[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcFvM59zjrtXTMVRW-L8wrHGOHRFwipD3Ztj1wkSxZvQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},912,"Suorasanaisia runoelmia","Runeberg, Johan Ludvig",1804,1877,"912-runeberg-johan-ludvig-suorasanaisia-runoelmia","912__Runeberg_Johan_Ludvig__Suorasanaisia_runoelmia",null,"runous",[],[],"fi",1854,1884,33476,216548,false,73171,[23],"Swedish literature -- Translations into Finnish",[25],"Poetry","\"Suorasanaisia runoelmia\" by Jacob Tegengren is a collection of poetry written in the early 20th century. The poems explore themes of nature, longing, and the passage of time, often reflecting on personal experiences and emotions. The opening portion introduces a profoundly introspective and lyrical voice that connects deeply with the natural world and contemplates the beauty and sadness inherent in life's fleeting moments.  The beginning of the work paints a vivid picture of spring as the protagonist observes birds returning to their nesting grounds after winter. With a nostalgic and somewhat melancholic tone, the speaker recalls their childhood days spent watching the wildlife around them, illustrating a sense of longing and deep connection to nature. The text transitions into reflections on lost time and unfulfilled desires, effectively blending personal memories with a broader meditation on existence itself. Through rich imagery and emotional depth, Tegengren invites readers to ponder their own relationship with nature and the inevitability of change. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Kouta, Aarni",252,"Kokoelma suorasanaisia runoelmia ja kertomuksia, jotka tarjoavat näkymiä 1800-luvun suomalaiseen elämään, saaristoon ja maaseudulle. Tekstit käsittelevät ihmisyyttä, luonnonvoimia ja arjen sankaruutta Runebergille ominaisella tavalla.","J. L. Runebergin 'Suorasanaisia runoelmia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 912. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUORASANAISIA RUNOELMIA\n\nKirj.\n\nJ. L. Runeberg\n\n\nSuomensi Aatto S.\n\n\n\nG. L. Söderström, Porvoo, 1884.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Joulunaatto luotsinmajassa.\n Salapurjehtija.\n Tulipalo.\n Odotus.\n Keräjäsankari.\n Linnavangit.\n Puutarhuri-vanhuksen kirjeitä.\n\n\n\n\nJoulunaatto luotsinmajassa.\n\n\nMetsästysinnoissamme olimme liian kauan viipyneet saaristossa, niin\nettä vastatuuli ja myrsky sitte suureksi mielipahaksemme estivät meitä\npääsemästä kotiimme kaupunkiin ennen joulunaatto-iltaa, niinkuin\ntietysti olimme aikoneet. Tuuli meitä kuljetteli koko illan aavalla\nmerellä semmoisessa ilmassa, joka olisi ollut vaarallinen\nsuuremmallekin veneelle, kuin meillä oli, ja erittäin ikävä, joll'ei\nyksi mies joukossamme olisi iloisuudellaan ja kertomuksillaan osannut\njonkin verran haihduttaa tyytymättömyyttämme.\n\nHän oli ulkomaalainen kapteeni, jonka oma laiva oli jäänyt talveksi\nmeidän satamaamme. Häntä viehätti vähemmin kuin meitä muita aatto-illan\nviettäminen mantereella, sillä hänellä ei ollut ketään sukulaisia,\njotka olisivat häntä odotelleet joulupuurolle ja -tortulle. Sitä paitsi\noli hän, mitä me muut emme olleet, ihan karaistunut kaikkea tuulta,\nkylmää ja vettä vastaan, niin että hän, istuessaan tuossa oman veneensä\nperässä, tuskin olisi viitsinyt kumartua, vaikka päälakensa olisi joka\naallon harjalta kuuhun koskenut.\n\nPurjehduksemme ei kumminkaan ollut vähääkään hupaisa. Me luovimme,\nlaskien aina puolen tai kolmeneljättäosaa peninkulmaa edestakaisin,\nmutta pääsemättä hiukkaistakaan etemmäksi, sillä ankarat laineet\npainoivat aina saman verran alaspäin, kuin purjeet vetivät kohti\nkaupunkia. Vihdoin luovuimme mantereelle pääsemisen toivosta kokonaan\nja päätimme laskea yöksi Luotsinsaarelle, eräälle jyrkälle, kuusia\nkasvavalle meren kalliolle, saadaksemme suojaa siellä olevasta luotsien\nmajasta. Matkan päässä pilkutti tuli sen ikkunasta, ja iloinen kapteeni\nlaski veneen kiitämään sitä kohti hyvässä tuulessa.\n\n\"Kyllä nyt, hyvät herrat\", virkkoi hän, ottaen hyvän kulauksen kylmää\npunssia, \"voi sanoa, että meillä on aimo tuuli. Ja kumminkin oli\nsilloin yhtä hyvä, joll'ei paljoa parempikin, kun minä neljä-,\nviisivuotiaana poika-ressuna ihan yksinäni purjehdin merellä. En ole\nvielä kertonut, että minun on ihan toisin kuin ihmislasten\ntavallisesti, sillä minä paremmin tiedän, mihinkä päin minun on\nluoviminen maailmassa, kuin sen, mistä olen tullut. Vaan samapa se. Kun\nolin noin viiden vuoden vanha -- ja siitä pitäisi nyt olla noin\nkolmekymmentä vuotta, on minulle sanottu -- olin eräänä yönä ulkona\naavalla merellä niinkuin nytkin; se vaan erotusta, että silloin olin\ntuuliajolla, vaan nyt on kaksi eheätä purjetta ylhäällä, ja että\nsilloin olin kylmästä kankeana, vaan nyt tuntuu lämmintä\npikkuvarpaassakin. Hyvin vähän tuon ensi retkeni yksityisseikkoja\nmuistan; mutta se pysyy mielessäni, että minut jätettiin yksinäni\nmyrskyisen meren keskeen kalliolle ja että minä tahdoin päästä niiden\njäljestä, jotka minut hylkäsivät, Pilkkonen pimeä oli silloin, niinkuin\nnytkin, ja kun koetin soutaa, riisti ensi aalto airot käsistäni. Miten\nkauan tuuli minua sillä lailla kuljetteli, en tiedä; mutta vihdoin\njouduin hyvien ihmisten ilmoille. Niinkuin siis, hyvät herrat, näette,\ntiedän tuskin paremmin kuin Adamkaan, oliko minulla vanhempia vai ei.\nNe, jotka olivat korjanneet minut ja saattaneet henkiin, olivat\ntoimeltaan salapurjehtijoita, vaan muuten varakkaita talonpoikia.\nHeidän luonansa elin ja olin osallisena heidän retkissään, kunnes parta\nalkoi kasvaa, ja silloin läksin merille erään kauppalaivurin mukana ja\ntulin rehelliseksi mieheksi. -- Kas niin, keksi ulos, pitäkää vastaan!\n-- Luulenpa, että paholainen näyttää minulle tietä kaikkien näiden\nkivien välitse.\"\n\nVene oli lepattavin purjein lahdelmassa kallioiden suojassa; aljettiin\noikoa kankeita jäseniä, haukoteltiin ja pudistettiin kylmä ruumiista.\nKapteeni ja kaksi merimiestä jäivät venettä asettelemaan; me muut mennä\nkompuroimme lämpimään tupaan.\n\nSiellä oli joulu-ilo paraillaan. Iso valkea räiski takassa, valaisten\nhuonetta, jossa lisäksi paloi pöydällä vielä yksi monihaarainen ja\nmuutamia tavallisia kynttilöitä. Seinät olivat täynnä verkkoja ja muita\nkalastusneuvoja: nurkkaan olivat valkoiset vuohet ja kilit kotoutuneet.\n\nAsujamina oli tuvassa hyvin vanha mummo, joka pöydän päässä istuen\nlaulaa hyräili virsikirjasta, keski-ikäinen mies vaimoineen ja viisi\nlasta, joista neljä piti kimakoita soittajaisia savikukoilla ja viides\neli vanhin säesti rämisevällä puutorvella.\n\nKun astuimme tupaan, nousi isä ylös, polkasi jalkaa rähiseville\nlapsille ja nyykäytti ystävällisesti ja suoravaisesti päätään meille\ntervehdykseksi.\n\nMummo laski kirjansa pöydälle, otti lasit päästään ja katseli meitä\ntarkasti. \"Mistä olette te, hyvät vieraat?\" sanoi hän; \"eikö teillä ole\nkotia joulunaattonakaan vai onko laiva tavaroineen meressä? Mutta\nettepä ole ampuneet hätälaukausta luotsien tiedoksi; lempo vieköön,\nette olekaan.\"\n\nNiin sanoen sylkäsi hän ryppyisiin hyppysiinsä, sieppasi karren\nkynttilästä, nousi ylös ja valasi hyvin likeltä kasvojamme. \"Vai niin\",\njatkoi hän, \"mutta kylläpä jäniksen pitää olla kelvottoman valkoinen,\nettä sitä viitsitään ajella näin myöhään joulunaaton iltana. Voipihan\nkatsoa, mitä nyt saamme syötäväksi teille kaikille. Silakoita täällä\nkyllä on, Jumalan kiitos! ja Anna saa vähän paremmin puristella vuohien\nnisiä; mutta puuroa ei teille täällä kukaan rupea keittämään keskellä\nyötä.\"\n\nSekä mummo että molemmat toisetkin saatiin kohta rauhoittumaan\nruokapuuhistaan. Me riisuimme yltämme turkit, otimme lämmitykseksemme\npunssikupit, jotka tervetuliaisiksi tarjottiin hyvästä sydämmestä\nisäntäväellekin ja heidän puoleltaan vielä paremmalla halulla\ntyhjennettiin. Kohta perehdyimme lämpimään tupaan ja aloimme voida\nsiinä vallan hyvin. Vanhus valmistelihe toimittamaan meille makuusijoja\nja kiirehti vuohien lypsämistä, kun satunnainen tapaus keskeytti hänen\npuuhansa ja sai aikaan seurauksia, joita emme osanneet aavistaakaan.\n\nVeneesen jäänyt kapteeni oli vihdoin saanut kaikki järjestykseen,\nkäärinyt kokoon purjeet, sitonut kiinni veneen, lähettänyt tavarat\ntupaan ja oli sanalla sanoen valmis viipymään yönsä saaressa, Ennenkuin\nhän astui lämpimään tupaan pyssyineen, muisti hän, paremmin kuin me,\nampua pois panoksen. Se laukaus se vaikutti emännän puuhissa\nkäännöksen.\n\nVanhus kuuli pamauksen ja päästi välinpitämättömästi kädestään\nhaahkan-untuvaisen tyynyn. \"Kuulitteko\", kysyi hän peljästyneellä\näänellä, \"kuulitteko pamausta? Niinpä Jumala armahtakoon Junoa, joka ei\nmalttanut jäädä talveksi Norjaan, vaan läksi kolisemaan salakareihin\ntähän aikaan vuodesta. Mene vesille, poika, ja pidä hyvästi luodetta\nkohti, että saat tuulta; me kyllä katsomme lapsia, älä niistä huoli;\nmutta jouduhan!\"\n\nNuoremmat korvat kuin mummon voivat helposti huomata hänen\nerehdyksensä. Hänen nelikymmen-vuotias \"poikansa\" keskeytti hymyillen\nhänen kiirehtimisensä, sanoen puoleksi ujostellen, puoleksi\nsääliväisesti: \"Aina teidän korvissanne kummittelee, hyvä äiti; ja\npamauksia varmaankin olette kuulevinanne, jos kärpänen pyrähtää\nhaudallanne, kun kerran joudutte sinne lepoonne. Mutta jos oikein\narvaan, oli se vaan jäniksensurma, jota joku herroista tyhjensi tämän\nsaaren rannalla, eikä Junon kuusinaulaisen tykin ääni.\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi vanhus, \"ainahan nuoret ovat olevinaan viisaat;\nmutta en minä ole hullu enkä mielettömistä vanhemmista syntynyt. Jumala\nmua auttakoon, mutta joulunaaton ilta, muiden ilohetki, on minun\nmurheaattoni; en minä sitä saa paremmaksi, ja mitäpä voin minä, heikko\nnainen, tehdä? Mutta istuutukaahan tähän takkavalkean eteen, hyvät\nvieraat, niin kerron teille, mitä heikko nainen teki ja mitä hän siitä\npalkakseen sai.\"\n\nMe niin teimme, kuin mummo pyysi. Laivamiehemme ja nuori emäntä\nlaittoivat illallista, lämmitellen meidän kylmiä eväitämme, ja mummo\nalkoi:\n\n\"Pitempi aika siitä jo on kulunut, kuin moni teistä, hyvät vieraat,\nmuistaa, jos oikein osaan arvata kasvoistanne, kun minä erään tämmöisen\njoulunaaton iltana olin yksinäni tässä tuvassa. Saatanpa kyllä sanoa:\nyksinäni, sillä molemmat poikani, jotka juoksentelivat ympäri tupaa,\ntarvitsivat enemmän itse apua, kuin kykenivät minua auttamaan. Meri oli\nauki niinkuin nyt, ja vaikka nytkin kuuluu viheltävän nurkissa, on tämä\ntuuli kuitenkin vaan kuin ihmisen hengitystä silloiseen myrskyyn\nverraten. Me emme odottaneet yhtään venettä kotiin, ja mieheni läksi jo\naikaisin kumppaniensa kanssa kaupunkiin, mennäkseen jouluaamuna\nkirkkoon ja ehkäpä myöskin saadakseen aatto-iltansa hauskemmaksi, kuin\ntäällä olisi käynyt päinsä. Mutta silloin olin punakampi poskiltani\nkuin nyt, ja rohkeutta minulla oli niin paljo, että se kyllä naiselle\nriitti. Minä istuin lukien virsikirjaani, niinkuin nytkin teidän\ntullessanne tupaan, ja lapset olivat juuri saaneet illallisensa ja\nleikkivät pikku kapineillaan, joita olivat saaneet joululahjoiksi.\nVanhempi, joka silloin oli kymmenvuotinen, vaan nyt on vanha ja viisas,\npurjehti kaarnalaivallaan pitkin tuvanlattiaa; nuorempi oli saanut\nveneekseen kalalaudan ja iloitsi siitä sekä lasisista helmistä, jotka\nmieheni oli lahjoittanut minulle ja jotka siksi illaksi panin pojalle\nkaulaan. Meidän siinä niin iloitessa kuului äkisti mereltä hätälaukaus.\nJumala on antava minulle anteeksi sen, mitä väärin lienen tehnyt; mutta\nei se minusta näyttänyt vääryydeltä. Vanhemman pojan otin mukaani\npitämään etupurjeen nuoria, päästin veneen ja läksin merelle. Nuorempi\ntuli jäljestä rannalle, minä käskin häntä menemään tupaan; mutta hän\npysyi paikallaan, itki ja huusi minua, kunnes ääntä ei enää kuulunut\ntuuleen ja merenkuohuun. Päästyäni karien kohdalle näin tulta laivasta,\njoka laski pimeässä suorastaan pohjoiseen päin kareja kohti, niin että\nnäytti siltä, kuin ei se koskaan ennen olisi käynyt meidän\nsatamassamme. Minä ehdin ajoissa sinne, sain peräsimen käännetyksi alle\ntuulen ja laiva sukelsi kuin lohi karien ja kuohujen vieritse ja niinpä\nminä, vaikka olinkin vaan nainen, ilokseni vein vanhan Aadolf-herran\nsuuren laivan eheänä satamaan. Ja ilollapa kyllä sitä iltaa muistelisin\nniin kauan, kuin elän, jos kaikki olisi kotona ollut, niinkuin olla\nolisi pitänyt. Kello oli neljä aamua, kun astuin jälleen tähän tupaan;\nminä toivoin saavani lepoa, mutta olipa se lepo pahempaa kuin äskeinen\ntyö. Nuorempi poika oli poissa. Minä etsin häntä, lyhty kädessä, näiltä\nkallioiltamme koko yön ja huutelin häntä nimeltään kovemmin kuin\nmyrskyn pauhu; mutta etsimiseni ja huutamiseni olivat yhtä turhaa, kuin\nolisin ollut meren pohjassa. Päivän koittaessa näin tyhjänä patsaan,\njohon toinen veneemme oli ollut sidottuna; en ole sen päivän perästä\nnähnyt venettä enkä poikaa, ja vene kyllä oli kullan arvoinen, mutta\npoika oli minusta rakkaampi kuin oma henkeni.\"\n\nVanhus vaikeni ja hyrähti itkuun. Kapteeni oli tullut tupaan hänen\nkertoessaan, mutta näytti tuskin huomaavan, mistä puhe oli. Sen sijaan\nhän tarkkaan katseli seiniä, tuvanlakea ja koko tupaa kaikkine\nkaluineen, mutta varsinkin vanhaa kalalautaa, joka riippui naulassa\nuunin luona. Se oli keskeltä melkein rikki kulunut, vaan kummassakin\npäässä oli muutamia jotenkin hyvin säilyneitä koristuksia.\n\nKun mummo lopetti puheensa, nousi kapteeni ylös, astui hänen eteensä,\ntempasi auki nuttunsa ja liivinsä, otti esiin lasiset helmet ja laski\nne mummon polvelle.\n\nVanhus katseli niitä hetkisen, katsahti sitte kummastuen ylös\nkapteeniin. Samassa hän jo nousi seisomaankin, kiersi käsivartensa\nhänen kaulaansa ja itkeä tihutti sanaakaan virkkamatta. Kun hän sitte\nkohotti jälleen päänsä, loisti ilo kasvojen rypyistä.\n\n\"Ja noin isäsi näköinen, kuin olisi hän itse tässä ihan elävänä!\"\nvirkkoi hän sitte, \"paljoa kauniimpi vaan häntä. Jumala sua suojelkoon,\nvallatoija; kuka käski sinun lentää yksinäsi merelle? Oliko se sinulle\nsopiva ilma? Mutta olinpa minäkin aika töllö, kun en sitonut sinua\nkiinni sängyn jalkaan, niin olisitpa saanutkin pysyä kotona. Jumalan\nkiitos! nyt voin kuolla rauhassa, eikä kukaan ole kysyvä haudallani,\nmihinkä olen lapseni saattanut!\"\n\nMeidän kummastuksemme lukija kyllä arvaa. Tämä joulunaaton ilta, joka\noli tulemaisillaan meille hyvinkin ikäväksi, muuttui siten iloisemmaksi\nkuin moni muu.\n\n\n\n\nSalapurjehtija.\n\nHuvaus mereltä.\n\n\nVaikeata kun olisi mukavissa asunnoissa, joissa hyvät lukijat\nvarmaankin elelette, kyllin elävästi kuvailla seutua, jossa tämän\nkertomuksemme yksityisasiat tapahtuvat, täytyy meidän vaivata teitä\nlähtemään vähäksi ajaksi Pohjolan kolkolle merenseljälle, jolle\nlokakuun ilta juuri on levittänyt kylmänsä ja pimeytensä ja jonka\nlyhytaikaista tyyntä vähitellen kasvava laineiden kuohu ja taivaan\nrannassa hiipivä, musta, yötäkin synkempi pilvi sanovat epävarmaksi\nkumppaniksi.\n\nAinoa jonkin verran kiintonainen paikka, jossa koko tuolla laajalla\nulapalla saattaa hiukan levähtää, on pieni, kanneton purjevene, jonka\nkummassakin päässä kajuutta-maja tarjoaa suojaa meren kylmiä\nhengähdyksiä vastaan. Puomipurje tiukalle vedettynä kulkee se juuri\nrannalta päin ulommaksi ja jotenkin hyvin selvittelee keulapuolta\nvasten läiskyviä laineita, vaikka tuuli onkin huononlainen. Sille, joka\nvaan on tutustunut maihin ja tottunut rakastamaan manteren monenlaisia\nylellisyyksiä, jotka paremmin osoittavat ulkonaista komeutta\nkuin sisällistä kuntoa, kun näet niiden enemmän tai vähemmän\ntarkoituksenmukainen muoto harvoin saa olla ihmisen tärkeimpien asiain\nohjaajana, sille ei tämä pieni pursi kykene näyttelemään mitään\nmiellyttäviä puolia. Mutta merimies, kun kerran saa jalkansa veneesen,\nheti huomaa ne epäsuotuisat puolet, joita vastaan sen on taisteleminen,\nja hänen on aluksessa hyvä olla, kun tuntee, miten tarkka, kevyt ja\nvakava sen kulku on. Tarvitsematta turvautua pumpunvarren nenässä\nriippuvan, pienen lyhdin valoon voi hän paikalla taata, että itse vene\non kunnollinen, että suurten purjeiden laajuus on paraiksi arvattu, ja\nennen kaikkea, että se käsi, joka perää pitää, on varsin taitava.\n\nTämäpä tottunut perämies se vaan yksin onkin aluksessa näkyvissä. Hän\non lyhyt, vaan vahvahartioinen, harmaapäinen mies, jonka voimakkaan\nvartalon tukevuutta vielä lisää paksu nuttu ja jolla, jos saamme\njotakin arvata hänen muotonsa jyrkän-näköisyydestä, on itsepäinen kallo\npunaisessa huopalakissaan, Muu veneväki, jona tavallisesti on kaksi\napumiestä purjeiden hoitoa varten, makaa ihan rauhassa etukojussaan.\nSekä tuo apulaisten virkavapaus että vanhuksen oma katse, joka jo\npuolittain etsiskelevästi lentelee edestakaisin, näyttää osoittavan,\nett'ei alus juuri kohta aio kääntyä.\n\nJa nyt, kun lukija kiirehtii kotiin odottelemaan kertomusta sillä\nseudulla, johon hän juuri tutustui, kohta tapahtuvista asioista, lienee\nmuutamien sivuseikkojen kuvaus tervetullut huvitus paluumatkan\nyksitoikkoisuudessa, varsinkin kun nuo sivuseikat jotenkin likeisesti\nkoskevat itse pääasiaan.\n\nSatama, josta veneemme juuri oli loitonnut parin tunninmatkan päähän\nmerelle, oli erään pienen rantakaupungin. Kaupunki oli tuttu vilkkaasta\nkaupastaan, vaikka kyllä se kuuluisuus enemmän perustuikin entisiin\ntarinoihin kuin todellisuuteen. Ennen aikaan se kyllä varusteli suuren\njoukon laivoja, jotka sekä oman maan kelpo tuotteita että ulkomaisia\nkuormia kuljettaen kävivät kaikki purjeväylät ja toivat kotiin\nVälimeren rannoilta täytensä raskaita suoloja taikkapa palasivat\nvälistä tyhjinäänkin, milloin olivat jossakin lähisatamassa myöneet\npitkien matkojen takaa tuodut hyvät kantamuksensa. Semmoisten laivojen\nsijassa näki nyt sataman täynnä kuunareja ja pieniä priki-veneitä,\njotka kevein purjein purjehtivat kesillä ja joilla monestikin oli\nsuuremmin summin, kuin todellinen kantamuksensa, mukana setelejä ja\nmuuta luottamusta, tuodakseen niillä ulkomaalaisten rihkamia ja koruja.\nKuu sitä kauppaa näytti soveltuvan käydä oman yksityisen kukkaronkin\neduksi ja kun se sitä paitsi joutui huonoon sopuun lain ja asetusten\nkanssa, niin luonnollisestihan siitä kehittyi varsinainen\nsalakauppa, joka muodostui kaikissa pikku osissaan vähitellen sitä\ntäydellisemmäksi, mitä enemmän se ulkoapäin kärsi vastustusta ja\nvahinkoa. Niinpä olivat esteiden mukana keinotkin kasvaneet\nmoninkertaisimmiksi mutkiksi, ja kun tuota laitonta keinottelemista\nlakkaamatta harjoitettiin, voi siitä päättää, että se, vaikka\nvahinkojakin sattui vähäväliä, kumminkin lienee tuottanut voittoa\nnoille yksityisille purjehtijoille.\n\nNiistä keinoista, joilla koetettiin kiertää asetuksia ja karttaa niiden\nvalvojia, ei suinkaan ollut vähimpänä tavarain kätkeminen saariston\npiilopaikkoihin. Pienet, aseelliset alukset, joille oli uskottu rannan\nvartioiminen, pysyivät päivillä ulompana rannasta, menemättä kumminkaan\nvarsin kauaksi merelle, ja osan yöstä viettivät enimmiten maan lähellä\njonkun ahtaan lahden suojassa, jossa jokin torpantupa tai muu talo soi\npurjehtijoille parempaa turvaa ja lämpimämpää lepoa kuin oma pursi.\n\nKun jokin laiva, jossa oli kiellettyä tavaraa, saapui kotitienoille,\npysyttelihe se päivän ajan aukealla merellä, vaan illan tullen\nvedettiin kaikki purjeet tuuleen ja laskettiin lähelle maata. Siinä\nluovittiin pitkin rantaa yön kuluessa, pitäen tarkka vaari siitä, miten\nkauan pimeätä saattoi kestää, ja vastassa oli siellä tavallisesti aina\njoku salapurjehtija; vaihdettuaan laivan kanssa ymmärrettäviä merkkejä,\nlaski se veneensä viereen ja kevensi suurempaa kumppaniaan epäluulon\nalaisesta kuormasta, jonka tila sen sivulautojen välissä ei ollut\nvarsin turvallinen.\n\nNämä kielletyn tavaran kuljettajat eli salapurjehtijat olivat\nparaastaan kalastajia, rohkeata, uskaliasta ja luotettavaa väkeä,\njotka, asuen saaristossa merenpuolisilla luodoilla, tunsivat joka kiven\nmerestä, tunkeutuivat joka paikkaan ja olivat yhtä uutterat kätkemään\nja vartioimaan heille uskottua tavaraa kuin rehelliset toimittamaan sen\ntakaisin omistajalleen, milloin vaan sattui sopivaa tilaisuutta\nkuljettaa sitä rannikon piilopaikoista kauppiaan tavara-aittaan\nkaupunkiin. -- Ja nyt tulee tunnustaa, että lukija äsken saatettiin\ntutustumaan juuri tuommoiseen salapurjehtijaan.\n\nMusta pilvi oli jo noussut korkeammalle tuulen puolella, tuuli täytti\nyhä paremmin purjetta, pimeys sakeni ja ensimäiset kylmät,\nrakeensekaiset sadepisarat putosivat raskaasti veneesen. Vanha tuttumme\npuristi peräsimen vartta lujemmin kylkeään vasten, otti nuttunsa\npovitaskusta pienen 'matin' ja piti yksinäisyydessään sitä hyvän aikaa\nkallellansa suutaan vasten. Tuskin ehti hän pistää mattinsa takaisin\nentiseen talletuspaikkaan, kun häntä äkkiä hämmästytti eräs\ntuttavaseura, joka ei suinkaan ollut suosituimpia. Iskuhaka pudota\njymähti ihan hänen viereensä, kulki vähän matkaa kolisten pitkin veneen\nparrasta ja tarttui kiinni. Samassa putosi toinenkin etemmäksi\netupuolelle, vene seisattui jyhmähtäen ja valloilleen päässeet purjeet\nalkoivat lepattaa.\n\nKuultuansa koukun putoamisen arvasi vanhus heti, ketä hänen\noli vieraisille-tulosta kiittäminen ja tarpeetonta viivykkiä\nvälttääkseen koki siis sekä peräsimen että käsivoimien avulla päästä\nottamasta vastaan noita tunkeilevia vieraita. Vaan huomattuaan\nmahdottomaksi pujahtaa kynsistä, heitti hän purjenuorat irralleen ja\nvälinpitämättömän-näköisenä odotteli asiansa selvittämisen vuoroa.\n\n\"Mist' on vene ja mit' on lastina?\" huusi ääni tulliveneestä, sillä\nsemmoinen vieras se oli tuo pysäyttäjä.\n\n\"Saarista on, herra luutnantti, ja vähä tervavettä pohjalla\", vastasi\nperäsimensä luota vanhus puolittain leikillisellä, puolittain\ntyhmän-tapaisella äänellä; \"mutta antakaa toki vetää veneet likemmä,\nett'emme kolistele pois laitoja toisiltamme, ja selvitkäämme sitte\nkohta eroon, sillä tuuli on paraamnoinen, ja minulla on vielä pitkä\nmatka tän' yönä.\"\n\n\"Matkasi saattaa olla sekä lyhyt että pitkä, vanha veitikka\", tiuskasi\ntullimies, viitaten samassa erästä apumiestänsä menemään vanhuksen\nveneesen, \"sillä kylläpä arvaan, että tiesi vie likimmän luovija-laivan\nluo, joka voisi vierettää joitakuita rommitynnyrejä tuohon sinun\nheittiölaivaasi tervaveden maustimeksi. Mutta kylläpä sinulle silloin\nlähetän raskaan kuulan vedenrajaan, olepa sitte missä hyvänsä; ja jos\npääset eheänä kruunun veneen kynsistä, kun kerran osun kannuksillesi,\nniin saatpa toden totta sinä ja vielä perillisesikin olla vapaita\nsalapurjehtijoita minun alueellani.\"\n\n\"Toivoakseni ei niin käy, armollinen herra\", vastasi vanhus, \"ja Jumala\nvarjelkoon minua vanhoillani tulemasta semmoiseksi juomaratiksi, että\nkävisin kuolemaan kuin pohjoisten saarien laivapoika. Pojan näet\nsanotaan kuljettaneen veneessään kahta rommitynnyriä ja joutuneen\nkruununveneen tienoille. Hänellä ei liene ollut halua pysähtyä, ja niin\nsai hän kuulan yht'aikaa veneensä ja rommitynnyrinsä läpi, että sai\nhukkua Englannin punssiin, jota 'groggiksi' sanotaan.\"\n\nSydämmellinen nauru kajahti tulliveneen joka nurkasta, hajoittaen\nhetkiseksi vakavuuden, jota siihen asti oli kestänyt.\n\n\"No\", virkkoi vanhus, kun tarkastaja lopetti työnsä ja hyppäsi omaan\nveneesensä, viitaten, ett'ei mitään ollut löytänyt, \"no, herra\nluutnantti, olemmepa niinkin, Jumal' auta, rehellisillä retkillä,\nhakemassa eloa itsellemme ja ystävillemme, eikä meillä ole mitään\naluksessa, ei edes naulan päätäkään, joka haiskahtaisi rommilta tai\nkielletyltä tavaralta. Niinpä voitte nyt päästää meidät, armollinen\nherra, sillä kohta nousee armoton myrsky, ja silloin tarvitsee meidän\nkummankin olla selvällä vedellä, voidaksemme siitä selvitä.\"\n\n\"Minun ei pitäisi päästää sinua eikä ketään muutakaan teidän\njoukkueestanne, kun kerran kehen olen saanut kynteni kiinni\", sanoi\nluutnantti, huomaten kyllä ilman ukon rukouksiakin, että oli täytymys\najoissa erota; \"ja saatpa sen uskoa, ett'et joka kerta yhtä helposti\nselviäkään koukuistani kuin nyt; sillä eipä toden totta varpunenkaan\neläisi päiväkautta sillä elolla, jota sinä ja sinun kaltaisesi\nhaeskelette. Mutta, ukko-hyvänen, mitä tuolla lyhdillä teet\npumpunvarren nenässä? Ethän vaan aikonekaan tuulastaa keskellä merta,\nvai mitä?\"\n\n\"Älkää meiltä, armollinen herra, kieltäkö pienoista tupakkatulta ja\nsilmänhuviketta\", tinki vanhus typerämäisesti, jommoiseksi kerran oli\nruvennut; \"meillä ei ole kyökkiä, et kellaria eikä lämmintä uunia\nkajuutassa, niinkuin teillä, ja me kumminkin kuljemme öillä synkkää\nmerta, vaan te laskette maalle lepäämään.\"\n\n\"Tupakkatulta ja silmänhuviketta, vanha konna!\" huusi luutnantti\nnauraen; \"tupakkatulta on se sinulla, kun annat kotiin palaavalle,\ntupakkaa tuovalle laivalle sillä merkin, missä päin olet valmisna\nkuljettamaan tupakkaa maalle, ja silmänhuviketta silloin, kun näet sen\nloistavan kruununveneen mastin latvassa miesten maatessa tai ollessa\nmaalla. Kyllä teidät tunnetaan...\"\n\n\"Malttakaahan toki, hyvä herra, älkääkä syyttäkö kaikesta meitä, köyhiä\nluotolaisraukkoja\", keskeytti vanhus. \"Jos teiltä vene paloi meidän\nseuduilla, niin minä uskon, että Jumalan tuli oli silloin luovimassa ja\nsalapurjehtijoita etsimässä, vaan erehdyksissä sattui väärään veneesen;\nmeidän pojat eivät suinkaan olleet osallisina niin pahassa pilassa.\"\n\n\"Anna tuolle vanhalle narrille lasi kylmää punssia\", sanoi luutnantti\nnuuskijallensa, \"ja sitte, pojat, olkaa valmiit lähtemään. Sinä,\nukko-hyvänen, älä näyttäydy minulle merellä toiste, milloin et uskalla\nseisattua, kun merkki annetaan, jos nimittäin henkesi ja veneesi tahdot\nsäilyttää. Sillä nyt annan sinulle punssia, vaan huomenna ehkä pyöreän\nkuulan.\"\n\n\"Kiitoksia, herra, hyvästä luvasta ja vielä enemmän siitä, mitä jo\nsain; mutta kun nyt laskette Pihlajaluodon niemen päitse, niin laskekaa\netääkkälti merenpuolitse, sillä nyt on vesi kelvottoman vähissä ja\nkivet siellä varmaankin tänä iltana kurkistelevat tähtiä.\"\n\nVanhan perämiehen näin opastaessa vihamiestään erosivat veneet, ja\nkumpikin jatkoi matkaansa omalle suunnalleen.\n\nKohta kehittyi täydelliseen vallattomuuteensa ja suurenmoisuuteensa\ntuommoinen raju yö, joita merimies sekä pelkää että rakastaa, vaan\njoita maalla-eläjä tuskin osaa mielessään kuvitella. Äsken vielä\nvähäväliä tyyntyen puhallelleet heikot tuulenpuuskat yhtyivät\nkokonaiseksi, taukoamattomaksi pauhumyrskyksi; vesijoukot eivät enää\nvieriskelleet, vaan oikein repeytyivät kohisten ylös merestä.\nVaahtipisarat ja aaltojen tuuleen-eronneet harjat yhdistyivät pilvistä\nsyöksevään rankkaan raesateesen, supistaen yhdessä yön kanssa näköalan\nniin pieneksi, ett'ei tarkinkaan silmä voinut erottaa, mitä kyynärän\npäässä oli tai tapahtui. Vanhuksen aluksessa olivat kaikki ison purjeen\npienennysnuorat solmitut kokoon ja pieni pursi vedetty ylös veneesen.\n\nVanha tuttumme seisoi peräsimensä vieressä, purra jauhaen tupakkamälliä\nhampaissaan niin kiireesti, kuin olisi hänen suunsa ollut mylly, jonka\nsiipiin myrsky puhalsi koko voimalla. Apulaiset olivat kumpikin\nvalmiina purjenuoransa luona. Nyt ei enää ollut aika maata. Pieni alus\noli ihan kallellansa, tuulenalus-laita aivan veden rajassa asti, ja\njokainen laine roiskutti tuulen puolelta suihkusadetta yli koko veneen.\nVanhus kyllä tarvitsi kaiken opitun taitonsa ja erinomaisen\ntarkkuutensa, voidakseen joka silmänräpäys ohjata aluksen kulkua niin\nkohti tuuleen, kuin milloinkin pakko vaati, ett'ei se kaatunut kumoon\neikä kiepahtanut toiselle puolelle.\n\nMutta vaikka hän niin ihmetyttävän varmasti hallitsi veneen pienintäkin\nliikettä ja osasi ikäänkuin rau'aista kahden väkevimmän luonnonvoiman\nyhteiset ponnistukset, olivat hänen ajatuksensa kumminkin niin vähän\nkiintyneet hetken ilmiöihin, että hän ihan levollisesti rupesi\npakinoimaan kahdekstoista-vuotiaan nuorukaisen kanssa joka hänen\nvieressänsä hoiteli suuren purjeen nuoria ja puheliaana, kuten\nripeämmät luonteet tavallisesti ovat vaaran hetkinä, alotti\ntarinoimisen:\n\n\"Ja jos nyt\", sanoi hän, \"pikku Lemmetär ei saa kiirutta kotiin, niin\nsitte se ei tänä syksynä enää tulekaan; mutta löisinpä vaikka vetoa,\nettä, jos vaan tähänkin tyyntyisi, on joku sen pojista jäljissämme\nennen huomeista päivänkoittoa; vai mitä luulette, isä?\"\n\n\"Niinpä niin, joll'ei se jo ennemmin satu tänä yönä löytämään\nSaarenmaata tai muuta kuivaa paikkaa\", virkkoi vanhus.\n\n\"Mitä vielä!\" arveli poika. \"Sanotaanhan, että sen kapteeni tuntee maan\nhajua jo kolmen peninkulman päässä ja että hänen päätään alkaa\nkivistää, jos hairahtuu tulemaan kahden peninkulman päähän. Hänellähän\non aukea meri edessänsä, eikä hän maar aiokaan käydä satamassa,\nennenkuin tapaa meitä tai muita tuttaviansa.\"\n\n\"Etupurje laputtaa kuin tikka; vedä sitä kiinteämmälle, sinä etuvahti!\"\nhuusi vanhus ja jatkoi entistä puhetta: \"Mitä hänellä on annettavaa\nmeille, niin antakoonkin heti, sillä joll'emme ennen päivänkoittoa ehdi\nsisävesille, niin saammepa niinkin aika ankaran kilpapurjehduksen\nhuomenna.\"\n\n\"Vai kilpapurjehduksen!\" epäsi poika. \"Milloinka sitte on kruununvene\nennen saanut kiinni meidän alustamme, isä? Jos se tulisi vastaamme,\nennenkuin Pihlajaluodon niemi on takanamme, niin käännällämme keulan\ntoisaalle ja pujahdamme pakoon ulkoväylätse, ja luulenpa, että me kyllä\nkerkeämme ne kaksi peninkulmaa Pitkäsaaren salmelle, ennenkuin se\npääsee edes Pitkäsaaren luodonkaan kohdalle, johon ei taida olla paljoa\nenempää kuin puoli matkaa.\"\n\n\"Entä, jos toinen tullivene on vastassa Pitkäsaaren salmella?\"\n\n\"Sitte lennämme ulos merelle. Onpa se kummallista, että ne, niin monta\nkuin niitä on ja vaikkapa niitä olisi kahden sijasta kaksikymmentä,\neivät kumminkaan saa koskaan muuta kuin juoda meidän väylävettämme, jos\nse heitä huvittaa.\"\n\n\"Tässä, juuri tällä paikalla, jossa nyt purjehdimme, ammuttiin veljesi\nupoksiin\", lausui vanhus, ääni, muuten niin vakavan-tasainen, nyt\nväräjävänä. Sitte oli kumpikin hyvän hetken vaiti.\n\n\"Enpä tiedä, isä, miten oikein onkaan\", alkoi nuorukainen jälleen\npakinoida, \"mutta minä puolestani olen aina peljännyt enemmän kaikkia\nnoita kyselemisiä, tiedusteluja ja urkkimisia, joilla meitä luotolaisia\nkoetetaan hätyytellä, milloin olemme kilpailleet jonkun kruununveneen\nkanssa, kuin sen omia tykkejä, vaikk'ei kukaan voikaan kieltää, että he\nampuvat jotenkin hyvin, varsinkin tyynellä ilmalla. -- Nyt tuntuu\nminusta tuuli jo vähän heikkonevan; taitaapa jo taivaskin ruveta\nselvenemään.\"\n\n\"Minä olen jo elänyt viisi vuotta seitsemättäkymmentä, kuudes\nkulumassa\", lausui ukko, \"mutta eipä koskaan ole sananenkaan tuomarin\nsuusta käynyt niin liki päätäni kuin noiden tykkien raehaulit kyllä\nkymmenestikin. Kun kalalokki iskee nuottaan, niin saakoon hän\nhaulisateen kylkeensä siinä, jos sitä kerran tahdotaan ampua; sillä,\njos se kerran saa särkensä otetuksi ja pois lentäneeksi, on liian\nmyöhäistä etsiä sitä toisten joukosta, jotka istuvat luodoilla tai\nlentelevät salmekkeilla. -- Päästäkää auki purjeiden helmat! Tuuli on\nkuolemaisillaan. Tuoltahan taitaa jo tähtikin pilkuttaa tuulen päältä.\"\n\nPakinoiminen päättyi, ja nuorukainen hypähti tekemään, mitä käskettiin.\n\nSynkän pilven pahin kohta oli jo tuulen alla, ja mennessään oli se\nmyöskin temmaissut keveät huurut, jotka äsken olivat pimittäneet ilmaa.\nValonsäde toisensa perästä alkoi tuikkaa taivaalta; pakkanen ja tyven\nseurasivat äskeistä myrskysadetta. Aallot vaan eivät näyttäneet aikovan\nmuuttaa muotoansa; ne vyöryivät ja kuohuivat vielä yhtä raivoisasti ja\nniiden levottomat, uhkaavat huokaukset kuuluivat vaan sitä selvemmin,\nkun myrskyn ulvonta mastissa ja purjeissa ei enää hälventänyt niiden\nääntä. Vihdoin lakkasi sekin kohina, rajuilman pysyväisin muisto, ja\nmeri rauhoittui taas, vaikka vasta vähitellen, niinkuin kovasti\nkiihtynyt mieli, joka kuohuu vielä kauan senkin jälkeen, kun ne syyt\novat haihtuneet, jotka sen saivat kiivastumaan.\n\nPari tuntia oli jo kulunut puoliyöstä. Vene kiikkui melkein\ntäydellisessä tyynessä samalla lailla kuin ennen myrskyäkin, niin että\nlaineet sitä painoivat yhtä paljon, kuin se eteenkin päin voi päästä.\nKoko taivaankansi oli täpö-täynnä kiiluvia tähtiä ja yö niin kirkas,\nettä pikku aluksesta olisi kyllä nähnyt jotensakin etäälle, joll'ei\nolisi lyhdin valoa ollut silmää häikäsemässä.\n\nVanha tuttumme seisoi vielä peräsimensä vieressä. Hänen muotonsa oli\nsynkännäköinen, melkein malttamattomuutta osoittava; hän otti lukuun\njoka minuutin. Silloin tällöin hän peitti lyhdin, hieroi silmiään ja\nkatsoa tähysteli etemmä merelle.\n\nÄkisti kirkastui hänen katseensa, hän kuunteli. Keveätä airon ääntä\nalkoi kuulua vähän matkan päästä sivulta. Samalla jo kuului huutokin,\njonka merkityksen kentiesi vaan ukko täydelleen ymmärsi, ja hän vastasi\nsiihen heti. Näyttipä siltä, kuin tuo lähestyvä vene olisi vaan\nodottanutkin semmoista merkkiä, ennenkuin uskalsi laskea luo, sillä\nsamassa muuttui souto kiivaammaksi, ja kohta jo sukkela merimies\nhyppäsi ukon veneen partaalle, sitoi kiinni oman veneensä nuoran ja\ntervehti vanhusta.\n\n\"Lempo teidät korjatkoon ja tuhansia grusseja (terveisiä) Saksasta!\"\nsanoi hän. \"Mutta mitä perhanan kujeita teillä on mielessä, kun\nhiivitte päin tuuleen, että toinen vaivainen saa soutaa käsivartensa\nmäsäksi? Meidän musta lelumme on tuolla paljoa alempana, ja olisipa\nhelposti voinut sattua, ett'emme olisikaan tänä yönä tavanneet\ntoisiamme -- vorpei; sillä me etsimme teitä alempaa ja tuskin uskoimme\nsilmiämme, kun näimme teidän tulenne. Nun, sprekken sie döjtsh, mein\nliber herr? [No, puhutteko saksaa, hyvä herra?] -- Huh, semmoista\nilmaa; onko teillä edes ryyppyä?\"\n\nNiin sanoen ja samalla pudistellen ruumistaan kuin vilusta väristen\navasi hän lyhdin ja puhalsi tulen heti sammuksiin, siten sekä ilmaisten\ntottumuksensa salapurjehduksen salaisuuksiin että ikäänkuin osoittaen\nnöyryyttä ukkoa kohtaan ja kokien, ennenkuin hän, ehtiä tehdä tuon\npienen tempun. Sitte höllitti hän suuren purjeen nuoraa, ohjasi aluksen\ntarkoitusperäänsä kohti ja kääntyi, kädet ristissä rinnoilla,\nkärsivällisesti odottamaan osaansa matista, jota hän ukon näki kaivavan\ntaskustaan ja itse hyvin tyytyväisesti kallistavan suutansa vasten.\n\nVanhus ojensi hänelle vihdoin matin ja alkoi vuorostaan pakinoida. \"No,\npoika\", sanoi hän, \"mitä hyviä tuomisia sitte Lemmettärellä nyt on\nmukanaan? Minulle tuotiin sana vastaan ulos rantaseljälle, että minun\npiti lähteä tänä yönä merelle, niin että tuskin tiesin, mitä laivaa\nodoteltiinkaan.\"\n\n\"Lemmetär\", vastasi toinen, \"on pukeutunut silkkiin ja samettiin,\nlauter woll unt sei -- sei --- mikäs se silkki taas onkaan saksaksi?\nTietäkääs, kun olin Lyybekissä, osasin saksaa niin rentonaan, että koko\nkaupunki katsella ällisteli minua kuin lehmä uutta konttia.\"\n\n\"Ja jätä nyt\", sanoi vanhus malttamattomasti, \"tuo saksan-sotkusi\nhelvettiin tai Lyybekkiin ja vastaa kysymykseeni, niin että voi\nymmärtää. Vai luuletko meidän täällä lörpöttelevän saksaa merihärkien\nja kajavien kanssa? Jos teillä verkaa ja huiveja on laivassanne, niin\nsanonpa suoraan, että ennen kuolen nälkään kuin luotsin lehmä,\nennenkuin otan ainoatakaan kääröä veneeseni ... joll'eivät ne ole\nvedenpitävässä asussa; sillä päivän koitteessa tulee myrsky ja sitte\nsadetta koko syksyn, eikä minua ollenkaan haluta joutua vastaamaan\ntavaran pilautumisesta.\"\n\n\"Ja huvin vuoksiko meillä sitte muka noita kirottuja pakkoja laiteltiin\nummelleen kolme päivää ja niihin päälle-päätteeksi vielä menetettiin\nkaikki prikin tervapeitteet\", virkkoi merimies vähän kiihkoisesti.\n\"Joll'eivät ne kääröt paremmin pidä vettä kuin teidän veneenne, niin\nelänpä toden totta kaiken ikäni kuivalla maalla. -- Saattepa, luulen\nmä, laskea hiukan paremmin tuulen puolelle: minä olen näkevinäni meidän\npikku lelun kuumottavan tuolta juuri alapuolisen mastinuoran ohitse.\"\n\nMusta pilkku, jonka tarkkanäköisen merimiehen tottunut silmä erotti\nvaaleampaa taivaan rantaa vasten ja jota vanhukselle huomautettiin,\nnäkyikin tämän, jos mahdollista, vieläkin tarkempaan silmään jo niin\nselvästi, ett'ei enää ollenkaan tarvinnut epäillä, mitä suuntaa oli\nlaskettava. Vene käännettiin pari piirtoa ylemmä tuuleen päin, ja kun\nsitte vähän aikaa purjehdittiin edelleen ja etsityn prikin muoto alkoi\nyhä selvemmin haamottaa pimeästä, jätti sukkela merimies vanhan\nystävänsä yksin hoitamaan peräsintä ja meni keulapuolelle, jossa hän\ntoisille nuoremmille miehille laveasti lateli merimiehen-omaisia\nsukkeluuksia matkastansa ja sotki kuulijainsa huviksi ja ihmeeksi\nlaihaan äitinkieleensä loppumattoman joukon saksalaisia, englantilaisia\nja tanskalaisia kompasanoja. Semmoisessa tilassa laski vene kotvasen\najan kuluttua pikku-prikin Lemmettären viereen.\n\nJospa vanha salapurjehtijamme puolestaan olikin ollut huolissaan\ntulevan prikin pitkällisestä ja turhasta etsimisestä, niin olivat häntä\nmyöskin kapteeni ja hänen väkensä yhtä ikävällä odottaneet. Huono\ntuuli, joka huonoutensa lisäksi vielä puhalsi pahalta puolelta, uhkasi\ntuottaa kaikenlaisia vastuksia, niin ett'ei kapteenista näyttänyt\nvähääkään mahdolliselta päästä ennen aamunkoittoa niin kauaksi\nrannasta, ett'eivät jotkut kruununveneet saattaisi huomata häntä. Hän\noli siis innoissansa noussut kannelle ottamaan vieraitansa vastaan ja\njättänyt kajuuttaan höyryävän totilasinsa ja sikarinsa.\n\nHän oli -- joko sitte haihduttaaksen odotuksen ikävää taikka\nkarkoittaakseen päästänsä maan läheisyyden vaikuttamaa kipua --\nhoidellut yön kuluessa ahkerasti lasiansa, niin että hän nyt oli\nrohkeimmillaan, vaan ei kumminkaan millään lailla liian täyteen\nlastattuna. Kun siis vene oli kiinnitetty laivan kupeelle ja ukko\nkumppanineen noussut kannelle, tervehti kapteeni häntä oikein\nsydämmellisesti ja ystävällisesti, mikä olikin hyvin luonnollista,\nsillä ukon apu oli nyt tarpeen, kapteeni hyvällä tuulella ja heidän\nystävyytensä jo kestänyt monta vuotta. Perämies sai käskyn lastata ukon\nveneen niin pian kuin mahdollista; määrättiin, mitkä kääröt oli\npoistettava laivasta, kaikki oli toimitettava hiljaa ja ken uskaltaisi\nmaalla hiiskahtaa sanaakaan asiasta, sen oli lempo perivä.\n\nNämä käskyt ja varoitukset jaettuansa otti kapteeni vanhan tuttunsa\nkiinni kädestä ja vei hänet alas kajuuttaan, jossa hyvä tuli uunissa ja\nlämpimän todin höyry suloisesti keskeyttivät laivan kannella\nvallinnutta vilua ja pimeää.\n\n\"Tyven ja alapurje!\" alkoi kapteeni; \"minä saan loikoa tässä kuin\nsäkissä, ja ennen päivänkoittoa kyllä kruununveneet kiertelevät\nneitistäni kuin ankeriaat mädännyttä kalaa. Mitäpä on tehtävä, minä en\npääse paikaltani tikahtamaan.\"\n\n\"Ei hätää, herra kapteeni\", vakuutti vanhus, pistäen kohmettuneet\nkätensä uuniin liki tulta, \"kyllä päivänkoitossa kylliksi tuulta tulee,\nja veneet venyvät maalla kaiken yötä.\"\n\n\"Kiitos ja kunnia sinulle niistä sanoista, vanha kumppani, ja hyvä lasi\nmyöskin tietysti. Jaakko! katsos, onko teepannussa vettä, ja laita\nvahva paukku ukolle. -- Luuletteko siis tulevan tuulta päivänkoitossa?\"\n\n\"Ja päälliseksi oikein navakka merssipurje-tuuli, jos pilvihattarat\nmuuten eilisiltana oikein taivaalla kulkivat\", vastasi ukko; \"kyllähän\nse taitaa tulla vastaiseksi, mutta kunhan vaan hyvästi puhuu, niin\nkyllä merimies eteenpäin pääsee.\"\n\n\"Kunhan vaan on kylliksi tuulta, kyllä merimies aina pääsee; eikä\nkukaan luovija ehdi tarttua Lemmettären liepeihin. Vaan sanopas, vanha\nperämestari, mitenkä kauppa käy meidän kaupungissa? Pääsikö Vellamo\nkotiin eheänä? Se läksi Lyybekistä samana päivänä, jona minä sinne\njouduin; sillä oli hyvää tavaraa kannen alla.\"\n\n\"Kaikki se hyvästi sai säilyyn, paitsi kahta rommitynnyriä, joiden\nkanssa ammuttiin upoksiin vielä päällisiksi minun vanhin poikanikin\",\nvastasi ukko, ottaen aimo kulauksen, joka vaikutti lasissa yhtä suuren\nluoteen, kuin se ennen oli tulvillaan.\n\n\"Ja sillä lailla te mellastatte\", tiuskasi kapteeni, jonka mielestä\nisännän vahingon ja hänen oman äkäisimmän vihollisensa, tuliveneen,\nriemun muisteleminen tukehutti kaikki muut tunteet, \"min te hoitelette\nkalua ja tavaraa. Tyven ja alapurje! semmoinen tavara moisten ahmojen\nkitaan! Piru teille uskokoon lastissa, vaan ei kenenkään rehellisen\nlaivanisännän pitäisi jättää teidän haltuunne edes mädännyttä ankkurin\nkuppaakaan niiden rautavanteiden tähden, jotka siinä ovat.\"\n\n\"Te ette tänä yönä puhu puhtaasta merimiehen suusta, kapteeni\", sanoi\nvanhus, lyöden tyhjän lasinsa jotenkin kovasti kajuutan pöytään;\n\"luuletteko muka pojan ammuttaneen itsensä upoksiin, saadakseen juoda\nsuolaista punssia tai päästäkseen hikoilemasta airoissa? Ei, vaan\nsentähden, että hän ihan viimeiseen asti koki säilyttää teidän\nmitättömiä rommitynnyrejänne, jotka, vaikka piru istuisi harmaissa\nhapenissani, olivat vähempiarvoiset kuin yksi ainoa lihas sen pojan\nkädessä tai veripisara hänen rehellisessä sydämmessänsä.\"\n\n\"Ja siihen minä sanon Amen, nimittäin hyvästi kiroten tulliahmojen\nsenkertaista voittoa. Pojan minä olisin milloin hyvänsä ottanut\nlaivalleni, vaikkapa olisi ollut lähteminen Itä-Indiaan. Juokaamme\nmalja hänen rehellisen kuolemansa muistiksi ja kaikkien hyvien ystävien\nonneksi! Jaakko, täytäpäs lasit!\"\n\nLasit täytettiin, ja äänettömyyden, joka ikäänkuin oli pyhitetty niiden\nodotukselle, katkasi kapteeni heti, kun oli maistanut uutta panosta ja\nhuomannut sen hyväksi.\n\n\"No, hyvä ystävä, mitä muuta kuuluu maalta?\" alkoi hän. \"Tietääkö\nmeidän patruunamme ollenkaan odottaa meitä, vaan oletteko muuten vaan\nomin päinne pyydyksillä?\"\n\n\"Minä en ole moneen vuorokauteen käynyt maalla\", vastasi vanhus.\n\"Ulkona vesillä sain sanan, että teitä odoteltiin. Se oli eilen\nillalla, ja nyt olen minä tässä.\"\n\n\"Vai niin, vai niin, vanha tuttu\", virkkoi kapteeni, \"sitte pitää\nmeidän sopia rahtipalkastanne, ennenkuin lähdette. Eipä ole hyvä\nleikitellä teidän kanssanne siinä kohdassa, ja teidän vaatimuksenne\nkasvavat kuin oras pellolla. Kun lähtee vesille, on se tuskin korttelin\npituista, ja kun palaa kotiin, ulottuu se jo korkeammalle päätä.\"\n\n\"Kolme tynnyriä ruista ja kolme tynnyriä suolaa, herra kapteeni, ei\njyvääkään vähemmästä puhetta\", vastasi vanhus hyvin jyrkästi.\n\n\"Tyven ja alapurje!\" tiuskasi kapteeni, \"teillä ei, lempo vie, ole\npitimiä päässä. Luuletteko rukiita itsestään syntyvän kauppiaan puotiin\ntai suoloja kasvavan kuin lunta talvella? Ei, ei, matala tuulen\npuolella; päästä alemmaksi, ukko, alemmaksi!\"\n\n\"Ei jyvääkään alemmaksi; totta puhuen, kapteeni: minulla on kuusi\nlasta, jotka kaikki tarvitsevat leipää, eikä meidän paljailla\nkallioillamme ruista kasva; kohtapa ne tulevat syödyksi ne muutamat\nsilakkatynnyrit, jotka nuotta tänä syksynä antoi. Minä olen menettänyt\nvanhain päivieni paraan tuen teidän hyväksenne. Pistäkää kätenne tuohon\nnutun alle ja koettakaa, onko vanhan ruumiini suojana ainoatakaan\nkuivaa tilkkua, ja jos paljastan sen, näette siinä monta merkkiä teidän\nkaltaistenne palveluksesta, ja monta arpea, samanlaista kuin tämäkin.\"\nNiin sanoessaan näytti hän niskaansa, johon irti ammutun pirstaleen\ntekemästä syvästä haavasta oli jäänyt suuri arpi.\n\n\"Lopeta jo valituksesi, vanha ystävä, vai tukinko suusi\ntervavaatteella!\" huusi kapteeni, saaden nykyisessä herkkätunteisessa\ntilassaan kaksi kyynelkarpaloa poskipäillensä, ennenkuin osasi\navistaakaan, \"mittasi olet saava ja kukkupäänä. Emme me, minun isäntäni\nja minä, tahdo nähdä tuttaviemme nälkään nääntyvän. Juo pois lasisi,\nukko; ei huolta eikä surua merellä. Onneksesi, ystäväni! Vaan minä olen\ntässä kuin säkissä, ja Jumala tiennee, miten tästä päästään ulos\nmerelle.\"\n\nKeskustelu, joka luultavasti ei olisi lakannut puheaineiden puutteen\ntähden, keskeytyi siitä, että perämies tuli kajuuttaan ja ilmoitti\nukolle määrättyjen tavarain jo olevan veneessä. Aika oli kallis; kun\nsiis hyvin kiireesti oli muutamin sanoin saatu sovituksi tavarain\nsäilytyspaikat, huolelliset hoitelemiset ja muut semmoiset, erosivat\nliittoveljekset toisistaan yhtä ystävällisen tuttavasti, kuin olivat\nyhtyneetkin.\n\nKapteeni läksi kohta merelle päin, vaan vanha tuttumme, joka jälleen\noli veneessä peräsintä pitelemässä, pyrki rannalle päin hänelle\nuskottujen, kallisten tavarain kanssa.\n\nLieneepä tarpeellista lyhyimmiten osoitella maanrantoja niillä paikoin\nmerta, jossa pieni vene nyt kiikkui purjeiden avulla, että jotenkin\nsaataisiin selville syyt, jotka johtivat ukon purjehdussuuntaa.\nLikeisin maa siinä paikassa purjehtijalle, jossa ukko laski rantaa\nkohti, oli kaksi suurta saarta, molemmat ennestään tutut lukijalle,\nPihlajaluoto ja Pitkäsaari, jotka pituudeltaan olivat kaksi runsasta\npeninkulmaa ja muodoltaan mereltä päin katsoen kuin suora, katkeamaton,\npaljas ranta. Niiden kohdalla oli meri ihan aava; yksi ainoa jotenkin\npitkä kallio kohosi kappaleen matkan päässä viimeinmainitusta saaresta\nkorkealle vedenpinnasta, vaan sekin näytti etempää katsojasta sulavan\nyhteen suuren maalakeuden kanssa. Mutta lähemmäksi tultua näki, miten\nranta kääntyi tylsäkulmaiseksi pohjukaksi maahan päin ja miten\npienoinen salmi, joka sitoi lahdekkeen maantakaisiin sisäselkiin, jakoi\ntuon yhdeltä näyttävän saaren kahdeksi.\n\nSe salmi oli kyllä syvä ja hyvällä paikalla, mutta ei ollenkaan\nsoveltunut vapaaksi väyläksi meren ja sisäselkien väliä kulkeville, kun\nsen ulkopuoli oli sulkeutunut monta sataa jalkaa pitkästä, rannasta\nrantaan ulottuvasta karisärkästä, joka oli niin kivinen ja matala, että\nainoastaan pienet kalaveneet, nekin vaan tyynellä ilmalla voivat\npujotteleimalla päästä moisen louhikon läpi.\n\nKun siis vanha tuttumme pyrki sisäseljille, jossa lukemattomat\npiilopaikat ja ammattikumppanit voivat suoda hänelle turvaa, täytyi\nhänen kulkea jommankumman saaren päitse. Hän valitsi Pihlajaluodon\nniemen, se kun oli hiukan lähempänä, vaikka hän kyllä saattoi arvata\npahimman väjyjänsä, tulliveneen, menneen juuri sinne päin yöksi maalle.\n\nHän uskoi päivänkoitossa tulevan hyvää tuulta ja toivoi siis ehtivänsä\njättää jäljelleen tuon vaarallisen paikan, ennenkuin tullivene\nkerkiäisi liikkeelle yösijastaan, taikka, jos se nyt olikin vaanimassa\nkuin tavallisesti, pääsevänsä niemen ohi niin pimeässä, ett'ei häntä\nvielä saattaisi helposti huomata. Jos hän olisi valinnut Pitkäsaaren\nniemen, olisi hän uskaltanut pitemmälle matkalle ja saanut purjehtia\npalasen päivääkin aukealla merellä ja kaiken sen lisäksi hyvin\nmahdollisesti kohdata toisen tulliveneen, joka purjehteli siellä päin.\nMutta vaikka se suunta, jolle ukko ohjasi venettään, olikin edullisempi\nkuin mikään muu tie, oli se samalla myöskin siksi kyllin vaarallinen,\nettä se täytti ukon mielen huolilla; niinkuin linnustaja odottelee\nvastausta kuvalinnun ääneen, niin kuunteli ukko ensimäistä suhausta,\njoka olisi ennustanut, ikävöidyn pelastajan, myrskyn, tuloa.\n\nTyyntä kumminkin yhä vielä kesti; sittekin, kun aamu jo alkoi hiukan\nhämärtyä ja laventaa näköpiirin avaruutta, oli pitkään ja matalaiseen\nliikahteleva merenpinta vielä tyynenä ja melkein peilikirkkaana joka\nsuunnalla. Vanhusta alkoi arveluttaa: purjehtiako etemmäksi rantaa\nkohti vaiko ennemmin siinä aamutuulessa, jota hän varmaan tiesi\ntulevan, lähteä pois merelle odottamaan toista yötä ja parempaa onnea.\nTuo viimeinen ehto oli kumminkin hänen mielessään vaan hätävarana; ja\nkun päivän valjetessa maininki alkoi vähän värehtiä ja veden iloinen\nloriseminen aluksen keulanpohjaa vasten ilmoitti sen saaneen paremman\nvauhdin, hävisivät vanhukselta ikävät mielet pois toivon tieltä.\nTarkoituksen perille päästyä toivoi hän saavansa lepuuttaa\nvalvomisista, vilusta ja kastumisista väsynyttä ruumistaan ja laski\nhyvin rohkeasti kohti Pihlajaluodon etähältä näkyvää nientä.\n\nKeveitä pilvenhattaroita liiteli ylös taivaalle, keräytyen vähitellen\nyhteen päin; peilikirkkaat reunat katosivat kohta kokonaan laineista ja\nmuutamat, toisiaan takaa-ajavat tuulenpuuskat saivat aluksen painamaan\nkylkeänsä hyvin syvälle. Vähäsen ajan kuluttua kiiti sievä vene\nkovanlaisessa ja tasaisessa tuulessa keveästi kuin nuoli rantaa kohti.\n\nKahdekstoista-vuotias nuorukainen, johon jo taannoin tutustuimme ja\njoka nytkin istui suuren purjeen nuoran luona, alkoi pakinoida.\n\n\"Katsokaahan, isä, miten nyt ruskottaa tuolla idässä; taitaapa siitä\ntulla myrsky päivän noustessa.\"\n\n\"Jospa se jo ennen tulisi!\" virkkoi siihen vanhus.\n\n\"Sitä ennen\", jatkoi poika, \"meidän jo kyllä pitäisi olla selvittynä\nsivu Pihlajaluodon niemen. Minä jo olen näkevinäni sieltä mäntyjen\nlatvat.\"\n\n\"Laskekaa purjenuoria, pojat, tuuli alkaa puhaltaa myötäiseen!\" huusi\nukko tavallisella komento-äänellään, huolimatta vastata pojan\npuolinaiseen kysymykseen.\n\n\"Se on meille onneksi\", sanoi poika täyttäessään käskyä; \"minä olen\naina ollut huomaavinani, että meidän vene kulkee paraiten\nmyötätuuleen.\"\n\n\"Onnettomuudeksi se on\", vastusti ukko, \"sillä jos tullivene tulee\nvastaan, on meidän sitä vaikeampi kääntyä takaisin Pitkäsaaren\nsalmelle.\"\n\n\"Mitä valkeata tuolta puiden välistä niemeltä vilkkuu?\" kysäsi äkkiä\npoika, katsoa tähystäen sinnepäin ja unhottaen kaikki muut seikat.\n\n\"Vanha koivuhan se siellä mäntyjen välistä kuumottaa näin aamuruskossa.\nVaro, poika, äläkä näe kummituksia selvällä päivällä!\" vastasi vanhus\ntyynesti, melkeinpä moittivaisesti, vaikka ensin oli säpsähtänyt pojan\noudosta äänestä.\n\nIsän lempeä moite tai ehkä ratkasevan hetken likeisyyskin vaikutti,\nettä poika ei enää jatkanut puhetta, ja vanhuksella puolestaan oli pää\nniin täynnä arvailemisia ja odotusta, ett'ei hän joutanut solmiamaan\nkeskustelun katkennutta juoksua.\n\nKului muutamia levottoman odotuksen hetkiä. Päästiin niin lähelle\nnientä, että jo kauan näkynyt laineiden kuohu rannan kiviä vastaan\nselvästi kuului. Ei yhtään purjetta näkynyt; ainoastaan joukko\nkalalokkeja levitteli valkeita siipiään karien ja aaltojen päällä. Alus\nkiiti kilpaa myrskyn kanssa. Viimein mennä pyyhkäsi se kuin salama\nkuohuisen niemen päitse ja kääntyi jo voittoisasti sisäseljille päin.\n\nSilloin alkoi valkoisia viiruja liikkua läheisen saaren puiden takana\nja samalla pistihe vähemmän kuin puolen tykinkantomatkan päässä\npeljätty tullivene näkyviin vallitsemaan salmea. Iloista rähinää kuului\nsieltä komentosanain seasta ja merkkilippu liehui mastin nenässä.\n\nSamassa oli ukko-vanhuskin käännältänyt aluksensa takaisin: se kiikkui\njo pullistunein purjein niemen kohdalla. Aurinko kohosi merestä\nsyksyisen ruskonsa koko loistossa tyyneksi ja kauniiksi pohjaksi niille\nkohtauksille, jotka juuri olivat kehittymäisillään.\n\nKova pamaus kuului tulliveneestä ja tykinkuula, joka putosi veteen\nmuutaman sylen päähän ukon aluksesta, ilmoitti lipun merkityksen ja\nlisäsi sen arvoa juuri samana silmänräpäyksenä, jolloin ukko pyyhkäsi\nkivisen niemen ohi, niin että se hetkiseksi peitti alukset toistensa\nnäkyvistä.\n\n\"Valmiiksi, poika, katso, miten tuo vene liikkuu!\" käski vanhus,\nlakkaamatta ja tarkkaan tirkistellen ennen kerrotun kallioluodon\nnientä, jonka ohi hän toivoi pääsevänsä päin tuuleen.\n\n\"Valmis olen\", vastasi poika. \"Vene näkyy jo; nyt tulee niemen ohi;\npuomipurje on pienennettynä, se juoksee hyvästi.\"\n\n\"Jäykistä haarukkaa!\" komensi vanhus. \"Tuuli heikkonee, minkä kerkiää.\nVaaruuko tullivene?\" kysyi hän vielä.\n\n\"Se päästää auki purjeen pienennysnuoria\", vastasi poika, \"se kulkee\nhyvästi; emme taida voittaa paljoa.\"\n\n\"Leikkaa veneen nuora!\" käski taas ukko. \"Olisimme voineet pitää sen\naluksessa, niin olisi se nyt tallella. Miten pääsee tullivene päin\ntuuleen?\"\n\n\"Sen puomipurje on hyvin pullollaan, mutta kokkapurje lepattaa ennen\nkuin meidän\", vastasi poika; \"ei se pääse luodon päällitse tuolla\nmenolla; jäähyväiset se meiltä saa ottaa, isä; me pääsemme helposti\nniemen ohi, kun vene jäi pois. Me voitamme. -- Mitä? nyt kääntyy se\nihan meitä kohti -- sen molemmat purjeet lepattavat.\"\n\nKova pamaus kuului samassa tulliveneestä ja koko panos raehauleja\nsuhisi pienen aluksen ympärillä. Niinkuin linnulta, jota on lentoonsa\nammuttu, siivet avuttomasti retkahtavat, niin pakenevalta alukselta\nputosi puomipurje kokoon; muuan raehauli oli sattunut haarukan nenään\nja katkaissut nuoran, joka sitä piti ylhäällä.\n\nReipas nuorukainen viskasi paikalla kädestään nuoranpään kannelle ja\nlensi kuin orava ylös mastiin.\n\n\"Pistä lyijyä hyljepyssyyni\", sanoi ukko hyvin tyynesti toiselle\npojalle, pitäen samalla venettänsä hyvin päin tuuleen, helpottaakseen\npojan työskentelyä mastin nenässä.\n\nUkko-vanhuksen ollessa aluksessaan tuossa neuvottomassa tilassa\nvallitsi tulliveneessä yleinen riemu. He olivat heti huomanneet ja\narvanneet, mikä hyvä oli tuosta onnistuneesta laukauksesta, se kun esti\npakolaisen pääsemästä niemen päällitse, ja ehkäpä ehtisi hänet saada\nkiinnikin, ennenkuin haarukka oli korjattu. Sen ensi voiton ilo saattoi\nsamassa, kun ajettavan aluksen purje putosi, punssipullon ja lasin\nkiertämään siellä kädestä käteen.\n\n\"Juokaamme minun laukaukseni muistoksi ja toivoen enemmän tuulta sinun\npurjeihisi, veli\", huusi luutnantti, kokkatykin luona ottaessaan täyttä\nlasia, iloisesti ystävälleen ja virkaveljelleen, joka perää piti;\n\"laske, laske alemma! Saakaamme kiinni tuo veitikka, ennenkuin hän\nselviää pulastansa; katsohan, miten sitä tuuli painaa.\"\n\n\"Tuo kirottu enkeli tuolla huipussa\", vastasi toinen, \"valmistuu,\nennenkuin arvaammekaan. Kas vaan, se kiipeää jo alas. Niemen päällitse\nhe kuitenkin saavat jättää menemättä.\"\n\n\"Lempo vieköön!\" huusi luutnantti, \"onhan sen puomipurje taas yhtä\nkauniisti ylhäällä kuin ennenkin. Jospa hän olisi vaan kähninyt vielä\nmuutaman minuutin. Mutta panenpa vetoa, että minä ammun sen upoksiin,\nkunhan vaan pääsemme selvemmälle vedelle, luodon alle kumpikin.\"\n\n\"Olkoon menneeksi! Jos pidät sanasi, saat maalla höyryävän\npunssimaljan\", myönsi toinen. \"Paneta kuula tuliputkeen ja koeta!\"\n\nRyhdyttiin murhaaviin varustuksiin. Molemmat alukset, pakeneva ja\nahdisteleva, laskivat niin kohti luotoa, kuin pääsivät, ja semmoisen\nmatkan päässä toisistaan, ett'ei se näyttänyt enenevän eikä vähenevän.\nJoka kerta, kun salapurjehtijan alus kohosi jonkin aallon harjalle,\nnäytti se olevan niin lähellä, että tulliveneestä olisi melkein tehnyt\nmieli huutaa sille. Luutnantti katseli äänettä näytelmää. Vihdoin hän,\nikäänkuin unesta heräten, lausui:\n\n\"Mitäpä on luonnossa kauniimpaa näköä kuin jalo alus myrskyssä, olkoon\nse sitte laiva, priki tai jahti? Katsohan tuota pientä alusta, miten se\nkeveästi kuin joutsen sukeltaa aallon pohjaan ja kohoaa jälleen sen\nharjalle, eikä pisaraakaan vettä ole sen valkosiipiä painamassa. Myrsky\nvinkuu, merenvaahto kuohuu, ja tuo joutsen painaa alas kylkensä,\nikäänkuin luopuen kaikesta vastustuksen toivosta ja ikävöiden vaan\nelämän taisteluiden vaihtamista lepoon ja kuolemaan; vaan seuraavana\nsilmänräpäyksenä on se jälleen korkealla pystyssä; välkkyen vasten\naurinkoa. Jalo alus, oman itsensä tähden rauhoitettu myrskyissä ja\nmerellä; samoin pitäisi sen ynnä sen väen myöskin olla rauhoitettu\nkaikilta muilta voimilta, niinkuin jossakin kirkossa. Tahtoisinpa olla\ntuossa aluksessa, saadakseni sieltä päin katsella meidän venettämme.\"\n\n\"Ethän vaan katune vetoasi?\" keskeytti hänen mietteensä jotenkin\ntoisentapaisella äänellä ystävä.\n\n\"Minä kadun yhtä vähän tätä kuin mitään muuta, johon kerran olen\nsuostunut\", vastasi luutnantti; \"mutta sääli minun on noita kurjia\npahuksia, joita ajamme kuin petoja rannasta rantaan, salmesta toiseen;\novathan hekin ihmisiä ja uskaltavat henkensä, verensä ja elämänsä ja\nkärsivät vilua ja märkyyttä hankkiessaan kuivaa leipäpalaa itselleen ja\nomilleen. Tahtoisinpa ennemmin istua tämän kallion suojassa ahvenia\nonkimassa, niinkuin ennen lapsena monestikin, kuin iskeä tuliputkeni\nkoukkukeihään tuohon kauniisen valaskalaan, joka uiksentelee\nedessämme.\"\n\n\"Luultavastipa pääset sitä tekemästäkin\", arveli toinen; \"eipä olekaan\nniin helppo tavata sitä nyt kuulalla kuin äsken koko raehauli-tukulla.\n-- Se pääsee jo kallion suojaan; pidä varasi ja sano, miten on\nlaskettava.\"\n\nTuliputki oli ladattuna; luutnantti tarttui sytyttimeen ja asettihe\npaikalleen. Vaikka salapurjehtijan alus pikemmin voitti kuin tappasi,\npäästyään tyynempään kohtaan kallion suojaan, näyttivät kuitenkin\nalukset sikäli joutuvan likemmäksi toisiaan, mikäli heidän välillään\npauhaavien laineiden korkeus väheni, ja kohta voi jokainen huomata,\nettä luutnantti oli voittava vetonsa.\n\nNytpä pääsi jo tullivenekin tasaiselle vedenpinnalle. Odoteltu hetki\noli käsissä; muutamat pikaisesti lausutut ja yhtä sukkelasti täytetyt\nkomentosanat asettivat veneen määrätylle suunnalleen. Täydellinen\nhiljaisuus vallitsi veneen-väessä. Tuskin uskalsi kukaan huokuakaan,\nelämää ilmasivat vaan levottomasti odottelevat silmäykset, jotka\npurjeiden, köysien ja mastojen välitse, mikä mistäkin reiästä,\ntirkistelivät pakenevaa venettä. Nyt ei laukaus voinut tyhjiin mennä.\nLuutnantti kohotti sytytintä.\n\nSamassa pöllähti harvanen savupilvi salapurjehtijan aluksen ympärille,\nsitä seurasi heikko, tuskin kuuluva paukaus, mutta sen vaikutus tuntui\npaikalla tulliveneessä: luutnantin käsi herposi, pää painui ja hän itse\nvaipui sen merimiehen syliin, joka oli täyttänyt tuliputken. Hänen\nkasvonsa olivat verissä, pienoinen luoti oli musertanut hänen otsansa.\n\nSill'aikaa, kun tuo tapaus piti hämmästyksissä tulliveneen väkeä ja\nmuutamiksi minuuteiksi sotki sen toimet, juoksi salapurjehtijan vene\nvakavasti aukean meren syliin ja kiiti kuin ennenkin eteenpäin,\nkiikkuellen korkeilla laineilla vaahdon ja kuohun keskellä. Vanhus\nseisoi tavallisuutensa mukaan kylmäkiskoisena ja hätäilemättä\nperäsimensä vieressä. Semmoisten tapausten harvinaisuus, joita jo oli\nsattunut, ja toisten, vielä seuravien vaara olivat saattaneet molemmat\npurjeiden hoitelijat toistensa luo ja lopettaneet äänettömyyden, jota\njo kauan oli kestänyt.\n\n\"Se kyllä sai palkkansa\", alotti nuorukainen, jonka jo tunnemme; \"luoti\noli velivainajani valama ja hänen silmänsä sitä tällä kertaa\ntähtäsikin.\"\n\n\"Semmoisia laukauksia ammutaan vaan kerran miesmuistiin\", sanoi toinen.\n\"Sinä näit hänen kaatuvan?\"\n\n\"Kyllä hän kaatui, eikä silmänräpäyksenkään vertaa liian aikaiseen. Hän\npiti jo sytytintä tykin päällä; me olimme kuoleman omat, sillä ei hän\nnyt tyynessä olisi voinut ampua sivutse, jos vaan olisi ehtinyt\nsytyttää.\"\n\n\"He näyttivät\", jatkoi toinen, \"jättävän alussa veneensä tuulen ja\naaltojen varaan, vaan nyt he taas laskevat jäljestämme. He eivät aio\nniin vähällä luopua ajostaan.\"\n\n\"Tehkööt, mitä haluttaa\", virkkoi nuorukainen; \"jos tahtovat purjehtia\nhuviksensa, on meri avoinna. Meidät he kyllä jättävät kiinni ottamatta,\nkun kerran olemme sen verran edellä ja pauhuisemmilla vesillä, jossa\nheillä ei enää ole hyötyä tykistänsä. -- Mutta mitä kummaa tämä on?\"\n\n\"Nuoriin, pojat, käännytään!\" huusi vanhus. Alus oli silloin jo päin\ntuuleen käännettynä ja kokkapurje ihan saamaisillaan tuulta toiselta\npuolelta. Se odottamaton kääntyminen se juuri niin nuorukaista\nkummastutti ja sai hänet lausumaan ääneen ihmettelemisensä.\n\nKäskyn täytettyänsä ja ensi hämmästyksestään selvittyänsä, katsahti hän\nympäri näköpiiriä, huomatakseen sen kaiken syytä. Eikä hänen kauan\ntarvinnutkaan tähystellä, kun asia jo oli selvillä, sillä juuri\nPitkäsaaren niemen editse näki hän toisen tulliveneen laskevan täysin\npurjein merelle ja hyvässä myötätuulessa salpaavan tietä hänen\nisältänsä.\n\nKoetus, jonka vanhus, tarkalla silmällään heti huomaten pienimmätkin\nasiat, nyt teki, päästäkseen pikaisella kieppauksella takaapäin\nahdistelevan tulliveneen kynsistä ja niin selvitäksensä vaarallisesta\ntilastaan molempien vainoojien välistä, oli niin perin mahdoton\nonnistuaksensa, että sitä olisi saattanut sanoa suurimman\ntoivottomuuden ponnistukseksi, joll'ei epätoivo olisi ukon tyynelle ja\nlujalle mielelle ollut missä tilassa hyvänsä ihan tuntematon. Se koe\nolisi saattanut onnistua ainoastaan silloin, jos tulliveneen perämies\nolisi ollut ihan taitamaton käyttämään hyväkseen asemansa etuja, jota\nei suinkaan ollut olettaminen. Siispä vanhus, kun näki veneen kääntyvän\nsiten, että soveliaimmin saattoi estää hänen aikomuksensa, käänsi\nsilmänräpäyksessä aluksensa takaisin ja kiikkui kohta ihan suoraan\nmaata kohti.\n\n\"Nyt hän jättää tavarat ja aluksen Pitkäsaarelle\", kuiskasi kokkamies\nnuorukaiselle, \"laineet ovat väkevät ja ranta kivinen ulompana. Jos\nsatumme kivelle ennen aikojamme, niin meidät hukka perii!\"\n\n\"Ota sydän kouraasi\", vastasi toinen; \"ei hän anna heille alusta eikä\nlastia; hän laskee kohti Pitkäsaaren karia ja pyrkii salmelle!\"\n\n\"Itsemurhaaja hän on, jos sen tekee; pyydä häntä laskemaan maalle, että\nsaamme ruveta purkamaan lastia ajoissa.\"\n\n\"Näetkö häntä?\" sanoi poika,\n\n\"Vaiti, vaiti, hän kuulee!\" vastasi toinen ja vaipui ehdottomasti\nkatselemaan vanhusta, pystymättä enää ajattelemaan, vielä vähemmin\npuhumaan; hän oli kuin jähmettynyt.\n\nVanhan salapurjehtijan muoto oli siitä asti, kun hän käänsi veneensä\nmaata kohti, kirkkaampi, vakavampi, melkein kuin jalostunut. Siinä\nyhtyi elämän virkeimpään ilmestykseen omituinen kirkkaus, joka\nvakaluonteisissa henkilöissä, heidän erotessaan maan päältä, yhtaikaa\nennustaa kuolemaa ja sanoo sitä tervetulleeksi. Vaikea on sanoa, oliko\nsilmäyksessä, jonka hän hitaasti loi avaruuteen, vaaran viehätystä vai\njäähyväiset hänen lapsuutensa ystäville, saarille, merelle ja\nmyrskylle. Muutamassa silmänräpäyksessä kumminkin katosi hänen\nkasvoiltansa kaikki sekavien tunteiden kajastus; jäljellä oli vaan\nvoima yksin, tyynenä, taisteluun valmiina ja toimeliaana.\n\nJuuri tuona hetkenä, kun ukon katse, liideltyänsä kuin petolinnun silmä\nvaahtoisen karisärkän kivien ja syvyyksien välillä, iskeytyi erääsen\npaikkaan, jättämättä sitä enää häipymään; kun jokainen hänen oma ja\nhänen aluksensa liike, ikäänkuin olisivat ne olleet yksi kokonainen\nolento, palveli tuota katsetta, -- juuri sinä hetkenä molemmat\nnuorukaiset häntä tarkastelivat ja hän tietämättänsä saattoi heidät\nvaikenemaan suunnitteluistaan.\n\nSiitä hetkestä alkaen oli äänettömyys aluksessa katkeamaton. Ratkaseva\nhetki otettiin vastaan ilman huokausta, ilman pienintäkään hiiskausta.\nAlus, jonka pienentämättömät purjeet myrsky kokonaan täytti, juoksi\nkeveästi ja kuuliaisesti karisärkkää kohti; kohta nousi se sen aallon\nharjalle, jonka voimakas vesijoukko oli seuraavana silmänräpäyksenä\nhienoksi vaahdoksi murtuen häviävä ja hajoava, niinkuin ei sitä koskaan\nolisi ollutkaan. Sen alla oli musta nielu avoinna ikäänkuin valmiina\nottamaan vastaan saalista, jota louhikon jättiläishampaat musertelivat.\nAlus syöksyi alas korkeudesta. Kova täräys ja pitkä rutina kupeilla\nhidastuttivat sen kulkua ja ilmoittivat sen vaaraa. Jalo, vaahdolla\nvalettu alus vapisi kuin ammuttu hirvenvasikka kovan sään myrinässä ja\npaksu vesisade kohisi sisään sen haljenneesta kuvusta. Silloin\npullistuivat taas vapisevat purjeet, sievä ja nopea käännös esti sitä\nsattumasta seuraavan kiven kylkeen, vähäinen rusaus enää, ja\nensimäiselle, aluksen alle paisuvalle aallolle nousi se voittoisasti\npystyyn, jätettyään särkän taaksensa ja turvallisella vauhdilla jatkaen\nmatkaansa syvän ja tyynen salmen suuta kohti.\n\n\n\n\nTulipalo.\n\nKoulukertomus.\n\n\n1.\n\nTämä pieni kertomus tarvitsee lyhyen johdatuksen, vaikka siinä ei\nkuvaillakaan merkillisiä henkilöitä eikä tapauksia, vaan ainoastaan\nmuutamien koulupoikien yksinkertaista melua, oikeata koululaiskujetta.\n\nOn näet tärkeätä huomata ett'ei se koulu, josta otamme kertomuksen\nsankarit, ollut missään kauniissa eikä suuressa kaupungissa, jossa\ntuskin kukaan edes tietää, missä paikassa semmoinen pieni tasavalta on\nkuin rehtori satakunnan koulupoikansa kanssa; vaan päinvastoin pienessä\nkaupungissa, jossa kouluvaltio oli näkemiseen ja kuulemiseen katsoen\nkymmenesosa koko asukasluvusta; jossa koulukartano oli muita taloja\nmuhkeampi, niinkuin maisteri luokallaan, ja jossa tavallinen\ntoisluokkalainen, saadessaan jonakin kauniina kesäpäivänä avonaisen\nikkunan edessä vitsoja, voi yht'aikaa kuuluttaa onnettomuutensa\nkaupungin kaikille neljälle portille asti.\n\nLuonnollisesti merkitsi semmoisessa kaupungissa paljon tuommoinen sadan\nvallattoman poikanulikan yhdistys, jotka olivat yksimieliset niin\niloissa kuin suruissakin. Melkein joka taloon ulottuivat sen haarat, se\ntiesi kaikki, oli osallisena kaikessa, koetti kaikkea. Kyllähän\nopettajain laatikoissa odottelevat patukat ja rehtorin virkatukka,\njota hän tuskin koskaan muuten käytti kuin vihapäissään, olivat\nmahtivaltoja, jotka ilmestyessään saattoivat veren jähmettymään, mutta\nnepä eivät olleet näkyvissä joka hetkenä päivästä eivätkä joka päivänä\nviikossa. Nopeat minuutit yhdestätoista kahteen, hetket kello viidestä\nyöhön loppumattomiin, keskiviikko- ja lauantai-iltapuolten joutoajat ja\nvapaat sunnuntaipäivät, ne kaikki saivat, pojan unhottamaan sekä\nläksynsä että selkänsä, ja kaikki ne olivat koulun taivaan kirkkaita,\npäiväpaisteisia hetkiä, nopeasti kuluvia, rakkaita ja sentähden\ntarkkaan käytettyjä.\n\nSilloin, patukan ollessa vankina lukon takana ja virkatukan koristaessa\nhiljaisempaa jokapäiväistä paikkaansa rehtorin kirjahyllyllä, silloin\nnaurettiin kaikki nuo naurut ja tehtiin kaikki kujeet, jotka\nliiallisuudellaan saivat monen siveän porvarin valtimot vallattomasti\nhyppelemään ja monen ikkunan täyteen milloin nauravia, milloin\nsuuttuneita kasvoja.\n\nTäytyy kyllä myöntää, että leikki joskus muuttui liian totiseksi ja\ntotisuus liian hurjaksi ja että kaikissa kujeissa oma huvi oli niin\nyksinomaan tarkoituksena, ett'ei joudettu ajattelemaan muiden rauhaa\ntai huvia. Niinpä esim. saattoi jonkin, katurauhan häiritsemisestä\ntehdyn ankaranlaisen syytöksen jälkeen kaupungin arvoisa viskaali\njonakuna aamuna löytää vanhan, koko pereelle riittävän kuomirekensä\ntorilta, jossa se ikäänkuin hyväntahtoisesta huolenpidosta oli hänen\nmukavuudekseen kunniapatsaasen kiinni sidottuna; samoin saattoi\npormestari löytää itsestään ja maistraatista hirveän syytöksen ja\nkuolemantuomion raastuvan ovelta, ja saattoipa yksin rehtorikin saada\nvanhan heponsa punaiseksi maalattuna aamulla rekensä eteen, vaikka itse\noli nähnyt sen edellisenä iltana hyvästi siistittynä ja valkoisena\nmenevän talliin.\n\nMutta semmoiset kujeet, vaikka ne kyllä aikanansa asianomaisia\nsuututtivat, haihtuivat pian muistista toisten tieltä, jotka vaan\nnaurattivat; ja kun sen lisäksi jokainen loukattu kaupunkilainen voi,\nmilloin hyvänsä astui koulun sivutse, olla kuulevinaan syytetyn\npahantekijän valitushuutoja eli siis omasta puolestaan rauhoittua, ei\npahastus koskaan juurtunut syvälle eikä laajalle. Päinvastoin oli koulu\nkaupungissa rakastettu, olipa sille ihan välttämätönkin, aivan samoin\nkuin perheen vanhuksille vallaton pojan- tai tyttärenpoika, joka sata\nkertaa päivässä tekee kiusaa ja saa sata kertaa toruja, mutta jota\nkumminkin tuhannesti ihaillaan ja imarrellaan.\n\nOli kaunis syyspäivä lokakuun alulla iltapuolillaan. Ilma oli\nkylmänkolakka, vaan aurinko paistoi kirkkaasti eikä tuulta kuulunut\nnimeksikään. Muuan vuoden merkillisimmistä asioista oli juuri\ntapahtunut koulussa. Puolenpäivän aikaan näet, kun rehtori oli noussut\nlähtemään pois tunnin loputtua, oli koko luokka hypähtänyt seisoalleen\nja lattiaa jaloin raapien, joka oli tavallinen kohteliaisuuden osoitus,\npyytänyt lupaa sisä-ikkunain panoa varten. Joka syksy näet suotiin\npojille puoli päivää lupaa siihen toimeen; se oli nytkin annettu\nkaikkine varoituksineen ja neuvoineen, ett'ei saanut särkeä ruutuja, ei\nhuutaa, eikä säikyttää maalaisten hevosia eikä haukkua ihmisiä kaduilla\n-- niin pitkä jono varoituksia, että rehtorin espanjanruoko-keppi\ntuskin olisi niitä puolessa päivässä ehtinyt takoa edes\nherkinoppiseenkaan päähän.\n\nIkkunat olivat jo pantuina paikoilleen aikaa ennen iltaa, ja koko\njoutilas poikajoukko oli kokoutunut tulliportin ulkopuolelle suurelle\nniitylle, jossa tämän tosiperäisen kertomuksen ensi osasto kehittyi.\n\nTällä kertaa olivat pojat olevinaan sotamiehiä, harjoittelivat,\nosoittivat kunniaa, marssivat, tekivät hyökkäyksiä, aivan samalla\ntavalla, kuin olivat nähneet kaupunkiin majoitettujen, äsken otettujen\nsotamiesten tekevän edellisenä keväänä. Luultavasti olisivat nuo\npoikien harjoittelut saaneet tapahtua muistutuksitta, niinkuin monesti\nennenkin, ainakaan ei niitä olisi kerrottu näin historiallisen\ntarkasti, joll'ei sallimus, joka useinkin huviksensa tekee pois\npudonneesta siemenestä puun, olisi satuttanut niin, että eräs koulun\npienimmistä poikasista, muuan luvunlasku-luokan oppilas, näki hyväksi\nkarata sotajoukosta.\n\nNiin mitätön oli alku. Poika oli armeijassa rummuttajana, jota\npidettiin hyvässä arvossa sukkelain sormiensa tähden. Tähän asti oli\nhän myöskin ollut moitteeton palveluksessa, vaan nyt, kun syysilma\nauringon paisteessakin alkoi vaivata hänen käsiään, huoli hän viisi\nkoko virasta, kuten itse sanoi eräälle uskotulleen, käytti hyväkseen\nerästä lomahetkeä, karkasi ja peittäytyi niityn viereiselle,\nmetsäiselle mäelle.\n\nSitä ei kukaan huomannut; levättiin hetkinen ja komennettiin taas:\npyssy olalle! Kenraali, eräs rehtorinluokan vekkuli, tähti rinnassa,\nasettui arvokkaana paikallensa ja marssitti sotajoukkoa ohitseen.\nKaarti, koulun sankarit rehtorilaiset ja konrehtorilaiset, arvokas\njoukko, jossa tavallinen sotamieskin oli kahden muun sotamiehen\nveroinen, marssi moitteettomassa järjestyksessä ohi ja sai palkakseen\nhyväksyvän viittauksen kenraalin kädestä. Mutta nyt oli linjarykmentin\nlähdettävä. Pikku sotamiehet seisoivat odotellen ja puhallellen\nkäsiinsä sen verran, kuin uskalsivat. Vihdoin kuului komentohuuto;\n\"Eespäin, mars!\"\n\nRivit oikesivat itsestään, joka muoto muuttui rohkeammaksi, jalat\nnousivat, musiikki alkoi; mutta -- pilli vaan, sillä rumpu oli\nrummuttajineen, ken sen tiesi, missä. Silmänräpäyksessä kuului: \"Seis!\"\nruvettiin tutkimaan, översti sai ankaran muistutuksen, yksi\nkomppanianpäällikkö vangittiin ja kaartilaisia lähetettiin joka\nsuunnalle etsimään karkulaista, jonka joku luuli nähneensä menevän\nmetsämäelle päin.\n\nKohtapa olikin karkulainen saavutettuna ja tuotuna armeijan eteen.\nSotaoikeutta istuttiin, asia oli selvä, syyllinen tuomittiin\nkujajuoksuun.\n\nSemmoista rangaistusta ei vielä ollut ennen tullut kenenkään osaksi\nkylmällä säällä. Keväällä juostiin kujaa nuttu päällä, mutta nutut\nolivat silloin ohuesta kesäkankaasta; nyt jokainen huomasi, ett'eivät\nmitkään koivunoksat, vaikka ne olisi keihäiksi teroittanut, voineet\npystyä rummuttajaraukan sarkapanssariin. Ohjesäännössä ei ollut mitään\nmääräystä semmoisesta tapauksesta; aljettiin huutaa: \"nuttu pois!\"\n\nSamassa alkoi riita. \"Älä riisu nuttua\", huusi rangaistava ja työntäsi\npois erään korpraalin käden, joka yritti auttamaan häntä tuossa\ntoimessa, \"ei kukaan ole juossut ennenkään alasti.\"\n\n\"Vastusteleeko hän?\" kysyi kenraali, käsi puuskassa.\n\n\"Antakaa hänen pitää nuttunsa, kaartilaiset ovat leikelleet liian\npaksuja vitsoja\", huusi moni jääkäri yhtaikaa.\n\n\"Sinä karkasit palveluksesta, poikaseni!\" sanoi kenraali, ottaen\nrummuttajaa kiinni leuasta.\n\n\"Niin, herra kenraali!\" vakuutti eräs kaartilainen, \"älkää säästäkö\nhäntä; jos jääkärit pääsevät kurituksetta, ei niitä saa kukaan enää\npysymään lippunsa luona.\"\n\n\"Kyllä me olemme miehiä mekin ja osaamme marssia yhtä hyvin kuin\nkaartikin eikä meidän niskoillamme aina tarvitse ajaa\", nurisivat\njääkärit hyvin suutuksissaan.\n\n\"Joll'en kelpaa heille nuttu päällä\", sanoi pilkallisesti nauraen pikku\nrummuttaja, kun toisten puolustuksesta sai lisää rohkeutta, \"niin on\nselkänahkanikin liian hyvä heidän rummuksensa.\" Samalla otti hän maasta\ntodellisen rumpunsa ja valmistihe lähtemään pois.\n\nSilloin olivat kaikki jääkärit ilmi kapinassa; jo valmiiksi kohotetut\nkepit viskattiin pois ja kujan rivit hajosivat kokonaan; nurinaa\nkuului, oltiin suutuksissaan.\n\nKenraali oli pahimmassa pulassa ja hänen arvonsa ihan menemäisillään.\nRangaista hän ei voinut kaikkia eikä sopinut antaa anteeksikaan. Hän\nkatsoi paraaksi julistaa, että koko jääkärirykmentti oli hajoitettu ja\nettä -- sen lausui hän niin pontevalla äänellä, kuin suinkin taisi --\n\"jokainen sen sotamies on kavaltaja, lainturvan ja kaiken armahtamisen\nmenettänyt vihollinen.\"\n\nNiin sanoen astui hän esiin, otti rykmentin lipun alaupseerin kädestä,\nkomensi kaartilaiset aseihin ja antoi heidän ojennetuin keihäin hyökätä\npeljästyneitä poikanulikoita vastaan, jotka, unohtaen sotilasarvonsa ja\nnopean marssin tavallisen tahdin, juoksivat huutaen joka taholle ympäri\nniittyä.\n\nNiin oli sopu kerrassaan kadonnut armeijasta. Vanhemmat jatkoivat\nsotaisia harjoituksiaan; nuoremmat olivat paon jälkeen kokoutuneet\nniityn etäisimpään nurkkaan, jossa sitte näkyivät neuvottelevan.\n\nMutta epäilemättä oli, kuten jo oletettiinkin, tuo poikien eripuraisuus\ntapahtunut sallimuksen johdatuksesta, joka tällä kertaa tahtoi saattaa\nkuuluisaksi heidän ikkunainpano-juhlansa ja liittää heidän leikkinsä\ntosioloihin, vieläpä oikein ikävällä tavalla. Sillä jos vanhemmat ja\nnuoremmat olisivat edelleenkin harjoitelleet temppujansa yhdessä eikä\npikku kapinoitsijoita olisi jätetty oman viisautensa ja keksimiskykynsä\nvaraan, niin eipä varmaankaan olisi koskaan suunniteltu semmoista\nleikkiä, kuin se, jonka kohta kerromme, joka ensin riisti viattomalta\nelukalta hengen, sai sitte erään kunnianarvoisen porvarin suuttumaan\nsilmittömästi ja vihdoin -- mutta antakaamme tapausten itsensä puhua.\n\nJääkärit neuvottelivat, mutta mitä neuvoteltiin, eivät he itse voineet\neikä kukaan muukaan pitkään aikaan käsittää. Sieltä kuului vaan\nepätasaista surinaa kuin suututetusta mehiläisparvesta, joka kokee\npistellen kostaa viholliselleen.\n\nKauan kesti tuota surinaa, ja kun vihdoin päästiin niin pitkälle, että\nsanat selvenivät ja taas aljettiin ymmärtää toisiansa, oli\nneuvottelemisen loppupäätös vielä hyvin kaukana. Niinkuin tavallisesti\nkäy semmoisille neuvoksille, oli päätös ihan toisenlainen kuin se,\njohon keskustelu näytti johdattavan. Kun suuttumus, ylpeys ja\nkostontunne olivat juuri saamaisillaan sotaharjoitukset uudestaan\nmeneilleen, muistui mieleen paikkakunnalla yleisesti tunnettu,\nedellisenä keväänä kaikkine apulaisineen kiinni saatu, Musta\nKustaa-niminen rosvo, jota pojat hyvin ihmettelivät, ja se muisto sai\naikaan jotakin ihan toista kuin aseleikkejä.\n\nEnsimäiset selvät äänet, jotka, kuin maailmat kaoksesta tai kalliokarit\nkuohuvasta merestä, kohosivat äänien alkuperäisestä sekasotkusta,\nolivat yksinkertaiset sanat: \"Niin, niin!\" ja \"Ei, ei!\" joita kohta\nseurasi niin vahvasti lausuttu yleinen \"Hiljaa!\" että meteli kuoli kuin\ntenho-iskusta.\n\nNyt vasta alkoi tyyntyneeltä mereltä nähdä pitempiä mannermaan\nkaistaleita, taikka, vertauksitta puhuen: nyt alkoi erottaa sanoja ja\nlauseita. Pikku rummuttaja käytti heti hiljaisuutta hyväkseen ja huusi,\nniinkuin hän jo varmaankin oli sitä ennenkin tehnyt, saadakseen asiansa\nsanotuksi.\n\n\"Minutpa he vaan jättävät vast'edes rauhaan!\" riemuitsi hän. \"Se kyllä\ntiedetään, että kaartilaiset mielellään tahtoisivat nähdä minun panevan\nrummuksi oman nahkani; mutta eipä tässä sentään ollakaan semmoisia\nnarreja, osataan toki leikkiä ilman heitäkin.\"\n\n\"Osataan kyllä\", vakuutti eräs vanha sotilas; \"meitä on enemmän kuin\nkaartilaisia, ja kenraali kyllä saadaan.\"\n\n\"Minä pidän taidossa puoleni heidän rummuttajalleen, vaikka hän onkin\nkersantti!\" huusi pikku karkulaisemme, kasvot tulipunaisina\nsuuttumuksesta ja innosta.\n\n\"Ei, pojat\", huomautti joukosta joku taitava valtioviisas, \"me lähdemme\npois tästä ja jätämme kaartilaiset yksin; herra Gyllendeg kyllä kaipaa\nrehtorille, että taaskin olemme sotkeneet hänen niittyänsä ja\npelottaneet hänen lampaitaan.\"\n\n\"Mitenkä hän saa sen tietää?\" arveli vanha sotilas kiukkuisesti.\n\n\"Mitenkö saa sen tietää\", vastasi valtioviisas; \"pappilan vanha paimen\nmummo astui tästä äsken ohi ja heristi meitä maantieltä kepillään; minä\nsen näin, ja huomenna saamme olla varoillamme.\"\n\n\"Samahan se on\", vastusteli vanha sotilas, \"menemmekö pois vai emme;\nolemmehan kumminkin olleet täällä.\"\n\n\"Eikä meidän tarvitse olla kaartilaisia huonommat\", huusi rummuttaja,\n\n\"Eikä saattaa heitä luulemaan, että me heitä pelkäisimme!\" jatkoi\npieni, pystynenäinen sotilas.\n\n\"Niin, valitkaamme upseerit\", kehoitti moni ääni; \"kuka rupeaa\nkenraaliksi?\"\n\nEnnenkuin se kysymys saatiin selvitetyksi, tapahtui jotakin, joka teki\nvastauksen tarpeettomaksi. Se marssiva joukko, jota äsken vaan\nsivumennen mainittiin, eli tuntemattoman herra Gyllendegin\nlammaskatras, oli jääkärien hurjan paon ja huudon tieltä siirtynyt\nsille puolelle niittyä, johon kaartilaiset olivat jääneet ja joka\nnäytti turvallisemmalta paikalta. Mutta nyt teki kaarti\nsotaharjoituksia jatkaessaan vähäistä pitemmän hyökkäyksen, jonka\nuhkaavaa rynnäkköä tuo maalaisarmeija ei katsonut soveliaaksi odotella.\nKiireimmiten paeten, johtajana suuri, musta, miehen-veroinen\nespanjalainen pässi, hyökkäsi se jääkärien kylkeä vastaan.\n\nNäillä, kun näkivät omaa äskeistä urhollisuuttansa niin täydellisesti\njäljiteltävän, ei ollut muuta keinoa kuin siirtyä tieltä, kunnes heistä\neräs, lähempää katsoessaan pakenevien kenraalia ja huomatessaan hänessä\nsemmoista erään kuulun miehen kaltaisuutta, joka kohta yleisesti\ntunnustettiin, ojensi kätensä, osoitti, nauroi ja huusi:\n\n\"Pojat, pojat, katsokaas Mustaa Kustaata!\"\n\n\"Ja koko hänen rosvojoukkoansa!\" huusi toinen, sydämmensä pohjasta\ntodistaen yhdennäköisyyden sattuvaksi.\n\n\"Ottakaamme ne konnat kiinni ja vangitkaamme kaikki!\" huudettiin joka\ntaholta. Enempää ei tarvittu.\n\nNiin kiivaasti, kuin innostuksen jälkeen on tavallista -- ja\ninnostuneita ne olivat nämä uudet järjestysmiehet turvaamaan seutua\nja hävittämään rauhanhäiritsijöitä -- unhotettiin kostot ja\nsotaharjoitukset ja riennettiin rosvojoukkoa päin ottamaan kiinni,\nkenen vaan voi saada.\n\nSe ei kumminkaan ollut niin helppoa panna toimeen kuin aikoa; kohta\ntäytyi ottaa järkikin avuksi leikkiin. Mietittiin sotajuoni; tehtiin\nreikä aitaan viereiselle, pienemmälle niitylle päin, rosvojoukko\nympäröitiin ja ajettiin hyvin varovasti pienemmälle taistelukentälle,\njossa kaikki paon yritykset sittemmin olivat turhaa vaivaa. Niinpä\notettiin kohta tuosta ahdistetusta ja hajoitetusta joukosta toinen\ntoisensa perästä kiinni, ja viattomat pahantekijät, jotka eivät\nsuinkaan olleet vielä koskaan ryöstäneet muuta matkamiestä kuin\nvesipuroa eivätkä muuta maan asukasta kuin heinämätästä, vietiin\nnuhdellen ja uhkaillen ankaraan vankeuteen.\n\nJo oli katras suurimmaksi osaksi sullottuna ja vartioituna ladossa;\nmonta sennimistä, joita koko paikkakunta oli vuosikausia peljännyt, oli\njo siellä lempeänä ja tottelevaisena lampaana; mutta yksi oli jäljellä,\njoka nyt hurskaassa nelijalkaisen valepuvussakin uhkaili puolustella\nmuinaista mainettaan, ja se oli johtaja itse, hirmuinen Musta Kustaa.\nMonta kertaa oli koetettu piirittää häntä; yhtä monesti oli hän\nmurtanut piirityslinjan. Joka ainoa noista pikku poliiseista, jolla\nvaan vähäkin oli rohkeutta, oli jo seisonut sekä jaloillaan että\npäällään tämän päävoron edessä; yksin pikku rummuttajammekin oli ollut\nesillä ja saanut vihamiehen sarvista suuren kuopan messinkiseen\nrumpuunsa ja samalla iloisen muotonsa tyytymättömäksi. Hyökkäykset\nolivat lakanneet, sotajoukot levähtivät, katsellen toisiansa.\nPoliisisotilaat olivat asettuneet riviin muutaman aidannurkan eteen;\npäärosvo seisoi rivin sisäpuolella valmiina puolustautumaan.\n\n\"Niin, tuossa se nyt seisoo!\" sanoi kyynäränpituinen korpraali\nrummuttajalle ja osoitti kädellään peljättyä vihollista.\n\n\"Niin, siinä se seisoo!\" vastasi rummuttaja,\n\n\"Sinä olet pelkuri-raukka\", soimasi korpraali ihan tyynesti.\n\n\"Itse olet pelkuri-raukka!\" vastasi rummuttaja, kohottaen virkakeppinsä\nja aikoen ruveta pärryttämään kumppaninsa ihoa.\n\n\"Miksi et pitänyt sitä kiinni, kun se tuli, vaan käänsit rumpusi\nvastaan ja päästit sen karkaamaan?\"\n\n\"Miksikö? Sentähden että sinä olet tyhmä ja me kaikki, kun luulemme\nMustan Kustaan antautuvan meille paljain käsin vangiksi kuin vuonnat;\njohan sanoin, että se on otettava kiinni nuoralla.\"\n\nSamalla näytti suuttumus johdattavan hänelle mieleen jotakin, jolla hän\nyhtaikaa tahtoi kostaa rosvolle ja saattaa korpraalin häpeämään. Hän\npäästi rumpunsa, otti siitä kantohiihnan ja teki surmasilmukan.\n\nHuolimatta kiistellä enempää astui hän aidan jälleen tuketulle aukolle\nja avasi sen taas, Reikään kiinnitti hän silmukan niin petollisesti,\nettä Mustalla Kustaalla oli varma hirsipuu siinä, jos se vaan koetti\npäästä läpi aidan. Sen tehtyään palasi sankari rumpunsa luo, ripusti\nsen nuttunsa nappiin, otti keppinsä, astui suorastaan nelijalkaista\nvihollistansa vastaan ja alkoi pärryttää semmoisella voimalla, että\nKustaa-parka, tottumaton kun oli semmoiseen sotamusiikkiin, olisi\ntarvinnut kahdeksankin jalkaa, ehtiäksensä niin kiireesti pois, kuin\nnäytti tahtovan.\n\nSiihen asti olivat muut kumppanit ainoastaan katselleet rummuttajan\nsotaliikkeitä; mutta nyt, kun näkivät vihollisen jo olevan hyvällä\nvauhdilla pakenemassa, nostivat hekin puolestaan kovan sotahuudon,\njuurikuin olisivat olleet Jerikon muurien edessä.\n\nMusta Kustaa ei enää juossut, vaan oikein lensi, paha kyllä omaksi\nonnettomuudeksensa. Huomattuansa aukon, josta oli tullut tuohon\nahdinkoon, töytäsi se kaikin voimin sitä kohti ja lensi hyvällä\nvauhdilla hirsinuoraansa. Ensimäiset vainoilevat jääkärit, jotka\nhyppäsivät aidan yli, niiden joukossa pikku rummuttajakin, ehtivät\nnähdä muhkean vankinsa viimeiset värähtelemiset; se oli kuristunut.\n\nNyt tulee meidän siirtyä vähän takaperin ajassa, tutustuaksemme\nmieheen, jonka hirmuinen ilmestyminen kohta lisäsi tuon surkean\ntapauksen kauhua.\n\nJo edellä oli meillä tilaisuus mainita kaupungin kunnianarvoisaa\nleipuria, herra Gyllendegiä, ja toivoisimme vaan, että hän olisi\nlukijallekin yhtä tuttu kuin jokaiselle silloiselle ihmiselle, joka\nvaan asui niin lähellä hänen ammattikylttiään kuin parin, jopa\nkolmenkin peninkulman päässä.\n\nHerra Gyllendeg oli jo ehtinyt kuudennenkymmenennen vuotensa ohitse ja\nhänen tukkansa oli valkoinen ijästäkin eikä ainoastaan jauhoista.\nNeljäkymmentä vuotta oli hän ollut paikkakunnalla leipurina, ja sitä\nylistystä hän hyvin mielellään seoitteli puheesensa. Ihmiset sanoivat\nhäntä upporikkaaksi, ja totta se ainakin oli, ett'ei häneltä puuttunut\nleipää. Se joulukakku, jonka hän nuoruudessaan oli paistanut näytteeksi\nmestarinarvoa hakiessaan ja jonka onnistumisen tähden hän oli luullut\nolevansa luotu joksikin suuremmaksi koin pikkukaupungin leipuriksi, --\nse joulukakku ei varmaankaan ollut yhtä täyteläinen, valkoinen ja\nkiiltävä kuin sen tekijä itse. Lihavuutensa, joka muuten olikin\nmahtavin puoli koko hänen olennossaan, oli hän vähitellen hankkinut --\n\"huolilla ja suuttumuksilla\". Lukija ehkä kummastuu, mutta niiden hän\nvakuutteli itsellään olevan jokapäiväisenä ruokana. Epäilemättä ne\nolivatkin hänellä ruoanhalun kiihdyttiminä; sentähden hän aina, milloin\ntahtoi syödä oikein vahvasti taikka muuten tunsi haluttomuutta ja\nvastenmielisyyttä, meni vähää ennen atriaa työhuoneesensa ja hankki\nsiellä alisteeksi suuttumusta.\n\nNyt vanhoilla päivillä oli tuo tapa hänessä jo tottumuksena; hän tuskin\nvoi elää tuntiakaan vahvistamatta itseään suuttumuksella, ja ihmiset\nsanoivat häntä riitaiseksi ja äreäksi, kun hän aina, milloin vaan\ntapasi jonkun, ilmasi sydämmensä tyytyväisyyttä torumalla ja\nhaukkumalla. Muutamia kertoja vuodessa toimitettiin hänelle oikeita\nsuuttumuspitoja, joissa hän aina nautti itsensä ihan päihdyksiin asti;\nniitä pitoja toimittivat hänelle koulupojat, kun sotkivat hänen\nniittyänsä taikka viskoivat kivillä hänen kylttiään. -- Mutta\narmotontahan olisi puhua pilaa niin vanhasta miehestä ja porvarista,\nkuin herra Gyllendeg oli. Siispä kaikella kunnioituksella lisäämme enää\nvaan sen, että herra Gyllendeg aina säännöllisesti kävi kirkossa, aina\nviskasi kuparirahansa kukkaroon, vieläpä niin kovasti, että se kuului\nkahdelta, ei koskaan kironnut muulloin kuin hyvin suutuksissaan ja\nsilloinkin mainiten vaan ammattinsa ikivihollisia: \"nahkiaista ja\npalaneita pullia\"; muuten kantoi hän niin nöyrästi suurta rikkauttansa,\nettä aina valitteli itseään köyhäksi, vainotuksi ja hyljätyksi\nmaailmassa.\n\nJotenkin samaan aikaan, jolloin pojat alkoivat vangitsemispuuhansa\nniityllä, lopetti herra Gyllendeg päivällisleponsa ja meni\ntyöhuoneesen. Hän oli jo kylliksi kauan nääntynyt rauhan ikävässä, että\nkiihkeästi halusi tuon terveystapansa virkistäviin taisteluihin. Jopa\nvoikin siis nähdä hänen hengityksensä paisuvan ja sieramensa\nsuurenevan, kun hän lähestyi ovea. Selvästi huomasi hänen tuntevan\njonkin suuttumusaiheen hajua.\n\n\"Herra varjele\", sanoi hän heti, kun astui kynnyksen yli ja katsahti\netevimpään ja ainoaan kisälliinsä, talon vanhaan piikaan, \"Herra\nvarjele, Susanna, miten noessa sinun kasvosi ovat! Näyttäähän ihan\nsiltä, kuin et olisi uunia ennen nähnytkään, vetelys. Mitä luulet\nihmisten sanovan? Herra Gyllendegin rinkilät, sanovat he nyt, ovat\nkeltaisemmat russakoista kuin sahramista, he sanovat -- varjele minua\nvaivaista siitä maanrasituksesta -- ja kohta kyllä saa kuulla, että\nhänen leipänsä ovat ruskeammat Susannan sormista kuin siirapista. Miten\nkorppujen laita on? Maantielle minä joudun teidän mokomien kauttanne;\nniin, sinne minä joudun sinun huolimattomuutesi tähden Susanna.\nNouseeko korpputaikina, kysyn minä; kylläpä minä senarvoinen toki\nlienen, että minulle vastata pitää. Nouseeko se? Miksi et sitä yhtä\nhyvin vie kaupungin kellariin jäiden sekaan? Kerjäläissauvaan minä saan\nturvautua sinun tähtesi, laiskiainen. Vai niin! Nyt poltat koko uunin\ntäyden laivakorppuja! Eikö sinulla ole nenää, elukka, tunteaksesi\npalaneen hajua?\"\n\nNyt oli Herra Gyllendeg jo päässyt hyvään asemaan ja alkoi tuntea\nolevansa oikealla pohjalla, melkein kuin puolikuollut kala, joka on\nhetkisen saanut virkistyä vedessä ja sitte koettelee voimiaan. Herra\nGyllendeg oli, jos vieläkin jatkamme vertausta, juuri kääntänyt\nselkänsä pystyyn ja alkanut liikutella eviänsä; täydellisessä\nuintikunnossa ei hän vielä ollut likimainkaan.\n\nKoko tuon saarnan aikana jatkoi vanha Susanna vaan työtään ja astuskeli\nedestakaisin vähääkään hämmästymättä tai pahastumatta. Päinvastoin\nnäytti hän olevan tyytyväinen herransa ja mestarinsa läsnäolosta;\nniinkuin hän piti leipiään vasta sitte kyllin paistuneina ja\nkiiltävinä, kun ne oli viimeisen kerran sivelty munavalkuaisella ja\nsokurilla, samoin olivat hänestä kaikki työnsäkin vaillinaiset, kunnes\nherra Gyllendeg ne kiillotti haukkumisella ja moitteella. Siitä syystä\nhän luultavasti ei vastannut sanaakaan mestarin selityksiin, joita hän\nlakkaamatta jatkoi samaan suuntaan yhä kiivaammin.\n\n\"Mitä?\" jatkoi hän, \"onhan tässä ruisjauhoissa hiekkaa, että voi\nviilata kyntensä. Olithan sinä jauhattamassa, Susanna, vaan olet\nkumminkin vaiti kuin myyrä etkä ilmoita. Minä olen ravinnut ihmisiä jo\nneljäkymmentä vuotta, eikä vielä ole kukaan sanonut minun antaneeni\nhänelle kiveä syödä leivän sijasta. Ja täällä on häkää tuvassa.\" -- Hän\nnosti nenäänsä ja nuuski oikein tuntijan tavalla. -- \"Sinä olet\nsalvannut häkää tänne, elukka, ja tapat itsesi ja muut. Harvoin minä\nenää uskallan tulla omaan työhuoneeseni; kiusaa ja harmia on vastassa\nkaikkialla, katsonpa sitte mihinpäin hyvänsä, Ja tuonko verran\nvehnäjauhoja olet tuonut lämpenemään? Kissoillesi tuosta voit saada\ntaikinaa, vaan et muille. Minä olen käynyt kirkossa ja rukoillut\nHerraamme valasemaan järkeäsi, moinen uuninluuta, mutta sinulla on aina\noma pääsi; -- varjele toki, onhan täällä häkää, että oikein suhisee\nkorvissa. No, vielähän sahramirinkilät ovat tuossa; eikö ketään ole\npappilasta käynyt täällä niitä hakemassa? Tottapa minä senarvoinen\nolen, että minun pitää saada vastaus.\"\n\nSiinä keskeytti hänen saarnansa kimakalla äänellä vanha paimenmummo,\njoka jo hetkisen oli kenenkään huomaamatta seisonut oven suussa ja\nodotellut sopivaa tilaisuutta sekautuaksensa pakinaan.\n\n\"On kyllä oltu niitä noutamassa, ja juuri minä itse\", sanoi hän, \"mutta\nkuka täällä saa niinkään paljoa suunvuoroa, että ehtisi sanankaan\nlausua? Herra varjele, enpä ennenkään ole näkymätönnä ollut enkä ole\nsokeakaan. Olenpa kyllä jo nähnyt jotakin maailmassa, mutta en\nsemmoista mellastusta, kuin te pidätte, herra Gyllendeg. Teidän pitäisi\ntoki peljätä Jumalaa; ei maallinen korkeus ijankaikkinen ole.\"\n\nSiinä hän hurskaan mielensä houkutuksesta huoahti syvään ja nyyhki\nmuutamia kertoja, niin että herra Gyllendeg, joka juuri parahiksi oli\ntointunut hänen läsnäolonsa, vaan ei noiden mieltä-ylentävien\nvaroitusten tähden, sai suunvuoroa ja hiukan kumartaen virkkoi:\n\n\"No, no, te vain olette rinkelejä hakemassa, mummo, ja jaksatte yhä\nvielä elää huononakin! Niin, niin, surua ja huolta kyllä kestää, mummo.\n-- Sanna, sen närekapula, johan lasket tuuleen kaiken lämpimän. -- Olin\njuuri sanoa, mummo, että, kuten näette, huolet ja kiusaukset ovat\nminulla jokapäiväisenä ruokana, ja loppuna kaikesta on vaan\nkerjäläissauva.\"\n\n\"Älkää häväiskö Jumalaa, herra Gyllendeg\", jatkoi taas mummo, \"syntiä\ntuommoinen puhe on. Eikö Herra ole antanut teille kylliksi tämän\nmaailman rikkautta ja suuruutta, täyttänyt teidän elosalvonne ja\nvähällä tehnyt teidät kaupungin raatimieheksi? Mitäpä hän sen enempää\nvoisi tehdä viinamäessänsä? Mutta te kasvatte vaan metsä-viikunoita,\nherra Gyllendeg; minä olen vanhempi teitä ja saatan kyllä sanoa, että\nte puhutte kuin hullu.\"\n\nHerra Gyllendeg pelkäsi ehkä liiankin kauaksi jäävänsä mummon\nsaarnanaiheeksi, ehkäpä myöskin luuli olevansa oikeassa, ja otti\nsentähden rinkelin, punnitsi sitä kädessään ja sanoi suuttumuksen ja\nvalituksen sekaisella äänellä:\n\n\"Kuka puhuu hullun tavalla? Te ette tiedä, mitä tämmöinen rinkeli\nminulle itselleni maksaa, mummo, te ette sitä tiedä. Vai luuletteko,\nettä vehnäjauhoja sataa meidän aikoinamme kuin lunta tai että sahramia\nkasvaa apilaan seassa niitylläni, jota Jumala suojelkoon\nkiusankappaleistamme?\"\n\n\"Sitäkö luulisin, herra Gyllendeg\", vastasi vanhus äänellä, joka\nselvästi ilmasi, miten iloissaan hän oli, kun vihdoinkin sai soveliaan\ntilaisuuden kertoa jo kylliksi kauan ja vaivalla salatun uutisensa,\n\"luulisinko sahramia kasvavan teidän niityllänne? Enpä ole nähnyt\nsahramia kasvavan semmoisillakaan niityillä, jotka saavat rauhassa\nolla; sitä vähemmin -- mutta tiedänhän itse, mitä tiedän; kyllä se\naikanaan kuuluksi tulee, herra Gyllendeg.\" -- Niin sanottuaan otti hän\nhameensa taskusta vaskisen nuuskarasian ja pisti siitä hitaasti hyvän\npanoksen nenäänsä, samalla katsellen niin veitikkamaisesti, kuin\nhuonoilla silmillään saattoi, herra Gyllendegiä, ja jatkoi sitte:\n\"Vai sahramia! Kiittäkää Jumalaa, jos sinne jää heinänkään kortta\nlammas-raukoillenne, herra Gyllendeg, kun rehtori sinne kerran on\nlaskenut vasikkansa; muuta en sano.\"\n\n\"Mitkä vasikkansa?\" kysäsi Gyllendeg, korviaan hörkistäen.\n\n\"No koulupojat tietysti, koulupojat, jotka tallaavat paraillaan\nniittyänne, että se on kuin mikä hevostori, se kaunis niitty.\"\n\n\"Nahkiainen ja palaneet pullat! Te ette puhu totta, mummo!\" tiuskasi\nGyllendeg hyvin suuttuneena.\n\n\"Enhän minä ota maksua sanoistani, herra Gyllendeg, ja jos ette huoli\nuskoa niitä, niin olkaa uskomatta; ei minulle olekaan mitään vahinkoa\ntapahtunut; minä kun näytin keppiäni heille, niin eräs näytti samoin\nminulle, ja sillä me olemme kuitit; Jumala siunatkoon lapsia,\ntarvitsevathan hekin ilonsa, ja rikkaanhan miehen niitty siinä menee\nilon hinnaksi.\"\n\n\"Sanna\", huusi nyt Gyllendeg, voimatta innoissaan sovitella sanojaan\nedellisten mukaisiksi, \"katso taloa ja kartanoa, raavinkakku, niin\nett'et polta meitä ja koko kaupunkia päälliseksi minun poissa ollessani\n-- kuuletko, kysyn minä. -- Älä laske kissojasi puotiin, sanon minä; se\non vale, että siellä olisi rottia; sinun kissasi ne juuri nälvivät\nleipiä, noenkolistaja, sanon minä. Missä minun espanjanruoko-keppini\non? Nahkiainen ja palaneet pullat, kyllä tästä tulee toinen järjestys!\"\n\nNiin varustautuen otti hän hattunsa ja keppinsä ja läksi, väsymyksestä\nja suuttumuksesta läähättäen, astumaan niityllensä.\n\nSiellä oli jo kaartikin ehtinyt kuulla onnettomuuden ja saapunut\nkatsojaksi. Sodassa olevien rykmenttien välille oli yhteinen tapaturma\ntoimittanut aselevon: kaartilaiset ja jääkärit olivat rauhallisesti\nsekautuneina, rähisten ja levottomina kaatuneen sankarin ympärillä.\n\nPikku rummuttaja oli keskellä joukkoa. Hänen muuten avomielisessä\nja suoravaisessa muodossaan oli nyt murheen viiruja ja ryppyjä\nristin-rastin. Milloin hän otti kuollutta vankia sarvista, pudisteli ja\nveti kaikin voimin, milloin taas lyödä paukutteli rumpupalikkansa\npaksulla päällä. Samalla hän vuorotellen itki ja riiteli aina sen\nmukaan, miten milloinkin joko oli toivottomana onnistumattomasta\nkokeesta taikka pahoillaan ja toivoen ryhtyi johonkin uuteen\nyritykseen.\n\nSillä kannalla olivat asiat ja semmoisessa työssä pikku ystävämme, kun\nyhä vahveneva kuiskutus: \"Herra Gyllendeg, herra Gyllendeg!\" hänen\nkorvaansa ehtien sai hänet kauhistumaan ja samalla ilmasi sen\nsaapuneen, jota vähimmin kaikista ihmisistä olisi sinne siinä\ntilaisuudessa toivottu.\n\nJa herra Gyllendeg seisoi peljästyneen poikajoukon edessä hikisenä,\nläähättävänä ja niin suuttuneena, että tuskin kykeni saamaan sanaa\nsuustansa. Pojat olivat samana silmänräpäyksenä, kuin Gyllendeg\nilmestyi heidän eteensä, jonkinlaisesta vaistontapaisesta\nälykkäisyydestä ja toivoen voivansa ehkä salata koko lammasjutun\nasettuneet tiheään piiriin pikku rummuttajan ympärille; he seisoivat\nsiinä valmiina keinottelemaan kaikella mahdollisella katuvaisuudella ja\nnöyryydellä itselleen vapaata poispääsöä, kunhan vaan ensin saivat\nrummuttajalle aikaa kätkeä kaatuneen urhon. Jääkärien kunniaksi\nsanottakoon, että tuona suojelusmuurina oli melkein yksinomaan heitä;\nkaartilaiset, jotka eivät olleet niin syylliset murhaan ja tapaturmaan,\nolivat peräytyneet mikä minnekin, niin että ainoastaan muutamia heistä\npysyttelihe likitienoilla. Herra Gyllendeg suunnittelikin hyökkäyksensä\njuuri tätä pikku jääkärien tiheätä joukkoa kohti.\n\nEnsimäisiin rynnäköihin, kun herra Gyllendeg vihdoinkin sai kielensä\nliikkeelle, vastasivat poikaset peloissaan ainoastaan siten, että\nottivat lakit päästään, jota kohteliaisuutta ei suinkaan olisi\ntapahtunut, joll'ei hätä olisi ollut niin perin suuri. Vasta sitte, kun\nhuomattiin, että pitempi äänettömyys välttämättömästi enemmän\nsuututtaisi kuin rauhoittaisi herra Gyllendegiä, ryhdyttiin\nkeskusteluun, ja muuan poika selitti jotenkin rohkeasti, että hän ja\nhänen kumppaninsa olivat nähneet pastorin suuren koiran kävelevän\ntulliportin luona ja sentähden kiirehtineet auttamaan herra Gyllendegin\nlampaita; mutta kohta he nyt aikoivat lähteä poiskin.\n\nMutta sillä hän vaan sytytti vielä yhden myrskyn lisäksi herra\nGyllendegin mieleen. \"Varjelkoon minua, köyhää vaivaista\", huusi ukko.\nkun oli katsahtanut ympäri niittyä, \"kaikki lampaani ovat poissa.\nNahkiainen ja palaneet pullat! Näyttäkää heti minulle, mihinkä ne\najoitte, taikka muuten taputtelen teitä kepilläni, että tulette\nmureoiksi kuin leipäkakkarat.\"\n\n\"Älkää suuttuko meihin, herra Gyllendeg\", vastasi poikien\npuheenjohtaja, \"kyllä me autamme niiden etsimisessä. Ne pääsivät\nveräjästä maantielle.\"\n\n\"Niin juoskaa heti jäljestä, vietävät!\" tiuskasi ukko ja nosti\nkeppinsä.\n\n\"Kyllä me menemme ja juoksemme, kun vaan te lähdette ensin\", sanoivat\npeljästyksissään pojat, uskaltamatta hajoittaa piiriä hänen silmäinsä\nedessä.\n\n\"Nahkiainen ja palaneet pullat, pitääkö tuommoisten hurjennosten\nkäskeä minua pois omalta niityltäni!\" tiuskui ukko ja kohottaen\nespanjanruoko-keppinsä iskuun syöksi keskelle joukkoa, jonka eri\njäsenet silmänräpäyksessä hajosivat kuin akanat myrskyssä.\n\nMutta herra Gyllendeg oli innossaan ottanut liian suuren vauhdin ja\nolisi saattanut katkaista kätensä ja jalkansa; sillä niin onnettomasti\nhänelle kävi, että hän kompastui samalla kerralla pikku rummuttajaan ja\npässiin ja kaatua roiskahti kuin kuusi metsässä maahan. Turhaan koetti\nrummuttaja-parka ehtiä kaatuneen ukon suurten säärien tieltä, joiden\nalle hän pahaksi onneksensa sortui. Tuskin tunsi herra Gyllendeg\nvoivansa vielä liikutella jäseniään, niin hän heti kuin veden hätään\njoutunut kiihkoisesti tarttui niillä kaikkeen, mihin ylettyi. Niinpä\npikku sankarimme ja hänen onneton vastustajansa joutuivat melkein\nyhtaikaa hänen rautakouriinsa; samassa herra Gyllendeg myöskin\nselvittihe seisoalleen, alkaakseen tuomiotansa. Lampaalla hänen\noikeassa kädessään ei ollut mitään hätää, vaan sitä suurempi vaara\nuhkasi poika-parkaa, joka hänen vasemmassa kädessään kimpuroi. Suoraan\nsanoen, herra Gyllendeg näytti hirmuiselta, kun oli hämmästyksissään\nlankeamisesta, kauhuissaan odottamattomasta näystä, joka avautui hänen\nsilmiensä eteen, ja kiihkoissaan kiinni saamansa pahantekijän\nrankasemisen halusta, joka, vaikka olikin niin pieni, kumminkin samalla\noli niin häpeämätön, että melkein hänen omain silmiensä edessä oli\nteurastamassa hänen parasta pässiänsä.\n\nPikku rummuttaja näytti olevan auttamattomassa hukassa; pakenemaan ei\nollut pääsöä ja uhkaava keppi oli melkein toista vertaa pitempi kuin\nonneton kuritettava itse. Yleinen ja sydämmestä asti osanottavainen\nlevottomuus vallitsi koko niityllä. Oliko pikku kumppani jätettävä oman\nonnensa nojaan semmoisena hädän hetkenä? Vaan mitenkä voi häntä\nauttaakaan? -- Käsivoimilla ei voinut mitään saada aikaan,\nviekkaudella, mistäpä sitä niin äkisti voi keksiä? -- Kerran jo keppi\nputosi pojan selkään.\n\nPoikien joukossa oli yksi senkaltainen nuorukainen, joita luonto\nvälistä muodostelee, ikäänkuin näyttääkseen yhdessä koossa kaikki\nvoimat, joiden se muuten antaa leikitellä hyvinkin monessa eri\nhenkilössä, nuorukainen, jota pojat niin rakastivat, että häntä melkein\nkäsissänsä kantelivat, ja joka itsessään näytteli kuin peilistä heille\nkaikki tunteet, mielenkiihkot ja aatteet, joita heissä itsessään\nliikkui. Iloinen kuin kirkas päivä, lapsellinen, uhkarohkea,\npahankurinen, välistä itsepäinen, hellä ja avomielinen, välistä\nviekaskin, ensimäinen vaaroissa ja uskollinen kaikissa vaiheissa,\nsemmoisena oli hän poikien ihanne ja ehkäpä vast'edes myöskin muiden\nyhdistysten kuin pienen poikajoukon. Tämä nuorukainen, jota me tässä\nsanomme kenraaliksi, sillä se arvo hänellä oli poikien sotaisissa\nharjoituksissa, uskalsi yrittää pikku rummuttajan pelastamista.\n\nPunastuen mielipahasta ja levottomuudesta, nähdessään ensi iskun\npaukahtavan pikku kumppaniin, juoksi hän herra Gyllendegiin päin yhtä\nneuvokkaasti, kuin lintu, nähden poikasensa olevan vaarassa, lentää\nräpyttelee metsästäjän jalkain juuressa, houkutellakseen häntä pois\nniiden luota. Ennenkuin keppi ehti toista kertaa iskeä, oli jo seuraava\nkeskustelu meneillään:\n\n\"Odottakaahan Herran tähden, herra Gyllendeg, te menettelette julmasti,\nkun lyötte sitä, jota teidän tulisi, polvillanne maassa madellen,\nkiittää!\"\n\n\"Nahkiainen ja palaneet pullat! Mistä pitäisi minun kiittää häntä?\"\ntiuskasi herra Gyllendeg; mutta seisatti kumminkin jo iskuun kohotetun\nkeppinsä.\n\n\"Mistäkö teidän pitäisi kiittää häntä?\" jatkoi heti vapauttaja, \"ettekö\nsitte näe, herra Gyllendeg, kuka tuossa makaa maassa?\"\n\n\"Minua vaivaista mies-parkaa\", valitti herra Gyllendeg, ehdottomasti\nkäännettyään silmänsä osoitettua esinettä kohti, \"siinä se nyt makaa\nkaunis elukka, jota nämä pedot ovat niin armottomasti pidelleet ja\nrääkänneet.\"\n\n\"Älkää sitä säälikö, herra Gyllendeg\", jatkoi toinen, koettaen kujeella\ntoisensa perästä hämmentää vihollisensa suunnitteluja, \"älkää sitä\nsäälikö, sehän on koko paikkakunnan suurin rosvo ja ryöväri.\"\n\n\"Kelvoton veijari! Milloinka se on varastanut tai ryövännyt?\" ärjäsi\nherra Gyllendeg, nosti keppinsä kenraalia vastaan ja oli ihan unhottaa\nrummuttajan.\n\nSitäpä juuri odotettiinkin. \"Tulkaa, herra Gyllendeg\", huusi\nvapauttaja, mennen niin lähelle, että melkein olisi voinut tarttua\nvaarallisen vastustajansa keppiin, \"tulkaa, meillä on koko hänen\nrosvojoukkonsa ladossa. Nahkiainen ja palaneet pullat! Parempi on tulla\nauttamaan meitä niiden kiinnipanossa kuin seisoa tässä joutilaana.\"\n\nKauempaa ei Gyllendeg voinut malttaa mieltänsä. Vihan vimmoissaan\ntavoittaen, vaikka tietysti suotta, kepillään vapaata ja etempänä\nolevaa vihollistaan, päästi hän irti senkin, joka jo oli kyllin\nlikellä. Ja pikku rummuttaja, osaten kyllä käyttää vapauttansa, hypähti\nkuin nuoli syrjään, ehtipä vielä paetessaan pelastaa rumpunsakin.\n\nMuutaman minuutin kuluttua oli herra Gyllendeg niityllänsä yksin,\nhengästyneenä ja liiaksikin suuttuneena.\n\n\n2.\n\nKertomuksemme edellisessä osassa olemme koettaneet kuvailla, mitä\nonnettomuuksia tapahtui herra Gyllendegin niityllä, saattaen hänet\nriitaan koulupoikien kanssa, ja samoin myöskin koettaneet näyttää,\nmiten pojat sillä kerralla osasivat selvitä vaaroista, joita tämän\narvokkaan porvarin espanjanruoko-keppi uhkasi.\n\nÄlköön kumminkaan luultako poikien olleen niin sokeita, ett'eivät olisi\nedeltäkäsin nähneet vaaroja, vielä pahempia kuin ne, joista jo oli\nselvitty, yhä enemmän kokoutuvan heitä vastaan joka hetki niin kauan,\nkun herra Gyllendegin viha vielä kiehui. Sentähden koetettiin sitä\nkaikin tavoin sammuttaa, että saataisiin estetyksi herra Gyllendegin\ntulo kouluun seuraavana päivänä, kuten varmasti tiedettiin tapahtuvan.\n\nLähettiläitä kulki molempien sotaa käyvien valtojen välillä myöhään\niltaan saakka; yksin vanhan Susannankin olivat pojat voittaneet\npuolellensa ja käyttivät hänen välitystään hyväkseen, saadaksensa\ntoimeen kelvollista sovintoa. Kaikki turhaa. Herra Gyllendegille\nluvattiin kaksinkertainen korvaus kaikesta, mitä hän oli kadottanut,\npyydettiin häneltä anteeksi ja luvattiin parantua; mutta ei mistään\napua! Herra Gyllendeg sanoi jättävänsä \"rehtorin asiaksi arvata elukan\nhinnan ja muuten tahtovansa nähdä, mitä koululaissa oli sanottuna\ntuommoisesta tapauksesta, Muuten ei hän -- nahkinaisen ja palaneiden\npullien nimessä -- ollut mikään koulupoikien narri, joten Sannalla ja\nmuilla pitäisi kyllä olla sen verran älyä, ett'eivät juoksentelisi\nmoisten petojen ja kaupungin kiusan puolesta puhumassa.\"\n\nSemmoisella kannalla olivat asiat, kun luku alkoi seuraavana päivänä.\nOpettaja toisensa perästä astui suureen kouluhuoneesen, kukin\narvokkaasti asettuen luokkansa luo. Harmaapäinen rehtori jo todisteli\nmuutamaa lauseopillista sääntöä ja muut opettajat säestivät omilla\nviehättävillä sävelillään. Vanha koulukello oli seisonut yönsä ja nyt\nalkanut jälleen käydä, joka nivel vinkuvana vanhuudesta.\n\nKohta kumminkin voi huomata jotakin erinomaista olevan tulossa. Yleinen\nkiihko ja levottomuus vallitsivat poikajoukossa. Rehtorin oli täytymys\nkorottaa ääntänsä, saadakseen poikiaan enemmän tarkastamaan Ciceroansa,\nja alemman luokan opettaja tiuskui jo täydellä äänellä eräälle\n\"lurjukselleen\", että Jumala hänet oli luonut eikä kukaan muu.\n\nEi mistään näyttänyt tulevan apua. Joka kerran, kun ovi liikahti,\nkääntyivät kaikkien silmät sinne päin; vastaukset olivat kaikki\npäin-mäntyyn, toiset sopertelivat jotakin, toiset peruuttelivat\nlakkaamatta sanojansa. Opettajat menettivät malttinsa; toinen toisensa\nperästä alkoi asianmukaisella äänellä vetää laiskuuden, korvapuustien\nja patukan virttä, ja jokaisen värssyn loppuun liittyivät läjähys ynnä\nsen luonnolliset kumppanit: aijai! aijai! Silloin astui ovesta herra\nGyllendeg.\n\nRiemuinen ilo loisti arvoisan porvarin muodosta, hänen katsellessaan\nniin monien voittojensa kenttää, ja ylpeä ryhti, jolla hän nyt lähestyi\nerittäin suurta ja varmaa voittoriemuansa, vaikutti, että hänen vanha,\nharmaa juhlanuttunsakin näytti paremmin soveltuvan hänelle kuin ennen\nviiteentoista vuoteen.\n\nPojat istuivat poskiltaan punaisina ja katselivat levottomasti alas\nkirjoihinsa; synkkä hiljaisuus vallitsi koko salissa. Mutta herra\nGyllendeg astui arvokkaasti rehtorin pöydän luo ja alotti puheensa:\n\n\"Herra minua varjelkoon, vaivaista raukkaa\", sanoi hän muutamien hm,\nhm!-äänien jälkeen ja peräytyi vähitellen tavallisempiin ja lievempiin\nlauseparsiin, kuin ensin oli aikonut käyttää, \"hm, hm! olen sitä\nminäkin ihminen. Minä tarkoitan, herra rehtori, että huolet ja harmit\novat minulla jokapäiväisenä ruokana, yksin kun olen maailmassa. Mutta\nniinpä toki elettäköön ja annettakoon elää, herra rehtori; nahkiainen\nja palaneet pullat, jos taikina alustetaan liian täyteen, niin se\nnousee yli laitojen, sanon minä.\"\n\nTuon kummallisen alkulauseen jälkeen, jonka salaisen tarkoituksen\nrehtori kumminkin voi tottumuksesta arvata paremmin kuin kukaan muu,\nvaikeni herra Gyllendeg odottamaan, mitäkähän se vaikutti. Eikä se\nvaikutuksetta jäänytkään. \"Sanokaa suoraan, herra Gyllendeg\", tiuskasi\nrehtori, hypähtäen seisomaan ja sysäisten keppiänsä lattiaan, \"sanokaa\nsuoraan, mainitkaa vaan, mitä ja kuka; niin totta, kuin Herra elää,\nvitsoja ei ole puuttuva.\"\n\n\"Neljäkymmentä vuotta olen jo ollut leipurina tässä kaupungissa\",\njatkoi herra Gyllendeg, voimatta niin pian selvitä omien ajatustensa\npyörteestä, \"olisinpa saattanut kelvata paremmaksikin. Koulussa ei\nminua ole pidetty eikä käytetty niinkuin monta muuta; köyhänä ja\nyksikseni olen minä maailmassa ollut, sanon minä, ja ihminen minusta\nkumminkin on tullut. Varastanut en ole enkä valehdellutkaan, en\nmyöskään käyttänyt väärää mittaa enkä painoa. -- -- Älä irvistelekään,\nsinä lurjus siellä nurkassa; minä puhun, niinkuin olen oppinut, emmekä\nvielä olekaan nähneet viimeisen päivän loppua.\"\n\n\"Puhukaa, herra Gyllendeg, älkääkä antako noiden keskeyttää itseänne\",\nsanoi rehtori, lyöden poikien varalle pöytään messinkikoukulla, joka\nkoristi hänen virkakeppiänsä, \"sanokaa, onko kukaan loukannut\nkunniaanne; siitä on hän saava aika kylvyn, niin totta, kuin Herra\nelää.\"\n\n\"Mitä minulla on kunnian kanssa tekemistä\", sanoi Gyllendeg\ntyytymättömänä ja maltittomana siitä, että hänen tarkoitustaan oli\nväärin ymmärretty; \"nahkiainen ja palaneet pullat, minä kysyn vaan\nyksinkertaisesti, mitä koululaki sille lupaa, joka kuristaa toisen\nlampaan?\"\n\nTämä odottamaton kysymys, johon varmaankaan ei ollut missään\nkoululaissa koskaan ollut vastausta, oli vähällä saattaa\nrehtorivanhuksen ihan hämilleen. Hän seisoi hyvän hetken neuvottomana\nja supisi muutamia käsittämättömiä sanoja, ennenkuin voi tointua\nantamaan semmoista selitystä, että laki ei semmoisessa tapauksessa\nluvannut mitään; vaan hän oli valmis tekemään täksi kerraksi ja\nainaisiksi ajoiksi lampaansurmasta rangaistuspykälän, jonka voi\nkirjoittaa 1721 vuoden koululain välilehtiin. \"Ja\", lisäsi hän sangen\nmahdikkaasti, \"jos joku koulupojista, olipa hän sitte kuka hyvänsä, on\nkuristanut teidän lampaitanne, tahallansa nimittäin, herra Gyllendeg,\nniin näyttäkää minulle vaan pahantekijä; niin totta, kuin Herra elää,\nhänen selkäänsä kulutan minä yhden patukan, vaikka minun pitäisi tehdä\nse kultalangasta.\"\n\nNyt nousi ylös kenraali, kiirehtien estämään asiaansa välttämättömästi\nturmeltumasta siitä, että herra Gyllendeg olisi saanut osoittaa hänet\ntuoksi pahantekijäksi, ja samalla aikoen ottaa koko syyn omaksensa eikä\nlaskea sitä kiertymään muiden niskoille. Hän toivoi varmasti pääsevänsä\nvähemmällä, kuin rehtorin uhkauksesta sopi odottaa; sitä paitsi tiesi\nhän itse kaikista paraiten kääntää asian niin hyväksi kuin mahdollista,\nkun hän oli rehtori vanhuksen suosikkeja. Hän siis alotti selityksensä\njotenkin vapaamielisesti, sanoi yksin vieneensä pojat herra Gyllendegin\nniitylle ja kuvaili, vastoin kumppanien aavistusta, jotenkin\ntodenmukaisesti kaikki, mitä siellä oli tapahtunut. Sitte piti hän\npuolustuspuheensa. Hän ei voinut uskoa, sanoi hän lopuksi, herra\nGyllendegin niityn turmeltuvan näin myöhään syksyllä; \"sitä paitsi\",\nlisäsi hän, \"olen jo tarjonnut kaksinkertaista hintaa lampaasta, jonka\ntapaturmasta tulin surmanneeksi, vaan en tahallani.\"\n\n\"Onko hän tarjonnut teille kaksinkertaista hintaa, herra Gyllendeg?\"\nkysyi rehtori.\n\n\"Älkää häntä uskoko\", vastasi tämä, \"kyllähän se totta on, mitä hän\nsanoo; mutta hän on sukkelakielisempi kuin me molemmat yhteensä.\"\n\n\"Ajatelkaa vähän sanojanne, herra Gyllendeg\", sanoi rehtori hiukan\npahastuneena, \"en minä mikään lapsi ole, senhän tiedätte; olen ennenkin\nkäsitellyt asioita. Tutkinto ensin, herra Gyllendeg; ensin tutkitaan,\nsitte mutkitaan. -- No, sinulla\", jatkoi hän kenraalille, \"oli kaiketi\napua kuristuksessasi, vai miten, tanssimestari?\"\n\n\"Kukapa minua olisi kuristuksessa auttanut, kun ei minun aikomukseni\nollutkaan kuristaa, vaan ottaa kiinni? Päinvastoin riensivät kaikki\nauttamaan lammasta, mutta se oli liian myöhäistä.\"\n\n\"Katsokaahan\", valitteli herra Gyllendeg tukkien korviansa, \"enpä huoli\nolla enää syntisraukka, joll'ei hän vaan luikertele pois oikeuden\nkäsistä kuin liukas ankerias.\"\n\n\"Vaiti, herra Gyllendeg\", käski rehtori, \"ei teidän oikeuksillenne ole\nmitään vahinkoa tapahtuva. Mitä vahingon korvaukseen tulee, sen olette\nsaava minun vastuullani; muuten näyttää minusta asia semmoiselta,\nett'ei tässä voi puhetta olla patukasta vaan näön vuoksi, mutta\nkymmenisestä iskusta kummallekin käpälälle.\"\n\nHerra Gyllendegin muoto muuttui hyvin arvokkaan näköiseksi, hän\nikäänkuin mietti, voisiko tyytyä semmoiseen päätökseen vai ei;\nmutta tuomittu itse näytti hyvin kummastuvan tuomiostansa.\nKyllähän koulussa oltiin totuttu hyvin vaihtelevaiseen ja lyhyeen\nkeräjöintijärjestykseen; mutta tällä kertaa näytti tuskin olevan mitään\njärjestystä ollenkaan. \"Älkää rangaisko minua onnettomuudestani, herra\nrehtori\", sanoi hän hyvin nöyrästi; \"johan se on minulle kylliksi, että\nsaan maksaa vahingon.\" Enempää hän ei saanut puhua.\n\n\"Lakkaahan, lakkaahan jo, kielenpieksäjä\", keskeytti herra Gyllendeg,\npeljäten jokaista sanaa, jonka vastustajansa sai lausua, \"minä sanon,\nettä hän haihtuu kuin savu uunista, kun vaan kuuma tulee. Nahkiainen ja\npalaneet pullat, herra rehtori, antakaa hänelle kämmenosansa ensin,\nsanon minä, ja puhukoon sitte, taikka en huoli olla mikään\nsyntisraukka, joll'ei hän lörpötyksillään saa kaikkia sotketuksi meidän\nvanhoissa kalloissamme, niin että vielä lyömme itseämme, ennenkuin hän\nlakkaa.\"\n\n\"Niin totta, kuin Herra elää, ei hän varmaa osaansa saa poistetuksi,\nvaikka puhuisi kuin Cicero\", sanoi rehtori, osaksi langeten hänkin\nherra Gyllendegin epäilyksiin, ja niin sanottuaan rypisti hän\nsilmäkulmansa, pudisti tekotukkaansa, otti patukan ja tarttui syytetyn\nkäteen.\n\nKohtalotar satutti niin, että pikku rummuttajalla oli myöskin\nahdinkonsa ja kiusansa samana hetkenä, jona kenraalia hätyytettiin\nomalla puolellaan. Pikku sankari oli näet kutsuttu kertomaan isolla\ntaululla kahta kelvottoman pitkää lukua, mutta hänellä ei ollut aikaa\neikä halua pitää nyt huolta numeroista, kun hänen ystävänsä ja\nsuojelijansa oli semmoisessa myllyssä. Suuria hikipisaroita valui hänen\notsalleen, ja joka numeron välillä, jonka kirjoitti, hörkisti hän\nkorviaan, kuullakseen aina jonkun sanan salin yläpäässä tapahtuvasta\ntutkinnosta.\n\nOpettaja huomasi heti jotakin outoa, mutta hän, haluten itsekin saada\nselkoa herra Gyllendegin jutusta, tiuskasi vaan silloin tällöin ja\nuhkasi, melkein kuin hajamielinen matkustaja, joka välistä herää ja\nhuutaa pysähtyvälle hevoselleen, vaan vaipuu sitte heti jälleen\nunelmiinsa. Vihdoin näytti hän kumminkin saaneen tarpeeksi selkoa\nriidasta, sillä hän muisti tehtävänsä ja katsahti tauluun.\n\n\"Kummallista\", tiuskasi hän samassa, \"kummallista! Ethän pääse sen\netemmäksi. Oletko unhottanut kertomataulusi, mestari? Mitä on kaksi\nkertaa yhdeksän?\"\n\n\"Kahdeksantoista!\" vastasi poika kuin mikin puhuva kone, sillä kaikki\nhänen huomionsa oli kiintynyt rehtorin viimeisiin, hirveihin sanoihin:\n\"Niin totta, kuin Herra elää.\"\n\n\"Kahdeksantoista\", huusi opettaja yhä kiivaammin, \"eikö siitä mitään\nmuuta tule, sinä kivettynyt patukan alasin; etkö saa kahdeksaista ylös\nja ykköstä muistiin?\"\n\nMutta silloin juuri, kun kertoja oli tekemässä kahdeksannumeroa, putosi\npatukka ensi kerran rehtorin luokalla. Pikku sankarin käsi alkoi\nvavista; vaikka hän kyllä koki pysyä levollisena, alkoi kyyneliä juosta\nvirtanaan pitkin hänen poskiansa. Kahdeksikon sai hän töintuskin\nvalmiiksi, vaan jätti ykkösen opettajan muistiin ja hän astui itse, pää\nkumarruksissa, niin peloissaan, kuin olisi mennyt viimeiselle\ntuomiolle, suorastaan rehtorin luo.\n\n\"Älkää lyökö häntä!\" sanoi hän niin selvään, kuin kyyneliltänsä ja\nnyyhkimiseltänsä saattoi, \"ei hän ole mitään tehnyt; minähän se laitoin\npyydyksen.\" Niin selittäen aikoi hän tunkeutua ihan rehtorin luo.\n\nMutta herra Gyllendeg, jota nyt eivät mitkään keskeyttämiset ollenkaan\nhuvittaneet, otti hänet hyvin taitavasti kiinni niskasta, ennenkuin\nrehtori ehti huomata häntä. \"Varjelkoon minua vaivaista\", sanoi hän\nhyvillään, \"tässähän sinä oletkin, jota juurii etsin. Odota vaan, odota\nvaan, lurjus! Nahkiainen ja palaneet pullat, kyllä sinunkin vuorosi\ntulee.\"\n\nSemmoisin sanoin lohdutellen piti hän kiinni häntä, kunnes rehtori,\njoka viitsi ainoastaan pikaisesti katsahtaa tuota uutta kohtausta, ehti\nsaada kaksikymmenlukunsa täyteen.\n\nPikku rummuttaja siis onnettomuudeksensa näki hyvät aikeensa estetyksi.\nKenraalia hän ei ollenkaan saanut autetuksi, vaan Gyllendeg päinvastoin\nesitti hänet itsensä rehtorille saamaan kämmenillensä tusinan tai pari\nansion mukaan, jota kunniaa rehtori heti olikin hyvin valmis\nosoittamaan.\n\nNiin päättyi koulussa tutkinto herra Gyllendegin riemuksi, rehtorin\nmieliksi ja poikien suurimmaksi mielipahaksi. Mutta, käyttääksemme\nherra Gyllendegin sanoja, ei vielä oltu nähty kaikkien päiväin loppua.\nKenraali puri hammasta ja oli vaiti; mutta katse uhkasi. Yksin pikku\nrummuttajakin, vaikka hänen kasvonsa olivat ihan mustat niihin\nhierotuista kyynelistä, näytti suuttuneelta, ja hänen palatessaan\nluokallensa voi huomata hänen nutuntaskunsa pullakkuudesta, että käsi\noli siinä nyrkiksi puristuneena, Innoissaan käytti hän myöskin niin\nraskasta kättä, kun muutamien kysymysten jälkeen sai jatkaa laskuansa,\nettä liitusiruja lenteli numeroiden ympärillä ja suuri liitupala loppui\nennen kuin laskeminen. Kaikki näyttivät miettivän kostoa.\n\nTämän kertomuksen täydellisyys, jota ei tosin olekaan mistään kohdasta\nliiaksi supistettu, ei vaadi toistelemaan kaikkia uhkaavia sanoja\ntai suuttumuksen keksimiä lisänimiä, joilla pojat Gyllendegin\nvieraisilla-olon jälkeen höystelivät arvostelujaan tuosta hänen\nkäynnistänsä ja hänestä itsestään. Eikä myöskään ole tarvis kuvailla\nkaikkia neuvottelukiistoja tai koston suunnituksia, joita mietiskeltiin\npoikien kokouksessa, joka samana iltana pidettiin kenraalin kammarissa\nja hänen johdollansa. Se kokous oli muuten niin salainen ja\nhiljaisuudessa toimitettu, että ainoastaan luotettaviksi tunnetut\nkumppanit saivat siinä olla läsnä, pikkumiehistä ainoastaan pieni\nrummunlyöjä ja hänkin vaan kelvollisuutensa ja hyvän urheutensa tähden.\nMe saatamme jättää kaiken sen sikseen ja siirtyä suorastaan kokouksen\nloppupäätökseen, joka vihdoinkin kaikin puolin punnittuna ja\nvalmisteltuna ei tarkoittanut sen vähempää kuin häiritä herra\nGyllendegiä huutamalla, että tuli oli valloillaan hänen omassa\ntalossaan, ajaa hänet ylös suloisimmasta unestansa ja sitte käyttää\nhyväkseen, mitä etuja hämmennys, peljästys ja yö voivat antaa.\n\nKaksi kohtaa otettiin tästä suunnittelusta kumminkin erittäin\nkeskusteltavaksi. Kun tahdottiin saada petosta kyllin eläväksi, oli\nvälttämättömän tarpeellista päästä herra Gyllendegin huoneihin keskellä\nyötä: mutta mitenkä voi toivoa sen onnistuvan, kun tiedettiin vanhaa\nSusannaa joka ilta tavallisten \"nahkiaisten ja palaneiden pullien\"\nnimessä muistutettavan sekä portin että porstuan oven lukkoamisesta?\n\nToinen kohta oli vieläkin pulmallisempi. Kyllähän arvattiin siitäkin\nhauskaa tulevan, että saataisiin leipurivanhus herätetyksi ja\nsäikytetyksi; mutta koko hänen rangaistuksensa olisi kumminkin vaan\nuneton yö. Että kuje saisi suuremman ja yleisemmän arvon, piti saada\nkäsiinsä kellotapulin avain ja antaa sieltä tavallinen tulipalon merkki\nhätäläppäyksellä. Sillä lailla, arveltiin, tulisi tapaus täydelliseksi,\nkun saataisiin kaupungin koko ihmisjoukko herra Gyllendegin ja hänen\ntalonsa ympärille ja yleisessä häiriössä ja tulen etsimisessä ehkä\nkatupojatkin puhdistelisivat leivospuotia. Sanalla sanoen, koko joukko\nhauskoja temppuja oli toivossa, jos vaan saataisiin avain; mutta tuo\n_jos_ olikin paha pulma, sillä avain --- se tiedettiin -- oli kirkon\narvoisalla vartialla, joka ei ollut kukaan muu kuin herra Gyllendeg\nitse.\n\nMonta ehdotusta lausuttiin ja hyljättiin; luonnollisimmin onnistuvalta\nnäytti avaimen ottaminen omin luvin; mutta jospa saattoikin toivoa,\nettä pääsisi herra Gyllendegin tietämättä hiipimään hänen\ntalouskammariinsa ja hetkiseksi voisi kääntää Susanna-vanhuksen huomion\ntoisaalle, niin olihan kumminkin mahdoton saada kaikkia hänen\navaimiansa; ja kukapa tunsi oikean?\n\nTässä juuri pikku rummuttajamme sai tilaisuuden näyttää, miten\ntarpeellinen hän oli, ja maksaa kunnian, että hänet oli kutsuttu\nasessoriksi tuohon valtakunnan-hoidolliseen neuvotteluun.\n\nSävellystaiteen, varsinkin pauhaavan semmoisen rakastaja ollen oli hän\nkyllä kymmenestikin käynyt ylhäällä kellotapulissa kuulemassa\nkellojensoittoa taikkapa, jos onni oli oikein suopea, polkemassakin\npienintä niistä, että hän, kuten itse esitti, tunsi kellotapulin\navaimen paremmin kuin oman rumpukapulansa ja osasi erottaa sen kirkon\navaimesta, vaikka molemmissa oli koristeltu ja reikäinen rengas. Mutta\nmitä sen noutamiseen herra Gyllendegin luota tuli, niin hän sanoi\nennemmin ja mielellään kuvailevansa sen kelle hyvänsä, vaikkapa\npiirustavansakin sen noella niin yhdennäköiseksi kuin osasi, kun vaan\nitse pääsisi lähtemästä niin vaaralliselle retkelle. Sillä, arveli hän,\nvaikkapa hän voisikin säilyä herra Gyllendegiä tapaamatta, niin hän ei\nollut ihan turvassa vanhan Susannankaan puolelta nyt, koska hän\nedellisenä päivänä juostessaan siellä rauhaa hieromassa, oli\nhoukutellut kanssansa pihaan pastorin suuren koiran ja usuttanut sen\nSusannan kissojen päälle, niin että se oli vähällä purra hännän siltä,\njoka viimeksi ehti sisään porstuan ovesta.\n\nMillä neuvoilla ja vaikuttavilla syillä kumppanien onnistui kumota nuo\npikku rummuttajan epäilykset, ei ole historiassa kerrottuna; päätöksenä\nvaan oli, että pikku miehemme samana iltana kello yhdeksän eli siihen\naikaan, jolloin herra Gyllendeg köyhänä ja yksinäisenä, kuten\nmaailmassa oli, tavallisesti sulki porttinsa ja meni levolle, että\nrummuttaja silloin käveli ihan yksinänsä pilkkosen-pimeätä katua eikä\ntarkoituksena mikään muu kuin pujahtaa arvokkaan kirkonvartian ja\nleipurin huoneihin ottamaan kellotapulin avainta.\n\nKylläpä hän välistä aina tunsi selkäänsä karsivan, kun matkallaan\najatteli toimensa vaarallisuutta, ja monta kertaa hän moitti itseään\nyksinkertaiseksi tyhmyriksi, kun oli suostunut toisten houkutuksiin ja\nlähtenyt moiseen yritykseen. Samalla hän kumminkin vaihteeksi aina\nmuisteli saamiansa ohjeita ja neuvoja, joita hänen tuli noudattaa,\npäästäkseen tarkoituksensa perille. Hänen mielensä kummallisesti häilyi\npelon ja rohkeuden, välinpitämättömyyden ja uteliaisuuden välillä, ja\nsamantapaisesti hän itsekseen puhelikin astuskellessaan siinä hiljaa ja\nmiettiväisenä, kädet ristissä rinnalla, kylmän tähden pistettyinä\nväljän ja hyvän lammasnahkanutun hihoihin.\n\n\"Olenko minä viisas vai hullu\", sanoi hän itsekseen, \"kun en käänny\ntakaisin, vaan yhä vielä astun edelleen? Hyi! Nyt on kylmä tänä iltana\nja niin pimeä, ett'ei ainoatakaan tähteä näy. Lankun yli kyllä pääsen\nherra Gyllendegin pihaan, vaikka hän onkin sulkenut porttinsa;\ntiedänpä, mistä kohdasta viime kesänä hyppäsin ylitse. Mutta siellä ei\nole turvallista hänen pihassansa, siellä kuljeksii kummituksia yöllä.\nSanotaan, ett'eivät ne kärsi kymmentä vuotta nuorempia lapsia,\nsentähden että kaikki Sannan kissat naukuvat ja parkuvat, paitsi\nvanhin, joka on kymmenen vuoden vanha ja makaa lihavuutensa tähden\nsisällä hänen sängyssänsä. Jos joudun peikon kynsiin, niin se ehkä\nkiertää minulta niskat nurin. Kunpa nyt tietäisin, olenko jo täyttänyt\nkymmenennen vuoden vai en? Ehkäpä olen jo yhdennellätoista tai kenties\njo vanhempikin; olenpa ollutkin aika hölmö, kun en ole tuota pannut\nmieleeni. Mutta eihän nyt vielä ole yö, vaikka on niin pimeä. Huh!\nKello löi. Luulenpa, että se löi yhdeksän. Tuleepa haaskaa nähdä\nGyllendegiä. 'Jumala mua armahda, köyhää vaivaista', mutta ei mitään\n'nahkiaisia eikä palaneita pullia!' Jospa hänet vaan saataisiin kadulle\nsemmoisena, kuin hän nousee sängystään. Toista kättäni kirvelee ja\npöhöttynyt se on myöskin; ensimäiset kymmenen iskua löi hän niin, että\nväsyi. Kummallisestipa siellä koulussa on käynyt viime aikoina.\nJompikumpi meistä oli syyllinen; mutta emme molemmat! Avain minun pitää\nsaada, vaikka se riippuisi Sannan ainoassa hampaassa. Huh! mitä siinä\nohitseni hiipi pimeässä? Mitenkähän pääsen talouskammariin, jossa\navaimet ovat? Katsotaanpas: Laskekaa sisään, neiti Sanna; minä ostaisin\nsahramirinkilöitä! 'Kuka siellä?' kysyy hän. Minä se olen. 'Vai sinä,\nraivio, tuotko taas tänne pastorin suurta koiraa?' tiuskasee hän ja\ntempaa pölyharjan. -- Oih! hulluhan minä olen, kun en jo käänny\ntakaisin. Mutta kukapa meille toisi avaimen? Ehkä kuitenkin saan Sannan\nleppymään. Onhan hän monesti ennenkin suuttunut minuun ja pahemminkin\nkuin nyt, vaan aina taas kohta leppynyt. Entä herra Gyllendeg? Mitäpä,\njos hän tulee ulos? Kolmen askeleen päässä porstuan ovesta; likemmäksi\nen jää, kun kerran kolkutan ovea. Mutta jos hän tulee? No! silloin\njaloille kiirettä, eikä saa mitään toimitetuksi. Koko kuje on tyhmä;\nolisihan joku muu saattanut koettaa. Hyi, lankku on kylmä kuin jää\"\n-- -- niin sanoen ponnistihe hän ja kiepsahti herra Gyllendegin\nlankkuaidan yli hänen pihaansa.\n\nHeti sinne päästyänsä ja katsahdettuansa pihan ympäri huomasi pikku\nsankarimme mahdottomaksi toimia niiden ohjeiden mukaan, jotka oli\nsaanut esimiehiltään ja kenraalin luona olevilta suosijoiltaan. Niiden\nmukaan olisi hänen, kuten lukija on hänen yksinpuhelustaan jo\nhuomannut, pitänyt rinkelien ostamisen tekosyyllä koettaa päästä neiti\nSusannan kätköön eli talouskammariin, rakentaa rauha hänen kanssansa ja\nsopia kaikki vanhat riidat niin hyvin kuin mahdollista, ja kun hän\nleppyneenä lähtee vieressä olevaan puotiin rinkeliä noutamaan,\nsill'aikaa siepata kellotapulin avain ja kätkeä lammasnahkanuttunsa\npoveen. Miettiessä oli tuo suunnitus näyttänyt hyvin helpolta; mutta\nkun pikku rummuttajamme nyt oli sitä panemassa toimeen, pelotti häntä\njo ensi tehtävä: mitenkä päästä sisään?\n\nPorstuan viereinen kammari toisella puolella oli herra Gyllendegin.\nHänellä oli vielä tuli palamassa, hän itse istui pöydän edessä.\nRummuttaja-parka hiipi varovasti ikkunan ruudusta katsomaan ja näki\nGyllendeg-vanhuksen hyvin hartaasti miettivän edessänsä olevasta\nrukouskirjasta erästä rukousta, jonka alkusanat olivat: \"Ruotsin\nvaltakunnan pankkiin.\" Pieninkin porstuan oven risahdus olisi häntä\nhäirinnyt, sen kyllä tarkastelija huomasi. Vaan kun hän sitte kiipesi\ntalouskammarin ikkunasta katsomaan sisään, alusti Susanna-vanhus\nparaillansa niin vahvasti, että katsoja joka iskulta selvästi kuuli\ntaikinan läiskeen. Mitenkä olisi Sanna silloin voinut kuulla porstuan\novelta hiljaisen koputuksen, vaikka talouskammari olisi ollutkin ihan\nporstuan vieressä eikä kyökkiä välillä, niinkuin kumminkin oli!\n\nPikku keinottelijamme laskeutui pois tarkastuspaikastansa hyvin\ntyytymättömänä ja neuvottomana, Sannan ikkunasta kajastavassa valossa\nolisi hänen kasvoissansa voinut huomata monimutkaisia ryppyjä, ja\nkädellä oli kylliksi tekemistä korvan takana, josta se koetti ikäänkuin\nharavoida kokoon kaiken neuvokkaisuuden ja kekseliäisyyden, mitä siellä\noli. Eikä mistään ruvennut olemaan apua.\n\n\"Kyllä se onnistuu\", virkahti hän viimein hiljaa muristen, \"kyllä se\nonnistuu -- koetahan vaan!\" Helppo on sanoa: kyllä, kyllä onnistuu;\nmutta eipä suurilla sanoilla koskaan sukkelaksi tulla. Koetapahan vaan\nkolkuttaa ovea! \"Kuka tulee jyskyttämään oveani näin myöhään?\nNahkiaiset ja palaneet pullat! Pitäisipä toki suoda edes yörauhaa\nminulle vaivaiselle köyhälle. Menköön sitte sinne, ken uskaltaa; minä\nen mene. Kas noin! Nyt hän haukottelee! Huh, pitäisipä lähteä pois;\nkättänikin alkaa pakottaa kylmässä. -- Odottakaahan, herra Gyllendeg,\nkyllä saatte palkkanne! Mitenkähän vaan saisin avaimen?\"\n\nNiin pakinoiden hiljaa ja katkonaisesti oli hän istuutunut eräälle\nporraspuulle Sannan ikkunan kohdalle ja rupesi sitte miettimään.\nÄkkiarvaamatta hypähti hän seisomaan, ikäänkuin olisi suuri taakka\npudonnut hänen seljästään; hän hiivi ikkunan alle, vetäytyi kokoon\nniin, että hänen kasvonsa melkein koskivat maahan, ja parkasi\nsemmoisessa asennossa valittavaisen naun, siksi kyllin luonnollisen,\nettä silmänräpäyksessä sai vastauksen tuvasta eräältä Sannan\nkasvatilta.\n\nTuon onnellisen enteen jälkeen pysyi hän hiljaa ja kuunnellen. Taikinan\nläiske oli lakannut, ei kuulunut hisaustakaan. Siitä päätti sankarimme\nSusanna-vanhuksella olevan korvat auki eikä siis jättänyt käyttämättä\nhyväkseen sitä etua. Toisen kerran osoitti hän naukumistaitoansa niin\nhyvällä menestyksellä, että kaksi, ehkä kolmekin eri ääntä yhtyi\nsäestämään Sannan kammarissa.\n\nSitte hän hiipi muutamaa askelta etemmäksi ja katsahti ylös. Vanhan\nneitsyen pyöreät kasvot näkyivät jo ikkunassa. Hän seisoi siinä hyvin\nlevottoman näköisenä ja koettaen taikinaisilla käsillään estää valoa,\nnähdäksensä ulos pihalle. Rummuttajallamme sydän oikein hyppi ilosta,\nkun huomasi Sannan, ja menestyksestään kiihtyneenä sekä saattaakseen\ntyönsä täydelliseksi, kumartui hän vielä kerran alas ja parkasi\nkolmannen _nauu:n_, jonka askelma kyllä kävi vähän liian sukkelasti,\nmutta viimeinen puoli vei häneltä aika syvän henkäyksen ja loppui\nmonisävelisellä lirityksellä, niin kimakasti, valittavaisesti ja\ntoivottomasti, että Sannan lihavakin kissa hyppäsi peljästyksissään\npäistikkaa sängystä lattiaan ja Sanna itse oli vähällä pyörtyä\nkauhusta. Silloin nousi pikku seikkailijamme pystyyn odottamaan\njuonensa muita seurauksia.\n\nEi monta silmänräpäystä ehtinytkään kulua, ennenkuin hän näki tulen\nsiirtyvän talouskammarista kyökkiin ja kohta sen jälkeen hänen suureksi\niloksensa avautui porstuan ovi ihan hiljaa ja vanha Sanna niin hellällä\näänellä, kuin ainoastaan hän taisi, kuiskailemalla lausui: kis, kis,\nkis!\n\nSitäpä kutsua olikin pikku ystävämme odottanut eikä sitä tarvittu\nkahdesti lausua. Kyyrysissään ja hiljaa hiipi hän rappusille, niitä\nmyöten ylös ja Sannan ohitse. Ehdottomasti karsi selkää vanhahkolta\nkissamuijalta nähdessään semmoisen jättiläiskissan tulevan ovea kohti,\nja vielä enemmän, kun tunsi sen luikahtavan ohitsensa pimeässä. Pikku\nseikkailijamme käytti hyväkseen tilaisuutta eikä pysähtynyt ennenkuin\nkyökissä, jossa hän hyvin tyynenä odotteli vaarallista vihollistansa ja\nvalmistautui uusiin rynnäköikin.\n\nTuskin ehti sankarimme kyökin ovesta sisällä olevaan valoon, kun Sanna\nheti tunsi hänen pyöreän ja nahkavaruksisen vartalonsa. Hän alkoi\nkuvitella mielessänsä mitä kauheinta, ja paljoa kiivaammin, kuin olisi\nluullut osaavankaan sen, joka oli niin tyynesti ja välinpitämättömästi\nkuunnellut herra Gyllendegin sanatulvia, riensi hän kyökkiin\nrummuttajan jäljestä, tahtoen ensi innossaan pitkittä mutkitta ottaa\ntalteensa koko miehen.\n\n\"Ja sinä uskallat tulla tänne sisään, ihan kuin olisi kaikki ihan\nhyvin\", tiuskasi hän, \"ja seisot siinä ja katselet niin viattomasti,\nkuin et olisi mitään pahaa tehnyt! Mihinkä viskasit kissan, jota juuri\näsken kiusasit?\"\n\n\"Hyvänen aika, hyvä Sanna\", virkkoi rummuttaja, helposti väistellen\nSannan käsiä, jotka häntä kiinni tavoittelivat, \"no, ettehän toki pure\nihmisiä, toden totta? Kyllähän saatatte vielä olla suutuksissanne\nminuun pastorin koiran tähden; mutta mitäpä tehdä? Se kun tavoitteli\npurra minua, niin täytyihän minun usuttaa se kissoja ajamaan.\"\n\n\"En minä nyt puhu vanhoista asioista\", jatkoi Sanna, \"minä kysyn,\nmihinkä kissa joutui, joka äsken oli kynsissäsi, vieläkö se on\nhengissäkään?\"\n\n\"Hyi!\" virkkoi pikku seikkailija, muuttuen hyvin pahastuneen\nnäköiseksi, \"luuletteko, Sanna, minua sitte kissan tappajaksi.\nAntakaahan minun kertoa kaikki. Kuulitteko, miten se raukka parkui ja\nvalitti?\"\n\n\"Kysypäs tuota vielä\", sanoi Sanna huoaten.\n\n\"Se on juoksukissa\", jatkoi pikku sankari hellällä äänellä ja astui\naskelta likemmäksi vanhusta, \"eikä sillä ole kotia; öillä etsii se\nruokaa pihoista. Vähän aikaa sitte -- hyvä Sanna, sitä on ikävä\nkertoakin -- oli se meillä ja sieltä sen meidän piika ajoi lyöden ja\nkivittäen pois. Minä menin sen jäljestä katua pitkin houkutellen, mutta\nse ei pysähtynyt. Viimein kuulin sen naukuvan tässä teidän pihassanne,\nja minä arvelin pyytää teitä ottamaan sitä hoidettavaksenne, sillä se\non niin laiha, ett'ei siinä ole muuta kuin luuta ja nahkaa, tai kuin\nolisi kiviä ja tikkuja pussissa.\"\n\n\"Herra varjele minua vaivaista\", sanoi Sanna nyyhkyttäen, \"mihin se\nkurja nyt meni?\"\n\n\"Niin, mihinkä se meni? Se juoksi pois, kun minä vaan tulin pihaan. En\nminä sitä aina saa kiinni, vaikka olen sille usein ruokaa antanut; ja\nminusta se kuitenkin pitää enemmän kuin kestään muusta koko\nkaupungissa.\"\n\n\"Tule tänne lämmittelemään, kunnon poika\", sanoi Sanna, vieden pikku\nsankarimme talouskammariin. \"Etkö voisi kynsiä piikaa, joka sitä\nraukkaa löi, etkö?\"\n\n\"Mitäpä siitä raapimisesta apua olisi\", vastasi rummuttaja, \"hän vaan\nolisi sitä pahempi toiste; mutta jos minulla olisi vähä ruokaa\nkissalle, edes yksi pikku pulla, niin se olisi paljoa parempi.\"\n\n\"Jos sinä sen saisit kiinni, kelpo poika, ja toisit tänne, niin\nantaisin kokonaisen sahramirinkilän vaivastasi. En minä nyt, vaimo\nparka, saa koko yössä unta huolelta ja levottomuudelta.\"\n\n\"Jos lupaatte minulle sahramirinkilän sitte, kun tuon kissan, hyvä\nSanna, ja nyt annatte pullan, niin kyllä minä sen elukan tuon, vaikka\nminun pitäisi etsiä puoleen yöhön. Katsokaa vaan, Sanna\", lisäsi hän\nhyvin viekkaasti ja kekseliäästi, \"että jätätte auki porstuan oven,\nettä pääsen sisään, kun tulen, herra Gyllendegiä herättämättä.\"\n\nVanhus ei vastannut sanaakaan, mutta hymyili tuttavasti ja löi kolmella\nsormellaan poikaa olkapäähän merkiksi, että hän yhtyi juoneen, ja\nsamalla kiitokseksi apulaisensa älystä. Sitte meni hän heti viereiseen\nleipäpuotiin noutamaan pyydettä pullaa; siten saatua tilaisuutta ei\npikku sankarimme suinkaan jättänyt käyttämättä hyväksensä.\n\nKellotapulin avain pullotti jo hänen nuttunsa taskussa ja hän itse oli\nsiirtynyt likemmäksi kyökin ovea, ennenkuin Sanna ehti valita semmoisen\npullan, joka hänestä näytti soveliaimmalta maksutta annettavaksi. Kun\nhän vihdoin palasi, otti rummuttaja kiitollisena vastaan pestin,\nnäyttipä vielä jotenkin tarkkaavaisesti kuuntelevan kaikkia varoituksia\nja neuvoja, mitä Sannalla oli annettavana uudesta palveluksesta\nsill'aikaa, kun sievästi näytti hänelle tulta kyökin ja porstuan läpi.\n\n\"Mene nyt siivosti, kelpo poika\", niin kuuluivat viimeiset sanat, \"mene\nhiljaa äläkä kiivastu houkutellessasi, vaikk'ei se tulisikaan heti.\nKatso, ett'et ota sitä kiinni niskasta, niinkuin koiria kannetaan, vaan\nota se hiljaa käsivarrellesi. Anna sen nojata päätään poskeasi vasten;\nniin se viihtyy paremmin. Astu sitte ihan hiljaa meidän rappusissa,\nkuuletko, ett'et herätä herraa. Ja jos se kissa raukka naukuu tai\nmyrisee, niin silitä hiljaa sen selkää, kun tulet meidän pihaan, ja\npuhele sille ystävällisesti, ymmärrätkö? Porstuan ovi kyllä on siiloin\nraollaan eikä mikään muu ovi koko talossa ole lukossa. Hyvästi, kunnon\npoika, muista nyt vaan, mitä olen sanonut.\"\n\nSamassa veti hän hiljaa porstuan oven kiinni, kun pikku sankarimme jo\noli pujahtanut ulos ja nyt kevein mielin riensi odottelevien\nkumppaniensa luo.\n\nIloinen hälinä tervehti pikku rummuttajaamme hänen astuessaan\nkokoushuoneesen ja ottaessaan taskustansa kellotapulin avaimen, ja ilo\nkasvoi riemuksi, kun hän kertoi tien olevan ihan auki herra Gyllendegin\nhuoneesen. Heti ryhdyttiin kaikkien taisteluasiain järjestykseen.\nKenraali ynnä eräs toinen luotettava mies valittiin hätyyttämään\nitseään herra Gyllendegiä, neljä muuta kumppania laitettiin pitämään\nhuolta soitosta ja kaikkien muiden tuli hajautua ympäri kaupunkia\nkatujen kulmiin ja merkin kuultua lähteä liikkeelle. Kullakin oli\ntehtävänsä ja kaikki olivat tyytyväiset.\n\nAinoa, joka kulki omaa tietään ja josta muut eivät tienneet, missä hän\naikoi esiytyä, oli rummuttaja. Ollen kiivas ja itsepäinen oli hän\nsuutuksissaan hyvin pian lähtenyt koko seurasta, kun vasta ehdittiin\nruveta keskustelemaan, minkä paikan hän saisi. Hän näet tahtoi kaikin\ntavoin päästä niiden joukkoon, joiden oli käytävä suorastaan herra\nGyllendegin kimppuun; hänellä oli erityiset syynsä hyljätä kaikki muut\npaikat. Sentähden loukkasi häntä jo ensimäinen kohta; kun ei häntä\nmuistettu valita kenraalin kumppaniksi, vaikka hän tunsi Gyllendegin\nasunnon paremmin kuin kukaan muu; eikä hän pitänytkään salassa\npahastustansa.\n\n\"Olisipa hauska tietää, mihinkä minut aiotaan pistää\", sanoi hän: \"ei\nse ollenkaan olisi liiaksi, jos minä saisin lähteä herra Gyllendegin\nluo, koska ensiksikin olen saanut hänen tähtensä enemmän kämmenilleni\nkuin kukaan muu ja sitte oppinut kulkemaan hänen pihassansa, vaikka oli\nvaarallisempikin ohjaella askeleitansa siellä, kuin nyt voi enää\nsattua.\"\n\n\"Eihän sinulla ole muuta pukua kuin turkkinuttusi, jonka kaikki\ntuntevat\", sanoi kenraali.\n\n\"Vai niin\", vastusteli rummuttaja, \"onhan minulla sarkanuttuni?\"\n\n\"Niin, se on nähty vielä useammasti\", jatkoi toinen, \"ja sitä paitsi\nolet itse niin lyhyt ja pyöreä, että ken sinut vaan kerran on nähnyt,\ntuntee sinut heti vaikka keskellä yötä niinkuin nyt. Herra Gyllendeg\narvaisi heti, kuka hänelle on kolttosen tehnyt, jos näkisi sinut\nensimäisten joukossa, jotka hänen kammariinsa hyökkäävät.\"\n\n\"Annetaanko minun sitte päästä edes hänen porstuaansa?\" kysyi\nrummuttaja itsepäisesti.\n\n\"Ei\", vastasi kenraali jyrkästi, \"sinä et saa alussa tulla koko\npihaankaan; mutta\", lisäsi hän ystävällisesti, \"saathan mennä niiden\nkanssa, jotka lähtevät soittamaan; siellä on sinulla paljoa hauskempi.\"\n\n\"Kiitos kunniasta\", vastasi sankarimme, \"niin hullu minä en ole, että\nsinne lähtisin. Kerran ennen olen koettanut pyrkiä sinne pimeässä, se\noli viime jouluaamuna, ja silloin olivat peikot ihan syödä minut. Jospa\nniitä olisi ollut yksi tai kaksi; mutta niitä surisi ympärilläni kuin\nmehiläispesässä. Yksi taisi pistääkin minua niskaan, vaikka turkin\nkaulus oli edessä. Sinne menkööt toiste toiset, vaan en minä.\"\n\n\"Mene sitte johonkin kadunkulmaan.\"\n\nSiitä pikku rummuttaja todellakin pahastui; muristen jotakin, ett'ei\nhän ollut mikään yövartia, vaan kelpasi parempaankin, otti hän lakkinsa\nja läksi, kuten jo mainittiin, suuttuneena omaa tietänsä. Jäljelle\njääneistä varustautui kukin toimeensa, huolimatta sen enempää pikku\nrummuttajan vihoista.\n\nJotenkin samaan aikaan tai ehkä vähää ennen nousi herra Gyllendeg\ntuoliltaan, pisti rukouskirjansa hyvin hartaasti lukon taakse, lähetti\nJumalalle huokauksen ja kävi levolle. Päivän tapauksista oli melkein\nkaikista jäänyt suloinen, jopa ylpeäkin mielihyvä hänen sydämmeensä,\nniin että hänen muotonsa oikein loisti tyytyväisyydestä, kun hän\nsängyssä istuessaan painoi päähänsä yömyssyn ja puhalsi tulen\nsammuksiin. Vielä kerran kävi hän ajatuksiensa siivillä koulussa ja\nnautti kenraalin rangaistuksesta sekä pikku rummuttajan tuskasta; vielä\nkerran liitelivät ajatukset riemusaatossa niiden neljänkymmenen vuoden\nläpi, jotka hän oli ollut paikkakunnan leipurina, kunnes ne vihdoin\neksyivät pankkosetelien numeroihin, väsyivät ja hän vaipui unen\nhelmaan.\n**\nMutta vielä sittekin, kuu hänen silmänsä jo olivat ummistuneet, tahtoi\nonni, joka jo koko päivän oli aurinkona lämmittänyt hänen elämäänsä.\nSe jätti hänet kaikista rikkaimman, hänen vuoteensa vieressä odottelevan unelman valtaan, ja se, yhtä rikas kuin\nanteliaskin, loihti hänen iloksensa esiin ihmeen, viehättävämmän ja\nonnellisemman, kuin hänen rohkeimmatkaan ajatuksensa olivat milloinkaan\nuskaltaneet luvata hänen kerran saavan nauttia ja katsella taivaan\nautuudessa.\n\nHerra Gyllendeg oli seisovinaan leivintuvassansa ja odottavinaan\nuunillisen sahramikakkujen paistumista. Erinomaisen iloissaan oli hänen\nmielensä, sillä kaikki oli onnistunut erinomaisesti. Pullat olivat\nkohonneet, kasvaneet toista, jopa montakin vertaa suuremmiksi, ja\nniukka, vaalea sahrami oli paisunut niin kauniiksi keltaväriksi kuin\naamuaurinko äsken noustuaan ruskonsa keskeltä. Sykkivin sydämmin luki\narvokas leipuri paistumisen minuutteja, toivoen näkevänsä sen tulevan\nmuun onnen vertaiseksi. Vihdoin tuli oikea hetki, hän veti pois uunista\npellin, ja kas! joka pulla loisti kuin kulta, oli raskas kuin kulta,\noli puhdasta kultaa. Hänen sydämmensä sykki; puolinaiset, hiljaiset\nhengähdykset ilmasivat hänen ihastustansa unen maailmassa. Hän katsahti\nuuniinsa, silmäillen jaloja leivoksiansa; niin pitkälti, kuin silmä\nkantoi, näki hän pellin toisensa vieressä, kaikki loistavina\nkultapullista. Häntä värähytti; hän luuli olevansa siirretty taivaasen\neikä tiennyt, oliko hänellä edes setelejään mukana vai oliko unhottanut\nne arkkuunsa maan päälle. Kohta kumminkin poistui sekin levottomuuden\npilvi, ja kiihkeästi, kuten keveistä, katkonaisista hengähdyksistä voi\naavistaa, kiiruhti hän korjaamaan suunnatonta aarrettansa; silloin\ntällöin vaan jotkut epäselvät \"nahkiaisten ja palaneiden pullien\"\nkatkelmat merkitsivät niitä silmänräpäyksiä, joina Sanna ei kyllin\njoutuisasti toimittanut, mitä hän halusi.\n\nJuuri samana hetkenä, jona herra Gyllendegin kaunis uni paraillaan\nkehitteli näkösälle tuota ilveilyä, lähestyi kenraali apulaisinensa\nhyvin varovaisesti hänen rappusiansa. Tuskallisessa odotuksessa\nviettivät molemmat seikkailijat ne muutamat hetket, jotka kuluivat,\nennenkuin kellotapuliin lähetetyt ehtivät antaa suostutun merkin.\n\nVihdoin kuului kellon pamaus, sitte toinen; läppäys alkoi kaikua\nkaikessa synkkyydessään ja paikalla kajahti myöskin kaikissa katujen\nnurkissa karkeampia ja kimakampia huutoja: \"Valkea on valloillaan\nleipuri Gyllendegin talossa!\" Kenraali ja hänen kumppaninsa pujahtivat\nherra Gyllendegin huoneesen.\n\n\"Valkea on valloillaan!\" huusivat molemmat yht'aikaa, \"herätkää, hyvät\nihmiset, jos täällä on ketään, herätkää toki ja joutuun ulos!\"\n\nTämä hätäinen tulenhuuto kaikui herra Gyllendegin korviin juuri\nsilloin, kuu hän alkoi voida käsitellä ensinnä uunista otettuja ja\nsentähden vähän jo jäähtyneitä leivoksia; niinpä hän tunsikin olevansa\ntaivaassa ihan kuin kotonansa. Huuto ei siis voinutkaan herättää häntä\nihan valveille, niin syvälle hän oli vaipunut autuaallisen unensa\nhelmaan; mutta seoitti se kuitenkin unen ja käänsi hänen\nmielikuvituksensa mitä pimeimpien näkyjen keskelle.\n\nKadonneet olivat kuin taika-iskusta hänen aarteensa ja hänen\nautuutensa; sen sijasta, että hän juuri äsken oli ollut olevinaan\ntaivaassa, oli hän mielestänsä nyt ainakin ihan kadotuksen partaalla.\n\nHän oli olevinaan suurena hapanleipänä ja makasi jo siinä kurjassa\nhaamussa leipälapiolla uuniin sysättävänä. Ei voi kielin kertoa tuota\narvon porvarin hätää. Aistimensa ja järkensä oli hänellä tallella, hän\ntajusi ihan selvästi turmionsa ja hänen ihmisluontonsa vastusti\nankarasti paistumista, joka hänelle uhkasi tulla osaksi. Hän olisi\nmielellään silvaissut pään poikki Sannalta, jos olisi voinut. Hän\nkoetti puhua hänelle hädässään, mutta kieli oli kuin kohmettunut. Sanna\nei häntä kuullut eikä häntä tuntenut, vaan seisoi siinä pikkusilmäisenä\nja nokinenänä kuten tavallisesti uunin edessä, leipälapio valmiina\nkädessä ja oikealla palvelusinnolla pistämäisillään Gyllendeg-leipää\nsamaan uuniin, johon ennen oli niin monta ruisleipää pistänyt.\nLeipuri-vanhus oli ihan toivottomana. Kun hän ei voinut puhua, koetti\nhän edes katsoa emännöitsijäänsä milloin vihaisesti, milloin lempeästi\nja rukoilevaisesti; mutta kaikki oli vaan turhaa vaivaa, sillä hän oli\nihan parantumaton paatunut. Vihdoin leipuri, kun jo oli lähellä\nuuninsuuta ja tunsi kuumuuden kärventelevän, voitti rampuutensa ja teki\nniin voimakkaan pelastuskokeen, että hän todella oikein elävänä hypähti\nsängystänsä ja tuli seisomaan keskelle kammarinsa lattiaa.\n\n\"Nahkiainen ja palaneet pullat!\" tiuskasi hän kurkun täydeltä, \"aiotko\npaistaa minua elävänä, moinen äkäpussi?\"\n\nTämä haaveksivainen huudahdus, jonka johtoa edellisistä unista pojat\neivät millään lailla tienneet aavistaa, oli vähällä saada veren\nhyytymään heidän suonissansa. Mutta herra Gyllendeg itsekin alkoi\nherätä, lausui jonkun siunaussanan ja hapueli pimeässä sänkyänsä.\n\nEnnenkuin vanhus ehti selvitä ihan virkeäksi, rohkasihe kenraali\nuudestaan ja lausui toistamiseen hätähuudon aivan herra Gyllendegin\nkorvaan. Niinkuin pelkuri merimies, joka hätäytyneenä on ohjaellut\nvenettään myrskyssä, menettää tavattoman suuren aallon tullessa kaiken\njärkensä ja peräsin irtoaa hänen kädestään, niin lannistui ja uupui nyt\nherra Gyllendegin järki kokonansa ja arvokas leipuri jätti muhkean\nlaivansa aivan tuulen ja aaltojen varaan.\n\n\"Hyvät ihmiset\", sanoi hän nöyrästi ja rukoilevaisesti, \"auttakaa\nminua, ett'en pala elävänä. Älkää minua tappako älkääkä ryöstäkö sitä\nvähäistä, mitä olen saanut säästetyksi, minä vaivainen raukka. Herra\nvarjele, mitenkä saisin korjatuksi sen hiivatilkkasen, jota Sanna\neilisen päivän juoksenteli kerjäämässä? Hyvät ystävät, en minä näe\nteitä, mutta tunnen hyvän aikeenne. Mitä on minun tekeminen? Älkää\nhyljätkö minua hädän hetkenä. Herra varjele, palaako minun taloni?\"\n\n\"Älkää tuhlatko aikaa turhilla loruilla, herra Gyllendeg\", huusi\nkenraali, \"vaan ottakaa tohvelit jalkaanne ja peite ympärillenne ja\ntulkaa pois, sillä minuuttikin on tässä ihmishengen arvoinen.\"\n\n\"Niin, niin, hyvät ystävät\", vastasi herra Gyllendeg, pysyen\nliikahtamatta paikoillaan, \"minuutti on tässä ihmishengen arvoinen,\nmutta mistäpä minä saisin tohvelit ja peitteen, köyhä vaivainen?\nMaantielle minä joudun, kerjuusauva on lopuksi ainoa turvani.\"\n\nMaa ja taivas olisivat saattaneet kukistua eikä herra Gyllendeg\nkuitenkaan olisi liikahtanut paikastansa, jossa seisoi, jos hänet vaan\nolisi jätetty oman älynsä varaan. Mutta hänen molemmat kiusaajansa,\njoilla ei ollut tarkoituksena antaa hänen uneksia pois peljästyksensä\nlämpimän kammarin rauhassa, tempasivat peitteen hänen sängystään ja\nkäärivät sen mitenkuten hänen ympärillensä, sovittelivat vaivalla,\nvaikka kuitenkin kiireesti sukat ja tohvelit hänelle jalkaan ja\nkomensivat: Eespäin, mars! Nyt oli herra Gyllendegin seuraaminen heitä\nja pelastuminen. Arvokas leipuri antoi kuin uhrikaritsa toisten\ntaluttaa pois; kohta ehti hän kylmään porstuaan jotenkin yhtä kurjassa\ntilassa kuin vähää ennen ollessaan Sannan leipälapiolla joutumaisillaan\nkuumaan uuniin.\n\nEnsimäinen kylmä puhallus, joka tuli avatusta ovesta vastaan, näytti\nhetkiseksi herättävän hänen ajatusvoimansa. Ainakin johtui hänelle taas\nmieleen, vieläpä selvemmin kuin edellisellä kerralla, että hänen olisi\npelastettava jotain muutakin kuin vaan itsensä; mutta nyt kiintyivät\nhänen ajatuksensa kuin äskenkin samaan esineesen, jonka hankkimisesta\nhänellä edellisenä päivänä oli ollut niin paljo harmia.\n\n\"Malttakaas, hyvät ystävät\", sanoi hän koettaen päästä eroon\nsaattajistaan, \"minun täytyy pikimmältään pistäytyä Sannan luona.\"\n\n\"Mitä teillä siellä on tekemistä?\" kysyi kenraali.\n\n\"Käyn kysymässä\", vastasi herra Gyllendeg, \"mihinkä hän tyhmyydessään\non pistänyt piiloon hiivatilkkasen, jonka eilen kävi kerjäämässä.\nKatsokaas, hyvät ystävät, jos se palaa, ei minun köyhän vaivaisen\nleipomisestani huomenna tule mitään.\"\n\n\"Älkää hullutelko, herra Gyllendeg\", sanoi kenraali, \"jättäkää nyt\nleipomiset sikseen; huomenna teillä ei ole leivintupaa eikä uunia;\nkaikki on silloin porona.\"\n\n\"Kaikki porona, Jumala paratkoon!\" virkkoi herra Gyllendeg vaipuen\ntakaisin tylsämielisyyteensä, eikä häntä siitä saanut heräämään Sannan\nvaikeroiminen, joka, kissa kummassakin kainalossa, kiiruhti esiin\nkyökistä, ei kellonläppäys eikä kadulta kuuluva koulupoikien melu. Hän\nkulki kuin lapsi edelleen, mihin häntä vietiin, vetäen vaan peitettä\nylemmäksi korvillensa sekä kylmän tähden että päästäkseen näkemästä\nkurjuutta, jota hänen seuraajansa lakkaamatta saarnasivat hänelle\nkorvaan. Niin ehdittiin leipuri-vanhuksen kanssa kadulle asti.\n\nJoistakuista ikkunoista alkoi jo tuikkaa valoa, läppäys lakkasi,\nkärrinpyörien jyrinää ja hevosten jalkain kopinaa kuului harventuvien\nhuutojen seasta ja ihmisiä kokoutui joukottain herra Gyllendegin talon\npihalle.\n\nHerra Gyllendeg seisattui ja veti henkeä.\n\n\"Varjele minua köyhää vaivaista\", sanoi hän, \"tämmöinen kulku\ntukehuttaa minut kokonaan. Nahkiainen ja palaneet pullat! Miksi\nvedetään minua ulos keskellä yötä? Mitä on tapahtunut? Mitä täällä\najellaan ja huudellaan? Onko valkea valloillaan, koska rumpu pärisee?\"\n\n\"Selvitkää nyt jo järkeenne, herra Gyllendeg, ja ymmärtäkää nyt toki,\nettä teidän talonne palaa kaiken kaikkinensa\", sanoi kenraali, alkaen\nvähin peljätä arvokkaan leipuri-vanhuksen tulleen hulluksi; \"henkeänne\npelastaaksennehan teidän täytyi lähteä ulos huoneistanne, ettekö sitä\nenää muista?\"\n\nNe sanat muistuttivat taas herra Gyllendegille mieleen, mitä oli\ntapahtunut; hän tyyntyi ja kuunteli rummun ääntä, joka likeni\nlikenemistään.\n\nEi koskaan ollut kaupungin rummun ääni kuulunut hänestä niin\nsortuneelta eikä heikolta kuin nyt. Se häntä suretti enemmän kuin koko\ntulipalo; ainakin selvisi hänessä se ajatus nyt paremmin kuin mikään\nsitä ennen että korkeampi voima oli vihassaan nyt päättänyt rangaista\nkaupunkia ja sentähden ottanut rummulta pois voiman kutsua kansaa\nkokoon. \"Ei kellon soittoa\", sanoi hän sentähden murheellisen nöyrästi,\n\"eikä hätärumpua; ihmiset nukkuvat, ja meidän kaupunki-parkamme palaa\nporoksi. Herran viha meitä kurittaa, sanon minä. Kuulkaahan, mitenkä on\nrummun laita! Ennen tärisivät ikkunat ja seinät, milloin se oli\nliikkeellä! nyt kuuluu siltä, kuin kylvettäisiin vaan herneitä sen\nnahkalle!\"\n\n\"Tulkaa, herra Gyllendeg,\" sanoi kenraali melkein säälien vanhusta,\nmutta huolimatta kumminkaan jättää kujettansa keskentekoiseksi,\n\"tulkaa, minä vien teidät naapurinne rehtorin luo; hän ei luultavasti\nvoi olla ottamatta teitä suojaansa.\"\n\nMutta herra Gyllendegin onnettomuus soi nyt yksisävelisenä äänenä hänen\nkorviinsa eikä enää kiusannut häntä kaikenlaisten soittimien\nsekamelskana. Hänen tunteensa oli sentähden käsittänyt yhä useampia\nsävellajeja, sulanut suruksi ja puhjennut, kyyneltulvaksi. \"Katosta\",\nvastasi hän, \"kyllä minulle suo naapurini, hyvät ihmiset; mutta miten\nkauan hänellä itselläänkään on kattoa päänsä päällä? Ja nyt, hyvät\npelastajat, jääkää hyvästi! Kiitos ja kunnia avustanne. Nyt en sitä\nenää tarvitse; minä menen rehtorin luo, alkaa jo tuntua kylmältä. Jos\ntahdotte käydä huomenna puodissani, niin annan teille tuoretta leipää\nvaivastanne, jos vaan Sanna on saanut korjatuksi sen hiivatilkk -- --\nOh, mitäpä loruelenkaan, köyhä vaivainen! Jääkää hyvästi!\" Niin sanoen\npäästi hän kätensä peitteestä, tarttui sylin kenraaliin, suuteli häntä\nääneensä itkien ja meni hiljaa rehtorin pihalle.\n\nKenraali kiiruhti pyyhkimään pois huuliltaan hänen suutelonsa ja seisoi\nhetkisen hämmästyneenä vanhuksen päättäväisyydestä. Oliko hänen nyt\nseurattava edelleen leipuria ja katsottava, menikö hän todellakin\nrehtorin luo, vai tuliko hänen pitää huolta omasta turvallisuudestaan\nja lähteä käpälämäkeen; siitä ei hän vielä ollut oikein selvillä.\nSilloin kumminkin juuri sattui eräs tapaus, joka saattoi hänet\nkääntymään varovaisuuden puolelle ja jättämään kaikki muut\nvehkeilemiset sikseen.\n\nRumpu, jonka ääni herra Gyllendegistä kuului niin heikolta ja\nonnettomuutta ennustavalta, kulki juuri ohitse. Kummastuksekseen ja\nmielipahakseen näki kenraali, että sitä kantoi ja pärisytti juuri pikku\nrummuttajasankarimme. Tavallisessa turkkinutussaan, yhtä leveänä, kuin\npitkäkin oli, ja kädet niin sukkelassa ja kiivaassa tahdissa, että\nolisi saattanut puhkaista rummun kalvon, kulki hän vakavasti eteenpäin\nkatsomatta oikealle tai vasemmalle. Ainoastaan suurella vaivalla sai\nkenraali hänet pidätetyksi. Pikku rummuttaja ei ollut uskonut\ntoimessansa olevan mitään vaaraa, ja vaikka hänen täytyikin myöntää,\nettä hänet saatettaisiin tuntea, niin hän, kuten sanoi, tahtoi\nmielellään saada muutaman kymmenisen lisäksi kämmenilleen, jos vaan nyt\noikein kokoutuisi väkeä ja tulipalo pääsisi meneilleen.\n\nTahallamme jätämme kertomatta leipurivanhuksen tulon koulun rehtorin\nluo ynnä hänen riemusaattonsa sieltä takaisin, kun hän vihdoin,\nkuultuansa kaiken olleenkin vaan kujetta, kulki kotiinsa ympärillään\nkaikki iloissaan ja riemuissaan pauhaavat kaupungin koulu- ja\nkatupojat. Samoin jos ruvettaisiin kuvailemaan hänen käyntiänsä\npuodissaan, josta enin osa tavaroita oli sill'aikaa korjattu talteen,\nsekä hänen muita monivuotisia suuttumuksen aiheitaan, joita seurasi\ntämän yön tapahtumista, samoin sekin saattaisi jonkin verran loukata\nkunnioitusta, jota arvokas leipuri niin huolellisesti vaati omalle\nitsellensä.\n\nLisättäköön vaan, että monen vuoden kuluttua oli pikku rummuttajamme\nnimismiehenä eräässä kaukaisessa pitäjässä sydänmaalla. Siellä\nkävi häntä kerran tervehtimässä kenraali, joka silloin hänen\nesimiehenänsä ja maaherranansa toi entiselle ystävälleen kultametaljin\npalkinnoksi hänen uutteruudestaan sekä voimakkaista ja hyvin\nmenestyneistä toimistaan, niinkuin väärän rahan tekijäin ja rosvojen\nkiinniottamisesta ja ilmisaamisesta niillä seuduin. Näin kertoo\nhistoriamme: kun maaherra sitte pyysi nähdäkseen entisen kumppaninsa\nlapsia, tuli vihdoin esiin poika, joka äitin täytyi väkisin sysätä\nsisään ovesta. Kyyneleet nousivat jalolle herralle silmiin, kuu näki\npojan. Hän nosti sen syliinsä ja suuteli sitä, ja kun poika\npujahdettuaan lattialle pakeni pois ovesta, tarttui hän ystävänsä\nkäteen ja vakuutti, että oli ihan, kuin olisi ollut muutettuna takaisin\nentisiin Gyllendegin aikoihin. Hän vaan valitti, ett'ei pojalla ollut\nrumpua; muuten olisi yhtäläisyys ollut ihan täydellinen, Vaan samassa\nkuului viereisestä huoneesta nuoremman rummuttajan savikukon ääni niin\nkimakasti ja terävästi, että maaherra vakuutti rummunkin olevan\ntarpeettoman, koska yhtäläisyys muutenkin oli täydellinen.\n\n\n\n\nOdotus.\n\n\nSyksyn loppupuoli on meillä kyllä synkkä ja kolkko, mutta monessa\npaikkakunnassa se kumminkin tuopi mukanaan uusia toimia ja pyrinnöitä,\njotka osaltansa vaikuttavat, että niiden seutujen asukkaat syksyä\nkuitenkin ikävöivät yhtä suuresti kuin mitä hyvänsä leudonpaakin\nvuodenaikaa ja pitävät sitä aivan yhtä tärkeänä kuin muitakin. Niin on\npitkin koko rannikkoamme. Meri, tuo rantalaisen oikea pelto, antaa\nrunsaimman satonsa vasta sitte, kun valmistunut laiho on muutamilta\nkivisiltä peltotilkuilta majan ympäriltä jo ammoin korjattu, ja hänen\nraitis elämänsä aaltojen ja tuulien keskellä alkaa vasta sitte, kun\nsyyskuun myrskyt ajavat kalat maan rantaan, niin että verkot ja nuotat\nrupeavat antamaan.\n\nKahta vilkkaampi on silloin liike pienissä rantakaupungeissa, joiden\nkoko olemuksen perustuksena on laivaliike, kun näet useimmissa niistä\nei muita elinkeinoja harjoiteta eikä edes voidakaan harjoittaa. Suuria\napajoita, joita kauppa on niistä potkinut aina kaukaisiin maihin\nsaakka, odotellaan syksyllä takaisin milloin iloisin toivehin, milloin\npeljäten, mutta aina yhtä suuresti ikävöiden.\n\nSiihen aikaan voi nähdä lihavan raatimiehen, jolla on puoli tusinaa\nlaivoja vesillä ja toinen puoli toimeliaan järkensä veistämöllä,\narvokkaasti katsahtavan ulos Suurenkadun varrella rihkamapuotinsa\novesta ja vilkasevan naapurinsa tuuliviiriä, milloin kiroillen\nitsepäistä pohjatuulta, milloin riemuiten soveliaasta lounattuulesta ja\nmilloin sanoen ilon tai mielipahan sanan ohikulkevalle ystävälle.\nSiihen aikaan voi nähdä, miten joku köyhä merimiehen vaimo palaa\npyhävaatteissaan rikkaan laivanisännän luota joko kyynelsilmin\nvalittaen, ett'ei vieläkään ole tullut mitään tietoja laivasta, jossa\nhänenkin miehensä on, taikka riemuisin katsein ja kevein askelin\nrientäen kotiin kertomaan uteliaille lapsilleen, että jo on tullut\nkirje Helsingöristä ja että kohta isäkin tulee, tuoden mukanansa\nenglantilaisia nukkeja ja rusinoita. Miehillä on merellä laivoja,\ntavaroita ja ystäviä, naisilla miehet, sukulaiset ja pojat.\nRakkaudella, lemmellä, voitonhimolla, kaikilla niillä on jotakin\nhuolehtimista, pelkäämistä tai toivomista; ja kun pikku kaupungissamme\nvielä vallitsee asukasten välillä semmoinen patriarkallinen suhde,\nett'eivät kenenkän asiat ole ihan erotetut, toisten asioista ja vielä\nvähemmin kukaan on tietämätön tai välinpitämätön siitä, mitä\ntoisille tapahtuu, niin voipa helposti kuvailla mielessänsä, miten\npaljo salaisuuksien vaihtoa, molemminpuolista pikkupalvelusta,\nosanottavaisuutta, surun ja ilon tunteita, sanalla sanoen, miten paljo\niloisen puhelun ja naurun sekä kyynelien aihetta on noissa pienissä\nyhteiskunnissa tänä vuodenaikana, jolloin ihmiset muissa maanpaikoissa\nja suuremmissa kaupungeissa sulkeutuvat asuntoihinsa ja elelevät\nitseksensä.\n\nOlemme tässä huomauttaneet näitä yleisiä olosuhteita, johtuaksemme\npieneen kertomukseen, jonka tapausten paikkana on juuri yksi noista\npikkukaupungeistamme kaukana pohjoisessa; ja pyydämme lukijaa nyt\nkatsahtamaan seuraaviin kuvauksiin.\n\nOli kirkas päivä lokakuun alulla. Tuuli oli kauan aikaa ollut\nhaitallinen kotiinpäin pyrkiville laivoille, vaan yöllä kääntynyt\nmyötäiseksi; sentähden nähtiin koko aamupuoli miehiä ja naisia\njoukottain kävelemässä joko saadakseen toisilta tietoja laivoista,\njoita odotettiin, taikka itse huomatakseen joitakuita purjeita meren\nseljältä. Kaupungin ainoan tarkastustornin, kellotapulin, yläkertaan\nnousevat portaat olivat jo monestikin notkuneet lihavien\nasioitsijaherrojen ja ikävästä levottomien kunnon emäntien painon alla,\njoista muutamia vaan uteliaisuus, toisia lämpimämmätkin harrastukset ja\ntärkeämmät edut houkuttelivat tuonne epämukavaan torniin kiipeämään;\nmutta vaikka ihmeteltiin, kiroeltiin ja tähysteltiin ahkeraan, ei\nkumminkaan vielä ollut huomattu yhtäkään laivaa sataman ulkopuolella.\n\nPäivällisaika tuli ja hajoitti ihmisjoukot. Jokainen läksi kotiinsa\nhyvällä aterialla haihduttamaan tyytymättömyyttään ja virkistämään\nodotusmatkalla väsyneitä voimiansa. Yksi ainoa henkilö jäi vielä\nkellotapulin torniin.\n\nSe oli nuori nainen, joka vuosi sitte oli joutunut laivan kapteenin\npuolisoksi. Hänet oli turvattomana tyttösenä otettu erääsen kaupungin\npienenpuoliseen kauppataloon, jossa hän uutteruudellaan ja\nnöyryydellään talousaskareissa sekä rehellisyydellään ja taidollaan\nrihkamapuodissa (sillä arvokkaammatkin naiset voivat arvoansa\nmenettämättä olla myöjinä) oli tehnyt itsensä niin tarpeelliseksi\nkasvatusvanhemmilleen, ett'ei hän heitä ihan ilmaisesti suututtamatta\nvoinut noudattaa sydämmensä taipumusta ja mennä vaimoksi nuoruutensa\nystävälle, joka vähää ennen oli saanut oman laivan ja päässyt\nitsenäiseksi mieheksi.\n\nSemmoisista oloista oli hän mennyt naimisiin ja tuskin ehti kuukausi\nkulua, kun hän jo sai seurata miestänsä satamaan ja raskaalla\nsydämmellä erota hänestä rannalla ja jäädä katselemaan, miten hän\nlevitti purjeensa ja läksi pitkälle matkalle.\n\nNyt nuori rouva istui yksin tornin avonaisen luukun vieressä, poski\nkättä vasten ja katse harhailevana ääretöntä meren selkää pitkin. Hän\nei ollut kaunis, ei ainakaan mikään senlaatuinen kaunotar, jota moni\nrakastaa hempeyden ja tunteellisuuden tähden; mutta hänen vartalonsa\noli nuorekas ja täyteläinen, hänen muotonsa miellyttävä ja\nterveennäköinen, ilman mitään semmoisen kuihtumuksen merkkejä, jota\nomatekoinen sairaus ja kiukkuinen heikkous vaikuttavat niin aikaisin.\nHän itki, mutta kyyneleetkin, putoillessaan suurina helminä hänen\nposkillensa, osoittivat sen lähteen runsautta, josta ne juoksivat, ja\ntunteen voimaa, joka oli niiden alkusyynä. Moneen kuukauteen ei hän\nollut saanut mitään tietoa miehestänsä, niin että huhu jo kertoi hänen\nkaikkinensa joutuneen haaksirikkoon.\n\nJa häntä nyt kuitenkin rouvan silmä etsi, katsellen kauas sinertävää\navaruutta kohti, ei niinkuin hän olisi odotellut huomaavansa ikävällä\nkaivatun purjeet; vaan ikäänkuin olisi hän tahtonut rakkauden kaiholla\nviehättää hänen laivaansa pois niiltä kareilta, joihin hän pelkäsi sen\nmurtuneen. Suru ja kaipaus ja välistä aina joku toivon kipinä\nvaihtelivat hänen sydämmessänsä.\n\n\"Miksikä\", ajatteli hän, \"täällä viivyn? Mitä minä voisin nähdä, kun en\nvoi olla itkemättä. Ja vaikkapa silmäni olisivat kirkkaatkin, eihän\nsieltä tule mitään laivaa, koskapahan eivät kiikareillakaan mitään\nnähneet, ja vaikkapa sieltä joku tulisikin, eihän se kumminkaan ole\nhänen laivansa. Kapteeni Styreä odotetaan, ja kapteeni Märsiä\nodotetaan; kaikki puhuivat heistä ja tähystelivät heitä; ei kukaan\nmaininnut häntä, jota minä odotan, vaikka hänen olisi pitänyt tulla\npaljoa ennen noita toisia. Ja kuitenkin tulen vielä tänne ylös, jossa\njok'ainoa näyttää pelkäävän katsahtaakin minuun tai kuulla sanankaan\nminulta. Ja jos kuitenkin kysäsen joltakulta, niin puhuu hänen raskas\näänensä selvää kieltä, vaikka iloinen muoto on sanovinaan ihan toista.\nJospa voisin salata, että välistä vielä yhä toivon; mutta se on\nmahdotonta. Kaikkihan sen näkevät, kun huomaavat minun istuvan täällä.\nMutta miksikä häpeäisin toivoa; toivotaanhan yksin kuolinvuoteellakin.\nEhkä on myrsky ajanut hänet Norjan satamiin ja hän saanut viipyä siellä\nviikkokausia, koska ne kuuluvat olevan niin pahat päästä ulos. Jospa\nkuitenkin joku vielä tulisi kilkanneen tänne, ehkä vähitellen rupeaisi\npurjeita näkymään!\"\n\nNiin ajatteli hän, ja hänen viimeinen toiveensa ilmasi syyn, mikä häntä\netenkin sai viipymään siellä ylhäällä. Hän näet toivoi eikä lakannut\nodottamasta, että uteliaisuus vielä toisi jonkun torniin niiden\nlisäksi, jotka siellä jo olivat käyneet, ja että kiikarilla-katsoja\nvoisi paremmin nähdä ja kertoa hänelle, mitä merellä liikkui.\n\nSe toivo ei kumminkaan toteutunut; yksinään surunsa ja kaipauksensa\nkanssa näki hän pitkän hetken täytyvän toisensa perästä. Kello löi\nkaksi, eikä ketään vielä tullut. \"Tuuli\", sanoi hän hiljaa itsekseen,\n\"on kuitenkin ollut myötäinen ja hyvä koko ajan, ja paljaskin silmä\nvoisi nyt ehkä jo huomata laivan, joka pari tuntia sitte oli kaukana.\nEikähän näet näy edes yhtään lastakaan tuolla kadulla, että voisin\nkutsua sen tänne ylös. Kas! Tuollahan tulee joku satamasta päin.\"\n\nNiin sanoen otti hän nenäliinansa ja pyyhki kuiviksi silmänsä sekä\nvalmistautui huutamaan tulijalle, jos se oli joku, ketä hän saattoi\nvaivata pyynnöllään ja kutsua ylös muutamiksi minuuteiksi.\n\nHerra Flygerman, se oli astujan nimi, tuli nyt vihdoinkin ulkoa\nväylältä, jossa hän oli koko aamupäivän viipynyt tekemässä jollekin\nystävällensä huviveneen piirustusta erään kiitetyn pikapurjehtijan\nmukaan, joka vähän ennen oli laitettu kuntoon ja koetettu. Hänellä oli\npaperikääry kainalossa ja kyynäräkeppi kädessä ja kiirein askelin\nriensi hän kaupunkiin päin. Herra Flygerman oli noita jo ijäkkäitä\nvanhoja poikia, joiden ulkomuotoon vuodet eivät vaikuta; vaikka hän jo\noli viidennelläkymmenellä, ei häntä ulkonäöstään arvaten olisi luullut\nkolmeakymmentä vuotta vanhemmaksi.\n\nKaikenlaiset käytöllisimmät toimet olivat pitäneet hänet nuorena ja\nripeänä: hänellä niistä ei ollut todellisia huolia eikä ponnistuksia\neivätkä ne myöskään antaneet hänen toimettomuuteen menehtyä. Hänellä ei\nollut paljoa tarpeita, saattoi hyvin sanoa hänellä olevan kylliksi,\nmitä yksinkertaiseen elämään tarvitsi, jos vaan hän sai hankituksi\nkylliksi puuhaamista ja valittelemista. Pienoisesta tervan ja potaskan\nkaupasta sai hän toimeentulonsa ja myöskin, kuten hänellä itsellään oli\ntapana vakuutella, tavattoman paljon tekemistä; mutta kun huokauksien\nja vaivojen tuloa, jonka ehkä jollakin lailla sai haalituksi\nmitättömästä kaupastansa, ei mitenkään riittänyt hänen jokapäiväisiksi\ntarpeiksensa, oli jokin ystävällinen aisti ohjannut tai oikeammin\nsanoen pakottanut häntä etsimään puutteen korvausta toisten asiain\ntoimittelemisesta.\n\nSe sivuammatti -- sillä miksipä muuksi sitä juuri voisi sanoa, vaikka\nsiitä tosin ei lähtenyt leipää eikä rahaa -- tuotti hänelle niin\nrunsaasti juoksua ja puuhaa, valittelemista ja hikoilemista, että ne\nmonesti tekivät ruokahalun varsin liialliseksikin. Herra Flygerman ei\nollut mikään stoalainen eikä filosoofi, mutta monesti hän kuitenkin\ntunsi luonnollista inhoa moista oman palvelusintonsa orjuuttaa kohtaan.\n\nJa sillä menninkäisellä oli vielä liittolainenkin, joten ne yhdessä\ntulivat kahta vertaa pelottavammiksi ja voimallisiksi, ja se\nliittolainen oli Flygermanin luonnonomainen hyväntahtoisuus. Melkein\naina joutui hän tappiolle taistelussa jompaakumpaa niistä tai molempia\nvastaan, ja se voimaton ponnistelu muuttui joka kerran kärsimättömäksi\nnurinaksi niitä vastaan, jotka olivat panneet ne liikkeelle. Niinpä hän\npäivänsä alkoi puuhia ja tyytymättömyyttä janoten, ja tarttui kiinni\nkauppa-asioihinsa, puristellakseen niistä niitä, minkä verran suinkin\nvoi. Kun ne asiat oli selvitetty, saattoi sanoa Flygermanin ehtineen\nniistä saada niukan aamiaisen. Sitte hän läksi ystäviensä luo\nhaaliaksensa heidän asioistaan kokoon päivällisen, ja se tuli aina\npaljoa runsaammaksi kuin aamiainen. Sitte olisi hän mielellään vähän\nlevähtänyt; mutta nyt tavallisesti tulivat vuorostaan hänen ystävänsä\nja sulloivat välipalaksi hänet ihan täyteen asioita ja tekemisiä, jotka\nhän oman hyväntahtoisuutensa pakosta sai pitää hyvänänsä, vaikka\npalvelusinto jo sitä ennen olisikin saanut kylliksensä.\n\nJa koko ajan oli hän tietämättänsä kapinassa sekä tuota janoansa että\nniitä vastaan, jotka sitä sammuttivat, koska ne kumpikaan eivät suoneet\nhänelle yhtään lepoa eikä rauhaa. Kumminkin kaikkine nurisemisineen oli\nhän perinpohjin hyväntahtoisen ja kärsiväisen luontonsa tähden yleensä\nrakastettu. Ehkäpä hänen ominaisuutensa olisivat vähän tasoittuneet,\njos hän olisi saanut naineeksi mieheksi; mutta nuorempana ei hän ollut\njoutanut semmoisia ajattelemaan, ja nyt hän alkoi jo katsoa naisia\nhyvin ahdasluonteisiksi, asioitsemisiin kelpaamattomiksi, ainakin niin\nsuuressa määrässä, ett'eivät ne ansainneet mitään todellista huomiota.\n\nTämä omituinen mies, yksi noita monia eriskummaisia luonteita, joita\nvarsinkin pikkukaupungeissa kasvaa, tuli nyt hyvää vauhtia pitkin\nkivistä tietä toivoen ja ikävöiden tavallista oikeaa päivällistänsä,\njonka -- jos seuraamme hänen omia ajatuksiansa -- \"muut saivat nauttia,\nmilloin tahtoivat, vaan hänellä yksin ei koskaan ollut siihen aikaa,\nennenkuin ehti tulla kylläiseksi pelkistä puuhista\". Silloin juuri, kun\nsai tämän katkeran-suloisen valituksen valmiiksi sydämmessänsä,\nlähestyi hän kellotapulia, jonka ohitse tie kävi, ja kuuli samassa\nnimeänsä kahdesti huudettavan ikäänkuin taivaasta. \"Herra Flygerman\",\nsanoi ääni, \"herra Flygerman, katsokaas tänne!\"\n\nJos olisi yhtä monta nuolta kuin sanaa nyt suhissut herra Flygermanin\nkorvien ohitse, ei hän olisi pahemmin hämmästynyt. Hän aavisti heti\njotakin uutta työtä ja katsahti peljästyneenä ylös, ikäänkuin olisi\nluullut saavansa kaikki taivaan asiat niskoillensa, jolla jo kylliksi\noli kestämistä maankin asioista. Olisipa voinut luulla, että semmoinen\nmies, kuin herra Flygerman ihan itsenäisessä asemassaan, olisi\nsaattanut aivan tyynesti odottaa mitä pyyntöä hyvänsä, sillä olihan\nhänellä ihan täysi valta olla suostumatta siihen, jos huomasi sen liian\nraskaaksi. Mutta hänpä himmeästi tunsi oman heikkoutensa sillä alalla\nja kykenemättömyytensä pelastumaan jonkin tehtäväksi annetun toimen\nlumopiiristä, ja sentähden hän sekä hämmästyi että joutui melkein\ntoivottomuuteen.\n\nHän katseli ylöspäin ja huomasi viimein pään, joka kurkisteli alas\nkellotapulin luukusta, sekä käden, joka viittomalla kutsui häntä ylös.\nHeti havaittuansa, että hänellä nyt oli tekemistä naisen kanssa,\nmuuttui hänen ryhtinsä turvallisemmaksi, ja jotenkin mahdikkaalla ja\nvälinpitämättömällä äänellä sekä samalla pari kertaa viitaten\npaperikääryllään huusi hän: \"Ei ole aikaa, ei ole aikaa!\"\n\nSitte kokosi hän kaiken mielenlujuutensa, niin hyvin kuin voi, ja läksi\nastumaan jyrkästi päättäen olla huolimatta kauniin rouvan rukoilevasta\nhuudosta enempää kuin kirkon katolla raakkuvasta variksesta. Mutta\nhänen palvelusintonsa oli nyt kerran herätetty, hän alkoi tuntea pieniä\npistoja tuolta kiusanhengeltään, ja ennenkuin hän vielä ehti\nkellotapulin oven ja portaiden ohi, ahdisti se häntä niin, ett'ei\nhänellä enää ollut mitään toivoa vastustuksen menestymisestä.\n\nHuomattuansa, mihin päin nyt rupesi tie käymään, joutui hän\nraivoihinsa, ja siinä suloisessa liekkumassa, että vieläkin sai lisätä\ntyytymättömyyttänsä, alkoi hän kiivetä kellotapulin portaita niin\nkiireesti, että oli ihan hengästyksissään, ennenkuin ylös pääsi.\n\n\"Mikä täällä hätänä?\" sanoi hän kiivaasti ja katkonaisesti, kun näki ja\ntunsi ylhäällä olevan tuttumme, \"mitä tahdotte, serkku Storm?\"\n\nNuori rouva huomasi hänen kiivautensa ja syystä kyllä arvasi itsensä\nsen syyksi; niinpä alkoi hän pyydellä anteeksi: \"Suokaa anteeksi, hyvä\nserkku Flygerman, että minä vaivaan teitä; mutta kenenkäpä muun puoleen\nolisin täällä levottomuudessani voinut kääntyä.\" -- -- --\n\n\"Se on lemmon hyvin\", keskeytti herra Flygerman heti entisellä\nkiivaudella puheen. \"Mutta minä sanon, että minullakin on tarpeeni ja\ntarvitsen toisten ihmisten apua, ja kenenkä puoleen minä voin kääntyä?\nKuka minua auttaa edes senkään vertaa, että söisi minun edestäni,\nvaikka minä kuinka paljon hyvänsä tekisin toisten edestä? Toden totta\",\nja nyt kunnon Flygermanille oli vähällä nousta kyyneleet silmiin, \"minä\nen tänäpänä ole ehtinyt maistaa suuruksen murua, paitsi ryypyn\nKryddströmillä ja palasen juustoa vanhan raatimiehen luona ja pari\nkolme puolen pennin rinkilää, jotka juoksujalkaan kävin ottamassa\nleipurin pöydältä satamaan mennessäni. Muuta ei minulla ole ollut aikaa\nsyödä koko päivänä, ja nyt luulin salaa edes saavani neljännestunnin\nrauhan syödäkseni päivällistä; mutta ainahan vaan on kuten\ntavallisesti: asetu aisoihin, kyllä kuorman panijoita on.\"\n\n\"Kuinka voittekaan\", sanoi nuori rouva suruisesti nuhdellen, \"pitää\nniin tarkkaa lukua muutamista askelista, kun niillä saatatte toisille\ntehdä suuren palveluksen. Autattehan niin monta muuta ihmistä asioissa,\njoita he itse saattaisivat toimittaa, ja suututte kuitenkin näin\nvähästä minuun. Jos itse näkisin paremmin, kun näen, ja jos osaisin\nerottaa, pilvikö vai laiva tuolta mereltä pilkuttaa, niin en suinkaan\npyytäisi ketään väsyttämään silmäänsä sinne katsomalla.\"\n\nHerra Flygerman tunsi tuossa tavallaan saaneensa nenälleen, ja käänsi\nsuuttumuksensa toiselle uralle.\n\n\"Muuten\", sanoi hän, \"en minä tiedäkään, mitä naisilla on täällä\nylhäällä tekemistä. Juurikuin he mitään ymmärtäisivät tai mitään\ntekisivät. Jos Hietaniemen kalastajain pojat laskisivat ilmaan\npaperileijan, niin voisipa, siitä olen varma, kelle hyvänsä kaupungin\nrouvalle uskotella, että he muka näkevät miestensä suuret laivat\nlaskevan maata kohti täysin purjein ja liehuva lippu perässä. Semmoiset\nne naiset ovat; mutta koetapas heitä itseään saada sitä uskomaan! Ei,\nsiitä ei tule mitään, heidän pitää itsensä olla kaikkialla mukana ja\nnähdä kaikki; muuten ei, lempovieköön, maailma muka pysy maailmana enää\npäivääkään. Mutta minulla on kiire enkä jouda kuluttamaan aikaa\njoutavilla loruilla. -- Antakaa tänne kiikari!\"\n\n\"Ei minulla ole kiikaria\", sanoi nuori rouva-parka hämillänsä; \"mutta\nsiitä on jo lähes kolme tuntia, kun täällä viimeksi oli kiikari, niin\nettä kyllä olisi mahdollista, että nyt jo voisi nähdä laivan paljainkin\nsilmin.\"\n\nHerra Flygerman rauhoittui ihan nähtävästi, kun nyt oli saavinaan\nilmeisemmän tyhmyyden moitiskellaksensa. Hänen muodossansa muuttui\npilvinen kärsimättömyys riemuitsevaksi tyytyväisyydeksi, ja hänen\näänensä, josta siihen asti oli kaikunut kiukkua ja valitusta sekaisin,\nmuuttui nyt kerrassaan pilkkaavaksi ja ivaavaksi.\n\n\"Niin, niin\", sanoi hän, \"mahdollista kyllä, että nyt jo voi nähdä\nlaivoja paljain silmin, serkku Storm; varsinkin jos katson satamaan\npäin, niin näen heti Kryddströmin kuunarihylyn ja Jakobsonin Jakobinan\nmastit, joka viime viikolla tuli kotiin, ja suuren joukon jahteja ja\nsluuppeja satamapuotien luona -- ha-ha-ha! Onhan siinä kylliksi\nlaivoja, serkku Storm.\"\n\n\"Älkää sinnepäin katsoko\", sanoi rouva suruisesti ja rukoilevaisesti;\n\"katsokaa tästä toisesta luukusta merelle päin, jonne minäkin katson!\"\n\n\"Miksikä en katsoisi\", jatkoi herra Flygerman ivaansa yhtä\nautuaallisena, \"malttakaahan vaan vähän, hyvä serkku, niin saatte heti\nkuulla, mitä sieltä näkyy paljaasen silmään. Ensiksikin näen kapteeni\nStyren viiritangon, joka on melkein laivan mastin korkuinen, sitte\nkaksi pienempää mastia, jotka ovat pystyssä raatimies Visen\ntallinseinää vasten ja joita välistä käytetään aisoina, sitte näen\nnahkuri Barkin kylttikepin, jonka nenässä on suuri vasikannahka\npurjeena; -- kerronko, mitä muuta vielä näen kiikaritta, vai riittääkö\njo?\"\n\nTämän mieltä ylentävän puheen aikana, joka kevättulvan tavalla kuohui\nesiin herra Flygermanin paisuvasta ilon lähteestä, oli nuori rouva\npurskahtanut itkuun. Kun Flygerman siis katsahti häneen, nähdäkseen\nterävän pilkkansa vaikutukset ja ylhäisesti iloitakseen niistä,\nhuomasikin hän sen koskeneen kovemmin, kuin oli toivonut, ja tunsi nyt\nmielessään melkein samaa kuin kukun-pelaaja, joka heikolle naapurilleen\non antanut husu-iskun, vaan vihdoin huomaa itse saavansa olla\nosallisena hänen tappiossaan. Hänen paisuva mielensä kutistui kokoon\nkuin haljennut ilmarakko, ja hänen hyväntahtoinen sydämmensä pehmeni\nkuin vaha rouvan kyynelistä. Hän alkoi häntä lohduttaa ja korjata\nvikaansa, seoitellen kehoituksia ja anteeksipyyntöjä puheesen, joka\nkyllä oli paljoa lempeämpi, mutta ei yhtään hitaampi eikä\nsujumattomampi kuin edellinen iva.\n\n\"Mitä nyt\", sanoi hän, \"mitä itkette, serkku Storm? Älkää semmoisista\njoutavista huoliko; eihän tarkoitus ollut niin paha, kuin kuului.\nKukapa voisi kieltää, että toki on vähän kummallista kutsua ihmisiä\nylös kellotapuliin tähystelemään laivoja, kun ei ole kiikaria. Mutta\nmitä ei ole, voi saada. Pitäneepä minun nyt vielä, vaikka minulla onkin\nnälkä, mennä vanhan raatimiehen luo ja pyytää häntä tulemaan tänne\nsuuren pitkäsilmänsä kanssa, jonka minä itse eilen ukolle kiertelin\nirti ja puhdistin. Ja mitä Stormiin tulee, niin loruttakoonpa kuinka\npaljon hyvänsä, että hän on meren pohjassa; mutta minulla on hänestä\nomat ajatukseni, että hän on Norjassa ja tanssii paraillaan\nnorjalaistyttöjen kanssa. Kuinkas Styren oli tässä muutamana vuonna?\nHän oli poissa seitsemäntoista viikkoa, eikä kukaan tiennyt, oliko hän\nhukkunut vai paennut omille teillensä, ja kotiin tuli hän kuitenkin;\nparaiten sen minä itse tiedän, kun olen saanut niin paljon juoksennella\nhänen tähtensä ja koko viime kevään riidellä sen laiskurin\npurjeenompelijan kanssa, saadakseni valmiiksi hänen uudet purjeensa.\"\n\nTämän lohdutuspuheen loppu haihtui vanhan kellotapulin portaiden\nsekaan, kun näet lohduttaja riensi alas taaskin hikoilemaan ja\nkärsimään vielä hetkisen nälkää uudessa puuhassa, jonka hän itse\nhankki.\n\nNiin sukkela oli herra Flygerman liikkeissään, kun kerran pääsi\nkululle, ett'ei rouva ehtinyt lukea montakaan murheen minuuttia,\nennenkuin uudestaan kuuli hänen äänensä tornin alemmista kerroksista.\n\n\"Jo nyt olen kaksi vuotta kiusannut pormestaria ja raatimehiä\", kuului\nhän sanovan jollekin, joka oli hänellä kumppanina, \"ja pyytänyt heitä\nteettämään uudet portaat kellotapuliin, ja olen hyvän asian tähden\nluvannut itse ihan maksutta katsoa työn perään, mutta tähän asti ei ole\nvielä mitään tehty, eikä sitä tehdä täst'edeskään, ennenkuin joku\nkatkasee kätensä ja jalkansa näillä kurjilla puupuikoilla.\"\n\n\"Älä hätiköi, Flygerman\", kuului toinen vastaavan, \"äläkä lyö kiikaria\nniin kovasti portaihin joka kerran, kun niihin tartut käsin, niin et\nturmele itseäsi etkä sitä. Jo minä olen viisikymmentä vuotta kulkenut\nnäitä portaita ja säilyttänyt sekä jalkani että käteni aina tähän\npäivään asti, Jumalan kiitos!\"\n\n\"Se on perhanan hyvä\", huomautti herra Flygerman, \"sitä suurempi syy on\nkatsoa niitä jo aikansa palvelleiksi ja hankkia uudet sijaan. Mutta\nsamahan se minusta on, minulla on kylliksi tekemistä ennestäänkin ja\ntahdon mielelläni päästä kaikista sivutöistä.\"\n\nNiin sanoessaan oli hän ylhäällä tornissa. Hän asettui heti yhden\nluukun luo, veti kiikarin pitkäksi, asetti sen silmälleen ja alkoi,\notsa rypyissä, huulet pitkällä, tähystellä yli näköpiirin.\n\nHänen kumppaninsa ehti ylös vähäistä myöhemmin. Hän ei ollut kukaan muu\nkuin nuoren rouvan entinen kasvatusisä, ja hänen vastauksestaan rouvan\ntervehdykseen näkyi samaa kylmyyttä ja tyytymättömyyttä, kuin rouva oli\njo tottunut hänessä huomaamaan aina siitä asti, kun hän vastoin\nkasvatusisän tahtoa valitsi hänen vanhoista karttuunihuiveistaan,\npunaisista huopalakeistaan ja savipiipuistaan huolen pitämisen sijaan\nnuoren ja ripeän puolison.\n\nTämä rouvan entinen kasvatusisä oli lyhyt ja lihava ukko, muodoltaan\njuro ja totinen, joita ominaisuuksia kuitenkin nyt vähän lievensi\nmieltymys yhteiskunnalliseen asemaansa, joka häntä lähinnä kirkkoa oli\nelämässään enimmin tyydyttänyt. Hänessä oli melkoinen mitta\nluonnollista ylpeyttä ja sen ohella varsin luja välinpitämättömyys\nkaikesta, mitä kaupungissa pidettiin suurena ja mainiona, pormestarista\naina kengänpaikkuriin asti, paitsi sitä ainoata ylevyyttä, että hän voi\nnopeasti ja erehtymättömästi keksiä ja tuntea satamaan tulevat laivat.\nHän harjoitti kauppaa, vaan nukkui rihkamapuodissaan: hän oli\nraatimies, mutta oli vaiti raastuvassa; kellotapulissa vaan hän oli ja\ntahtoi olla erehtymätön ennustaja.\n\nNiinkuin ijäkäs metsäkoira tyynesti antaa penikan nuuskia pensastossa\nja odottelee sen haukkumista, niin nyt vanhus seisoi vakavana\nodotellen, mitä hyvää läksisi herra Flygermanin kiihkeistä\ntutkimuksista, ja hänpä -- jatkaaksemme tuota epäkohteliasta vertausta\n-- kiihkossaan haukahtikin liian aikaisin.\n\n\"Minulla on omat ajatukseni tuosta laivasta\", sanoi hän ja oli taas\nvaiti salamyhkäisen näköisenä, niinkuin hänellä oli tapana aina tehdä\npieniä salaisuuksiansa tärkeämmiksi.\n\n\"Laivastako? Herran tähden, sanokaa, onko siellä laiva tulemassa!\"\nhuudahti nuori rouva ja hypähti ylös istuimeltaan.\n\n\"Hm!\" vastasi Flygerman, näytti hyvin mahdikkaalta ja tähysteli vaan\ntähystelemistään.\n\n\"Päästä suustasi, mitä tiedät\", sanoi vanha herra, \"ja anna minulle\nkiikari!\"\n\nRouva oli kuin tulisilla hiilillä; herra Flygerman yksin pysyi\njärkähtämättömänä. \"Purjehtii ihan kohti kiikaria\", mutisi hän\nitsekseen -- \"suurenlainen laiva -- valkoiset purjeet -- Märsillä oli\ntummat -- Styrellä uudet, tummat -- olen niiden tähden astuskellut\nväsyksiin asti -- hm!\" ja samalla ojensi hän kiikarin vanhukselle.\n\"Ihan nahkuri Barkin kyltin ohitse suorastaan merellä, katsokaa sinne!\"\n\nKellotapulin kuningas asettui valtaistuimelleen luukun viereen, ja\niloinen, enemmin sahaamisen kuin naurun kaltainen remahdus seurasi\nheti, kun hän vaan katsahti merelle.\n\n\"Suurenlainen laiva\", sanoi hän, koettaen puhua herra Flygermanin\ntapaan -- \"valkoiset purjeet -- niinpä niin, niin kauan kun päivä\npaistaa harmaille laudoille, niin; paha vaan, että se laiva on karilla,\nveli Flygerman, eikä pääse hievahtamaankaan.\"\n\n\"Herran tähden, sanokaa toki, mikä laiva!\" kysyi rouva.\n\n\"Majakka vaan, majakka, sisko!\" vastasi ukko hyvin lyhyesti.\n\nRouva-parka katsahti suruisesti ja tyytymättömästi herra Flygermaniin,\njonka liian aikaiset keksinnöt olivat herättäneet hänen sydämmessänsä\ntoivon, ja se nyt yhtä sukkelasti haihtui. Flygerman puolestaan koetti\npelastaa kukistettua arvoaan vielä sen kuolin taistelussakin\nvastustajarivien taakse, joista kumminkin ainoastaan sanat \"perhanan\nhyvä\" vanhoina, kokeneina sotilaina ryntäsivät esiin, vaan muut\nmusertuivat hampaiden välissä korppukuormien sekaan, jota muonaa hän ei\nollut viime matkallaan unhottanut hankkimatta itselleen ja joita hän\njuuri oli hyvällä ruokahalulla hienontelemassa.\n\nVanhus oli tältä välin varmalla silmällään katsahtanut meren ylitse\nhuomaamatta edes laivan vilahdustakaan. Jo aikoi hän työntää kokoon\nkiikarinsa, vaan silloin ihan äkkiarvaamatta näki paljain silmin suuren\nlaivan, joka täysin purjein juuri tuli korkean ja metsäisen niemen\ntakaa ja kääntyi paraassa vauhdissa satamaa kohti. Se odottamaton näky\nsai ukon ihan intoihinsa. Hän alkoi hengittää kovemmin, kasvot\npullistuivat; vanhus vedälti kiikarin jälleen auki, asetti sen silmänsä\neteen ja virkkoi:\n\n\"Ah, sinä vekkuli, sinä veitikka! Vai pääsit huomaamattani tämän\nkerran. Vaikkapa olisit kolmen peninkulman päässä merellä, niin totta\nollen sinut yhtä kaikki tuntisin jo kerskailusta ja tuosta\nmuhkeilemisesta, ell'en muusta. Kellekä nyt noin kunniaa osoitat? -- Ja\nkanuunanlukutkin on maalauttanut lahoon runkoonsa ja suurentanut\npurjeita ja kaikki kaunistellut lipuilla. Ikäänkuin ei vähemmällä\nehtisi vaimonsa lue, tuo paksu sokuritynnyri! Jumala hänelle anteeksi\nsuokoon!\"\n\n\"Kuka se on?\" kysyivät hänen molemmat kumppaninsa yht'aikaa.\n\n\"Märsi, vanha narri, Märsi. Jos Flygerman ei olisi eilen turmellut\nkiikariani, kun välttämättä tahtoi puhdistaa lasit, niin tuntisinpa jo\nukonkin kannelta, niin lähellä se on. Mutta nyt soudamme ulommaksi\nsatamaan hänelle vastaan, ja joku poikkeaa tiellä kutsumaan hänen\neukkoansa mukaan, ja sinä, sisko\", -- sanoi hän seisoalleen nousten ja\nnuoren rouvan puoleen kääntyen -- \"tulet myöskin, niin ehkäpä saat\nkuulla jonkun sanan Stormista, jos hän vielä on vesien päällä. Niin,\nniin, kyllä se nyt jo on myöhäistä itkeä ja viserrellä. Toista on olla\nlaivurin vaimona, astuskella väsyksiin ja tähystellä miehensä\ntuulen-repimiä palttinariepuja, kuin seista minun puodissani, elää\nhyviä päiviä, syödä suun täydeltä rusinoita ja selailla uusia\nkarttuunihuiveja -- toden totta -- tahtoisinpa tietää, mikä sinulla\nsilloin oli hätänä, sisko?\"\n\nNurja ukko läksi edeltä kömpimään alas tornista ja toiset seurasivat,\nrouva suruisempana, kuin sinne noustessaan oli ollut, ja herra\nFlygerman erittäin kiukuissansa tuon majakkaerehdyksensä ja häpeän\ntähden, jota oli saanut palkaksi kiikarinhaku-vaivastaan.\n\nSe tyytymättömyys yhä vielä lisäytyi aavistuksesta, että juuri hän oli\nsaava toimeeksen poiketa rouva Märsiä noutamaan. Hän murisi koko\nmatkan, vaikka niin katkonaisesti ja hiljaa, että vaan yksityisiä\nsanoja voi erottaa. Vasta sitte, kun päästiin lähelle erästä\npoikkikatua, jonka varrella rouva Märsi asui, rupesi hänen\nnurisemisensa kuulumaan selvemmin.\n\n\"Ja se vanha lihava ankka!\" sanoi hän, \"samapa se ihan on, tuleeko hän\nvai ei. Märsi kyllä ehtii saada hänestä kylliksensä. En koskaan ole\nkenenkään kuullut loruavan niin paljoa, kuin hän; ja hänen ainaiset 'no\nherrasensa' ja 'voi surkeansa' saavat ihmisten korvat kuuroiksi. Ja\nkuka sitte menee sanomaan hänelle? Minäkö? -- sitä kyllä saa odottaa!\nLempo vieköön, kellään ei ole edes sen vertaa hyvyyttä, että pyytäisi\nminua menemään; se on muka ihan selvää, että minun aina pitää olla\npaikallani valmiina juoksemaan ja jaksamaan; -- vaan minä sanon, että\nse käy ajan pitkään raskaaksi.\"\n\nNiin sanoen kääntyi hän poikkikadulle, jota vastoin molemmat toiset\njatkoivat matkaansa, varmasti tietäen, että Flygermanin suuttumus ei\nollenkaan estänyt häntä olemasta luotettavin sanansaattaja. Kohta he jo\njoutuivatkin satamaan.\n\nVanha herra rupesi heti laittamaan venettänsä, valmiiksi lähtemään\nvesille, nosti pystyyn mastit ja päästi purjeet, kun näet tuulta sopi\nhyvin käyttää.\n\nPäivä kuitenkin jo alkoi hämärtyä, ja sumu, lokakuun illan tavallinen\nkumppani, levisi vähitellen veden pinnalle, ainoastaan hiljalleen\nliikkuen eteenpäin yhä vähenevässä tuulessa. Ei ollut enää varaa\ntuhlata aikaa, niin että ukko oli juuri laskemaisillaan pois rannasta\nhuolimatta enää odotella viipyviä matkakumppaneja, kun hän äkkiä kuuli\nodotellun rouvan raskaat askeleet ja tunsi hänen helakan äänensä:\n\n\"Voi surkeaa, jos teillä, serkku Flygerman, on sydäntä narrata minua.\nOlikohan se nyt ukko itse, ihan hän se, raukka. Näittekö hänet\nkannella? No herranen, jospa hän onkin ehkä sairas ja saa pysyä\nkajuutassa. Muuten pitää hän sinistä nuttuansa, jossa on suuret\nmessinkinapit, ja punainen huopahattu päässä ja vanha piippunysä suussa\n-- hyi! Minä nuuskaan itse enkä kärsi noita savutorvia. -- Hyvää iltaa,\nraatimies, hyvää iltaa, lapsi-parka, oletko sinäkin täällä ja odottelet\nukkoasi? Jumala sinua lohduttakoon, mihinkähän hän lienee joutunut.\nMutta voi surkea, miten pieni tuo vene on, tokkohan se kannattaa neljää\nhenkeä?\"\n\n\"Astu veneesen, sisko, niin saat sitte puhua enemmän\", sanoi vanhus ja\nauttoi kursailematta lihavan rouvan alukseen, joka horjahteli tuon\nmahtavan painonlisäyksen alla. Kohta oli seurue hyvän palan päässä\nrannasta, ja yhtä pätkälle oli rouva Märsi jo ehtinyt purjehtia\nlorutulvassaan eikä puheesta näyttänyt koskaan loppua tulevan,\npäinvastoin se kaikilta muilta riisti sanankin virkkamisen tilaisuuden,\njopa halunkin. Tässä ehdimme kumminkin esittää ainoastaan muutaman\npisaran tuosta sanojen rankkasateesta eikä enempi olisi soveliastakaan,\nkoska olemme vakuutetut, että se kokonaan vallalle päästessään\nhukuttaisi tulvallaan lukijan. Herra Flygermania kohtaan se ensin\nkääntyi:\n\n\"Ai, ai, miten hienoissa vaatteissa te, serkku, lähdette ulos\npakkaseen\", sanoi rouva, \"Jumala varjelkoon ketään vilustumasta minun\ntähteni. Kääntäkää ylös nutun kaulus; olettehan koko ajan pidelleet\nkorvianne. Voi sitä korvansärkyä, kun se oikein kiusaa ihmistä, on\nvähällä halaista koko pään. Minä nyhdätin kolme hammasta viime vuonna\nja tänä vuonna yhden, niin että kyllä tiedän, miltä pakotus tuntuu.\nKatsokaahan, katsokaahan vaan, miten hän irvistelee, ja ihan varmaa ja\ntotta se on, että voi hyvän iloisuutensa menettää vähemmässäkin\nvaivassa. Jumala suokoon Märsin, ukko raukan, päästä kaikista\nsyysmatkansa seurauksista, jos hän nyt todellakin tulee kotiin. Eikä\nsinulla, lapsi parka, ole ketään tavattavana. Herra armahtakoon\nkaikkia, joiden pitää luottaa vesiin ja tuuliin -- huh, miten vene\nkallistelekse -- ei sinne joudu ainoastaan yksi vaan kaksi ja kolme ja\nsatoja. -- Mutta sinun pitää nähdä unia, sisko, eipä voisi uskoa, miten\nsuuri apu on unista. Joka kerran, kun Märsi on tullut, olen minä nähnyt\nunta hänestä, vaikka se kuuluu kummalliselta; mutta se on ihan totta.\nNiinkuin viime yönäkin, Herra armahda, kun olen paraillani nukkumassa\nja Anna vieressäni sängyssä, olen menevinäni aitasta ottamaan lihaa, ja\nkun nostan kantta, seisoo Märsi tynnyrissä ja sanoo: terveisiä\nKöpenhaminasta, mamma! Nyt näemme, mitä se merkitsee. -- Mutta johan\nnyt tulee ihan pimeä, hyvät herrat, ja emmeköhän saata purjehtia\nkivelle ja hukkua kaikki tyyni.\"\n\nTosiaan olikin jo pimennyt niin, että raatimiesvanhus alkoi epäillä,\ntokko laivaa enää löytyisikään. Ja vielä suurempi syy oli luulla\nkapteenin jo ehtineen laskea ankkuriin ja lähteä maallepäin; sentähden\nhän kaikin tavoin koetti estää sitä ikävää sattumaa, että purjehtisi\nhänen veneensä ohitse sitä huomaamatta. Niinpä hän kaikki ne sekunnit,\njotka sai anastetuksi puheliaan matkakumppaninsa loruamiselta, käytti\nhyvin tarkoin kuunnellakseen puheen ääntä tai airojen loisketta\nlaajalta sumunpeitteiseltä vedenseljältä.\n\nKun ei hisaustakaan kuulunut ja matka niiden laivojen tavalliseen\nankkuripaikkaan, jotka joko vastatuulen tai pimeän tähden eivät voineet\nlaskea sataman sisempään lahdekkeesen, oli liian pitkä ja vaivaloinen\nkulkea näin myöhään iltasilla, muutti raatimies ensimäisen aikeensa ja\npäätti laskea maalle, josta odotellun veneen saattoi yhtä varmasti\nhuomata kuin sluupistakin. Se oli niemenkärki, jonka ohitse satamaan\npyrkivien laivojen täytyi laskea, mutta siinä oli myöskin vartavasten\nsluupeille laitettu silta, josta monikin ulompaa tuleva nousi maalle,\njos katsoi paremmaksi jatkaa matkansa kaupunkiin jalkaisin kuin\nkäsivoimin soutain sinne ponnistella.\n\nSille niemelle laski nyt arvoisa perämies seuransa, jättäen heidän\nomaan valtaansa viipyä siellä tai lähteä astumalla takaisin. Nyt\nsattuikin niin, että tuskin ehdittiin nousta sillalle, kun yleiseksi\niloksi kuultiin ripeätä aironloiskerta jostakin lähestyvästä veneestä.\nKohta arvattiin, kuka tulija oli, ja herra Flygerman, joka ei ollenkaan\nvihannut iloista hämmästyttämistä, jos vaan itse semmoisen milloin\nkeksi, unhotti toimimis- ja järjestelemishuvin tähden vanhan rouvan\npuheliaisuuden, tarttui häntä käteen ja talutti häntä niin lähelle\nsillan reunaa, kuin häntä suinkin sai menemään.\n\n\"Seisokaa tässä\", sanoi hän, \"ja olkaa hiljaa hetkinen, jos on\nmahdollista. Jos vene aikoo ohitse, huudamme sille, mutta jos se tulee\ntänne, niin ottakaa ukkonne vastaan niin pian, kun hän vaan saa\njalkansa sillalle. Onpa ennenkin toimitettu samanlaista kujetta ja\nastuttu väsyksiin sitä järjestäessä.\"\n\nKädenpuserruksella ilmoitti rouva Märsi sekä tajuavansa, mistä oli\npuhe, että olevansa siihen ihan mieltynyt. Hän pysyi paikallaan,\nasetteli pumpulilla sisustettua leveää palttoansa, pyyhki nenäliinalla\nsuunsa ja nenänsä, pyyhkäsi otsalle pudonneet hiukset jälleen ylös ja\nlaitteli, pimeästä huolimatta, itseään niin sieväksi kuin suinkin.\n\nKomentosana kuului aironloiskeen seassa sluupista, soutu lakkasi, ja\nkohta kunnon rouva näki veneen päällikön hämärän muodon vieressänsä\nsillalla.\n\nEnempää odottamatta kiersi hän vahvat kätensä miehen kaulaan, läjähytti\naika suutelon hänen haulillensa ja huudahti iloissaan: \"Hä, veitikka,\netkö enää tunne minua? Jumala sinua siunatkoon, tervetullut kotiin!\"\n\n\"Jotakuinkin, rouva Märsi!\" vastasi tulija äänellä niin kummastuneella\nja niin toisenlaisella, kuin hellä vastaanottaja oli odottanut, että\nhän peljästyksissään hypähti sylen verran taapäin.\n\nMutta yhdestä seuran jäsenestä se ääni ei ollenkaan sointunut\nvastenmieliseltä. Nuori rouva huudahti ilosta ja sulkeutui seuraavana\nsilmänräpäyksenä kotiin palanneen miehensä syliin. -- Se oli kapteeni\nStorm.\n\nJätettäköön kertomatta rouva Märsin ihmettelemisen ja surun sanarikkaat\nilmaukset, joiden kumppaneina milloin pyöri nauru, milloin itku, ja\nsamoin myöskin vanhan raatimiehen lyhyet ja puoliääniset nurisemiset\nnuorten laivurien tyhmyydestä, että hankkivat vieraissa satamissa uudet\npurjeet ja varustelevat laivansa uuteen tapaan, siitä sanaakaan\nhiiskumatta, niin että kunnialliset ihmiset tulevat juoksentelemaan\nkuin narrit, jotka ovat ensi kertaa olleet kellotapulissa\ntähystelemässä. Nuoren pariskunnan jälkeen oli herra Flygerman kaikista\ntyytyväisin; koko matkan kaupunkiin astuskellessaan hieroi hän ilosta\nkäsiänsä, kun näet luuletteli itsellään olevan siinä suurenkin ansion,\nettä oli jo alusta asti sanonut pitävänsä \"omat ajatuksensa\" laivasta,\nkuten hän sitte monesti kiisteli selvin sanoin lausuneensa ja voivansa\nsen todistaa rouva Stormin vakuutuksella, jos mitään todistusta\ntarvittiin.\n\n\n\n\nKeräjäsankari.\n\n\nOli kylmä talvipäivä. Kylmä tuuli ja hurjasti tanssien ryöppyävä lumi\neivät juuri houkutelleet ketään huvimatkoille; kaikki, joilla ei ollut\nerittäin kiireisiä asioita, pysyivät mielellään oman tupansa\nlämpimässä. Kuitenkin oli siinä syrjäisessä paikkakunnassa maalla,\njonne nyt pyydämme lukijaa hyväntahtoisesti kääntämään huomiotansa,\ntavattoman vilkasta liikettä teillä; sekä jalka- että hevosväkeä pyrki\nrämpien eteenpäin tuiskusta kokoutuneiden kinosten läpi.\n\nTalvikeräjät näet alkoivat seuraavana päivänä, ja kaikenlaisia\nasianosaisia riensi kanteenpanoon. Rauhallinen talonpoika, jolla\nkuitenkin vielä oli halua uhrata riksinsä, kuollakseen lain lausuvan\nkovan sanan hänen naapurillensa; tappelija, joka pakosta tallukoitsi\neteenpäin, niukka eväs seljässä ja tusinallinen korvapuusteja\nomantuntonsa taakkana; varas liian vapaine vieraanvara-aatteineen;\nirtolas vapaamielisine pyrintöineen; herra asioineen ja narri\nvehkeineen; kaikensäätyisiä ja -ikäisiä ja -uskoisia ihmisiä kokoutui\ntuohon tuttuun taistelupaikkaan syyttämään ja vastaamaan, todistamaan\nja katsomaan. Keräjätalo ja muut lähimmät talot olivat täynnä väkeä,\ntutut tapasivat toisiansa ja puhelivat, rekiä lykättiin edestakaisin,\nhevosia siistittiin, juotettiin, sidottiin kiinni ja kirjavaa joukkoa\nkatseli silloin tällöin nuori kirjuri, jopa toinenkin, tullen välistä\nportaille ikäänkuin tarkastamaan sotaväkeänsä.\n\nMonien tulleiden joukossa istui erään tuvan penkillä mies vaimonsa\nkanssa. He tuontuostakin levottomasti katsahtivat ulos ikkunasta, ja\nmolempien kasvoissa näkyi kovan kärsimisen selviä tuntomerkkejä.\nHetkisen vaitiolon jälkeen alkoivat he keskustella.\n\n\"Näit siis varmaan, ett'ei hän vielä ole tullut?\" sanoi vaimo.\n\n\"Katso itse\", vastasi mies, \"vielähän ovat luukut hänen ikkunainsa\nedessä ja porstuankin ovi on kiinni.\"\n\n\"Ehkäpä\", lausui vaimo, hiukkanen ilon vivahdusta kasvoissa, \"hän ei\ntulekaan, vaan jättää asian sikseen.\"\n\n\"Sano ennen: ehkäpä ei tuomari tulekaan\", vastusti mies. \"Onko\nyksiäkään keräjiä pidetty siitä asti, kun översti sai puustellin tästä\npitäjästä, joilla hän ei olisi ollut läsnä, kuljettanut niihin\ntodistajia ja manuuttanut ihmisiä, niin että tuskin ukot ja lapset ovat\nsaaneet olla kotona? Onhan hänellä jo monta vuotta ollut täällä oma\ntupansa keräjätuvan vieressä, niinkuin muilla ihmisillä on kirkolla\npitäjäntuvat; sillä keräjillä hän pitää jumalanpalvelusta, täällä hänen\noikea kotinsa on.\"\n\n\"Mutta me rukoilemme ja pyydämme häntä\", sanoi vaimo, \"ehkäpä hänellä\nkuitenkin on ihmissydän, niin ett'ei hän huoli ajattaa meitä maantielle\nmonen lapsemme kanssa. Jos tulee hyvä vuosi, niin voimme maksaa\nvelkamme, kukaties jo ensi syksynä.\"\n\nSilloin kuului aisakellon helinä, ja mies kalveni huomattavasti.\n\nIhmis- ja rekijoukkojen läpi ajoi pihaan reki, ohjaten hiljemmällä\nvauhdilla kulkunsa suorastaan äsken mainitun tuvan eteen. Perässä istui\nleveä herra hukannahkaturkissaan, jonka tuuheat karvat tunkeutuivat\nkapean reen laitojen yli. Pää näytti kuin tuppeen hävinneeltä, niin\nhyvin oli se kääritty paksuun, punaiseen vaatteesen, joka toimitti\nkaulahuivin virkaa, ja hänen sylissään paksun vällyn päällä oli\npiipunpää, suuruudeltaan melkein herran oman pään vertainen.\n\nHänen edessään kuskilaudalla istui myöskin herrasmies, jos nimittäin\nniin sopii arvata murtavasta puheesta hänen huutaessaan talonpojille,\nettä tekisivät tilaa, ja sievästä, kaupunkimaisesta piiskan\nnapsuttelemisesta ilmassa. Muuten ei hänen pukunsa suinkaan\ntarkoittanut komeutta eikä mukavuutta. Hänen lyhyt, paksuhko vartalonsa\noli niin huolellisesti kuin mahdollista kääritty ohueen päällysnuttuun,\njoka, kuten näkyi hänen hypätessään pois reestä, ulottui vaan polveen\nasti, ja hänen sinisessä, hyvin harjatussa lakissaan oli tuskin sen\nvertaa nukkaa jäljellä, että pyryävä lumi voi vaan pieniksi pilkuiksi\nsiihen tarttua.\n\nReen perässä istuva herra oli virasta erotettu, rikas översti ja\ntilallinen Tingkors, ja kuskilaudalla ollut herra hänen salakirjurinsa,\nkaikki-kaikissansa ja armopalvelijansa, vanhettunut ylioppilas Simon\nTimoteus Gåsevinge.\n\nHevosen ja reen jättäminen erään talonpojan haltuun, oven avaaminen\nsekä vällyjen ja tavarain kannattaminen tupaan oli Gåsevingellä tehtynä\nsilmänräpäyksessä. Molemmat herrat astuivat sisään, ja kohta nähtiin\npienessä huoneessa iloisen tulen leimuavan uunissa ja överstin\narvokkaasti istuvan nojatuolissa pöydän vieressä; herra Simon Timoteus\nhyvin toimeliaasti ja tarkasti sytytti kaksi kynttilää, järjesteli\nisäntänsä tavarat sekä koetteli ahkeralla tomuttamisella ja\npuhdistamisella suojella sulavan lumen vahingolliselta vaikutukselta\nnuoruutensa aikaisen päällysnutun kulunutta jäännöstä, joka hänellä\nkylmän tähden vieläkin oli yllänsä.\n\nLukija on epäilemättä jo tuntenut vanhan sotilaan eikä ehkä katsele\nhäntä erittäin suopeilla silmillä, näet tuon hänen murheellisen\nvelkamiehensä kuvailun tähden. Puolueettomuus siis vaatii meitä\nlausumaan joitakuita sovittavia sanoja hänen puolustukseksensa.\n\nÖversti Tingkors ei ollut mikään nylkyri vanhoilla päivillänsä, vaikka\nhän rakasti riitoja ja taisteluja. Hän oli palvellut isänmaatansa\nkohtuullisen etevästi Pommerin sodassa ja katsonut sitte olevan\nitsellään yhtä hyvän oikeuden kuin kellä muulla tahansa asettua\nrauhassa nauttimaan perittyjä ja hankittuja varojansa. Mutta hän ei --\noli hänellä tapana sanoa -- kuitenkaan ollut lähtenyt kuin juhta\nkuormansa edestä elämään ainoastaan vatsaansa varten. Ihminen oli hän\nollut ja sotilas, ja ihmisenä ja sotilaana tahtoi hän elää vieläkin,\nvaikk'ei hänellä nyt ollut komennettavana rykmenttejä tai pataljooneja,\nvaan lukuja ja pykälöitä. Oikeastaan olikin käynyt niin, että lepo oli\nhänestä vähitellen ruvennut tuntumaan liian levolliselta, ja silloin\nparaasen aikaan olivat jotkut maariidat naapurien kanssa ohjanneet\nhänet keräjöimisiin ja saaneet hänet mielistymään noihin omituisiin\nkahakoihin, joita taisteltiin tuomarin valtaistuimen edessä\nkeräjätuvissa. Ollen melkoisen kopea ja itserakas sekä vielä\nsuuremmassa määrässä luonnostansa yksinkertainen, oli hän vuosien\nkuluessa päässyt vakuutukseen, että keräjöiminen se juuri olisi\nollutkin hänen oikea alansa ja laki se miekka, jota heilutellen hän\nolisi voinut kohota ainakin kenraalin arvoon, jos olisi osanut aikanaan\njoutumaan lakitieteen alalle.\n\nJo monta vuotta sitte oli hän rakennuttanut päämajansa, joksi hän sitä\nsanoi, keräjäkartanon viereen. Nyt oli koko hänen aikansa jaettuna\nkeräjäasioihin, korttipeliin ja entisen sota-uransa aikaisiin\nmuistelmiin, ja kaikki ne lempihuvitukset sekautuivat hänen\nkäsityksessään toisiinsa, niin että hänen puheensakin sotkeutui mitä\nkirjavimmaksi melskaksi. Kortit olivat hänellä sotajoukkoja,\ntaisteluksi saattoi hän sanoa tavallista keräjäasiaakin ja\nkeräjöimiseksi jotakin korttipeliä; hän löi esiin komppanian, marssitti\ntanterelle valttinsa ja ryntäsi taisteluun muistikirjoineen. Muuten oli\nhän koko olemukseltaan hidasluontoisen tyyni, ja hänen suuresta,\ntäyteläisestä muodostaan huomasi helposti jotakin yksitoikkoista\nliiallisuutta ynnä herkkäuskoista tyhmyyttä, joka kuitenkin välistä\nkasvoi suunnattomaksi iloksi, milloin sattui keksimään jonkin pienen,\nviekkaan juonen.\n\nHän oli jo hetkisen hyvin mahtavasti ojennellut jäseniään nojatuolissa\nja muutamien vahvojen savupilvien mukana puhaltanut matkan väsymyksen\npois ruumiistansa. Nyt hän katsoi jo olevan ajan ryhtyä asiaan ja alkoi\ntapansa mukaan käskynsä pienellä personallisella viittauksella, joka\nkoski hänen apulaistansa:\n\n\"Herra armahda teidän järjestystänne, herra Gåsevinge, vaikkette sillä\nole kuitenkaan päässeet sen pitemmälle maailmassa! Järjestelkää kotona,\njos teillä on halua; mutta täällä me elämme vaan kuin matkamiehet,\nherra Gåsevinge, kuin sotaretkellä, leirissä, sodan melskeessä, ja\ntäällä on tarkastettava joukkojamme eikä turkkeja. Ottakaa esiin\nasiapaperit, niin saamme järjestellä ne vielä tänä iltana. Muistitteko\nottaa mukaan torppari Juhanan valituksen ja Pistooli-ukon köyhänkirjan?\nMeidän korttimme huononevat huononemistaan ja jonkun vuoden perästä ei\nmeillä ole muuta kuin paljaita kakkosia keräjäpöydälle viedä.\"\n\nViimeiseen valitukseensa oli översti-paralla kyllä, syytä. Kaikki hänen\nvanhat juttunsa oli aikaa myöten jo vähitellen päätetty eikä uusia\ntahtonut enää mistään ilmestyä, kun kaikki hänen naapurinsa pelkäsivät\nhänen keräjöimisintoansa ja sentähden huolellisesti koettivat välttää\nkaikkea sellaista yhteyttä hänen kanssansa, josta olisi saattanut\njohtaa jotakin keräjäasiaa.\n\nHerra Gåsevinge avasi erään kapsäkin ja alkoi siitä ladella esiin\nasiakirjoja; ne eivät tosin enää olleet niin lihavia kuin entisinä,\nparempina aikoina, vaan riittivät kuitenkin vielä siksi, että pöytä\nvähitellen tuli täyteen. Översti-vanhus istui kiikkuellen\nnojatuolissaan ja katsahti tyytyväisesti jokaiseen uuteen\npaperivihkoon, joka vedettiin esiin. Kun kaikki loppui kapsäkistä,\npudisti hän hiljaa päätänsä ja sanoi puoleksi huoaten: \"Ohhoh, hyvä\nGåsevinge, joko kortit loppuivat?\"\n\n\"Ja totta puhuen, herra översti\", sanoi apulainen, \"minä luulen, ett'ei\nmeillä tällä kertaa ole muuta kuin paljaita hakkuja koko pelissä.\"\n\n\"Mutta velkariita naapuriamme Simo Paavolaa vastaan\", keskeytti översti\nnauraen, \"antaa kuitenkin pelin. Se on ässä, luulisin minä.\"\n\n\"Jos herra översti --\" tässä rykäsi herra Gåsevinge pari kertaa --\n\"minä arvelen, että eiköhän ole liian kovasydämmistä ajaa häntä\nmaantielle vaimoineen ja lapsineen.\"\n\n\"Vaiti, Gåsevinge\", vastasi översti ankaran näköisesti, \"te itse olette\nraukka, minä sanon, hyväsydämminen narri, ja sentähden tahdotte kaiken\nikänne olla raukkana nahjuksena. Älkää enää puhuko siitä asiasta. Minä\nolen vanha mies, ja kohta minun retkeni tässä maailmassa päättyy, ja\nJumala tietköön, se kyllä kirvelee mieltäni, ett'en voi tehdä piettiä\nPaavosta näkemättä hänen samalla joutuvan pois talostaan ja tilastaan;\nmutta niin pitää käydä. Istuutukaahan ja alkakaa väen tarkastus.\"\n\nHerra Simon Timoteus asettui pöydän viereen ja rupesi hyvin tietävän\nnäköisenä selailemaan ja punnitsemaan levällään olevia papereja.\n\"Ensin\", alkoi hän, \"niittyriita -- --\"\n\n\"Pankaa erilleen\", virkkoi översti, \"se on, huono komppania, se hajoaa\nensi laukauksesta.\"\n\n\"Toiseksi, puhtaaksi kirjoittamaton valitus -- -- vastaan laittomasta\nsudenajosta jne. jne.\"\n\n\"Lukekaa se; oletteko siitä mitään saaneet kokoon, hyvä Gåsevinge?\"\n\n\"Se on vasta suunnittelu\", vastasi hän, \"lakipykälät ja asianosaiset\novat vielä panematta; mutta tähän tapaan se muuten on: Vaikka on\nselville saatu, että tässä pitäjässä on susien ja muiden vahingollisten\neläinten ajoa vanhastaan toimitettu niin, että ajorivi on alkanut maan\npuolelta ja kulkenut Susiniemeen päin ja verkot ovat aina olleet\nasetettuina karjaniittyjen poikki, noin virstan päähän eteläisestä\nniemen nenästä, niin viime syksynä ovat kuitenkin asianomaiset ajon\njohtajat pahuudessaan tai jostakin muusta tuntemattomasta syystä niin\npaljon poikenneet ikivanhasta ja tavaksi tulleesta järjestyksestä, että\nhe alkoivat ajon mainitusta eteläisestä niemestä ja asettivat verkot\nmanteren metsänrajaan ihan niemen niskaan. Koska minulla entisellä jne.\njne. on puustellina Susilahden kartano, johon metsineen ja alusmaineen\nkuuluu suurin osa mainitun niemen eteläpäästä, olen katsonut olevan\nsyytä tässä jne. jne. oikeudessa valittaa mainitusta asianomaisten ajon\njohtajain lainvastaisesta toimesta, vaatien samalla, jne. jne. ja jne.\njne. sekä jne. jne. mukaan, vastausta vahingosta, joka minulle siten on\ntullut; koska näette niin metsälinnut kuin myöskin jänikset ja muu\nhyödyllinen metsänriista on tuolla mainitulla toimella minun mailtani\nkarkoitettu laajalle manterelle, josta ne eivät kohta eivätkä yhtä\nrunsaasti palanne.\"\n\n\"Hyvin\", lausui översti, \"oikein hyvin, kunnon ystävä. Pankaa vettä\nteepannuun ja lämmittäkää itsellenne lasi totia; jos vaan saatte hyvän\npanoksen lakipykäliä noihin kolmeen jne.-kohtaan, niin on voitto\nmeidän.\"\n\nHyvillään isäntänsä hyvästä tarjouksesta ja kiittävästä lauseestakin\nteki herra Gåsevinge lasinsa ja istuutui taas hyvin huolettoman\nnäköisenä pöydän viereen, vaikk'ei vielä ollutkaan mielessänsä saanut\nselville, mistä hän äkkipikaa voisi ottaa ruutia hyvästi ladatakseen\nnuo muhkeasti esille vedetyt kanuunansa. Hän nyt jätti asian siksensä,\nkunnes ehtisi neuvotella keräjille tulevain nuorten lakimiesten kanssa,\njoiden luona hän muutenkin aikoi vielä samana iltana käydä\nväkinäisistä, ell'emme tahdo sanoa väkiviinaisista, syistä.\n\nMuuten oli herra Gåsevingen päätarkoituksena koko tällä keräjäretkellä\nsaada isäntänsä taivutetuksi armahtamaan köyhää velallista, jonka kurja\ntila erittäin suuresti huoletutti hänen sääliväistä sydäntänsä. Sitä\nvarten olisi hän mielellään käyttänyt kaiken lakitaitonsa tehdäkseen\nkaikki mahdolliset jutut niin kelvollisiksi ja perusteellisiksi, kuin\nsuinkin saattoi, hän kun näet oli vakuutettu översti-vanhuksen\ntaipumuksen jättämään tuon velkajutun toistaiseksi kasvavan ihan sen\nmukaan, miten paljo hänelle karttui semmoisia asioita, jotka voi toivoa\nvoittavansa. Mutta nyt se tehtävä näytti hänestä perin vaikealta, niin\nett'ei hän osannut toivoa pienintäkään menestystä sen suorittamisessa.\nHän kuitenkin rupesi arvokkaan näköiseksi, niinkuin vanha korpraali,\nasetettuna huonojen sotamiesten riviin, otti taas joukon papereja ja\nalkoi tarkastella.\n\n\"Valitus hollikyydin pidosta kahdella hevosella Susiniemen\nrusthollista.\"\n\n\"Pankaa syrjään, herra Gåsevinge, sitä ei voi auttaa.\"\n\n\"Riita korkeaa kruunua vastaan kalkin oton oikeudesta Korven\nkruunun-uutistalon mailta.\"\n\n\"Se asia on jo kestänyt _koko_ vuoden ja Jumalan avulla kestää vielä\nuseampiakin. Edelleen, hyvä ystävä.\"\n\n\"Muistiinpanot mäkitupalaisen Elsa Erikintyttären\nvahingonkorvaus-riidassa talollista Erik Erikinpoikaa vastaan,\njonka koira on purrut kantajalta kukon kuoliaaksi.\"\n\n\"Malttakaas, pysähtykää vähän! Sen asian saatte te ajaa omissa\nnimissänne, hyvä Gåsevinge. Asia on itsessään hyvin miellyttävä, kunnon\nystävä; mutta seuraelämän säännöillä saattaisi olla jotakin\nmuistuttamista, jos sitä itse ajaisin. Kenraali, näettekös, ei saa\ntaistella talonpoikia vastaan, eikä tuota viitsi pelata korttia\npuolesta äyristä, kun kerran on päässyt johonkin arvoon maailmassa. Oi,\nhyvä Gåsevinge, jospa minä olisin teidän onnellisessa asemassanne tässä\nsuhteessa enkä tarvitsisi huolia maailman etuluuloista! Kuluneessa\nmustassa nutussani, paperit kainalossa, kuljeksisin minä kaikkialla,\nrikasten ja mahtavien palatseissa ja köyhäin tölleissä, kaikkialla\nkuuntelisin, missä jotakin vääryyttä olisi tapahtunut tai jotakin\nsekaista selvitettävänä, ja tulisin keräjiin suurten joukkojen kanssa,\njoiden hyvään johtamiseen, sen vakuutan, tarvitaan yhtä suurta neroa\nkuin oikeidenkin sotajoukkojen komentamiseen. Se on _teidän_\nsuuruutenne, Gåsevinge, teidän onnenne, jonka olette saavuttaneet\nhyväntahtoisella myöntyväisyydellänne maailmassa ja totilasilla,\nmilloin se on ollut saatavissa\"; tässä levisi tavaton ivanauru jalon\növerstin kasvoille -- \"se on teidän suuruutenne, sanon minä, että\nvoitte olla oman mielenne ja vakuutuksenne mukaan vetämättä heti\nihmisten silmiä puoleenne. Jospa olisi olemassa jokin korkeampi kuin\nihmisoikeus, johon saattaisi laillisessa järjestyksessä manuuttaa\nmaailman vastaamaan kaikesta siitä pakosta, jota saa kärsiä sen\netuluulojen ja tyhmyyden tähden, niin se juttu, vakuutan minä teille,\nGåsevinge, ei olisi mikään huono kortti lyötäväksi. Muistiinpanot olen\nitse tehnyt vanhan vaimon kertomuksen mukaan ja merkinnyt siihen\nmuutamia todistajia. Mutta se olkoon vaan meidän asianamme, älkää\nmainitko minun nimeäni koko jutussa.\"\n\n\"Asia on näin: kantajalla on kukko, jonka välistä selitetään käyneen\nvastaajan pihassa raappimassa hänen tupakkamaatansa. Vastaaja on\nuhkaillut. Eräänä päivänä ovat todistajat kuulleet koiranhaukuntaa ja\nkovaa kaakotusta vastaajan pihasta, menneet sinne ja nähneet kantajan\nkukon kuoliaaksi revittynä ja koiran juoksevan viidentoista tai\nkahdenkymmenen kyynärän päässä. Vastaajan todistetaan olleen\ntuvanportailla ja kutsuneen koiraansa. Miltä teistä näyttää, Gåsevinge,\nniin pitkälle on asia selvä.\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi Gåsevinge, \"eikä siinä voi tapata.\"\n\n\"Malttakaahan\", sanoi översti, sormi nenällä, \"nyt tulee pulmallisempi\nkohta. Samat todistajat kertovat myöskin samaan aikaan nähneensä suuren\nhaukan laskeutuneen tallin katolle noin seitsemänkymmenen askeleen\npäähän kukon surmapaikasta. Mitenkä se on pois saatava? Kukon on\nrepinyt kantajan vaatimuksen mukaan vastaajan koira ja vastaajan\nsanojen mukaan haukka. Näettekös, hyvä ystävä, asia on suurempi, kuin\nluulisikaan, ja Herra sen tietää, mitä siinä vielä voi saada selville.\"\n\nHerra Gåsevingellä ei oikeastaan ollut mitään halua esiytyä siinä\nasiassa, varsinkin kun huomasi, miten epävarmalla pohjalla se oli, ja\npelkäsi sen sivuseikkojen herättävän huomiota ja tekevän hänet kaikkien\nkeräjätuttujensa naurun aiheeksi: hän koetti sentähden päästä erilleen\njutusta ja huomautti, ett'eiköhän olisi parasta jättää asia sikseen,\nvarsinkin koska se ei ollut överstin oma ja koska todistuksen ja\nselvityksen puutteen tähden ei ollut syytä toivoa mitään voittoa.\n\n\"Ei, lempo vie!\" sanoi översti, \"ei tässä ole puhe siitä, mikä on\nminun, mikä sinun, ei voittamisesta tai menettämisestä, vaan paljoa\ntärkeämmästä asiasta, siitä, mitä ihmisjärki saa aikaan, kun sitä\noikein käytetään ja kun se tuntee apukeinonsa. Lailla on oma muotonsa,\nja tuomarin täytyy tuomita sen mukaan, vastoin kantajan tahtoa tai\nhänen edukseen, samapa se; mutta huomatkaa, taito onkin se, että osaa\nviedä asiansa niin liki voittoa kuin mahdollista. Näettekös, tässä on\nkolme asiaa punnittavana: ensin koiran luonne, sitte kukon ja viimeksi\nhaukan. Se on tiettyä ja se voidaan todistaakin, että koira haukkuu\nlintua; siispä se pureekin, jos vaan saa kiinni jonkun; ja samoin, voi\njotenkin varmasti olettaa sitä tällä kertaa isäntänsä yllyttäneen.\"\n\n\"Mutta\", huomautti herra Gåsevinge, kuinka voi selittää, että kukko\nodotti koiraa, kun sillä on siivet ja jalat millä karkuun päästä?\n\n\"Älkää olko tyhmä, hyvä ystävä\", sanoi isäntä tyytymättömästi,\n\"tiedättehän; että kukko oli kesy, koska se oli enimmän aikansa elänyt\nemäntänsä kanssa hänen pikku mökissään.\"\n\n\"Entä haukka?\" intti herra Gåsevinge.\n\n\"No jaa, haukka\", jatkoi översti kiivaammin, \"onko luonnollista tai\nhaukan luonteen mukaista, että se olisi uskaltanut asettua tallin\nkatolle ainoastaan seitsemänkymmenen askeleen päähän, jos ihmiset ja\nkoirat olisivat sen ajaneet pois saaliilta?\"\n\n\"Mutta jos sallitte, herra översti\", vastusteli hänen suojattinsa,\ntahtoen yhä vielä kaikin voimin pelastua koko asiaan ryhtymästä, \"onko\nsitte luonnollisempaa, että se olisi syyttä uskaltanut lentää koiran\nluo ja asettua niin lähelle?\"\n\n\"Ei mitään koukkuja eikä kujeita!\" huusi kelpo översti hyvin\nsuuttuneena ja löi kätensä tuolin selkään. \"Saatte mennä, mihin\nhaluatte, minä en enää tarvitse teitä tänä iltana, ja joll'ette tahdo\nottaa ajaaksenne tätä asiaa, niin kylläpähän löydän jonkun, joka sen\nottaa. Syyttäkö!\" jatkoi hän vähän tyynemmin, \"eikö siinä ollut\nkylliksi syytä, että se kuuli kaakotuksen?\"\n\nHerra Gåsevinge nousi ylös, otti lasinsa, joi kunnioittavasti kumartaen\növerstin maljan pohjaan asti ja iäksi.\n\nHerra Gåsevinge oli hyvin tottunut semmoisiin pieniin myrskyihin,\njoista hänen ei tarvinnut peljätä mitään pahempia seurauksia eikä\növerstin suuttumuksesta ollenkaan joutua toivottomuuteen. Päinvastoin\noli hän hyvillänsä, että oli niin vähällä päässyt isäntänsä\nasiakirjojen kiusallisesta selailemisesta vapauteen tuttujansa ja\nystäviänsä tervehtimään keräjäkartanon kammariin. Sentähden hän heti,\nkun sai suljetuksi isäntänsä oven jälkeensä, kiirehti kulkuansa ja\nriensi keveästi hypiskellen lumen läpi pihan yli sihteerien huoneesen,\njonne iloisen hälinän ääni ja sytytettyjen tulien loisto häntä\nviehättävästi kutsuivat.\n\nKohta hän siellä lasin ääressä, joka yhtä halulla tarjottiin kuin\nvastaankin otettiin, unhotti kokonaan sekä isäntänsä että hänen asiansa\nja istui nyt koko pitkän illan ahtaassa, huolellisesti hoidetussa ja\ntoimitetussa mustassa frakissaan nuorten uudenaikaisten herrojen\nseurassa, rikkaana kuin kuningas ja paljoa huolettomampana, maksaen\nkohteliasten kumppanien vieraanvarat monilla kertomuksilla\nylioppilas-ajastaan ja keräjäretkistään.\n\nEntisten sekä iloisempien että surullisempien päivien muisto ja punssi\ntekivät hänen sydämmensä pehmeäksi kuin vaha, ja hänen nuoret, vielä\nkovakiskoisiksi turmeltumattomat kuulijansa ottivat hyvin\nsydämmellisesti, vaikka tosin välistä vähän vallattomasti nauraen\nvastaan yksinkertaiset, helppotajuiset kuvaukset hänen omasta\nelämästään: miten hän kasvoi koko maailman suuruisissa toiveissa, hän\nniinkuin muutkin, miten hänen näköpiirinsä vähitellen synkistyi\nyliopistossa, kunnes hänen lähimmätkin pyrintöperänsä kokonaan\npeittyivät ja maallisen kunnian ja maineen tyhjä loisto tuli tottuen\nhänestä yhtä tarpeettomaksi, kuin nyt oli aurinko hänen istuessaan\nlämpimässä kammarissa lasinensa iltasilla ja huomisen päivän leipä\ntiedossansa. Niin kului ilta, eikä herra Gåsevinge pehmeydessään\nhuomannut, miten tenhottomiksi hänen polvensa olivat tulleet, ennenkuin\npääsi ulos pihalle, mennäksensä levolle.\n\nHänen tullessaan ulkoilmaan oli pyry lakannut, tuuli tyyntynyt ja kuu\npilkistänyt näkyviin hajonneiden pilvien takaa. Koko seutu loisti\nlumoavassa valossa, ja hiljaisuus, joka jo vallitsi kaikkialla, teki\nsen kahta vertaa viehättävämmäksi.\n\nHerra Gåsevinge oli ensin aikonut mennä suoraan majapaikkaan: mutta\nkirkkaan illan sulous ja pelko, että vielä saattaisi tavata överstin\nvalvomassa, joka silloin huomaisi hänen nykyisen tilansa, pakottivat\nhänet lähtemään kävelylle järven jäälle, joka oli ihan keräjäkartanon\nalla. Hän tahtoi vähän jäähdytellä ja karkoittaa päästänsä punssin\nkiusalliset höyryt.\n\nOllen muka suurikin luonnon ihailija alkoi hän vaelluksensa, mielessä\nhämärä ihastus, mutta samalla häntä vähän häiritsivät suuret kinokset,\njotka lakkaamatta taistelivat hänen itsepäisten jalkojensa kanssa.\nMuistoja, tunteita ja olentoja entisiltä ajoilta liiteli hänen\nmielikuvituksessansa ja katosi jälleen hänen epätasaisten askeliensa\nsysäyksistä; kauan vaelsi hän voimatta pitää koossa yhtään ainoata\nkuvaa, kunnes vihdoin hänen elämänsä taulu selvisi muutamista kohdista\nja hänen sekavat ajatuksensa alkoivat muodostua ja muuttua sanoiksi.\n\n\"Gåsevinge\", sanoi hän vakavasti, \"uskotko Jumalaan?\"\n\nSen kysymyksen jälkeen lepäsivät hänen ajatuksensa kauan, kulkien vaan\ntunnetulvan mukaan; vihdoin ne jälleen tunsivat lujaa pohjaa allansa ja\npukeutuivat sanoiksi:\n\n\"Kun ennen olit yliopistossa, Gåsevinge, kun kuluivat vuodet ja luku\nkävi sinusta raskaaksi, kuka sinua silloin rohkasi eikä jättänyt sinua\ntulemaan kelvottomaksi, vaan antoi sinulle jotakin työtä ja ansiota?\nKuka lunasti vaatteesi asuntosi isännältä, kun sinun oli lähteminen\nmatkalle, eikä jättänyt sinua alastomana kuljeksimaan ympäri maata ja\nnääntymään? Gåsevinge, oletko kiittämätön? Kuka ravitsi sinua, kun olit\nruoatta, ja antoi sinulle suojaa, kun ei ollut katosta pääsi päällä?\nKatsos, miten ihanasti kuu valasee rannan kuusikkoa! Ei ketään kurjaa\nsaa olla täällä; taivaan valoa ja elämän paraita lahjoja saavat kaikki\ntasan, ja onpa hauskaa olla välistä ihmisenäkin. Mutta mimmoinen sinä\nolet veljiäsi kohtaan? Gåsevinge, tutki itseäsi ja sano, mitä olet\ntekevä huomispäivänä? Lyö rintaasi ja tunne, mitä sinulla on\ntaskussasi. Auta lähimäistäsi, kun olet itse saanut apua. -- -- Kas\ntässä, tämä kurja paperilappu, jos se säilyy, joutuu kahdeksan viatonta\nihmistä turmioon; jos se heitetään tuuleen, kas, silloin jäävät he\nkaikki rauhassa asuntoonsa. Ihmisten suosio ja epäsuosio, samapa se.\nGåsevinge, iloitse, sinä olet tehnyt jalon työn!\"\n\nNiin sanoessaan oli hänellä jo käsissä köyhän talonpojan velkakirja,\njoka muiden asiapaperien kanssa oli ollut povitaskussa; inholla viskasi\nhän sen kauas jäälle.\n\nSen ihmetyttävän urhotyön jälkeen palasi hän ja saapui vihdoin\nmajapaikkaansa, löysi avaimen sovitusta piilosta ja astui tupaan, jossa\növersti-vanhus sikeästi nukkui tilallansa ja johon Gåsevinge itsekin\nheti ojensihe eräälle turkille ja nukkui iloisena humalassaan ja\nhuolettomana huomisen päivän vaivoista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra Gåsevinge heräsi hyvin aikaisin seuraavana aamuna. Heti\nkun hän sai sammutetuksi janonsa, oli hänen ensimäisenä, ajatuksenansa\nhimmeä muisto edellisen illan seikkailusta. Mutta kun hänen\nympärillänsä vallitsi täysi pimeys eikä hän kuullut muuta ääntä kuin\növersti-vanhuksen syvän hengityksen, ei hän suinkaan katsonut olevansa\nvelvollinen niin aikaisin vielä ryhtymään päivän vaivoihin. Niinpä hän\nmyöskin jätti selvittämättä, uniko vai todellisuusko hänen muistissansa\nkummitteli; hän paneutui toiselle kyljelleen maata, karkoitti kaikki\nhuolet mielestänsä ja nukkui uudelleen, raskaammin kuin koskaan.\n\nToisen kerran avatessaan silmänsä näki hän jo aamun hämärtyvän ulkona\nja överstin istuvan pöydän luona, edessänsä paperit ja höyryävä\nkahvipannu.\n\nHerra Gåsevinge tahtoi kuin varovainen kenraali ensin tarkastella\nasemaa, ennenkuin alkoi liikkua, ja makasi siis hetkisen ihan\nhievahtamatta ja vanhusta katsellen.\n\nLieneekö se keveys, joka on aina aamun kumppanina ja joka seoittuu\nluonteesenkin, vaiko päivän odoteltu ilo vaikuttanut, samapa se,\növersti vaan näytti olevan erittäin iloisella mielellä; hänen\notsallansa ei näkynyt yhtäkään pilveä, hänen huulensa usein hymyilivät\nja hänen kätensä sivelivät asiapapereja niinkuin linnun siivet pesässä\nolevia poikasia. Kun enteet olivat niin hyvät, uskalsi apulainen nousta\nistumaan, ojennella käsiään ja kaikessa mukavuudessa haukotella pois\nunen.\n\n\"No vihdoinkin\", sanoi översti-vanhus lempeästi, kun näki apulaisen\npäässeen niin pitkälle, \"hyvää huomenta, kelpo Gåsevinge, nouskaahan\nnyt ylös ja ottakaa kuppi kahvia. Minä annoin teidän nukkua\nkylliksenne, että teistä minulla olisi edes vähä apua tänään; sillä\nkylläpä voin arvata, missä eilisillan vietitte.\"\n\nNiin näyttivät kaikki eilisen suuttumuksen jäljetkin haihtuneen\növerstin mielestä; mutta edellisen illan paljas muistokin vaikutti\nherra Gåsevingeen paljoa voimakkaammin kuin hänen isäntänsä silloisen\nepäsuosion ilmaus. Hiljaisin askelin hiivi hän tuolin luo, jolle hän\nyöllisessä hämärässäänkin oli muistanut asettaa frakkinsa hyvästi\nkokoon käärittynä, kääntyi pois päin överstistä ja alkoi etsiä\npovitaskusta, ikäänkuin olisi vieläkin ollut epävarmana, oliko hän\ntodella hävittänyt velkakirjan vai pettelikö häntä paha uni.\n\nKun kaikki paperit oli tarkastettuna ja pelko toteutui, muuttui hänen\nmuotonsa pilviseksi, hän mutisti huuliansa ja näytti hyvin\nkummastuneelta. Mutta tapahtunutta kun nyt oli mahdoton saada\ntapahtumattomaksi, kokosi hän vanhan hidasluontoisen levollisuutensa,\npukeutui frakkiinsa ja astui pöydän luo, otsa niin kirkkaana kuin\nmahdollista, jättäen asian oman onnensa nojaan.\n\nMutta uusi koetus kohtasi häntä heti, sillä isäntä virkkoi:\n\n\"Kas niin, Gåsevinge, ottakaahan nyt aluksi kahvia ja istuutukaa. Minä\nselailin tässä kortit -- sivumennen sanoen, teidän ei enää pidä vaivata\nminua semmoisilla kortti-iskuilla kuin eilen, sillä niistä ei ole\nmitään apua -- minä olen tarkastellut joukkoja, hyvä ystävä, mutta en\nlöydä velkakirjaa. Teillähän se on tallessa?\"\n\nHerra Gåsevinge rykäsi muutamia kertoja hädässään, mutta kaikilla\nvalmistuksillansa sai aikaan vaan hyvin epäselvän: \"Epäilemättä.\"\n\n\"Kuinka, epäilemättäkö?\" sanoi översti, \"ettekö te sitä pistäneet\ntaskuunne, kun läksimme kotoa?\"\n\n\"Te olette ihan oikeassa, herra översti, se oli yhdessä köyhänkirjan ja\nmuiden pikku paperien kanssa, jotka minulla vieläkin on taskussani.\"\nNiin sanoen kiiruhti herra Gåsevinge kohteliaasti kumartaen ottamaan\nkuppia ja kaatamaan kahvia, koettaen jonkin toimituksen taakse peittää\npulaansa.\n\n\"No, älkää nyt enää olko noin hajamielinen\", sanoi översti, arvaamatta\noikeaa syytä holhottinsa kummalliseen käytökseen, \"päästäkää jo häkä\npäästänne haihtumaan, hyvä Gåsevinge, sillä tässä tarvitaan kohta sekä\njärjestystä että toimikykyä. Kummallinen on tuo huolimattomuus.\njoka teillä varmaankin on synnynnäinen ja vaikuttaa, että teistä\nkaikki-tyyni maailmassa on mitätöntä, paitsi ruoka, juoma ja uni.\nSentähden onkin maailma kääntänyt teille selkänsä, hyvä ystävä,\nvaikka te ette luonnostanne oikeastaan ole huono-osainen ymmärrykseltä\nettekä näöltä, jos nimittäin lukuun en ota teidän liian mustaa\nparransänkeänne, kankeata mustaa tukkaanne ja ehkä myöskin vatsaanne,\njoka on liian täyteläinen noin pienelle vartalolle. Muuten on teidän\nsilmissänne, silloin tietysti, kun olette oikein hereillä, virkeyttä,\njosta minä paljon pidän, ja teidän suunne osoittaa aina niin viatonta\ntyytyväisyyttä, ett'ei teihin suuttuneena voi kauan olla, vaikka, se\nteidän tulee tunnustaa, välistä siihen olisi kylliksi syytäkin. Tätä\nminä en puhu minäkään moitteena; minä olen päinvastoin koko aamun\nnauranut oikein sydämmestäni, kun olen nähnyt teidät turkillanne\nnurkassa nukkuvan, niin että seinät ja katto olisivat voineet pudota\npäällenne teidän siitä heräämättä. Tietäkääs, täällä on jo ollut\nihmisiäkin teidän maatessanne. Paavola oli täällä vaimoineen ja\nlapsineen ja koetti taaskin saada minua antamaan armoa ensi syksyyn\nasti.\"\n\n\"Ja mitä suvaitsitte vastata, herra översti, jos saan kysyä?\"\n\n\"Vaikea minun oli saada sitä narria tajuamaan, ett'ei kukaan ole niin\ntyhmä, että laskisi luvalle paraan miehensä tulisimmasta taistelusta.\nJo olin ihan taipumaisillani heidän valituksiinsa, sillä minulla on\nkapinallinen luonto, jota on muutamissa tapauksissa vaikea pitää\nkurissa; mutta paraasen aikaan satuin katsahtamaan teihin, Gåsevinge,\nja näin, miten tyytyväinen sentään ihminen voi olla, vaikk'ei kaikki\nkäykään niin hyvin, kuin toivoo, ja se minut varjeli suuresta\ntyhmyydestä. Ja nyt teidän pitää istuutua ja asettaa sotajoukkomme\njärjestykseen; minä puolestani lähden tuomarin luo ja suunnittelen\nhänen kanssansa koko marssin. Varokaa itseänne, älkääkä antako pahan\nkiusaajan päästä valtaan itsessänne sill'aikaa, kun minä olen poissa.\nNo, no, kyllähän itsekin saan selvän päällysnutustani, älkää vaivatko\nitseänne, herra Gåsevinge; mutta kalossini, missähän ne ovat? Kiitos!\nOnnea hyviksi muistiinpanoiksi; tuskinpa minä enää pääsen keräjäsalista\ntänä aamupuolena. Jääkää hyvästi!\"\n\nHeti överstin lähdettyä huoneesta avasi herra Gåsevinge eväslaatikon ja\notti pienen lämmitysnaukun, voidakseen paremmin sietää aamun kylmää.\nSitte heitti hän ylleen nuttunsa ja hiivi ulos etsimään tuota\nkiusallista velkakirjaa, jos se ehkä vielä olisi samassa paikassa,\njohon hän sen ihmisrakkauden viekoituksesta viimen jätti.\n\nPäästyänsä alas jäälle ei hän enää löytänyt omia eilisiä jälkiänsäkään,\nkun yöllä oli ollut uusi pyry; mahdoton hänen myöskin oli muistaa,\nmiten pitkälle hänen vaelluksensa oli ulottunut. Hyvin pahoillansa\npalasi hän kotiin ja alkoi kaikin voimin järjestää ja kirjoittaa\nvalmiiksi asiakirjoja, saattaakseen isäntänsä niin iloiseksi kuin\nmahdollista ja siten lievittääkseen uhkaavaa myrskyä.\n\nPäivä kului, sana toisensa perästä rupesi tulemaan överstiltä milloin\nmitäkin valitusta vaatimaan, ja kaikkien juttujen huono menestys lisäsi\nvaan huolta, joka vaivasi hänen kirjuri-raukkaansa. Kruununjuttu\npäättyi huonosti, sudenajo-asia tapattiin, kun kiireessä ei ehditty\nniitä kolmea jne.-kohtaa ladata muulla kuin paljaalla ruudilla, vanhaa\nsotilasta oli sakotettu kiivaasta kiroamisesta oikeuden edessä, ja\nkaikkien noiden onnettomuuden-sanomain lisäksi kuuli herra Gåsevinge\nvihdoin överstin askeleiden kopinan porstuasta ja näki hänen astuvan\ntupaan kiihtymyksestä läähättäen ja suuret silmät suuttumuksesta ihan\nkankeina.\n\n\"Esiin nyt\", huusi vanhus, \"Herran nimessä esiin velkakirja, Gåsevinge;\nei nyt ole aikaa istua täällä vaanimassa. Väkivaltaa on kaikkialla eikä\narmoa anneta missään. Mikä p--e -- täällä ainakin saanee vannoa\nsakottomasti -- teille johdatti mieleen luottaa noihin jne-kohtiinne,\nkunnes kiire pakotti niihin panemaan, mitä pykäliä sattui? Nyt pitää\nteidän marssia esiin kukkoinenne, ja sitte löylytän minä Paavolaa.\nPankaa paperit järjestykseen ja lähtekää mukaan; ei toki kehtaa\nmenettää jok'ainoaa asiaa.\"\n\nOnni auttoi Gåsevingeä enemmän, kuin olisi saattanut toivoakaan,\nniin että hän jo mennessään tykkivin sydämmin keräjätupaan löysi\npihalta todistajan, jonka sanat ratkasivat tuon pulmallisen\nvahingonkorvaus-jutun hänen eduksensa.\n\nÖversti-vanhus istui asian aikana tavallisella tuolillaan\nkeräjätuvassa, hyvin halukkaasti kuunnellen sen menoa. Päätöksen\nkuultuansa iski hän ystävällisesti silmää Gåsevingelle ja samalla\nviitaten kutsui häntä luoksensa.\n\n\"Siitä jutusta teidän tulee saada kiitokset\", kuiskasi hän, \"antakaa\nnyt minulle Paavolan asian paperit.\"\n\nHerra Gåsevingellä ei ollut mitään pelastuskeinoa. Niin ryhdikkäänä\nkuin mahdollista veti hän taskustaan esille pyydetyt paperit,\nulkonäöltään niin hyvässä järjestyksessä kuin suinkin, ja palasi sitte\npaikallensa lähelle ovea, jossa hän, kädet ristissä rinnalla, pää vähän\nvaipuneena olkaan päin, hyvin viattomana muodoltaan ja ryhdiltään,\nodotteli myrskyä.\n\nJo oli vastaaja kutsuttu sisään ja hakemus jätetty, kun tuomari,\navatessaan muhkean kuoren, huomasi pääpaperin olevan poissa.\n\"Velkakirjaa tässä ei vielä ole\", sanoi hän, katsastaen överstiin.\n\n\"Velkakirja, velkakirja\", toisti översti, katsoi apulaistansa ja\npudisti tyytymättömästi päätänsä.\n\nHerra Gåsevinge otti taskustansa paperit ja oli etsivinään. Viatonta\nnäköänsä hän ei muuttanut; mutta suuria hikipisaroita alkoi tunkeutua\nhänen otsallensa. Hetkisen etsittyänsä huojensi hän sydäntänsä ja\nsanoi, puolinaisesti huoaten: \"Se näyttää olevan hävinnyt.\"\n\n\"No, oletteko ihan hulluna?\" huudahti översti ja hypähti ylös, mutta\nmalttoi samassa mielensä kunnioituksesta oikeutta kohtaan ja istuutui\nihan punaisena suuttumuksesta.\n\nTalonpoika-parka huomasi kyllä, miten asiat olivat; hetkisen vaiti\noltuaan virkkoi hän tyhmämäisesti: \"Mitä sillä paperilla tässä tehdään;\nkyllä minä ilmankin tiedän, että olen velkaa herra överstille.\"\n\n\"Niin\", tarttui översti heti puheesen, \"sata riksiä ynnä korot vuodelta\nja kolmelta viikolta, eikö niin?\"\n\n\"Summa on kyllä oikein\", sanoi vastaaja, korvan taustaa raapien, \"ja\nkyllä siitä vuosi on ja enemmänkin, kun sen sain lainaksi, mutta vaikea\nminun on, jalo herra översti, ihan äkisti muistaa viikkolukua.\"\n\n\"Kirjoittakaa protokollaan\", lausui översti, \"että hän tunnustaa\nvelkansa. Olisittepa, Gåsevinge, tässä tehneet minulle aika kepposen\nilman tuon miesraukan tyhmyyttä.\"\n\nJa samalla muuttui hänen muotonsa vihaisesta riemuitsevan\ntyytyväiseksi, niinkuin aina, milloin hän luuli tehneensä jotakin\nerinomaisen hyvin.\n\nAsia päätettiin muitta mutkitta ja istunto lakkautettiin\npäivällisajaksi.\n\nPäivällispöydässä, jossa översti kohta sen jälkeen istui kahden kesken\napulaisensa kanssa, oli hänellä hyvä tilaisuus kenenkään estämättä\ntyhjentää koko puhetulvansa häntä vastaan. Herra Gåsevinge istui ihan\ntyynenä, nykäsi vaan silloin tällöin olkapäitänsä niinkuin vesilintu\nrankkasateella ja odotteli uutta päiväpaistetta. Eikä se kauan\nollutkaan piilossa.\n\n\"Gåsevinge\", sanoi översti, kun oli kylliksi torunut, \"tyhmyydestäkö\nvai viisaudesta se vanha narri tunnusti?\"\n\n\"Molemmista, herra översti\", vastasi toinen. \"Tyhmyys ja viisaus ovat\nhyvin lähellä toisiansa, ja minun luullakseni saattaa hän nyt syystä\nkyllä toivoa armahtamista, kun osoitti olevansa niin rehellinen.\"\n\n\"Mitä, pitäisikö minun nyt päästää käsistäni lintu, kun kerran sain sen\npyydetyksi?\"\n\n\"Ei suinkaan kokonansa, herra översti, vaan ehdollisesti, niin että hän\nsaa armoa, jos teettää uuden velkakirjan.\"\n\n\"No niin, hyvä Gåsevinge, kiitos teille siitä neuvosta. Minä en ole\nmikään nylkyri enkä tahdo ketään rehellistä ihmistä saattaa turmioon.\nHankkikaa te vaan minulle uusi laillinen velkakirja, niin pääsen minä\nsiitä pulasta ja saan jotakin säästöön ensi keräjiin. Kyllä siitä juttu\ntulee, sillä saanpa varmaankin silloin uudestaan hakea. Ajat ovat\nhuonot, hyvä ystävä, täytyy säästää. Varokaa vaan vast'edes älkääkö\ntehkö minulle enää semmoista kepposta, oppikaa jo vihdoin käsittelemään\nasioita vakavuudella.\"\n\nHerra Gåsevinge kumartaen kiitti neuvosta, leikkasi hyvän palan paistia\nja unhotti seuraavana silmänräpäyksenä sekä viimeiset että kaikki\nentisetkin huolensa.\n\n\n\n\nLinnavangit.\n\nSuunnitelma.\n\n\nhaimaan erään pohjoisen lahden rannalla on Savonlinnan kaupunki ja sen\nvieressä kapeassa salmessa samanniminen linna, ikivanha, korkeamuurinen\nja pyöreätorninen. Rauhallisina aikoina on sitä lujaa paikkaa käytetty\npahantekijäin säilönä, ja noille onnettomille oli se kaksin verroin\nsurullinen vankila, kun näet se itse oli niin synkkä ja sen ympäristö\nniin viehättävän kaunis. Kuinka monta ikävöivää katsetta onkaan noista\nelävien haudoista liidellyt Saimaan valoisten laineiden yli; sitä\nvilkkaammin vaan turmeltunut tai sortunut sydän tunsi vankilan\nummehtuneen ilman ja kahleiden painon katkeruutta.\n\nEräässä tämän linnan tornissa muutamassa huoneessa, johon kaksi- tai\nviisitoista vankia oli suljettuna, tapahtui jonakin kesäiltana, juuri\nsiihen aikaan, kun laskeutuva aurinko pilkisti tuonne komeroon ahtaasta\nikkunasta, semmoista, joka siinä paikassa oli melkein tavatonta. Kaikki\nvallaton hälinä oli näet hetkiseksi haihtunut. Useimmat tuon ahtaan\nkammion asukkaista kuuntelivat tarkasti seitsentoista-vuotiaan\nnuorukaisen kertomusta, joka kuvaili vaiheitansa, ja ne muutamat muut,\njotka vielä tunkivat kalveita kasvojansa avonaisen ikkunan ristikon\nrakoihin eivätkä huolineet kertomuksesta, niitäkin pidätti illan\nkauneus tai ehkä sen vaikuttama suru hurjaa mieltänsä osoittamasta.\n\nKummallista kyllä oli tuo hiljaisuus syntynyt vastoin alkuperäistä\ntarkoitusta.\n\nAsia oli näin: oli aiottu pitää erästä tavallista iltaleikkiä,\nlaillista tutkintoa, ja sitä varten viety nuori poika harmaatukkaisen\nukon eteen, joka oli kahleistansa seinään kiinni naulattuna ja jota\nhänen arvokkaan ryhtinsä tähden sanottiin laamanniksi. Tutkimus kävi\ntavallista menoansa. Alussa oli kaikki hurjuutta ja pilkkaa.\nNuorukainen itsekin, vaikka vasta äsken vangittu, oli jo ehtinyt\nkylliksi tottua paikan puhetapaan, esiytyäksensä niin, kuin semmoisessa\nkomerossa katsottiin soveliaaksi. Mutta kun hän arvokkaan tuomarin\nkehoituksesta, että rehellisesti tunnustaisi kaikki ja siten koettaisi\nansaita lain lempeyttä, yritti sepitsemään omain seikkailujensa\nhistoriaa, pettikin häntä keksimiskyky, niin että hän vähitellen\nturvautui todellisuuteen, korvatakseen sillä, mitä ei omassa pajassa\nsyntynyt. Se todellisuus kuitenkin oli kylliksi surullinen. Muistoon\njohdatettuna vangitsi se vähitellen nuorukaisen kaikki ajatukset, niin\nettä leikistä tulikin tosi. Yksin noihin raakoihin kuulijoihinkin\nvaikutti muutos, joka tapahtui pojan koko olemuksessa, niin että he\nrupesivat tarkkaamaan. Ehkäpä heidän joukossaan oli edes joku, jonka\nsydän hetkiseksi pehmeni niinkuin pojankin.\n\n\"Ja silloin olit sinä kymmenen vuoden vanha?\" kysyi tuomari eräässä\nkohdassa pojan kertoessa.\n\n\"Silloin olin kymmenen vuoden vanha ja paimensin äitini isän lehmiä\njärven rannalla vastapäätä Punkaharjua.\"\n\n\"Saiko poika oppia mitään hyveitä oppiaikanaan?\" kysyi edelleen vanhus\nnaurettavan vakavasti ja vaikutti sillä vielä kuulijoissa naurutulvan.\n\nMutta nuorukainen vastasi haaveksien: \"minä opin uimaan kuin sorsa, ja\nkun kelluin kirkkaan järven pinnalla, jätin lehmät rannalle oman\nonnensa nojaan, uin harjulle ja juoksentelin siellä, alastomana kuin\npeto, kauneina kesäpäivinä auringon paisteessa.\"\n\nVanhus katsahti kahleihinsa ja mustiin seiniin. Katkeran tuskan väreet\nlevisivät kasvoille, jotka äsken olivat olevinaan niin juhlallisen\narvokkaat, ja hänen hampaansa kirisivät hetkisen toisiansa vasten.\nPunkaharjulla päiväpaisteessa alastomana hyppelevän pojan kuva oli\nliian polttavana painunut elinkautisen vangin sydämmeen. Hän sanoi:\n\"Kerros, mitenkä siellä hurjasti juoksentelit.\"\n\nMutta poika jo seurasi omaa mielikuvitustansa ja jatkoi: \"Silloin alkoi\nmusta mies minulle näyttäytyä.\"\n\n\"Perkelekö?\" kysyi moni ääni, ja uteliaat silmät tähystelivät kertojaa.\n\n\"Kylässä kerrottiin\", vastasi poika, \"vanhan Kala-Juhanan joskus\nauringon noustessa nähneen veneestänsä järven seljältä harjulla harmaan\nmiehen liikkuvan. Eräänä myrskyisenä iltana tuli onkijan vene tyhjänä\nja alassuin rantaan; silloin sanottiin sitä mustan miehen teoksi. Mutta\nminä olin hurja nuorukainen, vihasin elämää enkä peljännyt mitään.\nKahdesti juoksin karkuun, kun musta mies tuli; mutta kolmannella\nkerralla jäin odottamaan.\"\n\n\"Ja mitä se teki sinulle, kun sai sinut kiinni?\"\n\n\"Se suuteli minua otsaan ja itki. Niin teki se ensin. Sitte se katsoi\nminuun ja kysyi: 'Oietko jo pettänyt minut ja kertonut muille, mitä\nolet nähnyt?' Tiedättekö, armollinen herra laamanni, minkä näköinen hän\noli sitä sanoessaan? Sen näköinen hän oli kuin Saimaan vesi sinertävänä\nsyysyönä, jolloin pimeä ja tähdet ovat pohjassa, hirmuinen ja lempeä.\"\n\n\"Kunnioitusta oikeudelle, poika!\" sanoi vanhus, \"Ei mitään sinertäviä\nöitä enää eikä tähtiä Saimaan pohjassa; semmoiset puheet eivät sovellu\ntänne.\"\n\n\"Mutta kun sanoin hänelle\", jatkoi nuorukainen, \"ett'en minä uskaltanut\nkellekään ilmaista olleeni harjulla, poistui pimeys miehen katseesta,\nse kirkastui jälleen. Sillä kertaa olimme kauan yhdessä ja sitte\ntapasimme toisemme joka päivä. Minä istuin kukkuloilla ja katselin\nvedenselkiä, ja hän istui ihan vieressäni ja katseli minua, ja hänen\nsilmänsä oli iloinen ja uskollinen kuin koiran. Välistä antoi hän\nminulle hopeaa ja neuvoi minua öillä ottamaan itselleni hevosen ja\nratsastamaan kaupunkiin. Sieltä toin minä kaikenlaista hänelle ja\nitselleni. Niin kului kesä edelleen ja tuli pimeämpi aika. Eräänä\naamuna, kun nousin makuultani, kuulin talonväen sanovan yöllä olleen\njonkun miehen tulen kanssa tupamme luona, vaan sammuttaneen tulensa ja\nmenneen pois, kun koirat rupesivat häntä hätyyttämään. Äitini isä oli\nvanha ja melkein sokea; mutta hän oli nyt ihan raivoissaan vihasta\ntuntematonta tulimiestä vastaan. Hän sanoi minua murhapolttajan\npennuksi ja potkimalla ajoi minut pois tuvasta paimeneen. Sinä päivänä\nminä jouduin myöhään harjulle, kun vesi oli kylmä ja minä odottelin,\nkunnes aurinko nousi korkeammalle. Mutta kun tapasin mustan miehen,\nastuimme pitkin tietä harjulla, kunnes peninkulma alkoi täyttyä ja\nloppuikin. Välistä pysähdyimme hetkiseksi ja katselimme koivujen\nvälitse ja rannan kuusien ylitse pitkin vesiä. Ja iloksensa vanhus\nkatseli, mitenkä minä viskasin kivellä kauas veteen kummallekin\npuolelle harjua. Mutta kun ehdimme harjun päähän, istuutui musta mies\nmaahan, otti minua kiinni kädestä ja painoi minutkin istumaan. Ja kun\nolimme hetkisen istuneet vaiti, alkoivat hänen silmänsä säteillä; hän\nkysyi: 'Tiedätkö, lapsi, mimmoinen on rakastava mieli?'\"\n\nMutta minä en sitä tiennyt, vaan olin vaiti.\n\nSilloin ojensi hän kätensä ja kuljetti sitä hitaasti yli kirkkaiden\nvedenselkien. Sitte hän sanoi:\n\n\"Semmoinen se on.\"\n\nHetkisen kuluttua jatkoi hän sitte: \"Voi, voi, semmoista et sinä ole\nnähnyt! Kerran makasit rinnoilla, jossa sen olisit voinut, nähdä, mutta\nsilloin oli vielä silmäsi hämärä. Kirottu se, joka sinut niiltä\nrinnoilta riisti; auta minua, poika, kirotessani häntä.\" Ja minä autoin\nja mainitsin sen, jota kiroamaan minut oli opetettu. Kirottu isäni,\nsanoin minä, rosvo, murhaaja, murhapolttaja! Silloin otti musta mies\nminut niskasta kiinni ja oli kuristaa minut kovalla kädellään. \"Rukoile\nisäsi edestä.\" huusi hän, \"rosvon, murhaajan, murhapolttajan edestä!\"\n\nMinä peljästyin, armollinen herra laamanni, ja yritin paeta; mutta\nsilloin nousi hän ylös, otti minut käsivarrelleen ja pusersi minua\nkovasti rintaansa vasten; ei se kuitenkaan ollut vihasta, eikä minulla\nole koskaan ollut niin hyvä olla kuin silloin. Minun niin istuessani\nhänen käsivarrellansa osoitti hän taaskin kädellään seutuja ja sanoi:\n\"Enempi kuin tuo kaikki on sinulta riistetty. Sinulla on ollut äiti\nniinkuin muillakin: missä hän on? Kun talvi tulee, lakastuu ranta ja\njärvet jäätyvät, mutta äidin sydän olisi sykkinyt lämpimästi sinulle\nkuolemaan asti.\" Minä aloin itkeä. Ensi kerran kuulin silloin lempeitä\nsanoja ihmisen suusta. Ja musta mies jatkoi: \"Leipää sinä olet saanut\nmaailmassa, mutta et rakkautta; lyöntejä ja kovia sanoja olet saanut,\nvaan et opetusta. Sinut on opetettu kiroamaan isääsi ja kunnioittamaan\nsitä, joka surulla sorsi äitisi sydämmen. Tahdotko kostaa?\" Armollinen\nherra laamanni, saanko lopettaa tähän?\n\n\"Joko väsyt?\" kysyi vanhus kamalasti nauraen; \"niinpä tahdon minä\njatkaa. Samana iltana pakeni kostonhenki Punkaharjulta, kun pelkäsi,\nettä hänet sieltä tavattaisiin. Samana yönä makasi hän manteren\nkorkeimmalla kukkulalla ja näki siitä pimeän läpi sinun äitisi isän\ntalon; eikä hänen silmänsä uneen ummistunut, ennenkuin näki sen tulessa\nleimuavan.\"\n\n\"Ja kenenkä tekoa oli palo?\" kysyi nuorukainen.\n\n\"Talon\", sanoi vanhus, \"sytytti kymmenvuotias poika, ja hän oli\nmurhapolttajan poika.\"\n\n\"Niin, minä\", vastasi nuorukainen. Sitte seurasi pitkä hiljaisuus.\n\n\"Niin oli rikkaasta tullut kerjäläinen\", jatkoi tuomari, \"miten hän\npelastui palosta, ei kukaan tiedä.\"\n\n\"Tietääpä yksi\", virkkoi nuori vanki, \"se, joka unhotti koston, kun\nnäki hänen harmaat hiuksensa.\"\n\n\n\n\nPuutarhuri-vanhuksen kirjeitä.\n\n\n\nEmsimäinen kirje.\n\n\n20 p. kesäkuuta --36.\n\nSill'aikaa kun vanha palvelijani kastaa kukkapenkit ja harjaa madot\npois hedelmäpuista, käytän minä kaunista iltahetkeä hyväkseni ja\nkirjoitan teidän tahtonne, hyvä herra, ja jokavuotisen tapani mukaan\nteille tervehdyksiä meiltä ja puutarhasta. Sanon vielä kerran, mitä jo\nennenkin olen sanonut, ett'en käsitä, miksi te, hyvä herra, niin usein\nkirjoitatte minulle pyytäen vastausta, kun kaikki, mitä minulla on\nkerrottavaa, koskee vaan pikkuista paikkaa, jonka itse olen vaivalla ja\nrakkaudella muokannut, ja kolmea tai neljää henkilöä, joiden elämä\nkuluu täällä ilman noita suuria muutoksia ja vaiheita, jotka voisivat\nolla huvittavaiset kuulla. Kuitenkin on minussa kasvanut luottamusta\nteihin, hyvä herra, aina siitä asti, kun täällä oleskelitte vähän aikaa\nja silloin monesti näin teidän silmistänne, että minun kukkani olivat\nteistä rakkaat, ja minä tunnen, että jokin side liittää meidät\ntoisiimme. Niinpä minä taaskin alan ilman epäilystä ja pyydän vaan\nanteeksi, jos minun mieltymiseni kaikkiin oman maailmani pikku\nasioihinkin viekoittelisi minut liian monisanaiseksi ja väsyttäväksi.\n\nJumalan kiitos, kahteenkymmeneen vuoteen tai aina sen edellisestä\nvuodesta asti, kun tulin omaksi herrakseni, en ole nähnyt kauniimpaa\nkevättä kuin tämä. Huhtikuu kyllä oli tuulinen ja sateinen ja toukokuun\nalku oli kylmä, niin että minun täytyi peittää kukkapenkit keskellä\npäivääkin; mutta kuun lopulla muuttui ilma, niin että nyt on oikein\nkummallista nähdä, miten kaikki menestyy ja edistyy.\n\nNyt olisi aika teidän käydä täällä, kun rakastatte kevättä ja kaikkea\nparaillansa kasvavaa. Nyt ovat minun puistoni täällä ja kaikki rannat\nja saaret vehreimmillään. Tulpaanit ovat jo kukoistaneet kauan, samoin\nnarsissit. Omena- ja päärynäpuut ovat ihan valkeina kukista, ja\nkaikkien niiden ympärillä ovat kuin sinisinä vöinä sireenipensastot. --\nMiksikä en pitäisi sireenejä? Ne ottavat niin paljon tilaa, sanotte te,\neivätkä anna mitään hedelmiä! Siitäpä huomaa kesän jo olleen pitemmälle\nehtineenä, kun viimeksi olitte täällä. Tulkaa nyt, niin kyllä\ntuomitsette toisin. Minä puolestani olen niitä rakastanut aina\nlapsuudestani asti. Niiden tuoreus huvittaa minua, ja niiden kauneus,\nkukoistusaika, on hedelmää minun sielulleni. Mutta jättäkäämme\nerilaiset ajatuksemme omaan arvoonsa. Kirjoitan nyt vähän, mitä\nmuutoksia olen tehnyt sen jälkeen, kun olitte täällä, osaksi teidän\nomien neuvojenne ja suunnitustenne mukaan. Yleensä en ole hyvin halukas\nmuutoksiin, mutta osaksi olen tahtonut tuottaa teille huvia ja osaksi\non sattunut muita seikkoja, jotka ovat pakottaneet minut poikkeamaan\ntavoistani ja joista kohta tuonempana hiukan mainitsen.\n\nTeidän suunnittelemanne pikku temppeli kirsikkasaarella alkaa nyt\nvalmistuessaan näyttääkin oikein kauniilta, varsinkin Roosan ikkunasta,\njohon se pitkän poppeli-kujamme läpi näkyy kuin suuri, merestä nouseva\nlummekukka. Minä tulin yhä tyytyväisemmäksi ja sikäli miellyin teihin,\nmikäli se työ valmistui. Kauniilla alulla on laajemman tilan\nraivaaminen ja muokkaaminen kyökkikasveille, niin että nyt olen voinut\njättää hedelmäkasveille koko alan kirsikkametsästä rantaan asti.\nYmppäyksistä voi toivoa hyvää, jos vaan saan varjelluksi ne madoilta.\nAntti-vanhus on viime päivinä niistä nyt huolta pitänyt. Vielä on,\nvaikka ainoastaan siellä täällä, joku haaskattu lehti tai käpertynyt\noksanalku; mutta kauhulla muistelen niitä vuosia, joina keskellä\nkukoistuksen ja täyteläisyyden aikaa tuli hävitys ja turmeli vehreyden\nja loiston, peittäen paljastuneet oksat valkoisella harsolla ja\nnukuttaen puut kauneimmaksi ajaksensa, niin että ne kuin jäykät\ntalvipeikot karkoittivat kaiken kesäisen ilon. Vastenmielistä on minun\nviipyä noissa muistoissa, sillä ei mikään ole minusta luonnossa\nhirveämpää kuin elävien, viattomien olentojen hitainen kuihtuminen ja\nliian aikainen kuolema ahneiden matojen kautta, joita ne itse\ntajuamattansa suojelevat ja elättävät. Ah, mitäpä olisi elämä, ell'ei\nrakastaisi omaa tomuansa, mitä on kasvi, ell'ei se keveästi ja\niloisesti kanna kuihtuvia kukkiansa ja lehtiänsä?\n\nTeidän tekemäänne leppä-lehtimajaa rannalta, johon asti nyt olen\nlevittänyt hedelmäpuiston, -- unhotin sanoa -- sitä minä en raaskinut\nhävittää. Se on vieläkin omena- ja päärynäpuiden keskellä rakkaana\nmuistona teistä. Roosa istuu välistä ommellen siinä ja kiittää kaunista\nnäköalaa, kukkulaa ja kirkkoa järven toisella puolella. Minä puolestani\npidän siitä paikasta enemmän sen edessä olevan pahan kivikkokarin ja\nkalalokkien lakkaamattoman parkumisen tähden, jotka ovat siinä\ntottuneet asuskelemaan. On oikein kummallista, miten minua pieninkin\nhälinä häiritsee. Ehkä se minun kärsimättömyyteni tulee siitä, että\neleskelen enimmän aikani hurskasten ja äänettömäin olentojen keskellä,\njoiden suurin hälinä on vaan hiljainen kuiskaus, milloin tuuli\nliikuttelee niiden notkuvia oksia ja lehtiä.\n\nPuhuakseni ikävyyksistä, joilta emme edes mekään ole täällä turvatut,\ntapahtui meille äskettäin eräs erittäin huomattava semmoinen. Koko\naamun oli kirkas taivas, sää kaunis ja ilma vähän uuvuttavan helteinen.\nSitte alkoi pilviä kokoutua ja ukkonen kuulua. Kohta pimeni taivas\nkokonansa, rankkasade seurasi toistansa ja ukontulet välähtelivät yhä\ntiheämmin, todellakin tavattoman tiheään. Meidän, minun ja Roosan,\nistuessamme aamiaispöydässä tuli sisään vanha palvelija. En koskaan\nunhota hänen peljästynyttä näköänsä. Hän oli, kuten sittemmin kuulin,\nniin kauan kuin mahdollista koettanut peittää melooni-penkkejä ja\nviimein, sateen yhä tullessa rankemmaksi, paennut erään suuren pihlajan\nalle niemelle. Vaan mitä suojaa semmoisesta voi olla niin suurta\nmyrskyä vastaan? Hänen vanha olkihattunsa riippui hänellä kädessä kuin\nmärkä liina; kesänuttu oli ihossa kiinni kuin kaalinlehti, tukka vettä\ntippuvana hajallansa ympäri kasvoja, ja tervehdyksenä kuului vaan\nmuutamia puhalluksia. Minä en voinut olla naurahtamatta, mutta se\nsuututti häntä niin, että hänen kielensä pääsi valloilleen.\n\n\"Niin, niin\", sanoi hän, \"helppohan nauraa on, mutta nyt kaikki on\nhukassa!\"\n\n\"No, hyvä ystävä\", sanoin minä vakavana, \"ota vaan kuivat vaatteet\nyllesi, niin sillähän tuosta pääset.\"\n\n\"Kuka minusta huolii?\" virkkoi hän yhä suuttuneemmin; \"minä sanon, että\nmamseli Roosa on hukassa, Jumala minua armahtakoon, vanhusta! Niin,\ntuossa hän nyt istuu nuorena ja punakkana, mutta toisin se tulevana\nkesänä on.\"\n\n\"Mikä se semmoinen ennustus on, Antti\", sanoin minä ja nousin ylös,\n\"mikä sinulla on hätänä?\"\n\nSilloin hän vihdoinkin sai itse asian sanotuksi. Ukontuli oli iskenyt\nRoosan jalavaan, siihen kauniisen puuhun, joka, kuten muistatte, oli\njuuri kartanon vasemmassa nurkassa, kun maan puolelta tullaan; oksat\nolivat kaikki pirstoina ja runko poikki juuresta. Voitte kyllä arvata\nminun mielipahani. Siinä puussa oli tosiaankin jotakin tavatonta. Se\noli vielä ihan nuori ja kuitenkin niin tuuhea! Runko suora ja pitkä, ja\nlatva sitte, muistattehan, miten ihaillen huomasimme, kuinka se joka\npuolelta säännöllisesti vahveni. Anttia olen minä koettanut lohdutella\nparaan taitoni mukaan. Hän näyttää olevan enemmän huolissaan Roosasta\nkuin jalavasta. Roosa itse laskee usein leikkiä hänen naurattavasta\npeljästyksestänsä; mutta vanhus aina pudistaa maltittomasti päätänsä,\nmilloin vaan asia tulee puheiksi. Vahinko, että hän pani niin pitkän\najan ennustuksellensa, sillä nyt hän luultavasti pysyy aina ensi kesään\nasti erhetyksessään.\n\nMutta vielä toinenkin ikävä asia. Kohta minulla ei enää ole muuta\nneuvoa kuin muuttaa lankkuaita, joka erottaa niemeni muusta maailmasta,\nlähemmäksi saarelle päin, kun suuri maantie, joka kulkee ihan sen\nvieritse maan puolella, häiritsee minua pölyllänsä ja lakkaamattomalla\nmelullaan. Joka aamu täytyy minun pölyttää ja puhdistaa aidan vieressä\nolevia kasveja ja viipyä siinä kauemmin kuin missään muualla\npuutarhassa. Monesti sattuu silloin niinkin, että joku tuntematon\npysäyttää hevosensa, kun huomaa minut, ja pyytää päästä katsomaan\npuutarhaani; ja vaikka minä kyllä mielelläni suon jokaiselle sen pienen\nhuvin, mitä hän tästä voi saada, niin nuo käynnit sattuvat usein\nminulle ihan sopimattomaan aikaan. Se ei kuitenkaan ole pahin häiriö.\nPaljoa enemmin kiusaa minua muutamien naapurieni näkeminen, jotka joka\npäivä ja juuri aamuhetkinä kävelevät ohitse. Minua melkein haluttaisi\nuskoa samojen matojen, jotka viime vuosina ovat säästäneet\nhedelmäpuitani, muuttaneen asumaan ihmisiin. Hyvä herra, täällä asuu\neräs lahko jumalisia, äänettömiä, kammottavia olentoja, jotka pitävät\nvoittona kaikkien maallisten ilojen hylkäämistä ja ovat siitä, mitä\nuskovat suurimmaksi aarteekseen, maksaneet poskiensa terveen värin ja\nsilmiensä terävyyden. Miten toisenlaista katsoa raittiita ja iloisia\nkukkiani kuin heitä! Aina palaan minä semmoisista kohtauksista\nalakuloisena ja sortunein mielin, joka tunne minua sitte kiusaa koko\npäivän, kun näette vastoin tahtoanikin yhä tulen ajatelleeksi,\nmimmoinen huoli minulla olisi, jos olisin noiden ihmiskukkien korkeampi\nveli ja hoitaja, niinkuin täällä puutarhassani tuoksuvat kukat ovat\nhoideltavanani.\n\nJa nyt lopetan pitkän kirjeeni kertomalla sydämmellisimpiä terveisiä\nRoosalta. Hän pyytää kysymään, mitenkä menestyvät kukkasipulit, jotka\nhän viimein lähetti tyttärellenne. Syksyllä lupaa hän lähettää toisia.\nEhkä hän silloin tulee itsekin niiden kanssa, jos sallitte. Hänen\ntarvitsee nähdä vähän maailmaa; tyttö on näette jo kuudentoista vanha.\nOi, hyvä herra, hän oli vasta lapsi silloin, kun te olitte täällä: nyt\nhän on täysikasvuinen, ja miksipä karttelisin kertoa, mitä ilolla\nhuomaan että hän on kaunis. Mitä olen minä voinut tehdä hänen\nsivistyttämiseksensä täällä ja semmoisena kuin olen, esiliinani\npölyssä, kädet mustina mullasta ja pää täynnä huolia kasveista ja\npuista? Hänen äitinsä on kauan jo ollut haudassa; ja minä olen vaan\nvoinut katsella hänen kasvamistansa ja siitä iloita. Itse hän on\nkasvanut, ilman ihmiskäden apua, isänä sininen taivas ja äitinä kodin\nrauhallinen kukkamaailma. En tiedä, miksikä nyt niin mielelläni\najattelen häntä. Ehkäpä kaipaan häntä ja sentähden on hellyyteni häntä\nkohtaan suurempi, sillä nyt on hän jo muutamia päiviä ollut poissa.\nJonkun ajan viipyy hän erään sukulaisen luona, kunnes hän valmistuu\nmenemään ensi kerran Herran ehtoolliselle. Vasta kolmen viikon kuluttua\nodotan minä häntä jälleen kotiin.\n\nMinä en häpeämättä voi lukea uudestaan pitkää kirjettäni, jossa on niin\nvähä sisällystä. Antakaa anteeksi, hyvä herra, vanhalle ystävällenne;\nhän antaa, mitä voi, ja katsoo puolustuksensa sitä, että hän näin\ntäyttää teidän oman pyyntönne.\n\n\n\nToinen kirje,\n\n\n16 p. elokuuta --36.\n\nMinä olen nähnyt heidät, nähnyt pelolla, ehkäpä synkällä aavistuksella.\nMinä olen nähnyt heidät, nuo mustat olennot, joiden iho on väritön ja\nsilmät puoleksi sammuneet. Oi, hyvä herra, synkkiä ukkospilviä on kauan\nhiipinyt Rauhalani reunoilla; nyt on niistä nuoli singahtanut\ntännepäin, ja elämäni paraasen onneen se sattui ja mursi sen.\nAiniaaksiko ehkä? -- Minä -- toivon vielä.\n\nOli kaunis aamu. Roosa oli palannut edellisenä päivänä. Aamu on minun\niloni. Minä nousin yhdessä auringon kanssa, työ edistyi ja mielessäni\noli vielä niin, kuin kukissakin raitis aamukaste. Oletteko huomanneet,\nmiltä tuntuu, hyvä herra, kun sydän mettiäisen tavalla imee vaan\nhunajaa kaikesta?\n\nMinä olin puhdistellut muutamia ymppioksia ja jouduin lepikon luo\nrannalle; Roosa istui siellä.\n\n\"Roosa, kas, Roosa!\" sanoin minä. Hän nousi ylös ja toivotti hyvää\nhuomenta. Minä tahdoin huvittaa häntä jollakin työllä. \"Tule, Roosa\",\nsanoin minä, \"niin kastelemme kukkapenkit; näyttää tulevan kuuma päivä\ntänään.\" Samalla yritin lähtemään, mutta huomasin, ett'ei Roosa\ntullutkaan. Minä käännyin, silmäyksemme yhtyivät. Sanomattoman hellä\noli hänen katseensa, tyytymätön, peljättävä, häiritsevä, sillä sitä ei\nnyt ilo lievitä. Kauan me katsoimme toisiamme silmiin, ja minä näin,\nhämmästyin, olin vaiti. Silloin alkoi _hänen_ silmänsä vettyä,\nkyyneleet voittivat taistelussa ja mursivat sulkunsa; itkien kiersi\nRoosa käsivartensa kaulaani, ja minä kuulin hänen huokaavan: \"Voi, isä,\nisä, että kuitenkin olette niin kadotettu!\"\n\nSalamana välähti minussa aavistus, mutta minä sen tukehutin ja koetin\nolla levollinen. \"Sinä et ole terve, lapseni\", sanoin minä, \"tule, niin\nvien sinut levolle!\"\n\nMutta Roosa peräytyi askeleen. \"Enkö ole terve?\" sanoi hän ylpeästi ja\nsamalla suruisesti, \"minä olen ollut sairas, mutta tullut terveeksi.\nMinä olen niinkuin tekin haudannut paremman elämäni tomuun, joka\nloistaa tänään, vaan huomenna katoaa; nyt olen oppinut elämään sitä\nelämää, jossa ei mitään vaihdoksia ole. Hyvä isä, oletteko koskaan\najatelleet Jumalaa?\"\n\nMinä näin, mitä olin menettänyt, minun sieluni pimeni, ja minä\nvihastuin. \"Mene päivää piiloon, madon syömä kukka\", sanoin minä,\n\"äläkä huo'u ruttoa viattomien lasteni ylitse tai pelota pois aamun\nenkelejä puistosta.\" Minä en ehtinyt leppyä, ennenkuin Roosa totteli ja\nmeni. Mutta mennessään ohitseni näin minä hänen katsovan minuun,\nikäänkuin olisi hän tahtonut vangita minut katseellansa tai temmata\nminut sydämmeensä. Hän astui hiljaa pitkän käytävän päähän ja katosi\nsaksanhaavikon taakse. Silloin laskeuduin minä polvilleni, pyysin\nlastani takaisin Jumalalta ja itkin. Hyvä herra, rauha palasi ja\nnöyryys, ja minä läksin Roosan jäljestä. Päästyäni hänen kammarinsa\novelle, kuulin hänen äänensä. Hän rukoili, mutta hyvin hiljaa, ja tuuli\nsuhisi jalavassa portaiden luona. Hetkinen kului, tuuli pidätti\nhenkeänsä, ja minä kuulin sanat: \"Hänestä voi tulla ase sinulle; minä\nolen vaan heikko nainen. Ota hänet ylös valoosi, vaikkapa minut\nheittäisitkin entiseen yöhöni takaisin.\"\n\nSydämmeni oli sulaa rakkaudesta ja surusta. Minä avasin oven hiljaa,\nihan hiljaa, ja astuin sisään. Roosa sen kumminkin huomasi, ja hän tuli\nminulle vastaan hymyillen kuin enkeli. \"Minä rukoilin sinun edestäsi,\nisä\", sanoi hän, \"ja rukoukseni on kuultu, sillä tulethan minun\nluokseni ja olet lempeä.\" Minä suljin hänet syliini ja suutelin hänen\notsaansa. Mutta minä en tahtonut häiritä toisiamme sanoilla, vaan olin\nvaiti ja menin taas työhöni, siitä lohdutusta etsimään.\n\nPäivällisellä tapasimme taas toisemme, kuten tavallisesti. Emme\nlausuneet sanaakaan aamun tapauksesta. Minä tahdoin karttaa ja\nunhottaa. Roosa puhui paljon sukulaisestaan ja olostaan hänen luonansa:\nmiten hellästi häntä oli kohdeltu, miten paljon hän oli oppinut häneltä\nja kaikilta jaloilta ihmisiltä, joita oli nähnyt hänen luonansa, ja\noppinut huomaamaan, miten tärkeätä minullekin olisi -- siinä keskeytti\nhän lauseensa. Voi, hyvä herra, että minä olen niin vähän nähnyt\nmaailmaa puutarhani ulkopuolella, ja niin vähän oppinut tuntemaan\nihmisiä! Te ymmärrätte kaikki. Minä lähetin kukkani kasvatettavaksi\nvalossa, ja he istuttivat sen tuleen. Ei kuitenkaan mitään väkivaltaa;\nminä kukistin oman itseni, eivätkä Roosan sanat saaneet mitään\nmerkitystä. Koko muun ajan oli hän hiljaisempi ja hymyili välistä kuin\nennenkin. Mutta noiden valoisten väreiden seassa huomasin nyt ensi\nkerran hänen kasvoissansa erään kajastuksen, joka harvoin pois seoittui\neikä koskaan kadonnut; se oli kärsimistä ja lakastumista, niinkuin ensi\nvarjo, joka muodostuu valkoisen liljan lehteen eikä edes auringon\nsäteiden loistossakaan lakkaa ilmoittamasta, että kukoistus lähestyy\nloppuansa.\n\nIltapuolella minä en nähnyt Roosaa, mutta illan tullessa kutsutin minä\nhänet alas puutarhaan. Hän tuli, minä otin hänen kätensä kainalooni, ja\nme astuimme pitkin lehtikujia, enimmäkseen vaiti. Tosin olin aikonut\npuhua, mutta ilta oli liian kaunis ja sydämmeni liian täysi. Vihdoin\njouduimme rantaan. Vuosi sitte olin Roosan kanssa eräänä samanlaisena\niltana seisonut samassa paikassa. Kaikki oli niinkuin silloinkin;\nainoastaan Roosa -- -- mutta minä näin nytkin hänen muodossaan ilon\nvivahduksen, kun astuimme ulos varjoisesta lehtikujasta ja suuri kirkas\nmeri rantoineen ja saarineen ja laskeutuva aurinko ja kullankarvainen\ntaivaankansi avautuivat hänen silmäinsä eteen. \"Täällähän\", sanoin minä\nRoosalle, \"sinä kerran kysyit minulta jotakin, joka minua vieläkin\nilahuttaa, vaikka paljo on siitä asti muuttunut.\"\n\n\"Mitäs minä silloin kysyin?\" sanoi hän ja katsahti minuun kummastuen.\n\n\"Vähän, hyvin vähän; se tuskin olikaan mikään kysymys, huokaus vaan tai\nlyhyt rukous. Mutta sinä lepäsit tässä, työskenneltyäsi koko päivän\nkukkien parissa puutarhassa. Minä istuin ihan vieressäsi ja katselin\nmilloin seutua, milloin sinua, sillä te olitte silloin toisenne\nnäköiset enemmin kuin nyt, ja se yhdennäköisyys teki minut\nonnelliseksi. Kun kaikki tuulen henkäykset kuolivat, ja merestä\nkuvastui maa ja pilvet, ja pilvistä kuin peilistä kuvastuivat kaikki\nmaan kukkien värit, ja aurinko sulki valonsa syliin sen kaiken, silloin\nsinä hymyilit ja kysyit minulta, kumpiko oli kauniimpi, maako vai\ntaivasko? Se oli sinun taivaallinen ja viaton kysymyksesi, lapsi, ja\nminä muistan sen vielä.\" -- Minä olin liikutettu ja luulin osanneeni\nkohti Roosan sydämmeen; mutta hän otti minua kädestä ja sanoi tyynesti:\n\"Ne sanat lausuin minä nukuksissa, isä, unhottakaa ne nyt, kun olen jo\nhereillä.\"\n\nVielä kerran keskeytin äänettömyyden ja jatkoin: \"Ei Roosa, eivät ne\nolleet nukkuvan sanoja, vaan ylistyslaulua semmoista, kuin enkelit\nlaulavat, sillä enkelien jumalanpalvelus on kaikesta siitä\niloitseminen, joka on kaunista ja totta. Silloin voi tunteesi vielä\nkäsittää kauneuden, ja totuus oli selvänä silmiesi edessä, sillä se\nloisti sinulle Luojan koko maailmasta ja maa oli sinusta yhtä suloinen\nkuin taivaskin. Mitä on sinulla nyt sen sijassa, jonka olet kadottanut\ntai hyljännyt?\"\n\nMutta oma lapseni vastasi minulle katkeralla kysymyksellä: \"Langenneen\nmaan kauneuden ja katoovaisen tomun totuuden sijassako?\"\n\n\"Sielusi rauhan sijassa\", vastasin minä tyynesti, \"sydämmesi\nviattomuuden sijassa ja lempeän luonnon rakkauden sijassa?\"\n\n\"Suru\", sanoi hän, \"siitä, mitä silloin olin, ja toivo ett'en\nkuitenkaan joudu kadotetuksi.\"\n\n\"Sano ennemmin\", jatkoin minä innostuen, \"että sinulla kaiken sen\nsijassa on erään epäjumalan varjokuva, jonka oma ajatuksesi on\nkasvattanut, joka on tallannut tomuksi sinun nuoruutesi kukoistuksen ja\naaveena viittaa tulevaisuuteesi kuin hautaan; epäjumala, joka osoittaa\nijankaikkisen valoisata mailmaa, hänen viheriöitsevää maatansa, lempeää\ntaivastansa, kaikkea, mikä on pyhää ja rakasta, omia kukoistavia\njäseniäsi, sydämmesi rauhaa ja isäsi harmaata tukkaa, ja sanoo uhaten\nja synkästi: kas, tämä kaikki ei ole mitään, kiellä, hylkää ja halveksi\nsitä, jos tahdot olla minun omani, minun, joka inhoan kaikkea, mikä\nhehkuu, rakastaa, huokuu ja elää ja jonka valtakuntana on tuo\nijankaikkinen tyhjyys, jossa ei mikään olento elähytä tomuansa, ei\nmikään voima riemuitse voitossa, ei mikään heikkous itke rakkauden\narmossa.\"\n\nMinä puhuin innolla, sillä totuus syttyi liekiksi minun sielussani ja\nlapseni kulki eksyksissä yön pimeässä, josta hänet oli valolla\njohdettava takaisin. Voi, hyvä herra, mitä oli minun tekeminen? Roosa\nitki ja pyysi anteeksiantamuksen Herraa ei kuulemaan minun sanojani.\n\nEi koskaan ole minun ollut vaikeampi voittaa omaa itseäni kuin sinä\nhetkenä. Rakkaus auttoi minua, ja minä voitin. Minä tukeutin\nvihastukseni -- ei, en vihastustani, vaan -- toivottomuuteni, ja\ntotuuden kirkkaus palasi rauhallisesti minun sieluuni.\n\nSen puun juuressa, jonka varjossa seisoimme, kasvoi viattomuudessaan\nkaunis, hento, valkoinen lilja, äsken muutettu sinne kasvihuoneesta\nvirkeään kesälämpimään ja vapauteen kukoistamaan elinaikansa. Vasta\nyhden päivän oli kaunis kukka pilkistänyt ulos kuvustansa, ja sen\nmuodossa oli vielä tuo omituinen loisto, joka ikäänkuin epäilee,\nkuuluukohan se oikeastaan taivaasen vai maahan, niin että silmän on\nmahdoton erottaa, mihin lehti loppuu ja mistä väri, kaste, ilma ja valo\nalkavat. Minä uhrasin sen lapseni tähden, tempasin sen pois mullasta ja\nvarjosta, puhalsin tomun sen juurista ja ripustin sen puun oksaan,\nasettaen hennon terän kohti auringon kirkkaita säteitä. Sitte otin\nRoosan käden kainalooni, astuimme äänettä puiston ympäri ja saavuimme\ntakaisin entiseen paikkaamme.\n\nKukka oli jo alkanut kellastua; poissa oli kaunis loisto sen pinnalta,\nja lehdet riippuivat auringon valossa kuihtuneina. \"Katsos!\" sanoin\nminä Roosalle, \"äsken kasvoi tämä kukka alhaalla ja ojensi juurensa\nalas maahan. Varjo ympäröitsi sen elämää, ja tomu koski sen tomuun;\nmutta eikö sen olemuksessa ollut silloin enempi taivaallista, kuin\nsiinä nyt on, ja eikö se silloin ollut minun iloni, niinkuin se nyt on\nminulle suruksi? Jos se nyt olisi omin voimin irroittautunut siitä\npaikasta, johon minun rakkauteni sen oli asettanut, ja aivan heti\nkirkastuaksensa pelkäksi ihanuudeksi eronnut maan tomusta ja noussut\nauringon tuleen, pitäisikö minun sentähden rakastaa sitä? Eikö minun\nennemmin olisi sanominen: 'Kuole, turhamainen kukka, sillä noin et voi\nelää!'\"\n\n\"Kuolla\", sanoi Roosa hymyillen, \"onko kuoleminen mikään paha?\"\n\n\"Kuoleminen\", sanoin minä, \"on elämään syntyminen, mutta se on myöskin\nhäviöön syntyminen. Oi, Roosaseni, kuolla niinkuin tämä lilja oli eilen\nkuollunna nupussansa, levittääkseen tänään hopeankarvaisen teränsä, se\non kuolema elämään runsaammassa loistossa ja iloon valoisammassa\nmaailmassa. Semmoisen kuoleman kuoli lilja, murtaessaan vankihuoneensa\nseinämät, eikä se kuollut sitä sentähden, että se oli kuihtunut\nnupussansa, vaan sentähden, että se pimeässä kodissaan oli uskollisesti\nja raittiisti hoitanut lehtiänsä, kunnes luonto huomasi ne kypsyneiksi\npäivää sietämään. Niin kuolee se, joka kuolee elämään. Se ei ennen\naikaansa tunkeudu ulos nupustansa, vaan täyttää sen kauneudella ja\nelämällä, eikä se sitte heitä pois lehtiänsä, vaan levittää ne ilossa\nja valossa.\"\n\nNiin puhuin minä. Hetkinen kului äänettä. Kaikki oli tyyntä,\njuhlallista, odottelevaa. Minä toivoin. -- Hirmuista tuli, hyvä herra,\nja minua kauhistuttaa vielä sitä mainitessakin. Oma lapseni rukoili\nminun isänsydäntäni olemaan viekoittelematta hänen heikkoa, turvatonta\nsieluansa.\n\nPäiviä, viikkokausia on kulunut siitä tapauksesta. Roosa kuihtuu. Yhä\nselvemmäksi selvenee minulle se oppi, jonka myrkkyä hän on imenyt, tuo\nlämpimäin sydänten murhaava hairaus, että he hylkäävät nöyryyden rauhan\nja polttavat itsensä, kunnes eivät heikkoudessaan enää jaksa tykkiä.\nEikö sitte juuri heikkoudessa ja tomussa kaikki ihanuus elä ja\nkirkastu, niinkuin aurinko elää tuhatvärisenä kasvien lakastuvassa\nsuvussa? Miksi sitte hävittää asuntoa, jossa ihanuus voi elää loistossa\nja rauhassa? He etsivät kuolemattomuuden elämää ja sanovat maallista\nelämäänsä kuolemaksi. Oi, hyvä herra, milloinka olette odottaneet\nsemmoisen kasvin kukoistavan, joka on kuihtunut jo siemenenä? Te\nuskotte kuolemattomuuden! Senkötähden, että maa on niin pimeä ja tämä\nelämä niin mitätön? Ei, ei, juuri sentähden odotan minä taivaallista\nmaailmaa, korkeampaa elämää, että tämä maa on niin kaunis, tämä elämä\nkaikkine suruinensakin niin pyhä ja suloinen.\n\nTähän nyt lopetan kirjeeni. Mitä on minun toivominen lapsestani? Jos\nteillä olisi jokin neuvo, niin älkää sen antamista viivytelkö. Syksy\ntulee ja hedelmät kypsyvät, sen olen sivumennen huomannut. Lähettäkää\nminulle jokin kirja, jossa on rauhallisesti ajateltu tuota kummallista\nelämää. Voikaa hyvin!\n\n\n\nKolmas kirje.\n\n\n20 p. kesäkuuta --37.\n\nHyvä herra, minä lähetän teille tässä päiväkirjan, jonka kirjoitin\nRoosan taudin aikana. Muutamista muistoonpanojeni katkelmista voinette\naavistaa, mitä täällä on tapahtunut! nyt en voi niitä uudelleen\ntoistella.\n\n-- -- 21 päivä tammikuuta --37. Väärä, sokea oppi, hyljätä viattomuuden\nmaallinen ilo! Mitä on sitte se ilo muuta kuin taivaallisen ilon\nnauttimista, joka täyttää kaikki? Myrkkyä! Milloinka imee mehiläinen\nmyrkkyä?\n\nAnna silmääni valoa, että voisin katsella ihmiskuntaa, niinkuin\nkatselen jonkin yksityisen kasvoja, ja näytä minulle yksi ainoakaan\npiirros, jota ei viattomuuden voima kukistaisi, niin että se kartuttaa\nsen elävää suloutta. Oi te, sen suuren puheliaat kuvat värinenne ja\nvarjoinenne, oi te, halveksitut kukkani, teistä olen minä kuitenkin\noppinut, että elämä luo kauneutta pimeydestä ja valosta.\n\nTäydellisyys. Turhaan sanotaan: Täydellisyys on vasta vast'edes tuleva.\nTäydellisyyttä on olemassa jokaisessa ajankohdassa, ja semmoista\ntäydellisyyttä on sekin vaillinainen silmä, joka ei sitä näe.\n\n7 päivä helmikuuta. Keskiyö. Roosa valvoo. Valkoisesta hangesta näkyy\nheijastus hänen ikkunansa valosta. Itsekin sytytin lamppuni, kun ei\nunta kuulu. Oi te, lumelle loistavat säteet, jotka puhutte\nvalonlähteestänne, teitä olen minä yöllä mielelläni katsellut\nihmiskunnan, Jumalasta lähteneen pyhän sädesarjan kuvina. Roosa,\neksynyt lapseni, älä moiti sentähden sädettä, että se on poistunut niin\nkauaksi valosta; mitä kirkkaampi se on, sitä etemmäksi se ehtii, ja\nmitä etemmäksi se ehtii, sitä kirkkaamman ilmoittaa se alkulähteensä\nolevan. Säteilkäämme täällä rakkautta ja uskoa, niin muuttuu\nympärillämme oleva yö päiväksi; älkäämme vavisten heittäytykö takaisin\nlähteesemme, sitenhän emme myöntäisi sillä olevan säteitä, emme\ntunnustaisi sitä valoksi.\n\n17 päivä maaliskuuta. Ensimäinen kevätpäivä. Aurinko omistaa jälleen\nvaltansa. Ilma on täynnä elämää; se on herännyt hämärästä\ntalviunestaan, ja kohta on maakin heräävä. Roosa on lähtenyt\nhuoneestansa ensi kerran pitkän ajan perästä. Hän istui hetkisen\nportailla, kuunteli varpusen viserrystä ja näki sulavan lumen tippuvan\npisaraisina katoilta. Minä näin hänen katseensa säteilevän, kuulin\nhänen hengittävän syvään ja halulla, ja luulenpa hänen edes minuutin\najan etsineen Jumalaa Hänen aamun-iloisesta maailmastansakin, Voi,\nyksin ilokin, joka kohottaa muiden mielen ylös korkeuteen, on liian\nraskas hänen mielellensä; pieninkin pisara luonnon terveyspikarista\nliuottaa hajalleen hänen olemuksensa. Väsyneenä, melkein tunnottomana\nvietiin hänet takaisin huoneesensa. Mikähän tästä kaikesta tulee\nlopuksi?\n\n17 päivä huhtikuuta. Kukkia jo! Vuokkoja on lasissa Roosan pöydällä.\nKummallista, mitä enemmin hän itse lakastuu, sitä enemmin näyttää hän\njälleen rupeavan rakastamaan terveyttä ja elämää. Eronhetkiköhän se jo\nlähestyy ja tekee jälleen rakkaaksi sen, mitä ennen on halveksinut.\n\n25 päivä huhtikuuta. Vedet ovat auki, jää poissa. Auringon noustessa\nnäkyi joukko joutsenia välkkyvän kirkkaalla järvellä. Ne ovat lähteneet\nlentoon ja muuttaneet pois. Mitä kauneinta on, se ei ole jokapäiväisenä\nvieraanamme, se on vaan matkustaja, joka käymäseltä meillä viivähtää.\n\n1 päivä toukokuuta. Roosa pyrkii pois, hän tahtoo erota. Mitä etsii\nhän? Mihin tahtoo hän paeta? Maan alle, pilvien taa, maailmain\nmaailmoiden yli; mitä on hän sieltä muuta löytävä, kuin täällä hylkäsi:\nluonnon ja Jumalan? Jos minulla olisi taiteilijan lahja, istuisin\nsairasvuoteen vieressä ja maalailisin kuolevalle suloisia muistoja.\nMinä näyttäisin hänelle maan pyhimysloistossaan, antaisin vuoden\nvaihtuvien aikojen liidellä kauneudessaan hänen silmänsä ohitse, minä\njohdattaisin hänen mielensä lapsuuden, nuoruuden ja miesijän ilot,\nkaikki ne rakkauden osoitukset, joita hän on saanut, kaikki voitot,\njotka hän on nähnyt hyvän voittavan, ja niin loisin hänen ympärillensä\nsanoilla kesäisen maailman. Siihen hän nukkuusi, niinkuin pilvettömänä\nkesäiltana nukutaan, iloiten olleesta päivästä ja odotellen kirkasta ja\niloista uutta päivää.\n\n28 päivä toukokuuta. Tulla tänne, tunkeutua hänen vuoteensa viereen\nlohduttamaan! Pois, pois mustat kummitukset, minä tunnen teidän\nlohdutuksenne! -- Kaikki, mitä on pyhintä, jalointa ja totisinta, on\nkeinona kiusaajan kädessä. Ei sydäntä kiedota pahalla, vaan\nparaimmalla. Minä kerron yhden noista keinoista; niitä on tuhat:\nMajassa liikkuelee vanhempien ja sisaruksien parissa viaton tyttö ja\nmuistelee iloisissa töissä ja toimissa ainoastaan heitä. Päivä kuluu,\nja tulee ilta, ja hiljaisen seudun yli nousee loistavia tähtiä. Uusi\nmaailma, rauhallinen ja hartautta täynä, kasvaa ulkona. Silloin\nlähestyy kiusaaja. Tule, viaton, sanoo se, ett'et hautaudu pikku\nhuoliesi tomuun, opi elämään korkeampaa elämää. Tyttö tottelee, ja kun\nhän astuu ulos majasta, nousee kuu vuorien yli ja tekee hänen\nasuinseutunsa kahta vertaa kauniimmaksi. Hänen mielensä lämpenee, hänen\nsydämmensä paisuu ilosta. Katsos, sanoo hänen johtajansa, eikö tätä\nansaitse katsella? Ja tyttö näkee hänen puhuvan totta. Silloin tekee\njohtaja äänensä syvemmäksi ja moittii hänen entistä kylmyyttänsä, että\nhän on nukkuen unohtanut hartautensa, ett'ei hän ole usein etsinyt\nsemmoisia ihania hetkiä, kuin hän nyt katselee. Tyttö peljästyy, sillä\nsydämmensä on täynnä ihastusta, ja näkee, mitä hän tähän asti on\nlaiminlyönyt. Ja se elämä, jota nyt elät, kuiskaa kiusaaja, ja ne\ntunteet, jotka täyttävät olentosi, kuka niissä on osallisena? Nosta\nsilmäsi ja katso, tokko tuhannesta olennosta, jotka elävät\nympärillämme, yksi ainoakaan kohoaa jokapäiväisyydestänsä elämään\nniinkuin me. Näetkö ainoatakaan heistä sivullamme. Ja tyttö katselee\nympärillensä eikä näe ketään. Silloin pimenee hänen sielunsa silmissä\nmaa, ja ihmiskunta on hänestä vaan pauhaava sieluton valtameri, ja hän\nnojautuu kiusaajan rinnoille ja sanoo: Me olemme luodolla meressä, älä\nluovu minusta, minä jään yksin, ell'et sinä pysy täällä! -- Turhuuden\nystävä! Miksi et sanonut: Niin, se maailma, jonka avasit minulle, on\npyhä ja kaunis, mutta oma majanikin on pyhä maailma, sisaruksieni\nsilmätkin ovat kirkkaita, suloisia tähtiä, ja vanhempieni sylissä elän\nrikkaana niinkuin täällä; opeta minua rakastamaan eikä halveksimaan!\n\n1 päivä kesäkuuta. Koko päivän puhui hän vaan äitistänsä! Säteilevin\nsilmin, läpinäkyvänä, melkeinpä kirkastettuna, ainoastaan äitistänsä!\nJa kuitenkin oli hän silloin vielä ihan lapsi, kun kadotti hänet, ja\nsittekin muistaa kaikki. \"Eikö hän ollut semmoinen? Eikö hän kävellyt\nrauhallisena ja tyynenä kukkiesi seassa, hoiteli niitä, minua ja\nsinua.\" Kysymys toisensa perästä! Oi, hän muistelee rakkaudella\näitiänsä, ja hän iloitsee, että äiti eli niinkuin hän eli. Niinpä on\nRoosa pelastettu! Uskallanko uskoa, että hän -- -- Minua kutsutaan\nhänen luoksensa. -- --\n\nKärsivällisyyttä, itsekieltämistä, toivoa! Tapaammehan jälleen\ntoisemme!\n\n       *       *       *       *       *\n\nLisäys. Mitenkä täällä nyt on, näette mukana olevasta ilmoituksesta,\njota pyydän teidän hyvyydessänne panemaan johonkin sanomalehteen.\n\nRoosa lepää nyt järven tuolla puolen. Kirkas järvi, minun entinen\niloni, on nyt musta, synkkä hauta, jonka yli silmäni harvoin uskaltaa\nkatsahtaa.\n\nPäivät ovat pitkät, yksitoikkoiset. Hämärää saan odotella melkein\npuoliyöstä toiseen; se on vuodenajan vika; eikä hämärä kuitenkaan aina\ntuo unta.\n\nVuoden ajan olen yhä selvemmin huomannut tulevani jo vanhaksi, ja vuosi\nvuodelta vähenevät voimat, hyvä herra, ja niiden mukana iloisuus, se on\nluonnon järjestys.\n\nVanha palvelijani vanhenee niinkuin minäkin. Pari päivää sitte menin\npuutarhaan. Hän kasteli kukkapenkkejä, mutta huolettomasti, laiskasti\nja kiukkuisesti, niin että hän sysi kukkiakin kannullansa. Minä siitä\nnuhtelin häntä. \"No\", sanoi hän, \"ketä varten me niitä sitte\nhoitelemme?\" Vanhus alkoi katkerasti itkeä, minä jätin hänet ja läksin\npois.\n\nTunnetteko jonkun hyvän, turvattoman, seitsentoista-vuotiaan tytön,\njoka tahtoisi isän? Yhdenkaltaisuutta! Nuorina ovat ihmiset toistensa\nkaltaiset, tytössä on aina jotakin toisten tyttöjen sielusta.\n\nAntakaa anteeksi, hyvä herra, kirjeeni lyhyys. Minun on vaikea pitää\najatuksiani koossa. -- Teidän osanottavaisen sydämmenne tähden lähetän\nteille päiväkirjani, johon olen kirjoitellut yhtä ja toista viime\najoilta. Kun sen lähetätte takaisin, odotan samalla hyvin tervetullutta\nkirjettä. Jääkää hyvästi!\n\n\n\n"]