[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSSQ43YJAtl2O0dlXSytWfMpbMib-4ttfbMvE3MB5GMY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},911,"Lumikenttien tytär","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"911-london-jack-lumikenttien-tytar","911__London_Jack__Lumikenttien_tytär",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1902,1917,69594,436626,false,47983,[24,25],"Fiction","Western stories",[27,28],"Adventure","Novels","\"Lumikenttien tytär: Romaani\" by Jack London is a novel written in the early 20th century. The story centers around the character Frona Welse, a strong and resolute young woman embarking on a journey to the Klondike Gold Rush. As she navigates the chaotic scene at the port, she encounters various personalities and uncovers the stark realities of life during this pivotal period of human aspiration and desperation.  The opening of the novel introduces us to Frona Welse as she disembarks from a steamship, eager to reach her childhood home amidst the frenzy characterizing the arrival of gold seekers. The busy atmosphere is charged with excitement and urgency, as Frona observes the chaotic unloading of cargo while reflecting on her past and the people around her. She quickly asserts her independence and courage when interacting with a rough sailor and demonstrates a deep connection to her roots and surroundings. As Frona begins to journey into the wilderness, her strong character and optimism set the tone for her impending adventures and challenges in a land driven by greed and determination. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Tudeer, Aune",235,"Londonin esikoisromaanissa Frona Welse palaa yliopisto-opintojen jälkeen isänsä luo Alaskaan keskelle Klondiken kultaryntäystä. Itsenäinen nainen joutuu sopeutumaan ankaraan erämaaelämään ja valitsemaan kahden kosijan välillä kullankaivajien yhteisössä, jossa vallitsee kova korpilaki.","Jack Londonin 'Lumikenttien tytär' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 911.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LUMIKENTTIEN TYTÄR\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nJACK LONDON\n\n\nSuomentanut Aune Tudeer\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1917.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\n\"Kaikki kunnossa, miss Welse, mutta valitettavasti emme voi antaa\nkäytettäväksenne yhtään laivan veneistä.\"\n\nFrona Welse nousi reippaasti paikaltaan ja tuli ensimmäisen\nperämiehen luo.\n\n\"Meillä on niin tulinen kiire\", tämä selitti, \"ja kullanetsijät ovat\narkaa lastia, ainakin --.\"\n\n\"Ymmärrän kyllä\", keskeytti Frona, \"ja minäkin käyttäydyn aivan kuin\nolisin samanlainen. Olen todella hyvin pahoillani siitä, että tuotan\nteille vaivaa, mutta -- mutta --\" Hän käännähti äkkiä toisaalle\nja viittasi rantaan päin. \"Näettekö tuon suuren hirsimajan tuolla\nmännikön ja joen välillä? Olen siellä syntynyt.\"\n\n\"Taitaisipa itsellänikin teidän sijassanne olla kiire maihin\",\nmurahti perämies myötätuntoisesti ja ohjasi tyttöä eteenpäin täpö\ntäydellä laivankannella.\n\nKaikki olivat toistensa tiellä, eikä joukossa ollut ainoatakaan, joka\nei olisi julistanut sitä täyttä kurkkua lähimmäisilleen. Tuhatkunta\nkullanetsijää vaati meluten, että heidän kapineensa oli viipymättä\nsaatettava maihin. Kaikki kannen aukot ammottivat, ja vinkuvat\nnostokoneet toivat lastiruuman syvyyksistä lakkaamatta sekalaista\nmatkatavaraa päivänvaloon. Höyrylaivan kummallakin puolella\noli riveittäin tasapohjaisia veneitä, joihin tavarat laivasta\nlaskettiin, ja jokaisessa näistä joukko miehiä hääri otsansa hiessä,\nhyökkäsi matkakapineitten kimppuun ja viskeli myttyjä ja arkkuja\nsinne tänne vimmatusti etsien. Kannella olevat miehet heiluttivat\nrahtiseteleitään ja huusivat alhaalla työskenteleville. Joskus kaksi\ntai kolme henkilöä tunsi saman kapineen omakseen, ja aika tora\nsyntyi. Rahtisetelien erilaiset merkit, \"kaksi ympyrää\" ja \"ympyrä\nja piste\", antoivat aihetta loppumattomiin kinasteluihin -- yhdelle\nsahalle ilmaantui tusinan verran \"oikeita\" omistajia.\n\n\"Lastinpurkaja väittää tulevansa hulluksi\", sanoi ensimmäinen\nperämies auttaessaan Frona Welseä laskuportaita alas, \"ja hänen\napulaisensa ovat jättäneet lastin järjestämättömänä matkustajien\nhaltuun ja luopuneet työstään. Mutta meidän ei sittenkään ole käynyt\nniin hullusti kuin _Betlehemin tähden_\", hän rauhoittaen jatkoi\nosoittaen höyrylaivaa, joka oli ankkurissa neljännesmailin matkan\npäässä. \"Puolet sen matkustajista ovat hankkineet kuormahevoset\nkulkeakseen Skaguayn ja White Passin kautta, ja toiset puolet aikovat\nvaeltaa Chilcootin tietä. Siksi siellä on täysi kapina, eikä mitään\nvoida tehdä.\"\n\n\"Hei, hei, te sieltä tännepäin!\" hän samassa huusi tarkoittaen\nWhitehallin-venettä, joka varovaisesti risteili kauempana yrittämättä\ntunkeutua keskelle yleistä sekamelskaa.\n\nPieni vene, joka sankarillisesti laahasi perässään suurta\nkuorma-alusta, yritti tulla väliin, mutta Whitehallin-veneen\nsoutaja pääsi muutamin rivakoin vedoin sen keulan ohi ja oli juuri\nselviytymäisillään, kun hän äkkiä onnettomuudekseen takertui\nsoudussaan. Vene pyörähti ympäri ja pysähtyi.\n\n\"Varokaa!\" huusi ensimmäinen perämies.\n\nKaksi seitsemänkymmenen jalan kanoottia, lastinaan matkatavaroita,\nkullanetsijöitä ja intiaaneja, lähestyi täysin purjein vastakkaiselta\nsuunnalta. Toinen niistä teki äkkikäännöksen purkamislaituria\nkohti, mutta toinen painoi Whitehallin-veneen kuorma-alusta vasten.\nSoutaja oli ajoissa irroittanut aironsa, mutta hänen pieni purtensa\nnatisi ankarasta paineesta ja oli musertumaisillaan. Mies nousi\ntuhdoltaan ja tuomitsi lyhyesti ja pontevasti kaikki kanoottimiehet\nja kuorma-alusten kuljettajat ikuiseen kadotukseen. Eräs kuormaveneen\nmiehistä kurottautui laidan yli ja kaatoi hänen niskaansa käheän\nja äkäisen kirousten tulvan, ja sekä valkoihoiset että intiaanit\nnauroivat pilkallisesti kanootissaan.\n\n\"Pois tieltä!\" huusi eräs heistä, \"ettekö te osaa soutaa?\"\n\nSoutumiehen nyrkki osui keskelle moittijan suuta ja lennätti tämän\npuolipyörryksissä takaperin tavarakasan keskelle. Mutta ärsytetty\nmies ei tyytynyt näin ylimalkaiseen mielenosoitukseen, vaan ryhtyi\nkäyttämään nyrkkiään toisenkin aluksen miehiä vastaan. Häntä lähinnä\noleva kaivosmies riuhtoi kiivaasti revolveriaan, joka oli takertunut\nkiiltävään nahkakoteloon, sillä välin kun hänen venekumppaninsa\nnauraen odottivat, miten asia päättyisi. Mutta kanootti oli jälleen\nliikkeellä, ja perämiehenä oleva intiaani löi soutumiestä melansa\nlappeella rintaan, niin että tämä keikahti takaperin veneensä\npohjalle.\n\nKirousten ja pilkkasanojen sadellessa ja väkivallantekojen ja\nkuolemanvaaran uhatessa ensimmäinen perämies oli salaa heittänyt\nsilmäyksen vieressään seisovaan tyttöön. Hän oli odottanut näkevänsä\npelokkaat ja kauhistuneet neidonkasvot eikä ollut ensinkään\nvalmistautunut siihen vilkkaaseen, syvää mielenkiintoa osoittavaan\nilmeeseen, jonka hänen katseensa kohtasi.\n\n\"Olen pahoillani\", hän alkoi.\n\nMutta tyttö keskeytti hänet äkkiä melkein kuin olisi loukkaantunut\nsiitä, että häntä häirittiin. \"Ei, ei suinkaan\", hän sanoi. \"Minä\nnautin siitä kaikesta. Mutta kyllä oli onni, että tuon miehen\nrevolveri ei irtautunut. Jos se olisi --.\"\n\n\"Teidän maihinpääsynne olisi viivästynyt.\" Ensimmäinen perämies\nnaurahti tyytyväisenä hienotunteisuuteensa.\n\n\"Tuo mies on ensiluokan rosvo\", hän jatkoi osoittaen soutajaa, joka\ntaas oli saanut aironsa veteen ja meloi venettään laivan kylkeen.\n\"Hän suostui soutamaan teidät maihin vain kahdestakymmenestä\ndollarista. Sanoi, että maksu olisi kaksikymmentäviisi dollaria,\njos te olisitte mies. Hän on merirosvo, muistakaa minun sanani, ja\nkuolee kerran varmasti hirressä. Kaksikymmentä dollaria puolen tunnin\ntyöstä! Ajatelkaahan!\"\n\n\"Älkää te siinä puhuko roskaa\", varoitti merirosvoksi mainittu\npysäyttäen kömpelösti veneensä laivan viereen ja pudottaen toisen\naironsa veteen. \"Teidän asianne ei ole haukkua ihmisiä\", hän lisäsi\näreästi vääntäen paidanhihaansa, joka airon pudotessa oli kastunut\nläpimäräksi.\n\n\"Teillä on hyvät korvat\", alkoi perämies.\n\n\"Ja nyrkki valmiina lyömään\", toinen tokaisi.\n\n\"Niin, ja kieli vastaamaan.\"\n\n\"Niitä tarvitaan minun ammatissani. Miten ihmeessä sitä muuten tulisi\ntoimeen teidän kanssanne, senkin lurjukset. Vai että minäkö tässä\nolisin merirosvo, häh? Entäs te sitten tuhansine matkustajinenne,\njotka ovat sullotut kuin sardiinit laatikkoon? Kiskotte niiltä ensi\nluokan lipunhinnan kaksin kerroin ja annatte kelvotonta ruokaa ja\nmakuupaikat, jotka eivät kelpaisi sioillekaan. Ja sitten minä muka\nolisin merirosvo!\"\n\nMuuan punanaamainen mies pisti päänsä laivan rintanojan yli ja alkoi\ntäyttä kurkkua huutaa:\n\n\"Minä tahdon saada tavarani maihin! Tulkaa tänne ylös, mr Thurston!\nNyt heti paikalla! Täällä minulla on viisikymmentä hevosparkaa, jotka\nsyövät toisiltaan päät tässä teidän saastaisessa koirankopissanne,\nja sen minä sanon, ettei teidän käy hyvin, jos ette pidä huolta\nsiitä, että ne tulevat maihin nyt heti! Minulta menee joka päivä\nhukkaan tuhat dollaria, ja sitä minä en siedä! Kuuletteko, minä en\nsiedä sitä! Te olette nylkeneet minua kaikilla mahdollisilla ja\nmahdottomilla tavoilla aina siitä hetkestä asti, jolloin lähditte\nSeattlestä, ja minä vannon helvetin portin saranoitten kautta,\netten aio kauempaa kärsiä tätä. Minä saatan tämän teidän yhtiönne\nperikatoon, niin totta kuin nimeni on Thad Ferguson! Kuuletteko,\nmitä minä sanon? Minä olen Thad Ferguson, ja jos te nyt heti tulette\ntänne, niin ette tule sekuntiakaan liian aikaisin! Kuuletteko?\"\n\nMr Thurston sai kädenliikkeellä punanaamaisen miehen rauhoittumaan ja\nkääntyi tytön puoleen. \"Saattaisin teidät hyvin mielelläni maihin ja\nvarastohuoneelle asti, mutta näettehän, millainen työnpaljous meillä\ntäällä on. Hyvästi nyt ja onnellista matkaa! Lähetän heti pari miestä\npitämään huolta tavaroistanne. Vakuutan teille, että löydätte ne\nvarastohuoneelta huomisaamuna.\"\n\nTyttö tarttui kevyesti hänen käteensä ja astui veneeseen. Se\nkallistui äkkiä hänen painostaan, ja vesi, jota monesta reiästä\ntulvi sisään, nousi perässä pohjalautojen yli ja kasteli hänen\nkengänvartensa, mutta hän ei ollut siitä millänsäkään, istuutui vain\nperätuhdolle ja veti jalat alleen.\n\n\"Seis, mies!\" huusi ensimmäinen perämies. \"Tästä ei tule mitään, miss\nWelse! Tulkaa takaisin, niin minä pidän huolta siitä, että saatte\nlaivasta veneen niin pian kuin mahdollista.\"\n\n\"Menkää hiiteen, te siitä\", ärähti soutaja vastaukseksi työntäen\nvenettä irti laivasta. \"Yrittäkääpäs vain!\" hän uhkasi.\n\nMr Thurston tarttui lujasti veneen laitaan, mutta sai\nritarillisuutensa palkaksi rivakan sivalluksen rystyilleen soutajan\nairon lappeesta. Silloin hän unohti sekä oman arvonsa että miss\nWelsen ja kiroili kiroilemistaan aivan vimmatusti.\n\n\"Rohkenenpa sanoa, että meidän jäähyväisemme olisivat voineet olla\nhiukan arvokkaammat\", huudahti tyttö, ja hänen naurunsa karehti\naalloilla.\n\n\"Tuhat tulimmaista\", lausui perämies hiljaa itsekseen kohottaen\nkohteliaasti lakkiaan, \"sepä vasta oli nainen se!\" Ja hänet valtasi\näkillinen näläntunne, kaipuu saada alati katsoa Frona Welsen\nharmaisiin silmiin. Hän ei eritellyt tunnettaan eikä tiennyt sen\nsyytä, hän tiesi vain, että hän tuon naisen seurassa voisi kulkea\nmaailman ääriin. Hän tunsi vastenmielisyyttä ammattiaan kohtaan, ja\nhäntä halutti jättää kaikki ja lähteä Klondykeen, jonne Frona Welse\noli matkalla. Mutta samassa hän katsahti ylöspäin pitkin laivan\nulkonevaa kylkeä, näki Thad Fergusonin punaiset kasvot ja unohti\nunelman, johon hetkeksi oli vaipunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLoiskis! Kourallinen vettä soutajan airosta, jonka käsitteleminen\nei tälle näyttänyt olevan leikin asia, roiskahti tyttöä suoraan\nkasvoihin. \"Toivon, ettette ole pahoillanne, miss\", puolustautui\nsyyllinen. \"Minä teen parhaani, mutta se ei olekaan paljoa se.\"\n\n\"Siltäpä näyttää\", vastasi tyttö hyväntahtoisesti.\n\n\"En minä tätä merta rakasta\", virkkoi mies katkerasti, \"mutta --\njollakin kunniallisella tavalla minun täytyy ansaita vähän rahaa, ja\ntämä tuntui parhaalta. Jos minulla olisi ollut hituistakaan onnea,\nniin olisin nyt Klondykessa. Kerron teille, kuinka minun kävi.\nKadotin kaikki matkavarusteeni Windy Armin luona, puolimatkassa,\nsaatuani ne juuri onnellisesti solasta --\"\n\nLoiskis! Roiskis! Frona kuivasi veden silmistään ja pudistelihe sen\nvaluessa pitkin hänen lämmintä selkäänsä.\n\n\"Te kyllä tulette toimeen\", sanoi mies rohkaisten. \"Te olette juuri\noikeata lajia ja sovitte tähän maahan. Aiotteko perille asti?\"\n\nTyttö nyökäytti iloisesti päätään.\n\n\"Niin, kyllä te tulette toimeen. Mutta kuten äsken sanoin, minä\nkadotin kapineeni ja palasin takaisin rannikolle matti kukkarossa\nuusia hankkimaan. Siksihän minä nyt kiskon tällä tapaa. Mutta ette\nkai ole vihainen siitä, että hinta on kohtuuton. En minä ole yhtään\npahempi kuin muutkaan, miss, -- se on varma. Ensin minun piti\nhaalia kokoon sata dollaria saadakseni tämän kaukalorähjän, josta\nei maksettaisi kymmentäkään Valloissa. Semmoiset hinnat täällä on\nkaikkialla. Tuolla ylempänä, Skaguayn tiellä, hevosenkengän naula\nvastaa arvossa tarkalleen neljännesdollaria. Mies tulee kapakkaan ja\npyytää whiskyä. Se maksaa 1/2 dollaria. No niin, hän juo whiskynsä,\npaiskaa pöytään kaksi naulaa ja on kuitti. Ei kukaan mukise vastaan;\nhevosenkengän naulat ovat vaihtorahaa.\"\n\n\"Te mahdatte olla rohkea mies, kun uskallatte uudestaan lähteä\nsisämaahan sellaisten vastoinkäymisten jälkeen. Ettekö sanoisi\nminulle nimeänne? Ehkä me vielä tapaamme toisemme siellä!\"\n\n\"Kuka? Minäkö? Niin, minä olen Del Bishop, kullankaivaja taikka\npocket-miner, se on nähkääs erikoinen laji niitä; ja jos me joskus\ntapaamme toisemme, niin muistakaa, että minä antaisin teille vaikka\nviimeisen paitani -- niin, minä tarkoitan viimeisen ruoanmuruseni.\"\n\n\"Kiitos\", vastasi tyttö herttaisesti hymyillen, sillä hän piti siitä,\nmikä tuli suoraan sydämestä.\n\nMies keskeytti soutunsa ja otti veneen pohjalta vedessä uiskentelevan\ntyhjän säilykepurkin.\n\n\"Kyllä olisi paras, jos te vähän ammentaisitte vettä\", hän sanoi\nheittäen sen tytölle, \"se vuotaa vielä pahemmin nyt sen pinnistyksen\njälkeen.\"\n\nFrona hymyili itsekseen, kääri hameensa ja ryhtyi työhön. Joka\nkumarrukselta taivaanrannan jäätikköhuippuiset vuoret nousivat\nja laskivat kuin mahtavat aallonharjat. Silloin tällöin hän\nlepuutti selkäänsä ja katseli milloin liikkeen vilinää rannalla,\njota he lähestyivät, milloin tuulensuojaista merenpoukamaa,\njossa parikymmentä suurta höyrylaivaa oli ankkurissa. Kaikkien\nnäiden ja rannan välillä risteili laumoittain tasapohjaisia\nkuormaveneitä, lotjia, kanootteja ja kaikenlaatuisia pikkualuksia\nlakkaamatta edestakaisin. Ihminen, mahtava työntekijä, tässä osoitti\nvoimaansa vihamieliselle ympäristölle, ajatteli Frona, ja hänen\nmieleensä johtuivat mestarit, joiden ajatuksiin hän oli tutustunut\noppitunneilla ja öisin omin päin lueskellessaan. Hän oli aikansa\nkypsynyt lapsi, jolla oli selvät käsitteet ulkomaailmasta ja sen\nilmiöistä. Ja hän rakasti tätä maailmaa ja kunnioitti sitä syvästi.\n\nDel Bishop oli joksikin aikaa vaiti syventynyt työhönsä ja katkaissut\nhiljaisuuden vain airojen loiskeella, mutta äkkiä hän näytti saaneen\npäähänpiston.\n\n\"Te ette ole sanonut minulle nimeänne\", sanoi hän kohteliaasti.\n\n\"Nimeni on Welse\", vastasi hänen seuralaisensa, \"Frona Welse.\"\n\nMiehen kasvoille levisi syvä kunnioitus, joka näytti kasvamistaan\nkasvavan. \"Oletteko -- te -- Frona -- Welse --\", lausui hän hitaasti.\n\"Ei suinkaan Jakob Welse ole teidän isäukkonne?\"\n\n\"On kyllä; minä olen Jakob Welsen tytär, nöyrin palvelijanne.\"\n\nSoutaja työnsi huulensa pitkään, matalaan vihellykseen merkiksi\nsiitä, että hän käsitti tilanteen, ja lakkasi soutamasta.\n\"Istuutukaahan nyt äkkiä takaisin paikallenne ja ottakaa jalat pois\nvedestä\", komensi hän. \"Ja antakaa se purkki tänne!\"\n\n\"Enkö minä muka ammenna kyllin hyvin?\" kysyi tyttö loukkaantuneena.\n\n\"Ky-yllä! Kyllä te sen hyvin teette, mutta -- mutta -- te olette --\"\n\n\"Juuri sama kuin hetki sitten, kun ette tiennyt, kuka olen. Soutakaa\nnyt vain -- se on teidän osuutenne työstä; minä kyllä pidän huolta\nomastani.\"\n\n\"Sen minä sanon, että te kyllä tulette toimeen\", mutisi mies\nihastuneena ja tarttui taas airoihin. \"Ettäkö Jakob Welse on teidän\nisäukkonne! No se minun olisi pitänyt ymmärtää, totta totisesti!\"\n\nHeidän saapuessaan hiekkaniemekkeelle, jolle mitä erilaatuisimpia\ntavaroita oli kasattuna ja jolla ihmiset hyörivät ja pyörivät kuin\nmehiläiset keossaan, nuori tyttö pysähtyi kattelemaan soutajaansa.\nJa vaikkakaan Del Bishop ei ollut tottunut saamaan niin suurta\nkohteliaisuutta osakseen naisilta, joita hän oli palvellut, niin\nhänestä tuntui aivan luonnolliselta, että Jakob Welsen tytärtä häntä\nnäin kohteli.\n\n\"Muistakaa, minun viimeinen ruoanmuruseni on teidän\", vakuutti hän\nuudelleen yhä pidellen tyttöä kädestä.\n\n\"Ja viimeinen paitanne myös, älkää unohtako sitä!\"\n\n\"Te olette aika velikulta\", paukautti mies viimeisen kerran puristaen\ntytön kättä. \"Se on varma se.\"\n\nFronan lyhyt hame ei mitenkään estänyt häntä vapaasti liikkumasta,\nja hän huomasi iloiseksi yllätyksekseen, että hänen oli onnistunut\nvaihtaa kaupungin kivikatujen nopeatahtinen tepastelu siihen\nrauhalliseeni kevyeen käyntiin, joka niin hyvin soveltuu pitkille\njalkamatkoille, mutta jonka oppiminen vaatii paljon vaivaa ja\nharjoitusta. Moni kullanetsijä, joka tarkoin katseli hänen nilkkojaan\nja harmaiden säärystimien verhoamia sääriään, yhtyi mielessään\nDel Bishopin arvosteluun. Ja moni katsahti häntä kasvoihin ja\nkatsahti uudelleen, sillä hänen ilmeensä oli toverillisen suora ja\nhänen silmistään pilkahti hymynvälke, joka milloin tahansa, hänen\nkohdatessaan muita hymyileviä katseita, saattoi päästä valloilleen.\nHänen hymyilynsä oli monivivahteinen -- hilpeä tai myötätuntoinen,\niloinen tai veitikkamainen -- aina siitä riippuen, mikä sen aiheutti.\nJoskus loiste levisi koko hänen kasvoilleen, mutta tuo rehellisen ja\nsuoran toverillisuuden ilme ei koskaan väistynyt niiltä.\n\nJa hänellä oli paljon hymyilemisen aihetta reippaasti astuessaan\nväkijoukon läpi hiekkaniemekkeen ja tasangon poikki sitä hirsimajaa\nkohti, jota hän oli osoittanut mr Thurstonille. Aika oli vierähtänyt\ntaapäin, liikenne ja kuljetusvälineet olivat taas alkuperäisellä\nkannalla. Miehet, jotka eivät eläessään olleet kantaneet muuta kuin\npieniä myttyjä, saivat nyt laahustaa raskaita kantamuksia. He eivät\nkulkeneet pää pystyssä, vaan kumarassa, pää riipuksissa. Jokaisen\nselkä oli kuormasatula, ja hihnat alkoivat hangata olkapäitä.\nMiehet hoipertelivat outojen taakkojensa alla, väsymys teki heidät\nkuin juopuneiksi, ja he horjuivat puoleen ja toiseen, kunnes päivä\npimeni ja kantaja taakkoineen vaipui tiepuoleen. Toiset latasivat\nsalaa riemuiten tavaransa kaksipyöräisille käsirattaille ja lähtivät\niloisina matkaan, mutta ei aikaakaan, niin kivikkoinen tie esti\nheitä sillä keinoin jatkamasta matkaa. He pysähtyivät miettimään,\nmiten Alaskassa olisi edullisinta pyrkiä eteenpäin, hylkäsivät\nrattaat, työnsivät ne takaisin rannikolle, missä joku äsken saapunut\nmatkustaja maksoi heille niistä satumaisen hinnan. Ensikertalaiset,\nns. arkajalat, joilla oli 10 naulan painosta Coltin revolvereja,\npatruunia ja metsästysveitsiä vöissään, astelivat urheasti tietä\nylöspäin, mutta hiipivät hiljaa takaisin ja viskasivat epätoivoissaan\nrevolverit, patruunat ja veitset tiehensä. Läähättäen ja otsansa\nhiessä nämä Aatamin pojat kärsivät esi-isänsä synnin palkkaa.\n\nFrona Welse tunsi epämääräistä mielipahaa nähdessään tämän valtavan\nkullanjanoisten miesten joukon, ja hänestä tuntui siltä, kuin nämä\neteenpäin pyrkivät muukalaiset olisivat häväisseet tuota vanhaa\ntuttua maisemaa ja niitä tuhansia muistoja, joita siihen hänen\nmielessään liittyi. Vanhat rajakivetkin näyttivät niin ihmeellisen\nvierailta. Ne olivat samat eivätkä kuitenkaan olleet. Tällä\nruohotasangolla, jolla hän lapsena oli leikkinyt ja pelästynyt omaa\nääntään sen kaikuessa jäätiköltä toiselle, vaelsi nyt kymmenen\ntuhatta miestä lakkaamatta edestakaisin polkien hentoa kasvullisuutta\njalkainsa alle ja ilkkuen suurta hiljaisuutta. Ja edempänä tiellä\nmatkasi samoin kymmenen tuhatta miestä, jotka olivat kulkeneet tästä\nohitse, ja Chilcootin tuolla puolen taas saman verran. Ja takanapäin,\npitkin koko saarien reunustamaa Alaskan rannikkoa aina Horniin\nsaakka, oli yhäkin tuhansittain näitä samoja kulkijoita, jotka mikä\ntuulen, mikä höyryn voimaa hyväkseen käyttäen kaikilta maailman\nääriltä olivat kiiruhtaneet tänne. Dyea-joki virtasi kohti merta\nkohisten ja pauhaten kuten muinoinkin, mutta sen vanhoihin äyräihin\noli painunut monen vieraan jalan jälki, ja miehet ponnistelivat\nriveissä vettä tihkuvien vetoköysien kimpussa raastaen syvään\nlastattuja veneitään. Ihmisen ja veden tahto taistelivat keskenään,\nja ihmiset ilkkuivat vanhaa Dyea-jokea, ja yhä uudet joukot uursivat\nsen äyräihin entistä syvempiä vakoja. Varastorakennus, joka ennen\nmuinoin oli ollut Fronan kotina ja jossa jonkun sattumalta tänne\neksyneen turkismetsästäjän tai nahkakauppiaan näkeminen oli\ntäyttänyt hänet kunnioituksella, oli ovensuuta myöten täynnänsä\nmeluavia miehiä. Siinä, missä muinoin yksikin noutajaansa odottava\nkirje herätti huomiota, hän nyt katsoessaan ikkunasta sisään näki\nlattiasta kattoon ulottuvan postikasan. Ja juuri tätä postia\ntarkoittivat noiden miesten kovaääniset huudot. Varastorakennuksen\nedustalle, vaa'an luo, oli kokoontunut toinen ryhmä. Muuan intiaani\nheitti kantamuksensa maahan, valkoinen omistaja merkitsi painon\nmuistikirjaansa, ja samassa oli jo toisen kuorman vuoro. Jokainen\nmytty oli hihnoitettu sälytettäväksi kantajan selkään, valmiina\nlähtemään tuolle vaaralliselle matkalle Chilcootin kautta. Frona\ntunkeutui lähemmä. Häntä huvitti saada tietää, mitä kuljetuksesta\nmaksettiin. Hän muisti sen ajan, jolloin joku yksinäinen\nkullankaivaja tai kauppias suoritti tavaroittensa kuljetuksesta kuusi\nsenttiä naulalta -- satakaksikymmentä dollaria tonnilta.\n\nÄsken tullut arkajalka, joka paraikaa punnitsi tavaroitaan, etsi\nneuvoa matkaoppaastaan. \"Kahdeksan senttiä\", hän sanoi intiaanille.\nMutta silloin intiaanit räjähtivät pilkkanauruun ja huusivat\nyhteen ääneen: \"Neljäkymmentä senttiä!\" Kiusaantunut ilme tuli\nvalkoisen miehen kasvoille, ja hän vilkaisi varovasti ympärilleen.\nFronan myötätuntoinen katse veti hänen huomionsa puoleensa, ja\nhän katsahti häneen samalla kertaa uteliaasti ja hajamielisesti.\nOikeastaan hän koetti mielessään laskea, mitä kolmen tonnin\nmatkakapineitten kuljetus tulisi hänelle maksamaan, kun sentneristä\nmaksettiin neljäkymmentä dollaria. \"Kaksituhattaneljäsataa dollaria\nkolmestakymmenestä penikulmasta!\" hän huudahti. \"Mitä minun pitää\ntehdä?\"\n\nFrona kohautti olkapäitään. \"Kyllä on paras, että maksatte heille nuo\n40 senttiä\", neuvoi hän, \"muuten he jättävät teidän tavaranne oman\nonnensa nojaan.\"\n\nMies kiitti häntä, mutta sen sijaan että olisi ottanut neuvosta\nvaarin, hän jatkoi tinkimistään. Eräs intiaani astui silloin esiin\nja rupesi irroittamaan kantohihnojaan. Valkoinen mies epäröi,\nmutta juuri kun hän oli myöntymäisillään, kantajat korottivat\nhinnan neljäänkymmeenviiteen senttiin. Hän yritti hymyillä ja\nnyökäytti päätään alistumisen merkiksi. Mutta silloin eräs toinen\nintiaani lyöttäytyi joukkoon ja alkoi innokkaasti kuiskailla jotain\ntovereilleen. Nämä kohottivat riemuhuudon, ja ennenkuin mies ehti\nselvittää itselleen, mitä oli tekeillä, he olivat temmanneet irti\nhihnansa ja juosseet tiehensä julistaen mennessään, että maksu\ntavarain kuljetuksesta Lindermanin järvelle oli viisikymmentä senttiä.\n\nYht'äkkiä varastohuoneen edustalla seisova väkijoukko näytti\nkäyvän levottomaksi. Miehet kuiskailivat innokkaasti keskenään, ja\nkaikkien katseet suuntautuivat kolmeen mieheen, jotka laskeutuivat\ntietä alas varastohuonetta kohti. Kolmikko ei näyttänyt lainkaan\nmerkilliseltä, miehet olivat huonossa, jopa repaleisessa puvussa.\nJärjestyneemmässä yhteiskunnassa poliisi arvattavasti muitta mutkitta\nolisi ottanut heidät huostaansa ja vienyt heidät irtolaisina\nputkaan. \"Tuo on Ranskan Louis\", kuiskailivat äsken saapuneet\nmiehet ja antoivat huhun kulkea. \"Hänellä on hallussaan kolme\nkulta-aluetta Eldoradossa\", kertoi Fronan vierustoveri, \"vähintään\nkymmenen miljoonan mies.\" Ranskan Louis, joka kulki pari askelta\ntoveriensa edellä, ei kuitenkaan näyttänyt siltä. Hän oli jossakin\nmatkan varrella kadottanut hattunsa ja sen sijaan huolimattomasti\nsitaissut päänsä ympärille kuluneen silkkinenäliinan. Ja huolimatta\nkymmenestä miljoonastaan hän kantoi matkakapineitaan omilla leveillä\nhartioillaan. \"Ja tuo partaniekka on Swiftwater Bill, toinen\nEldoradon kuningas.\"\n\n\"Mistä te sen tiedätte?\" kysyi Frona epäillen.\n\n\"Mistäkö tiedän!\" huudahti mies. \"Siitä minä sen tiedän, että\nhänen kuvansa kuuden viime viikon kuluessa on ollut kaikissa\nsanomalehdissä. Katsokaahan!\" Hän levitti sanomalehden. \"Hyvin hänet\nsiitä tuntee. Minä olen katsonut sitä niin paljon, että tuntisin\nhänen naamansa tuhansien joukosta.\"\n\n\"Kuka tuo kolmas sitten on?\" kysyi Frona epäilemättä enää naapurinsa\ntietojen uskottavuutta.\n\nTämä nousi varpailleen nähdäkseen paremmin, mutta sai karvain mielin\ntunnustaa tietämättömyytensä, löi sitten erästä vierustoveriaan\nolkapäähän ja kysyi: \"Kuka tuo laiha, parraton mies on? Tuo, jolla on\nsininen paita ja paikka polvessa?\"\n\nSamassa Frona huudahti ilosta ja lensi nuolena eteenpäin. \"Matt!\" hän\nhuusi. \"Matt Mc Carthy!\"\n\nPaikkahousuinen mies pudisti sydämellisesti hänen kättään, mutta\nhänen epäilevästä katseestaan saattoi huomata, ettei hän tuntenut\ntyttöä.\n\n\"Mitä, ettekö te enää tunne minua?\" tämä jutteli. \"Niin älkää\nyrittäkökään väittää tuntevanne! Ellei täällä olisi niin paljon\nkatselijoita, niin minä rutistaisin teitä, te vanha karhu! Ja sitten\niso karhu tuli kotiin pikku karhujen luo\" -- lausui hän juhlallisesti\n-- \"ja pikku karhut olivat hyvin nälissään. Ja iso karhu sanoi:\n'Arvatkaapas, mitä minä olen teille tuonut, lapsukaiset!' Ja pikku\nkarhut arvailivat mikä marjoja, mikä lohta, mikä villisikaa. Silloin\niso karhu nauroi: huh-huh-huu, ja sanoi: 'Enpä, vaan kiltin, suuren,\npaksun ihmisen'.\"\n\nKuuntelijan kasvoista saattoi huomata, että jokin kaukainen muisto\nvähitellen alkoi herätä, ja Fronan lopettaessa puheensa hän siristeli\nsilmiään ja nauroi omituista mykkää naurua.\n\n\"Totisesti, kyllä minä tiedän, että tunnen teidät\", selitti hän,\n\"mutta en kuolemakseni saa mieleeni, kuka te olette.\"\n\nFrona osoitti varastorakennusta ja katsoi häneen tarkasti.\n\n\"No nyt minä sen keksin!\" Hän astui askelen taaksepäin ja mittaili\ntyttöä silmillään kiireestä kantapäähän, kunnes hänen kasvonsa äkkiä\nsaivat pettyneen ilmeen. \"Ei, se ei ole mahdollista. Minä erehdyin.\nTe ette milloinkaan ole voinut asua tuossa hökkelissä.\" Hän osoitti\nPeukalollaan varastorakennusta.\n\nFrona nyökäytti vakuuttavasti päätään.\n\n\"Oletteko te siis todella itse siinä, te pieni äiditön sydänkäpynen,\njonka kultatukkaa minä niin monta kertaa olen selvitellyt? Tuo pikku\nveitikka, joka juoksenteli täällä kaikkialla paljain jaloin ja\nsäärin?\"\n\n\"Olen, olen\", vakuutti Frona iloisesti.\n\n\"Se pikku paholainen, joka varasti koiravaljakon ja mennä huristi\nsolan tuolle puolen tulisimpaan talvipakkaseen nähdäkseen, loppuiko\nmaailma siellä, niinkuin vanha Matt Mc Carthy saduissaan oli hänelle\nkertonut?\"\n\n\"Voi Matt, rakas vanha Matt! Muistatteko sitä kertaa, jolloin minä\nsiwash-tyttöjen kanssa tulin uiden intiaanileiriltä?\"\n\n\"Ja minä vedin teidät ylös hiuksista?\"\n\n\"Ja kadotitte toisen uuden saappaanne?\"\n\n\"Muistan kyllä. Se oli vallan kauhean sopimaton kepponen. Ja saappaat\nolivat maksaneet kymmenen dollaria teidän isänne puodissa.\"\n\n\"Ja sitten te lähditte pois solan tuolle puolen sisämaahan, emmekä me\nkuulleet teistä mitään. Kaikki luulivat teidän kuolleen.\"\n\n\"Hyvin minä sen päivän muistan. Te itkitte minun sylissäni ettekä\ntahtonut antaa vanhalle Mattillenne jäähyväissuudelmaa. Mutta\nsainpa minä sen lopulta sittenkin\", sanoi hän voitonriemuisesti,\n\"kun te näitte, että minä toden teolla aioin jättää teidät. Mikä\npikkiriikkinen otus te olittekaan silloin!\"\n\n\"Olinhan minä vasta kahdeksanvuotias.\"\n\n\"Ja nyt siitä on kaksitoista vuotta. Kaksitoista vuotta minä olin\nsisämaassa käymättä kertaakaan muualla. Oletteko te nyt siis\nkaksikymmentä vuotta vanha?\"\n\n\"Olenpa kyllä! Ja melkein yhtä suuri kuin te, Matt\", vakuutti Frona.\n\n\"Ja teistä on tullut oikein komean näköinen nainen, pitkä ja solakka\nja niin edespäin.\" Mies tarkasteli häntä arvostelevin katsein. \"Mutta\nvähän enemmän lihaa teissä voisi olla minun mielestäni.\"\n\n\"Eihän toki, Matt\", vastusti tyttö, \"ei kaksikymmenvuotiaana.\nTunnustelkaapas minun käsivarttani!\" Hän koukisti sitä, niin että\nlihas pullistui.\n\n\"On siinä jänterettä\", myönsi ukko ihastuneena sivellen voimakasta\nkäsivartta. \"Luulisi vallan, että te olette tehnyt raskasta työtä\nelatukseksenne.\"\n\n\"Voi, minä osaan heittää moukaria ja nyrkkeillä ja miekkailla\",\nselitti Frona tehden vuoronperään kuhunkin urheilulajiin kuuluvia\nliikkeitä, \"ja uida ja sukeltaa syvään ja hypätä hevosen yli\nkaksikymmentä kertaa peräkkäin ja -- ja kävellä käsilläni. Siinä\nkuulitte!\"\n\n\"Vai semmoisissa hommissako te olette siellä ollutkin? Minä kun\nluulin, että teidän piti saada kirjallista oppia\", sanoi Matt\nkiivaasti.\n\n\"Mutta nykyäänpä opetetaankin uudella tavalla, Matt, ei vain sullota\nasioita päähän eikä --\"\n\n\"Ja jalat teillä on niinkuin tikut, mitenkäs ne voisivat tuota\nkaikkea kantaa? No niin, onhan teillä ne lihakset.\"\n\n\"Entä te itse, Matt?\" kysyi Frona. \"Mitä kaikkea teille on tapahtunut\nnäinä kahtenatoista vuotena?\"\n\n\"Katsokaa tänne!\" Matt asettui hajasäärin hänen eteensä, heitti\npäänsä taapäin ja työnsi vatsan ulos. \"Te näette mr Matthew Mc\nCarthyn, jonka hänen oma voimakas oikea kätensä on tehnyt yhdeksi\nkunniakkaan Eldoradon valtakunnan kuninkaista. Omaisuudellani ei\nole rajoja, ja minä ansaitsen enemmän kultahiekkaa minuutissa kuin\nennen olin nähnyt koko elinaikanani. Lähdin tälle matkalle Valtoihin\nsaadakseni selvää esivanhemmistani. Luulen ihan varmasti, että he\nkerran ovat eläneet. Toiseksi Klondykessa kyllä saa kultamöhkäleitä,\nmutta ei koskaan hyvää whiskyä. Ja minä olen myöskin päättänyt saada\nryypyn oikeata lajia ennen kuolemaani. Sen jälkeen olen vannonut\npalaavani Klondykeen valvomaan omaisuuttani. Siis minä olen Eldoradon\nkuningas, ja jos joskus olette pienen lainan tarpeessa, ei kukaan muu\nsaa sitä teille antaa kuin minä itse.\"\n\n\"Sama vanha, vanha Matt, joka ei koskaan tule vanhaksi\", nauroi Frona.\n\n\"Ja te olette myöskin oikea Welse, vaikka teillä onkin nuo\nmiekkailijan lihakset ja filosofin aivot. Mutta astutaanpa tänne\nsisään Louis'n ja Swiftwaterin jäljessä. Andy kuuluu vielä olevan\nvarastonhoitajana, ja onpa hauska nähdä, vieläkö hän muistaa minut.\"\n\n\"Ja minut myös.\" Frona tarttui hänen käteensä. Hänellä oli paha tapa\ntarttua niiden ihmisten käsiin, joista hän piti. \"Siitä on kymmenen\nvuotta, kun minä täältä lähdin.\"\n\nIrlantilainen raivasi itselleen tien väkijoukon läpi, ja Fronan oli\nhelppo seurata hänen leveän selkänsä turvissa. Tulokkaat katsoivat\nheihin kunnioittavasti, sillä he olivat heille kuin näiden pohjan\nperukoitten jumalaolentoja. Keskustelun surina alkoi uudelleen.\n\n\"Kuka tuo tyttö on?\" kysyi joku. Ja juuri astuessaan kynnyksen yli\nFrona kuuli alun vastausta: \"Jakob Welsen tytär. Ettekö ole koskaan\nkuullut puhuttavan Jakob Welsestä? Mistä kummasta te olette kotoisin?\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nFrona astui esiin kimmeltävästä koivikosta, ja auringon ensimmäisten\nsäteiden kullatessa hänen vapaana aaltoilevaa tukkaansa hän kevyesti\nkiiruhti kasteisen niityn poikki. Maa uhkui hedelmällistä kosteutta\nja tuntui pehmeältä hänen jalkoihinsa, märkä ruoho löi häntä polviin\nja heitti taipuessaan ympärilleen välkkyvän timanttisateen. Hänen\nposkensa hehkuivat ja silmänsä loistivat kilpaa kirkkaan aamun\nkanssa, ja hän säteili nuoruutta ja rakkautta. Luonto oli ollut\nhänelle äidin sijassa, ja hän rakasti intohimoisesti näitä vanhoja\npuita ja maan vihreyttä. Hänen korvansa nautti versovan elämän\nhennosta huminasta, ja kostean maan tuoksu tuntui suloiselta hänen\nsieraimiinsa.\n\nNiityn toisessa laidassa, juuri siinä, mistä varjoisa ja kapea\nmetsäpolku lähti suikertamaan, hän äkkiä valkovartisten voikukkien\nja loistavanväristen leinikköjen joukosta keksi mättään suuria\nAlaskan orvokkeja. Hän heittäytyi pitkäkseen maahan, hautasi\nkasvonsa viileään kukkarunsauteen ja veti molemmin käsin sen\npurppuraloistoa puoleensa. Eikä häntä ensinkään hävettänyt. Hän oli\nollut ulkona suuressa maailmassa ja oppinut tuntemaan sen elämän\nkurjuuden, sekavuuden ja hivuttavan kiihkeyden, mutta hän oli\npalannut yksinkertaisena, puhtaana ja luonnollisena. Ja hän oli siitä\niloinen maatessaan tässä ja noiden vanhojen aikojen palatessa hänen\nmieleensä, jolloin maailma ei ulottunut taivaanrantaa kauemmaksi ja\nhän solan tuolta puolen luuli löytävänsä Tyhjyyden.\n\nHänen lapsuusaikansa elämä oli ollut alkuperäistä ja luonnollista,\nsen lait harvat, mutta ankarat. Noiden lakien, tuon jokapäiväisen\nelämän yksinkertaisen uskonnon ytimenä oli ollut rehellisyyden,\nvelvollisuuksiensa täyttämisen ja luottamuksen palkitsemisen\nvaatimus. Hänen isänsä oli elänyt sen mukaan, ajatteli Frona\nmuistaessaan, miten kunnioittavasti joka mies lausui hänen nimensä.\nSaman uskonnon hän itsekin oli oppinut ja vienyt muassaan valtameren\ntaakse suureen maailmaan, missä ihmiset olivat hylänneet vanhat\ntotuudet ja keksineet itsekkäitä dogmeja, rakennelleet taidokkaita\njärjestelmiä. Ja saman uskonnon hän oli tuonut takaisinkin\npalatessaan yhtä puhtaana, nuorena ja iloisena. Kaikkihan oli niin\nyksinkertaista, miksi ei siis kaikilla ollut sama uskonto kuin\nhänellä? Se vallitsi näiden pohjan perien autioilla teillä ja\nleiritulilla, se antoi voimakkaille kelpo miehille uskallusta vaaran\nja kuoleman uhatessa. Miksi se ei ollut kaikkien ihmisten uskonto?\nOlihan se Jakob Welsen ja Matt Mc Carthyn. Ja intiaanipoikien, hänen\nmuinoisten leikkitoveriensa, ja intiaanityttöjen, joiden johtajana\nhän oli ollut amatsonisodassa. Vieläpä susikoiratkin tottelivat samaa\nlakia ponnistellessaan valjakkonsa edessä ja kiidättäessään häntä\nlumikenttien halki. Frona tunsi, että hänen uskontonsa oli terve,\nluonnollinen ja hyvä, ja hän iloitsi siitä.\n\nKultarintakertun kirkkaat liverrykset tervehtivät häntä koivikosta\nja vetivät hänen huomionsa ympäröivään luontoon. Peltokana kirkui\nkaukana metsässä, ja orava hyppelehti hänen päänsä yläpuolella\ntaitavasti oksalta oksalle, puusta puuhun, vähän väliä iloisesti\nraksutellen. Metsän takana olevalla joella huutelivat eteenpäin\npyrkivät seikkailijat, jotka jo olivat heränneet unestaan ja\naloittaneet vaelluksensa pohjoista kohti.\n\nFrona nousi maasta, heitti hiuksensa taapäin otsalta ja lähti\nvaistomaisesti kulkemaan pitkin vanhaa tuttua polkua, joka puiden\nlomitse vei George-päällikön ja dyean heimon leiripaikalle. Hän\ntapasi pojan, joka yllään polvihousut, mutta muuten alastomana kuin\nvaskijumala kokoili polttopuita ja joka kuparinkarvaisen olkansa\nyli heitti ujostelemattoman silmäyksen häneen. Frona toivotti\nhänelle ystävällisesti hyvää huomenta dyean murteella, mutta poika\npudisti päätään, nauroi röyhkeästi ja keskeytti työnsä huutaakseen\nloukkaavia sanoja hänen jälkeensä. Tyttö ei voinut tätä ymmärtää,\nnäin ei ollut ennen, ja kohdatessaan hetken kuluttua suurikasvuisen\nja hehkuvasilmäisen sitkalaisnuorukaisen hän kulki vaiti ohitse.\nMetsän laitaan päästyään hän näki leirin edessään ja hämmästyi. Tämä\nei enää ollut vanha leiri, jonka parikymmentä majapahasta ikäänkuin\nseuraa kaivaten oli ryhmittynyt sikin sokin metsänaukeamalle, vaan\nsuuri, mahtava leiri. Se alkoi heti metsän reunasta, puikkelehti\nsiellä täällä tasangolla kasvavien viidakkojen läpi ja ulottui aina\njoen rantaan, missä pitkät kanootit kymmenittäin tai tusinoittain\nolivat riveissä. Täällä oli heimojen kokouspaikka, jommoista ei\nennen muinoin ollut ainoatakaan, ja tänne tuli kansaa tuhannen\nmailin ranta-alueelta. Ne olivat kaikki vieraita intiaaneja, joilla\noli mukanaan vaimot, koirat ja muu omaisuus. Frona tapasi Juneaun\nja Wrangelin maan miehiä, hurjasilmäisiä stick-intiaaneja solan\ntuolta puolen, tuimia chilcateja ja Kuningatar Charlottan saarten\nasukkaita. Ja kaikki heittivät häneen synkeitä, vihaisia katseita,\npaitsi milloin -- sitä pahempi -- joku iloinen sielu suosiotaan\nosoittaakseen vilkutti hänelle silmää ja nauraa hohottaen sopotti\nsanoja, joita ei sovi toistaa.\n\nHeidän julkeutensa ei Fronaa peloittanut, mutta se tuotti hänelle\nmielipahaa; se loukkasi häntä ja samensi kotiinpaluun iloa. Mutta\npian hän käsitti, mitä kaikki tämä merkitsi: hänen isänsä ajan\nvanhat patriarkaaliset olot olivat olleet ja menneet, ja sivistys\noli kuumana tuulahduksena äkkiä vyörähtänyt tämän kansan ylitse.\nHän vilkaisi oviaukosta erääseen telttaan ja näki rajunnäköisiä\nnuorukaisia kyyristyneinä piiriin lattialle. Oven luona oli kasa\nrikkinäisiä pulloja merkkinä yön juomingeista. Epämiellyttävän ja\nviekkaan näköinen valkoinen mies jakeli kortteja, ja kulta- ja\nhopearahoja kasaantui lattialle. Muutaman askelen päästä Frona\nkuuli onnenpyörän hyrinän ja näki intiaanien, miesten ja naisten,\npanevan vaivoin ansaitut roponsa alttiiksi kiihkeästi tavoitellen\npelin kirjavia voittoja. Ja teltoista ja majoista kuului halpojen\nsoittokoneitten särkynyt ja rämisevä ääni.\n\nMuuan vanha vaimo, joka istui auringonpaisteessa telttansa avoimen\noven edustalla pajukeppiä kuorien, nosti päätään ja huudahti\nkimakasti.\n\n\"Hee-Hee! Tenas Hee-Hee!\" hän sopotti niin selvästi ja innokkaasti\nkuin hänen hampaattomat leukansa suinkin sallivat.\n\nFrona säpsähti kuullessaan huudon. Tenas Hee-Hee! Pikku nauru! Tuolla\nnimellä intiaanit kauan sitten olivat häntä kutsuneet. Hän kääntyi ja\nmeni vanhan naisen luo.\n\n\"Ja oletko sinä unohtanut niin pian, Tenas Hee-Hee?\" tämä mutisi.\n\"Vaikka sinun silmäsi ovat niin nuoret ja terävät. Neepoosa ei niin\npian unohda.\"\n\n\"Sinäkö se olet, Neepoosa?\" huusi Frona vanhukselle.\n\nTottumattoman kielen oli vaikea taipua outoihin äänteisiin.\n\n\"Olenhan minä Neepoosa\", vastasi vanha vaimo vetäen hänet telttaan ja\nlähettäen pienen pojan juoksujalkaa jollekin asialle. Molemmat naiset\nistuutuivat lattialle, ja vanhus taputteli hellästi Fronan kättä\nja katsoi häntä samein silmin suoraan kasvoihin. \"Niin, minä olen\nNeepoosa, joka on pian tullut vanhaksi niinkuin meidän naisillamme\non tapana. Neepoosa, joka keinutti sinua käsivarsillaan, kun sinä\nolit pieni lapsi. Neepoosa, joka antoi sinulle nimen, Tenas Hee-Hee.\nJoka taisteli sinusta kuoleman kanssa, kun olit sairaana, ja kokoili\nmaan yrttejä metsistä ja niityiltä ja keitti niistä teetä ja antoi\nsinun juoda. Mutta minä en huomaa sinussa paljon muutosta, minä\ntunsin sinut heti. Sinun varjosi maassa sai minut nostamaan pääni.\nEhkä vähän muuttunut! Solakka sinä olet ja sulavaliikkeinen kuin\npajunvitsa, eikä aurinko viime vuosina ole yhtä palavasti suudellut\nposkiasi kuin ennen muinoin. Mutta hiuksesi, jotka vapaasti hulmuavat\nja joiden väri on kuin aalloilla keinuvan ruskean meriruohon, ovat\nsamat kuin ennenkin, ja suusi nauraa mielellään eikä tahdo itkeä. Ja\nsilmäsi ovat yhtä kirkkaat ja rehelliset kuin niinä päivinä, jolloin\nNeepoosa torui sinua pahanteosta etkä sinä tahtonut päästää valheen\nsanaa huuliltasi. Niin, niin! Mutta ne naiset, jotka nyt tulevat\nmaahan, eivät ole sellaiset kuin sinä!\"\n\n\"Miksi te ette kunnioita valkoista naista?\" kysyi Frona. \"Teidän\nmiehenne huusivat minulle julkeuksia leirissä, jopa pojatkin, kun\nkuljin metsän läpi. Sellaista ei tapahtunut ennen muinoin, kun minä\nleikin heidän kanssaan.\"\n\n\"Niin, niin\", vastasi Neepoosa. \"Niin on käynyt. Mutta älä moiti\nheitä. Älä anna vihasi vuotaa heidän ylitsensä. Sillä totta on, että\nsyy on sinun heimosi naisten, jotka näinä aikoina tulevat maahan. He\neivät voi osoittaa yhtäkään miestä ja sanoa: 'Tuo on minun mieheni.'\nEikä ole hyvä, että naiset ovat sellaisia. Ja he katsovat kaikkia\nmiehiä julkein katsein ja ujostelematta, ja heillä on saastainen\nkieli ja paha sydän. Siksi meikäläiset eivät kunnioita sinun heimosi\nnaista. Pojathan ovat vain poikia, ja miehet, mistä he tietäisivät?\"\n\nTeltan ovi avautui äkkiä, ja vanha mies astui sisään. Hän mörähti\njotakin Fronalle tervehdykseksi ja istuutui. Vain eräänlainen\nuteliaisuuden ilme hänen kasvoillaan osoitti hänen iloaan vieraan\nläsnäolosta.\n\n\"Tenas Hee-Hee on siis tullut takaisin näinä pahoina päivinä\", sanoi\nhän kimakalla ja väräjävällä äänellä.\n\n\"Miksi pahoina päivinä, Muskim?\" kysyi Frona. \"Eikö naisillanne\nnyt ole koreammat vaatteet? Ettekö nyt saa syödä vatsanne täydeltä\njauhoja ja silavaa ja valkoisen miehen herkkuja? Eivätkö nuoret\nmiehet ansaitse paljon rahaa sekä kuormankantajina että soutajina? Ja\ntuodaan kai sinulle nyt niinkuin ennenkin lahjaksi lihaa ja kalaa ja\npeitteitä? Miksi siis ajat olisivat huonot, Muskim?\"\n\n\"Tuo on totta\", vastasi vanhus kauniilla papillisella tavallaan,\nja hänen silmistään saattoi nähdä pilkahduksen siitä tulesta, joka\nniistä ennen muinoin oli loistanut. \"Tuo on aivan totta. Meidän\nnaisillamme on koreammat vaatteet. Mutta he ovat löytäneet suosiota\nsinun valkoisten miestesi silmissä eivätkä enää välitä oman heimon\nnuorukaisista. Sen vuoksi heimo ei kasva eivätkä pienet lapset enää\ntelmi jalkaimme juuressa. Niin on asian laita. Vatsamme ovat kyllä\ntäynnä valkoisen miehen ruokaa, mutta myös hänen ilkeätä whiskyänsä.\nAnsaitsevathan nuorukaisemme paljon rahaa, mutta he istuvat yökaudet\nkorttia pelaten ja menettävät kaiken. He torailevat keskenään,\ntappelevat vihoissaan ja kantavat kaunaa toinen toiselleen. Ja\nvanhalle Muskimille ei tuoda paljon lihaa eikä kalaa eikä peitteitä.\nSillä nuoret naiset kulkevat uusia teitä, eivätkä nuoret miehet enää\nkunnioita vanhoja tapoja eivätkä vanhoja jumalia. Siksi nämä päivät\novat pahat, Tenas Hee-Hee, ja ne saavat nähdä vanhan Muskimin surren\nkäyvän hautaansa.\"\n\n\"Niin, niin, niin on!\" valitteli Neepoosa.\n\n\"Sinun kansasi hulluus on tehnyt minunkin kansani hulluksi\",\njatkoi Muskim. \"Ja sinun kansasi tulee suolaisen meren ylitse kuin\nhyökyaalto ja menee -- voi, kuka tietää minne!\"\n\n\"Niin, kuka tietää minne!\" voivotteli Neepoosa huojutellen ruumistaan\nedestakaisin.\n\n\"Aina he lähtevät pakkasta ja kylmää kohti, ja yhä tulee uutta väkeä,\nhyökyaalto toisensa jälkeen!\"\n\n\"Niin, niin! Pakkasta ja kylmää kohti! Matka on pitkä, ja siellä on\npimeätä ja kylmää.\" Neepoosa värisi ja laski sitten äkkiä kätensä\nFronan käsivarrelle. \"Ja sinäkin menet?\"\n\nFrona nyökäytti päätään.\n\n\"Tenas Hee-Hee menee! Voi, voi, voi!\"\n\nTeltan oviverhoa kohotettiin, ja Matt Mc Carthy pilkisti sisään.\n\n\"Sielläkö te olette, Frona? Aamiainen on odottanut teitä jo puoli\ntuntia, ja vanha Andy kiehuu ja kuohuu kiukusta kuin vanha akka,\njommoinen hän onkin. Huomenta, Neepoosa, ja teille myös, Muskim\",\nhän tervehti Fronan seuralaisia, \"vaikk'ette te juuri taida minua\nsuuresti muistaakaan.\"\n\nVanha pariskunta mutisi jotakin tervehdykseksi ja jäi sitten ääneti\ntöllistämään.\n\n\"Mutta joutukaahan nyt, tyttö\", kiiruhti Matt kääntyen taas Fronan\npuoleen. \"Minun laivani lähtee puolenpäivän aikaan, ja minulla on\naivan liian vähän aikaa olla teidän kanssanne. Ja ajatelkaa Andyä,\njoka kiehuu ja pihisee kilpaa aamiaisen kanssa!\"\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nFrona heilutti kättään Andylle hyvästiksi ja lähti matkaan. Hän oli\nsitonut lujasti selkäänsä valokuvauskoneen ja matkarepun. Sen lisäksi\nhänellä oli alppisauvana Neepoosan pajukeppi. Hänen pukunsa oli\nsellainen kuin vuoristomatkailijan puvun tulee olla, lyhythameinen,\nmukava ja yksinkertainen, väriltään rauhallisen harmaa.\n\nHänen tavaransa olivat kymmenkunnan intiaanin kantamina ja Del\nBishopin valvonnassa lähteneet matkaan jo muutamaa tuntia sitten.\nEdellisenä päivänä Fronan palatessa Matt Mc Carthyn seurassa\nsiwashleiriltä Del Bishop oli odottanut häntä varastohuoneen luona.\nHänen asiansa oli nopeasti suoritettu, ja ehdotus, jonka hän teki,\noli selvä ja asiallinen. Frona oli matkalla sisämaahan. Del Bishop\naikoi myös lähteä sinne. Frona tarvitsi jonkun avukseen. Jos hän\nei ollut vielä saanut käsiinsä ketään, niin Del Bishop oli juuri\nmies paikallaan siihen toimeen. Hän oli soutaessaan Fronaa maihin\nunohtanut kertoa, että hän useita vuosia oli ollut sisämaassa ja että\nhän tiesi yhtä ja toista sen oloista. Kyllähän hän vihasi vettä, ja\nmatka kävi suurimmaksi osaksi vesitietä, mutta hän ei sitä pelännyt.\nHän ei pelännyt mitään. Ja hän taistelisi Fronan puolesta viimeiseen\nasti. Mitä maksuun tuli, niin kunhan Frona vain sanoisi jonkun hyvän\nsanan isälleen, niin tämä varmaan antaisi Del Bishopille vuodeksi\ntarvittavat varustukset. Ei isä siitä joutuisi kärsimään, ei, kyllä\nDel Bishop maksaisi ne myöhemmin, kunhan olisi saanut säkkinsä\ntäyteen kultahiekkaa. Niin, mitä Frona ajatteli asiasta? Ja Frona\najatteli, ja ennenkuin hän oli lopettanut aamiaisensa, niin Del\nBishop jo täydessä touhussa etsi kantajia.\n\nFrona huomasi kulkevansa parempaa vauhtia kuin useimmat hänen\nkumppaninsa, joilla oli raskaat kantamukset ja joiden piti joka\nsadan yardin jälkeen pysähtyä lepuuttamaan selkäänsä. Kuitenkin hän\nhavaitsi, ettei ollut leikintekoa pysytellä muutamien hänen edellään\nkulkevien skandinaavien kintereillä. Nämä olivat suurikasvuisia,\nrotevia, vaaleatukkaisia jättiläisiä, jotka kulkivat eteenpäin\njokaisella sata naulaa selässään ja kaikki valjastettuina rattaitten\neteen, joilla oli ainakin kuudensadan naulan painosta tavaraa.\nHeidän kasvoistaan loisti aurinkoinen elämänilo, ja raskas työ\nkävi kevyesti kuin lapsen leikki. He laskivat pilaa keskenään ja\nohikulkijain kanssa kielellä, jota ei kukaan ymmärtänyt, ja kaiku\nvastasi heidän voimakkaaseen nauruunsa. Muut miehet väistyivät\nheidän tieltään ja katsoivat kadehtien heidän jälkeensä, sillä he\nhuristivat juoksujalkaa ylämäet ja alamäet, niin että rattaitten\npyörät rämisivät kallioita vasten. Vaellettuaan pimeän metsän läpi\nhe tulivat joen ylimenopaikalle. Hukkunut mies makasi selällään\nrannan hiekalla tuijottaen silmää räpäyttämättä suoraan aurinkoon.\nMuuan toinen kyseli kyselemistään ärsyttävällä äänellä: \"Missä hänen\ntoverinsa on? Eikö hänellä ole toveria?\" Pari muuta oli heittänyt\nmaahan kantamuksensa ja laati aivan kylmästi luetteloa kuolleen\nomaisuudesta. Toinen heistä mainitsi ääneen eri esineet toisen\nmerkitessä ne muistiin likaiselle käärepaperinpalaselle. Märkiä ja\nliuenneita kirjeitä ja laskuja oli hajallaan hiekalla, valkoiselle\nnenäliinalle oli huolimattomasti kasattu joitakin kultarahoja.\nIhmisiä kulki edestakaisin joen poikki ruuhilla ja kanooteilla\nkiinnittämättä mitään huomiota koko asiaan.\n\nTämä näky sai skandinaavit hetkeksi vakaviksi. \"Missä hänen toverinsa\non? Eikö hänellä ole toveria?\" kyseli ärsyttävä mies heiltä. He\npudistivat päätään, he eivät ymmärtäneet englanninkieltä. He astuivat\nveteen, joka roiskui heidän kulkiessaan eteenpäin. Joku huusi heille\nvaroittaen vastaiselta rannalta, he pysähtyivät neuvottelemaan\nkeskenään, mutta jatkoivat pian taas matkaansa. Miehet, jotka\ntutkivat hukkuneen omaisuutta, kääntyivät heitä katsomaan. Vesi\nulottui nyt melkein heidän lanteihinsa, ja virta oli niin voimakas,\nettä he hoipertelivat ja rattaat silloin tällöin liukuivat sivuittain\nsen mukana. He olivat jo päässeet vaarallisimman kohdan ohi, ja\nFrona huomasi seuranneensa heitä henkeään pidättäen. Vettä oli enää\nvain etumaisten miesten polviin asti, kun äkkiä lähinnä rattaita\nkulkevan miehen toinen kantohihna katkesi. Hänen selkäreppunsa\nheilahti sivullepäin, ja hän menetti tasapainon. Samassa hetkessä\nhänen vierustoverinsa jalka luiskahti, ja nyt molemmat vetivät\ntoisiaan alaspäin. Kaksi seuraavaa miestä kaatui, rattaat menivät\nkumoon ja suistuivat kahluupaikan reunalta syvään veteen. Etumaiset,\njotka olivat juuri pääsemäisillään maihin, heittäytyivät taapäin\nvastustaakseen koko painollaan virran voimaa. He ponnistelivat kuin\nsankarit, mutta tehtävä meni yli heidänkin jättiläisvoimiensa, ja he\nvaipuivat tuuma tuumalta syvemmä ja syvemmä.\n\nHeidän taakkansa painoivat heidät pohjaan, paitsi sitä, jonka hihna\noli katkennut. Tämä ei yrittänyt päästä maihin, vaan lähti uimaan\nmyötävirtaa pysytelläkseen toveriensa seurassa. Parisataa jalkaa\nalempana virta syöksähti teräväsärmäisen kallioriutan yli, ja sen\nkohdalla he hetkistä myöhemmin tulivat näkyviin. Rattaat kuormineen\nilmestyivät ensiksi, toinen pyörä murskaantui, ja kyljeltä toiselle\nkieppuen ne suistuivat syvyyteen. Miehet seurasivat surkeasti\ntoisiinsa takertuneina, virta pieksi heitä vedenalaisia kallioita\nvasten ja vei muassaan kaikki paitsi yhtä. Frona näki kanootistaan\n(kymmenkunta kanoottia oli kiiruhtanut apuun) hänen verisin sormin\npitävän kiinni kalliosta kasvot kuolemantuskasta ja ponnistuksesta\nkalpeina, mutta hänen otteensa heltisi, ja virta tempasi hänet\nmukanaan, juuri kun hänen vapaa toverinsa voimiensa takaa uiden\nojensi kättään häntä kohden. Kun he suistuivat seuraavaan putoukseen,\nei heitä näkynyt, sitten he taas yhä ponnistellen silmänräpäykseksi\ntulivat esiin eräällä matalalla kohdalla virtaa.\n\nEräs kanootti korjasi uivan miehen, mutta muut katosivat syvään,\nvirtavaan vuolteesen. Neljännestunnin ajan kanootit turhaan\netsiskelivät hukkuneita, mutta lopulta heidät löydettiin tarttuneina\nmatalikkoon, jolle kurimus oli heidät viskannut. Eräästä vastavirtaa\nkulkevasta veneestä hankittiin vetoköysi ja rannalla olevilta\ntavarankuljettajilta pari hevosta, ja kauhea löytö vedettiin maihin.\nFrona katsoi noita viittä nuorta jättiläistä, jotka makasivat\nrantamudassa murtunein jäsenin, elottomina ja veltoin katsein.\nHe olivat yhä vielä kiinni rattaissa, ja arvottomat tavaramytyt\nriippuivat heidän selässään. Kuudes istui heidän joukossaan kuivin\nsilmin ja kivettyneenä. Muutaman jalan matkan päässä elämän\nkeskeytymätön virta kävi kulkuaan. Frona antautui sen vietäväksi ja\njatkoi matkaansa.\n\nTummat, kuusten peittämät vuoret vetäytyivät Dyean solassa lähelle\ntoisiaan, ja ihmisjalat olivat polkeneet kostean, auringottoman\nmaan kuoppaiseksi liejuksi. Uusien kulkijoiden täytyi sen vuoksi\netsiä uusia polkuja, ja niitä oli lopulta useita. Eräällä niistä\nFrona tapasi miehen loikomassa aivan rauhallisena loassa. Hän makasi\nkyljellään, hajasäärin ja toinen käsivarsi pään alla, mahtava\ntavaramytty selässä. Hänen poskensa painautui liejuun kuin pehmeään\ntyynyyn, ja hänen kasvoillaan oli tyytyväinen ilme. Hän kirkastui\nnähdessään Fronan, ja hänen silmänsä vilkkuivat iloisesti.\n\n\"Jo teidän oli aika tullakin\", hän tervehti. \"Tunnin minä tässä olen\nteitä odottanut.\"\n\n\"Juuri niin\", hän jatkoi Fronan kumartuessa hänen ylitseen.\n\"Päästäkää irti se hihna. Helkkarinmoinen kappale! Minä en vain\nsaanut kättäni ulottumaan solkeen.\"\n\n\"Oletteko loukkautunut?\"\n\nMies pääsi vapaaksi hihnoista, pudistelihe ja tunnusteli\nkäsivarttaan. \"En hituistakaan. Terve kuin pukki, kiitos vain! Ei\nyksikään jäsen sijoiltaan.\" Hän pyyhki savisia käsiään riippuvaan\nkuusenoksaan. \"Hullusti siinä olisi voinut käydä, mutta sainhan minä\nlevätä oikein kunnolla, niin etteipä kannata melua nostaa. Katsokaas,\nminä kompastuin tuohon juuripahaseen ja mäiskis -- siinä minä olin\npitkälläni maassa enkä ulottunut hihnansolkeen. Kokonaisen tunnin\nminä siinä sain rypeä, kun kaikki kulkivat alempaa tietä.\"\n\n\"Mutta miksi ette huutanut heille?\"\n\n\"Ettäkö he kiipeäisivät tänne ylös? Kyllä heillä on jokaisella\ntarpeeksi itsestään! En ikimaailmassa! Asia ei ollut kyllin vakava.\nJos joku panisi minut kapuamaan sillä tavoin sen vuoksi, että on\nitse luiskahtanut, niin kyllä minä auttaisin hänet loasta, mutta\npaiskaisin hänet sinne takaisin taas. Ja sitä paitsi minä kyllä\ntiesin, että jonkun toki kerran piti tulla minunkin tietäni.\"\n\n\"Te tulette toimeen te!\" huudahti Frona käyttäen Del Bishopin sanoja.\n\"Te tulette toimeen tässä maassa.\"\n\n\"Miks'en\", vastasi mies ottaen repun selkäänsä ja lähti reippain\naskelin kulkemaan eteenpäin. \"Ja olkoon miten oli, hyvä minun oli\nmaata.\"\n\nTie kulki nyt upottavan rämeen poikki ja laskeutui jyrkästi joen\nrantaan. Ohutrunkoinen mänty, joka keskikohdaltaan kosketti vettä,\noli ainoana siltana kuohujen yli. Hyrskyt löivät hentoa runkoa\nsaattaen sen rytmilliseen liikuntoon, ja kuormankantajain jalat\nolivat kuluttaneet sen aaltojen kostuttaman pinnan liukkaaksi.\nTämä epävakainen silta oli 80 jalkaa pitkä, Frona astui sille,\ntunsi sen keinuvan allaan, kuuli veden pauhinan, näki sen kiitävän\nhuimaa vauhtia -- ja peräytyi. Hän avasi kengännauhansa ja oli\nsitovinaan sitä sangen huolellisesti, kun äkkiä joukko intiaaneja\nilmestyi metsänrajaan ja laskeutui rantatörmää alas. Kolme tai neljä\nnuorukaista kulki edellä, ja heitä seurasi joukko naisia, kaikilla\nraskaat kantamukset selässä. Heidän jäljessään kulkivat lapset, hekin\nikänsä mukaisesti kuormitettuina, ja viimeksi puoli tusinaa koiria\nkielet riipuksissa ja ankarasti ponnistellen taakkojensa alla.\n\nMiehet katselivat Fronaa syrjästä, ja joku heistä kuiskasi jotain\ntoisille. Frona ei voinut kuulla, mitä hän sanoi, mutta joukon\ntirskunta sai häpeän punan nousemaan hänen poskilleen ja puhui\nselvempää kieltä kuin sanat. Hänen kasvojaan poltti, sillä hän\nhäpesi omaa itseäänkin, mutta hän ei antanut heidän huomata mitään.\nJohtaja astui syrjään, ja koko joukko, aina yksi kerrallaan, kulki\nvaarallisen sillan yli. Keskellä virtaa, missä puu oli taipunut,\nheidän painonsa sai sen veden alle, ja nilkkoja myöten kylmässä,\nkiitävässä vedessä he saivat etsiä jalansijaa. Kuitenkaan eivät\npienet lapsetkaan epäröineet, ja heidän jälkeensä johtaja pakotti\nvastahakoisesti vinkuvat koirat menemään yli. Kun viimeinen niistä\noli toisella rannalla, hän kääntyi Fronan puoleen.\n\n\"Hevostie\", hän sanoi osoittaen vuorenrinnettä. \"Paljon parempi te\nmennä hevostie. Enemmän pitkä, paljon parempi.\"\n\nMutta Frona pudisti päätään ja odotti, kunnes mies oli päässyt\ntoiselle puolelle. Häntä ei kannustanut ainoastaan oma ylpeytensä,\nvaan myös rodun kunnia. Jälkimmäinen velvoitti enemmän, aivan samoin\nkuin rotu oli enemmän kuin hän itse. Niin hän astui puunrungolle ja\nkulki vieraan kansan silmien edessä valkeina vaahtoavien kuohujen\nläpi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän tapasi miehen, joka istui itkien tiepuolessa. Hänen kömpelösti\nhihnoitettu reppunsa oli maassa, ja toisen kengän hän oli vetänyt\njalastaan. Paljas jalka näytti olevan turvoksissa ja täynnä rakkoja.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi Frona pysähtyen miehen eteen. Tämä\nkatsahti ylös Fronaan ja taas alas kuiluun, missä Dyea-joki\nhopeaisena kimalteli synkässä siimeksessä. Kyyneleet valuivat\ntaukoamatta hänen silmistään, ja hän nyyhkytti.\n\n\"Mikä teitä vaivaa?\" kysyi Frona uudestaan. \"Voinko jotenkin auttaa\nteitä?\"\n\n\"Ette\", vastasi mies. \"Miten te voisitte auttaa? Minun Jalkani ovat\ntäynnä haavoja, selkäni on melkein poikki, ja olen puolikuollut\nväsymyksestä. Voitteko te sille mitään?\"\n\n\"No niin!\" Frona punnitsi tilannetta. \"Hullumminkin voisi olla.\nAjatelkaapas niitä, jotka juuri ovat päässeet perille satamaan.\nHeiltä menee vähintään kymmenen päivää tai kaksi viikkoa, ennenkuin\nsaavat tavaransa niin kauas kuin te jo olette saanut omanne.\"\n\n\"Mutta toverini ovat jättäneet minut ja menneet tiehensä\", hän\nvoivotteli sääliä tavoittaen. \"Ja minä olen aivan yksin enkä kykene\nastumaan askeltakaan eteenpäin. Ja ajatelkaa vaimoani ja pieniä\nlapsiani! He jäivät Valtoihin. Jos he näkisivät minut nyt! Minä\nen pääse takaisin heidän luokseen enkä eteenpäin. Tämä on minulle\nliikaa! Minä en jaksa raataa kuin hevonen. En minä ole siihen luotu.\nSe tappaa minut, minä tiedän varmasti, että se tappaa minut. Voi,\nmitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää tehdä?\"\n\n\"Miksi toverinne jättivät teidät?\"\n\n\"Siksi, etten ollut yhtä voimakas kuin he. Siksi, etten jaksanut\nkantaa yhtä suuria kuormia enkä yhtä kauan. He nauroivat minulle ja\njättivät minut.\"\n\n\"Oletteko te koskaan kokenut kovaa elämässänne?\" kysyi Frona.\n\n\"En.\"\n\n\"Te näytätte rotevalta ja voimakkaalta. Painatte luultavasti\nsatakuusikymmentäviisi naulaa?\"\n\n\"Sataseitsemänkymmentä\", oikaisi mies.\n\n\"Ette näytä siltä, kuin teitä taudit olisivat vaivanneet. Ette\nsuinkaan ole työhön kykenemätön?\"\n\n\"En, en.\"\n\n\"Entä toverinne? Ovatko he kaivosmiehiä?\"\n\n\"Eivät he ole eläessään tehneet kaivostyötä. Me työskentelimme\nsamassa tehtaassa. Siksihän tämä on niin kovaa! Ajatelkaa, että\nolemme vuosikausia toisemme tunteneet! Ja nyt he jättivät minut sen\nvuoksi, etten jaksanut seurata heitä.\"\n\n\"Ystäväni\", sanoi Frona ja tunsi ajavansa rotunsa asiaa, \"te olette\nyhtä voimakas kuin he. Te kykenette tekemään samaa työtä kuin he ja\nkantamaan samoja taakkoja. Mutta teillä on heikko luonne. Ja tämä\nmaa ei ole sellaisia varten. Te ette jaksa raataa kuin hevonen,\nsillä te ette tahdo. Sen vuoksi tämä maa ei voi teitä käyttää.\nPohjola tarvitsee voimakkaita miehiä -- luonteeltaan voimakkaita.\nRuumiin voima merkitsee täällä vähemmän. Siksi teidän on paras palata\netelään. Me emme teitä täällä tarvitse. Täällä te vain kuolisitte, ja\nmiten silloin kävisi vaimonne ja lastenne? Myykää varustuksenne ja\npalatkaa. Kolmen viikon kuluttua olette kotona. Hyvästi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nFrona kulki Sheep Campin läpi. Jossain korkealla sen yläpuolella\nvaltava jäätikkö oli maanalaisen veden paineen vaikutuksesta murtunut\nja viskannut satatuhatta tonnia jäätä ja vettä alas vuorensolaan\n-- tie oli vielä liukas jäätikkövirran limasta. Alakuloisia miehiä\ntyöskenteli etsiskellen jotakin luhistuneitten talojen raunioista.\nSiellä täällä he raatoivat kuumeisella kiireellä, ja tien vieressä\njäykkinä makaavat ruumiit olivat heidän työnsä mykkinä todistajina.\nMuutamaa sataa yardia alempana ihmisvirta keskeytymättä jatkoi\nkulkuaan. Matkamiehet nojasivat silloin tällöin hartiataakkojansa\nulkonevia kivenlohkareita vastaan pysähtyen tuokioksi hengähtämään ja\njatkoivat taas pian raskasta vaellustaan.\n\nKeskipäivän aurinko paahtoi kivikkoisia \"Scales\"-vuoria. Metsä oli\ntäällä heittänyt turhan taistelun sikseen, ja pyörryttävä kuumuus\nsäteili paljaista kallioista. Kummallekin puolelle kohosivat maan\njään murtamat kylkiluut alastomina ja ankaroina alastomuudessaan.\nKaiken yläpuolelle ulottui myrskyjen pieksämä Chilcoot. Sen paljasta,\nrosoista kylkeä pitkin kiemurteli ohut, mutta loppumaton ihmisjono.\nSe tuli esiin alhaalla laaksossa kasvavan pensaikon reunasta, kulki\nmustana juovana huikaisevan jääaavikon poikki ja yhä edelleen sen\npaikan ohitse, missä Frona söi päivällistään tiepuolessa. Ja se\njatkui jatkumistaan jyrkänteen huippua kohti tullen yhä ohuemmaksi\nja epäselvemmäksi, kunnes se lopulta muistutti luikertelevaa\nmuurahaissotajoukkoa ja pujahti piiloon solan tuolle puolen.\n\nFronan paraikaa tarkatessa tätä Chilcoot äkkiä kietoutui vyöryvän\nusvapilven peittoon, ja ankara tuulenpuuska toi lumiräntää\nponnistelevien kääpiöitten niskaan. Aurinko peittyi pilveen, ja tuli\nsynkkä pimeys, mutta Frona tiesi, että jossakin tuolla ylhäällä\ntuo pitkä muurahaisjono aherteli ahertelemistaan ikuisesti pyrkien\nkorkeutta kohti. Ajatus vaikutti valtavasti hänen mieleensä, ihmisen\nikivanha ylpeys etevämmyydestään kannusti häntä, ja hän liittyi\njoukkoon, joka myrskyn halki raivasi tietään eteenpäin.\n\nTuulenpuuska työnsi hänet solan kidan läpi, ja käsin ja jaloin\nhaparoiden hän kapusi alas Chilcootin mahtavan tulivuoriraunion\nreunaa pitkin, kunnes seisoi tulivuorenaukkoon muodostuneen järveen\nsynkällä rannalla. Järven aallot olivat vihan vallassa ja vyöryivät\nvalkoharjaisina, ja vaikka runsaat määrät tavaroita oli valmiina\nkuljetettaviksi vastaiselle rannalle, ei ainoatakaan venettä näkynyt\nvesillä. Hauraannäköinen, öljykankaalla peitetty palkovene oli\nvedettynä kallioille. Frona löysi sen omistajan, reipaskatseisen\nnuorukaisen, jolla oli terävät, tummat silmät ja voimakas leuka.\nKyllä hän oli lautturi, mutta hän oli lopettanut työn täksi päiväksi.\nMyrskysi liikaa. Hän otti kaksikymmentäviisi dollaria matkustajilta,\nmutta tänään hän ei ottanut matkustajia. Johan hän oli sanonut, että\nkävi liian kova tuuli. Siinä syy.\n\n\"Mutta viettehän te minut kuitenkin, eikö totta?\" kysyi Frona.\nNuorukainen pudisti päätään ja katsahti järvelle. \"Toisella rannalla\naallot ovat korkeammat kuin voitte täältä nähdäkään. Suuret\nhirsialuksetkaan eivät voi niille mitään. Viimeinen, joka yritti --\nsiinä oli useita tavarankuljettajia -- ajautui länsirannalle. Me\nnäimme sen selvästi. Ja kun siellä ei kulje yhtään tietä, niin heidän\ntäytyy leiriytyä sinne odottamaan, kunnes tuuli on tyyntynyt.\"\n\n\"Mutta heidän asemansa on sittenkin parempi kuin minun. Kaikki\ntelttavarustukseni ovat Happy Campissä, ja tännehän minä en voi\njäädä.\" Frona hymyili herttaisesti, mutta hänen hymyssään ei ollut\njälkeäkään naisellisesta avuttomuudesta, joka vetoaa miehen voimaan\nja ritarillisuuteen. \"Miettikää nyt uudelleen ja viekää minut yli!\"\n\n\"En vie.\"\n\n\"Saatte viisikymmentä.\"\n\n\"En vie, sanon minä.\"\n\n\"Minä en ainakaan pelkää, tietäkää se.\"\n\nNuorukaisen silmät salamoivat suuttumuksesta. Hän kääntyi äkkiä\nFronan puoleen, mutta malttoi mielensä eikä lausunut sanoja, jotka jo\nolivat hänen huulillaan. Frona huomasi mitään pahaa tarkoittamatta\nloukanneensa häntä ja aikoi juuri ruveta selittelemään. Mutta hänkin\nmalttoi mielensä ja oli vaiti, sillä hän aavisti, että tämä ehkä oli\nainoa keino, jolla hän saavuttaisi päämääränsä. Siinä he seisoivat\nkumarassa kuten merimiehet myrskyn kallistamalla laivankannella\nkatsoen toisiaan järkähtämättömästi silmästä silmään. Nuorukaisen\nhiukset olivat kosteina kiemuroina tarttuneet hänen otsaansa, ja\nFronan pitemmät suortuvat huiskivat häntä raivoisasti kasvoihin.\n\n\"No tulkaa sitten!\" Nuorukainen työntäisi veneen kiivaasti vesille ja\notti airot esiin. \"Astukaa veneeseen! Minä soudan teidät yli, mutta\nen huoli viidestäkymmenestä dollaristanne. Te maksatte taksan mukaan\nja sillä hyvä!\"\n\nVihuri tarttui kevyeen palkoon ja kiidätti sitä hyvän matkaa\nsivuittain. Vettä roiskui koko ajan roiskumistaan laidan yli, ja\nFrona tarttui heti äyskäriin.\n\n\"Toivottavasti me ajaudumme maihin\", huusi nuorukainen kumartuessaan\neteenpäin soutaessaan. \"Se vasta olisi harmillista -- teille.\" Hän\nkatsoi Fronaa tuimasti kasvoihin.\n\n\"Ei\", tämä oikaisi, \"vaan se olisi kurjaa meille molemmille, -- yö\nilman telttaa, peitteitä ja tulta. Mutta sitä paitsi me emme ajaudu\nmaihin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nFrona hyppäsi liukkaalle kalliolle ja auttoi soutajaansa vetämään\nrannalle kangaspäällyksisen veneen ja kaatamaan veden pois.\nKummallakin puolella kohosivat paljaat, kosteat kallioseinät.\nLumiräntää satoi taukoamatta, ja sen läpi saattoi hämärässä erottaa\njoitakin tavarakojuja, joiden seiniä pitkin vesi valui virtoinaan.\n\n\"Teidän on paras kiiruhtaa\", neuvoi nuorukainen kiittäen avusta ja\ntyöntäen veneen vesille. \"Teillä on kaksi vaivalloista mailia täältä\nHappy Campiin. Ei ensinkään metsää, ennenkuin tulette sinne, niin\nettä on paras rientää. Hyvästi.\"\n\nFrona ojensi hänelle kätensä ja sanoi: \"Te olette kelpo mies.\"\n\n\"No -- enpä tiedä.\"\n\nFrona sai kädenpuristuksensa korkoineen takaisin, ja nuorukaisen\nkatse ilmaisi vilpitöntä ihastusta.\n\nKymmenkunta ensimmäistä telttaa Happy Campissa, aivan metsän\nreunassa, pysyi lujasti ummessa. Frona kulki päivän rasituksista\nuupuneena toiselta toiselle, kosteat hameet takertuivat hänen\nväsyneihin jalkoihinsa, ja tuuli antoi hänelle toisen armottoman\nsysäyksen toisensa jälkeen. Kerran hän teltan seinän läpi kuuli\nmiehen innokkaasti jotain kertovan ja luuli varmasti tavanneensa Del\nBishopin. Mutta katsottuaan telttaan hän huomasi erehtyneensä, ja\nyhtä huonoin tuloksin hän astui eteenpäin, kunnes tuli leiripaikan\nviimeiselle teltalle. Hän raotti ovea ja katsoi sisään. Lepattavan\nkynttilänliekin valossa hän näki teltan ainoan asukkaan, miehen,\nmakaavan polvillaan ja puhaltavan voimainsa takaa savuavan\nYukonin-uunin tulisijaan.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nFrona irroitti teltan oviverhon alimmatkin kiinnikkeet ja astui\nsisään. Mies jatkoi puhaltamistaan huomaamatta saaneensa seuraa.\nFrona yskähti, ja kaksi savusta punaista silmää nosti katseensa\nhäneen.\n\n\"Vai niin.\" sanoi mies aivan kuin sivu mennen. \"Sulkekaa ovi\nja pitäkää huolta mukavuudestanne.\" Sitten hän jatkoi äskeistä\npuhaltamistaan.\n\n\"Varovainen hän ainakin on\", tuumi Frona totellen kehoitusta ja\nlähestyen uunia.\n\nSen vieressä oli pinossa sopivan pituisiksi pilkottuja märkiä\nmukuraisia vaivaiskuusihalkoja. Frona tunsi hyvin tuon puun, joka\nluikertaen kasvoi kallionraoissa tyytyen hyvin ohueen maakerrokseen\nja joka päinvastoin kuin sen perikuva, uljas kuusipuu, harvoin nosti\npäätään korkeammalle kuin jalan verran maasta. Hän katsoi uuniin,\nhuomasi sen tyhjäksi ja heitti siihen muutaman märän halon. Mies\nnousi seisoalleen yskähtäen savusta, jota oli vetänyt keuhkoihinsa,\nja nyökäytti päätään hyväksyvästi.\n\n\"Istuutukaa ja kuivatkaa vaatteitanne\", hän sanoi yskänkohtauksen\ntauottua. \"Minä hankin jotain syötävää.\"\n\nHän asetti kahvipannun lieden etumaiselle reiälle, kaatoi siihen\nvesisangon sisällyksen ja meni ulos teltasta hakemaan lisää vettä.\nKun hänen selkänsä oli kadonnut, otti Frona jotain selkärepustaan,\nja miehen palatessa hetken kuluttua hänellä oli kuiva hame yllään,\nja hän väänsi paraikaa toista. Sillä välin kun mies otti esiin\nlautasia ja muita pöytäkaluja, Frona pingoitti ohuen nuoran toisesta\ntelttapuusta toiseen ja ripusti märän hameen sille kuivamaan.\nLautaset eivät olleet puhtaat, ja miehen kumartuessa niitä pesemään\nFrona kääntyi selin ja vaihtoi ketterästi sukkia. Lapsuudessaan\nhän oli oppinut, miten tärkeä jalkojen hoito on jalkamatkalla\nollessa. Hän pani märät kenkänsä puupinolle uunin taakse ja veti\njalkaansa pehmeät ja sievät kotimokkasiinit, jollaisia vain intiaanit\nosaavat valmistaa. Tuli paloi nyt iloisesti, ja hän tyytyi antamaan\nalusvaatteitten kuivaa yllään.\n\nKumpikaan ei koko tänä aikana ollut sanonut sanaakaan. Mies ei\nainoastaan ollut pysynyt vaiti, vaan oli ollut niin syventynyt\ntyöhönsä, ettei Fronasta ollut näyttänyt maksavan vaivaa ryhtyä\nselittelyihin. Miehen koko käytös näytti osoittavan, ettei hänestä\nollut lainkaan omituista, että nuori nainen keskellä yötä astui\nrajuilmasta hänen telttaansa nauttiakseen hänen vieraanvaraisuuttaan.\nTavallaan tämä häntä miellytti, mutta hän ei oikein käsittänyt sitä,\nja se teki hänet levottomaksi. Hän epäili, että tuolla miehellä oli\njokin väärä käsitys hänestä, vaikk'ei hän ollut selvillä siitä, mikä\nse oli. Kerran tai kahdesti hän avasi huulensa puhuakseen, mutta mies\nnäytti niin täydellisesti unohtaneen hänen läsnäolonsa, että hän jäi\nvaiti.\n\nAvattuaan kirveellä astian, jossa oli suolaista lihaa, mies käristi\nmuutamia paksuja silavaviipaleita, pani Paistinpannun syrjään\nja keitti kahvin. Ruoka-arkusta hän onki esiin kylmän, paksun\npannukakunpuolikkaan, katsoi sitä epäröiden ja heitti sitten nopean\nsilmäyksen vieraaseensa. Sitten hän viskasi tuon tahmean kappaleen\novesta ulos ja kaatoi sen sijaan laivakorppupussin sisällyksen\ntelttakankaanpalaselle. Laivakorput olivat menneet pieniksi palasiksi\nja kastuneet läpi märiksi, niin että niistä oli tullut likaisen\nharmaata, pehmeätä puuroa.\n\n\"Muuta leipää minulla ei ole\", mutisi mies. \"Istuutukaa ja pitäkää\nhyvänänne!\"\n\n\"Odottakaahan hetkinen!\" Ja ennenkuin mies ehti ryhtyä\nvastaväitteihin, oli Frona kaatanut laivakorput paistinpannuun,\njossa ennestään oli rasvaa ja sianlihaa. Hän lisäsi vielä pari\nkupillista vettä ja hämmensi seosta kiivaasti tulella. Kun se\nmuutamia minuutteja oli sihissyt ja pihissyt, niin hän leikkasi\nsuolalihan viipaleiksi ja sekoitti sen muun joukkoon. Kun hän\nvielä oli maustanut seoksen suolalla ja pippurilla, levisi siitä\nhyväntuoksuinen höyry.\n\n\"Täytyy tunnustaa, että tämä maistuu hyvältä\", sanoi mies pitäen\nlautasta polvellaan ja syöden hyvällä ruokahalulla. \"Miksi te tätä\nnimitätte?\"\n\n\"Sekasopaksi\", vastasi Frona lyhyesti, ja sitten ateria jatkui\nhiljaisuuden vallitessa.\n\nFrona tarjosi isännällensä kahvia ja tutki häntä tarkasti hänen\njuodessaan. Kasvot eivät olleet ainoastaan miellyttävät, vaan\nilmaisivat samalla voimaa, hän päätteli, sisäistä voimaa ehkä\nenemmän kuin ulkonaista. Ja hän oli varmasti opiskellut, jatkoi\nFrona huomioitaan, sillä hän tiesi, minkä ilmeen sen silmät saavat,\njonka lamppu saa palaa myöhäiseen yöhön asti; tämän miehen silmät\nolivat juuri sellaiset. Ruskeat silmät, hän arveli, ja miehekkään\nkauniit, mutta antaessaan hänelle toisen annoksen sekasoppaa hän\näkkiä huomasi, etteivät ne olleetkaan tavallista ruskeata väriä,\nvaan pähkinänruskeat. Hän oli varma siitä, että ne päivänvalossa\nja kun niiden omistaja oli terveimmillään, näyttivät harmailta,\nmelkeinpä siniharmailta. Hän tiesi sen hyvin, sillä hänen parhaalla\nystävättärellään ja toverillaan oli ollut samanlaiset silmät.\n\nHiukset olivat kastanjanruskeat, kynttilänvalossa kultaiseen\nvivahtavat ja hiukan aaltoilevat, ja pienet kullanruskeat viikset\nriippuivat pehmeästi alaspäin. Muuten kasvot olivat sileiksi ajellut,\npiirteet hyvät ja miehekkäät. Ensi näkemältä Frona ei pitänyt\nposkikuopista, jotka olivatkin melkoisen syvät, mutta tarkoin\nmittailtuaan rotevaa ja jäntereistä, mutta samalla solakkaa vartaloa,\nleveää rintaa ja voimakkaita hartioita, hän huomasi hyväksyvänsä\nnekin. Ainakaan ne eivät todistaneet ravinnon puutetta -- sen\nväitteen ruumis osoitti vääräksi -- poistivat vain liian lihavuuden\nvaaran. Pituus viisi jalkaa yhdeksän tuumaa, hän arvosteli käyttäen\nhyväkseen koulussa saamaansa kokemusta, ikä kahdenkymmenenviiden ja\nkolmenkymmenen välillä, arvattavasti lähempänä edellistä.\n\n\"Minulla on hyvin vähän vuodevaatteita\", katkaisi mies äkkiä\näänettömyyden, vaikeni sitten taas, tyhjensi kuppinsa ja asetti sen\nruoka-arkulle. \"Odotan intiaanejani kotiin Lindermanin järveltä vasta\nhuomisaamuna, ja ne lurjukset ovat pakanneet kaiken paitsi muutamia\ntyhjiä jauhosäkkejä ja teltan kalustoa. Mutta onhan minulla kuitenkin\npari paksua päällystakkia, jotka täyttävät saman tarkoituksen.\"\n\nHän kääntyi pois eikä näyttänyt odottavan vastausta, levitti\nlattialle pari vedenkestävään kankaaseen käärittyä Peitettä, otti\nsitten vaatemytystä esiin kaksi ulsteria ja heitti ne vuoteelle.\n\n\"Olette kai varieteetaitelijatar?\"\n\nMies teki kysymyksen selvään ilman minkäänlaista mielenkiintoa,\nnähtävästi tahtoen pitää keskustelua käynnissä ja ikäänkuin olisi\nennakolta ollut varma vastauksesta. Mutta Fronalle se oli kuin isku\nvasten kasvoja. Hän muisti, miten Neepoosa oli soimannut valkoisia\nnaisia, jotka tulivat maahan, ja huomasi, miten kieroon asemaan hän\noli joutunut ja minä tämä mies häntä piti.\n\nMutta ennenkuin hän ehti vastata, jatkoi mies: \"Viime yönä teltassani\noli kaksi tähteä ja toissa yönä kolme. Silloin oli onneksi enemmän\nvuodevaatteita. Eikö olekin todella onnetonta, että he aina\nkadottavat matkavarustuksensa? Enkä minä kuitenkaan koskaan ole\nsattunut kuulemaan, että kukaan niitä löytäisi. Ja kaikki he tuntuvat\nolevan tähtiä. Heidän joukossaan ei ole ensinkään keskinkertaisia tai\npikkukykyjä -- ei suinkaan. Ja te olette tietysti myöskin tähti, eikö\ntotta?\"\n\nVeri syöksyi Fronan poskiin, ja se suututti häntä enemmän kuin miehen\nsanat, sillä vaikka hän muuten kykenikin pysymään rauhallisena ja\nsäilyttämään mielenmalttinsa, niin hänen punastumisensa ilmaisi\nhämmennystä, jonka vallassa hän ei tahtonut myöntää olevansa.\n\n\"En\", hän vastasi kylmästi. \"Minä en ole varieteetaiteilijatar.\"\n\nMies ei vastannut, vaan heitti joukon jauhosäkkejä uunin toiselle\npuolelle ja loi niistä jonkinlaisen vuoteen perustuksen; jäljellä\nolevat säkit hän käytti samaan tarkoitukseen uunin toisella puolella.\n\n\"No sitten te olette jokin muu taiteilija\", hän väitti lopetettuaan\ntyönsä. \"Taiteilija\"-sana lausuttiin hyvin halveksivasti.\n\n\"Ikävä kyllä en ole minkäänlainen taiteilija.\"\n\nMies pudotti peitteen, jota paraikaa levitteli, ja suoristi\nselkäänsä. Tähän asti hän oli vain ohi mennen vilkaissut\nvieraaseensa, nyt hän tarkasteli häntä huolellisesti kiireestä\nkantapäähän yhä uudestaan ja uudestaan, hänen vaatteittensa kuosia,\njopa hänen hiuslaitettansakin. Tarkastelu vei koko joukon aikaa.\n\n\"Vai niin! Pyydän anteeksi!\" oli sen tuloksena, ja sitten seurasi\nuusi tarkastelu. \"Silloin te olette hyvin järjetön nainen, joka\nuneksii onnesta ja sulkee silmänsä matkan vaaroilta. Tähän maahan\nsopii ainoastaan kahdenlaisten naisten tulla. Sellaisten, joilla\nvaimoina ja tyttärinä on kunniallinen asema, ja sellaisten, jotka\neivät ole kunniallisia. He sanovat itseään säädyllisyyden vuoksi\nvarieteetaiteilijoiksi, ja kohteliaisuudesta me sallimme sen. Kyllä\nminä tiedän. Mutta muistakaa, naisten, jotka tulevat tätä tietä,\ntäytyy olla jompaakumpaa lajia. Keskitietä ei ole, ja jos joku\nyrittää, niin hänen täytyy käydä hullusti. Siksi te olette hyvin,\nhyvin järjetön tyttö ja tekisitte viisaimmin, jos kääntyisitte\ntakaisin niin kauan kuin se on teille mahdollista. Jos suostutte\nlainaamaan vieraalta, niin annan teille matkarahat Yhdysvaltoihin ja\nlähetän huomenna intiaanin kanssanne Dyeaan.\"\n\nKerran tai kahdesti Frona oli yrittänyt keskeyttää miehen, mutta tämä\noli käskevin kädenliikkein pakottanut hänet vaikenemaan.\n\n\"Kiitän teitä\", hän alkoi, mutta ei päässyt sen pitemmälle.\n\n\"Ei suinkaan, ei kestä kiittää.\"\n\n\"Kiitän teitä\", toisti Frona, \"mutta te olette sattumalta erehtynyt.\nMinä olen juuri tullut Dyeasta ja odotin tapaavani matkakapineeni\ntäällä Happy Campissä. Ne lähtivät matkaan tuntikausia ennen minua,\nenkä käsitä, kuinka olen voinut sivuuttaa ne -- tai jopa ymmärränkin.\nEräs vene ajautui iltapäivällä Crater Laken länsirannalle, ja siinä\nne varmaan olivat. Siten minä tapaamatta niitä jouduin edelle. Ja\nmitä siihen tulee, että minä kääntyisin takaisin niin annan tosin\ntäyden tunnustuksen niille vaikutteille jotka saivat teidät sitä\nehdottamaan, mutta isäni on Dawsonissa, enkä ole nähnyt häntä kolmeen\nvuoteen. Minä olen tänään tullut solan kautta Dyeasta ja olen väsynyt\nja tahtoisin mielelläni levätä. Niin että jos vielä tahdotte jatkaa\nvieraanvaraisuuttanne, niin minä menen nukkumaan.\"\n\n\"Mahdotonta!\" Mies potkaisi peitteet syrjään, istuutui jauhosäkeille\nja katsoi häntä aivan ällistyneenä.\n\n\"Onko -- onko muissa teltoissa naisia?\" kysyi Frona epäröiden.\n\"En nähnyt ainoatakaan, mutta onhan joku voinut jäädä minulta\nhuomaamatta.\"\n\n\"Täällä oli eräs mies vaimoineen, mutta tänä aamuna he lähtivät\npois. Ei muita naisia ei ole, paitsi -- paitsi paria kolmea eräässä\nteltassa, mutta he -- he eivät sovi teille.\"\n\n\"Luuletteko, etten minä uskaltaisi käyttää hyväksen heidän\nvieraanvaraisuuttaan?\" Frona kysyi kiivaasti \"Tehän sanoitte, että he\novat naisia.\"\n\n\"Mutta sanoinhan, etteivät he sovi teille seuraksi\", vastasi\nmies hajamielisesti tuijottaen pingoitettuun telttakankaaseen\nja kuunnellen myrskyn ulvontaa. \"Mies ei henkeään menettämättä\nvoisi viettää yötä ulkosalla tässä rajuilmassa. Ja muut teltat\novat täpö täynnä väkeä. Satun tietämään sen. He ovat laahanneet\nkaiken omaisuutensa telttoihin sateensuojaan, eikä niissä mahdu\nkääntymäänkään. Ja tänne on pitkin iltaa tullut matkamiehiä etsimään\nsuojaa. Pari kolme pyysi lupaa saada levittää makuusijansa tänne, jos\neivät muualta saisi kattoa päänsä päälle. Nähtävästi he ovat saaneet,\nmutta se ei todista, että vielä olisi vapaita paikkoja. Ja joka\ntapauksessa --\"\n\nHän katkaisi lauseen avuton ilme kasvoillaan. Tilanteen\nvälttämättömyys tuli yhä ilmeisemmäksi.\n\n\"Ehtisinköhän Deep Lakelle tänä iltana?\" kysyi Frona unohtaen\nväsymyksensä sulasta myötätunnosta isäntäänsä kohtaan, mutta huomasi\npian ehdotuksensa mielettömyyden ja purskahti nauruun.\n\n\"Mutta ettehän te voi kahlata joen poikki pimeässä.\" Mies rypisti\nkulmakarvojaan hänen kevytmielisyydelleen. \"Eikä matkalla ole\nainoatakaan leiripaikkaa.\"\n\n\"Pelkäättekö te?\" kysyi Frona hiukan pilkallinen väre äänessään.\n\n\"En itseni vuoksi.\"\n\n\"Hyvä, silloin minä aion panna maata.\"\n\n\"Voisinhan minä valvoa ja hoitaa tulta\", ehdotti mies hetken\nvaitiolon jälkeen.\n\n\"Mitä hullutuksia!\" huudahti Frona. \"Ikäänkuin teidän järjetöntä\npientä sopivaisuudenlakianne siten noudatettaisiin! Emmehän me nyt\nole sivistyksen helmassa. Tämä tie vie Navalle. Menkää nukkumaan!\"\n\nMies kohautti olkapäitään alistumisen merkiksi. \"Olkoon menneeksi!\nMutta mitä minun sitten pitää tehdä?\"\n\n\"Auttaa minua saamaan vuoteeni kuntoon, tietysti. Tehän olette pannut\nsäkit sikinsokin. Kiitos, hyvä herra, mutta minun luuni ja lihakseni\nkapinoivat. Kas noin -- kääntäkää nyt peite kokoon tällä tavoin!\"\n\nFronan ohjaamana mies asetti säkit pitkittäin kahteen riviin. Siten\nmuodostui keskikohdalle kolo, jonka kankeat säkinnurkat tekivät\nvieläkin epämukavammaksi, mutta Frona pehmitti ne kirveenhamaralla,\nniin että kolon seinämät tulivat vähemmän jyrkiksi. Sitten hän käänsi\npeitteen pitkittäin kolminkerroin ja levitti sen pitkin syvennystä.\n\n\"Hm!\" puhui mies itsekseen. \"Nyt minä ymmärrän, miksi olen nukkunut\nniin huonosti. Tämähän on mainio keino!\" Ja hän kiiruhti järjestämään\nomatkin säkkinsä samalla tapaa.\n\n\"Kylläpä näkyy, ettette ole tottunut leirielämään\", huomautti Frona\nlevittäen ylimmäisen peitteen ja istuutuen vuoteelle.\n\n\"Ehkä en ole\", vastasi mies. \"Mutta mitä te sitten tiedätte siitä?\"\nhän murahti hetken päästä.\n\n\"Tarpeeksi kyetäkseni sovelluttamaan tietojani\", selitti Frona vetäen\nkuivat halot uunista ja pannen märkiä sijaan.\n\n\"Kuulkaahan, kuinka myrskyää\", huomautti mies. \"Tuuli kiihtyy, jos\nmahdollista.\"\n\nTeltta horjui rajuilman kourissa, kangas paisui kuin purje tuulessa,\nja rakeet ropisivat sitä vastaan niinkuin kuulasade taistelun\ntuoksinassa. Tuulenpuuskien välillä he kuulivat veden virtailevan\npitkin seiniä ja pauhaavan pienten vesiputousten lailla. Mies ojensi\nkätensä ja kosketti uteliaana märkää kattoa. Vettä alkoi heti virrata\nhänen koskettamastaan kohdasta suoraan ruoka-arkkuun. \"Älkää tehkö\nnoin!\" huudahti Frona hypähtäen jaloilleen. Hän painoi sormensa\nvuotavaa paikkaa kohti ja veti sitä seinää pitkin alaspäin lujasti\npainaen sitä kangasta kohti. Vuoto lakkasi heti. \"Älkää tehkö sitä\nuudestaan\", sanoi hän nuhtelevasti.\n\n\"Herranen aika!\" oli vastaus. \"Ja te olette tullut tänään Dyeasta!\nEttekö ole kankea?\"\n\n\"Olen hiukkasen\", tunnusti Frona rehellisesti, \"ja väsynyt myös.\"\n\n\"Hyvää yötä\", hän sanoi muutamaa minuuttia myöhemmin ja ojentautui\nmukavasti lämpimille peitteille. Mutta neljännestuntia myöhemmin hän\nhuudahti: \"Mutta kuulkaahan! Oletteko hereillä?\"\n\n\"Olen\", murahti ääni uunin takaa. \"Mitä nyt?\"\n\n\"Oletteko veistänyt lastuja?\"\n\n\"Lastuja?\" kysyi mies unisena.\n\n\"Niin, sytykettä huomisaamuksi tietysti. Jos ette ole, niin teidän\npitää nousta ja tehdä se nyt!\"\n\nMies totteli vastustelematta, mutta ennenkuin hän oli lopettanut\ntyönsä, oli Frona lakannut kuulemasta.\n\nAsiaankuuluva silavantuoksu täytti ilman hänen jälleen avatessaan\nsilmänsä. Päivä oli koittanut ja myrsky tauonnut. Kostea aurinko\nheloitti sateen kyllästämän maan yllä ja pilkisti oviaukosta suoraan\ntelttaan. Päivän työ oli alkanut, ja miesjoukkoja kulki ohitse\ntaakkoineen. Frona käänsi kylkeä. Aamiainen oli keitetty. Hänen\nisäntänsä oli juuri pannut silavan ja paistetut perunat uuniin ja\nkoetti parin halon avulla saada ovea pysymään raollaan.\n\n\"Hyvää huomenta\", tervehti Frona.\n\n\"Hyvää huomenta teillekin\", vastasi mies nousten seisomaan ja\ntarttuen vesisankoon. \"Minun ei tarvitse kysyä, oletteko nukkunut\nhyvin, sillä tiedän sen muutenkin.\"\n\nFrona nauroi.\n\n\"Minä menen nyt hakemaan vettä\", sanoi mies, \"ja palatessani toivon\ntapaavani teidät valmiina aamiaiselle.\"\n\nAamiaisen jälkeen istuessaan auringonpaisteessa Frona huomasi,\ntutun miesryhmän lähestyvän Crater Laken suunnalta kiemurtelevaa\njäätikkötietä pitkin. Hän löi käsiään yhteen.\n\n\"Tuolla minun matkatavarani tulevat. Ja Del Bishop on varmaan\nniin häpeissään kuin olla saattaa myöhästymisensä vuoksi.\" Hän\nkääntyi miehen puoleen ja heitti valokuvauskoneen ja selkärepun\nolkansa yli. \"Minun täytyy siis sanoa hyvästi ja kiittää teitä\nystävällisyydestänne.\"\n\n\"Oi ei suinkaan -- ei teidän kannata kiittää. Saman minä tekisin\njokaiselle --\"\n\n\"Varieteetaiteilijalle!\"\n\nMiehen katse ilmaisi moitetta, mutta hän jatkoi \"En tiedä teidän\nnimeänne enkä pyydäkään saada sitä tietää.\"\n\n\"Mutta minä en olekaan niin armoton, etten sanoisi sitä, sillä\nsattumalta tiedän teidän nimenne. _Mister Vance Corliss!_ Minä\nnäin sen tietysti matkakapineittenne osoitekortista\", hän selitti.\n\"Ja minä toivon että te tulette minua tervehtimään käydessänne\nDawson'issa. Nimeni on Frona Welse. Hyvästi!\"\n\n\"Ei suinkaan Jakob Welse ole isänne?\" huusi mies hänen jälkeensä\nhänen juostessaan kevyesti tietä kohden.\n\nHän käänsi päätään ja nyökäytti myöntävästi.\n\nMutta Del Bishop ei ollut ensinkään häpeissään eikä edes pahoillaan.\n\"Kyllä ihminen, jonka nimi on Welse, aina putoaa jaloilleen\nja oikeaan paikkaan.\" Näin hän oli tuuminut ja lohduttautunut\nlaskeutuessaan levolle edellisenä iltana. Mutta vihainen hän oli,\näkäinen kuin ampiainen hänen omaa puhetapaansa käyttäen.\n\n\"Huomenta\", hän sanoi tervehdykseksi. \"Kyllä teidän kasvoistanne\nnäkyy, että olette nukkunut yönne mainiosti mutta minua te ette voi\nsiitä kiittää.\"\n\n\"Ette kai vain ollut huolissanne?\" kysyi Frona.\n\n\"Huolissaniko? Teidänkö takianne, joka kuulutte Welsen sukuun? Kuka?\nMinäkö vai? En kuolemakseni! Minulla oli aivan tarpeeksi työtä\nantaessani Crater Laken kuulla, mitä siitä ajattelin. Minä en siedä\nvettä. Johan sen teille sanoin. Aina se tekee minulle kiusaa -- mutta\nen minä sitä silti pelkää.\"\n\n\"Hei, Pete!\" Hän kääntyi intiaanien puoleen. \"Eteenpäin ja hyvää\nkyytiä! Meidän pitää olla Lindermanin järvellä puolenpäivän aikana.\"\n\n\"Frona Welse?\" Vance Corliss toisti nimeä itsekseen.\n\nKoko juttu tuntui hänestä kuin unelta, ja hän kääntyi katsomaan\ntytön jälkeen vakuuttaakseen itselleen, että se oli täyttä totta.\nDel Bishop ja intiaanit olivat jo kadonneet näkyvistä kallioseinämän\ntaa. Frona kiersi juuri sen juuren alitse. Aurinko valaisi häntä\nkirkkaasti, ja hän erottautui loistavana kallioseinän tummaa taustaa\nvastaan. Hän heilautti vuorisauvaansa ja kääntyi Vance Corlissin\nnostaessa lakkiaan kallionkielekkeen taa ja katosi näkyvistä.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nJakob Welse oli todellakin mahtava ja merkillinen mies. Hän oli\njättiläisliikemies maassa, jossa ei ollut kauppaa, yhdeksännentoista\nvuosisadan täysin kehittynyt tuote yhteiskunnassa, joka oli yhtä\nalkuperäinen kuin muinoisten vandaalien. Teollisuuden mahtavana,\nyksinoikeutettuna valtiaana hän hallitsi riippumattominta\nihmisjoukkoa, mikä koskaan on kaikilta maan ääriltä kokoontunut\nsamalle seudulle. Taloudellisen elämän lähetyssaarnaajana, kaupan\nPyhänä Paavalina hän julisti tarkoituksenmukaisuuden ja voiman\noppia. Hän uskoi ihmisen luonnollisiin oikeuksiin, oli itse\nkansanvaltaisuuden kannattaja -- ja joka miehen täytyi alistua\nhänen yksinvaltansa alle. Jakob Welsen ja kansan hyväksi, Jakob\nWelsen kautta, se oli hänen hallitusohjelmansa, hänen kirjoittamaton\nevankeliuminsa. Omin voimin hän oli laajentanut valtaansa, kunnes se\nulottui alueille, jotka vastasivat toistakymmentä Rooman maakuntaa.\nHänen ukaasinsa saivat väestön luoteen ja vuoksen tavoin liikehtimään\nsadantuhannen mailin laajuisella alueella, ja kaupunkeja kasvoi\nmaasta ja katosi hänen käskystään.\n\nJa kuitenkin hän oli yksinkertainen mies. Hän näki ensi kerran\npäivän valon La Plata joen varrella leviävällä aavikolla sinisen\ntaivaan alla, missä maan vihreä ruoho hyväili hänen alastonta pikku\nruumistaan. Ensimmäiseksi hänen silmänsä kohtasivat hevoset, jotka\nyhä satuloituina lempeästi kummeksuen katsoivat ihmettä. Sillä hänen\nisänsä, joka oli turkismetsästäjä, oli vain poikennut tieltä, jotta\nhänen vaimonsa saisi rauhassa synnyttää. Tunnin tai parin kuluttua\nnuo kaksi, joita nyt oli kolme, olivat taas hevosten selässä ja\nsaavuttivat pian toverinsa. Matka ei ollut viivästynyt, aikaa ei\nollut menetetty. Seuraavana aamuna hänen äitinsä keitti suuruksen\nleiritulella ja ratsasti sitten viidenkymmenen mailin matkan\nauringonlaskuun asti.\n\nMetsästäjä-isä polveutui sitkeästä walesilaisesta heimosta,\njoka menneinä aikoina oli vähitellen muuttanut Ohioon ahtaaksi\nkäyneestä Idästä, ja äiti oli Ontarioon muuttaneiden irlantilaisten\nsiirtolaisten tytär. Molemmilta vanhemmiltaan hän peri\nvaeltamishalun, kuumeentapaisen innon päästä eteenpäin, niin kauas\nkuin mahdollista. Elämänsä ensimmäisenä vuonna, ennenkuin vielä\noli oppinut käyttämään jalkojaan, Jakob Welse oli hevosen selässä\nkulkenut läpi tuhannen mailin laajuisen aavikon ja viettänyt talven\nmetsästysmajassa pohjoisessa, Punaisen joen lähteillä. Mokkasiinit\nolivat hänen ensimmäiset jalkineensa, hirvenrasva hänen ensimmäinen\nmieliruokansa. Ensimmäiset yleiskäsitteet, jotka hän itselleen loi,\nolivat, että maailman muodostivat suuret erämaat ja valkeat aavikot\nja että siinä asui intiaaneja ja valkeita metsästäjiä, sellaisia kuin\nhänen isänsä. Kaupunki oli ryhmä hirvennahoista tehtyjä asumuksia,\nkauppapaikka sivistyksen tyyssija ja kaupanhoitaja melkein itse\nkaikkivaltias Jumala. Joet ja järvet olivat olemassa etupäässä sen\nvuoksi, että ihminen saisi kulkea niitä pitkin. Tältä kannalta\nhän ei voinut käsittää vuorten tarkoitusta, mutta hän ei antanut\nniiden häiritä itseään, vaan luki ne selittämättömien asioitten\nluokkaan. Ihmiset kuolivat joskus. Mutta heidän lihansa ei kelvannut\nsyötäväksi, ja heidän nahkansa oli arvoton, -- ehkäpä sen vuoksi,\nettä se ei ollut karvainen. Eläinten nahat olivat sitä vastoin\nkallisarvoiset, ja jos niitä oli jonkun verran, saattoi niillä ostaa\nkoko maailman. Eläimet olivat luodut ihmisten pyydettäviksi ja\nnyljettäviksi. Hän ei tiennyt, miksi ihmiset olivat luodut -- ellei\nkenties kauppamiestä varten.\n\nVanhemmaksi päästyään hän kehitteli käsityksiään, mutta\nelämänkulku antoi hänelle alituisesti aihetta lapselliseen,\nkunnioituksensekaiseen ihmettelyyn. Vasta hänen mieheksi tultuaan ja\nnähtyään puolet kaikista Yhdysvaltain kaupungeista tuo lapsellisen\nihmettelyn ilme katosi hänen silmistään, ja ne tulivat täysin\nteräviksi ja valppaiksi. Kun hän poikana joutui kosketuksiin\nkaupunkien kanssa, niin vanhat mielikuvat osaksi muuttuivat, ja\nuusia tuli niiden rinnalle. Ihmiset, jotka elivät kaupungeissa,\nolivat veltostuneita. Heillä ei ollut kompassia päässään ja he\neksyivät helposti. Sen vuoksi he mieluimmin asuivat kaupungeissa.\nKoska he saattoivat vilustua ja koska he pelkäsivät pimeyttä,\nniin he nukkuivat katon alla ja lukitsivat ovensa yöksi. Naiset\nolivat lempeitä ja kauniita, mutta he eivät jaksaneet kulkea pitkiä\npäivämatkoja lumikengillä. Kaikki kaupunkilaiset puhuivat liian\npaljon. Sen takia he myöskin valehtelivat eivätkä kyenneet paljoakaan\naikaansaamaan kättensä työllä. Lopuksi he olivat keksineet erään\nuuden inhimillisen voimakeinon, jota sanottiin \"puijaukseksi\".\nJos kenen mieli sitä käyttää, niin hänen oli oltava tuiki varma\nasiastaan, muuten hän saattoi joutua koville sen vuoksi. Puijaus oli\nhyvä keino -- kunhan sitä vain osasi käyttää.\n\nVaikka hän melkein koko elämänsä ajan elikin metsissä ja vuorilla,\nniin hän myöhemmin kuitenkin oppi tietämään, ettei kaupunkien\ntarvinnut olla ensinkään huonoja ja että mies saattoi elää\nkaupungissa ja kuitenkin olla mies. Hän oli tottunut taistelemaan\nluonnonvoimia vastaan, ja kauppataistelu yhteiskunnallisia voimia\nvastaan veti häntä puoleensa. Kaupan ja pörssin mestarit huikaisivat,\nmutta eivät sokaisseet häntä, hän tutki heitä ja pyrki saamaan\nselville heidän voimansa salaisuuden. Ja edelleen hän merkiksi siitä,\nettä Nasaretistakin tulee jotain hyvää, parhaassa miehuuden iässä\notti vaimokseen kaupungissa kasvaneen naisen. Mutta yhä hän tahtoi\npäästä \"niin kauas kuin mahdollista\", eikä peritty intohimo jättänyt\nhäntä rauhaan, ennenkuin he lähtivät matkaan ja Dyean rannalle,\nmetsän reunaan, rakensivat hirsistä suuren kauppatalon. Ja täällä\nhän aikojen kuluessa oppi arvostelemaan asioita oikealta kannalta\nja yhdisteli ja eritteli yhteiskunnan ilmiöitä aivan samoin kuin\naikaisemmin luonnonilmiöitä. Hän huomasi niiden välillä vallitsevan\nvastaavaisuuden suhteen. Molemmat olivat samojen lakien alaiset,\nsamat totuudet vallitsivat molemmissa. Kilpailu oli luomisen\nsalaisuus, taistelu edistyksen ehto ja edellytys. Maailma oli luotu\nvoimakkaita varten, ja ainoastaan voimakkaat saivat periä sen.\nKaikessa vallitsi ikuinen oikeus. Olla oikeudenmukainen oli samaa\nkuin olla voimakas, tehdä syntiä samaa kuin olla heikko. Rehellisen\nmiehen puijaaminen oli epärehellistä, puijaajan puijaaminen oikeuden\nmiekalla iskemistä. Alkuperäisen voiman sijana oli käsivarsi, uuden\najan voiman sijana ovat aivot. Mutta vaikka taistelu olikin vaihtanut\npaikkaa, niin se kuitenkin oli sama kuin muinoinkin, ihminen\nkamppaili nyt kuten jo ammoisina aikoina maailman herruudesta ja sen\niloista. Mutta miekka oli saanut väistyä kassakirjan, haarniskoitu\nritari verkapukuisen liikemiehen ja hallinnollisen vallan keskus\nkauppavaihdon tyyssijan tieltä. Uuden ajan harkitseva tahto oli\nvoittanut menneisyyden sokean intohimon. Taipumaton maa totteli vain\nvoimaa. Järki merkitsi enemmän kuin ruumiillinen voima; siksi mies,\njolla oli järkeä, parhaiten kelpasi alkuperäisten olojen herraksi.\n\nHän ei ollut saanut paljoakaan varsinaista kasvatusta. Leiritulen ja\nkynttilän ääressä äiti oli opettanut häntä lukemaan ja kirjoittamaan\nja antanut hänelle joitakin tietoja uskonnosta; sen lisäksi hän itse\noli hankkinut itselleen kirjatietoja mitä erilaisimmilta aloilta. Hän\nei ollut koskaan oppinut enempää kuin jaksoi sulattaa. Hän kykeni\nkäsittämään elämän tosiasioita, hänellä oli luonnonihmisen selvä\najatustapa ja avoin silmä.\n\nJa niin tapahtui kerran, että Jakob Welse eräänä varhaisena aamuna\nkulki Chilcootin yli ja katosi teille tietymättömille. Vuotta\nmyöhemmin hän ilmestyi Yukonjoen suulla, Beringin-meren rannikolla\nsijaitseville venäläisalueille. Hän oli tehnyt kolmentuhannen\nmailin jokimatkan, kokenut paljon ja nähnyt suuren unen. Mutta hän\nei ilmaissut ajatuksiaan, vaan ryhtyi työhön, ja eräänä päivänä\nränstyneen jokilaivan ilkkuva vihellys tervehti keskiyön aurinkoa\nkostealla joenrannalla sijaitsevan Fort o' Yukonin luona. Saavutus\noli suurenmoinen, sen toteuttamisesta voi Jakob Welse yksin kertoa,\nmutta tätä mahdottomuutta seurasi toinen, höyrylaivaa höyrylaiva\nja yritystä yritys. Monen tuhannen mailin laajuisille alueille,\njokien ja niiden sivujokien varsille, hän rakensi kauppa-asemia ja\nvarastorakennuksia. Hän pakotti alkuasukkaat käyttämään valkoisen\nmiehen kirvestä, ja joka kylään ja kylien välille kohosi halkopinoja\nhänen alustensa tarpeiksi. Eräälle Beringin-meren saarelle, siihen,\nmissä joki ja valtameri yhtyivät, hän perusti suuren keskusaseman,\nja Tyynen valtameren pohjoisosissa kulkivat hänen mahtavat\nvaltamerihöyrylaivansa. Ja hänen toimistoissaan Seattlessa ja San\nFranciscossa tarvittiin kymmenittäin apulaisia järjestelmällisesti\nhoitamaan laajan liikkeen asioita.\n\nKansaa tuli tulvien maahan. Tähän asti nälkä oli karkottanut heidät\nsieltä, mutta nyt Jakob Welse oli siellä ruokavarastoineen; niin he\nviettivät talven pakkasissa ja kaivoivat kultaa jäätyneestä maasta.\nJakob Welse rohkaisi heitä, hankki heille elintarpeita, merkitsi\nheidät yhtiön kirjoihin. Hänen höyrylaivansa kuljettivat heidät\nylös pitkin Koyokuk-jokea menneinä Arctic Cityn aikoina. Missä vain\nlöydettiin kultaa, sinne hän perusti liikkeen ja rakensi kauppatalon.\nKaupunki syntyi pian sen ympärille. Hän tutki, teki laskelmia\nja kehitti mahdollisuuksia. Väsymättömänä, lannistumattomana,\nteräksen loisto tummissa silmissään hän oli yht'aikaa kaikkialla\nläsnä ja teki kaiken. Liikennettä avattaessa uudelle joelle hän\noli paikalla sekä matkan alussa että sen lopussa ja kiirehti\nruokatavarain lähettämistä. Maan rajojen ulkopuolella hän hankki\nliikesuhteita, teki liittoja koko maailman yhtiöitten kanssa ja\naikaansai erikoissopimuksia kuljetusmaksuista. Itse maassa hän möi\nelintarpeita, vaatetavaroita ja tupakkaa, rakensi sahoja, suunnitteli\nkaupunkialueita ja etsi kupari-, rauta- ja hiiliaarteita. Ja jotta\nkullankaivajat olisivat hyvin varustetut, hän hankki napaseudun\nmailta, aina Siperiasta asti, asukkaitten valmistamia lumikenkiä,\n_mucluc_'eja ja turkkeja.\n\nHän kantoi maata hartioillaan, huolehti sen tarpeista, teki työtä sen\nhyväksi. Joka unssi sen kultaa kulki hänen käsiensä kautta, samoin\njok'ainoa postikortti ja luottamuskirje. Hän hoiti sen pankki- ja\nvaihtoasioita, kuljetti ja jakoi postin. Hän ei suvainnut kilpailua,\npeloitti maasta nylkemishaluiset rahamiehet, veti nenästä kilpailevia\nyhtiöitä, ja kun ei se auttanut, hän musersi ne todenteolla. Ja\nkaikesta tästä huolimatta hänellä riitti aikaa ja tilaisuutta muistaa\näiditöntä tyttöään, kasvattaa häntä sitä asemaa varten, jonka oli\nhänelle luonut.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\n\"Niin, kapteeni, teidän täytynee myöntää, että meidän on pakko hiukan\nliioitella tilanteen vakavuutta?\" Jakob Welse auttoi nahkaturkkia\nvieraansa ylle ja jatkoi: \"En tarkoita, ettei se olisi vakava, vaan\nettä se ei saa tulla vakavammaksi. Olemmehan me kaksi ennenkin\ntaistelleet nälänhätää vastaan. Meidän täytyy peloittaa heitä ja\ntehdä se nyt, ennenkuin on liian myöhäistä. Jos Dawsonista poistetaan\n5,000 miestä, niin elintarpeet riittävät. Jos nuo 5,000 levittävät\nhuhun nälänhädästä Dyeaan ja Skaguayhin, niin he estävät 5,000 uutta\nmiestä tulemasta tänne jäätiköitten yli.\"\n\n\"Aivan oikein! Ja te voitte olla varma tarmokkaasta yhteistoiminnasta\njärjestysvallan taholta, mr Welse.\" Puhuja, harmaatukkainen\nmies, jolla oli päättäväinen ilme, tanakka vartalo ja sotilaan\nryhti, käänsi kauluksensa korville ja tarttui ovenripaan. \"Olen\njo huomannut, että vastatulleet teidän ansiostanne alkavat myydä\nvarustuksiaan ja ostella koiria. Mikä rynnäkkö tästä tuleekaan\nrannikolle, kunhan joki jäätyy! Ja kun yksikin mies myy tuhat naulaa\nelintarpeita ja lähtee tiehensä, niin se merkitsee, että jäljelle jää\nyksi tyhjä vatsa vähemmän ja että toinen, joka jää, tulee täytetyksi.\nMilloin _Laura_ lähtee?\"\n\n\"Tänään aamupäivällä, mukanaan 300 miestä, joilla ei ole ruokaa.\nOlisipa niitä 3,000!\"\n\n\"Amen! Ja milloin odotatte tyttärenne saapuvan?\"\n\n\"Minä päivänä tahansa.\" Jakob Welsen silmät saivat lämpimän ilmeen.\n\"Toivon, että tulette luoksemme päivälliselle, kun hän on tullut\nja otatte mukaanne muutamia nuorukaisianne kasarmista. Minä en\ntiedä kaikkien nimiä, mutta viekää heille kuitenkin terveiseni.\nOlen laiminlyönyt seuraelämän -- ei ole ollut aikaa -- mutta tahdon\npitää huolta siitä, että tyttö saa huvitella. Hän tulee suoraa\ntietä Yhdysvalloista ja Lontoosta ja voisi helposti tuntea itsensä\nyksinäiseksi täällä. Ymmärrättehän?\"\n\nJakob Welse sulki oven, työnsi tuoliaan hiukan taapäin ja asetti\njalkansa tulisijan rautaristikkoa vasten. Puolen minuuttia\ntyttömäinen olento välkkyi tulen valossa hänen silmäinsä edessä\nsulautuen sitten vaalean, saksalaistyyppisen naisen kuvaksi.\n\nOvi avautui. \"Mr Welse, mr Foster lähetti minut kysymään, saako hän\nedelleen menetellä allekirjoittamienne määräysten mukaisesti, mitä\nruokavarastoihin tulee?\"\n\n\"Kyllä, mr Smith. Mutta sanokaa, että hän jakaa vain puolet\nsäädetystä määrästä. Jos jonkun osuus on tuhat naulaa, niin antakaa\nhänelle viisisataa.\"\n\nHän sytytti sikarin ja nojautui taas selkäkenoon tuolissaan.\n\n\"Kapteeni Mc Gregor pyytää päästä puheillenne, sir.\"\n\n\"Antakaa hänen tulla.\"\n\nKapteeni Mc Gregor astui huoneeseen ja jäi seisomaan esimiehensä\neteen. Uusi maailma oli lapsuudesta asti kovin kourin pidellyt tätä\nskotlantilaista, mutta hänen ahavoituneitten kasvojensa jokainen\npiirre ilmaisi ankaraa oikeudenmukaisuutta, ja päättäväinen leuka\njulisti katsojalle, että oli edullisinta olla rehellinen, jos joutui\ntekemisiin sen omistajan kanssa. Tätä varoitusta vahvisti nenä, joka\noli vino ja poikki hakattu, sekä pitkä arpi, joka kulki pitkin otsaa\nja katosi harmahtavien hiusten peittoon.\n\n\"Tunnin kuluttua me irroitamme köydet, sir, ja olen tullut saamaan\nviimeisiä määräyksiä.\"\n\n\"Hyvä!\" Jakob Welse käänsi tuoliaan. \"Kapteeni Mc Gregor!\"\n\n\"Mitä, sir?\"\n\n\"Minä olin ajatellut teille muuta työtä talveksi, mutta olen\nmuuttanut mieltä ja päättänyt antaa teidän kuljettaa _Lauraa_.\nVoitteko arvata miksi?\"\n\nKapteeni Mc Gregor siirsi painonsa toiselta jalalta toiselle, ja\novela, irvistyksenkaltainen hymy vilkkui hänen silmäkulmillaan.\n\"Taitaa olla kova edessä\", hän mörähti.\n\n\"Minä en olisi voinut keksiä sopivampaa miestä. Mr Bally antaa teille\nyksityiskohtaiset ohjeet, kunhan olette laivassa. Mutta antakaa minun\nvain sanoa teille, että ellemme saa tarpeeksi miehiä peloitetuksi\nlähtemään seudulta, niin Fort Yukonissa tulee olemaan ankara puute.\nYmmärrättekö?\"\n\n\"Ymmärrän.\"\n\n\"Sen vuoksi ei mitään ylellisyyttä! Te otatte kolmesataa miestä\nmukaanne, voi sattua, että kaksi kertaa niin monta lähtee samaa\ntietä, kun joki ehtii jäätyä. Teillä tulee olemaan tuhat henkeä\nruokittavananne talvella. Antakaa heille määrätyt ruokaosuutensa\n-- työn palkaksi -- ja katsokaa, että he tekevät työtä. Haloista 6\ndollaria syleltä, ja ne on pinottava rantaan, sellaiselle paikalle,\nmihin höyrylaivat voivat laskea maihin. Jos eivät tee työtä, niin\nsaavat olla ilman ruokaa. Ymmärrättekö?\"\n\n\"Ymmärrän.\"\n\n\"Tuhat miestä voi tuottaa ikävyyksiä, jos saavat laiskotella. Ja he\nvoivat tehdä sen joka tapauksessa. Pitäkää huolta siitä, etteivät he\nsilloin saa haltuunsa elintarvevarastoja. Jos niin kävisi, niin --\ntäyttäkää velvollisuutenne.\"\n\nToinen nyökäytti jurosti päätään. Hän puristi itsetiedottomasti\nkätensä nyrkkiin, ja otsan arpi kävi tulipunaiseksi.\n\n\"Satamassa on viisi höyrylaivaa jäissä. Älkää antako kevättulvan\nturmella niitä ja sijoittakaa ennen kaikkea niiden lasti suureen\ntavara vajaan. Siten te voitte paremmin suojella sitä ja estää sitä\nkastumasta. Lähettäkää sanankuljettaja Fort Burriin pyytämään mr\nCarterilta kolme miestä. Hän ei tarvitse heitä. Circle Cityssä ei ole\npaljoakaan tehtävää. Poiketkaa sinne matkalla ja ottakaa puolet mr\nBurdwellin miehistä. Te tulette tarvitsemaan heitä, teiltä ei tule\npuuttumaan levottomuuksia eikä revolverinäytelmiä. Älkää taipuko!\nPitäkää ohjakset kireällä alusta alkaen. Muistakaa, että se, joka\nensin ampuu, pääsee leikistä ehjin nahoin. Älkää hetkeksikään\nunohtako varastoja!\"\n\n\"En, sir!\" mutisi kapteeni Mc Gregor vastaukseksi ja lähti huoneesta.\n\n\"John Melton -- mr John Melton, sir. Voiko hän päästä puheillenne?\"\n\n\"Katsokaahan nyt, Welse, mitä tämä merkitsee?\" John Melton seurasi\nkirjurin kintereillä ja melkein kaatoi hänet kumoon rynnätessään\neteenpäin heiluttaen paperia kädessään yhtiön päämiehen silmien\nedessä. \"Lukekaa tämä! Mitä siinä sanotaan?\"\n\nJakob Welse loi silmäyksen paperiin ja katsoi sitten kylmästi ylös.\n\"Tuhat naulaa elintarpeita!\"\n\n\"Sitähän minäkin sanon, mutta se mies, joka teillä on liikkeessänne,\nväittää vastaan. Hän sanoo, että se merkitsee viittäsataa naulaa.\"\n\n\"Hän on aivan oikeassa.\"\n\n\"Mutta --\"\n\n\"Siinä sanotaan tuhat naulaa, mutta liikkeessäni se merkitsee vain\nviittäsataa.\"\n\n\"Onko tämä teidän allekirjoituksenne?\" Mies työnsi kuitin uudestaan\ntoisen silmien eteen.\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"Mitä te sitten aiotte tehdä?\"\n\n\"Antaa teille viisisataa. Mitä te sitten aiotte tehdä?\"\n\n\"Kieltäytyä vastaanottamasta niitä.\"\n\n\"Hyvä! Silloin meillä ei ole syytä keskustella enempää tästä asiasta.\"\n\n\"Onpa kyllä. Minä en halua tästä lähin olla teidän kanssanne\nmissään tekemisissä. Olen tarpeeksi rikas hankkiakseni itse vuorten\ntuolta puolen mitä tarvitsen, ja sen teenkin ensi vuonna. Meidän\nliikesuhteemme ovat tästä hetkestä ainiaaksi lopussa.\"\n\n\"Minä en voi sille mitään. Teillä on kolmensadantuhannen dollarin\narvosta kultaa minun hallussani. Menkää mr Atshelerin luo ja nostakaa\nne heti.\"\n\nMies astui raivoissaan edestakaisin huoneessa.\n\n\"Enkö minä voi saada niitä tuhatta naulaa? Taivas varjelkoon, mies!\nMinä olen maksanut ne. Ette kai aio tappaa minua nälkään?\"\n\n\"Kuulkaahan nyt, Melton!\" Jakob Welse keskeytti puheensa\nkopsauttaakseen tuhan sikaristaan. \"Mitä te nyt oikeastaan ajatte\ntakaa? Mitä te tahdotte?\"\n\n\"Tuhat naulaa elintarpeita.\"\n\n\"Omaa vatsaanne varten?\"\n\nBonanzan kuningas nyökäytti päätään.\n\n\"Juuri niin.\" Vaot Jakob Welsen otsassa tulivat selvemmin näkyviin.\n\"Te huolehditte omasta vatsastanne, minä kahdenkymmenentuhannen\nihmisen vatsasta.\"\n\n\"Mutta Tim Mc Ready sai eilen tuhat naulaansa.\"\n\n\"Vähennys astui voimaan vasta tänään.\"\n\n\"Mutta miksi juuri minun pitää joutua kärsimään?\"\n\n\"Miksi te ette tullut eilen ja Tim Mc Ready tänään?\"\n\nMelton ei tiennyt mitä sanoa, ja Jakob Welse vastasi itse olkapäitään\nkohauttaen omaan kysymykseensä:\n\n\"Juuri siitä se johtuu eikä mistään suosikkijärjestelmästä. Jos te\nvetoatte Tim Mc Readyyn, niin minä puolestani vetoan siihen, että te\nette tullut eilen. Parempi on, että molemmat syytämme sallimusta.\nTe kestitte nälänhädän Forty Milessa. Te olette valkoinen mies.\nTeidän rikkautenne ei oikeuta teitä saamaan naulaakaan enempää, kuin\nrepaleinen vanhus, jolla ei ole penniäkään, tai vasta syntynyt lapsi\nsaa. Luottakaa minuun! Niin kauan kuin minulla on naulankaan verran\nruokaa, niin teidän ei tarvitse kärsiä nälkää. Antakaa nyt minulle\nkättä, olkaa iloisen näköinen ja koettakaa tyytyä osaanne.\"\n\nYhä vielä kuohuksissaan, vaikkakin pahin myrsky jo oli tyyntynyt,\nBonanzan kuningas kuitenkin pudisti tarjottua kättä ja syöksyi\nsitten ovesta ulos. Ennenkuin se ehti sulkeutua hänen jälkeensä,\nmuuan notkea yankee livahti huoneeseen, koukisti toisen mokkasiinin\nverhoaman jalkansa, veti sillä tuolin alleen, istuutui ja alkoi\ntuttavallisesti:\n\n\"Tuota noin, eivät kai ihmiset oikein pidä tästä uudesta\nruoanjakelukomennosta vai mitä?\"\n\n\"Kas, Dave! Tekö siinä olette?\"\n\n\"Niinpä luulisin. Sitähän minun piti sanoa, että kyllä niitä tulee\nlähtemään täältä laumoittain pakoon, kunhan joki jäätyy.\"\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"Luulen totisesti.\"\n\n\"Sepä hauska kuulla. Juuri sitä maa tarvitsee. No lähdettekö tekin?\"\n\n\"En ikipäivinä.\" Dave Harney heitti päänsä taapäin keikaroivan\nitsetyytyväisenä. \"Kuljetin kimpsuni ja kampsuni eilen kaivokselle\n-- en hetkeäkään liian aikaisin. Mutta tuota noin, sitten tapahtui\njotain hullua. Sokeri oli kaikki viimeisessä reessä, ja juuri siinä,\nmissä tie kääntyy Klondykesta Bonanzaan, jää murtui, enkä sen jälkeen\nole nähnyt jälkeäkään reestä enkä sokerista. Viimeinen reki ja kaikki\nsokeri! Ja siksi minä nyt poikkesin saamaan sadan naulan verran --\nvalkoista tai ruskeata, samantekevä!\"\n\nJakob Welse pudisti päätään ja hymyili, mutta Harney veti tuolinsa\nlähemmä.\n\n\"Teidän kirjurinne sanoi, ettei hän tiennyt, saisiko hän antaa\nminulle, ja kun minulla ei ollut teiltä lupakirjaa, niin sanoin, että\nkäyn teidän puheillanne, ymmärrättekö? En minä välitä siitä, mitä se\nmaksaa. Antakaa vain tasan sata naulaa, se riittää.\"\n\n\"Tuota noin\", hän jatkoi rauhallisesti huomatessaan Welsen\npäättäväisen ja kielteisen päänpudistuksen. \"Minä pidän niin\nhirveän paljon makeasta. Muistatteko niitä nekkuja silloin Preacher\nCreekissä? Kuinka se aika kuluu! Siitä on nyt kuusi vuotta, ei,\nenemmän, seitsemän, hitto vie! Mutta sitähän minun piti sanoa, että\nennen minä olisin vailla mitä tahansa kuin sokeria. Ja mitä siihen\nsokeriin tulee, niin minulla on koira tuolla ulkona. Eiköhän ole\nparas ajaa varaston luo ja ottaa sokeri sieltä? Vai mitä?\"\n\nMutta hän huomasi, että Jakob Welse aikoi sanoa \"ei\", ja kiiruhti\njatkamaan:\n\n\"No, enhän minä tahdo väkisin ottaa, en millään ehdolla.\nNiin että jos teillä on sitä niukalti, niin minä voin tyytyä\nseitsemäänkymmeneenviiteen --\" (hän tutki toisen ilmettä) \"ja ehkäpä\nviiteenkymmeneenkin. Minä käsitän teidän asemanne enkä ole niin\nhalpamainen, että kiusaisin teitä --.\"\n\n\"Älkää huoliko tuhlata sanoja, Dave! Meillä ei ole naulaakaan sokeria\nliikaa.\"\n\n\"Tuota noin, enhän minä väkisin, ja teidän tähtenne minä suostun\nkahteenkymmeneenviiteen.\"\n\n\"Te ette voi saada hitustakaan.\"\n\n\"Enkö pientä palaakaan? No niin, älkää nyt olko minulle vihainen.\nUnohdetaan, että minä olen teiltä pyytänyt! Minä tulen sitten toiste,\nkun sopii paremmin. Hyvästi siihen asti! Tuota noin!\" Hän käänsi\npäätään ja näytti höristävän korviaan paremmin kuullakseen. \"Tuo on\n_Lauran_ vihellys. Tuletteko katsomaan sen lähtöä? Mennään yhdessä!\"\n\nJakob Welse veti karhunnahkaturkit ylleen ja kintaat käteensä, ja he\nastuivat ulompien toimistohuoneitten läpi myymälähuoneeseen. Se oli\nniin suuri, ettei ollut tungoksen merkkiäkään, vaikka myymäläpöydän\ntakana oli parisataa ostajaa. Moni oli vakavan näköinen, ja useampi\nkuin yksi heitti synkeän silmäyksen yhtiön päämieheen tämän kulkiessa\nohi. Kauppa-apulaiset möivät kaikkea paitsi ruokavaroja, mutta juuri\nviimeksi mainittuja jokainen tahtoi saada. \"Hän odottaa parempia\nhintoja, nälänhädän hintoja\", kuiskasi muuan punapartainen kaivosmies\npilkallisesti. Jakob Welse kuuli sanat, mutta ei kiinnittänyt niihin\nhuomiota. Hän tiesi saavansa kuulla ne monta kertaa ja paljon\nikävämmällä tavalla lausuttuina, ennenkuin hätä oli ohitse.\n\nUlkona katukäytävällä hän pysähtyi katsomaan julistuksia, joita\noli naulattu rakennuksen seinään. Muutamat koskivat kadonneita,\nlöydettyjä tai myytäviä koiria, kaikki muut kaupan olevia varusteita.\nArkamieliset olivat jo joutuneet pelon valtaan. Jakob Welse huomasi\nMeltonin juttelevan pelokkaan näköisen vasta tulleen kanssa ja\npäätteli Bonanzan kuninkaan tyytyväisestä ilmeestä, että tämän oli\nonnistunut täyttää talvivarastonsa.\n\n\"Miksi ette koeta hankkia sokeria toisia teitä, Dave?\" kysäisi Jakob\nWelse osoittaen ilmoitustauluja.\n\nDave Harneyn katse ilmaisi moitetta. \"Luuletteko, etten minä ole\nkoettanut? Olen saanut koirieni käpälät melkein pilalle ajaessani\nsokeria takaa Klondyke Citystä aina Hospitaliin asti. Sitä ei saa\nmistään hinnasta.\"\n\nHe kulkivat pitkin sivukäytävää liikerakennuksen ovien ja mukavasti\nlumelle ojentautuneitten, odottavien ajokoirien ohi. Tätä lunta --\nensimmäistä pysyvää tänä talvena -- ympäristön kaivosmiehet olivat\nodottaneet voidakseen aloittaa tavarainsa kuljetuksen.\n\n\"On se sentään merkillistä\", uskalsi Dave Harney syvämietteisesti\nlausua heidän astuessaan pääkadun poikki joenrannalle, \"hiton\nmerkillistä, että minulla on kaksi viidensadan jalan kulta-aluetta,\njoiden arvo on viisi miljoonaa dollaria, niin totta kuin minusta\nkannattaa maksaa yhden sentin, eikä kuitenkaan palastakaan sokeria,\nmillä saisin kahvini ja vellini makeaksi. Hitto vieköön koko tämän\nmaan! Minä myyn kaiken, mitä minulla täällä on, ja lähden tieheni.\nMinä -- minä menen takasin Valtoihin!\"\n\n\"Sitä te ette tee\", vastasi Jakob Welse. \"Samaa te olette ennenkin\nuhkaillut. Te elitte vuoden pelkällä lihalla Stuart-joen varrella,\njollen väärin muista. Te söitte lohenmahoja ja koiria pohjoisessa\nTananan varrella, puhumattakaan siitä, että olette kestänyt kaksi\nnälkävuotta. Ettekä te kuitenkaan toistaiseksi ole lähtenyt tiehenne\nettekä tule sitä tekemäänkään. Täällä te kuolette, niin totta kuin\n_Lauran_ köysiä paraikaa vedetään kannelle. Ja minä odotan varmasti\nvielä kerran saavani pitää huolta teidän pesänselvityksestänne. Te\nolette kiinteä kappale täällä, ja itse te sen parhaiten tiedätte.\"\n\nKaiken aikaa Jakob Welse oli saanut vastailla ohikulkijoitten\ntervehdyksiin. Ne, jotka tunsivat hänet, olivat parhaasta päästä\nvarhain maahan muuttaneita, ja hän tunsi heidät kaikki nimeltä. Mutta\nvasta tulleittenkin joukossa oli tuskin ainoatakaan, jolle hänen\nulkomuotonsa ei ollut tuttu.\n\n\"Tekisi mieleni lyödä vetoa, että olen Pariisissa vuonna 1900\",\nvastusteli Eldoradon kuningas heikosti. Mutta Jakob Welse ei kuullut.\nLaivalla soitettiin viimeistä kertaa, ja Mc Gregorin tervehtiessä\npäällikköään perämiehenkojusta _Laura_ loittoni rannasta. Ilma\nraikui rannalle jääneitten onnentoivotuksista ja viimeisistä\njäähyväishuudoista, mutta nuo kolmesataa, joilla ei ollut ruokaa ja\njoiden sen vuoksi täytyi kääntää selkänsä kultaisille unelmilleen,\nseisoivat hiljaa ja alakuloisina eivätkä paljoakaan vastanneet\ntoisten huutoihin. _Laura_ kulki perä edellä pitkin kanavaa, jonka se\nmursi rantajäihin, kääntyi myötävirtaan ja lähti päästäen viimeisen\nhuudon täyttä vauhtia eteenpäin.\n\nVäkijoukko harveni, ja jokainen lähti jatkamaan työtänsä. Jakob\nWelsen ympärille oli kokoontunut kymmeneen nouseva joukko tuttavia.\nPuhe koski nälänhätää, mutta se oli miesten puhetta. Dave Harneykin\nunohti kirota maata sokerinpuutteen takia ja ryhtyi sen sijaan\nlaskemaan leikkiä vasta tulleitten kustannuksella, joita hän\nsiwash-kielellä kutsui nimellä _chechaquos_. Kesken leikintekoa hänen\ntarkka silmänsä huomasi mustan pilkun, joka jääsohjossa kulki jokea\nalas. \"Katsokaahan tuota!\" hän huusi. \"Kanootti jäissä!\"\n\nKiemurrellen ja käännellen, vuoroin soutaen, vuoroin työntäen syrjään\nuiskentelevia jäälauttoja kanootissa olevat kaksi miestä yrittivät\npäästä lähemmäksi rantajään reunaa, jota pitkin he kulkivat etsien\ntietä rantaan. Höyrylaivan uurtaman uoman kohdalla he pistivät\naironsa syrjään, ja nuolena vene lensi tyveneen veteen. Odottava\nväkijoukko otti heidät avosylin vastaan, auttoi heidät maihin ja\nnosti heidän kanoottinsa rannalle. Sen pohjalla oli kaksi nahkaista\npostilaukkua, pari peitettä, kahvi- ja paistinpannu ja melkein\ntyhjä eväspussi. Miehet olivat kylmästä niin kohmettuneet, että\ntuskin pysyivät jaloillaan. Dave Harney ehdotti whiskyä ja tahtoi\nheti paikalla saada heidät mukaansa, mutta toinen miehistä jäi\nkangistunein käsin tervehtimään Jakob Welseä.\n\n\"Hän on tulossa\", hän ilmoitti. \"Sivuutimme hänen veneensä tunti\nsitten. Se voi tulla esiin mutkasta minä hetkenä tahansa. Minulla\non teille kirjeitä, tulen kyllä tuomaan ne teille vähän myöhemmin.\nEnsin minun täytyy saada jotain sisääni.\" Hän kääntyi mennäkseen Dave\nHarneyn kanssa, mutta pysähtyi äkkiä ja osoitti kädellään joelle\npäin. \"Siinä hän onkin. Tulee juuri esiin rantakallion takaa.\"\n\n\"Juoskaa, pojat, ja katsokaa, että saatte whiskyä!\" kehoitti Dave\nHarney häntä ja hänen toveriaan. \"Sanokaa, että minä maksan, ja\nottakaa kaksinkertaiset annokset. Ja suokaa anteeksi, etten tule\njuomaan teidän kanssanne, sillä minä aion jäädä tänne.\"\n\nKlondyke, Yukonin sivujoki, toi muassaan suuret määrät jäitä,\nmahtavia lohkareita ja pehmeää sohjoa, ja ne työnsivät venettä\nYukonin keskiuomaa kohti. Rannalla-olijat näkivät selvästi kamppailun\n-- neljän miehen seisovan veneessä ja meloillaan raivaavan tietä\nratisevien jääkappaleitten lomitse. Veneessä olevasta Yukon-uunista\nnousi sininen savupylväs suikerrellen ilmaan, ja pian saattoi nähdä\nnaisen istuvan veneen perässä ja hoitavan pitkää perämelaa. Kun\nJakob Welse tämän näki, niin hänen silmänsä välähtivät. Tämä oli\nensimmäinen enne, ja se lupasi hyvää. Tyttö oli pysynyt Welsenä,\ntaistelijana. Lukuvuodet eivät olleet tehneet häntä heikoksi. Hän\noli ensi kertaa ollut kaukana kotoiselta maaperältä, mutta hän ei\npelännyt sitä; hän saattoi palata iloisena ja luonnollisena.\n\nNäin Jakob Welse mietti mielessään, kunnes vene jäitten piirittämänä\nja puristamana ajautui rantajään reunaa vastaan. Muuan valkoihoinen\n-- koko muu miehistö oli intiaaneja -- hyppäsi veneestä ja koetti\nköyden avulla hillitä sen vauhtia ja johtaa sen höyrylaivan\nuomaan. Mutta yksiöisen jään reuna petti, ja mies vaipui virtaan.\nRaskas jäämöhkäle painoi veneen keulan sivullepäin, ja mies tuli\nnäkyviin perän kohdalla. Viivyttelemättä nainen tarttui kädellään\nhänen kaulukseensa, ja samassa hetkessä hän lujalla äänellä käski\nintiaaneja huopaamaan. Yhä kannattaen miehen päätä vedenpinnan\nyläpuolella hän heitti koko painonsa peräsintä vasten ja ohjasi\nveneen perä edellä uomaan. Vielä jokunen veto, ja vene töksähti\nrantaan. Dave Harney tarttui nyt miehen kaulukseen, kiskoi\nhänet ylös ja lähetti hänet kalisevin hampain samaa tietä kuin\npostinkuljettajatkin.\n\nFrona nousi seisomaan, ja hänen poskensa hehkuivat ankarasta\nponnistuksesta. Jakob Welse epäröi. Hän seisoi niin lähellä,\nettä olisi voinut kädellään tarttua veneen reunaan, mutta heidän\nvälillään oli kolme vuotta. Seitsentoista vuotiaasta tytöstä oli\ntullut kaksikymmenvuotias nainen, muutos oli suurempi kuin hän\noli voinut kuvitella. Hän ei tiennyt, syleilläkö tuota loistavaa,\nnuorta olentoa vai ojentaa hänelle kätensä ja auttaa hänet maihin.\nMutta kukaan ei ehtinyt huomata hänen epäröimistään, sillä tyttö\nhypähti heti rannalle ja hänen syliinsä. Miehet, jotka seisoivat\nylempänä, katsoivat toisaalle, kunnes nuo kaksi käsi kädessä nousivat\nrantatörmää ylös.\n\n\"Hyvät herrat, tässä on tyttäreni.\" Jakob Welsen kasvoista kuvastui\nrajaton ylpeys.\n\nFrona heitti koko joukkoon toverillisen, hymyilevän katseen, ja joka\nmies tunsi, että nuo silmät hetkisen olivat katsoneet suoraan hänen\nomiinsa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nOn sanomattakin selvää, että Vance Corliss hartaasti halusi jälleen\ntavata tytön, jolle hän oli antanut yösijan teltassaan. Hän ei\nollut tullut ottaneeksi valokuvauskonetta mukaansa tänne pohjolaan,\nmutta siitä huolimatta hänen muistiinsa oli nopeasti välähtänyt\njonkinlainen valokuva. Se oli vienyt vieläkin lyhyemmän hetken kuin\nvalokuvan ottaminen. Väikkyvä valo- ja värivaikutus täynnä eloa oli\ntarkkana pienoiskuvana painunut mielen salaisiin sopukkoihin -- ja\nniin kuva oli valmis. Säteilevä päivänpaiste kallion mustaa seinää\nvastaan, solakka, harmaapukuinen olento, joka kirkkaana ilmestyksenä\ntuli näkyviin sillä kohdalla, missä valo ja varjo tapasivat toisensa,\naamunraikkaat, hymyilevät kasvot kultaloisteen ympäröimänä.\n\nTätä kuvaa hän katseli usein, ja mitä enemmän hän katseli, sitä\nsuuremmaksi kasvoi hänen halunsa jälleen tavata Frona Welse. Hän\nodotti tätä tapaamista jännittyneenä, ja se viehätti hänen mieltään\nniin kuin muutos aina ihmistä viehättää. Frona oli hänelle jotain\nuutta ja tuoretta, nainen, joka oli toisenlainen kuin kaikki muut,\njotka hän oli tavannut. Ja tästä tenhoavasta tuntemattomasta kaksi\nkirkkaanruskeata silmää hymyili hänelle, ja käsi, jonka kosketus oli\nniin pehmeä ja ote niin luja, huiskutti hänelle terveisiksi. Tämä\nkaikki kiehtoi kuin synti.\n\nVance Corliss ei ollut mikään houkkio eikä myöskään ollut elänyt\nerakkona, mutta kasvatus oli tavallaan antanut hänen elämälleen\njonkilaisen puritaanisen suunnan. Oman ajatuskyvyn herääminen ja\ntietopiirin laajeneminen olivat kyllä heikontaneet ankaran äidin\nlapsuudenaikaista vaikutusta, mutta eivät olleet hävittäneet sitä\nperinjuurin. Se säilyi hänen sielussaan, sangen hämäränä tosin, mutta\nkuitenkin olennaisena osana hänestä. Hän ei voinut päästä siitä, se\nvaikutti, joskin huomaamattomasti, hänen käsitykseensä asioista, teki\nhänen mielikuvansa kieroksi ja määräsi hyvin usein hänen arvostelunsa\nnaisista. Hän ylpeili suvaitsevaisuudestaan myöntäessään, että oli\nolemassa kolmenlaisia naisia; hänen äitinsä oli myöntänyt olevan\nvain kahta lajia. Mutta hän oli jättänyt äidin kannan taakseen.\nOlihan aivan selvää, että on olemassa kolmea lajia -- hyvät, huonot\nja osaksi hyvät, osaksi huonot. Että viimeksimainitut tavallisesti\ntulivat huonoiksi, hän varmasti uskoi. Keskitiellä oli ajanpitkään\nmahdotonta pysyä. Se oli väliaste, joka merkitsi siirtymistä\nkorkeasta alhaiseen, hyvästä huonoon.\n\nKaikki tämä saattoi kyllä pitää paikkansa, mutta määritelmiin\nperustuvat johtopäätökset eivät voi olla muuta kuin dogmaattisia.\nMitä _hyvä_ oli ja mitä _paha_? Siitähän kaikki riippui. Ja tässä\njuuri hänen äitinsä kuiskasi hänelle haudan takaa. Eikä hänen äitinsä\nyksin, vaan monet muodon orjuuteen vaipuneet sukupolvet aina siihen\nvoimakkaaseen esi-isään asti, joka ensimmäisenä irtautui maasta ja\nkatsoi alas siihen. Sillä monet sukupolvet erottivat Vance Corlissin\nmaasta, ja tietämättään hän perikatonsa uhalla pyrki jälleen sen\nyhteyteen.\n\nFronaan hän ei kuitenkaan sovittanut perittyjä määritelmiään. Hän\nei huolinut sijoittaa häntä mihinkään luokkaan. Hän ei uskaltanut,\nvaan lykkäsi arvostelunsa mieluummin vastaiseksi, kunnes olisi\nhankkinut tietoonsa enemmän tosiseikkoja. Siinä viettelys taas oli,\ntosiseikkojen hankkiminen, tuo ratkaiseva kohta, jossa puhtaus\nuneksien tavoittaa lokaa eikä tahdo nimittää sitä loaksi -- kunnes\nitse on loan saastuttama. Ei, Vance Corliss ei ollut vajonnut lokaan.\nJa koska puhtaus on pelkkä suhteellinen käsite, niin hän ei myöskään\nollut puhdas. Hänen kätensä eivät olleet loasta puhtaat sen vuoksi,\nettä hän olisi niitä huolellisesti hoitanut, vaan sen vuoksi, ettei\nkohtalo ollut johtanut häntä lokaisia teitä. Hän ei ollut hyvä\nsen vuoksi, että tahtoi olla, sen vuoksi, että paha olisi ollut\nhänelle vastenmielinen, vaan sen vuoksi, ettei hänellä ollut ollut\ntilaisuutta tulla huonoksi. Tästä ei toiselta puolen kuitenkaan saa\npäättää, että hän olisi vajonnut paheeseen, jos hänellä olisi ollut\nsiihen tilaisuus.\n\nHän oli sanalla sanoen hyvin suojatun elämän tulos. Koko ikänsä hän\noli elänyt terveellisessä asunnossa. Ilma, jota hän oli hengittänyt,\noli ollut parasta, mitä keinotekoisesti oli voitu aikaansaada. Hän\noli ottanut aurinkokylpyjä kauniilla ilmalla ja saanut pysyä sisällä\nkun satoi. Ja tullessaan siihen ikään, jossa ihminen valitsee hyvän\ntai pahan, elämänsä suunnan, hänellä ei ollut liian paljon tekemistä,\njotta hän olisi voinut poiketa siltä oikealta tieltä, jota pitkin\näiti oli opettanut häntä konttaamaan ja tepastelemaan ja jota pitkin\nhän nyt pää pystyssä jatkoi kulkuaan ajattelematta, mitä tien\nkummallakin puolella saattoi olla.\n\nSamaa elinvoimaa ei voi kahdesti käyttää. Jos se kerran on kulutettu\njohonkin, niin sitä ei ole jäljellä muuhun. Niin oli Vance\nCorlissinkin laita. Yliopistoajan öinen lueskelu ja terveelliset\nruumiinharjoitukset olivat vaatineet kaiken sen voiman, minkä hänen\nhyvä ruoansulatuksensa sai irti terveellisestä, monipuolisesta\nravinnosta. Kun hänellä joskus oli voiman ylijäämää, niin hän kulutti\nsen loppuun äitinsä ja niiden moitteettomien ja sievistelevien\nteeseurojen piirissä, joiden ympäröimänä äiti eli. Tulos oli\nhyvin miellyttävä nuori mies, jonka takia kenenkään neidon äidin\nei tarvinnut olla huolissaan, hyvin terve nuori mies, joka ei\ntuhlannut voimiaan huikentelevaiseen elämään, hyvin oppinut nuori\nmies, joka oli suorittanut vuori-insinööritutkinnon Freibergissä ja\nfilosofiankandidaattitutkinnon Yalessa, ja lopuksi hyvin suljettu,\nmaltillinen nuori mies.\n\nHänen suurin hyveensä oli, ettei hän ollut kangistunut siihen\nkaavaan, jonka monet esi-isät olivat muovailleet ja johon äiti oli\ntahtonut saada hänet sopimaan. Jonkinlaisen atavismin kautta häneen\noli siirtynyt tuon voimakkaan esi-isän piirteitä, joka ensiksi oli\nirtautunut maasta. Mutta tähän asti tuo perintö oli vain uinunut\nhänessä. Hän oli mukautunut ympäristöönsä, eikä hänelle ollut\nilmautunut tilaisuutta toteuttaa mahdollisuuksiaan. Mutta kun\ntilaisuus kerran tulisi, niin oli varmaa, että hän mukautuisi uusien\nolojen uusiin vaatimuksiin. Vertaus vierivästä kivestä voinee kyllä\npitää paikkansa, mutta kuitenkin kyky pysyä muotoihin kangistumatta\non ihmisen parhaita ominaisuuksia. Tämä kyky oli Vance Corlissin\nitsensä tietämättä hänen oivallisin aarteensa.\n\nMutta palatkaamme asiaan! Hän tunsi voimakasta ja puhdasta\niloa ajatellessaan Frona Welsen tapaamista ja katseli usein\npäivänpaisteista kuvaa, jota hän säilytti mielessään. Hän kulki solan\nkautta, järvien poikki ja jokea alas niin nopeasti kuin runsaat\nmatkarahat sallivat (lontoolaiset yhtiöt eivät kitsastele), mutta\nkuitenkin Frona ehti neljätoista päivää häntä aikaisemmin Dawsoniin.\nHän voitti lopulta esteet rahojen avulla, mutta Welsen nimi oli\ntehokkaampi talismani kuin mitkään raha-aarteet. Hänen saavuttuaan\nperille kului pari viikkoa asunnon hankkimiseen, suosituskirjeitten\nperille viemiseen ja yleensä kotiutumiseen. Mutta kaikki tulee\naikanaan, ja niin hän eräänä iltana joen jäädyttyä suuntasi\nmokkasiiniensa kärjet Jakob Welsen taloa kohti. Mrs Schoville,\nvaltion asiamiehen vaimo, antoi hänen nauttia arvoisasta seurastaan.\n\nCorlissin teki mieli hieroa silmiään. Lämmitysjohto Klondykessa!\nMutta seuraavana hetkenä hän oli raskaitten oviverhojen välitse\nastunut hallista seurusteluhuoneeseen. Ja se oli todella\nseurusteluhuone! Hänen hirvennahkamokkasiininsa vajosivat\nhekumallisesti pehmeään mattoon, ja vastaiselta seinältä muuan\nTurnerin auringonnousu sattui hänen silmiinsä. Muitakin maalauksia ja\nkuparipiirroksia oli seinillä. Kahdessa mahtavassa uunissa roihusivat\nkuusihalkovalkeat. Huoneessa oli myös piano, ja joku kuului laulavan.\nFrona hypähti tuolilta ja astui ojennetuin käsin häntä kohti.\nCorliss oli luullut valokuvaansa täydelliseksi, mutta tämä tulikuva,\ntämä nuori olento, joka loisti lämpöä ja elämäniloa, himmensi sen\nkokonaan. Häntä miltei pyörrytti, kun hän piti Fronan molempia käsiä\nomissaan; se oli tuollainen hetki, jolloin selittämätön liikutus saa\nveren kuohumaan ja huumaa järjen. Mrs Schovillen huudahdukset, joiden\nensimmäiset tavut hän sangen epäselvästi kuuli, saattoivat hänet\njälleen tajuihinsa.\n\n\"Oi!\" tämä huudahti. \"Te siis tunnette hänet.\"\n\nJa Frona vastasi: \"Kyllä, me olemme tavanneet toisemme matkalla\nDyeasta, ja ne, jotka tapaavat toisensa Dyean tiellä, eivät voi\nunohtaa sitä koskaan.\"\n\n\"Miten runollista!\"\n\nValtion asiamiehen vaimo löi kätensä yhteen. Hän oli lihavanlainen,\nneljänkymmenen ikäinen ja flegmaattinen luonteen laadultaan, mutta\npuhkesi päivät päästään kuitenkin tuon tuostakin huudahduksiin ja\nkäsientaputuksiin. Hänen miehensä vakuutti salaa, että jos itse\nJumala olisi suvainnut katsoa häntä kasvoista kasvoihin, niin\nhän olisi lyönyt pyöreät kätensä yhteen ja huudahtanut: \"Miten\nrunollista!\"\n\n\"Miten se tapahtui?\" hän jatkoi. \"Hän auttoi kai teidät jonkin\nhengenvaarallisen jyrkänteen yli tai jotain sen kaltaista, eikö niin?\nSanokaa, että hän teki sen! Ettekä te ole hiiskunut sanaakaan, mr\nCorliss! Kertokaa pian, minä kuolen uteliaisuudesta!\"\n\n\"Ei mitään sen kaltaista\", kiiruhti Corliss vastaamaan. \"Se oli aivan\nvähäpätöinen asia. Minä -- se on me --\"\n\nHäntä melkein peloitti, kun Frona keskeytti hänet. Kuka saattoi\ntietää, mitä tämä merkillinen tyttö sanoisi.\n\n\"Hän osoitti minulle vieraanvaraisuutta, siinä kaikki\", hän sanoi.\n\"Ja minä vakuutan, että hänen paistetut perunansa ovat suurenmoiset\nja hänen kahvinsa oivallista -- kun on hyvin nälkä.\"\n\n\"Kiittämätön!\" onnistui Corliss saamaan kuuluville ja ehti parahiksi\nsaamaan hymyilevän katseen palkakseen, ennen kuin hänet esiteltiin\neräälle komealle ratsupoliisiupseerille, joka seisoi uunin edessä\nkeskustellen elintarvekysymyksestä pienen, vilkkaan miehen kanssa.\nViimeksi mainittu oli silmin nähtävästi sekä tottumaton että\ntyytymätön valkeaan paidanrintaan ja kovaan kaulukseen.\n\nCorliss, joka oli sattunut saamaan seurustelutaidon perintönä, kulki\nluontevasti ryhmästä toiseen Del Bishopin häntä suuresti kadehtiessa.\nTämä istui jäykkänä ensimmäisellä tuolilla, jonka oli sattunut\nkeksimään, ja odotti kärsivällisesti, että joku jättäisi hyvästi,\njotta hän saisi nähdä, kuinka tämän toimituksen tuli tapahtua. Hän\noli kuvitellut suurimman osan mielessään, tiesi, kuinka monen askelen\npäässä ovelta hän oli, ja oli vakuutettu siitä, että hänen tuli\nsanoa hyvästi Fronalle, mutta ei tiennyt, pitikö hänen antaa kättä\nkoko seuralle vai eikö. Hän oli vain pistäytynyt Fronaa tapaamaan\nja kysymään, miten hän jaksoi, ja oli pahaa aavistamatta joutunut\nseuraan.\n\nKeskusteltuaan juuri erään miss Mortimerin kanssa Ranskan\nsymbolistisen koulun rappeutumisesta Corliss äkkiä joutui Del\nBishopin lähettyville. Kullankaivaja tunsi hänet heti samaksi\nmieheksi, jonka hän silmänräpäyksen ajan oli nähnyt seisovan\nteltan ovella Happy Campissa. Ja hän oli äärettömän kiitollinen\nhänen vieraanvaraisuudestaan Fronaa kohtaan tuona yönä, jolloin\nhän itse oli joutunut tuuliajolle. Sillä kaikki Fronalle osoitettu\nystävällisyys oli ystävällisyyttä häntäkin kohtaan, ja hän muistaisi\nsen totta totisesti niin kauan kuin hänellä olisi peitteen\npalastakaan. Hän toivoi, ettei isäntä itse ollut joutunut kärsimään.\nMiss Frona oli kertonut, että siellä oli vähän vuodevaatteita, mutta\neihän silloin ollut kylmä yö, vaikka tuuli kovasti, niin että ei\nkai heidän ollut tarvinnut pahoin palella. Keskustelun aihe tuntui\nCorlissista niin vaaralliselta, että hän heti tilaisuuden sattuessa\nlähti tiehensä ja jätti kullankaivajan kaipaamaan ovea.\n\nMutta Dave Harney, joka ei ollut tullut vahingossa, varoi\nistuutumasta. Hän oli Eldoradon kuninkaita ja piti velvollisuutenaan\nelää sen arvon mukaisesti, jonka hänen miljoonansa seuraelämässäkin\nolivat hänelle hankkineet. Ja vaikka hän ei tietänytkään seuraelämän\nhienouksista muuta, kuin että piti käyttää riippuvia kellonvitjoja,\nja vaikka kaikki hänen kokemuksensa oli kotoisin juomaseuroista,\nniin hän kuitenkin omasta mielestään oli hyvin onnistunut seuramies,\noikea salonkisankari. Nokkelana hän liikkui paikasta toiseen\npitkin, laahustavin askelin ja puettuna räikeänväriseen pukuun\nja jutteli jokaisen kanssa, joka hänen tielleen sattui. Miss\nMortimer, joka puhui Pariisin ranskaa, veti hänet syrjään ja alkoi\nkeskustella symbolisteistaan, mutta hän antoi takaisin kanadalaisella\nsekasotkumurteella ja jätti neidin suu auki miettimään ehdotusta,\nettä neiti möisi hänelle kaksikymmentäviisi naulaa sokeria, valkoista\ntai ruskeata. Mutta miss Mortimer ei suinkaan ollut ainoa, jolle\ntämä ehdotus tehtiin, sillä kaikki keskustelut hän taitavasti johti\nruokaan ja lopulta tuohon ikuiseen ehdotukseen. \"Valkoista tai\nruskeata\", hän joka kerta iloisesti lopetti keskustelunsa ja jatkoi\nmatkaansa seuraavan uhrin luo.\n\nMutta varsinaisesti hän kuitenkin kruunasi seuraelämässä\nsaavuttamansa menestyksen pyytäessään Fronaa laulamaan tuon\nliikuttavan laulun \"Sun tähtes jätin kodin armahan.\" Frona ei sitä\ntuntenut, mutta hän pyysi Dave Harneytä hyräilemään sävelen, jotta\nhän osaisi säestää häntä. Daven äänessä oli enemmän voimaa kuin\nkauneutta, ja Del Bishop, joka lopultakin vapautui noloudestaan,\nyhtyi kähein äänin kertosäkeihin. Tämä vaikutti häneen niin\nvirkistävästi, että hän jätti tuolinsa, ja kun hän viimein tuli\nkotiin, niin hän potkaisten herätti unisen asuintoverinsa saadakseen\nkertoa, miten hurjan hauskaa hänellä oli ollut Welsellä. Mrs\nSchoville nauraa hihitti ja piti laulua \"niin erikoisena\", ja kun\nratsupoliisiupseeri ja muutamat muut englantilaiset isänmaanystävät\nalkoivat laulaa \"God Save the Queen\" ja \"Rule Britannia\", ja\nameriikkalaiset vastasivat laulamalla \"My Country\", \"Tis Of Thee\"\nja \"John Brown\", niin hän sai useita tilaisuuksia pitää kaikkea\n\"niin erikoisena.\" Sitten paksu Alec Beaupien ehdotti marseljeesia,\nja vihdoin seurue lähti kotimatkalle laulaen \"Die Wacht am Rhein\"\nkylmässä talviyössä.\n\n\"Älkää toiste tulko näinä iltoina\", kuiskasi Frona Corlissille heidän\nerotessaan. \"Me emme ole vaihtaneet kolmea sanaa, ja minä tiedän,\nettä meistä tulee hyvät ystävät. -- Onnistuiko Dave Harneyn saada\nteiltä sokeria?\"\n\nHe nauroivat molemmat, ja Corliss kulki kotiin revontulten valossa\nkoettaen selvittää niitä vaikutelmia, joita oli saanut mieleensä.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\n\"Ja miksi minä en olisi ylpeä rodustani?\"\n\nFronan posket punoittivat ja silmät säkenöivät. He olivat molemmat\nmuistelleet lapsuuttaan, ja hän oli kertonut Corlissille äidistään,\njota hän vain himmeästi muisti. Valkeaihoiseksi ja vaaleatukkaiseksi,\ntyypilliseksi germaaniksi hän itse äidin kuvitteli, ja isän\nja vanhan Andyn kertomukset olivat tätä kuvaa varmentaneet ja\ntäydentäneet. Keskustelu oli sitten kääntynyt rotuun yleensä,\nja Frona oli innostuksen puuskassa lausunut ajatuksia, jotka\ntuntuivat vanhoillisemmasta Corlissista vaarallisilta eivätkä oikein\ntosiseikkojen mukaisilta. Hän piti itseään liian ennakkoluulottomana\nvoidakseen tuntea rotu- tai kansallisuusylpeyttä ja oli nähnyt\nsopivaksi nauraa Fronan epäkypsille vakuutuksille.\n\n\"Kaikki kansat\", hän jatkoi, \"pitävät itseään parhaana rotuna, se on\naivan yleinen ominaisuus ja lapsellista, luonnollista itserakkautta,\nhyvin terveellistä ja hyvin hyvää, mutta siitä huolimatta ilmeisesti\nväärää. Juutalaiset uskoivat olevansa Jumalan valittu kansa ja\nluulevat vieläkin --\"\n\n\"Ja niinpä he ovatkin jättäneet syvän jäljen historiaan\", keskeytti\nFrona.\n\n\"Mutta aika ei ole osoittanut heidän käsitystään oikeaksi. Ja\nteidän tulee ottaa huomioon vielä toinenkin puoli. Paremman kansan\ntäytyy pitää kaikkia muita huonompina. Tämä sopii juuri teille. Oli\nkerran suurempaa olla roomalainen kuin kuningas, ja kun roomalaiset\njoutuivat vastatusten teidän hurjien esi-isienne kanssa Germanian\nmetsissä, niin he nostivat pään pystyyn ja sanoivat: 'He ovat\nhuonompaa kansaa kuin me, barbaareja'.\"\n\n\"Mutta nyt me olemme olemassa. Me olemme ja roomalaiset eivät ole.\nAika ratkaisee. Tähän asti me olemme kestäneet koetuksen, ja kaikki\nmerkit antavat aihetta uskoa, että me vastedeskin tulemme kestämään.\nMeillä on parhaat edellytykset!\"\n\n\"Itserakkautta!\"\n\n\"Odottakaahan! Tutkitaanpa asiaa!\"\n\nPuhuessaan Frona vaistomaisesti oli tarttunut Corlissin käteen.\nKosketus sai hänen sydämensä kiivaasti lyömään, veren kuohahtamaan ja\nohimot sykkimään. Naurettavaa, mutta suloista, hän ajatteli. Tällä\ntavalla hän mielellään jatkaisi väittelyä vaikka aamuun asti.\n\n\"Tutkitaanpa asiaa\", toisti Frona ja veti kätensä pois joutumatta\nvähääkään hämilleen. \"Me olemme taistelija- ja työntekijärotua,\nmaanvalloittajia. Me teemme työtä ja taistelemme ja olemme kestäneet\ntyössä ja taistelussa, vaikka toivoa olisi kuinka vähän tahansa.\nMe olemme sitkeitä ja vastustusvoimaisia, mutta kykenemme siitä\nhuolimatta mukautumaan mitä erilaisimpiin oloihin. Voiko intiaani,\nneekeri tai mongoli koskaan kukistaa teutonia? Varmasti ei!\nIntiaanilla on kyllä kestävyyttä, mutta ei mukautuvaisuutta; jos\nhän ei mukaudu, niin hän kuolee, jos hän koettaa mukautua, niin hän\nkuolee kuitenkin. Neekerillä on mukautuvaisuutta, mutta hänellä on\norjan luonto ja häntä täytyy johtaa. Kiinalainen pysyy paikallaan.\nAnglosaksilainen tai, jos niin tahdotte, teutonilainen rotu on\nkaikkea, mitä muut eivät ole, sillä on kaikkea, mitä muilta puuttuu.\nMikä rotu voisi nousta meitä kukistamaan?\"\n\n\"Te unohdatte slaavit\", huomautti Corliss viekkaasti.\n\n\"Slaavit!\" Hänen varmuutensa katosi. \"Te olette oikeassa, slaavit!\nAinoat poikaset tässä nuorten miesten ja harmaapartojen maailmassa.\nMutta he kuuluvat tulevaisuuteen, ja tulevaisuus ratkaisee. Sillä\nvälin me valmistaudumme. Ehkä pääsemme niin paljon heistä edelle,\nettä voimme estää heidät kasvamasta. Tiedättehän, että espanjalaiset\nkukistivat aztekit sillä, että he paremmin tunsivat kemian ja\nosasivat valmistaa ruutia. Emmekö me, joilla on kaikki maailman\napukeinot hallussamme ja jotka kokoamme itsellemme kaikki sen\ntiedot, emmekö me kykenisi tukahduttamaan slaaveja, ennenkuin heidän\nviiksensäkään ovat alkaneet kasvaa?\"\n\nVance Corliss pudisti päätään ja nauroi.\n\n\"Niin, tiedän kyllä, että innostun liikaa ja puhun järjettömyyksiä\",\nhuudahti Frona. \"Mutta sittenkin yksi syy, jonka vuoksi me olemme\nmaan suola, on juuri se, että uskallamme sanoa sen.\"\n\n\"Ja minä voin vakuuttaa, että innostuksenne tarttuu\", vastasi\nCorliss. \"Katsokaa vain, minäkin alan hehkua. Me emme ole Jumalan,\nvaan Luonnon valittu kansa, me anglit, saksit ja normannit ja\nviikingit, ja me saamme periä maan. Nouskaamme ja lähtekäämme!\"\n\n\"Nyt te vain pilkkaatte minua, ja sitäpaitsihan me jo olemme nousseet\nja lähteneet. Miksi te olette tullut pohjolaan, ellette valtaamaan\nrodun perintöä?\"\n\nKuullessaan askelten lähestyvän hän käänsi päätään ja tervehti\ntulijaa huudahtaen: \"Minä vetoan teihin, kapteeni Alexander! Pyydän\nteitä todistamaan!\"\n\nPoliisikapteeni hymyili jäykkään, iloiseen tapaansa tervehtiessään\nFronaa ja Corlissia. \"Todistamaanko?\" hän kysyi. \"Mielelläni!\"\n\n    \"Todistakaatte, veikot: on uljas joukko tää --\",\n\nhän lausui jylhä juhlallisuus syvässä äänessään. Sanat soveltuivat\nniin hyvin Fronan tunnelmaan, että hän joutui aivan haltioihinsa ja\nsilmänräpäyksessä ojensi upseerille molemmat kätensä. Corlissiin tämä\nteki kiusallisen vaikutuksen. Se oli epämiellyttävää. Hän ei pitänyt\nsiitä, että Frona niin tuhlaili noilla lämpöisillä, voimakkailla\nkäsillään. Niinkö hän suosi kaikkia miehiä, joiden sanat ja teot\nhäntä miellyttivät? Hän sai kernaasti kiertää sormensa hänen kätensä\nympärille, mutta näytti kevytmieliseltä, kun sama suosio tuli\nseuraavan tulijan osaksi. Hänen näin miettiessään Frona oli ehtinyt\nselittää, mistä oli kysymys, ja kapteeni Alexander ryhtyi todistamaan.\n\n\"Minä en tiedä paljoa teidän slaaveistanne enkä muistakaan\nroduistanne, paitsi että he ovat hyviä ja vahvoja työntekijöitä;\nmutta sen tiedän, että valkoinen mies on maailman suurinta ja\nparasta rotua. Ajatelkaahan nyt esimerkiksi intiaania! Valkoinen\nmies tulee ja voittaa hänet kaikessa, tekee työtä paremmin, kestää\nenemmän, kalastaa ja metsästää paremmin. Niin kauas taapäin kuin\ntarut kertovat, Alaskan intiaanit ovat olleet kuorman kantajia. Mutta\nheti opittuaan temput kullankaivajat kantoivat suurempia taakkoja ja\nkestivät kauemmin kuin intiaanit. Viime toukokuussa, kuningattaren\nsyntymäpäivänä, meillä oli yhden, kahden, kolmen, neljän ja viiden\nmiehen kanoottien kilpasoutu joella -- ja me voitimme intiaanit joka\nkilpailussa. Ja kuitenkin he ovat soutaneet syntymästään asti, ja\nuseimmat meikäläiset eivät olleet nähneetkään kanoottia ennen kuin\naikamiehinä.\"\n\n\"Mutta mistä tämä johtuu?\" kysyi Corliss.\n\n\"Sitä en tiedä, tiedän vain, että niin on. Minä vain totean, että\nniin on. Tiedän, että me teemme, mitä he eivät kykene tekemään, ja\nettä me teemme paremmin sen, mihin he kykenevät.\"\n\nFrona nyökäytti voitonriemuisesti päätään Corlissille.\n\n\"Tulkaa, tunnustakaa joutuneenne häviölle, niin että voimme mennä\npäivälliselle! Ainakin tällä hetkellä olette tappiolla. Varmat\ntosiseikat airoista ja hihnoista kumoavat teidän oppinne kokonaan.\nJuuri niin minä ajattelin. Tulevaisuusko? Saammepa nähdä! Mutta\nmenkäämme nyt sisään, niin saamme kuulla, mitä isäni ajattelee\nasiasta -- ja mr Kellar. Juhlikaamme yhdessä anglosaksien ylemmyyttä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPakkanen ja heikkous eivät voi sietää toisiaan. Pohjola antaa\nverelle voimaa ja pontta, jota lämpimässä ilmanalassa ei tavata.\nOlihan siis aivan luonnollista, ettei Fronan ja Corlissin välinen\nystävyyssuhdekaan voinut olla laimea. He tapasivat toisensa usein\nFronan isän katon alla ja liikkuivat paljon ulkona yhdessä. He\nmiellyttivät toisiaan, eivätkä erimielisyydet voineet häiritä\nsitä tyydytystä, jota yhdessäolo kummallekin tuotti. Frona piti\nCorlissista sen vuoksi, että hän oli mies. Hän ei olisi voinut\nhurjimmissakaan unelmissaan kuvitella liittyvänsä mieheen, jolta\npuuttui miehekkyyttä, vaikkapa hän henkisesti olisi ollut kuinka\nylevä tahansa. Voimakkaan miehen näkeminen tuotti hänelle iloa,\nmiehen, jonka ruumiin täytyi miellyttää itse Luojaansa ja jonka\nvoimaa uhkuvat lihakset kertoilivat uroteoista ja työstä. Mies oli\nhänelle ennen kaikkea taistelija. Hän uskoi luonnolliseen valintaan\nja sukupuolivalintaan ja oli vakuutettu siitä, että jos ihminen\nkerran oli saanut kykyjä ja mahdollisuuksia, niin hänen oli niitä\nkäytettävä ja ne voivat olla hänelle vain hyväksi. Samaa hän uskoi\nvaistoistakin. Jos hän tunsi mieltymystä johonkin henkilöön tai\nasiaan, niin tämä mieltymys oli hänelle itselleen hyväksi. Jos hän\niloitsi jalosta ihmismuodosta ja voimakkaista lihaksista, niin\nmiksi hän olisi vastustellut? Miksi hän ei rakastaisi ruumista ja\nrakastaisi häpeämättä? Hänen rotunsa ja kaikkien rotujen historia\nvarmensi hänen vakaumustaan. Kaikkina aikoina heikot ja veltostuneet\nmiehet olivat saaneet väistyä maailman kiistakentältä. Vain\nvoimakkaat voivat periä maan. Hän oli syntynyt voimakkaista ja tahtoi\nvoimakkaitten seurassa koettaa onneaan.\n\nSilti ei kenenkään silmä eikä korva voinut olla avoimempi henkisen\nelämän ilmiöille kuin hänen. Mutta hän vaati näiltäkin voimaa. Ei\nmitään haparoimista, epävarmuutta, pelokkuutta eikä pikkumaista\nvalitusta. Sielun ja mielen tuli toimia yhtä nopeasti, päättäväisesti\nja varmasti kuin ruumiinkin. Ihmisen henki ei ollut luotu vain\nkuolemattomuusunelmia varten. Sen tuli taistella ja tehdä työtä\nniinkuin ruumiinkin. Tuli olla sekä työ- että lepopäiviä. Hän osasi\nkyllä antaa arvoa heikon ihmisen suloiselle tai ylevälle laululle\nja rakastaa häntä tämän suloisuuden ja ylevyyden takia, mutta hänen\nrakkautensa olisi ollut täyteläisempi, jos tuolla laulajalla olisi\nollut voimakas ruumiskin. Hän uskoi olevansa oikeudenmukainen. Hän\nantoi lihalle mitä lihan on ja hengelle mitä hengen on. Molempien\nsopusuhtaisuus oli hänen ihanteensa. Harvinaiset hengenlahjat ja\nhuono ruoansulatus eivät muodostaneet onnistunutta yhtymää. Uljas\nmetsänasukas ja heikkosäärinen runoilija! Hän saattoi ihailla\nedellisen jäntereitä ja jälkimmäisen laulua, mutta hänelle olisi\nollut mieluisampaa, Jos ne alusta alkaen olisi yhdistetty.\n\nEntä Vance Corliss? Ensiksikin heidän välillään oli olemassa tuo\ntuiki välttämätön fysiologinen heimolaisuus, joka teki Corlissin\nkäden kosketuksen Fronalle mieluisaksi. Jos sielut kulkevat samoja\nteitä, mutta ruumiit eivät voi sietää toisiaan, niin onni on hiekalle\nperustettu, ja rakennus on ikiajoiksi oleva epävakainen ja horjuva.\nToiseksi Corlissilla oli sankarin ruumiinvoima ilman raakalaisen\nkarkeutta. Hänen jäntereensä olivat kehittyneet enemmän laatuun kuin\nkokoon nähden, ja laadun kehitys tekee muodon kauniiksi. Jättiläinen\nei aina ole sopusuhtainen muodoltaan, ja lihas voi olla suuri\nolematta kaunis.\n\nJa lopuksi seikka, joka ei silti ollut vähimmän tärkeä -- Vance\nCorliss ei ollut henkisesti kuollut eikä rappeutunut. Frona tunsi,\nettä hän oli terve ja voimakas, että hän oli noussut maasta, mutta ei\nhalveksinut sitä. Tietysti hän ei tätä kaikkea selvitellyt itselleen\nmuuten kuin itsetiedottomasti. Hänen johtopäätöksensä eivät olleet\najatuksia, vaan tunteita.\n\nVaikka he riitelivät ja olivat eri mieltä lukemattomista asioista,\nniin kuitenkin syvällä kaiken pohjalla vallitsi särkymätön\nsopusointu. Frona piti Corlissista hänen rauhallisen vakavuutensa ja\nhänen vapauttavan, rakastettavan hyvätuulisuutensa takia; vakavuus ja\nleikillisyys yhtyivät hänessä. Hän piti hänen ritarillisuudestaan,\njoka ilmeni teoissa eikä vain sanoissa. Hän piti siitä tavasta,\njolla hän esitti tarjouksensa Happy Campissa tahtoessaan antaa\nhänelle intiaanin oppaaksi ja matkarahat takaisin Yhdysvaltoihin.\nHän kykeni toimimaan eikä vain puhumaan. Hän piti hänestä hänen\nulkomuotonsa ja sen luontaisen vapaamielisyyden takia, jonka\nhän varmaan uskoi piilevän hänen sisimmässään, vaikka hän usein\nesiintyikin ahdasmielisenä. Hän piti hänen ajatustavastaan. Vaikka\nse olikin jonkin verran akateeminen, hiukan uuden ajan skolastiikan\nmyrkyttämä, niin se kuitenkin antoi hänelle oikeuden lukea itsensä\nälyaatelistoon. Hän ei antanut tunteen eikä mielenliikutuksen\nvaikuttaa järkeen. Jos kaikki nämä tekijät yhtyivät hänessä, niin\nhänen elämänsä ei voinut kulua hukkaan. Mutta hänen pahin vikansa\noli Fronan mielestä ahdasmielisyys, joka ehkäisi kaikkia mainittuja\ntekijöitä, ahdasmielisyys, joka peitti hänen oikean mielenlaatunsa.\nMutta Frona ymmärsi, ettei tämä vika ollut parantumaton ja että\nuusi elämä oli oivallinen parannuskeino. Hänessä oli yllin kyllin\nkulttuuria, hänen piti vain oppia tuntemaan lisää elämän tosiseikkoja.\n\nja Frona piti hänestä myös hänen itsensä takia, mikä on aivan toista\nkuin pitää niistä osista, jotka sattuivat muodostamaan hänet.\nSillä ei ole mikään outo ilmiö, että kaksi osaa yhdistettyinä\neivät aikaansaa ainoastaan summaansa, vaan kolmannen suureen,\njonka olennaiset piirteet eivät sisälly kumpaankaan tekijään.\nNiinpä tässäkin. Frona piti Corlissista hänen itsensä takia, sen\nselittämättömän takia, jota ei voinut eritellä itsenäiseksi osaksi\neikä osien summaksi, tuon selittämättömän, joka on Uskon kulmakivi\nja jonka olemuksen perille filosofia ja tiede aina turhaan ovat\npyrkineet. Mutta jostakusta pitäminen ei Frona Welselle ollut samaa\nkuin rakkaus.\n\nVance Corlissia veti Frona Welsen puoleen ennen kaikkea hänen\nsisäinen kaipuunsa takaisin maahan. Hänen luonteensa oli niin\nkokoonpantu, että mitä erilaisimmat naiset turhaan olivat etsineet\nhänen suosiotaan. Hän oli heitä alituisesti tavannut, mutta ainoakaan\nei ollut saanut hänen sydäntään liian nopeasti lyömään. Vaikka\nhän oli tuntenut yhä kasvavaa sopusoinnun puutetta, minkä aina\ntäytyy käydä miehen ja naisen rakkauden edellä, niin ei yksikään\nniistä Eevan tyttäristä, jotka olivat sattuneet hänen tielleen,\nollut vastustamattomasti tullut täyttämään tyhjää sijaa. Rakkauden\nkoskematon ydin, määriteltäköönpä se sitten miten tahansa, ei koskaan\nollut hänelle paljastunut. Kun hän tapasi Fronan, niin se äkkiä\ntäysin puhjenneena ilmeni hänelle. Mutta hän käsitti sen kokonaan\nväärin luullen sitä uuden ja oudon viehätykseksi.\n\nMoni sivistyneen säädyn mies on antanut kaipauksen luontoon\nmäärätä kohtalonsa. Ja vastoin terveen järjen ja siveellisen\nvoiman vastaväitteitä nuo miehet ovat ottaneet vaimoikseen\ntalonpoikaistyttöjä tai tarjoilijattaria. Ja ne, jotka ovat\nsaaneet onnettomuuden osakseen, ovat olleet valmiit aiheettomasti\nsyyttämään vaistoa, jota seurasivat. Sillä jokaisessa tuollaisessa\npalaamistapauksessa vaisto oli terve, mutta olosuhteet, aika ja\npaikka olivat epäedulliset, ja sattuma sai määrätä, sattuiko valinta\nravintolaneitoon vai talonpoikaistyttöön.\n\nOli onni Vance Corlissille, että olosuhteet olivat edulliset ja\nettä Frona omasi sen sivistyksen, jota ilman hän ei voinut tulla\ntoimeen, ja sen puhtaan, raikkaan luonnontunnun, jota hän kaipasi.\nHänen kasvatuksensa ja sivistyksensä oli hämmästyttävä. Corliss oli\nennen tavannut nuoria naisia, joilla oli pintapuolinen tieteellinen\nsivistys, mutta Fronan ei ollut vain pintapuolinen. Edelleen hän\nkykeni elävöittämään vanhoja totuuksia, ja hänen tulkintansa\njokapäiväisistäkin ilmiöistä oli yhtenäinen, täsmällinen ja uusi.\nCorliss ei voinut olla lämpenemättä kuullessaan hänen viehättävää,\ninnostunutta filosofoimistaan, vaikkakin se hänen piintyneen\nvanhoillisessa mielessään herätti levottomuutta. Vaikka hän usein ei\nvoinutkaan yhtyä Fronan intohimoisesti puolustamiin mielipiteihin,\nniin hän kuitenkin tunsi, että hänen rehellisyytensä ja innostuksensa\neivät voineet olla pahasta.\n\nMutta Fronan pahin vika hänen silmissään oli, että hän niin vähän\nvälitti sopivaisuudesta. Nainen oli hänelle jotain niin sanomattoman\npyhää, ettei hän kärsinyt nähdä hyvän naisen astuvan vaarallisia\nteitä. Jos hyvä nainen tuolla tavoin pani itsensä vaaralle alttiiksi,\njos hän astui niiden rajojen yli, jotka hänen sukupuolensa ja\nasemansa hänelle asettivat, niin hän teki sen kevytmielisyydestä.\nNiin Corliss uskoi. Ja senlaatuinen kevytmielisyys oli sukua --\nei, hän ei voinut sanoa sitä ajatellessaan Fronaa, vaikka tämän\najattelemattomat teot usein loukkasivat häntä. Kuitenkin ne\nloukkasivat häntä vain, kun hän ei ollut Fronan seurassa. Ollessaan\nhänen kanssaan, katsoessaan hänen silmiinsä, jotka aina vastasivat\nhänen katseeseensa, tai tervehtiessä pitäessään hänen kättään\nomassaan, tuota kättä, jonka puristus aina oli vilpitön, hänestä\ntuntui varmalta, että kaikki hänessä oli hyvää ja totta.\n\nJa hän piti Fronasta monin eri tavoin ja monen eri seikan vuoksi.\nHänen mielijohteittensa ja halujensa vuoksi, jotka eivät koskaan\nolleet alhaiset. Ja hengittäessään pohjolan ilmaa hän jo oli oppinut\npitämään hänestä sen toverillisuuden vuoksi, joka ensin oli loukannut\nhäntä. Muistakin hänen ominaisuuksistaan, kuten esimerkiksi hänen\nteeskentelemättömyydestään, jota hän ennen oli erehtynyt luulemaan\nkainouden puutteeksi, hän äkkiä huomasi oppineensa pitämään. Ja\njuuri edellisenä päivänä hän miltei erehdyksestä oli joutunut\nkeskustelemaan Fronan kanssa Kamelianaisesta. Frona oli nähnyt\nBernhardtin ja kertoi ihastuneena muistoistaan. Corliss kulki sen\njälkeen kotiin alakuloisena ja kipu sydämessä, koettaen saattaa\nFronan sopusointuun sen ihanteen kanssa, jonka äiti oli häneen\nistuttanut ja jonka mukaan viattomuus oli samaa kuin tietämättömyys.\nMutta seuraavana päivänä hän oli päässyt ratkaisuun -- ja irroittanut\ntaasen sormen äidin kädestä.\n\nHän piti Fronan hiuksien kimmellyksestä auringonpaisteessa ja niiden\nkultaloisteesta tulen valossa, niiden runsaista, oikullisista\nkiharoista. Hän piti hänen sievien jalkineiden verhoamista jaloistaan\nja hänen harmaasäärystimisistä sääristään -- jotka nyt Dawsonissa\npiiloutuivat hameiden peittoon. Hän piti hänen voimaa uhkuvasta\nsolakkuudestaan, ja hänestä oli viehättävää kulkea hänen rinnallaan\nseuraten hänen askeltensa tahtia tai ainoastaan nähdä hänen astuvan\nhuoneen poikki tai katua pitkin. Elämä ja elämänilo näyttivät\nkiihoittavan hänen vertaan ja pyöristävän jokaisen hyvinmuodostuneen\nlihaksen ja pehmeän piirteen täydellisen kauniiksi. Hän piti kaikesta\ntästä. Erittäinkin hän piti hänen lujan ja voimakkaan käsivartensa\npyöreydestä, joka vain aivan liian pian turvaa etsien pujahti avaran\nhihan suojaan. Ruumiillisen ja sielullisen kauneuden rinnastaminen\non hyvin yleistä normaalisesti kehittyneissä miehissä, ja tämä\npiti paikkansa Vance Corlissiinkin nähden. Jos hän piti toisesta,\nniin hän silti ei ollut panematta arvoa toiseen. Hän piti Fronasta\nkumpaisenkin ja samalla hänen itsensä vuoksi. Ja tämä tunne oli,\nhänen itsensä sitä tietämättä, rakkautta.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nVance Corliss edistyi melko nopeasti yrityksessään mukautua pohjolan\nelämään ja huomasi, että mukautuminen kävi varsin helposti. Vaikka\nhänen oma kielensä ei taipunutkaan kirouksiin, niin hän täysin tottui\nmuiden voimasanoihin syvämietteisimmässäkin keskustelussa. Carthey,\nmuuan pieni texaslainen, joka jonkun aikaa oli hänen palveluksessaan,\naloitti tai lopetti keskimäärin joka toisen lauseen lievällä\ntäytesanalla \"saakeli.\" Se oli hänelle ihmetyksen, pettymyksen,\nhämmennyksen ja minkä muun tahansa äkillisen mielenliikutuksen\nalati toistuva ilmaisu. Eri äänensävyllä ja korolla lausuttuna tämä\nmonipuolinen voimasana pystyi ilmaisemaan kaikkia tavallisen kielen\nvivahduksia. Aluksi se Corlissista joka kerta tuntui kiusalliselta ja\nvastenmieliseltä, mutta ennen pitkää hän tottui siihen, oppipa siitä\npitämäänkin ja sitä hartaasti odottamaan. Kerran Cartheyn ajokoira\nmenetti toisen korvansa tuimassa ottelussa erään Hudsonlahden koiran\nkanssa, ja kun nuorukainen kumartui eläimen yli ja havaitsi vahingon,\nniin hänen huuliltaan kuuluvan \"saakelin\" samalla hellästi hyväilevä\nja liikuttavan harras sävy oli Corlissille kuin ilmestys. Nasaretista\ntuli muutakin kuin pahaa, hän päätteli, ja kuten aikoinaan Jakob\nWelse hän sen mukaan muodosteli elämänkatsomustaan.\n\nDawsonin seuraelämällä oli kaksi puolta. Kasarmeissa, Welsen kodissa\nja muutamissa muissa perheissä otettiin jokainen sivistynyt mies\nmielihyvällä vastaan, ja hän sai täällä seurustella oman säätynsä\nnaisten kanssa. Täällä oli teekutsuja, päivällisiä, tanssiaisia\nja hyväntekeväisyysiltamia, kuten maailmassa yleensä, mutta nämä\nkaikki eivät kuitenkaan täydellisesti tyydyttäneet miehiä. Alhaalla\nkaupungissa seurusteltiin toisella, aivan erilaisella, mutta yhtä\nsuositulla tavalla. Kun maa oli liian nuori, jotta siellä olisi\nollut klubielämää, niin yhteiskunnan miespuoliset jäsenet ilmaisivat\nmiehuutensa kokoontumalla ravintoloihin -- papit ja lähetyssaarnaajat\nolivat ainoat poikkeukset tästä miehuuden ilmaisutavasta.\nRavintoloissa hierottiin ja päätettiin kauppoja, suunniteltiin uusia\nyrityksiä, juoruiltiin ja keskusteltiin päivän tapahtumista, ja hyvä,\nyleinen toverihenki vallitsi. Mitä erilaisimmat ihmiset tapasivat\ntoisensa siellä; rahakuninkaat ja koiravaljakon ajajat, vanhat\nkullanetsijät ja vastatulleet olivat saman arvoisia. Ja arvattavasti\nsen vuoksi, että sahoja ja rakennusaineita oli niukalti, ravintolat\nsaivat tyydyttää pelihuoneistojen ja kiilloitettujen tanssilattiain\ntarpeen. Koska nyt Corlissin pakostakin piti mukautua maan tapoihin,\nniin hän pian kotiutui tännekin. Ja Carthey, joka piti häntä suuressa\narvossa, puhui itsekseen: \"Saakeli, parasta hänessä sentään on, että\nhän pitää siitä niin saakelisti!\"\n\nMutta mukautumisessa on aina tuskallisiakin kohtia, ja vaikka\nCorlissin yleinen muutos kävikin helposti, niin oli toisin, mikäli\nse koski Fronaa. Tällä tuntui olevan omat lakinsa, aivan erilaiset\nkuin muilla ihmisillä, ja hän näytti luulevan, että nainen sai\ntehdä sellaista, mikä olisi tuntunut sopimattomalta kapakkaelämään\ntottuneista miehistäkin. Ja tämä seikka aiheutti hänen ja Corlissin\nensimmäisen kiusallisen epäsovun.\n\nFrona ajeli mielellään koirineen purevassa pakkasessa, joka pisteli\nposkia ja sai veren kiihkeästi virtailemaan suonissa, ruumis\neteenpäin taivutettuna ja joka hetki jokainen jäsen jännitettynä.\nJa eräänä marraskuun päivänä ensimmäisen pakkasen tultua ja\nlämpömittarin osoittaessa 65 astetta [Fahrenheitia] alle nollan hän\notti esiin rekensä, valjasti koiransa sen eteen ja hurautti aika\nvauhtia joen vartta vievää tietä pitkin. Heti päästyään kaupungin\nulkopuolelle hän hyppäsi reestä ja alkoi juosta sen vieressä. Ja\nsillä tavoin, vuoroin juosten, vuoroin ajaen, hän suhahti rantatörmän\nalla sijaitsevan intiaanikylän läpi, teki kahdeksan mailin kierroksen\nMoosehide Creekiin päin ja sieltä takaisin, kulki joen poikki jäätä\nmyöten ja kiiti useita tunteja myöhemmin Yukonin länsirantaa pitkin\nvastapäätä kaupunkia. Hänellä oli mielessä palata samaa tietä, jota\nhalkojen ajajat käyttivät, mutta mailin päässä risteyksestä hän\nohjasikin pehmeihin lumikinoksiin ja antoi hengästyneitten koiriensa\nhiljakseen lönkyttää eteenpäin.\n\nPitkin jäänreunaa ja ulkonevien rantakallioitten alitse hän raivasi\ntiensä. Milloin hän teki mutkia välttääkseen esiin pistäviä\nkallionkielekkeitä, milloin taas hipaisi aivan läheltä jyrkkiä\nseinämiä. Ja niin hän äkkiarvaamatta aivan koiriensa edessä huomasi\nnaisen, joka istui lumessa ja tuijotti joen yli sumupeitteiseen\nDawsoniin päin. Hän oli itkenyt, ja se riitti karkoittamaan Fronan\nepäröimisen ja estämään häntä jatkamasta matkaansa. Jäähelmeksi\nkangistunut kyynel oli pysähtynyt naisen poskelle, ja hänen silmänsä\nolivat sameat ja kosteat; niistä kuvastui toivoton, rajaton tuska.\n\n\"Voi!\" huudahti Frona seisahduttaen koirat ja astuen naisen luo.\n\"Oletteko loukkautunut? Voinko auttaa teitä?\" hän kyseli, mutta\nvieras pudisti vain päätään. \"Mutta te ette saa istua täällä.\nOn lähes seitsemänkymmenen asteen pakkanen, ja te paleltuisitte\nmuutamassa hetkessä. Teidän poskenne ovat jo valkoiset.\" Frona hieroi\npakkasen puremia paikkoja kiivaasti kourallisella lunta ja näki\nlämpimän punan vähitellen palaavan.\n\n\"Pyydän anteeksi.\" Nainen nousi hieman kankeasti jaloilleen. \"Ja\nkiitos teille, mutta minun on aivan lämmin, kuten näette.\" Hän veti\nturkkia lujemmin ympärilleen. \"Olin vast'ikään hetkiseksi istuutunut.\"\n\nFrona huomasi, että nainen oli hyvin kaunis, ja hänen naisensilmänsä\nehti silmänräpäyksessä panna merkille upeat nahat, puvun kuosin ja\nhameen alta pilkistävien mokkasiinien helmikoristeet. Kaikki tämä\nsamoin kuin se seikka, että kasvot olivat hänelle vieraat, herätti\nhänessä vaistomaisen halun poistua.\n\n\"Enkä minä ole loukannut itseäni. Tulin vain hiukan alakuloiseksi\nkatsoessani tätä surullista, ääretöntä valkeutta, siinä kaikki.\"\n\n\"Niin, voin kyllä ymmärtää sen\", vastasi Frona jääden melkein vastoin\ntahtoansa paikalleen. \"Tällaisessa maisemassa mahtanee olla paljon\nsurumielistä, vaikka se ei koskaan vaikuta minuun sillä tavoin.\nMinulle se esiintyy ankarana ja juhlallisena, mutta ei surumielisenä.\"\n\n\"Se johtuu siitä, että meidän elämämme ovat kulkeneet eri teitä\",\nlausui toinen miettivä ilme kasvoillaan. \"Kaikki riippuu meistä\neikä maisemasta. Jos meitä ei olisi, niin maisema pysyisi samana,\nmutta ilman inhimillistä merkitystään. Näinkin sama ajatus on puettu\nsanoiksi:\n\n    \"On ihmissieluun totuus kätkettynä,\n    sit' kaukaa etsien et koskaan löydä.\"\n\nFronan silmät kirkastuivat ja hän jatkoi:\n\n    \"Sen asuntona meiss' on kussakin\n    sisäinen, syvin keskus, --\n\n\"ja -- ja -- miten se onkaan? Olen unohtanut.\"\n\n                      -- \"mutta siellä\n    se lihan kahleihin on kytkettynä --\"\n\nNainen keskeytti äkkiä ja puhkesi kovaan nauruun, jonka katkera sävy\nsai Fronan sisäisesti värisemään. Hän teki liikkeen aikoen palata\nkoiriensa luo, mutta nainen ojensi tuttavallisesti -- aivan niinkuin\nFronalla itsellään oli tapana -- kätensä häntä kohden ja voitti heti\nhänen sydämensä.\n\n\"Jääkää hetkiseksi juttelemaan kanssani\", sanoi vieras nainen\nhoukutellen. \"Siitä on niin kauan, kun viimeksi tapasin naisen, joka\"\n-- hän pysähtyi etsimään sanaa -- \"joka osasi lausua Paracelsusta.\nTe olette -- minä tunnen teidät, kuten huomaatte -- te olette Jakob\nWelsen tytär, Frona Welse, eikö totta?\"\n\nFrona nyökäytti päätään, epäröi ja katsahti salaa tarkkaavaisesti\nnaiseen. Hän oli täysin tietoinen suuresta, anteeksiannettavasta\nuteliaisuudestaan, rehellisestä halustaan oppia tietämään enemmän.\nTämä olento oli niin samanlainen kuin hän ja niin erilainen -- vanha\nkuin vanhin ihmissuku ja nuori kuin nuorin ruusuposkinen pienokainen,\nsinkautettu tänne kauas sytyttämään ja polttamaan ja ikuinen kuin\nihmissuku itse -- mikä erotti heidät toisistaan, tämän naisen ja\nhänet? Hänen viisi aistiansa eivät ilmaisseet hänelle erotusta,\nkaikkien elämän lakien mukaan sitä ei ollut, ainoastaan yhteiskunnan\nkastijärjestelmän ja yleisen mielipiteen lakien mukaan he eivät\nolleet samanlaiset. Näin hän ajatteli niinä hetkinä, joina hänen\netsivä katseensa tutkiskeli toisen kasvoja, ja tilanteessa oli hänen\nmielestään jotain ylevää ja samalla kauhistavaa, ikään kuin jos verho\nolisi vedetty syrjään ja jumaluuden salaisuus olisi paljastunut.\nHänen mieleensä johtuivat sanat: \"Hänen jalkansa koskettaa kadotuksen\npolkuja; hänen huoneensa on haudan tiellä, matkalla kuolleitten\nkammioihin\", ja samassa hetkessä hän elävästi muisti naisen\ntuttavallisen, sanoitta suostuttelevan käden ojennuksen, katsoi\ntoisaalle, yli surullisen, äärettömän valkeuden, ja hänestäkin päivä\nalkoi tuntua surumieliseltä.\n\nHän tunsi hermostuksentapaista väristystä ruumiissaan, mutta sanoi\naivan rauhallisesti: \"Tulkaa, lähtekäämme liikkeelle, niin että veri\npääsee kiertämään. En aavistanutkaan, että oli näin kylmää, ennen\nkuin pysähdyin.\" Hän huusi koirilleen: \"Hei, Sandy, King, hei!\" Ja\ntaas vieraan naisen puoleen kääntyen hän jatkoi: \"Minun on oikein\nkylmä ja teidän --\"\n\n\"Aivan lämmin tietysti. Te olette juossut, ja vaatteenne ovat\nkosteat, jota vastoin minä vain olen pitänyt veren tasaisesti\nliikkeessä. Näin teidät, kun hyppäsitte reestä sairaalan alapuolella\nja katositte alas jokea kuten lumikenttien Diana. Kuinka minä\nkadehdinkaan teitä! Te mahdatte nauttia siitä äärettömästi!\"\n\n\"Niin teenkin\", vastasi Frona yksinkertaisesti. \"Minä olen kasvanut\nyhdessä koirien kanssa.\"\n\n\"Sehän kuulostaa aivan kreikkalaiselta.\"\n\nFrona ei vastannut, ja he kävelivät vaiti eteenpäin. Frona olisi\ntahtonut puhua suunsa puhtaaksi, mutta ei rohjennut. Hän olisi\ntahtonut oman sielunsa autuudeksi oppia tuntemaan toverinsa katkerat,\nrikkaat elämänkokemukset ja saada tietää, millaiseksi ne olivat\nmuodostaneet hänen käsityksensä maailmasta. Ja hän tunsi sääliä ja\nsurua ja tyytymättömyyttä siitä, ettei tiennyt mitä sanoa eikä mitä\noikeastaan ajatella. Ja hänelle oli suuri helpotus, kun toisen ääni\nkatkaisi hiljaisuuden.\n\n\"Kertokaa\", pyysi nainen hartaasti ja melkein käskevästi, \"kertokaa\nminulle itsestänne! Te olette äsken tullut tänne. Missä olitte sitä\nennen? Kertokaa!\"\n\nNäin vaikeus tavallaan oli voitettu, ja Frona jutteli itsestään\nteeskennellen tyttömäistä viattomuutta, ikään kuin ei olisi lainkaan\nkäsittänyt toisen asemaa eikä hänen huonosti salattua katkeruuttaan\nsiitä, mitä hän oli kadottanut ja mitä Fronalla oli jäljellä.\n\n\"Tuossa on tie, jolle te aiotte.\" He olivat kiertäneet viimeisen\nkallionkielekkeen, ja Fronan kumppani osoitti kädellään kohtaa, missä\nvuoret väistyivät syrjään muodostaen rotkon, jonka kautta halkoja\najettiin joen poikki kaupunkiin. \"Siellä minä eroan teistä\", hän\nlopetti.\n\n\"Mutta ettekö ole matkalla Dawsoniin?\" kysyi Frona. \"Alkaa jo olla\nmyöhäistä, ja teidän olisi paras kiiruhtaa.\"\n\n\"Ei -- -- minä -- --\"\n\nNaisen kiusallinen epäröiminen sai Fronan huomaamaan oman\najattelemattomuutensa. Mutta sanottua ei saanut sanomattomaksi.\n\n\"Me menemme yhdessä kaupunkiin\", sanoi hän rohkeasti ja jatkoi\nosoittaen ymmärtävänsä toisen epäröimisen syyt: \"Minä en välitä\nsiitä.\"\n\nSilloin veri syöksähti naisen kylmiin kasvoihin, ja hänen kätensä\nojentautui tutulla tavalla.\n\n\"Ei, ei, pyydän teitä\", sai hän vaivoin sanotuksi. \"Pyydän teitä\n-- -- -- minä -- -- -- minä mieluummin vielä jatkan hiukkasen kävelyäni.\nKatsokaa! Nyt joku tulee.\" He olivat nyt ehtineet halkotielle, ja\nFronan kasvot hehkuivat niinkuin vieraan naisen äsken. Kevyt, koirain\nvetämä reki ilmestyi juuri kallioitten välistä aivan heidän eteensä.\nAjaja juoksi valjakkonsa vieressä ja huiskutti kättään naisille.\n\n\"Vance!\" huudahti, kun mies käänsi koiransa hankeen ja pysähdytti\nreen. \"Mitä te täällä teette? Aikooko teidän yhtiönne ryhtyä\nhalkokauppoihinkin?\"\n\n\"Ei, niin hullusti ei ole laita.\" Hänen kasvonsa loistivat tapaamisen\nilosta hänen puristaessaan Fronan kättä. \"Mutta Carthey aikoo\njättää minut -- lähtee tutkimusretkille jonnekin Pohjoisnavalle\npäin luullakseni -- ja minä poikkesin tänne joen taakse kysymään De\nBishopilta, tahtoisiko hän astua palvelukseeni.\"\n\nHän käänsi päätään ja katsoi uteliaasti Fronan kumppania. Hymy katosi\nhänen kasvoiltaan, ja suuttumuksen puna nousi hänen poskilleen.\nFrona huomasi, että hän ei mitenkään voinut estää sitä, mikä nyt\ntapahtuisi, ja vaikka hänen mielessään syvimmällä kyti kapinoiva\ntunne sen julmuudesta ja vääryydestä, niin hän ei voinut muuta kuin\nodottaa pienen murhenäytelmän pikaista kärjistymistä. Nainen kohtasi\nCorlissin katseen miltei peräytyen, ikäänkuin väistääkseen uhkaavaa\niskua ja hänen ilmeensä rukoili sääliä. Mutta mies katsoi häntä kauan\nkylmästi ja käänsi sitten hänelle tyynesti selkänsä. Kun hän teki\ntämän, huomasi Frona naisen kasvojen käyvän väsyneiksi ja harmaiksi;\nniistä kuvastui räikeästi sama kovuus ja välinpitämättömyys kuin\näskeisestä naurusta, ja katkeruuden paholainen asettui väijymään\nhänen silmistään. Näkyi selvään, että sama paholainen juuri oli\npääsemäisillään puhumaan hänen suunsa kautta. Mutta samassa nainen\nkatsahti Fronaan, ja kaikki muut ilmeet paitsi tuota ääretöntä\nväsymystä väistyivät hänen kasvoiltaan. Hän hymyili miettiväisesti\ntytölle ja lähti sanaakaan sanomatta kulkemaan tietä pitkin rantaan\npäin.\n\nJa sanaakaan sanomatta Frona hypähti rekeensä ja ajoi tiehensä. Tie\noli leveä, ja Corliss ohjasi koiransa hänen valjakkonsa rinnalle.\nKytevä kapinantunne syttyi liekkiin, ja Frona näytti omistaneen\nitselleen hiukkasen vieraan naisen häikäilemättömyyttä.\n\n\"Voi teitä kelvotonta!\"\n\nSanat kaikuivat hänen huuliltaan terävinä ja selvinä ja särkivät\nhiljaisuuden kuin ruoskan sivallus. Tämä oli niin odottamatonta ja\nniin raivoisaa, että Corliss joutui aivan ymmälle eikä tiennyt mitä\ntehdä tai sanoa.\n\n\"Teitä pelkuri raukkaa!\"\n\n\"Frona! Antakaa minun --\"\n\nMutta Frona keskeytti hänet. \"Ei! Älkää sanoko mitään! Teillä ei voi\nolla mitään sanottavaa. Te olette käyttäytynyt alhaisesti. Minä olen\npettynyt teidän suhteenne. Se on kauheata, kauheata!\"\n\n\"Niin, oli kauheata -- kauheata, että hän kulki teidän kanssanne,\nkeskusteli teidän kanssanne, että teidät nähtiin yhdessä.\"\n\n\"Ennenkuin Jumalan aurinko lakkaa sinun ylitsesi paistamasta, en minä\nsinua hylkää\", vastasi Frona.\n\n\"Mutta täytyyhän ajatella, mikä sopii --\"\n\n\"Mikä sopii!\" Hän kääntyi Corlissin puoleen ja päästi suuttumuksensa\nvalloilleen. \"Mitä te sitten olette, jos hän on sopimaton? Tekö\ntahdotte heittää ensimmäisen kiven, te tekopyhä teeskentelijä?\"\n\n\"Te ette saa puhua minulle tuolla tavoin. Minä en salli sitä.\"\n\nCorliss tarttui voimakkain ottein hänen rekeensä, ja suuttumuksestaan\nhuolimatta Frona tunsi pienen mielihyvän väristyksen.\n\n\"Ettekö salli? Raukka!\"\n\nCorliss ojentautui ikäänkuin tarttuakseen häneen, ja Frona kohotti\nkokoonkäärittyä ruoskaansa lyödäkseen. Corliss ei hievahtanutkaan,\nse mainittakoon hänen kunniakseen; hänen kalpeat kasvonsa odottivat\nrauhallisina iskua. Silloin Frona käänsikin sen toisaalle, pitkä\nsiima suhahti ilmassa ja osui koiriin. Kiivasti heiluttaen ruoskaa\nilmassa hän nousi polvilleen rekeen ja kehoitteli eläimiään\nkiivaasti. Hänen valjakkonsa oli parempi, ja hän hurahti aika kyytiä\nCorlissin edelle. Hän tahtoi paeta tätä, mutta vielä enemmän omaa\nitseään ja yllytti koiriaan yhä rajumpaan vauhtiin. Hän ajoi ylös\nrantatörmää täyttä ravia ja pyrähti kuin tuulispää kaupungin läpi\nkotiin. Hän ei ollut ikinä elämässään ollut sellaisessa mielentilassa\neikä tuntenut niin suurta suuttumusta. Ja jo nyt hän sekä häpesi että\nkauhistui ja pelkäsi itseään.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna Bash, muuan Jakob Welsen intiaaneista, tuli\nCorlissin luo tämän vielä ollessa makuulla. Hän toi Fronalta\nlyhyen kirjelapun, jossa tämä pyysi kaivosinsinööriä niin pian\nkuin mahdollista tulemaan hänen luokseen. Muuta ei sanottu, ja\nCorliss mietti miettimistään, mitä tämä oikeastaan tiesi. Mitä Frona\ntahtoi hänelle sanoa? Tuo tyttö oli hänelle vielä monessa suhteessa\ntuntematon suure -- nyt enemmän kuin milloinkaan ennen, eilisen\npäivän kokemuksen valossa -- niin että hänen oli mahdotonta arvata.\nTahtoiko Frona ehkä kartoittaa hänet luotaan selvistä, helposti\narvattavista syistä? Käyttää sukupuolensa oikeuksia hyväkseen ja\nnöyryyttää häntä vielä enemmän? Sanoa, mitä hän hänestä ajatteli,\nkylmästi harkituin sanoin? Vai katuiko hän, tahtoiko hän hyvittää\nsen ansaitsemattoman töykeyden, jota oli häntä kohtaan osoittanut?\nKirje ei ilmaissut katumusta eikä suuttumusta, ei antanut mitään\njohtolankaa, se sisälsi vain muodollisesti esitetyn toivomuksen, että\nhän tulisi Fronaa tervehtimään.\n\nIhmekö siis, jos Corliss oli sekä levoton että utelias astellessaan\nhänen luokseen puolenpäivän lähetessä. Hän ei tiennyt, ollako hyvin\narvokas vai ei, ja päätti, että Fronan esiintymisen sävy saisi\nmäärätä hänenkin kantansa. Mutta kiertelemättä, suoralla tavallaan,\njota Corliss jo oli oppinut ihailemaan, Frona heti poisti hänen\nepäilyksensä ja riensi häntä vastaan. Ensimmäinen silmäys hänen\nkasvoihinsa, ensimmäinen kädenkosketus, ennenkuin Frona oli sanonut\nsanaakaan, ilmaisivat Corlissille, että kaikki oli hyvin.\n\n\"Olen iloinen siitä, että tulitte\", alkoi Frona. \"En saa rauhaa\nitseltäni, ennen kuin olen nähnyt teidät ja sanonut teille, miten\npahoillani olen eilisestä ja miten häpeissäni --\"\n\n\"No älkäähän nyt! Eihän se niin vaarallista ollut.\" He seisoivat\nvielä, ja Corliss astui askelen häntä lähemmäksi. \"Vakuutan teille,\nettä osaan panna arvoa teidän menettelyynne. Teoreettisesti katsoen\nse oli ylevä ja ansaitsi suurinta kiitosta, mutta suoraan sanoen\nsiinä oli paljon --\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Paljon moittimisen aihetta yhteiskunnan kannalta katsottuna. Ja\nikävä kyllä me emme voi jättää sitä asianhaaraa huomioon ottamatta.\nMutta mitä minuun itseeni tulee, niin teillä ei ole syytä olla\npahoillanne eikä häpeissänne mistään.\"\n\n\"Se oli hyvin ystävällisesti sanottu\", huudahti Frona herttaisesti,\n\"mutta se ei ollut totta, ja sen te kyllä itsekin tiedätte. Te\ntiedätte, että tarkoititte hyvää, te tiedätte, että minä loukkasin\nteitä, häpäisin teitä, te tiedätte, että minä käyttäydyin kuin\ntorimuija, ja te tiedätte, että minä olin teistä aivan kauhea.\"\n\n\"Ei, ei!\" Corliss nosti kättään ikäänkuin suojatakseen Fronaa hänen\nomilta iskuiltaan.\n\n\"Kyllä! Ja minulla on äärettömästi syytä hävetä. Voin sanoa vain\nyhden seikan puolustuksekseni: nainen oli liikuttanut minua syvästi\n-- niin syvästi, että olin itkemäisilläni. Silloin te astuitte\nnäyttämölle -- tiedätte, mitä teitte -- ja säälini häntä kohtaan\nherätti minussa suuttumuksen teihin, ja -- niin, minä kiihdyin ja\nhermostuin niin, etten ole koskaan elämässäni kokenut mitään sen\nkaltaista. Se oli kai hysteeristä. Oli miten oli, minä en ollut oma\nherrani.\"\n\n\"Me emme kumpikaan olleet sitä.\"\n\n\"Nyt te ette pysy totuudessa. Minä tein väärin, mutta te hillitsitte\nitsenne silloin niin kuin nytkin. Mutta istuutukaahan! Tässä me\nseisomme, ikäänkuin te tahtoisitte olla valmis juoksemaan tiehenne,\nkun minä taas alan raivota.\"\n\n\"Ette kai te sentään ole niin julma\", sanoi Corliss naurahtaen ja\ntyönsi taitavasti tuolinsa niin, että valo lankesi Fronan kasvoille.\n\n\"Sanokaamme mieluummin, että te ette ole sellainen pelkuri. Kyllä\nminä mahdoin olla kauhea eilen. Minähän melkein olin lyödä teitä. Ja\naivan varmasti te olitte rohkea silloin, kun ruoska uhkasi teitä.\nEttehän te edes nostanut kättänne puolustautuaksenne.\"\n\n\"Tulevathan koirat, joita teidän ruoskanne kohtaa, siitä huolimatta\nnuolemaan kättänne ja saamaan hyväilyjä.\"\n\n\"Ergo?\" kysyi Frona suoraan.\n\n\"Ergo, siihen ei voi perustaa mitään\", sanoi Corliss kaksimielisesti.\n\n\"Mutta joka tapauksessa te siis annatte minulle anteeksi?\"\n\n\"Niinkuin itse toivon saavani anteeksi.\"\n\n\"Silloin minä olen iloinen -- mutta tehän ette ole tehnyt mitään,\nmitä teidän pitäisi saada anteeksi. Te toimitte käsityksenne mukaan\nja minä omani mukaan. Kas, nyt minä sen keksinkin!\" Hän löi käsiään\nyhteen ilosta. \"En minä ollut vihainen teille eilen enkä käyttäytynyt\nsopimattomasti teitä kohtaan enkä edes uhannut teitä. Kaikki tyyni\noli ihan persoonatonta. Te vain edustitte yhteiskuntaa, joka herätti\nminun vihani ja suuttumukseni, ja sen edustajana te saitte kestää\nhyökkäyksen. Ymmärrättekö?\"\n\n\"Ymmärrän ja annan täyden tunnustuksen teidän kekseliäisyydellenne.\nMutta samalla kuin te nyt tällä tavoin vapautatte itsenne kaikesta\nsyyllisyydestä ettekä enää myönnäkään tehneenne väärin minua kohtaan\neilen, te teette sen tänään. Te pidätte minua kaiken sen edustajana,\nmikä teistä on ahdasmielistä, alhaista ja halveksittavaa, ja se on\nhyvin väärin. Vain muutama hetki sitten minä sanoin, että teidän\nkatsantotapaanne teoreettisesti saattoi pitää oikeana. Mutta se ei\nole oikea, kun yhteiskunta otetaan lukuun.\"\n\n\"Mutta te käsitätte minut väärin, Vance. Kuulkaahan!\" Frona tarttui\nhänen käteensä, ja hän oli tyytyväinen saadessaan kuunnella.\n\"Minä olen aina pysynyt siinä vakaumuksessa, että kaikki, mikä\non olevaista, on hyvää. Myönnän vallitsevan yleisen mielipiteen\noikeutuksen, valitan, että niin täytyy olla, mutta myönnän sen, sillä\nihminen on sellaiseksi luotu. Mutta myönnän sen vain yhteiskunnan\njäsenenä. Minä itse yksilönä katson niitä asioita toiselta kannalta.\nJa miksi en tekisi sitä? Miksi eivät yksilöt saisi katsoa asioita\nsiltä kannalta? Ettekö ymmärrä? Nyt minä pidän teitä syyllisenä.\nEilen joella te ette kunnioittanut minun katsantotapaani. Te\nkäyttäydyitte yhtä ahdasmielisesti kuin se yhteiskunta olisi\nkäyttäytynyt, jota te edustatte.\"\n\n\"Te siis tahdotte saarnata kahta oppia\", totesi Corliss, \"toista\nvalittuja, toista joukkoja varten. Te tahdotte olla kansanvaltainen\nteoriassa ja ylimysvaltainen käytännössä. Totta tosiaan, teidän\nkantanne on läpeensä jesuiittamainen.\"\n\n\"Luultavasti te ensi hetkenä olette valmis myöntämään, että kaikki\nihmiset syntyvät vapaiksi ja samanarvoisiksi, että he syntyessään\nsaavat joukon luonnollisia oikeuksia. Kuitenkin te aiotte antaa Del\nBishopin tehdä työtä hyväksenne. Mikä tasa-arvoisen ja vapaan miehen\noikeus saa hänet tekemään teidän työtänne ja teidät antamaan sen\ntapahtua?\"\n\n\"Ei\", sanoi Corliss. \"Minun pitäisi hiukan muodostella kantaani\ntasa-arvoisuudesta ja oikeuksista.\"\n\n\"Ja jos te ryhdytte sitä muodostelemaan, niin joudutte häviölle,\nsillä silloin te ainoastaan pakostakin lähestytte minun kantaani,\njoka ei ole ensinkään niin jesuiittamainen eikä niin hurja kuin\nmiksi te olette sen tuominnut. Mutta älkäämme nyt hukuttautuko\nviisasteluihin. Minä tahdon saada tietää mitä voin. Kertokaa minulle\nsen vuoksi tästä naisesta.\"\n\n\"Aihe ei ole juuri erikoisen miellyttävä\", vastusteli Corliss.\n\n\"Mutta minä tahdon saada tietää.\"\n\n\"Se tieto ei voi olla terveellinen.\"\n\nFrona löi kärsimättömästi kengänkärkeään lattiaan ja tutki häntä\ntarkasti.\n\n\"Hän on kaunis, hyvin kaunis\", hän koetti alkaa. \"Eikö teistäkin?\"\n\n\"Kaunis kuin kadotus.\"\n\n\"Mutta kaunis joka tapauksessa\", väitti Frona itsepäisesti.\n\n\"On kyllä, jos niin tahdotte sanoa. Ja yhtä julma, kova ja säälimätön\nkuin kaunis.\"\n\n\"Ja kuitenkin hänen kasvonsa olivat pehmeät ja hänen silmänsä\nkyyneleiset, kun hän istui yksin tien vieressä ja minä tapasin hänet\nsiellä. Ja naisen vaisto sanoo minulle, että minä näin hänestä\npuolen, jolle te olette sokea. Ja se näky oli niin valtava, että\nkun te ilmestyitte, niin minun mieleeni ei mahtunut mitään muuta\nkuin valitus 'voi surkeutta, surkeutta!' Ja hän on nainen niinkuin\nminäkin, ja minä luulen, että me olemme hyvinkin samanlaiset.\nAjatelkaahan, hän siteerasi Browningia --\"\n\n\"Ja viime viikolla\", keskeytti Corliss, \"hän hävitti pelissä\nkolmekymmentätuhatta Jack Dorseyn kultaa -- Dorseyn, jonka koko\nomaisuus jo oli kahdesti pantattu. Mies löydettiin seuraavana aamuna\nlumesta.\"\n\nFrona ei vastannut, vaan astui palavan kynttilän luo ja pisti\nsormensa liekkiin. Sitten hän ojensi sitä Corlissia kohti, niin että\ntämä saattoi nähdä punoittavan ja kirvelevän ihon.\n\n\"Kas, minä käytän vertausta. Tuli on hyvin hyvä, mutta minä käytän\nsitä väärin ja saan rangaistukseni.\"\n\n\"Te unohdatte\", väitti Corliss vastaan, \"että tuli vaikuttaa\nsokeasti, luonnonlaille kuuliaisena. Lucile toimi vapaasti. Mitä hän\non päättänyt tehdä, sen hän on tehnyt.\"\n\n\"Te itse unohdatte, että Dorsey aivan samoin toimi vapaasti. Mutta te\nsanoitte Lucile. Onko se hänen nimensä? Minä tahtoisin tuntea hänet\nparemmin.\"\n\nCorliss alkoi toden teolla kauhistua. \"Älkää sanoko niin! Te\nloukkaatte minua, kun puhutte tuolla tavoin.\"\n\n\"Ja miksi, jos saan luvan kysyä?\"\n\n\"Koska -- koska --\"\n\n\"Niin, miksi?\"\n\n\"Koska minä kunnioitan naista syvästi. Frona, te olette aina vaatinut\nsuoruutta, ja nyt minä voin käyttää sitä hyväkseni. Se loukkaa\nminua kunnioitukseni takia teitä kohtaan, koska en saata kärsiä\nsaastutuksen lähestyvän teitä. Kun minä näin teidät tuon naisen\nseurassa tiellä, niin -- te ette voi käsittää, miten kärsin.\"\n\n\"Saastutuksen?\" Fronan huulet puristuivat, ja tuskin huomattava\nvoitonriemun välke loisti hänen silmistään.\n\n\"Niin juuri, saastutuksen, loan\", toisti Corliss. \"On sellaista, mitä\nhyvän naisen on paras olla tietämättä. On mahdotonta kahlata loassa\nja säilyä tahrattomana.\"\n\n\"Mainiota!\" huudahti Frona iloisesti ja innostuneena. \"Te sanoitte,\nettä hänen nimensä on Lucile, te olette kertonut minulle tosiseikkoja\nhänestä, ja teillä on varmasti tiedossa monia muita. Jos on\nmahdotonta kahlata loassa ja pysyä tahrattomana, niin kuinka on\nteidän laitanne?\"\n\n\"Mutta minä olen --\"\n\n\"Mies, tietysti. Hyvä! Koska te olette mies, niin te saatte antautua\nkosketuksiin loan kanssa; koska minä olen nainen, niin en saa tehdä\nsitä. Saastutus tarttuu, eikö niin? Kuinka te siis rohkenette olla\ntäällä minun luonani? Ulos!\"\n\nCorliss nosti nauraen kättään. \"Minä antaudun. Teidän muodollinen\nlogiikkanne on minulle liikaa. Minä en voi muuta kuin turvautua\nkorkeampaan logiikkaan, jota te ette tunnusta.\"\n\n\"Ja se on?\"\n\n\"Voiman logiikka. Mies ei tingi vaatimuksistaan naiseen nähden.\"\n\n\"Silloin minä ahdistan teitä omalla pohjallanne\", jatkoi Frona\nkiihkeästi. \"Ajatelkaa vain Lucilea. Mitä mies on tahtonut, sen hän\non saanut. Niin olette te ja kaikki miehet tahtoneet aikojen alusta.\nSitä Dorsey-raukkakin tahtoi. Te ette voi vastata, antakaa siis minun\nsanoa jotain tuon korkeamman logiikan johdosta, jota te nimitätte\nvoimaksi. Minä olen tavannut sen ennen; minä tunsin sen teissä eilen,\nreessä.\"\n\n\"Minussa?\"\n\n\"Teissä juuri, kun ojentauduitte ja tahdoitte tarttua minuun. Te ette\nvoinut masentaa alkuperäistä intohimoa ettekä tiennyt, että olitte\nsen vallassa. Mutta minä kuvittelen, että teidän kasvojenne ilme\nhyvin suuresti muistutti luolaihmisen ilmettä hänen varastaessaan\nnaista. Te olisitte voinut tehdä minulle väkivaltaa.\"\n\n\"Silloin pyydän teiltä anteeksi. En voinut uneksiakaan --\"\n\n\"Kas niin, nyt te jo pilaatte kaiken. Minä -- minä suorastaan pidin\nteistä sen vuoksi. Ettekö muista, että minäkin olin luolaihminen,\njoka heilutti ruoskaa päänne yläpuolella? Mutta nyt te ette pääsekään\nminusta vähällä, herra Kaksimieli, vaikka olettekin luopunut\ntaistelusta.\" Fronan silmät loistivat vallattomasti, ja hänen\nposkiinsa muodostui pienet hymykuopat. \"Aikomukseni on vetää naamari\nteidän kasvoiltanne.\"\n\n\"Minä olen pehmeä kuin savi savenvalajan käsissä\", vastasi Corliss\nnöyrästi.\n\n\"Silloin teidän täytyy johdattaa mieleenne yhtä ja toista. Ensiksi,\nkun minä olin hyvin nöyrä ja puolustelin itseäni, niin te teitte sen\nminulle helpommaksi sanomalla, että tuomitsitte käytökseni ainoastaan\nsen vuoksi, että se oli yhteiskunnan kannalta väärä. Muistatteko?\"\n\nCorliss nyökäytti päätään.\n\n\"Sitten hetken kuluttua, kun te olitte syyttänyt minua\njesuiittamaisuudesta, minä käänsin keskustelun Lucileen ja sanoin,\nettä tahdon saada tietää kaiken minkä voin.\"\n\nTaas hän nyökäytti päätään.\n\n\"Ja minä sain tietää juuri sen, mitä odotinkin. Sillä ei kulunut kuin\npari minuuttia, ennenkuin te aloitte puhua loasta ja saastutuksesta\nja mudassa kahlaamisesta sovelluttaen kaiken tämän minuun. Siinä ovat\nteidän molemmat kantanne, herraseni. Te ette voi pitää kiinni muuta\nkuin toisesta, ja olen vakuutettu, että valitsette jälkimmäisen.\nMinä olen oikeassa, te teette sen. Ja te ette ollut rehellinen\ntuomitessanne käytöstäni vain yhteiskunnan kannalta katsottuna. Minä\npidän rehellisyydestä.\"\n\n\"Niin\", alkoi Corliss, \"minä olin tietämättäni epärehellinen. Mutta\nen tiennyt sitä, ennen kuin tarkempi selvittely teidän avullanne\navasi silmäni. Sanokaa mitä tahdotte, Frona, mutta minun käsitykseni\nnaisesta on sellainen, että hänen ei tule joutua tekemisiin minkään\nepäpuhtaan kanssa.\"\n\n\"Mutta emmekö me voi olla kuin jumalat, jotka tuntevat hyvän ja\npahan?\"\n\n\"Me emme ole jumalia.\" Corliss pudisti surumielisesti päätään.\n\n\"Mutta miehet kai toki ovat?\"\n\n\"Tuo on uudenaikaisen naisen puhetta\", sanoi Corliss kulmiaan\nrypistäen. \"Tasa-arvoisuus, äänioikeus ja muuta sellaista.\"\n\n\"Älkää nyt viitsikö\", vastusteli Frona. \"Te ette tahdo ettekä voi\nymmärtää minua. Minä en ole mikään naisasianainen, minä en aja uuden\nnaisen, vaan uuden naisellisuuden asiaa. Ja sen vuoksi, että minä\nolen suora, sen vuoksi, että tahdon olla luonnollinen ja rehellinen\nja tosi, ja sen vuoksi, että olen johdonmukaisesti oma itseni, sen\nvuoksi te käsitätte ja tuomitsette minut väärin. Minä koetan olla\njohdonmukainen ja luulen onnistuvani aika hyvin. Mutta te ette voi\nnähdä mitään järkeä minun johdonmukaisuudessani, ehkä siksi, ettette\nole tottunut johdonmukaisiin, luonnollisiin naisiin, vaan pikemminkin\ntunnette vain kasvihuonekukkia -- noita kauniita, avuttomia, hyvin\npyöristettyjä ja täyteläisiä pikku olentoja, jotka ovat niin siunatun\nviattomia ja syntisen tietämättömiä. He eivät ole luonnollisia\neivätkä voimakkaita eivätkä voi antaa lapsilleenkaan luonnollisuutta\neikä voimaa perinnöksi.\"\n\nHän vaikeni äkkiä. He kuulivat jonkun astuvan eteiseen ja raskaitten,\npehmeitten askelten lähestyvän.\n\n\"Olemmehan me ystäviä?\" lisäsi Frona kiireesti ja Corliss vastasi\nkatseellaan.\n\n\"En kai häiritse, vai mitä?\" Dave Harney irvisti merkitsevästi ja\nkatsoi juhlallisesti ympärilleen, ennen kuin tuli kättelemään.\n\n\"Ette ensinkään\", vastasi Corliss. \"Me olemme kiusanneet toisiamme\nniin kauan, että odottamalla odotimme, että kuka tahansa tulisi. Jos\nte nyt ette olisi tullut, niin me pian olisimme riidelleet, eikö\ntotta, miss Welse?\"\n\n\"Minusta hän ei kuvaa tilannetta aivan täsmällisesti\", sanoi Frona\nhymyillen. \"Kyllä me jo olimme alkaneet riidellä.\"\n\n\"Te näytätte hiukan kiihoittuneilta\", arvosteli Harney ja antoi koko\nvelton ruumiinsa vaipua lepotuolin patjoihin.\n\n\"Mitä kuuluu nälänhädästä?\" kysyi Corliss. \"Onko yhteiskunnan\npuolelta ryhdytty toimenpiteisiin?\"\n\n\"Ei tarvittu yhteiskunnan apua. Miss Fronan isäukko ehti edelle.\nPelästytti heidät puolikuoliaiksi, luulen minä. Kolmetuhatta meni\njäätä pitkin jokea ylös töihin, puolitoistatuhatta lähti myötävirtaa\netelään, ja heti markkinat tulivat helpommiksi. Niin juuri Welse\noli laskenutkin, että kaikki olivat odottaneet hintain nousua\nja pidättäneet hallussaan kaikki elintarpeet, jotka heidän oli\nonnistunut saada kynsiinsä. Muutamien olo tuli sen kautta kahta\ntukalammaksi, ja niin he aika joukolla lähtivät meren rannikolle päin\nja veivät kaikki koirat mennessään. Minä sanon teille\" -- hän nousi\njuhlallisesti istumaan -- \"nyt kannattaa ostaa koiria. Niiden hinnat\ntulevat nousemaan huikeasti keväällä, kun tavarain kuljetus pääsee\nvauhtiin. Minä olen jo saanut kokoon sata otusta ja aion saada sata\ndollaria nettoa jok'ikisestä.\"\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"Niin minä luulen. Meidän kesken sanoen -- se on tietysti salaisuus\n-- minä ensi viikolla lähetän pari miestä etelään ostamaan viisisataa\notusta parasta lajia, mitä voi löytää. Niin minä aion. Minä olen\nliian kauan asustanut tässä maassa antaakseni tilaisuuden mennä\nsormieni lomitse.\"\n\nFrona purskahti nauruun. \"Mutta sokeripulaan te jouduitte, Dave.\"\n\n\"Enpä tiedä\", hän vastasi hyvätuulisesti. \"Tuosta minulle juolahti\njotain mieleen. Minä olen saanut sanomalehden, joka on vain neljä\nviikkoa vanha, numeron SeattIen Tietosanomia.\"\n\n\"Ovatko Yhdysvallat ja Espanja --\"\n\n\"Ei niin kiirettä, ei niin kiirettä.\" Pitkä yankee heilutti\nkäsivarsiaan saadakseen aikaan hiljaisuuden ja keskeytti uteliaitten\nseuralaistensa kysymykset.\n\n\"Mutta oletteko lukenut sen?\" tahtoivat molemmat tietää.\n\n\"Huhhuu, joka rivin, ilmoituksineen kaikkineen.\"\n\n\"Sanokaahan sitten\", alkoi Frona, \"onko --\"\n\n\"Älkää nyt puhuko mitään, miss Frona, ennen kuin minä kerron teille\nkaiken järjestyksessä. Tuo sanomalehti maksoi minulle viisikymmentä\ndollaria -- tapasin mieheni Klondyke Cityn tienkäänteessä ja ostin\nsen paikalla. Se hölmö olisi helposti saanut siitä sata, jos olisi\nodottanut, kunnes pääsi kaupunkiin asti.\"\n\n\"Mutta mitä siinä sanotaan? Onko --\"\n\n\"Kuten sanoin, sanomalehti maksoi minulle viisikymmentä dollaria.\nSe on ainoa, joka on tullut maahan. Jokainen kuolee uteliaisuudesta\nkuulla uutisia. Siksi minä olen kutsunut valitun seuran tänne teidän\nvastaanottohuoneeseenne tänä iltana, se on ainoa sopiva paikka, ja\nhe saavat lukea sitä ääneen vuorotellen niin kauan kuin tahtovat ja\njaksavat -- niin, tietysti, jos te suostutte antamaan paikan heidän\nkäytettäväkseen.\"\n\n\"Tietysti he ovat tervetulleet! Ja te olette hyvin ystävällinen, kun\n--\"\n\nDave työnsi luotaan kaikki kiitokset. \"Niin juuri minä olin\nlaskenutkin. Nyt sattuu olemaan niin kuin te sanoitte, että minä\njouduin sokeripulaan. Siksi jokaisen vaimon ja tyttären, joka saa\nnähdä vilauksenkaan tuosta paperista tänä iltana, pitää pulittaa\nminulle viisi kupillista sokeria. Kuulitteko? Viisi suurta\nkuppia, valkoista, ruskeata tai palasokeria, ja minä otan heiltä\nvelkasitoumuksen ja lähetän pojan huomenna kiertelemään paikasta\ntoiseen ja perimään saataviani.\"\n\nFrona joutui aluksi ymmälle, mutta pian hän alkoi taas nauraa. \"Sepä\ntulee olemaan hullunkurista. Kyllä minä suostun, tulkoon sitten mitä\ntulee. Tänä iltana, Dave, eikö niin? Aivan varmasti siis tänä iltana?\"\n\n\"Aivan varmasti. Ja te saatte tietysti lukea ilmaiseksi, kun\nlainaatte huoneenne tarkoitukseen.\"\n\n\"Mutta isän täytyy maksaa viisi kupillista. Teidän pitää jyrkästi\nvaatia ne häneltä.\"\n\nDaven silmät vilkkuivat hyväksyvästi. \"Kyllä hän nyt saa takaisin!\"\n\n\"Ja minä\", lupasi Frona, \"pidän huolen siitä, että hän tulee\nvoitettuna seuraamaan Dave Harneyn riemuvaunuja.\"\n\n\"Sokerirattaita\", oikaisi Dave. \"Ja huomisiltana minä otan lehden\nmuassani seurahuoneelle. Silloin se ei enää ole tuore, niin että\nhe saavat sen halvalla; yksi kuppi on luullakseni kohtuullista.\"\nHän nousi istualleen ja hieroi kerskaillen luisevia käsiään. \"Minä\nen ole tehnyt turhaa työtä sen jälkeen kuin laivakulku lakkasi, ja\nvaikka muut ihmiset valvoisivat kaiken yötä, niin he eivät kuitenkaan\naamulla olisi tarpeeksi aikaisin ylhäällä ehtiäkseen ennen Dave\nHarneytä, ei edes sokeriasioissa.\"\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nVance Corliss seisoi salin nurkassa nojaten soittokoneeseen ja\nsyventyneenä vilkkaaseen keskusteluun eversti Trethawayn kanssa.\nJälkimmäinen oli virkeä, teräväkatseinen ja voimakkaan näköinen mies\nja näytti huolimatta harmaista hiuksistaan ja yli kuudestakymmenestä\nvuodestaan kolmenkymmenen ikäiseltä. Hän oli vanha, kokenut\nkaivosinsinööri, taitonsa ja maineensa vuoksi arvossapidetyimpiä\nalallaan, ja edusti amerikkalaista yhtiötä, joka oli yhtä mahtava\nkuin Corlissin edustama englantilainen. Nämä kaksi miestä olivat\ntulleet keskenään hyviksi ystäviksi, ja ammattiasioissa he jo olivat\nehtineet olla toisilleen suureksi avuksi. Ja oli hyvä, että he\nvetivät yhtä köyttä, nuo kaksi, joiden hallussa ja vallassa olivat\nne mahtavat rahavarat, joilla kaksi kansallisuutta edisti tuon\nnapaseutujen rajamaan kehitystä.\n\nHuone oli täpötäynnä väkeä ja ilma sakeana tupakansavusta. Satakunta\nnahkoihin ja lämpimänvärisiin villavaatteihin puettua miestä\nseisoskeli katselijoina seinävierillä. Puheensorina antoi kaikelle\nyleisen toveruuden leiman. Huolimatta eriskummallisesta ulkonäöstään\nhuone ei niin paljon muistuttanut julkista huvittelupaikkaa kuin\nkotoista olohuonetta, johon perheenjäsenet päivätyön jälkeen\nkokoontuvat, öljylamput ja talikynttilät tuikkivat himmeästi savun\nläpi, ja suuret, kuumuuttaan hehkuvat rautauunit ratisivat ja\nrätisivät tervetuliaisiksi.\n\nLattialla pyöri toistakymmentä paria valssin sävelten tahdissa.\nKiilloitettuja paidanrintoja ja hännystakkeja ei näkynyt. Miehillä\noli päässä suden- tai majavannahkalakit, joiden tupsukoristeiset\nkorvalaput lepattivat, ja jaloissa hirven- tai mursunnahasta\nvalmistetut jalkineet, mokkasiinit tai _muclucit_. Siellä täällä\nnaisillakin oli mokkasiinit, mutta useimmat tanssivat kevyissä,\nsilkkisissä tanssikengissä. Huoneen toisessa päässä olevan suuren\navoimen oven kautta näkyi toinen huone, jossa oli vieläkin\nenemmän tungosta. Tanssisoiton tauotessa kuului tästä huoneesta\nkorkkien pauketta ja lasien kilinää, jota säesti arpanappulain ja\nrulettipallojen lakkaamaton naksutus ja raksutus.\n\nSalin pienempi ovi avautui, ja jäistä ilma-aaltoa seurasi huoneeseen\nturkkeihin kääriytynyt nainen. Kylmä viima syöksähti lämpimään\nmuodostuen usvaksi, joka lähellä lattiaa kiertyen ja kiemurrellen\nverhosi tanssijain jalat, kunnes kuumuus sen lopulta voitti.\n\n\"Te tulette kuin kylmän kuningatar, Lucile\", tervehti eversti\nTrethaway tulijaa.\n\nTämä nyökäytti päätään, naurahti ja keskusteli iloisesti Trethawayn\nkanssa riisuessaan päällysvaatteitaan. Mutta Corlissia hän ei ollut\nhuomaavinaankaan, vaikka tämä seisoi tuskin metrin päässä hänestä.\nPuolisen tusinaa tanssijoita odotti kärsivällisesti pienen välimatkan\npäässä, että hän lopettaisi juttelunsa everstin kanssa. Piano ja\nviulu soittivat paraikaa schottischin alkusoittoa, ja Lucile kääntyi\nlähteäkseen. Mutta äkillinen mielijohde sai Corlissin astumaan hänen\nluokseen. Hän ei ollut sitä laisinkaan suunnitellut, ei uneksinutkaan\ntekevänsä mitään sellaista.\n\n\"Olen hyvin pahoillani\", hän sanoi.\n\nLucilen silmät säihkyivät suuttumuksesta hänen kääntyessään Corlissin\npuoleen.\n\n\"Tarkoitan mitä sanon\", toisti Corliss ojentaen kättään. \"Olen hyvin\npahoillani. Minä käyttäydyin kuin raakalainen ja pelkuri. Annatteko\nminulle anteeksi?\"\n\nNainen epäröi, ja hänen katseensa, jonka kokemukset olivat tehneet\nteräväksi ja tarkaksi, etsi Corlissin menettelyn vaikutinta. Sitten\nhänen kasvojensa ilme kävi pehmeäksi, ja hän puristi ojennettua\nkättä. Hänen silmissään oli lämmin, kostea kiilto.\n\n\"Kiitos\", hän sanoi.\n\nMutta odottavat miehet olivat käyneet kärsimättömiksi, ja Lucile\npyörähti tiehensä kauniin nuorukaisen kanssa, jolla oli keltainen\nsiperialainen sudennahkalakki. Corliss tuli takaisin toverinsa luo\nselittämättömän tyytyväisenä ja ihmetellen tekoansa.\n\n\"Se on kirottu häpeä.\" Everstin katse seurasi yhä vielä Lucilea, ja\nVance ymmärsi. \"Corliss, minä olen elänyt kuusikymmentä vuotta ja\nelänyt ne hyvin, mutta tiedättekö, nainen on minulle salaperäisempi\nilmiö nyt kuin koskaan. Katsokaa heitä, katsokaa heitä kaikkia!\"\nHänen katseensa kulki koko joukon yli. \"Perhosia he ovat, pelkkää\nvaloa ja laulua ja naurua, ja tanssivat tanssimistaan aina kadotuksen\nportille asti. Ei vain Lucile, vaan muut myös. Katsokaahan nyt Mayta,\njolla on madonnan otsa ja kieli kuin katupojalla. Ja Myrtle -- totta\ntotisesti on kuin joku Gainsborough'n vanhoista englantilaisista\nkaunottarista olisi astunut kankaaltaan huvitellakseen vuosisadan\nloppuun Dawsonin tanssisaleissa. Ja Laura tuolla, miten ihana hän\nolisikaan äitinä! Ettekö voi nähdä häntä pitäen lasta käsivarrellaan\nja painaen sitä rintaansa vasten? He ovat kyllä parhaat joukosta,\ntiedän sen, uusi maa houkuttelee aina parhaat, mutta kaikki ei\nkuitenkaan ole niinkuin olla pitäisi, Corliss, jokin on hullusti.\nMinun kiihkokauteni on jo ohi, ja minä näen selvemmin ja tarkemmin.\nMinusta tuntuu, kuin pitäisi uuden Kristuksen nousta julistamaan\nuutta pelastusta nykyajalle -- taloudellista tai yhteiskunnallista,\nse on yhdentekevää. Maailma tarvitsee sitä.\"\n\nHuone tyhjeni aika-ajoin melkein kokonaan, kun yleisöä tanssien\nväliajoilla virtaili suuresta ovesta toiseen huoneeseen, missä\nkorkit paukkuivat ja lasit kilisivät. Eversti Trethaway ja Corliss\nmenivät seuraavalla kerralla virran mukana ravintolaan, missä\nviisikymmentä miestä ja naista seisoskeli. He joutuivat Lucilen ja\nkeltaisen sudennahkalakin naapureiksi. Mies oli kieltämättä hauskan\nnäköinen, ja poskille kohonnut puna ja silmien lämmin hehku vain\nkorostivat hänen kauneuttaan. Olisi ollut väärin väittää hänen olevan\njuovuksissa, sillä hän saattoi täydellisesti hallita itseään, mutta\nhän oli tuon autuudentunteen vallassa, jonka rypäleen mehu tuottaa.\nHän puhui hiukan kovaäänisesti, ja hänen kielensä oli kerkeä ja\nkekseliäs -- sanalla sanoen: hän oli juuri tuossa epämääräisessä\ntilassa, jossa sekä paheet että hyveet pyrkivät liioiteltuihin\nilmauksiin.\n\nKun hän kohotti lasiansa, niin hänen vieressään seisova mies\nsattui töytäisemään hänen käsivarttaan. Sudennahkalakki pyyhkäisi\nviinin hihastaan ja sanoi suoraan, mitä ajatteli moisesta\nkömpelyydestä. Hänen sanansa eivät olleet erikoisen kohteliaat, ja\noli odotettavissa, että ne herättäisivät pahaa verta. Ja sen ne\ntekivätkin; toisen miehen nyrkki osui sudennahkalakin alle niin\nvoimakkaasti, että lakin omistaja horjahti Corlissia kohden. Mutta\nloukattu mies ei vieläkään jättänyt uhriaan rauhaan. Naiset hiipivät\npois huoneesta jättäen taistelukentän miehille, joista toiset\nyrittivät sekaantua asiaan, toiset taas tahtoivat antaa asianomaisten\ntapella rauhassa ja rehellisesti.\n\nMutta sudennahkalakki ei näyttänytkään olevan halukas taistellen\nselviytymään pälkäästä, jonka itse oli aikaansaanut, vaan koetti\nkäsillään kasvojaan suojellen päästä pakoon. Väkijoukko kehoitti\nmeluten häntä puolustautumaan ja tappelemaan. Hän kokosi kaiken\nrohkeutensa aikoen yrittää, mutta kun vastustaja taas karkasi hänen\npäällensä, niin se petti, ja hän vetäytyi syrjään.\n\n\"Antakaa hänen olla! Hän ansaitsee sen!\" huudahti eversti Vancelle,\nkun tämä näytti aikovan sekaantua asiaan. \"Hän ei tahdo tapella. Jos\nhän tahtoisi, niin luulenpa, että antaisin hänelle anteeksi.\"\n\n\"Mutta minä en siedä nähdä häntä noin rääkättävän. Kun hän edes\npuolustautuisi, niin se ei näyttäisi niin kurjalta.\"\n\nVeri virtasi nuorukaisen nenästä ja silmän yläpuolella olevasta\nnaarmusta, kun Corliss asettui väliin. Hän koetti pidättää miehiä\nerillään toisistaan, mutta työnsi kuumaveristä hyökkääjää liian\nvoimakkaasti taaksepäin, niin että tämä kadotti tasapainonsa ja\nkaatui. Kapakkatappelussa on jokaisella puoluelaisia, ja ennenkuin\nVance ehti huomatakaan, löi eräs miehen ystävistä häntä niin, että\nhän tuskin pysyi jaloillaan. Del Bishop, joka oli tunkeutunut\npaikalle, hyökkäsi suoraa päätä sen miehen kimppuun, joka oli\nahdistanut hänen isäntäänsä, ja ottelu tuli yleiseksi. Väkijoukko\njakautui puolueisiin ja otti osaa mellakkaan.\n\nEversti Trethaway unohti, että hänen kiihkokautensa oli ohi, ja\nryntäsi heiluttaen kolmijalkaista tuolia kädessään ketterästi\ntaistelun tuoksinaan. Pari ratsupoliisia, jotka olivat vapaina\nvirantoimituksesta, seurasi häntä, ja muutaman muun avulla he\nsuojelivat sudennahkalakkista miestä.\n\nVaikka tappelu oli hurja ja meluisa, niin se ei kuitenkaan häirinnyt\nasioitten rauhallista kulkua muualla kuin juuri itse tappelupaikalla.\nRavintolan toisessa päässä jatkui juomain tarjoilu, ja viereisestä\nhuoneesta kuului soitto ja tanssi. Pelurit eivät olleet keskeyttäneet\npeliänsä, ja vain lähimpien pöytien ääressä osoitettiin jonkun verran\nmielenkiintoa koko juttua kohtaan.\n\n\"Hakataan se maahan ja viskataan ulos!\" irvisteli Del Bishop\ntaistellessaan hetkisen Corlissin rinnalla.\n\nCorliss irvisti takaisin ja koetti torjua nyrkiniskulla erään\nvantteran koiranajajan hyökkäyksen. Tämä kaatui maahan, mutta\nveti Corlissin muassaan taistelevien jalkoihin, painoi hänet\nlujasti itseään vasten, ja äkkiä Corliss tunsi vastustajansa\niskevän hampaansa hänen korvaansa. Salamannopeasti hän näki\ntulevaisuutensa, itsensä korvapuolena, ja samassa silmänräpäyksessä\nhän keksien pelastuskeinon painoi peukalonsa vasten miehen silmiä.\nTappelupukareita kaatui hänen päälleen, ja moni tallasi häntä\njaloillaan, mutta kaikki tuntui hänestä himmeältä ja kaukaiselta. Hän\ntiesi vain, että kun hän painoi peukaloitaan syvemmälle, niin miehen\nhampaat vavahtivat. Hän painoi vielä hiukkasen (-- vielä vähän ja\nmies olisi kadottanut näkönsä --), ja hampaat hellittivät otteensa.\n\nKun hän tämän jälkeen selvisi mellakasta ja pääsi jaloilleen\ntarjoilupöydän ääreen, niin hän oli kadottanut kaiken\nvastenmielisyyden tappelemista kohtaan. Hän oli huomannut kaikesta\nhuolimatta olevansa hyvin samanlainen kuin muut miehet, ja\nruumiinosan kadottamisen uhka oli pyyhkinyt pois kahdenkymmenen\nvuoden kulttuurin. Peli ilman panosta ei maistu peliltä, ja\nCorliss huomasi nyt myöskin, miten toisin todellinen tappelu,\njossa elämä on panoksena, saa veren kuumenemaan kuin terveelliset\nruumiinharjoitukset voimistelusalissa. Noustessaan jaloilleen hän\nnäki erään oravannahkaturkkisen miehen kohottavan oluthaarikkaansa\naikoen viskata sillä muutaman askelen päässä seisovaa Trethawayta\npäähän. Ja sormet, jotka olivat tottuneet käsittelemään\nkoetinputkea ja vesivärejä, puristuivat nyrkkiin, ja hän survaisi\nhaarikanheittäjää suulle. Ase kirposi miehen kädestä, ja hän itse\nhorjahti maahan. Vance seisoi hetkisen kuin sokaistuna, sitten hän\nhuomasi lyöneensä miehen tajuttomaksi -- ensi kerran elämässään -- ja\ntunsi ilon väristyksen ruumiissaan.\n\nEversti Trethaway kiitti häntä katseellaan ja huusi: \"Lähtekää ulos!\nKoettakaa päästä ovelle, Corliss!\"\n\nSyntyi aika mellakka, ennenkuin ovet voitiin saada auki, mutta\neversti, joka ei ollut luopunut kolmijalkaisesta tuolistaan, sai\nvastustajat hajoitetuiksi, ja myrskyisä väkijoukko ryntäsi kadulle.\nKuten tällaisissa tappeluissa on tapana, lakkasivat vihollisuudet\nheti tämän jälkeen, ja joukko hajautui. Molemmat poliisit palasivat\npuoluelaistensa avustamina sisään valvomaan järjestystä, mutta\nCorliss ja eversti jatkoivat sudennahkalakin ja Del Bishopin\nseuraamina matkaansa katua ylöspäin.\n\n\"Tuli ja leimaus! Tuli ja leimaus!\" huudahti eversti Trethaway\ninnoissaan. \"Vielä sitä voimaa riittää! Minä tunnen itseni\nkahtakymmentä vuotta nuoremmaksi tämän jälkeen. Corliss, kätenne!\nOnnittelen teitä sydämellisesti, oikein sydämellisesti! Suoraan\nsanoen minä en olisi uskonutkaan sitä teistä. Te hämmästytätte minua,\nsir, hämmästytätte suuresti.\"\n\n\"Niin itseänikin\", vastasi Corliss. Kiihoitus oli rauennut, ja\nhän tunsi itsensä väsyneeksi ja heikoksi. \"Ja te olitte myöskin\nhämmästyttävä. Te käytitte sitä tuolia niin että --\"\n\n\"No niin, kyllä minä todella suoriuduin aika hyvin. Näittekö -- mutta\nkatsokaahan tänne!\" Hän piti asetta yhä vielä kädessään lujasti\npuristaen sitä ja yhtyi muiden kanssa nauramaan itselleen.\n\n\"Ketä minulla on kunnia kiittää, hyvät herrat?\"\n\nHe olivat pysähtyneet kadunkulmaukseen, ja mies, jonka he olivat\npelastaneet, ojensi kätensä.\n\n\"Nimeni on St. Vincent\", hän jatkoi, \"ja --\"\n\n\"Miten se oli?\" Del Bishop tuli äkkiä innostuneeksi asiasta.\n\n\"St. Vincent, Gregory St. Vincent --\"\n\nBishopilla oli jo nyrkki ojossa, ja Gregory St. Vincent kellahti\nraskaasti lumihankeen. Eversti kohotti vaistomaisesti tuoliaan ja sai\nsiten Corlissin avulla kullankaivajan pysymään alallaan.\n\n\"Oletteko järjiltänne, mies?\" kysyi Vance.\n\n\"Senkin inhoittava otus! Toivon, että olisin lyönyt kovemmin!\" oli\nvastaus. \"No, olkoon sitten! Päästäkää minut, en minä lyö häntä enää.\nPäästäkää minut, minä menen kotiin. Hyvää yötä.\"\n\nKun he auttoivat St. Vincentin jaloilleen, niin Vance olisi voinut\nvannoa kuulleensa everstin salaa naureskelevan. Tämä tunnustikin sen\nmyöhemmin selittäen:\n\n\"Se oli niin hullunkurista ja odottamatonta.\" Mutta hän hyvitti\nrikoksensa saattamalla St. Vincentin kotiin.\n\n\"Mutta miksi te löitte häntä?\" kysyi Corliss neljännen kerran sen\njälkeen kuin oli tullut asuntoonsa, mutta ei saanut vastausta.\n\n\"Inhoittava matelija\", mutisi kullankaivaja irvistellen peitteittensä\nalta. \"Miksi tekin estitte minut? Voi kun olisin lyönyt kahta vertaa\nkovemmin!\"\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\n\"Mr Harney, hauska tavata teidät! Dave, eikö niin, Dave Harney?\"\nDave Harney nyökäytti päätään, ja Gregory St. Vincent kääntyi Fronan\npuoleen. \"Te huomaatte, miss Welse, miten pieni maailma on. Mr Harney\nja minäkään emme ole aivan vieraita toisillemme.\"\n\nKultakuningas tutki puhujan kasvoja, kunnes muisti alkoi kirkastua.\n\"Odottakaahan!\" hän huudahti St. Vincentin aikoessa sanoa jotain.\n\"Luulen päässeeni perille teistä. Teillä ei ollut partaa siihen\naikaan. Katsotaanpas, -- '86, syksyllä '87, kesällä '88 -- kas\nsilloin se oli! Kesällä vuonna '88 minä kuljin lautalla Stewart-jokea\nalas, lastina hirvenlihaa, ja koetin kiiruhtaa parhaani mukaan\nehtiäkseni perille, ennenkuin lihat pahenisivat. Niin, ja te\ntulitte Yukonia alas Linderman-veneellä. Ja minä väitin, että oli\nkeskiviikko, ja toverini, että oli perjantai, ja te oikaisitte ja\nsanoitte, että oli sunnuntai, niin kai se oli. Yhdeksän vuotta\nsitten! Ja me vaihdoimme paistit jauhoihin ja hiivaan ja -- ja -- ja\nsokeriin! Hitto vie! Hauska nähdä teidät!\"\n\nHe paiskasivat kättä uudestaan.\n\n\"Tulkaa minua tervehtimään\", kutsui Harney jättäessään heidät.\n\"Minulla on aika sievä pieni mökki tuolla kukkulalla ja toinen\nEldoradon rannalla. Oveni on aina avoinna. Tulkaa ja viipykää niin\nkauan kuin haluatte. Ikävää, että minun pitää jättää teidät niin\npian, mutta minun täytyy pistäytyä seurahuoneelle perimään saataviani\n-- sokeria. Miss Frona kertoo kyllä teille.\"\n\n\"Te olette hämmästyttävä, mr St. Vincent!\" Frona oli\nlyhyesti selostanut Harneyn sokeripulajutun ja palasi nyt\nmieltäkiinnittävämpiin asioihin. \"Maa oli kai autiona kahdeksan\nvuotta sitten, ja te kuljitte siis tosiaankin silloin sen läpi.\nKertokaa minulle siitä!\"\n\nGregory St. Vincent kohautti olkapäitään.\n\n\"Siitä ei voi paljoakaan kertoa. Se oli surkean epäonnistunut juttu,\npelkkiä ikäviä kokemuksia eikä mitään, mistä kannattaisi ylpeillä.\"\n\n\"Kertokaa kuitenkin! Sellaiset seikat huvittavat minua. Ne tuntuvat\nolevan todellisempaa, varsinaisempaa elämää kuin tavalliset\njokapäiväiset tapahtumat. Sanoitte epäonnistunut. Se edellyttää\nyritystä saavuttaa jotain. Mitä te yrititte?\"\n\nSt. Vincent huomasi Fronan peittelemättömän harrastuksen, ja se\noli hänelle mieleen. \"Hyvä, jos tahdotte, niin voinhan kertoa\nteille muutamin sanoin kaiken, mitä minulla on kerrottavana.\nOlin saanut mielettömän päähänpiston raivata uuden tien maailman\nympäri ja innokkaana tiede- ja sanomalehtimiehenä, ennen kaikkea\nsanomalehtimiehenä, olin päättänyt samota läpi Alaskan, mennä\njäätä pitkin Beringin salmen poikki ja matkustaa Eurooppaan\nPohjois-Siperian kautta. Aie oli suurenmoinen, nuo seudut kun olivat\nsuurimmaksi osaksi koskematonta maata, mutta minä epäonnistuin.\nPääsin onnellisesti salmen poikki, mutta Itä-Siperiassa minun\nkävi hullusti. Tamerlan oli kaikkeen syypää, niin olen tottunut\npuolustautumaan.\"\n\n\"Mikä Odysseus!\" Mrs Schoville löi käsiään yhteen ja liittyi heidän\nseuraansa. \"Nykyajan Odysseus! Miten runollista!\"\n\n\"Mutta Othello hän ei ole\", vastasi Frona. \"Hänen kielensä on laiska.\nHän lopettaa kertomuksensa juuri kun on tullut jännittävimpään\nkohtaan ja salaperäisesti viitannut kaukaisessa muinaisuudessa\neläneeseen mieheen. Te menettelette väärin meitä kohtaan, mr St.\nVincent, ja me olemme aivan onnettomat, kunnes te selitätte, miten\nTamerlan pakotti teidät keskeyttämään matkanne.\"\n\nSt. Vincent naurahti ja näytti vain hyvin vastenmielisesti alistuvan\nkertomaan matkoistaan. \"Kun Tamerlan kulki kautta Itä-Aasian,\nhävitti hän tulella ja miekalla valtioita ja kaupunkeja maan\ntasalle ja hajoitti heimoja kuin tuhkaa tuuleen. Suuri kansakunta\nkulki sekasortoisin joukoin yli maan paeten hurjien valloittajien\nverenhimoa ja asettui kauas Siperiaan, jonka pohjois- ja itäosiin,\narktisen alueen rajoille, siten syntyi mongolilainen asutus -- enkö\nväsytä teitä?\"\n\n\"Oi, ette suinkaan!\" huudahti mrs Schoville. \"Tämä on hurmaavaa!\nTeidän kertomatapanne on niin eloisa. Se johtaa minun mieleeni --\"\n\n\"Macaulayn\", sanoi St. Vincent hyväntahtoisesti nauraen. \"Te\ntiedätte, että olen sanomalehtimies, ja hänellä on ollut voimakas\nvaikutus tyyliini. Mutta lupaan koettaa kertoa yksinkertaisemmin.\nPalataksemme asiaan, jos näitä mongoliheimoja ei olisi ollut, niin\nminun matkani ei olisi keskeytynyt. Sen sijaan, että minun täytyi\nnaida ihrainen prinsessa ja oppia heimojen välisen sodankäyntitavan\nsalaisuudet ja varastamaan poroja, olisin voinut muitta mutkitta\nrauhassa matkustaa Pietariin.\"\n\n\"Oi niitä sankareita, tästähän joutuu aivan kiihdyksiin, eikö totta,\nFrona? Mutta kertokaa nyt porojen varastamisesta ja ihraisesta\nprinsessasta!\"\n\nValtion asiamiehen rouva loisti ihastuksesta katsoessaan St.\nVincentiin, ja saatuaan Fronalta kehoituksen jatkaa tämä kertoi\nedelleen:\n\n\"Rannikon asukkaat olivat eskimoja, iloisia, tyytyväistä ja rauhaa\nrakastavaa kansaa. He kutsuivat itseään nimellä 'Oukilion' eli\nmerenmiehet. Minä ostin heiltä koiria ja ruokaa, ja he kohtelivat\nminua oivallisesti. Mutta he olivat Chow Chuen-kansan, sisämaassa\nasuvan, myös hirvimiehiksi nimitetyn heimon alamaisia. Chow\nChuenkansa oli hurjaa, sotaista väkeä, jolla oli kaikki villien\nmongolien julmuus ja heidän paheellisuutensa kaksinkertaisena. Heti\nkun olin lähtenyt rannikolta, he hyökkäsivät kimppuuni, ryöstivät\nminulta kaikki tavarani ja tekivät minut orjaksi.\"\n\n\"Mutta eikö siellä ollut venäläisiä?\" kysäisi mrs Schoville.\n\n\"Venäläisiäkö? Chow Chuen-kansan keskuudessa?\" St. Vincentin täytyi\nnauraa. \"Maantieteellisesti he kyllä kuuluvat valkean tsaarin\nvalta-alueeseen, mutta valtiollisesti eivät. Lienevätkö edes koskaan\nkuulleet hänestä puhuttavankaan. Älkää unohtako, että Siperian\nkoilliskolkka peittyy napaseutuja verhoavaan usvaan, on '_terra\nincognita_', minne ei moni ole jalallaan astunut ja mistä ei kukaan\nole palannut.\"\n\n\"Mutta tehän --\"\n\n\"Minä satun olemaan poikkeus. Miksi he minut säästivät, en tiedä.\nMutta niin sattui käymään. Ensi alussa minua kohdeltiin kurjasti,\nnaiset ja lapset löivät minua, pukunani oli turkit, jotka olivat\ntäynnänsä syöpäläisiä, ja ravintonani muiden ruoanjätteet. Heillä ei\nollut sydäntä nimeksikään. Kuinka onnistuin kestämään tuon kaiken, on\nminulle arvoitus; tiedän ainoastaan, että alkuaikoina tuon tuostakin\nmietin itsemurhaa. Siitä minut tuona aikana pelasti vain se seikka,\nettä kärsimykset ja alennustila pian tekivät minut siihen liian\ntylsäksi ja järjettömäksi. Olin puolikuollut vilusta ja nälästä ja\nkärsin sanomatonta kurjuutta ja pahoinpitelyä -- ihmekö siis, jos\nmuutuin elukan kaltaiseksi.\n\n\"Näin jäljestäpäin se on kuin unennäköä. Eräitä aukkoja muistini ei\npysty täyttämään. Muistan hämärästi, että minut sidottiin rekeen ja\nettä minua kuljetettiin pitkiä matkoja toisesta leiristä toiseen. He\nnäyttelivät kai minua, kuten me näyttelemme norsuja ja villi-ihmisiä.\nKuinka kauas eri suuntiin tällä tavoin sain matkustella näissä\nhämärän maissa, sitä en uskalla sanoa, mutta varmastikin tulin\nkulkeneeksi tuhansia penikulmia. Tullessani tajuihini ja uudelleen\nihmiseksi olin ainakin tuhannen mailin päässä siitä paikasta, missä\nminut vangittiin.\n\n\"Oli kevätaika, ja kun avasin silmäni, tuntui minusta siltä,\nkuin olisin palannut kaukaisesta, unohdetusta menneisyydestä.\nVyötäisilläni oli hirvennahkahihna, joka myös oli kiinnitetty rekeen.\nPidin molemmin käsin hihnasta kiinni aivan kuin posetiivinsoittajan\napina, sillä hihna oli syönyt ihoni araksi ja täyteen haavoja. Äkkiä\nlensi päähäni sukkela keino, päätin tekeytyä taipuisaksi ja nöyräksi.\nSinä iltana tanssin ja lauloin ja tein parhaani huvittaakseni\nkiusaajiani, sillä olin päättänyt, etten enää antautuisi siihen\nkohteluun, joka oli pimittänyt sieluni. Hirvimiehet ja merenmiehet\nkävivät kauppaa keskenään ja merenmiehet valkoihoisten, varsinkin\nvalaanpyytäjien, kanssa. Niinpä minä kerran myöhemmin huomasin,\nettä eräällä naisella oli pelikortit, ja tein niillä muutamia\njokapäiväisiä temppuja, jotka saivat kansan aivan ymmälle.\nEsitin heille myöskin juhlallisesti, kuten sopii, niitä harvoja\nsilmänkääntäjäntemppuja, jotka satuin tuntemaan. Seurauksena oli,\nettä arvoni heti tunnustettiin, sain parempaa ruokaa ja paremmat\nvaatteet.\n\n\"Lyhyesti sanoen minusta nyt vähitellen tuli vaikutusvaltainen\nhenkilö. Ensin vanhukset ja naiset tulivat kysymään minulta neuvoja,\nmyöhemmin päällikötkin. Mitättömät lääketieteelliset tietoni, joita\naina olin valmis tarjoamaan, olivat minulle hyvään tarpeeseen, ja\nminä tulin korvaamattomaksi. Minä, entinen orja, saavutin aseman\nheidän johtomiestensä joukossa, ja niin pian kuin olin perehtynyt\nheidän tapoihinsa, tunnustettiin minulle ylin määräämisvalta niin\nrauhan kuin sodankin toimissa. Porot olivat heidän vaihtotavaraansa,\nheidän arvoyksikkönsä, ja alituisesti me joko ryöstelimme niitä\nnaapuriheimoilta tai saimme puolustaa omia laumojamme heidän\nhyökkäyksiltään. Minä paransin heidän sodankäyntitapansa, opetin\nheille edullisempia menetelmiä ja sain heidän yrityksensä menestymään\nniin vauhdikkaasti, ettei ainoakaan naapuriheimo kyennyt tekemään\nheille vastarintaa.\n\n\"Mutta vaikka olinkin tullut mahtavaksi mieheksi, niin en silti ollut\npäässyt sen lähemmäksi vapautta. Se oli todella naurettavaa; olin\nnyt mennyt liian pitkälle ja tehnyt itseni liian arvokkaaksi heille.\nHeidän ystävällisyydellään ei nyt ollut rajoja, mutta toisaalta he\npitivät minua mustasukkaisen tarkasti silmällä. Sain mennä ja tulla\nja komennella mieleni mukaan, mutta kun kauppamatkueet lähtivät\nrannikolle, niin en saanut seurata niitä. Se oli liikkumisvapauteni\nainoa rajoitus.\n\n\"Mutta korkea asema on aina horjuva, ja kun ryhdyin muuntelemaan\nheidän valtiomuotoaan, niin minun taas kävi hullusti. Minun oli\nonnistunut yhdistää parisenkymmentä naapuriheimoa liittoon, jonka\nkautta riitaisuudet tulivat ehkäistyiksi, ja minut valittiin tämän\nliiton päämieheksi. Mutta vanha Pi-Une oli mahtavin alipäälliköistä\n-- jonkinlainen kuningas -- ja ennenkuin hän luopui yliherruudesta,\nhän vaati minulta kaikenlaisia kunnianosoituksia. Ensimmäinen ehto\noli, että minun piti naida hänen tyttärensä Ilswunga. Hän vaati sitä\njyrkästi. Minä tarjouduin luopumaan päämiehenpaikasta, mutta siitä\nhän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan ja sitten --\"\n\n\"Ja sitten\", toisti mrs Schoville äärimmilleen jännittyneenä.\n\n\"Sitten minä nain Ilswungan -- nimi on Chow Chuenkieltä ja merkitsee\nvilliporoa. Ilswunga-raukka! Hän oli kuin Swinburnen Iseult ja minä\nhänen Tristraminsa. Kun viimeksi näin hänet, leikki hän korteilla\nIrkutskin lähetysasemalla eikä suostunut menemään kylpyyn.\"\n\n\"Voi kauhistusta! Kello on kymmenen!\" Mrs Schoville oli viimeinkin\nhuomannut miehensä, joka antoi hänelle merkkejä huoneen ovelta. \"Olen\nniin pahoillani siitä, etten voi kuulla kaikkea, mr St. Vincent,\nkuinka te pääsitte pakenemaan ja muuta sellaista. Mutta teidän\npitää tulla minua tervehtimään. Minä olen aivan kuolemaisillani\nuteliaisuudesta.\"\n\n\"Ja minä kun luulin, että te olette ensikertalainen, heikkokinttu,\nnäillä mailla\", sanoi Frona vaatimattomasti, kun St. Vincent sitoi\nlakkinsa korvalappujen nauhat ja käänsi kauluksen pystyyn aikoen\nlähteä.\n\n\"Minä en pidä mahtipontisesta esiintymisestä\", hän vastasi\njäljitellen Fronan vaatimattomuutta. \"Se ei tunnu luotettavalta ja\nonkin teeskentelyä. Ja sellaiseen lankeaa niin helposti. Katsokaahan\nnoita veteraaneja, 'hapantaikinoita', kuten he ylpeästi nimittävät\nitseään. Vain sen vuoksi, että he ovat olleet maassa muutamia vuosia,\nhe pitävät itseään oikeutettuina käyttäytymään raa'asti ja näyttämään\nmetsistyneiltä, vieläpä ylpeilemään siitä. He eivät itse tiedä sitä,\nmutta kerskailua se on. Kehittäessään silmiinpistäviä erikoisuuksiaan\nhe kehittävät teeskenteleväisyyttä itseään kohtaan, ja siten koko\nheidän elämänsä on valhetta.\"\n\n\"Minä en usko, että te olette aivan oikeassa\", sanoi Frona\npuolustaen sankareitaan. \"Olen aivan samaa mieltä kuin tekin asiasta\nylimalkaan, vihaan teeskentelyä ja kerskailua, mutta useimmat näistä\nmeidän veteraaneistamme olisivat erikoisia missä maassa ja missä\nolosuhteissa tahansa. Erikoisuus on heissä itsessään, se ilmaisee\nheidän olemustaan. Ja olen varma siitä, että juuri se saa heidät\nlähtemään vieraille maille. Tavallinen ihminen pysyy tietysti kotona.\"\n\n\"Minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin, miss Welse\", sanoi St.\nVincent myöntyväisesti. \"Minä en suinkaan tarkoittanut heitä\nkaikkia, vaan ainoastaan niitä harvoja heistä, jotka todella\novat teeskentelijöitä. Enemmistö on, kuten sanoitte, rehellistä,\nluonnollista, kunnon väkeä.\"\n\n\"Sittenhän meidän ei tarvitse riidellä. Mutta mr St. Vincent,\nennenkuin lähdette, pyytäisin saada kysyä teiltä, tahtoisitteko\nhuomisiltana tulla tänne? Me harjoittelemme näytelmäkappaleita\njouluksi, ja minä tiedän, että te voisitte olla meille suureksi\navuksi. Ja eiköhän se teistä itsestännekin olisi hauskaa? Kaikki\ntäkäläiset nuoret ovat huvitettuja asiasta -- virkamiehet,\npoliisiupseerit, matkustelevat herrasmiehet ja niin edespäin,\npuhumattakaan meidän kauniista naisistamme. Te tulette varmaan\npitämään heistä.\"\n\n\"Aivan varmasti. Huomisiltana, niinhän sanoitte?\" kysyi hän vielä\nhyvästellessään.\n\n\"Huomisiltana. Hyvää yötä!\"\n\n\"Kelpo mies\", tuumi Frona itsekseen palatessaan ovelta, \"ja loistava\nrotunsa edustaja.\"\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nGregory St. Vincentistä tuli ennen pitkää tärkeä tekijä Dawsonin\nseuraelämässä. Sanomalehtimiesliiton edustajana hän oli tuonut\nmuassaan joukon parhaita suosituksia ja oli niin ollen tervetullut\nvieras kaikkialle, minne tuli. Vähitellen kaikki tiesivät, että hän\noli suuri tutkimusretkeilijä, joka oli nähnyt ja kokenut monenlaista\njoka maan kolkassa. Ja kuitenkin hän oli niin vaatimaton, ettei hänen\nsankarimaineensa ärsyttänyt ketään, ei edes miehiäkään. Vähän väliä\nhänen tielleen sattui vanhoja tuttuja. Jakob Welsen hän oli tavannut\nSt. Michaelsissa syksypuoleen vuotta '88, vähän ennen kuin kulki\nBeringin salmen poikki jäätä myöten. Noin kuukautta myöhemmin Isä\nBarnum (joka oli tullut Lower-joelta pitämään huolta sairaalasta)\noli kohdannut hänet parin sadan mailin päässä St. Michaelsista\npohjoiseen. Kapteeni Alexander, poliisiupseeri, oli yht'aikaa hänen\nkanssaan sattunut käymään Englannin lähetystössä Pekingissä. Ja\nBettles, muuan toinen paikkakunnan vanhimmista asukkaista, oli nähnyt\nhänet Fort o' Yukonissa yhdeksän vuotta takaperin.\n\nJa niin Dawson, joka aina katsoi satunnaisia kävijöitä karsain\nsilmin, otti hänet avosylin vastaan. Varsinkin hän oli naisten\nsuosikki. Huvitusten keksijänä ja toimeenpanijana hän sai johdon\nkäsiinsä, ja pian sillä alalla ei saatu mitään aikaan ilman häntä.\nHän ei ainoastaan tullut avustamaan näytäntöjen toimeenpanemisessa,\nvaan huomaamatta ja ikäänkuin luonnostaan koko hankkeen johtajaksi.\nFrona poti, kuten hänen ystävänsä väittivät, Ibsen-kuumetta, ja\nniin oli päätetty esittää \"Nukkekoti\", jossa Frona sai Noran\nosan. Corlissin, joka tavallaan oli vastuunalainen yrityksestä\nkoska hän ensiksi oli sitä ehdottanut, piti olla Torvaldina,\nmutta hänen harrastuksensa näytti laimenneen; ainakin hän pyysi\nvapautusta syyttäen kiireellisiä töitä. Vastustelematta St.\nVincent otti Torvaldin osan esittääkseen. Corliss oli läsnä\nyhdessä harjoituksessa. Lieneekö syynä ollut, että hän oli väsynyt\nneljänkymmenen mailin ajosta vai että Torvaldin useita kertoja piti\npanna kätensä Noran vyötäisille ja leikkien hyväillä hänen korvaansa,\nseuraus oli, että Corliss ei koskaan tullut toista kertaa.\n\nPaljon työtä hänellä kyllä oli, ja milloin hän ei ollut matkoilla,\nhän useimmiten keskusteli Jakob Welsen ja eversti Trethawayn kanssa.\nSuuria yrityksiä heidän puheensa koski, sitä todistaa parhaiten\nse, että yksin Welsen osuus niissä nousi miljooniin. Corliss oli\nennen kaikkea työn ja toiminnan mies, ja huomatessaan, että hänen\nperusteelliset teoreettiset opintonsa tarvitsivat käytännöllisen\nkokemuksen tukea, hän innostui tekemään työtä kahta uutterammin.\nJopa hän ihmetteli niiden henkilöiden tietämättömyyttä, jotka\nolivat antaneet hänelle niin vastuunalaisen toimen vain hänen\nopintomenestyksensä perusteella, ja tämän hän sanoi Trethawayllekin.\nEversti, joka kyllä huomasi, mitä Corlissilta puuttui, piti hänestä\nhänen suoruutensa vuoksi ja ihaili hänen työintoaan ja nopeaa\nkäsityskykyään.\n\nDel Bishop, joka aikaisemmin ei ollut suostunut tekemään kenenkään\nmuun työtä kuin omaansa, oli ruvennut Corlissin palvelukseen, koska\nhän siten saattoi paljon paremmin valvoa omaa etuaan ja oikeastaan\noli oma herransa. Hänellä oli mitä parhaat työkalut ja oivallinen\nkoiravaljakko, ja hänen päätehtävänään oli tutkia jokien poukamia\nja pitää silmät ja korvat avoinna. Hetkeksikään hän ei unohtanut\nolevansa \"Pocket-kaivaja\" ja alituisesti hän etsiskeli pocket'eja\n[vanhoja joenuoman syvennyksiä, joihin kultaa on kerääntynyt], eikä\ntämä harrastus mitenkään estänyt häntä täyttämästä velvollisuuttaan.\n\nPäivä päivältä hän lisäsi havaintovarastoaan kultahiekkakerrostumista\nja maaperän laadusta käyttääkseen sitä hyväkseen keväällä, kunhan\nrouta sulaisi ja puroissa virtaava vesi auttaisi häntä seuraamaan\nkultasuonia joenuomasta reunamille ja lähteelle asti.\n\nCorliss oli kelpo työnantaja, maksoi hyvän palkan ja piti oikeutenaan\nvaatia miehiltään samaa kuin itseltäänkin. Ne, jotka antautuivat\nhänen palvelukseensa, joko karaistuivat entistä voimakkaammiksi\ntyöntekijöiksi ja pysyivät hänen luonaan tai jättivät hänet ja\nmoittivat häntä kiivaasti. Jakob Welse pani paljon arvoa tähän\nominaisuuteen ja kiitteli kaivosinsinööriä milloin vain sai siihen\ntilaisuuden. Frona oli tyytyväinen sitä kuullessaan, sillä hän\npiti siitä mistä isäkin ja oli erikoisesti tyytyväinen siitä, että\nCorliss sai kiitosta osakseen. Mutta tämä eli nyt niin vajonneena\ntyöhönsä, että he tapasivat toisensa harvemmin kuin aikaisemmin,\njotavastoin St. Vincent anasti yhä suuremman osan hänen ajastaan.\nSt. Vincentin terve, optimistinen elämänkatsomus miellytti Fronaa,\nja hänen ulkonainen olemuksensa vastasi Fronan luonnollisen\nihmisen, rotuihmisen, ihannetta. Ensimmältä hän, kuten jokunen\nmuukin, oli hieman epäillyt St. Vincentin merkillisten seikkailujen\ntodenperäisyyttä, mutta hänen kertomataitonsa ja monet todistukset,\njotka vahvistivat hänen sanojaan, olivat haihduttaneet kaikki\nepäilykset. Sen, joka vähänkin tunsi maapallon eri osia, täytyi\ntunnustaa, että hän oli kerrottavastaan selvillä. Nuori Soley,\njoka edusti Bannock's News-yhtiötä, ja Fairweatherin palveluksessa\noleva Holmes muistivat hänen suurta huomiota herättäneen paluunsa\nihmisten ilmoille vuonna '91. Ja Sid Winslow, joka oli ollut Pacific\nCoast-lehden toimittajana, oli tutustunut häneen matkailijaklubissa\nvähän sen jälkeen kuin hän oli astunut maihin Yhdysvaltain\ntullialuksesta, jossa hän oli tullut pohjoisesta. Lisäksi Frona\nselvästi huomasi, että kokemukset olivat painaneet leimansa koko\nhänen maailmankatsomukseensa. Sitä paitsi hänessä oli voimakasta\nalkuperäisyyttä ja intohimoista rotuylpeyttä, joka veti vertoja\nFronalle itselleen. Corlissin pysytellessä poissa he olivat paljon\nyhdessä, tekivät ajoretkiä koiravaljakolla ja tulivat vähitellen\nhyviksi tuttaviksi.\n\nTämä ei tietystikään ollut Corlissille mieleen, varsinkaan, koska\nkirjeenvaihtaja useimmiten oli läsnä silloinkin, kun hän joskus\nehti hetkisen olemaan Fronan seurassa. Corlissia St. Vincent ei\nmiellyttänyt, ja muutkin miehet, jotka olivat selvillä seurahuoneen\ntapahtumasta, pysyttelivät epäröivällä kannalla hänen suhteensa.\nTrethaway oli ollut kyllin varomaton pari kertaa lausuakseen\nhänestä halventavan arvostelun, mutta hänen ihailijansa puolustivat\nhäntä niin kiivaasti, että eversti siitä lähtien hienotunteisesti\npysyi vaiti. Kerran Corliss kuullessaan mrs Schovillen puhkeavan\nylenpalttisiin ylistyksiin uskalsi epäluuloisesti hymähtää, mutta\nFronan äkillinen punastuminen ja hänen kulmakarvojensa rypistyminen\nsaivat hänet hillitsemään itsensä.\n\nToisen kerran hän ajattelemattomasti tuli maininneeksi seurahuoneella\nsattuneen mellakan. Hän oli kiihoittunut ja olisi varmaan kertonut\ntuon illan tapahtumat tavalla, joka ei olisi ollut hänelle itselleen\nsuuremmaksi kunniaksi kuin mr St. Vincentillekään, ellei Frona olisi\ntietämättään sulkenut hänen huuliaan, ennenkuin hän oli oikeastaan\npäässyt alkuunkaan.\n\n\"Minä tiedän\", hän sanoi. \"Mr St. Vincent on minulle kertonut. Hän\nnäki teidät luullakseni ensi kerran sinä iltana. Te taistelitte\nurhoollisesti hänen puolellaan -- te ja eversti Trethaway. Hän lausui\nihastuksensa peittelemättä, oli tosiaan oikein haltioissaan.\"\n\nCorliss teki kädenliikkeen, joka ilmaisi, ettei asia hänen mielestään\nansainnut mitään huomiota.\n\n\"Älkäähän nyt! Hänen sanojensa mukaan te esiinnyitte loistavasti,\nja se oli minusta hyvin hauska kuulla. Mahtaa olla suurenmoista ja\nterveellistä antaa alkuperäiselle luonnolle silloin tällöin vapaat\nohjakset. Suurenmoista meille, jotka olemme heittäneet taaksemme\nluonnon ja tulleet heikoiksi ja liikakypsiksi. Pudistaa pois kaikki\nulkokultaisuus ja riehua myrskyn lailla. Ja kuitenkin sisäisin\nminämme katsoo kaikkea rauhallisena ja intohimottomana ja sanoo:\n'Tämä on minun toinen minäni. Katsokaa! Minä, joka nyt olen levossa,\nhallitsen kuitenkin kaikkea. Tämä minun toinen, muinainen, hurja,\nvanhempi minäni raivoaa silmittömästi kuin peto, mutta minä olen\nerilläni kaikesta, tuomitsen ja käsken hänen jatkaa tai lopettaa!\nVoi, jospa olisin mies!\"\n\nCorliss ei voinut olla leikillisesti hymyilemättä, ja Frona asettui\nheti puolustuskannalle.\n\n\"Sanokaa minulle, Vance, miltä se tuntui! Enkö kuvannut sitä oikein?\nOliko teillä se tunne, että olitte kaiken yläpuolella, katselijana?\"\n\nCorlissin mieleen johtui sen hetken ylpeys, jolloin hän oli lyönyt\nmiehen tajuttomaksi, ja hän nyökäytti päätään.\n\n\"Ja te olitte ylpeä?\" kysyi Frona hellittämättä. \"Vai häpesittekö?\"\n\n\"Hiukan kumpaistakin, mutta enemmän edellistä kuin jälkimäistä\",\ntunnusti Corliss. \"Sillä hetkellä tunsin luullakseni mieletöntä\nriemua; sitten jäljestäpäin tuli häpeä, ja minä valvoin puolen yötä.\"\n\n\"Entä lopuksi?\"\n\n\"Lopuksi olin kai ylpeä. En voinut sille mitään. Kun aamulla heräsin,\ntuntui minusta siltä, kuin olisin ansainnut kannukseni. Olin\nrajattoman ylpeä, ja rintani paisui tuon tuostakin tyytyväisyydestä\nomaan itseeni -- vaistomaisesti, en ollut oikeastaan itse siitä\ntietoinen. Sitten häpeä palasi, ja minä koetin keksiä järkisyitä\npuolustuksekseni saadakseni takaisin kadottamani kunnioituksen\nitseäni kohtaan. Lopuksi ylpeys kuitenkin pääsi voitolle. Taistelu\noli ollut rehellinen ja kunniallinen, enkä minä ollut etsinyt\nsitä. Parhaat vaikuttimet pakottivat minut siihen. Minä en kadu ja\nmenettelisin aivan samoin uudestaan, jos tarvittaisiin.\"\n\n\"Se on oikein se!\" Fronan silmät säteilivät. \"Entä miten mr St.\nVincent suoriutui?\"\n\n\"Hänkö? -- -- -- Hyvin kai, minun luullakseni. Minä pidin niin\ntarkoin silmällä toista minääni, etten kiinnittänyt siihen huomiota.\"\n\n\"Mutta hänhän ehti tarkata teitä.\"\n\n\"Mahdollisesti. Minä tunnustan laiminlyöntini. Olisin ollut\nhuomaavaisempi, jos olisin tullut ajatelleeksi, että asia oli teille\nmielenkiintoinen -- suokaa minulle anteeksi. Olin aivan liian\nkeltainen ehtiäkseni yht'aikaa itse pitämään puoliani ja tarkkaamaan\nlähimmäisiäni.\"\n\nCorliss oli lähtiessään tyytyväinen siitä, ettei ollut saanut\nsanotuksi, mitä oli aikonut, eikä voinut olla ihailematta St.\nVincentiä, joka älykkäästi oli ennakolta torjunut kaikki epäedulliset\nhuomautukset kertomalla asian hänelle ominaisella, miellyttävän\nvaatimattomalla tavalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi miestä ja yksi nainen! Mitkä tekijät voisivat aikaansaada\nvaltavamman inhimillisen murhenäytelmän kuin nämä kolme? Kuten aina\non käynyt ihmiskunnan historiassa aina niiltä ajoilta lähtien,\njolloin ensimmäinen esi-isä laskeutui puuhun rakennetusta pesästään\nja alkoi kulkea pää pystyssä, niin kävi nyt Dawsonissa. On selvää,\nettä oli vähäpätöisempiäkin tekijöitä, joista Del Bishop ei suinkaan\nollut vähimmin vaikuttava, hän kun toimeliaana miehenä epäröimättä\npuuttui asioihin ja kiiruhti niiden kulkua. Tämä tapahtui Corlissin\nja Del Bishopin ollessa matkaleirissä Miller Creekin lähellä.\nJälkimmäisen piti siellä koota haltuunsa suuri määrä niukasti kultaa\ntuottavia maaosuuksia, joita ainoastaan suurliike saattoi edullisesti\nkäyttää hyväkseen.\n\n\"Minä en tuota totisesti tuhlaakaan kynttilöitä, kun kerran\nmaailmassa olen tehnyt löydön\", tokaisi kullankaivaja selvittäessään\nkahvia jääpalasella. \"En totta totisesti.\"\n\n\"Öljyäkö sitten?\" kysyi Corliss, voiteli samassa paistinpannun\nsilavalla ja kaatoi siihen jotain seosta.\n\n\"Öljyä, hitto vie! Te ette näe minun jälkiäni savulta, kun minä\nlähden kulkemaan luvattuun maahan taskut pullollaan ja silmät\npaistaen kuin auringot. Kuulkaas! Mitäs pitäisitte nyt juuri tällä\nhetkellä mehukkaasta paistista sipulin ja paistettujen perunain ja\nvihanneksien kera? Armias auta, jos en minä sitä ensimmäiseksi tilaa!\nJa sitten pidetään viikko umpeen hauskaa -- Seattlessa tai Friscossa,\nsamantekevää ja sitten --\"\n\n\"Sitten rahat ovat lopussa ja mars työnhakuun taas!\"\n\n\"Kautta sukupuunne, ee-i!\" huusi Bishop täyttä kurkkua. \"Minä\nsuljen rahapussin niin että lupsahtaa, ennenkuin lähden hummaamaan,\nja sitten, kun se on ohi, niin mars Etelä-Kaliforniaan. Jo aikoja\nsitten minä olen vesi suussa ajatellut hedelmäinviljelystilaa; sen\nsaa sieltäpäin neljälläkymmenellä tuhannella. Sitten ei tarvitse\nraataa tällä tavoin ja saada kelvotonta ruokaa vaivan palkaksi.\nKaikki on valmiiksi ajateltuna, palkkaan miehiä töitä tekemään,\npehtorin pitämään heitä silmällä, ja minä, koko ihanuuden omistaja,\nelän sillä, mitä maa tuottaa. Tallissa aina pari arohevosta valmiina\nsatuloitaviksi, kun minun tekee mieli lähteä pocketeja etsimään. On\nsiellä pocketeja kuulemma idässäpäin.\"\n\n\"Eikö teillä taloa olisikaan viljelyksillänne?\"\n\n\"Olisi toki! Hajuherneitä pitkin seiniä ja takapuolella vihannesmaa\n-- turkinpapuja ja pinaattia ja retiisejä, kurkkuja ja parsaa,\nturnipsia, porkkanoita, kaalia ja muuta semmoista. Ja sisällä muija,\njoka vetäisi minua kotiin taas, kun olen pocket-jahdilla. Kuulkaas,\ntehän tiedätte kaiken, mikä kaivostöihin kuuluu. Oletteko te koskaan\nkiertänyt maailmaa ja nuuskinut pocketeja? Ettekö? No varokaa\nsitä sitten! Ne ovat pahemmat kuin viina, hevoset ja kortinpeluu.\nNaisetkin ovat ilmaa vain, jos tulevat liian myöhään. Jos te joskus\ntunnette pocketkuumeen oireitakaan, niin menkää heti paikalla\nnaimisiin. Se on ainoa pelastuksen keino, eikä sekään aina auta.\nMinun olisi pitänyt tehdä se aikoja sitten, silloin minusta olisi\ntullut jotakin. Hitto, miten paljon hyvää minulta on elämässäni\nmennyt hukkaan vain pocketien takia! Minä sanon teille, Corliss,\nteidän pitää mennä naimisiin ja nyt heti paikalla. Minä puhun suoraa\npuhetta. Varokaa itseänne ettei teidän käy niinkuin minun, älkääkä\npysytelkö nuorenamiehenä kauemmin kuin Jumala tahtoo.\"\n\nCorliss nauroi.\n\n\"Totta minä tarkoitan. Minä olen teitä vanhempi ja tiedän, mitä\nsanon. Ja nyt Dawsonissa on tyttö, jonka minä tahtoisin nähdä teidän\nhallussanne. Te olette luodut toisianne varten, te kaksi.\"\n\nCorliss ei ollut enää sillä asteella, jolla Bishopin sekaantuminen\nolisi tuntunut hänestä röyhkeydeltä. Hän oli tullut huomaamaan, miten\nleirielämä, makaaminen samojen peitteitten alla, tasoittaa kaikki\nluokkaeroavaisuudet ja tekee miehet veljiksi keskenään. Siksi hän\nvain jatkoi paistamistaan ja oli vaiti.\n\n\"Miksi ette ryhdy leikkiin ja vie häntä?\" kysyi Del itsepäisesti.\n\"Ettekö muka ole rakastunut? Kyllä minä tiedän, että te olette, mitäs\nte muuten tulisitte kotiin niinkuin leijailisitte yläilmoissa aina\nkun olette tavannut hänet. Leikkikää leikki loppuun, niin kauan kuin\nteillä on tilaisuus. Niin, niin, semmoinen se minullakin kerran oli,\nEmmy nimeltä, herttaisin kullanmuru, mitä ajatella saattaa, ja me\nsovimme mainiosti yhteen. Mutta minä etsin pocketeja, etsin ja etsin\nja annoin ajan valua käsistäni. Ja sitten suuri, musta halkokauppias\nrupesi häntä mielistelemään, ja minä päätin puhua suuni puhtaaksi,\nmutta tahdoin ensin saada nuuskituksi yhden pocketin lisää, ei\nenempää kuin yhden ainoan, ja kun palasin, niin hän oli rouva Joku\nMuu. Olkaa te siis varuillanne. Siellä se nyt on se kynäherra, se\notus, jota minä vähän kuritin seurahuoneen ulkopuolella. Siellä\nse panee parastaan ja pääsee suosioon, ja te täällä kiertelette\nmaita ihan niinkuin minä ja annatte avioliiton luisua sormistanne.\nHuomatkaa, mitä minä sanon, Corliss! Jonakin kauniina pakkaspäivänä\nte tulette Dawsoniin ja tapaatte heidät talosilla. Niin tässä käy. Ja\nsitten teillä ei ole muuta iloa tässä elämässä kuin kullanetsintä.\"\n\nAjatus oli Corlissille niin vastenmielinen, että hän vihaisesti käski\nBishopia vaikenemaan.\n\n\"Mitä? Miksi?\" kysyi tämä niin murheellisen näköisenä, että Corlissin\ntäytyi nauraa.\n\n\"Mitä te sitten tahdotte, että minä tekisin?\" hän kysyi.\n\n\"Mitäkö? Sen minä sanon teille kuin ystävälle ainakin. Heti kun\nolette tullut takaisin, niin te menette hänen luokseen. Sopikaa\nkohtauksista hänen kanssaan, niin usein, että teidän pitää panna\nne paperille muistiin taaksenne kaikki. Olkaa hyvin paljon hänen\nkanssaan, niin ettei tuo toinen pääse väliin. Älkää laskeutuko tomuun\nhänen eteensä -- ei hän ole sitä lajia -- mutta älkää myöskään olko\nliiaksi olevinanne. Juuri keskiväliltä. Ja sitten joskus, kun näette,\nettä on hyvällä tuulella ja hymyilee teille, niin kuin hänellä on\ntapana, niin kosikaa. Enhän minä voi tietää, mitä hän teille sanoo,\nsen saatte itse kuulla. Muta älkää viivytelkö liikaa. Parempi\naikaisin kuin ei milloinkaan. Ja jos se kynäherra tulee häiritsemään,\nniin antakaa sille päin naamaa -- niin että tuntuu. Se saa hänet\nrauhoittumaan. Tai vielä parempi on, jos sanotte hänelle pari sanaa\nkahden kesken. Sanokaa, että teillä on hiton paha sisu ja että\nteillä on vanhemmat oikeudet siihen löytöön ja että jos hän tulee\nsinne nuuskimaan, niin hakkaatte häneltä pään poikki.\" Bishop nousi,\nojentautui suoraksi ja meni ulos ruokkimaan koiria. \"Älkää unohtako\nhakata siltä päätä poikki\", hän huusi mennessään. \"Ja jos se tuntuu\nteistä pahalta, niin kutsukaa minut apuun. Silloin hänen ei tarvitse\nkauan odottaa.\"\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\n\"Oh, miss Welse, suolaveden, voimakkaan suolaveden ja mahtavat aallot\nja raskaat veneet, jotka kestävät kaikki säät, ne minä tunnen.\nMutta suolatonta vettä ja noita kevyitä kanootteja, munankuoria,\nkeijujen kuplia, jotka henkäys, huokaus, pelkkä sydämen liian\nvoimakas sykähdys saa kumoon, niitä minä en laisinkaan ymmärrä.\"\nParoni Courbertin hymyili säälien itseään ja jatkoi: \"Mutta se on\nihastuttavaa, suurenmoista. Minä olen katsonut ja kadehtinut. Toivon\nkerran saavani oppia.\"\n\n\"Se ei ole vaikeata\", puuttui St. Vincent puheeseen. \"Eihän, miss\nWelse? Ruumis ja mieli vain tarkoin tasapainossa --\"\n\n\"Aivan kuin nuorallatanssijalla.\"\n\n\"Te olette parantumaton\", nauroi Frona. \"Minä luulen aivan varmasti,\nettä te osaatte ohjata kanoottia aivan yhtä hyvin kuin mekin.\"\n\n\"Tekö siis osaisitte -- te, nainen?\" Ranskalainen maailmankansalainen\nei voinut olla alituisesti ihmettelemättä yankee-naisten\nitsenäisyyttä ja toimintakykyä. \"Mitä te olette oppinut?\"\n\n\"Kun olin hyvin pieni tyttö, opin taidon Dyeassa intiaaneilta. Mutta\nensi keväänä, kun jäät ovat lähteneet joesta, me annamme teille\nensimmäisen opetuksen, mr St. Vincent ja minä. Sitten te olette\noppinut jotain uutta palatessanne sivistyksen helmaan. Te tulette\nvarmaan pitämään siitä.\"\n\n\"Niin viehättävän opettajan johdolla\", mutisi paroni ritarillisesti.\n\"Mutta luuletteko te, mr St. Vincent, että minä koskaan opin niin\npaljoa, että se on minusta hauskaa. Onko se teistä hauskaa, teistä,\njoka aina pysyttelette taustassa harvasanaisena, salaperäisenä,\nikäänkuin voisitte, mutta ette tahtoisi tehdä meitä osallisiksi\nlaajojen kokemustenne ikuisesta viisaudesta.\" Hän kääntyi äkkiä\nFronan puoleen. \"Kerroinhan teille, että me olemme vanhoja ystäviä.\nSiksi minulla on oikeus tehdä hänelle kiusaa. Eikö olekin, mr St.\nVincent?\"\n\nGregory nyökäytti päätään, ja Frona sanoi: \"Te olette tietysti\nnähneet toisenne jossain maailman äärissä.\"\n\n\"Yokohamassa\", vastasi St. Vincent lyhyesti, \"yksitoista vuotta\nsitten, kirsikkain kukinta-aikaan. Mutta paroni Courbertin tuomitsee\nminua väärin ja osuu samalla arkaan kohtaan. Minä pelkään näet\npuhuvani liian paljon itsestäni, kun kerran pääsen alkuun.\"\n\n\"Se olisi ystävienne syy; te olette heidän marttyyrinsa\", puolusteli\nFrona. \"Kertomuksenne ovat niin mieltäkiinnittäviä, että ystävänne\neivät malta olla vaatimatta yhä uusia.\"\n\n\"Kertokaahan meille kanoottijuttu\", pyysi paroni. \"Oikein hyvä ja\npöyristyttävä.\"\n\nHe istuutuivat lähemmäksi mrs Schovillen roihuavaa takkavalkeata,\nja St. Vincent kertoi Box Canyonin valtavasta pyörteestä, White\nHorse-koskien suvannon kauhistavasta kurimuksesta ja pelkurimaisesta\ntoveristaan, joka kiersi rantoja pitkin ja antoi hänen suoriutua\nomin neuvoin -- yhdeksän vuotta sitten, kun Yukonia pitkin ei vielä\nkuljettu.\n\nPuolta tuntia myöhemmin mrs Schoville ryntäsi sisään, Corliss\nkintereillään.\n\n\"Voi tätä mäkeä! Olen aivan hengästynyt!\" hän läähätti riisuessaan\nkäsineitään. \"Koskaan ei minulla ole ollut näin huono onni\",\nhuudahti hän seuraavassa hetkessä. \"Tästä näytelmästä ei tule\nkoskaan mitään. Ainakaan minä en tule olemaan rouva Linden! Kuinka\nminä voisin? Krogstad on lähtenyt Indian-joelle, eikä kukaan tiedä,\nmilloin hän palaa. Krogstad (Corlissille) on mr Maybrick, kuten\ntiedätte. Ja mrs Alexander on hermostunut eikä voi liikkua minnekään.\nTänään ei siis voi olla harjoitusta, se on aivan surkeata!\" Hän\nasettui näyttämöasentoon ja lausui: \"_Niin, sen tein ensi hädässä!\nMutta siitä on vuorokausi kulunut, ja tällä ajalla olen huomannut\nuskomattomia seikkoja tässä talossa! Helmerin täytyy saada tietää\nkaikki! Tämän onnettoman salaisuuden täytyy tulla ilmi! Voi Krogstad,\nte tarvitsette minua ja minä_ minä tarvitsen teitä, ja te olette\nkaukana Indian-joella enkä minä saa enää koskaan nähdä teitä.\"\n\nMuut taputtivat käsiään.\n\n\"Ainoa palkkani siitä, että lähdin ulos ja annoin teidän kaikkien\nodottaa, oli, että tapasin tämän lystikkään herrasmiehen.\" Hän työnsi\nCorlissia peremmälle. \"Vai niin, ettekö te ole tavanneet toisianne!\nParoni Courbertin, mr Corliss. Jos te teette suuren löydön, niin minä\nneuvon teitä myymään mr Corlissille. Hänellä on Kroisoon varat, ja\nhän ostaa kaiken, mikä kannattaa. Ja jos ette onnistukaan niin hyvin,\nniin myykää kuitenkin. Katsokaa, hän on ihmisystävä ammatissaankin.\nMutta voisitteko uskoa (hän kääntyi koko seuran puoleen), tämä\nlystikäs herrasmies tarjoutui saattamaan minua mäkeä ylös perille\nasti ja juttelemaan koko matkan, mutta kieltäytyi jyrkästi tulemasta\nsisään katsomaan harjoitusta. Mutta hänen saatuaan kuulla, ettei\nharjoitusta olekaan, mieli kääntyi kuin tuuliviiri. Tässä hän nyt on\nja väittää käyneensä Miller Creekillä, mutta meidän kesken puhuen ei\nkukaan voi tietää, mitä pimeyden tekoja --\"\n\n\"Pimeyden tekoja! Katsokaahan!\" keskeytti Frona osoittaen\nmerenvahapiippua, joka pisti esiin Vancen takintaskusta. \"Piippu!\nOnnittelen!\"\n\nHän ojensi kätensä, ja Corliss pudisti sitä iloisesti.\n\n\"Kaikki on Delin syytä\", hän nauroi. \"Kun minä kerran astun suuren,\nvalkoisen valtaistuimen eteen, niin hän saa vastata siitä synnistä.\"\n\n\"Edistysaskel se on joka tapauksessa\", väitti Frona. \"Nyt ei puutu\nmuuta kuin pieni viaton kirous silloin tällöin.\"\n\n\"Vakuutan teille, etten ole aivan oppimaton silläkään alalla\",\nvastasi Corliss. \"Koiria ei voi muuten ajaa. Kyllä minulla on\nvarastossa voimasanoja hiidestä perunamaahan ja takaisin taas, jos\nsuvaitsette, kadotuksen alimpaan kuiluun. Kautta Faaraon luiden\nja Juudaan veren vaikuttavat aika hyvin ajokoiriin, mutta parasta\nsanavarastoani en valitettavasti voi naisille esittää. Lupaan teille\nkuitenkin, kautta kaikkien hiiden --\"\n\n\"Kauheata!\" huusi mrs Schoville työntäen sormet korviinsa.\n\n\"Madame\", sanoi paroni Courbertin vakavasti. \"On tosiasia,\nsurkuteltava tosiasia, että pohjolan koirat saattavat useampia\nsieluja kadotukseen kuin kaikki muut syyt yhteensä. Eikö totta? Jätän\nasian herrojen ratkaistavaksi.\"\n\nSekä Corliss että St. Vincent todistivat juhlallisesti samaa ja\nsaivat hyvin keksityillä, tärisyttävillä koirajutuillaan mrs\nSchovillen kerran toisensa jälkeen puhkeamaan huudahduksiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSt. Vincent ja paroni jäivät aterialle valtion asiamiehen rouvan luo\njättäen Fronan ja Corlissin kahden kesken kulkemaan rinnettä alas.\nIkäänkuin yhteisestä sopimuksesta pidentääkseen kävelyään he tekivät\nmutkan oikealle ja kulkivat lukemattomien, alas kaupunkiin vievien\njalkapolkujen ja ajoteitten poikki. Oli kirkas pakkaspäivä joulukuun\nkeskivaiheilla; kalpea puolipäivänaurinko oli vaivoin jaksanut nousta\neteläisen taivaanrannan takaa, epäonnistunut yrityksessään kohota\ntaivaanlaelle ja alkoi nyt häpeissään laskeutua maan alle. Sen\nviistot säteet taittuivat liiteleviin huurrehiukkasiin, niin että\nkoko ilma oli täynnä kimaltelevaa timanttiusvaa, joka loisti, säteili\nja säihkyi valoa ja tulta, kylmää kuten ympäröivä avaruus.\n\nHe kulkivat tässä lumotussa kirkkaudessa, lumi natisi heidän\naskeltensa alla, ja hengitys kohosi salaperäisinä, opaalinhohtoisina\nkiemuroina heidän huuliltaan. Kumpikaan ei puhunut eikä tahtonut\npuhua, niin kaunista oli kaikki. Heidän jalkainsa alla, taivaan\nmahtavan holvin kattamana, lepäsi \"kultakaupunki\" kuin musta pilkku\nvalkealla lakeudella kurjana ja likaisena, ihmisen voimattomana\nuhkavaatimuksena äärettömyydelle.\n\nAivan läheltä kaikui äkkiä miesten kehoitushuutoja, ja he\npysähtyivät. Kuului kimakkaa haukuntaa, narskuvia askelia, ja\nhärmäinen susikoiravaljakko tempoi kielet riipuksissa ja kuolaisin\nsuin rinnettä ylös ja kääntyi heidän edessään kulkevalle tielle.\nReessä oli pitkä, kapea, kuusipuinen arkku, jonka muoto ilmaisi\nmatkan tarkoituksen. Pari koiranajajaa, nainen, joka kulki kuin\nunissaan, ja mustapukuinen pappi olivat hautajaissaattueena. Muutamaa\naskelta edempänä koirilla taas oli jyrkkä nousu edessä, kuului\nhaukuntaa, huutoja ja ruoskanläimäyksiä, ja tunnoton ruumis lähestyi\nlähestymistään jäiseen maahan kaivettua lepokammiotaan.\n\n\"Sortunut valloittaja.\"\n\nCorliss huomasi, että heidän ajatuksensa olivat kulkeneet samoja\nteitä, ja vastasi: \"Voi näitä vilua ja nälkää vastaan kamppailevia\nurhoja! Minusta on niin helppo käsittää, että maailmaa hallitsevat\nrodut ovat tulleet juuri pohjolasta, joka miehilleen kasvattaa\nvoimakkaan uskalluksen ja kestävyyden, järkähtämättömän uskon ja\nkärsivällisyyden.\"\n\nFrona loi häneen kaunopuheisen katseen.\n\n\"_Me iskimme miekoin_\", lausui Corliss, \"_ja miekkani oli minulle\nrakas kuin ihana morsiameni, joka lepää rinnallani. Veressä on\nmiekkani kylpenyt, korppi on minua seurannut. Kiivaasti me ottelimme,\nihmisten asunnot peittyivät liekkeihin, ja me makasimme niiden\nveressä, jotka portteja vartioivat_.\"\n\n\"Mutta tunnetteko te myös tämän kaiken, Vance?\"\n\n\"Luulen, että alan tuntea. Pohjola on opettanut minua ja opettaa yhä.\nVanha saa uuden merkityksen. Mutta en sittenkään tiedä. Se on kuin\nääretöntä itsensäihailua, suurenmoista unta.\"\n\n\"Mutta ettehän te ole mongoli ettekä neekeri ettekä polveudukaan\nheistä.\"\n\n\"Niin, minä olen isäni poika, ja sukuni palautuu noihin meren\nkuninkaihin, jotka eivät koskaan maanneet savuisten kattohirsien alla\neivätkä tyhjentäneet simamaljaa kotoisen lieden ääressä. Täytyy olla\njokin syy, miksi mustat rodut ovat takapajulla, miksi germaanit ovat\nlevinneet laajemmalle kuin mikään muu rotu koskaan on levinnyt. Rodun\nperinnön täytyy merkitä jotain, muuten minäkään en olisi totellut\nsitä ääntä, joka kutsui minua tänne kauas pohjolaan.\"\n\n\"Se on suuri rotu, Vance! Puolet maasta on sen perintöä ja koko\nmeri. Ja kaiken tämän se on saavuttanut muutaman kymmenen miespolven\naikana, ajatelkaahan, ja tänä päivänä se ulottuu laajemmalle kuin\nkoskaan. Hävittäjä ja musertaja kansankuntien joukossa! Rakentaja ja\nlakiensäätäjä! Vance, minun rakkauteni rotua kohtaan on intohimoinen,\nmutta Jumala antaa sen anteeksi, sillä siinä tunteessa ei ole mitään\nalhaista. Suuri rotu, suuret tarkoitusperät! Ja jos se kerran\nmusertuu, niin se on musertuessaankin suuri. Muistatteko:\n\n\"_Ygdrasilin saarni taipuu, mutta ei vielä taitu, vanha puu huokaa,\nja Jötun Loke pääsee kahleistaan. Varjot voihkivat Helin tiellä,\nkunnes Surtin liekit ovat nielleet puun. Hrym purjehtii idästä, vedet\nkuohuvat, maailman käärme kiemuroi raivoissaan. Käärme ruoskii vettä,\nkotka kirkuu ja nokkii kuolleitten ruumiita. Nalgfarin alus levittää\npurjeensa. Surt tulee etelästä leiskuvin liekein, hänen miekastaan\nvälkkyy Val-jumalan aurinko_!\"\n\nCorlissista tuntui siltä, kuin olisi hänen vieressään kulkeva,\nturkkeihin puettu Frona ollut valkyria, joka leijaili ihmisten ja\njumalien viimeisen häviön yllä, ja hän tunsi viehättyneenä veren\noudosti, kiihoittavasti virtailevan suonissaan.\n\n\"_Kalliot halkeavat, jättiläiset vapisevat; ihmiset astuvat Helin\ntietä, ja taivas ratkeaa. Päivä pimenee, maa painuu valtameren\nhelmaan, taivaalta putoavat kirkkaat tähdet, tuli nielee elämän puun,\nliekit kohoavat itse taivasta kohti_.\"\n\nHän seisoi vasten kimaltelevaa ilmaa, kulmakarvat ja silmäripset\nvalkeina huurteesta; timanttiusva ympäröi hänen hiuksiaan ja\nkasvojaan, ja etelään kallistuva aurinko valoi hänen ylitseen\npunertavaa hohdettaan. Corlissille hän oli kuin rodun hengetär.\nSuvun muinaiset muistot saivat hänet valtoihinsa, ja nuo menneen\najan vaaleaveriset, keltatukkaiset jättiläiset tuntuivat hänestä\nniin omituisen läheisiltä. Hän katsoi Fronaan, ja suuri muinaisuus\nastui hänen eteensä, ja hän tunsi omassa olennossaan unohdettujen\ntaistelujen temmellyksen ja raivon kaikua. Hän kuuli myrskyn\nulvonnan ja Pohjanmeren vaahtopäisten aaltojen pauhinan, hän näki\nteräväkeulaiset sota-alukset ja mertakulkevat Pohjan miehet, nuo\nrotevat voimakasrintaiset luonnonvoimien jälkeläiset, miekan ja melan\nmiehet, joitten ryöstö ja hävitys oli vitsauksena etelän lämpimille\nmaille. Kahdenkymmenen vuosisadan taistelujen melske kaikui hänen\nkorvissaan, ja alkuperäisyyden kaipuu tuli hänessä voimakkaaksi. Hän\ntarttui intohimoisesti Fronan käsiin.\n\n\"Olkaa ihana morsiameni, Frona! Ihana morsiameni rinnallani!\"\n\nFrona säpsähti ja katsoi häneen kysyvästi. Sitten hän käsitti\nCorlissin sanain täyden merkityksen ja vetäytyi vaistomaisesti\nkauemmaksi. Aurinko heitti viimeisen värähtelevän säteen yli maan ja\nkatosi. Ilma lakkasi kimaltamasta, ja päivä pimeni. Kaukaa ylhäältä\nkuului ajokoirien surullinen ulvonta.\n\n\"Ei\", keskeytti Corliss, nähdessään hänen aikovan sanoa jotain.\n\"Älkää puhuko! Minä tiedän vastaukseni -- teidän vastauksenne -- niin\n-- olin mieletön. Tulkaa, menkäämme alaspäin!\"\n\nVasta kun he olivat jättäneet mäentörmän taakseen, kulkeneet\ntasangon poikki ja tulleet sahan kohdalla joelle, teki jokapäiväisen\nelämän hyörinä ja pyörinä heille mahdolliseksi puhua. Corliss oli\nkulkenut silmät alakuloisesti maahan luotuina, Frona pää pystyssä,\nkatse levottomasti harhailen ja silloin tällöin heittäen silmäyksen\ntoveriinsa. Kun heidän myllyn luona piti astua puusillan yli,\noli tämä liukas, ja Corlissin estäessä Fronaa lankeamasta heidän\nkatseensa kohtasivat toisensa.\n\n\"Minä -- minä olen hyvin pahoillani\", sanoi Frona epäröiden. Ja\nsitten ikäänkuin itsepuolustukseksi: \"Se oli niin -- -- en ollut\nodottanut sitä -- juuri nyt.\"\n\n\"Muuten te olisitte ollut varuillanne ja estänyt minua puhumasta?\"\n\n\"Luulen, että olisin tehnyt sen. Minä en tahtonut tuottaa teille\ntuskaa --\"\n\n\"Te siis odotitte, että tämä tulisi joskus.\"\n\n\"Odotin ja pelkäsin. Mutta minä olin toivonut -- -- -- Vance, minä en\ntullut Klondykeen mennäkseni naimisiin. Pidin teistä alusta alkaen\nja olen pitänyt enemmän ja enemmän -- en koskaan niin paljoa kuin\ntänään, mutta --\"\n\n\"Mutta te ette ole koskaan ajatellut minua mahdollisena\naviomiehenänne -- niin kai aiotte sanoa.\"\n\nPuhuessaan hän katsoi Fronaa terävästi sivultapäin ja hänen\nkohdatessaan tämän tutun, avomielisen katseen ajatus, että hän nyt\nkadottaisi hänet, oli viedä häneltä järjen.\n\n\"Olen kyllä\", Frona heti vastasi. \"Minä olen ajatellut teitä sillä\ntavoin, mutta se ei ole oikein onnistunut, en tiedä miksi. Teissä on\nniin paljon, mistä pidän, niin paljon --\"\n\nCorliss koetti kädenliikkeellä saada hänet vaikenemaan, mutta hän ei\nantanut estää itseään.\n\n\"Niin paljon, mitä ihailen. Tunsin teitä kohtaan lämmintä ystävyyttä,\nläheistä, tositoverillista ystävyyttä, mutta en muuta. Muunlaatuista\ntunnetta en kaivannutkaan, mutta jos se olisi herännyt, niin se olisi\nollut tervetullut.\"\n\n\"Tervetullut, niinkuin odottamaton, epämieluisa vieras.\"\n\n\"Miksi te ette auta minua, Vance, sen sijaan että teette tämän\nminulle vielä vaikeammaksi. Tiedän, että teistä tuntuu raskaalta,\nmutta luuletteko, että minä en kärsi. Kärsin teidän tuskanne takia ja\nlisäksi tiedän, että kun hylkään rakkaan ystävän kosinnan, tämä rakas\nystävä luopuu minusta. Minun ei ole helppo erota ystävistäni.\"\n\n\"Ymmärrän, kaksinkertainen vahinko, sekä ystävä että kosija\nkadotetut. Mutta niiden sijaan ei ole vaikea saada uusia. Luultavasti\npaikkani oli täytetty jo ennenkuin puhuinkaan. Vaikka minä olisinkin\npysynyt vaiti, olisi käynyt aivan samoin. Aika parantaa kaiken, tulee\nuusia tuttavuuksia, uusia ajatuksia ja kasvoja, miehiä, jotka ovat\nkokeneet hurmaavia seikkailuja --\"\n\n\"Tuo ei hyödytä mitään, Vance, sanokaa mitä tahdotte. Minä en ala\nriidellä kanssanne. Voin ymmärtää, mitä tunnette --\"\n\n\"Jos minä tunnun niin riidanhaluiselta, niin lienee paras, että\njätän teidät rauhaan.\" Hän pysähtyi äkkiä, ja Frona seisahtui hänen\nviereensä. \"Tässä tulee Dave Harney. Hän saattaa teidät kotiin.\nTästähän on vain pari askelta.\"\n\n\"Te ette ole ystävällinen itsellenne ettekä minulle.\" Frona puhui\ntaas täysin varmalla äänellä. \"Minä en suostu siihen, että me\nnäin eroamme ainiaaksi. Tämä kaikkihan sattui niin vast'ikään,\nettä me emme voi suhtautua siihen järkevästi. Teidän täytyy tulla\nminun luokseni, kunhan me molemmat olemme rauhallisemmat. Te\nmenettelette lapsellisesti.\" Hän vilkaisi hätäisesti lähestyvään\nmiljoonanomistajaan. \"Minä en katso ansainneeni tätä teiltä. En\nsuostu luopumaan ystävyydestämme. Pysyn vaatimuksessani, että teidän\npitää tulla minun luokseni ja että kaikki jää ennalleen.\"\n\nCorliss pudisti päätään.\n\n\"Terve, terve!\" Dave Harney nykäisi lakkiaan ja laahusti veltosti\nkatua pitkin heitä kohti. \"Miksi ette tehneet, niinkuin minä neuvoin?\nKoirat ovat nousseet dollarin puntaa kohti eilisestä ja nousevat yhä.\nIltaa, miss Frona ja mr Corliss! Onko meillä sama matka?\"\n\n\"Miss Welsellä on.\" Corliss nosti lakkiaan ja kääntyi lähteäkseen.\n\n\"Minne teillä on kiire?\" kysyi Dave.\n\n\"Eräs henkilö odottaa minua\", valehteli Corliss.\n\n\"Älkää unohtako tulla minua katsomaan\", muistutti Frona.\n\n\"Pelkään, että minulla nykyjään on liiaksi työtä. Hyvästi! Näkemiin,\nDave!\"\n\n\"Varjelkoon!\" Dave katsoi pitkään hänen jälkeensä. \"Se mies osaa\ntehdä työtä. Aina ahkerana ja suurissa puuhissa. Miksikähän hän ei\nsuostunut koirakauppoihin?\"\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nMutta Corliss tuli sittenkin Fronan luo, jopa ennen päivän\npäättymistä. Pieni katkera itsetutkistelu oli osoittanut hänelle,\nmiten lapsellinen hän oli ollut. Epäonnistuminen koski häneen\nkylläkin kovasti, mutta ajatus, että he nyt eivät voisi olla mitään\ntoisilleen, että viimeinen vaikutelma, minkä Frona hänestä oli\nsaanut, olisi huono, koski yhtä kovasti, jopa tavallaan kovemminkin.\nJa kaiken tämän lisäksi hän oli todenteolla häpeissään. Hän oli\nluullut voivansa kohdata tällaisen pettymyksen miehekkäämmin,\nvarsinkin koska ei edeltäkäsin suinkaan ollut varma asiastaan.\n\nHän meni siis Fronan luo, saattoi hänet sotilasasunnoille ja onnistui\nhänen avullaan poistamaan epäsoinnun, jonka aamupäivä oli jättänyt\nheidän välilleen. He keskustelivat järkevästi, ilman katkeruutta,\nolisipa Corliss pyytänyt anteeksikin, ellei Frona olisi häntä siitä\nestänyt.\n\n\"Te ette ole tehnyt mitään, mistä ansaitsisitte moitetta\", hän sanoi.\n\"Jos minä olisin ollut teidän sijassanne, niin olisin arvattavasti\nmenetellyt samoin ja ollut vielä paljon kiivaampi. Sillä kiivas te\ntodella olitte!\"\n\n\"Mutta jos te olisitte ollut minun asemassani ja minä teidän\",\nvastasi Corliss tehden heikon yrityksen laskea leikkiä, \"niin teidän\nei olisi laisinkaan tarvinnut olla kiivas.\"\n\nFrona hymyili iloisena siitä, että Corlissin mieli ei enää ollut\naivan yhtä raskas.\n\n\"Mutta valitettavasti meidän yhteiskuntamme viisas järjestys ei salli\nsellaista osien vaihtoa\", lisäsi Corliss etupäässä jotain sanoakseen.\n\n\"Ahaa! Tässä minun jesuiittamaisuuteni taas tulee näkyviin\", nauroi\nFrona. \"Minä voisin asettua yhteiskunnan viisaan järjestyksen\nyläpuolelle.\"\n\n\"Ette kai tarkoittane, että -- että --\"\n\n\"Kas niin, tietysti te olette kauhuissanne kuten tavallisesti. Ei, en\nminä olisi niin julkea, että puhuisin suoraan suuni puhtaaksi, mutta\nminä voisin antaa hienon vihjauksen ja siten päästä samaan tulokseen,\nvaikkakin hienotunteisemmin. Erotus on siis aivan epäoleellinen.\"\n\n\"Voisitteko todella?\" kysyi Corliss.\n\n\"Varmasti voisin, jos asianhaarat vaatisivat. Minä en voisi antaa\nsen, minkä uskon elämäni onneksi, luisua käsistäni taistelematta\nsiitä. Sen tekevät ainoastaan kirjasankarit ja hempeämieliset\nihmiset. Minun isälläni on aina tapana sanoa, että minä olen\ntaistelijaluonne. Siitä, mitä pidän suurena ja pyhänä, siitä\ntaistelisin, vaikka taivas lankeaisi päälleni.\"\n\n\"Te olette tuottanut minulle niin paljon iloa, Vance\", sanoi hän\nheidän erotessaan parakkien portilla. \"Ja kaikki tulee jatkumaan\nkuten ennenkin. Ja muistakaa, minä tahdon tavata teidät yhtä usein\ntai mieluummin useammin kuin tähän asti.\"\n\nMutta muutaman muodollisen käynnin jälkeen Corliss unohti tien\nJakob Welsen kotiin ja upottautui työhönsä. Menipä hän aika-ajoin\nulkokultaisuudessa niin pitkälle, että onnitteli itseään Fronan\nvastauksen johdosta ja kuvitteli mielessään, miten surulliseksi\nperhe-elämän koko tulevaisuus olisi muodostunut, jos Frona ja hän\nkaikkine ristiriitaisine mielipiteineen olisivat joutuneet yhteen.\nMutta tämä oli vain satunnaista. Tavallisesti Fronan ajatteleminen\ntuotti hänelle nälkää, miltei ruumiillisen nälän kaltaista, ja sen\nainoa parannuskeino oli raskas työ, jota ei koskaan saanut puuttua.\nMutta kaikki matkat, leirielämä ja kaivosmittaukset vapauttivat hänet\najattelemasta Fronaa vain hänen valveilla ollessaan. Nukkuessaan\nhän ei voinut pitää puoliaan, ja Del Bishop, joka oli paljon hänen\nkanssaan, kiinnitti huomiota hänen rauhattomuuteensa ja kuunteli\ntarkoin hänen unessa lausumiaan sanoja.\n\nKullankaivaja yhdisteli havaintojaan ja teki useista pikkuhuomioista\noikean johtopäätöksen. Tähän ei tarvittukaan varsin suurta\nälykkäisyyttä. Tuo yksinkertainen seikka, ettei Corliss enää käynyt\nFronaa tervehtimässä, riitti todistamaan, että hän oli kosinut ja\nsaanut rukkaset. Mutta Del meni askelta edemmäksi ja päätteli, että\nSt. Vincent oli kaikkeen syypää. Hän oli useita kertoja nähnyt\nkirjeenvaihtajan Fronan seurassa milloin missäkin ja oli siitä\nvihoissaan.\n\n\"Kyllä minä vielä sille näytän\", hän murahteli eräänä iltana heidän\nasustaessaan teltassaan Gold Bottomin tienoilla.\n\n\"Mille sille?\" kysyi Corliss.\n\n\"Millekö? Sille sanomalehtiherralle, sille juuri!\"\n\n\"Ja mistä syystä?\"\n\n\"Hm! Periaatteelliset syyt. Miksi te ette antanut minun nutistaa sitä\nsinä iltana seurahuoneen edustalla?\"\n\nCorliss nauroi muistaessaan tuon tapahtuman. \"Miksi te löitte häntä,\nDel?\"\n\n\"Yleinen periaate\", tämä tokasi vastaukseksi ja pysyi sitten vaiti.\n\nMutta rankaisuhalukaan ei saanut Del Bishopia unohtamaan\npääharrastustaan, ja paluumatkalla hän pysähtyi Eldoradon ja Bonanzan\ntienristeykseen.\n\n\"Kuulkaahan, Corliss\", hän äkkiä alkoi. \"Tiedättekö te, mitä\nmerkitsee 'saada hajua jostakin'?\" Hänen isäntänsä nyökäytti\nmyöntävästi päätään. \"Hyvä, minä olen saanut hajua eräästä asiasta.\nMinä en ole koskaan pyytänyt teiltä mitään, mutta nyt tahtoisin, että\nte viipyisitte täällä huomiseen. Tuntuu siltä, kuin ei hedelmätilani\nolisikaan enää kaukana. Tunnen aivan selvästi kypsien appelsiinien\ntuoksun.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", myöntyi Corliss. \"Mutta vielä parempi on, että\nminä lähden suoraa päätä Dawsoniin ja te tulette jälkeenpäin, kun\nolette nuuskinut tarpeeksenne.\"\n\n\"Ei -- ei\", vastusteli Del. \"Minä sanoin, että olin saanut hajua\njostakin, ja te pääsette osalliseksi leikistä. Te ette ole tyhmä\nmies ja olette lukenut hiton paljon kirjoistanne. Kemiassa ja muussa\nsemmoisessa te olette aika mestari, mutta kun pitää lukea ilman\nrillejä, mitä luonto on kirjoittanut maan pintaan, silloin teidän\nnöyrä palvelijanne on hyvä olemassa. Nyt on niin, että minä olen\nkeksinyt teorian.\"\n\nCorliss nosti kätensä ylös ja oli kauhistuvinaan niin valtavaa\nuutista. Kullankaivajaa alkoi suututtaa.\n\n\"Niin, naurakaa te, naurakaa! Mutta se perustuu juuri teidän omaan\nmieliteoriaanne syöpymisistä ja joen uoman muutoksista. En minä\nturhanpäiten ollut kahta vuotta meksikolaisten luona pocketeja\netsimässä. Mistä te luulette, että tämä Eldoradon kulta tulee,\njoka on aivan rosoista eikä näytä koskaan olleen veden huuhdonnan\nalaisena. Häh? Tähän te tarvitsitte silmälasejanne. Kirjat ovat\ntehneet teidät lyhytnäköiseksi. Mutta sama se! Ei tässä nyt ole\njuuri pocketeista kysymys, mutta kyllä minä tiedän, mitä ajan\ntakaa. En minä ole vain huvin vuoksi tutkinut laaksojen pohjia.\nMinä osaisin minuutissa ilmoittaa teille kirjanoppineille enemmän\nEldoradon laaksonpohjan maaperästä kuin te itse saisitte tutkituksi\nkoko kuukauden pitkinä sunnuntaina. Mutta mitä siitä, älkää panko\npahaksenne. Jääkää te tänne minun kanssani huomiseen, niin voitte\nsitten ostaa tilan minun tilani vierestä, sen minä takaan.\"\n\n\"Olkoon menneeksi! Voinhan minä levätä ja tutkia muistiinpanojani,\nsill'aikaa kuin te nuuskitte iänikuista joenuomaanne.\"\n\n\"Enkö minä sanonut, että olen jo saanut hajua jostakin?\" kysyi Del\nmoittivasti.\n\n\"Ja enkö minä luvannut jäädä? Mitä muuta te voitte vaatia?\"\n\n\"Saada hankkia teille hedelmätilan, en muuta. En mitään muuta kuin\nettä te tulette mukaan nuuskimaan hiukkasen.\"\n\n\"En minä kaipaa teidän mahdottomia hedelmätilojanne. Minä olen\nväsynyt ja rasittunut; ettekö voisi jättää minua rauhaan? Minä\nolen mielestäni liiankin myöntyväinen, kun olen suostunut teidän\nmieliksenne jäämään tänne. Te voitte kyllä hukata aikaa nuuskimiseen,\nmutta minä aion pysyä teltassa. Ymmärrättekö nyt?\"\n\n\"Hitto vie, olettepa te kiitollinen. Kautta Metusalemin hyppyjen,\nminä otan eropassit kahden minuutin päästä, ellette sitä ennen\nammu minua kuoliaaksi. Tätä varten minä sitten olen valvonut öitä\nja tuuminut teoriaani ja koko ajan aikonut ottaa teidät mukaan,\nsill'aikaa kuin te olette kuorsannut ja mutissut Fronasta ja taas\nFronasta --\"\n\n\"Riittää jo! Vaiti!\"\n\n\"Hemmetissä! Jos minä en tietäisi enempää kullankaivamisesta kuin te\nkosimisesta --\"\n\nCorliss ryntäsi häntä kohti, mutta Del väistyi syrjään, puristi,\nkätensä nyrkkiin, pyörähti sivullepäin ja asettui vakavaan\npuolustusasentoon.\n\n\"Odottakaahan vähän\", hän huusi, kun Corliss näytti uudestaan aikovan\nhyökätä hänen kimppuunsa. \"Silmänräpäys vain! Jos minä annan teille\nselkään, tuletteko silloin minun kanssani tuonne rinteelle?\"\n\n\"Tulen.\"\n\n\"Ja jos ette saa selkäänne, niin saatte ampua minut. Se on rehellistä\npeliä! Kas niin!\"\n\nVancella ei ollut mitään voitonmahdollisuuksia, ja sen Del hyvin\ntiesi. Hän leikki vastustajansa kanssa, oli milloin hyökkäävinään,\nmilloin peräytyvinään, veti Corlissia nenästä ja katosi tuon\ntuostakin hänen näkyvistään mitä kiusoittavimmalla tavalla. Vance\nhuomasi pian, että hän ei hallinnut ruumistaan, ja hänen seuraava\nhuomionsa oli, että hän makasi lumessa ja vähitellen tuli tajuihinsa\njälleen.\n\n\"Mi-mitä te teitte minulle?\" hän sammalsi kullankaivajalle, jonka\nsylissä hänen päänsä lepäsi ja joka hieroi hänen otsaansa lumella.\n\n\"Te kelpaatte te\", sanoi Del nauraen auttaessaan horjuvaa toveriaan\njaloilleen. \"Te olette oikeata lajia. Minä kyllä näytän teille\nkonstini joskus. Teillä on vielä paljon, paljon opittavaa, mitä\nei löydy kirjoista. Mutta nyt ei ole aikaa. Nyt meidän täytyy\npystyttää telttamme tänne, ja sitten te tulette minun kanssani tuonne\nrinteelle.\"\n\n\"Heh-heh\", hihitti hän myöhemmin, kun he asettelivat Yukon-uunin\nsavutorvea paikoilleen. \"Vähän hidas ja likinäköinen, ei oikein\nvoinut seurata minua. Mutta kyllä te vielä opitte.\"\n\n\"Ottakaa kirves ja lähdetään!\" komensi hän, kun teltta oli valmiina.\n\nDel kulki edellä Eldoradon uomaa ylös, lainasi taltan, lapion ja\npannun eräästä majasta ja painalsi French Creekin suulla kohoavia\nharjanteita kohti. Vance tunsi itsensä vielä hiukan araksi, mutta\noli jo saanut hyvän tuulensa takaisin ja nautti tilanteesta. Hän\nkulki aivan liioitellun nöyrästi voittajansa kintereillä, ja hänen\nylenpalttinen myöntyväisyytensä ja kuuliaisuutensa palvelijaansa\nkohtaan huvitti tätä sanomattomasti.\n\n\"Te kelpaatte, ei teissä ole mitään vikaa.\" Del viskasi työaseet\nmaahan ja tutki tarkoin lumisen maanpinnan nousuja ja laskuja.\n\"Ottakaa nyt tämä kirves, kavutkaa tuonne mäelle ja hakatkaa minulle\nvähän kuivia halkoja.\"\n\nKun Corliss toi viimeisen sylyksensä, oli kullankaivaja poistanut\nlumen ja sammalen useilta kohdin, niin että maassa saattoi huomata\nristinmuotoisen kuvion.\n\n\"Koetan päästä sen kimppuun kahdelta suunnalta\", hän selitti.\n\"Ehkä se löytyy täältä, ehkä tuolta, ehkä ylempää; mutta jos minun\naavistuksissani on vähänkään perää, niin tämä on oikea paikka. Tuolla\nylempänä kalliopohja on syvemmällä, siellä saisi kaivaa enemmän ja\nlöytäisi kai myös enemmän, mutta tässä pääsee vähemmällä. Juuri tässä\non rantaäyräs. Se ei voi olla paria jalkaa syvemmällä. Me tarvitsemme\nnyt vain osviittoja, sitten tungetaan sisään sivultapäin.\"\n\nPuhuessaan hän sytytteli tulia sinne tänne paljaille kohdille.\n\"Älkää nyt vain luulko, Corliss, että tämä on pocket'ien etsintää.\nTähän kelpaa mikä oppipoika tahansa, mutta pocket'ien etsintä\" --\nhän suoristi selkänsä ja puhui juhlallisella äänellä -- \"se on\nsyvintä tiedettä ja hienointa taidetta. Se on tarkkaa työtä, ja siinä\ntarvitaan tuntoa sormenpäissä ja käsi, johon voi luottaa. Kun te\nolette kaksi kertaa päivässä polttanut pannunne sinisenmustaksi ja\nlapiollisesta soraa saanut huuhdotuksi muutaman sirusen kultahiekkaa,\nniin se on kullanhuuhtomista, semmoista se on. Sen minä teille sanon,\nettä ennen minä seuraan pocket'in suonta kuin syön ruokaa.\"\n\n\"Kai te sittenkin tappelette vielä mieluummin.\"\n\nBishop jäi miettimään. Hän näytti yhtä tarkkaavaiselta, kuin jos\nolisi paraikaa huuhtonut noita muutamia kultahiekkasiruja. \"En, en\nsittenkään. Ehdottomasti minä valitsisin pocket'ien kaivamisen. Minä\nsanoin teille, Corliss, että se on vaarallinen tauti. Jos te sen\njoskus saatte, niin teistä ei ole mihinkään. Siitä ei parane koskaan.\nKatsokaa minua! Opiumi-unetkin ovat vain leikkiä siihen verrattuina.\"\n\nHän meni erään tulen luo ja sammutti sen. Sitten hän kohotti\ntalttaansa, teräskärki tunkeutui maahan, ja kuului kirkas helähdys,\nikäänkuin taltta olisi osunut kallioon.\n\n\"Ei ole sulanut enempää kuin kaksi tuumaa\", mörähti Del kumartuen\nmaahan ja tunki sormensa kosteaan multaan. Edellisen vuoden lehdet\nolivat palaneet, mutta hän sai käsiinsä ja kiskoi maasta kourallisen\njuuria.\n\n\"Hemmetti!\"\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Corliss.\n\n\"Hemmetti!\" toisti hän rauhallisella äänellä ja löi multaisia juuria\npannun kylkeä vasten.\n\nCorliss tuli lähemmäksi ja kumartui paremmin nähdäkseen.\n\"Odottakaahan!\" hän huudahti, otti käteensä pari kolme\nmultakokkaretta ja hieroi niitä sormiensa välissä. Jotain kirkkaan\nkeltaista alkoi loistaa.\n\n\"Hemmetti!\" sanoi kullankaivaja melkein kuulumattomasti. \"Siinä oli\nensimmäiset kolikot. Se alkaa ruohon juurista ja jatkuu alas asti.\"\n\nPää käännettynä sivullepäin, nenä pystyssä, silmät suljettuina,\npullistetuin ja värähtelevin sieraimin hän äkkiä nousi seisomaan ja\nhaisteli ilmaa. Corliss katsoi ihmeissään ylös.\n\n\"Häh\", mörähti kullankaivaja. Sitten hän veti syvän henkäyksen.\n\"Ettekö nyt tunne appelsiinien tuoksua?\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nJouluviikon alussa alkoi tulva French Hillille. Corliss ja Bishop\neivät olleet kiirehtineet kertomaan löydöstään; he tutkivat paikan\ntarkasti, ennenkuin mittasivat alueet, ja antoivat vain muutamille\nharvoille läheisille tuttaville salaisuudesta tiedon. Näitä olivat\nHarney, Trethaway, muuan vastatullut hollantilainen, jolta pakkanen\noli vienyt molemmat jalat, pari upseeria, eräs Del Bishopin hyvä\nystävä, jonka kanssa hän oli ollut kullanhaussa Blanck Hills\nCountryssä, tienristeyksessä asuva pesijävaimo ja -- Lucile. Hän\njoutui mukaan Corlissin toimesta, joka itse mittasi ja merkitsi hänen\nalueensa; eversti sai sen sijaan tehtäväkseen viedä hänelle perille\nkutsun tulla rikastumaan.\n\nMaan tavan mukaan nämä osalliset tarjoutuivat luovuttamaan puolet\nvoitostaan molemmille löytäjille. Corliss ei suostunut ehdotukseen.\nDel oli samaa mieltä, vaikkakaan ei samoista siveellisistä\nvaikuttimista. Hänellä oli ilmankin tarpeeksi. \"Minä saan näinkin\nkaksi kertaa suuremman hedelmätilan ostetuksi kuin olin tuuminut\",\nhän selitti, \"ja jos saisin enemmän rahaa, niin en totta totisesti\nymmärrä, mitä minä sillä tekisin.\"\n\nSuuren kultalöydön jälkeen Corliss piti luonnollisena, että hänen\npiti hankkia toinen palvelija, mutta kun hän eräänä päivänä toi\ntelttaan teräväsilmäisen kalifornialaisen, vimmastui Del.\n\n\"Ei ikimaailmassa!\" hän huusi raivoissaan.\n\n\"Mutta tehän olette nyt rikas mies\", vastasi Vance, \"eikä teidän\ntarvitse tehdä työtä.\"\n\n\"Rikas, hitto vieköön\", karjui toinen. \"Välipuhe on sellainen, että\nte ette saa erottaa minua palveluksestanne, ja minä aion pysyä siinä\njuuri niin kauan kuin minua haluttaa -- ymmärrättekö?\"\n\nPerjantaiaamuna kaikki osakkaat kokoontuivat valtion asiamiehen\nluo saadakseen osuutensa merkityiksi kirjoihin. Uutinen levisi\nheti kaikkialle, viiden minuutin kuluttua olivat ensimmäiset\nmatkalla paikalle, ja puolta tuntia myöhemmin koko kaupunki oli\njalkeilla. Estääkseen mielivaltaisuutta, kuten rajapaalujen siirtoa\nja julistusten hävittämistä löytöalueellaan, Vance ja Del saatuaan\nasiansa valtion asiamiehen luona suoritetuiksi lähtivät paikalle.\nMutta koska heillä oli hallituksen sinetit omistuskirjoissaan, eivät\nhe pitäneet kiirettä, ja keskeytymätön ihmisvirta riensi heidän\nohitseen. Puolitiessä Del sattui katsahtamaan taakseen ja näki\nSt. Vincentin, joka nopein askelin ja asiaankuuluva reppu selässä\nkiiruhti eteenpäin. Juuri sillä kohden tie teki jyrkän mutkan, eikä\nainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä.\n\n\"Älkää sanoko minulle mitään. Olkaa niinkuin ette tuntisi minua\",\nvaroitti Del kiivaasti ja veti puhuessaan karvalakin kasvoilleen,\nniin että oli aivan mahdotonta tuntea häntä. \"Kas, tuolla on avanto!\nPainautukaa vatsallenne juomaan ja olkaa niinkuin ette näkisi\nmitään. Ja jatkakaa sitten yksin matkaanne. Minulla on nyt täällä\nomia asioita järjestettävänä. Ja äitinne rakkauden kautta, älkää\nsanoko sanaakaan minulle eikä tuolle otukselle. Älkää näyttäkö sille\nnaamaanne!\"\n\nCorliss totteli ihmeissään ja astui tiensyrjään, laskeutui pitkäkseen\nlumeen ja ammensi vettä tyhjällä maitoastialla. Bishop kumartui\nikäänkuin sitoakseen mokkasiininsa hihnaa. Juuri kun St. Vincent ehti\nhänen kohdalleen, hän sai solmun sidotuksi ja ryntäsi kuumeisella\nkiireellä eteenpäin, ikäänkuin olisi tahtonut voittaa takaisin\nhukkaanmenneen ajan.\n\n\"Odottakaahan, hyvä mies!\" huusi kirjeenvaihtaja hänelle.\n\nBishop katsahti nopeasti taakseen ja painalsi eteenpäin. St. Vincent\nlähti juoksemaan ja sai hänet hetken kuluttua kiinni.\n\n\"Viekö tämä tie --?\"\n\n\"French Hillille\", keskeytti Del. \"Siitä voitte olla varma! Juuri\ntämä tie! Hyvästi vain!\"\n\nHän syöksyi kauheata vauhtia eteenpäin, ja sanomalehtimies juoksi\nhänen perässään ilmeisesti yrittäen pysyä hänen seurassaan. Corliss\nnäki heidän menevän ymmärtämättä vielä hituistakaan kaikesta tästä,\nmutta kun hän huomasi kullankaivajan äkkiä poikkeavan oikealle\nkädelle, Adams Creekille vievälle tielle, selvisi hänelle kaikki,\neikä hän voinut olla itsekseen naurahtamatta.\n\nMyöhään illalla Del lopen uuvuksissa, mutta riemuiten tuli heidän\ntelttaansa.\n\n\"En minä tehnyt hänelle mitään\", hän huusi, ennenkuin oli vielä\nsisälläkään. \"Antakaa minulle jotain syötävää.\" Hän tarttui\nteekannuun ja antoi kuuman virran valua alas kurkustaan. \"Silavaa tai\nvanhoja mokkasiineja tai kynttilänpätkiä, kaikki kelpaa.\"\n\nSitten hän heittäytyi peitteelle ja alkoi hieroa kankeita\nsäärilihaksiaan, sill'aikaa kuin Corliss käristi silavaa ja pani\npapuja hänen lautaselleen.\n\n\"Mitäkö sille kuuluu?\" hän jutteli ihastuksissaan ja suu täynnä.\n\"Siitä voitte olla rauhassa, että se ei tullut French Hillin\nharjanteille. 'Miten pitkä matka sinne on, hyvä mies?' (Del matki St.\nVincentin alentuvaista äänensävyä.) 'Kuinka pitkä matka sinne on?'\n(Alentuvaisuus oli kadonnut.) 'Miten pitkä matka on French Hillille?'\n(Nöyrästi.) 'Kuinka pitkälti luulette sinne olevan?' (Hyvin nöyrästi\nja ääni vapisten pidätetyistä kyynelistä.) 'Kuinka pitkä' -- -- --\"\n\nKullankaivaja remahti nauramaan, sai teen väärään kurkkuun ja rupesi\nyskimään niin, että kertomus keskeytyi.\n\n\"Minnekö jätin sen?\" hän jatkoi selvittyään yskästään. \"Sille\nselänteelle, jolla Indian-joen lähteet ovat, hän jäi tuulen\npieksämänä, hengästyneenä, aivan menneenä miehenä. Töintuskin oli\nmiestä kömpimään lähimpään telttaan, siinä kaikki. Minulla on myöskin\nviisikymmentä mailia takanani, niin että nyt en aio muuta kuin\nnukkua. Hyvää yötä! Älkää herättäkö minua aamulla.\"\n\nHän kääriytyi peitteisiin, ja Vance kuuli hänen pian unissaan\nmutisevan: \"Kuinka pitkä matka sinne on, hyvä mies? Kuulkaahan,\nkuinka pitkä matka sinne on?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLucile tuotti Corlissille pettymyksen.\n\n\"Minun täytyy tunnustaa, etten ymmärrä häntä\", hän sanoi eversti\nTrethawaylle. \"Minä luulin, että hän nyt voisi tulla riippumattomaksi\nseurahuoneen elämästä.\"\n\n\"Voitto ei tule heti paikalla\", huomautti eversti.\n\n\"Mutta voisihan hän ottaa kiinnityksen, niin lupaava kun hänen\npalstansa on. Sitä paitsi minä olen suorastaan tarjonnut hänelle\nmuutaman tuhannen korottoman lainan, mutta hän ei ottanut sitä\nvastaan. Ei muka tarvinnut sitä, oli kyllä hyvin kiitollinen ja\nsanoi, että olin tervetullut hänen luokseen, milloin vain tahdoin\ntulla.\"\n\nTrethaway hymyili ja leikki kellonvitjoillaan. \"Niin, mitä arvelette?\nTe ja minä vaadimme varmaan elämältä täälläkin jotain muuta kuin\nniin sanotun jokapäiväisen leivän. Hän kaipaa seurustelua aivan\nniinkuin me muutkin, ehkä enemmänkin. Ajatelkaa, että hän joutuisi\npois seurahuoneelta -- miten sitten kävisi? Voisiko hän mennä\nsotilasasuntoihin ja tehdä kapteenin puolison tuttavuutta, käydä\nkohteliaisuuskäynneillä mrs Schovillen luona tai seurustella\ntuttavallisesti Fronan kanssa? Huomaatteko nyt? Tahtoisitteko te\nkeskellä päivää näyttäytyä hänen seurassaan kadulla?\"\n\n\"Tahtoisitteko itse?\" kysyi Vance.\n\n\"Hyvin mielelläni\", vastasi eversti epäröimättä.\n\n\"Niin minäkin, mutta --\" Hän vaikeni ja tuijotti synkästi tuleen.\n\"Mutta mitä sanotte hänen innokkaasta seurustelustaan St. Vincentin\nkanssa? Hehän ovat aina yhdessä.\"\n\n\"Niin, se ihmetyttää minua\", myönsi Trethaway. \"St. Vincentin\nminä kyllä ymmärrän. Hän tahtoo pitää monta rautaa tulessa, ja\nonhan Lucilella oivallinen kultapalsta French Hillin edullisimalla\nalueella. Huomatkaa mitä sanon, Corliss, me voimme aivan varmasti\nmäärätä päivän, jolloin Frona suostuu tulemaan St. Vincentin vaimoksi\n-- jos hän koskaan suostuu.\"\n\n\"Ja se on --?\"\n\n\"Se päivä, jolloin St. Vincentin ja Lucilen suhde on lopussa.\"\n\nCorliss näytti miettiväiseltä, ja eversti jatkoi:\n\n\"Mutta Lucilea minä en ymmärrä. Miten ihmeessä sellainen mies kuin\nSt. Vincent voi häntä miellyttää?\"\n\n\"Hänen makunsa ei ole huonompi kuin -- kuin muidenkaan naisten\",\npuuttui Vance kiivaasti puheeseen. \"Minä olen varma siitä, että --\"\n\n\"Fronalla ei ole huono maku, eikö niin?\"\n\nCorliss teki äkkikäännöksen ja astui huoneesta jättäen eversti\nTrethawayn hymyilemään juroa hymyään.\n\nVance Corliss ei voinut aavistaakaan, miten moni ihminen tuona\njouluviikkona suoraan tai epäsuorasti ajoi hänen asiaansa. Varsinkin\nkahdella miehellä se oli sydämellä, toisella hänen tähtensä, toisella\nFronan tähden. Eldoradossa, aivan French Hillin lähellä, oli Pete\nWhipplen kaivos. Hän oli vanhimpia maahanmuuttaneita, ja hänen\nvaimonsa oli tummaihoinen, ei erittäin kaunis alkuasukas, jonka\nintiaaniäiti noin kolmekymmentä vuotta sitten Kutlihissa, Suuren\nDeltan mailla, oli joutunut venäläisen turkiskauppiaan vaimoksi.\nEräänä sunnuntaiaamuna Bishop astui heidän tupaansa saadakseen\njutella hetkisen Whipplen kanssa, mutta vaimo sattui olemaan yksin\nkotona. Hänen englanninkielensä oli kauheaa sekasotkua, joka tuotti\nkuulijalle kärsimystä, niin että Bishop päätti lähteä tiehensä\nheti kun oli polttanut piipullisen ja täyttänyt kohteliaisuuden\nvaatimukset. Mutta kun vaimo oli päässyt jutun alkuun, ei Bishop\ntyytynytkään yhteen piipulliseen, vaan täytti ja poltti toisen\ntoisensa jälkeen, ja jos vaimo joskus näytti aikovan vaieta, niin hän\nkehoitti häntä jatkamaan. Hän kuunteli ja mörähteli ja naureskeli\nitsekseen tuon tuostakin pistäen väliin \"hemmettejään\", jotka tarkoin\nilmaisivat hänen mielenkiintonsa monia eri asteita ja vivahduksia.\n\nKesken kertomustaan nainen otti ränstyneestä arkusta esiin vanhan,\nkuluneen, nahkakantisen kirjan ja pani sen pöydälle heidän välilleen.\nVaikk'ei hän avannutkaan sitä, niin hän kuitenkin lakkaamatta sekä\nkatsein että kädenliikkein viittasi siihen, ja joka kerta, kun hän\nsen teki, tuli Bishopin silmiin ahne kiilto. Lopulta, kun vaimo ei\nenää osannut sanoa mitään uutta ja oli toistanut samat asiat useaan\nkertaan, Del veti kultapussinsa taskustaan. Mrs Whipple otti vaa'an\npunnuksineen esiin ja punnitsi sadan dollarin arvosta kultaa. Sen\njälkeen Del Bishop lähti kulkemaan ylös telttaansa päin tiukasti\npuristaen saalistaan ja ryntäsi Corlissin luo, joka istui vuoteellaan\npaikaten mokkasiinejaan.\n\n\"Vielä minä sille näytän\", huusi hän tullessaan, näpsäytti kirjaa\nsormellaan ja heitti sen vuoteelle.\n\nCorliss katsoi kysyvästi häneen ja avasi kirjan. Paperi oli vuosien\nkellastamaa ja kosteudesta turmeltunutta, ja kirja oli venäjäksi.\n\"En minä tiennytkään, että te osaatte venäjää, Del\", sanoi hän\nleikillisesti. \"Minä en osaa lukea riviäkään.\"\n\n\"En minäkään eikä Whipplen eukko liioin. Häneltä minä tämän sain.\nMutta hänen isäukkonsa -- hän oli täysi ryssä, kuten tiedätte -- hän\nluki sitä ääneen. Ja niin Whipplen eukko tietää, mitä ukko tiesi, ja\nminä tiedän myös.\"\n\n\"Ja mitä te kolme sitten tiedätte?\"\n\n\"Siitä olisi paljon kerrottavaa\", vastasi Bishop sävyisästi.\n\"Odottakaa te vain ja tarkatkaa minun merkkitultani, ja kun näette\nsen savun nousevan, niin tekin saatte tietää.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatt Mc Carthy tuli jouluviikolla jäätiköitten yli Dyeasta Dawsoniin,\nsai selville Fronan ja St. Vincentin suhteen eikä ollut siitä\nhyvillään. Dave Harney antoi hänelle tarkat tiedot, ja niitä täydensi\nvielä Lucile, jonka kanssa hän oli hyvissä väleissä. Mahdollisesti\nhän antoi muiden ennakkoluulojen vaikuttaa itseensä -- miten olikaan,\nhän asettui niiden puolelle, jotka eivät suosineet kirjeenvaihtajaa.\nHeidän oli mahdotonta sanoa, miksi he eivät pitäneet St. Vincentistä,\ntotta oli vain, että tämä yleensä ei ollut miesten suosiossa. Se\nvoi ehkä johtua siitä, että hän naisten rajattoman ihailun esineenä\nsaattoi kaikki kilpailijansa varjoon, sillä hänen käytöksestään\nmiesseurassa ei kenelläkään voinut olla pahaa sanaa sanottavana. Hän\nei milloinkaan esiintynyt kerskailevasti eikä ylimielisesti ja oli\nvähintään yhtä toverillinen kuin he muutkin.\n\nMatt ei kuitenkaan vielä tyytynyt Lucilen ja Harneyn tiedonantoihin\n-- varsinkaan, koska hän kuultuaan Lucilen ja asianomaisen henkilön\nläheisestä suhteesta ei katsonut voivansa pitää edellisen antamia\ntietoja aivan luotettavina -- ja langetti oman tuomionsa vasta\ntavattuaan St. Vincentin itsensä Jakob Welsen luona. Lämminsydämisenä\nja nopeana panemaan päätöksensä täytäntöön Matt ei kauan viivytellyt.\n\"Minun pitää menetellä arvoni mukaisesti, nyt kun olen näitä\nEldoradon suuruuksia\", hän selitti kulkiessaan rinnettä ylös Dave\nHarneyn luo korttia pelaamaan. Itsekseen hän lisäsi: \"Ja jos ei\npaholainen pidä poikastaan silmällä, niin kyllä minä sen teen hänen\nsijastaan.\"\n\nMutta useammin kuin kerran illan kuluessa hän sai aihetta epäillä\nomaa arvosteluaan. Hän vaivasi pääparkaansa, mutta ei tullut hullua\nviisaammaksi. St. Vincent teki kuin tekikin luotettavan vaikutuksen.\nHän oli yksinkertainen, hilpeä, luonnollinen, kansanvaltainen\nmielipiteiltään, laski leikkiä ja antoi hyvätuulisesti muiden laskea\nleikkiä kustannuksellaan. Matt ei huomannut hänessä teeskentelyn\njälkeäkään.\n\n\"Nuuskikoot koirat hautaani\", hän tuumi itsekseen katsoen kättä, joka\noli täynnä valtteja. \"Vanhuusko se alkaa jäähdyttää verta suonissani?\nMitä syytä minulla olisi olla suutuksissani siitä, että naiset\npitävät noin kauniista pojasta, että ne suloiset olennot hymyilevät\nhänelle ja lämpenevät nähdessään hänet? Kirkkaat silmät katsovat\nmieluimmin urhoollisia miehiä. He kauhistuvat sodan julmuutta ja\nverisyyttä, mutta kukapa pikemmin saisi heidät kadottamaan sydämensä\nkuin juuri tuollainen sotamies julmuri? Ja miksipä ei? Poika on ollut\nurhoollinen, ja tytöt palkitsevat häntä hellillä hymyilyillään. En\nminä sen vuoksi saa nimittää häntä paholaisen penikaksi. Hyi sinua,\nMatt Mc Carthy-vanhus, jolta elämän nesteet jäätyvät ja kesä katoaa\nsydämestä. Mikä vanha mörkö sinusta onkaan tullut? Mutta odotapas\nvielä hiukkasen, Matt\", lisäsi hän ajatuksissaan. \"Odotapas, kunnes\nsaat tietää, miten hän antaa kättä.\"\n\nTilaisuus tuli piankin, kun St. Vincent, Frona vastapelaajanaan, sai\nkaikki kolmetoista tikkiä.\n\n\"Iso slammi\", huusi Matt. \"Vincent, poikaseni, hyvin pelattu! Kättä\npäälle!\"\n\nVincentin kädenpuristus ei ollut liioitellun lämmin, eikä myöskään\nveltto, mutta Matt pudisti epäilevästi päätään. \"Mitä tämä touhu\nauttaa?\" mutisi hän itsekseen sekoittaessaan kortteja seuraavaa jakoa\nvarten. \"Sinä vanha höperö! Koeta nyt ensin saada selville, mitä\npikku Frona tästä asiasta ajattelee, ja ryhdy sitten vasta toimimaan.\"\n\n\"Mc Carthy on aika velikulta\", vakuutti Dave Harney myöhemmin tullen\nSt. Vincentin avuksi, jota irlantilaisen karkeat pilapuheet eivät\njättäneet rauhaan. Ilta oli loppuun kulunut, ja vieraat vetivät\npäällysvaatteita ylleen. \"Eikö hän kertonut teille, mitä hän\nnäki tuomiokirkossa ulkomailla käydessään? Se oli jotenkin tähän\ntapaan, näin hän on sen minulle kertonut. Hän tuli tuomiokirkkoon\njumalanpalveluksen aikana ja näki papit ja kuoripojat kauhtanoissaan\nja katsoi, kun pyhää savua suitsutettiin, ja ajattele, Dave', sanoi\nhän minulle, 'siellä ne sauhuttivat, vaikka ei ollut yhtään hyttystä\nnäkyvissä'.\"\n\n\"Totta joka sana\", tunnusti Matt punastumatta. \"Oletteko sitten\nkoskaan kuulleet siitä kerrasta, kun Dave ja minä saimme hyvät\nhumalat tiivistetystä maidosta?\"\n\n\"Voi kauheata!\" huusi mrs Schoville. \"Mutta miten se on mahdollista?\nKertokaa!\"\n\n\"Se oli siihen aikaan, kun Forty Milessa oli kova kynttiläpula. On\npakkanen, ja Dave hiipii minun koppiini kuluttamaan hetken aikaa ja\niskee silmänsä minun maitoastiaani 'Mitäs sinä sanoisit kulauksesta\nMoranin hyvää whiskyä?' sanoo hän ja katsoo maitoastiaa. Minulle\ntuli vesi suuhun jo ajatellessani, se täytyy minun tunnustaa.\n'Mutta ei siitä kannata puhua', sanon minä, 'kun pussi on tyhjää\ntäynnä'. 'Kynttilät maksavat kymmenen dollaria tusina', sanoo hän,\n'dollarin kappale. Annatko minulle kuusi pulloa maitoa, jos saat\npullon parasta lajia tuota ainetta?' 'Miten sinä sitä saisit?'\nsanon minä. 'Luota minuun', sanoo hän. 'Anna tänne kannut. Ulkona\non kylmä, ja minulla on muutama kynttilävalin!' Ja tämä on täyttä\ntotta, sanon minä teille, ja jos joskus tapaatte Bill Moranin, niin\nhän voi sen todistaa. Niin, Dave Harney vei kuusi kannua, antoi\nmaidon jäätyä kynttilävalimiin ja möi sen kynttilöinä Bill Moranille\nwhiskypullosta.\"\n\nNiin pian kuin Harney naurulta sai äänensä kuuluville, sanoi hän:\n\"Kaikki on, niinkuin Mc Carthy kertoo, mutta hän on jättänyt puolet\npois. Etkö arvaa, Matt?\"\n\nMatt pudisti päätään.\n\n\"Niin, minulla ei silloin ollut yhtään maitoa eikä paljoa\nsokeriakaan, ja siksi minä laimensin kolme maitokannullista vedellä,\nja se riitti kynttilöiden tekoon. Ja sillä tavoin minulla oli maitoa\nkahviini kuukaudeksi.\"\n\n\"Nyt olisi minun vuoroni, Dave\", selitti Mc Carthy, \"ja jos sinä nyt\net olisi minun isäntäni, niin minä voisin saada naiset kauhistumaan\nsinun hävyttömiä kujeitasi. Mutta saat nyt olla rauhassa tämän\nkerran, Dave. Sano nyt hyvästi vieraillesi, meidän pitää päästä\nliikkeelle.\"\n\n\"Ei, nuori herraseni\", sanoi hän St. Vincentille, joka lähti\nFronan kanssa kulkemaan rinnettä alas. \"Tänä iltana hänen vanha\nkasvatuspappansa saattaa hänet kotiin.\"\n\nMc Carthy nauroi hiljaiseen tapaansa ja tarjosi käsivartensa\nFronalle, sillä välin kuin St. Vincent yhtyen muiden kanssa nauramaan\nnololle asemalleen peräytyi ja lyöttäytyi miss Mortimerin ja paroni\nCourbertinin seuraan.\n\n\"Mitä se merkitsee, mitä minulle on kerrottu teistä ja Vincentistä?\"\nkysyi Matt muitta mutkitta heidän erottuaan muista. Hän suuntasi\nharmaitten silmiensä läpitunkevan katseen tyttöön, mutta sai yhtä\nterävän katseen vastaukseksi.\n\n\"Miten minä tietäisin, mitä te olette kuullut?\" sanoi Frona.\n\n\"Kun ihmiset puhuvat neitosesta ja miehestä, jotka molemmat ovat\nkauniit ja nuoret ja naimattomat, niin voiko se merkitä muuta kuin\nyhtä?\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Sitä, mitä on tärkeintä maailmassa.\"\n\n\"Mitä, mitä?\" Frona oli hieman suutuksissaan eikä huolinut auttaa\nhäntä.\n\n\"Avioliittoa tietysti\", sai Matt sanotuksi. \"Sanotaan, että näyttää\nsiltä, kuin te kaksi tuumisitte sellaisia.\"\n\n\"Onko myös sanottu, että se on totta?\"\n\n\"Eikö riitä, että näyttää siltä?\" kysyi Matt.\n\n\"Ei -- ja te olette niin vanha, että teidän pitäisi ymmärtää enemmän,\nMatt. Mr St. Vincent ja minä -- me olemme ystäviä, siinä kaikki.\nMutta olettakaamme, että olisi niinkuin te sanotte, entä sitten?\"\n\n\"Kerrotaan vielä muutakin\", jatkoi Mc Carthy. \"Sanotaan, että St.\nVincent on hyvin läheisissä suhteissa erääseen kaupungin naikkoseen\n-- Lucile on hänen nimensä.\"\n\n\"Mitä siitä?\"\n\nFrona jäi odottamaan vastausta, ja Mc Carthy tuijotti häneen mykkänä.\n\n\"Minä tunnen Lucilen ja pidän hänestä\", jatkoi Frona katkaistakseen\nhiljaisuuden ja ilmeisesti koettaen auttaa Mattia taas jäljille.\n\"Tunnetteko te hänet? Ettekö pidä hänestä?\"\n\nMatt aikoi sanoa jotakin, rykäisi ja pysyi vaiti. Viimein hän\nepätoivoissaan sai sanotuksi: \"Totisesti, Frona, minun tekisi mieli\nantaa teille vitsaa.\"\n\nFrona nauroi. \"Ettepä uskalla. Minä en enää juoksentele paljain\njaloin Dyeassa.\"\n\n\"Älkää nyt kiusatko minua.\"\n\n\"En minä kiusaa. Ettekö pidä hänestä, Lucilesta?\"\n\n\"Mitä siitä?\"\n\n\"Aivan samaa minä äsken kysyin -- mitä siitä?\"\n\n\"No niin, minun pitää puhua teille selvää kieltä, ja muistakaa, että\nminä olen kyllin vanha ollakseni isänne. On sopimatonta, hävyttömän\nsopimatonta, että mies seurustelee hyvän nuoren tytön kanssa --\"\n\n\"Kiitos\", sanoi Frona nauraen ja niiasi. Sitten hän lisäsi puolittain\nkatkerasti. \"On ollut toisia, jotka --\"\n\n\"Ketä tarkoitatte?\" huudahti Matt kiivaasti.\n\n\"En ketään, jatkakaa vain. Mitä te sanoittekaan?\"\n\n\"Että on häpeällistä, kun mies seurustelee teidän kanssanne ja\nsamalla aikaa rakastelee hänen kaltaisiaan.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Ja tulee suoraa päätä loasta ja saastuttaa teidän puhtautenne. Ja te\nvoitte kysyä, miksi!\"\n\n\"Mutta odottakaahan hiukkasen, Matt! Olkoon niin kuin te oletatte!\"\n\n\"Viis minä olettamisista\", hän mörähti. \"Minä puhun tosiasioista.\"\n\nFrona puri huultaan. \"Olkoonpa niinkin, sama tuo! Mutta antakaa\nminunkin kosketella tosiasioita. Milloin te viimeksi tapasitte\nLucilen?\"\n\n\"Miksi te sitä tahdotte tietää?\" kysyi Matt epäluuloisesti.\n\n\"Se on yhdentekevää. Sanokaa, milloin?\"\n\n\"Aikaisin eilen illalla, jos teidän niin välttämättä pitää saada se\ntietää. Mitä se nyt teitä hyödyttää?\"\n\n\"Ja te tanssitte hänen kanssaan?\"\n\n\"Pienen villin virginia-tanssin vain ja muutaman katrillin -- niissä\nminä olen mestari.\"\n\nFrona kulki eteenpäin hänen vieressään ja näytti vaipuneen syviin\nmietteisiin. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, lumi vain narisi heidän\nmokkasiiniensa alla.\n\n\"Mitä nyt?\" kysäisi Matt onnettoman näköisenä.\n\n\"Mitä ajattelette?\" kysyi hän uudestaan hetken vaitiolon jälkeen.\n\n\"Enpä juuri mitään\", vastasi Frona. \"Minä vain tuumin, kuka meistä\non saastaisin, mr St. Vincent, te vai minäkö, joka olen hyvin\ntuttavallisesti seurustellut teidän molempien kanssa.\"\n\nMc Carthy ei ollut tottunut väittelemään yhteiskunnallisista\nkysymyksistä, ja vaikka hän epämääräisesti tunsi, että Frona on\nväärässä, niin hän ei voinut pukea ajatustaan sanoiksi. Siksi hän\nviisaasti, vaikk'ei erikoisen miehekkäästi, ohjasi keskustelun\nturvallisemmille aloille.\n\n\"Te olette ilkeä vanhaa Mattianne kohtaan\", hän väitti, \"joka\ntarkoittaa teidän parastanne ja sen vuoksi joutuu teidän\npilkattavaksenne.\"\n\n\"En minä ole ilkeä.\"\n\n\"Olette kyllä.\"\n\n\"Niinkö?\" Hän kumartui Mattin puoleen ja suuteli häntä. \"Kuinka minä\nvoisin olla suutuksissani, kun muistelen Dyean päiviä?\"\n\n\"Niin, Frona kultaseni, tepä sen sanoitte. Minä olen vain tomua\nteidän jalkainne alla, te saatte astua minun ylitseni -- mitä\ntahansa, kunhan ette ole minulle suutuksissanne. Minä voisin kuolla\nteidän edestänne, mennä vaikka hirteen voidakseni tehdä teidät\nonnelliseksi. Minä voisin tappaa sen miehen, joka teille tuottaa\nsurua, vaikkapa vain hiukkasenkin, ja sitten mennä suoraa tietä\nkadotukseen hymyilevin kasvoin ja iloisin sydämin.\"\n\nHe olivat pysähtyneet Fronan oven eteen, ja hän puristi kiitollisena\nMattin käsivartta. \"En minä ole suutuksissani, Matt. Mutta paitsi\nisää te olette ainoa ihminen maailmassa, jonka olisin sallinut puhua\ntästä -- tästä asiasta niinkuin te olette tehnyt. Ja vaikka minä\npidän teistä niin paljon, Matt, ehkä enemmän nyt kuin koskaan, niin\nolisin kuitenkin hyvin pahoillani, jos mainitsisitte sen toiste.\nTeillä ei ole siihen oikeutta. Tämä asia koskee minua yksin. Ja te\nteette väärin --\"\n\n\"Kun estän teitä sokeasti kulkemasta vaaraa kohti?\"\n\n\"Vaikkapa niinkin, jos tahdotte.\"\n\nMatt mutisi jotain, mitä ei voinut kuulla.\n\n\"Mitä te sanotte?\" kysyi Frona.\n\n\"Että te voitte sulkea suuni, mutta ette sitoa käsiäni.\"\n\n\"Matt, rakas Matt, te ette saa!\"\n\nVastauksena oli taas epäselvä murina.\n\n\"Ja minä tahdon, että te nyt heti lupaatte minulle, ettette sekaannu\nelämääni sanoin ettekä teoin.\"\n\n\"Sitä minä en lupaa.\"\n\n\"Teidän täytyy.\"\n\n\"Minä en tahdo. Sitä paitsi alkaa tulla kylmä seisoessa, ja teidän\nvarpaanne voivat paleltua, nuo ruusunväriset pikku varpaat, joista\nminä joskus Dyeassa vedin tikkuja. Menkää sisään nyt vain, Frona\npikkuinen, ja hyvää yötä.\"\n\nHän työnsi tytön ovesta sisään ja lähti tiehensä. Tultuaan\nrakennuksen nurkalle hän äkkiä pysähtyi ja katsoi lumelle lankeavaa\nvarjoaan. \"Matt Mc Carthy, sinä olet aika hupsu. Milloinpa kukaan\nWelse ei olisi itse tiennyt, mitä hänen piti tehdä. Sinä käyttäydyt,\nniinkuin et koskaan olisi ollut tekemisissä sen itsepäisen sukukunnan\nkanssa, sinä kovan onnen poika.\"\n\nSitten hän jatkoi matkaansa yhä murahdellen itsekseen, ja joka\nmurahduksen kuullessaan hänen jäljessään juokseva valpas susikoira\npörrötti selkäkarvansa ja näytti hampaitaan.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\n\"Väsyttääkö?\"\n\nJakob Welse laski molemmat kätensä Fronan olkapäille, ja hänen\nsilmistään loisti kaikki se rakkaus, jota kankea kieli ei pystynyt\nilmaisemaan. Joulukuusen kynttilät olivat palaneet loppuun,\nillan juhlallisuudet ohi, ja parisenkymmentä lasta oli vastikään\nonnellisina lähtenyt lumikenttien halki koteihinsa, viimeinenkin\nvieras oli poistunut, ja jouluaatto ja joulupäivä olivat\nsulautumaisillaan yhteen.\n\nFrona palkitsi isän hellyyden iloisella katseella, ja he istuutuivat\nsuuriin, mukaviin nojatuoleihin kummallekin puolen tulisijaa, jossa\nviimeiset halonmyhkyrät olivat raunioiksi sortumaisillaan.\n\n\"Ja ensi vuonna tähän aikaan, mitenkähän on silloin?\" näytti Jakob\nWelse kysyvän hehkuvalta halolta, ja aivan kuin ennustaen tämä äkkiä\nleimahti liekkiin ja hajosi räiskyväksi kipinäsateeksi.\n\n\"Ihmeellistä\", hän jatkoi ja karkoitti tulevaisuusajatukset\ntullakseen iloisemmalle mielelle. \"Nämä viimeiset kuukaudet, jotka\nsinä olet ollut täällä luonani, ovat olleet kuin pitkä, keskeytymätön\nihme. Me olemme tavanneet toisiamme hyvin vähän, sittenkuin sinä\nolit lapsi, Frona, ja joskus ajatellessani minun on vaikea tajuta,\nettä sinä todella olet minun lapseni, luu minun luustani ja veri\nminun verestäni. Dyean pörrötukkaista villikissaa, tuota tervettä,\nluonnollista pikku olentoa, ei ollut vaikea huomata oikeaksi\nWelseksi. Mutta nyt, naisena, sellaisena kuin olet ollut Yukonia\npitkin tultuasi -- ei, minä en tunne sinua, minä -- --\" Hän ei\nkeksinyt sanoja ja ojensi avuttomana kättään. \"Minä melkein toivon,\netten olisi antanut sinulle kasvatusta, että olisin pitänyt sinut\nluonani, että me olisimme kokeneet ja uskaltaneet, onnistuneet ja\nepäonnistuneet yhdessä. Silloin minä olisin tuntenut sinut nyt, kun\nme istumme tässä tulen ääressä. Nyt minä en tunne sinua. Siihen\nFronaan, jonka minä tunsin, on tullut lisäksi jotain -- miksi sitä\nsanoisinkaan -- jotain monimutkaista, jota minä en ymmärrä.\"\n\n\"Ei.\" Hän viittasi Fronaa pysymään vaiti. Tämä tuli isänsä luo,\npolvistui hänen jalkainsa juureen, painoi päänsä hänen syliinsä ja\ntarttui lujasti ja lämpimästi hänen käteensä. \"Ei, tuota en aikonut\nsanoa. En löytänyt oikeita sanoja. Anna minun koettaa uudestaan.\nKaiken alla sinussa on säilynyt syntyperäsi leima. Kun lähetin sinut\nluotani, tiesin panevani sen vaaralle alttiiksi, mutta minä luotin\nveren voimaan ja uskalsin. Lähdettyäsi epäilin ja pelkäsin, odotin\nja rukoilin ajatuksissani ja toivoin, joskus uskaltamatta luottaa\ntoivon toteutumiseen. Ja sitten koitti tuo päivien päivä. Kun minulle\nkerrottiin, että sinun veneesi lähestyi, tuntui minusta siltä,\nkuin olisi toisella puolellani astunut kuolema, toisella ikuinen\nelämä. 'Onko hän kestänyt, onko hän kestänyt?' -- nuo sanat pyörivät\naivoissani ja olivat tehdä minut hulluksi. Oliko Welse pysynyt\nWelsenä? Oliko veri voittanut? Oliko nuori vesa varttunut suoraksi,\nsolakaksi ja voimakkaaksi, raikkaan vehreäksi ja elinvoimaiseksi?\nVai oliko se kuihtunut ja surkastunut, olivatko sen elämännesteet\nkuivuneet tuossa maailmassa, joka oli niin toisenlainen kuin pieni,\nyksinkertainen ja luonnollinen Dyean maailma?\n\n\"Se oli päivien päivä, ja kuitenkin kärsin silloin sanomattomia\nepäilyksen ja odotuksen tuskia. Tiedät, että olin yksin elänyt\nvuosikausia ja yksin taistellut, ja sinä, ainoa omainen, olit ollut\nkaukana poissa. Olinko erehtynyt antaessani sinun lähteä? -- --\nKun sinun veneesi tuli esiin niemekkeen takaa, niin minua melkein\npeloitti katsoa sinnepäin. Ei kukaan ole koskaan sanonut minua\npelkuriksi, mutta sinä hetkenä olin lähempänä pelkuruutta kuin\nkoskaan aikaisemmin. Minun olisi ollut helpompi katsoa kuolemaa\nkasvoista kasvoihin. Se oli mieletöntä. Miten minä olisin voinut\ntietää, olivatko nuo vuodet tehneet sinulle hyvää vai pahaa, kun näin\nsinut pienenä pilkkuna joella? Kuitenkin katsoin katsomistani, ja\nihme alkoi, ja minä sain varmuuden. Sinä seisoit peräsimen ääressä.\nSinä olit Welse. Tuo tuntuu niin vähäpätöiseltä, mutta totta on, että\nse merkitsi hyvin paljon. Sitä käytöstä saattoi odottaa oikealta\nWelseltä, ei tavalliselta naiselta. Ja kun Bishop putosi jokeen ja\nsinä ryhdyit toimeen yhtä tarmokkaasti kuin vastikään hoitaessasi\nperäsintä ja äänesi kaikui ja intiaanit taipuivat tahtoosi -- silloin\ntuo päivä oli päivien päivä.\"\n\n\"Minä koetin aina parastani -- ja muistin\", kuiskasi Frona. Hän hiipi\nylemmäksi, kunnes sai käsivartensa isän kaulaan ja päänsä hänen\nrintaansa vasten. Isä hyväili häntä toisella kädellään ja antoi\ntoisen leikkiä hänen loistavilla kultakiharoillaan.\n\n\"Sanoin äsken, että suvun leima ei ollut sinusta hävinnyt, mutta\nsinussa oli samalla jotain uutta. Minä olen tarkannut ja tutkinut\nja koettanut päästä sen perille. Olen ylpeänä istunut sinun\nvieressäsi pöydässä, mutta samalla tuntenut mitättömyyteni. Kun puhut\npikkuasioista, niin minä olen kyllin suuri seuratakseni sinua; kun\npuhut suurista asioista, olen liian pieni. Minä luulen tuntevani\nsinut, ymmärtäväni sinua, silloin sinä äkkiä olet kadonnut, minä\nolen pettynyt. Hullu vain ei tunne omaa tietämättömyyttään, minä\nolen kyllin viisas tunteakseni omani. Mitä minä tiedän taiteesta,\nrunoudesta, musiikista? Ja ne ovat sinulle suuria asioita,\nmerkitsevät sinulle enemmän kuin ne pikkuasiat, joita minä pystyn\nymmärtämään. Ja minä olin sokeasti, mielettömästi toivonut, että\nme voisimme olla saman hengen lapsia, niinkuin olemme samaa lihaa\nja verta. Minusta on tuntunut katkeralta, mutta minä olen oppinut\nymmärtämään, ettei toisin voi olla.\n\n\"Mutta kuitenkin ajatus, että oma lapseni joutuu kauas minusta, kasvaa\nminun ylitseni, huumaa minua. Hyvä Jumala! Minä olen kuullut sinun\nlukevan Brovningiasi -- ei, ei, älä sano mitään -- ja tarkannut\nilmeitten vaihtelua kasvoillasi, ylevyyttä ja intohimoa, joka niistä\nkuvastui, ja sillä välin ovat sanat sisällyksettöminä kaikuneet\nkorviini. Se on ollut viedä minulta järjen. Ja mrs Schoville istuu\nsiinä teeskennellen järjetöntä ihastusta eikä ymmärrä enempää kuin\nminäkään! Olisin voinut kuristaa hänet.\n\n\"Ja joskus öisin olen salaa kuin varas sulkeutunut huoneeseeni\ntutkimaan Brovningiasi. Sanat ovat minulle sisällyksettömät. Olen\nlyönyt nyrkillä päähäni kuin mielipuoli, ikäänkuin se auttaisi minua\nymmärtämään. Minun elämäni on kulkenut määrättyä, syvää ja kapeata\nuraa pitkin, jolta se ei ole päässyt poikkeamaan. Minä olen tehnyt\ntehtäväni ja tehnyt sen hyvin, mutta nyt en enää voi lähteä uusille\nurille. Minua, joka olen voimakas ja tottunut hallitsemaan, joka\nolen uhmannut kohtaloa, minua, joka voisin ostaa tuhat tuollaista\nmaalaajaa ja runoniekkaa sieluineen päivineen, minua pilkkaavat\nmuutamat painetut paperiarkit, jotka saa parilla senttipahasella.\"\n\nHän vaikeni hetkeksi ja silitti Fronan hiuksia.\n\n\"Mutta palaanpa vielä asiaan. Minä olin yrittänyt mahdottomia,\ntaistellut välttämättömyyttä vastaan. Olin lähettänyt sinut luotani\nhankkimaan itsellesi sitä, mitä itseltäni puuttui, ja haaveillut,\nettä me sittenkin pysyisimme yhtenä. Ikäänkuin kaksi ja kaksi olisi\nkaksi. Tulos on, että veri yhdistää meidät, mutta sinä olet oppinut\nvieraan kielen. Kun puhut sitä, niin minä olen mykkä. Ja katkerinta\nkaikesta on, että minä tiedän, että uusi kieli on suurempi. En tiedä,\nmiksi olen sanonut kaiken tämän, tunnustanut heikkouteni --\"\n\n\"Isä, sinä suurin miehistä!\" Frona kohotti päätään ja katsoi\nhäntä onnesta hymyillen silmiin samalla työntäen taapäin tuuheita\nteräksenharmaita hiuksia, jotka peittivät isän korkeata otsaa. \"Sinä,\njoka olet taistellut niin valtavan taistelun ja saanut suurempia\naikaan kuin yksikään näistä maalaajista ja runoniekoista! Sinä, joka\nniin hyvin tunnet kehityksen lain! Etkö sinä saisi kuulla samaa\nvalitusta oman isäsi huulilta, jos hän nyt istuisi vieressäsi ja\nkatsoisi sinua ja työtäsi?\"\n\n\"Kyllä, kyllä! Sanoinhan, että ymmärrän. Älkäämme keskustelko sitä\n-- -- -- hetken heikkous. Minun isäni oli suuri mies.\"\n\n\"Niin on minunkin.\"\n\n\"Hän pyrki eteenpäin elämänsä loppuun asti. Hän taisteli suuren,\npitkän taistelun.\"\n\n\"Niin minunkin.\"\n\n\"Ja taisteli kuolemaan asti.\"\n\n\"Niin minunkin isäni tulee tekemään. Niin me kaikki Welset teemme.\"\n\nJakob Welse pudisti Fronaa leikillisesti, hänen hyvä tuulensa palasi\njälleen. \"Mutta minä aion myydä kaiken -- kaivokset, liikkeen, kaiken\n-- ja tutkia Browningia.\"\n\n\"Siis taistelua sittenkin. Sinä et voi luonnollesi mitään, isä.\"\n\n\"Miksi sinä et ollut poika?\" kysyi isä äkkiä. \"Miten mainio mies\nsinusta olisi tullut! Nyt, kun olet nainen, luotu tekemään jonkun\nmiehen onnelliseksi, sinun täytyy jättää minut -- huomenna,\nylihuomenna, vuoden kuluttua, kuka tietää kuinka pian. Nyt tiedänkin,\nminne ajatukseni on pyrkinyt. Tunnen tämän kohtalon välttämättömyyden\nja oikeudenmukaisuuden, niinkuin tiedän sinunkin sen tuntevan. Mutta\nmies, Frona, kuka on mies?\"\n\n\"Älä puhu siitä\", vastusteli Frona. \"Kerro minulle isäsi taistelusta,\nviimeisestä suuresta, yksinäisestä taistelusta Treasure Cityssä.\nHeitä oli kymmenen yhtä vastaan, ja hän taisteli hyvin. Kerro!\"\n\n\"Ei, Frona! Huomaatko, että me nyt ensi kerran elämässämme\nkeskustelemme vakavasti isänä ja tyttärenä. Sinä et ole saanut äidin\nkasvatusta etkä isänkään, sillä minä luotin vereen ja annoin sinun\nmennä. Mutta tulee jolloin äidin neuvo on tarpeen, ja sinä, sinä et\nole koskaan äitiä tuntenut.\"\n\nFrona tunsi hetken vakavuuden eikä enää vastustellut. Hän odotti,\nmitä isä sanoisi, ja hiipi entistä lähemmäksi häntä.\n\n\"Sano minulle, mikä on sinun ja tuon miehen St. Vincentin, suhde?\"\n\n\"En -- en tiedä. Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Älä koskaan unohda, Frona, että valintasi on vapaa, että viimeinen\nsana on sinun. Kuitenkin minä mielelläni olisin selvillä -- -- --\nminä voisin -- -- -- ehkä -- -- -- voisin kenties neuvoa sinua, en\nmitään muuta. Mutta neuvon -- -- --\"\n\nTässä kaikessa oli jotain sanomattoman pyhää, mutta Frona ei\nkuitenkaan voinut puhua. Sen sijaan että hän olisi sanonut yhden\nratkaisevan sanan, hän tunsi, miten ajatukset tulvivat hänen\nmieleensä. Voiko isä sittenkään ymmärtää? Eikö heidän välillään\nollut jotain, joka esti häntä käsittämästä niitä vaikuttimia, mitkä\nhänelle, Fronalle, olivat määrääviä? Voisiko isän synnynnäinen\nfilosofia, jonka tervettä totuutta Frona itse niin voimakkaasti\npuolusti, sittenkään luoda hänelle samoja elämänlakeja, kuin Frona\nitse saavuttamaansa filosofiaan nojaten oli asettanut toimintansa\nohjeiksi. Mutta sitten hän tuli ikäänkuin ulkoapäin ajatelleeksi omia\najatuksiaan ja epäilyksiään ja karkoitti ne luotaan, koska ne eivät\nolleet rehelliset isää kohtaan, ja sanoi päättäväisesti:\n\n\"Meidän välillämme ei ole mitään, isä. Mr St. Vincent ei ole sanonut\nmitään. Me olemme hyviä ystäviä, pidämme toisistamme, me olemme hyvin\nhyviä ystäviä -- siinä kaikki.\"\n\n\"Sanoit, että pidätte toisistanne, että sinä pidät hänestä. Silläkö\ntavalla kuin naisen tulee pitää miehestä, jotta hän kunniallisesti\nvoi liittää elämänsä häneen, antautua hänelle? Voisitko hetken\ntullen sanoa niinkuin Ruth: 'Sinun kansasi on minun kansani ja sinun\nJumalasi minun Jumalani'?\"\n\n\"En -- tai kenties, mutta minä en voi, en uskalla ajatella enkä\nolla ajattelematta, sanoa enkä olla sanomatta sitä -- nyt. Se on\nsuurin tunnustus. Kun se tulee, niin sen pitää tulla ilman että\nkukaan tietää, kuinka tai miksi, valtavana, kirkkaana salamana,\nilmestyksenä, salaamatta mitään, saattaen kaiken ilmi totuuden\nhäikäisevään kirkkauteen. Niin minä ainakin kuvittelen.\"\n\nJakob Welse nyökäytti päätään vaiti miettien ja osoittaen, että\nhän ymmärsi, mutta jatkoi omia ajatuksiaan. \"Mutta miksi sinä tätä\nkysyit, isä? Miksi aloit puhua mr St. Vincentistä? Onhan minulla\nollut muitakin miesystäviä.\"\n\n\"Mutta muut eivät ole tehneet minuun samaa vaikutusta kuin St.\nVincent. Meidän kahden täytyy olla rehellisiä toisiamme kohtaan\nja antaa toisillemme anteeksi se tuska, jonka siten toisillemme\ntuotamme. Minun mielipiteenihän merkitsee yhtä vähän kuin kenen muun\nhyvänsä, ja erehtyväisyys on kaikkien ihmisten yhteinen kirous. Minä\nen voi selittää tunteitteni syytä. Mutta lyhyesti sanoen minä en pidä\nVincentistä.\"\n\n\"Varsin yleinen arvostelu miesten kesken\", vastasi Frona\nvastustamattomasti joutuen puolustuskannalle.\n\n\"Yksimielisyys vahvistaa vain minun kantaani\", selitti isä ilmeisesti\nhaluamatta saada aikaan väittelyä. \"Mutta minä en saa unohtaa, että\narvostelen häntä miehen tavalla. Hänen naissuosionsa täytyy johtua\nsiitä, että naiset arvostelevat toisin kuin miehet, aivan samoin kuin\nhe ruumiillisesti ja sielullisesti eroavat miehistä. Tämä on liian\nvaikeata selittää, minä olen itselleni uskollinen ja koetan olla\noikeudenmukainen.\"\n\n\"Mutta etkö voi esittää mitään määrätympää?\" kysyi Frona pyrkien\nparemmin ymmärtämään hänen kantaansa. \"Etkö voi tarkemmin määritellä\ntunnettasi?\"\n\n\"Tuskinpa uskallan. Välittömiä tunteita ei juuri voi sanoin ilmaista.\nMutta voinhan koettaa. Welsen suvussa ei koskaan ole ollut pelkuria.\nPelkuruuteen ei koskaan voi luottaa, se on hiekalle rakentamista tai\nkuin inhoittava tauti, joka salassa tekee hävitystyötään ja millä\nhetkellä hyvänsä voi puhjeta esiin.\"\n\n\"Mutta minun nähdäkseni mr St. Vincent, jos kukaan, on mies, jota ei\nvoi syyttää pelkuruudesta. Minun on mahdoton ajatellakaan sitä.\"\n\nHänen kasvojensa huolestunut ilme koski Jakob Welseen. \"Minä en\ntiedä mitään pahaa St. Vincentistä. En voi todistaa, että hän olisi\nsitä, miltä hän näyttää. Kuitenkaan en voi tunteilleni mitään,\nolenhan vajavainen ihminen. Jotain olen kuitenkin kuullut, minulle on\nkerrottu eräästä kurjasta kapakkametelistä seurahuoneella. Huomaa,\nFrona, minä en sano mitään pahaa metelistä enkä paikasta -- miehet\novat miehiä -- mutta kerrotaan, että hän sinä iltana ei käyttäytynyt\nniinkuin miehen tulee.\"\n\n\"Mutta isä, sinähän sanoit, että miehet ovat miehiä. Meistä olisi\nparempi, jos he olisivat toisenlaisia, sillä maailma olisi silloin\nvarmasti parempi, mutta meidän täytyy tyytyä heihin sellaisina kuin\nhe ovat. Lucile --\"\n\n\"Ei, ei, sinä ymmärrät minut väärin. Minä en tarkoittanut häntä, vaan\ntappelua. Hän ei -- -- hän oli pelkuri.\"\n\n\"Mutta sinähän sanoit, että niin kerrotaan. Hän kertoi minulle siitä\nitse pian tapahtuman jälkeen, enkä luule, että hän olisi uskaltanut,\njos -- --\"\n\n\"Minä en lausunut tätä minään syytöksenä\", keskeytti Jakob\nWelse hänet äkkiä. \"Olenhan kuullut sen vain huhuna, ja miesten\nennakkoluulot häntä vastaan riittävät selittämään sen. Eihän sen\nsitäpaitsi tarvitse merkitä mitään. Minun ei olisi pitänyt mainita\nsitä, ovathan kelpo miehet ennenkin jänistelleet. Unohtakaamme nyt\nvain koko juttu. Minä tahdoin neuvoa sinua, mutta olen kenties\nmenetellyt taitamattomasti. Mutta Frona\", hän nosti tyttärensä\nkasvoja puoleensa, \"muista ennen kaikkea ja kaikesta huolimatta,\nensimmäiseksi ja viimeiseksi, että olet minun tyttäreni ja että minä\ntiedän, että sinun elämäsi on sinun pyhää omaisuuttasi eikä minun,\nettä on sinun asiasi määrätä sen suunta. Itsesi on sinun elämäsi\nelettävä, ja jos minä olisin vaikuttanut siihen, et olisi elänyt omaa\nelämääsi. Silloin et myöskään olisi ollut oikea Welse, sillä yksikään\nWelse ei ole vielä kärsinyt sortoa. Mieluummin he ovat kuolleet\ntai raivanneet itselleen tien kaukaisiin seutuihin. Niin, jos sinä\nesimerkiksi katsoisit parhaiten ja luonnollisimmin toteuttavasi\nyksilöllisyytesi tanssitalossa, niin minä olisin pahoillani, mutta\nhuomispäivänä antaisin sinulle luvan mennä seurahuoneelle. Olisi\ntyperää estää sinua, eikä se sitäpaitsi olisi meidän tapaistamme.\nWelset ovat aina olleet yksimielisiä, monta tappiota ja toivotonta\ntilannetta he ovat kestäneet yhtenä miehenä. Yleinen mielipide ei\nmeikäläiselle merkitse mitään, se on olemassa niitä alhaisia henkiä\nvarten, jotka ilman sitä vajoaisivat yhä syvemmälle lokaan. Heikkojen\ntäytyy taipua tai taittua, ei voimakkaitten. Joukko ei ole mitään,\nyksilö on kaikki, yksilö hallitsee joukkoa ja laatii sille lait. Mitä\nsiitä, mitä maailma sanoo! Käyköön miten käy, sinä olet kuitenkin\nminun tyttäreni ja menettelet niinkuin sinun Welsenä tulee, ja\ntaivaan ja helvetin, itse Jumalan edessä me kaksi pysymme uskollisina\ntoisillemme, Frona, me, joiden suonissa sama veri virtaa.\"\n\n\"Minä olen niin pieni sinun rinnallasi, isä\", kuiskasi Frona, ja\nhänen suutelonsa hyväili Jakob Welseä kuin syksyn karisevan lehden\nlempeä kosketus.\n\nJa takkavalkean lämmön haihtuessa huoneesta isä kertoi heidän\nesiäidistään ja siitä voimakkaasta Welsestä, joka oli yksin\ntaistellut suuren taistelun ja kuollut taistellessaan Treasure\nCityssä.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\n\"Nukkekodilla\" oli suurenmoinen menestys. Mrs Schovillen\nihastuksenpurkaukset olivat niin rajattomat ja liioittelevat, että\nJakob Welse, joka sattui seisomaan lähellä häntä, heitti leimuavan\nkatseen hänen paksuun, valkoiseen kaulaansa ja itsetiedottomasti\npuristi sormensa ikäänkuin tahtoen kuristaa olemattoman henkitorven.\nDave Harney oli myöskin ylen ihastunut esitykseen, vaikkakin Noran\nfilosofia tuntui hänestä hiukan epäilyttävältä, ja hän vannoi\npuritaanisten jumaliensa kautta, että aasimaisempaa tolvanaa kuin\nTorvald ei olisi voinut löytää kummaltakaan pallonpuoliskolta. Miss\nMortimer, joka muuten ei hyväksynyt sitä suuntaa, jota Ibsen edusti,\nmyönsi, että näyttelijät olivat pelastaneet kappaleen, Matt Mc Carthy\ntaas selitti julkisesti, ettei hän syyttänyt Nora-kultaa mistään;\nvaltion asiamiehelle hän kuitenkin kahden kesken tunnusti, ettei\nolisi haitannut, jos sinne tänne olisi sovitettu jokunen laulunpätkä\nja pukutanssi.\n\n\"Tietysti Nora-pikkuinen oli oikeassa\", väitti hän Harneylle heidän\nkulkiessaan Fronan ja St. Vincentin jäljessä. \"Minä tahtoisin nähdä\n--\"\n\n\"Kalossit --\"\n\n\"Hitto vieköön sinut kalosseinesi!\" huusi Matt raivoissaan.\n\n\"Minä vain sanon\", jatkoi Harney häiriytymättä, \"että kalossien\nhinta nousee pilviin asti, kunhan ehditään jäänlähtöön. Kolme unssia\nparilta, siitä voit lyödä vetoa. Nyt saat parin unssilla ja voit\npistää kaksi unssia taskuusi. Hyvä kauppa, Matt, vai mitä?\"\n\n\"Pahus vieköön sinut kauppoinesi päivinesi! Minä ajattelen koko ajan\nNora-lapsukaista.\"\n\nHe jättivät hyvästi Fronalle ja St. Vincentille ja jatkoivat\nvähitellen matkaansa tähtien alla seurahuonetta kohti.\n\nGregory St. Vincent huoahti kuuluvasti:\n\n\"Viimeinkin!\" \"Miksi viimeinkin?\" kysyi Frona osoittamatta\nuteliaisuutta.\n\n\"Viimeinkin saan tilaisuuden sanoa teille, miten suurenmoinen olitte.\nTe esititte loppukohtauksen ihanasti, niin hyvin, että minusta tuntui\nsiltä, kuin olisitte todella ainiaaksi kadonnut elämästäni.\"\n\n\"Mikä onnettomuus!\"\n\n\"Se oli kauheata!\" \"Mitä vielä!\"\n\n\"Se oli. Sovitin kaiken itseeni. Te ette ollut Nora, te olitte Frona,\nenkä minä Torvald, vaan Gregory. Kun te olitte lähdössä ja seisoitte\nmatkatamineissa, laukku kädessä, oli minun miltei mahdotonta pysyä\npaikallani ja lausua viimeiset sanani. Ja kun ovi paukahti kiinni\nja te olitte poissa, oli esirippu ainoa pelastukseni. Se saattoi\nminut jälleen todellisuuteen, muuten olisin syössyt teidän jälkeenne\nkatsojain silmien edessä.\"\n\n\"Merkillistä, miten osa voi vaikuttaa esittäjäänsä\", sanoi Frona\nmiettiväisenä.\n\n\"Tai pikemmin -- --\" alkoi St. Vincent.\n\nFrona ei vastannut, ja he kulkivat ääneti eteenpäin. Frona oli yhä\nillan lumoissa, ja hänen Norana tuntemansa haltioituminen ei ollut\nvielä haihtunut. Sitäpaitsi hän luki St. Vincentin rivien välistä,\nja häntä painosti se arkuus, mitä nainen tuntee kohdatessaan miehen\nsuuren lähestymisen kynnyksellä.\n\nOli kirkas, kylmä yö, ei liian kylmä -- vain neljäkymmentä astetta\npakkasta --, ja maa verhoutui pehmeään valovaippaan. Se ei levinnyt\ntähdistä, ei myöskään kuusta, joka viipyi jossakin maan toisella\npuolella. Kaakosta luoteeseen taivaanrantaa reunusti hillityn vihreä\nvalojuova, josta tämä kalpea hohde sai alkunsa.\n\nÄkkiä valkea valovyö aivan kuin heijastajan heittämänä ilmestyi\ntaivaanlaelle. Yö muuttui silmänräpäyksessä aavemaiseksi päiväksi ja\ntuntui taas palatessaan entistään mustemmalta. Mutta kaakosta päin\nalkoi näkyä äänetöntä liikettä. Hehkuva, vihertävä valolähde kiehui\nja kuohui, vuoroin laskeutuen, vuoroin ylöspäin pyrkien ja ojennellen\nsuuria, ruumiittomia käsiään ylempiä ilmakerroksia kohti. Uudelleen\njättiläissalama välähti halki avaruuden, taivaanrannasta sen lakeen\nja eteenpäin, yhä eteenpäin, aina toiseen taivaanrantaan asti. Mutta\nkaari ei kestänyt, ja sen alla ammotti musta yö. Taas uudestaan\nilmestyi valo; leveämpänä, kestävämpänä, syvempänä, tuhlaten\nsäteitä oikealle ja vasemmalle se häikäisevänä polkuna tavoitteli\ntaivaanlakea, sivuutti sen ja painui kohti maan toista rantaa.\nTaivaan silta oli viimein valmiina, ja se kesti.\n\nTämä valon voitto karkoitti hiljaisuuden maasta, ja kymmentuhatta\nsusikoiraa päästi ilmoille haikean, yksiäänisen ulvonnan. Fronaa\nvapisutti, ja St. Vincent laski kätensä hänen vyötäisilleen. Nainen\ntunsi miehen kosketuksen ja samalla epämääräisen onnen värähdyksen.\nHän ei vastustellut. Ja susikoirain valittaessa hänen jalkainsa alla\nja revontulten räiskyessä hänen päänsä yläpuolella hän painautui\nlähemmäksi miestä.\n\n\"Tarvitseeko minun puhua?\" kuiskasi mies.\n\nFrona laski väsyneen päänsä hänen olalleen, ja he katsoivat yhdessä\ntaivaan leimuavaa holvia, jolta tähdet himmenivät ja katosivat.\nKiihtyen ja taas laimeten, ikäänkuin valtavan poljennon mukaan\nsykähdellen loistava väritulva levisi yli taivaan. Korkeuden\nkangaspuissa kutoutui majesteetillisesta purppurasta ja syvästä\nmerenvihreästä liekehtivin kutein ja säkenöivin loimin hienonhieno,\nläpikuultava ja satumainen harso, joka kevyesti laskeutui kummeksivan\nyön silmäin eteen.\n\nÄkkiarvaamatta röyhkeä musta käsivarsi hajoitti taivaan sillan.\nValokaari särkyi säpäleiksi. Avautui pimeitä kuiluja; ne laajenivat\nja yhtyivät toisiinsa. Värien ja valon voitetut joukot painuivat\narasti taivaanrantaa kohden. Yön holvikupu kaareutui jälleen\nmittaamattoman korkeana, tähdet palasivat yksitellen, ja susikoirien\nulvonta alkoi uudelleen.\n\n\"Minulla on sinulle niin vähän tarjottavana, rakkaani\", sanoi mies\nmiltei katkera sävy äänessään. \"Kulkijan epävakainen kohtalo.\"\n\nJa nainen otti hänen kätensä, painoi sitä rintaansa vasten ja toisti\nsanat, jotka eräs jalo nainen ennen häntä oli lausunut: \"Maja ja\npalanen leipää sinun kanssasi, Richard.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\nHow-Ha oli vain intiaaninainen, jonka esi-isät monissa\npolvissa olivat olleet raakoja lihan- ja kalansyöjiä, ja hänen\nsiveyskäsitteensä olivat yhtä alkuperäiset ja yksinkertaiset kuin\nhänen verensä. Mutta hän oli kauan elänyt valkoihoisten keskuudessa\nja saanut käsityksen näiden katsantotavoista, ja vaikka hän\nsielussaan halveksikin heidän tapojaan, niin hän kuitenkin oli niihin\ntäysin perehtynyt. Kymmenen vuotta takaperin hän oli tullut Jakob\nWelselle keittäjättäreksi ja oli siitä lähtien tavalla tai toisella\nhäntä palvellut. Kun hän nyt eräänä koleana tammikuun päivänä\nkuultuaan kumean kolkutuksen avasi ulko-oven ja näki tulijan, saivat\nhänen tylsät kasvonsa järkytetyn ilmeen. Tavallinen ihminen ei olisi\nniin nopeasti tuntenut vierasta, mutta kova koulu, jossa kuolema\nyllätti velton ja valpas sai pitää henkensä, oli kehittänyt How-Han\nhuomiokykyä ja muistia.\n\nHow-Ha tarkasti edessään seisovaa naista kiireestä kantapäähän.\nPaksun harson läpi hän näki ainoastaan hehkuvat silmät, hiukset\nolivat kokonaan peitossa ja _parka_ salasi ruumiin muodot. Mutta\nHow-Ha tuumi ja katsoi uudestaan. Epämääräiset ääriviivat olivat\nhänelle jostakin tutut. Hän katsahti taas harson peittämiin\nkasvoihin ja tunsi pään asennon, siitä ei saattanut erehtyä. Sitten\nHow-Han kasvot taas kadottivat kaiken ilmeikkyyden ja hän syventyi\ntutkimaan aivojensa harvoja komeroita, joihin hänen köyhän elämänsä\nvaikutelmat olivat koottuina. Siellä ei ollut mitään epäjärjestystä\neikä sekasortoa, ei monimutkaisten sielunliikkeitten aikaansaamia\nristiriitaisia ja epämääräisiä vaikutelmia, ei sotkuisia oppeja\neikä hämmentäviä abstraktioita -- vain yksinkertaisia tosiasioita,\njotka olivat mukavasti ja sopivasti luokitellut. Menneisyyden\nvarastoista hän silmänräpäyksessä erehtymättä otti esiin, valitsi ja\nyhdisteli mitä tarvitsi ja tiesi niin kaiken, mitä hänen tuli tietää\nnaisesta, joka seisoi hänen edessään, muisti hänen sanansa ja työnsä,\nulkomuotonsa ja menneisyytensä.\n\n\"Te parempi mennä pois heti paikalla\", neuvoi How-Ha.\n\n\"Tahtoisin tavata miss Welsen.\"\n\nVieras nainen puhui tasaisella, lujaa tahtoa ilmaisevalla äänellä,\nmutta se ei vaikuttanut How-Ha'han.\n\n\"Paljon parempi te mennä\", hän toisti tylsästi.\n\n\"Kas tässä, viekää tämä Frona Welselle ja\" -- hän työnsi polvensa\noven ja pielen väliin -- \"olkaa hyvä ja jättäkää ovi auki.\"\n\nHow-Ha näytti vihaiselta, mutta otti kirjelipun, sillä kymmenen\nvuoden palvelijana-olo oli totuttanut hänet alistumaan ylemmän rodun\ntahtoon.\n\n    _Saanko tulla teitä tapaamaan?_\n\n                       _Lucile_.\n\nSiinä koko kirjelipun sisällys. Frona katsahti kysyvästi\nintiaaninaiseen.\n\n\"Hän potki ovi auki\", tämä selitti. \"Minä sano hän mennä pian pois?\nHäh? Te myös sano niin? Hän ei hyvä nainen. Hän --\"\n\n\"Ei. Antakaa hänen\" -- Frona mietti hetkisen -- \"ei, antakaa hänen\ntulla tänne.\"\n\n\"Paljon parempi --\"\n\n\"Menkää!\"\n\nHow-Ha murisi, mutta ei voinut olla tottelematta. Astuessaan portaita\nalas hän kuitenkin himmeän epämääräisesti kummasteli, miksi valkoinen\ntai tumma iho muitta mutkitta teki toisesta herran, toisesta\npalvelijan.\n\nFrona tuli Lucilea vastaan hymyillen, ojennetuin käsin. Tulija\nkatsahti ympärilleen, näki hienon kuvastinpöydän yksinkertaisen\naistikkaine korutavaroineen, kaikkialla tuhansittain todistuksia\nsiitä, että täällä asusti nuori tyttö. Hänen hengittäessään tätä\npuhdasta, viihtyisää ilmaa hänen oma nuoruutensa muistui hänen\nmieleensä ja katkeroitti hänen mieltään. Sitten hän käänsi huomionsa\npois ulkonaisista seikoista.\n\n\"Oli hauskaa, että tulitte\", hän kuuli Fronan sanovan. \"Olen niin\nhalunnut tavata teidät jälleen, ja -- mutta olkaa toki hyvä ja\nriisukaa yltänne tuo raskas _parka_. Miten paksu se on ja miten\nihanaa nahkaa ja tekoa!\"\n\n\"Niin, se on Siperiasta.\" Lucilen teki mieli lisätä: \"lahja St.\nVincentiltä\", mutta hän sanoi sen sijaan: \"Siellä ei ole vielä\ntotuttu hutiloimaan, kuten huomaatte.\"\n\nHän vajosi matalaan keinutuoliin tehden liikkeen, jonka synnynnäinen\nsulo ei voinut jäädä Fronan kauneuttarakastavalta silmältä\nhuomaamatta, istui sitten pää ylpeästi pystyssä ja vaiti kuunnellen\nemäntänsä juttelua välinpitämättömän huvitettuna tämän vaivalloisista\nyrityksistä pitää keskustelua käynnissä.\n\n\"Miksi hän on tullut tänne?\" kysyi Frona itseltään puhuessaan\nnahoista ja ilmasta ja muista yhdentekevistä asioista.\n\n\"Jos te ette sano mitään, Lucile, niin minua alkaa hermostuttaa\",\nhuudahti hän viimein epätoivoissaan. \"Onko jotakin tapahtunut?\"\n\nLucile nousi, astui kuvastinpöydän luo ja otti siellä olevien\nkoruesineitten joukosta siron, Fronaa esittävän pienoiskuvan. \"Kas!\nTeidän kuvanne! Miten vanha olette tässä?\"\n\n\"Kuusitoistavuotias.\"\n\n\"Kylmä keijukainen, kylmän pohjolan luoma.\"\n\n\"Meidän veremme lämpenee myöhemmin\", puolusteli Frona, \"mutta se --\"\n\n\"Ei silti ole vähemmän lämmin\", keskeytti Lucile hänet nauraen. \"Ja\nkuinka vanha olette nyt?\"\n\n\"Kahdenkymmenen.\"\n\n\"Kahdenkymmenen!\" toisti Lucile hitaasti ja istuutui jälleen. \"Te\nolette kahdenkymmenen. Minä olen kahdenkymmenenneljän.\"\n\n\"Ero ei ole suuri.\"\n\n\"Mutta meidän veremme lämpenee aikaisin.\" Lucile singahutti sanat\nsyytöksen tavoin sen mittaamattoman kuilun yli, jota ikäerotuksen\nvähäpätöisyys ei pystynyt täyttämään.\n\nFrona saattoi tuskin peittää hermostumistaan. Lucile meni uudestaan\nkatsomaan pienoiskuvaa ja palasi taas kuvastinpöydän luota.\n\n\"Mitä te ajattelette rakkaudesta?\" kysyi hän odottamatta, ja hänen\nkasvoilleen levisi äkkiarvaamaton hymy.\n\n\"Rakkaudesta?\" Fronan ääni värähteli.\n\n\"Niin, rakkaudesta. Mitä te tiedätte siitä? Mitä te ajattelette\nsiitä?\"\n\nHehkuvia, ruusunkarvaisia määritelmiä tulvi Fronan huulille, mutta\nhän karkoitti ne ja vastasi:\n\n\"Rakkaus on kaiken alttiiksiantamista.\"\n\n\"Olkoonpa niin -- uhraamista. Mutta onko se uhrauksen arvoista?\"\n\n\"On. Tietysti se on. Kuka sitä voisi epäillä?\"\n\nLucilen silmissä välkkyi hymy.\n\n\"Miksi te hymyilette?\" kysyi Frona.\n\n\"Katsokaa minua, Frona.\" Lucile nousi tuoliltaan, ja hänen kasvonsa\nhehkuivat. \"Minä olen kaksikymmentäneljävuotias, en aivan lapsi\nenää, mutta en myöskään mikään pelätti. Minulla on sydän, ja minulla\non voimakas, punainen, lämmin veri. Ja minä olen rakastunut. En\nkuitenkaan voi muistaa saaneeni korvausta uhristani. Tiedän vain,\nettä olen uhrannut.\"\n\n\"Ja uhratessanne saitte korvauksen\", lausui Frona lämpimästi.\n\"Vaikka rakkaus olisikin ollut petollinen, niin te kuitenkin olette\nrakastanut, te olette elänyt, elänyt täyteläistä elämää. Eikö siinä\nkyllin?\"\n\n\"Minä ymmärrän\", sanoi Lucile. \"Te tahdotte sanoa minulle, että\ntiedätte kaiken, että olette kulkenut silmät auki ja ymmärtänyt. Ja\nvaikka te tuskin olette ehtinyt viedä huulianne maljan reunalle,\nniin te muka olette aavistanut miltä pohjasakka maistuu ja että sen\nmaku on hyvä. Oh! Ja Frona, minä tiedän, että te olette kypsynyt\nnainen ettekä kallista korvaanne pikkumaisuuksille, mutta\" -- hän\nnaputti kapealla sormella otsaansa -- \"se on mennyt teille tänne. Se\non juovuttava juoma, ja te olette liiaksi maistellut sen kuohuja.\nMutta juokaa malja pohjaan ja sanokaa sitten, että juoma on hyvä!\nEi, Jumala varjelkoon!\" hän huudahti intohimoisesti. \"Onhan hyvääkin\nrakkautta olemassa, puhdasta ja kirkasta. Sellainen pitäisi teidän\nsaada osaksemme, ei naamioitua valerakkautta.\"\n\nFrona oli tapansa -- heidän yhteisen tapansa -- mukaan tarttunut\nLucilea käsivarteen ja ottanut hänen kätensä omaansa. \"Minä tunnen,\nettä te olette väärässä, mutta en osaa vastata teille. Osaisin,\nmutta kuinka uskaltaisin? Minulla olisi vain ajatuksia teidän\ntosiasioitanne vastaan. Minä, joka olen kokenut niin vähän, en voi\nsaada teitä vakuutetuksi, jolla on rikas elämä takananne.\"\n\n\"'Sen, joka ei tyydy yhteen elämään, on kestettävä usean elämän\nkuolema.'\"\n\nLucile puki näihin tuskan sanoihin oman tuskansa, ja Frona, joka\nymmärsi hänet, kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja nyyhkytti\nhänen rinnallaan. Lucilenkin katkera ilme katosi hetkeksi, ja hän\npainoi salaa kevyen, äidillisen suudelman Fronan hiuksille. Mutta\npian kulmat taas rypistyivät, huulet saivat kovan ilmeen, ja hän\ntyönsi tytön luotaan.\n\n\"Tehän aiotte mennä naimisiin Gregory St. Vincentin kanssa?\"\n\nFrona säpsähti. Heidän kihlauksestaan oli vasta kaksi viikkoa\nkulunut, eivätkä he olleet siitä kenellekään kertoneet. \"Kuinka te\nsen tiedätte?\"\n\n\"Te olette vastannut.\" Lucile tarkkasi Fronan avomielisiä kasvoja,\njotka niin peittelemättä ilmaisivat kaiken, ja tunsi samaa kuin\ntaitava miekkailija taistellessaan vast'alkajan kanssa, jonka käsi\nvielä on epävarma ja joka alituisesti antautuu vaaraan. \"Kuinkako\nminä tiedän?\" Hän nauroi katkerasti. \"Kun mies äkkiä jättää naisen\nsylin, viimeiset suudelmat ja viimeiset valheet vielä huulillaan --\"\n\n\"Ja --\"\n\n\"Ja unohtaa palata tuohon syliin.\"\n\n\"Niinkö?\" Welsen veri kuohahti, karkoitti kuin tulinen aurinko usvat\nFronan silmistä ja sai ne säihkymään. \"Tämän takia te siis tulitte.\nMinun olisi pitänyt arvata se, jos olisin viitsinyt kiinnittää\nhuomiota Dawsonin juoruihin.\"\n\n\"Ei ole vielä liian myöhäistä.\" Lucilen huulet värähtelivät. \"Ja\nkaikki riippuu teistä.\"\n\n\"Minä tiedän mitä minun on tehtävä. Mitä tämä oikeastaan tarkoittaa?\nAiotteko kertoa minulle, mitä hän on tehnyt, mitä hän on ollut\nteille. Sanon teille, että se on turhaa vaivaa. Hän on mies, niinkuin\nte ja minä olemme naisia.\"\n\n\"Ei\", valehteli Lucile niellen hämmästyksensä. \"Minä tiesin, ettei\nsenlaatuinen menettely vaikuttaisi teihin, että te olette liian ylevä\nsiihen. Mutta -- oletteko ajatellut minua?\"\n\nFrona veti syvään henkeään ja jännitti käsivartensa ikäänkuin\npuolustaakseen oikeuttaan mieheen, jonka Lucile tahtoi häneltä\nriistää.\n\n\"Aivan ilmetty isänne\", huudahti Lucile. \"Voi teitä taipumattomia\nWelsejä!\"\n\n\"Mutta minä tiedän, että hän ei ole teidän arvoisenne, Frona Welse\",\nhän jatkoi, \"minun arvoiseni kyllä. Hän ei ole kunnioitettava mies,\nei jalo eikä hyvä. Hänen rakkautensa ei ole teidän rakkautenne\nvertainen. Ei hän kykenekään rakastamaan, intohimo on kaunein nimi,\njonka hänen tunteelleen voi antaa. Sitä te ette halua. Mutta parempaa\nhän ei voi teille antaa. Mitä te sitten annatte hänelle? Itsenne?\nMieletöntä tuhlausta! Mutta teidän isänne kaltainen --\"\n\n\"Vaiti! Minä en tahdo kuulla enempää. Te teette väärin.\" Frona\nkeskeytti hänet ja jatkoi loistavan epäjohdonmukaisesti: \"Mitä te\nsitten antaisitte hänelle?\"\n\n\"Muutaman intohimon hetken\", kuului valmis vastaus, \"palavan\nonnenhuumauksen ja helvetin katumustuskat, jotka hän ansaitsee kuten\nminäkin. Niin me säilyttäisimme tasapainon, ja kaikki olisi niinkuin\nolla pitää.\"\n\n\"Mutta -- mutta --\"\n\n\"Sillä hänessä on paholainen\", jatkoi Lucile, \"kiehtova paholainen,\njoka viehättää minua, kautta sieluni, ja rukoilkaa Jumalaa, Frona,\nettette koskaan opi sitä tuntemaan. Sillä teissä ei ole tuota\npaholaista, minun taas on hänen kaltaisensa ja arvoisensa. Tunnustan\nsuoraan, että meidän suhteemme on vain viehättymystä. Hänen tunteensa\nei ole kestävämpi kuin minunkaan. Toinen ei ole toistansa parempi, se\non juuri onnellisinta kaikesta.\"\n\nFrona nojautui taapäin tuolissaan ja katseli kauan vierastaan. Lucile\nodotti hänen sanovan jotain. Oli aivan hiljaista.\n\n\"Mitä tuumitte?\" kysyi Lucile viimein matalalla, uteliaalla äänellä\nja nousi ottaakseen _parkan_ ylleen.\n\n\"En mitään. Minä vain odotin.\"\n\n\"Minä olen sanonut sanottavani.\"\n\n\"Antakaa minun sitten sanoa teille, etten ymmärrä teitä\", sanoi\nFrona kylmästi. \"Minun on jostain syystä mahdoton käsittää teidän\nvaikuttimianne. Teidän puheissanne on ollut jotain alhaista. Siitä\nolen kuitenkin vakuutettu, että te jostain käsittämättömästä syystä\ntänään olette ollut itsellenne uskoton. Älkää kyselkö, sillä kuten\näsken sanoin, en ole siitä itsekään selvillä, mutta kaikesta\nhuolimatta olen varma siitä, että en ole erehtynyt! Tiedän, että te\nette ole se Lucile, jonka tapasin metsätiellä joen tuolla puolen. Hän\noli oikea Lucile, tiedän sen, vaikka tapasinkin hänet vain ohimennen.\nNainen, joka tänään on täällä, on vieras nainen. Minä en tunne häntä.\nJoskus on tuntunut siltä, kuin hän olisi Lucile, mutta harvoin.\nTämä nainen on valehdellut, valehdellut minulle ja valehdellut\nminulle itsestään. Se, mitä hän sanoi miehestä, on vain hänen oma\nkäsityksensä, jos sitäkään, sillä onhan hän voinut valehdella\nhänestäkin. Luultavasti niin onkin. Mitä te siitä arvelette?\"\n\n\"Että te olette hyvin viisas tyttö, Frona. Että te joskus puhutte\nenemmän totta kuin luulettekaan. Ja joskus taas olette sokeampi kuin\nvoitte uneksia.\"\n\n\"Teissä on jotain, mistä minä voisin pitää, mutta te olette\npiilottanut sen niin taitavasti, etten minä voi sitä löytää.\"\n\nVastaus pyrki Lucilen huulille, mutta hän pysyi vaiti, veti turkin\nylleen ja kääntyi lähteäkseen.\n\nFrona saattoi hänet itse ulko-ovelle, ja How-Ha mietti mielessään,\nmiksi valkoihoiset eivät toimineet niiden lakien mukaan, joita he\nitse olivat laatineet.\n\nKun ovi oli sulkeutunut, Lucile sylkäisi kadulle. \"Hyi. St. Vincent!\nHyi! Sinun nimesi on saastuttanut minun kieleni!\" Ja hän sylkäisi\ntoistamiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Sisään!\"\n\nKehoituksen saatuaan Matt Mc Carthy tarttui ovenripeen, työnsi oven\nauki ja sulki sen huolellisesti jälkeensä.\n\n\"Kas, tekö siinä olette!\" St. Vincent katsahti synkästi ja\nhajamielisesti vieraaseensa, heräsi sitten mietteistään ja ojensi\nkätensä. \"Terve, terve, Matt-ukkoseni! Ajatukseni olivat penikulmien\npäässä, kun te astuitte sisään. Istuutukaa, olkaa hyvä. Tupakkaa on\ntuossa vieressänne. Vetäiskääpä sauhu koetteeksi ja sanokaa, mitä\nsiitä pidätte.\"\n\n\"Mahtoivat hänen ajatuksensa olla penikulmien päässä\", tuumi Matt\nitsekseen, sillä tiellä pimeässä hän äsken oli sivuuttanut naisen,\njoka epäilyttävästi muistutti Lucilea. Mutta hän lausui: \"Te siis\ntäällä haaveilette, ja ihmekös tuo!\"\n\n\"Miten niin?\" kysyi kirjeenvaihtaja iloisesti.\n\n\"Siten vain, että minä tapasin äsken vähän matkan päässä Lucilen\ntuolla tiellä, ja hänen korkojensa jäljet osoittivat teille päin.\nNiillä naikkosilla on paha kieli, kun niiksi tulee\", Matt nauraa\nhihitti.\n\n\"Niin, sehän se onkin pahinta kaikesta.\" St. Vincent puhui aivan\nsuoraan. \"Mies katsoo heihin ohimennen, ja he vaativat, että sitä\nkestäisi ikuisesti.\"\n\n\"Vanhasta rakkausjutusta on hiukan hankala selviytyä, häh?\"\n\n\"Hankalaa, totta vie! Ja te ymmärrätte sen. Kyllä minä huomaan, Matt,\nettä te olette kokenut yhtä ja toista aikoinanne.\"\n\n\"Vai aikoinani! Pyydän ilmoittaa, etten vielä ole liian vanha\nhuvittelemaan hiukkasen.\"\n\n\"Tietysti, tietysti ette. Sen voi kyllä lukea teidän silmistänne.\nLämmin sydän ja etsivä silmä, Matt!\" Hän löi vierastansa\nsydämellisesti nauraen olalle.\n\n\"Mutta te viette minusta kyllä voiton, Vincent. Te olette tehnyt\npaljon syntiä naisihmisiä kohtaan, siitä ei ole epäilemistä. Monta\nkevytmielistä suuteloa te olette antanut ja monta sydäntä särkenyt.\nMutta oletteko koskaan tuntenut sitä, mikä on totisinta kaikesta?\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Totisinta kaikesta -- se on -- no niin, oletteko koskaan ollut isä?\"\n\nSt. Vincent pudisti päätään.\n\n\"En minäkään. Mutta oletteko sitten rakastanut, niinkuin isä rakastaa\nlastaan?\"\n\n\"Enpä tiedä. En juuri ole.\"\n\n\"Mutta minä olen. Ja se on totisinta kaikesta, sanon teille. Jos mies\nkoskaan on lasta imettänyt, niin minä olen sen tehnyt, tai ainakaan\nei paljoa puutu. Se oli tyttölapsi, ja nyt hän on kasvanut naiseksi,\nja minä rakastan häntä, jos mahdollista, vielä enemmän kuin hänen\noikea isänsä. Ikävä kyllä en eläessäni ole rakastanut useampaa kuin\nyhtä naista paitsi häntä, ja tuo toinen oli toisen miehen vaimo.\nMinä en hiiskunut siitä koskaan kenellekään sanaakaan, en hänelle\nitselleenkään. Mutta hän kuoli, Jumala häntä siunatkoon.\"\n\nHänen päänsä painui rinnalle, ja hän näki ajatuksissaan\nvaaleahiuksisen, germaanilaistyyppisen naisen, joka kuten eksynyt\nauringonsäde eleli Dyea-joen rannalla olevassa kauppatalossa. Hän\nkatsahti äkkiä ylös ja huomasi St. Vincentin hajamielisesti, omiin\najatuksiinsa vaipuneena tuijottavan lattiaan.\n\n\"Ja nyt heretään hulluttelemasta, St. Vincent!\"\n\nKirjeenvaihtaja heräsi vastahakoisesti mietteistään ja kohtasi\nirlantilaisen läpitunkevan katseen.\n\n\"Oletteko te rohkea mies, St. Vincent?\"\n\nHetkisen he tutkivat toisiaan sielun pohjia myöten, ja Matt olisi\nvoinut vannoa sillä hetkellä havainneensa toisen katseen levottomasti\nhorjuvan.\n\nHän iski voitonriemuisesti nyrkkinsä pöytään. \"Kautta Jumalan, te\nette ole!\"\n\nKirjeenvaihtaja veti tupakat omalle puolelleen ja pyöritteli\nsavuketta sormiensa välissä. Hän teki sen huolellisesti, ja\nhienonhieno paperi kiertyi risahdellen hänen sormissaan niiden\nvapisematta, mutta paidankauluksen alta kohosi tumma puna, joka\nleviämistään levisi ja sai koko kasvot liekehtimään.\n\n\"Hyvä on. Luultavasti se pelastaa minun käteni saastaisesta\ntehtävästä. Vincent, se tyttölapsi, joka nyt on kasvanut naiseksi,\nnukkuu tänä yönä Dawsonissa. Jumala meitä auttakoon, teitä ja minua,\nme emme laske päätämme levolle niin viattomina ja puhtaina kuin hän!\nVincent, kuulkaa minua, te ette koskaan tule satuttamaan kättänne\nhäneen, ette hänen miehenään enempää kuin muutenkaan.\"\n\nPaholainen, josta Lucile oli puhunut, alkoi herätä eloon, riehuva,\nmieletön paholainen.\n\n\"Minä en pidä teistä\", jatkoi Matt. \"Syyt pidän omana tietonani.\nMutta muistakaa, mitä minä teille sanon: jos te olisitte niin hurja,\nettä ottaisitte hänet vaimoksenne, niin ette koskaan saisi nähdä\nkirotun hääpäivänne loppua ettekä lähestyä morsiusvuodetta. Mies,\nminä voisin lyödä teidät kuoliaaksi näillä käsilläni, jos sitä\ntarvittaisiin. Mutta minulla on syytä toivoa, että tästä suoriudutaan\nsiistimmälläkin tavalla. Älkää hätäilkö! En minä tee teille mitään.\"\n\n\"Senkin irlantilaisroisto!\"\n\nPaholainen pääsi äkkiarvaamatta valloilleen, ja Mc Carthy huomasi\nrevolverin piipun suuntautuvan ohimoansa kohti.\n\n\"Onko se ladattu?\" hän kysyi. \"Luulenpa, että se on. Mutta miksi te\nviivyttelette? Ettekö aio laukaista?\"\n\nKirjeenvaihtajan sormi liikahti, ja varoittava napsahdus kuului.\n\n\"Laukaiskaa nyt, laukaiskaa, minä sanon! Ikäänkuin te kykenisitte,\nhorjuvine katseinenne.\"\n\nSt. Vincent yritti kääntää katseensa toisaalle.\n\n\"Katsokaa minuun, mies!\" käski Mc Carthy. \"Katsokaa minua silmiin,\nkun teette sen!\"\n\nSt. Vincentin täytyi tahtomattaan kääntää päänsä ja kohdata\nirlantilaisen katse.\n\n\"Nyt!\"\n\nSt. Vincent puri hammasta ja painoi liipasinta -- ainakin hän oli\ntekevinään sen, kuten ihminen unessa luulee toimivansa. Tahto\nkäski kättä toimimaan, mutta mielen hermostuneisuus pidätti sitä\ntäyttämästä käskyä.\n\n\"Tuosta vapisevasta sormiraukasta ei taida olla siihen tekoon.\" Matt\nnauroi kärsivää vastustajaansa vasten kasvoja. \"Kääntäkää ase vain\ntoisaalle ja laskekaa hana hiljaa, aivan hiljaa ja varovaisesti.\"\nHänen rauhoittava äänensä hiljeni lopulta miltei kuulumattomiin.\n\nSt. Vincent totteli, antoi revolverin pudota kädestään ja vaipui\ntuskin kuuluvasti huoahtaen hervottomana tuolille. Hän koetti\nsuoristautua, mutta kaatui pöytää vasten ja kätki kasvot velttoihin\nkäsiinsä. Matt veti rukkaset käsiinsä, katsoi säälivästi murtunutta\nmiestä, astui sitten ulos ja sulki oven hiljaa jälkeensä.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\nSiellä, missä luonto on kova ja karu, ihmisetkin helposti tulevat\nsamanlaisiksi. Elämä on ystävällistä ainoastaan lauhkeissa maissa,\nmissä aurinko heloittaa lämpimänä ja maa on antelias. Britannian\nsumuinen, kostea ilmanala tekee asukkaista juoppoja, ruusunhohtoiset\nitämaat houkuttelevat loistaviin lootus-unelmiin. Pohjolan raju ja\nhurja valkoihoinen jättiläinen ei peittele vihaansa, vaan iskee\nmuitta mutkitta nyrkkinsä vihamiestä vasten kasvoja. Notkea,\nvelttoliikkeinen etelämaalainen hymyilee lempeästi, odottaa\ntilaisuutta ja suorittaa tekonsa takaapäin, kun ei kukaan näe,\nharkitusti ja herättämättä melua. Tarkoitus on molemmilla sama,\nkeinot vain erilaiset, ja niihin juuri ilmanala ja sen seurausilmiöt\nmääräävästi vaikuttavat. Molemmat ovat syntisiä ihmisiä, kuten\nvaimosta syntyneet ammoisista ajoista ovat olleet, mutta toinen tekee\nsyntinsä avoimesti, Jumalan kaikkinäkevien silmien edessä, toinen\n-- ikäänkuin Jumala ei näkisi -- verhoaa vääryytensä kaunisteltuun\nvaippaan ja peittelee sitä kuin jotain salaperäistä pyhää.\n\nTällaiset ovat ihmisen tavat aina sen mukaan, miten aurinko hänen\nylitsensä paistaa ja tuulet hänen maillaan puhaltelevat, riippuvaiset\nhänen suvustaan, hänen isänsä ja äitinsä perinnöstä. Jokainen ihminen\non useitten voimien yhteisvaikutuksen tulos, joiden painostus on\nhäntä itseään voimakkaampi ja jotka muovaavat hänen olentonsa\nennakolta määrättyyn muotoon. Mutta jos hänellä on terveet jalat,\nniin hän voi karata ja joutua uuden painostuksen alle. Hän voi\npakenemistaan paeta, jokainen uusi painostus lyö häneen leimansa,\nja lopullinen muoto on kaikkien vaikutusten yhteinen tulos. Vaihda\nkehdossa makaava lapsi toiseen, ja alhaissyntyinen orja kykenee\nkantamaan purppuraa yhtä majesteetillisesti kuin synnynnäinen\nruhtinas, ja kuninkaan lapsi anoo almua yhtä nöyrästi ja ryömii\nruoskan alla yhtä viheliäisenä kuin konsanaan hänen alhaisin\nalamaisensa. Tyhjävatsainen Chesterfield, joka sattuu saamaan hyvän\naterian, ahmii yhtä vilpittömästi kuin minkä sikolätin asukkaat\ntahansa. Ja epikurolainen oppii eskimon likaisessa majassa ylistämään\nvalaan ja mursun rasvaa -- tai kuolee.\n\nNiinpä vasta-asutetussa, kylmässä, kolkossa ja vihamielisessä\npohjolassa etelän velttous pian kirposi ihmisistä, ja he alkoivat\nuutterasti ahertaa. Samalla irtautui heistä viljalti sivistyksen\nkiiltokuorta -- kaikki sen turhamaisuus, suurin osa sen heikkoutta\nja ehkä joitakin sen hyviäkin puolia. Olkoonpa niinkin, mutta he\nsäilyttivät suuret perintötavat ja elivät ainakin rehellisesti,\nnauroivat vilpittömästi ja katsoivat toinen toistansa suoraan silmiin.\n\nSiksi ei naisten, jotka ovat syntyneet 53:nnen leveysasteen\neteläpuolella ja kasvaneet elämän päivänpuolella, ole hyvä\nliikuskella pohjolassa, ellei heidän luonteensa ole voimakas\nja luja. Olkootpa he kuinka hennot ja lempeät ja tunteelliset\ntahansa, olkoonpa, että heidän silmänsä eivät ole kadottaneet\nloistoaan eivätkä kummeksivaa katsettaan ja että heidän korvansa\novat tottuneet vain helliin sanoihin, jos vain heidän elämän\nkäsityksensä on terve ja horjumaton, jos he sen avulla kykenevät\nymmärtämään ja antamaan anteeksi, niin heille ei tapahdu mitään\npahaa, ja he saavat ymmärtämystä osakseen. Ellei, niin he saavat\nnähdä ja kuulla sellaista, mikä heitä loukkaa, saavat kärsiä paljon\nja kadottavat uskonsa ihmisiin, ja se on onnettominta, mitä heille\nvoi sattua. Heitä pitäisi silloin hellästi hoivata, ja se olisi\nheidän miehisten sukulaistensa tehtävä, mitä läheisempien, sitä\nparempi. Olisi myöskin viisasta etsiä heille asunto Dawsoniin päin\nviettävältä vuorenrinteeltä tai vielä kernaammin vastarannalta,\nYukonin länsipuolelta. Heidän ei pitäisi kulkea ulkosalla ilman\nturvaa ja seuraa, ja tuvan takana oleva rinne olisi sopivin paikka\nheidän lepäillä ja hengittää raitista ilmaa. Siellä heidän korviaan\nei särkisi kovaa elämänkamppailua käyvien miesten karkea puhe.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVance Corliss kuivasi viimeisen tinalautasen ja asetti sen hyllylle,\nsytytti piippunsa ja heittäytyi lavitsalle tuijottamaan French\nHillillä sijaitsevan mökkinsä sammalilla tiivistettyyn kattoon. Mökki\noli harjanteen päässä, lähellä Eldorado Creekiä, yleisen kulkutien\nreunassa, ja sen ainoa ikkuna loisti iltaisin iloisesti myöhäisille\nkulkijoille.\n\nOvi potkaistiin auki, ja Del Bishop tulla kompuroi tupaan halkotaakka\nselässään. Hengitys oli peittänyt hänen kasvonsa niin lujaan\nhuurteeseen, että hän ei voinut puhua. Tämä tila oli miehelle aina\nsangen tuskallinen, ja hän pisti sen vuoksi päänsä kiireimmän\nkaupalla uunin yläpuolelle, kuumaan ilmavirtaan. Ei kestänyt\nkauankaan, ennenkuin kuura alkoi sulaa ja valua virtoina tulikuumalle\nuunille, jolle vesipisarat hurjasti hyppelivät. Sitten jää alkoi\nlohkeilla parrasta, putoilla palasina uunin kannelle ja pihisten\nuiskennella siinä, kunnes se kuumina höyryinä haihtui yläilmoihin.\n\n\"Tehän havainnollistatte kaikki aineen kolme ilmenemismuotoa\", nauroi\nVance matkien Bishopin kivettynyttä ilmettä, \"kiinteän, juoksevan, ja\nhöyrymäisen. Hetken päästä te kai esitätte kaasua.\"\n\n\"S-s-se oli hyvin sanottu\", sai Bishop vaivoin lausutuksi\nirroitellessaan itsepäistä jääsirua ylähuulestaan, kunnes se viimein\nräiskähtäen putosi uunille.\n\n\"Miten kylmää mahtaa olla, Del? Viisikymmentä?\"\n\n\"Vai viisikymmentä!\" toisti kullankaivaja äärettömän halveksivalla\näänellä kasvojansa kuivaten. \"Elohopea on tuntikausia ollut jäässä,\nja pakkanen on kiristynyt kiristymistään. Vai viisikymmentä! Minä\npanen uudet kintaani teidän vanhoja pieksujanne vastaan siitä, että\nei ole hiukkastakaan alle seitsemänkymmenen.\"\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"Lyödäänkö vetoa?\"\n\nVance nyökkäsi nauraen päätään.\n\n\"Celsiusta vai Fahrenheitia?\" kysäisi Bishop alkaen äkkiä epäillä.\n\n\"No jos te niin välttämättä tahdotte saada vanhat pieksuni, niin\nvoitte saada ne ilman vedonlyöntiäkin\", vastasi Vance ollen\nloukkaantuvinaan toisen heikkouskoisuudesta.\n\nDel suutahti ja heittäytyi toiselle vuoteelle. \"Sanoitteko nyt\nmielestänne jotain hyvin kekseliästä?\" Kun ei saanut vastausta, luuli\nhän osanneensa oikeaan, kääntyi selälleen ja alkoi hänkin tutkia\nkattosammalia.\n\nNeljännestunnissa hän ehti kyllästyä tähän ajanvietteeseen. \"Eikö\npelattaisi vähän korttia ennen maatapanoa?\" hän ehdotti.\n\n\"Miksikäs ei!\" Corliss nousi pystyyn, ojentautui suoraksi ja siirsi\nöljylampun hyllyltä pöydälle. \"Riittääköhän tuo öljy?\" tuumi hän\nkatsottuaan miten korkealle se ulottui säiliössä.\n\nBishop otti kortit esiin ja tutki lampun sisällystä. \"Niin, tietysti\nminä olen unohtanut täyttää sen. Nyt on liian myöhäistä. Kai se nyt\ntämän pelin ajaksi riittää.\"\n\nCorliss otti kortit ja alkoi sekoittaa, mutta keskeytti äkkiä ja\nsanoi: \"Meillä on pitkä matka edessä, Del, noin kuukauden päästä,\nmaaliskuun puolivälissä luultavasti, Stuart-jokea pitkin Mc\nQuestionille, Mc Questionia ylös ja takaisin pitkin Mayoa; sitten\nmaitse Mazy Maylle, Henderson Creekille.\"\n\n\"Indian-joen varrella?\"\n\n\"Ei\", vastasi Corliss jakaessaan, \"vaan juuri Stuartin ja Yukonin\nyhtymäkohdan alapuolella. Ja sitten takaisin Dawsoniin ennen\njäänlähtöä.\"\n\nKullankaivajan silmät loistivat. \"Siellä vasta tulee meille touhua,\ntotisesti! Oletteko saanut vihiä jostain?\"\n\n\"Sain sanan Parkerilta, joka on työssä Mayon varsilla, eikä Mc\nPhersonkaan ole vedellyt unia Hendersonilla -- niin, häntä te ette\ntunnekaan. He eivät pidä suurta melua, ja eihän voi sanoa mitään\nvarmaa, mutta -- --\"\n\nBishop nyökäytti päätään tietävästi, ja Corliss käänsi valttikortin\nesille. Del ryhtyi laskemaan ja oli juuri saavinaan tulokseksi\nkaksikymmentäneljä, kun ulkoa alkoi kuulua ääniä ja ovea jytistettiin\nkiivaasti.\n\n\"Astukaa sisään\", hän huusi, \"älkääkä pitäkö niin pahaa melua.\nKatsokaahan\" -- hän kääntyi Corlissin puoleen ja levitti korttinsa\npöydälle -- \"viisitoista -- kahdeksan, viisitoista -- kuusitoista\nja kahdeksan tekee kaksikymmentäneljä. Minulla on onni matkassa,\nminulla!\"\n\nCorliss nousi nopeasti jaloilleen. Bishop käänsi päätään. Kaksi\nnaista ja mies olivat raskain askelin astuneet tupaan ja seisoivat\novella äkkinäisen valon huikaisemina.\n\n\"Kautta kaikkien profeettojen! Cornell!\" Bishop pudisti miehen kättä\nja veti häntä peremmälle. \"Muistattehan Cornellin, Corliss, Jake\nCornellin?\"\n\n\"Kuinka minä olisin voinut unohtaa!\" vastasi insinööri lämpimästi ja\npudisti miehen kättä. \"Se oli viheliäinen yö, jona te annoitte meille\nyösijan viime syksynä, yhtä surkea kuin hirvenpaisti, jota saimme\naamiaiseksi, oli erinomaista.\"\n\nJake Cornell, joka oli julman näköinen ja pörröinen kuin metsäläinen,\nnyökäytti päätään ja laski suuren kopsapullon pöydälle. Hän nyökäytti\ntoistamiseen ja tuijotti hurjasti ympärilleen. Huomattuaan uunin hän\nmeni sen luo, nosti kantta, sylkäisi suun täydeltä keltaista sylkeä\nja palasi pitkin askelin takaisin.\n\n\"Totta kai minä sen yön muistan\", alkoi hän puhua jylisevällä äänellä\njään lohkeillessa hänen partaisilta poskiltaan. \"Ja on riivatun\nhauska nähdä teidät taas, sen minä sanon.\" Äkkiä hän näytti muistavan\njotain ja lisäsi hiukan nolona: \"Toisin sanoen, me olemme kaikki\nriivatun iloiset nähdessämme teidät, eikö totta, tytöt?\" Hän kääntyi\nja kehoitti päätään nyökäyttäen seuralaisiaan tulemaan lähemmäksi.\n\"Blanche, kultaseni, mr Corliss -- hm -- -- hauska tehdä teidät\ntutuiksi keskenänne. Cariboo Blanche, sir, Cariboo Blanche.\"\n\n\"Hauska tavata teidät.\" Cariboo Blanche ojensi ujostelematta kätensä\nja katsoi Corlissia suoraan silmiin. Hän oli kaunispiirteinen,\nvaaleaihoinen nainen, jonka ulkomuoto kerran oli ollut miellyttävä,\nmutta jonka piirteet nyt olivat käyneet teräviksi ja koviksi kuin\nahavoituneen miehen.\n\nTyytyväisenä seurustelutaitoonsa Jake Cornell rykäisi ja esitti\ntoisen seuralaisensa. \"Mr Corliss -- Neitsyt, saanko esitellä. Hm!\"\nNähdessään Corlissin silmissä kysyvän ilmeen hän toisti: \"Niin juuri,\nNeitsyt. Ei mitään muuta.\"\n\nTyttö hymyili ja kumarsi, mutta ei ojentanut kättään. Corliss oli\nhänen arvostelunsa mukaan kaupunkilaisherra, ja hänen rajoitettu\nkokemuksensa sanoi hänelle, että sellaisten keskuudessa ei pidetä\nhienona antaa kättä.\n\nCorliss haparoi kädellään ilmaa, kumarsi sitten ja katsoi häneen\nuteliaasti. Neitsyt oli tumma kaunotar, jolla oli matala otsa ja\nmoitteeton vartalo, ja niin alhaista lajia kuin tuo kauneus olikin,\nniin hänen elämää uhkuva olemuksensa ei kuitenkaan voinut olla\nviehättämättä Corlissia. Hän näytti olevan elämää tulvillaan, ja\nhänen nopeat, vaistomaiset liikkeensä tuntuivat johtuvan punaisen\nveren ja elinvoiman yltäkylläisyydestä.\n\n\"Kaunis ja terve ilmestys tuo, vai mitä arvelette?\" kysyi Jake\nCornell tyytyväisenä seuraten isäntänsä katsetta.\n\n\"Älkää nyt taas siinä lörpötelkö, Jake!\" tokaisi Neitsyt vastaan\nja veti suunsa halveksivasti suppuun tehdäkseen vaikutuksen\nVanceen. \"Minun mielestäni teidän paremmin sopisi pitää huolta\nBlanche-raukasta.\"\n\n\"Niin, asia on niin, että meidän on käynyt varsin hullusti\", kertoi\nJake. \"Blanchen jalat kastuivat tuolla joella vähän matkan päässä ja\novat kai nyt paleltuneet.\"\n\nBlanche hymyili Corlissin taluttaessa häntä uunin luona olevalle\ntuolille ja puri huultaan, etteivät muut huomaisi, miten hän kärsi.\nKun Neitsyt ryhtyi riisumaan hänen märkiä jalkineitaan, kääntyi\nCorliss toisaalle, ja Bishop lähti etsimään sukkia ja mokkasiineja.\n\n\"Ei se noussut ylemmäksi kuin nilkkoihin\", selitti Cornell\ntuttavallisesti, \"mutta riittää sekin tällaisena iltana.\"\n\nCorliss nyökäytti myöntävästi päätään.\n\n\"Näimme, että täällä oli valoa, ja -- hm -- sitten me tulimme.\nEttehän pane pahaksenne?\"\n\n\"En, en suinkaan --\"\n\n\"Ettekö pidä meitä tunkeilevina?\"\n\nCorliss sai hänet rauhoittumaan laskien kätensä hänen olalleen ja\npainaen hänet ystävällisesti istumaan. Blanche huoahti helpotuksesta.\nHänen märät sukkansa olivat ripustetut kuivamaan ja höyrysivät jo\njalkojen nauttiessa Bishopin avaroitten siwash-töppösien suloisesta\nlämmöstä. Vance tarjosi Cornellille tupakkaa, mutta tämä otti esiin\nkourallisen sikareja ja ojensi kaikille.\n\n\"Hävyttömän huonoa tietä juuri näillä tienoin\", hän huomautti\npasuunaäänellään samassa heittäen kaunopuheisen katseen pöydälle\nasettamaansa pulloon. \"Lähteensilmät tekevät jään petolliseksi, ja\nennenkuin arvaatkaan, se murtuu.\" Hän kääntyi uunin ääressä istuvan\nnaisen puoleen. \"Miltä tuntuu, Blanche?\"\n\n\"Suloiselta\", tämä vastasi laiskasti ojennellen ruumistaan ja\nasetellen jalkojaan, \"vaikka sääret eivät olekaan yhtä norjat kuin\nlähtiessämme.\"\n\nCornell katsoi kysyvästi isäntäänsä, otti sitten pullon ja alkoi\nkaataa siitä neljään tinapikariin ja tyhjään mehulasiin.\n\n\"Miltähän maistuisi lasi totia?\" puuttui Neitsyt puheeseen. \"Tai\npunssia? Onko teillä sitruunamehua?\" Hän kääntyi Corlissin puoleen.\n\"Onko? Mainiota!\" Nyt hän suuntasi mustat silmänsä Deliin. \"Hei,\nkokki! Kattila tulelle ja vettä kiehumaan! Katsokaa tänne, kaikki\ntyynni! Tämä on Jaken lempijuoma, antakaa minun näyttää teille. Onko\nteillä sokeria, mr Corliss? Entä muskottia? Tai kanelia? Sama se!\nPitäkää kiirettä, kokki!\"\n\n\"Eikö hän ole kultainen?\" sanoi Cornell Vancelle tuttavallisesti\nheidän katsellessaan, miten Neitsyt hämmensi höyryävää lientä.\n\nMutta Neitsyt välitti nyt vain Corlissista. \"Älkää kuunnelko häntä\",\nhän neuvoi. \"Hän on nyt jo enemmän kuin puoleksi sekaisin; joka\npysähdyspaikassa on maistellut.\"\n\n\"No, no kultaseni --\", vastusteli Jake.\n\n\"Älä sinä sano minua kullaksesi\", kivahti Neitsyt nyrpeästi. \"Minä en\npidä sinusta.\"\n\n\"Miksi et?\"\n\n\"Siksi -- --\" Hän kaatoi punssin huolellisesti pikareihin ja tuumi.\n\"Siksi, että sinä haiset tupakalle. Ja juopottelet. Minä pidän\nsiivoista, parrattomista nuorista miehistä.\"\n\n\"Älkää huoliko hänen loruistaan\", varoitti Cornell. \"Tuon hän sanoo\nvain saadakseen minut aivan järjiltäni.\"\n\n\"Kas niin\", komensi Neitsyt. \"Nouskaa pystyyn nyt ja kippis!\"\n\n\"Kenen malja\", huusi Blanche uunin luota.\n\nKohotetut pikarit jäivät keskitiehen.\n\n\"Kuningattaren, Jumala häntä siunatkoon\", ehdotti Neitsyt innokkaasti.\n\n\"Ja Billin\", keskeytti Del Bishop.\n\nTaasen lasit nousivat hiukkasen.\n\n\"Minkä Billin\", kysyi Neitsyt epäillen.\n\n\"Mc Kinleyn.\"\n\nNeitsyt hymyili armollisesti. \"Kiitos, kokki, te olette kunnon mies.\nNo, nyt aletaan uudestaan. Tämä malja juodaan seisoaltaan. Eläköön\nkuningatar, Jumala häntä siunatkoon, ja Bill Mc Kinley!\"\n\n\"Pohjaan!\" kuului Jake Cornellin ukkosääni, ja pikarit lyötiin\npöytään, niin että paukahteli.\n\nVance Corliss huomasi, että tämä kaikki häntä huvitti. Hän muisti,\nmitä Frona oli sanonut, ja ajatteli ironisesti, että nytpä hän\njuuri oppi tuntemaan elävää elämää, kartutti kokemustensa sarjaa.\nNämä olivat juuri Fronan sanat, ja ne pyörivät lakkaamatta hänen\nmielessään. Sitten Fronan kihlaus St. Vincentin kanssa muistui\nhänen mieleensä, ja hän teki Neitsyen onnelliseksi pyytämällä häntä\nlaulamaan. Mutta Neitsyt ujosteli ja taipui vasta, kun Bishop oli\nesittänyt \"Kiitävän pilven\" lukemattomat säkeistöt. Neitsyen ääni oli\nheikko ja sen laajuus ehkä puolitoista oktaavia, alaäänien sävy oli\nsangen kummallinen ja ylä-äänet kuuluivat ohuilta ja eksyneiltä. Hän\nlauloi kuitenkin \"Sun kultias en kaipaa\" niin liikuttavasti, että\nCornellin silmiin tuli kostea kiilto hänen kuunnellessaan pelkkänä\nkorvana ja äkillisen, oudon hartauden valtaamana.\n\nKättentaputukset olivat vilkkaat, ja heti niiden tauottua Bishop\nesitti laulajattaren, \"Bow Bellsin tenhottaren\", maljan, ja Jake\nyhtyi tuumaan huutaen \"pohjaan\", niin että kajahteli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahta tuntia myöhemmin Frona Welse koputti ovelle. Kiivas, selvä\nkolkutus tunki läpi sisällä vallitsevan hälinän ja sai Corlissin\navaamaan oven.\n\nFrona huudahti iloisesti huomatessaan, kenen luokse oli saapunut.\n\"Tekö -- Vance! En tiennytkään teidän asuvan täällä.\"\n\nCorliss pudisti hänen kättään ja asettui oviaukon tielle. Heidän\ntakaansa kuului Neitsyen nauru ja Cornellin remuisa renkutus.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Corliss. \"Onko jotain tapahtunut?\"\n\n\"Minun mielestäni te voisitte pyytää minua sisään.\" Fronan äänessä\noli moitetta ja kärsimättömyyttä. \"Minä satuin astumaan jääsohjoon,\nja jalkani voivat paleltua.\"\n\n\"Voi taivas varjele!\" kuului Corlissin selän takaa Neitsyen rehevä\nääni, ja Blanche ja Bishop yhtyivät hänen kanssaan nauramaan\nCornellille, joka täyttä kurkkua puolustautui. Corlissista tuntui,\nkuin olisi kaikki veri hänen ruumiistaan syöksynyt poskiin. \"Mutta te\nette voi tulla sisään, Frona! Ettekö kuule?\"\n\n\"Minun täytyy päästä.\" Frona piti kiivaasti puoliaan. \"Jalkani ovat\npaleltumaisillaan.\"\n\nCorliss alistui, väistyi syrjään ja sulki oven hänen jälkeensä.\nJoutuessaan niin äkkiä pimeydestä valoon Frona pysähtyi hetkiseksi,\nmutta sai pian näkönsä jälleen ja tarkasteli ympäristöään.\nAhtaan huoneen ilma oli paksuna tupakansavusta, joka raittiista\nulkoilmasta tulijaan vaikutti tympäisevästi. Pöydällä olevasta\nsuuresta kattilasta kohosi kiemurteleva höyrypatsas ilmaan. Neitsyt\npuolustautui Cornellia vastaan pitkällä sinappikauhalla, pujahteli\nnopsasti takaa-ajajansa käsistä ja sivalsi tuon tuostakin keltaista\nvoidetta hänen kasvoihinsa. Uunin luona istuva Blanche oli kääntynyt\nkatsomaan, miten leikki päättyisi, ja Del Bishop istui lasi kädessä\nja tervehti \"hyvä\"-huudoin jokaista onnistunutta lusikansivallusta.\nKaikkien kasvot punoittivat.\n\nVance nojasi aivan hervottomana ovea vasten. Koko tilanne tuntui niin\nkäsittämättömän mahdottomalta. Hänet valtasi mieletön halu nauraa,\nmutta hän sai esiin vain käheän yskähdyksen. Mutta Frona, jonka jalat\nkävivät yhä tunnottomammiksi, huomasi tarvitsevansa pikaista apua ja\nastui peremmälle. \"Terve, Del!\" hän huudahti.\n\nDel tunsi äänen, ja hänen ilmeensä muuttui. Hän kääntyi hitaasti\nja vastenmielisesti Fronaan päin. Tämä oli heittänyt _parkansa_\npäähineen taapäin, ja hänen pakkasesta punaposkiset, raikkaat\nkasvonsa, joita tumma nahka reunusti, olivat kuin kimppu\npäivänsäteitä, jotka ovat päässeet tunkeutumaan kurjaan, pimeään\nonkaloon. Kaikki tunsivat hänet, sillä kukapa ei olisi tuntenut\nJakob Welsen tytärtä. Neitsyt pudotti pelästyksestä huudahtaen\nsinappilusikan kädestään, ja Cornell hieroi tahriintunutta naamaansa\nja vaipui nolona lähimmälle tuolille. Cariboo Blanche oli ainoa, joka\nsäilytti mielenmalttinsa, hän vain hymyili hiljaa itsekseen.\n\nBishopin onnistui saada suustaan jotain tervehdyksentapaista, mutta\nsen jälkeen hän ei kyennyt katkaisemaan yleistä hiljaisuutta.\n\nFrona odotti hetkisen ja sanoi sitten: \"Hyvää iltaa teille kaikille!\"\n\n\"Tätä tietä.\" Vance oli nyt tointunut ja johdatti Fronan uunin luo,\nmissä hän sai tuolin vastapäätä Blanchea. \"Riisukaa nyt nopeasti\njalkineenne ja varokaa liikaa lämmintä. Koetan etsiä teille jotain.\"\n\n\"Saisinko hiukan kylmää vettä\", pyysi Frona. \"Se ehkäisee\npaleltumisen. Del kai voi hankkia sitä minulle.\"\n\n\"Toivottavasti ette ole pahasti paleltunut.\"\n\n\"En ole.\" Hän pudisti päätään ja katsoi Vanceen hymyillen, samalla\nvetäen kankeita mokkasiinejaan jalastaan. \"Eivät ne ole ehtineet\npaleltua muuta kuin pinnalta. Pahimmassa tapauksessa nahka lähtee.\"\n\nKaamea hiljaisuus vallitsi tuvassa, Bishop ammensi vettä säiliöstä\npieneen kulhoon, ja Corliss etsiskeli pienimpiä ja siroimpia\nkotijalkineitaan ja lämpimimpiä sukkiaan.\n\nFrona lakkasi äkkiä hieromasta jalkojaan, katsahti ylös ja sanoi\nnauraen: \"Älkää antako minun palelluttaa iloanne, niinkuin olen\npalelluttanut jalkani. Jatkakaa toki!\"\n\nJake Cornell suoristautui ja rykäisi, ja Neitsyt sai ylen arvokkaan\nilmeen kasvoilleen, mutta Blanche tuli Fronan luo ja otti\npyyhinliinan hänen kädestään.\n\n\"Minä astuin sulaan samassa paikassa\", sanoi hän laskeutuen\npolvilleen ja aikoen hieroa paleltuneita jalkoja, kunnes veri alkoi\nkiertää ja ne tulivat punaisiksi jälleen.\n\n\"Ehkäpä nämä jotenkuten menettelevät.\" Corliss heitti naisille\nmokkasiinit ja villasukat, joita he tuttavallisesti naureskellen\nalkoivat vetää Fronan jalkoihin.\n\n\"Mutta minkä ihmeen takia te olitte yksin liikkeellä tähän\nvuorokauden aikaan?\" kysyi Vance. Sisimmässään hän ei voinut olla\nihmettelemättä sitä levollisuutta ja mielenmalttia, millä Frona\nsuhtautui tilanteeseen.\n\n\"Tiedän edeltäkäsin, että te tulette torumaan minua\", vastasi Frona\nauttaen Blanchea ripustamaan märät vaatekappaleet uunin yläpuolelle\nkuivumaan. \"Olin mrs Stantonin luona; mutta ensin teidän pitää\nsaada tietää, että miss Mortimer ja minä olemme viikon vierailulla\nPentlyillä. No niin, minä aioin lähteä Stantonilta ennen pimeän\ntuloa, mutta heidän pikku poikansa oli jotenkuten onnistunut saada\nlamppuöljyä suuhunsa, mr Stanton oli Dawsonissa ja -- niin, me emme\nolleet varmoja siitä, että vaara oli ohitse, ennenkuin puolisen\ntuntia sitten. Mrs Stanton ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä,\nettä palaisin yksin, mutta eihän siinä ollut minkäänlaista pelon\nsyytä, minä vain en tullut ajatelleeksikaan, että jää voisi pettää\ntällä pakkasella.\"\n\n\"Millä te sen lapsen paransitte?\" kysyi Del tahtomatta päästää\nkeskustelua katkeamaan, kun se nyt kerran oli saatu käyntiin.\n\n\"Purutupakalla.\" Ja naurun tauottua Frona jatkoi: \"Heillä ei ollut\nsinappia, enkä minä keksinyt muutakaan sen parempaa. Sitä paitsi Matt\nMc Carthy kerran Dyeassa pelasti sillä minun henkeni, kun minussa oli\nkuristustauti. Mutta tehän lauloitte minun tullessani. Jatkakaa toki.\"\n\nJake Cornell änkytti, että he olivat laulaneet tarpeekseen.\n\n\"Entä te, Del. Laulakaa 'Kiitävä pilvi', niinkuin teillä on tapana\njokimatkalla.\"\n\n\"Sen hän on jo laulanut\", sanoi Neitsyt.\n\n\"Laulakaa te sitten. Olen varma siitä, että te osaatte laulaa.\"\n\nHän katsoi Neitsyttä hymyillen silmiin, ja tämä nuori nainen esitti\nmarkkinaballaadin taiteellisemmin kuin itse aavistikaan. Fronan tulon\naiheuttama painostava mieliala hälveni pian olemattomiin, ja tuvassa\nlaulettiin, juotiin maljoja ja remuttiin kuten ennenkin. Fronakin\nkosketti toverillisesti huulillaan mehulasin reunaa ja huvitti\nosaltaan seuraa laulamalla \"Annie Laurien\" ja \"Ben Boltin.\" Salaa\nhän pani merkille, miten voimakas juoma sai vähitellen Cornellin ja\nNeitsyen kokonaan valtoihinsa. Tämä oli hänelle uusi kokemus, ja hän\niloitsi siitä, vaikkakin hänen samalla tuli sääli Corlissia, joka oli\nmelko nolo isäntä.\n\nMutta tämä ei ollut säälin tarpeessa. Hän katsoi Fronaa ja koetti\nkuvitella mielessään, että joku niistä naisista, joihin hän oli\ntutustunut äitinsä teekutsuissa, olisi kolkuttanut ovelle ja astunut\nsisään tänne, niinkuin Frona oli tehnyt. Vielä eilen hänestä olisi\nollut kiusallista nähdä Blanchen hierovan hänen jalkojaan, mutta\nnyt hän oli ylpeä siitä, että Frona salli sen tapahtua, ja tuli\nmyötätuntoisemmaksi Blancheakin kohtaan. Lieneekö juoma vaikuttanut,\nmutta hän oli löytävinään kätkettyä kauneutta tuon naikkosen\nkuluneista piirteistä.\n\nFrona oli saanut kuivaneet mokkasiininsa jalkaansa ja seisoi valmiina\nlähtemään, kärsivällisesti kuunnellen Jake Cornellin viimeistä,\nänkyttävää maljapuhetta, jota tämä nikotukseltaan tuskin sai\nlausutuksi.\n\n\"Sen miehen -- hik! -- miehen malja\", hän jylisevällä äänellä huusi,\n\"sen miehen -- hik! -- joka -- joka on luonut --\"\n\n\"Tämän siunatun maan\", täydensi Neitsyt.\n\n\"Aivan niin, kultaseni. Sen miehen malja, joka on luonut tämän\nsiunatun maan. Eläköön -- hik! -- eläköön Jak -- Jakob Welse!\"\n\n\"Ja Jakob Welsen tytär\", huusi Blanche.\n\n\"Hyvä! Nouskaa seisomaan! Pohjaan!\"\n\n\"Niin, 'sen tytön vertaista ei toista'\", alkoi Del laulaa posket\nhehkuen.\n\n\"Minä tahtoisin puristaa teidän kättänne, vain kerran\", sanoi Blanche\nhiljaa muiden melutessa.\n\nFrona riisui kintaansa, jonka hän jo oli vetänyt käteensä, ja he\npuristivat lujasti toistensa käsiä.\n\n\"Ei, ei\", sanoi Frona heti sen jälkeen Corlissille, joka oli pannut\nlakin päähänsä ja sitoi korvalappuja. \"Blanche on kertonut minulle,\nettä tästä on vain puoli mailia Pentlylle. Tie on selvä. Ei kukaan\nsaa lähteä minua saattamaan.\"\n\n\"Ei ensinkään.\" Hänen äänessään oli tällä kertaa niin käskevä sävy,\nettä Corliss viskasi lakin vuoteelle. \"Hyvää yötä vain!\" Hän hymyili\nkoko meluavalle joukolle.\n\nMutta Corliss saattoi hänet ovelle ja astui ulos. Frona katsahti\nhäneen. Päähine oli vain puoleksi hänen päänsä yli vedettynä, ja\nhänen kasvonsa loistivat lumoavasti tähtien valossa.\n\n\"Frona, minä -- -- minä tahtoisin --\"\n\n\"Älkää olko huolissanne. Minä en kantele\", kuiskasi Frona.\n\nCorliss huomasi hänen kasvojensa ilkkuvan ilmeen, mutta koetti\njatkaa. \"Minä tahtoisin selittää teille, kuinka --\"\n\n\"Tarpeetonta! Minä ymmärrän. Mutta samalla minun täytyy tunnustaa,\netten erikoisesti ihaile teidän makuanne --\"\n\n\"Frona!\" Hänen äänensä oli niin kiusaantunut, ettei se voinut jäädä\nFronalta huomaamatta.\n\n\"Voi teitä hullua\", hän nauroi. \"Ikäänkuin minä en tietäisi kaikkea.\nKertoihan Blanche, että hän oli kastellut jalkansa.\"\n\nCorliss painoi päänsä alas. \"Frona, te olette ehjin naisluonne, minkä\nmilloinkaan olen tavannut. Ja\" -- hän suoristautui, ja hänen äänensä\nkuului vakuuttavalta -- \"me emme vielä tiedä, miten meidän suhteemme\npäättyy.\"\n\nFrona koetti estää, mutta hän jatkoi: \"Minä tunnen, minä tiedän, että\nkaikki vielä muuttuu. Käyttääkseni teidän omia sanojanne: kaikki\ntekijät eivät vielä ole päässeet vaikuttamaan. Mitä St. Vincentiin\ntulee, niin -- -- Minun omakseni te sittenkin tulette. Ja jos se\ntapahtuisi nyt heti, niin se ei olisi liian aikaista!\"\n\nHän ojensi kuten nälkäinen kätensä Fronaa kohti, mutta tämä oli\narvannut hänen aikeensa, ennenkuin hän ehti sitä toteuttaa, pujahti\nnauraen pakoon ja juoksi kevyesti tietä alas.\n\n\"Tulkaa takaisin, Frona! Tulkaa takaisin!\" huusi Corliss. \"Minä olen\npahoillani --\"\n\n\"Ettepä olekaan\", kuului vastaus. \"Ja minä olisin pahoillani, jos te\nolisitte. Hyvää yötä!\"\n\nCorliss näki hänen katoavan pimeyteen ja astui tupaan. Hän oli\nollut niin vajonneena muihin mietteisiin, että ensi hetkessä\nhämmästyi näkyä, joka häntä täällä kohtasi. Cariboo Blanche itki\nhiljaa itsekseen. Hänen silmänsä kiilsivät kosteina, ja Corliss\nnäki kyynelten vierivän hänen poskiaan pitkin. Bishopin kasvot\nnäyttivät vakavilta. Neitsyt loikoi pää käsivarsien varassa pöydällä\nkaatuneitten pikarien ja punssilätäköitten seassa, ja Cornell seisoi\nkumartuneena hänen ylitseen, nikotteli ja hoki lakkaamatta: \"Sinussa\nei ole mitään vikaa, kultaseni, ei mitään vikaa.\"\n\nMutta Neitsyt oli lohduton. \"Voi Jumala! Kun minä ajattelen sitä,\nmikä olen, ja sitä, mikä olen ollut -- -- -- Mutta syy ei ole minun,\nsen minä sanon teille\", huusi hän äkkiä kiivaasti. \"Millaisten\nihmisten lapsena minä olen syntynyt, sanokaahan? Mikä minun\nisäni oli? Juoppo, josta ei ollut mihinkään. Entä äitini sitten?\nWhitechapelista [Lontoon kurjin kortteli.] kotoisin. Kuka olisi\nantanut ropoakaan minun hyväkseni, jotta olisin saanut kasvatusta?\nKuka välitti minusta vähääkään? Kuka, sanokaa se!\"\n\nCorlissin mielessä tapahtui äkillinen muutos. \"Olkaa vaiti!\" hän\nkäski.\n\nNeitsyt kohotti päätään, hänen hajalle päässeet hiuksensa törröttivät\nkuin raivottarella. \"Oliko tuo teidän rakastettunne?\" hän ilkkui.\n\"Oliko?\"\n\nCorliss syöksyi raivoissaan häntä kohden kasvot valkeina ja ääni\nvihasta väristen.\n\nNeitsyt kyyristyi kokoon ja nosti vaistomaisesti kädet kasvojensa\nsuojaksi. \"Älkää lyökö minua, sir\", hän vikisi, \"älkää lyökö minua!\"\n\nCorliss pelästyi omaa itseään ja odotti, kunnes sai mielenmalttiinsa\ntakaisin. Sitten hän sanoi rauhallisesti: \"Nyt saatte pukea vaatteet\nyllenne ja mennä matkoihinne. Kaikki kolme! Kas niin, ulos ja äkkiä!\"\n\n\"Te ette ole mies, ette ole\", uskalsi Neitsyt sanoa vihaisena\nhuomatessaan, että pahoinpitelyn vaara oli ohitse.\n\nMutta Corliss kyyditsi hänet ensimmäisenä ovelle eikä ollut\nkuulevinaankaan.\n\n\"Täältä ajetaan naisia ulos\", äyski tyttö raivoissaan, ja oli\nkompastumaisillaan kynnykseen.\n\n\"Ei hätää\", marisi Jake Cornell rauhoittavasti, \"ei hätää.\"\n\n\"Hyvää yötä. Olen pahoillani\", sanoi Corliss Blanchelle\nsovinnollisesti hymyillen tämän astuessa ovesta.\n\n\"Keltanokka! Nulikka!\" kirkui Neitsyt hänen jälkeensä, kun ovi jo oli\nsulkeutunut.\n\nCorliss tuijotti ensin Del Bishopiin, sitten pöydällä vallitsevaan\nsekamelskaan, astui sitten huoneen poikki ja heittäytyi vuoteelle.\nBishop nojasi kyynärpäätään pöytään ja imi piippuaan. Lamppu\nsavusi, liekki lepatteli ja sammui, mutta hän istui yhä paikallaan,\ntäytti piippunsa kerran toisensa jälkeen ja raapaisi lukemattomia\ntulitikkuja.\n\n\"Del! Oletteko hereillä?\" kysyi Corliss viimein.\n\nDel mörähti vastaukseksi.\n\n\"Minä olin aika lurjus, kun ajoin heidät ulos pakkaseen. Minua\nhävettää.\"\n\n\"Olitte kuin olittekin\", vakuutti Del.\n\nPitkä hiljaisuus seurasi. Del koputti tuhan piipustaan ja nousi.\n\n\"Nukutteko?\" kysyi hän.\n\nKun vastausta ei kuulunut, astui hän hiljaa vuoteen luo ja levitti\npeiton isäntänsä yli.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\n\n\"Niin, mikä oikeastaan on kaiken tarkoitus?\" Corliss ojentautui\nveltosti ja nosti jalkansa pöydälle. Hän ei ollut erityisen\nhuvitettu, mutta eversti Trethaway tahtoi välttämättömästi\nkeskustella vakavasti.\n\n\"Siinähän se pulma juuri onkin! Tuo vanha ja alati uusi kysymys,\njonka ihminen singahuttaa kaikkeutta vasten kasvoja.\" Eversti etsi\njotain lompakostaan. \"Katsokaahan\" -- hän otti esiin kuluneen\npaperipalasen, jolle oli jotain kirjoitettu -- \"tämän minä kopioin\njostakin monta vuotta sitten. Kuulkaahan! 'Mikä merkillinen kummitus\nonkaan ihminen, tuo tomusta kokoonpantu sairaalloinen muodostuma,\njoka vuoroin liikuttelee jalkojaan, vuoroin makaa unen horrostilassa,\njoka tappaa, syö, kasvaa, ja synnyttää omia pienoiskuviaan, tuo\nolento, jonka hiukset ovat kuin maan ruoho ja jonka kasvoista\nkimaltaa kaksi silmää, olento, jonka luulisi saavan lapset\nsäikkymään. Olento-raukka, joka niin turhan vuoksi ristiriitaisine\nhimoineen ja haluineen on viskattu tänne lukemattomien kärsimysten\nkeskelle, raa'an luonnon valtaan, olento, jonka omat esi-isät ovat\npetoja ja jonka kohtalona on riistää kanssaihmisiltä heidän henkensä.\nRajattoman lapsellinen, usein ihailtavan rohkea, usein liikuttavan\nhyvä. Milloin hän istuutuu keskustelemaan hyvästä ja pahasta ja\njumaluuden olemuksesta, milloin nousee taistelemaan munankuoresta\ntai kuolemaan aatteen puolesta!' Ja mikä on tarkoitus?\" hän kysyi\nkiivaasti ja heitti paperin pöydälle, \"tämän sairaan tomuolennon\ntarkoitus?\"\n\nCorliss haukotteli vastaukseksi. Hän oli ollut matkoilla koko päivän\nja kaipasi vuoteeseensa.\n\n\"Tässä minä olen, minä eversti Trethaway, en ole enää nuori, mutta\nmelko hyvin säilynyt, minulla on hyvä yhteiskunnallinen asema,\nvarallisuuteni ei ole aivan mitätön, minun ei tarvitse rasittaa\nitseäni työllä, ja kuitenkaan en nauti elämästäni, vaan aherran\nnaurettavalla innolla, joka paremmin sopisi minua puolta nuoremmalle\nmiehelle. Ja minkä vuoksi? Syödäkseni, tupakoidakseni ja nukkuakseni,\nja mitä ruokaan, tupakkaan ja vuoteisiin tulee, niin ei tässä\nmatoisessa maailmassa liene toista niin viheliäistä kolkkaa kuin tämä\ntakamaa, jota sanotaan Alaskaksi.\"\n\n\"Mutta juuri teidän ripeä elämännehän tekee teille mahdolliseksi\npysyä voimissa\", vastusteli Corliss.\n\n\"Fronan oppeja\", pisteli eversti.\n\n\"Ja minun ja teidän.\"\n\n\"Ja tomuolennon --\"\n\n\"Tomuolentoa elävöittää aate, jota te ette ota huomioon --\nvelvollisuuden, rodun, jumaluuden aate.\"\n\n\"Ja mikä on palkka?\" kysyi Trethaway.\n\n\"Jokainen hengenveto. Kevätkorento elää vain tunnin.\"\n\nEversti kohautti olkapäitään, oli vaiti hetkisen ja tunnusti sitten:\n\"No niin, en minä voi olla pessimisti, vaikka koettaisinkin.\nKaikkihan me olemme saaneet palkkamme ja minä runsaammin kuin\nuseimmat muut. Koska sisin tarkoitus on meiltä salattu, niin\ntyytykäämme siihen, mikä on meitä lähempänä. Siten saamme tässä\nelämässä parhaan palkan.\"\n\n\"Aivan hedonistinen johtopäätös.\"\n\n\"Ja järjellinen. Todistan sen teille heti. Minä voisin ostaa ruokaa\nja vaatteita parillekymmenelle, mutta itse elän vain yhden puolesta;\nmiksi en elättäisi edes kahta?\"\n\nCorliss veti jalkansa pöydältä ja ojentautui suoraksi. \"Toisin\nsanoen?\"\n\n\"Minä menen naimisiin ja tuotan yhteiskunnalle hermokohtauksen.\nSellaisista ne pitävät, se on niiden palkka.\"\n\n\"En voi epäillä muuta kuin yhtä naista\", sanoi Corliss epäröiden ja\nojensi kätensä.\n\nTrethaway pudisti sitä hitaasti. \"Hän se on.\"\n\nCorliss hellitti kädenpuristuksensa, ja tyytymättömyys kuvastui hänen\nkasvoistaan. \"Entä St. Vincent?\"\n\n\"Se on arvoitus vain teille, ei minulle.\"\n\n\"Siis Lucilen --?\"\n\n\"Ei, ei suinkaan. Hänellä oli pieni eriskummallinen päähänpisto, ja\nhän toteutti sen näppärästi.\"\n\n\"Minä en käsitä.\" Corliss hieroi kädellään otsaansa.\n\nTrethawayn huulet vetäytyivät ylimieliseen hymyyn. \"Ei teidän\ntarvitsekaan. Kysyn teiltä vain, tahdotteko tulla todistajana\nvihkiäisiini.\"\n\n\"Mielelläni. Mutta kylläpä te kuljitte kiertoteitä päästäksenne\nperille. Se ei ole teidän tapaistanne.\"\n\n\"Niin kävi silloinkin, kun puhuin hänen kanssaan\", sanoi eversti ja\nkiersi ylpeästi viiksiään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuoteisalueen ratsastavan poliisin kapteeni on virka-asemansa\nnojalla oikeutettu hätätilassa toimittamaan porvarillisen vihkimisen\nsamoinkuin rankaisemaan lainrikoksista. Siksi eversti Trethaway\neräänä päivänä meni kapteeni Alexanderin luo ja sopi hänen kanssaan\nsiitä, että vihkiminen tapahtuisi seuraavana aamupäivänä. Sieltä\ntuleva sulhasmies lähti Fronan luo. Hän kiiruhti selittämään, että\nLucile ei ollut pyytänyt häntä tulemaan, mutta -- no niin, asia oli\nniin, että Lucile ei tuntenut seudun naisia, ja lisäksi eversti\ntiesi, kenen Lucile tahtoisi pyytää todistajaksi, jos hän rohkenisi.\nHän toimi siis omalla vastuullaan. Ja hän tiesi, että tämä yllätys\ntuottaisi Lucilelle suuren ilon.\n\nFrona hämmästyi äärettömästi kuullessaan uutisen. Eihän ollut\nkulunut kuin pari päivää siitä, kun Lucile oli käynyt hänen\nluonaan vaatimassa häneltä St. Vincentiä, ja nyt oli eversti\nTrethawayn vuoro. Hän oli jo silloin tajunnut, että Lucile\nsalasi häneltä jotain, mutta nyt hänen käytöksensä tuntui kaksin\nverroin vilpilliseltä. Oliko siis sittenkin totta, että Lucile\nmöi rakkautensa? Nämä ajatukset lensivät nopeasti hänen aivojensa\nläpi, sillä välin kuin eversti levottomana katseli häntä. Hän oli\nvastaamaisillaan kieltävästi ja tiesi, että hänen piti vastata pian,\nmutta Trethawayn rohkeus, jota hän ei voinut olla ihailematta, sai\nhänet muuttamaan mielensä. Niin hän melkein vastoin tahtoaan kuunteli\nsydämensä ääntä ja lupasi tulla.\n\nTunnelma oli kuitenkin hieman painostava ja kylmä, kun nuo neljä\nseuraavana päivänä tapasivat toisensa kapteeni Alexanderin\nyksityisessä työhuoneessa. Lucile näytti olevan purskahtamaisillaan\nitkuun millä hetkellä tahansa ja kaikin voimin koettavan hillitä\nmielenliikutusta, jota häneltä ei olisi saattanut odottaa. Frona\npuolestaan ei yrityksistään huolimatta saanut herätetyksi eloon\nmyötätuntoa, joka olisi karkoittanut jäykkyyden heidän väliltään.\nTämä vaikutti vuorostaan Vanceen ja teki hänen käytöksensä\neverstiäkin kohtaan pingoitetuksi.\n\nEversti Trethaway näytti pudistaneen kaksikymmentä vuotta\nvoimakkailta hartioiltaan, eikä ikäero sulhasen ja morsiamen\nvälillä ensinkään häirinnyt Fronaa hänen nähdessään heidät\nyhdessä. \"Hän on elänyt elämänsä hyvin\", ajatteli hän ja katsahti\nsitten vaistomaisesti, ikäänkuin salaa toivoen, Corlissiin. Mutta\njos sulhanen oli nuortunut, niin sama tunnustus täytyi antaa\nCorlissillekin. Heidän viime tapaamisensa jälkeen hän oli luopunut\nruskeista viiksistään, ja sileiksi ajellut kasvot, jotka uhkuivat\nterveyttä ja voimaa, näyttivät ihmeteltävän poikamaisilta, ja siitä\nhuolimatta paljas ylähuuli ilmaisi lujuutta ja päättäväisyyttä, jota\nsiinä aikaisemmin ei ollut huomannut. Sitä paitsi piirteet näyttivät\nkäyneen voimakkaammiksi, ja silmiin, joiden katse aina oli ollut\nlempeä ja luja, oli nyt tullut lisäksi jotain karua ja kovaa, jonka\nelämän kamppailu ja toimeliaisuus tuovat muassaan -- se toimintakyvyn\nja tarmon leima, joka on ominainen jokaiselle toiminnan miehelle,\najakoonpa hän sitten koirilla, kyntäköön merta tai ohjailkoon\nvaltakuntien kohtaloita.\n\nKun yksinkertaiset juhlamenot olivat ohitse, Frona suuteli Lucilea,\nmutta tältä ei jäänyt huomaamatta, että hän ei tehnyt sitä\nvälittömästi, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Trethaway,\njoka alusta alkaen oli huomannut Fronan kylmyyden, käytti tilaisuutta\nhyväkseen keskustellakseen hänen kanssaan, sillä välin kuin kapteeni\nAlexander ja Corliss kohteliaasti onnittelivat hänen vaimoaan.\n\n\"Mitä nyt, Frona?\" kysyi eversti kiertelemättä. \"Toivottavasti ette\ntullut tänne vastoin tahtoanne. Olen pahoillani, en teidän tähtenne,\nsillä jos olette teeskennellyt, niin ette sitä ansaitse, vaan Lucilen\ntähden. Te teette väärin häntä kohtaan.\"\n\n\"Tässä on ollut teeskentelyä alusta alkaen.\" Fronan ääni vapisi.\n\"Minä tein parhaani -- olin toivonut onnistuvani paremmin -- mutta en\nvoinut teeskennellä tunteita, joita minulla ei ole. Olen pahoillani,\nmutta -- -- olen pettynyt. Ei, en voi selittää, kaikkein vähimmin\nteille.\"\n\n\"Puhukaamme suoraan, Frona! Tarkoitatte St. Vincentiä.\"\n\nHän nyökäytti päätään.\n\n\"Silloin tiedän, mitä teillä on mielessä. Ensiksikin\" -- hän katsahti\nsivullepäin ja kohtasi Lucilen levottoman katseen -- \"ensiksikin hän\näskettäin kävi teidän luonanne ja sanoi teille, mitä ajatteli St.\nVincentistä. Toiseksi te juuri sen vuoksi ajattelette, että hänen\nsydämellään ei ole mitään tekemistä tämän päivän tapahtuman kanssa,\nettä hän ei välitä minusta vähääkään, lyhyesti sanoen, että hän menee\nnaimisiin minun kanssani saavuttaakseen yhteiskunnallisen aseman ja\ntullakseen rikkaaksi. Eikö niin?\"\n\n\"Eikö siinä sitten ole kylliksi? Voi, eversti Trethaway, minä olen\npettynyt, surkeasti pettynyt hänen suhteensa, teidän suhteenne ja\nitseni suhteen.\"\n\n\"Älkää nyt olko lapsellinen. Minä pidän teistä liian paljon\nantaakseni teidän noin pettää itseänne. Kaikki on käynyt liian\nnopeasti, siinä kaikki. Te ette ole voinut seurata asiain kulkua.\nKuulkaahan nyt! Me olemme pitäneet sitä salassa, mutta hän\nkuuluu valittujen joukkoon, joilla on alueita French Hillillä.\nHänen osuutensa on osoittautunut tuottavimmaksi kaikista, lupaa\nvähintään puolen miljoonaa, ja kaikki se kuuluu yksinomaan hänelle.\nLuuletteko, ettei hän niillä rahoilla voisi matkustaa minne tahansa\nja hankkia itselleen asemaa? Mitä siis siihen tulee, niin te yhtä\nhyvin voisitte epäillä, että minä otan hänet rahojen tähden. Frona,\nhän pitää minusta, ja minä sanon teille, että hän on liian hyvä\nminulle. Toivon, että tulevaisuudessa voin osoittaa ansaitsevani\nhänet. Mutta älkäämme nyt puhuko siitä! Teidän mielestänne hänen\nkiintymyksensä minuun on tullut kovin äkkiä, eikö totta? Mutta nyt\nvoitte saada tietää, että meidän kiintymyksemme toisiimme on peräisin\nsiltä ajalta, jolloin minä ensiksi tulin tähän maahan, ja että se\nsiitä lähtien on kasvamistaan kasvanut. St. Vincent? Joutavia! Minä\ntiesin sen koko ajan. Lucile oli saanut päähänsä, että koko mies ei\nollut teidän pikkusormennekaan arvoinen, ja sen vuoksi hän koetti\nvaikuttaa asiain kulkuun. Miten hän onnistui St. Vincentiin nähden,\nsitä ette saa koskaan tietää. Minä sanoin hänelle, että hän ei\ntuntenut Welsejä, ja niin hän sanoi itsekin jäljestäpäin. Kas niin\nse oli, uskokaa tai olkaa uskomatta.\" \"Mutta mitä te ajattelette St.\nVincentistä?\"\n\n\"Se nyt ei oikeastaan kuulu tähän, mutta minä sanon teille\nrehellisesti, että olen samaa mieltä kuin Lucile. Mutta nyt tahtoisin\nsaada tietää, miten aiotte suhtautua Lucileen?\"\n\nFrona ei vastannut, vaan palasi muitten luo. Lucile näki hänen\ntulevan ja katsoi häntä tutkivasti kasvoihin. \"Hän on sanonut teille\n--?\"\n\n\"Että minä olen lapsellinen hupakko. Ja taidanpa ollakin.\" Hän\nhymyili. \"Varmastikin olen. En voi sitä nyt oikein selittää,\nmutta -- --\"\n\nKapteeni Alexanderin mieleen juolahti äkkiä jokin häitä koskeva\nsukkeluus, ja hän veti everstin muassaan uunin luo saadakseen sen\nkerrotuksi. Vance seurasi heitä.\n\n\"Tämä on ensi kerta\", sanoi Lucile, \"ja se merkitsee minulle enemmän,\nniin paljon enemmän kuin -- -- useimmille naisille. Minua peloittaa.\nMutta minä rakastan häntä, rakastan sydämestäni!\" Ja kun sukkeluus\noli saatu kerrotuksi ja herrat tulivat takaisin, nyyhkytti hän:\n\"Rakas, rakas Frona!\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä -- sopivampaa hän ei olisi voinut valita --\nJakob Welse astui sisään kolkuttamatta ja päällysvaatteet yllä.\n\n\"Kuokkavieras tulee\", hän tervehti. \"Joko kaikki on ohitse? Vai\nniin!\" Lucile katosi hänen mahtaviin karhunnahkaturkkeihinsa.\n\"Eversti, kätenne tänne, pyydän anteeksi tunkeutumiseni ja suon\nteille anteeksi, ettette kutsunut minua. Terve, Corliss! Kapteeni\nAlexander, hyvää päivää!\"\n\n\"Mitä pahaa minä olen tehnyt?\" valitti Frona, sai hänkin\nkarhunnahkasyleilyn ja puristi isänsä kättä, niin että melkein otti\nkipeätä.\n\n\"Tahdoin tulla tänne avuksi\", kuiskasi Jakob Welse ja vastasi Fronan\nkädenpuristukseen.\n\n\"No niin, eversti, en tiedä, miten olette aikonut juhlia tätä päivää,\nja se onkin yhdentekevää. Saatte kuitenkin luopua suunnitelmistanne.\nMinulla on pöytä katettuna kotona, ja siellä on myöskin ainoa\nrehellinen laatikko samppanjaa napapiirin tällä puolen. Te tietysti\ntulette mukaan, Corliss, ja --\" Hänen katseensa liukui kapteeni\nAlexanderin ohitse, ja sekunnin vaitiolo syntyi.\n\n\"Tietysti.\" Vastaus tuli nopeasti, mutta Luoteisalueen korkein\nviranomainen oli kuitenkin ehtinyt ottaa huomioon kaikki tämän\nepävirallisen teon mahdolliset seuraukset. \"Tulitteko ajaen?\"\n\nJakob Welse nauroi ja osoitti jalkojaan, joissa oli mokkasiinit.\n\n\"Jalkaisinko, ei kiitos!\" Kapteeni astui nopeasti ovea kohti.\n\"Reet ovat kunnossa, ennenkuin olette valmiit lähtemäänkään. Kolme\nkappaletta, kilisevin kulkusin.\"\n\nTrethawayn ennustus toteutui. Dawsonin asukkaat hieroivat silmiään,\nkun nuo kolme rekeä, ajajina kolme punatakkista poliisimiestä,\nhurauttivat sen pääkatua pitkin, ja hieroivat uudelleen nähdessään,\nketkä istuivat reissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Me aiomme viettää hiljaista elämää\", kertoi Lucile Fronalle.\n\"Klondyke ei ole koko maailma, ja parashan meillä on jäljellä.\"\n\nMutta Jakob Welse oli hiukan eri mieltä. \"Me olemme antaneet\nkannatuksemme tälle asialle\", hän sanoi kapteeni Alexanderille, ja\nkapteeni Alexander sanoi, ettei hänen tapansa ollut peräytyä.\n\nMrs Schoville oli ensimmäinen, joka antoi ukkosen jyrähdellä, määräsi\nmuitten naisten kannan ja oli alituisesti järkytetty ja suunniltaan.\n\nLucile ei aluksi seurustellut kenenkään muun kuin Fronan kanssa.\nMutta Jakob Welsen, joka harvoin kävi vieraskäynneillä, saattoi\nusein tavata eversti Trethawayn kodista, ja tavallisesti hän vei\njonkun muassaan sinne. \"Onko teillä mitään erikoista tänä iltana?\"\noli hänellä tapana kysyä kohdatessaan sattumalta tuttaviaan. \"Eikö,\nno tulkaa sitten minun kanssani.\" Joskus hän sanoi sen viattomasti\nkuin lammas, joskus taas käskevä ilme tuuheilla kulmillaan, ja sai\ntavallisesti toisen suostumaan. Näillä miehillä oli vaimot, ja niin\nhän kylvi hajaannuksen siemeniä vastapuolueen riveihin.\n\nPian huomattiin, että eversti Trethawayn luona oli tarjona muutakin\nkuin mietoa teetä ja juorupuhetta; siksi kirjeenvaihtajat, insinöörit\nja matkustajat vaelsivat usein hänen kotiinsa vievää tietä, ja\npaikkakunnan johtavat miehet näyttivät heille esimerkkiä. Siten\nTrethawayn kodista tuli jonkinlainen keskus, ja kun se kerran oli\nsaanut tukea kauppa-, raha- ja virkamiespiirien taholta, niin sen\nyhteiskunnallisen aseman täytyi olla taattu.\n\nAinoa ikävä seuraus mrs Schovillen ja hänen kaltaistensa naisten\nvastarinnasta oli, että heidän oma elämänsä tuli yksitoikkoisemmaksi\nja että he kadottivat uskonsa eräihin homehtuneisiin,\nepäjohdonmukaisiin periaatteihin. Sitä paitsi kapteeni Alexander\npaikkakunnan ylimpänä virkamiehenä oli tärkeä henkilö, ja Jakob\nWelse merkitsi samaa kuin yhtiö, jonka kanssa ei ollut hyvä joutua\nhuonoihin väleihin. Eipä siis aikaakaan, niin oli jäljellä vain\npuolisen tusinaa, jotka kaikesta huolimatta pysyivät kylmäkiskoisina,\nmutta heitä pidettiin eksyneenä laumana.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\n\nKevään tullen alkoi Dawson tyhjenemistään tyhjetä. Jotkut lähtivät\nsen vuoksi, että olivat hankkineet itselleen kaivososuuksia, toiset\ntaas siksi, että eivät olleet sitä tehneet, ostivat saatavissa\nolevat koirat ja huristivat Dyeaa alas, niin kauan kuin jää kesti.\nSattumalta keksittiin, että Dave Harney omisti useimmat näistä\nkoirista.\n\n\"Aiotteko tekin lähteä?\" kysyi Jakob Welse häneltä eräänä päivänä,\nkun keskipäivän aurinko ensi kerran lämmitti, niin että tuntui.\n\n\"Enpä taida lähteä. Minä saan kolme dollaria puhdasta voittoa\nmokkasiiniparista, ostin niitä nähkääs varastoon, puhumattakaan\nsaappaista. Kuulkaahan, Welse, eikö niin, että te koetitte nolata\nminut siinä sokerijutussa, vai miten?\"\n\nJakob Welse hymyili.\n\n\"Mutta hitto vie, minä olen hoitanut asiani hyvin. Onko teillä\nkumikalosseja?\"\n\n\"Ei ole, loppuivat alkutalvesta.\"\n\nDave nauraa hikersi. \"Ja se, joka sai ne loppumaan, ei ollut kukaan\nmuu kuin minä omassa persoonassani.\"\n\n\"Älkäähän nyt! Minä olin antanut kauppiaalle määräyksen, että niitä\nei saanut myydä tukuittain.\"\n\n\"Eikä myytykään. Pari mieheen ja pari sataa ostajaa, mutta minun\nrahoillani ne maksettiin eikä kenenkään muun. Niin, tehän kysyitte,\nlähdenkö minä minnekään. En kai tänä vuonna. Huuhdonta on käsissä.\"\n\nHendersonilla tehtiin huhtikuun puolivälissä löytö, joka näytti\nlupailevan suurenmoisia tuloksia, ja se houkutteli St. Vincentin\nlähtemään Stewart-joelle. Vähää myöhemmin Jakob Welse, jolla oli\netuja valvottavina Gallagher Gulchissa ja joka oli iskenyt silmänsä\nWhite-joen kuparikaivoksiin, lähti samoille seuduille, ja Frona\nseurasi häntä, sillä huvi ja virkistys oli isänkin matkan varsinainen\ntarkoitus. Nyt olivat myöskin Corliss ja Del Bishop, jotka kuukauden\najan olivat kierrelleet Mayon ja Mc Questionin seutuja, asettuneet\nHendersonin vasemman haaran varrelle, missä heillä oli joukko\nkaivosalueita tutkittavinaan.\n\nMutta toukokuuhun päästäessä kevät oli edistynyt niin pitkälle,\nettä virtajäitten kulkeminen alkoi käydä vaaralliseksi, ja kelin\nollessa viimeisillään kullanetsijät lähtivät Stewart-joen suulla\nsijaitseville saarille, missä he asettuivat tilapäiseen leiriin\ntai nauttivat asumuksien omistajien vieraanvaraisuutta. Corliss ja\nBishop sijoittuivat Tienhaaraan (saari oli saanut nimensä siitä, että\nmaahan tulevilla matkueilla oli tapana tässä hajaantua ja lähteä\neri tahoille), missä Tommy Mc Phersonilla oli mukava asunto. Paria\npäivää myöhemmin Jakob Welse ja Frona palasivat uskaliaalta retkeltä\nWhite-joelle ja pystyttivät telttansa Tienhaaran yläpäässä kohoavalle\nkukkulalle. Kevään ensimmäiset \"heikkokintut\" saapuivat uupuneina\nperille ja asettuivat leiriin jäänlähtöön asti. Lisäksi oli vielä\nmatkustajia, jotka kelirikon pakottamina tulivat maihin rakentamaan\nruuhia ja odottamaan avovettä tai tekemään kanoottikauppoja\nsaarelaisten kanssa. Huomattavin näistä oli paroni Courbertin.\n\n\"Oh! Suurenmoista! Loistavaa! Eikö olekin?\" hän huudahti Fronan\ntavatessa hänet ensi kerran pian hänen saapumisensa jälkeen.\n\n\"Mikä?\" kysyi Frona ja ojensi kätensä.\n\n\"Te, te -- --\" Hän nosti lakkiaan. \"Hyvin ihana!\"\n\n\"Olen varma --\", alkoi Frona.\n\n\"Ei, ei!\" Hän pudisti innokkaasti kiharaista päätään. \"En tarkoita\nteitä. Katsokaa!\" Hän kääntyi ja osoitti kanoottia, josta Mc Pherson\nvastikään oli puijannut häneltä kolminkertaisen hinnan.\n\n\"Vai niin, kanootti!\" Fronan ääni kuulosti hieman pettyneeltä.\n\n\"Ei, ei! Pardon!\" Hän polki suutuksissaan maata. \"Se ei ole niin. En\ntarkoita teitä. Enkä kanoottia. Se on -- oh! Nyt minä keksin sen! Se\non teidän lupauksenne. Eräänä päivänä, muistatteko, madame Schovillen\nluona, me puhuimme kanootista ja minun taitamattomuudestani, joka on\nsurullinen, ja te lupasitte, te sanoitte --\" \"Että antaisin teille\nensimmäisen opetuksen.\" \"Ja eikö se ole ihanaa? Kuulkaa! Ettekö\nkuule? Veden loisketta -- oh, loisketta -- syvällä pinnan alla. Pian\nvesi virtaa vapaana. Tässä on kanootti! Tässä minä tapaan teidät!\nEnsimmäinen opetustunti! Ihanaa, ihanaa!\"\n\nTienhaaran naapurisaarta nimitettiin Roubeaun saareksi, ja sen erotti\nedellisestä kapea salmeke. Tänne saapui eräänä päivänä St. Vincent,\nkun jää enää vaivoin kannatti ja hänen koiransa pikemin uivat kuin\njuoksivat maihin. Hän kulkikin viimeisenä sen talven jäitä. Hän\njoutui asumaan John Borgin, harvasanaisen, synkän erakon tupaan.\nOnnettomuudekseen hän kaikista tarjona olevista asumuksista valitsi\njuuri tämän ja päätti jäädä sinne odottamaan avovettä.\n\n\"All right!\" sanoi Borg hänen kysyessään asuntoa. \"Heittäkää\nkapineenne tuonne nurkkaan. Bella laittaa vuoteenne kuntoon.\"\n\nSitten hän ei sanonut sanaakaan, ennenkuin illalla ilmoitti: \"Te\nolette kyllin vanha keittääksenne itse ruokanne. Kun nainen on saanut\nruokansa valmiiksi, niin saatte pitää huolta omastanne.\"\n\nNainen eli Bella oli kaunis, nuori intiaanityttö, kaunein, minkä\nSt. Vincent koskaan oli nähnyt. Hänen ihonsa ei ollut likaisen\ntumma kuten intiaanien tavallisesti, vaan vaalean pronssinvärinen,\nkasvonpiirteet olivat pehmeämmät ja sulavammat kuin useimmilla hänen\nrotunsa naisilla.\n\nIllallisen jälkeen Borg istui pöydän ääressä nojaten kyynärpäitään\npöytään ja leukaansa ja poskiansa suuriin, muodottomiin käsiinsä,\npoltti pahanhajuista siwashtupakkaa ja tuijotti suoraan eteensä.\nTuijottamista olisi luullut syväksi mietiskelyksi, jos katse olisi\nollut inhimillisempi tai jos hän olisi silloin tällöin muuttanut sen\nsuuntaa; nyt hänen ilmeensä oli kuin unissakulkijan.\n\n\"Oletteko kauankin ollut tässä maassa?\" kysyi St. Vincent yrittäen\naikaansaada keskustelua.\n\nBorg suuntasi synkeät silmänsä häneen ja näytti katsovan hänen\nsisäänsä ja lävitsensä ja samalla kuitenkin unohtaneen koko hänen\nolemassaolonsa. Hän tuntui hautovan mielessään jotain suurta\nja tärkeää -- luultavasti syntejään, arveli kirjeenvaihtaja\nhermostuneesti pyöritellen savuketta sormissaan. Tämä oli jo ehtinyt\ntuoksuvina savurenkaina haihtua ilmaan, ja hän aikoi ottaa toisen,\nkun Borg äkkiä avasi suunsa:\n\n\"Viisitoista vuotta\", hän sanoi ja vaipui uudelleen kaameaan\nmietiskelyynsä.\n\nAinakin puolen tuntia tämän jälkeen St. Vincent istui ikäänkuin\nnoiduttuna ja tutki hänen läpitunkemattomia kasvojaan. Pää oli\nluonnottoman suuri ja raskas, niin että tarvittiin hänen paksu\nhäränkaulansa sitä kannattamaan. Oli kuin runsaskätinen, antelias\nluonto itse olisi sen noin suurikokoiseksi laatinut, ja kaikilla sen\nosilla oli alkuperäisyyden leima. Tuuheissa, paksuissa pörröhiuksissa\noli siellä täällä harmaita täpliä, ja niiden välissä kiemurteli\nsormenpaksuisia, painavia, kiillottoman mustia kiharoita, jotka\ntuntuivat pilkkaavan vanhuutta. Takkuinen parta, joka paikoitellen\njätti posket paljaiksi, toisin paikoin taasen muodosti tuuheita\nmättäitä, oli paljon harmaampi. Se rehenteli hänen kasvoillaan ja\nvalui sotkuisena rinnalle, mutta ei onnistunut peittämään kuoppaisia\nposkia eikä kokoonpuristunutta suuta. Huulet olivat ohuet, ja suu\nilmaisi julmuutta, mutta vain intohimotonta julmuutta. Otsa ei\nnäyttänyt kuuluvan näihin kasvoihin, ja kuitenkin se juuri tarvittiin\ntäydellistämään niiden epäsäännöllisyyttä. Sillä se oli jalomuotoinen\nja voimakas, korkea ja leveä otsa. Se oli valtavan hengen tyyssija ja\nvarustus; kaikkitietäväisyys olisi voinut asustaa sen turvissa.\n\nBella, joka pesi astioita ja asetti niitä hyllylle Borgin selän taa,\nsattui pudottamaan raskaan tinamaljan. Huoneessa oli hyvin hiljaista,\nniin että äkillinen räminä kuului sitäkin räikeämmältä. Samassa\nsilmänräpäyksessä Borg kaatoi tuolinsa kumoon ja nousi liekehtivin\nsilmin ja kasvot suonenvedontapaisesti kouristuneina jaloilleen.\nBella päästi omituisen, eläimellisen kauhunkiljahduksen ja lysähti\nhänen jalkojensa juureen. St. Vincent tunsi hiustensa nousevan\npystyyn ja kamalien, kylmien väreitten käyvän selkäpiitään pitkin.\nSitten Borg nosti tuolinsa ja istui taas niinkuin äskenkin poski\nkäden varassa ja tuijotti ajatuksiin vaipuneena eteensä. Sanaakaan ei\nlausuttu, Bella jatkoi työtään ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut,\nja St. Vincent pyöritti vapisevin sormin savukettaan ja epäili\nnähneensä unta.\n\nJakob Welse nauroi, kun sai kuulla tapahtuman. \"Juuri hänen\ntapaistaan\", hän sanoi, \"sillä hänen tapansa ovat yhtä omituiset kuin\nhänen ulkomuotonsakin. Hän on lähimmäisiään vierova metsäläinen, on\nollut maassa useampia vuosia kuin hänellä on täällä tuttavia. Totta\npuhuen en usko, että hänellä on ainoatakaan ystävää koko Alaskassa,\nei edes intiaanien keskuudessa, vaikka hän aika-ajoin onkin paljon\noleskellut heidän parissaan. He nimittävät häntä 'Surulliseksi\npääksi', mutta 'Tuittupää' sopisi ainakin yhtä hyvin, sillä hän on\näkkipikainen ja kovakourainen suuttuessaan. On siinä miehessä sisua!\nJokin pieni väärinkäsitys syntyi kerran hänen ja Arctic Cityssä\nolevan asiamiehemme välillä -- Borg oli muuten oikeassa, asiamies oli\nerehtynyt -- ja sen jälkeen hän ei antautunut mihinkään tekemisiin\nyhtiön kanssa, vaan eli pelkällä lihalla kokonaisen vuoden. Sitten\nminä satuin tapaamaan hänet Tananassa, ja selitettyäni hänelle asian\nhän suostui jälleen ostamaan meiltä.\"\n\n\"Tytön hän on tuonut Whiten lähteiltä\", kertoi Bill Brown St.\nVincentille. \"Welse luulee olevansa uranuurtaja niillä tienoilla,\nmutta siinä leikissä Borg milloin hyvänsä voisi saada hänet matiksi,\nsillä hän on ollut siellä vuosikausia sitten. Niin, kyllä hän on\nkummallinen mies! Minua ei huvittaisi olla hänen asuin toverinaan.\"\n\nMutta St. Vincent ei ollut millänsäkään isäntänsä omituisuuksista,\nsillä hän vietti enimmän osan aikaansa Tienhaarassa Fronan ja\nparonin seurassa. Eräänä päivänä hän kuitenkin syyttömästi joutui\nBorgin raivon uhriksi. Kaksi ruotsalaista, jotka olivat ammuskelleet\noravia saaren toisessa päässä, oli tullut Borgin tuvalle tulitikkuja\nlainaamaan ja pysähtynyt juttelemaan päivänpaisteiselle pihamaalle.\nSt. Vincent ja Borg pitivät heille seuraa, jälkimmäinen silloin\ntällöin lausuen jonkin yksitavuisen ajatuksen, ja Bella pesi\nvaatteita taempana, tuvan oven luona. Pesusaavi oli kotitekoinen ja\nkömpelö ja puolillaankin ollessaan liian raskas naisen kannettavaksi.\nSt. Vincent huomasi Bellan vaivalloisesti retuuttavan sitä ja\nkiiruhti, häntä auttamaan.\n\nKantaen saavia välillään he nyt lähestyivät mäentörmää aikoen\nkaataa veden siitä alas. St. Vincent oli kompastua lumisohjossa, ja\nsaippuavettä roiskahti ilmaan. Bellankin jalka luiskahti, ja sitten\nvuorotellen milloin toisen, milloin toisen. Bella nauraa hihitti, ja\nSt. Vincent nauroi hänkin. Kevättä oli ilmassa ja heidän veressään,\nja tuntui ihanalta elää. Vain talvinen sydän olisi sellaisena\npäivänä kieltänyt hymyilemästä. Taas Bella luiskahti ja putosi äkkiä\nistualleen maahan. Molemmat nauroivat iloisesti, ja St. Vincent\ntarttui hänen molempiin käsiinsä vetääkseen hänet ylös. Mutta yhdellä\nharppauksella ja vihaisesti karjuen Borg oli heidän kimpussaan,\nirroitti heidän kätensä ja työnsi St. Vincentin niin kiivaasti\nsyrjään, että tämä horjahti muutamia askeleita taapäin ja oli kaatua.\nSitten uudistui taanoisen illan kohtaus, Bella lyyhistyi ja mateli\nsohjossa, ja hänen herransa seisoi julmistuneena hänen edessään.\n\n\"Muistakaa\", sanoi hän käheällä kurkkuäänellä kääntyen St. Vincentin\npuoleen. \"Te nukutte ja keitätte ruokanne minun tuvassani. Se\nriittää! Jättäkää naiseni rauhaan!\"\n\nTämän jälkeen kaikki kävi entistä kulkuaan, ikäänkuin ei mitään olisi\ntapahtunut. St. Vincent karttoi Bellaa ja näytti unohtavan hänen\nolemassaolonsa. Mutta ruotsalaiset palasivat omaan osaansa saarta\nnauraen tälle vähäpätöiselle tapahtumalle, joka kerran oli saava niin\nsuuren merkityksen.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU.\n\n\nKevät lempeine, lämpimine tuulahduksineen oli tullut kuin\ntaikavoimalla ja viipyi nyt lyhyen, unelmoivan hetken, ennen kuin\npuhkesi kesän täyteen kukkaan. Lumi oli kadonnut alamailta ja\nlaaksoista ja pysytteli enää vain jääpeitteisten harjanteitten\npohjoisrinteillä. Jäänlähtö oli käsissä ja jokainen puro tulvillaan.\nPäivä päivältä aurinko nousi aikaisemmin ja laski myöhemmin, kello\nkolmelta alkoi valjeta ja yhdeksältä oli vieno hämärä. Pian oli se\naika käsissä, jolloin taivas vyöttäytyy kultavyöhön ja keskiyö on\nvaloisa kuin keskipäivä. Pajut ja haavat olivat kauan olleet umpulla\nja verhoutuivat paraikaa raikkaaseen, nuoreen vehreyteensä; männyistä\ntihkui tuore pihka.\n\nLuonto-äiti oli herännyt talviunesta ja ryhtynyt kiireisiin\nkevättoimiinsa. Sirkat soittelivat öisin hiljaisissa tuvissa, ja\naurinko houkutteli esiin hyttyset ontoista puista ja kallionraoista\n-- suuret, surisevat, hyväntahtoiset olennot, jotka olivat saaneet\nalkunsa menneenä kesänä, maanneet talven tainnoksissa ja nyt\nvirkosivat suristakseen lyhyen hetken ja kuollakseen uudelleen.\nKaikki maan ja ilman mateleva, ryömivä ja lentävä elämä heräsi\nhenkiin ja kiiruhti kypsymään, lisääntymään ja kuolemaan. Ne tiesivät\nkaikki niin hyvin, että kunhan ne ovat hetkisen hengittäneet tätä\nsuloista ilmaa, tulee pitkä, kylmä halla, eivätkä antaneet ajan\nkulua hukkaan. Törmäpääskyset kaivoivat taas tunneleitaan pehmeihin\nsaviäyräihin, ja rastaat lauloivat kuusien oksilla. Tikka rummutteli\nlakkaamatta puitten latvoissa, ja syksyllä metsän kätkössä teeri\nkuherteli ja pöyhisteli upeassa höyhenpuvussaan.\n\nMutta Yukon-joki ei ollut tietävinäänkään tästä hermostuneesta\nkiireestä. Sen tuhannet mailit nukkuivat kylmää, jäykkää, kuollutta\nunta. Etelästä palaavat villihanhiparvet pysähtyivät sen rannalle\npäästyään, etsivät turhaan katseillaan avovettä ja jatkoivat urheasti\nmatkaansa pohjoista kohti. Siellä täällä vesi oli murtautunut\npinnalle, mutta yökylmät saivat sen uudelleen jäätymään. Tarina\nkertoo, että Yukon kerran pysyi kolme kesää perätysten jäässä, ja\nsiitä, joka on nähnyt joen, ei tämä tunnu niinkään uskomattomalta.\n\nMutta kesä odotteli hartaasti avovettä, ja uninen Yukon alkoi\npäivisin ojennella jäykistyneitä jäseniään, niin että natisi. Sinne\ntänne syntyi jäähän aukkoja, jotka laajenemistaan laajenivat, tai\nmuodostui repeämiä, jotka yhä kasvoivat eivätkä enää jaksaneet jäätyä\numpeen. Sitten jää irtautui rannoista ja kohosi mahtavaksi valliksi.\nMutta vieläkään joki ei tahtonut myöntyä. Työ oli hidasta, ja\nihminen, joka on tottunut hallitsemaan luontoa kääpiöntaituruudellaan\nja joka kykenee nostamaan maasta vesipatsaita ja hillitsemään\nputouksia, ei voinut mitään niille tuhansille ja taas tuhansille\nmiljoonille tonneille jäätä, jotka eivät tahtoneet antaa virran viedä\nitseään Beringin mereen.\n\nTienhaarassa oli kaikki valmiina jäidenlähtöä varten. Vesitiet ovat\naina olleet valtateistä ensimmäiset, ja Yukon oli koko maan ainoa\nvaltatie. Ne, jotka olivat matkalla jokea ylöspäin, tervasivat\nruuhiaan ja varustivat sauvoimiaan rautakärjillä, ja ne, joilla oli\nmatka myötävirtaa, tilkitsivät jokiveneitään ja veistivät kirveillä\nja puukoilla vara-airoja. Jakob Welse kuljeskeli joutilaana ja\nnautti häiriytymättömästä levosta, ja Frona oli hyvillä mielin ja\nuskoi, että olo teki isälle hyvää. Mutta paroni Courbertin oli kuin\nkuumeessa. Hänen etelämainen verensä nousi kapinaan pitkän talvilevon\njälkeen, ja lämmin auringonpaiste kiihoitti hänen mielikuvitustaan.\n\n\"Voi, voi! Se ei koskaan lähde! Ei koskaan!\" Ja hän seisoi ja katsoi\nitsepäistä jäätä ja sinkautteli sille kohteliaita haukkumasanoja.\n\"Tämä on salaliitto, Bijouraukka, salaliitto meitä vastaan!\" Hän\nhyväili Bijou'ta, uudenuutukaista kanoottiaan, ikäänkuin se olisi\nollut hevonen.\n\nFrona ja St. Vincent nauroivat ja saarnasivat hänelle\nkärsivällisyyden evankeliumia, mutta sen hän tuomitsi kadotuksen\npohjimmaiseen kuiluun. Jakob Welse keskeytti hänet.\n\n\"Katsokaa, Courbertin! Eikö tuolla liiku jotain, tuolla vastaisella\nrannalla, etelään kallionkielekkeestä?\"\n\n\"Kyllä näen. Sehän on koira.\"\n\n\"Se liikkuu aivan liian hitaasti ollakseen koira. Frona, tuohan\nminulle kiikari!\"\n\nCourbertin ja St. Vincent riensivät sitä hakemaan, mutta jälkimmäinen\ntiesi sen säilytyspaikan ja palasi voitonriemuisena. Jakob Welse\nnosti kiikarin silmiensä eteen ja katsoi tarkasti joen toiselle\nrannalle. Se oli mailin etäisyydellä saaresta, ja aurinko huikaisi\nniin että oli vaikea erottaa mitään selvästi.\n\n\"Se on mies.\" Hän antoi kiikarin paronille ja tuijotti paljain silmin\nsamaan suuntaan. \"Mitähän tämä merkitsee?\"\n\n\"Hän ryömii\", huudahti paroni. \"Mies ryömii nelinkontin. Katsokaa!\"\nHän ojensi vapisevin käsin kiikarin Fronalle.\n\nHuikaisevan valkoisen aavikon takaa oli vaikea keksiä niin pientä\ntummaa kappaletta, varsinkin kun se vain himmeästi erottautui samoin\ntummasta, pensaitten ja maan muodostamasta taustastaan. Mutta Fronan\nonnistui kuitenkin riittävän selvästi nähdä mies, ja kun hänen\nsilmänsä tottuivat valoon, hän erotti jokaisen liikkeen, varsinkin\nsen jälkeen kuin mies oli tullut myrskyn kaataman hongan luo. Frona\nodotti jännittyneenä, miten kävisi. Kaksi kertaa mies turhaan pani\nkaikki voimansa liikkeelle päästäkseen paksun rungon yli. Kolmannella\nkerralla hän äärettömien ponnistuksien jälkeen sai rintansa rungon\nyläreunan tasalle ja kaatui avuttomasti päistikkaa sen toisella\npuolella olevaan risuläjään.\n\n\"Se on mies.\" Frona ojensi kiikarin St. Vincentille. \"Ja hän jaksaa\ntuskin ryömiä eteenpäin. Hän kaatui vast'ikään hongan toiselle\npuolelle.\"\n\n\"Liikkuuko hän?\" kysyi Jakob Welse. St. Vincent pudisti päätään\nvastaukseksi. Silloin Welse haki pyssynsä teitänsä ja laukaisi kuusi\nlaukausta peräkkäin ilmaan.\n\n\"Hän liikkuu!\" St. Vincent seurasi tarkasti miehen liikkeitä. \"Hän\nryömii rantaan päin. Mitä? -- -- Ei, odottakaahan! -- -- Aivan niin!\nHän makaa maassa ja nostaa hattuaan tai jotain muuta kepin nenässä\nilmaan. Hän heiluttaa sitä.\" Jakob Welse ampui taas kuusi laukausta.\n\"Hän heiluttaa uudestaan. Nyt hän laski sen alas ja makaa aivan\nliikkumattomana.\"\n\nKaikki kolme katsoivat kysyvästi Jakob Welseen. Tämä kohautti\nolkapäitään. \"Enhän minä voi tietää mitään. Valkoihoinen tai\nintiaani, luultavasti nälkään nääntymäisillään tai ehkä jotenkin\nloukkaantunut.\"\n\n\"Mutta hänhän voi olla kuoleman kielissä\", sanoi Frona rukoilevalla\näänellä, ikäänkuin hänen isänsä, joka oli saanut niin paljon aikaan,\nolisi kaikkivoipa.\n\n\"Me emme voi tehdä mitään.\"\n\n\"Voi kauheata, kauheata!\" Paroni väänteli käsiään. \"Hän kuolee meidän\nsilmiemme edessä, emmekä me voi tehdä mitään. Ei\", huudahti hän äkkiä\npäättäväisesti, \"niin ei saa käydä! Minä lähden sinne jäitten yli.\"\n\nHän olisi suoraa päätä syössyt rantaa, ellei Jakob Welse olisi\ntarttunut häntä käsivarteen. \"Älkää hätäilkö, paroni, pysykää\nrauhallisena!\"\n\n\"Mutta --\"\n\n\"Ei mitään muttaa. Tarvitseeko mies ruokaa vai lääkkeitä vai mitä?\nOdottakaa hetkinen! Me yritämme yhdessä.\"\n\n\"Ottakaa minut mukaan\" ehdotti St. Vincent heti paikalla. Fronan\nsilmät loistivat.\n\nSill'aikaa kuin hän teltassa pani vähän ruokaa kääröön, hankkivat\nmiehet kuuden-, seitsemänkymmenen jalan pituisen köyden ja sitoivat\nsen vyötäisilleen. Jakob Welse ja St. Vincent kiinnittivät itsensä\nkumpaiseenkin päähän ja paroni keskikohtaan. Hän vaati ruokamytyn\nosalleen ja sitoi sen hihnalla selkäänsä. Frona katsoi rannalta\nheidän etenemistään. Ensimmäiset sata yardia kävivät aivan helposti,\nmutta hän huomasi heti muutoksen, kun he olivat jättäneet taakseen\njotakuinkin vahvan rantajään. Hänen isänsä, joka kulki etumaisena,\ntunnusteli jäätä edestä ja sivultapäin sauvallaan ja muutti suuntaa\ntuon tuostakin.\n\nSt. Vincent, joka oli viimeisenä, putosi ensimmäisenä jäihin, mutta\nehti saada sauvansa ketterästi pistetyksi avannon poikki reunasta\ntoiseen, ja molemmat muut kiskoivat hänet ylös. Frona näki heidän\nneuvottelevan hetkisen ja paronin kiivaasti osoittelevan ja huitovan\nkäsillään. Sitten St. Vincent irroitti köyden vyötäisiltään ja\nkääntyi rantaa kohti.\n\n\"Huhhuhhuh\", hän sanoi väristen astuessaan rantaäyrästä ylös Fronan\nluo. \"Mahdotonta!\"\n\n\"Mutta miksi muut eivät palanneet?\" Fronan ääni kuulosti hiukan\ntyytymättömältä.\n\n\"He sanoivat tahtovansa yrittää vielä kerran. Tiedäthän, että\nCourbertin on itsepäinen mies.\"\n\n\"Ja minun isäni aivan yhtä härkäpäinen\", sanoi Frona hymyillen.\n\"Mutta eikö sinun olisi paras muuttaa vaatteita? Teltassa on kyllä\nmitä tarvitset.\"\n\n\"Mitä vielä!\" Hän heittäytyi nurmelle Fronan viereen. \"Auringossa on\nlämmin.\"\n\nTunnin ajan he katseillaan seurasivat miehiä, jotka nyttemmin\nnäyttivät kahdelta kaukaiselta, tummalta täplältä. He olivat päässeet\nkeskelle jokea ja samalla kulkeneet lähes mailin virtaa ylöspäin.\nFrona käytti ahkerasti kiikaria, vaikkakin he usein katosivat\nnäkyvistä jääharjanteitten taa.\n\n\"He tekivät väärin\", kuuli hän St. Vincentin valittavan, \"sanoessaan,\nettä vain yrittäisivät vielä kerran. Muuten minä en olisi kääntynyt\ntakaisin. Mutta he eivät sittenkään voi onnistua, se on tuiki\nmahdotonta.\"\n\n\"Mitä -- ei -- sittenkin! He kääntyvät takaisin\", ilmoitti Frona.\n\"Mutta kuule! Mitä tämä merkitsee?\"\n\nJäältä kuului kumeaa pauhinaa, joka muistutti kaukaista ukonjyrinää.\nFrona hypähti seisoalleen. \"Gregory, eivät suinkaan jäät ole\nlähdössä?\"\n\n\"Ei, ei, olen varma siitä. Kas, nyt se on ohi.\" Ääni, joka oli\nalkanut ylempää, oli painunut virtaa alas ja heikennyt kuulumattomiin.\n\n\"Mutta nyt taas!\"\n\nPauhina alkoi uudelleen entistä kumeampana ja uhkaavampana ja sai\nrastaat ja oravat vaikenemaan. Juuri heidän kohdaltaan kuuluessaan\nse muistutti loitolla kulkevan junan jyrinää. Kolmannella kerralla\njylinä kesti kauemmin ja oli vieläkin raivokkaampi, alkoi\nylhäältäpäin ja heikkeni kuten edellisilläkin kerroilla.\n\n\"Voi, miksi he eivät pidä kiirettä!\"\n\nNuo kaksi pilkkua olivat pysähtyneet nähtävästi keskustellakseen.\nFrona katsoi tarkkaavasti kiikarillaan joelle päin. Vaikka edellisten\nlisäksi oli kuulunut vieläkin yksi jyrähdys, ei hän voinut huomata\njään mitenkään vavahtelevan. Se lepäsi rauhallisena, liikkumatta.\nRastaat alkoivat uudestaan laulaa, ja oravat raksuttelivat iloisesti.\n\n\"Älä pelkää, Frona.\" St. Vincent kietoi suojelevasti käsivartensa\nhänen ympärilleen. \"Jos vaara on tarjona, niin he tietävät sen\nparemmin kuin me ja ottavat ajasta vaarin.\"\n\n\"Minä en koskaan ole nähnyt jäitten lähtevän suuresta joesta\",\ntunnusti Frona ja alistui rauhallisesti odottamaan.\n\nTuon tuostakin pauhina kuului uudestaan ja meni taas menojaan, mutta\nmuuten jäät eivät osoittaneet minkäänlaisia repeämisen oireita,\nja vähitellen nuo kaksi miestä useita kertoja vajottuaan pääsivät\nrantaan. Vesi valui heistä virtoinaan, ja he värisivät kylmästä\nrantatörmää noustessaan.\n\n\"Viimeinkin!\" Frona otti isänsä molemmat kädet omiinsa. \"Minä luulin,\nettette milloinkaan palaisi.\"\n\n\"Ohoh! Mutta juoksehan nyt hankkimaan meille päivällistä\", nauroi\nJakob Welse. \"Ei meillä ollut mitään hätää.\"\n\n\"Mutta mitä se sitten oli?\"\n\n\"Stewart-joki on purkanut jäänsä ja laskenut ne Yukonin jäitten alle.\nKuulimme, kuinka ne natisivat tuolla keskellä jokea.\"\n\n\"Voi, se oli kauhistavaa, kaunistavaa!\" huusi paroni. \"Ja sitä\nonnetonta miesraukkaa emme voi pelastaa!\"\n\n\"Voimmehan ehkä sittenkin. Päivällisen jälkeen koetamme, kelpaavatko\nkoirat mihinkään. Mutta kiiruhda, Frona!\"\n\nYritys pelastaa mies koirien avulla epäonnistui. Jakob Welse valitsi\nniistä älykkäimmät ja ajoi ne ruokamytyt selässä jäälle. Mutta\nne eivät käsittäneet, mitä niiltä vaadittiin. Joka kerta, kun ne\nyrittivät palata, ne ajettiin iskuin, kivenheitoin ja kovin sanoin\ntakaisin, mutta siitä ne vain hämmentyivät, loittonivat kappaleen\nmatkaa, nostelivat märkiä, kylmiä käpäliään ja ulisivat surkeasti\nrantaan päin.\n\n\"Jos vain saisi ne toiselle puolelle, niin kaikki kävisi kuin\nleikki. Hei, annahan mennä! Juokse, Chook! Mirjam! Chook! Muuta ei\ntarvittaisi, kuin että yksi niistä saataisiin joen poikki.\"\n\nViimein Jakob Welsen onnistui saada Mirjam, Fronan valjakkokoira,\nseuraamaan paronin ja hänen äskeisiä jälkiä. Koira juoksi urheasti\nmistään esteistä välittämättä eteenpäin ja uiskenteli vähän väliä,\nmutta päästyään sille kohdalle, missä jäljet päättyivät, se\nistuutui neuvottomana jäälle ja palasi vinosti rantaan päin, astui\nmaihin ylempänä olevalle asumattomalle saarelle ja lönkytti tuntia\nmyöhemmin leiripaikalle ilman ruokamyttyä. Muut kaksi koiraa, jotka\npysyttelivät kivenheiton matkan päässä rannasta, ratkaisivat pulman\nsyömällä toistensa kantamukset. Tämän jälkeen päätettiin jättää\nyritys sikseen ja koirat kutsuttiin takaisin.\n\nIltapäivän kuluessa kuului joelta ehtimiseen jyminää, ja yön tullen\nse jatkui miltei keskeytymättä, mutta aamupuoleen kaikki oli ohitse.\nJoki oli noussut kahdeksan jalkaa ja tulvi monin paikoin yli\näyräittensä. Jää ryski ja rusahteli taukoamatta, ja joka taholla\navautui railoja.\n\n\"Stewartin jäät ovat pakkautuneet röykkiöiksi tuolla alempana saarten\nluona\", selitti Jakob Welse. \"Siksi vesi on noussut. Toinen sulku on\nsyntynyt Stewartin suulle. Kun se murtuu, niin jäät sieltä lähtevät\nliikkeelle ja törmäävät alempana olevaa röykkiötä vastaan.\"\n\n\"Entä sitten? Entä sitten?\" kyseli paroni maltittomasti.\n\n\"Sitten Bijou' pääsee uimaan.\"\n\nKun tuli valoisampaa, etsiskelivät he katseillaan miestä joen\ntoiselta puolelta. Hän ei ollut liikkunut paikaltaan, mutta heilutti\nheikosti kättään vastaukseksi heidän pyssynlaukauksiinsa.\n\n\"Nyt emme voi tehdä mitään, ennenkuin jäät ovat lähteneet, paroni,\nmutta sitten yritämme Bijou'lla. St. Vincent, eiköhän olisi paras,\nettä noutaisitte mitä tarvitsette ja nukkuisitte täällä tämän yön. Me\ntarvitsemme kolme soutajaa, saamme ehkä Mc Phersonin mukaamme.\"\n\n\"Se on tarpeetonta\", kiiruhti St. Vincent vastaamaan. \"Salmen jää\non kovaa kuin timantti, ja minä olen täällä auringonnousun aikaan\nhuomisaamuna.\"\n\n\"Entä minä? Miksi ei minua oteta?\" kysyi paroni Courbertin.\n\nFrona nauroi. \"Muistakaahan toki, ettemme vielä ole kertaakaan\nharjoitelleet.\"\n\n\"Ja huomenna ei taida olla aikaa siihen\", lisäsi hänen isänsä. \"Kun\njäät kerran pääsevät vapaiksi, niin se käy vauhdilla. Pelkään, että\nSt. Vincentin, Mc Phersonin ja minun pitää olla veneemme miehistönä.\nValitan, paroni! Jääkää meidän luoksemme vuodeksi, niin kelpaatte.\"\n\nMutta paroni Courbertin oli lohduton ja pahalla tuulella puolen\ntunnin ajan.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU.\n\n\n\"Herätkää, unikeot, herätkää!\"\n\nFrona hypähti vuoteeltaan Del Bishopin ensi kertaa huutaessa, mutta\nennenkuin hän oli ehtinyt saada hametta ylleen ja mokkasiineja\npaljaihin jalkoihinsa, oli hänen isänsä väliverhon toisella puolen\nvetänyt teltan oviliuskan syrjään ja juossut ulos.\n\nJäänlähtö oli alkamassa. Frona saattoi kolkossa hämärässä nähdä,\nmiten jäätelit hipaisivat itse rantatörmää, nousivatpa paikka-paikoin\nsen ylikin, niin että suuria möhkäleitä sinkosi monen jalan päähän\nrannalle. Sadan yardin päässä joella valkea aavikko ja harmaa taivas\naamuhämärässä sulautuivat yhteen. Kumeata jyskettä ja hiljaista\nrytinää kuului pimeydestä.\n\n\n\"Milloin jäät lähtevät liikkeelle?\" kysyi hän Deliltä.\n\n\"Eivät ainakaan hituistakaan aikaisemmin kuin me tahtoisimme.\nKatsokaahan!\" Hän osoitti jalallaan jään alta tulvivaa vettä,\njoka ahnaasti ryömi yhä lähemmäksi heitä. \"Se nousee jalan verran\nkymmenessä minuutissa.\"\n\n\"Hätääkö?\" vastasi hän ivallisesti Fronan kysymykseen. \"Ei vähääkään.\nTäytyyhän niiden joskus lähteä. Nuo saaret\" -- hän osoitti kädellään\nvirtaa alas -- \"eivät jaksa kestää suurempaa painetta. Jos ne eivät\npäästä jäitä menemään, niin jäät lakaisevat ne rauhassa tieltään.\nSitä ei ole epäilemistäkään. Mutta minun täytyy luikkia takaisin\ntaas. Meidän puolellamme on alavampaa maata. Viidentoista tuuman\nkorkeudelta vettä lattialla, ja Mc Phersonin ja Corlissin voi käydä\nhullusti vuoteissaan.\"\n\n\"Sanokaa, että Mc Phersonin pitää olla valmiina sen varalta, että\nhäntä tarvitaan\", huusi Jakob Welse hänen jälkeensä ja sanoi sitten\nFronalle: \"Nyt St. Vincentin olisi aika tulla salmen poikki.\"\n\nParoni, joka seisoi rannalla paljain jaloin ja värisi, katsoi\nkelloaan. \"Kymmentä vaille kolme\", hän sanoi, ja hänen hampaansa\nkalisivat.\n\n\"Eikö teidän olisi paras mennä noutamaan mokkasiininne?\" kysyi Frona.\n\"Kyllä te ehditte.\"\n\n\"Ja sitten ehkä koko suurenmoinen näytelmä jäisi minulta näkemättä.\nKuulkaa!\"\n\nJostakin -- oli mahdotonta päättää mistä -- kuului voimakasta\nryskettä, joka taas äkkiä taukosi. Jäät olivat lähteneet liikkeelle.\nHitaasti, hyvin hitaasti ne kulkivat virtaa alas. Ei mitään\nvavahtelua, ei korviasärkevää melua eikä suurenmoisia, valtavia\nvoimannäytteitä; ei mitään muuta kuin rauhallinen, valkoinen virta\ntiukkaan sulloutunutta jäätä, niin tiukkaan, ettei näkynyt tippaakaan\nvettä. Sen täytyi olla siellä jossakin syvällä pinnan alla, mutta\nsitä olisi tuskin uskonut. Kuului epäselvää surinaa ja hillittyä\nnarsketta, mutta se oli niin hiljaista, että täytyi jännittää\nkorvansa sitä kuullakseen.\n\n\"Voi! Missä se suurenmoinen näytelmä nyt on? Tämähän on petkutusta!\"\n\nParoni pui vihoissaan joelle nyrkkiä, ja Jakob Welsen tuuheat\nkulmakarvat painuivat alaspäin ikäänkuin salatakseen silmien juroa\nhymyä.\n\n\"Hahaha! Minua naurattaa! Minä näytän sille pitkää nenää! Katsokaa,\nminä uhmaan sitä!\"\n\nNäin sanoen paroni Courbertin hypähti jäälautalle, joka oli melkein\nhipaissut hänen jalkojaan. Tämä tapahtui niin äkkiä, että kun Jakob\nWelse yritti tarttua häneen, hän oli jo poissa.\n\nJäitten vauhti oli jo lisääntynyt ja äskeinen heikko surina tullut\näänekkäämmäksi. Taitavasti pysytellen tasapainossa, aivan kuin\nsirkusratsastaja, ranskalainen kulki vinhaa vauhtia eteenpäin pitkin\njoen reunaa. Hetki hetkeltä hänen ratsunsa tuli yhä epävakaisemmaksi,\nja viisikymmentä jalkaa ratsastettuaan sen selässä hän hypähti\nketterästi maihin. Nauraen hän palasi muitten luo ja sai vaivojensa\npalkaksi pari kolme voimakasta manausta Jakob Welsen miehekkäimmästä\nsanavarastosta.\n\n\"Minkä vuoksi?\" kysyi Courbertin loukkaantuneena.\n\n\"Minkäkö vuoksi?\" toisti Jakob Welse suuttuneena ja osoitti\ntasaisesti ohikiitävää virtaa.\n\nSuuren jäälautan etumainen pää oli painunut joen pohjaan päin\nkolmekymmentä jalkaa alempana, ja toinen pää nousi pystyyn. Koko\nsen jäljessä tuleva jääpaljous rutistui kuin paperiarkki. Sitten\ntuo mahtava möhkäle pyörähti kokonaan ylösalaisin, niin että sen\nliejuinen alapinta tuli päällepäin. Mutta sen taakse oli kasaantunut\nkokonainen röykkiö uusia möhkäleitä, jotka saattoivat sen niin kovaan\npuristukseen, että se lensi ilmaan ja putosi räiskähtäen allaan\nvierivään sohjoon sinkouttaen joitakin lohkareita rannallaseisojain\njalkoihin. Joutuessaan nyt syrjittäin kovaan paineeseen äskeinen\nmahtava jäälautta hajosi pirstaleiksi ja katosi.\n\n\"Hyvä Jumala!\" Paronin ääni oli vakava ja kunnioittava.\n\nFrona otti toisella kädellä paronia, toisella isäänsä kädestä.\nJää kiiti nyt vinhaa vauhtia heidän ohitseen. Jossakin heidän\nalapuolellaan raskas lohkare ajautui rantaäyrästä vasten, ja maa\nvapisi heidän jalkainsa alla. Sitä seurasi toinen, joka kulki\nlähempänä pintaa, ja he ehtivät tuskin peräytyä, ennenkuin se\nkohosi pystyyn ja jatkoi ylpeästi matkaansa tonnin verran pohjasta\nirtautunutta mutaa selässään. Sama uudistui vielä kerran, jäälautta\nkurottautui kuin suunnattoman suuri käsi maalle päin, riuhtaisi kolme\npahaa aavistamatonta mäntyä juurineen maasta ja vei ne muassaan.\n\nPäivä oli nyt valjennut, ja Yukon oli rannasta rantaan tulvillaan\nvalkoista, kiitävää jäätä. Ylemmäksi patoutuneen veden paineesta\nvirran vauhti oli kiihtynyt huimaavaksi. Rantaäyräs oli pitkin\npituuttaan lohkeillut ja kovertunut, ja saari järkkyi ja vapisi\nperustuksiaan myöten.\n\n\"Oi, tämä on suurta, suurta!\" Frona hyppeli ihastuksesta molempien\nmiesten välissä. \"Vieläkö te puhutte petkutuksesta, paroni?\"\n\n\"Oo!\" Hän pudisti päätään. \"Oo, minä olen väärässä, minä olen kurja\nolento. Mutta eikö tuo ole suurenmoista! Katsokaa!\"\n\nHän osoitti virran mutkassa olevaa saariryhmää, jonka kohdalla mailin\nlevyinen joki jakautui useihin uomiin. Tämä oli edullista veden,\nmutta ei sulloutuneen jään kannalta. Saarien terävät, kiilanmuotoiset\nkärjet pistivät syvälle jäävirtaan ja viskasivat lohkareet korkealle\nilmaan. Mutta niitä tuli yhä uusia, ja paine ajoi ne vähitellen\nrannalle, niin että puitten väliin syntyi uljaita jäävuoria.\n\n\"Tuonne voisi hyvin muodostua jääruuhka\", sanoi Jakob Welse. \"Annahan\nkiikari tänne, Frona!\" Hän katseli sillä kauan ja tarkasti. \"Se\nkasvaa ja laajenee. Tarvittaisiin vain lohkare oikealla hetkellä ja\noikeaan paikkaan, niin --\"\n\n\"Mutta joki laskee.\"\n\nJäät olivat laskeutuneet kuusi jalkaa rantaäyrään alapuolelle, ja\nparoni Courbertin merkitsi niiden tason kepillään.\n\n\"Miesraukkamme on tuolla paikoillaan, mutta ei liiku enää.\"\n\nOli kirkas päivä, ja aurinko tuli esiin koillisesta. He katselivat\nkukin vuoroonsa joen yli.\n\n\"Katsokaa! Eikö tämä ole ihmeellistä?\" Courbertin osoitti merkkiään.\nVesi oli taas laskenut jalan verran. \"Mutta sehän on harmillista,\njulman harmillista! Nyt ei ruuhkasta tule mitään!\"\n\nJakob Welse katsoi häneen vakava ilme kasvoillaan.\n\n\"Mitä? Tuleeko?\" kysyi paroni toivorikkaana.\n\nFrona katsoi kysyvästi isäänsä.\n\n\"Ruuhkat eivät aina ole miellyttäviä\", vastasi tämä lyhyesti\nnaurahtaen. \"Kaikki riippuu paikasta, johon ne muodostuvat, ja siitä,\nmissä itse sattuu olemaan.\"\n\n\"Mutta katsokaa, miten joki laskee! Senhän voi nähdä paljain silmin.\"\n\n\"Vielä ei ole liian myöhäistä.\" Jakob Welse katsahti saariryhmään\npäin ja näki jäävuorien kasvaneen ja tulleen lähemmäksi toisiaan.\n\"Menkää telttaan, Courbertin, ja vetäkää jalkaanne mokkasiinit, jotka\nlöydätte uunin vierestä. Menkää vain! Teiltä ei jää mitään näkemättä.\nJa sinä, Frona, sytytäppäs valkea ja keitä meille kahvia.\"\n\nPuolen tuntia myöhemmin joki oli laskenut kaksikymmentä jalkaa, mutta\nsiitä huolimatta jäät kasaantumistaan kasaantuivat.\n\n\"Nyt leikki vasta alkaa. Katsokaa nyt tarkkaan, te kuumaverinen\ngallialainen! Vasemmalle! Nyt se alkaa!\"\n\nCourbertin näki, miten jäät sulkivat salmen, jota Jakob Welse\nosoitti, ja valkoinen muuri kohosi saarien väliin. Jäävirran vauhti\nhidastui hidastumistaan ja pysähtyi. Silmänräpäyksessä joki alkoi\nnousta niin kiivaasti, ettei mikään muu kuin taivaankansi näyttänyt\nvoivan sen nousua pysähdyttää. Niinkuin heidän herätessään jäälautat\ntaas tunkeutuivat rantaäyrään yli maalle, ja mutaista vettä valui\nvirtanaan niiden edellä.\n\n\"Mon Dieu! Tämä ei todellakaan ole miellyttävää!\"\n\n\"Eikö tämä nyt ole suurenmoista, paroni?\" kiusoitteli Frona. \"Mutta\nteidän jalkanne kastuvat.\"\n\nParoni peräytyi rannalta viime hetkessä, ja samassa pieni jäävyöry\npeitti juuri sen paikan, jolla hän oli seisonut. Nouseva vesi oli\nsullonut jäät muuriksi, joka kohosi rinnan korkeuteen saaren rannasta.\n\n\"Kyllä se laskee, kunhan ruuhka murtuu. Kas, nousu hidastuu jo. Se on\nmurtunut.\"\n\nFrona katsoi jäämuuria, joka yhdisti nuo kaksi saarta toisiinsa.\n\"Eipä olekaan\", hän sanoi.\n\n\"Mutta vesi ei enää nouse yhtä mahtavasti kuin äsken.\"\n\n\"Mutta nousee kuitenkin.\"\n\nParoni joutui hetkeksi ymmälle, mutta sitten hänen kasvonsa\nkirkastuivat. \"Nyt minä ymmärrän! Jossakin ylempänä on toinen ruuhka.\nSehän on aivan erinomaista, eikö olekin?\"\n\nFrona tarttui rauhoittavasti hänen käteensä ja sanoi: \"Kuulkaahan\nnyt! Olettakaamme, että ylempi sulku pettää ja alempi kestää!\"\n\nParoni katsoi häntä vakavasti silmiin, kunnes täydelleen käsitti\nhänen sanainsa merkityksen. Hän punastui, hengähti hätäisesti,\nojentautui suoraksi ja heitti päänsä taapäin. \"Silloin ei muuta kuin\npuh! Ja te ja minä ja teltta, veneet, tuvat, puut ja Bijou', kaikki\ntyynni joudumme suorinta tietä kadotukseen!\"\n\nFrona pudisti päätään. \"On todella sääli --\"\n\n\"Sääli? Pardon! Se olisi suurenmoista!\"\n\n\"Ei, ei, paroni, en minä sitä tarkoittanut. Mutta sääli, että te ette\nole anglosaksilakien. Rotu voisi olla teistä ylpeä.\"\n\n\"Ja te, Frona, te olisitte kunniaksi gallialaiselle rodulle.\"\n\n\"Kas niin, siinäkö te taas seisotte ja latelette kohteliaisuuksia\ntoisillenne!\" Del Bishop irvisteli heille ja näytti aikovan juosta\ntiehensä yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. \"Mutta lähtekäähän siitä\nliikkeelle! Eräässä tuvassa tuolla alempana on sairaita, ja ne pitää\nsaada sieltä pois. Teitä tarvitaan siellä. Mutta älkää viivytelkö\nkoko päivää\", hän huusi olkansa takaa kadotessaan puitten taa.\n\nJoki nousi nousemistaan, vaikkakin hitaasti, ja heti tultuaan\nalavalle maalle he saivat kahlata nilkkoja myöten vedessä.\nLuoviessaan sinne tänne puitten lomitse he tulivat veneen luo, joka\noli vedetty tänne edellisenä syksynä. Kolme \"heikkokinttua\", joiden\noli onnistunut päästä näin syvälle sisämaahan jäitä myöten, oli\nasettunut veneeseen telttoineen, rekineen ja koirineen. Mutta heidän\nturvapaikkansa oli arveluttavan lähellä jääröykkiötä, joka rusahteli\nja narskui tuskin kahdentoista jalan päässä.\n\n\"Tulkaa pois sieltä, senkin hullut!\" huusi Jakob Welse ohikulkiessaan.\n\nDel Bishopkin oli juostessaan heidän ohitseen käskenyt heidän\nmennä hiiteen sieltä makaamasta, mutta miehet eivät ymmärtäneet.\nEräs heistä nosti pelokkaat ja hölmistyneet kasvonsa laidan yli,\ntoinen makasi velttona poikkiteloin veneessä, ja kolmas, jolla oli\nkauppapalvelijan ulkonäkö, huojutteli ruumistaan edestakaisin ja\nvalitti yksitoikkoisella äänellä: \"Voi hyvä Jumala, hyvä Jumala!\"\n\nParoni pysähtyi ja ravisteli häntä. \"Hitto vie!\" hän huudahti.\n\"Ottakaa jalat avuksenne, mies, älkääkä huutako Jumalaa! Omat\njalkanne! Nouskaa pystyyn ja lähtekää liikkeelle! Pois täältä\nrannalta! Metsään, minne tahansa!\"\n\nKoettipa hän kiskoakin miestä veneestä, mutta tämä löi häntä\nraivoisasti eikä suostunut.\n\nPian he tulivat aukealle paikalle, missä oli mökki aivan lähellä\nrantaa. Sen tasaisella turvekatolla makasi kaksi sairasta miestä\npeittoihin kääriytyneinä, sillä välin kuin Bishop, Corliss ja Jakob\nWelse kahlasivat tuvassa kokoillen vaatteita ja muuta tavaraa. Ulkona\noli vettä parin jalan korkeudelta, mutta tuvassa, joka lämmön vuoksi\noli kaivettu puolittain maan sisään, vesi nousi vyötäisiin.\n\n\"Älkää päästäkö tupakkaa kastumaan\", huusi toinen sairaista heikolla\näänellä katolta.\n\n\"Hiiteen koko tupakka\", kirkui toinen. \"Pitäkää huolta jauhoista! Ja\nsokerista\", hän lisäsi ajateltuaan hetkisen.\n\n\"Nähkääs neiti, Bill ei itse tupakoi\", selitti edellinen mies\nFronalle. \"Mutta kai te kuitenkin pidätte siitä huolen\", hän rukoili.\n\n\"Kas tässä! Ja pitäkää nyt suunne kiinni!\" Del ojensi hänelle\ntupakkarasian, ja mies tarttui siihen niin innokkaasti, kuin se olisi\nollut täynnänsä kultakolikolta.\n\n\"Enkö minä voisi jotenkuten auttaa?\" kysyi Frona ja katsoi katolle.\n\n\"Ette! Niillä on keripukki. Niitä ei auta muu kuin kuiva maa ja\nraa'at perunat.\" Del Bishop katsahti Fronaan. \"Mutta mitä teillä on\ntäällä tekemistä? Juoskaa pian takaisin tuonne ylemmäksi kuivalle\nmaalle.\"\n\nMutta samassa rannan jäämuuri valtavasti jyskähdellen horjahti maalle\npäin. Viidenkymmenen tonnin jäämöhkäle lensi nurinniskoin, roiskautti\nmutaista vettä heidän päälleen ja paiskautui juuri oven eteen.\nToinen, pienempi möhkäle ajautui ulkonevia nurkkahirsiä vastaan,\nniin että koko rakennus horjahteli. Courbertin ja Jakob Welse olivat\nsisällä.\n\n\"_Après vous_\", kuuli Frona paronin sanovan ja isänsä huvitettuna\nnaurahtavan. Ja kohtelias ranskalainen astui kuin astuikin viimeisenä\nulos, pujotteleiden jäälautan ja katon välitse.\n\n\"Kuules Bill, jos alempi ruuhka kestää, niin me olemme hukassa\",\nsanoi tupakkamies toverilleen.\n\n\"Se on varma se\", kuului vastaus. \"Kerran Nulatossa minä jouduin\nnäkemään, kuinka virta lakaisi Bixbie-saaren putipuhtaaksi niinkuin\näitimuori keittiönlattian.\"\n\nMiehet kokoontuivat kiireesti Fronan ympärille.\n\n\"Tämä ei käy päinsä. Meidän täytyy kantaa heidät teidän asuntoonne,\nCorliss.\" Näin sanoen Jakob Welse ketterästi kiipesi tuvan katolle ja\nkatsahti suureen muuriin päin. \"Missä Mc Pherson on?\" hän kysyi.\n\n\"On istunut viimeisen tunnin ajan kuin kivettyneenä hajareisin\nkattonsa harjalla.\"\n\nJakob Welse heilautti käsivarttaan. \"Ruuhka murtuu. Kas, nyt se menee\nmenojaan!\"\n\n\"Ei tullutkaan keittiönlattia lakaistuksi tällä kertaa, Bill\",\nsanoi tupakkamies. \"Ei tullut\", vastasi järkähtämättömän\nlevollinen Bill. Koko joki näytti lähteneen liikkeelle. Jäävuori\nmurskautui lukemattomista kohdista, ja joka taholta kuului maasta\nkiskoutuneitten puitten ryskettä ja rytinää.\n\nCorliss ja Bishop ottivat huostaansa Billin ja lähtivät Mc Phersonin\nasunnolle päin, ja Jakob Welse ja paroni olivat juuri saaneet hänen\nkumppaninsa katonräystään yli, kun mahtava jäälohkare lensi suoraan\nvasten rakennusta. Frona näki sen tulevan ja huudahti varoittaen,\nmutta samassa hirsiseinät hajosivat kuin korttitalo. Courbertin\nja sairas mies viskautuivat raunioitten ulkopuolelle, mutta Jakob\nWelse katosi niiden keskelle. Frona riensi paikalle, mutta isä ei\nyrittänytkään nousta. Hän kiskoi häntä ylöspäin saadakseen hänen\nsuunsa vedenpinnan yläpuolelle, mutta ei onnistunut. Silloin hän\nhaparoi käsillään vedessä, kunnes huomasi, että isän oikea käsi oli\njäänyt puristuksiin hirsien väliin. Hän ei jaksanut saada niitä\nliikkumaan, mutta työnsi niiden väliin yhden katonseipäistä, jotka\nolivat olleet saven ja turpeitten alla. Se oli epämukava nostokanki\nja sopi huonosti tarkoitukseensa, sillä kun hän heittäytyi sen\nvaraan, taipui se ja uhkasi taittua. Hän yritti varovaisemmin\nuudestaan, kunnes hirsi viimein liikahti ja Jakob Welsen\nmudankarvainen pää nousi vedestä.\n\nHän hengähti syvään kerran toisensa jälkeen ja huudahti: \"Tämäpä\nmaistuu hyvältä!\" Sitten hän lisäsi katsahtaen ympärilleen: \"Frona,\nDel Bishop on mies, joka ei lörpöttele turhia.\"\n\n\"Miten niin\", kysyi Frona ällistyneenä.\n\n\"Muistathan, että hän sanoi, että sinä kyllä aina tulet toimeen.\"\n\nHän suuteli tytärtään, ja sitten he molemmat nauraen sylkäisivät\nmudan huuliltaan. Samassa Courbertin tulla pyörähti tuvan raunioitten\ntakaa.\n\n\"En ole koskaan nähnyt tämän vertaista\", hän huudahti nauraen. \"Hän\non hullu, aivan raivohullu. Eikä häntä saa mitenkään rauhoittumaan.\nHänen pääkallonsa murskautui hänen pudotessaan, ja hän kadotti\ntupakkansa. Mutta hän ei sure muuta kuin jälkimmäistä.\"\n\nPääkallo ei kuitenkaan ollut murskautunut, se oli vain saanut viiden\ntuuman pituisen haavan.\n\n\"Teidän täytyy odottaa, kunnes muut palaavat, minä en voi auttaa\nkantamaan.\" Jakob Welse osoitti oikeata käsivarttaan, joka riippui\nvelttona ja voimattomana. \"Nyrjähti vain, ei muuta\", hän selitti, \"ei\nyksikään luu mennyt poikki.\"\n\nSamassa paroni näyttelijän elein osoitti Fronan jalkaa. \"Katsokaa,\nvesi on laskenut ja jättänyt jälkeensä jokihelmen, jalokiven!\"\n\nFronan kuluneet mokkasiinit olivat lionneet hajalle, ja pieni,\nvalkoinen varvas pilkisti loasta.\n\n\"Silloinhan minä olen hyvin rikas, paroni, sillä minulla on yhteensä\nkymmenen samanlaista.\"\n\n\"Kukapa sitä kieltäisi, kukapa sitä kieltäisi!\" huudahti paroni\nvilkkaasti.\n\n\"Mikä lystikäs, hassu ja herttainen ihminen te olettekaan!\"\n\n\"Suutelen kättänne!\" Hän polvistui ritarillisesti lokaan.\n\nFrona vetäisi kätensä vapaaksi, hautasi sekä sen että toisen hänen\ntuuheaan tukkaansa ja pudisteli hänen päätänsä. \"Mitä minun pitää\nhänelle tehdä, isä?\"\n\nJakob Welse kohautti nauraen olkapäitään, ja Frona nosti Courbertinin\nkasvot itseään kohti ja suuteli häntä suulle. Jakob Welse tiesi,\nettei kukaan ollut tästä enemmän hyvillään kuin hän itse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoki oli nyt laskenut tavalliselle talvitasolleen, ja jäät soljuivat\nrauhallisesti saaren ohitse. Mutta laskiessaan se oli jättänyt\njälkeensä rannalle kahdenkymmenen jalan korkuisen jäämuurin, josta\nsuuria lohkareita sinkosi maalle päin kasvavien ja kaatuneitten\npuitten ja mutaisten kukkien ja ruohojen joukkoon ikäänkuin jonkin\npohjolan hirviön jättiläiskidasta. Aurinko ei pysynyt toimettomana,\nja sen sulattama vesi huuhtoi mudan ja loan jääröykkiöitten pinnalta,\nkunnes ne kimalsivat kuin timanttikukkulat päivänpaisteessa tai\nhohtivat loistavan sinisinä. Mutta jäälohkareet olivat ajautuneet\npäällekkäin huiskin haiskin, ja tuon tuostakin sattui, että välkkyvä\ntorni tai sateenkaarenhohtoinen minareetti romahti virtaan. Eräässä\nniistä lovista, jotka siten syntyivät, loikoi kanootti Bijou', ja sen\nympärille olivat kokoontuneet kaikki Tienhaaran kansalaiset metsään\nvedetyn veneen asukkaita ja sairaita miehiä lukuunottamatta.\n\n\"Ei ei, kyllä kahdessa miehessä on ihan tarpeeksi.\" Tommy Mc\nPherson vilkuili ympärilleen odottaen, että muut yhtyisivät häneen.\n\"Kolmannesta olisi kanootissa vain kiusaa.\"\n\n\"Siinä pitää kiskoa lujasti, muuten on turha koettaakaan\", sanoi\nCorliss. \"Ja te tiedätte kyllä, Tommy, että kolme miestä ei ole\nliikaa.\"\n\n\"Kyllä kahdessa on tarpeeksi.\"\n\n\"Minä pelkään, että meidän täytyykin suoriutua kahden.\"\n\nSkotlantilais-kanadalainen ei voinut salata tyytyväisyyttään. \"Niin,\nkolmannesta ei olisi muuta kuin haittaa. Ja kyllä te tulette toimeen.\"\n\n\"Ja teidän tulee olla toinen näistä kahdesta, Tommy\", jatkoi Corliss\njärkähtämättömästi.\n\n\"Ee-i. Onhan tässä muitakin kuin minä.\"\n\n\"Eipä olekaan. Courbertin ei tiedä, miten airoa on pidettävä kädessä.\nSt. Vincent ei voi päästä salmen yli, kuten hyvin ymmärrätte. Mr\nWelsen toinen käsi on käyttökelvoton. Ei siis ole muita mahdollisia\nkuin te ja minä, Tommy.\"\n\n\"En minä tahdo udella, mutta eikö tuo Anakin poika olisi juuri sopiva\nmies? Kyllä hän osaa ohjata venettä.\" Skotlantilainen ei ollut\nerikoisen ihastunut karskiin kullankaivajaan, mutta hän oli havainnut\nhänet rohkeaksi mieheksi ja koetti tätä keinoa pelastaakseen nahkansa.\n\nDel Bishop astui pienen piirin keskelle, oli vaiti hetkisen ja katsoi\njoka miestä suoraan kasvoihin, ennenkuin alkoi puhua.\n\n\"Onko täällä joku, joka sanoo, että minä olen pelkuri?\" kysyi hän\nkäyden suoraan asiaan. Taas hän katsoi kaikkia silmiin. \"Tai onko\ntäällä joku, joka tahtoo syyttää minua siitä, etten aina olisi\ntoiminut, niinkuin kunnon miehen tulee?\" Ja taas hän tutki kaikkien\nkasvoja. \"Hyvä on! Minä vihaan vettä, mutta en ikänäni ole sitä\npelännyt. Minä en osaa uida, mutta olen pudonnut veneenlaidan yli\nuseampia kertoja kuin ihmisen on helppo muistaa. Minä en osaa soutaa\nkupsahtamatta selälleni veneen pohjalle. Ja mitä peränpitoon tulee,\nniin sanovathan ne, jotka sen asian paremmin ymmärtävät, että\nkompassissa oli kolmekymmentäkaksi viivaa, mutta kun minun pitää\nohjata, niin kyllä niitä on ainakin saman verran lisää. Ja niin totta\nkuin pienet omenat ovat Jumalan luomat, niin minä joudun vallan\nsekaisin, kun saan melan käteeni. Minä olen kaatanut kumoon melkein\njok'ainoan kanootin, johon olen jalallani astunut, ja puhkaissut\npohjan kahdesta. Minä olen kellahtanut veteen Canyonissa, ja White\nHorsen alapuolella minut ongittiin ylös. Osaan soutaa tahdissa vain\nyhden ainoan miehen kanssa, ja se mies on teidän nöyrin palvelijanne.\nMutta minä sanon teille, hyvät herrat, että jos minua tarvitaan, niin\nminä istuudun Bijou'hun ja soudan sen vaikka hiiteen, ellei se kaadu\nkumoon tiellä.\"\n\nParoni Courbertin syleili häntä huutaen haltioissaan: \"Niin totta\nkuin Jumala on luonut pienet omenat te olette mies!\"\n\nTommyn kasvot olivat aivan valkeat, ja hän alkoi itse puhua\npäästäkseen hiljaisuudesta, joka seurasi Delin puhetta. \"Enhän minä\ntahdo sanoa, etten osaa hoitaa airoja tai että minulla ei olisi onni\nmatkassa, mutta ennenkuin me pääsemme mihinkään, niin saamme uuden\njääsulun niskaamme. Minun mielestäni olisi liian uhkarohkeata lähteä\nnyt. Odotetaan, kunnes joki on jäistä vapaa, sanon minä.\"\n\n\"Se ei käy päinsä, Tommy\", sanoi Jakob Welse. \"Älkää ensinkään\nyrittäkö keksiä verukkeita!\"\n\n\"Mutta ymmärtäähän sen nyt --\"\n\n\"Riittää jo\", keskeytti Corliss hänet. \"Tulettehan mukaan?\"\n\n\"Enkä tule. Minä --\"\n\n\"Suu kiinni!\" Del oli jo syntyessään saanut vahvat keuhkot ja\nvoimakkaan äänen, ja hänen kirkaisunsa sai skotlantilaisen peloissaan\nkyyristymään kokoon.\n\n\"Katsokaa, katsokaa!\" Verrattuna Delin sumutorveen Fronan ääni\nhelähti kuin kirkas hopea hänen juostessaan puiden lomitse rantaan\npäin. \"Katsokaa! Katsokaa! Sinistä vettä, sinistä vettä! Odottakaa\nhiukkasen, niin minä tulen teidän kanssanne!\"\n\nKolme mailia ylempänä, juuri siinä, missä Yukon tekee kauniin\nkaarroksen länteenpäin, näkyi pieni tilkkunen sinistä. Se tuntui\nuskomattomalta pitkän, kovan talven jälkeen. Mutta Mc Pherson, jonka\nmieli ei ollut ylenmäärin herkkä, koetti luikkia tiehensä.\n\n\"Malttakaahan hiukan\", puolusteli hän, kun Del Bishop tarttui häntä\nkaulukseen. \"Olen unohtanut piippuni.\"\n\n\"Jos ei muuta syytä ole, niin saatte kauniisti pysyä täällä, Tommy\",\nkiusoitteli Del. \"Lainaisin teille mielelläni piippuni, ellei omanne\npistäisi esiin tuosta taskusta.\"\n\n\"Minä tarkoitin tupakkaa.\"\n\n\"Kas, tässä on.\" Hän työnsi tupakkamassinsa Tommyn vapiseviin käsiin.\n\"Kyllä teidän on paras riisua takkinne. No! Minä autan. Ja meidän\nkesken, Tommy, jos ette nyt osoita olevanne mies, niin minä totta\ntotisesti en tahdo tietää teistä mitään.\"\n\nCorliss oli heittänyt paksun villapaidan yltään voidakseen liikkua\nvapaammin, ja kun Frona tuli takaisin, näkyi selvästi, että hänkin\noli keventänyt pukuaan. Päällysnuttu ja -hame olivat kadonneet, ja\ntumma, verkainen alushame ulottui puolisääreen.\n\n\"Teillä ei ole hätää, te kyllä tulette toimeen\", sanoi Del\nhyväksyvästi.\n\nJakob Welse katsoi huolestuneena tytärtään ja meni hänen luokseen.\nFrona etsi parast'aikaa sopivaa melaa. \"Ethän toki aikone --\", isä\nalkoi.\n\nFrona nyökäytti päätään.\n\n\"Tehän voittekin pitää perää\", huudahti Mc Pherson. \"Minulla on vaimo\nkotona, puhumattakaan kolmesta lapsesta.\"\n\n\"Olemmeko valmiit?\" Corliss kohotti Bijou'n keulaa ja katsahti\ntaakseen.\n\nKuohuva vesi seurasi jäitä kintereillä. Courbertin tarttui\nkanootin perään ja kantoi sitä äyrästä alas, ja Del piti huolta\nvastahakoisesta Tommystä. Tasainen jäälautta, joka oli veteen päin\nkallellaan, sai tehdä laiturin virkaa.\n\n\"Astukaahan keulaan, Tommy.\"\n\nSkotlantilainen mutisi itsekseen, mutta kuuli Bishopin raskaan,\nuhkaavan hengityksen takaansa ja totteli. Frona sai veneen pysymään\ntasapainossa hyppäämällä itse perään.\n\n\"Minä osaan pitää perää\", vakuutti hän Corlissille, joka nyt ensi\nkerran huomasi hänen aikovan lähteä mukaan.\n\nHän katsahti kysyvästi Jakob Welseen ja sai tämän suostumuksen.\n\n\"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!\" kehoitteli Del kärsimättömästi. \"Älkää\nkuluttako kallista aikaa!\"\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU.\n\n\nBijou' toi kauniisti ilmoille kaiken siroimman ja hienoimman, mitä\noli piillyt sen rakentajan sielussa. Se oli kevyt ja hauras kuin\nmunankuori, ja sen vajaan puolen tuuman paksuiset laidat eivät olisi\nvoineet kestää edes miehen pään suuruisen jäämöhkäleen sysäystä. Ja\nvaikka nyt olikin avovettä, ei kulku silti kuitenkaan ollut esteetön\nsillä joessa uiskenteli joka suunnalla viljalti rantamuureista\nirtautuneita jäälohkareita. Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin Fronan\ntaitava melankäyttö hankki hänelle Corlissin täyden luottamuksen.\n\nHeillä oli edessään ja ympärillään suurenmoinen näky: joki, jonka\ntummaa aallokkoa kristallimuurit reunustivat; niiden takana\nvihreät metsät, jotka kurottautuivat kesätaivaalla leijailevia\npilvenhattaroita kohti, ja kaiken yllä tulinen aurinko, Joka levitti\nlämpöään kuin roihuva valkea. Suurenmoinen näky, mutta jostakin\nsyystä Corliss tuli ajatelleeksi äitiään ja hänen ikuista teetään,\npehmeitä mattoja, sievisteleviä palvelijattaria ja avaroissa\nikkunoissa viserteleviä kanarialintuja, ja hän tuumi itsekseen,\nolisiko äiti voinut ymmärtää hänen nykyistä minäänsä. Ja kun hän\najatteli takanaan istuvaa naista, tunsi hänen melansa nousevan ja\nlaskevan, nousevan ja laskevan niin hänen äitinsä naistuttavat taas\ntulivat hänen mieleensä Ja kulkivat yksitellen, pitkänä jonona, hänen\nohitseen, ja he olivat hänen mielestään kuin kalpeita hämäränhaamuja,\nsen suvun irvikuvia, joka oli täyttänyt ja yhä tulisi täyttämään maan.\n\nKanootti hipaisi ajelehtivaa jääkappaletta, lensi nuolena kahden\nmuun lohkareen lomitse ja pääsi ohi juuri vähäistä ennen kuin niiden\nvälinen aukko sulkeutui. Tommy voihki surkeasti.\n\n\"Hyvin tehty\", sanoi Corliss rohkaisevasti.\n\n\"Hurjapäinen naisihminen! Eikö hän nyt olisi voinut odottaa\", murahti\nskotlantilainen partaansa.\n\nFrona kuuli hänen sanansa ja naurahti uhkamielisesti. Corliss heitti\nhäneen silmäyksen olkansa takaa, ja hymyilevä katse, jonka hän sai\nvastaukseksi, oli lumoava. Fronan kevyt päähine oli valahtanut\ntaapäin, ja tuulessa liehuvat kiharat välkkyivät päivänpaisteessa ja\nympäröivät kasvot sädekehällä, joka Vancelle muistutti aurinkoista\naamua Dyen tiellä.\n\n\"Minun tekisi mieli laulaa, ellei se hengästyttäisi liikaa.\nEsimerkiksi 'Miekkalaulu' tai 'Ankkurilaulu'.\"\n\n\"Tai 'Laulujen laulu'\", vastasi Corliss. \"Illansuussa hän luokseni\nsaapui\", hän hyräili merkitsevästi.\n\nFrona pisti äkkiä melansa veteen vastakkaiselle puolelle venettä\nväistääkseen suurta, teräväsärmäistä lohkaretta eikä ollut\nkuulevinaankaan. \"Minä voisin jatkaa tätä matkaa vaikka ikuisesti.\"\n\n\"Niin minäkin\", vakuutti Corliss lämpimästi.\n\nMutta Frona ei ollut mitään ymmärtävinään ja jatkoi: \"Tiedättekö,\nVance, minä olen niin iloinen siitä, että me olemme ystäviä.\"\n\n\"Minun syyni ei ole, ettemme ole muuta.\"\n\n\"Te ette pysy tahdissa, hyvä herra\", nuhteli Frona ja Corliss ryhtyi\nvaieten ponnistelemaan eteenpäin.\n\nKanootti suuntasi kulkunsa virtaa vastaan neljänkymmenenviiden asteen\nkulmassa ja eteni kohtisuoraan rannasta. Näin he olivat laskeneet\npääsevänsä länsirannalle juuri vastapäätä lähtökohtaansa, ja sieltä\nheillä oli aikomus ponnistella vastavirtaa tyvenemmässä rantavedessä.\nMutta mailin verran särmikkäitä kalliorantoja ja sata yardia\näkkijyrkkää, virrasta kohoavaa jäätikköäyrästä olisi tällöin vielä\nerottamassa heitä miehestä, joka odotti heidän apuaan.\n\n\"Huoahtakaammepa nyt hetkinen\", ehdotti Corliss heidän päästyään\nkurimukseen, jossa akanvirta kuljetti kanoottia pitkin korkean\nrantamuurin laitaa.\n\n\"Kuka voisi uskoa, että olemme toukokuun puolivälissä?\" Frona\nkatsahti hataraa jääseinämää. \"Tuntuuko se teistä todelliselta,\nVance?\" Tämä pudisti päätään.\n\n\"Ei minustakaan. Minä tiedän, että minun, Frona Welsen\nruumiillinen minäni on tässä kanootissa ja meloo henkensä\nedestä yhdessä kahden miehen kanssa armon vuonna\nkahdeksantoistasataayhdeksänkymmentäkahdeksan Alaskassa Yukon-joella;\ntämä on vettä, tuo jäätä. Käsivarteni ovat uupuneet, sydämeni\nsykkii hiukan kohtuullista kiivaammin, ja minä hikoilen -- mutta\nkuitenkin kaikki on kuin unta. Kuvitelkaahan! Vuosi sitten minä olin\nPariisissa!\" Hän hengähti syvään ja katsahti joen yli kaukaiseen\nrantaan päin, missä Jakob Welsen teltta loisti metsän syvää vihreyttä\nvastaan kuin lumivalkea nenäliina. \"Minä en usko, että sellaista\npaikkaa on olemassakaan\", lisäsi hän. \"Ei ole mitään Pariisia!\"\n\n\"Ja minä olin kaksitoista kuukautta takaperin Lontoossa\", sanoi\nCorliss mietteissään. \"Mutta minä olen tullut uudeksi ihmiseksi\nsenjälkeen. Lontoo? Nyt ei ole Lontoota. Se on mahdotonta. Kuinka\nmaailmassa voisi olla niin paljon ihmisiä? Tämä on maailma, ja me\ntiedämme, että siinä on hyvin vähän ihmisiä, muuten ei voisi olla\nniin paljon jäätä ja vettä ja taivasta. Minä tiedän, että tämä Tommy\nmielellään ajattelee erästä paikkaa, jota hän nimittää Torontoksi.\nHän erehtyy. Se on olemassa vain hänen mielessään -- muistona\njostakin varhaisemmasta elämästä. Sitä hän ei tietysti usko, ja se on\naivan luonnollista, sillä hän ei ole filosofi eikä rasita --\"\n\n\"Pysyttekö vaiti siinä?\" sähisi Tommy. \"Te lörpöttelette meidät\nkadotukseen.\"\n\nElämä on lyhyt pohjan perillä, ja ennustuksesta on usein vain lyhyt\nmatka toteutumiseen. Varoittava suhahdus kävi huokauksen tavoin\nläpi ilman, ja sateenkaarenhohtoinen muuri heidän edessään horjui.\nKaikki kolme airoa painuivat ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta\nveteen, ja kanootti hypähti kauemmaksi rannasta. Toinen jäälohkare\ntoisensa jälkeen, yhteensä tuhansia tonneja, romahti kimaltaen alas\nja murskautui heidän takanaan. Vesi työntyi niiden tieltä ulospäin,\nkuohui ja kiehui raivoisana aallokkona, ja kanootti, joka hyppelehti\nhurjasti laineilla, sukelsi jyrkän aallonharjan lävitse ja painui\nvettä puolillaan takaisin aallonpohjaan.\n\n\"Enkö minä sitä sanonut teille, senkin lörpöttelijät!\"\n\n\"Istukaa hiljaa ja ammentakaa vettä\", sanoi Corliss ankaralla\näänellä. \"Muuten te pian ette saa sanoa meille mitään.\"\n\nHän pudisti päätään Fronalle, ja tämä iski silmää vastaukseksi.\nSitten he molemmat nauroivat salaa, niinkuin lapset, jotka\nonnellisesti ovat päässeet pahasta pälkähästä.\n\nKanootti hiipi varovaisesti äkkijyrkkien, ulkonevien jäätiköitten\nvarjossa ja soljui äänettömästi viimeistä akanvirtaa ylöspäin.\nSiinä kohosi virrasta muuan jyrkkä kieleke -- paljas, vuosisatojen\nkuluttama ja uurtama kalliohirviö. Se näytti vihaavan virtaa, joka\nsitä lakkaamatta kalvoi, vihaavan sadetta, joka veisti sen karkeaan\npintaan muodottomia vakoja, vihaavan aurinkoa, joka ei tahtonut\nhedelmöittää sitä, niin että vihreä, versova elämä olisi peittänyt\nsen rumuuden. Virta pieksi sitä kaikin voimin, teki raivoisia\nhyökkäysyrityksiä sitä vastaan ja vetäytyi jälleen keskelle uomaansa.\nKallion juurella kuohui kiivas aallokko, ja sen halkeamissa ja veden\nuurtamissa koloissa oli näkymätön taistelu käynnissä.\n\n\"Nyt! Soutakaa niin paljon kuin jaksatte!\"\n\nTämä oli viimeinen käsky, jonka Corliss saattoi antaa, sillä\nkohinassa, johon he nyt olivat joutuneet, miehen ääni hukkui kuin\nsirkan soitto maanjäristyksen pauhuihin. Kanootti lensi eteenpäin ja\nhypähti äkkiä tyvenestä akanvirrasta kuohuihin. Airot ponnistelivat\ntahdissa: ylös, alas, ylös, alas. Vesi loiskui ja kiskoi ja painoi\nvenettä joka suuntaan yht'aikaa, ja hauras alus, joka ei voinut\ntotella kaikkia sen oikkuja, vapisi ja värisi pelosta uskaltaessaan\ntehdä vastarintaa. Se kääntelehti hermostuneesti oikealle ja\nvasemmalle, mutta Frona hoiti peräsintä rautakourin. Yardin matkan\npäässä kallionhalkeama irvisteli heitä vastaan. Kanootti hypähti\nja syöksyi eteenpäin, mutta vesi soljui sen alta, eikä se päässyt\npaikaltaan. Vuoroon he ajautuivat ulos aukosta, vuoroon pääsivät\ntunkeutumaan sisään, puolen yardia eteenpäin ja taas takaisin, ja\nkallioportti näytti pilkkaavan heidän ponnistuksiaan.\n\nViisi minuuttia, joista jokainen oli pitkä kuin ikuisuus, kului,\nennenkuin he viimein pääsivät halkeaman ohi. Vielä viisi minuuttia,\nja se oli sata jalkaa heidän takanaan. Alas, ylös, alas, ylös, kunnes\ntaivas ja maa ja joki himmenivät olemattomiin ja tietoisuuteen jäi\nvain kapea juova -- vaahtojuova, jota toisaalta rajoitti ilkkuva\nkallioseinä, toisaalta vihaisesti myllertävä vesi. Tämä kapea juova\noli kaikki, mitä oli olemassa. Jossakin alhaalla oli olevaisen alku\nja jossakin ylhäällä, pauhun ja kuohujen yläpuolella, kaiken loppu,\nja sitä kohti he nyt ponnistelivat.\n\nFrona piti yhä peräsintä raudanlujin kourin. He eivät luopuneet\nsiitä, minkä kerran saavuttivat, vaan taistelivat saadakseen\nhaltuunsa yhä enemmän, tuuman tuumalta, alas, ylös, alas, ylös,\nja kaikki olisi ollut hyvin, ellei Tommyn rohkeus olisi horjunut.\nJäälautta, jonka pyörre oli painanut veden alle, sukelsi poreillen\npinnalle hänen aironsa alta, keikahti teräväsärmäisen kärkensä ympäri\nja vaipui uudestaan syvyyteen. Ja Tommy oli näkevinään itsensä\ntuon jäälohkareen tavoin hukkuvana, liehuvin hiuksin ja haparoiden\nkäsillään painuvan veden alle jalat edellä, alemma ja alemma.\nHän tuijotti silmät selällään onnetonta ennusmerkkiä, ja hänen\naironsa pysähtyi kesken vetoa. Samassa silmänräpäyksessä halkeama\ntaas irvisteli heille vastaan, ja he liukuivat jälleen hiljalleen\nvastavirrassa äskeisten kallioitten alapuolella.\n\nFrona makasi pää taapäin heitettynä ja nyyhkytti auringossa, Corliss\nläähätti keskituhdolla hukkaanmenneestä voimainponnistuksesta, ja\nskotlantilainen istui keulassa pää polviin painettuna huohottaen\nja murtuneena. Kanootti oli hiljaa ajautunut jääseinämän reunalle\nja pysähtynyt siihen lepäämään. Sateenkaarimuuri kohosi kuin\nsatujen linna, auringonsäteet heijastuivat sen lukemattomiin\nkuvastinpintoihin ja verhosivat sen timanttivaippaan. Hopeaiset\npurot solisivat sen kristalliseiniä pitkin, ja sen läpinäkyvä\nkirkkaus tuntui paljastavan elämän ja kuoleman ja ihmisen pyrkimyksen\nsalaisuudet, vetävän hunnun toisensa jälkeen syrjään ja tuovan\nsilmäin eteen himmeän sinihohtoisia kaukonäkyjä, unikuvia, jotka\ntarjosivat syvällä suuressa, vilpoisessa helmassaan ikuista lepoa,\nikuista lepoa ja rauhaa.\n\nMuurin sirotekoinen harja, joka kohosi parikymmentä jalkaa heidän\npäittensä yläpuolelle, huojui hiljaa edestakaisin aivan kuin\nvehnäpelto vienon kesätuulen tuudittamana. Mutta Corliss katsoi\nsitä välittämättä vaarasta. Hän ei toivonut muuta kuin saada maata\nsiinä suuren arvoituksen kynnyksellä, vaan maata ja juoda ilmaa\ntäysin siemauksin eikä mitään muuta! Dervishi, joka on lakkaamatta\npyörimistään pyörinyt, kunnes kaikki on mustennut hänen silmissään,\nvoi käsittää kaikkeuden sisimmän olemuksen ja todistaa, että jumaluus\non jakamaton. Samoin se, joka on taukoamatta melonut ja melonut\nairollaan, voi pudisteleida vapaaksi rajoituksistaan ja kohottautua\najan ja paikan yläpuolelle. Niin oli nyt Corlissin laita.\n\nMutta vähitellen hänen verensä lakkasi virtaamasta niin rajusti, ilma\nei enää tuntunut yhtä sulotuoksuiselta, ja painostava todellisuus\npalasi jälleen hänen tietoisuuteensa.\n\n\"Meidän täytyy suoriutua tästä\", hän sanoi. Hänen äänensä oli kuin\nmiehen, jonka kurkun pitkällinen juopottelu on käheästi kärventänyt.\nHän pelästyi sitä itsekin, mutta nosti vapisevin käsin melansa ja\ntyönsi kanootin irti jäämuurista.\n\n\"Niin, lähtekäämme kaikin mokomin liikkeelle\", sanoi Frona matalalla\näänellä, joka tuntui tulevan jostakin hyvin kaukaa.\n\nTommy kohotti päätään ja katsahti ylös. \"Kai meidän nyt on paras\njättää koko homma sikseen?\"\n\n\"Käykää käsiksi airoihin!\"\n\n\"Aiotteko sitten koettaa uudestaan?\"\n\n\"Käsiksi airoihin!\" toisti Corliss.\n\n\"Niin kauan kuin sydän kestää, Tommy\", lisäsi Frona.\n\nTaas he kamppailivat saman kamppailun, ja koko maailma katosi,\npaitsi tuota kuohujuovaa, kohisevaa vettä ja ilkkuvaa aukkoa\nkallioitten välissä. Mutta he pääsivät tuuma tuumalta sen ohi,\nja leveä joenmutka heidän edessään lausui heidät tervetulleiksi.\nVain leppymättömän vihainen kalliokärki, jonka juurella vesi yhtä\nleppymättömästi kohisi, erotti heidät siitä. Mutta juuri sen kohdalla\nkanootti taas alkoi hypellä ja vavahdella, virta soljui sen alta\neivätkä he päässeet paikaltaan. Alas, ylös, alas, ylös liikkuivat\nairot, kunnes lopulta tuo kapea juovakin himmeni ja häipyi, ja koko\nkamppailu tuli merkityksettömäksi. Heidän sydämensä sykkivät työn\ntahdissa, he tulivat ikäänkuin ajan suuriksi heilureiksi. Ja heidän\ntakanaan ja edessään välkkyivät ikuisuudet, ja ikuisuuksien välillä\nhe liikuttelivat airojaan hurjasti, koneellisesti: alas, ylös. He\neivät enää olleet ihmisiä, vaan koneita. He pääsivät niin pitkälle,\nettä heidän aironsa koskettivat vihaista kalliota, mutta eivät\nsitä tietäneet, liukuivat takaisin sattumalta onnistuen väistämään\nuiskentelevia jäälauttoja, mutta eivät nähneet niitä. Eivät he\nmyöskään tunteneet, kun aallot löivät venettä ja vilpoisa vaahto\nroiskui heidän kasvoihinsa.\n\nKanootti kääntyi myötävirtaan, ja heidän auringonpaisteessa\nvälähtelevät aironsa kuljettivat sitä paluusuuntaan joen poikki\nTienhaaraa kohti. Kun he vähitellen tulivat tietoisiksi siitä, mitä\nympärillä tapahtui, ja Tienhaara häämötti heidän edessään ikäänkuin\njonkin uuden maailman ranta, he ryhtyivät soutamaan pitkin, tasaisin,\nrauhoittavin aironvedoin. \"Kolmas yritys olisi ollut turha\", sanoi\nCorliss käheästi kuiskaten.\n\nJa Frona vastasi: \"Niin, meidän sydämemme eivät olisi sitä kestäneet.\"\n\nRannan lähetessä elämä viihtyisine leiritulineen ja\npuolipäivälepoineen ja ennen kaikkea siunattu Toronto paikallaan\npysyvine taloineen ja vilisevine katuineen palasivat Tommyn mieleen.\nJoka kerta, kun hän ojentautui eteenpäin, painoi päänsä alas ja\nkosketti airollaan vettä, kadut laajenivat ja tulivat ikäänkuin\nlähemmäksi. Ja joka kerta, kun aironveto päättyi ja hänen päänsä\nnousi ylös, saari oli hypähtänyt lähemmäksi. Pää painui taas alas, ja\nkadut olivat luonnollista kokoa, se nousi, ja Jakob Welse ja kaksi\nmuuta miestä seisoivat rannalla kolmen vedon mitan päässä.\n\n\"Enkö minä sitä teille sanonut?\" huusi Tommy heille voitonriemuisesti.\n\nMutta sen sijaan, että olisi ohjannut maihin, Frona käänsi kanootin.\nTommyltä jäi veto kesken, ja hänen aironsa kolahti pohjaan.\n\n\"Nostakaa aironne!\" Corlissin ääni oli terävä ja ankara.\n\n\"Enkä nosta!\" Tommy katsahti kapinallisesti kiusaajaansa ja kiristeli\nhampaitaan vihasta ja pettymyksestä.\n\nVirta painoi kanoottia alaspäin, ja Frona jaksoi vain pysyttää sitä\npaikallaan. Corliss ryömi polvillaan keulaan päin.\n\n\"Minä en tahdo tehdä teille pahaa, Tommy\", sanoi hän hiljaa ja\nhillitysti. \"Nostakaa siis aironne ja olkaa mies.\"\n\n\"En.\"\n\n\"Silloin minä voin tappaa teidät\", jatkoi Corliss yhtä rauhallisesti\nja veti metsästyspuukkonsa tupesta.\n\n\"Mutta mitäpä, jos minä en sittenkään tahdo?\" kysyi skotlantilainen\nyrmeästi, mutta vetäytyi samalla kauemmaksi.\n\nCorliss painoi hiljaa veistä Tommyn selkään, juuri sydämen kohdalle.\nKärki lävisti hitaasti paidan ja kosketti ihoa. Se ei pysähtynyt eikä\nkiiruhtanut vauhtiaan, vaan jatkoi matkaansa yhtä hitaasti. Tommy\nkyyristyi väristen kokoon.\n\n\"Mies, mies, älkää! Ottakaa se pois!\" huusi hän, \"Minä lupaan.\"\n\nFrona oli kalmankalpea, mutta hänen katseessaan oli kova kiilto, ja\nhän nyökäytti hyväksyvästi päätään.\n\n\"Me koetamme päästä virtaa ylöspäin tätä rantaa myöten ja kulkea joen\npoikki ylempää\", huusi hän isälleen. \"Kuinka? En kuule. Tommyko?\nNo häntä hiukan peloittaa, mutta se ei ole niin vaarallista.\" Hän\nheilutti airoaan hyvästiksi. \"Me palaamme pian, isä rakas, hyvin\npian.\"\n\nStewart-joki oli aivan vapaana jäistä, ja he kulkivat neljännesmailin\nmatkan sitä ylöspäin, sitten suoraan sen suun poikki ja jatkoivat\nYukonia pitkin. Mutta kun he olivat pelastettavan miehen kohdalla,\ntuli uusi vastus heidän tielleen. Mailia ylempänä oli asumaton saari,\njonka pitkälle ulottuva hiekkasärkkä jakoi joen kahtia aina äskeisiin\nohipääsemättömiin kallioihin asti. Satoja tuhansia tonneja jäätä oli\nviskautunut särkälle, niin että se muodosti kimaltelevan harjanteen.\n\n\"Meidän täytyy kantaa kanootti särkän yli\", sanoi Corliss, kun Frona\nkäänsi sen ulommaksi rannasta.\n\nKanootti lensi nuolena kapean salmekkeen poikki hiekkasärkän\npuolelle, ja Frona keksi pienen syvennyksen, jonka kohdalta muuri\nei ollut aivan yhtä jyrkkä. He nousivat jäälohkareelle, joka ilman\ntukea veden yläpuolella riippuen ulkoni ainakin kolmekymmentä\njalkaa muurista. Miten syvälle sen toinen pää oli haudattuna\njääseinän sisään, siitä ei voinut sanoa mitään varmaa. He kiipesivät\nkimaltelevan harjanteen huipulle kiskoen kanoottia perässään ja\nkatsoivat ympärilleen. Joka taholla suunnaton määrä päällekkäin\najautuneita jäälauttoja, toinen toistaan suurempia, jotka saivat olla\nviimeksi tulleitten, auringonpaisteessa äärettömien jalokivien lailla\nloistavien vaikeitten lohkareitten alustoina.\n\n\"Onpa tämä mukava kävelypaikka\", sanoi Tommy pilkallisesti, \"kun\nseuraava jäätulvakin voi tulla millä hetkellä tahansa.\" Hän istuutui\npäättäväisesti. \"Ei kiitos, minä en lähde tästä mihinkään.\"\n\nFrona ja Corliss kulkivat edelleen kantaen kanoottia välillään.\n\n\"Persialaiset ruoskivat orjiaan saadakseen heidät taisteluun\", sanoi\nFrona katsoen taakseen. \"Minä en koskaan ennen ymmärtänyt sitä. Eikö\nteidän olisi paras palata häntä noutamaan?\"\n\nCorliss teki sen ja pakotti murisevan apulaisensa kulkemaan edellä.\nKanootti ei oikeastaan painanut paljoakaan, mutta jyrkissä nousuissa\nja äkkikäännöksissä heillä kuitenkin oli siitä täysi työ. Aurinko\nheloitti täydeltä terältä. Sen kirkkaus rasitti heidän silmiään, hiki\ntihkui joka huokosesta, ja he olivat aivan hengästyksissään.\n\n\"Voi, Vance, tiedättekö -- --\"\n\n\"Mitä?\" Hän pyyhkäisi hien otsaltaan ja heilautti kättään.\n\n\"Toivoisin, että olisin syönyt enemmän aamiaiseksi.\"\n\nCorliss murahti myötätuntoisesti. He olivat tulleet harjanteen\nkeskikohdalle ja saattoivat nähdä joen ja sen toisella puolen aivan\nselvästi miehen ja hänen hätämerkkinsä. Alempana näkyi kodikas,\nvihannuuden verhoama Tienhaara. He katsahtivat Yukonin leveää mutkaa,\njoka hymyili veltosti, ikäänkuin se ei minä hetkenä hyvänsä olisi\nollut valmis vuodattamaan kidastaan kuolemaa ja hävitystä. Heidän\njalkainsa alla jää laskeutui loivasti ja muodostui pienoisrotkon,\njoka jäi syvään varjoon.\n\n\"Astukaahan eteenpäin, Tommy\", pyysi Frona. \"Me olemme puolitiessä,\nja tuolla on vettä.\"\n\n\"Vettäkö te ajattelette viedessänne ihmisraukkaa kuolemaan\", sähisi\nTommy.\n\n\"Minä pelkään, että te olette tehnyt jonkin hyvin suuren synnin,\nTommy\", sanoi Frona pudistaen moittivasti päätään, \"muuten ette niin\npahasti pelkäisi kuolemaa.\" Hän huoahti ja nosti kanoottia omalta\npuoleltaan. \"No niin, onhan se luonnollistakin. Te ette osaa kuolla\n--\"\n\n\"Enkä tahdo kuolla\", keskeytti Tommy rajusti.\n\n\"Mutta jokaiselle tulee hetki, jolloin hänen täytyy kuolla, hetki,\njolloin ei voi muuta kuin kuolla. Ehkäpä tämä on sellainen.\"\n\nTommy liukui varovaisesti välkkyvän kielekkeen yli ja hypähti\nleveälle jäälautalle. \"Se oli hyvin sanottu\", sanoi hän irvistäen,\n\"mutta ettekö te luule, että minä osaan itse arvostella ne asiat\nomasta puolestani. Miksi minä en saisi ajatella niinkuin minä tahdon?\"\n\n\"Siksi, että te ette ajattele niinkuin teidän pitää. Voimakkaat\nihmiset ovat kaikkina aikoina hallinneet sellaisia kuin te olette. He\novat opettaneet teidän kaltaisillenne, milloin ja miten heidän tulee\nkuolla, johtaneet heitä kuolemaan, ruoskineet heitä kuolemaan.\"\n\n\"Te osaatte sanoa sen niin kauniisti\", sanoi Tommy \"Ja niin\ntaitavasti. Eikä minun taida kannattaa valittaa, kun te kuvailette\nsitä niin hienosti.\"\n\n\"Te olette todella taitava\", nauroi Corliss, kun Tommy oli jatkanut\nmatkaa alas rotkoon ja kadonnut näkyvistä. \"Mutta kyllä se itsepäinen\nlurjus tulee väittelemään vielä matkalla ikuiseen tuomioon.\"\n\n\"Missä te olette oppinut soutamaan?\" kysyi Frona.\n\n\"Yliopistossa -- urheiluna\", vastasi Corliss lyhyesti. \"Mutta\nkatsokaa! Eikö tämä ole ihanaa?\" Vesi oli sulaessaan muodostanut\nlätäkön rotkon pohjaan. Frona ojentautui pitkäkseen maahan ja painoi\nkuumat huulensa sen raikkaaseen veteen. Hänen siinä maatessaan\nhänen mokkasiiniensa pohjat -- tai oikeammin jalkapohjansa, sillä\nmokkasiinit ja sukat olivat repaleina, -- tulivat näkyviin. Ne olivat\nhyvin valkoiset, mutta jää oli monesta kohden leikannut ne verille.\n\n\"Niin sievät ja kauniit ja pehmeät\", mutisi Tommy. \"Ei luulisi, että\nne voisivat johtaa vahvaa miestä kadotukseen.\"\n\n\"Kun te noin napisette, niin kuljette sitä kohti aika kyytiä\",\nvastasi Corliss vihaisesti.\n\n\"Neljäkymmentä mailia tunnissa\", tokaisi Tommy ja jatkoi matkaansa\niloisena siitä, että oli saanut sanoa viimeisen sanan.\n\n\"Odottakaahan! Teillä on kaksi paitaa. Lainatkaa minulle toinen!\"\n\nSkotlantilainen katsoi kysyvästi taakseen, kunnes ymmärsi, mitä\nCorliss tarkoitti. Sitten hän pudisti päätään ja jatkoi kulkuaan.\n\nFrona nousi seisoalleen. \"Mitä nyt?\"\n\n\"Ei mitään. Istukaa!\"\n\n\"Mutta mitä te tarkoitatte?\"\n\nCorliss laski kätensä hänen olkapäilleen ja painoi hänet istumaan.\n\"Teidän jalkanne! Te ette voi kulkea eteenpäin tuolla tavoin. Nehän\novat aivan rikki. Katsokaa!\" Hän pyyhkäisi Fronan toista kantapäätä\nkädellään, joka tuli aivan veriseksi. \"Miksi ette ole sanonut minulle\nmitään?\"\n\n\"Voi, ei niihin koskenut -- paljoa.\"\n\n\"Antakaa minulle toinen hameistanne\", pyysi Corliss.\n\n\"Minulla --\" Frona epäröi. \"Minulla on vain yksi.\"\n\nCorliss katsahti ympärilleen. Tommy oli kadonnut näkyvistä\njääröykkiöitten taa.\n\n\"Meidän täytyy jatkaa matkaa\", sanoi Frona yrittäen nousta.\n\nMutta Corliss ei antanut hänen tehdä sitä. \"Te ette astu askeltakaan,\nennenkuin minä olen sitonut jalkanne. Kas niin -- silmät kiinni nyt!\"\n\nFrona totteli, ja kun hän jälleen avasi silmänsä, oli Corliss\nvyötäisiään myöten paljaana ja sitoi paraikaa kaistaleiksi revittyä\npaitaansa hänen jalkojensa ympäri.\n\n\"Te kuljitte minun jäljessäni, enkä minä tiennyt --\"\n\n\"Ei teidän tarvitse puolustautua\", keskeytti Frona. \"Olisinhan minä\nvoinut sanoa.\"\n\n\"En minä puolustaudu, minä nuhtelen teitä. Antakaa minulle nyt toinen\njalka.\"\n\nFronan läheisyys vei häneltä mielenmaltin, ja hän kosketti huulillaan\nsamaa pientä valkoista varvasta, joka oli tuottanut paroni\nCourbertinille suudelman.\n\nTumma puna levisi Fronan kasvoille, mutta hän ei vetänyt jalkaansa\npois, ja häntä värisytti niinkuin kerran ennen hänen eläessään.\n\"Te käytätte hyväntekijän asemaanne väärin hyväksenne\", sanoi hän\nmoittivasti.\n\n\"Tekisipä mieleni käyttää sitä hyväkseni kaksinkerroin.\"\n\n\"Ei, älkää tehkö sitä\", pyysi Frona.\n\n\"Miksi en. Merimiehillä on tapana avata viinitynnyrit ja nauttia\ntäysin siemauksin laivan upotessa, ja onhan meidän asemamme tavallaan\nyhtä toivoton.\"\n\n\"Mutta -- --\"\n\n\"Mutta mitä, neiti Tekopyhä?\"\n\n\"Te tiedätte, että minä en ole ansainnut tätä! Ellei meidän\ntarvitsisikaan ottaa huomioon ketään muuta, niin --\"\n\nVance oli sitaissut viimeisen solmun ja päästi hänen jalkansa\nkädestään. \"Kirottu St. Vincent! Tulkaa!\"\n\n\"Niin minäkin sanoisin teidän asemassanne\", sanoi Frona nauraen\nja tarttui kanoottiin omalta puoleltaan. \"Mutta kuinka te olette\nmuuttunut, Vance! Te olette aivan toinen ihminen kuin se, jonka minä\ntapasin Dyean tiellä. Silloin te ette ollut oppinut kiroilemaan\npaljosta muusta puhumattakaan.\"\n\n\"Niin, minä en ole sama kuin silloin ja siitä kiitän Jumalaa ja\nteitä. Mutta minä luulen olevani rehellisempi kuin te. Minä toteutan\naina filosofiani elämässäni.\"\n\n\"Ei, tunnustakaahan nyt, että teette minulle vääryyttä. Te pyydätte\nliian paljon, katsoen olosuhteihin --\"\n\n\"Saada suudella pientä varvasta.\"\n\n\"Tai olkoon menneeksi, minä oletan, että te pidätte minusta niinkuin\nkiltti iso veli. Ja siinä tapauksessa, jos todella tahdotte, niin --\"\n\n\"Älkää jatkako\", keskeytti Corliss kiivaasti, \"älkääkä antako minun\nkäyttäytyä narrin tavoin.\"\n\n\"-- saatte suudella vaikka kaikkia varpaitani\", jatkoi Frona.\n\nCorliss mutisi jotakin, mutta ei vastannut. Työ vaati nyt kaiken\nheidän huomionsa osakseen, ja he kulkivat sanaakaan sanomatta\neteenpäin. Vasta heidän laskeutuessaan viimeistä jyrkännettä, jonka\njuurella Mc Pherson odotti, Frona äkkiä katkaisi hiljaisuuden.\n\n\"Del vihaa St. Vincentiä\", sanoi hän käyden suoraan asiaan. \"Miksi?\"\n\n\"Niin, siltä näyttää.\" Corliss katsahti häneen uteliaasti. \"Ja\nkaikkialle, minne hän kulkee, hän laahaa muassaan vanhan venäläisen\nkirjan, jota hän ei osaa lukea, mutta jota hän jostakin syystä pitää\nSt. Vincentin nemesiksenä. Ja tiedättekö, Frona, hänen uskonsa on\nniin vahva, että siitä on hiukkasen tarttunut minuunkin. Minä en\ntiedä, tuletteko te kerran minun luokseni vai tulenko minä teidän\nluoksenne, mutta --\"\n\nFrona päästi kanootin perän käsistään ja purskahti nauruun. Corliss\nloukkaantui ja lensi hehkuvan punaiseksi.\n\n\"Jos olen --\", hän alkoi.\n\n\"Hupsu\", nauroi Frona. \"Älkää nyt olko lapsellinen. Ja ennen kaikkea,\nälkää olko noin arvokkaan näköinen. Se ei juuri pue teitä tällä\nhetkellä eikä sovi teidän pörrötukkaisen, puolialastoman olemuksenne\ntyyliin. Olkaa vihainen, raivotkaa, kiroilkaa, tehkää vaikka mitä,\nmutta minä pyydän, älkää olko noin arvokkaan näköinen. Toivoisin,\nettä minulla olisi valokuvauskone täällä. Vuosien kuluttua voisin\nsilloin sanoa ystävilleni: 'Kas, tässä näette Corlissin, suuren\nnapaseuturetkeilijän, sen näköisenä kuin hän oli maailmankuulun\nAlaskan-matkansa päättyessä.'\"\n\nCorliss osoitti häntä merkitsevästi sormellaan ja sanoi totisena:\n\"Missä teidän hameenne on?\"\n\nFrona katsahti vaistomaisesti pelästyen alaspäin, mutta\njäljelläolevat repaleet saivat hänet kuitenkin rauhoittumaan, ja hän\nsävähti tulipunaiseksi.\n\n\"Ettekö häpeä!\"\n\n\"Pyydän, pyydän, älkää tekeytykö arvokkaaksi\", nauroi Corliss.\n\"Se ei todellakaan pue teitä tällä hetkellä. Olisipa minulla nyt\nvalokuvauskone!\"\n\n\"Pysykää vaiti ja kulkekaa eteenpäin, Tommy odottaa. Minä toivon,\nettä aurinko polttaa kaiken nahan teidän selästänne\", sanoi Frona\nhengästyneenä ja kostonhimoisena heidän antaessaan kanootin liukua\nviimeisen jäälautan pintaa myöten veteen.\n\nKymmentä minuuttia myöhemmin he kapusivat vastaisen rannan jäämuuria\nylös ja lähestyivät rinnettä, jolla hätämerkki yhä liehui. Sen\nvieressä maassa makasi mies. Hän oli aivan hiljaa, ja he pelkäsivät\njo tulleensa liian myöhään, kun hän äkkiä kohotti hiukan päätään\nja valitti. Hänen karkeat vaatteensa olivat repaleina, ja mustat,\nhaavoittuneet jalat näkyivät mokkasiinien repeämistä. Hänen ruumiinsa\noli niin laiha ja kuihtunut, että luut näyttivät tunkeutuvan esiin\nihon alta. Corlissin koettaessa hänen valtimoaan hän avasi silmänsä\nja tuijotti tylsästi. Fronaa värisytti.\n\n\"Tämähän on kamalaa\", mutisi Mc Pherson ja tunnusteli miehen\nkuihtunutta käsivartta.\n\n\"Menkää te edellä rantaan, Frona\", sanoi Corliss. \"Tommy ja minä\nkannamme miehen sinne.\"\n\nMutta Frona puri hammasta ja auttoi heitä. Varovaisuudestaan\nhuolimatta he eivät voineet kyllin vakavasti kantaa kuormaansa\nrinnettä alas. Tärähdykset herättivät miehen hetkeksi tainnoksista,\nja kun he laskivat hänet kanootin pohjalle, hän avasi silmänsä\nja kuiskasi käheästi: \"Jakob Welse -- sanomia -- kiireellisiä.\"\nHän haparoi heikoin käsin paitaansa, jonka avoimen rinnuksen alta\nsähkösanomarepun nahkahihna pilkoitti.\n\nKanootin kummassakin päässä oli tilaa yllin kyllin, mutta\nkeskikohdalla Corliss sai meloa mies jalkojensa välissä. Kanootti\nliukui kevyesti rannasta. Viimeinkin he saivat kulkea myötävirtaa,\neikä heidän tarvinnut ponnistella.\n\nVancen käsivarret, hartiat ja selkä hehkuivat tulipunaisina. Frona\nhuomasi sen. \"Minun toivomukseni on toteutunut\", hän sanoi, ojensi\nkätensä ja silitti kevyesti käsivartta. \"Kunhan pääsemme perille,\nniin hoitelemme sen terveeksi.\"\n\n\"Älkää ottako kättänne pois\", pyysi Corliss. \"Tuo tuntuu sanomattoman\nhyvältä.\"\n\nFrona pisti kätensä veneen laidan yli ja valeli kuumaa selkää\njääkylmällä vedellä. Corliss hengähti raskaasti, ja häntä värisytti.\nTommy kääntyi heihin päin.\n\n\"Me olemme tänään tehneet hyvän työn\", sanoi hän tyytyväisenä.\n\"Hädässä olevan lähimmäisen auttaminen on Jumalalle otollinen teko.\"\n\n\"Kukahan äsken oli peloissaan?\" nauroi Frona.\n\n\"Niin, täisinhän minä olla hiukkasen, mutta --\"\n\nHänen lauseensa jäi kesken, ja oli kuin hän olisi äkkiä kivettynyt.\nHänen silmänsä tuijottivat kamalasti Fronan olan yli. Ja sitten hän\nhitaasti ja uneksien, juhlallisesti kuin olisi rukoillut, mutisi:\n\"Laupias, kaikkivaltias Jumala!\"\n\nHe käänsivät päätään. Valtava jäävuori tuli vyöryen mutkan takaa, ja\nsen oikea reuna, joka ei suoriutunut käännöksestä, törmäsi rantaan ja\nviskasi suunnattoman määrän jäitä ylös ilmaan.\n\n\"Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Tässä me nyt sittenkin olemme niinkuin\nrotat loukussa\", voivotteli Tommy, ja hänen aironsa jäi veteen\nroikkumaan.\n\n\"Soutakaa!\", huusi Corliss hänen korvaansa, ja kanootti hypähti\neteenpäin.\n\nFrona ohjasi virran poikki, melkein suoraan Tienhaaraa kohti,\nmutta kun hiekkasärkälle, jonka yli he äsken olivat kulkeneet,\nromahtaen viskautui miljoonia tonneja jäätä, katsahti Corliss häneen\nlevottomana. Frona pudisti hymyillen päätään ja hiljensi samalla\nvauhtia.\n\n\"Se ei käy\", hän kuiskasi ja katsoi taakseen. Jäät olivat parin sadan\njalan päässä heistä. \"Ainoa pelastuksemme on pysytellä niiden edellä\nja samalla vähitellen pyrkiä lähemmäksi toista rantaa.\"\n\nHän ohjasi venettä niin jyrkästi virran poikki kuin suinkin uskalsi\nantamatta silti sen ja jäitten välimatkan lyhetä.\n\n\"Minä en kärsi tätä vauhtia\", yritti Tommy kerran napista, mutta\nCorlissin ja Fronan pahaaennustava vaikeneminen sai hänet jatkamaan\nsoutamistaan.\n\nJäämuurin etureunasta ulkoni viiden tai kuuden jalan paksuinen ja\nlähes tuhannen neliöyardin laajuinen jäälaatta. Se kynti vettä niin\nvoimakkaasti, että kummallekin puolelle muodostui syvät, kuohuvat\nvaot. Tommy huomasi sen ja olisi kadottanut kaiken tarmonsa, ellei\nCorliss kahden aironvedon välillä olisi survaisut häntä selkään\naironsa lappeella.\n\n\"Kyllähän me voimme pysytellä edellä\", sanoi Frona läähättäen, \"mutta\nmeidän pitää samalla ajatella maihinpääsyä.\"\n\n\"Keula edellä rantaan heti kun se näyttää mahdolliselta\", neuvoi\nCorliss. \"Ja heti paikalla, kun se törmää rantaan, niin me hyppäämme\nveneestä ja juoksemme.\"\n\n\"Sanokaa kiipeämme. Miten hyvä, että hameeni on näin lyhyt!\"\n\nJäät olivat törmänneet kallioista vasenta rantaa vastaan, mutta se\noli työntänyt ne luotaan, ja ne ajautuivat nyt oikeata rantaa kohti.\nEtumainen ulkoneva lohkare suuntasi kulkunsa juuri Tienhaaraa kohti.\n\n\"Jos te katsotte taaksenne, niin minä muserran teidän päänne\nairollani\", uhkasi Corliss.\n\n\"Oi -- voi\", vaikeroi Tommy.\n\nMutta Corliss katsoi taakseen ja Frona samoin. Suuri lohkare\nviskautui rannalle. Kuului kamala ryske, ja saari näytti tärisevän;\npehmeätä maata kiskoutui irti viidenkymmenen jalan alalta.\nParisenkymmentä mäntyä horjui kiivaasti edestakaisin ja kaatui, ja\nniiden paikalle kohosi jääkukkula, joka kasvoi, sortui ja kasvoi\nuudelleen. Alempana, vain muutaman jalan päässä, Del Bishop juoksi\nrantatörmälle, ja pauhun läpi he epäselvästi kuulivat hänen huutavan:\n\"Joutukaa, joutukaa!\" Sitten rannan jäämuuri alkoi luhistua, ja hän\nsai kiireimmän kaupalla peräytyä. \"Iskekää ensimmäiseen mahdolliseen\naukkoon\", sanoi Corliss läähättäen.\n\nFronan huulet liikkuivat; hän yritti puhua, mutta ei onnistunut,\nnyökäytti sitten päätään merkiksi siitä, että oli kuullut. He\nlensivät vinhaa vauhtia eteenpäin pitkin kristalliseinän viertä ja\netsivät paikkaa, josta nopeasti voisivat päästä maihin. Tienhaara\njäi heidän taakseen, ja he kuulivat paetessaan jäitten ryskeen sen\nrantoja vastaan.\n\nKiitäessään Roubeaun saaren ja Tienhaaran välisen salmen suun poikki\nhe äkkiä huomasivat suoraan edessään jääseinän halkeaman. Kanootti\nsyöksyi siihen täyttä vauhtia ja lensi puolittain ylös vedestä,\nnousten viettävälle jäälaatalle. Kaikki kolme hyppäsivät yht'aikaa\nrannalle, mutta sen sijaan että molemmat muut tarttuivat kanoottiin\nkiskoakseen sen ylös, Tommy, joka oli istunut keulassa, ei ajatellut\nmitään muuta kuin omaa pelastumistaan. Ja hänen yrityksensä olisikin\nonnistunut, ellei hän olisi kiivetessään luiskahtanut ja kaatunut\npuolitiehen. Hän nousi puoleksi, luiskahti ja kaatui uudelleen.\nCorliss, joka tuli hänen jäljessään laahaten kanoottia perässään,\nastui hänen ylitseen. Tommy ojensi kätensä ja tarttui veneen\nlaitaan. Vetäjät, joilla oli täysi työ entisestäkin taakastaan,\neivät päässeet paikaltaan liikahtamaan. Corliss katsoi taakseen ja\nkirkaisi Tommylle, että hänen piti päästää heidät menemään, mutta\ntämä tarrautui yhä lujemmin veneen laitaan, ja hänen kasvonsa\nvääntyivät kuolemantuskasta kuin hukkuvan. Heidän takanaan ryskivät\njäät. He tunsivat jo lähestyvän hävityksen esimakua ja ponnistelivat\nepätoivoisesti saadakseen veneen rantaäyrään huipulle. Mutta taakka\noli heille nyt ylivoimainen, ja he vaipuivat polvilleen. Sairas mies\nkarkasi istualleen ja nauroi hurjasti.\n\nEnsimmäiset jäät törmäsivät Roubeaun saarta vastaan, se vapisi\nperustuksiaan myöten, ja jäät horjuivat heidän jalkainsa alla.\nFrona otti airon ja löi sillä skotlantilaista rystyille, ja samassa\nsilmänräpäyksessä, kun tämä hellitti otteensa, Corliss ryntäsi hurjaa\nvauhtia ylöspäin kiskoen kanoottia perässään, ja Frona työnsi sitä\ntakaapäin. Kristalliseinä kiertyi kokoon kuin paperiarkki, ja sen\npoimuihin katosi Tommy kuin mehiläinen komean kämmekän lehtien väliin.\n\nHe vaipuivat uupuneina maahan. Mutta suunnaton jäälohkare singahti\nrannan jääröykkiöstä ja vaappui heidän yläpuolellaan. Frona yritti\nnousta, mutta vaipui polvilleen, ja Corlissin täytyi tempaista hänet\nja kanootti vaaran alta. He kaatuivat uudestaan maahan, mutta tällä\nkertaa puitten alle, missä aurinko pujotteli säteitään vihreitten\nmännynneulasien läpi, rastaat lauloivat oksilla ja sirkkaparvi\nsoitteli lämpimässä.\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU.\n\n\nFrona havahtui hitaasti, ikäänkuin pitkästä unesta. Hän oli kaatunut\nCorlissin jalkojen poikki; tämä itse taas loikoi selällään rahtuakaan\nhuolimatta auringosta, joka heloitti häntä suoraan kasvoihin. Frona\nryömi hänen luokseen. Hän hengitti tasaisesti, silmät suljettuina,\nmutta avasi ne ja katsoi häneen. Hän hymyili, ja Frona laskeutui taas\nmaahan. Sitten Corliss kääntyi, ja he katselivat toinen toistaan.\n\n\"Vance!\"\n\n\"Mitä?\"\n\nFrona ojensi kätensä, Corliss tarttui siihen, ja heidän silmäluomensa\nvärähtelivät ja painuivat kiinni. Jostakin äärettömän kaukaa kuului\njoen taukoamaton pauhina, mutta se oli heille kuin unohdetun maailman\nhumua. Suloinen velttous oli vallannut heidät. Aurinko valoi\nkultaansa heidän ylitseen raikkaan vihreitten lehvien lomitse, ja\njokainen elävä olento lämpimän maan pinnalla tuntui laulavan iloaan\nilmoille. Ja hiljaisuus oli äärettömän ihana. Viisitoista pitkää\nminuuttia he lepäilivät puoliunessa ja heräsivät sitten uudestaan.\n\nFrona nousi istumaan. \"Minä -- minä pelkäsin\", sanoi hän.\n\n\"Ettepä pelännytkään.\"\n\n\"Pelkäsin, että alkaisin pelätä\", oikaisi hän ja alkoi solmia\nhiuksiaan.\n\n\"Antakaa niiden olla! Tämän päivän kunniaksi.\"\n\nFrona totteli ja ravisti päätään, niin että se peittyi kuin\nkultapilveen.\n\n\"Tommy on poissa\", sanoi Corliss mietteissään. Äskeinen kamppailu\njäitten kanssa palasi verkalleen hänen mieleensä.\n\n\"Niin\", vastasi Frona. \"Minä iskin häntä rystyille. Se oli\nkauheata. Mutta meillä on parempi ihminen kuin hän kanootissa, ja\nvelvollisuutemme on heti huolehtia hänestä. Hei, katsokaahan!\"\nMuutaman sylen päässä näkyi puitten lomitse suuren tuvan seinä. \"Ei\nainoatakaan ihmistä näkyvissä! Se on varmaan asumaton, tai sitten\nasukkaat ovat sattumalta muualla. Pitäkää te huolta miehestä, Vance,\nminä en sentään ole aivan yhtä mahdoton kuin te astumaan ihmisten\nilmoille, minä pistäydyn katsomaan.\"\n\nHän astui tuvan luo, joka Yokonin maan oloihin katsoen oli suuri,\nkiersi rannan puolelle ja tuli ovelle. Se oli auki, ja pysähtyessään\nkolkuttamaan hän näki sisällä omituisen näyn tai oikeammin sarjan\nomituisia näkyjä. Ensi silmäyksellä hän havaitsi joukon miehiä, jotka\nkaikki näyttivät kokoontuneen tänne yhteistä, tärkeätä tarkoitusta\nvarten. Fronan kolkuttaessa joukko vaistomaisesti jakautui kahtia,\nja näköala avautui, niin että saattoi nähdä ovelta huoneen perälle\nasti. Siellä istui pitkillä penkeillä kaksi riviä vakavan näköisiä\nmiehiä. Heidän välillään seinän vieressä oli pöytä, johon kaikkien\nkatseet näyttivät keskittyneen. Fronasta, joka tuli häikäisevästä\npäivänvalosta, huone aluksi tuntui pimeältä ja synkältä, mutta hänen\nonnistui kuitenkin nähdä parrakas yhdysvaltalainen, joka istui pöydän\nääressä ja koputteli siihen raskaalla tilkinnuijalla. Vastapäätä\nhäntä istui St. Vincent. Frona ehti parahiksi kiinnittää huomiota\nhänen kasvojensa kuluneeseen, kurjaan ilmeeseen, ennenkuin muuan\nmies, joka näöstä päättäen oli pohjoismaalainen, tulla löntysti\npöydän luo.\n\nMies, jolla oli nuija, kohotti oikean kätensä ja lausui liukkaasti:\n\"Teidän on juhlallisesti vannottava, että se, minkä nyt tulette\noikeuden edessä kertomaan --\" Hän vaikeni äkkiä ja tuijotti edessään\nseisovaan mieheen. \"Hattu päästä!\" hän ärjyi. Mies totteli, ja koko\njoukosta kuului tirskuntaa.\n\nSitten nuijamies alkoi uudestaan. \"Teidän on juhlallisesti\nvannottava, että se, minkä nyt tulette oikeuden edessä kertomaan, on\ntotuus, peittelemätön totuus, ei enempää eikä vähempää.\"\n\nPohjoismaalainen nyökäytti päätään ja laski kätensä alas.\n\n\"Odottakaahan hetkinen, hyvät herrat!\" Frona lähestyi pitkin\nkäytävää, joka sulkeutui hänen jälkeensä.\n\nSt. Vincent karkasi pystyyn ja ojensi käsivartensa häntä kohti.\n\"Frona!\" huusi hän. \"Voi Frona, minä olen syytön!\"\n\nTämä odottamaton huudahdus oli Fronalle kuin isku vasten kasvoja,\nja hetken ajan kaikki nuo häntä ympäröivät valkoiset kasvot,\njoista hehkuvat silmät kiiluivat, pyörivät himmeässä valossa\nhänen silmissään. Syytön mihin? hän ajatteli, ja katsoessaan St.\nVincentiin, joka yhä seisoi käsivarsi ojennettuna, hän tunsi jotain\nvastenmielisyyden tapaista. Syytön mihin? St. Vincentin olisi pitänyt\nvoida hillitä itsensä. Hänen olisi pitänyt odottaa, kunnes häntä oli\nsyytetty. Eihän Frona tiennyt, että häntä oli syytetty mistään.\n\n\"Vangin ystävä, arvelen\", sanoi nuijamies arvokkaan näköisenä.\n\"Tuokaahan, joku sieltä, tuoli tänne peremmälle.\"\n\n\"Odottakaahan --\" Frona astui horjuvin askelin pöydän luo ja nojasi\nkädellään siihen. \"Minä en ymmärrä. En tiedä mitään kaikesta tästä.\"\nMutta samalla hän sattui katsahtamaan jalkoihinsa, jotka olivat\nkäärityt likaisiin rääsyihin, ja hän muisti, että hameensa oli lyhyt\nja repaleinen, että käsivartensa pilkisti esiin hihan repeämästä ja\nettä hiuksensa olivat hajallaan. Hänen toinen poskensa ja toinen\npuoli kaulaa tuntuivat jonkin omituisen aineen peittämiltä. Hän\nhipaisi niitä kädellään, ja kuivunutta savea rapisi lattialle.\n\n\"Ei mitään\", sanoi mies melkein ystävällisesti. \"Istukaa! Me olemme\nsiis samassa asemassa. Me emme myöskään ymmärrä. Mutta luottakaa\nminuun, kyllä me pääsemme siitä selville. Istukaahan nyt!\"\n\nFrona nosti kätensä. \"Odottakaa -- --\"\n\n\"Istukaa\", jylisi miehen ääni. \"Oikeuden istuntoa ei saa häiritä.\"\n\nTyytymätöntä sorinaa kuului joukosta, ja mies löi pöytään saadakseen\nsen hiljenemään. Mutta Frona seisoi päättäväisenä paikallaan.\n\nKun melu oli tauonnut, hän kääntyi tuomarin paikalla istuvan miehen\npuoleen ja sanoi: \"Herra puheenjohtaja, minä oletan, että tämä on\nkaivosmiesten kokous.\" Mies nyökäytti päätään. \"Ja koska minullakin\non äänivalta tämän yhdyskunnan asioissa, niin pyydän teitä kuulemaan,\nmitä minulla on sanottavana. On varsin tärkeätä, että saan sanoa\nasiani.\"\n\n\"Mutta se olisi vastoin järjestystä, miss -- hm --\"\n\n\"Welse\", kuului puolesta tusinasta suusta yht'aikaa.\n\n\"Miss Welse\", jatkoi hän kunnioittavampi sävy käytöksessään,\n\"valitettavasti minun täytyy sanoa teille, että se olisi vastoin\njärjestystä. Olkaa hyvä ja istuutukaa.\"\n\n\"Minä en tahdo\", vastasi Frona. \"Minä pyydän, että suotte minulle\noikeuden puhua, ja ellette tee sitä, niin vetoan kokoukseen.\"\n\nHän heitti silmäyksen kokoontuneeseen miesjoukkoon, ja kuului\nhuutoja, että hänen pyyntöönsä oli suostuttava. Puheenjohtaja taipui\nja antoi hänelle merkin jatkaa.\n\n\"Herra puheenjohtaja ja te muut! Minä en tunne asiaa, joka teillä on\nparast'aikaa käsiteltävänänne, mutta minä tiedän, että minulla on\ntärkeämpi tehtävä teille annettavana. Täällä tuvan edustalla on mies,\njoka luultavasti on kuolemaisillaan nälkään. Me olemme tuoneet hänet\njoen tuolta puolen. Emme olisi tulleet teitä vaivaamaan, ellei meidän\nolisi ollut mahdotonta päästä maihin omalle saarellemme. Tämä mies,\njosta puhun, on pikaisen avun tarpeessa.\"\n\n\"Menköön pari miestä sieltä oven luota pitämään miehestä huolta\",\nmääräsi puheenjohtaja. \"Ja te, Holiday, menkää lääkärinä katsomaan,\nmitä voitte tehdä.\"\n\n\"Ano lykkäystä\", kuiskasi St. Vincent.\n\nFrona nyökäytti päätään. \"Ja herra puheenjohtaja! Minä ehdotan, että\nistunto keskeytetään, kunnes mies on saanut tarpeellisen hoidon.\"\n\n\"Ei lykkäystä, jatkakaa käsittelyä!\" huudettiin vastaukseksi, ja\nehdotus raukesi.\n\n\"Mutta Gregory\", kysyi Frona ja tervehti häntä hymyillen, ennenkuin\nistuutui hänen vieressään olevalle tuolille, \"mitä tämä merkitsee?\"\n\nSt. Vincent puristi kiivaasti hänen kättään. \"Älä usko heitä, Frona!\nHe koettavat\" -- hän nielaisi nyyhkytyksen -- \"tappaa minut!\"\n\n\"Minkä vuoksi? Ole rauhallinen! Kerro minulle!\"\n\n\"Kas, eilisiltana\", alkoi hän kiireesti, mutta keskeytti lauseensa\nvoidakseen kuulla skandinaavilaista, joka äsken oli vannonut ja nyt\npuhui hitaan arvokkaasti.\n\n\"Minä herään heti paikalla\", kuului hän kertovan. \"Minä tulen ovelle.\nSiellä minä kuulen vielä yhden laukauksen.\"\n\nHänet keskeytti muuan punanaamainen mies, joka oli puettu\nvirttyneeseen päällystakkiin. \"Mitä te silloin ajattelitte?\" kysyi\nhän.\n\n\"Häh?\" sanoi todistaja ymmärtämättä mitään ja hämillään.\n\n\"Mikä oli ensimmäinen ajatuksenne, kun tulitte ovelle?\"\n\n\"Vaa-i nii-in!\" Mies huoahti helpotuksesta, hänen kasvonsa\nkirkastuivat, ja ääni ilmaisi, että hän oli päässyt asian perille.\n\"Minulla ei ole mokkasiineja. Minulla on riivatun kylmä.\" Hänen\ntyytyväinen ilmeensä vaihtui lapselliseen hämmästykseen, kun yleinen\nnauru seurasi hänen sanojaan, mutta hän jatkoi tyhmän näköisenä:\n\"Vielä yhden laukauksen minä kuulen ja minä juoksen tietä alas.\"\n\nSamassa Corliss tunkeutui väkijoukon läpi Fronan luo, ja miehen\npuheen jatko jäi tältä kuulematta.\n\n\"Mikä hätänä\", kysyi insinööri. \"Onko asia vakava? Voinko olla\njoksikin avuksi?\"\n\n\"Voitte kylläkin.\" Frona tarttui kiitollisena hänen käteensä.\n\"Koettakaa jollakin tavoin päästä salmen poikki Tienhaaraan ja\npyytäkää isääni tulemaan tänne. Sanokaa hänelle, että Gregory St.\nVincent on joutunut pulaan, että häntä syytetään... Mistä sinua\nsyytetään, Gregory?\" kysyi hän kääntyen tämän puoleen.\n\n\"Murhasta.\"\n\n\"Murhasta?\" toisti Corliss hämmästyneenä.\n\n\"Niin, niin! Sanokaa, että häntä on syytetty murhasta, että minä olen\ntäällä ja että tarvitsen häntä. Ja pyytäkää häntä tuomaan minulle\nvähän vaatteita. Ja Vance\" -- hän puristi hänen kättään ja katsahti\nylöspäin -- \"älkää olko liian uhkarohkea, mutta koettakaa kuitenkin\ntäyttää toivomukseni.\"\n\n\"Kyllä kaikki tulee käymään hyvin.\" Corliss työnsi päätään taapäin\nvarmana onnistumisesta ja raivasi kyynärpäillään tietä ovea kohti.\n\n\"Kuka on sinun avustajasi?\" kysyi Frona St. Vincentiltä.\n\nTämä pudisti päätään. \"Ei kukaan. He tahtoivat antaa minulle erään\nBill Brownin, jonkinlaisen Yhdysvalloista karanneen lakimiehen,\nasianajajaksi, mutta minä en suostunut siihen. Nyt hän on antautunut\nvastapuolen palvelukseen. Täällä vallitsee korpilaki, kuten tiedät,\nja he ovat jo tehneet päätöksensä. He eivät tule päästämään minua\nkäsistään.\"\n\n\"Kunpa minulla olisi aikaa kuulla, mitä sinulla on asiasta\nsanottavana!\"\n\n\"Mutta Frona, minä olen syytön.\"\n\n\"Ssh!\" Hän laski kätensä St. Vincentin käsivarrelle saadakseen hänet\nvaikenemaan ja alkoi kuunnella todistajan sanoja.\n\n\"Niin, se sanomalehtiherra, se panee vastaan kuin hullu, mutta Pierre\nja minä, me raastamme hänet tupaan. Hän seisoo siinä ja itkee --\"\n\n\"Kuka itki?\" keskeytti syyttäjä.\n\n\"Hän. Tuo herra tuolla.\" Skandinaavilainen osoitti St. Vincentiä.\n\"Ja minä raapaisen tulta. Lampusta, jonka saan käsiini, kaikki öljy\nkaatuu maahan, mutta minulla on kynttilä taskussani. On hyvä tapa\npitää kynttilää taskussaan\", vakuutti hän. \"Ja Borg, hän makaa\nkuolleena lattialla. Ja nainen sanoo, että hän teki sen, ja sitten\nhänkin kuolee.\"\n\n\"Kenen nainen sanoo tehneen sen?\"\n\nTaaskin todistajan sormi osoitti syyttävästi St. Vincentiä. \"Hän. Tuo\nherra tuolla.\"\n\n\"Sanoiko Bella niin?\" kuiskasi Frona.\n\n\"Sanoi\", kuiskasi St. Vincent vastaukseksi. \"Mutta minä en voi\nkäsittää, miksi hän teki sen. Hän oli varmaan järjiltään.\"\n\nPunanaamainen mies virttyneessä päällysnutussa alkoi nyt perin pohjin\nkuulustella todistajaa. Frona seurasi jännittyneenä, mutta kuulustelu\nei tuonut esiin paljoakaan uutta.\n\n\"Teillä on oikeus tehdä kysymyksiä todistajalle\", sanoi puheenjohtaja\nSt. Vincentille. \"Tahdotteko kysyä jotakin?\"\n\nKirjeenvaihtaja pudisti päätään.\n\n\"Kysy nyt toki\", yllytti Frona.\n\n\"Mitä hyötyä siitä olisi\", sanoi St. Vincent toivottomana. \"He ovat\njo ennakolta tuominneet minut. Päätös oli tehty, ennenkuin kuulustelu\nalkoikaan.\"\n\n\"Olkaa hyvä ja odottakaa hiukkasen.\" Fronan käskevä ääni pysähdytti\ntodistajan tämän yrittäessä vetäytyä syrjään. \"Te ette itse nähnyt,\nkuka teki tämän murhan?\"\n\nSkandinaavilainen katsoi häneen hölmistynyt ilme tyhmillä kasvoillaan\nikäänkuin odottaen, että kysymys tunkeutuisi hänen järkensä läpi.\n\n\"Te ette oman näkemänne perusteella tiedä, kuka sen teki\", kysyi hän\nuudelleen.\n\n\"Kyllä! Tuo herra tuolla!\" Hän osoitti taas St. Vincentiä syyttävästi\nsormellaan. \"Hän sanoo, hän teki sen.\"\n\nKaikki nauroivat.\n\n\"Mutta te ette nähnyt sitä?\"\n\n\"Minä kuulen, kun joku ampuu.\"\n\n\"Mutta näittekö, kuka ampui?\"\n\n\"E-en, mutta hän sanoi --\"\n\n\"Riittää jo, kiitos vain\", sanoi Frona ystävällisesti, ja\nskandinaavilainen vetäytyi syrjään.\n\nSyyttäjä vilkaisi papereihinsa. Pierre La Flitche huudettiin esiin.\n\nSolakka ja sulavaliikkeinen, tummaihoinen nuori mies astui pöydän\nedessä olevalle avoimelle paikalle. Hänellä oli kauniit kasvot\nja vilkkaat, ilmeikkäät silmät, jotka ujostelematta katsoivat\nkaikkialle. Ne pysähtyivät hetkeksi Fronaan eivätkä salanneet\nvilpitöntä ihailua, ja Frona hymyili ja nyökäytti puoleksi päätään,\nsillä hän piti nuorukaisesta ensi silmäyksestä asti, ja hänestä\ntuntui siltä, kuin he olisivat olleet vanhoja tuttuja. Mieskin\nhymyili, ja hänen ylähuulensa taipui paljastaen rivin kauniita,\nlumivalkoisia hampaita.\n\nVastaukseksi tavanmukaisiin valmistaviin kysymyksiin hän totesi, että\nhänellä oli isänsä nimi ja että isä oli muinaisten metsänkävijäin\njälkeläinen. Hänen äitinsä -- mies kohautti olkapäitään, ja valkoiset\nhampaat tulivat taas näkyviin -- oli alkuasukas. Hän, Pierre La\nFlitche, oli syntynyt jossakin aroilla, hän ei tarkalleen tiennyt\nmissä, erään metsästysretken kestäessä. _Oui_, hän oli tullut maahan\njo Jack Mc Questionin aikana Kalliovuorten yli Isolta Orjajärveltä.\n\nKun häntä pyydettiin kertomaan, mitä tiesi puheenaolevasta asiasta,\nmietti hän hetkisen ikäänkuin tuumien, miten olisi paras aloittaa.\n\n\"Keväällä hyvä nukkua ovi auki\", hän alkoi, ja hänen sanansa\nsointuivat kirkkaina kuin huilun ääni, ja hänen ääntämisessään\nsaattoi tuon tuostakin havaita jätteitä esi-isien muukalaisesta\nkielenkäytöstä. \"Ja niin minä nukuin viime yönä. Mutta minun\nuneni kuin kissan. Lehti putoo puusta tai tuuli suhahtaa -- heti\nminun korvani kuiskaa sen minulle, kuiskaa, kuiskaa kaiken yötä.\nEnsimmäinen pamahdus\" -- hän napsautti sormillaan -- \"ja minä heti\nvalveilla ja juoksen ovelle.\"\n\nSt. Vincent kumartui Fronan puoleen. \"Se ei ollut ensimmäinen\nlaukaus.\"\n\nFrona nyökäytti päätään kääntämättä katsettaan La Flitchestä, joka\nodotti kohteliaasti, vieläkö St. Vincentillä olisi jotakin sanottavaa.\n\n\"Sitten vielä kaksi pamahdusta\", hän jatkoi, \"aivan peräkkäin,\npom-pom. 'Borgin tuvasta', minä sanon itselleni ja juoksen tietä\nalas. Minä ajattelen: Borg tappaa Bellan, ja se on paha. Bella on\nhyvin kaunis tyttö\", tunnusti hän miellyttävästi hymyillen. \"Minä\npidän Bellasta. Ja minä juoksen. Ja John hän juoksee tuvastaan\nsuurella melulla aivan niinkuin lihava lehmä. 'Mitä tämä?' hän sanoo,\nja minä sanon: 'en tiedä'. Ja sitten tulee jotain pimeästä -- huii\n-- juuri niin ja kaataa Johnin maahan ja kaataa minut maahan. Me\ntartumme siihen, se on mies. Hän on yöpuvussa. Hän vastustelee. Hän\nulvoo, uh-huh-huu, juuri niin. Me pidämme hänestä lujasti kiinni, ja\npian hän on hiljaa. Sitten me nousemme maasta ja minä sanon: 'Nyt\ntakaisin tupaan!\"\n\n\"Kuka tuo mies oli?\"\n\nLa Flitche kääntyi puolittain, ja hänen katseensa pysähtyi St.\nVincentiin.\n\n\"Jatkakaa!\"\n\n\"Vai niin! Mies ei tahdo, mutta John ja minä sanomme _yes_, ja hän\ntulee.\"\n\n\"Sanoiko hän mitään?\"\n\n\"Minä kysyn häneltä, mitä tämä on, mutta hän itkee, hän -- hän\nnyyhkyttää huh hu-tsh, juuri noin.\"\n\n\"Huomasitteko hänessä mitään erikoista?\"\n\nLa Flitche rypisti kysyvästi otsaansa.\n\n\"Jotain erikoista, tavallisesta poikkeavaa?\"\n\n\"Oo, _oui_, hänen kätensä veriset.\" Hän jatkoi kertomustaan\nvälittämättä huoneessa syntyneestä metelistä, ja hänen eloisat\nilmeensä ja liikkeensä lisäsivät esityksen viehättävyyttä. \"John\nsytyttää tulen, Bella ulvoo niinkuin ammuttu hylje, juuri niin.\nJa Borg makaa lattialla tuvan nurkassa. Minä katson häntä. Hän ei\nollenkaan hengitä. Sitten Bella avaa silmänsä, ja minä katson häntä\nsilmiin ja minä tiedän, että hän tuntee minut, La Flitchen. 'Bella,\nkuka sen teki?' minä kysyn. Ja hän kääntää päätään lattialla ja\nkuiskaa hyvin, hyvin hiljaa: 'kuollut?' Minä tiedän hän tarkoittaa\nBorgia, ja sanon: 'on'. Silloin hän nousee, nojaa kyynärpäähän ja\nkatsoo hyvin kiireesti ympärilleen, hän näkee Vincentin, ja hänen\nkatseensa pysähtyy, ja hän ei enää katso muualle. Sitten hän osoittaa\nhäntä sormellaan, noin.\" La Flitche ojensi vapisevan sormen vankia\nkohti. \"Ja hän sanoo: 'Hän, hän, hän.' Ja minä sanon: 'Bella, kuka\nsen teki?' Ja hän sanoo: 'Hän, hän, hän, St. Vincha, hän sen teki.'\nJa sitten\" -- La Flitche antoi päänsä painua rinnalle, mutta nosti\nsen taas pystyyn ja lisäsi: \"Kuollut.\"\n\nPunakasvoinen mies, Bill Brown, pani toimeen asiaankuuluvan\ntodistajan ristikuulustelun, joka vain varmensi tämän äskeistä\nlausuntoa ja toi ilmi, että oli täytynyt olla aika ottelun, ennenkuin\nBorg murhattiin. Tukeva pöytä oli särkynyt, tuoli ja lavitsa menneet\nsäpäleiksi ja rautauuni kaatunut kumoon. \"En ole koskaan nähnyt\nmitään sellaista\", päätti La Flitche kuvauksensa, \"en koskaan.\"\n\nBrown kääntyi sitten kumartaen Fronan puoleen, joka herttaisesti\nhymyili hänelle. Hänestä oli viisasta pysyä hyvissä väleissä\nlakimiehen kanssa. Hän tahtoi ennen kaikkea viivyttää asian\nkäsittelyä saadakseen puhutella St. Vincentiä kahden kesken ja\nhäneltä kuulla tarkalleen kaiken, mitä oli tapahtunut, sekä\nehtiäkseen tavata isänsä. Siksi hän kyseli kyselemistään La\nFlitcheltä. Vain kahdesti tuli mitään valaisevaa ilmi.\n\n\"Te puhuitte ensimmäisestä laukauksesta, mr La Flitche. Mutta tuvan\nseinäthän ovat aika vahvat. Luuletteko, että olisitte kuullut tuon\nensimmäisen laukauksen, jos ovenne olisi ollut suljettuna?\"\n\nLa Flitche pudisti päätään, mutta hänen tummat silmänsä ilmaisivat,\nettä hän aavisti, mihin Frona tähtäsi.\n\n\"Ja jos Borgin tuvan ovi olisi ollut kiinni, olisitteko silloin\nkuullut?\"\n\nHän pudisti taas päätään.\n\n\"Siis, mr La Flitche, kun te puhutte ensimmäisestä laukauksesta, niin\nte ette tarkoita ensimmäistä laukausta, joka todella ammuttiin, vaan\nensimmäistä, jonka te kuulitte?\"\n\nHän nyökäytti, mutta päästyään täten tarkoituksensa perille Frona\nhuomasi, että asia oikeastaan ei merkinnyt mitään.\n\nSitten hän koetti viekkaasti luovia toiseen, tärkeämpään\nkohtaan, vaikka hän koko ajan tunsi, että La Flitche älysi hänen\ntarkoituksensa.\n\n\"Te sanotte, että oli hyvin pimeätä, mr La Flitche?\"\n\n\"_Oui_, aivan pimeätä.\"\n\n\"Miten pimeätä? Mistä tiesitte, että mies, jonka tapasitte, oli John?\"\n\n\"John pitää kovaa ääntä kun juoksee. Siitä minä hänet tunnen.\"\n\n\"Saatoitteko nähdä hänet niin selvästi, että olisitte hänet tuntenut?\"\n\n\"En, en.\"\n\n\"Mutta mr La Flitche\", kysyi hän voitonriemuisena, \"olkaahan hyvä ja\nselittäkää minulle, mistä voitte tietää, että mr St. Vincentin kädet\nolivat veriset?\"\n\nLa Flitche hymyili loistavaa hymyään ja oli hetkisen vaiti. \"Mistäkö?\nMinä kosken hänen kättään ja tunnen sen. Se on vielä lämmintä. Ja\nminun nenäni, oo, se kyllä tuntee metsänkävijän valkean savun kaukaa\npitkän matkan takaa, kaniinin piilopaikat ja hirven jäljet se tuntee\nja kertoo minulle.\" Hän heitti päänsä taapäin ja oli jännitetyin\nkasvoin, suljetuin silmin ja värähtelevin, avoimin sieraimin\nkeskittävinään kaikki sielun voimat yhden ainoan aistimen toimintaan.\nSitten hänen silmänsä aukenivat puoleksi, ja hän katsoi uneksien\nFronaan. \"Minä tunnen veren hajun hänen käsillään, lämpimän, kuuman\nveren hajun.\"\n\n\"Siihen hän totta vie pystyy\", huudahti joku joukosta.\n\nFrona oli niin vakuutettu miehen puheen totuudesta, että\nhän vaistomaisesti vilkaisi St. Vincentin käsiin ja näki\nruosteenkarvaisia tahroja hänen paitansa hihansuissa.\n\nKun La Flitche jätti todistajanpaikan, Bill Brown tuli Fronan luo ja\npudisti hänen kättään. \"On kai kohtuullista, että minä saan tutustua\nvastaajan asianajajaan\", sanoi hän ystävällisesti ja katsahti sitten\npapereihinsa kutsuakseen seuraavan todistajan esiin.\n\n\"Mutta eikö teistäkin ole väärin minua kohtaan\", kysyi Frona\nteeskentelemättä, \"että minulle ei anneta aikaa valmistautua? Minä en\ntiedä koko asiasta enempää kuin olen saanut urkituksi teidän kahdelta\ntodistajaltanne. Ettekö luule, mr Brown\", -- hän puhui hiljaa ja\nsuostutellen, -- \"ettekö luule, että olisi syytä lykätä kuulustelu\nhuomiseen?\"\n\n\"Hm\", sanoi tämä punniten asiaa ja katsoi kelloaan. \"Se ei olisi\nniinkään hullua. Kello on nyt viisi, ja miesten on aika päästä\nillallistaan valmistamaan.\"\n\nFrona kiitti häntä sanaakaan sanomatta, niinkuin muutamat naiset\nosaavat kiittää. Ja kun Brown katsoi häntä silmiin, niin hän tunsi\nsuurempaa ja syvempää tyydytystä, kuin jos Frona olisi sanoin\nlausunut kiitollisuutensa.\n\nBrown astui entiselle paikalleen ja kääntyi kokouksen puoleen.\n\"Neuvoteltuani vastaajan avustajan kanssa ja katsoen myöhäiseen\naikaan ja siihen seikkaan, että on mahdotonta saada kuulustelu\nkohtuullisessa ajassa loppuun suoritetuksi, minä -- hm -- minä\nrohkenen ehdottaa lykkäystä huomisaamuun kello kahdeksaan.\"\n\n\"Enemmistö kannattaa ehdotusta\", julisti puheenjohtaja, laskeutui\npaikaltaan ja ryhtyi sytyttämään valkeata, sillä hän oli tuvan\nomistajia ja hänen vuoronsa oli tänä iltana keittää ruoka joukolleen.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.\n\n\nKun viimeisetkin joukosta olivat poistuneet tuvasta, kääntyi\nFrona St. Vincentin puoleen. Tämä tarttui hänen käsiinsä\nsuonenvedontapaisesti kuin hukkuva.\n\n\"Luota minuun, Frona! Lupaa se minulle!\"\n\nFrona punastui. \"Sinä olet kiihoittunut\", sanoi hän, \"muuten et\npuhuisi tuolla tavoin. Mutta enhän minä syytä sinua siitä\", jatkoi\nhän lempeämmin. \"Mitäpä muuta voisit olla kuin järkytetty!\"\n\n\"Niin olenkin ja tiedän sen varsin hyvin\", vastasi St. Vincent\nkatkerasti. \"Minä menettelen kuin mieletön enkä voi sille mitään.\nJännitys on ollut hirvittävä. Jo Borgin kamala kuolema olisi ollut\nyllin kyllin, mutta kun sitten vielä saa syyn niskoilleen ja joutuu\nroskajoukon tuomittavaksi! Suo anteeksi, Frona! Minä olen aivan\nsuunniltani. Tiedänhän, että sinä luotat minuun.\"\n\n\"Kerrohan nyt minulle kaikki, Gregory.\"\n\n\"Ensiksikin tuo nainen, Bella, valehteli. En voi muuta ajatella, kuin\nettä hän oli kadottanut järkensä, muuten hän ei kuolinhetkellään\nolisi voinut syyttää minua murhasta, minua, joka olin tapellut niin\nvimmatusti puolustaessani häntä ja Borgia. Muuten ei -- --\"\n\n\"Ala alusta\", keskeytti Frona. \"Älä unohda, että minä en tiedä\nmitään.\"\n\nSt. Vincent istuutui mukavammin tuolilleen, pyöritti savukkeen ja\nryhtyi selostamaan edellisen yön tapahtumia.\n\n\"Kello oli ehkä yhden tienoissa aamulla, kun heräsin ja huomasin,\nettä lamppu paloi. Ajattelin, että Borg oli sen sytyttänyt, ja\nihmettelin, mitä hän mahtoi etsiskellä. Olin jo nukahtamaisillani\nuudestaan, mutta äkkiä avasin vaistomaisesti silmäni ja näin tuvassa\nkaksi outoa miestä. Molemmilla oli naamarit ja karvalakit niin\nsyvälle vedettyinä, että en nähnyt heidän kasvoistaan muuta kuin\nsilmäaukoista kiiluvat silmät. Ensi hetkenä en tajunnut muuta kuin\nettä vaara uhkasi. Makasin sekunnin ajan hiljaa miettien. Borg oli\nlainannut pistoolini, niin että olin aivan aseeton. Pyssy riippui\novenpielessä. Päätin koettaa saada sen sieltä siepatuksi. Mutta\ntuskin olin saanut jalkani lattialle, kun toinen miehistä kääntyi\nminua kohti ja laukaisi revolverinsa. Se oli ensimmäinen laukaus, ja\nsitä ei La Flitche kuullut. Myöhemmin tapeltaessa ovi lensi auki,\nja siten hän saattoi kuulla kolme viimeistä. -- No niin, minä olin\nniin lähellä miestä ja hyppäsin niin äkkiä vuoteelta, että hän ei\nosunut. Seuraavassa silmänräpäyksessä me painiskelimme lattialla.\nBorg heräsi tietysti, ja toinen miehistä otti osalleen hänet ja\nBellan. Tämä toinen oli murhaaja, sillä minä pidin kyllä huolen\nsiitä, joka oli minun kimppuuni hyökännyt. Kuulithan todistajan\nlausunnon ja tiedät siis, mikä hävitys tuvassa vallitsi. Voit silloin\nmyös kuvitella, miten kiivas tappelu oli. Me kieriskelimme pitkin\nlattiaa ja viskelimme kaiken, mikä tiellemme sattui, sikin sokin,\nkunnes tuolit, pöytä, kaappi -- kaikki -- oli säpäleinä. Voi Frona,\nse oli kauheata! Borg taisteli henkensä edestä, Bella auttoi häntä\nhaavoittuneena ja vaikeroiden, enkä minä päässyt heidän avukseen.\nMutta ennen pitkää minä aloin päästä voitolle vastustajastani. Olin\nsaanut hänet selälleen, painanut hänen käsivartensa polvieni väliin\nja tarttunut häntä kurkkuun, kun toinen mies oli tehnyt tehtävänsä\nja hyökkäsi hänkin minun kimppuuni. Mitä minä saatoin tehdä? Heitä\noli kaksi, ja minä olin puolikuollut uupumuksesta. Niin he viskasivat\nminut nurkkaan ja pakenivat. Mahdoin silloin olla aivan suunniltani,\nsillä heti, kun saatoin hengittää, juoksin heidän jälkeensä enkä edes\nottanut asetta mukaani. Sitten tapasin La Flitchen ja Johnin -- ja\nloput tiedät. Mutta\" -- hän rypisti mietteissään kulmakarvojaan --\n\"minun on mahdotonta käsittää, miksi Bella syytti minua.\"\n\nHän käänsi kuin anoen katseensa Fronan puoleen. Tämä puristi\nmyötätuntoisesti hänen kättään, mutta pysyi vaiti punniten\nmielessään, mitä oli kuullut.\n\nSitten hän hitaasti pudisti päätään. \"Tämä on paha juttu, ja meidän\non nyt saatava heidät vakuutetuiksi --\"\n\n\"Mutta Jumalan tähden, Frona, minä olen syytön. Minä en koskaan ole\nollut pyhimys, mutta vereen en ole käsiäni tahrannut.\"\n\n\"Mutta Gregory\", sanoi Frona lempeästi, \"muista, että minä\nen ole sinun tuomarisi. Valitettavasti asia riippuu näistä\nkaivosmiehistä, ja nyt on pulmallisinta saada heidät vakuutetuiksi\nsinun viattomuudestasi. Sinun syyttäjäsi voivat vedota kahteen\nraskauttavaan asianhaaraan -- kuolevan Bellan sanoihin ja hihasi\nveritahroihin.\"\n\n\"Vertahan oli kaikkialla\", huusi St. Vincent intohimoisesti ja\nkavahti pystyyn. \"Minä sanon sinulle, että sitä oli kaikkialla.\nKuinka minä olisin voinut säilyä tahriutumatta siihen taistellessani\nhenkeni edestä. Etkö voi uskoa --\"\n\n\"Rauhoitu, Gregory! Istuuduhan! Sinä olet todella aivan suunniltasi.\nJos sinun asiasi riippuisi minusta, niin tiedäthän, että sinut\nheti tunnustettaisiin syyttömäksi. Mutta nämä miehet -- tiedäthän,\nmillainen heidän oikeudenkäyttönsä on -- miten me saamme heidät\ntaivutetuiksi vapauttamaan sinut? Etkö ymmärrä? Sinulla ei ole\ntodistajia. Kuolevan naisen vakuutukset painavat enemmän vaa'assa\nkuin elävän miehen. Voitko keksiä syyn, jonka vuoksi hän olisi\nvalehdellut katsoessaan kuolemaa silmästä silmään? Oliko hänellä\nsyytä vihata sinua? Olitko tehnyt hänelle tai hänen isännälleen\njotakin pahaa?\"\n\nSt. Vincent pudisti päätään.\n\n\"On siis paljon, mitä emme kykene selittämään. Mutta nuo miehet\neivät kaipaakaan meidän selityksiämme. Heidän kannaltaan asia on\npäivänselvä. Meidän olisi siis todistettava tuo heidän päivänselvä\nkantansa vääräksi. Mutta voimmeko tehdä sen?\"\n\nKirjeenvaihtaja vaipui masentuneena tuolilleen, ja hänen päänsä\npainui rintaa vasten. \"Minä olen siis mennyt mies!\"\n\n\"No niin hullusti ei toki ole laita. Ei sinua hirtetä, luota siihen!\"\n\n\"Mutta mitä sinä voit tehdä?\" kysyi St. Vincent epätoivoissaan. \"He\novat riistäneet lailta vallan ja anastaneet sen itselleen.\"\n\n\"Ensinnäkin joki nyt on purkanut jäänsä. Se merkitsee äärettömän\npaljon. Kuvernööri ja alueen tuomareita voi tulla näille seuduille\nminä hetkenä hyvänsä mukanaan joukko poliisimiehiä. Ja he poikkeavat\nvarmasti tänne. Ja voimme kai me sitäpaitsi itsekin saada jotakin\naikaan. Joki on vapaana jäistä, ja jos asia kääntyy hyvin hullulle\ntolalle, niin saat koettaa paeta. Sitä mahdollisuutta he eivät ota\nhuomioon.\"\n\n\"Ei, ei, se olisi mahdotonta! Mitä sinä ja minä voisimme niin suurta\njoukkoa vastaan?\"\n\n\"Mutta älä unohda isääni ja paroni Courbertiniä. Neljä tarmokasta\nihmistä voi yhteisvoimin saada ihmeitä aikaan, Gregory rakas. Luota\nminuun, kaikki päättyy hyvin.\"\n\nHän suuteli St. Vincentiä ja hyväili hänen hiuksiaan, mutta tuskan\nilme ei kadonnut tämän kasvoilta.\n\nJakob Welse tuli illansuussa salmen poikki, ja hänen seurassaan\nolivat Del, paroni ja Corliss. Sill'aikaa kuin Frona vaihtoi pukua\neräässä pienemmässä tuvassa, jonka siinä asuvat miehet auliisti\njättivät hänen käytettäväkseen, hänen isänsä huolehti sanantuojan\nhyvinvoinnista. Sanomat olivat vakavaa laatua, niin vakavaa, että\nJakob Welse kauan sen jälkeen kuin oli lukenut ne ja lukenut yhä\nuudelleen, näytti synkältä ja miettivältä. Mutta palatessaan Fronan\nluo hän karkoitti huolet mielestään. St. Vincent, jota pidettiin\nvangittuna viereisessä tuvassa, oli saanut luvan käydä heitä\ntapaamassa.\n\n\"Asia tuntuu vakavalta\", sanoi Jakob Welse heidän erotessaan illalla.\n\"Mutta luottakaa siihen, St. Vincent, että olkoon miten tahansa,\nniin kauan kuin minä olen tässä leikissä osallisena, ei teitä vedetä\nhirteen. Minä olen varma siitä, että te ette ole Borgin murhaaja. Kas\ntässä käteni!\"\n\n\"Tämä on ollut pitkä päivä\", sanoi Corliss saattaessaan Fronaa hänen\ntupaansa.\n\n\"Ja huominen on oleva vielä pitempi\", vastasi Frona väsyneesti. \"Ja\nminä olen niin uupunut.\"\n\n\"Te olette uljas pikku nainen, ja minä olen ylpeä teistä.\" Kello oli\nkymmenen, ja hän katsahti hämärän harson läpi joelle, jossa jäät yhä\najelehtivat valkoisina kuin aaveet. \"Ja tässä vastoinkäymisessä\", hän\njatkoi, \"toivon teidän joka suhteessa täydellisesti luottavan minuun.\"\n\n304\n\n\"Täydellisesti?\" kysyi Frona omituinen sävy äänessään.\n\n\"Jos minä nyt olisin näytelmäsankari, niin sanoisin: 'kuolemaan\nsaakka', mutta kun en ole sellainen, niin toistan mitä äsken sanoin.\"\n\n\"Te olette hyvä minulle, Vance. En koskaan voi teille palkita --\"\n\n\"Seis, seis! Minä en kaupittele palveluksiani. Rakkaus on\npalvelemista.\"\n\nFrona katsoi häneen kauan, ja vaikka hänen kasvonsa ilmaisivat vain\nlevollista ihmetystä, kävi hänen sydämensä rauhattomaksi. Hän ei\nitsekään tiennyt syytä. Kaikki, mitä oli tapahtunut tänä päivänä ja\nkoko aikana, jonka he olivat tunteneet toisensa, syöksyi äkkiä hänen\nmieleensä.\n\n\"Uskotteko te, että on olemassa puhdasta ystävyyttä?\" kysyi hän\nviimein. \"Sillä minä toivoisin, että sellainen side alati yhdistäisi\nmeidät. Vilpitön, puhdas ystävyydensuhde, jonkinlainen toveruus?\"\nMutta samalla hän huomasi, että sanansa eivät ilmaisseet, mitä hän\ntunsi ja halusi, ja kun Corliss pudisti päätään, värisytti häntä\nselittämätön ilo.\n\n\"Toveruusko?\" kysyi Corliss. \"Ja kuitenkin te tiedätte, että minä\nrakastan teitä.\"\n\n\"Tiedän\", vastasi Frona hiljaa.\n\n\"Silloin minä pelkään, että te hyvin huonosti tunnette miehen\nluonteen. Uskokaa minua, se side ei ole meitä varten. Toveruus! Minä\nsaisin tulla pakkasesta teidän luoksenne ja istua lietenne ääressä!\nHyvä! Minä saisin tulla teidän luoksenne, kun toinen mies teidän\nkanssanne istuu lietenne luona! Ei! Toveruuteen sisältyisi, että minä\niloitsisin teidän iloistanne, mutta voitteko hetkeäkään ajatella,\nettä minä voisin iloita nähdessäni teidät toisen miehen lapsi\nkäsivarsillanne, lapsi, joka olisi saattanut olla minun? Luuletteko,\nettä minä iloitsisin, kun tuo toinen mies katsoisi minuun lapsen\nsilmillä ja hymyilisi minulle sen suulla? Luuletteko todellakin, että\nminä iloitsisin teidän iloistanne? Ei, ei, rakkaus ei anna kytkeä\nitseään 'puhtaan' ystävyyden kahleisiin.\"\n\nFrona laski kätensä hänen käsivarsilleen.\n\n\"Luuletteko, että minä olen väärässä?\" kysyi Corliss. Fronan kasvojen\nouto ilme sai hänet hämilleen.\n\nFrona nyyhkytti hiljaa.\n\n\"Te olette väsynyt ja rasittunut. Hyvää yötä. Teidän täytyy päästä\nlevolle.\"\n\n\"Ei, älkää menkö, älkää vielä!\" Ja hän pidätti hänet. \"Ei, ei, minä\nolen mieletön. Te olette oikeassa, minä olen väsynyt. Mutta kuulkaa,\nVance, meillä on paljon tehtävää. Meidän täytyy laatia suunnitelma\nhuomispäivää varten. Tulkaa sisään! Isä ja paroni Courbertin ovat\nsiellä, ja jos käy hullusti, niin meidän neljän pitää saada suuria\naikaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Oikea teatteritemppu\", sanoi Jakob Welse Fronan kerrottua\nsuunnitelmansa ja määrättyä, miten kunkin tuli ottaa osaa sen\ntoteuttamiseen. \"Mutta se on niin odottamaton, että sen juuri siksi\nluulisi onnistuvan.\"\n\n\"_Coup d'etat_!\" huudahti paroni Courbertin. \"Suurenmoista! Jo\npelkkä ajatuskin saa minut lämpenemään. Kädet ylös! Niin minä huudan\nja hyvin kovaa. Mutta elleivät he nosta ylös käsiään?\" Hän kääntyi\nkysyvästi Jakob Welsen puoleen.\n\n\"Silloin te ammutte. Puijaaminen ei lyö leiville sellaisissa\ntapauksissa.\"\n\n\"Ja te pidätte huolta Bijou'sta, Vance\", sanoi Frona. \"Isä arvelee,\nettä huomenna tulee olemaan vähän jäitä, ellei yöllä muodostu sulkua.\nTeidän ei tarvitse muuta kuin pitää kanootti valmiina rantatörmän\nalla juuri tuvan kohdalla. Te ette tietysti tiedä mitään, ennenkuin\nSt. Vincent tulee juosten. Silloin otatte hänet nopeasti veneeseen ja\nlähdette matkaan Dawsonia kohti. Ja nyt minä sanon teille sekä hyvää\nyötä että hyvästi, sillä huomenna ei siihen ole tilaisuutta.\"\n\n\"Pysytelkää vasemmanpuoleisella rannalla, kunnes pääsette mutkasta\",\nneuvoi Jakob Welse, \"sitten poikkeatte oikealle, siellä virta on\nvuolain. Ja nyt saatte kiiruhtaa levolle. Dawsoniin on matkaa\nseitsemänkymmentä mailia, ettekä te saa pysähtyä, ennenkuin olette\nperillä.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU.\n\n\nKun Jakob Welse esiintyi kaivosmiesten käräjillä ja pani vastalauseen\nheidän oikeudenkäyttöään vastaan, osoitettiin hänelle asianmukaista\nkunnioitusta. Hän myönsi, että näillä käräjillä ennen muinoin, kun\nmaassa vielä ei ollut lakia, oli ollut tehtävä täytettävänään, mutta\nse aika oli ohi, sillä nyt vallitsi maassa laillinen oikeudenkäyttö.\nKuningattaren hallitus oli osoittautunut tehtäväänsä kypsyneeksi,\nja jos he nyt anastivat sen vallan, niin he astuivat askeleen\nsitä pimeyttä kohti, jonka olivat jättäneet taaksensa. Heidän\nkäyttäytymisensä oli lievimmin sanoen rikoksellista. Ja hän selitti\nheille tyynin, vakavin sanoin, että jos he ryhtyisivät joihinkin\nrangaistustoimenpiteisiin vankiaan kohtaan, niin hän pitäisi huolen\nsiitä, että jokainen heistä saisi vastata teoistaan oikeuden edessä.\nPuheensa lopuksi hän ehdotti, että syytettyä pidettäisiin vankina,\nkunnes alueen tuomioistuin ottaisi asian huostaansa, mutta hänen\nehdotuksensa hylättiin muitta mutkitta.\n\n\"Etkö näe\", sanoi St. Vincent Fronalle, \"että asemani on toivoton?\"\n\n\"Eipä olekaan. Kuulehan!\" Ja hän selosti lyhyesti edellisenä yönä\ntehdyn sotasuunnitelman.\n\nSt. Vincent kuunteli melkein välinpitämättömänä, hän oli liian\nmasentunut, jotta Fronan innostus olisi voinut tarttua häneen. \"Olisi\njärjetöntä yrittääkään sellaista\", vastusteli hän Fronan puhuttua\nloppuun.\n\n\"Menetkö sitten niin paljon mieluummin hirteen?\" kysyi Frona hiukan\nhermostuneena. \"Et kai toki vapaaehtoisesti suostu siihenkään?\"\n\n\"En suinkaan\", vastasi hän soinnuttomalla äänellä.\n\nAamun ensimmäiset todistajat olivat nuo kaksi ruotsalaista, jotka\nkertoivat pesusaavikohtauksesta ja Borgin raivonpuuskasta. Niin\nvähäpätöinen kuin asia itsestään olikin, joutui se nyt asetettuna\nmyöhempien tapahtumien yhteyteen äkkiä vakavaan valoon. Se avasi\nmielikuvitukselle avarat, mieluisat liikkumisalat. Ei kiinnitetty\nniinkään paljon huomiota siihen, mitä oli kerrottu, kuin siihen,\nmikä oli muka jätetty kertomatta. Miehet pudistelivat merkitsevästi\npäätään todistajain lausuntoja kuunnellessaan, ja kaikkialta kuului\nselittäviä kuiskauksia.\n\nSitten seurasi puolen tusinaa todistuksia nopeasti toisiaan. Kaikki\nolivat tarkoin tutkineet murhapaikan ja koko saaren löytämättä\nvähintäkään jälkeä vastaajan mainitsemista miehistä.\n\nFronan suureksi ihmeeksi Del Bishop astui todistajanpaikalle. Hän\ntiesi, että Del vihasi St. Vincentiä, mutta ei voinut käsittää, mitä\nhänellä voisi olla sanottavana tästä asiasta.\n\nDelin vannottua ja ilmoitettua nimensä ja kansallisuutensa Bill Brown\nkysyi hänen ammattiaan.\n\n\"Minä olen pocket-kaivaja\", hän vastasi ja katsoi ylpeästi\nympärilleen.\n\nNyt sattuu olemaan niin, että hyvin harvat kullankaivajat ammatissaan\nharrastavat tätä menettelytapaa ja että useimmat ovat sen suhteen\nepäilevällä kannalla. \"Pocket-kaivaja\", pilkkasi muuan punapaitainen\npatriarkka, joka oli harjaantunut ammattiinsa Kalifornian\nkaivostöissä viisikymmenluvun alkupuolella.\n\n\"Niin juuri\", vahvisti Del.\n\n\"Kuulkaahan nyt, nuori mies\", jatkoi toinen, \"aiotteko uskotella\nminulle, että joskus olette löytänyt kultaa tuolla lapsellisella\ntavalla?\"\n\n\"Olen kyllä.\"\n\n\"Uskokaa kuka haluaa!\" Punapaita kohautti halveksien olkapäitään.\n\nDel nielaisi äkkiä ja heitti päänsä taapäin.\n\n\"Herra puheenjohtaja, minä pyydän saada lausua muutaman sanan. En\ntahdo häiritä oikeutta, mutta sen minä sanon aivan suoraan, että kun\nistunto on päättynyt, niin jok'ikinen, joka nauraa minun ammatilleni,\nsaa tästä nyrkistä. Ymmärrättekö?\"\n\n\"Te ette pysy asiassa\", vastasi puheenjohtaja ja löi nuijallaan\npöytään.\n\n\"Saatte tekin!\" huusi Del kääntyen hänen puoleensa. \"Kaunista\njärjestystä te pidätte! Minun ammatillani ei ole mitään tekemistä\ntämän kuulustelun kanssa. Miksi te sitten ette estä niitä kysymästä\nturhia? Kyllä minä teille vielä näytän, senkin raukkamainen tolvana!\"\n\n\"Oletteko siivolla?\" Puheenjohtaja sävähti tulipunaiseksi, pudotti\nnuijan kädestään ja karkasi pystyyn.\n\nDel astui askelen eteenpäin, mutta Bill Brown kiiruhti heidän\nvälilleen ja erotti heidät.\n\n\"Järjestystä, hyvät herrat, järjestystä!\" hän pyysi. \"Nyt ei ole\nväkivaltaisuuksien aika. Muistakaa, että täällä on naisia läsnä.\"\n\nMiehet tottelivat murahdellen, ja Bill Brown sanoi: \"Mr Bishop, me\nolemme saaneet sen käsityksen, että te tunnette syytetyn hyvin. Olkaa\nhyvä ja kertokaa oikeuden edessä, mitä tiedätte hänen luonteestaan\nyleensä.\"\n\nDelin suu vetäytyi leveään hymyyn. \"No niin, ensiksikin hän on\nhävyttömän riidanhaluinen luonteeltaan --\"\n\n\"Vaiti! Minä en tahdo kuunnella tätä!\" Vanki oli vihasta vapisten\nnoussut tuoliltaan. \"Tällä tavoin te ette saa tuomita minua\nkuolemaan! Järjetön ihminen, jonka minä olen tavannut kerran\neläessäni, hänkö tässä kelpaa todistamaan, millainen minun luonteeni\non?\"\n\nDel Bishop kääntyi hänen puoleensa. \"Ettekö te siis tunne minua,\nmitä, Gregory St. Vincent?\"\n\n\"En. Minä en tunne teitä\", vastasi St. Vincent kylmästi ja kääntyi\ntoisaalle. \"Minä olen tavannut tuon miehen vain kerran tätä ennen ja\nsilloinkin aivan ohimennen Dawsonissa.\"\n\n\"Kyllä te vielä muistatte minut, jahka ehdin selittää\", sanoi Del\npilkallisesti hymyillen, \"niin että teidän on paras pitää suunne\nkiinni ja antaa minun puhua. Minä tulin tähän maahan hänen kanssaan,\nkun hän palasi tänne vuonna '88.\"\n\nSt. Vincent tuli äkkiä tarkkaavaiseksi.\n\n\"Niin, niin, mr Gregory St. Vincent. Muistinne näyttää alkavan\nherätä. Minä keikaroin siihen aikaan poskiparralla, ja nimeni oli\nBrown, Joe Brown.\"\n\nHän hymyili kostonhimoisesti, ja kirjeenvaihtajan tarkkavaisuus\nnäytti äkkiä laimenneen.\n\n\"Puhuuko hän totta, Gregory?\" kuiskasi Frona.\n\n\"Minä alan tuntea\", mutisi hän hitaasti. \"En tiedä -- -- ei, mitä\nhullua! Se mies ei voinut jäädä henkiin.\"\n\n\"Sanoitteko vuonna '88, mr Bishop?\" kysyi Bill Brown kehoittaen häntä\njatkamaan.\n\n\"Niin juuri, '88. Hän oli sanomalehtimies ja matkalla maailman\nympäri Alaskan ja Siperian poikki. Minä olin karannut eräästä\nvalaanpyyntilaivasta, kun se oli Sitkan satamassa -- siksi minä\nsilloin nimitin itseäni Browniksi -- ja olin hänen palveluksessaan\nsaaden neljäkymmentä kuussa ja vapaan ylläpidon. No niin, me\nriitelimme --\" Koko seurakunta nauraa hihitti. Fronan ja Delinkin\ntäytyi vetää suunsa hymyyn, ja vanki oli ainoa, joka pysyi vakavana.\n\n\"Mutta hän riiteli muittenkin kanssa, vanhan Andyn kanssa Dyeassa\nja Chilcootin George-päällikön ja Pellyn asiamiehen kanssa ja niin\nedespäin joka paikassa, minne tulimme. Lakkaamatta meillä oli\nrettelöitä ja ennen kaikkea naisten takia. Niiden kimpussa hän oli\nalituisesti --\"\n\n\"Herra puheenjohtaja, minä panen vastalauseen.\" Frona oli\nnoussut paikaltaan ja seisoi aivan rauhallisena, täydellisesti\nhilliten itsensä. \"Tässä ei liene syytä puuttua mr St. Vincentin\nrakkausjuttuihin, niillähän ei ole mitään merkitystä tähän asiaan\nnähden, emmekä voi edellyttää, että läsnäolevista miehistä ainoakaan\npuhtaista vaikuttimista vaatisi niiden esittämistä. Minä pyydän siis,\nettä todistaja pysyy asiassa.\"\n\nBill Brown nousi kohteliaasti hymyillen seisomaan.\n\n\"Herra puheenjohtaja, me olemme aivan yhtä mieltä vastaajan kanssa.\nMutta kaikki, mikä tähän asti on tullut ilmi, on ollut asiallista ja\ntärkeätä, ja niin tulee vastedeskin olemaan. Mr Bishopin todistus\non arvokkain kaikista ja täysin asianmukainen. Meidän on otettava\nhuomioon, että meillä ei ole välittömiä todistuksia John Borgin\nmurhaan nähden. Silminnäkijöitä ei ole. Me emme voi muuta kuin\nnojautua välillisiin seikkoihin. Meidän on löydettävä murhan syy, ja\nsen vuoksi on välttämätöntä päästä syytetyn luonteenominaisuuksien\nperille. Tämä on meidän tarkoituksemme. Tahdomme todistaa hänet\nluonteeltaan kevytmieliseksi ja irstaaksi ja siten selittää hänen\njulman tekonsa, joka on saattanut hänen omankin henkensä vaaraan.\nAiomme todistaa, että hän on valheellinen luonne ja ettei hänen\ntuomareillaan ole syytä uskoa ainoatakaan hänen lausumaansa sanaa\ntodeksi. Me aiomme todistaa kaiken tämän ja niin lanka langalta punoa\nköyden, johon voimme hänet hirttää ennen päivän päättymistä. Minä\npyydän siis kunnioittavimmin, herra puheenjohtaja, että todistajan\nsallitaan jatkaa.\"\n\nPuheenjohtaja ratkaisi asian Brownin eduksi, ja Fronan vedotessa\nkokoukseen kuului äänekkäitä alashuutoja. Bill Brown antoi Delille\nmerkin jatkaa.\n\n\"Kuten jo sanoin, jouduimme hänen takiansa alituisiin ikävyyksiin.\nNyt on niin, että minä läpi koko elämäni olen joutunut veden kanssa\ntekemisiin -- enkä näytä koskaan pääsevän siitä -- ja mitä enemmän\njoudun sen kanssa tekemisiin, sitä huonommin tulen sen kanssa\ntoimeen. St. Vincent tiesi tämän, ja vaikka hän itse on taitava\nsoutaja, niin hän jätti minut yksin laskemaan Box Canyonin koskesta\nja kiersi itse rantoja pitkin. Seuraus oli, että ajoin kumoon,\nkadotin puolet matkavarustuksistamme ja kaiken tupakan, ja sitten hän\npäälle päätteeksi vielä kehtaisi torua minua. Pian sen jälkeen hän\njoutui riitaan Le Barge-järven stick-intiaanien kanssa, ja meille oli\nmolemmille vähällä käydä huonosti.\"\n\n\"Miten niin?\" kysäisi Bill Brown.\n\n\"Kaikkeen oli syynä kaunis naisihminen, joka katsoi häneen liian\nlempeästi. Kun olimme suoriutuneet siitä pälkäästä, niin minä pidin\nhänelle saarnan naisista yleensä ja intiaaninaisista erittäinkin,\nja hän lupasi parantaa tapansa. Sitten meillä taas oli kuuma ottelu\nLittle Salmonin intiaanien kanssa. Hän oli ollut varovaisempi tällä\nkertaa ja salannut vehkeensä minulta, mutta minä vainusin ne. Hän\nsanoi, että heimon poppamies oli syynä kaikkeen, mutta minä tiesin,\nettei mikään saa poppamiestä niin raivostumaan kuin se, että heimon\nnaisia ahdistellaan, ja muu sellainen. Kun minä läksytin hänet\nisällisesti, niin hän tulistui ja minä sain viedä hänet rannalle ja\nantaa hänelle selkään. Sitten hän oli pahalla tuulella aina kunnes\ntulimme Reindeer-joen suulle, missä leirikunta siwasheja oli lohia\npyydystämässä. Mutta hän ei ollut unohtanut selkäsaunaansa, ja vaikka\nminä en sitä silloin tietänyt, niin hän vain odotti tilaisuutta\nsaadakseen maksaa sen minulle korkoineen takaisin. -- No niin, ei voi\nkieltää, että hänellä on merkillinen kyky saada naiset ihastumaan\nitseensä. Hänen ei tarvitse muuta kuin viheltää niinkuin koiralle,\nniin ne jo ovat valmiit. Se on hyvin ihmeellinen kyky se. Siellä\nleirissä oli muuan siwash-tyttö, kaunis ja veitikkamainen kuin\nmikäkin, Bellan jälkeen ihanin intiaaninainen, jonka koskaan olen\nnähnyt. St. Vincent luultavasti pani paulojaan hänelle, koska hän\nviipyi leirissä kauemmin kuin olisi ollut tarpeellista. Hänhän on\nnaisiin menevä -- -- --\"\n\n\"Riittää jo, mr Bishop\", keskeytti puheenjohtaja. Hän oli turhaan\ntarkannut Fronan liikkumattomia kasvoja, mutta sitten kääntänyt\nhuomionsa hänen käteensä, jonka hermostuneet liikkeet toivat ilmi,\nmitä kasvot olivat salanneet. \"Riittää jo, mr Bishop! Olemme kai\nsaaneet kylliksemme naisista.\"\n\n\"Olkaa hyvä ja antakaa todistajan lopettaa puheensa\", sanoi Frona\nrauhallisesti. \"Se tuntuu hyvin tärkeältä.\"\n\n\"Tiedättekö te, mitä nyt aion sanoa?\" kysyi Del kiivaasti\npuheenjohtajalta. \"Vai ette? Pitäkää sitten suunne kiinni!\"\n\nBill Brown aikoi jo rientää estämään riitakumppaneja käsikähmästä,\nmutta puheenjohtaja pysyi tällä kertaa rauhallisena, ja Bishop jatkoi:\n\n\"Minä olisin jo ennättänyt kertoa koko pyssyjutun puhumattakaan\nnaisista ja muusta, ellette te olisi keskeyttänyt minua. No niin,\nkuten sanoin, oli hänellä kosto mielessä, ja kerran, kun en\naavistanut mitään pahaa, hän iski minua pyssynperällä kalloon. Olimme\njuuri lähdössä eräästä pysähdyspaikasta, hän heitti naisen kanoottiin\nja työnsi sen rannasta. Tiedätte kaikki, millaista Yukonin mailla oli\nvuonna '88. Ja sinne minä jäin ypö yksin ilman mitään, mitä ihminen\ntarvitsee elääkseen, tuhannen mailin matkan päähän ihmisasunnoista.\nMutta minä suoriuduin, yhdentekevää miten, ja hän suoriutui myös.\nOlette kaikki kuulleet hänen Siperian seikkailuistaan. Niistäkin minä\nsatun tietämään yhtä ja toista.\"\n\nHän pisti kätensä turkkinsa suureen taskuun ja veti esiin\nlikaisen, nahkakantisen kirjan, joka näöstä päättäen oli ehtinyt\nkunnioitettavaan ikään.\n\n\"Tämän minä sain Pete Whipplen -- Eldoradon Whipplen -- muijalta. Se\non ollut hänen isänsä tai isoisänsä sedän oma, yhdentekevään kumman,\nja jos täällä olisi joku, joka osaa lukea venäjää, niin voisimme\ntarkasti tutustua tuohon Siperianmatkaan. Mutta kun ei täällä ole\nketään --\"\n\n\"Courbertin! Hän osaa lukea venäjää\", huudahti joku joukosta.\n\nRanskalaiselle tehtiin tietä, ja vastarinnasta huolimatta hänet\nkiskottiin ja työnnettiin esiin.\n\n\"Osaatteko te tätä kieltä?\" kysyi Del.\n\n\"Osaan, mutta niin huonosti, niin kurjan huonosti\", vastusteli\nCourbertin. \"Siitä on niin kauan. Olen unohtanut.\"\n\n\"Alkakaa lukea. Emmehän me arvostele ankarasti.\"\n\n\"Ei, mutta --\"\n\n\"Alkakaa\", käski puheenjohtaja.\n\nDel työnsi kirjan hänen käsiinsä ja avasi sen kellastuneen nimilehden\nkohdalta. \"Minä olen ollut kuukausimääriä melkein kipeänä halusta\nsaada kynsiini jonkun teidän kaltaisenne\", vakuutti hän iloissaan.\n\"Ja kun nyt olen löytänyt teidät, ette niin hevillä pääse minusta.\nKas niin, eteenpäin, mars!\"\n\nCourbertin alkoi hitaasti lukea: \"Isä Yakontskin Muistiinpanot,\nSisältävät Lyhyen Kertomuksen hänen Elämästään Obidorskyn\nBenediktiläisluostarissa ja täydellisen Selonteon hänen Ihmeellisistä\nSeikkailuistaan Itä-Siperiassa Hirvi-Miesten keskuudessa.\"\n\nParoni katsahti ylös pyytäen lisäohjeita.\n\n\"Sanokaa meille, minä vuonna se on painettu\", neuvoi Del.\n\n\"Varsovassa vuonna 1807.\"\n\nKullankaivaja kääntyi voitonriemuisesti joukon puoleen. \"Kuulitteko?\nPitäkää nyt se mielessänne, 1807, älkää unohtako!\"\n\nParoni kävi käsiksi ensimmäiseen lauseeseen. \"Tamerlan oli kaikkeen\nsyypää\", alkoi hän vaistomaisesti käyttäen käännöksessään sanamuotoa,\njoka oli hänelle ennalta tuttu.\n\nEnsi sanat kuullessaan Frona kalpeni ja pysyi valkeana kuin palttina\nniin kauan kuin lukemista kesti. Kerran hän salaa vilkaisi isäänsä\nja oli iloinen siitä, että tämä tuijotti suoraan eteensä, sillä hän\nei olisi kestänyt isän katsetta sillä hetkellä. Toisaalta hän varsin\nhyvin tiesi, että St. Vincent ei kääntänyt katsettaan hänestä, mutta\nhän ei ollut häntä huomaavinaankaan, eikä St. Vincent nähnyt muuta\nkuin liidunvalkeat, ilmeettömät kasvot.\n\n\"Kun Tamerlan kulki kautta Itä-Aasian\", luki Courbertin hitaasti,\n\"hävitti hän tulella ja miekalla valtakuntia ja kaupunkeja\nmaan tasalle ja hajoitti heimoja kuin -- kuin tuhkaa tuuleen.\nSuuri kansakunta kulki sekasortoisina joukkoina yli maan paeten\nvalloittajien tieltä -- ei, ei -- paeten hurjien valloittajien\nverenhimoa ja asettui kauas Siperiaan, jonka pohjois- ja itäosiin,\narktisen alueen rajoille, siten syntyi hajanainen mongolilainen\nasutus.\"\n\n\"Hypätkää muutamia sivuja eteenpäin\", neuvoi Bill Brown, \"ja lukekaa\npaikoitellen. Tämä ei saa kestää koko yötä.\"\n\nCourbertin seurasi neuvoa. \"Rannikon asukkaat ovat eskimoja,\niloista, rauhallista kansaa. He kutsuvat itseään nimellä Oukilion\neli Merenmiehet. Heiltä minä ostin koiria ja ruokaa. Mutta he ovat\nChow-Chuen-kansan, sisämaassa asuvan ja Hirvimiehiksi nimitetyn\nheimon alamaisia. Chow-Chuen-heimo on hurjaa, sotaista väkeä. Heti,\nkun lähdin rannikolta, he hyökkäsivät kimppuuni, riistivät minulta\nkaikki tavarani ja tekivät minut orjaksi.\" Hän käänsi muutamia\nlehtiä. \"Saavutin aseman heidän johtomiestensä joukossa, mutta en\nsilti päässyt sen lähemmäksi vapauttani. Viisauteni oli heille niin\nsuureksi hyödyksi, että he eivät suostuneet päästämään minua -- --\nVanha Pi-Une oli mahtava päällikkö, ja he päättivät, että minun\npiti naida hänen tyttärensä Ilswunga. Ilswunga oli likainen olento.\nHän ei tahtonut kylpeä ja käyttäytyi epämiellyttävästi -- -- Minä\nnain Ilswungan, mutta hän oli minun vaimoni vain nimeltä. Sitten\nhän kanteli isälleen, vanhalle Pi-Unelle, ja tämä suuttui kauheasti\n-- -- -- Ja heimojen kesken syntyi epäsopua, mutta lopulta minä\nviekkauteni ja -- ja neuvokkuuteni avulla tulin mahtavammaksi kuin\nolin ollutkaan, eikä Ilswunga enää valittanut, sillä minä opetin\nhänelle korttipelejä, joilla hän voi huvitella.\"\n\n\"Riittääkö tämä?\" kysyi Courbertin.\n\n\"Riittää\", vastasi Bill Brown. \"Mutta odottakaahan! Sanokaahan vielä\nkerta, minä vuonna kirja ilmestyi?\"\n\n\"Vuonna 1807 Varsovassa.\"\n\n\"Kuulkaahan, paroni\", puuttui Del puheeseen. \"Kun te nyt kerran olette\nsiellä puhujanpaikalla, niin minä kysyisin teiltä paria seikkaa.\"\nHän kääntyi kokouksen puoleen. \"Hyvät herrat, te olette kaikki\nkuulleet syytetyn kokemuksista Siperiassa. Te olette myös havainneet,\nettä ne erehdyttävästi muistuttavat Isä Yakontskin lähes sata\nvuotta aikaisemmin julkaistuja muistiinpanoja. Ja te olette varmaan\npäätelleet, että tässä täytyy olla jotain sotkua. Minä pyydän saada\ntodistaa teille, että sitä on enemmän kuin aavistattekaan. Syytetty\nantoi minulle tuon kolauksen päähän Reindeer-joella vuonna '88,\nsyksyllä '88 hän oli St. Michaelsissa matkalla Siperiaan, vuosina\n'89 ja '90 hän omien puheittensa mukaan vehkeili Siperiassa. Vuonna\n'91 hän palasi ihmisten ilmoille ja esiintyi valloittajasankarina\nFriskossa. Mutta kysytäänpä, mitä ranskalainen voi meille kertoa. --\nOlettehan te käynyt Japanissa?\" hän kysyi.\n\nCourbertin oli tarkoin seurannut Bishopin mainitsemia vuosilukuja,\nmiettinyt ja hämmästynyt. Hän katsahti kuin neuvoa kysyen Fronaan,\nmutta tämä ei auttanut häntä. \"Olen\", vastasi hän viimein.\n\n\"Ja tapasitte siellä syytetyn?\"\n\n\"Tapasin.\"\n\n\"Minä vuonna tämä tapahtui?\"\n\nJokainen odotti henkeään pidättäen vastausta.\n\n\"Vuonna 1889.\" Courbertin olisi mieluimmin ollut vastaamatta.\n\n\"Mutta paroni, miten se on mahdollista?\" kysyi Del mielistelevällä\näänellä. \"Vankihan oli siihen aikaan Siperiassa.\"\n\nCourbertin kohautti olkapäitään merkiksi siitä, että se ei koskenut\nhäntä, ja poistui todistajanpaikalta. Kuulustelu taukosi muutamaksi\nminuutiksi, joiden kestäessä innokkaasti kuiskailtiin ja pudisteltiin\npäitä.\n\n\"Valhetta kaikki tyyni\", kuiskasi St. Vincent Fronan korvaan, mutta\ntämä ei kuullut. \"Kaikki näyttää todistavan minua vastaan, mutta minä\nvoin selittää sen.\"\n\nMutta Frona ei liikahtanutkaan, ja puheenjohtaja kutsui St. Vincentin\npuhujanpaikalle. Frona katsahti isäänsä, ja hänen silmänsä tulivat\ntäyteen kyyneleitä, kun isä hyväillen laski kätensä hänen kädelleen.\n\n\"Tahtoisitko lähteä täältä?\" kysyi isä hetken epäröityään.\n\nFrona pudisti päätään, ja St. Vincent alkoi puhua. Hän kertoi\nsaman, minkä aikaisemmin oli Fronalle kertonut, mutta nyt vähän\nperusteellisemmin, ja hänen tiedonantonsa eivät ainoassakaan kohdassa\nolleet ristiriidassa La Flitchen ja Johnin todistusten kanssa. Hän\ntunnusti todeksi pesusaavijutun, jonka hänen pieni kohteliaisuutensa\nja John Borgin hillitön kiivaus olivat aiheuttaneet. Hän myönsi, että\nBella oli murhattu hänen revolverillaan, mutta mainitsi samalla, että\nBorg muutamaa päivää aikaisemmin oli lainannut revolverin eikä ollut\npalauttanut sitä. Bellan syytöksestä hän ei voinut sanoa mitään.\nHän ei käsittänyt, miksi Bella tahtoi valehdella kuolinhetkellään.\nHän ei ollut koskaan millään tavalla loukannut häntä, niin että ei\nollut syytä ajatella kostoakaan. Kaikki oli aivan selittämätöntä.\nBishopin todistukseen hän taas ei katsonut kannattavan edes puuttua.\nSe oli valhekudos, johon sinne tänne oli taitavasti pujoteltu\ntotuudenkin lankoja. Totta oli, että mies oli tullut hänen seurassaan\nAlaskaan vuonna '88, mutta hänen esityksensä heidän retkistään oli\nilkeämielinen ja harhaanvievä. Ja mitä paroniin tuli, niin hän oli\nhiukan erehtynyt vuosilukuihin nähden, siinä kaikki.\n\nKuulustellessaan syytettyä Bill Brown tuli kiinnittäneeksi huomiota\nerääseen oudostuttavaan seikkaan. St. Vincent oli oman puheensa\nmukaan ankarasti tapellut noita kahta salaperäistä miestä vastaan.\n\"Jos niin on\", kysyi Brown, \"niin kuinka on mahdollista, että te\nsuoriuduitte ilman pienintäkään vammaa? John Borgin ruumis oli täynnä\nnaarmuja ja mustelmia. Miten te henkenne edestä tapellessanne voitte\npysyä aivan vahingoittumattomana?\"\n\nSitä St. Vincent ei voinut sanoa, mutta hän väitti, että koko hänen\nruumiinsa oli arka ja kankea. Ja sehän ei oikeastaan merkinnyt\nmitään. Hän ei ollut murhannut Borgia eikä hänen naistaan, muuta hän\nei voinut sanoa.\n\nFrona lausui puolustuspuheensa alussa muutamia voimakkaita sanoja\nihmishengen pyhyydestä ja siitä, miten väärin ja vaarallista\non nojautua todennäköisyysperusteihin, sekä huomautti syytetyn\noikeuksista siinä tapauksessa, että hänen syyllisyyttään ei voida\ntodistaa. Sitten hän siirtyi todistajien lausuntoihin sivuuttaen\nepäoleelliset kohdat ja koettaen pysytellä merkityksellisissä\ntosiasioissa. Ensiksikin hän totesi, että he eivät olleet voineet\nesittää syytä, minkä vuoksi syytetty olisi tehnyt murhan. Pelkkä\najatus, että näiden todistajien lausuntojen katsottaisiin näyttäneen\ntoteen St. Vincentin syyllisyys, oli hänestä loukkaava kokouksen\nosanottajien arvostelukyvylle, ja hän luotti tarpeeksi heidän\nkunniantuntoonsa ja järkevyyteensä ollakseen vakuutettu siitä, että\nkaikki esitetyt lapsellisuudet eivät vaikuttaisi heidän tuomioonsa.\nMitä kuulustelussa ilmenneihin yksityisseikkoihin tuli, hän lausui,\nettä ei oltu näytetty toteen Bellan ja St. Vincentin välillä\nvallinneen minkäänlaista läheistä suhdetta eikä myöskään, että St.\nVincent olisi Bellaa ahdistellut. Pesusaavikohtaushan -- ainoa muka\nraskauttavan asianhaara, jolla tätä syytöstä oli perusteltu -- oli\nnaurettavan vähäpätöinen ja osoitti vain, miten väärin rajupäinen\nmies saattoi käsittää toisen pienen kohteliaisuudenosoituksen. Hän\npyysi heitä itseään harkitsemaan asiaa, olivathan he järkeviä miehiä.\n\nHe olivat koettaneet todistaa, että syytetyllä oli riitaisa luonne.\nHänen ei tarvinnut sanoa mitään John Borgin luonteesta, tunsivathan\nhe kaikki hänen hurjat raivonpuuskansa, olihan hänen riidanhalunsa\nkoko seudun huulilla, ja olihan se estänyt häntä saamasta ystäviä\nja hankkinut hänelle paljon vihamiehiä. Eikö siis ollut varsin\nuskottavaa, että nuo naamioidut miehet olivat kaksi tällaista\nvihamiestä? Mikä oli ollut heidän tekonsa varsinaisena syynä, sitä\nhän ei voinut sanoa, mutta hän kysyi sen sijaan tuomareilta, oliko\nnäiden mielestä mahdotonta, että Alaskassa olisi kaksi miestä, joille\nJohn Borg olisi antanut tarpeeksi veriteon syytä.\n\nOli todistettu, että noiden kahden miehen jälkiä ei oltu tavattu,\nmutta oli jätetty mainitsematta, etteivät St. Vincentin, Pierre La\nFlitchen ja Ruotsin Johninkaan jäljet olleet näkyneet. Se olikin\naivan päivänselvää. Jokainen tiesi, että tie sekä maalla että jäällä\noli niin kova, että pehmeä mokkasiini ei jättänyt siihen mitään\njälkeä ja ettei olisi tarvittu edes jäänlähtöä poistamaan kaikkia\nmurhamiesten jälkiä.\n\nTämän päätelmän kuullessaan La Flitche nyökäytti hyväksyvästi\npäätään. Frona jatkoi.\n\nSyyttäjät olivat käyttäneet hyväkseen sitä seikkaa, että St.\nVincentin kädet olivat veren tahraamat. Mutta jos he nyt tällä\nhetkellä suvaitsisivat tutkia mr La Flitchen mokkasiineja, niin he\nhuomaisivat, että nekin olivat veressä. Tämä ei silti todistanut,\nettä mr La Flitche oli syypää verenvuodatukseen.\n\nMr Brown oli viitannut siihen, että syytetty ei ollut saanut mitään\nvammoja hurjassa ottelussa. Syytetyn puolustaja saattoi olla tästä\nhuomautuksesta kiitollinen. John Borgin ruumista oli ilmeisesti\npahoinpidelty. Hän oli kookkaampi, voimakkaampi, painavampi mies\nkuin St. Vincent. Jos siis St. Vincent, kuten he syyttivät, oli\ntehnyt murhan ja niin muodoin ollut John Borgin kanssa niin\nkiivaassa käsikähmässä, että tämä siitä oli saanut naarmuja ja\nmustelmia ruumiiseensa, niin kuinka hän oli voinut itse suoriutua\nloukkaantumatta? Tätä seikkaa heidän kannatti harkita.\n\nToinen huomiota ansaitseva seikka oli, että syytetty juoksi\ntietä alaspäin. Jos hän olisi tehnyt murhan, olisi ollut aivan\nkäsittämätöntä, että hän pukeutumatta ja valmistautumatta pakoon\nolisi juossut muihin asuntoihin päin. Toisaalta oli hyvin helposti\nkäsitettävissä, että hän oli lähtenyt ajamaan takaa murhamiehiä\nja pimeässä -- uupunut, hengästynyt ja varmastikin melko lailla\nkiihoittunut kun oli -- juossut sokeasti tietä alas.\n\nFronan lausunto oli johdonmukainen ja yhtenäinen ja puhuttuaan\nloppuun hän sai kättentaputuksia palkakseen. Mutta hän oli pahoillaan\nja loukkaantunut, sillä hän tiesi, että he eivät osoittaneet hänelle\nsuosiota sen vuoksi, että olisivat olleet yhtä mieltä hänen kanssaan,\nvaan sen vuoksi, että hän oli nainen.\n\nBill Brownilla oli nopea käsityskyky ja tarkka korva, ja hän\nosasi käyttää tarjoutuvia asianhaaroja hyväkseen ja taidokkaasti\nkääntää epäedullisetkin edullisiksi. Tässä hänen synnynnäinen\nkekseliäisyytensä ja puhelahjansa olivat hänelle suureksi avuksi.\nKun hän oli puheessaan kotvasen käsitellyt noita kahta salaperäistä,\nnaamioitua miestä, oli hän saanut heidät haihtumaan kuin sadun\nsumuolennot -- juuri näitä sanoja hän mielellään käytti heistä.\n\nHe eivät olleet voineet poistua saaresta kolme tai neljä tuntia\nennen jäänlähtöä. Syytetty ei ollut koettanut sotkea juttuun ketään\nsaarelaisista, koska nämä kaikki häntä itseään lukuunottamatta\nkykenivät näyttämään toteen, että olivat olleet toisaalla murhan\ntapahtuessa. Oli kyllä mahdollista, että syytetty oli kiihoittunut\njuostessaan tiellä suoraan La Flitchen ja Ruotsin Johnin syliin,\nmutta olisi toki luullut, että hän Siperiassa olisi tottunut\njärkyttävämpiin kokemuksiin. Mutta se ei merkinnyt niin paljoa;\nkieltämätöntä oli sen sijaan, että hän oli ollut hysteerisessä\nkiihoitustilassa ja että murhamies sellaisissa oloissa ei tiedä, mitä\nhän tekee ja minne suuntaa kulkunsa. Sellaista oli ennenkin nähty.\nMoni rikoksentekijä oli juossut suin päin rangaistustaan kohti.\n\nKäsitellessään Borgin, Bellan ja St. Vincentin suhdetta hän\ntaitavasti vetosi kuulijainsa vaistoihin ja ennakkoluuloihin,\nheitti järkisyyt hetkeksi syrjään ja turvautui typeriin, alhaisiin\nmauttomuuksiin, joiden tiesi heihin vaikuttavan. Hän myönsi, että\nvälilliset todistukset eivät koskaan olleet ehdottomasti sitovia.\nMutta niitä ei tässä tarvittukaan. Olihan heillä niiden lisäksi\ntodistus, jonka sitovuutta ei ollut syytä epäillä.\n\n\"Ja lopuksi\", hän sanoi, \"me emme pääse Bellan viimeisistä sanoista.\nKukaan meistä ei ollut silminnäkijänä. Me olemme haparoineet pimeässä\nja koettaneet pikkuseikkojen varassa päästä totuuden perille. Mutta,\nhyvät herrat\" -- hän pysähtyi ja tarkkasi kuulijainsa kasvonilmeitä\n-- \"Bella tiesi totuuden. Hänen todistuksensa ei ole välillinen.\nHenkitoreissaan, sydänverensä vuotaessa ja katse kangistuneena hän\npuhui totta. Pimeän yön häntä lähestyessä ja kuolonkorahdukset\nkurkussaan hän heikoin voimin kohottautui ja ojensi vapisevan\nsormensa syytettyä kohti, näin, ja sanoi: 'Hän, hän, hän! St. Vincha,\nhän sen teki!'\"\n\nBill Brownin sormi osoitti yhä vielä St. Vincentiä, kun tämä\nvaivalloisesti nousi seisomaan. Hänen kasvonsa näyttivät kuluneilta\nja harmailta, ja hän katsoi ympärilleen saamatta sanaakaan suustaan.\n\"Raukka, raukka\", kuiskailtiin kaikkialta ja niin äänekkäästi, että\nhän hyvin saattoi kuulla. Hän kostutti huuliaan kerran toisensa\njälkeen ja ponnisteli saadakseen äänensä kuuluville. \"Kaikki on\nniinkuin olen sanonut\", onnistui hänen lopulta saada huuliltaan.\n\"Minä olen syytön, kautta Jumalan, minä olen syytön!\" Hän tuijotti\ntylsästi Ruotsin Johniin odottaen, että ajatus alkaisi toimia. \"Minä\n-- minä en tehnyt sitä -- minä olen syytön -- minä -- syytön.\"\n\nHän näytti vajonneen syvään mietiskelyyn, johon Ruotsin John tuntui\nantaneen hänelle aiheen. Frona tarttui hänen käteensä ja veti hänet\nhiljaa jälleen istumaan. Joku joukosta vaati salaäänestystä.\n\nMutta Bill Brown oli silmänräpäyksessä valmis vastaamaan. \"Ei! Minä\nsanon ei! Avoin äänestys! Me olemme miehiä ja uskallamme lausua\najatuksemme julki.\"\n\nHänen lausuntoansa tervehdittiin hyvä-huudoin, ja äänestys alkoi.\nPuheenjohtaja huusi kutakin läsnäolijoista vuorostaan nimeltä, ja\ntoinen toisensa jälkeen lausui tuon yhden ainoan sanan \"syyllinen.\"\n\nParoni Courbertin tuli Fronan luo ja kuiskasi hänelle jotakin. Frona\nnyökäytti hymyillen päätään, ja paroni tunkeutui taas joukon läpi ja\nasettui ovensuuhun. Hän äänesti vuoronsa tullen \"syytön\", ja samoin\ntekivät Frona ja Jakob Welse. Pierre La Flitche epäröi hetkisen,\nkatsoi tarkasti Fronaan ja St. Vincentiin ja sanoi sitten kirkkaalla\nhuiluäänellään \"syyllinen.\"\n\nKun puheenjohtaja nousi paikaltaan, Jakob Welse kuin sattumalta\nsiirtyi toiselle puolella pöytää ja asettui selin uunia vastaan.\nCourbertin, jolta mikään ei ollut jäänyt huomaamatta, tempasi\nkalatynnyrin seinänvierustalta ja nousi sille.\n\nPuheenjohtaja rykäisi ja löi pöytään vaatien hiljaisuutta. \"Hyvät\nherrat\", hän alkoi \"syytetty --\"\n\n\"Kädet ylös!\" huusi Jakob Welse samassa käskevästi, ja puolta\nsekuntia myöhemmin kuului Courbertinin kimakka: \"Kädet ylös, hyvät\nherrat!\"\n\nHe vallitsivat joukkoa takaa ja edestä revolvereillaan. Ainoakaan\nkäsi ei jäänyt nousematta, puheenjohtajan nuijakin heilui ilmassa.\nMitään meteliä ei syntynyt. Jokainen istui ja seisoi samassa\nasennossa kuin käskyn kuuluessa. Heidän katseensa siirtyivät toisesta\npäähenkilöstä toiseen ja palasivat aina Jakob Welseen.\n\nSt. Vincent istui kuin olisi saanut halvauksen. Frona työnsi\nrevolverin hänen käteensä, mutta hänen hervottomat sormensa eivät\npystyneet pitelemään sitä.\n\n\"Tule, Gregory\", kehoitteli Frona. \"Kiiruhda! Corlissilla on kanootti\nvalmiina! Tule!\"\n\nHän pudisteli vankia, ja tämä sai viimein aseen käteensä. Sitten hän\ntempoi ja kiskoi häntä ikäänkuin herättääkseen nukkuvaa, kunnes hän\nnousi seisoalleen. Mutta hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hänen\nkatseensa harhaileva kuin unissakävijän. Oli kuin hän olisi saanut\nhalvauksen. Frona ei päästänyt häntä, vaan peräytyi antaakseen hänen\nastua ohitseen. St. Vincent astui vapisevin polvin askelen eteenpäin.\nTäydellinen hiljaisuus vallitsi, vain miesjoukon raskas hengitys\nkuului. Muuan miehistä yskäisi, se oli hiljaisuuden häiritsemistä\nja kaikkien katseet kääntyivät nuhtelevasti häneen. Mies joutui\nhämilleen ja astui hermostuneesti jalalta toiselle. Sitten kuului\ntaas vain tuo raskas hengitys.\n\nSt. Vincent astui toisen askelen, mutta samassa hänen sormensa\nhellittivät otteensa ja revolveri pudota kolahti lattialle. Hän\nei yrittänytkään nostaa sitä. Frona kumartui kiireesti, mutta La\nFlitche oli ehtinyt astua sille. Frona katsahti ylöspäin, näki\nhänen seisovan kädet ylhäällä ja tuijottavan hajamielisen näköisenä\nJakob Welseen. Hän tyrkkäsi miehen jalkaa syrjään, mutta sen\nlihakset olivat jännitetyt, mikä osoitti, että hajamielinen ilme oli\nteeskennelty. St. Vincent katsoi neuvottomana maahan, ikäänkuin ei\nolisi ymmärtänyt, mitä tämä kaikki merkitsi.\n\nMutta tämä keskeytys veti Jakob Welsen huomion puoleensa, ja hänen\nkoettaessaan etsiä sen syytä puheenjohtaja otti tilaisuudesta vaarin.\nKoukistamatta käsivarttaan hän singautti painavan nuijan kädestään.\nSe teki lyhyen kaaren ilmassa ja osui Jakob Welsen korvan alle. Hän\nkaatui, revolveri putosi maahan, ja Ruotsin John löi läähättäen\nkäsiään reisiinsä.\n\nSamassa oli paroniltakin riistetty aseet. Del Bishop oli kädet yhä\nylös ojennettuina ja tuijottaen viattomasti eteensä potkaissut\ntynnyrin hänen altaan, niin että ranskalainen oli pudonnut lattialle.\nHänen luotinsa lensi ketään vahingoittamatta katon läpi. La Flitche\ntarttui Fronaan. St. Vincent havahtui äkkiä ja juoksi ovelle, mutta\njoukko teki heti hänen aikeensa tyhjäksi.\n\nPuheenjohtaja löi nyrkkinsä pöytään ja lopetti keskeytyneen\nlauseensa. \"Hyvät herrat\", hän huusi \"syytetty on havaittu syypääksi\nrikokseen.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.\n\n\nFrona oli heti rientänyt isänsä avuksi, mutta tämä oli jo tointunut.\nCourbertin oli saanut naarmuja kasvoihinsa ja nyrjäyttänyt\nnilkkansa ja teki kiukkuista vastarintaa, kun häntä raahattiin\novelta peremmälle huoneeseen. Estääkseen keskustelua syntymästä ja\nvoittaakseen siten aikaa Bill Brown pyysi puheenvuoroa.\n\n\"Herra puheenjohtaja!\" lausui hän. \"Vaikkakaan me emme hyväksy Jakob\nWelsen, Frona Welsen ja paroni Courbertinin yritystä vapauttaa\nvanki ja siten ehkäistä oikeuden päätöksen täytäntöönpaneminen,\nniin emme kuitenkaan näissä olosuhteissa voi muuta kuin tuntea\nmyötätuntoa heitä kohtaan. Minun ei tarvitse yksityiskohtaisesti\npuuttua tähän asiaan. Te tiedätte kaiken ja olisitte varmaan jokainen\nheidän asemassaan menetellyt samalla tavalla. Minä ehdotan siis,\nettä saattaaksemme asiamme pikaiseen päätökseen riistämme kolmelta\nvangiltamme aseet ja päästämme heidät vapaiksi.\"\n\nEhdotukseen suostuttiin ja molemmat miehet tutkittiin tarkasti.\nFrona pelastui tästä vakuuttaen kunniasanallaan, ettei hänellä ollut\naseita. Sitten kokous muodosti keskuudestaan hirttotoimikunnan, ja\nkaikki alkoivat poistua tuvasta.\n\n\"Olen pahoillani, että minun täytyi loukata teitä\",\nsanoi puheenjohtaja puolittain anteeksi pyytäen, puolittain\nvoitonriemuisesti.\n\nJakob Welse hymyili. \"Te käytitte tilaisuutta hyväksenne\", hän\nvastasi, \"enkä minä voi teitä siitä syyttää. Mutta en sittenkään voi\nolla toivomatta, että olisin onnistunut.\"\n\nKiivaita huutoja kuului tuvan toisesta päästä. \"Laskekaa irti!\" \"Astu\nhänen hyppysilleen, Tim!\" \"Laskekaa irti!\" \"Huu-uh!\" \"Avatkaa hänen\nsuunsa!\"\n\nFrona näki miesjoukon tungeskelevan St. Vincentin ympärillä ja juoksi\npaikalle. Vanki oli heittäytynyt lattialle ja tappeli hurjistuneena\nkynsin ja hampain. Tim Dugan, muuan suurikasvuinen kelttiläinen, oli\ntullut liian lähelle häntä, ja St. Vincent oli iskenyt hampaansa\nhänen käsivarteensa.\n\n\"Lyö häntä, Tim! Lyö, niin että tuntuu!\"\n\n\"Millä minä löisin, senkin höperöt! Avatkaa hänen leukansa,\nkuuletteko!\"\n\n\"Odottakaahan hetkinen!\" Miehet väistyivät Fronan tieltä peräytyen\ntaistelijoiden luota.\n\nFrona laskeutui polvilleen. \"Päästä hänet irti, Gregory, päästä hänet\nirti!\"\n\nSt. Vincent katsahti häneen, mutta katse oli melkein eläimellisen\ntylsä. Hän hengitti raskaasti ja ikäänkuin rasituksesta läähättäen.\n\"Minä olen tässä, Gregory.\" Frona silitti rauhoittavasti kädellään\nhänen otsaansa. \"Etkö ymmärrä? Minä, Frona, olen tässä! Päästä mies\nirti!\"\n\nVähitellen St. Vincentin ruumis kävi veltoksi, ja hänen Kasvoillensa\nlevisi rauhan ilme. Leuka hellitti otteensa, ja mies veti kätensä\npois.\n\n\"Kuulehan, Gregory! Vaikka sinä nyt kuolisitkin -- --\"\n\n\"Mutta minä en voi! En voi!\" hän vaikeroi. \"Sinähän sanoit, että minä\nsaatoin luottaa sinuun, että kaikki päättyisi hyvin.\"\n\nFrona ajatteli tilaisuutta, jonka St. Vincent oli laiminlyönyt, mutta\nei sanonut mitään.\n\n\"Voi Frona, Frona!\" Hän nyyhkytti ja painoi päänsä hänen syliinsä.\n\n\"Koeta nyt ainakin olla mies. Muuta et enää voi.\"\n\n\"Tulkaahan nyt!\" käski Tim Dugan. \"En tahtoisi häiritä teitä, miss,\nmutta me olemme saaneet tehtäväksemme saattaa hänet määräpaikkaan.\nKäykää käsiksi häneen, pojat! Ottakaa te jaloista kiinni, Blackey, ja\nsinä myös, Johnson.\"\n\nSt Vincentin ruumis kävi taas jäykäksi, järjen pilkahdus katosi hänen\nkatseestaan, ja hänen sormensa puristivat suonenvedontapaisesti\nFronan kättä. Tämä katsoi rukoilevasti miehiin, ja nämä olivat kahden\nvaiheella, mitä tehdä.\n\n\"Jättäkää minut hetkeksi kahdenkesken hänen kanssaan\", pyysi Frona.\n\"Vain hetkeksi.\"\n\n\"Ei hän sitä ansaitse\", murisi Dugan halveksivasti miesten\nvetäydyttyä syrjään. \"Katsokaahan nyt tuota!\"\n\n\"Synti ja häpeä!\" huudahti Blackey katsoen salaa sivullepäin ja\nnähden Fronan kuiskaavan jotain St. Vincentin korvaan ja kädellään\nhyväilevän hänen hiuksiaan.\n\nHe eivät kuulleet hänen sanojaan, mutta hän sai miehen nousemaan\npystyyn ja talutti häntä eteenpäin. St. Vincent kulki kuin\npuolikuollut, ja tullessaan raittiiseen ilmaan hän tuijotti\nihmeissään Yukonin mutaisia aaltoja. Joukko oli pysähtynyt rannalle\nmännyn juurelle. Muuan poika, joka oli kiertänyt köyden oksan ympäri,\noli juuri lopettanut työnsä ja luisui runkoa myöten maahan. Hän\nvilkaisi kouriinsa ja puhalsi niihin, ja joukko alkoi nauraa. Pari\nsusikoiraa murahteli toisilleen karvat pörröllään vähän matkan päässä\nja näyttäen hampaitaan. Miehet usuttivat niitä toistensa kimppuun. Ne\ntappelivat vimmatusti, mutta potkittiin syrjään St. Vincentin tieltä.\n\nCorliss nousi rantatörmälle Fronan luo. \"Miten on?\" hän kuiskasi.\n\"Onko kaikki mennyttä?\"\n\nFrona yritti sanoa jotain, mutta kyyneleet estivät häntä puhumasta;\nhän nyökäytti vain päätään.\n\n\"Tätä tietä, Gregory!\" Frona tarttui häntä käsipuolesta ja talutti\nhänet köyden alle asetetun arkun luo.\n\nCorliss seurasi heitä askel askelelta, katsoi miettiväisesti joukkoa\nja tunnusteli taskuaan. \"Voinko minä tehdä jotain?\" hän kysyi\nhermostuneesti purren alahuultaan. \"Teen kaiken, mitä te tahdotte,\nFrona. Kyllä minä voin pitää heidät loitolla.\"\n\nFrona katsoi häneen eikä voinut olla tuntematta iloa. Hän tiesi,\nettä tuo mies uskaltaisi, mutta myös, että olisi väärin antaa hänen\nuskaltaa. St. Vincentille oli tarjottu tilaisuus, eikä olisi ollut\noikein uhrata enempää hänen hyväkseen. \"Ei, Vance! Liian myöhäistä.\nNyt emme voi enää tehdä mitään.\"\n\n\"Antakaa minun edes koettaa\", pyyteli Corliss itsepäisesti.\n\n\"Ei! Ei ole meidän syymme, että aikeemme meni myttyyn, ja -- --\nja -- --\" Hänen silmiinsä nousi kyyneleitä. \"Älkää pyytäkö\nminulta tätä.\"\n\n\"Tulkaa sitten pois täältä minun kanssani. Te ette voi jäädä tänne.\"\n\nBlackey sitoi hirttosilmua köydenpäähän. \"Suutele minua, Gregory\",\nsanoi Frona ja kosketti hänen käsivarttaan.\n\nTuomittu säpsähti tuntiessaan kosketuksen, huomasi, että kaikki\nkatsoivat häneen, ja näki hirttosilmukan pyövelinsä kädessä. Hän\nojensi käsivartensa ikäänkuin pitääkseen sitä loitolla ja huusi\nkovalla äänellä: \"Ei, ei! Antakaa minun tunnustaa kaikki! Antakaa\nminun ilmaista totuus, silloin te uskotte minua.\"\n\nBill Brown ja puheenjohtaja työnsivät Blackeyn syrjään, ja väkijoukko\ntunkeutui lähemmäksi huutaen ja rähisten. \"Antakaa minun olla!\"\nkuului kimakka pojan ääni joukosta. \"Minä en lähde mihinkään. Minä\nkiipesin puuhun ja kiinnitin köyden ja saan jäädä katsomaan.\"\n\"Tuommoinen nulikka\", vastasi miehen ääni, \"ei tämä sovi sinulle.\"\n\"Viis siitä, enkä minä ole mikään nulikka, minä -- minä olen tottunut\ntämmöiseen. Ja sitä paitsi minä kiipesin puuhun. Katsokaa minun\nkäsiäni.\" \"Miksi hän ei saisi jäädä?\" huusivat toiset. \"Jätä hänet\nrauhaan, Curley!\" \"Älä sinä siinä määräile!\" Välikohtaus päättyi\nnaurunremakkaan.\n\n\"Hiljaa!\" huusi puheenjohtaja ja kääntyi sitten St. Vincentin\npuoleen: \"No tunnustakaa nyt sitten älkääkä viivytelkö koko päivää!\"\n\n\"Nostakaa hänet arkulle!\" kirkui väkijoukko. \"Puhukoon siitä, että\nme paremmin kuulemme!\" St. Vincent nostettiin arkulle, ja hän alkoi\nhätäisesti kertoa.\n\n\"Minä en tehnyt sitä, mutta minä näin kaiken. Murhaaja oli yksin. Hän\nsen teki, ja Bella auttoi häntä.\"\n\nJoukon nauru sai hänet vaikenemaan.\n\n\"Ei niin nopeasti\", varoitti Bill Brown. \"Olkaa hyvä ja selittäkää,\nmiten Bella auttoi miestä, joka murhasi hänet. Alkakaa alusta!\"\n\n\"Edellisenä iltana ennen maatapanoaan Borg ripusti hätäkellonsa --\"\n\n\"Hätäkellonsa?\"\n\n\"Minä nimitin sitä siksi -- ohuen paistinpannun -- ovenripaan, niin\nettä ovea ei voitu avata ilman, että se kolisten putosi maahan. Hän\npani sen siihen joka ilta Ikäänkuin peläten, että jotain tapahtuisi\n-- niinkuin sitten tapahtuikin. Murhayönä minä heräsin ja tunsin,\nettä joku liikkui huoneessa. Lamppu paloi himmeästi, ja minä näin\nBellan seisovan ovensuussa. Borg kuorsasi, kuulin sen aivan selvästi.\nBella irroitti paraikaa paistinpannua ja teki sen hyvin varovaisesti.\nSitten hän avasi oven, ja muuan intiaani astui hiljaa tupaan. Hänellä\nei ollut naamaria, ja minä tuntisin hänet heti paikalla, jos saisin\nnähdä hänet jälleen, leveästä arvesta, joka hänellä oli otsassa\ntoisen silmän yläpuolella.\"\n\n\"Te tietysti hyppäsitte vuoteeltanne ja herätitte Borgin?\"\n\n\"En\", vastasi St. Vincent uhkamielisesti heittäen päätään taaksepäin\nikäänkuin arvellen, että oli paras heti tunnustaa koko totuus. \"Minä\nvain makasin ja odotin.\" \"Mitä te ajattelitte?\"\n\n\"Että Bella oli intiaanin liittolainen ja että he aikoivat murhata\nBorgin. Ymmärsin sen heti.\"\n\n\"Ettekä tehnyt mitään?\"\n\n\"En mitään.\" Hän puhui hiljaa, ja hänen katseensa etsi Fronaa, joka\nseisoi arkun juurella ja piti sitä tasapainossa. Hänen kasvonsa eivät\nilmaisseet mitään mielenliikutusta. \"Bella tuli minun luokseni, mutta\nminä suljin silmäni ja hengitin tasaisesti. Hän kohotti lamppua\nparemmin nähdäkseen, mutta minä teeskentelin niin taitavasti, että\nhän uskoi minun nukkuvan. Sitten kuulin Borgin äkkiä heräävän, syntyi\nmelua ja huutoja ja minä katsoin sinnepäin. Intiaani iski Borgia\nkerran toisensa jälkeen puukolla, ja Borg torjui iskut käsivarsillaan\nja koetti päästä käsiksi vastustajaansa. Kun tämä viimein onnistui ja\nhe painiskelivat, niin Bella hiipi takaapäin ja kietoi käsivartensa\nmiehensä kaulaan kuristaakseen hänet. Hän painoi polvensa hänen\nselkäänsä vasten, taivutti hänen ruumistaan taapäin ja sai hänet\nintiaanin avulla kaadetuksi lattiaan.\"\n\n\"Mitä te silloin teitte?\"\n\n\"Katselin.\"\n\n\"Oliko teillä revolveri?\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"Sekö, jonka aikaisemmin sanoitte lainanneenne John Borgille?\"\n\n\"Se juuri, mutta minä vain katselin.\"\n\n\"Huusiko John Borg apua?\"\n\n\"Huusi.\"\n\n\"Voitteko mainita hänen sanansa?\"\n\n\"Hän huusi: 'St. Vincent! Voi St. Vincent! Voi hyvä Jumala! Voi\nSt. Vincent, auttakaa!'\" Häntä puistatti sitä muistellessa, ja hän\nlisäsi: \"Se oli kauhistavaa!\"\n\n\"Niinpä luulisi\", murahti Brown. \"Entä mitä te teitte?\"\n\n\"En mitään\", kuului itsepäinen vastaus, ja joukko alkoi\ntyytymättömänä murahdella. \"Borgin onnistui kuitenkin selviytyä\nheistä ja nousta jaloilleen. Hän viskasi Bellan yhdellä ainoalla\nkäsivarren iskulla huoneen toiseen päähän ja hyökkäsi intiaanin\nkimppuun. Sitten he tappelivat. Intiaanin puukko oli pudonnut\nmaahan, ja Borg löi nyrkillään, niin että oli kauheata sekä nähdä\nettä kuulla. Luulin varmasti, että hän löisi intiaanin kuoliaaksi.\nTämän ottelun aikana huonekalut menivät säpäleiksi. He kieriskelivät\nlattialla ja mylvivät ja tappelivat kuin villipedot. Ihmettelin,\nmiten intiaanin rinta kesti Borgin iskuja. Mutta silloin Bella sai\npuukon käteensä ja iski miestään kerran toisensa jälkeen eri osiin\nruumista. Intiaani puristi häntä lujasti, eikä hän voinut liikuttaa\nkäsivarsiaan; siksi hän koetti potkaista Bellaa sivultapäin. Hän\nlienee potkaissut häneltä jalan poikki, sillä Bella kirkaisi ja\nkaatui eikä yrityksistään huolimatta sen jälkeen päässyt nousemaan.\nSitten Borg kaatui uunia vasten, ja intiaani jäi hänen alleen.\"\n\n\"Pyysikö hän useampia kertoja apua?\"\n\n\"Hän rukoili, että tulisin hänen luokseen.\"\n\n\"Ja mitä te teitte?\"\n\n\"En mitään. Hän pääsi irti vastustajastaan ja tuli horjuvin askelin\nminun luokseni. Hänen verensä vuoti virtanaan, ja näin, että hänen\nvoimansa olivat hyvin vähissä. 'Antakaa minulle revolverinne', sanoi\nhän, 'pian, pian!' Hän haparoi käsillään kuin sokea. Sitten hänen\nmuistinsa näytti hiukkasen selvinneen, hän ojentautui ylitseni\nja otti revolverin, joka riippui tupessaan seinällä. Samassa\nintiaani jälleen hyökkäsi puukkoineen hänen kimppuunsa, mutta hän\nei koettanutkaan puolustautua. Sen sijaan hän lähestyi Bellaa --\nintiaani ei koko aikana jättänyt häntä rauhaan, vaan ahdisteli häntä\nlakkaamatta puukollaan. Tämä tuntui häntä kiusaavan, ja hän työnsi\nhäntä poispäin. Hän polvistui ja käänsi Bellan kasvot valoon päin,\nmutta hänen omat kasvonsa olivat veren peitossa, eikä hän voinut\nnähdä mitään. Hän pysähtyi hetkiseksi ja pyyhkäisi veren silmistään,\nsitten hän katsoi Bellaan ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi jostakin,\npainoi revolverin hänen rintaansa vasten ja laukaisi.\n\n\"Tästä intiaani hurjistui kamalasti, iski häntä puukollaan ja veti\nrevolverin hänen kädestään. Silloin hylly kaatui ja lamppu romahti\nmaahan. He jatkoivat tappelemistaan pimeässä, ja minä kuulin useita\nlaukauksia, mutta en nähnyt, kuka ampui. Nousin vuoteeltani, mutta\njouduin taistelevien tielle ja kaaduin Bellan päälle. Silloin sain\nkäteni vereen. Juoksin ovesta ulos ja kuulin yhä vielä laukauksia.\nSitten kohtasin La Flitchen ja Johnin, -- -- -- ja loput tiedätte.\nOlen kertonut totuuden, vannon sen teille.\"\n\nHän katsahti Fronaan. Tämä tuki yhä arkkua, ja hänen kasvonsa olivat\nrauhalliset. Sitten hän vilkaisi joukkoon ja kohtasi epäileviä\nkatseita. Jotkut nauroivat.\n\n\"Miksi ette heti kertonut tätä juttua?\" kysyi Bill Brown.\n\n\"Siksi, -- -- siksi -- --\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Siksi, että minun olisi pitänyt auttaa häntä.\"\n\nYhä useammat alkoivat nauraa, ja Bill Brown kääntyi joukon puoleen.\n\"Hyvät herrat\", hän sanoi, \"te olette kuulleet tämän uuden\neriskummallisen tarinan. Se on vielä satumaisempi kuin syytetyn\nedellinen selitys. Kuulustelun alussa lupasimme osoittaa, että hän ei\npuhunut totta. Olemme siinä onnistuneet, teidän tuomionne on siitä\ntodistuksena. Mutta että hän itse näin loistavasti antaisi meille\ntodistuksen valheellisuudestaan, sitä emme uskaltaneet odottaa. Sen\nhän kuitenkin nyt on tehnyt. Mitä arvelette hänestä? Hän on syöttänyt\nmeille valheen toisensa jälkeen, on todistettu, että valheellisuus\non hänen perusominaisuuksiansa. Tulisiko meidän siis nyt uskoa tätä\nviimeistä, hurjan mahdotonta valhetta? Hyvät herrat neuvon teitä\npysymään päätöksessänne! Ja niille, jotka uskovat hänen puhuneen\ntotta -- monta niitä ei liene -- pyydän saada lausua muutaman sanan.\nJos hän eli tämän John Borgin tuvassa, söi hänen pöydässään ja makasi\nhänen vuoteellaan murhan tapahtuessa, jos hän heltymättä kuuli tämän\nmiehen huutavan apua, jos hän makasi ja katsoi tuota hirmuista\nverinäytelmää kunniantuntonsa saamatta häntä liikkeelle, hyvät\nherrat, jos niin on niin hän missään tapauksessa ei ansaitse muuta\nkuin tulla hirtetyksi. Erehdyksestä ei voi olla kysymys. Mitä siis\ntahdotte?\"\n\n\"Kuolemaa!\" \"Vetäkää hänet hirteen!\" huudettiin vastaukseksi.\n\nMutta äkkiä joukon huomio kääntyi joelle, ja Blackeykin keskeytti\nvirantoimituksensa. Lautta, jota kummastakin päästä melottiin\nsuurella airolla, kulki aivan läheltä rantaa juuri Tienhaaran\näärimmäisen kärjen ohitse. Kun se ehti heidän kohdalleen, ohjattiin\nse rantaan, köysi heitettiin maihin ja kiedottiin useita kertoja sen\npuun ympäri, jonka alla St. Vincent seisoi. Lautan lasti -- tuoretta,\npunaista, kappaleiksi leikattua hirvenlihaa -- pilkisti esiin\nkuusenhavupeitteen alta, ja lautalla olevat kaksi miestä katsoivat\nylpeinä rannallaolijoihin.\n\n\"Aiomme viedä sen Dawsoniin\", selitti toinen heistä, \"ja päivä\npaistaa niin tulisesti.\"\n\n\"Älkää luulko\", sanoi hänen toverinsa vastaukseksi jonkun\nrannallaolijan kysymykseen. \"Emme me tänne jää kauppoja tekemään.\nDawsonissa siitä maksetaan puolitoista dollaria naulalta, ja\nsinne meillä on kiire. Mutta me olemme saaneet käsiimme tällaisen\nmiehennäköisen olion ja sen haluaisimme jättää teidän huostaanne.\"\nHän kääntyi ja osoitti peitekasaa, jonka alta saattoi erottaa miehen\nruumiin muodot. \"Me otimme hänet lautalle tänä aamuna, arviolta noin\nkolmenkymmenen mailin päässä Stewartin suulta.\"\n\n\"Hän tarvitsee hoitoa\", puuttui toinen mies puheeseen, \"mutta liha\npahenee, eikä meillä ole aikaa. Ei se raukka osaa sanoa sanaakaan. Ei\nymmärrä meidän kieltämme. On sen näköinen, kuin olisi ollut ottelussa\njääkarhun tai muun semmoisen otuksen kanssa, niin on täynnä kuhmuja\nja haavoja. Taitaapa olla sisäisiäkin vammoja. Minne saamme jättää\nhänet?\"\n\nFrona, joka yhä seisoi St. Vincentin vieressä, näki runneltua\nmiehen ruumista kannettavan rantaäyrästä ylös ja väkijoukon\nläpi. Kuparinkarvainen käsi riippui hervottomana alaspäin, ja\nkuparinkarvaiset kasvot näkyivät peitteitten alta. Kantajat\npysähtyivät heidän kohdalleen odottaen ohjeita, minne heidän tuli\nkantaa taakkansa. Frona tunsi jonkun äkkiä kiivaasti tarttuvan\nkäsivarteensa.\n\n\"Katso tuonne! Katso!\" St. Vincent oli kumartunut eteenpäin ja\nosoitti hurja ilme kasvoillaan loukkaantunutta miestä. \"Katso tuota\narpea!\"\n\nIntiaani avasi silmänsä, ja näytti siltä, kuin hän olisi tuntenut St.\nVincentin.\n\n\"Hän se on! Hän se on!\" St. Vincent kääntyi innosta vapisten\nmiesjoukon puoleen. \"Minä kutsun teidät kaikki todistajiksi! Tämä\nmies on John Borgin murhaaja!\"\n\nTällä kertaa ei kukaan nauranut, sillä hänen äänensä oli kaamean\nvakava. Bill Brown ja puheenjohtaja koettivat saada intiaania\npuhumaan, mutta turhaan. Muuan Englannin Kolumbiasta kotoisin\noleva kaivosmies yritti hänkin vuorostaan omalla kielellään, mutta\nsitäkään mies ei ymmärtänyt. Sitten kutsuttiin La Flitchen paikalle.\nKaunis nuorukainen kumartui miehen puoleen ja alkoi lausua omituisia\nkurkkuääniä, jotka hän oli oppinut intiaaniäidiltään. Kuulijoista\nkaikki tuntui samalta käsittämättömältä sotkulta, mutta oli kuitenkin\nilmeistä, että hän koetti vuorotellen useita eri murteita. Mutta\nhänkään ei saanut vastausta ja vaikeni lopulta neuvottomana. Mutta\näkkiä hänelle juolahti jotain mieleen, ja hän yritti vielä kerran.\nSilmänräpäyksessä intiaanin ilme osoitti hänen ymmärtävän, ja hänen\nkurkustaan kuului samanlaisia ääniä.\n\n\"Se on stick-intiaanien murretta, sitä puhutaan kaukana ylhäällä\nWhiten varrella\", ilmoitti La Flitche.\n\nSitten hän kulmakarvat rypistettyinä ja tuon tuostakin muistin\npettäessä etsiskellen sanoja alkoi ahdistella intiaania\nkysymyksillään. Joukko seurasi heidän keskusteluaan kuin näytelmää,\nomituisia äänähdyksiä se ei ymmärtänyt, mutta eleistä ja ilmeistä\nse saattoi lukea milloin hämminkiä, milloin ihmetystä, milloin\ntaas keskinäistä ymmärtämystä. Silloin tällöin intiaanin kasvoista\nkuvastui raivoisa viha ja La Flitchen kasvoista myötätunto, joskus\nhe katsein ja kädenliikkein osoittivat St. Vincentiä, ja kerran\nhillitty, iloton hymy väreili heidän huulillaan.\n\n\"No niin, hyvä on\", sanoi La Flitche viimein, ja intiaanin pää painui\ntaapäin. \"Tämä mies puhuu totta. Hän tulee kaukaa White-joelta. Hän\nei ymmärrä. Hän ihmettelee hyvin suuresti, niin monta valkoista\nmiestä. Hän ei koskaan tietänyt, että on niin monta valkoista miestä\nmaailmassa. Hän kuolee pian. Hänen nimensä on Gow.\n\n\"Kauan, kolme vuotta sitten, tämä mies, John Borg, tulee tämän miehen,\nGow'n, maahan. Hän metsästää, hän tuo paljon riistaa leiriin, ja\nWhite-joen stick-kansa pitää hänestä. Gow'lla on vaimo, Pisk-ku.\nPian John Borg tahtoo lähteä pois. Hän menee Gow'n luo ja sanoo:\n'Anna minulle nainen. Tehdään kauppa. Minä annan sinulle paljon\ntavaraa.' Mutta Gow sanoo ei. Pisk-ku hyvä vaimo. Ei kukaan nainen\nneulo mokkasiineja niinkuin hän. Hän parkitsee hirvennahan paremmin\nkuin muut ja tekee sen pehmeäksi. Gow rakastaa Pisk-ku'ta. Sitten\nJohn Borg sanoo, ei hän välitä. Hän tahtoo saada Pisk-ku'n. Sitten\nhe tappelevat kovin hurjasti ja Pisk-ku menee pois John Borgin\nkanssa. Hän ei tahdo, mutta hän menee kuitenkin. Borg kutsuu häntä\nBellaksi ja antaa hänelle paljon hyviä tavaroita, mutta hän rakastaa\nGow'ta koko ajan.\" La Flitche osoitti arpea intiaanin otsassa silmän\nyläpuolella. \"John Borg hän teki sen.\"\n\n\"Kauan Gow melkein kuollut. Sitten hän tulee terveeksi, mutta hänen\npäänsä on sairas. Ei tunne ketään, ei tunne isäänsä, ei äitiänsä, ei\nketään. Aivan niinkuin pieni lapsi, aivan niin. Sitten kerran, äkkiä,\njokin napsahtaa hänen päässään, nips, naps, ja se on heti terve. Hän\ntuntee isänsä ja äitinsä, hän muistaa Pisk-ku'n, muistaa kaikki.\nHänen isänsä sanoo, John Borg meni jokea alas. Silloin Gow lähtee\njokea alas. Kevätaika, jää hyvin huono. Hän pelkää, niin paljon\nvalkeita miehiä, ja kun hän tulee tänne päin, hän matkustaa yöllä.\nKukaan ei näe häntä, mutta hän näkee kaikki. Hän niinkuin kissa,\nnäkee pimeässä, tulee suoraan John Borgin tuvalle. Hän ei tiedä,\nmiten tämä tapahtuu, hän tietää vain, että hänen pitää tehdä hyvä\ntyö.\"\n\nSt. Vincent puristi Fronan kättä, mutta tämä veti sen pois ja astui\naskelta kauemmaksi hänestä.\n\n\"Hän näkee, Bella ruokkii koiria, ja hän puhuu hänen kanssaan. Yöllä\nhän tulee, ja Bella avaa oven. Sitten te tiedätte, mitä tapahtuu. St.\nVincent ei tee mitään. Borg tappaa Bellan. Gow tappaa Borgin. Borg\ntappaa Gow'n, sillä Gow kuolee pian. Borgilla voimakas käsivarsi.\nGow sisästä sairas, kaikki murskana, Gow ei siitä onneton, Pisk-ku\nkuollut.\n\n\"Sitten hän menee jäitä myöten mannermaalle. Minä sanon hänelle, te\nkaikki sanotte, se on mahdotonta, ei kukaan mene jäitä myöten tähän\naikaan. Hän nauraa ja sanoo, se ei mahdotonta, hän teki sen. Se\noli vaikeata, mutta hän pääsee yli kuitenkin. Hän on hyvin sairas\nsisästä, joskus hän ei osaa kävellä, hän ryömii. Kauan, kauan, sitten\ntulee Stewart-joelle. Ei enää pääse eteenpäin, jää sinne kuolemaan.\nKaksi valkoista miestä löytää hänet ja tuo tänne. Hän ei välitä. Hän\nkuolee kuitenkin.\"\n\nLa Flitche vaikeni äkkiä, mutta kukaan ei sanonut sanaakaan. Sitten\nhän lisäsi: \"Minä uskon, Gow on hiton hyvä mies.\"\n\nFrona tuli Jakob Welsen luo. \"Lähde täältä minun kanssani, isä\", hän\nsanoi. \"Minä olen niin väsynyt.\"\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna Jakob Welse asemastaan ja miljoonistaan huolimatta\nhakkasi halot päivän tarpeiksi, sytytti sitten sikarin ja lähti\ntapaamaan paroni Courbertiniä. Frona pesi aamiaislautaset, ripusti\nvaatteita kuivamaan ja antoi koirille ruokaa. Sitten hän otti\nkuluneen Wordsworthin matkarepustaan ja istuutui mukavasti rannalle\nkahden kaatuneen hongan muodostamaan nojatuoliin. Mutta hän ehti\ntuskin avata kirjan, ennenkuin hänen katseensa lähti harhailemaan yli\nYukonin, jyrkkien kallioitten ohi kiivaaseen pyörteeseen ja ylemmäksi\nvirran mutkaan ja sieltä keskellä jokea suikertavalle pitkälle\nhiekasärkälle. Heidän pelastusretkensä ja hurja pakonsa jäiden tieltä\nolivat hänellä vielä tuoreessa muistissa, mutta eräitä aukkoja hän\nei pystynyt täyttämään. Taistelusta kallioportin kohdalla hänen ei\nonnistunut luoda mieleensä selvää kuvaa, hän ei tiennyt, kuinka\nkauan se kesti. Samoin hänen järkensä sanoi hänelle, että he olivat\nkiitäneet hurjaa vauhtia Tienhaaran ohitse Roubeaun saarta kohti; hän\ntiesi, että niin oli, mutta ei muistanut mitään.\n\nAjatukset olivat saaneet hänet valtoihinsa ja hän seurasi Corlissia\nkautta kolmen viime päivän tapahtumien, mutta karttoi varovasti\nkaikkea, mikä olisi loihtinut hänen eteensä tuon toisen miehen kuvan.\nHänen nimeään hän ei tahtonut mainita. Hän tiesi, että siihen liittyi\njotain kauhistavaa, jotain, mitä hänen ennemmin tai myöhemmin tuli\nkatsoa silmästä silmään, mutta hän tahtoi lykätä hetken, jona sen\ntuli tapahtua, tuonnemmaksi. Hänen mielensä oli raukea ja väsynyt\nniinkuin hänen ruumiinsakin, tarmo ja toiminta tuntuivat tällä\nhetkellä vastenmielisiltä. Mieluummin hän muisteli Tommyakin, hänen\npisteliästä kieltään ja pelkurinsydäntään, ja päätti mielessään,\nettä hänen Torontossa asuva vaimonsa ja lapsensa eivät saisi jäädä\nunohduksiin, kun pohjola maksoi veronsa Welseille.\n\nKuiva oksa risahti, Frona kuuli askelten lähestyvän ja kohtasi St.\nVincentin katseen.\n\n\"Sinä et ole onnitellut minua pelastukseni johdosta\", alkoi tämä\nkevyesti. \"Mutta kyllä kai olitkin puolikuollut väsymyksestä\neilisiltana. Olinhan minäkin, ja sinulla oli sitä paitsi ollut\nrasittava soutu kestettävänäsi.\"\n\nHän tarkkasi salaa Fronan kasvoja koettaen päästä hänen mielialansa\nja ajatustensa perille.\n\n\"Sinä olet sankaritar, Frona\", alkoi hän haltioituneena. \"Sinä et\npelastanut vain sanantuojaa, vaan kuulustelun lykkäys, joka sinun\nonnistui saada aikaan, pelasti minunkin henkeni. Jos yksikään\ntodistaja lisää olisi saanut esiintyä ensimmäisenä päivänä, niin he\nolisivat ehtineet hirttää minut ennen Gow'n ilmestymistä näyttämölle.\nKelpo poika tuo Gow! Vahinko, että hänen pitää kuolla!\"\n\n\"Olen iloinen siitä, että voin olla avuksi\", vastasi Frona olematta\noikein selvillä siitä, mitä hänen oikeastaan piti sanoa.\n\n\"Ja onhan minua toki syytä onnitella --\"\n\n\"Kuulustelun johdosta sinun tuskin kannattaa onnitella\", puuttui\nFrona äkkiä puheeseen katsoen häntä suoraan silmiin. \"Olen iloinen\nsiitä, että se päättyi näin, mutta et kai odota minun onnittelujani\nsen johdosta.\"\n\n\"Vai nii-in! Siitäkö kenkä puristaa!\" St. Vincent hymyili\nhyvätuulisesti ja aikoi istuutua, mutta Frona ei liikahtanutkaan\ntehdäkseen hänelle tilaa, ja hän jäi seisomaan. \"Annahan nyt minun\nselittää. Jos onkin ollut naisia --\"\n\nFrona oli hermostuneesti puristanut kättään nyrkkiin, mutta viimeiset\nsanat saivat hänet purskahtamaan nauruun.\n\n\"Naisia?\" hän huudahti. \"Naisia? Älä ole naurettava, Gregory.\"\n\n\"Sinähän autoit minua niin tarmokkaasti kuulustelussa\", alkoi St.\nVincent moittiva sävy äänessään, \"Ja minä luulin --\"\n\n\"Voi, et sinä ymmärrä\", keskeytti Frona hänet epätoivoissaan. \"Et\nsinä ymmärrä. Katso minua, Gregory, ehkä minä voin saada sinut\nymmärtämään. Sinun läsnäolosi kiusaa minua. Sinun suudelmasi\nloukkaavat minua. Niiden muisto saa minun poskeni palamaan häpeästä,\nja huuleni ovat kuin loan tahraamat. Ja miksi? Naisjuttujenko\ntakia, joita sinä tahdot selittää? Niinkö vähän sinä ymmärrät minun\najatuksiani? Mutta tahdotko, että sanon sinulle syyn?\"\n\nRantatörmän alta kuului miesten ääniä ja veden loisketta. Frona\nkatsahti äkkiä sinnepäin ja näki Del Bishopin melovan ruuhta\nvastavirtaa ja Corlissin rannalla kiskovan sitä vetoköydestä.\n\n\"Sanonko syyn, Gregory St. Vincent?\" toisti Frona. \"Sanonko sinulle,\nmiksi sinun suudelmasi ovat alentaneet minua? Siksi, että sinä rikoit\nvelvollisuuden lain. Siksi, että sinä söit tuon miehen pöydässä\nja sitten näit hänen taistelevan hengestään ylivoimaa vastaan\netkä nostanut käsivarttasi hänen avukseen. Minulle olisi ollut\nmieluisampaa, että olisit heittänyt henkesi häntä puolustaessasi,\nmuistosi olisi silloin ollut tahraton. Mieluummin olisin kuullut,\nettä sinä olit hänet murhannut. Se olisi edes osoittanut, että\nsinulla on verta suonissasi.\"\n\n\"Tätäkö sinä siis sanot rakkaudeksi?\" huudahti St. Vincent ylpeästi,\nja pieni kiivas paholainen alkoi herätä. \"Kauniin ilman rakkautta,\ntotta totisesti! Mitä kaikkea mies saakaan oppia, Jumala paratkoon!\"\n\n\"Olisinpa luullut, että sinulla ei enää olisi mitään opittavaa\",\nvastasi Frona.\n\n\"Mutta mitä sinä oikeastaan aiot tehdä?\" kysyi St. Vincent\nvälittämättä Fronan viime sanoista. \"Minun kanssani ei ole niin\nhelppo leikkiä. Saat katua tekoasi, jos aiot hylätä minut. Minä en\ntule sitä kärsimään, sanon sen edeltäkäsin. Sinä olet tässä maassa\nkäyttäytynyt tavalla, joka tahrasi sinun maineesi, saattaisi sinut\nhuonoon huutoon, jos se tulisi tiedoksi. Minulla on korvat, enkä\nole torkkunut. Sinun käy vaikeaksi keksiä verukkeita ja selviytyä\nerinäisistä seikoista, jotka sinusta ehkä tuntuvat aivan viattomilta.\"\n\nFrona katsoi häneen kylmästi, säälivästi hymyillen, ja tämä ärsytti\nSt. Vincentiä yhä enemmän.\n\n\"Niin, minusta ei nyt ole mihinkään muuhun kuin pilkan ja säälin\nesineeksi, mutta minä lupaan sinulle, että voin vetää sinut muassani\nalas. Minunko suudelmani ovat sinua alentaneet, mitä? Miltä\nsinusta sitten tuntunee muistellessani Happy Campissa Dyean tiellä\nviettämääsi yötä?\"\n\nIkäänkuin vastaukseksi Corliss vetoköysineen samassa sukelsi näkyviin\naivan heidän vieressään.\n\nFrona tervehti häntä ja viittasi häntä tulemaan lähemmäksi. \"Vance\",\nhän sanoi, \"sanantuojalla oli tärkeitä uutisia isälle, niin tärkeitä,\nettä hänen täytyy lähteä ulkomaanmatkalle. Hän lähtee täältä\niltapäivällä paroni Courbertinin kanssa Bijou'lla. Saanko minä tulla\nteidän seurassanne Dawsoniin? Tahtoisin lähteä heti, jo tänään...\n_Hän_ -- -- hän sai minut kääntymään teidän puoleenne\", lisäsi hän\nujosti osoittaen St. Vincentiä.\n\n\n\n"]