankkimiseen, minusta tuntuu\nvarkaudelta; mutta tämä on kokonaan poikkeustapaus.\n\nEmme kuitenkaan tahdo lopettaa tämän päivän tarinaa lyhyesti\nkertomatta, miten Nimittämätön sen päätti.\n\nTällä kertaa huhu hänen kääntymyksestään oli kulkenut hänen edellään\nlaaksoon, se oli siellä nopeaan levinnyt ja kaikkialla herättänyt\nhämmästystä, levottomuutta ja napinaa. Ensimäisille vastaantulleille\nbravoille eli palvelijoille hän viittasi seuraamaan, ja niin edespäin\nkaikille toisille, mikäli niitä matkallaan kohtasi.\n\nKaikki kulkivat hänen jälessään vallan oudon hämmästyksen valtaamina,\nmutta alistuvina kuten tavallisesti. Näin hän yhä kasvavan\nsaattojoukon seuraamana saapui linnaan. Hän antoi portilla seisojille\nniinikään merkin seurata toisten mukana. Hän ratsasti sisälle\netupihalle, asettui sen keskelle, ja ollen siinä yhä ratsun selässä\nhän kaiutti jymisevällä äänellään tavallisen huudon, minkä sovitun\nmerkin johdosta kaikki hänen miehensä, jotka suinkin sen saattoivat\nkuulla, riensivät saapuville.\n\nSilmänräpäyksessä kaikki linnan eri osiin hajaantuneet bravot\nnoudattivat kutsuvaa huutoa, liittyen jo koolletulleisiin, jotka\nkaikki kiinnittivät katseensa isäntään.\n\n-- Menkää kaikki minua odottamaan suureen saliin, hän heille sanoi.\nJa ratsunsa selästä hän katseli heidän liikkuvaa jonoansa. Sitten\nhän astui alas sen selästä, vei sen itse talliin ja meni sitten\nsinne, missä häntä odotettiin. Hänen ilmestyessään lakkasi heti\nsiellä kohiseva kuiskailu; kaikki ryhmittyivät toiselle seinämälle,\njättäen hänen ympärilleen salissa avaran tilan; heitä saattoi olla\nkolmenkymmenen vaiheilla.\n\nNimittämätön kohotti kätensä ikäänkuin ylläpitääkseen tuota\nhiljaisuutta, jonka hänen pelkkä ilmaantumisensa oli aiheuttanut,\nnosti pystyyn päänsä, joka kohosi kaikkia muita ylemmäksi, ja virkkoi:\n\n-- Kuunnelkaa kaikki, älköönkä kukaan puhuko, ellen häneltä kysy.\nLapsukaiseni! Se tie, jota tähänasti olemme kulkeneet, johtaa\nhelvetin syvimpään kuiluun. En tahdo teitä soimata, minä, joka olen\nkaikista edellä pahassa, minä, kaikista kelvottomin. Mutta kuulkaa,\nmitä minulla on sanottavaa. Jumala laupeudessaan on herättänyt\nminut elämääni muuttamaan. Ja minä sen muutan ja olen jo muuttanut;\ntapahtukoon samoin jokaiselle teistä! Tietäkää siis ja pitäkää\nvarmana, että minä olen järkähtämättömästi päättänyt ennemmin kuolla,\nkuin vähääkään loukata Hänen pyhää lakiansa. Peruutan jokaiselta\nteistä minulta saamanne rikolliset määräykset; ymmärrättehän; vielä\nenemmän: kiellän teitä mitään tekemästä siitä, mitä olen käskenyt. Ja\nkatsokaa niinikään varmaksi, ettei kukaan tästälähin saa tehdä pahaa\nminun suojelemanani, minun palveluksessani. Ne, jotka näillä ehdoilla\ntahtovat jäädä tänne, ovat minulle kuin omia lapsiani; ja pitäisin\nitseäni onnellisena sen päivän iltana, jolloin jäisin itse ilman\nruokaa ravitakseni viimeistä teistä viimeisellä jälellä olevalla\nleivälläni. Niille, jotka eivät tähän suostu, annetaan sovittu\npalkka ja lisäpalkkio; sitten saavat mennä tiehensä, mutta älkööt\nenää asettako jalkaansa tämän kynnyksen yli, elleivät aio muuttaa\nelämäänsä, missä tapauksessa heidät aina vastaanotetaan avosylin.\nTuumikaa tätä tänä yönä; huomisaamuna kutsun teidät yksitellen\nantamaan vastauksenne; ja silloin annan teille uusia määräyksiä.\nNyt saatte vetäytyä pois, kukin paikallensa, ja Jumala, joka on\nosoittanut minulle niin suurta armoa, johtakoon mieleenne hyvän\npäätöksen.\n\nTässä hän vaikeni, ja kaikki vaipui hiljaisuuteen.\n\nKuinka erilaiset ja myrskyisät ajatukset temmelsivätkin heidän\nhurjissa aivoissaan, ei siitä päältäpäin nähnyt mitään merkkiä. He\nolivat tottuneet pitämään isäntänsä ääntä tahdon ilmauksena, jota ei\nsopinut vastustaa, ja kun tämä ääni tänään ilmoitti, että tuo tahto\noli muuttunut, ei se silti ilmaissut, että tuo tahto olisi menettänyt\njäntevyyttään. Ei yhdenkään päähän pälkähtänyt, että häntä voisi\nvastustaa, vaikka hän oli kääntynyt, tai että hänelle voisi vastata\nkuin muille ihmisille.\n\nHe näkivät nyt hänet edessään pyhimyksenä, mutta tuollaisena\npyhimyksenä, joka kuvataan pää pystyssä ja miekka kädessä. Paitsi\npelkoa he, ja varsinkin hänen valtansa alaisina syntyneet, joita\nolivat enimmät, tunsivat häntä kohtaan alamaista kiintymystä;\nhe tunsivat myös kaikki häntä kohtaan altista ihailua. Ja hänen\nläsnäollessaan he tunsivat jonkunlaista arkamaisuutta, jota kaikkein\nraaimmatkin ja röyhkeimmät tuntevat ylemmyyden edessä, jonka ovat\ntunnustaneet. Lisäksi ne seikat, jotka juuri olivat kuulleet tuon\nmiehen suusta, tosin olivat vihattavan vastenmielisiä heidän\nkuulla, mutta niiden totuuden he hyvin älysivät, eivätkä ne heidän\njärjelleen olleet kokonaan outoja. Ja vaikka he tuhat kertaa olivat\nniitä ilkkuneet, tämä ei ollut tapahtunut epäuskoisuudesta, vaan\nsenvuoksi, että ilkkumisellaan tahtoivat karkoittaa pelon, joka\nolisi johtunut noiden asioiden vakavasta punnitsemisesta. Ja kun\nhe nyt näkivät tuon pelon vaikutuksen mielessä sellaisessa kuin\nisäntänsä, ei ollut heidän joukossaan ainoatakaan, joka ei enemmän\ntai vähemmän ja ainakin hetkellisesti olisi sydämessään tuntenut\ntämän pelon ahdistusta. Tämän lisäksi ne heistä, jotka ensiksi olivat\nkuulleet tuon suuren uutisen ulkopuolella laaksoa, olivat samalla\nnähneet väestön ilon ja riemun sekä rakkauden ja kunnioituksen\nNimittämättömään, mitkä tunteet olivat astuneet entisen vihan ja\nkauhistuksen sijaan, ja he olivat kokemuksiaan muille kertoneet.\nSiitä seurasi, että nyt tuo mies, jota aina, niin sanoaksemme, olivat\nkatselleet alhaalta ylös silloinkin, kun he itse muodostivat suureksi\nosaksi hänen väkevyytensä, esiintyi heille joukon ihmettelyn,\nepäjumaloimisen esineenä. He näkivät hänen yläpuolella muita, tosin\nentisestä hyvin eri tavoin, mutta ei suinkaan vähemmässä määrin; aina\nsiis eroavana rahvaan laumasta, aina ensimäisenä.\n\nHe olivat siis tyrmistyneet, epäillen toinen toistaan ja kukin\nitseään.\n\nMikä kiroili vihoissaan, mikä mietti mistä voisi lähteä etsimään\nturvapaikkaa ja tointa. Toinen tutkiskeli itseään, voisiko tehdä\npäätöksen ruveta kunnon mieheksi; toinen, Nimittämättömän sanojen\nliikuttamana tunsi jo siihen jonkunlaista taipumusta; toinen taas\nei erityisesti päättänyt mitään, vaan aikoi jättää kaikki sattuman\nvaraan, jäädä vastaiseksi syömään niin hyväsydämisesti tarjottua\nleipää, mitä tähän aikaan oli niin niukalta, ja näin voittaa\naikaa. Mutta ei kukaan hiiskunut sanaakaan. Ja kun Nimittämätön\nlopetettuaan puheensa uudelleen kohotti tuota käskijänkättään antaen\nheille poistumismerkin, he kaikki hiljaa hiipien, kuin lammaslauma,\nkulkivat ovesta ulos. Hän itsekin läksi ulos heidän jälkeensä, ja\nasettuen seisomaan keskelle pihaa, hän hämärässä katseli heidän\nhajaantumistaan ja asettuiko kukin määräpaikalleen. Käytyään sitten\nylhäällä linnassa noutamassa lyhtyä, hän kulki uudelleen pihat,\nkäytävät, salit, tarkasti kaikki ovet, ja huomattuaan, että kaikki\noli rauhallista, meni vihdoin nukkumaan.\n\nNiin, todella nukkumaan, sillä hänen oli uni.\n\nVaikka hän aina oli tavoitellut kovin monimutkaisia ja kiireellisiä\nseikkailuja, ei hänellä kuitenkaan koskaan ollut ollut näin vaikeata\nselvitettävänä; ja kuitenkin häntä nukutti. Ne tunnontuskat, jotka\nedellisenä yönä olivat riistäneet häneltä kaiken levon, eivät\nsuinkaan olleet asettuneet, vaan kohottivat ääntänsä entistään\npaljoa ankarampana ja vaativaisempana; ja kuitenkin häntä\nnukutti. Sen järjestyksen ja hallintatavan, jonka linnassaan oli\ntoimeenpannut ja jota niin monena vuonna oli ylläpitänyt suurella\nhuolellisuudella ja omituisesti yhdistämällä häikäilemätöntä\nrohkeutta sitkeään kestäväisyyteen, hän nyt muutamin sanoin oli\npannut horjumaan. Kätyriensä rajattoman riippuvaisuuden, heidän\nsokean alistumisensa jokaiseen hänen tahdonilmaukseensa, heidän\norjamaisen uskollisuutensa, johon hän oli ammoisista ajoista tottunut\nluottamaan -- kaiken tämän hän omalla kädellään oli järkyttänyt.\nToiminnan-keinonsa hän itse oli muuttanut ehkäisevien vaikeuksien\nsokkeloksi; sanalla sanoen: hän oli päästänyt sekasorron ja\nepävarmuuden sisälle taloonsa: ja kuitenkin häntä nukutti.\n\nHän meni siis makuuhuoneeseensa, lähestyi tuota vuodetta, missä\nedellisenä yönä oli löytänyt niin haikeita tuskia, ja polvistui\nvuoteenlaidan viereen rukoilemaan. Hän löysikin aivojensa salaisesta\nja syvästä sopesta ne rukoukset, joita häntä oli opetettu lapsena\nlukemaan. Hän alkoi niitä lausua, ja nuo sanat, jotka kauan\nolivat pysyneet kokoon käärittyinä, tulivat esiin toinen toisensa\njälkeen, ikäänkuin kääriytyen irti. Tällöin hänen mielessään\nliikkui kuvaamaton tunteiden sekoitus: siirtyminen viattomuuden\naikoihin; tuskan kiihtyminen ajatellessa sitä kuilua, minkä itse oli\nkaivanut tuon onnellisen ajan ja nykyisyyden välille; hehkuva halu\nmuodostamaan itselleen hyvityksenteoilla uusi omatunto ja pääsemään\ntilaan, joka niin paljon kuin suinkin lähentelisi tuota viattomuutta,\njohon ei voinut palata; kiitollisuus ja luottamus siihen armoon,\njoka saattoi hänet johtaa tuohon tilaan ja joka jo siitä oli antanut\nhänelle niin monta todistetta.\n\nNoustuaan hän sitten laskeutui vuoteelle ja vaipui heti uneen.\n\nNäin päättyi tämä päivä, joka vielä lähdeteoksemme syntymisaikana oli\nkovin kuuluisa. Tänään emme ilman mainittua teosta siitä tietäisi\nmitään, emme ainakaan yksityisseikoista. Ylempänä siteeraamamme\nkirjailijat Ripamonti ja Rivola mainitsevat ainoastaan, että tuo\nkuuluisa tiranni kohdattuaan Federigon muutti elämänsä, jopa\nainaiseksi.\n\nMutta kuinka moni on lukenut noiden kahden kirjailijan teoksia? Niitä\non epäilemättä vielä vähemmän kuin niitä, jotka tulevat lukemaan tätä\nmeidän kirjaamme.\n\nJa kuka tietää tapaisiko vielä tuossa laaksossa, jos joku olisi\nkyllin innokas etsimään ja tarpeeksi taitava löytämään, jonkun\nhimmeän ja heikon jälkikaiun tuosta tapahtumasta?\n\nSenjälkeen on sattunut niin paljon muita seikkoja.\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU.\n\n\nSeuraavana päivänä Lucian kotikylässä ja koko Leccon alueella\nei puhuttu mistään muusta kuin hänestä, Nimittämättömästä,\narkkipiispasta ja eräästä toisesta henkilöstä, joka muuten oli\nkovin mielissään siitä, että hänestä puhuttiin, mutta joka tässä\ntilaisuudessa kernaasti olisi toivonut nimensä jäävän mainitsematta:\ntarkoitamme Don Rodrigoa.\n\nTosin jo ennemminkin oltiin puhuttu hänen teoistaan; mutta\nnämä olivat olleet hajanaisia, salaisia puheita. Ja oli ollut\nvälttämätöntä, että niistä keskustelevat henkilöt hyvin tunsivat\ntoisensa, voidakseen avoimesti kosketella sellaista kysymystä.\nEivätkä he silloinkaan lausuneet julki kaikkea, minkä tunsivat;\nsillä yleensä kun ihmiset eivät puhellessaan ilman suurta vaaraa\nvoi päästää ilmoille paheksumistaan, ilmaisevat he sitä vähemmin,\npitävät sisällään täydelleen salassa mitä tuntevat, jopa tuntevatkin\nsitä vähemmin. Mutta kukapa olisi tuona päivänä pidättäytynyt\ntiedustelemasta ja pohtimasta näin suurta huomiota herättänyttä\ntapausta, jossa niin selvästi ilmeni Jumalan sormi ja jossa kaksi\nniin kuuluisaa henkilöä oli huomattavaa osaa näytellyt! Toisessa\nheistä yhtyi hehkuva oikeudenrakkaus suureen vaikutusvaltaan; toisen\npersoonassa näytti itse ilmetty väkivaltaisuus nöyrtyneen ja korskeus\nluopuneen aseistaan ja masentuvan. Tällaisiin henkilöihin verrattuna\nDon Rodrigo kutistui jotenkin pieneksi. Silloin kaikki älysivät,\nmitä tiesi viattoman olennon kiusaaminen siinä tarkoituksessa, että\nse häväistäisiin, että sitä ahdistettaisiin niin häpeämättömän\nuutterasti, niin hurjan raivokkaasti, niin innoittavan salakavalasti.\nTässä tilaisuudessa muisteltiin useita muitakin tuon herran urotöitä;\nja jokaisesta niistä kukin avoimesti lausui mielipiteensä, kaikki\nsaaden yleisestä yksimielisyydestä rohkeutta. Liikkui yleinen\npuheen surina, yleinen kuiskailu; kuitenkin asianomaisen korvan\nkuulemattomissa, sillä hänellä oli vielä joukko palkkalaisrosvoja\nympärillään.\n\nMelkoinen osa yleistä vihaa kohdistui myös Don Rodrigon ystäviin\nja imartelijoihin. Pormestarikin maalattiin räikein värein, sillä\nolihan hän aina ollut kuuro, sokea ja mykkä tuon tirannin teoille;\nmutta tämäkin tehtiin tarpeellisen matkan päässä; hänellä tosin ei\nollut rosvoja, mutta oli sensijaan oikeudenpalvelijansa. Tohtori\nJuonittelijaa, jolla ei ollut käytettävänään muuta kuin kielensä ja\nvehkeensä, ja muita hänen arvoisiaan vähempiväkisiä imartelijoita\nei yhtä paljoa kursailtu. Heitä osoitettiin sormella ja katseltiin\nmulkoilevin silmin, niin että he pitivät soveliaana jonkun aikaa\npysyä poissa julkisista paikoista.\n\nDon Rodrigo, jonka tämä tavaton, päiväkausien ja hetkien odotuksen\njälkeen vallan toisenlaiseksi muodostunut tieto oli salaman tavoin\nlamaan iskenyt, piili kätyreidensä kanssa palatsissaan kaksi päivää\nsappeaan purkaen; kolmantena päivänä hän matkusti Milanoon. Jospa\nei olisi ollut muuta kuin häntä vastaan kohonnut julkinen murina,\nhän kenties, asioiden kehityttyä näin pitkälle olisi vasiten jäänyt\nsitä uhmailemaan, jopa olisi jonkun kaikkein rohkeimman suhteen\ntuonut esiin peloittavan esimerkin; mutta seikka, mikä saattoi hänet\npötkimään tiehensä oli se varma tieto, että kardinaali suuntasi\nkulkunsa näillekin seuduille.\n\nKreivi-setä, joka koko tästä jutusta ei tietänyt enempää kuin minkä\nkreivi Attilio hänelle oli sanonut, olisi epäilemättä halunnut,\nettä Don Rodrigo sellaisessa tilaisuudessa olisi esiintynyt\nhuomattavimpana isäntänä, loisteliaimman vastaanoton toimeenpanijana.\nJokainen helposti älyää, miten tämä olisi voinut käydä laatuun.\nTuo vanha mies olisi sitä vaatinut ja olisi halunnut asiasta\nyksityiskohtaisia tietoja; sillä olisihan se ollut oivallinen\ntilaisuus näyttää, missä kunniassa hänen perhettään piti tuollainen\nensiluokkainen arvohenkilö. Päästäkseen näin pulmallisesta tilasta\nDon Rodrigo eräänä aamuna nousi ennen aurinkoa, istuutui vaunuihin\nHarmaan kanssa, ja muita bravoja vaunujen sisällä, edessä ja takana.\nJa annettuaan määräyksen, että muut palvelijat tulisivat jälessä, hän\nläksi pakolaisen tavoin, kuin -- sallittakoon meidän hieman kohottaa\nhenkilöitämme vertaamalla kuuluisuuksiin -- kuin Catilina Roomasta,\nuhkuen kiukkua ja vannoen pian palaavansa vallan toisenryhtisenä\ntoimeenpanemaan kostoansa.\n\nTällävälin kardinaali jatkoi matkaansa ja tarkasti joka päivä uutta\nLeccon piirissä sijaitsevaa seurakuntaa. Sinä päivänä, jolloin\nhänen oli määrä saapua Lucian kotikylään, suuri osa asukkaita jo\noli lähtenyt liikkeelle maantielle häntä vastaanottamaan. Kylän\nrajalle, vallan Agnesen ja Lucian asunnon kohdalle, oli rakennettu\nkunniaportti, joka oli pystyhirsistä ja poikkipuista tehty, peitetty\noljilla ja sammalilla, koristettu mäkipaatsaman ja rautatammen\noksilla, joiden lomitse punaiset marjat pistivät esiin. Kirkon\netusivu oli somistettu värillisillä verhoilla. Joka ikkunasta riippui\nvuoteenpeitteitä ja raiteja sekä lasten kapalovöitä, järjestettyinä\nkukkaisköynnösten tavoin, sanalla sanoen, oli tehty, mitä oli voitu,\njonkun juhlallisen ylellisyysvaikutelman aikaansaamiseksi.\n\nIllan suussa, jolloin kardinaalin oli tapana saapua, kaikki kotia\njääneet -- vanhuksia, naisia ja suurimmaksi osaksi lapsia -- hekin\nläksivät häntä vastaan, osaksi jonossa, osaksi ryhmittäin, Don\nAbbondion etunenässä; tämä hengenmies oli synkkä keskellä juhlaa,\nsillä häntä huumasi hälinä, vaivasi väkijoukon tunkeileminen edessä\nja takana, niin että se, kuten hän itsekseen toisti, pani hänen\npäänsä vallan pyörälle. Lisäksi häntä vaivasi salainen pelko, että\nnaiset olivat voineet lörpötellä ja että hänen voisi olla pakko tehdä\ntiliä tuosta vihkimis-seikkailusta.\n\nSilloin ilmestyi äkkiä kardinaali, tai oikeammin väkijoukko, jonka\nkeskellä hän istui kantotuolissaan, seurueensa ympäröimänä; kaikesta\ntästä ei saattanut nähdä muuta kuin merkin ilmassa, nimittäin päiden\nyläpuolella sen ristin huipun, jota muulin selässä ratsastava\nkappalainen kantoi.\n\nDon Abbondion takana kulkevat kyläläiset syöksyivät epäjärjestyksessä\neteenpäin yhtyäkseen toiseen joukkoon. Ja Don Abbondio sanoi kolme\ntai neljä kertaa:\n\n-- Sävyisästi, järjestyksessä, mitä nyt teette?\n\nSitten hän kääntyi vallan närkästyneenä ja mutisi lakkaamatta:\n\n-- Täydellinen sekasorto, täydellinen sekasorto.\n\nSenjälkeen hän meni kirkkoon, se kun vielä oli tyhjä ihmisistä, ja\njäi sinne odottamaan.\n\nKardinaali eteni, jaellen kädellään siunausta ja vastaanottaen sitä\nihmisten huulilta, joita hänen seurueensa vaivoin sai tunkeilusta\npidätetyiksi. Lucian kotiseutulaisina nämä ihmiset olivat tahtoneet\nvalmistaa kardinaalille tavattomat vastaanottajaiset. Mutta tämä\nei ollut helppoa, ihmiset kun kaikkialla, minne kardinaali tuli,\ntekivät minkä suinkin voivat. Jo hänen arkkipiispan toimensa\nalussa, kun hän juhlallisesti oli kulkenut sisälle tuomiokirkkoon,\noli tungos hänen ympärillään ollut niin suuri, että henkensä oli\nollut vaarassa; ja muutamat hänen lähellään olevat aatelismiehet\nolivat paljastaneet miekkansa pidättääkseen väkeä tunkemasta\neteenpäin. Tämän ajan tavoissa siis oli niin paljon säännötöntä ja\nväkivaltaista, että piispan kunnioittamisessa ja kunnianosoitusten\nhillitsemisessä kirkossa täytyi melkein turvautua väkivaltaisuuksiin.\nJa tämä suojelus ei kenties olisi riittänyt, ellei juhlamenojen\nyli- ja aliohjaaja, kaksi jänteväjäsenistä ja -mielistä pappia, olisi\nkohottanut häntä käsivarsilleen ja käsivoimin kantanut häntä kirkon\novelta aina pääalttarin eteen.\n\nHänen sittemmin toimeenpanemillaan monilukuisilla\npiispantarkastus-retkillään hän saattoi liioittelematta pitää\nsisäänastumistaan kirkkoon papillisen virkansa vaivaloisimpina\ntehtävinä, jopa joskus kestäminään vaaroina.\n\nTähänkin kirkkoon hän vaivoin astui sisälle. Hän pääsi alttarille ja\nsiellä hän, rukoiltuaan hetken, tapansa mukaan piti läsnäolijoille\npienen puheen rakkaudestaan heihin, harrastuksestaan heidän\nmenestykseensä ja miten heidän tuli valmistua seuraavan päivän\njumalanpalvelukseen. Sitten hän vetäytyi pappilaan ja pyysi muiden\nkeskustelujen ohella tietoja Renzosta. Don Abbondio sanoi, että tämä\noli hieman vilkas, itsepäinen ja kiivas nuori mies. Mutta kun hänelle\noli asetettu yksityiskohtaisia ja tarkempia kysymyksiä, oli hänen\npakko vastata, että Renzo oli kunnon mies ja ettei voinut käsittää,\nmiten hän Milanossa oli tehnyt kaikki ne pirulliset teot, joista\nhäntä syytettiin.\n\n-- Mitä tulee tuohon nuoreen naiseen, huomautti kardinaali, niin\nluuletteko tekin, että hän nyt vaaratta saattaa palata asumaan\nkotonaan?\n\n-- Tällä hetkellä hän kyllä voi palata, vastasi Don Abbondio, ja\njäädä, jos tahtoo. Sanon tällä hetkellä, hän sitten huoaten lisäsi,\nsillä olisi tarpeellista, että Teidän Kunnian-arvoisuutenne alati\nolisi täällä tai lähistössä.\n\n-- Herra on aina lähellä meitä, virkkoi kardinaali. Muuten on\naikomukseni saattaa hänet turviin.\n\nJa heti hän käski seuraavana aamuna varhain lähettämään kantotuolin\nturvajoukon saattamana noutamaan molempia naisia.\n\nDon Abbondio poistui vallan tyytyväisenä siitä, että kardinaali oli\npuhunut hänelle molemmista kihlautuneista, vaatimatta häntä tilille\nvihkimisen kiellosta.\n\n-- Hän ei siis tiedä mitään, hän sanoi itsekseen. Agnese on pitänyt\nsuunsa: mikä ihme! Tosin he vielä tulevat toisensa kohtaamaan. Mutta\nannanpa hänelle sitä ennen toisen ohjeen, totisesti sen teen.\n\nTuo miesparka ei tietänyt, ettei Federigo ollut kosketellut tätä\nkysymystä sentähden, että hänen aikomuksensa oli puhua siitä hänen\nkanssaan pitkälti, sopivampana hetkenä, ja että kardinaali, ennenkuin\nantoi hänelle ansaitun palkan, tahtoi kuulla hänenkin perusteensa.\n\nMutta kunnon hengenmiehen huolenpito Lucian turvaamisesta oli\nturha; senjälkeen kuin kardinaali oli poistunut hänen luotaan, oli\ntapahtunut seikkoja, jotka meidän on kertominen.\n\nNiinä muutamina päivinä, jotka molempien naisten tuli viettää\nräätälin vieraanvaraisessa talossa olivat he, mikäli mahdollista,\nkumpikin palanneet tavallisiin askareihinsa. Lucia oli heti pyytänyt\ntyötä; ja samoin kuin luostarissa, hän täälläkin lakkaamatta ompeli,\npiiloittuneena pikkuhuoneeseen, kaukana uteliailta katseilta. Agnese\nosaksi käveli ympäristössä, osaksi teki paikkaustyötä tyttärensä\nseurassa. Heidän puheensa olivat sydämellisen herttaisia, mutta\nsamalla ylen surumielisiä. Molemmat olivat valmiit eroon; sillä eihän\nkaritsa voinut palata sudenpesän läheisyyteen. Mutta milloin ja miten\noli tämä ero päättyvä?\n\nTulevaisuus oli synkkä ja arvaamaton; varsinkin toiselle heistä.\n\nKuitenkin Agnese mielessään tuuditteli onnellisen ratkaisun\nmahdollisuutta: pitihän Renzon lopulta, ellei hänelle ollut\ntapahtunut mitään onnettomuutta, antaa tietoa itsestään, ja jos\nhän oli löytänyt työtä ja saanut paikan, jos -- ja miksi sellaista\nedes epäillä -- hän lujasti piti lupauksensa, miksi eivät voisi\nsiirtyä asumaan hänen luoksensa? Tällaisista toiveista hän alinomaa\npuhui tyttärelleen; on vaikeata sanoa, tunsiko tämä enemmän\ntuskaa kuunnellessaan kuin vastatessaan. Suuren salaisuutensa\nhän yhä vaan oli säilyttänyt sydämeensä kätkettynä. Tosin häntä\nvaivasi se tietoisuus, että petti niin hyvää äitiä; mutta häntä\npidätti vastustamattomasti häpeä ja useat yllä mainitsemamme eri\nepäilykset, ja niin hän lykkäsi tunnustuksensa päivästä päivään.\nHänen tulevaisuudentuumansa olivat vallan erilaiset kuin äidin, tai\noikeammin sanoen, hänellä ei niitä ollut ollenkaan. Hän oli kokonaan\nantautunut Kaitselmuksen johtoon. Hän koetti sentähden joko jättää\npuheenaineen tai kääntää sen toiselle tolalle, tai sanoi yleisin\nlausein, ettei enää toivonut eikä halunnut mitään maallista asiaa,\npaitsi että pian saisi yhtyä äitiinsä. Usein kyynelet pelastaen\nilmestyivät sanojen asemesta.\n\n-- Tiedätkö, miksi näet asiat tuossa valossa? kysyi Agnese;\nsentähden, että olet paljon kärsinyt, ja ettet usko asioiden voivan\nkääntyä parhaiten päin. Mutta anna Herran vallita ... ja jos ...\nkunhan vaan pilkistää esiin valonsäde, pienikin toivon kipinä!\nsilloin voit minulle sanoa, etkö enää ajattele mitään.\n\nLucia syleili äitiään ja itki.\n\nMuuten oli heidän ja talonväen välillä heti syntynyt vilpitön\nystävyys. Ja missä sellaista voisikaan syntyä, ellei hyväntekijäin\nja hyvänteon vastaanottajain välillä, kun sekä edelliset että\njälkimäiset ovat hyviä ihmisiä. Agnese pakinoitsi tuntikaudet\nerityisesti emännän kanssa. Räätäli hieman huvitti heitä tarinoillaan\nja siveellisillä kertomuksillaan, ja etenkin päivällispöydässä\nhänellä aina oli jotain hauskaa kerrottavaa Buovo d'Antonasta[36] tai\nerämaan erakoista.\n\nLähellä tätä kylää asui maatilallaan muuan ylhäissukuinen pariskunta;\nDon Ferrante ja Donna Prassede -- sukunimi on tässäkin kohdin, kuten\ntavallisesti, jäänyt lähdeteoksemme kirjoittajan kynään. Rouva\nPrassede, vanha aatelisnainen, oli hyvin taipuvainen hyvää tekemään:\nepäilemättä kaunein ammatti, mitä ihminen voi harjoittaa, mutta jonka\nvoi tärvellä yhtä hyvin kuin kaikki muutkin ammatit. Voidakseen tehdä\nhyvää, täytyy se tuntea; emmekä voi sitä tuntea, kuten on laita\nkaikkien muidenkin seikkojen tässä maailmassa, muuten kuin keskellä\nintohimojamme arvostelukykymme ja käsitteiden avulla, joiden laita\nuseinkin on niin ja näin.\n\nKäsitteisiinsä Donna Prassede suhtautui siten, kuin sanotaan olevan\nsoveliainta suhtautua ystäviinsä: nimittäin, että niitä hänellä oli\nharvoja, mutta että hän noihin harvoihin oli suuresti kiintynyt.\nNäiden harvojen käsitteiden joukossa olivat enimmät nurinkurisia;\nja nämä eivät suinkaan olleet hänelle vähimmin rakkaat. Sattui\nsentähden, että hän kuvitteli hyväksi seikkaa, joka ei ollutkaan\nhyvä, että valitsi keinoja, jotka pikemmin johtivat päinvastaiseen\npäämäärään kuin mitä hän tavoitteli, tai että katsoi luvallisiksi\nkeinoja, jotka eivät ollenkaan olleet luvallisia, ja paljo muita\nsamanlaisia seikkoja, jotka voivat sattua ja sattuvatkin jokaiselle,\nparhaillekin. Mutta Donna Prassedelle tämä sattui liiankin usein, ja\nsangen usein kaikki samalla kertaa.\n\nKuultuaan puhuttavan Lucian kuuluisasta seikkailusta ja kaiken\nmitä tällöin kerrottiin tästä nuoresta naisesta, Donna Prassede\ntuli uteliaaksi nähdä hänet; ja hän lähetti vaunut ynnä vanhan\nuskotun palvelijan noutamaan äitiä ja tytärtä. Lucialle asia oli\nvastenmielinen ja hän pyysi räätäliä, joka oli tullut tapausta\nilmoittamaan, keksimään jotain veruketta. Niin kauan kuin oli\nollut kysymys huomaamattomista henkilöistä, jotka olivat halunneet\ntutustua ihmeen matkaansaaneeseen nuoreen neitoseen, räätäli oli\nkernaasti tehnyt hänelle tämän palveluksen; mutta kysymyksessä\nolevassa tapauksessa kieltäytyminen olisi hänen mielestään tuntunut\nloukkaukselta. Hän näytti niin monta eri elettä, huudahti niin\nmoneen kertaan ja puhui niin paljon: eihän voinut siten menetellä,\nolihan se ylhäinen perhe, ettei aatelisille koskaan saa sanoa ei,\nettä tuo saattoi olla heidän onnensa, ja että Donna Prassede, kaiken\nmuun lisäksi oli hurskas nainen -- sanalla sanoen niin paljon, että\nLucian oli pakko myöntyä, varsinkin kun Agnese säesti kaikkia näitä\nperusteita toistamalla:\n\n-- Epäilemättä, epäilemättä!\n\nKun he olivat saapuneet ylhäisen naisen eteen, tämä otti heidät\nerittäin ystävällisesti vastaan ja onnitteli heitä hartaasti;\nhän kyseli, neuvoi, tehden kaiken jonkunmoisella synnynnäisellä\nylemmyydellä, jota kuitenkin lievensivät niin monet ystävälliset\npuheet, niin harras huolenpito ja jota höysti niin hurskas mieliala,\nettä Agnese melkein heti ja Lucia hieman myöhemmin alkoivat tuntea\nitsensä vapaiksi tuosta painostavasta kunnioituksen tunteesta,\nminkä heissä alussa oli herättänyt ylhäisen naisen läsnäolo; jopa\nhe huomasivat hänessä jotakin puoleensavetävää. Lyhyesti: kun Donna\nPrassede oli kuullut, että kardinaali oli ottanut hankkiakseen\nLucialle turvapaikan, niin hän hartaasti haluten edesauttaa ja ehtiä\nedelle tätä hyvää tarkoitusta, tarjoutui ottamaan tämän nuoren naisen\ntaloonsa, missä hänellä ei tulisi olemaan mitään muuta työtä kuin\nompelemista, silitystä tai kehruuta. Ja hän lisäsi antavansa tästä\ntiedon kardinaalille.\n\nPaitsi selvää ja välitöntä hyvää, mitä sellainen teko sisälsi,\nDonna Prassedella oli mielessään toinen, kenties tärkeämpikin,\nkuten arveli: saattaa oikealle tolalle eksynyt sielu ja johdattaa\noikealle tielle henkilö, joka sitä suuresti tarvitsi. Sillä heti kun\noli kuullut ensi kerran puhuttavan Luciasta, hän oli heti saanut\nsen vakaumuksen, että naisessa, joka oli voinut mennä kihloihin\ntyhjäntoimittajalle, kapinoitsijalle, sanalla sanoen pahantekijälle,\nvälttämättömästi täytyi piillä salainen pahe. -- Sano minulle kenen\nkanssa seurustelet, niin minä sanon kuka olet. -- Lucian käynti oli\nDonna Prassedessa vahvistanut tätä vakaumusta. Pohjaltaan hän kyllä\ntuntui hänestä hyvältä tytöltä; mutta muuten oli hänessä koko lailla\nmoittimisenkin varaa.\n\nTuo pikku kumarassa oleva pää, tuo leuka, joka aina oli kiinni\nrinnassa, tuo tapa olla vastaamatta tai vastata lyhyesti tai kuin\npakosta -- kaikki tämä kyllä saattoi olla kainouden merkkejä;\nmutta se tiesi myös kovaa itsepäisyyttä; ei ollut vaikeata arvata,\nettä tuolla pikku päällä oli omat tuumansa. Lisäksi tuo alituinen\npunastuminen, nuo tukahdetut huokaukset ... ja sitten nuo suuret\nsilmät, joista Donna Prassedella ei ollut mitään hyvää ajatusta. Hän\npiti ilmeisen selvänä, ikäänkuin olisi kuullut sen varmalta taholta,\nettä kaikki Lucian kärsimykset olivat taivaan lähettämä rangaistus\nhänen ystävyydestään tuohon pahantekijään ja samalla varoitus\nkokonaan eroamaan hänestä; ja näin ollen hän päätti olla avullisena\nnäin hyvän päämäärän saavuttamisessa. Sillä, kuten hän usein\nmainitsi toisille ja itselleen, oli hänen päätehtävänään edesauttaa\ntaivaan tahtoa; mutta usein hän pahasti erehtyi, pitäessään omia\naivojaan taivaana. Kuitenkin hän visusti varoi tästä toisesta\naikomuksestaan, josta olemme puhuneet, hiiskumasta sanaakaan. Yksi\nhänen periaatteitaan oli se, että kun tahtoo ihmisille tehdä hyvää,\nuseimmissa tapauksissa on kaikkein tärkeintä, ettei siitä ilmaise\nyhtään mitään.\n\nÄiti ja tytär katsoivat toisiinsa. Koska tuskallinen ero kuitenkin\noli välttämätön, tarjous tuntui kummastakin varsin hyväksyttävältä,\nvarsinkin kun ottivat huomioon, että tämä maatila oli niin lähellä\nheidän kyläänsä. Ja jos asia onnistuisi huonosti, he voisivat kukin\ntaholtaan lähteä liikkeelle ja tavata toisensa lähikylässä. Luettuaan\ntoinen toisensa katseesta suostumuksen, nämä molemmat naiset\nkääntyivät Donna Prasseden puoleen kiittäen häntä tavalla, joka\ntietää tarjouksen hyväksymistä. Aatelisrouva toisti kohteliaisuutensa\nja lupauksensa ja sanoi pian lähettävänsä heille kirjeen annettavaksi\nkardinaalille.\n\nKun molemmat naiset olivat lähteneet, Donna Prassede kirjoitutti\ntuon kirjeen Don Ferrantella, jota hän, tämä kun oli kirjailija,\nmistä tarkemmin puhumme sopivan tilaisuuden tarjoutuessa, tärkeissä\ntapauksissa käytti kirjurinaan. Nyt oli sellainen kyseessä, Don\nFerrante pani parastaan ja antoi sitten sepustuksensa puolisonsa\nkopioida, teroittaen hänen mieleensä huolellisen oikeinkirjoituksen\ntärkeyttä; tämä oli yksi hänen tutkimiaan seikkoja ja niitä harvoja,\njotka olivat hänen määrättävissään talossa. Donna Prassede kopioitsi\nmitä huolellisimmin ja lähetti kirjeen räätälin taloon.\n\nTämä tapahtui kaksi tai kolme päivää aikaisemmin kuin kardinaali\nlähetti kantotuolin noutamaan naisia heidän kotikyläänsä.\n\nSaavuttuaan perille nämä poikkesivat pappilaan, missä oleskeli\nkardinaali, joka ei vielä ollut lähtenyt kirkkoon. Oli annettu\nmääräys heti viemään heidät sisälle; ja kappalainen, joka ensiksi\nnäki heidät, pani tämän määräyksen viipymättä täytäntöön eikä\npidättänyt heitä kauempaa kuin mitä oli välttämättömästi tarpeellista\nlyhyesti neuvoakseen heille mitä menoja heidän tulisi noudattaa\nesiintyessään kardinaalin edessä, ja mitä arvonimiä heidän piti\nhänelle antaa; tätä kappalaisella oli tapana tehdä joka kerta, kun\nse salaisesti kävi päinsä. Tuosta miehestä oli alituinen kiusa nähdä\nsitä epäjärjestystä, joka tässä suhteessa vallitsi kardinaalin\nympärillä.\n\n-- Kaikki tämä -- näin hänellä oli tapana sanoa muille talon\nhenkilöille -- kaikki tämä johtuu tuon erinomaisen miehen\nliiallisesta hyvyydestä, hänen alentuvasta tuttavallisuudestaan.\n\nJa hän kertoi miten useammin kuin kerran omin korvin oli kuullut\nhänen Kunnian-arvoisuudelleen vastattavan:\n\n-- Niin, herra, ja: ei, herra!\n\nKardinaali sinä hetkenä paraikaa keskusteli Don Abbondion kanssa\nseurakunnan asioista, niin ettei tällä ollut itsellään tilaisuutta,\nkuten olisi tahtonut, antaa ohjeitaan naisille. Ainoastaan\nkulkiessaan heidän ohitsensa silloin kun astui ulos huoneesta\nja naiset kävivät sisälle, hän saattoi luoda heihin katseen\nosoittaaksensa, että oli tyytyväinen heihin ja että he rehellisesti\njatkaisivat vaiteliaisuuttaan.\n\nKun kohtelias vastaanotto oli tapahtunut toiselta puolen, ja ensi\nkumarrukset suoritettu toiselta, Agnese otti esille povestaan tuon\nkirjeen ja ojensi sen kardinaalille sanoen:\n\n-- Sen on lähettänyt Donna Prassede, joka sanoi hyvin tuntevansa\nTeidän Korkea-arvoisuutenne, ja tuntevathan tietysti kaikki ylhäiset\nherrasväet toisensa. Kun olette lukenut, saatte nähdä.\n\n-- Hyvä, virkkoi Federigo, luettuaan kirjeen ja imettyään esille\nmehun Don Ferranten kaunopuheisuuden kukkasista. Hän tunsi tuon\nperheen tarpeeksi tietääkseen, että Luciaa sinne oli kutsuttu\nhyvässä tarkoituksessa, ja että hän siellä olisi varma sortajansa\nväijytyksistä ja väkivaltaisuuksista. Mikä mielipide hänellä oli\nDonna Prasseden henkisistä lahjoista, siitä ei meillä ole mitään\nvarmaa tietoa. Todennäköisesti tämä nainen ei ollut se henkilö, jonka\nhän olisi valinnut tätä tarkoitusta varten. Mutta, kuten olemme\nsanoneet tai viitanneet toisessa kohdassa, ei ollut hänen tapansa\nmuuttaa ja korjata toisten toimittamia seikkoja.\n\n-- Alistukaa levollisina tähänkin eroon ja epävarmuuteen, jossa\nolette, hän sitten lisäsi. Luottakaa siihen, että se pian loppuu,\nja että Herra on ohjaava asiat siihen päätökseen, johon hän näyttää\nniitä suunnanneen. Mutta pitäkää varmana, että se, minkä hän tahtoo,\non parasta teille.\n\nHän lausui erityisesti Lucialle toisia lohdutuksen sanoja, rohkaisi\nuudelleen molempia, siunasi heitä ja antoi heidän mennä.\n\nTuskin olivat he astuneet maantielle, kun heidät ympäröi joukko\nystäviä ja ystävättäriä, melkein koko kylän väki, joka heitä\nodotti ja joka riemukulussa saattoi heidät kotia. Kaikki naiset\nkilvan onnittelivat, valittivat, kyselivät; ja jokainen ilmaisi\nmielipahaansa kuullessaan, että Lucian oli määrä lähteä pois\nseuraavana päivänä. Miehet tarjosivat kilvan palvelustaan. Jokainen\ntahtoi seuraavana yönä seisoa vartijana Agnesen majan edessä. Tämän\nseikan johdosta tekijämme katsoo tarpeelliseksi tekaista sananparren:\nJos tahdot monelta apua, menettele niin, ettet tarvitse sitä\nkeneltäkään.\n\nNäin runsaat ystävyydenosoitukset hämmensivät ja saattoivat\nvallan ymmälle Lucian. Mutta pohjaltaan ne hänelle tekivät hyvää,\nhaihduttaen hieman ajatuksia ja muistoja, jotka liiaksikin, keskellä\ntätä hälinää sukelsivat esiin hänen mielessään hänen astuessaan\ntuon kynnyksen yli, mennessään sisälle noihin pikku huoneisiin ja\nnähdessään kunkin esineen.\n\nKirkonkellon soidessa, joka julisti uskonnollisten juhlamenojen\nalkua, kaikki lähtivät liikkeelle kirkolle päin, ja tämä oli kotia\npalanneille naisille uusi voittokulku.\n\nKun kirkkomenot olivat lopussa, Don Abbondio, joka oli rientänyt\nkatsomaan, oliko Perpetua hyvin varustanut kaikki päivällisiksi,\nsai kutsun tulla kardinaalin luo. Hän kiiruhti ylhäisen vieraansa\nhuoneeseen, joka antoi hänen tulla vallan lähelle.\n\n-- Herra pastori, hän alkoi; ja nämä sanat hän lausui tavalla, joka\npani älyämään, että ne olivat pitkän ja vakavan puheen alku: Herra\npastori, miksi ette vihkinyt avioliittoon tuota Lucia parkaa ja hänen\nsulhastansa?\n\n-- Tänä aamuna nuo naiset siis ovat puhuneet suunsa puhtaaksi,\najatteli Don Abbondio. Ja hän vastasi soperrellen:\n\n-- Teidän Korkea-arvoisuutenne on epäilemättä kuullut puhuttavan\nniistä selkkauksista, jotka ovat syntyneet tässä asiassa. Se oli\nniin sekavaa, ettei siitä vielä tänäänkään saa selvää. Teidän\nKorkea-arvoisuutenne saattaa siitäkin tehdä johtopäätöksensä, että\ntuo nuori nainen on päässyt tänne niin monen onnettoman selkkauksen\njälkeen ainoastaan kuin ihmeen kautta, ja että tuo nuori mies,\ntoisenlaisten selkkauksien jälkeen on paikassa, josta ei kukaan tiedä\nmitään.\n\n-- Minä kysyn, jatkoi kardinaali, onko totta, että te ennen kaikkia\nnoita tapahtumia, olette kieltäytynyt toimittamasta vihkimistä,\nsilloin, kun teitä oli pyydetty sitä tekemään määräpäivänä, ja\nlisäksi miksi olette kieltäytynyt?\n\n-- Todellakin ... jos Teidän Korkea-arvoisuutenne tietäisi ... mitä\nuhkauksia ... mitä hirvittäviä käskyjä sain olla puhumatta...\n\nJa hän keskeytyi siinä näyttäen kunnioittavasti tarkoittavan, ettei\nollut hienotunteista kysellä enempää.\n\n-- Mutta, sanoi kardinaali, ääni ja ilme tavallista vakavampana:\nTeidän piispanne velvollisuutensa mukaisesti ja puolustukseksenne\ntahtoo tietää teiltä, miksi ette tehnyt sitä, mikä säädösten\nmukaisesti oli velvollisuutenne.\n\n-- Teidän Kunnian-arvoisuutenne, sanoi Don Abbondio, nöyränä\ntekeytyen vallan pieneksi; enhän minä ollenkaan tahtonut sanoa...\nMutta minusta tuntui, että, kun on kysymys näin sekavista, näin\nvanhoista ja korjaamattomista asioista, olisi turhaa niitä jälleen\npenkoa. Kuitenkin, sanon minä, kuitenkin... Tiedän, ettei Teidän\nKorkea-arvoisuutenne tahdo turmioon syöstä kirkkoherra parkaansa.\nSillä, nähkääs, Teidän Kunnian-arvoisuutenne ei saata olla\nkaikkialla, ja minä olen täällä vaaralle alttiina... Mutta kun\nkäskette, minä sanon, minä sanon kaiken.\n\n-- Sanokaa; enhän muuta tahdo kuin tietää, että te olette syytön.\n\nSilloin Don Abbondio alkoi kertoa surullista tarinaa. Mutta hän jätti\nmainitsematta päähenkilön nimen ja asetti sen sijalle: ylhäisen\nherran, uhraten varovaisuudelle kaiken sen vähäisen, minkä tämä\npulmallinen tila salli.\n\n-- Eikö teillä ollut mitään muuta vaikutinta? kysyi kardinaali Don\nAbbondion lopetettua.\n\n-- Mutta ... kenties en ole osannut kyllin selvästi tuoda\nesiin ... huomautti Don Abbondio. Hengen uhalla minut kiellettiin\ntuota vihkimistä toimeenpanemasta.\n\n-- Ja onko tämä mielestänne riittävä syy laiminlyödä selvää\nvelvollisuuttanne?\n\n-- Olenhan aina koettanut täyttää velvollisuuteni, silloinkin, kun se\non tuottanut minulle paljon vaivaa, mutta kun on henki kysymyksessä...\n\n-- Ja kun astuitte kirkon palvelukseen, sanoi Federigo, ääni vielä\nvakavampana, täyttääksenne tätä virkaanne, menikö kirkko takuuseen\nhengestänne? Onko se teille taannut, että nuo täyttääksenne ottamanne\nvirkatehtävät jättäisivät teitä vapaaksi kaikista vastuksista,\nkaikista vaaroista? Vai sanoiko kirkko teille, että siinä, missä\nvaara loppuu, alkaa velvollisuus? Eikö se nimenomaan sanonut\nteille päinvastaista? Eikö se teille ilmoittanut lähettävänsä\nteidät karitsana susien pariin? Ettekö tietänyt, että on olemassa\nväkivaltaisia ihmisiä, joille ei saattaisi olla mieluisaa se, mikä\nteidän on käsketty toteuttaa? Tokko Hän, joka on antanut meille\noppimme ja esimerkin, ja jonka esikuvan mukaan annamme itseämme\nmainita ja itse itseämme mainitsemme paimeniksi, astuessaan\nmaan päälle tehtäväänsä toteuttamaan asetti ehdokseen henkensä\nturvallisuuden? Ja tarvitsiko hän pyhää voitelua, käsien päällepanoa\nja papillista välitystä pelastaakseen ja säilyttääkseen sitä muutaman\npäivän kauemmin täällä maan päällä ihmisrakkauden ja velvollisuuden\ntäyttämisen kustannuksella? Maallinen elämä yksinään riittää\nsynnyttämään tätä hyvettä, neuvomaan tätä oppia. Mitä sanonkaan! Mikä\nhäpeä! Maailma itse sen opin kieltää: maailmakin säätää lakinsa,\njotka määräävät hyvän ja pahan; silläkin on evankeliuminsa, ylpeyden\nja vihan evankeliuminsa; eikä sekään salli, että rakkaus elämään\nolisi sen käskyjen laiminlyönnin puolustuksena. Se ei sitä salli,\nja sitä totellaan. Ja me, lupauksen pojat ja julistajat! Mitä olisi\nkirkko, jos teidän tavoin puhuisivat kaikki virkaveljenne? Miten\nolisi sen laita, jos se olisi ilmestynyt maan päälle moista oppia\njulistaen?\n\nDon Abbondio seisoi pää kumarassa; hänen henkensä oli tämän\nselityspuheen aikana samanlaisessa tilassa kuin kananpoikanen haukan\nkynsissä, joka kohottaa sitä tuntemattomaan ilmapiiriin hengittämään\noutoa ilmaa. Älyten, että hänen kuitenkin piti jotain vastata, hän\nsanoi pakollisen alistuvana:\n\n-- Teidän Korkea-arvoisuutenne, on mahdollista, että olen väärässä.\nJos ei hengestään pidä välittää, en enää tiedä mitä sanoa. Mutta\nkun on tekemisissä eräänlaisten henkilöiden kanssa, joilla on\nvalta kädessään ja jotka eivät tahdo tietää mistään järkisyistä,\nniin en käsitä mitä voittaisi, vaikka esiintyisi sankarinakin. Tuo\naatelissukuinen herra on senlaatuinen, ettei häntä voi voittaa, eikä\nhänen käsistään vapautua.\n\n-- Ja ettekö tiedä, että kärsiminen oikeuden puolesta juuri on meidän\nvoittomme! Ellette tätä tiedä, niin mitä silloin saarnaatte? Mitä\nsilloin opetatte? Mikä on se hyvä sanoma, jota ilmoitatte köyhille?\nKuka teiltä vaatii, että voittaisitte väkivallan väkivallalla?\nTotisesti ei teiltä eräänä päivänä tulla kysymään, oletteko voinut\nhillitä vallanpitäjiä; sillä siihen ei teille ole annettu kutsumusta\neikä keinoja. Mutta teiltä tullaan varmasti kysymään, oletteko\nkäyttänyt niitä keinoja, jotka ovat teidän käteenne annetut,\ntäyttääksenne, mitä teille on määrätty, silloinkin, kun tuollaiset\nihmiset ovat olleet kyllin julkeat sen teiltä kieltämään.\n\n-- Ovatpa nuo pyhät miehet kummallisia, ajatteli tällävälin Don\nAbbondio. Pohjaltaan kahden nuoren ihmisen rakkaus on heille\nkalliimpi, kuin pappiparan henki. Ja mitä häneen tulee, hän olisi\nkernaasti suonut, että keskustelu olisi päättynyt siihen. Mutta\nhän huomasi kardinaalin joka vaitiolon aikana odottavan vastausta,\ntunnustusta, puolustusta, sanalla sanoen jotakin.\n\nHän siis vastasi:\n\n-- Toistan vielä, Teidän Kunnian-arvoisuutenne, että olen voinut\nerehtyä... Rohkeutta ei joka mies voi itselleen hankkia.\n\n-- Ja miksi siis, voisin kysyä, olette astunut virkaan, joka\nvelvoittaa teitä sotimaan maallisen elämän intohimoja vastaan?\nMutta kuinka, pitäisi minun pikemmin sanoa, kuinka ette älyä,\nettä, jos tässä virassa, miten tahansa siihen lienettekin astunut,\nteiltä puuttuu tarpeellinen rohkeus täyttämään velvollisuuksianne,\non olemassa Eräs, joka sen pettämättä teille antaa, jos sitä\nrukoilette? Luuletteko, että kaikilla noilla tuhansilla marttyyreillä\nluonnostaan on ollut rohkeutta? Ettäkö he luonnostaan olivat\nelämästään välittämättä? Niin monet nuorukaiset, jotka juuri\nalkoivat siitä nauttia, niin monet vanhukset, jotka mieli karvaana\nnäkivät sen jo lähenevän loppuaan, niin monet nuoret neitoset,\nmorsiamet, äidit? Kaikilla heillä on ollut rohkeutta; sillä se\noli välttämätön, ja heillä oli uskon luottamus. Kun tunsitte\nheikkoutenne ja velvollisuutenne, ettekö ajatellut valmistumista\nvaikeisiin tiloihin, joihin voisitte joutua, ja joissa todella\nolette ollut? Ah! jos niin monena papillisen uranne vuotena -- ja\nkuinka ette olisi sitä tehnyt -- olette rakastanut laumaanne, jos\nolette siirtänyt siihen sydämenne, huolenne, onnenne, ei rohkeuden\nolisi pitänyt teiltä tarvittaessa puuttua: rakkaus on peloton. No\nniin, jos olette heitä rakastanut, heitä, jotka ovat uskotut teidän\nhengelliseen huolenpitoonne, heitä, joita sanotte lapsiksenne,\nnähdessänne heitä uhattavan samalla kertaa kuin itseänne, niin oi,\ntotisesti, samoin kun lihan heikkous pani teidät vapisemaan itsenne\ntähden, olisi ihmisrakkauden pitänyt panna teidät vapisemaan heidän\ntähtensä. Teidän olisi pitänyt nöyrtyä tuon ensi pelon vuoksi, se\nkun oli seuraus kurjuudestanne; teidän olisi pitänyt rukoilla voimaa\nsitä voittaaksenne, sitä karkoittaaksenne, se kun oli koettelemus;\nja pyhää rakkautta lähimmäiseen, lapsiinne, olisi teidän pitänyt\nkuunnella, se ei olisi jättänyt teille mitään rauhaa, se olisi\nkiihoittanut ja pakoittanut teidät ajattelemaan, tekemään, mikä oli\nmahdollista poistaaksenne heitä uhkaavan vaaran... Mitä on pelko ja\nrakkaus teissä herättänyt? Mitä olette tehnyt heidän hyväksensä? Mitä\nkeinoja olette keksinyt?\n\nJa hän vaikeni, odottaen vastausta.\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU.\n\n\nSellaiseen kysymykseen Don Abbondio, joka oli koettanut vastata\njotakin vähemmin tarkkoihin kysymyksiin, ei voinut sanaakaan vastata.\nJa totta puhuaksemme me itsekin, tämä käsikirjoitus edessämme,\nkynä kädessä, kahakoiden ainoastaan lauseiden kanssa, pelkäämättä\nmuuta kuin lukijoidemme arvostelua -- mekin tunnemme jonkunmoista\nvastenmielisyyttä jatkaa. Meistä tuntuu todella hieman omituiselta\nnäin vähän vaivaa nähden ladella esiin niin paljon kauniita\nrohkeuden, ihmisrakkauden ohjeita ja kehoituksia uutteraan toisen\nmenestyksen harrastamiseen ja rajattomaan itsekieltämiseen.\n\nMutta ottaen huomioon, että nämä seikat lausui henkilö, joka niitä\nteoillaankin toteutti, jatkamme rohkeasti.\n\n-- Te ette vastaa, huomautti kardinaali. Oi, jos olisitte puolestanne\ntehnyt sen, mitä ihmisrakkaus ja velvollisuus vaativat, niin\nvoisitte nyt vastata jotain, miten tahansa asiat olisivatkin\nkehittyneet. Huomaatte nyt itse, mitä olette tehnyt. Te tottelitte\nvääryydentekijää, huolehtimatta siitä, mitä velvollisuus teille\nsääti; ja tottelitte häntä täsmällisesti. Hän näyttäysi yksistään\nteille, ilmaistakseen teille tahtonsa; mutta hän tahtoi pysyä salassa\nniiltä, jotka olisivat voineet puolustautua ja olla varuillaan. Hän\nei tahtonut nostaa melua, vaan haki salaperäisyyttä, hautoakseen\nvalmiiksi väijytys- ja väkivaltatuumansa. Hän käski teidän\nlaiminlyödä velvollisuutenne ja pysyä vaiteliaana, ja te laiminlöitte\nvelvollisuutenne ja olitte vaiti. Nyt kysyn teiltä, ettekö ole tehnyt\npahempaa; nyt tulee teidän sanoa minulle, oletteko kenties kieltonne\nsuhteen tuonut esiin valheellisia verukkeita, salataksenne sen oikean\nsyyn?\n\nJa hän keskeytti puheensa hetkeksi, uudelleen odottaen vastausta.\n\n-- Tämänkin he ovat hänelle sanoneet, nuo juorukontit, ajatteli Don\nAbbondio. Mutta hän ei näyttänyt mitään merkkejä siitä, että aikoisi\npuhua.\n\nKardinaali siis jatkoi;\n\n-- Jos on totta, että sanoitte noille ihmisparoille sellaista,\nmikä ei ollut totta, pitääksenne heitä siinä tiedottomuudessa ja\nepävarmuudessa, jota vääryydentekijä halusi ... niin täytynee minun\nse uskoa; eikä minulla siis ole muu neuvona kuin siitä punastua\nteidän kanssanne ja toivoa, että sitä itkette minun kanssani.\nHuomaatte, miten pitkälle on teidät saattanut -- laupias Jumala,\näsken sitä mainitsitte puolustuksenanne -- tuo huolenpitonne\nmaallisesta elämästä, jonka kuitenkin kerta täytyy päättyä. Se\non saattanut teidät -- vastustakaa vapaasti näitä sanoja, jos ne\ntuntuvat teistä vääriltä, alistukaa niihin terveellisen nöyrästi, jos\neivät ole vääriä -- se on saattanut teidät pettämään voimattomia,\nvalhettelemaan turvateillenne.\n\n-- Näin käy tässä matoisessa maailmassa, ajatteli vielä itsekseen\nDon Abbondio. Tuolle saatanalle -- hän tarkoitti Nimittämätöntä\n-- hän kietoo käsivarret kaulaan; ja minun niskaani, puolinaisen\nvalheen vuoksi, jonka olen tullut sanoneeksi yksinomaan pelastaakseni\nnahkani, syydetään tukuttain nuhteita! Mutta onhan hän esimiehiä,\nja esimiehet ovat aina oikeassa. Se on minun kohtaloni, että kaikki\nkäyvät minun kimppuuni, pyhimyksetkin. Ääneensä hän virkkoi:\n\n-- Olen rikkonut; mutta mitä saatoinkaan tehdä sellaisessa pulassa?\n\n-- Vieläkö sitä kysytte? Enkö jo ole teille sitä sanonut? Ja pitääkö\nminun yleensä sitä teille sanoa? Rakastaa, poikani, rakastaa ja\nrukoilla! Silloin olisitte tuntenut, että vääryydentekijä tosin\nvoi uhkailla, jaella iskujakin, mutta ettei se voi antaa käskyjä;\nolisitte yhdistänyt Jumalan lain mukaan, mitä ihmiset tahtoivat\neroittaa, olisitte tehnyt noille onnettomille sitä hengellistä\npalvelusta, jota heillä oli oikeus teiltä vaatia: Jumala olisi\nvastannut seurauksista, sillä olisi kuljettu hänen viittomaansa\ntietä. Mutta kun läksitte kulkemaan toista tietä, saatte itse vastata\nseurauksista, ja minkälaisista seurauksista!... Puuttuivatko siis\nteiltä kaikki inhimilliset apukeinot? Eikö ollut olemassa ainoatakaan\npelastuksen tietä, jos vaan olisitte tahtonut katsella ympärillenne,\npunnita, etsiä? Nyt saatatte tietää, että nuo poloiset avioon\nvihkimisensä jälkeen itsestään olisivat ajatelleet pakoansa, he kun\njo olivat ajatelleet poistumista tuon voimakkaan miehen näkyvistä ja\nvalinneet turvapaikkansa. Mutta paitsi tätä, eikö mieleenne johtunut,\nettä teillä oli esimiehenne? Mitenkä hän koskaan saattaisi omistaa\noikeutta nuhdella teitä velvollisuuden laiminlyömisestä, ellei hän\nitse samalla olisi velvollinen auttamaan teitä sen täyttämisessä?\nMiksi ette ilmoittaneet piispallenne sitä estettä, jonka julkea\nväkivalta asetti papillisen tehtävänne suorittamiselle?\n\n-- Perpetuan mielipiteet! ajatteli äkeissään Don Abbondio, jonka\nmielessä keskellä kaikkia näitä puheita kaikkein eloisimpina\nmielikuvina liikkuivat bravot ja se tietoisuus, että Don Rodrigo\neli ja oli terve, ja että hän jonakin kauniina päivänä oli palaava\nkunniaa saavuttaneena, voittoriemuisena, raivostuneena. Ja vaikka\ntämän läsnäolevan miehen arvokkaisuus, ulkomuoto ja puhe saattoivat\nhänet hämilleen ja herättivät hänessä jonkunmoista pelkoa, ei tämä\npelko kuitenkaan häntä täydelleen masentanut eikä estänyt hänen\najatustaan tekemästä vastarintaa, ja hänen mielessään liikkui selvänä\nse tietoisuus, että kardinaali ei aseinaan käyttänyt pyssyjä, ei\nmiekkoja eikä palkkalaisrosvoja.\n\n-- Kuinka ette ajatellut, kardinaali jatkoi, että jos ei näillä\nsyyttömillä sorretuilla ollut avoinna mitään muuta turvapaikkaa, niin\nolinhan olemassa minä, joka olisin vastaanottanut heidät ja saattanut\nheidät varmaan tyyssijaan, jos olisitte lähettänyt heidät luokseni,\njos olisitte lähettänyt nämä turvattomat hylätyt piispansa luo, hänen\nomaisuutenaan, arvokkaana osana hänen rikkauksiaan, eikä suinkaan\nhänen taakakseen. Ja mitä teihin tulee, olisin kyllä huolehtinut\nturvallisuudestanne enkä olisi saanut unta, ennenkuin olisin ollut\nvarma siitä, ettei olisi kajottu ainoaan hiuskarvaannekaan. Eikö\nminulla olisi ollut mitään keinoa, ei mitään paikkaa, joiden avulla\nolisin voinut turvata elämänne? Ettekö luule että tuon uskaliaan\nmiehen julkirohkeus olisi heikentynyt, jos hän olisi tietänyt, että\nhänen vehkeilynsä olisivat olleet tunnetut muuallakin kuin täällä,\ntunnetut minulle, että minä olisin valvonut ja että olisin päättänyt\nteidän puolustukseksenne käyttää kaikki tarjona olevat keinoni?\nEttekö tietänyt, että jos ihminen liian usein lupaa enemmän, kuin\nmitä saattaa täyttää, hän myös varsin usein uhkaa enempää, kuin mitä\nrohkenee tehdä? Ettekö tietänyt, että vääryys ei yksistään nojaa\nomiin voimiinsa, mutta myöskin muiden herkkäuskoisuuteen ja pelkoon?\n\n-- Sanasta sanaan Perpetuan mielipiteet, ajatteli nytkin Don\nAbbondio, ottamatta huomioon, että tämä hänen palvelijattarensa ja\nFederigo Borromeon mielipiteiden yhtäpitäväisyys siihen nähden, mitä\nolisi voinut ja pitänyt tehdä, todisti paljon häntä vastaan.\n\n-- Mutta te, jatkoi kardinaali ikäänkuin tehden johtopäätöksen,\nette nähnyt, ette tahtonut nähdä muuta kuin ajallista vaaraanne;\nmikä ihme siis, että se teistä näytti niin suurelta, että senvuoksi\nlaiminlöitte kaiken muun!\n\n-- Se johtui yksistään siitä, että näin nuo kauheat kasvot,\npuhkesi Don Abbondio puhumaan; minäpä ne kuulin, nuo sanat. Teidän\nKunnian-arvoisuutenne puhuu oivallisesti. Mutta kunhan olisitte ollut\npappiparan sijassa ja tuollaisessa tilaisuudessa!\n\nTuskin hän oli lausunut nämä sanat kuin puri huuliaan. Hän huomasi\nantaneensa mieliharminsa viedä itseään liian pitkälle ja sanoi\nitsekseen:\n\n-- Nyt alkaa ropista rakeita!\n\nMutta kun hän pelokkaana nosti katseensa, hän vallan hämmästyi\ntuon miehen ilmeestä, miehen, jota ei koskaan tyystin tajunnut\nja ymmärtänyt, kun tämä nyt tuosta vakavasta ja nuhtelevasta\nylevämmyydestään siirtyi masentuneeseen ja mietiskelevään vakavuuteen.\n\n-- Se on liiankin totta! sanoi Federigo, sellainen on surkea ja\nhirvittävä kohtalomme. Meidän tulee ankarasti vaatia muilta sitä,\njota kenties itse emme ole valmiit antamaan: meidän tulee tuomita,\noikaista, nuhdella. Ja Herra tietää, mitä me tekisimme samanlaisissa\ntapauksissa, mitä olemme tehneet samanlaisissa tapauksissa! Mutta oi\nminua, jos minun tulisi asettaa oma heikkouteni toisen velvollisuuden\nmitaksi, opetukseni ohjeeksi! Kuitenkin on varmaa, että minun yhdessä\nopetuksen kanssa tulee antaa esimerkki, eikä menetellä fariseuksen\ntavoin, joka panee muiden kannettavaksi taakkoja, joita he eivät voi\nkantaa, ja joihin ei itse sormellakaan kajoaisi. No niin, poikani\nja veljeni; niiden viat, jotka ovat käskevässä asemassa, ovat usein\ntunnetummat muille, kuin heille itselleen; jos siis tiedätte,\nettä minä pelkurimaisuudesta tai mistä muusta syystä tahansa olen\nlaiminlyönyt velvollisuuteni, niin sanokaa se minulle peittelemättä,\nilmaiskaa se minulle, jotta esimerkin puutetta korvaisi ainakin\ntunnustus. Osoittakaa minulle vapaasti heikkouteni; silloin sanani\nsaavat enemmän arvoa, sillä silloin huomaatte, etteivät ne ole minun\nsanojani, vaan Sen, joka voi antaa teille ja minulle tarpeellisen\nvoiman täyttämään, mitä ne määräävät.\n\n-- Oi, mikä pyhä mies! Mutta miten paljon vaivaa ja kiusaa! ajatteli\nDon Abbondio. Kunhan hän vaan saa penkoa, tutkia, arvostella, urkkia,\nvähät siitä, vaikka itse samalla joutuu kiikkiin.\n\nSitten hän sanoi ääneensä.\n\n-- Oi, Teidän Kunnian-arvoisuutenne laskee leikkiä! Kuka ei tuntisi\nTeidän Kunnian-arvoisuutenne voimakasta luonnetta ja järkähtämätöntä\nintoa?\n\nItsekseen hän lisäsi:\n\n-- Liiaksikin!\n\n-- En halunnut teiltä kiitosta, joka saattaa minut vapisemaan, sillä\nJumala tuntee vikani, ja nekin, jotka itse tunnen, riittävät minua\nmasentamaan. Mutta tarkoitukseni oli, että me molemmat olisimme\nnöyrtyneet hänen edessään, vahvistaaksemme luottamustamme häneen.\nTahtoisin rakkaudesta teihin, että tajuaisitte, kuinka ristiriitainen\nmenettelynne on ollut, ja miten ristiriitainen puheenne on sille\nlaille, jota saarnaatte ja jonka mukaan teitä tullaan tuomitsemaan.\n\n-- Kaikki kääntyy minua vastaan, sanoi Don Abbondio, mutta\neivätkö nuo henkilöt, jotka ovat käyneet kantelemassa minusta,\nkertoneet petollisesti tunkeutuneensa talooni, yllättäen minut,\naikaansaadakseen asetusten vastaista avioliittoa.\n\n-- Sen he minulle kertoivat, poikani! Mutta sydäntäni kouristaa, ja\nminut masentaa se, että vielä lisäksi koetatte itseänne puolustaa,\nettä koetitte puolustaa itseänne syyttämällä toisia, että käytätte\nsyytöksenä sitä, minkä pitäisi olla osa omaa tunnustustanne. Kuka on\nsaattanut heidät, jollei suorastaan välttämättömyyteen, niin ainakin\nkiusaukseen tehdä, minkä ovat tehneet? Olisivatko he turvautuneet\ntähän luvattomaan tiehen, ellei luvallinen tie olisi ollut heiltä\nsuljettu? Olisiko johtunut heidän mieleensä pettää kirkkoherraansa,\njos hän olisi vastaanottanut heidät syliinsä, jos hän olisi heitä\nauttanut ja neuvonut? Olisivatko he häntä yllättäneet, jos hän\nei olisi piiloittautunut? Ja näitä pidätte rikollisina ja olette\nnärkästynyt siitä, että he niin monen kestetyn onnettomuuden\njälkeen -- mitä sanonkaan, keskellä nykyistä onnettomuuttaan\novat lausuneet kärsimättömyyden sanan sielunpaimenelleen, teidän\nsielunpaimenellenne! Sorretun vetoaminen, ahdistuneen valitus ovat\nmaailmalle vastenmieliset, niin on valitettavasti. Mutta me! Ja mitä\netua olisi heidän vaikenemisensa tuottanut teille? Olisiko teitä\nkenties hyödyttänyt se, että heidän asiansa olisi kokonaan joutunut\nJumalan tuomioistuimen eteen? Eikö teillä ole uusi syy -- ja teillä\non niitä niin monta muuta -- rakastaa noita ihmisiä, jotka ovat\nteille hankkineet tilaisuuden kuulla sielunpaimenenne vilpitöntä\npuhetta, jotka ovat antaneet teille keinon paremmin tuntea ja osaksi\nsuorittaa sen suuren velan, joka teillä on heille maksettavana!\nOi, jos he olisivat teitä yllyttäneet, loukanneet, vainonneet --\ntarvinneeko minun sitä teille edes sanoa -- kehoittaisin teitä\nrakastamaan heitä juuri sen vuoksi. Rakastakaa heitä, he kun ovat\nkärsineet, he kun vielä kärsivät, he kun ovat teidän seurakuntaanne,\nhe kun ovat heikkoja, ja kun te itse tarvitsette anteeksiantoa ja kun\nsaatatte kuvitella miten tärkeä tämän saavuttamiseen voi olla heidän\nrukouksensa.\n\nDon Abbondio vaikeni. Mutta tämä ei enää ollut tuota äskeistä\npakollista ja kärsimätöntä vaitioloa. Hän vaikeni kuten se ainakin,\njolla on enempi asioita ajateltavana kuin sanottavana. Ne sanat,\njoita sai kuulla, olivat sen opin odottamattomia seurauksia ja uusi\ntoteuttaminen, joka oli uusi ja kuitenkin hänen mielestään vanha ja\nkumoamaton. Toisten ihmisten kärsimys, jota oman kärsimyksen pelko\naina oli estänyt häntä huomioon ottamasta, teki häneen tänä hetkenä\nvallan uuden vaikutuksen. Ja joskaan hän ei tuntenut koko sitä\nomantunnonvaivaa, mikä nuhdesaarnan oli määrä herättää -- sillä tuo\nhänen pelkonsa oli alati käsillä tekemässä puolustaja-asianajajan\nvirkaa -- hän sitä tunsi kuitenkin, ja lisäksi hänen sisällään\nliikkui jonkunmoinen tyytymättömyys itseensä, sääli toisiin,\nhellyyttä ja hämmennystä. Hän oli, sallittakoon meidän tehdä tämä\nvertaus, kuin kynttilän kostea ja ruhjoutunut sydän, joka pistettynä\nsuuren soihdun liekkiin, aluksi savuaa, pihisee ja räiskii eikä\nota syttyäkseen; mutta lopulla se syttyy ja palaa, vaikkakin\nvaivaloisesti. Don Abbondio olisi suorastaan syyttänyt itseään ja\nolisi vuodattanut katumuksen kyyneleitä, ellei olisi ajatellut Don\nRodrigoa. Kuitenkin hänessä ilmeni tarpeeksi liikutuksen merkkejä,\nniin että kardinaali saattoi huomata, etteivät sanansa olleet vailla\nvaikutustaan.\n\n-- Nyt, kardinaali jatkoi, toinen on pakosalla, toinen on lähtemässä\npois kodistaan, molemmilla on liiaksikin painavat syyt pysyä kaukana,\nilman todennäköisyyttä koskaan yhtyä täällä, jos Jumala yleensä on\npäättänyt heitä yhdistää. Nyt he eivät teitä tarvitse, eikä teillä\nole tilaisuutta tehdä heille hyvää; eikä lyhytkantoinen katseemme\nsaata tulevaisuudessa huomata mitään sellaista tilaisuutta. Mutta\nkuka tietää, eikö Jumala armossansa teille sellaista valmista!\nOi, älkää antako sen luistaa pois käsistänne. Etsikää sellaista,\ntähystelkää sitä; rukoilkaa häntä, että hän sellaisen tarjoaisi.\n\n-- Sen teen varmasti, Teidän Kunnian-arvoisuutenne, sen teen\nvarmasti, vastasi Don Abbondio, äänessä väre, joka tällä hetkellä\ntuntui lähtevän sydämestä.\n\n-- Niin, poikani, niin! huudahti Federigo ja lausui lopuksi\nsydämellisen arvokkaasti:\n\n-- Taivas tietää, että olisin kanssanne tahtonut keskustella vallan\ntoisin. Me olemme molemmat jo eläneet kauan. Taivas on todistajani,\nettä minun on ollut raskasta näillä soimauksilla koota surua\nharmaan päänne päälle. Kuinka paljon mieluisempaa minulle olisi\nollut lohduttaa toinen toistamme yhteisistä huolistamme, yhteisistä\ntuskistamme, puhuen autuuden toivosta, jota olemme tulleet niin\nlähelle. Suokoon Jumala, että ne sanat, jotka minun on ollut pakko\nkäyttää puhuessani kanssanne, hyödyttäisivät sekä teitä että minua.\nÄlkää menetelkö niin, että hän tuona päivänä vaatii minut tilille\nsiitä, että olen pidättänyt teidät virassa, jonka velvollisuudet niin\nsurkeasti olette laiminlyönyt. Käyttäkäämme hyväksemme aikaa, puoliyö\non lähellä; ylkä ei enää saata viipyä, pitäkäämme lamppumme valmiiksi\nsytytettyinä. Tarjotkaamme Jumalalle kurjat ja tyhjät sydämemme,\njotta hän tahtoisi täyttää ne sillä ihmisrakkaudella, joka korjaa\nmenneisyyden, joka turvaa tulevaisuuden, joka pelkää ja luottaa,\nitkee ja iloitsee järkevästi ja joka alati muuttuu siksi hyveeksi,\njota tarvitsemme.\n\nNäin sanottuaan hän läksi liikkeelle, ja Don Abbondio seurasi häntä.\n\nTässä lähdeteoksemme huomauttaa, ettei tämä ollut ainoa keskustelu\nnäiden miesten välillä, ja ettei Lucia ollut ainoa puheenaine,\nmutta että on mainittu tämä ainoa, jotta ei poistuttaisi liiaksi\nkertomuksen pääaiheesta. Samasta syystä siinä ei myöskään ole\nmainittu muita huomattavia seikkoja, jotka Federigo sanoin ja teoin\ntoimitti tämän kirkollisen tarkastusmatkansa kuluessa, ei myöskään\nhänen anteliaisuuttaan, eikä hänen sovittamiaan riitaisuuksia ja\nvihamielisyyksiä, jotka vanhastaan olivat vallinneet eri henkilöiden,\nperheiden, kokonaisten alueiden välillä; ellei hän saanut niitä\ntukahutetuiksi, hän ainakin tasoitti niitä, mikä tapahtui paljoa\nuseammin. Niinikään on jäänyt mainitsematta, että hän kesytti\nmuutaman pöyhkyrin tai pikkutirannin joko elinajaksi tai ainakin\njoksikin aikaa. Nämä olivat kaikki seikkoja, joita kohtasi kaikkialla\nhiippakunnassa, missä vaan tämä oivallinen mies jonkun aikaa oleskeli.\n\nSitten kerrotaan, miten seuraavana aamuna Donna Prassede sopimuksen\nmukaan tuli noutamaan Luciaa ja osoittamaan kunnioitustaan\nkardinaalille, joka suuresti kiitti tätä nuorta naista ja sulki hänet\nlämpimästi aatelisrouvan suosioon. Saattaa kuvitella miten runsaita\nkyyneliä vuodattaen Lucia erosi äidistään. Hän astui ulos pienestä\nkotitalostaan ja sanoi toistamiseen hyvästi synnyinseudulleen,\ntuntien tuollaista kaksinkertaista katkeruutta, mikä herää kun jättää\npaikan, joka on ollut rakkahin kaikista, mutta jonka yksinomainen\nhelliminen tulee mahdottomaksi. Mutta jäähyväiset äidistä eivät\nolleet viimeiset, sillä Donna Prassede oli sanonut, että hänen\nperheensä aikoi vielä jonkun päivän viettää tuossa huvilassa,\njoka ei ollut varsin kaukana Lucian kotikylästä. Ja Agnese lupasi\ntyttärelleen tulla sinne häntä tervehtimään ja toimeenpanemaan\nsurullisemmat jäähyväiset.\n\nKardinaalikin oli lähtöhankkeissa jatkaakseen tarkastusmatkaansa;\nsilloin saapui sen seurakunnan kirkkoherra, missä Nimittämättömän\nlinna sijaitsi. Käytyään sisälle hän ojensi esiin tuon linnaherran\nlähettämän mytyn sekä kirjeen, joka pyysi Lucian äitiä\nvastaanottamaan sata kultascudoa, jotka olivat mytyssä, käytettäviksi\nmyötäjäisinä tyttärelleen tai tarkoitukseen, mikä heistä näyttäisi\nparhaalta. Samalla hän pyysi sanomaan heille, että jos he joskus tai\nmissä tilaisuudessa tahansa luulisivat hänen, Nimittämättömän, voivan\nheille tehdä jotain palvelusta, niin Lucia liiankin hyvin tunsi hänen\nolopaikkansa. Hänestä tällainen tilaisuus olisi mitä toivotuin onni.\nKardinaali kutsutti heti Agnesen, kertoi hänelle tehtävänsä, jota\nvaimo kuunteli yhtä tyytyväisenä kuin hämmästyneenä; Ja hän antoi\nhänelle rahakääryn, minkä vaimo vastaanotti erityisesti estelemättä.\n\n-- Jumala palkitkoon tuota herraa, hän virkkoi, ja jos Teidän\nKunnian-arvoisuutenne sanoisi hänelle monet tuhannet kiitokset. Mutta\nälkää sanoko siitä kellekään muulle mitään, sillä näillä seuduin\non kaikenlaisia... Antakaa anteeksi, nähkääs; tiedänhän, ettei\nTeidän arvoisenne mies mene sellaisia lörpöttelemään, mutta ...\nymmärrättehän!\n\nHän poistui hiljakseen kotiansa, sulkeutui huoneeseensa, aukaisi\nkääryn, ja vaikka hän jo oli asiaan valmistunut, hän näki ihmetellen\nyhdessä kasassa ja omaisuutenaan nuo kultarahat, joita kenties\nei koskaan ollut nähnyt useampaa kuin yhden kerrallaan, eikä\nsitäkään usein. Hän laski ne ja sai ne sitten vaivoin jälleen\nkääryyn kasatuiksi, sillä joka hetki ne putoilivat kyljelleen tai\nsoluivat pois hänen kömpelöistä käsistään. Lopulta hän sai aikaan\njonkunmoisen kääryn, jonka nivoi vaatepalaseen, tehden siitä mytyn,\nminkä huolellisesti sitoi nyörillä ja kätki olkipatjansa soppeen.\nLoppupäivänä hän vaan hautoi mielessään tulevaisuudentuumia ja\nkaihosi seuraavaa aamua. Mentyään levolle hän pysyi kauan hereillä,\nvoimatta irroittaa ajatuksiaan noista sadasta kultarahasta, jotka\nhänellä oli patjan alla. Ja vielä nukuksissaankin hän niistä näki\nunta. Päivän valjetessa hän nousi ja läksi nopeasti kulkemaan siihen\nhuvilaan, missä Lucia asui.\n\nVaikka Lucian vastenmielisyys puhua lupauksestaan ei ollenkaan ollut\nvähentynyt, hän kuitenkin oli päättänyt tehdä itselleen pakkoa ja\nilmaista sen äidilleen tuossa keskustelussa, joka pitkäksi aikaa oli\noleva viimeinen.\n\nTuskin he olivat jääneet kahdenkesken, kun Agnese virkkoi, kasvot\nvallan vilkastuneina ja puoliääneen, ikäänkuin läsnä olisi ollut\njoku, jonka kuullen ei tahtonut puhua:\n\n-- Minulla on sanottavana sinulle perin tärkeä asia.\n\nJa hän kertoi heidän osakseen tulleen odottamattoman onnen.\n\n-- Jumala siunatkoon tuota herraa, virkkoi Lucia. Näin saatatte te\nsiis elää mukavasti ja tehdä hyvää jollekin toisellekin.\n\n-- Kuinka! vastasi Agnese. Etkö älyä mitä kaikkea voimme tehdä näin\npaljolla rahalla? Kuulehan; eihän minulla maailmassa ole mitään muuta\nkuin sinä, kuin te molemmat piti sanomani; sillä siitäperin kuin\nRenzo alkoi vakavasti puhua kanssasi, olen aina pitänyt häntä omana\npoikanani. Kaikki riippuu vaan siitä, ettei hänelle ole tapahtunut\nonnettomuutta, hän kun ei ole lähettänyt itsestään mitään tietoa.\nMutta pitääkö kaiken käydä onnettomasti? Toivokaamme, että ei. Minä\npuolestani olisin kernaasti suonut, että luuni olisivat levänneet\nsynnyinseutuni maan povessa. Mutta nyt kun et sinä voi jäädä sinne\ntuon konnan vuoksi, ja jo vaan ajatellessanikin, että tuo ilkiö olisi\nniin lähellä minua, on tämä saattanut minut kotiseutuani inhoamaan,\nja teidän molempien kanssa minä asetun minne tahansa asumaan. Jo\nkun olin päättänyt naittaa teidät molemmat, olin valmis seuraamaan\nteitä vaikka maailman ääriin; enkä senjälkeen ole päätöstäni\nmuuttanut; mutta mitä olisi voinut tehdä ilman rahoja? Huomaa siis\nnyt! Nuo muutamat rovot, jotka poikaparka niin suurella vaivalla\nja säästäväisyydellä oli koonnut on oikeus ottanut takavarikkoon.\nMutta korvaukseksi Herra on lähettänyt meille onnen. Kun siis Renzo\non keksinyt keinon lähettää meille sanan, onko elossa ja missä\nelää, ja mitä tuumia hänellä on, tulen minä itse sinua noutamaan\nMilanosta, aivan varmasti tulen. Takavuosina olisin epäröinyt lähteä\nmokomalle matkalle; mutta vastoinkäymiset tekevät ihmisen varmemmaksi\nja kokeneemmaksi; olenhan jo käynyt Monzassa asti ja tiedän, mitä\nmatkustaminen merkitsee. Otan mukaani luotettavan miehen, jonkun\nsukulaisen, esimerkiksi Alession Maggianicosta; sillä totta puhuen,\nei meidän kylässämme ole ainoatakaan siihen kykenevää miestä. Hänen\nkanssaan lähden matkaan, tietysti me maksamme kulut; no ... kuuletko?\n\nMutta huomatessaan että Lucia ei käynyt iloiseksi, vaan sen sijaan\nyhä alakuloisemmaksi, osoittaen ainoastaan ilotonta hellyyttä, Agnese\nkeskeytti puheensa ja virkkoi:\n\n-- Mutta mikä sinun on? Etkö ole samaa mieltä kuin minä?\n\n-- Äiti parka! huudahti Lucia, kietoen käsivartensa hänen kaulaansa\nja painaen kyynelten peittämät kasvonsa hänen poveaan vastaan.\n\n-- Mikä sinun on? kysyi äiti uudelleen täynnä levottomuutta.\n\n-- Minun olisi pitänyt sanoa se teille aikaisemmin, sanoi Lucia\nkohottaen kasvojaan ja pyyhkien kyyneleitään. Mutta minulla ei ole\nollut siihen rohkeutta. Antakaa minulle anteeksi.\n\n-- Mutta puhu toki!\n\n-- En enää voi tulla tuon poloisen vaimoksi.\n\n-- Kuinka? Kuinka?\n\nPää kumarassa, povi raskaasti hengittäen, itkien vaikeroimatta,\nkertoen onnettomuutta, joka oli muuttamaton, Lucia ilmaisi tekemänsä\nlupauksen. Ja pannen ristiin kätensä hän uudelleen pyysi äidiltään\nanteeksi, että siihen asti oli pitänyt sitä salassa. Sitten hän\npyysi, ettei äitinsä kertoisi sitä kellekään ja että auttaisi häntä\ntäyttämään hänen lupaustaan.\n\nAgnese oli hämmästynyt ja tyrmistynyt. Hän oli närkästymäisillään\ntuosta tyttärensä vaiteliaisuudesta häntä kohtaan. Mutta tapauksen\nvakavuus tukahutti hänen vihansa. Hän tahtoi soimata tyttärensä\nmenettelyä, mutta huomasi, että se samalla olisi ollut taivaan\nsoimaamista. Lisäksi vielä Lucia mitä vilkkaimmin värein kuvasi tuota\nyötä, synkkää epätoivoansa, odottamatonta pelastusta, joiden välillä\noli selvästi ja juhlallisesti tehnyt lupauksensa.\n\nJa kuunnellessaan tätä surullista tarinaa, Agnesenkin mieleen\njohtuivat monet esimerkit, joita usein oli kuullut kerrottavan, joita\nitsekin oli kertonut tyttärellensä, jonkun lupauksen loukkaamisesta\njohtuneista oudoista ja hirvittävistä rangaistuksista. Oltuaan siinä\nhetken aikaa sanattoman hämmästyksen valloissa, hän virkkoi:\n\n-- Ja mitä nyt aiot tehdä?\n\n-- Nyt, tämä vastasi, Herra on siitä huolen pitävä, Herra ja Pyhä\nNeitsyt. Olen antautunut heidän huostaansa. He eivät ole tähänasti\nminua hylänneet, he eivät tule minua hylkäämään nyt, kun... Se armo,\njota Herralta itselleni rukoilen, ainoa armo sieluni pelastuksen\njälkeen, on, että hän antaisi minun palata teidän luoksenne; ja hän\non minulle sen suova, varmasti hän sen on suova. Tuona kauheana\npäivänä ... noissa vaunuissa... Ah! kaikkein pyhin Neitsyt!... Nuo\nmiehet! ... kuka olisi voinut minulle sanoa, että he veivät minut\nmiehen luo, joka seuraavana päivänä saattoi minut teidän luoksenne?\n\n-- Mutta miksi et heti puhunut siitä äidillesi? sanoi Agnese\nosoittaen närkästystä, jota lievensi ystävällisyys ja sääli.\n\n-- Antakaa minulle anteeksi; minulla ei ollut rohkeutta ... ja mitä\nolisi hyödyttänyt surettaa teitä muutama päivä aikaisemmin?\n\n-- Entä Renzo? virkkoi Agnese päätään pudistaen.\n\n-- Oi, huudahti Lucia ja värähti äkkiä. En enää saa ajatella tuota\npoloista. Näkeehän selvästi, ettei se ollut sallittu... Näkeehän\nvallan selvästi, että Herra on tahtonut meidät toisistamme eroittaa.\nJa kuka tietää? ... mutta ei, ei, Jumala on varmaan suojellut häntä\nvaaroilta, ja saattaa hänet vielä onnellisemmaksi ilman minua.\n\n-- Kuitenkin, jatkoi äiti, ellet olisi lupauksellasi sitoutunut\nainaiseksi, ja ellei Renzolle ole sattunut mitään onnettomuutta, niin\nolisin minä näiden saamieni rahojen avulla voinut järjestää kaiken.\n\n-- Mutta olisimmeko koskaan saaneet noita rahoja, ellei minulla olisi\nollut kestettävänä tuo kauhea yö. Jumala on tahtonut, että kaikki\nkävisi niinkuin on käynyt; tapahtukoon hänen tahtonsa!\n\nJa hänen äänensä tukehtui kyyneliin.\n\nKuultuaan tämän odottamattoman todistusperusteen Agnese vaipui\najatuksiinsa. Muutaman hetken kuluttua Lucia tukehutti nyyhkytyksensä\nja virkkoi:\n\n-- Nyt kun se kerran on tapahtunut, täytyy siihen alistua nöyrin\nsydämin. Ja te, äitiparka voitte minua siinä auttaa, ensin\nrukoilemalla taivasta onnettoman tyttärenne puolesta, ja sitten ...\ntäytyyhän tuon poloisen saada se tietää. Ajatelkaa te sitä, tehkää\nminulle tämäkin rakkaudentyö, sillä te voitte sitä ajatella. Kun\nsaatte tietää, missä hän on, niin pyytäkää jotakin henkilöä hänelle\nkirjoittamaan, antakaa toimeksi jollekin miehelle ... niin juuri\nserkullenne Alessioile, joka on älykäs ja hyvänsuopa mies, onhan\nhän aina tahtonut meidän parastamme, eikä hän asiasta puhu muille.\nPyytäkää häntä kirjoittamaan Renzolle, miten on käynyt, missä olen\nollut, miten olen kärsinyt, ja että Jumala on näin tahtonut, ja että\nhän rauhoittuisi, ja etten minä koskaan, koskaan voi olla kenenkään\noma. Pyytäkää häntä taitavasti selittämään asiaa, huomauttamaan,\nettä olen tehnyt oikean lupauksen. Kunhan hän saa tietää, että olen\ntehnyt lupauksen Neitsyt Marialle ... onhan hän aina ollut Jumalaa\npelkääväinen. Ja heti kun saatte hänestä tietoa, lähettäkää minulle\nsana, että hän on terve; ja sitten ... ei teidän enää tarvitse antaa\nminulle hänestä mitään tietoa.\n\nSyvästi heltyneenä Agnese vakuutti tyttärelleen, että kaikki oli\ntapahtuva hänen toivomuksensa mukaan.\n\n-- Tahtoisin vielä sanoa teille toisen seikan, virkkoi Lucia; ellei\ntuo miesparka olisi onnettomuudekseen ajatellut minua, ei hänen\nolisi käynyt niin kuin on käynyt. Nyt hän harhailee maailmalla;\nhäneltä ovat katkaisseet tulevaisuuden, riistäneet häneltä kaiken,\nmitä hän omisti, kaikki nuo säästöt, jotka hän oli tehnyt, tuo\nonneton, tiedätte mitä varten ... ja meillä on niin paljon rahoja!\nOi, äiti! Kun Herra on lähettänyt meille näin runsaan siunauksensa,\nja kun piditte tuota poloista vallan omana lapsenanne ... niin\nomana poikananne, niin jakakaa rahat kahtia ja antakaa toinen puoli\nhänelle; Jumala ei varmaankaan tule meitä hylkäämään. Koettakaa\nlöytää tilaisuutta, joku luotettava henkilö, ja lähettäkää hänelle\nnuo rahat; taivas tietää, kuinka suuresti hän kaiketi niitä tarvitsee!\n\n-- No saatatpa sen uskoa, vastasi Agnese, että sen todella teen.\nPoika parka! Luuletko minun olevan niin kiintyneen noihin rahoihin?\nNo niin, tulinhan kyllä tänne hyvin iloisena niistä. Mutta tietysti\nlähetän ne hänelle, hänkin ... no niin, tiedän mitä tarkoitan;\nepäilemättä rahat ilahuttavat sitä, joka niitä tarvitsee; mutta nämä\nrahat eivät tule häntä lihoittamaan.\n\nLucia kiitti äitiään tästä pikaisesta ja anteliaasta auliudesta ja\nosoitti niin suurta kiitollisuutta ja lämpöä, että se, joka häntä\nsilloin olisi havainnut, olisi tullut ajatelleeksi, miten hänen\nsydämensä vielä oli kiintynyt Renzoon ehkä enemmän kuin hän itse\nuskoi.\n\n-- Ja mitä teen minä, vaimoparka, ilman sinua! sanoi Agnese,\nvuorostaan hänkin itkien.\n\n-- Ja minä ilman teitä, äiti rukka, vierasten luona, siellä kaukana\nMilanossa... Mutta Herra on oleva molempien kanssa; hän kyllä sitten\nsallii meidän liittyä yhteen. Kahdeksan tai yhdeksän kuukauden\nkuluttua tulemme tapaamaan toisemme täällä. Ja sillä aikaa, ehkäpä\naikaisemminkin, toivon Hänen järjestäneen asiat parhain päin meille.\nJättäkäämme se Hänen tehtäväkseen. Tätä armoa tulen alati rukoilemaan\npyhältä Neitsyeltä. Jos minulla vielä olisi jotain hänelle\ntarjottavaa, sen tekisin; mutta hän on niin täynnä armoa, että hän\nsen antaa minulle lahjana.\n\nPuhuttuaan tätä ja paljon muuta jotenkin samanlaista, ja vaihdettuaan\nmoneen kertaan surkuttelun ja rohkaisun, kaihon ja alistumisen\nsanoja, kuten myös kehoituksia ja vakuutuksia salaisuuden\nsäilyttämiseen nähden, vuodattaen runsaita kyyneleitä ja toistamiseen\ntoisiaan syleillen, molemmat naiset erosivat toisistaan luvaten\ntoinen toiselleen, että tapaisivat toisensa viimeistään seuraavana\nsyksynä; tämän he tekivät, ikäänkuin tämän lupauksen täyttäminen\nolisi riippunut yksinomaan heidän tahdostaan, ja kuten kuitenkin aina\non tavallista tuollaisissa tilaisuuksissa.\n\nKului pitkä aika, ennenkuin Agnese sai mitään tietoja Renzosta.\nHäneltä ei saapunut kirjettä, eikä ketään sanantuojaa. Seudun ja\nlähistön ihmisistä ei yksikään, jolta hän saattoi asiaa tiedustella,\nvoinut hänelle siitä sanoa enempää kuin mitä hän itse tiesi.\n\nEikä Agnese ollut ainoa, joka turhaan tiedusteli.\n\nKardinaali, joka ei suinkaan muodon vuoksi ollut sanonut naisparoille\naikovansa hankkia tietoja Renzo rukasta, olikin todella heti\nkirjoittanut niitä saadakseen. Palattuaan tarkastusmatkaltaan\nMilanoon, hän oli saanut vastauksen, jossa mainittiin, ettei kyseessä\nolevasta henkilöstä oltu saatu mitään tietoa; tosin hän jonkun aikaa\noli oleskellut erään sukulaisensa talossa, missä ei ollut antanut\naihetta moittimiseen. Mutta eräänä aamuna hän oli kadonnut, eikä\ntuo sama hänen sukulaisensa tietänyt, mihin hän oli joutunut, vaan\nsaattoi ainoastaan toistaa muutamia löysiä ja ristiriitaisia huhuja,\nkuten, että tuo nuori mies muka oli värväytynyt soturiksi itäisille\nVälimeren maille, että hän sitten muka oli lähtenyt Saksaan ja että\noli hukkunut kahlatessaan joen poikki; muuten kirjoitettiin, että\nalati tavoiteltaisiin asiasta tietoja, ja että heti kun jotain varmaa\nkuuluisi, se ilmoitettaisiin arvoisalle herra kardinaalille.\n\nMyöhemmin nämä ja tämänkaltaiset huhut levisivät Lecconkin alueelle\nja tulivat luonnollisesti Agnesenkin korviin. Vaimoparka ponnisti\nkaikki voimansa saadakseen selville, mikä näistä huhuista oli oikea\nja tunkeakseen niiden lähteille, mutta hänen ei koskaan onnistunut\nlöytää enempää kuin tuota: _niin sanotaan_, joka vielä tänään usein\nsaa riittää takaamaan monen seikan todenperäisyyttä. Joskus hänelle\ntuskin oli kerrottu joku seikka, kun jo tuli toinen sanomaan, ettei\nsiinä ollut ollenkaan perää; sen sijaan tämä korvaukseksi kertoi\ntoisen yhtä oudon tarinan.\n\nKaikki vaan loruja. Tosiseikka oli seuraava: Milanon kuvernööri,\nItalian sotaväen ylipäällikkö, Don Gonzalo Fernandez di Cordova, oli\ntehnyt ankaran valituksen Venezian Milanossa olevalle lähettiläälle\nsiitä, että muuan rosvo, pahantekijä, murhien ja ryöstöjen\ntoimeenpanija, tuo kuuluisa Lorenzo Tramaglino, joka ollen oikeuden\nkäsissä oli kiihoittanut kapinaan, päästäkseen vapaaksi, että\ntällainen mies oli vastaanotettu ja että häntä siedettiin Bergamon\nalueella. Lähettiläs oli vastannut että asia oli hänelle tuiki\ntuntematon, mutta että aikoi kirjoittaa Veneziaan ja pyytää niitä\nselvityksiä, joita hänen ylhäisyytensä halusi.\n\nVeneziassa oli periaatteena edistää ja rohkaista milanolaisten\nsilkinvalmistajien taipumusta siirtyä Bergamon alueelle ja\nsiis asettaa niin, että he siellä saavuttivat paljon etua ja\nennenkaikkea sen edun, jota ilman kaikki muu on mitätöntä, nimittäin\nturvallisuuden. Kun kaksi voimakasta joutuu riitaan, olkoonpa riidan\naihe kuinka pieni tahansa, niin kolmas aina hyötyy jupakasta. Niinpä\nBortolo sai kaikessa hiljaisuudessa tiedon eräältä henkilöltä,\nepätietoista keltä, ettei Renzon ollut turvallista oleskella sillä\nseudulla, ja että hänen olisi parempi siirtyä johonkin toiseen\ntehtaaseen, muuttaen nimensäkin joksikin aikaa. Bortolo ymmärsi\nyskän, ei tehnyt vastahuomautuksia, riensi ilmoittamaan asian\nserkulleen, kyyditsi hänet pois pikku vaunuissa, vei hänet toiseen\nsilkinkehruu-laitokseen, joka oli edellisestä noin viidentoista\nItalian peninkulman päässä, ja esitti hänet Antonio Rivolta nimisenä\nisännälle; tämäkin oli syntynyt Milanon valtiossa, ja oli Bortolon\nvanhoja tuttavia. Vaikka ajat olivat vaikeat, ei tämä kieltäytynyt\nvastaanottamasta työntekijää, jota asiaaymmärtävä kunnon mies\nsuositti rehellisenä ja taitavana. Kokeensa Renzo suoritti niin\nhyvin, että isäntä saattoi olla täysin tyytyväinen pestaukseen.\nAlussa hän tosin arveli, että tuo nuori mies kaiketi oli hieman\nhajamielinen; häntä kun puhuteltiin nimeltä \"Antonio\", hän useinkaan\nei vastannut.\n\nVähän myöhemmin saapui Veneziasta Bergamon päällikölle\nsävyisäntyylinen määräys hankkia ja antaa tietoa siitä, oliko\nhänen piirissään, ja eritoten sillä seudulla senlaatuinen henkilö.\nPäällikkö ryhtyi uutteriin toimenpiteisiin, jommoisia huomasi\nhaluttavan ja lähetti kielteisen vastauksen, mikä ensin saapui\nMilanossa olevalle lähettiläälle, joka toimitti sen perille Don\nGonzalo Fernandez di Cordovalle.\n\nEipä sitten puuttunut uteliaita, jotka tahtoivat Bortololta tietää,\nmiksi tuo nuori mies ei enää ollut hänen luonaan, ja minne hän oli\nlähtenyt. Edelliseen kysymykseen Bortolo vastasi:\n\n-- Hän on yksinkertaisesti kadonnut! Päästäkseen eroon kaikkein\nitsepintaisimmista kyselijöistä hän koetti eksyttää heidät pois\noikealta tolalta ja evästi heitä kutakin jollakin niistä uutisista,\nmitkä yllä mainitsimme. Hän jakeli niitä kuitenkin epävarmoina\nseikkoina, jotka itsekin muka oli kuullut kerrottavan ilman mitään\nvarmuuden takeita.\n\nMutta kun häneltä asiaa tiedusteltiin kardinaalin taholta, ilman että\ntämän nimeä mainittiin, mutta hieman juhlalliseen ja salaperäiseen\ntapaan, huomauttamalla, että kysely tapahtui ylhäisen henkilön\nkäskystä, Bortolon epäluulo heräsi entistään voimakkaampana ja hän\nkatsoi välttämättömäksi vastata kuten tavallisesti. Jopa hän, kun oli\nkyseessä ylhäinen henkilö, antoi kaikki ne eri vastaukset, jotka oli\neri tilaisuuksissa yksitellen tekaissut.\n\nÄlköön kuitenkaan luultako, että Don Conzalon arvoinen mies olisi\npersoonallisesti pitänyt vihaa vuoristolaistyömies raukkaan;\nei myöskään, että hän sattumalta olisi saanut tietoonsa Renzon\nosoittamaa puuttuvaa kunnioitusta ja niitä uhmailevia sanoja, jotka\nRenzo oli lausunut hänen kaulasta kahlehditusta maurilaiskuninkaasta,\nminkä vuoksi hän olisi tahtonut harjoittaa kostoa; eikä, että\nhän olisi Renzoa pitänyt niin vaarallisena henkilönä, että häntä\npakolaisenakin olisi pitänyt ajaa takaa, ja ettei hänen olisi\nsallittu elää etäälläkään, kuten Rooman senaatti menetteli\nHannibaliin nähden. Don Gonzalolla oli liian paljon ja liian tärkeitä\nasioita päässä, jotta olisi ottanut välittääkseen niin paljoa Renzon\nasioista. Ja jos näytti siltä, kuin olisi hän niistä välittänyt,\nse johtui omituisesta asianhaarojen yhtymästä, minkä tähden tuo\nnuori miesparka tahtomattaan ja tietämättään mitä hienoimman ja\nnäkymättömän langan kautta joutui noiden liian lukuisien ja tärkeiden\ntapahtumien yhteyteen.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.\n\n\nJo monasti olemme tulleet maininneeksi sotaa, joka tähän aikaan\nraivosi Herttua Vincenzo Gonzaga Toisen valtioissa vallanperimyksen\njohdosta; mutta tämä on aina tapahtunut kovassa kiireessä, niin että\nemme koskaan ole voineet tehdä muuta kuin ohimennen viittauksia.\nMutta nyt on tärkeätä kertomuksemme ymmärtämiseen saada siitä\ntarkempaa tietoa. Tosin ne ovat seikkoja, mitkä tietää jokainen,\njoka osaa historiaa. Mutta kun oikein tunnemme itsemme, on meillä\nsyytä olettaa, että tämän teoksemme tulevat lukemaan ainoastaan\ntiedottomat, eikä siis liene epäsoveliasta tässä mainita niitä mikä\nasianomaisille on välttämätöntä.\n\nOlemme sanoneet, että tämän herttuan kuollessa hänen läheisin\nsukulaisensa, jolle lankesi vallanperimys, Carlo Gonzaga, nuoremman,\nRanskaan siirtyneen sukuhaaran päämies, joka siellä omisti\nNeversin ja Rhetelin herttuakunnat, oli saanut haltuunsa Mantovan\nyliherruuden; ja nyt lisäämme: Montferratonkin yliherruuden, mikä\nseikka kiireen vuoksi jäi meiltä mainitsematta. Madridin hallitus,\njoka kaikin mokomin tahtoi -- tämänkin olemme sanoneet -- sulkea\npois näistä molemmista läänityksistä uuden ruhtinaan, mitä varten se\ntarvitsi jotain syytä -- sillä syyttä aloitetut sodat luonnollisesti\nsotisivat vastoin oikeutta -- oli selittänyt puoltavansa sitä\noikeutta, jonka toinen Gonzaga, Ferrante, Guastallan herttua\nväitti omistavansa Mantovaan nähden, ja sitä, jonka omistajiksi\nitseään väittivät Monferrat'iin nähden Carlo Emanuele I, Savoijin\nherttua ja Lothringenin leski-herttuatar Margherita Gonzaga. Don\nGonzalo, sen suuren sotapäällikön sukua, jonka nimeä kantoi, oli jo\nollut sotaretkellä Flanderissa, halusi suunnattomasti käydä sotaa\nItaliassakin, ja oli se henkilö, joka kenties kaikkein innokkaimmin\nlietsoi sodan liekkiä. Tulkiten mainitun hovin tarkoituksia\nja kerjeten edelle sen määräyksiä hän toistaiseksi Savoijin\nherttuan kanssa oli tehnyt sopimuksen hyökkäyksestä Monferratoon\nja sen jakamisesta; ja sittemmin hän helposti oli saanut tälle\nsuunnitelmalleen vahvistuksen kreivi-herttualta, hän kun kuvaili\nhelpoksi valloittaa Casalen, joka oli Espanjan kuninkaalle joutuneen\nosan parhaiten puolustettu paikka. Kuitenkin hän viimemainitun\nnimessä väitti tahtovansa valloittaa maan ainoastaan tallettamista\nvarten, kunnes keisari oli lausuva ratkaisevan sanansa. Keisari oli\nvalvoen osaksi toisten, osaksi omia etuja sillävälin kieltäytynyt\nvahvistamasta läänitys-oikeuksia uudelle herttualle ja oli määrännyt,\nettä hän hänelle jättäisi väliaikaisesti hallittavaksi riidanalaiset\nmaat; itse hän aikoi perehtyä eri puolueiden kantaan ja luovuttaa\nomistamisen sille, jolla oli suurin oikeus puolellaan.\n\nSiihen Neversin herttua ei tahtonut suostua.\n\nHänelläkin oli voimakkaita ystäviä: kardinaali Richelieu, Venezian\nherrat ja paavi, jona siihen aikaan oli, kuten on mainittu, Urbanus\nVIII. Mutta ensiksimainittu, joka silloin oli takertuneena La\nRochellen piiritykseen ja sotaan Englannin kanssa, ja jota sitäpaitsi\npidätti kuningatar-äidin, Maria di Medicin puolue, tämä kun\nerityisten vaikutinten vuoksi vastusti Neversin herttuaaliista sukua,\ntarjosi ainoastaan hyviä toiveita.\n\nVenezialaiset tahtoivat lähteä liikkeelle ja ilmaista kantansa\nainoastaan jos ranskalainen armeija astuisi Italiaan. He auttoivat\nsalaa herttuata minkä voivat, ja mitä tulee Madridin hoviin\nja Milanon maaherraan, he panivat vastalauseita, ehdoittivat,\nkehoittivat rauhallisesti tai uhkaavasti, aina asianhaarojen mukaan.\nPaavi suositti Neversin herttuata ystäville, hieroi hänen hyväkseen\nsovintoa vastustajien kanssa ja suunnitteli sovinnon ehtoja; mutta\nsotavoimien lähettämisestä taistelutanterelle hän ei tahtonut kuulla\npuhuttavankaan.\n\nNäin ollen molemmat hyökkäysliittolaiset kahta varmemmin saattoivat\nryhtyä sovittuun yritykseen. Carlo Emanuele oli taholtaan tunkeutunut\nMonferratoon; Don Gonzalo oli ylen sodanhaluisena ryhtynyt\npiirittämään Casalea. Mutta hän ei siitä saanut kaikkea sitä\ntyydytystä, mitä oli itselleen toivonut; ei näet pidä kuvitella,\nettä sodassa aina kuljetaan ruusuilla. Hovi ei antanut hänelle\nhänen haluamaansa avustusta, jopa se kielsi häneltä kaikkein\nvälttämättömintä; liittolainen auttoi häntä liiaksi -- hän nimittäin\nanastettuaan oman osansa siirsi asehankkeensa Espanjan kuninkaan\nalueelle. Don Gonzalo joutui siitä tavattomasti raivoihinsa; mutta\nhän vältti melun nostamista, peläten, että tuo Carlo Emanuele,\njoka oli yhtä toimelias vehkeilyissä ja taitavan yritteliäs\nliittojen solminnassa kuin urhoollinen aseiden käytössä, kääntyisi\nRanskalaisten puolelle, ja niin oli hänen pakko ummistaa silmänsä,\npuida nyrkkiä taskussa ja vaieta.\n\nPiiritys onnistui sittemmin huonosti, se venyi pitkään, jopa joskus\nvallan pysähtyikin, sekä piiritettyjen jäntevän, taitavan ja\npäättäväisen menettelyn vuoksi, että piirittäjän sotavoimien vähyyden\ntähden, ja muutamien historioitsijoiden mukaan hänen tekemiensä\nmonien tyhmyyksien vuoksi. Tässä suhteessa jätämme totuuden\npaikoilleen; olemme muuten halukkaat, jos asianlaita todella oli\nnäin, siitä suuresti iloitsemaan, jos se nimittäin on voinut olla\nsyynä siihen, että harvempi mies sai surmansa, ruhjoutui tai joutui\nraajarikoksi ja, _ceteris paribus_, että Casalen katot vähemmin\nvahingoittuivat. Keskellä näitä vaikeuksia hän sai sanoman Milanon\nkapinasta ja riensi sinne omassa persoonassaan.\n\nSiellä annetussa tapahtuman kertomuksessa mainittiin muun muassa\nRenzon kapinallinen ja melua nostanut pako, todet ja oletetut syyt,\njotka olivat aiheuttaneet hänen vangitsemisensa; tiedettiin niinikään\nkertoa, että tuo henkilö oli paennut Bergamon alueelle.\n\nTämä viimemainittu seikka kiinnitti Don Gonzalon huomion.\n\nVallan toiselta taholta hän oli saanut tietää, että Veneziassa\noli iloiten vastaanotettu sanoma Milanon kapinasta ja että siellä\nalussa oli luultu, että Don Gonzalon olisi pakko luopua Casalen\npiirityksestä ja että yhä vielä siellä luultiin hänen olevan siitä\nkovin huolissaan ja suuressa pulassa, varsinkin kun kohta tuon\ntapahtuman jälkeen oli saapunut Venezialaisten toivoma ja hänen\npelkäämänsä sanoma, nimittäin että La Rochelle oli valloitettu.\nSyvästi loukkautuneena ihmisenä ja valtiomiehenä siitä, että noilla\nherroilla oli sellainen käsitys hänestä, hän tavoitteli jokaista\ntilaisuutta saattaakseen heidät tekemään sen johtopäätöksen, ettei\nhän suinkaan ollut menettänyt vanhaa urhoollisuuttaan. Sillä se, joka\nsuoraan sanoo: \"En pelkää\", ei itse teossa sano mitään. Hyvä keino on\ntekeytyä loukatuksi, valittaa ja vaatia; ja kun siis Venezian lähetti\noli tullut hänen luokseen kohteliaalle käynnilleen sekä urkkimaan\nhänen kasvoistaan ja ryhdistään miten oli laita hänen sisällään --\npankaa merkille kaikki tämä; se on tuota vanhaa ovelaa politiikkaa\n--, Don Gonzalo puhui ensin mellakasta ohimennen ja miehen tavoin,\njoka jo on järjestänyt kaiken, johtui sitten puhumaan Renzosta, ja\nsitten tapahtui se, minkä lukija jo tietää, Senjälkeen hän ei enää\nhuolehtinut niin mitättömästä asiasta, joka hänen puolestaan oli\nloppuun ajettu. Ja kun sitten pitkän aikaa myöhemmin vastaus saapui\nhänelle Casalen leiriin, minne oli palannut ja missä hänellä oli\npää täynnä muita ajatuksia, hän kohotti ja käänsi päätään kuten\nsilkkiäis-mato, joka hakee lehteä; hän kokosi hetken ajatuksiaan,\npalauttaakseen mieleensä tuon tapauksen, josta tuskin oli jäänyt\nvarjoakaan hänen mieleensä. Sitten hän muisti tuon seikan, hänen\nmielestään sukelsi esiin tuon henkilön kuva himmeänä, epäselvänä. Hän\nsiirtyi muuhun, eikä enää ajatellut sitä.\n\nMutta Renzolla, jolla saamiensa viittausten johdosta oli täysi syy\nolettaa kaikkea muuta kuin niin hyväntahtoista välinpitämättömyyttä,\nei pitkään aikaan ollut muuta ajatusta tai oikeammin, muuta huolta,\nkuin elää piilossa. Saattaa kuvitella, että hänen palavin halunsa\noli lähettää tietoja molemmille naisille ja puolestaan sellaisia\nheiltä saada; mutta siinä oli kaksi suurta vaikeutta. Toinen oli\nse, että hänenkin olisi pitänyt turvata kirjuriin; miesparka ei\nosannut kirjoittaa, eikä edes täydelleen lukeakaan. Ja kun hän, kuten\nmuistanette, tohtori Juonittelijan kysellessä hänen lukutaitoaan,\nvastasi myöntävästi, ei tämä ollut mitään ylvästelevää kerskailua;\nasianlaita oli se, että hänen onnistui saada selvä painetusta, kun\nsiihen uhrasi hieman aikaa; mutta kirjoitetun ymmärtämisen laita oli\ntoisin.\n\nHänen oli siis pakko ilmaista kolmannelle henkilölle asiansa,\narkaluontoinen salaisuutensa. Ja mies, joka osasi pidellä kynää\nja johon saattoi luottaa, ei silloin ollut niinkään helposti\nlöydettävissä, varsinkaan seudulla, missä ei ollut vanhoja tuttavia.\nToinen vaikeus oli löytää kirjeen viejä, henkilö, joka juuri kulki\nniille seuduille, joka suostuisi viemään kirjeen perille ja jättämään\nsen oikeisiin käsiin -- kaikki nämäkin seikkoja, joita oli vaikea\ntavata yhtyneinä samassa henkilössä.\n\nViimein Renzo etsittyään ja tunnusteltuaan löysi henkilön, joka otti\nkirjoittaakseen hänen asiansa. Mutta kun hän ei tietänyt, olivatko\nnaiset yhä vielä Monzassa, vai olivatko vaihtaneet olopaikkaa, hän\npiti varovaisena sulkea Agneselle aiotun kirjeen kuoreen, jossa\noli veli Cristoforon osoite ja joka sisälsi muutaman hänellekin\nkirjoitetun rivin. Kirjeen kirjoittaja otti niinikään toimekseen\ntoimittaa sen perille; hän antoi sen miehelle, jonka oli määrä\nlähteä Pescarenicon lähistöön. Tämä jätti sen, lausuttuaan runsaita\nsuosituksia, tien varrella olevaan ravintolaan, niin lähelle\nmääräpaikkaa kuin suinkin. Ja kun se oli luostariin osoitettu\nkirje, se saapui perille. Mutta minne se sitten joutui, sitä ei\nkoskaan saatu tietää. Kun Renzo ei saanut vastausta, hän kirjoitutti\ntoisen kirjeen, melkein samanlaisen kuin ensimäisen, ja osoitti sen\neräälle Leccossa asuvalle tuttavalleen tai sukulaiselleen. Hän haki\ntoista viejää, löysikin sellaisen, ja tällä kertaa kirje saapui\nmääräpaikkaansa, Agnese riensi joutuin Maggianicoon ja luetutti ja\nselitytti sen itselleen tuolla serkullaan, Alessiolla, Hän neuvotteli\nhänen kanssaan sopivasta vastauksesta, jonka serkku pani paperille.\nKeksittiin keino lähettää se Antonio Rivoltalle hänen asuntoonsa;\ntämä kaikki ei kuitenkaan tapahtunut niin nopeasti kuin me sitä\nkerromme. Renzo sai siis vastauksen, ja kirjoitutti uuden kirjeen.\nSanalla sanoen, heidän välillään syntyi kirjevaihto, joka tosin\nei ollut nopea ja säännöllinen, mutta joka kuitenkin oli jatkuva,\nvaikkakin aukkoja ja keskeytyksiä sattui.\n\nMutta jotta voisi kuvitella, minkälaatuinen oli tämä kirjevaihto,\ntulee hieman tietää, miten silloin tapahtuivat tällaiset seikat, ja\nmiten ne tapahtuvat vielä nytkin; sillä tässä suhteessa luulen ettei\nmitään tai melkein mitään ole muuttunut.\n\nMaalainen, joka ei osaa kirjoittaa, ja jonka kuitenkin tarvitsisi\nkirjoittaa jollekin, kääntyy henkilön puoleen, jolla on tämä taito,\nvaliten hänet mikäli mahdollista vertaisistaan, hän kun joko\nepäilee toisia tai ei heihin ollenkaan luota. Hän kertoo hänelle\nniin selvästi kuin osaa mitä edellä on tapahtunut ja selvittää\nhänelle samaan tapaan mitä tulee kirjoittaa. Tuo kirjoitustaitoinen\nosaksi ymmärtää, osaksi aavistaa mistä on kysymys, antaa jonkun\nneuvon, ehdottaa jotain muutosta, virkkaa: \"Jättäkää se vaan minun\ntoimekseni\", tarttuu kynään, panee parhaan taitonsa mukaan paperille\ntoisen lausumat ajatukset, korjaa, parantelee niitä, alleviivaa,\nlieventää tai jättää kokonaan koskettelematta jonkun yksityiskohdan,\njos katsoo sen asialle edullisemmaksi. Sillä sanottakoon mitä\ntahansa, henkilö, joka osaa jonkun seikan paremmin kuin muut, ei\nvoi suostua olemaan pelkkä kone heidän käsissään; ja kun hän on\nnähnyt vaivaa perehtyä toisen asioihin, hän tahtoo myös ohjata niitä\nhieman oman mielensä mukaan. Näin ollen ei kirjoittaja kuitenkaan\naina saa sanotuksi kaikkea sitä, mitä tahtoisi; joskus hän tulee\nkirjoittaneeksi jotain vallan muuta. Sattuuhan se meikäläisillekin,\njotka kirjoitamme sellaista, mikä painatetaan.\n\nKun täten kyhätty kirje saapuu määrähenkilön käsiin, joka ei hänkään\nole sen perehtyneempi aapistoon, hän vie sen toisen samantapaisen\noppineen luo, joka sen hänelle lukee ja selostaa. Erimielisyyttä\nsyntyy tulkitsemistavasta, sillä asianomainen, nojaten edellisiin\ntosiseikkoihin, väittää, että eräät sanat tietävät sitä, kirjeen\nlukija taas pitäen saamansa kokemuksen nojalla kiinni kirjeen\nkokoonpanosta, väittää, että ne merkitsevät tätä. Lopulta täytyy\nosaamattoman mukautua asiantuntijan mielipiteeseen, ja antaa hänen\ntehtäväkseen vastauksen kyhääminen, mikä tapahtuu samoin kuin\nedellisen kirjeen ja mikä sitten joutuu samanlaisen tulkinnan\nalaiseksi. Jos lisäksi kirjeessä käsitelty asia on hieman\narkaluontoinen, jos siinä kosketellaan salaisia seikkoja, joita ei\ntahdottaisi antaa kolmannen henkilön ymmärtää, mikä voisi tapahtua,\njos kirje eksyisi toisiin käsiin, jos tällaista peläten tahalla\nsiinä on lausuttu asiat himmeästi, niin kirjevaihdon jatkuessa\nmolemmat kirjeiden vaihtajat lopulta ymmärtävät toisiaan samoin kuin\nmuinoin kaksi skolastikkoa, jotka neljä tuntia olivat väitelleet\nentelekiasta. En tahdo päivän tapahtumista noutaa esimerkkiä, sillä\nvoisinpa siitä saada pahan iskun.\n\nKirjeitä vaihtavien ystäviemme laita oli tarkalleen sellainen kuin\njuuri olemme maininneet.\n\nEnsimäinen Renzon nimessä kirjoitettu kirje sisälsi paljon\nseikkoja. Ensinnäkin paitsi paon kuvausta, joka oli supistuneempi,\nmutta myöskin sekavampi kuin se, minkä tämän kirjoittaja siitä on\nantanut, hän teki selkoa silloisesta tilastaan, josta Agnese ja\nhänen tulkkinsa saivat kaikkea muuta kuin selvän ja täydellisen\nkäsityksen. Siinä puhuttiin salaisesta tiedonannosta, nimen\nmuutoksesta, välttämättömyydestä pysyä salassa, vaikka hän olikin\nturvallisessa paikassa: kaikki seikkoja, jotka sellaisinaan eivät\nolleet heidän ymmärrykselleen aivan selviä, ja jotka mainitussa\nkirjeessä olivat lausutut verhotuin sanoin. Tuo Renzon kirje sisälsi\nlisäksi levottomuutta ja intohimoa uhkuvia kysymyksiä Lucian\nseikkailuun nähden sekä surullisia ja synkkiä viittauksia siitä\nRenzonkin korviin saapuneisiin huhuihin. Vielä siinä oli himmeitä ja\nkaukaisia toiveita, tulevaisuuden tuulentupia, sitäpaitsi lupauksia\nja rukouksia uskollisuuden pitämisestä, kehoituksia pysymään\nkärsivällisenä ja rohkeana ja odottamaan parempia aikoja. Lyhyen ajan\nkuluttua Agnese sai tilaisuuden luotettavaa henkilöä myöten lähettää\nRenzon käsiin vastauksen ja ne viisikymmentä scudoa, jotka Lucia oli\nhänelle määrännyt. Nähdessään näin paljon kultaa, ei Renzo tietänyt,\nmitä ajatella; hänen mielensä oli täynnä ihmettelyä ja epävarmuutta,\nmitkä eivät jättäneet hänelle mitään rauhaa, ja hän riensi hakemaan\nsihteeriä, saadakseen kirjeen luetuksi ja näin oudon ja salaperäisen\narvoituksen selitetyksi.\n\nTässä kirjeessä Agnesen sihteeri ensin hieman valitti tehtävänsä\nepäselvyyttä ja alkoi yhä valittaen selvitellä tuon henkilön tarinaa\n-- näin kuuluivat hänen sanansa -- ja sitten hän selitti noiden\nviidenkymmenen scudon tarkoituksen. Senjälkeen hän puhui Lucian\nlupauksesta, mutta teki sen kautta rantain, lisäten suorin ja selvin\nsanoin sen neuvon, että Renzo rauhoittuisi eikä enää ajattelisi asiaa.\n\nRenzo oli vähällä käydä tulkitsevan lukijansa kimppuun: hän vapisi,\nkauhistui ja raivostui sekä siitä, minkä oli ymmärtänyt, että\nsiitä, mitä ei ollut voinut ymmärtää. Kolmeen, neljään kertaan hän\nluetutti itselleen tuon kauhean kirjeen, milloin luullen ymmärtävänsä\nparemmin, milloin taas pitäen epäselvänä ja ymmärtämättömänä sitä,\nmikä alussa oli tuntunut selvältä. Ja ollen tämän kuumeisen intohimon\nvalloissa hän tahtoi, että sihteeri heti tarttuisi kynään ja kyhäisi\nvastauksen. Ilmaistuaan mitä voimakkaimmin lausein sääliään ja\nkauhuaan Lucian kohtalon johdosta hän jatkoi saneluaan:\n\n-- Kirjoittakaa, etten minä voi rauhoittua, enkä tahdo rauhoittua, en\nnyt, enkä koskaan; ja ettei nämä ole neuvoja, joita sopii antaa minun\nkaltaiselleni miesparalle; ja etten aio kajota noihin rahoihin, että\nkätken ja säilytän niitä tuon nuoren naisen myötäjäisiksi; että hänen\npitää tulla omakseni; että minä en tahdo tietää mistään lupauksesta;\nettä olen kyllä kuullut Pyhän Neitsyen puuttuvan meidän poloisien\nasioihin auttaakseen hädänalaisia ja siitä saadakseen kiitosta, mutta\nettä hän tekisi kiusaa ja vaatisi sanaansa syömään -- sitä en koskaan\nole kuullut; ja ettei suinkaan voi olla näin; ja että meidän näillä\nrahoilla tulee panna kuntoon taloutemme täällä; ja että vaikka tällä\nhaavaa olen hieman pulmallisessa tilassa, niin se on tuulenpuuska,\njoka pian on ohi; ja muita senkaltaisia seikkoja. Agnese sai\nsittemmin tämän kirjeen; ja kirjevaihto jatkui yllä osoittamaamme\ntapaan.\n\nKun Lucian äidin oli onnistunut, en oikein tiedä millä keinoin,\nilmaista tyttärelleen, että muudan oli elossa, turvissa ja että hän\noli saanut heidän tietonsa, Lucia tunsi suurta huojennusta eikä enää\ntoivonut muuta, kuin että tuo nuori mies hänet unhoittaisi, tai,\nsanoaksemme tarkemmin, että hän koettaisi unhoittaa. Lucia puolestaan\nsata kertaa päivässä teki Renzoon nähden samanlaisen päätöksen ja\nyritti joka keinoa sitä toteuttaakseen. Lakkaamatta hän työssään\naherteli ja koetti kiinnittää siihen kaiken huomionsa; kun Renzon\nkuva palasi hänen mieleensä, hän oitis itsekseen lausui tai lauloi\nrukouksia. Mutta ikäänkuin ilkamoiden tämä kuva ei tullut avoimesti\nja ilmeisenä; se hiipi salaa muiden kuvien mukana, niin ettei mieli\nhuomannut sitä vastaanottaneensa kuin vasta jonkun aikaa jälestäpäin.\n\nLucia siirtyi usein ajatuksissaan äitinsä luokse; miten olisikaan\nvoinut olla toisin. Ja hänen mielikuvituksensa Renzo tuli hiljaa\nhiipien kolmanneksi, kuten todellinen Renzo niin usein oli tehnyt.\nJa niin tämä nuorukainen ilmestyi kaikkien henkilöiden mukana, joka\npaikassa, jokaisessa menneisyyden muistossa. Ja kun tyttöparka joskus\nhaaveili tulevaisuudestaan, ilmestyi tuo kuva silloinkin, vaikka vaan\nsanoakseen: siellä minä ainakaan en tule olemaan mukana. Jos siis\nRenzon täydellinen karkoittaminen ajatuksista oli toivottoman turha\nyritys, onnistui Lucian kuitenkin jossakin määrin ajatella häntä\nharvemmin ja vähemmin hehkuvasti, kuin mitä sydämensä olisi vaatinut;\nse olisi onnistunut hänelle paremminkin, jos hän olisi ollut yksin\nsitä tahtomassa. Mutta Donna Prassede nähkääs oli olemassa, jonka\nhartain pyrkimys oli karkoittaa Renzo Lucian ajatuksista, ja joka\nsitä varten ei ollut keksinyt parempaa keinoa kuin että puhui\nRenzosta niin usein kuin suinkin.\n\n-- Kas niin, hän virkkoi usein, nyt ei enää ajatella tuota miestä!\n\n-- Minä en ajattele ketään, vastasi Lucia.\n\nDonna Prassede vaan ei ottanut tyytyäkseen moiseen vastaukseen ja\nhuomautti, että hän halusi tosiseikkoja, eikä pelkkiä sanoja. Ja hän\nlaverteli pitkään nuorten naisten tavoista, puhuen niistä seuraavasti:\n\n-- Kun tytöt ovat rakastuneet heittiöön -- ja sellaisiin he parhaasta\npäästä kiintyvät -- eivät he enää voi vapautua heistä. Jos naimiset\nkunniallisen, järkevän, kelpo miehen kanssa jonkun onnettoman\nsattuman vuoksi ovat menneet myttyyn, niin he heti rauhoittuvat;\nmutta jos on kysymys huimasta uskalikosta, niin ovat he toivottomia.\n\nJa sitten alkoi hän ladella tuon poissaolevan miesparan\nansioluetteloa, pahantekijän, joka muka oli tullut Milanoon\nryöstämään ja murhaamaan; ja kaikinmokomin hän tahtoi saada Lucian\ntunnustamaan kaikki ne koirankujeet, jotka Renzo muka oli tehnyt\nkotiseudullaankin.\n\nÄäni värähdellen häpeästä, surusta ja kaikesta siitä paheksumisesta,\njonka hänen lempeä luonteensa ja nöyrän riippuvainen asemansa\nsallivat hänen sisällään liikkua Lucia vastusti tätä käsitystä ja\nvakuutti, että tuo poloinen nuori mies ei koskaan kotikylässään ollut\nantanut aihetta puhumaan itsestään muuta kuin hyvää; kernaasti olisi\nhän suonut, näin hän sanoi, että joku sieltä kotikylästä olisi ollut\nläsnä täällä, jotta hän olisi voinut vedota hänen todistukseensa.\n\nMyöskin Milanon seikkailuun nähden, josta hänellä ei ollut tarkkoja\ntietoja, hän Renzoa puolusti sen vakaumuksen nojalla, mikä hänellä\noli hänen käytöksestään aina hänen lapsuudestaan asti. Lucia puolusti\nhäntä tai ainakin luuli puolustavansa yksinomaan säälin vaatiman\nvelvollisuuden nojalla, totuuden rakkaudesta, tai käyttääksemme\nsanaa, jonka avulla hän itselleen selitti tunnettaan, lähimäisen\nrakkaudesta. Mutta tästä puolustuksesta Donna Prassede sai uusia\ntodistusperusteita vakuuttaakseen Lucialle, että tämän sydän yhä\nvielä oli kiintynyt tuohon mieheen. Ja totta puhuen, en saata\nsanoa, miten todella oli laita noina hetkinä. Se ruma kuva, jonka\nvanha nainen loi tuosta nuoresta miesparasta palautti päinvastoin\nLucian mielessä entistään vilkkaampana ja selvempänä sen kuvan, joka\nsiihen oli painunut pitkällisen tuttavallisen seurustelun aikana;\npakosta tukahutetut muistot palasivat joukottain; vastenmielisyys\nja ylenkatse palauttivat niin monen kunnioituksen aiheen; sokea ja\nraju viha herätti hänen sydämessään kahta voimakkaamman säälin. Ja\nkuka tietää, paljonko näiden tunteiden ohella saattoi hänen sisällään\nliikkua tuota toista tunnetta, joka niiden seurassa niin helposti\npujahtaa sieluun. Saatamme kuvitella miten vahvasti se takertuu\nsiihen mieleen, josta sitä pakolla koetetaan karkoittaa. Oli miten\noli, nämä keskustelut eivät koskaan Lucian puolelta olisi kestäneet\nkauan; hänen sanansa upposivat pian nyyhkytyksiin.\n\nJos tämä Donna Prasseden kohtelu olisi aiheutunut vanhastaan\njuurtuneesta vihasta Luciaan, olisivat kenties tämän kyyneleet\nhäntä liikuttaneet ja saattaneet vaikenemaan; mutta nyt hän puhui\nparhaassa tarkoituksessa ja lasketteli edelleen sanatulvaansa\njoutumatta mielenliikutukseen; samoin saattavat vaikeroimiset ja\nrukoukset joskus pysäyttää vihollisen aseet, mutta eivät pidätä\nkirurgin veistä. Mutta täytettyään, kuten hänen omat sanansa\nkuuluivat, hyvin yhdeltä kerralta velvollisuutensa, hän siirtyi\nnuhtelusta ja ankarasta moitteesta kehoituksiin, neuvoihin, joita\nhöysti muutamilla kiitoslauseillakin, näin lieventääkseen karvasta\nmakealla ja saavuttaakseen paremmin tarkoituksensa vaikuttamalla\nhoidokkaansa sieluun joka taholta. Kaikista näistä kohtauksista,\njotka aina alkoivat, jatkuivat ja päättyivät jotakuinkin samoin,\nhyvä Lucia ei kuitenkaan katkeroitunut äreälle saarnaajattarelleen,\njoka muuten kohteli häntä mitä lempeimmin, osoittaen tätenkin\nhyvää tarkoitustaan. Hänen mieleensä jäi niistä sentään sellainen\nkiihoitus, sellainen ajatusten ja tunteiden temmellys, että hän\njälestä tarvitsi pitkän aikaa ja paljon ponnistusta, saavuttaakseen\naikaisemman tasapainonsa.\n\nOnneksi Lucia ei ollut ainoa, jolle Donna Prasseden piti tehdä hyvää.\nSiitä seurasi, etteivät nuo nuhdesaarnat voineet toistua niin usein.\nOlihan hänen huolehdittava palvelijakunnastaan -- kaikki päitä,\njoista mikä enemmän, mikä vähemmän kaipasi oikaisua ja ohjausta;\nolihan paljon muita tapauksia, joissa hän sai tilaisuuden tehdä samaa\npalvelusta useille muille, tehden sen pelkästä hyvästä sydämestä,\nilman mitään erityistä velvoitusta; ja paitsi tätä kaikkea hänellä\noli viisi tytärtä; tosin ei yksikään näistä enää asunut kotona, mutta\nhe tuottivat hänelle kuitenkin enemmän päänvaivaa, kuin jos olisivat\nsiellä asuneet.\n\nKolme heistä oli nunnia, kaksi naimisissa; tästä seurasi\nluonnollisesti, että Donne Prassedella oli kolme luostaria, ja kaksi\nperhettä hallittavanaan, sangen lavea, monimutkainen ja erittäin\ntukala tehtävä sentähden, että kaksi aviomiestä, isien, äitien\nja veljien tukemina, kolme abbedissaa, muiden arvohenkilöiden ja\nnunnien avustamina eivät tahtoneet alistua hänen ylijohtoonsa.\nKäytiin siis sotaa, jopa samalla kertaa viittä sotaa, salassa,\nmäärärajojen sisällä kohteliaasti, mutta vilkkaasti ja lakkaamatta.\nJokaisessa näistä viidestä paikasta oli alati valpas pyrkimys välttää\nhänen huolenpitoaan, sulkea tie hänen neuvoiltaan, väistää hänen\ntiedustelujaan ja verhota, mikäli mahdollista, pienimmätkin seikat\npimeän vaippaan. En puhu vastustuksesta ja vaikeuksista, joita hän\nkohtasi käsitellessään toisia asioita, jotka koskivat häntä vielä\nvähemmin; jokainen tietää, että sen, joka tahtoo tehdä ihmisille\nhyvää, useimmiten on tehtävä se vastoin heidän tahtoaan. Ainoa\npaikka, missä hänen intonsa saattoi häiriintymättä ja vapaasti päästä\nvaikuttamaan, oli hänen oma kotinsa; siellä jokainen oli kaikessa ja\nkaikkeen hänen tahdolleen alamainen, lukuunottamatta Don Ferrantea,\njonka laita oli vallan erikoinen.\n\nOllen oppinut mies, häntä ei miellyttänyt käskeminen eikä liioin\ntotteleminen. Saattoipa hänen arvoisa vaimonsa kaikissa talon\nasioissa olla määräävä emäntä, sitä hän ei ollenkaan vastustanut;\nmutta hän itse ei tahtonut olla mikään kuuliainen orja, ei totisesti.\nJa jos hän pyynnöstä erityisissä tilaisuuksissa teki hänelle\nkynäpalvelusta, se johtui siitä, että tämä toimi häntä miellytti;\nmutta saattoipa hän tässäkin kohden panna vastalauseensa, ellei se,\nmistä hänen vaimonsa käski hänen kirjoittaa, ollut sopusoinnussa\nhänen vakaumuksensa kanssa.\n\n-- Vaivatkoon päätään, hän mutisi näissä tapauksissa; kirjoittakoon\nitse, kun asia hänestä näyttää, niin selvältä.\n\nDonna Prassede koetti tällöin turhaan jonkun aikaa taivuttaa häntä,\nmutta ei kuitenkaan voinut muuta kuin napista häntä vastaan, sanoen\nhäntä itsekkääksi, mieheksi, joka tekee kaikki oman päänsä mukaan,\noppineeksi, arvonimi, joka sisälsi sekä harmia että vähän imartelua.\n\nDon Ferrante vietti tuntikausia työhuoneessaan, missä hänellä\noli melkoinen kirjakokoelma, lähes kolmesataa nidosta; ne olivat\npelkkiä valittuja teoksia, kaikkein kuuluisimpia kirjailijoita eri\naloilla; niistä hän oli toisiin enemmän, toisiin vähemmän perehtynyt.\nAstrologian alalla hän syystä kävi enemmästä kuin pelkästä\nharrastajasta. Hänellä ei siitä ollut ainoastaan yleistietoja eikä\ntuota kulunutta sanastoa, jonka näytteitä ovat esim. vaikutukset,\naspehdit, liitot, y.m., vaan osasipa hän puhua luontevasti, ja vallan\nkuin professori katederiltaan, taivaan kahdestatoista piiristä,\nsuurimmista kehistä, valoisista ja pimeistä asteista, kohoamisesta ja\nvajoamisesta, siirtymisistä ja mullistuksista, sanalla sanoen tieteen\nvarmimmista ja salatuimmista perusteista. Noin kaksikymmentä vuotta\nhän usein toistuvien ja pitkien väittelyjen muodossa oli puolustanut\nCardanuksen järjestelmää hyläten erään toisen oppineen kannan, joka\npelkästä itsepäisyydestä, kuten Don Ferrante väitti, kiven kovaan\npiti kiinni Alcabizion järjestelmästä. Don Ferrante kyllä kernaasti\ntunnusti vanhanajan kansojen etevämmyyden, mutta ei silti voinut\nkärsiä, ettei tahdottu myöntää oikeutta uudenajan ihmisille silloin,\nkun he ilmeisesti olivat oikeassa. Hän tunsi myös keskinkertaista\nparemmin tieteiden historiaa, osasi tarvittaessa mainita oikeiksi\ntodistetut tärkeimmät ennustukset sekä puhua henkevästi ja oppineesti\ntoisista toteutumattomista enteistä, todistaakseen, ettei syy ollut\ntieteen, vaan niiden, jotka eivät olleet voineet sitä hyvin käyttää.\n\nMuinaisajan filosofiaa hän osasi sen verran kuin oli tarpeellista;\nja hän opiskeli sitä yhä edelleen lukemalla Diogenes Laertiusta.\nMutta eihän voi omaksua kaikkia järjestelmiä, olivat ne kuinka\noivallisia tahansa, ja jos mielii olla filosofi, täytyy kuitenkin\nvalita joku kirjailija, ja sentähden Don Ferrante oli kohdistanut\nvalintansa Aristoteleeseen, joka, kuten hän sanoi, ei ole\nvanhan- eikä uudenaikainen, hän on lyhyesti sanoen filosofi ennen\nkaikkea. Hän omisti myös useita Aristoteleen uudenaikaisten syvimpien\nja oppineimpien oppilaiden teoksia: Aristoteleen vastustajien teoksia\nhän ei koskaan ollut tahtonut lukea, välttääkseen ajanhukkaa, kuten\nsanoi, eikä liioin ostaa, välttääkseen rahan tuhlausta. Ainoastaan\npoikkeuksena hän oli kirjastossaan antanut sijan tuolle kuuluisalle\nkaksikymmentäkaksi kirjaa käsittävälle teokselle _De Subtilitate_ ja\nmuutamille muille Cardanuksen antiperipatetisille teoksille, sen\nnojalla, mitä tämä mies oli aikaansaanut astrologian alalla; sillä,\nniin hän arveli, mies, joka oli osannut kirjoittaa tutkimuksen _De\nrestitutione temporum et motuum coelestium_ sekä teoksen _Duodecim\ngenitararum_, ansaitsi huomiota, silloinkin, kun hän iski kiveen;\ntämän miehen suuri vika oli, niin hän sanoi, se, että hän oli liiaksi\nhenkevä, eikä kukaan saattanut sanoa kuinka pitkälle hän olisi mennyt\nfilosofiassakin, jos hän ei olisi poikennut oikealta tieltä. Muuten,\nvaikka Don Ferrante oppineiden keskuudessa kävi täydellisestä\nperipatetikosta, hän omasta mielestään ei katsonut tarpeeksi\ntuntevansa tätä koulua; ja monesti hän väitti, hyvin vaatimattomasti,\nettä olemus, yleiskäsitteet, maailmansielu ja olioiden luonne, eivät\nolleet niin selviä seikkoja, kuin saattaisi luulla.\n\nLuonnontieteitä hän kohteli enemmän ajanvietteenä kuin tutkimuksen\nesineenä. Itse Aristoteleenkin ja Pliniuksen tätä ainetta koskevat\nteokset hän oli vaan lukenut niitä tarkemmin tutkimatta. Kuitenkin\nhän sattumalta oli yleisestä filosofiasta saanut tietoja tällä\nalalla ja oli selaillut Portan teosta _Magia naturale_, Cardanuksen\nkirjoittamia _Kivien, Eläinten ja Kasvien_ historioita, Albert\nSuuren yrttejä, kasveja ja eläimiä käsitteleviä tutkielmia sekä\nmuita vähemmän tärkeitä teoksia, ja tämän nojalla hän tarvittaessa\nosasi huvittaa koolla olevia oppineita henkilöitä puhuen useiden\nlääkekasvien mitä merkillisimmistä avuista ja kummallisimmista\nominaisuuksista, kuvaten tarkasti sireenien muodon ja tavat ja työn,\nyhden ainoan feniks-linnun, selittäen miten salamanteri voi olla\ntulessa palamatta, miten imijäkalalla, tuolla pienellä eläimellä, on\nvoima ja rohkeus yks kaks keskellä merta pysäyttää kuinka suuri laiva\ntahansa, miten kastepisarat muuttuvat helmiksi näkinkenkien kuoren\nsisällä, miten kameleontti elää pelkästä ilmasta, miten kristalli\nvuosisatojen kuluessa hitaasti muodostuu kovettuneesta jäästä, ja\nmuita mitä ihmeellisimpiä luonnon salaisuuksia.\n\nMagiaan ja noituus-taitoon hän oli vielä enemmän perehtynyt, nämä kun\nolivat, sanoo lähdeteoksemme, paljon yleisempää suosiota nauttivia ja\ntärkeämpiä tieteitä ja joiden tosiseikat ovat paljoa painavammat ja\nhelpommin todistettavissa. On melkein tarpeetonta mainita ettei tällä\nhänen harrastuksellaan koskaan ollut muuta tarkoitusta kuin\nperinpohjin perehtyä noitien pirullisiin temppuihin, jotta hän itse\nolisi voinut olla niiden suhteen varuillaan ja niiltä puolustautua. Ja\nnojaten etupäässä suureen Martino Delrivoon (tiedemieheen) hän kykeni\nvasituisesti keskustelemaan lemmen-noitumisesta, nukutus- ja\nvihollismielis-noitumisesta ja noiden kolmen päänoitumislajin\nlukemattomista lajeista, joita, kuten lähdeteoksemme huomauttaa, niin\nturmiollisin seurauksin vielä silloin joka päivä harjoitettiin.\n\nYhtä laajat ja perusteelliset olivat Don Ferranten tiedot historian,\nvarsinkin yleisen historian alalla, ja siinä olivat hänen\nlempikirjailijansa Tarcagnota, Dolce, Bugatti, Campana, Guazza,\nsanalla sanoen kaikkein kuuluisimmat.\n\n-- Mutta mitä olisikaan historia, oli Don Ferranten usein tapana\nsanoa, ilman politiikkaa? Opas, joka kulkisi edelleen ilman ketään\nopastettavaa jälessä, mille neuvoisi oikeata tietä, joten askeleet\nmenisivät hukkaan; samoin politiikkaa ilman historiaa saattaisi\nverrata vaeltajaan, joka kulkisi umpimähkään ja ilman opasta. Hänen\nkirjastossaan oli hylly, joka oli omistettu tilastotieteellisille\nkirjailijoille. Siinä oli useiden maineettomien ja toisluokkaisten\nnimien joukossa nimet sellaiset kuin Bodino, Cavalcanti, Sansovino,\nParata, Boccalini. Kahta teosta Don Ferrante kuitenkin tällä\nalalla piti muita monta vertaa etevämpänä, kahta teosta, joita\nhän jo jonkun aikaa oli tottunut pitämään ensimäisinä, voimatta\nkoskaan päättää kummalle niistä antaisi etusijan: toinen niistä oli\nkuuluisan firenzeläisen salakirjurin \"Ruhtinas\" ja \"Puheet\" -- tosin\nveijari, näin tuumi Don Ferrante, mutta syväaatteinen; toinen oli\ntuon ei suinkaan vähemmän kuuluisan Giovanni Boteron kirjoittama\n\"Valtion järki\"; -- kunnon mies, sanoi Don Ferrante, mutta samalla\nteräväpäinen. Mutta vähää ennen meidän kertomuksemme tapahtumisaikaa\noli ilmestynyt teos, joka ratkaisi ensisijan kysymyksen, vieden\nvoiton noista kahdesta merkkiteoksestakin, arveli Don Ferrante;\nse oli kirja, johon oli suljettu ja ikäänkuin tipahutettu kaikki\nhäijyydet, jotta ne voisi tuntea, ja kaikki hyveet, jotta voisi\nniitä harjoittaa. Tämä kirja oli varsin pieni, mutta se oli puhdasta\nkultaa, sanalla sanoen, se oli Don Valeriano Castiglionen teos\n\"Hallitseva Valtiomies\", tuon ylen kuuluisan miehen, josta voi\nsanoa, että kaikkein suurimmat kirjailijat häntä kilvan ylistivät\nja jota ylhäisimmät henkilöt kilvan kutsuivat luokseen; tätä\nkirjailijaa, kuten jokainen tietää, paavi Urbanus VIII kunnioitti\nmitä uhkuvimmilla kiitoslauseilla; häntä kardinaali Borghese ja\nNapolin varakuningas, Don Pietro da Toledo kehoittivat kirjoittamaan,\nedellinen paavi Paavali V:nnen, jälkimäinen katolilaisen kuninkaan\nItaliassa käymien sotien historian, kumpikin tosin turhaan;\ntämän kirjailijan Ranskan kuningas, Ludvig XIII, kardinaali\nRichelieun kehoituksesta nimitti historiankirjoittajakseen;\ntälle kirjailijalle Savoijin herttua Kaarle Emanuel uskoi saman\ntehtävän, ja saman kirjailijan ylistykseksi herttuatar Kristina,\nkaikkien kristillisimmän kuninkaan, Henrik IV:nnen tytär, saattoi\narvokirjassa, muiden arvonimien ohella omistaa nämä sanat; \"että\nhänellä varmasti on Italiassa saavuttamansa maine meidän aikojemme\nensimäisenä kirjailijana\".\n\nMutta vaikka Don Ferrante saattoi sanoa olevansa perehtynyt\nkaikkiin yllä mainittuihin tieteisiin, oli kuitenkin yksi\ntiede, jossa hän ansaitsi ja omistikin professorin arvonimen:\nnimittäin ritarillisuuden tieteessä. Siitä hän ei ainoastaan\npuhunut täydellisenä mestarina, vaan osasi, usein kutsuttuna\nriidanratkaisijaksi kunnianasioissa, aina langettaa jonkun\nratkaisevan tuomion. Hänellä oli kirjastossaan, ja saattaapa sanoa,\npäässäänkin, kaikkein kuuluisimpien tämän alan kirjailijoiden\nteokset: Paride dal Pozzo, Fausto da Longiano, Urrea, Muzio,\nRomei, Albergato, Torquato Tasson ensimäinen ja toinen _Forno_;\nviimemainitun kirjailijan teoksista hänellä alati oli käsillä ja hän\nosasi aina siteerata ne \"Vapautetun\" ja \"Valloitetun Jerusalemin\"\npaikat, jotka kelpaavat todistuskappaleiksi ritarillisuuden\nkysymyksissä. Mutta tekijäin tekijä, hänen käsityksensä mukaan, oli\nmeidän kuuluisa Francesco Birago, jonka seuraan hän sangen usein\nyhtyi antamaan lausuntoaan kunnianasioissa, ja joka puolestaan puhui\nDon Ferrantesta erityisen kunnioittavasti, Ja heti kun tämän etevän\nkirjailijan teos \"Ritarillisia keskusteluja\" oli ilmestynyt, Don\nFerrante epäröimättä ennusti, että tämä teos oli kumoava Olevanon\narvoaseman ja että se oli oleva, muiden jalojen sisariensa rinnalla,\nikäänkuin ylhäisimmän arvostelukyvyn lakikirja jälkeentulevaisilla\n-- ennustus, huomauttaa lähdeteoksemme, jonka toteutumisen suhteen\njokainen saattaa tehdä johtopäätöksensä.\n\nTämän jälkeen kirjailijamme siirtyy tarkastamaan Don Ferranten\nharrastusta kaunokirjallisuuden alalla. Mutta alamme epäillä, onko\nlukijalla enää halua seurata häntä tälle opastusretkelle; jopa alamme\npelätä, että mekin puolestamme olemme antaneet aihetta moitteeseen\nliian orjallisesta kopioimisesta ja lähdekirjailijamme kaltaisesta\nikävystyttämisestä, me kun olemme niin auliisti seuranneet häntä\ntähänasti kertomuksellemme kovin vieraan seikan kuvaamisessa, minkä\nhän luultavasti on paisuttanut yksinomaan saadakseen tilaisuuden\nkoreilla oppineisuudellaan ja näyttää, ettei hän ollut jälellä\naikansa tietämyksestä. Sentähden emme pyhi pois mitä olemme\nkirjoittaneet, kun emme tahdo, että aikamme ja vaivamme olisi mennyt\nhukkaan, mutta sivuutamme lopun palataksemme kertomuksemme kulkuun;\nteemme sen sitä suuremmalla syyllä, kun meillä on vielä pitkä taival\nkuljettavana, ennenkuin kohtaamme ainoatakaan henkilöistämme, ja\nvielä pitempi taival, ennenkuin jälleen tapaamme ne henkilöt, joiden\nkohtaloita lukija varmaankin enemmän harrastaa, jos hän tässä\nkaikessa yleensä jotain harrastaa. Seuraavan vuoden, nimittäin 1629:n\nsyksyn loppuun asti, he kaikki, mitkä vapaasta tahdosta, mitkä taas\npakosta, pysyivät jotenkin siinä tilassa, joihin heidät jätimme,\nilman että kellekään heistä tapahtui, tai ilman että yhdenkään heistä\nonnistui toimittaa mitään, mikä ansaitsisi mainitsemista. Tuli sitten\nsyksy, jolloin Agnese ja Lucia olivat sopineet tavata toisensa.\nMutta suuri yleinen tapahtuma saattoi tämän tuuman raukeamaan. Ja\ntämä oli epäilemättä yksi sen vähimpiä seurauksia. Sitten seurasi\ntoisia suuria tapahtumia, jotka eivät kuitenkaan aiheuttaneet mitään\nhuomattavaa muutosta henkilöidemme kohtalossa. Lopuksi uudet,\nyleisemmät, mahtavammat, raivokkaammat tapahtumat saapuivat heihinkin\nasti, alhaisimpiinkin heistä, yhteiskunta-asteikon mukaan; niin kuin\nääretön, hurja, harhaileva myrskytuuli, joka nyhtää juurineen irti\npuita, raastaa pois katot, kaataa kellotapulien huiput, paiskaa\nkumoon muurit, hajoittaa sinne tänne pirstaleet, nyhtäen irti maassa\npiilevät nurmenkin idut, kokoaa nurkista lakastuneet ja kevyet\nlehdet, jotka heikompi tuuli on sinne koonnut, ja kuljettaa ne\nmukaansa käärittyinä voittosaaliiseensa.\n\nJotta niiden yksityishenkilöiden kohtalot, jotka meidän on määrä\nkertoa, täysin selviäisivät, on ehdottoman tärkeätä, että ensin\nannamme kuvauksen, vaikkapa suppeankin, noista suurista julkisista\ntapahtumista, tehden sen hieman kauempaa.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU.\n\n\nTuon kuuluisan Pyhän Martin päivän ja sen jälkeisen päivän mellakan\njälkeen näytti siltä kuin yltäkylläisyys ikäänkuin ihmeen kautta\nolisi palannut Milanoon. Leipurien myymälät olivat täynnä leipää;\nleivän hinta oli sama kuin kaikkein satoisimpina vuosina; jauhojen\nhinta oli suhteellisesti sama. Niillä, jotka noina kahtena päivänä\nolivat panneet parastaan kirkuakseen, jopa tehdäkseen enempääkin, oli\nnyt -- lukuunottamatta muutamia kapinallisia, jotka oli vangittu,\nsyytä onnitella itseään, eikä pidä luulla että he, vangitsemisien\ntuottaman ensi kauhun asetuttua, olisivat sitä laiminlyöneet.\nToreilla, katujen kulmissa, kapakoissa, iloittiin julkisesti,\nonniteltiin, jopa puoliääneen kerskailtiin siitä, että oli keksitty\nkeino saada leivän hinta halvemmaksi. Mutta keskellä juhlimista\nja itseluottamuksen temmellystä, pilkoitti kuitenkin -- ja kuinka\nolisikaan voinut olla muuten -- esiin levottomuutta, aavistusta\nsiitä, ettei näin voinut kauan jatkua.\n\nPiiritettiin leipomot ja jauhomyymälät, kuten oli tehty tuon toisen\nkeinotekoisen ja lyhytaikaisen yltäkylläisyyden aikana, jonka oli\nsynnyttänyt Antonio Ferrerin ensimäinen jauhohinnan alennus. Ne,\njoilla oli tallella pieniä rahasäästöjä, vaihtoivat ne leipään\nja jauhoihin. Kirstuja, tynnyreitä ja kattiloita käytettiin\njauhosäiliöinä. Täten kaikki kilvan käyttivät hyväkseen hetken\ntarjoamia etuja, ja elleivät suorastaan saattaneet näiden pitkällistä\njatkumista mahdottomaksi, sillä olihan se jo itsestään mahdoton,\ntekivät yhä vaikeammaksi sen hetkellisenkin pysymisen.\n\nSentähden Antonio Ferrer marraskuun 15 päivänä _De orden de su\nExcelencia_[37] julkaisi asetuksen, mikä kielsi jokaista, jolla\noli leipää tai jauhoja talossaan, sitä enempää keltään ostamasta;\nja jokaista kiellettiin ostamasta suurempaa leipämäärää, kuin mitä\ntarvitsi kahdeksi päiväksi; tämä kielto tapahtui rahasakkojen\nja ruumiillisen kurituksen uhalla, mikä oli riippuvainen Hänen\nylhäisyytensä mielivallasta. Asetus määräsi lisäksi viranomaisille ja\nkaikille muille kansalaisille, että ilmiantaisivat tämän asetuksen\nrikkojat, ja tuomareille, että toimeenpanisivat tarkastuksia heille\nosotetuissa taloissa. Mutta samalla se uudelleen sääti leipureille,\nettä hyvin varustaisivat myymälänsä leivällä, uhaten heille\npäinvastaisessa tapauksessa viiden vuoden laivaorjan vankeutta, jopa\npitempääkin, riippuen niinikään Hänen Ylhäisyytensä mielivallasta.\n\nKen kuvittelee, että tätä asetusta noudatettiin, erehtyy pahasti;\nja jos kaikki näihin aikoihin julkaistut asetukset olisi pantu\ntäytäntöön, olisi varmaankin Milanon herttuakunnalla ollut merellä\nainakin yhtä paljon väkeä kuin mitä Suur-Britannialla tätä nykyä on\nlaivastossaan. Oli miten oli, kävi tarpeelliseksi pitää huolta siitä,\nettei heiltä puuttunut leivänvalmistusaineita, kun heidän käskettiin\nleipoa niin paljon leipää. Samoin kuin aina nälänhädän aikana, nytkin\nheräsi harrastus käyttämään leivänvalmistukseen ravintoaineita, joita\nmuuten syödään toisenmuotoisina, ja niin keksittiin se temppu, että\nsekoitettiin riisiä leipätaikinaan. Marraskuun 23:ntena päivänä vaati\nmuudan julistus luovuttamaan puolet omistamastaan riisivarastosta\nyleisiin aittoihin ja uhkasi niitä, jotka sitä käyttäisivät\nvastoin viranomaisten määräystä, mainitun viljalajin takavarikkoon\nottamisella ja kolmen scudon sakolla tynnyriltä. Tämä säädös oli,\nkuten jokainen huomaa, kaikista kohtuullisin.\n\nMutta täytyipä tämän riisinkin maksaa, ja sen hinta oli vallan\nsuhdaton leivänhintaan nähden. Tämän suunnattoman eroituksen\ntasoittaminen annettiin kaupungin toimeksi; ja toimeenpanijoiden,\ndekurionien neuvosto piti kokousta tuona samana marraskuun 23:ntena\npäivänä ja päätti huomauttaa kuvernöörille, että oli mahdotonta\nkauempaa kestää sellaista taakkaa. Ja kuvernööri määräsi asetuksella\njoulukuun 7:nneltä päivältä mainitun riisin hinnan kahdeksitoista\nliraksi tynnyriltä, uhaten jokaista, joka kieltäytyisi myymästä tästä\nhinnasta, tavaran menettämisellä ja samanarvoisella rahasakolla,\n_jopa suuremmallakin sakolla ja ruumiin kurituksella, riippuen Hänen\nYlhäisyytensä mielivallasta ja tapauksen laadusta ynnä henkilöiden\nluonteesta_.\n\nJo ennen kapinaa oli puhdistetulle riisille määrätty hinta, samoin\nkuin luultavasti muillekin viljalajeille, ja tämä tapahtui toisten\nasetusten muodossa, joita meidän ei ole ollut mahdollista löytää.\n\nKun täten leivän ja jauhojen hintaa Milanossa pidettiin halpana,\noli siitä seurauksena, että ympäristön väestö joukottain riensi\nsinne ostamaan. Poistaakseen tämän seikan, jota sanoi epäkohdaksi,\nDon Gonzalo uudessa asetuksessa joulukuun 7:nneltä päivältä kielsi\nkuljettamasta ulos kaupungista kahtakymmentä soldoa kalliimpaa\nleipämäärää, määräten asetuksen rikkojalle sakoksi tuon leipämäärän\nmenettämisen ja kaksikymmentä viisi scudoa; ja _varojen puutteessa\npari köydenkiristystä julkisessa paikassa, jopa kovempaakin\nkuritusta_, yhä vaan _Hänen Ylhäisyytensä mielivallan mukaan_. Saman\nkuun 22:na päivänä -- ei tiedetä miksi niin myöhään -- hän julkaisi\njauhoja ja ryynejä koskevan samanlaisen asetuksen.\n\nRahvas oli tahtonut hankkia itselleen yltäkylläisyyttä ryöstämällä ja\npolttamalla; hallitus tahtoi sitä pitää yllä orjalaivojen ja köyden\navulla. Keinot olivat täydelleen sopusuhtaiset keskenään; mutta missä\nmäärin ne vastasivat tarkoitusperäänsä, saattaa lukija helposti\narvostella; ja millä tavoin ne kelpasivat sitä toteuttamaan, sen saa\nlukija heti nähdä. Onpa muuten helppo huomata ja varsin tähellistä\npanna merkille, kuinka läheisessä ja välttämättömässä yhteydessä\ntoisiinsa nämä molemmat menettelytavat olivat. Kumpikin niistä oli\nvälttämätön seuraus edellisestä toimenpiteestä, joka oli määrännyt\nleivän hinnan niin paljoa huokeammaksi tosiolojen mukaista, eli sitä\nhintaa, joka luonnollisesti olisi johtunut tarpeen ja paljouden\nvälisestä suhteesta. Tällainen keino on aina näyttänyt rahvaasta sekä\nkohtuudenmukaiselta että yksinkertaiselta ja helpolta toteuttaa;\non siis hyvin luonnollista että ahtaina aikoina ja katovuosina se\nsitä halajaa, rukoilee, ja jos voi, pakoittaa sitä käyttämään.\nMutta mikäli sittemmin seuraukset ilmenevät, käy välttämättömäksi,\nettä viranomaiset ehkäisevät jokaisen niistä lailla, joka kieltää\nihmisiä tekemästä sitä, johon edellinen laki heitä oikeutti.\nSallittakoon meidän tässä ohimennen huomauttaa omituista sattumaa.\nMaassa ja aikana, joka on hyvin lähellä meitä,[38] uudenajan\nhistorian melukkaimpana ja merkillisimpänä aikana, on samanlaisten\nasianhaarojen vallitessa käytetty samanlaisia keinoja -- voisipa\nmelkein sanoa vallan samoja, eroten suhtien puolesta, mutta\nnoudattaen jotenkin samaa järjestystä; niitä käytettiin huolimatta\nsiitä, että ajat olivat muuttuneet, ja tuo seikka johtui etupäässä\nsiitä, että rahvaan suuret joukot, joihin nuo tiedot eivät olleet\njuurtuneet, pitkäksi aikaa voi saattaa voimaan käsityksensä, ja\nkäyttääksemme siellä tavallista puhetapaa, pakoittaen ohjata\nlainsäätäjäin käsiä.\n\nPalataksemme siis omiin asioihimme, oli kapinalla ollut kaksi\nseurausta: toiselta puolen elintarpeiden varsinainen tuhlaus ja hukka\nitse kapinan aikana, ja toiselta puolen, halvan leipähinnan aikana\ntapahtuva, ylen runsas, ylimielinen, rajaton kulutus sen vähäisen\nviljamäärän kustannuksella, jonka olisi pitänyt riittää seuraavaan\nelonkorjuuseen asti. Näihin yleisiin seurauksiin liittyi se seikka,\nettä neljä rahvaan miestä tuomittiin kuolemaan mellakan johtajina;\nkaksi heistä hirtettiin Kainalosauva-leipomon edustalla, ja kaksi sen\nkadun suulla, jonka varrella viljavoudin talo oli.\n\nMuuten ovat historialliset tiedot tästä ajankohdasta niin\npuutteellisesti merkityt, ettei niissä ollenkaan mainita miten ja\nmilloin tämä mielivaltainen hinta lakkasi. Jos meidän varmojen\ntietojen puutteessa on sallittu tuoda esiin olettamia, olemme\ntaipuvaiset luulemaan, että tuon hinnan lakkauttaminen tapahtui\njoulukuun 24:nnen päivän, kuolemantuomion toimeenpanemispäivän\nvaiheilla. Mainitsemamme 22:nnen päivän jälkeisiä viljahintaa\nkoskevia asetuksia emme ole tavanneet; joko ne ovat joutuneet\nhukkaan, pysyneet piilossa tutkimuksiltamme, tai lienee hallitus,\nkeinojensa tehottomuuden lamauttamana ja pettyneenä niiden huonojen\ntuloksien johdosta jättänyt ne hävitykselle alttiiksi.\n\nKuitenkin tapaamme useilla historioitsijoilla -- jotka aina\nkernaammin kuvaavat suuria tapahtumia kuin niiden alkujuurta ja\nkehitystä -- kuvauksen maasta ja varsinkin kaupungista sellaisena\nkuin ne esiintyivät kevättalven ja kevään aikana, jolloin\npahan alkusyy, viljamäärän ja tarpeen välinen epäsuhtaisuus ei\nsuinkaan ollut herjennyt, vaan päinvastoin lisääntynyt niistä\nparannuskeinoista, jotka jonkun aikaa olivat viivyttäneet seurauksia;\neikä tuota epäkohtaa oltu voitu poistaa tarpeellisen ulkoa tuodun\nviljamäärän avulla, jota tuontia vaikeutti yleisten ja yksityisten\nvarojen riittämättömyys, ympäristön asukkaiden köyhyys, liikenteen\nhitaus ja esteet, jopa itse lait, jotka koettivat aikaansaada ja\nylläpitää luonnottoman halpaa hintaa. Lisäksi nälänhädän oikea syy,\ntai paremmin sanoen, itse nälänhätä vaikutti tuhoten hillitsemättä ja\ntäydellä voimallaan.\n\nTässä seuraa tuon surkean kuvauksen kopia.\n\nJoka askeleella kohtasi suljettuja myymälöitä; tehtaat suureksi\nosaksi autioina; kaduilla sanomattoman surkeita näkyjä,\nkurjuuden lakkaamatonta vilinää, tuskien alituisia tyyssijoja.\nAmmattikerjäläisten, joiden luku oli kuivunut varsin vähiin ja jotka\nolivat sekaantuneet ja eksyneet uuteen väen paljouteen, oli nyt pakko\nriidellä almusta niiden henkilöiden kanssa, joilta parempina aikoina\nolivat almuja vastaanottaneet. Siinä oli isäntiensä eroittamia\ntarjoilijoita ja puotipalvelijoita, joiden jokapäiväiset tulot olivat\nvähentyneet tai kokonaan lakanneet, ja jotka elivät vaivaloisesti\nsäästöistään ja pääomastaan; liikkeen omistajiakin, joille liikkeensä\npysähtyminen oli tuottanut vararikon ja turmion; kaikenlaisia\nkäsityöläisiä, mitä karkeimpien ja hienoimpien, mitä tärkeimpien ja\nmitä ylellisimpien ammattien harjoittajia, harhaillen ovelta ovelle,\nkadulta kadulle, nojaten talojen kulmiin, loikoen kivityksellä,\ntalojen ja kirkkojen ääressä, valittaen anoen almua ja epäröiden\ntarpeen ja vielä polkemattoman häveliäisyyden välillä, laihtuneina,\nvoimattomina, väristen vilusta ja nälästä, yllään kuluneet ja vähät\nvaatteet, jotka useilla kuitenkin vielä olivat entisen varallisuuden\nmerkkinä; samoin keskellä toimettomuutta ja alennustilaa ilmeni\njonkunlaisia miehekkäisyyden ja uutteruuden merkkejä.\n\nSekaantuneina tähän viheliäiseen joukkoon, ja muodostaen siitä\nmelkoisen osan, liikkui palvelijoita, mitkä olivat isäntiensä\neroittamat, nämä kun olivat vaatimattomasta varallisuudentilasta\njoutuneet ahdinkoon tai oltuaan sitä ennen mahtavia ja rikkaita,\neivät sellaisena vuotena kyenneet ylläpitämään lukuisan\npalvelijakunnan ylellisyyttä. Ja kaikkiin näihin erilaisiin\npuutteenalaisiin liittyi joukko toisia, jotka olivat tottuneet osaksi\nelämään heidän tuloistaan: lapsia, naisia, vanhuksia, ryhmittyneinä\nentisten ylläpitäjiensä ympärille tai hajaantuneina toisaalle\nkerjäämään.\n\nSaattoipa muiden joukosta tuntea useita bravoja heidän\npörristetyistä hiustupsuistaan, repaleiksi käyneistä komeista\nvaatteistaan, omituisista eleistään ja esiintymistavoistaan ja\nsiitä leimasta, jonka elintapojen tottumus painaa kasvoihin ja joka\non sitä enemmän silmäänpistävä ja selvä, kuta enemmän se eroaa\ntavallisuudesta. Nämä bravot olivat vallitsevan yleisen kohtalon\nvuoksi menettäneet rikollisella tavalla ansaitun leipänsä, anoen\nsitä nyt armahtavaisilta ihmisiltä. Nälän masentamina, kilpaillen\ntoistensa kanssa ainoastaan valitushuudoissa, he pelokkaina ja\narkoina harhailivat kaduilla, joita niin kauan olivat kulkeneet pää\npystyssä, katse epäluuloisena ja julmana, puettuna komeisiin ja\nomituisiin virkapukuihin, varustettuina rikkailla aseilla, suljilla\nkoristettuina, hajuvesillä valeltuina ja tukka käherrettynä. Ja\nhe ojensivat nöyrinä kättä, jota niin monesti julkeasti olivat\nkohottaneet uhkausta tai salakavalaa iskua varten.\n\nMutta kenties viheliäisimmän ja surkuteltavimman näyn tarjosivat\nmaalaiset; he saapuivat yksitellen, kaksittain, koko perheinä, miehet\nja vaimot kantaen pikkulapsiaan käsivarrella tai selässä, taluttaen\nsuurempia lapsia kädestä, vanhukset kulkien jälessä. Muutamat, joiden\ntalot majoitettu tai seudun kautta kulkeva sotaväki oli anastanut ja\nryöstänyt, olivat epätoivoisina lähteneet pakoon. Näiden joukossa\noli eräitä, jotka herättääkseen suurempaa sääliä tai saattaakseen\nsilminnähtäväksi surkeutensa näyttivät mustelmiaan ja haavojaan,\nmitkä olivat saaneet iskuista puolustaessaan omaisuutensa kurjia\njäännöksiä tai ponnistaessaan paetakseen sokeata ja hillitöntä\nraakuutta. Toiset olivat säästyneet tältä erityiseltä vitsaukselta,\nmutta heidät karkoitti taas tuo toinen painajainen, joka ei säästänyt\nyhtään tämän maakunnan soppea, nimittäin kasvuttomuus ja verotaakat,\nmitkä olivat paisuneet suuremmiksi kuin koskaan, muka sodantarpeiden\nvaatimuksesta. Näitä henkilöitä saapui lakkaamatta kaupunkiin, kuin\nrikkauden ja anteliaisuuden pesäpaikkaan ainakin.\n\nSaattoi eroittaa äsken tulleet sekä heidän epävarmasta käynnistään\nja tottumattoman ilmeestään, että vielä enemmän hämmästyksestä ja\npaheksumisesta, joka kuvastui heidän kasvoissaan, he kun kohtasivat\nniin runsaita kilpailevia onnettomuuden tovereita matkansa\npäämäärässä, missä olivat luulleet esiintyvänsä erityisinä säälin\nesineinä ja vetävänsä puoleensa katseet ja avuliaisuuden. Toiset,\njotka jo jonkun aikaa olivat kuljeksineet ja asustaneet kaupungin\nkaduilla ja jotka ylläpitivät henkeään sattumalta saamillaan\nantimilla -- näin suuri oli ristiriita tarpeen ja avunannon välillä\n-- kantoivat kasvoillaan synkemmän ja toivottomamman alakuloisuuden\nleimaa. Erilaiset olivat heidän pukunsa, jos yleensä saattoi\npuvuista puhua! Kasvot näivettyneet laakson asukkailla, ruskeat\ntasangon ja kumpujen asujamilla ja verenpunaiset vuoristolaisilla,\nkaikki laihtuneet ja hivuneet, silmät syvällä kuopissaan, katseet\ntuijottavina, ilmaisten puoleksi synkeyttä, puoleksi mielettömyyttä;\nhiukset pörröisinä, parrat karheina; kovassa työssä varttuneet ja\nkaraistuneet ruumiit nyt puutteen näännyttäminä; iho kurtistuneena\nkuihtuneilla käsivarsilla ja luisevilla säärillä ja ryntäillä, jotka\npilkistivät esiin repaleiden lomista.\n\nErilaisen mutta vallan yhtä surkean kuvan kuin tämä masentunut\njäntevyys, tarjosivat sukupuoleltaan ja iältään heikoimmat, joiden\nluonto helpommin oli voitettu ja joiden raukeemus ja masennus oli\ntoivottomampi.\n\nSiellä täällä kaduilla, vallan talojen seinien vierustassa, oli\npieninä kasoina ruumenien ja likaisten vaateriepujen sekaisia\npoljettuja olkia. Ja nämä tunkiot olivat kuitenkin huolehtivan\nihmisrakkauden antimia: ne olivat vuoteita, jotka olivat valmistettu\nsitä varten, että muutamat noista poloisista olisivat voineet niille\nyöksi päänsä lepoon kallistaa. Aika ajoin päivälläkin näki niillä\nnukkuvan tai loikovan jonkun onnettoman, jolta väsymys tai nälkä oli\nuuvuttanut voimat ja jäykistänyt jalat. Joskus tällaisella kurjalla\nvuoteella lepäsi kuollut ruumis; joskus väsynyt raukka äkkiä kaatui\nhengettömänä alas kivitykselle.\n\nMonen tällaisen maahan kaatuneen yli näki joskus kumartuvan\nohikulkijan tai naapurin, äkillisen säälin valtaamana. Muutamissa\npaikoin liikkui kauemmaksi tähtäävällä huolenpidolla järjestetty\navuliaisuus, joka oli apuneuvoiltaan rikkaan ja suuremmoiseen\nanteliaisuuteen tottuneen käden liikkeelle panema, nimittäin tuon\nhyvän kardinaali Federigon. Hän oli valinnut kuusi pappia, joiden\nhehkuvaa ja uupumatonta ihmisrakkautta tuki vankka ruumiinrakenne.\nNämä hän oli jakanut kolmeen pariin, joista kunkin oli määrä kulkea\nläpi kolmanneksen kaupunkia, jälessään kantajia, joilla oli mukanaan\nerilaisia ravintoaineita sekä muita vaikuttavampia vahvistusaineita,\nynnä vaatteita. Joka aamu nämä kolme paria läksivät liikkeelle\nkulkien eri suuntiin, lähestyivät niitä, joiden näkivät makaavan\nmaassa ja jakelivat jokaiselle tarpeen vaatimaa apua. Se, joka\njo kamppaili kuoleman kanssa eikä enää kyennyt nauttimaan mitään\nravintoa, vastaanotti uskonnon viimeistä apua ja lohdutusta. Niille,\njoita ravinto vielä saattoi virkistää, antoivat he lientä, munia,\nleipää ja viiniä; toisille, joita pitkäaikainen nälkä oli kiduttanut,\nhe ojensivat väkilientä, mehua, jalompaa viiniä, virkistäen\nheitä sitä ennen, jos oli tarpeellista, lääkkeillä ja etikalla.\nSamanaikuisesti he jakelivat vaatteita, peittääkseen säädyttömintä ja\nhuutavinta alastomuutta.\n\nEikä heidän avunantonsa pysähtynyt vielä tähän. Hyvä sielunpaimen\noli niin määrännyt, että siellä, missä se oli toteutettavissa,\njaettaisiin tehokasta, eikä hetkellistä apua. Ne poloiset, joille\ntämä ensi apu oli antanut tarpeeksi voimia pysymään pystyssä ja\nastumaan, saivat noilta samoilta papeilta vähän rahaa, jotta ei\njälleen ilmaantuva tarve ja uuden avun puute uudelleen syöksisi\nheitä siihen tilaan, josta heidät oli pelastettu; toisille he\nkoettivat hankkia tyyssijaa lähimmistä taloista. Varakkaissa taloissa\nmyönnettiin useimmiten vieraanvaraisuutta pelkästä ihmisrakkaudesta\nja kardinaalin suosituksen nojalla; niissä taloissa taas, missä\nhyvältä tahdolta puuttuivat välikappaleet, nuo hengelliset miehet\npyysivät ottamaan noita onnettomia täysihoitoon, sopivat maksusta ja\nsuorittivat siitä heti osan käteisellä rahalla. He antoivat sitten\nkaikista näistä onnettomista täysihoitolaisista luettelon kaupungin\npapeille, jotta nämä olisivat käyneet heitä katsomassa, ja palasivat\nitsekin usein heitä tervehtimään.\n\nTuskin tarvinnee mainita, ettei Federigo supistanut huolenpitoaan\nnäihin äärimäisiin kärsimyksiin ja ettei hän ollut odottanut\ntätä kurjuuden huippua heltyäkseen. Tämä hänen hehkuva ja valpas\nihmisrakkautensa tunsi kaiken, kajosi kaikkeen, riensi auttamaan\nsiinä, missä ei ollut voinut onnettomuutta häätää, ja pukeutui yhtä\nmoneen ja vaihtelevaan muotoon kuin itse huutava tarve. Ja todella\nkokoamalla kaikki varansa, tekemällä säästäväisyytensä entistään\nvielä ankarammaksi, käyttämällä säästöjä, jotka olivat määrätyt\ntoisiin, tähän aikaan toisarvoisiksi käyneisiin tarpeisiin, hän\nkaikin tavoin oli haalinut kokoon rahoja, käyttääkseen ne kokonaan\nnälänhätää kärsiväin tuskien lieventämiseksi.\n\nHän oli ostanut suuria viljavarastoja ja lähettänyt siitä melkoisen\nosan hiippakuntansa enimmin tarvitseviin osiin; ja kun tämä tarjottu\napu ei läheskään vastannut tarvetta, hän lähetti lisäksi suoloja,\n\"joiden avulla -- näin sanoo Ripamonti mainitessaan tätä seikkaa[39]\n-- niityn yrtit ja puiden kaarna muuttuivat ravinto-aineiksi\". Viljaa\nja rahoja hän oli jakanut kaupungin papeille. Itse hän samoili\nkaupungilla korttelista kortteliin, jaellen almuja; salassa hän\nauttoi useita köyhiä perheitä. Arkkipiispan palatsissa, kuten lääkäri\nAlessandro Tadino Milanon ruton kuvauksessaan kertoo, johon myöhemmin\nusein tulemme viittaamaan, jaettiin joka aamu kaksituhatta maljaa\nriisilientä.\n\nMutta nämä armeliaan anteliaisuuden ponnistukset, joita totisesti\nvoimme sanoa suuremmoisiksi, kun ottaa huomioon, että ne olivat\nyhden ainoan miehen toimeenpanemat -- sillä Federigo ei koskaan\njaellut toisten laupeuden antimia -- olivat vallan riittämättömät\ntyydyttämään tarvetta. Ja kuitenkin niihin yhtyi toisten\nyksityishenkilöiden tarjoama, joskaan ei yhtä hedelmällinen,\nniin silti sangen runsas anteliaisuus sekä dekurionien neuvoston\nmyöntämä avustus, jonka toimeenpanon se oli uskonut viljavaraston\nhoitolautakunnalle. Kardinaalin huolenpidon avulla saatiin muutamien\nlähellä nälkäkuolemaa olevien vuoristolaisten henki pidennetyksi;\nmutta sitävastoin toiset joutuivat äärimäisen nälänhädän alaisiksi;\nedelliset joutuivat tähän samaan surkeaan tilaan kulutettuaan nuo\nniukat apuneuvot; toisilla seuduin, joita armeliaisuus, minkä oli\npakko valita, ei ollut unhoittanut, mutta jotka se hetkeksi vähemmin\ntarvitsevina oli sivuuttanut, hätä kasvoi ja kävi kuolettavaksi; joka\ntaholla kuoli ihmisiä, joka taholta tulvi ihmisiä kaupunkiin.\n\nJos parin tuhannen nälkääkärsivän -- tavallisesti rotevimmat ja\ntaitavimmat voittamaan kilpailussa ja raivaamaan itselleen tietä --\noli onnistunut saada syödäkseen liemiruokaa, niin että juuri töin\ntuskin sinä päivänä pelastuivat nälkään kuolemasta, niin kuinka monta\ntuhatta muita poloisia jäi jälelle, kadehtien noiden muiden muka\nonnellisempien kohtaloa, vaikkapa noiden jälelle jääneiden joukossa\nuseinkin oli heidän puolisojaan, lapsiaan, vanhempiaan! Ja sillä\naikaa kuin eräissä paikoin kaupunkia muutamat noista hyljätyimmistä\nja äärimäisen hädän kanssa kamppailevista virkistyneinä ja joksikin\naikaa ravittuina saattoivat nousta ylös maasta, toisissa paikoin\ntoiset kaatuivat, nääntyivät, jopa päästivät viimeisen henkäyksensä\nsaamatta apua ja lohdutusta.\n\nKoko päivän kuuli kaduilla rukoilevien äänten kumeata huminaa;\nyöllä huokausten kohinaa, jota silloin talloin keskeyttivät\näänekkäät valitukset, korvia viiltävät vaikeroimiset ja liikuttavat\navunrukoukset, mitkä päättyivät räikeään kirkunaan.\n\nOn merkille pantavaa, ettei näin ylenmääräisten kärsimysten\nvallitessa, keskellä niin monenlaisia valituksia, havaittu\nainoatakaan yritystä eikä huutoa, joka olisi tähdännyt kapinaan;\nainakaan ei siitä missään tapaa jälkeäkään. Ja kuitenkin niiden\njoukossa, jotka elivät ja kuolivat tällä tavoin, oli sangen monta,\njotka olivat tottuneet kaikkeen muuhun kuin kärsimiseen; heidän\njoukossaan oli sadottain niitä henkilöitä, jotka Pyhän Martin päivänä\nolivat pitäneet niin suurta melua.\n\nEi saata olettaa, että noiden neljän kuolemaan tuomitun tarjoama\nesimerkki, jotka olivat saaneet kärsiä kaikkien muiden tähden, nyt\nolisi pitänyt heitä kaikkia aisoissa. Mitä olisikaan voinut vaikuttaa\nnoiden onnettomien pelkkä muisto, jotka eivät olleet silminnähtävinä\nedessä, kuljeskelevaan joukkoon, mikä näki olevansa tuomittu\nhitaaseen perikatoon, ja mikä jo oli sen hävitystyön alaisena. Mutta\nme ihmiset olemme yleensä niin luodut, että täynnä paheksumista ja\nraivoa kapinoimme keskinkertaisia kärsimyksiä vastaan, mutta että\nluhistumme vaieten äärimäisten tuskien alle. Kestämme tylsyneinä,\nemmekä alistuvina, niiden onnettomuuksien ylenmääräisyyttä, joita\nalussa pidimme sietämättöminä.\n\nNe aukot, jonka kuolevaisuus joka päivä aukaisi tähän surkuteltavaan\njoukkoon, kävivät joka päivä yhä ammottavammiksi. Väen tulviminen\nkaupunkiin oli loppumaton, lähinnä lähikylistä, sitten koko\nympäröivältä maaseudulta, sitten herttuakunnan eri kaupungeista ja\nlopuksi muualtakin. Ja sillävälin Milanostakin joka päivä läksi\npois sen vanhoja asukkaita; toiset sen tekivät paetakseen niin\nsuuren kurjuuden näkemistä; toiset taas näkivät itsensä uusien\nmonilukuisten kerjuukumppaneidensa syrjäyttämiksi, väistyivät\nheidän edestään ja poistuivat epätoivoisina yrittämään viimeistä\nponnistusta, nimittäin avun etsintää muualta, mistä hyvänsä, missä\nei olisi ollut niin tiheään sullottuna väkeä eikä kerjäläisten\nkilpailu niin suuri. Vastakkaisilla matkoillaan menijät ja tulijat\nkohtasivat toisensa tarjoten toisilleen sydäntä kouristavan näyn,\nsurullisen todisteen ja synkän enteen siitä matkan päämäärästä, jota\nkohti niin hyvin toiset kuin toiset taivaltivat. Siitä huolimatta\nkaikki jatkoivat vaellustaan, joskaan eivät toivoneet voivansa\nmuuttaa kohtaloaan, niin ainakin välttääkseen näkemästä taivasta,\njoka oli käynyt vihatuksi ja palaamasta seuduille, jotka olivat\nolleet heidän tuskiensa ja epätoivonsa todistajina. Mutta moni\nnäistä onnettomista nälän ja uupumuksen murtamina kaatui tielle ja\nheitti siinä henkensä; ja kuolleet ruumiit tarjosivat onnettomuuden\ntovereille vielä synkemmän näyn ja herättivät kauhua, kenties\ntunnonvaivojakin toisissa ohikulkijoissa. \"Näin itse -- kirjoittaa\nRipamonti -- vallien viereisellä tiellä naisen ruumiin... Hänen\nsuustaan pisti esiin puoleksi pureskeltua ruohoa, ja tahraiset\nhuulet näyttivät ikäänkuin vielä yrittävän viimeistä epätoivoista\nponnistusta... Hänellä oli pieni mytty hartioilla ja kapalovöillä\nryntäilleen kiinnitettynä lapsipahainen, joka itkien pyysi rintoja...\nJa sääliväisiä ihmisiä oli saapunut paikalle, he nostivat pienokaisen\nylös maasta, veivät sen mukaansa, tehden sille pakottavinta\näidinpalvelusta.\"\n\nTuo komeiden pukujen ja repaleiden, yltäkylläisyyden ja kurjuuden\nvastakohta, niin tavallinen tavallisina aikoina, oli silloin\ntäydelleen lakannut olemasta. Repaleet ja kurjuus vallitsivat melkein\nkaikkialla, ja mikä siitä erosi, oli ainoastaan vaatimattoman\nkeskitilan ilmaus. Nähtiin aatelisten kulkevan yksinkertaisissa\nja vaatimattomissa vaatteissa, jopa kuluneissa ja huonoissakin.\nToisilla tämä johtui siitä, että kurjuuden yleiset syyt olivat\nsiihen määrin muuttaneet heidän varallisuussuhteensa tai antaneet\nkuoliniskun heidän jo ennestään kituvalle taloudelliselle tilalleen;\ntoiset joko pelkäsivät, että komeudellaan olisivat kiihoittaneet\nkansan vihaa tai häpesivät yleisen kurjuuden pilkkaamista. Nämä\nvihatut ja pelätyt mahtavat henkilöt, jotka olivat tottuneet\nliikkumaan seurueenaan parvi julkeita palkkalaisrosvoja, kulkivat\nnyt melkein yksin, pää kumarassa ja kasvoissa ilme, joka näytti\ntarjoavan ja anovan sovinnollista rauhaa. Toiset, joilla onnellisina\naikoina oli ollut inhimillisemmät tunteet ja lempeämpi käytöstapa,\nnäyttivät hekin olevan vallan ymmällään ja neuvottomina alituisen\nkurjuuden näkemisestä, se kun tuntui käyvän yli ei ainoastaan kaiken\nauttamismahdollisuuden, mutta myös niin sanoakseni säälimisvoimien.\nSen, jolla oli tilaisuus jaella jonkun verran almuja, täytyi\nkuitenkin tehdä ero nälän ja nälän, kurjuuden ja kurjuuden välillä.\nJa heti kun armelias käsi lähestyi onnettoman kättä, riensi läheltä\nsaapuville toisten onnettomien kilpaileva lauma, ja ne, joille\noli säästynyt vähän enemmän voimia, tunkeutuivat esille toistaen\npyyntöjään vielä hellittämättömämmin; uupuneet vanhukset, lapset\nojensivat esiin laihtuneita käsiään. Äidit kohottivat ja näyttivät\nkaukaa itkeviä lapsiaan, jotka olivat repaleisilla kapalovöillä\nkurjasti verhotut ja jotka väsymyksestä vaipuivat kokoon heidän\nkäsissään.\n\nNäin kului talvi ja kevät; ja jo joku aika sitten terveyslautakunta\noli huomauttanut muonavarojen lautakunnalle tartunnan vaaraa, mikä\njoka taholla kasaantuneen kärsimyksen vuoksi uhkasi kaupunkia; ja\nsenvuoksi se ehdoitti, että kuljeksivat kerjäläiset oli koottava\neri sairaaloihin. Sillävälin kun punnittiin tätä ehdotusta, kun se\nhyväksyttiin, kun neuvoteltiin sopivimmista toteuttamiskeinoista,\n-tavoista ja -paikoista, kasaantui kadulle ruumiita joka päivä\nyhä enempi ja sen mukaan lisääntyi myös päivä päivältä inho,\nalakuloisuus ja vaara. Muonavarojen lautakunnassa katsottiin silloin\nhelpoimmaksi ja tarkoitusta vastaavimmaksi toista menettelyä,\nnimittäin, että koottiin kaikki kerjäläiset, sekä terveet että\nsairaat yhteen paikkaan, sairaalaan, missä heitä oli ylläpidettävä\nja hoidettava kaupungin varoilla, ja näin päätettiin tehdä\nvastoin terveyslautakunnan lausuntoa, joka huomautti, että niin\nrunsaslukuisessa ihmisjoukossa vaan oli lisääntyvä se vaara, jota\ntahdottiin poistaa.\n\nMilanon sairaala -- jos tämä kertomus sattumalta joutuisi jonkun\nkäsiin, joka ei tätä laitosta tuntisi näkemältä tai lukemastaan\nkuvauksesta -- on melkein neliönmuotoinen rakennus ulkopuolella\nkaupunkia, vasemmalla niin sanotusta Itäisestä portista, ja sen\neroittaa kaupungin ulkomuurista ympärystie ja itse muurin juurta\nkiertelevä vallihauta. Molemmat pitemmät sivut ovat noin viidensadan\njalan pituiset, molemmat toiset sivut ehkä viisitoista jalkaa\nlyhyemmät. Ulkoseinän puolelta jokainen niistä on jaettu lukuisiin\npikkuhuoneisiin, jotka täyttävät ainoastaan pohjakerroksen. Kolmen\nsivun sisäpuolella kulkee ohuiden pylväiden kannattama yhtämittainen\nholvikäytävä. Noita pikkuhuoneita oli silloin sadan kahdeksankymmenen\nkahdeksan vaiheilla; meidän päivinämme on keskelle tehty suuri aukko\nja valtatien puolelle avattu pieni aukko, joten huoneiden luku\njossakin määrin on vähentynyt. Kertomuksemme aikana oli ainoastaan\nkaksi käytävää, toinen kaupunginvallien vastaisella puolella,\ntoinen vastapäätä, toisella puolella. Keskellä sisäpihaa oli, ja on\nvieläkin, pieni kahdeksankulmainen kirkko.\n\nTämän sairaalan rakentaminen oli alettu vuonna 1489 yksityishenkilön\njälkisäädännön määräämillä rahoilla, sitä oli sitten jatkettu\nyleisillä varoilla sekä muiden testamenttaajien ja lahjoittajien\nraha-avustuksilla, ja sen alkuperäinen tarkoitus oli tarpeen\nvaatiessa vastaanottaa ruttosairaita; tämä vitsaus oli jo paljon\nvarhemmin tätä aikaa ja paljon myöhemminkin ilmestynyt, pari, neljä,\nkuusi, kahdeksan kertaa vuosisadan kuluessa, milloin missäkin seuduin\nEuroppaa, vallaten joskus suuren osan mannermaata, jopa joskus\nraivoten koko sen pituudelta toisesta päästä toiseen. Puheena olevana\naikana ei tätä sairaalaa käytetty muuna kuin ruttosulun alaisten\nmuonavarojen säilytyspaikkana.\n\nJotta se nyt olisi saatu kuntoon uutta tarkoitusta varten, poikettiin\ntavallisista terveyshoidon säädöksistä; ja sittenkuin kiireisesti oli\ntoimeenpantu säädetty puhdistus ja tarkastus, luovutettiin kaikki\nmuonavarat yhtä haavaa pois. Levitettiin olkia jokaiseen koppiin ja\nkoottiin senlaatuisia ja niin runsaita muonavaroja kuin asianhaarat\nsallivat; ja julkisella kuulutuksella kutsuttiin kaikkia kerjäläisiä\nsaapumaan sinne.\n\nMonet riensivät halukkaasti saapuville; ne, jotka sairaina loikoivat\nkaduilla ja toreilla, kannettiin sinne; muutamassa päivässä oli sinne\nkoottu yli kolmetuhatta henkeä. Mutta paljoa lukuisammat olivat ne,\njotka jäivät jälelle.\n\nTämä johtui siitä, että jokainen heistä odotti näkevänsä toisten\npoistuvan ja jäävänsä vähälukuiseen joukkoon hyväkseen käyttämään\nkaupungin almuja, tai oli syynä tuo luonnollinen vastenmielisyys,\njonka synnytti ajatus joutua sisäänsuljetuksi tai tuo epäluulo, jota\nköyhät yleensä tuntevat kaikkea sitä kohtaan, minkä rikkauden ja\nvallan omistajat heille tarjoavat -- epäluulo, jonka määrä vaihtelee\nniiden tiedottomuuden mukaan, jotka sitä kokevat ja jotka sitä\naiheuttavat, köyhien lukumäärän ja vähäisen laintuntemuksen mukaan.\n-- Saattoipa syynä olla sekin, että tiedettiin, miten itse teossa\noli osoitetun hyvänteon laita, tai kaikki tämä yhteensä ja vielä\njokin muu seikka. Oli miten oli, suurin osa ei ollenkaan välittänyt\nkutsusta, vaan laahusteli, entisessä kurjuudessaan pysyen, katuja\npitkin. Kun tämä huomattiin, pidettiin parhaana vaihtaa kutsu\nväkivaltaan.\n\nLähetettiin kiertelemään oikeudenpalvelijoita, joiden oli määrä\nkoota kerjäläiset sairaalaan ja tuoda sinne vastahakoiset\nsidottuina. Viimemainittujen kuljetuspalkaksi määrättiin kymmenen\nsoldoa hengestä. Vaikka hätä on ylimmillään, riittää kuitenkin\naina yleisiä varoja nurinkurisiin menoihin. Ja vaikka -- kuten oli\noletettu ja muonavarojen lautakunta nimenomaan oli tarkoittanut --\njoukko kerjäläisiä oli paennut kaupungista, lähteäkseen elämään tai\nkuolemaan muualle, ainakin vapaudessa, onnistui tämä ajometsästys\nniin hyvin, että sairaalan hoidokkaiden, sekä vapaaehtoisten että\nvangittujen, luku läheni kymmentä tuhatta.\n\nOletamme, että naiset ja lapset sijoitettiin eri osastoon, vaikka\nsiitä ei aikakirjoissa mainita mitään. Varmaankaan ei puuttunut\nsääntöjä ja toimenpiteitä hyvän järjestyksen ylläpitämiseksi. Mutta\njokainen saattaa kuvitella, millaista järjestystä voi toimeenpanna\nja ylläpitää varsinkin noina aikoina ja sellaisten olosuhteiden\nvallitessa, niin monilukuisen ja kokoonpanoltaan erilaisen\nihmisjoukon keskuudessa, missä pakollisia oli vapaaehtoisten seassa.\nLisäksi siellä oli henkilöitä, joille kerjuu oli pakko, tuska, häpeä\nja taas toisia, joilla se oli ammatti; monet heistä olivat kasvaneet\nmaaseudun ja kauppa-alan kunniallisessa toimeliaisuudessa, monet\ntaas kadulla, kapakassa, ylhäisten palveluksessa, toimettomuudessa,\npetkutuksen, ylimielisyyden ja väkivallan teoissa.\n\nMillainen oli kaikkien näiden yhteensullottujen ihmisten asunto ja\nravinto, saattaisi surullisesti kyllä ilman määrättyjä tietojakin\nkuvitella; mutta tuollaisia tietoja onkin olemassa. He makasivat\npari- tai kolmekymmentä yhteen sullottuina jokaisessa näistä\nkammioista, tai myös kokoonkyyristyneinä pylväskäytävissä, leväten\nmädänneillä ja löyhkäävillä oljilla tai paljaalla maalla. Tosin oli\nmäärätty, että oljet olisivat tuoreet ja että niitä olisi riittämiin,\nkuin myös, että niitä usein vaihdettaisiin; mutta kuitenkin ne\nolivat mädänneitä, niitä oli niukasti, eikä niitä vaihdettu. Samoin\noli määrätty, että leivän piti olla hyvää; sillä kuka virallinen\nhallintomies olisi koskaan sanonut, että tulee tehdä ja jakaa huonoja\nmuonavaroja? Mutta mitenkä olisi voinut näin suurelle väenpaljoudelle\nja tällaisten olojen vallitessa aikaansaada sellaista, mitä ei edes\ntavallisissa oloissa ja pienemmälle joukolle olisi voitu hankkia?\nSilloin huhuttiin, kuten huomaamme ajantiedoista, että tuon sairaalan\nleipä väärennettiin raskaasti sulavilla ja ravitsemattomilla\naineilla; ja valitettavasti on todennäköistä, ettei se ollut\nmikään ilmasta temmattu huhu. Vettäkin oli niukasti, nimittäin\nraitista ja terveellistä vettä. Yhteisenä vedenlähde-paikkana\nkäytettiin kaupungin muurin juurta kiertävää ojaa, joka oli matala\nja hidasvirtainen, paikoittain lokainen ja silloin muuttunut\nsellaiseksi, miksi sen välttämättömästi saattoi niin suuren ja\nsellaisen väenpaljouden läheisyys.\n\nKaikkiin näihin kuolevaisuuden syihin, jotka olivat kahta\ntehoisammat, ne kun vaikuttivat jo sairaisiin tai sairastumaisillaan\noleviin ruumiisiin kahta tehoisammin, tuli lisäksi erityisen\nepäsuotuisa vuodenaika: pitkälliset sateet, joita seurasi\nvielä pitkällisempi kuivuus, ja tämän mukana ennenaikainen ja\nylenmääräinen kuumuus. Ruumiillisiin kärsimyksiin liittyi itse\nkärsimyksen tietoisuus, vankeuden tuottama ikävä ja kärsimättömyys,\nentisten tottumusten muisto, rakkaiden omaisten menettämisen\nsuru, se huolestuttava tieto, että rakkaat omaiset olivat poissa,\nsairaalahoidokkaiden keskuudessa syntyneet riitaisuudet ja\nvastenmielisyyttä synnyttävät vihamielisyydet, niin monet muut\nintohimoiset alakuloisuuden tai raivon tunteet, jotka he olivat\ntuoneet mukanaan, tai jotka olivat siellä syntyneet, ja lopuksi\nkuoleman alituinen pelko ja näky, kuoleman, joka niin monien syiden\nvuoksi kävi varsin usein ilmaantuvaksi vieraaksi, näin lisäten\nentisten vitsausten taakkaa. Ei siis ole syytä ihmetellä, että\nkuolevaisuus kasvoi ja vallitsi tässä suljetussa laitoksessa siihen\nmäärin, että toiset sitä luulivat ja useat suorastaan mainitsivat\nrutoksi. Joko kaikkien näiden syiden yhtyminen ja lisääntyminen\nainoastaan kiihdytti puhtaasti kulkutaudinluonteista vaikutusta;\njoko -- kuten näyttää käyvän helpomman ja lyhyemmänkin nälänhädän\naikana -- todella oli olemassa tartunta, joka kurjuuden ja huonon\nravinnon, säädyttömyyden, epäpuhtauden, kärsimysten ja epätoivon\nheikontamissa ja valmistamissa ruumiissa sai niin sanoakseni\nhedelmällisen maaperän, sanalla sanoen otolliset olosuhteet\npuhkeamiseen, varttumiseen ja lisääntymiseen -- jos yleensä asiaan\nperehtymättömän on sallittu tässä suhteessa tuoda esiin mielipiteitä,\njotka muuten ovat yhtäpitäviä sen olettamuksen kanssa, minkä muutamat\nlääkärit ovat lausuneet ja minkä viime aikoina on toistanut suurta\nälykkäisyyttä, mutta myös suurta varovaisuutta osoittaen eräs\nyhtä uuttera kuin nerollinen mies[40] --; joko tartunta puhkesi\naluksi itse sairaalassa, kuten päättäen sekavasta ja epätarkasta\ntiedonannosta lääkärit näyttävät arvelleen; tai oli se olemassa jo\npaljoa ennen sitä -- mikä tuntuu kenties todennäköisemmältä, jos\nottaa huomioon, kuinka vanha ja yleinen tämä kurjuus jo oli ja kuinka\nyleinen kuolevaisuus -- ja siirtyneenä tämän paikoillaan olevan\nväenpaljouden keskelle se levisi hirvittävän nopeasti. Oli miten oli,\ntosiseikka on se, että sairaalan kuolleiden luku lyhyen ajan kuluessa\npäivässä nousi yli sadan.\n\nSillä aikaa kuin sairaalan eloon jääneissä vallitsi tauti, tuskat,\nkauhistus, valitukset ja raivo, muonavarojen lautakunnassa\noli vallitsevana häpeä, hämmästys, epäröiminen. Kysyttiin\nterveyslautakunnan mielipidettä ja neuvoa; ei ollut muu neuvona\nkuin jälleen lakkauttaa kaikki, minkä niin muhkeasti, niin suuria\nkuluja vaatien ja ihmisiä niin pahasti kiusaamalla oli saatu aikaan.\nSairaalan ovet avattiin, päästettiin menemään kaikki köyhät,\njotka vielä jalkeilleen kykenivät, ja jotka hurjasti iloiten\nriensivät pois. Kaupunki kaikui taas entisistä valituksista,\nmitkä nyt kuitenkin olivat heikommat ja harvemmin toistuvat. Se\nnäki vielä kerran tämän kurjan joukon, harvenneena, mutta vielä\nsurkuteltavampana, näin huomauttaa Ripamonti, ajatellen minkä vuoksi\nse oli näin kokoon kuivunut. Sairaat siirrettiin Santa Maria della\nStellaan, joka silloin oli köyhien sairaala, missä suurin osa heistä\nkuoli.\n\nTällävälin siunatut kentät alkoivat kellastua. Mailta tulleet\nkerjäläiset läksivät kaupungista poistuen kukin taholleen niin\nhartaasti odottamaansa elonkorjuuta toimittamaan. Jalo Federigo\nhyvästeli heitä tehden viimeisen ponnistuksen heitä auttaakseen.\nJokaiselle maalaiselle, joka ilmestyi arkkipiispan asuntoon, hän\nkäski antaa giulion[41] ja sirpin.\n\nElonkorjuu teki viimein nälänhädästä lopun; kuolevaisuus, joko\nkulkutaudeista tai tartunnasta aiheutunut, väheni päivä päivältä,\nmutta jatkui kuitenkin syksyyn asti. Se oli loppumaisillaan, kun uusi\nvitsaus äkkiä ilmestyi.\n\nTällävälin oli sattunut paljon sellaisia tärkeitä tapahtumia,\njoita erityisesti sanotaan historiallisiksi. Kardinaali Richelieu\noli, kuten jo mainitsimme, valloittanut La Rochellen ja tehnyt\njonkunmoisen sopimuksen Englannin kanssa; voimakkaalla sanallaan\nhän Ranskan hallintoneuvostossa oli ehdottanut ja ajanut läpi\npäätöksen, että Neversin herttuata tehokkaasti autettaisiin; jopa\nhän samalla oli taivuttanut kuninkaan omassa persoonassaan lähtemään\ntälle sotaretkelle. Valmistuksia tehtäessä, Nassaun kreivi,\nkeisarin valtuuttamana läksi Mantovaan ja kehoitti uutta herttuata\nluovuttamaan valtakuntansa Ferdinandin käsiin, uhaten, että tämä\nmuuten oli lähettävä sotajoukon niitä valloittamaan. Herttua,\njoka epätoivoisempienkin olosuhteiden vallitessa oli kieltäytynyt\nsuostumasta niin koviin ja huonosti perusteltuihin ehtoihin, hylkäsi\nne nyt kahta pontevammin, häntä kun nyt rohkaisi Ranskan läheinen\napu. Hän teki sen kuitenkin sanamuodossa, mikä mahdollisuuden\nmukaan verhosi ja salasi kiellon, jopa hän lupasi alistumistakin,\nmikä tapahtui sitä auliimmin, hän kun ei katsonut tarpeelliseksi\ntätä lupaustaan pitää. Keisarin asiamies oli lähtenyt pois,\npannen vastalauseensa ja uhaten aseiden väkivaltaa. Maaliskuulla\nkardinaali Richelieu kuninkaan kanssa sotajoukon etunenässä todella\ntuli saapuville. Hän oli pyytänyt Savoijin herttualta läpikulun\nlupaa; sopimuksia hierottiin, mutta ei tultu päätökseen. Ottelun\njälkeen, josta Ranska oli eronnut edukkaampana, oli ryhdytty uusiin\nkeskusteluihin ja oli tehty sopimus, jossa herttua muun muassa\noli tehnyt sen välipuheen, että Don Gonzalon tuli lakata Casalea\npiirittämästä, ja että hän, herttua, Gonzalon kieltäytyessä sitoutui\nliittoutuneena ranskalaisiin hyökkäämään Milanon herttuakuntaan, Don\nGonzalo katsoi tilaisuuden otolliseksi päästäkseen helpolla tästä\npälkähästä ja herkesi Casalen piirityksestä, minne heti oli marssinut\nsisälle ranskalaista sotaväkeä linnaväkeä vahvistamaan.\n\nTässä tilaisuudessa Achillini omisti kuninkaalle kuuluisan sonettinsa:\n\nSudate, o fochi, a preparar metalli.[42]\n\nToisenkin sonetin hän kirjoitti, ja se kehoitti kuningasta heti\nlähtemään Pyhää maata vapauttamaan. Mutta kohtalo tuntuu määränneen,\nettei runoilijain neuvoja kuunnella; ja jos historiassa joskus\nkohtaatte tapauksia, jotka vastaavat jotain heidän neuvoistaan,\nsaatatte peittelemättä väittää, että ne olivat jo edeltäpäin\nmäärättyjä seikkoja. Kardinaali Richelieu oli sensijaan päättänyt\npalata Ranskaan asioiden vuoksi, joita piti tärkeämpinä. Vaikka\nVenezian lähetti, Girolamo Soranzo, teki minkä voi vastustaakseen\ntätä päätöstä, eivät kardinaali ja kuningas ottaneet enempää huomioon\nhänen proosaansa kuin Achillinin runoja ja palasivat pääarmeijan\nkanssa, jättäen ainoastaan kuusi tuhatta miestä Susaan vartioimaan\nvuorisolaa ja valvomaan sopimuksen noudattamista.\n\nTämän sotajoukon poistuessa toista tietä, Ferdinandin sotajoukko\nkreivi Collalton komentamana lähestyi toista tietä. Jälkimäinen\nsotajoukko oli vallannut Grigioni-alueen ja Valtellinan ja\nvalmistautui juuri laskeutumaan alas Milanon alueelle. Tieto\ntällaisen retken lähestymisestä luonnollisesti herätti kauhua,\nja lisäksi tuo surullinen huhu liikkui, jopa varmat tiedotkin,\nettä tässä sotajoukossa raivosi rutto, josta aina joku siemen iti\nsaksalaisissa sotajoukoissa, kuten Varchi huomauttaa puhuessaan\nsiitä rutosta, jonka saksalaiset soturit vuosisataa aikaisemmin\nolivat tuoneet Firenzeen. Alessandro Tadino, yksi terveyslautakunnan\njäsenistä -- heitä oli kuusi paitsi puheenjohtajaa: neljä\nvirkamiestä ja kaksi lääkäriä -- sai toimekseen, kuten hän itse\nkertoo edellämainitussa teoksessaan, huomauttaa maaherralle sitä\nkammoittavaa vaaraa, joka uhkasi maata, jos tuo sotajoukko sai\nläpikulkuluvan mennäkseen Mantovaan, niinkuin huhu tiesi kertoa.\nKaikista Don Gonzalon teoista päättäen hänellä oli ylen harras\nhalu saada huomattava nimi historiassa, joka ei olekaan voinut\njättää huomioon ottamatta hänen tekojaan. Mutta, kuten usein\nsattuu, historia ei tuntenut tai ei piirtänyt lehdilleen sitä\nhänen teoistaan, joka enimmin ansaitsi muistamista ja huomiota,\nnimittäin sitä vastausta, jonka hän tässä tilaisuudessa antoi tohtori\nTadinolle. Hän nimittäin vastasi, ettei tiennyt, mitä oli tehtävä,\nettä ne edut ja kunniannäkökohdat, jotka olivat saattaneet tuon\nsotajoukon liikkeelle, olivat painavammat kuin hänelle kuvailtu\nvaara; mutta että koetettaisiin sitä mikäli mahdollista vastustaa ja\nettä tulisi luottaa Kaitselmukseen.\n\nJotta sitä siis mikäli mahdollista olisi vastustettu,\nterveyslautakunnan molemmat lääkärit -- yllämainittu Tadino ja\nsenaattori Settala, kuuluisan Lodovicon poika -- ehdoittivat\nlautakunnalle, että mitä ankarimpien rangaistusten uhalla\nkiellettäisiin ostamasta minkäänlaista tavaraa noilta maan\nläpi kulkevilta sotureilta; mutta oli vallan mahdotonta saada\npuheenjohtajaa ymmärtämään sellaisen määräyksen tärkeyttä;\n\"tämä mies\", sanoo Tadino, \"luonteeltaan perin hyvä, ei voinut\nkäsittää että niin monta tuhatta henkeä voisi saada kuolintaudin\nseurustelemalla näiden henkilöiden kanssa ja ostamalla heiltä\ntavaroita\".\n\nMainitsemme tämän piirteen yhtenä tämän ajan eriskummaisimpana; sillä\nniin kauan kuin on ollut olemassa terveyslautakuntia ei koskaan\nliene sattunut, että niiden puheenjohtaja olisi tuonut esiin moisia\njärkisyitä, jos niitä siksi voi sanoa.\n\nMitä tulee Don Gonzaloon, tuo hänen vastauksensa oli yksi hänen\nviimeisiä toimenpiteitään Milanon hallinnossa; sillä tämän sodan\nepäonnistuminen, joka suureksi osaksi oli hänen aiheuttamansa ja\njohtamansa, oli syynä siihen, että hänet kesän kuluessa kutsuttiin\npois toimestaan täällä. Hänen lähtiessään kaupungista, hänelle sattui\ntapaus, jonka eräs senaikuinen kirjailija on merkinnyt laatuaan\nensimäiseksi, mikä tässä kaupungissa on tapahtunut näin ylhäiselle\nherralle, Kun hän vaunuissa ajoi ulos kaupungin hallintopalatsista,\nmonilukuisen aatelisseurueen saattamana, kohtasi häntä suuri parvi\nrahvasta, joka astuen edellä ja tukkien häneltä tien tai seuraten\njälessä, äänekkäästi häntä ilkkui, huusi hänen syykseen kärsimäänsä\nnälkää ja soimasi häntä siitä, että oli antanut luvan viedä pois\nkaupungista riisiä ja viljaa. Sitten he syytivät hänen vaunujansa\nvastaan pahempaa kuin sanoja, nimittäin kiviä, tiiliä, kaalinkantoja\nja kaikennäköisiä kuoria -- noita tavallisia ampuma-aseita\ntällaisissa tilaisuuksissa. Vartijain ahdistamina he peräytyivät;\nmutta matkalla heidän joukkonsa lisääntyi ja he asettuivat odottamaan\nTicinon portille, mistä vaunujen oli määrä poistua kaupungista. Kun\nnämä useiden toisten saattamina saapuivat, he heittelivät niitä\nkaikkia sekä käsin että linkojen avulla kivillä, joita vallan sateli\njoka taholta. Sen enempää ei siitä kuitenkaan tullut.\n\nDon Gonzalon sijaan lähetettiin tänne markiisi Ambrogio Spinola,\njonka nimi jo Flanderin sodissa oli saanut tuon sotilaallisen\nloiston, joka vielä nytkin sitä ympäröi.\n\nTällävälin oli saksalainen sotajoukko saanut käskyn marssia Mantovaa\nvastaan; ja syyskuulla se astui sisälle Milanon herttuakuntaan.\n\nSotaväki oli näihin aikoihin vielä suureksi osaksi kokoonpantu\nseikkailijoista, jotka värväsi ammatti-päällikkö jonkun ruhtinaan\nkehoituksesta, mutta myös omasta puolestaan siinä tarkoituksessa,\nettä sitten myi itsensä yhdessä heidän kanssaan. Enemmän kuin palkka\nhoukutteli näitä henkilöitä tuohon ammattiin toivo saada ryöstää ja\nantautua kaikennäköisiin hillittömiin tekoihin. Pysyvää sotakuria\nei silloin ollut; eikä se olisi voinut soveltua eri päällikköjen\nriippumattomaan mahtivaltaan. Nämä toiselta puolen eivät kuriin\nnähden olleet varsin tarkkoja, ja jos olisivatkin tahtoneet, olisi\nheidän ollut perin vaikea saada sitä noudatetuksi. Sillä tuollaiset\nsoturit olisivat epäilemättä nousseet kapinaan uudistuksia vaativaa\npäällikköä vastaan, joka olisi saanut päähänsä kieltää ryöstämisen.\nTai ainakin olisivat he antaneet hänen yksin vartioida lippujansa.\nLisäksi ruhtinaat, jotka ottivat palvelukseensa tuollaista sotaväkeä,\nenemmän kiinnittivät huomiota sotureiden lukuun, ollakseen varmat\nyrityksensä onnistumisesta, kuin sotilasluvun suhtautumiseen heidän\nmaksukykyynsä, joka enimmästi oli varsin vähäinen; sentähden palkat\nsuoritettiin useimmiten myöhään, pienissä erissä ja vähennettyinä,\nja niiden paikkakuntien ryöstäminen, joilla joukot liikkuivat, kävi\nikäänkuin korvaukseksi, josta kaikessa hiljaisuudessa sovittiin.\n\nMelkein yhtä kuuluisa kuin Wallensteinin nimi on tämä hänen\nlauselmansa: \"On helpompi ylläpitää sadantuhannen miehen suuruista\nsotajoukkoa, kuin kymmenentuhannen suuruista.\" Kyseessä oleva\nsotajoukko oli suureksi osaksi kokoonpantu samoista sotureista,\njotka hänen johdollaan olivat hävittäneet Saksanmaata, tuossa\nsekä itsessään että seurauksiltaan ylen kuuluisassa sodassa, mikä\nsittemmin kestäväisyytensä mukaan sai Kolmikymmenvuotisen sodan\nnimen, ja minkä yhdestoista vuosi parhaillaan oli kulumassa. Jopa\nWallensteinin oma rykmentti yhden hänen alipäällikkönsä komentamana\noli mukana; muista päälliköistä suurin osa oli taistellut hänen\njohtonsa alla, ja heidän joukossaan oli useampia, jotka neljä vuotta\nmyöhemmin olivat mukana tuottamassa hänelle kaikkien tunteman\nsurullisen lopun.\n\nTässä sotajoukossa oli kaksikymmentätuhatta jalkasoturia ja\nseitsemäntuhatta ratsumiestä. He läksivät liikkeelle Valtellinasta\nmennäkseen Mantovaan, joten heidän oli seuraaminen melkein koko\nAddan juoksua, ensin kaksihaaraisen järven rantoja ja sitten sen\nvirratessa edelleen pelkkänä jokena aina siihen kohtaan, missä se\nyhtyy Po-jokeen; sitten oli heillä vielä hyvä matka kuljettavana sen\näyräitä pitkin. Kaikkiaan oli heillä kahdeksan päivämatkaa Milanon\nherttuakuntaan.\n\nSuuri osa asukkaista pakeni vuoristoon vieden mukaansa arvokkaimman\nomaisuutensa ja ajaen sinne karjansa. Toiset jäivät, kun eivät\ntahtoneet hylätä potilasta, tai suojellakseen taloa tulipalolta tai\nvalvoakseen arvokkaita esineitä, jotka olivat kätkeneet maahan;\ntoiset taas, heillä kun ei ollut mitään menetettävää; muutamat\nheittiöt taas toivoivat jotain voivansa anastaa. Kun etujoukko\noli saapunut perille, se oitis hajaantui lähiseuduille ja -kyliin\nja alkoi heti niitä ryöstää; se, minkä saattoi nauttia tai viedä\nmukanaan, katosi; muun he joko tärvelivät tai hävittivät; huonekaluja\nkäytettiin polttopuina, huoneita talleina, lyöntejä jaeltiin,\nhaavoja iskettiin, naisia raiskattiin. Kaikki kekseliäisyys ja\nneuvokkaisuus omaisuuden pelastamiseksi epäonnistui enimmästi, jopa\nse joskus aiheutti vielä suurempaa vahinkoa. Sotilaat, jotka olivat\npaljoa taitavammat tämänkinlaisissa sotajuonissa, penkoivat talon\nsalaisimpiakin sopukoita, murtivat ja kaatoivat seiniä; helposti\nhe tunsivat puutarhoissa äsken lapioidun mullan, jopa samoilivat\nvuoristoon varastamaan karjaa. He pujahtivat luoliin, jonkun seudun\nkonnan opastamina, nuuskimaan esille jonkun rikkaan, joka oli\nsaattanut sinne piiloutua. He ryöstivät häneltä hänen omaisuutensa,\nlaahasivat hänet kotiansa ja pakoittivat hänet uhkauksilla ja\nlyönneillä ilmaisemaan salatun aarteensa.\n\nVihdoin he läksivät tiehensä, olivat poissa, ja etäisyydessä kuuli\nhälvenevän rumpujen ja torvien äänen. Seurasi muutamia levottomuutta\nuhkuvia hiljaisuuden hetkiä; sitten uusi kirottu rummun pärinä, uusi\nkirottu torvien toitotus ilmoitti uuden sotilasosaston tuloa. Kun\neivät nämä enää löytäneet saalista, kävivät he kahta raivokkaammin\nkäsiksi siihen, mikä oli jäänyt jälelle, polttivat huonekalut,\novet, hirret, ammeet, jopa itse talotkin; vielä hurjemmin he\nrääkkäsivät asukkaita, ja näin yhä pahemmin menetellen mellastettiin\nkaksikymmentä päivää; sillä niin moneen osastoon oli sotajoukko\njaettu.\n\nColico oli ensimäinen herttuakunnan alue, minne nämä ilkiöt\nhyökkäsivät. Sitten he samosivat Bellanoon, sieltä kulkivat ja\nhajaantuivat Valsassinaan, mistä vihdoin siirtyivät Leccon alueelle.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.\n\n\nNäiden pelästyneiden ihmisparkojen joukossa tapaamme tuttaviamme.\n\nKen ei nähnyt Don Abbondiota sinä päivänä, jolloin yhtä haavaa\nlevisivät kaikki nuo uutiset armeijan tulosta, sen lähestymisestä,\nsen hankkeista, ei saata kuvitella mitä on pelästys ja kauhistus.\n-- He siis tulevat; heitä on kolmekymmentä, neljäkymmentä,\nviisikymmentä tuhatta; he ovat paholaisia, ariaaneja, antikristuksia;\nhe ovat ryöstäneet Cortenuovaa; he ovat sytyttäneet ilmiliekkeihin\nPrimalunan; he hävittävät Intrabbiota, Pasturoa, Barsiota; heidät on\nnähty Balabbiossa; huomenna he ovat täällä -- tällaiset olivat huhut,\njotka liikkuivat miehestä mieheen. Samaan aikaan mikä juoksi sinne,\nmikä tänne. Kaikkialla kysyttiin ja annettiin neuvoja, epäröitiin,\npitikö paeta vai jäädä; naiset kokoontuivat parviin; epätoivoisia\nkohtauksia; hiuksien raastamista.\n\nDon Abbondio, joka ennen kaikkia muita ja enemmän kuin kaikki muut\noli päättänyt paeta, näki voittamattomia esteitä ja hirvittäviä\nvaaroja jokaisessa pakotavassa, jokaisessa turvapaikassa.\n\n-- Mitä tehdä! hän huudahti. Minne mennä?\n\nVuoret, lukuunottamatta matkan vaikeuksia, eivät olleet varmat:\noltiinhan jo kuultu, että peitsimiehet siellä kiiveskelivät kuin\nkissat, jos heillä oli pieninkin tieto tai toivo saaliista. Järvi\noli laaja; puhalsi raju tuuli; sitäpaitsi enimmät soutajat, peläten,\nettä heidät pakotettaisiin kuljettamaan sotamiehiä tai kuormastoa,\nolivat veneineen paenneet päinvastaiselle rannalle; ne harvat,\njotka olivat jääneet, olivat heti jälessä nekin lähteneet matkaan,\nveneet täpötäynnä väkeä. Ja rusahdellen painonsa alla sekä myrskyn\nheittelemänä, niin sanottiin, veneet joka hetki olivat alttiina\näärimäiselle vaaralle. Etenemistä varten siltä tieltä, jota\nsotajoukon oli määrä kulkea, ei voinut saada ajoneuvoja, ei hevosta\neikä mitään muuta kuljetuskeinoa. Jalan Don Abbondio ei olisi voinut\nkulkea pitkälle, ja lisäksi hän pelkäsi, että hänet matkalla olisi\nsaavutettu. Bergamon alue tosin ei ollut niin kaukana, etteivät\nhänen jalkansa olisi jaksaneet kantaa häntä sinne yhtä menoa; mutta\njo oli levinnyt huhu, että parvi ratsuväkeä oli kiireesti lähetetty\nBergamosta suojelemaan rajaa ja pitämään peitsimiehiä kurissa;\nmutta edelliset olivat yhtä ilmettyjä paholaisia kuin jälkimäiset\nja tekivät puolestaan niin paljon pahaa kuin suinkin saattoivat.\nMiesparka juoksenteli talossaan kuin mieletön, silmät mulkoillen\npäässä; hän kulki Perpetuan jälessä sopiakseen hänen kanssaan\noikeasta menettelystä. Mutta Perpetua, jolla oli yllin kyllin työtä\nkootessaan arvokkaimpia esineitä ja piiloittaessaan niitä harjahirren\nalle tai kaikkein salaisimpiin soppiin, kiiti edelleen joutuisasti,\nhengästyneenä, hommaansa kiintyneenä, kädet ja käsivarret täynnä, ja\nvastasi:\n\n-- Ensin piiloitan nämä varmaan paikkaan; sitten teemme me, niinkuin\nmuutkin.\n\nDon Abbondio tahtoi häntä pidättää ja yhdessä hänen kanssaan punnita\neri menettelytapoja; mutta vanha palvelijatar oli siihen määrin\nkiinni hommassaan ja kiireissään, ja toiselta puolen hänkin pelon\nvalloissa ja raivoissaan siitä, että isäntänsä oli häntä vielä\npelästyneempi, minkä vuoksi hän sillä hetkellä oli tavallistaan\npaljoa äreämpi.\n\n-- Toiset panevat parastaan; niin mekin. Anteeksi, mutta te olette\naina vaan toisten tiellä. Ettekö luule, että toisillakin on nahka\npelastettavana? Luulisipa melkein, että nuo soturit tulevat sotimaan\nteitä vastaan. Tekisittepä paremmin, jos auttaisitte minua tällaisina\nhetkinä, sen sijaan että tulette vallan jalkoihini häiritsevine\nkysymyksinenne ja valituksinenne.\n\nNäillä ja tämänkaltaisilla vastauksilla Perpetua tiuskaten toimitti\npastorin tiehensä, hän kun jo oli päättänyt, niin pian kuin oli\nsaapa loppuun suoritetuksi tämän meluisan tehtävänsä, tarttua hänen\nkäsivarteensa kuin lapsen ainakin, ja viedä hänet vuoristoon.\n\nJätettynä näin omiin hoteisiinsa, Don Abbondio asettui ikkunan\nääreen, katseli ja kuunteli, ja kun näki jonkun kulkevan ohi, hän\nhuusi, ääni puoleksi itkevänä, puoleksi toruvana:\n\n-- Olkaa niin laupias kirkkoherraparallenne, että haette hänelle\njostakin hevosen, muulin tai aasin. Onko mahdollista, ettei kukaan\ntahdo minua auttaa? Oi, millaisia ihmisiä! Odottakaa minua ainakin,\nodottakaa kunnes ehdin luoksenne; odottakaa, kunnes teitä on koolla\nviisitoista tai kaksikymmentä henkeä, jotta en olisi niin hylätty!\nTahdotteko siis jättää minut noiden koirien kynsiin? Ettekö siis\ntiedä, että he melkein kaikki ovat luterilaisia, ja että papin\ntappaminen heidän mielestään on ansiokas teko? Tahdotteko jättää\nminut tänne martiirana kuolemaan? Oi, millaisia ihmisiä, millaisia\nihmisiä!\n\nMutta kenelle hän sanoi kaikkea tätä? Henkilöille, jotka kulkivat ohi\nkyyristyneinä kurjia tavaroitaan sisältävien myttyjen alle ja sen\najatuksen kiusaamina, että kotiaan vielä jättivät sellaista, mikä\noli alttiina ryöstölle. Mikä heistä ajoi edellään lehmäänsä, mikä\nlaahasi jälessään lapsiaan, nämäkin kantaen niin suurta taakkaa kuin\njaksoivat; vaimo kantoi sylissään niitä, jotka eivät vielä osanneet\nkävellä. Muutamat jatkoivat matkaansa mitään vastaamatta ja päätään\nedes nostamatta. Toiset sanoivat: No, hyvä herra, koettakaa tekin\nsuoriutua pulasta niin hyvin kuin voitte. Olettehan niin onnellinen,\nettei teillä ole perhettä, jota pitäisi ajatella; auttakaa itse\nitseänne parhaan taitonne mukaan.\n\n-- Oi minua poloista! huudahti Don Abbondio. Voi, mitä ihmisiä, mitä\nsydämiä! Ei tässä maailmassa ole lähimäisen rakkautta: jokainen\najattelee ainoastaan itseään, eikä kukaan tahdo ajatella minua.\n\nJa taas hän läksi etsimään Perpetuaa.\n\n-- Kas, tulettepa juuri hyvään aikaan, sanoi tämä. Entä rahat?\n\n-- Mitä teemme?\n\n-- Antakaa ne minulle; menen piiloittamaan ne tuonne puutarhaan\nyhdessä pöytäastioiden kanssa.\n\n-- Mutta...\n\n-- Mutta, mutta; pian tänne; pitäkää muutama kolikko tarpeen varalle;\nja jättäkää sitten muu minun toimekseni.\n\nDon Abbondio totteli; hän nouti arkustaan aarteensa ja antoi sen\nPerpetualle.\n\n-- Menen kaivamaan sen maahan kyökkitarhaan, viikunapuun juurelle,\nPerpetua virkkoi. Ja hän poistui.\n\nHetkeä myöhemmin hän palasi kantaen ruokavaroja sisältävää koria ja\npientä tyhjää selkäkoppaa, jonka pohjalle kiireessä asetti vähän\nliinavaatteita itselleen ja isännälleen sanoen:\n\n-- Kannattehan te itse ainakin rukouskirjaa?\n\n-- Mutta minne lähdemme?\n\n-- Minne kaikki muutkin. Ennen kaikkea lähdemme ulos tielle ja siellä\nsaamme kuulla ja nähdä, mitä on sopiva tehdä.\n\nTällävälin astui sisälle Agnese, hänkin kantaen selässään pientä\nkoria ja sennäköisenä kuin henkilö, jolla on tärkeä ehdotus\nmielessään.\n\nAgnesekin oli päättänyt olla odottamatta tämänlaatuisia vieraita,\nyksin kun oli kotonaan ja vielä omisti vähän niitä kultarahoja,\nmitkä Nimittämätön oli antanut, ja oli jonkun aikaa tuuminut, mistä\nlöytäisi itselleen turvapaikan. Loput näistä kultarahoista, jotka\nnälänhädän kuukausina olivat olleet hänelle niin suurena apuna,\nolivat juuri hänen levottomuutensa ja epäröimisensä pääaiheena, hän\nkun oli kuullut, että sotaväen valtaamalla alueella ne, joilla oli\nrahoja, olivat joutuneet hirvittävämpään tilaan kuin muut, ollen\nsamalla kertaa alttiina muukalaisten väkivallalle ja kyläläisten\nväijytyksille. Tosin hän ei ollut kenellekään uskonut, että\nhänellä oli nuo rahat, jotka olivat hänelle ikäänkuin tipahtaneet\ntaivaasta, paitsi Don Abbondiolle, jonka luo silloin tällöin oli\nmennyt särkemään yhtä noista kultarahoista, aina jättäen hänelle\njonkun rovon jaettavaksi niille, jotka olivat köyhemmät kuin hän\nitse. Mutta salassa säilytetty raha, varsinkin mitä tulee henkilöön,\njoka ei ole tottunut sitä runsaasti omistamaan, panee omistajansa\nalati epäilemään toisia ihmisiä. Miettiessään, kuten toiset, minne\nparhaiten piiloittaisi mitä ei voinut ottaa mukaansa ja ajatellessaan\nkultarahoja, jotka oli ommellut hameeseensa, hän muisti, että\nNimittämätön, samalla kuin lähetti nuo rahat, oli käskenyt tarjota\nhänelle rajatonta palvelevaisuuttaan; hänen mieleensä muistui\nniinikään, mitä oli kuullut puhuttavan hänen linnastaan, joka\nsijaitsi niin turvallisessa paikassa, että ainoastaan linnut sinne\npääsivät ilman isännän lupaa; ja hän päätti mennä sinne turvaa\nanomaan. Tuumiessaan, miten saattaisi tuon herran häntä jälleen\ntuntemaan, hänen mieleensä johtui Don Abbondio, joka kuuluisan\nkeskustelunsa jälkeen arkkipiispan kanssa aina oli erityisesti\nosoittanut hänelle suosiollisuuttaan, mikä oli sitä sydämellisempi,\nkun hän voi sitä osoittaa saattamatta itseään epäilyttävään valoon\nja kun molemmat nuoret kihlautuneet olivat etäällä, samoin etäällä\nse mahdollisuus, että häneltä olisi tultu pyytämään palvelusta, joka\nolisi pannut hänen hyväntahtoisuutensa kovalle koetukselle. Agnese\nymmärsi, että tämmöisen hämmennystilan vallitessa tuo miesparka\nepäilemättä oli vielä enemmän pois suunniltaan ja pelästynyt kuin hän\nitse, minkä vuoksi tuo ehdotus hänestäkin voisi näyttää sopivalta; ja\nhän tuli hänen luokseen sitä esille tuomaan. Hän tapasi kirkkoherran\nPerpetuan seurassa ja mainitsi molemmille ehdotuksensa.\n\n-- Mitä te siitä sanotte, Perpetua? kysäsi Don Abbondio.\n\n-- Sanon että taivas on sen tuuman hänen mieleensä johdattanut, ja\nettemme saa hukata aikaa, vaan että meidän heti on livistettävä\ntiehemme.\n\n-- Ja sitten...\n\n-- Ja sitten, kun olemme siellä, tulemme olemaan hyvin tyytyväisiä.\nKaikki tietävät, ettei tuolla herralla nyt ole muuta pyydettä kuin\npalvella lähimäistään, ja varsin mielellään hän tulee myöntämään\nmeille turvapaikan. Sinne, niin lähelle rajaa ja niin korkealle ei\nsuinkaan tule mitään sotureita. Ja sitten, ja sitten siellä saamme\nsyödäksemmekin, kun sitävastoin vuoristossa, kun nämä vähäiset\nJumalan lahjat ovat lopussa -- ja näin sanoen hän järjesteli koriin\nruokavaroja liinavaatteiden päälle -- olisi hätä meidät perinyt.\n\n-- Onhan hän toki kääntynyt? Oikein todenteolla kääntynyt?\n\n-- Voiko sitä enää epäillä kaiken sen jälkeen mitä siitä tiedetään,\nminkä itsekin olette nähnyt?\n\n-- Entä jos menisimme ansaan?\n\n-- Mihin ansaan? Anteeksi, mutta teidän jankutuksinenne ei koskaan\npääsisi mihinkään päätökseen. Kelpo Agnese! olettepa todella saanut\noivan tuuman.\n\nJa asetettuaan korinsa pienelle pöydälle, hän pujoitti käsivartensa\nsen kantohihna-silmukkoihin ja nosti sen hartioilleen.\n\n-- Eikö voisi löytää jotain miestä, virkkoi Don Abbondio, joka\ntulisi kanssamme turvaamaan kirkkoherransa matkaa? Jos sattuisimme\nkohtaamaan jonkun ilkiön, ja niitähän valitettavasti liiaksikin\nkuljeksii teillä, niin mitä apua olisi minulla teistä molemmista?\n\n-- Taaskin joutavia loruja ajanhukaksi! huudahti Perpetua.\nKoettakaapa mennä etsimään sellaista miestä nyt kun jokainen tuskin\nriittää omiin hommiinsa! Kas niin, menkää noutamaan rukouskirjanne ja\nhattunne, ja sitten matkaan.\n\nDon Abbondio meni ja palasi heti rukouskirja kainalossa, hattu\npäässä ja matkasauva kädessä. He astuivat kaikki kolme ulos pienestä\nportista, joka johti kirkon edustalle. Perpetua sulki oitis\nportin, enemmän muodon vuoksi kuin luottaen tuohon lukkoon, noihin\nportinpuoliskoihin, ja pisti avaimen taskuunsa. Don Abbondio loi\nohimennen katseen kirkkoon ja mutisi:\n\n-- Seurakuntalaisten tulee sitä valvoa, sillä he sitä tarvitsevat.\nJos heillä on vähänkin sydäntä, niin tulevat sitä vartioimaan; mutta\njos heillä ei ole sydäntä, niin oma vahinko.\n\nHe alkoivat astua kentän halki kulkevaa polkua, sanaakaan\nhiiskumatta, kukin ajatellen omaa kohtaloaan, ja katsellen\nympärilleen, varsinkin Don Abbondio, näkyisikö jotain epäilyttävää,\njotain, mitä piti varoa. Mutta ei kohdattu yhtään elävää sielua.\nKaikki olivat joko taloissaan niitä vartioimassa tai tekemässä\nmyttyjään, keksimässä piilopaikkoja, tai vaeltamassa suoraa päätä\nvuoristoon johtavilla teillä.\n\nHuoattuaan moneen kertaan ja päästettyään ilmoille muutamia\nhuudahduksia Don Abbondio alkoi jupista jatkuvammin. Hän syytteli\nNeversin herttuata, joka varsin hyvin olisi voinut jäädä Ranskaan\nviettämään onnellista elämää, näyttelemään ruhtinaan osaa, mutta joka\nkaikin mokomin tahtoi olla Mantovan herttua, vastoin koko maailman\ntahtoa. Hän napisi keisaria vastaan, jolla olisi pitänyt olla järkeä\nmuidenkin edestä, antaa veden juosta kaltevuutta alas eikä niin\nottaa itseensä mokomia vähäpätöisyyksiä; sillä olisihan hän joka\ntapauksessa ollut keisari, oli nyt sitten Paavo tai Pekka Mantovan\nherttuana. Ennenkaikkea hän oli vihainen maaherralle, jonka olisi\npitänyt tehdä kaikki, mikä ikinä olisi ollut mahdollista poistaakseen\ntuon vitsauksen maasta, kun hän sitävastoin nyt juuri houkutteli sitä\nsaapuville; ja kaikki tämä johtui tuosta kirotusta sotimishalusta.\n\n-- Pitäisipä noiden herrasmiesten olla meidän asemassamme nähdäkseen,\nnauttiakseen, mitä iloa se on. Saavatpa he vielä totisesti tehdä\nankarat tilit! Mutta sillävälin viattomat saavat kärsiä syyllisten\ntähden.\n\n-- Jättäkääpäs kaikki nuo ihmiset rauhaan: he eivät kuitenkaan\nhievahdakkaan meitä auttaakseen, sanoi Perpetua. Aina vaan,\nluvallanne, noita teidän ijänikuisia jankutuksianne, joista ei tule\nhullua hurskaammaksi. Minua enemmän vaivaa se...\n\n-- No mikä nyt vielä?\n\nPerpetua, joka astuessaan mukavasti oli itsekseen palauttanut\nmieleensä piiloittamis-hommiaan, jotka oli täytynyt niin kiireisesti\ntehdä, alkoi valitella, että oli unhoittanut jonkun esineen, että oli\nhuonosti piiloittanut toisen, että tässä oli jättänyt merkkejä, jotka\nsaattoivat johtaa rosvot jäljille, että tuossa...\n\n-- Mainiota, sanoi Don Abbondio, jo tarpeeksi rauhoittuneena henkensä\nsuhteen voidakseen kiusata itseään omien asioidensa tähden. Mainiota!\nVai niin te olette tehnyt! Mutta missä olikaan päänne?\n\n-- Kuinka! huudahti Perpetua äkkiä pysähtyen ja painaen nyrkkejään\nlanteisiin mikäli selässä oleva kantokori sitä salli. Kuinka!\ntekö rohkenette nyt minua tuolla tavoin soimata, te kun juuri\nsaatoitte pääni pyörälle, sen sijaan että olisitte minua auttanut ja\nrohkaissut! Olenpa kenties ajatellut enemmän talon kuin omia asioita;\nminulla ei ollut yhtään auttavaa kättä; minun täytyi ahertaa monen\nedestä, tehdä työtä kuin Martta ja Magdalena yksin toimittaakseni\nkaikki; jos jokin seikka käy pahoin, ei se ole minun syyni. Minä olen\ntehnyt enemmän kuin velvollisuuteni.\n\nAgnese keskeytti tämän jupakan hänkin tuoden esiin surunsa. Eikä\nhän niin suuresti surrut nykyhetken vaivoja eikä tulevia vahinkoja\nkuin sitä, että näki raukeavan toivon pian saada syleillä Luciaa.\nSillä, kuten ehkä muistanette, he olivat toivoneet juuri sinä syksynä\njälleen näkevänsä toisensa. Eikä nyt saattanut olettaa, että Donna\nPrassede olisi tahtonut tulla näille seuduille mokomien olojen\nvallitessa. Jos hän olisi siellä asustanut, olisi hän heti lähtenyt\nsieltä pois, kuten kaikki muu maalle muuttanut herrasväki teki.\n\nNäiden seutujen näkeminen saattoi Agnesen ajatukset vielä\nvilkkaammiksi ja hänen kaihonsa katkerammaksi.\n\nJätettyään taakseen kenttäpolut he olivat poikenneet valtatielle,\nsamalle, jota vaimoparka oli kulkenut tulomatkallaan, saattaakseen\nkotia tytärtään olonsa jälkeen räätälin perheessä.\n\n-- Poikkeammehan hieman tervehtimään noita kunnon ihmisiä, virkkoi\nAgnese.\n\n-- Ja lepäämään siellä kotvan; sillä alanpa jo saada tarpeekseni\ntästä korista; eikä palanen ruokaakaan tee pahaa, huomautti Perpetua.\n\n-- Sillä ehdolla, ettei hukata aikaa, sillä emme suinkaan ole\nhuviretkellä, lisäsi Don Abbondio.\n\nHeidät vastaanotettiin avosylin, ja he olivat kovin tervetulleet:\nheidän näkemisensä palautti mieleen hyvän teon. Kuta suurempi on\nniiden ihmisten luku, joille olette tehneet hyvää -- näin huomauttaa\nlähde-kirjailijamme -- sitä useammin tulette kohtaamaan ystävällisiä\nkasvoja, jotka ilahuttavat sydäntänne.\n\nSyleillessään kunnon vaimoa, Agnese puhkesi kyyneltulviin, jotka\nhäntä suuresti huojensivat; ja nyyhkyttäen hän vastasi niihin\nkysymyksiin, jotka vaimo ja hänen miehensä tekivät Luciaan nähden.\n\n-- Hän on meitä onnellisempi, sanoi Don Abbondio; hän on Milanossa,\nturvissa vaaralta, kaukana kaikista näistä paholaisen vehkeistä.\n\n-- Herra pastori ja nämä naiset kai ovat pakoretkellä, eikö niin?\nkysäsi räätäli.\n\n-- Tietysti, vastasivat yhtä haavaa isäntä ja palvelijatar.\n\n-- Säälin teitä.\n\n-- Me kuljemme ------n linnaan.\n\n-- Se on oiva tuuma, tulette olemaan siellä yhtä hyvässä turvassa\nkuin paratiisissa.\n\n-- Entä te, ettekö te täällä pelkää? kysyi Don Abbondio.\n\n-- Herra pastori, sanonpa teille kuin kestiystävälle ainakin, en\nluule noiden ihmisten tulevan tänne; olemmehan Jumalan kiitos liian\nloitolla heidän tiestään. Korkeintaan tuollainen pieni polvi, jonka\nHerra estäköön; mutta joka tapauksessa meillä on aikaa. Ensin meidän\ntulee kuulla uutisia toisilta poloisilta seuduilta, minne he todella\npoikkeavat oleskelemaan.\n\nPäätettiin levähtää täällä kotvan aikaa. Ja kun juuri oli\npäivällisaika, sanoi räätäli:\n\n-- Herra pastori ja seuralaisensa suvaitkoot kunnioittaa köyhää\npöytääni. Kunhan vaan pidätte hyvänänne; joskin päivällinen on\nyksinkertainen, tulee ainakin hyvä mieliala sitä höystämään.\n\nPerpetua huomautti, että hänelläkin oli hieman suuhun pantavaa\nmukana. Kun sitten molemmin puolin oli hieman kursailtu, sovittiin\nsiten, että yhteiset ruokavarat pantaisiin pöydälle, ja että kaikki\naterioisivat yhdessä.\n\nJuhlatuulisina olivat lapset ryhmittyneet vanhan ystävättärensä\nAgnesen ympärille. Joutuin räätäli käski yhden pikkutytöistä --\nsaman, joka tuonoin oli vienyt tuon armeliaan ruoka-antimen Maria\nleskelle, jos lukija sitä enää muistaa -- mennä kuorimaan muutamia\nvarhain kypsyneitä kastanjoita, jotka oli pantu säilöön, ja panna ne\npaistumaan.\n\n-- Ja sinä, hän sanoi toiselle pikkutytölle, mene puutarhaan ja\nravistele persikkapuuta, niin että muutama persikka putoo maahan, ja\ntuo ne tänne, kaikki, kuuletko. Ja sinä, hän virkkoi pikkupojalle,\nkiipeä viikunapuuhun ja poimi siitä muutamia kaikkein kypsyneimpiä.\nTämän ammatin te liiankin hyvin osaatte.\n\nIsäntä itse meni aukaisemaan viinitynnyriä, hänen vaimonsa meni\nyläkertaan noutamaan valkoista pöytäliinaa, ja Perpetua otti\nesille ruokavaransa. Pöytä katettiin: asetettiin lautasliina ja\nfajanssilautanen kunniasijalle Don Abbondiota varten, ja sen viereen\nveitsi ja haarukka, jotka Perpetua otti koristaan. Ruoka kannettiin\npöytään, kaikki kävivät aterialle ja söivät päivällistään, jolleivät\nsuorastaan iloisina, ainakin niin hyvän tuulen vallitessa, kuin mitä\nyksikään pöytätovereista olisi sinä päivänä odottanut.\n\n-- Ja mitä te, herra pastori, arvelette sellaisesta mullistuksesta?\nkysyi räätäli. Minusta tuntuu kuin lukisin historiaa maurilaisten\nvaiheista Ranskassa.\n\n-- Mitäpä minä siitä sanoisin! Pitipä vielä tämän onnettomuuden\nromahtaa niskoilleni.\n\n-- Olette joka tapauksessa valinnut hyvän turvapaikan. Kukapa\nrohkenisi yrittää päästä sinne ylös pakolla? Ja tapaattepa siellä\nlukuisaa seuraa; sillä sanotaan, että sinne jo on paennut paljon\nväkeä, ja että uutta yhä saapuu.\n\n-- Toivon, että meidät siellä hyvin vastaanotetaan. Tunnenhan\ntuon kelpo herran; ja kun minulla tuonnoin oli kunnia olla hänen\nseurassaan, hän oli kovin kohtelias!\n\n-- Ja minulle hän hänen Kunnian-arvoisuuttaan myöten lähetti sanan,\nettä kun vaan jotain tarvitsisin, ainoastaan kääntyisin hänen\npuoleensa.\n\n-- Hyvin suuri ja kaunis kääntymys! jatkoi Don Abbondio. Ja se on\npysyvää laatua, eikö niin, pysyvää laatua?\n\nRäätäli rupesi perinpohjin kertomaan Nimittämättömän pyhää elämää\nja miten hän oltuaan kaikkien lähiseutujen vitsauksena, nyt oli\nmuuttunut niiden esikuvaksi ja hyväntekijäksi.\n\n-- Entä kaikki nuo henkilöt, jotka hänellä oli ympärillään ... tuo\nrosvojoukko? ... jatkoi Don Abbondio, joka jo oli kuullut siitä\njotain puhuttavan, mutta joka ei koskaan ollut tarpeeksi rauhoittunut.\n\n-- Useimmat ovat pötkineet tiehensä, vastasi räätäli; ja ne, jotka\novat jääneet, ovat muuttaneet elämänsä, ja vallan perinpohjin!...\nSanalla sanoen tuosta linnasta on tullut todellinen Thebais-erämaa:\ntunteehan kirkkoherra nuo asiat.\n\nSitten alkoi hän Agnesen kanssa muistella kardinaalin käyntiä.\n\n-- Suuri mies! hän sanoi, suuri mies! Vahinko vaan, että hänellä\ntäällä käydessään oli niin kiire ja etten edes voinut osoittaa\nhänelle kunniaa. Kuinka iloinen olisin jos toiste voisin puhua hänen\nkanssaan hieman laveammin.\n\nKun oltiin noustu aterialta hän osoitti kirkkoherralle\nkuparipiirrosta, joka esitti kardinaalia, ja jonka oli kiinnittänyt\noven lautoihin kunnioittaakseen henkilöä sekä myös voidakseen sanoa\njokaiselle kävijälle, ettei tämä muotokuva ollut näköinen, ja\nettä hän sen asian tarkalleen tiesi, hän kun oli voinut katsella\nkardinaalia läheltä pitkän aikaa juuri siinä samassa huoneessa.\n\n-- Tuonko muka pitäisi olla kardinaali? huomautti Agnese.\nVaatteiltaan se kyllä on hänen näköisensä, mutta...\n\n-- Niin todella, eiväthän kasvot ole hänen näköisensä, sanoi räätäli.\nOlenhan aina sitä sanonut; mutta vaikka siinä ei olekaan muuta, niin\nonhan siinä ainakin hänen nimensä alla; se on ainakin muisto.\n\nDon Abbondio joudutti lähtöä. Räätäli otti hankkiakseen rattaat\nviemään heitä kukkulan juurelle asti; heti hän meni niitä hakemaan ja\npalasi hetken kuluttua ilmoittamaan, että hevonen oli valjaissa ja\nsaapui. Sitten hän kääntyi Don Abbondion puoleen ja sanoi:\n\n-- Herra pastori, jos haluatte ottaa mukaanne ylös linnaan kirjan\najanvietteeksenne, niin, vaikka olen köyhä mies, voin teille\nsellaisen hankkia, sillä minäkin, nähkääs, hieman huvittelen itseäni\nlukemisella. Tosin ne eivät ole teidän arvoisianne kirjoja, ne ovat\nvaan kansankielellä kirjoitettuja, mutta...\n\n-- Suuri kiitos, suuri kiitos, vastasi Don Abbondio; mutta\ntällaisissa oloissa tuskin päämme riittää kaikkein tärkeimpään.\n\nSillävälin kuin jaellaan ja torjutaan kiitoksia, kuin vaihdetaan\nosanoton ilmauksia ja onnellisen matkan toivotuksia, pyydetään\npaluumatkalla uudelleen poikkeamaan taloon ja luvataan pyyntöön\nsuostua, on hevonen rattaineen saapunut oven eteen. Niihin asetetaan\nkorit, pakolaiset nousevat niihin istumaan ja alkavat hieman\nmukavammin ja rauhallisempina matkansa jälkipuolen.\n\nSe, minkä räätäli oli sanonut Don Abbondiolle Nimittämättömän\nsuhteen, oli totta. Siitä päivästä alkaen, jolloin hänet jätimme,\nhän lakkaamatta oli tehnyt mitä oli päättänyt tehdä, nimittäin: oli\nkorvannut vahinkoja, sopinut niiden kanssa, joita oli loukannut,\nauttanut onnettomia, tehnyt kaikkea hyvää, mitä tilaisuus oli\nsallinut. Sitä suurta rohkeutta, jota hän ennen oli osoittanut\nhyökätessään ja puolustautuessaan, hän nyt osoitti pidättäytymällä\nkummastakin. Hän oli luopunut kaikista aseista ja liikkui aina yksin,\naina valmiina kestämään monien väkivallantekojensa mahdollisia\nseurauksia, ja varmana siitä, että olisi uusi väkivallanteko jos\nkäyttäisi voimaa sellaisen henkilön puolustamiseksi, joka oli niin\npaljon velkaa monelle, varmana siitäkin, että kaikki paha, mikä\nhänelle voitaisiin tehdä, olisi solvaus Jumalaa kohtaan, mutta\nhänelle ansaittu rangaistus, ja että hän vähemmin kuin kukaan muu\nsaattoi esiintyä solvauksien rankaisijana. Kaikesta tästä huolimatta\nhänen turvallisuutensa oli yhtä taattu kuin silloin, kun hän sitä\nvarten piti asestettuina monta käsivartta ja omaansa.\n\nMuisto hänen entisestä julmuudestaan epäilemättä oli ylläpitänyt\nhyvin useissa kostonhimoa, mutta kun nähtiin hänen nykyinen\nlempeytensä, tämä oli omansa sitä haihduttamaan, ja nämä molemmat\nseikat yhdessä tuottivat hänelle ihailua, joka oli hänen paras\nturvansa. Nyt oli edessä mies, jota ei kukaan ollut voinut\nnöyryyttää, ja joka nyt itse itsensä nöyryytti. Salaviha, jota ennen\noli kiihoittanut hänen ylenkatseensa ja muissa ihmisissä herättämänsä\npelko, katosi nyt hänen uuden nöyryytensä edessä.\n\nLoukatut olivat saaneet vallan odottamatta ja vaaratta hyvityksen,\njota eivät koskaan olisi voineet toivoa onnistuneimmaltakaan\nkostolta, nimittäin sen tyydytyksen, että näkivät sellaisen\nmiehen katuvan vääryydentekojaan ja ikäänkuin ottavan osaa heidän\npaheksumiseensa.\n\nHyvin moni, jonka kipein ja katkerin tuska vuosikausina oli ollut\nse, ettei koskaan nähnyt saavansa tilaisuutta häntä vahvempana\nkostaa jotain hänen harjoittamaansa suurta solvausta, ei sitten\nkohdatessaan hänet yksin, aseettomana ja sennäköisenä, ettei aikonut\ntehdä vastarintaa, ollut tuntenut sisällään muuta tunnetta, kuin\ntarvetta osoittaa hänelle kunnioitustaan. Tässä vapaaehtoisessa\nnöyrtymistilassa hänen ilmeensä ja ryhtinsä oli hänen huomaamattaan\nsaanut jotain arvokasta ja jalompaa, niissä kun ilmeni entistä\nenemmän pelon halveksimista.\n\nMitä raain ja piintynein viha lauhtui ja vaihtui kunnioitukseksi\nyleisestä ihailusta, jota herätti tämä katuvainen ja ihmisrakkautta\nuhkuva mies. Tämä kunnioitus oli niin voimakas, että hän itse usein\noli pulassa koettaessaan välttää hänelle jaeltuja kunnianosoituksia\nja yrittäessään mikäli mahdollista salata ilmeissään ja\nryhdissään kuvastuvaa sydämenmurtumistaan ja pidättää liiallista\nalentuvaisuutta, jotta häntä ei olisi liiaksi ylennetty. Kirkossa hän\noli valinnut itselleen viimeisen paikan, eikä kukaan koskaan mennyt\nsille istumaan ennen häntä; se olisi ollut kunniasijan anastamista.\n\nJokainen solvaus tätä miestä kohtaan, tai ainoastaan se seikka,\nettä häntä olisi kohdeltu puuttuvalla kunnioituksella, saattoi\nkäydä ei ainoastaan rikoksesta ja raukkamaisuudesta, vaan myös\npyhyydenloukkauksesta. Ja nekin, joille tuo yleinen tunne saattoi\nolla sitovana esteenä, omaksuivat sen lopulta eri määrin itsekin.\n\nNämä ja vielä muut syyt poistivat hänestä samoin järjestysvallan\nkostavan rangaistuksen ja tuottivat hänelle tältäkin taholta sitä\nturvallisuutta, josta hän muuten ei ollenkaan huolehtinut.\n\nSäätyarvo ja sukulaisuus, jotka aina olivat häntä jossakin määrin\ntukeneet, olivat nyt vaikutukseltaan kahta voimakkaammat, kun\ntuohon jo ennestään kuuluisaan ja surullisella tavalla huomiota\nherättäneeseen nimeen liittyi persoonallinen suositus, nimittäin\nkääntymyksen tuottama kunnia.\n\nVirkamiehet ja ylhäiset olivat julkisesti iloinneet tästä\nonnellisesta tapahtumasta, samoin kuin kansakin; ja kummalliselta\nolisi tuntunut osoittaa vihamielisyyttä miehelle, joka oli niin\nsuuren tyydytyksen aiheuttaja. Tämän lisäksi hallitus, joka oli\ntakertunut alituiseen ja usein onnettomaan sotaan niin monta\näkäistä ja yhä lisääntyvää kapinoitsijaa vastaan, saattoi pitää\nitseään onnellisena kun oli vapautunut kaikkein hillittömimmästä ja\ntuskallisimmasta, niin ettei se parempaa halunnut; tuottihan tämä\nkääntymys sitäpaitsi hyvitystä ja korvausta, jota ei hallitus ollut\ntottunut hankkimaan eikä edes tavoittelemaan.\n\nToiselta puolen pyhän miehen ahdistaminen ei tuntunut sopivalta\nkeinolta poistaa sitä häpeää, ettei oltu voitu masentaa rikollista;\nja jos häntä olisi rangaistu, olisi siitä vaan seurannut, että hänen\nkaltaisensa olisivat vuorostaan saaneet syytä olla parantamatta\nelämäänsä. On myös todennäköistä, että se osa, joka kardinaali\nFederigolla oli ollut hänen kääntymyksessään, ja että hänen nimeänsä\nmainittiin kääntyneen nimen rinnalla, muodosti jälkimäiselle pyhän\nkilven, Silloisten olojen ja mielipiteiden vallitessa, jolloin\nkirkollinen ja maallinen valta omituisesti suhtautuivat toisiinsa,\nne kun niin usein taistelivat toistaan vastaan, tahtomatta toisiaan\nhävittää ja keskellä vihamielisyyksiä toisilleen ilmaisten\ntunnustusta ja kunnioitusta ja sangen usein, tosin rauhaa solmimatta,\nyhdessä tavoitellen samaa päämäärää -- tällaisten olojen vallitessa,\nsanon minä, saattoi eräässä suhteessa näyttää siltä, kuin olisi\nkirkon tuolle suurelle rikolliselle myöntämä anteeksiantamus\nmyöntänyt unhoituksen, ellei suorastaan synninpäästöä tuolle toiselle\nrikolliselle, nimittäin maalliselle vallalle, varsinkin kun kirkko\noli ponnistanut kaikki voimansa aikaansaadakseen tulosta, jota\nmolemmat toivoivat.\n\nNäin tämä mies, jonka kimppuun ylhäiset ja alhaiset kilvan olisivat\nkäyneet polkien hänet jalkoihinsa, jos hän olisi kukistunut, nyt\nvapaaehtoisesti heittäydyttyään maahan oli kaikkien säästämä ja\nuseimpien kunnioittama.\n\nTotta puhuen oli paljon sellaisiakin ihmisiä, joissa tämä kuuluisa\nkääntymys epäilemättä herätti kaikkea muuta kuin iloa; nämä olivat\nkaikki hänen rikostoverinsa, jotka täten menettivät niin tehoisan\nvallan, mihin olivat tottuneet luottamaan, ja jotka huomasivat\nyhdellä iskulla katkaistuksi jo kauan kudotun verkon langat,\nkenties hetkenä, jolloin parhaillaan odottivat uutista apajansa\nonnistumisesta.\n\nOlemme jo nähneet mitä erilaisia tunteita tämä kääntymys herätti\npalkkalaisrosvoissa, jotka tuona hetkenä olivat herransa ympärillä\nja jotka kuulivat tuon sanoman hänen omilta huuliltaan; hämmästystä,\nsurua, masennusta, mieliharmia; vähän kaikkea, paitsi ylenkatsetta\nja vihaa. Samoin oli toisten bravojen laita, jotka hän oli jakanut\neri asemiin, kuten myös hänen suurisuuntaisten rikostoveriensa, kun\nkuulivat tuon hirvittävän uutisen; ja kaikissa se johtui samoista\nsyistä.\n\nPaljon vihaa lankesi kardinaali Federigon osalle, kuten olen\nlukenut tuossa jo mainitsemassani Ripamontin teoksen kohdassa. Nuo\npahantekijät pitivät häntä henkilönä, joka oli sekaantunut heidän\nasioihinsa niitä tärvellen. Olihan Nimittämätön vaan tahtonut\npelastaa sielunsa, eikä kukaan voinut sitä valittaa.\n\nVähitellen sittemmin suurin osa noista kätyreistä, jotka eivät\nvoineet mukautua uusiin oloihin eivätkä katsoneet mahdolliseksi, että\nne muuttuisivat, oli lähtenyt tiehensä. Mikä haki itselleen uutta\nisäntää ja löysi sellaisen jättämänsä herran entisistä ystävistä;\nmikä taas värväytyi suureen espanjalaiseen tai mantovalaiseen\nrykmenttiin tai johonkin toiseen sotaa käyvään joukkoon; mikä lähti\nkuljeksimaan valtateille, siellä harjoittaen rosvoilemista omana\nammattinaan; joku taas vapaasti kuljeskellen teki konnantöitä, Samaa\nlienevät harjoittaneet muutkin, jotka ennen eri maissa olivat olleet\nNimittämättömän käskynalaisia.\n\nNe taas, jotka olivat voineet tottua uuteen elintapaan tai jotka\nvapaaehtoisesti olivat sen omaksuneet, ja joista enimmät olivat\nkotoisin laaksosta, olivat palanneet maantöihin tai ammatteihin,\nmitkä olivat nuoruudessaan oppineet ja mitkä sittemmin olivat\njättäneet antautuessaan rosvouralle. Muukalaiset olivat jääneet\nlinnaan kotoisiin toimiinsa. Kaikki nämä, kääntyneinä samaan aikaan\nkuin herransa, elivät hänen tapaansa tekemättä pahaa kellekään, ja\nilman että heille tehtiin pahaa, vaikka heillä ei ollut aseita, sillä\nheitäkin kunnioitettiin.\n\nMutta kun saksalaisten sotilasjoukkojen saapuessa muutamat lähistön\npakolaiset tai uhatut henkilöt ilmestyivät linnaan tyyssijaa\nanomaan, Nimittämätön oli vallan ihastuksissaan siitä, että hänen\nlinnamuurejaan hakivat turvapaikakseen avuttomat, jotka pitkän aikaa\nkaukaa olivat katselleet niitä hirvittävänä peloituksena, ja hän\nvastaanotti nämä onnettomat osoittaen heille pikemmin kiitollisuutta\nkuin kohteliaisuutta. Hän levitytti sen tiedon, että hänen talonsa\noli avoinna jokaiselle, joka sieltä tahtoi etsiä suojaa, ja heti\nhänen mieleensä johtui saattaa sekä linna että koko laaksoalue\nsuojelustilaan sen varalle, että peitsi- tai ratsumiehet saisivat\npäähänsä poiketa sinne elämöimään. Hän kokosi luokseen jääneet\npalvelijat, harvat luvultaan, mutta suuriarvoiset kuten Tortin runot;\nhän piti heille puheen siitä hyvästä tilaisuudesta, jonka Jumala\nlähetti heille ja hänelle, käyttääkseen kerran voimiaan lähimäisensä\nhyväksi, jota niin usein olivat sortaneet ja peloittaneet; ja\nkäyttäen tuota vanhaa käskevää äänenpainoa, joka ilmaisi varmuutta\nsiitä, että toteltaisiin, hän yleisesti huomautti heille miten heidän\ntuli käyttäytyä, jotta turvaa etsivät henkilöt pitäisivät heitä\npelkkinä ystävinä ja puolustajina.\n\nSitten hän käski noutaa ullakolta ampuma-aseita, miekkoja ja\nkeihäitä, mitkä siellä olivat olleet kauan kasattuina, ja jakoi ne\nheille. Laaksossa asuville alustalaisilleen ja vuokramiehilleen hän\nlähetti sanan että kaikki mieshenkilöt vapaaehtoisesti asestettuina\ntulisivat linnaan. Hän käski antaa aseita niille, jotka olivat ilman;\nmuutamat heistä hän valitsi ikäänkuin upseereiksi toisia komentamaan.\nHän osoitti heille eri asemansa aukkopaikoissa ja eri kohdissa\nlaaksoa, pitkin kukkulan rinnettä ja linnan porttien edustalla. Hän\nmääräsi hetket, jolloin ja tavan, miten he olivat vaihdettavat,\nikäänkuin leirissä, tai kuten oli näillä samoilla paikoilla menetelty\nhänen entisen epätoivoisen elämänsä aikana.\n\nYhdessä tuon ullakkohuoneen sopessa olivat, erillä muista, ne aseet,\njoita hän yksin oli kantanut, hänen kuuluisa karabiini-pyssynsä,\nmuskettinsa, miekkansa, keihäänsä, pistoolinsa, veitsensä, tikarinsa,\nmitkä permannolla, mitkä seinällä riippumassa. Ei yksikään\npalvelijoista niihin kajonnut, mutta kilvan kysyivät he isännältään,\nmitkä heidän piti hänelle noutaa.\n\n-- Ei ainoatakaan, hän vastasi; ja johtuiko lupauksesta vai tehdystä\npäätöksestä: hän pysyi alati aseettomana tämän varusväen tapaisen\njoukon johdossa.\n\nSamanaikuisesti hän oli pannut liikkeelle toisia talonsa mies- ja\nnaispalvelijoita tai alustalaisiaan, käskien heidän saattaa\nlinnan kuntoon majoittamaan niin paljon ihmisiä kuin suinkin oli\nmahdollista; heidän tuli varustaa vuoteita, valmistaa patjoja ja\nolkisäkkejä noihin saleihin, jotka täten muuttuivat makuuhuoneiksi.\nNiinikään oli hän käskenyt noutaa linnaan runsaita ruokavaroja omalla\nkustannuksellaan ylläpitääkseen niitä vieraita, jotka Jumala hänelle\noli lähettävä ja joiden luku todella päivä päivältä kasvoi.\n\nItse hän tällävälin ei pysynyt hetkeäkään toimettomana; alinomaa hän\noli milloin sisällä, milloin ulkopuolella linnaa, milloin astuen\nalas, milloin kiiveten ylös rinnettä, siellä täällä, laaksossa\njärjestämässä, vahvistamassa, tutkimassa asemia, näkemässä ja\nnäyttäytymässä, järjestämässä kaikkea ja ylläpitämässä kaikkea\nhyvässä järjestyksessä, tehden sen sanoillaan, katseellaan,\nläsnäolollaan. Linnassa ja pitkin tietä hän ystävällisesti\nvastaanotti kaikki kohtaamansa tulijat; ja kaikki, olivatpa hänet\njo ennen nähneet tai näkivät nyt ensi kertaa, katselivat häntä\nhaltioituneina, unhoittaen hetkeksi ne onnettomuudet ja pelontunteet,\nmitkä olivat johtaneet heidät tänne. Ja he kääntyivät häntä katsomaan\nvielä silloin, kun hän erottuaan heistä jatkoi matkaansa.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU.\n\n\nVaikka suurin väentulva ei tapahtunut siltä puolen, mistä nuo\nkolme pakolaista lähestyivät laaksoa, he kuitenkin tällä matkansa\nloppupuolella alkoivat kohdata matka- ja onnettomuus-kumppaneita,\njotka poikkiteiltä ja pikkupoluilta jo olivat saapuneet tai\nparaillaan saapuivat valtatielle. Tällaisten asianhaarojen vallitessa\nkaikki, jotka toisensa kohtaavat, ovat melkein kuin tuttavia. Joka\nkerta kuin rattaat olivat tulleet jonkun jalkalaisen kohdalle,\nvaihdettiin kysymyksiä ja vastauksia. Joku oli lähtenyt pakoon, kuten\nystävämme, odottamatta sotilasten tuloa; toinen oli kuullut rumpujen\npärinää; kolmas oli nähnyt itse sotilaat ja kuvasi heitä niin kuin\njokaisen pelästyneen ihmisen on tapana kuvata.\n\n-- Onpa meillä sentään ollut onnea, sanoivat molemmat naiset.\nKiittäkäämme siitä taivasta. Menkööt tavaramme hukkaan; olemmehan\nkuitenkin itse pelastuneet.\n\nMutta Don Abbondion mielestä ei ollut syytä niin suureen\ntyytyväisyyteen; kaikkea muuta. Tuo ihmistulva, jonka näki ja enemmän\nse vielä runsaampi, jonka kerrottiin liikkuvan toisella laakson\nsuulla, alkoivat herättää hänessä melkoista levottomuutta.\n\n-- Oh, mikä ikävä juttu! hän mutisi molemmille naisille hetkenä,\njolloin ei kukaan ollut kuultavissa. Oh, mikä juttu! Ettekö älyä,\nettä näin suuren ihmispaljouden kokoaminen yhteen paikkaan näyttää\nsiltä, kuin väkisin tahtoisi vetää sinne noita sotureita? Kaikki\npiiloittavat, kaikki vievät mukaansa tavaransa; taloihin ei jää\nmitään. Epäilemättä nuo roistot luulevat, että tuolla ylhäällä on\naarteita. Aivan varmaan he sinne tulevat... Oi minua poloista! Mihin\nkiipeliin olenkaan joutunut!\n\n-- Onpa heillä muuta tehtävää kuin kiivetä tuonne ylös; heidänkin\ntulee kulkea omia teitään. Ja muuten olen kuullut sanottavan, että\nvaaran uhatessa on parempi olla monta yhdessä.\n\n-- Monta yhdessä? Monta yhdessä? toisti Don Abbondio. Oi sinua\nnaisparkaa! Etkö tiedä, että yksi peitsimies tuhoaa sata tuollaista\nhenkilöä. Ja jos he sitten saavat päähänsä tehdä tyhmyyksiä, niin\nolisikohan kenties hauskaa joutua keskelle taistelua? Oi, minua\nonnetonta. Olisi ollut vähemmän vaarallista paeta vuoristoon. Pitääkö\nsiis kaikkien sulloutua yhteen samaan paikkaan!... Tuskastuttavaa\nväkeä ... hän sitten mutisi matalammalla äänellä; kaikki ne\nlakkaamatta kulkevat toinen toisensa jälessä kuin järjettömät\nnautaeläimet.\n\n-- Samaan tapaan, huomautti Agnese, he voisivat sanoa meistä.\n\n-- Vaiti, vaiti, virkkoi Don Abbondio, joutavat puheet eivät tässä\nhyödytä mitään. Mikä on tehty, se on tehty. Kun kerta on tänne tultu,\nniin on täällä oltava. Tulee käymään niinkuin Kaitselmus sallii.\nTaivas meitä suojelkoon!\n\nMutta pahemmaksi kävi tila kun hän laakson suulla huomasi vahvan\naseellisen joukon, toisia erään talon kynnyksellä, toisia alikerran\nhuoneissa. Salaa hän katsahti heihin. Tosin ne eivät olleet niitä\nsamoja kasvoja, jotka oli kohdannut edellisellä ja tuskallisella\nmatkallaan; tai jos niitä olikin joukossa, ne olivat suuresti\nmuuttuneet. Mutta siitä huolimatta on vaikea kuvailla sitä\nvastenmielistä tunnetta, minkä tämä näky hänessä herätti.\n\n-- Oi minua onnetonta! hän ajatteli. Näkeehän sen nyt jo, että he\naikovat tehdä mielettömyyksiä! Mutta eihän voinutkaan olla toisin;\nolisihan minun pitänyt odottaakin sitä sellaisen miehen puolelta.\nMutta mitä hän aikoo tehdä? Aikooko hän ryhtyä sotaan? Tahtooko\nhän näytellä kuningasta? Oi minua miesparkaa! Tällaisissa oloissa,\njolloin jokainen tahtoisi piiloittautua maan alle, hän päinvastoin\nhakee kaikkia keinoja tulla huomatuksi, pistää silmään; näyttääpä hän\noikein tahtovan heitä yllyttää.\n\n-- Katsokaa nyt, herra isäntä, sanoi hänelle Perpetua, eikö täällä\nole kelpo väkeä, joka kykenee meitä puolustamaan, Tulkootpa vaan\nnyt nuo sotilaat! Nämä ovat toisenlaisia miehiä kuin meidän kylämme\npelkurit, jotka eivät kykene muuhun kuin käpälämäkeen.\n\n-- Vaiti, vastasi Don Abbondio puoliääneen, mutta vihaisena; vaiti,\nsanon minä, sinä et tiedä mitä puhut. Rukoile Jumalaa, että noiden\nsotilaiden olisi kiire, tai että eivät saa tietää mitä täällä tehdään\ntai miten tätä seutua varustetaan puolustustilaan kuin linnoitusta.\nEtkö tiedä, että soturien ammatti on linnoitusten valloittaminen? He\neivät muuta hartaammin toivo. Ryntäys linnoituksen kimppuun on heistä\nyhtä hauskaa huvia kuin häihin meneminen, sillä kaikki, minkä sieltä\nsaavat käsiinsä, on heidän omaansa. He paljastavat miekkansa ja\ntappavat jokikisen voitetuista. Oi minua onnetonta! No niin, saanpa\nnähdä, enkö löydä jotain keinoa paeta turviin jollekin kalliolle.\nTaistelun tuoksinasta he eivät ainakaan minua tavoita, sen takaan.\n\n-- Jos pelkäätte sitäkin, että teitä suojellaan ja autetaan ... alkoi\njälleen Perpetua...\n\nMutta Don Abbondio keskeytti hänet ankarasti, kuitenkin yhä vaan\npuoliääneen:\n\n-- Suu kiinni, ja varo visusti lavertelemasta toisille mitä tässä\nolemme puhuneet. Voi muuten sinuas poloista. Muista, että tällaisessa\npaikassa aina täytyy näyttää tyytyväiseltä ja hyväksyä kaikki, minkä\nnäkee.\n\n\"Pahan-yön\" kohdalla he näkivät toisen asestetun joukon, joille Don\nAbbondio nosti lakkia, itsekseen ajatellen:\n\n-- Voi, voi, olenpa totisesti joutunut keskelle sotaleiriä!\n\nSiihen pysähtyivät rattaat, ja he astuivat alas. Don Abbondio maksoi\nkiireisesti ja päästi kyyditsijän menemään. Sitten hän molempien\nseuralaistensa kanssa alkoi kiivetä rinnettä ylös, sanaakaan\nhiiskumatta. Näiden paikkojen näkeminen herätti joka askeleella\nhänen mielikuvituksessaan nykyhetken levottomuuden sekaisena ensi\nkerralla täällä kokemansa ahdistuksen, Agnese, joka ei koskaan ollut\nnäitä paikkoja nähnyt ja joka mielessään niistä oli muodostanut\neriskummaisen kuvan, mikä palasi joka kerta kuin hän ajatteli Lucian\nkammoittavaa matkaa, näki ne nyt sellaisina kuin ne todella olivat ja\ntunsi ikäänkuin uudelleen ja vilkkaammin noita tuskallisia muistoja.\n\n-- Oi, herra pastori! hän huudahti, kun ajattelen, että Lucia parkani\non kulkenut tätä tietä.\n\n-- Olkaa toki vaiti, varomaton nainen! Don Abbondio huusi hänen\nkorvaansa. Ovatko nuo sopivia puheita täällä? Ettekö tiedä, että nyt\nolemme hänen talossaan? Onneksi ei kukaan teitä kuullut; mutta jos\nvielä puhutte tuohon tapaan...\n\n-- No, no, mitä siihen tulee, minä kyllä asian ymmärrän. Luuletteko,\netten minä ollenkaan ole oppinut sopivaa käytöstapaa?\n\n-- Sopiva käytöstapa on siinä, ettei sano seikkoja, jotka voivat\nolla epämiellyttäviä varsinkin sille, joka ei ole tottunut sellaisia\nkuulemaan. Ja painakaa se hyvin mieleenne, te molemmat, ettei\ntämä ole sopiva paikka laverteluihin, ja ettei täällä saa sanoa\nkaikkea, mikä päähän pälkähtää. Tämä on ylhäisen herran talo, sen\nhyvin tiedätte; näette, kuinka paljon väkeä hänellä on ympärillään.\nTänne saapuu kaikenlaisia ihmisiä. Siis, varovaisuutta, jos se on\nmahdollista. Punnitkaa sananne, ja ennenkaikkea puhukaa vähän ja\nainoastaan silloin, kun se on ehdottomasti tärkeätä. Ken on vaiti, ei\nsano mitään tyhmyyksiä.\n\n-- Vielä pahemmin teette te itse, kaikkine ... alkoi puhua Perpetua.\n\nMutta Don Abbondio tiuskasi puoli-ääneen:\n\n-- Suu kiinni. Ja samassa hän joutuin nosti lakkiaan ja kumarsi\nsyvään. Sillä nostaessaan päätään, hän oli huomannut Nimittämättömän,\njoka astui heitä vastaan. Tämäkin oli huomannut ja tuntenut Don\nAbbondion, ja riensi häntä vastaanottamaan.\n\n-- Herra pastori, hän virkkoi tultuaan lähelle, olisin tahtonut\ntarjota teille taloani hauskemmassa tilaisuudessa. Mutta joka\ntapauksessa iloitsen suuresti siitä, että voin teitä jollakin tavoin\nhyödyttää.\n\n-- Luottaen Teidän Ylhäisyytenne suureen hyvyyteen, vastasi Don\nAbbondio, olen rohjennut näissä surullisissa oloissa tulla Teitä\nhäiritsemään, ja kuten Teidän Ylhäisyytenne näkee, olen niinikään\nrohjennut tuoda seuraa mukaani. Tämä on taloudenhoitajattareni...\n\n-- Hän on tervetullut, virkkoi Nimittämätön.\n\n-- Ja tämä, jatkoi Don Abbondio, on vaimo, jolle Teidän Ylhäisyytenne\njo on tehnyt hyvää: tuon, tuon tyt ... äiti...\n\n-- Lucian äiti, sanoi Agnese.\n\n-- Lucian äiti, huudahti Nimittämätön kääntyen allapäin Agnesen\npuoleen. -- Minäkö tehnyt hyvää, taivaan Herra! Te päinvastoin teette\nminulle hyvää tulemalla tänne ... luokseni ... tähän taloon. Olkaa\ntervetullut. Te tuotte tänne taivaan siunauksen.\n\n-- No mitä vielä! sanoi Agnese. Tulenhan vaan teitä häiritsemään. Ja\nlisäksi, hän jatkoi lähestyen Nimittämättömän korvaa, minun tulee\nkiittää Teitä...\n\nNimittämätön keskeytti tämän puheen kysyen häneltä harrastavasti\ntietoja Luciasta. Ja niitä kuultuaan hän kääntyi saattamaan linnaan\nviimeksi tulleita vieraitaan, minkä teki huolimatta heidän monista\nestelyistään. Agnese loi kirkkoherraan katseen, joka näytti sanovan:\n-- Siinä näette, onko tarpeellista, että te astutte meidän molempien\nväliin antamaan neuvoja, miten tulee käyttäytyä.\n\n-- Ovatko he jo saapuneet teidän seurakuntanne alueelle? kysyi\nNimittämätön.\n\n-- Eivät vielä, vastasi Don Abbondio. Minä en tahtonut jäädä\nodottamaan noita paholaisia. Taivas tietää olisinko elävänä päässyt\nheidän käsistään ja voinut tulla Teidän Ylhäisyyttänne häiritsemään.\n\n-- No niin, olkaa huoleti, sanoi Nimittämätön; nyt olette täydelleen\nturvissa. Tänne he eivät tule; ja jos heidän mielensä tekisi yrittää,\nolemme valmiit heitä vastaanottamaan.\n\n-- Toivokaamme, etteivät tule, huomautti Don Abbondio. Mutta olen\nkuullut kerrottavan, hän lisäsi osoittaen sormellaan vastapäisiä\nlaaksoa reunustavia vuoria, olen kuullut kerrottavan, että tuollakin\ntaholla samoilee toinen parvi, mutta ... mutta...\n\n-- Se on totta, virkkoi siihen Nimittämätön. Mutta älkää pelätkö\nmitään. Heidänkin suhteensa olemme valmiit.\n\n-- Kahden tulen välissä, ajatteli Don Abbondio, totisesti kahden\ntulen välissä. Mihin olenkaan antanut noiden lörppäkielien itseni\nhoukutella! Ja tämä herra näyttää olevan tyytyväinen täällä, kuin\nkala vedessä. Onpa kaikenlaisia ihmisiä tässä maailmassa!\n\nKun he olivat astuneet sisälle linnaan, isäntä käski johtaa Agnesen\nja Perpetuan erääseen naisille määrätyn linnahuoneuston suojaan; tämä\nhuoneusto täytti toisen pihan kolme siipeä, rakennuksen takaosassa,\njonka perustana oli erikseen oleva ja syvän kuilun reunalla esiin\npistävä kallionkieleke. Miehet asuivat oikeassa ja vasemmassa sekä\npuistikon puoleisessa siipirakennuksessa. Keskustaa, joka oli\nmolempien pihojen välillä, mitkä yhdisti leveä holviportti, sijaiten\nvastapäätä pääporttia, käytettiin osaksi ruokavarojen varastoaittoina\nsekä myös niiden tavaroiden säilytyspaikkana, jotka pakolaiset\ntahtoivat piiloittaa linnaan. Miesten huoneustossa oli pieni osasto\nvarattuna papeille, jotka mahdollisesti ilmestyivät. Nimittämätön\nsaattoi sinne Don Abbondion, joka oli ensimäinen vieras siinä.\n\nPakolaisemme viipyivät kaksikymmentäkolme tai kaksikymmentäneljä\npäivää linnassa, keskellä alituista hyörinää, monilukuisessa\nseurassa, joka ensi päivinä kasvamistaan kasvoi, mutta ilman, että\nmitään erinomaista tapahtui. Kuitenkaan tuskin kului päivääkään,\njolloin ei olisi tartuttu aseisiin. -- Peitsimiehiä tulee tuolla!\n-- Ratsuväkeä on nähty täällä. Joka huhun saapuessa Nimittämätön\nlähetti miehiä vakoilemaan. Ja jos katsoi tarpeelliseksi, hän otti\nmukaansa väkeä, jota yhä piti valmiina tähän tarkoitukseen, ja läksi\nulos laaksosta sinnepäin, mistä oli kerrottu vaaran uhkaavan, Ja oli\nomituista nähdä kiireestä kantapäähän asestettujen miesten, hyvin\njärjestettyinä kuin soturien, kulkevan aseettoman miehen johtamina.\nUseimmiten nuo viholliset olivat muonavarojen hankkijoita tai\nhajanaisia ryöstöretkeläisiä, jotka pakenivat ennenkuin heitä oli\nyllätetty.\n\nMutta ajaessaan eräänä päivänä takaa tuollaista väkeä, opettaakseen\nheille, ettei enää ollut hyvä tulla näille seuduille, Nimittämätön\nsai tietää, että erääseen läheiseen pikkukylään oli hyökätty\nja että sitä paraikaa ryöstettiin. Ne olivat eri joukkoihin\nkuuluvia peitsimiehiä, jotka jäätyään jälelle ryöstelemään, olivat\nmuodostaneet joukkion ja äkkiä karkasivat sen alueen lähiseudulle,\nminne sotajoukko oli pysähtynyt. He ryöstivät asukkaiden omaisuutta,\njopa ottivat heiltä pakkoveroa.\n\nNimittämätön piti lyhyen puheen miehilleen ja marssitti heidät tuohon\nkylään.\n\nHe saapuivat sinne odottamattomina. Rosvot, jotka olivat luulleet\nhäiriintymättä saavansa ryöstää, näkivätkin nyt lähestyvän\njärjestyneitä joukkoja, valmiina hyökkäämään, jättivät ryöstönsä\nkesken ja pakenivat kiireisesti, toisiaan odottamatta, sille taholle,\nmistä olivat tulleetkin. Nimittämätön ajoi heitä takaa jonkun matkaa.\nSitten hän pysäytti joukkonsa ja viipyi hetken aikaa odottaen,\nsattuisiko jotain uutta. Viimein hän läksi paluumatkalle. Kulkiessaan\nsen pienen kylän läpi, jonka juuri oli pelastanut, luonnollisesti\njoukko ja sen päällikkö vastaanotettiin raikuvin suosio- ja\nsiunaushuudoin.\n\nTuon väenpaljouden keskuudessa linnassa, vaikka se oli kokoontunut\nniin monelta eri taholta, vaikka se oli erilaista asemaltaan,\ntavoiltaan, sukupuoleltaan ja iältään, ei koskaan syntynyt mitään\nmainittavaa epäjärjestystä. Nimittämätön oli asettanut eri paikkoihin\nvartijoita, jotka kaikki koettivat ehkäistä mahdollisia ikävyyksiä,\ntehden sen tunnollisesti kuten aina, kun heidän oli toimistaan\ntehtävä tili isännälle.\n\nLisäksi tämä oli pyytänyt linnaan paenneita pappeja ja arvokkaimpia\nhenkilöitä pakolaisten joukossa käymään linnan eri osissa ja\nvalvomaan, mitä siellä tapahtui. Niin usein kuin suinkin mahdollista\nhän itsekin liikkui näyttäen itseään kaikkialla; mutta hänen\npoissaollessaankin ainoastaan se seikka, että muistettiin kenen luona\noltiin, riitti pitämään aisoissa niitäkin, jotka olisivat voineet\nolla sen tarpeessa. Muuten he olivat kaikki pakolaisia ja senvuoksi\nyleensä rauhallista väkeä. Huoli kodistaan ja omaisuudestaan,\nmuutamilla niinikään huoli keskelle vaaraa jätettyjen omaisten ja\nystävien suhteen, ulkoa saapuneet tiedot, jotka lamauttivat heidän\nmieltänsä, ylläpitivät ja lisäsivät tätä heidän taipumustaan.\n\nOlipa siellä kuitenkin huolettomiakin ihmisiä, vahvempiluontoisia\nja rohkeampia henkilöitä, jotka koettivat viettää näitä päiviä\niloisesti. He olivat hylänneet talonsa, kun eivät olleet tunteneet\nitseään tarpeeksi voimakkaiksi niitä puolustamaan. Mutta heitä\nei miellyttänyt itkeminen ja huokaileminen asian vuoksi, joka ei\nollut autettavissa eikä sen vahingon kuvitteleminen, minkä tiesivät\ntarpeeksikin tulevansa näkemään jälestäpäin omin silmin.\n\nTutut perheet olivat yhdessä lähteneet linnaan tai olivat siellä\nkohdanneet toisensa. Uusia ystävyyksiä oli siellä solmittu; ja\nsiellä oltiin ryhmitytty eri luonteiden ja elintapojen mukaan. Ne,\njoilla oli rahaa ja hienotunteisuutta menivät aterioimaan alas\nlaaksoon, missä tilaisuutta varten kaikessa kiireessä oli järjestetty\npieniä juomaloita ja ruokatarjoiluja. Toisissa niistä suupalat\nvaihtelivat huokausten kanssa, eikä ollut lupa puhua muusta kuin\nonnettomuuksista; toisissa mainittiin onnettomuuksia ainoastaan kun\nhuomautettiin, ettei niitä saanut ajatella.\n\nNiille, jotka eivät voineet tai eivät tahtoneet maksaa ravinnostaan,\njaettiin linnassa leipää, liemiruokaa ja viiniä. Sitäpaitsi siellä\njoka päivä katettiin pöytiä erittäin niille, jotka isäntä oli\nvieraikseen kutsunut; ja meidän kolme ystäväämme kuuluivat niihin.\n\nAgnese ja Perpetua eivät tahtoneet ilmaiseksi syödä vieraan leipää,\nminkä vuoksi olivat pyytäneet saada ottaa osaa siihen palvelukseen,\njota vaati näin suuri vieraanvaraisuus. Ja tähän kului heiltä\nsuuri osa päivää, ja loput pakinoihin muutamien täällä saamiensa\nystävättärien ja Don Abbondio paran kanssa. Tällä ei ollut mitään\ntehtävää; kuitenkaan hänellä ei ollut ikävä; pelko oli hänen\nkumppaninaan. Varsinaisen hyökkäyksen pelko luullakseni oli hänestä\nhaihtunut, tai jos sitä olikin jälellä, se hänelle tuotti kaikkein\nvähemmin levottomuutta. Sillä joka kerta kun hän sitä hetkenkin\najatteli, havaitsi hän, kuinka vähän sellaiseen oli aihetta. Mutta\nse kuva, jonka tarjosi ympäröivä seutu, mitä joka taholla tulvana\npeittivät soturit; aseet ja asestetut, joiden alinomaa näki olevan\nliikkeellä, linna, se ajatus, miten paljon seikkoja joka hetki\nodottamatta saattoi sattua: kaikki yhdessä piti häntä epämääräisen,\nyleisen, alinomaisen pelon valloissa, lukuunottamatta surua, minkä\nhänessä herätti talopahaisensa muisteleminen.\n\nKoko ajalla, minkä viipyi tässä tyyssijassa, hän ei hetkeksikään\npoistunut siitä pyssyn laukausta kauemmaksi, eikä koskaan pannut\njalkaansa rinteelle. Hänen ainoa kävelynsä oli siinä, että meni\npuistikkoon sekä milloin toiselle, milloin toiselle puolelle linnaa\nkatselemaan alas kallionseinää pitkin kuiluihin, nähdäkseen, eikö\nolisi jotain hiemankin kulkukelpoista polkua, jota myöten suuren\nvaaran tullessa olisi voinut mennä etsimään jotain piilopaikkaa.\nHän tervehti syvin kumarruksin kaikkia pakolaistovereitaan, mutta\nseurusteli aniharvojen kanssa. Useimmiten hän keskusteli noiden\nmolempien naisten kanssa, kuten jo mainitsimme: heidän luokseen hän\nmeni keventämään sydäntään, vaikka sai pitää hyvänään, että Perpetua\nhänelle tiuskaisi ja Agnesekin sai hänet nolostumaan. Ruokapöydän\nääressä hän viipyi vähän aikaa ja puhui niinikään vähän, ja silloin\nhän kuunteli uutisia hirvittävästä sotaväen läpikulusta, jommoisia\nsaapui joka päivä, joko siirtyen kylästä kylään tai siten, että\njoku, joka oli tahtonut jäädä taloonsa, mutta jonka lopulla voimatta\nmitään pelastaa, jopa pahoinpideltynäkin oli täytynyt paeta,\ntoi ne ylös linnaan. Joka päivä kerrottiin uusi tarina jostain\nonnettomuudesta. Muutamat, jotka ammattinaan harjoittivat uutisten\nurkkimista, kokosivat huolellisesti kaikki huhut, järjestelivät\nkaikki kertomukset ja tarjosivat sitten ydinmehun niistä toisille.\nVäiteltiin siitä, mitkä olivat kaikkein pirullisimmat rykmentit;\noliko jalka- vai ratsuväki pahinta. Toistettiin niin hyvin kuin\nosattiin muutamia päällikköjen nimiä; kerrottiin muutamien näiden\npäällikköjen urotyöt, osoitettiin tarkalleen heidän pysähdyspaikkansa\nja marssinsa. Tänään sen ja sen rykmentin piti samota määrättyihin\nkyliin, huomenna toisiin, ja sillävälin joku toinen rykmentti\nmellasteli piruakin pahemmin. Etenkin koetettiin saada tietoon ja\nottaa lukuun ne rykmentit, jotka järjestään kulkivat yli Leccon\nsillan, sillä niitä saattoi pitää ohikulkeneina ja varsinaisesti\nseudulta poistuneina.\n\nNyt kulkee Wallensteinin ratsuväki; nyt Marradasin jalkaväki, nyt\nAnhaltin ratsuväki, Brandenburgin jalkaväki, sitten Montecuccolin\nja Ferrarin ratsuväkeläiset; nyt on Altringerin vuoro, sitten\nFürstenbergin, Colloredon. Seuraavat Kroatilaiset, Torquato\nConti, ja sitten vielä monet muut. Jumalan kiitos, Galassokin on\njo tiehensä mennyt, ja hän oli viimeinen. Viimein Venezialaisten\nlentävät ratsuparvetkin olivat poistuneet, ja koko seutu, oikealla\nja vasemmalla oli vihollisista vapaa. Jo olivat ensiksi uhattujen ja\nhylättyjen alueiden asukkaat alkaneet poistua linnasta, ja joka päivä\nsieltä läksi pois uusia vieraita, samoin kuin syksyisen rajuilman\njälkeen näkee kaikkialta tuuhean puun lehvistä hyrähtävän lentoon\nlintuja, jotka sieltä ovat hakeneet turvaa.\n\nLuulen, että kolme ystäväämme olivat viimeiset lähtijät, Tämä johtui\nsiitä, että Don Abbondio pelkäsi kiireisesti kotia palattaessa\nvielä voitavan tavata teillä joitakin armeijasta jälelle jääneitä\nsotilasrosvoja, Turhaan Perpetua huomautti, että kuta enemmän\nviivyttiin, sitä enemmän tilaisuutta annettiin seudun roskaväelle\ntunkeutua pappilaan ja anastamaan mitä oli jälellä. Kun oli\nkysymyksessä oman nahan pelastaminen, pääsi Don Abbondio aina\nvoitolle väittelyssä, ellei läheltä uhkaava vaara saattanut hänen\npäätään vallan pyörälle.\n\nLähtöä varten määrättynä päivänä Nimittämätön käski pitää valmiina\n\"Pahan-Yön\" kohdalla vaunuja, joihin oli antanut panna varaston\nliinavaatteita Agnesea varten. Sitten hän vei Agnesen syrjään ja\nsai hänet vastaanottamaan määrän kultarahoja niiden vahinkojen\nkorvaamiseksi, mitkä hän oli tapaava talossaan, vaikka Agnese lyöden\nrintoihinsa yhä toisti, että hänellä vielä oli entisiäkin jälellä.\n\n-- Milloinka näette jälleen tuon hyvän Lucianne? ... hän sanoi\nlopuksi. Olenhan jo varma siitä, että hän rukoilee minun puolestani,\nminä kun olen tehnyt hänelle niin paljon pahaa. Sanokaa siis hänelle,\nettä häntä kiitän, ja että uskon Jumalan suovan hänen rukouksensa\ntuottavan hänelle itselleenkin taivaan siunauksen.\n\nHän tahtoi sitten saattaa kolmea vierastaan vaunuihin saakka.\nLukija voi kuvitella Don Abbondion nöyriä ja alamaisia kiitoksia ja\nPerpetuan kohteliaisuutta.\n\nHe läksivät matkaan; sopimuksen mukaan he poikkesivat hetkeksi, mutta\nniin kiireisesti, etteivät edes malttaneet istahtaa, räätälin taloon,\nmissä kuulivat kerrottavan monen monituisia juttuja sotaväen kulusta:\naina vaan samoja tarinoita rosvoamisesta, väkivallasta, hävityksestä,\nraiskauksesta; mutta heillä onneksi ei oltu nähty peitsimiehiä.\n\n-- Oh! herra pastori, sanoi räätäli, auttaen häntä käsivarresta\nnousemaan vaunuihin, onpa yllin kyllin aihetta painattamaan kirjoja\nmokomasta hävitystyöstä.\n\nKuljettuaan hieman eteenpäin, alkoivat matkustajamme omin\nsilmin nähdä sitä, mitä olivat kuulleet kuvattavan. Hävitettyjä\nviinitarhoja, ei korjuun kautta, vaan kuin rakeiden ja rajumyrskyn\nkautta, jotka yhdessä olisivat niitä etsiskelleet; viiniköynnökset\nkatkottuina, hajalla, poljettuina, tukiseipäät irtitemmattuina,\nkoko maa-alue poljettuna ja täynnä lastuja, vesoja ja lehtiä, puut\nsilvottuina, katkottuine latvoineen; pensasaidat täynnä aukkoja,\nristikkoaidat poistettuina.\n\nKylissä ovet murrettuina, ikkunoiden edessä repaleista kangasta;\nlantaa, ryysyjä, kaikenlaista romua joko kasoina tai hajalla tiellä;\npainostava ilma ja vielä pahempi löyhkä, mikä syöksähti ulos\ntaloista. Väestö osaksi tonkimassa esiin ja heittämässä ulos likaisia\nesineitä tai, mikäli mahdollista oli, korjaamassa oviaan. Toiset\nkokoontuneina parviin ja puhjeten valituksiin. Vaunujen ohikulkiessa\nkäsiä ojennettiin vaunun ikkunoihin almua anoen.\n\nNämä näyt milloin silmiensä edessä, milloin mielessään, ja odottaen\nsaavansa nähdä samanlaista kotonaan, he saapuivat sinne ja tapasivat\ntodella mitä olivat odottaneet.\n\nAgnese käski laskea myttynsä yhteen pienen pihansa soppeen, mikä\noli pysynyt talon puhtaimpana paikkana; sitten hän alkoi sitä\nlakaista, ruveten kokoamaan ja puhdistamaan niitä harvoja esineitä,\nmitkä hänelle oli jätetty. Hän kutsui puusepän ja lukkosepän ovia\nkorjaamaan. Ja käärien auki Nimittämättömän antamat liinavaatteet ja\nuudet kultarahansa, hän huudahti itsekseen:\n\n-- Olenpa sentään onnen lapsi, kiitos olkoon Jumalan ja Neitsyt\nMarian ja tuon hyvän herran. Niin, olenpa sentään onnen lapsi!\n\nDon Abbondio ja Perpetua menevät sisälle pappilaan tarvitsematta\nkäyttää avaimia. Joka askeleella, jonka astuvat eteenpäin eteisessä,\nhe tuntevat kasvavan löyhkän, saastaisen hajun, mikä saattaa heidät\nperäytymään. Tukkien kädellään nenänsä he menevät kyökin ovelle;\nvarpaisillaan he astuvat sinne sisälle, katsoen minne jalkansa\nasettaisivat, he kun tahtovat välttää sontaisten pahnojen peittämän\npermannon likaisimpia kohtia, ja he luovat katseen ympärilleen.\nSiellä ei ollut mitään ehjää; mutta siellä täällä katkelmia ja\npirstaleita entisistä esineistä; Perpetuan kanojen siipiä ja\nhöyheniä, liinavaatteiden repaleita, Don Abbondion kalenterien\nlehtiä, astioiden palasia: ja kaikki tämä kasoissa tai hajalla.\n\nAinoastaan pesässä näki suuren hävitystyön merkkejä yhteen\nsullottuina, ikäänkuin joukon ajatuksia, joihin taitava puhuja\nyhdessä ainoassa lauseessa viittaa. Siinä oli kokonainen rovio\nsammuneita kekäleitä, jotka tunsi entisiksi tuolin käsinojiksi,\npöydänjaloiksi, kaapin oveksi, vuoteen katostelineiksi, sen\ntynnyrin laitalaudoiksi, joka oli sisältänyt Don Abbondion\nvatsaparannus-viiniä.\n\nMuu oli tuhkaa ja hiiliä. Ja näillä hiilillä olivat hävittäjät\nhuvikseen piirustelleet seinät täyteen irvikuvia, koettaen kuvaamalla\nleveälierisiä hattuja, kaljupäitä ja leveitä naamoja esittää pappeja,\nja pannen parastaan tehdäkseen ne niin hirveiksi ja naurettaviksi\nkuin suinkin. Eikä tämä voinut epäonnistua noin eteviltä\ntaiteilijoilta.\n\n-- Nuo siat! huudahti Perpetua.\n\n-- Nuo roistot! huudahti Don Abbondio.\n\nJa ikäänkuin paeten he läksivät ulos toisesta ovesta, joka johti\npuutarhaan. He hengittivät taas vapaammin. Suoraa päätä he menivät\nviikunapuun luo. Mutta jo ennenkuin saapuivat sinne, he huomasivat\nmullan sen juurella verekseltä kaivetuksi ja päästivät molemmat yhtä\nhaavaa huudon, ja saavuttuaan paikalle he näkivät maahan kätketyn\naarteen asemesta tyhjän kuopan.\n\nTästä nousi paha riita.\n\nDon Abbondio alkoi torua Perpetuaa siitä, ettei hän ollut sitä\npiiloittanut tarpeeksi huolellisesti. Lukija saattaa kuvitella,\npysyikö Perpetua ääneti. Kun molemmat olivat kyllikseen huutaneet,\nhe palasivat ojennetuin käsivarsin ja etusormi sojossa kuoppaa\nkohti, yhä vaan molemmat rupattaen. Ja kaikkialla he luonnollisesti\nkohtasivat jotenkin samanlaista. Kesti kauan, ennenkuin saivat talon\ntaudinsiemenistä vapaaksi ja puhdistetuksi, varsinkin, kun noina\npäivinä oli hyvin vaikea saada apua. Ja kukapa tietää kuinka kauan\nheidän täytyi asustaa kuin leirissä ikään, tullen toimeen niin\nhyvin kuin asianhaarat sallivat sekä vähitellen korjauttaen ovet,\nhuonekalut, astiat, Agnesen lainaamilla rahoilla.\n\nTätä onnetonta tapausta seurasi sitten joksikin aikaa jälkisato\ntoisia ylen tuskallisia kysymyksiä, sillä kyselemällä, urkkimalla ja\nvainuamalla sai Perpetua varmasti tietää, että useat hänen isäntänsä\nomistamista esineistä, joita oli luultu sotamiesten varastamiksi tai\nhävittämiksi, sen sijaan vallan vahingoittumattomina olivat seudun\nväestön kodeissa. Ja hän kiusasi isäntäänsä ilmoittautumaan ja\nvaatimaan takaisin omaisuuttaan.\n\nSen tuskallisempia kieliä ei Don Abbondiossa voinut kosketella, kun\nnuo esineet olivat konnien, nimittäin sellaisten ihmisten käsissä,\njoiden kanssa hän kernaimmiten tahtoi elää sovinnossa.\n\n-- Mutta olenhan jo sanonut, etten tahdo kuulla puhuttavan noista\nseikoista, hän tiuskasi. Kuinka monta kertaa tulee minun sinulle\ntoistaa, että se mikä on menetetty, on menetetty? Pitääkö minun vielä\nlisäksi joutua piinapenkkiin sen vuoksi, että taloni on ryöstetty\nputipuhtaaksi?\n\n-- Olenhan jo sanonut, huomautti Perpetua, että te antaisitte kaivaa\nesiin silmät päästänne. On synti varastaa toisilta; mutta olisi\nsynti, jos ei teiltä varastaisi.\n\n-- No, no, onko nyt lupa puhua tuollaisia mielettömyyksiä, virkkoi\nDon Abbondio. Pidä nyt jo suusi!\n\nPerpetua vaikeni, ei tosin aivan heti. Mutta kaikesta hän otti\naihetta alkaakseen uudelleen, niin että miesparka lopulta ei enää\nvähääkään valittanut sen tai sen esineen menettämistä hetkenä,\njolloin sitä juuri olisi tarvinnut, sillä useammin kuin kerran hän\noli kuullut sanottavan:\n\n-- Menkää noutamaan se siltä ja siltä, joka ei olisi sitä pitänyt\nnäin kauan, ellei olisi ollut tekemisessä noin leväperäisen miehen\nkanssa.\n\nToista ja rajumpaa levottomuutta herätti hänessä se sanoma, että\njoka päivä edelleen kulki joukosta eronneita rosvosotureita, kuten\nhän itse aivan oikein oli olettanut. Hän oli siis alituisen pelon\nalaisena, että joku niistä, tai kokonainen pieni parvi äkkiä\nilmestyisi hänen ovelleen, jonka joutuin ja kaikkein ensiksi oli\nkorjauttanut ja jota mitä huolellisimmin pöngitti. Mutta kiitos\ntaivaan, tämä ei koskaan tapahtunut.\n\nMutta tuskin olivat nämä pelonaiheet ohi, kun jo toinen ilmaantui.\n\nMutta tässä jätämme tuon miesparan. Nyt on kysymys vallan muusta,\nkuin yksityishenkilön pelosta, kuin muutaman kylän onnettomuudesta,\nohimenevästä vastoinkäymisestä.\n\n\n\n\nYHDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\n\nRutto, jonka terveyslautakunta oli pelännyt siirtyvän Milanon\nalueelle saksalaisten sotalaumojen mukana, oli todella tullut sinne,\nkuten on tunnettua. Tiedetään myös, ettei se pysähtynyt tähän\nmaakuntaan, vaan että se valtasi ja tuhosi suuren osan Italiaa.\nSeuraten kertomuksemme johtolankaa käymme nyt esittämään tämän\nsuuren onnettomuuden tärkeimpiä tapahtumia. Rajoitumme Milanon\nalueeseen, luonnollisesti, ja melkein yksinomaan Milanon kaupunkiin;\nsillä aikakirjat puhuvat ainoastaan itse kaupungista, minkä huomaa\ntapahtuvan, joko hyvistä tai huonoista syistä, melkein aina ja\nkaikkialla. Ryhtyessämme tähän kuvaukseen, ei ainoa tarkoituksemme\nole, totta puhuaksemme, esittää sitä asioiden tilaa, jossa henkilömme\ntulevat liikkumaan, vaan samalla tehdä tunnetuksi, mikäli tämä on\nlyhykäisyydessä ja meidän voimiemme mukaan mahdollista, isänmaan\nhistorian kohta, joka on kuuluisampi kuin mitä se on tunnettu.\n\nSilloisista ajankertomuksista ei yksikään riitä sellaisenaan antamaan\ntästä asiasta hieman selvää ja seikkaperäistä käsitystä. Mutta\njokainen niistä on omansa osaksi sellaista käsitystä muodostamaan.\nJokaisessa, lukuunottamatta Ripamontin teosta,[43] joka kuitenkin\njättää kauas taaksensa kaikki muut tosiseikkojen runsauteen ja\nvalikoimaan, mutta vielä enemmän siihen järkevään tapaan nähden,\nmillä hän niitä arvostelee; jokaisessa on jätetty lukuunottamatta\nolennaisia seikkoja, jotka ovat mainittuina toisissa; jokaisessa\non asiallisia erehdyksiä, jotka helposti saattaa huomata ja\noikaista joko jonkun toisen teoksen tai noiden muutamien jälelle\njääneiden yleispätevien asiakirjojen avulla, jotka ovat painettuja\ntai julkaisemattomia; usein toisessa niistä tapaa ne syyt, joiden\nseuraukset oli toisessa huomannut ikäänkuin haamoittaen ilmassa.\nSitäpaitsi vallitsee niissä kaikissa omituinen ajan ja asioiden\nsekaannus; niissä esiintyy alituista menemistä ja tulemista,\nikäänkuin umpimähkään, ilman mitään yleistä suunnitelmaa, ilman\nmitään yksityiskohtien metodillista järjestelyä. Kaikki nämä ovat\nmuuten seikkoja, mitkä muodostavat tämän ajan ja varsinkin Italiassa\nkansankielellä kirjoitettujen teosten yleisimmän ja selvimmän\nluonteen. Onko täten laita muuallakin Europassa, sen tietävät\noppineet; me puolestamme luulemme, että niin on.\n\nEi yksikään myöhäisemmän ajan kirjailija ole ryhtynyt tutkimaan ja\nvertailemaan näitä ajantieto-teoksia, niistä noutaakseen sarjan\nyhtenäisiä tapahtumia, tämän ruton historian; täten se käsitys,\njoka siitä on yleinen, pakostakin on hyvin epävarma ja hieman\nsekava; kuvitellaan epämääräisesti suuria kärsimyksiä ja suuria\nerehdyksiä -- ja todella esiintyi molempia runsaammin kuin mitä ikinä\nsaattaa kuvailla -- tuo käsitys perustuu enemmän olettamisiin kuin\ntosiseikkoihin, mitkä usein ovat vailla kuvaavimpia tunnusmerkkejään\nja ilman päivämäärää, sanalla sanoen vailla kaikkea syyn ja\nseurausten, yhtenäisyyden ja kehityksen tuntemusta. Tutkimalla ja\nvertaamalla, ainakin hyvin huolellisesti kaikkia painettuja ja useita\njulkaisemattomia tiedonantoja, useita harvoista säilyneistä n.s.\nvirallisista asiakirjoista, olemme koettaneet kyhätä tutkielman,\njoka ei tosin täytä kaikkia vaatimuksia, mutta jota ei ennen ole\nsuoritettu. Tarkoituksemme ei ole viitata kaikkiin julkisiin\ntoimenpiteisiin, eikä mainita kaikkia jossakin suhteessa muistamista\nansaitsevia tapahtumia. Vielä vähemmin tahdomme tiedonhaluisilta\nkieltää alkuperäisten asiakirjojen lukemista, sillä liiankin\nhyvin tiedämme miten paljon sellaiset teokset sisältävät eloisaa,\nomintakeista ja niin sanoaksemme muille jakamatonta voimaa, millainen\nmuuten lieneekin niiden suunnittelu ja tyyli. Olemme vaan koettaneet\neroittaa ja todeta yleisimmät ja huomattavimmat tosiseikat, saattaa\nne oikeaan järjestykseen, mikäli niiden tärkeys ja luonne sitä\nvaatii, tuoda esiin niiden keskinäiset syy- ja seuraussuhteet\nja täten antaa, odottaessamme toiselta parempaa, lyhyen, mutta\nyhtenäisen ja teeskentelemättömän kuvauksen tästä suuresta\nonnettomuudesta.\n\nPitkin sitä aluetta, mistä saksalainen sotajoukko oli kulkenut, oli\nlöydetty ruumiita taloista, ja muutamia teiltä. Vähän myöhemmin\nalkoivat siellä täällä, eri kylissä, muutamat henkilöt, jopa koko\nperheet kuolla rajuista ja omituisista tuskista, joita seurasivat\nuseimmille elossa oleville oudot tunnusmerkit. Ainoastaan muutamat\nmuistivat niitä kerran ennen nähneensä; nämä olivat niitä harvoja,\njotka vielä saattoivat muistaa sen ruton, mikä viisikymmentäkolme\nvuotta aikaisemmin jo oli tuhonnut suuren osan Italiaa ja varsinkin\nMilanon aluetta, missä sitä silloin sanottiin ja vieläkin sanotaan\nPyhän Kaarlon rutoksi.\n\nNäin voimakas on ihmisrakkaus!\n\nNiin monien, vaihtelevien ja juhlallisten muistojen joukosta,\njotka ovat säilyneet tästä yleisestä onnettomuudesta, tämä sama\nihmisrakkaus saattaa nostaa esiin yhden miehen muiston, se kun\non tässä miehessä herättänyt tunteita ja tekoja, jotka ovat\nhuomattavampia kuin itse nuo kärsimykset. Se saattaa painaa hänen\nmuistonsa ihmismieliin, ikäänkuin kaikkien noiden tapahtumien\nkeskipisteenä, se kun on saattanut hänet keskelle niitä ja antanut\nhänen näytellä valistuneen oppaan ja väsymättömän auttajan osaa,\nrohkaista esimerkillään ja jalostaa vapaaehtoisella kieltäymyksellä\nja uhrautumisella; se saattaa yhteisen onnettomuuden tuon yhden\nainoan miehen urhokkaan yrityksen esineeksi ja antaa sille hänen\nnimensä, ikäänkuin hänen saavutuksensa tai havaitsemisensa\nsisällyksenä.\n\nYlilääkäri Lodovico Settala, joka ei ainoastaan ollut omin silmin\nnähnyt tätä ruttoa, mutta joka oli ollut yksi sen toimeliaimpia ja\npelottomimpia parantajia, oli, vaikka silloin vielä hyvin nuori,\nkuitenkin saavuttanut maineen yhtenä tämän ruton taitavimpana\nhoitajana. Hän urkki ja kokoili valppaasti tietoja ja saattoi\n20:ntenä päivänä lokakuuta ilmoittaa terveyslautakunnalle, että rutto\nepäilemättömästi oli puhjennut Chiuson kylässä, joka oli uloin Leccon\nalueella lähellä Bergamon rajaa. Tämän ilmoituksen johdosta ei tehty\nmitään toimenpiteisiin johtavaa päätöstä, kuten käy selville Tadinon\ntiedonannosta.\n\nMutta samallaisia sanomia saapui Leccosta ja Bellanosta. Lautakunta\nryhtyi silloin toimiin ja tyytyi lähettämään asiamiehen, jonka\noli määrä matkalla yhtyä Comon lääkäriin ja hänen kanssaan lähteä\nmainittuja paikkakuntia tarkastamaan. \"Joko tietämättömyydestä\ntai jostakin muusta vaikuttimesta molemmat antoivat erään vanhan\nja typerän Bellanon parturin vakuuttaa heille, ettei tämä tauti\nollenkaan ollut ruttoa\",[44] vaan että se muutamilla seuduin oli\ntavallinen seuraus soiden syksyisistä höyryistä, ja kaikkialla\nmuualla seuraus saksalaisten retken aikana kestetyistä puutteista ja\nkärsimyksistä.\n\nTätä vakuutettiin terveyslautakunnalle, joka, mikäli näyttää, siihen\ntyytyi.\n\nMutta kun lakkaamatta ja eri tahoilta saapui uusia tietoja\nepäilyttävistä kuolemantapauksista, lähetettiin kaksi valtuusmiestä,\nyllämainittu Tadino ja eräs terveyslautakunnan jäsen, ottamaan\nasiasta selvää ja ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin. Näiden\nsaapuessa oli onnettomuus jo siihen määrin levinnyt, että todisteet\nsiitä tarjoutuivat itsestään, ilman että niitä tarvitsi ruveta\nhakemaan. He kulkivat Leccon alueen, Valsassinan, Como järven rannat,\nMonte di Brianzan ja Gera d'Addan alueet, ja kaikkialla kohtasivat\nteljettyjä ovia ja kokonaisia autioita kyliä, joiden asukkaat olivat\nasettuneet keskelle ketoa tai hajaantuneet. \"Ja he näyttivät meistä\n-- sanoo Tadino -- villeiltä olennoilta, pitäen kädessään minttua,\nruutukasvia, rosmarinia ja etikkapulloa\".[45]\n\nHe tiedustelivat kuolleiden lukua; se oli hirvittävä. He kävivät\ntarkastamassa sairaita ja ruumiita, ja kaikkialla näkivät inhoittavia\nrutonmerkkejä. Heti he kirjeessä antoivat nämä synkät tiedot\nterveyslautakunnalle, joka vastaanottaessaan ne, mikä tapahtui 30\npäivä lokakuuta, huomauttaa Tadino, \"valmistautui kyhäämään passien\nsanamuotoa, estääkseen tunkeumasta kaupunkiin niitä henkilöitä,\njotka saapuivat ruton saastuttamilta seuduilta, ja sillä aikaa kuin\nasetusta sommiteltiin\",[46] annettiin etukäteen muutamia yleisiä\nmääräyksiä tullivirkamiehille.\n\nSillävälin valtuusmiehet kiireimmittäin ryhtyivät niihin\ntoimenpiteisiin, jotka heistä tuntuivat parhailta. Ja he palasivat\nretkeltään se surullinen tietoisuus mielessään, etteivät nämä\ntoimenpiteet riittäneet parantamaan ja ehkäisemään jo niin\nkehittynyttä ja laajalle levinnyttä pahaa.\n\nPalattuaan Milanoon marraskuun 14 päivänä he tekivät suullisesti ja\ntoistamiseen kirjallisesti selkoa toimistaan terveyslautakunnalle\nja saivat tältä tehtäväksi mennä maaherran luo ja hänelle esittää\nasioiden tilan. He kävivät siellä ja saivat häneltä sen vastauksen,\nettä häntä suuresti olivat pahoittaneet nämä uutiset, ja että ne\nsyvästi olivat häntä liikuttaneet; mutta että sodanhuolet olivat\nhänelle tärkeämmät: _Sed belli graviores esse curas_. Näin kuuluvat\nRipamontin sanat,[47] joka oli käynyt läpi terveyslautakunnan\nluettelot ja neuvoitellut Tadinon kanssa, jonka erityisenä toimena\ntämä lähetystö oli ollut; se oli, jos lukija muistaa, jo toinen\ntämänkaltainen lähetystö, joka toimeenpantiin samaa tarkoitusta\nvarten ja samalla tuloksella. Pari kolme päivää myöhemmin, marraskuun\n18 päivänä, mainittu maaherra julkaisi säädöksen, jossa määräsi\npidettäväksi julkisia huveja kuningas Filip IV:nnen esikoisen,\nprinssi Kaarlen syntymän johdosta, epäilemättä tai lukuunottamatta\nvaaraa, mikä voisi syntyä suuren kansanjoukon kokoontumisesta\nsellaisessa tilaisuudessa; kaikki kävi kuin tavallisten olojen\nvallitessa, ikäänkuin hänelle ei olisi puhuttu mistään.\n\nTämä mies oli, kuten yllä on mainittu, kuuluisa Ambrogio Spinola,\njoka varsinaisesti oli lähetetty saattamaan tätä sotaa paremmalle\ntolalle, korjaamaan Don Gonzalon erehdyksiä ja satunnaisesti\nhallitsemaan herttuakuntaa. Mekin saatamme satunnaisesti mainita\ntässä, että hän kuoli muutaman kuukauden kuluttua, tämän saman\nsodan kestäessä, joka oli niin suuresti hänen sydämenasianaan; ja\nettä hän kuoli, ei suinkaan sotakentällä saamistaan haavoista,\nvaan vuoteessaan, surusta ja mieliharmista, mitä hänessä olivat\nherättäneet juuri sen ruhtinaan moitteet, väärä kohtelu ja\nkaikenlaiset solvaukset, jota hän palveli. Historia on valittanut\nhänen kohtaloansa ja ruoskinut kiittämättömyyttä, jonka uhriksi\nhän joutui; se on hyvin huolellisesti kuvannut hänen sotilaallisia\nja valtiollisia urotöitään, kiittänyt hänen huolenpitäväisyyttään,\ntoimeliaisuuttaan ja väsymätöntä intoaan. Se olisi niinikään voinut\ntarkastaa miten hän käytti kaikkea tätä, kun rutto uhkasi ja valtasi\nkoko kansakunnan, joka oli uskottu hänen huolenpitoonsa tai oikeammin\nhänen mielivaltaansa.\n\nMutta seikka, joka lieventämättä tätä moitetta vähentää tämän hänen\nmenettelynsä herättämää ihmettelyä, mutta joka herättää vielä\nsuurempaa ihmetystä, on itse rahvaan menettely, tarkoitan sen, joka\nei vielä ollut ruton tartuttama ja jolla oli niin suuri syy sitä\npelätä.\n\nKun saapui uutisia kauheasti ruton saastuttamista kylistä, jotka\nmuodostavat melkein puoliympyrän kaupungin ympärille, ollen\nmuutamissa kohdin siitä ainoastaan kahdenkymmenen tai kahdeksantoista\nItalian peninkulman päässä, niin jokainen olisi luullut niiden\nherättävän asukkaissa yleistä mielenliikutusta, heidän tavoittelevan\nsoveliaita tai epäonnistuneita varokeinoja, tai ainakin matkaansaavan\nheissä tehotonta levottomuutta. Ja kuitenkin ainakin siinä kohdin\najantiedot ovat yhtäpitäviä, ettei mitään sellaista tapahtunut.\nEdellisen vuoden nälänhätä, sotamiesten harjoittama sorto,\nsieluntuskat näyttivät riittävästi selittävän kuolevaisuutta. Ken\nkaduilla, myymälöissä, taloissa tuli lausuneeksi sanankin uhkaavasta\nvaarasta, ken mainitsi ruttoa, vastaanotettiin ivasanoin, epäilevin\nhymyin, ylenkatseellisesti, jopa vihanpurkauksin. Sama epäileväisyys,\ntai oikeammin sokeus, sama itsepäisyys vallitsi senaatissakin,\ndekurionien neuvostossa, joka virkakunnassa.\n\nOlen lukenut, että kardinaali Federigo heti ensimäisten\nruttotartunnan tapausten tultua tunnetuiksi, määräsi paimenkirjeessä\npapeille muun muassa teroittamaan kansaan tärkeyttä ja velvollisuutta\nilmoittamaan jokaista senlaatuista tapausta ja heti luovuttamaan\nkaikki saastutetut tai epäiltävät esineet.[48] Tämänkin voi mainita\nhänen kiitosta ansaitsevien tekojensa joukossa.\n\nTerveyslautakunta kehoitti ryhtymään joihinkin toimenpiteisiin,\nyhteistyöhön; mutta kaikki sen kehoitukset olivat melkein turhat.\nItse terveyslautakunnankaan keskuudessa harrastus ei likimainkaan\nvastannut aseman tähellisyyttä. Siinä ei ollut, kuten Tadino\nvakuuttaa moneen kertaan ja kuten selviää hänen esityksensä\nkokonaisuudesta, ei ollut, sanon minä, useampia kuin nuo kaksi\nlääkäriä, jotka ollen varmat uhkaavan vaaran vakavuudesta,\nkehoituksillaan vaikuttivat lautakuntaan, jonka sitten piti vaikuttaa\nmuihin.\n\nOlemme jo nähneet miten ensi ruttosanomien saapuessa tämä\nterveyslautakunta oli osoittautunut kylmäksi sekä toimimisen että\ntarpeellisten tietojen hankinnan suhteen. Tässä toinen saamattoman\nhitauden ilmiö, joka ei ole vähemmin hämmästyttävä, ellei se ole\nollut pakollinen ja ellei se saa puolustustaan ylempien virkamiesten\nasettamilta esteiltä. Passeja koskeva asetus, joka periaatteellisesti\noli hyväksytty lokakuun 30 päivä, vahvistettiin vasta seuraavan kuun\n23 päivänä ja julkaistiin vasta 29 päivä.\n\nRutto oli jo hiipinyt sisälle Milanoon.\n\nTadino ja Ripamonti tahtoivat panna kirjaan sen henkilön nimen, joka\nsen sinne ensimäisenä toi, kuin myös muita hänen persoonaansa ja itse\ntapahtumaa koskevia yksityisseikkoja. Ja todella, kun tarkastaa niin\nlaajan ihmistuhon alkua, missä uhreja ei voi eroittaa nimeltä, eikä\nedes tuhansissa arvioida luvultaan, tuntee jonkinlaista harrastusta\nsaada tietää nuo harvat ensi nimet, jotka on voitu merkitä ja\npelastaa unhoitukselta. Tämänkaltainen eroitteleminen, se kunnia,\nettä on ollut ensimäisiä uhreja, panee meidät pitämään heitä ja\nkaikkien vähäpätöisimpiä yksityisseikkoja kohtalonomaisina ja muistoa\nansaitsevina.\n\nEri historioitsijat väittävät, että tuo poloinen oli Espanjan\npalveluksessa oleva italialainen sotamies; muun, nimenkään suhteen\nhe eivät ole yksimielisiä. Tadinon mukaan hän oli muudan Pietro\nAntonio Lovato, kotoisin Leccon alueelta; Ripamontin mukaan taas\neräs Pier Paolo Locati, kotoisin Chiavennasta. Eri mieltä he ovat\nniinikään hänen tulopäivänsä suhteen Milanoon, minkä edellinen sanoo\nlokakuun 22:ksi, toinen seuraavan kuun samaksi päiväksi. Mutta\nkumpaankaan ei voi luottaa. Nämä päivämäärät ovat ristiriidassa\ntoisten, paljoa todennäköisempien kanssa. Ja kuitenkin Ripamontilla,\njoka kirjoitti dekurionien yleisneuvoston määräyksestä, olisi\npitänyt olla käytettävänään runsaasti keinoja hankkiakseen itselleen\ntarpeellisia tietoja; ja Tadino, virkansa nojalla, saattoi paremmin\nkuin kukaan muu, tuntea tällaisen seikan. Muuten olemme verranneet\neri päivämääriä, jotka kuten mainitsimme, näyttävät meistä\nuskottavammilta, ja siitä seuraa, että tuo tapaus sattui ennen\npasseja koskevan asetuksen julkaisemista. Ja jos asia olisi niin\ntärkeä, voisimme todistaa tai likimaille todistaa, että se sattui\nmarraskuun ensi päivinä. Mutta epäilemättä lukija meidät siitä\nvapauttaa.\n\nOli miten tahansa, tämä jalkasoturi ja poloinen onnettomuudentuoja\ntuli Milanoon mukanaan mytty vaatteita, jotka olivat joko ostetut\ntai varastetut saksalaisilta sotamiehiltä. Hän poikkesi majailemaan\ntaloon, jossa asui muutamia sukulaisiaan, Itäisen portin läheiseen\nkaupunginosaan, lähelle kapusiinilaisten luostaria. Tuskin hän oli\nsaapunut, kun sairastui; hänet siirrettiin sairaalaan. Ajos, joka\nhuomattiin hänen kainalokuopassaan, pani heti hoitavan lääkärin\nepäilemään hänen tautinsa luonnetta; neljäntenä päivänä hän kuoli.\n\nTerveyslautakunta eristytti ja suljetutti hänen perheensä taloonsa;\nhänen vaatteensa ja vuode, jolla hän oli levännyt sairaalassa,\npoltettiin. Kaksi palvelijaa, jotka häntä siellä olivat hoitaneet,\nja muudan hyvä munkki, joka häntä viime hetkinään oli auttanut,\nsairastuivat vuorostaan ruttoon muutaman päivän kuluttua. Se epäilys,\nmikä siellä heti alusta oli herännyt taudin laadun suhteen ja ne\nvarokeinot, joihin sentähden oli ryhdytty, vaikuttivat, ettei\ntartunta siellä levinnyt.\n\nMutta soturivainaja oli jättänyt sen siemeniä toisaalle, ja\nne alkoivat ennen pitkää itää. Ensimäinen, joka sai kokea sen\nvaikutusta, oli sen talon isäntä, missä sotilas oli asunut,\neräs Carlo Colonna, luutunsoittaja. Silloin kaikki tämän talon\nvuokralaiset terveyslautakunnan määräyksestä siirrettiin sairaalaan,\nmissä useimmat sairastuivat ja muutamat kohta kuolivat ilmeisesti\nruttoon.\n\nKaupungille tämän ruton myrkyllisiä siemeniä jo oli levinnyt näiden\nhenkilöiden seurustelun kautta sekä heidän vaatteistaan ja muista\nesineistään, jotka sukulaiset, naapurit tai palvelijat olivat salaa\npelastaneet tarkastukselta ja liekeiltä. Lisäksi noita siemeniä\nlevisi joka päivä määräyksien puutteellisuuden, niiden toteuttamisen\nlaiminlyömisen ja niiden välttämisessä käytetyn viekkauden vuoksi,\nja niin ne salaa ja hitaasti, mutta jatkuvasti itivät koko tämän\nloppuvuoden ja ensi kuukausina vuotta 1630. Aika ajoin, milloin\ntoisessa, milloin toisessa kaupunginkorttelissa muutamat ihmiset\nsiihen sairastuivat ja kuolivat. Mutta näiden tapausten harvinaisuus\npoisti kaiken epäilyksen rutosta ja vahvisti yhä enemmän tuota\nväestön typerää ja onnetonta luuloa, ettei ruttoa ollut olemassa,\nja ettei sitä koskaan ollut täällä ollut. Oli paljon lääkäreitäkin,\njotka toistivat kansan ääntä -- oliko se tässäkin tapauksessa Jumalan\nääni? -- ja ivasivat muutamien virkaveljiensä synkkiä ennustuksia\nja uhkaavia varoituksia. Ja heillä oli vallan valmiina yleisten\ntautien nimiä merkitäkseen jokaista ruton lajia, joita heidän oli\nmäärä hoitaa, mitkä tahansa olivatkaan ne tunnusmerkit, jotka niissä\nilmenivät. Kun näiden tapausten tieto saapui terveyslautakuntaan,\nmikä ei aina tapahtunut, se tuli useimmiten perille hyvin myöhään\nja hyvin epävarmana. Eristämisen ja sairaalan kammoksuminen\nteroitti kekseliästä viekkautta; sairaat piiloitettiin, lahjottiin\nhaudankaivajat ja tarkastajat; jopa itse mainitun lautakunnan\nalijäseniltä, jotka olivat sen valtuuttamat tarkastamaan ruumiita,\nrahalla saatiin vääriä todistuksia.\n\nMutta kun terveyslautakunta jokaisen tiedon johdosta, minkä oli\nonnistunut saamaan, käski polttaa vaatteet, eristi talot, lähetytti\nperheet sairaaloihin, on helppo käsittää, miten suuresti sitä\nvihasivat ja vastustivat kansa, \"aatelisto, kauppiaat ja rahvas\",[49]\nhe näet kaikki olivat täynnä sitä vakaumusta, että kaikki tuo oli\npelkkää mielivaltaista kiusantekoa, vailla aihetta ja tarkoitusta.\nVihan raskain taakka lankesi kahden lääkärin, jo mainitsemamme\nTadinon ja senaattori Settalan, ylilääkärin pojan niskoille.\nTämä viha meni niin pitkälle, että he eivät enää voineet kulkea\ntorin halki ilman että heitä ahdistettiin karkein sanoin, jopa\nkivenheitoillakin. Ja epäilemättä eriskummainen ja mainitsemista\nansaitseva on se asema, missä nämä kaksi miestä olivat, jotka\nhuomasivat tämän hirvittävän vitsauksen jättiläisaskelin etenevän,\njotka kaikilla mahdollisilla keinoilla koettivat sitä ehkäistä, ja\njotka paitsi itse yrityksen vaikeutta joka taholla kohtasivat yleisen\nvastahakoisuuden asettamia esteitä ja jotka lisäksi olivat kaikkien\nvalitusten ja kirousten maalitauluna ja saivat kuulla, että muka\nolivat isänmaan vihollisia: _pro patriae hostibus_, sanoo Ripamonti.\n\nTämä mieletön viha kohtasi osaksi toisiakin lääkäreitä, jotka\nhekin olivat varmat siitä, että rutontartunta oli olemassa, ja\njotka suosittelivat varokeinoja ja koettivat kaikille levittää\nkolkkoa vakaumustaan. Sävyisimmät pitivät heitä herkkäluuloisina\nja itsepäisinä; kaikkien muiden mielestä se oli ilmeistä\npetkutusta ja juoni, jonka avulla tahdottiin omiin tarkoituksiin\nkäyttää yleistä pelontilaa. Kuuluisa lääkäri Lodovico Settala,\nlähes kahdeksankymmenvuotinen vanhus, entinen Pavian yliopiston\nlääketieteen professori, sittemmin moralifilosofian professori\nMilanossa, useiden silloin kuuluisien teosten kirjoittaja, mainehikas\nsiitä, että häntä oli kutsuttu useiden muiden yliopistojen\nopettajaksi, nimittäin Ingolstadtin, Pisan, Bolognan ja Padovan\nyliopistojen, kuuluisa niinikään siitä epäitsekkäisyydestä, millä\naina oli hylännyt nämä kutsut, oli epäilemättä yksi aikansa\nvaikutusvaltaisimpia ja enimmin kunnioitettuja henkilöitä. Hänen\nlaajojen tietojensa tuottamaan kunniaan liittyi jalon elämänsä maine,\nja häntä ympäröivään ihailuun yhtyi siitä aiheutunut kiintymys, että\nhän jalona ihmisystävänä hoiti ja auttoi köyhiä. Näiden etevien\nominaisuuksien meissä herättämää kunnioitusta himmentää seikka, mikä\npäinvastoin noina aikoina epäilemättä oli omansa sitä kohottamaan,\nnimittäin että miesparka yhtyi aikalaistensa yleisimpiin ja\nturmiollisimpiin ennakkoluuloihin. Tosin hän oli edellä rahvaasta,\nmutta hän ei siitä edentynyt, mikä aiheuttaa onnettomuutta ja usein\ntekee tyhjäksi vaikutusvallan, joka on parhaiden avujen tuottama.\nMutta ei edes hänen nauttimansa yleissuosio voinut voittaa yleistä\nmielipidettä ruttoon nähden, eikä se edes voinut suojella häntä\ntuon rahvaanaineksen vihalta ja loukkauksilta, joka mitä helpoimmin\ntunteistaan siirtyy kouraantuntuviin todistuksiin ja tekoihin.\n\nKun hän eräänä päivänä kantotuolissa kulki potilaitaan tarkastamassa,\nrahvas alkoi kokoontua hänen ympärilleen, huutaen, että hän muka\noli niiden johtaja, jotka kaikin mokomin väittivät ruton olevan\nliikkeellä, että hän synkällä naamallaan ja inhoittavalla suurella\nparrallaan herätti kaupungilla kauhistusta, tehden tämän kaiken,\nhankkiakseen lääkäreille työtä. Väenpaljous ja raivo kasvamistaan\nkasvoivat, niin että kantajien, nähdessään uhkaavan vaaran, oli pakko\njoutuin viedä herransa turviin tuttavien luo, joiden talo onneksi\noli vallan lähellä. Tämä hänelle tapahtui sentähden, että hän oli\nselväkatseinen, että oli sanonut totuuden, että oli tahtonut pelastaa\nrutosta tuhansia ihmisiä. Mutta kun hän kerran surkuteltavalla\nneuvollaan oli puolestaan melkoisesti aiheuttanut sen, että köyhää\ntyttöparkaa kidutettiin ja että hänet noitana elävänä poltettiin\nsentähden, että hänen isännällään oli kova vatsakipu, ja että toinen\nmies, jonka talossa hän aikaisemmin oli palvellut, kuolettavasti\noli häneen rakastunut,[50] hän silloin epäilemättä saavutti yleistä\nhyväksymistä, julkisesti varmaankin hänen tietojaan uudelleen\nylisteltiin ja kaiketi hän tämän johdosta sai uuden kunnianimen ylen\nansiokkaana kansalaisena, mitä suorastaan inhoittaa ajatella.\n\nMutta maaliskuun lopulla alkoivat ensin Itäisen portin\nkorttelissa, sitten kaikissa muissakin kaupunginosissa lisääntyä\ntaudintapaukset ja kuolleiden luku, ja taudeissa tuli ilmi omituisia\nkouristuskohtauksia, sydämentykytyksiä, horrostiloja, hourailuja ja\nnoita kammoittavia täpliä ja ajoksia; kuolema seurasi useimmiten\nnopeasti, rajuna, usein äkkiarvaamatta, ilman mitään edellä\nnäyttäytynyttä taudin merkkiä. Ne lääkärit, jotka siihen asti olivat\nvastustaneet sitä, että tauti olisi aiheutunut tartunnasta, eivät\nnyt tahtoneet tunnustaa, mitä olivat pilkanneet, mutta kun heidän\noli pakko antaa erityinen nimi uudelle taudille, joka oli tullut\nliian yleiseksi ja huomattavaksi, jotta se olisi voinut mennä ilman\nnimeä, he keksivät nimen paha kuume, _rutonkaltainen_ kuume; kurjaa\nväistelyä ja häpeällistä sanapetosta, mikä oli omansa suurta tuhoa\nmatkaansaamaan; sillä samalla kun he näyttivät lähentelevän totuutta,\nhe täten kuitenkin sivuuttivat sen, mikä olisi ollut kaikkein\ntärkeintä ottaa huomioon, nimittäin, että tauti levisi tartunnan\nkautta. Virkamiehet, ikäänkuin heräten sikeästä unesta, alkoivat\nhieman enemmän kallistaa korvaansa terveyslautakunnan vaatimuksille\nja neuvoille, panna täytäntöön sen määräyksiä, talojen eristämisiä ja\nsaastutettujen esineiden takavarikkoon ottamisia.\n\nTerveyslautakunta pyysi lakkaamatta varoja suorittaakseen\njokapäiväisiä ja päivä päivältä yhä kasvavia menoja sairaalassa\nja muussa sairaanhoidossa; ja se pyysi niitä dekurioneilta,\nodottaessaan, että päätettäisiin -- jos sitä yleensä koskaan\npäätettiin -- pitikö näiden menojen juosta kaupungin vai\nkuninkaallisen rahaston varoista. Dekurioneja ahdisti suurkansleri ja\nsamoin maaherra, joka uudelleen oli ryhtynyt Casalea piirittämään;\nniinikään heitä kiusasi senaatti, joka kehoitti heitä hankkimaan\nkaupungille muonavaroja ennenkuin siltä kiellettäisiin yhteys toisten\nmaakuntien kanssa, siinä tapauksessa, että rutontartunta siellä\nkävisi yleiseksi, sekä ylläpitämään suurta osaa asukkaista, joilta\ntyö oli loppunut. Dekurionit koettivat hankkia rahoja lainaamalla ja\nsäätämällä uusia veroja; ja siitä, minkä saivat kokoon, he antoivat\nvähän terveyslautakunnalle ja vähän köyhille. He ostivat vähän viljaa\nja tyydyttivät ainoastaan osaksi puutetta.\n\nJa suuren ahdistuksen päivät eivät vielä olleet saapuneet.\n\nSairaalassa, missä hoidokkaiden luku huolimatta jokapäiväisistä\nkuolemantapauksista päivä päivältä kasvamistaan kasvoi, ilmestyi\ntoinen suuri vaikeus. Täytyi siellä vakaannuttaa palvelus ja\nkuri, valvoa määrätyn eristämisen noudattamista, saattaa voimaan\nterveyslautakunnan säätämä järjestys. Sillä alusta alkaen siellä\noli vallinnut täydellinen sekasorto, mikä johtui useiden sairaalaan\nsuljettujen hillittömyydestä ja itse virkamiesten huolimattomuudesta\nja keskinäisistä salaisista sopimuksista. Kun eivät dekurionit ja\nterveyslautakunta tietäneet mitä tehdä, johtui heidän mieleensä\ntuuma kääntyä kapusiinilaisten puoleen. Ja he vetosivat pyyntöineen\nmaakunnan luostari-asiamieheen, joksi häntä sanottiin, ja joka hoiti\nvähää ennen kuolleen luostaripiirin esimiehen tointa, anoen,\nettä hän antaisi heille sopivan miehen hallitsemaan tätä kolkkoa\nvaltakuntaa. Luostari-asiamies ehdoitti tuollaiseksi johtajaksi\nluostariveljeä, nimeltä Felice Casati, joka oli ikämies, ylen kuuluisa\nihmisrakkaudestaan, toimeliaisuudestaan, lempeydestään, mutta samalla\nluonteenlujuudestaan -- mikä kuuluisuus, kuten myöhemmin selviää, oli\nhyvin ansaittu. Hänelle annettiin toveriksi ja samalla avustajaksi\nluostariveli Michele Pozzobonelli, vielä nuori mies, mutta vakava ja\nankara mielipiteiltään ja ulkomuodoltaan. Molemmat vastaanotettiin\nerittäin halukkaasti; ja maaliskuun 30 päivänä he astuivat\nsairashuoneeseen. Terveyslautakunnan puheenjohtaja itse saattoi heidät\nsinne ja teki heidän kanssaan siellä kierroksen, ikäänkuin jättääkseen\nsen heidän huostaansa. Ja kutsuttuaan koolle palvelijat ja\nkaikenasteiset virkamiehet, hän heidän läsnäollessaan julisti Felicen\ntämän laitoksen yksinvaltiaaksi esimieheksi. Sitä myöten kuin\nsittemmin tuo kurja joukko siellä kasvoi, toisia kapusiinimunkkeja\nriensi sinne; ja he toimivat siellä tarkastajina, rippi-isinä,\ntaloudenhoitajina, sairaanhoitajina, keittäjinä ja pesijöinä, sanalla\nsanoen jokaisessa tarpeellisessa toimessa.\n\nVeli Felice oli aina touhussa ja täynnä intoa ja kulki yöt päivät\npylväskäytävissä, avaralla pihalla, huoneissa, joskus tapparakeihäs\nkädessä, toiste ainoastaan yllänsä jouhinen kidutuspaita. Hän\nrohkaisi ja järjesti kaikkea, otti huomioon valitukset, uhkasi,\nrankaisi, nuhteli, lohdutti, kuivasi ja vuodatti kyyneleitä. Heti\nalussa hän sairastui ruttoon, parani siitä ja ryhtyi uuden hehkuvan\ninnon valtaamana entisiin tehtäviinsä. Hänen virkaveljistään useimmat\ntehtäviään suorittaessaan heittivät henkensä, ja kaikki sen tekivät\niloisesti alistuvin mielin.\n\nTämäntapainen ehdoton käskyvalta oli epäilemättä omituinen keino;\nomituinen kuin itse onnettomuus ja tämä aika. Ja jollei meillä olisi\nmuita todistuksia, tämä yksin riittäisi osoittamaan ja todistamaan,\nmiten raaka ja huonosti järjestetty silloinen yhteiskunta oli.\nMutta näiden munkkien urhous, kärsimykset ja harras uhrautuminen\nansaitsevat silti, että niitä mainitaan kunnioittaen, heltyen ja\ntuollaista kiitollisuutta tuntien, mikä aina herää, kun ihminen\ntoiselle ihmiselle tekee suurta palvelusta. Ken kuolee hyvää\ntehdäkseen, se omistaa minä aikana ja millaisten olojen vallitessa\ntahansa ylevän ja ihailua ansaitsevan hyveen. \"Sillä, jos nuo\nluostariveljet eivät olisi olleet siellä\", sanoo Tadino, \"olisi koko\nkaupunki varmasti joutunut tuhon omaksi; ja oli todella ihmeellistä,\nettä nuo munkit saattoivat niin lyhyessä ajassa tehdä niin paljon\nyleishyvää varten; ja että he, saamatta kaupungilta mitään, tai\njos saivat, hyvin vähän apua, omalla yritteliäisyydellään ja\nälykkäisyydellään ovat voineet ylläpitää sairaalassa niin monta\ntuhatta köyhää\".[51]\n\nTuo itsepäisyys kieltää ruton olemassaoloa luonnollisesti heikkeni\nja katosi päivä päivältä rahvaassakin, mikäli tämä vitsaus kasvoi\nja leveni -- olisikin täytynyt sulkea silmänsä, jos olisi tahtonut\nolla sitä näkemättä -- mikä tapahtui kosketuksen ja seurustelun\nkautta. Tämän huomasi varsinkin kun rutto, pysyteltyään jonkun aikaa\nyksinomaan köyhien keskuudessa, alkoi etsiskellä huomattavimpia\nhenkilöitä. Ylilääkäri Settala oli näiden joukossa; ja kun hän\nsilloin oli merkillisimpiä ihmisiä, hän ansaitsee, että häntä nyt\nerityisesti mainitaan. Sanottiinko ainakin: tuo vanhusparka oli\noikeassa? Ken sen tietää?\n\nMiten olikaan, rutto tarttui häneen, hänen vaimoonsa, kahteen\npoikaansa ja seitsemään palvelijaansa. Hän itse ja yksi pojistaan\nparanivat; kaikki muut kuolivat. \"Tällaiset kaupungissa sattuneet\ntapaukset\", sanoo Tadino, \"panivat aateliston ja rahvaan\najattelemaan; ja epäuskoiset lääkärit ja tietämätön ja ylimielinen\nkansa alkoivat sulkea suunsa, kiristää hampaitaan ja rypistää\nkulmakarvojaan\".[52]\n\nMutta piintyneestä itsepäisyydestä johtuva vastahakoisuus, kostonhimo\non joskus niin hirvittävä että melkein tekisi mieli toivoa, että\nse loppuun asti olisi pysynyt järkähtämättömänä ja voittamattomana\nvastoin järjen ja ilmeisen selvyyden vaatimuksia; ja kyseessä oleva\ntapaus epäilemättä oli sellaisia, joihin viittaamme. Ne, jotka\nniin itsepintaisesti ja niin kauan olivat kieltäneet keskellään ja\nläheisyydessään piilevän tartunnan siementen olemassaolon, mitkä\nsaattoivat luonnollisella tavalla levitä ja tehdä tuhoja, olivat\ntästälähin kykenemättömät kieltämään tartunnan levenemistä, mutta\neivät silti tahtoneet myöntää, että tuo tartunta oli tapahtunut\nluonnollisella tavalla -- samallahan he olisivat myöntäneet olevansa\nhyvin tietämättömiä ja syyllisiä -- ja sentähden he olivat erittäin\ntaipuvaiset johtamaan sitä jostakin muusta syystä, pitämään\nhyväksyttävänä mitä muuta syytä tahansa, mikä vaan keksittäisiin.\nPahaksi onneksi oli yksi sellainen vallan valmiina sen ajan yleisessä\nkatsanto- ja perintötavassa, mikä ei ollut laita yksin Italiassa,\nvaan myös kaikkialla Europassa, nimittäin myrkynsekoittaja-temput,\npirulliset vehkeet, joita harjoittivat salaa liittoutuneet,\nlevittääkseen tartuttavien myrkkyjen ja noitumisen avulla ruttoa.\nSellaisia ja senkaltaisia seikkoja oli oletettu ja uskottu monen muun\ntarttuvan taudin aikana ja erittäin sen kulkutaudin kestäessä, joka\noli raivonnut Milanossa puolta vuosisataa aikaisemmin. Tämän lisäksi\nedellisenä vuotena oli maaherralle saapunut kuningas Filip IV:nnen\nallekirjoittama kirje, missä hänelle ilmoitettiin, että Madridista\noli paennut neljä ranskalaista, joita oli ajettu takaa epäiltyinä\nmyrkyllisten ja ruttoa synnyttävien voiteiden levittämisestä;\nettä maaherran siis tuli olla varuillaan ja ottaa selvä, olivatko\nhe sattumalta tulleet Milanoon. Maaherra oli ilmoittanut kirjeen\nsisällyksen senaatille ja terveyslautakunnalle. Mutta nämä eivät\nsilloin näy siihen kiinnittäneen erityistä huomiota. Mutta kun\nrutto oli puhjennut esiin, kun sen olemassaolo oli tunnustettu,\ntämän tiedonannon muistaminen oli omansa vahvistamaan epämääräistä\naavistusta, että tässä piili rikollinen ilkivaltaisuus, jopa se\nsaattoi olla tilaisuus sellaisen syntymiseen.\n\nMutta kaksi seikkaa, joista toinen johtui sokeasta ja mielettömästä\npelosta, ja toinen jonkinlaisesta luonnottomasta ilkeydestä,\nmuutti tuon mahdollisen rikoksen epämääräisen epäilemisen varmaksi\nepäluuloksi ja useissa varmaksi vakaumukseksi, että todella oli\nolemassa rikollinen hanke ja varsinainen salaliitto kansan henkeä\nvastaan.\n\nMuutamat luulivat toukokuun 17:nnen päivän illalla nähneensä eräiden\nhenkilöiden tuomiokirkossa voitelevan välilaipiota, joka eroitti eri\nsukupuolisten kirkkopenkit toisistaan, ja nämä näkijät kuljetuttivat\nyöllä pois kirkosta tuon laipion ja kaikki sen viereiset penkit.\nTerveyslautakunnan puheenjohtaja neljän lautakunnan jäsenen seurassa\nriensi saapuville ottamaan selvän asianlaidasta, mutta tarkastettuaan\nlaipion, penkit ja vihkivesimaljan pilarin ei hän löytänyt mitään,\nmikä olisi antanut aihetta tuohon typerään myrkyttämisen epäluuloon;\nkuitenkin hän tahtoi tyydyttää näiden hourivien ihmisten oikkua\nja huomautti -- _enemmän noudattaakseen tuhlailevaa varovaisuutta\nkuin tarpeen vaatimusta_ -- että riitti, jos vedellä huuhteli\nlaipiota. Tämä lauta- ja penkkikasa herätti suunnatonta pelkoa\nrahvaanjoukossa, jolle pieninkin esine niin helposti muuttuu\ntodistuskappaleeksi. Väitettiin ja uskottiin yleisesti, että\ntuntemattomat henkilöt olivat myrkyllisillä voiteilla sivelleet\nkaikki penkit, seinät; jopa tuomiokirkon kellojen köydetkin. Eikä\ntämä ollut tuollainen ohimenevä, hetken mielenliikutuksen synnyttämä\nhuhu; kaikki silloisten kirjailijain ajankuvaukset -- muutamat useita\nvuosia myöhemminkin kirjoitetut -- mainitessaan tämän tapauksen\nväittävät yhtä varmasti sen todenperäisyyttä. Olisipa pakko arvailla\ntodellista asianlaitaa, ellei se selviäisi eräästä terveyslautakunnan\nmaaherralle kirjoittamasta kirjelmästä, jota säilytetään San Fedelen\narkistossa, jonka sieltä olemme löytäneet ja josta lainaamamme kohdat\nolemme painattaneet kursiivilla.\n\nSeuraavana aamuna uusi, eriskummaisempi ja merkitsevämpi\nnäky kiihoitti asujanten katseita ja mieliä. Kaikissa\nkaupunginkortteleissa näki laajoilla alueilla ovet ja talojen\netusivut tahratun jonkinlaisella vaaleankeltaisella likaisella\ntöherryksellä, joka tuntui olevan niihin painettu pesusienellä.\nJoko tämä johtui rikollisesta halusta synnyttää yleisempää ja\nmelukkaampaa kauhua, tai vielä rikollisemmasta pyrkimyksestä lisätä\nyleistä sekasortoa ja hämmennystilaa tai vielä jostakin toisesta\nvaikuttimesta. Tämä tapaus on muuten niin selvästi todistettu,\nettä tuntuisi järjettömämmältä olettaa sen nojaavan sairaaloisen\nmielikuvituksen unikuviin kuin johtuvan ilkivaltaisuudesta, sillä\neihän tämä suinkaan ollut ensimäinen, eikä liioin viimeinen\nsenlaatuinen ilmiö. Ripamonti, joka usein puhuessaan tällaisista\nvoiteluista, useimmiten ivaa yleistä herkkäluuloisuutta, vakuuttaa\nnähneensä tämän töhräyksen ja kuvaa sitä.\n\nYllämainitussa kirjeessä terveyslautakunnan jäsenet kertovat asian\nsamaan tapaan; he puhuvat tällä aineella koiriin nähden tehdyistä\nkokeista, joilla ei ollut mitään pahoja seurauksia; he lisäävät,\nettä _tämä uhkateko pikemmin johtui julkeasta vallattomuudesta\nkuin rikollisesta tarkoituksesta_. Tämä vakaumus osoittaa, että he\nvastaiseksi olivat tarpeeksi levollisia, niin että tasapuolisesti\nsaattoivat asioita arvostella. Muut ajantiedot -- emme puhu näiden\nantamista itse tapahtuman todistuksista -- vakuuttavat samalla että\nalussa oli useimpien vakaumus se, ettei tuo teko voinut johtua muusta\nkuin huonosta pilasta, ilkeästä päähänpistosta. Ei yksikään mainitse\nhenkilöitä, jotka olisivat vastustaneet tätä selitystä. Ja varmaankin\nhe olisivat niitä maininneet, jos sellaisia olisi ollut, vaikkapa\nvaan huomauttaakseen heidän nurinkurisuuttaan.\n\nEn luulisi aiheettomaksi tässä koota ja esittää kuuluisan houru-tilan\nyksityiskohtia, ne kun ovat suureksi osaksi epäselviä tai osaksi\nvallan tuntemattomia. Sillä erehdyksissä ja eritoten suuren\njoukon erehdyksissä minusta tuntuu mieltäkiinnittävimmältä ja\nhyödyllisimmältä tutkia juuri niiden kehityskulkua, niitä muotoja,\njoihin ne ovat verhoutuneet ja tapaa, miten ne ovat saattaneet\ntarttua mieliin ja lopulta vallata ne.\n\nKaupunki, joka oli suuren levottomuuden alaisena, joutui nyt\ntäydelliseen sekasortoon. Talojen omistajat kärvensivät palavilla\noljilla kaikki talojensa tahratut paikat; ohikulkijat pysähtyivät,\nkauhistuivat, värisivät. Muukalaiset yksistään tämän ominaisuutensa\nvuoksi joutuivat epäluulon alaisiksi, ja kun heidät helposti tunsi\npuvuistaan, rahvas vangitsi heidät kadulla ja sulki vankilaan.\nVangituita kyseltiin ja tutkittiin, samoin vangitsijoita ja\ntodistajia; ei löydetty ainoatakaan syyllistä. Mielet olivat\nvielä tarpeeksi selvät voidakseen epäillä, punnita ja käsittää.\nTerveyslautakunta julkaisi asetuksen, mikä lupasi palkinnon\nja rankaisemattomuuden sille, joka voisi antaa selviä tietoja\nteon toimeenpanijoista. _Koska meistä joka tapauksessa ei näytä\nsopivalta_, näin sanovat nuo herrat mainitussa kirjoitelmassa, joka\non päivätty toukokuun 21 päivä, mutta joka ilmeisesti oli kirjoitettu\njo 19, mikä esiintyy painetun asetuksen alalaidassa, _että tämä\nrikos missään suhteessa voisi jäädä rankaisematta, varsinkin näin\nvaarallisina ja epäluulonalaisina aikoina, niin olemme, kansan\ntyydytykseksi ja rauhoittamiseksi ja saadaksemme ilmi tietoja tästä\nteosta, tänä päivänä tämän asetuksen julkisuuteen saattaneet_,\nj.n.e. Itse asetuksessa ei kuitenkaan sanallakaan, ei ainakaan\nsuoranaisesti, mainittu tuota viisasta ja rauhoittavaa olettamusta,\njonka olivat saattaneet maaherran tietoon, ja tämä vaiteliaisuus\nosoittaa, miten hurja oli kansan harhaluulo ja miten moitittava oli\nlautakunnan myöntyväisyys, sitä rikollisempi, kun se seurauksiltaan\nsaattoi olla varsin turmiollinen.\n\nSillävälin kuin terveyslautakunta tiedusteli, olivat monet kansan\nkeskuudessa, kuten usein sattuu, jo löytäneet. Niistä, jotka varmasti\nluulivat tuota töhräysainetta myrkylliseksi voiteeksi, toiset\nväittivät, että se oli Gonzalo Fernandez de Cordovan toimeenpanemaa\nkostoa niiden solvausten johdosta, jotka hänen lähtiessään olivat\ntulleet hänen osakseen; toiset taas, että se oli kardinaali\nRichelieun juoni, minkä tarkoituksena muka oli tehdä Milano tyhjäksi\nasukkaista ja sitten helposti anastaa se. Toiset, minkä nojalla\nlienevätkin sen tehneet, väittivät ilkityön toimeenpanijoiksi kreivi\nCollaltoa, Wallensteinia tai jotain milanolaista aatelismiestä, jopa\nmuitakin henkilöitä. Eikä puuttunut niitä, kuten jo mainitsimme,\njotka pitivät tekoa pelkkänä ilkeänä kepposena, sanoen sen\ntoimeenpanijoiksi koululaisia, nuoria herroja ja upseereja, jotka\nikävystyivät Casalea piirittäessään. Mutta sittemmin, kun ei nähty,\nniin kuin alussa oli pelätty, siitä syntyvän mitään tartuntaa eikä\nyleistä tuhoa, tämä luultavasti oli syynä siihen, että tämä ensi\nkauhu hetkeksi tyyntyi, ja että koko juttu oli tai näytti olevan\nvaipunut unhoitukseen.\n\nOli olemassa muutamia henkilöitä, jotka eivät vielä uskoneet ruton\npuhkeamiseen. Ja kun sekä sairaalassa että kaupungilla siellä\ntäällä joku potilas parani, \"rahvas ja monet asiasta tiedon saaneet\nlääkäritkin -- ilmeisen selvyyden voittaman mielipiteen viime\ntodisteluissa on aina jotain mieltäkiinnittävää -- väittivät, ettei\ntuo tauti ollutkaan oikeata ruttoa, muutenhan kaikki olisivat siihen\nkuolleet\".[53] Poistaakseen kaikki epäilykset terveyslautakunta keksi\nasianhaarojen mukaisen keinon, silminnähtävän todistuksen, jommoista\ntämä aika vaati tai saattoi johdattaa mieleen.\n\nEräänä helluntain juhlapäivänä oli kaupungin asukkailla tapana\njoukoittain lähteä San Gregorion hautausmaalle, joka sijaitsi Itäisen\nportin edustalla, rukoilemaan edelliseen ruttoon kuolleiden ja sinne\nhaudattujen puolesta. Kun tämä uskonnollinen tapa vähitellen oli\nhuonontunut huvitus- ja komeilutilaisuudeksi, jokainen lähti sinne\nyllään parhaat vaatteensa. Samana päivänä oli muiden uhrien joukossa\nkokonainen perhe kuollut ruttoon. Suurimman väentulvan kestäessä,\nkeskellä vaunuja ja jalkalaisia kuljetettiin tämän perheen jäsenten\nruumiita, terveyslautakunnan määräyksestä, mainitulle kirkkomaalle;\nne olivat avoimissa ruumisvaunuissa vallan alastomina, jotta kansa\nsaattoi nähdä niissä ruton selvät merkit ja inhoittavan leiman.\n\nKauhunhuuto kohosi kaikkialla, mistä nuo ruumisvaunut kulkivat ohi;\npitkällinen murina kuului niiden jälessä, liikkui niiden edellä.\nSiitäperin alettiin yleisemmin uskoa ruttoon; mutta se itsekin päivä\npäivältä voitti yhä enemmän alaa. Ja tämä lukuisasti koolle tullut\nväenpaljous epäilemättä melkoisesti edisti sen levenemistä.\n\nAlussa siis ei mitään ruttoa, ei ollenkaan mitään; olipa kielletty\nsen nimeäkin mainitsemasta. Sitten seurasi rutontapaista kuumetta;\nkäsite pääsi voimaan, mutta epäsuorasti laatusanan muodossa. Vähän\nmyöhemmin ei vieläkään oikeata ruttoa, toisin sanoen, oikeastaan\nruttoa, mutta erityisellä tavalla käsitettynä; ei oikeata ruttoa,\nmutta jotain, jolle ei keksitä toista nimeä. Lopuksi ruttoa, ilman\nepäilystä ja vastustusta. Mutta siihen liittyy jo toinen käsite,\nnimittäin myrkytys ja ilkiteko, mikä muuttaa ja sekoittaa pois tuon\nsanan ilmaisemaa käsitettä, jota ei enää voida välttää.\n\nLuullakseni ei tarvitse olla kovin perehtynyt käsitteiden ja sanojen\nkehityshistoriaan, huomatakseen, että monet niistä ovat kulkeneet\nsamaa tietä. Kiitos taivaan, ei niitä ole monta tämänlaatuista ja\nnäin tärkeätä, jotka ovat selvinneet tällä hinnalla ja joihin on\nliittynyt tämänluontoisia lisäntöjä.\n\nOlisi kuitenkin mahdollista, sekä suurissa että pienissä asioissa,\nsuureksi osaksi välttää tuota pitkää ja mutkikasta tietä, jos\nnoudattaisi jo ammoisista ajoista suositeltua menettelytapaa,\nnimittäin havaitsemista, kuuntelemista, vertailua ja mietintöä ennen\npuhumista.\n\nMutta tämä seikka yksinään, nimittäin puhuminen, on siihen määrään\nhelpompi ja yksinkertaisempi kuin nuo kaikki muut yhteensä, että\nmeitä, jotka viehätymme puhumaan, sopinee hieman lempeämmin tuomita.\n\n\n\n\nKAHDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\n\nKun päivä päivältä kävi yhä vaikeammaksi tyydyttää asianhaarojen\nasettamia surullisia vaatimuksia, oli toukokuun 4:nä päivänä\ndekurionien neuvostossa päätetty vedota maaherran armeliaisuuteen ja\napuun. Jo 22 päivä samaa kuuta kaksi neuvoston jäsentä lähetettiin\nsotaleiriin esittämään kaupungin kärsimystä ja ahdinkotilaa: kulut\näärettömiä, rahasto tyhjennettynä ja velanalaisena, tulevat saatavat\njo pantattuina, mikä kaikki oli seuraus yleisestä köyhtymisestä, joka\ntaas oli johtunut eri syistä ja etenkin sotilasten toimeenpanemista\nvahingoista. Noiden henkilöiden tuli sitäpaitsi huomauttaa\nmaaherralle, että kumoamattomien lakien ja tapojen mukaisesti\nja Kaarle Viidennen erityisen julistuksen nojalla ruttotaudista\naiheutuneet kulut olivat suoritettavat valtion rahastosta, että\nvuoden 1576 kestäneen ruton aikana maaherra, markiisi Ayamonte,\noli lakkauttanut kaikki kuninkaalliset verot ja lisäksi avustanut\nkaupunkia itse kamarin myöntämillä neljälläkymmenellä tuhannella\nkulta-scudolla. Lopuksi tuli noiden lähettien pyytää neljää\nseikkaa: että verot nyt, kuten silloinkin oli lakkautettavat; että\nkuninkaallinen kamari myöntäisi raha-apua; että maaherran oli\nannettava kuninkaalle tieto kaupungin ja maakunnan surkeasta tilasta;\nettä suojelisi uusilta sotilasryöstöiltä jo edellisten uuvuttamaa ja\ntuhoamaa herttuakuntaa. Spinola vastasi lohduttaen heitä säälillään\nja uusilla kehoituksilla. Hän sanoi suuresti valittavansa, ettei\nvoinut olla Milanossa käyttääkseen kaikkea huoltaan onnettoman\nkaupungin kärsimystaakan huojentamiseen, mutta toivovansa että\narvoisien herrojen harras into oli kaikesta huolehtinut, ja että nyt\nelettiin aikana, jolloin ei saanut surra kuluja, vaan jolloin joka\ntavoin piti ponnistella viimeiseen asti. Mitä tulee suoranaisiin\npyyntöihin, sanoi hän parhaan taitonsa mukaan ottavansa ne huomioon,\nmikäli asianhaarat ja pakoittavat seikat sitä sallivat. Siinä\nkaikki. Käytiin siellä uudelleen, palattiin uudelleen, pyydettiin ja\nvastattiin toistamiseen, mutta en mistään ole huomannut, että olisi\nsaavutettu vakavia päätöksiä.\n\nMyöhemmin, kun rutto oli ylimmillään, maaherra katsoi tarpeelliseksi\navoimen kirjeen muodossa luovuttaa toimintavaltansa suurkansleri\nFerrerille, hänen itsensä kun oli pakko, kuten kirjoitti, kiinnittää\nkaikki huomionsa sodan asioihin.\n\nSamanaikuisesti dekurionit olivat tehneet toisenkin päätöksen,\nnimittäin pyytää kardinaali-arkkipiispaa määräämään toimeenpantavaksi\njuhlallista kulkuetta, missä kaupungilla kannettaisiin Pyhän Kaarlen\nruumista.\n\nTuo kelpo hengenmies kielsi tämän monestakin syystä. Häntä ei\nmiellyttänyt tämä luottamus mielivaltaiseen keinoon; toiselta puolen\nhän pelkäsi, että, ellei tulos vastannut yleistä odotusta, mikä\noli pelättävissä, luottamus saattaisi muuttua pahennukseksi.[54]\nLisäksi hän pelkäsi, että _jos todella oli olemassa myrkyttäjiä,\njoista puhuttiin_, tarjoaisi kulkue ylen suotuisan tilaisuuden heidän\nrikoksilleen; ja että _jos niitä ei ollut_, niin suuri väenpaljous\nitsessään aiheuttaisi yhä suurempaa tartunnan levenemistä, mikä vaara\noli paljoa arveluttavampi ja todellisempi. Tulee ottaa huomioon, että\nmyrkyttämisien epäileminen, joka hetkeksi oli heikennyt, joku aika\nsitten oli herännyt entistään yleisempänä ja rajumpana.\n\nOli taas nähty tai luultu nähtävän seinät, julkisten rakennusten\nportit, talojen ovet, kolkutusvasarat myrkkyvoiteilla tahratuiksi.\nUutinen tästä havainnosta kiiti huulilta huulille, ja niinkuin käy\nvarsinkin mielten ollessa kovin kiihoittuneina, kuuleminen teki\nsaman vaikutuksen kuin näkeminen. Mielet katkeroittuivat yhä enemmän\nniin paljosta kurjuudesta, täyttyivät epätoivolla vaaran uhkaavasta\nitsepäisyydestä ja takertuivat sentähden kernaammin tähän uskoon,\nsillä viha synnyttää rankaisemisen halua. Ja kuten vallan oikein on\nhuomauttanut eräs sangen henkevä mies,[55] mielessään vihaa kantava\nihminen kernaammin laskee kärsimykset inhimillisen ilkeyden syyksi,\njolle saattaa kostaa, kuin sellaisen aiheen syyksi, jonka suhteen ei\nsaata muuta tehdä kuin tyytyä ja alistua.\n\nHieno, silmänräpäyksessä ja ytimiin tunkevasti vaikuttava myrkky --\nsiinä sanoja, jotka riittivät selittämään taudin raivokkaisuutta\nja kaikkia sen käsittämättömimpiä ja tavattomimpia kohtauksia.\nSanottiin tätä myrkkyä kokoonpannuksi rupisammakoista, käärmeistä,\nruttotautisten verestä ja syljestä, sanalla sanoen kaikesta,\nmitä ikinä villi ja hillitön mielikuvitus saattoi kuvitella\nkamalaa ja inhoittavaa. Tämän lisäksi luultiin harjoitettavan\nnoitumista, minkä katsottiin tekevän joka seikan mahdolliseksi,\nmikä kumosi jokaisen järkevän vastasyyn ja ratkaisi jokaisen\nvaikeuden. Kun ei vaikutus välittömästi ollut seurannut ensimäistä\nmyrkkyvoitelua, selitettiin tämä hyvin helposti: se oli muka ollut\nvasta-alkajamyrkyttäjien epäonnistunut yritys; mutta nyt tuo taito\noli kehittynyt täydelliseksi ja tahto käynyt itsepintaisemmaksi\ntuon pirullisen ilkityön toteuttamisessa. Sitä, joka nyt enää olisi\ntahtonut väittää, että tuo oli ollut pelkkää pilaa, joka olisi\nkieltänyt, että oli olemassa salaliitto, olisi pidetty sokeana,\nitsepäisenä, ellei häntä olisi suorastaan epäilty henkilönä, jolla\noli etua siitä, että käänsi pois totuudesta yleisen huomion,\nkanssarikollisena, myrkkyvoitelijana. Tämä sana oli pian joka\nsuussa, muuttui juhlalliseksi ja hirvittäväksi. Kun kerta oli tämä\nvakaumus, että nimittäin oli olemassa myrkkyvoitelijoita, pidettiin\nmelkein välttämättömänä, että ne saatiin ilmi. Kaikki urkkivat\ntarkkaavaisina. Joka askel saattoi herättää epäluuloa.\n\nJa epäluulo muuttui helposti varmuudeksi, varmuus raivoksi.\n\nRipamonti mainitsee siitä pari esimerkkiä, huomauttaen, ettei\nhän valinnut niitä kaikkein järkyttävimmistä, mitkä joka päivä\nesiintyivät, vaan niistä, jotka itse omin silmin liiankin hyvin oli\nnähnyt.\n\nPyhän Antoniuksen kirkossa, missä vietettiin jotain kirkollista\njuhlaa, eräs yli kahdeksankymmenen ikäinen vanhus aikoi, rukoiltuaan\npolvillaan, istuutua, ja pyyhki sitä ennen vaippansa liepeellä pölyn\npois penkiltä.\n\n-- Tuo vanhus voitelee penkkejä! huusivat yhteen ääneen muutamat\nnaiset, jotka olivat huomanneet tuon liikkeen.\n\nKirkossa -- niin todella kirkossa! -- oleva väki hyökkäsi vanhuksen\nkimppuun: hänen valkoista tukkaansa raastettiin, häntä ruhjottiin\nnyrkiniskuilla ja potkuilla, hänet laahattiin ulos kirkosta\npuolikuolleena ja sitten vankilaan, tuomarin eteen, kidutukseen. --\n\"Näin omin silmin, miten häntä laahattiin\", sanoo Ripamonti; \"miten\ntämä kauhea kohtaus päättyi, sitä en koskaan saanut tietää; mutta\nen luule tämän onnettoman voineen senjälkeen elää kuin ainoastaan\nmuutaman hetken\".\n\nToinen tapaus, joka sattui seuraavana päivänä, oli yhtä omituinen,\nvaikka ei yhtä surkea. Kolme ranskalaista nuorta miestä, kirjailija,\nmaalaaja ja mekaanikko, oli tullut Italiaan tutkimaan muinaisesineitä\nja ansaitsemaan hieman rahoja. He olivat lähestyneet erästä\ntuomiokirkon ulkopuolista osaa ja pysähtyivät siihen tarkkaavaisesti\nkatselemaan. Yksi, kaksi, useampi ohikulkija seisahtui; muodostettiin\npiiri heidän ympärilleen ja pidettiin tarkoin silmällä noita\nnuoria miehiä, joiden puvut, tukanmuoto ja matkalaukut ilmaisivat\nmuukalaista, ja mikä pahempi oli, ranskalaista. Ikäänkuin saadakseen\nvarmuutta siitä, että seinä todella oli marmoria, he ojensivat\nkäsiään.\n\nMuuta ei tarvittu.\n\nSilmänräpäyksessä heidät piiritettiin, heihin käytiin käsiksi,\nheitä pideltiin pahoin, heidät laahattiin ja tuupattiin nyrkeillä\nvankilaan. Onneksi oikeudenpalatsi oli lähellä tuomiokirkkoa ja vielä\nsuuremmaksi onneksi heidät huomattiin syyttömiksi ja päästettiin\nvapaiksi.\n\nEikä sellaisia seikkoja tapahtunut yksistään kaupungissa; raivo oli\nlevinnyt samoin kuin tartunta. Matkustaja, jonka maalaiset kohtasivat\nsyrjässä valtatiestä tai jonka itse valtatiellä nähtiin astuskelevan\nhitaasti tai paneutuvan loikomaan hieman levähtääkseen, tuntematon\nhenkilö, jolla kasvoissaan oli jotain tavatonta, tai epäluuloa\nherättävää kasvoissa tai puvussa, kävi oitis myrkkyvoitelijasta. Jos\nsilloin kuka tahansa huudahti, jos lapsikin parahti, hälyytettiin\nihmisiä koolle ja riennettiin paikalle. Onnettoman yli ropisi silloin\nkivisade, tai käytiin häneen raivokkaasti käsiksi ja laahattiin\nvankilaan.\n\nJa vankila oli määräaikaan asti pelastuksen satama.\n\nMutta dekurionit, joilta viisaan kirkonmiehen kielto ei ollut\nriistänyt rohkeutta, toistivat pyyntönsä, jota yleisön toivomus\nmelukkaasti kannatti. Kardinaali vastusti vielä jonkun aikaa ja\nkoetti uudelleen saada heidät luopumaan tuosta ajatuksesta. Se oli\nkaikki, minkä yhden miehen terve äly saattoi tehdä vastustaessaan\naikansa nurinkurisuutta ja rahvaan tungettelevia vaatimuksia.\nKun ottaa huomioon tämän ajan mielipiteiden luonteen ja että\nainoastaan epämääräisesti pelättiin, jopa vastustettiin kulkueen\ntuottamaa vaaraa, joka silloin ei likimainkaan ollut niin selvä\nkuin meille tänään, ei ole vaikeata ymmärtää, miten toisten huonot\nperusteet saattoivat kardinaalin mielessä syrjäyttää hänen hyvät\nperusteensa. Oliko, siis siinä suostumuksessa, johon hän lopulta\nmyöntyi jokunen määrä tahdon heikkoutta -- sellaiset kysymykset\nkuuluvat ihmissydämen salaperäisiin arvoituksiin. Varmaa on ainakin,\nettä jos yleensä näyttää siltä, kuin olisi oikeus laskemaan joku\nerehdys kokonaan järjen syyksi ja vapauttaa omatunto kaikesta\nsyystä, tämä voi epäilemättä tapahtua kun on kysymys tuollaisista\nharvoista valioihmisistä -- ja kardinaali Borromeo kieltämättä oli\nniitä -- joiden kaikki teot koko heidän elämänsä aikana ilmeisesti\nja epäröimättä ovat totelleet omantunnon ääntä, lukuunottamatta\nminkäänlaista ajallista etua.\n\nKardinaali myöntyi siis lopulla hartaisiin ja toistuneisiin\npyyntöihin. Hän antoi luvan kulkueen pitämiseen ja lisäksi hän\nsuostui siihen, että arkku, johon oli suljettu Pyhän Kaarlen\nmaalliset jäännökset, asetettaisiin kahdeksan päivän ajaksi\nnähtäväksi tuomiokirkon pääalttarille.\n\nEn ole mistään huomannut, että terveyslautakunta tai muut\nviranomaiset olisivat tätä vähääkään vastustaneet tai luvan johdosta\ntehneet muistutuksia. Mainittu lautakunta ainoastaan määräsi muutamia\nvarokeinoja, jotka ehkäisemättä vaaraa ainoastaan osoittivat, että\nsitä pelättiin. Se julisti ankarampia määräyksiä, jotka kielsivät\nkansaa ulkoa tunkemasta kaupunkiin; ja ollakseen varma näiden\nmääräyksien noudattamisesta, se suljetutti kaupungin portit. Samoin\nse tahtoi, mikäli mahdollista, sulkea pois tästä väenpaljoudesta\nruton tartuttamat ja siitä epäillyt henkilöt, ja antoi tätä varten\nnaulata kiinni eristettyjen talojen ovet, joita taloja, jos saatamme\nuskoa erään kirjailijan yksinkertaista tiedonantoa, oli luvultaan\nnoin viisisataa.[56]\n\nKolme päivää käytettiin valmistuksiin. Kesäkuun 11 päivä, joka\noli tilaisuutta varten määrätty, kulkue päivän valjetessa lähti\nliikkeelle tuomiokirkosta. Etunenässä kulki pitkä jono kansaa,\nenimmäkseen naisia, joista toisilla pää ja kasvot olivat avaran\nmustan harson peitossa, toiset taas avojaloin ja karkeakuteisissa\npuvuissa. Sitten seurasivat ammattikunnat liput edellä, hengelliset\nveljeskunnat erimuotoisissa ja -värisissä puvuissaan; sitten eri\nmunkkikunnat ja papisto, jokainen yllään arvomerkkinsä ja kantaen\nkädessään palavaa vahakynttilää. Keskellä, kokonaisen soihtumetsän\nympäröimänä ja äänekkäimpien laulujen kaikuessa kannettiin upean\nverhokatoksen alla pyhimysarkkua, ja kantajina oli neljä mitä\nkomeimmin puettua kaniikkia, jotka vähän väliä vuorottelivat.\nArkun kristallilaitojen läpi näki kunnioitetun pyhimysruumiin,\npuettuna loistavaan piispanpukuun, päässä hiippa. Ja muuttuneessa\nja muodottomaksi käyneessä näössä saattoi vielä eroittaa jälkiä\nentisistä piirteistä, jommoisina niitä esittivät muotokuvat ja\njommoisina muutamat muistivat häntä nähneensä ja ihailleensa hänen\neläessään.\n\nSielunpaimen-vainajan maallisten jäännösten jälessä, kertoo\nRipamonti, jolta parhaasta päästä lainaamme tämän kuvauksemme,\nkulki arkkipiispa Federigo, ollen häntä lähinnä persoonansa,\nkuten myös ansioidensa, verensä ja arvonsa puolesta. Välittömästi\nhänen jälessään seurasi toinen osa papistoa, sitten tulivat\nvirkamiehet täydessä juhlapuvussa, sitten aateliset, joista toiset\nupeissa vaatteissa, ikäänkuin kunnioittaakseen kirkollisen menon\njuhlallisuutta, toiset surupuvuissa jopa avojaloin, säkkikankaasta\ntehdyissä vaatteissa ja kaapu vedetty yli kasvojen, kaikki suuri\nvahasoihtu kädessä. Lopuksi seurasi muuta sekalaista väkeä.\n\nPitkin koko kulkueen tietä, kadut olivat komeasti koristetut,\nkuin suurimpina juhlapäivinä. Rikkaat olivat kantaneet esille\nloistavimmat huonekalunsa; köyhien talojen etusivut oli koristettu\nnaapurien tai yleisen kassan varoilla. Missä verhojen asemesta,\nmissä itse verhoilla lehdekkäitä oksia; kaikkialla riippui\nmaalauksia, mielilauselmia; ikkunalaudoille oli asetettu maljakkoja,\nmuinaisaikuisia taideteoksia, kallisarvoisia esineitä. Kaikkialla\npaloi kynttilöitä. Useiden ikkunoiden ääressä muusta maailmasta\neroitetut potilaat katselivat juhlakulkuetta ja yhtyivät ohikulkevien\nrukouksiin. Muut kadut olivat autiot, väestä tyhjät, lukuunottamatta\naniharvoja, jotka samoin ikkunoistaan kuuntelivat kumeata kohinaa\ntai kiipesivät katoille -- ja näiden joukossa nähtiin nunniakin --\nvoidakseen kenties sieltä edes kaukaa nähdä tuota pyhää arkkua,\nkulkuetta, jotakin.\n\nKulkue liikkui läpi joka kaupunginkorttelin. Joka kadunristeyksessä\nja pienellä torilla, joita oli etukaupunkiin päättyvien pääkatujen\nsuulla, joilla silloin vielä oli tuo vanha nimi _carrobi_, ja joita\ntätänykyä on vaan yksi jälellä, kulkue pysähtyi ja pyhimysarkku\nlaskettiin maahan sen ristin viereen, jonka Pyhä Kaarle oli\npystyttänyt jokaiseen tuollaiseen kadunkulmaukseen edellisen ruton\naikana, ja joita vielä tänäänkin näkee muutamia pystyssä. Näin ollen\nkulkue ehti palata takaisin tuomiokirkkoon vasta keskipäivän jälkeen.\n\nJa seuraavana päivänä, jolloin parhaillaan mielissä vallitsi tuo\nylväs luottamus, jopa useissa kiihkoinen varmuuskin, että kulkue\nehdottomasti oli tehnyt lopun rutosta, silloin kuolleiden luku\nkasvoi joka säätyluokassa, kaikissa kaupunginosissa ja lisäksi niin\nsuunnattomasti, niin rajun vauhdikkaasti, että melkein jokainen\nhuomasi, että juuri kulkue oli tämän syynä tai ainakin aiheuttavana\ntilaisuutena. Mutta oi yleisen harhaluulon hämmästyttävää ja\nsurkuteltavaa voimaa! Enemmistö ei johtanut tätä vaikutusta\nniin suuren ihmisjoukon monituntisesta yhteensulloutumisesta ja\nlukemattomien kosketusten monistumisesta, vaan katsoi onnettomuuden\nsyyksi sitä helppoutta, joka oli tarjoutunut myrkkyvoitelijoille\nsuurin piirtein toimeenpanemaan jumalatonta hankettaan.\n\nVäitettiin, että he olivat sekaantuneet joukkoon ja myrkkyvoiteillaan\nsaastuttaneet niin useita kuin suinkin olivat voineet. Mutta kun\ntämä ei näyttänyt riittävältä ja tarkoituksenmukaiselta keinolta\naikaansaamaan niin suurta ja kaikissa säätyluokissa laajalle\nlevinnyttä kuolevaisuutta, ja kun, kuten näyttää, oli mahdotonta\nepäluulon tarkkaavan ja urkkivan silmän huomata ainoatakaan\nvoide-tahraa tai -pilkkua kulkueen varrella, turvauduttiin tämän\nseikan selittämiseksi tuohon toiseen keksintöön, joka jo oli\nvanha ja tunnustettu Europan tieteessä, nimittäin myrkyllisiin ja\ntuhoaviin pöly-jauheisiin. Sanottiin siis, että tällaisia jauheita\noli levitetty kaduille ja etenkin kulkueen pysähdyspaikkoihin, ja\nettä ne olivat tarttuneet vaatteiden laahuksiin ja vielä enemmän\njalkoihin, joista useat sinä päivänä olivat kulkeneet paljaina.\n\"Täten\", huomauttaa tämän johdosta eräs sen ajan kirjailija,[57] \"tuo\nsama kulkue-päivä näki hurskauden törmäävän yhteen jumalattomuuden,\nvilpillisyyden vilpittömyyden, tappion voiton kanssa\". Mutta\nsitävastoin poloinen ihmisymmärrys törmäsi yhteen omien luomiensa\nharhaluulojen kanssa.\n\nTästä päivästä alkaen tartunnan tuhot kasvamistaan kasvoivat.\nLyhyen ajan kuluttua tuskin enää oli ainoatakaan taloa, joka ei\nolisi ollut ruton saastuttama. Varsin pian sairaalan potilasluku,\nyllämainitun Somaglian tiedonannon mukaan, kohosi kahdesta tuhannesta\nkahteentoista tuhanteen. Myöhemmin, näin väittävät melkein kaikki\nkronikankirjoittajat, se kohosi kuuteentoista tuhanteen. Heinäkuun\n4:ntenä päivänä, kuten olen huomannut eräästä terveyslautakunnan\njäsenten kirjelmästä maaherralle, jokapäiväisen kuolevaisuuden\nlukumäärä kohosi yli viidensadan. Myöhemmin, ruton ollessa\nylimmillään, tämä luku, yleisimmän arvioimisen mukaan, vaihteli\ntuhannen kahdensadan ja tuhannen viidensadan välillä, ja jos tahdomme\nuskoa Tadinoa, se nousi muutamina päivinä yli kolmentuhannen\nviidensadan.\n\nNyt saattaa kuvitella miten suurta tuskaa tunsivat dekurionit,\njoiden niskoille oli jäänyt koko taakka tyydyttää yleistä tarvetta\nja korjata, mikä oli korjattavissa näin suuressa onnettomuudessa.\nJoka päivä täytyi hankkia sijaan ja lisätä kaikennäköisissä\nyleisissä toimissa palvelevia henkilöitä. Näitä olivat niin\nsanotut _monatti_; tällä vanhalla ja synnyltään tuntemattomalla\nnimellä mainittiin, henkilöitä, jotka näinä vaikeina ruton aikoina\nsuorittivat tuskallisinta ja vaarallisinta työtä, mikä oli siinä,\nettä korjasivat ruumiit taloista, kaduilta, sairaalasta, että\nkuljettivat ne hautoihin ja hautasivat ne, että lisäksi veivät\npotilaat sairaalaan, hoitivat heitä, polttivat saastutettuja\nesineitä ja puhdistivat epäiltyjä. Noita henkilöitä olivat niinikään\nvaroittajat (_apparitori_), joiden erityisenä tehtävänä oli astua\nkuljetusvaunujen edellä ja kelloa kilisyttäen varoittaa ohikulkijoita\nväistymään syrjään. Lopuksi oli toimitusmiehiä (_commissari_), joiden\ntehtävänä oli järjestää eri virkailijoiden toimet, minkä tekivät\nterveyslautakunnan välittömän määräyksen alaisina. Sitäpaitsi oli\npidettävä huoli siitä, että sairaalassa oli lääkäreitä, kirurgeja,\nlääkkeitä, ruokavaroja, laajan sairashoidon kaikkia välikappaleita;\nolipa myös hankittava uusia huoneita uusiin tarpeisiin.\n\nTähän tarpeeseen pystytettiin kiireisesti laudoista ja oljista kojuja\nsairaalan sisäpihalle; toinenkin sairaala rakennettiin, samoin\nkokoonpantu niinikään kojuista ja lauta-aidan ympäröimänä; siihen\nmahtui neljätuhatta henkeä. Ja kun tämäkään ei riittänyt, päätettiin\nrakentaa vielä kaksi uutta sairaalaa. Itse työhönkin jo ryhdyttiin.\nMutta kun kaikenlaisia keinoja puuttui, ne jäivät keskeneräisiksi.\nKeinot, henkilökunta, rohkeus väheni, mikäli tarve kasvoi.\n\nToimeenpano jäi yhä tuumista ja määräyksistä jälelle; ainoastaan\nepätäydellisesti, sanoillakin, tyydytettiin mitä välttämättömimpiä\ntarpeita, jotka olivat vallan ilmeisiä. Mutta ei siinä kyllin.\nJouduttiin sellaiseen voimattomuuden ja epätoivon tilaan, että\nlaiminlyötiin monet näistä tarpeista, jopa kaikkein säälittävimmät\nja huutavimmat. Täten esimerkiksi huolenpidon puutteessa kuoli\nsuuri joukko lapsia, joiden äidit olivat kuolleet ruttoon.\nTerveyslautakunta ehdoitti, että rakennettaisiin turvakoti näille\npienille orporaukoille, tai että ainakin jotain tehtäisiin heitä\nvarten; mutta se ei voinut aikaansaada mitään. \"Joka tapauksessa\",\nsanoo Tadino, \"tulee säälien antaa anteeksi kaupungin dekurioneille,\njoita hämmensi, häiritsi ja ahdisti hillitön ja mistään välittämätön\nraaka sotaväki, mikä oli vielä paljoa julkeampi onnettoman\nherttuakunnan muissa osissa, varsinkin kun ei mitään apua, ei\nmitään tehokasta välitystä voitu saada maaherran puolelta. Tämä\nainoastaan vastasi, että oli sota-ajat ja että täytyi hyvin kohdella\nsotamiehiä\".[58] Niin tärkeätä muka oli valloittaa Casale! Niin\nihanalta näytti voiton tuottama kunnia, riippumatta siitä syystä ja\npäämäärästä, joiden vuoksi taisteltiin!\n\nAvara, mutta ainoa yhteishauta, joka oli kaivettu lähelle sairaalaa,\noli täpö täynnä ruumiita, ja joka päivä jäi sekä tässä että muissa\nkaupunginosissa hautaamatta ruumiita, joiden luku kasvamistaan\nkasvoi; näin ollen virkamiesten, jotka turhaan olivat hakeneet\nkäsivarsia suorittamaan tätä surullista työtä, oli pakko tunnustaa,\netteivät enää tietäneet, mihin keinoon turvautua. Ja mahdotonta on\ntietää, miten olisi päättynyt tämä tila, ellei olisi ilmaantunut\ntavaton apu.\n\nTerveyslautakunnan puheenjohtaja, ollen vallan epätoivoisena, meni\nkyynelsilmin anomaan apua niiltä kahdelta kunnon kapusiinimunkilta,\njotka olivat sairaalan hallinnon esimiehinä. Veli Michele lupasi\nhänelle puhdistaa kaupungin ruumiista neljän päivän sisällä ja\nkahdeksan päivän kuluessa kaivattaa riittävästi hautoja, ei\nainoastaan hetken tarpeita varten, vaan myös tyydyttämään sitäkin\ntarvetta, mitä pahimmassa tapauksessa tulevaisuudessa saattoi odottaa.\n\nErään virkaveljensä ja muutamien terveyslautakunnan virkamiesten\nseurassa, jotka puheenjohtaja tähän tarkoitukseen oli antanut\nhänen käytettäväkseen, hän läksi kaupungista värväämään maalaisia.\nJa osaksi terveyslautakunnan arvon, osaksi luostariveljen puvun\nja sanojen nojalla, tämän onnistui koota lähes kaksisataa\nmaalaisasukasta, jotka ryhmitti kolmeen eri paikkaan hautoja\nkaivamaan. Sitten hän lähetti sairaalasta monattoja kokoamaan\nruumiita ja määräpäivänä hän oli täyttänyt lupauksensa. Kerran\nsairaala oli vailla lääkäreitä. Ja ainoastaan tarjoamalla korkeita\npalkkoja ja arvoasteita ja suurta vaivaa näkemällä vasta jonkun\najan kuluttua niitä saatiin, mutta vallan riittämättömästi.\nUsein muonavaratkin siellä loppuivat, niin että täytyi pelätä\nnälkäkuolemaakin. Ja monesti, kun ei enää tiedetty, mihin keinoihin\nryhdyttäisiin tärkeimpien tarveaineiden hankkimista varten,\nilmestyi runsasta avustusta, mitä äkkiarvaamatta lahjana tarjosi\nyksityinen armeliaisuus. Sillä keskellä yleistä hämmennystilaa ja\nsitä välinpitämättömyyttä muihin nähden, mikä aiheutui jokaisen\nalituisesta omasta pelontilasta, oli olemassa jalomielisiä sieluja,\njotka alati olivat alttiina ihmisrakkaudelle, oli toisia, joissa\nihmisrakkaus oli herännyt kaikkien maallisten ilojen ja humun\nherjetessä. Samoin useiden niiden henkilöiden sortuessa tai paetessa,\njoille oli uskottu johto ja hankinta, oli kuitenkin muutamia, jotka\nalati terveinä ruumiiltaan ja järkähtämättömän rohkeina uskollisesti\npysyivät paikallaan. Olipa vielä toisiakin, jotka säälin valtaamina\nrohkeasti ottivat hartioilleen ja kantoivat huolien taakkaa, jota\nkantamaan ei velvollisuutensa heitä kutsunut.\n\nYleisempi, alttiimpi ja pysyvämpi uskollisuus olojen asettamien\nvaikeiden velvollisuuksien täyttämisessä ilmeni kuitenkin\nhengellisessä säädyssä. Sairaaloissa, kaupungilla ei heidän apunsa\nkoskaan puuttunut. Missä vaan oli kärsimystä, siellä heitä aina\ntavattiin; ja heidät nähtiin sekaantuneina vaikeroiviin ja kuolon\nkanssa kamppaileviin, vaikka usein itse olivat sairaita ja kuolon\nkanssa kamppailevia. Hengelliseen avunantoon he, mikäli saattoivat,\nliittivät maallisen avunannon; he antoivat kaikkea sitä apua, mitä\nasianhaarat vaativat.\n\nEnemmän kuin kuusikymmentä pappia kuoli ainoastaan kaupungissa, noin\nyhdeksästä kahdeksan.\n\nKuten saattoi odottaakin mieheltä sellaiselta kuin Federigo, tämä\noli kaikille kehoituksena ja esikuvana. Kun hänen ympäriltään oli\nkuollut pois melkein koko arkkipiispan taloon kuuluva henkilökunta,\nhäntä kehoittivat sukulaisensa, ylhäiset virkamiehet, jopa\nlähiseuduilla asuvat ruhtinaalliset henkilöt pakenemaan vaaraa\nvetäytymällä johonkin syrjäiseen huvilaan maalle. Mutta hän\nhylkäsi tämän neuvon ja heidän toistuvat kehoituksensa, tehden sen\nsaman tunteen valtaamana, joka oli saattanut hänet kirjoittamaan\nhiippakuntansa papeille: \"Olkaa pikemmin valmiit jättämään tämä\nkuolevainen olemassaolo kuin hylkäämään noita onnettomia, jotka\novat meidän perhettämme, meidän lapsiamme. Menkää rakastavin mielin\nruttoa vastaanottamaan, ikäänkuin uutta elämää, ikäänkuin palkintoa\nvastaanottamaan, niin pian kuin saattaa olla sielu voitettavissa\nKristukselle\".[59]\n\nHän ei laiminlyönyt ainoatakaan niistä varokeinoista, jotka eivät\npanneet estettä hänen velvollisuuden täyttämiselleen. Ja tässä\nkohdin hän antoi neuvoja ja määräyksiäkin papistolle. Mutta samalla\nhän ei välittänyt vaarasta, ei näyttänyt edes sitä huomaavan,\nsilloin kun hänen hyvää tehdäkseen täytyi panna itsensä sille\nalttiiksi. Puhumattakaan papeista, joiden parissa hän oleskeli\nlakkaamatta kiittäen ja ohjaten heidän intoaan, kannustaen niitä,\njotka osoittautuivat laimeiksi toimessaan, lähettäen heidät niihin\npaikkoihin, missä toiset olivat sortuneet, hän tahtoi, että pääsy\noli vapaa hänen luokseen jokaisella, joka häntä tarvitsi. Hän\nkävi sairaaloissa lohduttamassa potilaita ja rohkaisemassa heidän\nhoitajiansa. Hän kulki kaupungilla, tuoden apua onnettomille, jotka\noli suljettu taloihinsa, pysähtyen ovien kohdalle, ikkunoiden\nalle kuulemaan heidän valituksiaan, ja antamaan heille puolestaan\nlohdutuksen ja rohkaisun sanoja. Sanalla sanoen, hän syöksyi keskelle\nruttoa, eli keskellä sitä ja ihmetteli itsekin lopulla että oli siitä\npelastunut vahingoittumattomana.\n\nTäten yleisten kärsimysten ja olevien olojen pitkällisen\nhäiriintymisen aikana, olivat nämä olot sitten millaisia\ntahansa, näkee aina hyveen kasvavan ja käyvän ylevämmäksi; mutta\nsamanaikuisesti yhtä yleisesti kasvaa ja kiihtyy pahanilkinen\nhäijyys. Tämä toteutui silloinkin. Ne pahantekijät, jotka\nrutto säästi ja joita se ei peloittanut, saivat yleisestä\nhämmennystilasta, järjestysvallan täydellisestä höltymisestä\nuutta tilaisuutta ja vauhtia toiminnalleen ja samalla uuden\nvarmuuden rankaisemattomuudesta. Jopa lisäksi tämän järjestysvallan\nharjoittaminen suureksi osaksi siirtyi heidän pahimpien ainestensa\nhuostaan. Niinpä esim. ainoastaan tämänlaatuiset henkilöt suostuivat\nvastaanottamaan monattojen ja varoittajien toimen, heihin kun\nvoimakkaammin vaikutti ryöstämis- ja hillittömyys-mahdollisuuden\ntoivo, kuin tartunnan pelko tai mikään muu luonnollinen\nvastenmielisyyden tunne. Tosin nämä virkailijat olivat hyvin kovan\nkurin alaisia, mitä ankarimmat rangaistukset oli heille määrätty,\nheille oli osoitettu erityiset paikkansa ja annettu esimiehiksi\ntarkastajia. Näitä molemmanlaisia virkailijoita valvoivat jokaisessa\nkorttelissa valtuutetut virkamiehet ja aateliset, joilla oli valta\nkokonaisuudessaan pitää silmällä, että hyvän järjestyksen vaatimuksia\nnoudatettiin.\n\nTämä järjestö jatkui ja tuotti hyviä tuloksia jonkun aikaa. Mutta\nkun kuolevaisuus lisääntyi niin hirvittävissä määrin, ja kun samalla\nkasvoi yleinen hämmennys ja sekasorto, nuo konnat vapautuivat\nkaikesta hillitsevästä valvonnasta ja rupesivat, varsinkin monattot,\nmielivaltaisesti mellastamaan kaikkialla. Isäntinä, vihamiehinä\nhe astuivat sisälle taloihin, puhumattakaan heidän ryöstöistään\nja siitä tavasta, millä kohtelivat niitä onnettomia, joiden ruton\nvuoksi oli pakko joutua noihin käsiin; he koskettelivat noilla\nsaastutetuilla ja rikollisilla käsillään terveitä ihmisiä, lapsia,\nvanhempia, aviopuolisoja, uhaten laahata heidät sairaaloihin,\nelleivät lunnaikseen maksaneet, tai saaneet muita maksamaan rahaa.\nToiste he vaativat maksua palveluksestaan, kieltäytyen korjaamasta\npois jo mädännystilassa olevia ruumiita, elleivät saaneet\nmääräsummaansa. Väitettiin -- ja toisten herkkäluuloisuuus, toisten\nrikollisuus saattaa uskon ja epäilyksen tässä kohdin yhtä epävarmaksi\n-- väitettiin, ja Tadinokin niin vakuuttaa,[60] että monattot\nja varoittajat tahallaan pudottivat kuljetus-rattailtaan ruton\nsaastuttamia vaatteita, levittääkseen ja ylläpitääkseen ruttoa, joka\nheille oli tarjonnut tulolähteen, valtaa ja tilaisuuden juhlia.\n\nToiset kurjat olennot sanoivat olevansa monattoja, käyttivät, kuten\nnämä, jalkineissa kulkusia, mikä oli määrätty monattoille sekä\nmerkiksi että varoitukseksi heidän lähestyessään, ja tunkeutuivat\ntaloihin, missä harjoittivat kaikenlaisia mielivaltaisia tekoja.\nToisiin avoimiin ja asukkaista tyhjiin taloihin, joissa korkeintaan\noli joku sairas, joku kuoleman kanssa kamppaileva, varkaat kävivät\nvapaasti sisälle anastaen mitä eteen sattui. Oikeudenpalvelijat\nyllättivät toiset heistä ja toimittivat samaa ryöstötyötä, jopa\npahempaakin.\n\nSamanaikuisesti kuin rikollisuus, kasvoi mielettömyyskin. Kaikki\nvaihtelevin määrin vallalla olevat erehdykset ammensivat mielien\nhämmennyksestä ja kiihoituksesta tavatonta voimaa, ja matkaansaivat\npikaisempia ja laajempia vaikutuksia. Ja kaikki ne olivat omiaan\nvahvistamaan ja suurentamaan tuota myrkkyvoiteiden kauhua, mikä\nseurauksiltaan ja liioitteluiltaan usein muuttui, kuten olemme\nnähneet, rikollisuudeksi.\n\nTämän oletetun vaaran kuva ahdisti ja vaivasi mieliä paljon enemmän\nkuin todellinen vallitseva vaara. \"Ja sillävälin kuin\", sanoo\nRipamonti, \"hajalla tai kasoissa olevat ruumiit, alati silmien edessä\nja jaloissa, muuttivat koko kaupungin ikäänkuin yhdeksi ainoaksi\nhautuumaaksi, oli olemassa jotakin vielä synkempää, vielä rumempaa,\nnimittäin tuo molemmanpuolinen raivo, tuo epäluulojen hillittömyys\nja hirvittävä suunnattomuus... Eipä epäilty ainoastaan naapuria,\nystävää, vierasta: nuo nimet, nuo ihmisrakkauden vankimmat siteet,\naviomies ja -vaimo, isä ja poika, veli ja sisar aiheuttivat kauhua.\nJa kauheata on sanoa: perheen aterioita, aviovuodettakin pelättiin\nansoina, myrkytyspesinä\".[61]\n\nSe laajalle levinnyt luulo, että tällainen kummallinen ja kuviteltu\nsalajuoni todella oli olemassa, hämmensi kaiken arvostelukyvyn ja\njärkytti kaiken molemmanpuolisen luottamuksen perustan. Alussa\noletettiin että noiden kuviteltujen myrkyttäjien vaikuttimina olivat\nyksistään kunnian- ja saaliinhimo, mutta sitten alettiin haaveksia ja\npitää totena jonkunmoista pirullista hekkumaa, jota muka myrkyttäjät\ntunsivat voidellessaan, jotakin tahtoa voimakkaampaa viehätystä.\nHourailevien potilaiden harhapuheita, jotka syyttivät itseään siitä,\nmitä olivat toisten puolelta pelänneet, luultiin ilmestyksiksi, ja ne\npanivat uskomaan mitä tahansa kenestä tahansa. Ja enemmän kuin puheet\nvaikuttivat mieliin teot, kun tapahtui, että hourivat ruttosairaat\ntekivät niitä liikkeitä ja elkeitä, joita olivat kuvitelleet\nmyrkyttäjien tekevän, mikä seikka on sekä hyvin todennäköinen, että\nomansa paremmin selittämään tuota yleistä vakaumusta ja niin monen\nkirjailijan vakuutuksia.\n\nTäten pitkällisten noitumista käsittelevien oikeusjuttujen aikana\nsyytettyjen joskus vapaaehtoiset tunnustukset melkoisesti edistivät\ntässä suhteessa levinnyttä ja vallitsevaa käsitystä. Sillä kun joku\nkäsitys pääsee juurtumaan ja yleisesti vallitsemaan, se ilmautuu joka\ntavoin, yrittää joka tielle, kulkee läpi kaikki vakaumuksen asteet.\nJa silloin eivät kaikki tai niin useat uskoisi eriskummaisen seikan\ntoteuttamisen mahdollisuutta, ellei ilmaantuisi niitä, jotka uskovat\nsitä voivansa toteuttaa.\n\nNiistä taruista, jotka aiheutuivat näistä myrkytyshoureista,\nansaitsee yksi mainitsemista, se kun saavutti yleistä luottamusta ja\nlevenemistä.\n\nKerrottiin, tosin ei aina samalla tavoin -- sillä olisihan se kovin\ntavatonta taruun nähden -- mutta vähäisin toisinnoin, että joku\neräänä päivänä oli nähnyt pysähtyvän tuomiokirkon torille kuuden\nhevosen vetämien ajoneuvojen, joissa istui seurueen ympäröimänä\nkomeasti, mutta synkästi puettu ylhäinen henkilö, jonka ihoväri oli\ntummanruskea, silmät tuliset, tukka pystyssä ja huulet uhkaavasti\nkokoonpuristetut. Tuon henkilön katsellessa tarkkaavaisesti, vaunut\nolivat pysähtyneet; ajaja oli kehoittanut häntä nousemaan vaunuihin,\neikä hän ollut voinut kieltäytyä. Lyhyen ajan jälkeen ajoneuvot\nolivat pysähtyneet ja he olivat astuneet alas palatsin ovella, minne\ntuo henkilö oli astunut sisälle muiden kanssa ja missä oli nähnyt\nmiellyttävää ja kammoittavaa, kolkon autioita paikkoja ja hymyileviä\npuutarhoja, synkkiä luolia ja komeita saleja. Ja kaikkialla täällä\naaveita, jotka neuvoittelivat. Lopuksi hänelle oli näytetty suuria\nraha-arkkuja ja oli sanottu, että hän niistä saattoi ottaa niin\npaljon rahaa kuin tahtoi, sillä ehdolla, että samalla ottaisi pienen\nvoideastian ja että tällä voiteella sivelisi kaupungin taloja. Mutta\nkun hän oli kieltäytynyt sitä tekemästä, oli hän äkkiä huomannut taas\nolevansa samassa paikassa, mistä hänet oli vaunuihin otettu.\n\nTätä tarua kansa täällä yleisesti uskoi, eivätkä edes monet\nviisaammatkaan, kertoo Ripamonti,[62] sitä pahasti ilkkuneet. Se\nkiersi koko Italian ja levisi ulkomaillekin. Saksassa sitä kuvattiin\nvaskipiirroksessa. Mainzin vaaliruhtinas kysyi kirjeessä kardinaali\nFederigolta missä määrin saattoi uskoa niitä ihmeellisiä seikkoja,\njoiden kerrottiin tapahtuneen Milanossa. Hän sai sen vastauksen, että\nne olivat pelkkiä unenhoureita.\n\nSamanarvoiset olivat oppineiden haaveet; vaikutuksiltaan ne olivat\nyhtä turmiolliset. Useimmat heistä pitivät näiden onnettomuuksien\nenteenä ja samalla syynä pyrstötähteä, joka näyttäytyi v. 1630, sekä\nSaturnuksen ja Jupiterin liittoa. \"Mainittu liitto\", kirjoittaa\nTadino, \"lankesi niin selvästi ja ilmeisesti yhteen vuoden 1630:n\nkanssa, että jokainen saattoi sen käsittää. _Mortales parat morbos,\nmiranda videntur_\".[63] Tämä tiedonanto, jonka syntymisaikaa ja\nalkuunpanijaa ei tunneta, liikkui, kuten Ripamonti huomauttaa,\njokaisen suussa. Toista pyrstötähteä, joka näyttäytyi itse\nruttovuoden kesäkuulla, oppineet pitivät uutena merkkinä, jopa\nilmeisenä todisteena myrkytyksien olemassaolosta. He selailivat\nkirjoja -- ja sellaisia onnettomuudeksi oli kosolta -- etsien\nesimerkkejä ihmiskäden aiheuttamasta rutosta, kuten sanoivat. He\nviittasivat Liviukseen, Tacitukseen, Dioon, vieläpä Homerokseen ja\nOvidiukseen ja useihin muihin vanhanajan kirjailijoihin, jotka ovat\nkertoneet tai maininneet samanlaisia tapauksia. Uudenaikaisista\nkirjailijoista oli vielä suurempi varasto. He siteerasivat satoja\nmuita kirjailijoita, jotka järjestelmällisesti tai tilapäisesti\nolivat puhuneet myrkyistä, noitumisesta, voiteista ja jauheista:\nnäitä olivat Cesalpino, Cardano, Grevino, Salio, Pareo, Schenchio,\nZachia ja arvokkaasti päättääksemme, tuo pahaa onnea tuottava\nDelrio, jonka pitäisi olla kuuluisimpia kirjailijoita, jos näiden\nmaine suorastaan johtuisi heidän teostensa tuottamasta hyvästä tai\npahasta. Tämän samaisen Delrion yölliset valvomiset ovat riistäneet\nhengen useammilta ihmisiltä kuin eräiden valloittajien urotyöt. Tämän\nDelrion teos \"Magian tutkimukset\" -- yhteenveto kaikesta siitä, mitä\nihmiset hänen aikoihinsa asti olivat haaveilleet tästä aineesta\n-- oli käynyt lakikirjaksi ja kumoamattomaksi ojennusnuoraksi ja\noli vuosisadan ajan lain tukemien, hirvittävien ja alinomaisten\nkidutusten ja mestausten oppaana ja kiihoittimena.\n\nRahvaan mielikuvituksen houreista oppineet omaksuivat sen, mikä\nsoveltui heidän mielipiteisiinsä; oppineiden haaveista oppimaton\nrahvas otti sen, mitä kykeni ymmärtämään, ja omaksui sen taitonsa\nmukaan. Ja kaikesta tästä muodostui suunnaton ja sekava yleisen\nmielettömyyden varasto.\n\nMutta enimmin ihmetyttää nähdä miten lääkärit, jotka alunpitäen\nolivat uskoneet ruton olemassaoloon, erittäinkin Tadinon, joka oli\nsitä ennustanut, joka oli nähnyt sen alun, seurannut sen kehitystä,\njoka oli sanonut ja saarnannut, että se oli todellista ruttoa, että\nse levisi tartunnan kautta, että jos ei sitä ehkäistäisi, se oli\nlevittävä tuhonsa kaikkialle, ihmetyttää, sanon minä nähdä, miten\ntämä mies sittemmin katsoi näitä ennustamiaan seurauksia varmoiksi\nilkeämielisen myrkytyksen todisteiksi; miten hän, joka tuossa Carlo\nColonnassa, joka toisena oli kuollut ruttoon Milanossa, oli todennut\nhourailua ruton tunnusmerkkinä, sittemmin mainitsi tällaista ilmiötä\nmyrkytyksien ja pirullisten salavehkeiden todistuksena. Esimerkkinä\nmainittakoon ainoastaan seuraava: kaksi todistajaa muka vakuutti\nkuulleensa erään tuttavan ruttotautisen kertovan, että eräänä\nyönä henkilöitä oli tullut sisälle hänen huoneeseensa tarjoamaan\nhänelle terveyttä ja rahoja, sillä ehdolla, että hän olisi suostunut\nmyrkkyvoiteella sivelemään läheisten talojen seiniä ja että tämän\nhenkilön kieltäydyttyä nuo oudot ihmiset olivat poistuneet; mutta\nettä heidän sijaansa oli jäänyt susi, joka oli kömpinyt vuoteen\nalle, ja kolme kamalannäköistä kissaa itse vuoteeseen, ja nämä\nelukat \"olivat jääneet siihen päivän koittoon asti\".[64] Jos yksi\nainoa ihminen olisi keksinyt tällaisen sekavan jutun, ei voisi muuta\nsanoa, kuin että \"hän oli hieman vialla päästä\", tai ainakaan ei\nkannattaisi asiasta sen enempää puhua. Mutta samanlaista havaitsee\nuseissa sen ajan henkilöissä; tämä tarjoaa piirteen ihmishengen\nkehityshistoriaa ja antaa tilaisuuden havaita, kuinka sarja järkeviä\nja hyvin järjestyneitä käsitteitä saattaa hämmentyä toisen äkkiä\ntielle tulleen käsitesarjan vaikutuksesta. Ja kuitenkin tuo Tadino\noli aikansa kuuluisimpia miehiä.\n\nKaksi mainehikasta ja ansiokasta kirjailijaa[65] on vakuuttanut,\nettä kardinaali Federigo epäili myrkytysvoiteiden todellisuutta.\nTahtoisimme voida tuottaa tämän miehen suurelle ja rakastettavalle\nmuistolle vielä eheämmän ylistyksen ja kuvata tätä hyvää kirkonmiestä\ntässäkin, kuten niin monessa muussa suhteessa, aikalaistensa\nenemmistön yläpuolella olevana. Mutta sen sijaan on meidän pakko\nhänen suhteensa panna merkille uusi esimerkki yleisen käsityksen\nkaikkivallasta, joka kietoi jaloimmatkin henget. Alussa hän todella,\nkuten Ripamonti huomauttaa, epäili myrkytyksen todenperäisyyttä;\nmyöhemminkin hän aina piti kiinni siitä, että tuo luulo suureksi\nosaksi oli syntynyt herkkäuskoisuudesta, tietämättömyydestä, pelosta\nja tarpeesta puolustaa pitkällistä varokeinojen laiminlyömistä; että\nkaikessa tuossa oli paljon liioittelua, mutta että siinä samalla oli\njokunen määrä tottakin. Ambrosialaisessa kirjastossa säilytetään\nhänen kirjoittamaansa tätä ruttoa käsittelevää pientä teosta, ja tätä\nkäsitystä on siinä monesti kosketeltu, jopa se kerta on selvästi\nlausuttukin; tämä kohta kuuluu seuraavasti: \"Oli yleinen luulo, että\nnäitä voiteita kokoonpantiin ja valmistettiin useissa paikoin, ja\nniiden valmistamistavasta puhuttiin paljon ja erilaisia seikkoja,\njoista toisia pidämme tosina, toisia kuviteltuina.\"\n\nOli kuitenkin niitäkin, jotka loppuun asti ja koko elinikänsä olivat\nsitä mieltä, että kaikki tuo oli pelkkää mielikuvituksen tuotetta.\nEmmekä ole saaneet tietää sitä heidän itsensä kautta, sillä ei\nyksikään heistä ollut kyllin rohkea julkisuudessa esille tuomaan\nvakaumustaan, joka oli niin vastakkainen suuren joukon vakaumukselle.\nOlemme saaneet tietää sen ajan kirjailijain teoksista, jotka\nivaavat tuota käsitystä tai vastustavat sitä harvojen harhaluulona,\nerehdyksenä, joka ei uskaltanut asettua julkisen keskustelun\nalaiseksi, mutta joka kuitenkin oli olemassa. Olemme lisäksi saaneet\ntietää sen kirjailijalta, joka itse on saanut sen muistotarinoista.\n\"Olen tavannut Milanossa -- näin sanoo kelpo Muratori yllämainitussa\nkohdassa -- viisaita ihmisiä, jotka esi-isiltään olivat perineet\njärkeviä mielipiteitä ja jotka eivät sanottavasti uskoneet\ntodeksi tuota puhetta myrkkyvoiteista.\" Huomaa, että oli olemassa\nsalainen totuuden tuntemus, kodin keskuudessa piilevä luottamus;\ntervettä järkeä kyllä oli, mutta se pysyi salassa, peläten yleistä\nmielipidettä.\n\nViranomaiset, jotka päivä päivältä vähenivät, hämmentyivät ja\njoutuivat ymmälle, käyttivät kaiken jälellä olevan valppautensa ja\npäättäväisyytensä urkkiakseen ilmi nuo myrkyttäjät. Ja luulivatpa\nlöytäneensä varsin monta heistä.\n\nOikeudenkäynnit ja tuomiot, jotka siitä aiheutuivat, eivät suinkaan\nolleet laatuaan ensimäisiä; eikä niitä edes voi pitää harvinaisina\nlakitieteen historiassa. Emme ota lukuun muinaisaikaa, vaan\nmainitsemme ainoastaan muutamia tapauksia ajalta, joka on lähellä\nkertomuksemme tapahtuma-aikaa: Palermossa v. 1526, Genevessä v. 1530,\nsitten v. 1546, sitten vielä v. 1574, Montferraton Casalessa v.\n1536, Padovassa v. 1555, Torinossa v. 1599 ja uudelleen tuona samana\nvuotena 1630, tutkittiin ja tuomittiin melkein aina mitä ankarimpiin\nkuolemanrangaistuksiin milloin muutamat, milloin sangen monilukuiset\nhenkilöt syyllisinä voiteiden, jauheiden, noituuden tai kaikkien\nnäiden keinojen avulla tapahtuneeseen ruton levittämiseen.\n\nMutta kun tämä Milanon ruttomyrkytyksiä koskeva juttu oli kaikkein\nkuuluisin, on se kenties myös kaikista mainittavin; tai ainakin\nse enimmin antaa aihetta huomautuksiin, siitä kun on säilynyt\nseikkaperäisempiä ja uskottavampia asiakirjoja. Ja vaikka edellä\nmainitsemamme kirjailija[66] on tätä ainetta käsitellyt, joskaan\nhänen tarkoituksensa ei ole ollut varsinaisesti kirjoittaa sen\nhistoriaa, vaan hakea siitä todistuksia paljon arvokkaammalle ja\ntärkeämmälle kirjalliselle tehtävälle, on meistä näyttänyt siltä,\nkuin voisi tämä kysymys antaa aihetta uuteen teokseen. Mutta se ei\nole tehtävä, josta voi suoriutua muutamin sanoin, eikä tässä ole\ntilaisuutta käsitellä sitä niin laveasti, kuin mitä se ansaitsisi.\nJa sitäpaitsi olemme jo niin kauan hukanneet aikaa näiden tapausten\nkertomiseen, ettei lukija varmaankaan enää haluaisi tietää mitä vielä\nolisi esitykseemme lisättävää.\n\nSäästämme siis toista teosta[67] varten tämän aiheen ja palaamme\nviimeinkin kertomuksemme henkilöihin, joita emme sitten enää ennen\nloppua hylkää.\n\n\n\n\nKOLMASNELJÄTTÄ LUKU.\n\n\nEräänä yönä elokuun loppupuolella, ruton raivotessa ylimmillään,\nDon Rodrigo palasi Milanossa kotiinsa. Hänen seurassaan oli\nuskollinen Harmaa, yksi niistä kolmesta tai neljästä, jotka koko\nhänen palvelijakunnastaan olivat jääneet eloon. Hän palasi ystävien\nseurasta, joilla oli tapana kokoontua mässäämään ja hekkumoimaan\nsiten haihduttaakseen tämän ajan synnyttämää alakuloisuutta. Joka\nkerta oli uusia juomakumppaneita, joka kerta kaivattiin vanhoja.\nTuona iltana Don Rodrigo oli ollut kaikkein iloisimpia. Ja muun\nmuassa hän oli saattanut seuran makeasti nauramaan pitämällä\njonkunmoisen ylistelevän ruumispuheen kreivi Attiliosta, jonka rutto\noli manalle korjannut pari päivää aikaisemmin.\n\nMutta astuessaan hän tunsi pahoinvointia, alakuloisuutta ja\nuupumusta jaloissa, hengenahdistusta, sisäistä kuumetta, minkä\nsyyksi kernaasti tahtoi luulla viiniä, valvontaa ja vuodenaikaa.\nMatkalla hän ei puhunut sanaakaan. Ensimäinen sana, minkä lausui\nkotia saavuttuaan oli käsky Harmaalle valaisemaan kynttilällä hänen\ntietänsä makuuhuoneeseen. Kun he olivat astuneet sinne sisälle,\nHarmaa tarkasti isäntänsä kasvoja, ja huomasi ne vääntyneiksi,\npunoittaviksi, ja silmät pullistuneiksi ja tavattoman kiiluviksi.\nJa hän pysyi hänestä matkan päässä. Sillä näissä oloissa oli joka\nhölmönkin täytynyt, kuten sanotaan, oppia näkemään lääkärin silmällä.\n\n-- Voin hyvin, näethän, sanoi Don Rodrigo, joka Harmaan ilmeistä\nhuomasi, mikä ajatus liikkui hänen mielessään. -- Voin oikein hyvin,\nmutta olen kenties juonut vähän liiaksi. Se oli tuota voimakasta\nvalkoviiniä!... Mutta hyvä uni haihduttaa kaiken. Olenkin kovin\nuninen!... Siirrä hieman syrjään tuo kynttilä, joka minua häikäisee,\njoka minua häiritsee!...\n\n-- Niin todella nuo ovat tuon valkoviinin seurauksia, sanoi Harmaa,\nyhä pysyen syrjässä. Mutta menkää heti levolle, uni tulee tekemään\nteille hyvää.\n\n-- Olet oikeassa; jos vaan saan unta... Muuten voin hyvin. Aseta joka\ntapauksessa tähän viereeni kello, jos kenties tänä yönä tarvitsisin\njotain. Ja ole hyvin varuillasi, että kuulet, jos soitan. Mutta enhän\ntule tarvitsemaan mitään... Vie heti pois tuo kirottu kynttilä, hän\nlisäsi Harmaan asettaessa kelloa, jolloin tämä pysyi niin etäällä\nkuin suinkin oli mahdollista. -- Miten hiidessä se minua siihen\nmäärin vaivaa!\n\nHarmaa otti kynttilän; ja toivotettuaan hyvää yötä hän poistui\nkiireissään, isäntänsä pujahtaessa peitteiden alle.\n\nMutta peitteet tuntuivat hänestä vuorelta. Hän heitti ne kauas\npois ja lyytistyi nukkuakseen. Mutta tuskin hän oli silmänsä\nummistanut, kun taas kavahti ylös, ikäänkuin joku äkeissään olisi\nhäntä tuupannut. Ja hän tunsi sisäisen kuumuuden ja ahdistuksen\nkiihtyneen. Hän koetti rauhoittaa itseään ajattelemalla valkoviiniä,\nkesän paahtavaa kuumuutta ja irstailua; hän olisi tahtonut panna\nkaiken niiden syyksi. Mutta näihin ajatuksiin sekaantui yhä toinen,\nnimittäin se, joka siihen aikaan aina yhtyi joka ajatukseen, joka\nsiirtyi mieleen niin sanoaksemme joka aistin kautta, joka oli\nhiipinyt iloisen seuran kaikkiin puheisiin, kun oli helpompi sitä\nivata kuin sitä jättää mainitsematta, ja se oli: rutto.\n\nKauan käännyttyään toiselta kyljeltä toiselle, hän viimein nukahti.\nMutta hän alkoi nähdä mitä kamalimpia ja sekavimpia unia. Yhtämittaa\nsiirtyen toisesta toiseen hän unissa näki olevansa suunnattoman\nsuuressa kirkossa aivan etumaisena suuren kansanjoukon ympäröimänä,\nilman että tiesi, miten oli joutunut siihen ja miten edes oli\ntullut sellaista ajatelleeksi tuollaisina hetkinä. Ja hän tunsi\nsiitä suurta mieliharmia. Hän katseli ympärillä olevia. Kaikilla\noli kuolonkalpeat kasvot, tylsinä tuijottavat himmeät silmät,\nriippuvat huulet. Heidän vaatteensa putoilivat repaleina ja niiden\nlomista pilkoitti esiin pilkkuja ja ruttopaiseita. Tilaa senkin\nroskaväki! hän tuntui huutavan, luoden katseen ovelle, joka oli\nhyvin kaukana, ja säestäen tätä huutoa uhkaavin ilmein, mutta\npaikaltaan hievahtamatta ja tehden itsensä niin pieneksi kuin\nsuinkin välttääkseen noiden saastaisten ruumisten koskettelemista,\njotka jo liiaksikin tunkivat häneen kiinni joka taholta. Mutta ei\nyksikään näistä mielettömistä näyttänyt tahtovan liikahtaa eikä ottaa\nkuunnellakseen häntä; päinvastoin ne tunkeutuivat vielä lähemmäksi\nhäntä ja varsinkin hänestä tuntui kuin joku heistä kyynäspäällään\ntai jollakin muulla olisi painanut häntä vasempaan kylkeen sydämen\nja kainalon väliin, missä tunsi kipeätä ja raskasta tuskaa. Kun hän\nväänteli itseään, vapautuakseen tästä painajaisesta, tuli heti uusi\nhätyyttäjä häntä samasta paikasta ahdistamaan. Hän raivostui ja\ntahtoi tarttua miekkaansa, ja hänestä tuntui kuin tämä väkijoukon\ntunkeilemisesta olisi kohonnut ylös pitkin hänen kylkeään ja kuin sen\nkahva häntä niin kovasti olisi painanut tuohon kohtaan. Mutta kun\nhän kädellään sitä tunnusteli, ei hän siinä huomannut miekkaa, mutta\nhänen kätensä kosketus synnytti vielä kipeämpää tuskaa. Huohottaen\nja ollen suunniltaan hän tahtoi huutaa vielä kovemmin, kun kaikki\nnuo kasvot näyttivät kääntyvän samannepäin. Hän alkoi itsekin katsoa\nsinnepäin ja huomasi saarnatuolin ja siitä kohoavan jotain pyöreätä,\nsileätä, kiiltävää; sitten tuli selvästi näkyviin ajettu pää,\nsilmät, kasvot, pitkä valkoinen parta, seisovassa asennossa oleva\nmunkki, kohoten saarnatuolista vyötäisiin asti: veli Cristoforo. Don\nRodrigosta näytti kuin olisi tämä nopeasti luonut katseensa koko\nympäröivään kuulijakuntaan ja sitten pysäyttänyt sen häneen, samalla\nnostaen kättään juuri samassa asennossa ollen kuin eräänä päivänä\neräässä hänen linnansa huoneessa. Raivostuneena Don Rodrigokin\nkohotti kätensä, hyökätäkseen tuota toista ojennettua kättä\npidättämään. Kumea ja tukahutettu ääni, joka jo jonkun hetken oli\nkorissut hänen kurkussansa, puhkesi äkkiä hirvittäväksi ulvonnaksi;\nja hän heräsi. Hän antoi jälleen vaipua kätensä, jonka todella\noli kohottanut ilmaan; hän sai hetken ponnistella täydellisesti\ntullakseen tajuihinsa ja avatakseen silmänsä, sillä jo selkeä\npäivänvalo häiritsi häntä yhtä paljon kuin yöllä kynttilä. Hän tunsi\nvuoteensa ja huoneensa; hän älysi että kaikki oli ollut unennäköä.\nKirkko, kansa, munkki, kaikki oli kadonnut; kaikki, paitsi tuo kipu\nvasemmassa kyljessä. Samalla hän tunsi sydämessä nopeaa, ahdistavaa\ntykintää, korvissa surinaa, sisäistä kuumuutta, raukeutta kaikissa\njäsenissään ja pahempaa väsymystä kuin levolle pannessaan. Kauan hän\nepäröi, ennenkuin tarkasti kipeätä kohtaa kyljessä; viimein hän sen\nlöysi, hän loi siihen pelokkaan katseen ja näki inhoittavan tumman\npunasinervän ruttopaiseen.\n\nHän katsoi olevansa mennyttä miestä. Kuoleman kauhu valtasi hänet ja\nsamalla ehkä vielä voimakkaampi pelko joutua monattojen saaliiksi,\nlykätyksi sairaalaan. Ja tuumiessaan keinoja välttääkseen tätä\nkauheata kohtaloa, hän tunsi ajatustensa sekaantuvan ja pimenevän,\ntunsi sen hetken lähenevän, jolloin hänellä ei tulisi olemaan\nmuuta tajua, kuin mikä riitti antautumaan epätoivon valtoihin. Hän\ntarttui kelloon ja pudisti sitä rajusti. Harmaa, joka oli ollut\nlähellä tarkkaamassa, ilmestyi heti. Hän pysähtyi määrämatkan päähän\nvuoteesta, katseli tarkoin isäntäänsä ja sai varmuuden siitä, mitä\nedellisenä iltana oli aavistanut.\n\n-- Harmaa, sanoi Don Rodrigo, kohoten vaivaloisesti istumaan. -- Olet\nalati ollut minulle uskollinen.\n\n-- Olen kyllä, herra.\n\n-- Olen aina tehnyt sinulle hyvää.\n\n-- Hyvyytenne on aina ollut suuri.\n\n-- Voinhan luottaa sinuun?...\n\n-- Hiisi vieköön, totta kai!\n\n-- Voin pahoin, Harmaa.\n\n-- Sen olen huomannut.\n\n-- Jos paranen, teen sinulle vielä enemmän hyvää kuin koskaan ennen.\n\nHarmaa ei vastannut mitään, vaan odotti, mihin johti tämä\nvalmisteleva esipuhe.\n\n-- En tahdo uskoa itseäni kenellekään muulle kuin sinulle, jatkoi Don\nRodrigo. Tee minulle mieliteko.\n\n-- Käskekää, tämä virkkoi, vastaten kuten tavallisesti isäntänsä\ntavattoman muotoiseen tahdonilmaukseen.\n\n-- Tiedätkö, missä asuu haavalääkäri Chiodo?\n\n-- Aivan hyvin.\n\n-- Hän on kunnon mies, joka pitää salassa sairaat, kun hänelle maksaa\nhyvin. Mene häntä noutamaan; sano hänelle, että annan hänelle neljä,\njopa kuusi scudoa käynniltä, enemmänkin, jos hän niin vaatii. Mutta\ntulkoon tänne heti paikalla. Ja toimita asia taitavasti, niin ettei\nkukaan sitä huomaa.\n\n-- Mainio tuuma, sanoi Harmaa; menen ja palaan heti.\n\n-- Kuule, Harmaa, anna minulle ensin vähän vettä. Minun on niin\nkuuma, etten enää jaksa sitä kestää.\n\n-- Ei, hyvä herra, vastasi Harmaa; ei mitään ilman lääkärin\nmääräystä. Tuo on eriskummaista tautia, jota tulee hoitaa erityisellä\ntavalla; eikä sovi hukata aikaa. Mutta olkaa huoleti, kädenkäänteessä\nolen taas täällä herra Chiodon seurassa.\n\nNäin sanottuaan hän poistui ja sulki oven jälkeensä.\n\nDon Rodrigo paneutui jälleen pitkäkseen vuoteeseen ja seurasi\nhengissä mukana Chiodon talolle, laski askeleet, laski hetket.\nSilloin tällöin hän kääntyi katselemaan ruttopaisettansa; mutta\nkäänsi siitä heti inhoten pois katseensa. Kotvan kuluttua hän alkoi\nkuunnella, joko haavalääkäri saapui; ja tämä tarkkaavaisuuden\nponnistus keskeytti kivuntuntemuksen ja selvitti hänen ajatuksiaan.\nÄkkiä hän kuuli kaukaisen kellon kilahduksen, joka tuntui kuuluvan\nhänen asuntonsa sisähuoneista, eikä kadulta. Hän kuuntelee\ntarkkaavaisesti ja kuulee sen lähempää, toistuvan ja askeleiden\nhiipimisen yhteydessä. Hirvittävä epäluulo viiltää hänen mieltänsä.\nHän kavahtaa istumaan ja kuuntelee vielä tarkemmin. Hän kuulee\nviereisestä huoneesta kumeata kolinaa, joka tuntuu syntyvän jonkun\nraskaan esineen varovaisesta maahan laskemisesta. Hän keikahuttaa\njalkansa ulos vuoteesta, ikäänkuin noustakseen, tuijottaa oveen,\nnäkee sen aukenevan, näkee ilmestyvän ja lähestyvän kahden likaisen\nja repaleisen punavaipan, kahden roistonaaman, sanalla sanoen, kahden\nmonatton. Hän näkee puoleksi Harmaan kasvot, joka piiloittuneena\nraoitetun oven taa seisoo väijytyksissä.\n\n-- Kirottu petturi!... Pois täältä senkin lurjukset! Biondino!\nCarlotto! Avuksi! Minua murhataan! huutaa Don Rodrigo. Hän pistää\nkätensä pieluksen alle etsien pistoolia; tarttuu siihen ja vetää\nsen esille; mutta jo hänen lausuessaan ensi sanan, olivat monattot\nhyökänneet vuodetta kohti. Nopeampi heistä on jo karannut hänen\nkimppuunsa, ennenkuin hän on ehtinyt tehdä mitään; hän tempaa\npistoolin hänen kädestään, ja viskaa sen kauas, pakoittaa hänet\njälleen panemaan pitkäkseen, ja pitää häntä siinä asennossa ja täynnä\nraivoa ja ivaa hän huutaa:\n\n-- Konna! Monattoja vastaan; terveyslautakunnan palvelijoita, niitä\nvastaan, jotka tekevät laupeuden tekoja.\n\n-- Pidä hänestä lujasti kiinni, kunnes olemme saaneet hänet ulos\ntäältä, sanoi toinen kumppani lähestyen erästä kirstua. Samassa\nHarmaa astui sisään ja rupesi yhdessä toisen kanssa murtamaan kirstun\nlukkoa.\n\n-- Sinä katala! ulvoi Don Rodrigo, katsoen häntä sen monatton alitse,\njoka piti häntä kiinni, ja väännellen itseään ja ponnistellen\nvapautuakseen hänen jäntevien käsivarsiensa kouristuksesta.\n\n-- Antakaa minun ensin tappaa tuo katala mies, hän sanoi monattoille,\nja tehkää minulle sitten mitä tahdotte.\n\nSitten hän kaikin voimin alkoi kutsua toisia palvelijoitaan, mutta se\noli turhaa vaivaa, sillä tuo inhoittava Harmaa oli lähettänyt heidät\nkauas, muka toimittamaan isännän määräyksiä, ja sitten hän oli mennyt\nehdoittamaan monattoille, että tulisivat tälle retkelle ja jakamaan\nsaalista.\n\n-- Pysy alallasi, pysy alallasi, sanoi onnettomalle Don Rodrigolle\ntuo roisto, joka piti häntä kuin naulittuna kiinni vuoteeseen. Sitten\nhän kääntyi molempien saaliinryöstäjien puoleen ja virkkoi:\n\n-- Teette kai tehtävänne rehellisesti!\n\n-- Sinä, sinä, mylvi Don Rodrigo Harmaaseen päin, jonka näki olevan\ntäydessä touhussa arkkua murtaessaan, rahaa ja vaatteita penkoessaan\nja niitä jakaessaan. -- Sinä sittenkin... Haa, sinä hornanhenki!\nSaatan vielä parantua!\n\nHarmaa ei hiiskunut sanaakaan, eikä edes, mikäli saattoi, kääntynyt\nsinnepäin, mistä nämä sanat lähtivät.\n\n-- Pidä häntä lujasti, sanoi toinen monatto; hän on vallan\nraivoissaan.\n\nJa niin oli todella laita. Hän kirkui vielä kerran kovasti ja yritti\nviimeisen kerran rajusti ponnistella päästäkseen vapaaksi, mutta\nkaatui äkkiä uupuneena ja tupertuneena alas. Hän tuijotti kuitenkin\nvielä kuin lumottu eteensä, ja tavan takaa hän vavahti tai vaikeroi.\n\nMonattot tarttuivat häneen, toinen jaloista ja toinen hartioista,\nja laskivat hänet paareille, jotka olivat jättäneet viereiseen\nhuoneeseen. Toinen heistä palasi sitten noutamaan saalista. Lopuksi\nhe rupesivat kantamaan surkeata taakkaa ja veivät sen pois.\n\nHarmaa jäi joutuisasti kokoomaan mitä vielä saattoi hänelle soveltua.\nHän teki kaikesta mytyn ja läksi tiehensä. Hän oli visusti varonut\nkoskemasta monattoihin ja antamasta heidän häntä koskettaa; mutta\nkun hän lopuksi vallan raivoissaan nuuski esille kaikkea, hän oli\nottanut vuoteen vierestä isäntänsä vaatteet ja oli niitä ravistanut,\najattelematta sen enempää, nähdäkseen oliko niissä rahoja. Mutta\nseuraavana päivänä tämä seikka pakostakin johtui hänen mieleensä.\nSillä juopotellessaan kapakassa, hänet äkkiä valtasi väristys,\nhänen silmänsä himmenivät, hänen voimansa uupuivat, ja hän luhistui\nalas. Juomatovereidensa hylkäämänä hän lankesi monattojen käsiin,\njotka ryöstivät häneltä kaiken, mikä hänellä oli kelpaavaa, ja\nheittivät hänet rattaille, missä hän heitti henkensä ennenkuin saapui\nsairaalaan, jonne hänen isäntänsä oli viety. Meidän on nyt jättäminen\nDon Rodrigo tähän tuskien olopaikkaan ja mentävä etsimään toista\nhenkilöä, jonka tarina ei enää koskaan olisi yhtynyt Don Rodrigon\nvaiheisiin, ellei hän itse sitä olisi kaikin voimin tahtonut.\nTarkoitan Renzoa, jonka olemme jättäneet uuteen kehruulaitokseen\nAntonio Rivoltan nimisenä.\n\nRenzo oli toiminut siinä viisi tai kuusi kuukautta, ellen pahasti\nerehdy. Senjälkeen oli ilmaantunut vihamielisyys Venezian tasavallan\nja Espanjan kuninkaan välillä, ja se oli poistanut kaiken pelon, että\nedellinen tehdäkseen mieliksi jälkimäiselle olisi tiedustellut Renzon\nolopaikkaa. Bortolo oli siis rientänyt häntä noutamaan, ensiksi\nsentähden, että piti hänestä paljon, ja toiseksi sentähden, että\nRenzo, luonnostaan hyvin älykkäänä ja kovin taitavana ammatissaan,\ntehtaassa melkoisesti hyödytti henkilöä, joka kuten Bortolo, siellä\noli kaikki kaikessa, joskaan Renzo itse ei voinut toivoa koskaan\nsiksi pääsevänsä, hän kun oli tuiki taitamaton kynää pitelemään.\n\nKun tämä vaikutin jossakin määrin oli määrännyt Bortolon menettelyn,\nolen tahtonut sen mainita. Lukija kenties kuvittelee Bortoloa\nihanteellisemmaksi. En oikeastaan tiedä mitä siihen sanoisin.\nMuovailkoon häntä mielikuvituksessaan millaiseksi tahtoo. Mutta\ntodellisuudessa Bortolo oli sellainen.\n\nRenzo oli sittemmin jäänyt töihin Bortolon läheisyyteen. Useammin\nkuin kerran, ja varsinkin saatuaan jonkun tuollaisen tervetulleen\nkirjeen Agneselta, hänen päähänsä pälkähti tuuma ruveta sotamieheksi\nja tehdä tästä loppu. Tilaisuutta siihen ei suinkaan puuttunut.\nSillä juuri tällävälin tasavallan oli ollut tarve lisätä väkeään.\nRenzon kiusaus oli ollut sitäkin suurempi, kun oli ollut kysymys\nhyökkäyksestä itse Milanon alueelle. Ja luonnollisesti hänestä olisi\ntuntunut erinomaiselta palata voittajan hahmossa kotia, jälleen\nnähdä Lucia ja kerrankin täydelleen selvittää välinsä häneen. Mutta\nBortolo oli aina sopivalla tavalla osannut saada hänet tästä aikeesta\nluopumaan.\n\n-- Jos sinne todella on mentävä, hän sanoi, niin voivat he mennä\nsinne ilman sinuakin, ja jälestäpäin voit sinä sinne lähteä vallan\nmukavasti. Ja jos he sieltä palaavat päät puhki, niin eikö ole\nparempi, että olet pysynyt kotona? Huimapäistä, jotka halusta\nlähtevät maailmaa kiertelemään, ei ole puutetta. Ja ennenkuin\npääsevät astumaan yli rajan! -- -- -- Minä puolestani olen hyvin\nepäilevällä kannalla. Nämä venezialaiset tosin pitävät suurta melua,\nmutta Milanon valtio ei ole suupala, jonka niinkään helposti voi\nnielaista. Tässä on kysymys Espanjasta, poikaseni. Tiedätköhän sinä,\nmitä Espanja tahtoo sanoa? Pyhä Markus on voimakas kotonaan; mutta\ntähän vaaditaan jotain muuta. Ole kärsivällinen: eikö sinun ole hyvä\nolla täällä?... Tiedän, mitä tahdot minulle sanoa, mutta jos tuolla\nylhäällä on päätetty, että asian pitää onnistua, niin se epäilemättä\nonnistuu vielä paremmin, ilman että tehdään tyhmyyksiä. Joku pyhimys\ntulee sinua auttamaan. Usko minua; sotilasammatti ei ole sinua\nvarten. Luuletko sopivaksi jättää silkinkehruu ja lähteä lähimäistään\ntappamaan? Miten tulisit sinä toimeen tuonrotuisten ihmisten parissa?\nSitä varten täytyy olla vallan erityisesti luotu.\n\nToiste Renzo aikoi lähteä salaa ja valepukuisena ja ottaen väärän\nnimen. Mutta senkin tuuman osasi Bortolo aina karkoittaa hänen\npäästään, tehden sen perusteilla, jotka helposti saattaa arvata.\n\nKun sitten rutto oli ilmaantunut Milanon alueelle ja juuri, kuten\nolemme kertoneet, lähelle Bergamon alueen rajoja, ei kestänyt kauan,\nennenkuin se siirtyi niiden toiselle puolelle; ja ... rauhoittukaa,\nen aio antaa teille lisäksi kuvausta tästä. Ken sitä haluaa, niin\non sellainen olemassa, ja sen on kirjoittanut hallituksen käskystä\neräs Lorenzo Ghirardelli. Tämä kirja on tosin harvinainen ja varsin\nvähän tunnettu, vaikka se kenties sisältää enemmän kuin kaikki muut\nkuuluisat rutonkuvaukset yhteensä. Niin monesta seikasta riippuu\nkirjojen kuuluisuus! Sen verran mainitsen vaan, että Renzokin\nsairastui ruttoon, hoiti itseään, nimittäin ei tehnyt mitään; hän oli\njo kuoleman kielissä, mutta hänen voimakas nuori ruumiinsa voitti\ntämän raivokkaan taudin. Muutaman päivän kuluttua hän oli vapaa\nkaikesta vaarasta. Elinvoimien palatessa heräsivät hänen mielessään\nvaativaisempina muistot, halut, toiveet, tuumat: se tahtoo sanoa, hän\najatteli entistään enemmän Luciaa. Miten olikaan tämän käynyt näinä\naikoina, jolloin eloon jääminen oli poikkeus? Olla näin lähellä,\neikä tietää hänestä mitään! Ja jäädä, Herra tiesi, kuinka pitkäksi\naikaa tällaiseen epävarmuuteen! Ja jos tämä epävarmuus haihtuisikin,\njos vaara olisi kokonaan ohi, jos saisi kuulla, että Lucia vielä oli\nelossa, niin olisi kuitenkin yhä jälellä tuo toinen salaperäinen\nseikka, tuo lupaus.\n\n-- Lähdenpä, lähden totisesti kerrankin hankkimaan itselleni täyttä\nselvyyttä kaikesta tästä, hän kerran sanoi itsekseen, ja sen hän\nsanoi, ennenkuin vielä jaksoi seisoa jaloillaan. Kunhan hän vaan\non elossa! Jos hän vaan on löydettävissä, niin minä hänet kyllä\nlöydän. Ja saanpa kerrankin häneltä selvään kuulla, mitä tuo lupaus\noikeastaan tietää. Selitän hänelle, ettei se voi olla voimassa.\nJa sitten tuon hänet tänne mukaani, hänet ja tuon hyvän Agnesen,\njos hän on elossa, sillä onhan hän aina suonut minulle hyvää, ja\nolen varma siitä, että hän vieläkin suo. Entä vangitseminen...\nJoutavia! Niillä, jotka vielä ovat elossa, on muuta ajattelemista.\nKuljeskeleehan täälläkin eräänlaista väkeä, jolla varmaankin on oma\nsyntiluettelonsa. Totta kai muutkin, kuin konnat, pääsevät passitta\nliikkumaan. Ja Milanossa sanovat kaikki olevan suuren sekasorron,\njopa pahempaakin. Jos päästän käsistäni näin hyvän tilaisuuden, --\nnimittäin ruton; huomaatte mihin sanojen väärinkäytökseen joskus\nsaattaa meidät houkutella tuo siunattu vaisto alistaa kaikki\npersoonallisen etumme alle -- ei koskaan enää palaa samanlainen!\n\nHyvä on elää toivossa, rakas Renzo.\n\nTuskin hän kykeni jalkeilleen, kun laahasi itsensä Bortolon asuntoon.\nTämän oli siihen asti onnistunut välttää ruttoa, ja hän oli hyvin\nvaruillaan. Renzo ei käynyt sisälle hänen taloonsa, vaan kutsui häntä\nulkoa ja pyysi puhumaan ikkunasta.\n\n-- Kas vaan! sanoi Bortolo. Oletpa päässyt siitä pälkähästä. Onneksi\nolkoon!\n\n-- Jalkani ovat vielä hieman epävarmat, kuten huomaat; mutta vaara on\njo ohitse.\n\n-- Tahtoisinpa minä seisoa sinun jaloillasi. Kun ennen sanottiin:\nVoin hyvin, niin luultiin, että se oli kaikki. Mutta tätänykyä se ei\ntodista juuri mitään. Kenellä on syytä sanoa: Voin paremmin, se vasta\nsanoo jotakin!\n\nRohkaistuaan serkkuaan toivottamalla hänelle kaikkea hyvää, Renzo\nilmaisi hänelle tuumansa.\n\n-- Nyt voit minun puolestani lähteä; taivaan siunaus sinua\nseuratkoon, vastasi Bortolo. Koeta välttää oikeuden kouria, kuten\nminä koetan välttää tartuntaa, ja jos Jumala suo, että meidän\nmolempien käy hyvin, niin tulemme näkemään toisemme.\n\n-- Varmasti minä tänne palaan. Ja jospa minun ei tarvitsisi palata\nyksin. No niin, toivon ainakin parasta.\n\n-- Niin, koeta palata seurassa; ja jos Herra niin sallii, niin\ntulee työtä riittämään meille kaikille ja tulemme hyvin viihtymään\ntoistemme seurassa. Kunhan sinä sitten enää minua tapaat, ja tämä\nkirottu tartunta olisi lopussa!\n\n-- Tulemme toisemme jälleen näkemään, varmasti sen tulemme tekemään.\n\n-- Vielä kerran: Jumala sen suokoon.\n\nMuutaman päivän kuluessa Renzo teki ruumiinliikkeitä, koetellakseen\nvoimiaan ja niitä lisätäkseen, ja tuskin hän tunsi itsensä kyllin\nvahvaksi, kun valmistautui matkalle. Hän sitoi vaatteidensa alle\nvyön, missä säilytti noita viittäkymmentä kultarahaa, joihin ei\nollut koskenut ja joista ei koskaan ollut puhunut kellekään, ei\nedes Bortololle. Hän otti mukaansa toisenkin vähemmän rahasumman,\njonka oli koonnut ropo rovolta, päivä päivältä, noudattamalla mitä\nankarinta säästäväisyyttä. Kainaloonsa hän pisti vaatemytyn ja\ntaskuunsa hyvän työtodistuksen, joka oli kirjoitettu Antonio Rivoltan\nnimelle ja jonka sattuman varalle oli hankkinut itselleen toiselta\nisännältään. Housujensa taskuun hän pani veitsen, pienimmän aseen,\nmitä kunnon mies siihen aikaan saattoi kantaa. Ja hän läksi matkaan\nelokuun loppupuolella, kolme päivää senjälkeen, kuin Don Rodrigo oli\nviety sairaalaan.\n\nHän suuntasi kulkunsa Leccoa kohti, kun ei heti rohjennut mennä\nMilanoon, vaan tahtoi ensin kulkea kotikylänsä kautta, missä toivoi\nkohtaavansa Agnesen elossa ja aluksi saavansa häneltä tietää jotain\nniistä lukemattomista seikoista, jotka häntä niin rajusti kiusasivat.\n\nNe muutamat henkilöt, jotka olivat säästyneet rutolta, tuntuivat\nmuun väestön keskellä olevan etuoikeutettu luokka. Suurin osa\nväestöstä oli sairaana tai kuolemaisillaan; ja ne, joihin rutto ei\nvielä ollut iskenyt kynsiään, elivät alituisen pelon alaisina; he\nastuivat varovasti ja ympärilleen katsoen, määrämittaisin askelin,\nepäilevin katsein, kiireisesti ja samalla epäröiden; sillä saattoihan\nkaikki olla heille kuolettava ase. Toiset taas, jotka olivat varmat\ntai melkein varmat kohtalostaan -- sillä kahdesti joutuminen\nruttosairaaksi ei ollut ainoastaan harvinainen, vaan suorastaan\nsuunnaton tapaus -- kulkivat ruttosairaiden keskellä varmoina ja\npäättäväisinä, samoin kuin keskiajan ritarit, jotka puettuina\nkauttaaltaan teräkseen ja istuen hevosten selässä, mitkä mikäli\nmahdollista olivat samalla tavoin varustetut -- mistä ovat saaneet\ntuon kuuluisan nimen: vaeltavat ritarit -- kiersivät maailmaa ja\nliikkuivat keskellä kurjia porvari- ja talonpoikaisjoukkoja, jotka\nsaattoivat vastaanottaa ja väistää iskuja ainoastaan ryysyillänsä.\n\nMikä erinomainen ja ylevä ammatti, joka totisesti ansaitsee etusijan\ntutkimusesineenä kansantaloudellisessa teoksessa.\n\nMielessään yhtä suuri varmuus, jota kuitenkin lauhensi levottomuus,\nminkä lukija tuntee, ja johon sekoitti surumielisyyttä yleisen\nkurjuuden alituinen näkeminen ja ajatteleminen, Renzo astui\nkotikyläänsä kohti, yllänsä kaunis taivas, ympärillään ihana seutu.\nMutta kun hän kuljettuaan pitkät taipaleet mitä surullisimmassa\nyksinäisyydessä kohtasi jonkun olennon, oli se pikemmin harhaileva\nvarjo, kuin elävä ihminen, tai ruumis, joka vietiin hautaan ilman\nsaattoa, ilman hautajaisvirsiä.\n\nPäivällisaikaan hän pysähtyi pieneen metsikköön syömään leipää\nja särvintä, mitkä oli ottanut eväiksi. Hedelmiä hänellä oli\nkäytettävänään pitkin tiensä vartta, enempi kuin mitä tarvitsi:\nviikunoita, persikoita, luumuja, omenia. Hänen tarvitsi vaan poiketa\nkedolle niitä poimimaan tai kokoamaan niitä puiden juurelta, missä\nniitä oli kuin alas rapisseita rakeita; sillä vuosi oli tavattoman\nrunsassatoinen, varsinkin hedelmiin nähden, ja tuskin kukaan niistä\nvälitti. Viinirypäleetkin niin sanoakseni kokonaan peittivät\nköynnöksen lehdet ja olivat alttiina kenelle tahansa.\n\nIllan suussa hän näki kotikylänsä.\n\nVaikka hän olikin valmistautunut tähän näkyyn, se kuitenkin herätti\nhänessä voimakasta mielenliikutusta. Yhtä haavaa hänet valtasi\njoukko tuskallisia muistoja ja surullisia aavistuksia. Hänestä\ntuntui kuin olisivat hänen korvissaan yhä vielä kaikuneet nuo synkät\nkirkonkellon äänet, jotka olivat ikäänkuin saattaneet, ajaneet takaa\nhäntä hänen paetessaan kotiseudultaan; ja samalla hän havaitsi\nkuolemanhiljaisuuden vallitsevan yltympäri.\n\nVielä rajummin sykki hänen sydämensä kun hän astui kirkon edustalle.\nJa vielä pahempaa hän odotti kokevansa matkansa päämäärässä,\nnimittäin seuraavassa pysäyspaikassaan, siinä pikku talossa, jota\nennen oli tottunut sanomaan Lucian taloksi. Nyt se ei voinut olla\nmuuta kuin korkeintaan Agnesen talo; ja ainoa armo, jota taivaalta\nanoi, oli se, että tapaisi hänet siellä elossa ja terveenä. Ja sieltä\nhän aikoi pyytää itselleen yömajaa; sillä hän oletti, että oma\ntalonsa nyt enää oli ainoastaan rottien ja näätien asuntona.\n\nHän ei tahtonut näyttäytyä ja poikkesi sentähden syrjäiselle polulle,\nsamalle, jota tuona kuuluisana iltana oli kulkenut hyvässä seurassa,\nmennessään yllättämään Don Abbondiota. Noin puolitiessä oli toisella\npuolella viinitarha ja toisella hänen majansa; hän saattoi siis\nohikulkiessaan käväistä kummassakin ja hieman ottaa selkoa oloistaan.\n\nKulkiessaan edelleen hän katseli eteensä, sekä toivoen että peläten\nnäkevänsä jonkun. Ja astuttuaan muutaman askeleen hän todella näki\nmiehen paitasillaan istuvan maassa, selkä nojaten zhasmiiniaitausta\nvastaan ja näyttäen hullulta. Tästä sekä kasvoista hän luuli\ntuntevansa tylsämielisen Gervaso paran, joka oli ollut toisena\ntodistajana tuolla onnettomalla käynnillä kirkkoherran luona. Mutta\ntultuaan lähemmäksi, hän huomasi, että se olikin Tonio, tuo ovela\nja älykäs Tonio, joka silloin oli ottanut tuon veljen mukaansa.\nRutto oli häneltä samalla riistänyt ruumiin ja sielun virkeyden\nja oli hänen kasvoissaan ja liikkeissään kehittänyt sitä vähäistä\nnäköisyyttä, joka muistutti hänen heikkomielistä veljeään.\n\n-- Kas, Tonio! sanoi hänelle Renzo, pysähtyen hänen eteensä; sinäkö\nse olet?\n\nTonio kohotti katseensa, päätään liikuttamatta;\n\n-- Tonio, etkö minua tunne?\n\n-- Kun on vuoronne, vuoronne, vastasi Tonio, jääden sitten suu auki\ntöllistelemään.\n\n-- Sinuunkin se siis on tarttunut, Tonio parka. Mutta etkö enää minua\ntunne?\n\n-- Kun on vuoronne, vuoronne, toisteli tämä, huulilla mielettömän\nhymy.\n\nKun Renzo huomasi, ettei saisi hänestä enempää esille, jatkoi\nmatkaansa yhä suruisempana.\n\nSilloin tuli äkkiä kulman takaa esille ja lähestyi jotain mustaa,\nminkä Renzo heti tunsi Don Abbondioksi. Tämä astui aivan hitaasti ja\nkäytti sauvaa kuin henkilö ainakin, joka tarvitsee sitä tuekseen.\nJa mikäli hän lähestyi, saattoi huomata hänen kalpeista ja\nlaihtuneista kasvoistaan ja koko hänen ryhdistään, että hänelläkin\noli ollut myrskynsä kestettävänään. Hänkin katsoi tarkoin; hän luuli\nvastaantulijaa tutuksi, mutta sitten taas oudoksi. Hän huomasi jotain\nvierasta puvussa; ja se oli juuri tuo bergamolaisille omituinen\nvieras sävy.\n\n-- Hän se sittenkin on! hän sanoi itsekseen, ja nosti kätensä\ntaivaaseen tehden hämmästystä ja tyytymättömyyttä ilmaisevan\nliikkeen. Hänen tässä asennossa ollessaan, sauvansa heilui\nilmassa oikean käden varassa, ja näki hänen käsivartensa tutista\nhepsahtelevan hihoissa, joihin ne ennen niukuin naukuin olivat\nmahtuneet. Renzo riensi kiireisin askelin hänen luokseen ja kumarsi.\nSillä vaikka he olivat eronneet epäsovussa, kuten lukija muistanee,\nniin olihan se kuitenkin hänen kirkkoherransa.\n\n-- Kuinka te olette täällä? huudahti Don Abbondio.\n\n-- Täällä olen, kuten näette. Tiedetäänkö mitään Luciasta?\n\n-- Mitäpä hänestä tiedettäisiin? Ei tiedetä yhtään mitään. Hän on\nMilanossa, jos hän yleensä enää vaeltaa täällä maan päällä. Mutta\nte...\n\n-- Entä Agnese, vieläkö hän on elossa?\n\n-- Se on mahdollista. Mutta kukapa sitä tietäisi. Hän ei ole täällä.\nMutta...\n\n-- Missä hän on?\n\n-- Hän on lähtenyt asumaan Valsassinaan, noiden Pasturossa elävien\nsukulaistensa luo, te tiedätte. Sillä sanotaan, ettei rutto niillä\nseuduin tee niin suuria tuhoja kuin täällä. Mutta te, sanon minä...\n\n-- Tuo on kovin ikävää. Entä veli Cristoforo?\n\n-- Hän läksi pois jo aikoja sitten. Mutta...\n\n-- Sen tiedän; niin minulle kirjoitettiin. Kysynhän vaan, eikö hän\nsattumalta taas ole palannut näille tienoille.\n\n-- Eipä mitä. Hänestä ei enää ole kuultu puhuttavan. Mutta te...\n\n-- Ikävä seikka sekin.\n\n-- Mutta, kuulkaahan toki, mitä te teette täällä, taivaan\nnimessä? Ettekö siis ollenkaan tiedä, että tuollainen miellyttävä\nvangitsemismääräys?...\n\n-- Vähät siitä! Heillä on nyt muuta ajattelemista. Tahdoinpa minäkin\nkerran tulla katsomaan, millä kannalla ovat asiani. Eikö siis\ntodellakaan tiedetä?...\n\n-- Mitä tahdottekaan täällä nähdä? Kohtsillään täällä ei ole niin\nhenkeä, ei yhtään mitään. Ja lisäksi huolimatta tuosta mukamas\nvähäpätöisestä vangitsemismääräyksestä tulette tänne, suoraa päätä\nsuden kitaan! Onko se nyt viisaasti tehty? Noudattakaa vanhuksen\nneuvoa, jolla pakostakin on enempi älyä kuin teillä, ja joka puhuu\nsulasta rakkaudesta teihin. Sitokaa lujalle kengännauhanne ja\npalatkaa sinne, mistä läksitte, ennenkuin kukaan teitä näkee. Ja jos\njoku jo on teidät nähnyt, palatkaa kahta nopeammin. Luuletteko, että\ntämä on sopiva olopaikka teille? Ettekö siis tiedä, että he tulivat\nteitä hakemaan, että nuuskivat, penkoivat, heittelivät kaikki mullin\nmallin?...\n\n-- Sen tiedän liiankin hyvin, nuo roistot!\n\n-- Entä sitten?...\n\n-- Johan teille sanoin, etten siitä vähääkään välitä. Ja tuo konna,\nvieläkö hän elää, onko hän täällä?\n\n-- Sanoinhan teille jo, ettei täällä ole ketään; sanon teille, ettei\nteidän pidä huolehtia täkäläisistä asioista; sanon teille, että...\n\n-- Kysyn teiltä, onko tuo mies täällä.\n\n-- Oi, armias taivas! Puhukaa toisin. Onko mahdollista, että teillä\nveressänne yhä vielä on jälellä tuo kiivauden hehku kaiken jälkeen,\nmikä on tapahtunut?\n\n-- Onko hän täällä, vai eikö ole?\n\n-- Ei ole täällä. Mutta rutto, poikaseni, rutto! Onpa rohkeata\ntällaisina aikoina kierrellä maailmaa.\n\n-- Jospa ei olisi muuta vitsausta tässä maailmassa kuin rutto ...\nmitä minuun tulee: minulla se jo on ollut, ja olen siitä vapaa.\n\n-- No niin! No niin! Eikö tuo ole selvä viittaus? Kun on päässyt\ntuollaisesta vaarasta, niin mielestäni pitäisi kiittää taivasta, ja...\n\n-- Luonnollisesti sitä kiitänkin.\n\n-- Eikä mennä hankkimaan toista, sanon minä. Seuratkaa minun\nneuvoani...\n\n-- Teilläkin se on ollut, herra pastori, ellen erehdy.\n\n-- Ja millainen vielä lisäksi! Mitä kauheinta lajia! Ihmeen kautta\nolen parantunut ja nyt tässä. En sano muuta, kuin että se minua\nkouristi kelpo lailla, ja että se minua piteli tavalla, jonka\nseuraukset näette. Nyt paraikaa tarvitsin hieman lepoa, jälleen\ntointuakseni ja todella aloinkin jo voida vähän paremmin... Taivaan\nnimessä, mitä varten te tulette tänne? Lähtekää heti takaisin..\n\n-- Teillä ei ole muuta sanottavaa minulle, kuin että lähtisin\ntakaisin. Jos olisi ollut kysymys ainoastaan siitä, olisi ollut\nparempi kokonaan jäädä tulematta. Sanotte minulle: mitä varten tulen.\nTuhat tulimaista, minäkin tulen kotiani.\n\n-- Kotianne?\n\n-- Sanokaa minulle, onko täällä kuollut monta?\n\n-- Oh, oh! huudahti Don Abbondio; ja alkaen Perpetuasta hän luetteli\nkoko sarjan henkilöitä ja koko perheitä. Renzo oli odottanut jotain\nsenkaltaista. Mutta kuullessaan niin monen tuttavan, ystävän ja\nsukulaisen nimeä mainittavan, hän kävi kovin surulliseksi, painoi\nalas päänsä ja huudahti vähän päästä:\n\n-- Miesparka, vaimoparka, ihmisparat!\n\n-- Siinä näette, jatkoi Don Abbondio. Eikä se vielä pääty tähän. Jos\nne, jotka vielä ovat säästyneet, eivät ole järkeviä tällä kertaa,\neivätkä karkoita kaikkia hulluja ajatuksia päästään, niin ei ole muu\nedessä kuin maailman loppu.\n\n-- Älkää pelätkö, en minä aio jäädä tänne.\n\n-- Oi, olkoon taivas kiitetty, että olette tullut järkiinne. Tietysti\nte siis aiotte palata Bergamon alueelle?\n\n-- Älkää te siitä huolehtiko.\n\n-- Mitä! Ettehän vaan aio tehdä mitään suurempaa mielettömyyttä, kuin\nminkä jo olette tehnyt?\n\n-- Älkää te siitä olko huolissanne, johan sen sanoin. Se on minun\nasiani. En enää ole mikään lapsi. Toivon joka tapauksessa, ettette\nmainitse kellekään nähneenne minua. Te olette sielunpaimen, minä olen\nyksi laumastanne: ettehän tahdo minua ilmiantaa.\n\n-- Ymmärrän, sanoi Don Abbondio, huoaten vihoissaan: ymmärrän. Te\ntahdotte syöstä turmioon itsenne ja minut. Teille ei vielä riitä\nkaikki se, mitä olette saanut kärsiä, teille ei riitä, mitä minä olen\nsaanut kärsiä. Minä ymmärrän, minä ymmärrän.\n\nJa yhä mutisten itsekseen näitä viime sanoja hän jatkoi matkaansa.\n\nRenzo jäi siihen allapäin ja tyytymättömänä, ajatellen mistä lähtisi\netsimään yömajaa. Siinä vainajien luettelossa, jonka Don Abbondio\noli maininnut, oli muudan maalaisperhe, jonka rutto oli kokonaan\nkorjannut manalle, paitsi erästä melkein Renzon ikäistä nuorta\nmiestä, joka oli ollut hänen toverinsa lapsuudesta asti. Sinne Renzo\naikoi lähteä maja-ystävyyttä pyytämään.\n\nKulkiessaan hän tuli viinitarhansa kohdalle; jo ulkoa hän saattoi\nhuomata missä tilassa se oli. Aitausmuurin yli ei pistänyt esiin\nainoatakaan latvaa tai lehteä hänen jättämistään puista. Jos siellä\nnäki jotain kasvullisuutta, se oli versonnut hänen poissaollessaan.\nHän astui aukolle. Portista ei ollut jälkiäkään -- hän katseli\nympärillensä; oi viinitarhaparkaa! Kahtena talvena perätysten seudun\nväestö oli käynyt hakkaamassa polttopuita \"tuon poikaparan maalla\"\nkuten sanoivat. Viinipuut, silkkiäispuut, kaikenlaiset hedelmäpuut\noli silvottu tai hakattu poikki juuresta. Oli kuitenkin vielä\nnähtävissä muutamia jälkiä entisestä viljelyksestä: nimittäin nuoria\nviinivesoja keskeytetyissä riveissä, jotka kuitenkin osoittivat\nhävitettyjen köynnösrivien suuntaa. Siellä täällä nälkäoksia ja\nsilkkiäis-, viikuna-, persikka-, kirsikka- ja luumupuiden vesoja.\nMutta kaikki tämäkin oli hajalla ja ikäänkuin tukahtuneena keskellä\nuutta, laajasti rehoittavaa ja tuuheaa kasvullisuutta, joka oli\nversonut ja kehittynyt ilman järjestävän ihmiskäden apua.\n\nSiinä oli viljalti nokkosia, sanajalkoja, lusteita, suolavehnää,\nhukkakauraa, vihreitä samettikukkia, metsäsikuria, suolakkaita,\nmetsähirssiä ja muita samanlaisia kasvia: yleensä sellaisia, joista\njokainen maanviljelijä on muodostanut oman omituisen kasviluokan,\nmille on antanut nimen: rikkaruohoa. Siinä oli sekaisin sotkeutuneina\nvarsia, joista toiset kohosivat ilmaan yli toisten, toiset ryömivät\nmaassa toisten ohi, sanalla sanoen kaikin tavoin koettaen anastaa\ntoinen toiselta tilaa. Sikin sokin oli lehtiä, kukkia, kaikenvärisiä,\n-muotoisia ja -kokoisia hedelmiä: pieniä tähkiä, puikeloita,\nterttuja, kimppuja, pieniä valkoisia, punaisia, keltaisia ja sinisiä\nnuppuja. Yläpuolelle tätä pienoista kasvimaailmaa kohosi muutamia\nkorkeampia ja silmäänpistävämpiä kasveja, joista ainakaan useimmat\neivät olleet sen arvokkaampia. Ylinnä kaikista kermes-kasvi punervine\nlevällä olevine oksineen, tummanvihreine komeine lehtineen, joista jo\nmuutamat olivat purppuranreunaiset, alasriippuvine rypäleterttuineen,\nkoristettuina alhaalla punasinervillä, ylempänä purppuranpunaisilla,\nsitten vihreillä marjoilla ja huipussa pienillä valkoisilla kukilla.\nToisaalla pisti silmään tulikukka, suuret pumpulipeitteiset lehdet\nlevällä maassa, varsi suorana ja solakkana nousten ylös ja pitkät\nkeltaiset kukkatähkät säteinä ryhmittyneinä ympäri vartta. Runsaasti\noli ohdakkeita, oksat, lehdet, kuvut täynnä okaita, kukkakimput\nvalkeat tai punaiset; tuulen kantamina niistä lenteli ilmaan pieniä\nkeveitä hopeanvärisiä untuvatöyhtöjä.\n\nTuolla oli runsaasti kiertoruohoja kiivennyt ylös ja kääriytynyt\nsilkkiäispuun nuorten vesojen ympärille, jotka ne olivat kokonaan\npeittäneet riippuvilla lehdillään, ja ne heiluttivat pehmeitä ja\nvalkoisia kellosiaan. Täällä taas punamarjainen koirannauris oli\nkietonut viinipuun nuoret haarat, jotka turhaan haettuaan vahvempaa\ntukea, vuorostaan olivat käärineet köynnöksensä niiden ympäri.\nJa näin kietoen yhteen heikot vartensa ja lehtensä nuo molemmat\npainoivat toisiaan maahan, kuten usein tapahtuu heikoille, jotka\nottavat toinen toisensa tuekseen. Sinivatukoita oli kaikkialla; ne\nkulkivat kasvista toiseen, kiipesivät taas alas, käärien kokoon tai\naukaisten varsiaan, riippuen siitä, mitä kohtasivat tiellään. Jopa\nporttiaukon kynnykselle niitä oli kasvanut, ikäänkuin asettuneina\nsiihen kieltämään isännältä sisäänpääsyn.\n\nMutta eipä tämä ollenkaan halunnut astua sisälle sellaiseen\npuutarhaan, ja kenties ei hän jäänyt sitä edes katselemaan niin\npitkäksi aikaa, kuin mikä meiltä on kulunut tähän lyhyeen kuvaukseen.\nHän kääntyi pois. Vallan lähellä oli hänen majansa. Hän kulki\nvihannestarhan läpi, polkien rikkaruohoa, joka rehoitti täällä,\nkuten viinitarhassakin. Hän astui toisen alikerran pikkuhuoneen\nkynnykselle. Hänen askeleidensa kolinasta ja ilmaantumisestaan\nläksi rottaparvi hillittömästi karkuun ja katosi paksun sontaisen\npahnakerroksen alle, joka peitti permannon: tämä oli jälelle jäänyt\npeitsimiesten vuode. Hän katseli seiniä; niihin oli kaapittu täyteen\nhalkeamia, ne olivat likaiset ja savuttuneet. Hän nosti katseensa\nkattoon: se oli yhtenä hämähäkinverkkona. Tämä oli kaikki, minkä hän\nomisti. Sieltäkin hän poistui, puistellen käsillään tukkaansa. Hän\npalasi vihannestarhan kautta kulkien samaa polkua, jonka itse äsken\noli polkenut. Astuttuaan muutaman askeleen hän poikkesi vasemmalle,\ntoiselle pienelle polulle, joka johti kedolle, ja näkemättä ja\nkuulematta elävää olentoa hän saapui lähelle sitä pikkutaloa, minne\noli päättänyt yöpyä.\n\nIlta alkoi jo pimetä.\n\nHänen ystävänsä istui ulkona, oven edessä puurahilla, käsivarret\nristissä rinnalla, katse tuijottaen taivasta kohti, kuin\nainakin mies, joka on tylsynyt onnettomuuksista ja metsittynyt\nyksinäisyydestä.\n\nKuullessaan askeleiden äänen, hän kääntyi katsomaan kuka se oli, ja\nkun luuli hämärässä oksien ja lehtien lomitse näkevänsä jotain, hän\nhuusi äänekkäästi, nousten seisomaan ja kohottaen käsiään.\n\n-- Eikö siis ole muita kuin minä? Enkö eilen tehnyt tarpeeksi?\nJättäkää minut vähäksi aikaa rauhaan, onhan sekin säälinteko.\n\nRenzo, joka ei tietänyt, mitä tämä merkitsi, vastasi mainiten häntä\nnimeltä.\n\n-- Renzo! ... virkkoi toinen hämmästyneenä ja kysyvänä.\n\n-- Juuri minä, sanoi Renzo; ja molemmat riensivät toistensa luo.\n\n-- Sinäkö se todella olet! kysyi ystävä, kun olivat vallan lähellä.\nOlenpa kovin iloinen sinut nähdessäni! Kuka olisi sitä ajatellut?\nLuulin sinua haudankaivaja Paoliniksi, joka aina tulee kiusaamaan\nminua, että lähtisin ruumiita hautaamaan. Tiedätkö, että olen jäänyt\nvallan yksikseni, yksinäiseksi kuin erakko?\n\n-- Tiedänpä sen liiankin hyvin, vastasi Renzo.\n\nJa vaihtaen kiireessä tervehdyksiä, kysymyksiä ja vastauksia he\nkävivät molemmat sisälle majaan. Keskeyttämättä keskustelua ystävä\nrupesi häärimään toimittaakseen vieraalleen hieman kestitystä,\nmikäli tämä kävi päinsä vieraan tultua näin odottamatta ja näinä\naikoina. Hän pani vettä kiehumaan, keittääkseen polenta-puuroa. Mutta\nhämmennys-kauhan hän sitten antoi Renzon hoidettavaksi ja poistui\nsanoen:\n\n-- Olen jäänyt yksin, vallan yksin!\n\nHän palasi tuoden mukaansa pienen maitokiulun, hieman suolattua\nlihaa, kaksi vuohenjuustopalaa, viikunoita ja persikoita. Kun kaikki\noli valmista ja puuro kaadettu vatiin, molemmat kävivät ruualle,\nlausuen toisilleen kiitoksia, toinen tulosta, toinen hyvästä\nvastaanotosta. Ja lähes kaksivuotisen poissaolon jälkeen he äkkiä\nhuomasivat olevansa läheisempiä ystäviä kuin siihen aikaan, jolloin\nnäkivät toisensa melkein joka päivä; ja tämä johtui siitä, huomauttaa\nkäsikirjoituksemme, että molemmille oli sattunut tapahtumia, jotka\npanevat tuntemaan, mikä palsami on mielelle hyväntahtoisuus, sekä se,\njota tunnemme toisia kohtaan, että se, jota toiset meille osoittavat.\n\nTosin ei kukaan voinut Renzolle korvata Agnesea, eikä lohduttaa\ntämän poissaolon suhteen, ei ainoastaan tuon vanhan ja erityisen\nkiintymyksen vuoksi, jota Agnese häneen tunsi, vaan myös senkin\ntähden, että Agnesella yksin oli sen salaisuuden avain, jonka perille\nRenzo kaikkein kernaimmiten tahtoi päästä. Hetken hän epäröi, pitikö\nhänen jatkaa matkaansa vai ensin lähteä hakemaan Agnesea, tämä kun\nasui verrattain lähellä; mutta kun ajatteli, ettei äiti voinut tietää\nmitään Lucian terveydestä, hän pysyi ensi päätöksessään mennä suoraa\npäätä haihduttamaan tuota suurta epäilyä, saada Lucialta selvitystä\nkaikkeen ja sitten tuoda tiedot Agneselle.\n\nYstävältäänkin hän kuitenkin sai tietää paljon seikkoja, joita\nei tuntenut ja selityksiä toisiin, joita tunsi ainoastaan\npuutteellisesti, kuten Lucian kohtaloon ja vainoamiseen nähden ja\nkuinka Don Rodrigo oli häpeissään luikkinut tiehensä, häntä jalkojen\nvälissä, eikä enää ollut näyttäytynyt näillä seuduilla; sanalla\nsanoen, hän sai selvitystä koko tähän sekavuuteen. Hän oppi niinikään\n-- eikä se suinkaan Renzolle ollut mikään vähäpätöinen seikka --\noikein lausumaan Don Ferranten sukunimen. Tosin oli Agnese antanut\nkirjurinsa panna sen paperille, mutta taivas tietää, miten hän sen\nlienee kirjoittanut. Ja bergamolainen kirjeen tulkitsija oli siitä\ntehnyt sellaisen nimen, että, jos Renzo sitä mainiten Milanossa olisi\netsinyt tuon talon osoitetta, hän luultavasti ei olisi löytänyt\nketään, joka olisi arvannut, ketä hän tarkoitti. Ja kuitenkin se oli\nainoa johtolanka, kun hän läksi Luciaa etsimään. Mitä tulee oikeuden\npuolelta uhkaavaan vaaraan, hän yhä enemmän vakautui siinä luulossa,\nettä se oli tarpeeksi kaukainen, ettei hänen siitä tarvinnut olla\nhuolissaan. Herra pormestari oli kuollut ruttoon; kuka tiesi, milloin\nnimitettiin hänen seuraajansa. Oikeudenpalvelijoistakin suurin osa\noli muuttanut manalle. Niillä, jotka olivat jääneet eloon, oli\nkaikkea muuta ajattelemista kuin vanhoja juttuja.\n\nRenzokin kertoi ystävälleen omia seikkailujaan ja sai puolestaan\nkuulla koko joukon tarinoita sotajoukon kulusta, rutosta,\nvoitelijoista ja ihmeistä.\n\n-- Nuo ovat kauheita asioita, sanoi ystävä Renzolle, saattaessaan\nhäntä huoneeseen, jonka rutto oli tyhjentänyt asujamista, -- asioita,\njoita ei koskaan olisi uskonut saavansa nähdä, ja jotka voivat\nriistää ilon koko elinajaksi. Mutta kun ystävien kanssa niistä puhuu,\nse tuottaa jonkunlaista lievennystä.\n\nPäivän sarastaessa he olivat molemmat alikerrassa, Renzo\nmatkatamineissa, vyö piilossa mekon alla, veitsi taskussa; muuten hän\noli kaikista tavaroista vapaa, hän kun jätti myttynsä isäntänsä luo\ntalteen.\n\n-- Jos minun käy hyvin, hän virkkoi, jos tapaan Lucian elossa,\njos ... no niin ... palaan tätä tietä; riennän Pasturoon viemään\nAgnese paralle noita hyviä uutisia, ja sitten... Mutta jos taas kävisi\nniin onnettomasti, että ... Jumala siitä varjelkoon ... silloin en\ntiedä mitä teen, en tiedä minne menen; mutta varmaankaan ei minua enää\njälleen nähdä näillä seuduilla.\n\nNäin puhuen hän seisoi kedolle johtavan oven kynnyksellä ja katseli\nheltyneenä ja samalla sydän kouristuksissa kotiseutunsa aamuruskoa,\njota ei niin pitkään aikaan ollut nähnyt. Ystävänsä rohkaisi häntä,\nkehoittaen, kuten on tapana, pysymään hyvässä toivossa, pyysi häntä\nottamaan mukaansa vähän eväitä, saattoi häntä kappaleen matkaa ja\nerosi hänestä uudelleen, toivotettuaan onnea matkalle.\n\nRenzo jatkoi vaellustaan erityisesti kiiruhtamatta, hänellä kun\noli määränä sinä päivänä saapua ainoastaan Milanon läheisyyteen,\nvoidakseen varhain seuraavana päivänä astua sisälle kaupunkiin\nja heti alkaa etsintäänsä. Hänen matkansa kului ilman erityisiä\ntapauksia ja ilman että mikään olisi suunnannut toisaalle hänen\najatuksiansa, paitsi tavallinen kurjuus ja surkeus. Kuten oli tehnyt\nedellisenä päivänä, hän nytkin määräajan kuluttua pysähtyi metsikköön\nsyömään eväitään ja lepäämään. Kulkiessaan Monzan kautta hän tuli\navoimen leipomon kohdalle, missä oli pantu nähtäviin leipiä, ja osti\nniistä kaksi tulevien tarpeiden varalle. Leipuri viittasi hänelle\njäämään ulkopuolelle ja ojensi hänelle pienen lapion päässä olevaa\netikkamaljaa, pyytäen häntä pudottamaan rahat siihen. Kun näin oli\ntapahtunut, hän eräänlaisilla pihdeillä perätysten antoi hänelle\nkaksi leipää, jotka Renzo pisti taskuihinsa.\n\nIllan suussa hän saapui Grecoon, kuitenkaan tietämättä sen nimeä.\nMutta edelliseltä matkaltaan hän hieman muisti näitä paikkoja ja\narvioi Monzasta kulkemansa matkan, joten tuli siihen johtopäätökseen,\nettä oli vallan lähellä kaupunkia. Sentähden hän poistui valtatieltä,\npoiketen ketoa kulkemaan, löytääkseen jonkun karjatalon ja siitä\nyömajaa. Sillä ravintoloihin hän ei katsonut turvalliseksi yöpyä.\nHän löysi parempaakin; hän huomasi suuren aukon pensasaidassa, joka\nympäröi lypsymajaa; hän astui umpimähkää sisälle.\n\nSiellä ei ollut ketään. Hänen katseensa kohtasivat suurta latoa,\njohon oli koottu runsaasti heiniä, ja ladon seinän nojassa olevia\ntikapuita. Hän loi vielä ympärilleen tutkivan katseen, kiipesi ylös\nonnen nojaan, varusti itselleen ylhäällä makuusijan, vaipui uneen ja\nheräsi vasta aamun valjetessa. Herättyään hän ryömi lavean vuoteensa\nlaidalle ja pisti päänsä ulos luhdinaukosta; ja kun ei nytkään nähnyt\nainoatakaan elävää olentoa, hän kiipesi alas samaa tietä, mitä\noli noussutkin, astui ulos samasta oviaukosta, ja läksi astumaan\nsyrjäpolkuja, pitäen tuomiokirkkoa johtotähtenään. Kuljettuaan aivan\nlyhyen matkan, hän saapui Milanon muurien juurelle, Itäisen ja Uuden\nportin välille, kuitenkin paljoa lähemmäksi jälkimäistä.\n\n\n\n\nNELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.\n\n\nRenzo oli kuullut yleisesti kerrottavan, että kaupunkiin-pääsyn\nsuhteen oli olemassa hyvin ankaroita sääntöjä, jotka kielsivät\nkaupunkiin sisälle astumasta jokaisen, jolla ei ollut\nterveydentodistusta, mutta, että itse teossa sinne saattoi päästä\nhyvin helposti, kun vaan osasi löytää oikean menettelytavan ja\nhyväkseen käyttää sopivaa hetkeä. Ja näin todella oli laita.\nSivuutamme ne yleiset syyt, joiden vuoksi näinä aikoina jokaista\nkäskyä sangen vähän noudatettiin; sivuutamme ne erityiset määräykset,\njotka saattoivat juuri tämän käskyn täyttämisen niin vaikeaksi.\nHuomautamme ainoastaan, että Milano jo oli joutunut niin ahtaaseen\ntilaan, ettei enää käsitetty, mitä hyödyttäisi sitä suojella, ja\nmiltä sitä oikeastaan suojeltaisiin. Ja jokainen, joka sinne ulkoa\ntuli, saattoi pikemmin näyttää huolimattomalta omasta terveydestään\nkuin vaaralliselta asukkaiden terveydelle.\n\nNäiden tietojen nojalla Renzo päätti yrittää sisälle kaupunkiin ensi\nportista, joka sattui hänen eteensä. Jos siellä kohtaisi vaikeuksia,\nhän päätti kulkea ulkopuolella, muuria pitkin, kunnes löytäisi toisen\nportin, mistä pääsy olisi helpompi. Herra tietää, kuinka monta\nporttia hän kuvitteli Milanossa olevan.\n\nSaavuttuaan siis lähelle kaupunginmuuria, hän pysähtyi katselemaan\nympärilleen, kuten ihminen ainakin, joka ei tiedä, minnepäin kääntyä,\nja joka näyttää odottavan ja hakevan jotain viittausta jokaiselta\neteensattuvalta seikalta. Mutta oikealla ja vasemmalla hän ei nähnyt\nmuuta kuin kaksi mutkaisen kadun pätkää eikä vastapäätä muuta\nkuin kaupunginmuuria; ei missään merkkiäkään elävistä olennoista,\nlukuunottamatta ylhäällä olevasta vallinkohdasta nousevaa paksua\nja mustaa savupylvästä, joka ylemmäksi noustuaan leveni ja kiertyi\nlaajoiksi pyöriäisiksi, mitkä sitten haihtuivat levossa olevaan\nharmaaseen ilmaan. Ne olivat vaatteita, vuoteita ja muita ruton\nsaastuttamia huonekaluja, joita poltettiin. Näin kolkkoja rovioita\nsytytettiin alinomaa, ei ainoastaan siihen, vaan myös eri kohtiin\nmuuria.\n\nSää oli synkkä, ilma raskas, taivas kauttaaltaan pilven tai\ntasaisen usvan peitossa, joka näytti kieltävän auringonpaisteen,\nlupaamatta sadetta. Ympäröivä maaseutu oli osaksi viljelemätöntä ja\nkaikkialla kuihtunutta. Kasvullisuus surkastunut, kellastuneilla ja\nnuokkuvilla lehdillä ei ainoatakaan kastepisaraa. Tämän lisäksi tuo\nyksinäisyys, tuo hiljaisuus niin lähellä suurta kaupunkia, lisäsivät\nuuden hämmästyksen Renzon levottomuuteen ja saattoivat kaikki hänen\najatuksensa synkemmiksi.\n\nSeisottuaan siinä jonkun aikaa epäröivänä, hän läksi umpimähkään\nastumaan oikealle, kulkien näin tietämättään Uudelle portille, jota\nei voinut nähdä, se kun oli ulkonevan muurivarustuksen peitossa.\nMuutaman askeleen jälkeen hän alkoi kuulla kulkusten kilinää, joka\nherkesi ja uudelleen alkoi aina hetken kuluttua, ja lisäksi muutamia\nihmisääniä. Hän astui eteenpäin, ja kuljettuaan muurivarustuksen\nkulman ympäri, ensimäinen seikka, mikä ilmeni hänen katseilleen, oli\npieni puukoppi pahainen ja tämän kopin ovella vahtisotamies, joka\nväsyneen ja välinpitämättömän näköisenä nojasi musketti-pyssyynsä.\nTakana oli paaluaitaus, ja sen takana portti, nimittäin kaksi\nmuurinpätkää, katos päällä, portinpuoliskoja suojaamassa; nämä\nolivat, kuten myös paaluaitauksen ovi, selkiselällään. Mutta\njuuri aukon kohdalla oli maassa kolkko este: paarit, joille kaksi\nmonattoa asetti miesparkaa, kuljettaakseen hänet pois. Tämä oli\ntullivirkamiesten esimies, jossa vähää ennen oli huomattu ruttoa.\n\nRenzo pysähtyi odottamaan toimituksen loppua. Kun kulkue oli\npoistunut, eikä kukaan tullut porttia sulkemaan, tuntui hetki hänestä\notolliselta, ja hän riensi joutuin portille. Mutta vahtisotamies\nhuusi hänelle tuiman näköisenä: Hoi.\n\nRenzo pysähtyi taas, iski hänelle silmää ja otti esiin hopeaisen\npuoli-dukaatin, jota näytti hänelle. Sotamies, jolla jo oli\nollut rutto, tai joka sitä pelkäsi vähemmin kuin mitä piti\npuoli-dukaateista, viittasi Renzolle, että hän viskaisi tuon rahansa\nmaahan. Ja nähtyään sen nopeasti kiitävän jalkojensa juureen, hän\nmutisi:\n\n-- Pujahda nopeasti sisälle.\n\nRenzo ei antanut sanoa sitä itselleen useita kertoja. Hän kulki\npaaluaitaus-aukosta, hän kulki portista sisään ja astui edelleen,\nilman että kukaan häntä huomasi tai oli huomaavinaan. Mutta\nastuttuaan noin neljäkymmentä askelta, hän kuuli toisen hoi-huudon,\njoka lähti tullivirkamiehen suusta. Tällä kertaa Renzo ei ollut\nkuulevinaan, ja edes kääntymättä hän joudutti askeleitaan. --\nHoi, huusi uudelleen tullivirkamies, mutta ääni ilmaisi enemmän\nkärsimättömyyttä kuin päättäväistä tottelemisen vaatimusta. Ja kun\nhäntä ei toteltu, hän kohotti hartioitaan ja palasi koppiinsa, hän\nkun nähtävästi kernaammin pysyi matkan päässä ohikulkijoista, kuin\ntiedusteli heidän asioitaan.\n\nTästä portista alkava katu johti silloin, kuten nytkin, suoraa päätä\nkanavalle, nimeltä \"Laivurinkanava\". Sitä reunustivat molemmin puolin\npensasaidat, vihannespuutarhain aidat, kirkot, luostarit ja muutamat\nasuintalot. Tämän kadun päässä ja keskellä kanavan laitaa kulkevaa\nkatua, kohosi risti, _Pyhän Eusebiuksen_ risti. Kuinka tarkasti\nRenzo tähystelikin ympärillensä, hän ei nähnyt muuta kuin tämän\nristin. Saavuttuaan kadunristeykseen, joka on melkein tämän kadun\npuolivälissä, ja katsoessaan oikealle ja vasemmalle, hän huomasi\n_Pyhän Teresan_ kadulla, oikealla, porvarin, joka tuli suoraa päätä\nhäntä kohti. -- Vihdoinkin kristitty ihminen! hän virkkoi itsekseen.\nJa hän poikkesi heti tuolle kadulle, aikoen kysyä mieheltä tietä. Kun\ntämä oli huomannut muukalaisen, hän mitteli häntä katseillaan kaukaa,\nollen hyvin epäluuloisen näköinen; ja hänen epäluulonsa kiihtyi,\nkun hän huomasi, ettei vastaantulija kulkenut omia teitään, vaan\nettä ohjasi askeleensa suoraa päätä häntä kohti. Tultuaan lähelle,\nRenzo otti lakin päästään, kuten kohtelias vuoristolainen ainakin,\npani lakkinsa vasempaan käteensä, asetti oikean kätensä sen kuvun\nalle ja meni suoraan tuntemattoman luo. Mutta tämä mulkoili pahasti\nsilmillään, peräytyi pari askelta, kohotti nystyräsauvaansa, jonka\npäässä olevaa rautanuppia heilutti Renzoa kohti ja huusi:\n\n-- Pois tieltä, pois tieltä!\n\n-- No, no, huusi nuori mies vuorostaan. Ja hän peitti taas päänsä.\nJa kun hän ei mistään hinnasta, kuten sittemmin asiata kertoessaan\nmainitsi, tällä hetkellä tahtonut nostaa riitaa, hän käänsi selkänsä\ntälle mörröttäjälle ja jatkoi matkaansa samaa katua pitkin.\n\nPorvari astui niinikään edelleen omaan suuntaansa, vallan väristen\nja joka hetki kääntyen katsomaan taaksensa. Ja saavuttuaan kotiansa,\nhän kertoi, miten myrkkyvoitelija oli lähestynyt häntä nöyrän ja\nlempeän näköisenä, mutta samalla inhoittavan petturin ilme kasvoilla\nja voidepönttö tai myrkkyjauhe-rasia -- hän ei varmasti tietänyt\nkumpi -- kädessä piiloitettuna lakinkuvun alle, voidakseen paremmin\nsuorittaa vehkeensä, mutta että hän oli osannut pitää tuon konnan\nmatkan päässä.\n\n-- Jos hän olisi astunut vielä askeleen minua lähemmäksi, olisin\nlyönyt häntä kepilläni vasten naamaa, ennenkuin hän olisi ehtinyt\nminua voidella, tuo ilkiö! Onnettomuudeksi olimme syrjäisessä\npaikassa, sillä jos olisimme olleet keskellä Milanoa, olisin kutsunut\nväkeä saapuville ja olisin pyytänyt yhdessä vangitsemaan tuon\nlurjuksen, ja ihan varmaan hänellä olisi ollut nuo pirun vehkeet\nhatussa. Mutta siellä, kahdenkesken, oli minun pakko tyytyä hänen\npelkkään peloittamiseensa, panematta itseäni vaaralle alttiiksi.\nSillä hyppysellinen jauhetta on helposti viskattu; ja noilla\nheittiöillä on erityinen taito: ja lisäksi itse piru on heidän\npuolellaan. Nyt hän epäilemättä kiertelee Milanon katuja: Herra sen\ntietää, mitä tuhoja hän aikaansaa!\n\nJa niin kauan kuin eli, ja sitä kesti monta vuotta, hän aina\npuhuttaessa myrkkyvoitelijoista, toisti kertomuksensa ja lisäsi:\n\n-- Ne, jotka vielä väittävät, ettei se ollut totta, älkööt tulkokaan\nsitä minulle sanomaan; sillä sellaista täytyy omin silmin nähdä!\n\nRenzo ei aavistanutkaan minkä vaaran oli välttänyt, ja ollen enemmän\nvihan kuin pelon valtaamana, hän astuessaan ajatteli tuota omituista\nkohtelua ja saattoi lopulta osapuilleen kuvitella, mitä tuntematon\nhänestä oli ajatellut. Mutta tämä seikka tuntui hänestä niin\njärjettömältä, että päätti tuon henkilön olleen puolihullun.\n\n-- Alku on huono, hän ajatteli; tuntuu siltä, kuin minulla täällä\nMilanossa olisi turmiontähti. Kun astun sisälle, kaikki käy\nonnellisesti; mutta kun sitten olen täällä, ovat ikävyydet heti\nvalmiina minua odottamassa. Mutta yhtäkaikki. Jumalan avulla ... jos\nlöydän ... jos minun onnistuu löytää ... niin hui hai! ei tämä kaikki\nmerkitse mitään.\n\nSaavuttuaan sillalle, hän kääntyi epäröimättä Pyhän Markuksen\nkadulle, se kun hänestä näytti johtavan keskikaupungille. Astuessaan\neteenpäin, hän katsoi sinne tänne, eikö näkisi yhtään ihmisolentoa.\nMutta hän ei nähnyt muuta kuin muodottoman ruumiin, joka makasi sen\npienen ojan pohjalla, mikä jonkun matkan kulkee noiden muutamien --\nsilloin vielä harvempien -- talojen ja kadun välillä. Astuttuaan\ntämän kohdan ohi, hän kuuli huutoja, jotka tuntuivat tarkoittavan\nhäntä. Kun hän katsoi sinnepäin, hän näki erillään olevan majan\nkuistilla köyhän vaimon, kokonainen parvi lapsia ympärillään. Vaimo\nhuusi hänelle toistamiseen ja viittasi hänelle kädellään lähestymään.\nHän riensi sinne, ja kun oli tullut lähelle, tuo vaimo virkkoi:\n\n-- Hyvä nuori mies, rakkaiden vainajienne nimessä, olkaa niin\narmelias ja menkää ilmoittamaan tarkastajalle, että meidät on\nunhoitettu tänne. Meidät on suljettu taloon epäiltyinä sentähden,\nettä miesparkani kuoli. Ovemme on naulittu kiinni, kuten näette. Ja\neilisaamun jälkeen ei kukaan ole tullut tuomaan meille ruokaa. Näin\nmoneen tuntiin, kuin olen seisonut tässä, en ole tavannut ainoatakaan\nkristittyä, joka tekisi minulle tämän laupeuden työn; ja nämä\nviattomat pienokaisraukat ovat kuolemaisillaan nälkään.\n\n-- Nälkään? huudahti Renzo; ja pistettyään heti kätensä taskuihin hän\nniistä veti esiin nuo kaksi leipää:\n\n-- Laskekaa sieltä minulle jotain alas, niin että voi hinata ne\nteille ylös.\n\n-- Jumala teitä siitä palkitkoon; odottakaa hetkinen, sanoi tuo\nnainen.\n\nJa hän meni noutamaan koria ja nyöriä, laskeakseen ne alas, ja niin\nhän sitten tekikin.\n\nTällöin Renzon mieleen johtuivat ne leivät, jotka ensi käynnillään\nMilanossa oli löytänyt ristin juurella ja hän ajatteli:\n\n-- Tämä nyt on korvaus ja ehkä parempi, kuin jos olisin kohdannut\noikean omistajan; sillä tämä nyt todella on armeliaisuuden teko.\n\n-- Mitä tulee tarkastajaan, josta puhutte minulle, kunnon vaimo,\nhän sitten sanoi laskiessaan leivät pieneen koriin, en saata tehdä\nmitään hyväksenne; sillä tunnustaakseni teille totuuden, olen\ntäällä muukalainen, enkä ollenkaan tunne tätä kaupunkia. Mutta jos\nkohtaan jonkun henkilön, joka näyttää hieman ystävälliseltä ja\ninhimilliseltä, niin, että hänen kanssaan voi puhua, sanon sen kyllä\nhänelle.\n\nVaimo pyysi häntä moneen kertaan tekemään siten ja mainitsi sen kadun\nnimen, niin että Renzo saattoi neuvoa sinne menemään.\n\n-- Tekin, virkkoi Renzo, luulemma, voisitte tehdä minulle\npalveluksen, osoittaa oikeata ihmisrakkautta, ilman että se teitä\nhäiritsisi. Voisitteko sanoa minulle, missä on korkeiden aatelisten\ntäällä Milanossa omistama talo, jossa asuu ------n perhe?\n\n-- Tiedän, että täällä on sellainen talo, vastasi vaimo. Mutta\nenpä totisesti tiedä, missä se on. Kun kuljette tästä tuonnepäin\nkaupungille, luultavasti kohtaatte jonkun, joka sen teille osoittaa.\nMutta muistakaa hänelle puhua meistäkin.\n\n-- Olkaa huoleti, sanoi Renzo; ja hän jatkoi matkaansa.\n\nJoka askeleella hän kuuli kasvavan ja lähestyvän melun, jota jo oli\nalkanut kuulla seisoessaan siinä keskustellen; rattaiden räminää ja\nhevosenkavion kopsetta, joihin sekaantui kellojen kilinää ja silloin\ntällöin piiskan läimäyksiä ja melukasta huutoa.\n\nHän katsoi eteensä, mutta ei huomannut mitään.\n\nMutta saavuttuaan tuon mutkikkaan kadun päähän, hän äkkiä astui Pyhän\nMarkuksen torille, missä hänen huomionsa ensiksi kiintyi kahteen\npystyssä olevaan pölkkyyn, joissa oli kiinni nuora ja väkipyöriä.\nJa ennen pitkää hän tunsi tämän noina aikoina niin tavalliseksi\nkammoittavaksi kidutuskoneeksi.\n\nSe oli pystytetty tuohon paikkaan, eikä yksistään siihen,\nvaan kaikille toreille ja leveähköille kaduille, jotta joka\nkaupunginkorttelin valtuutetut, joilla oli hallussaan mitä\nmielivaltaisin oikeus rangaista, välittömästi voisivat sitä käyttää,\nkunhan kuka vaan heistä näyttäisi olevan syyllinen. Tällaisia olivat\ntaloihin suljetut, jotka lähtivät ulos, alemmat virkamiehet, jotka\neivät täyttäneet velvollisuuksiaan, tai kuka muu tahansa. Kidutus oli\nnoita tuon ajan määrättömiä ja tehottomia parannuskeinoja, joita ylen\ntuhlaillen käytettiin.\n\nKatsellessaan noita kidutusvehkeitä ja tuumiessaan, miksi ne oli\nasetettu tähän paikkaan, Renzo kuulee melun lähenemistään lähenevän\nja näkee äkkiä ilmaantuvan kirkon kulman takaa miehen, joka heiluttaa\nkelloa. Se oli varoittaja; ja hänen takanaan kaksi hevosta, jotka\nojentaen kaulaansa ja raskaasti laahustellen jalkojaan vaivaloisesti\npääsivät eteenpäin. Hevoset vetivät ruumisvaunuja, ja näiden jälkeen\ntulivat toiset vaunut, sitten toiset, ja vieläkin toiset. Siellä\ntäällä monattoja, jotka kulkien hevosten vieressä kiihoittivat niitä\nruoskilla, suippokärkisillä sauvoilla ja kirouksilla.\n\nSuurin osa noista ruumiista olivat paljaita, muutamat käärityt\nrepaleisiin liinoihin, kasattuina ja sullottuina sekaisin kuin\nyhteenkietoutuneet käärmeet, jotka hitaasti kääriytyvät auki\nkevätlämmön tullessa. Sillä joka kerta kuin vaunut hätkähtivät tai\ntärisivät, näki noiden kolkkojen kasojen värähtelevän ja joutuvan\nruman näköiseen epäjärjestykseen, päiden roikkuvan ja heiluvan,\nneitosten tukkien valuvan hajalle, käsivarsien heilahtavan pyörille,\ntäten osoittaen jo kauhistuneille katseille, miten tällainen näky\nsaattoi käydä vielä surkuteltavammaksi ja inhoittavammaksi.\n\nNuori mies oli pysähtynyt torin kulmaan lähelle kanavan rintanojaa ja\nrukoili tällävälin noiden tuntemattomien vainajien puolesta. Äkkiä\nkauhea ajatus välkähti hänen mielessään.\n\n-- Ehkä tuossa, yhdessä muiden kanssa, noiden ruumiiden alla...\nOi, Herra! Suo, ettei niin olisi! Vapauta minut tästä kauheasta\najatuksesta!\n\nKun ruumissaatto oli kulkenut ohi, Renzo lähti liikkeelle, meni\nhalki torin, poiketen vasemmalle kanavan ääressä kulkevalle kadulle,\nilman muuta syytä tähän päätökseen, kuin se, että ruumissaatto oli\npoistunut vastakkaiseen suuntaan. Astuttuaan muutaman askeleen kirkon\nsivulta kanavalle, hän huomasi oikealla Marcellino-sillan. Tämän yli\nhän kulki ja saapui kapeata käytävää myöten Borgo Nuovoon. Ja kun hän\nyhä katseli ympärilleen, löytääkseen jonkun, jolta olisi voinut saada\nhaluamiaan tietoja, hän näki kadun päässä papin, jolla oli mekko yllä\nja keppi kädessä; tämä pappi seisoi raoitetun oven pielessä, pää\nkumarassa ja korva kallistuneena aukkoon päin. Vähän senjälkeen Renzo\nnäki hänen nostavan kätensä siunaukseen.\n\nHän ajatteli, niinkuin todella olikin laita, että tuo pappi juuri oli\nripittänyt jonkun; ja hän sanoi itsekseen:\n\n-- Siinä sopiva mies. Ellei papilla papillisessa virkatoimessaan ole\nhieman ihmisrakkautta, vähän hyväntahtoisuutta ja kohteliaisuutta,\ntäytyy myöntää, ettei sitä enää ollenkaan ole tässä matoisessa\nmaailmassa!\n\nTällävälin pappi poistui oven luota, astui Renzoa kohti ja pysytteli\nhyvin varovasti keskellä katua. Kun Renzo enää oli muutaman askeleen\npäässä hänestä, hän paljasti päänsä ja antoi merkin, että halusi\npuhua hänen kanssaan, samalla pysähtyen, tahtoen siten osoittaa,\nettei aikonut tulla sopimattoman lähelle. Pappikin pysähtyi, asettuen\nkuuntelemaan, kuitenkin tokaisten sauvan eteensä maahan, ikäänkuin\nsuojaavaksi etuvarustukseksi. Renzo esitti pyyntönsä, jonka pappi\ntäytti, eikä sanonut ainoastaan sen kadun nimen, jonka varrella\ntuo talo sijaitsi, vaan antoi poikaparalle myös vähän tienohjeita,\nniitä kun huomasi tarvittavan; hän luetteli käännökset oikealle ja\nvasemmalle, kirkot ja ristit ja ne muut kuusi tai kahdeksan katua,\njotka vielä täytyi kulkea ennenkuin saapui määräpaikkaan.\n\n-- Jumala suojelkoon teitä terveenä näinä aikoina ja alati, sanoi\nRenzo.\n\nJa kun pappi hankki lähtöä, hän lisäsi:\n\n-- Vielä toinen armeliaisuuden työ.\n\nJa hän puhui hänelle unhoitetusta vaimoparasta.\n\nHyvä pappi kiitti häntä siitä, että oli antanut hänelle tilaisuuden\ntarjota niin tärkeätä apua lähimäiselle; hän sanoi ilmoittavansa\nseikan asianomaisille ja kulki edelleen.\n\nRenzokin alkoi taas astua, tehtyään jäähyväiskumarruksen, ja tiellä\nhän koetti mielessään toistella saamaansa matkaohjetta, jotta ei\nhänen olisi pakko uudelleen kysyä tietä. Mutta lukija tuskin saattaa\nkuvitella, kuinka vaivaloinen tämä tehtävä hänelle oli, ei niin\nsuuresti sen vaikeuden vuoksi, vaan äkkiä heränneen mullistavan\nmielenliikutuksen tähden.\n\nTuo kadun nimi, tuo tienohje oli saattanut hänet näin ymmälle. Olihan\ntuo se tieto, jota hän oli toivonut ja pyytänyt, ja jota vailla ei\nvoinut tulla toimeen. Eikä hänelle oltu sanottu mitään, mistä olisi\nvoinut saada synkkää ennettä ja kuitenkin... Tuo hieman selvempi\najatus, että lähellä oli päämäärä, joka oli poistava hänestä suuren\nepäilyksen, ja jossa saattoi kuulla sanottavan: hän on elossa, tai:\nhän on kuollut, tuo ajatus oli siihen määrin vallannut hänet, että\nhän sinä hetkenä mieluummin olisi tahtonut olla hämärässä kaiken\nsuhteen, olla vasta sen matkan alussa, jonka loppu nyt pian oli\nkäsissä. Hän kokosi kuitenkin voimansa ja sanoi itsekseen:\n\n-- Voi sentään, jos tässä rupean tulemaan lapselliseksi, niin miten\nsitten käy?\n\nNäin rohkaistuna kutakuinkin, hän jatkoi matkaansa, syventyen\nkaupunkiin.\n\nMillaiseen kaupunkiin! Millainen olisikaan ollut, verrattuna\nsilloiseen hetkeen, kuva siitä tilasta, johon kaupunki oli joutunut\nedellisen vuoden nälänhädän kautta?\n\nSattumalta Renzo juuri sattui kulkemaan kaupunginosan kautta, joka\noli kaikkein suurimman tuhon ja muutoksen alaisena. Tarkoitan sitä\nkaturisteyttä, jolla silloin oli nimenä _Carrobio di Porta Nuova_.\nSiinä oli silloin keskellä pikkutoria risti, ja vastapäätä ja sen\nkohdan vieressä, missä nyt on San Francesco di Paolan kirkko, vanha\nPyhälle Anastasialle omistettu kirkko. Niin raivokas oli ollut rutto\nja siihen jätettyjen ruumiiden levittämä tartunta, että harvojen\neloon jääneiden oli ollut pakko muuttaa pois ympäriltä. Tämä\nyksinäisyys ja avuttomuus oli jo omiaan ohikulkijassa herättämään\nsynkkää alakuloisuutta, mutta siihen liittyi lisäksi useamman kuin\nyhden aistin tästä uudesta elottomasta asutuksesta vastaanottama\nkamala ja inhoittava vaikutus. Renzo joudutti askeleitaan, rohkaisten\nmieltään ajatuksella, ettei päämäärä saattanut olla niin lähellä\nja toivoen, että näky ennen hänen perilletuloaan ainakin osaksi\noli muuttuva. Ja todella hän vähän matkaa siitä tuli paikkaan,\njota kumminkin saattoi sanoa elävien olopaikaksi. Mutta millainen\nolopaikka, ja millaisia eläviä!\n\nEpäluulo ja pelko pitivät kaikki asuntojen ulko-ovet suljettuina,\npaitsi muutamia, jotka olivat selkiselällään joko sentähden,\nettä kuolema oli tyhjentänyt nämä talot asukkaista, tai että\nne väkivaltaisesti oli murrettu auki. Toiset ovet olivat ulkoa\nkiinninaulitut ja sinetillä varustetut, niissä kun oli joko vainajia\ntai ruttosairaita. Monet niistä oli merkitty noella tehdyllä\nristillä, jotta monattot tiesivät sisällä olevan korjattavia\nruumiita. Ja kaikki tämä oli tapahtunut enemmän huvin, kuin muun\nvuoksi, kun nimittäin paikalle oli osunut joku terveyslautakunnan\nasiamies tai joku muu virkamies, joka oli saanut päähänsä\ntoimeenpanna määräyksiä tai yksinkertaisesti tehdä kiusaa. Näki\nkaikkialla matkan varrella ryysyjä ja mitä inhoittavampia tahrattuja\nsiteitä, mädänneitä olkia, ikkunoista ulos viskattuja vuodeliinoja;\njoskus ruumiita tai äkkiä kadulle kuolleita, jotka oli jätetty siihen\nkunnes ruumisvaunut kulkivat ohi niitä poiskuljettamaan; toiste näitä\nruumiita putoili vaunuista tai viskottiin niitä ulos ikkunoista.\nSiihen määrin tämän kurjuuden itsepäisyys ja kestäväisyys oli\nraaistanut mielet ja pannut unhoittamaan kaiken omaistenrakkauden ja\nyhteiskunnallisen arkaluontoisuuden.\n\nKaikkialla olivat täydelleen vaienneet myymälöiden ja verstaiden\nmelu, ajoneuvojen räminä, kaupustelijoiden huudot, ohikulkijoiden\npakinat. Ja varsin harvoin tätä kuolonhiljaisuutta keskeytti muu\nkuin ruumisvaunujen kolina, kerjäläisten valitukset, sairaiden\nvaikeroiminen, hurjistuneiden ulvonta ja monattojen huudot. Päivän\nvaljetessa, keskipäivällä ja illalla tuomiokirkon kello antoi merkin\nerityisten arkkipiispan ehdoittamien rukousten lukemiseen. Tähän\nkutsuun vastasivat toisten kirkkojen kellot. Ja silloin saattoi nähdä\nihmisten asettuvan ikkunoiden ääreen yhteisessä joukossa rukoilemaan.\nSaattoi kuulla kumeata äänien ja valitusten kohinaa, joka herätti\nsurumielisyyttä, mitä kuitenkin lievensi jonkunlainen lohdutuksen\ntunne.\n\nTuohon aikaan oli kenties kaksi kolmannesta asujamista muuttanut\nmanalle; suuri osa niistä, jotka vielä elivät, olivat sairaina tai\nlähteneet kaupungista; ulkoa tulleiden luku oli kuivunut melkein\nmitättömiin. Ja niiden harvojen joukossa, jotka kulkivat kaduilla, ei\nolisi sattumaltakaan pitkän matkan varrella kohdannut ainoatakaan,\njossa ei olisi huomannut jotain omituista ja sellaista, mikä ei\nolisi ilmaissut surkeata olojen muutosta. Kaupungin huomattavimpien\nhenkilöiden näki kulkevan ilman kaulusta ja vaippaa, jotka molemmat\nsiihen aikaan välttämättömästi kuuluivat siistiin säätypukuun;\npapitkin olivat vailla kauhtanaa ja munkit ilman kaapua. Oli\nyleensä luovuttu jokaisesta pukineesta, joka omilla liehuvilla\nliepeillään olisi voinut kosketella jotakin tai -- mitä kaikkein\nenimmin pelättiin -- tarjota tilaisuutta voitelijoiden vehkeille.\nPaitsi että näin pyrittiin pukeutumaan niin ahtaisiin ja suppeisiin\nvaatteisiin kuin suinkin, oli jokaisen puku sangen laiminlyöty ja\nhuolimaton: parrat olivat pitkät parrakkailla, tukatkin olivat pitkät\nja hoitamattomat, mikä johtui, kuten tavallisesti, pitkällisen\nlamaustilan aiheuttamasta välinpitämättömyydestä, mutta myöskin\nsiitä, että parturit olivat joutuneet epäluulonalaisiksi, sittenkuin\nmuudan heistä, Giangiacomo Mora oli saatu kiinni ja tuomittu muka\nkuuluisana myrkyttäjänä. Tätä nimeä mainittiin kauan paikkakunnalla\njokaisen kuuluisan rikoksen yhteydessä, vaikka se olisi ansainnut\nyleisempää ja kestävämpää säälin aiheuttamaa kuuluisuutta.\n\nUseimmat pitivät toisessa kädessään sauvaa, muutamat pistooliakin,\nuhkaavana varoituksena jokaiselle, joka aikoi tulla liian lähelle;\ntoisessa kädessä hyvänhajuisia pastilleja ja lävekkäitä metalli- tai\npuupalloja, joiden sisällä oli lääke-etikkaan kasteltuja pesusieniä;\nnäitä he tavantakaa haistelivat tai pitivät lakkaamatta sieramien\nalla. Muutamat kantoivat kaulassaan pientä pulloa, joka sisälsi vähän\nelohopeaa, minkä luulivat kykenevän imemään itseensä ja pidättämään\nkaikki ruton turmiolliset vaikutukset; huolellisesti he sitten moneen\nkertaan päivän kuluessa vaihtoivat siihen uutta sisällystä. Aateliset\neivät ainoastaan liikkuneet kaduilla ilman tavallista seuruettaan,\nvaan kulkivat myös kori käsivarrella ostamaan tarpeellisia\nruokavaroja. Kun sattumalta kaksi ystävää kohtasi toisensa kadulla,\nhe tervehtivät toisiaan kaukaa, tehden toisilleen äänettömiä ja\nkiirettä ilmaisevia merkkejä.\n\nJokaisella kulkijalla oli täysi työ välttää niitä saastaisia ja\nkuolettavia esteitä, joita oli hajalla maassa, jopa joskus täyteen\nsullottuna. Jokainen koetti pysyä keskellä katua, peläten jotain\npahempaa likaa tai turmiollisemman taakan voivan pudota ikkunoista\npäälleen, ja myös peläten myrkky-jauheita, joita sanottiin usein\nviskattavan ylhäältä ohikulkijain päälle, ja lopuksi vielä peläten\nitse talojen seiniä, jotka saattoivat olla myrkkyvoiteilla sivellyt.\n\nNäin tietämättömyys, joka aiheettomasti oli rohkea ja varovaisuutta\nnoudattava, lisäsi tuskalliseen ahdistukseen uutta ahdistusta ja\nherätti turhaa kauhistusta, niiden järkevien ja hyödyllisten\npelon- ja vaaranalaisuus-tunteiden sijalle, jotka se alussa oli\nsyrjäyttänyt.\n\nTässä olemme antaneet kuvauksen siitä, mikä täällä oli vähimmin\nkammoittavaa ja surkuteltavaa, nimittäin terveiden ja varakkaiden\nkaupunginosasta. Niin monen kurjuuden kuvan nähtyämme ja\najatellessamme sitä vielä kammottavampaa, joka meidän on luotava\nlukijan katseiden eteen, emme nyt pysähdy kuvaamaan sairaita, jotka\nlaahustelivat tai loikoivat kaduilla, köyhiä, lapsia, naisia.\nTämä näky oli sellainen, että katsoja epätoivoissaan saattoi\npitää jonkunmoisena lohdutuksena sitä, mikä poissaolleiden ja\njälkeentulevien mielestä tuntuu onnettomuuden huipulta, nimittäin,\nettä elossaolevien luku oli kuivunut niin vähiin.\n\nKeskellä tätä hävitystä Renzo jo oli kulkenut melkoisen osan\nmatkaansa, kun hän vielä ollen monen askeleen päässä kadulta, jolle\naikoi poiketa, kuuli sieltäpäin lähestyvän sekavaa melua, mistä\nkuitenkin selvästi eroitti tuon tavallisen kauhean kellojen kilinän.\n\nTultuaan tuon kadun suulle, joka oli kaikkein leveimpiä, hän näki\nneljät pysähytetyt rattaat; ja kuten viljamarkkinoilla näkee ihmisten\ntulevan ja menevän, nostavan ja kaatavan kumoon säkkejä, samanlainen\nvilinä oli tässä paikassa. Monattot hyökkäsivät taloihin ja palasivat\nniistä hartioilla taakka, jonka sälyttivät joillekin rattaille.\nToisilla heistä oli yllään punainen virkapuku, toiset olivat ilman\ntätä arvopukua, useilla oli vielä inhoittavammat arvomerkit,\nnimittäin erivärisistä nauhoista tehtyjä töyhtöjä ja ruusuja, joita\nnuo ilkiöt kantoivat ikäänkuin iloaan osoittaen keskellä tuota\nyleistä surua.\n\nMilloin mistäkin ikkunasta kuului surkea ääni:\n\n-- Tänne, monattot!\n\nJa vielä kolkompi ääni vastasi tuosta synkästä joukosta:\n\n-- Heti paikalla, heti paikalla!\n\nKuulipa sitäpaitsi vuokralaisten valittavan, että vitkasteltiin, ja\nnäihin vastasivat monattot kirouksilla.\n\nPoikettuaan tälle kadulle, Renzo joudutti askeleitaan ja koetti\nolla näitä estäviä esineitä enempää katselematta, kuin mikä oli\nvälttämätöntä voidakseen niitä välttää, kun hänen katseensa kohtasi\nerityistä sääliä herättävän seikan, joka ehdottomasti kiinnitti\nmieltä; Renzo pysähtyikin melkein tahtomattaan.\n\nErään talon kynnykseltä astui alas ja lähestyi jonoa nainen,\njonka kasvot ilmaisivat varttunutta, mutta ei vielä ohimennyttä\nnuoruutta. Noissa kasvoissa ilmeni kauneus, jota suuri kärsimys\nja taudin kuolettava kouristus oli verhonnut ja himmentänyt,\nmutta ei silti turmellut. Se oli tuota samalla pehmeätä ja\nmajesteetillista kauneutta, joka säteilee lombardialaisesta verestä.\nHän astui vaivaloisesti, mutta ei kuitenkaan hoiperrellen; silmät\neivät vuodattaneet kyyneleitä, mutta näyttivät niitä runsaasti\nvuodattaneen. Tuossa surussa oli jotakin tyyntä ja syvää, mikä\nilmaisi sielua, joka oli täysin tietoinen onnettomuudestaan sekä\nalistunut sitä kärsimään. Mutta hänen ulkomuotonsa ei ollut ainoa\nseikka, joka keskellä näin suurta kurjuutta saattoi hänet erityisen\nmyötätunnon esineeksi ja joka veti hänen puoleensa tuon silloin\nniin väsähtäneen ja lamautuneen tunteen. Hän kantoi sylissään noin\nyhdeksänvuotiasta kuollutta tyttölasta, mutta tämä pieni ruumis oli\nhyvin somistettu, hiukset jakauksella otsalla, puettu lumivalkeaan\nhameeseen, ikäänkuin nuo kädet olisivat koristaneet sitä aikoja\nsitten palkinnoksi luvattua juhlaa varten. Tuo nainen ei pitänyt sitä\nmakaavassa asennossa, vaan istumassa käsivarrellaan, rinta nojaten\nrintaan, ikäänkuin se olisi ollut elävä; kuitenkin pieni käsi,\nvalkoinen kuin vaha, riippui sivulla raskaana kuin hengetön jäsen,\nja pää lepäsi äidin hartialla raukeampana kuin nukkujalla -- sanoin\näidin, sillä ellei noiden molempien kasvojen yhdennäköisyys olisi\ntätä todistanut, olisivat sen selvästi todistaneet ne kasvot, joissa\nvielä kuvastui tunne-elämä.\n\nInhoittava monatto meni tuon naisen luo, ottaakseen lapsen\nhänen sylistään, mutta osoitti kuitenkin jonkunmoista tavatonta\nkunnioitusta ja ehdotonta epäröimistä. Mutta äiti peräytyi pari\naskelta, kuitenkin ilman, että hänen kasvoissaan saattoi huomata\npaheksumista tai närkästystä, ja hän virkkoi:\n\n-- Älkää häneen kajotko nyt; tahdon itse asettaa hänet näille\nrattaille. Ottakaa tästä.\n\nNäin sanoen hän aukaisi kätensä, näytti rahakukkaroa ja pudotti sen\nmonatton ojentamaan käteen. Sitten hän jatkoi:\n\n-- Luvatkaa, ettette riisu hänen yltään ainoatakaan rihmaa, ja että\nestätte muutkin sitä tekemästä, ja että laskette hänet maan poveen\ntällaisena.\n\nMonatto painoi kättään sydämelleen. Sitten hän vallan auliisti ja\nmelkein kunnioittavasti, enemmän tuon uuden tunteen vaikutuksesta,\njoka oli hänet vallannut, kuin odottamattoman palkinnon johdosta,\nvaivautui valmistamaan rattailla hieman tilaa pienelle vainajalle.\nÄiti suuteli tätä otsalle ja laski sen siihen kuin vuoteelle, sovitti\nsen siihen, levitti ylitse valkean vaatteen ja lausui sille nämä\nviimeiset jäähyväissanat:\n\n-- Hyvästi, Cecilia! Lepää rauhassa! Tänä iltana me muutkin\ntulemme, sitten aina pysyäksemme yhdessä. Rukoile tällävälin meidän\npuolestamme; ja minä rukoilen sinun ja muiden puolesta.\n\nSitten hän uudelleen kääntyi monattoon päin:\n\n-- Kun kuljette tästä takaisin tänä iltana, tulkaa ylös noutamaan\nminuakin; enkä minä tule olemaan yksin.\n\nNäin sanottuaan hän palasi sisälle taloon ja hetkeä myöhemmin\nhän ilmestyi ikkunaan, pitäen sylissään toista tyttöä, joka oli\nnuorempi ja vielä elossa, mutta jolla oli kuoleman enteet selvinä\nkasvoissa. Hän katseli siinä tuota vanhemman tyttärensä arvotonta\nhautajaiskulkua, kunnes rattaat lähtivät liikkeelle niin kauan kuin\nsaattoi niitä nähdä; sitten hän katosi. Ja mitä muuta hän saattoi\ntehdä, kuin laskea vuoteelle ainoan jälellä olevan lapsensa ja\nlaskeutua hänen viereensä yhdessä kuolemaan? Samoin vartensa päässä\nelämää uhkuva kukka yhdessä nupun kanssa kaatuu viikatteen terän\nviiltäessä, joka eroituksetta katkaisee kaikki niityn yrtit.\n\n-- Oi, Herra! huudahti Renzo, kuule heidän rukouksensa. Ota hänet\nluoksesi, hänet ja hänen pienokaisensa! He ovat tarpeeksi kärsineet;\nniin, he ovat tarpeeksi kärsineet!\n\nToinnuttuaan tästä omituisesta mielenliikutuksesta ja koettaessaan\nmielessään järjestää matkaohjettaan, tietääkseen, pitikö hänen\nseuraavassa kadunkulmassa kääntyä oikealle vai vasemmalle, hän\nkuuli siltäkin kadulta lähenevän toisen ja erilaisen melun, sekavia\nkäskeviä ääniä, kumeita valituksia, naisten itkua, lasten parkumista.\n\nHän astui edelleen, odottaen tavallisuuden mukaan jotain synkkää\nja surullista. Saavuttuaan kadun kulmaan, hän näki sekavan joukon\nlähestyvän ja hän pysähtyi, päästääkseen sen kulkemaan ohi.\nSiinä vietiin potilaita sairashuoneeseen. Toiset, joita väkisin\nkuljetettiin, tekivät tehotonta vastarintaa ja huusivat turhaan\nettä tahtoivat kuolla omassa vuoteessaan, ja vastasivat hyödyttömin\nrukouksin kulkuetta ohjaavien monattojen kirouksiin ja komenteluun.\nToiset astuivat ääneti, ilmaisematta surua tai muuta tunnetta,\nvallan kuin mielettöminä; naisia, hennot lapset sylissä, suurempia\nlapsia, jotka, pelästyneinä näistä huudoista, noista käskyistä, koko\nkulkueesta enemmän kuin epäselvästä kuolemanajatuksesta, ääneensä\nhuutaen rukoilivat äidin suojelevia käsivarsia ja pyysivät päästä\nkotia. Mutta oi, kenties äiti, jonka luulivat jättäneensä nukkumaan\nvuoteeseensa, oli heittäytynyt siihen äkkiä ruton kouristamana ja\nloikoi ehkä siinä tunteettomana, kunnes rattaat tulivat noutamaan\nhäntä sairaalaan, tai hautaan, jos olivat myöhästyneet. Kenties --\nmikä oli vielä katkerampia kyyneliä ansaitseva onnettomuus -- heidän\näitinsä makasi kokonaan tuskiensa valloissa ja oli unhoittanut\nkaiken, lapsensakin, ja kenties hänellä oli vaan yksi ajatus: saada\nkuolla rauhassa!\n\nKeskellä tätä sekasortoa näki kuitenkin vielä jonkun mielenlujuuden\nja omaistenrakkauden piirteen: näki isien, veljien, poikien,\npuolisojen tukevan rakkaita omaisiaan ja saattavan heitä\nlohdutussanoin. Ja näin eivät menetelleet ainoastaan täysi-ikäiset,\nvaan myös nuoret pojat ja tytöt, jotka seurasivat nuorempia\nsiskoksiaan ja jotka osoittaen aikaihmisten älyä ja sääliä\nkehoittivat näitä olemaan kuuliaisia ja vakuuttivat, että mentiin\npaikkaan, jossa oli heidän parantumisestaan huolehtivia ihmisiä.\n\nKeskellä tällaisten näkyjen aiheuttamaa surumielisyyttä ja hellyyttä,\nyksi seikka koski lähemmin vaeltajamme mieleen, sitä kiihoittaen.\nTuo talo ei varmaankaan ollut kaukana, ja kuka tietää, eikö tuossa\njoukossa... Mutta kun koko kulkue oli ohi, ja kun tuo epäilys oli\nhaihtunut, hän kääntyi erään monatton puoleen, joka kulki jälessä, ja\nkysyi häneltä Don Ferranten katua ja taloa.\n\n-- Mene hiiteen, tolvana! kuului vastaus.\n\nRenzo ei ruvennut antamaan hänelle ansaittua vastausta; mutta\nhuomattuaan parin askeleen päässä tarkastajan, joka kulki jonon\npäässä, ja jolla oli hieman kristillisempi ilme, hän kysyi häneltä\nsamaa. Tämä viittasi sauvallaan suuntaan, mistä tuli ja sanoi:\n\n-- Ensimäinen katu oikealla, viimeinen suuri talo vasemmalla.\n\nSydän uuden ja voimakkaamman mielenliikutuksen raatelemana nuori mies\nkulkee osoitettuun suuntaan. Ja tuon kadun varrella hän äkkiä eroitti\netsimänsä talon muiden matalampien ja vähäpätöisempien joukosta. Hän\nlähestyy ovea, joka on suljettu, tarttuu kolkutusvasaraan ja pitää\nsitä siinä kuin arpamaljassa, ennenkuin rohkenee ottaa esiin lipun,\njoka on ratkaiseva hänen elämänsä tai kuolemansa.\n\nViimein hän nostaa vasaran ja kolkuttaa päättäväisesti.\n\nMuutaman hetken kuluttua raoitetaan ikkunaa, eräs nainen kurkistaa\nsiitä varovasti katsoen, kuka se oli, ja katse epäilevänä, kuin olisi\ntahtonut sanoa:\n\n-- Monattoja? Rosvoja? Tarkastajia? Myrkyttäjiä? Paholaisia?\n\n-- Hyvä vaimo, sanoi Renzo katsoen ylös ja ääni jotenkin epävarmana.\n-- Onko täällä palveluksessa nuori maalaisnainen, nimeltä Lucia?\n\n-- Hän ei enää ole täällä, Menkää tiehenne, vastasi nainen, aikoen\nsulkea ikkunan.\n\n-- Hetkinen, minä rukoilen! Eikö hän enää ole siellä? Missä hän\nsitten on?\n\n-- Sairaalassa. Ja uudelleen hän tahtoi sulkea ikkunan.\n\n-- Mutta vielä hetkinen, taivaan nimessä! Onko hänessä rutto?\n\n-- Tietysti. Onko se mitään uutta, häh! Menkää nyt jo.\n\n-- Oi minua poloista! Malttakaapas: oliko hän hyvin sairas? Kuinka\npitkä aika on siitä kuin...?\n\nMutta tällävälin ikkuna oli suljettu.\n\n-- Hyvä rouva, hyvä rouva! Yksi sana vaan, minä rukoilen, rakkaiden\nvainajienne nimessä! Enhän pyydä teiltä mitään, mikä teille kuuluu.\nHoi!\n\nMutta se oli samaa, kuin olisi hän puhunut seinälle.\n\nUudestaan ahdistuneena ja raivoissaan pahasta kohtelusta Renzo\ntarttui toistamiseen vasaraan, ja oveen nojaten hän sitä puristi\nja heilutti, kohotti sitä uudelleen epätoivoisesti kolkuttaakseen,\nmutta pidätti äkkiä iskunsa. Tässä mielenkiihoituksessa ollen hän\nkääntyi katsomaan, eikö näkisi jotain naapuria, jolta olisi voinut\nsaada jotain tarkempaa tietoa, selvempää osviittaa. Mutta ensimäinen\nja ainoa henkilö, jonka näki, oli toinen nainen noin kahdenkymmenen\naskeleen päässä. Tämän kasvot ilmaisivat kauhua, vihaa,\nkärsimättömyyttä ja ilkeyttä; silmät mulkoilivat ja näyttivät samalla\ntahtovan katsella Renzoa ja kauas; hän aukaisi suunsa huutaakseen\ntäyttä kurkkua, mutta pidättäen hengitystäänkin; hän ojensi molempia\nluisevia käsivarsiaan, pisti esiin ja veti taas takaisin ryppyisiä\nja petolinnun kynsien tavoin koukistettuja käsiään, ikäänkuin\nolisi tahtonut kaapata kiinni jotain; ja ilmeisesti saattoi nähdä,\nettä hän aikoi kenenkään huomaamatta kutsua saapuville väkeä. Sinä\nhetkenä, jolloin Renzon katse kohtasi hänen katsettaan, tuo nainen\nkävi entistään inhoittavammaksi ja vavahti kuin se ainakin, joka\nyllätetään verekseltä.\n\n-- Mitä perhanaa...? alkoi Renzo, hänkin nostaen käsiään tuota naista\nkohti; mutta tämä menetti kaiken toivon huomaamatta saada Renzon\nvangituksi, ja päästi ilmoille huudon, jota oli siihenasti pidättänyt:\n\n-- Myrkyttäjä, ottakaa kiinni, ottakaa kiinni, kiinni myrkyttäjä!\n\n-- Kuka? Minäkö? Vaiti, sinä valhetteleva noita-akka, huusi Renzo.\n\nJa hän hyökkäsi häntä kohti, häntä peloittaakseen ja saadakseen\nhänet vaikenemaan. Mutta äkkiä hän huomasi, että hänen ennen\nkaikkea tuli ajatella omaa turvallisuuttaan. Eukon huutoihin riensi\npaikalle väkeä eri tahoilta, tosin ei joukottain, kuten olisi ollut\nlaita samanlaisessa tilaisuudessa kolme kuukautta aikaisemmin,\nmutta joka tapauksessa suurempi määrä, kuin mitä tarvittiin yhden\nmiehen tuhoamiseen. Samassa ikkuna aukeni uudelleen ja tuo äskeinen\näreä eukko näyttäytyi siinä, tällä kertaa täydellisesti, ja huusi\ntaholtansa:\n\n-- Ottakaa hänet kiinni, ottakaa hänet kiinni! Aivan varmaan hän\non noita inhoittavia konnia, jotka kuljeksivat myrkkyvoiteillaan\nsivelemässä kunnon ihmisten ovia!\n\nKädenkäänteessä Renzo käsitti, että parempi oli päästä pakoon\nnoilta, kuin jäädä asiaansa puolustamaan; hän vilkaisi oikealle\nja vasemmalle, nähdäkseen, missä oli vähempi väkeä, ja sinnepäin\nhän alkoi juosta, tuupaten syrjään erään, joka tukki häneltä tien.\nToista, joka juoksi hänen kimppuunsa, hän rajusti kolhaisi rintaan ja\nsaattoi hänet peräytymään kahdeksan tai kymmenen askelta. Ja sitten\nhän täyttä vauhtia juoksi eteenpäin, puristettu ja jykevä nyrkki\nilmassa, valmiina vastaanottamaan jokaisen, jota haluttaisi tulla\nhänen tiellensä. Hänen edessään jatkuva katu oli yhä vapaa; mutta\nselkänsä takana hän kuuli jalkojen töminää ja sitä kovempana tämän\nhirvittävän huudon:\n\n-- Kiinni, kiinni myrkyttäjä!\n\nHän kuuli nopeimpien takaa-ajavien askeleiden lähenevän. Hänen\nvihansa muuttui raivoksi, hänen ahdistuksensa muuttui epätoivoksi.\nHänen näkönsä sameni; hän tarttui veitseensä, veti sen esiin tupesta,\npysähtyi, käänsi taaksepäin kasvonsa, jotka olivat kammottavammat\nja uhkaavammat kuin mitä hänellä koskaan oli nähty, ja ojentaen\nkäsivarttaan ja heiluttaen ilmassa välkkyvää veitsenterää, hän huusi:\n\n-- Ken rohkenee, tulkoon eteenpäin, te konnat. Tällä minä hänet\ntosiaankin voitelen!\n\nMutta ihmeekseen ja epämääräistä tyydytystä tuntien hän huomasi,\nettä vainoojansa jo olivat pysähtyneet ja seisoivat siinä epäröivän\nnäköisinä. Kuitenkin he edelleen ulvoivat ja huitoivat käsillään\nkuin haltioituneet, ikäänkuin viitaten kaukana Renzon takana\noleville ihmisille. Tämä kääntyi taas ja huomasi -- mitä ankara\nmielenliikutuksensa oli estänyt häntä aikaisemmin näkemästä --\nrattaat, jotka etenivät, jopa kokonaisen jonon noita tavallisia\nruumisvaunuja, ynnä tavallisen saattoväen. Ja jälessä pieni joukko\nihmisiä, jotka hekin olisivat tahtoneet hyökätä myrkyttäjän kimppuun\nja ottaa hänet keskelleen; mutta sama este asettui heidän tielleen.\nHuomattuaan näin olevansa kahden tulen välissä, Renzon mieleen\njohtui, että se, mikä oli kauhun aiheuttaja noille ihmisille, saattoi\nolla hänen pelastuksensa. Hän älysi, ettei tässä kannattanut pitkään\ntuumia, pisti jälleen veitsen tuppeen, vetäytyi hetkeksi syrjään,\nalkoi sitten taas juosta ruumisvaunuja kohti, antoi ensimäisten\nvaunujen kulkea ohi ja huomasi seuraavissa melkoisen tyhjän sijan.\nNopeasti hän tähtää, ottaa vauhtia, hypähtää, kopsis, siinä hän\nseisoo ylhäällä vaunuissa oikealla jalallaan, vasen jalka heiluen\nilmassa ja käsivarret ylhäällä tasapainoa ylläpitämässä.\n\n-- Hyvä! Hyvä! huusivat yhteen ääneen kaikki monattot, joista\nmuutamat jalan seurasivat jonoa, toiset taas istuivat vaunuilla,\ntoiset, kauheata mainitakin, ruumiiden päällä, juopotellen suuresta\npullosta, joka kierteli miehestä mieheen.\n\n-- Hyvä! Mainiosti osattu!\n\n-- Tulitpa asettumaan monattojen suojeluksen alaiseksi. Voit katsoa\nolevasi kuin kirkossa, sanoi hänelle toinen niillä rattailla\nolijoista, joille Renzo oli keikahtanut.\n\nHänen vihollisensa olivat jonon lähestyessä enimmäkseen kääntyneet,\nja poistuivat, kuitenkin yhä huutaen:\n\n-- Kiinni myrkyttäjä!\n\nMuutamat vetäytyivät pois hitaammin, pysähtyen tavan takaa ja\nkääntyen Renzoon päin ilkein irvein ja uhkaavin elkein. Renzo vastasi\nheille rattailta heiluttamalla ilmassa nyrkkejään.\n\n-- Maltappas, kun minä heille näytän, sanoi hänelle muudan monatto;\nja temmattuaan irti erään ruumiin yltä saastaisen rievun, hän\nkiireessä sitoi sen solmuun, ja tarttuen kiinni sen toisesta päästä,\nhän nosti ja heilutti sitä ilmassa lingon tavoin, uhaten noita\nitsepäisiä, ja oli heittävinään sen heihin, huutaen:\n\n-- Odottakaapas, konnat!\n\nTämän liikkeen nähdessään he kaikki kauhistuneina pötkivät pakoon.\nJa Renzo näki vaan vihollistensa selät ja kantapäät, jotka heiluivat\nilmassa kuin vanutusmyllyn nuijat.\n\nMonattojen parista kohosi riemu-ulvonta, myrskyisä naurunremahdus,\njatkuva hohotus, joka ikäänkuin säesti tuota pakoa.\n\n-- Kas, kas, näet, osaammeko suojella kunnon ihmisiä, sanoi Renzolle\ntuo monatto. Yksi meistä on enemmän arvoinen kuin sata noita jäniksiä.\n\n-- Saatanpa totisesti sanoa, että saan kiittää teitä henkeni\npelastuksesta, vastasi Renzo; ja kiitän teitä sydämestäni.\n\n-- Ei kestä, sanoi monatto. Sinä sen ansaitset; näkeehän, että olet\nkelpo nuori mies. Teet oikein kun voitelet tuota roskaväkeä. Voitele,\nhävitä heidät sukupuuttoon; he ovat vasta kuolleina jonkunarvoiset.\nPalkinnoksi siitä elämästä, jota me vietämme, he meitä kiroavat ja\nsanovat, että kun rutto on ohi, he aikovat hirttää meidät kaikki\ntyyni. Mutta hepä ennen tulevat kukistumaan kuin rutto. Ja monattojen\npitää jäämän yksin herrastelemaan Milanoon, voittolauluja virittämään\nja iloa pitämään.\n\n-- Eläköön rutto ja kuolkoon tuo roskaväki! huudahti toinen. Ja\nehdoittaen tämän soman maljan, hän nosti pullon huulilleen, ja\npidellen sitä molemmin käsin rattaiden tärähdellessä, hän joi aimo\nkulauksen, ojensi sen sitten Renzolle, sanoen:\n\n-- Juo meidän terveydeksemme.\n\n-- Sitä toivon teille kaikille sydämeni pohjasta, sanoi Renzo; mutta\nminun ei ole jano. Minua ei todellakaan haluta juoda tällä hetkellä.\n\n-- Olitpa aika kiipelissä, kuten näyttää, sanoi monatto. Näytätpä\noikein säikähtyneeltä. Myrkyttäjäksi vaaditaan toisenlaista naamaa.\n\n-- Jokainen toimittaa virkaansa niin hyvin kuin voi.\n\n-- Annappas tänne pullo, sanoi yksi niistä, jotka kulkivat jalan\nrattaiden vieressä. Tahdonpa juoda siitä vielä toisenkin kulauksen\nsen entisen omistajan terveydeksi, joka on tuossa keskellä tätä\nsievää seuraa ... tuossa noin, luulemma, noissa komeissa vaunuissa.\n\nJa kamalasti ja inhoittavasti irvistäen hän osoitti edellä kulkevia\nrattaita, joilla Renzo parka istui. Sitten hän muutti kasvonsa\nvakaviksi, mikä näytti vielä kierommalta ja inhoittavammalta, kumarsi\nsinnepäin ja virkkoi:\n\n-- Sallikaa, rakas isäntä, että monatto raukka nauttii teidän\nkellarinne viiniä. Nähkääs, meidän elämämme ei ole kaikkein\nhelpointa. Me olemme niitä, jotka ovat nostaneet teidät vaunuihin\nviedäksemme teidät maatilallenne. Ja muuten teidän kaltaisillenne\nylhäisille herroille viini saattaa helposti olla epäterveellistä.\nMutta monatto paroilla on hyvä vatsa.\n\nJa keskellä toveriensa naurunhohotusta hän tarttui pulloon ja kohotti\nsitä. Mutta ennenkuin joi, hän kääntyi Renzon puoleen, katsoi häntä\nsuoraan silmiin ja sanoi hänelle, kasvoissa ylenkatseellista sääliä:\n\n-- Epäilemättä se piru, jonka kanssa olet tehnyt liiton, on hyvin\nnuori. Sillä ellemme me olisi olleet sinua pelastamassa, olisi hän\ntotisesti sinua kauniisti auttanut!\n\nJa uuden yleisen naurunpurskahduksen säestämänä hän nosti pullon\nhuulilleen.\n\n-- Entä me, hoi, pullo tänne! huusivat useat äänet etumaisilta\nrattailta. Juotuaan siitä mielinmäärin roisto ojensi molemmin käsin\nsuuren pullon toisille tovereilleen, jotka vuoroonsa ojensivat sitä\ntoisilleen, kunnes viimeinen tyhjennettyään sen, tarttui sen kaulaan,\npyörähytti sitä pari kertaa ilmassa ja paiskasi sen sitten murskaksi\nkatukivitykseen, huutaen:\n\n-- Eläköön rutto!\n\nNäin lausuttuaan hän rupesi kaiuttamaan erästä heidän rivoa lauluaan.\nHänen ääneensä yhtyivät kaikki muut tämän halpamielisen kuoron äänet.\nTämä pirullinen laulu, jota säestivät kellojen kilinä, pyörien ratina\nja hevosten kavioiden kopina, raikui tyhjällä kadulla ja kajahti\ntaloihin, katkerasti ahdistaen siellä olevien harvojen asukasten\nsydämiä.\n\nMutta mikä seikka ei joskus voisi tulla ihmiselle hyvään tarpeeseen?\nMikä seikka ei voisi joskus huvittaa? Äsken kohtaamansa vaara\noli saattanut Renzolle varsin siedettäväksi tämän vainajien ja\nelävien seuran. Ja nyt oli hänen korvissaan melkein musiikkia tuo,\nmikä vapautti hänet noista ikävistä keskusteluista. Ollen vielä\npuoleksi huumauksissa ja suunniltaan hän kuitenkin voimiensa mukaan\nsydämessään kiitti Kaitselmusta siitä, että oli vapautunut niin\nsuuresta vaarasta kärsimättä ja tekemättä pahaa. Nyt hän rukoili\nHerraa vapauttamaan hänet vapauttajistaankin. Ja itse puolestaan\nhän oli varuillaan, katseli monattoja, katseli katua, käyttääkseen\nsopivaa hetkeä liukuakseen hiljaa alas vaunuilta, antamatta heille\ntilaisuutta melun nostamiseen tai muuhun kohtaukseen, joka olisi\nvoinut herättää ohikulkijoissa pahaa epäluuloa.\n\nÄkkiä hän eräässä kadunkulmassa luuli tuntevansa paikan. Hän katsoi\ntarkemmin ja tunsikin sen useista varmoista merkeistä. Tiedättekö\nmissä hän oli? Se oli Itäiselle portille johtava valtakatu, jota\npitkin hän oli hitaasti astunut sisälle kaupunkiin ja kiireisesti\npoistunut noin parikymmentä kuukautta aikaisemmin. Hänen mieleensä\njohtui heti, että siitä kuljettiin sairaalaan; ja tämä omituinen\nsattuma, että juuri oli oikealla tiellä, ilman että sitä oli\ntiedustellut, tuntui hänestä Kaitselmuksen erityiseltä viittaukselta\nja hyvältä jatkumisen enteeltä. Tuona hetkenä tuli ruumisvaunuja\nvastaan tarkastaja, joka käski monattojen pysähtyä, ja jotain muuta\nlisäksi. Jono pysähtyi, ja laulu vaihtui meluavaan keskusteluun. Yksi\nRenzon rattailla olevista monattoista keikahti alas.\n\nRenzo sanoi toiselle:\n\n-- Kiitän teitä suuresti ystävällisyydestänne. Jumala teitä siitä\npalkitkoon.\n\nJa hänkin hypähti alas toiselle puolelle.\n\n-- Mene, mene, myrkyttäjä-parka, vastasi tämä. Etpä sinä ainakaan\npuhdista Milanoa asukkaista.\n\nOnneksi siinä ei ollut ketään sitä kuulemassa.\n\nJono oli pysähtynyt kadun vasemmalle laidalle. Renzo riensi joutuin\nvastakkaiseen suuntaan, ja kulkien muuria pitkin hän kiiruhtaa\nsillalle. Hän kulkee sen yli, jatkaa esikaupungin katua pitkin,\ntuntee kapusiinien luostarin, ja lähellä sen porttia hän näkee\nsairaalan kulman ja astuu sisälle sen rautaportista, jolloin hänen\neteensä aukenee tämän kolkon olopaikan pihanpuoleinen näky: tuskin\nmuuta kuin aavistus, vähäinen näyte, mutta joka tapauksessa laaja,\nvaihteleva, kuvaamaton näyte siellä vallitsevasta elämästä.\n\nPitkin rakennuksen molempia seiniä, jotka katse eroittaa tästä\nkohdasta, oli suunnaton ihmisvilinä; siinä liikkui sekava,\nmonenmuotoinen, kuohuva ihmisjoukko; siinä lisätulvaa, tunkeilemista,\nseisahdusta. Täällä kokonaisia sairaiden parvia, jotka saapuvat\nsairaalaan; tuolla onnettomia istumassa tai loikomassa jommankumman\ntienviereisen ojan varrella; heiltä joko olivat voimat uupuneet\nlaahaamaan itseään laitokseen sisälle, tai olivat he epätoivoissaan\nlähteneet sieltä ulos eivätkä jaksaneet kulkea edemmäksi. Toiset\nsairaat harhailivat hajalla, vallan kuin tylsämielisinä, toiset ollen\nvallan suunniltaan. Eräs varsin viehättyi kertomaan hourenäkyjään\npoloiselle, joka ruton ahdistamana makasi maassa; toinen hääri\nkuin riivattu. Kolmas katseli sinne tänne nauravan näköisenä, kuin\nolisi hilpeä näytelmä liikkunut hänen katseidensa edessä. Mutta\ntällaisen surkean hilpeyden kummallisin ja melukkain ilmaus oli\näänekäs keskeymätön laulu, joka ei näyttänyt lähtevän tästä kurjasta\njoukosta, mutta jonka kuitenkin kuuli selvemmin kuin kaikki muut\näänet. Se oli talonpoikainen lemmenlaulu, iloinen ja leikkisä,\ntuollainen niin sanottu villanella-laulu. Ja jos katseella seurasi\näänen suuntaa, saadakseen selville, kuka tähän aikaan ja tässä\npaikassa saattoi olla iloinen, näki poloisen, joka vallan tyynenä\nistui ojan pohjalla ja lauloi täydestä sydämestä, kasvot taivasta\nkohti.\n\nKun Renzo tuskin oli kulkenut muutaman askeleen rakennuksen pohjoista\nsivua pitkin, nousi kummallinen pauhina tuosta väenpaljoudesta, ja\nkaukaa kuuli äänien huutavan:\n\n-- Varokaa; ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!\n\nRenzo nousee varpailleen, katsoo eteensä ja näkee hillitsemättömän\nsuuren hevosen juoksevan täyttä laukkaa, omituinen ja surkea\nratsumies selässä. Tämä oli eräs raivokas potilas, joka oli nähnyt\ntämän eläimen riisuttuna ja ilman vartijaa rattaiden vieressä, ja\njoka hypättyään joutuin sen selkään, nyrkeillään takoi sen kaulaa,\nkäyttäen korkojaan kannuksina ja kiihoittaen sitä hurjaan juoksuun.\nMonattoja juoksi jälessä ulvoen; sitten kaikki tämä peittyi\ntomupilveen, joka katosi etäisyyteen.\n\nNäin jo huumautuneena ja väsyneenä monista näkemistään kurjuuden\nnäyistä, nuori mies saapui tämän rakennuksen portille, missä oli\nlöytävä kokoontuneena ja yhteensullottuna kenties enemmän kurjuutta,\nkuin mitä jo oli nähnyt koko sillä alueella, jonka kautta oli\nkulkenut. Hän astui tuolle portille, kulki holvin alle ja jäi\nhetkeksi seisomaan keskelle holvikäytävää.\n\n\n\n\nVIIDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\n\nLukija kuvitelkoon sairaalan sisäosaa, missä asusti\nkuusitoistatuhatta ruttosairasta. Sisäpiha täynnä kojuja, telttoja,\nrattaita ja ihmisiä. Nuo molemmat loppumattomat pylväskäytävä-rivit\noikealla ja vasemmalla täyteen sullottuina sairaita tai ruumiita,\njotka lepäsivät patjoilla tai oljilla. Ja yläpuolella tätä ääretöntä\nkurjuuden pesää liikkui kohina, kuin aaltojen pauhina; ja kaikkialla\nhäärivät edestakaisin, pysähtyivät, juoksivat, kumartuivat,\nnousivat pystyyn toipuvat, raivokkaat, hoitajat. Tällainen oli se\nnäky, joka ensi katseella kohtasi Renzon ja joka pysäytti hänet\ntyrmistyneenä ja mielenliikutuksen valtaamana. Mutta aikomuksemme\nei ole yksityiskohtaisesti kuvata tätä näkyä, eikä lukija sitä\nhalunne; seuraamme ainoastaan nuorta ystäväämme hänen tuskalliselle\nkiertokävelylleen, pysähdymme minne hän pysähtyy, ja kaikesta, minkä\nhän sattuu näkemään, kerromme mikä on tarpeellista selittämään mitä\nhän teki ja mikä hänelle tapahtui.\n\nAlkaen portilta, johon Renzo oli pysähtynyt aina keskellä olevaan\nkappeliin asti ja siitä vastapäätä olevalle portille kulki ikäänkuin\ntie vapaana kojuista ja muista paikallaan olevista esteistä.\nLuodessaan sinnepäin toisen silmäyksen Renzo näki uutteraa häärinää\nja miten kuljetettiin syrjään rattaita ja muuta tiellä olevaa\ntavaraa; hän näki kapusiini-munkkeja ja virkamiehiä, jotka ohjasivat\ntätä toimitusta ja jotka käskivät poistumaan jokaisen, jolla ei\ntäällä ollut mitään tekemistä. Peläten, että hänetkin samalla tavalla\nlähetettäisiin tiehensä, hän tunkeutui suoraa päätä kojujen väliin\nsinnepäin, minne sattumalta oli kääntynyt, nimittäin oikealle.\n\nHän kulki eteenpäin pujoitellen kojujen välillä, katsoen mistä löysi\nkylliksi tilaa astumiselle, katsahti sisälle joka kojuun ja tarkasti\nulkopuolella olevat vuoteet, silmäili kärsimyksen lamauttamia,\ntuskien vääntelemiä tai kuoleman jähmetyttämiä kasvoja, tuskallisen\nlevottomana kohtaisiko ne kasvot, jotka toivoi ja pelkäsi tapaavansa.\nMutta hän oli jo kulkenut kappaleen matkaa ja moneen kertaan\ntoistanut tuon surullisen tarkastuksensa, näkemättä ainoatakaan\nnaista, mikä pani hänet ajattelemaan, että naiset varmaankin olivat\neri osastolla. Ja hän olikin arvannut oikein; mutta missä tuo osasto\noli, siihen hänellä ei ollut mitään ohjetta eikä viittausta.\n\nTuontuostakin hän kohtasi sairaalan virkamiehiä, yhtä erilaisia\nulkonäöltään, tavoiltaan ja puvuiltaan, kuin olivat erilaiset ja\npäinvastaiset ne vaikuttimet, jotka tuottivat niin hyvin toisille\nkuin toisille yhtäläisen voiman täyttämään näitä vaikeita tehtäviä:\ntoisissa kaiken lähimäisrakkauden surkastuminen, toisissa taas\nyli-inhimillinen ihmisrakkaus.\n\nMutta hän ei halunnut edellisiltä eikä jälkimäisiltä kysyä tietoja,\npeläten, että senkautta voisi saada vaikeuksia. Ja päätti yhä vaan\nkulkea edelleen, kunnes oli löytävä naisia. Kulkiessaan hän tarkasti\ntähysteli ympärilleen; mutta aika ajoin hänen täytyi kääntää pois\nniin runsaan kurjuuden väsyttämät ja ikäänkuin sokaisemat katseensa.\n\nMutta minne niitä kääntää, missä niitä lepuuttaa muuten, kuin uusia\nkärsimyksiä näkemällä.\n\nIlma ja taivas vielä enensivät, jos mahdollista, näiden näkyjen\nkauhistusta. Usva oli vähitellen tiivistynyt ja ryhmittynyt raskaiksi\npilviksi, jotka pimenemistään pimeten ennustivat yöksi rajuilmaa.\nAinoastaan keskeltä tuota synkkää ja matalalla kiitävien pilvien\npeittämää taivasta pilkoitti esiin kuin paksun harson takaa auringon\nkehä, vaaleana, levittäen ympärilleen himmeätä ja heikkenevää valoa,\nsamalla vuodattaen ikäänkuin kuollutta ja raskasta lämpöä.\n\nTavantakaa kuuli keskellä tästä sekavasta joukosta nousevaa\nalinomaista kohinaa, kumeita jyrähdyksiä, katkonaisia, epämääräisiä;\ntarkkaamallakaan ei olisi voinut eroittaa, mistäpäin ne tulivat.\nTai olisi voinut luulla niitä kaukaiseksi rattaiden räminäksi,\njotka äkkiä pysähtyivät. Ympäröivällä seudulla ei nähnyt ainoankaan\npuunoksan huojuvan, eikä ainoankaan linnun istahtavan oksalle tai\nsiltä poistuvan. Ainoastaan pääsky näyttäytyi äkkiä sairaalan\nkatolta päin, liiteli alas ojennetuin siivin, ikäänkuin kiitääkseen\nmaanpintaa pitkin; mutta pelästyneenä tästä kohinasta, se kohosi\njälleen ylös ja pakeni.\n\nOli tuollainen ilma, jonka vallitessa ei yksikään yhdessä\nkulkevista matkustajista keskeytä hiljaisuutta; ja metsämies astuu\najatuksiinsa vaipuneena, katse maassa; ja talonpoikaistyttö, joka\nraataa pellolla, lakkaa huomaamattaan laulamasta. Se oli tuollainen\nukkosen edellä käypä ilma, jolloin luonto ikäänkuin liikkumattomana\nulospäin, on sisäisen työn ahdistamana ja näyttää rasittavan\njokaista elävää olentoa ja lisää epämääräistä raukeutta jokaiseen\ntoimeen, lepoon, koko olemassaoloon. Mutta varsinkin tässä paikassa,\njoka erityisesti oli omistettu kärsimykselle ja kuolemalle, näki\nihmisen kamppaillessaan kurjuutensa kanssa kukistuvan tämän uuden\nahdistuksentaakan alle. Monet sadat potilaat näyttivät äkkiä\nhuononevan; ja samalla viimeinen taistelu oli tuskallisempi, ja\nkärsimysten kasvaessa huokaukset tukahtuneempia. Tuskin tämän\nkurjuuden tyyssijan yli koskaan ennen oli kulkenut näin kammoittava\nhetki.\n\nNuori ystävämme oli jo kauan ja turhaan kulkenut keskellä tuota\nkoju-sokkeloa, kun keskellä erilaisia valituksia ja kumeaa pauhinaa\nalkoi eroittaa omituista vaikeroimisen ja parkumisen sekoitusta. Hän\nsaapui heti raokkaan ja puoleksi hajaantuneen lauta-aidan ääreen,\njonka takaa kuului tuo omituinen ääni. Hän asetti silmänsä kahden\nlaudan välissä olevaan leveään rakoon, ja näki suljetun pihan, missä\noli hajalla kojuja, joissa, kuten myös tuolla pienellä pihalla ei\nnähnyt tavallista sairaalan menoa, vaan pikkulapsia makaamassa\npatjoilla, pieluksilla, peitteillä, levitetyillä vuodeliinoilla\ntai vaatekaistaleilla. Imettäjiä ja muita naisia hääri ympärillä.\nEnimmin kiinnittivät hänen huomiotaan naisten joukossa olevat vuohet,\njotka olivat ikäänkuin heidän avustajiaan. Tämä oli nuorten lasten\nsairaala, sellainen, jonka aika ja paikka saattoi tarjota. Omituista\noli nähdä muutamien näiden eläinten seisovan tuollaisen pikkuolennon\nyli ja tarjoavan sille nisiään; toinen taas riensi saapuville lapsen\nparkumisen kuultuaan, ikäänkuin äidintunteen johtamana, pysähtyi\npienokaisen kohdalle ja koettaen asettua niin hyvin kuin saattoi\nseisomaan sen ylitse, se menetteli, kuin olisi se pyytänyt apua\nmolemmille.\n\nSiellä täällä istui imettäjiä lapset rinnoilla; muutamat heistä\nolivat niin hellännäköiset, että heitä katsellessaan oli\nepätietoinen, olivatko he saapuneet tänne raha-ansion houkuttelemina\nvai eivätkö pikemmin tuon vaistomaisen hellyydentunteen\njohtamina, joka hakee tarvitsevia ja kärsiviä. Yksi heistä, jonka\nkasvoissa kuvastui surua, irroitti uupuneilta rinnoiltaan itkevän\npienokaisparan ja läksi alakuloisena etsimään vuohta, joka saattoi\nvuorotella hänen kanssaan. Toinen katsoi sääliväisenä lasta, joka\noli nukahtanut hänen rinnoilleen; ja painettuaan hellän suudelman\nsen otsalle, hän laski sen kojussa olevalle patjalle. Mutta kolmas\ntarjosi rintojaan tuntemattomalle pienokaiselle, eikä näyttänyt\nvälinpitämättömältä, vaan surullisen miettiväiseltä, tuijottaen\ntaivasta kohti. Mitähän hän ajattelikaan siinä istuessaan ja\ntuijottaessaan, ellei oman kohtunsa hedelmää, joka kenties vähää\naikaisemmin oli imenyt noita rintoja ja kenties siinä päästänyt\nviimeisen henkäyksensä.\n\nToiset, iäkkäämmät naiset tekivät toisenlaista palvelusta.\n\nYksi riensi saapuville nälistyneen pienokaisen huutoihin, otti sen\nsyliinsä ja vei sen vuohen luo, joka paraikaa söi tuoretta ruohoa, ja\ntarjosi sille eläimen nisää, hyväillen ja rohkaisten eläintä, jotta\nse, tottumaton kun oli, myöntyisi tehtäväänsä. Toinen nainen juoksi\nnopeasti vetämään sivulle toista vuohta, joka polki pienokaisparkaa,\nsamalla ollen täydessä touhussa imettäessään toista. Kolmas kuljetti\nhoidokastaan, tuuditellen sitä käsivarsillaan, koettaen milloin\nnukuttaa sitä lauluillaan, milloin viihdyttää sitä lempeillä\nsanoilla, mainiten sitä omalla keksimällään hyväilynimellä. Nyt\nsaapui kapusiini-munkki, jolla oli pitkä lumivalkea parta, kantaen\nkahta kovasti parkuvaa lasta, yksi kummallakin käsivarrella; hän\noli nostanut ne ylös niiden juuri kuolleiden äitien vierestä.\nMuudan nainen riensi niitä vastaanottamaan ja haki tovereistaan\nja vuohilaumasta sellaisia, jotka heti saattoivat korvata niiden\näitivainajia.\n\nMonesti nuori mies oli, ensimäisen ja voimakkaimman huolensa\npakoittamana vetäytynyt pois raon äärestä poistuakseen; mutta sitten\nhän oli palannut sen ääreen uudelleen hetkeksi katsomaan.\n\nPoistuttuaan viimein, hän astui pitkin lauta-aitaa, kunnes siinä\nkiinni oleva pieni kojuryhmä pakoitti hänet tekemään kierroksen. Hän\nkulki silloin kojujen ympäri, aikoen toiselta puolen palata aidan\nluo, kulkea sen päähän asti ja löytää jotain uutta. Kun hän katseli\neteensä tutkiakseen tietänsä, äkillinen, ohimenevä ilmiö kohtasi\nhänen katseensa ja saattoi hänet vallan pois suunniltaan. Hän näki\nnoin sadan askeleen päässä ilmaantuvan ja taas äkkiä katoavan kojujen\nväliin kapusiini-munkin, joka niin kaukaa ja hätäisestikin katsoen\noli kokonaan isä Cristoforon muotoinen ja ryhtinen.\n\nOllen sellaisen mielenliikutuksen valloissa, jota helposti saattaa\nkuvitella, hän riensi sinnepäin ja saavuttuaan siihen paikkaan alkoi\nkulkea joka taholle, eteenpäin, taaksepäin, sisälle, ulos, kautta\npolkujen sokkeloa, kunnes vihdoin levottomuutensa veroisesti iloiten\ntaas näki tuon hahmon, itse tuon munkin. Hän näki hänet lyhyen matkan\npäässä sinä hetkenä, jolloin hän poistuen padan äärestä, ruokakuppi\nkädessä kulki erästä kojua kohti. Sitten näki hän hänen istuutuvan\nsen ovelle ja tekevän ristinmerkin kädessään olevan ruokakupin yli,\nja yhä katsoen ympärilleen, kuin henkilön ainakin, joka alati on\nvalppaana, rupeavan syömään.\n\nSe oli todella isä Cristoforo.\n\nHänen tarinansa, siitä alkaen kun menetimme hänet näkyvistä, aina\ntähän kohtaamiseen asti, on kerrottu parilla sanalla. Hän ei ollut\nollenkaan poistunut Riministä, eikä ollut ajatellut sieltä poistua,\nennenkuin Milanossa puhjennut rutto tarjosi hänelle tilaisuuden\ntehdä, mitä aina oli toivonut, nimittäin uhrata henkensä lähimäisensä\nedestä.\n\nHartaasti hän oli anonut lupaa päästä ruttotautisia auttamaan.\nKreivi-setä oli kuollut; ja siihen aikaan tarvittiin enempi\nsairaanhoitajia kuin politikoitsijoita. Näin ollen hänen pyyntöönsä\nhelposti suostuttiin. Hän tuli heti Milanoon, astui sisälle\nsairaalaan ja oli siellä ollut jo kolme kuukautta.\n\nMutta Renzon ilo jälleen nähdä hyvä luostariveljensä ei hetkeäkään\nollut täydellinen. Samassa kuin sai sen varmuuden, että tuo mies\ntodella oli Cristoforo, hänen pakostakin täytyi huomata, miten\nmuuttunut hän oli: vartalo kumarassa ja vaivojen painama; kasvot\nkalpeat ja kuihtuneet, ja koko hänen olemuksessaan havaitsi uupunutta\nluontoa, väsähtäneitä ja murtuneita ruumiinvoimia, jotka joka hetki\nkoettivat pysyä yllä hengenponnistuksen avulla.\n\nIsä Cristoforokin tuijotti nuoreen mieheen, joka lähestyi häntä, ja\njoka kädenliikkeellä, rohkeamatta sitä puheella tehdä, koetti saattaa\nitsensä tunnetuksi.\n\n-- Oi, isä Cristoforo, hän virkkoi, tultuaan tarpeeksi lähelle, jotta\nhänet saattoi kuulla, ilman että hänen tarvitsi huutaa.\n\n-- Sinä täällä! sanoi munkki, asettaen ruokakupin maahan ja nousten.\n\n-- Miten voitte, isä, miten voitte?\n\n-- Paremmin kuin niin monet poloiset, jotka näet täällä, vastasi\nmunkki.\n\nJa hänen äänensä oli raukea, kumea ja muuttunut, kuten kaikki muu.\nAinoastaan hänen silmänsä oli sama kuin ennen, jopa siinä oli\nentistään vilkkaampi ja loistavampi välke. Kenties ihmisrakkaus,\nyleväksi käyneenä pyrkimyksensä huipun saavutettuaan ja riemuiten\nsiitä, että lähestyi alkujuurtansa, oli noihin silmiin luonut\npuhtaamman hehkun kuin se, jota ruumiin raihnaisuus hetki hetkeltä\nsiinä sammutti.\n\n-- Mutta sinä, munkki jatkoi, kuinka olet täällä? Miten tulet noin\nuhmailemaan ruttoa?\n\n-- Minulla se jo on ollut, taivas olkoon kiitetty. Tulen tänne ...\netsimään ... Luciaa.\n\n-- Luciaa! Onko Lucia täällä?\n\n-- Hän on täällä; ainakin luotan Jumalaan, että hän vielä on täällä.\n\n-- Onko hän jo vaimosi?\n\n-- Oi, rakas isä, ei, ei hän ole vaimoni. Ettekö tiedä mitään siitä,\nmikä on tapahtunut?\n\n-- En, poikaseni. Sittenkuin Jumala poisti minut luotanne, en ole\nsaanut tietää teistä mitään. Mutta nyt, kun Hän on lähettänyt sinut\nluokseni, en salaa, että olen hyvin halukas sitä kuulemaan. Mutta ...\nvangitsemis-uhka?\n\n-- Tiedätte siis, mitä kaikkea minulle siellä tekivät?\n\n-- Mutta sinä, mitä sinä sitten olit tehnyt?\n\n-- Kuulkaa; jos väittäisin tuona päivänä olleeni järkevä Milanossa,\nvalehtelisin. Mutta mitään pahaa en ole tehnyt.\n\n-- Sen uskon, ja uskoin sen jo aikaisemminkin.\n\n-- Voinko nyt siis kertoa teille kaiken?\n\n-- Odota, sanoi munkki.\n\nJa poistuttuaan muutaman askeleen kojusta hän kutsui:\n\n-- Isä Vittore.\n\nKotvan kuluttua ilmestyi nuori kapusiini-munkki, jolle hän sanoi:\n\n-- Olkaa niin ystävällinen, isä Vittorio, ja valvokaa minunkin\npuolestani potilasparkojamme, sillä aikaa kuin minä vetäydyn hieman\nsyrjään. Mutta jos joku minua tarvitsisi, niin kutsukaa minua.\nVarsinkin tuo yksi! Jos hän näyttää vähintäkin tajun merkkiä, antakaa\nminulle heti tieto, minä pyydän.\n\n-- Olkaa huoleti, vastasi nuori munkki.\n\nJa vanhus palasi Renzon luo ja sanoi hänelle:\n\n-- Menkäämme tänne sisälle. Mutta ... hän äkkiä lisäsi, pysähtyen ...\nnäytätpä hyvin uupuneelta, varmaankin tarvitset syödä.\n\n-- Se on totta, sanoi Renzo; nyt kun minulle sitä muistutatte,\nhuomaan, etten vielä tänään ole syönyt.\n\n-- Odota, sanoi munkki.\n\nHän otti toisen kupin ja täytti sen suuresta padasta. Palattuaan\nhän ojensi sen ynnä lusikan Renzolle. Hän pyysi häntä istumaan\nolkisäkille, jota käytti vuoteenaan. Sitten hän meni nurkassa olevan\ntynnyrin luo ja laski siitä viiniä lasiin, minkä asetti vieraansa\nedessä olevalle pienelle pöydälle. Hän tarttui sitten jälleen omaan\nruokakuppiinsa ja istuutui hänen viereensä.\n\n-- Voi sentään, isä Cristoforo; teidänkö pitää tehdä tällaista. Mutta\nolettehan te aina sama. Kiitän teitä sydämeni pohjasta.\n\n-- Minua sinun ei pidä kiittää; tämä on köyhien omaisuutta, mutta\nsinäkin olet tänä hetkenä tarvitsevainen. Mutta kerro nyt minulle,\nmitä en tiedä, puhu minulle Lucia parasta; koeta puhua lyhyesti;\nsillä aika on täperä ja on paljon tehtävää, kuten näet.\n\nNielauksien lomassa Renzo alkoi kertoa Lucian tarinaa: kuinka hän\noli otettu Monzan luostarin turviin, kuinka oli sieltä ryöstetty.\nKuullessaan mainittavan niin suuria kärsimyksiä ja vaaroja,\najatellessaan, että hän itse oli ollut se, joka neuvoi viemään\nviattoman tyttöparan tuohon luostariin, munkki vallan hengästyi;\nmutta hän hengitti taas vapaammin kuullessaan, miten Lucia\nihmeellisesti oli pelastunut, palautettu äitinsä luo ja uskottu Donna\nPrasseden huostaan.\n\n-- Nyt aion puhua teille itsestäni, jatkoi Renzo.\n\nJa hän kertoi lyhyesti tuon kuuluisan päivän Milanossa ja pakonsa,\nja miten hän senjälkeen lakkaamatta oli ollut poissa kotoaan ja\nmiten hän nyt, kun kaikki oli mullin mallin, oli uskaliaasti kyllä\npäättänyt palata; kuinka ei ollut tavannut Agnesea kotiseudullaan;\nkuinka Milanossa oli saanut kuulla, että Lucia oli sairaalassa.\n\n-- Ja nyt, näin hän päätti, olen täällä häntä etsimässä,\ntiedustelemassa, vieläkö hän elää, ja ... huoliiko hän enää\nminusta ... sillä joskus...\n\n-- Mutta onko sinulla jotain viittauksia, minne hän sijoitettiin, kun\nsaapui tänne?\n\n-- Ei ainoatakaan, rakas isä; ei muuta, kuin että hän on täällä, jos\nyleensä on, minkä Jumala suokoon!\n\n-- Voi, lapsiparka. Mutta millä tavoin olet täällä asiaasi\ntiedustellut?\n\n-- Olen kulkenut sinne tänne umpimähkään, mutta en ole nähnyt\njuuri muuta kuin mieshenkilöitä. Olen kyllä ajatellut, että naiset\nvarmaankin ovat erityisessä paikassa, mutta en vielä ole voinut sitä\nlöytää. Jos niin on laita, niin neuvokaa se minulle.\n\n-- Etkö tiedä, poikaseni, että pääsy sinne on kielletty miehiltä,\nellei heillä ole siellä vallan erityistä tehtävää?\n\n-- No, mutta mitä sitten voi tapahtua?\n\n-- Asetus on oikea ja pyhä, poikaseni. Ja jos kärsimysten paljous\nja ankaruus ei aina salli, että sitä tarpeellisen johdonmukaisesti\nsovellutetaan, niin oikeuttaako tämä kunnon miestä sitä rikkomaan?\n\n-- Mutta, isä Cristoforo. Lucian pitäisi olla vaimoni. Te tiedätte,\nmiten meidät on eroitettu; olen jo kärsinyt kaksikymmentä kuukautta,\nja olen kaiken tämän kestänyt kärsivällisesti. Olen tullut tänne\nsaakka, panemalla itseni alttiiksi niin monelle vaaralle, joista\ntoinen on ollut toistaan pahempi, ja nyt...\n\n-- En tiedä, mitä sanoa, virkkoi munkki, vastaten enemmän omiin\najatuksiinsa kuin nuorukaisen sanoihin. -- Tarkoituksesi on hyvä; ja\nsuokoon Jumala, että kaikki, joilla on vapaa pääsy tähän laitokseen,\nkäyttäytyisivät, kuten toivon sinun täällä käyttäytyvän. Jumala, joka\nepäilemättä siunaa tuon sinun tunteesi järkähtämättömyyden, tuon\nuskollisuuden, jota osoitat kaihotessasi ja etsiessäsi sitä henkilöä,\njonka Hän oli sinulle määrännyt, Jumala, joka on ihmisiä ankarampi,\nmutta myös lempeämpi, ei ottane huomioon sitä, mikä saattaa olla\nsäännöistä poikkeavaa tuossa etsinnässäsi. Muista ainoastaan, että\nkäytöstavastasi täällä on meidän molempien tehtävä tili, luultavasti\nei ihmisille, mutta varmasti Jumalalle. Tule siis.\n\nNäin sanottuaan hän nousi, ja Renzo lähti hänen mukanaan. Tämä\nmyönsi kyllä munkin puheen oikeaksi, mutta päätti nyt itsekseen olla\nmainitsematta tuota Lucian lupausta, josta aikaisemmin oli aikonut\npuhua.\n\n-- Jos saa kuulla vielä senkin, oli Renzo ajatellut, hän varmaankin\nvielä tekee muita estelyjä. Jos hänet löydän, ehdin aina puhua siitä;\ntai ... ja siinä tapauksessa, mitä se hyödyttää?\n\nVietyään hänet kojun ovelle, joka oli pohjoiseen päin, munkki virkkoi:\n\n-- Kuulehan: isämme Felice, joka on tämän sairaalan esimies,\njohdattaa tänään tarkastuksenalaiseen eristyspaikkaan toisaalle ne\nharvat, jotka täällä ovat parantuneet. Näet tuon keskellä olevan\nkirkon ... ja nostaen luisevan ja vapisevan kätensä, hän viittasi\nvasemmalle, missä synkässä autereessa haamoitti kappelin kupukatto,\njoka pisti esiin yläpuolelle kurjia kojuja. Ja hän jatkoi:\n\n-- Tuon ympärille he nyt kokoutuvat lähteäkseen kulkueena pois siitä\nportista, josta sinä epäilemättä olet käynyt sisälle.\n\n-- Kas! Sitä varten siis raivattiin tie vapaaksi.\n\n-- Aivan oikein; ja luultavasti kuulit pari kellonsoittoa kappelista?\n\n-- Kuulin yhden.\n\n-- Se oli toinen. Kun kolmas kajahtaa, he ovat kaikki koolla. Isä\nFelice pitää heille pienen puheen ja sitten hän lähtee matkaan\nheidän kanssaan. Kun kuulet tuon kellonsoiton, mene sinne; asetu\ntuon jonon taakse tielle, missä ketään häiritsemättä ja joutumatta\nhuomionesineeksi voit nähdä heidän kulkevan ohi; ja katso, katso\ntarkkaan, onko Lucia joukossa. Jos Jumala ei ole sallinut, että\nhän siinä on, niin tuolla puolella -- hän kohotti jälleen kätensä,\nosoittaen sitä rakennuksen osaa, joka oli vastapäätä heitä -- tuo osa\nrakennusta ja osa pihaa, joka on sen edessä, on naisten olopaikka.\nNäet aitauksen, joka eroittaa tämän puolen siitä, mutta se on\npaikoittain katkaistu ja toisin paikoin auki, niin ettei sinun ole\nvaikea päästä sisälle. Jos kerran olet sisällä, etkä tee mitään,\nmikä herättäisi epäluuloa, ei kukaan luultavasti tule sanomaan\nsinulle mitään. Mutta jos sattumalta tehtäisiin estelyjä, sano että\nisä Cristoforo ------sta sinut tuntee ja että hän vastaa sinusta.\nSieltä sinun on häntä etsiminen; ja etsi häntä louttamuksella\nja ... nöyrästi alistuen kohtaloosi; sillä muista, ettet ole tullut\ntänne vähäistä etsimään, tiedustelet elävää ihmistä sairashuoneesta!\nTiedätkö, kuinka monta kertaa minä olen nähnyt tämän poloisen\njoukon vaihtuvan! Kuinka monta olen nähnyt kuljetettavan pois,\nkuinka harvojen omin voimin lähtevän pois!... Mene, ja ole valmis\nvastaanottamaan vaikeintakin...\n\n-- Käsitänpä minäkin, keskeytti Renzo, kääntäen pois katseensa ja\nvallan muuttuen kasvoiltaan: käsitän! Menen, etsin kaikki paikat\nympäri koko sairaalaa, ja ellen häntä löydä...\n\n-- Ellet häntä löydä? sanoi munkki vakavan ja odottavan näköisenä ja\nkatse ankarana.\n\nMutta Renzo, jonka tuosta epäilyksestä uudelleen kiihtynyt viha\nverhosi silmien valon, toisti ja jatkoi:\n\n-- Ellen häntä löydä, niin ainakin tulen löytämään erään toisen. Joko\nMilanosta, hänen kirotusta palatsistaan tai maailman ääristä, tai\nhelvetistä tulen löytämään tuon konnan, joka meidät on eroittanut.\nIlman tuota roistoa, olisi Lucia jo kaksikymmentä kuukautta ollut\nvaimonani; ja jos meidät olisi määrätty kuolemaan, olisimme ainakin\nkuolleet yhdessä. Jos tuo kirottu mies vielä on elossa, niin\ntotisesti minä hänet löydän...\n\n-- Renzo! sanoi munkki, tarttuen häntä käsivarresta ja katsoen häneen\nvielä ankarammin.\n\n-- Ja jos löydän hänet, jatkoi nuori mies täydelleen vihansa\nsokaisemana, ja ellei rutto jo ole hänelle antanut ansaittua\ntuomiota... Ei enää ole se aika, jolloin raukkamainen mies rosvojensa\nympäröimänä voi saattaa ihmisiä epätoivoon ja sille nauraa. Nyt on\ntullut se aika, jolloin ihmiset kohtaavat toisensa, katsoen toisiinsa\nkasvoista kasvoihin: ja minä tulen totisesti jakamaan oikeutta.\n\n-- Sinä onneton, huudahti isä Cristoforo, äänessä kokonaan entinen\ntäyteläs ja soinnukas kaiku. -- Sinä onneton!\n\nJa hänen rinnalle kallistunut päänsä oli kohonnut pystyyn, posket\npunoittivat kuten ennen ja silmien liikunto oli omituisen hirvittävä.\n-- Katso, onneton.\n\nJa puristaessaan ja heiluttaessaan rajusti Renzon käsivartta toisella\nkädellään, hän heilutti toista edessään, osoittaen, mikäli saattoi,\nympärillään avautuvaa surkeata näkyä.\n\n-- Katso, kuka on Se, joka rankaisee, kuka tuomitsee, eikä itse ole\ntuomittu, kuka kurittaa ja antaa anteeksi! Mutta sinä, maan matonen,\ntahdot jaella oikeutta! Tiedätkö sinä edes, mitä oikeus tahtoo sanoa?\nMene, onneton, mene! Toivoin, niin toivoin todella, että Jumala ennen\nkuolemaani olisi antanut minulle sen lohdutuksen, että Lucia parkani\nolisi elossa, että hänet näkisin ja että kuulisin hänen lupaavan\nlähettävänsä rukouksen kohti hautaa, jossa tulen lepäämään. Mene,\nsinä olet riistänyt minulta tämän toivon. Jumala ei suinkaan ole\njättänyt häntä tänne maan päälle sinua varten, eikä sinulla kai ole\njulkeutta luulla ansaitsevasi Jumalalta lohdutusta. Hän on ajatellut\nLuciaa, sillä hän on niitä sieluja, joille on varattu ijäinen\nlohdutus. Mene, minulla ei ole aikaa sinua kauempaa kuunnella!\n\nJa näin sanottuaan hän työnsi luotaan Renzon käsivarren ja läksi\nkulkemaan erästä sairaan kojua kohti.\n\n-- Voi, isä! sanoi Renzo, seuraten häntä rukoilevan näköisenä;\ntahdotteko syöstä minut luotanne tällä tavalla?\n\n-- Kuinka! vastasi kapusiinilainen, ääni yhtä ankarana. Julkeatko\nvaatia, että minä riistäisin aikaa noilta ahdistuneilta, jotka\nodottavat, että puhuisin heille Jumalan anteeksiannosta,\nkuunnellakseni sinun raivonpurkauksiasi, kostontuumiasi? Kuuntelin\nsinua, kun pyysit lohdutusta ja neuvoa; olen jättänyt toisen\nrakkaudentyön toisen vuoksi. Mutta nyt, kun sydämesi uhkuu\nkostonhalua, mitä minusta tahdot? Mene tiehesi! Olen nähnyt täällä\nkuolevan loukattujen, jotka antoivat anteeksi, sortajien, jotka\nvaikeroivat, kun eivät voineet nöyrtyä loukattujen edessä. Olen\nitkenyt sekä edellisten, että jälkimäisten kanssa. Mutta mitä voin\ntehdä sinun kanssasi?\n\n-- Oi, annan hänelle anteeksi! Annan todella hänelle anteeksi ja\nainaiseksi, huudahti nuori mies.\n\n-- Renzo, sanoi munkki jo hieman lempeämpänä. Ajattelehan vähän, ja\nsano minulle, kuinka monta kertaa jo olet antanut hänelle anteeksi?\n\nJa odotettuaan hetken saamatta vastausta, hän painoi äkkiä alas\npäänsä ja jatkoi, ääni vielä lauhtuneempana:\n\n-- Tiedät, miksi kannan tätä pukua?\n\n-- Sen tiedän, vastasi Renzo.\n\n-- Minäkin olen vihannut, minä, joka olen sinua soimannut sanasta,\najatuksesta; sen miehen, jota vihasin, jota vihasin sydämeni pohjasta\nja kauan, sen miehen minä tapoin.\n\n-- Niin, mutta hän oli tuollainen pöyhkeä julmuri, tuollainen...\n\n-- Vaiti, keskeytti munkki; luuletko, että, jos olisi olemassa\npätevää syytä, minä en olisi sitä kolmenkymmenen vuoden ajalla\nlöytänyt? Oi, jospa voisin siirtää sinun sydämeesi sen tunteen, jota\nsenjälkeen alati olen kokenut, ja yhä vielä koen tuohon mieheen\nnähden, jota vihasin. Jospa sen voisin! Mutta Jumala sen voi, Hän\nsen tehköön!... Kuule, Renzo. Hän tahtoo suoda sinulle enemmän\nhyvää, kuin mitä itse itsellesi suot. Sinä olet voinut tuumia\nkostoa, mutta Hänellä on tarpeeksi sääliä sinua siitä estääkseen.\nHän osoittaa sinulle armoa, jota eräs toinen ei ole ansainnut.\nSinä tiedät ja olet monesti sanonut, että hän voi hillitä sortajan\nkäden; mutta tiedä myös, että hän voi pysäyttää kostonhimoisenkin\nkäden. Ja luuletko sinä, että kun olet köyhä, kun sinua on loukattu,\nluuletko ettei Hän silti voi sinulta puolustaa ihmistä, joka on\nluotu Hänen kuvansa mukaan? Luuletko, että Hän antaisi sinun tehdä\nkaikkea, mitä ikinä haluat? Ei, sanon minä. Mutta tiedätkö, mitä voit\ntehdä? Saatat vihata ja syöstä itsesi turmioon. Saatat huonoilla\ntunteillasi itsestäsi poistaa kaiken siunauksen. Sillä miten asiasi\nonnistunevatkin, mikä onni saattaneekin sinulle hymyillä, niin ole\nvarma siitä, että kaikki on kääntyvä sinulle rangaistukseksi, kunnes\nolet antanut anteeksi ja antanut anteeksi niin perinpohjin, ettet\nenää voi toistaa: tulen antamaan hänelle anteeksi.\n\n-- Niin, niin, sanoi Renzo liikutettuna ja vallan hämillään.\nYmmärrän, etten koskaan todella ole antanut hänelle anteeksi.\nYmmärrän, että olen puhunut kuin järjetön elukka, enkä kuin kristitty\nihminen. Mutta nyt, armollisen Jumalan avulla annan hänelle anteeksi\noikein sydämeni pohjasta.\n\n-- Entä jos hänet näkisit?\n\n-- Rukoilisin Jumalaa antamaan minulle kärsivällisyyttä ja nöyryyttä\nja liikuttamaan hänen sydäntänsä.\n\n-- Etkö muistaisi, ettei Herra ole käskenyt meidän ainoastaan\nantaa anteeksi vihamiehillemme, vaan on myös käskenyt meidän heitä\nrakastaa? Muistaisitko, että Jumala on rakastanut tuotakin miestä,\nniin että on hänenkin edestään kärsinyt ristinkuoleman?\n\n-- Muistaisin, Hänen avullaan.\n\n-- No hyvä, seuraa minua. Sanoit: tulen hänet löytämään, ja todella\nolet hänet löytävä. Tule, niin saat nähdä, ketä kohtaan olet\nsaattanut säilyttää vihaa sydämessäsi, kelle olet voinut toivoa\npahaa, kelle sitä tahdoit tehdä, mitä elämää sinä herrana tahdoit\nvallita ja määrätä.\n\nJa tartuttuaan Renzon käsivarteen ja puristettuaan sitä niin vahvasti\nkuin vahva nuori henkilö, hän läksi liikkeelle. Ja rohkenematta\nmitään kysyä, Renzo seurasi häntä.\n\nEnsimäinen, mitä katse sisään astuttaessa kohtasi, oli taustalla\noljilla istuva potilas, mutta se ei ollut arveluttavan sairas, jopa\nse saattoi olla lähellä toipumistakin. Nähdessään isä Cristoforon,\nhän pudisti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: ei.\n\nMunkki painoi alas päänsä surullisen ja alistuvan näköisenä.\n\nTällävälin Renzo antoi katseensa uteliaana ja levottomana\nkiertää muihin kojussa oleviin, näki kolme tai neljä potilasta,\neroitti niistä yhden, joka makasi patjalla käärittynä komeaan\naatelisvaippaan, kuin peitteeseen. Hän tähysti häntä, tunsi Don\nRodrigon ja peräytyi. Mutta munkki antoi hänen uudelleen tuta kätensä\nkovaa puristusta, veti hänet tuon vuoteen ääreen, ja ojentaen kättään\nsen yli osoitti sormellaan siinä makaavaa miestä.\n\nTuo poloinen mies loikoi siinä liikkumattomana, silmät levällään,\nmutta katse tylsänä; kasvot kelmeät, täynnä mustia pilkkuja, huulet\nmustat ja turvonneet. Olisi luullut niitä kuolleen kasvoiksi,\nellei raivokas vavahteleminen olisi ilmaissut sitkeätä elinvoimaa.\nRinta kohoili tavan takaa vaivaloisesti hengittäen; ja oikea\nkäsi, joka pisti esiin vaipan alta, puristi tätä sydämen kohdalta\nsuonenvedon-tapaisesti sormilla, jotka olivat kuolon kalpeat ja\npäistään tummat.\n\n-- Nyt näet, sanoi munkki matalalla ja vakavalla äänellä. Se voi olla\nrangaistusta, mutta myös armoa, Sama tunne, mikä sinulla nyt on tuota\nmiestä kohtaan, joka sinua on loukannut, on oleva eräänä päivänä\nsinua kohtaan Jumalalla, jota sinä olet loukannut. Siunaa häntä,\nja sinä olet oleva siunattu. Neljä päivää hän jo on ollut täällä\ntajuihinsa tulematta. Ehkä Herra on valmis suomaan hänelle katumuksen\nhetken, mutta on kenties tahtonut, että sinä sitä rukoilisit. Ehkä\nHän tahtoo, että sinä sitä rukoilisit tuon viattoman naisen kanssa.\nKenties Hän myöntää armon yksistään sinun, ahdistuneen ja nöyrästi\nalistuvan miehen rukoukselle. Kenties tuon miehen ja sinun pelastus\ntänä hetkenä riippuu sinusta, anteeksiantamuksen tunteesta,\nsäälistä ... rakkaudesta!\n\nHän vaikeni; ja pannen kätensä ristiin, hän kumarsi päänsä niiden yli\nja rukoili...\n\nRenzo teki samoin.\n\nHe olivat jonkun hetken olleet tässä asennossa, kun kolmas\nkellonsoitto kajahti. Molemmat läksivät liikkeelle, ikäänkuin\nyhteisestä sopimuksesta, ja astuivat ulos kojusta. Toinen ei\nkysellyt, toinen ei vakuuttanut; heidän kasvonsa puhuivat.\n\n-- Mene nyt, virkkoi munkki, mene valmiina vastaanottamaan mitä ikinä\nsaattaa tulla, joko vastaanottamaan armoa tai uhrausta ja ylistämään\nJumalaa, mikä lieneekin etsintäsi tulos. Ja miten käyneekin, tule\ntuomaan minulle siitä tietoa: sitten me yhdessä kiitämme Herraa.\n\nSen enempää sanomatta he erosivat. Toinen palasi sinne, mistä oli\ntullut; toinen riensi kappeliin päin, joka ei ollut kivenheittoa\nkauempana.\n\n\n\n\nKUUDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\n\nKukapa olisi voinut sanoa Renzolle muutamia tunteja aikaisemmin, että\nkuumimmassa etsimistouhussaan ja levottomimpina ja ratkaisevimpina\nhetkinään hänen sydämensä olisi ollut jakaantuneena Lucian ja Don\nRodrigon välillä! Niin oli kuitenkin laita. Tämän miehen hahmo\nsekaantui kaikkiin niihin rakkaisiin ja hirvittäviin kuviin, joita\ntoivo ja pelko vuoroonsa loivat hänen katseidensa eteen tämän kulun\nkestäessä. Niiden sanojen muisto, jotka hän oli kuullut tuon surkean\nsairasvuoteen ääressä, temmelsi alinomaa niiden toivon ja pelon\ntunteiden parissa, jotka vaihetellen valtasivat hänen mielensä; eikä\nhän voinut lukea loppuun rukousta retkensä onnellisen päättymisen\nhyväksi, uudelleen toistamatta sitä rukousta, jonka oli alkanut\ntuossa kojussa, ja jonka kellonsoitto oli keskeyttänyt.\n\nSe pieni kahdeksankulmainen kappeli, joka kohoten muutaman portaan\nkorkeuteen maasta keskellä sairaalan sisustaa, oli alkuperäiseltä\nrakenteeltaan avoin joka taholle, ilman muuta tukea kuin pilareita ja\npylväitä: se oli niin sanoaksemme seinätön rakennus. Joka sivulla oli\nkaarikäytävä pylväsrivien välillä. Näiden sisäpuolella ja varsinaisen\nkirkon ympärillä, minkä muodosti kahdeksan pylväiden nojassa olevaa\nkaariholvia, jotka vastasivat ulompia kaarikäytäviä, ja joiden yli\nkohosi kupukatto, kulki pylväskäytävä. Näin ollen keskelle pystytetty\nalttari näkyi joka sairaalan pihanpuoleiseen ikkunaan ja melkein\njokaiseen pihan kohtaan. Nyt tämä rakennus on muutettu vallan toiseen\ntarkoitukseen ja kahdeksan ulkosivun aukot on kiinnimuurattu;\nmutta entinen yleismuoto on jälellä ja osoittaa selvästi vanhaa\nrakennustyyliä ja rakennuksen alkuperäistä tarkoitusta.\n\nTuskin oli Renzo lähtenyt liikkeelle, kun huomasi isä Felicen\nilmaantuvan kappelin pylväskäytävään, etenevän keskellä olevaan\nkaarikäytävään, joka on kaupunkiin päin ja jonka juurelle, päätien\nkohdalle oli ryhmittynyt pieni parantuneiden joukko. Ja heti Renzo\nhänen ryhdistään huomasi, että hän oli alkanut puheensa.\n\nRenzo kierteli noita polkuja asettuakseen kuulijakunnan päähän,\nkuten isä Cristoforo oli häntä neuvonut. Saavuttuaan sinne, hän oli\nhiiskumatta, tarkasti katseellaan koko koolla olevaa seuraa, mutta\nhuomasi omasta paikastaan ainoastaan paljouden yhteen sullottuja\npäitä, joka, ylhäältä katsottuna, melkein näytti kivitykseltä.\nKeskellä oli muutamia naisia huivien ja harsojen peitossa. Siihen\nhän mitä tarkkaavammin tähysti; mutta kun hänen ei onnistunut siinä\neroittaa sen enempää kuin muuallakaan, hän loi katseensa sinne, minne\nkaikki muut silmänsä suuntasivat. Hän tunsi heltymystä ja hartautta\nnähdessään kunnianarvoisen saarnaajan. Ja vaikka hänen huomiokykynsä\ntänä ahdistuksen hetkenä oli varsin vähäinen, hän kuitenkin kuuli\ntämän osan tuota juhlallista puhetta:\n\n-- Omistakaamme ajatus niille monille tuhansille, jotka ovat\npoistuneet tuosta.\n\nJa olkansa yli kohottamallaan sormella hän osoitti takanaan olevaa\nSan Gregorion hautausmaan porttia, joka hautausmaa siihen aikaan\noli yhtenä ainoana yhteisenä hautana. -- Luokaamme ympärillemme\nsäälivä katse niihin moniin tuhansiin onnettomiin, jotka kohta\njätämme tänne, he kun ovat epätietoisia, miltä puolen heidän on\nmäärä täältä poistua; luokaamme myös silmäys itseemme, vähäiseen\njoukkoomme, joka terveenä täältä lähtee! Herra olkoon siunattu!\nOlkoon Hän siunattu oikeudessaan, armossaan, siunattu kuolemassa,\nsiunattu tervehtymisessä, siunattu siinä valinnassa, jonka on\ntehnyt meidän suhteemme. Oi, minkätähden hän näin on määrännyt,\nellei olisi tahtonut itselleen kasvattaa pientä joukkoa, joka on\nahdistuksen oikaisema ja tullut hehkuvammaksi kiitollisuudesta,\nellei olisi tahtonut, että me tämän jälkeen selvemmin tuntien\nelämää hänen antamakseen lahjaksi, kunnioittaisimme sitä niin,\nkuin hänen suomansa seikka ansaitsee, ja ellei lopuksi sentähden,\nettä kärsimystemme muisto saattaisi meidät myötätuntoisiksi ja\navuliaiksi lähimäisillemme? Toivokaamme, että ne, joiden seurassa\nolemme kärsineet, toivoneet, pelänneet, joiden pariin jätämme\nystäviä, sukulaisia ja jotka lopulta kaikki ovat veljiämme, ja\nvarsinkin ne heistä, jotka näkevät meidän keskeltänsä poistuvan,\ntuntevat jonkunmoista tyydytystä ajatellessaan, että ainakin muutamat\npoistuvat täältä terveinä, toivokaamme että kokevat mielenylennystä\nmeidän käytöksemme johdosta. Jumala varjelkoon heitä näkemästä\nmeissä meluavaa iloa, maallista iloa siitä, että olemme välttäneet\ntämän kuoleman, jonka kanssa he vielä kamppailevat. Nähkööt, että\npoistumme kiittäen Jumalaa omasta puolestamme, ja rukoillen häntä\nheidän puolestaan. Ja olkoon heillä tilaisuus sanoa: \"Poissakin\ntäältä nuo tulevat meitä muistelemaan ja edelleen rukoilemaan meidän\npoloisien puolesta.\" Alkakaamme jo heti tällä vaelluksellamme,\njo ensi askeleillamme, joita heti lähdemme astumaan, viettämään\nelämää, joka kokonaan on pyhitetty ihmisrakkaudelle. Ne, jotka ovat\nsaaneet takaisin entisen jäntevyytensä, tarjotkoon veljellisen\nkäsivarren heikoille; nuoret, tukekaa vanhoja! Te, jotka olette\njääneet lapsettomiksi, katsokaa ympärillenne, kuinka monet lapset\novat jääneet isättömiksi! Tarjotkaa heille isän tukea! Ja tämä\nihmisrakkaus on sovittava syntinne ja lieventävä surunnekin.\n\nTällöin voihkinan ja huokauksen humina, joka kasvamistaan oli\nkasvanut kuulijakunnassa, keskeytyi äkkiä, kun huomattiin saarnaajan\npanevan köyden kaulaansa ja lankeavan polvilleen; ja mitä syvimmän\nhiljaisuuden vallitessa, kaikki odottivat, mitä hänellä oli\nsanottavaa.\n\n-- Omasta puolestani, hän virkkoi, ja kaikkien toverieni puolesta,\njotka ilman kaikkea omaa ansiotamme olemme valitut tuohon ylevään\netuoikeuteen palvelemaan Kristusta teitä palvelemalla, pyydän\nteiltä nöyrästi anteeksi, ellemme ole täysin arvokkaasti täyttäneet\ntehtäväämme. Jos velttous ja lihan vastahakoisuus ovat saattaneet\nmeidät laiminlyömään teidän tarpeitanne ja hitaasti noudattamaan\nkutsuanne; jos väärämielinen kärsimättömyys, jos rikollinen\nkyllästyminen joskus ovat saattaneet meidät näyttämään ikävystyneiltä\nja ankarilta; jos joskus tuo kurja ajatus, että te meitä tarvitsitte,\non saattanut meidät kohtelemaan teitä riittämättömän nöyrästi; jos\nvaivaisuutemme on pannut meidät tekemään jotain tekoa, josta teille\non koitunut pahennusta, antakaa meille anteeksi! Silloin Jumala\nantakoon teille anteeksi kaikki veikanne ja siunatkoon teitä.\n\nJa tehtyään yli kuulijakunnan suuren ristimerkin, hän nousi.\n\nJos emme ole voineetkaan tässä mainita tarkkaa sanamuotoa, olemme\nainakin tuoneet esiin hänen puheensa ajatussisällyksen. Mutta\nhänen esittämistapaansa on mahdoton kuvata. Hän puhui kuin mies,\njoka sanoi etuoikeudeksi ruttosairaiden palvelemista, sillä se oli\ntodella hänen vakaumuksensa; joka tunnusti, ettei ollut tätä tehtävää\narvokkaalla tavalla täyttänyt, hän kun tunsi sisällään, että niin\ntodella oli laita; joka pyysi anteeksiantoa, hänellä kun oli se\nvakaumus, että sitä tarvitsi. Mutta ne ihmiset, jotka olivat nähneet\nnoiden kapusiini-munkkien häärivän ympärillään yksinomaan palvellen\nheitä, jotka olivat nähneet niin monen heistä kuolevan ja sen\nmiehen, joka puhui heidän kaikkien nimessä, aina ensimäisenä vaivaa\nnäkemässä, samoin kuin hän oli ensimäinen arvoltaan, paitsi silloin,\nkun hänkin oli ollut lähellä kuolemaa -- nämä ihmiset, sanon minä,\nluonnollisesti nyyhkyttäen ja itkien vastasivat tuollaisiin sanoihin!\nTuo ihailtava munkki otti sitten suuren pilariin nojaavan ristin,\nnosti sen ilmaan eteensä, jätti jalkineensa ulkomaisen porraskäytävän\nlaidalle, astui alas portaat, ja kautta joukon, joka kunnioittavasti\nteki tilaa, kulki sen etunenään.\n\nRenzo, vuodattaen runsaita kyyneleitä, vallan kuin olisi ollut yksi\nniitä, joilta pyydettiin tuota omituista anteeksiantoa, vetäytyi\nsyrjään hänkin ja meni erään kojun luo. Siinä hän odotti, puoleksi\npiiloittuneena, vartalo takana ja pää edellä, silmät selkiselällään,\nsydän rajusti sykkien, mutta samalla mielessä uusi ja erityinen\nluottamus, mikä luullakseni oli syntynyt saarnan herättämästä\nhellyydestä ja yleisen heltymisen havaitsemisesta.\n\nNyt etenee isä Felice, avojaloin, kaulassa tuo köysi ja kantaen\nedellään kohotettuna tuota pitkää ja raskasta ristiä. Hänen kasvonsa\nolivat kalpeat ja laihat, ilmaisten samalla nöyryyttä ja rohkeutta.\nHän astui eteenpäin hitaasti, mutta päättäväisesti, kuin henkilö,\njoka tahtoo sääliä toisen heikkoutta ja kaikessa kuin mies, joka\nnoista ylenmääräisistä vaivoistaan olisi ammentanut voimaa kestämään\nnoita tehtäväänsä kuuluvia lukuisia ja välttämättömiä vaivoja ja\nvastuksia. Heti hänen jälessään kulkivat varttuneimmat lapset,\nsuurimmaksi osaksi avojaloin, aniharvat kokonaan puettuina, muutamat\npelkkä paita yllä. Sitten seurasivat naiset, melkein kaikki taluttaen\nkädestä pikkutyttöä ja laulaen vaihdellen miserere-virttä. Ja noiden\näänien väsähtänyt kaiku, noiden kasvojen kalpeus ja riutunut ilme\nolisi täyttänyt myötätuntoisuudella jokaisen, joka sattumalta siinä\nolisi ollut pelkkänä katsojana. Mutta Renzo katsoi, tarkasti joka\nriviä, joka kasvoja, päästämättä ainoatakaan huomaamatta ohi; jono\nkulkikin niin hitaasti, että hän mukavasti saattoi tarkastuksensa\ntoimittaa. Yhä kulkee väkeä ohi, yhä hän tarkastelee, mutta aina\nvaan turhaan; joskus hän ohimennen luo katseen vielä takana olevaan\njoukkoon, joka vähenemistään vähenee; ainoastaan harvoja on enää\njälellä, nyt kulkevat viimeiset ohi, kaikki ovat menneet, mutta\nkaikki ovat olleet vallan vieraita kasvoja. Käsivarret roikkuen\nja pää kallistuneena olalle hän surullisin katsein seurasi tätä\npoistuvaa naisten joukkoa. Miesten jono yhä kulki ohi, ja uusi\ntarkkaavaisuus, uusi toivo syntyi hänessä kun hän tämän miesjonon\njälkeen näki ilmaantuvan muutamia rattaita, mitkä kuljettivat niitä\ntoipuvia, jotka eivät vielä kyenneet jalan kulkemaan, Tässä jonon\nosassa naiset tulivat viimeksi. Ja kulku oli nytkin niin hidas, että\nRenzo yhtä tarkoin saattoi tutkia kaikkia, ilman että ainoakaan\nhäneltä jäi näkemättä.\n\nMutta mitä? Hän tutkii ensimäiset, toiset, kolmannet rattaat, ja niin\nedespäin, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä aina viimeisiin\nasti, joiden jälessä ei enää tule muita kuin eräs kapusiini-munkki,\nvakavan näköinen ja sauva kädessä, ikäänkuin jonon järjestäjänä.\n\nSe oli tuo isä Michele, jonka mainitsimme määrätyn isä Felicen\navustajaksi sairaalan johdossa.\n\nNäin raukesi täydelleen tämä rakas toivo. Ja rauetessaan se ei\nainoastaan poistanut herättämäänsä lohdutusta, mutta, kuten\nuseimmiten tapahtuu, jätti miehen entistään vielä tukalampaan tilaan.\nTästälähin kaikkein onnellisin sattuma oli se, että tapaisi Lucian\nsairaana. Mutta kun toivon sijalle siirtyi entistään ankarampi\nlevottomuus, hän takertui kaikin voimin tuohon surulliseen ja\nheikkoon johtolankaan. Hän poikkesi suurelle keskitielle ja kulki\nsiihen suuntaan, mistä päin oli tullut. Saavuttuaan kappelin kohdalle\nhän polvistui sen alimmalle portaalle. Ja siinä hän kohotti Jumalan\npuoleen rukouksen, tai oikeammin sekavia, katkonaisia sanoja,\nhuudahduksia, avun-anomuksia, valituksia, lupauksia, sanalla sanoen\ntuollaisen puheen, jota ei lausuta ihmisten kuullen, heillä kun\nei ole tarpeeksi teräväjärkisyyttä sellaista ymmärtääkseen, eikä\nkärsivällisyyttä sellaista kuunnellakseen; ihmiset eivät yleensä\nole tarpeeksi suuria tunteakseen sellaiseen ylenkatseesta vapaata\nmyötätuntoisuutta.\n\nHän nousi siitä hieman rohkaistuneena. Kuljettuaan sitten kappelin\nympäri hän astui keskitien jatkolle, jota ei vielä ollut nähnyt,\nja joka johti toiselle portille. Vähän aikaa astuttuaan hän näki\noikealla ja vasemmalla aitauksen, josta munkki oli puhunut, ja\nse oli vallan täynnä aukkoja, juuri niin kuin tämä oli sanonut.\nRenzo kävi sisälle yhdestä tuollaisesta aukosta ja oli nyt naisten\nosastossa. Melkein ensi askeleellaan hän huomasi maassa pienen\nkellon, sellaisen, jota monattot kantoivat jalkaan sidottuna;\nvahingoittumattomana hihnoineen se siinä oli. Hänen mieleensä johtui,\nettä nämä vehkeet saattoivat olla hänen passinaan vapaata kulkua\nvarten täällä. Hän nosti kellon ylös maasta, katseli, huomasiko\njoku häntä, ja sitoi sen jalkaansa. Heti hän alkoi etsintänsä, mikä\nainoastaan esineiden moninaisuuden vuoksi olisi ollut tavattoman\nvaikea, vaikka olisi ollut kysymys vallan erilaatuisista esineistä.\nHän tähysteli ympärilleen ja sai nähdä uusia kurjuuden näkyjä, osaksi\nvallan samanlaisia kuin jo näkemänsä, osaksi vallan erilaisia. Siellä\nkestettiin samaa kärsimyksen taakkaa, kantaen toisella tavoin noita\nkärsimyksiä, riuduttiin, valitettiin, alistuttiin, säälittiin ja\nautettiin toisiaan eri tavalla, ja katsoja tunsi tästä kaikesta kuin\nuudenlaista sääliä ja kauhua.\n\nRenzo oli jo kulkenut hyvän matkaa tuloksetta ja vastuksitta, kun\nkuuli takanaan huudettavan: -- Hoi! mikä näytti häntä tarkoittavan.\nHän kääntyi ja näki matkan päässä tarkastajan, joka kohottaen kättään\ntodella viittasi hänelle huutaen:\n\n-- Tuolla sisällä huoneissa teitä tarvitaan; täällä on jo tehty\npuhdasta.\n\nRenzo älysi heti, keneksi häntä luultiin ja että kulkunen oli\nväärinkäsityksen aiheuttaja. Hän oli harmissaan siitä, että oli\nyksinomaan ajatellut niitä ikävyyksiä, jotka tämän merkin avulla oli\nvälttävä, eikä niitä, jotka sen kautta oli kohtaava. Ja heti hän\nmietti keinoa mitä pikimmin päästä pakoon tuolta henkilöltä. Hän\nnyökäytti hänelle moneen kertaan ja kiireisesti päätään, ikäänkuin\nhuomauttaakseen hänelle, että oli ymmärtänyt ja että aikoi totella.\nJa hän väistyi pois hänen näkyvistään, pujahtaen kojujen väliin.\n\nKun luuli olevansa tarpeeksi kaukana, hän päätti heti vapautua\nesineestä, joka oli saattanut hänet pulaan. Ja tehdäkseen tämän\ntempun ilman että häntä huomattiin, hän meni pieneen solaan, joka\njäi kahden, niin sanoakseni selin toisiinsa olevan kojun väliin. Hän\nkumartui hihnaa irroittamaan ja kun hän näin nojasi päätään toisen\nkojun olkiseinään, sisältä kuuluva ääni kajahti hänen korvaansa...\n\n-- Oi taivas, onko se mahdollista. Koko hänen sielunsa on siirtynyt\nhänen korvaansa, hänen hengityksensä keskeytyy: -- Niin, niin, se on\ntuo ääni!...\n\n-- Mitä pelkäisimme? sanoi tämä suloisen lempeä ääni; olemmehan\nkestäneet paljon pahempaa kuin ukonilmaa. Hän, joka on suojellut\nmeitä tähänasti, tulee meitä nytkin suojelemaan.\n\nSe, ettei Renzo nyt ääneensä huudahtanut, ei johtunut pelosta\njoutua huomatuksi, vaan siitä, että hän oli vallan hengästynyt.\nHänen polvensa huojuivat hervottomina, hänen silmänsä himmenivät.\nMutta tätä kesti ainoastaan hetken. Seuraavassa tuokiossa hän oli\njalkeillaan, entistään vilkkaampana ja virkeämpänä. Kädenkäänteessä\nhän kiersi kojun, saapui sen ovelle, näki sen, joka äsken oli\npuhunut, näki hänet kumartuneena vuodepahaisen yli. Tämä nainen\nkääntyy melua kuullessaan, katsoo ja luulee näkevänsä edessään\nharhanäyn; hän katsoo tarkemmin ja huutaa:\n\n-- Oi, laupias Jumala!\n\n-- Lucia, olen sinut löytänyt. Sinähän se todella olet! olet elossa!\nhuudahti Renzo, lähestyen vallan vapisevana.\n\n-- Oi, laupias Jumala! toisti vielä ankarammin vavisten Lucia. Sinä?\nMitä tämä merkitsee? Millä tavoin? ... miksi?... Rutto!\n\n-- Minulla se on ollut. Entä sinulla?\n\n-- Minulla myöskin. Ja äitini?...\n\n-- En ole häntä nähnyt, hän kun on Pasturossa; luulen kuitenkin,\nettä hän voi hyvin. Mutta sinä ... kuinka vielä olet kalpea! Kuinka\nnäytät heikolta! Mutta olet kuitenkin parantunut, eikö totta, olethan\nparantunut?\n\n-- Herra on tahtonut vielä jättää minut tänne maailmaan. Mutta voi,\nRenzo, miksi olet sinä täällä?\n\n-- Miksi? sanoi Renzo yhä enemmän lähestyen. Kysyt minulta: miksi.\nMiksi minun siis on täytynyt tänne tulla? Tarvitseeko minun sitä\nsinulle sanoa? Ketä toista maailmassa minä voisin ajatella kuin\nsinua? Eikö nimeni enää ole Renzo? Etkö sinä enää ole Lucia?\n\n-- Oi, mitä sanot!... Mutta eikö äitini ole kirjoituttanut sinulle?\n\n-- On, onpa hän todella minulle kirjoituttanut. Kauniita asioita\ntotisesti kurjalle ahdistuneelle, pakolaiselle, joka ei ainakaan\nkoskaan ole sinulle tehnyt mitään pahaa.\n\n-- Mutta Renzo! Renzo! kun tiesit ... miksi tulit, miksi?\n\n-- Miksikö tulin? Oi, Lucia! miksi tulin, sanot minulle. Niin monet\nlupaukset annettuamme. Emmekö siis enää ole samat kuin ennen? Etkö\nsiis enää muista? Mikä vielä puuttui?\n\n-- Oi, Herra! huudahti suruisena Lucia, pannen kädet ristiin ja\nluoden katseet taivaaseen; miksi et ole osoittanut minulle sitä\narmoa, että olisit korjannut minut luoksesi!... Oi, Renzo! Mitä\noletkaan tehnyt? Olinhan jo alkanut toivoa, että aikaa voittaen\nolisit minut unhoittanut...\n\n-- Kaunis toivo! Kauniita seikkoja, jotka lausut minulle noin vasten\nkasvoja!\n\n-- Oi, mitä olet tehnyt! Ja tässä paikassa! keskellä tätä kurjuutta!\nkeskellä näitä näkyjä! Täällä, missä kuolema on alituisena vieraana,\ntäällä olet voinut!...\n\n-- Niiden puolesta, jotka kuolevat, tulee rukoilla Jumalaa ja toivoa,\nettä he menevät autuuden asuntoihin. Mutta ei ole silti oikein, että\nniiden, jotka elävät, täytyisi elää epätoivoisina...\n\n-- Mutta Renzo! Renzo! Et ajattele, mitä sanot. Lupaus Neitsyt\nMarialle!... Pyhä lupaus!\n\n-- Ja minä, minä sanon sinulle, että ne ovat lupauksia, joilla ei ole\nmitään pätevyyttä.\n\n-- Oi, taivaan Herra! Mitä sanot? Missä olet ollut tällä aikaa? Kenen\nkanssa olet seurustellut? Kuinka puhut?\n\n-- Puhun kuin hyvä kristitty ainakin. Ja Pyhästä Neitsyestä minulla\non ollut parempi käsitys kuin sinulla; sillä uskon, ettei hän huoli\nlupauksista, jotka syöksevät lähimäisen turmioon. Jospa Neitsyt\nolisi puhunut, silloin olisi toisin. Mutta mitä tämä kaikki on ollut\nmuuta kuin sinun mielijohteesi? Tiedätkö, mitä sinun pitäisi Neitsyt\nMarialle luvata? Sinun tulee luvata, että ensimäisen tyttäremme\nnimeksi panemme: Maria. Sellaista lupausta olen minäkin heti valmis\ntekemään. Tällaiset seikat tuottavat ainakin paljon enemmän kunniaa\nPyhälle Neitsyelle; nämä ovat sellaisia hartauden ilmauksia, joissa\non järkeä ja jotka eivät vahingoita ketään.\n\n-- Ei, ei; älä puhu noin. Sinä et tiedä, mitä puhut. Et tiedä mitä\npyhän lupauksen antaminen tietää. Sinä et ole ollut sellaisessa\ntilassa, sinä et ole sitä kokenut. Mene, mene, taivaan nimessä!\n\nJa hän pakeni rajusti hänen luotaan, palaten viheliäisen vuoteen luo.\n\n-- Lucia! sanoi Renzo, paikaltaan liikkumatta: sano minulle ainakin,\nsanohan: ellei olisi tuota syytä, olisitko sama minulle?\n\n-- Sinä sydämetön mies! vastasi Lucia, kääntyen pois ja vaivoin\npidättäen kyyneleitä. Jos saisit minut lausumaan turhia sanoja,\nsanoja, jotka minulle tekisivät pahaa, sanoja, jotka kenties olisivat\nsyntejä, olisitko silloin tyytyväinen? Mene, mene pois, unhoita\nminut; näkeehän selvästi, ettei meitä oltu suotu toisillemme! Tuolla\nylhäällä näemme toisemme jälleen. Emmehän enää niin kauan viivy tässä\nmaailmassa. Mene: koeta saattaa äitini tietoon, että olen parantunut,\nettä olen kohdannut hyväsydämisen ihmisen, tämän kunnon vaimon,\njoka on minulle äidin sijaisena. Sano hänelle, että toivon hänen\nsäästyvän tästä pahasta, ja että näemme toisemme milloin ja miten\nJumala tahtoo. Mene, taivaan nimessä, äläkä enää ajattele minua ...\nmuulloin, kuin Jumalaa rukoillessasi.\n\nJa kuten henkilö, jolla ei enää ole muuta sanottavaa ja joka ei tahdo\nenää mitään kuulla, kuten henkilö, joka tahtoo paeta vaaraa, hän\nvetäytyi vielä lähemmäksi vuodetta, missä oli tuo vaimo, josta oli\npuhunut.\n\n-- Kuule minua, Lucia, kuule! sanoi Renzo, kuitenkaan lähestymättä.\n\n-- En, en; poistu, minä rukoilen.\n\n-- Kuule; isä Cristoforo...\n\n-- Mitä?\n\n-- On täällä.\n\n-- Täällä? Missä? Miten sen tiedät?\n\n-- Puhuin hänen kanssaan juuri äsken. Olinpa kauankin hänen\nseurassaan. Ja hänenkaltaisensa hengenmies tuntuu minusta...\n\n-- Hän on täällä? Varmaankin auttamassa potilasparkoja. Mutta onko\nhänellä ollut rutto?\n\n-- Oi, Lucia, minä sitä suuresti pelkään.\n\nJa sillävälin kuin Renzo epäröi lausua tuota hänelle niin tuskallista\nsanaa, joka varmasti oli koskeva yhtä kipeästi Luciaan, tämä oli\nuudelleen poistunut vuoteen äärestä ja lähestyi Renzoa, joka virkkoi:\n\n-- Pelkään, että hänellä se on paraikaa.\n\n-- Oi tuota pyhää miesparkaa! Mutta mitä sanon, me olemme päinvastoin\nsurkuteltavia. Miten on hänen laitansa? Onko hän vuoteessa?\nHoidetaanko häntä?\n\n-- Hän on ylhäällä, kulkee ympärillä ja auttaa toisia. Mutta jos\nhänet näkisit, miten kalpea hän on, miten vaivaloisesti hän pysyy\npystyssä. Niitä on jo nähnyt niin paljon, ettei ollenkaan voi\nerehtyä...\n\n-- Oi Jumalani. Ja hän on täällä?\n\n-- Täällä, ja varsin lähellä; vähän pitemmän matkan päässä kuin sinun\nkodistasi minun majalleni ... jos muistat.\n\n-- Oi, Pyhä Neitsyt...\n\n-- No niin, vähän kauempana. Ja voit ajatella, että olemme puhuneet\nsinusta! Hän sanoi minulle paljon asioita... Ja jos tietäisit, mitä\nhän minulle näytti. Mutta ensin tahdon sanoa sinulle, mitä hän aluksi\nsanoi minulle, aivan itsestään. Hän sanoi minun tekevän oikein siinä,\nettä tulin sinua etsimään, ja Herralle olevan hyvin mieluista, että\nnuori mies menettelee sillä tavoin, sekä tahtovansa kernaasti auttaa\nminua löytämään sinut; kuten todella on tapahtunutkin. Mutta onhan\nhän pyhä mies. Siinä siis näet!\n\n-- Mutta jos hän on puhunut niin, johtuu se siitä, ettei hän tiedä...\n\n-- Mitäpä hän voisi tietää seikoista, jotka sinä olet tehnyt omasta\npäästäsi, ilman ohjetta ja kysymättä kenenkään neuvoa. Kunnon mies,\njärkevä mies kuin hän ei ikinä tule ajatelleeksi mokomia seikkoja.\nMutta mitä hän minulle näyttikään!...\n\nJa nyt hän kertoi käyntinsä tuossa kojussa. Vaikka Lucian aistit\nja henki tässä olopaikassa olivatkin pakosta tottuneet mitä\nvoimakkaimpiin mielenliikutuksiin, hän kuitenkin oli kokonaan kauhun\nja säälin valtaama.\n\n-- Ja siinäkin tilaisuudessa hän puhui kuin pyhä mies ainakin, jatkoi\nRenzo. Hän sanoi, että Herra kenties on päättänyt armahtaa tuota\nonnetonta... -- nyt en voi antaa hänelle muuta nimeä -- mutta tahtoo,\nettä me yhdessä rukoilemme hänen puolestaan... Yhdessä! Kuulitko?\n\n-- Niin, niin; tietysti rukoilemme, siellä, minne Herra tahtoo että\nkummankin tulee asettua. Rukouksemme Hän kyllä osaa yhdistää.\n\n-- Mutta mainitsenhan sinulle hänen omat sanansa...\n\n-- Mutta Renzo, hän ei tiedä...\n\n-- Mutta etkö käsitä, että kun pyhä mies puhuu, se merkitsee, että\nHerra panee hänet puhumaan, ja ettei hän olisi puhunut niin, ellei\nasianlaita todella olisi siten... Ja tuon onnettoman sielu? Olenhan\nminä rukoillut ja tulen vielä rukoilemaan hänen puolestaan; täydestä\nsydämestä olen rukoillut, vallan kuin hän olisi ollut veljeni. Mutta\nmillainen tuleekaan olemaan hänen tilansa toisessa maailmassa, ellei\ntässä maailmassa selvitetä sitä seikkaa, korjata sitä pahaa, jonka\nhän on tehnyt? Jos sinä tulet järkiisi, on kaikki oleva entisellään.\nMikä on ollut, se on ollutta; hän on saanut rangaistuksensa jo täällä\nalhaalla...\n\n-- Ei, Renzo, ei. Jumala ei tahdo, että me tekisimme pahaa,\nantaaksemme Hänelle tilaisuuden osoittaa armoa; jätä tämä Hänen\ntoimeksensa. Meidän tehtävämme on Häntä rukoilla. Jos olisin kuollut\ntuona kauheana yönä, eikö Jumala voisikaan hänelle antaa anteeksi?\nMutta en olekaan kuollut, olen pelastettu...\n\n-- Entä äitisi, tuo Agnese parka, joka on aina suonut minulle niin\nhyvää, ja jolla oli yksi ainoa toive, nimittäin nähdä meidät miehenä\nja vaimona, eikö hänkin sinulle sanonut, että tuo on nurinkurinen\npäähänpisto? Hän, joka on saanut sinut järkeväksi toistekin, hän kun\nmuutamissa seikoissa ajattelee oikeammin kuin sinä.\n\n-- Äitini! Tahdotko, että äitini neuvoisi minua rikkomaan pyhän\nlupaukseni? Mutta Renzo, olet vallan suunniltasi.\n\n-- Voi, mitä minun pitää sinulle enää sanoa? Te naiset, tällaisia\nasioita te ette kykene ymmärtämään. Isä Cristoforo pyysi minua\npalaamaan luokseen kertomaan, olenko löytänyt sinut. Menen sinne,\nniin saamme kuulla, mitä hän sanoo...\n\n-- Niin, niin; mene tuon pyhän miehen luo; sano, että rukoilen hänen\npuolestaan, ja että hän rukoilisi minun puolestani, minä kun sitä\nniin suuresti tarvitsen. Mutta taivaan rakkauden nimessä, sieluni\nautuuden nimessä, älä enää tule tänne, tekemään minulle pahaa,\nminua ... kiusaamaan. Isä Cristoforo osaa sinulle selittää asiat\nja saattaa sinut jälleen järkiisi; hän on rauhoittava sydämesi.\n\n-- Rauhoittava sydämeni! Mitä siihen tulee, niin karkoita kokonaan\nse ajatus mielestäsi. Johan kirjoitutit minulle tuon kamalan sanan;\nja minä itse parhaiten tiedän, kuinka suuresti se on saattanut\nminut kärsimään. Ja nyt vielä sinulla on sydäntä sitä minulle\nsanoa! Mutta minä sanon sinulle päinvastoin, ettei minun sydämeni\nkoskaan tule rauhoittumaan. Sinä tahdot unhoittaa minut; mutta\nminä en tahdo koskaan unhoittaa sinua. Ja minä sinulle vakuutan,\nettä jos sinä saatat minut mielettömäksi, en enää koskaan saa\njärkeäni takaisin. Hiiteen silloin ammatti, hiiteen siivo elämä!\nSinä tahdot pakoittaa minut elämään raivopäänä koko elinikäni, ja\nraivokkaana minä totisesti tulen elämään... Ja tuo onneton miesparka!\nJumala tietää, olenko siinä tapauksessa antanut hänelle anteeksi\nsydämeni pohjasta; mutta sinä... Tahdotko siis saattaa minut ikäni\najattelemaan, että ellei häntä olisi ollut... Lucia, sanoit, että\nminun täytyy sinut unhoittaa! Mutta mitä on minun tekeminen? Ketä\nluulet minun ajatelleen koko tämän ajan?... Ja niin monen seikan,\nniin monen lupauksen jälkeen. Mitä olen sinulle tehnyt, sittenkuin\nerosimme? Senkö vuoksi, että olen paljon kärsinyt, sinä minua näin\nkohtelet? Senkö tähden, että minulla on ollut onnettomuuksia, että\nmaailma on minua vainonnut, että olen oleskellut niin kauan poissa\nsynnyinseuduiltani, suruissani, kaukana luotasi? Senkö vuoksi, että\nensi hetkenä, kun olen voinut, olen tullut sinua etsimään?\n\nKun itku salli Lucian puhua, hän huudahti uudelleen pannen kätensä\nristiin ja kohottaen taivasta kohti kyynelten peittämät silmänsä.\n\n-- Oi kaikkein pyhin Neitsyt, tule avukseni! Tiedät, etten tuon\nkamalan yön jälkeen ole viettänyt tällaista hetkeä. Autoit minua\nsilloin, auta minua nytkin!\n\n-- Niin, Lucia; teet oikein avuksihuutaessasi pyhää Neitsyttä. Mutta\nmiksi luulet, että hän, joka on niin hyvä, joka on armeliaisuuden\näiti, voisi tuntea tyydytystä siitä, että sallisi meidän kärsiä? Minä\nainakin luulisin ... sananko vuoksi, jonka tulit lausuneeksi hetkenä,\njolloin et tietänyt, mitä sanoit? Luuletko, että hän silloin auttoi\nsinua, jättääkseen meidät sittemmin pulaan?... Jos tämä nyt vaan on\nsinun puoleltasi veruke; jos minä sittemmin mahdollisesti olen käynyt\nsinulle vastenmieliseksi ... niin sano se minulle ... puhu suoraan.\n\n-- Armahda, Renzo, sääli minua, rakkaiden vainajien nimessä,\nlopeta jo; älä surmaa minua... Se ei olisi sopiva hetki. Mene isä\nCristoforon luo, pyydä häntä sulkemaan minut rukouksiinsa ... äläkä\nenää palaa tänne, älä enää palaa tänne...\n\n-- Menen, mutta älä luule, etten palaisi. Vaikka olisit maailman\näärissä, niin palaan sittenkin.\n\nJa hän katosi.\n\nLucia meni istumaan, tai oikeammin vajosi maahan, vuoteen viereen; ja\nnojaten siihen päänsä, hän yhä edelleen itki katkerasti.\n\nVaimo, joka siihenasti oli ollut korvat ja silmät auki, kuitenkaan\nsanaakaan hiiskumatta, kysyi nyt, mikä oli tuo ilmestys, mitä\nmerkitsivät tuo kiistely ja nuo kyynelet.\n\nMutta kenties lukija puolestaan kysyy, kuka oli tämä nainen.\nTyydyttääksemme tätä toivomusta ei meidän tarvitse tuhlata monta\nsanaa.\n\nHän oli varakas kauppiaan vaimo, noin kolmenkymmenvuotias.\n\nMuutaman päivän kuluessa hän oli nähnyt kodissaan kuolevan miehensä\nja kaikki lapsensa. Saatuaan vuorostaan ruton kotvan aikaa myöhemmin,\nhänet oli siirretty sairaalaan ja viety asustamaan tuohon kojuun\nsamaan aikaan kuin Lucia, joka voitettuaan huomaamattaan taudin\nankarimman puuskan ja vaihdettuaan, niinikään huomaamattaan, moneen\nkertaan seuraa, alkoi parantua ja jälleen tulla tajuihinsa; sillä\ntaudin alusta, vielä ollessaan Don Ferranten talossa, hän oli\nkokonaan menettänyt tajunsa. Tuohon pieneen majaan ei mahtunut muuta\nkuin kaksi asujaa. Ja näiden kahden suruisen, hylätyn, niin suuren\njoukon keskellä eristetyn olennon välillä oli syntynyt läheinen\nystävyys ja kiintymys, joka tuskin olisi voinut syntyä pitkällisestä\nseurustelusta.\n\nLyhyen ajan kuluttua Lucialla oli tilaisuus hoitaa toveriaan, joka\noli mitä surkeimmassa tilassa. Nyt, kun tämäkin oli voittanut\nvaaran, he pitivät toisilleen seuraa, rohkaisivat toinen toistaan ja\nvalvoivat toinen toisensa tarpeita. He olivat toisilleen luvanneet,\nettä ainoastaan yhdessä läksisivät pois sairaalasta, jopa olivat\nsopineet, etteivät sittenkään enää koskaan eroaisi. Kauppiaan leski,\njoka oli jättänyt veljensä, terveyslautakunnan tarkastajan, haltuun\ntalonsa, myymälänsä ja rahansa, mitkä kaikki olivat hyvässä kunnossa,\noli jäävä yksin ja alakuloisena omistava enempää, kuin mitä tarvitsi\nmukavasti elääkseen, minkä vuoksi tahtoi luokseen Luciaa, tyttärenä\ntai sisarena. Saattaa kuvitella kuinka kiitollisena tälle vaimolle\nja Kaitselmukselle Lucia oli suostunut tähän ehdoitukseen. Mutta\nainoastaan niin pitkäksi aikaa, kunnes oli saapa tietoja äidiltään ja\nkuulla, kuten toivoi, hänen mielipiteensä asiasta.\n\nMuuten hän, harvapuheinen kun oli, ei koskaan ollut leskelle puhunut\nsanaakaan aviolupauksestaan, eikä muista omituisista seikkailuistaan.\nMutta nyt, ollen näin suuren mielenliikutuksen alaisena, hän tunsi\nainakin yhtä paljon tarvetta avata sydäntään, kuin mitä toinen tunsi\nhalua kuulla hänen tunnustuksiaan. Ja puristaen molemmin käsin\ntoverinsa kättä, hän heti ryhtyi tyydyttämään toisen pyyntöä, ilman\nmuuta estettä, kuin minkä nyyhkytykset silloin tällöin asettivat\nhänen kertomukselleen.\n\nTällävälin Renzo täyttä vauhtia juoksi Cristoforon olopaikkaa kohti.\nHieman tarkattuaan ja vähän juostuaan eksyksiin, hän viimein saapui\nsinne. Hän löysi kojun, mutta ei tavannut sieltä munkkia. Mutta\nsamoillessaan sinne tänne ja tähysteltyään eri tahoille, hän näki\nhänet kojussa, kumartuneena melkein maahan asti, antamassa viimeistä\nlohdutusta kuolevalle. Renzo pysähtyi ja odotti ääneti. Kotvan\nsenjälkeen hän näki hänen sulkevan tuon poloisen silmät, sitten\npolvistuvan, rukoilevan hetken ja nousevan.\n\nSilloin Renzo meni hänen luokseen.\n\n-- Kas, sanoi munkki, nähdessään hänen tulevan. No miten on?\n\n-- Hän on siellä; olen löytänyt hänet!\n\n-- Missä tilassa hän on?\n\n-- Parantunut, tai ainakin ylhäällä vuoteesta.\n\n-- Jumala olkoon kiitetty.\n\n-- Mutta ... sanoi Renzo, tultuaan häntä tarpeeksi lähelle,\nvoidakseen puhua puoliääneen: on olemassa toinen vaikeus.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Tarkoitan että... Tiedättehän miten hyvä tuo tyttöparka on; mutta\njoskus hän on hieman itsepäinen. Niin monen lupauksen jälkeen,\nkaiken sen jälkeen, minkä tekin tiedätte, hän nyt sanoo, ettei voi\ntulla vaimokseni, hän kun sanoo, nähkääs, että hän tuona kuuluisana\nkauhunyönä sai päänsä pyörälle, ja on, nähkääs, niin sanoakseni\npyhittänyt itsensä Neitsyt Marialle. Seikkoja, joissa ei ole tervettä\njärkeä, eikö totta? Seikkoja, jotka voivat olla hyviä, jos niitä\noikein ymmärtää tehdä; mutta meille, yksinkertaisille ihmisille,\njotka emme tiedä, miten ne oikein ovat tehtävät ... eikö totta, ne\novat järjettömiä.\n\n-- Sanoppas, onko hän kaukana täältä?\n\n-- Ei suinkaan; muutaman askeleen päässä kappelin tuolla puolen.\n\n-- Odota minua tässä hetkinen, sanoi munkki, ja sitten menemme sinne\nyhdessä.\n\n-- Varmaankin sitten saatte hänet järkiinsä...\n\n-- En tiedä mitään, poikaseni; minun täytyy kuulla, mitä hänellä\nitsellä on minulle sanottavaa.\n\n-- Ymmärrän, sanoi Renzo.\n\nJa katse maassa, käsivarret ristissä rinnalla, hän jäi siihen\nmiettivään asentoon, märehtien epävarmuuttaan, joka oli yhtä eheä\nkuin edellä.\n\nMunkki meni uudelleen hakemaan tuota isä Vittoriota ja pyysi häntä\nvieläkin tekemään sijaisen virkaa. Hän meni sisälle kojuunsa, palasi\nsieltä koppa mukanaan, astui Renzon luo ja sanoi:\n\n-- Menkäämme.\n\nJa hän kulki edellä, lähestyen tuota samaa kojua, johon vähää\naikaisemmin olivat yhdessä astuneet sisälle. Tällä kertaa hän meni\nsinne yksin, ja seuraavassa tuokiossa ilmestyi taas ovelle sanoen:\n\n-- Ei mitään! Rukoilkaamme.\n\nSitten hän virkkoi:\n\n-- Opasta sinä nyt minua.\n\nJa muuta puhumatta he läksivät liikkeelle.\n\nIlma oli synkistymistään synkistynyt ja ennusti nyt pikaista ja\nvarmaa rajuilmaa. Taajat salamat keskeyttivät jo täydellisesti\nmaille laskeutunutta pimeää, valaisivat hetkeksi pitkiä kattoja ja\npylväskäytävien holvikatoksia, kappelin kupua ja kojujen matalia\nhuippuja. Ukkonen, jyrähdellen äkkiä melukkaasti, kiidätti jylisevää\npaukettansa toisesta taivaan laidasta toiseen. Nuori mies kulki\netumaisena, tarkaten tietä, sydän täynnä levotonta odotusta,\nvastenmielisesti harventaen askeleitaan, saattaakseen ne kumppaninsa\nvoimien mukaisiksi. Tämä, väsymyksen lamauttamana, tautinsa\npainamana, tukahuttavan kuumuuden ahdistamana, astui vaivaloisesti,\ntavan takaa kohottaen kasvonsa taivasta kohti, ikäänkuin voidakseen\nhengittää vapaammin.\n\nNiinpian kun Renzo oli saapunut kojun kohdalle, hän pysähtyi, kääntyi\nja sanoi ääni värähdellen:\n\n-- Se on tässä.\n\nHe astuvat sisälle...\n\n-- Tuossa he ovat! huudahtaa vaimo vuoteelta.\n\nLucia kääntyy, nousee äkkiä, menee vanhusta vastaan ja huudahtaa:\n\n-- Oi, mitä näen! Isä Cristoforo!\n\n-- No niin, Lucia! Kuinka monesta tuskasta Herra onkaan sinut\nvapauttanut? Varmaankin olet hyvin onnellinen siitä, että aina olet\nluottanut Häneen!\n\n-- Olen, luonnollisesti. Mutta te, isäni? Voi minua, kuinka te olette\nmuuttunut! Miten voitte? Sanokaa, miten voitte.\n\n-- Kuten Jumala tahtoo, ja kuten hänen armonsa nojalla, minäkin\ntahdon, vastasi munkki selkeän näköisenä.\n\nJa vedettyään hänet syrjään, hän sanoi:\n\n-- Kuule, en voi jäädä tänne kuin muutamaksi hetkeksi. Oletko valmis\nuskomaan itsesi minulle kuten ennen?\n\n-- Oi, olettehan te yhä isäni?\n\n-- No niin, tyttäreni, mikä on se lupaus, josta Renzo puhuu?\n\n-- Se on lupaus, jonka olen antanut Neitsyt Marialle pysyä\nnaimattomana.\n\n-- Lapsiparka! Mutta ajattelitko silloin, että olit toisen lupauksen\nsitoma?\n\n-- Kun oli kysymys Herrasta Jumalasta ja Neitsyestä, en sitä\najatellut.\n\n-- Herra, rakas lapseni, hyväksyy uhrauksemme, kun täysin kykenemme\nniitä tekemään. Hän tahtoo sydäntä, ihmisen vapaata tahtoa. Mutta\nethän sinä voinut tarjota Hänelle toisen tahtoa, jolle olit antanut\nsitovan lupauksesi.\n\n-- Olenko tehnyt pahoin?\n\n-- Et, lapsiparka, sitä ei sinun tarvitse ajatella. Luulenpa\npäinvastoin, että Pyhä Neitsyt on täysin hyväksynyt ahdistuneen\nsydänparkasi aivoituksen ja että hän sen on tarjonnut sinun\npuolestasi Jumalalle. Mutta, sanoppa minulle, etkö koskaan kysynyt\nkeneltäkään neuvoa tuon lupauksesi suhteen?\n\n-- En ole katsonut olevan väärin käydä siitä ripille; mutta sitä\nvähäistä hyvää, minkä me ihmiset täällä maan päällä voimme tehdä, ei\ntarvitse muille kertoa.\n\n-- Eikö mikään muu syy estä sinua täyttämästä lupaustasi Renzolle?\n\n-- Tuota noin ... mitä minuun tulee ... niin mikä muu syy?... En voi\nsanoa ... mutta ei ole muuta syytä ... jatkoi Lucia epäröiden, mikä\nosoitti kaikkea muuta kuin ajatuksen epävarmuutta. Ja hänen kasvonsa,\njotka vielä olivat taudin vaalentamat, hulmahtivat äkkiä vallan\npunaisiksi.\n\n-- Uskotko, virkkoi munkki, luoden alas katseensa, että Kirkolla on\noikeus pidättää ja päästää, riippuen siitä, jos seuraa suurempi hyvä,\nne velat ja velvoitukset, joihin ihmiset ovat voineet sitoutua?\n\n-- Sen uskon.\n\n-- Tiedä siis, että meillä, joille on uskottu sielujen hoito tässä\nolopaikassa, kaikkia niitä varten, jotka meihin vetoavat, on mitä\nlaajin valtuus kirkon puolelta, ja että minä siis voin, jos sinä sitä\nhaluat, päästää sinut jokaisesta sitoumuksesta, oli se mikä tahansa,\njohon tämä lupaus sinua velvoittaa.\n\n-- Mutta eikö ole synti peruuttaa, katua Pyhälle Neitsyelle tehtyä\nlupausta? Silloin tein sen oikein sydämeni pohjasta ... sanoi Lucia,\nollen rajun mielenliikutuksen kiihoittamana niin odottamattoman\nyllätyksen, tai oikeammin toivon johdosta, ja samalla pelosta, jota\nvahvistivat kauan hänen mielensä täyttäneet ajatukset.\n\n-- Synti, lapseni? sanoi isä. Onko synti turvautua Kirkkoon, ja\npyytää sen palvelijalta, että hän käyttäisi valtaa, jonka hän siltä\non saanut, jonka hän Jumalalta on saanut? Minä olen itse ollut\nnäkemässä, millä tavoin te olette johtuneet yhteen liittymään; ja\ntotisesti, jos ikinä minusta on näyttänyt, että Jumala on suonut\nkahden ihmisen liittyä toisiinsa, niin olette te sellaisia. En saata\nkäsittää, miksi Jumala nyt tahtoisi teitä eroittaa. Ja minä siunaan\nhäntä siitä, että Hän minulle, arvoton kun olen, on antanut vallan\npuhua Hänen nimessään, ja päästää sinut vapaaksi lupauksestasi. Ja\njos sinä pyydät minua julistamaan sinut vapaaksi lupauksestasi, en\nsuinkaan estele sitä tekemästä. Jopa haluan, että sitä pyytäisit.\n\n-- Siis ... siis! ... minä sitä pyydän, sanoi Lucia, kasvoissa ilme,\njota ainoastaan häveliäisyys himmensi.\n\nMunkki viittasi Renzoa lähestymään; tämä seisoi etäisimmässä\nsopessa, tarkasti kuunnellen -- eihän hän voinut muuta tehdä -- tätä\nvuoropuhelua, joka niin suoranaisesti, niin mieskohtaisesti koski\nhäntä; ja kun hän oli astunut lähemmäksi, munkki lausui, kohottaen\nääntään, Lucialle:\n\n-- Kirkolta saamani vallan nojalla, julistan minä sinut vapaaksi\nneitseellisyyden lupauksesta, julistan kaiken sen, minkä sinä teit\najattelemattomasti, kumotuksi ja vapautan sinut kaikesta siitä\nvelvoituksesta, jonka sen kautta olet voinut päällesi ottaa.\n\nLukija käsittää, millaista musiikkia nämä sanat olivat Renzon\nkorvissa. Silmillään hän mitä hartaimmin kiitti niiden lausujaa; ja\nhän haki, vaikka turhaan, oitis Lucian katseita.\n\n-- Palaa hyvässä turvassa ja täydessä luottamuksessa entisiin\nvakaumuksiisi, jatkoi kapusiinilainen. Ano uudelleen Herralta sitä\narmoa, jota ennen häneltä anoit, tullaksesi hyväksi puolisoksi.\nJa ole varma siitä, että hän sen on myöntävä entistä runsaampana\nnäin monien kärsimysten jälkeen. -- Ja sinä, hän sanoi kääntyen\nRenzon puoleen, muista, poikani, että Kirkko antaessaan sinulle\ntämän toverin, ei suinkaan tarjoa sinulle ajallista ja maallista\nlohdutusta, joka, joskin se olisi eheä ja vapaa kaikesta surusta,\nkuitenkin välttämättömästi loppuisi suureen suruun eronne hetkenä;\nvaan että se sen tekee, johdattaakseen teidät molemmat sille\nlohduttavan ilon polulle, jolla ei loppua ole. Rakastakaa toisianne\nkuin matkakumppanit ainakin, ajatellen, että teidän on eroaminen\ntoisistanne täällä alhaalla, mutta toivoen tapaavanne toisenne tuolla\nylhäällä ainiaaksi. Ylistäkää taivasta, joka on saattanut teidät\ntähän tilaan, ei rajujen ja haihtuvien ilojen, vaan kärsimyksen ja\nkurjuuden kautta, valmistaakseen teitä vastaanottamaan rauhallista ja\nhillittyä onnea. Jos Jumala lahjoittaa teille lapsia, niin pitäkää\nsilmämääränänne kasvattaa heidät Häntä varten, herättää heissä\nrakkautta Häneen ja kaikkiin ihmisiin. Ja silloin olette varmat, että\nohjaatte heitä hyvin kaikessa muussa. -- Lucia! onko hän sinulle\nsanonut -- ja hän osoitti Renzoa -- kenet hän näki täällä?\n\n-- Oi, isäni, hän sen kyllä sanoi.\n\n-- Rukoilkaa hänen puolestaan. Älkää siihen väsykö. Ja rukoilkaa myös\nminunkin puolestani... Lapsukaiset, haluan, että teillä olisi muisto\nmunkkiparalta.\n\nJa nyt hän otti esiin kopastaan karkeasta puusta tehdyn lippaan,\njoka oli höylätty ja koristettu kapusiinilaisen huolella ja hienolla\naistilla. Hän jatkoi:\n\n-- Tässä sisällä on jäännös tuosta leivästä ... ensimäisestä, jota\narmon-antimena olen pyytänyt; se on tuo leipä, josta olette kuulleet\npuhuttavan! Minä luovutan sen teille: säilyttäkää sitä. Näyttäkää\nsitä lapsillenne! He tulevat surulliseen maailmaan, surullisiin\naikoihin, keskelle ylvästelijöitä ja kiihoittajia. Sanokaa heille,\nettä heidän aina tulee antaa anteeksi, aina ja kaikki, kaikki! ja\nettä hekin rukoilevat munkkiparan sielun puolesta.\n\nJa hän ojensi lipasta Lucialle, joka vastaanotti sen kunnioittavasti,\nkuin olisi se ollut pyhänjäännös. Sitten munkki virkkoi ääni\nlevollisempana:\n\n-- Sano nyt minulle, mitä turvaa ja tukea sinulla on Milanossa, Minne\naiot mennä asumaan täältä lähdettyäsi? Ja kuka vie sinut äitisi luo,\njonka Jumala toivoaksemme on suojellut terveenä?\n\n-- Tämä hyvä rouva on tällä aikaa vallan äitini sijassa. Me lähdemme\ntäältä yhdessä, ja hän on pitävä huolen kaikesta.\n\n-- Jumala häntä siunatkoon! sanoi munkki, lähestyen vuodetta.\n\n-- Minäkin teitä kiitän, sanoi leski, siitä onnesta, minkä olette\ntuottanut näille ihmisparoille, vaikka toivoni olikin aina saada\npitää luonani tätä rakasta Luciaa. Mutta vastaiseksi pidän häntä\ntalossani; saatan itse hänet hänen kotikyläänsä ja luovutan hänet\näitinsä haltuun. Ja -- näin hän jatkoi puoliääneen, -- tahdonpa antaa\nhänelle myötäjäiset. Minulla on liiaksi omaisuutta, sillä niistä,\njoiden olisi määrä siitä kanssani nauttia, ei enää ole ainoatakaan\nelossa.\n\n-- Täten voitte te, vastasi munkki, tehdä mieluisen teon Herralle,\nja samalla hyvän teon lähimäisellenne. En enempää suosita teille\ntätä nuorta naista, sillä näen jo, että hän on kuin oma lapsenne.\nEi enää voi muuta kuin kiittää Herraa, joka osaa näyttäytyä isäksi\nvitsaustensakin ahdistaessa, ja joka johtamalla teidät yhteen, on\nantanut niin selvän merkin rakkaudestaan teihin molempiin. -- Siis\nmatkaan, hän sitten virkkoi kääntyen Renzon puoleen ja tarttuen hänen\nkäteensä. Meillä molemmilla ei enää ole mitään tehtävää täällä.\nOlemmepa jo viipyneet täällä liiankin kauan. Lähtekäämme.\n\n-- Oi, isä, sanoi Lucia: saanko vielä nähdä teidät? Minä olen\nparantunut, minä, joka en tee mitään hyvää tässä maailmassa, ja te!...\n\n-- Olen jo aikoja sitten, vastasi vanhus vakavasti ja lempeästi,\naikoja sitten anonut Herralta armoa, suurta armoa, nimittäin saada\npäättää päiväni lähimäiseni palveluksessa. Jos hän nyt tahtoo myöntää\nsen minulle, on minulle tarpeellista, että kaikki, jotka minua\nrakastavat ja säälivät, auttavat minua häntä kiittämään. No niin,\nlähtekäämme. Sanokaa Renzolle, mitä tahdotte saattaa äitinne tietoon.\n\n-- Kerro hänelle kaikki, mitä olet nähnyt, sanoi Lucia sulhaselleen:\nettä täällä olen tavannut toisen äidin; että palaan hänen luokseen\nniin pian kuin suinkin, ja että hartaasti toivon tapaavani hänet\nterveenä.\n\n-- Jos tarvitset rahoja, sanoi Renzo, on minulla tässä kaikki ne\nrahat, jotka lähetitte, ja...\n\n-- Ei, ei suinkaan, keskeytti leski; minulla on niitä enempi, kuin\nmitä tarvitsen.\n\n-- Lähtekäämme, toisti munkki.\n\n-- Näkemiin, Lucia!... Jääkää hyvästi tekin, hyvä rouva, virkkoi\nRenzo, joka ei löytänyt sanoja ilmaistakseen, mitä tunsi.\n\n-- Kuka tietää, eikö Herra suo meille sitä armoa, että vielä kaikki\nkerran näemme toisemme jälleen? huudahti Lucia.\n\n-- Olkoon Hän aina kanssanne, ja siunatkoon Hän teitä, sanoi\nmolemmille ystävättärille isä Cristoforo.\n\nJa hän poistui majasta Renzon kanssa.\n\nIlta oli vallan lähellä, ja rajuilman puhkeaminen näytti yhä lähempää\nuhkaavan. Munkki tarjosi uudelleen Renzolle yömajaa kojussaan.\n\n-- En saata pitää sinulle seuraa, hän lisäsi, mutta sinulla on\nainakin katto pääsi päällä.\n\nMutta Renzo tunsi vastustamatonta tarvetta lähteä liikkeelle, eikä\nollut halukas kauempaa viipymään moisessa paikassa, varsinkaan, kun\nhänellä ei olisi ollut lupa tavata Luciaa ja kun ei edes olisi voinut\nhieman seurustella kelpo munkin kanssa. Mitä tuli vuorokauden aikaan\nja ilmaan, saattaa sanoa, että yö ja päivä, auringonpaiste ja sade,\nlänsi- ja pohjatuuli olivat hänestä sinä hetkenä vallan yhdentekeviä.\n\nHän siis kiitti munkkia, selittäen tahtovansa mitä pikimmin lähteä\nAgnesea etsimään.\n\nKun olivat keskimäisellä tiellä, munkki puristi hänen kättänsä ja\nsanoi:\n\n-- Jos tapaat, minkä Jumala suokoon, tuon hyvän Agnesen, niin sano\nhänelle terveisiä minultakin. Ja hänelle, ja kaikille muille, jotka\novat elossa ja muistavat veli Cristoforoa, sano, että rukoilevat\nhänen puolestaan. Jumala seuratkoon askeleitasi, ja siunatkoon sinua\nalati.\n\n-- Oi, rakas isä!... Näemmekö toisemme jälleen? Näemmeköhän toisemme\njälleen?\n\n-- Tuolla ylhäällä, niin toivon.\n\nJa näin sanottuaan hän erosi Renzosta, joka jäi katsomaan häntä,\nkunnes hän oli kadonnut näkyvistä. Sitten Renzo kiireisesti kulki\nportille, luoden oikealle ja vasemmalle viimeisen säälin silmäyksen\ntähän tuskien tyyssijaan. Siellä oli paraikaa tavaton liike;\nmonattot juoksentelivat edestakaisin, tavaroita kokoiltiin, kojujen\nkangasseiniä kohenneltiin ja potilaat kulkivat horjuen ja hapuillen\njoko kojuihin tai pylväskäytäviin hakemaan suojaa uhkaavalta\nrajuilmalta.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.\n\n\nTodella Renzo tuskin oli astunut sairaalan kynnyksen yli ja\npoikennut oikealle astumaan tietä, jota myöten aamulla oli saapunut\nkaupungin muurille, kun alkoi rakeiden tapaan sadella harvoja ja\nsuuria pisaroita, jotka pudoten valkoiselle ja kuivalle tielle,\nja ponnahtaen siitä takaisin, nostivat ilmaan hienoa pölyä. Mutta\npian pisarat kävivät tiheämmiksi ja muodostivat oikean sateen;\nja ennenkuin hän oli saapunut polulle, tuli vettä alas kuin\nsaavista kaataen. Renzo ei suinkaan siitä käynyt levottomaksi,\nvaan kahlasi päinvastoin iloisena eteenpäin, nauttien tästä\nraittiista viileydestä, tästä ropinasta, tästä korsien ja lehtien\nkahinasta, jotka heiluivat, valuivat vesipisaroita ja loistivat\nkirkkaan vihreinä. Hän hengitti pitkään ja syvään. Ja tässä luonnon\nvirkoamisessa hän ikäänkuin vapaammin ja vilkkaammin tunsi omassa\nkohtalossaan tapahtunutta muutosta.\n\nMutta kuinka paljoa täydellisempi olisi ollut tämä tunne, jos hän\nolisi voinut arvata, mikä nähtiin muutama päivä myöhemmin, nimittäin,\nettä tämä sade huuhteli pois rutonsiemenet, että, jos ei sairaala sen\npäivän jälkeen voinutkaan päästää seiniensä sisältä kaikkia eläviä,\njotka se sisälsi, se ei ainakaan enää niellyt kitaansa toisia, että\nviikon kuluttua nähtiin ovien ja myymälöiden jälleen aukenevan, ja\nettä silloin enää puhuttiin korkeintaan eristävistä varokeinoista, ja\nettä rutosta jäi sinne tänne jokunen jälki; tuollainen häntä, jonka\njokainen vitsauksen hirviö aina ajaksi jättää jälkeensä!\n\nMatkamiehemme kulki siis iloisena, selvittämättä itselleen minne\nja tokko yleensä hänen piti pysähtyä sinä yönä, hänestä kun vaan\noli pääasia rientää eteenpäin ja mitä pikimmin saapua kotikyläänsä,\ntavata joku, jonka kanssa olisi voinut puhua, jolle olisi voinut\nkertoa seikkailunsa, ennenkaikkea, jotta olisi pian voinut lähteä\nmatkaan Pasturoon Agnesea hakemaan. Hän astui, mieli vielä vallan\nkuohuksissa sen päivän kokemuksista. Mutta noista kurjuuden,\nkauheuden ja vaarojen kuvista sukelsi aina esiin yksi ajatus: \"Olen\nhänet löytänyt; hän on parantunut, hän on minun omani!\" Ja samassa\nhän hypähti ilosta, roiskuttaen ympärilleen vettä kuin villakoira,\njoka noustuaan vedestä rannalla pudistaa itseään. Toiste hän\ntyytyi vähäiseen käsien hierontaan ja riensi entistä voimakkaammin\neteenpäin. Katsellessaan tietä, hän ikäänkuin poimi ne ajatukset,\njotka oli tullessaan sinne jättänyt aamulla ja edellisenä päivänä, ja\nkaikkein halukkaimmin juuri ne, joita silloin enimmin oli koettanut\nkarkoittaa: epäilykset, vaikeudet löytää hänet, löytää hänet elävänä\nniin useiden kuolleiden ja kuolevien joukosta!\n\n-- Ja löysin hänet elävänä! hän vielä itsekseen lisäsi. Ajatuksissaan\nhän siirtyi takaisin tuon päivän kaikkein hirvittävimpiin\nkohtauksiin; hänellä oli elävänä edessään tuo hetki, jolloin tarttui\nkolkuttimeen ja ajatteli: \"Onko hän siellä, vai eikö ole.\" Ja siihen\nhän oli saanut niin äreän vastauksen. Eikä hänellä ollut aikaa\nsiitä loukkautuneessa mielessään tointua, kun jo tuo hurjistunut\nroistojoukko hyökkäsi hänen kimppuunsa. Ja tuo sairaala, tuo nielevä\nmeri! Sieltä minun piti hänet löytää! Ja löysinkin! Hänen mieleensä\npalasi niinikään tuo hetki, jolloin parantuneiden jono oli kulkenut\nohi: mikä kauhea hetki! Mikä sydämentuska, kun ei ollut häntä siinä\nnähnyt! Ja nyt tuo kaikki oli yhdentekevää. Ja tuo naisten osasto\nsairaalassa! Ja siellä, tuon kojun takana, juuri kun hän vähimmin\nodotti, tuo ääni, todella juuri tuo ääni! Ja sitten nähdä hänet\njalkeilla! Mutta olihan vielä jälellä tuo lupauksen solmu, ja\nkireämmälle vedetty kuin koskaan. Mutta sekin selvisi! Ja tuo viha\nDon Rodrigoa kohtaan, tuo lakkaamaton kostonhimo, joka katkeroitti\nkaikki hänen surunsa, myrkytti kaikki hänen lohduttavat toiveensa,\nsekin oli haihtunut! Sanalla sanoen, olisi vaikeata kuvitella\nonnellisempaa tilaa kuin hänen, lukuunottamatta hänen levottomuuttaan\nAgneseen nähden, ja surua, minkä aiheutti isä Cristoforon\nterveydentila ja se seikka, että yhä vielä oltiin keskellä ruttoa.\n\nIltahämärässä hän saapui Sestoon; eikä sade näyttänyt aikovan\nherjetä. Mutta kun hän tunsi jalkansa tavattoman virkeiksi ja kun oli\nniin paljon vaikeuksia saada sopiva yömaja, ja ollen näin kosteassa\ntilassa ei hän edes ajatellut yöpymistä, Ainoa hankaluus, joka häntä\nvaivasi, oli vahva ruokahalu. Sillä näin suuri menestys olisi pannut\nhänet helposti sulattamaan vallan toisenlaisia ruoka-annoksia kuin\nkapusiinilaisen niukkaa liemiruokaa. Hän tähysteli, eikö täälläkin\nlöytäisi leipurin myymälää. Hän löysikin sellaisen. Hän osti kaksi\nleipää, jotka ojennettiin hänelle pihdeillä ja noudattamalla kaikkia\nmuita varokeinoja. Toisen niistä hän pisti taskuunsa, toista alkoi\nsyödä; ja eteenpäin!\n\nKun hän kulki Monzan läpi, oli jo täysi yö. Kuitenkin hänen onnistui\nlöytää portti, joka johti hänen tielleen. Mutta lukuunottamatta\ntätä onnellista sattumaa, joka ei ole vähäksi arvosteltava, saattaa\nkuvitella, millaisessa kunnossa oli tie, ja mihin kuntoon se hetki\nhetkeltä joutui.\n\nOllen -- samoin kuin kaikki nämä tiet, kuten lienemme toisaalla\nmaininneet -- kahden multapenkereen välissä, melkein kuin\nvirranpohja, se oli muodostunut tuona hetkenä, jos ei suorastaan\njoeksi, niin ainakin lokaojaksi; ja tavan takaa siinä oli kuoppia,\nniin että hädin tuskin sai niistä jalkineensa ja jalkansakin jälleen\ntielle pelastetuiksi. Mutta Renzo suoriutui niistä niin hyvin kuin\nsaattoi, osoittamatta kärsimättömyyttä, kiroilematta ja vaivaansa\nsurematta; sillä hän ajatteli, että joka askel, niin vaivaloinen kuin\nolikin, vei hänet eteenpäin, ja että sade oli lakkaava, kun Jumala\nniin salli, ja että päivä oli valkeneva aikanansa, ja että se matka,\njonka hän sillä välin suoritti, oli selän takana.\n\nEikä hän edes näitä hankaluuksia ajatellut muulloin, kuin\nkaikkein vaivaloisimmissa kohdissa. Tämä oli päinvastoin huvia.\nHänen mielessään työskenteli, sen kokonaan täyttäen, viimeksi\nkuluneiden surullisten vuosien muisteleminen; paljon oli ollut\nsekavuutta, vastoinkäymisiä, sellaisia hetkiä, jolloin oli ollut\nmenettämäisillään toivonkin ja valmis katsomaan kaikkea menetetyksi.\nJa nyt hän niihin vertasi niin erilaisen tulevaisuuden kuvaa:\nLucian saapumista, häitä, kodin perustamista, kestettyjen vaiheiden\nkertomista ja koko heidän elämäänsä.\n\nMiten hän suoriutui tienristeyksissä, auttoiko hänen vähäinen\nperehtymisensä seutuun ja yön himmeä valo häntä aina löytämään oikean\ntien, vai poikkesiko aina umpimähkään oikeata kulkemaan, sitä en\nsaata sanoa. Hän itse, jolla oli tapana kertoa tarinansa pikemmin\nliian laveasti, kuin liian lyhyesti -- ja kaikki antaa aihetta\nuskomaan, että outo lähdekirjailijamme oli moneen kertaan kuullut\nhänen itsensä sitä kertovan -- sanoi tässä kohdassa, ettei muistellut\ntätä yötä muuten, kuin olisi viettänyt sen vuoteessa uneksien. Oli\nmiten tahansa, hän sen yön loputtua oli saapunut Addajoen rannalle.\n\nSade ei ollut hetkeksikään lakannut, mutta tulviva rankkasade oli\nsittemmin vaihtunut tavalliseen sateeseen, mikä sitten muuttui\nhiljaiseksi, tasaiseksi vihmaksi. Korkealla kiitävät ja harmenneet\npilvet levittivät keskeymätöntä, mutta kevyttä ja läpikuultavaa\nharsoaan. Ja aamuruskon hohde valaisi Renzolle ympäröivän maiseman.\nSiinä oli hänen kotikylänsä; ja mitä hän tunsi sitä nähdessään, ei\nole kuvattavissa. Kaikki, minkä saatan sanoa, on että nuo vuoret, tuo\nläheinen _Resegone_, Leccon alue, oli kaikki muuttunut kuin hänen\nomiksi alueikseen. Hän loi silmäyksen itseensäkin ja huomasi olevansa\nomituisessa kunnossa, todella sellaiseksi, millainen tuntonsa mukaan\nodotti olevansa. Vaatteet piloilla ja vallan kiinni ihossa; päälaesta\nvyötäisiin asti läpimärkänä, vettä valuen kuin räystäskouru,\nvyötäisistä varpaisiin loan ryvettämänä; ja ne paikat, joita se ei\npeittänyt, näyttivät roiskuneilta pilkuilta. Ja jos hän olisi voinut\nnähdä kuvansa täydelleen peilissä, hattunsa lierit vallan lerpallaan,\nhiukset hajalla ja takeltuneina kasvoille, olisi hän nähnyt itsensä\nvielä merkillisemmässä asussa. Mitä väsymykseen tulee, hän kenties\noli väsynyt, mutta sitä hän ei ollenkaan huomannut. Ja aamun viileys,\nyhtyneenä yön ja tuon pikkukylvyn viileyteen, tuotti hänelle vaan\nenemmän virkeätä intoa ja kiihoitti hänen haluansa kulkemaan\neteenpäin.\n\nHän on saapunut Pescateen. Hän sivuuttaa tämän Addan loppujuoksun,\nkuitenkin luoden surumielisen katseen Pescarenicoon, Hän astuu sillan\nyli, ja osaksi polkuja pitkin, osaksi kedon halki, hän saapuu pian\nystävänsä taloon. Tämä, joka juuri oli noussut ja seisoi ovella\nkatsomassa ilmaa, kohotti katseensa tähän äkilliseen ilmiöön, joka\nniin märkänä, lokaisena, tai sanokaamme suoraan: niin likaisena,\nja samalla niin vilkkaana ja hilpeänä seisoi hänen edessään.\nElämässään hän ei ollut nähnyt niin pahasti ryvettynyttä ihmistä niin\ntyytyväisenä.\n\n-- Kas! hän sanoi. Joko täällä takaisin? Ja tällä säällä? No kuinka\nkävi?\n\n-- Hän on siellä, hän elää, vastasi Renzo.\n\n-- Terve?\n\n-- Parantunut, mikä on vielä parempi. Olenpa velvollinen siitä\nkiittämään Herraa ja Neitsyt Mariaa koko elinikäni. Mutta mitä\nasioita, suuria asioita. Kerronpa sinulle sitten kaikki.\n\n-- Mutta missä kunnossa oletkaan!\n\n-- Oivassa kunnossa, eikö totta?\n\n-- Totta puhuen, voisit käyttää yläpuoltasi alapuolesi pesemiseen.\nMutta malta, malta, kun viritän sinulle hyvän valkian.\n\n-- Se ei olisi hullummaksi. Tiedätkö, missä sade minut tapasi. Heti\nsairaalan portilla. Mutta vähät siitä. Ilmalla on oma ammattinsa,\nniin kuin minulla omani.\n\nYstävä poistui ja palasi tuoden pari risukimppua; niistä hän laski\ntoisen maahan ja toisen pesään, ja edellisestä illasta säilyneen\nhehkuvan hiilloksen avulla hän sytytti aimo tulen. Tällävälin Renzo\noli ottanut hatun päästään, ravisteli sitä pariin kolmeen kertaan\nja heitti sen maahan. Mutta mekkoansa hän ei yhtä helposti saanut\nriisutuksi. Sitten hän housujentaskusta otti esiin veitsensä, jonka\nhuotra oli vallan lioittunut, läpimärkä ja tärveltynyt. Hän laski sen\npöydälle ja sanoi:\n\n-- Tämäkin on samassa kunnossa; mutta sehän on vettä, on pelkkää\nvettä, Jumalan kiitos... Mutta eipä paljoa puuttunut, ... no niin,\nkerron sen sinulle sitten. Ja hän hieroi käsiään.\n\n-- Teepä minulle nyt toinen mieliteko, hän lisäsi; mene noutamaan tuo\npieni mytty, jonka jätin tuonne yläkerran kamariin, sillä ensin tulee\nminun saada kuivat vaatteet ylle...\n\nPalatessaan mytty kainalossa, ystävä virkkoi:\n\n-- Luulenpa, että sinulla on nälkäkin. Ymmärrän, ettei juomaa ole\nsinulta matkallasi puuttunut, mutta ruokaa...!\n\n-- Sainpa ostaa pari leipää eilisiltana myöhään, mutta tuskin siitä\nriitti hampaan koloon.\n\n-- No, anna minun sitten hommata, sanoi ystävä. Hän kaatoi vettä\npataan, jonka ripusti hahloihin ja lisäsi:\n\n-- Menen nyt lypsämään; kun palaan maitokiuluineni, vesi on\nkiehunutta ja me valmistamme hyvää polenta-puuroa. Muuta sinä sillä\naikaa mukavasti vaatteita.\n\nJäätyään yksikseen Renzo varsin vaivaloisesti sai riisutuksi muut\nmärät vaatteet, jotka olivat vallan kuin liimautuneet ihoon kiinni;\nhän kuivasi itsensä ja muutti kauttaaltaan toiset vaatteet.\n\nYstävä palasi ja rupesi häärimään patansa ääressä. Renzo kävi\nistumaan ja odottamaan.\n\n-- Nyt tunnen, että olen väsynyt, hän virkkoi. Mutta olipa se aika\njalkapatikka. Mutta viis minä siitä välitän. Onpa minulla sinulle\nkerrottavaa koko päiväksi. Missä tilassa on Milano! Onpa siellä\nnähtävää! Mihin siellä saa kajota! Niin että jälestäpäin oikein\nitseään inhoaa. Sanonpa totisesti, että tämä pienoinen pyykinpesu\noli minulle sangen tarpeellinen. Ja mitä tahtoivat minulle tehdä nuo\nkunnon kaupunkilaiset! Saatpa kuulla. Mutta jos näkisit sairaalan.\nSiinä ihan hukkuu kurjuuden kuiluun! No niin; kerron sinulle sitten\nkaiken tämän... Ja _hän_ on siellä, hän tulee tänne ja tulee\nvaimokseni, ja sinun pitää olla yksi todistajista, ja oli ruttoa tai\nei, niin tahdonpa, että muutaman tunnin olemme iloisia.\n\nMuuten hän piti ystävälle antamansa lupauksen, nimittäin kertoi\nhänelle kokemuksiaan koko päivän. Tämä kävi sitä mukavammin, kun\nsadetta jatkui, minkä vuoksi nuori isäntä ei lähtenyt talosta,\nosaksi istuen Renzon vieressä, osaksi korjaten ammetta ja pikku\ntynnyriä tai muissa askareissa häärien, hankkiessaan viinin korjuuta\nja valmistusta. Eikä Renzo malttanut olla häntä näissä toimissa\navustamatta. Sillä, kuten hänellä oli tapana sanoa, hän oli niitä,\njotka enemmän väsyvät toimettomuudesta kuin työstä. Hän ei kuitenkaan\nvoinut pidättäytyä käväisemästä Agnesen talossa tarkastamassa erästä\nikkunaa ja sielläkin mielissään käsiään hieraisemassa.\n\nHän palasi, ilman että kukaan oli häntä nähnyt ja pani heti levolle.\n\nHän nousi ennen päivän valkenemista, ja huomattuaan sateen\nherjenneeksi, vaikka pouta ei vielä ollut palannut, hän läksi matkaan\nPasturoa kohti.\n\nSangen varhain hän sinne saapui. Sillä hänen oli vallan yhtä suuri\nkiire ja halu saada tämä matka loppuun, kuin lukijallakin lienee. Hän\ntiedusteli Agnesen asuntoa; hän sai kuulla, että tuo kunnon vaimo oli\nterve, ja hänelle neuvottiin pieni syrjässä oleva talo, missä Agnese\nasui. Hän riensi sinne, kutsui häntä nimeltä ulkoa. Tämän äänen\nkuultuaan Agnese syöksyi ikkunan ääreen. Ja sillävälin kuin hän siinä\nseisoi suu auki, päästääkseen ilmoille Herra tiesi mitä sanoja ja\nmitä huudahduksia, Renzo kerkesi edelle sanoen:\n\n-- Lucia on parantunut, näin hänet toissapäivänä; hän lähetti teille\nterveisiä; hän tulee pian. Ja sitten minulla on niin paljo teille\nkerrottavaa.\n\nOllen tämän äkillisen ilmiön yllättämänä, iloisena hyvästä sanomasta\nja levottoman uteliaana kuulemaan enempää, Agnese milloin alkoi\nhuudahduksen, milloin kysymyksen, voimatta päästä loppuun. Sitten hän\nunhoitti varokeinot, joita jo aikoja sitten oli tottunut käyttämään\nja sanoi:\n\n-- Tulen avaamaan sinulle oven.\n\n-- Malttakaa. Entä rutto? sanoi Renzo. Teillä ei sitä ole ollut,\nluulemma?\n\n-- Ei minulla. Entä sinulla?\n\n-- Minulla kyllä. Mutta siinä tapauksessa teidän tulee olla\nvarovainen. Tulen Milanosta; ja kuten saatte kuulla, olen ollut\nrutontartunnassa korvia myöten. On totta, että olen muuttanut\nvaatteeni kiireestä kantapäähän. Mutta onpa se saastaa, joka välistä\ntarttuu ihmiseen kuin synti. Ja kun Herra on tähänasti suojellut\nteidät siitä, tahdon, että olette varuillanne, kunnes tämä tartunta\non lakannut. Sillä olettehan meidän äitimme, ja tahdon, että elämme\nkauan onnellisina yhdessä, kestämiemme kärsimysten palkaksi; niin\nainakin minä.\n\n-- Mutta ... alkoi Agnese.\n\n-- No niin, keskeytti Renzo, nyt ei mikään _mutta_ enää tepsi. Tiedän\nhyvin, mitä aiotte sanoa, mutta saattepa kuulla, ettei mitään _mutta_\nenää ole olemassa. Menkäämme johonkin avonaiseen paikkaan, missä\nvoimme mukavasti ja vaaratta puhua, niin saattepa kuulla.\n\nAgnese osoitti hänelle vihannestarhaa talon takana, pyytäen häntä\nmenemään sinne ja istuutumaan toiselle penkeistä, jotka olivat\nsiellä ikäänkuin vasiten heitä varten. Itse hän sanoi heti tulevansa\nalas ja istuutuvansa toiselle. Näin tapahtui. Ja olen varma siitä,\nettä jos lukija, joka tuntee kaikki edellä sattuneet seikat, olisi\nvoinut olla siinä kolmantena omin silmin näkemässä tätä vilkasta\nkeskustelua, kuulemassa omin korvin noita kertomuksia, kysymyksiä,\nselityksiä, huudahduksia, pahoitteluja, tyytyväisyyden purkauksia,\ntarinaa Don Rodrigosta, isä Cristoforosta ja kaikkea muuta ja lisäksi\ntulevaisuuden suunnitelmia, yhtä selvinä ja valmiina kuin menneet\ntapahtumat, niin olen varma, sanon minä, että se häntä suuresti olisi\nhuvittanut ja että hän olisi ollut viimeinen poistumaan. Mutta panna\npaperille koko tuo keskustelu, mykkiä sanoja, piirrettyjä musteella\nja löytämättä mitään uutta seikkaa -- tämä luullaksemme ei ollenkaan\nlukijaa huvittaisi, vaan lienee hänelle hauskempaa itse saada noita\nasioita arvata. Lopputulos oli se, että päätettiin siirtyä kaikki\nyhdessä asumaan Bergamon alueelle, siihen kylään, missä Renzolla\njo oli niin hyvä alku toimeentuloon. Lähtöajan suhteen ei voitu\npäättää mitään varmaa, se kun riippui rutosta ja monesta muusta\nasianhaarasta. Heti kun rutto lakkaisi, oli Agnesen määrä palata\nkotiansa odottamaan Luciaa, tai oli Lucian häntä siellä odotettava.\nTällävälin Renzo aikoi usein käydä Pasturossa katsomassa tulevaa\nanoppiansa ja antamassa hänelle tarpeellisia tietoja siitä, mikä\nsaattoi tapahtua.\n\nEnnen lähtöään Renzo tarjosi hänellekin rahoja, sanoen:\n\n-- Ne on minulla vielä kaikki täällä tallella, tiedättehän mitä\ntarkoitan. Olin minäkin tehnyt lupauksen, nimittäin olla niihin\nkajoamatta, ennenkuin asia oli vallan selvillä. Mutta jos nyt\ntarvitsette, niin tuokaa tänne malja ja etikansekaista vettä; kaadan\nsiihen nuo viisikymmentä kultarahaa vallan kauniina ja loistavina.\n\n-- Ei, ei suinkaan, vastusti Agnese. Minulla on niitä vielä itselläni\nenempi kuin mitä tarvitsen. Pitäkää te omat rahanne, tarvitsettehan\nniitä pesän perustamiseen.\n\nRenzo palasi kotikylään, mielessään se lohdullinen tietoisuus,\nettä oli tavannut terveenä näin rakkaan henkilön. Loppuosan sitä\npäivää ja seuraavan yön hän vietti ystävänsä talossa. Seuraavana\npäivänä hän uudelleen läksi matkaan, mutta toiseen suuntaan, uudelle\nasuinseudulle.\n\nHän tapasi Bortolon, terveenä hänetkin ja paljon vähemmän peläten\nterveyttään menettävänsä; sillä noina muutamina päivinä olot\nsielläkin olivat nopeasti saaneet mitä parhaan käänteen. Harvat\nenää sairastuivat, eikä tauti enää ollut niin pahanluonteinen\nkuin aikaisemmin. Ei enää nähty tuota kuolon kalpeutta eikä noita\nraivokkaita oireita. Oli vaan helponlaista kuumetta, enimmäkseen aika\najoin herkeävää, korkeintain joku vaalea ajos, jota hoidettiin kuin\ntavallista näppylää. Jo oli seutukin muuttunut toisennäköiseksi.\nEloon jääneet alkoivat tulla ulos asunnoistaan, laskivat toistensa\nluvun ja ilmaisivat toisilleen myötätuntoisuuttaan ja onnittelujaan.\n\nJo puhuttiin töihin ryhtymisestä. Isännät ajattelivat jo työmiesten\nhakemista ja pestaamista, varsinkin niiden ammattien alalla, kuten\nsilkin valmistuksessa, missä työntekijäin luku jo ennen ruttoa oli\nollut niukka. Liiallista halukkaisuutta osoittamatta Renzo lupasi\n-- kuitenkaan vielä hyväksymättä tarjoojan oikeuksia -- serkulleen\njälleen ryhtyvänsä työhön kun seuraa mukanaan oli asettuva seudulle\nasumaan. Toistaiseksi hän teki tarpeellisia valmistuksia: vuokrasi\nitselleen avaramman asunnon, mikä nyt oli varsin helppoa ja vähiä\nkuluja kysyvää, ja varusti sen huonekaluilla ja kaikenlaisilla\ntaloustarpeilla, tällä kertaa kajoten aarteeseensa, kuitenkaan\ntekemättä siihen suurta aukkoa. Sillä kaikkea oli runsaasti ja\nhalvalla tarjona, kun oli paljon enemmän tavaroita kuin ostajia.\n\nViimein Renzo palasi kotikyläänsä, missä huomasi vielä tuntuvampaa\nmuutosta parempaan. Hän riensi oitis Pasturoon. Hän tapasi siellä\nAgnesen jo vallan rauhoittuneena ja valmiina palaamaan kotiansa\nmilloin tahansa, niin että Renzo itse saattoi hänet sinne. Emmekä\nmainitse mitä he puhuivat ja tunsivat jälleen yhdessä nähdessään nämä\npaikat.\n\nAgnese löysi kaikki samassa kunnossa kuin lähtiessään, niin ett'ei\nmalttanut olla huomauttamatta, että tällä kertaa, kun oli kyseessä\nleski ja tyttöparka, olivat taivaan enkelit taloa vartioineet.\n\n-- Ja edellisellä kerralla, hän lisäsi, olisi ollut halukas\nluulemaan, että Herra loi katseensa muualle eikä ajatellut meitä,\nhän kun antoi viedä pois kaiken vähäisen omaisuutemme; mutta nyt\nhän on todistanut päinvastaista, hän kun on toisaalta lähettänyt\nminulle kaunista rahaa, millä on voitu panna kaikki jälleen kuntoon.\nKun sanon kaikki, erehdyn; sillä Lucialle määrätyt kapiot, mitkä\nnuo ilkiöt olivat kokonaan ryöstäneet, vallan uudet ja täydelliset\nkun olivat, kaiken muun muassa, puuttuivat vielä. Ja nyt saapuvat\nmeille uudet toiselta taholta. Olisipa joku sanonut, kun minulla\noli niin suuri vaiva valmistaa noita myötäjäisvaatteita: \"Luulet\ntekeväsi työtä Luciaa varten, vaimoparka, mutta teetkin työtä\njotakin tuntematonta varten. Ja nuo liinavaatteet, nuo pukineet\n-- kuka olento niitä tuleekaan hyväkseen käyttämään. Lucian\nmyötäjäisvaatteet, hänen oikeat kapionsa, joista hän tulee hyötymään,\nhänelle toimittaa hyvä henkilö, jonka en ole edes tietänyt elävän.\"\n\nAgnesen ensimäisiä huolia oli valmistaa pikku majassaan mitä sopivin\nja mukavin asuinhuone tuolle hyvälle vaimolle. Sitten meni hän\nhakemaan silkkiä kerittäväkseen, ja näin tehden työtä hän sai ajan\nkulumaan.\n\nEi Renzokaan viettänyt toimettomana näitä jo itsessään niin pitkiä\npäiviä. Onneksi hän osasi kahta ammattia, ja ryhtyi nyt maantöihin.\nMilloin hän auttoi isäntäänsä, joka oli hyvin tyytyväinen siitä,\nettä näinä aikoina usein sai apua niin taitavalta työntekijältä;\nmilloin hän taas viljeli ja raivasi kuntoon Agnesen vihannestarhaa,\njoka oli täydelleen joutunut rappiolle hänen poissaollessaan. Omaa\nviinitarhaansa hän ei edes ajatellut, huomauttaen, että se oli\nliiaksi vanuttunut tukka, jonka sukimiseen olisi tarvittu paljon\nenempää kuin kahta kättä. Eikä hän siihen jalkaansa pannut, enempää\nkuin taloonsakaan, sillä liiaksi häntä olisi pahoittanut tuon\nhävityksen näkeminen. Ja hän oli jo päättänyt myydä kaikki tyyni,\nmistä hinnasta tahansa ja käyttää uudessa asuinpaikassaan siitä\nsaamaansa rahasummaa.\n\nRutolta eloon jääneet pitivät toisiaan kuin ylösnousseina; mutta\nRenzon kotikyläläisistä hän oli kuin kahdesti kuolleista noussut.\nJokainen kestitsi ja onnitteli häntä, jokainen tahtoi häneltä\nitseltään kuulla hänen seikkailujensa kertomuksen.\n\nLukija kenties kysyy: miten oli tuon vangitsemismääräyksen laita?\nVallan mainiosti. Renzo itse ei enää melkein ollenkaan sitä\najatellut, olettaen, etteivät nekään, jotka olisivat voineet panna\nsen täytäntöön, enää sitä ajatelleet; eikä hän erehtynyt. Ja tämä\nei johtunut yksistään rutosta, joka oli saanut niin monen seikan\nraukeamaan; vaan oli, kuten useista tämän kertomuksen kohdista\nlienee selvinnyt, tavallista tähän aikaan, että ihmisiä vastaan\njulistetut yleiset ja erityiset säädökset, ellei mikään erityinen\nsalaviha ylläpitänyt ja pannut niitä täytäntöön, usein pysyivät\ntehottomina, jos ne eivät heti olleet päässeet voimaan; vallan kuin\npyssynluodit, jotka, elleivät osu, jäävät maahan loikomaan, ketään\nvahingoittamatta. Tämä olikin välttämätön seuraus siitä helppoudesta,\nmillä tuollaisia säädöksiä siroiteltiin. Ihmisen toiminnalla on\nrajansa, Ja liioittelu käskemisessä vaikutti hupenemista täytäntöön\npanemisessa. Hihoihin käytetystä kankaasta ei samalla saa housuja.\n\nJos joku tahtoisi tietää, millaisiksi muodostuivat Renzon välit\nDon Abbondioon tämän odotusajan kuluessa, voin mainita, että he\nhuolellisesti välttivät toinen toistansa. Don Abbondio pelkäsi\nsaavansa kuulla uudelleen viritettävän naimatuumien virttä. Ja\nsitä vaan ajatellessaankin hänen mielikuvituksessaan kohosi\neteen Don Rodrigo toiselta puolen palkkalaisrosvoineen, toiselta\npuolen kardinaali todistusperusteineen. Renzo taas oli päättänyt\nolla kirkkoherralle puhumatta asiasta ennen määrähetkeä, hän kun\nei tahtonut tarpeettomasti saattaa miesparkaa ennen aikojaan\nlevottomaksi, tuomaan esiin Herra tiesi mitä vaikeuksia ja turhilla\nlaverteluilla tekemään asiaa monimutkaiseksi. Sen sijaan hän itse\nlaverteli Agnesen kanssa.\n\n-- Luuletteko, että hän pian tulee? kysyi Renzo.\n\n-- Toivon niin, vastasi toinen.\n\nJa usein sama, joka oli vastannut, teki vähää myöhemmin saman\nkysymyksen. Ja näillä ja tämänkaltaisilla hassutuksilla he koettivat\nkuluttaa aikaa, joka tuntui sitä pitemmältä, kuta pitemmälle sitä oli\nkulunut.\n\nMutta lukijan annamme selvitä tästä ajasta muutamassa hetkessä,\nkertomalla lyhyesti, että Lucia joku päivä Renzon käytyä sairaalassa\nläksi sieltä kunnon lesken seurassa. Kun oli säädetty yleinen\nruttosulku, he noudattivat sitä yhdessä, sulkeutuneena lesken taloon.\nOsa ajasta käytettiin Lucian myötäjäisvaatteiden valmistamiseen,\njohon Lucian, hieman esteltyään, itsensä oli ottaminen osaa. Kun\nruttosulku oli lopussa, leski jätti uudelleen myymälänsä ja talonsa\nveljensä, tarkastusmiehen, haltuun; ja ryhdyttiin matkavalmistuksiin.\nSaattaisimme vielä lisätä: he läksivät matkaan, saapuivat perille\nynnä sen, mikä seurasi. Mutta vaikka tahtomme onkin hyvä myöntyä\nlukijan kiireeseen, on olemassa kolme seikkaa, jotka koskevat tätä\najankohtaa, ja joita emme tahdo sivuuttaa. Mitä ainakin kahteen\nniistä tulee, luulemme, että lukijakin soimaisi meitä niiden\nsivuuttamisesta.\n\nEnsimäinen on se, että kun Lucia alkoi uudelleen kertoa leskelle\nseikkailujaan, tehden sen yksityiskohtaisemmin ja perinpohjaisemmin\nkuin mitä oli voinut tehdä ensi luottamuksen levottomana hetkenä, ja\nkun erityisesti mainitsi neiteä, joka oli vastaanottanut hänet Monzan\nluostariin, sai tästä nunnasta kuulla seikkoja, jotka selittivät\nhänelle monen salaperäisen arvoituksen ja täyttivät hänen mielensä\nsurullisella ja pelokkaalla ihmettelyllä. Hän sai kuulla leskeltä,\nettä tuo onneton nainen, epäiltynä mitä kauheimmista teoista, oli\nkardinaalin käskystä siirretty erääseen Milanon luostariin; että\nhän siellä kovasti raivottuaan ja sisäisesti taisteltuaan, oli\nnöyrtynyt ja tunnustanut kaikki; ja että hänen senjälkeinen elämänsä\noli vapaaehtoista kärsimystä ja katumuksentekoa, ettei kukaan\nolisi voinut hänelle määrätä sen ankarampaa, paitsi vapauttamalla\nhänet siitä. Ken tahtoo vähän yksityiskohtaisemmin tutustua tähän\nsurulliseen tarinaan, löytää haluamansa tiedot teoksesta ja paikasta,\njohon toisaalla olemme viitanneet.[68]\n\nToinen noista seikoista on se, että Lucia kysyttyään tietoja isä\nCristoforosta kaikilta kapusiinilaisilta, jotka oli saattanut\nsairaalassa tavata, sai kuulla suurempaa surua kuin hämmästystä\ntuntien, että hän oli kuollut ruttoon.\n\nLopuksi kolmas seikka. Ennen lähtöään Milanosta, Lucia oli tahtonut\ntietää jotakin entisestä isäntäväestäänkin ja täten täyttää\nvelvollisuutensa, jos joku heistä enää oli elossa. Leski seurasi\nhänen mukanaan tuohon taloon, missä saivat tietää, että kaikki\nperheen jäsenet olivat muuttaneet manalle. Kun Donna Prassedesta\nsanomme, että hän oli kuollut, kaikki on sanottu. Mutta puhuessaan\nDon Ferrantesta, joka oli ollut oppinut mies, lähdeteoksemme on\nkatsonut soveliaaksi tuhlata enemmän sanoja; ja omalla uhallamme\ntoistamme osapuilleen käsikirjoituksen esityksen.\n\nSiinä siis mainitaan, että heti kun alettiin puhua rutosta, Don\nFerrante oli sen kaikkein itsepäisimpiä kieltäjiä, ja että hän\njärkähtämättä viimeiseen asti puolusti tätä mielipidettään. Tosin hän\nei sitä tehnyt äänekkäin vakuutuksin, kuten rahvas; mutta perustein,\njoita ei kukaan ainakaan voi moittia epäjohdonmukaisuudesta.\n\n-- _In rerum natura_, hän sanoi, on ainoastaan kahdenlaisia seikkoja,\nnimittäin perusoleet ja ominaisuudet. Ja jos voin todistaa, ettei\nrutontartunta ole kumpaakaan, olen samalla todistanut, ettei sitä\nole olemassa, että se on pelkkä harhaluulo. Ja tässä seuraavat\ntodistukseni. Perusole on joko henkistä tai aineellista laatua.\nEttäkö tartunta olisi henkistä laatua, se on sellainen mielettömyys,\njota ei kukaan tahtoisi puolustaa; on siis turhaa siitä puhua.\nAineellinen perusole on joko yksinkertainen tai kokoonpantu. Nyt\nei tartunta suinkaan saata olla yksinkertainen perusole; ja tämän\nvoi muutamalla sanalla todistaa. Se ei ole ilmaa, sillä siinä\ntapauksessa se ei siirtyisi ruumiista toiseen, vaan haihtuisi mitä\npikimmin avaruuteen. Se ei ole vettä, sillä siinä tapauksessa se\nkastelisi ja kuivuisi tuulessa. Se ei ole tulta, sillä silloin se\npolttaisi. Se ei voi olla aineellinen esine, sillä silloin sen voisi\nnähdä. Se ei myöskään voi olla kokoonpantu olio, sillä kaikitenkin\nsen pitäisi olla silmän tai kosketuksen havaittavissa. Ja kuka on\nnähnyt tuon tartunta-aineen? Vielä tulee meidän tarkastaa, onko se\nominaisuus. Vielä suurempia hullutuksia! Nuo herrat lääkärit sanovat,\nettä se muka siirtyy toisesta ihmisruumiista toiseen; siinä heidän\nkeppihevosensa, heidän heikko kohtansa, jonka nojalla jakavat vallan\nmielettömiä määräyksiä. Jos tuo rutto siis olisi ominaisuus, täytyisi\nsen olla siirretty ominaisuus, kaksi käsitettä, jotka ovat keskenään\nmitä räikeimmässä ristiriidassa, koska ei koko filosofiassa ole sen\nselvempää seikkaa kuin tämä: ettei ominaisuus voi siirtyä toisesta\noliosta toiseen. Jos he välttääkseen tämän Scyllan väittävät, että\nrutto on itsestään syntynyt ominaisuus, he välttävät Scyllan,\njoutuakseen Charybdikseen. Sillä jos se on syntynyt, se ei voi\nsiirtyä, ei levitä, kuten he kaikki aina nalkuttavat. Kun nämä\nperustukset kerran ovat varmat, mitä hyödyttää niin paljon puhua\nkalpeudesta, syhelmistä ja ruttopaiseista!\n\n-- Pelkkiä loruja kaikki tuo! huomautti kerran eräs hänen\nkuulijoistaan.\n\n-- Ei niin, ei niin, vastasi Don Ferrante. Sitä en puolestani\ntarkoita. Tiede on tiede, täytyy vaan osata sitä oikein käyttää.\nKalpeus, syhelmät, ruttopaiseet, korvarisa-ajokset, punasinervät\nnäppylät, tummat äkämät -- kaikki nuo ovat huomioonotettavia\nsanoja, joilla on oikea ja hyvä merkityksensä. Mutta minä väitän,\nettei niillä ole mitään tekemistä tämän kysymyksen kanssa. Kukapa\nkieltäisi, että sellaisia voisi olla, ja että niitä paraikaa onkin.\nPääasia on tietää, mistä ne johtuvat.\n\nMutta tästä alkoivat Don Ferrantenkin kärsimykset. Niin kauan kuin\nhän oli yksinomaan vastustanut käsitystä tartunnasta, hän oli\nkaikkialla kohdannut hyväntahtoisia, opinhaluisia ja kunnioittavia\nkorvia; sillä turhaa on huomauttaa, miten suuri on ammatti-oppineen\nvaikutusvalta, kun hän ryhtyy todistamaan toisille seikkoja,\njoista heillä jo on varma vakaumus. Mutta niin pian kuin hän\nkoetti todistaa, ettei noiden lääkärien erehdys ollut siinä, että\nväittivät olevan olemassa hirvittävän yleisen taudin, vaan että\nse piili heidän käsityksessään sen alkujuuresta ja levenemisestä,\nsilloin hän -- puhun ensi ajoista, jolloin ei tahdottu edes kuulla\nrutosta puhuttavankaan -- alttiiden korvien asemesta kohtasi\nvastahakoisia, taipumattomia kieliä; ja hän ei enää voinut tuoda\nesiin oppineisuuttaan muuten kuin muruina ja sirpaleina.\n\n-- Oikea syy on kyllä olemassa, hän sanoi; ja niidenkin, jotka\npuolustavat tuota toista tuulesta temmattua, täytyy myöntää se\noikeaksi... Koettakootpa vaan kieltää sitä, tuota tuhoa tuottavaa\nSaturnuksen ja Jupiterin liittoa. Ja milloinka onkaan kuultu, että\ntähtien vaikutukset siirtyvät ihmisestä ihmiseen? Ja tahtovatko nuo\nherrat kieltää noiden vaikutusten olemassaolon? Tahtovatko kenties\nkieltää, että on olemassa tähtiä? Vai tahtovatko ehkä väittää,\nettä ne ovat tuolla ylhäällä vallan toimettomina kuin neulatyynyyn\npistettyjen nuppineulojen päät? Mutta mitä en voi käsittää noiden\nherrojen lääkärien tuumista on, että he myöntävät meidän olevan niin\nturmiollisen taivaankappaleiden liiton alaisena, ja että kuitenkin\nsanovat meille julkeannäköisinä: \"Älkää kajotko tähän, älkää kajotko\ntuohon, niin ei teillä ole hätää!\" Ikäänkuin välttämällä aineellisten\nesineiden koskettelemista voisimme estää taivaankappaleiden henkistä\nvaikutusta. Ja tuo heidän vaivansa polttaa riepukasoja. Voi teitä,\nihmisparkoja! Voittekohan polttaa Jupiterin, voitteko polttaa\nSaturnuksen?\n\n_His fretus_, se tahtoo sanoa, näiden perusteiden nojalla hän ei\nryhtynyt mihinkään varokeinoihin ruttoa vastaan, sairastui siihen,\npaneutui vuoteeseen ja kuoli, riidellen, kuten joku Metastasion\nsankareista, tähtien kanssa. Entä tuo kuuluisa kirjasto? Se on\nkenties vielä eksyneenä hajalla muurien halkeamissa.\n\n\n\n\nKAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.\n\n\nKauniina iltana Agnese kuulee ajoneuvojen pysähtyvän oven eteen.\n\n-- Se on varmaankin hän!\n\nJa hän se todella oli, hyvän lesken seurassa.\n\nVastaanoton ja tervehdykset jätämme lukijan kuviteltaviksi.\n\nSeuraavana aamuna varhain saapuu Renzo, joka ei asiasta tiedä mitään,\nyksistään yhdessä Agnesen kanssa päivittelemään Lucian pitkällistä\nviipymistä. Mitä hän lausui ja huudahti, nähdessään Lucian edessään,\nlukija niinikään kuvitelkoon. Lucian esiintyminen sensijaan oli sitä\nlaatua, että sen muutamin sanoin voi kuvata:\n\n-- Terve: mitenkä voit? hän virkkoi katseet alasluotuina ja silmiään\nräpäyttämättä.\n\nEi pidä kuitenkaan luulla, että Renzo piti vastaanottoa liian\nkylmänä, tai että siitä olisi loukkautunut. Hän päinvastoin\nselitti sitä itselleen hyvin edulliseksi. Ja samoin kuin\nsivistyneiden parissa tulee osata heidän puheistaan vähentää pois\nkohteliaisuuslauseet, hän päinvastoin älysi etteivät nämä sanat\nsuinkaan ilmaisseet kaikkea, mikä liikkui Lucian sydämessä. Muuten\noli helppo huomata, että Lucialla oli kaksi eri puhumistapaa, toinen\nRenzoa, ja toinen tuttaviaan varten.\n\n-- Minä voin hyvin, kun näen sinut, hän vastasi käyttäen puhetapaa,\njoka tosin oli vanha, mutta jonka hän muuten olisi keksinyt tällä\nhetkellä.\n\n-- Rakas isä Cristoforomme! ... sanoi Lucia; rukoilkaa hänen sielunsa\npuolesta, vaikka voimme olla melkein varmat siitä, että hän paraikaa\ntuolla ylhäällä rukoilee meidän puolestamme.\n\n-- Sitä odotin kyllä, sanoi Renzo.\n\nEikä tämä ollut ainoa surullinen kieli, jota tämän keskustelun\nkulunsa kosketeltiin. Mutta mistä tahansa puhuttiin, kaikki tuntui\nhänestä yhtä suloiselta. Samoin kuin raisut hevoset niskoittelevat,\npysyvät kuin naulittuina paikoillaan, nostavat milloin toista,\nmilloin toista jalkaa, mutta laskevat sen taas alas samaan paikkaan,\nja sitten äkkiä lähtevät liikkeelle ja kiitävät eteenpäin kuin tuulen\ntempaamina, samoin oli Renzon ajan laita; ensin minuutit olivat\ntuntuneet hänestä tunneilta; sitten tunnit minuuteilta.\n\nLeski ei mitenkään häirinnyt tätä seuraa, vaan sopi siihen mainiosti,\nja nähdessään hänet tuolla viheliäisellä vuoteella loikomassa, ei\nRenzo olisi voinut kuvitella, että hän oli niin hauska seuraihminen\nja niin iloinen, Mutta eiväthän sairaala ja maaseutu, kuolema ja häät\nole samaa. Agnesen kanssa hän jo oli tullut ystäväksi. Ja oli somaa\nnähdä häntä Lucian seurassa, samalla hellänä ja leikillisenä, miten\nhän häntä kiusoitti, kuitenkaan käyttämättä leikkisiä pistosanojaan\nenempää, kuin mitä tarvitsi tehdäkseen liikkeensä ja puheensa\nvilkkaammiksi.\n\nViimein Renzo sanoi lähtevänsä Don Abbondion luo sopimaan\nvihkiäisistä. Hän meni sinne ja virkkoi puoleksi leikillisen\nivallisena, puoleksi kunnioittaen:\n\n-- Herra pastori, joko olette parantunut tuosta päänsärystä, jonka\nsanoitte estäneen teidät meitä vihkimästä? Nyt on otollinen aika.\nMorsian on saapunut, ja minä olen täällä kuulemassa, mikä päivä\nja hetki teille sopii. Mutta tällä kertaa pyydän teitä hieman\nkiirehtimään.\n\nDon Abbondio ei suorastaan kieltäytynyt; mutta hän alkoi etsiä\nverukkeita, tuomaan esiin esteitä: mitä hyödytti noin saattaa\nitsensä julkisen huomion esineeksi ja toitottaa nimeään, tuon\nvangitsemismääräyksen yhä uhatessa; saattoihan tuo seikka tapahtua\nmuualla varsin yhtä hyvin; ja sitä ja tätä.\n\n-- Ymmärrän, sanoi Renzo; teillä on vielä jälellä hiukka tuota\npäänsärkyä. Mutta kuulkaa, kuulkaahan toki.\n\nJa nyt hän alkoi kuvata tilaa, missä oli nähnyt Don Rodrigo paran ja\nhuomautti, ettei tämä sinä hetkenä luultavasti enää ollut elävien\nparissa.\n\n-- Toivokaamme, hän päätti, että Herra on ollut hänelle armollinen.\n\n-- Tämä ei kuulu asiaan, sanoi Don Abbondio. Olenko ehkä\nkieltäytynyt? Toinhan vaan esiin ... painavia syitä. Mutta muuten,\nnähkääs ... niin kauan kuin ihmisessä on jälellä elonkipinä, saattaa\nhän pa... Katsokaa minua: olen särkynyt astia. Minäkin olen ollut\nlähempänä kuolemaa kuin eloa: ja tässä olen yhä vielä; ja ... ellei\nhartioilleni laskeudu uusia suruja ... no niin, saatan toivoa vielä\nvähän aikaa eläväni. Kaikki riippuu eri luonnonlaaduista! Mutta kuten\njo sanoin, tuo asia ei ollenkaan kuulu tähän.\n\nKun keskustelua vielä kotvan oli jatkunut, ilman että päästiin\nmihinkään tulokseen, Renzo teki soman kumarruksen ja palasi\nseuraansa, kertoi mitä oli tapahtunut ja virkkoi lopuksi:\n\n-- Poistuin hänen luotaan, kun olin saanut tarpeekseni, ja jotta\nen olisi menettänyt kärsivällisyyttäni ja sanonut hänelle jotain\nepämiellyttävää. Eräinä hetkinä hän todella näytti yhä vielä\nentiseltä, samoine kujeineen ja tekosyineen. Olen varma siitä, että\njos vielä olisin viipynyt siellä hetken, hän olisi evästänyt minua\njollakin latinalaisella lorulla. Huomaan, että tästä tulee toinen\npitkä viivytys. On todella parempi tehdä niin kuin hän neuvoo, ja\nvihityttää itsemme siellä, minne muutamme asumaan.\n\n-- Tiedättekö, mitä teemme? kysyi leski. Ehdoitan, että me naiset\nlähdemme uudestaan yrittämään, kenties me onnistumme paremmin.\nSilloin minäkin saan tutustua tuohon mieheen ja nähdä, onko hän\ntodella sellainen kuin sanotte. Lähdemme heti päivällisen jälkeen,\njotta emme niin perätysten häntä vaivaisi. Mutta kuulkaas,\nsulhasmies, tulkaapa hieman kävelemään meidän kahden kanssa,\nsilläaikaa kuin Agnese häärii toimissaan. Minä olen tämän aikaa\nLucian äitinä. Tahdonpa kernaasti lähempää nähdä noita vuoria, tuota\njärveä, josta olen kuullut niin paljon puhuttavan; se vähä, minkä\nsiitä olen nähnyt, näyttää minusta kovin kauniilta.\n\nRenzo vei heidät ensiksi ystävänsä taloon, missä ilo nousi\nylimmilleen. Saatiin tuolta nuorelta mieheltä se lupaus, että hän\nsekä sinä päivänä, ja joka päivä senjälkeen, milloin jouti, tulisi\nheille syömään päivällistä.\n\nKun kävelyltä oli palattu ja päivällinen syöty, Renzo poistui,\nsanomatta minne meni. Naiset jäivät hetkeksi keskustelemaan,\nneuvoittelemaan, millä tavoin Don Abbondio oli taivutettava. Ja\nviimein he läksivät hyökkäysretkelleen.\n\n-- Siinä nyt ovat naiset, sanoi kirkkoherra itsekseen, mutta\nnäytti kuitenkin ystävälliseltä. Seurasivat hartaat onnittelut\nLucialle, tervehdykset Agneselle, kohteliaisuudet oudolle naiselle.\nHän pyysi heitä istumaan ja alkoi innokkaasti puhua rutosta. Hän\ntahtoi Lucialta kuulla, miten tämä oli viettänyt nuo kauheat\nhetket. Sairaala antoi hänelle aihetta puhua Lucian toverista.\nSitten Don Abbondio, kuten saattaa kuvitella, puhui omastakin\nruttokohtauksestaan; sitten hän lateli Agneselle onnentoivotuksia sen\njohdosta, että hän oli säästynyt taudilta. Asia venyi kovin pitkälle.\nJo alusta alkaen molemmat naiset olivat vaanineet sopivaa hetkeä\npuhuakseen pääasiasta. Lopuksi toinen heistä mursi jään. Mutta mitä\nse auttoi, Don Abbondio ei kallistanut tälle puheelle korvaansa.\nHän varoi kieltäytymästä. Mutta uudelleen hän alkoi tuoda esiin\nverukkeita ja estelyjä, hypäten kuin lintu oksalta oksalle.\n\n-- Pitäisi, hän sanoi, saada peruutetuksi tuo ikävä vangitsemiskäsky.\nTe, hyvä rouva, joka olette kotoisin Milanosta, epäilemättä\njotakuinkin tunnette tuon asian kulun; varmaankin te tunnette jonkun\nhyvän suojelijan, jonkun vaikutusvaltaisen henkilön. Sellaisilla\nkeinoilla saa joka haavan lääkityksi. Mutta jos nyt tahdottaisiin\nkulkea lyhyintä tietä, eksymättä niin moneen selkkaukseen, ja kun\nmolemmilla nuorilla ystävillämme ja Agnesella juuri on tarkoitus\nmuuttaa pois kotiseudultaan -- eikä minulla ole siihen mitään\nsanottavaa: isänmaa on siellä, missä on hyvä olla -- minusta tuntuu\nettä siellä uudessa olopaikassa kaikki kävisi helpommin, siellä kun\nvangitsemiskäsky ei ole pätevä. En todellakaan näe, milloin tämä avio\nsaadaan solmituksi, mutta tahtoisin nähdä sen solmituksi hyvin ja\nilman vaaraa. Tunnustan suoraan: täällä, tuo määräys alati uhkaamassa\nsilmien edessä, julistaa alttarilta Lorenzo Tramaglinon nimi -- se\npanisi sydämeni levottomuudesta vapisemaan. Tahdon hänen parastaan,\nmutta pelkään, että tekisin hänelle huonon palveluksen. Punnitse sinä\nitse, punnitkaa te muutkin asiaa.\n\nNyt milloin Agnese, milloin leski koettivat vastustaa näitä\nperusteita. Mutta Don Abbondio osasi tuoda ne esiin uudenmuotoisina.\nEi koskaan päästy alkua kauemmaksi. Silloin ilmestyi äkkiä Renzo,\nastuen varmana ja kasvoissa ilme, joka tiesi tärkeätä uutista, hän\nvirkkoi:\n\n-- Herra markiisi ------ on saapunut.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? Minne saapunut? kysyi Don Abbondio nousten.\n\n-- Saapunut linnaansa, joka ennen oli Don Rodrigon, sillä herra\nmarkiisi on saanut sen sääntöperinnön nojalla, kuten sanotaan. Ei\nsitä siis tarvitse epäillä. Minä puolestani olisin iloisin, jos\ntietäisin, onko tuo miesparka kuollut oikean kristityn kuoleman.\nTähänasti olen joka tapauksen varalle lukenut hänen edestään _Pater\nnostereja_ ja nyt tulen lukemaan _De profundis_-rukouksia. Tuo herra\nmarkiisi on kunnon mies, kuten olen kuullut kerrottavan.\n\n-- Se on varma, sanoi Don Abbondio. Olenpa kuullut erään kelpo\nherran, oikein tuollaisen vanhan rodun miehen, usein häntä kiittäen\nmainitsevan. Mutta onkohan aivan varmaa, että...\n\n-- Luotatteko suntioon?\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Sillä hän on omin silmin nähnyt tuon ylhäisen herran. Minä olin\nsiinä vaan lähellä; mutta totta puhuakseni, menin sinne varta vasten,\nkun aavistin, että siellä varmasti jotain tiedettäisiin. Ja useampi\nkuin yksi kertoi minulle samaa. Tapasin sitten Ambrogion, joka tuli\nsieltä linnasta, ja joka oli nähnyt tuon markiisin siellä esiintyvän\nisäntänä. Tahdotteko kuulla sen itse Ambrogiolta? Käskin hänen juuri\nsitävarten odottaa tuolla alhaalla.\n\n-- No, miksi ei, sanoi Don Abbondio.\n\nRenzo meni kutsumaan suntiota. Tämä vakuutti asian todeksi alusta\nloppuun, lisäsi siihen vielä jonkun yksityisseikan, karkoitti kaiken\nepäilyksen ja poistui.\n\n-- Oi, hän on siis kuollut! Hän on todella muuttanut manalle!\nhuudahti Don Abbondio. Näette, lapsukaiset, miten Kaitselmus lopulta\nkorjaa pois eräänlaiset ihmiset! Tiedätteköhän, että se on suuri\nasia, suuri huojennus näille raukoille seuduille! Sillä eihän täällä\nvoinut elää hänen kanssaan. Tuo rutto oli suuri vitsaus, mutta se\noli samalla mahtava luuta. Se on lakaissut pois muutamat yksilöt,\nlapsukaiseni, joista emme ikinä olisi päässeet vapaiksi. Kun näki\nheidät terveinä ja elinvoimaisina, oli halukas luulemaan, että se,\njonka kerta oli oleva määrä siunata heidän ruumiinsa, vielä istui\npappis-seminaarissa oppimassa latinaansa. Ja kädenkäänteessä heitä\non kadonnut sadottain. Emmepä enää saa nähdä tuon miehen pöyhkeänä\nkulkevan, kätyrit takanaan, tuo röyhkeä ja ivallinen hymy huulilla,\ntuo selkä suorana, kuin olisi niellyt seipään, tuo tapa katsella\nihmisiä, kuin olisi katsonut meidän kaikkien olevan maailmassa\nainoastaan sentähden, että hän suvaitsi sen sallia. Nyt ei häntä enää\nole täällä maan päällä, mutta me olemme. Hän ei enää tule lähettämään\nnoita sanomiaan kunnon ihmisille. Hän on totisesti tuottanut meille\nkaikille ylen tuskallisia hetkiä. Nyt saatamme sen suoraan sanoa.\n\n-- Minä olen antanut hänelle sydämestäni anteeksi, huomautti Renzo.\n\n-- Siinä olet tehnyt velvollisuutesi, vastasi Don Abbondio. Mutta\nsaattaa myös kiittää taivasta siitä, että se on meidät hänestä\nvapauttanut. Nyt, puhuakseni teistä, sanon ja toistan, että voitte\ntehdä, niin kuin itse hyväksi näette. Jos tahdotte, että minä teidät\navioon vihin, olen siihen valmis. Jos se teille on mukavampaa toisin,\ntehkää tahtonne. Mitä tulee vangitsemiskäskyyn, tuntuu minusta\nettei nyt enää ole ketään, joka haluaisi sen täytäntöön panemista,\njoten ei sitä enempää tarvitse ajatella, varsinkin, kun tällävälin\non julistettu tuo suuri armahduskirje Kaikkeinkorkeimman Lapsen\nsyntymän johdosta. Ja sitten lisäksi rutto on perinpohjin muuttanut\noloja! Niin että, jos tahdotte ... meillä on tänään torstai ... ensi\nsunnuntaina minä tulen kuuluttamaan teidät kirkossa. Sillä se, mikä\ntuonoin tehtiin, ei enää pysy voimassa. Ja sitten on minulla se\nonnellinen tietoisuus, että olen vihkinyt teidät yhteen.\n\n-- Tiedätte, että olemme tulleet juuri sitä varten, huomautti Renzo.\n\n-- No niin; minä olen valmis teitä palvelemaan; ja tahdonpa heti\nantaa siitä tiedon hänen Ylevyydelleen.\n\n-- Kuka on hänen Ylevyytensä? kysyi Agnese.\n\n-- Hänen Ylevyytensä, neuvoi Don Abbondio, on meidän\nKardinaali-Arkkipiispamme, jota Jumala suojelkoon.\n\n-- Mitä tähän tulee, pyydän anteeksi, virkkoi Agnese; vaikka olen\ntiedoton vaimoparka, voin vakuuttaa teille, ettei häntä mainita sillä\narvonimellä. Sillä kun toisella kertaa olimme hänen puheillaan,\nkuten nyt puhumme teidän kanssanne, yksi noista papeista vei minut\nsyrjään ja opetti minulle miten piti karahteerata tuota herraa, ja\nettä täytyi sanoa häntä \"Teidän Kunnian-arvoisuudeksi\" ja \"Teidän\nKorkea-arvoisuudeksi\".\n\n-- Ja jos hänen vielä nyt pitäisi opettaa teitä, sanoisi hän, että\nhäntä on mainittava \"Ylevyydeksi\", kuuletteko? Sillä paavi, jota\nJumala niinikään varjelkoon, on jo kesäkuulla määrännyt, että\nkardinaaleille on annettava tämä arvonimi. Ja tiedättekö, minkä\nvuoksi hän luultavasti on tehnyt tämän päätöksen? Sentähden, että\narvonimi \"Kunnian-arvoisuus\", joka oli kardinaalien ja muutamien\nruhtinaiden erikois-oikeutena, nyttemmin, kuten luultavasti tekin\nhuomaatte, on joutunut hieman rappiolle. Kuinka moni sitä kantaa\nja sillä kernaasti komeilee! Mitä piti siis paavin tehdä. Riistää\nse kaikilta? Mutta se olisi kaikkialla herättänyt valituksia,\ntyytymättömyyttä, vihaa ja mielipahaa; ja lisäksi asia olisi pysynyt\nentisellään. Paavi on sentähden keksinyt oivan keinon päästä\npälkähästä, Vähitellen sitten aletaan antaa arvonimi \"Ylevyys\"\npiispoille; sitten abbotit niinikään tahtovat sen saada; sitten tulee\nrovastien vuoro: sillä ihmiset ovat sellaisia, aina he pyrkivät\nylemmäksi, yhä vaan ylemmäksi. Sitten seuraavat kanoniikit...\n\n-- Sitten kirkkoherrat, sanoi leski.\n\n-- Ei, ei, vastusti Don Abbondio. Kirkkoherrat saavat vetää\nkuormarattaita. Älkää pelätkö, että kirkkoherroja pilataan. \"Teidän\narvonne\", näin heitä tullaan mainitsemaan maailman loppuun asti.\nPikemmin se ei minua ollenkaan ihmetyttäisi, jos aatelismiehet, jotka\novat tottuneet kuulemaan tuota Korkea-arvoisuuden nimeä ja kokemaan\nsamaa kohtelua kuin kardinaalit, kauniina päivänä tahtoisivat\nhekin omaksua Ylevyyden karahteerin. Ja jos sitä haluavat, kyllä\nlöytävät jonkun, joka sen heille myöntää. Ja silloin hallitseva\npaavi on keksivä jonkun toisen arvonimen kardinaaleille. Mutta\npalatkaamme meidän kysymykseemme: ensi sunnuntaina kuulutan teidät.\nJa tiedättekö, mitä vielä olen aikonut tehdä hyväksenne? Pyydämme\nvapautusta kahdesta seuraavasta kuulutuksesta. Kyllä kai heillä on\nkädet täynnä työtä siellä arkkipiispan virastossa, kirjoittaessaan\nvapautus-kirjeitä, jos kaikkialla on yhtä kiire kuin täällä. Ensi\nsunnuntaiksi minulla jo on kuulutuksia: yksi, kaksi ... kolme, paitsi\nteitä. Ja voi vielä tulla muita lisää. Ja sitten saatte nähdä,\nmillaista kyytiä kuulutukset tulevat jatkumaan. Lopulta ei enää jää\nketään, joka tahtoisi olla ilman elämänkumppania. Perpetuakin kuoli\nhyvin pahaan aikaan. Tähän maailman aikaan hänkin olisi voinut saada\nkosijan. Ja Milanossa, rouvaseni, kuvittelen olevan samoin?\n\n-- Aivan oikein. Ajatelkaapa, että yksistään minun seurakunnassani\nviime sunnuntaina oli viisikymmentä vihkiparia.\n\n-- No johan sen sanoin; maailma ei suinkaan tahdo kuolla\nsukupuuttoon. Entä mitenkä on teidän laitanne, rouvaseni, eikö\nteidänkin ympärillänne ole ruvennut liipoittelemaan ihania perhoja?\n\n-- Ei, ei toki; minä en sellaista ajattele, en tahdo sitä ajatella.\n\n-- Niin, niin; mutta luuletteko te olevanne ainoa. Onhan Agnesekin,\nnähkääs, Agnesekin...\n\n-- Kas vaan, onpa kirkkoherra leikkisällä päällä, sanoi leski.\n\n-- Tietysti tahdon laskea leikkiä. Ja minusta tuntuu, kuin viimeinkin\nolisi aika sitä tehdä. Sillä olemmepa kovia kokeneet, eikö totta,\nnuoret ystäväni? Ne harvat päivät, jotka vielä meillä ovat elettävinä\ntäällä, toivokaamme, että ne tulevat olemaan vähän iloisemmat. Mutta\nonnelliset te, joilla, jos ei tapaturmia satu, vielä on pitkältä\naikaa puhuaksenne kestetyistä kärsimyksistä. Sitävastoin minä, vanha\nmies... Konnat kuolkoot. Rutostakin voi parantua, mutta vuosien\ntaakasta ei yksikään parannuskeino voi vapauttaa, ja kuten sanotaan:\n_senectus ipsa morbus_.[69]\n\n-- Nyt, sanoi Renzo, voitte puhua latinaa niin paljon kuin tahdotte.\nNyt se ei minua enää ollenkaan peloita.\n\n-- Vai kaivelee tuo latina yhä vielä mieltäsi; hyvä, hyvä, kyllä\nminä vielä sinut pulaan panen. Kun tulet eteeni tuon tytön kanssa\nvarta vasten kuulemaan latinalaisia sanoja, niin lausunpa sinulle:\n\"Latinasta et huoli: mene rauhaan\". Onko se mieleesi, häh?\n\n-- Tiedänpä hyvin, mitä aion sanoa, vastasi Renzo. Se ei ole tuo\nlatina, joka minua peloittaa: se on rehellistä ja pyhää latinaa,\nkuten messussa. Silloinhan teidänkin on pakko lukea sitä kirjasta.\nMutta tarkoitan tuota kirottua, epäkirkollista latinaa, joka\nkeskellä puhetta salakavalasti meidät saattaa ymmälle. Ja kun nyt\nolemme tässä koolla ja kun kaikki on selvillä, niin kääntäkää\nminulle kansankielelle tuota latinaa, jota latelitte minulle juuri\ntuossa nurkassa, selittääksenne, ettette voinut meitä vihkiä, että\ntarvittiin muita muodollisuuksia ja mitä kaikkea!\n\n-- Vaiti, veitikka, vaiti; älä pengo vanhaa tunkiota. Sillä jos\nmeidän tällä hetkellä pitäisi selvitellä laskumme, en tiedä, kumpi\nmeistä kahdesta joutuisi alakynteen. Minä puolestani olen antanut\nkaikki anteeksi; älkäämme enää siitä puhuko. Mutta kyllä te minulle\nteitte kepposia! Sinun suhteesi ei se minua ihmetytä, sillä oletpa\nviekas veitikka; mutta puhun tuosta tyynestä lammikosta, tuosta\npienestä pyhimyksestä, jonka epäilemistäkin olisin pitänyt syntinä.\nMutta tiedänpä hyvin, kuka häntä oli neuvonut, tiedän sen varsin\nhyvin.\n\nNäin sanoen hän osoitti Agnesea sormellaan, jota ensin oli ojentanut\nLuciaa kohti. Ja vaikeata on kuvata, kuinka hyväntahtoisesti, kuinka\nleikillisen herttaisesti hän nuo nuhteensa lausui. Tuo sanoma oli\npuhaltanut häneen hilpeyttä ja puheliaisuutta, joista aikoja sitten\noli vieraantunut. Ja olisimme vielä kaukana lopusta, jos vielä\ntahtoisimme mainita loput hänen puheistaan, joita yhä jatkoi, moneen\nkertaan pidättäen vieraitaan, jotka tahtoivat lähteä, jopa vielä\npysähtyen alhaalla ulko-oven kynnykselle, yhä vaan lasketellen\nhupaisia lorujaan.\n\nSeuraavana päivänä hänen luonaan kävi yllämainittu markiisi, mikä\nkäynti oli yhtä odottamaton kuin mieluisa. Hän oli varttuneen\nmiehuuden ja vanhuuden iän rajalla, ja hänen kasvonsa ikäänkuin\nvahvistivat, mitä huhu hänestä kertoi: hän oli avomielinen,\nkohtelias, rauhallinen, nöyrä, arvokas, ja kasvoissaan oli ilme, joka\nkuvasti alistuvaa surumielisyyttä.\n\n-- Tulen tuomaan teille, hän sanoi, Hänen Kunnian-arvoisuutensa\nArkkipiispan terveisiä.\n\n-- Oi mikä erinomainen ystävällisyys molempien puolelta!\n\n-- Kun kävin jäähyväisillä tämän verrattoman miehen luona, jonka\ntuttavuus tuottaa minulle suurta kunniaa, hän puhui minulle kahdesta\ntämän seurakunnan nuoresta ihmisestä, jotka olivat kihloissa, ja\njotka ovat saaneet kärsiä tuon onnettoman Don Rodrigon tähden.\nKardinaali tahtoisi saada tietoja heistä. Vieläkö he elävät? Ja\novatko heidän asiansa järjestyneet?\n\n-- Kaikki on järjestetty. Olinpa aikonut kirjoittaakin siitä Hänen\nYlevyydelleen; mutta nyt kun minulla on kunnia...\n\n-- Ovatko he täällä?\n\n-- Niin ovat; ja niin pian kuin suinkin on mahdollista, heistä tulee\nmies ja vaimo.\n\n-- No hyvä. Ja minä pyydän teitä ilmoittamaan minulle, voiko heille\ntehdä jotain hyvää ja samalla huomauttamaan, mikä olisi sopivin\ntapa sitä tehdä. Tämän onnettomuuden aikana olen menettänyt ne\nkaksi ainoata poikaa, jotka minulla oli, ja heidän äitinsä, ja olen\nsaanut kolme melkoista perintöä. Yltäkylläisyyttä minulla oli jo\naikaisemminkin, joten näette, että, tarjotessanne minulle tilaisuuden\nsitä käyttää, ja varsinkin tässä tapauksessa, teette minulle\ntodellisen palveluksen.\n\n-- Taivas teitä siunatkoon! Sillä kaikki eivät ole samallaisia\nkuin te... No niin. Minäkin kiitän teitä sydämestäni noiden\nturvattieni puolesta. Ja kun Teidän Ylhäisyytenne minua kehoittaa\nja rohkaisee, niin on minulla todella teille tehtävänä ehdoitus,\njonka kenties hyväksytte. Tietäkää siis, että nämä kunnon ihmiset\novat päättäneet siirtyä asumaan toisaalle ja myydä omistamansa\nvähäisen maaomaisuuden: viinitarha, aivan vähäinen, ellen erehdy,\nmutta laiminlyöty ja kokonaan metsittynyt; ei voi ottaa huomioon\nmuuta kuin itse maatilkun; lisäksi hänen ja morsiamensa pikkutalot,\nmutta molemmat kurjia hökkeleitä, nähkääs. Mies sellainen, kuin\nTeidän Ylhäisyytenne ei ollenkaan saata tietää miten on sellaisten\nköyhien parkojen laita, kun heidän on pakko myydä omaisuutensa. Se\njoutuu aina lopulta jonkun viekkaan petkuttajan kynsiin, joka jo\nkauan aikaa on sitä himoitsevin silmin katsellut, ja joka sitten\nsaatuaan tietää, että toisen on pakko myydä se, vetäytyy pois ja\ntekeytyy välinpitämättömäksi. Silloin täytyy juosta hänen jälessään\nja luovuttaa se hänelle leipäkannikasta. Herra markiisi epäilemättä\njo huomaa, mihin puheeni tähtää. Paras hyvätyö, jonka herra markiisi\nvoi tehdä näille köyhille ihmisparoille on se, että vapauttaa heidät\nheidän pulastaan ostamalla tuon heidän vähäisen omaisuutensa.\nMinullakin, totta puhuakseni, olisi siitä etua, kun siten\nseurakuntaani saisin maaomistajan sellaisen kuin herra markiisin.\nMutta Teidän Ylhäisyytenne luonnollisesti päättää, niin kuin itse\nparhaaksi näkee. Minä olen puhunut Teitä totellakseni.\n\nMarkiisi kiitti suuresti Don Abbondiota tästä ehdoituksesta, ja pyysi\nhäntä arvioimaan hintaa ja asettamaan sen varsin korkeaksi. Mutta\nhän sai kirkkoherran vallan ällistymään, kun ehdoitti, että heti\nyhdessä menisivät morsiamen taloon, missä sulhanenkin luultavasti oli\ntavattavissa.\n\nMatkalla Don Abbondio, ollen ilosta vallan suunniltaan, kuten saattaa\nkuvitella, sai toisenkin hyvän tuuman, jonka lausui julki.\n\n-- Kun Teidän Ylhäisyytenne on niin halukas tekemään hyvää näille\nihmisille, voisi heille tehdä vielä toisenkin palveluksen. Tuolla\nnuorella miehellä on niskoillaan vangitsemismääräys, jonkunmoinen\nmaanpaonuhka, jonkin pari vuotta sitten Milanossa tuona suurena\nmellakkapäivänä tekemänsä vallattomuuden johdosta, jolloin\nhänet pyydettiin kokemattomana maalaisena, joka ei mitään pahaa\ntarkoittanut, kuin hiiri loukkuun. Nähkääs: pelkkää lapsellisuutta,\najattelemattomuutta; sillä todellista pahaa tekemään hän ei kykene.\nMinä sen saatan vakuuttaa, kun olen hänet kastanut ja nähnyt hänen\nvarttuvan. Jos muuten Teidän Ylhäisyytenne suvaitsee ajanvietteekseen\n-- kuten teidän säätyisenne henkilöt välistä alentuvat kuulemaan\nnoiden ihmisparkojen yksinkertaisia tarinoita -- kuulla tuon nuoren\nmiehen itsensä kertovan tuon seikkailun, voitte muodostaa itsellenne\nsiitä mielipiteen. Kun nyt on kyseessä noin vanha asia, ei kukaan\nhäntä ahdista; muuten, kuten jo sanoin, hän aikoo muuttaa pois tästä\nvaltiosta. Mutta aikaa myöten, joko hän palaa tänne, tai lähtee\nmuualle, ei koskaan voi kaikkea edeltäpäin laskea, ja parempi on\naina, että asiat ovat selvät. Herra markiisi käy Milanossa mahtavasta\nylimyksestä ja suuresta miehestä ... ei, ei, antakaa minun vaan\npuhua: totuus ennen kaikkea. Suositus, sanakin vaan Teidän arvoisenne\nhenkilön puolelta riittäisi yllin kyllin hankkimaan vapauttavan\ntuomiopäätöksen.\n\n-- Eikö siis ole olemassa vaikeita syytöksiä tätä nuorta miestä\nvastaan?\n\n-- Ei suinkaan. Ei minun tietääkseni. He heittelivät häntä heti\nalussa kuumilla kekäleillä; mutta nyt luulisin että on jälellä pelkkä\nmuodollisuus.\n\n-- Jos niin on laita, on asia helppo; ja minä otan sen järjestämisen\ntehtäväkseni.\n\n-- Ja sitten Teidän Ylhäisyytenne ei tahdo kuulla itseään mainittavan\nsuureksi mieheksi. Mutta minä tahdon teitä siksi mainita, vastoin\ntahtoannekin. Ja jos minä vaikenisin, se ei merkitseisi mitään, sillä\nkaikki muut siitä puhuvat; ja _vox populi, vox Dei_.[70]\n\nTodella he tapasivat nuo kolme naista ja Renzon, Saattaa kuvitella,\nminkä vaikutuksen tämä käynti heihin teki. Luulenpa että nuo paljaat\nja rosoiset seinät, verhot, huonekalut ja astiat ällistyivät näin\ntavattomien vieraiden tulosta. Markiisi itse pani alkuun keskustelun,\npuhuen kardinaalista ja muista seikoista, tehden sen sydämellisen\navomielisesti ja älykkään hienotunteisesti. Sitten hän siirtyi\npuhumaan ehdoituksesta, jota varten oli tullut. Hän pyysi Don\nAbbondiota määräämään hinnan; ja sittenkuin tämä oli kauan kursaillut\nja estellyt, huomauttaen, ettei ollut sellaisiin asioihin perehtynyt,\nettä saattoi ainoastaan hapuilla, mutta että puhui totellakseen ja\nvedoten hänen Ylhäisyyteensä, hän mainitsi, oman käsityksensä mukaan,\nsuunnattoman suuren ostosumman.\n\nOstaja sanoi omasta puolestaan olevansa mitä tyytyväisin; ja\nikäänkuin olisi kuullut väärin, hän lisäsi sen kaksinkertaiseksi.\nEikä hän ottanut korjausta kuuleviin korviinsa, vaan keskeytti kaikki\npuheet, kutsuen heidät kaikki häiden jälkeisenä päivänä päivällisille\nlinnaan, missä oli määrä sääntöjen mukaisesti päättää sovittu kauppa.\n\n-- Oh, sanoi itsekseen Don Abbondio, palattuaan kotiansa: jos rutto\naina ja kaikkialla järjestäisi asiat tällä tavalla, niin olisi\ntodella synti sanoa siitä pahaa. Melkeinpä joka sukupolvi sitä\ntarvitsisi, ja sellaisilla ehdoilla voisi alistua itse tautiinkin;\nkunhan vaan siitä paranisi, tietysti...\n\nSaapui vapautus kuulutuksista, vapauttava oikeudenpäätös ja tuo\nsiunattu päivä. Voittoriemuisen varmoina molemmat kihlautuneet\nläksivät tuohon oman kotikylänsä kirkkoon, missä juuri itse Don\nAbbondio heidät vihki mieheksi ja vaimoksi. Toinen voittoriemu, ja\nvielä harvinaisempi oli se matka, jonka seuraavana päivänä tekivät\ntuon ylhäisen herran linnaan. Ja saatamme hyvin kuvitella mitä he\najattelivat kiivetessään tuon mäen rinnettä, astuessaan sisälle\ntuosta portista, ja mitä kukin heistä luonteensa mukaisesti puhui.\n\nMainitsen ainoastaan että keskellä iloaan heistä milloin toinen,\nmilloin toinen moneen kertaan huomautti, että ainoastaan isä\nCristoforo parka siitä puuttui.\n\n-- Mutta epäilemättä hän, näin he sanoivat, on vielä onnellisempi\nkuin me.\n\nMarkiisi oli heidän kunniakseen toimeenpannut suuren juhlan.\nHän vei heidät sievään saliin, pyysi nuorta avioparia, Agnesea\nja milanolaista kauppiaanleskeä istumaan ruokapöydän ääreen, ja\nennenkuin poistui toiseen huoneeseen päivälliselle Don Abbondion\nkanssa, hän tahtoi kotvan viipyä siellä pitämässä seuraa vierailleen,\njopa tarjoili heille ruokiakin. Luultavasti ei johdu kenenkään\nmieleen huomauttaa, että olisi ollut yksinkertaisempaa syödä saman\npöydän ääressä. Olen kuvannut tuota ylimystä kunnon miehenä, mutta en\nminäkään eriskummaisena poikkeusihmisenä. Olen maininnut, että hän\noli nöyrä mies, mutta mikään alentuvaisuuden ihme hän ei ollut. Hän\ntosin seurusteli noiden kelpo ihmisten kanssa, mutta ei kuitenkaan\nalentunut heidän vertaisekseen.\n\nKun molemmat ateriat olivat lopussa, kauppasopimuksen kyhäsi eräs\ntohtori, joka ei kuitenkaan ollut tohtori Juonittelija. Tämä,\nnimittäin hänen maalliset jäännöksensä olivat vielä Canterellissa.\nJa niitä varten, jotka eivät tunne noita seutuja, lienee tässä pieni\nselitys paikallaan.\n\nNoin puolen peninkulman päässä yläpuolella Leccoa ja lähellä\nCastello nimistä kylää, on paikka nimeltä Canterelli, missä kaksi\ntietä risteilee. Toisella puolen tienristeystä näkee kummun, joka\nnäyttää keinotekoiselta kunnaalta, jonka huipulla on risti, ja jonka\non muodostanut suuri kasa ruumiita, mitkä sikin sokin haudattiin\nsiihen tämän ruton aikana, Perintötaru, totta puhuakseni, sanoo\nyksinkertaisesti: ruttoon kuolleet; mutta epäilemättä se oli tuohon\nviime ruttoon, joka miesmuistoon oli kaikkein raivokkain. Ja\nperintötarut, ellei niitä hieman korjaa, sanovat aina liian vähän.\n\nPaluumatkalla ei ollut muuta vastusta kuin se, että Renzolla oli\ntäysi työ kantaa kaupasta saamiaan rahoja. Mutta ystävämme oli, kuten\ntiedämme, kestänyt kovempia vaivoja. Sivuutan hänen ajatustyönsä,\njoka oli melkoinen ja joka tavoitteli parasta tapaa saattaa nuo rahat\nkorkoa kantaviksi. Jos olisi havainnut ne tuumat, jotka vuorostaan\nliikkuivat hänen mielessään, mietteet ja punniskelut, ja jos olisi\nkuullut ne syyt, jotka milloin puolustelivat, milloin vastustelivat\nmaanviljelystä ja teollisuutta, niin olisi tuntunut siltä, kuin kaksi\nkuluneen vuosisadan akatemiaa olisi siinä yhtynyt, Ja hänelle vaikeus\noli kahta suurempi, sillä kun hän oli vaan yksi ainoa ihminen, ei\nsaattanut hänelle sanoa: Mitä toimittaa valitseminen? Kumpikin,\nolkoon menneeksi! Sillä ovat molemmat keinot pohjaltaan samat, ja\nniiden laita on sama kuin jalkojen, nimittäin että kahdella jalalla\nastuu paremmin kuin yhdellä.\n\nEi enää ajateltu muuta kuin myttyjen käärimistä ja matkalle\nlähtöä, Tramaglinon perhe uudelle asuinseudulleen ja leski\nMilanoon. Kyyneleet, kiitokset, lupaukset käydä katsomassa olivat\nmonenkertaiset. Yhtä hellästi, kuitenkaan kyyneliä vuodattamatta,\nRenzo ja perhe hyvästelivät Renzon ystävää, joka oli hänelle\nvieraanvaraisuutta tarjonnut. Eikä pidä luulla, että jäähyväiset\nDon Abbondiosta olisivat olleet kylmät. Nämä hyvät olennot olivat\naina tunteneet kunnioittavaa kiintymystä kirkkoherraansa. Mutta nuo\nkirotut selkkaukset olivat häirinneet molemmanpuolisia kiintymyksen\ntunteita.\n\nJos joku kysyy, eivätkö nuo ihmiset tunteneet surua erotessaan\nsynnyinseudultaan, poistuessaan noista vuorista, niin vastaan, että\nhe sitä luonnollisesti tunsivat. Sillä surua on vähän kaikkialla.\nSopii kuitenkin olettaa, ettei se ollut kovin raju, sillä\nolisivathan he voineet sitä välttää jäämällä paikoilleen, nyt kun\nnuo kaksi estettä, Don Rodrigo ja vangitsemiskäsky, olivat poissa.\nMutta jo jonkun aikaa he kaikki kolme olivat tottuneet pitämään\nkotinaan sitä seutua, jonne aikoivat siirtyä. Naiset olivat siihen\nmieltyneet Renzon puheiden johdosta, joka oli kertonut heille,\nmitkä edut työmiehellä siellä oli, ja tuhansia muita seikkoja\nelämisen helppoudesta siellä. Muuten jokainen heistä oli kestänyt\nhyvin katkeria hetkiä seudulla, jolta poistuivat. Ja tuskalliset\nmuistot vieroittavat aina mielen pois seudusta, joka niitä herättää.\nJa jos tämä seutu lisäksi on synnyinseutu, on noissa muistoissa\nkenties vielä enempi raskasta ja kirvelevää. Samoin, huomauttaa\nkäsikirjoituksemme, lapsi tyytyväisenä lepää imettäjän rinnoilla\nja tavoittelee ahneesti ja luottavasti nisää, joka sitä hellästi\non ravinnut siihenasti; mutta jos imettäjä jonakin päivänä,\nvieroittaakseen lapsen rinnoiltaan, voitelee niitä katkeralla\nkoiruoholla, lapsi vetää niistä pois huulensa, mutta palaa vielä\nkerran yrittääkseen. Mutta lopulta se niistä poistuu, tosin itkien,\nmutta joka tapauksessa se poistuu.\n\nMitähän sanonee nyt lukija, kun saa kuulla, että heidän tuskin\nsaavuttua ja asetuttua uudelle seudulle, Renzo siellä kohtasi jo\nvalmiita ikävyyksiä? Pikkuseikkoja tosin, mutta tarpeeksi suuria\nhäiritsemään hänen onneansa. Tässä lyhyesti tuo tarina.\n\nNe puheet, jotka siellä olivat liikkuneet Luciaan nähden paljoa\nennen hänen tuloansa, se tieto, että Renzo oli saanut nähdä\näärettömästi vaivaa, ennenkuin hänet omakseen sai, yhä pysyen lujana\nja uskollisena, kenties myös joku liioitteleva sana, jonka Renzosta\nja hänen asioistaan oli lausunut joku puolueellinen ystävä -- kaikki\ntämä oli herättänyt melkoista uteliaisuutta nähdä tuota nuorta\nnaista ja suurta luuloa hänen kauneudestaan. Nyt tiedätte millainen\non odotus: kuvittelurikas, herkkäluuloinen ja luottavainen; mutta\nesineensä saavutettuaan vaativainen ja vaivoin tyydytettävissä.\nSe ei koskaan löydä tarpeeksi tyydytystä, se kun pohjaltaan ei\nole tietänyt, mitä oikeastaan on tahtonut; ja se vaatii armotta\nsuunnatonta maksua siitä hymyilevästä suosiollisuudesta, jota\nedeltäkäsin umpimähkään on myöntänyt. Kun Lucia ilmestyi, useat,\njotka kenties olivat luulleet, että hänellä olisi vallan kultainen\ntukka, vallan punaiset posket, ja toinen silmä toista kauniimpi, ja\nHerra tiesi mitä muuta vielä, alkoivat nostaa hartioitaan, rypistää\nnenäänsä ja sanoa:\n\n-- Kas, tuoko se nyt onkin! Niin pitkän ajan ja niin monien\npuheiden jälkeen odotti jotain paljon parempaa. Ja mitä tämä nyt\non? Talonpoikaisnainen kuin moni muu. Ja niitäkin on parempia, on\nkaikkialla!\n\nSitten he rupesivat tutkimaan yksityisseikkoja, panivat merkille mikä\ntoisen, mikä taas toisen vian. Olipa niitäkin, jotka pitivät häntä\nsuorastaan rumana.\n\nKuitenkaan ei kukaan tällaista sanonut Renzolle vastoin kasvoja, Ja\nnäin pitkälle siis ei ollut pahaa. Pahennuksen aikaansaivat muutamat\nhyvät ystävät, jotka hänelle kertoivat nuo puheet. Ja Renzoon ne\ntekivät mitä tuskallisimman vaikutuksen.\n\nHän alkoi mielessään märehtiä tätä, ja oli siitä kovin suuttunut sekä\nniille, jotka siitä puhuivat, että itsekseen:\n\n-- Mitä se teitä liikuttaa? Kuka on käskenyt teidän odottaa? Olenko\nminä koskaan sanonut teille, että hän on kaunis? Ja kun te minulle\nsiitä puhuitte, olenko koskaan vastannut muuta, kuin että hän on hyvä\nnuori nainen? Hän talonpoikaistyttö! Olenko koskaan sanonut, että\ntoisin tänne kuninkaantyttären? Hän ei teitä miellytä! Olkaa häntä\nkatselematta. Onhan teillä kauniita naisia, katselkaa niitä!\n\nJa joskus vähäpätöinen seikka riittää ratkaisemaan ihmisen kohtalon\nkoko elinajaksi. Jos Renzon olisi ollut pakko viettää ikänsä näillä\nseuduilla, kuten oli päättänyt, olisi hänen elämänsä ollut varsin\niloton. Kun häntä paljon oli ärsytetty, hän lopulta itse kävi\närtyisäksi. Hän oli epäkohtelias kaikille, sillä saattoihan jokainen\nolla Lucian arvostelijoita. Tosin hän ei käyttäytynyt rajusti eikä\nsopimattomasti, mutta saattaahan mennä sangen pitkälle rikkomatta\nkanssakäymisen tärkeimpiä vaatimuksia, kiukusta pakahtumatta. Hänellä\noli jotain katkeran ivallista puheissaan; kaikesta hänkin löysi\narvosteltavaa, mikä meni niin pitkälle, että kun oli ruma ilma kaksi\npäivää perätysten, hän äkkiä huudahti:\n\n-- No, näillä seuduilla voi odottaa mitä tahansa! Monet olivatkin\nhäneen suuttuneet, sellaisetkin, jotka alussa olivat olleet hänen\nystäviään. Ja aikaa myöten hän niin sanoaksemme olisi joutunut\nvihamielisiin väleihin koko seudun väestöön, kenties itse voimatta\nkeksiä näin ikävän seikan alkusyytä.\n\nMutta olisipa taipuvainen luulemaan, että rutto oli ottanut\njärjestääkseen kaikki hänen ikävyytensä. Se oli temmannut\nmanalle toisen melkein Bergamon porttien edustalla sijaitsevan\nsilkinkehruulaitoksen omistajan. Ja perijä, nuori huimapää, jota\nkoko tämä laitos ei vähääkään huvittanut, ajatteli, jopa ylen halusi\nsiitä vapautua, vaikkapa hänen olisi ollut pakko myydä se puolesta\nhinnasta; mutta ainoastaan käteisestä rahasta, voidakseen sitten\ntuhlata sitä hurjiin huvituksiinsa.\n\nSaatuaan vihiä asiasta, Bortolo riensi tuota laitosta katsomaan;\nhän sopi mitä edullisimmista ehdoista; mutta tuo ehto, että\noli käteisellä rahalla maksettava, tärveli koko kaupan, hänen\nvaivaloisesti tekemänsä säästöt kun eivät likimainkaan riittäneet.\nHän ei kuitenkaan keskeyttänyt kaupan hierontaa, mutta palasi\nkiireisesti kotia, kertoi asian serkulleen ja ehdoitti, että he\npanisivat ostosumman puoleksi. Näin edullinen ehdoitus katkaisi\nRenzon taloudelliset epäilykset, hän päätti siis valita teollisuuden\nalakseen ja suostui. He läksivät sinne yhdessä ja tekivät\nkauppasopimuksen. Kun sitten uudet isännät asettuivat ostamalleen\ntilalle, Lucia, jota täällä ei oltu odotettu, vältti kaikki\narvostelut, jopa miellytti kohtalaisesti. Ja Renzon korviin tuli,\nettä moni oli sanonut: \"Oletteko nähneet tuon kauniin vaimo-hölmön,\njoka on saapunut seudullemme?\"\n\nLaatusana teki nimisanan siedettäväksi.\n\nRenzo otti hyödyllistä oppia kaikista edellisellä paikkakunnalla\nkokemistaan ikävyyksistä. Siihenasti hän oli ollut hieman valmis\ntoitottamaan esiin mielipidettään ja arvostelemaan toisten vaimoja\nja ylipäänsä kaikkea. Nyt hän huomasi, että sanat suussa maistuvat\nvallan toisin kuin korvissa, ja hän tottui hieman punnitsemaan omia\nsanojaan, ennenkuin lausui ne julki.\n\nLukijan ei kuitenkaan pidä ajatella, ettei hänellä täällä olisi ollut\nmitään ikävyyksiä. Ihminen -- näin huomauttaa käsikirjoituksemme,\nja jo tiedätte ennestään, että siinä ilmenee hieman omituinen\nmaku vertauksiin nähden; mutta antakaa anteeksi vielä tämä, joka\nluultavasti tulee olemaan viimeinen -- ihminen, niin kauan kuin\nvaeltaa tässä murheenlaaksossa, on potilas, joka loikoo vaihtelevan\nepämukavalla vuoteella ja joka näkee ympärillään toisia, ulkonaisesti\nhyvin säädettyjä, sileitä, mukavasti järjestettyjä vuoteita, ja\nkuvittelee, että niissä nukkuu mainiosti. Mutta jos hänen onnistuu\nvaihtaa vuodetta, niin tuskin hän on pannut maata uuteen vuoteeseen,\nkun alkaa huomata patjoja painaessaan tuossa mahkuran, joka painaa,\ntässä nappulan, joka pistää, ja hänestä alkaa vähitellen tuntua\nsamalta kuin edellisessä vuoteessa. Ja sentähden pitäisi meidän\npikemmin ajatella hyvän tekemistä kuin hyvän nauttimista. Ja täten\nmeidän itsemme lopulta olisi parempi olla. -- Tuo ajatelma on tosin\nhieman väkinäisesti esille tuotu, kuten 17:nnellä vuosisadalla oli\ntavallista, mutta pohjaltaan tuo mies on oikeassa. Muuten, niin\nhän jatkaa, senlaatuisia kärsimyksiä ja selkkauksia, joista olemme\nkertoneet, ei, Jumalan kiitos, kunnon ystävillämme enää ollut.\nTämän jälkeen heidän elämänsä oli mitä rauhallisinta, onnellisinta\nja kadehdittavinta, jopa siinä määrin, että jos rupeaisin sitä\nkertomaan, se teitä kuolettavasti ikävystyttäisi.\n\nLiike edistyi oivallisesti. Alussa oli hieman vaikeuksia\ntyöntekijöiden vähyyden ja palvelukseen jääneiden ylenmääräisten\nvaatimusten vuoksi. Mutta pian julkaistiin asetuksia, jotka\nrajoittivat työmiesten palkkoja. Huolimatta siitä, että esivalta\noli sekaantunut asiaan, kaikki järjestyi hyvin, sillä täytyyhän\nkaiken lopulta järjestyä. Veneziasta saapui toinen asetus, ja hieman\njärkevämpi, ja se vapautti kymmeneksi vuodeksi kaikista veroista\nVenezian alueelle muuttaneet muukalaiset. Ystävillemme tämä oli uusi\nonnen potkaus.\n\nEnnen ensimäisen aviovuoden loppua, syntyi maailmaan kaunis\nolento. Ja ikäänkuin vasiten sitävarten, että Renzo olisi saanut\ntilaisuuden täyttää tuon jalomielisen lupauksensa, se oli tyttö; ja\nluonnollisesti se sai nimekseen Maria. Aikaa myöten seurasi sitten,\nen oikein tiedä kuinka monta pienokaista kumpaakin sukupuolta. Ja\nAgnesella oli täysi työ kävelyttää niitä toista toisensa jälkeen,\nja hän sanoi niitä pieniksi tyhjäntoimittajiksi, ja painoi niiden\nposkille aimo suudelmia, jotka joksikin aikaa jättivät jälkeensä\nvalkoisen merkin. Nämä lapset olivat kaikki hyvänluonteisia; ja Renzo\ntahtoi, että heidän kaikkien tuli oppia lukemaan ja kirjoittamaan;\nsillä, sanoi hän, kun kerta nuo peijakkaan juonet olivat olemassa,\ntuli heidän niitä osata käyttää hyväkseen samoin kuin toistenkin.\n\nHauskaa oli kuulla hänen kertovan seikkailujansa. Lopuksi hän aina\nmainitsi ne suuret opetukset, jotka niistä oli koonnut, paremmin\nkäyttäytyäkseen tulevaisuudessa.\n\n-- Olenpa oppinut, hän sanoi, pysymään loitolla mellakoista; olen\noppinut välttämään saarnaamista julkisilla paikoilla; olen oppinut\nryyppäämisessä pysymään kohtuuden rajojen sisällä; olen oppinut,\nettei tule pitää kädessään vasaraa ovien ääressä, missä on hourupäitä\nlähellä; olen oppinut, ettei pidä sitoa kulkusta jalkaansa, ennenkuin\non ajatellut, mitä siitä voi seurata.\n\nJa lukemattomia muita seikkoja.\n\nLucia ei suorastaan pitänyt tätä oppisääntöä itsessään vääränä, mutta\nei myöskään ollut siihen täysin tyytyväinen. Kuultuaan samaa monesti\ntoistettavan ja ajateltuaan sitä moneen kertaan, hän eräänä päivänä\nvirkkoi siveydensaarnaajalleen:\n\n-- Entä mitähän minä olenkaan oppinut? Minä en puolestani ole mennyt\nonnettomuuksia hakemaan, ne ovat tulleet minua hakemaan. Ellet väitä\n-- näin hän vienosti hymyillen lisäsi, -- että rikkomukseni oli se,\nettä sinua niin suuresti rakastin, ja että lupauduin sinulle.\n\nRenzo oli aluksi tästä hieman hämillään. Mutta kauan pohdittuaan ja\ntuumittuaan yhdessä he tekivät sen johtopäätöksen, että onnettomuudet\nkohtaavat meitä usein sentähden, että olemme antaneet niihin aihetta,\nmutta ettei mitä varovaisin ja nuhteettominkaan käytös aina voi\nniiltä suojella, ja että, jos tulevat, joko syystä tai syyttä,\nluottamus Jumalaan niitä lieventää ja saattaa ne hyödyllisiksi\nparempaa elämää varten.\n\nTämä johtopäätös, joskin yksinkertaisten ihmisten löytämä, näytti\nmeistä niin oikealta, että olemme katsoneet sopivaksi tarjota sen\ntässä kuin koko kertomuksemme ydinmehuna.\n\nJa nyt, hyvä lukija, jos ei tämä tarina ole sinusta ollut tuiki\nikävä, myöntäös suosiosi hymyä sen kirjoittajalle, ja hiukkanen sen\nmuovailijallekin. Mutta jos olemme tulleet sinua ikävystyttäneiksi,\nusko ainakin, ettei se ole tapahtunut tahallisesti.\n\n_Loppu_.\n\n\n\n\nAlessandro Manzoni.\n\nElämäkerrallinen luonnos.\n\n\nAlessandro Manzoni syntyi Milanossa maaliskuun 7 päivänä 1785.\nHänen vanhempansa olivat Valsassinassa syntynyt aatelismies Pietro\nManzoni ja Giulia Beccaria, kuuluisan lakitieteilijän, Cesare\nBeccarian tytär. Äiti antoi erään Galbiaton talonpoikaisvaimon\nimettää poikaansa ja lähetti hänet jo kuusivuotiaana Collegio\ndei Somaschi kouluun Merateen. Jakobinilaisen myrskyn Ranskasta\nuhatessa useat tämän koulun opettajista, ja niiden joukossa isä\nFrancesco Soave, pakenivat Luganoon ja liittyivät siellä olevaan\nCollegio di San Antonioon. He ottivat pikku Alessandron mukaansa.\nManzoni muisteli usein vanhempana mielihyvällä tätä isä Soavea, joka\ntuntuu olleen erinomainen opettaja, mutta jonka nuori Alessandro\nusein vallattomuudellaan saattoi epätoivoon. Luganosta Manzoni\nsiirtyi kouluun Milanoon ja sieltä Pavian yliopistoon, missä hän ei\nkuitenkaan näy harjoittaneen vakavia opintoja. Paviasta hän palasi\nMilanoon, jossa hän vietti muutaman vuoden huvitellen itseään ja\nkirjoitellen ensi runojaan. Hänen huvituksiinsa kuului tähän aikaan\nmuun muassa pelaaminen. Runoilija Vincenzo Monti tapasi hänet kerran\neräässä pelisalissa, löi häntä olalle ja kysyi: \"Aiotteko sepittää\nkauniita runoja, jos jatkatte tällä tavoin?\" Tämä soimaus pelasti\nnuoren Manzonin peli-intohimosta.\n\nManzonin perheolot olivat sangen omituiset. Isä vietti Milanossa\nsyrjäistä elämää ja oli katkaissut melkein kaiken yhteyden\nperheeseensä. Äiti oleskeli Parisissa yhdessä rikkaan milanolaisen\naatelismiehen, Giovanni Carlo Imbonatin kanssa, joka oli määrännyt\nystävättärensä yleisperijäkseen, kiitollisena siitä hyveisestä\nystävyydestä, jota tämä nainen heidän yhdessä-olonsa vuosina oli\nhänelle osoittanut. Imbonati kuoli 1805. Manzonin äiti toi ruumiin\nItaliaan, jossa se haudattiin, ja palasi sitten heti Parisiin,\nottaen poikansa Alessandron mukaansa. Täällä äiti tutustutti hänet\nkirjallisiin piireihin; näin nuori Manzoni muiden muassa tutustui\nfilosofi Cabanis'iin ja Destutt de Tracy'hin. Suurimmassa määrin\nhäneen kuitenkin sittemmin vaikutti kirjallisuushistorioitsija\nFauriel. Tässä ympäristössä Manzoni kirjoitti suuren oodinsa\nCarlo Imbonatin kuoleman johdosta. Manzonin isä kuoli 1806.\nTämä kuolemantapaus ei näy tehneen erityisen syvää vaikutusta\npuolisoon eikä poikaan. Manzoni nai Italiaan palattuaan\nnuoren protestanttilaisnaisen, Enrichetta Blondel'in, jonka\nluonteenominaisuuksiin hän pani suurta arvoa. Hän aikoi äitinsä ja\nnuoren vaimonsa seurassa asettua asumaan Italiaan, mutta vaimonsa\noli aateliton, ja tämä seikka antoi aihetta kaikenmoisiin juoruihin,\nminkä vuoksi nämä kolme henkilöä taas lähtivät Parisiin. Siellä alkoi\nliberaalisten katolilaisten pappien Degolan ja Gregoiren johdolla\nEnrichettan käännytys katolin uskoon. Tämän käännytyksen tapahduttua\nalkoivat myös Manzoni, joka siihen asti oli ollut vapaa-ajattelija\nja hänen äitinsä, joka oli ollut varsin laimea katolilainen, kiintyä\ntähän uskoon. Vuodesta 1810 alkaen perhe taas oleskeli Italiassa,\nmilloin Milanossa, milloin Imbonatin Manzonin äidille lahjoittamalla\nBrusuglion maatilalla. Manzoni harrasti innokkaasti puutarhanhoitoa\nja maanviljelystä sekä koetti parantaa silkin- ja viininviljelystä.\nTähän aikaan hän myös yhä enemmän rupesi kiintymään kirjallisuuteen,\nluoden uskonnollisten hymniensä ensi luonnokset. Manzonin ensimäinen\nyritys runouden alalla oli allegoorillis-satiirinen runoelma _Trionfo\ndella Libertà_ (1800), joka ilmaisee vahvaa latinalaisilta ja\nitalialaisilta klassikoilta saatua vaikutusta. Manzonin nuoruuden\nrunoja on myöskin idylli _Adda_ (1803) ja kolme satiiria _Sermoni_\n(1803-1804). V. 1815 ilmestyivät hänen neljä ensimäistä _Inni sacri_\nhymniänsä, v. 1819 teos _Osservazioni sulla Morale Cattolica_ ja\nvihdoin v. 1820 hänen murhenäytelmänsä _Conte Carmagnola_ (1816-20),\nensimäinen teos, joka saattoi hänen nimensä laveammalta tunnetuksi.\nVuosina 1820-22 hän kirjoitti toisen murhenäytelmänsä _Adelchi_.\nNäiden näytelmien vahva puoli ei ole draamallisuus, vaan niiden ylevä\nisänmaallinen henki ja lyyrillinen kauneus, joka ilmenee varsinkin\nkuoroissa. Näissä draamoissa Manzoni mursi jäykän ranskalaisen\nklassillisuuden ja tahtoi sen sijaan tarjota italialaisille uuden\nkansallisen näytelmätyylin. Yleistä ihailua herätti Manzonin v. 1821\nNapoleonin kuoleman johdosta kirjoittama hymni _Il cinque Maggio_.\nManzonin maailmanmaineen perusti hänen romaaninsa _Promessi Sposi_\n(Kihlautuneet, 1827).\n\nManzoni oli Italian romantismin johtaja ja sielu. Keskiaikaiset\naiheet, kansallinen yhteydentunne ja uskonnollinen hartaus -- siinä\nhänen romantisminsa pääpiirteet. Tässä romantillisessa suunnassa ei\nollut sitä myrskyisää ja vallankumouksellista luonnetta, kuin esim.\nmyöhemmin Victor Hugon edustamalla ranskalaisella romantiikalla.\nItalian romantikkojen rauhallista luonnetta osoittaa muun muassa\nuuden koulun äänenkannattajan nimi \"Il Conciliatore\" (sovittaja).\n\n       *       *       *       *       *\n\nManzonin elämä ei ollut rikas ulkonaisista ja huomattavista\ntapahtumista. Hänen yksityisistä oloistaan tietää jälkimaailma\nverrattain vähän. Kirjeissään Manzoni ei melkein ollenkaan puhu\nherkistä tunteistaan ja kotoisista tavoistaan. Eräs rouva Mohl'in,\ntunnetun orientalistin lesken, v. 1879 kirjoittama kirje antaa\nmeidän luoda pikakatseen Manzonin koti-elämään. Mainittu nainen oli\ntalvella v. 1823-24 nuorena tyttönä ollut vieraana Manzonin kodissa,\nja kirjoittaa käynneistään seuraavasti: \"Olin hyvin nuori ja kykenin\nsentähden varsin puutteellisesti arvostelemaan tuota erilaisten\nja syvien ainesten muodostamaa luonnetta sinä talvena, jolloin\näitini kanssa vietin joka illan Manzonin kodissa; mutta minun on\ntunnustaminen, että usein olimme sokkosilla, Pietro ja vanhin tytär\nGiulietta, sekä rouva Manzoni, joka oli mennyt naimisiin 16-vuotiaana\nja tuntui pikemmin vanhimpien lastensa toverilta. Manzonilla oli\ntavallaan näistä leikeistä melkein yhtä paljon huvia kuin meillä,\nmutta hän ei koskaan ottanut niihin osaa. Hän puheli herra Fauriel'in\nkanssa. Muistan vielä yhtä hyvin, kuin jos se olisi tapahtunut\neilen, kuinka hän hyvin vilkkaan leikin jälkeen tarttui vaimoonsa\nvyötärykseltä ja sanoi: 'Onko sinulla nyt ollut oikein hauska,\nrakas lapsi?' ja tämä nyökäytti päätään myöntävästi. Se oli todella\nviehättävä koti.\"\n\n\"Henkilö, joka melkoisesti lisäsi miellyttävää vaikutusta, oli\nManzonin äiti, jota sanottiin Donna Giuliaksi. Joskus tuli vieraita\nhienoston piireistä, mutta jotenkin harvoin, isäntä ja emäntä kun\neivät tavallisesti siinä seurustelleet. -- -- -- Manzoni puolisot\neivät koskaan käyneet vieraissa iltaisin ja muutenkin he sen tekivät\nniin harvoin, että heitä pidettiin ujoilijoina.\" (A. de Gubernatis,\nIl Manzoni ed il Fauriel, s. 111.)\n\nManzonin lähimpiä ystäviä olivat monsignore Tosi ja runoilija Tommaso\nGrossi. Edellinen, joka oli tunnettu suuresta oppineisuudessaan\nja hyväntekeväisyydestään, vahvisti melkoisesti Manzonin\nkrisitillis-katolilaista vakaumusta. Grossia kohtaan Manzoni\ntunsi melkein veljellistä kiintymystä, hän kun antoi tämän köyhän\nrunoilijan maksutta asua talossaan ja auttoi häntä kaikin tavoin.\n\nLukuunottamatta henkevää keskustelutaitoaan, Manzoni ei omannut\nmitään seurustelulahjoja. Hän ei esim. osannut soittaa, laulaa eikä\nmaalata, ja ihaili sentähden suuresti vävyänsä Massimo d'Azegliota,\njoka tässä suhteessa oli hyvin rikaslahjainen.\n\n1820-luvun keskivaiheilla Manzoni oli saavuttanut kehityksensä\nhuipun. Hänen kuulu romaaninsa \"I Promessi Sposi\" (Kihlautuneet)\nsaattoi hänet ihailluksi koko sivistyneessä maailmassa. Tähän päättyi\nhänen varsinainen kaunokirjallinen tuotantonsa, ja nyt hän antautui\nmietiskelyyn ja tieteellisiin opiskeluihin. Tutustuminen filosofi\nRosmini Serbatiin saattoi hänet yhä enemmän kiintymään abstraktisiin\nkysymyksiin. Yhteytensä ranskalaisiin ystäviinsä, myöskin\nFauriel'iin, Manzoni vähitellen kokonaan keskeytti. Todennäköisesti\ntämä johtui Manzonin hitaudesta kirjeiden kirjoittamisessa. V.\n1833 hän menetti hellästi rakastamansa puolison, Enrichettan,\njota syvästi suri. Tämän naisen manalle muutto oli ainaiseksi\nkarkoittanut runoilun Manzonin asunnosta. Hän tosin alkoi kirjoittaa\nhymniä puolisonsa muistoksi, mutta se jäi keskeneräiseksi. Pian\nvaimonsa jälkeen hän menetti lempilapsensa Giuliettan. Neljä vuotta\nvaimonsa kuoltua Manzoni meni toisiin naimisiin, ja vaikka tämä\navio alkuperäisesti oli järkeilyliitto, se tuntuu olleen jotenkin\nonnellinen. Manzonin toinen vaimo kuoli 1861. Ennen hänen kuolemaansa\nmuuttivat manalle hänen äitinsä, kaksi tytärtään ja kaksi poikaansa.\nAinoastaan yksi hänen tyttäristään, Vittorina, eli häntä kauemmin.\nLopulta häneltä kuolo riisti melkein kaikki ystävänsäkin, niin\nettä hän jotenkin yksinäisenä vietti vanhuutensa päivät. Hänen\ntaloudellinen asemansa oli huonontunut etupäässä epäonnistuneesta\nyrityksestä julaista \"I Promessi Sposi\" romaanin kuvitettu painos\n(1840-42). Hänen taloutensa joutui sittemmin taas tasapainoon sen\nkautta, että hänelle Cavourin ehdotuksesta myönnettiin kahdentoista\ntuhannen liiran vuotuinen eläke.\n\nPoliittiseen elämään hän varsin vähän otti osaa, ja hänen\nkerrotaan itsensä kerran valtiollisessa vankilassa istuneiden\nrunoilijatovereidensa seurassa häveten maininneen olevansa heistä\nainoa, joka ei ollut valtiollisten vakaumuksiensa vuoksi istunut\ntyrmässä. Kun Manzoni 1861 Italian yhteyssodan päätyttyä oli\nnimitetty senaattoriksi Italian uuteen parlamenttiin, niin hän\nsiellä kävi ainoastaan kaksi kertaa, ensimäisen kerran äänestämässä\npääkaupungin siirtämistä Torinosta Firenzeen, toisen kerran\näänestämässä sen muuttamista Firenzestä Roomaan.\n\nManzonin viimeiset ikävuodet olivat synkät. Kerran noustuaan tuolille\nottamaan alas hyllyltä kirjaa, hän kaatui ja satutti niin pahasti\npäänsä, että hänen järkensä pimittyi, vaikka hänellä kuitenkin\njoskus oli valoisat välihetkensä. Näiden vallitessa hän vielä\nkuolinvuoteellaankin ajatteli Italian yhteyttä, joka oli ollut hänen\nelämänsä hartaimpien pyyteiden esineenä, ja hän sanoi läsnäolijoille:\n\"Muistakaa rukoilla Victor Emanuelin ja hänen perheensä puolesta,\nniinkuin minä aina olen tehnyt.\" Hän nukahti kuolonuneen 22 päivä\ntoukokuuta 1873, 88:n vuoden ikäisenä.\n\nItalian kansa ei kenties koskaan ole lämpimämmin tuntein rientänyt\nkuolinvuoteen ääreen, eikä osoittanut vilpittömämpää osanottoa,\nkuin Manzonin manalle muutettua. Kuningas lähetti edustajan ja\nomat poikansa hautajaisiin, jotka katolilaisen uskon koko komeutta\nnoudattamalla vietettiin Milanossa. Tätä tilaisuutta varten Giuseppe\nVerdi kirjoitti kuuluisan requieminsa.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Italialainen sananparsi, joka merkitsee: En ole kuulevinanikaan.\nSuoment. huom.\n\n[2] Olen antanut ääneni ja suostunut siihen päätökseen.\n\n[3] Parpagliole on noin 15 penniä vastaava ital. raha. Suom. muist.\n\n[4] Tekijä tarkoittaa Shakespearea. Suom. huom.\n\n[5] Kaikki on puhdasta puhdasmieliselle.\n\n[6] Josephi Ripamontii. _Historiae Patriae_, Dedicadis V, Lib. VI,\nCap. III, pag. 358 et seq.\n\n[7] Manzoni tarkoittaa tässä ystävänsä Tommaso Grossin runoelmaa \"I\nLombardi\". Suoment. huom.\n\n[8] El prestin di scansc.\n\n[9] Via degli Scalini.\n\n[10] Kautta henkeni, kuinka paljo väkeä!\n\n[11] Jos hän on syyllinen.\n\n[12] Eteenpäin, Petro, jos suinkin mahdollista.\n\n[13] Eteenpäin, nopeasti, mutta varovasti.\n\n[14] Oh, oh, varovasti.\n\n[15] Tulkaa kanssani, ystäväni.\n\n[16] Nyt on vaikein hetki! Jumala meitä auttakoon!\n\n[17] Tehdäkseni heille mieliksi.\n\n[18] Sanon tämän teitä hyödyttääkseni.\n\n[19] Anteeksi, ystäväni.\n\n[20] Jos on syyllinen.\n\n[21] Rohkeutta; olemme jo melkein ulkona tungoksesta.\n\n[22] Suutelen Teidän käsiänne, arvoisa herra.\n\n[23] Aseet väistykööt vaipan edestä.\n\n[24] Nouskaa, nouskaa; olemme jo poissa tungoksesta.\n\n[25] Mitä on tästä sanova Hänen Ylhäisyytensä?\n\n[26] Mitä on sanova kreivi-herttua?\n\n[27] Mitä on sanova kuningas, meidän herramme?\n\n[28] Jumala sen tietää.\n\n[29] Hänen Majesteettinsa palvelukselle.\n\n[30] Italiassa alettiin ennen laskea vuorokausi kello 6:sta i.p. Kun\nTrezzon tornikello löi 11 lyöntiä, oli siis kello 5 aamulla. Suoment.\nhuom.\n\n[31] Tämä muoto on Italiassa tuolla tunnetulla sananparrella: Kaikki\ntiet johtavat Roomaan. Suom. huom.\n\n[32] Tämä mielenmuutos on Kaikkein Korkeimman oikean käden tekoa.\n\n[33] Sääliä nöyriä.\n\n[34] Oli joutumaisillaan turmioon, ja on jälleen löydetty.\n\n[35] \"Ranskan kuningassuvut\", ritariromaani, joka ensi kerta\njulkaistiin Italiassa v. 1491, ja jota tämän kertomuksen kuvaamana\naikana vielä yleisesti luettiin. Suom. huom.\n\n[36] Teoksessa \"I Reali di Francia\" esiintyvä kuuluisa vaeltava\nritari. Suom. muist.\n\n[37] Hänen ylhäisyytensä käskystä.\n\n[38] Ranskassa vv. 1788-89.\n\n[39] Historia Patria: Decadis V, lib. VI, pag. 386.\n\n[40] Lääkäri F. Enrico Acerbi.\n\n[41] Noin 30:tä penniä vastaava italial. raha, joka oli saanut\nnimensä paavi Julius II:sen mukaan. Suom. huom.\n\n[42] Hikoilkaa, oi liekit, valmistaaksenne metalleja.\n\n[43] Josephii Ripamontii, canonici Scalensis, chronistae urbis\nMediolani. De peste quae fuit anno 1630, Libri V. Mediolani, 1640,\napud Malatestas.\n\n[44] Tadino, s. 24.\n\n[45] Tadino, s. 26.\n\n[46] Tadino, s. 27.\n\n[47] Tadino, s. 245.\n\n[48] Vita di Federigo Borromeo, compilata da Francesco Rivola,\nMilano, 1666, s. 582.\n\n[49] Tadino, s. 73.\n\n[50] Storia di Milano del Conte Pietro Verri; Milano, 1825, IV, s.\n155.\n\n[51] Tadino, s. 98.\n\n[52] Tadino, s. 96.\n\n[53] Tadino, s. 93.\n\n[54] D. Pio la Croce, Memoria delle cose notabili successe in Milano\nintorno al mal contagioso, l'anno 1630, etc. Milano, 1730. Tämä teos\non ilmeisesti käyttänyt lähteenään erään tuon ruton aikana eläneen\nkirjailijan julkaisematonta teosta; se on kenties pikemmin vaan\nyksinkertainen painos siitä, kuin uusi muodostelma.\n\n[55] P. Verri, Osservazione sulla tortura; Scrittori italiani di\neconomia politica, parte moderna, XVII, s. 205.\n\n[56] Alleggiamento dello Stato di Milano, etc, di C.G. Cavatio della\nSomaglia, Milano, 1653, s. 248.\n\n[57] Agostino Lampugnano, La pestilenza seguita in Milano, l'anno\n1630. Milano, 1634, s. 44.\n\n[58] Tadino, s. 117.\n\n[59] Ripamonti, s. 164.\n\n[60] Tadino, s. 102.\n\n[61] Ripamonti, s. 81.\n\n[62] Ripamonti, s. 77.\n\n[63] Tadino, s. 56.\n\n[64] Tadino, ss. 123-124.\n\n[65] Muratori, Del governo della peste, Modena, 1714, s. 117; P.\nVerri, yllämainittu teos, s. 261.\n\n[66] P. Verri.\n\n[67] Tämä teos ilmestyi vasta v. 1840 nimeltä \"Storia della colonna\ninfame\". Suoment. huom.\n\n[68] Ripamonti, Hist. Patr., Dec. V, libr. VI, cap. VI.\n\n[69] Vanhuus on itsessään tauti.\n\n[70] Kansan ääni on Jumalan ääni.\n\n\n\n"]