[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcHn7tfKgPeBOxTUYnMRINbnWqCltb6Kvt1GDVKhi25A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":34,"gutenbergSummary":38,"gutenbergTranslators":39,"gutenbergDownloadCount":41,"aiDescription":42,"preamble":43,"content":44},913,"Kaksi kaupunkia","Dickens, Charles",1812,1870,"913-dickens-charles-kaksi-kaupunkia","913__Dickens_Charles__Kaksi_kaupunkia",null,"romaani",[],[15,16],"brittilainen","klassikot","fi",1859,1903,97725,630522,false,48023,[25,26,27,28,29,30,31,32,33],"British -- France -- Paris -- Fiction","Executions and executioners -- Fiction","France -- History -- Revolution, 1789-1799 -- Fiction","French -- England -- London -- Fiction","Historical fiction","London (England) -- History -- 18th century -- Fiction","Lookalikes -- Fiction","Paris (France) -- History -- 1789-1799 -- Fiction","War stories",[35,36,37],"British Literature","Classics of Literature","Historical Novels","\"Kaksi kaupunkia\" by Charles Dickens is a historical novel published in 1859, set in London and Paris before and during the French Revolution. The story follows Dr. Alexandre Manette, freed after eighteen years in the Bastille, and his daughter Lucie as they navigate love, sacrifice, and danger amid revolutionary turmoil. With intertwined fates connecting French aristocrats, British spies, and passionate revolutionaries, this tale explores loyalty and redemption against the backdrop of one of history's most violent upheavals. (This is an automatically generated summary.)",[40],"Järnefelt, Saimi",370,"Dickensin historiallinen romaani sijoittuu Ranskan vallankumouksen aikaiseen Lontooseen ja Pariisiin. Se kertoo vankeudesta vapautuvasta tohtori Manettesta ja hänen tyttärestään Luciesta, joiden kohtalot yhdistyvät aristokraatti Charles Darnayhin ja asianajaja Sydney Cartoniin vallankumouksen väkivaltaisessa kuohunnassa.","Charles Dickensin 'Kaksi kaupunkia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 913. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","KAKSI KAUPUNKIA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nCHARLES DICKENS\n\n\nEnglannin kielestä [\"A Tale of Two Cities\"]\nsuomentanut Saimi Järnefelt.\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1903.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI. Elämään palautettu.\n\n  1. Aikakausi.\n  2. Postivaunut.\n  3. Yöllisiä varjoja.\n  4. Valmistus.\n  5. Viinitupa.\n  6. Suutari.\n\nII. Kultainen lanka.\n\n  1. Viiden vuoden kuluttua.\n  2. Muuan näytelmä.\n  3. Pettymys.\n  4. Onnitteluja.\n  5. Shakaali.\n  6. Sadottain ihmisiä.\n  7. Monseigneur kaupungissa.\n  8. Monseigneur maalla.\n  9. Gorgonin pää.\n 10. Kaksi lupausta.\n 11. Toverukset.\n 12. Hienotunteinen mies.\n 13. Mies ilman hienotunteisuutta.\n 14. Kunniallinen asiamies.\n 15. Rouva Defarge kutoo.\n 16. Kutomista yhä vaan.\n 17. Hääaatto.\n 18. Yhdeksän päivää.\n 19. Muuan lausunto.\n 20. Muuan rukous.\n 21. Kaikuvia askeleita.\n 22. Meri on yhä kohoomassa.\n 23. Tulipalo.\n 24. Magneettivuori vetää puoleensa.\n\nIII. Myrskyn jäljissä.\n\n  1. Yksinäinen koppi.\n  2. Tahkokivi.\n  3. Varjo.\n  4. Tyven myrskyssä.\n  5. Puunsahaaja.\n  6. Riemu.\n  7. Koputus ovelle.\n  8. Taitava kortinlyöjä.\n  9. Peli alkaa.\n 10. Varjon aihe.\n 11. Hämärä.\n 12. Pimeyttä.\n 13. Viisikymmentäkaksi.\n 14. Kutominen päättyy.\n 15. Askeleet kuolevat ainiaaksi.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA.\n\nElämään palautettu.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nAikakausi.\n\n\nTämä oli aikakausista paras ja pahin, se oli viisauden ja hulluuden\nikä, uskon aika, epäilyksen aika, valon ja pimeyden aika, tämä oli\ntoivon kevät ja epätoivon talvi, meillä oli kaikki edessämme eikä\nmitään edessämme, kuljimme kaikki suoraa päätä taivaaseen, kuljimme\nkaikki suoraa päätä toista tietä -- sanalla sanoen, aikakausi\nmuistutti niin nykyistä aikaa, että jotkut sen suurisuisimmista\nauktoriteeteistä yksipäisesti väittivät, että siihen, niin\nhyvään kuin pahaankin nähden, taisi sovelluttaa ainoastaan\nsuperlatiivivertailumuotoa.\n\nEnglannin valtaistuimella istui leveäleukainen kuningas ja\nhalpamuotoinen kuningatar; Ranskan valtaistuimella istui\nleveäleukainen kuningas ja kaunismuotoinen kuningatar, ja kummassakin\nmaassa oli niille korkeille herroille, jotka kruunun leipäkultaa\nkaitsevat, päivänselvänä, että nyt vallitseva järjestys oli\nainaiseksi järkähtämätön.\n\nOli Herran vuosi tuhat seitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi.\nEnglannin osalle tuli tällä suotuisalla ajalla hengellisiä\nilmestyksiä samoin kuin nytkin. Uskonnollinen haaveksija rouva\nSouthcott oli äsken viettänyt viisikolmatta-vuotista siunattua\nsyntymäpäiväänsä, josta eräs ennustava henkivartioston sotamies\noli julistanut, että sen kunniaksi olisi maa nielaiseva Lontoon\nja Westminsterin kitaansa. Myös Cock-lane kummitus tuli manatuksi\ntasan kaksitoista vuotta jälkeen ilmestyksiensä, joita se levitti\nympärilleen, kuten kuluneen vuoden henget (yliluonnollisen vähän\nomintakeisesti) levittivät omia ilmestyksiään. Joukko Britannian\nalamaisia Amerikassa oli hiljan lähettänyt Englannin kruunulle ja\nkansalle pelkkiä maallisia oloja koskevia sanomia, joista omituista\nkyllä ihmiskunta on näkynyt enemmän hyötyvän, kuin Cock-lane pesyen\nkananpoikasen yhdestäkään tiedonannosta.\n\nRanska taas, joka hengellisessä suhteessa oli oikeastaan vähemmän\nsuosittu kuin sisarensa kilpineen ja kolmihaaroineen, vyöryi\npyörryttävää vauhtia mäkeä alas, valmistaen paperirahoja ja kuluttaen\nniitä. Sitäpaitsi huvittelihe se kristittyjen sielunpaimentensa\njohdolla ihmisrakkailla urostöillä, kuten tuomitsemalla erään\nnuorukaisen kädet katkottaviksi, hänen kielensä nyhtäistäväksi\npihdillä suusta ja hänen ruumiinsa elävältä poltettavaksi, syystä,\nettei hän sateessa polvillaan kunnioittanut saastaista munkkien\njuhlakulkuetta, joka astui hänen ohitsensa silmänkantaman päässä,\nmutta viisi- tai kuusikymmentä kyynärää hänestä. On hyvin luultavaa,\nettä Ranskan ja Norjan metsissä kasvoi puita, jotka metsänvartija\nKohtalo tämän onnettoman käydessä kuolemaan jo oli merkinnyt\nkaadettaviksi ja laudoiksi hakattaviksi eräitä siirrettäviä\npuutelineitä varten, jotka elävät kamalassa muistossa säkkineen ja\npiiluineen. On sangen todennäköistä, että jonkun Pariisin lähellä\nolevan talonpoikaistalon ränsteisissä ulkohuoneissa sijaitsi juuri\nsamana päivänä kömpelöitä maantienloan räiskyttämiä rattaita, joita\nsiat nuuskivat, joilla kanat hyppelivät ja joita talonpoika Kuolema\njo oli asettanut syrjään vallankumouksen vankikuormia varten.\nMutta joskin tämä metsänvartija ja tämä talonpoika työskentelivät\nherkeämättä, työskentelivät he ääneti, eikä kukaan kuullut heidän\nhiipiviä askeleitaan, ja olisikin epäilystä heidän valveillaolostaan\npidetty jumalattomana kavalluksena.\n\nJärjestys ja turvallisuus Englannissa oli tuskin niin suuri, että\nse saattoi aiheuttaa vallitsevaa suurta kansallista kerskailua.\nItse pääkaupungin avonaisilla kaduilla tapahtui joka yö ryöstöjä\nja aseellisia miehiä murtautui rohkeasti sisään; perheitä\nkehoitettiin julkisesti muuttamaan varmuuden vuoksi tavaransa\nhuonekalukauppiaitten makasiineihin, ennenkuin kaupungista lähtivät;\nyöllinen rosvo oli päivällä rihkamakauppias, ja kun toinen\nkauppias, jonka hän \"kapteeni\" arvonimellään pysähdytti, hänet\ntunnettuaan huusi häntä nimeltä, ampui hän häntä kursailematta\npäähän ja ratsasti menojaan; seitsemän ryöväriä asettui postivaunuja\nväijymään, postimies ampui kolme, vaan jäi itse jälellä olevan neljän\nammuttavaksi, \"ampumavarojen puutteesta\", jonka jälkeen postivaunut\nryöstettiin levossa ja rauhassa. Lontoon mahtava lord mayori oli\nTurnham Greenin luona pakoitettu antautumaan maantienrosvolle, joka\nryösti tämän loistavan henkilön koko hänen seurueensa läsnäollessa;\nvangit Lontoon vankiloissa tappelivat vartijoittensa kanssa ja lain\nmajesteetti sekaantui leikkiin ampua jyryyttämällä heihin raehauleja\nja kuulia; hovin saleissa nyhtäisivät varkaat timanttiristejä\njalojen lordien kaulasta, musketöörit menivät keskikaupungille\nhakemaan ryöstösaalista ja kansa ampui musketöörejä ja musketöörit\nampuivat kansaa; mutta eipä kukaan pitänyt näitä tapahtumia erittäin\nmerkillisinä. Kaiken tämän ohessa oli pyöveli ainaisessa, vaikka\naivan hyödyttömässä työssä; milloin hirtti hän joukottain sekalaisia\nrikoksentekijöitä, milloin hirtti hän tiistaina vangitsemansa\nmurtovarkaan lauantaina, milloin poltti hän Newgatessa lukuisain\nihmisten käsiin merkkejä, milloin poltti hän häväistyskirjoituksia\nWestminster Hallin portin ulkopuolella; tänään päästi hän päiviltä\njulman murhaajan; huomenna taas viheliäisen varkaan, joka oli ottanut\nkuusi pencea talonpojan rengiltä.\n\nKaikki tämä ja tuhat muuta seikkaa lisäksi tapahtui vanhana kunnon\nvuotena tuhat seitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi ja heti sen\njälkeen. Metsänvartijan ja talonpojan huomaamatta työskennellessä\ntässä ympäristössä, esiintyivät molemmat suurileukaiset ynnä\nkaunis- ja halpamuotoinen aika meluavasti, vaatien jumalallisten\noikeuksiensa pysyttämistä. Niin siis kuljetti vuosi tuhat\nseitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi nämät ylhäiset ynnä myriaadeja\npikku olentoja -- tämän kertomuksen henkilöt siihen luettuina --\neteenpäin heidän kuljettavia teitään.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nPostivaunut.\n\n\nDoveriin vievää tietä kulki eräänä perjantai-iltana marraskuun\nlopussa ensimmäinen tämän kertomuksen henkilöistä. Hänen edessään\noli Doverin tie Doverpostivaunujen takana, tämän kömpelösti\nmadellessa ylös Shooterin kukkulaa. Hän kapuili ylös lokaista mäkeä\npostivaunujen vieressä kuten muutkin matkustajat, ei senvuoksi, että\nheitä näissä olosuhteissa olisi vähääkään haluttanut jalotella,\nvaan siksi että mäki, silat, loka ja vaunut olivat niin raskaat,\nettä hevoset olivat jo kolmasti pysähtyneet, jota paitsi ne yhden\nkerran olivat kulettaneet vaunut poikkipuoleen tietä kapinallisessa\naikeessa palauttaa ne takasin Blackheathiin. Ohjakset, ruoska, ajuri\nja vaununkulettaja olivat kaikki veljellisessä yhteydessä lukeneet\nsota-asetuksen, joka kielsi yrityksen, joka muuten vahvasti puolustaa\nväitettä, että muutamat järjettömät luontokappaleet eivät ole\nniinkään järjettömiä; ja valjakko antautui palaten oikealle tielle.\n\nPää roikuksissa ja häntäänsä heiluttaen, polskivat ne eteenpäin\nläpi paksun loan, silloin tällöin keikahtaen ja kompastuen kuin\nolisi niiden nivelet olleet särkymäisillään. Niin pian kuin ajuri\npidätti niitä ja sai ne seisahtumaan houkutellen niitä varovaisesti:\n\"Kas niin ... kas niin!\" ravisti lähimmäinen hevonen kiivaasti ja\npontevasti päätään kaikkine tamineineen, ikäänkuin väittääkseen,\netteivät vaunut voineet päästä ylös mäelle. Joka kerta kun hevonen\naikaansai tämän kolinan, hätkähti matkustaja kuten hermollinen\nmatkustaja ainakin ja tuli levottomaksi.\n\nKaikki notkot olivat paksussa usvassa ja se oli avuttomuudessaan\nkohonnut ylös mäkeä pahan hengen tavalla, joka etsii rauhaa mutta\nei sitä löydä. Kostea ja kolkon kylmä usva leijaili hitaasti\nilmassa muodostaen laineita, jotka näyttivät seuraavan ja peittävän\ntoisiaan kuten aallot levottomassa meressä. Se oli siksi sankkaa,\nettei vaununlyhdyistä lähtevä valo voinut muuta näyttää kuin pienen\nkaistaleen tietä, ja ponnistelevain hevosten huuru virtaili sumuun,\nkuin olisivat ne tykkänään aikaansaaneet sen.\n\nKaksi muuta matkustajaa paitsi äsken mainittua, ahersi mäkeä ylös\nvaunujen rinnalla. Kaikilla kolmella oli pitkävartiset saappaat ja\npäällystakin kaulukset korvilla. Ei kukaan heistä olisi näkemästään\nvoinut saada selville minkänäköisiä toiset olivat, ja jokainen heistä\nvaroi yhtä tarkasti seurakumppaniensa henkisiä kuin ruumiillisia\nsilmiä. Siihen aikaan matkustajat hyvin pelkäsivät tehdä pikaista\ntuttavuutta keskenään, sillä kuka hyvänsä saattoi olla maantienrosvo\ntaikka maantienrosvojen liittolainen. Tämä viimeksi mainittu oli\nperin tavallista, koska jokaisessa majatalossa ja olutkapakassa\noli aina olemassa joku \"kapteenin\" palkkalainen, isännästä alkaen\nja aina halvimpaan talliapulaiseen. Näin mietti itsekseen Doverin\npostivaunujen kulettaja mainittuna perjantai-iltana marraskuussa\ntuhat seitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi, vaunujen kömpiessä\nylös Shooterin kukkulaa ja hänen seisoessaan omalla korkealla\nohjauslaudallaan vaunujen takana. Tömistäen jalkojaan piti hän\nsilmällä edessään olevaa asearkkuaan; siinä oli ladattu musketunteri\nkuuden tai kahdeksan ladatun ratsupistoolin päällä, joiden alustana\noli leveitä sapeleita.\n\nDoverinvaunut olivat tavallisessa hauskassa asemassaan --\nvaununkulettaja epäili matkustajia, matkustajat epäilivät toisiaan\nja kulettajaa, kaikki epäilivät toisiaan, ajuri oli varma ainoastaan\nhevosistaan, näihin luontokappaleihin nähden hän olisi voinut panna\nsormensa sekä uuden että vanhan testamentin päälle ja vannoa etteivät\nne pystyneet tätä matkaa tekemään.\n\n\"Hohoi!\" sanoi ajuri. \"Kas niin! Vielä tempaus, niin ollaan huipulla\nja paha teidät periköön, sillä minä olen nähnyt tarpeeksi vaivaa\nsaadakseni teidät ylös -- Joe!\"\n\n\"Halloo!\" vastasi Joe.\n\n\"Mitä luulet kellon olevan Joe?\"\n\n\"Runsaasti kymmenen minuuttia kahdennellatoista.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista,\" huudahti harmistunut ajuri, \"emmekä vielä\nShooterin huipulla! Hei! Alkakaa mennä.\"\n\nPonteva etuhevonen, jonka päättävän vastarinnan ruoska keskeytti,\nalkoi lönköttää ja nuo kolme muuta hevosta seurasivat mukana. Taas\nDoverinvaunut jatkoivat kamppailuaan ja matkustajien pitkävartiset\nsaappaat polskivat sen vieressä. He pysähtyivät vaunujen seisahtuessa\nja seurasivat niitä taas uskollisesti. Jos näistä kolmesta\nmatkustajasta joku olisi rohjennut toiselle ehdottaa, että hän\nastuisi hiukan edeltä sumuun ja pimeään, olisivat toiset pian aikaa\nampuneet hänet maahan maantienrosvona.\n\nViimeinen ponnistus veti vaunut mäen harjalle. Hevoset seisahtuivat\njälleen hengittämään, vaununkulettaja astui alas pidättämään pyöriä\nalasmenoa varten ja avaamaan ovea matkustajille.\n\n\"Ho, Joe!\" huudahti ajuri varoittavalla äänellä, tirkistäen alas\npukiltaan.\n\n\"Mitä sanot, Tom?\"\n\nMolemmat kuuntelivat.\n\n\"Sanon, että tänne ajaa hevonen täyttä ravia.\"\n\n\"Minäpä sanon, että täyttä neliä, Tom\", vastasi vaununkulettaja,\nirroittaen kätensä ovesta ja kavuten nokkelasti paikalleen. \"Hyvät\nherrat! Kuninkaan nimeen!\"\n\nNäin huudahtaen hän viritti musketunterinsa ja oli valmiina\nhyökkäykseen.\n\nTässä kertomuksessa jo ennen mainittu matkustaja seisoi\nvaununastuimella sisäänmenemäisillään, toiset kaksi olivat hänen\ntakanaan seuratakseen häntä. Hän seisoi astuimella toinen osa\nruumista sisällä ja osa ulkona; toiset seisoivat tiellä hänen allaan.\nKaikki tähystelivät milloin ajuria, milloin vaununkulettajaa ja\nkuulostivat. Ajuri silmäili taakseen, höristipä ponteva hevonenkin\nkorviaan ja silmäili taakseen vastaanpanematta.\n\nÄänettömyys, joka syntyi vaunun herettyä rämisemästä ja\nponnistelemasta, ynnä yön äänettömyys matkaansai tosiaankin syvän\nhiljaisuuden. Hevosten huohottaminen pani vaunut vavahtamaan kuin\nolisivat ne kuohuvassa mielentilassa. Matkustajain sydän sykki miltei\nkuuluvasti, ainakin ilmaisi äänetön pysähdys heidän pidättävän\nhenkeään ja heidän valtimonsa tykyttävän tavallista kiivaammin\nodotuksesta.\n\nKuultiin nyt selvästi, mitenkä hevonen vimmatusti nelisti kukkulata\nylös.\n\n\"Halloo!\" karjui vaununkulettaja voimainsa takaa. \"Seiskaa siinä!\nMinä ammun!\"\n\nHevosen tie katkesi äkisti ja sen tanssiessa ja roiskuttaessa lokaa\nhuusi miehen ääni sumusta: \"Onko siellä Doverin postivaunut?\"\n\n\"Mitä se teihin kuuluu!\" vastasi kulettaja. \"Kuka te olette?\"\n\n\"Onko siellä Doverin postivaunut?\"\n\n\"Mitä te sillä tiedolla teette?\"\n\n\"Tahdon puhutella erästä matkustajaa.\"\n\n\"Ketä matkustajaa.\"\n\n\"Herra Jarvis Lorrya.\"\n\nMainitsemamme matkustaja ilmaisi paikalla olevansa sen niminen. Muut\nkatselivat häntä epäluuloisesti.\n\n\"Pysykää alallanne\", huusi vaununkulettaja sumusta tulevalle äänelle,\n\"sillä jos minulle sattuisi erehdys, ei se olisi korjattavissa koko\nelämässänne. Herra Lorry vastatkoon paikalla.\"\n\n\"Mikä hätänä?\" kysyi matkustaja nyt hiukan väräjävällä äänellä. \"Kuka\nkysyy minua. Jerrykö se on?\"\n\n(\"Minua ei Jerryn ääni miellytä, jos se on Jerry\", mörähti\nvaununkulettaja itsekseen. \"Tuon Jerryn käheä ääni ei minua\nmiellytä.\")\n\n\"Jerry olen, herra Lorry.\"\n\n\"Mikä nyt?\"\n\n\"Lentoviesti on lähetetty jälestänne T ja Kumpp.\"\n\n\"Kyytimies, tunnen tämän sanantuojan\", sanoi herra Lorry astuen alas\ntielle. Toiset matkustajat avustivat häntä takaapäin, jossa toimessa\nkäyttivät enemmän kiirettä kuin kohteliaisuutta, jonka jälkeen he\nkiiruimman kautta kapusivat vaunuihin ja sulkivat oven ja ikkunan.\n\"Antaa hänen vain tulla lähemmäksi: ei siinä mitään vaaraa.\"\n\n\"Toivon että niin ei ole, mutta siitä en ole lempo vie niin varma\",\nmörisi vaununkulettaja itsekseen. \"Halloo.\"\n\n\"Halloo, halloo\", vastasi Jerry, ääni yhä käheämpänä.\n\n\"Antakaa hevosen kulkea astumalla, ... ymmärrättekö? Ja jos teillä on\npistoolintuppia satulassanne, älkää lähennelkö käsiänne sinne, sillä\nminä olen vietävän nopsa tekemään pikku erehdyksiä ja ne tapahtuvat\naina lyijyn muodossa. Näyttäkää naamanne nyt.\"\n\nHevonen ja ratsumies esiintyivät hitaasti kiemurtelevasta sumusta ja\nasettuivat sille puolelle vaunuja missä matkustaja seisoi. Ratsumies\nkumartui satulastaan ja vilkasten vaununohjaajaan antoi hänelle\nkokoontaitetun kirjeen. Hänen hevosensa oli hengästynyt ja sekä ratsu\nettä mies olivat hevosen jaloista aina miehen hattuun loan peittämät.\n\n\"Kulettaja!\" sanoi matkustaja tyvenellä asiallisella äänellä. Toinen\nkäsi kohotetun musketunterinsa perällä, toinen piipulla ja silmä\nratsumieheen kiinnitettynä, vastasi valpas vaununkulettaja lyhyesti:\n\"Sir!\"\n\n\"Ei mitään pelättävää. Minä kuulun Tellsonin pankkiin. Tunnettehan\nTellsonin pankin Lontoossa. Olen matkalla Pariisiin asioissa. Saatte\nkruunun juomarahaa. Saanko lukea tämän?\"\n\n\"Olkoon menneeksi, mutta elkää viivytelkö, sir.\"\n\nHän avasi kirjeen vaunulyhdyn luona ja luki -- ensin itsekseen ja\nsitten ääneen: \"odottakaa Doverissa neitiä\". Se ei ole pitkä kuten\nnäette. Jerry, sano että vastaukseni oli: \"_Elämään palautettu_.\"\n\nJerry säpsähti satulassaan. \"Sepä hemmetin outo vastaus\", sanoi hän\nkäheimmällä äänellään.\n\n\"Saata tämä sana perille, ja he ymmärtävät minun saaneeni kirjeen\naivan yhtä hyvin kuin olisin heille kirjoittanut. Anna mennä vaan\ntakasin. Hyvää yötä.\"\n\nNäin sanoen matkustaja avasi vaunujen oven ja astui sisään saamatta\nmitään apua matkatovereiltaan, jotka kiireimmiten kätkettyään\nkellonsa ja kukkaronsa saappaisiin, olivat nukkuvinaan, välttääkseen\nuusia selkkauksien aiheita.\n\nVaunut rämisivät eteenpäin, yhä paksumpina sumukiemurat\nkiertelivät niitten ympärillä, niitten alkaessa laskea alas mäkeä.\nVaununkulettaja asetti pian musketunterinsa paikoilleen laatikkoonsa,\nja luotuaan katseen sen muuhun sisältöön ja vyössään oleviin\nlisäpistooleihin, tutki hän pienempää arkkua istuimensa alla, jossa\nhänellä oli muutamia sepänaseita, pari tulisoihtua ja tulukset. Hän\noli niin runsaasti varustettu siltä varalta, että jos sattui tuulen\nhenki sammuttamaan vaununlyhdyt, kuten usein tapahtui, oli hänen\nvain sulkeuduttava vaunuihin ja suojeltava olkia limsiön ja teräksen\nkipinöiltä saadakseen tulta (jos onni oli hyvä) jotenkin helposti ja\nvarmasti viidessä minuutissa.\n\n\"Tom\", kuului hiljaa vaunujen katolta.\n\n\"Halloo, Joe.\"\n\n\"Kuulitko sanoman.\"\n\n\"Kuulin, Joe.\"\n\n\"Paljonko siitä viisastuit, Tom?\"\n\n\"En hitustakaan, Joe.\"\n\n\"Mikä omituinen sattumus\", mutisi vaununkulettaja, \"sama oli minunkin\nlaitani.\"\n\nJerry jäätyään yksin sumuun ja pimeyteen astui hevosensa selästä,\nosaksi lepuuttaakseen uupunutta ratsuaan, osaksi pyyhkiäkseen\nmaantienkuran kasvoiltaan ja pudistaakseen veden hatunlieristään,\njohon pian kyllä saattoi mahtua pari litraa. Seistyään hetkisen\nohjat läpimärällä käsivarrellaan, kunnes vaunujen pyörät herkesivät\nkuulumasta ja kaikki jälleen vaikeni, kääntyi hän mennäkseen alas\nmäkeä.\n\n\"Kylläpä, eukkoseni, nyt olet nelistänyt Temple Barista niin ettei\netujalkoihisi juuri ole luottamista, ennenkun olemme tasaisella\nmaalla\", puhkesi käheä sanansaattaja puhumaan luoden silmäyksen\ntammaansa... \"'Elämään palautettu.' Hemmetin outo vastaus. Tämmöinen\nei kävisi laatuun ajan pitkään, Jerry!\"\n\n\"Sinä olisit pahassa pulassa, jos palautuminen elämään tulisi\nmuotiin, Jerry!\"\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nYöllisiä varjoja.\n\n\nOnpa ihmeellistä ajatella, että jokainen inhimillinen olento\non määrätty toiselle olennolle olemaan arvoituksena ja syvänä\nsalaisuutena. Kuinka juhlallista ajatella yöllä saapuessani suureen\nkaupunkiin, että jokainen noista pimeistä, yhteensullotuista\ntaloista sisältää oman salaisuutensa, että jokainen suoja kätkee\noman salaisuutensa, että jokainen sykkivä sydän näissä sadoissa\ntuhansissa rinnoissa on joissakin unelmissaan salaisuus sille\nsydämmelle, joka on häntä lähinnä. Siinä on kuolon kauhua siinä\najatuksessa. En enää milloinkaan voi kääntää tämän minulle rakkaan\nkirjan lehtiä, turha on toivoni saada aikojen kuluessa lukea se\nkokonaan. En enää milloinkaan saata silmäillä tämän pohjattoman\nveden syvyyteen, jossa, äkillisten säteitten valossa, olen nähnyt\nkätkettyjen aarteitten ja muitten syvyyteen vajonneitten esineitten\nvilahtavan. Oli määrätty, että luettuani vain sivun, kirja sulkeutui\nvieterin voimasta ainiaaksi ja ijankaikkisesti. Oli määrätty, että\nikuinen pakkanen vangitsisi veden, valon leikitellessä sen pinnalla\nja minun seisoessani epätietoisena rannalla. Kuollut on ystäväni,\nkuollut naapurini, kuollut on lempeni ja sieluni armas. Sillä tavalla\nse salaisuus ikuistui, joka aina asui tässä yksilössä, ja jonka minä\nolen kantava elämäni loppuun asti. Löytyyköhän missään kalmistossa\ntässä kaupungissa, jonka läpi minä matkustan, ainoatakaan uinailevaa,\njoka olisi vaikeampi tutkia, kuin sen toimeliaat asukkaat sisimmässä\nitselöllisyydessään ovat minulle tai minä heille?\n\nTähän hänen luonnolliseen ja luovuttamattomaan perintöönsä\nkatsoen, oli ratsastavalla sanansaattajallamme aivan sama omaisuus\nkuin kuninkaalla, ensimmäisellä valtionministerillä tai Lontoon\nrikkaimmalla kauppiaalla. Niin oli myös niitten kolmen matkustajan\nlaita, jotka olivat suljetut vanhoihin, täriseviin, ahtaisiin\npostivaunuihin, he olivat arvoituksia toisilleen, aivan kuin olisivat\nistuneet omissa kuusi- tai kuusikymmenvaljakkovaunuissaan ja aivan\nkuin olisi kokonainen kreivikunta ollut heidän ja lähimmän naapurin\nvälillä.\n\nSanansaattaja ratsasti takasinpäin tasaista ravia, pysähtyen aika\nusein olutkapakkoihin tien varrella, mutta osottautui tuppisuuksi\nja peitti silmiään hatunlierellään. Hänen silmänsä soveltuivat\nhyvin tähän koristukseen, sillä ne olivat mustat pinnaltaan, ilman\nmitään syvyyttä värissä tahi muodossa, ja olivat aivan liika lähellä\ntoisiaan -- kuin olisivat peljänneet että ne tavattaisiin jossain\nitsenäisessä työssä, jos eroittuisivat liian kauaksi toisistaan.\nNiitten ilme oli turmiotatietävä, vanhan kolmikulmahatun varjosta\nvilkkuessaan, joka paljon muistutti kolmisoppista sylkylaatikkoa.\nKaulassa oli hänellä suuri huivi, joka ulottui lähemmä polvia.\nPysähtyessään juomaan, väisti hän huiviaan vasemmalla kädellään\nainoastaan sen verran että saattoi kulauttaa oluen kaulaansa oikealla\nkädellään, sitten kääriytyi hän taas heti huiviinsa.\n\n\"Ei, Jerry, ei!\" sanoi sanansaattaja ratsastaessaan, yhä vedellen\nsamaa virttä. \"Se ei vetelisi sinulle, Jerry. Jerry, sinä kunnon\nkansalainen, se ei sopisi sinun alaasi. Palautettu --! Tuhat\ntulimmaista! Luulenpa hänen olleen hutikassa!\"\n\nVastaus hämmensi hänet siihen määrin, että hän aika ajoin otti\nhatun päästään ja kynsi korvallistaan. Paitsi päälaella, joka oli\ntäplittäin kalju, oli hänellä jäykkä, musta tukka, joka seisoi\nharjana hänen päässään ja kasvoi miltei alas hänen leveälle\ntylppänenälleen. Se muistutti kovin sepäntyötä, muistutti niin\npaljon enemmän rautapiikkisen muurin yläreunaa kuin ihmispäätä,\nettä ketterinkin pukinhyppijä olisi välttänyt häntä vaarallisimpana\nihmisenä, jonka yli hyppiä saattaa.\n\nRavatessaan takasin jättämään viestinsä yövartialle Tellsonin\npankin porttikojuun Temple Barissa, jonka taas oli jätettävä se\nsiellä oleville korkeille viranomaisille, tuntuivat yön varjot\nhänestä muuttuvan haamuiksi, jotka johtuivat tästä hänen tuomastaan\nvastauksesta, ja hevosesta näyttivät ne taas senmuotoisilta kuin ne\nsen yksityisistä huolen syistä aiheutuivat. Nämät olivat lukuisat,\nsillä tamma arasti jokaista tiellä olevaa varjoa.\n\nSillä aikaa postivaunut ahersivat, tärisivät ja rämisivät ikävää\ntietään eteenpäin kolmine tutkimattomine matkustajineen. Heille\nmuodostuivat myös yön varjot sellaisiksi, joiksi heidän uneliaat\nsilmänsä ja harhailevat ajatuksensa ne loivat.\n\nTellsonin pankki suoritti tärkeitä asioita postivaunuissa.\nPankkimatkustajan, -- joka oli pujottanut toisen kätensä nahkahihnan\nläpi, mikä parhaimpansa mukaan esti häntä törmäämästä lähimpään\nnaapuriinsa ja tuuppimasta häntä nurkkaansa vaunujen saadessa\nkovanlaisen tärähdyksen -- torkkuessa paikallaan silmät puoliummessa,\nmuuttuivat pienet vaunuikkunat ja vaunulyhty, josta himmeä valo\nloisti sisään, ynnä vastapäätä istuva kömpelö matkustaja pankiksi,\njossa suoritettiin paljon asioita. Silojen kolina muuttui rahojen\nhelinäksi, ja viidessä minuutissa lunastettiin useampi vekseli, kuin\nmitä itse Tellson kaikkine ulkomaisine ja sisämaisine sitoumuksineen\nkoskaan oli kolme kertaa niin pitkässä ajassa lunastanut. Sitten\navautuivat matkailijallemme maanalaiset kassaholvit kaikkine kalliine\naarteineen ja salaisuuksineen, jotka hän tunsi (ja hän tiesi niistä\naika paljon) ja hän käveli niitten keskessä suuret avaimet ja\nheikosti palava kynttilä kädessään ja näki ne varmoiksi, vahvoiksi,\nluotettaviksi ja hiljaisiksi, aivan kuten olivat kun hän ne viimeksi\nnäki.\n\nMutta vaikka hän miltei aina tunsi läsnäolonsa pankissa ja vaikka hän\naina (tosin sekavasti kuten tuskan tuntemukset opiumihorroksissa)\ntunsi olevansa vaunuissa, ei toinen tulva vaikutuksia koskaan\nlakannut virtaamasta. Hän oli kaivavinaan jotakuta haudasta.\n\nYön varjot eivät ilmaisseet mitkä noista monista hänelle\nnäyttäytyvistä kasvoista olivat haudatun oikeat kasvot; mutta kaikki\nolivat viidenviidettä ikäisen miehen, ja nämät aavemaisen hivuttuneet\nja riutuneet kasvot erosivat toisistaan pääasiallisesti eri\nintohimojensa kautta. Ylpeys, ylenkatse, uhka, itsepäisyys, nöyryys,\nvalitus seurasivat toisiaan, samoin kuopalle painuneet posket,\nkalmankarvaiset värit, lopen laihtuneet kädet ja kasvot. Mutta kasvot\nolivat pääasiassa samat ja jokaisen pää oli harmaantunut ennen\naikojaan. Satoja kertoja kysyi torkkuva matkustaja tältä aaveelta:\n\n\"Kauanko olette ollut haudattuna?\"\n\nVastaus oli aina sama:\n\n\"Lähes kahdeksantoista vuotta.\"\n\n\"Olitteko kadottanut kaiken toivon tulla ylöskaivetuksi?\"\n\n\"Aikoja sitten.\"\n\n\"Te tiedätte että olette palautettu elämään?\"\n\n\"Niin kerrotaan.\"\n\n\"Toivon, että haluatte elää?\"\n\n\"Sitä en tiedä sanoa.\"\n\n\"Näytänkö hänet teille? Haluatteko tulla häntä katsomaan?\"\n\nVastaukset tähän kysymykseen olivat eriävät ja ristiriitaiset. Väliin\nkuului murtunut vastaus: \"Vartokaa! Se veisi minulta hengen, jos\nsaisin nähdä hänet liian pian.\" Väliin tuli vastaus kuumien kyynelten\nseuraamina: \"Viekää minut hänen luokseen.\" Väliin oli vastaus\ntuijottava ja hämmästynyt: \"En tunne häntä. En ymmärrä.\"\n\nTämmöisen kuvitellun keskustelun jälkeen matkustaja\nmielikuvituksessaan alkoi kaivaa, kaivaa, kaivaa, milloin lapiolla,\nmilloin suurella avaimella, milloin käsillään -- kaivaakseen ylös\nonnettoman olennon. Kun tämä vihdoin tuli ylös kasvot ja hiukset\nmullassa, hajosi hän äkkiä tomuksi. Silloin säpsähti matkustaja\nja laski alas ikkunan tunteakseen sumun ja sateen todellisuutta\nposkellaan.\n\nMutta silloinkin kun hänen silmänsä olivat avoinna sumulle ja\nsateelle, lyhtyjen liikkuvalle valovirralle ja pensasaidalle\ntiepuolessa, joka peräytyi aikavälin, tahtoivat ulkopuolella vaunuja\nolevat yölliset varjot soljua sisälläolevien yöllisten varjojen\nkeskeen. Kaikki oli siellä, todellinen pankkitalo Temple Barissa,\nkuluneen päivän todelliset toimet, oikeat kassaholvit, hänen\njälkeensä lähetetty lentoviesti ja siihen lähetetty vastaus, kaikki\noli siellä. Niiden keskestä kohosivat aavemaiset kasvot ja hän\npuhutteli niitä taas.\n\n\"Kauanko olette ollut haudattuna?\"\n\n\"Lähes kahdeksantoista vuotta.\"\n\n\"Olitteko kadottanut kaiken toivon tulla ylöskaivetuksi?\"\n\n\"Aikoja sitten.\"\n\n\"Toivon, että haluatte elää.\"\n\n\"Sitä en tiedä sanoa.\"\n\nKaivaa, kaivaa, kaivaa, -- kunnes jonkun toisen matkailijan\nkärsimätön liike muistutti häntä sulkemaan ikkunan, pujottamaan\nkäsivarren tukevasti nahkahihnaan ja tarkastelemaan molempia nukkuvia\nolentoja, kunnes hänen ajatuksensa irtaantuivat niistä ja jälleen\nluisuivat pankkiin ja hautaan.\n\n\"Kauanko olette ollut haudattuna?\"\n\n\"Lähes kahdeksantoista vuotta.\"\n\n\"Olitteko kadottanut kaiken toivon tulla ylöskaivetuksi?\"\n\n\"Aikoja sitten.\"\n\nSanat kaikuivat vielä hänen korvissaan, kuin olisivat ne\nvastalausutut -- hän kuuli ne yhtä selvään kuin olisivat ne hänen\nkorvansa juurella lausutut -- kun väsynyt matkailija päivänvalosta\ntuli tietoihinsa ja huomasi yön varjojen kadonneen.\n\nHän laski alas ikkunan ja katsoi ulos nousevaan aurinkoon. Hän\nnäki palasen kynnettyä peltoa ja auran, joka oli sinne jäänyt\neilisillasta, kun hevoset valjastettiin pois; ulompana näki hän\nhiljaisen viidakon, jonka puissa vielä oli monta keltasenpunasta ja\nkullankeltasta lehteä. Vaikka maa oli kylmä ja märkä, oli taivas\nkirkas, ja aurinko nousi säteilevänä, lempeänä ja ihanana.\n\n\"Kahdeksantoista vuotta!\" sanoi matkustaja, katsellen aurinkoa.\n\"Päivän armias antaja! Elävänä haudattuna kahdeksantoista vuotta!\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nValmistus.\n\n\nPostivaunujen onnellisesti saavuttua Doveriin aamupäivällä, avasi\nRoyal George hotellin pääviinuri vaunujen oven tapansa mukaan. Hän\nteki sen kursailevan kohteliaasti, sillä talvimatka postivaunuissa\nLontoosta oli urostyö, josta kannatti onnitella uskaliasta\nmatkamiestä.\n\nOnniteltavana oli ainoastaan yksi matkustaja enää, molemmat\ntoiset olivat huvenneet matkan varrella määräpaikkaansa. Vaunujen\nummehtunut sisusta kosteine, likaisine olkineen, ilkeänhajuinen\nja pimeä kuin oli, muistutti jotenkin paljon suurta koirankoppia.\nMatkustaja herra Lorry, joka irroitti itseään olkikahleista sekä\ntakkuisesta vaippasekasorrosta, oli aikalailla suuren koiran näköinen\nlerppahattuineen ja liejuisine säärineen.\n\n\"Viinuri, lähteehän huomenna postilaiva Calaisiin?\"\n\n\"Kyllä, sir, jos ilma on pysyväinen ja tuuli jotenkin mahdollinen.\nPakovesi on parhaillaan kello kahden tienoissa aamupäivällä, sir.\nVuodeko, sir?\"\n\n\"En pane maata ennen iltaa, mutta antakaa minulle makuuhuone ja\nlähettäkää parturi.\"\n\n\"Entäs aamiainen, sir? Niin sir. Tätä kautta, sir, olkaa hyvä. Saata\nSovintoon! Herran matkalaukku ja lämmintä vettä Sovintoon. Riisu\nherralta saappaat Sovinnossa. (Siellä palaa komea hiilivalkea, sir.)\nTuo parturi Sovintoon. Kiirehtikää siellä, Sovintoon.\"\n\nKoska makuuhuone Sovinto aina määrättiin postivaunumatkustajille,\nja koska nämä matkustajat aina olivat vaippaan käärityt kiireestä\nkantapäähän, oli huoneella omituinen viehätys Royal Georgen\nhenkilökuntaan nähden, sillä vaikka sisäänmenevä ihminen aina oli\nsamannäköinen, tuli sieltä ulos kaikennäköisiä, mitä erilaatuisimpia\nolentoja. Siksipä Sovinnon ja kahvilan välisellä tiellä sattumalta\nvetelehtikin toinen viinuri, kaksi kantajaa, useita palvelustyttöjä\nja itse emäntäkin, kun kuudenkymmenen paikkeella oleva herrasmies\nmoitteettomissa, ruskeissa vaatteissa, jotka tosin olivat jotenkin\nkuluneet, mutta hyvin puhdistetut, leveät nelisnurkkaiset käänteet\ntakinhiassa ja taskuissa, lähti menemään aamiaiselleen.\n\nKahvilassa oli ruskeapukuinen herra tänä aamupäivänä ainoana\nvieraana. Hänen aamiaispöytänsä oli siirretty tulen ääreen ja siinä\ntulen valossa ateriaansa odottaessaan istui hän niin hiljaan kuin\nolisi hän ollut mallina muotokuvalleen.\n\nHän näytti hyvin säännölliseltä ja kaavanmukaiselta, istuessaan\nsiinä käsi kummallakin polvella, äänekäs kello naksutti sointuvasti\nliivintaskussa käänteen alla, kuin olisi se asettanut vakavuutensa\nja korkean ikänsä rattoisan tulen kevytmielisyyden ja katoavaisuuden\nvastakohdaksi. Hänellä oli kauniit sääret ja hän oli vähän ylpeäkin\nniistä, sillä hänen ruskeat sukkansa soveltuivat ihoa myöten ja\nolivat hienoa kudontaa, samoin olivat kengät ja soljet sievät\njoskin yksinkertaiset. Hänellä oli pieni, omituinen, sileä,\npellavankeltainen peruukki, joka liittyi hyvin tiivisti hänen\npäähänsä; tämä peruukki oli luultavasti hiuksista tehty, mutta teki\nmelkein sen vaikutuksen, kuin olisi se kehrätty silkkilangoista tai\nlasista.\n\nJoskin eivät hänen liinavaatteensa olleet yhtä hienot kuin sukat,\nolivat ne valkoiset kuin aallon harja, joka murtaantui läheistä\nrantaa vasten, tai auringossa kiiluvat purjeet kaukana meren\nulapalla. Näitä kasvoja, jotka tavallisesti olivat tyynet ja\nhillityt, valaisi omituisen peruukin alta kostea, ruskea silmäpari,\njoita vuosien kuluessa varmaankin oli omistajalla ollut paljon vaivaa\ntotutella siihen vakavaan ja varovaan ilmeeseen, joka Tellsonin\npankkiin soveltui. Hänellä oli raitis väri poskillaan ja vaikka\nhänen kasvonsa olivatkin ryppyiset, ei niissä näkynyt paljon huolien\njälkiä. Mutta ehkä Tellsonin pankin uskotut virkamiehet enimmäkseen\nhuolehtivat toisten puolesta, ja ehkä toisten huolet samoin kuin\ntoisten vaatteetkin helposti puetaan ylle ja riisutaan helposti.\n\nMuistuttaakseen vieläkin enemmän mallina istuvaa ihmistä vaipui\nherra Lorry uneen. Kun aamiainen tuotiin sisään, heräsi hän ja sanoi\nviinurille, muuttaessaan tuolinsa pöydän luo:\n\n\"Pankaa huone kuntoon nuorelle naiselle, joka saattaa saapua millä\nhetkellä tahansa tänäpäivänä. Hän kyselee ehk'en herra Jarvis Lorrya,\ntai vain herraa Tellsonin pankista. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa\nminulle.\"\n\n\"Hyvä, sir, Tellsonin pankki Lontoossa, sir?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hyvä, sir. Meillä on usein kunnia ottaa vastaan teidän herrojanne\nkun he matkustavat edestakasin Lontoon ja Pariisin väliä, sir.\nTellson ja Kumpp. matkustaa usein.\"\n\n\"Niinpä kyllä. Toiminimi on yhtä paljon ranskalainen kuin\nenglantilainen.\"\n\n\"Niin on, sir. Te, sir, ette mahda paljon matkustella, ettehän, sir?\"\n\n\"En viime vuosina. Siitä on viisitoista vuotta kun me -- kun minä\nviimeksi tulin Ranskasta.\"\n\n\"Todellako, sir? Se oli ennen minun tänne tuloani, sir. Ennen\nnykyisen isäntäväkemme tänne tuloa, sir. Georgen hotelli oli toisissa\nkäsissä siihen aikaan, sir.\"\n\n\"Eiköhän liene ollut.\"\n\n\"Mutta uskallanpa lyödä vetoa, sir, että sellainen toiminimi kuin\nTellson ja Kumpp. oli yhtä kukoistavalla kannalla viisikymmentä\nvuotta takaperin, puhumattakaan viidestätoista vuodesta?\"\n\n\"Voitte kertoa sen luvun kolmella ja sanoa sata viisikymmentä ja\nkumminkin olette totuutta lähellä.\"\n\n\"Ihanko totta, sir!\"\n\nViinuri seisoi siinä silmät seljällään ja ammossa suin, astui\naskeleen taaksepäin pöydästä, muutteli pyyhettä oikealta käsivarrelta\nvasemmalle, asettui mukavaan asentoon, tarkasteli vierasta tämän\nsyödessä ja juodessa kuin observatoorista tai vartiotornista. Kuten\npassarien on ollut tapana ammoisista ajoista.\n\nHerra Lorryn lopetettua aamiaisensa meni hän ulos rannalle\nkävelemään. Pieni, kapea, mutkainen Doverin kaupunki pakeni rantaa\nja pisti päänsä kalkkivuoriin kuin strutsi. Ranta oli erämaa, jossa\naallot ja kivet hurjasti elämöivät, ja meri teki mitä mieli ja\nse mieli hävitystä. Se jyskyi vasten kaupunkia, se jyskyi vasten\nkallioita ja raateli rantaa hurjasti. Ilma talojen välillä haisi\nniin kovasti kalalle, että olisi voinut luulla sairaiden kalojen\nnousseen maalle kastamaan itseään kuten sairaat ihmiset meressä\nkastavat itseään. Väestö kalasti satamassa vähänlaisesti ja\nkuljeskeli ahkerasti illalla pitkin rantoja katsellen ulos merelle,\nvarsinkin kun aikaveden vaihdellessa oltiin lähellä nousuveden aikaa.\nPikkukauppiaat, joiden tavaroilla ei ollut mitään menekkiä, hankkivat\nväliin käsittämättömällä tavalla suuria rikkauksia, ja merkillistä\noli, ettei kukaan paikkakunnalla sietänyt lyhdynsytyttäjää.\n\nPäivän kallistuessa iltapuoleen ja ilman, joka ajoittain oli ollut\nniin kirkas, että saattoi nähdä Ranskan rannikon jälleen himmentyessä\nsumusta ja hyryistä, näyttivät herra Lorryn ajatukset myös menevän\npilveen. Hänen istuessaan kahvihuoneessa pimeän tullessa, tulen\nääressä päivällistään odottamassa, kuten taannoin aamiaista,\nkaivoivat, kaivoivat ja kaivoivat hänen ajatuksensa uutterasti\nhehkuvan punasissa hiilissä.\n\nPullo hyvää punaviiniä päivällisen päälle ei vahingoita\nhiilessäkaivajaa muuten kuin vieroittamalla hänet työnteosta. Herra\nLorry oli hyvän aikaa istunut joutilaana ja oli juuri kaatanut\nviimeisen viininsä lasiin, niin tyytyväisen näköisenä, kuin konsanaan\nsaattaa olla vanhanpuoleinen, kaunishipiäinen herrasmies, joka on\nsaanut pullonsa loppuun, kun samassa rämisevät pyörät tulla jyrisivät\npitkin ahdasta katua ja pyörivät hotellin pihalle.\n\nHän laski lasinsa koskematta pöydälle. \"Se on neiti!\" hän sanoi.\n\nHetken kuluttua tuli viinuri ilmoittamaan neiti Manetten tulleen\nLontoosta ja haluavan tavata Tellsonin pankin herraa.\n\n\"Niinkö pian?\"\n\nNeiti Manette oli nauttinut vähän virvokkeita matkalla, eikä nyt\nvälittänyt mitään. Hän olisi ylen halukas tapaamaan Tellsonin pankin\nherraa heti, jos vain sopii.\n\nTellsonin pankin herralla ei ollut muuta neuvona kuin tyhjentää\nlasinsa tylsällä epätoivon katseella, järjestää merkillinen,\npellavankeltainen peruukkinsa ja seurata viinuria neiti Manetten\nhuoneeseen. Se oli suuri, pimeä huone, sisustettu kuin hautajaisia\nvarten mustalla jouhikangaskalustolla ja raskailla, tummilla\npöydillä. Näitä oli kiillottamistaan kiillotettu, kunnes molemmat\nkorkeat vahakynttilät huoneen keskisellä pöydällä synkästi\nkuvastuivat jokaiseen pöydänlautaan, kuin olisivat olleet haudatut\nsyviin, mustiin mahonkihautoihin, eikä olisi odottamistakaan valoa\nniiltä, ennenkuin olisivat ylöskaivetut.\n\nOli niin pimeä, että herra Lorry, astuessaan hitaasti kuluneen\nturkkilaisen maton poikki, otaksui neiti Manetten sillä hetkellä\nolevan läheisessä huoneessa, mutta päästyään kynttiläin ohi näki hän\nnuoren, tuskin seitsentoistavuotisen naisen ratsupuvussa ja olkinen\nmatkahattu kädessä seisovan pöydän ääressä niitten ja takkavalkean\nvälissä, valmiina vastaanottamaan häntä.\n\nKatsellessaan hentoa, kaunista, pikku olentoa, runsaita\nkultakiharia, sinistä silmäparia, joka kohtasi kysyvästi hänen\nkatsettaan, ja otsaa, jolla (nuoruuteen ja sileyteen katsoen) oli\nerinomainen taipumus kohota ja rypistyä, luoden ilmeen, joka ei\nsyntynyt vain hämmästyksestä ja levottomuudesta, tai vain suuresta\ntarkkaavaisuudesta, vaikka se sisälsi kaiken tämän -- katsoessaan\nnäitä -- muistui äkkiä herra Lorryn mieleen kuva lapsesta, jota hän\noli pitänyt sylissään matkalla yli Kanaalin, eräänä kylmänä päivänä\nraesateessa ja aaltojen loiskinassa. Kuva hävisi kuin henkäys\nrosoisen seinäpeilin pinnalla nuoren naisen takana, jonka peilin\nkehyksellä raihnainen juhlakulku neekerikupidoja, useimmat päättömiä\nja rampoja, tarjoilivat mustissa vasuissa Kuolleen meren hedelmiä\nmustille naisjumaluuksille -- ja herra Lorry kumarsi juhlallisesti\nneiti Manettelle.\n\n\"Olkaa hyvä ja istukaa, sir.\" Ääni oli hyvin kirkas, kaunis ja\nnuorekas, lausuntatapa hiukan, aivan hiukan vieraanvoittoinen.\n\n\"Suutelen kättänne, neiti\", sanoi herra Lorry, vanhan kansan tapaan,\nkumartaen uudestaan ja istuutui.\n\n\"Sain eilen kirjeen pankista, sir, jossa minulle ilmoitettiin, että\njoku uusi tieto -- tai ilmaiseminen\" --.\n\n\"Elkäämme takertuko sanoihin, neiti, kumpaakin lausetapaa voi\nkäyttää.\"\n\n-- \"koskeva pientä omaisuutta, joka minulle jäi isäraukkani jälkeen,\n-- jota en milloinkaan ole nähnyt -- joka kuoli niin kauvan sitten --\"\n\nHerra Lorry vääntelihe tuolillaan ja loi levottoman katseen\nneekerikupidojen juhlakulkuun, ikäänkuin ne tuhmissa vasuissaan\nolisivat voineet suoda mitään apua.\n\n-- \"vaati minua matkustamaan Pariisiin, tavatakseni erästä pankin\nherraa, jonka tätä tarkoitusta varten oli määrä matkustaa Pariisiin.\"\n\n\"Minä olen tämä herra.\"\n\n\"Sen heti arvasinkin.\"\n\nHän niijasi (nuoret naiset niijasivat siihen aikaan) tahtoen\nherttaisesti herra Lorrylle osottaa, että hän ymmärsi kuinka paljon\nvanhempi ja järkevämpi tämä oli häntä. Herra Lorry kumarsi uudestaan.\n\n\"Vastasin pankille, että koska he, jotka asian ymmärtävät\nja ystävällisesti minua neuvovat, katsovat matkani Ranskaan\ntarpeelliseksi ja koska olen orpo, eikä minulla ole ystävää, joka\nminua seuraisi, olisin peräti kiitollinen, jos tällä matkalla saisin\nruveta tämän arvoisan herran turviin. Hän oli lähtenyt Lontoosta,\nmutta luulen, että hänen jälkeensä lähetettiin sana, jossa pyydettiin\nhäntä hyväntahtoisesti odottamaan minua täällä.\"\n\n\"Minä olen se onnellinen, jolle tämä toimi on uskottu\", sanoi herra\nLorry. \"Ja vielä onnellisempi olen saadessani panna sen täytäntöön.\"\n\n\"Kiitän teitä, sir; olen teille hyvin kiitollinen. Pankista\nilmoitettiin, että mainittu herra selittäisi minulle asian\nerityiskohdat, ja kun minun tuli valmistautua odottamattomiin\nsanomiin, olen koettanut parhaani mukaan valmistautua ja olen\ntietysti hartaasti halukas tietämään mitä asia koskee.\"\n\n\"Tietysti\", sanoi herra Lorry. \"Niin -- minä --\"\n\nHetken vaiettuaan, lisäsi hän, sovittaen sileän, pellavankeltaisen\nperuukkinsa paikoilleen:\n\n\"On hyvin vaikeata alottaa.\"\n\nHän ei alottanut, ja epäröidessään kohtasi hän neiti Manetten\nkatseen. Nuori otsa kohosi ja siihen ilmestyi tuo omituinen ilme --\nmutta se oli samassa soma ja luonteenmukainen ilme, ja nuori tyttö\nkohotti kätensä kuin olisi hän ehdottomalla liikkeellä tavottanut tai\npidättänyt jotain ohileijailevaa varjoa.\n\n\"Te olette aivan outo minulle, sir?\"\n\n\"Enkö olekkin?\" Herra Lorry avasi kätensä ja ojensi ne ulospäin\nhymyillen vakuuttavasti.\n\nNuoren naisen silmäkulmien välissä ja pienellä naisellisella nenällä,\njonka piirteet olivat hienot ja kauniit, syventyi taannoinen ilme,\nhänen miettiväisenä istahtaessaan tuolille, jonka vieressä hän tähän\nasti oli seisonut. Herra Lorry tarkasteli häntä hänen ajatuksiin\nvaipuessaan, ja kun neiti Manette jälleen katsahti ylös, jatkoi hän:\n\n\"Uudessa isänmaassanne, neiti Manette, otaksun, että on parasta\npuhutella teitä kuten nuorta englantilaista ladyä.\"\n\n\"Kuten tahdotte, sir.\"\n\n\"Neiti Manette, minä olen asiamies. Minulla on asia suoritettavana.\nÄlkää kuunnellessanne minua välittäkö minusta enempää kuin jos olisin\npuhumakone, itse asiassa en paljon muuta olekkaan. Minä aion, teidän\nluvallanne kertoa teille tarinan eräästä pankkituttavastamme.\"\n\n\"Tarinan.\"\n\nHerra Lorry näytti tahallaan käsittävän väärin kerrotun sanan,\nkiireesti jatkaessaan:\n\n\"Niin, pankkituttava; me pankki-ihmiset tavallisesti kutsumme\nihmisiä, joiden kanssa olemme asioissa pankkituttaviksemme. Hän oli\nranskalainen; tiedemies, hyvin lahjakas -- lääkäri.\"\n\n\"Eihän vain Beauvaisista?\"\n\n\"Juuri Beauvaisista. Kuten isänne, herra Manette, oli hän\nBeauvaisista. Kuten isänne, herra Manette, nautti tämä herra suurta\nkunnioitusta Pariisissa. Minulla oli kunnia tutustua häneen siellä.\nMeidän suhteemme perustui yhteisiin asioihin, mutta oli ystävällistä\nlaatua. Minä palvelin siihen aikaan ranskalaisessa osastossamme ja\nolin ollut siellä -- ah! kaksikymmentä vuotta.\"\n\n\"Siihen aikaan -- saanko kysyä mihin aikaan, sir.\"\n\n\"Puhun nyt, neiti, ajasta kaksikymmentä vuotta takaperin. Hän nai\n-- englantilaisen naisen -- ja minä olin yksi hänen holhojiaan.\nHänen raha-asiansa hoiti kokonaan Tellsonin pankki, kuten se monen\nmuunkin ranskalaisen herran ja perheen asiat hoitaa. Samalla tavalla\nhoidan minä, taikka olen tavalla tai toisella hoitanut joukottain\ntoisten pankkituttavaimme asioita. Nämät ovat vain asioista\njohtuvia suhteita, neiti, niissä ei kysytä ystävyyttä, ei erityistä\nharrastusta, eikä mitään tunteentapaista. Liike-elämäni aikana olen\nkulkenut toisen luota toisen luo aivan kuin liikepäivänikin kuluessa\nkuljen pankkituttavaimme luona; sanalla sanoen minulla ei ole mitään\ntunteita; olen vain kone. Jatkaaksemme --\"\n\n\"Mutta tämähän on isäni tarina, sir; ja alan luulla\" -- otsa\nomituisine ilmeineen kääntyi jännityksellä hänen puoleensa -- \"että\njäätyäni orvoksi, äitini eli vain kaksi vuotta isäni kuoleman\njälkeen, veitte te minut Englantiin. Olen melkein varma, että niin\noli.\"\n\nHerra Lorry tarttui epäröivään pikku käteen, joka luottavaisena\nlähestyi hänen kättään, ja kohotti sen hieman juhlallisesti\nhuulilleen. Sitten vei hän nuoren naisen takaisin tuolille istumaan,\nja nojaten vasenta kättään sen selkänojaan, oikealla kädellään\nsivellen milloin leukaansa, milloin nykäisten peruukkiaan korvain\nkohdalle, milloin käyttäen sitä antamaan pontta sanoilleen, silmäili\nhän tyttöä, tämän istuessa silmät häneen tähdättyinä:\n\n\"Neiti Manette, minä se _olin._ Ja te olette näkevä, kuinka\noikeassa olin äsken puhuessani itsestäni, kun sanoin, ettei minulla\nole tunteita, että kaikki suhteeni kanssaihmisiini ovat vain\nasioimissuhteita, te näette kuinka oikeassa olen, kun ajattelette,\netten ole nähnyt teitä kertaakaan sen jälkeen. En, te olette siitä\npitäin ollut Tellsonin toiminimen holhokki, ja minä olen siitä pitäin\nhoitanut muita Tellsonin pankin asioita. Tunteita! Minulla ei ole\nniihin aikaa eikä tilaisuutta. Minun koko elämäni, neiti, kuluu\näärettömän rahamankelin pyörittämisessä.\"\n\nPidettyään tämän merkillisen esitelmän jokapäiväisistä\ntoimituksistaan, silitti herra Lorry keltaista peruukkiaan molemmin\nkäsin, (perin turhaa työtä, sillä sen kiiltävä pinta oli niin sileä,\nettei se kummemmaksi voinut tulla) ja asettui entiseen asentoonsa.\n\n\"Tähän asti, neiti, (kuten huomautitte) oli tämä kaivatun isänne\ntarina. Mutta nyt muuttuu kertomukseni. Jos isänne ei olisikaan\nkuollut kuollessaan -- elkää säikähtykö! Mitenkä te säpsähditte!\"\n\nKovin säpsähtikin neiti Manette. Ja hän tarttui herra Lorryn\nranteeseen molemmin käsin.\n\n\"Minä pyydän teitä\", sanoi herra Lorry rauhoittavalla äänellä,\nsiirtäen vasemman kätensä tuolin selkänojalta rukoileville sormille,\njotka kovasti vavisten kouristivat häntä; \"minä pyydän, hillitkää\nmielenliikutustanne -- tämä on vain asioita. Kuten aioin sanoa --\"\n\nTytön katse saattoi hänet niin pois tolalta että hän vaikeni,\nhämmentyi ja alkoi uudelleen:\n\n\"Kuten aioin sanoa; ellei herra Manette olisikaan kuollut, jos\nhän olisi äkkiä ja hiljaisesti kadonnut; jos hän olisi hävinnyt;\nkukatiesi minnekkä kamalaan paikkaan, jossa ei mikään viekkaus\ntavannut hänen jälkiään; jos hänellä oli vihollinen, jokin maamies,\njoka taisi käyttää häntä vastaan erikoisoikeutta semmoista, josta\neivät rohkeimmatkaan ihmiset tuolla puolen Kanaalin uskalla\nkuiskaamallakaan puhua; esimerkiksi erikoisoikeutta täyttää\nlanketti ja sen nojalla työntää kenen tahansa vankilaan unohtumaan\nepämääräiseksi ajaksi; jos hänen vaimonsa olisi huutanut avukseen\nkuningasta, kuningatarta, hovia, papistoa, saadakseen jotain tietoa\nhänestä -- vaan kaikki turhaan; -- silloin olisi isänne tarina ollut\ntämän onnettoman herran, Beauvaisin lääkärin tarina.\"\n\n\"Minä vannotan teitä enemmän kertomaan, sir?\"\n\n\"Sen kyllä teen. Se on juuri aikomukseni. Voitteko kestää sitä?\"\n\n\"Voin kestää mitä tahansa, paitsi tätä epävarmuutta, jossa minut\ntällä hetkellä pidätte.\"\n\n\"Te puhutte tyynesti -- ja te _olette_ tyyni. Sepä hyvä (sanat\nosottivat enemmän tyytyväisyyttä kuin hänen käytöksensä). Vain\nasioita. Pitäkää sitä asiana -- asiana joka on toimittava. Jos\nnyt tämän lääkärin vaimo, vaikkakin luonteeltaan rohkea ja luja,\nolisi kärsinyt tästä niin suunnattomasti ennen kuin pikku lapsensa\nsyntyi...\"\n\n\"Se pieni lapsi oli tytär, sir.\"\n\n\"Niin, tytär. Tä -- mä -- on -- asia -- älkää olko levoton. Neiti,\njos tämä rouva raukka oli kärsinyt niin suunnattomasti ennenkuin\npikku lapsensa syntyi, että hän tahtoi säästää lapsiraukkaa perimästä\nkärsimäänsä kidutusta kasvattamalla hänet siinä uskossa, että hänen\nisänsä oli kuollut -- ei, älkää polvistuko! Taivaan tähden, miksi\npolvistutte eteeni.\"\n\n\"Että sanoisitte minulle totuuden oi! rakas, hyvä, armelias herra,\nettä sanoisitte minulle totuuden.\"\n\n\"Tämä on vain asia. Te hämmennätte minut ja kuinka voin suorittaa\nasiani, kun olen hämmentynyt. Olkaamme selväpäiset. Jospa te\nnyt esimerkiksi olisitte kiltti ja sanoisitte minulle, paljonko\nyhdeksän kertaa yhdeksän penceä on, tai kuinka monta killinkiä menee\nkahteenkymmeneen guineaan, olisi se hyvin virkistävää. Olisin silloin\npaljon rauhallisempi teihin nähden.\"\n\nVastaamatta suoranaisesti tähän kehoitukseen, istui neiti Manette\nniin hiljaa tuolilla, jolle herra Lorry oli hänet lempeästi nostanut,\nja hänen kätensä, jotka yhä kouristivat vanhan herran rannetta,\ntuntuivat niin paljon tukevammilta, että herra Jarvis Lorrykin siitä\nkävi jonkun verran rauhallisemmaksi.\n\n\"Oikein, oikein. Rohkeutta. Tämä on vain asia. Teillä on asia\nsuoritettavana -- hyödyllinen asia. Neiti Manette, äitinne\nmenetteli näin. Ja kuollessaan -- hänen sydämmensä murtui luulen\n-- tiedusteltuaan lakkaamatta isänne kohtaloa -- kuollessaan jätti\nhän teidät, kaksivuotiaana, kasvamaan kukoistavaksi, kauniiksi ja\nonnelliseksi, eikä teidän nuorta elämätänne varjostanut pimeänä\npilvenä epätietoisuus isänne kohtalosta, siitä, kuluttiko hän\nennenpitkää sydämmensä vankilassa tahi riutuuko hän yhä siellä\nhiljakseen vuodesta toiseen.\"\n\nNäin sanoen katseli herra Lorry ihailevan säälivästi aaltoilevia\nkultakutreja, kuin olisi hän mielessään arvellut, että ne kenties jo\nvivahtavat harmaalle.\n\n\"Te tiedätte, ettei vanhemmillanne ollut suurta omaisuutta, ja mikä\noli, varattiin äidillenne ja teille. Rahoihin nähden ei ole tehty\nuutta löytöä, eivätkä ne ole muutenkaan karttuneet, mutta --\"\n\nHän tunsi rannettaan puristettavan kovemmin ja hän vaikeni. Otsan\nilme, joka oli niin herättänyt hänen erityistä huomiotaan ja joka nyt\noli liikkumaton, oli kasvanut tuskaksi ja kauhuksi.\n\n\"Mutta hän on -- on löytynyt. On elossa. Hyvin muuttunut hän\nluultavasti on, mahdollisesti vain rauniona; vaikka toivokaamme\nparasta. Eläähän hän toki. Isänne on viety erään vanhan palvelijan\nluo Pariisiin, ja sinne me nyt menemme, minä todistaakseni kuka\nhän on, jos voin, te lahjoittaaksenne hänet jälleen elämälle,\nrakkaudelle, velvollisuudelle, levolle ja lohdutukselle.\"\n\nVäristys kävi läpi tytön ruumiin ja tarttui myös herra Lorryyn.\nMatalalla, selvällä, kauhun valtaamalla äänellä, kuin olisi hän\npuhunut unessa, lausui nuori nainen:\n\n\"Minä saan nähdä hänen haamunsa! Hänen haamunsa se on oleva -- ei\nhän!\"\n\nHerra Lorry taputti hiljalleen hänen käsiään, jotka pitelivät hänen\nkäsivarttaan. \"No, no. Kas niin, kas niin! Nyt tiedätte kaiken, sekä\nhyvän että pahan. Te olette jo matkustanut kappaleen matkaa vääryyttä\nkärsineen miesraukan luo, ja kauniin merimatkan ja hauskan maamatkan\njälkeen olette hänen luonaan.\"\n\nNeiti Manette kertoi samalla äänellä, nyt vain kuiskaten: \"olen ollut\nvapaa, olen ollut onnellinen, mutta hänen haamunsa ei ole koskaan\nvainonnut minua.\"\n\n\"Vielä sananen\", sanoi herra Lorry, koettaen näihin sanoihin painoa\nantamalla kääntää tytön huomion puoleensa: \"hän on löytynyt toisen\nnimisenä, hänen oikea nimensä on aikoja sitten unohtunut tai kauvan\nollut salattu. Olisi varsin turhaa tiedustella tätä asiaa, olisi\nvarsin turhaa koettaa tiedustella onko hän ollut unohduksissa\nvuosikausia, vaiko aina pidetty vankina ehdon tahdoin. Olisi turhan\nturhaa nyt ruveta mitään tiedustelemaan, sillä se olisi vaarallista,\nparasta olla mitään puhumatta asiasta kenellekään, ja -- kaikessa\ntapauksessa -- parasta ajaksi poistaa hänet Ranskasta. Minäkin --\nvaikka englantilaisena hyvässä turvassa -- ja Tellsonilaisetkin,\nvaikka ovat niin tarpeelliset Ranskan krediitille, mekin kartamme\npuhua sanaakaan tästä asiasta. Minä en säilytä ainoatakaan\npaperilappua, joka peittelemättä viittaisi siihen. Tämä on\nkauttaaltaan salainen toimi. Valtakirjani, ohjeeni, muistiinpanoni\nsisältyvät kaikki tähän ainoaan riviin: 'elämään palautettu', joka\nvoi merkitä mitä tahansa. Mutta mitä nyt? Hän ei kuule sanaakaan!\nNeiti Manette!\"\n\nHiljaa ja ääneti, nojaamatta edes tuoliin, aivan tiedotonna ja\nsilmät avoinna istui hän kertojaan tuijottaen, ja näytti ikäänkuin\nolisi viimeinen ilme ollut uurrettu tai poltettu hänen otsaansa.\nNiin lujaan piteli hän herra Lorryn käsivartta, että tämä pelkäsi\nvahingoittavansa häntä, jos hän vapautuisi, siksi huusi hän ääneen\napua, liikahtamatta paikaltaan.\n\nHurjannäköinen nainen -- säikähdyksestään huolimatta huomasi herra\nLorry hänen olevan aivan punaisen kasvoiltaan, punatukkaisen\nja kummalliseen, ruumiinmukaiseen pukuun puetun, päässä vallan\nmerkillinen myssy, joka muistutti suurta Stiltonjuustoa, -- hyökkäsi\nhuoneeseen, ravintolan palvelijakunnan etunenässä ja selvitti tuota\npikaa pulman miten herra Lorry vapautuisi nuoresta neitiraukasta,\npanemalla jäntevän kätensä hänen rinnalleen ja lennättämällä hänet\nvastaiselle seinälle.\n\n(\"Luulen varmaan, että se on mies!\" ajatteli herra Lorry\nhengästyneenä törmätessään vasten seinää.)\n\n\"Mitä te siinä töllistätte!\" ärjyi tämä olento ravintolan\npalvelijoille. \"Menkää toki noutamaan jotain, ja älkää minua\nkatselko. Minussa kait on paljonkin katseltavaa, vai mitä? Miksette\nmene? Minä ilmoitan teille, että ellette kiiruimman kautta mene\nnoutamaan hajusuolaa, kylmää vettä ja etikkaa, menen minä itse!\"\n\nPalvelijat hajosivat tuota pikaa toimittamaan näitä apukeinoja, ja\nnainen nosti varovasti potilaan sohvalle ja hoiteli häntä taitavasti\nja hellästi kutsuen häntä \"aarteekseen, pikku linnukseen\", ja\nlevittäen hänen kultaisia hiuksiaan hajalleen huolellisesti ja\nylpeydellä.\n\n\"Ja te ruskeapukuinen siinä!\" sanoi hän suuttuneena kääntyen\nherra Lorryn puoleen. \"Ettekö voinut sanoa hänelle sanottavaanne\npeloittamatta häntä kuoliaaksi? Katsokaa hänen kauniita, kalpeita\nkasvojaan ja kuinka hänen kätensä ovat kylmät. Onko _tämä_\npankkimiehen työtä?\"\n\nHerra Lorry hämmentyi niin sanomattomasti tästä vaikeasta\nkysymyksestä, että hän vain loitolta nöyrästi ja paljon laimeammalla\nosanotolla taisi seurata voimakkaan naisen toimia, kun tämä,\nkarkoitettuaan ravintolan palvelusväen tiehensä, uhkaamalla\nsalaperäisesti sanoa heille jotain -- hän ei sanonut mitä, jos\nhe jäisivät sisälle töröttämään -- sai hoidokkaansa tointumaan\nasteettain kiihtyvillä hyväilyillä ja nojaamaan väsyneen päänsä hänen\nolkapäänsä varaan.\n\n\"Toivon hänen nyt toipuvan\", sanoi herra Lorry.\n\n\"Se ei ole ainakaan teidän ansionne, te ruskeapukuinen siinä.\nSuloinen lemmikkini.\"\n\n\"Toivon, että seuraatte neiti Manettea Ranskaan,\" sanoi herra Lorry\nlaimeasta myötätuntoisuudesta.\n\n\"Se on hyvin todenmukaista!\" vastasi voimakas nainen. \"Luuletteko\nettä Sallimus olisi asettanut minut elämään saareen, jos se olisi\nmäärännyt minun matkustamaan poikki suolaisen meren?\"\n\nKoska tämä oli uusi, vaikeasti vastattava kysymys, vetäytyi herra\nJarvis Lorry pois harkitsemaan sitä.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nViinitupa.\n\n\nSuuri viinitynnyri oli pudonnut kadulla ja särkynyt. Sitä purettaessa\nkuormasta tapahtui onnettomuus; tynnyri putosi alas romahtaen,\nvanteet katkesivat, ja siinä se nyt makasi katukivillä ihan\nviinituvan oven ulkopuolella kuin murskattu saksanpähkinä.\n\nKaikki naapurit olivat jättäneet työnsä tai unohtaneet laiskuutensa\nja hyökänneet viiniä juomaan. Rosoiset, säännöttömät kivet sikin\nsokin kivitettyinä ja aivan omiaan turmelemaan kaikkien jalkoja,\njotka niitä lähestyivät, olivat hajottaneet sen pieniin lätäkköihin;\nnämät olivat nyt mitkä enemmän, mitkä vähemmän ihmisjoukon saartamat,\naina suuruutensa mukaan. Jotkut miehet polvistuivat, muodostivat\nkousikan käsistään ja alkoivat latkia suuhunsa tai kokivat auttaa\nnaisväkeä, joka kumartui heidän olkansa yli saadakseen hiukan\nsärvityksi ennenkuin viini valui kuiville heidän sormistaan. Toiset\ntaas pistivät lätäkköihin pieniä, pahanpäiväisiä saviastioita\ntahi naisten päähuiveja, joita he sitten väänsivät lasten suuhun,\nmuutamat rakensivat pieniä valleja katuloasta estääkseen viiniä\nvalumasta pois, toiset, jotka saivat ohjeita katsojilta yläkertain\nikkunoissa, hyökkivät milloin sinne, milloin tänne pysäyttämään\npieniä viinipuroja, jotka virtasivat uusille urille, tarttuivat\nkäsiksi likomärkiin ja pohjasakan värjäämiin tynnyrinpalasiin,\nnuolivat, vieläpä pureksivatkin innolla ja maulla kosteita, viinissä\nlahonneita palasia. Ei löytynyt mitään lokaviemäriä, jonka läpi viini\nolisi voinut valua pois, siksipä tuli kaikki viini kootuksi ja sen\nohessa kasattiin vielä niin paljon katulokaa, että näytti kuin olisi\nkadunlakaisija ollut kadulla toimessa, jos kukaan sikäläisiin oloihin\nperehtynyt olisi uskonut sellaista ihmettä.\n\nKimakkata naurua, melua ja hilpeitä ääniä -- miesten, naisten ja\nlasten -- raikui kadulla näitten viinikestien aikana, ei lainkaan\nraakaa, vaan hyvin leikkisää. Siinä ilmeni omituinen toveruushenki,\nmerkillinen halu kaikissa liittäytyä toisiinsa, joka pani iloisimmat\nja huolettomimmat syleilemään toisiaan, kujeillen juomaan toistensa\nmaljoja, puristamaan käsiä, tanssimaan käsikkäin joukoissa. Kun\nviini oli lopussa ja ne paikat, missä sitä viljavimmin vuoti,\nolivat sormin raapitut ristiin rastiin, päättyivät nämät kujeet\nyhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin. Mies, joka jätti sahansa\nhalkoon, jota hän oli sahaamassa, tarttui siihen uudestaan, nainen,\njoka jätti kynnykselle pienen kuuman tuhkapannunsa, jolla hän oli\nkoettanut huojentaa tuskaa omain ja lastensa mehuttomissa sormissa\nja varpaissa, palasi sen ääreen, miehet, jotka paljain käsivarsin,\nhiukset vanuksissa, kalpeine kasvoineen olivat nousseet päivän valoon\npimeistä kellareistaan, poistuivat sinne takasin; ja näyttämö peittyi\nhämärään, joka oli sille enemmän luonnonomainen kuin päivänpaiste.\n\nViini oli punaviiniä ja oli värjännyt maan ahtaalla kadulla\nSaint-Antoinen esikaupungissa Pariisissa, jossa se oli läikkynyt\nmaahan. Se oli tahrannut monta kättä, monet kasvot, monet avojalat\nja monet puukengät. Sahaavan miehen kädet jättivät hänen sahatessaan\npunaisia pilkkuja halkoihin, vaimo, joka istui lastaan imettämässä,\noli tahrannut otsansa vanhalla rievulla, jonka hän oli käärinyt\npäähänsä taas. Ne, jotka ahnehtivat viinitynnyrin sirpaleita, saivat\ntiikerintäpliä suunsa kohdalle, ja muuan näin tahrattu koiransilmä,\njonka päälaella pitkä, likainen pussi toimitti yömyssyn virkaa,\ntöhersi seinälle, viininsakkaan pistetyllä sormellaan sanan --\n_verta._\n\nAika oli tuleva jolloin sitäkin viiniä kaadettiin katukiville\nroiskuttamaan punaisia pilkkuja monen päälle.\n\nJa nyt kun Saint-Antoinen yli oli levinnyt pilvi, jonka satunnainen\npäivänsäde oli poistanut hänen pyhiltä kasvoiltaan, oli pimeys siellä\nsynkkä -- kylmyys, lika, sairaus, tietämättömyys ja puute -- siinä ne\nylhäiset herrat, jotka palvelivat hänen pyhyyttään -- kaikki mahtavia\nylimyksiä, mutta varsinkin viimemainittu. Näytteitä kansasta, jota on\nmyllyssä jauhamistaan jauhettu -- ei satumyllyssä, joka jauhaa vanhat\nnuoriksi --, värisi joka nurkassa, kulki edestakaisin joka ovessa,\ntirkisteli joka ikkunasta, liehui jokaisen rääsyn kintereillä,\njoka tuulessa heilui. Mylly, joka ne oli rusentanut, jauhoi nuoret\nvanhoiksi; lasten kasvot olivat vanhat ja äänet totiset; sekä\nniitten että aikuisten kasvoissa oli nälkä jokaiseen vanhuuden\nryppyyn uurtanut nimensä. Se hallitsi kaikkialla. Nälkä työnnettiin\nulos korkeista taloista niitten kurjien vaaterepaleitten mukana,\njotka riippuivat tangoilla ja köysillä, nälkä paikattiin niissä\noljilla, rievuilla, puulla ja paperilla, nälkä ilmestyi jokaisessa\npahasessa puupalikassa, jonka mies sahasi poikki; nälkä tuijotti\nalas savuttomista savupiipuista ja säpsähti likaisilla kaduilla,\nmissä rikkojen joukossa ei löytynyt mitään ruuan jätteitä. Nälkä oli\nleipurin hyllyn ja jokaisen hänen vaillinaisessa leipävarastossaan\nolevan kyrsän päällekirjoituksena. Makkarapuodissa se piili\njokaisessa kuolleesta koirasta valmistetusta tavarassa, jota siellä\nkaupittiin. Nälkä kalisti kuivia luitaan kastanjissa paahtouunissa,\nse leikattiin pikkumuruihin, kun muutamia kurjia perunaviipaleita\npaistettiin kuorineen parissa inhottavassa öljytippasessa.\n\nSen olinpaikka oli sille kaikin puolin varsin sopiva. Kaitainen,\nmutkainen katu täynnä hajua ja saastaisuutta, ja sen poikki toisia\nkaitaisia, mutkaisia katuja, kaikki haiskahtaen rääsyille ja\nyömyssyille ja kaikissa näkyvissä esineissä kolkko, turmiollinen\nleima. Kansan kiihoittuneessa katseessa asui kumminkin petoeläimen\nvaisto siitä, että vielä ehkä voisi kääntyä ja näyttää hampaita.\nVaikkapa allapäin ja hiipiväisiä olivat, näki kuitenkin heidän\njoukossaan leimuavia katseitakin, yhteenpuristuneita huulia,\njotka olivat kalpeat vaikenemisesta ja rypistyneitä otsia, jotka\nmuistuttivat melkein hirsipuunnuoria. Kyltit (joita oli melkein\nyhtä tiheässä kuin kauppapuoteja) olivat kaikki surkeita puutteen\nkuvia. Teurastajan ja ruokakauppiaan kyltissä näkyi vain laihimpia\nlihakappaleita, leipuri taas maalasi siihen laihoista kyrsistään\nhalvimmat. Viinituvan kyltille kömpelösti piirretyt olennot näyttivät\nnapisevan huonon viininsä ja oluensa vajanaista mittaa, mulkoillen\ntoisiinsa siinä tuttavallisesti istuessaan. Ainoastaan työkalut ja\naseet olivat hyvässä kunnossa; terässepän veitset ja kirveet olivat\nterävät ja kiiltävät, sepän moukarit raskaat ja kiväärintekijän\nvarasto oli murhanhaluinen. Katujen epätasaisilla kivillä, joitten\nmonet pienet säiliöt olivat täynnä vettä ja lokaa, ei ollut mitään\njalkakäytävää, vaan ne loppuivat äkkiä ovien kohdalle. Katuoja\nvirtasi keskellä katua -- milloin se virtasi ollenkaan -- mikä\ntapahtui vain rankkasateessa ja silloin vesi oikullisesti poiketen\nsinne tänne, valui ihmisasuntoihin. Poikki katujen riippui aina\npitkäin välimatkain päässä siellä täällä kömpelö lyhty köydessä,\njonka päässä oli vipu. Iltasin, kun lyhdynsytyttäjä oli laskenut ne\nalas, sytyttänyt ja hissannut ylös jälleen, liehui ilmassa raukeasti\nharva jono himmeitä liekkejä, kuin olisivat ne purjehtineet kaukana\nmerellä. Merellähän ne kiikkuivatkin ja laiva ja miehistö olivat\nmerihädässä.\n\nSillä aika oli tulossa, jolloin tämän seudun riutuneet\nlinnunpelotukset nälissään ja joutilaisuudessaan olivat niin kauvan\ntarkastaneet tätä lyhdynsytyttäjän tointa, että heissä heräsi ajatus\nparantaa hänen työtapaansa, hissaamalla ylös ihmisiä samoilla\nköysillä ja vivuilla valaisemaan heidän kolkkoa pimeyttään. Mutta\naika ei vielä ollut täytetty, ja jokainen tuulenpuuska, joka puhalsi\nyli Ranskanmaan, ravisti turhaan linnunpelotusten rääsyjä, sillä\nsuloääniset linnut kauniine höyhenineen eivät varoitusta ottaneet\nkorviinsa.\n\nViinikellari oli nurkkapuoti, näöltään ja arvoltaan parempi kuin muut\nsenkaltaiset, sen omistaja oli seisonut ulkopuolella myymäläänsä\nkeltaisissa liiveissä ja vihreissä polvihousuissa katsomassa\ntaistelua läikkyneestä viinistä. \"Se oli heidän syynsä, jotka sen\ntorilta toivat. Tuokoot toista sijaan.\"\n\nSamassa sattuivat hänen silmänsä pitkään koiransilmään, joka töhersi\nkoiruuksiaan seinälle ja hän huusi hänelle poikki kadun:\n\n\"Kuuleppas, Gaspard, mitä siellä teet?\"\n\nMies osotti sukkeluuttaan rajattomalla tyytyväisyydellä, jota usein\ntapaa hänen asemassaan. Mutta tällä kertaa hän ampui yli maalin ja\nosui ihan harhaan, mikä myös usein tapahtuu hänen asemassaan.\n\n\"Mitä tämä merkitsee? Oletko sinä hulluinhuoneen kokelas?\" sanoi\nviinituvan isäntä, mennessään kadun yli, otti kourallisen likaa ja\nvoiteli sillä kirjoitusta. \"Mitä sinä julkisille kaduille kirjoitat?\nEikö muka, senkin vietävä, ole muuta paikkaa mihin sellaista\nkirjoittaisit?\"\n\nNäin nuhdellen löi hän kädellään, joka oli puhtaanlainen\n(sattumaltako vai muuten) ilveilijää vasten rintaa. Mies lyödä\nsätki sitä takaisin, teki nokkelan ilmahyppäyksen ja putosi alas\nhullunkuriseen tanssiasentoon potkaistuaan käteensä toisen likaisen\nkenkänsä, jonka hän nyt kurotti eteenpäin. Seistessään tässä\nasennossa näytti vekkuli vallan hullunkuriselta, melkeinpä muistutti\nhän temppuja tekevää sutta.\n\n\"Pane se jalkaasi, pane se jalkaasi\", sanoi toinen. \"Viini on viiniä,\nja siinä se.\" Näin lausuen pyyhki hän likaantuneen kätensä ilvehtijän\njo ennenkin likaisiin vaatteisiin -- aivan tahallaan, ikäänkuin olisi\nhän liannutkin kätensä vain hänen tähtensä; sitten palasi hän jälleen\npoikki kadun puotiinsa.\n\nTämä kapakoitsija oli paksukaulainen, sotaisennäköinen mies\nkolmenkymmenen paikoilla. Hän mahtoi olla kuumaverinen, sillä\nvaikka päivä oli purevan kylmä, kävi hän paitahihasillaan, takki\nriippumassa olkapäillä. Hänen paitahihansa olivat myös ylös käärityt\nja hänen ruskeat käsivartensa olivat alastomat aina kyynäspäihin.\nEikä päätäkään peittänyt muu kuin hänen oma kiharainen lyhyt, musta\ntukkansa. Hän oli muuten tummanverinen mies, silmät hyvät, kaukana\ntoisistaan. Hän näytti itse asiassa säyseältä, vaikka hänessä tosin\nsamassa oli jotain leppymätöntä. Hän oli nähtävästi mies, joka\noli luja päätöksiltään ja järkähtämätön aikeissaan; mies, jota\nei tahtoisi tavata, hänen rynnätessään eteenpäin kapeata polkua,\npohjaton syvyys kummallakin puolella, sillä sitä miestä ei olisi\nmikään pidättänyt.\n\nHänen vaimonsa, rouva Defarge, istui puodissa tiskin takana\nhänen sisään tullessaan. Rouva Defarge oli vankka nainen melkein\nsamanikäinen kuin miehensä, hänen valpas katseensa näytti harvoin\ntarttuvan mihinkään erityiseen kohtaan, kädet olivat suuret, sormissa\npaksut sormukset, kasvot olivat täyteläiset, piirteet voimakkaat;\nkäytökseltään oli hän hyvin arvokas. Rouva Defargen olennossa oli\njotain, joka vakuutti, ettei hän usein erehtynyt omaksi tappiokseen\nkirjanpitoa hoitaessaan. Koska rouva Defarge oli hyvin arka kylmälle,\noli hän turkkiin kääriytynyt, pään ympärillä oli hänellä sidottu\nlaaja, vaalea huivi, joka kumminkin jätti hänen suuret korvarenkaansa\nnäkyviin. Hänellä oli kutimensa edessään, mutta hän oli heittänyt\nsen käsistään, kaivellakseen hampaitaan hammaspuikolla. Ollen tässä\ntoimessa, oikea kyynäspää vasemman käden varassa, ei rouva Defarge\nvirkkanut sanaakaan puolisonsa sisäänastuessa, yskäsi vain melkein\nhuomaamattomasti. Tällä yskällä ynnä tummia kulmakarvojaan hiusverran\nkohottamalla hän ilmaisi miehelleen, että olisi parasta hänen kääntää\nhuomionsa uuteen vieraaseen, joka oli astunut sisään, sillä välin kun\nhän meni kadun toiselle puolelle.\n\nViinipuodin isäntä antoi silmäinsä harhailla kunnes ne pysähtyivät\nvanhanpuoleiseen herrasmieheen ja nuoreen naiseen, jotka istuivat\neräässä nurkassa. Oli useita muitakin vieraita, kaksi pelasi korttia,\nkaksi dominoa ja kolme seisoi tiskin luona, koettaen venyttää pikku\nviinitippaansa niin pitkään kuin suinkin. Asettuessaan tiskin taakse,\nhuomasi hän, että vanha herra silmäillen nuorta naista sanoi: \"Siinä\nmeidän miehemme tulee\".\n\n\"Mitä pirua on _teillä_ toimittamista näissä kesteissä?\" sanoi\nDefarge itsekseen, \"en tunne teitä\".\n\nMutta hän ei ollut muukalaisia näkevinään, vaan antautui keskusteluun\ntriumviraatin kanssa, joka joi seisaallaan tiskin luona.\n\n\"Mitenkä on, Jaakko?\" sanoi yksi heistä herra Defargelle. \"Onko\nkaikki kaatunut viini jo nielaistu?\"\n\n\"Jok' ainoa pisara, Jaakko\", vastasi herra Defarge.\n\nKun tämä ristimänimien vaihto oli suoritettu, yskäsi taas rouva\nDefarge, yhä kaivellen hampaitaan puikollansa, ja kohotti\nkulmakarvojaan vieläkin hiemasen.\n\n\"Harvoinpa\", sanoi toinen kolmesta herra Defargelle, \"moni noista\nviheliäisistä luontokappaleista saa maistellakseen viinitilkkaa tai\nmuuta mitään kuin mustaa leipää ja kuolemaa. Eikö niin, Jaakko?\"\n\n\"Niinpä kyllä, Jaakko\", vastasi herra Defarge.\n\nNimien uudestaan vaihtuessa rouva Defarge, yhä käyttäen\nhammaspuikkoaan järkähtämättömällä tyyneydellä, yski uuden pikku\nyskän ja kohotti silmäkulmiaan taas hiusverran.\n\nViimeinen kolmesta puhkesi nyt sanoiksi, laskien kädestään tyhjän\nmaljansa ja maiskutellen huuliaan.\n\n\"Oh, sitä pahempi! Noilla elukkaraukoilla on aina katkera maku\nsuussa, ja he elävät kovaa elämää, Jaakko? Enkö ole oikeassa Jaakko.\"\n\n\"Olette oikeassa, Jaakko\", kuului herra Defargen vastaus.\n\nTämä kolmas ristimänimien vaihto suoritettiin samalla hetkellä kun\nrouva Defarge laski pois hammaspuikkonsa, kohotti kulmakarvojaan ja\nliikahti hiljaa tuolillaan.\n\n\"Tarpeeksi jo nyt siitä!\" mutisi hänen miehensä. \"Hyvät herrat --\nvaimoni!\"\n\nVieraat nostivat hattuansa rouva Defargelle, tehden kolme sievää\nheilahdusta. Hän vastasi heidän kunnianosotuksiinsa nyökäyttämällä\npäätään ja luomalla heihin pikaisen katseen. Sitten vilkaisi hän kuin\nsattumalta ympärilleen, ja tarttuen kutimeensa alkoi hän näennäisesti\ntyynenä sitä neuloa.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi hänen miehensä, jonka kirkkaat silmät olivat\ntarkkaavasti olleet häneen kiinnitetyt, \"jääkää hyvästi. Se nuorelle\nmiehelle sopiva huone, jota halusitte nähdä ja jota kyselitte\nlähtiessäni ulos, on viidennessä kerroksessa. Porraskäytävän ovi on\npienen pihamaan puolella, täältä vasemmalle\", hän osotti kädellään,\n\"lähellä puotini ikkunaa. Mutta tosiaankin, nythän muistan, että\nteistä on jo yksi ollut siellä, ja voi siis näyttää tien. Hyvät\nherrat, hyvästi!\"\n\nHe maksoivat viinin ja poistuivat huoneesta. Herra Defarge tähysteli\nneulovaa vaimoansa, kun mainitsemamme vanhanpuoleinen herra astui\nnurkastaan ja pyysi saada lausua sanasen.\n\n\"Mielellään, sir\", sanoi herra Defarge, ja seurasi häntä tyynesti\novelle.\n\nHeidän keskustelunsa oli lyhyt mutta ratkaiseva. Miltei ensi sanasta\nherra Defarge hätkähti ja kuunteli hyvin tarkkaavasti. Siinä samassa\nnyykäytti hän päätään ja meni ulos. Herra silloin viittasi nuorelle\nnaiselle ja niin menivät hekin ulos. Rouva Defarge neuloi vikkelin\nsormin ja liikkumattomin silmäkulmin.\n\nHerra Jarvis Lorry ja neiti Manette jättivät siis viinipuodin ja\nyhtyivät herra Defargeen sen oven luona, jolle hän äsken oli neuvonut\ntoisen seuran. Se oli löyhkäävällä, pienellä, mustalla takapihalla\nja oli yleisenä sisäänkäytävänä suureen taloryhmään, jossa asui\npaljon kansaa. Pimeässä käytävässä, jonka laattia oli tiilestä,\nja joka johti pimeisiin, tiilillä muurattuihin rappuihin, lankesi\nherra Defarge polvilleen vanhan isäntänsä tyttären eteen ja suuteli\nhänen kättänsä. Se oli ystävällinen teko, mutta sitä ei toimitettu\nensinkään ystävällisesti; hän oli merkillisesti muuttunut vähässä\najassa. Hänen kasvoiltaan oli haihtunut säyseys ja avomielisyys, hän\noli käynyt umpimieliseksi, vihaiseksi ja vaaralliseksi ihmiseksi.\n\n\"Se on hyvin korkealla; sinne on vähän vaikea päästä. Paras alottaa\nhitaasti.\" Näin puheli herra Defarge käheällä, tuikealla äänellä\nherra Lorrylle, kun he alkoivat rappusia nousta.\n\n\"Onko hän yksin?\" kuiskasi viimemainittu.\n\n\"Yksin! Jumala häntä auttakoon, kuka hänen luonaan olisi!\" sanoi\ntoinen, samalla hillityllä äänellä.\n\n\"Onko hän siis aina yksin?\"\n\n\"Aina.\"\n\n\"Itsekö hän niin tahtoo?\"\n\n\"Se on välttämätöntä. Sellaisena kuin minä hänet ensi kerran näin,\nheidän löydettyään minut ja kysyttyään otanko hänet vastaan ja olenko\nvaitelias omalla vastuullani -- sellaisena näette tekin hänet.\"\n\n\"Onko hän paljon muuttunut?\"\n\n\"Muuttunut!\"\n\nViinipuodin omistaja seisahtui, lyödäkseen kädellään seinään, ja\nmutisi kauhistuttavan kirouksen. Ei mikään suoranainen vastaus olisi\ntehnyt niin voimakasta vaikutusta. Herra Lorryn mieltä alkoi yhä\nenemmän painostaa, kuta korkeammalle hän kahden kumppaninsa kanssa\nnousi.\n\nSellaiset portaat siihen kuuluvine lisineen olisivat nykyään,\nPariisin vanhemmissa ja tiheämmin asutuissa osissa kylläkin\nvastenmieliset, mutta siihen aikaan ne kerrassaan ilettivät\näkkinäistä ja karkaisematonta ihmistä. Kukin pieni huoneisto tässä\nsuuressa, iljettävässä pesässä -- s.o. yksi tai useampia huoneita,\njosta ovi johti yhteisille portaille -- jätti omat perkeensä omalle\nporrasosastolleen ja viskasi sitä paitsi muuta saastaisuutta ulos\nikkunoista. Tämä sekanainen ja toivoton joukko kasaantuneita\nmädännysaineita olisi jo saastuttanut ilman, elleivät puute ja\nköyhyys olisikaan täyttäneet sitä poistamattomalla liallaan.\nTällaisessa ilmassa kulki tie äkkijyrkän, pimeän torven sivu,\njoka oli likaa ja myrkkyä täynnä. Oman levottomuutensa ja nuoren\nmatkakumppaninsa yhä kasvavan liikutuksen tähden, pysähtyi herra\nJarvis Lorry kahdesti lepäämään. He pysähtyivät kummallakin kerralla\nviheliäisen ristikkoikkunan luo, josta se hiukkanen pilaantumatonta\nilmaa, joka vielä oli jäljellä, tuntui pakenevan pois ja kaikki\nepäterveelliset ja vahingolliset höyryt hiipivän sisään. Ruosteisten\nristikkorautojen välistä paremmin saattoi aavistaa kuin nähdä\nvilahduksen lähimpäin naapurien sekasotkuisesta elämästä. Tervettä\nelämää ja raitista ilmaa ei löytynyt lähempänä eikä matalammalla\nNotre-Damen kahta korkeata tornia.\n\nViimein pääsivät he portaitten päähän ja pysähtyivät kolmannen\nkerran. Vielä oli noustava ylös vieläkin jyrkempiä ja matalampia\nportaita, tullakseen ullakkokerrokseen. Viinipuodin isäntä, joka\nkulki vähän edeltäpäin ja pysytteli aina herra Lorryn kohdalla\nkuin olisi hän pelännyt nuoren neidin kääntyvän hänen puoleensa\nkysymyksillä, kääntyi nyt ympäri, tunnusteli tarkasti olalla\nriippuvan takkinsa taskuja ja löysi avaimen.\n\n\"Ovi on siis lukossa, ystäväni?\" sanoi herra Lorry hämmästyneenä.\n\n\"Onpa niinkin\", vastasi herra Defarge tuimasti.\n\n\"Pidättekö tarpeellisena, että tämä onneton on niin erillään.\"\n\n\"Pidän tarpeellisena kiertää avainta!\" kuiskasi herra Defarge hänen\nkorvaansa, otsaansa tuimasti rypistäen.\n\n\"Miksi niin!\"\n\n\"Miksi! Siksi, että hän on elänyt niin kauvan sisään teljettynä, että\nhän säikkyisi -- raivoisi -- raastaisi itseään kappaleiksi -- kuolisi\n-- saattaisi itselleen jonkin vahingon, jos ovi jätettäisiin auki.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\"\n\n\"Josko se on mahdollista!\" kertoi Defarge katkerasti. \"On kun onkin.\nTämä on verraton, tämä maailma jossa elämme, koska semmoinen _on_\nmahdollista, ja monet muut sellaiset asiat ovat mahdollisia, eivätkä\nvain ole mahdollisia, vaan ovat tapahtuneetkin -- tapahtuneet,\nnäettekö -- tuon taivaan alla joka päivä. Eläköön Saatana. Menkäämme\neteenpäin.\"\n\nTämä keskustelu tapahtui niin hiljaisella äänellä, ettei sanaakaan\nsiitä tullut nuoren ladyn korviin. Mutta nyt alkoi hän vavista niin\nkovassa mielenliikutuksessa ja hänen kasvonsa kuvasivat niin syvää\ntuskaa ja ennen kaikkia, sellaista kammoa ja kauhistusta, että herra\nLorry tunsi tehtäväkseen puhua muutaman rohkaisevan sanan.\n\n\"Rohkeutta, rakas neiti! Rohkeutta! Asioita vain! Pahin on paikalla\nohitse; kun olemme oven toisella puolella, on pahin voitettu. Silloin\nalkaa hyvitys, lohdutus ja onni, jonka te hänelle valmistatte.\nAntakaa tämän hyvän ystävänne auttaa teitä siinä suhteessa. Sepä\nhyvä, ystävämme Defarge. Tulkaa nyt. Asioita, asioita vain.\"\n\nHe nousivat ylös hiljaa ja hitaasti. Portaat olivat lyhyet ja\nhe olivat pian päässä. Kun ne muodostivat äkkinäisen käänteen\nylhäällä, näkivät he äkkiä edessään kolme miestä, jotka päät yhdessä\nkumartuivat oveen päin ja kiihkeästi tirkistelivät muutamien seinissä\nlöytyvien rakosten ja reikien läpi huoneeseen. Kun he kuulivat\naskeleita niin lähellä, kääntyivät kaikki kolme, kohosivat pystyyn ja\nhuomattiin samoiksi miehiksi, jotka joivat viinipuodissa.\n\n\"Minä aivan unhotin heidät, niin teidän tulonne minut\nhämmensi. Jättäkää meidät, hyvät miehet; meillä on täällä jotain\nsuoritettavaa.\" Nuo kolme luisuivat sivu ja laskeutuivat hiljaa alas.\n\nKun ullakossa ei näkynyt muuta ovea olevan ja kapakoitsija meni\nsuoraan ovelle, kysyi herra Lorry hieman suuttuneena häneltä, heidän\njäätyään yksin:\n\n\"Näyttelettekö herra Manettea?\"\n\n\"Minä näyttelen häntä, kuten näitte, muutamille valituille.\"\n\n\"Onko se oikein?\"\n\n\"_Minä_ pidän sen oikeana.\"\n\n\"Kutka ovat ne teidän valittunne? Kuinka te valitsette ne?\"\n\n\"Minä valitsen todellisia ihmisiä -- samannimisiä kuin itse olen\n-- Jaakko on nimeni -- ja joille se näky mahdollisesti on hyväksi.\nKylläksi tästä; te olette englantilainen; se on toinen asia. Olkaa\nhyvä ja odottakaa hiukkasen.\"\n\nVaroittavalla liikkeellä käski hän heidän pysähtyä, kumartui alas ja\nkatseli seinän halkeamasta. Pian kohotti hän jälleen päänsä, koputti\nkaksi, kolme kertaa ovelle -- nähtävästi vain aikaansaadakseen\nkolinaa. Samassa tarkoituksessa veti hän avainta useamman kerran ovea\npitkin ennenkuin hän kolisten pisti sen lukkoon, ja väänsi sitä niin\nsuurella melulla kuin mahdollista.\n\nOvi aukeni hitaasti sisäänpäin ja hän tirkisteli huoneeseen sanoen\njotakin. Heikko ääni vastasi hänelle. Yhtä yksitavuista sanaa enempää\nei lausuttu kummaltakaan puolelta.\n\nHän katseli taakseen olkapäänsä yli ja viittasi heitä astumaan\nsisään. Herra Lorry kiersi käsivartensa lujasti tyttären vyötäisille\nja kannatti häntä, sillä hän tunsi, että tämä oli kaatumaisillaan.\n\n\"Tä -- tä -- tä -- mä on asia, asia!\" selitteli hän kiihkeästi, ja\njotain kosteaa, joka ei kuulunut asioihin, kiilui hänen poskellaan.\n\"Käykää sisään, käykää sisään!\"\n\n\"Minä pelkään sitä\", vastasi neiti Manette väristen.\n\n\"Pelkäätte? Mitä?\"\n\n\"Tarkoitan häntä. Isääni.\"\n\nMiltei epätoivoissaan hänen tilastaan ja heidän saattajansa\nviittauksista, pujotti herra Lorry kaulalleen käsivarren, joka vapisi\nhänen olkapäillään, nosti hänet vähän maasta ja kiiruhti hänen\nkanssaan huoneeseen. Hän laski hänet maahan aivan oven viereen ja\npiteli häntä, tytön takertuessa häneen kiinni.\n\nDefarge veti avaimen lukosta, sulki oven, lukitsi sen sisäpuolelta,\notti taas avaimen suulta ja piteli sitä kädessään. Kaiken tämän teki\nhän niin meluavasti ja kolisevasti kuin mahdollista. Viimein meni hän\ntasaisilla askeleilla huoneen toisella puolella olevan ikkunan luo.\nSiinä hän pysähtyi ja kääntyi.\n\nUllakkohuone, joka oli aiottu polttopuiden y.m. varastohuoneeksi,\noli hämärä ja pimeä, sillä ullakkoikkunana oli oikeastaan aukko\nkatossa, pienine nostokraanoineen, jolla hissattiin ylös tavaroita\nkadulta; siinä ei ollut lasia ja se oli, kuten kaikki ranskalaiset\novet, kaksiosainen, sulkeutuen keskeltä. Kylmän tähden oli toinen\noven puolikas tiiviisti suljettu, ja toinen oli hyvin vähän raollaan.\nTäten pääsi niin vähän valoa sisälle, että oli vaikea mitään eroittaa\nsisääntullessa; ja ainoastaan pitkällisen tottumuksen vaikutuksesta\ntaisi hitaasti kehittyä tällaisessa pimeydessä suorittamaan työtä,\njoka kysyi tarkkuutta. Mutta tässä ullakkokamarissa oli sellainen\ntyö käymässä; sillä selkä ovelle ja kasvot ikkunaan päin, jolla\nkapakoitsija seisoi häntä katselemassa, istui valkopäinen mies\nmatalalla rahilla, eteenpäin kumartuneena ja uutterasti kenkiä tehden.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nSuutari.\n\n\n\"Hyvää päivää!\" sanoi herra Defarge, katsellen valkoista päätä, joka\nkumartui syvään suutarityön yli.\n\nSe kohosi hetkeksi ylös ja hyvin heikko ääni vastasi tervehdykseen,\nikäänkuin kaukaisuudesta:\n\n\"Hyvää päivää!\"\n\n\"Te olette yhä kiireellisessä työssä, huomaan?\"\n\nPitkän vaitiolon jälkeen kohosi pää toisen kerran ja ääni vastasi:\n\"Niin, minä työskentelen\". Tällä kertaa katseli syvälle vaipunut\nsilmäpari kysyjään, ennenkuin kasvot jälleen vaipuivat alas.\n\nÄänen heikkous oli säälittävä ja kauhistuttava. Se ei ollut\nruumiillisen uupumuksen heikkoutta, vaikka vankeudella ja huonolla\nkohtelulla oli epäilemättä myöskin siinä osansa. Se oli harjoituksen\npuutteesta ja yksinäisyydestä johtuvaa heikkoutta, siinä sen\nsurullinen omituisuus. Se oli kuin viimeinen, heikko kaiku äänestä,\njoka kuului kauvan, kauvan sitten. Niin täydellisesti oli se\nkadottanut inhimillisen äänen elon ja soinnun, että se vaikutti\nmieleen kuin muinoin ihana väri, joka on haalistunut heikoksi\nvivahdukseksi. Se oli niin matala ja kolea, että se muistutti\nmaanalaista ääntä. Niin selvästi ilmaisi se kadonneen ja toivottoman\nolennon, että nälkään nääntynyt matkailija, uupuneena yksinäisestä\nvaelluksestaan erämaassa, olisi sillä äänellä kuiskannut kodistaan ja\nystävistään, ennenkuin hän paneusi kuolemaan.\n\nKotvainen oli kulunut, suutarin hiljaisesti työskennellessä, ja\nsyvälle vaipuneet silmät katsoivat ylös jälleen, ei mistään asian\nharrastuksesta eikä uteliaisuudesta, vaan hänellä oli tylsä,\nkoneellinen tietoisuus siitä, että paikka jossa hänen ainoa vieraansa\noli seisonut, ei vielä ollut tyhjä.\n\n\"Minä päästän vähän enemmän valoa tänne\", sanoi Defarge, joka ei\nollut irroittanut katsettaan suutarista. \"Voitteko kestää vähän\nenemmän valoa?\"\n\nSuutari lakkasi työstään ja katseli tylsästi Iaattialle, vasemmalle\npuolelleen; sitten samaten oikealle puolelle ja viimein ylös puhujaan.\n\n\"Mitä sanoitte?\"\n\n\"Kestättekö vähän enemmän valoa?\"\n\n\"Minun täytyy kestää, jos te päästätte sitä sisään.\" (Hän pani heikon\npainon toiselle sanalle.)\n\nAukon toinen puolisko avattiin hiukan enemmän. Leveä valonsäde\nvirtaili ullakkokamariin ja valaisi työntekijää, joka keskentekoinen\nkenkä polvellaan, lepäsi työstään. Hänen harvat, karkeat työkalunsa\nja jotkut nahkapalaset olivat hänen jaloissaan sekä rahilla. Hänellä\noli valkoinen, takkuinen, mutta lyhyenlainen parta, kasvot olivat\nkuopallaan ja silmät erinomaisen kirkkaat. Hänen riutuneissa ja\nlaihoissa kasvoissaan ja tummien kulmakarvojen ja pörhöisen tukan\nalta olisivat ne näyttäneet suurilta, vaikka olisivatkin olleet\npienet; mutta ne olivat luonnostaankin suuret ja vaikuttivat\nyliluonnollisilta. Hänen keltainen paitariekaleensa oli auki kaulan\nkohdalla ja paljasti hänen kuivan ja riutuneen ruumiinsa. Hän itse,\nhänen liinainen puseronsa, riippuvat sukkansa ja kaikki hänen\npahaset vaaterepaleensa olivat suoranaisen valon ja ilman puutteesta\nhaalistuneet niin himmeiksi, yksitoikkoisiksi ja pergamentin\nvärisiksi että olisi ollut vaikea eroittaa niitä toisistaan.\n\nHän varjosti kädellään silmiään valolta ja siinä kädessä näyttivät\nluutkin läpikuultavilta. Niin istui hän, silmässä tyhjä, tuijottava\nkatse ja lepäsi työstään. Hän ei koskaan katsellut edessään olevaan\nihmiseen, silmäilemättä ensin kummallekin puolelle itseään, ikäänkuin\nei hän enää pystyisi yhdistämään paikkaa ääneen; hän ei koskaan\npuhunut silmäilemättä näin ympärilleen ja unohti siten vastata.\n\n\"Aiotteko saada valmiiksi tämän kenkäparin tänään?\" kysyi Defarge,\nviitaten herra Lorrya lähemmäksi.\n\n\"Mitä sanoitte?\"\n\n\"Aiotteko lopettaa nuo kengät tänään?\"\n\n\"En voi sanoa aionko. Arvattavasti lopetan ne. En tiedä.\"\n\nMutta kysymys muistutti hänelle työtään ja hän kumartui uudestaan sen\nyli.\n\nHerra Lorry astui hiljaa esiin, jättäen tyttären oven suuhun. Hänen\nseistyään minuutin tahi pari Defargen vieressä, katseli suutari\nylös. Hän ei osottanut mitään hämmästystä nähdessään uuden olennon\nedessään, mutta käden levottomat sormet eksyivät hänen huulilleen,\nkun hän katseli vastatullutta (hänen huulensa ja kyntensä olivat\nsamanväriset, kalpeat ja lyijynkarvaiset), sitten laskeutui käsi\ntyöhön, ja hän kumartui jälleen kenkäänsä valmistamaan. Tämä katse ja\nliike olivat vain silmänräpäyksen työtä.\n\n\"Teillä on vieraita, kuten näette\", sanoi herra Defarge.\n\n\"Mitä sanoitte.\"\n\n\"Täällä on vieras.\"\n\nSuutari katsoi ylös, kuten taannoin, mutta ei keskeyttänyt työtään.\n\n\"Kas niin!\" sanoi Defarge. \"Täällä on herra, joka taitavasti tehtyä\nkenkää nähdessään, ymmärtää sitä arvostella. Näyttäkää hänelle tuo\nkenkä, jota parasta aikaa teette. Herra, ottakaa se.\"\n\nHerra Lorry otti sen käteensä.\n\n\"Kertokaa tälle herralle, minkälainen kenkä tämä on ja sanokaa\nhänelle tekijän nimi.\"\n\nTavallista pitemmän vaitiolon jälkeen vastasi suutari:\n\n\"Olen unohtanut mitä minulta kysyitte. Mitä sanoitte?\"\n\n\"Kysyin ettekö voi selittää herralle minkälaista kenkää te nyt\nteette.\"\n\n\"Se on naisen kenkä. Se on nuoren naisen kävelykenkä. Se on viimeistä\nkuosia. En ole koskaan sitä kuosia nähnyt. Minulla oli malli\nkäytettävänäni.\" Hän silmäili kenkää ja pikainen ylpeyden vivahdus\nkuvautui hänen kasvoillaan.\n\n\"Entä tekijän nimi?\" sanoi Defarge.\n\nPäästettyään työn kädestään, asetti hän oikean käden rystäät vasemman\nkäden sisäpuoleen ja taas päinvastoin, sitten siveli hän toisella\nkädellään partaista leukaansa ja jatkoi taas edelleen säännöllisesti\nja herkeämättä näitä eri liikkeitä. Herättää hänet tästä tylsyydestä,\njohon hän aina puhuttuaan vaipui, olisi ollut yhtä kuin hyvin heikon\nihmisen herättäminen pyörtymisestä tahi yrittäminen kuolevaisen\nsielua pidättää jonkun ilmestyksen toivossa.\n\n\"Kysyittekö nimeäni?\"\n\n\"Kysyin niinkin.\"\n\n\"Sataviisi, pohjoinen torni.\"\n\n\"Siinäkö kaikki.\"\n\n\"Sataviisi, pohjoinen torni.\"\n\nVäsyneesti ääntäen -- se ei ollut huokausta eikä ähkymistä, --\nkumartui hän jälleen työnsä puoleen, kunnes hiljaisuus uudellen\npäättyi.\n\n\"Oletteko suutari ammatiltanne?\" sanoi herra Lorry, katsoen häneen\nvakavasti.\n\nHänen kuopallaan olevat silmänsä kääntyivät herra Defargen puoleen,\nikäänkuin olisi hän tahtonut siirtää kysymyksen hänelle, mutta kun\nei mitään apua lähtenyt sieltä päin, kääntyivät ne takaisin kysyjään\nharhailtuaan ensin laattialla.\n\n\"Suutariko ammatiltani? En, en ollut ammatiltani suutari, minä --\nminä -- opin sen täällä. Opin itse. Pyysin lupaa.\"\n\nHän vaipui taas tylsyyteen moneksi hetkeksi, jatkaen lakkaamatta\ntahdinmukaisia käsiliikkeitään. Hänen silmänsä palasivat viimein\nhitaasti niihin kasvoihin, joita ne olivat välttäneet, hän hätkähti\nja alkoi uudelleen, niinkuin nukkunut, joka herätessään palaa\ntakaisin eilisiltaseen asiaan:\n\n\"Pyysin lupaa saada oppia sitä, ja se myönnettiin minulle monien\nvastuksien jälestä kauvan odotettuani, ja siitä pitäen olen tehnyt\nkenkiä.\"\n\nHänen ojentaessaan kättään, ottaakseen kengän, joka häneltä oli\nviety, sanoi herra Lorry, yhä katsellen häntä vakavasti kasvoihin:\n\n\"Herra Manette, ettekö ollenkaan minua muista?\"\n\nKenkä putosi maahan ja hän istui siinä jäykästi katsellen kysyjään.\n\n\"Herra Manette\"; herra Lorry pani kätensä Defargen käsivarrelle;\n\"ettekö ollenkaan muista tätä miestä? Katsokaa häneen. Ja katsokaa\nminuun. Eikö mieleenne muistu muuan vanha pankkiherra, eikö vanhoja\npankkiasioita, vanha palvelija ja vanhat ajat, herra Manette?\"\n\nMonivuotisen vangin silmäillessä jäykästi vuoroin herra Lorrya,\nvuoroin Defargea, alkoivat toimivan, valppaan älyn kauvan sitten\nhaihtuneet merkit vähitellen työskennellä hänen otsallaan, läpi sen\nsankan sumun, joka oli laskeutunut hänen ylitsensä. Ne peittyivät\njälleen, heikkonivat, poistuivat, mutta olivat silmänräpäykseksi\nnäyttäytyneet. Nuori tyttö oli hiipinyt seinää myöten, asettuen\nniin, että taisi hänet nähdä. Nyt seisoi hän isäänsä katsomassa\nja niin selvästi uudistui tämä ilme tytön kauniilla kasvoilla --\nhänen kätensä, jotka hän ensin oli kohottanut pelvosta ja säälistä,\nmilteipä pitääkseen onnettoman vangin loitolla itsestään ja\nhäätääkseen silmistään hänen näköään, ojentuessa nyt häntä kohti,\npalaen halusta painaa aavemaista päätä hänen lämpimälle povelleen\nja rakkaudellaan herättää hänessä eloa ja toivoa -- niin selvästi\nuudistui tämä ilme (vaikka voimakkaammin) hänen nuorilla, kauniilla\nkasvoillaan, että näytti kuin olisi se liikkuvan valon lailla\nmuutellut isästä tyttäreen.\n\nMutta pimeys laskeutui taas vangin yli. Hän katseli heitä kumpaakin\nyhä vähemmällä tarkkaavaisuudella. Hänen silmänsä etsivät synkkinä ja\nsieluttomina laattiaa ja harhailivat ympäri kuten ennenkin. Viimein\ntarttui hän syvästi ja pitkään huokaisten kenkään ja jatkoi työtään.\n\n\"Oletteko tuntenut hänet, herra?\" kysyi Defarge kuiskaten.\n\n\"Olen, silmänräpäyksen. Ensin pidin sitä toivottomana, mutta minä\nolen kieltämättä yhden ainoan silmänräpäyksen nähnyt samat kasvot,\njotka ennen niin hyvin tunsin. Hiljaa. Vetäytykäämme kauemmas.\nHiljaa.\"\n\nTytär oli poistunut ullakon seinästä aivan lähelle rahia,\njolla isä istui. Jotain kauhistuttavaa oli tämän täydellisessä\ntietämättömyydessä tästä olennosta, joka olisi voinut ojentaa kätensä\nja kosketella häntä, hänen siinä nojautuessa työnsä yli.\n\nEi sanaakaan sanottu, ei ääntä kuulunut. Tyttö seisoi kuin henki\nhänen vieressään, ja hän kumartui työnsä yli.\n\nViimein sattui hän vaihtamaan kädessään pitelemänsä työkalun\nsuutarinveitseensä. Se ei ollut sillä puolella, missä hänen\ntyttärensä seisoi. Hän oli ottanut sen käteensä ja kumartunut jälleen\njatkamaan työtään, kun hänen silmänsä osuivat tytön hameenhelmoihin.\nHän kohotti silmänsä ja näki hänen kasvonsa. Molemmat katsojat\nryntäsivät kohdalle, mutta tyttö seisautti heidät kädenliikkeellä.\nHän ei kuten he pelännyt suutarin iskevän veitsensä häneen.\n\nIsä tuijotti tyttäreensä kauhistuneen näköisenä ja hetken kuluttua\nalkoivat hänen huulensa muodostaa sanoja, vaikkei ääntä niistä\nlähtenyt. Vähitellen kuultiin hänen nopean ja vaivaloisen hengityksen\nlomassa sanovan:\n\n\"Mitä tämä on?\"\n\nKyynelten valuessa tyttären kasvoille vei hän kätensä huulilleen\nja heitti vangille lentomuiskuja, sitten painoi hän ne rinnoilleen\nikäänkuin olisi hän syleillyt isäraukkansa päätä.\n\n\"Ettehän te ole vanginvartijan tytär?\"\n\n\"En\", huokasi tytär.\n\n\"Kuka te olette?\"\n\nKoska hän pelkäsi äänensä pettävän, istuutui hän rahille suutarin\nviereen. Tämä vetäytyi syrjään, mutta tyttö laski kätensä\nhänen käsivarrelleen. Omituinen vavahdus kulki läpi vangin\nruumiin, hän laski hiljaan veitsen kädestään ja istui tuijottaen\nvieruskumppaniinsa.\n\nKultahiuksensa, jotka olivat pitkissä kiharoissa, oli tyttö\npyyhkäissyt syrjään ja ne aaltoilivat nyt vapaasti hänen kaulallaan.\nSuutari lähenteli vähitellen kättään, tarttui niihin ja tarkasteli\nniitä. Kesken tätä puuhaa hän hämmentyi, huokasi jälleen syvään ja\ntarttui suutarityöhönsä.\n\nMutta sitä ei kestänyt kauvan. Päästäen hänen käsivartensa, laski\ntyttö kätensä hänen olalleen. Silmäiltyään sitä epäröivästi pari,\nkolme kertaa, heitti suutari työnsä, nosti kätensä kaulalleen ja veti\nesiin mustuneen nauhan, johon oli kiinnitetty pieni, kokoontaitettu\nriepunen. Hän aukasi sen huolellisesti polvellaan, se sisälsi\nhiukkasen hiuksia, ainoastaan kaksi tahi kolme pitkää, kultaista\nhiussäiettä, jotka hän muinaisina aikoina oli punonut sormensa ympäri.\n\nHän otti taas nuoren tytön hiuksia käteensä ja katseli niitä\ntarkkaan. \"Ne ovat samoja, kuinka on tämä mahdollista? Koska? Kuinka?\"\n\nMiettiväinen ilme kun taas palasi hänen otsalleen, tuntui hän\ntajuavan, että sama ilme myöskin näkyi nuoressa tytössä. Hän käänsi\nhänet kokonaan valoa kohti ja katseli häntä.\n\n\"Hän nojasi päätään olkapäälleni sinä iltana kun minut kutsuttiin\npois kotoa -- hän oli levoton puolestani, vaikka minä en pelännyt\n-- ja heidän viedessä minua pohjoiseen torniin, löysivät he nämät\nhihallani. Jätättehän ne minulle? Ne eivät milloinkaan kykene\nvapauttamaan ruumistani, mutta ehkä sieluani. Niin minä puhuin. Vielä\nsen hyvin muistan.\"\n\nHän muodosti nämät sanat monta kertaa huulillaan ennenkuin hän ne\nlausui. Mutta kun hän oli löytänyt sopivat sanat, tulivat ne hänen\nhuuliltaan yhtenäisesti, joskin hitaasti.\n\n\"Mitenkä? _Tekö se olitte?\"_\n\nMolemmat katselijat ryntäsivät uudestaan esiin nähdessään isän\nkääntyvän tytärtä kohti peloittavan kiivaasti. Mutta tyttö istui\naivan hiljaan hänen vieressään ja sanoi vain matalalla äänellä:\n\"Pyydän hyvät herrat, elkää meitä lähestykö, elkää puhuko mitään,\nelkää liikkuko!\"\n\n\"Kuule\", huudahti suutari, \"kenenkä oli tämä ääni?\"\n\nNäin huudahtaen hän päästi tytön käsistään ja vei kätensä valkoiseen\ntukkaansa, jota hän repi raivokkaasti. Mutta tämä raivo sammui, kuten\nkaikki häneltä sammui, paitsi hänen työnsä. Hän kääri uudelleen\nkokoon pienen myttynsä ja koetti kätkeä sen poveensa, mutta hän\nkatseli yhä tyttöä ja pudisti synkkänä päätään.\n\n\"Ei, ei, ei, te olette liian nuori ja kukkea. Se olisi mahdotonta.\nKatsokaa vankia. Nämät eivät ole ne kädet, jotka hän tunsi, nämät\neivät ole ne kasvot, jotka hän tunsi, tätä ääntä ei hän koskaan\nkuullut. Ei, ei. Ne molemmat -- mies ja vaimo -- he elivät ennen\nnoita pitkiä vuosia pohjoistornissa -- miespolvia sitten. Mikä on\nnimenne, armas enkeli?\"\n\nIloissaan hänen lauhtuneesta äänestään, polvistui hänen tyttärensä\nhänen eteensä ja laski rukoillen kätensä hänen rinnalleen.\n\n\"Oi sir, toisen kerran saatte kuulla nimeni, ja kuka oli äitini,\nkuka isäni, ja miksi en koskaan tiennyt heidän haikean haikeasta\nkohtalostaan. Mutta en saata kertoa sitä nyt, enkä täällä. Sen vain\nvoin teille sanoa täällä ja nyt, että pyydän teitä koskettelemaan ja\nsiunaamaan minua. Suudelkaa, suudelkaa minua! Oi rakas, rakas!\"\n\nHänen kylmä, valkoinen päänsä painautui tyttären kiiltäviin hiuksiin,\njotka lämmittivät ja valaisivat sitä ikäänkuin olisi vapauden valo\nloistanut hänelle.\n\n\"Jos ääneni -- en tiedä onko niin -- mutta toivon että niin on --\njos ääneni muistuttaa mieleenne toista ääntä, joka kerran kaikui\nkorvissanne kuin suloisin soitto, niin itkekää sitä, itkekää sitä.\nJos kosketellessanne hiuksiani, koskettelette jotain, joka johtaa\nmieleenne rakasta päätä, joka lepäsi povellanne, ollessanne nuori ja\nvapaa, niin itkekää sitä! Jos minä puhellessani kodista, joka meitä\nodottaa, jossa tahdon olla teille uskollinen velvollisuuksissani ja\nhellä huolenpidossani, palautan muistoonne kodin, joka kauvan on\nollut autiona, sydän parkanne nääntyessä, niin itkekää sitä, itkekää\nsitä.\"\n\nHän sulki isän lähemmäksi itseään ja tuuditti häntä sylissään kuin\nlasta.\n\n\"Jos minä, rakkahin, teille kertoessani, että tuskanne on lopussa,\nettä olen tullut tänne vapahtamaan teitä siitä, että lähdemme\nEnglantiin, elääksemme levossa ja rauhassa, jos minä, kertoessani\ntätä, johdan mieleenne, että hyödyllinen elämänne on hukattu ja että\nsynnyinmaanne Ranska on ollut niin julma kohtaanne, niin itkekää\nsitä, itkekää sitä. Ja jos, sanoessanne teille nimeni ja kertoessani\nisästäni, joka vielä elää, ja äidistäni, joka on kuollut, jos silloin\nkuulette, että minun täytyy polvistua kunnioitetun isäni eteen,\nrukoilemaan häneltä anteeksi, etten koskaan ole hänen tähtensä\nahertanut kaiken päivää, enkä valvonut ja itkenyt hänen kohtaloaan\nöisin, koska äitiraukkani rakkaus salasi minulta hänen tuskansa,\nitkekää sitä, itkekää sitä. Itkekää silloin hänen puolestaan\nja minun! Kiittäkää Jumalaa, hyvät herrat! Tunnen hänen pyhät\nkyyneleensä kasvoillani, ja hänen nyyhkytyksensä tunkevat sydämmeeni,\noi! katsokaa, kiittäkää Jumalaa puolestamme, kiittäkää Jumalaa!\"\n\nSuutari oli vaipunut nuoren tytön syliin ja hänen päänsä oli joutunut\nhänen rinnoilleen. Tämä näky oli niin liikuttava ja samassa niin\nkauhea kaiken sen hirvittävän vääryyden ja kärsimyksen tähden, mikä\nsiihen liittyi, että molemmat katselijat peittivät kasvonsa.\n\nKun hiljaisuus ullakkokamarissa oli kauvan ollut häiritsemättä ja\nvanhuksen kuohuva povi ja värisevä ruumis jo aikoja oli vaipunut\nsiihen lepoon, joka aina seuraa kaikkia myrskyjä -- vertauskuva\nihmiskunnalle siitä levosta ja rauhasta, johon elämän myrskynkin\nviimein täytyy vaieta -- astuivat he esiin nostaakseen maasta isän\ntyttärineen. Ensimainittu oli vähitellen vaipunut laattialle ja\nmakasi siinä lamautuneena, aivan horrostilassa. Tytär oli painautunut\nhäneen ja tuki käsivarrellaan hänen päätään, ja hänen hiuksensa\naaltoilivat vangin ylitse, suojellen häntä valolta.\n\n\"Jos häntä häiritsemättä\", sanoi neiti Manette, ojentaen kätensä\nherra Lorrylle, joka useita kertoja niistettyään nenäänsä, nojautui\nheidän puoleensa, \"voisi järjestää asiat niin, että saattaisimme\njättää Pariisin nyt heti, että veisimme hänet suoraa päätä tästä\nhuoneesta...\"\n\n\"Ajatelkaahan toki onko hänessä miestä lähtemään nyt matkalle?\" kysyi\nherra Lorry.\n\n\"Ennemmin hän sen kestää, luulisin, kuin jäädä tähän, hänelle niin\nhirvittävään kaupunkiin.\"\n\n\"Se on varma\", sanoi Defarge, joka oli polvistunut, paremmin\nnähdäkseen ja kuullakseen. \"Ja ennen kaikkea on parasta, että herra\nManette lähtee Ranskasta tiehensä. Sanokaa, menenkö vuokraamaan\nvaunut ja postihevoset.\"\n\n\"Se on toimitettava asia\", sanoi herra Lorry, palaten entiseen,\nsäännölliseen käytöstapaansa, \"ja missä sellainen on suoritettava, on\nparas minun se suorittaa.\"\n\n\"Olkaa siis hyvä\", pyysi neiti Manette, \"ja jättäkää meidät tänne. Te\nnäette mitenkä hän on tyyntynyt, eikä teidän nyt tarvitse huolehtia\njättää minut hänen luokseen. Ja minkä vuoksi te pelkäisitte? Lukitkaa\nvain ovi, ettei kukaan meitä häiritse, enkä epäile että palatessanne\ntapaatte hänet yhtä tyynenä kuin nytkin. Kaikessa tapauksessa vaalin\nminä häntä kunnes palaatte, ja sitten kuletamme hänet heti täältä\npois.\"\n\nSekä herra Lorry että Defarge olivat sangen haluttomat tähän\nehdotukseen, ja toinen heistä olisi mieluummin jäänyt heidän\nseurakseen. Mutta kun paitsi hevosia ja ajopeliä myös oli\nhankittavana passit ja aika oli täpärällä, sillä päivä läheni\nloppuaan, päättivät he viimein kiireesti jakaa keskenään\nvälttämättömimmät tehtävät ja kiiruhtivat niitä toimittamaan.\n\nPimeän tullessa kallisti tytär päänsä kovalle permannolle isän\nviereen ja katseli häntä. Pimeys pakeni, ja he makasivat molemmat\nhiljaa, kunnes valonsäde kiilui läpi seinän rakosten.\n\nHerra Lorry ja herra Defarge olivat saaneet kaikki valmiiksi matkaa\nvarten, ja toivat paitsi matkavaippoja ja peitteitä, myöskin leipää,\nlihaa, viiniä ja lämmintä kahvia. Herra Defarge pani eväät ja\nkädessään olevan lampun suutarin rahille (huoneessa ei ollut muita\nkaluja kuin se ja olkinen vuode), jonka jälkeen hän ja herra Lorry\nherättivät vangin ja auttoivat hänet jaloille.\n\nEi mikään ihmisjärki olisi hänen kasvojensa tylsässä kauhussa\nsaattanut lukea hänen sielunsa salaisuuksia. Tajusiko hän mitä oli\ntapahtunut, muistiko hän mitä hänelle oli puhuttu, älysikö hän vapaa\nolevansa -- siinä kysymyksiä, joihin ei mikään ihmisäly olisi voinut\nvastata. He kokivat puhutella häntä, mutta hän oli niin sekasin\nja niin hidas vastaamaan, että he säikähtäen hänen hämmennystään\npäättivät jättää hänet rauhaan. Hänellä oli hurja, hämmentynyt tapa\ntarttua käsin päähänsä, seikka, jota ei tätä ennen oltu huomattu;\nmutta jokainen hänen tyttärensä äänensointu tuotti hänelle nautintoa,\nja hän kääntyi aina tämän puhuessa häntä kohti.\n\nTottunut kun oli pakkoon ja kuuliaisuuteen, söi ja joi hän mitä\nhänelle annettiin ja pukeutui vaippaan ja muihin hänelle tuotuihin\nlämpimiin peitteisiin. Hän antoi mielellään tyttärensä pujottaa\nkätensä hänen käsivarteensa ja tarttui hänen käteensä ja piteli sitä.\n\nHe alkoivat alasmenoa. Herra Defarge kulki edellä lamppu kädessä,\nherra Lorry päätti tämän pienen kulkueen. He eivät olleet monta\naskelta astuneet pitkää porraskäytävää, kun Manette pysähtyi\ntuijottaen kattoon ja seiniin.\n\n\"Tunnetko nämät paikat, isäni? Muistatko tulleesi ylös näitä\nportaita?\"\n\n\"Mitä sanotte?\"\n\nMutta ennenkuin hän ehti toistaa kysymyksen, mutisi vanki ikäänkuin\nolisi se hänelle toistettu:\n\n\"Muistanko? En muista. Siitä on niin pitkä aika kulunut.\"\n\nSilminnähtävästi ei hän vähääkään muistanut tulleensa vankilasta\ntähän taloon. He kuulivat hänen mutisevan: \"Sataviisi, pohjoinen\ntorni\"; kun hän tähysteli ympärilleen, etsivät hänen silmänsä\nselvästi paksuja vankilanmuureja, jotka niin kauvan olivat häntä\nympäröineet. Heidän päästyä pihalle, muutti hän vaistomaisesti\naskeliaan, kuin olisi hän odottanut nostosiltaa, ja kun sitä ei\nollutkaan näkyvissä ja hän näki vaunut ulkona avonaisella kadulla,\npäästi hän tyttärensä käden ja tarttui taas päähänsä.\n\nPortilla ei ollut ihmisjoukkoa, ikkunoissa ei näkynyt kurkistelevia\npäitä, ei edes satunnaista jalkamiestä näkynyt kadulla. Luonnoton\nhiljaisuus ja jylhyys vallitsi kadulla. Madame Defarge, joka\nnojautuen ovenpieleen neuloi eikä nähnyt mitään, oli ainoa näkyvissä\noleva elävä olento.\n\nVanki oli jo astunut vaunuihin tyttärineen, kun herra Lorryn jalka\nseisahtui vaununastimille, vangin ruikuttavalla äänellä kysellessä\nsuutaritarpeitaan ja lopettamattomia kenkiään. Rouva Defarge huusi\npaikalla miehelleen käyvänsä ne noutamassa, ja niin hän lähti yhä\nneuloen, pois lampunvalosta pihan poikki. Hän palasi sukkelasti\ntuoden ne mukanaan ja pisti ne vaunuihin, ja heti sen jälkeen\nnojautui hän taas oven pihtipieliin, neuloi, eikä nähnyt mitään.\n\nDefarge nousi ajurinistuimelle ja komensi: \"kaupunginportille!\"\nPostimies läiskäytti ruoskaansa ja vaunut rämisivät tiehensä\nhimmeitten lyhtyjen alla, jotka heiluivat niitten päällä.\n\nHeiluvien lyhtyjen alla -- ne heiluivat aina kirkkaammalla valolla\nhienommilla kaduilla ja himmeämmin sivukaduilla -- ohi valaistujen\npuotien, rähisevien ihmisjoukkojen, ohi kirkkaasti valaistujen\nkahvilain ja teatterisisäänkäytävien, karautettiin kaupunginportille.\nVahtihuoneen edustalla seisoi sotamiehiä lyhdyt kädessä.\n\"Matkustajat, näyttäkää paperinne!\" --\n\n\"Tässä on, herra upseeri\", sanoi Defarge, astuen alas vaunuista\nja vetäen hänet vakavana syrjään, \"tässä on herran passi, tuon\nvalkotukkaisen, vaunussa istuvan, ne jätettiin minun huostaani kuten\nhän itse ... ssa!\" Hän alensi äänensä, sotilaslyhdyt liehuivat, muuan\nvirkapukuinen käsivarsi työnnettiin vaunuihin ja käsivarteen kuuluvat\nsilmät katselivat kuin harvinaista näkyä, vanhaa, valkopäistä herraa.\n\"Hyvä on. Eteenpäin!\" kuului virkapuvusta. \"Hyvästi!\" sanoi Defarge.\nJa niin sitä ajettiin aina himmeämpien lamppujen ohitse, ulos korkean\ntähtitaivaan alle.\n\nTämän liikkumattoman ja ikuisen valokaaren alla, -- ovathan jotkut\nvalot niin kaukana pienestä maapallostamme, että oppineet meille\nkertovat että on epäiltävää ovatko niitten säteet vielä keksineet\nsitä pientä pistettä avaruudessa, jossa kärsitään ja toimitaan --\nolivat yön varjot syvät ja mustat. Kylmänä levottomana väliaikana,\naina päivänkoittoon asti, kuiskuttivat ne taas herra Jarvis Lorryn\nkorviin -- hänen istuessaan vastapäätä haudattua miestä, joka oli\npelastunut, ja tuumiessaan mitkä ylevät sielunvoimat lienevät ijäksi\nmenneet kadoksiin ja mitkä olivat mahdolliset palauttaa entiselleen\n-- tuon vanhan kysymyksen:\n\n\"Toivon, että mielellänne palaatte elämään?\"\n\nJa vanha vastaus:\n\n\"Enpä tiedä.\"\n\n_Ensimmäisen kirjan loppu_.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA.\n\nKultainen lanka.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nViiden vuoden kuluttua.\n\n\nTellsonin pankki Temple Barissa oli jo vuonna tuhat seitsemänsataa\nkahdeksankymmentä vanhentunut rakennus. Se oli hyvin pimeä, hyvin\nruma ja epämukava. Myös siveelliseen katsantokantaankin nähden oli\nse vanhentunut rakennus, sillä toiminimen osakkaat olivat ylpeät sen\npienuudesta, ylpeät sen pimeydestä, rumuudesta ja epämukavuudesta.\nVieläpä kerskailivatkin sen erinomaisesta etevyydestä näissä\nkohdin ja elivät siinä vahvassa vakaumuksessa, että jos siinä\nolisi vähemmän muistuttamista, olisi se myöskin vähemmän arvossa\npidetty. Se ei ollut mikään passiivinen usko, vaan aktiivinen\nase, jonka he lennättivät muita hienompia asioimiskonttooreja\nvastaan. Ei Tellsonilaiset (sanoivat he) tarvitse liikkumatilaa, ei\nTellsonilaiset tarvitse valoa, eikä mitään kaunistuksia. Kenties\nkaipaa sitä Noakes & Kumpp tai Veljekset Snook; mutta Tellsonilaiset,\nJumalan kiitos! --\n\nJokainen tämän pankin osakkaista olisi tehnyt poikansa\nperinnöttömäksi, jos hän olisi pannut kysymyksenalaiseksi Tellsonin\npankin uudestaan rakentamisen. Siinä suhteessa oli Tellsonin\ntoiminimi jotenkin samalla kannalla kuin maa, joka hyvin usein tekee\npoikansa perinnöttömäksi syystä, että he ovat ehdottaneet parannuksia\nmaan laissa ja tavoissa, jotka kauvan on huomattu sopimattomiksi,\nmutta jotka sen johdosta vain ovat enemmän arvossa pidettyjä.\n\nSiinä siis syy, miksi Tellsonin pankki oli epämukavuudessa voittanut\nylimmän sijan. Murrettuasi auki idioottimaisesti uppiniskaisen\noven, romahdat kaksi porrasta alas Tellsonin pankkiin ja tulet taas\ntietoihisi pienessä, viheliäisessä komerossa, jossa on kaksi pientä\ntiskiä, jonka ääressä ikivanhat ukkopahat panivat shekin väräjämään\nikäänkuin olisi tuuli sitä huiskuttanut, heidän tarkastellessaan\nnimikirjoitusta rähjäisen ikkunan ääressä, joka alinomaa sai\nlikaryöpyn niskaansa Fleet kadulta, ja joita sen omat rautaristikot\nja Temple Barin synkät varjot yhä tummensivat. Jos tahtoi tavata\nitse toiminimeä, vietiin vieras jonkinlaiseen rangaistuskoppiin\npihanpuolelle, jossa sai mietiskellä syntejään, kunnes toiminimi\nnäyttäytyi, kädet housuntaskuissa ja saattoi tuskin vilkaista häneen\nharmaassa hämärässä. Säilytettävät rahat pistettiin vanhoihin,\nmadonsyömiin puulaatikkoihin, joista pikku palasia lensi nenään\nja alas kurkkuun niitä vedettäessä ja liikutettaessa edestakasin.\nSeteleistä lähti ummehtunut haju ikäänkuin olisivat muuttumaisillaan\ntakasin lumpuiksi. Hopea sullottiin makkitorvien läheisyyteen ja\nilkeät höyryt turmelivat sen kauniin kiillon parissa päivässä.\nAsiakirjat säilytettiin tilapäisissä kassaholveissa, -- entisissä\nkyökeissä ja pesutuvissa -- ja hikoilivat kaiken pergamenttirasvansa\npankkihuoneen ilmaan. Keveämmät laatikot, jotka sisälsivät\nperhepapereita, vaelsivat erääseen yläkerran huoneeseen, jossa oli\nsuuri päivällispöytä, missä ei kumminkaan koskaan annettu päivällistä\nja missä vielä vuonna 1780 vanhat säilyssä olevat kirjeet, kuten\nensi rakastettusi tahi pienokaistesi kirjoittamat, olivat vasta\nhiljan pelastuneet joutumasta niiden päiden töllisteltäviksi, jotka\nAbyssinian ja Ashanteen vertaisella raakuudella ja julmuudella\npidettiin näytteillä Temple Barissa.\n\nMutta siihen aikaan olikin kuolemanrangaistus varsin suosittu resepti\njoka alalla, olipa sitä mitä ammattia tahansa, eivätkä Tellsonilaiset\nolleet siinä muita jälempänä.\n\nOnhan kuolema luonnon lääke vaikka mihin, miksikä ei siis myös\nlainsäädännössäkin. Kuolemaan tuomittiin siis väärentäjä, kuolemaan\ntuomittiin väärän setelin kauppaaja ja se, joka luvattomasti avasi\ntoisen kirjeen; neljänkymmenen killingin ja kuuden pencen varas\ntuomittiin kuolemaan; mies, joka piteli Tellsonin oven edustalla\nhevosta ja karkasi omia matkojaan sen kanssa, tuomittiin kuolemaan,\nväärän rahan tekijä tuomittiin kuolemaan, ne jotka panivat soimaan\nkolme neljännestä koko rikosasteikon nuoteista, olivat kuolemaan\ntuomitut. Eipä senvuoksi, että se olisi vähääkään ehkäisevästi\nvaikuttanut, kernaammin ehkä juuri päinvastoin -- mutta sen kautta\npäästiin ainakin tähän elämään nähden sillä kertaa pulasta. Niinpä\nolivat Tellsonilaiset aikoinaan, kuten muutkin suuret, samanaikuiset\nkauppahuoneet, ottaneet niin monta ihmistä hengiltä, että jos Temple\nBariin olisi ladottu ne päät, jotka he olivat antaneet katkaista ja\ntoimittaa pois näkyvistä, olisivat ne luultavasti hyvin kuvaavalla\ntavalla himmentäneet sitä valohitusta, jonka alakerta sai osakseen.\n\nKaikennäköisiin pimeihin sopukkoihin ja komeroihin ahdettuina,\nhoitivat Tellsonin pankin ikivanhat ukot juhlallisina tehtäviään.\nKun pankin palvelukseen otettiin nuori mies, piiloittivat he hänet\njohonkin, kunnes hän vanheni. He säilyttivät hänet jossain pimeässä\npaikassa kuin juustoa, kunnes häneen oli syöpynyt tuo oikea Tellsonin\npankin haju ja home. Silloin vasta sallittiin hänen esiintyä\nmahtipontisesti suurten kirjain yli nojautuneena, ja nyt painoi hän\npolvipöksyineen ja sääryksineen toiminimen yleisessä vaakakupissa.\n\nUlkopuolella Tellsonin pankkia, ei missään tapauksessa koskaan\nsisässä, ellei häntä erityisesti kutsuttu -- oleskeli satunnaisia\nasioita varten mies, jota silloin tällöin käytettiin kantajana\nja sananviejänä, ja joka oli toiminimen elävänä kylttinä. Hän ei\nmilloinkaan ollut poissa konttooriaikoina, paitsi asioilla käydessään\nja silloin häntä edusti poikansa, kamala kaksitoistavuotinen\npoikavekara, joka oli ilmetty isänsä. Yleisesti väitettiin, että\nTellsonilaiset olivat suurenmoisen suvaitsevaisia tätä apulaistaan\nkohtaan. Pankki oli aina suvainnut jotain tämänlaista henkilöä,\nja tuulet olivat ajelleet tämän henkilön tälle hänen paikalleen.\nHänen sukunimensä oli Cruncher, ja sinä nuoruutensa merkkipäivänä,\njolloin hän Hounsditchin seurakunnan kirkossa asiamiehellä kieltäytyi\npimeyden töistä, vastaanotti hän toiseksi nimekseen Jerryn.\n\nNäyttämö oli herra Cruncherin yksityisasunto Hangingswordalleyssa\nWhitefriarissa; aika, puoli kahdeksan tuulisena maaliskuunaamuna\nAnno Domini [Herran vuonna. Suom. muist.] 1780. (Herra Cruncher itse\npuhuessaan herran vuodesta käytti muotoa Anna Domino, nähtävästi\nsiinä hurskaassa uskossa, että kristittyjen ajanlasku on lähtenyt\nerään kansantajuisen pelin keksinnöstä, jonka eräs nainen oli tehnyt\nja antanut sille nimensä).\n\nHerra Cruncherin huoneet eivät olleet hyvänhajuisessa ympäristössä\nja niitä oli vain kaksi, vaikkapa pieni komero lasiruutuineen\notettiinkin lukuun. Mutta ne olivat hyvin siistit. Vaikka oli\naikainen hetki tuulisena maaliskuunaamuna, oli jo huone, jossa hän\noli makuulla, läpeensä laastu; ja aamiaiskuppien ja vatien alle oli\nhonkapöydälle levitetty hyvin puhdas, valkoinen liina.\n\nHerra Cruncher lepäsi tilkkupeitteen alla, ikäänkuin Harlekiini\nkotonaan. Ensin nukkui hän sikeästi, mutta vähitellen alkoi hän\npyöriä ja viskautua vuoteellaan, kunnes hän viimein kohosi pinnalle\npystytukka suorana ja terävänä kuin naula, ja näytti ihan kuin\nolisi se riistänyt lakanat siekaleiksi. Samassa huusi hän ylen\njulmistuneella äänellä:\n\n\"Perhana vie, eikö hän taas ole siinä puuhassa!\"\n\nSiistin ja ahkeran näköinen nainen nousi polviltaan nurkasta niin\nkiireesti ja vapisevana, että heti huomasi hänen olevan se henkilö\njohon purkaus oli tähdätty.\n\n\"Mitä\", sanoi herra Cruncher ja tirkisteli ulos vuoteestaan, etsien\nsaapasta, \"joko sinä taas olet siinä puuhassa?\"\n\nKunnioittaen aamua tällä toisella tervehdyksellä, viskasi hän\nsaappaalla naista kolmanneksi tervehdykseksi. Se oli perin likainen\nsaapas ja herra Cruncherin kotoisessa elämässä oli hyvin omituinen\nasianhaara se, että vaikka hän usein konttooriajan päätyttyä\ntuli kotiin puhtaissa saappaissa, huomasi hän seuraavana aamuna\nylösnoustessaan samat saappaat loan peittämiksi.\n\n\"Mitä\", sanoi herra Cruncher, joka osutessaan harhaan vaihteli vähän\nlausetapojaan, -- \"mitä sinä siinä taas horiset, senkin mustalainen?\"\n\n\"Luin vain rukouksiani.\"\n\n\"Luit rukouksiasi! Sinä se olet mainio vaimo! Kuka sinut käskee\nkopsahtamaan maahan ja rukoilemaan minulle vahingoksi.\"\n\n\"Minä en rukoillut sinulle vahingoksi, rukoilin sinun puolestasi.\"\n\n\"Etpäs. Ja jos niin olikin, pyydän päästä moisista\nkohteliaisuuksista. Kuuleppas, nuori Jerry, sinulla on mainio\näiti, joka rukoilee isäsi vahingoksi. Sinulla on tosiaankin\nvelvollisuuksistaan pitävä äiti, poikani. Sinulla on kuin onkin\njumalinen äiti, poikueni, hän kopsahtaa kumoon ja rukoilee, että\nleipäkulta vietäisiin hänen ainoan poikansa suusta.\"\n\nNuori herra Cruncher (joka oli paitasillaan) suuttui tästä\npahanpäiväisesti ja kääntyen äitiinsä kieltäytyi kiivaasti kaikista\nhyökkäyksistä hänen ruokaansa vastaan.\n\n\"Ja minkäarvoisia, sinä ylvästelevä naasikka\", sanoi herra Cruncher,\nhuomaamatta ristiriitaa puheessaan, \"luulet rukouksesi olevan?\nSanoppas minkä hinnan määräät rukouksillesi!\"\n\n\"Ne kohoovat sydämmestä, Jerry. Muuta arvoa niillä ei ole.\"\n\n\"Muuta arvoa niillä ei ole\", toisti herra Cruncher. \"Sepä ei ollut\npaljon. Olkoon kuinka tahansa, niin en tahdo olla rukouksiesi\nesineenä, sen sanon sinulle. En voi sitä kärsiä. En tahdo tulla\nonnettomaksi _sinun_ matelemisesi tähden. Jos sinun välttämättömästi\ntäytyy moksahtaa maahan, tee se miehesi ja lapsesi hyväksi, eläkä\nniille vahingoksi. Jos minulla ei olisi ollut luonnotonta vaimoa,\neikä tällä poikaraukalla luonnotonta äitiä, olisin ansainnut vähän\nrahoja menneellä viikolla, enkä vastarukousten, ja vastanaamojen ja\njumalisuuden kautta joutunut aivan hunningolle. Perr-hana vie!\" sanoi\nherra Cruncher, joka kaiken aikaa oli pukenut päälleen, \"eikös minua\nvaan hurskauden ja senkin lemmon vietävän tähden menneellä viikolla\npetkutettu niinkuin tällaista köyhää asiamiespaholaista suinkin\npetkuttaa saattaa. Nuori Jerry, pue yllesi, poikani, ja harjatessani\nsaappaitani, pidä silloin tällöin silmällä äitiäsi, ja jos huomaat\nmerkkiä uusiin maahanlankeemisiin, niin anna tieto minulle\", hän\nkääntyi taas vaimoonsa, \"minä en kärsi moista. Minä olen huojuva\nkuin ajurinrattaat, unelias kuin nukutuspulveri, jäseneni ovat\nniin jäykät, että ellei niitä niin pakottaisi, en, totta vie,\ntuntisi niitä omikseni, mutta taskuni on yhtä tyhjä siltä; ja minua\nepäilyttää että sinä olet puuhaillut aamusta iltaan estääksesi minua\nkokoamasta kolikoita ja sitä en siedä, senkin mustalainen. No, mitä\nsinulla nyt on sanottavana!\"\n\nYhä muristen: \"Niin, tietysti, tietysti olethan sinäkin jumalinen.\nSinä et tahtoisi nousta miehesi ja lapsesi etua vastaan, ethän\" ja\nsinkoillen yhä purevia kipunoita vihansa tupruavasta kovasimesta,\nherra Cruncher rupesi saappaitaan harjaamaan ja tekemään muita\nyleisiä valmistuksia päivän toimia varten. Sillä aikaa hänen\npoikansa, jonka päätä ympäröi hienommat piikit, ja jonka nuoret\nsilmät olivat lähekkäin, aivan kuten isän, piti silmällä äitiä,\nkuten käsketty oli. Hän peloitti tuontuostakin suuresti vaimoparkaa,\nsyöksymällä ulos makuukomerostaan, jossa hän pukeutui, huutaen: \"Nyt\naiot moksahtaa maahan, äiti. -- Isä hoi\", ja nostettuaan tämän tyhjän\nhälinän, syöksyi hän jälleen sisään nenäkkäästi virnistäen.\n\nHerra Cruncherin viha ei ollenkaan ollut sulanut hänen ruvetessaan\nsuurukselle. Hän raivostui julmasti rouva Cruncherin siunatessa\nruokaansa.\n\n\"No niin, senkin mustalainen! Mitäs nyt teet? Joko sinä taas alotat?\"\n\nHänen vaimonsa ilmoitti vain siunanneensa ruokaa.\n\n\"Elä tee sitä?\" sanoi herra Cruncher, katsellen ympärilleen, kuin\nolisi hän odottanut leivän katoavan vaimon rukouksista. \"Minä en\ntahdo, että minua siunataan pois kodistani. En tahdo että ruokani\nsiunataan pois pöydältä. Suus kiinni!\"\n\nSanomattoman punasilmäisenä ja äreänä, ikäänkuin olisi hän viettänyt\nkoko yön seurassa, joka oli saanut ikävänlaisen lopun, Jerry Cruncher\nenemmän ahmi kuin söi suurustaan, ihan kuin mikä eläinnäyttelyn\nasukas. Kello yhdeksän tienoissa silitti hän ryppyistä naamaansa,\nja esiintyi ulkonäöltään niin arvokkaana ja virallisena kuin hänen\nluonnollinen minuutensa antoi myöten ja lähti päivän töihin.\n\nHänen työtään taisi tuskin kutsua ammatiksi, vaikka hän mielellään\npuhui itsestään \"kunniallisena asiamiehenä\". Hänen varastonsa oli\npuujakkara, joka oli tehty tuolista ilman selkänojaa ja jonka nuori\nJerry, kulkien isänsä vieressä aamusin kantoi sille ikkunalle joka\noli lähinnä Temple Baria. Siinä se ynnä kourallinen olkia, jota\nnyhtäistiin ohikulkevista ajopeleistä suojelemaan Cruncherin jalkoja\nkylmältä ja kostealta, oli päivän leirinä. Tällä paikallaan oli herra\nCruncher yhtä tuttu Fleetkadulla ja Templessä, kuin itse Bar -- ja\nmelkeinpä yhtä inhoittava.\n\nSaatuaan leirinsä kuntoon neljänneksen yli yhdeksän, hyvään aikaan\nehtiäkseen kohottaa kolmikulmaista hattuaan ikivanhoille ukkopahoille\nheidän astuessaan Tellsoniin, asettui Jerry paikalleen tänä\ntuulisena maaliskuunaamuna, nuori Jerry vieressään, milloin hän ei\ntehnyt partioretkiä läpi Barin, jakaakseen ohimeneville pojille,\njotka olivat sopivan pienet näitä rakastettavia aikeita varten,\nruumiillisia ja henkisiä loukkauksia, jotenkin tuimaluontoisia.\nIsän ja pojan, (sanomattoman yhdennäköisinä), ääneti katsellessa\naamuliikettä Fleetkadulle päät yhtä lähellä toisiaan kuin silmät,\nmuistuttivat he ihmeisesti kahta apinaa. Yhdennäköisyys ei vähentynyt\nsiitä tilapäisestä seikasta, että kypsynyt Jerry puri ja sylki\nsuustaan oljenkorsia, nuoren Jerryn räpäyttävien silmien seuratessa\nhäntä yhtä väsymättömästi kuin kaikkia muita Fleetkadulla.\n\nMuuan Tellsonin pankin vakinaisista sisävahtimestareista pisti päänsä\novesta sanoen:\n\n\"Kantajaa tarvitaan.\"\n\n\"Hurraa, isä! Työtä jo näin aikaisin aamulla!\"\n\nOnniteltuaan siten isäänsä, istuutui nuori Jerry itse jakkaralle,\notti haltuunsa oljet, joita isä tähän asti oli pureskellut, ja\nmietiskeli.\n\n\"Aina vaan ruostetta! Hänen sormensa ovat aina ruosteessa\", mutisi\nnuori Jerry. \"Mistähän isäni saa kaiken tuon rautaruosteen? Täältä\nhän ei sitä saa.\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nMuuan näytelmä.\n\n\n\"Tunnettehan hyvin Old Baileyn, eikö niin?\" sanoi eräs vanhimpia\nkirjanpitäjiä Jerry sananviejälle.\n\n\"Ky-yllä, sir\", vastasi Jerry, vähän jurosti. \"Kyllä _tunnen_\nBaileyn\".\n\n\"Niin tietysti. Ja tunnettehan herra Lorryn.\"\n\n\"Tunnen herra Lorryn paljon paremmin kuin Baileyn. Paljon paremmin\",\nsanoi Jerry äänellä, joka jotenkin paljon muistutti vastahakoista\ntodistajaa äskenmainitussa laitoksessa, \"kuin mitä rehellisenä\nasiamiehenä välitän Baileyta tuntea.\"\n\n\"Hyvä on. Etsikää ovi, josta todistajat menevät sisään, ja näyttäkää\ntämä herra Lorrylle tuleva kirjelippu ovenvartijalle. Silloin päästää\nhän teidät sisään.\"\n\n\"Oikeussaliinko, sir?\"\n\n\"Oikeussaliin.\"\n\nHerra Cruncherin silmät näyttivät hiukan lähentelevän toisiaan ja\nvaihtavan kysymyksen: \"Mitäs tästä mietit?\"\n\n\"Odotanko oikeussalissa, sir?\" kysyi hän tämän neuvottelun jälkeen.\n\n\"Sen sanon kohta. Ovenvartija jättää kirjelipun herra Lorrylle,\nsilloin teette liikkeen, joka herättää herra Lorryn huomiota, ja\nnäytätte paikan, jossa seisotte. Sitten seisotte siinä kunnes hän\ntarvitsee teitä.\"\n\n\"Siinäkö kaikki, sir?\"\n\n\"Siinä kaikki. Hän tahtoo, että hänellä on sananviejä käytettävänään.\nTämä kirjelippu ilmoittaa teidän olevanne läsnä.\"\n\nVanhan kirjanpitäjän miettiväisenä taittaessa kirjettä ja\nkirjoittaessa päällekirjoitusta, tarkasteli herra Cruncher häntä\nääneti kunnes hän tuli imupaperiasteelle, ja sanoi sitten:\n\n\"Se on kai väärennysjuttu, joka on esillä tänä aamuna?\"\n\n\"Maankavallus.\"\n\n\"Siis silpomista\", sanoi Jerry. \"Raakamaista!\"\n\n\"Sellainen on laki\", vastasi vanha kirjanpitäjä ja käänsi\nhämmästyneet silmälasinsa hänen puoleensa, \"sellainen on laki.\"\n\n\"Laki on mielestäni julma silpoessaan ihmisiä. Siinä jo tarpeeksi,\nettä ihminen tapetaan, vielä julmempaa silpoa häntä, sir.\"\n\n\"Ei suinkaan\", sanoi vanha kirjanpitäjä. \"Lakia tulee meidän kiittää.\nHoitakaa te keuhkojanne ja ääntänne, ystäväni, ja antakaa lain hoitaa\nitseään. Sen neuvon annan teille.\"\n\n\"Se on kosteus, joka asettuu keuhkoihini ja ääneeni\", sanoi Jerry,\n\"jätän teidän tuomittavaksenne, kuinka kostea minun elinkeinoni on.\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", sanoi vanha kirjanpitäjä; \"me ansaitsemme kaikki eri\ntavalla leipämme, toiset kostealla, toiset kuivalla. Tässä on kirje.\nMenkää nyt.\"\n\nJerry otti kirjeen, ja vähemmällä sisällisellä kunnioituksella, kuin\nmitä pinnalla näkyi puhui hän itsekseen: \"Sinäkin sen vanha, kuiva\",\nteki kumarruksen ja ilmoittaen pojalleen minne läksi, meni menojaan.\n\nSiihen aikaan hirtettiin ihmisiä Tyburnissa, eikä Newgaten\nulkopuolella olevalla kadulla siis vielä ollut sitä häpeällistä\nmainetta, jonka se sittemmin sai osakseen. Mutta vankila\noli iljettävä paikka, jossa kaikennäköisiä rikoksia ja irstailuja\nharjoitettiin ja kamalia tauteja syntyi, jotka vankien mukana kulkivat\noikeussaliin ja väliin karkasivat suoraan syytettyjen penkiltä\nylituomarin kimppuun, tempaisten hänet alas tuomarinistuimelta. Usein\noli sattunut, että tuomari mustassa myssyssään oli lausunut oman\ntuomionsa samassa kuin vangin, vieläpä kuollut ennen häntä. Muuten oli\nOld Bailey tunnettu jonkinlaiseksi kuoleman majapaikaksi, josta\nkalpeita matkustajia alinomaa lähti liikkeelle rattaissa ja vaunuissa\nrajulle matkalle toiseen maailmaan. He taivalsivat likimain kaksi ja\npuoli peninkulmaa yleistä katua ja maantietä, ja harva jos yksikään\nkansalainen punastui häpeästä heitä nähdessään. Niin voimallinen on\ntapa ja niin toivottavaa olisi että se alkujaan olisi hyvä. Old Bailey\noli myös kuuluisa kaakinpuustaan, vanhasta, viisaasta laitoksesta,\njossa pantiin toimeen rangaistuksia, joiden laajuutta ei kukaan\nsaattanut arvata, samoin raippavitsoistaan, toinen mainio laitos.\nErinomaisen sivistävää ja mieltä ylentävää oli nähdä sen toimivan;\nvielä oli Old Bailey kuuluisa siitä, että siinä hierottiin laajalle\nulottuvaa verirahainkauppaa, joka myöskin oli jätteitä isien\nviisauksista ja järjestelmänmukaisesti johti kauneimpiin\npalkkarikoksiin, mitä on taivaan alla harjoitettu. Kerta kaikkiaan oli\nOld Bailey siihen aikaan oiva kuva säännön mahdista: \"kaikki oleva on\noikeata\", aforismi, joka olisi yhtä ratkaiseva kuin laiska, ellei se\nsisältäisi sitä häiritsevää ristiriitaisuutta, että siis kaikki\nolematon oli väärää.\n\nRaivaten itselleen tietä saastaisen joukon läpi, joka oli hajautunut\nsinne tänne tällä kamalalla näyttämöllä, taitavasti kuten mies, joka\non tottunut kulkemaan hätäilemättä omia teitään, löysi sananviejä\netsimänsä oven ja ojensi kirjeen luukusta sisälle. Kansa maksoi\nsiihen aikaan päästäkseen katsomaan näytelmää Old Baileyssa, aivan\nkuten he maksoivat näytelmästä Bedlamissa -- edellinen tietysti\nvaan oli paljon kalliimpi. Siksipä Old Baileyn ovet olivat tarkasti\nvartioidut -- tietysti lukuunottamatta niitä vieraanvaraisia ovia,\njoista pahantekijät kuletettiin sisään, sillä ne olivat aina\nselkoselällään.\n\nHetken viivytyksen ja epäilyksen jälkeen kääntyi ovi vastahakoisesti\nhiemasen saranoillaan, sallien herra Jerry Cruncherin tunkeutua\noikeussaliin.\n\n\"Mikä asia on esillä?\" kysyi hän kuiskaten lähimmäiseltä naapuriltaan.\n\n\"Ei mikään vielä.\"\n\n\"Mikä tulee ensin?\"\n\n\"Maankavallusasia.\"\n\n\"Jäsentensilpomisasia, niinkö?\"\n\n\"Oh!\" vastasi mies tyytyväisenä; \"hänet kuletetaan vankirattailla\npuoleksi hirtettäväksi, sitten otetaan hän alas hirsipuusta ja\nratkotaan auki itsensä nähden, sitten otetaan sisälmykset ulos\nja poltetaan hänen nähtensä, sitten katkaistaan kaula ja ruumis\nsilvotaan neljään osaan. Niin kuuluu tuomio.\"\n\n\"Jos hän katsotaan syylliseksi, tarkoitatte?\" lisäsi Jerry varmuuden\nvuoksi.\n\n\"Oh, he kyllä katsovat hänet syylliseksi\", sanoi toinen, \"älkää olko\nsiitä huolissanne.\"\n\nHerra Cruncherin huomio kääntyi nyt ovenvartijaan, jonka hän näki\nraivaavan itselleen tietä herra Lorryn luo kirjelappunen kädessä.\nHerra Lorry istui pöydän ääressä peruukkipäisten herrojen keskessä,\nlähellä erästä peruukkipäistä herraa, syytetyn asianajajaa, jolla\noli suuri pakka paperia edessään, ja istui melkein vastapäätä erästä\ntoista peruukkipäistä herraa. Tämän herran koko huomio, herra\nCruncherin katsellessa häneen nyt tai myöhemmin näytti keskittyvän\noikeussalin kattoon. Yskittyään karkeasti, hierottuaan leukaansa ja\nviitottuaan kädellään veti Jerry puoleensa herra Lorryn huomion;\nherra Lorry nousi ylös katsellakseen missä hän oli, viittasi tyynesti\nkädellään ja istuutui jälleen.\n\n\"Mitä _hänellä_ on tekemistä asian kanssa?\" kysyi mies joka oli\npuhunut Jerryn kanssa.\n\n\"Piru vie, jos minä sen tiedän\", sanoi Jerry.\n\n\"Mitä teillä sitten on tekemistä sen asian kanssa, jos sallitte\nkysyä?\"\n\n\"Piru vie, jos sitäkään tiedän\", sanoi Jerry.\n\nTuomarin tulo ja siitä seuraava hälinä ja liike lopetti keskustelun.\nNyt oli syytetyn penkki yleisen huomion keskuspisteenä. Kaksi sen\nääressä seisovaa vanginvartijaa meni ulos ja vanki tuotiin sisään ja\nasetettiin aitauksen sisään.\n\nKaikki läsnäolijat, paitsi peruukkipäinen herra, joka tarkasteli\nkattoa, tähystelivät häntä. Kaikkein huoneessa olevain henkäys\nvyöryi häntä vastaan meren, myrskyn tai tulipalon tavalla. Kiihkeitä\nkasvoja kurottautui pylväitten ja nurkkien takaa nähdäkseen häntä;\nkatsojat peräpenkeillä kohosivat seisaalleen, etteivät kadottaisi\nhiuskarvaakaan hänestä; laattialla seisovat laskivat kätensä\nedessään seisovien olalle, nähdäkseen hänet, maksoi mitä maksoi,\n-- seisoivat varpaillaan, kapusivat ulkonemille, seisoivat miltei\nilmassa nähdäkseen joka tuuman hänestä. Näitten etummaisena seisoi\nJerry kuin elävä palanen Newgaten piikkistä muuria, sihdaten kohti\nvankia oluthöyryjä siitä virvoitusjuomasta, jonka hän oli nauttinut\nmatkalla, ja jonka hän nyt sekoitti muihin olut-, viina-, tee-,\nkahvi-, ja ties mihin kaikkiin höyryihin, jotka lainehtivat häntä\nvastaan, murtautuen hänen takanaan olevia suuria ikkunoita vastaan\nsaastaiseksi usvaksi.\n\nKaiken tämän tirkistelemisen ja töllistelemisen esine oli nuori,\nviidenkolmatta paikkeilla oleva mies, kaunis ja sirovartaloinen,\nposket päivettyneet ja silmät tummat. Hänen käytöksensä oli nuoren\ngentlemannin. Hänellä oli yksinkertaiset mustat tahi tumman harmaat\nvaatteet ja hänen tukkansa, joka oli pitkä ja musta, oli sidottu\nniskaan mustalla nauhalla paremmin mukavuuden kuin koristuksen\nvuoksi. Niinkuin jokainen mielenliikutuskin ilmenee vaatteista\nhuolimatta, jotka ruumiin peittävät, niinpä hänen tilastaan syntynyt\nkalpeuskin murtautui läpi posken ruskean värin, osottaen, että sielu\non voimakkaampi aurinkoa. Hän kumarsi tuomarille, ja oli muuten\nääneti ja aivan tyyni.\n\nSe mielenkiinto, joka osottautui väkijoukossa tämän nuorukaisen\ntöllistelemisessä, ei ollut juuri sitä laatua, joka kohottaa\nihmiskuntaa. Ellei häntä olisi uhannut niin kamala tuomio --\njos hänellä olisi ollut pelastumisen toiveita muutamiin sen\nraakamaisiin yksityisseikkoihin nähden, -- olisi hän samassa\nmäärässä kadottanut viehätyksensä. Ruumis, joka oli tuomittava\nniin häpeällisesti silvottavaksi, oli juuri itsessään näytelmä; se\nkuolematon olento, joka oli teurastettava ja palasiksi riistettävä,\nsynnytti juuri mielenkiihkoa. Minkä ulkokiillon eri katsojat\nantoivatkin harrastukselleen, riippuen kunkin sukkeluudesta ja\nitsensäpettämiskyvystä, oli tämä harrastus pohjaltaan petoeläimen\nkaltaista.\n\nHiljaisuutta oikeussalissa! Charles Darnay oli eilen kieltänyt\nolevansa syyllinen kanteeseen, joka antoi hänet ilmi (monta\nhelisevää korulausetta) petollisena kavaltajana meidän loistavaan,\njaloarvoiseen, ylevään j.n.e. ruhtinaamme, herraamme ja\nkuninkaaseemme nähden, syystä, että hän eri tilaisuuksissa,\nerinäisillä keinoilla ja tavoilla on avustanut Ludvigia,\nRanskan kuningasta hänen sodassaan meidän mainittua loistavaa,\njaloarvoista, ylevää j.n.e. se tahtoo sanoa, hän on matkannut\nedes takasin meidän loistavan, jaloarvoisen, ylevän j.n.e.\nkuninkaamme ja sanotun ranskalaisen Ludvigin alusmaiden välillä\nja pahasisuisesti, petollisesti ja kavalasti j.n.e. ilmaissut\nsanotulle Ranskan Ludvigille, mitä joukkoja mainitulla meidän\nloistavalla, jaloarvoisella, ylevällä j.n.e. oli varalla Kanadaan ja\nPohjois-Amerikkaan lähetettäväksi. Kaiken tämän Jerry, jonka päässä\npiikit kävivät yhä terävämmiksi, lakisanojen nostaessa hänen korvansa\npystyyn, ymmärsi suurella mielihyvällä, ja tuli niinmuodoin kiertäen\nkaartaen siihen käsitykseen, että ennen mainittu ja taas ennen\nmainittu Charles Darnay seisoi hänen edessään kuulusteltavana, että\nvalamiehet vannoivat valansa ja yliprokuraattori valmistui puhumaan.\n\nSyytetty, jonka jo jokainen hengessä oli (ja joka kyllä sen tiesi)\nhirttänyt, mestannut ja kappaleiksi silponut, ei arastellut\nasemaansa, eikä ruvennut mihinkään teatteriasentoihin. Hän oli\nrauhallinen ja tarkkaavainen, seurasi oikeusmenojen avaamista\nvakavalla mielenkiinnolla ja seisoi siinä, kädet edessään olevan\npuupönkän päällä, niin tyynenä, etteivät ne liikuttaneet lehteäkään\nniistä yrteistä, joita siihen oli ripotettu. Koko oikeussali\noli sirotettu yrttejä täyteen ja pirskotettu viinietikalla,\nvarovaisuuskeino vankilanhajua ja vankilankuumetta vastaan.\n\nVangin yläpuolella riippui peili, jonka tuli luoda valoa hänen\npäälleen. Lukemattomia konnia ja kurjia raukkoja oli siihen\nheijastunut ja kadonnut sen pinnalta ja maan päältä. Jos lasi olisi\nvoinut palauttaa heijastuskuvansa kuten meri kerran on antava\nkuolleensa, olisi tällä inhoittavalla paikalla kamalat kummitukset\nliikkuneet. Pikainen ajatus sen häpeällisestä ja alhaisesta\ntehtävästä liikkui ehkä vangin sielussa. Kuinka lie ollutkaan, hänen\nvähän muuttaessaan asentoaan tunsi hän valojuovan kasvoillaan ja\nkatseli ylös; ja nähdessään peilin hän punehtui ja oikealla kädellään\ntyönsi yrtit syrjään.\n\nTätä tehdessään sattuivat hänen kasvonsa kääntymään vasemmalle\npuolelle oikeussalia. Jotenkin hänen silmäinsä tasalla istui nurkassa\ntuomari-istuimen luona kaksi henkilöä, joihinka hänen silmänsä\nkiintyivät niin välittömästi ja muuttuneella ilmeellä, että kaikki\nhäneen tähdätyt silmät nyt kääntyivät heihin.\n\nKatsojat näkivät edessään vähän päälle kahdenkymmenen olevan nuoren\nnaisen, ja herrasmiehen, joka silminnähtävästi oli hänen isänsä\nja joka herätti huomiota valkoisilla hiuksillaan ja erityisellä\njännitetyllä kasvojensa ilmeellä, mikä ei osottanut pontevuutta,\nvaan mietiskelyä ja itseensä sulkeutumista. Tämän ilmeen vallalla\nollessa teki hän vanhan vaikutuksen, vaan sen haihduttua -- kuten\ntällä hetkellä puhuessaan tyttärensä kanssa -- oli hän kaunis mies,\nmiehuutensa parhaassa ijässä.\n\nHänen tyttärensä oli pujottanut toisen kätensä hänen käsivarteensa,\nsiinä hänen vieressään istuessaan, ja laskenut toisen kätensä\nsen päälle. Kauhussaan näytelmästä ja säälistä vankiin oli hän\npainautunut lähelle isäänsä. Hänen otsansa ilmaisi selvästi kasvavaa\nkauhua ja osanottoa, joka ei nähnyt muuta kuin syytetyn vaaraa. Se\noli siihen niin selvästi, niin voimakkaasti ja niin luonnollisesti\npiirretty, että katsojat, jotka tähän asti olivat olleet tunnottomat\nvankia kohtaan, sulivat tyttöä katsoessaan ja kuului kuiskaus: \"Keitä\nhe ovat?\"\n\nJerry sananviejä, joka oli tehnyt omia havaintojaan omalla tavallaan,\nja joka ajatuksissaan oli imenyt ruosteen sormistaan, kurkoitti\nkaulaansa kuullakseen keitä he olivat. Ihmisjoukko hänen ympärillään\noli hitaasti levittänyt ja lähettänyt kysymyksen eteenpäin lähimpänä\nseisovalle oikeudenpalvelijalle, ja hänen luotaan kääntyi ja kulki se\nvielä hitaammin takasinpäin; viimein ennätti se Jerryn luo:\n\n\"Todistajia.\"\n\n\"Millä puolella?\"\n\n\"Vastaan.\"\n\n\"Ketä vastaan?\"\n\n\"Vankia vastaan.\"\n\nTuomari, jonka silmät olivat kulkeneet samaan suuntaan, kokosi taas\nkatseensa, nojasi tuoliinsa ja tarkasteli herkeämättä miestä, jonka\nelämä oli hänen kädessään. Nyt nousi yliprokuraattori punoamaan\nköyttä, terottamaan piilua ja iskemään naulat mestauslavaan.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nPettymys.\n\n\nHerra yliprokuraattorin oli ilmotettava valamiehille, että heidän\nedessään oleva vanki, joskin ikänsä puolesta nuori, oli vanha\nniiden petollisten vehkeiden harjoittamisessa, jotka hänen nyt oli\nelämällään maksettava. Vielä ilmoitti hän, ettei vangin yhteys maan\nvihollisen kanssa ollut alkanut tänään, eikä eilen, eikä menneenä\nvuonna, eikä sitä edellisenäkään. Että vanki oli varmasti pitemmän\naikaa harhaillut Ranskan ja Englannin välillä salaisissa asioissa,\njoihin hän ei ole saattanut antaa tyydyttävää selitystä. Että jos\nsalavehkeitten luonnossa olisi menestystä (onneksi ei niin ollut)\nei hänen hankkeittensa todellista ilkeyttä ja rikollisuutta olisi\nsaatu ilmi. Mutta että Kaitselmuksen johdannosta eräs peloton ja\nmoitteeton henkilö rupesi urkkimaan vangin hankkeita ja kauhusta\ntyrmistyneenä ilmaisi ne hänen Majesteettinsa valtiosihteerille\nja korkeasti kunnioitettavalle valtaneuvostolle. Että tämä\nisänmaanystävä olisi astuva heidän eteensä. Että hänen asemansa\noli kerrassaan suurenmoinen. Että hän oli ollut vangin ystävä,\nmutta äkkiä eräänä onnellisena ja onnettomana hetkenä keksiessään\nhänen halpamaisuutensa, päätti uhrata tämän kavaltajan, jota hän\nei enää voinut povellaan helliä, isänmaan pyhälle alttarille.\nEttä jos Englannissa olisi tapana, kuten vanhassa Kreikassa ja\nRoomassa pystyttää kuvapatsaita valtion hyväntekijöille, olisi\ntämä loistava kansalainen varmaan saanut osakseen sen kunnian.\nEttä hänelle luultavasti ei kuvapatsasta pystytetä, koska täällä\nei sitä tapaa käytetä. Että hyve, kuten runoilijat huomauttavat\n(useissa runosäkeissä, jotka hän kyllä tiesi valamiehillä olevan\nkielensä päässä; tällä kohtaa valamiesten kasvot ilmaisivat\nsyyllisyyden tuntoa tietämättömyydestään tässä asiassa), oli\ntavallaan tarttuvaista, erittäin se loistava hyve, jota tunnetaan\npatriotismin eli isänmaanrakkauden nimellä. Että tämä ylevä,\ntahraton ja moitteeton todistaja, jonka todistuksiin oli kunnia\nvedota -- ansaitsematon kunnia tosin --, oli ollut vangin palvelijan\nyhteydessä ja hänessä virittänyt pyhän päätöksen tarkastella\nisäntänsä pöytälaatikot ja taskut sekä anastaa hänen paperinsa.\nEttä hän (herra yliprokuraattori) oli valmistunut kuulemaan tämän\nihailtavan palvelijan arvoa alennettavan; mutta että hän (herra\nyliprokuraattori) katsoi häntä sisariaan ja veljiään paremmaksi ja\nkunnioitti häntä enemmän kuin omaa (herra yliprokuraattorin) isäänsä\nja äitiänsä. Että hän empimättä kehoitti valamiehiä tekemään samoin.\nEttä näitten molempain vierasmiesten todistus heidän löytämäinsä\nasiakirjojen ohessa, jotka nyt tulisivat esille otettaviksi, olisi\ntoteen näyttävä vangilla olleen luettelon hänen Majesteettinsa\nsotajoukoista ja niitten jaotuksesta ja varustuksista maalla ja\nmerellä, eikä ollut syytä epäillä hänen jättäneen nämät tiedot\nvihollisen haltuun. Että tosin ei voida todistaa luetteloja vangin\nomakätiseksi kirjoitukseksi, mutta että se ei todista mitään,\nolipa se paremmin kanteen eduksi, osottaen, että vanki oli viekas\nvarokeinoissaan. Että todistuksien kuulustelussa oli mentävä viisi\nvuotta takaperin ajassa, ja silloin saataisiin toteen näytetyksi,\nettä vanki oli jo muutamia viikkoja ennen englantilaisten ja\namerikkalaisten joukkojen ensimmäistä yhteentörmäystä työskennellyt\nnäissä turmiollisissa hankkeissa. Että tämän vuoksi valamiehistön,\njoka oli lainkuuliainen valamiehistö (sen hän tiesi) ja\nvastuunalainen valamiehistö (sen _he_ tiesivät olevansa), aivan\nvarmaan oli näkevä vangin syylliseksi ja lopettava hänen päivänsä,\noli se heille mieleen tai ei. Etteivät he koskaan saattaisi kallistaa\npäätänsä tyynylleen, etteivät he koskaan saattaisi sietää sitä\najatusta, että heidän vaimonsa kallistaisivat päätänsä tyynyilleen,\neikä kuvailla mielessään lapsiensa kallistavan päätänsä tyynyilleen,\nsanalla sanoen, ettei voisi enää koskaan tulla kysymykseenkään, että\nhe tai yksikään heidän omaisistaan kallistaisi päätänsä tyynyilleen,\nellei vangin kaula joutuisi katkaistavaksi. Herra yliprokuraattori\nlopetti, pyytäen heiltä tätä päätä kaiken sen nimessä mitä hän piti\npyhänä, ja juhlallisen vakuutuksensa nojalla, että hän jo piti vankia\nkuolleena ja kadonneena.\n\nYliprokuraattorin lopetettua, nousi oikeussalissa surina ikäänkuin\nolisi suuria kärpäsiä pilvenään surissut vangin ympärillä jo valmiina\nodottamassa häntä saaliikseen. Surinan tauottua näyttäytyi moitteeton\nisänmaanystävä todistajien paikalla.\n\nYleinen syyttäjä, noudattaen esimiehensä viittausta, kuulusteli\nnyt isänmaanystävää. John Barsad oli hänen nimensä. Herra\nyliprokuraattorin kuvaus hänen puhtaasta sielustaan oli aivan\ntotuudenmukainen, kenties oli se vain hiukan liian täydellinen.\nKevennettyään jalon rintansa kuormastaan, olisi hän vaatimattomasti\nperäytynyt, mutta peruukkipäinen herra, jolla oli paperipakka\nedessään ja istui lähellä herra Lorrya, pyysi saada asettaa hänelle\nmuutamia kysymyksiä. Toinen vastapäinen peruukkipää tirkisteli yhä\noikeussalin kattoon.\n\nOliko hän koskaan itse ollut vakooja? Ei, hän halveksi sellaista\nalhaista epäluuloa. Mistä hän eli? Omaisuudestaan. Missä hänen\nomaisuutensa oli? Hän ei tarkkaan muistanut missä. Mitä omaisuutta\nhänellä oli? Se ei kellekään kuulunut. Oliko hän perinnyt sen?\nOli. Keneltä? Kaukaiselta sukulaiselta. Hyvin kaukaiseltako?\nJotenkin. Oliko hän milloinkaan istunut vankeudessa? Ei suinkaan.\nEi velkavankilassakaan? Hän ei ymmärtänyt mitä tämä tähän\nkuului. Ei koskaan velkavankilassakaan? Joko taas sama asia!\nEikö koskaan? Oli. Kuinka monta kertaa? Kaksi tai kolme kertaa.\nEi viisi tai kuusi? Ehkä. Mikä ammatti? Gentlemanni. Oliko häntä\nkoskaan potkaistu? Mahdollista kyllä. Useinkin? Ei. Oliko häntä\nkoskaan potkaistu portaita alas? Ei suinkaan. Hän oli kerran\nsaanut potkun ylimmäisellä astuimella ja vierinyt portaita alas\ntahallaan. Saiko hän potkun sen johdosta, että oli pelannut\nväärillä nopilla? Jotain sentapaista oli se humalainen valehtelija\nväittänyt, joka karkasi hänen kimppuunsa, mutta siinä ei ollut\nperää. Taisiko hän vannoa, ettei siinä ollut perää? Taisi kyllä.\nEikö hän koskaan ollut käyttänyt väärää peliä elinkeinonaan? Ei\nkoskaan. Eikö koskaan pitänyt pelaamista elinkeinonaan? Ei enemmän\nkuin muutkaan gentlemannit. Oliko hän milloinkaan lainannut rahoja\nsyytetyltä? Oli. Oliko hän milloinkaan maksanut? Ei. Eikö hän\nitse ollut postivaunuissa, ravintoloissa ja laivoissa tunkeutunut\nsyytetyn läheiseksi tuttavaksi ja eikö tuttavuus itse asiassa ollut\nvarsin pintapuolista? Ei. Oliko hän varma nähneensä ne luettelot\nsyytetyllä? Oli. Tiesikö hän mitään muuta niistä luetteloista?\nEi. Eikö hän esimerkiksi ollut itse niitä hankkinut? Ei. Toivoiko\nhän ansaitsevansa mitään tällä todistamisella? Ei. Eikö hän ollut\nhallituksen palkkaama virittämään ansoja? Ei millään muotoa. Tai\ntoimittamaan jotain muuta? Ei millään muotoa. Oliko hän valmis\nvannomaan? Vaikka milloin. Eikö muita vaikuttimia kuin puhdas\nisänmaanrakkaus? Ei muita.\n\nKunnon palvelija Roger Cly vannoi aika vauhtia itsensä vapaaksi\nkoko jutusta. Hän oli neljä vuotta sitten hyvässä uskossa ja\nvilpittömästi ruvennut syytetyn palvelukseen. Hän oli Calaisin\nlaivalla kysynyt vangilta, eikö hän halunnut palvelukseensa\nreipasta poikaa, ja syytetty oli hänet ottanut palvelijakseen. Hän\nei ollut pyytänyt vankia ottamaan tätä reipasta poikaa armosta\n-- sellaista ei hän ollut ajatellutkaan. Hänessä heräsi piakkoin\nepäluuloja vankiin ja hän alkoi pitää häntä silmällä. Puhdistaessaan\nmatkoilla hänen vaatteitaan, oli hän alinomaa nähnyt sentapaisia\nluetteloja vangin taskuissa. Hän oli ottanut nämät listat vangin\nkirjoituspöytälaatikoista. Hän ei ollut niitä ensin pannut sinne. Hän\noli nähnyt syytetyn näyttävän näitä samoja listoja ranskalaisille\nherroille Calaisissa ja samannäköisiä listoja ranskalaisille\nherroille Calaisissa ja Boulognessa. Hän rakasti isänmaatansa\neikä voinut tätä sietää, siksi oli hän ilmaissut asian. Häntä ei\noltu koskaan epäilty hopeakannun varastamisesta, häntä oli kyllä\nahdistettu sinappipurkin vuoksi, mutta se oli vain ollut uusihopeata.\nEdellistä todistajaa oli hän tuntenut seitsemän tahi kahdeksan\nvuotta, se oli vain sattumusta. Ei hän pitänyt sitä erittäin\nmerkillisenä sattumuksena, enimmät sattumukset ovat merkillisiä.\nEi hän sitäkään pitänyt merkillisenä sattumuksena, että _hänenkin_\nvaikuttimenaan oli todellinen isänmaanrakkaus. Hän oli tosi\nenglantilainen, ja hän toivoi monta hänen kaltaistansa löytyvän.\n\nKärpäset surisivat jälleen ja herra yliprokuraattori huusi herra\nJarvis Lorryn esiin.\n\n\"Herra Jarvis Lorry, oletteko Tellsonin pankin palveluksessa.\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Matkustitteko eräänä perjantai-iltana marraskuussa 1775\npankkiasioissa postivaunuissa Lontoon ja Doverin väliä.\"\n\n\"Matkustin.\"\n\n\"Oliko postivaunuissa muita matkustajia?\"\n\n\"Oli kaksi.\"\n\n\"Astuivatko he pois vaunuista yön kuluessa.\"\n\n\"Astuivat.\"\n\n\"Herra Lorry, katsokaa syytettyä. Oliko hän yksi näistä\nmatkustajista?\"\n\n\"Sitä en saata sanoa.\"\n\n\"Onko hän jommankumman näköinen?\"\n\n\"Molemmat olivat niin vaippoihin käärityt, ja yö oli niin pimeä\nja kaikki olimme niin varovaisia, etten uskalla vastata siihen\nkysymykseen.\"\n\n\"Herra Lorry, katsokaa vielä kerran vankia. Kuvailkaa häntä\nvaippoihin kääriytyneeksi kuten nuo matkustajat, onko hänen\nolennossaan ja vartalossaan silloin mitään, joka tekee mahdottomaksi,\nettä hän olisi ollut heistä toinen?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Te ette uskalla vannoa, ettei hän ollut heistä toinen.\"\n\n\"En.\"\n\n\"Te siis myönnätte, että hän on saattanut olla heistä toinen.\"\n\n\"Myönnän. Vaikka muistan että molemmat -- kuten minä itsekin --\npelkäsivät maantienrosvoja, eikä vanki näytä pelkurilta.\"\n\n\"Ettekö koskaan ole nähnyt teeskenneltyä pelkoa, herra Lorry?\"\n\n\"Olen kyllä.\"\n\n\"Herra Lorry, katsokaa vielä kerran vankia, oletteko varma, että\nolette nähnyt hänet ennen?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Koska.\"\n\n\"Minä palasin parisen päivän kuluttua Ranskasta, ja Calaisissa astui\nsyytetty samaan postilaivaan, jossa minäkin olin ja me matkustimme\nyhdessä.\"\n\n\"Mihin aikaan astui hän laivaan?\"\n\n\"Puoliyön seuduilla.\"\n\n\"Yösydännä. Oliko hän ainoa matkustaja, joka tuli laivaan näin\nsopimattomalla ajalla?\"\n\n\"Hän sattui olemaan ainoa.\"\n\n\"Ei mitään 'sattui', herra Lorry, oliko hän ainoa matkustaja, joka\ntuli laivaan sydänyönä?\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"Matkustitteko yksin, herra Lorry, vai seurassa?\"\n\n\"Kahden matkatoverin seurassa. Herran ja naisen. He ovat täällä.\"\n\n\"Niin, he ovat täällä. Puhelitteko syytetyn kanssa?\"\n\n\"Enpä juuri. Ilma oli myrskyinen, ylimeno pitkä ja vaikea, ja minä\nolin pitkälläni sohvalla melkein koko ajan.\"\n\n\"Neiti Manette!\"\n\nNuori nainen, johonka kaikkein silmät äsken olivat kääntyneet ja nyt\ntaas kääntyivät, nousi paikaltaan. Hänen isänsä nousi myös, pidättäen\nhänen kättänsä käsivarrellaan.\n\n\"Neiti Manette, katselkaa syytettyä.\"\n\nSeista otsatusten niin vakavan, nuoren kaunottaren kanssa ja nähdä\nniin suurta osanottoa hänen silmissään oli syytetylle paljon\ntuskallisempaa kuin seista otsatusten koko ihmisjoukon kanssa.\nOllessaan siinä ikäänkuin kahdenkesken tämän nuoren naisen seurassa\nhautansa reunalla, ei koko tämä töllistelevä uteliaisuus saattanut\nantaa hänelle voimia pysymään hiljaa. Hänen hermostunut oikea kätensä\nsirotti yrtit hänen edestään maahan kuvitelluiksi kukkaspenkereiksi;\nja hänen ponnistuksensa hillitä ja tyynnyttää hengitystään pani\nhänen huulensa vapisemaan, veren syöksyessä niistä sydämmeen. Suuret\nkärpäset surisivat jälleen äänekkäästi.\n\n\"Neiti Manette, oletteko ennen nähnyt vankia?\"\n\n\"Olen, herra.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Äsken mainitussa postilaivassa.\"\n\n\"Te olette äsken mainittu nuori nainen?\"\n\n\"Niin olen, valitettavasti.\"\n\nHänen osanottavainen, vaikeroiva äänensä hukkui tuomarin karkeaan\nääneen, tämän jotenkin tuimasti sanoessa: \"Vastatkaa kysymyksiini,\nälkääkä tehkö mitään muistutuksia niihin.\"\n\n\"Neiti Manette, keskustelitteko syytetyn kanssa tällä matkalla\nKanaalin yli?\"\n\n\"Keskustelin, sir.\"\n\n\"Tehkää selkoa siitä.\"\n\nSyvän hiljaisuuden vallitessa, alkoi hän heikolla äänellä:\n\n\"Tämän herran astuessa laivaan --\"\n\n\"Tarkoitatteko vankia?\" kysyi tuomari, rypistäen silmäkulmiaan.\n\n\"Tarkoitan, sir.\"\n\n\"Siis, sanokaa vanki.\"\n\n\"Vangin astuessa laivaan, huomasi hän, että isäni\", hän käänsi\nhellästi silmänsä vieruskumppaliinsa, \"oli hyvin väsynyt ja hyvin\nheikkona. Isäni oli niin voimaton, että pelkäsin viedä hänet pois\nraittiista ilmasta, olin valmistanut hänelle sijan kannella,\nlähellä kajuuttaan vieviä portaita, ja minä istuin kannella hänen\nvieressään vaalimassa häntä. Me neljä olimme ainoat matkustajat sinä\nyönä. Syytetty pyysi ystävällisesti saada näyttää minulle mitenkä\nsaattaisin paremmin suojella isääni tuulelta ja ilmalta. En ollut\nymmärtänyt häntä oikein suojella, sillä lähtiessämme liikkeelle\nsatamasta en voinut laskea mistä tuuli puhaltaisi. Hän auttoi minua\nsiinä. Hän osotti suurta ystävällisyyttä ja osanottoa isääni kohtaan\nja olen varma, että hän tunsikin sitä. Näin tulimme puheisiin.\"\n\n\"Sallikaa minun keskeyttää teitä hetkeksi. Tuliko hän laivalle yksin?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Montako oli hänen seurassaan?\"\n\n\"Kaksi ranskalaista herraa.\"\n\n\"Keskustelivatko he?\"\n\n\"He puhelivat keskenään viimeiseen hetkeen, jolloin ranskalaisten\nherrojen oli palattava rantaan veneessään.\"\n\n\"Antoivatko he toisilleen papereita, jotka muistuttivat näitä\nlistoja?\"\n\n\"He jättivät toisilleen papereita, mutta en tiedä mitä ne olivat.\"\n\n\"Olivatko näiden muotoisia ja suuruisia?\"\n\n\"Mahdollista kyllä, mutta sitä en tiedä, vaikka he kuiskuttelivat\naivan lähellä meitä. He seisoivat kajuuttaportaitten päässä\nsaadakseen valoa siellä riippuvasta lampusta. Lamppu oli himmeä\nja he puhelivat hyvin matalalla äänellä, enkä minä kuullut heidän\npuhettaan, näin vain heidän katselevan papereita.\"\n\n\"Ja nyt keskusteluunne syytetyn kanssa, neiti Manette.\"\n\n\"Syytetty oli yhtä avomielinen minua kohtaan -- minun avuttoman\ntilani tähden -- kuin ystävällinen, hyvä ja auttavainen isääni\nkohtaan. Toivon,\" -- hän purskahti itkuun, -- \"etten palkitse häntä\nvahingoittamalla häntä tänään.\"\n\nKärpäset surisivat.\n\n\"Neiti Manette, ellei syytetty käsitä, että te perin vastenmielisesti\nolette täällä todistamassa, jota olette velvollinen tekemään -- jota\nteidän täytyy tehdä -- jota ette voi päästä tekemästä, on hän ainoa\nläsnäolijoista, joka on siinä tilassa. Jatkakaa, olkaa hyvä.\"\n\n\"Hän kertoi minulle matkustavansa arkaluontoisessa ja vaikeassa\nasiassa, joka saattaisi tuottaa ikävyyksiä muille, siksi matkusti\nhän toisella nimellä. Hän sanoi, että tämä asia oli pakottanut häntä\nviipymään muutamia päiviä Ranskassa, ja että hänen täytyi vielä hyvän\naikaa eteenpäin matkustaa Ranskan ja Englannin väliä.\"\n\n\"Puhuiko hän mitään Amerikasta, neiti Manette? Miettikää tarkoin.\"\n\n\"Hän koetti selittää minulle tämän riidan syntyä ja sanoi, että\nmikäli hän asian käsitti, oli siinä vääryyttä ja mielettömyyttä\nEnglannin puolelta. Hän lisäsi leikkiä laskien, että Yrjö Washington\nkenties saavuttaisi historiassa yhtä suuren nimen kuin Yrjö kolmas.\nMutta hän ei tarkottanut sillä mitään pahaa, hän sanoi sen nauraen ja\nvain aikansa kuluksi.\"\n\nJännittävän näytelmäkappaleen katsojat matkivat tietämättään\netevimmän näyttelijän jokaista voimakasta kasvojenilmettä.\nNuoren tytön otsa oli tuskallisessa jännityksessä hänen tätä\ntodistaessaan, ja kun hän vaikeni tuomarin tehdessä muistiinpanojaan,\ntarkkasi hän äänettömyyden kestäessä mitä vaikutusta se teki\nsyyttäjään ja puolustajaan. Katsojain parvessa ilmeni kaikkialla\nsalissa sama mieliala siinä määrin, että useimmat otsat olivat\nikäänkuin todistajan heijastuskuvia, kun tuomari silmäili ylös\nmuistiinpanoistaan, kuunnellakseen ammossa suin mitä kauheita\npilkkasanoja Yrjö Washingtonista lausuttiin.\n\nYliprokuraattori ilmoitti nyt tuomarille, että hän katsoi\ntarpeelliseksi säntillisyyden ja muodon puolesta huutaa esille nuoren\nladyn isän, tohtori Manetten, joka niinmuodoin huudettiin esille.\n\n\"Tohtori Manette, katsokaa syytettyä. Oletteko nähnyt häntä ennen?\"\n\n\"Kerran, kun hän kävi minua tervehtimässä asunnossani Lontoossa,\nkolme tai puoli neljättä vuotta takaperin.\"\n\n\"Voitteko todistaa hänet matkakumppaniksenne postilaivassa, tai\nkertoa mitä hän keskusteli tyttärenne kanssa?\"\n\n\"En voi, sir.\"\n\n\"Onko teillä erityinen syy, minkä vuoksi ette voi sitä tehdä?\"\n\n\"Hän vastasi matalalla äänellä: 'On'.\"\n\n\"Onko teitä pidelty niin pahoin että olette istunut kauvan\nvankeudessa synnyinmaassanne ilman tutkimusta ja syytettä.\"\n\nHän vastasi äänellä, joka tunki jokaisen sydämmeen:\n\n\"Olen istunut kauvan vankeudessa.\"\n\n\"Olitteko yllämainitun tapauksen aikana hiljan vapautettu?\"\n\n\"Niin on minulle kerrottu.\"\n\n\"Ettekö muista tätä tapausta.\"\n\n\"Muistini on tyhjä aina siitä hetkestä alkaen, jolloin minä\nvankeudessani työskentelin kenkiä tehden, siihen asti, kun huomasin\nasuvani Lontoossa tämän rakkaan tyttäreni kera. Minä tulin hänet\ntuntemaan, laupiaan Jumalan suodessa minulle takasin sielunvoimani;\nmutta en pysty edes sanomaan mitenkä opin hänet tuntemaan. Minä en\nvähääkään muista, mitenkä se tapahtui.\"\n\nHerra Yliprokuraattori istahti ja myös isä ja tytär istuutuivat.\n\nNyt seurasi omituinen tapaus oikeussalissa. Koska tahdottiin\ntodeksi näyttää, että syytetty yksissä neuvoin erään rikostoverin\nkanssa, jonka jäljille ei oltu päästy, oli matkustanut mainittuna\nperjantaiyönä marraskuussa viisi vuotta sitten Doverinpostivaunuissa,\nja oli vaunuista salaa poistunut yöllä paikalla, jonne hän ei\nollut jäänyt, vaan josta hän oli matkustanut takasin parikymmentä\npeninkulmaa tai vielä enemmän erääseen karnisooniin tai sotasatamaan\nja siellä hankkinut tietoja, huudettiin esille vierasmies, jonka oli\ntodistettava syytetty siksi henkilöksi, joka juuri samaan aikaan oli\nollut hotellin kahvilassa tässä karnisooni- ja sotasatamakaupungissa\nodottamassa erästä toista henkilöä. Syytetyn asianajaja toimitti\ntodistajan kuulustelun, mutta ei muuta tulosta saanut kuin että hän\nei ollut nähnyt syytettyä missään muualla. Silloin peruukkipäinen\nherra, joka koko ajan oli katsonut oikeussalin kattoon, kirjoitti\npari sanaa paperiliuskalle, pusersi sen yhteen ja lennätti sen\nhänelle. Asianajaja kiersi paperilipun auki seuraavalla väliajalla ja\nkatseli syytettyä hyvin tarkkaavaisesti ja uteliaasti.\n\n\"Toistatteko vielä, että olette aivan varma siitä, että se oli\nsyytetty?\"\n\nTodistaja oli aivan varma.\n\n\"Ettekö koskaan ole nähnyt ketään, joka suuresti muistuttaisi\nsyytettyä?\"\n\n\"En ketään (sanoi todistaja), jonka suhteen voisin erehtyä.\"\n\n\"Katsokaa tarkasti tuota gentlemannia, tuota oppinutta ystävääni\" --\nhän osoitti häntä, joka oli lennättänyt paperipalasen, \"ja katsokaa\nsitten tarkasti syytettyä. Mitä sanotte? Ovatkohan he hyvin toistensa\nnäköiset?\"\n\nLukuun ottamatta että oppineen ystävän ulkomuoto oli huolimaton\nja räntistynyt, miltei irstainen, olivat he niin toistensa\nnäköiset, näin toisiinsa verrattuina, että he hämmästyttivät\njokaista läsnäolijaa. Kun Mylord pyynnöstä käski, vaikka varsin\nepäsuosiollisesti, oppineen ystävän riisua peruukkinsa, tuli\nyhdennäköisyys vielä huomattavammaksi. Mylord kysyi herra Stryveriltä\n(syytetyn asianajaja) oliko heidän nyt syytettävä herra Cartonia\n(oppineen ystävän nimi) maankavalluksesta? Mutta herra Stryver\nvastasi kieltäen. Hän pyysi vain todistajaa vastaamaan eikö se,\njoka oli kerran tapahtunut, saattanut kahdesti tapahtua, ja\nolisiko hän ollut yhtä varma asiastaan, jos hän olisi ensin nähnyt\ntämän varomattomuutensa selityksen ja luottaisiko hän vielä yhtä\npaljon itseensä, sen nähtyään j.n.e. Tuloksena oli, että todistaja\nmurskattiin kuin saviastia ja hänen osuutensa jutussa pirstaantui\ntyhjäksi löröksi.\n\nHerra Cruncher oli seuratessaan todistuksia nauttinut välipalaksi\naimo aterian ruostetta sormistaan. Hänen oli nyt kuultava, kuinka\nherra Stryver sovitteli syytetyn asiaa valamiehille kuin vaatekertaa,\ntodistaen heille, että isänmaanystävä Barsad oli palkattu urkkija ja\nkavaltaja, julkea verikauppias ja maailman suurimpia konnia lähinnä\nkirottua Juudasta -- jonka näköinen hän mahtoikin olla, mitenkä\nkunnon palvelija Cly oli hänen ystävänsä ja rikostoverinsa ja sen\nkunnian ansaitsikin, mitenkä näitten väärentäjien ja valapattojen\nvakoilevat silmät olivat valinneet syytetyn uhrikseen, siksi että\neräät perheasiat Ranskassa -- hän oli ranskalaista syntyperää --\npakottivat häntä matkustamaan yli Kanaalin. Näihin asioihin nähden\ntaas ei hän tahtonut suutansa avata, kysyttiinpä tässä vaikka\nhänen elämäänsä, niin olivat ne arkaluontoista laatua ja koskivat\nhänelle läheisiä ja rakkaita henkilöitä. Vielä huomautti hän että\ntämän nuoren naisen pakotettu todistus, he olivat nähneet mitenkä\ntuskallista tämä todistaminen oli, ei ollut mistään kotoisin, ja\nsisälsi vain pientä viatonta mielistelyä ja kohteliaisuutta,\nmikä aina on tavallista nuoren herran ja naisen välillä\nsamanlaatuisissa olosuhteissa, -- lukuunottamatta tuota viittausta\nYrjö Washingtonista, joka oli aivan liian vallaton ja mahdoton,\nettä sitä saattaisi katsoa muuksi kuin eriskummalliseksi\nleikinlaskuksi. Olisi heikkoutta hallituksen puolelta ja kansansuosion\ntavoittelemista, vedota alhaiseen kansallisvihaan, jota yllyttääkseen\nherra yliprokuraattori oli nostanut tästä asiasta niin suuren hälinän,\nja syyte perustui ainoastaan kurjiin ja kataliin todistuksiin,\njotka niin usein rumentavat tämänkaltaisia juttuja ja joista\nmaankavallusjutut vilisevät. Mutta tässä Mylord keskeytti (niin\nvakavan näköisenä, kuin tämä ei olisi ollut totta) sanoen, että hän ei\nsaattanut istua tuomarinistuimella näitä viittauksia kuuntelemassa.\n\nHerra Stryver huusi sitten esiin harvat todistajansa, ja herra\nCruncher sai nyt kuulla kuinka herra yliprokuraattori käänsi ylös\nalasin vaatekertaa, jota herra Stryver oli sovitellut valamiesten\nylle, ja näytti toteen, että Barsad ja Cly olivat vielä sata\nkertaa paremmat ja syytetty sata kertaa huonompi, kuin mitä hän\noli heistä luullut. Viimein alkoi Mylord itse kääntää vaatteita,\nmilloin sisäpuolta ulospäin, milloin päinvastoin, mutta itse asiassa\noikeastaan käärinliinoiksi syytetylle.\n\nJa nyt valamiehet alkoivat neuvotella ja suuret kärpäset surisivat\njälleen.\n\nHerra Carton, joka niin kauvan oli istunut katsomassa oikeussalin\nkattoa, ei tällä jännityksen hetkelläkään muuttanut paikkaa eikä\nasentoa. Hänen oppineen ystävänsä herra Stryverin kokoillessa\npapereitaan, kuiskutellessa lähellä istuvien kanssa ja silloin\ntällöin levottomasti vilkaistessa valamiehiin, katsojien liikkuessa\nja muodostaessa uusia ryhmiä ja itse Mylordinkin noustessa\nistuimeltaan ja mittaillessa hitaasti edestakasin lavaa, joka saattoi\nkatsojat hienosti epäilemään hänen tilaansa kuumeentapaiseksi --\nistui tämä mies yksin tuoliinsa nojautuneena, kulunut pukunsa\npuoliavoinna, pörröinen peruukki umpimähkään päässä, kädet taskuissa\nja silmät katossa, kuten olivat olleet koko päivän. Huolimattomuus\nhänen olennossaan teki hänen ulkomuotonsa vastenmieliseksi ja\nvähensi niin hänen yhdennäköisyyttään vankiin, (jota hänen silloinen\nvakavuutensa enensi) että monet katsojista, jotka nyt häntä\ntarkastelivat, ihmettelivät keskenään äskeistä yhdennäköisyyttä.\nHerra Cruncher teki saman huomautuksen lähimmälle naapurilleen ja\nlisäsi: \"Panenpa veikkaa puolesta guineasta, ettei _hänelle_ koskaan\nanneta mitään asianajajatoimia. Minusta näyttää, ettei hän saa\nmitään, vai kuinka.\"\n\nMutta tämä herra Carton tajusi sentään tapahtumia näyttämöllä\nparemmin kuin mitä olisi luullut, sillä nyt, kun neiti Manetten pää\nvaipui hänen isänsä rinnalle, oli hän ensimmäinen sitä näkemässä ja\nsanoi kovalla äänellä: \"oikeudenpalvelija! katsokaa nuorta ladyä.\nAuttakaa herraa saattamaan häntä ulos. Ettekö näe, että hän on maahan\nvaipumaisillaan!\"\n\nNeiti Manettea vietäessä ulos, herätti hän paljon sääliä, ja osanotto\nhänen isäänsä kohtaan oli suuri. Muistutus hänen vankeusajastaan oli\nnähtävästi tuottanut hänelle suurta, sisällistä mielenliikutusta\ntutkimuksen aikana, ja tuo mietiskelevä ja itseensäsulkeutunut ilme,\njoka häntä vanhensi, oli siitä lähtien asunut hänen kasvoillaan\nkuin raskas pilvi. Hänen mennessään ulos, palasivat valamiehet,\njotka olivat vetäytyneet hetkeksi syrjään ja pitäneet väliaikaa, ja\npuhuivat puheenjohtajallensa.\n\nHe eivät olleet yksimieliset ja halusivat vetäytyä neuvottelemaan.\nMylord osotti (ehkä Yrjö Washington muistissaan) hieman hämmästystä\nheidän erimielisyydestään, mutta ilmaisi tyytyväisyyttään siihen,\nettä he vetäytyivät syrjään valvonnanalaisina ollen, ja itse\nvetäytyi hän myös syrjään. Tutkimus oli kestänyt koko päivän, ja\nnyt sytytettiin lamput oikeussalissa. Huhuttiin, että valamiehet\ntulisivat viipymään kauvan ulkona. Katsojat hupenivat hankkimaan\nitselleen vähän virvoituksia, ja syytetty vetäytyi aituuksensa\nsisimpään istumaan.\n\nHerra Lorry, joka oli seurannut neiti Manettea ja hänen isäänsä ulos,\npalasi sisään viitaten Jerrylle, joka nyt kiihkon laimettua helposti\npääsi hänen luokseen.\n\n\"Jerry, jos haluatte hankkia itsellenne jotain syötävää, niin\nmenkää vain. Mutta pysytelkää lähitienoilla. Te kuulette varmaan\nkun valamiehet palaavat. Mutta älkää hetkistäkään myöhästykö, sillä\nteidän on vietävä sana tuomiosta pankkiin. Te olette vikkelin\nsananviejä, jonka tunnen, ja ennätätte Temple Bariin paljon ennen\nminua.\"\n\nJerryllä oli juuri sen verran otsaa, että hän taisi siihen nyrkillä\nnaputtaa, ja sen hän nyt teki osotteeksi, että oli tämän käskyn\noivaltanut ja killingin vastaanottanut. Herra Carton astui nyt esiin\nja kosketti herra Lorrya käsivarrelle.\n\n\"Mitenkä on nuoren ladyn laita?\"\n\n\"Hän on hyvin allapäin, mutta hänen isänsä lohduttaa häntä, ja hän\nvoi paremmin, kun pääsi oikeussalista.\"\n\n\"Minäpäs kerron tämän syytetylle. Teille, arvokkaalle\npankkivirkamiehelle ei sovi ruveta hänen kanssaan julkisiin\nkeskusteluihin.\"\n\nHerra Lorry punastui kuin olisi hän juuri harkinnut sitä seikkaa,\nja herra Carton raivasi itselleen tien aituuksen luo. Oikeussalin\nuloskäytävä oli samassa suunnassa, ja Jerry seurasi häntä pelkkänä\nsilmänä ja korvana, piikit pystyssä.\n\n\"Herra Darnay.\"\n\nSyytetty astui paikalla esiin.\n\n\"Te olette tietysti halukas kuulemaan mitenkä on todistajan, neiti\nManetten laita. Hän on toipumassa. Pahin mielenliikutus on ohi.\"\n\n\"Olen hyvin pahoillani, että olen siihen syypää. Voisitteko sanoa sen\nhänelle ynnä lämpimät kiitokseni?\"\n\n\"Voinpa kyllä ja teen sen, jos niin pyydätte.\" Herra Cartonin käytös\noli niin penseä että se oli miltei loukkaava. Hän seisoi puoleksi\npoiskääntyneenä vangista, nojaten kyynäspäällään aituukseen.\n\n\"Pyydän teitä sen tekemään. Ottakaa vastaan sulimmat kiitokseni.\"\n\n\"Herra Darnay\", kysyi Carton yhä vain puolittain häneen kääntyneenä,\n\"mitä tulosta odotatte tästä neuvottelusta?\"\n\n\"Pahinta.\"\n\n\"Se on viisainta ja hyvin todennäköistä. Mutta luulen, että tämä\nsyrjäänvetäytyminen on teille hyväksi.\"\n\nKoska vitkasteleminen oikeussalista mennessä ei ollut luvallista, ei\nJerry kuullut sen enempää, vaan jätti heidät -- piirteiltään olivat\nhe niin yhdennäköiset ja käytökseltään niin erilaiset -- kun he siinä\nseisoivat toistensa vieressä kuvastuen yläpuolella olevaan peiliin.\n\nPuolitoista tuntia kului hitaasti alhaalla käytävässä, joka oli\nvarkaita ja roistoja täynnä, joskin sitä koetettiin lyhentää\nlammaspiiraisilla ja oluella. Käheä sananviejä istui epämukavasti\neräällä penkillä, nautittuaan näitä virvoituksia, ja oli tupsahtanut\nuneen, kun äänekäs hälinä ja nopea ihmistulva, joka virtaili ylös\noikeussaliin vieviä portaita, tempasi hänet mukaansa.\n\n\"Jerry! Jerry!\" huusi herra Lorry jo ovella hänen tullessaan.\n\n\"Tässä olen, sir! Siinäpäs kahakka ennenkuin pääsee läpi. Tässä olen,\nsir!\"\n\nHerra Lorry ojensi hänelle paperilipun läpi tungoksen. \"Pian!\nSaitteko sen?\"\n\n\"Sain, sir.\"\n\nPaperilipulle oli pikaisesti kirjoitettu sana: \"_Vapautettu_\".\n\n\"Jos taas olisitte lähettänyt viestin: 'elämään palautettu'\", mutisi\nJerry kääntyessään, \"olisin tällä kertaa ymmärtänyt tarkoituksenne.\"\n\nHänellä ei ollut tilaisuutta sanoa eikä ajatella muuta, ennenkuin\nhän jo oli ulkona Old Baileysta; sillä ihmisjoukko törmäsi ulos niin\nraivokkaasti, että oli hänet kumoon keikauttaa, ja äänekäs hälinä\nvirtaili kadulle, ikäänkuin olisivat pettyneet kärpäset hajautuneet\ntoisia haaskoja vainuamaan.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nOnnitteluja.\n\n\nViimeinen pohjasakka siitä ihmispöperöstä, joka koko päivän oli\nsiellä kiehunut, oli herunut pois oikeussalin himmeistä käytävistä,\nkun tohtori Manette, hänen tyttärensä, Lucy Manette, herra Lorry ja\nasianajaja herra Stryver ympäröivät herra Charles Darnayta -- äsken\nvapautettua, onnitellen häntä pelastuksestaan kuolemasta.\n\nKirkkaammassakin valossa olisi ollut vaikea tohtori Manetten\nälykkäissä kasvoissa ja suorassa ryhdissä tuntea ullakkohuoneen\nsuutaria Pariisista. Mutta joka oli häntä pari kertaa katsonut, ei\nvoinut olla häneen uudestaan silmiään luomatta, joskin ei olisikaan\nsattunut kuulemaan hänen matalan, vakavan äänensä surullista\nsointua, eikä näkemään sitä hajamielistä ilmettä, joka pimensi\nhäntä aika-ajoin ilman näkyvää syytä. Vaikka ulkonaiset syyt,\nkuten viittaus hänen pitkällisiin, riuduttaviin tuskiinsa aina --\nniinpä tutkimuksessakin -- nostattivat tämän tilan hänen sielunsa\nsyvyydestä, syntyi se myös itsestään ja verhosi hänet synkkyyteen,\njoka niille, joille hänen elämäntarinansa oli outo, oli yhtä\nkäsittämätön, kuin jos kesäaurinko olisi luonut häneen todellisen\nBastiljin varjon, rakennuksen ollessa kolmensadan peninkulman päässä.\n\nAinoastaan hänen tyttärellään oli valta taikoa nämät mustat mietteet\nhänen mielestään. Hän oli kultainen lanka, joka yhdisti menneisyyden\nnykyisyyteen, ja hänen äänensä sointu, hänen kasvojensa loiste ja\nhänen kätensä koskenta vaikuttivat isään melkein aina voimakkaasti ja\nterveellisesti. Ei kumminkaan ihan aina, sillä Lucy muisti hetkiä,\njolloin hänen voimansa olivat pettäneet, mutta ne olivat harvat ja\nhän luuli ne jo voitetuiksi.\n\nHerra Darnay oli suudellut hänen kättään tulisesti ja kiitollisesti\nja kääntynyt herra Stryverin puoleen lämpimästi kiittäen. Herra\nStryver oli vähän päälle kolmenkymmenen, mutta näytti kahtakymmentä\nvuotta vanhemmalta, pyylevä, äänekäs, punakka ja suorapuheinen eikä\nliiaksi hienotunteinen; hänellä oli tungetteleva tapa tuppaantua\n(henkisesti ja ruumiillisesti) seuroihin ja keskusteluihin, joka\nantoi aihetta otaksumiseen, että hän tuppaantuisi esille elämässäkin.\n\nHänellä oli vielä peruukki ja kaapu yllään, ja tunkien niin lähelle\nviimeistä suojattiaan, että hän työnsi viattoman herra Lorryn ulos\nryhmästä, sanoi hän: \"olen iloinen että minun onnistui auttaa teitä\ntästä pälkähästä kunnialla, herra Darnay. Se oli häpeällinen syyte,\nraa'an häpeällinen; mutta sen onnistuminen olisi ollut sangen\ntodennäköistä.\"\n\n\"Minä olen teille kiitollisuuden velassa koko elämäni\", sanoi hänen\nsuojattinsa, tarttuen hänen käteensä.\n\n\"Olen tehnyt parastani puolestanne, herra Darnay; ja luulenpa, että\nminun parhaani on yhtä hyvä kuin jonkun muun.\"\n\nKoska jonkun nähtävästi oli tähän sanottava: \"paljon parempi kuin\njonkun muun\", sanoi herra Lorry sen, ehkäpä vähän omaa etuaankin\nkatsoen, sillä hän koetti tunkeutua takasin ryhmään.\n\n\"Niinkö luulette?\" sanoi herra Stryver. \"No niin, te olette ollut\nmukana koko päivän, ja teidänhän se on tiedettävä. Te olette myös\nasiamies.\"\n\n\"Ja asiamiehenä\", sanoi herra Lorry, jonka lainoppinut asianajaja oli\ntuuppinut takasin ryhmään, samoin kuin hän äsken oli tuuppinut hänet\nulos -- \"asiamiehenä vetoan minä tohtori Manetteen, pyytäen häntä\nkeskeyttämään tämän keskustelun ja lähettämään meidät kaikki kotia.\nNeiti Lucy näyttää heikolta, herra Darnaylla on ollut kauhea päivä,\nja me olemme kaikki loppuun kuluneet.\"\n\n\"Puhukaa omasta puolestanne, herra Lorry,\" sanoi Stryver; \"minulla on\ntyötä koko yön varalle. Puhukaa omasta puolestanne.\"\n\n\"Puhunkin omasta puolestani\", sanoi herra Lorry, \"ja herra Darnayn ja\nneiti Lucyn puolesta ja -- neiti Lucy, ettekö luule että voin puhua\nmeidän kaikkien puolesta?\" Hän pani painon tälle kysymykselle, luoden\nsilmäyksen hänen isäänsä.\n\nTohtorin kasvot olivat kuin jähmettyneet hänen omituisesti\nkatsellessa herra Darnayta. Se oli tutkiva katse, joka oli pimentynyt\nepäluuloksi ja tyytymättömyydeksi, niin, olipa siinä miltei\npelkoakin. Hänen ajatuksensa harhailivat kaukomailla.\n\n\"Isä\", sanoi Lucy, hiljaa kosketellen häntä kädellään.\n\nHän karkoitti hitaasti varjon kasvoiltaan ja kääntyi tyttärensä\npuoleen.\n\n\"Joko lähdemme kotia, isäni?\"\n\nHuokaisten pitkään hän vastasi: \"mennään vaan\".\n\nVapautetun vangin ystävät olivat hajautuneet, luullen, kuten hän\nitsekin, ettei häntä sinä iltana vapautettaisi. Valo käytävissä\noli miltei kaikkialla sammutettu, rautaiset portit olivat kolisten\nja helisten sulkeutuneet, ja kamala paikka oli autiona, kunnes\nhuomisaamuna innostus hirsi- ja kaakinpuuhun ja raippavitsoihin\ntaas täyttäisi sen yleisöllä. Isänsä ja herra Darnayn keskellä Lucy\nManette meni ulos raittiiseen ilmaan. He kutsuivat ajurin, ja isä ja\ntytär ajoivat pois.\n\nHerra Stryver oli jättänyt heidät käytävään tuppautuakseen\npukuhuoneeseen. Eräs toinen henkilö, joka ei liittynyt ryhmään, eikä\nvaihtanut sanaakaan muitten kanssa, vaan nojautui seinään pimeimmällä\nkohdalla, oli hiljaa seurannut toisia ulos, katsellen poisajavia\nkunnes olivat näkymättömissä.\n\nHän meni nyt herra Lorryn ja herra Darnayn luo kadulle.\n\n\"Vai niin, herra Lorry, liikemiesten soveltuu nyt puhua herra Darnayn\nkanssa?\"\n\nEi kukaan ollut osottanut kiitollisuutta herra Cartonille hänen\nosanotostaan päivän tapahtumiin; ei kukaan ollut siitä tiennyt. Hän\noli riisunut kaapunsa, mutta se ei parantanut hänen ulkomuotoaan.\n\n\"Teillä olisi aika hauska, herra Darnay, jos tietäisitte mikä\ntaistelu tapahtuu liikemiehen sielussa, sen horjuessa ystävyyden ja\nliikeharrastuksen välillä.\"\n\nHerra Lorry punastui ja sanoi kiihkeästi: \"Te olette jo sanonut\ntämän ennen, sir. Me liikemiehet, jotka olemme jonkun toiminimen\npalveluksessa, emme ole omia herrojamme. Meidän tulee ajatella\nenemmän toiminimeä kuin itseämme.\"\n\n\"Tiedän, tiedän\", sanoi herra Carton huolimattomasti. \"Älkää\nloukkaantuko, herra Lorry. Te ette ole muita huonompi, sitä en luule,\nehkäpä vielä parempikin.\"\n\n\"Sitä paitsi\", jatkoi Lorry, välittämättä hänen puheistaan, \"en\ntodellakaan käsitä, mitä teillä on tämän kanssa tekemistä. Saatte\nsuoda anteeksi, että minä, joka olen teitä vanhempi, näin puhun,\nmutta en todellakaan käsitä, että tämä olisi teidän asianne.\"\n\n\"Asia, siunatkoon, _minulla_ ei ole asioita\", sanoi herra Carton.\n\n\"Vahinko, ettei teillä ole, sir.\"\n\n\"Niin minustakin.\"\n\n\"Jos teillä niitä olisi\", jatkoi herra Lorry, \"ehkäpä tekin\nhoitaisitte niitä.\"\n\n\"Ei, Jumala paratkoon, -- sitä en tekisi\", sanoi herra Carton.\n\n\"Niin, sir\", huudahti herra Lorry, aivan kiihoittuneena hänen\nvälinpitämättömyydestään, \"asiat ovat hyvät olemassa ja niitä\ntulee arvossa pitää. Joskin asiat velvoittavat vaikenemaan ja\nitseään hillitsemään ja aikaansaavat vaikeuksia, niin herra Darnay\nylevänä gentlemannina antaa sen anteeksi. Hyvää yötä, herra Darnay,\nJumala siunatkoon teitä, sir! Toivon että tänään olette pelastunut\nkuolemasta viettääksenne hyötyisää ja onnellista elämää. --\nKantotuoli hoi!\"\n\nEhkäpä hieman suuttuneena itseensäkin eikä vain asianajajaan kapusi\nherra Lorry kantotuoliin ja kannatutti itseään Tellsoniin. Carton,\njoka löyhkäsi portviinille, eikä tuntunut oikein selvältä, naurahti\nja sanoi, kääntyen Darnayn puoleen:\n\n\"Omituinen sattumus, joka vie meidät kaksi yhteen. Teistä mahtaa\ntuntua omituiselta seistä tänä iltana yksin näillä katukivillä oman\nkuvanne kanssa.\"\n\n\"Minusta tuntuu kuin tuskin vielä kuuluisin tähän maailmaan\", vastasi\nCharles Darnay.\n\n\"Se ei minua kummastuta. Vähän aikaa sitten olitte aika kyytiä\nmenossa toiseen maailmaan. Puhutte niin raukeasti.\"\n\n\"Alanpa uskoa, että _olen_ raukea.\"\n\n\"Miksi, piru vie, ette sitten mene päivällistä syömään. Söin itse\npäivällistä noitten pölkkypäitten neuvotellessa mihin maailmaan\nteidän tulisi kuulua -- tähänkö vai toiseen. Antakaas, niin vien\nteidät lähimpään ravintolaan, jossa saatte kunnon ruokaa.\"\n\nPujottaen kätensä hänen käsivarteensa, kuljetti hän Darnayta\npitkin Ludgate-hilliä Fleet-kadulle ja sitten katettua käytävää\npitkin erääseen ravintolaan. Täällä heidät osotettiin pieneen\nhuoneeseen, jossa Charles Darnay pian pääsi entisiin voimiinsa hyvän,\nyksinkertaisen aterian ja kelpo viinin ääressä; Carton istui saman\npöydän ääressä, vastapäätä häntä, aika julkeana, ja portviinipullo\nedessään.\n\n\"Joko tunnette taas kuuluvanne tähän maalliseen järjestelmään, herra\nDarnay?\"\n\n\"Tunnen kyllä, olen kauhean sekapäinen, aivan ymmällä, mitä aikaan ja\npaikkaan tulee; mutta olen kumminkin niin voimissani että sen tunnen.\"\n\n\"Se mahtaa olla ääretön nautinto!\"\n\nHän sanoi tämän katkerasti ja täytti jälleen lasinsa, joka oli\naikamoinen.\n\n\"Minun hartahin toivoni taas on unohtaa että siihen kuulun. Sillä\nei ole minulle muuta antaa kuin tätä viiniä eikä minulla mitään\nsille. Siis siinä suhteessa emme ole yhtäläisiä. Rupean todellakin\nluulemaan, että me kaksi emme missään suhteessa ole yhtäläisiä.\"\n\nHuumaantuneena kaikista päivän mielenliikutuksista oli Darnaysta tämä\nseurustelu säädyttömän kaksoisensa kanssa kuin unennäköä. Hän ei\ntiennyt mitä vastata, viimein oli hän aivan ääneti.\n\n\"Nyt kun päivällisenne on päättynyt\", sanoi Carton äkkiä, \"miksi ette\njuo kenenkään terveydeksi; miksi ette ehdota kenenkään maljaa?\"\n\n\"Kenenkä terveydeksi? Kenenkä maljaa?\"\n\n\"Kuinka, eikö se ole kielenne kärjellä. Sen täytyy olla, sen tulee\nolla, voin vannoa sen olevan siinä.\"\n\n\"Siis, neiti Manetten!\"\n\n\"Niin, neiti Manetten!\"\n\nKatsellen seurakumppaniaan vasten silmiä tätä maljaa juodessaan,\nsingahutti Carton lasinsa olkansa yli seinään, jossa se särkyi\npirstaleiksi, soitti kelloa ja pyysi toisen.\n\n\"Kyllä kelpasi auttaa niin kaunista, nuorta ladyä vaunuihin pimeässä,\nDarnay!\" sanoi hän uudestaan täyttäessään maljansa.\n\nHienoinen rypistys kulmissa ja lakooninen, \"niin\", oli ainoana\nvastauksena.\n\n\"Mikä kaunis, nuori lady teitä sääli ja itki! Miltäs tuntuu.\nKannattaako olla hengenvaarassa joutuakseen sellaisen osanoton\nalaiseksi, herra Darnay?\"\n\nEi nytkään Darnay vastannut.\n\n\"Hän ilostui suunnattomasti saadessaan teiltä terveiset, jotka\nhänelle vein. Hän ei tosin näyttänyt ihastustaan, mutta minä arvelen,\nettä hän oli ihastunut.\"\n\nTämä viittaus muistutti herra Darnayta, että tämä ikävä kumppani oli\nhäntä vapaasta tahdostaan auttanut päivän vaikeuksissa. Hän käänsi\nkeskustelun tähän ja kiitti häntä.\n\n\"En välitä kiitoksista, enkä niitä ansaitse\", kuului penseä vastaus.\n\"Ensiksikään ei ollut muuta tekemistä ja toiseksi, en tiedä, miksi\nsen tein. Herra Darnay, antakaas kun teen teille kysymyksen.\"\n\n\"Mielelläni, se on vähänen palkinto hyvistä töistänne.\"\n\n\"Luuletteko minun erityisesti pitävän teistä!\"\n\n\"Todellakin, herra Carton\", vastasi toinen hämillään, \"sitä kysymystä\nen ole tehnyt itsellenikään.\"\n\n\"Tehkää siis se kysymys itsellenne nyt.\"\n\n\"Te olette menetellyt kuin pitäisitte minusta, mutta en luule teidän\nsitä tekevän.\"\n\n\"_Minä_ en myöskään luule\", sanoi Carton. \"Alan saada hyvän\nkäsityksen teidän älystänne.\"\n\n\"Siitä huolimatta\", jatkoi Darnay, nousten soittamaan, \"toivon, ettei\nminua mikään estä pyytämästä laskua, eikä meitä eroamasta sovinnossa.\"\n\n\"Ei mikään!\" sanoi Carton. Darnay soitti. \"Pyydättekö laskun\nkaikesta?\" Toisen myöntävästi vastattua, jatkoi hän, \"siinä\ntapauksessa antakaa minulle vielä pullo tätä viiniä, viinuri, ja\ntulkaa minua herättämään kello kymmenen.\"\n\nKun lasku oli suoritettu, nousi Charles Darnay ja toivotti hänelle\nhyvää yötä. Vastaamatta hänen tervehdykseensä, nousi Carton myös ja\nhänen olennossaan oli uhkaa, kun hän sanoi: \"viimeinen sana, herra\nDarnay, luuletteko, että olen päihtynyt?\"\n\n\"Luulen, että olette juonut, herra Carton.\"\n\n\"Luuletteko? Te tiedätte, että olen juonut.\"\n\n\"Koska pakotatte minua sanomaan, niin tiedän sen.\"\n\n\"Siksipä saatte myös tietää minkätähden? Minä olen tyytymätön\ntyöjuhta, sir. En välitä kenestäkään maan päällä, eikä kukaan maan\npäällä välitä minusta.\"\n\n\"Se on hyvin surkeata. Teidän olisi pitänyt käyttää lahjojanne\nparemmin.\"\n\n\"Ehkä herra Darnay, ehkäpä ei, älkää antako selvän naamanne tehdä\nteitä ylpeäksi, ettepä tiedä miten vielä voi käydä. Hyvää yötä!\"\n\nJäätyään yksin, tämä outo olento otti kynttilän, meni peilin luo,\njoka riippui seinällä, ja tutki kuvaansa tarkasti siinä.\n\n\"Pidätkö sinä erityisesti tuosta miehestä?\" mutisi hän kuvalleen,\n\"miksi sinä pitäisit miehestä, joka on sinun näköisesi? Sinussa ei\nole mitään, josta pitää, sen kyllä tiedät. Piru vieköön! Mikä muutos\non sinussa tapahtunut! Onpa todellakin syytä kiintyä ihmiseen siksi\nettä hän osottaa sinulle mitä olet menettänyt ja mitä sinusta olisi\nvoinut tulla. Jos sinä olisit ollut hänen sijassaan, olisivatko nuo\nsiniset silmät katsellet sinua samoin kuin häntä, ja olisivatko nuo\nkiihkeät kasvot säälineet sinua kuin häntä? Puhu suusi puhtaaksi!\nSinä vihaat miestä.\"\n\nHän haki lohdutusta viinipullossaan, tyhjensi sen muutamassa\nhetkessä, ja pää käsien varassa ja hiukset hajallaan pöydällä, vaipui\nhän uneen kynttilän tipahdellessa talia alas hänen päälleen.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nShakaali.\n\n\nNe olivat juoma-aikoja ne, ja useimmat ihmiset joivat paljon.\nNiin suuren parannuksen on aika tehnyt sellaisissa tavoissa, että\nkohtuullinen lasku siitä viini- ja punssimäärästä, jonka mies taisi\nnielaista illan kuluessa ilman että hänen arvonsa gentlemannina\nlainkaan siitä aleni, tuntuisi meidän päivinämme naurettavalta\nliioittelulta.\n\nLakitieteen ammattikunta ei ollut toisia ammattikuntia huonompi mitä\nbakkanaalisiin taipumuksiin tulee; eikä myöskään herra Stryver, joka\njo hyvässä vauhdissa lisäsi suurta ja tuottavaa praktiikkaansa, ollut\nvertaisiaan huonompi tässä suhteessa.\n\nHerra Stryver alkoi varovaisesti karsia pois alimmaisia kapuloita\nniistä tikapuista, joita myöden hän kapusi ylös, suosikki kuin\noli sekä Old Baileyssa että oikeusistunnoissa. Niitten täytyi nyt\nerityisesti kutsua suosikkiaan ikävöivään helmaansa, ja tuppaantuen\nloordi ylituomarin näkyville Kings Benchissä, näkyi herra Stryverin\nkukoistava naama joka päivä puhkeavan peruukkien penkillä ikäänkuin\nsuuri auringonruusu, joka nousee kohti aurinkoa keskellä koreita\nkumppaneja.\n\nTemple Barissa oli kerta tehty muistutus siitä, että vaikka herra\nStryver oli suulas mies, vaikka hän oli julkea, rivakka ja rohkea\nmies, ei hänellä ollut kykyä löytää tosiasioiden ydintä, joka on\nasianajajan välttämättömimpiä ja pätevimpiä lahjoja. Mutta siinä\nsuhteessa oli hän tehnyt ihmeellisiä edistyksiä. Mitä enemmän hänellä\noli tehtävää, sitä suuremmaksi kasvoi hänen kykynsä syventyä asian\nsydämmeen ja ytimeen, ja juopottelipa hän kuinka myöhään yöhön\ntahansa Sydney Cartonin kanssa, oli hänellä aamulla kaikki selvänä.\n\nSydney Carton, joka oli kaikista ihmisistä laiskin ja vähiten\ntoiveita herättävä, oli hänen paras liittolaisensa. Se määrä,\nminkä he molemmat yhdessä joivat Sakkanuutista Mikonpäivään, olisi\nkannattanut vaikka sota-alusta. Stryver ei koskaan käsitellyt mitään\njuttua, ellei Carton ollut läsnä kädet taskuissa ja tuijottaen\noikeussalin kattoon; he tekivät yhteisiä käräjämatkoja, ja sielläkin\njatkoivat he tavallisia juominkejaan myöhään yöhön, ja huhu tiesi,\nettä Cartonin nähtiin keskellä selvää päivää horjuvana hiipivän\nasuntoonsa kuin kevytmielisen kissan.\n\nViimein kerrottiin niiden kesken, jotka olivat asiasta huvitettuja,\nettei Sydney Cartonista koskaan tulisi leijonaa, mutta että hän oli\nerinomaisen hyvä shakaali, ja tässä vaatimattomassa toimessa seurasi\nja palveli hän Stryveriä.\n\n\"Kello on kymmenen, sir\", sanoi viinuri, jonka Carton oli pyytänyt\nitseään herättämään -- \"kello on kymmenen.\"\n\n\"Mikä on?\"\n\n\"Kello on kymmenen, sir.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte? Kymmenen illallako?\"\n\n\"Niin, sir. Teidän armonne käski minut herättämään.\"\n\n\"Ah, nyt muistan, hyvä on, hyvä on.\"\n\nKoetettuaan pari kertaa uudestaan nukahtaa, jota viinuri taitavasti\nesti liikuttamalla tulta herkeämättä viisi minuuttia, nousi\nhän, pani hatun päähänsä ja meni ulos. Hän meni Templeen ja\nvirkistettyään itseään kävelemällä pari kertaa Kings Bench-walkin ja\nPaper-buildingssin ohi, kääntyi hän herra Stryverin luo.\n\nStryverin kirjuri, joka ei koskaan ollut läsnä näissä neuvotteluissa,\noli mennyt kotia ja esimies Stryver avasi oven. Hän oli tohveleissa\nja väljässä yötakissa ja paljas kaulainen mukavuuden vuoksi. Hänellä\noli silmäinsä ympärillä tuo hurja, pinnistetty ja surkastunut piirre,\njonka huomaa kaikilla juomareilla hänen luokassaan ja joka esiintyy\nmaalauksissa ja muotokuvissa jokaiselta juoppouskaudelta.\n\n\"Sinä tulet vähän myöhään, Sydney\", sanoi Stryver.\n\n\"Tavallisella ajalla; ehkäpä neljännestä myöhemmin.\"\n\nHe astuivat likaiseen huoneeseen, joka oli täyteen sirotettu kirjoja\nja papereita. Takassa leimusi tuli, kattila höyrysi tulella ja\nkeskellä papereita loisti pöytä täynnä viiniä, konjakkia, rommia,\nsokeria ja sitroonia.\n\n\"Sinä olet tyhjentänyt pullon, Sydney, sen huomaan.\"\n\n\"Luulenpa, että niitä oli kaksi tänä iltana. Olen syönyt päivällistä\nDarnayn kanssa tai nähnyt hänen syövän -- sehän on melkein sama.\"\n\n\"Tuo yhdennäköisyys oli sinulta mainio keksintö. Mitenkä se päähäsi\njuolahtikaan.\"\n\n\"Minusta hän oli aika pulska mies, ja tulin ajatelleeksi, että jos\nminua olisi onni seurannut, olisin ollut melkein yhtä pulska.\"\n\nHerra Stryver nauroi niin, että hänen ennenaikainen pönkkämahansa\nkellui.\n\n\"Sinä ja onnesi, Sydney! Mutta työhön, työhön.\"\n\nJotenkin nurpeana avasi shakaali takkinsa, meni viereiseen huoneeseen\nja tuli takasin tuoden mukanaan kannullisen kylmää vettä, pesuvadin\nja kaksi käsiliinaa. Hän kastoi käsiliinat veteen, pusersi niitä\nvähän ja kääri ne päänsä ympäri, istuutui pöydän ääreen ja sanoi:\n\"Nyt olen valmis\".\n\n\"Ei paljon keittämistä, tänä iltana, Muisti\", sanoi herra Stryver\niloisesti, silmäillen papereitaan.\n\n\"Kuinka paljon?\"\n\n\"Vain kaksi juttua.\"\n\n\"Anna minulle pahin ensin.\"\n\n\"Tuossa on, Sydney. Anna mennä.\"\n\nLeijona paneusi nyt seljälleen sohvalle toiselle puolen juomapöytää,\nshakaalin istuutuessa oman, papereilla sullotun pöytänsä ääreen\ntoiselle puolen sitä, pullot ja lasit edessään. Molemmat viljelivät\nahkerasti juomapöytää, kukin omalla tavallaan, leijona kädet\nhousunvyötärössä katseli tuleen, silloin tällöin huiskuttaen\npienempää asiakirjaa, shakaali taas vaipui rypistynein silmäkulmin ja\nkiihkeällä katseella niin syvään työhönsä, ettei silmä edes seurannut\nkättä, jonka hän ojensi ottaakseen lasin ja joka usein kopeloi\nhetkisen aikaa ennenkuin löysi sen ja kohotti huulilleen. Pari kolme\nkerta oli asia niin sotkuisa, että shakaali näki parhaaksi nousta\nylös ja kastaa pyyhe uudestaan. Näiltä vaelluksiltaan vesikannun ja\nvadin luo palasi hän niin merkillisen märällä päähineellä, ettei sitä\nvoi sanoin kuvailla, ja hänen huolestunut vakavuutensa teki asian\nvielä naurettavammaksi.\n\nVihdoin oli shakaali valmistanut vankan aterian leijonalle ja alkoi\nsitä tarjota. Leijona vastaanotti sen huolella ja tarkkuudella,\nvalikoiden ja muistutuksia tehden ja shakaali auttoi kummassakin. Kun\nateria oli ollut kyllin kauvan keskustelun alaisena, pisti leijona\nkätensä taas housunvyötäröön ja paneusi pitkälleen mietiskelemään.\nShakaali vahvisti sitten kurkkuaan kulauksella ja päätään uudella\nkääreellä ja varustautui laittamaan kuntoon toista ateriaa. Tämä\njätettiin leijonalle samalla tavalla eikä ollut kunnossa ennen kello\nkolmea aamulla.\n\n\"Ja nyt se on tehty, Sydney, täytä maljasi punssilla\", sanoi herra\nStryver.\n\nShakaali irroitti käsiliinat päästään, joka taas höyrysi, pudisteli\nitseään, haukotteli, värisi ja totteli.\n\n\"Sinä olit oivallinen, Sydney, tänään tuossa jutussa. Jokainen\nkysymys teki hyvän vaikutuksen.\"\n\n\"Minä olen aina oivallinen, eikö totta.\"\n\n\"Sitä en väitä vastaan. Miksi olet niin pahalla tuulella, kasta\nkaulasi punssilla ja kevennä mielesi.\"\n\nShakaali totteli jälleen mumisten jotain puolustuksekseen.\n\n\"Vanha Carton vanhasta Shrewsbury koulusta\", sanoi Stryver,\nnyykäyttäen hänelle päätään, häntä tarkastellen, \"vanha kiikkulauta\nSydney, milloin ilmassa, milloin maassa, milloin iloisena, milloin\nallapäin.\"\n\n\"Niin\", sanoi toinen huoaten, \"sama Sydney, jolla on sama onni.\nSilloinkin kirjoitin aineita toisille pojille, ja harvoin itselleni.\"\n\n\"Ja miksi niin?\"\n\n\"Jumala ties. Se oli kait minun tapani.\"\n\nHän istui kädet taskuissa ja sääret ojona katsellen tulta.\n\n\"Carton\", sanoi hänen ystävänsä tuikeasti, asettuen\ntaistelunhaluisena hänen eteensä, ikäänkuin olisi takka ollut\njokin suurien tuumien ahjo, johon vanha Sydney Carton olisi ollut\ntyönnettävä, \"sinun tapasi on, ja on aina ollut vetelä. Sinulla ei\nole tarmoa eikä päämäärää. Katso minuun.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista\", sanoi Sydney keveämmästi ja säyseämmästi\nnaurahtaen, \"äläpäs _sinä_ rupea siveelliseksi.\"\n\n\"Mitenkä minä olen tehnyt mitä olen tehnyt?\" sanoi Stryver. \"Mitenkä\nminä teen mitä teen?\"\n\n\"Osaksi maksamalla minulle avustani, luulen. Mutta siitä ei kannata\npuhua minulle eikä tyhjälle ilmalle; sinä teet mitä tahdot. Sinä olet\naina kulkenut ensi rivissä ja minä takana.\"\n\n\"Minä tunkeuduin ensi riviin, vai olenko syntynyt siellä?\"\n\n\"En ollut läsnä niissä juhlamenoissa, mutta minun luuloni on että\nolet syntynyt siellä\", sanoi Carton. Tässä hän taas naurahti ja he\nnauroivat molemmat.\n\n\"Ennen Shrewsburya, Shrewsburyssa ja aina Shrewsburyn jälkeen\",\njatkoi Carton, \"olet kulkenut omassa rivissäsi ja minä omassani.\nOllessamme ylioppilastovereita Quartier latinissa Pariisissa,\nopiskellessamme ranskaa ja ranskalaista lakitiedettä ja\nkokoellessamme muita ranskalaisia muruja, joista meillä ei ole ollut\npaljon hyötyä, olit sinä aina jossain ja minä -- en missään\".\n\n\"Ja kenenkä oli syy?\"\n\n\"Sieluni kautta, epäilenpä että syy oli sinun, sinä revit ja raastoit\nja tuupit ja tunkeilit esiin niin väsymättömästi että minulla ei\nollut muuta neuvoa kuin homehtua hiljaisuudessa. Mutta on kolkkoa\npuhua omasta menneisyydestään näin aamun sarastaessa. Käännä\najatukseni toiseen suuntaan ennenkuin menen.\"\n\n\"Hyvä on, juokaamme kauniin todistajan malja\", sanoi Stryver,\nkohottaen lasiaan. \"Oletko nyt hauskemmalla suunnalla?\"\n\nNähtävästi ei, koska hän taas synkkeni.\n\n\"Kaunis todistaja\", mutisi hän, tuijottaen lasiinsa. \"Olen saanut\ntarpeeksi todistajista tänään; kuka on kaunis todistajasi?\"\n\n\"Sen kuvamuotoisen tohtorin tytär, neiti Manette.\"\n\n\"Hänkö kaunis\".\n\n\"Eikö ole sitten?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Kuinka ei, koko oikeus häntä ihaili, ihminen!\"\n\n\"Viis minä koko oikeuden ihailusta! Kuka on valinnut Old Baileyn\nkauneuden tuomariksi? Hän oli kultakutrinen nukke!\"\n\n\"Tiedätkö Sydney\", sanoi herra Stryver katsellen häntä terävästi\nja hitaasti sivellen toisella kädellään kukoistavia kasvojaan,\n\"tiedätkö, että minusta melkein näytti, kuin olisit seurannut\nosanotolla sitä kultakutrista nukkea, ja olit hyvin nopsa huomaamaan\nmitä hänelle tapahtui.\"\n\n\"Nopsa huomaamaan mitä tapahtui. Jos tyttö pyörtyy parin kyynärän\npäässä minun nenästäni, huomaan sen ilman kiikaria, olkoon hän sitten\nnukke tai ei. Juon maljan mutta en myönnä kauneutta. Ja nyt en tahdo\nenää juoda. Tahdon mennä levolle.\"\n\nHänen isäntänsä saattaessa häntä portaille kynttilä kädessä\nvalaistakseen häntä, pilkoitti päivä kylmästi likaisista ikkunoista.\nKun hän astui ulos talosta, oli ilma kylmä ja kolkko, himmeä taivas\npilvessä, virta musta ja pimeä ja koko maisema kuin kuollut erämaa.\nJa aamutuuli tuprutti pölypyörteitä kuin olisi erämaanhiekka kohonnut\nkaukana ja sen ensimmäinen ryöppy lennossaan alkanut peittää\nkaupungin.\n\nTuhlatut voimat sisässään ja erämaa ympärillään seisahtui tämä\nmies hiljaisella terassilla ja näki silmänräpäyksen ajan erämaassa\nedessään kangastuksen kajastavan, jossa kuvastui kunnianhimo,\nitsensäkieltämys ja uutteruus. Hänen näkynsä ihanassa kaupungissa oli\nilmavia saleja, joista lemmenjumalat ja sulottaret häntä katselivat,\npuutarhoja, joissa elämänpuun hedelmät riippuivat kypsymässä ja\njoissa vedet välkkyivät toivon lähteissä. Hetkinen vain, ja se oli\nhävinnyt. Hän kömpi ullakkokamariinsa, heittäysi vaatteet päällä\njärjestämättömään vuoteeseen ja kastoi tyynynsä turhilla kyyneleillä.\n\nSynkkänä, synkkänä nousi aurinko, eikä se nähnyt synkempää näkyä\nkuin tämä mies oli. Hän oli lahjakas pään ja tunteitten suhteen,\nmutta kykenemätön lahjojaan oikein käyttämään, kykenemätön auttamaan\nitseään ja onnea löytämään. Hän tunsi ruosteen, joka häntä söi, ja\nalistui sen kulutettavaksi.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nSadottain ihmisiä.\n\n\nTohtori Manetten rauhallinen asunto sijaitsi rauhallisessa\nkadunkulmassa lähellä Soho-squarea. Eräänä kauniina\nsunnuntai-iltapäivänä, neljän kuukauden laineitten vyöryttyä yli\nmaankavallusjutun ja kuletettua sen ynnä yleisön innon ja muistin\nkauvas ulapalle, herra Jarvis Lorry samoili päivänpaisteisia katuja\nasunnostaan Clerkenwellissä tohtorin luo päivällistä syömään. Monta\nkertaa palattuaan asiamietiskelyihinsä, oli herra Lorrysta tullut\ntohtorin ystävä, ja rauhallinen kadunkulma oli päivänpaisteinen osa\nhänen elämätään.\n\nTänä kauniina sunnuntaina vaelsi herra Lorry Sohoa kohti varhain\niltapäivällä kolmesta tavallisesta syystä. Ensiksi koska hän\nkauniina sunnuntaina usein käyskenteli ulkona ennen päivällistä\nLucyn ja tohtorin kanssa, toiseksi koska hänen sopimattomalla\nsäällä oli tapana seurustella heidän kanssaan perheen ystävänä,\njutella, lukea, katsella ikkunasta ja yleensä viettää päivä heidän\nseurassaan, kolmanneksi oli hänellä omia pieniä, viekkaita epäilyksiä\nratkaistavina, ja hän tiesi että tohtorin perhe-elämässä oli tämä\nhetki sopivin niitä ratkaisemaan.\n\nOmituisempaa kulmaa kuin se, jossa tohtori asuskeli, ei ollut\ntavattavissa Lontoossa. Siinä ei ollut mitään läpikäytävää ja\nkadunpuolisista ikkunoista tohtorin talossa oli hauska näköala\nkadulle, jolla oli miellyttävä, rauhaisa leima. Pohjoispuolella\nOxford-roadia oli siihen aikaan harvoja asumuksia ja metsän puut\nrehottivat, metsäkukkaset kasvoivat ja orapihlaja kukki nyt\njo kadonneilla kedoilla. Siksipä puhalsi raitis ilma Sohossa\nvoimakkaasti ja vapaasti ja lähellä löytyi moni uhkea etelämuuri,\njolla persikat kypsyivät, kun vuodenaika oli niille suotuisa.\n\nAikaisemmin päivällä loisti kesäaurinko kirkkaasti kulmalle, mutta\nkatujen kuumetessa oli se varjossa. Se oli viileä paikka, hiljainen\nja iloinen, merkillinen kaikumaan, ja oikea rauhan satama keskellä\nmeluavia katuja.\n\nSellaiseen valkamaan soveltui rauhallinen alus, ja rauhallinen se\nolikin. Tohtori asui kahdessa kerroksessa, vanhassa hiljaisessa\ntalossa, jossa muka päivin harjoitettiin montakin ammattia,\nmutta joista hyvin vähän tiesi päivällä ja yöllä ei ollenkaan.\nTakarakennuksessa, johon pääsi pihan kautta, ja jossa plataanin\nviheriäiset lehdet humisivat, sanottiin urkuja rakennettavan\nja kerrottiin, että joku salaperäinen jättiläinen takoi siellä\nkultaa ja hopeaa, ja hän olikin naulannut kultaisen käsivarren\nseinälle etehisen luo -- ikäänkuin olisi hän takoillut itsensä niin\nkauniiksi ja uhannut kaikkia vieraita samallaisella muutoksella.\nNäistä ammateista tiesi hyvin vähän, samoin eräästä yksinäisestä\nvuokralaisesta, jonka kerrottiin asuvan yläkerrassa sekä hämärästä\nnuoranpunojasta, jonka konttoori muka oli alikerrassa. Silloin\ntällöin eksynyt käsityöläinen, vetäen takkia päälleen kulki etehisen\nläpi, jokin vieras tirkisteli sisään, tai kuului pihan poikki etäinen\nhelinä, tai jyske kultaisen jättiläisen luota. Mutta nämät olivat\nvain poikkeuksia, sillä plataani talon takana ja kaiku kadun kulmassa\nolivat omia herrojaan sunnuntaiaamusta lauvantai-iltaan asti.\n\nTohtori Manette vastaanotti täällä potilaita, joita hänen luokseen\nhoukutteli hänen vanha maineensa -- jonka epämääräiset kuiskaukset\nhänen kohtalostaan olivat herättäneet uuteen eloon. -- Hänen\ntietonsa, valppautensa ja taitavuutensa kekseliäihin kokeihin nähden,\nvaikuttivat, että hän oli jotenkin käytetty. Ja hän ansaitsi sen\nminkä tarvitsi.\n\nKaiken tämän tiesi, tunsi ja ajatteli herra Jarvis Lorry,\nsoittaessaan rauhallisen kulmatalon kelloa kauniina\nsunnuntai-iltapuolena.\n\n\"Onko tohtori Manette kotosalla?\"\n\nHäntä odotettiin kotia.\n\n\"Onko neiti Lucy kotosalla?\"\n\nHäntä odotettiin kotia.\n\n\"Onko neiti Pross kotona.\"\n\nMahdollisesti hän oli kotona, mutta palvelijan oli tahdoton ennakolta\ntietää aikoiko neiti Pross myöntää tai kieltää tätä tosiasiaa.\n\n\"Olenpahan sitten itse kotona täällä\", sanoi herra Lorry, nousten\nyläkertaan.\n\nVaikka ei neiti Manette lainkaan tuntenut synnyinmaataan, näytti\nhänellä olevan synnynnäinen lahja vähillä keinoilla saada paljon\naikaan, joka on Ranskan tyttärien hyödyllisimpiä ja miellyttävimpiä\nominaisuuksia. Joskin kalustus oli yksinkertainen, kaunisti\nhuonetta niin moni pieni koriste, joiden ainoa arvo oli niitten\naistikkaisuudessa ja sievyydessä, että se tuntui viehättävältä.\nKoko kodin järjestäminen suuremmasta pienempään, värien sommittelu,\nhauska vaihtelu ja vastakohdat, joita oli saavutettu kekseliäiden\npikkuseikkain, keveiden käsien, kirkkaiden silmien ja hyvän järjen\navulla, olivat samalla kertaa niin miellyttävät itsessään, ja\nkuvasivat niin talon pikku emäntää, että herra Lorrysta, seistessään\nja katsellessaan ympärilleen, näytti kuin olisivat tuolit ja\npöydät sillä erityisellä ilmeellä, jonka hän nyt niin hyvin tunsi,\nkyselleet, hyväksyikö hän heitä?\n\nMolemmissa kerroksissa oli kolme huonetta, ja välillä olevat ovet\nolivat avoinna, että ilma pääsisi vapaasti kulkemaan niissä. Herra\nLorry havaitsi hyvillä mielin, että aistikas sisustus oli joka\nhuoneessa yhtä sopusuhtainen. Ensimmäinen oli paras huone ja siinä\nolivat Lucyn linnut, kukkaset, kirjat, kirjoitus- ja työpöytä ynnä\nvesivärilaatikko, toinen oli tohtorin vastaanottohuone ja ruokahuone,\nkolmas, jonne plataanin kahisevat lehdet pihalta loivat vaihtelevia\nvarjoja, oli tohtorin makuuhuone -- ja siellä olivat nurkassa\nkäyttämätön suutarinrahi ja työkalut, melkein samassa järjestyksessä\nkuin ne olivat olleet viheliäisen talon viidennessä kerroksessa,\nviinituvan vieressä, Saint-Antoinen esikaupungissa Pariisissa.\n\n\"Minua ihmetyttää\", sanoi herra Lorry katseltuaan ympärilleen, \"että\nhän pitää luonaan tätä kärsimyksensä muistia.\"\n\n\"Ja mitä ihmettelemistä siinä?\" kuului äkillinen kysymys hänen\ntakanaan, joka sai hänet hätkähtämään.\n\nSe oli neiti Pross, hurja, punatukkainen, kovakourainen nainen, jonka\nkanssa hän oli tutustunut Royal Georgen hotellissa Doverissa ja jota\ntuttavuutta hän sittemmin oli uudistanut, joka tämän kysymyksen teki.\n\n\"Luulin --\" alkoi herra Lorry.\n\n\"Te muka luulitte!\" sanoi neiti Pross ja herra Lorry nöyrtyi.\n\n\"Kuinka jaksatte?\" kysyi tämä nainen sitten -- terävästi, mutta\nsamassa koetti hän osottaa, että hän ei kantanut mitään vihaa.\n\n\"Jaksan sangen hyvästi, kiitän teitä\", vastasi herra Lorry pehmeästi.\n\"Mitenkä itse jaksatte?\"\n\n\"Ei kehumista\", sanoi neiti Pross.\n\n\"Eikö todellakaan?\"\n\n\"Ei todellakaan!\" sanoi neiti Pross. \"Olen hyvin levoton pikku\nlintuneidistäni.\"\n\n\"Todellakin?\"\n\n\"Jumalan tähden sanokaa jotain muuta kuin todellakin, tai te\nkiusaatte minut kuoliaaksi\", sanoi neiti Pross, jonka luonne\n(vastakohtana hänen vartalolleen) oli lyhyt.\n\n\"Todenko perästä?\" sanoi herra Lorry.\n\n\"Todenko perästä ei myöskään kuulu hauskalta\", vastasi neiti Pross,\n\"mutta paremmalta sentään. Niin, olen sangen levoton.\"\n\n\"Saanko luvan kysyä syytä?\"\n\n\"En ollenkaan siedä että ihmisiä, jotka eivät laisinkaan ole\nlintuneitini arvoiset, tulee tänne tusinoittain häntä katsomaan\",\nsanoi neiti Pross.\n\n\"_Tuleeko_ tänne tosiaankin tusinoittain ihmisiä sitä varten?\"\n\n\"Sadottain.\"\n\nTälle rouvasihmiselle oli omituista (kuten monelle muulle ihmiselle\nsekä ennen että jälkeen hänen aikaansa) että niin pian kuin hänen\nensi lausumaansa epäiltiin, liioitteli hän sitä.\n\n\"Hyvänen aika!\" sanoi herra Lorry, ja se oli hänestä paras huomautus,\nminkä hän taisi keksiä.\n\n\"Minä olen elänyt lemmittyni luona -- tai lemmittyni on elänyt minun\nluonani kymmenvuotiaasta asti, hän maksoi minulle elatuksestaan, jota\nhän ihan varmaan ei olisi tehnyt, siitä voitte panna päänne pantiksi,\njos minä olisin saattanut ylläpitää itseäni tai häntä ilmaiseksi. Ja\ntämä on tosiaankin hyvin kovaa\", sanoi neiti Pross.\n\nKoska herra Lorry ei tarkalleen tiennyt mikä oli niin kovaa, pudisti\nhän päätään, jota hän muuten teki sopivissa ja sopimattomissa\ntilaisuuksissa.\n\n\"Kaikenmoiset ihmiset, jotka eivät vähääkään ole aarteeni vertaiset,\nkäyvät täällä alinomaa\", sanoi neiti Pross. \"Kun te alotitte --\".\n\n\"Kun _minä_ alotin, neiti Pross?\"\n\n\"Ettekö sitten alottaneet? Kuka palautti hänen isänsä elämään?\"\n\n\"Oh! Jos _se_ oli alottamista --\" sanoi herra Lorry.\n\n\"Ei suinkaan se lopettamistakaan ollut? Sanon vain, että kun te\nalotitte, oli se aika vaikeata, eipä siltä, että näkisin mitään muuta\nvikaa tohtori Manettessa kuin että hän ei ole sellaisen tyttären\narvoinen, ja se ei ole mikään moite häntä kohtaan, sillä eihän saata\notaksuakkaan, että kukaan olisi hänen arvoisensa missään suhteessa.\nMutta kaksin- ja kolminkerroin vaikeata on nähdä joukottain ja\nkasottain ihmisiä, jotka juoksevat tohtoria tavottelemassa (hänelle\nolisin vielä antanut anteeksi) ja ryöstävät lintuneitini rakkauden\nminulta.\"\n\nHerra Lorry tiesi neiti Prossin hyvin mustasukkaiseksi, mutta hän\ntiesi myös, että hänen omituisen pintansa alla piili yksi noita\nepäitsekkäitä olentoja -- joita vain naisissa tapaamme, -- jotka\npelkästä rakkaudesta ja ihailusta antautuvat vapaaehtoisiksi\norjiksi nuoruudelle, itse sen kadotettuaan, kauneudelle, jota eivät\nkoskaan omistaneet, luonnonlahjoille, joita heidän ei koskaan\nonnistunut saavuttaa, ja valoisille toiveille, jotka eivät koskaan\nvalaisseet heidän synkkää olemassaoloaan. Hän tunsi tarpeeksi\nelämää, tietääkseen, ettei löydy mitään parempaa kuin sydämmen\nuskollinen palvelus, kun se on siinä muodossa ja suoritetaan vapaana\nitsekkäisyydestä ja hän tunsi niin lämmintä kunnioitusta sitä\nkohtaan, että kun hän mielikuvituksessaan jakeli hyvityksiä -- niin\nme kaikki enemmän tai vähemmän teemme --, asetti hän neiti Prossin\npaljoa lähemmäksi alimmaisia enkeleitä kuin monen muun naisen, joka\nluonnon ja olojen puolesta oli verrattoman paljon parempiosainen ja\njolla vielä oli tilikin Tellsonin pankissa.\n\n\"Ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaankaan kuin yksi mies,\njoka olisi lintuneitini arvoinen\", sanoi neiti Pross, \"ja se on\nveljeni Solomon, ellei hän olisi hieman erehtynyt elämässä.\"\n\nTässä olivat herra Lorryn tutkimukset neiti Prossin persoonallisissa\nelämänvaiheissa vahvistaneet sen tosiasian, että hänen veljensä\nSolomon oli sydämetön konna, joka oli riistänyt häneltä kaiken\nomaisuuden omille voitonpyrinnöilleen, jättäen hänet ainiaaksi\nköyhyyden valtaan, ilman vähintäkään omantunnonvaivaa. Neiti Prossin\njärkähtämätön usko Solomoniin (pieni erehdys poisluettuna) oli herra\nLorryn mielestä vakava asia, ja lisäsi paljon hänen hyviä ajatuksiaan\nhänestä.\n\n\"Koska olemme kahdenkesken tällä hetkellä ja molemmat olemme\nasiaihmisiä\", sanoi herra Lorry heidän palattuaan saliin, johon\nistuutuivat tuttavallisesti yhdessä, \"sallikaa minun kysyä\nteiltä -- eikö tohtori koskaan Lucyn kanssa puhuessaan viittaile\nsuutariaikaansa.\"\n\n\"Ei koskaan.\"\n\n\"Ja kuitenkin säilyttää hän luonaan tuon rahin ja nuo työkalut?\"\n\n\"Mutta\", sanoi neiti Pross pudistaen päätään, \"en sano, ettei hän\nviittaile siihen sisällisesti.\"\n\n\"Luuletteko hänen paljon sitä ajattelevan?\"\n\n\"Luulen\", sanoi neiti Pross.\n\n\"Kuvailetteko --\" alotti herra Lorry, mutta neiti Pross keskeytti\nhäntä jyrkästi:\n\n\"En kuvaile koskaan mitään. Minulla ei ole lainkaan mitään\nmielikuvitusta\".\n\n\"Kiitän oikaisusta; otaksutteko -- te kai joskus menette niin\npitkälle, että otaksutte jotain?\"\n\n\"Silloin tällöin\", sanoi neiti Pross.\n\n\"Otaksutteko\", jatkoi herra Lorry, veitikkamainen välke kirkkaissa\nsilmissään, häntä ystävällisesti silmäillessään, \"että tohtori\nManettella, näitten vuosien kuluessa on ollut oma ajatuksensa\nrääkkäyksensä syystä, ja ehkäpä vielä rääkkääjäinsä nimestäkin.\"\n\n\"En otaksu muuta kuin mitä lintuneitini minulle sanoo.\"\n\n\"Ja hän sanoo.\"\n\n\"Että hän niin luulee.\"\n\n\"Älkää nyt minuun suuttuko, joskin teen teille näitä kysymyksiä;\nolenhan vain tuhma asiamies ja te olette asianainen.\"\n\n\"Tuhma?\" sanoi neiti Pross sävyisästi.\n\nHerra Lorry, joka melkein toivoi, että hän olisi jättänyt pois\ntämän häveliään laatusanan, vastasi: \"Ei, ei, ei. Ei suinkaan.\nMutta palatkaamme asioihin -- eikö ole omituista, ettei tohtori\nManette, joka epäilemättä on syytön kaikkiin rikoksiin, kuten me\nkaikki olemme vakuutetut, koskaan koske tätä kysymystä. Joskin ei\njuuri keskusteluissaan minun kanssani, vaikka olimmekin asiatuttavat\nmonta vuotta takaperin ja nyt olemme läheiset ystävät, mutta kauniin\ntyttärensä kanssa, johon hän on niin kiintynyt, ja joka on niin\nsyvästi kiintynyt häneen. Uskokaa minua, neiti Pross, en ota tätä\nasiaa puheeksi uteliaisuudesta, vaan lämpimästä osanotosta.\"\n\n\"No hyvä! Minun ymmärrykseni mukaan, ja se ei paljon merkitse, vai\nmitä\", sanoi neiti Pross, lauhtuen hänen anteeksipyynnöistään,\n\"pelkää hän kosketella tätä asiaa.\"\n\n\"Pelkää.\"\n\n\"Onhan se hyvin selvää. Sehän on kauhea muisto, johtuihan hänen\nheikkomielisyytensä siitä, ja koska hän ei tiedä mitenkä hänen\njärkensä pimeni, eikä mitenkä hän jälleen tointui, ehkäpä hän pelkää\njälleen vaipuvansa entiseen pimeyteen. Tämähän jo minun mielestäni on\nomiaan tekemään tämän aineen hänelle epämiellyttäväksi.\"\n\nNäin syvämietteistä muistutusta ei herra Lorry odottanut. \"Olette\noikeassa\", sanoi hän, \"ja kuinka kauheata on sitä ajatella. Mutta\nneiti Pross, epäilen josko se on hyväksi tohtori Manettelle, että hän\naina sulkee nämät masentavat ajatukset itseensä. Niin, se on tämä\nepäilys ynnä siitä johtuva levottomuus, joka on aiheuttanut tämän\ntuttavallisen keskustelumme.\"\n\n\"Se ei ole autettavissa\", sanoi neiti Pross, päätään pudistaen.\n\"Jos kajootte siihen kohtaan, tapahtuu heti muutos pahempaan päin.\nParempi jättää se sikseen. Sanalla sanoen, se aine on jätettävä\nsikseen. Väliin nousee hän vuoteeltaan sydänyönä, ja me täällä\nyläkerrassa kuulemme hänen käyskentelevän edestakasin, edestakasin\nhuoneessaan. Pikku lintuni ymmärtää siitä, että hän ajatuksissaan on\nkäyvinään edestakasin vanhassa vankilassaan. Hän kiiruhtaa silloin\nalakertaan ja he kulkevat yhdessä edestakasin, edestakasin, kunnes\nhän tyyntyy jälleen. Mutta hän ei koskaan sanallakaan mainitse\nlevottomuutensa oikeata syytä ja pikku lintuni näkee parhaaksi olla\nsiihen viittailematta. Äänettöminä kulkevat he yhdessä edestakasin,\nedestakasin, kunnes lintuseni rakkaus ja seura on saattanut hänet\nentiselleen.\"\n\nVaikka neiti Pross vakuutti, ettei hänellä ollut mielikuvitusta,\nosotti hänen tapansa kertoa ja sanoa edestakasin, edestakasin, että\nhän täysin käsitti sitä kalvavaa tuskaa joka seuraa, kun ihminen\nalituisesti on saman surullisen ajatuksen vainoomana, ja se osotti\nmyös että hänellä oli kylläkin mielikuvitusta.\n\nOn jo mainittu, että tämä kadunkulma oli merkillinen kaikunsa\npuolesta, nyt kuului niin selvästi läheneviä askelia, että tuntui\nkuin pelkkä mainitseminen väsyneestä, edestakasin vaeltamisesta olisi\nne synnyttänyt.\n\n\"Tässä he ovat!\" sanoi neiti Pross, ja nousi keskeyttääkseen\nkeskustelua, \"ja pian on täällä sadottain ihmisiä!\"\n\nTämä kadunkulma oli niin merkillinen akustiikkaan nähden, se oli\nniin merkillinen korva, että kun herra Lorry katseli ikkunasta\nnähdäkseen isää tyttärineen, joitten askeleet äsken kuuluivat, luuli\nhän, etteivät he koskaan saapuisi. Kaiku ei ainoastaan hälvennyt\npois kuin olisivat askeleet poistuneet, vaan uusia askeleita, jotka\neivät koskaan päässeet perille kuului niitten sijaan ja hälvenivät\naivan lähellä. Isä tyttärineen tuli viimein näkyviin ja neiti Pross\nvastaanotti heitä etehisen ovella.\n\nOli hauska nähdä mitenkä pahasisuinen, punatukkainen ja ruma neiti\nPross riisui hatun lemmittynsä päästä, hänen noustuaan ylös rappusia,\nmitenkä hän puhdisti sitä nenäliinansa nipukoilla, puhalsi pois\ntomun siitä, kääri kokoon päällysnutun ja silitti hänen rikkaita\nkutriaan yhtä ylpeästi kuin hän olisi silittänyt omia hiuksiaan jos\nhän olisi ollut naisista kaunein ja ylpein. Hauska oli myös nähdä\nhänen lemmittynsä kiittävän ja syleilevän häntä ja vastustelevan\nhänen liikanaista huolenpitoaan, jota hän uskalsi vain leikiten\ntehdä, neiti Pross olisi muuten syvästi loukkaantuneena vetäytynyt\nhuoneeseensa itkemään. Hauska oli myös nähdä tohtoria kun hän katseli\nheitä ja sanoi neiti Prossille, että hän hemmotteli Lucyä, mutta\nhänen katseensa ja äänensä olivat jos mahdollista vielä enemmän\nhemmottelevia. Entäs herra Lorry sitten pienessä peruukissaan,\nmitenkä hän säteili, kiittäen onnen tähteään, joka oli valaissut\nhänet vanhoilla päivillään lämpimään kotiin. Mutta tätä hauskaa näköä\nei tullutkaan satakunta ihmisiä katsomaan ja herra Lorry odotti\nturhaan neiti Prossin ennustuksien täyttymistä.\n\nPäivällisaika oli käsissä, mutta satoja ihmisiä ei vaan kuulunut.\nPienen talouden keittiön puoli oli neiti Prossin huostassa ja hän\nsuoritti aina tehtävänsä mainiosti. Hänen päivällisensä olivat\npuolittain ranskalaiset ja puolittain englantilaiset ja ne olivat\nkaikessa yksinkertaisuudessaan niin mainiot ja niin sievästi katetut\nettä parempaa ei voinut vaatia. Koska neiti Prossin ystävyys oli\nkauttaaltaan käytännöllistä laatua oli hän kuljeksinut Sohossa ja\nlähitienoilla etsimässä köyhiä ranskalaisia, jotka killinkien ja\npuolikruunujen houkuttelemina, ilmaisivat hänelle keittotaidon\nsalaisuuksia. Näiltä Gallian hävinneiltä pojilta ja tyttäriltä oli\nhän oppinut niin ihmeellisiä temppuja, että vaimo ja tyttö, jotka\nmuodostivat palvelijakunnan, pitivät häntä oikeana taikavaimona tai\nTuhkimon kummina, joka lähetti noutamaan kanan, kaniinin tai vähän\nvihanneksia ja muutti ne miksi tahtoi.\n\nSunnuntaina aterioi neiti Pross tohtorin pöydässä, mutta muuten\npiti hän oman päänsä ja söi epämääräisellä ajalla, joko keittiön\npuolella tai omassa huoneessaan toisessa kerroksessa, -- sinisessä\nhuoneessa, jonne ei kukaan muu kuin hänen Lintuneitinsä saanut\ntulla. Tällä kertaa oli neiti Pross pikku lintunsa ystävällisten\nkasvojen ja käytöksen vaikutuksesta erinomaisen suopea ja niinpä oli\npäivällinenkin hyvin hauska.\n\nPäivä oli tukahduttava, ja päivällisen jälkeen ehdotti Lucy, että\nviini kannettaisiin ulos plataanin alle, jotta he saattaisivat istua\nulkona raittiissa ilmassa. Koska kaikki kävi hänen mielensä mukaan,\nmenivät he ulos plataanin alle ja hän kantoi itse viinin herra Lorryn\nvaralle. Hän nimitti itseään herra Lorryn juomanlaskijaksi ja heidän\nistuessaan plataanin alla puhelemassa, hoiti hän hänen lasiaan,\nkatsoen että se aina oli täynnä.\n\nSalaperäiset talot katselivat heitä ja plataani kuiskaili omalla\ntavallaan heidän päänsä päällä.\n\nMutta satoja ihmisiä ei vieläkään ilmestynyt. Herra Darnay saapui\nkyllä heidän istuessaan plataanin alla, mutta siinä oli vain yksi.\n\nTohtori Manette vastaanotti hänet ystävällisesti, samoin Lucy. Mutta\nneiti Pross tunsi äkkiä nykimisiä päässä ja ruumiissa ja meni sisään.\nHän oli usein tämän vamman alaisena ja kutsui sitä arkipuheessa:\n\"puistatukseksi\".\n\nTohtori oli parhaimmalla tuulellaan ja näytti tavattoman nuorelta.\nTällaisina hetkinä oli yhdennäköisyys hänen ja Lucyn välillä hyvin\nsuuri ja heidän siinä vierekkäin istuessa, Lucyn nojatessa päätään\nhänen olkapäihinsä ja hän käsivarttaan Lucyn tuolille, oli hyvin\nhauska havaita tätä yhdennäköisyyttä.\n\nHän oli koko päivän puhunut monesta asiasta ja erinomaisen\nvilkkaasti. \"Kuulkaa, tohtori Manette\", sanoi herra Darnay,\nheidän istuessaan plataanin alla, ja hän sanoi sen jatkona heidän\nkeskusteluunsa, he olivat nimittäin puhelleet Lontoon vanhoista\nrakennuksista -- \"tunnetteko Toweria?\"\n\n\"Olemme Lucyn kanssa olleet siellä, mutta vain satunnaisesti.\nHuomasimme kyllä että se oli mieltäkiinnittävä, mutta siinä kaikki!\"\n\n\"_Minä_ olen ollut siellä, kuten muistanette\", sanoi Darnay\nhymyillen, mutta samassa harmista punehtuen, \"vaikka en siinä\nasemassa, että olisin voinut tutkia sitä. Minulle kerrottiin\nmerkillinen juttu siellä ollessani.\"\n\n\"Mikä juttu se oli?\" kysyi Lucy.\n\n\"Heidän tehdessään muutoksia siellä, löysivät työmiehet vanhan\nvankiluolan, joka vuosikausia oli ollut muurattu ja unohdettu.\nJokainen kivi sisäseinissä oli täynnä kirjoituksia, vankien\nleikkelemiä -- päivämääriä, nimiä, valituksia ja rukouksia.\nKulmakiveen eräässä nurkassa, oli vanki, joka luultavasti oli\nmestattu, viime työkseen leikellyt kolme kirjainta. Niihin oli\nkäytetty hyvin vaillinaista asetta ja työ oli tapahtunut kiireessä\nja epävarmasti. Ensin näytti kuin olisi siihen leikelty D.I.C. mutta\nlähemmin tutkittaessa huomattiin viimeinen kirjain G:ksi. Ei missään\nmuistiinpanoissa eikä kertomuksissa löytynyt mitään vankia niillä\nalkukirjaimilla, ja turhaan arvailtiin mikä nimi se saattoi olla.\nViimein otaksuttiin etteivät kirjaimet merkinneetkään alkukirjaimia,\nvaan sanaa: 'Dig' (kaiva.) Kirjoituksen alla oleva laattia kaivettiin\ntarkasti ja maassa kiven tai tiililevyn alla löydettiin jäännöksiä\npaperista ja pienestä nahkapussista. Tuntemattoman vangin kirjoitus\nei koskaan tule luetuksi, mutta hän oli kirjoittanut jotain ja\npiilottanut sen vanginvartialta.\"\n\n\"Isäni\", huudahti Lucy, \"sinä voit pahoin.\"\n\nTohtori oli äkkiä kohonnut pystyyn, pidellen päätään käsillään. Hänen\nulkomuotonsa ja käytöksensä pelotti heitä kaikkia.\n\n\"En, lapseni, en voi pahoin. Mutta suuria vesipisaroita putosi\npäälleni ja sai minut säpsähtämään. Parasta lienee, että menemme\nsisään.\"\n\nHän toipui melkein heti. Satoi tosiaankin suuria pisaroita, ja\nhän näytti heille niitä kädessään. Mutta hän ei puhunut sanaakaan\nlöydöstä ja heidän mennessään sisään, havaitsi herra Lorryn asiasilmä\ntai oli havaitsevinaan hänen kasvoissaan kun ne kääntyivät Charles\nDarnayn puoleen, saman omituisen ilmeen kuin oikeussalin käytävässä.\n\nMutta hän hillitsi itseään niin pian, että herra Lorry epäili\nasiasilmäänsä. Kultaisen jättiläisen käsivarsi etehisessä ei ollut\nhäntä vakavampi, kun hän seisahtui sen alle ja sanoi vielä olevansa\ntottumaton sellaisiin pikku sattumiin ja ehkäpä hän ei koskaan niihin\ntottuisikaan ja hän selitti että sade oli häntä pelottanut.\n\nOli teenjuonnin aika ja neiti Pross askarteli teekeittiön ääressä,\nuuden \"puistatuksen\" uhrina, mutta satoja ihmisiä ei vaan kuulunut.\nHerra Carton oli saapunut mutta sittenkin niitä oli vain kaksi.\n\nIlta oli niin painostava, että vaikka ovet ja ikkunat olivat\nseljällään olivat he menehtyä kuumuuteen.\n\nTeetä juotuaan, muuttivat he kaikki ikkunan ääreen ja katselivat ulos\npainavaan hämärään. Lucy istui isänsä vieressä, Darnay hänen toisella\npuolellaan ja Carton nojautui ikkunaan. Uutimet olivat pitkät ja\nvalkoset ja jotkut ukkosilman puuskaukset, jotka pyörivät sisälle\nkadunkulmaan, lennättivät ne kattoon ja liehuttivat niitä kuin\naavesiipiä.\n\nSadepisarat tippuivat yhä, \"ne ovat suuret ja raskaat, mutta ne\nputoavat harvaan\", sanoi tohtori Manette. \"Rajuilma lähestyy\nhitaasti.\"\n\n\"Mutta varmaan\", sanoi Carton.\n\nHe puhuivat hiljaa, kuten ihmiset tavallisesti tekevät jotain\nodottaessaan, ja kuten aina on tapana pimeässä huoneessa salamaa\nodottaessa.\n\nKaduilla ihmiset kiirehtivät suojaa hakemaan ennen rajuilman\npuhkeamista. Ihmeellinen, kaikuva kadunkulma kajahteli lähenevistä ja\netenevistä askelista, vaikka ei siellä ollut ainoatakaan kulkevaa.\n\n\"Ihmisiä on joukottain liikkeellä ja kumminkin tämä on erämaa\", sanoi\nDarnay heidän kuunneltuaan hetkisen.\n\n\"Eikö tämä kaiku tee syvää vaikutusta, herra Darnay?\" kysyi Lucy.\n\"Väliin olen istunut täällä iltasin ja kuvaillut -- mutta mielettömän\nmielikuvituksen pelkkä varjokin saa minut värisemään tänä iltana, kun\nkaikki on niin pimeätä ja juhlallista.\"\n\n\"Sallikaa meidänkin väristä. Saammeko kuulla mielikuvitustanne.\"\n\n\"Teistä se on vain tyhjää. Sellaiset mielijohteet, luulen,\nvaikuttavat vain niihin, joissa ne syntyvät; niitä ei käy kertominen.\nOlen väliin iltasin istuskellut täällä yksin kuuntelemassa, kunnes\nkuvailen, että täällä kajahteleva kaiku on niitten askelien kaiku,\njoita me sitten elämämme kuluessa kuulemme.\"\n\n\"Siinä tapauksessa on se aika ihmisjoukko, joka tulee esiintymään\nelämässämme\", puuttui Sydney Carton puheeseen jurolla tavallaan.\n\nAskeleita kuului yhä ja ne kiirehtivät yhä kiivaammin. Kulma kaikui\nja vastakaikui askelista, jotkut tuntuivat juoksevan ikkunain alla,\ntoiset huoneessa, toiset olivat läheneviä, toiset eteneviä, toiset\nseisahtuivat ja toiset kerrassaan vaikenivat; kaikki kulkivat\netäisillä kaduilla, ei yksikään näkösällä.\n\n\"Kuuluvatko nämät askeleet meille kaikille, neiti Manette, tai\npitääkö meidän jakaa ne keskenämme.\"\n\n\"Sitä en tiedä, herra Darnay, sanoinhan teille, että se oli\nhoukkamainen mielenjohtuma, mutta te käskitte minun kertomaan sitä.\nKun olen antautunut siihen ajatukseen, olen ollut yksinäni ja silloin\nolen mielessäni kuvitellut niitä niitten ihmisten askeleiksi, jotka\ntulevat vaikuttamaan isäni tai minun elämään.\"\n\n\"Minä otan ne haltuuni\", sanoi Carton. \"_Minä_ en tee kysymyksiä\nenkä ehtoja. Suuri ihmisjoukko ryntää vastaamme, ja neiti Manette,\nminä näen ne -- salaman valossa.\" Hän lisäsi viimeiset sanat ankaran\nleimauksen jälkeen, joka valaisi hänet ikkunaan nojautuneena.\n\n\"Ja minä kuulen heidän tulevan!\" lisäsi hän jyrinän jälkeen. \"Tässä\nhe tulevat, nopeasti, hurjasti ja raivokkaasti!\"\n\nHän tarkotti sateen kohinaa ja huminaa ja sade keskeytti hänet sillä\nsen aikana ei mikään ääni kuulunut. Kauhistuttava rajuilma puhkesi\njyrinään, salamoihin ja rankkasateeseen eikä herennyt hetkeksikään\nennenkuin kuu kohosi taivaalle sydänyön aikana.\n\nPuhtaassa ilmassa soi kello yksi pyhän Paavalin kirkossa, kun\nherra Lorry lähti kotiaan Clerkenwelliin Jerryn saattamana, joka\noli pitkävartisissa saappaissa ja kantoi lyhtyä kädessään. Tiellä\nSohon ja Clerkenwellin välillä, löytyi yksinäisiä paikkoja ja herra\nLorry, joka muisti maantienrosvoja, antoi aina Jerryn tehdä tämän\npalveluksen, vaikka tavallisesti pari tuntia aikasemmin.\n\n\"Minkälainen yö!\" sanoi herra Lorry. \"Tällainen yö voisi melkein\nherättää kuolleet haudoistaan.\"\n\n\"Sitä yötä, herra en ole koskaan nähnyt -- enkä myös mahda kohdata\nketään, joka sen näkee\", vastasi Jerry.\n\n\"Hyvää yötä, herra Carton\", sanoi asiamies. \"Hyvää yötä, herra\nDarnay. Vietämmeköhän enää eläissämme tällaista yötä yhdessä?\"\n\nEhkäpä. Ja ehkäpä he vielä saavat nähdä sen suuren ihmisjoukon\nkohinalla ja jyrinällä ryntäävän vastaansa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nMonseigneur kaupungissa.\n\n\n_Monseigneur_ oli yksi hovin mahtavampia herroja, ja hänellä oli\ntavanmukainen joka neljäntenätoista päivänä uudistuva vastaanottonsa\nsuuressa palatsissaan Pariisissa. Monseigneur oli sisäisessä\nhuoneessaan, ja se oli kaikkein pyhin ihailijaparvelle, joka odotti\nulkopuolella olevassa pitkässä huonejonossa. Monseigneur oli\nparhaallaan juomassa suklaataan. Monseigneur nieli helposti monta\nasiaa, ja moni tyytymätön sielu arveli, että hän oli aika vauhtia\nnielemäisillään koko Ranskanmaan, mutta aamusuklaa ei saattanut\nluiskahtaa alas hänen kurkustaan, ellei häntä ollut auttamassa neljä\nvankkaa miestä, kokkia lukuunottamatta.\n\nNiin, neljä miestä tarvittiin kohottamaan onnellista suklaata\nMonseigneurin huulille, kaikki neljä loistivat kiiluvissa\nkoristuksissa ja ylimmäinen niistä ei tullut toimeen ilman kahta\nkultakelloa taskussaan, Monseigneurin käytäntöön paneman, ylevän\nja aistikkaan muodin mukaan. Yksi lakeija kantoi suklaakupin\nMonseigneurin pyhään läheisyyteen, toinen jauhoi ja hieroi suklaata\npienellä koneella, jota hän sitä tarkoitusta varten kantoi mukanaan,\nkolmas tarjoskeli onnen suosimaa pyyhettä, neljäs (kultakellojen\nkantaja) kaasi suklaan kuppiin. Monseigneurin olisi ollut mahdoton\nsäilyttää korkea paikkansa ihailevan taivaan alla, jos hän olisi\nluovuttanut yhdenkään näistä lakeijoista. Musta olisi tahra ollut\nhänen vaakunakilvellään, jos hänen suklaataan olisi halvasti\ntarjonnut vain kolme palvelijaa, ja jos niitä olisi ollut kaksi,\nolisi hän häpeästä kuollut.\n\nMonseigneur oli eilisiltana ollut pienillä illallisilla, joissa myös\nteatterilla ja oopperalla oli viehättävät edustajansa. Monseigneur\noli useimpina iltoina pikku illallisilla tenhoavassa seurassa.\nMonseigneur oli niin kohtelias, niin vaikutuksille altis, että\nteatteri ja ooppera vaikuttivat paljon enemmän ikäviin valtioasioihin\nkuin koko Ranskanmaan tarpeet. Se oli onnellinen asianhaara\nRanskalle, kuten kaikille maille, jotka saavat sen kohtalon omakseen\n-- kuten se aina oli esimerkiksi Englannille, hilpeitten Stuartien\nkaivattuina aikoina, jotka möivät sen.\n\nMonseigneurilla oli tosiaankin ylevä käsitys yleisistä\nvaltionasioista, hän antoi nimittäin kaiken kulkea omia teitään,\nerikoisista valtionasioista oli Monseigneurilla toinen todellakin\nylevä käsitys, että kaiken oli käyminen hänen teitään -- ja tuli\nkartuttaa hänen valtaansa ja kukkaroaan. Huvituksiensa suhteen\nMonseigneurilla oli myös se tosiaankin ylevä käsitys, että maailma\noli olemassa niitä varten. Hänen mielilauseensa oli: \"Maa ja kaikki\nmikä siihen kuuluu, on minun, sanoo Herra\".\n\nJa kuitenkin oli Monseigneur vähitellen huomannut, että hänen\nasioissaan, sekä julkisissa, että yksityisissä ilmestyi vaikeuksia,\nsiksi oli hänen ollut pakko liittyä veronkannon urakoitsijaan\n[virkamies Ranskan vanhan monarkkiian aikana, joka kantoi urakalla\nvaltion verot. Suom. muist.]; yleiset valtiovarat vaativat tätä\nliittymistä, sillä Monseigneur ei tullut niissä toimeen ja siis\ntäytyi ne jättää jonkun huostaan, joka niitä hoiti; hänen yksityiset\nraha-asiansa vaativat tätä liittymistä syystä, että urakoitsijat\nolivat rikkaat ja että Monseigneur monen sukupolven ylellisyyden ja\ntuhlauksen jälkeen oli tulemaisillaan köyhäksi. Siksi oli Monseigneur\nottanut sisarensa luostarista, kun vielä oli aika torjua uhkaavaa\nhuntua, joka muuten oli halpahintaisin puku jota hän taisi käyttää,\nja lahjoitti hänet palkkiona hyvin rikkaalle urakoitsijalle, joka\noli köyhä sukutaulunsa puolesta. Tämä urakoitsija, jolla oli\nomistajalleen sovitettu kultanuppinen keppi kädessä, oli muun seuran\nmukana etummaisissa huoneissa ja matelevan kunnioituksen esineenä\n-- kaikki muut matelivat hänen edessään paitsi ne, joiden suonissa\nMonseigneurin veri virtasi, siihen luettuna myös hänen oma vaimonsa,\nsillä he katselivat häneen mitä ylhäisimmällä ylenkatseella.\n\nHerra urakoitsija oli komea mies. Kolmekymmentä hevosta potki hänen\ntallissaan, hänen etehisessään istui kaksikymmentäneljä miehistä\npalvelijaa, ja kuusi kamarineitsyttä palveli hänen vaimoaan.\nUrakoitsija, joka ei teeskennellyt toista, vaan oli mitä oli,\nryöväri ja rosvo -- vaikka hänen avioliittonsa olisikin pitänyt\nhäntä johtaa yhteiskunnalliseen siveellisyyteen -- oli ainakin siinä\nsuhteessa suurin todellisuus tässä joukossa, joka sinä päivänä odotti\nMonseigneurin palatsissa.\n\nSillä joskin huoneet olivat kauniit katsella, ja kaunistetut\nkaikilla mahdollisilla koristeilla, mitä sen ajan aisti ja taito\naikaansai, ei vieraissa ollut paljon kehumista. Siellä oli sotilaita\nilman sotilastietoja, meriupseereja, joilla ei ollut aavistusta\nlaivasta, siviilivirkamiehiä ilman käsitystä yleisistä asioista,\njulkeita hengellisiä, jotka olivat maallisia sen sanan pahimmassa\nmuodossa, heidän silmänsä olivat aistilliset, he olivat löysät\nsuustaan, ja vielä löysemmät tavoiltaan; kaikki täydellisesti\nsopimattomia arvoisiin toimiinsa ja valehtelivat kauheasti kun\nolivat kuuluvinaan tähän toimeen; kaikki olivat he jotenkin samasta\nsäädystä kuin Monseigneur ja siksipä oli heitä laadittu kaikkiin\njulkisiin virkoihin, jossa jotain oli saatavana. Sellaisia oli siellä\nkymmenittäin. Olipa siellä yhtäpaljon ihmisiä, jotka eivät olleet\nmissään välittömässä yhteydessä Monseigneurin tai valtion kanssa,\neivätkä minkään todellisen kanssa, eivätkä elämässään kulkeneet\nsuoraa tietä mihinkään todelliseen maalliseen päämaaliin. Siellä oli\nlääkäreitä, jotka olivat koonneet suuria rikkauksia jakamalla makeita\nlääkkeitä kuviteltuja tauteja vastaan, joita ei ollut olemassakaan,\nja he hymyilivät ylhäisille potilailleen Monseigneurin saleissa.\nProjektorit [ehdottelijat, suom. muist.], jotka keksivät kaikellaisia\nkeinoja valtion pikku vammoja parantaakseen, mutta eivät tienneet\nmitään neuvoa kitkeäkseen juurineen yhtä ainoata suurta syntiä,\nlörpöttelivät joutavia jaarituksiaan sille, jonka vain käsiinsä\nsaivat Monseigneurin vastaanottosaleissa. Epäilijäfilosoofit, jotka\nparansivat maailmaa sanoilla ja rakensivat Babelin torneja korteista,\nrynnätäkseen taivasta kohti, keskustelivat tässä kummallisessa\nkokouksessa Monseigneurin luona epäilijäkemistien kanssa, jotka\nharrastivat metallien muutosta. Hienostuneet, hienoimman sivistyksen\nsaaneet herrasmiehet, jotka tänä merkillisenä aikana -- ja sen\njälkeen -- tunnettiin hedelmistään, s.o. väliäpitämättömyydestä\njokaista inhimillisen harrastuksen luonnollista esinettä kohtaan --\nolivat mallikelpoisessa uupumistilassa Monseigneurin palatsissa.\nSellaiset olivat näitten eriävien arvohenkilöitten kodit Pariisin\nhienossa maailmassa, että urkkijoilla tässä Monseigneurin ihailijain\njoukossa -- ja niihin kuului ainakin puolet tästä hienosta seurasta\n-- olisi ollut vaikeata tämän piirin enkeleittenkään joukossa keksiä\nainoatakaan vaimoa, joka ulkomuodoltaan ja tavoiltaan tunnusti\nolevansa äiti. Niin, lukuunottamatta vaivaloisen olennon maailmaan\nsaattamista -- joka ei vielä merkitse äidin nimen toteuttamista\n-- oli äidin tunne aivan tuntematonta tässä hienossa maailmassa.\nMaalaisnaiset kasvattivat ja pitivät sopimattomia lapsukaisia kovassa\nkurissa ja viehättävät kuusikymmenvuotiset mummot pukeutuivat\nkoruvaatteisiin ja kävivät illallisilla kuin kaksikymmenvuotiaat.\n\nEpätodellisuuden pitaalitauti rumensi jokaista inhimillistä olentoa,\njoka oli Monseigneurin saleissa kunniatervehdyksillä. Uloimmassa\nhuoneessa oleskeli puoli tusinaa eriskummallisia olentoja, jotka\nmuutamia vuosia takaperin rupesivat hämärästi aavistamaan, että\nkaikki kulki jotensakin päin mäntyä. Asettaakseen kaikki oikealle\nkannalle oli puolet heistä ruvennut jäseneksi hurjamaiseen lahkoon,\nniin kutsuttuihin kouristajiin, jotka nytkin punnitsivat mielessään,\nrupeisivatko vaahtoamaan, raivoamaan ja kiljumaan tahi vaipuisivatko\npaikalla kaatumatautiin, -- antaakseen siten Monseigneurille helposti\nkäsitettävän varoituksen tulevaisuuden varalle. Näitä derviisheja\nlukuunottamatta oli siellä kolmetoista lahkolaista, jotka paransivat\noloja lörpöttelemällä \"totuuden keskustasta\" ja väittivät, että\nihminen on alkujaan totuuden keskustasta -- joka ei vaatinut paljon\ntodistuksia -- mutta hän ei ole tullut ulos kehästä ja häntä oli\nestettävä lentämästä ulkopuolella kehää, vieläpä työnnettävä takaisin\nkeskustaan paastoamisen ja henkien näkemisen kautta. Nämät tietysti\nkeskustelivat paljon hengistä -- ja tekivät maailmalle palveluksen,\njoka ei missään näyttäytynyt.\n\nMutta kaiken tämän korvaukseksi, oli koko seura Monseigneurin\npalatsissa erinomaisen täydellinen puvussaan. Jos tuomiopäivä olisi\nollut pukupäivä, olisi jokainen siellä oleva ollut ijankaikkisesti\nmoitteeton. Mikä kähertäminen, puuteroiminen ja hiustenkampaus, mikä\nhieno, taidokkaasti säilynyt ja paranneltu iho, mitkä komeat miekat,\njoskin ne olivat vain silmää varten ja mikä kunnianosoitus hajuaistia\nkohtaan! Hienostuneet, hienoimman sivistyksen saaneet herrasmiehet\nkantoivat pieniä, riippuvia helyjä, jotka kilkuttivat heidän veltosti\nliikkuessaan, nämät kultaiset kahleet kilisivät kuin pienet, kalliit\nkellot, ja tämä helinä, silkin ja brokaadin ja hienon liinan kahina\naikaansai ilmassa tuulahduksen, joka löyhytti Saint-Antoinen ja sen\nnielaisevan nälän pois loitolle kaukaisuuteen.\n\nPuku oli se pettymätön talismanni ja lumous, jota käytettiin\npysyttämään kaikkea paikoillaan. Jokainen pukeutui loppumattomiin\npukutansseihin. Tuileriainpalatsista Monseigneurin ja koko hovin\nkautta, kamarin, tuomioistuinten ja koko yhteiskunnan kautta\n(lukuunottamatta linnunpelätyksiä) jatkuivat pukutanssit aina\npyöveliin saakka, joka hänkin lumouksen alaisena oli velvollinen\nvirkailemaan käherrettynä, puuteroittuna, kultanauhatakissa,\npuolikengissä ja valkeissa silkkisukissa. Hirsipuun ja pyörän\nääressä -- piilu oli harvinainen -- \"Monsieur de Paris\", kuten\nhänen virkaveljensä maaseuduilla, \"Monsieur d'Orleans\" ja muut\nhäntä kutsuivat, johti puhetta tässä hienossa puvussa. Kukapa\ntässä seurassa Monseigneurin vastaanotossa Herran vuonna\ntuhat seitsemänsataa kahdeksankymmentä taisi epäillä ettei\njärjestelmä, joka perustui käherrettyyn ja puuteroittuun pyöveliin,\nkultanauhatakissa, puolikengissä ja valkeissa silkkisukissa jäisi itse\ntähdistä eloon.\n\nKun Monseigneur oli vapauttanut neljä miestään taakoistaan ja juonut\nsuklaansa, antoi hän aukaista kaikkein pyhimmän ovet ja astui ulos.\nMikä alamaisuus, mikä liehittely ja mairittelu, mikä orjamaisuus ja\nalhainen nöyryys! Kumartaminen, sekä ruumiin että sielun oli niin\nsuuri, ettei taivaan varalle jäänyt mitään -- joka taisi olla yksi\nsyy toisten lisänä, miksi eivät Monseigneurin ihailijat sitä koskaan\nvaivanneet.\n\nJaellen lupauksen siellä ja hymyilyn täällä, kuiskeen onnelliselle\norjalle ja käden viuhkonnan toiselle, kulki Monseigneur kohteliaasti\nläpi huoneitten kaukaiseen piiriin, jossa totuuden kehä oleskeli.\nSiellä kääntyi Monseigneur, palasi takasin ja sopivan ajan kuluttua\nsulkeutui hän jälleen pyhäkköönsä suklaanhöyryihin, eikä enää\nnäyttäytynyt.\n\nKun näytäntö oli loppunut, muuttui tuulahdus oikeaksi pikku\nmyrskyksi, ja kalliit pikku kellot menivät kilkuttaen alas portaita.\nPian oli vain yksi henkilö jälellä koko joukosta, ja hattu\nkainalossaan ja nuuskarasia kädessään kulki hän hitaasti kuvastimien\nohi ulos.\n\n\"Piru sinut periköön\", sanoi tämä henkilö, seisahtuen viimeiselle\novelle ja kääntyen pyhäkköön päin.\n\nNäin sanoen, tiputti hän nuuskan sormistaan kuin olisi hän ravistanut\ntomun kengistään ja astui tyynesti alas portaita.\n\nHän oli kuudenkymmenen paikkeella oleva mies, komeasti puettu,\nkopea käytökseltään ja kasvot kauniin naamion kaltaiset. Ne olivat\nläpikuultavan kalpeat, hyvin selväpiirteiset, ilme niissä oli varma\nja jyrkkä. Nenä, joka muuten oli kaunismuotoinen, painui vähän\nsisäänpäin molempain sierainten yläpuolella. Näissä molemmissa\nsyvennyksissä tai uurteissa ilmeni ainoa pieni väre, mikä kasvoissa\nkoskaan näyttäytyi. Ne muuttivat joskus värinsä, laajenivat ja\nsupistuivat väliin kuin heikon tykytyksen vaikutuksesta, ja antoivat\nkoko kasvoille kavalan ja julman leiman. Lähemmin tarkastellessa,\nhuomasi, että ilmeen synnytti suun ympärillä oleva piirre, ja liian\nvaakasuorat ja ohuet viivat silmäkuoppain ympärillä, mutta tästä\nhuolimatta olivat kasvot kauniit ja merkilliset.\n\nNiitten omistaja astui alas portaita pihalle, astui vaunuihinsa ja\najoi pois. Häntä ei moni ihminen vastaanoton aikana puhutellut, hän\noli seisonut vähän syrjässä ja Monseigneurin käytös häntä kohtaan\nolisi saattanut olla lämpimämpi. Näissä oloissa oli hänestä sangen\nmiellyttävää nähdä alhaisen kansan hajaantuvan hänen hevosensa\ntieltä ja usein töintuskin pelastuvan niitten jalkoihin joutumasta.\nHänen ajurinsa ajoi kuin olisi hän törmännyt vihollista vastaan, ja\nhänen raivonsa ei aiheuttanut hänen isäntäänsä hillitsemään häntä\nsanalla tai liikkeellä. Valituksia oli joskus kuulunut tässäkin\nkuurossa kaupungissa tänä mykkänä aikana siitä, että ylimykset\najoivat hurjasti kapeilla kaduilla, joissa ei ollut jalkakäytäviä ja\nsaattoivat siten kansanjoukon vaaralle alttiiksi tai runtelivat sitä\nraakamaisella tavalla. Mutta harva välitti tästä niinkään paljon,\nettä olisi pannut sen mieleensä ja tässä kuten muissakin asioissa\nsaivat kurjat raukat itse suoriutua vaikeuksistaan, miten paraiten\ntaisivat.\n\nHurjalla räminällä ja jyryllä ja epäinhimillisellä\nsäälimättömyydellä, jota tuskin meidän päivinämme voisi käsittää,\nryntäsivät vaunut pitkin katuja ja pyöräyttivät kulmissa, naisten\nkirkuessa ja miesten tempoessa toisiaan tai lapsia sen tieltä.\n\nViimein pyörähtivät ne eräässä kulmassa suihkulähteen ohi, yksi\npyöristä sai pahan kolauksen, kuului monen ihmisen äänekästä kirkunaa\nja hevoset kohosivat pystyyn ja pillastuivat.\n\nVaunut luultavasti eivät olisi sittenkään pysähtyneet, ellei\nviimemainittua harmia olisi sattunut, ajoivathan vaunut usein\neteenpäin jättäen haavoitetut jälkeensä, ja miksikä ei? Mutta nyt\nnousi peljästynyt lakeija kiireesti alas ja parikymmentä kättä oli\ntarttunut hevosia ohjaksiin.\n\n\"Mikä on vikana?\" sanoi herra, katsellen tyynesti ulos.\n\nPitkä, yömyssyyn puettu mies oli nostanut mytyn hevosten kavioiden\nvälistä, asettanut sen suihkulähteen jalustalle ja kumartui nyt sen\nyli liassa ja märässä, ulvoen kuin petoeläin.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra markiisi!\" sanoi repaleinen ja nöyrä mies,\n\"se on lapsi.\"\n\n\"Miksi pitää hän niin inhottavaa elämää? Onko se hänen lapsensa?\"\n\n\"Antakaa anteeksi herra markiisi -- se on niin surullista -- on, se\non hänen lapsensa.\"\n\nSuihkulähde oli hiukan syrjällä, sillä katu, jonka varrella se\noli, päättyi kymmenen tai kahdentoista neliömeetterin suuruiseen\navonaiseen paikkaan. Kun pitkä mies äkkiä kohosi maasta ja ryntäsi\nvaunujen luo, tarttui herra markiisi hetkeksi miekkansa kahvaan.\n\n\"Tapettu!\" huusi mies hurjassa epätoivossa, ojentaen molemmat pitkät\nkäsivartensa päänsä yli, häneen tuijottaen. \"Kuollut!\"\n\nKansa keräytyi ympärille ja katseli herra markiisia. Niissä monissa\nsilmissä, jotka häntä tarkastelivat, näkyi vain uteliaisuutta ja\nkiihkoa, ei uhkaa eikä vihaa. Eivätkä he mitään sanoneet, ensimmäisen\nkirkunan jälkeen he vaikenivat ja olivat yhä ääneti. Nöyrän miehen\nääni oli masentunut ja sävyisä syvässä alamaisuudessaan. Herra\nmarkiisi antoi silmänsä luisua heidän ylitsensä, kuin olisivat he\nvain olleet koloistaan ulos kömpineitä rottia.\n\nHän otti esiin kukkaronsa.\n\n\"Se on minusta perin kummallista\", sanoi hän, \"ettette milloinkaan\nopi hoitamaan itseänne ja lapsianne. Joku teistä on aina tiellä.\nMistäpä minä tiedän, vaikkapa olisitte vielä vahingoittaneet\nhevosianikin. Siinä, antakaa hänelle tämä.\" Hän heitti kultakolikon\npalvelijalleen ja kaikkein päät kurkottivat eteenpäin, että näkisivät\nsen putoavan. Pitkä mies ulvoi jälleen melkeinpä epäinhimillisellä\näänellä: \"Kuollut!\"\n\nToisen miehen äkkinäinen tulo, jolle muut antoivat tietä, hillitsi\nhäntä. Nähtyään hänet, viheliäinen raukka heittäytyi hänen kaulaansa,\nnyyhkytti ja itki, viitaten suihkulähteelle, jossa naiset kumartuivat\nliikkumattoman mytyn yli ja hiljaa puuhailivat sen ympärillä. Mutta\nhe olivat yhtä hiljaa kuin miehet.\n\n\"Tiedän, tiedän kaikki\", sanoi vastatullut. \"Ole luja Gaspard!\nParempi oli pikku vauvalle kuolla näin, kuin elää. Hän kuoli\nsilmänräpäyksessä, ilman tuskia. Olisiko hän elänyt hetkeäkään niin\nonnellisena?\"\n\n\"Te olette filosoofi, te\", sanoi markiisi hymyillen. \"Mikä nimenne?\"\n\n\"Defarge.\"\n\n\"Ammattinne?\"\n\n\"Viinikauppias, herra markiisi.\"\n\n\"Tuossa, ota tämä, filosoofi ja viinikauppias\", sanoi markiisi\nviskaten hänelle toisen kultakolikon, \"ja käyttäkää se mielenne\nmukaan. Ovatko hevoset valmiit?\"\n\nSuomatta enää silmäystäkään kansanjoukolle, herra markiisi nojautui\ntaaksepäin vaunuissaan ja oli juuri ajamaisillaan pois kuten ainakin\nhieno herra, joka on sattunut särkemään jokapäiväisen esineen,\nja joka on vahingon maksanut ja jolla on varaa maksaa, kun hänen\nrauhansa taas häiriytyi siitä, että raha lensi vaunuihin ja kilisten\nputosi laattialle.\n\n\"Pidätä\", sanoi herra markiisi. \"Pidätä hevoset! Kuka tämän heitti?\"\n\nHän katseli siihen paikkaan, jossa viinikauppias Defarge äsken\nseisoi, mutta tällä paikalla vääntelihe itseään onneton isä\npitkällään kadulla ja hänen vieressään seisoi tummanverinen, tanakka\nnainen kutoen.\n\n\"Senkin koirat\", sanoi markiisi, mutta hillitysti ja kasvot\nmuuttumattomina, lukuunottamatta molempia pilkkuja nenän päällä.\n\"Minä ajaisin nautinnolla teidän kaikkein ylitse, ja hävittäisin\nteidät juuria myöten maan päältä! Jos tietäisin kuka konna viskasi\nrahan, ja jos se roisto olisi tarpeeksi lähellä, murskaisin hänet\npyörieni väliin.\"\n\nNiin masentuneet he olivat, niin pitkä ja kova heidän kokemuksensa\nsellaisen miehen mahdista sekä sisäpuolella että ulkopuolella lain\nrajaa, ettei ääntä, kättä, eikä silmää kohonnut vastaukseksi, ei\nmiesten joukossa, mutta nainen, joka seisoi kudin kädessään, katseli\nlujasti markiisia vasten kasvoja. Markiisin arvo ei sallinut hänen\nottaa sitä huomioon, hänen halveksivat silmänsä soljuivat vaimon\nohitse samoin kuin muittenkin rottien ja hän nojautui taas taaksepäin\nvaunuissaan ja sanoi: \"Aja!\"\n\nHän ajoi eteenpäin ja toisia ajoneuvoja pyöri ohitse tuhkatiheään\ntoistensa jälestä, ministerin, veronkannon urakoitsijan, lääkärin,\nlakimiehen, papin, oopperan, teatterin, kokonaiset naamiohuvit\npyörivät ohitse loistavana, yhtämittaisena virtana. Rotat olivat\nryömineet koloistaan ja seisoivat siinä tuntikausia katselemassa,\nsotamiesten ja poliisien kulkiessa heidän ja näytelmän välillä ja\nmuodostaen aituuksen, jonka taakse he hiipivät ja jonka lävitse\nhe tirkistelivät. Isä oli jo kauvan sitten korjannut myttynsä\nja piiloutunut sen kanssa, ja naiset, jotka olivat puuhailleet\nmytyn luona sen levätessä suihkulähteen jalustalla, istuivat ja\nkatselivat veden lorinaa ja naamiohuvien pyörinää -- ja tanakka\nnainen, joka oli seisonut kudin kädessä, kutoi yhä järkähtämättömästi\nkuin kohtalo. Suihkulähteen vesi kiisi, kohiseva virta kiisi,\nniin moni elämä kaupungissa kiisi kohti kuolemaa, niinkuin sääntö\non, aika ei odottanut ketään, rotat nukkuivat jälleen pimeissä\nkoloissaan yhteensullottuina, pukutanssijaiset loistivat juhlissa ja\niltakemuissa ja kaikki kulki tasaista kulkuaan.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nMonseigneur maalla.\n\n\nIhana maisema, jossa vilja oli vihanta, mutta ei runsas. Ohran\nsijalla kasvoi palsta laihaa ruista ja vehnän sijalla surkeita\nherneitä ja papuja ja kehnoja vihannespahasia. Eloton oli luonto, ja\nmiehet ja naiset, jotka sitä viljelivät, näyttivät elostavan vasten\ntahtoaan -- kuin olisi heitä vaivannut alakuloinen halu heittää\nkaikki ja nääntyä pois. Neljä hevosta ja kaksi ajuria laahasi herra\nmarkiisin matkavaunuja (jotka olisivat saattaneet olla keveämmät)\nylös jyrkkää mäkeä. Puna herra markiisin kasvoilla ei saattanut\nhänen korkeata sukuperäänsä epäluulonalaiseksi, sillä se ei lähtenyt\nsisältäpäin, se oli ulkonaisen seikan -- laskevan auringon synnyttämä.\n\nAuringonlasku valaisi matkavaunuja niin loistavasti sen ennättäessä\nmäen kukkulalle, että matkustaja aivan punersi purppurassa. \"Se\nkatoaa pian\", sanoi herra markiisi katsellen käsiään.\n\nAurinko olikin niin matalalla että se samassa hetkessä laskeusi. Kun\nraskas jarru oli sovitettu pyöriin ja vaunut luisuivat alas mäkeä\ntuhanhajussa ja tomupilvessä, pakeni punanen hehku nopeasti, aurinko\nja markiisi laskeutuivat yhdessä, ja jarrua irrottaessa oli hehku\nkadonnut.\n\nMutta jälellä oli kappale jylhää ja autiota maata, pienoinen\nkylä kukkulan juurella, leveä, jyrkkä ja mäkinen tie sen takana,\nkirkontorni, tuulimylly, metsästyspuisto ja kallio linnoituksineen,\njota käytettiin vankilana. Kaikkia näitä yön suussa pimeneviä\nesineitä katseli markiisi kuin mies, joka lähestyy kotiaan.\n\nKylässä oli yksi ainoa köyhä katu, jonka varrella oli köyhä\njuomanpanimo, köyhä nahkuri, köyhä ravintola, köyhä talli\npostihevosten muuttoa varten, köyhä kaivo ja kaikki muut tavalliset\nköyhät laitokset. Kylällä oli myös köyhä väestönsä. Koko sen väestö\noli köyhä, ja moni niistä istui ovensa ulkopuolella kuorimassa\ntähteiksi jääneitä sipulia ynnä muuta senkaltaista iltaruoaksi,\ntoisten taas huuhtoessa kaivon luona lehtiä, ruohoja ynnä muita\nsyötäväksi kelpaavia maan tuotteita. Syyt heidän köyhyyteensä olivat\nselvät, verot valtiolle, verot kirkolle, verot maanomistajalle,\npaikallisverot ja yleiset verot olivat siellä, täällä maksettavat\njuhlallisen ilmoituksen mukaan, ja kumma oli, että koko kylää enää\nollenkaan oli olemassa.\n\nHarvoja lapsia oli näkyvissä, koiria ei ensinkään. Mitä miehiin ja\nnaisiin tulee, oli heidän valittava joko viheliäisin elämä pienessä\nkylässä tuulimyllyn alla tai vankeutta ja kuolemaa korkeassa linnassa\nkalliolla.\n\nRatsastavan kuriirin ja postimiesten ruoskan ilmoittamina, joiden\nläjähdykset kiertyivät käärmeinä kansan pään päällä iltailmassa,\nkuin olisi hän raivotarten seuraamana, ajoi herra markiisi\nmatkavaunuissaan postihuoneen portin eteen. Se oli lähellä kaivoa,\nja talonpojat herkesivät askareistaan, katsellakseen häntä. Hän\nkatseli heitä ja näki tietämättään kuinka kurjuus oli riuduttanut ja\nhivuttanut heidän kasvonsa ja ruumiinsa.\n\nHerra markiisi silmäili alamaisia kasvoja, jotka kumartuivat\nhänen edessään, samoin kuin hänen vertaisensa olivat kumartuneet\nhovin Monseigneurin edessä -- erotus oli vain siinä, että nämät\nkasvot kumartuivat vain kärsiäkseen, eikä mairitellakseen -- kun\nharmaapäinen tientekijä yhtyi joukkoon.\n\n\"Tuo tänne tuo mies!\" sanoi markiisi kuriirille.\n\nMies tuotiin esiin lakki kädessä ja muut kertyivät ympärille\nkatselemaan ja kuuntelemaan, samoin kuin ihmiset suihkulähteen luona\nPariisissa.\n\n\"Ajoinhan ohitsesi tiellä?\"\n\n\"Totta, Monseigneur. Minulle tapahtui kunnia, että ajoitte ohitseni\ntiellä.\"\n\n\"Sekä noustessani mäkeä, että mäen päällä?\"\n\n\"Niinpä kyllä, Monseigneur.\"\n\n\"Mitä katselit niin tarkasti?\"\n\n\"Katselin miestä. Monseigneur.\"\n\nHän kumartui hiukkasen ja osotti risasella lakillaan vaunujen alle.\nKaikki hänen toverinsa kumartuivat katselemaan vaunujen alle.\n\n\"Mitä miestä, pöllö? Ja mitä siellä katselet?\"\n\n\"Anteeksi, Monseigneur, hän heilutti pidättimien -- jarrun ketjuja.\"\n\n\"Kuka\", kysyi matkustaja.\n\n\"Se mies, Monseigneur.\"\n\n\"Piru periköön nämät idiootit! Mikä miehen nimi on? Sinä kait tunnet\nkaikki ihmiset näillä tienoilla. Kuka hän oli?\"\n\n\"Armoa, Monseigneur! Hän ei ollut näiltä tienoilta. En eläissäni ole\nhäntä ennen nähnyt.\"\n\n\"Riippuiko hän ketjuissa? Ettäkö tukehtuisi?\"\n\n\"Teidän armollisella luvallanne, siinäpä se kumma oli, Monseigneur.\nHänen päänsä roikkui alhaalla -- kas näin!\"\n\nHän kääntyi sivuttain vaunuihin ja nojautui taaksepäin kasvot\ntaivasta kohti ja pää alas riippuen, sitten oikaisi hän itseään,\nkoperoi lakkiaan ja teki kumarruksen.\n\n\"Minkänäköinen hän oli?\"\n\n\"Monseigneur, hän oli mylläriä valkosempi. Aivan pölyn peittämä,\nvalkonen ja pitkä kuin kummitus.\"\n\nTämä kuvaus herätti ääretöntä mielenkiihkoa pienessä väkijoukossa,\nmutta kaikkein silmät kohosivat toisiaan katselematta herra markiisin\npuoleen, ehkäpä katsellakseen jos hänellä oli jokin kummitus\nomallatunnollaan.\n\n\"Sinä et menetellyt oikein\", sanoi markiisi, joka onneksi hoksasi\nettei sellaisen roskaväen sopinut häntä suututtaa, \"kun nähdessäsi\nvarkaan seuraavan vaunujani, et avannut suurta suutasi. Kas niin,\nsysätkää hänet syrjään, herra Gabelle.\"\n\nHerra Gabelle oli postimestari ja sen ohella jonkinlainen\nveronvaatija, hän oli tullut ulos hyvin alamaisena avustamaan tässä\nkuulustelussa ja oli virallisesti pidellyt tutkimuksenalaista\nnutunhiasta.\n\n\"Kas niin, mene syrjään!\" sanoi herra Gabelle.\n\n\"Ottakaa kiinni tuo muukalainen jos hän hakee yösijaa kylässänne, ja\nottakaa selvä, ovatko hänen aikeensa rehelliset, Gabelle.\"\n\n\"Monseigneur, olen onnellinen saadessani totella käskyjänne.\"\n\n\"Juoksiko hän tiehensä, mies? -- missä se sen vietävä on?\"\n\nSen vietävä oli jo vaunujen alla, hän ynnä puoli tusinaa hyviä\nystäviä ja osotti ketjuja sinisellä lakillaan, toiset puoli tusinaa\nhinasivat hänet esiin ja asettivat hänet hengästyneenä herra\nmarkiisin eteen.\n\n\"Juoksiko mies tiehensä, pöllö, meidän pysähtyessä jarrua\nsovittelemaan?\"\n\n\"Monseigneur, hän heittäytyi päistikkaa alas mäkeä aivan kuin hän\nolisi heittäytynyt virtaan.\"\n\n\"Ottakaa selvä tästä, Gabelle, anna mennä!\"\n\nSe puoli tusinaa, joka oli ketjuja tirkistelemässä, oli vielä pyörien\nvälissä kuin lammaslauma; vaunut läksivät niin äkkiä liikkeelle että\nhe töintuskin pelastivat luunsa ja nahkansa; heillä ei ollutkaan\npaljon muuta pelastettavaa, muuten he eivät olisi olleet niinkään\nonnellisia.\n\nVauhtia, jolla vaunut kiisivät kylästä ja ylös sen takana olevaa\nrinnettä, hillitsi pian jyrkkä mäki. Vähitellen muuttui vauhti\nastunnaksi ja vaunut heiluivat ja tärisivät eteenpäin kesäillan\nsuloisessa tuoksussa. Tuhansien harsosiipisten itikkain, eikä\nraivottarien ympäröimänä, järjestivät postimiehet nyt tyynesti\nruoskansiimojaan, lakeija kulki hevosten vieressä, ja kuriiri kuului\nravaavan edellä hämärässä etäisyydessä.\n\nMäen jyrkimmällä kohdalla oli pieni hautausmaa, siihen oli pystytetty\nristi, johon oli kiinnitetty uusi, suuri kuva Vapahtajastamme, se oli\nkurja puukuva, harjaantumattoman maalaistaiteilijan tekemä, mutta hän\noli ottanut mallinsa elämästä -- ehkäpä omasta elämästään -- sillä se\noli laiha ja huono.\n\nTämän suuren surun (joka yhä oli suurenemassa, vaikka ei vielä\nsuurimmillaan) surullisen vertauskuvan edessä oli nainen polvillaan.\nHän käänsi päänsä vaunujen lähestyessä, nousi nopeasti ja meni\nvaunujen oven luo.\n\n\"Tekö se olette, Monseigneur! Monseigneur, kuulkaa rukous!\"\n\nKärsimättömästi huudahtaen mutta kasvot muuttumattomina, katsahti\nmarkiisi ulos.\n\n\"Mitä nyt? Mitä taas? Ainaisia rukouksia!\"\n\n\"Monseigneur, suuren Jumalan rakkauden tähden, mieheni, metsänvartija\n--.\"\n\n\"Mikä teidän miestänne, metsänvartijaa vaivaa, se on sitä ainaista.\nEikö hän voi suorittaa maksujaan, vai mitä?\"\n\n\"Hän on maksanut kaikki, Monseigneur. Hän on kuollut.\"\n\n\"No niin, siis on hänellä rauha. Voinko minä hankkia hänet takaisin\nsinulle?\"\n\n\"Oi, ei Monseigneur. Mutta hän makaa tuolla viheliäisen ruohomättään\nalla.\"\n\n\"Entäs sitten?\"\n\n\"Monseigneur, täällä on niin monta viheliäistä ruohomätästä.\"\n\n\"No, entäs sitten?\"\n\nVaimo oli nuori mutta oli vanhan näköinen, hänen käytöksensä osoitti\nintohimoista surua, silloin tällöin löi hän rajulla voimalla yhteen\nsuonikkaat ja luisevat kätensä, ja tarttui toisella niistä vaunujen\noveen -- hellästi, hyväillen kuin olisi se ollut ihmisen rinta ja kun\nhän olisi odottanut sen tuntevan hänen rukoilevaa koskentaansa.\n\n\"Monseigneur, kuulkaa minua! Monseigneur, kuulkaa rukoustani! Mieheni\nkuoli kurjuuteen, niin moni kuolee kurjuuteen ja niin moni tulee\nvielä kuolemaan kurjuuteen.\"\n\n\"No entäs sitten? Voinko minä heitä elättää?\"\n\n\"Monseigneur, sen tietää ainoastaan hyvä Jumala, mutta enhän\nsitä pyydäkkään. Minä pyydän vain, että sille paikalle, jossa\nmieheni makaa, asetettaisiin pieni kivi tai palanen puuta hänen\nnimikirjoituksellaan. Muuten unehtuu paikka pian, ja minun kuoltuani\nsamaan tautiin, ei sitä enää löydetä vaan minut kaivetaan jonkun\ntoisen viheliäisen mättään alle. Monseigneur, niitä on niin paljon\nja ne lisääntyvät niin pian, kurjuus on niin suuri. Monseigneur,\nMonseigneur!\"\n\nLakeija oli tuuppinut hänet pois ovelta ja vaunut vyöryivät pois aika\nravia, postimiehet lisäsivät vauhtia, vaimo jäi kauvas taakse ja\nMonseigneur, joka jälleen oli raivottarien seuraama, vähensi nopeasti\nparin peninkulman välimatkaa, joka erotti hänet linnastaan.\n\nKesäyön sulotuoksut nousivat hänen ympärillään, ne nousivat kuten\nsadekin lankee, puolueettomasti myöskin pölyisen, risaisen ja työstä\nkuluneen joukon ympärillä kaivon luona, joille tientekijä sinisen\nlakkinsa avulla, jota ilman hän ei ollut mitään, yhä kertoili\naavemaisesta miehestä, niin kauvan kun he vain kuulla jaksoivat.\nKun eivät enää jaksaneet kuulla, menivät he vähitellen pois, yksi\nkerrallaan ja tulta alkoi tuikkia pikku ikkunoista, ja kun ikkunat\npimenivät ja tähdet taivaalla enenivät, näytti kuin olisivat valot\nniistä kohonneet taivaalle, eivätkä sammuneet.\n\nSamaan aikaan lankesi markiisin päälle suuren jyrkkäkattoisen talon\nja sitä ympäröiväin puiden varjot ja ne haihtuivat tulisoihdun\nvaloon, vaunujen seisahtuessa ja linnan suuren portin avautuessa.\n\n\"Onko herra Charles, jota Englannista odotan, jo saapunut?\"\n\n\"Ei vielä, Monseigneur.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nGorgonin pää.\n\n\nHerra markiisin linna oli jykevä rakennus, sen edustalla oli suuri\nkivitetty piha ja kaksi kivistä porraskäytävää, jotka päättyivät\npääoven luona. Kaikki oli kiveä, raskaita kiviaitoja ja kiviuurnoja,\nkivikukkia, kivisiä ihmis- ja leijonakasvoja löytyi kaikkialla, kuin\nolisi Gorgoni tarkastanut linnaa, kun se kaksisataa vuotta takaperin\nvalmistui.\n\nHerra Markiisi astui vaunuistaan ja nousi ylös kaikuvia portaita\ntulisoihdun valaisemana, joka haihduttaen pimeyden, sai pöllön\näänekkäästi kapinoimaan suuren tallirakennuksen katolla puitten\nkeskessä. Muuten oli kaikki niin hiljaista, että tulisoihtu, jota\nkannettiin portaita ylös, ynnä toinen soihtu suurella ovella,\npaloivat kuin olisivat olleet sisällä vierashuoneissa eikä ulkona\nyöilmassa. Paitsi pöllön ääntä ei kuulunut muuta kuin veden lorinaa\nkivisessä vesialtaassa, sillä tämä oli niitä pimeitä öitä, jolloin\nyö pidättää henkäystään tuntikausia ja sitten kohottaa pitkän, syvän\nhuokauksen ja vaikenee taas.\n\nSuuri ovi paukahti kiinni hänen jälkeensä, ja herra markiisi\nmeni etehisen poikki, joka oli julman näköinen vanhoine\nmetsäkarjupeitsineen, miekkoineen ja metsästysveitsineen, ja karkeine\nratsuruoskineen ja -raippoineen, joidenka painoa moni talonpoika\nmatkallaan hyväntekijä Kuoleman luo oli isännän vihan alaisena\ntuntenut.\n\nVälttäen suurimpia huoneita, jotka olivat pimeät ja suljetut yötä\nvarten, nousi herra markiisi, soihdunkantajan kulkiessa edellä, ylös\nportaita eräälle ovelle käytävässä. Tämä avautui ja johti hänen\nyksityiseen asuntoonsa, joka sisälsi kolme huonetta, makuuhuoneen ja\nkaksi muuta suojaa. Ne olivat korkeat, kaarevat huoneet, laattiat\nkylmät, ilman mattoja, takassa suuret raudat joilla puut paloivat\ntalvisaikana, ja ne olivat sisustetut kaikella ylellisyydellä joka\noli omiaan markiisille, ylellisenä aikana, ylellisessä maassa. Kuosia\njoka oli vallalla viimeistä edellisen Ludvigin aikana, Ludvigin, sitä\npolvea, jonka ei koskaan tullut sammua -- Ludvig neljännentoista\naikana -- oli noudatettu kalliissa kalustuksessa, mutta moni esine,\njoka kuvasi vanhempia lehtiä Ranskan historiassa, antoi sille\ntarpeellista vaihtelua.\n\nKolmannessa huoneessa oli illallispöytä katettu kahdelle hengelle,\nse oli pyöreä huone ja sijaitsi yhdessä linnan neljästä, suiposta\ntornista. Pieni, korkea huone, jossa ikkuna oli selkoselällään,\nsäleuutimet suljetut, joten pimeä yö näkyi vain kapeina, mustina,\nvaakasuorina viivoina, vaihdellen leveämpien harmaitten viivojen\nkanssa.\n\n\"Sanoithan, ettei veljenpoikani ole tullut\", sanoi markiisi.\n\n\"Ei, hän ei ole tullut, häntä odotettiin tulevaksi yhdessä\nMonseigneurin kanssa.\"\n\n\"Vai niin, tuskin on luultavaa, että hän tulee tänä iltana, jätä\nkumminkin pöytä sillensä. Olen valmis neljännestunnin kuluttua.\"\n\nNeljännestunnin kuluttua oli markiisi valmis ja istuutui yksin\nylellisen ja oivallisen iltaruokansa ääreen. Hänen tuolinsa oli\nvastapäätä ikkunaa, ja hän oli syönyt soppansa ja oli viemäisillään\nlasillisen Bordeaux-viiniä huulilleen kun hän laski sen jälleen\npöydälle.\n\n\"Mitä tämä on?\" kysyi hän tyynesti, tarkasti katsellen mustia ja\nharmaita vaakasuoria viivoja.\n\n\"Mikä niin, Monseigneur?\"\n\n\"Säleuutimien ulkopuolella. Avaa säleuutimet!\"\n\nSe tapahtui.\n\n\"Mitä se on?\"\n\n\"Ei mitään, Monseigneur. En näe muuta kuin puita ja pimeätä.\"\n\nPalvelija oli avannut säleuutimet ja katsonut ulos tyhjään pimeyteen\nja seisoi nyt selkä pimeyteen, odottaen uusia käskyjä.\n\n\"Hyvä on\", sanoi hänen järkähtämätön herransa. \"Sulje ne uudestaan.\"\n\nNiin tehtiin ja markiisi jatkoi ateriaansa. Hän oli ennättänyt\npuoliväliin, kun hän taas pysähtyi ja kuulosti pyörien räminää. Ne\nlähestyivät nopeasti ja seisahtuivat linnan edustalle.\n\n\"Mene katsomaan, kuka tuli.\"\n\nSe oli Monseigneurin veljenpoika. Hän oli varhain iltapäivällä ollut\nvain joitakin peninkulmia Monseigneuristä jäljellä. Hän oli nopeasti\nlyhentänyt välimatkaa, mutta ei niin nopeasti, että hän olisi\nsaavuttanut. Postiasemalla hän oli kuullut Monseigneurin olevan häntä\nedellä.\n\nSanottakoon hänelle (sanoi Monseigneur) että illallinen odottaa häntä\nja että hän paikalla tulisi ylös. Hetken päästä hän tulikin. Hän oli\nEnglannissa tunnettu nimellä Charles Darnay.\n\nMonseigneur vastaanotti hänet kohteliaasti mutta he eivät kätelleet\ntoisiaan.\n\n\"Lähdittekö eilen Pariisista, sir?\" sanoi hän Monseigneurille,\nistuutuessaan pöydän ääreen.\n\n\"Lähdin. Entäs te?\"\n\n\"Minä tulen suoraan.\"\n\n\"Lontoosta?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Te olette viipynyt kauvan matkalla\", sanoi markiisi hymyillen.\n\n\"Päinvastoin, tulen suoraa päätä.\"\n\n\"Anteeksi, en tarkoittanut kauvan matkalla, vaan että olette\nviivytellyt itse matkaa.\"\n\n\"Minulla on ollut esteitä\" -- veljenpoika viivytteli hiukan vastausta\n-- \"asioita\".\n\n\"Tietysti\", sanoi kohtelias setä.\n\nPalvelijan läsnäollessa he eivät puhelleet muuta keskenään. Kun kahvi\noli tarjoiltu ja he olivat yksin, katseli veljenpoika setäänsä, ja\nkun hän kohtasi kauniin naamion silmiä, alkoi hän puhua.\n\n\"Kuten ymmärtänette, olen tullut takasin täyttääkseni sitä tehtävää,\njoka kutsui minut pois täältä. Se saattoi minut suureen ja\nodottamattomaan vaaraan; mutta se on pyhä tehtävä ja vaikka se olisi\njohtanut minut kuolemaan, toivon että olisin pysynyt lujana.\"\n\n\"Ei kuolemaan\", sanoi setä; \"ei ole tarpeellista nimittää kuolemaa.\"\n\n\"Vaikka se olisi vienyt minut haudan partaalle, sir, epäilen, että\nolisitte minua pidättäneet\", sanoi veljenpoika.\n\nSyventyneet merkit nenän päällä ja venähdys julmien kasvojen\nhienoissa, suorissa piirteissä ei tietänyt hyvää tässä kohden; setä\nvastusti miellyttävällä kädenliikkeellä, joka niin selvästi oli\nhienon kasvatuksen synnyttämä, ettei se lainkaan ollut rauhoittava.\n\n\"Sen mukaan, mitä tiedän, olette suoranaisesti koettanut antaa vielä\nepäilyttävämmän valon epäilyttäville asianhaaroille, jotka minua\nympäröivät.\"\n\n\"En, en, en suinkaan\", sanoi setä kohteliaasti.\n\n\"Mutta miten sen asian laita lieneekin\", sanoi veljenpoika, katsellen\nhäntä syvällä epäluulolla, \"tiedän, että teidän viekkautenne\npidättäisi minua vaikka millä keinoilla ja että teitä ei mitkään\nkeinot arveluttaisi.\"\n\n\"Olenhan sen jo sanonut teille, ystäväni\", sanoi setä, jonka nenän\npäällä tuntui hieno tykytys. \"Olkaa hyvä ja muistakaa, että olen\nsanonut sen jo kauvan sitten.\"\n\n\"Minä muistan sen.\"\n\n\"Kiitän\", sanoi markiisi todellakin hyvin leppeällä äänellä.\n\nHänen äänensä viivähti ilmassa, melkein kuin jonkin soittokoneen ääni.\n\n\"Oikeastaan, sir\", jatkoi veljenpoika, \"luulen, että minun onneni\nja teidän onnettomuutenne on pelastanut minut vankeudesta täällä\nRanskassa.\"\n\n\"En ymmärrä oikein\", sanoi setä maistellen kahviaan. \"Uskallanko\npyytää teitä selittämään?\"\n\n\"Luulen, että ellette olisi epäsuosiossa hovissa ja ellei tämä pilvi\nolisi peittänyt teitä vuosikausia, olisi muuan _lettre de cachet_\n[Salainen kuninkaallinen käskykirje, suom. muist.] lähettänyt minut\nepämääräiseksi ajaksi johonkin linnoitukseen.\"\n\n\"Se on mahdollista\", sanoi setä perin tyynesti. \"Perheen kunnian\nvuoksi voisin kyllä saattaa teille sen epämukavuuden. Pyydän\nanteeksi.\"\n\n\"Huomaan, että minun onnekseni, vastaanotto toissapäivänäkin kuten\ntavallisesti oli kylmä\", huomautti veljenpoika.\n\n\"Minä en teidän sijassanne sanoisi onneksi, ystäväni\", sanoi setä\nerinomaisen kohteliaasti; \"siitä en olisi varma. Hyvä tilaisuus\nmietiskelyyn ynnä muutkin yksinäisyyden edut, vaikuttaisivat\nkohtaloonne monta kertaa edullisemmasti kuin mitä voitte itse siihen\nvaikuttaa. Mutta turha on keskustella siitä asiasta. Olen, kuten\nsanotte, epäedullisessa asemassa. Nuo pienet parannuskeinot, nuo\nystävälliset avustamiset perheitä valtaan ja kunniaan, nuo pienet\nsuosionosotukset, jotka ovat teistä niin epämiellyttävät, ovat nyt\nsaavutettavissa vain uutteruuden ja toisten vaikutuksen kautta.\nNiin moni niitä tavoittaa ja niitä myönnetään (verraten) niin\nharvoille. Niin ei ennen ollut, vaan Ranska on kaikessa sentapaisessa\nmuuttunut pahempaan päin. Vielä meidän esi-isillämme oli oikeus\nheitä ympäröivän alhaison elämään ja kuolemaan. Tästäkin huoneesta\non monta sellaista heittiötä kuletettu hirsipuuhun, viereisessä\nhuoneessa (makuuhuoneessani) tiedän, että mies -- jolla oli\njulkeita epäilyksiä ja teki vastuksia tyttärensä suhteen -- _hänen_\ntyttärensä! -- pistettiin ilman muitta mutkitta kuoliaaksi. Me olemme\nkadottaneet monta erioikeutta, uusi filosofia on tullut muotiin ja\nasemamme kannattaminen saattaisi meidän päivinämme tuottaa (en mene\nniin pitkälle, että sanon tuottaisi, vaan saattaisi tuottaa) meille\ntodellisia ikävyyksiä. Tämä kaikki on ikävää, hyvin ikävää!\"\n\nMarkiisi otti sievän pienen hyppysellisen nuuskaa ja pudisti päätään\nniin hienossa epätoivossa kuin oli soveliasta puhuessaan maasta, joka\nvielä omisti hänet, niin suuren mahdollisuuden uudestasyntymiseen.\n\n\"Sekä vanhana, että uudempana aikana olemme niin puolustaneet\nasemaamme\", sanoi veljenpoika synkästi, \"että luulen, että meidän\nnimemme on enemmän vihattu kuin mikään muu nimi Ranskassa.\"\n\n\"Toivokaamme niin\", sanoi setä. \"Viha ylhäisiä kohtaan on alhaison\ntahdoton kunnioitus.\"\n\n\"Koko tällä seudulla ympärillämme\", jatkoi veljen- poika, \"ei löydy\nyhtäkään silmää, joka katselisi minua muilla tunteilla kuin pelon ja\norjuuden.\"\n\n\"Se on tunnustus suvun suuruudelle\", sanoi markiisi, \"jonka suku on\nansainnut tavasta, jolla hän on ylläpitänyt suuruuttaan. -- Oh!\" Hän\notti uuden sievän pikku hyppysellisen nuuskaa, ja asetti keveästi\njalkansa ristikkäin.\n\nMutta veljenpojan nojatessa kyynäspäätä pöytään ja miettiväisenä\nja allapäin peittäessä silmiä kädellään, katseli kaunis naamio\nhäntä sivultapäin suuremmalla katkeruudella, umpimielisyydellä\nja ynseydellä, kuin mikä soveltui hänen näennäiselle\nväliäpitämättömyydelleen.\n\n\"Tukahuttaminen on ainoa pysyväinen filosofia. Pelon ja orjuuden\nmusta kunnioitus, ystäväni\", jatkoi markiisi, \"on opettava koiria\ntottelemaan ruoskaa, niinkauvan kuin tämä katto\", hän katseli ylös\nsiihen, \"sulkee ulos taivaan.\"\n\nSiihen ehkä ei ollut niinkään pitkä aika kun markiisi luuli. Jos\nhänelle olisi tänä iltana näytetty kuva linnasta, sellaisena kuin\nse oli oleva muutamia vuosia tämän jälkeen, ynnä viidestäkymmenestä\ntoisesta samallaisesta, olisi hänellä ollut vaikea tuntea omaansa\nnäitten kamalien, tulesta mustuneiden ja hävinneitten raunioitten\njoukossa. Ja mitä tuli kattoon, josta hän ylpeili, olisi hän\nhavainnut _sen_ sulkevan taivaan ulos uudella tavalla -- nimittäin\nainiaaksi niitten silmistä, joihin sen lyijy ammuttiin sadantuhannen\nmusketin piipuista.\n\n\"Yhtä kaikki\", sanoi markiisi, \"olen minä ylläpitävä suvun kunniaa ja\nrauhaa, jos te ette sitä tahdokkaan. Mutta te lienette väsyksissä.\nEhkäpä lopetamme neuvottelumme täksi iltaa?\"\n\n\"Vielä silmänräpäys.\"\n\n\"Vaikkapa tunti, jos haluatte.\"\n\n\"Sir\", sanoi veljenpoika, \"olemme väärin menetelleet, ja niitämme\nnyt vääryyden hedelmiä.\"\n\n\"_Me_ olemme väärin menetelleet?\" toisti markiisi kysyvällä hymyllä\nja osotti sormellaan kohteliaasti ensin veljenpoikaansa ja sitten\nitseään.\n\n\"Meidän sukumme, kunniallinen sukumme, jonka kunnia on niin suuresta\narvosta meille molemmille vaikka eri tavalla. Myöskin minun\nisäni aikana menettelimme äärettömästi väärin, sortaen jokaista\ninhimillistä olentoa joka asettui meidän ja mielivaltamme väliin,\nolipa se mitä laatua tahansa. Vaan miksi puhun isäni ajasta, kun\nse yhtä hyvin on teidän. Voinko erottaa isäni kaksoisveljeä,\nkanssaperillistä ja lähintä seuraajaa hänestä itsestään.\"\n\n\"Kuolema on sen tehnyt!\" sanoi markiisi.\n\n\"Ja on sitonut minut järjestelmään, joka on minulle kauhea, koska\nolen siitä vastuunalainen ja kuitenkin voimaton sitä vastaan. Koetan\ntäyttää viimeistä rukousta, joka oli kalliin äitiraukkani huulilla,\nja noudattaa viimeistä silmäystä kalliin äitiraukkani silmistä, joka\nrukoili minua olemaan armelias ja sovittamaan, ja näin minä vaan\nkidun etsien turhaan valtaa ja apua.\"\n\n\"Jos etsitte niitä minun luonani, veljenpoikani,\" sanoi markiisi,\nkosketellen hänen rintaansa etusormellaan, -- he seisoivat nyt takan\nluona -- \"etsitte niitä aina turhaan, olkaa varma siitä.\"\n\nJokainen hieno, suora piirre hänen valkosen kuultavissa kasvoissaan\noli julmasti, viekkaasti ja umpimielisesti vetäytynyt kokoon, hänen\ntyynesti katsellessaan veljenpoikaansa, nuuskarasia kädessään. Hän\nkosketti häntä taas rinnalle, kuin olisi hänen sormensa pienen miekan\nterävä kärki, jolla hän hienosti mielistellen läpäisi hänen ruumiinsa\nja sanoi:\n\n\"Ystäväni, kuolemaani saakka pysyn minä siinä järjestelmässä, jossa\nolen elänyt.\"\n\nTämän sanottuaan otti hän viimeisen hyppysellisen nuuskaa ja pisti\nrasian taskuunsa.\n\n\"Paras pysyä järkevänä ihmisenä\", hän sitten lisäsi, soitettuaan\npientä kelloa pöydällä, \"ja tyytyä luonnolliseen tilaansa, mutta te\nolette hukassa, herra Charles, sen näen.\"'\n\n\"Tämä tila ja Ranska ovat minulta hukassa\", sanoi veljenpoika\nsynkästi, \"minä kieltäydyn niistä.\"\n\n\"Voitteko kieltäytyä molemmista? Ranskasta ehkä, mutta tästä tilasta?\nSiitä ei paljon puhumista, vaan voitteko kieltäytyä siitä?\"\n\n\"En tarkottanut näillä sanoilla mitään vaatimuksia sen suhteen. Jos\nse huomispäivänä siirtyisi teiltä minulle --\"\n\n\"Olen niin itserakas, että toivon sitä hyvin vähän luultavaksi.\"\n\n\"-- tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua --\"\n\n\"Te teette minulle liian suurta kunniaa\", sanoi markiisi, \"mutta\nsuostun mieluummin siihen otaksumiseen.\"\n\n\"-- kieltäytyisin siitä ja eläisin muilla keinoin toisella seudulla.\nSiinä ei paljon menetettävää. Sehän on vain erämaa täynnä kurjuutta\nja häviötä.\"\n\n\"Ohoh\", sanoi markiisi silmäillen ympärilleen ylellisessä huoneessaan.\n\n\"Silmälle on tämä kylläkin kaunista, mutta kokonaisuudessaan,\navotaivaan alla päivänvalossa, on se kaatuva torni täynnä hävitystä,\nhuonoa hoitoa, kiskomista, velkoja, kiinnityksiä, sortoa, nälkää,\nalastomuutta ja kärsimystä.\"\n\n\"Ohoh\", sanoi markiisi taas itsekylläisesti.\n\n\"Jos se koskaan joutuu minulle, tulee se jätettäväksi käsiin,\njotka ovat omiaan vapauttamaan sitä (jos se on mahdollista) siitä\nkuormasta, joka painaa sen maahan, joten onneton kansa, joka ei voi\nsitä jättää ja jonka kärsivällisyyttä on kidutettu äärimmäisyyteen,\ntulisi vähemmän kärsimään toisen sukupolven alamaisena; mutta minä en\nsiihen kelpaa. Tämä linna on kirouksenalainen, se, ja koko tämä maa.\"\n\n\"Entäs te?\" sanoi setä, \"suokaa anteeksi uteliaisuuteni, te ja uusi\nfilosofianne, aiotteko hyväntahtoisesti jatkaa elämätänne?\"\n\n\"Elääkseni täytyy minun, kuten ehkä monen muun maanmieheni vaikkakin\naateluus kintereillä -- tehdä työtä.\"\n\n\"Esimerkiksi Englannissa.\"\n\n\"Niin. Suvun kunnia on minun puolestani varma tässä maassa. Sukunimi\nei tule kärsimään minun tähteni vieraassa maassa, sillä siellä en\nsitä kanna.\"\n\nMarkiisin soitettua kelloa, sytytettiin kynttilät viereisessä\nmakuuhuoneessa. Ne loistivat nyt kirkkaasti oven läpi. Markiisi\nkatseli sinnepäin kuunnellen palvelijan eteneviä askeleita.\n\n\"Englanti mahtaa teitä kovin miellyttää, jos ottaa huomioon kuinka\nvähä menestystä teillä on siellä ollut\", huomautti hän sitten,\nkääntäen tyynet kasvonsa hymyillen veljenpoikaansa.\n\n\"Johan sanoin, että menestyksestäni siellä minun luultavasti on\nkiittäminen teitä. Sitäpaitsi on se turvapaikkani.\"\n\n\"Nuo rehentelevät englantilaiset kehuvat että heidän maansa on\nturvapaikkana monelle. Tunnettehan erään maanmiehen, joka on saanut\nturvapaikan siellä, muuan tohtori?\"\n\n\"Tunnen.\"\n\n\"Jolla on tytär.\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Niin on\", sanoi markiisi. \"Te olette väsyksissä. Hyvää yötä!\"\n\nTaivuttaessaan päätään mitä kohteliaimmasti, oli hänen hymyilevissä\nkasvoissaan jotain merkitsevää, joka antoi näille sanoille\nsalaperäisen leiman, joka kovasti hämmästytti veljenpojan silmiä ja\nkorvia. Samassa ohuet, suorat viivat hänen silmäinsä alla, ohuet\nsuorat huulet ja syvennykset nenän päällä saivat ilkkuvan ilmeen,\njoka teki hänet pirullisen kauniiksi.\n\n\"Niin\", toisti markiisi. \"Tohtori, jolla on tytär. Niin, niin alkaa\nse uusi filosofia. Te olette väsyksissä. Hyvää yötä!\"\n\nKysellä jotain kivikasvoilta linnan ulkopuolella ei olisi ollut\nvaikeampaa kuin hänen kasvojaan tutkia. Veljenpoika katseli häntä\nturhaan, hänen mentyään ovelle.\n\n\"Hyvää yötä\", sanoi setä. \"Toivon tapaavani teidät aamulla jälleen.\nNukkukaa makeasti! Osota tulta herra veljenpojalleni hänen\nkamariinsa! -- Ja polta herra veljenpoikani vuoteessaan, jos mielit\",\nlisäsi hän itsekseen, ennenkuin hän taas soitti pikku kelloaan\nkutsuakseen palvelijan omaan makuuhuoneeseensa.\n\nPalvelijan poistuttua, kulki herra markiisi edestakasin väljässä\nyöviitassaan, valmistautuen makuulle tänä lämpimänä hiljaisena\nyönä. Hän sipsutteli huoneessa ja hänen pehmeät tohvelinsa eivät\naikaansaaneet pienintäkään melua laattialla, hän liikkui kuin\nhienontunut tiikeri, hän muistutti satujen lumottua markiisia,\npaatuneen ilkeätä, jonka ajottaisin tapahtuva muutos tiikeriksi joko\njuuri oli loppunut tai juuri alkamaisillaan.\n\nHän kulki edestakasin upeassa makuuhuoneessaan, muistellen matkan\npikku tapahtumia, jotka kutsumatta kohosivat hänen mieleensä, hidas\nkulku mäkeä ylös auringonlaskussa, laskeuva aurinko, matka mäkeä\nalas, mylly, vankila kalliolla, pikku kylä notkossa, kansa kaivon\nluona ja työmies, joka sinisellä lakillaan osotti ketjuja vaunun\nalla. Tämä kaivo muistutti suihkulähdettä Pariisissa, pientä myttyä\nsen jalustalla, naisia, jotka kumartuivat sen yli ja pitkää miestä,\njoka kädet ilmassa, huusi: \"kuollut\".\n\n\"Nyt olen viileä\", sanoi herra markiisi, \"ja voin paneutua vuoteelle.\"\n\nJättäen yhden ainoan kynttilän palamaan suurelle takalle, antoi hän\nhienojen harsouutimien pudota ympärilleen ja kuuli yön katkovan\näänettömyyttään pitkällä huokauksella, juuri kun hän oli uneen\nvaipumaisillaan.\n\nKolme raskasta tuntia tuijottivat kivikasvot ulkoseiniä mustaan\nyöhön, kolme raskasta tuntia kolisivat hevoset tallissa seimensä\nääressä, koirat haukkuivat ja pöllö piti melua, joka hyvin vähän\nmuistutti sitä melua josta runoilijat kertovat. Mutta sellaiset\nuppiniskaiset olennot eivät koskaan puhu niinkuin heille säädetään.\n\nKolme raskasta tuntia tuijottivat linnan kivikasvot niin ihmisten\nkuin leijonain, synkästi yöhön. Kuolon pimeys lepäsi yli maiseman,\nkuolon pimeys peitti hiljaisuudellaan hiljaisen tomun maanteillä.\nKirkkomaassa oli pieniä ruohomättäitä vaikea erottaa toisistaan,\nolento ristin päällä olisi saattanut astua kenenkään näkemättä alas.\nKylässä nukkuivat sekä veronvaatija että verotetut sikeästi, ehkäpä\nuneksien kemuista kuten nälkäiset tavallisesti tekevät, ja levosta ja\nrauhasta kuten usutettu orja tai ikeen alla oleva härkä. Kylän laihat\nasukkaat nukkuivat sikeästi ja olivat unessaan ravitut ja vapaat.\n\nKylän kaivo lorisi kenenkään näkemättä ja kuulematta ja linnan allas\ntippui näkemättä ja kuulematta -- molemmat sulivat pois kuin minuutit\najan lähteensilmästä -- kolme raskasta tuntia. Sitten alkoi molempain\nharmahtava vesi näyttää savuntapaiselta aamun sarastaessa ja linnan\nkivikasvojen silmät aukenivat.\n\nPäivä valkeni valkenemistaan, kunnes se viimein kosketti hiljaisten\npuitten latvoja ja levitti sädeloisteen yli kummun. Sen hehkussa\ntuntui vesi linnan altaassa muuttuvan vereksi ja kivikasvot\npeittyivät purppuraan. Lintujen viserrys oli kova ja äänekäs ja herra\nmarkiisin makuuhuoneen ikkunan päivänpuremilla puitteilla lauloi\npieni lintunen voimainsa takaa ihanimman laulunsa. Tätä näkyivät\nlähimmät kivikasvot hämmästyneinä tuijottavan, ammossa suin ja\nalaleuka riippuen näyttivät ne kauhistuneilta.\n\nNyt paistoi jo päivä korkealla ja elämä ja liike alkoivat kylässä.\nIkkunat aukenivat, salpa vedettiin raihnaisista ovista ja ihmiset\nastuivat ulos -- vielä väristen ja palellen uudessa, lempeässä\naamuilmassa. Sitten alkoivat kylän väestölle päivän vaivat, jotka\nharvoin kevenivät. Toiset menivät kaivolle, toiset kedoille, miehiä\nja naisia lähti kaivamaan ja kuokkimaan, miehiä ja naisia lähti\nhoitamaan kurjia elukoita ja ajamaan laihat lehmät laitumelle tien\nvarrelle. Kirkossa ja ristin luona polvistui pari olentoa. Kuunnellen\nniitten rukouksia, haki etummaisena kulkeva lehmä aamiaistaan ristin\njuurella kasvavista rikkaruohoista.\n\nLinnassa herättiin myöhemmin, kuten sen arvolle soveltui, mutta\nsiinä herättiin vähitellen ja varmasti. Ensin punertuivat yksinäiset\nkeihäät ja metsästysveitset kuten entisinä aikoina, ja sitten\nkimmeltivät ne kirkkaasti aamuauringossa, sitten avattiin ovet ja\nikkunat, hevoset tallissa kääntyivät katsomaan valoa ja vilppautta\njoka tulvi sisään avonaisesta ovesta, lehdet välkkyivät ja kahisivat\nvasten ikkunoiden rautaristikoita, koirat nykivät kiivaasti ketjujaan\nja hyppivät kärsimättömästi, pyrkien vapauteen.\n\nKaikki nämät seikat kuuluivat elämän jokapäiväisiin tapoihin ja\naamun palaamiseen. Mutta ei kait kumminkaan soitto linnan suuresta\nkellosta, ei juoksu ja kiire portailla, eivät hätäilevät olennot\nterrassilla, ei kopina ja poljenta siellä, täällä ja kaikkialla, eikä\nmyös hevosten pikainen satuloiminen ja kiireinen ratsastus linnasta.\n\nMitkähän tuulet lienevät kuiskailleet tästä kiireestä harmaapäiselle\ntientekijälle, joka jo oli työssä mäen päällä kylän toisella\npuolella, myttyyn pistetty päivällisruokansa, joka ei paljon\npainanut ja jota ei yhdenkään variksen olisi kannattanut nokiskella,\nkiviröykkiöön työnnettynä. Olivatko linnut, viedessään joitakin\nmurusia siitä muualle, pudottaneet yhden hänen päälleen, kuten ne\nkylvävät siemeniä sinne tänne? Miten lieneekin, tientekijä riensi\ntänä helteisenä aamuna henkensä takaa mäkeä alas, polvia myöten\npölyssä, eikä pysähtynyt ennenkuin kaivon luona.\n\nKoko kylän väki kaivon luona seisoi alakuloisena kuten tavallisesti\nja kuiskaili hiljaa, mutta ei osottanut muuta mielenliikutusta kuin\ntylyä uteliaisuutta ja hämmästystä. Lehmät, jotka hätimiten oli tuotu\ntakasin ja sidottu mikä minnekin, katselivat tylsästi eteensä, ja\nmakasivat maassa pureskellen jonkinmoisia palloja, joita ne olivat\nkoonneet keskeytyneellä huviretkellään. Jotkut linnalaiset ja osa\npostihuoneen väestöstä sekä kaikki viranomaiset olivat kutka enemmän,\nkutka vähemmän aseellisina, kokoontuneet toiselle puolelle pientä\nkatua asentoon, jolla ei ollut mitään tarkotusta eikä ollut mistään\nkotosin. Tientekijä oli jo työntäytynyt viidenkymmenen hyvän ystävän\njoukkoon hosuen rintaansa sinisellä lakillaan. Mitä tämä kaikki tiesi\nja mitä tiesi se, että herra Gabelle tuota pikaa hissattiin hevosen\nselkään palvelijan taakse ja mainittu Gabelle (vaikka hevosella oli\nkaksinkertainen kuorma) vietiin nelistämällä pois ikäänkuin mitäkin\nuutta saksalaista ballaadin Leonooraa.\n\nSe tiesi että, linnassa nyt oli yhdet kivikasvot liikaa.\n\nGorgoni oli taas yöllä katsellut rakennusta ja lisännyt linnan kuviin\nne kivikasvot, jotka vielä puuttuivat ja joita se oli odottanut lähes\nkaksisataa vuotta.\n\nNe lepäsivät herra markiisin tyynyllä ikäänkuin kaunis naamio, joka\näkkiä oli hätkähtänyt unestaan, suuttunut ja kivettynyt. Päähän\nkuuluvan kiviruumiin sydämessä oli veitsi. Veitsen kahvaan oli\npaperiliuska sidottu, johon oli töherretty:\n\n\"_Toimittakaa hänet nopeasti hautaan. Tämä on Jaakon työtä_.\"\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nKaksi lupausta.\n\n\nUseita kuukausia, -- kokonainen vuosi oli tullut ja mennyt ja herra\nDurney oli asettunut Englantiin etevänä ranskankielen opettajana,\njoka myöskin oli ranskalaiseen kirjallisuuteen perehtynyt. Meidän\naikanamme häntä kutsuttaisiin professoriksi, siihen aikaan oli hän\nvain opettaja. Hän antoi opetusta nuorille miehille, joilla oli\naikaa ja halua tutkia sitä elävää kieltä, jota puhuttiin kaikkialla\nmaailmassa ja kehitti kaunoaistia tajuamaan tämän kielen moninaisten\nväreitten rikkautta ja käsitteiden viisautta. Sitäpaitsi taisi hän\nkirjoittaa niistä sujuvalla englannin kielellä ja myöskin kääntää\nniitä sille kielelle. Sellaisia mestareita oli siihen aikaan\naniharvassa, entisiä prinssejä ja tulevia kuninkaita ei silloin vielä\nkuulunut opettajaluokkaan eikä hävinneitä aatelismiehiä vielä ollut\ntupertunut Tellsonin pääkirjasta kokin ja nikkarin ammattiin. Nuori\nherra Darnay tuli pian tunnetuksi ja suosituksi opettajana, joka\nkyvyllään teki oppilaan tien erinomaisen hauskaksi ja hyötyisäksi,\nsekä taitavana kääntäjänä, joka puhalsi työhönsä henkeä eikä vain\npelkkää sanataitoa. Hän oli sitäpaitsi hyvin perehtynyt maansa\noloihin, jotka yhä enemmän käänsivät ihmisten huomion puoleensa.\nSiksi oli hänellä menestystä ja siitä sai hän kiittää uutteruuttaan\nja väsymätöntä ahkeruuttaan.\n\nEi hän ollut odottanutkaan Lontoossa ammentavansa kultaa kaduilla,\ntai lepäävänsä ruusuvuoteella; jos hänellä olisi ollut niin suuria\ntoiveita, ei hän olisi menestynyt. Hän oli etsinyt työtä, ja sitä hän\nsai, ja hän teki työtä ja käytti sitä niin paljon kuin mahdollista\nhyödykseen. Siinä hänen menestyksensä.\n\nOsan aikaansa vietti hän Cambridgessa, lueskellen ylioppilaitten\nkanssa ja siellä oli hän ikäänkuin suvaittu salakulettaja, joka\nharjotti luvatonta kauppaa Euroopan kielillä, sen sijaan että olisi\ntuonut maahan tullattua kreikkaa ja latinaa. Muun ajan oli hän\nLontoossa.\n\nAina Edenin ikuisesta kesästä meidän päiviimme asti, ovat miehen\naskeleet aina käyneet samaa tietä -- Charles Darnayn tietä -- sitä\ntietä, joka vie naisen rakkauteen.\n\nHän oli rakastanut Lucy Manettea siitä hetkestä alkaen kun hän oli\nvaarassa. Armaampaa ja suloisempaa ääntä kuin Lucyn säälivä ääni\nei hän eläessään ollut kuullut; hän ei koskaan ollut nähnyt niin\ntunteellisen kauniita kasvoja, kuin Lucy Manetten, sinä hetkenä,\njolloin ne katselivat häntä hänen hautansa partaalla. Mutta hän ei\nvielä ollut puhunut hänelle siitä asiasta; murha autiossa linnassa\nkaukana kuohuvan meren ja pitkien, pitkien pölyisten teiden takana --\njykevä kivilinna oli enää vain unen varjokuva -- oli jo vuosi sitten\ntapahtunut, mutta hän ei vielä ollut sanallakaan ilmaissut Lucylle\nsydämensä tilaa.\n\nHänellä oli omat syynsä siihen, se oli varma. Olipa taaskin kesäpäivä\nkun hän hiljan palattuaan yliopistokaupungista Lontooseen, meni\nSohossa olevaan rauhalliseen sopukkaan avatakseen sydämensä tohtori\nManettelle. Kesäpäivä lähestyi loppuaan ja hän tiesi Lucyn olevan\nulkona neiti Prossin kanssa.\n\nHän tapasi tohtorin lukemassa nojatuolissaan lähellä ikkunaa.\nVoimat, jotka häntä muinoin olivat pystyssä pitäneet hänen vanhojen\nkärsimystensä aikana, olivat vähitellen palanneet. Hän oli nyt\nhyvin tarmokas mies, luja, päättäväinen ja toimintakykyinen. Näin\nvoimissaan ollen osottautui hän tosin väliin oikulliseksi ja\nkiivaaksi, ei kumminkaan usein ja se alkoi käydä yhä harvinaisemmaksi.\n\nHän tutkiskeli paljon, nukkui vähän, kesti helposti suuria rasituksia\nja oli tasasella ja hyvällä päällä. Hänen luokseen astui nyt Charles\nDarnay, ja hänet nähdessään tohtori laski pois kirjan ja ojensi\nkätensä hänelle.\n\n\"Charles Darnay! Kuinka hauska teitä nähdä! Olemme jo kolme, neljä\npäivää odottaneet teidän palaustanne. Herrat Stryver ja Carton olivat\ntäällä eilen ja molemmat sanoivat, että teidän on tapa olla hyvin\ntäsmällinen.\"\n\n\"Olen heille siitä kiitollinen\", vastasi Darnay. \"Neiti Manette --.\"\n\n\"Voi hyvin\", sanoi tohtori kun hän äkkiä keskeytti puheensa,\n\"ja teidän tulonne ilahuttaa meitä kaikkia. Hän on mennyt ulos\ntalouspuuhilleen mutta tulee pian kotia.\"\n\n\"Tohtori Manette, tiesin ettei hän ole kotona. Tahdoin tavata teitä\nhänen poissaollessaan, minulla on teille jotain puhumista.\"\n\nSeurasi äänettömyys.\n\n\"Vai niin\", sanoi tohtori silminnähtävästi jäykistyen. \"Ottakaa\nitsellenne tuoli ja puhukaa.\"\n\nHän totteli tuoliin nähden, mutta puhuminen ei tahtonut sujua.\n\n\"Tohtori Manette\", alotti hän viimein, \"olen puolitoista vuotta\nsaanut niin tuttavallisesti seurustella täällä kodissanne, että\ntoivon, että asia johonka aion kosketella ei --\"\n\nHän keskeytyi siitä, että tohtori ojensi kätensä häntä hillitäkseen.\nVähän ajan kuluttua veti hän sen takasin ja sanoi:\n\n\"Koskeeko asia Lucyä?\"\n\n\"Koskee.\"\n\n\"Minulla on aina vaikea puhua hänestä, mutta hyvin vaikea on kuulla\nteidän hänestä puhuvan sellaisella äänellä, Charles Darnay.\"\n\n\"Ääneni kuvaa lämmintä ihailua, vilpitöntä kunnioitusta ja syvää\nrakkautta, tohtori Manette\", sanoi hän kunnioittavasti.\n\n\"Sen uskon Charles Darnay, sen uskon.\"\n\nHänen jäykkyytensä oli niin ilmeinen, ja että se johtui hänen\nvastenmielisyydestään joutua tähän asiaan käsiksi oli myöskin niin\nilmeistä, että Charles Darnay epäili jatkaa.\n\n\"Jatkanko, sir.\"\n\nUusi äänettömyys.\n\n\"Jatkakaa.\"\n\n\"Kai arvaatte mitä tahtoisin puhua, mutta ette arvaa kuinka vakavata\nlaatua tunteeni ovat, tuntematta sydämeni sisimpää sekä niitä\ntoiveita, vaaroja ja huolia, joita se kauvan on ollut täynnä. Rakas\ntohtori Manette, minä rakastan tytärtänne syvästi, lämpimästi ja\nhellästi. Jos rakkautta milloinkaan on ollut maailmassa, niin minä\nhäntä rakastan. Te olette itse rakastanut, antakaa vanhan rakkautenne\npuhua puolestani!\"\n\nTohtori istui pois kääntyneenä ja silmäili laattiaa. Viimeisiä sanoja\nkuullessaan, ojensi hän taas kätensä ja huusi:\n\n\"Ei siitä puhuta! Jättäkää se asia. Minä vannotan teitä, älkää sitä\nmuistuttako.\"\n\nHänen huutonsa muistutti niin ruumiillisesta tuskasta lähtenyttä\nhuutoa, että se tauottuaan vielä kauvan kaikui Darnayn korvissa.\nHän viittaili kädellään ja se tuntui olevan kehoitus Darnaylle\nlopettamaan. Niin hän sen käsittikin ja oli vaiti.\n\n\"Pyydän anteeksi\", sanoi tohtori hillityllä äänellä, kotvasen\nkuluttua. \"En epäile teidän rakkauttanne Lucyyn, siitä olkaa\nvakuutettu.\"\n\nHän käännähti tuolillaan hänen puoleensa, mutta ei katsellut häneen\neikä kohottanut silmiään. Hänen leukansa vaipui käden varaan ja hänen\nvalkoiset hiuksensa varjostivat hänen kasvojaan.\n\n\"Oletteko puhunut Lucyn kanssa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Ettekä kirjoittanut hänelle.\"\n\n\"En koskaan.\"\n\n\"Ellen ymmärtäisi että tällä kieltäytymisellä olette ajatellut Lucyn\nisää, olisin alhainen. Hän on teille siitä kiitollinen.\"\n\nHän tarjosi kätensä mutta silmät eivät seuranneet mukana.\n\n\"Minä tiedän\", sanoi Darnay kunnioittavasti, \"ja kuinka en sitä\ntietäisi, tohtori Manette, minä joka olen nähnyt teidät yhdessä joka\npäivä -- että teidän ja neiti Manetten suhde on niin liikuttava, niin\nhellä ja vastaa niin täysin niitä olosuhteita joissa se on syntynyt,\nettei sentapaista usein näe edes isän ja lapsen välillä. Minä tiedän,\nja kuinka en sitä tietäisi -- että naiseksi kehittyneen tyttären\nhellyyden ja velvollisuudentunnon ohessa, asuu hänen sydämessään myös\nlapsen rakkaus ja luottamus. Tiedän, että koska hän lapsuudessaan\noli ilman isää, on hän teihin nyt kiintynyt ikänsä ja luonteensa\nrakkaudella ja lämmöllä ynnä lapsuuden luottamuksella ja rakkaudella\njolloin te olitte hänelle kadotettu. Tiedän varsin hyvin, että jos\nhän olisi saanut teidät takasin toisesta elämästä, haudan tuolta\npuolelta, ei teitä hänen silmissään ympäröisi pyhempi sädeloiste\nkuin nyt. Tiedän että kun hän teitä syleilee, kiertävät lapsi, tytär\nja nuori nainen, kaikki yhtähaavaa kätensä teidän kaulaanne. Tiedän\nettä teitä rakastaessansa näkee ja rakastaa hän äitiään omalla\nijällään, isäänsä minun iälläni, rakastaa murtunutta äitiään ja teitä\nkauheissa kärsimyksissänne ja siunatussa ylösnousemisessanne. Tämän\nolen tietänyt päivin ja öin, aina siitä asti kun opin tuntemaan teitä\nkotonanne.\"\n\nTohtori istui ääneti, pää roikuksissa. Hän hengitti vähän taajemmin,\nmutta tukahutti kaikki muut liikutuksen merkit.\n\n\"Rakas tohtori Manette, koska olen kaiken tämän tietänyt, koska\naina näin teidät molemmat tämän pyhän sädekehän ympäröimänä, olen\npidätellyt tunteitani niin kauvan kuin voimani antoivat myöten.\nOlen tuntenut ja tunnen yhäti että työntäessäni rakkauteni -- minun\nrakkauteni -- teidän välillenne, saatan elämänne yhteyteen jotain,\njoka ei ole aivan yhtä arvokasta kuin se. Mutta minä rakastan häntä.\nTaivas on todistajani, että häntä rakastan!\"\n\n\"Uskon sen\", vastasi isä synkästi. \"Olen miettinyt sitä ennenkin.\nUskon sen.\"\n\n\"Mutta, älkää uskoko\", sanoi Darnay, jonka korviin synkkä ääni\nvaikutti kuin nuhde, \"että jos minun tulisi erottaa hänet teistä,\njos onneni olisi niin suuri, että saisin hänet vaimokseni, että\nvoisin ja tahtoisin puhua teille sanaakaan tästä, mitä nyt puhun.\nSe olisi toivotonta ja alhaista. Jos olisin koskaan mielessäni\nhautonut tai sydämessäni kätkenyt sellaista mahdollisuutta -- vaikka\nvain kaukaisessa tulevaisuudessa -- en nyt voisi koskettaa tätä\nkunnianarvoisaa kättä.\"\n\nHän pani kätensä hänen kädelleen.\n\n\"Ei, rakas tohtori Manette, Kuten te, olen vapaaehtoinen pakolainen\nRanskasta, mielettömyyden, sorron ja kurjuuden karkoittamana, kuten\nte, koetan minäkin elää kaukana maastani omalla työlläni luottaen\nparempaan tulevaisuuteen ja toivon vain saada ottaa osaa teidän\nkohtaloonne, teidän elämäänne ja kotiinne ja olla uskollinen teille\nkuolemaan saakka. Pyyntöni ei ole riistää teiltä erioikeuttanne\nLucyyn, lapsenanne, kumppaninanne ja ystävänänne, mutta auttaa häntä\nsiinä ja sitoa häntä lujemmin teihin, jos se olisi mahdollista.\"\n\nHänen kätensä lepäsi yhä tohtorin käsivarrella.\n\nTämä vastasi kotvaseksi hänen puristukseensa, eikä kylmästi, nojasi\nsitten käsivartensa tuolin käsinojaan ja silmäili ylös ensi kerran\nkeskustelun aikana. Hänen kasvoillaan kuvastui taistelua, taistelua\nynnä tuo usein palaava synkän epäilyksen ja pelvon ilme.\n\n\"Te puhutte niin tunteellisesti ja miehekkäästi, Charles Darnay, että\nkiitän teitä kaikesta sydämestäni, ja tahdon minäkin puolestani avata\nteille sydämeni, ainakin likimaille; onko teillä mitään syytä uskoa,\nettä Lucy rakastaa teitä?\"\n\n\"Ei, ei vielä.\"\n\n\"Onko tämän ilmoituksen suoranainen tarkotus, että te minun\nsuostumuksellani heti tahdotte saada varmuutta siinä?\"\n\n\"Ei sitäkään. Ehkei minun ole suotu tehdä sitä viikkokausiin; ehkäpä\n(erehdynkö vai ei) voin sen tehdä jo huomenna.\"\n\n\"Toivotteko jotain apua minulta?\"\n\n\"Minä en pyydä mitään, sir. Mutta ajattelin mahdolliseksi että te\nsaattaisitte antaa minulle apuanne, jos katsotte sen oikeaksi.\"\n\n\"Pyydättekö mitään lupausta minulta.\"\n\n\"Pyydän.\"\n\n\"Mitä lupausta?\"\n\n\"Ymmärrän varsin hyvin, että ilman teitä ei minulla ole mitään\ntoivoa. Tiedän kyllä, että joskin neiti Manette tällä hetkellä\nsäilyttäisi kuvani viattomassa sydämessään -- älkää luulko _että_\nolen niin rohkea, että otaksun sitä -- ei siitä olisi minulle\najanpitkään mitään apua jos se joutuisi ristiriitaan hänen\nrakkautensa kanssa teihin.\"\n\n\"Jos niin on, niin tiedättekö mitä se toiselta puolen sisältää?\"\n\n\"Tiedän varsin hyvin, että sana hänen isältään kosijan hyväksi\npainaisi paljon vaa'assa. Siitä syystä, tohtori Manette\", sanoi\nDarnay, vaatimattomasti mutta varmasti, \"en pyytäisi sitä sanaa,\nvaikka henkeni siitä riippuisi.\"\n\n\"Siitä olen varma, Charles Darnay, salaisuuksia syntyy salatusta\nrakkaudesta ja avonaisesta vihasta. Edellisessä tapauksessa, ovat ne\nhienot ja arat ja vaikeat älytä. Tyttäreni Lucy, on tässä ainoassa\nsuhteessa sellainen salaisuus minulle, minulla ei ole mitään\nkäsitystä hänen sydämensä tilasta.\"\n\n\"Uskallanko kysyä, onko hänellä --.\" Koska hän epäili, lisäsi tohtori:\n\n\"Muita kosijoitako?\"\n\n\"Sitä juuri tarkotin.\"\n\nTohtori mietti vähän ennenkuin hän vastasi:\n\n\"Olettehan itse nähnyt herra Cartonin täällä. Herra Stryver käy myös\ntäällä. Jos hänellä jokin kosija on saattaa se olla yksi näistä.\"\n\n\"Tahi molemmat\", sanoi Darnay.\n\n\"En ajatellut molempia, enkä pidä sitä luultavana. Te tahdotte\nminulta lupauksen. Mikä se on?\"\n\n\"Se on, että jos neiti Manette joskus omasta puolestaan uskoisi\nteille, mitä minä nyt olen rohjennut uskoa teille, te silloin\ntodistatte nämät sanani sekä että uskotte ne todeksi. Toivon, että\najatuksenne minusta ovat siksi suotuisat, ettette käytä mitään\nvaikutusta minua vastaan, en sano mitään muuta, tätä vain pyydän.\nSiihen nähden mitä teiltä pyydän, on teillä oikeus vaatia minulta\nehtoja ja niihin minä paikalla suostun.\"\n\n\"Annan lupauksen\", sanoi tohtori, \"ilman ehtoja. Uskon että\npäämääränne on sellainen kuin olette sen rehellisesti ja\ntotuudenmukaisesti esittänyt. Uskon, että aikomuksenne on vahvistaa,\neikä heikontaa siteitä minun ja paljon kalliimman itseni välillä.\nJos hän sanoo minulle, että olette välttämätön hänen täydelliselle\nonnelleen, annan hänet teille. Jos olisi olemassa -- Charles Darnay,\njos olisi olemassa --\"\n\nNuori mies oli kiitollisena tarttunut hänen käteensä ja heidän\nkätensä olivat yhteenliittyneet tohtorin puhuessa:\n\n\"-- jokin mielikuvitus, jokin syy, jokin pelko, jokin -- mitä hyvänsä\n-- uutta tai vanhaa, sitä miestä kohtaan, jota hän todellakin\nrakastaisi -- ilman että tämä mies olisi suoranaisesti siitä\nvastuunalainen, haihtuisi tuo kaikki tyttäreni tähden. Hän on minulle\nkaikki, enemmän kuin kärsimys, enemmän kuin vääryydet, enemmän kuin\n-- mutta tämä on turhaa puhetta.\"\n\nNiin oudosti vaipui hän äänettömyyteen ja niin outo oli hänen\ntuijottava katseensa, hänen vaiettuaan, että Darnay tunsi kätensä\nkylmenevän siinä kädessä, joka hitaasti päästi hänen kätensä.\n\n\"Te sanoitte jotain minulle\", sanoi tohtori Manette hymyillen. \"Mitä\nsanoittekaan.\"\n\nHän ei tiennyt mitä vastata, kunnes hän muisti puhuneensa ehdoista.\nKeveämmällä mielellä tätä muistaessaan sanoi hän:\n\n\"Teidän luottamuksenne minuun vaatii täydellistä luottamusta minun\npuoleltani. Nykyinen nimeni, vaikka ei paljon eriävä äitini nimestä,\nei ole oma nimeni kuten ehkä muistanette. Tahdon kertoa mikä se on,\nja miksi olen Englannissa.\"\n\n\"Seis\", sanoi Beauvaisin lääkäri.\n\n\"Tahdon sen tehdä paremmin ansaitakseni teidän luottamustanne ja\nettei minulla olisi teihin nähden mitään salaisuuksia.\"\n\n\"Seis.\"\n\nKotvasen piteli tohtori korviaan molemmin käsin, sitten painoi hän\nmolemmat kätensä Darnayn huulille.\n\n\"Kertokaa se minulle, kun pyydän teitä, ei nyt. Jos saatte myöntävän\nvastauksen, jos Lucy rakastaa teitä, sanokaa se minulle hääpäivänne\naamulla. Luvatkaa se minulle.\"\n\n\"Mielelläni.\"\n\n\"Antakaa minulle kätenne. Hän tulee kohta kotia ja parasta ettei hän\ntapaa meitä yhdessä tänä iltana. Menkää. Jumala teitä siunatkoon!\"\n\nOli jo pimeä Charles Darnayn jättäessä hänet ja tunti myöhemmin tuli\nLucy kotia; hän kiiruhti yksin huoneeseen, -- neiti Pross oli astunut\nsuoraan yläkertaan omaan huoneeseensa -- ja näki ihmeekseen isänsä\nnojatuolin tyhjänä.\n\n\"Isäni!\" huusi hän. \"Rakas isä!\"\n\nHän ei saanut vastausta mutta hän kuuli kumean, nakuttavan äänen\nhänen makuuhuoneestaan. Hän meni nopeasti välihuoneen poikki,\ntirkisteli sisään hänen ovestaan, mutta juoksi kauhistuneena takasin,\nja veren melkein hyytyessä hänen suonissaan huudahti hän: \"mitä on\nminun tehtävä, mitä on minun tehtävä!\"\n\nHänen epätietoisuutensa kesti vain hetkisen, hän juoksi takasin,\nkoputti hänen ovelleen ja kutsui häntä hiljaa. Nakutus taukosi hänen\näänensä soinnusta, herra Manette tuli heti ulos huoneestaan ja he\nkulkivat kauvan edestakasin yhdessä.\n\nLucy nousi vuoteeltaan sinä yönä ja meni katselemaan isäänsä tämän\nnukkuessa. Hän nukkui raskaasti ja hänen rahinsa suutarikaluineen ja\nvanha, lopettamaton työ olivat tavallisessa järjestyksessään.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nToverukset.\n\n\n\"Sydney\", sanoi herra Stryver samana yönä tai aamuna shakaalilleen,\n\"valmista uusi malja punssia, minulla on jotain sinulle sanottavaa.\"\n\nSydney oli tehnyt työtä kahden puolesta sinä yönä, yönä sitä ennen ja\nmonena monituisena yönä perätysten selvittääkseen Stryverin papereita\nennenkuin pitkät lomat alkoivat. Hänen onnistui vihdoin saada kaikki\nkuntoon. Stryverin verorästit olivat kerätyt, kaikki selvitettiin\nmarraskuuksi, joka oli tulossa ilmasumuineen ja lakisumuineen\nhankkien myllyyn taas uutta jauhetta.\n\nSydney ei ollut vilkastunut eikä selvinnyt tästä ahkeruudesta. Hän\noli tarvinnut useita ylimääräisiä pyyhekääreitä päästäkseen yön läpi\nja myös niitä vastaavan ylimääräisen viiniannoksen. Hän oli varsin\nuupuneessa tilassa, kun hän nyt otti turbaanin päästään ja heitti sen\npesuvatiin, jossa hän oli sitä vähän väliä kastellut kuuden tunnin\najan.\n\n\"Sekotatko toisen punssimaljan?\" sanoi rehevä Stryver, kädet\nhousunvyötärössä ja katseli ympärilleen sohvalta, jossa hän loikoi\nseljällään.\n\n\"Sekotan niinkin.\"\n\n\"Kuule sitten. Kerron sinulle jotain, joka sinua hämmästyttää\naikalailla ja joka kenties antaa sinulle minusta sen käsityksen,\netten olekkaan niin ovela mies kuin olet luullut. Aion naida.\"\n\n\"_Sinä_.\"\n\n\"Niin. Enkä rahan tähden. Mitäs nyt sanot.\"\n\n\"Enpä juuri mitään. Kuka hän on?\"\n\n\"Arvaa.\"\n\n\"Tunnenko hänet?\"\n\n\"Arvaa.\"\n\n\"En rupea arvailemaan kello viisi aamulla, kun aivoni sihisevät ja\nkihisevät päässäni. Jos tahdot minua arvaamaan, saat kutsua minut\npäivällisille.\"\n\n\"No niin, siksipä kerron sen sinulle\", sanoi Stryver kohoutuen\nhitaasti istualleen, \"Sydney, epäilenpä melkein ettet minua ymmärrä,\nsinä olet sellainen tunteeton koira.\"\n\n\"Ja sinä\", vastasi Sydney, häärien punssimaljan ääressä \"ja sinä olet\nniin tunteellinen ja runollinen henki.\"\n\n\"No niin\", sanoi Stryver itserakkaasti, \"vaikka en kuvailekkaan\nolevani mikään romaanisankari (niin paljon älyä minulla kyllä on)\nolen kuitenkin paljon tunteellisempi ihminen kuin sinä.\"\n\n\"Sinä olet enemmän onnen suosikki, sitä sinä kait tarkotat.\"\n\n\"Sitä en tarkota. Tarkotan, että olen enemmän -- enemmän.\"\n\n\"Sano ritarillinen, koska kerta sitä tarkotat\", ehdotti Carton.\n\n\"No hyvä, siis ritarillinen. Tarkotan\", ja Stryver rehenteli\nystävänsä edessä tämän valmistaessa punssia, \"että minä enemmän\nkoetan miellyttää, että minä enemmän ymmärrän miellyttää naisia kuin\nsinä.\"\n\n\"Jatka\", sanoi Carton.\n\n\"Ei, ennenkuin jatkan\", sanoi Stryver, pudistaen päätään ylimieliseen\ntapaansa, \"tahdon selvittää tämän asian. Sinä olet seurustellut\ntohtori Manetten perheessä yhtä paljon kuin minäkin, ehkä enemmänkin.\nOi, kuinka olen hävennyt sinun jurouttasi siellä! Sinun käytöksesi\non ollut niin hiljainen, nyrpeä ja salakähmäinen että minä kunniani\nkautta, olen tottakin hävennyt puolestasi, Sydney.\"\n\n\"Olisipa hyvin terveellistä sinun kaltaisesi miehen, jolla on\nsellainen asianajajapraktiikka, vähän hävetäkkin\", sanoi Sydney,\n\"siitäpä pitäisi sinun minua kiittää.\"\n\n\"Sillä et minusta pääse\", sanoi Stryver, jolta ei vastauksia koskaan\npuuttunut, \"ei Sydney, velvollisuuteni on sinulle ilmottaa -- ja minä\nsanon sen sinulle vasten silmiä omaksi hyväksesi, että sinä olet\nperhanan kömpelö sellaisessa seurassa.\"\n\nSydney joi lasillisen punssia ja nauroi.\n\n\"Katsoppas minua!\" sanoi Stryver rehennellen, \"ei minun tarvitsisi\nniin paljon miellyttää kuin sinun sillä minä olen mies, jonka asema\nei ole niin riippuvainen. Miksi siis kumminkin koetan miellyttää.\"\n\n\"En ole koskaan vielä nähnyt sinun sitä koettavan\", mumisi Carton.\n\n\"Koetan siksi että se on viisasta, teen sen periaatteen kannalta ja\nkatsele minua! Minä edistyn.\"\n\n\"Mutta kertomus avioliittotuumistasi ei edisty hitustakaan\", vastasi\nCarton huolettomasti. \"Pysy siinä. Jätä minut rauhaan, eikö koskaan\ntartu päähäsi, että olen parantumaton?\"\n\nTässä kysymyksessä oli ikäänkuin jonkinmoista ylenkatsetta.\n\n\"Mikä oikeus sinulla on olla parantumaton\", vastasi hänen ystävänsä,\njotenkin ynseästi.\n\n\"Minulla ei ole oikeutta mihinkään, sen tiedän\", sanoi Sydney Carton.\n\"Kuka on valittusi.\"\n\n\"Äläkä nyt tule pahoillesi kuullessasi nimen, Sydney\", sanoi herra\nStryver, valmistaen kerskuvalla ystävyydellä Cartonia kuulemaan mitä\ntuleva oli, \"tiedänhän ettet tarkota puoliakaan siitä, mitä puhut, ja\nvaikka tarkottaisitkin, ei sillä ole mitään merkitystä. Pidän tämän\npienen esitelmän siksi että kerran olet puhunut halveksivasti minulle\ntästä nuoresta naisesta.\"\n\n\"Niinkö.\"\n\n\"Niin ja vielä tässä huoneessa.\"\n\nSydney Carton katseli punssiaan ja ystävätään, joi punssiaan ja\nkatseli ystävätään.\n\n\"Sinä kutsuit häntä kultakutriseksi nukeksi. Nuori nainen on\nneiti Manette. Jos sinä Sydney, tällaisiin asioihin nähden olisit\nhienotunteinen, olisin hieman loukkaantunut sanoistasi, mutta sitä\net ole. Se tunne sinulta tykkönään puuttuu, siksipä en piittaa\nsanoistasi enempää kuin jos ihminen joka ei lainkaan käsitä\nmaalausta, arvostelisi maalaamaani kuvaa, tai joku joka ei käsitä\nsoittoa, arvostelisi säveltämääni kappaletta.\"\n\nSydney Carton kulautti aimo määrät punssia kurkustaan alas, ja\nkatseli ystävätään.\n\n\"Nyt tiedät kaikki, Syd\", sanoi herra Stryver. \"Minä en välitä\nrahoista, hän on viehättävä olento ja olen päättänyt seurata\ntunteitani ja mielestäni minulla onkin varoja seurata tunteitani.\nMinusta hän saa varakkaan miehen, nopeasti ylenevän miehen ja aika\nhienon miehen, se on hänelle onnen kauppa, mutta hän ansaitseekin\ntulla onnelliseksi. Oletko hämmästynyt?\"\n\nCarton, joka yhä särpi punssia sanoi: \"Miksi olisin hämmästynyt.\"\n\n\"Sinä siis hyväksyt?\"\n\nYhä punssia juoden vastasi Carton: \"miksi en hyväksyisi?\"\n\n\"Kas niin!\" sanoi hänen ystävänsä Stryver, \"sinä kannat asian\nhelpommin kuin mitä kuvailin, etkä ole niinkään itsekäs minuun nähden\nkuin luulin, mutta sinä tiedät kyllä että vanhalla toverillasi on oma\npäänsä. Niin, Sydney, olen saanut tarpeekseni tästä yksitoikkoisesta\nelämästä, -- ikävöin omaa kotia, jonne menen kun minua haluttaa (kun\nei haluta, menen muualle) ja luulen, että neiti Manette on paikallaan\nmissä yhteiskunnallisessa asemassa tahansa ja on aina kantava\nnimeäni kunnialla. Niin olen siis tehnyt päätökseni. Ja nyt Sydney,\nvanha ystäväni, tahdon puhua sanasen _sinulle_ sinun tulevaisuuden\ntoiveistasi. Sinä olet väärillä jäljillä, sinä olet todellakin\nväärillä jäljillä. Sinä et ymmärrä rahan arvoa. Sinun elämäsi on\nvaivaloinen, ei kestä kauvankaan, niin ovat jo voimasi lopussa, sinä\nolet sairas ja köyhä, sinun pitää täydellä todella hankkia itsellesi\nhoitaja.\"\n\nSuosiva tapa jolla hän tämän sanoi, tuntui tekevän hänet kahta vertaa\npaksummaksi ja neljä vertaa röyhkeämmäksi entistään.\n\n\"Annas, kun minä neuvon sinua\", jatkoi Stryver, \"tarttumaan asiaan\nkäsiksi. Minä olen nyt suoriutunut omasta asiastani, suoriudu\nsinäkin. Mene naimisiin. Hanki joku, joka pitää sinusta huolen.\nÄlä välitä siitä, ettei naisseura sinua miellytä, ettet ymmärrä\nheitä, että sinulla ei ole käytöstä. Etsi itsellesi joku. Hae joku\nkunnioitettava nainen, jolla on pieni omaisuus -- ravintolan emäntä\n-- tai huoneittenvuokraaja -- ja nai hänet ennenkuin pahat päivät\ntulevat. Se on _sinulle_ parasta. Mietippäs tätä, Sydney.\"\n\n\"Mietin, mietin\", sanoi Sydney.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nHienotunteinen mies.\n\n\nPäätettyään jalomielisesti johtaa tohtorin tyttären onnen\nkukkuloille, tahtoi herra Stryver myös antaa hänelle tietoa tästä\nonnestaan ennenkuin hän lähtisi kaupungista pitkälle lomalle\nmennäkseen. Asiaa harkittuaan tuli hän siihen päätökseen, että olisi\nparasta suoriutua kaikista valmistuksista, joten he sitten kaikessa\nrauhassa saattaisivat tuumia lahjottaisiko hän morsiamelleen kätensä\nparia viikkoa ennen Mikonpäivää, vai lyhyen, joulun ja loppiaisen\nvälisen joululoman aikana.\n\nMitä jutun päätökseen tulee, ei hän hetkeäkään epäillyt tuomion\nlankeevan hänen edukseen. Nojautuen valamiehistöön nähden vakaviin,\nkäytännöllisiin syihin -- ainoat syyt joita kannatti huomioon ottaa\n-- oli hänen asiansa selvä eikä siinä ollut ainoatakaan heikkoa\nkohtaa. Hän oli itse kantajan asiamies, hänen todistuksiaan ei ollut\nmahdollista kumota, vastaajan asianajaja peräytyi eikä valamiehistö\nedes vetäytynyt neuvottelemaan. Punnittuaan asiaa oli Stryver C. J.\nvakuutettu, ettei selvempää asiaa ollut olemassa.\n\nHerra Stryver siis vihki pitkän loma-aikansa kutsumalla neiti\nManetten juhlallisesti Vauxhallinpuistoon, kun se ei onnistunut\nRanelaghiin, mutta kun tämäkin kutsumus käsittämättömällä tavalla\nepäonnistui, päätti hän itse ilmestyä Sohoon ilmoittamaan jaloa\npäätöstään.\n\nSohoa kohti herra Stryver siis työntäytyi Templestä. Joka näki hänen\nohjaavan hyökkäyksensä Sohoa kohti, kun hän vielä oli Saint Dunstanin\npuolella Temple Barissa, ryntäävän henkihieverissä katua eteenpäin,\ntuuppien kaikki heikommat ihmiset tieltään, olisi saattanut nähdä\nkuinka varma ja vahva hän oli.\n\nKoska hänen tiensä kulki Tellsonin pankin sivu ja hänellä oli\nasioita siellä ja koska hän tiesi herra Lorryn olevan Manetten\nperheen läheisen ystävän, pälkähti herra Stryverin päähän ilmaista\nherra Lorrylle mikä valo oli nousemassa Sohon taivaanrannalla.\nSiksi tuuppasi hän rämisevän oven auki, romahti alas molempia\nrappusia, meni molempain vanhain kassanhoitajain ohi ja tuppaantui\nummehtuneeseen komeroon, pystysuorine rautakanki-ikkunoineen, jossa\nherra Lorry istui suurien viivoitettujen kirjojensa ääressä.\n\n\"Halloo!\" sanoi herra Stryver. \"Mitäs kuuluu. Toivon, että jaksatte\nhyvin!\"\n\nHerra Stryverin erikoisalaan kuului, että hän tuntui liian suurelta\njoka paikassa ja huoneessa. Hän oli aivan liian suuri Tellsonin\npankkiin ja vanhat kirjanpitäjät syrjäisissä nurkissaan katsoivat\nkirjoistaan nuhtelevilla katseilla kuin olisi hän rutistanut heitä\nseinää vasten. Itse johtajakin, joka arvokkaana luki lehteään\nkaukaisuudessa, näytti paheksuvalta ikäänkuin olisi herra Stryverin\npää puskenut hänen vastuunalaisia liivejään vastaan.\n\nVarovainen herra Lorry sanoi mallikelpoisella äänellä, jota hän\ntällaisissa tapauksissa piti soveliaana: \"kuinka jaksatte herra\nStryver? Kuinka jaksatte, sir?\" ja ravisti hänen kättään. Hänellä\noli omituinen tapa puristaa kättä auliisti ikäänkuin olisi hän sen\ntehnyt Tellsonin ja Kumpp. puolesta, samalla tapaa kaikki Tellsonin\nkirjanpitäjät puristivat pankkituttavien käsiä kun johtaja täytti\nilman.\n\n\"Voinko palvella teitä millään, herra Stryver?\" kysyi herra Lorry\nkuin pankkimies ainakin.\n\n\"Ei kiitos, minulla on yksityistä asiaa teille, herra Lorry, tulin\npuhumaan teidän kanssanne yksityisesti.\"\n\n\"Todellakin\", sanoi herra Lorry, kallistaen korvansa, silmän\nvilkkuessa johtajaan kaukaisuudessa.\n\n\"Aion nimittäin\", sanoi herra Stryver nojaten tuttavallisesti\nkäsivartensa pulpetille, ja vaikka se oli suuri kaksoispulpetti, ei\nse näyttänyt täyttävän puoliakaan hänen tarpeistaan: \"olen aikeessa\nkosia pientä, suloista ystäväänne, neiti Manettea, herra Lorry.\"\n\n\"No, totta tosiaan!\" huudahti herra Lorry, hieroen leukaansa ja\nepäilevästi katsellen vierastaan.\n\n\"No, totta tosiaan!\" kertoi Stryver peräytyen. \"No, totta tosiaan,\nsir? Mitä tarkotatte herra Lorry?\"\n\n\"Tarkotan\", sanoi asiamies, \"että tunnustan tietysti tuumanne\nystävälliseksi, että se kunnostuttaa teitä ja -- sanalla sanoen\ntarkotan aivan sitä mitä tahdottekin. Mutta tehän kyllä ymmärrätte,\nherra Stryver --\", herra Lorry vaikeni ja puristi päätään perin\nmerkillisellä tavalla, kuin olisi hän vastoin tahtoaan ollut\npakotettu sisällisesti lisäämään: \"te olette niin valtavan suuri ja\npaksu.\"\n\n\"No sen sanon\", sanoi Stryver läimäyttäen pöytää kädellään\nriidanhaluisesti, aukaisten silmänsä seljälleen ja vetäen pitkän\nhenkäyksen: \"hirttää minut saatte, jos minä ymmärrän tästä mitään,\nherra Lorry.\"\n\nHerra Lorry järjesti pikku peruukkiaan korviensa kohdalla ja puri\nkynänsä höytää.\n\n\"Tuhat tulimmaista, sir!\" sanoi Stryver, tuijottaen häneen, \"enkö\nminä muka kelpaa.\"\n\n\"Tietysti, sir, tietysti te kelpaatte!\" sanoi herra Lorry. \"Jos te\nkerran sanotte kelpaavanne, tietysti te kelpaatte.\"\n\n\"Enkö ole hyvissä varoissa?\" kysyi Stryver.\n\n\"Jos te sanotte olevanne hyvissä varoissa, tietysti olettekin.\"\n\n\"Ja tulevaisuuden mies.\"\n\n\"Jos te itse pidätte itseänne tulevaisuuden miehenä\", sanoi herra\nLorry, ihastuneena kun taisi taas myöntyä, \"ei kukaan saata sitä\nepäillä.\"\n\n\"Mitä Herran nimessä sitten tarkotatte, herra Lorry?\" kysyi Stryver,\nsilminnähtävästi allapäin.\n\n\"Niin minä -- oletteko sinne menossa nyt?\" kysyi herra Lorry.\n\n\"Päätä pahkaa\", sanoi Stryver, lyöden nyrkillään pöytään.\n\n\"En luule, että tekisin niin teidän sijassanne.\"\n\n\"Ja miksikä ei?\" sanoi Stryver. \"Nyt panen teidät pussiin\", ja hän\nhäristi hänelle etusormeaan. \"Te olette asiamies, ja teillä täytyy\nolla jokin syy. Tuokaa esiin syynne. Miksi ette menisi?\"\n\n\"Siksi\", sanoi Lorry, \"etten tahtoisi kulkea sellaisilla asioilla,\nellei minulla olisi syytä otaksua onnistuvani.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista\", huudahti herra Stryver, \"tämä on parasta\nkaikesta.\"\n\nHerra Lorry vilkkui kaukaisuudessa olevaan toiminimeen ja\nsuuttuneeseen Stryveriin.\n\n\"Tässä on nyt asiamies -- ikämies -- kokenut mies -- pankkimies\",\nsanoi Stryver; \"ja yhteenlaskettuaan kolme pääsyytä täydelliseksi\nmenestykseksi, sanoo hän ettei ole mitään syitä ollenkaan. Ja sen\nhän sanoo pää paikallaan!\" Stryver pani erityisen painon tälle\nasianhaaralle, ikäänkuin ei olisi ollut niinkään merkillistä jos hän\nolisi sanonut sen ilman päätä.\n\n\"Kun puhun menestyksestä, puhun menestyksestä nuoren ladyn luona\nja kun puhun aiheista ja syistä, jotka tekevät menestyksen\nmahdolliseksi, puhun aiheista ja syistä jotka ovat pätevät nuoreen\nladyyn nähden. Nuorta ladyä, sir\", sanoi herra Lorry, taputtaen\nStryveriä lempeästi käsivarrelle. \"Nuorta ladyä on ajateltava ennen\nkaikkia.\"\n\n\"Te tahdotte siis sanoa minulle, herra Lorry\", sanoi Stryver kädet\npuuskassa, \"että teidän varma mielipiteenne on, että puheena oleva\nnuori lady on teeskentelevä hupakko?\"\n\n\"Enpä juuri sitä. Minä sanon teille, herra Stryver\", sanoi\nherra Lorry punehtuen, \"että en kenenkään suusta tahto kuulla\nepäkunnioittavaa sanaa tästä nuoresta ladystä ja jos tunnen\njonkun -- toivon etten tunne -- jonka maku olisi niin alhainen ja\nluonne niin röyhkeä ettei hän voisi hillitä itseään, vaan puhuisi\nepäkunnioittavasti tästä nuoresta ladystä tämän pulpetin ääressä, ei\nedes Tellsonilaisetkaan voisi estää minua puhumasta suuni puhtaaksi.\"\n\nPakko hillitä vihaansa oli saattanut herra Stryverin verisuonet\nvaaralliseen tilaan, kun hänen oli vuoro suuttua; herra Lorryn\nsuonissa virtaili veri tavallisesti hyvin säännöllisesti, mutta ne\neivät olleet paremmassa tilassa nyt kun vuoro oli hänen.\n\n\"Tämä oli se jota aion teille sanoa sir\", sanoi herra Lorry. \"Pyydän,\nettette siinä suhteessa erehdy.\"\n\nHerra Stryver imeskeli hetkisen viivoittimen päätä ja rummutti sillä\nhampaitaan, joka luultavasti aikaansai hammastaudin. Hän katkasi\ntukalan äänettömyyden ja sanoi:\n\n\"Tämä on jotain uutta minulle, herra Lorry. Te kiellätte minua\nmenemästä Sohoon kosimaan -- _minua,_ Stryveriä, asianajajaa Kings\nBenchissä?\"\n\n\"Pyydättekö neuvoani, herra Stryver?\"\n\n\"Pyydän.\"\n\n\"No hyvä. Siis neuvoni jo arvasitte aivan oikein.\"\n\n\"Tähän en tosiaankaan voi muuta sanoa\", nauroi Stryver katkerasti,\n\"kuin että -- ha ha! -- tämä voittaa kaiken menneen, nykyisen ja\ntulevan.\"\n\n\"Kuulkaa minua\", jatkoi herra Lorry, \"asiamiehenä en ole oikeutettu\npuhumaan tästä asiasta, sillä asiamiehenä en tiedä siitä mitään.\nMutta minä puhun kuin vanha mies, joka on kantanut neiti Manettea\nkäsivarrellaan, joka on neiti Manetten ja hänen isänsä uskollinen\nystävä ja joka on syvästi kiintynyt molempiin. Muistakaa, että en\nole pyrkinyt olemaan teidän uskottunne. No, luuletteko että olen\noikeassa?\"\n\n\"En suinkaan\", sanoi Stryver viheltäen. \"Minä en välitä nähdä\ntervettä järkeä kolmannessa henkilössä, ainoastaan itsessäni,\nminä edellytän järkeä siinä missä te edellytätte teeskentelevää,\nromantillista hupsutusta. Se on uutta minulle, mutta ehkäpä olette\noikeassa.\"\n\n\"Edellytykseni määrään itse, herra Stryver. Ja ymmärtäkää minua\noikein, sir\", sanoi herra Lorry, punehtuen äkkiä taas. \"Minä en salli\n-- en edes Tellsonissakaan, että joku toinen ne minulle määrää.\"\n\n\"Pyydän anteeksi!\" sanoi Stryver.\n\n\"Kiitos, kernaasti. Niin, herra Stryver, aioin sanoa -- että teistä\nsaattaisi pettyminen tuntua ikävältä, tohtori Manettelle saattaisi\nolla tuskallista puhua teille ajatuksensa ja samoin on laita neiti\nManetten. Te tunnette suhteeni tähän perheeseen. Jos siihen suostutte\nvoin minä teitä paljastamatta tai puhumatta teidän puolestanne ottaa\nasiasta vielä tarkempaa selkoa, ja tehdä uusia havaintoja. Jos\nolette tyytymätön neuvooni, voitte itse koetella sen pätevyyttä, jos\ntaas tyydytte siihen ja se on sama kuin nyt, säästyisivät kaikki\nriitapuolet ikävyyksistä. Mitä siihen sanotte?\"\n\n\"Kauvanko pidätätte minua kaupungissa?\"\n\n\"Sehän on vain jonkun tunnin asia. Saattaisin mennä Sohoon vielä tänä\niltana ja sieltä tulla teidän luoksenne.\"\n\n\"No, siis myönnyn\", sanoi Stryver. \"En siis mene sinne tänä iltana,\nniin kärkäs en kumminkaan ole. Siis olkoon menneeksi, odotan teitä\ntänä iltana. Hyvää huomenta.\"\n\nJa herra Stryver kääntyi ja ryntäsi ulos pankista aikaansaaden niin\nkovan ilmavirran, että molemmat vanhat kirjanpitäjät saivat ponnistaa\nviimeiset voimansa pysyäkseen pystyssä, kun he siinä kumartelivat\npulpettiensa takana. Yleisö näki aina nämät arvoisat ja voimattomat\nolennot kumartavassa asennossa ja yleinen luulo olikin, että kun he\nolivat kumartaneet ulos yhden vieraan, kumartelivat he yhä tyhjässä\nkonttoorissa kunnes he kumarsivat sisään toisen vieraan.\n\nAsianajaja oli kyllä niin älykäs, että _hän_ arvasi ettei asiamies\nolisi niin varmasti lausunut ajatustaan, ellei hänellä olisi ollut\nvahvoja perusteita ja siveellistä varmuutta, ja vaikk'ei hän\nollutkaan valmistunut tätä suurta pilleriä nielemään, sai hän sen\nkumminkin alas kurkustaan. \"Ja nyt\", sanoi herra Stryver, uhaten\nTempleä sormellaan, \"selviydyn tästä saattamalla teidät kaikki\nhäpeään.\"\n\nSe oli palanen vanhan Old Bayleylaisen viekkautta, joka hänellä oli\nmielessä ja se tuotti hänelle suurta huojennusta. \"Te ette saata\nminua häpeään, nuori lady\", sanoi herra Stryver, \"vaan minä ehkä\npikemminkin teidät.\"\n\nSiis, kun herra Lorry illalla kello kymmenen ajoissa ilmestyi,\nistui herra Stryver paperien ja kirjojen keskessä, joita hän sitä\ntarkotusta varten oli ympärilleen levitellyt, eikä tuntunut vähääkään\nmuistavan aamuista puheenainetta. Hän oli vielä hämmästyvinäänkin\nnähdessään herra Lorryn ja oli nähtävästi ajatuksiin vaipunut ja\nhajamielinen.\n\n\"No niin!\" sanoi hyväntahtoinen asiamies, koeteltuaan turhaan puolen\ntunnin ajan päästä asiaan käsiksi, \"olen ollut Sohossa.\"\n\n\"Sohossa?\" toisti herra Stryver kylmästi. \"Ah tosiaankin, mitä\najattelenkaan.\"\n\n\"Eikä epäilemistäkään\", sanoi herra Lorry, \"etten ollut oikeassa\naamuiseen keskusteluumme nähden. Ajatukseni asiasta on vahvistunut ja\nminä uudistan neuvoni.\"\n\n\"Minä vakuutan teille\", sanoi herra Stryver lempeästi, \"että olen\npahoillani teidän ja isäraukan tähden. Tiedän että tämä aina on\nperheelle arkaluontoinen asia, älkäämme siis enää puhuko siitä.\"\n\n\"En ymmärrä teitä\", sanoi herra Lorry.\n\n\"Se on mahdollista\", sanoi Stryver, nyykäyttäen päätään päättävästi\nja rauhoittavasti, \"mutta mitäpä siitä, se ei tee mitään.\"\n\n\"Tekee kuin tekeekin\", intti herra Lorry.\n\n\"Eikä tee. Vakuutan että se ei tee mitään. Luulin löytäväni järkeä\nmissä sitä ei ollut, kiitettävää kunnianhimoa, missä sitä ei ollut,\nnyt olen päässyt hairahduksestani ja mitäpä vahinkoa siinä. Nuoret\nnaiset ovat usein ennenkin tehneet tämänkaltaisia hullutuksia ja\nsitten katuneet sitä köyhinä ja arvottomina. Epäitsekkäältä kannalta\nkatsoen olen pahoillani asian tyhjään raukeamisesta, sillä se olisi\nollut minulle huono asia maalliselta kannalta katsoen; itsekkäältä\nkannalta katsoen olen iloinen, sillä se olisi ollut paha asia minulle\nmaalliselta kannalta katsoen -- tuskinpa on minun tarpeellista\nmainita, etten olisi mitään sillä voittanut. Ei mitään vahinkoa ole\ntapahtunut. Minä en ole kosinut nuorta ladyä, ja näin meidän kesken,\nen luule että asiaa lähemmin punnittuani, olisinkaan niin itseäni\npaljastanut. Ei, herra Lorry, te ette voi ehkäistä onttopäisten\ntyttöjen turhamaisuutta ja ajattelemattomuutta, älkää sitä\nyrittäkökään, siinä tulette aina pettymään. Ja nyt pyydän, ettette\nenää puhu asiasta. Niinkuin sanoin, olen siitä pahoillani heidän\ntähtensä mutta hyvilläni omasta puolestani. Ja olen teille todellakin\nhyvin kiitollinen että sain teitä koetella ja että annoitte tuon\nneuvon, te tunnette nuoren ladyn paremmin kuin minä ja te olitte\noikeassa, ei se olisi vedellyt.\"\n\nHerra Lorry oli niin ymmällä että hän aivan hämillään katseli herra\nStryveriä, tämän tuuppiessa häntä ovelle, ikäänkuin hän olisi\nammentanut jalomielisyyttä ja hyväntahtoisuutta hänen ylitsensä.\n\"Älkää olko millännekään, sir\", sanoi Stryver, \"älkää enää puhuko\nsiitä, ja kiitän teitä vielä kerran neuvostanne, hyvää yötä!\"\n\nHerra Lorry oli ulkona pimeässä ennenkuin hän tiesi mistään ja herra\nStryver loikoi pitkällään sohvalla katsellen kattoonsa.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nMies ilman hienotunteisuutta.\n\n\nJos herra Carton joskus olikin jossain loistanut, niin ei ainakaan\ntohtori Manetten luona. Hän oli usein vieraillut siellä tämän\nvuoden kuluessa ja aina ollut yhtä synkkä ja jörömäinen. Kun hän\notti puhuakseen, puhui hän hyvin, mutta hänen sisästään tuleva valo\npääsi aniharvoin tunkeutumaan sen pimeän pilven läpi, joka hänet\nkauttaaltaan verhosi.\n\nJa kuitenkin hän rakasti niitä katuja tunnottomine kivineen, jotka\nympäröivät kulmataloa. Monena yönä, jolloin viini ei hänelle suonut\nhaihtuvaa iloa, vaelsi hän niillä onnettomana ja harhailevana. Moni\nsynkkä aamun sarastus näki hänen yksinäisenä siellä viipyvän ja yhä\nviipyvän, kunnes auringon ensi säteet kultasivat kaukaisia kirkon\ntornia ja korkeita rakennuksia. Ehkäpä tämä hiljainen hetki herätti\nhänenkin sielussaan paenneita, jo unhoon jääneitä parempia tunteita.\nEpäsiisti vuode Temple Courtissa oli nähnyt häntä entistä harvemmin\nja usein kun hän muutamiksi hetkiksi oli siihen heittäytynyt, nousi\nhän jälleen ja harhaili kulmatalon läheisyydessä.\n\nEräänä elokuun päivänä kun hienotunteinen herra Stryver\n(ilmoitettuaan shakaalilleen että hän oli muuttanut ajatuksiaan tuon\nnaimisen suhteen) oli lähtenyt Devonshireen, ja kun kukkain näkö\nja tuoksu Cityn kaduilla kuiskaili hyvyyttä pahoille, terveyttä\nsairaille ja nuoruutta vanhoille, polkivat Sydneyn jalat yhä\nnäitä katukiviä. Hänen askeleensa olivat ensin epäröivät ja ilman\npäämäärää, mutta sitten sai hän mielijohteen, joka vilkastutti hänen\nastuntansa ja pani hänet menemään tohtorin ovelle.\n\nHänet osotettiin yläkertaan ja hän tapasi Lucyn työnsä ääressä. Lucy\nei koskaan ollut aivan luonteva hänen seurassaan, ja vastaanotti\nhänet nytkin vähän hämillään kun Carton istuutui hänen pöytänsä\nääreen. Mutta vaihdettuaan ensimmäiset jokapäiväislauseet hänen\nkanssaan, huomasi hän hänessä muutoksen.\n\n\"Pelkään, ettette voi hyvin herra Carton!\"\n\n\"En. Mutta minun elämäni ei olekkaan terveellinen. Mutta mitä muuta\nonkaan odotettavana tällaisen rentun elämästä?\"\n\n\"Eikö ole -- anteeksi -- minä kysyn, koska se on huulillani -- eikö\nole synti elää sellaista elämää?\"\n\n\"Jumala paratkoon, häpeähän se on.\"\n\n\"Miksi ette sitten muuta sitä?\"\n\nLucy katseli häneen lempeästi ja huomasi surukseen ja\nhämmästyksekseen, että hänellä oli kyyneleet silmissä. Myös hänen\näänessään oli kyyneleitä kun hän vastasi:\n\n\"Se on liian myöhäistä. En tule koskaan paremmaksi kuin olen. Vajoan\nvieläkin syvemmälle ja tulen yhä huonommaksi.\"\n\nHän nojasi käsivarttaan Lucyn pöydälle ja peitti kasvonsa kädellään.\nPöytä värisi hiljaisuudesta, joka nyt seurasi.\n\nLucy ei koskaan ollut nähnyt häntä niin hellänä ja häntä alkoi\npainostaa. Carton tunsi sen, vaikkei hän katsonut ylös ja sanoi:\n\n\"Antakaa anteeksi, neiti Manette. Minä vapisen kun ajattelen mitä nyt\naion teille sanoa. Tahdotteko kuunnella minua?\"\n\n\"Jos se on teille hyväksi, herra Carton, jos se tekisi teidät\nonnellisemmaksi, olisin iloinen.\"\n\n\"Jumala teitä siunatkoon suloisesta osanotostanne.\"\n\nVähän ajan kuluttua paljasti hän kasvonsa ja puhui vakavalla äänellä:\n\n\"Älkää peljätkö minua kuulla, mitä puhunenkin, älkää vetäytykö\nminusta pois. Minä olen kuin ihminen, joka on nuorena kuollut. Koko\nelämäni saattaisi olla lopussa jo.\"\n\n\"Ei suinkaan, herra Carton, olen varma että paras osa siitä vielä\non jäljellä, olen varma että vielä tulette olemaan paljon, paljon\nenemmän itsenne arvoinen.\"\n\n\"Sanokaa teidän arvoisenne, ja vaikka tiedän paremmin ja vaikka\nviheliäisen sydämeni syvyydessä tiedän paremmin -- en unohda tätä\nsanaa koskaan.\"\n\nLucy kalpeni ja vapisi. Carton puheli hänelle itsestään\njärkähtämättömällä epätoivolla, joka teki tämän keskustelun\nerilaiseksi muita samankaltaisia keskusteluja.\n\n\"Jos olisikin ollut mahdollista, neiti Manette, että olisitte\nvoinut vastata hänen rakkauteensa, jonka nyt näette edessänne --\ntämän onnettoman olennon, joka on hukannut elämänsä, kurja hävinnyt\njuoppo, kuten tiedätte minun olevan -- huolimatta onnestaan, olisi\nhän tänä päivänä ja tällä hetkellä tiennyt että hän olisi syössyt\nteidät kurjuuteen, tuottanut teille surua, katumusta ja häpeätä,\nvahingoittanut teitä ja vetänyt teidät lokaan kanssaan. Tiedän varsin\nhyvin ettette voi tuntea mitään rakkautta minua kohtaan, enkä sitä\npyydäkkään, olenpa vielä kiitollinenkin, ettei niin ole laita.\"\n\n\"Enkö sentään voi pelastaa teitä, herra Carton, pelastaa teitä ilman\nsitä? Enkö voi -- antakaa anteeksi, johdattaa teitä paremmille\nteille? Enkö mitenkään voi palkita luottamustanne? Tiedän että\ntämä on tunnustus\", sanoi hän ujosti vähän aikaa epäiltyään ja\nkyynelsilmin, \"tiedän ettette sanoisi tätä kellenkään toiselle. Enkö\nvoi tehdä jotain hyväksenne, herra Carton?\"\n\nHän pudisti päätään.\n\n\"Ette mitään neiti Manette, ette mitään. Jos tahdotte kuulla minua\nvielä hetkisen, olette tehnyt kaikki, mitä koskaan voitte puolestani\ntehdä. Soisin teidän tietävänne että olitte sieluni viimeinen unelma.\nAlentumistilastani huolimatta en kuitenkaan ole niin alentunut, ettei\nteitä ja isäänne ja tätä teidän luomaanne kotia nähdessäni, vanhat\nvarjot ole henkiin heränneet, jotka jo luulin kuolleiksi. Aina siitä\nkuin opin teidät tuntemaan, ovat minua omantunnon vaivat, joiden en\nenää luullut minua kirvelevän, kiusanneet, ja olen kuullut äänien,\njotka luulin ijäksi vaijenneen, kutsuvan minua ylöspäin. Minä olen\nkuvitellut, että ryhtyisin uudestaan ponnistamaan ja pyrkimään, että\nravistaisin luotani velttouden ja aistillisuuden ja taistelisin\ntaistelun loppuun. Unta, unta vain, unta joka loppuu tyhjyyteen ja\njättää nukkujan samalle paikalle, mutta tahdon että tietäisitte, että\nte sen herätitte.\"\n\n\"Eikö mitään siitä ole pysyvää? Oi! herra Carton, ajatelkaa!\nKoettakaa vielä!\"\n\n\"Ei, neiti Manette, olen aina tiennyt että olen täysin arvoton. Ja\nkuitenkin olen ollut ja yhä vieläkin olen niin heikko, että tahtoisin\nettä te tiedätte millä äkillisellä voimalla sytytitte minut,\ntuhkaläjän tuleen, tuleen, joka luonnoltaan on minun kaltaiseni, ei\nelähytä, ei valaise, ei hyödytä mitään, vaan palaa turhaan.\"\n\n\"Koska olen niin onneton, herra Carton, että olen saattanut teidät\nonnettomammaksi kuin olitte ennen kuin minuun tutustuitte --.\"\n\n\"Älkää puhuko niin, neiti Manette, sillä te olisitte minut parantanut\njos kuka. Te ette ole syynä siihen, että menen alaspäin.\"\n\n\"Koska kuvaamanne sieluntila siis kuitenkin johtuu minun\nvaikutuksestani -- niin tarkotan, jos voin saada sen selville --\nenkö voi käyttää vaikutustani teidän hyväksenne? Enkö ollenkaan voi\nherättää sitä hyvää, mikä teissä löytyy?\"\n\n\"Sitä hyvää, johon minä olen mahdollinen, neiti Manette, olen tullut\ntänne harjottamaan. Antakaa minun hävinneen elämäni loppupäivinä\nottaa mukaani muisto, että te olitte viimeinen maailmassa, jolle\navasin sydämeni, ja että silloin minussa vielä oli jotain jota\ntaisitte surkutella ja sääliä.\"\n\n\"Ja että minä yhä ja yhä hartaasti pyysin, kaikesta sydämestäni\npyysin teitä uskomaan, että se hyvä teissä oli mahdollinen johonkin\nylevämpään.\"\n\n\"Älkää enää pyytäkö minua sitä uskomaan, neiti Manette. Olen\nkoetellut itseäni ja tiedän sen paremmin. Mutta pahotan mieltänne.\nKohta olen puhunut loppuun. Saanko uskoa, tätä päivää muistellessani,\nettä elämäni viimeinen tunnustus lepää puhtaassa ja viattomassa\npovessanne, ja että se lepää siinä yksin, kenenkään muun saamatta\nsiitä osaa.\"\n\n\"Siihen voitte luottaa jos se tuottaa teille mitään lohdutusta.\"\n\n\"Ette ilmoita sitä hänellekkään, joka kerta on oleva teille kaikista\nrakkahin?\"\n\n\"Herra Canon\", vastasi Lucy hetken mielenliikutuksen jälkeen,\n\"salaisuus on teidän, ei minun, ja minä lupaan pitää sitä kunniassa.\"\n\n\"Kiitos. Ja vielä kerran, Jumala teitä siunatkoon.\"\n\nHän kohotti Lucyn käden huulilleen ja meni ovea kohti.\n\n\"Älkää peljätkö, neiti Manette, että koskaan sanallakaan, edes\nohimennen uudistan tätä keskustelua. En tule koskaan viittaamaan\nsiihen. Jos olisin kuollut, ette olisi varmempi siitä, kun mitä\ntästälähin olette. Kuolinhetkenäni olen pitävä pyhänä tätä ainoata\nhyvää muistoa -- ja olen teitä kiittävä ja siunaava siitä --, että\nviime tunnustukseni itsestäni tein teille ja että nimeni, syntini ja\nonnettomuuteni saivat tyyssijan teidän sydämessänne. Olkoon sydämenne\nkeveä ja onnellinen.\"\n\nHän oli entisestään niin muuttunut, ja oli niin surullista ajatella\nmitä hän oli menettänyt ja mitä hän joka päivä tukahutti ja hävitti,\nettä Lucy Manette itki katkerasti Cartonin häneen katsellessa\nolkainsa yli.\n\n\"Tyyntykää!\" sanoi hän, \"en ansaitse teidän kyyneliänne, neiti\nManette. Parin tunnin perästä alhaiset tavat ja ystävät, joita\nhalveksin, saavat minut valtoihinsa ja silloin olen vähemmän teidän\nkyyneltenne arvoinen kuin pahin roisto, joka katuja kuljeksii.\nRauhoittukaa! Sisässäni olen aina teitä kohtaan sama kuin nyt ja\nulkonaisesti sama kuin tähän astikin. Viimeistä edellinen rukoukseni\non, että uskotte tämän minusta.\"\n\n\"Sen uskon, herra Carton.\"\n\n\"Ja nyt viimeinen rukoukseni, ja sitten vapautan teidät vieraasta,\njonka kanssa tiedän, ettei teillä ole mitään yhteistä, sillä teidän\nja hänen välillä on ylitsepääsemätön juopa. On hyödytöntä puhua\nsiitä, sen tiedän, mutta se kohoaa sieluni sisimmästä. Jokaisen\nteille rakkaan olennon edestä voisin tehdä mitä hyvänsä. Jos\nminun elämänurani olisi toinen, jos minulla olisi tilaisuutta ja\nkykyä uhrautumiseen, tekisin minkä uhrauksen tahansa teidän ja\nrakkaittenne tähden. Koettakaa hiljaisina hetkinä muistella minua\nlämpimänä ja totisena tässä ainoassa kohdassa. Aika on tuleva, se\non jo aivan lähellä, jolloin uusia siteitä solmitaan ympärillenne\n-- siteitä, jotka kiinnittävät teitä vielä hellemmin ja vahvemmin\nsiihen kotiin jonka kaunistus te olette -- kauniimmat siteet jotka\nnaista koristavat ja ilahuttavat. Oi! neiti Manette, kun onnellisen\nisän pieni kuva katselee teitä kasvoihin, kun näette oman loistavan\nkauneutenne uudestaan puhkeavan jalkainne juuressa, ajatelkaa silloin\njoskus, että on olemassa mies, joka antaisi elämänsä säilyttääkseen\nteidän rinnallanne elämän, jota te rakastatte!\"\n\nHän otti hyvästi ja sanoi viimeisen kerran, \"Jumala teitä\nsiunatkoon!\" ja jätti hänet.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nKunniallinen asiamies.\n\n\nKun herra Jeremiah Cruncher istui tuolillaan Fleetkadulla kamala\npoikavekaransa vieressään, näkivät hänen silmänsä hänen siinä\nistuissaan koko joukon mitä eriävimpiä esineitä. Kuka taisikaan\npäivän kiireisempänä aikana Fleetkadulla sokeaksi ja kuuroksi\ntulematta seurata niitä kahta ihmisvirtaa, jotka kulkivat toinen\nlänteenpäin ja toinen itäänpäin, molemmat ohjaten kulkunsa\nlakeuksille, purppurapunaisen viivan taakse, jonne aurinko laskee.\n\nOljenkorsi suussaan, istui herra Cruncher katsellen näitä\nihmisvirtoja kuin muinainen pakana, joka vuosisatoja katseli yhtä\nainoata virtaa -- mutta Jerry ei odottanut niitten koskaan juoksevan\nkuiviin. Se ei myöskään olisi ollut hänen toiveittensa mukaista,\nsillä osa hänen sisääntuloistaan johtui siitä että hän avusti\npeljästyneitä naisia (lihavanlaisia ja vanhanpuoleisia) Tellsonin\npuoliselta virralta vastapäiseen rantaan. Olipa se yhdessäolo kuinka\nlyhyt tahansa, oli herra Cruncher aina niin innostunut naiseen, että\nhän lopulta ilmaisi syvän halun juoda hänen maljansa. Ja ne lahjat,\njotka hän sai tätä hyväntahtoista tarkotusta täyttääkseen, auttoivat\nhänen raha-asioitaan kuten äsken mainittiin.\n\nKerran istui eräs runoilija julkisella paikalla jakkaralla ja\nmietiskeli ihmisten näkyvillä. Herra Cruncher istui myös jakkaralla\njulkisella paikalla mutta koska hän ei sattunut olemaan runoilija,\nmietiskeli hän niin vähän kuin suinkin ja katseli vain ympärilleen.\n\nNiinpä istui hän siinä taas kerran jolloin ihmisiä oli vähän ulkona\nja myöhästyneitä naisia ei ollenkaan ja hänen raha-asiansa olivat\nniin vähän kukoistavat, että hänen rinnassaan heräsi vakaa epäilys\nrouva Cruncheriin, joka varmaankin taas oli pontevasti \"maahan\nkopsahtanut\", kun tavaton ihmisjoukko joka tulvasi alas Fleetkatua\nlänteenpäin, käänsi hänen huomionsa puoleensa. Katsoessaan siihen\nsuuntaan näki herra Cruncher, että se oli jonkinlainen ruumissaatto,\njoka sieltä oli lähenemässä ja että tämä saatto oli kansan vihan\nesineenä, josta syntyi levottomuutta ja hälinää.\n\n\"Nuori Jerry\", sanoi herra Cruncher, kääntyen vekaransa puoleen, \"se\non ruumissaatto.\"\n\n\"Hurraa isä!\" huusi nuori Jerry.\n\nNuori herra antoi tälle riemuhuudolle salaperäisen merkityksen, josta\nvanhempi herrasmies pani niin pahakseen että hän paiskasi nuorta\nherraa korvalle.\n\n\"Mitä tarkotat? Mitä sinä hurraat? Mitä harmia aiot saattaa omalle\nisällesi, senkin vesa. Tämä poika ei pysy enää aisoissaan!\" sanoi\nherra Cruncher, katsellen häntä tutkivasti. \"Sinä ja sinun hurraasi!\nÄlä anna minun enää kuulla moisia, tai minä löylytän sinut.\nKuuletkos?\"\n\n\"Enhän minä tarkottanut mitään pahaa\", vastusti nuori Jerry, hieroen\nposkeaan.\n\n\"Suus kiinni sitten\", sanoi herra Cruncher, \"en tahdo enää kuulla\nmitään. Nouse tuolle penkille ja katsele ihmisjoukkoa.\"\n\nHänen poikansa totteli ja joukko läheni lähenemistään, se räyhäsi ja\nmelusi likaisten ruumis- ja suruvaunujen ympärillä. Suruvaunuissa\nistui vain yksi sureva niissä likaisissa koruvaatteissa, jotka\nkatsottiin tarpeelliseksi hänen asemansa arvolle. Asema ei suinkaan\ntuntunut häntä huvittavan sillä kasvava ihmisjoukko ympäröi\nvaunuja, pilkaten ja irvistäen hänelle ja huusi ja hyssytti\nlakkaamatta: \"Urkkijoita. Ihh! Vakoojia!\" ynnä muita sen semmoisia\nkohteliaisuuksia, niin törkeitä ja iljettäviä, ettei niitä kannata\nkertoa.\n\nHautajaisilla oli aina merkillinen vetovoima herra Cruncheriin,\nhän piristyi ja elpyi aina kun ruumissaatto kulki Tellsonin\npankin ohi. Siis oli luonnollista että hautajaiset, joita seurasi\ntämmöinen tavaton joukko, häntä suuresti vilkastuttivat ja hän kysyi\nensimmäiseltä, joka hänen vastaansa ryntäsi:\n\n\"Mitä nyt veikkonen? Mikä on hätänä?\"\n\n\"En tiedä\", sanoi mies. \"Urkkijoita! Tst! tst! Urkkijoita.\"\n\nHän kysyi toiselta. \"Kuka on kuollut?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi tämä, vaan peitti siitä huolimatta suunsa ja\nrääkyi hämmästyttävällä kiukulla ja kiihkolla: \"Urkkijoita! Haha! Tst\ntst. Urkkijoita!\"\n\nViimein törmäsi häntä vastaan mies, joka oli paremmin selvillä ja\ntältä hän kuuli, että haudattava oli Roger Cly.\n\n\"Oliko hän sitten urkkija?\" kysyi herra Cruncher.\n\n\"Urkkija Old Baileyssa\", vastasi toinen. \"Haha! Old Baileyn urkkija!\"\n\n\"Mitä ihmettä!\" huudahti Jerry, muistaen kuulustelua jossa hän oli\nläsnä. \"Olen nähnyt hänet, onko hän kuollut?\"\n\n\"Kuollut kuin tukki\", vastasi toinen, \"mutta hän ei vielä ole\ntarpeeksi kuollut! Ulos urkkijat! Raastakaa ulos urkkijat.\"\n\nTämä ajatus oli niin paikallaan tänä ajatusköyhänä aikana, että\njoukko takertui siihen innolla ja toisti äänekkäästi: \"raastakaa\nne ulos\", ja ihmiset kasaantuivat niin lähelle molempia vaunuja,\nettä niitten oli pakko pysähtyä. Kun joukko aukasi vaunujen oven,\nhyppäsi ainoa sureva itsestään ulos ja oli kotvasen heidän käsissään,\nmutta hän oli niin ketterä ja käytti aikansa niin hyvin, että hän\nsilmänräpäyksessä ryntäsi eräälle syrjäkadulle, heitettyään yltään\nkaapunsa, hattunsa, pitkän suruharsonsa, valkosen nenäliinansa ja\nmuut kyynelten vertauskuvat.\n\nTämän kaiken riisti kansa kappaleiksi ja lennätti suurella riemulla\nsinne tänne, kauppiaat sulkivat kiireesti puotinsa, sillä kansa ei\nsiihen aikaan arastellut mitään ja oli hyvin pelätty petoeläin.\nHe olivat jo menneet niin pitkälle että avasivat ruumisvaunut\nja olivat ottamaisillaan arkun ulos, kun yksi viisas keksi että\nyleisessä riemusaatossa kuletettaisiin ruumis määräpaikkaansa. Koska\nkäytännölliset ehdotukset olivat tarpeen vaatimat, otettiin tämäkin\nvastaan yksimielisellä suostumuksella ja vaunut täyttyivät paikalla,\nkahdeksan törmäsi sisälle ja tusina ulkopuolelle, ne, jotka kaikkea\nkekseliäisyyttään käyttämällä taisivat pysyä siinä kiinni, kiipesivät\nruumisvaunujen katolle. Ensimmäinen näistä vapaaehtoisista oli itse\nJerry Cruncher, joka suruvaunujen pimeimmässä nurkassa häveliäästi\nkätki piikkisen päänsä Tellsonilaisilta.\n\nVirkailevat hautajaisurakoitsijat vastustivat kovasti tätä muutosta\njuhlamenoissa mutta koska virta oli epäilyttävän lähellä ja moni\nääni piti kylmää kylpyä hyvin vaikuttavana keinona nutistamaan\nniskottelevia urakoitsijoita, laimentui vastustus heikoksi ja\nlyhyeksi. Uusi ruumissaatto lähti liikkeelle, nokikolari ajoi\nruumisvaunuja -- ajurin avustamana, joka ankaran valvonnan alaisena\nistui kyyristyneenä hänen vieressään -- ja pasteijan kauppias,\nmyöskin ministerin vartioimana ajoi suruvaunuja. Ennenkuin kulkue oli\njoutunut kauvas, liitettiin lisäkaunistukseksi karhunkulettaja, joka\nsiihen aikaan oli hyvin tavallinen katutyyppi ja hänen karhunsa, joka\noli musta ja hyvin syyhyinen, antoi hyvin virallisen hautajaisleiman\nsille osalle kulkuetta jossa se kulki.\n\nOlutta juoden, piippua polttaen, laulaa renkuttaen, surevia matkien\nja virnistäen kulki sekava kulkue eteenpäin, lisääntyen joka\naskeleella. Kaikki kauppiaat sulkivat puotinsa sen lähestyessä. Sen\nmääräpaikka oli vanha, pyhän Pankratiuksen kirkko kaukana kedoilla\nkaupungin ulkopuolella. Vihdoin saapui se perille, tunkeutui\nkirkkomaalle ja toimitti Roger Cly vainajan maahanpanon suureksi\nmielihyväkseen omalla tavallaan.\n\nKun kuollut oli jätetty rauhaan ja kansanjoukko läksi hankkimaan\nuutta huvitusta, keksi joku toinen viisas -- tai ehkäpä sama --\nsyyttää satunnaisia ohikulkevia Old Baileyn urkkijoiksi ja ahdistaa\nniitä. Niin ajoivat he takaa monta kymmentä viatonta, jotka eivät\neläissään olleet käyneetkään Old Baileyssa, ja näitä tyrkittiin ja\nrääkättiin raakamaisella tavalla. Ylimeno tästä huvituksesta ikkunain\nsärkemisiin ja ravintolain ryöstämiseen oli helppo ja luonnollinen.\nViimein, kun he olivat hävittäneet useita puistomajoja ja repineet\nmaasta joitakin pystyaitoja aseiksi sotaisimmille hengille, leveni\nhuhu että vahti oli tulossa. Tämän huhun vaikutuksesta hälveni joukko\nvähitellen ja ehkäpä vahdit tulivat, ehkäpä ei; näin tämä roistoväki\ntavallisesti esiintyi.\n\nHerra Cruncher ei ottanut osaa viime kohtauksiin, hän jäi\nhautausmaalle keskustelemaan hautajaisurakoitsijain kanssa ja heitä\nlohduttamaan. Tällä paikalla oli häneen rauhoittava vaikutus. Hän\nhankki itselleen piipun läheisestä ravintolasta ja poltti sitä,\nkurkistellen sisälle hautain aituuksista ja tutkien tarkasti tätä\npaikkaa.\n\n\"Jerry\", sanoi herra Cruncher puhellen itsekseen kuten hänen tapansa\noli, \"sinä näit tuon Clyn tässä eräänä päivänä ja sinä näit omin\nsilmin, että hän oli nuori ja soreavartaloinen.\"\n\nPoltettuaan piippunsa loppuun ja vielä vähän tuumiskeltuaan,\nläksi hän poispäin ollakseen Tellsonissa ennen pankin sulkemista.\nOlivatko hänen mietiskelynsä kuolevaisuudesta vaikuttaneet hänen\nmaksaansa, tai oliko hänen terveytensä jo ennestään epäkunnossa, tai\ntahtoiko hän muuten olla kohtelias etevälle miehelle, oli miten oli,\nkotimatkalla pistäysi hän lääketieteellisen neuvonantajansa, etevän\nvälskärin luo.\n\nNuori Jerry vastaanotti isänsä tarpeellisella kunnioituksella ja\nilmotti ettei ollut mitään työtä hänen poissaollessaan. Pankki\nsuljettiin, vanhat kirjanpitäjät läksivät pois, tavanmukainen vahti\nasetettiin ja herra Cruncher poikineen meni kotia teetä juomaan.\n\n\"Nyt sanon sinulle kuinka asian laita on\", sanoi herra Cruncher\nvaimolleen, kotiin tullessaan. \"Jos minun yritykseni kunniallisena\nasiamiehenä tänä iltana menee myttyyn, tiedän että taas olet\nrukoillut minulle vahinkoa, ja minä löylytän sinua aivan kuin olisin\nnähnyt sinun siinä toimessa.\"\n\nAlakuloinen rouva Cruncher pudisti päätään.\n\n\"Mitä, sinä uskallat minun silmäini edessä!\" sanoi herra Cruncher\npelon ja vihan vaiheella.\n\n\"En sano mitään.\"\n\n\"No, niin, mutta älä myöskään ajattele mitään. Voit vastustaa minua\nmolemmin keinoin. Jätä kokonaan kaikki semmoinen.\"\n\n\"Kyllä, Jerry.\"\n\n\"Kyllä, Jerry\", toisti herra Cruncher, istuen teetä juomaan. \"Vai\nniin, sinä sanot, kyllä Jerry. Se sopii. Sano vain, kyllä Jerry.\"\n\nHerra Cruncher ei tarkottanut erityisesti mitään näillä\nmyönnytyksillään, hän käytti niitä vain kuten ihmiset usein tekevät,\nilmaisemaan yleistä, ivallista tyytymättömyyttä.\n\n\"Sinä ja sinun kyllä Jerrysi\", sanoi herra Cruncher, purren palasen\nvoileivästään. \"Niin, niin. Sen kyllä uskon.\"\n\n\"Menetkö ulos tänä iltana\", kysyi hänen lauhkea vaimonsa hänen\npurressaan toista palasta.\n\n\"Menen.\"\n\n\"Pääsenkö mukaan isä\", kysyi hänen poikansa rutosti.\n\n\"Etkä pääse. Menen -- kuten äitisi tietää -- kalastamaan. Niin juuri,\nmenen kalastamaan.\"\n\n\"Sinun onkivapasi on aika ruosteinen isä, eikö niin?\"\n\n\"Mitä se sinuun kuuluu.\"\n\n\"Tuotko mitään kalaa kotia, isä?\"\n\n\"Ellen tuo, on aamiaisesi huono huomenna\", sanoi isä päätään\npudistaen, \"ja nyt suus kiinni, minä en mene ulos, ennenkuin sinä jo\nkauvan olet ollut makuulla.\"\n\nLoput iltaa hän tarkoin vahti rouva Cruncheriä ja puheli hänen\nkanssaan äkäsellä äänellä estäen häntä rukoilemasta. Tässä\ntarkotuksessa usutti hän myös poikaansa puhelemaan äitinsä kanssa ja\nteki vaimoraukan aivan onnettomaksi. Hän haki syytä valituksiin missä\nvaan taisi, eikä jättänyt häntä hetkeksikään omiin ajatuksiinsa.\nJumalisin ihminen ei olisi antanut suurempaa tunnustusta totisen\nrukouksen voimalle kuin hän tällä epäluulollaan vaimoaan kohtaan. Hän\noli kuin ihminen, joka ei usko kummituksia, ja kuitenkin pelästyy\nkummitusjuttuja.\n\n\"Ja muista\", sanoi herra Cruncher, \"ei mitään juonittelemista\nhuomenna, jos minun kunniallisena asiamiehenä onnistuu hankkia\npalasen lihaa, älä tulekkaan sanomaan ettet siihen kajoo, että tyydyt\nleipään. Jos minä kunniallisena asiamiehenä saan hiukan olutta niin\nälä puhukkaan, että sinä juot vettä. Kun olet mennyt Roomaan, elät\nRoomassa maan tavalla. Ellet, on Rooma sinulle ankara herra. Minä\nolen sinun Roomasi, kuten tiedät.\"\n\nSitten alkoi hän jälleen möristä.\n\n\"Kehtaat hylkiä omaa ruokaasi ja juomaasi. En tosiaankaan ymmärrä\nkuinka kurjaa meidän ruokamme ja juomamme viimein on sinun juoniesi\nja tunteettoman käytöksesi tähden. Katso poikaasi. Onhan hän sinun,\nvai mitä? Hän on laiha kuin tikku. Oletko sinä mikään äiti, etkö\ntiedä, että äidin ensimmäinen velvollisuus on lihottaa poikaansa.\"\n\nTämä koski kovasti nuoreen Jerryyn, hän vannotti äitiään täyttämään\nensimmäistä velvollisuuttaan, ja joskin hän laiminlöi muuta, ennen\nkaikkia koettaa täyttää tätä äidillistä velvollisuuttaan, johon hänen\nisänsä niin liikuttavasti ja hienosti oli viitannut.\n\nNäin kului ilta Cruncherin perheessä kunnes nuori Jerry sai käskyn\nruveta levolle, ja hänen äitinsä sai samanlaisen määräyksen ja\ntotteli sitä. Herra Cruncher vietti yön ensimmäiset hetket piippua\npolttaen, eikä lähtenyt partioretkelleen ennen kello yhtä. Tällä\nkummitusten hetkellä nousi hän tuoliltaan, otti avaimen taskustaan,\naukasi lukitun kaapin ja otti esiin säkin, sorkkaraudan, nuoran\nja ketjut, ynnä muita senkaltaisia kalastustarpeita. Hän ripusti\nnämät tavarat päälleen vikkelästi, mutisi viimeisen uhkauksen rouva\nCruncherille, sammutti kynttilänsä ja meni ulos.\n\nNuori Jerry, joka vaan oli riisuvinaan vaatteensa kun hän rupesi\nlevolle ei ollut paljon jäljellä isästään. Pimeyden turvissa\nseurasi hän häntä huoneesta alas rappusia, pihan kautta kadulle.\nKotiin palaamisesta ei hän ollut huolissaan, sillä talo oli täynnä\nvuokralaisia ja portti oli raollaan koko yön.\n\nKiitettävän halun kannustamana päästä isänsä kunniallisen\nammattitaidon ja salaisuuden perille, painautui nuori Jerry yhtä\nlikelle talojen seiniä ja porttikäytäviä kuin hänen silmänsä olivat\nlähellä toisiaan, ja piti tarkasti arvosaa isäänsä silmällä. Arvoisa\nisä tähtäsi pohjoiseenpäin, eikä ollut käynyt monta askelta ennenkuin\nhäneen yhtyi toinenkin kalastaja ja yhdessä nämät nyt tallustivat\neteenpäin.\n\nKulettuaan puoli tuntia olivat he jättäneet vilkkuvat lyhdyt ja\ntorkkuvat yövahdit taakseen ja vaelsivat yksinäistä tietä eteenpäin.\nTäällä yhtyi heihin kolmaskin kalastaja ja niin hiljaa, että jos\nnuori Jerry olisi ollut taikauskoinen, olisi hän saattanut luulla\ntämän jalon toimen toisen harjottajan äkkiä hajonneen kahtia.\n\nKaikki kolme kulkivat eteenpäin ja samoin nuori Jerry, kunnes\npysähtyivät tielle pistäytyvän vallin luona. Vallin päällä kulki\nmatala tiilimuuri ja sen päällä oli rauta-aita. Vallin ja muurin\nvarjossa poikkesivat yölliset vaeltajat tieltä ja kääntyivät pimeälle\nkäytävälle, jonka toisella sivulla kulki sillä kohtaa kahdeksan\ntai kymmenen jalan korkuinen valli. Nuori Jerry kömpi erääseen\nsopukkaan, tirkkien ylös käytävään ja näkikin kohta arvoisan isänsä\nhaahmon, joka selvästi kuvastui vasten laimeata ja utuista kuuta ja\nketterästi kapusi rautaportin yli. Hän oli pian toisella puolella\nja sitten kapusi toinen kalastaja samaa tietä ja samoin kolmas. He\nhyppäsivät kaikki hiljaa maahan portin sisäpuolelle ja makasivat\nsiinä pitkällään vähän aikaa -- ehkäpä kuunnellen. Sitten konttasivat\nhe pois käsin ja jaloin. Nyt oli nuoren Jerryn vuoro lähestyä porttia\nja sen hän tekikin pidättäen hengitystään. Sitten kyykistyi hän taas\nnurkkaan ja tirkisteli sisään ja näki kolmen kalastajan hiipivän\neteenpäin pitkän ruohon läpi ja kaikki hautapatsaat kirkkomaalla\n-- sillä he olivat suurella kirkkomaalla -- katselivat ikäänkuin\nvalkoset kummitukset, itse kirkontornikin katseli kuin suunnattoman\njättiläisen haamu. He eivät ryömineet pitkälle, ennenkuin pysähtyivät\nja kohosivat pystyyn. Ja nyt alkoivat he kalastaa.\n\nEnsin kalastivat he lapiolla. Sitten laittoi arvoisa isä kuntoon\naseen joka muistutti suurta korkkioraa, mitä työkalua lienevätkään\nkäyttäneet, vahvasti he vaan työskentelivät, kunnes kirkonkellojen\npelottavat kumaukset säikähyttivät nuorta Jerryä niin, että hän\nkarkasi tiehensä hiukset yhtä pystyssä päässä kuin isällään.\n\nMutta hänen kiihkoisa halunsa saada tietää tästä enemmän pidätti\nhäntä juoksussa, ja houkuttelipa häntä vielä takasin kääntymäänkin.\nHe kalastivat yhä uutterasti, hänen uudestaan tirkistellessään portin\nlomasta, mutta nyt tuntui kala nykineen. Kuului vääntämistä ja\nvalittavaa ääntä alhaalta ja heidän kumartuneet ruumiinsa ponnistivat\nkuin olisivat nostaneet raskasta kuormaa. Vähitellen tunkeutui taakka\nmaan läpi ja tuli pinnalle. Nuori Jerry tiesi varsin hyvin mikä se\noli, mutta kun hän sen näki ja näki arvoisan isänsä hankkivan sitä\navaamaan, säikähti hän, tottumaton kun oli moisiin näkyihin, niin\npahanpäiväisesti, että hän taas pakeni, eikä pysähtynyt ennenkuin oli\njuossut päälle peninkulman. [Englant. peninkulma.]\n\nSilloinkin hän vaan pysähtyi henkeään vetääkseen, sillä hänen pakonsa\noli aaveentapaista kilpajuoksua, jonka päättymistä hän hartaasti\nhalusi. Hän kuvitteli mielessään, että näkemänsä ruumisarkku juoksi\nhänen kintereillään ja kun hän ajatteli sitä hyppimässä takanaan\npystyssä, nojaten kapeaan päähänsä, yhä saavuttamaisillaan hänet,\naivan hänen vieressään -- ehkäpä se jo tarttui käsivarteenkin\n-- olikin se takaa-ajaja, josta mieli päästä. Se oli sitäpaitsi\nepäluotettava ja kaikkialla läsnäoleva paholainen, sillä sen\ntehdessä pimeyden hänen takanaan kamalaksi, hyökkäsi hän maantielle\nvälttääkseen pimeitä käytäviä, peljäten sen hyppivän ulos niistä\nikäänkuin vesitautinen paperileija ilman häntää ja siipiä. Se\npiiloutui porttikäytäviinkin, hankasi kamalia olkapäitään vasten\nporttia ja kohotti niitä korvilleen kuin olisi se nauranut. Se\npiiloutui tien varjoihin ja heittäytyi viekkaasti selälleen, jotta\nhän kompastuisi. Koko ajan hyppi se hänen takanaan ja sai hänet\nkiinni, niin että poika, ennätettyään omalle portille oli lähes\npuolikuollut. Eikä se sittenkään tahtonut häntä heittää, vaan\nseurasi häntä ylös portaita muksahtaen joka astuimella, kapusi hänen\nkerallaan sänkyyn ja paneusi kuolleena ja raskaana hänen rinnalleen\nhänen nukahtaessaan.\n\nNuori Jerry heräsi komerostaan sikeästä unestaan jälkeen aamunkoiton\nja ennen auringonlaskua siihen, että isä astui perheen huoneeseen.\nJotain oli häneltä mennyt nurinpäin, niin ainakin päätti nuori Jerry,\nnähdessään isän pitelevän rouva Cruncheriä korvista ja mätkivän hänen\npäätään sängyn päätyä vasten.\n\n\"Sanoinhan, että löylytän sinua\", sanoi herra Cruncher, \"ja niinpä\nminä löylytänkin.\"\n\n\"Jerry, Jerry, Jerry!\" rukoili hänen vaimonsa.\n\n\"Sinä vastustat toimieni onnistumista\", sanoi Jerry, \"ja minä ja\ntoverini saamme siitä kärsiä. Sinun tulisi kunnioittaa ja totella\nminua, miksi helvetissä et sitä tee?\"\n\n\"Koetan olla hyvä vaimo, Jerry\", puolusti itseään vaimoparka itkien.\n\n\"Sekö se on hyvä vaimo, joka vastustaa miehensä toimia? Niinkö sinä\nkunnioitat miestäsi että häpäiset hänen toimiansa? Niinkö sinä\ntottelet miestäsi että vastustat häntä juuri siinä, mikä on tärkeintä\nhänen toimiinsa nähden?\"\n\n\"Sinä et ollut silloin ruvennut siihen kauheaan ammattiin, Jerry.\"\n\n\"Se on sinulle tarpeeksi\", vastasi herra Cruncher, \"että olet\nkunniallisen asiamiehen vaimo ja sinun ei tarvitse vaivata\nnaisaivojasi laskemalla milloinka hän ryhtyi ammattiinsa, milloinka\nei. Vaimo, joka kunnioittaa ja tottelee miestään, jättää hänen\nammattinsa tykkönään rauhaan. Jos sinä olet jumalinen, otan\nmieluummin jumalattoman. Sinulla ei ole enemmän luonnollista tuntoa\nvelvollisuuksiisi, kuin mitä Thamesjoella on paaluihinsa, ja siksi\npitää sitä juntata sinuun samalla tavalla.\"\n\nSanasotaa käytiin matalalla äänellä ja loppui siihen, että\nkunniallinen asiamies potki jalastaan saviset saappaansa ja paneusi\npitkälleen laattialle. Heitettyään arastelevan katseen isäänsä,\nkun hän siinä makasi ruosteiset kädet tyynynä pään alla, laskeutui\npoikakin vuoteelleen ja nukkui uudestaan.\n\nAamiaiseksi ei annettu mitään kalaa eikä paljon muutakaan. Herra\nCruncher oli pahalla tuulella, ja piteli vieressään rautaista\npadankantta aseena rouva Cruncherin oikasemiseksi, jos hän näyttäisi\noireita pöytärukousten lukemiseen. Hän oli harjattu ja pesty\ntavalliseen aikaan ja läksi poikineen hoitamaan näkyväistä ammattiaan.\n\nNuori Jerry, joka kulki jakkara kainalossaan isänsä vieressä\naurinkoista ja vilkasliikkeistä Fleetkatua, oli aivan toinen nuori\nJerry kuin se, joka viime yönä oli paennut pimeyttä ja yksinäisyyttä\nkamalan vainoojan seuraamana. Hän oli päivän valjetessa vaurastunut\nviekkaudessa, ja hänen tuskansa oli kadonnut yön helmaan -- jossa\nsuhteessa hänellä luultavasti oli montakin vertaistaan Fleetkadulla\nja Lontoon Cityssä tänä kauniina aamuna.\n\n\"Isä\", sanoi nuori Jerry, heidän kävellessään ja pysyttelihe\nkäsivarren päässä hänestä pidellen jakkaraa heidän välillään, \"mikä\non resurrektionisti?\" [Varas, joka myy ruumiita anatomiasaliin. Suom.\nmuist.]\n\nHerra Cruncher seisahtui äkkiä, sitten hän sanoi: \"mistä minä sen\ntiedän?\"\n\n\"Luulin, että sinä tiedät kaikki\", sanoi poika viattomasti.\n\n\"Hm! niin\", vastasi herra Cruncher, jatkaen taas kulkuaan, ja nostaen\nhattuaan, jotta piikit vapaasti saisivat heilua ilmassa, \"se on\nkauppamies.\"\n\n\"Mitä tavaroita hän kaupitsee isä?\" kysyi nuori, rivakka Jerry.\n\n\"Hänen tavaransa\", sanoi herra Cruncher, vähän mietittyään, \"ovat\nlääketieteellistä laatua.\"\n\n\"Ihmisruumiita, eikö niin, isä?\" kysyi pirteä poika.\n\n\"Jotain sentapaista\", sanoi herra Cruncher.\n\n\"Oi, isä, tulisin niin mielelläni resurrektionistiksi, suureksi\ntultuani!\"\n\nHerra Cruncher tyyntyi, mutta pudisti päätään epäilevästi ja\nsiveellisesti. \"Se riippuu siitä kuinka kehität lahjojasi. Jos\nkehität lahjojasi uutterasti, etkä koskaan puhu ihmisille enemmän\nkuin tarpeellista on, niin eipä tiedä mitä sinusta vielä saattaa\ntulla.\" Nuoren Jerryn mennessä edellä asettamaan jakkaraa Temple\nBarin varjoon, lisäsi herra Cruncher itsekseen: \"Jerry, sinä\nkunniallinen asiamies, voit toivoa että poikasi tuo sinulle vielä\nsiunausta ja palkitsee sinulle mitä saat hänen äitinsä tähden kärsiä.\"\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nRouva Defarge kutoo.\n\n\nAikasemmin kuin tavallisesti avautui herra Defargen viinipuoti\nvieraille. Jo kello kuusi aamulla havaitsivat keltasenkalpeat\nkasvot, jotka tirkistelivät ikkunaristikkojen läpi ulkoa, toisia\nkasvoja siellä sisällä kumartuneena viinimittojen yli. Herra Defarge\nmöi tosin aina perin laihaa viiniä, mutta nyt näytti hän myyneen\ntavattoman laihaa viiniä. Sitäpaitsi oli se hapanta tai ainakin\nhapattavaa, sillä ne, jotka sitä joivat, synkkenivät. Herra Defargen\npuserretusta rypäleestä ei kohonnut mikään bakkanaalinen liekki, vaan\nsen pohjasakassa piiloutui tukahutettu tuli, joka pimeässä paloi.\n\nTämä oli kolmas aamu, jolloin herra Defargen puodissa juotiin\naikasin. Alotettiin maanantaina ja nyt oli keskiviikko. Siellä\nmietiskeltiin enemmän kuin juotiin, sillä siitä alkaen kuin ovi\naukaistiin, kuunteli ja kuiskaili ja hiiviskeli siellä moni joilla\nei olisi ollut ropoakaan panna tiskille vaikka heidän sielunsa\npelastus olisi ollut kysymyksessä. Ja kuitenkin veti tämä paikka\nheitä puoleensa ikäänkuin olisivat tilanneet viiniä tynnyrittäin. He\nluisuivat paikasta toiseen ja nurkasta nurkkaan, nielaisten ahnain\nsilmäyksin sanoja juomavarojen sijaan.\n\nVaikka vierastulva oli tavaton, ei viinipuodin isäntä ollut\nnäkyvillä. Häntä ei kaivattu, sillä ei kukaan, joka astui kynnyksen\nyli, häntä etsinyt eikä kysynyt. Eikä kukaan ihmetellyt nähdessään\nrouva Defargen istuimellaan yksin hoitavan viinianniskelua,\nvieressään malja pahoin pideltyine pikkurahoineen, jotka olivat yhtä\nkuluneet ja rappeutuneet kuin ne ihmiskunnan pikkurahat, joidenka\nrisasista taskuista ne olivat lähteneet.\n\nUrkkijat, jotka tirkistelivät viinipuotiin, kuten kaikkialle,\nylhäisen ja alhaisen luo, aina kuninkaan palatsista pahantekijän\nvankilaan, huomasivat ehkä siellä jonkinlaista jännitystä ja\nhajamielisyyttä. Korttipeli oli laimeata, dominonpelaajat rakensivat\nmiettiväisinä torneja palikoistaan, viininjuojat piirustivat kuvia\npöydälle läikkyneestä viinistä, itse rouva Defargekin pisteli\nhammaspuikollaan mallia hihansa kankaaseen ja näki ja kuuli jotain\nkuulumatonta ja näkymätöntä kaukaisuudessa.\n\nSellaiselta näytti Saint-Antoine aina keskipäivään asti. Kello kävi\nyhtä kun kaksi pölynpeittämää miestä kulki sen kaduilla heiluvien\nlamppujen alla, toinen oli herra Defarge ja toinen sinilakkinen\ntientekijä. Aivan uuvuksissa ja janoon nääntymäisillään astuivat he\nviinitupaan. Heidän tulonsa oli Saint-Antoinen rinnassa sytyttänyt\ntulen, joka leveni sitä myöten kun he lähestyivät, ja joka leimusi\nja liekehti miltei kaikissa ovissa ja ikkunoissa näyttäytyvissä\nkasvoissa. Mutta ei kukaan seurannut heitä, eikä kukaan puhutellut\nheitä kun he astuivat viinitupaan, vaikka kaikkein silmät\nkohdistuivat heihin.\n\n\"Hyvää päivää, hyvät herrat\", sanoi herra Defarge.\n\nSe oli varmaan tunnussana joka aukaisi kielten siteet. Siihen\nvastasivat kaikki kuorossa: \"hyvää päivää!\"\n\n\"Sää on huono, hyvät herrat\", sanoi Defarge päätään pudistaen.\n\nSen jälkeen jokainen katseli naapuriinsa ja sitten loivat he kaikki\nsilmänsä maahan ja istuivat ääneti. Yksi miehistä nousi ja meni ulos.\n\n\"Vaimoni\", sanoi Defarge kovalla äänellä, kääntyen rouva Defargen\npuoleen, \"olen kulkenut monta peninkulmaa tämän kunnon tientekijän\nkanssa, joka on nimeltään Jaakko. Kohtasin hänet -- sattumalta --\npuolentoista päivän matkan päässä Pariisista. Hän on hyvä lapsi, tämä\ntientekijä Jaakko. Anna hänelle juotavaa, vaimo!\"\n\nToinen mies nousi ja meni ulos. Rouva Defarge kaasi viiniä tientekijä\nJaakolle, joka nosti sinistä lakkiaan seuralle ja joi. Puseronsa\nsisästä veti hän kappaleen mustaa leipää, josta hän silloin tällöin\npurasi palasen istuessaan rouva Defargen tiskin luona maiskuttamassa\nja juomassa. Nyt nousi kolmas mies ja meni ulos.\n\nDefarge virkisti itseään viiniryypyllä, mutta hän joi vähemmän kuin\nvieras, hänellehän ei viiniryyppy ollut mitään harvinaista -- ja\nodotti kunnes tientekijä oli lopettanut aamiaisensa. Hän ei katsellut\nyhteenkään läsnäolevaan, eikä kukaan katsellut häntä, ei edes rouva\nDefarge, joka oli ottanut kutimensa esiin ja ruvennut kutomaan.\n\n\"Oletteko lopettanut aterianne, ystäväni?\" kysyi herra Defarge\nviimein.\n\n\"Olen, kiitos vaan.\"\n\n\"Tulkaa sitten, niin näytän huoneen, jonka lupasin teille. Se sopii\nteille mainiosti.\"\n\nViinipuodista kadulle, kadulta pihalle, pihalta ylös jyrkkiä\nportaita, portailta ullakkohuoneeseen -- sama ullakkohuone, missä\nmuuan valkohiuksinen mies istui kumarruksissa matalalla rahilla\ntyönsä yli, uutterasti kenkiä tehden.\n\nNyt siellä ei ollut valkotukkaista miestä, mutta ne kolme miestä,\njotka yksitellen läksivät viinituvasta, olivat siellä. Ja heissä sekä\nkaukana olevassa valkotukkaisessa miehessä oli olemassa sen verran\nyhteyttä, että he kerran olivat kurkistelleet häneen seinän rakosista.\n\nDefarge sulki tarkasti oven ja sanoi hillityllä äänellä:\n\n\"Jaakko ensimmäinen, Jaakko toinen, Jaakko kolmas! Tässä on\ntodistaja, johonka minä, Jaakko neljäs, välipuheen mukaan yhdyin. Hän\nkertoo teille kaiken. Puhukaa, Jaakko viides.\"\n\nTientekijä, joka piteli sinistä lakkiaan kädessään, pyyhki sillä\npäivettynyttä otsaansa ja sanoi: \"mistä alotan, herra?\"\n\n\"Alota alusta\", oli herra Defargen varsin johdonmukainen vastaus.\n\n\"No niin, hyvät herrat, minä näin hänet\", alotti tientekijä, \"vuosi\ntakaperin, viime kesänä riippuvan ketjuissa markiisin vaunujen alla.\nKuulkaa, kuinka kävi. Olin juuri jättämäisilläni työni maantiellä,\npäivä oli mailleen menossa, markiisin vaunut nousivat hiljaa mäkeä\nylös ja hän riippui ketjuissa -- näin.\"\n\nTaas tientekijä teki vanhan temppunsa, jossa hän nyt toki mahtoi olla\ntäysin oppinut, se kun vuoden ajan oli ollut kylän pettämättömänä\nhuvina ja ajanviettona.\n\nJaakko ensimmäinen puuttui puheeseen ja kysyi: \"oliko hän koskaan\nennen nähnyt miestä?\"\n\n\"En koskaan\", sanoi tientekijä, kohoten jälleen pystyyn.\n\nJaakko kolmas kysyi kuinka hän sittemmin oli saattanut hänet tuntea.\n\n\"Pituudesta\", sanoi tientekijä hiljaa, sormi nenällään. \"Kun herra\nmarkiisi sinä iltana kysyi minulta, 'sanoppas, minkänäköinen hän on?'\nvastasin: 'pitkä kuin kummitus'.\"\n\n\"Olisitte sanonut: pieni kuin kääpiö\", sanoi Jaakko toinen.\n\n\"Mistäpä minä tiesin? Murha ei ollut silloin tehty, eikä hän\nmyöskään uskonut itseään minulle. Muistakaa, etten silloin itse\ntarjoutunut todistajaksi. Herra markiisi osotti minua sormellaan,\nkun siinä seisoin kaivon luona ja sanoi: 'tuokaa tänne se, sen\nvietävä!' Minäpäs, totta tosiaan, en ruvennut mitään vapaaehtoisesti\njuttelemaan.\"\n\n\"Hän on oikeassa Jaakko\", sanoi Defarge sille, joka oli keskeyttänyt.\n\"Jatkakaa!\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi tientekijä salaperäisesti. \"Pitkä mies katosi, häntä\nhaettiin -- kuukausia -- yhdeksän, kymmenen, yksitoista kuukautta.\"\n\n\"Mitäs niistä luvuista\", sanoi Defarge. \"Hän oli hyvässä piilossa,\nmutta lopulla hän sentään, paha kyllä, löytyi. Jatkakaa.\"\n\n\"Ahersin taas mäen päällä ja päivä oli taaskin laskemaisillaan.\nKokoilin juuri työkalujani mennäkseni mökkiini alas kylään, jossa jo\noli pimeä, kun silmiä kohottaessani näin kuusi sotamiestä tulevan\nmäkeä kohti. Heidän keskellään kulki pitkä mies kädet sidottuina --\nsivulle -- näin.\"\n\nLakkinsa avulla hän matki miestä, jonka kyynäspäät olivat nuorilla\ntakaa sidotut lanteisiin.\n\n\"Minä vetäydyin syrjään, herrat, kiviläjäni taakse, katsellakseni\nsotamiesten ja vangin ohimenoa, (sillä tie on yksinäinen, eikä siinä\nusein ole mitään nähtävää) -- ja alussa heidän lähestyessään, näin\nvaan kuusi sotamiestä ja pitkän sidotun miehen ja minusta näyttivät\nhe melkein mustilta -- paitsi laskeuvan auringon puolella missä\nheidät erotti maisemasta punanen reuna. Näin myös heidän pitkät\nvarjonsa tien toisella puolella olevalla harjanteella ja mäen\nyläpuolella ja ne olivat kuin jättiläisen varjot. Vielä näin että\nhe olivat tomun peittämät ja tomu seurasi heidän mukanaan kun he\ntulivat raskaasti astuen. Mutta heidän tullessa aivan lähelle minua,\ntunsin pitkän miehen ja hänkin tunsi minut. Oh, kylläpä hän nyt olisi\ntahtonut syöstä mäkeä alas taas, kuten sinä iltana jolloin ensi\nkerran tapasimme toisemme jotenkin samalla paikalla.\"\n\nHän kuvasi sitä kun olisi hän ollut siellä, ja nähtävästi hän sen\nnäkikin elävästi mielessään, ja ehkäpä hän ei ollutkaan paljon nähnyt\nelämässään.\n\n\"En näyttänyt sotamiehille tuntevani pitkää miestä, eikä hänkään\nosottanut heille tuntevansa minua, vaikka sen teimme ja toistemme\nsilmissä sen näimme. 'Eteenpäin', sanoi tämän joukon johtaja,\nviitaten kylään. 'Toimita hänet nopeasti hautaan!' ja he kulettivat\nhäntä nopeammin. Minä seurasin mukana. Hänen käsivartensa olivat\najettuneet, sillä ne olivat niin kovasti sidotut, hänen puukenkänsä\nolivat raskaat ja kömpelöt ja hän ontui. Koska hän ontui ja kulki\nsiis hitaasti, hätyyttivät he häntä kivääreillään -- kas näin!\"\n\nHän matki miten miestä tuupitaan eteenpäin pyssynperällä.\n\n\"Kun he ryntäsivät mäkeä alas kuin hullut, lankesi hän. He nauroivat\nja nostivat hänet pystyyn jälleen. Hänen kasvonsa olivat veriset\nja pölyn peittämät, mutta hän ei voinut niitä kosketella ja sekös\nniitä taas nauratti. He veivät hänet kylään, koko kylä juoksi häntä\nkatsomaan, he veivät hänet tuulimyllyn sivu ylös vankilaan. Koko kylä\nnäki vankilan portin avautuvan yön pimeydessä ja nielevän hänet --\nkas näin!\"\n\nHän avasi suunsa niin ammolleen kuin taisi ja sulki sen jälleen niin\nettä hampaat kalahtivat. Kun Defarge huomasi, ettei hän, peläten\nvaikutusta laimentaa, mielellään sitä uudestaan aukaissut, sanoi hän:\n\"Jatkakaa, Jaakko.\"\n\n\"Koko kylä\", jatkoi tientekijä matalalla äänellä, kohoten\nvarpailleen, \"vetäytyi pois, koko kylä kuiskaili kaivon luona, koko\nkylä nukkui, koko kylä uneksi tästä onnettomasta, joka istui lukkojen\nja salpojen takana kalliolla olevassa vankilassa eikä pääsisi\nulos sieltä ennenkuin kuollakseen. Aamulla lähtiessäni työhöni\ntyökalut olalla ja jyrsien mustaa leipäpalastani tein kierroksen\nvankilan ympäri. Siellä näin hänen tirkistelevän korkean rautahäkin,\nristikkoikkunan takana, verisenä ja pölyisenä kuin illallakin. Hänen\nkätensä eivät olleet vapaat, että hän olisi voinut minulle viuhtoa,\nenkä minä uskaltanut huutaa hänelle, hän katseli minuun kuin kuollut\nmies.\"\n\nDefarge ja hänen kolme ystäväänsä silmäilivät toisiaan synkästi.\nHeidän katseensa olivat uhkaavat, hillityt ja kostonhimoiset\nheidän kuunnellessaan maamiehen kertomusta; kaikkein olennossa oli\njotain itseensä sulkeutuvaa, mutta samassa mahtavaa. He istuivat\nsiinä ikäänkuin ankara tuomioistuin. Jaakko ensimmäinen ja Jaakko\ntoinen istuivat vanhalla olkivuoteella, käsi leuan varassa, silmät\ntarkkaavina kertojaan luotuina. Jaakko kolmas, joka oli yhtä\ntarkkaavainen, oli polvillaan heidän takanaan ja hänen levoton\nkätensä siveli herkiämättä hänen nenänsä ja suunsa hienoja hermoja.\nDefarge seisoi heidän ja kertojan välillä, jonka hän oli asettanut\nvaloon ikkunan ääreen ja hänen katseensa muutteli vuorotellen hänestä\nheihin.\n\n\"Jatkakaa, Jaakko\", sanoi Defarge.\n\n\"Hän istui rautahäkissään joitakin päiviä. Kyläläiset katsoivat\nhäneen salaa, sillä he pelkäsivät. Mutta he katselivat aina kaukaa\nvankilata kalliolla ja illalla kun päivän työ oli lopussa ja he\nkokoontuivat pakinoimaan kaivon luo, kääntyivät kaikkein kasvot\nvankilaan päin. Ennen kääntyivät ne postitaloa, nyt vankilaa kohti.\nHe kuiskailivat kaivon luona, että vaikka hän on kuolemaan tuomittu,\nei häntä kumminkaan mestattaisi; he kertoilivat että oli jätetty\narmonanomuksia hänen puolestaan, joissa selitettiin että hän oli\nollut sekasin ja suunniltaan lapsensa kuoleman johdosta. Kerrottiin\nettä anomus oli jätetty itse kuninkaalle. Mistä minä tiedän? Onhan se\nmahdollista. Ehkäpä, ehkäpä ei.\"\n\n\"Kuulkaappas Jaakko\", puhkesi numero yksi puhumaan. \"Nyt saatte,\nkuulla että armonanomus jätettiin kuninkaalle ja kuningattarelle.\nMe kaikki täällä, paitsi te, näimme hänen ottavan sen vastaan,\nistuessaan vaunuissaan kuningattaren vieressä. Se oli Defarge, jonka\ntässä näette, joka henkensä uhalla ryntäsi hevosten eteen armonanomus\nkädessään.\"\n\n\"Ja kuulkaappas vieläkin, Jaakko\", sanoi polvistuva numero kolme,\njonka sormet yhäti vaan sivelivät hienoja hermoja, ja joka oli niin\nahnehtivan näköinen kuin olisi hän isonnut jotain -- joka ei ollut\nruokaa eikä juomaa. \"Henkivartijat, sekä hevos- että jalkamiehet\nkeräytyivät anomuksenjättäjän ympärille ja löivät häntä. Kuuletteko\nsen?\"\n\n\"Kuulen, kuulen, hyvät herrat.\"\n\n\"Jatkakaa, siis\", sanoi Defarge.\n\n\"Toiselta puolen taas kuiskailtiin kaivon luona\", jatkoi maamies,\n\"että hän tuotiin meidän seuduillemme mestattavaksi siellä ja\nettä hän varmaan mestattaisiin. Kuiskailtiinpa vielä, että koska\nhän oli tappanut Monseigneurin ja Monseigneur oli ollut isänä\nalustalaisilleen -- orjilleen -- miten vaan tahdotte, mestattaisiin\nhän isänsurmaajana. Eräs vanhus kaivon luona sanoi, että hänen oikea\nkätensä veistä pitäen poltettaisiin hänen nähtensä, että hänen\nkäsivarsiinsa, rintaansa ja sääriinsä valettaisiin kiehuvaa lyijyä,\nkuumaa pihkaa, vahaa ja tulikiveä ja että hän viimein raastettaisiin\nrikki pala palalta neljän vahvan hevosen välissä. Vanhus kertoi että\nkaikki tämä oli tapahtunut vangille, joka oli tehnyt murhayrityksen\nviimeistä kuningasta Ludvig viittätoista vastaan. Mutta mistä minä\ntiedän, vaikka hän olisi valehdellutkin. Enhän minä ole koulunkäynyt.\"\n\n\"Kuulkaappas vielä, Jaakko!\" sanoi ahne mies, joka siveli kasvojaan.\n\"Sen vangin nimi oli Damiens, ja se tapahtui keskellä päivää\navonaisella kadulla täällä Pariisin kaupungissa. Eikä siinä suuressa\njoukossa, joka sitä katseli, mikään niin pistänyt silmiin kuin ne\nhienot ja ylhäiset naiset, jotka viimeiseen asti olivat niin kiihkeän\nuteliaat -- viimeiseen asti, Jaakko, aina pimeään saakka, jolloin hän\noli kadottanut kaksi jalkaa ja yhden käsivarren ja yhä hengitti! Ja\nse tapahtui -- mitenkä vanha te olette?\"\n\n\"Viidenneljättä\", sanoi tientekijä, joka näytti kuusikymmenvuotiaalta.\n\n\"Te olitte silloin vähän toisellakymmenellä, te olisitte saattanut\nsen nähdä.\"\n\n\"Jo piisaa\", sanoi Defarge tuimalla kärsimättömyydellä, \"eläköön\nsaatana! Jatkakaa.\"\n\n\"No niin, toinen kuiskaili niin, toinen näin, ei mistään muusta\npuhuttukaan, itse kaivokin tuntui yhtyvän samaan nuottiin. Vihdoin\neräänä sunnuntaiaamuna koko kylän nukkuessa, tulivat sotamiehet\npitkin kiemurtelevaa tietä linnasta ja heidän kiväärinsä rämisivät\npienen kadun kivillä. Työmiehet kaivoivat ja nakuttivat, soturit\nnauroivat ja lauloivat ja aamulla oli kaivon luona kohonnut\nneljänkymmenen jalan korkuinen hirsipuu, joka myrkytti veden.\"\n\nTientekijä katsoi pikemmin matalan katon _läpi_ kuin kattoon ja\nosotti sormellaan ylöspäin ikäänkuin hän olisi nähnyt hirsipuun\njossain taivaalla.\n\n\"Työ taukosi, kaikki kokoontuivat sinne, ei kukaan ajanut ulos\nlehmiään, lehmät olivat muiden mukana. Päivällisaikana pärisivät\nrummut. Yön aikana oli linnaan marssinut sotamiehiä ja he ympäröivät\nnyt häntä. Hän oli sidottu kuten ennenkin ja suussaan oli hänellä\nkapula -- sidottu näin, vahvalla rihmalla, joten hän melkein näytti\nnauravan.\" Hän matki tätäkin venyttämällä molemmilla peukaloillaan\nsuupieltään korviin asti. \"Hirsipuun huippuun oli kiinnitetty veitsi,\nterä ylöspäin ja kärki ilmassa. Niin hirtettiin hän neljänkymmenen\njalan korkeudella -- ja jätettiin sinne riippumaan ja vettä\nmyrkyttämään.\"\n\nHe katselivat toisiinsa ja hän pyyhkäsi sinisellä lakillaan\nkasvojaan, joihin hiki oli kohonnut hänen muistellessaan tätä\nmurhenäytelmää.\n\n\"Se oli hirvittävää, hyvät herrat. Mitenkä saattavat naiset ja lapset\npumpata vettä? Kuka saattaa illalla pakinoida tämän varjon alla? Sen\nalla, niin. Jättäessäni kylän maanantai-iltana, auringonlaskunaikana\nja silmäillessäni taakseni mäen päältä, lankesi varjo yli kirkon, yli\nmyllyn, yli vankilan -- näytti kuin olisi se langennut yli koko maan,\nhyvät herrat, aina sinne asti, jossa taivas lepää sen päällä.\"\n\nAhnehtiva mies järsi sormeaan katsellessaan toisia ja hänen sormensa\nvärisivät siitä ahneudesta, joka hänet oli vallannut.\n\n\"Siinä kaikki, hyvät herrat. Läksin liikkeelle auringon laskiessa\n(kuten oli käsketty) ja kuljin kaiken yötä ja puolen seuraavaa päivää\nkunnes tapasin tämän toverin (kuten sanottu oli). Hänen seurassaan\nsitten jatkoin matkaani, milloin ajaen, milloin kävellen, puolen\neilistä päivää ja koko viime yön. Ja tässä nyt olen.\"\n\nSynkän äänettömyyden jälkeen sanoi ensimmäinen Jaakko: \"Hyvä on!\nTe olette uskollisesti toiminut ja kertonut. Odottakaahan meitä\nhiukkasen oven ulkopuolella?\"\n\n\"Mielelläni\", sanoi tientekijä. Defarge kuletti hänet portaitten\npäähän, jätti hänet istumaan siihen ja meni takasin huoneeseen.\n\nKaikki olivat nousseet ja taivuttivat päänsä yhteen hänen palatessaan\nullakkohuoneeseen.\n\n\"Mitä sanotte te, Jaakko?\" kysyi numero yksi. \"Kirjoitetaanko se\nmuistiin?\"\n\n\"Kirjoitetaan muistiin tuomittavaksi häviöön\", vastasi Defarge.\n\n\"Oivallista!\" vaakui ahnehtiva mies.\n\n\"Linna, ynnä koko suku?\" kysyi ensimmäinen.\n\n\"Linna ja koko suku\", vastasi Defarge. \"Sukupuuttoon.\"\n\nAhne mies vaakui hurmaantuneena: \"mainiota\", ja rupesi järsimään\ntoista sormea.\n\n\"Oletteko varma\", kysyi toinen Jaakko Defargelta, \"ettei tule mitään\nharmia meidän muistiinpanoistamme? Ne ovat kyllä varmat, sillä me\nolemme ainoat, jotka voimme niitä selittää, mutta kykenemmekö aina\nniitä selittämään -- tai kykeneekö hän, aioin sanoa?\"\n\n\"Jaakko\", sanoi Defarge, ojentuen suoraksi, \"jos vaimoni olisi tehnyt\nnämät luettelot vain muistissaan, ei hän kadottaisi niistä sanaakaan,\nei tavuakaan. Kudottuina hänen omilla silmukoillaan ja hänen omilla\nmerkeillään, tulevat ne aina olemaan hänelle yhtä selvät kuin päivä.\nLuottakaa rouva Defargeen. Helpompi olisi pahimman pelkurin pyyhkiä\nitsensä pois elävien kirjoista kuin kirjaintakaan nimestään tai\nrikoksistaan rouva Defargen kudotuista luetteloista.\"\n\nKuului hyväksymisen hyminä ja ahnehtiva mies kysyi: \"lähetetäänkö\ntämä maalainen pian taas pois? Se lienee parasta. Hän on perin\nyksinkertainen; eikö hän ole hiukan vaarallinen?\"\n\n\"Hän ei tiedä mitään\", sanoi Defarge, \"ei ainakaan enemmän kuin mitä\ntarvitaan, joutuakseen yhtä korkeaan hirsipuuhun riippumaan. Minä\notan hänet osalleni, jättäkää hänet minun luokseni, minä pidän häntä\nsilmällä ja lähetän hänet kotiin. Hän haluaa nähdä hienoa maailmaa --\nkuningasta, kuningatarta ja hovia. Nähköön hän ne sunnuntaina.\"\n\n\"Mitä?\" huudahti nälkäinen mies, kiiluvin silmin. \"Onko se hyvä\nmerkki, että hän haluaa nähdä kuninkaallisia ja aatelia.\"\n\n\"Jaakko\", sanoi Defarge, \"viisasta on näyttää kissalle maitoa, jos\nhaluat, että se sitä himoitsee, ja koiralle saalista, jos tahdot että\nse alkaa sitä vainota.\"\n\nPuhetta ei enää jatkettu ja kun he tapasivat maalaisen nukahtaneena\nylimmällä portaalla, neuvoivat he häntä heittäytymään olkivuoteelle\nlepäämään. Häntä ei tarvinnut uudestaan kehottaa ja pian oli hän\nnukuksissa.\n\nHuonompi asunto kuin Defargen viinitupa olisi saattanut sattua\ntälle maalaisorjalle. Lukuunottamatta salaperäistä pelkoa rouvaa\nkohtaan, joka häntä alituisesti vainosi, oli hänen elämänsä uutta\nja miellyttävää. Mutta rouva istui kaiket päivät tiskinsä ääressä,\nhänestä vähääkään välittämättä ja oli lujasti päättänyt olla\nhuomaamatta, että hänen läsnäolonsa siellä oli yhteydessä minkään\nmaanalaisten lankojen kanssa, ja tämä väliäpitämättömyys sai\ntientekijän vapisemaan puukengissään joka kerran kun hän silmäili\nrouva Defargeen. Sillä hän vakuutti itselleen, että oli mahdoton\ntietää mitä tämän naisen päähän pälkähtäisi ja hän oli varma siitä\nettä jos hän keksisi väittää että tientekijä oli tehnyt murhan ja\nperästäpäin nylkenyt uhrinsa olisi hän epäilemättä vienyt läpi sen\nväitteensä.\n\nSiksipä, kun sunnuntai tuli, ei tientekijä ollut niinkään ihastunut\n(vaikka hän sanoi olevansa) kun hän huomasi että rouva aikoi seurata\nhäntä ja herraa Versaillesiin. Vielä enemmän hämmästyi hän kun näki\nrouvan kutovan koko matkan julkisissa ajopeleissä, mutta sitten hän\nvasta oikein ällistyi, kun rouva iltapäivällä kulki tungoksessa kudin\nkädessä, joukon odottaessa kuninkaan ja kuningattaren vaunuja.\n\n\"Te olette ahkera, rouva\", sanoi eräs mies hänen lähellään.\n\n\"Niin\", vastasi rouva Defarge, \"minulla on aika paljon tekemistä\".\n\n\"Mitä rouva tekee?\"\n\n\"Kaikenlaista\".\n\n\"Esimerkiksi?\"\n\n\"Esimerkiksi\", vastasi rouva Defarge, tyynesti, \"käärinliinoja.\"\n\nMies meni vähän loitommalle niin pian kun hän pääsi ja tientekijä\nhuiskutteli sinistä lakkiaan; hänestä tuntui tuiki painostavalta.\nJos hän virkistyksekseen tarvitsi kuningasta ja kuningatarta,\noli hänellä tämä lääke käytettävänään, sillä pian tulivat ajaen\nkullatuissa vaunuissaan leveäleukainen kuningas ja kaunismuotoinen\nkuningatar, loistavan hovinsa seuraamana, kimeltelevä joukko nauravia\nnaisia ja hienoja herroja, jalokivissä, silkissä, puuterissa ja\nkomeudessa, korskeat ja kauniit kasvot molempaa sukupuolta hurmasivat\ntientekijän, kunnes hän joutui ohimenevään päihtymistilaan ja\nhuusi: \"eläköön kuningas, eläköön kuningatar, eläköön kaikki\",\nikäänkuin hän ei eläissään olisi kuullut puhuttavan kaikkialla\nläsnäolevasta Jaakosta. Sitten oli siellä katsottavana puistoja,\npihoja, terrasseja, suihkulähteitä, viheriäisiä nurmia, yhä enemmän\nkuningasta ja kuningatarta, enemmän hoviväkeä, enemmän herroja\nja naisia, yhä enemmän eläköön kaikki, kunnes hän oikein itki\nliikutuksesta. Koko tämän näytelmän aikana, joka kesti lähes kolme\ntuntia oli hänellä yllinkyllin rähisevää, itkevää ja tunteellista\nseuraa, ja koko ajan piteli Defarge häntä kauluksesta ikäänkuin\nestääkseen häntä heittäytymästä lyhyen ihastuksensa esineitten yli ja\nraastamasta niitä kappaleiksi.\n\n\"Hyvä!\" sanoi Defarge, ja taputti häntä suojelevasti selkään, kun se\noli ohi, \"te olette kunnon poika.\"\n\nTientekijä oli jo tointumaisillaan ja epäili että hän oli menetellyt\ntuhmasti näillä purkauksillaan, mutta eipäs vaan.\n\n\"Teidänkaltaistanne miestä me juuri tarvitsemme\", kuiskasi Defarge\nhänen korvaansa, \"te saatte nämät narrit uskomaan että tämä kestää\nijäti. Niin tulevat he yhä julkeimmiksi ja sitä pikemmin tulee loppu.\"\n\n\"Niinpä kyllä!\" sanoi tientekijä miettiväisenä, \"se on tosi.\"\n\n\"Narrit eivät aavista mitään. Samalla kertaa kun he halveksivat\nteidän hengitystänne ja lakkauttaisivat sen ennemmin ainiaaksi teissä\nja tuhansissa vertaisissanne kuin ainoassakaan omassa hevosessaan\nja koirassaan, eivät he muuta tiedä kuin mitä hengityksenne heille\nsanoo. Antakaa sen siis pettää heitä vähän kauvemmin, se ei voi\npettää heitä liiaksi.\"\n\nRouva Defarge katseli mahtavana suojattiaan ja nyykäytti päätään\nyhtyen mieheensä.\n\n\"Ja te\", sanoi rouva Defarge, \"te olette valmis rähisemään ja\nvuodattamaan kyyneliä kaikelle, joka vaan elämöipi. Eikö niin.\"\n\n\"Niinpä niinkin, rouva, sen kyllä luulen, sillä hetkellä.\"\n\n\"Jos teille annettaisiin joukko nukkeja ja saisitte repiä ja riisua\nne itsellenne, valikoisitte komeimman ja koreimman. Eikö niin?\"\n\n\"Luultavasti, rouva Defarge\".\n\n\"Niin juuri. Ja jos teille näytettäisiin parvi lintuja, jotka eivät\npääse lentämään ja teitä kehotettaisiin nykimään niistä höyhenet\nitsellenne, tarttuisitte kauniimpiin, eikö niin?\"\n\n\"Niinpä niinkin, rouva.\"\n\n\"Tänään olette nähnyt sekä lintuja että nukkeja\", sanoi rouva\nDefarge, viitaten kädellään siihen suuntaan, jossa ne viimeksi\nnäyttäytyivät. \"No, menkää kotianne nyt.\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nKutomista yhä vaan.\n\n\nRouva Defarge ja hänen aviopuolisonsa palasivat kaikessa ystävyydessä\nSaint-Antoinen helmaan, pienen olennon sinisessä lakissa patikoidessa\neteenpäin pimeässä ja pölyssä peninkulman pituisia, väsyttäviä\nlehtokujia, sillä tiellä, joka vähitellen johti sille kompassin\npisteelle, missä nyt haudassa lepäävän markiisin linna kuunteli\npuitten kuiskauksia. Kivikasvoilla oli nyt niin hyvä aika kuunnella\npuita ja suihkulähteitä, että kun ne harvat kylästä tulevat\nlinnunpelotukset, jotka hakiessaan yrttejä syötäväkseen ja kuivia\noksia polttopuiksi, joutuivat kivipihan ja terrassin läheisyyteen,\nkuvittelivat he ilmeen kivikasvoissa muuttuneen. Kylässä liikkui\nhuhu -- mutta se eli huonoa ja viheliäistä elämää siellä kuten sen\nasukkaatkin -- että kun veitsi oli iskenyt päämaaliinsa, muuttuivat\nkorskeat kasvot katkeriksi ja suruisiksi ja kun hirsipuussa roikkuva\nihminen nostettiin neljänkymmenen jalan korkeudelle, muuttuivat\nne jälleen, saaden julman, kostosta tyydytetyn ilmeen, joka siitä\nlähtien aina oli niissä säilyvä. Kivikasvoissa makuuhuoneen suuren\nikkunan päällä, saman makuuhuoneen jossa murha oli tehty, nähtiin\nveistellyllä nenällä kaksi pientä syvennystä, jotka jokainen tunsi ja\njoita ei kukaan ollut ennen havainnut. Ja jos väliin, kun pari kolme\nrisasta talonpoikaa erosi joukosta heittääkseen pikaisen silmäyksen\nkivettyneeseen herra markiisiin, jokin luiseva sormi uskalsi osottaa\nsitä vain hetkisen, piiloutuivat jo samassa kaikki sammaliin\nja lehtiin, kuten heitä onnellisemmat jänikset, jotka löysivät\nelatuksensa sieltä.\n\nLinna ja tölli, kivikasvot ja hirtetty ruumis, punanen tahra\nkivilaattialla, puhdas vesi kylänkaivossa, -- tuhansia tynnyrinaloja\nmaata, -- koko maakunta Ranskassa -- koko Ranskanmaa itse --\nlepäsivät yöllisen taivaan alla supistettuna epäselväksi,\nhivushienoksi viivaksi. Samoin keskittyy kokonainen maailma\nsuuruudessaan ja pienuudessaan kimaltelevaan tähteen. Ja kuten\nihmistieto voi hajottaa valosäteen ja selvittää sen kokoomusta, voi\nylevämpi älykin maamme heikossa kimellyksessä lukea joka ajatuksen\nja toiminnan, joka paheen ja hyveen, joka on kätketty kuhunkin sen\nvastuunalaiseen olentoon.\n\nTähtien kiiluessa ajoi Defargen pariskunta rämisten julkisissa\najopeleissään sille puolelle Pariisia, jossa heidän kotinsa oli.\nPysähdyttiin kuten ainakin tullihuoneella, jossa tavanmukaiset\ntarkastukset ja kysymykset tehtiin. Herra Defarge astui vaunuista,\nhän tunsi muutamia sotureita ja yhden poliisin. Viimemainittu oli\nhänen läheinen tuttavansa ja häntä syleili hän sydämellisesti.\n\nKun Saint-Antoine taas oli ottanut Defargen viimein mustien siipiensä\nsuojaan, ja he olivat astuneet vaunuistaan pyhimyksen rajalla,\npatustaen jalan läpi mustan lian ja saastaisten perkeitten, puhkesi\nrouva Defarge miehelleen puhumaan:\n\n\"Sanoppas nyt, ystäväni, mitä poliisi Jaakko sinulle tiesi kertoa.\"\n\n\"Eipä paljon tänä iltana, mutta sen, minkä itsekin tiesi. Uusi\nurkkija on määrätty meidän kortteeriimme. Ehkäpä useitakin, mutta\nyhden hän tuntee.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi rouva Defarge, kohottaen kulmakarvojaan kylmästi,\n\"hän on pantava luetteloon. Mikä on miehen nimi?\"\n\n\"Hän on englantilainen.\"\n\n\"Sitä parempi. Entäs nimi?\"\n\n\"Barsad\", sanoi Defarge, lausuen sen ranskanvoittoisesti. Mutta hän\noli niin tarkoin pannut nimen mieleensä, että hän sittemmin tavasi\nsen aivan oikein.\n\n\"Barsad\", toisti rouva. \"Hyvä, entäs ristimänimi?\"\n\n\"John.\"\n\n\"John Barsad\", toisti rouva, mumisten sen kerran itsekseen. \"Hyvä on.\nEntäs ulkomuoto, tiedetäänkö siitä mitään?\"\n\n\"Ikä neljänkymmenen paikkeilla, pituus viisi jalkaa ja yhdeksän\ntuumaa, musta tukka, tummahipiäinen, yleensä kaunis, silmät tummat,\nkasvot pitkät ja kapeat, koukkunenä, jolla on omituinen taipumus\nvetäytyä vasemmalle poskelle mikä tekee hänet synkännäköiseksi.\"\n\n\"Kas vaan, tästähän tulee muotokuva!\" nauroi rouva. \"Huomenna\nmerkitään hän luetteloon.\"\n\nHe menivät viinitupaan, joka oli suljettu (oli sydänyö.) Rouva\nDefarge asettui paikalla tiskin ääreen, laski hänen poissaollessaan\nkokoontuneet pikkurahat, tarkasteli varastoa, silmäili kirjaanpantuja\neriä, vei itse lisään kirjaan, toruskeli viinuria ja ajoi hänet\nviimein nukkumaan. Sitten tyhjensi hän toistamiseen rahamaljan\nsisällön ja alkoi yön varaksi solmia sitä nenäliinaansa, vetäen\nsiihen monen monituisia solmuja. Koko tämän ajan kulki Defarge piippu\nhampaissa edestakasin hiljaisessa ihailussa, mutta ei sekaantunut\nmihinkään. Mitä asioihin ja kotitoimiin tuli, kulki hän koko elämänsä\najan samalla tapaa edestakasin.\n\nYö oli kuuma ja puoti, joka oli tiiviisti suljettu ja niin\nsiivottomien naapurien keskessä, haisi pahalta. Herra Defargen\nhajuaisti ei suinkaan ollut arka, mutta hänen viinivarastonsa oli\nhajultaan paljon väkevämpää kuin maultaan, samoin oli laita myös\nrommin, konjakin ja anisliköörin. Hän löyhytti pois tätä sekavaa\nhajua asettaessaan syrjään sammuneen piippunsa.\n\n\"Sinä olet väsyksissä\", sanoi rouva ja silmäili ylös, rahoja kääröön\nsolmiessaan. \"Sehän on vain tavallinen haju.\"\n\n\"Olenkin vähän väsynyt\", myönsi hänen miehensä.\n\n\"Olet vähän allapäin myöskin\", sanoi rouva, jonka terävät silmät\nkesken tilintekojaan olivat tuontuostakin häntä tarkastaneet. \"Huh!\nniitä miehiä! niitä miehiä!\"\n\n\"Mutta kultaseni!\" alkoi Defarge.\n\n\"Mutta kultaseni\", toisti rouva, tarmokkaasti päätään nyykäyttäen,\n\"mutta kultaseni! Sinä olet arkamielinen tänä iltana, ystäväni.\"\n\n\"No niin\", sanoi Defarge, ikäänkuin olisi hän pusertanut ajatuksen\nsydämestään, \"se _viipyy_ kauvan.\"\n\n\"Viipyy kauvan\", toisti hänen vaimonsa, \"ja mikä ei viivy kauvan?\nKosto ja hyvitys vaativat aina pitkää aikaa, se on vanha sääntö.\"\n\n\"Mutta iskeä ihmiseen salamalla ei kestä kauvan\", sanoi Defarge.\n\n\"Mutta kauvanko kestää luoda salamaa? lausuppas se.\"\n\nDefarge kohotti miettiväisenä päätään, ikäänkuin nämät sanat\ntosiaankin olisivat sisältäneet jonkun verran totuutta.\n\n\"Ei viivy kauvan maanjäristyksen niellessä kaupunkia\", sanoi\nrouva Defarge. \"Mutta sanoppas minulle, kauvanko kestää ennenkuin\nmaanjäristys valmistuu?\"\n\n\"Varmaankin hyvin kauvan.\"\n\n\"Mutta kun se on valmis, murskaa se palasiksi kaiken mikä eteen\nsattuu. Ja ennen purkaantumista valmistetaan sitä yhä, vaikkei sitä\nnähdä eikä kuulla. Olkoon se sinun lohdutukseksesi. Pane mieleesi se.\"\n\nHän sitoi solmun säkenöivin silmin kuin olisi hän kuristanut\nvihollisen.\n\n\"Katsoppas\", sanoi rouva, ojentaen oikean kätensä antaakseen painoa\nsanoilleen, \"se viipyy tosin kauvan tiellä, mutta se on tulemassa ja\ntulee. Se ei koskaan taannu eikä pysähdy. Se lähestyy yhä. Katsele\nympärillesi ja tarkastele ihmisiä ympärillämme, tarkastele kasvoja\nympärillämme, tarkasta raivoa ja tyytymättömyyttä johonka Jaakot\nliittyvät yhä suuremmalla varmuudella hetki hetkeltä. Voiko tämä\njatkua? Minä pilkkaan sinua.\"\n\n\"Uljas vaimoni\", sanoi Defarge, joka seisoi hänen edessään, pää\nhiukan roikuksissa ja kädet selän takana kuin nöyrä ja tarkkaavainen\noppilas opettajansa edessä, \"en epäile sitä ollenkaan. Mutta tämä\non kestänyt niin kauvan ja on mahdollista -- sinä tiedät varsin\nhyvin, vaimoni, että on mahdollista -- että se ei purkaannu meidän\nelinaikanamme.\"\n\n\"Entäs sitten?\" sanoi rouva, solmien yhä nenäliinaansa, kuin olisi\nhän vihollisia kuristanut.\n\n\"Niin\", sanoi Defarge kohottaen olkapäitään puolittain surkutellen ja\npuolittain puolustellen, \"mutta emme näe voiton hetkeä.\"\n\n\"Mutta olemme edistäneet sen tuloa\", vastasi rouva, liikuttaen\nojennettua kättään pontevasti. \"Emme ole tehneet mitään turhanpäiten.\nMinä uskon kaikesta sielustani että näemme voiton hetken. Mutta ellei\nniin kävisikään ja vaikka varmaan tietäisin ettei niin käy, niin jos\nnäytät minulle ylimyksen ja tyrannin niskan, niin minä sittenkin --.\"\n\nKiristäen hampaitaan solmi rouva nyt todellakin hirvittävän solmun.\n\n\"Seis!\" huudahti Defarge hiukan punehtuen, kuin olisi häntä syytetty\npelkuruudesta. \"En minäkään peräydy mistään hinnasta.\"\n\n\"Niin, mutta se on heikkoutta sinussa että sinun tuon tuostakin on\nnähtävä uhrisi pysyäksesi pystyssä. Pysy pystyssä yhtäkaikki. Kun\naika on täytetty, päästä valloille tiikeri ja perkele, mutta odota\nsiihen saakka ja pidä tiikeri ja perkele ketjuissa -- älä näytä niitä\n-- mutta pidä ne aina varalla.\"\n\nRouva antoi pontta sanoilleen lyömällä rahasolmuketjujaan pienelle\ntiskille, ikäänkuin hän olisi murskannut aivot niiltä, sitten otti\nhän tyynesti raskaan nenäliinan käsivartensa alle ja huomautti, että\noli maatapanoaika.\n\nSeuraavana päivänä puolipäivän aikaan istui tämä ihmeteltävä\nnainen tavallisella paikallaan viinituvassa ja kutoi ahkerasti.\nHänellä oli ruusu vieressään ja vaikka hän tuontuostakin katsoi\nkukkaseen, ei hänen tavallinen miettivä ilmeensä siitä vähääkään\nmuuttunut. Vieraita oli vain muutamia, mitkä joivat, mitkä eivät,\nmitkä seisoivat, mitkä istuivat siellä täällä huoneessa. Päivä\noli kuuma ja kärpäslaumat, jotka tekivät nenäkkäitä ja uskaliaita\ntarkastuksiaan kaikkiin pieniin, tahmeisiin laseihin rouvan vieressä,\nputosivat kuolleina maahan. Heidän kuolemansa ei tehnyt mitään\nvaikutusta toisiin liikkeillä oleviin kärpäsiin, ne katselivat niihin\nkylmästi (ikäänkuin itse olisivat elefantteja tai muuta sentapaista)\nkunnes saivat saman kohtalon osakseen. Kummallista katsella kuinka\npäättömiä kärpäset ovat. -- Ehkäpä hovissakin ajateltiin niin, tänä\npäivänpaahteisena kesäpäivänä.\n\nSisään astui henkilö, jonka varjon rouva Defarge paikalla havaitsi\nuudeksi. Hän laski kutimensa kädestään ja alkoi kiinnittää ruusua\npäähineeseensä, ennenkuin hän silmäili vastatullutta.\n\nSepä omituista. Samassa kun rouva Defarge otti ruusun käteensä,\nherkesivät vieraat puhumasta ja läksivät vähitellen pois puodista.\n\n\"Hyvää päivää, rouva\", sanoi vastatullut.\n\n\"Hyvää päivää, herra.\" Tämän sanoi hän ääneen, mutta lisäsi\nitsekseen, tarttuen uudestaan kutimeensa: \"Haa, hyvää päivää, ikä\nneljänkymmenen paikkeilla, pituus viisi jalkaa ja yhdeksän tuumaa,\nmusta tukka, yleensä sangen kaunis, tummahipiäinen, tummat silmät,\nkasvot pitkät ja kapeat, kotkanenä, jolla on taipumus vetäytyä\nvasemmalle puolelle, mikä tekee hänet synkännäköiseksi. Hyvää päivää\nkaikkityyni!\"\n\n\"Olkaa hyvä ja antakaa minulle lasillinen vanhaa konjakkia, rouva, ja\nsuun täydeltä raitista vettä.\"\n\nRouva totteli kohteliaasti.\n\n\"Tämä on oivallista konjakkia, rouva!\"\n\nEnsimmäisen kerran siitä lausuttiin sellaisia kiitossanoja ja rouva\nDefarge tunsi tarpeeksi sen entisyyttä, ottaakseen niitä korviinsa.\nMutta hän sanoi että konjakille tapahtui suuri kunnia ja tarttui\njälleen kutimeensa. Vieras tarkasteli hänen sormiaan kotvasen, otti\nsitten tilaisuudesta vaarin ja katseli ympärilleen.\n\n\"Te olette taitava kutomaan, rouva.\"\n\n\"Olen tottunut siihen.\"\n\n\"Malli on myöskin kaunis.\"\n\n\"Siltäkö teistä näyttää\", sanoi rouva, katsellen häntä hymyillen.\n\n\"Ihan totta, saanko kysyä, mihinkä tarkotukseen?\"\n\n\"Ajanviettoa vain\", sanoi rouva, yhä katsellen häntä hymyillen ja yhä\nvikkelästi kutoen.\n\n\"Sitä ei valmisteta käyttämisen varaksi?\"\n\n\"Kuinka sattuu. Ehkäpä joskus tiedän mihin se sopii käytettäväksi.\nJos niin käy -- niin\", sanoi rouva syvään hengittäen ja nyykäyttäen\npäätään mielistellen, \"silloin käytän sitä.\"\n\nKummallista! mutta Saint-Antoinen kaunoaisti ei näkynyt lainkaan\npitävän ruususta rouva Defargen päähineessä. Kaksi miestä oli\ntullut sisään yksitellen ja olivat tilaamaisillaan juotavaa, kun\nhuomatessaan tämän uutuuden, epäröivät, olivat etsivinään jotain\ntuttavaa viinituvasta ja menivät matkoihinsa. Ja niistä, jotka olivat\nsisällä vieraan tullessa, ei ollut yhtäkään jäljellä. Kaikki olivat\ntipahtaneet pois. Urkkija oli pitänyt silmänsä auki vaan ei ollut\nhuomannut mitään sovittua merkkiä. He olivat huvenneet nöyrästi,\nilman tarkotusta ja sattumalta, eikä heidän katoamisensa voinut\nherättää epäluuloa.\n\n\"_John_\", ajatteli rouva, lukien silmukoita kutoessaan, ja vierasta\ntähystellessään. \"Jos olet täällä tarpeeksi kauvan, kudon vielä\n_Barsadin_ ennenkuin menet.\"\n\n\"Teillä on mies, rouva?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Lapsia.\"\n\n\"Eikä.\"\n\n\"Kauppa näkyy käyvän huonosti.\"\n\n\"Kauppa käy perin huonosti, kansa on niin köyhää.\"\n\n\"Voi sitä onnetonta, viheliäistä kansaa! Ja mitenkä sorrettua se on\n-- kuten sanotte.\"\n\n\"Kuten _te_ sanotte\", oikasi rouva, taitavasti kutoen hänen nimeensä\nlisäyksen, joka ei tietänyt hyvää.\n\n\"Anteeksi, minä sen tosiaankin sanoin, mutta te tietysti ajattelette\nniin.\"\n\n\"_Minäkö_ ajattelen?\" sanoi rouva ääneen. \"Minulla ja miehelläni\non kyllin tekemistä saadaksemme kauppamme sujumaan, meillä ei ole\naikaa ajatella. Kaikki ajatuksemme pyörivät toimeentulossamme. Se\non aine, jota _me_ ajattelemme ja siinä on kyllin ajattelemista\naamusta iltaan, ei meidän kannata vaivata päätämme toisten asioilla.\n_Minäkös_ ajattelisin toisten puolesta. Vielä mitä.\"\n\nUrkkija, joka oli siellä poimiakseen niitä muruja joita sattuisi\nlöytämään, ei antanut pettyneen odotuksensa kuvastua synkillä\nkasvoillaan, vaan puheli ja mietiskeli yhä nojaten käsivarttaan rouva\nDefargen pikku tiskille sekä maisteli tuontuostakin konjakkiaan.\n\n\"Ikävä juttu, tuo Gaspardin hirttäminen, Gaspard raukka!\" Ja hän\nhuokasi sääliväisesti.\n\n\"Oh!\" sanoi rouva kylmästi ja huolettomasti, \"kun käyttää veistä\nsillä tapaa, saa sen myös maksaa. Hän tiesi kyllä ennakolta mitä\nhänen rohkea tekonsa tulisi maksamaan ja hän on sen hinnan maksanut.\"\n\n\"Luulenpa\", sanoi urkkija, alentaen pehmeän äänensä luottamusta\nherättäväksi, ja hänen ilkeän naamansa kuvatessa loukattua\noikeudentuntoa, \"luulenpa että näillä seuduin on paljon osanottoa ja\nkatkeruutta tuon miesrukan tähden? Näin meidän kesken.\"\n\n\"Niinkö?\" kysyi rouva hajamielisenä.\n\n\"Eikö ole sitten?\"\n\n\"Tässä on mieheni!\" sanoi rouva Defarge.\n\nViinituvan isännän astuessa sisään, tervehti urkkija häntä hattuaan\nnostamalla ja sanoi kohteliaasti: \"Hyvää päivää, Jaakko!\" Defarge\nseisahtui äkkiä ja tuijotti häneen.\n\n\"Päivää Jaakko\", toisti urkkija, mutta hänen hymynsä ei ollut aivan\nniin luonteva kuin äsken.\n\n\"Te erehdytte, herra\", vastasi viinipuodin isäntä. \"Te luulette minua\ntoiseksi. Se ei ole nimeni. Minä olen Ernest Defarge.\"\n\n\"Se on yhdentekevä\", sanoi urkkija huolettomasti, mutta samassa\npettyneenä. \"Hyvää päivää!\"\n\n\"Hyvää päivää!\" sanoi Defarge kuivasti.\n\n\"Sanoin juuri rouvalle, jonka kanssa täällä puheskelin teidän\nastuessanne sisään, että -- Gaspard raukan onneton kohtalo lienee --\neikä ihmettäkään -- herättänyt paljon osanottoa ja katkeruutta täällä\nSaint-Antoinessa.\"\n\n\"Sitä en ole kuullut\", sanoi Defarge päätään pudistaen. \"En tiedä\nmitään siitä.\"\n\nTämän sanottuaan meni hän pienen tiskin taakse ja seisoi siinä,\nkäsi vaimonsa tuolin nojalla, katsellen täältä muukalaista, jolle\nhe molemmat kantoivat vihaa ja jonka kumpikin olisi suurella\nmielihyvällä ampunut maahan.\n\nUrkkija, joka oli hyvin harjaantunut ammatissaan, ei muuttanut\nkäytöstään, hän tyhjensi pienen konjakkilasinsa, otti kulauksen\nkylmää vettä ja pyysi toisen lasin konjakkia. Rouva Defarge kaasi\nhänelle uutta konjakkia, tarttui kutimeensa ja hyräili pientä laulua.\n\n\"Te näytätte tuntevan tämän kortteerin paremmin kuin minä?\" huomautti\nDefarge.\n\n\"En suinkaan, mutta toivon, että opin tuntemaan sen paremmin. Otan\nniin lämpimästi osaa sen onnettomain asukasten kohtaloon.\"\n\n\"Vai niin!\" mutisi Defarge.\n\n\"Jutellessani teidän kanssanne, herra Defarge\", jatkoi urkkija,\n\"muistuu mieleeni, että olen kuullut joitakin huvittavia\nasianhaaroja, jotka liittyvät teidän nimeenne.\"\n\n\"Todellakin\", sanoi Defarge väliäpitämättömästi.\n\n\"Niin. Kun tohtori Manette vapautettiin, saitte te, hänen vanha\npalvelijansa ottaa hänet huostaanne. Hän jätettiin teille. Kuten\nnäette, olen näiden asioiden perillä.\"\n\n\"Niin kyllä oli\", sanoi Defarge. Hänen vaimonsa oli kutoessaan ja\nhyräillessään satunnaisella töykkäyksellä kyynäspäällään neuvonut\nhäntä vastaamaan.\n\n\"Teidän luoksenne\", sanoi urkkija, \"tuli hänen tyttärensä, ja teidän\nluotanne hänen tyttärensä vei hänet Englantiin sievän, ruskeapukuisen\nherran seuraamana, mikä hänen nimensä taas oli -- hänellä oli pieni\nperuukki -- Tellson & Kumpp. pankista.\"\n\n\"Aivan oikein\", vastasi Defarge.\n\n\"Ne ovat jännittäviä muistoja!\" sanoi urkkija. \"Tunsin tohtori\nManetten tyttärineen Englannissa.\"\n\n\"Vai niin?\" sanoi Defarge.\n\n\"Te ette kai usein enää kuule heistä puhuttavan\", sanoi urkkija.\n\n\"Emme\", sanoi Defarge.\n\n\"Emme\", tokasi rouva Defarge, katsellen ylös työstään, \"emme kuule\nheistä enää milloinkaan. Kuulimme heidän onnellisesti tulleen\nperille, sitten saimme kirjeen tai pari, mutta sittemmin ovat he\nvähitellen menneet omia teitään ja mekin omiamme, emmekä sittemmin\nole olleet kirjevaihdossa.\"\n\n\"Niinpä niinkin, rouva hyvä\", vastasi urkkija. \"Tytär menee pian\nnaimisiin.\"\n\n\"Niinkö?\" sanoi rouva. \"Hän oli niin kaunis, kumma ettei hän ennen\nole joutunut naimisiin. Te englantilaiset olette kylmiä, luulen.\"\n\n\"Te siis tiedätte, että olen englantilainen.\"\n\n\"Kuulen, että kielenne on englantilainen\", vastasi rouva, \"ja mies\nkai on samaa maata kuin kielensäkin.\"\n\nBarsad ei ollut hyvillään tästä paljastuksesta, mutta hän mukaantui\nja pisti nauruksi. Maisteltuaan konjakkiaan, jatkoi hän:\n\n\"Niin, neiti Manette menee pian naimisiin. Mutta ei englantilaisen\nkanssa, hänen sulhasensa on ranskalaista syntyperää kuten hän\nitsekin. Mutta tulen takasin Gaspardiin (voi Gaspard raukka; se oli\njulmaa, julmaa!) ajatelkaa, on omituista että neiti Manette menee\nnaimisiin saman herra markiisin veljenpojan kanssa, jonka tähden\nGaspard ripustettiin niin korkealle, toisin sanoen nykyisen markiisin\nkanssa. Mutta hän elää tuntemattomana Englannissa, siellä hän ei ole\nmarkiisi, hän on herra Charles Darnay. Hänen äitinsä sukunimi on\nD'Aulnais.\"\n\nRouva Defarge kutoi edelleen, mutta sanoma näytti tuntuvasti\nvaikuttavan hänen mieheensä. Mitä hyvänsä hän puuhasikin pikku tiskin\ntakana, otti tulta tai sytytti piippuaan, oli hän hämillään ja hänen\nkätensä ei ollut vakava. Barsad ei olisi urkkija ollutkaan, ellei hän\nolisi sitä huomannut ja muistiinsa pannut.\n\nTehtyään edes tämän ainoan keksinnön, minkä arvoinen se sitten lienee\nollut, ja koska ei ketään ostajaa eikä vierasta tullut puotiin häntä\nauttamaan, maksoi herra Barsad juotavansa ja otti hyvästit. Ennen\nlähtöään sanoi hän kohteliaasti, että toivoi uudestaan tapaavansa\nherra ja rouva Defargen. Hetki sen jälkeen oli hän lähtenyt\nSaint-Antoinen ulompiin piireihin ja pariskunta jäi aivan entiseen\nasentoonsa, hänen palaamisensa varalta.\n\n\"Saattaako siinä olla perää mitä hän sanoi neiti Manettesta\", sanoi\nherra Defarge matalalla äänellä vaimolleen, polttaen piippuaan, ja\nkäsi yhä hänen tuolinsa nojalla.\n\n\"Koska hän sen sanoi\", vastasi rouva hieman kulmakarvojaan kohottaen,\n\"on se luultavasti valetta. Mutta se saattaa myös olla totta.\"\n\n\"Jos niin käy --\" alkoi Defarge, mutta vaikeni.\n\n\"Jos niin käy?\" alkoi hänen vaimonsa.\n\n\"-- Ja jos niin käy, että me näemme voiton -- toivon hänen tähtensä,\nettä kohtalo pitää hänen miehensä kaukana Ranskasta.\"\n\n\"Hänen miehensä kohtalo\", sanoi rouva Defarge tavallisella\nkylmäverisyydellään, \"vie hänet sinne, minne hänen on mentävä ja\njohtaa hänet siihen loppuun, joka on hänelle tuleva. Siinä kaikki\nmitä minä tiedän.\"\n\n\"Mutta on perin omituista -- eikö totta, että on perin omituista\",\nsanoi Defarge, joka melkein mairitteli vaimoaan, saadakseen häntä\nsitä myöntämään, \"että kaikesta siitä osanotosta huolimatta, mitä\ntunnemme häntä ja hänen isäänsä kohtaan, vie sinun kätesi tällä\nhetkellä hänen miehensä nimen henkipattojen joukkoon, tuon saastaisen\nkoiran viereen, joka meidät juuri jätti.\"\n\n\"Vielä omituisempia asioita on tapahtuva kun aika on täytetty\",\nvastasi rouva. \"Minulla on molemmat nimet varmasti täällä, ja ne ovat\ntäällä kumpikin omien ansioittensa tähden, siinä on kyllä.\"\n\nNämät sanat sanottuaan kääri hän kokoon kutimensa ja otti ruusun\npäähänsä kääritystä huivista. Oliko Saint-Antoinella vaistomainen\ntunne siitä että tuo loukkaava koriste oli kadonnut, vai oliko\nSaint-Antoine vaaninut sen katoamista, kuinka lie ollutkaan, pyhimys\nsai pian rohkeutta puikkia sisälle ja pian oli viinituvalla jälleen\nvanha leimansa.\n\nIltasin, niihin aikoihin kun Saint-Antoine käänsi sisäpuolensa\nulospäin ja istuskeli portailla ja ikkunoissa ja tuli viheliäisten\nkatujen ja kujien kulmaan vetämään vähän ilmaa keuhkoihinsa, oli\nrouva Defargen tapana kudin kädessään kuljeskella ryhmästä toiseen,\nlähetyssaarnaajana -- siellä oli monta sellaista kuin hän -- jonka\nkaltaista älköön maailma koskaan enää nähkö. Kaikki naiset kutoivat,\narvottomia kappaleita tosin, mutta tämä koneellinen työ korvasi\nkoneellisesti ruokaa ja juomaa, kädet liikkuivat leukapielten ja\nruoansulattimien sijaan, jos luisevat kädet olisivat olleet hiljaa,\nolisi nälkä enemmän kurninut suolia.\n\nMutta sormien liikkuessa, liikkuivat myös silmät ja ajatukset ja\naina sen mukaan kuin rouva Defarge kulki ryhmästä toiseen, tuli\nmyöskin enemmän eloa ja hurjuutta joka pikku ryhmään, jonka hän jätti\ntaakseen.\n\nHänen miehensä poltti piippuaan ovella, katsellen ihastuksella hänen\nliikkeitään. \"Mikä suuri nainen\", sanoi hän, \"mikä voimakas nainen,\nmikä suuri, mikä pelottavan suuri nainen!\"\n\nPimeys peitti maan ja nyt alkoivat kirkonkellot kaikua ja\nsotilasrummut rämistä kaukana palatsin pihalla naisten yhä kutoessa\nja kutoessa. Pimeys verhosi heidät. Niin, pimeys lähestyi myös\ntoiselta taholta yhtä varmasti, pimeys, jonka aikana ne kirkonkellot,\njotka nyt hilpeästi Ranskassa soivat monessa ilmavassa tapulissa,\nsulatettaisiin jyryäviksi kanuunoiksi, jolloin rumpujen pärinä\ntukahuttaisi vaikeroivia ääniä. Niin moni kokoontui naisten\nympärille, jotka siinä istuivat kutomassa, että he ajatuksissaan jo\nkerääntyivät vielä valmistumattoman rakennuksen ympärille, jossa\nhe tulisivat istumaan ja kutomaan ja yhä kutomaan, laskiessaan\nkatkaistavia päitä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nHääaatto.\n\n\nEi ollut aurinko koskaan kirkkaammalla loistolla laskenut yli Sohon\nrauhallisen kulman kun eräänä muistorikkaana iltana, jolloin tohtori\ntyttärineen istui plataanin alla. Ei ollut koskaan kuu lempeämmällä\nhohteella kohonnut yli suuren Lontoon kuin sinä iltana jolloin se\ntapasi heidät yhä istumassa puun alla, ja loisti heidän kasvoilleen\nläpi lehtien.\n\nLucyn häät olivat huomispäivänä. Hän oli varannut tämän viimeisen\nillan isälleen ja he istuivat yksin plataanin alla.\n\n\"Oletko onnellinen, rakas isäni?\"\n\n\"Olen lapseni\".\n\nHe olivat puhelleet vähän, vaikka olivat istuneet siellä kauvan.\nVielä oli kylläkin valoista lukea ja työskennellä, mutta Lucy ei\nollut kajonnut tavalliseen käsityöhönsä eikä lukenut isälleen ääneen.\nHän oli monen monituista kertaa joko lukenut tai työskennellyt\nhänen vieressään puun alla, mutta tämä ilta ei ollut aivan toisten\nkaltainen eikä voinut siksi tullakkaan.\n\n\"Minäkin olen hyvin onnellinen tänä iltana, rakas isä. Olen niin\nonnellinen siitä rakkaudesta, jonka taivas niin on siunannut --\nrakkaudestani Charlesiin ja Charlesin rakkaudesta minuun, mutta\nellen voisi yhä elämääni sinulle pyhittää taikka jos avioliittoni\nerottaisi meidät toisistamme, vaikkapa vain muutamia katuja, olisin\nnyt onnettomampi kuin voin sanoin sanoa. Nytkin --\".\n\nHän ei voinut hillitä ääntään.\n\nSurumielisessä kuutamovalossa kietoi hän käsivartensa isänsä kaulaan\nja nojasi kasvonsa hänen rinnalleen. Kuutamossa, joka aina on\nsurumielinen, kuten on itse päivänkin valo -- kuten on se valo, jota\nkutsutaan ihmiselämäksi -- kun se syntyy ja kuolee.\n\n\"Rakkahin isäni! Voitko vielä tämän viimeisen kerran sanoa minulle,\nettä olet aivan, aivan varma, ettei uusi rakkauteni, eivätkä uudet\nvelvollisuuteni koskaan asetu väliimme. Minä tiedän sen kyllä, mutta\nsinä? Tunnetko sen sydämessäsi?\"\n\nHänen isänsä vastasi ilosesti vakuuttaen: \"Tunnen varmaan, kultaseni!\nVieläpä\", lisäsi hän, suudellen häntä hellästi, \"on tuleva elämäni\nmuodostuva, Lucy, naimisesi kautta paljon valoisammaksi kuin mitä se\nolisi ollut -- kuin se koskaan oli -- ilman sitä.\"\n\n\"Jos voisin toivoa _sitä,_ isäni!\"\n\n\"Usko minua, rakas lapseni. Niin todellakin on. Ajattele kuinka\nluonnollista ja selvää on, että niin täytyy olla. Sinä olet\nniin alttiiksiantavainen ja nuori, ettet voi täysin käsittää\nlevottomuutta, mitä olen tuntenut ajatellessani että elämäsi olisi\ntullut tuhotuksi --\".\n\nLucy vei kätensä hänen huulilleen, mutta hän otti sen pois ja\npiteli sitä toistaen: \"-- tuhotuksi, lapseni -- tuhotuksi -- syösty\nluonnolliselta uraltaan minun tähteni. Sinä olet niin uhraantuvainen,\nettet saata käsittää mihinkä määrin minun ajatukseni ovat olleet\nsiihen kiinnitetyt, mutta kysy itseltäsi, saattaisiko minun onneni\nolla täydellinen, jos sinun onnessasi jotain puuttuisi.\"\n\n\"Ellen koskaan olisi nähnyt Charlesia olisin ollut täysin onnellinen\nsinun kerallasi.\"\n\nTohtori hymyili hänen itsetiedottomalle myöntämiselleen, että hän\nolisi ollut onneton ilman Charlesia hänet kerran nähtyään ja vastasi:\n\n\"Lapseni, sinä näit hänet, ja hän on Charles. Ellei se olisi ollut\nCharles, olisi se ollut joku toinen. Ja ellei se olisi ollut joku\ntoinen, olisin minä ollut syynä siihen, että elämäni pimeä puoli\nolisi heittänyt varjon, joka lankesi sinun päällesi.\"\n\nOikeussalin kuulustelua lukuunottamatta, kuuli Lucy ensi kertaa hänen\nviittaavan kärsimystensä aikaan. Omituinen ja uusi tunne heräsi\nhänessä näiden sanojen kaikuessa hänen korvissaan, ja hän muisti ne\nkauvan jälestäpäin.\n\n\"Katso!\" sanoi Beauvaisin lääkäri, kohottaen kätensä kuuta kohti.\n\"Katselin sitä vankilani ikkunasta, kun en voinut kestää sen\nvaloa. Katselin sitä, kun olin niin kovassa tuskassa ajatellessani\nettä se valaisi loistollaan sitä, jota olin kadottanut, että löin\npääni vankilanseiniin. Olen katsellut sitä kun olin niin tylsässä\nhorrostilassa, että vain ajattelin montako vaakasuoraa viivaa voisin\nvetää sen yli sen ollessa täysi ja kuinka monella pystysuoralla\nviivalla voisin nämät leikata.\" Hän lisäsi mietiskelevällä tavallaan\nkuuta katsellen: \"Niitä oli kaksikymmentä kummallakin puolen ja\nkahdeskymmenes oli niin vaikea saada sopimaan.\"\n\nLucy kuunteli omituisella liikutuksella isänsä puhuessa tästä\najasta ja hänen liikutuksensa yltyi kun tohtori yhä viipyi niissä\nmuistoissa. Mutta siinä tavassa, mitenkä hän niihin viittaili\nei ollut mitään, joka olisi Lucyä pelottanut. Hän tuntui vain\nvertailevan nykyistä iloaan ja onneaan kärsimiinsä koviin koetuksiin.\n\n\"Olen katsellut sitä tuhansia kertoja ajatellen sitä syntymätöntä\nlasta, jonka luota minut temmattiin pois. Oliko se elossa. Oliko\nse syntynyt elävänä, vai oliko äitiraukan peljästys sen tappanut.\nOlikohan se poika, joka kerran oli isäänsä kostava. (Oli aika\nvankeudessani jolloin kostonkaipuuni oli sietämätön.) Oliko se poika,\njoka ei koskaan tulisi tuntemaan isänsä tarua tai joka kenties\nepäilisi hänen kadonneen vapaasta tahdostaan? Tai tytär, joka\nkasvaisi naiseksi.\"\n\nLucy painautui lähemmäksi häntä ja suuteli häntä poskelle ja kädelle.\n\n\"Kuvailin että tyttäreni aivan unhottaisi minut -- tai oikeammin,\nettä hän oli aivan tietämätön minusta. Laskin hänen ikäänsä vuosi\nvuodelta. Minä näin hänet naituna miehelle, joka ei tietänyt mitään\nkohtalostani. Olin kokonaan pyyhkäisty elävien muistista, ja\nseuraavan sukupolven aikana olisi minun paikkani tyhjä.\"\n\n\"Isäni, kun vaan ajattelenkin että sinä olet niin ajatellut\ntyttärestä joka on olematon, vihloo sydäntäni, ikäänkuin olisin minä\ntämä lapsi.\"\n\n\"Sinäkö Lucy. Minulle lahjottamasi lohdutus ja eloonvirkoominen\nkutsuvat nämät muistot esille tänä iltana leijailemaan meidän ja kuun\nvälillä. -- Mitä sanoinkaan äsken?\"\n\n\"Ettei tyttäresi tietänyt mitään sinusta, eikä välittänyt sinusta.\"\n\n\"Niin, mutta toisina kuutamoöinä, kun synkkyys ja hiljaisuus\nvaikuttivat minuun toisella tavalla, -- herättäen minussa ikäänkuin\nsuruisaa rauhan tunnetta, jos niin synkkään suruun perustuvaa\ntunnetta voi rauhaksi nimittää -- kuvailin että hän astui koppiini ja\ntoimitti minut vapauteen vankilasta. Olen usein nähnyt hänen kuvansa\nkuutamossa, kuten nyt näen sinut, mutta en koskaan sulkenut häntä\nsyliini, hän seisoi pienen ristikkoikkunan ja oven välillä. Mutta\nymmärräthän, että se ei ollut se lapsi josta äsken puhuin?\"\n\n\"Vartalo ei ollut, -- kasvot -- mielikuvitusko?\"\n\n\"Ei. Se oli aivan muuta. Se näyttäytyi vain sekaville silmilleni,\nmutta ei koskaan liikkunut. Se unikuva jota minun sieluni seurasi oli\ntoinen ja todellinen lapsi. Hänen ulkomuodostaan tiesin vain sen,\nettä hän oli äitinsä näköinen. Se toinen oli myös hänen näköisensä --\nkuten sinä -- mutta ei ollut sama. Voitko seurata ajatuksiani, Lucy?\nTuskinpa. Pelkään, että ainoastaan yksinäinen vanki saattaa käsittää\nnäitä monimutkaisia eriäväisyyksiä.\"\n\nHänen tyyni ja levollinen käytöksensä ei estänyt Lucyn verta\njähmettymästä, hänen näin selvitellessään entistä tilaansa.\n\n\"Tämän rauhallisemman mielialan vallassa, kuvailin hänen tulevan\nluokseni ja vievän minut ulos vankilasta näyttääkseen minulle,\nettä hänen kotinsa oli täynnä rakkaita muistoja hänen kadotetusta\nisästään. Kuvani oli hänen seinällään ja hän sulki minut\nrukouksiinsa. Hänen elämänsä oli toimekasta, ilosta ja hyödyllistä,\nmutta minun surullinen elämäntarinani tunki kokonaan sen läpi.\"\n\n\"Minä olin tämä lapsi, isäni, en ollut puoleksikaan niin hyvä, mutta\nrakkaudessani olin tämä lapsi.\"\n\n\"Ja hän näytti minulle lapsensa\", sanoi Beauvaisin lääkäri, \"ja he\nolivat kuulleet minusta puhuttavan ja olivat oppineet säälimään\nminua. Mennessään valtiovankilan ohi pysyttelivät he kaukana sen\nsynkistä muureista ja puhuivat kuiskaillen. Hän ei koskaan voinut\nminua vapauttaa, minusta tuntui kuin hän aina olisi vienyt minut\ntakasin, näytettyään minulle tämän. Mutta siunattujen kyynelten\nhuojentamana lankesin polvilleni häntä kiittäen.\"\n\n\"Isäni, toivon olevani tämä lapsi. Oi rakas, rakas isä, siunaatko\nminua yhtä lämpimästi huomenna?\"\n\n\"Lucy, johdatan mieleeni kaiken tämän vanhan levottomuuden siksi,\nettä minulla tänä iltana on syytä rakastaa sinua enemmän kuin sanoin\nvoin sanoa ja kiittää Jumalaa suuresta onnestani. Silloinkin kun\najatukseni kohosivat korkeimmilleen eivät ne kohonneet lähimaillekaan\nsitä onnea, jota olen nauttinut sinun kanssasi ja joka meillä vielä\non edessämme.\"\n\nHän syleili tytärtään, jätti hänet juhlallisesti taivaan huostaan ja\nkiitti taivasta, joka oli hänet lahjottanut hänelle. Hetken kuluttua\nmenivät he sisään.\n\nHäihin ei ollut kutsuttu muita vieraita kuin herra Lorry. Ainoana\nmorsiusneitona oli oleva jolsa neiti Pross. Naiminen ei ollut\nmuuttava mitään heidän asunnossaan. He olivat laajentaneet\nsen vuokraamalla itse yläpuolella olevat huoneet, jotka ennen\nkuuluivat apokryyfiselle, näkymättömälle vuokraajalle, muuta eivät\ntoivoneetkaan.\n\nTohtori Manette oli hyvin ilonen iltasta syödessä. Heitä oli vain\nkolme pöydässä ja neiti Pross oli kolmas. Tohtori päivitteli ettei\nCharles ollut mukana, hän oli halukas vastustelemaan sitä pientä\nhellää salajuonta, joka pidätti häntä sinne tulemasta ja joi\nsydämestään hänen maljansa.\n\nNiin oli hänen sanottava Lucylle hyvää yötä ja he erosivat. Mutta\nkolmannen aamutunnin hiljaisuudessa tuli Lucy jälleen alakertaan ja\nhiipi hänen huoneeseensa, epämääräisen pelon valtaamana.\n\nMutta kaikki oli paikoillaan, kaikki oli hiljaa, ja Lucy näki isänsä\nnukkuvan valkoiset hiukset sileän tyynyn päällä ja kädet rauhallisina\npeitteellä. Hän asetti tarpeettoman kynttilänsä varjoisaan paikkaan,\nhiipi hänen vuoteensa luo ja painoi huulensa hänen huulilleen, sitten\nhän kumartui hänen ylitsensä ja katseli häntä.\n\nVankeuden katkerat kyyneleet olivat hänen kasvoihinsa uurtaneet\nsyviä ryppyjä, mutta hän peitti niitten jäljet niin voimakkaalla\npäättäväisyydellä, että hän hillitsi ne unessakin. Merkillisempiä\nkasvoja tyynessä, päättäväisessä ja valppaassa taistelussaan\nnäkymätöntä ahdistajaa vastaan ei sinä yönä nähty koko unen laajassa\nvaltakunnassa.\n\nLucy laski arasti kätensä hänen rakkaalle rinnalleen ja rukoili\nhiljaisen rukouksen että voisi aina pysyä niin uskollisena hänelle\nkuin hän rakkaudessaan tahtoi olla ja kuin hänen isänsä surut\nansaitsivat. Sitten veti hän kätensä pois, suuteli hänen huuliaan\nvielä kerran ja lähti pois. Jo koitti aamu, ja plataanilehtien\nvarjot liikkuivat yhtä hiljaa tohtorin kasvoilla kuin Lucyn huulet,\nrukoillessaan hänen puolestaan.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nYhdeksän päivää.\n\n\nHääpäivä oli loistavan kirkas, ja he odottivat valmiina tohtorin\nhuoneen ovella tämän puhellessa Charles Darnayn kanssa. He olivat\nmenossa kirkkoon, kaunis morsian, herra Lorry ja neiti Pross,\njoka tällä hetkellä vähitellen leppyneenä ja välttämättömyyteen\nalistuen olisi ollut suoranaisesti autuaallinen, ellei häntä vielä\nolisi pistelyttänyt ajatus, että hänen veljensä Solomonin olisikin\noikeastaan pitänyt olla sulhasena.\n\n\"Tätä varten siis\", sanoi herra Lorry, joka ei tarpeeksi saattanut\nmorsianta ihailla, ja joka oli kierrellyt häntä, tarkastellakseen\nerikseen jokaista pikkuseikkaa hänen yksinkertaisessa, kauniissa\npuvussaan, \"tätä varten siis Lucy-kultani, vein teidän Kanaalin\nyli pikkuvauvana. Jumala varjelkoon, kuinka vähän ajattelin mitä\ntein. Kuinka pieneksi arvostelin palvelusta, jonka tein ystävälleni\nCharlesille.\"\n\n\"Ette te sitä siinä aikomuksessa tehnyt\", muistutti kuivanjärkevä\nneiti Pross, \"ja kuinka te siis olisitte sen tiennyt, lörpötyksiä!\"\n\n\"Todellakin, mutta älkää itkekö\", sanoi ystävällinen herra Lorry.\n\n\"Minä en itke\", sanoi neiti Pross. \"_Tehän_ itkette.\"\n\n\"Minäkö neiti Pross?\" (nykyään uskalsi herra Lorry silloin tällöin\nlaskea leikkiä hänen kanssaan).\n\n\"Niin äsken, minä näin teidän itkevän ja mitäpäs kummaa siinä. Niin\npaljon pöytähopeaa olette heille antanut että se nostaisi kyyneleitä\nvaikka kenenkä silmiin. Siinä kokoelmassa ei ole kahvelia eikä\nlusikkaa\", sanoi neiti Pross, \"jota nähdessäni en olisi itkenyt\neilisiltana laatikon tullessa, kunnes en voinut nähdä niitä enää.\"\n\n\"Minua se suuresti ilahuttaa\", sanoi herra Lorry, \"vaikka kunniani\nkautta, tarkotukseni ei ollut saattaa näitä vaatimattomia muistoja\nnäkymättömiksi kellenkään. Herra Jumala! Tämä on tilaisuus,\njoka saattaa ihmisen tuumimaan, mitä on kadottanut. Voi armias,\nkun ajattelen, että olisi saattanut löytyä rouva Lorry, lähes\nviisikymmentä vuotta sitten.\"\n\n\"Eipä suinkaan\", pääsi neiti Prossin suusta.\n\n\"Te tuumitte ettei rouva Lorrya koskaan olisi saattanut löytyä?\"\nkysyi tämänniminen gentlemanni.\n\n\"Kaikkia vielä, te olitte vanhapoika jo kehdossa\".\n\n\"Niin!\" sanoi herra Lorry loistavana, järjestäen pikku peruukkiaan,\n\"sekin on hyvin todenmukaista.\"\n\n\"Ja te olitte leivottu vanhaksipojaksi\", jatkoi neiti Pross,\n\"ennenkuin teidät pantiin kehtoon.\"\n\n\"Mutta minusta nähden\", sanoi herra Lorry, \"jouduin minä silloin\nhyvin pahoin pidellyksi ja minulla olisi myöskin pitänyt olla\nsananvaltaa tässä määräyksessä. Mutta jättäkäämme se asia sikseen.\nNyt rakas Lucy\", hän pani kätensä suojelevasti hänen vyötäisilleen,\n\"kuulen heidän liikkuvan viereisessä huoneessa ja neiti Pross ja\nminä, jotka olemme säännöllisiä asiaihmisiä, emme tahdo päästää\nkäsistämme viimeistä tilaisuutta sanoa teille jotain, mitä\nmielellänne kuuntelette. Te jätätte hyvän isänne yhtä uskollisiin ja\nhelliin käsiin kuin omannekin ovat, me hoidamme häntä kaikinpuolin.\nNiitten kahden viikon kuluessa jolloin olette Warwickshiressa saavat\nTellsonilaisetkin nousta varpailleen (kuvannollisesti puhuen) hänen\nedessään. Ja kun hän näiden kahden viikon kuluttua yhtyy teihin ja\nrakkaaseen mieheenne seuratakseen teitä toiselle retkelle Walesiin,\ntäytyy teidän myöntää, että olemme lähettäneet hänet luoksenne\nhyvissä voimissa ja ilosella mielellä. Nyt kuulen Muutaman lähestyvän\novea. Sallikaa minun suudella rakasta tyttöäni ja antaa hänelle\nvanhanaikuisen vanhanpojan siunauksen, ennenkuin Muutama tulee\nvaatimaan omaansa.\"\n\nKotvasen piteli herra Lorry kauniita kasvoja hiukan loitompana\nkatsellakseen tuttua ilmettä otsalla, ja sitten painoi hän\nloistavat, kultaiset kutrit vasten pientä ruskeata peruukkiaan\nteeskentelemättömällä hellyydellä ja hienotunteisuudella, mikä, jos\nsellainen on vanhanaikuista, oli Aataminaikuista.\n\nTohtorin huoneen ovi avautui ja hän tuli ulos Charles Darnayn\nseurassa. Hän oli niin kalmankalpea -- niin hän ei ollut kun he sinne\nmenivät, -- ettei värin vivahdustakaan näkynyt hänen kasvoillaan.\nMutta hänen tyven käytöksensä oli muuttumaton, vaikka tosin herra\nLorryn terävä silmä keksi hämäriä jälkiä siitä että tuo vanha kauhu\noli taannoin kylmän vihurin lailla kosketellut hänen kasvojaan.\n\nHän tarjosi käsivartensa tyttärelleen ja vei hänet portaita alas\nvaunuihin, jotka herra Lorry päivän kunniaksi oli vuokrannut. Toiset\nseurasivat toisissa vaunuissa, ja pian vihittiin Charles Darnay ja\nLucy Manette läheisessä kirkossa, jossa ei mikään vieras silmä heitä\ntarkastanut.\n\nPaitsi niitä kimaltelevia kyyneleitä, jotka loistivat pienen ryhmän\nhymyilyjen lomista vihkimyksen päätyttyä, loisti morsiamen kädellä\njoitakin säkenöiviä timantteja, jotka hiljan olivat vapautuneet\nherra Lorryn pimeistä taskuista. He palasivat kotia aamiaista\nsyömään, ja kaikki kävi hyvin ja viimein sekaantuivat kultakutrit,\njotka sekaantuivat köyhän suutarin valkoisiin kiharoihin Pariisin\nullakkokamarissa, uudestaan niihin aamuauringossa jäähyväisiä\nheitettäessä kynnyksellä.\n\nNe olivat vaikeat jäähyväiset, vaikkei kauvaksi aikaa erottu. Mutta\nLucyn isä rohkasi hänen mieltään ja sanoi viimein, irtaantuen\nhellästi hänen syleilystään: \"ota hänet Charles, hän on sinun!\" Ja\nmorsiamen värisevä käsi viittaili heille kantotuolin ikkunasta ja hän\noli poissa.\n\nKoska kulma oli syrjässä joutilailta ja uteliailta ja koska\nvalmistukset olivat olleet perin yksinkertaiset, jäivät tohtori,\nherra Lorry ja neiti Pross aivan yksikseen. Heidän palattuaan\nviileän, vanhan etehisen tervetulleeseen hämärään, huomasi herra\nLorry suuren muutoksen tohtorissa, ikäänkuin olisi kultainen\nkäsivarsi hänelle antanut myrkyllisen puukoniskun.\n\nHän oli hillinnyt itseään lujasti ja olihan odotettavissa, että\nhillitsemisen aiheen poistuttua hänessä muutos tapahtuisi. Mutta\nhänen vanha, peljästynyt ja hämmentynyt katseensa teki kerran Lorryn\nlevottomaksi, ja se hajamielinen tapa jolla hän tarttui päähänsä ja\ntylsästi meni huoneeseensa heidän tultuaan portaita ylös, muistutti\nherra Lorrylle Defargea ja matkaa tähtikirkkaana yönä.\n\n\"Luulen\", kuiskasi hän neiti Prossille, tuskallisesti mietiskeltyään,\n\"luulen parhaaksi, ettemme nyt puhuttele häntä, emmekä muutenkaan\nhäntä häiritse. Minun täytyy pistäytyä Tellsonissa, menen sinne nyt\npaikalla ja tulen heti takasin. Sitten teemme hänen kanssaan retken\nmaalle ja syömme päivällistä siellä, ja sitten käy kaikki hyvin.\"\n\nHerra Lorryn oli helpompi mennä Tellsonin pankkiin kuin tulla sieltä.\nHäntä pidätettiin siellä kaksi tuntia. Palatessaan nousi hän ylös\nportaita mitään kyselemättä palvelijalta ja suuntasi tohtorin ovelle,\nmutta pysähtyi kuullessaan kumean, nakuttavan äänen.\n\n\"Varjele! Mitä tämä on?\" sanoi hän ja hätkähti.\n\nNeiti Pross seisoi kauhistunein kasvoin hänen vieressään. \"Voi meitä!\nVoi meitä! Kaikki on kadotettu!\" huusi hän vääntäen käsiään. \"Mitä\nnyt sanon Lintuneidilleni? Hän ei tunne minua ja tekee kenkiä!\"\n\nHerra Lorry lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi ja meni itse\ntohtorin huoneeseen. Rahi oli käännetty valoa kohti kuten ennenkin\nsuutarin työskennellessä ja hänen päänsä oli kumarruksissa ja hän oli\nhyvin ahkera.\n\n\"Tohtori Manette. Rakas ystäväni, tohtori Manette!\"\n\nTohtori katseli häneen hetkisen -- puoleksi kysyen ja puoleksi\nikäänkuin äreissään siitä, että hänelle puhuttiin -- ja kumartui\njälleen työnsä yli.\n\nHän oli riisunut yltään takin ja liivit, paita oli avattu kaulasta\nkuten tavallisesti hänen tätä työtä tehdessään ja myöskin tuo vanha,\nriutunut, kalpea naamio oli taas palannut. Hän työskenteli uutterasti\n-- kärsimättömästi -- ikäänkuin tuntisi hän tulleensa keskeytetyksi.\n\nHerra Lorry katseli hänen kädessään olevaa työtä ja näki että kenkä\noli samaa kokoa ja kuosia kuin entinenkin. Hän tarttui toiseen joka\noli hänen vieressään ja kysyi mitä se oli.\n\n\"Se on kävelykenkä nuorelle naiselle\", mutisi hän katsomatta ylös.\n\"Sen olisi pitänyt olla valmis jo aikoja sitten. Jättäkää se rauhaan.\"\n\n\"Mutta tohtori Manette. Katsokaa minua.\"\n\nHän totteli vanhalla, koneellisella, nöyrällä tavallaan\nkeskeyttämättä työtään.\n\n\"Ettekö tunne minua, rakas ystäväni? Ajatelkaahan toki. Onko tämä\nteille sopivaa työtä, rakas ystävä!\"\n\nEi mikään saanut häntä puhumaan. Hän katseli ylös joka kerran\nkun häntä käskettiin sitä tekemään, mutta mitkään kehotukset\neivät voineet houkutella häneltä sanaakaan. Hän työskenteli\ntyöskentelemistään ääneti, eivätkä äänet vaikuttaneet häneen enempää\nkuin jos olisi puhuttu seinälle tai ilmaan. Ainoa toivon kipuna,\njonka herra Lorry taisi keksiä, oli se, että suutari joskus salaa\nkatseli ulos kenenkään kehottamatta. Siinä silmäyksessä ilmeni\nheikkoa uteliaisuutta tai ujostelemista -- kuin olisi hän koettanut\nselvittää jotain epäilystä sielussaan.\n\nKaksi asiaa huomasi herra Lorry heti tärkeäksi, ensiksi, että tämä\noli pidettävä salassa Lucyltä ja toiseksi että se oli salattava\nkaikilta, jotka hänet tunsivat. Yksissä neuvoin neiti Prossin kanssa\nryhtyi hän paikalla toimenpiteisiin viimemainitun suhteen ja pani\nliikkeelle huhun että tohtori oli pahoinvoipa ja tarvitsi täydellistä\nlepoa. Pettääkseen tytärtä, kirjoitti neiti Pross hänelle ja kertoi\ntohtorin kutsutun sairaiden luo ja viittasi pari kolme riviä\nsisältävään valekirjeeseen tohtorilta itseltään, joka kirje muka oli\nhänelle lähetetty samassa postissa.\n\nNäihin toimenpiteisiin, jotka aina olivat paikallaan, kävi miten\nkävi, ryhtyi herra Lorry siinä toivossa että hän pian tulisi\nentiselleen. Jos se tapahtuisi pian, oli hänellä toinen keino\nvaralla, hän aikoi pyytää lausuntoa tohtoria koskevasta asiasta.\n\nTässä parantumisen toivossa ja pannakseen toimeen tätä kolmatta\nseikkaa päätti herra Lorry tarkasti pitää häntä silmällä, mutta niin\nhuomaamatta kuin mahdollista. Siksi ryhtyi hän toimiin, saadakseen\nensi kerran elämässään vapautta Tellsonin pankista ja asettui ikkunan\nääreen istumaan samassa huoneessa.\n\nEi kestänyt kauvan, ennenkuin hän huomasi aivan hyödyttömäksi\npuhutella tohtoria, sillä kun häntä ahdistettiin kävi hän\nalakuloiseksi. Hän jätti tämän koetuksen jo ensi päivänä ja päätti\nvaan aina pysytellä hänen läheisyydessään ollakseen siten äänettömänä\nväitteenä sille hairahdukselle, jonka alainen tohtori oli tai oli\ntulemaisillaan. Hän pysyi siis paikallaan ikkunan ääressä, luki ja\nkirjoitti ja osotti niin ystävällisesti ja luonnollisesti kuin taisi,\nettä se oli hänen vapaasti valitsema paikkansa.\n\nTohtori Manette söi ja joi mitä hänelle annettiin ja työskenteli\nensimmäisenä päivänä pimeään asti -- vielä puolen tuntia sen jälkeen\nkun ei herra Lorry olisi nähnyt lukea eikä kirjoittaa vaikka henki\nolisi ollut kysymyksessä. Hänen asettaessaan työkalunsa syrjään\nhuomeneksi, nousi herra Lorry ja sanoi hänelle:\n\n\"Tahdotteko lähteä ulos?\"\n\nHän vilkasi alas laattialle kummallekin puolelleen kuten ennenkin,\nkatseli ylös vanhaan tapaansa ja kysyi vanhalla, hillityllä äänellään:\n\n\"Ulos?\"\n\n\"Niin, ulos kävelemään kanssani. Miksikä ei?\"\n\nHän ei vaivautunut selittämään miksikä ei, eikä sanonut sanaakaan\nenää. Mutta kun hän kumartui eteenpäin rahinsa yli hämärässä\nkyynäspäät polvilla ja pää käsien varassa, luuli herra Lorry\nkuulevansa hänen kummeksien kysyvän itseltään \"miksikä ei\".\nTeräväsilmänen asiamies huomasi tässä toivon merkkiä ja päätti pitää\nsiitä kiinni.\n\nNeiti Pross ja herra Lorry valvoivat vuoroon ja pitivät häntä\nsilloin tällöin silmällä viereisestä huoneesta. Hän kulki pitkän\naikaa edestakasin ennen maatapanoaan, mutta kun hän vihdoin laskeusi\nlevolle, nukkui hän. Aamulla oli hän aikasin ylhäällä ja meni heti\nrahilleen työnsä ääreen.\n\nToisena päivänä tervehti herra Lorry häntä hilpeästi mainiten häntä\nnimeltä ja puhuen hänelle asioista, joista he viime aikoina olivat\nkeskustelleet. Hän ei vastannut, mutta silminnähtävästi hän kuuli ja\najatteli mitä puhuttiin, vaikka ajatukset olivat hämmentyneet. Tämä\nrohkasi herra Lorrya kutsumaan neiti Prossin käsitöineen tulemaan\nsisään monesti päivän kuluessa, silloin he puhuivat Lucysta ja\nhänen isästään aivan tyynesti kuten ainakin ja ikäänkuin ei mitään\nolisikaan epäkunnossa. He eivät tehneet mitään viittauksia, eivätkä\npuhelleet kauvan, eivätkä usein, että olisivat väsyttäneet häntä.\nHerra Lorryn hyvää sydäntä lujensi se seikka, että hän nyt useammin\nkatseli ylös ja että hänessä näytti liikkuvan levoton tietoisuus\nsiitä, ettei kaikki hänen ympärillään ollut oikealla tolalla.\n\nPimeän yllättäessä kysyi herra Lorry taas:\n\n\"Rakas tohtori, tahdotteko mennä ulos?\"\n\nKuten ennen toisti hän:\n\n\"Ulos?\"\n\n\"Niin, ulos kävelemään kanssani. Miksikä ei?\"\n\nTällä kertaa oli herra Lorry menevinään ulos kun hän ei saanut mitään\nvastausta. Oltuaan poissa tunnin ajan palasi hän takasin. Sillä välin\noli tohtori muuttanut tuolille ikkunan ääreen ja katseli plataania,\nmutta herra Lorryn palatessa hiipi hän takasin rahinsa luo.\n\nAika kului hyvin hitaasti ja herra Lorryn toivo synkistyi ja hänen\nsydämensä kävi yhä raskaammaksi päivä päivältä. Kolmas päivä tuli ja\nmeni, samoin neljäs ja viides. Viisi päivää, kuusi päivää, seitsemän\npäivää, kahdeksan päivää, yhdeksän päivää.\n\nToivon yhä pimetessä ja sydän yhä raskaampana herra Lorry vietti\ntämän tuskallisen ajan. Salaisuus oli hyvin kätketty ja Lucy oli\ntietämätön ja onnellinen, mutta herra Lorry huomasi, että suutari,\njonka käsi alussa oli hiukan tottumaton, oli tulemaisillaan kauhean\ntaitavaksi, eikä hän ollut koskaan niin innostunut työhönsä, eivätkä\nhänen kätensä koskaan olleet niin näppärät ja taitavat kuin hämärissä\nyhdeksäntenä päivänä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nMuuan lausunto.\n\n\nVäsyneenä tuskallisesta valvonnasta vaipui herra Lorry sohvalla\nuneen. Tämän jännitysajan kymmenentenä päivänä hän heräsi\nauringonpaisteesen huoneessa, jossa hän oli nukahtanut raskaaseen\nuneen yön vielä pimeänä ollessa.\n\nHän hieroi silmiään ja nousi ylös mutta epäili vielä nukkuvansa.\nSillä kun hän meni tohtorin huoneen ovelle ja kurkisti sisään,\nhuomasi hän suutarinrahin työkaluineen olevan syrjässä ja tohtorin\nitsensä istuvan ikkunan ääressä lukemassa. Hän oli tavallisessa\naamupuvussaan ja hänen kasvonsa (jotka herra Lorry selvästi näki)\nvaikka tosin hyvin kalpeat, olivat tyynet ja miettiväiset.\n\nSittenkin kun herra Lorrylle oli selvinnyt että hän oli valveilla,\noli hän hetken aikaa huimaavan epävarma siitä oliko koko\nsuutaroiminen ollut vain sekanaista unta. Sillä näkihän hän ystävänsä\ntavallisessa puvussaan ja tavallisessa toimessaan. Ja löytyikö mitään\ntodistusta siitä että muutos, joka oli häneen tehnyt niin syvän\nvaikutuksen, oli tosiaankin tapahtunut.\n\nHän teki tämän kysymyksen vain ensi hämmästyksessään, sillä\nolihan vastaus selvä. Ellei tähän syvään vaikutukseen olisi ollut\nvastaavaa ja riittävää syytä, kuinka olisi hän, Jarvis Lorry siellä?\nKuinka oli hän saattanut nukahtaa vaatteissaan tohtori Manetten\nvastaanottohuoneessa, ja kuinka seisoi hän näissä mietteissä tohtorin\nmakuuhuoneen ovella varhain aamulla?\n\nKotvasen kuluttua seisoi neiti Pross kuiskaillen hänen vieressään.\nJos hän vielä olisi hitustakaan epäillyt, olisivat neiti Prossin\nsanat epäilyksen haihduttaneet, mutta hänen päänsä oli nyt selvinnyt\neikä hän enää epäillyt. Hän ehdotti että he antaisivat ajan kulua\ntavalliseen aamiaishetkeen ja silloin vastaanottaisivat he tohtorin,\nikäänkuin kaikki olisi entisellään. Jos hän olisi tavallisessa\nmielentilassaan, koettaisi herra Lorry varovaisesti hankkia selitystä\nsen lausunnon kautta, jota hän levottomuudessaan oli niin halukas\nsaamaan.\n\nNeiti Pross alistui hänen neuvoihinsa ja tuuma toteutettiin\nhuolellisesti. Koska herra Lorrylla oli tarpeeksi aikaa\ntavanmukaiseen tarkkaan vaatetukseensa, ilmestyi hän aamiaisaikana\ntavallisessa valkosessa paidassaan ja siroissa sukissaan. Tohtori\nkutsuttiin tavalliseen tapaan ja tulikin aamiaiselle.\n\nMikäli herra Lorry häntä ymmärsi, varovaisesti ja vähitellen häntä\nlähennellessään, jonka menettelytavan herra Lorry piti varmimpana,\ntuntui tohtori ensin otaksuvan että hänen tyttärensä häät olivat\nolleet eilen. Tarkotuksella tehty viittaus viikon ja kuukauden\npäivään pani hänet ajattelemaan ja laskemaan ja teki hänet nähtävästi\nlevottomaksi. Mutta muuten oli hän niin tyyni, että herra Lorry\npäätti hankkia sitä apua, jota hän mietiskeli. Ja tämä apu oli tuleva\ntohtorilta itseltään.\n\nKun siis aamiainen oli syöty ja pöytä riisuttu, ja he tohtorin kanssa\nistuivat kahden, sanoi herra Lorry lämpimästi:\n\n\"Rakas Manette, haluaisin kuulla näin meidän kesken teidän\nlausuntoanne hyvin omituisessa asiassa, joka suuresti mieltäni\nkiinnittää. Nimittäin minusta nähden se on omituinen, mutta teille,\njolla on laajemmat tiedot ehkei niin olekkaan.\"\n\nTohtori katseli käsiään, jotka olivat menettäneet valkosen hipiänsä\ntässä viimeisessä työssä, hän näytti levottomalta ja kuunteli\ntarkkaan. Hän oli jo useamman kerran tarkastanut käsiään.\n\n\"Tohtori Manette\", sanoi herra Lorry, kosketellen ystävällisesti\nhänen käsivarttaan, \"se koskee erittäin rakasta ystävääni. Pyydän\nettä ajattelette asiaa ja annatte minulle hyvän neuvon hänen tähtensä\n-- ja ennen kaikkia hänen tyttärensä takia -- hänen tyttärensä, rakas\nManette.\"\n\n\"Jos ymmärrän oikein\", sanoi tohtori hillityllä äänellä, \"koskee asia\njotain sielunsairautta.\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"Puhukaa selvästi\", sanoi tohtori. \"Kertokaa kaikki yksityiskohtia\nmyöten.\"\n\nHerra Lorry näki että he ymmärsivät toisiaan ja jatkoi:\n\n\"Rakas Manette, se koskee vanhaa, pitkällistä järkähdystä tunteissa\n-- kuten itse sanoitte, sielunsairautta. Se on kohtaus, joka on\nkestänyt Jumala ties' kuinka kauvan, sillä luulen ettei sairas voi\nitse laskea aikaa eikä löydy muuta keinoa sen perille pääsemiseen.\nSe on kohtaus josta sairas parani voimatta itsekään sanoa miten. Sen\nolen itse kuullut hänen julkisesti selittävän vaikuttavalla tavalla.\nHän on parantunut siitä kohtauksesta niin täydellisesti, että hän nyt\non erinomaisen älykäs ihminen, joka kykenee suuriin sielun ja ruumiin\nponnistuksiin ja yhä lisää jo ennestään laajoja tietojaan. Mutta\nonnettomuudeksi\", hän vaikeni ja veti pitkän henkäyksen -- \"on tauti\nuudistunut.\"\n\nTohtori kysyi matalalla äänellä: \"kauvanko se kesti?\"\n\n\"Yhdeksän päivää ja yötä.\"\n\n\"Mitenkä se näyttäytyi? Ryhtyikö hän johonkin vanhaan työhön, joka\noli taudin yhteydessä.\"\n\n\"Niin oli asian laita.\"\n\n\"Näittekö koskaan ennen\", kysyi tohtori selvästi ja tyynesti,\nvaikkakin matalalla äänellä, \"häntä tässä työssä.\"\n\n\"Kerran ennen.\"\n\n\"Ja kun tauti uudistui, oliko hän useissa suhteissa -- tai kaikissa\nsuhteissa -- samallainen kuin silloin?\"\n\n\"Kaikissa suhteissa, luulen.\"\n\n\"Te puhuitte hänen tyttärestään. Tietääkö hänen tyttärensä taudin\nuudistumisesta?\"\n\n\"Ei. Se pidettiin salassa häneltä ja toivon ettei hän koskaan pääse\nsalaisuuden perille. Sitä ei tiedä kukaan muu kuin minä ja eräs\ntoinen luotettava henkilö.\"\n\nTohtori tarttui hänen käteensä ja mutisi: \"Siinä menettelitte hyvin\nystävällisesti ja huolellisesti\". Herra Lorry puristi vuorostaan\ntohtorin kättä, eikä kumpanenkaan puhunut vähään aikaan mitään.\n\n\"Niin, rakas Manette\", sanoi herra Lorry viimein hienotunteisimmalla\nja ystävällisimmällä äänellään, \"minä olen vain asiamies, enkä\nymmärrä käsitellä niin vaikeita ja monimutkaisia kysymyksiä. Minulla\nei ole tarpeellisia tietoja, minulla ei ole siihen vaadittavaa\nälyä, tarvitsen johtoa. Ei löydy maailmassa toista, jonka johtoon\nniin luottaisin kuin teidän. Sanokaa minulle kuinka voi sellainen\ntaudinuudistus tapahtua? Onko syytä peljätä toista? Voiko uudistusta\nestää? Kuinka tulee uudistusta hoitaa? Kuinka on oikeastaan asian\nlaita? Mitä voin tehdä ystäväni puolesta siinä suhteessa. Ei kukaan\nole koskaan hartaammin halunnut ystävätään auttaa kuin minä, jos\nvain tietäisin millä lailla. Mutta en tiedä mitenkä menetellä\nsiinä tapauksessa, ehkäpä te terävyydellänne, tiedoillanne ja\nkokemuksellanne voisitte johdattaa minut oikeille jäljille, silloin\nvoisin paljon toimittaa, mutta ilman johtoa ja tietoja en saa mitään\naikaan. Keskustelkaa kanssani tästä asiasta, näyttäkää se minulle\nselvemmässä valossa ja opettakaa minua tekemään vähän enemmän hyötyä.\"\n\nTohtori Manette istui mietiskeleväisenä kuultuaan nämät vakavat sanat\neikä herra Lorry häntä ahdistanut sen enempää.\n\n\"Minun luullakseni\", sanoi tohtori vaivoin lopettaen tukalan\näänettömyyden, \"ei uudistus, josta puhutte rakas ystäväni, ollut\naivan arvaamaton sairaalle.\"\n\n\"Pelkäsikö hän sitä?\" uskalsi herra Lorry kysyä.\n\n\"Pelkäsi\", hän sanoi sen ehdottomalla väristyksellä. \"Te ette voi\naavistaa mitenkä sellainen pelko painaa sairaan mieltä ja kuinka\nvaikeata -- melkeinpä mahdotonta -- hänen on pakottaa itseään\npuhumaan sanaakaan siitä asiasta, joka häntä painaa.\"\n\n\"Tuntisiko hän huojennusta\", kysyi herra Lorry, \"jos hän voisi uskoa\ntätä salaista pelkoa jollekkin, kun se häntä yllättää.\"\n\n\"Kyllä luulen. Mutta se on kuten sanoin, melkein mahdotonta. Luulenpa\nettä se -- muutamissa tapauksissa on aivan mahdotonta.\"\n\n\"No niin\", sanoi herra Lorry, lyhyen äänettömyyden jälkeen, pannen\ntaas ystävällisesti kätensä tohtorin käsivarrelle, \"mistä luulette\ntämän kohtauksen johtuvan?\"\n\n\"Luulen\", vastasi tohtori Manette, \"että ajatukset ja muistot, jotka\nolivat taudin ensimmäisenä syynä, äkisti ja merkillisesti herätettiin\nhenkiin. Joitakin kiihkeitä, tuskallisia muistoja palasi varmaan\nelävästi hänen mieleensä. On luultavaa, että hänen sielussaan on\nkauvan asunut pelko siitä että nämät muistot jossakin tilaisuudessa,\nsanokaamme erityisestä syystä heräisivät eloon. Hän koetti turhaan\nvalmistaa itseään, ja ehkäpä juuri jännitys valmistuksen aikana, vei\nhäneltä voimat sitä kestämään.\"\n\n\"Muistaako hän mitä tapahtui uudistuskohtauksen aikana?\" kysyi herra\nLorry hyvin ymmärrettävällä epäilyksellä.\n\nTohtori katseli suruisesti ympärilleen, pudisti päätään ja vastasi\nmatalalla äänellä: \"ei vähääkän\".\n\n\"Entäs tulevaisuuteen nähden?\" kyseli herra Lorry.\n\n\"Tulevaisuuteen nähden\", sanoi tohtori, jälleen lujana, \"on minulla\nhyviä toiveita. Koska taivas armossaan on antanut hänelle terveyden\nniin pian takasin, olen hyvässä toivossa. Koska hän sortui johonkin\nmonimutkaiseen, kauvan peljättyyn ja aavistettuun, jota vastaan hän\nkauvan oli taistellut, ja josta hän kuitenkin oli tointunut, sitten\nkun pilvi oli lauennut ja painunut ohi, toivon minä, että pahin on\nkestetty.\"\n\n\"Hyvä, se on hyvä lohdutus. Olen kiitollinen\", sanoi herra Lorry.\n\n\"Olen kiitollinen\", toisti tohtori ja painoi hartaudella päänsä alas.\n\n\"On kaksi kohtaa, joista tahtoisin selitystä. Saanko jatkaa?\"\n\n\"Te ette voi tehdä ystävällenne parempaa palvelusta.\" Tohtori ojensi\nhänelle kätensä.\n\n\"Ensimmäinen kysymys siis. Hän on luonteeltaan ahkera ja tarmokas,\ntyöskentelee innokkaasti laajentaakseen ammattitietojaan, tekee\nkokeita y.m. Tekeekö hän kentiesi liiaksi työtä?\"\n\n\"Sitä en luule. Alituinen työntarve on kenties hänen luonteelleen\nominaista. Osaksi se kai on luontaista, osaksi seurauksena hänen\nsuruistaan. Mitä vähemmän hän ajattelee terveellisiä asioita, sitä\nenemmän hänen ajatuksensa ovat vaarassa kääntyä epäterveelliseen\nsuuntaan. Hän on kai pitänyt itseään silmällä ja tehnyt tämän\nhavainnon.\"\n\n\"Oletteko varma ettei hän rasita itseään liiaksi?\"\n\n\"Luulen olevani aivan varma siitä.\"\n\n\"Rakas Manette, jos hän olisi rasittunut --.\"\n\n\"Rakas Lorry, epäilen sitä mahdolliseksi. Vaikutus on yhdeltä\npuolelta ollut valtava ja siis on vastavaikutus tarpeellinen.\"\n\n\"Suokaa minulle, itsepäiselle asiamiehelle anteeksi, mutta\notaksukaa hetkinen että hän olisi rasittunut, vaikuttaisiko se\ntaudinuudistumista?\"\n\n\"Sitä en luule. En luule\", sanoi tohtori Manette vakuutetun\nvarmuudella, \"että löytyy muuta kuin yksi ainoa ajatussuunta, joka\nuudistaa sen. Yksi ainoa kova isku tähän arkaan kohtaan voisi sen\nuudistaa. Sen jälkeen mitä on tapahtunut ja hänen siitä parannuttua\nvoinen tuskin odottaa sellaista uutta, kovaa iskua. Toivon ja\nmelkeinpä luulen, että taudinuudistumiseen syynä olleet aiheet ovat\nloppuneet.\"\n\nHän puhui epäröivästi kuin mies, joka tietää kuinka helposti\nmitätön seikka voi saattaa sielun elimistön epäkuntoon ja kuitenkin\nvarmasti kuten se, joka hitaasti on voittanut vakuutuksen omilla\nkärsimyksillään ja suruillaan. Hänen ystävänsä tehtävä ei ollut\nvähentää tätä itseluottamusta. Hän selitti rauhoittuneensa ja\nolevansa keveämmällä mielellä kuin mitä todellisesti oli ja lähestyi\nnyt toista ja viimeistä kohtaa. Se oli hänestä tehtävistään\nvaikein, mutta kun hän muisti keskusteluaan neiti Prossin kanssa\nsunnuntaiaamuna ja muisti mitä hän oli nähnyt viimeisenä yhdeksänä\npäivänä, tunsi hän että se oli tehtävä.\n\n\"Työtä, jota hän toimitti sen tilapäisen taudin kestäessä, josta\nhän niin onnellisesti parantui\", sanoi herra Lorry selvitettyään\nkurkkuansa, \"tahdomme sanoa -- sepän työksi. Sanokaamme esimerkin\nvuoksi, että hän onnettomuuden päivinään oli tottunut työskentelemään\npienen alasimen ääressä. Sanokaamme että hän aivan odottamattomasti\ntaas tavattiin alasimensa ääressä. Eikö ole vahingollista että hän\npitää sen luonaan?\"\n\nTohtori varjosti otsaansa kädellään ja polki jalallaan hermostuneesti\nmaata.\n\n\"Hän on aina pitänyt sen luonaan\", sanoi herra Lorry, katsellen\nlevottomasti ystävätään. \"Eikö olisi parasta että hän erkanisi siitä?\"\n\nTohtori varjosti yhä otsaansa kädellään ja polki hermostuneesti\nlaattiata.\n\n\"Teistä on vaikea neuvoa minua\", sanoi herra Lorry, \"ymmärrän varsin\nhyvin että kysymys on vaikea. Mutta luulen --.\" Hän pudisti päätään\nja vaikeni.\n\n\"Katsokaa\", sanoi tohtori Manette kääntyen häneen tuskallisen\nvaitiolon jälkeen, \"on hyvin vaikeata johdonmukaisesti selittää mitä\nliikkuu tämän miesraukan sisimmässä sydämessä. Hän halusi kerran\nniin palavasti tätä työtä ja se oli hänelle niin tervetullutta kun\nhän sen sai. Epäilemättä huojensi se hänen tuskaansa, se vaivasi\nsormia aivojen sijasta, ja hänen enemmän harjaantuessa tukahutti\nsormien näppäryys sieluntuskat siksi ei hän koskaan ole saattanut\najatellakkaan tykkönään luopua tästä työstä. Nytkin kun luulen\nhänellä olevan suurempia toiveita itsestään kuin koskaan ennen,\nja kun hän puhuu itsestään jommoisellakin luottamuksella, pelkkä\najatus, että hän tulisi tarvitsemaan vanhaa työtään eikä löydä sitä,\nsynnyttää hänessä äkillistä pelvon tunnetta, jota voisi kuvailla\nlöytyvän eksyneen lapsen sydämessä.\"\n\nKatsellessaan herra Lorrya kasvoihin, muistutti hän itse tätä\nvertausta.\n\n\"Mutta eikö -- muistakaa että puhun kuten itsepintainen asiamies\nainakin, joka vain puuhailee killinkien ja setelien kanssa -- mutta\neikö tämän esineen säilyttäminen pidä myöskin ajatusta vireillä? Jos\nesine katoaisi, rakas Manette, eikö pelkokin menisi samaa tietä?\nEikö alasimen säilyttäminen ole jonkinlaista pahain aavistusten\nkannattamista?\"\n\nSeurasi uusi äänettömyys.\n\n\"Mutta ajatelkaa\", sanoi tohtori vapisevalla äänellä, \"että se on\nhänelle niin vanha seurakumppani.\"\n\n\"Minä en sitä säilyttäisi\", sanoi herra Lorry päätään pudistaen,\nsillä hän kävi vaan varmemmaksi huomatessaan tohtorin levottomaksi.\n\"Minä neuvoisin häntä uhraamaan sen. Pyydän vain teiltä valtakirjaa.\nOlen varma että siitä on vahinkoa. Kas niin, valtuuttakaa minut\nsiihen toimeen niin teette oikein kauniisti. Hänen tyttärensä tähden,\nrakas Manette!\"\n\nOli omituista nähdä, mikä taistelu tohtorissa tapahtui.\n\n\"Tapahtukoon se siis hänen nimessään, minä suostun. Mutta minä\nen sitä poistaisi potilaan läsnä ollessa. Kaivatkoon hän vanhaa\nseurakumppaniaan vasta sitten, kun hän on ollut poissa kotvasen\naikaa.\"\n\nTähän herra Lorry mielellään suostui ja neuvottelu oli lopussa. He\nviettivät sen päivää maalla ja tohtori oli aivan entisellään. Kolmena\nseuraavana päivänä oli hän aivan terve ja neljäntenätoista päivänä\nmatkusti hän Lucyn ja hänen miehensä luo. Herra Lorry oli ennakolta\nselittänyt hänelle mihin varokeinoihin hänen äänettömyytensä tähden\noli ryhdytty ja tohtori oli ne ottanut huomioon kirjoittaessaan\nLucylle, jolla siis ei ollut mitään epäilyksiä.\n\nSamana iltana jolloin hän lähti, meni herra Lorry hänen huoneeseensa,\nmukanaan kirves, saha, taltta ja vasara. Neiti Pross seurasi mukana\nkynttilä kädessä. Lukittujen ovien takana, salaperäisesti ja\nrikoksellisena iski herra Lorry suutarinahan kappaleiksi, ja neiti\nPross valaisi tätä työtä ikäänkuin olisi hän avullisena murhassa\n-- johon hän tuikeine kasvoineen olisi kylläkin sopinut. Ruumiin\npolttaminen (kun se ensin oli paloteltu sopiviin kappaleihin)\ntapahtui siekailematta kyökin liedessä ja työkalut, kengät ja nahka\nhaudattiin puutarhaan. Hävitystyö ja salaaminen on rehellisille\nsieluille niin perin vastenmielistä, että herra Lorry ja neiti Pross\ntässä työssä puuhaillessaan, olivat omasta mielestään ja myöskin\nulkonäöltään melkein kuin kamalan konnatyön rikostoverit.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nMuuan rukous.\n\n\nKun vastanaineet tulivat kotia oli Sydney Carton ensimmäisenä heitä\nonnittelemassa. He eivät olleet monta tuntia olleet kotona ennenkuin\nhän saapui. Hän ei ollut parantunut pukuunsa, ulkomuotoonsa eikä\ntapoihinsa nähden, mutta hänessä ilmeni jonkinmoista karkeata\nuskollisuutta, joka oli uutta Charles Darnaylle.\n\nSopivan tilaisuuden sattuessa vei hän Darnayn syrjään ikkunan luo\npuhuakseen hänen kanssaan kahdenkesken.\n\n\"Herra Darnay\", sanoi Carton, \"toivon että meistä tulee ystävät.\"\n\n\"Olemmehan jo ystäviä, niin ainakin toivon.\"\n\n\"Te sanotte tämän vain ystävällisenä puhetapana, mutta sitä en\ntarkota. Kun sanon että toivon meistä tulevan ystäviä, en tarkota\njuuri sitäkään.\"\n\nJolloin Charles Darnay luonnollisesti kysyi häneltä suopeasti ja\ntoverillisesti, mitä hän siis tarkotti?\n\n\"Niin totta kuin elän\", sanoi Carton hymyillen, \"on tämä helpompi\nminun itseni ymmärtää kuin saada se teille selväksi. Mutta antakaa\nkuin koetan. Muistattehan erään kuuluisan illan jolloin olin\ntavallista enemmän humalassa?\"\n\n\"Muistan erään kuuluisan illan jolloin te vaaditte minua\ntunnustamaan, että olitte juonut.\"\n\n\"Minäkin sen muistan. Sellaisten iltojen kirous vainoo minua\nraskaasti, sillä minä muistan ne aina. Toivon että se luetaan minulle\nhyväksi silloin kun päiväni ovat päättyneet. Rauhoittukaa, en aio\nsaarnata.\"\n\n\"Olen aivan rauhallinen. Teidän vakava mielialanne ei lainkaan tee\nminua levottomaksi.\"\n\n\"Oh!\" sanoi Carton, huolettomasti viitaten kädellään, ikäänkuin olisi\nhän tahtonut työntää tämän ajatuksen luotaan. \"Äsken mainitussa\njuomatilaisuudessa (niitä on ollut monta, kuten tiedätte) olin\nsietämätön hokiessani milloin teistä pitäväni, milloin taas en\npitäväni. Toivon, että unohtaisitte sen.\"\n\n\"Olen jo aikoja sitten unohtanut sen.\"\n\n\"Taaskin puhetapaa. Mutta herra Darnay, minulla ei ole yhtä helppo\nunohtaa kuin teillä näkyy olevan. Minä en suinkaan ole sitä\nunhottanut ja moinen pintapuolinen vastaus ei auta minua sitä\nunohtamaan.\"\n\n\"Jos vastaukseni oli pintapuolinen, pyydän teiltä anteeksi.\nAikomukseni oli vain kääntää huomionne pois mitättömästä seikasta,\njoka hämmästyksekseni tuntuu teitä liiaksi vaivaavan. Minä vakuutan\nteille kunniani kautta että olen sen aikoja sitten haihduttanut\nmielestäni. Hyvä Jumala, mitäpä siinä olisi muistamista. Eikö minulla\nollut tärkeämpää muistettavaa siinä suuressa palveluksessa, jonka\nminulle teitte sinä päivänä?\"\n\n\"Mitä siihen suureen palvelukseen tulee\", sanoi Carton, \"täytyy minun\nilmottaa teille, koska puhutte siitä tuohon tapaan, että se oli\nvain virkakepponen. En tiedä piittasinko siitä miten teidän kävi,\ntehdessäni sen palveluksen; nyt puhun menneestä ajasta.\"\n\n\"Te vähennätte velkani\", vastasi Darnay, \"mutta en tahdo kinastella\nkanssanne _teidän_ pintapuolisesta vastauksestanne.\"\n\n\"Se on totinen tosi, herra Darnay, uskokaa minua. Olen poikennut\naineestani. Niin, ehdotin että meistä tulisi ystävät. Nyt tunnette\nminut, tiedätte että olen kykenemätön kaikkiin ihmisten parempiin ja\nkorkeampiin pyrintöihin. Jos sitä epäilette, kysykää Stryveriltä, hän\nkyllä sanoo teille totuuden.\"\n\n\"Minä muodostan mieluummin itselleni oman mielipiteen välittämättä\nhänen neuvoistaan.\"\n\n\"No niin, te tiedätte ainakin että olen irstas heittiö, joka ei\nkoskaan ole tehnyt mitään hyötyä, eikä tule koskaan tekemäänkään.\"\n\n\"En voi tietää, mitä te vielä tulette tekemään.\"\n\n\"Mutta minä sen tiedän, ja teidän täytyy uskoa minua. No niin, jos\nvoisitte sietää että tällainen arvoton toveri, jonka maine on niin\narveluttavaa laatua, silloin tällöin pistäytyisi täällä, pyytäisin\nettä minulle annettaisiin erioikeus tulla ja mennä täällä, että minua\nkatsottaisiin hyödyttömäksi (lisäisinpä vielä rumentavaksi, ellei\nmeissä olisi tuota yhdennäköisyyttä) huonekaluksi, jota suvaitaan sen\npitkän palveluksen tähden, välittämättä siitä sen enempää. Enpä luule\nettä väärinkäyttäisin lupaanne. Tuskinpa tulisin käyttämään sitä\nuseammin kuin neljästi vuodessa. Mutta olisin kenties hyvilläni kun\ntietäisin, että tällainen lupa on minulle suotu.\"\n\n\"Tahdotteko koettaa?\"\n\n\"Toisin sanoen, te suostutte pyyntööni. Kiitän teitä, Darnay.\nSallitteko minun kutsua teitä nimeltänne?\"\n\n\"Sepä minustakin nähden on sopivinta tästä lähtien.\"\n\nHe puristivat toistensa käsiä ja Sydney kääntyi pois. Kotvasen\nkuluttua oli hän päältä katsoen yhtä ryhditön kuin tavallisesti.\n\nHänen mentyään viittaili Charles Darnay illan kuluessa, jonka\nhän vietti neiti Prossin, tohtorin ja herra Lorryn seurassa,\ntähän keskusteluun, pitäen Sydney Cartonin kevytmielisyyttä ja\nhuolettomuutta arvoituksena. Hän ei puhunut hänestä katkeruudella\neikä ankaruudella, vaan kuten jokainen olisi puhunut, joka tunsi\nhänet sellaisena kuin hän näyttäytyi.\n\nHän ei saattanut aavistaa, että hänen sanansa painuisivat hänen\nkauniin, nuoren vaimonsa mieleen, mutta kun hän jälestäpäin tapasi\nhänet heidän omissa huoneissaan, odotti Lucy häntä tuo vanha,\nomituinen ilme otsallaan.\n\n\"Olemmeko miettiväisiä tänään?\" sanoi Darnay, kiertäen käsivartensa\nhänen vyötäsilleen.\n\n\"Niin, rakas Charles\", sanoi Lucy, kädet hänen rinnallaan, kysyvä ja\ntarkkaava katse häneen kiinnitettynä, \"olemme hyvin miettiväisiä tänä\niltana, sillä meillä on jotain sydämellämme tänä iltana.\"\n\n\"Mitä se on, Lucyni?\"\n\n\"Lupaatko, ettet kiusaa minua kysymyksillä, jos pyydän?\"\n\n\"Josko lupaan. Mitäpä en lupaisi armaalleni?\"\n\nMitäpä hän tosiaankin olisi voinut olla lupaamatta, pyyhkiessään\ntoisella kädellä syrjään kultakutrit hänen poskeltaan ja toinen käsi\nsillä sydämellä, joka hänelle sykki.\n\n\"Luulen, Charles, että herra Carton ansaitsee enemmän\nhienotunteisuutta ja kunnioitusta kuin mitä sinun puheesi tänä iltana\nilmaisi.\"\n\n\"Todellako, oma ystäväni, miksi niin?\"\n\n\"Sitä juuri et saa minulta kysyä. Mutta luulen -- tiedän -- että niin\non.\"\n\n\"Se riittää että tiedät sen. Mitä tahdot minua tekemään kultani?\"\n\n\"Pyydän sinua, rakkaani, aina olemaan hyvin jalomielinen häntä\nkohtaan ja hyvin anteeksiantavainen hänen vikoihinsa nähden kun hän\nei ole läsnä. Pyydän sinua uskomaan, että hänellä on sydän, jonka hän\nhyvin, hyvin harvoin paljastaa ja jossa on syvät haavat. Olen nähnyt\nsen verta vuotavan.\"\n\n\"Tuntuu perin kiusalliselta ajatella\", sanoi Charles Darnay, aivan\nhämmästyneenä, \"että olen menetellyt väärin häntä kohtaan. Sitä en\nole koskaan hänestä uskonut.\"\n\n\"Rakas mieheni, niin kumminkin on. Pelkään ettei häntä enää voi\nkohottaa, tuskin voinee toivoa että mitään hänen luonteessaan tai\nkohtalossaan enää saattaa parantua. Mutta olen vakuutettu että\nhänessä piilee paljon hyvää, jaloa, jopa suurenmoistakin.\"\n\nHän oli niin kaunis puhtaassa uskossaan tähän kadotettuun mieheen,\nettä hänen miehensä olisi saattanut katsella häntä tuntikausia hänen\nsiinä seisoessaan.\n\n\"Oi, oma rakastettuni!\" sanoi Lucy, hiipien lähemmäksi miestään,\nasetti päänsä hänen rinnalleen ja katseli häntä silmiin, \"muista\nkuinka vahvoja me olemme rakkaudessamme ja kuinka heikko hän on\nkurjuudessaan.\"\n\nHänen rukouksensa liikutti hänen miestään. \"Tahdon aina muistaa sitä,\nrakas sydänkäpyni. Muistan sen elämäni loppuun asti.\"\n\nHän kumartui kultakutrisen pään yli ja suuteli hänen ruusuisia\nhuuliaan ja sulki hänet syliinsä. Jospa muuan yksinäinen vaeltaja,\njoka harhaili pimeitä katuja olisi kuullut hänen viattomat sanansa ja\nnähnyt ne säälin kyyneleet, jotka hänen miehensä suuteli pois hänen\nlempeistä sinisilmistään, jotka niin rakkaasti häneen katselivat,\nolisi vaeltaja itkenyt yön pimeässä -- eikä hänen huuliltaan ensi\nkertaa olisi kuulunut sanat: \"Jumala häntä siunatkoon suloisesta\nosanotostaan\".\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\nKaikuvia askeleita.\n\n\nKuten jo mainittiin, oli tohtorin kadunkulma merkillinen kaikumaan.\nAina uutterasti kiertäen kultaista lankaa, joka yhdisti hänen\nmiestään, isäänsä, häntä itseään ja vanhaa kasvattajaansa ja\nkumppaniaan autuaalliseen elämään, istui Lucy kaikuvan kulman\nhiljaisessa talossa, kuunnellen askelten kaikua.\n\nVaikka hän olikin täysin onnellinen nuori vaimo, oli alussa hetkiä\njolloin hänen työnsä hitaasti luisui hänen käsistään ja hänen\nsilmänsä kostuivat. Sillä tässä kaiussa oli jotain keveää, kaukaista\nja vielä tuskin kuuluvaa, joka tärisytti liiaksi hänen sydäntään.\nUtuisia toiveita ja epäilyksiä -- toiveita rakkaudesta, joka vielä\noli hänelle tuntematon, epäilyksiä siitä, saisiko hän jäädä eloon\nnauttiakseen tätä uutta onnea -- taistelivat hänen rinnassaan.\nHän kuvitteli itselleen ennenaikaista hautaansa, ja ajatellessaan\npuolisoaan, joka jäisi yksin hyljättynä syvästi häntä suremaan,\ntäyttyivät hänen silmänsä ja puhkesivat valtoinaan kyyneltulviin.\n\nSe aika meni, ja hänen pikku Lucynsä makasi hänen rinnoillaan.\nNiitten äänien joukossa, joita kaiku toi, kuului myöskin hänen\npienten jalkojensa poljenta ja hänen jokeltava puhelunsa. Olipa\ntoiset äänet kuinkakin kovat, taisi nuori äiti kätkyen ääressä aina\nkuulla koska ne tulivat. Ne tulivat ja tuo himmeä huone kirkastui\nlapsen naurusta, ja tuo jumalallinen lasten ystävä, jolle hän\nlevottomuudessaan oli uskonut lapsensa, näytti ottavan sen syliinsä,\nsamoin kuin Hän ennen muinoin antoi lasten tulla luoksensa, ja\nvalmisti äidille pyhän ilon.\n\nYhä uutterasti kiertäen kultaista lankaa, joka yhdisti heidät kaikki\nja pujottaen onnellista vaikutustaan heidän elämänsä kankaaseen\nantamatta sen missään liiaksi vallita, kuuli Lucy vuosien kaiussa\nvain ystävällisiä ja lohduttavia ääniä. Hänen miehensä askeleet\nolivat voimakkaat ja iloiset, hänen isänsä lujat ja tasaset. Katso\nneiti Prossia, joka puettuna nauhoista tehtyihin siloihin herättää\nkaikuja kuin mikäkin hillitty, piiskalla kuritettu sotaratsu, joka\nkorskuu ja polkee maata plataanin alla puutarhassa.\n\nSilloinkin kun surun säveleet yhtyivät toisiin, eivät ne olleet\nkatkeria, eivätkä julmia. Silloinkin kun kultakutrit, jotka\nmuistuttivat hänen omiaan, sädekehänä tyynyllä ympäröivät pienen\npojan riutuneita kasvoja ja hän sanoi säteilevällä hymyllä: \"rakas\nisä ja äiti, olen hyvin suruissani jättäessäni teidät ja kauniin\nsisareni, mutta olen kutsuttu ja minun täytyy mennä\", kun hänen\nhelmaansa uskottu sielu lehahti hänen luotaan -- eivät kyyneleet,\njotka kostuttivat nuoren äidin poskea olleet yksinomaan epätoivosta\nlähteneitä. Antakaa heidän tulla, älkää heitä kieltäkö. He näkevät\nisäni kasvot. Oi isä, siunatut sanat!\n\nNiinpä siis enkelin siipien suhina sekaantui kaikuihin, eivätkä ne\nolleet kokonaan maallista laatua vaan saivat tuulahduksen taivaasta.\nTuulen humina, joka puhalsi pienen haudan yli sekaantui myös niihin\nja Lucy kuuli niiden hiljaisen suhinan -- ikäänkuin meren huokauksen,\njoka on kesällä nukahtanut hiekkarannalle. Pikku Lucy taas\nnaurettavan uutterana istuen aamutyönsä ääressä ja vaatettaen nukkea\näitinsä jalkain juuressa, jokelsi niitten kahden kaupungin kieltä,\njotka sekaantuivat hänen elämäänsä.\n\nKaiku vastasi harvoin Sydney Cartonin todellisiin askeliin.\nKorkeintaan kuusi kertaa vuodessa käytti hän erioikeuttaan\nvierailla heillä kutsumattomana ja istui silloin koko illan heidän\nkanssaan kuten usein ennenkin. Hän ei koskaan tullut sinne viinin\nkiihoittamana. Ja vielä muutakin kuiskaili hänestä kaiku, jota kaikki\ntodelliset kaiut vuosikausia ovat kuiskailleet.\n\nMies, joka todellisesti on rakastanut naista, kadottanut hänet ja\nmuuttumattomalla mielellä nähnyt hänet vaimona ja äitinä, saa aina\nhänen lapsiltaan tuntea omituista myötätuntoisuutta, vaistomaista\nhienotunteisuutta ja osanottoa. Mitkä hienot, salaiset tunteet\nsilloin ovat liikkeellä ei tiedä mikään kaiku kertoa. Carton oli\nensimmäinen vieras jolle pikku Lucy ojensi pyylevät käsivartensa ja\nhän säilytti paikkansa hänen sydämessään tytön kasvaessa suuremmaksi.\nPikku poika oli puhunut hänestä melkein viime hetkellään. \"Carton\nraukka! Suudelkaa häntä puolestani!\"\n\nHerra Stryver tuppaantui eteenpäin lakimaailmassa kuin suuri\nhöyrykone joka ponnisteleikse eteenpäin sameassa vedessä, laahaten\nhyödyllistä ystävätään jälestään pyörrevedessään kuin hinattavaa\nvenettä. Kuten hinausvenekin tavallisesti on vaikeassa asemassa ja\nenimmäkseen veden alla, niin vietti Cartonkin hukkuvaa elämää. Mutta\ntapa, joka valitettavasti oli paljon huolettomampana ja vahvempana\nhäneen liittynyt kuin mikään kiihoittava yksinäisyyden ja kurjuuden\ntunne, pakotti hänen elämänsä tällaiseksi ja hän ajatteli yhtä vähän\nirtaantua asemastaan leijonan shakaalina, kuin saattaisi ajatella\ntodellisen shakaalin haluavan ruveta leijonaksi. Stryver oli rikas,\nhän oli nainut punakan lesken rahoineen ja kolmine poikineen, joilla\nei ollut mitään muuta erityisen loistavata kuin pystytukka pyöreässä\npäässään.\n\nNäitä kolmea, nuorta gentlemannia oli herra Stryver, joka hikoili\nmitä loukkaavinta alentavaisuutta joka huokosesta, ajanut edellään\nkuin kolmea lammasta Sohon rauhalliseen kadunkulmaan ja tarjoillut\nniitä oppilaiksi Lucyn miehelle näillä hienotunteisilla sanoilla:\n\"tässä on teille kolme voileipää avioliittonne huviretkelle, Darnay!\"\nHerra Darnayn kohtelias tapa kieltäytyä voileivistä, pani herra\nStryverin aivan vihasta kiehumaan ja jälestäpäin käytti hän sitä\napuna nuorten herrain kasvatuksessa varottaen heitä sellaisesta\nkerjäläisylpeydestä. Hänellä oli myöskin tapana mehevän viininsä\nääressä kertoa rouva Stryverille niistä vehkeistä, joita rouva\nDarnay kerran oli harjottanut \"kietoakseen\" hänet ja niistä ovelista\nvastavehkeistä, jotka olivat pelastaneet hänet joutumasta \"satimeen\".\nMuutamat hänen King's Bench tuttavistaan, joita tuontuostakin\nkestitettiin mehevällä viinillä ja tällä valheella, puolustivat häntä\nviimemainittuun nähden sillä, että hän oli kertonut sen niin usein\nettä hän jo itse sen uskoi -- mikä puolustus tosiaankin niin pahentaa\njo itsessään suurta syntiä, että se oikeuttaa vaikka laahaamaan\njokaista sellaista syntistä sopivaan syrjäpaikkaan ja hirttämään\nhänet siellä hiljaisuudessa.\n\nNäitä kaikuja Lucy milloin mietiskelevänä, milloin huvitettuna ja\nhymyillen kuunteli kaikuvassa kulmassa kunnes hänen pikku tyttärensä\noli kuusivuotias. Kuinka hänen sydämensä lämpeni kuunnellessaan\nlapsensa, aina toimekkaan ja hillityn isänsä sekä rakkaan miehensä\naskeleita, ei kannata mainitakkaan. Eikä myöskään että keveinkin\nkaiku heidän yhteisestä kodistaan, jota hän itse hoiti sellaisella\nälyllä ja aistilla, että se oli rikkaampi kuin mitä suurellakaan\ntuhlaamisella olisi voitu aikaansaada, oli kuin sulosoittoa hänelle.\nEikä myöskään kannata mainita että häntä ympäröivät suloiset kaiut\nniistä monista hetkistä jolloin hänen isänsä oli sanonut hänelle että\nhän naineena oli vieläkin hellempi (jos mahdollista) häntä kohtaan\nkuin naimatonna, eikä niitä monia hetkiä jolloin hänen miehensä oli\nsanonut hänelle etteivät mitkään huolet, eivätkä velvollisuudet\nnäyttäneet voivan pirstata hänen rakkauttaan häneen eikä sitä apua,\njonka hän hänelle antoi ja kysynyt häneltä: \"rakastettuni, mikä on se\ntaikavoima, jonka avulla sinä olet kaikki meille kaikille, ikäänkuin\nmeitä olisi vain yksi, vaikka sinulla ei koskaan näy olevan kiirettä,\ntai liian paljon tekemistä?\"\n\nMutta löytyi toisia kaikuja kaukana, jotka koko ajan jymähtelivät\nuhkaavasti heidän nurkassaan. Ja nyt pikku Lucyn kuudennen\nsyntymäpäivän paikkeilla alkoivat ne paisua niin isoäänisiksi kuin\nkävisi myrsky Ranskan puolella ja meri julmasti kohoisi.\n\nEräänä iltana keskivälissä heinäkuuta 1789, tuli herra Lorry myöhään\nTellsonin pankista ja istuutui Lucyn ja hänen miehensä viereen pimeän\nikkunan ääreen. Oli kuuma ilta ja rajuilma tulossa ja he muistivat\nkaikki kolme tuota toista sunnuntai-iltaa kauvan sitten, jolloin he\nkatselivat salamoita samalta paikalta.\n\n\"Aloin jo luulla\", sanoi herra Lorry, sysäten sileätä peruukkiaan\ntaaksepäin, \"että saisin viettää yöni pankissa. Meillä on ollut\nniin paljon tehtävää koko päivän, että emme tienneet mistä alottaa\ntai minne kääntyä. Pariisissa vallitsee sellainen levottomuus,\nettä meille oikein satamalla sataa toimituksia. Sikäläiset\npankkituttavamme eivät tiedä miten kiireesti uskoisivat meille\nrahansa. Muutamat ovat oikein vimmassa lähettää niitä Englantiin.\"\n\n\"Näyttää pahalle\", sanoi Darnay.\n\n\"Niinkö sanotte, rakas Darnay? Mutta me emme tiedä syytä siihen.\nIhmiset ovat niin kohtuuttomia. Moni meistä Tellsonilaisista alkaa\nvanheta, emmekä tosiaankaan ilman pätevää syytä voi antaa järkähyttää\nitseämme tavallisesta järjestyksestämme.\"\n\n\"Tiedättehän kuinka synkkä ja uhkaava taivas on\", sanoi Darnay.\n\n\"Tietystihän minä sen tiedän\", myönsi herra Lorry, koettaen kuvitella\nitselleen hyvän tuulensa olevan pilalla ja olevansa äreä, \"mutta olen\npäättänyt olla ärtysä, niin kiusaantunut olen tämän päivän toimista.\nMissä on Manette?\"\n\n\"Tässä olen\", sanoi tohtori, joka samassa astui pimeään huoneeseen.\n\n\"Olen oikein ilonen että olette kotona, sillä tämä hälinä ja kaikki\nnämät enteet, jotka minua ovat ympäröineet koko päivän, ovat minua\nhermostuttaneet ilman syytä. Ettehän mene ulos tänä iltana?\"\n\n\"En, aion pelata lautapeliä kanssanne jos haluatte\", sanoi tohtori.\n\n\"Suoraan sanoen, en luule että haluan. Minä en kelpaa kilpailemaan\nteidän kanssanne tänä iltana. Onko teillä vielä teetä, Lucy. En saata\nnähdä.\"\n\n\"Tietysti, olemme pitäneet sen teille lämpimänä.\"\n\n\"Kiitos, ystäväni. Lapsikulta on kai vuoteessa?\"\n\n\"Hän nukkuu makeasti.\"\n\n\"Se on oikein, niinkuin olla pitääkin. Ja miksikä ei, Jumalan kiitos,\ntäällä kaikki olisikin niinkuin olla pitää, mutta olen ollut niin\nalakuloinen kaiken päivää, enkä ole enää nuori kuin ennen. Saanko\nteeni, rakas Lucy! Kiitos. Ja tulkaa nyt istumaan meidän piiriimme\nja istukaamme rauhassa kuunnellen kaikuja, joista teillä on oma\nteorianne.\"\n\n\"Ei teoriaa, mielikuvituksia vain.\"\n\n\"Siis mielikuvituksia, viisas lemmittyni\", sanoi Lorry, taputtaen\nhäntä kädelle. \"Ne ovat hyvin lukuisat ja äänekkäät, eikö totta?\nKuulkaahan vain niitä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMielettömiä, hurjia ja vaarallisia askeleita, jotka kysyivät\nihmiselämää, askeleita, joita oli vaikea puhdistaa jos kerran olivat\nverellä tahratut, raivosi kaukana Saint-Antoinessa, pienen piirin\nistuessa pimeän ikkunan ääressä Lontoossa.\n\nSaint-Antoine oli sinä aamuna ollut suunnaton, synkkä joukko\nlinnunpelotuksia, jotka lainehtivat edestakasin tiheitten\nvalovilahdusten välkkyessä aaltoilevien päitten päällä, missä\nterässäilät ja painetit kiiluivat auringossa. Kauhistuttava kiljunta\nlähti Saint-Antoinen kurkusta ja kokonainen metsä alastomia\nkäsivarsia liikkui ilmassa kuin kuivuneet puunoksat talvituulessa.\nKaikki sormet tarttuivat suonenvedontapaisesti jokaiseen aseeseen tai\naseentapaiseen, joka vedettiin ylös syvyydestä.\n\nKuka niitä jakeli, mistä ne viimeksi tulivat, mistä alkoivat,\nkenenkä voimasta niitä tusinoittain ravistettiin ja lennätettiin\nsikin sokin kansan pään ylitse kuin salamoita, ei yksikään silmä\ntungoksessa olisi saattanut keksiä, mutta musketteja jaettiin --\nsamoin patrooneja, ruutia ja hauleja, rauta- ja puukankia, veitsiä,\nkirveitä, keihäitä, kaikkia aseita, joita epätoivon älykkyys taisi\nkeksiä. Ihmiset, jotka eivät saaneet käsiinsä muuta, ryhtyivät\nvertavuotavin käsin kiskomaan kiviä ja tiilejä muurista. Joka valtimo\nja sydän Saint-Antoinessa hehkui kuumeessa. Jokainen elävä sielu piti\nelämätään mitättömänä ja paloi intohimoisesta halusta sitä uhrata.\n\nKuten kiehuvalla vesipyörteellä on keskuspisteensä, keskittyi kaikki\ntämä raivo Defargen viinituvan seutuville, ja jokaisella kattilassa\nolevalla ihmisruumiilla oli taipumus imeytyä siihen pyörteeseen,\njossa Defarge itse ruudin ja hien nokeamana jakeli käskyjä ja aseita,\nsysäsi toisen syrjään, veti toisen esiin, riisui aseet yhdeltä\nantaakseen ne toiselle, ahersi ja raatoi missä tungos oli suurin.\n\n\"Pysytelkää lähellä minua, Jaakko kolmas\", huusi Defarge, \"ja te\nJaakko ensimmäinen ja toinen, erotkaa ja asettukaa niin monen\nisänmaanystävän etunenään kuin suinkin saatatte. Missä on vaimoni?\"\n\n\"Tässä olen!\" sanoi rouva tyynenä kuten ainakin, mutta tänään oli hän\nilman kudinta. Rouvan uskalias oikea käsi piteli kirvestä tavallisten\nlempeämpien kojeitten sijaan ja hänen vyössään oli pistooli ja julma\nveitsi.\n\n\"Minnekkä lähdet, vaimo?\"\n\n\"Lähden sinun seuraasi tällä haavaa. Sinä näet minut pian naisten\netukynnessä.\"\n\n\"Tulkaa siis!\" huusi Defarge jyräjävällä äänellä. \"Patriootit ja\nystävät, olemme valmiit! Bastiljiin!\"\n\nKiljunalla, joka kuului kuin olisi kaikki hengitys Ranskassa\nkokoontunut tuohon vihattuun sanaan, kohosi tämä elävä meri laine\nlaineelta, syvyys syvyydeltä ja vyöryi yli kaupungin. Hätäkellojen\nsoidessa, rumpujen päristessä, meren pauhatessa ja jymistessä kohti\nuutta uomaansa, alkoi hyökkäys.\n\nSyviä kaivantoja, kaksinkertaisia nostosiltoja, paksuja kivimuureja,\nkahdeksan suurta tornia, kanuunia, musketteja, tulta ja savua. Tulen\nja savun läpi -- tulessa ja savussa sillä meri heitti hänet kanuunan\nääreen ja paikalla tuli hänestä tykkimies -- työskenteli viinituvan\nDefarge kuin uljas soturi kaksi hurjaa tuntia.\n\nSyvä kaivanto, yksi ainoa nostosilta, paksuja kivimuureja, kahdeksan\nsuurta tornia, kanuunia, musketteja, tulta ja savua. Nostosilta\nalhaalla! \"Ponnistakaa toverit, ponnistakaa! Ponnista Jaakko\nensimmäinen, Jaakko toinen, Jaakko tuhannes, Jaakko kaksituhannes,\nJaakko viideskolmattatuhannes, kaikkein enkelein ja pirujen nimessä\n-- minkä vaan parempana pidätte -- ponnistakaa!\" Niin puhui\nviinituvan Defarge yhä kanuunansa ääressä, joka jo kauvan oli ollut\nkuumana.\n\n\"Tänne naiset!\" huusi hänen vaimonsa. \"Mitä, emmekö voi tappaa\nyhtä hyvin kuin miehet kun paikka on anastettu!\" Ja hänen luokseen\nhyökkäsivät naiset kimeästi, vertajanoovasti kirkaisten, erilaisilla\naseilla varustettuina mutta kaikki nälkäisinä ja kostonhimoisina.\n\nKanuunia, musketteja, tulta ja savua, mutta yhä vielä edessä syvä\nkaivanto, yksi nostosilta, paksut kivimuurit ja kahdeksan suurta\ntornia. Kaatuneet haavotetut järkyttivät hiukkasen kuohuavaa merta.\nSalamoivia aseita, loimuavia soihtuja, höyryäviä kuormia märkää\nolkea, ankaraa työtä barrikaadien luona joka suunnalla, huutoja,\nkiväärinlaukauksia, sadatuksia, rajatonta uljuutta, ruskavia ja\njyskiviä palkkeja ja elävän meren raivokasta kohinaa, yhä vielä syvä\nkaivanto, tuo yksi nostosilta, paksut kivimuurit, kahdeksan suurta\ntornia ja yhä viinituvan Defarge kanuunansa ääressä, joka oli käynyt\nkaksinkerroin kuumaksi neljän tunnin raivokkaan palveluksen jälestä.\n\nValkonen lippu linnoituksen sisässä ja sopimuksenhierontaa -- tämä\nhavaitaan hämärästi hurjan myrskyn läpi mutta ei mitään kuulla\n--; äkkiä meri kohosi suunnattoman korkealle ja laajeni kulettaen\nviinituvan Defargen lasketun nostosillan yli, paksujen ulkomuurien\nsivu, kahdeksan tornin keskelle, jotka olivat antautuneet.\n\nNiin vastustamaton oli sen valtameren mahti, joka oli temmannut hänet\nmukaansa, että hänen oli yhtä mahdoton vetää henkeä tai kääntää\npäätään kuin jos hän olisi taistellut Tyynen meren tyrskyissä\nennenkuin hän heitettiin maahan Bastiljin ulkopihalle. Nojautuneena\nmuurinkolkkaan, koetti hän sieltä katsella ympärilleen. Jaakko\nkolmas seisoi melkein hänen rinnallaan, rouva Defarge yhä naistensa\netunenässä, näkyi kaukaa, veitsi kädessään. Kaikkialla oli melskettä,\nriemua, huumaavaa ja hurjaa hämmennystä, hämmästyttävää mylläkkää,\nraivokasta pantomiimia.\n\n\"Vangit.\"\n\n\"Vankiluettelot.\"\n\n\"Salaiset kopit.\"\n\n\"Kidutuskoneet.\"\n\n\"Vangit!\"\n\nKaikesta tästä rääkyvästä ja kymmentuhannesta hajanaisesta huudosta\noli huuto: \"vangit\" se, joka kuuluvimmin kohosi meren helmasta.\nKun ensimmäiset laineet vyöryivät ohitse ja tempasivat vankilan\npäällysmiehet mukanaan uhaten kaikkia silmänräpäyksen kuolemalla jos\nyksikin salainen soppi jäisi näyttämättä, tarttui Defarge yhtä näistä\nmiehistä niskaan vahvalla kädellään -- se oli harmaapää joka kantoi\npalavaa soihtua kädessään -- erotti hänet muista ja työnsi hänet\nmuurin ja itsensä väliin.\n\n\"Näyttäkää minulle pohjoinen torni!\" sanoi Defarge. \"Pian.\"\n\n\"Sen teen mielelläni jos tahdotte seurata minua\", vastasi mies.\n\"Mutta siellä ei ole ketään.\"\n\n\"Mitä merkitsee sataviisi, pohjoinen torni?\" kysyi Defarge. \"Pian.\"\n\n\"Mitäkö se merkitsee, herra?\"\n\n\"Merkitseekö se vankia vai vankihuonetta? Vai merkitseekö se että\nlyön teidät kuoliaaksi?\"\n\n\"Tappakaa hänet!\" vaakui Jaakko kolmas, joka oli lähestynyt heitä.\n\n\"Herra, se on vankikoppi.\"\n\n\"Näyttäkää se minulle.\"\n\n\"Tulkaa siis tätä tietä.\"\n\nJaakko kolmas ahnehtivana kuten ainakin ja silminnähtävästi\ntyytymättömänä ettei keskustelu aiheuttanut mihinkään\nverenvuodatukseen, piteli Defargea käsivarresta kuten tämä\nvanginvartijaa. Heidän päänsä olivat olleet aivan yhdessä tämän\nlyhyen keskustelun aikana ja kuitenkin oli heidän vaikea kuulla\ntoisiaan, niin kauhistuttava oli elävän valtameren kohina sen\nmurtaessa linnoitukseen ja tulviessa yli pihojen, käytävien ja\nportaitten. Ulkopuolellakin se ryntäsi seiniä vastaan kumealla,\nkäheällä ärjynällä, josta silloin tällöin yksinäisiä ääniä erkani ja\nräiskyi ilmaan vaahdon tavalla.\n\nLäpi synkkien holvien, joissa päivänvalo ei koskaan ollut loistanut,\npimeitten luolien ja häkkien, viheliäisten ovien sivu alas\nmaanalaisia portaita ja taas ylös rosoisia kiviä ja tiilejä, jotka\nenemmän muistuttivat kuivuneita vesiputouksia kuin portaita, kulkivat\nDefarge, vanginvartija ja Jaakko kolmas pidellen toisiaan käsistä,\nniin sukkelaan kuin pääsivät. Siellä täällä, ainakin alussa, kohtasi\ntulva heidät ja kuohui ohitse, mutta kun he olivat lopettaneet\nalasastumisen ja alkoivat kiivetä ja kavuta erääseen torniin jäivät\nhe itsekseen. Paksujen muurien ja holvien ympäröiminä, kuulivat he\nmyrskyn sisä- ja ulkopuolella linnoitusta vain kumeasti ja hillittynä\nraivoavan, ikäänkuin olisi melu, josta he tulivat vahingoittanut\nheidän kuuloaan.\n\nVanginvartija pysähtyi matalan oven luona, pisti avaimen rämisevään\nlukkoon, aukasi hitaasti oven ja sanoi heidän kaikkein taivuttaessa\npäätään ja astuessa sisään:\n\n\"Sataviisi, pohjoinen torni!\"\n\nKorkealla seinässä oli pieni lasiton ikkuna varustettuna vahvalla\nrautaristikolla ja kivivarjostimella, joten ainoastaan syvälle\nkumartuen ja ylös katsoen taisi nähdä taivasta. Oven vieressä oli\npieni rautaristikkoinen tulisija. Liedellä nähtiin kasa vanhaa\ntuhkaa. Kopissa oli tuoli, pöytä ja olkivuode. Muuten neljä\nmustunutta seinää, yhdessä ruosteinen rautarengas.\n\n\"Kulettakaa soihtua hitaasti seiniä pitkin, että näkisin ne\", sanoi\nDefarge vanginvartijalle.\n\nMies totteli ja Defarge seurasi valoa tarkasti silmillään.\n\n\"Seis! -- Katso tänne Jaakko!\"\n\n\"A. M!\" vaakui Jaakko kolmas, ahnaasti lukien.\n\n\"Alexandre Manette\", kuiskasi Defarge hänen korvaansa, seuraten\nkirjaimia ruudista mustuneella etusormellaan. \"Ja tässä hän\non kirjoittanut: 'onneton lääkäri'. Ja hän se epäilemättä on\nkaivertanut tämän almanakan näihin kiviin. Mitä teillä on kädessänne?\nSorkkarauta? Antakaa se tänne!\"\n\nHänellä oli yhä latasin kädessään, mutta vaihtoi sen nopeasti\nsorkkarautaan ja kääntyen madonsyömään tuoliin ja pöytään, pilkkoi\nhän ne palasiksi muutamilla iskuilla.\n\n\"Pitäkää soihtu korkeammalla\", ärjyi hän vanginvartijalle. \"Tarkasta\npalasia, Jaakko. Ja kuule, tässä on veitseni\" -- hän heitti sen\nJaakolle, \"ratko vuode auki ja tutki olkia. Kohottakaa valoa\nkorkeammalle, kuuletteko!\" Katsellen uhkaavasti vanginvartijaan,\nkapusi hän uunille, tirkisteli ylös uuninpiipusta, koputteli ja\nnakutteli sen syrjiä sorkkaraudalla, ja kiskoi rautaristikkoa.\nKotvasen kuluttua rapisi alas vähän saviruukkia ja soraa. Hän\nkäänsi pois päänsä välttääkseen sitä, ja kopeloi varovaisesti siinä\nja vanhassa tuhassa sekä eräässä uunin halkeamassa, jonne hän oli\niskenyt työaseensa.\n\n\"Eikö mitään puussa eikä oljissa, Jaakko?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Kootkaamme kaikki yhteen keskelle koppia. Kas niin, sytyttäkää ne!\"\n\nVanginvartija sytytti pienen röykkiön, joka leimahti tuleen. He\nkyykistyivät jälleen päästäkseen ulos matalasta ovesta, jättivät\ntulen palamaan ja palasivat pihalle. Alas mennessään tuntuivat he\nvähitellen saavan takasin kuulonsa ja pian he taas olivat kuohuvan\nvirran keskessä.\n\nHe tapasivat sen kuohuvassa levottomuudessa etsimässä Defargea.\nSaint-Antoine vaati meluten viinitupansa isäntää etumaiseksi\nvahtimaan kuvernööriä, joka oli puolustanut Bastiljia ja ampunut\nkansaa. Muuten ei kuvernööriä voitu viedä Hôtel de Villeen\ntuomittavaksi. Hän voisi livahtaa tiehensä ja kansan veri (joka äkkiä\noli kohonnut jommoiseenkin arvoon, oltuaan vuosikausia arvotonta)\njäisi kostamatta.\n\nTässä kiljuvassa, intohimoisessa, kamppailevassa joukossa joka\nnäytti ympäröivän vanhaa, tuimaa upseeria, joka tunnettiin harmaasta\ntakistaan ja punasesta ritarinauhastaan, löytyi ainoastaan yksi\nvallan tyyni olento, ja se oli nainen. \"Katsokaa tuossa on\nmieheni!\" huusi hän, osottaen häntä. \"Tuossa on Defarge!\" Hän\nseisoi liikkumattomana vanhan, tuiman upseerin rinnalla, oli yhä\nliikkumattomana hänen rinnallaan kun Defarge ja muut kulettivat\nhäntä katuja pitkin, seisoi liikkumattomana hänen vieressään kun\nvanki pysähtyi määräpaikkaansa ja häntä alettiin lyödä takaapäin,\noli liikkumattomana hänen vieressään silloinkin kun kauvan uhkaavat\nlyönnit ja iskut satelemalla lankesivat hänen päälleen. Hän oli niin\nlikellä upseeria, hänen kaatuessaan maahan kuolleena, että hän äkisti\nelpyen asetti jalkansa hänen niskalleen ja julmalla veitsellään --\njoka kauvan oli ollut varalla -- leikkasi irti hänen päänsä.\n\nHetki oli tullut jolloin Saint-Antoine oli täyttävä kamalan aatteensa\nja hissaava ylös ihmisiä lyhtyjen asemesta näyttääkseen mitä pystyi\ntekemään. Saint-Antoinen veri oli kuohuksissa ja rautakätisen\nhirmuvallan veri vuosi -- vuosi alas Hôtel de Villen portaita, joilla\nkuvernöörin ruumis lepäsi, vuosi rouva Defargen kengänanturalle,\njolla hän oli polkenut ruumista pitääkseen sitä tasapainossa kun\nsitä silvottiin. \"Laskekaa alas lyhty!\" huusi Saint-Antoine,\nmietiskeltyään uutta kuolintapaa, \"tässä on yksi hänen sotilaitaan,\njoka on asetettava vahtiin.\" Roikkuva vahtisotamies asetettiin\npaikalleen ja meri pauhasi eteenpäin.\n\nTässä meressä oli mustaa, uhkaavaa vettä ja tuhoavia ärjyaaltoja,\njonka syvyydet vielä olivat mittaamattomia ja jonka voima oli\ntuntematonta. Se oli armoton meri hurjasti hyökkääviä olentoja,\nkostonhimoisia ääniä ja kärsimyksen ahjossa kovettuneita kasvoja,\njoihin ei säälin tunne enää voinut vaikuttaa mitään.\n\nMutta tässä ihmismeressä, jossa jokainen julma ja raivokas ilme\neloisasti leimusi, nähtiin kaksi ryhmää kasvoja -- seitsemän\nkummassakin -- jotka niin suuresti poikkesivat näistä toisista,\nettei mikään kuohuva meri milloinkaan ole kulettanut merkillisempiä\nhylkyjä mukanaan. Seitsemän vapautettua vankia, joiden hautaan\nmyrsky oli murtautunut, avaten ne, kannettiin korkealla joukon pään\npäällä; kaikki olivat peljästyneet, hämillään, ällistyneet, ikäänkuin\nolisi viimeinen päivä ollut käsissä ja ikäänkuin olisi riemuitseva\njoukko heidän ympärillään ollut pahoja henkiä. Toiset seitsemän\nkannettiin vieläkin korkeammalla, seitsemän kuollutta päätä, joidenka\nmaahanluodut silmäluomet ja puoliavoimet silmät odottivat viimeistä\npäivää. Jäykät kasvot, joissa vielä näkyi viipyvä ilme, kasvot jotka\nnäyttivät pelottavassa odotuksessa kohottavan vielä kerran alasluodut\nsilmäluomensa ja todistavan verettömin huulin: \"_Sinä sen teit_!\"\n\nSeitsemän vapautettua vankia, seitsemän veristä, piikkiin pistettyä\npäätä, vihatun kahdeksantornisen linnan avaimet, joitakin kirjeitä\nja muita muistoja entisten aikain vangeista, jotka jo ammoin sitten\nolivat murtunein sydämin kuolleet, näitä ja muita sentapaista\nkulettivat Saint-Antoinen äänekkäästi kaikuvat askeleet mukanaan\nläpi Pariisin keskellä heinäkuuta 1789. Taivas tehköön tyhjäksi Lucy\nDarnayn mielikuvitukset ja pidättäköön nämät askeleet loitolla hänen\nelämästään. Sillä ne ovat päättömiä, hurjia ja vaarallisia eikä ole\nniinkään helppoa puhdistaa niitä niin monta vuotta sen jälkeen, kuin\nviinitynnyri särkyi Defargen viinituvan edustalla, kun ne kerran ovat\npunaseksi tahratut.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\nMeri on yhä kohoomassa.\n\n\nKurja, nääntynyt Saint-Antoine oli elänyt vain yhden riemuviikon,\njonka kuluessa se niin hyvin kuin taisi mausti niukkaa ja katkeraa\nleipäpalastaan veljellisillä syleilyillä ja onnitteluilla, kun rouva\nDefarge taas tavalliseen tapaansa istui tiskinsä ääressä pitäen\nsilmällä vieraita. Rouva Defargen päässä ei nyt näkynyt ruusua, sillä\nurkkijoitten suuri veljeskunta varoi tämän lyhyen viikon jälkeen\nantautua pyhimyksen suojeluksen alaiseksi. Lyhdyt sen kaduilla\nliehuivat niin turmiotatietävästi.\n\nKädet ristissä istui rouva Defarge keskipäivän kuumuudessa katsellen\nviinitupaa ja katua. Kummassakin näkyi vetelehtijöitä, likasia ja\nkurjia kuten ainakin, mutta heidän kurjuuttaan ympäröi nyt selvä\ntunto vallastaan. Risaisinkin yömyssy, joka heilui viistossa\nviheliäisimmän kerjäläisen päässä näytti sanovan: \"tiedän kuinka\nvaikeata minun, tämän myssyn kantajalla on ylläpitää omaa elämätäni\nmutta tiedättekö kuinka helppoa minun, tämän myssyn kantajalla,\non päättää teidän elämänne?\" Jokaisella laihalla, alastomalla\nkäsivarrella, joka ennen oli ollut työttä, oli nyt aina se työ\ntarjona, että taisi iskeä kuoliaaksi. Kutovien naisten kädet\nolivat käyneet vaarallisiksi, opittuaan kynsimään. Saint-Antoinen\nulkomuodossa oli tapahtunut muutos, satoja vuosia oli kuvaa nakutettu\nsemmoiseksi kun se nyt oli ja viimeistelevät vasaraniskut olivat\npaljon lisänneet sen ilmettä.\n\nRouva Defarge havaitsi tämän hiljaisella hyväksymisellä kuten\nSaint-Antoinen naisten johtajattarelta tietysti saattoi odottaakin.\nMuuan sisarista kutoi hänen vieressään. Hän oli nälkään nääntyvän\nmaustekauppiaan lyhyt ja jotenkin lihavanläntä vaimo ja kahden\nlapsen äiti; tämä varajohtajatar oli jo hankkinut itselleen tuon\nmairittelevan nimen: \"Kosto\".\n\n\"Kuulkaa!\" sanoi Kosto. \"Kuulkaahan toki! Kuka tulee?\"\n\nPikaisesti kasvava hälinä kohisi eteenpäin kuin olisi ruutisuoni\nkulkenut Saint-Antoinen kortteerin äärimmäiseltä rajalta viinituvan\novelle ja äkkiä sytytetty.\n\n\"Se on Defarge\", sanoi rouva. \"Hiljaa isänmaanystävät!\"\n\nDefarge astui sisään hengästyneenä, otti päästään punasen lakin ja\nkatseli ympärilleen. \"Hiljaa kaikki!\" sanoi rouva taas. \"Kuulkaa\nhäntä!\" Defarge seisoi hengästyneenä, taustana kiihkeitä silmiä ja\nammottavia suita, jotka olivat kokoontuneet ulkopuolelle. Kaikki\nviinituvassa olivat nousseet pystyyn.\n\n\"Alappas puhua mieheni. Mikä on tapahtunut?\"\n\n\"Uutisia toisesta maailmasta.\"\n\n\"Kuinka niin?\" sanoi rouva halveksivaisesti. \"Toisesta maailmasta?\"\n\n\"Muistatteko kaikki täällä vanhaa Foulonia, joka kehotti nälkään\nnääntynyttä kansaa syömään ruohoa ja joka kuoli ja meni helvettiin?\"\n\n\"Kaikki muistamme hänet\", huudettiin joka nurkasta.\n\n\"Uutiset kertovat hänestä. Hän on meidän joukossamme!\"\n\n\"Meidän joukossamme!\" huusivat kaikki taas. \"Onhan hän kuollut?\"\n\n\"Eikä ole kuollut. Hän pelkäsi meitä niin -- ja syystä kyllä -- että\noli kuolevinaan ja sai komeat tekohautajaiset. Mutta hän on löydetty\nelävänä, piiloutuneena maalla ja on tuotu tänne. Näin hänet aivan\nnykyään kun hänet vietiin Hôtel de Villeen vankina. Sanoin että\nhänellä oli syytä peljätä meitä. Sanokaa nyt kaikki. Eikö hänellä\n_ollut?\"_\n\nEllei tuo viheliäinen kahdeksannellakymmenennellä oleva syntinen\nolisi sitä ennestään tiennyt, olisi kysymystä vastaava huuto nyt sen\nhänelle tiettäväksi tehnyt.\n\nSeurasi kotvanen syvää hiljaisuutta. Defarge ja hänen vaimonsa\nkatsoivat lujasti toisiinsa. Kosto kumartui alas ja nyt kuului tiskin\ntakana olevan rummun räminä, jota hän löi.\n\n\"Kansalaiset\", sanoi Defarge päättävällä äänellä \"olemmeko valmiit?\"\n\nRouva Defargen veitsi oli paikalla hänen vyössään, rumpu kieppui\nkaduilla ikäänkuin olisi se yhdessä pärisyttäjineen noiduttuna\nlentänyt eteenpäin, ja päästäen pelottavia huutoja ja hosuen\nkäsillään kuin olisivat kaikki neljäkymmentä raivotarta olleet\nliikkeellä, syöksyi Kosto talosta taloon kutsuen naisia kokoon.\n\nMiehet olivat kauhistuttavat kun he verenhimoisessa vihassaan\nkatselivat ulos ikkunoista, kiskoivat käsiinsä ne aseet, joita\noli käytettävänä ja ryntäsivät kiireesti kadulle, mutta naisten\nnäkeminen olisi voinut hyydyttää veren rohkeimmankin suonissa.\nKotoisista askareistaan, joita heidän alaston köyhyytensä salli\nheidän toimittaa, lastensa, vanhustensa ja sairaittensa luota, jotka\nmakasivat nääntyneinä ja alastomina paljaalla laattialla, ryntäsivät\nhe liehuvin hiuksin, usuttaen toisiaan ja itseään mielettömiksi\nhurjilla huudoilla ja liikkeillä. \"Foulon roisto on vangittu,\nsisareni! Ukko Foulon on vangittu, äitini! Foulon konna on vangittu,\ntyttäreni!\" Sitten syöksyi joukko toisia naisia näitten joukkoon,\nlöivät rintojaan, raastoivat hiuksiaan ja rääkyivät: \"Foulon elää!\nFoulon, joka käski nälkäistä kansaa syömään ruohoa! Foulon, joka\nkäski vanhan isäni syödä ruohoa kun minulla ei ollut leipää antaa\nhänelle. Foulon, joka käski pienen vauvani imeä ruohoa kun nämät\nrinnat olivat nälästä kuivettuneet. Oh! Jumalan äiti, tätä Foulonia!\nOi taivas! meidän kärsimyksiämme. Kuule minua, pieni, kuollut\nvauvani ja riutunut isäni, minä vannon polvillani näillä kivillä,\nkostavani puolestanne Foulonille. Puolisot, veljet ja nuoret miehet,\nantakaa meille Foulonin veri, antakaa meille Foulonin pää, antakaa\nmeille hänen sydämensä, antakaa meille hänen ruumiinsa ja sielunsa,\nraastakaa Foulon kappaleiksi ja kaivakaa hänet maahan että hänestä\nkasvaisi ruohoa!\"\n\nNäin rääkyen juoksi joukko naisia kiihoittuneena sokeaan raivoon,\nlyöden ja raastaen omia ystäviään kunnes he vaipuivat kouristuksiin\nja heidän miehensä pelastivat heitä töin tuskin kuolemasta toisten\njalkoihin.\n\nEikä siltä hukattu hetkeäkään, ei yhtäkään hetkeä. Tämä Foulon\noli Hôtel de Villessä ja voisi ehkä päästä vapaaksi. Ei koskaan,\njos Saint-Antoine tunsi omia kärsimyksiään, loukkauksiaan ja\nvääryyksiään. Aseellisia miehiä ja naisia parveili ulos kortteerista\nja vetivätpä vielä viimeisenkin sakan mukanaan sellaisella voimalla,\nettä neljännestunnin kuluttua ei Saint-Autoinen helmassa ollut muita\neläviä olentoja kuin joitakin vanhoja akkoja ja ruikuttavia lapsia.\n\nEi. He täyttivät nyt tuomiosalin missä tuo ruma ja ilkeä ukko oli,\nja miehittivät läheiset kadut. Defargen pariskunta, Kosto ja Jaakko\nkolmas olivat pahimmassa tungoksessa salissa ja jotenkin lähellä\nuhria.\n\n\"Katsokaa!\" huusi rouva osottaen veitsellään. \"Katsokaa, vanha roisto\non sidottu nuorilla. Se oli mainiota, että sidottiin kimppu ruohoa\nhänen selkäänsä. Hah, hah! Se oli mainiota! Syököön hän nyt niitä!\"\nRouva pisti veitsen kainaloonsa ja taputti käsiään kuin teatterissa.\n\nNe, jotka seisoivat lähinnä rouva Defargea, ilmaisivat hänen\ntyytyväisyytensä aiheen takana oleville ja nämät selittivät sen\nvuorostaan toisille ja nämät taas toisille ja niin kaikuivat läheiset\nkadut käsientaputuksista. Samalla tavalla levitettiin parin kolmen\ntunnin juorut ja rouva Defargen lukuisat kärsimättömyyden ilmaisut\nhämmästyttävällä nopeudella, sitä helpommin kun muutamat miehet,\njotka ihmeellisellä ketteryydellä olivat kavunneet ulkoneville\npienauksille katsoakseen sisään ikkunoista, tunsivat hyvin rouva\nDefargen ja muodostivat sähkölennättimen hänen ja ulkopuolella olevan\njoukon välillä.\n\nViimein nousi aurinko niin korkealle, että se heitti ystävällisen\nsäteen suoraan vanhan vangin päähän, ikäänkuin olisi se luvannut\ntoivoa tai suojelusta. Tämä suosio oli liikaa, sitä ei voitu kärsiä,\nsilmänräpäyksessä hajaantui se tomu- ja akanamuuri, joka oli seisonut\nhämmästyttävän kauvan kaikkia tuulia vastaan ja Saint-Antoine sai\nhänet valtaansa.\n\nSe tuli heti tietyksi väkijoukon äärimmäisissä riveissäkin. Defarge\noli vain harpannut aituuksen ja yhden pöydän yli ja sulkenut\nviheliäisen vanhuksen kuolon syleilyyn -- rouva Defarge oli seurannut\njälestä ja iskenyt kätensä nuoraan, jolla hän oli sidottu -- Kosto ja\nJaakko kolmas eivät vielä olleet ennättäneet heidän luokseen eivätkä\nmiehet ikkunalaudoilta olleet vielä heittäytyneet alas ikäänkuin\npetolinnut korkeilta oksiltaan -- kun jo yli kaupungin kaikui huuto:\n\"tuokaa hänet ulos! ripustakaa hänet lyhtyyn!\"\n\nJa niin häntä retuutettiin ja laahattiin ylös-alasin ja pää\nroikuksissa rakennuksen portaita alas, milloin polvillaan, milloin\njaloillaan, milloin seljällään, puoleksi tukehtuneena niistä\nruoho- ja olkitukuista, joita sadat kädet heittivät vasten hänen\nkasvojaan, revittynä, pehmitettynä, huohottavana ja verta vuotavana,\nalinomaa rukoillen ja kerjäten armoa. Väliin koetti hän epätoivon\ntuskalla ryhtyä jotain tekemään kun kapea rakonen syntyi hänen\nympärillään kansajoukon tuuppiessa toisiaan taaksepäin nähdäkseen\nhänet. Väliin raastettiin häntä kuin puupalikkata säärimetsän läpi.\nNiin hinattiin hän läheisimpään kadunkulmaan, jossa yksi näitä\nturmallisia lyhtyjä heilui ja siellä rouva Defarge päästi hänet\nkäsistään -- kuten kissa hiiren -- ja katseli häntä ääneti ja\nkylmäverisesti valmistuspuuhiin ryhdyttäessä ja vangin rukoillessa\nhäneltä armoa. Sillä välin kirkuivat hänelle naiset koko ajan\nintohimoisesti ja miehet taas vaativat tuimasti, että hän olisi\ntapettava ruohotukko suussa. Hän hissattiin ylös mutta nuora katkesi\nja kansa otti hänet kiljuen vastaan, toisen kerran hissattiin hän\nylös, nuora katkesi taas ja taas otettiin hän kiljuen vastaan. Mutta\nsitten oli nuora armelias ja kesti ja tuossa tuokiossa oli hänen\npäänsä piikkiin pistetty. Ja niin paljon ruohoa oli suussa, että koko\nSaint-Antoine tanssi ihastuksesta sitä nähdessään.\n\nMutta tähän eivät tämän päivän ilkityöt loppuneet, Saint-Antoine\nkiihotti kiehuvaa vertansa huudoilla ja tanssimisella ja se\nkuohui taas yli reunojensa saadessaan päivän kallistuessa\nloppuunsa vihiä siitä, että murhatun vävy joka myös oli kansan\nvihollisia ja herjaajia, lähestyi Pariisia viidensadan hevosmiehen\nvartioimana. Saint-Antoine kirjoitti hänen rikoksensa tulipunasille\npaperiarkeille, otti hänet kiinni -- olisi ryöstänyt hänet\nvaikka kokonaisen armeijan helmasta saadakseen hänet Foulonille\nseuralaiseksi -- pisti hänen päänsä ja sydämensä piikkeihin ja kantoi\ntämän päivän saaliit ympäri katuja kuin olisi susien juhlakulku ollut\nliikkeellä.\n\nVasta pilkkosten pimeässä palasivat miehet ja naiset ruikuttavien\nja leivättömien lastensa luo. Sitten piirittivät pitkät jonot\nkurjia leipuripuoteja ja he odottivat kärsivällisesti saadakseen\nostaa palasen kehnoa leipää ja siinä odottaessaan, vatsat tyhjinä,\nkuluttivat he aikaansa syleilemällä toisiaan päivän voittojen\njohdosta ja uudistivat päivän tapahtumia juoruillaan. Vähitellen\nharveni ja väheni tämä repaleinen ihmisjono, ja sitten alkoi\nviheliäisiä kynttiläpahasia tuikkia ullakkoikkunoista ja kaduilla\nsytytettiin kehnoja tulia, joissa naapurit keittivät yhteisesti\nateriansa syödäkseen sen sitten ovensa ulkopuolella.\n\nNe olivat niukkia ilta-aterioita ja vähän oli lihaa ynnä muuta\nsärvintä huonon leivän lisäksi. Mutta toveruushengestä lähti\njonkinlaista ravintoa noihin kivikoviin ruokavaroihin, houkutellen\nniistä joitakin ilonkipunoita. Isät ja äidit, jotka olivat tehneet\nvoitavansa päivän pahimmassa työssä, leikittelivät sievästi laihojen\nlastensa kanssa, ja rakastavaiset rakastivat ja toivoivat, vaikka\nmaailma heidän ympärillään olikin sellainen.\n\nOli jo melkein aamu, kun viimeiset vieraat erkanivat Defargen\nviinituvasta ja herra Defarge sanoi käheällä äänellään, ovea\nsulkiessaan:\n\n\"Jopa se viimeinkin tuli, kultaseni.\"\n\n\"Niin\", vastasi rouva, \"melkein.\"\n\nSaint-Antoine nukkui, Defarget nukkuivat, nukkuipa Kostokin nälkäisen\nmaustekauppiaansa vieressä ja rumpu lepäsi. Rummun ääni oli ainoa\nSaint-Antoinessa, jota veri ja melu eivät olleet muuttaneet. Kosto\nolisi rummun vartijana voinut herättää sen ja houkutella siitä\nsaman äänen kuin ennen Bastiljin kukistumista tai vanhan Foulonin\nvangitsemista, mutta niin ei ollut laita miesten ja naisten käheitten\näänien Saint-Antoinen helmassa.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU.\n\nTulipalo.\n\n\nOli tapahtunut muutos kylässä, missä kaivo lorisi ja missä\ntientekijä joka päivä nakutteli kivisestä maantiestä itselleen\njoitakin leipäpalasia joiden oli laastarina pidettävä koossa hänen\ntietämätöntä sieluaan ja nääntynyttä ruumispahaansa. Vankila\nkalliolla ei ollut enää niin mahtava kuin ennen, sitä oli sotilaita\nvartioimassa, mutta ei monta, siellä oli upseereitakin vartioimassa\nsotilaita, mutta ei yksikään tiennyt mitä hänen väkensä oli tekevä\n-- paitsi sen, että se todenmukaisesti ei hänen käskyilleen olisi\nkuuliainen.\n\nLaajalti ja lavealta näkyi vain hävitettyä maata, joka ei kasvattanut\nmuuta kuin alastomuutta. Jokainen viheriä lehti, joka ruoho- ja\noljenkorsi oli yhtä kurttuinen ja kurja kuin kylän viheliäinen\nväestökin. Kaikki oli käpristynyttä, vaivaantunutta, murtunutta ja\nkatkennutta. Asunnot, aidat, kotieläimet, miehet, naiset, lapset ja\nmaa, jota he polkivat -- kaikki oli kulunutta.\n\nMonseigneur (yksilönä useinkin vallan kelpo herrasmies) oli\nkansalle siunaus, loi moneen seikkaan ritarillisen leiman, oli\nhienostunut esimerkki upeasta ja loistavasta elämästä ja paljon\nmuuta sentapaista, mutta siitä huolimatta oli Monseigneur luokkana\nkatsoen, tavalla tai toisella synnyttänyt nykyiset olot. Kumma,\nettä erityisesti Monseigneuriä varten aiottu luomistyö väännettiin\nja puserrettiin niin pian kuivaksi. Mahtoipa noissa ikuisissa\nsäädöksissä olla jotain lyhytnäköistä. Mutta niinpä asiat vain\nolivat, ja kun viimeinen pisara verta oli puserrettu piikivestä ja\nviimeistä ruuvia piinapenkissä oli niin usein väännetty, että sen\nmutteri katkesi ja että se nyt vääntyi vääntymistään löytämättä\nmitään iskettäväkseen, alkoi Monseigneur pötkiä pakoon niin alhaista\nja käsittämätöntä ilmiötä.\n\nMutta ei muutos tässä kylässä eikä monessa muussakaan ollut tämän\nvaikuttamaa. Vuosikymmeniä oli Monseigneur puristanut sitä ja harvoin\nmuulloin kunnioittanut sitä läsnäolollaan kuin metsästysretkillään\nkäydessään -- jolloin hän metsästi milloin kansaa, milloin eläimiä,\njoiden suojelukseksi Monseigneur oli laatinut suuria aloja metsäisiä\nja hedelmättömiä erämaita. Ei. Muutoksen saivat aikaan kylässä\nnäyttäytyvät oudot kasvot, alhaista syntyperää sekä se seikka,\nettä ylhäinen sääty ja Monseigneurin hienopiirteiset ja muutenkin\njalostuneet ylimyskasvot olivat hävinneet.\n\nSillä nyt kun tientekijä työskenteli yksinään tomussa vaivaamatta\npaljon päätään sillä ajatuksella että hän itsekin oli tomua ja taas\nkerran oli siksi tuleva -- sillä hän ajatteli yleensä liian paljon\niltaruokansa niukkuutta ja kuinka paljon enemmän hän söisi jos vain\nsyötävää olisi -- ja nosti silmänsä yksinäisestä työstään ja katseli\nnäköalaa, sattui hän joskus näkemään renttumaisen olennon lähestyvän\njalkasin, sellaisen joka ennen oli harvinainen näillä seuduilla,\nmutta nykyään usein nähty. Hänen lähestyessään, havaitsi tientekijä\nhämmästymättä, että mies oli pörröinen, melkeinpä raakamainen\nnäöltään, pitkä ja laahasi jaloissaan puukenkiä, jotka tientekijänkin\nsilmissä olivat kömpelöt, ruma, mustunut, monen maantien saven ja\npölyn peitossa, märkä rämeikköjen kosteudesta, metsäin, oikopoluista\nlähteneiden okaitten ja lehtien ja sammalten sirottama.\n\nSenlaatuinen mies lähestyi häntä kummituksen tavalla päivällisajan\nseutuvilla eräänä heinäkuun päivänä hänen istuessaan kivikasallaan\nkummun alla suojellakseen itseään niin hyvin kuin taisi raesateelta.\n\nMies katseli häneen, katseli kylää alhaalla notkossa, myllyä ja\nkalliolla olevaa linnaa. Kun hän jotenkin sameassa muistissaan oli\nelähyttänyt nämät esineet, sanoi hän tuskin ymmärrettävällä murteella:\n\n\"Mitä kuuluu, Jaakko?\"\n\n\"Hyvää vaan, Jaakko.\"\n\n\"Paiskaa kättä siis!\"\n\nHe löivät kättä ja mies istui kivikasalle.\n\n\"Ei mitään päivällistä?\"\n\n\"Illallista vain\", sanoi tientekijä nälkäisen näköisenä.\n\n\"Se on muodissa\", mutisi mies, \"minä en ole nähnyt mitään päivällistä\nmissään.\" Hän otti esiin mustuneen piipun, täytti ja sytytti sen\nlimsiöllä ja teräksellä, imi sen hyvin hehkumaan, ojensi sen sitten\näkkiä ulommaksi ja pudotti näpistään siihen jotakin, joka leimahti\ntuleen ja sammui puhahtavaan savuun.\n\n\"Paiskaa kättä siis!\"\n\nNyt sanoi tientekijä vuorostaan tämän, tarkasteltuaan näitä temppuja\nja he puristelivat taas toistensa käsiä.\n\n\"Tänä iltana?\" sanoi tientekijä.\n\n\"Tänä iltana\", sanoi mies ja pisti piipun suuhunsa.\n\n\"Missä?\"\n\n\"Tässä.\"\n\nMies ja tientekijä istuivat kiviläjällä ja katselivat sanaakaan\nsanomatta toisiinsa, raesateen kääpiökuulasateen tavoin piiskatessa\nmaata heidän ympärillään, kunnes taivas kirkastui.\n\n\"Näyttäkää minulle\", sanoi kuleksija ja nousi mäen päälle.\n\n\"Katsokaa!\" vastasi tientekijä osottaen sormellaan. \"Menkää tuonne\nalas, suoraan katua myöten, kaivon ohi...\"\n\n\"Hiiteen kaikki tuo!\" keskeytti toinen silmäillen maisemata. \"_Minä_\nen mene mitään katuja myöten, enkä kaivon ohi. No?\"\n\n\"No niin, parin neljänneksen vaiheilla mäen tuolla puolen kylän\ntakana.\"\n\n\"Hyvä. Koska lopetatte työnne?\"\n\n\"Auringon laskiessa.\"\n\n\"Tahdotteko herättää minut, ennenkuin menette? Minä olen kävellyt\nkaksi yötä lepäämättä. Kunhan poltan loppuun piippuni, niin nukun\nkuin lapsi. Tahdotteko herättää minut?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\nKuleksija poltti piippunsa, pisti sen puseroonsa, kopisti jalastaan\nsuuret puukenkänsä ja paneutui selälleen kiviläjälle ja nukkui heti\nsikeästi.\n\nTientekijän jatkaessa pölyistä työtään ja etenevien raepilvien\npaljastaessa kirkkaita juovia taivaalla, joita vastasivat hopeajuovat\nmaisemassa, näytti kuin olisi pieni mies (joka nyt käytti punasta\nlakkia sinisen sijasta) ollut tuon toisen kivikasalla lepäävän\nmiehen noituma. Hänen silmänsä kääntyivät niin usein sinnepäin\nettä hän käytti työkalujaan vain koneellisesti ja sai hyvin vähän\naikaan. Pronssinkarvaiset kasvot, takkuinen musta tukka ja parta,\nkarkea, punanen villalakki, renttumaiset vaatteet kotikutoisesta\nkankaasta ja karvasesta nahasta, huonosta ruoasta riutunut voimakas\nruumiinrakennus ja unessa tuimasti ja epätoivoisesti yhteenpuristetut\nhuulet, täyttivät tientekijän pelvolla. Vaeltaja oli taivaltanut\npitkän matkan, hänen jalkansa olivat hankaantuneet ja hänen\nnilkkansa veriset, hänen suuret kenkänsä, jotka olivat täynnä\nlehtiä ja ruohoa, olivat olleet raskaat laahata jaloissa niin monta\npeninkulmaa ja hänen vaatteensa olivat yhtä täynnä reikiä kuin hän\nitse oli haavoja. Kumartuen hänen ylitsensä, koetti tientekijä\nkeksiä vilauksen kätketyistä aseista hänen povessaan tai muualla,\nmutta turhaan, sillä hän nukkui käsivarret ristissä rinnalla ja yhtä\npäättäväisesti suljettuina kuin huuletkin. Linnoitetut kaupungit\npaalutuksineen, vahtihuoneet, portit, vallihaudat, nostosillat olivat\ntientekijälle ilmaa tämän olennon rinnalla. Ja kun hän nosti silmänsä\nhänestä ja katsoi taivaanrannalle ja ympärilleen, näki hän ahtaassa\nmielikuvituksessaan samanlaisten olentojen esteettömästi johdattavan\naskeliaan kaikille suunnille Ranskassa.\n\nMies nukkui yhä huolimatta raekuuroista, kirkkaista vilahduksista,\nauringosta tai varjosta kasvoillaan, huolimatta jääpalasista, jotka\npieksivät hänen ruumistaan, tai niistä timanteista, joiksi aurinko ne\nmuutteli, kunnes päivä meni kauvas länteen ja taivas rusotti. Silloin\ntientekijä, koottuaan työkalunsa ja ollen menossa alas kylään herätti\nhänet.\n\n\"Hyvä\", sanoi mies, ja kohosi kyynäspäälleen. \"Kaksi peninkulmaa\ntoisella puolen kummun?\"\n\n\"Niillä main.\"\n\n\"Niillä main. Hyvä.\"\n\nTientekijä vaelsi kotiapäin, tomun pyöriessä hänen edellään aina\ntuulen suunnan mukaan ja hän oli pian kaivon luona. Siellä tunkeutui\nhän laihojen raavaseläinten sivuitse, joita oli kuletettu sinne\njuomaan ja näytti melkein kuin olisi hän kuiskutellut niittenkin\nkanssa kuten koko kylän kanssa. Kun kylä oli syönyt niukan\nillallisensa, ei se kömpinytkään nukkumaan kuten tavallisesti vaan\ntuli ulos jälleen ja jäikin sinne oleskelemaan. Siihen oli tarttunut\nmerkillinen kuiskutustauti ja kun se kokoontui kaivon luona pimeässä,\nhuomattiin siinä myöskin merkillinen halu tarkastaa odottavaisena\ntaivasta, mutta ainoastaan yhdeltä kohdalta. Herra Gabelle, seudun\npäävirkamies tuli levottomaksi, kapusi yksin talonsa katolle ja\nkatseli myös samaan suuntaan, tirkisti savupiippujen takaa synkkiä\nkasvoja alhaalla kaivon luona ja lähetti sanan lukkarille, jolla oli\nkirkonavaimet hallussaan, että oli ehkä tarpeen soittaa hätäkelloja\npian.\n\nPimeys yltyi. Vanhaa linnaa ympäröivät puut, jotka sulkivat sen\nyksinäisen komeuden ulkomaailmasta, liikkuivat kiihtyvässä tuulessa\nikäänkuin uhkaisivat ne jykevää rakennusta, joka seisoi vankkana ja\nmustana pimeässä. Sade virtasi hurjasti molemmille terrassinportaille\nja rapisi suurelle ovelle kuin kiirehtivä sanantuoja joka tahtoi\nherättää sisälläolevia. Levottomia tuulenpuuskia lensi etehisessä\nvanhojen keihäitten ja veitsien lomassa, kiisi valittaen ylös\nportaita löyhyttäen uutimia vuoteen ääressä jossa viimeinen markiisi\noli levännyt. Idästä, lännestä, pohjoisesta ja etelästä tuli metsistä\nraskaasti polkien neljä takkuista olentoa, jotka tallasivat korkeata\nruohoa ja taittoivat puun oksia lähestyessään hitaasti linnaa\nyhtyäkseen pihalla. Siellä syttyi neljä kynttilää, jotka poistuivat\neri haaroille ja kaikki pimeni jälleen.\n\nMutta ei pitkäksi aikaa. Pian näyttäytyi linna omituisessa valossa,\njonka se itse levitti kuin olisi se tullut valoisaksi. Sitten\nleimuava viiru leikitteli koristeilla linnan etusivulla ja näytti\npilariaitojen, kaarien ja ikkunoitten paikat. Sitten kohosi se\nkorkeammalle ja tuli leveämmäksi ja kirkkaammaksi. Pian leimusivat\nliekit ulos suurista ikkunoista ja kivikasvot heräsivät ja\ntuijottivat ulos tulesta.\n\nTalon ympärillä nousi heikko hälinä niitten harvojen ihmisten kesken\njotka siellä vielä olivat. Hevonen satuloittiin ja joku ratsasti\npois. Kuultiin hänen ravaavan ja kannustavan hevostaan pimeydessä,\nkylän kaivon luona hän pidätti ja hevonen seisahtui vaahdossa suin\nherra Gabellen oven eteen. \"Auttakaa Gabelle! Auttakaa kaikki!\"\nHätäkello soi kärsimättömästi, mutta muuta apua (jos sekään oli\napu) ei kuulunut. Tientekijä ja kaksisataa viisikymmentä hänen\nhyvää ystäväänsä seisoivat kädet ristissä kaivolla ja katselivat\ntulipylvästä, joka kohosi taivasta kohti. \"Se mahtaa olla\nneljäkymmentä jalkaa korkea\", sanoivat he tuimasti, mutta paikaltaan\nliikahtamatta.\n\nRatsumies linnasta ja vaahtoava ratsu ravasivat kylän poikki ja\nnelistivät ylös kivistä mäkeä kallion vankilaan. Portilla katseli\nryhmä upseereja tulta, vähän matkaa heistä seisoi joukko sotilaita.\n\"Auttakaa, herrat upseerit! Linna on tulessa, arvokkaita kapineita on\nvielä pelastettavissa jos saamme apua ajoissa. Auttakaa! Auttakaa!\"\nUpseerit silmäilivät sotilaita, jotka katselivat tulta, mutta he\neivät antaneet mitään käskyjä, vaan vastasivat olkapäitään kohottaen\nja huuliaan purren: \"Palakoon.\"\n\nKun ratsumies jälleen ravasi alas mäkeä ja läpi katujen, hommattiin\nkylässä ilotulitusta. Tientekijä ynnä hänen kaksisataa viisikymmentä\nystäväänsä kaikki yksimielisessä tulitusinnossa syöksyivät\nkoteihinsa, ja asettivat kynttilän jokaisen pienen, himmeän\nlasiruudun taakse. Yleinen puute kaikesta vaikutti sen, että täytyi\nlainata herra Gabellelta jotenkin vaativalla tavalla kynttilöitä ja\nkun tämä virkamies kotvasen epäili ja näytti vastahakoisuutta, lausui\ntientekijä, joka ennen oli ollut niin alamainen viranomaisille,\nettä vaunut kelpasivat ilotulituksiksi ja että postihevosia saattoi\npaistaa.\n\nLinna sai mielensä mukaan leimuta ja palaa. Tulipalon loimutessa\nja raivotessa, tuntui kuin olisi tulikuuma viima pohjattomasta\nsyvyydestä puhaltanut pois koko rakennuksen. Valon kirkastuessa ja\nloimutessa näyttivät kivikasvot vaikeroivan. Silloin kun suuria\nmääriä kiviä ja rakennusainetta romahti alas, pimenivät tosin nuo\nkasvot, joilla oli syvennykset nenäpielissä, kohottaakseen itsensä\ntaas hetken päästä savun seasta, aivan kuin se olisi ollut itse julma\nmarkiisi, joka roviolla taisteli tulen liekkiä vastaan.\n\nLinna paloi; lähimmät puut olivat syttyneet tuleen ja kärventyivät\nja kutistuivat kokoon; nuo neljä synkkää haamua olivat sytyttäneet\netempänäkin olevat puut, joten liekehtivä rakennus jäi kuin\nsavumetsän sisään. Sulaa lyijyä ja rautaa kihisi suihkukaivon\nmarmorialtaaseen, vesi kuivi, tornien suippokatot hävisivät kuin jää\nkuumuudessa ja valuivat alas tulikoskena. Suuria rakoja ja halkeamia\nilmestyi kuin kristalleja pitkin paksuja muureja, huumaantuneita\nlintuja räpytteli ympärillä ja syöksyi alas pätsiin; neljä synkkää\nhaamua joille heidän sytyttämänsä tulimajakka valaisi tietä, läksi\nnyt liikkeelle itään, länteen, pohjoiseen ja etelään, seuraaville\nmääräpaikoilleen. Valaistun kylän väestö oli ottanut haltuunsa\nhätäkellon ja soitteli sitä riemuissaan, ajettuaan pois vakinaisen\nsoittajan.\n\nMutta ei siinä kyllin; nälästä, palosta ja kellonsoitosta kiihtyneenä\nja muistaessaan, että herra Gabelle oli jossain tekemisissä verojen\nja arentien noston kanssa -- vaikka hän näinä päivinä oli saanut\nsisään ainoastaan vähäsen määrän varoja eikä mitään arentia -- kävi\nrahvas kärsimättömäksi, haluten keskustella hänen kanssaan, sekä\nympäröi hänen asuntonsa vaatien häntä tulemaan ulos neuvottelemaan.\nSilloin herra Gabelle salpasi ovensa ja vetäytyi sisään\nneuvotellakseen itsensä kanssa. Seurauksena tästä neuvottelusta\nkiipesi hän taaskin katolle savupiippujen taakse, tällä kertaa sillä\npäätöksellä, että jos hänen ovensa murrettaisiin, (hän oli pieni\neteläranskalainen ja kostonhimoinen luonteeltaan) hän heittäytyisi\npäistikkaan alas, musertaen pari ihmistä alleen.\n\nLuultavasti vietti herra Gabelle pitkän yön siellä ylhäällä,\nkaukainen linna takkavalkeana ja valona ja kuunnellen koputusta\novellaan sekä ilosoittoa kirkontornissa, puhumattakaan\nturmiotatietävästä lyhdystä, joka riippui poikki tien postihuoneen\nportin edustalla, ja jota kylä näkyi hartaasti haluavan muuttaa\ntoiseen paikkaan hänen tähtensä. Miten tuskallisen jännittävää\nviettää koko kesäinen yö mustan valtameren partaalla, valmiina\nhyökkäämään sen helmaan kuten herra Gabelle oli päättänyt\ntehdä. Mutta kun ensimmäinen päivänsarastus näyttäytyi ja kylän\nkynttiläpahaset olivat loppuun palaneet, hajaantui rahvas onneksi ja\nherra Gabelle tuli alas ja elämä oli hänellä sillä kertaa tallella.\n\nKymmenien peninkulmien alalla löytyi sinä yönä ja toisina öinä\ntoisten tulipalojen valossa toisia virkamiehiä, joita seurasi\nhuonompi onni ja joita nouseva aurinko tapasi riippumassa ennen\nrauhallisilla kaduilla, jossa he olivat syntyneet ja kasvaneet. Olipa\nmyöskin olemassa toisia kyläläisiä ja kaupunkilaisia, jotka olivat\nkovaosaisempia kuin tientekijä ja hänen toverinsa, sillä virkamiehet\nja sotamiehet asettuivat vastarintaan ja hirttivät vuorostaan niitä.\nMutta kävi miten kävi, synkät haamut vaelsivat herkeämättä itään,\nlänteen, pohjoiseen ja etelään ja hirtettiinpä kuka hyvänsä, paloi\ntuli kumminkin. Sen hirsipuun korkeutta, joka muuttuisi vedeksi ja\nsammuttaisi sitä, ei yksikään virkamies olisi saattanut laskemalla\nmitata.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU.\n\nMagneettivuori vetää puoleensa.\n\n\nTämänlaatuisten tulipalojen ja tulvien kestäessä -- manteretta\ntärisytti ärjyvä meri, jolla nyt ei ollut mitään pakovettä, vaan\nainainen nousuvesi, joka yhä oli kohoamassa rannalla katsojain\nkauhuksi ja ihmeeksi -- kului kolme myrskyistä vuotta. Kolme pikku\nLucyn syntymäpäivää oli kultainen lanka pujottanut elämän rauhaisaan\nkudelmaan hänen kodissaan.\n\nMonta yötä ja päivää olivat sen asujamet raskaalla mielellä\nkuulostaneet kulman kaikuja kuullessaan näitä kovia askeleita.\nSillä askeleet olivat heistä kuin punasen lipun alla ryntäävän\nkansan askeleet, kansan, jonka maa on vaarassa, ja joka on muuttunut\npedoiksi kauheasta lumouksesta, jonka alaisena se kauvan on\nhuokaillut.\n\nMonseigneur luokkana katsottuna oli kääntänyt selkänsä sille\nilmiölle, että häntä ei enää pidetty arvossa ja että hän oli niin\nvähän tarpeellinen Ranskassa, että oli vähällä joutua poispotkituksi\nsekä sieltä että koko elämästä. Kuten sadun talonpoika, joka\näärettömällä vaivalla manasi esille pirun ja pelästyi niin häntä\nnähdessään, ettei voinut tehdä paholaiselle ainoatakaan kysymystä,\nvaan pakeni kiireimmiten, niin Monseigneurkin, sillä luettuaan\nvuosikausia isämeidän takaperin ja harjoitettuaan monta muuta\nvoimakasta noitatemppua, pakottaakseen paholaista näkyville, oli hän\ntuskin nähnyt pirun vilahdukselta kaikessa kamaluudessaan ennenkuin\nlähti jänistämään aatelisine jalkoineen.\n\nLoistava hoviseurue oli hälvennyt, muuten olisi se ollut\nkansallisten kuulien pilkkatauluna. Hovi oli kokonaan hävinnyt,\nkaikkein hienoimmasta sisäisestä piiristä alkaen, aina ulommaiseen\nmadonsyömään piiriin, joka oli täynnä salavehkeitä, mädännystä ja\nulkokultaisuutta, kaikki oli yhtähaavaa hävinnyt. Kuninkuus oli\nhävinnyt, se oli piiritetty palatsissaan ja erotettu virastaan\nviimeisten ilmoituksien mukaan.\n\nOli elokuu vuonna 1792 ja Monseigneur oli siihen aikaan hävinnyt\npitkin maailmaa.\n\nLontoossa oli Monseigneurin pääkortteerina ja kokouspaikkana\nluonnollisesti Tellsonin pankki. Henkien otaksutaan ilmestyvän niillä\nseuduilla joissa heidän ruumiinsa ovat oleskelleet, ja Monseigneur\njolla ei ollut yhtä guineaa, kävi usein sillä paikalla, jossa hänen\nguineansa olivat oleskelleet. Sitäpaitsi tulivat huolestuttavat\ntiedot Ranskanmaalta ensimmäiseksi sinne. Sen lisäksi oli Tellsonin\npankki vieraanvarainen toiminimi ja oli hyvin aulis vanhoja,\nkorkeasta asemastaan pudonneita pankkituttaviaan kohtaan. Sen lisäksi\naatelismiehet, jotka ajoissa olivat nähneet myrskyn ja aavistaneet\nryöstöä ja takavarikkoonpanoa, olivat varovaisesti lähettäneet\nremissejä Tellsoniin ja heidän hätääkärsivät veljensä taisivat\naina siellä saada heistä viestejä. Tähän on vielä lisättävä, että\njokainen Ranskasta vastatullut ilmottautui heti Tellsonin pankissa.\nNäistä monista syistä oli pankki tähän aikaan jonkinlaisena pörssinä\nranskalaisiin uutisiin nähden. Ja tämä oli niin levinnyt yleisön\ntietoon, ja kyselyjä sateli siellä niinmuodoin niin tiheään, että\nTellsonilaiset väliin kirjoittivat viimeiset uutiset muutamilla\nriveillä paperille ja asettivat sen pankin ikkunaan, jotta kaikki\nTemple Barilla käyskentelevät taisivat ne lukea.\n\nEräänä usvaisena iltapäivänä istui herra Lorry pulpettinsa ääressä ja\nCharles Darnay seisoi siihen nojautuneena ja puheli hänen kanssaan\nhillityllä äänellä. Se rangaistuskoppi jota ennen oli käytetty\nkeskusteluja varten toiminimen johtajan kanssa oli nyt uutispörssi ja\ntulvillaan ihmisiä. Oli noin puolituntia pankin sulkemiseen.\n\n\"Vaikka te olette nuorekkain mies maailmassa\", sanoi Charles Darnay,\nvähän epäröiden, \"täytyy minun kuitenkin huomauttaa teille --\".\n\n\"Ymmärrän. Että olen liian vanha?\" sanoi herra Lorry.\n\n\"Epävakainen sää, pitkä matka, epäluotettavat kulkuneuvot,\njärjestämätön maa, kaupunki, jossa ehkä tekään ette ole varma.\"\n\n\"Rakas Charles\", sanoi herra Lorry ilosella luottamuksella, \"te\nmainitsette syitä, jotka kehottavat minua matkustamaan eikä kotia\njäämään. Minä olen kyllin hyvässä turvassa, ei kukaan välitä\nhätyyttää vanhaa kahdeksannellakymmenellä olevaa vanhusta, kun löytyy\nniin monta jota kannattaa mieluummin hätyyttää. Ja ellei kaupunki\nolisi niin sekavassa tilassa, ei meidän pankistamme lähetettäisi\nsikäläiseen konttooriimme henkilöä täältä, joka vanhastaan tuntee\nkaupungin ja meidän asiamme ja joka nauttii Tellsonilaisten\nluottamusta. Mitä taas tulee epäluotettaviin kulkuneuvoihin, pitkään\nmatkaan ja talvi-ilmaan niin ... ellen minä kaikkien näitten vuosien\njälkeen suostuisi kärsimään muutamia ikävyyksiä Tellsonin pankin\ntähden, kuka sen tekisi?\"\n\n\"Toivon, että itse voisin matkustaa\", sanoi Charles Darnay jotenkin\nlevottomasti ja ikäänkuin olisi ääneen ajatellut.\n\n\"Todellakin, te olette oivallinen tekemään muistutuksia ja antamaan\nneuvoja!\" huudahti herra Lorry. \"Toivotte, että voisitte itse\nmatkustaa. Ja te olette ranskalaista syntyperää. Mainio neuvonantaja\ntotta tosiaan!\"\n\n\"Rakas herra Lorry, juuripa siksi että olen itse ranskalainen on\nse ajatus (jota ilmottaa täällä ei ollut tarkoitukseni) usein\njuolahtanut mieleeni. Se, joka on tuntenut myötätuntoisuutta tätä\nkurjaa kansaa kohtaan ja on uhrannut jotain sen eteen\" -- hän puhui\nvanhalla miettiväisellä tavallaan, \"ei saata olla ajattelematta,\nettä hän ehkä voisi vaikuttaa siihen kansaan ja houkutella sitä\njonkinlaiseen maltillisuuteen. Viimeistään eilisiltana, teidän\nmentyänne, puhellessani Lucyn kanssa --.\"\n\n\"Puhellessanne Lucyn kanssa\", kertoi herra Lorry. \"Kummastelen,\nett'ette häpeä mainita Lucyn nimeä. Ja samassa toivotte, että\nvoisitte matkustaa Pariisiin!\"\n\n\"Mutta, enhän aio lähteä\", sanoi Charles Darnay hymyillen. \"Itsehän\nsanotte aikovanne lähteä.\"\n\n\"Ja niin aionkin täydellä todella. Te, rakas Charles\", sanoi herra\nLorry silmäillen kaukaisuudessa olevaa johtajaa ja alentaen äänensä\nkuiskaukseksi, \"ette saata aavistaa mitä hankaluuksia on pankkimme\nhoidossa nykyään, eikä sitä vaaraa jonka alaisena kirjamme ja\npaperimme ovat tuolla puolen Kanaalin. Herramme tietää mitä pahoja\nseurauksia koituisi lukuisille ihmisille, jos joitakin meidän\nasiakirjojamme otettaisiin takavarikkoon tai hävitettäisiin ja\nse saattaa tapahtua milloin tahansa, kuten tiedätte, sillä kuka\ntakaa ettei Pariisia sytytetä tuleen tänään tai ryöstetä huomenna?\nMutta nyt saattaa tuskin kukaan muu kuin minä kiireimmän kautta\nviisaasti valikoida näitten papereitten joukosta ja kaivaa ne maahan\ntai muulla lailla saada ne vahingoittumatta talteen (hukkaamatta\nkallista aikaa). Ja minäkö peräytyisin kun Tellsonilaiset tietävät\nja sanovat tämän -- Tellsonilaiset, joiden leipää olen syönyt nämät\nkuusikymmentä vuotta -- siitä syystä että jäseneni ovat vähän\njäykät? Minähän olen vain poikanen, vertaillessani itseäni toisiin\nukkorähjiin täällä!\"\n\n\"Kuinka minä ihailen nuorekasta urheuttanne, herra Lorry.\"\n\n\"Hiljaa! mitä joutavia! -- Ja rakas Charles\", sanoi herra Lorry\nsilmäillen johtajaa taas, \"muistakaa, että on melkein mahdotonta\nsaada mitään Pariisista nykyään, oli se sitten mitä tahansa. Juuri\ntänäpäivänä toivat meille papereita ja muita kalleuksia (uskon\nsen teille syvimmässä salaisuudessa, ei ole asiamiehen tapaista\nkuiskaamallakaan puhua siitä, ei edes teille) eriskummallisimmat\nsanantuojat mitä ajatella voi. Kunkin elämä oli hiuskarvan varassa\nheidän mennessään kaupungin portista. Toisina aikoina tulisivat ja\nmenisivät lähetyksemme yhtä helposti kuin vanhassa Englannissa, mutta\nnyt tulee kaikki pidätetyksi.\"\n\n\"Matkustatteko tosiaan tänä iltana?\"\n\n\"Matkustan tosiaankin tänä iltana, sillä asia on käynyt niin\nkiireiseksi, ettei se siedä viivytystä.\"\n\n\"Ja ettekö ota ketään kanssanne?\"\n\n\"Kaikenlaisia ihmisiä on minulle ehdotettu, mutta en huoli\nkenestäkään. Aion ottaa Jerryn mukaani, Jerry on ammoin ollut\nhenkivartiani sunnuntai-iltoina ja minä olen häneen tottunut. Ei\nkukaan epäile Jerryä muuksi kuin englantilaiseksi verikoiraksi, eikä\nluule hänellä olevan päässään muita tuumia kuin karata jokaisen\nkimppuun, joka ryhtyy hänen herraansa.\"\n\n\"Sanon vielä kerran että sydämestäni ihailen urheuttanne ja nuorta\nmieltänne.\"\n\n\"Ja minä sanon vielä kerran, joutavia, joutavia. Kun olen toimittanut\ntämän pienen tehtävän, vastaanotan ehkä Tellsonilaisten ehdotuksen,\nvetäydyn rauhalliseen yksityiselämään. Silloin on kyllä aikaa miettiä\nvanhaksi tulemista.\"\n\nTämä keskustelu oli tapahtunut herra Lorryn tavallisen\npulpetin ääressä, Monseigneurin harhaillessa lähitienoilla ja\nlaverrellessa mitä hän oli tekevä kostaakseen ennen pitkää tuolle\nroskaväelle. Monseigneurin tapana onnettomana maanpakolaisena\nollen -- kuten myöskin aivan liian paljon oli maassa syntyneen\nbrittiläisen puhdasoppisuuden tapana -- oli puhua tästä kauheasta\nvallankumouksesta ikäänkuin olisi se ainoa sato taivaan alla, jota ei\nkoskaan oltu kylvetty -- ikäänkuin koskaan olisi tehty tai jätetty\ntekemättä mitään, joka olisi voinut antaa aihetta siihen. He eivät\nolleet tietävinään että ne, jotka olivat tarkastaneet onnettomia\nmiljoonia Ranskassa ja niitä väärinkäytettyjä ja väärennettyjä\nkeinoja, jotka olisivat saattaneet tehdä ne onnellisiksi, olivat\nvuosikausia sitten nähneet sen välttämättömästi lähestyvän ja selvin\nsanoin lausuneet nähtävänsä. Sellaista jaaritusta ynnä Monseigneurin\neriskummallisia hankkeita palauttaa olojen järjestystä, joka jo\naikoja sitten on aikansa elänyt ja kuluttanut taivaan ja maan\nja vielä itsensä kaupanpäälliseksi, taisi ilman vastaväitteitä\ntuskin kukaan järkevä ihminen kärsiä, joka oli totuuden perillä.\nTämä jaaritus hänen ympärillään, hämmennys hänen omassa päässään\nsekä levottomuus hänen sielussaan, oli tehnyt Charles Darnayn\nhuolestuneeksi.\n\nPuhelevien joukossa oli Stryver Kings Benchistä, joka oli aika\nvauhtia nousemassa virka-arvossaan ja sen vuoksi jutteli hyvin\nsuuriäänisesti tästä aineesta, ilmottaen Monseigneurille tuumiaan\nmitenkä voisi räjähyttää ilmaan kansan, hävittää sen juuria myöten\nmaanpinnalta ja tulla toimeen ilman sitä ja muitakin samantapaisia\nkeksintöjä, kuten hävittää kotkia sirottamalla suolaa niitten\npyrstölle. Darnay kuunteli häntä erityisellä vastenmielisyydellä\nja hänen siinä epäillessään menisikö hän matkaansa päästäkseen\nkuulemasta enempää tai jäisikö sinne ja sekaantuisi puheisiin, alkoi\nasia, joka oli tapahtuva, kehittyä.\n\nJohtaja lähestyi herra Lorrya ja asetti tahraisen ja avaamattoman\nkirjeen hänen eteensä kysyen eikö hän vieläkään ollut löytänyt mitään\njälkiä henkilöstä, jolle se oli osotettu. Johtaja asetti kirjeen niin\nlähelle Darnayta, että hän näki osotteen -- sitä paremmin kun se oli\nhänen oma todellinen nimensä. Osoite käännettynä oli seuraava: \"Hyvin\ntärkeä. Herra, entinen markiisi St Evrémonde Ranskasta. Osoite:\nTellson & Kumpp. Lontoo. Englanti.\"\n\nHääaamuna oli tohtori hartaasti ja nimenomaisesti vaatinut Charles\nDarnaylta lupauksen että tämän nimen salaisuus jäisi heidän kesken,\n-- kunnes hän, tohtori, päästäisi hänet tästä lupauksesta. Ei kukaan\nmuu tietänyt sitä hänen nimekseen, hänen omalla vaimollaan ei ollut\naavistusta siitä, eikä myöskään herra Lorry saattanut sitä tietää.\n\n\"Ei\", sanoi herra Lorry johtajalle, -- \"olen kyllä näyttänyt sen\nkaikille täällä, mutta ei kukaan tiedä ilmottaa tämän herran\nolinpaikkaa.\"\n\nKoska kellon viisarit lähestyivät pankin sulkemisaikaa, alkoivat\npuhelevat virtailla herra Lorryn pulpetin ohi. Hän piti kirjettä\nnäytteillä kysyvällä katseella ja Monseigneur katseli sitä ja aina\noli hänellä sanottavana jotain alentavaa ranskan tai englannin\nkielellä tästä markiisista, joka ei ollut löydettävissä.\n\n\"Luulen, että hän on tuon hienosti sivistyneen ja murhatun markiisin\nveljenpoika ja jälkeinen -- mutta kaikessa tapauksessa on hän\nsuvustaan huonontunut\", sanoi yksi. \"Kaikeksi onneksi en ole koskaan\nhäntä tuntenut.\"\n\n\"Pelkuri, joka jätti paikkansa\", sanoi toinen, \"tämä Monseigneur\npääsi lähtemään Pariisista sääret taivasta kohti ja puoleksi\ntukehtuneena heinäkuormassa -- joitakin vuosia takaperin.\"\n\n\"Uusien oppien tartuttama\", sanoi kolmas, ja katseli sivumennen\nosoitetta lornjetillaan, \"asettui markiisivainajaa vastaan, jätti\ntilan periessään sen ja heitti sen roskajoukon valtaan. Toivon että\nhe nyt palkitsevat häntä hänen ansioittensa mukaan.\"\n\n\"Mitä?\" huusi möläjävä Stryver. \"Niinkö hän teki? Sellainenko mies\nhän on? Katsokaamme hänen häpeällistä nimeänsä. Piru hänet periköön!\"\n\nDarnay, joka ei enää kyennyt itseään hillitsemään, laski kätensä\nherra Stryverin olkapäälle ja sanoi:\n\n\"Minä tunnen sen miehen.\"\n\n\"Piru vie, vai tunnette?\" sanoi Stryver. \"Silloin surkuttelen teitä.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Miksi niin, herra Darnay? Ettekö kuulleet hänen tekojaan. Älkää\nkysykö, miksi, näihin aikoihin.\"\n\n\"Mutta minä kysyn, miksi?\"\n\n\"Silloin sanon vielä kerran, herra Darnay, että surkuttelen teitä.\nOlen pahoillani kuullessani teidän tekevän niin eriskummallisia\nkysymyksiä. Tässä puhutaan miehestä joka on saastaisimman ja\nherjaavimman helvetinopin tartuttama, mistä koskaan on kuultu\npuhuttavan, miehestä, joka on jättänyt tilansa alhaisimpain\nhylkiöitten, joukkomurhaajien käsiin, ja te vielä kysytte miksi\nsurkuttelen, että mies joka opettaa nuorisoa, tuntee hänet? Hyvä,\nminä vastaan teille. Minä surkuttelen teitä syystä että luulen\nsellaisesta konnasta saattavan jotain tarttua. Siinä syy.\"\n\nMuistaen salaisuutta, hillitsi Darnay itseään suurella vaivalla ja\nsanoi: \"Ehkäpä ette ymmärrä sitä gentlemannia.\"\n\n\"Mutta ymmärrän mitenkä saada _teitä_ pussiin, herra Darnay\",\nsanoi riitapukari Stryver, \"ja sen olen tekevä. Jos se lurjus on\ngentlemanni, en häntä ymmärrä. Te voitte sanoa sen hänelle ynnä\nminun terveiseni. Voitte myöskin sanoa hänelle minun puolestani,\nettä luovutettuaan maallisen omaisuutensa ja asemansa tuolle\nvertajanoavalle roistoväelle, hämmästyttää minua ettei hän ole\nheidän etunenässään. Mutta ei hyvät herrat\", katsellen ympärilleen\nja napsahuttaen sormillaan, \"minä tunnen jotakuinkin ihmisluonnon ja\nminä sanon teille ettei koskaan senkaltainen mies usko itseään niin\nkalliitten holhokkien armoihin. Ei, hyvät herrat, hän panee pillit\npussiin heti jymäkän alkaessa ja pujahtaa pois.\"\n\nNäin puhuen ja vielä kerran sormiaan napsahuttaen tuppaantui herra\nStryver Fleet-kadulle saavuttaen kuulijoittensa yleistä hyväksymistä.\nHerra Lorry ja Charles Darnay jäivät kahden pulpetin ääreen kaikkien\nlähtiessä pois pankista.\n\n\"Tahdotteko ottaa tämän kirjeen huoleksenne?\" sanoi herra Lorry. \"Te\ntiedätte varmaan minne se on tuleva?\"\n\n\"Tiedän.\"\n\n\"Olkaa hyvä ja selittäkää, että otaksumme sen osotetun tänne siinä\nluulossa että tietäisimme minnekkä se olisi jätettävä ja että se on\nvetelehtinyt täällä jonkun aikaa?\"\n\n\"Kyllä sanon. Matkustatteko Pariisiin suoraan täältä?\"\n\n\"Niin, kello kahdeksan aikana.\"\n\n\"Siis tulen takasin heittämään teille jäähyväisiä.\"\n\nHyvin tyytymättömänä itseensä, Stryveriin ja moneen muuhun, kiiruhti\nDarnay rauhalliseen Templeen, avasi kirjeensä ja luki sen. Tässä sen\nsisällys:\n\n    L'Abbayen vankila Pariisissa 21 p. kesäkuuta 1792.\n\n    _Herra entinen Markiisi._\n\n    Oltuani kauvan hengenvaarassa kylässä, on minut otettu kiinni\n    väkivaltaisesti ja loukkaavasti ja kuletettu jalan pitkän matkaa\n    Pariisiin. Matkalla olen suuresti kärsinyt. Ei siinä tarpeeksi,\n    taloni on hävitetty -- tasotettu maan tasalle.\n\n    Rikos, jonka vuoksi olen vangittu, herra entinen markiisi ja\n    jonka vuoksi minut asetetaan tuomioistuimen eteen ja kadotan\n    elämäni (ilman teidän jalomielistä apuanne) on, kuten minulle\n    sanotaan, petos kansan majesteettia vastaan, sillä minä olen\n    esiintynyt sitä vastaan erään emigrantin hyväksi. Olen turhaan\n    selittänyt heille, että olen esiintynyt heidän edukseen enkä\n    heitä vastaan teidän käskyjenne mukaan. Olen turhaan selittänyt\n    heille, että minä ennen emigranttien omaisuuden takavarikkoon\n    ottamista, annoin anteeksi ne verot, joita he olivat herenneet\n    maksamasta, etten ollut vaatinut mitään arentia, etten ollut\n    turvaantunut mihinkään oikeudenkäyntiin. Ainoa vastaus on,\n    että olen toiminut erään emigrantin hyväksi ja missä on tämä\n    emigrantti?\n\n    Oi, armollinen herra entinen markiisi! missä on tämä emigrantti?\n    Huudan unissani: missä hän on? Kysyn taivaalta eikö hän tule\n    minua pelastamaan? Ei vastausta. Oi, herra entinen markiisi,\n    lähetän epätoivoisen huutoni meren ylitse siinä toivossa\n    että se ehkä kuuluu teidän korviinne Tellsonin suuren pankin\n    välityksellä, joka on tunnettu Pariisissa.\n\n    Taivaan, oikeuden, jalomielisyyden ja jalon nimenne kunnian\n    tähden, rukoilen teitä herra entinen markiisi, auttakaa ja\n    vapauttakaa minua. Minun vikani on, että olen ollut teille\n    uskollinen. Oi, herra entinen markiisi, nyt pyydän teitä olemaan\n    uskollinen minua kohtaan!\n\n    Tästä kauhun vankilasta, jossa minä joka päivä yhä lähenen\n    perikatoani, lähetän minä teille herra entinen markiisi suruisen\n    ja onnettoman alamaisuuteni vakuutuksen.\n\n    Teidän onneton palvelijanne _Gabelle._\n\nSalainen levottomuus Darnayn mielessä virkosi tästä kirjeestä\nvoimakkaasti eloon. Vaara, joka uhkasi vanhaa, hyvää palvelijaa,\njonka ainoa rikos oli uskollisuus häntä ja hänen perhettään kohtaan,\ntuijotti niin nuhtelevaisesti häntä kasvoihin, hänen kävellessään\nedestakasin Templessä mietiskellen mitä hänen tulisi tehdä, että hän\nmelkein peitti kasvonsa ohitsekulkevilta.\n\nHän tiesi hyvin, että kauhuissaan siitä ilkityöstä joka seppelöitsi\nvanhan suvun pahat työt ja pahan maineen, epäillessään setäänsä\nja katsellessaan vastustavalla omallatunnolla sitä huojuvaa\nrakennusta jota hänen otaksuttiin ylläpitävän, oli hän toiminut\npuutteellisesti. Hän tiesi aivan hyvin, että hän rakkaudessaan Lucyyn\noli liian hätäisesti ja puutteellisesti luopunut yhteiskunnallisesta\nasemastaan, vaikka hän jo kauvan oli sitä miettinyt tehdä. Hän tiesi\nettä hänen olisi pitänyt viedä se perille järjestelmänmukaisesti ja\nantaa sille laillista muotoa, ja että hän olikin aikonut sen tehdä,\nvaikka se oli jäänyt sikseen.\n\nOnni hänen itsevalitsemassa englantilaisessa kodissaan, pakko\nolla alituisessa työssä, ajan pikaiset muutokset ja huolet, jotka\nseurasivat niin nopeasti toisiaan, että yhden viikon tapahtumat\npyyhkivät pois edellisen viikon kypsymättömät tuumat, tekivät\ntyhjiksi hänen aikeensa. Hän tiesi aivan hyvin että hän oli alistunut\ntähän asianhaarojen pakosta, ei tosin ilman levottomuutta, mutta\nkuitenkin ilman johdonmukaista ja kasvavaa vastustusta. Hän oli\nodottanut tilaisuutta toimiakseen, ajat olivat vaihdelleet ja olleet\nlevottomat, kunnes tilaisuus oli mennyt hukkaan ja aatelisto oli\ntulvinut pois Ranskasta sekä maanteitä että syrjäteitä ja heidän\nomaisuutensa otettu takavarikkoon ja hävitetty, vieläpä heidän\nnimensäkin pyyhkäisty pois. Tämän kaiken tiesi hän yhtä hyvin kuin\njotkut uudet viranomaiset Ranskassa, jotka taisivat häntä siitä\nsyyttää.\n\nMutta hän ei ollut sortanut ketään, eikä vanginnut ketään.\nVelkojensa kerääminen oli hänelle niin vastenmielistä että hän oli\nvapaaehtoisesti luopunut niistä, lähtenyt maailmalle ilman yhtäkään\nsuojelijaa, hankkinut itselleen oman paikan siellä ja ansainnut oman\nleipänsä. Herra Gabelle oli hoitanut köyhtynyttä ja kiinnitettyä\ntilaa kirjeellisten määräysten mukaan, joissa kehotettiin säästämään\nkansaa, antamaan sille se vähänen mikä annettavissa oli -- ne\npolttoaineet, joita ankarat velkojat sallivat heidän ottaa talvella\nja ne tuotteet, joita kesällä voitiin pelastaa heidän kynsistään --\nja hän oli epäilemättä omaksi turvakseen ottanut nämät määräykset\ntodisteiksi, siis nyt tuli vain hänen esiintyä.\n\nTämä edisti epätoivoista päätöstä, jonka Charles Darnay oli\ntekemäisillään, hän aikoi näet lähteä Pariisiin.\n\nNiin. Kuten merimiestä vanhassa sadussa, olivat tuulet ja virrat\najelleet häntä magneettikallion alueelle, ja se veti hänet nyt\nluokseen ja hänen täytyi seurata. Kaikki mikä kohosi hänen\najatuksissaan, syyti hänet yhä nopeammin ja varmemmin kohti\nkauheata vetovoimaa. Hänen salainen levottomuutensa oli syntynyt\nsiitä, että hänen onnettomassa synnyinmaassaan toimitettiin huonoja\naikeita huonoilla välikappaleilla ja siitä, ettei hän, tietäessään\nolevansa heitä parempi, ollut siellä, toimimassa jotain verenvuodon\nehkäisemiseksi ja täyttämässä laupeuden ja inhimillisyyden\nvaatimuksia. Tämän puoleksi tukahutetun ja puoleksi kalvavan\nlevottomuuden johdosta oli hän tullut tekemään sattuvia vertauksia\nitsensä ja sen vanhan kunnon herran välillä, jonka velvollisuuden\ntunto oli niin vahva. Tätä (hänelle niin alentavaa) vertausta oli\npaikalla seurannut Monseigneurin iva, joka oli häntä katkerasti\nloukannut, samoin Stryverin sanat, jotka vanhoista syistä olivat\nkarkeammat ja sapekkaammat kuin toisten. Tähän oli tullut lisäksi\nGabellen kirje, viattoman, hengenvaarassa olevan vangin vetoaminen\nhänen oikeuteensa, kunniaansa ja hyvään nimeensä.\n\nHänen päätöksensä oli tehty. Hänen oli lähdettävä Pariisiin.\n\nNiin, magneettikallio veti hänet puoleensa ja hänen täytyi purjehtia\nkunnes ajoi karille. Hän ei tiennyt mistään kalliosta, hän näki\ntuskin vaaraakaan. Hänen toimiensa tarkotus, joskin hän oli heittänyt\ntyönsä kesken, esiintyi hänen silmissään sellaisessa valossa, että\nhän arveli sitä kiitollisuudella tunnustettavan Ranskassa jos hän\nitse ilmestyisi sitä täyttämään. Sitäpaitsi kuvastui hänen mielessään\nkunniakas toivo tehdä hyvää, joka usein on niin monen hyvän sydämen\nsangviininen kangastus ja hän oli mielikuvituksessaan voimakkaasti\njohtavinaan tätä raivoavaa vallankumousta, joka oli eksynyt niin\nhirvittävästi harhaan.\n\nTehtyään päätöksensä, käveli hän edestakasin ja mietiskeli ettei\nLucyn, eikä hänen isänsä tulisi saada mitään tietää ennen hänen\nlähtöään. Lucyä oli säästettävä eron haikeudesta ja hänen isänsä,\njoka aina vastenmielisesti käänsi ajatuksensa menneisyyden\nmaaperälle, oli saava tiedon tästä askeleesta vasta silloin kun se\noli peruuttamattomasti pantu täytäntöön. Hän ei ajatellut kuinka\nsuuresti Lucyn isä oli syypää tähän hänen ontuvaan asemaansa\nkantaessaan tuskallisen kiihkeästi vanhojen Ranskaan liittyvien\nmuistojen elvyttämistä. Mutta tämäkin asianhaara oli vaikuttanut\nhänen menettelytapaansa.\n\nHän kulki edestakasin kiihkeissä mietteissään, kunnes oli aika palata\nTellsonin pankkiin jättämään hyvästi herra Lorrylle. Tultuansa\nPariisiin, oli hän siellä käyvä vanhaa ystäväänsä tervehtimässä,\nmutta nyt hän ei saanut sanoa sanaakaan aikeestaan.\n\nVaunut ja postihevoset odottivat pankin ovella ja Jerry oli\nmatkapuvussa pitkävartiset saappaat jaloissaan.\n\n\"Olen vienyt kirjeen perille\", sanoi Charles Darnay herra Lorrylle.\n\"En suostunut vaivaamaan teitä kirjallisella vastauksella, vaan ehkä\ntahdotte viedä perille suullisen?\"\n\n\"Sen tahdon mielelläni tehdä\", sanoi herra Lorry, \"ellei se ole\nvaarallista.\"\n\n\"Ei laisinkaan. Mutta se on eräälle vangille l'Abbayessa.\"\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\" sanoi herra Lorry, avonainen muistikirja\nkädessään.\n\n\"Gabelle.\"\n\n\"Gabelle. Ja mikä on viesti onnettomalle vangille?\"\n\n\"Sanokaa vain, että hän on saanut kirjeen ja tulee.\"\n\n\"Eikö mitään määräaikaa?\"\n\n\"Hän lähtee matkalle huomeniltana.\"\n\n\"Ei mitään määrättyä henkilöä?\"\n\n\"Ei.\"\n\nHän auttoi herra Lorrya kääriytymään lukuisiin takkeihin ja kaapuihin\nja seurasi häntä vanhan pankin lämpimästä ilmasta Fleet kadun usvaan.\n\"Terveiseni Lucylle ja pikku Lucylle\", sanoi herra Lorry jäähyväisiä\nheittäessään \"ja pitäkää hyvä huoli heistä siksi kun palajan.\"\nCharles Darnay pudisti päätään ja hymyili epäilevästi, vaunujen\npyöriessä pois.\n\nSinä iltana -- se oli neljästoista päivä elokuuta, valvoi hän kauvan\nja kirjoitti kaksi hellää kirjettä. Toinen oli Lucylle ja siinä\nkertoi hän ankarasta velvollisuudesta, joka kutsui häntä Pariisiin,\nselvittäen hänelle seikkaperäisesti ne syyt, joihin nähden hän oli\nvakuutettu välttävänsä kaikkia vaaroja; toinen oli tohtorille ja\nsiinä uskoi hän Lucyn ja heidän rakkaan lapsensa hänen huostaansa,\nkosketellen siinä myös samaa ainetta. Kummallekin kirjoitti hän että\nhän oitis perille päästyään oli heille kirjoittava, näytteeksi että\nhän oli turvassa.\n\nTämä päivä oli vaikea, sillä ensi kerran heidän yhdyselämänsä aikana\noleskeli hän heidän seurassaan, salaisuus mielessä. Oli vaikeata\npanna täytäntöön se viaton petos, josta heillä ei ollut vähintäkään\naavistusta. Mutta hellä silmäys hänen vaimoonsa, joka oli niin\nilonen ja toimekas, vahvisti hänen päätöstään olla mitään puhumatta\ntuumistaan (hän oli jo melkein ilmoittamaisillaan ne, niin omituista\noli hänestä toimittaa mitään ilman hänen hiljaista apuaan) ja päivä\nkului nopeasti. Aikasin illalla syleili hän vaimoaan ja hänen yhtä\nrakasta kaimaansa, sanoen pian palaavansa (ennen tehty sopimus\npakotti muka hänet kaupungille ja matkalaukun oli hän jo salaisesti\npannut järjestykseen) ja läksi ulos kadulle raskaaseen sumuun vielä\nraskaammalla sydämellä.\n\nNäkymätön voima veti hänet nyt nopeasti puoleensa ja kaikki tuulet\nja virrat puhalsivat häntä suoraan ja voimakkaasti sitä kohti. Hän\njätti molemmat kirjeensä luotettavalle sananviejälle vietäväksi\nmääräpaikkaansa puolta tuntia ennen puoliyötä mutta ei ennen,\nvuokrasi hevoset Doveriin ja alkoi matkansa. \"Taivaan, oikeuden,\njalomielisyyden ja jalon nimenne kunnian tähden!\" kuului vankiraukan\nhuuto, ja sillä Darnay vahvisti raskasta sydäntään, kun hän jätti\ntaaksensa kaikki, mikä oli hänelle rakasta maan päällä ja ajeli kohti\nmagneettikalliota.\n\n_Toisen kirjan loppu_.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA.\n\nMyrskyn jäljissä.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nYksinäinen koppi.\n\n\nMatkustaja, joka syksyllä 1792 matkusti Englannista Pariisiin, ei\ntullut pian perille. Kurjia teitä, huonoja ajoneuvoja ja hevosia\njotka häntä viivyttivät olisi hän tavannut, vaikkakin Ranskan\nkukistettu ja onneton kuningas olisi istunut valtaistuimellaan\nkaikessa loistossaan, mutta uusi aika toi mukanaan myös\ntoisia esteitä. Jokaisella kaupunginportilla ja kylien\nylöskantokonttooreissa löytyi joukko kansalaisia -- isänmaanystäviä\nkansallisine musketteineen, jotka olivat aina nopeat laukeamaan.\nNämät pysäyttivät meneviä ja tulevia, kuulustelivat heitä,\ntarkastivat heidän papereitaan, etsivät heidän nimiään omissa\nlistoissaan, palauttivat heitä tai lähettivät heitä eteenpäin, tai\npysäyttivät heitä ja panivat kiinni, aina sen mukaan kuin heidän\noikullinen arvostelunsa ja mielikuvituksensa katsoi parhaimmaksi,\nvapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden tai kuoleman sarastavalle ja\njakamattomalle tasavallalle.\n\nCharles Darnay oli taivaltanut ainoastaan muutamia ranskalaisia\npeninkulmia, kun hän alkoi huomata, ettei hänellä ollut vähääkään\ntoivoa matkustaa näitä teitä takasin ennenkuin hän Pariisissa olisi\njulistettu kunnon kansalaiseksi. Mitä ikinä hänelle nyt tapahtuikin,\nmatkansa päähän oli hänen mentävä. Jokaisen viheliäisen kylän, joka\njäi hänestä jäljelle, jokaisen tullipönkän, joka pamahti poikki tien\nhänen takanaan, tunsi hän kartuttavan niitä rautaovia, jotka nyt\nsulkivat hänet Englannista. Häntä vartioittiin niin tarkasti, että\njos häntä olisi vangittu verkkoon tai viety määräpaikkaansa häkissä,\nei hän selvemmin olisi voinut tuntea vapautensa menneen.\n\nPaitsi että tämä ankara vartioiminen pysäytti häntä maantiellä\nparikymmentä kertaa postiasemilla, hidastutti se hänen matkaansa\nmonta kertaa päivässä ratsastamalla hänen jälkeensä ja ottamalla\nhänet kiinni, ratsastamalla hänen edellään, ollen häntä vastassa ja\nratsastamalla hänen mukanaan vartioidakseen häntä. Hänen matkansa\nyksistään Ranskassa oli kestänyt monta päivää, kun hän uupuneena\nlaskeusi levolle pienessä kaupungissa valtamaantien varrella, vielä\nrunsaan matkan päässä Pariisista.\n\nAinoastaan onnettoman Gabellen kirjeen näyttäminen oli saattanut\nhänet niinkään pitkälle. Vaikeudet tämän pienen kaupungin\nvahtihuoneessa olivat olleet sitä laatua, että hän huomasi tulleensa\nmatkansa käännekohtaan. Eikä hän senvuoksi ollut niinkään hämmästynyt\nkun hänet keskellä yötä herätettiin pienessä ravintolassa, johon\nhänet oli käsketty yöksi asettumaan.\n\nHänet herätti arkaileva paikallinen virkamies ja kolme aseellista\nisänmaanystävää, jotka karkeat, punaset lakit päässään ja piiput\nhampaissaan istuutuivat sängynlaidalle.\n\n\"Emigrantti\" [vallankumouksen aikana maasta paenneet aateliston ja\npapiston jäsenet. Suom. muist.], sanoi virkamies, \"aion lähettää\nteidät Pariisiin vartiojoukon saattamana.\"\n\n\"Kansalainen, toivon hartaasti pääseväni Pariisiin, vaikka tulisin\ntoimeen ilman vartiojoukkoa.\"\n\n\"Hiljaa\", murisi yksi punalakki ja löi peitettä pyssynperällä. \"Suus\nkiinni, ylimys.\"\n\n\"Se on niinkuin tämä hyvä isänmaanystävä sanoo\", sanoi arkaileva\nvirkamies. \"Te olette ylimys ja teillä täytyy olla vartio -- ja\nteidän täytyy maksaa siitä.\"\n\n\"Minulla ei ole valitsemisen varaa \", sanoi Charles Darnay.\n\n\"Valitsemisen varaa! Kuulkaas tuota!\" huudahti sama tuima punalakki.\n\"Ikäänkuin ei se jo olisi armo, että häntä suojellaan lyhdyntolpasta.\"\n\n\"Asia on niinkuin tämä kunnon isänmaanystävä sanoo\", sanoi virkamies.\n\"Nouskaa ylös, emigrantti, ja pukeutukaa.\"\n\nDarnay totteli ja hänet vietiin takasin vahtihuoneeseen, jossa toiset\nisänmaanystävät, karkeat punaset lakit päässä polttelivat, joivat\ntahi makasivat vahtitulen ääressä. Täällä hän maksoi aimo summan\nvartiojoukostaan ja läksi sieltä sen seuraamana ulos märille teille,\nkello kolmen aikana aamulla.\n\nVartio oli kokoonpantu kahdesta isänmaanystävästä, jotka päässä\npunaset lakit kolmivärisine kokardineen ja kansallisilla pyssyillä\nja sapeleilla varustettuina ratsastivat kummallakin puolella\nhäntä. Vartioittu ohjasi itse hevostansa, vaikka hevosen suitsista\noli nuora johdettu toisen vartijan vyötäisiin. Tällä tavoin he\nläksivät matkalle, sateen piiskatessa heitä kasvoihin, lönksyttäen\nraskaassa rakuunatahdissa pitkin kaupungin mukulaista kivitystä ulos\nliejuisille teille. Tässä tilassa he taivalsivat kaikki ne monet\npeninkulmat, jotka olivat heidän ja pääkaupungin välillä, ilman muuta\nmuutosta kuin että he vaihtoivat hevosia ja nopeutta.\n\nHe matkustivat halki yön, pysähtyivät tunnin tai pari päivänkoiton\njälkeen ja lepäilivät kunnes hämärä alkoi. Vartiosto oli niin\nkurjasti puettu, että sen täytyi kietoa olkia alastomien sääriensä\nja olkapäittensä ympäri, suojellakseen itseään kosteudelta.\nHuolimatta mieskohtaisesta vastenmielisyydestään seuralaisiinsa,\nhuolimatta siitä alituisesta vaarasta, joka tuli siitä että toinen\nisänmaanystävistä oli yhtämittaa juovuksissa ja piteli pyssyjään\nhyvin huolettomasti, ei Charles Darnay antanut pakkotilansa\nhuolestuttaa itseään, sillä, arveli hän, kaikki tämä ei voinut\nvaikuttaa tähän erikoistapaukseen, joka ei vielä ollut selvitetty,\neikä todistuksiin, jotka l'Abbayen vanki olisi vahvistava, vaan jotka\nvielä olivat tekemättä.\n\nMutta kun he tulivat Beauvaisin kaupunkiin, -- illalla kun kadut\nolivat täynnä väkeä -- ei hän voinut salata itseltään arveluttavaa\nasemaansa. Pahaa tietävä väkijoukko kerääntyi katsomaan hänen\nsaapumistaan postihuoneen pihalle ja monet äänet huusivat kuuluvasti:\n\"alas emigrantti!\" Hän oli juuri astumaisillaan alas satulasta, mutta\njäi istumaan siihen, arvellen sen varmimmaksi paikaksi tällä hetkellä.\n\n\"Emigrantti! hyvät ystäväni\", sanoi hän. \"Ettekö näe minua täällä\nRanskassa omasta vapaasta tahdostani?\"\n\n\"Senkin kirottu emigrantti\", huusi eräs seppä ja tunkeutui moukari\nkädessä hurjana väkijoukon läpi, \"ja senkin kirottu ylimys!\"\n\nPostimestari asettui miehen ja ratsumiehen suitsien väliin, (joita\ntämä nähtävästi tavotteli käsiinsä), ja sanoi rauhoittavalla äänellä:\n\"Antakaa hänen olla, antakaa hänen olla! Hän on saava tuomionsa\nPariisissa.\"\n\n\"Tuomionsa!\" toisti seppä ja heilautti moukariansa. \"Niin,\nkuolintuomionsa kavaltajana!\" Näitä sanoja kuullessaan päästi rahvas\nhyväksyvän kiljunan.\n\nEstäen postimestaria, joka tahtoi kääntää hevosen päätä pihaan,\n(juopunut isänmaanystävä istui aivan rauhassa satulassaan, pidellen\nköyden päätä käsissään) sanoi Darnay niin pian kuin häntä saattoi\nkuulla:\n\n\"Ystävät, te petytte, tahi teitä on petetty. Minä en ole mikään\nkavaltaja.\"\n\n\"Hän valehtelee!\" huusi seppä. \"Käskykirjan mukaan on hän kavaltaja.\nHänen henkensä on luovutettu kansalle. Hänen kirottu henkensä ei\nkuulu hänelle enää.\"\n\nSamassa kun Darnay huomasi väkijoukon silmissä hyökkäyshimon, joka\nseuraavassa hetkessä olisi kohdistunut häneen, talutti postimestari\nhänen hevosensa pihaan, vartio ratsasti heti hänen kintereillään ja\npostimestari sulki ja telkesi ränstyneen kaksoisportin. Seppä antoi\nsille aimo tärähdyksen moukaristaan ja väkijoukko ulvoi, mutta muuta\nei tapahtunut.\n\n\"Mikä käskykirja se on, josta seppä puhui?\" kysyi Darnay\npostimestarilta, kiitettyään häntä ja seisoessaan hänen vieressään\npaikalla.\n\n\"Varmaankin eräs käskykirja, joka säätää kaikkien emigranttien\nomaisuuden myytäväksi.\"\n\n\"Koska se on julaistu?\"\n\n\"Neljäntenätoista päivänä.\"\n\n\"Samana päivänä, kun minä läksin Englannista.\"\n\n\"Sanotaan, että se on vain yksi monista ja että niitä tulee useita,\n-- jolleivät jo ole julaistut, -- joissa karkoitetaan maasta kaikki\nemigrantit, ja tuomitaan kuolemaan kaikki, jotka palaavat. Sitä hän\ntarkotti sanoessaan, ettei teidän henkenne enää ollut teidän omanne.\"\n\n\"Mutta eihän semmoisia käskykirjoja vielä ole julaistu?\"\n\n\"Mitä minä tiedän?\" sanoi postimestari olkapäitään kohottaen. \"Ehkäpä\njo ovat, tahi ehkäpä tulevat julaistuiksi. Se on miltei sama. Mitäs\ntässä voi tehdä?\"\n\nHe lepäsivät olkilyhteen päällä ullakolla puoliyöhön saakka ja\nratsastivat sitten etemmäs, kun kaupunki vielä oli unen vallassa.\nYksi niitä monia merkillisiä muutoksia, jotka olivat tapahtuneet\ntavallisessa menossa, ja jotka tekivät tämän matkan niin vähän\ntodelliseksi, oli muun muassa se, että kaikki ihmiset näkyivät\ntulevan toimeen tavattoman vähällä unella. Ratsastettuaan pitkät\nautiot taipaleet, saapuivat he kurjan mökkiryhmän luo, joka ei\nollut pimeän vallassa vaan hohti valossa ja he näkivät kansan\naavemaisesti tanssivan piiritanssia kuihtuneen vapauden puun\nympärillä tahi seisovan joukossa laulaen vapauden laulua. Mutta\nonneksi sinä yönä nukuttiin Beauvaisissa, niin että he taisivat\npäästä sieltä ja he ratsastivat taas ulos yksinäisyyteen,\nkolkossa kylmässä ja kosteudessa läpi surkastuneitten peltojen,\njotka eivät olleet antaneet mitään satoa tänä vuonna, tavaten\ntiellään milloin poltettujen rakennusten mustia raunioita, milloin\nyksinäisiä kuleksivia isänmaanystäviä, jotka pimeässä törmäsivät\nväijypaikoistaan ja tulivat heitä vastaan.\n\nAamun koittaessa olivat he viimein Pariisin muurien edustalla.\nKaupungin portti oli suljettu ja ankarasti vartioittu, kun he\nratsastivat sen luo.\n\n\"Missä ovat vangin paperit?\" kysyi mahtavan näköinen virkamies, jonka\nvartio oli kutsunut ulos.\n\nCharles Darnay tietysti säpsähti tuon epämiellyttävän sanan\nkuullessaan ja pyysi puhujan huomaamaan, että hän oli vapaa\nmatkustaja ja Ranskan kansalainen, joka matkusti vartion suojelemana,\njonka maan levoton tila oli tehnyt tarpeelliseksi ja jonka hän oli\nmaksanut.\n\n\"Missä ovat vangin paperit?\" toisti mies välittämättä hänestä.\n\nPäihtyneellä isänmaanystävällä oli ne lakissaan ja otti ne esiin.\nSilmäiltyään Gabellen kirjettä, hämmästyi samanen virkamies ja tuli\nlevottomaksi ja katseli Darnayta hyvin tarkasti.\n\nHän jätti sekä vartiojoukon että vartioidun sanaakaan sanomatta ja\nmeni vahtihuoneeseen, sillä aikaa istuivat he hevostensa selässä\nulkopuolella porttia. Katsellessaan ympärilleen tällä jännityksen\nhetkellä, huomasi Charles Darnay että porttia vartioitsi sekava\njoukko sotilaita ja isänmaanystäviä, -- viimemainittujen luku oli\nsuurempi -- ja että mitättömimmänkin henkilön oli vaikea päästä ulos,\njotavastoin sisäänpääsy kaupunkiin maalaiskärryille muonatavaroineen\nja muulle sellaiselle liikkeelle ja liikkeenharjoittajille oli varsin\nhelppoa. Koko joukko miehiä ja naisia, puhumattakaan eläimistä ja\nkaikenlaatuisista ajoneuvoista, odottivat ulospääsöä, mutta tarkastus\noli niin ankara, että he heruivat salvan läpi hyvin hitaasti.\nMonet tiesivät, että kestäisi niin kauvan ennenkuin pääsivät\nkuulusteltaviksi että he paneutuivat pitkäkseen maahan nukkumaan tai\npolttamaan muitten puhellessa tai vetelehtiessä ympäri. Punanen lakki\nja kolmivärinen kokardi olivat yleiset sekä miehillä että naisilla.\n\nDarnayn istuttua puolen tunnin aikaa satulassa, tarkastellen kaikkea\ntätä, näki hän saman virkamiehen käskevän vartioitten avaamaan\nsalvan. Sitten jätti hän vartioille, päihtyneelle ja selvälle kuitin\nvangista ja käski häntä astumaan alas ratsun selästä. Hän teki kuten\nkäskettiin ja molemmat isänmaanystävät taluttaen hänen uupunutta\nratsuaan kääntyivät ja ratsastivat pois menemättä kaupunkiin.\n\nDarnay seurasi saattajaansa vahtihuoneeseen, joka haisi huonolle\nviinille ja tupakalle ja jossa jotkut sotamiehet ja isänmaanystävät,\nnukkuen ja valvoen, päihtyneinä ja selvinä tai tilassa, joka vaihteli\nvalvomisen ja nukkumisen, päihtymisen ja selvyyden välillä, seisoivat\ntai makasivat siellä täällä. Valo vahtihuoneessa, joka lähti osaksi\nyön sammuvista öljylampuista, osaksi pilvisestä päivästä oli myöskin\nepävakaista laatua. Muutamia luetteloja oli eräällä pulpetilla, ja\neräs raa'an ja tuimannäköinen virkamies istui niitten ääressä.\n\n\"Kansalainen Defarge\", sanoi hän Darnayn saattajalle, ottaessaan\npaperiliuskan kirjoittaakseen. \"Onko tämä emigrantti Evrémonde?\"\n\n\"Hän se on.\"\n\n\"Ikänne, Evrémonde.\"\n\n\"Seitsemänneljättä.\"\n\n\"Naimisissa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Englannissa.\"\n\n\"Aivan oikein. Missä on vaimonne, Evrémonde?\"\n\n\"Englannissa.\"\n\n\"Niinpä niinkin. Te olette määrätty la Forcen vankilaan.\"\n\n\"Laupias taivas!\" huudahti Darnay. \"Minkä lain mukaan ja mistä\nrikoksesta?\"\n\nVirkamies silmäili kotvasen ylös paperistaan.\n\n\"Meillä on uudet lait, Evrémonde, ja uusia rikoksia, sen jälkeen kun\nte olette täällä ollut.\" Hän sanoi tämän kylmästi hymyillen ja jatkoi\nkirjoitustaan.\n\n\"Pyydän teitä huomioon ottamaan, että olen tullut tänne\nvapaaehtoisesti erään kansalaisen kirjallisen vetoamisen johdosta,\njoka on teidän hallussanne. Pyydän vain viipymättä saada selvittää\ntätä asiaa. Eikö minulla ole oikeutta sitä vaatia?\"\n\n\"Emigranteilla ei ole oikeuksia, Evrémonde\", kuului tyly vastaus.\nVirkamies kirjoitti loppuun asti, silmäili mitä oli kirjoittanut,\nhiekoitti sen ja ojensi sen Defargelle sanoen: \"yksinäinen koppi\".\n\nDefarge viittasi paperillaan vankia itseään seuraamaan. Vanki totteli\nja vahti ynnä kaksi aseellista isänmaanystävää seurasivat heitä.\n\n\"Tekö olette\", sanoi Defarge matalalla äänellä heidän mennessään alas\nvahtihuoneen portaita ja kääntyessään Pariisiin päin, \"naimisissa\ntohtori Manetten tyttären kanssa, saman tohtorin, joka istui vankina\nnyt kukistetussa Bastiljissa?\"\n\n\"Minä se olen\", vastasi Darnay, katsellen häneen hämmästyneenä.\n\n\"Nimeni on Defarge ja minulla on viinipuoti Saint-Antoinen\nesikaupungissa. Ehkäpä olette kuullut minusta puhuttavan.\"\n\n\"Vaimoni tuli teidän luoksenne noutamaan isäänsä.\"\n\nSana \"vaimo\", näkyi ikävästi vaikuttavan Defargeen ja hän sanoi\näkillisellä kärsimättömyydellä: \"vastasyntyneen, terävähampaisen\nnaisen guillotiinin [mestauskone, joka on saanut nimensä keksijästään\nlääkäri Guillotinista] nimessä, miksi olette tullut Ranskaan?\"\n\n\"Kuulittehan äsken syyn. Ettekö luule totta puhuvani?\"\n\n\"Huono totuus teille\", sanoi Defarge rypistynein silmäkulmin ja\nkatseli suoraan eteensä.\n\n\"Olen todellakin aivan ymmällä. Kaikki täällä on niin odottamatonta,\nniin muuttunutta, niin hämmästyttävää ja oikeudetonta, että olen\naivan sekasin päästäni. Tahdotteko minua hiukan auttaa?\"\n\n\"Enkä.\" Defarge puhui yhä katsellen suoraan eteensä.\n\n\"Tahdotteko vastata yhteen ainoaan kysymykseen?\"\n\n\"Ehkäpä. Se riippuu sen laadusta. Sanokaa, mistä on kysymys?\"\n\n\"Saanko pitää vapaata yhteyttä ulkomaailman kanssa tästä vankilasta,\njonne minut nyt vastoin oikeutta viedään?\"\n\n\"Sittenpähän näette.\"\n\n\"Haudataanko minut sinne ilman tutkimusta ja tuomiota ja ilman\npuolustamisen mahdollisuutta?\"\n\n\"Sittenpähän näette. Ja entäs sitten. Monta ihmistä on ennen teitä\nsamalla tavalla haudattu pahempiin vankiloihin.\"\n\n\"Mutta ei koskaan minun toimestani, kansalainen Defarge.\"\n\nKansalainen Defarge katseli häneen, synkästi vastaamatta ja jatkoi\nkulkuaan itsepäisesti ja tuimasti vaieten. Mitä syvemmälle hän vaipui\ntähän äänettömyyteen, sitä heikommaksi kävi toivo -- niin Darnaysta\nainakin tuntui -- että hän vähääkään pehmenisi. Hän kiirehti sen\nvuoksi sanomaan:\n\n\"Minulle olisi perin tärkeätä (te kansalainen tiedätte vielä paremmin\nkuin minä kuinka tärkeätä se on) saada ilmottaa herra Lorrylle\nTellsonin pankkiin, eräälle englantilaiselle herralle, joka nykyään\non Pariisissa, sen yksinkertaisen tosiasian muitta selityksittä, että\nminut on suljettu la Forcen vankilaan. Tahdotteko toimittaa tämän\nasian minulle?\"\n\n\"En tahdo toimittaa teille mitään\", vastasi Defarge äkäsesti.\n\"Minulla on velvollisuuksia maatani ja kansaani kohtaan. Olen\nniiden vannotettu palvelija teitä vastaan. En tahdo tehdä mitään\npuolestanne.\"\n\nCharles Darnay katsoi hyödyttömäksi taivuttaa häntä ja sitäpaitsi\noli hänen ylpeytensä loukattu. Heidän vaeltaessaan eteenpäin\näänettöminä, ei hän saattanut olla huomaamatta miten tottunut\nkansa oli näkemään vankeja kuletettavan kadulla. Tuskin lapsetkaan\npanivat häneen huomiota. Joku harva ohikulkeva käänsi päätään ja\njoku pui nyrkkiä hänelle, ylimykselle, mutta että hyvissä vaatteissa\noleva mies kuletettiin vankeuteen ei muuten ollut merkillisempää\nkuin että päiväläinen työvaatteissaan meni työhönsä. Kapealla,\npimeällä ja likaisella kadulla, jonka läpi he kulkivat, seisoi\nkiihoittunut puhuja tuolin päällä ja piti esitelmää kiihoittuneelle\nkuulijakunnalle, kuninkaan ja kuninkaallisen perheen rikoksista\nkansaa kohtaan. Ne harvat sanat joita Darnay sai kuulluksi tämän\nmiehen huulilta, ilmaisivat hänelle ensi kerran kuninkaan istuvan\nvankeudessa ja kaikkein ulkomaalaisten lähettiläiden jättäneen\nPariisin. Matkan varrella (lukuunottamatta Beauvaisia) ei hän ollut\nkuullut mitään. Vartiojoukko ja yleinen vartioiminen olivat pitäneet\nhänet täydellisessä tietämättömyydessä.\n\nEttä vaarat kotimaassa olivat melkoisesti kasvaneet hänen Englannista\nlähdettyään, käsitti hän tietysti nyt. Vaaroja oli keräytynyt\ntaajalti hänen ympärilleen ja että ne vaan taajenisivat, sen käsitti\nhän nyt myös. Hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän olisi\nmatkaan ryhtynyt jos hän olisi voinut aavistaa mitä muutamassa\npäivässä tulisi tapahtumaan. Ja kumminkaan eivät hänen aavistuksensa\nolleet niin mustat kuin olisi voinut luulla ajatellessaan niitä\nmyöhemmän ajan valossa. Olipa tulevaisuus vaikka kuinkakin\nhuolestuttava, oli se kuitenkin tuntematon tulevaisuus ja sen\npimeydessä eli salainen toivo. Siitä hirvittävästä, yötä päivää\nkestävästä verilöylystä, joka ennen viisarien kierrettyä muutaman\nkerran kellotaulua, oli iskevä verimerkin sadon siunattuun aikaan, ei\nhän tiennyt sen enempää kuin jos se olisi tapahtunut sadantuhannen\nvuoden kuluttua. Terävähampainen vastasyntynyt nainen guillotiini\noli tuskin nimeltänsäkään tuttu hänelle tai ihmisille yleensäkään.\nKauhistuttavat ilkityöt, joita pian oli pantava täytäntöön, eivät\narvatenkaan silloin vielä olleet kypsyneet keksijäinsä päässä.\nKuinka ne sitten olisivat voineet saada sijaa jalon mielen hämärissä\nkuvitelmissa.\n\nHän otaksui todenmukaiseksi tai varmaksikin että häntä kohdeltaisiin\nvastoin oikeutta ja suljettaisiin vankilaan paljon kovaa kokemaan ja\njulmasti erotettaisiin vaimosta ja lapsesta, mutta mitään muuta ei\nhän varmasti peljännyt. Tämä kaikki mielessään -- ja siinä tarpeeksi\nraskas kuorma kannettavana autiolle vankilan pihalle, saapui hän la\nForcen vankilaan.\n\nPöhönaamainen mies aukaisi raskaan portin ja hänelle esitti Defarge\n\"emigrantti Evrémonden\".\n\n\"Mitä pirua! Yhäkö niitä on olemassa?\" huudahti pöhönaamainen mies.\n\nDefarge otti kuittinsa välittämättä huudahduksesta ja meni\nmatkoihinsa molempain isänmaanystävien seuraamina. \"Mitä pirua, sanon\nvielä kerran\", huudahti vanginvartija jäätyään yksin vaimonsa kera,\n\"yhäkö niitä vaan on olemassa!\"\n\nVanginvartian vaimo, jolla ei ollut mitään vastattavaa siihen,\nsanoi vain: \"Sinun täytyy olla kärsivällinen, ystäväni!\" Kolme\nvanginvartijaa, jotka tulivat sisään, vaimon soittaessa, yhtyivät\nhäneen ja yksi lisäsi: \"vapauden tähden\", joka tällä paikalla kuului\nsopimattomalta lisältä.\n\nLa Forcen vankila oli synkkä vankila, pimeä ja likainen ja siellä\ntuntui saastainen maanneen haju. Merkillistä kuinka pian vangitun\nunen vastenmielinen löyhkä käy tuntuvaksi kaikissa huonosti\nhoidetuissa paikoissa.\n\n\"Yksityinen koppi\", mutisi vanginvartija, katsellen kirjoitettua\npaperia. \"Ikäänkuin täällä ei jo olisi paikat täpösen täynnä!\"\n\nHän pujotti pahantuulisena paperin lankaan, ja Darnay odotti puolen\ntuntia seuraavaa määräystä, kävellen milloin edestakasin holvatussa\nhuoneessa, milloin istuen kivipenkillä, mutta siinä hänen vaan oli\noltava painuakseen päällysmiehen ja hänen käskynalaistensa muistiin.\n\n\"Tulkaa!\" sanoi päällysmies viimein, ottaen avaimensa, \"tulkaa\nkanssani, emigrantti.\"\n\nSynkän vankilan hämärässä seurasi hänen uusi vartijansa häntä läpi\nkäytävien ja portaitten, ja moni ovi pamahti ja sulkeutui heidän\njälkeensä kunnes tulivat suureen, matalaan, kaarevaan huoneeseen mikä\noli täynnä vankeja, kumpaakin sukupuolta. Naiset istuivat pitkän\npöydän ääressä lukien ja kirjoittaen, kutoen, ommellen ja korutöitä\ntehden, miehet seisoivat heidän tuoliensa takana tai kävivät\nedestakasin huoneessa.\n\nVaistomaisesti yhdistäen vankeutta kunniattomiin rikoksiin ja\nhäpeään, hätkähti vastatullut tätä seuraa. Mutta tämän pitkän,\neriskummaisen matkan viimeinen eriskummaisuus oli se, että he\nkaikki nousivat yhtähaavaa häntä vastaanottamaan koko sen ajan\nhienostuneilla liikkeillä ja miellyttävällä sulolla.\n\nNiin oudosti pimensi vankeuden synkkyys tätä hienostunutta\nkäytöstapaa, niin aaveentapaisilta näyttivät he tässä heitä\nympäröivässä liassa ja kurjuudessa, että Charles Darnaysta tuntui\nkuin olisi hän seisonut siinä kuolleitten ympäröimänä. Pelkkiä\nhaamuja! Kauneuden haamu, komeuden haamu, hienouden haamu, ylpeyden\nhaamu, kevytmielisyyden haamu, sukkeluuden haamu, nuoruuden haamu,\nvanhuuden haamu, kaikki odottivat he vapautumistaan tältä autiolta\nrannalta, tai käänsivät hänen puoleensa katseita, jotka olivat\nmuuttuneet siitä kuolemasta, jonka ne olivat kärsineet tänne\ntullessaan.\n\nHän pysähtyi liikkumattomana. Hänen vieressään seisova vanginvartija\nja toiset edestakasin kulkevat vanginvartijat, jotka olisivat\naivan hyvin käyneet päinsä mitä ulkomuotoon tulee tavallisissa\nvirkatoimissaan, tuntuivat niin äärettömän kömpelöiltä verrattuina\nnäihin sureviin äiteihin ja kukkeihin tyttäriin -- keikailevaan,\nnuoreen kaunottareen ja hienostuneeseen, kypsyneeseen naiseen -- että\ntämä varjojen muodostaman näytelmän takaperoisuus ja uskomattomuus\nkohosi huippuunsa. Pelkkiä haamuja tottakin. Tämä pitkä, unentapainen\nmatka oli varmaankin ollut sairauden synnyttämä, joka oli kulettanut\nhänet näitten hämärien varjojen parveen.\n\n\"Kokoontuneitten turmatovereitten nimessä\", sanoi eräs\nylhäisennäköinen ja -tapainen herra, astuen esiin, \"minulla on\nkunnia lausua teitä tervetulleeksi la Forceen ja surkutella sitä\nonnettomuutta, joka on saattanut teidät joukkoomme. Päättyköön\nse pian onnellisesti! Kaikkialla muualla mutta ei täällä olisi\ntungettelevaista kysyä nimeänne ja säätyänne?\"\n\nCharles Darnay heräsi ajatuksistaan ja vastasi kysymyksiin niin\nkohteliain sanoin kuin suinkin taisi.\n\n\"Mutta minä toivon\", sanoin äskeinen herra, seuraten silmillään\npäällysmiestä, joka astui poikki huoneen, \"että ette tule istumaan\nyksinäisessä kopissa.\"\n\n\"En ymmärrä oikein mitä se merkitsee, mutta olen kuullut heidän niin\nsanovan.\"\n\n\"Oi? kuinka säälin teitä! Me surkuttelemme teitä kovin. Mutta\nrohkeutta vaan, moni tässä seurassa on istunut yksinäisessä\nkopissa alkuajan, mutta sitä ei kestänyt kauvan.\" Sitten sanoi hän\nkorotetulla äänellä: \"mielipahalla ilmotan seuralle että vieras on\ntuomittu -- yksinäiseen koppiin\".\n\nKuului äänekästä surkuttelua Charles Darnayn mennessä huoneen poikki\nristikko-ovelle, jonka luona vanginvartija häntä odotti ja moni ääni\n-- myöskin naisten lempeitä ja osanottavaisia ääniä kuului selvästi\n-- lähetti hänelle onnentoivotuksia ja rohkaisevia sanoja. Hän\nkääntyi ristikko-ovella sanoakseen heille sydämelliset kiitokset,\nmutta vanginvartija paukahutti oven kiinni ja haamut hävisivät\nainiaaksi hänen silmistään.\n\nOvi avautui ylöspäin kääntyville kiviportaille. Heidän noustuaan\nneljäkymmentä astuinta (vain puolen tuntia vankina ollut luki ne jo)\navasi vanginvartija matalan, mustan oven, ja he astuivat \"yksinäiseen\nkoppiin\". Se tuntui kylmältä ja kostealta, mutta ei ollut pimeä.\n\n\"Teidän koppinne\", sanoi vanginvartija.\n\n\"Miksi suljetaan minut tänne yksin?\"\n\n\"Mistä minä sen tiedän.\"\n\n\"Saanko ostaa kyniä, mustetta ja paperia?\"\n\n\"Siitä ei puhuta mitään minun ohjeissani. Teitä tarkastellaan ja\nsaatatte silloin kysyä. Nyt saatte ostaa ruokaa, siinä kaikki.\"\n\nKopissa oli tuoli, pöytä ja olkimatrassi. Sillä aikaa kun vartija\nkävi tutkimassa näitä esineitä ja seiniä, ennenkuin hän lähti\ntiehensä, seisoi vanki seinää vasten nojautuneena vastapäätä häntä\nmiettien puoleksi houreissaan, että tämä vanginvartija oli niin\nepäterveellisen pöhöttynyt sekä kasvoiltaan että ruumiiltaan, että\nhän oli kuin hukkunut, vedellä täytetty mies. Vanginvartian mentyä\najatteli hän samaan, harhailevaan tapaan: \"nyt olen niin hyljätty\nkuin olisin kuollut\". Hän seisahtui, katseli matrassia, kääntyi\nsiitä pois inhon tunteella ja ajatteli: \"ja nämät matelijat tietävät\nruumiin ensimmäistä tilaa kuoleman jälkeen\".\n\n\"Viisi askelta pitkä, neljä ja puoli leveä, viisi askelta pitkä,\nneljä ja puoli leveä, viisi askelta pitkä, neljä ja puoli leveä\".\nVanki kulki edestakasin kopissaan, laski sen laajuutta ja hälinä\nkaupungista kohosi hänen luokseen kuin rumpujen hillitty pärinä\nhurjan melun ohessa, jonka ihmisten äänet saivat aikaan. \"Hän\nteki kenkiä, hän teki kenkiä, hän teki kenkiä\". Vanki laski\ntaas askeleita ja astui nopeammin riistääkseen ajatuksia tästä\nviimeisestä toistamisesta. Haamut katosivat oven pamahtaessa kiinni.\nSiellä oli heidän joukossaan muuan, mustapukuinen nainen, joka\nnojautui ikkunanlaudalle, ja hänen kultaisilla hiuksillaan väreili\npäivänsäteitä ja hän muistutti -- -- -- \"Ratsastakaamme Jumalan\ntähden eteenpäin valaistujen kylien läpi, missä väki on valveilla\n-- -- -- Hän teki kenkiä, hän teki kenkiä, hän teki kenkiä\n-- -- -- Viisi jalkaa pitkä, neljä ja puoli leveä.\" Näitten\nhajanaisten lauseitten kohotessa hänen sielunsa syvyydestä, kulki hän\nyhä nopeammin ja nopeammin itsepintaisesti lukien ja laskien ja\nkaupungin hälinä muuttui sen verran että se yhä kuului kuin rumpujen\nhillitty ääni, mutta hänelle tuttujen äänien valitus sekaantui sitä\nvoittavaan kuohuun.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nTahkokivi.\n\n\nTellsonin pankki oli Saint-Germainen kaupunginosassa Pariisissa,\neräässä suuressa kylkirakennuksessa johon kuului piha ja jota\nerotti kadulta korkea muuri ja jykevä portti. Talo oli ylhäisen\naatelismiehen oma, joka oli elänyt siellä kunnes hän oman kokkinsa\npuvussa pakeni levottomuuksista ja pääsi rajan toiselle puolelle.\nVaikka nyt vain metsästäjää pakeneva otus, oli hän vielä muuttuneissa\noloissakin sama Monseigneur, jonka suklaanvalmistukseen oli tarvittu\nkolme vankkaa miestä, kokkia lukuunottamatta.\n\nKun Monseigneur oli poissa, ja nuo kolme vankkaa miestä olivat\nhankkineet itselleen synninpäästön nauttimastaan korkeasta palkasta\nhänen palveluksessaan, näyttäytymällä perin auliiksi katkaisemaan\nhänen kaulaansa vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden tai kuoleman\nainoan ja jakamattoman tasavallan alttarilla, oli Monseigneurin talo\notettu takavarikkoon. Sillä kaikki sujui niin nopeasti ja käskykirja\nseurasi käskykirjaa niin tulisella kiireellä, että nyt, syyskuun\nkolmantena iltana olivat muutamat isänmaalliset lain edusmiehet\nottaneet Monseigneurin talon haltuunsa. He olivat merkinneet sen\nkolmivärisellä lipulla ja joivat parastaikaa viiniä sen juhlasalissa.\n\nSellainen asiahuoneisto Lontoossa kuin Tellsonin asiahuoneisto\nPariisissa olisi pianaikaan vienyt johtajalta järjen ja saattanut\nhänen nimensä sanomalehtiin. Sillä mitä olisi vakava brittiläinen\nvastuunalaisuus ja arvokkaisuus arvellut ruukuissa olevista\nappelsiinipuista pankinpihalla, ynnä Cupiidosta tiskin yläpuolella?\nNiinpä täällä oli. Tellsonilaiset olivat valkaisseet Cupidon, mutta\nse oli yhä näkyvissä katolla viileässä puvussa tähdäten (kuten hän\nusein tekee) rahoihin aamusta iltaan. Lombardikadulla Lontoossa olisi\nvararikko epäilemättä seurannut tämän nuoren pakanan jälkiä, samoin\ntuon kuolemattoman pojan takana olevaa alkoovia, seinään upotettua\npeiliä sekä konttoristejä, jotka eivät suinkaan olleet vanhoja ja\njotka pistivät tanssiksi julkisesti pienimmästäkin aiheesta. Mutta\nranskalainen Tellsonpankki tuli mainiosti toimeen tässä, eikä ollut\nkukaan miesmuistiin loukkaantunut siitä, eikä ottanut ulos rahojansa.\n\nKuinka paljon rahoja tämän jälkeen oli perittävä Tellsonin pankista,\nja kuinka paljon oli jäävä sinne unohduksiin ja kadoksiin, kuinka\npaljon hopeaa ja jalokiviä himmentyisi Tellsonin kätköissä,\nomistajien nääntyessä vankiloissa tai kuollessa väkivaltaisesti,\nkuinka monta laskua jäisi suorittamatta tässä maailmassa ja\nsiirrettävä toiseen maailmaan, sitä ei kukaan ihminen olisi voinut\nsanoa sinä iltana, ei herra Jarvis Lorrykaan vaikka hän syvästi pohti\nnäitä asioita. Hän istui äsken sytytetyn takkatulen ääressä (tänä\nonnettomana ja hedelmättömänä vuonna tuli kylmäkin ennenaikojaan) ja\nhänen rehellisillä ja reippailla kasvoillaan näkyi synkkä varjo, joka\nei ollut kattolampun eikä minkään muunkaan huoneessa olevan esineen\nvaikuttama -- kauhun varjo.\n\nUskollisena toiminimelleen, johonka hän oli kiinnikasvanut kuin\nsyvästi juurtunut muratti, oli hän asettunut asumaan pankin\nhuoneisiin. Se oli jotenkin turvassa päärakennuksen isänmaallisen\nmiehityksen johdosta, mutta sitä ei vanha uskollinen herra lainkaan\nottanut lukuun. Kunhan vaan sai velvollisuutensa tehneeksi muu oli\nhänelle yhdentekevää. Vastakkaisella puolella pihaa pylväistön alla\noli tilava vaja vaunuja varten -- siellä seisoi vieläkin muutamia\nMonseigneurin ajopelejä. Kahteen pilariin oli kiinnitetty kaksi\nsuurta leimuavaa soihtua ja näitten valossa, ulkona seisoi suuri\ntahkokivi, kömpelö kalu, jota nähtävästi oli kiireessä hilattu sinne\nläheisestä pajasta tai jostain muusta verstaasta. Kun herra Lorry\nnousi tuoliltaan ja katseli ulos ikkunasta näitä viattomia esineitä,\nsäpsähti hän ja vetäytyi paikalleen takan ääreen. Hän oli avannut\nsekä ikkunan että ulkopuoliset säleuutimet, mutta sulki ne jälleen\nväristen joka jäsenessään.\n\nKadulta korkean muurin ja jykevän portin takaa kuului kaupungin\ntavallinen yöllinen melu, johon silloin tällöin sekaantui\nselittämätön ääni, tenhoava ja aavemainen kuin olisi eriskummaisia,\nkauhistuttavia ääniä kohoamaisillaan taivaaseen.\n\n\"Jumalan kiitos\", sanoi herra Lorry, pannen kätensä ristiin, \"ettei\nkukaan läheisistäni ja rakkaistani ole tässä kamalassa kaupungissa\ntänä iltana. Herra armahtakoon kaikkia vaarassa olevia!\"\n\nVähän ajan kuluttua soi suuren portin kello ja hän ajatteli: \"he ovat\ntulleet takasin!\" ja istui kuuntelemassa. Mutta ei kukaan tullut\njyryten ja meluten pihalle, kuten hän oli odottanut ja hän kuuli\nportin jälleen paukahtavan kiinni ja sitten oli kaikki hiljaa.\n\nHermostuminen ja pelko, joka oli hänet vallannut, synnytti hänessä\ntuon epävarman levottomuuden pankin suhteen, minkä tärkeä tehtävä\nluonnollisesti aikaansaa. Pankki oli hyvin vartioittu, ja hän nousi\nmennäkseen luotettavien miesten puheille, jotka olivat vartioina, kun\nhänen ovensa äkkiä avattiin ja sisään syöksyi kaksi olentoa, joita\nnähdessään hän peräytyi tyrmistyneenä.\n\nLucy ja hänen isänsä! Lucy kädet ojennettuina häntä kohti, tuo vanha,\nvakava ilme kasvoilla niin voimakkaana ja ilmeisenä, että näytti kuin\nolisi se varta vasten painettu hänen kasvoilleen antamaan voimaa ja\ntarmoa tälle ainoalle tapahtumalle hänen elämässään.\n\n\"Mitä nyt?\" huusi herra Lorry hengästyneenä ja hämillään. \"Mikä on\nhätänä? Lucy! Manette! Mitä on tapahtunut? Mikä tuo teidät tänne?\nMitä on tekeillä?\"\n\nKatse häneen kiinnitettynä, kalpeana ja suunniltaan, huohotti Lucy\nhänen sylissään rukoillen: \"Oi, rakas ystäväni! Mieheni!\"\n\n\"Miehenne, Lucy?\"\n\n\"Charles.\"\n\n\"Mikä Charlesin on?\"\n\n\"Hän on täällä.\"\n\n\"Täällä Pariisissa?\"\n\n\"Hän on ollut täällä joitakin päiviä -- kolme neljä -- en tiedä\nkuinka monta -- en saata koota ajatuksiani. Jalomielisessä aikeessa\nlähti hän matkaan meidän tietämättä. Hän otettiin kiinni kaupungin\nportilla ja pantiin vankeuteen.\"\n\nVanha mies ei voinut pidättää huudahdusta. Melkein samassa soi suuren\nportin kello uudestaan ja äänekäs melu, askelia ja ääniä tunkeusi\npihalle.\n\n\"Mikä melu se on?\" kysyi tohtori, kääntyen ikkunaa kohti.\n\n\"Älkää katsoko ulos!\" huudahti herra Lorry. \"Älkää katsoko ulos!\nManette, jos elämänne on teille rakas, älkää kajotko säleuutimiin!\"\n\nTohtori kääntyi, käsi ikkunanhakasella ja sanoi kylmällä, uljaalla\nhymyllä:\n\n\"Rakas ystäväni, tässä kaupungissa on henkeni kuin lumottu. Olen\nollut vankina Bastiljissa. Ei sitä isänmaanystävää -- Pariisissa,\nRanskassa -- joka kuultuaan olleeni vankina Bastiljissa koskisi\nminua toisissa aikeissa kuin peittääkseen minut syleilyihinsä tai\nkantaakseen minut riemukulussa. Entiset kärsimykseni ovat antaneet\nminulle voiman tunkeutua kaupunginportista sisään ja ovat hankkineet\nmeille tietoja Charlesista ja tuoneet meidät tänne. Tiesin että näin\nkävisi, tiesin että saattaisin auttaa Charlesia kaikista vaaroista ja\nsen sanoin Lucylle. -- Mitä rehakkaa tämä on?\" Hän pani taas kätensä\nikkunanhakaselle.\n\n\"Älkää katsoko ulos\", huusi herra Lorry aivan epätoivoissaan.\n\"Ei, Lucy, rakkaani, älkää te myöskään!\" Hän pani kätensä hänen\nvyötäisilleen ja piteli häntä. \"Älkää niin säikähtykö, kultaseni.\nVannon pyhästi etten tiennyt Charlesin joutuneen onnettomuuteen,\nei minulla ollut edes aavistusta että hän oli tässä onnettomassa\nkaupungissa. Missä vankilassa hän istuu?\"\n\n\"La Forcessa.\"\n\n\"La Forcessa! Lucy, lapseni jos te koskaan elämässänne olette\nollut uljas ja rohkea -- ja te olette aina ollut kumpaakin -- niin\ntyyntykää ja tehkää juuri niinkuin minä pyydän, sillä siitä riippuu\nenemmän kuin voitte ajatella tai minä voin sanoa. Te ette saata\ntoimittaa mitään tänä iltana, te ehkä ette pääsekkään täältä. Sanon\ntämän siksi että nyt tulen Charlesin vuoksi pyytämään teiltä jotain\nhyvin vaikeata. Teidän täytyy paikalla olla tottelevainen, tyyni ja\nhiljainen. Teidän täytyy sallia minun viedä teidät tänne takimmaiseen\nhuoneeseen. Teidän täytyy jättää minut ja isänne yksin pariksi\nminuutiksi ja niin totta kuin elämää ja kuolemaa on maailmassa, ette\nsaa vitkastella.\"\n\n\"Minä tottelen. Näen kasvoistanne etten voi toisin tehdä. Tiedänhän\nminä, että olette uskollinen.\"\n\nVanhus suuteli häntä, ja vei hänet kiireesti omaan huoneeseensa\nja väänsi oven lukkoon. Sitten kiiruhti hän takasin tohtorin luo,\naukasi ikkunan ja osittain säleuutimet ja laskien kätensä tohtorin\nkäsivarrelle katseli hänen kanssaan ulos pihalle.\n\nHän näki pihalla joukkokunnan miehiä ja naisia, ei kumminkaan pihan\ntäydeltä, kenties neljäkymmentä tai viisikymmentä. Taloa vartioiva\nmiehistö oli päästänyt heidät pihalle portista ja he olivat\nrynnänneet työhön tahkokivelle. Se oli nähtävästi siinä heidän\ntarpeekseen, paikka kun oli sopiva ja syrjäinen.\n\nMutta mikä hirvittävä työ, mitkä hirvittävät työntekijät!\n\nTahkokivessä oli kaksi kampea ja sitä väänsi hurjasti kaksi miestä,\njoiden kasvot, hiusten liehuessa työn ponnistuksista, olivat\njulmemmat ja kammottavammat kuin verenhimoisimman villi-ihmisen\nraakamaisimmassa muodossaan. He olivat varustaneet itseään\ntekosilmäkulmilla ja tekoviiksillä ja heidän iljettävät kasvonsa\nolivat veressä ja hiessä, vääntyneet karjunnasta sekä eläimellisestä\nkiihkosta ja unettomuudesta. Näitten raakalaisten vääntäessä\nvääntämistään tupsahtivat heidän takkuiset hapsensa milloin silmille,\nmilloin niskaan. Jotkut naisista kohottivat viinipulloja heidän\nsuulleen heidän juotavakseen, ja koko ilman heidän ympärillään\nnäytti tihkuva veri, läikkyvä viini ja kivestä purskuvat säkenöivät\nkipunat muodostavan hyytyneeksi vereksi ja tuleksi. Silmä ei\nsaattanut keksiä tässä joukossa ainoatakaan olentoa, jossa ei\nveritahroja olisi näkynyt. Alastomina vyötäisiin asti, koko ruumis\nverellä räiskytettynä, tuuppivat miehet toisiaan päästäkseen\nlähelle tahkoa; miehiä kaikennäköisissä verisissä risoissa, miehiä\npirullisesti koristettuina pitsi-, silkki- ja nauhasaaliilla ja\nnämät kaikki naiskorut veressä. Kirveet, veitset, painetit, miekat,\nkaikki teroitettava oli verestä punanen. Jotkut rikki hakatuista\nmiekoista olivat sidotut kantajiensa ranteisiin liinarievuilla tai\nvaatteenpalasilla, jos jonkinlaisilla siteillä, mutta kaikki oli\nsaman tumman värin tahraama. Ja kun näitten aseitten mielettömät\nkantajat riuhtasivat ne pois säkenöivistä kipunoista ja törmäsivät\nulos kaduille, hohti sama punanen väri heidän hurjissa silmissään --\nsilmissä, joita jokainen katsoja, joka ei vielä ollut raaistunut,\nolisi tahtonut kivetyttää hyvästi tähdätyllä pyssyllä vaikkapa olisi\nkaksikymmentä vuotta elämästään menettänyt.\n\nKaikki tämä oli hetken työtä. Se oli kuin hukkuvan miehen, tai\nkuin jonkun muun suuressa vaarassa olevan ihmisolennon näkö. He\nvetäytyivät takasin ikkunasta ja tohtori silmäili kysyvästi ystävänsä\ntuhkanharmaisiin kasvoihin.\n\n\"He aikovat murhata vankeja\", kuiskasi herra Lorry, ja katseli\nsäikähtyneenä lukittua ovea. \"Jos niin on kun sanotte, jos teillä\ntosiaankin on se voima, jonka luulette itsellänne olevan -- jonka\nminäkin luulen teillä olevan -- niin ilmottakaa itsenne näille\npiruille, ja antakaa heidän viedä teidät la Forceen. Ehkäpä se jo on\nliian myöhäistä, sitä en tiedä, mutta älkää viivytelkö minuuttiakaan\nenää.\"\n\nTohtori Manette puristi hänen kättään, kiiruhti avopäin huoneesta ja\noli jo alhaalla pihalla herra Lorryn jälleen astuessa ikkunan luo.\n\nHänen lainehtiva, valkonen tukkansa, hänen omituiset kasvonsa,\nja se suuri itseluottamus jolla hän pyyhkäsi aseet syrjään kuin\nveden, voitti heti kaikkein tahkovien sydämet. Kotvasen aikaa oli\näänettömyyttä, sitten tungosta ja hälinää ja hänen kuultiin puhuvan\njotakin, mistä ei voitu saada selvää. Ja sitten herra Lorry näki\nhänet kaikkein ympäröimänä ja keskellä kahdenkymmenen miehen ryhmää,\njotka astuivat olatusten kantaen hänet ulos huutojen kaikuessa: --\n\"Eläköön Bastiljin vanki! Apua Bastiljin vangin sukulaiselle la\nForcessa! Tilaa Bastiljin vangille! Pelastakaa vanki Evrémonde la\nForcessa!\" ja tuhat samantapaista huutoa.\n\nHerra Lorry sulki säleuutimet taas sykkivällä sydämellä, sulki\nikkunan ja veti uutimet eteen, kiirehti Lucyn luo ja kertoi hänelle,\nettä kansa kannatti hänen isäänsä ja että hän oli mennyt hakemaan\nhänen miestään. Hän tapasi hänen lapsensa ja neiti Prossin siellä,\nmutta hänen mieleensä ei juolahtanut ihmetellä heidän sielläoloaan,\nennenkuin vasta jälestäpäin, istuessaan heitä katselemassa yön\nhiljaisuudessa.\n\nLucy oli vaipunut horroksiin laattialle hänen jalkainsa juureen,\npitäen hänen kättään omassaan. Neiti Pross oli asettanut lapsen\nherra Lorryn vuoteelle ja hänen päänsä oli vähitellen vaipunut\ntyynylle kauniin suosikkinsa viereen. Oi, sitä pitkää, pitkää yötä,\nvaimoraukan tuskaisena valittaessa! Oi, sitä pitkää, pitkää yötä, kun\nisä ei palannut, eikä mitään viestiä kuulunut.\n\nKaksi kertaa kuului ison portin kello soivan pimeydessä ja kansaa\ntulvasi taas sisään, ja tahkokivi pyöri ja säkenöi.\n\n\"Mitä se on?\" huusi Lucy peljästyneenä.\n\n\"Hiljaa! Sotilaat tahkovat miekkojaan täällä\", sanoi herra Lorry.\n\"Tämä talo on nyt kansallisomaisuutta ja käytetään asehuoneena,\nlemmittyni.\"\n\nVielä kaksi kertaa, mutta viimeisellä kerralla kävi työ heikosti ja\nepätasaisesti. Vähän aikaa sen jälkeen alkoi päivä koittaa, ja herra\nLorry vapautui lempeästi hänen kädestään ja katsoi varovaisesti\nulos jälleen. Eräs mies, joka oli niin veren tahraama, että olisi\nsaattanut olla pahoin haavoitettu sotamies, joka tuli tietoihinsa\ntaistelutantereella, nousi maasta tahkokiven vierestä ja katseli\nympärilleen tylsällä silmäyksellä. Pian tämä uupunut murhaaja keksi\nhämärässä valossa Monseigneurin ajopelit. Hän horjui komeitten\nvaunujen luo, kömpi sisään ovesta, ja sulkeutui sinne lepäämään sen\nupeilla tyynyillä.\n\nSuuri tahkokivi maa oli pyörinyt ympäri, herra Lorryn jälleen\nkatsellessa ulos, ja päivä paistoi punasena pihalle. Mutta pienempi\ntahkokivi seisoi siinä tyynessä aamuilmassa yksin, ja siinä näkyi\npunaa, joka ei ollut auringosta lähtenyttä, ja jota ei aurinko\nkoskaan ollut pois paahtava.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nVarjo.\n\n\nPankkiajan alkaessa alkoi herra Lorrylle, tunnollisena asiamiehenä\nselvitä ettei hänellä ollut oikeutta saattaa Tellsonin pankkia\nvaaranalaiseksi, suojelemalla vangitun emigrantin vaimoa pankin katon\nalla. Oman omaisuutensa, turvallisuutensa ja elämänsä olisi hän\nuskaltanut Lucyn ja hänen lapsensa puolesta hetkeäkään epäilemättä,\nmutta nämät hänen vastattavikseen uskotut kalliit tavarat eivät\nolleet hänen omiansa, ja tämän suhteen oli hän ankara asiamies.\n\nAlussa kääntyivät hänen ajatuksensa Defargeen, ja hän ajatteli\nottaa selkoa viinituvasta ja neuvotella sen omistajan kanssa\nvarmimmasta turvapaikasta tässä kaupungin hämmennystilassa. Mutta\nseuraavassa tuokiossa hylkäsi hän tämän suunnitelman, asuihan\nDefarge raivokkaammassa kaupunginosassa, hän oli epäilemättä\nvaikutusvaltainen henkilö siellä ja otti tuntuvasti osaa sen\nvaarallisiin tehtäviin.\n\nPäivällisaika tuli mutta tohtori ei palannut ja kun pieninkin\nviivytys oli pankille vaaraksi, neuvotteli herra Lorry Lucyn kanssa.\nLucy sanoi että hänen isänsä oli aikonut vuokrata huoneiston lyhyeksi\najaksi tässä kortteerissa lähellä pankkia. Koska tätä vastaan ei\nollut mitään muistuttamista ja koska herra Lorry arvasi että, jos\nkohta Charlesin hyvin kävisikin ja hän vapautettaisiin, ei hän\nkumminkaan saattaisi toivoa päästä kaupungista lähtemään, meni herra\nLorry kaupungille etsimään sellaista asuntoa, ja löysikin sopivan\nkaukaisella syrjäkadulla, missä korkeitten synkkien talojen suljetut\nikkunat kertoivat hyljätyistä kodeista.\n\nTähän huoneistoon hän heti muutti Lucyn lapsineen ynnä neiti Prossin,\nlohduttaen heitä niin hyvin kuin taisi, antoipa heille enemmänkin\nlohdutusta kuin mitä itsellään oli. Hän jätti Jerryn heidän luokseen.\nKelpasihan hän ainakin sulkemaan tietä ovessa ja hänen päänsä kärsi\nmelkoisen monta naputusta. Sitten herra Lorry palasi omiin toimiinsa.\nLevottomana ja allapäin ryhtyi hän niihin ja hitaasti ja raskaasti\nkului hänen päivänsä.\n\nSe kului kumminkin loppuun kuluttaen hänenkin kunnes pankki\nsuljettiin. Hän oli jälleen yksin huoneessaan kuten edellisenä\niltana, miettien mitä nyt olisi tehtävä, kun hän kuuli askelia\nportailla. Kotvasen kuluttua seisoi hänen edessään mies, joka\nterävästi häntä katsellen, mainitsi häntä nimeltä.\n\n\"Palvelijanne\", sanoi herra Lorry. \"Tunnetteko minut.\"\n\nHän oli vankka, tummakiharainen mies, neljänkymmenen ja\nviidenkymmenen välillä. Vastaamatta toisti hän samalla äänellä:\n\n\"Tunnetteko minut?\"\n\n\"Olen jossain teidät nähnyt.\"\n\n\"Ehkäpä viinituvassani.\"\n\nKiihkeänä ja liikutettuna sanoi herra Lorry:\n\n\"Te tulette tohtori Manetten luota?\"\n\n\"Niin, tulen tohtori Manetten luota.\"\n\n\"Ja mitä hän sanoo? Mitä hän lähettää minulle?\"\n\nDefarge pisti hänen levottomaan käteensä kirjelipun. Siihen oli\nkirjoitettu tohtorin käsialalla:\n\n    \"Charles on pelastettu, mutta en saata vielä huoletta jättää tätä\n    paikkaa. Olen saanut aikaan sen verran että tämä sanantuoja saa\n    jättää lyhyen kirjeen Charlesilta hänen vaimolleen. Antakaa hänen\n    tavata Charlesin vaimoa.\"\n\nSe oli kirjoitettu la Forcessa tunti takaperin.\n\n\"Tahdotteko seurata minua hänen vaimonsa asuntoon\", sanoi herra Lorry\nilosena ja keventyneellä mielellä luettuaan tämän kirjeen ääneen.\n\n\"Tahdon\", vastasi Defarge.\n\nTuskin huomaten miten omituisen umpimielisesti ja koneellisesti\nDefarge puhui, pani herra Lorry hatun päähänsä ja he menivät alas\npihalle. Siellä tapasivat he kaksi naista, joista toinen kutoi.\n\n\"Arvattavasti Rouva Defarge\", sanoi herra Lorry, joka muisti hänet\nmelkein samassa asennossa erotessaan hänestä noin seitsemäntoista\nvuotta takaperin.\n\n\"Niin on\", vastasi hänen miehensä.\n\n\"Seuraako rouva meitä?\" kysyi herra Lorry, nähdessään, että hän lähti\nliikkeelle heidän kanssaan.\n\n\"Seuraa, että hän tuntisi kasvot ja henkilöt. Se on heidän omaksi\nturvallisuudekseen.\"\n\nHerra Lorry, jota Defargen käytös alkoi hämmästyttää, katseli\nepäillen häntä ja kävi edeltä. Molemmat naiset seurasivat, toinen oli\nKosto.\n\nHe kulkivat niin pian kuin pääsivät katuja ja nousivat ylös portaita\nuuteen asuntoon. Jerry aukaisi heille oven ja he tapasivat Lucyn\nyksin itkemässä. Hän joutui haltioihinsa niistä uutisista, joita\nherra Lorry kertoi hänen miehestään, ja tarttui käteen joka jätti\nhänen kirjeensä -- aavistamatta mitä se oli harjoittanut hänen\nmiehensä läheisyydessä sinä yönä ja mitä se ehkä olisi hänellekin\ntehnyt ellei sattumus olisi tullut väliin.\n\n    \"Rakkahin. -- Rohkeutta. Olen hyvissä voimissa ja isälläsi on\n    vaikutusvaltaa ympäristööni. Sinä et voi vastata tähän. Suutele\n    lastamme puolestani.\"\n\nSiinä koko kirjeen sisällys. Se sisälsi kuitenkin niin paljon\nhänelle, joka sen vastaanotti, että hän kääntyi Defargen luota hänen\nvaimonsa puoleen ja suuteli kutovaa kättä. Se oli tulinen, hellä,\nkiitollinen, naisellinen teko, mutta käsi ei siihen vastannut, se\nvaipui alas kylmänä ja raskaana, ja tarttui jälleen kutimeensa.\n\nTässä kosketuksessa oli jotain, joka vaikutti jäähdyttävästi Lucyyn.\nHän pysähtyi käsi pystyssä juuri kun hän oli pistämäisillään\nkirjelipun poveensa ja katseli kauhistuneena rouva Defargea. Tämä\nvastasi Lucyn kohotettuihin silmäkulmiin ja rypistettyyn otsaan\nkylmällä, väliäpitämättömällä katseella.\n\n\"Lemmittyni\", sanoi herra Lorry selvitellen, \"kadulla tapahtuu\nusein meteleitä ja vaikka ei olekkaan luultavaa että saatte niistä\nikävyyksiä, haluaa rouva Defarge nähdä niitä henkilöitä joita hänellä\non valta suojella sellaisissa tapauksissa, tunteakseen heidät --\nja voidakseen todistaa keitä he ovat. Luulen\", sanoi herra Lorry,\njoka rauhoittavista sanoistaan huolimatta oli epävakaa, sillä näiden\nkolmen jäykkä käytös teki häneen yhä vahvemman vaikutuksen, \"että\nesitän asian oikeassa valossa, kansalainen Defarge?\"\n\nDefarge silmäili synkästi vaimoaan, eikä antanut muuta vastausta kuin\nmurisevan äänähdyksen, joka merkitsi myöntymistä.\n\n\"Lienee parasta, Lucy\", sanoi herra Lorry, joka lepyttääkseen heitä\nteki kaikki voitavansa ääneen ja käytökseen nähden, \"että tuotte\ntänne lapsikullan ja hyvän neiti Prossin. Meidän kunnon neiti\nProssimme, Defarge, on englantilainen rouvasihminen, eikä taida\nranskaa.\"\n\nKysymyksessä oleva rouvasihminen, jonka pinttynyttä vakuutusta, että\nhän oli parempi kuin mikä ulkomaalainen tahansa ei edes hätä eikä\nvaarakaan voinut järkyttää, ilmaantui käsivarret ristissä ja sanoi\nKostolle, johonka hänen silmänsä ensin kiintyivät englannin kielellä:\n\"Senkin julkea ihminen, kuinka jaksatte!\" Myöskin rouva Defargelle\nomisti hän brittiläisen yskän, muttei kumpanenkaan hänestä paljon\npiitannut.\n\n\"Onko tämä hänen lapsensa?\" sanoi rouva Defarge, keskeyttäen työtään\nensi kerran, ja osottaen pikku Lucyä sukkapuikollaan kuin olisi se\nollut kohtalon sormi.\n\n\"On, rouvani\", vastasi herra Lorry, \"tämä on vankiraukkamme lemmikki\nja ainoa lapsi.\"\n\nVarjo, joka seurasi rouva Defargea ja hänen seuraansa, tuntui niin\nuhkaavana ja pimeänä lankeavan lapsen yli että äiti vaistomaisesti\npolvistui hänen viereensä laattialle ja painoi hänet rintaansa vasten.\n\n\"Jo piisaa, mieheni\", sanoi rouva Defarge. \"Olen nähnyt heidät.\nMenkäämme.\"\n\nMutta tässä hillityssä puhetavassa oli siksi paljon uhkaa -- ei\nselvästi esiintyvää vaan hämärää ja pidätettyä -- että se teki Lucyn\nlevottomaksi, hän laski rukoillen kätensä rouva Defargen hameelle ja\nsanoi:\n\n\"Tahdottehan olla hyvä miesraukkaani kohtaan. Ettehän saata hänelle\nvahinkoa? Autattehan minua häntä tapaamaan jos voitte?\"\n\n\"Teidän miehenne ei nyt kuulu minuun\", vastasi rouva Defarge,\nkatsellen häneen järkähtämättömällä tyyneydellä. \"Teidän isänne\ntyttären vuoksi minä tulin tänne.\"\n\n\"Olkaa sitten minun tähteni laupias miestäni kohtaan! Lapseni tähden!\nHän ristii kätensä ja pyytää teidän olemaan laupias! Me pelkäämme\nenemmän teitä kuin noita toisia.\"\n\nRouva Defarge ymmärsi tämän kohteliaisuudeksi ja katsoi mieheensä.\nDefarge, joka levottomasti oli pureskellut peukalonsa kynttä häneen\nkatsellen, kävi ankaramman näköiseksi.\n\n\"Mitä miehenne sanoo tuossa pienessä kirjeessä?\" kysyi rouva\nDefarge, tuikeasti hymyillen. \"Vaikutusvaltaa? Hän puhuu jotain\nvaikutusvallasta?\"\n\n\"Että isälläni on suuri vaikutusvalta ympäristöönsä\", sanoi Lucy\nkiireesti, ottaen paperin povestaan mutta hänen levottomat silmänsä\nkiintyivät kysyjään, eikä kirjeeseen.\n\n\"Silloin se varmaankin hänet vapauttaa!\" sanoi rouva Defarge. \"Ja\nvapauttakoon vaan.\"\n\n\"Vaimona ja äitinä\", puhkesi Lucy hartaasti sanomaan, \"vannotan\nminä teitä säälimään minua, ja rukoilen ettette käyttäisi valtaanne\nviatonta miestäni vastaan vaan hänen hyväkseen. Oi sisar, ajatelkaa\nminua. Vaimona ja äitinä minä rukoilen!\"\n\nRouva Defarge silmäili rukoilevaa yhtä kylmästi kuin taannoin ja\nsanoi kääntyen ystävänsä Koston puoleen:\n\n\"Onko niihin vaimoihin ja äiteihin, joita me olemme tottuneet\nnäkemään, ollessamme tämän lapsen iässä ja nuoremmatkin, pantu\nmitään huomiota? Emmekö kylläksi usein ole nähneet heidän miehiään\nja isiään heitettävän vankilaan ja erotettavan heistä. Koko ikämme\nolemme nähneet sisariemme kärsivän, heidän ja lapsiensa, köyhyyttä,\nalastomuutta, nälkää, janoa, sairautta, kurjuutta, sortoa ja\nkaikennäköistä kurjuutta?\"\n\n\"Emme ole muuta nähneet\", vastasi Kosto.\n\n\"Olemme kärsineet sitä kauvan\", sanoi rouva Defarge kääntäen silmänsä\njälleen Lucyn puoleen. \"Tuomitkaa itse, onko luultavaa, että yhden\nvaimon ja äidin levottomuus vaikuttaa meihin paljon nyt?\"\n\nHän ryhtyi kutimeensa ja meni ulos. Kosto seurasi häntä. Defarge meni\nviimeiseksi, sulkien oven.\n\n\"Rohkeutta, rakas Lucy\", sanoi herra Lorry, nostaen hänet pystyyn.\n\"Rohkeutta, rohkeutta! Tähän asti on kaikki käynyt meille hyvin --\npaljon, paljon paremmin kuin viime aikoina monelle ihmisparalle.\nPiristykää ja olkaa kiitollinen.\"\n\n\"En tahdo olla kiittämätön, mutta tämä kamala nainen tuntuu heittävän\nvarjon yli kaikkien toiveitten.\"\n\n\"Kas niin, kas niin!\" sanoi herra Lorry, \"mikä alakuloisuus nyt on\nhiipinyt pieneen uljaaseen sydämeenne? Varjo! Mutta sillä ei ole\nruumista, Lucy.\"\n\nMutta Defargen pariskunnan varjo pimensi häntä kaikesta huolimatta,\nja hänen sielunsa sisimmässä se häntä suuresti vaivasi.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nTyven myrskyssä.\n\n\nTohtori Manette ei palannut ennenkuin neljännen päivän aamuna. Tämän\nkamalan ajan tapahtumia salattiin niin paljon kuin mahdollista\nLucyltä. Vasta monta aikaa jälestäpäin kun hän oli kaukana Ranskasta,\nsai hän tietää että tuhat yksisataa turvatonta vankia kumpaakin\nsukupuolta ja kaikenikäisiä oli joutunut roistoväen uhriksi, että\nneljä päivää ja neljä yötä oli tämän ilkityön pimentämää ja että\nilma hänen ympärillään oli verilöylyn saastuttamaa. Hän tiesi vain,\nettä hyökkäys oli tehty vankiloita vastaan, että kaikki valtiolliset\nvangit olivat olleet vaarassa ja että kansanjoukko oli laahannut\nmuutamia ulos ja murhannut ne.\n\nHerra Lorrylle tohtori kertoi vaitiolon lupauksella, että\nkansanjoukko oli kulettanut hänet la Forcen vankilaan läpi veristen\nnäytelmäin. Että hän vankilassa oli tavannut itsensävalinneen\ntuomioistuimen, jonka eteen vangit yksitellen tuotiin ja joka\nne nopeasti määräsi joko telotettaviksi, vapaiksi tai (joskus)\nvietäviksi takasin koppiin. Että hän vietiin tämän tuomioistuimen\neteen, ja ilmotti sille nimensä ja ammattinsa ja sanoi istuneensa\nkahdeksantoista vuotta vangittuna Bastiljissa tutkinnotta ja\ntuomiotta, että yksi tuomioistuimen jäsenistä oli noussut\nvahvistamaan hänen puheensa todeksi ja että se oli Defarge.\n\nEttä hän sen jälkeen oli pöydällä olevista luetteloista saanut\nvarmuutta siitä, että hänen vävynsä oli elävien vankien joukossa ja\nettä hän oli pyytänyt kiihkeästi tuomioistuimelta -- jonka jäsenet\nolivat toiset nukuksissa, toiset valveilla, toiset murhattujen\nveressä, toiset puhtaita, toiset selviä, toiset ei -- hänen elämätään\nja vapauttaan. Että ensimmäisten innostuneitten riemuhuutojen aikana,\njoilla häntä tervehdittiin kumotun hallituksen etevänä uhrina,\nsuostuttiin kutsumaan Charles Darnay laittoman tuomioistuimen eteen\nkuulusteltavaksi. Että hän oli jo melkein saamaisillaan vapauden, kun\nhänelle edullinen mieliala sai odottamattoman käänteen (tohtorille\nkäsittämättömästä syystä) joka antoi aihetta salaiseen neuvotteluun.\nEttä puheenjohtaja sitten oli ilmottanut tohtori Manettelle että\nvangin yhä oli jääminen vankeuteen mutta että tohtorin tähden häntä\nsuojellaan kaikelta väkivallalta. Että vanki heti sen jälkeen annetun\nmerkin jälkeen vietiin takasin vankilan sisimpään, mutta että\ntohtori silloin niin hartaasti pyysi saada jäädä sinne tullakseen\nvakuutetuksi ettei hänen vävyään ilkeydestä tai erehdyksestä\njätettäisi kansanjoukoille, joiden murhanhaluinen rääkynä portin\nulkopuolella usein oli hämmentänyt neuvotteluja, että tähän oli\nmyönnytty ja hän oli jäänyt tähän verisaunaan kunnes vaara oli ohi.\n\nNäkyjä, joita hänen oli täytynyt siellä nähdä, ottamatta lukuun\nlyhyitä ruoka- ja lepoaikoja, ei hänen käynyt kertominen.\nPelastuneitten vankien hurja ilo oli häntä tuskin enemmän\nhämmästyttänyt kuin mieletön julmuus niitä kohtaan, joita\nraastettiin kappaleiksi. Siellä oli muuan vanki, sanoi hän, joka\noli vapautettu ja tuotu ulos kadulle, vaan jonka yksi noista\nhurjastelijoista erehdyksestä oli keihäällä lävistänyt, juuri\nkun hän tuli ulos. Tohtori oli pyynnöstä mennyt samasta portista\nhänen luokseen sitoakseen hänen haavansa, ja tavannut hänet erään\nsamaritaaniseurueen hoidossa, joka istui omien uhriensa ruumiitten\npäällä.\n\nKokonaan ilman johdonmukaisuutta, mikä oli yhtä kuulumatonta kuin\nkaikki tämän yön kauhistuttavat näyt, olivat he auttaneet lääkäriä ja\nhoitaneet haavoitettua mitä hellimmällä huolella -- tehneet paarit\nhänelle ja kantaneet hänet varovasti pois sieltä -- sitten taas\nottaneet aseensa ja törmänneet niin kamaliin veritöihin, että tohtori\noli peittänyt silmänsä käsillään ja pyörtynyt.\n\nTätä kuunnellessaan ja katsellessaan jo seitsemälläkymmenellä olevaa\nystävätään heräsi herra Lorryssa pelko siitä, että nuo kauheat\nkokemukset herättäisivät uuteen eloon tuon vanhan vaaran. Mutta hän\nei ollut koskaan nähnyt ystäväänsä sen kaltaisena kuin hän nyt oli,\nhän ei ollut koskaan tiennyt, että hänessä löytyi sitä lujuutta,\njota hän nyt osotti. Ensi kertaa tunsi tohtori nyt, että hänen\nkärsimyksensä olivat antaneet hänelle voimaa ja valtaa. Ensi kertaa\ntunsi hän, että hän tässä hivuttavassa tulessa vähitellen oli takonut\nsen raudan, joka saattoi murtaa vankilan oven hänen vävylleen ja\nvapauttaa hänet. \"Kaikki tähtäsi hyvään loppuun, ystäväni, se ei\nollut yksinomaan hävitystä ja turmiota. Niinkuin rakastettu lapseni\nauttoi minua löytämään itseni jälleen, olen minä nyt auttava häntä\nsaamaan takasin kalleimman osan itsestään, Jumalan avulla olen minä\nsen tekevä!\" Niin puhui tohtori Manette. Ja kun Jarvis Lorry näki nuo\nhehkuvat silmät, päättäväiset kasvot, rauhallisen, voimakkaan katseen\nja ryhdin sillä miehellä, jonka elämä oli hänestä monta vuotta\ntuntunut seisovan hiljaa kuin kello, ja sitten taas pantu käymään\nuudella voimalla, silloin uskoi hän häneen. Suuremmatkin vaikeudet\nkuin mitä tohtorilla nyt oli voitettavina, olisivat väistyneet\nhänen sitkeän tarmonsa tieltä. Pysyen lääkärin ammatissa, jonka\ntehtävä koski kaikkia ihmisluokkia, vankeja ja vapaita, rikkaita ja\nköyhiä, pahoja sekä hyviä, käytti hän mieskohtaista vaikutustaan\nniin viisaasti, että hän pian tuli ylilääkäriksi kolmeen vankilaan,\nniitten joukossa La Forceen. Hän saattoi nyt vakuuttaa Lucylle, ettei\nhänen miehensä enää ollut teljetty yksinäisyyteen, vaan että hän sai\nyhtyä muitten vankien seuraan; hän näki hänen miestään joka viikko ja\ntoi helliä terveisiä hänelle hänen miehensä omilta huulilta; joskus\nlähetti Darnay Lucylle kirjeen, (ei kuitenkaan koskaan tohtorin\nvälityksellä) mutta Lucy ei saanut kirjoittaa hänelle, sillä niihin\nmoniin järjettömiin epäluuloihin, jotka koskivat salaliittoja\nvankiloissa, kuului myös se järjettömin, niihin emigrantteihin\nkohdistuva epäluulo, joitten tiedettiin saavuttaneen ystäviä ja\npysyviä suhteita ulkomailla.\n\nTämä tohtorin uusi elämä oli epäilemättä huolia tuottava, mutta\nteräväjärkinen herra Lorry näki, että siitä kasvoi pystyssä pitävää\nylpeyttä. Tässä ylpeydessä ei ollut mitään rumaa, se oli luonnollinen\nja arvokas, mutta hän tarkkasi sitä erityisenä omituisuutena. Tohtori\ntiesi, että hänen tyttärensä ja ystävänsä tähän asti aina olivat\nyhdistäneet hänen vankila-aikansa kärsimyksiin, kieltäymyksiin ja\nheikkouteen. Nyt, kun tämä oli muuttunut ja hän itse oli näitten\nvanhojen koettelemusten kautta näyttänyt saavuttaneen voimia, joista\nhe molemmat toivoivat Charlesin lopullista pelastusta ja vapautusta,\ninnostui hän niin tästä muutoksesta, että asettui johtavaksi\nhenkilöksi ja vaati että he heikompina luottaisivat ja turvaisivat\nhäneen, vahvempaan. Entinen suhde Lucyn ja hänen välillään oli\nmuuttunut, niinkuin vain hartain kiitollisuus ja hellyys taisi\nsen muuttaa, sillä tohtorin ylpeys oli vain siinä että hän tiesi\npalvelevansa Lucyä, joka oli niin paljon tehnyt hänen puolestaan.\n\"Omituista nähdä\", mietti tuo rakastettava ja ovela herra Lorry,\n\"mutta perin luonnollista ja oikein, ota sinä vaan johto, rakas\nystäväni ja pidä se, se ei saattaisi olla paremmissa käsissä.\"\n\nMutta vaikka tohtori yhä koetti eikä koskaan herennyt koettamasta\nhankkia Charles Darnaylle vapautta tai ainakin pääsyä tuomioistuimen\neteen, oli ajan virta hänelle liian vuolas ja vahva. Uusi ajanlasku\nalkoi, kuningas tutkittiin, tuomittiin ja mestattiin; vapauden,\nyhdenvertaisuuden, veljeyden tai kuoleman tasavalta julisti\nvoittavansa tai kuolevansa, vaikkakin koko aseellinen maailma\nnousisi sitä vastaan; musta lippu liehui yötä päivää Notre-Damen\nsuurissa torneissa. Kolmesataa tuhatta miestä, joita kehotettiin\nnousemaan maan tyranneja vastaan, nousi kaikilta eri haaroilta\nRanskassa, ikäänkuin olisi lohikäärmeen hampaita täysin kourin\nkylvetty ja ikäänkuin ne olisivat kantaneet yhtä runsasta satoa\nkukkuloilla ja tasangoilla, kallioilla, somerikossa ja mullassa,\netelän kirkkaan taivaan alla ja sumeassa pohjolassa, kedoilla ja\nmetsissä, viinitarhoissa ja öljypuunmetsiköissä, ruohokentillä ja\nsänkipelloilla, leveitten virtojen hedelmällisillä rannoilla ja\nmerenrannikon hiekassa. Mitä olisivat yksityisen ihmisen huolet ja\nponnistukset mahtaneet vedenpaisumista vastaan vapauden ensimmäisenä\nvuonna -- vedenpaisumista, joka kohosi alhaalta päin, eikä kohissut\nylhäältä, ja jonka aikana taivaan ikkunat olivat kiinni eivätkä auki.\n\nSiinä ei ollut pysähdystä, ei sääliä, ei rauhaa, ei minkään armeliaan\nlevon väliaikaa, ei ajanlaskua. Vaikka päivät ja yöt kiersivät\nyhtä säännöllisesti kuin ajan nuoruudessa, jolloin ehtoosta ja\naamusta tuli ensimmäinen päivä, ei mitään muuta ajanlaskua löytynyt.\nRaivoavassa kuumeessaan ei kansa kyennyt siitä enää lukua pitämään.\nVäliin keskeytti pyöveli luonnottoman hiljaisuuden mihin koko\nkaupunki oli vajonnut, näyttämällä väkijoukolle kuninkaan pään --\nväliin, miltei samassa henkäyksessä, hänen ihanan puolisonsa pään,\njoka kahdeksan pitkää kuukautta vankeutta ja kurjuutta kärsittyään,\noli harmaantunut.\n\nMutta ristiriitaisuuden lain mukaan, joka vallitsee kaikissa\ntänlaatuisissa tapauksissa, oli aika kumminkin pitkä, kiitäessään\neteenpäin niin joutuisasti. Yksi vallankumoustuomioistuin\npääkaupungissa ja neljäkymmentä tai viisikymmentätuhatta\nvallankumouskomiteaa koko maassa; epäluulonalaisia koskeva laki,\njoka poisti kaiken turvallisuuden vapauteen ja henkeen nähden,\nluovuttaen hyviä ja viattomia ihmisiä huonojen ja rikoksellisten\nmielivallalle; vankilat täpösten täynnä ihmisiä, jotka eivät olleet\nmitään pahaa tehneet, eivätkä päässeet kuulusteltaviksi; kaikki tämä\nnäytti jo olevan pysyväistä ja tavalliseen järjestykseen kuuluvaa ja\ntuntui jo ikivanhalta tavalta vaikkei ollut montakaan viikkoa vanha.\nEnnen kaikkea, tuli muuan kamala olento niin tutuksi, kuin olisi se\nmaailman luomisesta alkaen ollut siinä kaikkein silmäiltävänä --\nterävähampainen nainen, jonka nimenä oli guillotiini.\n\nSe oli yleisenä leikinlaskun esineenä. Se oli paras keino\npäänkivistykselle, se esti varmasti hiuksien harmaantumista, se antoi\nhipiälle erityisen hienouden, se oli tarkka kansallinen partaveitsi.\nGuillotiini oli ihmiskunnan uudestasyntymisen vertauskuva. Se asetti\nristin varjoon. Sen kuvia kannettiin rinnoilla, joista ristit\nriistettiin pois ja moni joka kielsi ristin, kumarsi syvään sille ja\nuskoi sen voimaan.\n\nSe katkasi niin monta päätä, että se ynnä sen tahraama maa,\nolivat ruosteen punasia. Se irrotettiin palasiksi kuin nuoren\npirun leikkikalu ja pantiin taas kokoon kun niin tarvittiin. Se\nsaattoi kaunopuheiset vaikenemaan, musersi mahtavan, pyyhki pois\nkauniin ja hyvän maan pinnalta. Yhtenä ainoana aamuna kaappasi se\npään kahdeltakolmatta ystävältä, jotka nauttivat suurta yleistä\nkunnioitusta, yhdeltäkolmatta elossa olevalta ja yhdeltä kuolleelta\nyhtä monessa minuutissa. Sitä hoitava ylipyöveli oli perinyt\nnimensä vanhan testamentin vahvalta Simsonilta, mutta tällä aseella\nvarustettuna oli hän kaimaansa väkevämpi ja sokeampi ja nosti joka\npäivä Jumalan oman temppelin portit sijoiltaan.\n\nNäitten kauhujen ja niihin kuuluvain sikiöitten keskellä kulki\ntohtori pää pystyssä, luottaen voimaansa ja varovaisesti pysytellen\npäämaalissaan, epäilemättä milloinkaan ettei hän viimein pelastaisi\nLucyn miestä. Mutta ajan virta kiisi eteenpäin vahvana ja syvänä ja\nkuletti ajan mukanaan hurjaa vauhtia, Charles oli istunut vankeudessa\nvuoden ja kolme kuukautta, tohtorin yhä näin kulkiessa kestävänä\nja luottavaisena. Niin julmaksi ja mielettömäksi oli vallankumous\nkehittynyt tämän joulukuun aikana, että virroissa etelä-Ranskassa\nvilisi ihmisten ruumiita, joita oli yöllä väkisin upotettu ja että\nvankeja ammuttiin joukottain eteläisen talviauringon paistaessa.\nMutta vielä kulki tohtori kauhun valtakunnassa pää pystyssä. Ei\nkukaan ollut siihen aikaan paremmin tunnettu Pariisissa kuin hän,\nei kukaan ollut omituisemmassa asemassa kuin hän. Hiljaisena,\nihmisystävällisenä, tuiki tarpeellisena sairaaloissa ja vankiloissa,\nharjottaen taitoaan sekä murhaajain että uhrien kesken eli hän omaa\nelämäänsä. Bastiljin entisenä monivuotisena vankina ja omituisen\nulkomuotonsa vuoksi erosi hän kaikista toisista miehistä. Häntä\nepäiltiin yhtä vähän kuin jos hän tosiaankin olisi palautettu elämään\nkahdeksantoista vuotta sitten tai kuin olisi hän henki, joka liikkui\nkuolevaisten keskessä.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nPuunsahaaja.\n\n\nVuosi ja kolme kuukautta. Koko tämän ajan kuluessa ei Lucy koskaan\nhetkeäkään ollut varma siitä, ettei guillotiini seuraavana\naamuna katkaisisi kaulaa hänen mieheltään. Joka päivä rämisi nyt\nkuolemaantuomituilla lastattuja vankirattaita raskaasti pitkin\nkivisiä katuja. Suloiset tytöt, ihanat naiset, mustatukkaiset,\nruskeatukkaiset ja harmaapäiset, nuorukaiset, vankat miehet ja\nvanhukset, jalosukuiset ja alhaiset, kaikki olivat he punasta viiniä\nguillotiinille, kaikki vietiin saastaisten vankilain pimeistä\nkellareista päivänvaloon ja kuletettiin hänen luokseen katuja pitkin\nsammuttamaan hänen näännyttävää janoaan. Vapaus, yhdenvertaisuus,\nveljeys tai kuolema, viimemainittu helpoin antaa, oi guillotiini!\n\nJos hänen odottamaton onnettomuutensa ja ajan pyörä olisivat\nlamauttaneet tohtorin tyttären niin, että hän tylsässä epätoivossa\nolisi odottanut asian päättymistä, olisi hänen käynyt kuten\nniin monen muun. Mutta siitä hetkestä alkaen jolloin hän oli\npainanut nuorelle povelleen tuon valkosen pään Saint-Antoinen\nullakkokamarissa, oli hän ollut uskollinen velvollisuuksilleen.\nHän oli vieläkin uskollisempi koettelemusten aikana, kuten kaikki\nhiljaisesti uskolliset ja hyvät aina ovat.\n\nHeti heidän muutettuaan uuteen asuntoonsa ja isän oikein perehdyttyä\nuusiin toimiinsa järjesti hän pienen talouden yhtä sievästi kuin jos\nhänen miehensä olisi ollut kotosalla. Kaikella oli määrätty paikkansa\nja aikansa. Pikku Lucyä opetti hän yhtä säännöllisesti kuin olisivat\nkaikki olleet yhdessä englantilaisessa kodissaan. Pikku temput,\njoilla hän houkutteli itseään uskomaan, että he pian pääsisivät\nyhtymään -- pienet valmistukset hänen miehensä pikaista palausta\nvarten, hänen tuolinsa varaaminen ja hänen kirjojensa järjesteleminen\n-- nämät ja juhlallinen iltarukous erään erityisesti rakkaan vangin\npuolesta monien muiden onnettomien sielujen joukossa, jotka elivät\nvankeudessa ja kuolon varjossa -- olivat melkein ainoa huojennus\nhänen raskaalle mielelleen.\n\nUlkomuodoltaan ei hän paljon muuttunut. Yksinkertaiset surupuvun\nkaltaiset hameet, joita hän ja hänen tyttärensä käyttivät, olivat\nyhtä sievät ja somat kuin onnellisten päivien vaaleammat puvut. Hän\nkalpeni, ja vanha, jännitetty ilme hänen otsallaan kävi pysyväiseksi,\neikä enää ollut tilapäinen; muuten oli hän yhäti soma ja viehättävä.\nVäliin iltasilla isäänsä suudellessa, puhkesi hän kyyneliin, joita\nhän oli koko päivän hillinnyt. Ja silloin sanoi hän isänsä olevan\nhänen ainoan lohdutuksensa taivaan alla. Tohtori vastasi aina\npäättävästi: \"hänelle ei voi mitään tapahtua minun tietämättä, ja\nminä tiedän että voin hänet pelastaa, Lucy\".\n\nElettyään muutaman viikon tätä uutta elämätään, sanoi tohtori eräänä\niltana kotiin tullessaan:\n\n\"Rakkaani, vankilassa on korkealla ikkuna, jonka ääreen Charles\nväliin pääsee kello kolmen aikana iltapäivällä. Kun hän pääsee sen\nluo -- mikä riippuu monesta asianhaarasta -- luulee hän saattavansa\nnähdä sinut kadulla, jos sinä seisot määrätyllä paikalla, jonka\nsinulle näytän. Mutta, sinä lapsiraukkani, et saata nähdä häntä,\nja vaikka saattaisitkin, olisi perin vaarallista sinun tehdä\nminkäänlaisia merkkejä.\"\n\n\"Oi! näytä minulle se paikka isäni ja minä menen sinne joka päivä.\"\n\nSiitä hetkestä alkaen odotti hän siellä joka säällä kaksi tuntia.\nKellon lyödessä kaksi oli hän siellä ja kello neljä kääntyi hän\nkärsivällisenä kotia. Kun ilma ei ollut liian kostea eikä kylmä hänen\nlapselleen, menivät he yhdessä, muuten oli hän yksin. Mutta hän ei\nlaiminlyönyt päivääkään.\n\nSiinä odotti hän ahtaan, mutkaisen kadun pimeällä ja likaisella\nnurkalla. Puunsahaajan vaja oli ainoa rakennus siinä päässä, muuten\nkulki katua pitkin vain muuri. Kolmantena päivänä Lucyn siellä\nseistessä, puunsahaaja huomasi hänet.\n\n\"Hyvää päivää, kansalainen!\"\n\n\"Hyvää päivää, kansalainen!\"\n\nTämä puhuttelutapa oli nyt säädetty käytäntöön käskykirjassa.\nInnokkaimmat isänmaanystävät olivat noudattaneet sitä vapaaehtoisesti\njo jonkun aikaa, mutta nyt se oli lakina kaikille.\n\n\"Taasko olette täällä, kansalainen?\"\n\n\"Niinkuin näette, kansalainen!\"\n\nPuunsahaaja, joka oli pieni, vilkasliikkeinen mies (hän oli ennen\nollut tientekijä) heitti silmäyksen vankilaan, osotti sormellaan\nsitä ja levitti sitten kaikki kymmenen sormea kasvojensa eteen,\nkuvatakseen rautaristikoita ja tirkisteli leikillisesti niitten\nlomitse.\n\n\"Mutta se ei kuulu minuun\", sanoi hän. Ja hän jatkoi sahaamistaan.\n\nSeuraavana päivänä hän odotti Lucyä ja puhutteli häntä heti, kun hän\nnäyttäytyi.\n\n\"Mitä? Taaskin täällä, kansalainen?\"\n\n\"Niin olen kansalainen.\"\n\n\"Kah, ja lapsi mukana. Onhan tämä äitisi, pikku kansalainen?\"\n\n\"Sanonko on, äiti?\" kuiskasi pikku Lucy, painuen lähemmäksi äitiänsä.\n\n\"Sano, kultani.\"\n\n\"On, kansalainen.\"\n\n\"Vai niin. Mutta eihän se minuun kuulu. Työni vain minuun kuuluu.\nTyöni vain kuuluu minuun. Tässä on minun sahani. Minä sanon sitä\npikku guillotiiniksi. La, la, laa, la, la, laa. Ja samassa katkeaa\npää!\"\n\nPuu putosi hänen puhuessaan ja hän heitti sen koriin.\n\n\"Minä sanon itseäni puuguillotiinin Simsoniksi. Kas, tässä taas! Laa,\nlaa, laa, laa, laa, laa, ja nyt katkeaa naisen pää. Nyt tulee lapsi.\nTik, tak, tik, tak. Ja poikki on pikkunen pää. Koko perekunta.\"\n\nLucyä värisytti hänen heittäessään kaksi puuta lisää koriin. Mutta\noli mahdotonta käydä huomaamatta sillä kadulla puunsahaajan tehdessä\ntyötä. Saavuttaakseen hänen suosiotaan, puheli Lucy aina ensin hänen\nkanssaan ja antoi usein hänelle juomarahoja, joita hän kernaasti otti\nvastaan.\n\nHän oli utelias vintiö, ja väliin kun Lucy oli hänet tykkönään\nunhottanut katsellessaan ylös vankilan kattoon ja rautaristikkoihin\nja kohottaessaan sydämensä miehensä puoleen, huomasi hän\najatuksistaan herätessään, että puunsahaaja, polvi pukillaan, katseli\nhäntä työn levätessä. \"Eipä tuo minuun kuulu!\" sanoi hän sitten\ntavallisesti, ja ryhtyi reippaasti sahaamaan.\n\nOlipa sää minkälainen tahansa, pyryssä ja pakkasessa, kevään tuimissa\ntuulissa, kesän paahtavassa päivänpaisteessa, syksyn myrskyissä ja\ntaas talven pyryssä ja pakkasessa vietti Lucy kaksi tuntia päivittäin\ntällä paikalla ja jättäessään sen suuteli hän aina vankilan muuria.\nHänen miehensä näki hänet (niin kuuli hän isältään) kerran viidestä\ntai kuudesta kerrasta, ehkä kaksi tai kolme kertaa perätysten, ehkäpä\nei viikkoon, eikä kahteen. Siinä kyllin, että Charles näki ja taisi\nnähdä hänet, kun olot sen myönsivät, ja tätä mahdollisuutta hän olisi\nsaattanut odottaa kaiken päivää, seitsemän päivää viikossa.\n\nNäissä puuhissa kului aika joulukuuhun ja hänen isänsä kulki yhä\npää pystyssä kauhun valtakunnassa. Eräänä iltapäivänä, kun lunta\ntuli hienosti, saapui Lucy tavalliseen kulmaansa. Tämä päivä oli\njokin hurja riemu- ja juhlapäivä. Hän oli matkallaan tänne nähnyt,\nettä talot olivat koristetut pikku keihäillä, joihin oli pistetty\npunanen lakki, sekä kolmivärisillä nauhoilla ja tuolla alituisella\nkirjoituksella: (kolmiväriset kirjaimet olivat eniten suosiossa)\n\"ainoa ja jakamaton tasavalta. Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys tai\nkuolema!\"\n\nPuunsahaajan kurja vaja oli niin pieni, että koko sen etusivulla\ntuskin oli tilaa tälle kirjoitukselle. Hän oli kuitenkin hommannut\njonkun töhertämään sen sinne ja kuolema oli puserrettu siihen\nsuurella vaivalla. Katonharjalle oli hän kuten kunnon kansalainen\nainakin kiinnittänyt keihään ja lakin ja erääseen ikkunaan oli hän\nasettanut sahansa kirjoituksella: \"pikku, pyhä guillotiini\" -- sillä\nsuuren terävähampaisen naisen oli kansa nyt julistanut pyhimykseksi.\nHänen vajansa oli suljettu, eikä hän ollut näkyvissä. Lucylle oli\nhänen poissaolonsa huojennus, sillä nyt sai hän olla yksin.\n\nMutta puunsahaaja ei ollut kaukana, sillä nyt kuuli Lucy hälinän ja\nhuutojen lähestymistä ja hän säikähti. Kotvasen kuluttua virtaili\nihmisjoukko vankilanmuurin nurkan takaa ja niitten joukossa\npuunsahaaja käsitysten Koston kanssa. Niitä oli ainakin viisisataa\nhenkeä ja he tanssivat kuin olisi heitä ollut siinä viisituhatta\nperkelettä. Muuta musiikkia ei ollut kuin heidän laulunsa. He\ntanssivat kansallisen vallankumouslaulun hurjassa tahdissa, kuului\nkuin olisivat he kalistaneet hampaita yksiäänisesti. Miehet ja naiset\ntanssivat yhdessä, naiset tanssivat yhdessä, miehet yhdessä, sen\nmukaan kuin yhteen sattuivat. Ensin nähtiin vain sekasotku karkeita,\npunasia lakkeja ja karkeita villariepuja mutta kun he täyttivät\npaikan ja pysähtyivät alkaen tanssia Lucyn ympärillä, erottui yksi\nja toinen hurjassa pyörteessä hyppivä olento. He lähestyivät,\ntaantuivat, löivät toistensa käsiä, tarttuivat toisiaan päähän,\npyörähtivät ympäri, tarttuivat toisiinsa ja pyörivät taas ympäri\nparittain kunnes moni putosi maahan. Näitten ollessa pitkällään,\nmuodostivat toiset ketjun käsistä ja pyörivät ympäri yhdessä.\nSitten särkyi piiri ja pikku renkaissa kaksin ja nelisin pyörivät\nhe pyörimistään kunnes kaikki seisahtuivat yhtähaavaa, alkoivat\nuudestaan, tarttuivat kiinni toisiinsa, löivät ja raastoivat. Sitten\nkääntyivät kesken pyörimistään ja ohjasivat hurjan tanssinsa toiseen\nsuuntaan. Äkkiä pysähtyivät he jälleen, löivät tahtia uudestaan,\nasettuivat riveihin poikki koko tien ja päät alaspäin kumartuneina\nja käsivarret ojona ilmassa ryntäsivät he rääkyen matkoihinsa. Ei\nmikään taistelu olisi saattanut olla puoliakaan niin hirvittävä\nkuin tämä tanssi. Se oli niin selvästi turmeltunut leikki -- ennen\nviaton mutta nyt muuttunut pirulliseksi -- terveellinen ajanvietto,\njota nyt käytettiin veren kiihoittamiseksi, villitsemään mieliä ja\npaaduttamaan sydäntä. Se sulo mikä saattoi näyttäytyä tässä tanssissa\nteki sen vielä inhottavammaksi, sillä se osotti kuinka vääristettyä\nja pilaantunutta kaikki luonnostaankin hyvä oli. Neitsyeellinen povi,\njoka tässä paljastui, somat miltei lapselliset kasvot, jotka rumasti\nvääntyivät, hento jalka, joka polki tätä veri- ja likalätäkköä,\nkuvasivat aikaa, joka oli joutunut pois tolaltaan.\n\nTämä tanssi oli Carmagnole. Raivoisan joukkion hypellessä ohi, ja\nLucyn kauhistuneena seistessä puunsahaajan ovella, putosi utuinen\nlumi yhä verkkaan ja lepäsi maassa yhtä valkosena ja pehmeänä kuin ei\nmitään olisikaan siellä temmeltänyt.\n\n\"Oi isäni!\" sanoi Lucy, sillä tohtori seisoi hänen edessään, kun hän\nkohotti silmänsä, jotka hän hetkisen oli peittänyt kädellään, \"mikä\njulma, inhottava näky.\"\n\n\"Tiedän lapseni, tiedän. Olen nähnyt sen monta kertaa. Älä peljästy.\nEi kukaan heistä ole tekevä sinulle mitään pahaa.\"\n\n\"En pelkää omasta puolestani, isäni. Mutta kun ajattelen miestäni ja\nnäiden ihmisten mielivaltaa --\".\n\n\"Pian on hän turvassa heidän mielivallaltaan. Minä jätin hänet juuri\nkun hän oli kapuamaisillaan ikkunalle, ja tulin sinulle kertomaan\nsen. Ei kukaan täällä näe sinua, sinä saatat heittää lentomuiskun\ntuota korkeinta ulkonevaa kattoa kohti.\"\n\n\"Niin teen isäni ja minä lähetän hänelle samassa sieluni.\"\n\n\"Sinä et saattane nähdä häntä, rakas lapseni?\"\n\n\"En isäni\", sanoi Lucy kaihomielellä ja suuteli itkien hänen kättään,\n\"en.\"\n\nAskeleita lumessa. Rouva Defarge. \"Tervehdin teitä, kansalainen\",\nsanoi tohtori. \"Tervehdin teitä, kansalainen.\" Tämä sanottiin\nohimennen. Ei mitään muuta. Rouva Defarge katoaa kuin varjo\nvalkosella tiellä.\n\n\"Anna minulle käsivartesi, kultaseni. Lähde täältä ilosen ja uljaan\nnäköisenä hänen tähtensä. Kas niin, se oli hyvin tehty\", he olivat\njättäneet kulman, \"sitä et tehnyt turhaan. Charles kutsutaan huomenna\ntuomioistuimen eteen.\"\n\n\"Huomenna!\"\n\n\"Aika on täpärällä. Olen kyllä valmistunut, mutta on ryhdyttävä\nvarovaisuuskeinoihin, joita ei voitu käyttää ennenkuin hän todellakin\nkutsuttaisiin kuulusteltavaksi. Hän ei ole vielä saanut kutsumusta,\nmutta tiedän että hän saa sen huomiseksi, ja että hän muutetaan\nConciergeriaan. Olen saanut ilmoituksen ajoissa. Ethän pelkää?\"\n\nLucy taisi tuskin vastata: \"luotan sinuun\".\n\n\"Luota minuun sokeasti. Levottomuutesi on pian lopussa, lemmittyni,\nsinä saat hänet jälleen muutamien tuntien kuluttua. Olen pitänyt\nhuolen kaikenlaisista varokeinoista häneen nähden. Minun täytyy\ntavata Lorrya.\"\n\nHän pysähtyi. Kuului kumeaa pyörien räminää. Molemmat tiesivät liian\nhyvin mitä se merkitsi. Yksi. Kaksi. Kolme. Kolmet vankikärryt, jotka\nkulettivat eteenpäin kamalaa kuormaansa pehmeällä lumella.\n\n\"Minun täytyy tavata Lorrya\", kertoi tohtori, suunnaten askeleensa\ntoisaalle.\n\nKunnon, vanha herra hoiti yhä luottamustointaan, hän ei koskaan\nollut sitä jättänyt. Häneltä ja hänen kirjoiltaan kysyttiin usein\nneuvoa omaisuuteen nähden, jota oli otettu takavarikkoon tai\ntehty kansallisomaisuudeksi. Hän pelasti minkä taisi omistajille.\nEi löytynyt elävää sielua, joka paremmin olisi tainnut suojella\nTellsonin pankin säästöjä ja joka paremmin taisi vaieta.\n\nSynkän punanen ja keltanen taivas ja Seinestä kohoova usva ilmotti\npimeyden lähenemistä. Oli melkein pimeä heidän tullessaan pankkiin.\nMonseigneurin upea asumus oli vallan hävitetty ja hyljätty.\nSora- ja tuhkaläjän päälle pihalla oli pystytetty kirjoitus:\n\"Kansallisomaisuus. Ainoa ja jakamaton tasavalta. Vapaus,\nyhdenvertaisuus, veljeys tai kuolema!\"\n\nKukapa mahtoi olla herra Lorryn luona -- ken oli tuon tuolilla\nolevan matkatakin omistaja -- jota ei kukaan saisi nähdä? Kuka oli\nse vastatullut, jonka luota hän tuli kiihkeänä ja hämmästyneenä\nsulkeakseen lemmittyään syliinsä. Kenelle toisti hän Lucyn änkyttävät\nsanat, kohottaessaan äänensä ja kääntäessään päänsä huoneen ovea\nkohti josta hän tuli: \"Muutettu Conciergeriaan ja kutsuttu huomenna\noikeuden eteen?\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nRiemu.\n\n\nTuo pelottava tuomioistuin, johon kuului viisi tuomaria, yleinen\nsyyttäjä ja järkähtämätön valamiehistö, piti istuntoa joka päivä.\nSen listat lähetettiin ulos joka ilta ja luetettiin vanginvartioilla\neri vankiloissa kaikille vangeille. Vanginvartijain tavallisena\nleikinlaskuna olikin: \"Tulkaa ulos sieltä sisältä kuulemaan\niltalehteä!\"\n\n\"Charles Evrémonde, jota Darnayksi sanotaan!\"\n\nNäin alkoi vihdoin iltalehti La Poreessa.\n\nKun joku nimi huudettiin, astui sen nimen kantaja syrjään paikalle,\njoka oli varattu heitä varten, jotka täten ilmoitettiin olevan tuossa\nturmiota tietävässä luettelossa. Charles Evrémonde, jota Darnayksi\nsanotaan, tunsi hyvin tämän tavan; hän oli nähnyt satojen ihmisten\nmenevän pois tätä tietä.\n\nHänen pöhönaamanen vanginvartiansa, joka lukiessaan käytti\nsilmälasia, katsahti vankeihin nähdäkseen, oliko hän astunut\npaikalleen, ja luki läpi luettelon tehden joka nimen kohdalla\nsaman tempun. Nimiä oli kaksikymmentäkolme, mutta vastauksia tuli\nainoastaan kaksikymmentä, sillä yksi näin luetelluista vangeista oli\nkuollut vankilassa ja unohtunut, toiset kaksi olivat mestatut ja\nunohtuneet. Luettelo luettiin holvatussa huoneessa, jossa Darnay oli\nnähnyt vangit koolla samana iltana, kun hän tuli sinne. Kaikki nämät\nolivat joutuneet surman suuhun verilöylyn aikana; jok'ainoa, johon\nhän oli kiintynyt, oli jo saanut surmansa mestauslavalla.\n\nHän sanoi muutaman kiireisen, ystävällisen sanan jäähyväisiksi,\nvaan hyvästijättö oli pian ohi. Se oli jokapäiväinen tapaus, ja\nseura La Forcessa teki valmistuksiaan panttileikkeihinsä ja pieneen\nkonserttiin täksi illaksi. He keräytyivät ristikkoportille ja\nvuodattivat kyyneleitä, mutta kaksikymmentä roolia oli jaettavana\naijottuja esityksiä varten, eikä kestänyt kauvan, ennenkuin ovet\nsuljettiin ja yhteiset huoneet ja käytävät olivat jätettävät suurien\nkoirien haltuun, jotka pitivät vahtia yön aikana. Vangit eivät\nsuinkaan olleet tunnottomia ja kylmiä, vaan heidän tapansa olivat\nolosuhteitten luomat. Niinpä tuo innostus eli jonkinlainen huumaus,\njoka epäilemättä arveltiin saattaneen eräitä henkilöitä uhottelemaan\nguillotiinia ja joutumaan sen uhriksi, ei suinkaan ollut pelkkää\nkerskailua, vaan tarttuvaista hurjuutta hurjasta kiihoittuneesta\nyleisestä mielialasta. Ruton aikana tuntee moni meistä salaperäistä\nviehätystä tautiin -- kauhistavaa, pian ohimenevää halua kuolla\nsiihen. Ja kaikilla meillä on tuollaisia kummallisuuksia kätkettynä\nrinnassamme, joitten ilmenemiseen tarvitaan ainoastaan olosuhteitten\nherättämä voima.\n\nTie Conciergeriaan oli lyhyt ja pimeä ja yö sen syöpäläisiä\nkihisevissä kopeissa oli pitkä ja kylmä. Seuraavana päivänä\nkutsuttiin viisitoista vankia tuomioistuimen eteen, ennenkuin Charles\nDarnayn nimi huudettiin. Kaikki viisitoista tuomittiin kuolemaan ja\nheidän tutkimisensa kesti vain kaikkiaan puolitoista tuntia. \"Charles\nEvrémonde, jota Darnayksi sanotaan\" tuotiin vihdoinkin esille.\n\nHänen tuomarinsa istuivat lavalla sulkatöyhdöt hatuissa, mutta\nmuuten oli karkea, punanen myssy kolmivärisine kokardineen yleisenä\npäähineenä. Kun hän katseli valamiehistöä ja meluavaa kuulijakuntaa,\nolisi hän saattanut luulla, että maailman järjestys oli ylösalasin,\nja että konnia oli asetettu kuulustamaan kunniallisia ihmisiä.\nKaupungin raakamaisin, julmin ja huonoin roistoväki oli tämän\nnäytelmän johtavana henkenä. He tekivät meluavia muistutuksia,\nhyväksyivät, moittivat, ehkäisivät ja kiirehtivät päätöstä. Enimmät\nmiehet olivat varustetut aseilla jos jonkinlaisilla; naiset kantoivat\nveitsiä ja tikareita, muutamat söivät ja joivat, katsellessaan\ntoimitusta, toiset kutoivat. Viimemainittujen joukossa oli yksi\njolla oli kainalossaan erikoinen kudin, työtä tehdessään. Hän istui\neturivissä, miehen vieressä, jota Darnay ei ollut nähnyt sitten\nkaupunkiin tultuaan, mutta jonka hän heti tunsi Defargeksi. Hän\nhuomasi että nainen, joka näytti olevan Defargen vaimo, kerran\ntai kahdesti kuiskasi jotain miehensä korvaan. Mutta eniten häntä\nkummastutti näissä kahdessa se, että vaikka he istuivat niin lähellä\nhäntä kuin suinkin, eivät he koskaan katsahtaneet hänen puoleensa.\nHe näyttivät uppiniskaisella itsepäisyydellä odottavan jotain ja\nhe katselivat valamiehistöön, mutta ei muualle. Puheenjohtajasta\nalempana istui tohtori Manette tavallisessa, yksinkertaisessa\npuvussaan. Mikäli vanki taisi nähdä, olivat hän ja herra Lorry ainoat\nläsnäolijat, tuomareita lukuunottamatta, jotka olivat tavallisissa\nvaatteissaan, eivätkä karkeassa Carmagnolepuvussa.\n\nCharles Evrémondea, jota sanottiin Darnayksi, syytti yleinen syyttäjä\nemigrantiksi, jonka elämä kuului tasavallalle sen käskykirjan mukaan,\njoka kuolemanrangaistuksen uhalla kielsi kaikkia emigrantteja maahan\ntulemasta. Se ei merkinnyt mitään että käskykirja oli julkaistu vasta\nsilloin kun hän jo oli palannut Ranskaan. Hän oli heidän vallassaan,\nja tässä käskykirja, hän oli otettu kiinni Ranskassa ja hänen päätään\nkysyttiin.\n\n\"Ottakaa hänen päänsä!\" huusi kuulijakunta. \"Hän on tasavallan\nvihollinen!\"\n\nPuheenjohtaja soitti kellollaan hiljaisuutta, ja kysyi vangilta oliko\ntotta, että hän oli elänyt monta vuotta Englannissa?\n\nOli kylläkin.\n\nEikö hän siis ollut emigrantti? Mikä hän sitten oli?\n\nEi emigrantti, lain hengen ja tarkotuksen mukaan.\n\nMiksikä ei? Puheenjohtaja halusi tietää.\n\nSiksi, että hän oli vapaaehtoisesti luopunut hänelle vastenmielisestä\narvonimestä ja asemasta ja oli jättänyt maansa -- ennenkuin sana\nemigrantti nykyisessä, tuomioistuimen käyttämässä merkityksessä oli\nkäytäntöön tullut -- elääkseen ennemmin omalla työllään Englannissa\nkuin sorretun Ranskan kansan niskoilla.\n\nMitä todistuksia hänellä oli tähän?\n\nHän mainitsi kaksi todistajaa: Teophile Gabellen, ja Alexandre\nManetten.\n\nMutta hänhän oli mennyt naimisiin Englannissa, huomautti\npuheenjohtaja.\n\nNiin, mutta ei englantilaisen naisen kanssa.\n\nRanskan kansalaisenko kanssa?\n\nNiin. Hän oli ranskalaista syntyperää.\n\nHänen nimensä ja perheensä.\n\n\"Lucy Manette, täällä istuvan tohtori Manetten, etevän lääkärin ainoa\ntytär.\"\n\nTämä vastaus näytti edullisesti vaikuttavan kuulijakuntaan. Salissa\nsateli innokkaita kiitoslauseita tuosta tunnetusta, oivallisesta\nlääkäristä. Niin oikulliset olivat kansan tunteet, että kyyneleet\nheti virtasivat samoille verenhimoisille kasvoille, jotka hetkeä\nennen olivat murhanhimossa tuijottaneet vankiin.\n\nCharles Darnay oli tätä vaarallista tietään tähän asti kulkenut\ntohtori Manetten määräyksen mukaan. Sama varovainen neuvonantaja\njohti jokaista hänen edessään olevaa askelta ja oli valmistanut joka\ntuuman hänen polullaan.\n\nPuheenjohtaja kysyi miksi hän silloin palasi Ranskaan, eikä ennemmin.\n\nHän ei ollut palannut ennen vain siitä syystä ettei hänellä ollut\nmitään mistä elää Ranskassa paitsi sitä omaisuutta, josta hän oli\nluopunut. Englannissa ansaitsi hän leipänsä opettamalla Ranskan\nkieltä ja kirjallisuutta. Hän oli palannut erään ranskalaisen\nkansalaisen hartaasta kirjallisesta pyynnöstä, että hän Ranskaan\ntulemalla pelastaisi hänen henkensä. Hän teki sen, tahtoi pelastaa\ntämän kansalaisen hengen, ja todistaa totuutta vaikkakin joutumalla\nitse vaaran suuhun. Oliko tämä tasavallan silmissä rikoksellista?\n\nKansanjoukko huusi innostuneena: \"ei!\" ja puheenjohtaja soitti\nkellollaan tyynnyttääkseen sitä. Mutta siitä ei kuulijakunta\nvälittänyt sillä se jatkoi huutoaan, kunnes taukosi vapaaehtoisesti.\n\nPuheenjohtaja kysyi tämän kansalaisen nimeä. Syytetty vastasi että\ntämä kansalainen oli hänen ensimmäinen todistajansa. Hän mainitsi\nmyöskin puolustavaksi asianhaaraksi tuota puheena ollutta kirjettä,\njoka häneltä otettiin kaupungin portilla mutta joka epäilemättä oli\npuheenjohtajan pöydällä olevien paperien joukossa.\n\nTohtori oli pitänyt huolta siitä, että se siinä oli -- oli\nvakuuttanut hänelle sen siinä olevan -- ja asian ollessa tällä\nasteella otettiin se esiin ja luettiin. Kansalainen Gabelle\nkutsuttiin sitä vahvistamaan ja hän vahvisti sen. Sanomattomalla\nhienotunteisuudella ja kohteliaisuudella kansalainen Gabelle\npuhuessaan viittaili siihen, että hän kiireellisten asioitten tähden,\njoita tuomioistuimella oli rasitukseen asti tasavallan vihollisten\ntähden, oli sattunut unohtumaan l'Abbayen vankilaan -- niin, olipa\npyyhkäisty kokonaan pois tuomioistuimen isänmaallisesta muistosta\n-- kunnes hän kolme päivää takaperin oli kutsuttu kuulusteltavaksi\nja vapautettiin, koska valamiehistön selityksen mukaan syytös häntä\nvastaan oli rauennut, sitten, kun kansalainen Evrémonde, jota\nDarnayksi sanottiin oli vapaaehtoisesti saapunut.\n\nSen jälkeen kuulusteltiin tohtori Manettea. Hänen suuri\nkansansuosionsa ja hänen vastauksiensa selvyys tekivät syvän\nvaikutuksen, mutta kun hän sitten todisti, että syytetty oli\nhänen ensimmäinen ystävänsä sitten kun hän vapautettiin pitkästä\nvankeudestaan, että syytetty oleskellessaan Englannissa oli aina\nollut uskollinen ja harras hänen tytärtään ja häntä kohtaan\nheidän maanpakolaisuudessaan, että hän siellä ei laisinkaan\nollut ylimyksellisen hallituksen suosiossa vaan että päinvastoin\nhäntä siellä syytettiin Englannin viholliseksi ja Yhdysvaltojen\nystäväksi -- hän toi esiin nämät asianhaarat hellävaroin ja\ntotuuden ja vakavuuden suoralla voimalla --, olivat valamiehistö\nja kansa samaa mieltä. Kun hän viimein vetosi herra Lorryyn,\nläsnäolevaan englantilaiseen herraan, joka, kuten hän itsekin oli\nollut todistajana englantilaisessa oikeudenkäynnissä ja siis taisi\nvahvistaa hänen kertomustaan, sanoi valamiehistö kuulleensa tarpeeksi\nja että he olivat valmiit äänestämään, jos puheenjohtaja näki hyväksi\nvastaanottaa heidän äänensä.\n\nJokaista ääntä (valamiehet äänestivät ääneen ja yksi kerrallaan)\nvastaanotti kansa hyväksymishuudoilla. Kaikki äänet olivat vangin\neduksi ja puheenjohtaja julisti hänet vapaaksi.\n\nJa nyt alkoi yksi niitä eriskummallisia kohtauksia, joilla\nkansa väliin osotti häilyväisyyttään tai mieleen juolahtanutta\njalomielisyyttä ja armeliaisuutta, jonkinlaiseksi vastapainoksi\nrajulle julmuudelleen. Ei kukaan voi ratkaista, mikä näistä kolmesta\nvaikuttimesta aiheutti nämät merkilliset kohtaukset; todennäköisintä\non, että kullakin oli osansa vaikka ehken toinen oli vaikuttavin.\nTuskin oli vapautus tullut julaistuksi, kun kyynelet virtasivat\nyhtä runsaasti kuin veri toisella kertaa, ja vankia tervehtivät\nveljellisillä syleilyillä niin miehet kuin naisetkin, kutka vaan\npääsivät tunkeilemaan hänen ympärilleen, epäterveellisen vankeutensa\njälkeen oli hän vähällä mennä tainnuksiin uupumuksesta, osaksi myös\nsiksi että hän varsin hyvin tiesi, että nuo samat ihmiset toisella\ntuulella ollessaan, olisivat yhtä kiihkoisasti hyökänneet hänen\nkimppuunsa silpoakseen hänet kappaleiksi.\n\nAntaakseen tilaa toisille syytetyille, jotka olivat kuulustettavat,\nvietiin hänet pois, joten hän pelastui sillä kertaa noista\nhyväilyistä. Viisi oli kuulusteltavana yhdellä kertaa, syytettyinä\nvihamielisyydestä tasavaltaa kohtaan, koska eivät sanoin ja töin\nolleet sitä kannattaneet. Niin kiire oli tuomioistuimella antaa\nitselleen ja kansalle takasin sen minkä olivat äsken menettäneet,\nettä ennenkuin hän oli ehtinyt pois huoneesta, nämät viisi tulivat\nalas hänen luokseen tuomittuina kuolemaan kahdenkymmenenneljän tunnin\nkuluessa. Ensimmäinen heistä ilmoitti sen hänelle tavallisella\nvankilakielellä, -- pystyyn nostelulla sormella --, ja he lisäsivät\nkaikki: \"kauvan eläköön tasavalta!\"\n\nMutta näillä viidellä ei ollut kuulijakuntaa, joka olisi pitkittänyt\nkuulustelua, sillä kun hän ja tohtori Manette tulivat ulos portista,\nseisoi siellä suuri ihmisjoukko, jossa hän tunsi kaikki ne kasvot,\njotka hän oli nähnyt tuomioistuinsalissa, paitsi kahta, joita hän\nturhaan etsi silmillään. Hänen tultuaan ulos tunkeilivat ihmiset\nuudelleen hänen ympärillään, itkivät, syleilivät toisiaan, kiljuivat\nvuorotellen ja yhtähaavaa kunnes itse pauhaava virta jonka rannalla\ntämä mieletön kohtaus tapahtui tuntui yltyvän yhtä hurjaksi kuin\nkansa sen rannalla.\n\nHe asettivat hänet suureen nojatuoliin, jonka he olivat kulettaneet\nmukanaan, joko tuomiosalista tai siihen kuuluvista huoneista tai\nkäytävistä. Tuolin yli olivat he heittäneet punasen lipun ja sen\ntaakse olivat he sitoneet piikin ja sen huippuun punasen lakin.\nNäissä riemuvaunuissa oli hänen ajettava kotiin kansan olkapäillä,\nsiinä ei auttanut tohtorinkaan hartaat rukoukset, kuohuvan, punasen\nlakkimeren lainehtiessa hänen ympärillään ja heittäessä hänen\nnäkyvilleen myrskyisestä syvyydestä sellaisia hylkykasvoja, että\nhän monta kertaa epäili oliko hänen järkensä sekasin ja istuiko hän\nvankirattaissa matkalla guillotiiniin.\n\nHe kantoivat häntä hurjassa juhlakulussa syleillen vastaantulijoita\nja osottaen häntä heille. He värjäsivät lumiset kadut tasavallan\nväreillä, niitä polkiessaan ja kiertäessään kuten he olivat lumen\nalla värjänneet ne tummemmalla värillä ja kantoivat hänet siten\nsen talon pihalle jossa hän asui. Tohtori oli mennyt edeltä Lucyä\nvalmistamaan ja kun hänen miehensä seisoi hänen edessään, lankesi hän\ntunnotonna hänen syliinsä.\n\nDarnayn puristaessa häntä rintaansa vasten ja pitäessä hänen\nkaunista päätään kasvojensa ja kiljuvan ihmisjoukon välillä, jotta\nhänen kyyneleensä ja Lucyn huulet taisivat yhtyä näkymättä, alkoi\nosa joukosta tanssia. Heti yhtyivät kaikki toiset tanssiin ja piha\ntäyttyi Carmagnolesta. Sitten nostivat he tyhjään tuoliin nuoren\nnaisen kannettavaksi ympäri vapauden jumalattarena ja tulvivat\ntäyttäen läheiset kadut, pitkin joen vartta ja sillan yli. Carmagnole\nnielasi kaikki ja kuletti heidät pois pyörteissään.\n\nPuristettuaan tohtorin kättä, tämän seistessä voitonriemuisena ja\nylpeänä hänen edessään, puristettuaan herra Lorryn kättä kun tämä\nhuohottaen ja hengetönnä tuli kamppailustaan Carmagnolen tyrskyistä,\nsuudeltuaan pikku Lucyä, joka nostettiin ylös että hän saisi kiertää\nkäsivartensa isän kaulaan ja syleiltyään aina harrasta ja uskollista\nneiti Prossia, joka pikku Lucya nosti, otti hän vaimonsa syliinsä ja\nkantoi hänet heidän huoneisiinsa.\n\n\"Lucy, omani! Olen pelastettu.\"\n\n\"Oi, rakkahin Charles, anna minun kiittää Jumalaa tästä polvillani\nkuten olen häntä rukoillut.\"\n\nHe kumarsivat kaikki kunnioittaen päänsä ja sydämensä. Lucyn jälleen\nollessa hänen sylissään, sanoi Charles hänelle:\n\n\"Ja nyt, puhu isällesi rakkaani. Ei kukaan muu koko Ranskassa olisi\nsaattanut tehdä mitä hän on tehnyt puolestani.\"\n\nLucy painoi päänsä isänsä rintaa vasten kuten hän kauvan, kauvan\nsitten oli painanut isän pään omaa rintaansa vasten. Tohtori oli\nonnellinen, että hän oli saattanut palkita häntä, hänen kärsimyksensä\nolivat korvatut, hän oli ylpeä voimastaan. \"Sinä et saa olla heikko,\nlemmittyni\", varotti tohtori, \"älä niin vapise. Minä olen hänet\npelastanut.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nKoputus ovelle.\n\n\n\"Minä olen pelastanut hänet.\" Se ei ollut niitä unikuvia joita hän\nvielä usein näki, hän oli tosiaankin heidän luonaan. Mutta vielä\nvapisi hänen vaimonsa ja epävarma mutta synkkä pelko painoi häntä.\n\nKoko ilma heidän ympärillään oli niin sakea ja pimeä, kansa niin\nintohimoisesti kostonhaluinen ja oikullinen, viattomia tuomittiin\nniin usein kuolemaan epämääräisten epäilyksien ja ilkeyden johdosta,\nja hänen oli vaikea unhottaa että niin monta yhtä syytöntä kuin\nhänen miehensä, yhtä rakkaat toisille kuin hänen miehensä hänelle\njoka päivä saivat sen kohtalon omakseen, josta hän oli pelastunut,\nsiksipä ei hänen sydämensä tuntunut niin keveältä kuin hänestä sen\nolisi pitänyt tuntua. Talvi-iltapäivän varjot alkoivat levetä, mutta\nvieläkin vyöryivät kamalat rattaat pitkin katuja. Lucyn ajatukset\nseurasivat niitä, etsien omaansa tuomittujen joukosta ja sitten\npainautui hän lähemmäksi miestään ja vapisi yhä enemmän.\n\nHänen isänsä koetti elvyttää häntä ja osotti niin suurta\nsääliväisyyttä ja oli niin yläpuolella tätä naisellista heikkoutta,\nettä oli merkillistä häntä katsella. Ei mitään ullakkohuonetta enää,\nohitse oli suutaroiminen, ohitse sataviisi pohjoinen torni. Hän\noli täyttänyt tehtävän, jonka hän oli ottanut tehdäkseen, hän oli\npelastanut Charlesin. He taisivat nyt kaikki turvautua häneen.\n\nHe elivät perin yksinkertaisesti, ei yksistään sen vuoksi että se oli\nturvallisinta, sillä sellainen elämäntapa loukkasi vähiten kansaa,\nmutta he eivät olleet rikkaita ja Charles oli koko vankeusaikana\nmaksanut kalliisti huonosta ruoastaan ja vartiostaan ja köyhempien\nvankien ylläpidosta. Osaksi tästä syystä ja osaksi päästäkseen\nkotivakoojasta, heillä ei ollut palvelijaa, kansalaispariskunta, joka\nhoiti porttivahdin tointa, auttoi heitä silloin tällöin ja Jerry\n(jonka herra Lorry melkein tykkönään oli heille luovuttanut) oli\nheidän jokapäiväinen auttajansa ja hänellä oli vuoteensa siellä joka\nyö.\n\nVapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden tai kuoleman ainoa ja\njakamaton tasavalta oli määrännyt että jokaisen talon ovella, tai\npihtipielessä tulisi kunkin asukkaan nimi olla selvästi kirjoitettuna\nkirjaimilla joiden suuruus oli määrätty ja jotka olivat tarpeellisen\nmatkan päässä maasta. Siksipä kaunisti herra Jerry Cruncherinkin nimi\npihtipieliä alhaalla, ja kun iltapuolen varjot syvenivät, ilmestyi\ntämän nimen omistaja, joka oli pitänyt silmällä erästä maalaria jolle\ntohtori Manette oli antanut toimeksi liittää luetteloon nimen Charles\nEvrémonden, jota Darnayksi sanotaan.\n\nYleisen vaaran ja epäluulon vallitessa, jotka tätä aikaa pimittivät,\nmuuttuivat kaikki tavalliset viattomat tavat. Tohtorin pienessä\ntaloudessa kuten monessa muussakin, ostettiin yhdeksi päiväksi\ntarvittavat ruokavarat joka ilta pienissä erissä eri pikkupuodeissa.\nEi kukaan tahtonut herättää huomiota, ja kaikki koettivat\nmahdollisimman mukaan välttää puheita ja kateutta.\n\nViime kuukausina oli neiti Prossilla ja herra Cruncherilla ollut\ntoimena ruokavarojen hankkiminen; edellinen piti huolta rahasta,\njälkimäinen korista. Iltasilla kun katulyhdyt sytytettiin lähtivät\nhe näille hommilleen ja toimittelivat sekä toivat kotiin tarvittavat\nostokset. Pitkällisen seurustelunsa kautta ranskalaisessa perheessä\nolisi neiti Pross saattanut osata heidän kieltänsä yhtä hyvästi\nkuin omaansa, jos hänellä olisi ollut halua siihen, mutta halua ei\nhänellä ollut, niinmuodoin hän siitä \"joutavasta\", (joksi hän sitä\nmielihalulla nimitti) ei tiennyt enempää kuin herra Cruncherkään.\nNeiti Prossin tapa ostaa oli singahuttaa nimisana kauppiaalle vasten\nkasvoja ja jos se ei sattunut olemaan oikea nimitys haluamallensa\ntavaralle, etsi hän sen käsiinsä, tarttui siihen ja piti sen\nkäsissään kunnes kaupoissa oli sovittu. Hän tinki aina nostamalla\nhinnan ilmaisuksi yhtä sormea vähemmän kuin kauppias, olipa tämän\nmäärä mikä tahansa.\n\n\"No, herra Cruncher\", sanoi neiti Pross silmät onnesta punasina, \"jos\nte olette valmis, olen minäkin.\"\n\nJerry tarjoutui käheällä äänellään neiti Prossin palvelukseen.\nHänestä oli aikoja sitten kaikki ruoste kulunut, mutta ei mikään\nvoinut viilata hänen piikkistä päätään.\n\n\"Olemme kaiken tarpeessa\", sanoi neiti Pross, \"parasta on, että\nlähdemme ajoissa. Tarvitsemme muun muassa viiniä. Kauniita maljoja\nnuo punalakit juovat, ostimmepa sitä mistä tahansa.\"\n\n\"Ettepä juuri lie perillä\", virkkoi Jerry, \"juovatko he teidän\nmaljanne vai perkeleen.\"\n\n\"Kuka se on?\" sanoi neiti Pross.\n\nHerra Cruncher selitti jommoisellakin varovaisuudella, tarkottavansa\npaholaista.\n\n\"No niin\", sanoi neiti Pross, \"ei tarvitse tulkkia selittämään heidän\ntarkoitustaan. Heillä on vain yksi ja se on murha ja ilkityö.\"\n\n\"Hiljaa, rakas Pross! Olkaa toki varovainen\", huudahti Lucy.\n\n\"Kyllä, kyllä, olenkin varovainen\", sanoi neiti Pross, \"mutta näin\nmeidän kesken voinen sanoa, etten halua mitään tukehduttamisen\nyrityksiä valkosipulin, tupakin tai syleilyjen muodossa kaduilla\nkulkiessani. Kas niin, lintuseni, istukaa hiljaa takan ääressä,\nkunnes palaan. Pitäkää huolta rakkaasta miehestänne, jonka olette\njälleen saanut, älkääkä siirtäkö kaunista päätänne hänen olaltaan,\nennenkuin palajan. Saanko kysyä teiltä jotain, tohtori Manette,\nennenkuin menen?\"\n\n\"Minusta nähden olkoon teillä siihen vapaus\", vastasi tohtori\nhymyillen.\n\n\"Älkää Jumalan tähden puhuko vapaudesta; siitä olemme saaneet\nkylläksemme\", sanoi neiti Pross.\n\n\"Joko taas! Hiljaa toki!\" nuhteli Lucy.\n\n\"Niin armaani\", sanoi neiti Pross, nyökäyttäen painolla päätään,\n\"sanalla sanoen, minä olen hänen kaikkein armollisimman\nmajesteettinsa kuningas Yrjö kolmannen alamainen\"; neiti Pross\nniijasi mainitessaan tämän nimen; \"ja siis on mielilauseeni: 'Tee\ntyhjäksi pahat aikeensa, kukista kavalat hankkeensa, hänehen me\ntoivomme, Jumala kuningasta varjelkoon'.\"\n\nUskollisuuden tunteen valtaamana herra Cruncherkin mutisten toisti\nnämät sanat ikäänkuin olisi hän ollut kirkossa.\n\n\"Minua ilahuttaa, että olette kunnon englantilainen, vaikka\nsoisin ettei äänenne olisi noin vilustunut\", sanoi neiti Pross\nhyväksyväisesti. \"Mutta kysymykseeni, tohtori Manette. Onko\" -- tämän\nhyväsydämisen olennon tapana oli kosketella keveästi kaikkea mikä\ntuotti heille suurta huolta ja ottaa se puheeksi näin sattumalta --\n\"onko meillä minkäänlaista toivoa päästä tästä kaupungista?\"\n\n\"Pelkään ettei vielä. Se olisi vielä vaarallista Charlesille.\"\n\n\"Hm, hm\", sanoi neiti Pross tukahuttaen huokauksen silmäillessään\nlemmikkinsä tulen valaisemia kultakutria. \"Meidän tulee malttaa\nmielemme ja odottaa, siinä kaikki. Meidän tulee kulkea pää pystyssä\nja taistella hiljaisuudessa, kuten veljeni Solomonilla oli tapana\nsanoa. Nyt tulen, herra Cruncher! Älkää liikahtako, lintuseni!\"\n\nHe lähtivät ja jättivät Lucyn, hänen miehensä ja isänsä ja pikku\ntytön loimuavan takan ääreen. Herra Lorrya odotettiin heti palaavaksi\npankista. Neiti Pross oli sytyttänyt lampun, mutta asettanut\nsen syrjään nurkkaan, että he häiritsemättä saisivat nauttia\ntakkavalkeasta. Pikku Lucy istui isoisänsä vieressä kädet kiedottuina\ntämän käsivarren ympäri ja äänellä hiljaisella kuin kuiskaus alkoi\nisoisä kertoa lapselle satua suuresta ja mahtavasta haltijattaresta,\njoka oli avannut vankilan seinän ja vapauttanut vangin, joka kerran\noli tehnyt haltijattarelle palveluksen. Kaikki oli tyyntä ja\nrauhallista ja Lucy tunsi itsensä entistä levollisemmaksi.\n\n\"Mitä se on?\" huudahti Lucy äkkiä.\n\n\"Lapsi rakas\", sanoi hänen isänsä lopettaen kertomuksensa ja tarttuen\nhänen käteensä, \"hillitse itsesi. Kuinka oletkin hermostunut!\nVähäpätöisin asia säikäyttää sinua. _Sinä,_ isäsi tytär?\"\n\n\"Luulin isä\", sanoi Lucy, puolustellen itseänsä, kalpeana ja\nvapisevalla äänellä, \"kuulevani outoja askelia portaissa\".\n\n\"Kultaseni, portaissa on hiljaista kuin haudassa.\"\n\nHänen tätä sanoessaan koputettiin ovelle.\n\n\"Oi isä, isä! Mitä tämä on! Piilota Charles! Pelasta hänet!\"\n\n\"Lapseni\", sanoi tohtori nousten ja laskien kätensä tyttärensä\nolkapäälle, \"minä _olen_ pelastanut hänet. Mitä heikkoutta tämä on,\nrakas lapsi. Anna, niin menen aukasemaan.\"\n\nHän otti lampun käteensä, kulki molempien välillä olevien huoneiden\nläpi ja avasi oven. Jalkojen kopinaa laattialla ja neljä raakaa\npunalakkista miestä sapeleilla ja pistooleilla varustettuina astui\nhuoneeseen.\n\n\"Kansalainen Evrémonde, jota Darnayksi kutsutaan\", sanoi ensimmäinen.\n\n\"Kuka häntä etsii?\" vastasi Darnay.\n\n\"Minä etsin häntä. Me etsimme häntä. Tunnen teidät Evrémonde, näin\nteidät tänään oikeudessa. Olette taaskin tasavallan vanki.\"\n\nNuo neljä piirittivät Darnayn, joka seisoi vaimonsa ja lapsensa\nsyleilemänä.\n\n\"Sanokaa kuinka ja minkätähden minut taaskin vangitaan.\"\n\n\"Palatkaahan vain Conciergeriaan ja huomenna saanette sen tietää.\nTeidät on haastettu huomenna oikeuden eteen.\"\n\nTohtori Manette, jota tämä koettelemus oli siinä määrin\njähmetyttänyt, että hän seisoi lamppu kädessä, kun sitä varten\nvalettu kuvapatsas, liikahti nämät sanat kuultuaan, laski lampun\nkädestään ja kääntyen puhujan puoleen tarttui hän, ei tylysti, tämän\npunasen villapaidan väljään etumukseen ja sanoi:\n\n\"Sanoitte tuntevanne hänet! Tunnetteko minut?\"\n\n\"Tunnen teidät, kansalainen tohtori.\"\n\n\"Kaikki me tunnemme teidät, kansalainen tohtori\", sanoivat toiset\nkolme.\n\nTohtori katsoi hajamielisesti toisesta toiseen ja sanoi hetken\nvaitiolon jälkeen hiljaisemmalla äänellä:\n\n\"Tahdotteko vastata minulle vävyni kysymykseen, kuinka tämä on\ntapahtunut?\"\n\n\"Kansalainen tohtori\", sanoi ensimmäinen vastahakoisesti. \"Vävynne on\nilmiannettu Saint-Antoinen-osastolle. Tämä kansalainen\", hän osotti\ntoisena sisääntullutta, \"on Saint-Antoinesta.\"\n\nTäten osotettu kansalainen nyökäytti päätänsä ja puuttui puheeseen:\n\n\"Saint-Antoine syyttää häntä.\"\n\n\"Mistä?\" kysyi tohtori.\n\n\"Kansalainen tohtori\", sanoi ensimmäinen yhtä vastahakoisesti\nkuin ennenkin, \"älkää kysykö enempää. Jos tasavalta vaatii teiltä\nuhrauksia, kelpo isänmaanystävänä te epäilemättä olette valmis niitä\ntekemään. Kansa on kaikkivaltias. Evrémonde, meillä on kiire.\"\n\n\"Sananen\", pyysi tohtori. \"Tahdotteko sanoa, kuka hänet ilmiantoi?\"\n\n\"Se on vasten sääntöjä\", vastasi ensimmäinen, \"mutta te voitte kysyä\ntältä Saint-Antoinesta tulleelta.\"\n\nTohtori loi katseensa häneen, joka levottomasti liikutteli jalkojaan,\nsiveli partaansa ja lopulta sanoi:\n\n\"Niin, vasten sääntöjä se on, mutta häntä syyttävät -- ja syytös on\nvakavata laatua -- kansalaiset Defarge. Ja vielä eräs kolmas.\"\n\n\"Kuka sitten?\"\n\n\"Kysyttekö _te_ sitä, kansalainen tohtori?\"\n\n\"Kysyn.\"\n\n\"Sitten saatte huomenna vastauksen\", sanoi Saint-Antoinelainen\noudosti häneen katsahtaen. \"Nyt olen mykkä.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nTaitava kortinlyöjä.\n\n\nOnnellisessa tietämättömyydessä uudesta onnettomuudesta kotosalla\nkulki neiti Pross ahtaita katuja ja meni virran yli Pont Neuf-sillan\nluona, ajatuksissaan laskien välttämättömät ostokset, jotka hänellä\noli tehtävänä. Herra Cruncher astui hänen rinnallaan koria kantaen.\nMolemmat katselivat oikealla ja vasemmalla oleviin puoteihin, joiden\nohi he kulkivat, pitivät tarkasti silmällä kaikkia väentungoksia ja\ntekivät mutkan karttaaksensa jokaista kiihoittunutta ja puhelevaa\nihmisjoukkoa. Oli kostea ilta ja sumunen joki, josta välkkyi\nkimaltelevia tulia ja kaikui kovaäänistä ryskettä, osotti, missä\nproomut sijaitsivat, joissa sepät valmistivat kiväärejä tasavallan\narmeijalle. Voi sitä, joka teki pilkkaa siitä armeijasta tai saavutti\nsiinä ansaitsematonta ylennystä. Parempi olisi hänelle ollut, ettei\nhänen partansa olisi koskaan kasvanut, sillä kansallinen partaveitsi\najoi sen aivan liian läheltä.\n\nKun neiti Pross oli ostanut hiukan mausteita ja mitallisen\nlamppuöljyä, muisti hän viinin, jota kotona tarvittiin. Vilkastuaan\nuseihin viinipuoteihin pysähtyi hän kyltin eteen, joka osotti\nviinipuotia nimeltä: \"oiva, muinaisaikainen, tasavaltalainen Brutus\",\nmikä ei ollut kaukana Kansallispalatsilta, joka kerran (kahdestikin)\non ollut Tuileriain palatsi; siellä häntä ympäristö enemmän\nmiellytti. Paikka tuntui rauhallisemmalta kuin mikään muu heidän\nohikulkemistaan ja oli tosin punasenaan isänmaallisia lakkeja mutta\nei niin punasena kuin muut. Neiti Pross neuvotteli herra Cruncherin\nkanssa ja saatuaan selville että tämä oli samaa mieltä, astui hän\nsisään oivaan tasavaltalaiseen Brutukseen ritarinsa seuraamana.\n\nMolemmat ulkomaalaiset ostajat lähestyivät tiskiä ja selittivät\nviittomalla mitä he halusivat, välittämättä savuavista lampuista,\nväkijoukosta, joka piippu suussa pelasi kuluneilla korteilla ja\nkellastuneilla dominopulikoilla; nokisesta työmiehestä, joka\nrinta ja käsivarret paljaana luki ääneen sanomalehteä toisten\nhäntä kuunnellessa, välittämättä vyölle kiinnitetyistä taikka\nsyrjäytetyistä aseista, parista kolmesta ostajasta, jotka torkkuivat\neteenpäin kumartuneina ja näyttivät mustissa korkeaolkaisissa\npörröisissä nutuissaan nukkuvilta karhuilta tai koirilta.\n\nMyyjän mitatessa heidän viiniään, erkani muuan mies toisesta eräässä\nnurkassa ja nousi lähteäkseen, hänen täytyi mennessään kääntää\nkasvonsa neiti Prossin puoleen. Tuskin oli hän sen tehnyt kun neiti\nPross huudahti lyöden käsiään yhteen.\n\nSamassa koko seura oli jalkeilla. Eniten luultavaa oli että joku\noli murhannut toisen erimielisen. Kaikki odottivat näkevänsä jonkun\nkaatuvan, mutta siinä seisoivat vain mies ja nainen toisiaan\ntuijottamassa; mies näytti ranskalaiselta ja aito tasavaltalaiselta,\nmutta nainen oli englantilainen.\n\nMitä oivan tasavaltalaisen Brutuksen oppilaat sanoivat tämän\npettymyksen johdosta olisi ollut pelkkää hebrean tai kaldean\nkieltä neiti Prossille ja hänen suojelijalleen, vaikka he olisivat\nolleet pelkkänä korvana, nyt käsittivät he sen vain äänekkääksi\nsanatulvaksi. Mutta hämmästyksissään eivät he kallistaneet korvaansa\nmihinkään. Sillä huomattavaa on, että ei ainoastaan neiti Pross ollut\nsuunniltaan hämmästyksestä ja mielenliikutuksesta, vaan myöskin\nherra Cruncher -- tosin kuten näytti omasta puolestaan -- oli mitä\nsuurimman kummastuksen valtaama.\n\n\"Mitä nyt?\" sanoi mies, joka oli ollut syynä neiti Prossin\nhuudahdukseen, hän puhui tylyllä ja vihasella joskin matalalla\näänellä ja englannin kielellä.\n\n\"Oi, Solomon, rakas Solomon!\" huudahti neiti Pross, lyöden jälleen\nyhteen käsiään. \"Tässäkö sinut nyt tapaan oltuani sinua näkemättä ja\nsinusta kuulematta niin pitkään aikaan.\"\n\n\"Älä sano minua Solomoniksi. Tahdotko olla syypää kuolemaani?\" kysyi\nmies salaperäisesti ja pelokkaasti.\n\n\"Veli, veli!\" huudahti neiti Pross itkuun hyrähtäen. \"Olenko koskaan\nollut sinulle niin kova että voit tehdä niin julman kysymyksen?\"\n\n\"Hillitse sitten lörpöttelevää kieltäsi\", sanoi Solomon, \"ja tule\nmukanani ulos. Maksa viinisi ja tule mukaan. Kuka on tuo mies?\"\n\nNeiti Pross pudisti hellästi ja alakuloisesti päätänsä\nnurjamieliselle veljelleen ja sanoi kyynelsilmin: \"herra Cruncher\".\n\n\"Anna hänen tulla mukaan\", sanoi Solomon. \"Pitääkö hän minua\nkummituksena?\"\n\nSiltä näytti päättäen herra Cruncherin kasvojen ilmeestä. Hän\nei kuitenkaan virkkanut sanaakaan ja itkusilmin tutkisteltuaan\nlaukkunsa syvyyttä, sai neiti Pross vaivoin viininsä maksetuksi.\nHänen tätä tehdessään kääntyi Solomon oivan tasavaltalaisen Brutuksen\nseuralaisten puoleen ja lausui ranskan kielellä muutaman sanan\nselvitykseksi, jonka jälkeen he kaikki palasivat paikoilleen ja\ntoimiinsa.\n\n\"No\", sanoi Solomon ja pysähtyi pimeään kadunkulmaan, \"mitä tahdot?\"\n\n\"Kuinka äärettömän tylysti veli, jota en koskaan ole lakannut\nrakastamasta, tervehtii sisartaan, eikä osota hänelle vähintäkään\nhellyyttä\", huudahti neiti Pross.\n\n\"Kas niin -- pahuus vieköön -- siinä saat\", sanoi Solomon,\nmaiskauttaen neiti Prossin huulia omillaan. \"Oletko nyt tyytyväinen?\"\n\nNeiti Pross pudisti vain päätään ja itki hiljaa.\n\n\"Jos luulit minun hämmästyväni\", sanoi Solomon, \"niin en sitä tehnyt;\ntiesin sinun olevan täällä, minulla on selvillä melkein kaikki täällä\nolevat ihmiset. Jos todellakaan et tahdo panna alttiiksi henkeäni,\njota melkein luulen sinun tahtovan, niin mene matkoihisi niin pian\nkuin suinkin ja anna minun tehdä samoin. Minulla on kiire. Olen\nvirkamies.\"\n\n\"Englantilainen veljeni Solomon\", vaikeroi neiti Pross ja avasi\nkyyneleiset silmänsä, -- \"josta olisi saattanut tulla synnyinmaansa\nparhaita ja suurimpia miehiä, on muukalaisten palveluksessa ja\nsellaisten muukalaisten! Olisin melkein mieluummin tahtonut nähdä sen\nrakkaan pojan lepäävän, --\"\n\n\"Enkö sitä sanonut?\" keskeytti veli. \"Tiesinhän sen. Tahdot saattaa\nminut pois hengiltä. Oma sisareni tahtoo tehdä minut epäluulon\nalaiseksi. Juuri kun olen ylenemässä.\"\n\n\"Laupias armollinen Jumala estäköön sen!\" huudahti neiti Pross.\n\"Mieluummin en tahdo enää koskaan nähdä sinua, rakas Solomon, vaikka\naina sydämessäni olen sinua rakastanut ja tulen aina rakastamaan.\nLausu minulle yksi ainoa ystävällinen sana ja sano ettei välillämme\nole mitään vihaa tai kylmyyttä, niin en pidätä sinua kauvempaa.\"\n\nHyväsydäminen neiti Pross! Ikäänkuin hän olisi ollut syypää heidän\nväliseen kylmyyteen. Ikäänkuin ei herra Lorry jo useita vuosia sitten\nSohon rauhallisessa kadunkulmassa, olisi tiennyt, että hänen rakas\nveljensä oli tuhlannut hänen rahansa ja hyljännyt hänet.\n\nVeli lausui ystävällisen sanan paljoa ärtyisemmällä alentuvaisuudella\nkuin jos heidän keskinäiset ansionsa ja asemansa olisivat olleet\npäinvastaisia (kuten aina on tapana maailmassa) kun herra Cruncher\ntarttui häntä olkapäähän ja äkkiarvaamatta käheästi keskeytti häntä\nseuraavalla omituisella kysymyksellä:\n\n\"Kuulkaahan, saanko kysyä, onko teidän nimenne John Solomon vai\nSolomon John?\"\n\nVirkamies kääntyi häneen äkillisellä epäluulolla. Hän ei ollut tähän\nasti virkkanut sanaakaan.\n\n\"No niin\", sanoi herra Cruncher, \"puhukaa suunne puhtaaksi, (jota\nohimennen sanoen hän ei itse pystynyt tekemään käheydessään) John\nSolomon tai Solomon John? Neiti Pross kutsui teitä Solomoniksi ja hän\nsisarena tietänee teidän nimenne. Ja minä taas tiedän nimenne olevan\nJohn. Kumpiko niistä kahdesta lausutaan ensiksi. Ja mitenkä Pross\nnimen laita on. Se ei ollut nimenne tuolla puolen Kanaalin.\"\n\n\"Mitä tarkotatte?\"\n\n\"En tiedä oikein mitä tarkotan, sillä enpä muista, mikä nimenne oli\ntuolla puolen Kanaalin.\"\n\n\"Ettekö?\"\n\n\"En. Mutta saatan vannoa sen olleen kaksitavuisen nimen.\"\n\n\"Todellako?\"\n\n\"Niin oli. Toisen nimi oli yksitavuinen. Tunnen teidät. Te olitte\nurkkija ja todistaja Bayleyssä. Valheen ja teidän oman isänne nimessä\nmikä olikaan nimenne siihen aikaan?\"\n\n\"Barsad\", keskeytti kolmas ääni.\n\n\"Niinpä niinkin, siitä voin lyödä vetoa vaikka tuhannesta punnasta\",\nhuudahti Jerry.\n\nKeskeyttäjä oli Sydney Carton. Hänellä oli kädet selän takana takin\nliepeitten alla ja hän seisoi herra Cruncherin rinnalla, niin\nväliäpitämättömän näköisenä kuin olisi hän ollut itse Old Bayleyssä.\n\n\"Älkää säikähtäkö, rakas neiti Pross. Tulin äkkiarvaamatta tapaamaan\nLorrya eilisiltana; päätimme, etten näyttäytyisi missään, ennenkuin\nkaikki olisi selvillä, tai ennenkuin saattaisin olla hyödyksi;\nnäyttäydyn nyt tässä pyytääkseni saada hiukan keskustella veljenne\nkanssa. Toivoisin että teidän veljellänne olisi parempi ammatti kuin\nherra Barsadilla. Teidän tähtenne toivoisin että herra Barsad ei\nolisi vankilalammas.\"\n\nLammas oli siihen aikaan haukkumanimi vanginvartijain alaisille\nurkkijoille. Urkkija joka oli kalpea jo ennestään, kalpeni yhä ja\nkysyi Cartonilta, kuinka hän uskalsi.\n\n\"Sanon sen teille\", virkkoi Sydney. \"Näin teidän herra Barsad\ntulevan Conciergeriasta kun tunti sitten katselin ympärilleni.\nTeidän kasvonne painuvat mieleen ja minä muistan kasvoja hyvin.\nTulin uteliaaksi nähtyäni teidät näissä olosuhteissa ja koska\neräästä syystä, joka ei teille ole tuntematon, panen teidät niiden\nvastoinkäymisten yhteyteen, jotka ovat kohdanneet nykyään hyvin\nonnetonta ystävää, seurasin teitä. Tulin tähän viinipuotiin,\naivan teidän jälestänne ja istuuduin lähelle teitä. Avomielisestä\npuheestanne ja ihailijainne sanoista ei minun ollut vaikea arvata\nammattinne laatua. Ja mitä olin tehnyt umpimähkään, näytti vähitellen\nmuodostuvan suunnitelmaksi, herra Barsad.\"\n\n\"Miksi suunnitelmaksi?\" kysyi urkkija.\n\n\"Olisi vaikeata ja vaarallistakin tehdä siitä selkoa näin kadulla.\nEttekö tahtoisi kaikessa ystävyydessä tulla puhelemaan kanssani, --\nesimerkiksi Tellsonin pankkiin.\"\n\n\"Onko tämä uhkaus.\"\n\n\"Oh, niinkö sanoin?\"\n\n\"Minkätähden tulisin sinne?\"\n\n\"Toden totta, en voi sanoa asiaani, jos ette tule?\"\n\n\"Tarkotatteko ettette tahdo sanoa?\" kysyi vakoilija epäröivästi.\n\n\"Aivan oikein ymmärretty, herra Barsad. En tahdo sitä sanoa.\"\n\nCartonin huoleton väliäpitämättömyys oli suurena apuna hänen\noveluudelleen ja taitavuudelleen tässä tehtävässä, joka hänellä\noli mielessä ja sellaiseen mieheen nähden, jonka kanssa hän oli\ntekemisessä. Hänen harjaantunut silmänsä huomasi sen ja käytti sitä\nhyväkseen.\n\n\"Sanoinhan sen sinulle\", sanoi urkkija katsahtaen nuhtelevasti\nsisareensa. \"Jos tästä seuraa ikävyyksiä, on se sinun syysi.\"\n\n\"Kas niin, herra Barsad\", virkkoi Sydney, \"älkää olko\nkiittämätön. Jos en niin kunnioittaisi sisartanne, en olisi niin\nystävällisesti ilmituonut tätä pientä ehdotusta, jonka tahdon tehdä\nmolemminpuoliseksi tyydytykseksi. Seuraatteko minua pankkiin?\"\n\n\"Tahdon tietää mitä teillä on sanomista. Seuraan teitä.\"\n\n\"Ehdotan, että ensiksi saattaisimme sisarenne turvallisuuteen hänen\noman kotinsa kulmaan. Saanko tarjota käsivarteni, neiti Pross. Teidän\nei ole hauska kulkea ulkona tässä kaupungissa näin myöhään ja ilman\nturvaa; koska teidän toverinne tuntee herra Barsadin, pyydän häntä\ntulemaan mukaan herra Lorryn luo. Olemmeko valmiit? Tulkaa sitten!\"\n\nNeiti Prossille tuli heti jälestäpäin mieleen ja hän muisti\nsen elämänsä loppuun asti, että kun hän laski kätensä Sydneyn\nkäsivarrelle ja katsoi häneen anoen ettei hän tekisi mitään pahaa\nSolomonille, oli Sydneyn käsivarressa rautaista päättäväisyyttä\nja silmissä paloi innostuksen tuli, joka oli ristiriidassa hänen\nhuolettoman käytöksensä kanssa ja suorastaan muutti miehen ja\nteki hänen valtavammaksi. Neiti Prossin ajatukset olivat liiaksi\nkiintyneet hänen veljeensä, joka niin vähän ansaitsi tätä hellyyttä\nja Sydneyn ystävällisiin vakuutuksiin oikein tarkatakseen mitä hän\nhuomasi.\n\nHe jättivät hänet kadunkulmaan ja Carton vei heidät herra Lorryn\nasuntoon, jonne oli muutaman minuutin matka. John Barsad eli Solomon\nPross astui hänen rinnallaan.\n\nHerra Lorry oli juuri lopettanut päivällisensä ja istui pienen\nhauskan takan lämpimässä -- hän etsi kenties sen hehkusta Tellsonin\npankin nuoremman vanhan pojan kuvaa, joka monta vuotta sitten oli\nkatsellut punertavaa hiillosta Royal Georgen hotellissa Doverissa.\nHän kääntyi heidän astuessa sisään ja näytti hämmästyneen huomatessa\nvieraan.\n\n\"Neiti Prossin veli, sir\", sanoi Sydney. \"Herra Barsad.\"\n\n\"Barsad\", toisti vanhus. \"Barsad? -- Nimi on minulle tuttu -- samoin\nkasvot.\"\n\n\"Sanoinhan että teillä on merkilliset kasvot, herra Barsad\",\nhuomautti Carton tyynesti. \"Olkaa hyvä ja istukaa.\"\n\n\"Neiti Pross tunsi herra Barsadin siksi rakkaaksi veljekseen, josta\nolette kuullut puhuttavan\", sanoi Sydney, jonka sukulaisuuden\nBarsadkin tunnusti. \"Mutta nyt siirryn ikäviin uutisiin. Darnay on\ntaaskin vangittu.\"\n\n\"Mitä sanotte?\" virkkoi vanhus hämmästyneenä. \"Tuskin pari tuntia\nsitten jätin hänet ja hän oli vapaana ja hyvässä turvassa ja aioin\njuuri palata hänen luokseen.\"\n\n\"Hän on kuitenkin vangittu. Milloin se tapahtui, herra Barsad?\"\n\n\"Juuri nyt, jos se on tapahtunut.\"\n\n\"Herra Barsad on paras ja luotettavin lähde sir\", sanoi Sydney,\n\"ja herra Barsadin omasta ilmotuksesta, jonka hän teki viinipullon\nääressä eräälle lammaskumppaleistaan, kuulin, että vangitseminen on\ntapahtunut. Hän erosi portilla sanansaattajista ja piti huolta siitä,\nettä portinvartija päästi heidät sisään. Ei ole syytä epäillä Darnayn\nvangitsemista.\"\n\nHerra Lorryn asiasilmä huomasi puhujan kasvoista, että oli ajanhukkaa\nviipyä tässä asiassa. Hämillään, mutta oivaltaen että jotakin ehkä\nriippui hänen mielenmaltistaan, hillitsi hän itseään ja kuunteli\nhiljaa ja tarkkaavaisesti.\n\n\"No, toivon\", sanoi Sydney hänelle, \"että tohtori Manetten nimi ja\nvaikutusvalta ovat hänelle hyödyksi huomenna, -- sanoittehan, että\nhän kutsutaan tuomioistuimen eteen taaskin huomenna, herra Barsad?\"\n\n\"Niin, niin luulen.\"\n\n\"Yhtä suureksi hyödyksi huomenna kuin tänäänkin. Mutta ehkä ei niin\nolekkaan. Tunnustan, että horjun siinä uskossa, herra Lorry, koska\ntohtori Manette ei voinut estää vangitsemistakaan.\"\n\n\"Hän ei ehkä tiennyt siitä edeltäpäin\", sanoi herra Lorry.\n\n\"Mutta juuri se seikka on omiaan huolestuttamaan, kun tiedämme miten\nsydämellisesti hän on vävyynsä kiintynyt.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi herra Lorry, nojaten levotonta kättänsä\nleukaansa ja kiinnittäen levottomat silmänsä Cartoniin.\n\n\"Lyhyesti sanoen\", sanoi Sydney, \"on epätoivoinen aika, jolloin\nepätoivoisia peliä pelataan. Voittakoon vaan tohtori pelin, minä\nmielelläni menetän. Ei yhdenkään ihmisen elämä täällä ole ostohinnan\narvoinen. Kuka tahansa, jota kansa tänään riemusaatossa kantaa\nkotia, saattaa huomenna tulla tuomituksi kuolemaan. Se panos,\njosta pahimmassa tapauksessa olen päättänyt pelata on eräs ystävä\nConciergeriassa. Ja ystävä, jonka olen päättänyt voittaa on herra\nBarsad.\"\n\n\"Silloin teillä pitää olla hyvät kortit sir\", sanoi urkkija.\n\n\"Käyn korttini läpi. Katson mitä minulla on. -- Herra Lorry, te\ntiedätte mikä eläin olen. -- Olkaa hyvä ja antakaa hiukan konjakkia.\"\n\nSitä tuotiin, ja hän joi lasillisen, -- vieläpä toisenkin, -- siirsi\nsitten ajatuksissaan pullon syrjään.\n\n\"Herra Barsad\", jatkoi Carton kuin hän todellakin olisi selaillut\nkorttipakkaa, \"vankilalammas, tasavaltalaisten komiteojen lähettiläs,\nmilloin vanginvartija milloin vanki, aina urkkija ja salainen\nilmiantaja, täällä sitä arvokkaampi, koska hän on englantilainen ja\nniinmuodoin häntä vähemmän epäillään lahjotuksi, kun jos hän olisi\nranskalainen, esiintyy esimiestensä edessä väärällä nimellä. Tämä on\nmainio kortti. Herra Barsad, joka nykyään on Ranskan tasavaltalaisen\nhallituksen palveluksessa, palveli ennen Englannin ylimysvaltaista\nhallitusta, Ranskanmaan ja vapauden vihollista. Sepä oivallinen\nkortti. Johtopäätös, selvä kuin päivä tässä epäluulojen valtakunnassa\non, että ylimysvaltaisen Englannin hallituksen edelleenkin palkkaama\nherra Barsad, on Pittin vakooja, tuon tasavallan uskottoman\nvihollisen, jota se on povellaan vaalinut, englantilaisen petturin ja\nkaiken pahan alkujuuren, josta on niin paljon puhuttu, mutta jota on\nniin vaikea löytää. Siinä kortti, jota ei sovi jättää huomaamatta.\nOletteko seurannut korttejani, herra Barsad?\"\n\n\"En niin, että ymmärtäisin peliänne\", vastasi vakooja vähän\nlevottomana.\n\n\"Lyön ässäni pöytään, ilmiantamalla herra Barsadin lähimmälle\nosastokomitealle. Käykää läpi korttinne, herra Barsad ja katsokaa\nmitä teillä on. Ei ole kiirettä.\"\n\nSydney Carton siirsi pullon lähemmäksi, kaatoi konjakkia lasiin ja\ntyhjensi sen. Hän näki että urkkija pelkäsi hänen juovan itsensä\nsellaiseen tilaan, että hän heti paikalla ilmiantaisi hänet. Sen\nhuomattuaan, Sydney Carton kaasi vieläkin lasillisen ja tyhjensi sen.\n\n\"Katsokaa tarkoin läpi korttinne, herra Barsad. Älkää hätäilkö.\"\n\nHänen korttinsa olivat huonommat kuin mitä hän oli odottanut.\nNe olivat vaivaisia lankkuja vain, joita Sydney ei tuntenut.\nKarkotettuna kunniallisesta toimestaan Englannissa monien\nonnistumattomien väärien valojensa tähden -- eipä siksi ettei\nhäntä olisi siellä tarvittu; englantilaisten kerskailut, että\nolisimme yläpuolella salavehkeitä ja vakoilemista, ovat hyvin\nmyöhäisiltä ajoilta. John Barsad tiesi menneensä yli Kanaalin,\nja ruvenneensa palvelukseen Ranskassa, ensiksi viettelijänä ja\nvakoojana omien maamiestensä keskuudessa, vähitellen ranskalaisten\nkeskuudessa. Hän tiesi kukistetun hallituksen aikana olleensa\nurkkijana Saint-Antoinessa ja Defargen viinituvassa, että hän\nvalppaalta poliisilta oli saanut sellaisia tietoja tohtori Manetten\nvankeudesta, vapautuksesta ja elämän tarinasta, että ne saattoivat\nkelvata johdannoksi tuttavalliseen keskusteluun Defargen kanssa.\nHän oli koetellut niitä rouva Defargen suhteen, mutta täydellisesti\nepäonnistunut. Hän muisti aina pelvolla ja vapistuksella että\ntämä hirmuinen nainen oli kutonut, puhellessaan hänen kanssaan ja\nkatsellut häneen turmiotatietävästi sormien liikkuessa. Hän oli\nsittemmin Saint-Antoinen osastossa lukemattomia kertoja nähnyt rouva\nDefargen ottavan esille kudotut muistiinpanonsa, ja ilmiantavan\nhenkilöitä, joiden elämän guillotiini varmaankin jo oli niellyt.\nHän tiesi kuten jokainen saman ammatin toimittaja, ettei hän\nmilloinkaan ollut turvassa, että pako oli mahdoton, että hän oli\nmestauspiilun varjoon sidottu ja että yksi ainoa sana olisi saanut\nsen hänen ylitsensä lankeamaan, huolimatta hänen keinotteluistaan ja\npetoksistaan hirmuhallituksen hyväksi. Jos häntä kerran syytettäisiin\nja niin vakavilla perusteilla kuin äsken kuulemansa olivat, aavisti\nhän että hirmuinen nainen, jonka säälimättömästä luonteesta hän oli\nnähnyt niin monta todistetta, häntä syyttääkseen ottaisi esille\nsen turmiollisen luettelon ja tekisi tyhjäksi hänen viimeisen\nelämisen toiveensa. Lukuunottamatta että kaikki salavehkeilijät ovat\npelkureita, olivat hänen korttinsa niin huonot, että hän kalpeni ne\nläpi käytyään.\n\n\"Te ette näytä olevan oikein tyytyväinen kortteihinne\", sanoi Sydney\nperin tyynesti. \"Tuletteko peliin?\"\n\n\"Luulen, sir\", vastasi urkkija matelevaisesti kääntyen herra\nLorryn puoleen, \"voivani vedota teidän ikäiseenne hyväntahtoiseen\ngentlemanniin pyytämällä teitä kysymään tuolta paljoa nuoremmalta\ngentlemannilta saattaako hän pitää arvonsa mukaisena pelata\nmainitsemallansa ässällä. Myönnän _olevani_ urkkija ja että sitä\ntointa pidetään häpeällisenä, mutta hän ei ole urkkija, miksi hän\nsiis menettelisi heidän tapaansa.\"\n\n\"Pelaan ässäni, herra Barsad\", sanoi Carton, vastaten itse ja katsoen\nkelloaan, \"ilman mitään arveluja ja muutamien hetkien kuluttua.\"\n\n\"Toivoin, hyvät herrat\", sanoi urkkija yhä koettaen vetää herra\nLorrya keskusteluun, \"että kunnioituksenne sisartani kohtaan --\".\n\n\"En saata paremmin osottaa kunnioitusta sisartanne kohtaan kuin\nvapauttamalla hänet veljestään\", sanoi Sydney Carton.\n\n\"Niinkö sir?\"\n\n\"Siitä olen ihan varma.\"\n\nUrkkijan liukas käytös, joka oli selvänä vastakohtana hänen\ntahallisen karkealle puvulleen ja arvattavasti tavalliselle\nkäytökselleen sai Cartonin salamyhkäisyydestä sellaisen kolauksen,\n-- sillä Carton oli arvoitus älykkäämmille ja rehellisemmillekkin\nmiehille kuin hänelle -- että hän menetti rohkeutensa. Vakoojan\ntuumaillessa oli Carton selailevinaan kortteja kuten äsken ja sanoi:\n\n\"Ja nyt, kun mietin tarkemmin, tuntuu minusta kuin olisi minulla\nvieläkin oivallinen kortti, jota en ole ottanut lukuun. Tuo ystävä ja\nlammaskumppani, joka puhui käyneensä laitumella maaseutuvankiloissa,\nkuka hän oli?\"\n\n\"Ranskalainen, te ette häntä tunne\", sanoi vakooja hätäisesti.\n\n\"Ranskalainenko?\" toisti Carton tuumaillen, eikä näyttänyt häntä\nhuomaavan, vaikka toisti hänen sanansa. \"Saattaa olla mahdollista.\"\n\n\"Vakuutan, että niin on\", sanoi vakooja, \"vaikka se ei mitään\nmerkitse.\"\n\n\"Vaikka se ei mitään merkitse\", toisti Carton samaan koneelliseen\ntapaan -- \"vaikka se ei mitään merkitse -- ei mitään merkitse. -- Ei.\nMutta tunnen kasvot.\"\n\n\"Sitä en usko. Olen varma siitä. Se ei saata olla mahdollista\", sanoi\nurkkija.\n\n\"Se -- ei saata -- olla mahdollista\", mutisi Sydney Carton\nmietiskellen ja täyttäen lasinsa (joka onneksi oli pieni). \"Ei saata\nolla mahdollista. Hän puhui sujuvasti ranskaa. Mutta mielestäni kuin\nulkomaalainen.\"\n\n\"Maaseutulainen\", sanoi vakooja.\n\n\"Ei. Ulkomaalainen!\" huudahti Carton ja löi kätensä pöytään,\nikäänkuin hänelle olisi äkkiä asia selvennyt. \"Cly! Valepuvussa,\nmutta sama mies. Meillä oli mies edessämme Old-Baileyssä.\"\n\n\"Ei, nytpä te liiaksi hätäilette sir\", sanoi Barsad hymyillen, joten\nhänen kotkannenänsä taipui toiselle sivulle, \"tämä kääntyy minulle\neduksi. Cly (joka todellakin oli toverini, voin sen nyt tunnustaa\nnäin pitkän ajan kuluttua) kuoli jo monta vuotta sitten. Minä\nhoidin häntä kuolintautinsa aikana. Hän haudattiin Lontooseen Pyhän\nPankratiuksen kirkkomaahan. Hän oli niin vähän alhaison suosiossa,\netten uskaltanut saattaa hänen maallisia jäännöksiään, mutta olin\navullisena häntä arkkuun pantaessa.\"\n\nTällä kohtaa huomasi herra Lorry hyvin omituisen ja aaveentapaisen\nvarjon liikkuvan seinällä. Etsien siihen syytä havaitsi hän sen\njohtuvan siitä, että kaikki suorat ja kankeat hiuskarvat herra\nCruncherin päässä yhä suorenivat ja jäykistyivät.\n\n\"Olkaamme järjellisiä ja pysykäämme oikeudessa\", sanoi urkkija.\n\"Näyttääkseni kuinka te erehdytte ja kuinka perätön teidän arvelunne\non, näytän todistuksen Clyn hautaamisesta, joka sattuu minulla\nolemaan muistiinpanokirjassani\" -- hän otti sen kiihkeästi esiin ja\navasi sen -- \"aina siitä saakka. Tässä se on. Katsokaa sitä. Katsokaa\nvain. Te saatte mielellänne ottaa sen käteenne; se ei ole mikään\nväärennys.\"\n\nNyt näki herra Lorry varjon seinässä pitenevän ja herra Cruncher\nnousi ja astui esiin hiukset pystyssä.\n\nVakoojan huomaamatta seisoi herra Cruncher hänen vieressään ja laski\nkätensä hänen olkapäälleen kuin aaveen tapainen oikeuden palvelija.\n\n\"Tekö herrani panitte siis\" --, sanoi herra Cruncher, kivettynyt ilme\nkasvoillaan, \"tuon Roger Clyn arkkuun?\"\n\n\"Minähän sen tein.\"\n\n\"Kuka hänet sitten otti pois siitä?\"\n\nBarsad nojautui taapäin tuolissaan ja änkytti: \"Mitä tarkotatte?\"\n\n\"Tarkotan\", sanoi herra Cruncher, \"ettei hän koskaan ollutkaan siinä.\nEi. Hän ei ollut! Pääni saatte ottaa, jos hän koskaan oli siinä.\"\n\nUrkkija katseli ympärillensä molempiin herroihin, jotka katselivat\nJerryä sanomattomalla hämmästyksellä.\n\n\"Kerron teille\", sanoi Jerry, \"että te hautasitte katukiviä ja multaa\nsiinä arkussa. Älkää puhuko _minulle,_ että te hautasitte Clyn. Se\noli petos. Minä ja kaksi muuta tiedämme sen.\"\n\n\"Mistä tiedätte sen?\"\n\n\"Mitä se teihin kuuluu? Piru vieköön\", mutisi herra Cruncher,\n\"minulla on vanhaa kaunaa teitä kohtaan, kuka käskee teitä niin\nhäpeällisesti petkuttaa asiamiehiä. Saattaisin iskeä kurkkuunne ja\nkuristaa teidät puolesta guineasta.\"\n\nSydney Carton, joka samoin kuin herra Lorrykin oli aivan mykkänä\ntästä asiain käänteestä käski herra Cruncherin rauhoittua ja selittää\nasiata.\n\n\"Toiste\", vastasi hän vältellen, \"tämä tilaisuus ei sovi\nselityksille. Minä yhä väitän, että hän hyvin tietää, että mainittu\nCly ei milloinkaan ollut siinä arkussa. Jos hän sanallakaan tai\nyhdellä ainoalla tavullakaan sanoo hänen olleen siinä, niin minä joko\nisken häntä kurkkuun ja kuristan hänet puolesta guineasta\" -- herra\nCruncher piti tätä erikoisen jalomielisenä tarjouksena -- \"taikka\nmenen ilmiantamaan hänet.\"\n\n\"Hm, näen erään asian\", sanoi Carton. \"Minulla on vielä muuan kortti\nkädessäni, herra Barsad. On mahdotonta, että te täällä raivoavassa\nPariisissa voisitte selviytyä ilmiannosta, koska olette yhteydessä\ntoisen ylimysvaltaisen vakoojan kanssa, jolla on sama entisyys\ntakanaan kuin teillä ja jonka suhteen on tapahtunut se salaperäinen\nseikka, että hän tekeytyi kuolleeksi, mutta tuli jälleen eloon.\nSalaliitto vankiloissa ulkomaalaisten kesken tasavaltaa vastaan.\nErinomainen kortti -- varma guillotiini kortti. Tuletteko peliin?\"\n\n\"En\", vastasi urkkija, \"minä passaan. Tunnustan, että olimme\nsiihen määrään roskajoukon epäsuosiossa, että minun täytyi paeta\nEnglannista, että joukko olisi hukuttanut minut ja että Clytä niin\nahdistettiin, ettei hän mitenkään olisi päässyt pakoon, ellei olisi\ntekeytynyt kuolleeksi. Mutta mistä tuo mies tietää, että vain\nilveilyä se oli, käy yli ymmärrykseni.\"\n\n\"Älkää välittäkö tästä miehestä\", vastasi riidanhaluinen herra\nCruncher, \"teillä on tarpeeksi päänvaivaa tuosta herrasta. Ja\nkuunnelkaa vielä kerran\", -- herra Cruncher ei saattanut olla\nkerskailematta auliudestaan -- \"minä mielisti isken kurkkuunne ja\nkuristan teidät puolesta guineasta!\"\n\nVankilalammas kääntyi Sydney Cartonin puoleen ja sanoi\npäättäväisemmin: \"Jo riittää. Minun täytyy lähteä vahtiin, enkä\nvoi jäädä tänne kauvemmaksi. Teillähän oli ehdotus minulle, mikä\nse on? Mutta ei kannata pyytää minulta liikoja. Jos pyydätte minua\nvirkaillessani tekemään jotakin palvelusta ja siten panemaan\nitseni alttiiksi uudelle vaaralle, panen ennemmin elämäni vaaraan\nkieltäytymällä kuin myöntymällä. Sanalla sanoen, sen valinnan minä\ntekisin. Te puhutte epätoivosta. Olemme täällä kaikki epätoivoisia,\nmuistakaa se. Voin ilmiantaa teidät, jos katson sen tarpeelliseksi ja\nvoin vannoa meneväni kivimuurin läpi ja sitä voivat muutkin. No, mitä\npyydätte minulta?\"\n\n\"En erikoisia. Olettehan vanginvartijana Conciergeriassa?\"\n\n\"Sanon sen teille kerta kaikkiaan, että pako sieltä on mahdoton\",\nsanoi vakooja jyrkästi.\n\n\"Teidän ei tarvitse sanoa mitään, jota en ole teiltä kysynyt.\nOlettehan vanginvartija Conciergeriassa?\"\n\n\"Silloin tällöin.\"\n\n\"Voitteko olla siellä milloin haluatte?\"\n\n\"Voin käydä ulos ja sisään mieleni mukaan.\"\n\nSydney Carton kaasi vielä konjakkia lasiin, kaasi sitä hitaasti\nuuniin ja katseli miten se valui. Kun kaikki oli kaadettu, nousi hän\nja sanoi:\n\n\"Tähän asti olemme puhuneet näiden molempien henkilöiden läsnäollessa\nkoska oli parasta, että muutkin, emmekä ainoastaan me molemmat,\ntietäisivät korttiemme arvoa. Seuratkaa minua tuonne pimeään\nhuoneeseen puhuaksemme viimeisen sanan toisillemme.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nPeli alkaa.\n\n\nSillävälin kun Sydney Carton ja vankilalammas olivat viereisessä\npimeässä huoneessa, jossa he keskustelivat niin hiljaa, ettei\nhiiskaustakaan kuulunut, silmäili herra Lorry Jerryä mitä suurimmalla\nepäluulolla. Kunniallisen asiamiehen tapa vastata hänen katseisiinsa\nei herättänyt luottamusta; hän vaihteli jalkaa, ikäänkuin hänellä\nolisi ollut viisikymmentä sitä lajia ja kuin hän olisi tahtonut\nniitä kaikkia koetella, hän tarkasteli kynsiään hyvin epäilyttävällä\ntarkkaavaisuudella ja milloin vain herra Lorry sattui katsomaan\nhäntä silmiin, sai hän omituisen köhäyskän, jonka vuoksi hänen\nvälttämättä täytyi pitää kättä suun edessä, joka tapahtuu harvoin,\njos milloinkaan, täysin avonaiselle luonteelle.\n\n\"Jerry\", sanoi herra Lorry. \"Tulkaa tänne.\"\n\nHerra Cruncher tuli esiin sivuttain toinen olkapää edellä.\n\n\"Mitä muuta tointa olette harjottanut kuin sananviejän?\"\n\nHiukan mietittyään, ja luoden tutkivan katseen esimieheensä, juolahti\nherra Cruncherin mieleen loistava vastaus:\n\n\"Maanviljelijän.\"\n\n\"Epäilen suuresti\", sanoi herra Lorry ja uhkasi häntä sormellaan,\n\"että olette käyttänyt Tellsonin suurta ja kunnioitettua toiminimeä\nkylttinänne harjoittaessanne häpeällistä ja laitonta tointa. Jos niin\non asian laita, älkää odottako minulta apua palatessanne Englantiin,\nälkää odottako, että säilytän teidän salaisuutenne. Tellsonin pankkia\nei petkuteta.\"\n\n\"Toivon, herra Lorry\", puheli alakuloinen herra Cruncher, \"että\nteidän kaltaisenne henkilö, jonka asioita olen saanut toimittaa\nvanhuuteni päiviin saakka, ajattelee päänsä ympäri, ennenkuin\nhän minua vahingoittaa, vaikka niin olisikin laita -- en sano\nettä niin on, mutta jos niin olisikin. Ja teidän tulee myöskin\nottaa lukuun, että jos niin olisikin laita, ei asia ole vain\nyksipuolinen. Sillä on toinenkin puoli. Vielä tänä päivänäkin on\nolemassa lääketieteen tohtoreja, jotka ansaitsevat guineoita, missä\nkunniallinen asiamies ei ansaitse äyriäkään -- ei äyriäkään! ei\npuolta äyriäkään -- ei puolta äyriäkään! ei edes neljättä osaakaan\n-- ja tallettavat rahaa kun roskaa Tellsonissa, räpäyttävät vain\nviekkaasti lääketieteellisiä silmiään asiamiehille astuessaan omiin\najoneuvoihinsa -- niin sekin lienee Tellsonin puijaamista vai mitä?\nSilloinhan te hirttäisitte pikkuvarkaat ja vapautatte suuret. Niin\nsitten on vielä rouva Cruncher -- ainakin ennen muinoin vanhassa\nEnglannissa -- ja jos hän olisi tilaisuudessa moksahtaisi hän\nmaahan huomispäivänä asian vahingoksi ja niin juurta jaksain että\nkaikki menisi hunningolle, ihan hunningolle. Tohtorien rouvat sitä\nvastoin eivät moksahda. Eivätpä toki! Tai joskin he moksahtaisivat,\nmoksahtaisivat he hankkiaksensa lisää potilaita. Ja ajatelkaa kaikkia\nhautausurakoitsijoita ja lukkareja ja haudankaivajia ja yövahteja\n(kaikkityyni ahneita ja rikokseen osallisia) -- ei siinä paljon\ntienaisi, jos niin olisikin. Ja siitä vähästä, minkä ansaitsisi, ei\nolisi suurta iloa, herra Lorry. Siitä ei olisi mitään hyötyä vaikka\nasia olisikin niin, alituiseen toivoisi olevansa erillään siitä\nammatista, jos vaan siitä pääsisi erilleen kun siihen kerran on\nruvennut.\"\n\n\"Hyi\", virkkoi herra Lorry kuitenkin hiukan suopeampana. \"Minua\nilettää nähdä teitä.\"\n\n\"Nöyrästi tahtoisin esittää, herra Lorry\", jatkoi herra Cruncher,\n\"jos niin olisikin, en kuitenkaan sano niin olevan...\"\n\n\"Ei mitään verukkeita\", sanoi herra Lorry.\n\n\"Ei suinkaan\", vastasi herra Cruncher ikäänkuin ei mikään olisi ollut\nniin vierasta hänen ajatuksilleen ja tavoilleen -- -- \"jonka en sano\nniin olevan -- -- nöyrästi tahtoisin esittää seuraavaa: jakkaralla,\nTemple Barissa, istuu poikani, joka jo alkaa olla aika mies, hän\nkävisi asioillanne ja toimittaisi teille pikku palveluksia, kunnes te\npaneutte pitkäksenne, jos niin haluatte. Jos nyt niin olisikin, jota\nen edelleenkään sano niin olevan (sillä en tahdo tehdä verukkeita)\nniin antakaa sen pojan pitää isänsä paikan, hoitaa äitiänsä, älkää\nhäväiskö sen pojan isää, -- älkää sitä tehkö -- antakaa isän mennä\nsäännölliseen kaivostyöhön ja hyvittää sitä, jota hän tahtoisi\nkaivamattomaksi -- jos niin olisi -- kaivamalla ne maahan hyvällä\ntahdolla ja vakuutuksella, että ne tulevaisuudessa varmasti makaavat\npaikoillaan. Tätä, herra Lorry\", sanoi herra Cruncher, pyyhkien\notsaansa hihallansa, ikäänkuin ilmaistakseen että hän nyt oli tullut\nesitelmänsä loppuun, \"tahtoisin teille nöyrimmästi esittää, sir.\nIhminen ei voi nähdä tätä kauheaa näytelmää ympärillämme, runneltuja\npäättömiä ihmisiä, niin, Herra Jumala, kääntämättä ajatuksensa\ntoisiin asioihin. Ja nämät olisivat minun ajatuksiani, jos niin\nolisikin ja pyydän teitä muistamaan, että tämän olen sanonut hyvän\nasian vuoksi, vaikka olisin voinut vaijetakkin.\"\n\n\"Se on ainakin totta\", sanoi herra Lorry. \"Älkää puhuko nyt enempää.\nOnhan mahdollista, että vielä kerran saatan teitä puolustaa, jos sen\nansaitsette ja osotatte katumusta teossa, ei vaan sanoissa. En tahdo\nkuulla enempää.\"\n\nHerra Cruncher naputti otsaansa nyrkillään kun Sydney Carton ja\nurkkija tulivat ulos pimeästä huoneesta.\n\n\"Hyvästi, herra Barsad!\" sanoi edellinen. \"Nyt asiasta sovittuamme\nei teillä ole mitään pelkäämistä minun puoleltani.\" Hän istuutui\ntuolille uunin ääreen vastapäätä herra Lorrya. Kun he jäivät kahden\nkesken, kysyi herra Lorry häneltä mitä hän oli aikaansaanut.\n\n\"En paljoa. Jos vangin kävisi huonosti, olen toimittanut niin, että\nvarmasti pääsen hänen luokseen vielä kerran.\"\n\nHerra Lorry näytti pettyneeltä.\n\n\"Siinä kaikki mitä sain aikaan\", sanoi Carton. \"Pyytämällä liikoja\nsaattaisin tuon miehen hengen vaaraan ja niinkuin hän sanoi, ei\nhänelle voisi pahempaa tapahtua, joskin hän ilmiannettaisiin. Se on\nselvästi asian heikko kohta. Siitä se ei parane.\"\n\n\"Mutta jos käy huonosti tuomio-istuimen edessä\", sanoi herra Lorry,\n\"ei teidän pääsynne hänen puheilleen pelasta vankia.\"\n\n\"Sitä en ole koskaan sanonutkaan.\"\n\nHerra Lorryn silmät siirtyivät vähitellen tuleen; osanotto hänen\nsuosikkinsa kohtaloon ja uuden vangitsemisen katkera pettymys sai\nhänet vähitellen heltymään; hän oli jo vanha mies, viime aikoina\nhuolien painama, ja kyyneleet vierivät hänen silmistään.\n\n\"Te olette hyvä ihminen ja uskollinen ystävä\", sanoi Carton\nmuuttuneella äänellä. \"Suokaa anteeksi, että huomaan teidän surunne.\nJos isäni itkisi, en saattaisi väliäpitämättömänä sitä katsella.\nJos olisitte isäni en kunnioittaisi suruanne enempää. Mutta siitä\nonnettomuudesta olette toki vapaa.\"\n\nVaikka hän sanoi viimeiset sanansa entiseen huolettomaan tapaansa,\noli kuitenkin sekä hänen äänessään että tavassaan tosi tunnetta ja\nkunnioitusta. Tämä oli herra Lorrylle, joka ei koskaan ollut nähnyt\nhänen parempaa puoltansa, aivan odottamatonta. Hän ojensi Cartonille\nkätensä, ja hän puristi sitä hiljaa.\n\n\"Mutta palataksemme Darnay parkaan\", sanoi Carton, \"niin älkää\nkertoko tästä keskustelusta ja toimenpiteestä hänen vaimolleen. Se\nei auta häntä tapaamaan miestään. Hän saattaisi luulla, että siten\nhankittiin hänen miehelleen keino pahimmassa tapauksessa välttää\ntuomiota.\"\n\nHerra Lorry ei tullut tätä ajatelleeksi ja hän katsahti pikaisesti\nCartoniin nähdäkseen, oliko se todellakin hänen tarkotuksensa.\nSiitäpä näytti, hän siirsi katseensa Cartonista ja kaikki oli hänelle\nselvänä.\n\n\"Hänen mieleensä tulisi tuhansia ajatuksia\", sanoi Carton, \"ja\njokainen niistä vain lisäisi hänen levottomuuttaan. Älkää puhuko\nhänelle minusta. Niinkuin sanoin teille heti tänne tullessa, on\nparasta, etten häntä tapaa. Voin siitä huolimatta tarjota apuani\nja tehdä jokaisen pienen palveluksen, joka vain on vallassani.\nMenettehän hänen luokseen? Hän lienee hyvin lohduton tänä iltana.\"\n\n\"Menen heti paikalla.\"\n\n\"Se ilahuttaa minua. Hän on niin kiintynyt teihin ja luottaa niin\nvarmasti teihin. Miltä hän näyttää?\"\n\n\"Levottomalta ja onnettomalta, mutta kaunis hän on.\"\n\n\"Oi!\"\n\nSe oli pitkä, valittava ääni kuin huokaus, melkeinpä nyyhkytys. Se\nveti herra Lorryn silmät Cartonin kasvoihin, jotka olivat tuleen päin\nkääntyneet. Valonvälähdys tai varjo (vanha herra ei voinut sanoa\nkumpiko) liikkui hänen kasvoillaan yhtä nopeasti kuin vaihtelevat\nvalaistukset mäen rinteellä aurinkoisena myrskypäivänä ja hän kohotti\njalkansa työntääkseen takasin putoamassa olevan palavan halon. Hän\noli puettu valkeaan ratsunuttuun ja kaulussaappaihin, sen ajan\ntapaan, ja kun tuli valaisi niiden valkeita pintoja, näytti hän\nhyvin kalpealta pitkine ruskeine hiuksineen, jotka epäjärjestyksessä\nriippuivat hänen hartioillaan. Hänen väliäpitämättömyytensä tulesta\noli niin suuri että herra Lorry häntä siitä huomautti; hänen\nsaappaansa polki vielä hehkuvata kekälettä, joka oli murskaantunut\nsen painosta.\n\n\"Unohdin sen\", sanoi hän.\n\nHerra Lorryn katse kääntyi taaskin hänen kasvoihinsa. Kun hän\nhavaitsi riutuneen ilmeen, joka rumensi itsessään kauniita piirteitä\nja kun hänellä vielä oli vankien kasvojen ilme tuoreessa muistissa,\ntuli se hänelle selvästi mieleen.\n\n\"Tehtävänne täällä alkavat siis lähetä loppuaan sir\", sanoi Carton ja\nkääntyi Lorryn puoleen.\n\n\"Niin, kuten aioin sanoa teille eilen illalla Lucyn tullessa niin\nodottamatta, olen vihdoin toimittanut kaikki mitä täällä voin\ntoimittaa. Toivoin saavani jättää heidät täydellisesti turvattuina\nja sitten lähteä Pariisista. Minulla on jo passi. Olen valmis\nmatkustamaan.\"\n\nMolemmat vaikenivat.\n\n\"Teillä on pitkä elämä takananne sir\", sanoi Carton ajatuksissaan.\n\n\"Tämä on seitsemäskymmenes kahdeksas vuoteni.\"\n\n\"Olette ollut hyödyllinen koko elinaikanne, alinomaa toiminut, ja\nolette nauttinut luottamusta ja kunnioitusta.\"\n\n\"Olen ollut asiamies siitä asti kun mieheksi tulin. Niin, saatan\nsanoa että jo poikana olin asiamies.\"\n\n\"Katsokaa minkä sijan te täytätte seitsemänkymmenen kahdeksan\nvuotisena. Kuinka moni kaipaakaan teitä kun paikkanne on tyhjä.\"\n\n\"Yksinäinen vanhapoika\", vastasi herra Lorry pudistaen päätään. \"Ei\nkukaan itke minua.\"\n\n\"Kuinka voitte niin sanoa? Eikö _hän_ surisi teitä? Entäs hänen\nlapsensa?\"\n\n\"Niin, Jumalan kiitos. En oikein tarkottanut mitä sanoin.\"\n\n\"Se _on_ jotain mistä Jumalaa kiittää, eikö totta?\"\n\n\"On toki.\"\n\n\"Jos teidän tänä iltana täydellä todella tulisi sanoa yksinäiselle\nsydämellenne: -- En ole saavuttanut yhdenkään inhimillisen olennon\nrakkautta, uskollisuutta, kiitollisuutta tai kunnioitusta, en ole\nvoittanut rakasta sijaa kenenkään sydämessä, en ole tehnyt mitään\nhyvää, enkä hyödyllistä, että minua muistettaisiin, olisi ne\nseitsemänkymmentä kahdeksan vuottanne yhtä monta raskasta kirousta\nhartioillanne, eikö totta?\"\n\n\"Olette oikeassa herra Carton, niin luulisin olevan.\"\n\nSydney käänsi taas katseensa tuleen ja sanoi hetkisen vaitiolon\njälkeen.\n\n\"Tahtoisin kysyä teiltä onko teistä kauvan siitä kun olitte lapsi?\nTuntuvatko teistä päivät jolloin istuitte äitinne polvella, hyvin\nkaukaisilta?\"\n\nJoutuen hänkin hellän tunnelman valtaan vastasi herra Lorry:\n\n\"Parikymmentä vuotta sitten tuntui minusta siltä, mutta ei nyt. Sillä\nmitä enemmän lähenen loppuani, liikun kehässä, joka yhä lähenee\nalkua. Se näkyy olevan yksi kuljettavan tien armeliaita tasotuksia ja\nvalmistuksia. Sydämeni valtaavat monet jo kauvan sitten unohtuneet\nmuistot nuoresta, kauniista äidistäni ja minä näin vanha, ja\nniistä päivistä, jolloin se mitä kutsumme maailmaksi ei ollut niin\ntodellinen minulle, eivätkä virheeni niin pinttyneet.\"\n\n\"Käsitän sen tunteen\", huudahti Carton äkkiä lievästi punastuen.\n\n\"Ja oletteko tullut paremmaksi sen kautta?\"\n\n\"Niin toivon.\"\n\nCarton lopetti nyt keskustelun ja nousi auttaakseen herra Lorryn ylle\npäällystakin. \"Mutta te\", sanoi tämä palaten äskeiseen aineeseen, \"te\nolette nuori.\"\n\n\"Niin olen\", sanoi Carton. \"Vanha en ole, mutta nuoruuteni tie ei\nkoskaan kulkenut vanhuuteen. Kylliksi jo minusta.\"\n\n\"Minusta myöskin\", sanoi herra Lorry. \"Aiotteko mennä ulos?\"\n\n\"Seuraan teitä hänen portilleen. Tunnette levottomat kulkulaistapani.\nJos harhailisin kaduilla kauvan älkää olko levoton, tulen takasin\naamulla. Menettekö oikeuteen huomenna?\"\n\n\"Menen, valitettavasti.\"\n\n\"Tulen minäkin sinne. Mutta ainoastaan joukon jatkona. Urkkijani saa\ntoimittaa minulle paikan. Tarttukaa käsivarteeni.\"\n\nHerra Lorry teki niin ja he menivät portaita alas ulos kadulle.\nHetkisen kuluttua tulivat he herra Lorryn määräpaikkaan. Sinne jätti\nCarton hänet, mutta pysähtyi jonkun matkan päähän ja kun portti oli\nsuljettu, palasi hän sen luo ja kosketti sitä. Hän oli kuullut että\nLucy kävi vankilan luona, joka päivä. \"Hän tuli ulos tästä\", sanoi\nhän ja katsoi ympärilleen, \"kääntyi tänne päin, hänen jalkansa ovat\nvarmaan usein polkeneet näitä kiviä. Tahdon seurata hänen jälkiään.\"\n\nKello oli kymmenen illalla, kun hän seisoi La Force vankilan\nedustalla, jossa Lucy oli seisonut satoja kertoja. Pieni puunsahaaja,\njoka oli sulkenut puotinsa, seisoi ovella polttaen piippuaan.\n\n\"Hyvää iltaa, kansalainen\", sanoi Sydney Carton ja pysähtyi\nohikulkiessaan, sillä mies katseli häntä tutkivasti.\n\n\"Hyvää iltaa, kansalainen.\"\n\n\"Kuinka on tasavallan laita?\"\n\n\"Tarkotatte guillotiinia. Hyvin vaan. Kuusikymmentäkolme tänään.\nPääsemme pian sataan. Simson miehineen valittaa, että he joskus ovat\nmenehtyä väsymyksestä. Ha, ha, ha! Hän on lystikäs tuo Simson, on\nparturia!\"\n\n\"Käyttekö usein katsomassa kun hän -- --\"\n\n\"Leikkaa? Aina. Joka päivä. Se on parturia! Oletteko nähnyt häntä\ntoimessa?\"\n\n\"En koskaan.\"\n\n\"Menkää häntä katsomaan, kun hän on täydessä puuhassa. Ajatelkaa,\nkansalainen kuudenkymmenenkolmen leikkaaminen ei kestänyt kahta\npiipullistakaan. Kunniasanani kautta.\"\n\nTuon virnistävän pienen miehen ojentaissa piippuaan, jota hän\nparaikaa poltteli, selittääkseen kuinka hän oli mitannut pyövelin\najon, tunsi Carton niin valtavan halun iskeä hänet kuoliaaksi että\nhän kääntyi pois.\n\n\"Mutta ettehän ole englantilainen\", sanoi puunsahaaja, \"vaikka olette\nenglantilaiseen tapaan puettu?\"\n\n\"Olen, niinkin\", sanoi Carton, jälleen pysähtyen ja vastaten yli\nolkansa.\n\n\"Te puhutte kuin ranskalainen ainakin.\"\n\n\"Olen opiskellut täällä kauvan.\"\n\n\"Oi, oikea ranskalainen. Hyvää yötä, englantilainen.\"\n\n\"Hyvää yötä, kansalainen.\"\n\n\"Menkää katsomaan sitä lystiä veitikkaa\", huusi pikku mies hänen\njälkeensä. \"Ja ottakaa piippu mukaanne.\"\n\nSydney ei mennyt kauvas näkyviltä ennenkuin hän pysähtyi keskelle\nkatua tuikkivan lyhdyn alle ja kirjoitti lyijykynällä paperipalalle.\nSitten hän lähti astumaan varmoin askelin kuin olisi tie hänelle\nhyvin tuttu, pitkin synkkiä, likaisia katuja -- tavallista paljon\nlikaisempia, sillä näinä kauhun päivinä ei pääkatujakaan puhdistettu\n-- ja pysähtyi rohdoskaupan eteen, jota omistaja juuri oli\nsulkemassa. Pieni, pimeä, mutkikas kauppahuoneisto, joka sijaitsi\nkiemurtelevan, mäkisen kadun varrella ja jonka omisti pieni, tumma,\nkumara mies.\n\nTervehdittyään tätä kansalaista, meni hän hänen tiskinsä luo ja pani\npaperipalasen hänen eteensä.\n\n\"Hm\", sanoi rohdoskauppias viheltäen sen luettuaan. \"Hi! hi! hi!\"\n\nSydney Carton ei välittänyt hänestä ja rohdoskauppias sanoi:\n\n\"Teitäkö varten kansalainen?\"\n\n\"Minua varten.\"\n\n\"Pidätte kai ne tarkasti erillään, kansalainen? Tiedätte, kai, miten\nkäy, jos ne sekoitetaan?\"\n\n\"Tiedän.\"\n\nKauppias valmisti useita pieniä paketteja ja ojensi ne hänelle. Hän\npisti ne yksitellen sisätakkinsa povitaskuun, maksoi ne ja lähti\nrauhallisena kaupasta.\n\n\"Ei ole muuta tehtävää\", sanoi hän katsellen kuuta, \"ennen huomista.\nEn saata nukkua.\"\n\nÄäni, jolla hän lausui nämät sanat nopeasti kiitävien pilvien alla,\nei ollut väliäpitämätön eikä myöskään uhmaava. Se ilmaisi väsyneen\nihmisen tyyntä päättäväisyyttä, ihmisen, joka oli vaeltanut,\ntaistellut ja eksynyt, mutta lopulta löytänyt oikean tien ja näki sen\npäättyvän.\n\nAikoja sitten, kun hänen aikaisemmat kilpailijansa katsoivat häntä\nhyvin lupaavaksi nuoreksi mieheksi, oli hän seurannut isäänsä\nhautaan. Hänen äitinsä kuoli useita vuosia ennen. Isänsä haudalla\nlausutut juhlalliset sanat, tulivat hänelle mieleen hänen kulkiessaan\npimeitä katuja tummien varjojen keskellä, kuun ja pilvien liidellessä\nkorkealla hänen päänsä päällä: \"Minä olen ylösnousemus ja elämä,\nsanoo Herra; joka uskoo minuun, hän elää ehkä hän olisi kuollut ja\njokainen joka elää ja uskoo minun päälleni, ei hänen pidä kuoleman\nijankaikkisesti\".\n\nYksinäisenä, yön aikana tässä kaupungissa, jota piilu hallitsi,\nhyvin ymmärrettävän surun herätessä hänen sydämessään niiden\nkuudenkymmenenkolmen tähden, jotka sinä päivänä olivat kuoleman\nuhrit ja huomispäivän ynnä monen muun päivän uhrien tähden, jotka\nnyt vankilassa tuomiotaan odottivat, olisi se ajatusketju, joka oli\ntuonut esiin nämät sanat helposti ollut löydettävissä, kuin vanha\nruostunut laivan ankkuri syvyydestä. Mutta hän ei sitä etsinyt,\ntoisti vaan sanat ja kulki eteenpäin.\n\nSydney Carton meni jälleen Seinen yli valoisammille kaduille ja\nkatseli juhlallisella hartaudella valaistuja ikkunoita, joissa\nihmiset olivat nukkumaan menossa hetkiseksi unohtaakseen kauhut\nympärillään; hän katseli käyttämättömien kirkkojen torneja,\nkirkkoja joissa ei enää rukouksia luettu, sillä niinpitkällä olivat\njo vallankumoukselliset joukot itsehäviön tiellä, vuosikausia\ntoteltuaan papillisia roistoja, varkaita ja hekkumoitsijoita; hän\nkatseli kaukaisia kalmistoja, jotka kuten porteille oli kirjoitettu,\nolivat ijäiselle levolle pyhitetyt; täysinäisiä vankiloita, niitä\nkatuja, joita ne kuusikymmentä ajoivat kuolemaan, joka oli tullut\nniin tavalliseksi ja jokapäiväiseksi, ettei ainoatakaan kammottavaa\njuttua kummittelevista aaveista syntynyt kansan keskuudessa kaiken\nguillotiinityön vaikutuksesta; hän katseli elämää ja kuolemaa tässä\nkaupungissa, joka nyt valmistui lyhyeen yölliseen lepoon kesken\nraivojensa.\n\nHarvoja vaunuja oli liikkeellä, sillä ne, jotka vaunuja käyttivät,\njoutuivat pian epäluulon alaisiksi. Aateli kätki päänsä punasiin\nmyssyihin ja luntusti kömpelöissä kengissä. Mutta kaikki teatterit\nolivat kukkurallaan ja Cartonin mennessä ohi tulvi sieltä ilosta\nkansaa, joka lörpötellen meni kotiansa. Erään teatterin ulkopuolella\nseisoi pieni tyttö äitineen ja etsi tietä takasin kadun poikki.\nCarton kantoi lapsen ylitse ja ennenkuin ujo käsi ehti irtautua hänen\nkaulaltaan, pyysi hän lapselta suudelmaa.\n\n\"Minä olen ylösnousemus ja elämä, sanoo Herra; joka uskoo minuun, hän\nelää, ehkä hän olisi kuollut ja joka elää ja uskoo minun päälleni ei\nhänen pidä kuoleman ijankaikkisesti.\"\n\nNyt kun kadut olivat hiljaiset ja yö oli kulumassa, soivat nämät\nsanat ilmassa ja hänen askeleittensa kaiussa. Aivan tyyneenä ja\nrauhallisena toisti hän ne joskus itsekseen, siinä kulkiessaan, mutta\nhän kuuli ne aina korvissaan. Yö läheni loppuaan ja hänen seistessään\nsillalla kuunnellen vettä, joka loiski Ile de Paris'n muureja\nvastaan, ja katsellessaan talojen ja tuomiokirkon kuvakaunista\nryhmitystä, joka kuutamossa kimmelsi, sarasti kylmä päivän valo\nkatsellen taivaalta kuin kuolleen kasvot. Sitten yö kuineen ja\ntähtineen kalpeni ja kuoli ja hetken aikaa tuntui kuin olisi koko\nluomakunta jätetty kuoleman valtaan.\n\nMutta loistava aurinko nousi ja näytti pitkillä, kirkkailla\nsäteillään tunkevan nämät sanat, tämän yön laulun, suoraan ja\nlämpimästi hänen sydämeensä. Ja kun hän kunnioittaen varjosti\nsilmiään ja katseli säteitä, tuntui valosilta kaareilevan ilmassa\nhänen ja auringon välillä joen kimallellessa siellä alhaalla.\n\nVoimakas virta, nopea, syvä ja varma oli aamun hiljaisuudessa kuin\nläheinen ystävä. Hän kulki virtaa pitkin kauvas taloista ja auringon\nvalossa ja lämmössä nukkui hän rannalle. Kun hän heräsi ja nousi\njälleen ylös, jäi hän siihen hetkeksi katselemaan pyörrettä, joka\nkierteli ja pyöri tarkotuksetta, kunnes virta nielasi sen ja kuletti\nulos mereen. \"Pyörre olen minäkin.\" Rahtilaiva, jonka purje oli\nhaalea kuin kuihtunut lehti, luikui hänen ohitsensa ja katosi. Kun\nsen viimeinen jälki vedestä hävisi, päättyi rukouskin, joka oli\ntunkeutunut esiin hänen sydämestään, armeliaasta sääliväisyydestä\nkaikkia hänen virheraukkojaan ja hairahduksiaan kohtaan sanoilla:\n\"Minä olen ylösnousemus ja elämä\".\n\nHerra Lorry oli ulkona, kun hän palasi, ja helppoa oli arvata minne\nkunnon vanhus oli mennyt. Sydney Carton ei juonut muuta kuin vähän\nkahvia, söi vähän leipää ja kun hän oli peseytynyt ja muuttanut\npaitaa virkistyäkseen, lähti hän oikeuteen.\n\nSiellä oli elämää ja hälinää, kun musta lammas -- jota monet\nkauhistuneina karttoivat -- -- tunki hänet pimeään sopukkaan keskelle\nihmisjoukkoa. Herra Lorry oli siellä, samoin tohtori Manette. Lucy\noli siellä ja istui isänsä vieressä.\n\nKun hänen miehensä tuotiin sisään, katsoi Lucy häntä niin\nrohkaisevasti, niin suurella ihailevalla rakkaudella, osaaottavalla\nhellyydellä ja hänen tähtensä niin uljaana, että raikas veri syöksi\nhänen kasvoilleen, teki hänen katseensa kirkkaammaksi ja elähdytti\nhänen sydäntään. Jos joku silloin olisi pannut merkille Lucyn katseen\nvaikutusta Sydney Cartoniin, olisi hän huomannut sen vaikuttavan\nsamaa.\n\nTässä väärässä oikeudessa ei ollut olemassa mitään oikeusjärjestystä,\njoka olisi syytetylle vakuuttanut, että otettiin huomioon järjellisiä\nsyitä. Sellaista vallankumousta ei olisi voinut tapahtua, jos ei\nkaikkia lakia, muotoja ja menoja ensin olisi niin perin merkillisesti\nväärinkäytetty, että vallankumouksen itsemurhakosto sai ilmaisunsa\nniiden hajoittamisessa kaikille suunnille.\n\nKaikkien silmät kääntyivät valamiehistöön. Samat päättäväiset\nisänmaanystävät ja kelpo tasavaltalaiset kuin eilen ja sitä\nedellisenä päivänä ja huomenna ja ylihuomenna. Heidän joukossaan\nherätti erityisempää huomiota ahneen näköinen mies, jonka sormet\nlakkaamatta hapuilivat huulten ympärillä, mies, jonka näkemisestä\nkatsojat näyttivät ihastuvan, verenhimoinen ihmissyöjä Jaakko kolmas\nSaint-Antoinesta. Koko valamiehistö oli koiralauma, joka oli hirveä\ntuomitsemassa.\n\nKaikkien silmät kääntyivät nyt viiteen tuomariin ja yleiseen\nsyyttäjään. Suotuisa mieliala ei vallinnut sielläpäin tänään.\nJulma, säälimätön, murhanhaluinen, virallinen mieliala vallitsi\nsiellä. Joka silmä etsi toista silmää, räpähytti hyväksyen sille\nja päät nyökäyttivät toisilleen, ennenkuin nojautuivat eteenpäin\njännityksessä.\n\n\"Charles Evrémonde, joka Darnayksi sanotaan. Eilen vapautettu.\nSyytetty ja vangittu uudestaan eilen. Haaste tehtiin hänelle\nedellisenä iltana. Epäilty ja syytetty tasavallan viholliseksi,\nylimykseksi, tyrannisuvun jäseneksi, suvun, joka oli julistettu\nhenkipatoksi syystä että perhe oli käyttänyt nyt lakkautettuja\nerioikeuksiaan sortaakseen alhaisesti kansaa. Charles Evrémonde,\njota Darnayksi sanotaan, on tämän julistuksen nojalla kokonaan lain\nulkopuolella.\"\n\nNäin puhui yhtä harvoin, tai vieläkin harvemmin sanoin yleinen\nsyyttäjä. Puheenjohtaja kysyi oliko syytetty ilmiannettu julkisesti\ntahi salassa.\n\n\"Julkisesti, herra puheenjohtaja.\"\n\n\"Kuka on ilmiantaja?\"\n\n\"Kolme henkilöä. Ernest Defarge, viinikauppias Saint-Antoinessa.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\n\"Thérèse Defarge, hänen vaimonsa.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\n\"Alexandre Manette, lääkäri.\"\n\nÄänekäs hälinä syntyi salissa ja sen kestäessä nähtiin tohtori\nManetten kalpeana ja vapisevana nousevan paikaltaan.\n\n\"Puheenjohtaja, minä panen vastalauseeni ja ilmotan että tämä on\nväärennystä ja petosta. Tiedätte, että syytetty on vävyni. Tyttäreni\nja hänen rakkaansa, ovat minulle elämääni kalliimmat. Kuka ja missä\non se petollinen vehkeilijä, joka sanoo, että olen ilmiantanut\nvävyni.\"\n\n\"Kansalainen Manette, rauhoittukaa. Käyttäytymällä epäkunnioittavasti\ntuomioistuimen viranomaisia kohtaan asettaisitte itsenne lain\nyläpuolelle. Puhuessamme siitä mikä teille on elämää kalliimpaa,\nmuistakaa ettei hyvänä kansalaisena mikään liene teille niin kallista\nkuin tasavalta.\"\n\nÄänekkäät mieltymyshuudot säestivät tätä ojennusta. Puheenjohtaja\nsoitti kelloansa ja ryhtyi uudestaan lämmöllä puhumaan.\n\n\"Jos tasavalta vaatisi teitä uhraamaan omaa lastanne olisi\nvelvollisuutenne tehdä se uhraus. Kuunnelkaa mitä seuraa. Ja olkaa\nhiljaa sillaikaa!\"\n\nRajuja hyvähuutoja kuului taas. Tohtori Manette istuutui, hän katseli\nympärilleen ja hänen huulensa vapisivat; hänen tyttärensä siirtyi\nlähemmäksi häntä. Ahnas valamies hykersi käsiään ja vei kuten ainakin\nkätensä huulilleen.\n\nDefarge kutsuttiin esiin kun melu salissa oli niin asettunut, että\nsaatettiin kuulla hänen ääntänsä. Hän kertoi lyhyesti tarinan\nvankeudesta, miten hän poikana oli ollut tohtorin palveluksessa,\nvapautuksesta ja vangin tilasta kun hän vapautettiin ja annettiin\nhänen huostaansa. Sitten tapahtui seuraava lyhyt kuulustelu, sillä\ntuomioistuin oli sukkela käänteissään.\n\n\"Kansalainen, kunnostittehan itseänne Bastiljin valloituksessa?\"\n\n\"Taisi niin olla.\"\n\nTässä kohden huusi kiihoittunut nainen kansanjoukosta: \"te olitte\nparhaita isänmaanystäviä siellä. Miksette sano asian oikeata laitaa.\nTe olitte tykkimies sinä päivänä ja ensimmäisenä tunkeuduitte\nkirottuun linnoitukseen, kun se kaatui. Kansalaiset, puhun totta!\"\n\nTämä oli Kosto, joka kuuntelijain osottaessa innokasta mieltymystä\ntäten otti osaa toimitukseen. Puheenjohtaja soitti kelloa, mutta\nKosto suosionosotuksista yhä vaan kiihtyneenä huusi: \"viis minä\nkellosta\", joka myöskin tuotti innokasta mieltymystä.\n\n\"Kertokaa, kansalainen, tuomioistuimelle mitä te sinä päivänä teitte\nBastiljissä?\"\n\n\"Tiesin\", sanoi Defarge heittäen silmäyksen vaimoonsa, joka seisoi\nportaitten alapuolella ja herkeämättä häntä katseli, \"tiesin\nettä vanki josta puhun, oli suljettu koppiin numero sataviisi,\npohjoisessa tornissa. Kuulin sen häneltä itseltään. Hän ei tiennyt\nitselleen muuta nimitystä kuin sataviisi, pohjoinen torni, ollessaan\nhuostassani ja ommellessaan kenkiä. Hoitaessani kanuunaani sinä\npäivänä, päätin tutkia sitä koppia, jos linnoitus kaatuisi. Se\nkaatui. Vanginvartijan opastamana läksin koppiin erään kansalaisen\nseurassa, joka nyt on valamiehistön jäsen. Tutkin sen tarkalleen.\nEräässä aukossa uuninpiipussa, josta kivi oli otettu irti ja\npantu sijalleen, löysin kirjoitetun paperin. Tässä se on. Olen\ntutkinut muutamia näytteitä tohtori Manetten käsialasta. Tämä on\ntohtori Manetten käsialaa. Jätän tämän tohtori Manetten käsialalla\nkirjoitetun paperin puheenjohtajan käsiin.\"\n\n\"Se luettakoon.\"\n\nHaudan hiljaisuuden vallitessa -- vanki katseli hellästi vaimoaan,\njoka siirsi katseensa hänestä vain levottomuudella tarkastaakseen\nisäänsä, tohtori Manetten katse oli lukijaan kiinnitetty, rouva\nDefarge ei ottanut silmiään vangista, Defarge katseli riemuitsevaa\nvaimoaan ja kaikki muut tarkastivat tohtoria, joka ei nähnyt\nainoatakaan heistä -- luettiin paperi, jonka sisällys oli seuraava.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nVarjon aihe.\n\n\nMinä, Alexandre Manette, onneton lääkäri, joka synnyin Beauvaisissa\nja sittemmin oleskelin Pariisissa, kirjoitan tämän surullisen tarinan\nsynkässä kopissani Bastiljissä vuoden 1767 viimeisenä kuukautena.\nOlen kirjoittanut sen salaa ja mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Aion\nkätkeä sen uuninpiippuun, johon hitaasti ja suurella vaivalla olen\nhankkinut sille piilopaikan. Jokin armahtavainen käsi sen sieltä ehkä\nlöytää, kun minä suruineni jo olen tomua.\n\nNämät sanat muodostan ruosteisella rautakivellä, jota kastan\nuunista raavittuun ja verellä sekoitettuun nokeen ja hiiliin,\nvankeuteni kymmenennen vuoden viimeisenä kuukautena. Kaikki toivo on\nkadonnut sydämestäni. Hirvittävistä enteistä, joita olen itsessäni\nhuomannut, arvaan ettei ymmärrykseni enää kauvan pysy selvänä, mutta\njuhlallisesti vakuutan, että nyt olen täydessä järjessäni -- että\nmuistini on tarkka yksityisseikkoihin asti ja että kirjoitan totuuden\nniin totta kuin minun tuomioistuimen edessä on vastattava näistä\nminun viimeisistä kirjoitetuista sanoistani, lukipa ihmiset niitä eli\nei.\n\nEräänä pilvisenä kuutamoiltana joulukuun kolmannella viikolla vuonna\n1757 luullakseni toisenakolmatta päivänä, kävelin rantakadun etäistä\nosaa Seinen rantaa pitkin virkistääkseni itseäni raittiissa ilmassa\ntunnin matkan päässä asunnostani École de Medecine-kadun varrella,\nkun vaunut tulivat kovalla vauhdilla takaapäin. Kun vetäysin syrjään\nantaakseni vaunujen mennä ohi, sillä pelkäsin niiden muuten ajavan\nylitseni, katseli pää ulos ikkunasta ja ääni käski ajajan pysähtyä.\n\nVaunut seisahtuivat heti kun ajaja sai hevoset pysähtymään ja sama\nääni mainitsi nimeni. Vastasin siihen. Vaunut olivat ehtineet siksi\netäälle, että kaksi herraa ehti avata oven ja astua alas ennenkuin\nminä ehdin luo. Huomasin että kumpasetkin olivat viittoihin\nkääriytyneet ja näyttivät haluavan pysyä piilossa. Siinä heidän\nseisoessaan vaunun ovella, huomasin myöskin, että molemmat saattoivat\nolla minun ikäisiäni, mieluummin nuorempia ja että he olivat\nsamannäköiset kasvultaan, ääneltään ja (kuten saatoin nähdä) myöskin\nkasvoiltaan.\n\n\"Oletteko tohtori Manette?\" sanoi toinen.\n\n\"Olen.\"\n\n\"Tohtori Manette, joka ennen asui Beauvaisissa\", sanoi toinen, \"nuori\nlääkäri, alkujaan taitava kirurgi, joka viime vuosina on saavuttanut\nkasvavaa mainetta Pariisissa?\"\n\n\"Hyvät herrat\", sanoin, \"olen se tohtori Manette, josta puhutte niin\nmairittelevasti.\"\n\n\"Kävimme kotonanne\", sanoi ensimmäinen, \"ja koska emme sattuneet\ntapaamaan teitä siellä ja koska meille sanottiin, että luultavasti\nolisitte tällä suunnalla kävelemässä, lähdimme jälkeenne toivossa\nettä tapaamme teidät. Tahdotteko olla hyvä ja astua vaunuihin?\"\n\nMolempien käytös oli käskevä ja viimeisiä sanoja puhuessaan\nasettuivat he niin, että minä jouduin vaunun oven ja heidän väliinsä.\nHe olivat aseelliset. Minä en.\n\n\"Anteeksi, hyvät herrat\", sanoin, \"mutta tapani on kysyä,\nkuka kunnioittaa minua hakemalla apuani ja mitä laatua on se\nsairauskohtaus, jonka tähden apuani tarvitaan?\"\n\nTähän vastasi toiseksi puhunut: \"Apuanne tarvitsevat ovat ylhäistä\nsäätyä. Mitä sairauden laatuun tulee, sanoo luottamuksemme teidän\ntaitoonne, että te omin neuvoin voitte saada siitä selvää, paljon\nparemmin kuin mitä voimme selittää. Tahdotteko olla hyvä ja astua\nvaunuihin?\"\n\nMinun ei auttanut muu kuin totella ja istuuduin ääneti. He nousivat\njälestäni vaunuihin, viimeinen hyppäsi ylös nostettuaan astuimen.\nVaunut kääntyivät ja vierivät samalla vauhdilla kuin ennenkin.\n\nToistan tämän keskustelun aivan niinkuin se tapahtui. Olen aivan\nvarma että se sanasta sanaan vastaa sitä. Kerron kaikki aivan\ntotuuden mukaisesti ja pakotan ajatukseni pysymään aineessa. Siinä\nkohden missä ajatusviivat seuraavat, keskeytän tällä kertaa ja pistän\npaperin piilopaikkaansa. -- -- -- --\n\nVaunut jättivät taaksensa kadut, kulkivat läpi pohjoisen\nkaupunginportin ja vierivät maantielle. Kaksikolmatta osaa\npeninkulmaa kaupunginportista -- en arvioinnut välimatkaa silloin,\nvaan myöhemmin -- erosi se valtatieltä ja pysähtyi yksinäisen\nrakennuksen eteen. Nousimme pois vaunuista ja kuljimme rakennuksen\novelle pitkin pehmeätä ja kosteata käytävää läpi puutarhan, jossa\nrappeutunut suihkukaivo oli vuotanut yli äyräittensä. Ovea ei avattu\nheti soitettua ja toinen seuralaisistani löi avaamaan tullutta\npalvelijaa raskaalla ratsaskintaallaan vasten kasvoja.\n\nTässä teossa ei ollut mitään, joka erikoisesti kiinnitti huomiotani,\nsillä olin nähnyt alhaisia ihmisiä lyötävän useimmin kuin koiria.\nMutta toinenkin, joka myös oli suutuksissaan, löi palvelijaa samalla\nlailla käsivarrellaan; veljesten ulkomuoto ja ryhti muistuttivat niin\ntoisistaan ja vasta silloin huomasin heidän olevan kaksoisveljeksiä.\n\nSiitä asti, kun astuimme alas vaunuista ulkoportin edustalla (joka\noli suljettu ja jonka toinen veljeksistä aukasi ja jälleen sulki)\nolin kuullut huutoa yläkerroksesta. Minut vietiin heti sinne, huudot\ntulivat kovemmiksi noustessamme portaita ja tapasin potilaan vuoteen\nomana kovassa aivokuumeessa.\n\nPotilas oli hyvin kaunis nuori nainen, ei varmaankaan paljon\nyli kahdenkymmenen. Hänen hiuksensa olivat hajallaan ja\nepäjärjestyksessä, ja hänen käsivartensa olivat sidotut sivulle\nnauhoilla ja nenäliinoilla. Huomasin, että nämät nauhat olivat kaikki\nosia hienon herran puvuista. Yhdessä niistä, joka oli ripsuliepeinen\nja juhlapukuun kuuluva, näin aatelisen vaakunan ja E kirjaimen.\n\nNäin sen heti paikalla tarkastaessani sairasta, sillä\nherkeämättömästi väännellessään oli hän kääntynyt niin, että kasvot\nolivat sängynlaitaa vasten ja pistänyt nauhan pään suuhunsa, että hän\noli tukehtumaisillaan. Ensi työkseni ojensin käden helpottaakseni\nhengitystä, ja vetäessäni pois nauhan, sattuivat silmäni\nkoruompelukseen toisessa kulmassa.\n\nKäänsin hänet varovaisesti, panin käteni hänen rinnalleen\nrauhoittaakseni häntä ja saadakseni hänen pysymään pitkällään ja\nkatselin häntä kasvoihin. Hänen silmänsä olivat tuijottavat ja hurjat\nja hän huusi lakkaamatta vihlovasti ja toisti: \"mieheni, isäni ja\nveljeni!\" luki kahteentoista ja sanoi: \"hiljaa!\" Silmänräpäyksen, ei\nenemmän; saattoi hän kuunnellen vaieta, mutta sitten alkoivat taas\nvihlovat huudot: \"mieheni, isäni ja veljeni!\" luki kahteentoista ja\nsanoi: \"hiljaa!\" Ei hänen käytöksessään ollut mitään vaihtelua. Muuta\nkeskeytystä ei ollut kuin säännöllisesti uudistuva paussi.\n\n\"Kauvanko tätä on kestänyt?\"\n\nErottaakseni veljeksiä, kutsun heitä vanhemmaksi ja nuoremmaksi;\nvanhemmalla tarkotan sitä, joka esiintyi käskevämmin. Vanhempi\nvastasi: \"eilisillasta, tätä samaa aikaa\".\n\n\"Onko hänellä miestä, isää ja veljeä?\"\n\n\"Veli.\"\n\n\"Hänen veljensä kanssako puhun?\"\n\nHän vastasi hyvin ylenkatseellisesti:\n\n\"Ette.\"\n\n\"Onko hänellä hiljan ollut syytä ajatella lukua kaksitoista?\"\n\nNuorempi veli vastasi kärsimättömästi: \"On, kellon| lyöntiä\nkaksitoista\".\n\n\"Katsokaa nyt, hyvät herrat\", sanoin, pitäen yhä kättäni sairaan\nrinnalla, \"kuinka vähän voin olla hyödyksi kun toitte minut täten\ntänne. Jos olisin tiennyt taudin laatua, olisin varustautunut\nmonenmoisella. Täten olemme tuhlanneet aikaa, ei ole saatavissa\nminkäänlaista lääkettä näin autiossa seudussa.\"\n\nVanhempi veli katsoi nuorempaa, joka sanoi ylpeästi: \"Tässä on\nrohtolipas\", jonka jälkeen hän otti sen kaapista ja asetti pöydälle.\n\nAvasin muutamia pulloja, haistoin niitä ja vein tulpan huulilleni.\nJos en olisi halunnut käyttää huumaavia ja itsessään myrkyllisiä\naineita, en olisi niistä mitään käyttänyt.\n\n\"Epäilettekö niitä?\" kysyi nuorempi veli.\n\n\"Näettehän että ryhdyn niitä käyttämään\", vastasin, mutta en enempää.\n\nSuurella vaivalla ja monen koetuksen perästä sain sairaan ottamaan\nannoksen, jonka pidin hänelle tarpeellisena. Koska oli tarkotukseni\nhetken perästä antaa uusi annos ja kun minun täytyi panna merkille\nminkä vaikutuksen se teki, istuuduin vuoteen viereen. Arka ja\nsäikähtynyt palvelijatar (alhaalla olleen palvelijan vaimo)\noli vetäytynyt nurkkaan. Rakennus oli kostea ja rappeutunut,\nkehnosti kalustettu, nähtävästi hiljan ja tilapäisesti otettu\nkäytäntöön. Paksuja uutimia oli naulattu ikkunoiden eteen huutojen\nehkäisemiseksi. Ne jatkuivat samaan säännölliseen tapaan: \"mieheni,\nisäni ja veljeni!\" loppuen sanalla: \"hiljaa!\" Hänen hourauksensa oli\nniin rajua, etten ollut päästänyt hänen käsiään nauhoista, pidin vain\nhuolta, että ne eivät häntä vaivanneet. Ensimmäinen toivon välkähdys\noli, että sairaan rinnalla oleva käteni vaikutti niin rauhoittavasti,\nettä hänen kasvonsa pysyivät hetken hiljaa. Se ei vaikuttanut mitään\nhuutoihin, sillä kellon heiluri ei olisi voinut olla säännöllisempi.\n\nKoska kädelläni, (kuten luulin) oli tämä vaikutus, olin istunut puoli\ntuntia vuoteen ääressä molemmat veljet katselijoina, kun vanhempi\nsanoi:\n\n\"On vielä toinenkin sairas.\"\n\nHätkähdin ja kysyin: \"Onko se vaikeakin tapaus?\"\n\n\"Parasta on, että itse otatte siitä selvän\", vastasi hän\nhuolettomasti ja otti kynttilän. -- -- -- --\n\nToinen potilas makasi huoneessa, joka oli toisella puolen eräitä\nportaita; ja oli jonkinlainen tallin parvi. Matala kalkittu katto\npeitti yhtä osaa huonetta; muu osa oli avonainen aina tiilikaton\nharjaan saakka ja palkit kulkivat ristissä sen yli. Heiniä ja olkia\nsäilytettiin siinä osassa huonetta, sekä polttoaineita ynnä hiekkaan\npantuja omenia. Minun täytyi kulkea sen kautta mennessäni sairaan\nluo. Muistini on tarkka ja heikkenemätön. Koettelen sitä näillä\nyksityisseikoilla ja minä näen ne kaikki edessäni tässä kopissani\nBastiljissa, vankeuteni kymmenennen vuoden lopulla, sellaisina kuin\nne sinä iltana näin.\n\nHeinänipulla laattialla tyyny pään alla makasi kaunis, noin\nseitsemäntoista vuotias talonpojan poika. Hän oli seljällään hampaat\nyhteen puristettuina, pitäen oikeaa kättänsä nyrkissä rinnalla ja\nkangistuneet silmät tuijottaen kattoon. En saattanut nähdä mihin hän\noli haavoittunut kun laskeusin polvilleni hänen viereensä, mutta\nnäin, että hän oli kuolemaisillaan jonkun terävän aseen tuottamasta\nhaavasta.\n\n\"Olen lääkäri, ystäväiseni\", sanoin. \"Anna minun tutkia sitä.\"\n\n\"En tahdo, että sitä tutkitaan\", vastasi hän, \"antakaa sen olla.\"\n\nSe oli hänen kätensä alla ja houkuttelemalla sain hänen siirtämään\nkätensä. Se oli miekanisku, jonka hän oli saanut noin vuorokausi\nsitten, mutta ei mikään taito olisi saattanut häntä pelastaa, vaikka\nhän olisikin saanut heti hoitoa. Nyt hän oli kuolemaisillaan. Kun\nkatsahdin vanhempaan veljeen, näin hänen katselevan kuolevaa poikaa\nkuin haavoitettua lintua, jänistä tai kaniinia, eikä niinkuin\nkanssaihmistä.\n\n\"Kuinka tämä on tapahtunut?\" sanoin.\n\n\"Hullu koiranpenikka. Orja! Pakotti veljeni tarttumaan aseisiin ja\nkaatui veljeni miekkaan -- kuin aatelismies!\"\n\nEi ollut rahtuakaan sääliä, surua tai ihmisrakkautta tässä\nvastauksessa. Puhuja näytti myöntävän, että oli sopimatonta, että\nnoin kurja olento kuolisi siellä ja että olisi ollut parempi hänen\nkuolla jossain huomaamattomassa nurkassa kuten muutkin hänen\nkaltaisensa elukat. Poika ja hänen kohtalonsa eivät häntä vähääkään\nliikuttaneet.\n\nPojan katse oli hitaasti kohonnut puhujaan, josta se hitaasti siirtyi\nminuun.\n\n\"Tohtori, he ovat aika ylpeitä nuo aatelismiehet, mutta mekin,\nalhaiset koirat, olemme väliin ylpeät. He ryöstävät meitä,\nsolvaisevat, lyövät, tappavat meitä, mutta välistä on meillä hiukan\nylpeyttä jälellä. Hän -- oletteko nähnyt sen naisen, tohtori?\"\n\nHuudot kuuluivat sinne asti, vaikkakin hiljemmin välimatkan vuoksi.\n\n\"Olen nähnyt hänet\", sanoin.\n\n\"Hän on sisareni, tohtori. Noilla aatelismiehillä on kauvan aikaa\nollut häpeälliset oikeutensa sisariemme siveyteen ja hyveisiin, mutta\nmeidän keskuudessamme on ollut kunniallisiakin tyttöjä. Minä tiedän\nsen ja olen kuullut isäni sanovan sitä. Hän oli kelpo tyttö. Hän oli\nkihloissa erään kunnon miehen kanssa, joka oli tuon herran vuokraaja.\nMe olimme kaikki hänen vuokraajiaan. Toinen on hänen veljensä, kurjin\nhuonosta suvusta.\"\n\nSuurimmilla ponnistuksilla kokosi poika ruumiilliset voimansa\npuhuakseen, mutta hänen sielunsa puhui hirvittävällä voimalla.\n\n\"Tuo mies ryösti meitä, kuten meitä halpoja koiria nuo paremmat\nolennot aina ryöstävät, hän verotti meitä ilman sääliä, pakotti\nitselleen palkatta työtä tekemään, pakotti jauhattamaan viljamme\nomassa myllyssään, pakotti meitä ruokkimaan kymmenittäin hänen\nkanojaan kurjalla viljallamme ja kielsi meitä kuoleman uhalla\npitämästä yhtään ainoata kanaa, meitä nylettiin ja ryöstettiin\nsiihen määrin, että kun meillä sattui olemaan palanenkaan lihaa,\nsöimme sen pelvolla lukkojen takana, ettei hänen väkensä näkisi ja\nriistäisi sitä meiltä -- niin, me olimme niin ryöstettyjä, vainottuja\nja köyhtyneitä, että isämme sanoi, että oli hirveätä saattaa lapsia\nmaailmaan ja että me ennen kaikkia rukoilisimme että vaimomme\nolisivat hedelmättömät, että onneton sukumme kuolisi sukupuuttoon.\"\n\nEn ollut milloinkaan ennen nähnyt sorrontunteen noin purkautuvan,\nleimahtavan kuin tulen. Olin otaksunut, että sitä löytyi salassa\nkansan keskessä, mutta en ollut ennen nähnyt sen leimahtavan ilmi\nennenkuin tässä kuolevassa pojassa.\n\n\"Siitä huolimatta meni sisareni naimisiin. Hänen miehensä oli\nsairaaloinen siihen aikaan ja sisareni meni naimisiin saadaksensa\nhoitaa armastansa tuvassamme -- koiran kopissamme, kuten tuo mies\nsitä nimittäisi. Sisareni ei ollut monta viikkoa naimisissa ennenkuin\ntuon miehen veli sattui näkemään hänet ja ihastui häneen ja pyysi\nhänen mieheltänsä häntä lainaksi -- sillä mitä merkitsee aviomiehet\nmeidän keskuudessamme. Mies olisi kyllä suostunut, mutta sisareni oli\nkunnollinen ja siveellinen ja vihasi tuon herran veljeä yhtä suuresti\nkuin minäkin. Mitä sitten luulette että nuo kaksi tekivät saadakseen\nhänen miehensä käyttämään kaiken voitavansa taivuttaakseen sisartani?\"\n\nPojan silmät, jotka hän loi minuun, kääntyivät hitaasti katsojiin ja\nminä näin kummankin kasvoista, että hän oli puhunut totta. Molemmat\nlajit ylpeyttä, jotka olivat tässä vastakkain, saatan vielä täällä\nBastiljissakin nähdä edessäni, aatelismiehessä se oli huoletonta\nväliäpitämättömyyttä, talonpojassa taaskin sorrettua tunnetta ja\nintohimoista kostonhalua.\n\n\"Tiedätte tohtori, että noilla aatelismiehillä on oikeus valjastaa\nmeitä kuin koiria vaunujensa eteen ja ajaa meitä. He valjastivat\nlankoni ajaen häntä. Tiedätte, että heillä on oikeus pakottaa meitä\nöisin vahtimaan heidän tiluksillaan, ettei sammakot heidän jaloa\nuntansa häiritsisi. He pitivät hänet öisin ulkona epäterveellisessä\nsumussa ja päivällä valjastivat hänet vaunujen eteen. Mutta hän\nei antanut houkutella itseään. Ei! Kun hänet kerran puolisten\naikana päästettiin syömään, jos hänellä ruokaa oli -- nyyhkytti hän\nkaksitoista kertaa ja kuoli vaimonsa syliin.\"\n\nEi mikään muu inhimillinen voima kuin hänen varma päätöksensä kertoa\nheidän kärsimänsä vääryydet, olisi saattanut pitää poikaa hengissä.\nHän pakotti kuoleman läheneviä varjoja väistymään samoin kuin hän\npakotti kätensä nyrkkiin ja peittämään haavaa.\n\n\"Tuon miehen luvalla ja avulla vei hänen veljensä pois sisareni,\nhuolimatta siitä mitä sisareni varmaankin hänelle sanoi -- ja jonka\nte pian saatte tietää, tohtori, ellette vielä siitä tiedä -- hänen\nveljensä vei pois hänet huvikseen ja leikkikalukseen. Näin hänen\najavan ohitseni tiellä. Kun toin kotia tästä tiedon, murtui isäni\nsydän, hän ei virkkanut sanaakaan siitä mikä täytti hänen sydämensä.\nVein nuoremman sisareni (sillä minulla on toinenkin) paikkaan, jonne\ntuon miehen käsi ei ulotu, ja jossa hän ei koskaan ainakaan tule\n_hänen_ orjattarekseen. Sitten seurasin veljeä tänne ja viime yönä\nkiipesin tänne sisään minä -- halpa koira, miekka kädessä. Missä on\nse korkea ikkuna? Se oli jossain täällä.\"\n\nHuone musteni hänen silmissään ja maailma lyykistyi kokoon hänen\nympärillään. Katselin ympärilleni ja huomasin, että heiniä ja olkia\noli poljettu laattialla, kuin siinä olisi oteltu.\n\n\"Sisareni kuuli minun ääneni ja ryntäsi sisään. Minä kielsin häntä\ntulemasta lähelle ennenkuin olisin surmannut hänen viettelijänsä.\nHän tuli sisään ja heitti minulle ensin muutamia kolikoita, sitten\ntavoitti hän minua ruoskallaan. Mutta vaikka olinkin vain halpa\nkoira, uhkasin häntä miekallani, saadakseni häntä ryhtymään aseihin.\nMiekan, jonka hän tahrasi halpaan vereeni saattaa hän katkaista niin\nmoneen kappaleeseen kuin haluttaa, hän veti sen yhtäkaikki tupestaan\n-- ja ahdisteli minua taitonsa takaa, pelastaakseen henkensä.\"\n\nSilmäni olivat taannoin sattuneet katkenneisiin miekan särpäleihin\nheinillä. Ne olivat jäännöksiä aatelismiehen aseesta. Toisella\npaikalla oli vanha miekka, joka näytti kuuluneen sotamiehelle.\n\n\"Nostakaa minut pystyyn, tohtori, nostakaa minut. Missä hän on?\"\n\n\"Hän ei ole täällä\", sanoin kohottaessani poikaa; luulin hänen\npuhuvan veljestä.\n\n\"Hän! Kaikessa aatelisylpeydessään pelkää hän nähdä minua. Missä se\nmies on, joka oli täällä? Kääntäkää kasvoni häneen.\"\n\nTein sen ja nostin nuorukaisen pään polveni varaan. Mutta yhtäkkiä\nhän sai erinomaisen voiman, nousi omin voimin pystyyn ja pakotti\nminunkin nousemaan, sillä muutoin en olisi voinut häntä tukea.\n\n\"Markiisi\", sanoi poika kääntyen häneen silmät seljällään ja oikea\nkäsi koholla, \"sinä päivänä, jolloin tästä kaikesta tili tehdään,\nkutsun teitä ja omaisianne, viimeiseen kurjan sukunne jälkeläiseen\nasti vastaamaan tästä. Merkitsen teidät tällä verisellä ristillä\nosotteeksi että teen sen. Sinä päivänä, jolloin tästä kaikesta tili\non tehtävä, kutsun tästä teidän veljenne, huonon suvun kurjimman,\nvastaamaan. Merkitsen hänet tällä verisellä ristillä osotteeksi että\nniin teen.\"\n\nKahdesti vei hän kätensä haavalle ja teki etusormellaan ristin\nilmaan. Hän seisoi vielä hetkisen sormi ylhäällä, mutta kun se\nvaipui, vaipui hänkin ja minä panin hänet maahan kuolleena. -- -- --\n\nPalatessani nuoren naisen vuoteen ääreen, houri hän entiseen\ntapaansa. Tiesin, että sitä voisi kestää tuntikausia ja että se\nnähtävästi loppui haudan hiljaisuuteen.\n\nAnnoin hänelle äskeistä lääkettä ja istuin vuoteen ääressä myöhään\nyöhön. Hän ei hillinnyt vihlovia huutojaan, ei epäröinyt sanojensa\nselvyyttä eikä järjestystä. Ne olivat aina: \"mieheni, isäni ja\nveljeni! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän,\nkahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista. Hiljaa!\"\n\nTätä kesti toista vuorokautta siitä kun hänet ensiksi näin. Olin\nmennyt ja tullut kaksi kertaa ja taaskin istuin hänen luonaan, kun\nhän rupesi sopertamaan. Tein voitavani käyttääkseni tätä tilaisuutta\nja vähitellen vaipui hän horroksiin ja lepäsi kuin kuollut.\n\nOli kuin myrsky ja sade olisi vihdoinkin tuuditettu lepoon\npitkällisen ja hirvittävän rajuilman jälkeen.\n\nIrrotin hänen kätensä ja pyysin palvelijatarta avukseni järjestämään\nhänen revityitä vaatteitaan ja sotkeutuneita hiuksiaan. Vasta\nsilloin näin, että hän oli siinä tilassa jolloin ensi toiveet\näidiksi tulemisesta heräävät ja vasta silloin menetin toivoni hänen\nparantumisestaan.\n\n\"Onko hän kuollut?\" kysyi markiisi, jota edelleenkin kutsun\nvanhemmaksi veljeksi ja tuli huoneeseen ratsusaappaissa ikäänkuin hän\nolisi noussut hevosen selästä.\n\n\"Ei kuollut, sanoin, mutta ei kaukana kuolemasta.\"\n\n\"Mikä voima noitten alhaisten ruumiissa!\" sanoi hän katsellen\nsairasta jonkunlaisella uteliaisuudella.\n\n\"Surussa ja epätoivossa on ihmeellinen voima\", vastasin.\n\nHän nauroi ensiksi sanoilleni, sitten rypisti silmäkulmiaan. Hän\nsiirsi jalallaan tuolin lähelle minua, käski palvelijattaren poistua\nja sanoi matalalla äänellä:\n\n\"Tohtori, kun näin veljeni joutuneen vaikeuksiin noiden talonpoikien\ntähden, kehotin häntä etsimään teidän apuanne. Te olette arvossa\npidetty ja nuorena miehenä, jolla on hyvä tulevaisuus edessään,\najattelette kait omaa etuanne. Täällä näkemänne on asioita, joita\nnähdään, mutta joista vaietaan.\"\n\nKuuntelin sairaan hengitystä ja vältin vastausta.\n\n\"Suvaitsetteko kuunnella minua, tohtori?\"\n\n\"Herrani\", sanoin, \"minun ammatissani pidämme potilaitten ilmotuksia\naina meidän välisenä asiana.\" Vastasin varovaisesti, sillä olin\nlevoton kuulemastani ja näkemästäni.\n\nSairaan hengitystä oli niin vaikea huomata, että minä tarkalleen\ntutkin valtimon ja sydämen. Se eli mutta siinä kaikki. Kun jälleen\nasetuin paikalleni ja katselin ympärilleni huomasin molempien\nveljesten tarkastavan minua. -- -- --\n\nKirjoitan niin suurella vaikeudella, pakkanen on niin pureva ja\npelkään joutuvani kiinni ja että minut teljetään maanalaiseen koppiin\nja täydelliseen pimeyteen, että minun täytyy lyhentää kertomukseni.\nMuistini ei petä eikä ole hämmentynyt, muistan joka sanan, jonka olen\nvaihtanut veljesten kanssa.\n\nHän oli elossa vielä viikon ajan. Lopulta saatoin panemalla korvani\nhänen huuliinsa erottaa muutamia sanoja, joita hän minulle sanoi. Hän\nkysyi missä hän oli ja kuka minä olin; sanoin sen hänelle. Turhaan\nkysyin hänen sukunimeään. Hän pudisti heikosti päätään ja kätki\nsalaisuutensa niinkuin hänen veljensäkin.\n\nEn saanut tilaisuutta tehdä hänelle mitään kysymyksiä, ennenkuin\nolin ilmottanut veljeksille, että hänen voimansa äkkiä vähenivät ja\nettei hän enää päivääkään eläisi. Siihen asti oli aina minun siellä\nollessani toinen epäluuloisena istunut vuoteenuutimien takana sairaan\npään pohjissa, vaikka sairas ei koskaan tiennyt siellä olevan ketään\nmuuta kuin palvelijattaren ja minun. Mutta kun oltiin niin pitkällä,\nnäytti heistä yhdentekevältä kuinka paljon minä puhelin sairaalle,\nikäänkuin -- se ajatus tuli mieleeni -- minäkin olisin lähellä\nkuolemaa.\n\nHuomasin alituiseen, että heidän ylpeytensä kipeästi kärsi siitä,\nettä nuorempi veli (kuten häntä kutsun) oli mitellyt miekkojansa\ntalonpojan ja sen lisäksi poikasen kanssa. Ainoa mikä todella näkyi\nheihin vaikuttavan oli ajatus että tämä oli suuresti alentavaa\nsuvulle ja hyvin naurettavaa. Joka kerran kun kohtasin nuoremman\nveljen katseen, huomasin että olin hänelle hyvin vastenmielinen,\nkuultuani pojan kertomuksen. Hän oli liukkaampi ja kohteliaampi\nminulle kuin vanhempi veli, mutta minulta ei tämä jäänyt huomaamatta.\nNäin myöskin, vanhemmasta veljestä, että olin heille vastuksena.\n\nSairaani kuoli kohta tuntia ennen puoliyötä -- melkein minuutilleen\nsamaan aikaan, jolloin näin hänet ensi kerran. Olin yksin hänen\nkanssaan, kun hänen voimaton nuori päänsä hiljaa vaipui toiselle\nsivulle ja kaikki hänen maalliset kärsimyksensä ja surunsa loppuivat.\n\nEräässä alikerran huoneessa odottivat veljekset kärsimättöminä\npäästäkseen ratsastamaan. Yksinäni istuessani vuoteen ääressä kuulin\nheidän kulkevan edestakasin lyöden ratsuruoskalla saappaihinsa.\n\n\"Onko hän lopultakin kuollut?\" sanoi vanhempi astuessani huoneeseen.\n\n\"Hän on kuollut, sanoin.\"\n\n\"Onnittelen sinua, veljeni\", sanoi hän kääntyen.\n\nHän oli jo ennen tarjonnut rahaa, mutta olin viivytellyt sen\nvastaanottamista. Nyt hän antoi minulle kääryn kultarahaa. Otin sen\nvastaan, mutta laskin sen pöydälle. Olin punninnut asiaa ja päättänyt\netten ottaisi vastaan mitään.\n\n\"Anteeksi\", sanoin, \"mutta ei näissä olosuhteissa.\"\n\nHe vaihtoivat katseen, mutta kumarsivat minulle samoin kuin minäkin\nheille ja me erosimme sanaakaan vaihtamatta. -- -- --\n\nOlen väsynyt, väsynyt, väsynyt -- uupunut kurjuudesta. En voi lukea\nmitä olen kirjoittanut kuihtuneella kädelläni. -- -- --\n\nAikaseen aamulla jätettiin oveni eteen kultarahakääry minun\nnimikirjoituksellani. Olin jo alussa tarkoin miettinyt mitä tekisin.\nPäätin sinä päivänä yksityisesti kirjoittaa ministerille ja ilmottaa\nhänelle kummankin sairaustapauksen laadun, ja missä olin ollut,\nsanalla sanoen, kaikki olosuhteet. Tiesin mitä vaikutusvalta hovissa\nmerkitsi ja mitkä vapaudet aatelistolla oli, enkä uskonut että\nkoskaan kuulisin enempää tästä asiasta, mutta tahdoin keventää\nsydäntäni. Olin pitänyt asian kokonaan salassa, yksin vaimoltanikin\nja siitäkin päätin mainita kirjeessäni. En peljännyt omasta\npuolestani, mutta tiesin muutamien toisten joutuvan vaaranalaisiksi\njos ilmottaisin mitä minä tiesin.\n\nMinulla oli paljon työtä sinä päivänä enkä voinut valmistaa\nkirjettäni illalla. Nousin tavallista aikasemmin seuraavana aamuna\nkirjoittaakseni sen valmiiksi. Oli vuoden viimeinen päivä. Kirje oli\njuuri lopetettuna edessäni, kun minulle ilmotettiin, että eräs nainen\ntahtoi minua puhutella. -- --\n\nTunnen itseni yhä enemmän ja enemmän voimattomaksi täyttämään\ntehtävää, johon olen ryhtynyt. On niin kylmä ja pimeä, aistini ovat\nniin turtuneet ja surumielisyyteni on ääretön.\n\nNainen oli nuori, miellyttävä ja kaunis, mutta ei näyttänyt\npitkäikäiseltä. Hän oli hyvin liikutettu. Hän esitteli itsensä\nmarkiisi S:t Evrémonden vaimoksi. Liitin arvonimen, jolla poika\npuhutteli vanhempaa veljeä, vyöhön ommeltuun alkukirjaimeen ja\ntein helposti sen johtopäätöksen, että olin hiljan nähnyt sen\naatelismiehen.\n\nMuistini on yhä varma, mutta en saata kirjoittaa niitä sanoja joita\nvaihdoimme. Epäilen että minua valvotaan ankarammin kuin ennen, enkä\ntiedä milloin minua vakoillaan. Hän oli osaksi arvannut ja osaksi\nhuomannut pääasiallisimmat seikat siinä hirvittävässä tapauksessa,\nhänen miehensä osuuden siinä, ja että he olivat kääntyneet minun\npuoleeni. Hän ei tiennyt, että se nuori nainen oli kuollut. Hänen\ntoivonsa, sanoi hän, oli suuressa tuskassaan saada salaisesti osottaa\nhänelle naisellista osanottoa. Hänen toivonsa oli ollut torjua\ntaivaan viha suvulta, joka kauvan oli ollut suuren, kärsivän joukon\nvihaama. Hänellä oli syytä uskoa, että löytyi nuori sisar, ja hänen\nhartain toivonsa oli saada auttaa tätä sisarta. En voinut hänelle\nmuuta sanoa kuin että sellainen sisar oli olemassa, enempää en\ntiennyt. Luottaen vaitiolooni, oli hän tullut luokseni toivossa että\nvoisin sanoa nimen ja olinpaikan. Mutta tähän onnettomaan hetkeen\nasti olen tietämätön kummastakin. -- -- --\n\nPaperi rupeaa loppumaan. Muudan lappu otettiin minulta eilen\nvaroituksella. Minun täytyy tänään lopettaa kertomukseni.\n\nHän oli hyvä, sääliväinen nainen eikä onnellinen avioliitossaan.\nKuinka hän olisikaan ollut? Veli epäili ja vihasi häntä, ja kohdisti\nkoko vaikutusvaltansa häntä vastaan, markiisitar pelkäsi häntä ja\nsamoin miestään. Kun saatoin häntä portille, istui lapsi, kaunis\nkahden, kolmen vuoden vanha poika hänen vaunuissaan.\n\n\"Hänen tähtensä, tohtori\", sanoi hän ja osotti itkien poikaansa,\n\"tahtoisin koettaa parhaimpani mukaan sovittaa. Muutoin ei\nmilloinkaan onni seuraa hänen perintöänsä. Aavistan, että ellei\nmitään toista syytöntä uhria sovitukseksi anneta, vaaditaan se kerran\nhäneltä. Mitä vielä voin omakseni kutsua -- ainoastaan muutamia\nkoristeita -- tahdon panna hänen elämänsä tärkeimmäksi tehtäväksi\nlahjoittaa sille vääryyttä kärsineelle perheelle, jos sisaresta\nsaadaan selvä, kuolleen äitinsä osanoton ja säälin keralla.\"\n\nHän suuteli poikaa ja sanoi häntä hyväillen: \"Sen teen sinun tähtesi,\nkultaseni. Tuleehan sinusta uskollinen, pikku Charles?\" Lapsi\nvastasi: \"Tulee!\" Suutelin hänen kättänsä, hän otti poikansa syliinsä\nja ajoi häntä hyväillen pois. En nähnyt häntä koskaan enää.\n\nKoska hän oli maininnut miehensä nimen siinä uskossa että sen tiesin,\nen maininnut sitä kirjeessä. Suljin sinetillä kirjeeni ja koska en\nuskaltanut jättää sitä kenenkään toisen huostaan, vein itse sen\nsamana päivänä perille.\n\nSamana iltana, vuoden viimeisenä, kello yhdeksän tienoissa\nmustapukuinen mies soitti kelloani, pyysi saada puhutella minua ja\nseurasi ääneti nuorta palvelijaani Ernest Defargea, portaita ylös.\nKun palvelijani tuli huoneeseeni, jossa istuin vaimoni kanssa --\noi vaimoni, sydämeni armas! Nuori kaunis englantilainen vaimoni --\nnäimme miehen, jonka olimme luulleet jääneen portille, seisovan\nääneti hänen takanansa.\n\nVaikea sairauskohtaus S:t Honoré kadun varrella. Se ei veisi paljon\naikaa; vaunut odottivat alhaalla.\n\nNe veivät minut tänne, ne veivät minut hautaani. Kun tulin ulos\nrakennuksesta, pantiin takaapäin musta side kireästi suuni eteen,\nja käteni kiinnitettiin taapäin. Molemmat veljet tulivat yli kadun\npimeästä nurkasta ja ilmaisivat käden liikkeillä että olin oikea.\nMarkiisi otti taskustaan kirjeen, jonka olin kirjoittanut, näytti\nsen minulle, poltti sen lyhdyssä olevaan kynttilään ja polki tuhan\nmurskaksi jalallaan. Ei sanaakaan vaihdettu. Minut vietiin tänne\nelävään hautaani.\n\nJos Jumala armossaan olisi taivuttanut noiden kovasydämisten veljien\nmielen antamaan jonkinlaisia tietoja rakkaasta vaimostani -- yhden\nainoan sanankaan, että olisin saanut tietää elikö hän vai oliko\nkuollut -- uskoisin, ettei Jumala kokonaan ole heitä hyljännyt.\nMutta nyt uskon, että punasen ristin merkki tuottaa heille turman\nja ettei heillä ole mitään osaa Jumalan armoon. Ja heitä ja heidän\njälkeisiään, sukunsa viimeiseen jälkeläiseen asti kutsun minä,\nAlexandre Manette onneton vanki, tänä vuoden 1767 viimeisenä iltana,\nsietämättömässä tuskassani edesvastuulle niinä päivinä, jolloin tili\non tehtävä kaikesta tästä. Minä kutsun heidät edesvastuuseen taivaan\nja maan eteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän todistuskappaleen luettua nousi hirveä melu. Kiihkeän himon\nsynnyttämä meteli, josta saattoi erottaa ainoastaan sanan: \"veri\".\n\nTurha oli tälle tuomioistuimelle ja kuulijakunnalle toteen näyttää\nettei Defarge ollut julkaissut mainittua asiakirjaa Bastiljista\nsaatujen muistiinpanojen kanssa, jotka kannettiin juhlakulussa,\nvaan että hän oli kätkenyt ne ja odottanut aikaansa. Turhaa oli\nhuomauttaa, että tuon kammotun sukunimen oli jo aikoja sitten\nSaint-Antoine julistanut pannaan ja merkinnyt tuhoavaan luetteloon.\nSe mies ei ollut koskaan maata polkenut, jonka hyveet ja ansiot\ntänä päivänä ja tässä tilaisuudessa olisivat voineet hänet pelastaa\nsellaisesta syytteestä.\n\nJa sen pahempi oli syytetylle, että syyttäjä oli tunnettu\nkansalainen, hänen harras ystävänsä, hänen vaimonsa isä. Kansanjoukon\nmielettömiä haluja oli matkia muinaisajan epäiltäviä yleisiä\nhyveitä ja uhrata itsensä ja muut kansan alttarilla. Kun siis\npuheenjohtaja sanoi (muuten hänen päänsä olisi ollut löyhässä),\nettä tasavallan oivallinen lääkäri ansaitsisi vieläkin suuremmassa\nmäärässä tasavallan kiitollisuutta hävittämällä vihatun ylimyssuvun\nja epäilemättä tuntisi hän pyhää iloa ja riemua saattaessaan\ntyttärensä leskeksi ja lapsen isättömäksi, nousi raju ihastus,\nisänmaallinen innostus, ilman vähintäkään inhimillistä osanottoa.\n\"Suuri vaikutusvalta ympäristöönsä\", mutisi rouva Defarge hymyillen\nKostolle. \"Pelastakaa hänet nyt, tohtori, pelastakaa?\"\n\nJokaisen valamiehen ääni otettiin kiljumalla vastaan. Vielä yksi ja\nvieläkin yksi. Melua ja kiljunaa.\n\nYksimielinen tuomio. Sydämeltään ja syntyperältään ylimys, tasavallan\nvihollinen, yleisesti tunnettu kansan sortaja. Takasin Conciergeriaan\nja kuolema vuorokauden sisään!\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nHämärä.\n\n\nViattoman ja kuolemaan tuomitun miehen onneton vaimo vaipui alas\ntuomion julistettua, ikäänkuin häntä olisi kohdannut kuolettava\nisku. Mutta hän ei äännähtänytkään ja niin voimakas oli se ääni\nhänessä, joka sanoi että hänen ennen kaikkia tuli tukea miestänsä\nonnettomuudessa eikä sitä lisätä, että se äkkiä oikasi hänet suoraksi\ntämänkin iskun jälkeen.\n\nKoska tuomarin piti ottaa osaa yleiseen mielenosotukseen kaupungilla,\nkeskeytettiin istunto. Melu ja vilkas liike salin tyhjentyessä ei\nollut vielä loppunut, kun Lucy nousi ja ojensi kätensä miestänsä\nvastaan kasvojen kuvastaessa vain rakkautta ja lohdutusta.\n\n\"Jos saisin koskettaa häntä! Jos saisin syleillä häntä ainoan kerran!\nOi, kansalaiset, jos teillä olisi niin paljon sääliä meitä kohtaan!\"\n\nJälellä oli enää vain yksi vanginvartija ja kaksi niistä neljästä,\njotka olivat hänet vanginneet edellisenä iltana ja Barsad. Kaikki muu\nväki oli kiiruhtanut katsomaan mielenosotusta. Barsad sanoi toisille:\n\"antakaa heidän syleillä toisiaan, sehän on silmänräpäyksen työ\". He\nsuostuivat ääneti ja veivät hänen penkkien ohi korotetulle paikalle,\njosta hän nojautumalla yli aitauksen saattoi sulkea vaimonsa syliinsä.\n\n\"Hyvästi, armaani! Viimeinen siunaus sinulle, rakkaani. Tapaamme\njälleen toisemme siellä missä uupuneet saavat levähtää.\"\n\nNe olivat hänen miehensä sanat vaimolleen, sulkiessaan hänet syliinsä.\n\n\"Voin tämän kantaa, rakas Charles. Olen saanut voimaa korkeudesta,\nälä sure minun tähteni. Viimeinen siunaus lapsellemme!\"\n\n\"Lähetän sen hänelle sinun kauttasi. Suutelen häntä sinun kauttasi.\nSanon hänelle hyvästi sinun kauttasi!\"\n\n\"Mieheni! Ei, silmänräpäys!\" Mies tahtoi irrottautua vaimostaan.\n\"Emme ole kauvan erillämme. Tunnen että tämä vähitellen murtaa\nsydämeni, mutta olen täyttävä velvollisuuteni niin kauvan kuin voin\nja kun jätän hänet, on Jumala lähettävä hänelle ystäviä, niinkuin Hän\nteki minullekin.\"\n\nHänen isänsä oli seurannut häntä ja olisi langennut polvilleen heidän\neteensä, ellei Darnay olisi ojentanut kättänsä ja estänyt häntä siitä\nhuudahtaen:\n\n\"Ei, ei! Mitä olisitte tehnyt, että polvistuisitte meidän edessämme.\nTiedämme nyt minkä taistelun olette muinoin kestänyt. Tiedämme nyt,\nmitä te kestitte, kun te epäilitte minun syntyperääni ja kun saitte\nsen tietää. Tiedämme nyt, mitä luonnollista vastenmielisyyttä vastaan\nte taistelitte ja minkä voititte tyttärenne tähden. Me teitä kiitämme\nsydämestämme kaikella rakkaudellamme ja kunnioituksellamme. Taivas\nolkoon kanssanne!\"\n\nVastaukseksi isä repi valkeata tukkaansa ja väänteli käsiään\nhuudahtaen tuskallisesti.\n\n\"Ei saata olla toisin\", sanoi vanki. \"Kaikki on yhteisesti\nvaikuttanut tällaisen lopun. Aivan turha koetus täyttää äiti parkani\ntehtävää saattoi teidät ensiksi onnettomaan yhteyteeni. Mitään hyvää\nei voinut seurata niin paljosta pahasta, eikä onnellisempaa loppua\nniin onnettomalle alulle. Rohkaiskaa itsenne ja antakaa minulle\nanteeksi! Taivas teitä siunatkoon!\"\n\nHän vietiin pois, hänen vaimonsa päästi hänet irti ja jäi seisomaan\nkatsoen hänen jälkeensä kädet ristissä kuin rukouksessa ja loistavin\nkasvoin, joilla asui lohdutuksen hymyilykin. Kun hänen miehensä\npoistui vankien oven kautta, kääntyi Lucy, pani hellästi päänsä\nisänsä rinnalle, koetti puhua hänelle ja vaipui tiedottomana hänen\njalkoihinsa.\n\nSilloin astui Sydney Carton esiin pimeästä nurkasta, jossa hän oli\nkoko ajan seisonut ja nosti hänet ylös. Ainoastaan hänen isänsä ja\nherra Lorry olivat saapuvilla. Cartonin käsivarsi vapisi nostaessaan\nhäntä ja tukiessaan hänen päätään. Hänessä oli ilme, joka ei ollut\nainoastaan sääliä, siinä oli ylpeyttäkin.\n\n\"Kannanko hänet vaunuihin? Hän ei ollenkaan paina käsivarrellani.\"\n\nHän kantoi hänen kepeästi portille ja laski hänet hellästi vaunuihin.\nHänen isänsä ja heidän vanha ystävänsä nousivat niihin ja Carton\nistui kuskin viereen.\n\nHeidän tultua portille, jossa hän muutamia tuntia sitten oli seisonut\npimeässä laskien mille rosoisille katukiville hänen jalkansa oli\nmahtanut astua, nosti hän hänet vaunuista ja kantoi hänet portaita\nylös heidän huoneeseensa. Siellä hän laski hänet sohvalle, jossa\nhänen lapsensa ja neiti Pross itkivät hänen rinnallaan.\n\n\"Älkää herättäkö häntä\", kuiskasi Carton viimemainitulle, \"hänelle on\nparempi näin, älkää saattako häntä tietoisuuteen, hänen ollessa näin\ntainnuksissa.\"\n\n\"Oi Carton, Carton, rakas Carton!\" huusi pikku Lucy tuskan valtaamana\n-- nousten ja kiihkeästi häntä syleillen. \"Nyt olette täällä, luulen\nteidän tekevän jotain äidin avuksi ja isän pelastamiseksi. Katsokaa\nhäntä, rakas Carton! Voitteko te, joka pidätte hänestä yhtä paljon\nkuin mekin, nähdä häntä tuossa tilassa?\"\n\nHän kumartui lapsen yli ja painoi hänen kukoistavan poskensa\nkasvojaan vasten. Sitten hän siirsi hänen tainnuksissa olevaa\näitiänsä.\n\n\"Saanko\", hän keskeytti, \"saanko suudella häntä ennenkuin menen?\"\n\nHe muistivat sittemmin hänen sopertaneen muutamia sanoja\nkumartuessaan ja huulillaan koskettaessaan makaavan kasvoja. Tyttö,\njoka seisoi häntä lähinnä, kertoi ne sitten ja kertoi ne lastensa\nlapsilleen tultuaan kauniiksi vanhaksi rouvaksi, että hän oli kuullut\nhänen sanovan: \"elämä, jota rakastat\".\n\nTultuaan viereiseen huoneeseen kääntyi hän herra Lorryn ja tohtori\nManetten puoleen, jotka häntä seurasivat ja sanoi viimemainitulle:\n\n\"Vielä eilen oli teillä tohtori Manette paljon vaikutusvaltaa;\nkoettakaa edes sitä vielä käyttää. Tuomarit ja kaikki vallanpitäjät\novat teille hyvin myötätuntoisia ja kiitollisia palveluksestanne,\neikö niin?\"\n\n\"Ei mitään Charlesta koskevaa salattu minulta. Minulle vakuutettiin\nvahvasti että hänet pelastaisin; ja sen tein.\" Hän lausui tämän\nvastauksen hyvin hitaasti ja suuresti liikutettuna.\n\n\"Koettakaa uudestaan. Aika huomisiltaan on lyhyt, mutta koettakaa.\"\n\n\"Aion koettaa, en lepää, hetkeäkään.\"\n\n\"Sepä hyvä, tiedän teidän ennenkin osottaneen lujuutta ja tarmoa\nsuurissa asioissa, -- vaikka ei koskaan\", lisäsi hän hymyillen ja\nhuokaillen, \"näin suuressa asiassa.\"\n\n\"Menen heti paikalla\", sanoi tohtori Manette, \"yleisen syyttäjän\nja oikeuden puheenjohtajan luo ja menen muidenkin luo, joita on\nparasta olla mainitsematta. Minä kirjoitan myös -- ei sittenkään, on\nkatujuhla, eikä ketään tapaa ennen pimeätä.\"\n\n\"Totta on. No, paraimmassa tapauksessakin se on epätoivoinen koe,\neikä se pahene, vaikka siirtyisikin pimeän tuloon. Tahtoisin\nmielelläni tietää, kuinka teille onnistuu; mutta huomatkaa, en toivo\nmitään. Koska luulette, Manette, saavanne puhutella niitä pelottavia\nvallanpitäjiä?\"\n\n\"Toivoakseni kohta pimeän tultua. Parin tunnin perästä.\"\n\n\"Tulee pimeä kohta kello neljältä. Pankaamme varalta lisää tunti tai\npari. -- Jos menen herra Lorryn luo kello yhdeksän, saanko silloin\ntietää mitä olette saanut aikaan joko ystävältämme tai teiltä\nitseltänne?\"\n\n\"Saatte.\"\n\n\"Jospa onnistuisitte!\"\n\nHerra Lorry seurasi Sydneytä ovelle, pani kätensä hänen olalleen\njuuri kun hän oli menossa ja sai hänet kääntymään.\n\n\"Minulla ei ole toivoa\", sanoi herra Lorry hiljaa ja surullisesti\nkuiskaten.\n\n\"Ei minullakaan.\"\n\n\"Jos yksi näistä miehistä tai kaikkikin tahtoisivat häntä armahtaa\n-- joka olisi rohkea edellytys, sillä mitä heille on hänen tai\nmuidenkaan henki? -- epäilen heidän uskaltavan häntä armahtaa\näskeisen metelin jälkeen.\"\n\n\"Niinpä minäkin arvelen. Siinä melussa kuulin mestauspiilun ääntä.\"\n\nHerra Lorry nojasi käsivarttansa ovenpieleen pää käsivartta vasten.\n\n\"Älkää joutuko epätoivoon\", sanoi Carton lempeästi, \"älkää surko.\nMinä kehotin tohtori Manettea tähän, koska tunsin että siitä oli\nkerran tuleva lohdutusta Darnayn vaimolle. Muutoin saattaisi hän\najatella: 'hänen elämänsä uhrattiin turhaan ja hävitettiin', se\nsaattaisi kalvaa häntä.\"\n\n\"Niin, niin\", vastasi herra Lorry ja pyyhki silmiään, \"olette\noikeassa. Mutta hän kuolee, todellista toivoa ei ole.\"\n\n\"Niin hän kuolee, ei ole todellista toivoa\", toisti Carton ja meni\nvarmoin askelin portaita alas.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nPimeyttä.\n\n\nSydney Carton pysähtyi kadulle epäröiden minne mennä.\n\n\"Tellsonin pankkiin kello yhdeksän\", sanoi hän miettivän näköisenä.\n\"Lieköhän oikein näyttäytyä sillä välin? Parasta on että nuo ihmiset\nsaavat tietää, että täällä on minunlaiseni mies; se on viisas\nvarokeino ja ehkäpä välttämätön valmistus. Mutta hiljaa, hiljaa,\nhiljaa! Minun pitää katsoa eteeni.\"\n\nHiljentäen askeleitaan, jotka olivat alkaneet pyrkiä erästä päämaalia\nkohti, kulki hän kahteen kertaan edestakasin jo pimeää katua ja\nseurasi mielessään olevaa ajatusta sen äärimmäisiin seurauksiin asti.\nHänen ensimmäinen vaikutuksensa osottautui todeksi.\n\n\"Parasta on\", sanoi hän vihdoinkin ja teki päätöksensä, \"että nuo\nihmiset saavat tietää että täällä on minunlaiseni mies.\"\n\nJa hän suuntasi kulkunsa Saint-Antoineen. Defarge oli tänään sanonut\nomistavansa viinipuodin Saint-Antoinen esikaupungissa. Sille, joka\ntunsi kaupungin hyvin ei ollut vaikea kysymättä löytää hänen taloaan.\nHankittuaan varman tiedon paikasta, jätti hän nuo kapeat kadut, söi\npäivällistä eräässä ravintolassa ja vaipui aterian päälle sikeään\nuneen. Ensi kertaa moneen vuoteen ei hän ollut nauttinut väkeviä.\n\nKello oli seitsemän kun hän heräsi virkistynein voimin ja meni ulos\nkaduille jälleen. Kulkiessaan Saint-Antoineen päin, pysähtyi hän\nerään puodin ikkunan eteen, jossa oli peili, ja harjaili hiukan\nkaulahuiviaan, kaulustaan ja pörröistä tukkaansa. Tämän tehtyään\nlähti hän oitis Defargen asunnolle ja kävi sisään.\n\nViinipuodissa ei sattunut olemaan muita ostajia kuin Jaakko kolmas\nlevottomine sormineen ja vaakuvine äänineen. Tämä mies, jonka hän oli\nnähnyt valamiehistössä, seisoi juoden pienen tiskin ääressä puhellen\nDefargen pariskunnan kanssa. Kosto otti keskusteluun osaa, ikäänkuin\nhän olisi ollut siellä kotonaan.\n\nKun Carton tuli sisään, istuutui ja (hyvin keskinkertaisella\nranskalla) pyysi pientä mitallista viiniä, heitti rouva Defarge\nväliäpitämättömän silmäyksen häneen mutta sitten terävämmän ja yhä\nterävämmän; sitten hän itse meni Cartonin luokse ja kysyi mitä tämä\noli tilannut.\n\nCarton toisti mitä hän jo oli sanonut.\n\n\"Englantilainenko?\" tiedusti rouva Defarge kohottaen kysyväisesti\ntummia kulmakarvojaan.\n\nKatsottuaan häneen ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea\nymmärtää ainoatakaan ranskalaista sanaa, vastasi Carton yhtä\nvieraanvoittoisesti kuin äskenkin:\n\n\"Olen, rouva. Olen englantilainen.\"\n\nRouva Defarge meni takasin tiskin luo hakemaan viiniä.\n\nOttaessaan jakobiinilaisen sanomalehden ja ollen sitä vaivoin\ntavailevinaan, kuuli Carton hänen sanovan:\n\n\"Vannon, että hän on Evrémonden näköinen.\"\n\nDefarge toi hänelle viiniä ja toivotti hyvää iltaa.\n\n\"Kuinka sanoitte?\"\n\n\"Hyvää iltaa.\"\n\n\"Oi, hyvää iltaa, kansalainen.\" Hän täytti lasinsa. \"Ah, hyvää\nviiniä. Tasavallan malja!\"\n\nDefarge palasi tiskin luo ja sanoi:\n\n\"Hän on todellakin hiukan Evrémonden näköinen.\"\n\nRouva vastasi tuikeasti:\n\n\"Paljon, sanon minä.\"\n\nJaakko kolmas muistutti rauhallisesti:\n\n\"Katsokaa, rouva, te ajattelette häntä niin paljon.\"\n\nRakastettava Kosto lisäsi nauraen:\n\n\"Totta tosiaan! Ja te haluatte niin hartaasti nähdä häntä vielä\nkerran huomenna.\"\n\nCarton seurasi rivejä ja sanoja sanomalehdessään hitaasti\netusormellaan totisen ja hyvin tarkkaavaisen näköisenä. Kaikki\nseisoivat tiskin nojassa päät lähekkäin ja puhelivat hiljaa. Hetken\nvaitiolon jälkeen, jonka aikana he kaikki katsoivat häneen voimatta,\nkuten näytti, häiritä häntä jakobiinilehden innokkaassa lukemisessa,\nalkoivat he uudelleen puhella.\n\n\"Totta on mitä rouva sanoo\", sanoi Jaakko kolmas. \"Miksi pysähtyä?\nSiinä on suuri voima siinä. Miksi pysähtyä?\"\n\n\"Niin, niin\", muistutti Defarge, \"mutta johonkinhan sitä on\npysähdyttävä. Kysymys on vain, mihin?\"\n\n\"Perinpohjaiseen hävitykseen\", sanoi rouva.\n\n\"Erinomaista!\" vaakui Jaakko kolmas. Kostokin osotti innokasta\nmieltymystään.\n\n\"Hävitys on hyvä oppi ylimalkaan otettuna, vaimoni\", sanoi Defarge\nhiukan levottomana; \"en sano mitään sitä vastaan. Mutta tuo tohtori\non kärsinyt paljon; te olette nähneet hänet tänään, te näitte hänen\nkasvonsa kirjoitusta luettaissa.\"\n\n\"Näin hänen kasvonsa\", toisti rouva närkästyksellä ja ylenkatseella.\n\"Näin että hänen kasvonsa eivät olleet uskollisen tasavallan ystävän.\nVarokoon hän kasvojaan!\"\n\n\"Ja sinä näit myöskin hänen tyttärensä tuskan, vaimoni\", sanoi\nDefarge lepyttäen; \"se tuottanee hirveätä tuskaa hänelle itselleen!\"\n\n\"Näin hänen tyttärensä!\" toisti rouva. \"Näin hänet useita kertoja.\nNäin hänet tänään ja olen nähnyt hänet muina päivinä. Näin hänet\ntuomiosalissa ja olen nähnyt hänet kadulla vankilan edustalla.\nAntakaas kun minä nostan vain sormeni --!\" Hän näytti nostavan sitä\n(kuulijan silmät olivat yhä kiinnitetyt sanomalehteen) ja äänekkäästi\nläimäyttävän sitä tiskille, kuin mestauskirves olisi langennut.\n\n\"Kansalainen, te olette suurenmoinen!\" vaakui valamiehistön jäsen.\n\n\"Hän on enkeli\", sanoi Kosto syleillen häntä.\n\n\"Mitä sinuun tulee\", jatkoi rouva leppymättömällä äänellä kääntyen\nmieheensä, \"vapauttaisit vielä tuon miehen, jos se sinusta\nriippuisi, jota se onneksi ei tee.\"\n\n\"Enkä\", vakuutti Defarge, \"en vaikka voisin sen tehdä vain\nkohottamalla tätä lasia! Mutta minä antaisin asian loppua siihen.\nSanon, seis siihen!\"\n\n\"Kuulkaa tuota, Jaakko\", sanoi rouva Defarge suuttuneena, \"ja\nkuulkaa tekin, pikku Kostoni! Ei vain tyranniudesta ja sorrosta,\nvaan muistakin rikoksista on minulla kauvan aikaa ollut tämä suku\nlistassani tuomittuna häviöön ja perikatoon. Kysykää mieheltäni, onko\nniin.\"\n\n\"Niin on\", sanoi Defarge kenenkään kysymättä.\n\n\"Suurten päivien alkaessa, kun Bastilji kaatui, löysi mieheni sen\npaperin ja toi sen mukanaan kotiin, ja keskellä yötä, kun täällä on\ntyhjää ja ovet suljettuina, luimme sen, tällä paikalla, tämän lampun\nvalossa. Kysykää häneltä onko asia niin.\"\n\n\"Niin on\", myönsi Defarge.\n\n\"Sinä yönä, jolloin kirjoitus oli luettu ja lamppu palanut sammuksiin\nja päivä häämöitti noiden ikkunaluukkujen yläpuolelta ja tuon\nrautaristikon läpi, sanoin hänelle että minulla oli ilmotettavana\nhänelle salaisuus. Kysykää häneltä, onko niin.\"\n\n\"Niin on\", myönsi taaskin Defarge.\n\n\"Ilmotin hänelle sen salaisuuden. Löin molemmin käsin rintaani,\nniinkuin nytkin, ja sanoin hänelle: 'Defarge, minut kasvatettiin\nkalastajien keskuudessa rannikolla ja se talonpoikaissuku, jota\nEvrémonden veljekset sortivat, kuten tuo kirje Bastiljista kuvaa, oli\nminun sukuni. Kuoliaaksi haavoitetun pojan sisar oli minun sisareni,\nmies oli sisareni mies, syntymätön lapsi oli heidän lapsensa, veli\noli minun veljeni, isä minun isäni, kuolleet minun kuolleitani\nja tämä edesvastuun vaatimus kaikesta tästä on mennyt perintönä\nminulle!' Kysykää häneltä, onko niin.\"\n\n\"Niin on\", myönsi Defarge vielä kerran.\n\n\"Käske sitten myrskyn ja tulen asettua\", vastasi rouva, \"mutta älä\nminun.\"\n\nMolemmille kuulijoille tuotti rouva Defargen verenhimoinen suuttumus\njulmaa iloa ja molemmat kiittivät häntä ihastuneina. Defarge\n-- heikko vähemmistö -- muistutti muutamalla sanalla markiisin\nsääliväistä vaimoa, mutta siitä oli vain seurauksena, että hänen\noma vaimonsa toisti viimeisen vastauksensa: \"käske myrskyn ja tulen\nasettua, mutta älä minun!\"\n\nPuotiin tuli vieraita ja ryhmä hajaantui. Englantilainen ostaja\nmaksoi mitä hän oli nauttinut, luki vaivaloisesti takasin\nsaamansa pikkurahat ja kysyi kuten muukalainen ainakin tietä\nKansallispalatsille. Rouva Defarge seurasi häntä ovelle ja pani\nkäsivartensa hänen käsivarrelleen osottaessaan tietä. Eipä paljon\npuuttunut, ettei englantilaisen ostajan mieleen johtunut ajatus että\nse, joka kohottaisi tämän käsivarren ja tähtäisi siihen terävän ja\nsyvän iskun tekisi hyväntyön.\n\nMutta hän meni menojaan ja hävisi vankilan seinän varjoon.\nMääräaikana hän hiipi esille lähteäkseen uudelleen herra Lorryn\nasunnolle, jossa hän tapasi vanhuksen kävelemässä edestakasin\ntuskallisessa levottomuudessa. Hän sanoi olleensa Lucyn kanssa tähän\nasti ja eronneensa hänestä ainoastaan hetkiseksi, ettei jäisi pois\nsovitusta yhtymisestä. Lucyn isää ei ollut näkynyt sittenkuin hän oli\nlähtenyt pankista kello neljän tienoissa. Hänellä oli hiukan toivoa,\nettä hänen välityksensä pelastaisi Charlesin, mutta se toivo oli\nhyvin heikko. Hän oli ollut poissa kuudetta tuntia; missä hän saattoi\nolla?\n\nHerra Lorry odotti kymmeneen, mutta kun tohtori Manettea ei kuulunut\nja hän ei tahtonut jättää Lucyä enää yksin, sovittiin että hän\npalaisi Lucyn luo ja tulisi pankkiin puoliyön aikaan. Sillä välin\nCarton istuisi yksin takan ääressä odottamassa tohtoria.\n\nHän odotti ja odotti, ja kello löi kaksitoista, mutta tohtori\nManettea ei vaan kuulunut. Herra Lorry tuli takasin, mutta ei saanut\nmitään tietoja hänestä eikä tuonut niitä itsekkään. Missä hän saattoi\nolla?\n\nHe keskustelivat juuri tästä asiasta ja tämä pitkällinen poissaolo\nherätti heissä hieman toivoa, kun he kuulivat tohtorin tulevan\nportaissa. Hänen astuessaan huoneeseen selvisi että kaikki oli\nhukassa.\n\nOliko hän todellakin käynyt jonkun luona tai oliko hän koko ajan\nkuljeksinut katuja, ei koskaan saatu tietää. Hänen seisoessaan heihin\ntuijottamassa, eivät he mitään häneltä kysyneet, sillä hänen kasvonsa\nilmaisivat kaiken.\n\n\"En voi löytää sitä\", sanoi hän, \"ja minun pitää päästä selville\nsiitä. Missä se on?\"\n\nHänen päänsä ja kaulansa olivat paljastetut ja tätä sanoessaan ja\nkatsellessaan ympärilleen avuttoman näköisenä, riisui hän takkinsa ja\nantoi sen pudota laattialle.\n\n\"Missä on rahini? Olen etsinyt rahiani kaikkialta, mutta en sitä\nlöydä. Minne he ovat panneet työni? Aika kuluu; minun täytyy lopettaa\nnuo kengät.\"\n\nHe katsoivat toisiinsa ja heidän verensä jähmettyi.\n\n\"Tulkaa, tulkaa\", sanoi hän valittaen surkealla äänellä, \"antakaa\nminun mennä työhöni. Antakaa minulle työni.\"\n\nKun hän ei saanut vastausta, repi hän tukkaansa ja polki jalkaa kuin\närsytetty lapsi.\n\n\"Älkää kiusatko kadotettua ihmisparkaa\", rukoili hän kauheasti\nvalittaen, \"vaan antakaa minulle työni! Miten meidän käy, elleivät ne\nkengät valmistu tänä yönä? -- Hukassa, auttamattomasti hukassa!\"\n\nSilminnähtävästi oli niin toivotonta keskustella hänen kanssaan tai\nkoettaa saada häntä tajuihinsa, että he -- ikäänkuin sopimuksesta --\npanivat kätensä hänen olalleen ja pyysivät häntä istumaan tulen eteen\nja lupasivat että hän kohta saisi työnsä. Hän vaipui tuolille, tuumi\nja itki hiipuvan takan ääressä. Ikäänkuin kaikki mitä oli tapahtunut\nullakkokamarin ajoilta, olisi ollut vain kadonnut haave tai uni, näki\nherra Lorry hänen vajoovan kokoon, aivan samaksi olennoksi, joka oli\nollut Defargen hoitolaisena.\n\nNiin hämmästyneet ja kauhistuneet kuin he molemmat olivatkin tämän\nhävityksen nähdessään, ei ollut aikaa antautua sellaisten tunteiden\nvaltaan. Hänen yksinäinen tyttärensä, jolta viimeinen toivo ja turva\noli riistetty, oli heidän sydäntään liian lähellä. Carton sanoi\nensiksi:\n\n\"Viimeinen toivo on mennyt; se ei ollut suuri. Niin, parasta on että\nhän viedään tyttärensä luo. Mutta tahdotteko, ennenkuin menette,\nkuulla minua tarkasti? Älkää kysykö, miksi teen ne ehdot, joita aion\nteille asettaa ja vaadin lupausta, jota aion pyytää; minulla on\nsiihen syy -- tärkeä syy.\"\n\n\"Sitä en epäile\", vastasi herra Lorry. \"Sanokaa pois.\"\n\nHeidän edessään oleva olento huojui koko ajan ähkien yksitoikkoisesti\nedestakasin. He puhuivat niin hiljaa kuin olisivat yöllä valvoneet\nsairasvuoteen ääressä.\n\nCarton kumartui nostamaan laattiasta nutun, joka oli melkein\nkietoutunut hänen jalkoihinsa. Silloin putosi siitä pieni rasia,\njossa tohtorin oli tapana pitää luetteloa päivän toimituksista.\nCarton otti sen laattialta ja siinä oli kokoon käännetty paperi.\n\n\"Tutkikaamme tätä?\" sanoi hän. Herra Lorry nyykäytti myöntäväisesti\npäätään. Carton aukasi sen ja huudahti: \"Jumalan kiitos!\"\n\n\"Mitä se on?\" kysyi herra Lorry kiihkeästi.\n\n\"Odottakaa hetkinen, puhun siitä sitten. Ensi aluksi\", hän pisti\nkätensä takkiinsa ja otti esille toisen paperin, \"tämä on todistus,\njoka oikeuttaa minua lähtemään tästä kaupungista. Katsokaa sitä. Te\nnäette -- Sydney Carton, englantilainen?\"\n\nHerra Lorry piti sitä kädessään ja katseli hänen vakaviin kasvoihinsa.\n\n\"Säilyttäkää se minulle huomiseen. Minä menen tapaamaan häntä\nhuomenna, kuten muistatte ja on parasta, etten ota sitä mukaani\nvankilaan.\"\n\n\"Miksikä ei?\"\n\n\"Enpä tiedä, mutta jätän sen mieluummin tänne. Ottakaa nyt tämä\npaperi, jota tohtori Manette on pitänyt taskussaan. Samanlainen\ntodistus oikeuttaa hänet, hänen tyttärensä ja tämän lapsen milloin\nhyvänsä kulkemaan kaupunginporteista ja rajan yli. Näettehän?\"\n\n\"Näen.\"\n\n\"Hän hankki sen ehkä eilen viimeiseksi varokeinoksi onnettomuutta\nvastaan. Milloinka se on päivätty? Mutta se on yhdentekevää, älkää\nviipykö sitä tarkastaessa, vaan piilottakaa se tarkasti yhdessä\nminun ja omanne kanssa. Kuulkaa nyt tarkasti. Vielä pari tuntia\nsitten en epäillyt, että hänellä olisi tai että hän voisi itselleen\nhankkia sellaista paperia. Se kelpaa kunnes se peruutetaan. Mutta\nperuuttaminen saattaa tapahtua pian ja minulla on omat syyni uskoa,\nettä niin käy.\"\n\n\"Eihän heitä vain uhkaa vaara?\"\n\n\"Heitä uhkaa suuri vaara. Vaara on siinä että rouva Defarge ilmiantaa\nheidät, olen kuullut sen hänen omilta huuliltaan. Tänä iltana kuulin\nsiltä naiselta sellaisia sanoja, jotka kuvasivat heidän vaaransa\nminulle räikeissä väreissä. En ole hukannut aikaa ja senjälkeen olen\ntavannut vakoojan. Hän todisti pelkoni oikeaksi. Hän tietää, että\neräs puunhakkaaja, joka asuu vankilamuurien vieressä, on rouva ja\nherra Defargen käskyläinen ja on rouva Defargelle kertonut, että\nhän on nähnyt 'hänen', hän ei milloinkaan maininnut Lucyn nimeä\n-- antavan merkkejä vangeille. On helppoa arvata, että he tulevat\nkäyttämään tavallista tekosyytä, salaliittoa vankilassa ja että se\nuhkaa 'hänen' elämätänsä -- ehkäpä hänen lapsensakin -- ja vielä\nhänen isänsäkin -- sillä molempia on nähty siellä yhdessä hänen\nkanssaan. Älkää näyttäkö niin kauhistuneelta. Te pelastatte heidät\nkaikki.\"\n\n\"Suokoon Jumala että voisin sen, Carton. Mutta kuinka?\"\n\n\"Sanon sen nyt teille. Se riippuu teistä eikä se voisi riippua\nkenestäkään paremmasta. Tätä kannetta ei varmaankaan tehdä ennenkuin\nhuomispäivän jälkeen, luultavasti ei ennenkuin parin kolmen päivän\nperästä, luultavasti ei ennenkuin viikon kuluttua. Tiedättehän, että\npidetään valtiorikoksena jos joku suree tai osottaa myötätuntoa\njollekkin guillotiinin uhrille. Hän ja hänen isänsä tekevät\nepäilemättä itsensä syypäiksi siihen rikokseen ja tuo nainen jonka\npinttynyt viha on selittämätön, on odottava lisätäkseen asiansa\nvoimaa ja varmistuakseen itse. Seuraatteko puhettani?\"\n\n\"Niin tarkasti ja niin suurella luottamuksella sanoihinne että tällä\nhetkellä olen unohtanut\", hän kosketteli tohtorin tuolin nojaa,\n\"tämänkin kurjuuden.\"\n\n\"Onhan teillä rahaa ja saatatte hankkia varoja matkustaaksenne\nrannikolle niin pian kuin sen matkan saattaa tehdä. Pitäkää huomenna\naikasin hevoset valmiina että ne voivat lähteä liikkeelle kello kaksi\npäivällä.\"\n\n\"Se on tapahtuva.\" Hänen käytöksensä oli niin kiihkeä ja virkistävä,\nettä herra Lorry innostui ja vilkastui kuin nuorukainen.\n\n\"Te olette jalo sydän. Sanoinhan, että emme voisi turvautua\nkehenkään parempaan. Sanokaa 'hänelle' tänä iltana, mitä tiedätte\nhänen vaarastaan, joka myöskin uhkaa hänen lastaan ja isäänsä.\nHuomauttakaa tästä, sillä hän laskisi ilolla kauniin päänsä miehensä\npään viereen.\" Hän vaikeni hetkeksi; sitten hän jatkoi kuin ennen:\n\"kuvailkaa hänelle, kuinka välttämätöntä on hänen lapsensa ja isänsä\ntähden lähteä Pariisista teidän kanssanne sillä tunnilla. Sanokaa\nhänelle että se oli hänen miehensä viimeinen säädös. Sanokaa hänelle,\nettä siitä riippuu enemmän kuin hän uskaltaa uskoa ja toivoakkaan.\nEttekö luule, että hänen isänsä, tässä surullisessa tilassaankin\nnoudattaa häntä?\"\n\n\"Siitä olen varma.\"\n\n\"Otaksuin niin. Toimittakaa niin että kaikki nämät säädökset\ntapahtuvat rauhallisesti ja hiljaa täällä pihalla ja istukaa itsekin\nvaunuihin. Samassa silmänräpäyksessä kun tulen, antakaa minun nousta\nvaunuihin ja heti ajaa pois täältä.\"\n\n\"Ymmärrän, että minun tulee odottaa teitä kaikissa olosuhteissa?\"\n\n\"Teillähän on minun passini tallessa muiden muassa ja teidän tulee\nvarata minulle paikka. Odottakaa vain että minun paikkani täytetään\nja sitten matkalle Englantiin!\"\n\n\"Niin\", sanoi herra Lorry ja tarttui hänen innokkaaseen, mutta lujaan\nja vakavaan käteensä, \"silloinhan ei kaikki riipu vanhasta miehestä,\nvaan minulla on nuori ja voimakas mies rinnallani.\"\n\n\"Niin, Jumalan avulla. Luvatkaa minulle juhlallisesti, ettei\nmikään saata teitä muuttamaan tätä sopimusta, jonka olemme tehneet\nkeskenämme.\"\n\n\"Ei mikään, Carton.\"\n\n\"Muistakaa näitä sanoja huomenna, jos muutatte suunnitelman tai --\nsyystä tai toisesta -- viivyttelette, niin ehkei voida yhtäkään\nhenkeä pelastaa ja silloin täytyy välttämättä uhrata monta henkeä.\"\n\n\"Olen muistava niitä. Toivon uskollisesti toimittavani osani.\"\n\n\"Ja minä toivon toimittavani omani. Hyvästi nyt.\"\n\nVaikka hän sanoi tämän vakavasti hymyillen ja vieläpä vei vanhuksen\nkädenkin huulilleen, ei hän kuitenkaan jättänyt häntä oitis. Hän\nauttoi häntä herättämään tuon huojuvan olennon hiipuvan hiiloksen\nedestä, panemaan hänen päälleen hatun ja viitan ja houkuttelemaan\nhäntä mukaansa koettamaan ottaa selkoa rahista ja työstä, jota\nhän edelleenkin pyysi surkealla äänellä. Carton kulki tohtori\nManetten toisella sivulla ja seurasi häntä pihaan siihen taloon,\njossa surullinen sydän -- niin onnellinen siihen aikaan jolloin hän\navasi oman surullisen sydämensä sille -- valvoi tämän hirmuisen\nyön. Hän meni pihalle, jäi sinne hetkiseksi yksikseen ja katseli\nylös valaistuun ikkunaan _hänen_ huoneessaan. Ennenkuin hän lähti,\nkuiskasi hän siunauksen ja hyvästit.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nViisikymmentäkaksi.\n\n\nConciergerian pimeässä vankilassa odottivat päivän kuluessa\ntuomitut kohtaloaan. Heitä oli yhtä monta kuin vuodessa viikkoja.\nViisikymmentäkaksi tulisi tänä iltapäivänä kaupungin elämänvirtaa\nmyöten vierimään äärettömään, ijäiseen mereen. Ennenkuin he jättivät\nkoppinsa, olivat ne määrätyt uusille tulokkaille; ennenkuin heidän\nverensä juoksi eilen vuodatettuun vereen, oli jo määrätty, mikä veri\nsekotettaisiin heidän vereensä huomenna.\n\nKaksi tiuvia ja kaksitoista oli laskettu. Seitsemänkymmenvuotisesta\nveronkannonurakoitsijasta, joka ei voinut ostaa henkeään kaikilla\nrikkauksillaan, kaksikymmenvuotiseen ompelijattareen, jonka köyhyys\nja huomaamattomuus eivät voineet häntä pelastaa.\n\nCharles Darnay, joka istui yksinään kopissaan, ei ollut antautunut\nturhiin toiveisiin tultuaan oikeudesta. Joka rivillä siinä\nkertomuksessa, jonka hän oli kuullut luettavan, oli hän kuullut\ntuomionsa. Hän oli täydellisesti käsittänyt, ettei mikään\npersoonallinen vaikutusvalta saattanut häntä pelastaa, että hänet\ntodenperään oli miljoonat tuominneet ja etteivät yksilöt saattaneet\nolla hänelle miksikään hyödyksi. Armaan vaimonsa kasvot edessään\nei ollut hänen helppo pakottaa itseään kantamaan kuormaansa. Hän\noli kovin kiintynyt elämään ja hänen oli kovin, kovin vaikea siitä\nerota; kun hän monen ponnistuksen jälkeen irtauntui vähän yhdessä\nkohden, sulkeutui hän taas lähemmäksi elämää toisessa kohden. Hänen\najatuksensa kulkivat kiireesti ja hänen sydämensä työskenteli\nlevottomasti ja kuumeentapaisesti, taistellen alistumista vastaan.\nJos hän hetkeksi nöyrtyi alistuen kohtaloonsa, näytti jälkeenelävä\nvaimo ja lapsi sitä vastustavan.\n\nMutta nämät olivat vain ohimeneviä mietteitä. Ennenpitkää ajatus,\nettei ollut mitään häpeällistä siinä kohtalossa, joka häntä odotti\nja että monen täytyi syyttömästi kulkea samaa tietä ja sitä rohkeana\nastua tuli hänelle mieleen ja avusti häntä. Sitten tuli hänen\nmieleensä ajatus, että mielenrauha, jota hänen rakkaat lähimpänsä\ntulevaisuudessa saattaisivat nauttia, paljon tulisi riippumaan hänen\nlevollisesta mielenlujuudestaan. Siten hän vähitellen rauhottui ja\ntuli paremmalle mielelle ja saattoi kohottaa ajatuksensa korkeammalle\nja saada lohdutusta ylhäältä.\n\nEnnen pimeän tuloa hänen tuomiopäivänään oli hän jo päässyt\npitkän kappaleen eteenpäin viimeisellä matkallaan. Koska hän oli\nsaanut luvan ostaa kirjoitustarpeita ja kynttilän, istuutui hän\nkirjoittamaan kunnes vankilan lamput sammutettaisiin.\n\nHän kirjoitti pitkän kirjeen Lucylle, jossa hän sanoi, ettei hän\nollut tiennyt mitään hänen isänsä vankeudesta, ennenkuin hän kuuli\nsen Lucylta itseltään, ja että hän oli yhtä tietämätön kuin hänkin\nisänsä ja setänsä syyllisyydestä tähän onnettomuuteen, siihen hetkeen\nasti jolloin kirjoitus luettiin. Hän oli jo selittänyt hänelle, että\njättämänsä nimen salaaminen oli ainoa -- nyt aivan ymmärrettävä --\nehto, jonka hänen isänsä oli pannut heidän kihlauksellensa ja jonka\nhän uudestaan häneltä vaati heidän hääpäivänsä aamuna. Hän pyysi\nhänen isänsä tähden ettei hän milloinkaan koettaisi saada selville,\noliko hänen isänsä unohtanut sen paperin olemassaoloa tai toiko\n(satunnaisesti tai pysyväisemmin) kertomus Towernista sen hänelle\nmieleen sinä pyhänä heidän rakkaan plataaninsa alla puutarhassa. Jos\nhänellä oli selvä muisti siitä, oli asia ymmärrettävä niin, että hän\nluuli sen hävinneen Bastiljin mukana, koska hän ei ollut kuullut sitä\nmainittavan vangeilta jääneitten muistien joukossa, joita kansa oli\nlöytänyt ja joista oli tehty selkoa koko maailmalle. Hän vannotti\nvaimoaan -- vaikka lisäsi hän, hän tiesi sen olevan tarpeetonta --\nlohduttamaan isäänsä kaikella mahdollisella hellyydellä, ettei hän\nollut tehnyt mitään, josta hänellä olisi syytä itseään soimata, vaan\nettä hän aina oli unohtanut itsensä kaikkien heidän tähtensä! Lähinnä\nsitä, että hän painaisi mieleensä miehensä viimeisen kiitollisen ja\nrakastavan tervehdyksen ja siunauksen ja että hän voittaisi surunsa\nantautuakseen heidän rakkaalle lapselleen, rukoili hän häntä, niin\ntotta kuin he kerran tapaisivat toisensa taivaassa, lohduttamaan\nisäänsä.\n\nVaimonsa isälle itselleen hän kirjoitti samaan henkeen, mutta\nhän lisäsi että hän nimenomaan uskoi vaimonsa ja lapsensa\nhänen huostaansa. Ja hän sanoi tämän hyvin pontevasti, toivoen\nsiten havauttaa häntä alakuloisuudesta tai hänen vaarallisesta\ntaipumuksestaan vaipua menneisiin, jotka mahdollisesti saisivat\nhänessä vallan.\n\nHerra Lorryn huostaan jätti hän heidät kaikki ja selvitti hänelle\ntaloudelliset asiansa. Kun tämä oli tehty ja hän oli lisännyt monta\nkiitollista ystävyyden ja lämpimän rakkauden vakuutusta, oli kaikki\nvalmista. Hän ei ajatellut koskaan Cartonia. Hänen sydämensä täytti\nniin hänen omansa ettei hän kertaakaan ajatellut häntä.\n\nHän ehti lopettaa nämät kirjeet ennen valojen sammuttamista.\nPaneutuessaan olkivuoteelleen, luuli hän tehneensä tilit tämän\nmaailman kanssa.\n\nMutta se viittoi häntä takasin unessa ja näyttäytyi hänelle\nhäikäisevissä kuvissa. Vapaana ja onnellisena, sydän selittämättömän\nkepeänä, oleskeli hän jälleen Lucyn kanssa vanhassa talossa Sohossa\n(vaikka se ei ollenkaan ollut todellisen talon kaltainen) ja Lucy\nsanoi hänelle, että kaikki oli vain unta ja ettei hän ole koskaan\nollutkaan poissa. Hetkisen unhotusta ja sitten oli hän kärsinyt ja\ntullut takasin Lucyn luo kuolleena ja rauhan saaneena ja kuitenkaan\nei hänessä ollut tapahtunut mitään muutosta. Taas hetken unhotusta\nja hän heräsi kolkkona aamuna tietämättä missä oli, tai mitä\noli tapahtunut, kunnes hänen sielunsa läpi välähti: \"tänään on\nkuolinpäiväni!\"\n\nSiten hän oli viettänyt ajan siihen päivään asti, jolloin ne\nviisikymmentäkaksi päätä oli katkottavat. Ja nyt kun hän oli tyyni\nja toivoi saattavansa kohdata kuolemaa tyynellä uljuudella, alkoivat\nhänen valppaat ajatuksensa liikkua uudella tavalla, jota oli vaikea\nhillitä.\n\nHän ei ollut koskaan nähnyt konetta, joka oli lopettava hänen\nelämänsä. Kuinkahan korkealla se oli maasta, kuinkahan monta astuinta\nsiinä oli, missä hän tulisi seisomaan, kuinka häntä käsitellään,\novatkohan kädet, jotka häntä koskettavat, veren tahraamat, millehän\nsuunnalle hänen päänsä käännetään, olisiko hän ensimmäinen tai ehkä\nviimeinen; tämänkaltaiset kysymykset tunkeusivat lukemattomia kertoja\nhänen mieleensä hänen tahdostaan riippumatta. Niihin ei myöskään\nliittynyt minkäänlaista pelkoa; häntä ei ollenkaan pelottanut.\nNe ennemmin perustuivat kummalliseen, itsepintaiseen haluun\ntietää, miten hän menettelisi kun aika oli käsissä, halu, joka oli\näärettömässä epäsuhteessa niihin muutamiin, lyhyviin hetkiin, joiden\nympärillä se liikkui; ihmettely, joka pikemmin syntyi hänessä itsessä\nolevan toisen henkilön sielussa, kuin hänen omassaan.\n\nTunnit kuluivat hänen kulkiessaan edestakasin ja kellot löivät\nlyöntejä, joita hän ei milloinkaan enää kuulisi. Yhdeksän hävinnyt\nainaiseksi, kymmenen ainaiseksi, yksitoista hävinnyt ainaiseksi,\nkaksitoista läheni kadotustaan. Kovan ottelun jälkeen tämän\nkiihoittuneen ajatustoiminnan kanssa, joka lopulta saattoi hänet\naivan hämilleen, oli hän saanut sen asettumaan. Hän kulki edestakasin\nja toisti omaistensa nimiä hiljaa itsekseen. Pahin taistelu oli\nohi. Hän saattoi kulkea edestakasin häiritsevien kuvittelujen häntä\nvaivaamatta ja rukoilla itsensä ja heidän puolestaan.\n\nKaksitoista hävinnyt ainiaaksi.\n\nHänelle oli ilmotettu että viimeinen tunti oli kolme ja hän tiesi\nettä häntä tultaisiin hakemaan vähän aikasemmin, sillä pyövelirattaat\nvierivät raskaasti ja hitaasti katuja myöten. Hän päätti senvuoksi\najatella kello kahta viime hetkeksi ja sillävälin vahvistaa itseään\nvoidakseen sitten vahvistaa muita.\n\nHän kulki säännöllisesti edestakasin kädet ristissä rinnan yli, aivan\ntoisena ihmisenä kuin vanki, joka käveli edestakasin La Forcessa ja\nkuuli hämmästymättä kellon viimeisen kerran lyövän yksi. Tunti oli\nollut yhtä pitkä kuin muutkin tunnit. Sydämestään kiittäen taivasta\ntakasin voitetusta mielenmaltista, ajatteli hän:\n\n\"Nyt ei ole enää kuin tunti\", ja alkoi taaskin kävellä.\n\nAskeleita kivikäytävässä oven edustalla. Hän pysähtyi.\n\nAvain pistettiin lukkoon ja väännettiin. Ennenkuin ovi avattiin tai\njuuri sitä avattaessa, sanoi eräs mies matalalla äänellä englannin\nkielellä:\n\n\"Hän ei ole koskaan nähnyt minua täällä, olen välttänyt häntä. Menkää\nsisään yksinänne; odotan läheisyydessä. Älkää viivytelkö.\"\n\nOvi aukaistiin ja suljettiin äkkiä ja kasvot hymyn valaisemina ja\nvaroittava sormi huulilla seisoi Sydney Carton hänen edessään ja\nkatseli häntä tyynesti.\n\nHänen katseensa oli niin loistava ja ihmeellinen, että vanki ensi\nhetkellä luuli häntä mielikuvituksensa tuotteeksi. Mutta hän puhui\nja se oli hänen äänensä; hän tarttui vangin käteen ja se oli hänen\nkädenpuristuksensa.\n\n\"Kaikista ihmisistä maan päällä olin kai viimeinen, jonka luulitte\nsaavanne nähdä?\" sanoi hän.\n\n\"En voinut uskoa, että näin teidät edessäni. Voin sitä tuskin nytkään\nuskoa. Ette mahtane olla --\" tämä epäilys tuli äkkiä hänelle mieleen\n-- \"vankina?\"\n\n\"En. Minulla on satunnainen vaikutusvalta yhteen täkäläiseen\nvanginvartijaan ja sitä on minun kiittäminen että nyt seison\nedessänne. Tulen hänen luotaan -- vaimonne, rakas Darnay.\"\n\nVanki puristi hänen kättään.\n\n\"Minulla on pyyntö häneltä teille.\"\n\n\"Mikä niin?\"\n\n\"Vakava, harras ja hellä rukous, jonka hän lausuu teille äänensä\nliikuttavimmalla kaiulla, joka teille on niin rakas ja jonka niin\nhyvin muistatte.\"\n\nVanki käänsi kasvojansa hiukan sivulle.\n\n\"Teillä ei ole aikaa kysyä, miksi minä sen tuon tai mitä se\nmerkitsee, minä en ehdi sanoa sitä teille. Teidän täytyy noudattaa\nsitä -- vetäkää nuo saappaat jaloistanne ja pankaa jalkaanne minun.\"\n\nVangin takana kopin seinämällä oli tuoli. Carton, joka riensi esiin,\noli jo salaman nopeudella saanut hänet istuutumaan sille ja seisoi\nhänen ylitsensä kumartuneena avojaloin.\n\n\"Pankaa jalkaanne minun saappaani. Pinnistäkää käsienne voimaa,\ntahtonne tarmoa. Pian!\"\n\n\"Carton, pakeneminen ei ole mahdollista, se ei voi tapahtua. Te vain\nkuolette kanssani. Se on mielettömyyttä.\"\n\n\"Olisi mielettömyyttä, jos käskisin teitä pakenemaan, mutta teenkö\nsitä? Kun käsken teidän menemään tuosta ovesta, sanokaa silloin\nminulle että se on mielettömyyttä ja jääkää tänne. Muuttakaa\nkaulaliinaa ja takkia kanssani. Teidän sitä tehdessänne, irrotan\ntämän nauhan tukastanne ja levitän tukkanne samalla lailla kuin\nomani.\"\n\nKummastuttavalla nopeudella ja sellaisella tahdon ja toiminnan\nvoimalla, joka tuntui aivan yliluonnolliselta, pakotti hän hänen\ntekemään nämät muutokset. Vanki oli kuin lapsi hänen käsissään.\n\n\"Carton! Hyvä Carton! Tämä on mieletöntä. Sitä ei voi toteuttaa,\nse ei saata käydä päinsä, sitä on koetettu, mutta se on aina\nepäonnistunut. Pyydän, ettette lisää kuolemani katkeruutta omalla\nkuolemallanne.\"\n\n\"Rakas Darnay, kehotanko teitä menemään ulos ovesta? Kun teen sitä,\nniin kieltäytykää. Kynä, mustetta ja paperia on teidän pöydällänne.\nOnko kätenne niin varma että voitte kirjoittaa.\"\n\n\"Oli ainakin teidän tullessanne.\"\n\n\"Tehkää se varmaksi taaskin ja kirjoittakaa mitä sanelen. Pian,\nystävä, pian!\"\n\nDarnay painoi kädellänsä sekaista päätänsä ja istuutui pöydän ääreen.\nCarton seisoi ihan hänen vieressään oikea käsi takin sisässä.\n\n\"Kirjoittakaa aivan sanojeni mukaisesti.\"\n\n\"Kenelle osotan sen.\"\n\n\"Ei kellenkään.\" Carton piti vielä kättään takkinsa alla.\n\n\"Päiväänkö sen?\"\n\n\"Ei ole tarpeen.\" Vanki katsoi ylös joka kysymyksen jälkeen. Carton\nkumartui hänen ylitsensä ja pitäen kättään takin sisässä katsoi\nhäneen.\n\n\"Jos muistatte\", saneli Carton, \"ne sanat, jotka vaihdoimme\nkeskenämme kauvan sitten, ymmärrätte helposti tämän, sen nähdessänne.\nTiedän teidän muistavan niitä. Ei olisi teidän kaltaistanne unohtaa\nniitä.\"\n\nHän aikoi vetää pois kätensä, mutta kun vanki hämmästyksissään\nkirjeen sisällyksestä sattui katsomaan ylös, pysähtyi käsi ja ympäröi\njotakin.\n\n\"Oletteko kirjoittanut: unohtaa niitä?\" kysyi Carton.\n\n\"Olen. Aseko teillä on kädessänne?\"\n\n\"Ei, en ole aseellinen.\"\n\n\"Mikä teillä on kädessänne?\"\n\n\"Saatte sen pian tietää. Kirjoittakaa; on jälellä vain muutamia\nsanoja.\" Hän saneli taaskin. \"Olen kiitollinen siitä, että se hetki\non tullut, jolloin voin ne todistaa. Että teen sen, ei anna aihetta\nmihinkään suruun eikä sääliin.\" Tätä sanoessaan ja katsellessaan\nkirjoittajaan, antoi hän kätensä hitaasti ja varovaisesti vaipua alas\ntämän kasvojen läheisyyteen.\n\nKynä putosi Darnayn kädestä pöydälle ja hän katseli tylsästi\nympärilleen.\n\n\"Mikä haju se on?\" kysyi hän.\n\n\"Hajuko?\"\n\n\"Jotakin luikahti ohitseni.\"\n\n\"Sitä en tiedä, täällä ei voi olla mitään. Ottakaa kynä ja\nlopettakaa. Joutukaa, joutukaa!\"\n\nVanki koetti terottaa huomiotaan, ikäänkuin hänen muistinsa olisi\ntylsistynyt ja hänen sielunkykynsä eivät olisi toiminneet. Hänen\nkatsellessaan Cartoniin tylsästi ja aivan muuttuneella hengityksellä,\nkatsoi tämä häneen terävästi, käsi taaskin nutun alla.\n\n\"Joutukaa, joutukaa!\"\n\nVanki kumartui taaskin paperin yli.\n\n\"Jos olisi ollut toisin\" -- Cartonin käsi solui taas varovasti ja\nhiljaa alas -- \"en koskaan olisi käyttänyt hitaampaa keinoa. Jos\nolisi ollut toisin --\" käsi oli nyt vangin kasvojen luona -- \"olisi\nminulla ollut vain sitä enemmän vastattavaa. Jos olisi ollut toisin\n--\" Carton katsoi kynään ja huomasi että se juoksi vaivaloisesti ja\nmuodosti vain epäselviä koukeroita.\n\nCartonin käsi ei enää siirtynyt takin alle. Vanki hyppäsi pystyyn\nkatsellen nuhtelevaisesti ystävätään, mutta Carton pani kätensä\nlujasti ja varmasti hänen sieramilleen ja tarttui vasemmalla kädellä\nhäntä vyötäisiin. Hän paini heikosti muutamia silmänräpäyksiä sen\nmiehen kanssa, joka oli tullut uhraamaan elämänsä hänen edestään,\nmutta hetken perästä makasi hän tajutonna laattialla.\n\nRipeästi ja yhtä päättäväisin käsin, kuin sydämin, pukeutui Carton\nniihin vaatteisiin, jotka vanki oli riisunut päältään, kampasi\ntukkansa taaksepäin ja sitoi sen nauhalla, jota vanki oli käyttänyt.\nSitten hän huusi hiljaa: \"tulkaa sisään!\" ja vakooja näyttäytyi.\n\n\"Näettekö?\" sanoi Carton ja katsahti häneen polvistuessaan\ntainnoksissa olevan viereen ja pistäessään paperin hänen takkinsa\nsisään. \"Oletteko suuressakin vaarassa?\"\n\n\"_Tämä_ ei saata minua suureen vaaraan täällä vallitsevan kiireen\naikana, jos vaan rehellisesti pysytte sopimuksessamme.\"\n\n\"Älkää minun tähteni peljätkö. Olen uskollinen kuolemaan saakka.\"\n\n\"Niin teidän on oleminen, herra Carton, että luku viisikymmentäkaksi\ntäyttyy. Jos te tuossa puvussa täytätte lukumäärän ei minun tarvitse\npeljätä.\"\n\n\"Älkää peljätkö mitään! Minä olen kohta kykenemätön teitä\nvahingoittamaan ja ne toiset, Jumalan kiitos ovat pian täältä\nkaukana. Hakekaa apua ja kantakaa minut alas vaunuihin!\"\n\n\"Teidätkö?\" sanoi vakooja levottomasti.\n\n\"Hänet, jonka kanssa olen osaa vaihtanut. Menettekö ulos samasta\nportista, josta toitte minut tänne?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Olin heikko ja väsynyt kun toitte minut sisään ja olen vieläkin\nväsyneempi nyt kun viette minut ulos. Jäähyväispuhelu on vallannut\nminut. Sellaista tapahtuu täällä usein, niin aivan liian usein.\nElämänne on omissa käsissänne. Pian! Huutakaa apua!\"\n\n\"Vannotteko ettette petä minua?\" sanoi vapiseva vakooja ja viipyi\nvielä hetkisen.\n\n\"Ihminen!\" vastasi Carton ja polki jalkaa. \"Enkö jo ole vannonut\nvakavaa valaa saattaa tämä asia loppuun, koska nyt tuhlaatte kalliita\nhetkiä? Viekää hänet itse sille pihalle, jonka tiedätte, pankaa itse\nhänet vaunuihin, näyttäkää hänet itse herra Lorrylle, pyytäkää ettei\nhän antaisi hänelle muuta lääkettä kuin raitista ilmaa ja että hän\nmuistaisi eilisiltaiset sanani ja lupauksensa minulle -- ja lähtekää\nmatkaan nyt!\"\n\nVakooja meni ja Carton istuutui pöydän ääreen nojaten päätänsä\nkäteensä. Vakooja palasi heti kahden miehen seurassa.\n\n\"Mitä nyt?\" sanoi toinen heistä ja katsahti laattialla makaavaan\nolentoon. \"Paniko hän noin pahaksi sen, että hänen ystävänsä voitti\nPyhän Guillotiinin arpajaisissa?\"\n\n\"Hyvä isänmaanystävä\", sanoi toinen, \"olisi tuskin pahastunut enemmän\njos ylimys olisi vetänyt tyhjän arpalipun.\"\n\nHe nostivat pyörtyneen, laskivat hänet paareille, jotka he olivat\nasettaneet oven ulkopuolelle ja valmistausivat kantamaan sitä pois.\n\n\"Aika on lyhyt, Evrémonde\", sanoi vakooja varoittavalla äänellä.\n\n\"Tiedän sen\", sanoi Carton. \"Pitäkää huolta ystävästäni, sitä pyydän\nteiltä, ja menkää nyt.\"\n\n\"Tulkaa siis, pojat\", sanoi Barsad. \"Nostakaa hänet ja seuratkaa.\"\n\nOvi suljettiin ja Carton oli yksin. Pinnistäen kuuloansa\näärimmäisyyteen asti, kuunteli hän jokaista ääntä, joka saattaisi\nmerkitä epäilystä tai levottomuutta. Ei kuulunut mitään. Avaimia\nväännettiin, ovia kolisi, askelia kaikui etäisissä käytävissä,\nmutta ei mitään huutoa kuulunut, ei mitään outoa kiirettä huomattu.\nHetkisen kuluttua hän hengitti helpommin, istuutui pöydän ääreen ja\nkuunteli taaskin, kunnes kello löi kaksi.\n\nSilloin hän alkoi kuulla ääniä, joita hän ei peljännyt, sillä hän\naavisti niiden merkityksen. Useita ovia avattiin perätysten ja\nviimein hänen ovensa. Vanginvartija, luettelo kädessä kurkisti sisään\nja sanoi vain:\n\n\"Seuratkaa minua Evrémonde\", ja hän seurasi häntä suureen pimeään\nhuoneeseen, joka oli etäämpänä. Oli pimeä talvipäivä ja sekä ulkona\nettä sisällä olevan pimeän tähden saattoi hän vain epäselvästi\nerottaa toisia, joita oli sinne kuletettu käsien sitomista varten.\nMuutamat seisoivat, toiset istuivat. Muutamat vaikeroivat ja olivat\nalituisessa liikkeessä, mutta ne olivat harvat. Useimmat olivat vaiti\nja hiljaa ja katsoivat alas suoraan eteensä.\n\nHänen seisoessaan seinän vieressä pimeässä nurkassa, kun muutamia\nviiteenkymmeneenkahteen kuuluvia yhä tuotiin sisään hänen jälkeensä,\npysähtyi eräs mies ohimennessään syleilemään häntä, ikäänkuin hän\nolisi ollut tuttu. Hän värisi pelosta että hänet saataisiin ilmi,\nmutta mies meni eteenpäin. Hetkisen perästä nousi penkiltä, jolla hän\noli nähnyt hänen istuvan, nuori nainen, joka ruumiiltaan oli hento ja\ntyttömäinen, kasvot laihat ja värittömät ja silmät suuret, avoimet ja\nkärsivälliset. Hän tuli puhuttelemaan häntä.\n\n\"Kansalainen Evrémonde\", sanoi hän ja kosketti häneen kylmällä\nkädellään. \"Olen köyhä pieni ompelijatar, joka olin kanssanne La\nForcessa.\"\n\nHän mutisi vastaukseksi:\n\n\"Niinpä olette. Olen unohtanut mistä teitä syytettiin?\"\n\n\"Salaliitosta. Vaikka Jumala tietää, että olen syytön sellaisiin.\nOnko se todennäköistä? Kenelle nyt saattaisi pistää päähän ruveta\nsalaliittoon minunkaltaiseni pienen heikon olento pahaisen kanssa?\"\n\nAvuton hymy, jolla hän tämän sanoi, liikutti Cartonia niin että hänen\nsilmänsä täyttyivät kyynelillä.\n\n\"En pelkää kuolemaa, kansalainen Evrémonde, mutta en ole mitään\ntehnyt. Minulla ei ole mitään kuolemaa vastaan, jos tasavallalle,\njoka tulee tekemään niin paljon hyvää meille köyhille, on siitä\nmitään hyötyä, mutta en tiedä, miten se voi olla mahdollista,\nkansalainen Evrémonde.\" Pieni heikko raukka!\n\nViimeiseksi täällä maan päällä, lämmitti ja pehmitti hänen sydämensä\ntämä säälittävä tyttö.\n\n\"Kuulin, että teidät vapautettiin, kansalainen Evrémonde. Toivoin,\nettä niin oli.\"\n\n\"Niin olikin. Mutta minut vangittiin uudestaan ja tuomittiin\nkuolemaan.\"\n\n\"Jos saan ajaa kanssanne, kansalainen Evrémonde, annatteko minun\npitää teitä kädestä? En pelkää, mutta olen pieni ja hento ja se\nantaisi minulle enemmän uskallusta.\"\n\nKun nuo kärsivälliset silmät kohosivat hänen kasvoihinsa, näki hän\nniissä äkillisen epäilyksen ja sitten hämmästyksen. Carton puristi\nrasittuneita, riutuneita nuoria sormia ja vei ne huulilleen.\n\n\"Aiotteko kuolla hänen tähtensä?\" kuiskasi tyttö.\n\n\"Ja hänen vaimonsa ja lapsensa tähden. Hiljaa! Aion.\"\n\n\"Oi muukalainen, annatteko minun pitää teidän urhoollisesta\nkädestänne?\"\n\n\"Hiljaa! Annan, sisarparkani; viimeiseen asti.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamat varjot, jotka lankeevat vankilan yli, lankeevat samana aikasena\niltapäivänä kaupunginportin edustalla seisovan kansanjoukon yli, kun\nvaunut, jotka aikovat jättää Pariisin, ajavat esiin tutkittaviksi.\n\n\"Kuka tässä tulee? Kuka siinä on? Paperit!\"\n\nOjennetaan paperit ja ne luetaan.\n\n\"Alexandre Manette. Lääkäri. Ranskalainen. Kuka hän on?\"\n\n\"Tämä.\" Osotetaan tuota avutonta, houraavaa vanhusta, joka höpisee\nepäselviä sanoja.\n\n\"Kansalainen tohtori ei nähtävästi ole aivan järjissään?\nVallankumouskuume on tainnut olla liian kova hänelle?\"\n\n\"Aivan liian kova.\"\n\n\"Niin, monta se vahingoittaa. Lucy. Hänen tyttärensä. Ranskalainen.\nKuka se on?\"\n\n\"Tämä se on!\"\n\n\"Niinpä niinkin. Lucy, Evrémonden vaimo, eikö niin?\"\n\n\"Niin on!\"\n\n\"Hm, Evrémonde kuluttaa aikaa toisaalla. Lucy, hänen tyttärensä.\nEnglantilainen. Hänkö se on?\"\n\n\"Juuri hän.\"\n\n\"Suutele minua, Evrémonden lapsi. Nyt olet suudellut kelpo\ntasavaltalaista ja se on jotain uutta sinun perheessäsi, muistappas\nse! Sydney Carton. Asianajaja. Englantilainen. Kuka se on?\"\n\n\"Hän lepää täällä, täällä vaunun nurkassa.\" Häntäkin osotetaan.\n\n\"Englantilainen asianajaja on nähtävästi pyörtynyt?\"\n\nToivotaan että hän tointuu raittiissa ilmassa. Selitetään, että hän\non terveydeltään heikko ja että hän on eronnut ystävästä, joka on\njoutunut tasavallan epäsuosioon.\n\n\"Siinäkö kaikki? Eipä se ole paljon! Monet ovat joutuneet tasavallan\nepäsuosioon ja heidän on täytynyt pistää päänsä sisään pienestä\naukosta. -- Jarvis Lorry. Pankkiiri. Englantilainen. Kuka se on?\"\n\n\"Se olen minä. Tietysti, koska olen viimeinen.\"\n\nJarvis Lorry vastasi kaikkiin edellisiin kysymyksiin. Jarvis Lorry on\nastunut alas vaunuista ja käsi vaununovella vastaa virkamiesjoukolle.\nHe kulkevat hyvin verkalleen vaunujen ympäri ja nousevat hyvin\nverkalleen ajurin penkille katsoakseen siitä vähäisiä matkakapineita\nvaunujen katolla; maalaiskansa, joka siinä seisoa töllistelee,\ntunkeutuu lähemmä vaununovea ja kurkistaa uteliaasti sisään; pieni\nlapsi äitinsä sylissä ojentaa pienen kätensä saadakseen koskea\nylimysrouvaan, jonka mies on tehnyt tuttavuutta guillotiinin kanssa.\n\n\"Tässä ovat, Jarvis Lorry, paperinne merkittyinä.\"\n\n\"Voimmeko siis lähteä liikkeelle?\"\n\n\"Voitte sen tehdä. Eteenpäin, postiljoonit! Onnea matkalle!\"\n\n\"Terve teille, kansalaiset. -- Ensimmäinen vaara siis ohi!\"\n\nNäin puhuu Jarvis Lorry pannessaan kätensä ristiin ja katsellen\ntaivaaseen. Vaunuissa vallitsee kauhu, siellä itketään ja tajuton\nmatkamies hengittää raskaasti.\n\n\"Emmekö aja liian hitaasti! Eikö heitä saataisi ajamaan kovempaa?\"\nkysyy Lucy ja nojautuu vanhusta vastaan.\n\n\"Se näyttäisi paolta, kultaseni. En saa kiiruhtaa heitä liiaksi; se\nherättäisi epäluuloa.\"\n\n\"Katsokaa ulos, katsokaa taakse, ajetaanko meitä takaa?\"\n\n\"Tie on vapaa, rakas pieni ystäväni. Ei meitä vielä takaa ajeta.\"\n\nPari, kolme taloa kerrassaan soluu ohitsemme, yksinäisiä\nmaalaistaloja, rappeutuneita rakennuksia, värjäyslaitoksia,\nnahkurintehtaita ja muuta senkaltaista, aukeita kenttiä, lehdettömiä\nlehtokujia. Kova, epätasainen kivitys on allamme, pehmeä, syvä\nlieju molemmilla puolillamme. Väliin ajamme reunalla olevaan\nliejuun välttääksemme kiviä, jotka saavat meidät tärähtämään ja\nväliin tartumme aukkoihin ja kuoppiin. Meidän kärsimättömyytemme\nja kuolintuskamme ovat silloin niin suuret, että me rajussa\nlevottomuudessamme ja kiireessämme tahdomme nousta vaunuista ja\njuosta -- piiloutua -- tehdä mitä tahansa, vaan ei pysähtyä.\n\nPois aukealta kentältä ja taaskin rappeutuneitten rakennusten sekaan,\nyksinäisten talonpoikaistalojen, värjäyslaitosten, nahkuritehtaiden\nja senkaltaisten keskelle, tupien ohi, joita oli kaksi ja kolme\nryhmässä, lehdettömien lehtokujien keskuuteen. Ovatko miehet\npettäneet meidät ja vieneet meidät takasin toista tietä? Eikö tämä\nole uudestaan sama seutu? Ei, taivas olkoon kiitetty. Katsokaa\ntaaksenne, katsokaa, ajetaanko meitä takaa. Hiljaa, postitalo.\n\nVerkkaisesti riisutaan neljä hevostamme, mukavasti seisovat\nvaunut kapealla kadulla ilman hevosia tai toiveita päästä\njälleen liikkeelle; verkalleen tulevat uudet hevoset ulos,\nyksitellen, verkalleen tulevat uudet postiljoonit jälestä punoen\nruoskansiimojaan; verkkaisesti lukevat entiset postiljoonit rahojaan,\nlaskevat väärin eivätkä tule tyydyttäviin tuloksiin. Koko ajan sykkii\ntäysi sydämemme niin nopeaan, että se voittaa nopeimpien hevosten\nnopeimman laukan.\n\nViimein istuvat uudet postiljoonit satuloissaan ja entiset jäävät\njälkeen. Me ajamme kylän läpi, mäkeä ylös, mäkeä alas vesiperäistä\nmaata myöten. Äkkiä alkavat postiljoonit puhella vilkkailla\nliikkeillä ja hevoset pysäytetään niin äkkiä, että ne melkein\nnousevat pystyyn. Meitä ajetaan takaa!\n\n\"Kuulkaa, te siellä vaunuissa!\"\n\n\"Mitä nyt?\" kysyy herra Lorry ja katsoo ulos ikkunasta.\n\n\"Kuinka monta sanoivat he niitä olevan?\"\n\n\"En teitä ymmärrä.\"\n\n\"-- -- viime postiasemalla. Kuinka monta vietiin mestattavaksi\ntänään?\"\n\n\"Viisikymmentäkaksi.\"\n\n\"Sanoinhan sen! Kaunis joukko. Tämä toverini väitti että niitä oli\nneljäkymmentäkaksi; kymmentä päätä enemmän on jotain. Guillotiini\ntyöskentelee kelpolailla. Se on minulle mieleen. Hei! eteenpäin.\nHopp!\"\n\nPimeä yö lähenee. Sairas liikkuu yhä enemmän, alkaa herätä ja\npuhua ymmärrettävästi; hän luulee heidän vielä olevan yhdessä; hän\nmainitsee hänen nimensä ja kysyy mitä hänellä on kädessä. Oi, laupias\nJumala, armahda meitä! Katsokaa ulos, katsokaa, ajetaanko meitä takaa.\n\nTuuli kiitää jälessämme, pilvet lentävät jälessämme ja kuu kierii\njälessämme ja koko hurja yö seuraa meitä; mutta vielä ei meitä aja\ntakaa kukaan muu.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nKutominen päättyy.\n\n\nSamaan aikaan kuin nuo viisikymmentäkaksi odottivat kohtaloansa,\npiti rouva Defarge turmiotatietävää neuvottelua Koston ja Jaakko\nkolmannen kanssa, joka kuului vallankumoukselliseen valamiehistöön.\nRouva Defarge ei keskustellut viinipuodissa näiden kätyriensä kanssa,\nvaan puunsahaajan, entisen tientekijän, majassa. Puunsahaaja ei\nitse ottanut osaa neuvotteluun, vaan odotti syrjempänä kuten alempi\norja, joka ei saanut puhua, ennenkuin häneltä kysyttiin, tai sanoa\nmielipidettään, ennenkuin häntä siihen kehoitettiin.\n\n\"Mutta Defargemme\", sanoi Jaakko kolmas, \"on epäilemättä kunnon\ntasavaltalainen? Mitä?\"\n\n\"Ei ole Ranskassa parempaa\", vakuutti puhelias Kosto kimakalla\näänellään.\n\n\"Hiljaa, pikku Kosto\", sanoi rouva Defarge ja pani hiukan otsaansa\nrypistäen kätensä ystävänsä huulille, \"ja, kuuntele mitä sanon.\nMieheni, kansalainen, on kunnon tasavaltalainen ja reima mies, hän\nansaitsee tasavallan kiitollisuutta ja luottamusta. Mutta miehelläni\non heikkoutensa ja hän on kyllin heikko tunteakseen sääliä tuota\ntohtoria kohtaan.\"\n\n\"Se on suuri vahinko\", vaakui Jaakko kolmas ja puisti epäilevästi\npäätään hänen julmien sormiensa hapuillessa ahnaan suun ympärillä,\n\"se ei ole ihan omiaan hyvälle kansalaiselle, se on valitettava\nasianhaara.\"\n\n\"Katsokaa\", sanoi rouva, \"minä en välitä vähääkään siitä tohtorista.\nMinusta nähden hän pitäköön päänsä tai menettäköön sen; se on minulle\nyhdentekevää. Mutta Evrémondet ovat hävitettävät ja vaimon ja lapsen\npitää seurata miestä ja isää.\"\n\n\"Rouva Darnaylla on kaunis pää siihen tarkotukseen\", vaakui Jaakko\nkolmas. \"Olen nähnyt siellä sinisiä silmiä ja kultaisia kutria ja ne\nolivat viehättäviä Simsonin niitä näyttäessä.\" Niin peto kuin hän\nolikin, puhui hän kuin hekkumoitsija.\n\nRouva Defarge katsoi alas eteensä ja tuumi hiukan.\n\n\"Lapsella myöskin\", muistutti Jaakko kolmas miettiväisenä ja nauttien\nomista sanoistaan, \"on kultainen tukka ja siniset silmät. Ja meillä\non harvoin lapsia siellä. Mikä ihana näky.\"\n\n\"Sanalla sanoen\", sanoi rouva Defarge ja heräsi ajatuksistaan, \"en\nvoi luottaa mieheeni siinä asiassa. Eilisillasta asti tunnen etten\nvoi uskoa hänelle suunnitelmieni yksityisseikkoja, tunnen myöskin,\nettä jos viivyttelen on pelättävä että hän varoittaa heitä, jotta he\npääsevät pakoon.\"\n\n\"Se ei saa tapahtua\", vaakui Jaakko kolmas, \"ei kukaan saa päästä\npakoon. Meillä ei ole puoliakaan siitä määrästä, joka olisi suotavaa.\nMeillä pitäisi olla kuusi tiuvia päivässä.\"\n\n\"Sanalla sanoen\", jatkoi rouva Defarge, \"miehelläni ei ole syytä tuon\nperheen täydelliseen hävittämiseen eikä minulla ole syytä osottaa\nsääliä tuota tohtoria kohtaan. Minun täytyy siis toimia omin päin.\nTulkaa tänne, pikku kansalainen.\"\n\nPuunsahaaja, joka pelkäsi häntä ja kuoleman kammosta palveli häntä,\nastui esiin käsi punasella lakillaan.\n\n\"Pikku kansalainen, oletteko valmis todistamaan vielä tänä päivänä\nsitä merkkien antamista\", sanoi rouva Defarge ankarasti.\n\n\"Jo, miksikä en?\" virkkoi puunsahaaja. \"Joka päivä, vaikka missä\nilmassa, kolmen ja neljän välillä, aina hän teki merkkejä ja joskus\noli hänellä tyttö mukana, väliin ei. Tiedän, mitä tiedän. Olen nähnyt\nsen omin silmin.\"\n\nPuhuessaan teki hän kaikenlaisia liikkeitä ikäänkuin hän tietämättään\nolisi matkinut muutamia niistä eri merkeistä, joita hän ei ollut\nkoskaan nähnyt.\n\n\"Selvästi salaliitto\", sanoi Jaakko kolmas. \"Selvä kuin päivä!\"\n\n\"Eikö meidän tarvitse epäillä valamiehistöä?\" kysyi rouva Defarge ja\nkäänsi silmänsä häneen tuimasti hymyillen.\n\n\"Luottakaa isänmaalliseen valamiehistöön, rakas kansalainen. Vastaan\ntovereistani.\"\n\n\"Antakaa kun ajattelen\", sanoi rouva Defarge ja tuumi taaskin. \"No\nniin -- voinko säästää tohtoria mieheni tähden? Minulla ei ole mitään\ntunnetta siinä suhteessa. Voinko säästää hänet?\"\n\n\"Hän on aina laskettava yhdeksi pääksi\", muistutti Jaakko kolmas\nmatalalla äänellä. \"Meillä ei todellakaan ole tarpeeksi päitä; olisi\nmielestäni vahinko.\"\n\n\"Hän viittoi samoin kuin tyttärensäkin, kun näin hänet\", todisti\nrouva Defarge; \"en voi puhua toisesta ilmaisematta toista; en saata\nvaieta jättäen koko asian tämän pikku kansalaisen huostaan. Sillä\nminäpä en ole mikään huono todistaja.\"\n\nKosto ja Jaakko kolmas vakuuttivat kilvan innolla, että hän oli\nihailtavin ja erinomaisin todistaja mitä saattoi ajatella. Ettei\nhän jäisi alakynteen ylisti pikku kansalainen häntä taivaalliseksi\ntodistajaksi.\n\n\"Hän vastatkoon puolestaan\", sanoi rouva Defarge. \"En voi häntä\narmahtaa. Te olette toimessa kello kolme, menettehän katsomaan kuinka\ntänään tuomitut mestataan. -- Entä te?\"\n\nKysymys tehtiin puunsahaajalle, joka kiireesti vastasi myöntämällä,\nhän käytti tilaisuutta hyväkseen ja lisäsi että hän oli innokkain\ntasavaltalainen ja että hän totisesti olisi tasavaltalaisista\nonnettomin, jos jokin estäisi häntä polttamasta iltapäiväpiippuansa,\nkatsellessaan kansallista parturiveitikkaa. Hän esitti tätä niin\nkaunopuheisesti, että olisi saattanut epäillä (ehkä nuo mustat\nsilmät, joilla rouva Defarge halveksien häntä katseli, niin\ntekivätkin) että hän alituisesti hiukan pelkäsi omaa persoonallista\nturvallisuuttaan.\n\n\"Aion minäkin sinne\", sanoi rouva. \"Kun se on ohi -- sanokaamme kello\nkahdeksan -- niin tulkaa luokseni Saint-Antoineen ja me ilmiannamme\nnuo ihmiset minun osastolleni.\"\n\nHalonhakkaaja sanoi olevansa ylpeä ja hyvillään saadessaan auttaa\nrouva kansalaista. Tämän katsoessa häneen, tuli hän hämilleen,\nkarttoi sitä katsetta kuin pieni koira, meni halkojensa luo ja peitti\nhämmästyksensä sahan kahvan taa.\n\nRouva Defarge viittasi valamiestä ja Kostoa tulemaan lähemmä ovea,\njossa hän selitti heille muut aikeensa seuraavasti:\n\n\"Nyt on hän luultavasti kotona ja odottaa miehensä kuolinhetkeä. Hän\nsuree ja vaikeroi. Hän on sellaisessa mielentilassa, että hän epäilee\ntasavallan oikeutta. Hän on täynnä sääliä sen vihollisia kohtaan.\nMenen hänen luokseen.\"\n\n\"Mikä ihailtava nainen, mikä jumaloittava nainen!\" huudahti Jaakko\nkolmas ihastuksissaan.\n\n\"Oi rakkaani\", huudahti Kosto syleillen häntä.\n\n\"Ota sinä kutimeni\", sanoi rouva Defarge ja pani sen auttajattarensa\nkäteen, \"ja pidä sitä valmiina minua varten tavallisella paikallani.\nVaraa tavallinen tuolini minulle, mene heti sinne, sillä sinne\nluultavasti keräytyy tänään enemmän väkeä kuin tavallisesti.\"\n\n\"Tottelen mielelläni päällikköni käskyjä\", sanoi Kosto tulisesti ja\nsuuteli häntä poskelle. \"Ethän tule liian myöhään?\"\n\n\"Olen siellä ennen alkamista.\"\n\n\"Ja ennenkuin rattaat tulevat. Ole siellä kaikella muotoa, sieluni\nlemmitty, ennenkuin rattaat tulevat!\" huusi Kosto hänen jälkeensä,\nsillä hän oli jo päässyt vähän matkan päähän kadulle.\n\nRouva Defarge viittasi kädellään osotteeksi, että hän oli kuullut ja\nettä hän aivan varmaan tulisi ajoissa ja kulki jo loassa ohi kulman,\njonka vankilamuuri muodosti. Kosto ja valamies katsoivat hänen\njälkeensä hänen edetessään ja ylistivät hänen kaunista vartaloansa ja\nsuurenmoisia henkisiä lahjojaan.\n\nSiihen aikaan painoi aika moneen naiseen kamalan ja rumentavan\nleiman, mutta ei kukaan heistä ollut niin hirvittävä, kuin tämä\njulkea nainen, joka nyt katuja kulki. Luonteeltaan oli hän rohkea ja\nluja, teräväjärkinen, neuvokas, päättäväinen ja hänen kauneutensa oli\nsitä laatua että se tuntui antavan omistajattarelleen vaan lujuutta\nja tulisuutta ja saattavan muut vaistomaisesti tunnustamaan nämät\nominaisuudet. Nämät levottomat ajat olisivat missä olosuhteissa\ntahansa nostaneet hänet korkealle. Mutta koska häneen lapsuudesta\nasti oli pinttynyt kalvava sorrontunne ja juurtunut viha erästä\nkansanluokkaa kohtaan, olivat olosuhteet tehneet hänestä\nnaarastiikerin. Hän oli aivan sääliä vailla. Jos hänessä joskus\nolisikin asunut tämä hyve, oli se nyt hänestä kokonaan hävinnyt.\n\nHänestä ei ollut mitään jos viaton mies kuoli esi-isiensä syntien\ntähden, hän ei nähnyt häntä, vaan heitä. Hänestä ei merkinnyt\nmitään jos hänen vaimonsa jäi leskeksi ja tytär orvoksi, tämä\noli riittämätön rangaistus, sillä he olivat hänen luonnollisia\nvihollisiaan ja hänen saaliinsa, ja niinmuodoin heillä ei ollut\noikeutta elämiseen. Vedota häneen oli toivotonta, sillä hänellä ei\nollut säälin tunnetta ei itseäänkään kohtaan. Jos hän olisi kaatunut\nkadulle niissä monissa kahakoissa, joihin hän otti osaa, hän ei olisi\nsäälinyt itseään, ja jos hänet olisi tuomittu piiluttavaksi huomenna,\nolisi hän mennyt, eikä hänen sielussaan olisi asunut hellempää\ntunnetta, vain raivokas halu vaihtaa paikkaa ihmisen kanssa, joka\nhänet sinne lähetti. Sellainen sydän sykki rouva Defargen karkean\npuvun alla. Kuinka huolimattomasti hän sitä kantoikin, koristi se\nhäntä kuitenkin jonkinlaisella daimoonisella kauneudella ja hänen\ntumma tukkansa näytti upealta karkean punasen päähineen alla. Hänellä\noli poveen kätkettynä ladattu pistooli. Vyössään oli hänellä terävä\ntikari. Siten varustettuna ja astuen luonteensa mukaisilla varmoilla\naskelilla ja naisen notkealla joustavuudella, joka lapsuudessaan oli\ntottunut kulkemaan avojaloin ja -säärin ruskealla rantahiekalla,\nkulki rouva Defarge pitkin katuja.\n\nEdellisenä iltana suunnitellessa lähtöä matkavaunuissa, jotka tällä\nhetkellä odottivat matkustajamääränsä täyttymistä, oli neiti Prossin\nmukaan ottaminen saattanut herra Lorrylle suurta päänvaivaa. Oli\ntärkeätä että vaunujen liiallista sälyttämistä vältettiin, mutta\nvielä tärkeämpää oli että aikaa, joka meni vaunujen ja matkustajien\ntarkastamiseen, lyhennettiin mahdollisimman mukaan, koska heidän\npelastuksensa ehkä riippui muutamien sekuntien säästämisestä siellä\nja täällä. Hän ehdotti viimein asiaa tunnollisesti punnittuaan että\nneiti Pross ja Jerry, jotka olivat esteettömiä lähtemään kaupungista,\nmatkustaisivat sieltä kello kolme kepeimmillä ajoneuvoilla, mitä\nsiihen aikaan tunnettiin. Koska heillä ei ollut mitään matkatavaroita\neikä kuormaa, saavuttaisivat he pian vaunut, ajaisivat niistä sivu,\ntilaisivat edeltäkäsin hevosia ja suuresti helpottaisivat vaunujen\nkulkua yön kalleina hetkinä, jolloin viivytystä oli pahimmin\npeljättävä.\n\nKoska neiti Pross näki tämän ehdotuksen mukaan voivansa olla tosi\nhyödyksi näissä vaarallisissa oloissa, suostui hän siihen ilolla.\nHän ja Jerry olivat nähneet vaunujen lähtevän sieltä, olivat\ntienneet kenen Solomon sinne toi, olivat olleet kymmenen minuuttia\ntuskallisessa jännityksessä ja olivat nyt lopettaneet valmistuksensa\nseuratakseen vaunuja, samaan aikaan kuin rouva Defarge katuja kulkien\nyhä läheni muuten tyhjää asuntoa, jossa he olivat neuvotelleet.\n\n\"No, mitä ajattelette nyt, herra Cruncher?\" sanoi neiti Pross, joka\noli niin levoton että hän tuskin saattoi puhua, liikkua tai elää.\n\"Ajatelkaa, jos emme lähtisikään tästä talosta? Yhdet vaunut ovat jo\nlähteneet täältä ja se saattaisi herättää epäluuloa.\"\n\n\"Mielipiteeni neiti\", vastasi herra Cruncher, \"on, että te olette\noikeassa ja että minä jään teidän luoksenne, olittepa te sitten\noikeassa eli ette.\"\n\n\"Pääni on niin sekasin pelosta ja toivosta rakkaitten ystäviemme\ntähden\", sanoi neiti Pross kiihkeästi itkien, \"etten voi tehdä mitään\nsuunnitelmaa. Voitteko _te_ keksiä jotain, rakas hyvä herra Cruncher?\"\n\n\"Tulevaisuuteen nähden, neiti\", vastasi herra Cruncher, \"toivon että\nvoin. Mutta siunattu vanha pääni ei keksi mitään nykyhetkeä varten.\nTahdotteko tehdä minulle sen palveluksen, neiti, että otatte huomioon\nkaksi lupausta, jotka toivon voivani tehdä tänä vaikeana hetkenä?\"\n\n\"Otan, otan, Jumalan tähden\", huudahti neiti Pross yhä valtavasti\nitkien, \"tehkää ne heti ja vapautukaa niistä heti, niin olette kelpo\nmies!\"\n\n\"Ensiksikin\", sanoi herra Cruncher, koko ruumiiltaan vapisten ja\npuhuen tuhkanharmain ja juhlallisin kasvoin, \"jos nämät ihmisraukat\nonnellisesti ja hyvin pääsevät tästä pulasta, en enää koskaan tee\nsitä, en koskaan?\"\n\n\"Olen aivan varma siitä, herra Cruncher\", vastasi neiti Pross,\n\"ettette koskaan enää tee sitä, mitä ikinä se lieneekin ja pyydän\nteitä, ettette pidä välttämättömänä lähemmin selittää mitä se on.\"\n\n\"En, neiti\", vastasi Jerry, \"en sano sitä teille. Toiseksi, jos nämät\nihmisraukat suoriutuvat onnellisesti ja hyvin tästä, en enää koskaan\nsekaannu rouva Cruncherin moksahtamisiin, en koskaan!\"\n\n\"Mikä kotoinen asia tämä lieneekin\", sanoi neiti Pross, joka koetteli\npyyhkiä silmiään ja tyyntyä, \"en epäile olevan parasta, että rouva\nCruncher hoitaa sen asian aivan omin päin. -- Oi poloiset lemmikkini!\"\n\n\"Menenpä niinkin pitkälle, neiti\", jatkoi herra Cruncher, osottaen\nhuolestuttavaa taipumusta jatkamiseen, ikäänkuin hän olisi seisonut\nsaarnastuolissa, \"ja voitte kernaasti painaa sanani mieleenne\nja viedä ne perille rouva Cruncherille -- että mielipiteeni\nhänen moksahtamisistaan ovat muuttuneet ja että toivon kaikesta\nsydämestäni, että rouva Cruncher jatkaisi moksahtamistaan tällä\nhetkellä.\"\n\n\"Niin, niin, niin, toivon hänen sitä tekevän\", huudahti ymmälle\njoutunut neiti Pross, \"ja toivon, että se vastaa hänen toiveitaan.\"\n\n\"Jumala varjelkoon\", jatkoi herra Cruncher hitaammin ja\njuhlallisemmin ja yhä suuremmalla taipumuksella jatkaa ja pitkittää,\n\"minkään, jota koskaan olen sanonut tai tehnyt pilaamasta\nsydämellisiä onnentoivotuksiani noille ihmispolosille nyt! Jumala\nparatkoon emmekö kaikki moksahtaisi maahan (jos siitä jollakin lailla\nolisi hyötyä) saattaaksemme heidät tästä onnettomasta pulmasta.\nJumala paratkoon, neiti! Niin sen sanon, Jumala paratkoon!\" Se oli\nherra Cruncherin loppulause kauvan, mutta turhaan koetettuaan keksiä\njotain parempaa.\n\nJa yhä jatkoi rouva Defarge matkaansa katuja pitkin ja tuli yhä\nlähemmäksi.\n\n\"Jos koskaan palaamme isänmaahamme\", sanoi neiti Pross, \"voitte\nluottaa siihen, että kerron rouva Cruncherille niin paljon kuin\nmuistan ja ymmärrän siitä mitä nyt niin liikuttavasti olette puhunut\nja joka tapauksessa voitte olla varma, että todistan teidän ottaneen\nasian oikein toden kannalta tänä kauheana hetkenä. Mutta tuumikaamme\nnyt kaikella muotoa! Kunnioitettava herra Cruncher, tuumikaamme!\"\n\nYhä jatkoi rouva Defarge kulkuaan katuja pitkin ja tuli yhä\nlähemmäksi.\n\n\"Jos te menisitte edeltäpäin\", sanoi neiti Pross, \"ja pidättäisitte\nhevosia ja vaunuja tulemasta tänne ja odottaisitte minua jossakin,\neikö olisi parasta niin?\"\n\nHerra Cruncherin mielestä se oli ehkä parasta niin.\n\n\"Missä voisitte minua odottaa?\" kysyi neiti Pross.\n\nHerra Cruncher oli niin pyörällä päästään ettei hän voinut muistaa\nmitään muuta paikkaa kuin Temple Barin. Valitettavasti, Temple Bar\noli satojen peninkulmien päässä, ja rouva Defarge oli nyt jo ehtinyt\nhyvin lähelle.\n\n\"Tuomiokirkon portilla\", sanoi neiti Pross. \"Olisiko hyvin suuri\nmutka ottaa minut tuomiokirkon suuren portin luota, molempien tornien\nvälistä?\"\n\n\"Ei, neiti\", vastasi herra Cruncher.\n\n\"Olkaa sitten niin erinomaisen kiltti ja menkää heti postiin ja\ntehkää se muutos.\"\n\n\"Nähkääs, epäilen\", sanoi herra Cruncher viipyen ja pudistaen\npäätään, \"jättää teitä. Emme tiedä, mitä saattaa tapahtua!\"\n\n\"Ei, sen Jumala tietää\", vastasi neiti Pross, \"mutta älkää olko\nlevoton minun puolestani. Noutakaa minut tuomiokirkon luota kello\nkolme tai niillä tienoin, niin olen varma että se on parempi kuin jos\nlähtisimme täältä. Siitä olen vakuutettu. No, niin, Jumala olkoon\nkanssamme, Cruncher! -- Älkää ajatelko minua, vaan niitä ihmisiä,\njotka ehkä ovat riippuvaisia meistä!\"\n\nTämä puhe ja neiti Prossin molemmat kädet, jotka rukoilevalla\ntuskalla tarttuivat hänen käsiinsä, ratkaisivat herra Cruncherin\npäätöksen. Parilla rohkaisevalla nyökäyksellä meni hän heti\ntoimittamaan muutokset ja jätti neiti Prossin tulemaan jälestäpäin\nehdotuksensa mukaan.\n\nOli suuri helpotus neiti Prossille, että hän oli keksinyt varokeinon,\njota jo oltiin käytäntöön panemassa. Välttämättömyys pukeutua niin,\nettei hänen ulkomuotonsa herättäisi mitään erityistä huomiota\nkaduilla, huojensi häntä myöskin. Hän katsoi kelloaan ja se oli\nkaksikymmentä yli kahden. Hänellä ei ollut aikaa viivytellä, vaan\nhänen täytyi heti valmistautua.\n\nYlenmääräisessä huumauksessaan pelkäsi neiti Pross yksinäisyyttä\ntyhjissä huoneissa ja kuvitteli, että häneen joku tirkisteli kaikista\navonaisista ovista. Hän otti maljan kylmää vettä ja alkoi pestä\nsilmiään, jotka olivat turvoksissa ja punaset. Tuon kuumeentapaisen\npelkonsa ahdistamana ei hän saattanut pitää silmiään minuuttiakaan\nyhtä mittaa suljettuina, vaan keskeytti valelemistaan tuon tuostakin\nja katseli ympärilleen tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei kukaan\nvakoillut häntä. Tuollaisen väliajan kestäessä säpsähti hän ja\nhuudahti, sillä hän näki olennon seisovan huoneessa.\n\nMalja putosi laattiaan ja särkyi ja vesi juoksi rouva Defargen\njalkoihin. Omituisia ja kamalia teitä ja suuren verenvuodatuksen\nkautta olivat nämät jalat tulleet tuon veden yhteyteen.\n\nRouva Defarge katseli häntä kylmästi ja sanoi:\n\n\"Missä on Evrémonden vaimo?\"\n\nSalamana lensi neiti Prossin ajatuksien läpi, että kaikki ovet olivat\nauki ja kertoivat paosta. Hänen ensimmäinen tekonsa oli niitten\nsulkeminen. Huoneessa oli niitä neljä ja hän sulki ne kaikki. Sitten\nasettui hän sen huoneen oven eteen, jossa Lucy oli asunut.\n\nRouva Defargen tummat silmät seurasivat hänen nopeita liikkeitään ja\nkatselivat häntä yhä hänen lopetettuaan. Neiti Pross ei ollut kaunis,\nvuodet eivät olleet kesyttäneet hänen rajua luonnettaan, eivätkä\npehmittäneet hänen jolsaa ulkomuotoaan, mutta hänkin oli päättäväinen\nnainen omalla tavallaan ja hän mittasi rouva Defargea silmillään.\n\n\"Ulkomuodostasi päättäen voisit olla Luciferin vaimo\", sopersi\nneiti Pross itsekseen. \"Mutta minua et siltä saa taipumaan, olen\nenglantilaisnainen.\"\n\nRouva Defarge katseli häntä halveksien, mutta halveksimiseen liittyi\naavistus, että he kaksi nyt taistelivat kovan taistelun. Hän näki\nedessään karkean, luisevan, jäntevän naisen, kuten herra Lorry monta\nvuotta sitten oli hänessä nähnyt lujakätisen naisen. Hän tiesi\nvallan hyvin että neiti Pross oli perheen uskollinen ystävä; neiti\nPross tiesi vallan hyvin, että rouva Defarge oli perheen pahansuopa\nvihollinen.\n\n\"Matkallani tuonne\", sanoi rouva Defarge osottaen turmiollista\npaikkaa, \"jossa he varaavat minulle tuolini ja kutimeni, tahdoin\ntervehtiä häntä ohimennessäni. Haluan tavata häntä.\"\n\n\"Tiedän, että aikeesi ovat pahat\", sanoi neiti Pross, \"ja voit olla\nvarma, että vastustan niitä.\"\n\nKumpikin puhui omaa kieltään, ei kumpikaan toistaan ymmärtänyt, mutta\nmolemmat olivat hyvin valppaat ja kiihkeät kasvonilmeistä pääsemään\nselville mitä käsittämättömät sanat merkitsivät.\n\n\"Häntä ei hyödytä, että hän tällä hetkellä minulta kätkeytyy\", sanoi\nrouva Defarge. \"Kunnon isänmaanystävät ymmärtävät mitä se merkitsee.\nSallikaa minun tavata häntä. Menkää hänelle sanomaan, että tahdon\ntavata häntä, kuuletteko?\"\n\n\"Jos silmäsi olisivat ruuvimeisseliä\", vastasi neiti Pross, \"ja minä\nolisin englantilainen imperiaalisänky, eivät ne voisi saada minusta\nnaulaakaan irti. Ei, sinä ilkeä ulkomaalainen nainen, pidän kyllä\npuoleni.\"\n\nRouva Defarge ei uutterasti voinut seurata näitä omituisia\nhuomautuksia yksityisseikkoja myöten, mutta hän ymmärsi niin paljon\nettä hän huomasi itseään ylenkatsottavan.\n\n\"Kaistapäinen imisä!\" virkkoi rouva Defarge rypistäen otsaansa. \"En\npaljon piittaa vastauksestasi. Tahdon tavata häntä. Joko sanokaa\nhänelle, että pyydän tavata häntä tai menkää pois edestäni ja antakaa\nminun mennä sisään hänen luokseen.\" Samassa hän teki vihastuneen\nliikkeen oikealla käsivarrellaan.\n\n\"En koskaan uskonut\", sanoi neiti Pross, \"että haluaisin ymmärtää\ntyhmää kieltäsi, mutta tahtoisin antaa kaiken omaisuuteni,\nvaatteetkin päältäni, tietääkseni, epäiletkö totuutta tai kulkevatko\najatuksesi sinnepäinkään.\"\n\nEi kumpikaan kääntänyt sekunniksikaan silmiään toisesta. Rouva\nDefarge ei ollut liikahtanut hitustakaan paikaltaan missä neiti Pross\nhänet ensin näki, mutta nyt hän otti askeleen eteenpäin.\n\n\"Olen englantilainen\", sanoi neiti Pross, \"olen pois suunniltani.\nEn välitä itsestäni kahden pencen vertaakaan. Tiedän, että mitä\nkauvemmin pidän teitä täällä, sitä enemmän toivoa on lintuneidilläni\npelastua. En jätä päähäsi töyhtöäkään mustasta tukastasi, jos kosket\nminua sormellakaan.\"\n\nNiin puhui neiti Pross pudistaen päätään ja silmät salamoivina\njokaisen pikaisen lauseen välillä ja jokainen pikainen lause\nsanottuna yhdessä hengenvedossa. Niin puhui neiti Pross, joka ei\nkoskaan eläessään ollut ketään lyönyt.\n\nMutta hänen rakkautensa oli tuota järisyttävää laatua, joka pusertaa\nvastustamatta kyyneleitä silmiin. Se oli rohkeutta, jota rouva\nDefarge niin vähän ymmärsi, että hän piti sitä heikkoutena. --\n\"Hahaa!\" nauroi hän, \"sinä hupakko rukka. Mitä sinä mahdat, käännyn\ntuon tohtorin puoleen.\" Hän korotti äänensä ja huusi:\n\n\"Kansalainen tohtori! Evrémonden vaimo! Evrémonden lapsi! Kuka\ntahansa muu, kuin tämä kurja hupakko, vastatkaa kansalaiselle\nDefargelle!\"\n\nEhkä se oli tätä seuraava hiljaisuus tai ehkäpä jotain neiti\nProssin kasvojenilmeessä, ehkäpä äkillinen kaikista ulkonaisista\nvaikutuksista riippumaton aavistus, joka kuiskasi rouva Defargelle,\nettä he olivat poissa. Hän avasi äkkiä kolme ovea ja katsoi sisään.\n\n\"Kaikki huoneet ovat epäjärjestyksessä, on pakattu kiireessä,\nkaikenlaista rojua on laattialla sikin sokin. Ei ole ketään tuolla\ntakananne olevassa huoneessa. Antakaas minun katsoa.\"\n\n\"En koskaan\", sanoi neiti Pross, joka ymmärsi hänen pyyntönsä yhtä\nhyvin kuin rouva Defarge ymmärsi vastauksen.\n\n\"Elleivät he ole tuossa huoneessa, ovat he poissa ja heitä voidaan\najaa takaa ja palauttaa\", sanoi rouva Defarge itsekseen.\n\n\"Olemme yksin aution pihan varrella olevassa korkeassa talossa, ei\nole luultavaa että kukaan meitä kuulee ja rukoilen ruumiillista\nvoimaa pitääkseni sinua kiinni täällä, koska joka hetki, jonka olet\ntäällä, on sadantuhannen guinean arvoinen lemmitylleni\", sanoi neiti\nPross.\n\nRouva Defarge meni ovea kohti. Mutta äkillisen mielijohteen\nvaikutuksesta tarttui neiti Pross molemmin käsin häntä vyötäisistä ja\npiti häntä kiinni. Turhaan ponnisti rouva Defarge vastaan ja koetti\npäästä häntä lyömään; rakkauden voimakkaalla itsepintaisuudella, joka\naina on voimakkaampi vihaa, piti neiti Pross hänestä kiinni, nostipa\nhänet painiskelun kestäessä ylös laattialtakin. Rouva Defargen\nmolemmat kädet löivät ja kynsivät hänen kasvojaan, mutta neiti Pross\nkumartui, piti häntä vyötäisistä ja tarttui häneen lujemmin kuin\nhukkuva nainen.\n\nKohta lakkasivat rouva Defargen kädet lyömästä ja kopeloivat sen\nsijaan vyötäisiä, jotka olivat ruuvipenkissä.\n\n\"Se on käsivarteni alla\", sanoi neiti Pross tukahutetulla äänellä;\n\"et saa sitä käsiisi. Olen sinua väkevämpi, kiitos taivaan. Pidän\nsinusta kiinni kunnes jompikumpi meistä pyörtyy tai kuolee.\"\n\nRouva Defarge tapaili jotain rinnaltaan. Neiti Pross näki sen,\nhuomasi mitä hän tapaili, löi sitä niin, että siitä lähti salama ja\npamaus, ja hän seisoi yksin savun sokaisemana.\n\nTämä kaikki tapahtui sekunnissa. Kun savu hälveni, jättäen jälkeensä\nkamalan hiljaisuuden, leijaili se ilmaan kuin raivoavan naisen sielu,\njonka ruumis makasi hengettömänä laattialla.\n\nEnsi silmänräpäyksessä meni neiti Pross ruumiin ohi niin kauvas kuin\nsaattoi ja ryntäsi portaita myöten huutamaan hyödytöntä apua. Onneksi\ntuli hän niin hyvissä ajoin ajatelleeksi tekonsa seurauksia, että\nhän vaikeni ja kääntyi takasin. Oli hirveätä palata siitä ovesta,\nmutta hän meni sisään ja menipä vielä lähelle ruumistakin ottaakseen\nhattunsa ja muita tavaroita, joita hänen täytyi panna yllensä.\nHän puki yllensä portaissa, suljettuaan ensin oven ja otettuaan\navaimen suulta. Sitten hän istuutui muutamiksi hetkiksi portaisiin\nhengittämään ja itkemään, nousi sitten ja kiiruhti pois.\n\nOnneksi oli hänellä huntu hatussaan, muuten hän tuskin olisi voinut\nkulkea kaduilla pysäyttämättä. Onneksi oli hänellä luonnostaankin\nniin omituinen ulkomuoto, ettei hän nyt näyttänyt yhtä rumalta kuin\njoku toinen nainen hänen sijassaan. Molemmat edut olivat hänelle\ntarpeen, sillä raatelevat sormet olivat jättäneet syviä jälkiä hänen\nkasvoihinsa ja hänen hiuksensa olivat revityt ja hänen pukunsa oli\nriistetty ja raastettu pahanpäiväisesti.\n\nKulkiessaan sillan yli heitti hän huoneen avaimen jokeen. Hän tuli\ntuomiokirkolle muutamia minuuttia ennen seuralaistaan ja odottaessaan\nsiellä, ajatteli hän, että avain jo saattoi olla verkkoon tarttunut\nja tunnettu, ovi saattoi olla avattu ja ruumis löydetty, hänet\nehkä pysäytettäisiin kaupunginportilla, pantaisiin vankeuteen ja\nsyytettäisiin murhasta! Kesken näitä levottomia ajatuksia tuli hänen\nseuralaisensa, antoi hänen nousta vaunuihin ja ajoi pois hänen\nkanssaan.\n\n\"Onko mitään hälinää kaduilla?\" kysyi neiti Pross.\n\n\"Tavallista touhua\", vastasi herra Cruncher ja näytti hämmästyvän\nkysymystä ja neiti Prossin ulkomuotoa.\n\n\"En kuule mitä sanotte\", sanoi neiti Pross. \"Mitä te sanotte?\"\n\nTurhaan toisti herra Cruncher sanansa; neiti Pross ei voinut\nkuulla häntä. \"Minäpäs nyökäytän päätäni\", ajatteli herra Cruncher\nkummissaan, \"sen hän nyt ainakin näkee.\" Ja sen hän näki.\n\n\"Onko nyt mitään hälinää kaduilla?\" kysyi neiti Pross uudelleen.\n\nHerra Cruncher nyökäytti taaskin päätään.\n\n\"En kuule.\"\n\n\"Hän on tullut kuuroksi yhdessä tunnissa\", sanoi herra Cruncher\nmiettien ja hyvin pelästyksissään. \"Mitä hänelle on tapahtunut?\"\n\n\"Tuntuu\", sanoi neiti Pross, \"kuin olisi käynyt salama ja pamaus ja\nkuin se pamaus olisi viimeinen mitä kuulen tässä elämässä.\"\n\n\"Hän juonittelee, pahuus vieköön\", sanoi herra Cruncher, yhä enemmän\nja enemmän ihmeissään. \"Mitä hän lienee juonut rohkaistakseen\nitseään? Hiljaa! Siinä kuuluu kamalien rattaiden kolina. Kuuletteko\nsitä, neiti?\"\n\n\"En kuule mitään\", sanoi neiti Pross, joka huomasi että hän puhui\nhänelle. \"Oi, kunnon ystäväni, ensiksi kuului hirveä pamaus ja sitten\nsyntyi syvä hiljaisuus ja se hiljaisuus tuntuu muuttumattomana\njatkuvan eikä lopu elämäni aikana!\"\n\n\"Jos ei hän kuule noiden kamalien rattaiden kolinaa nyt, kun ne ovat\nniin lähellä päämääräänsä\", sanoi herra Cruncher katsoen taaksensa,\n\"niin luulen, ettei hän milloinkaan tule kuulemaan muutakaan tässä\nmaailmassa.\"\n\nEikä hän muuta kuullutkaan.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nAskeleet kuolevat ainiaaksi.\n\n\nKuolinrattaat kalisevat Pariisin kaduilla kumeasti ja kamalasti.\nKuudet kuormavankkurit kulettavat päivän viiniä guillotiiniin.\n\nNuo kuudet rattaat näyttävät pyöriessään kyntävän pitkän, mutkikkaan\nvaon kadulla seisovaan kansanjoukkoon. Kasvot muodostivat jonoja,\njotka työntäytyivät molemmin puolin ja vankkurit kulkevat varmasti\neteenpäin. Niin tottuneita ovat talojen asukkaat tähän näytelmään,\nettä useissa ikkunoissa ei ole ainoatakaan katsojaa ja muutamien\nkädet eivät herkeä toimimasta silmien tarkastaessa rattailla olevia\nkasvoja. Siellä, täällä on vuokralaisella vieraita näytelmää\nkatselemassa, sitten osottaa hän sormellaan rattaisiin, kertoen\nkuka niissä istui eilen ja kuka toissa päivänä. Jotkut vaunuissa\najajista katselivat tätä ja paljon muuta tällä viimeisellä tiellään\nväliäpitämättömästi, toiset vielä heikosti kiintyneinä elämään ja\nihmisiin. Muutamat istuivat päät painuksissa tai vaipuivat hiljaiseen\nepätoivoon, toiset taas heittivät ympärilleen niin tarkkaavaisia\nkatseita kuin olisivat olleet teatterissa tai katselleet maalauksia.\nMuutamat ummistivat silmänsä miettien tai kooten sekanaisia\najatuksiaan. Yksi ainoa kurja olento, heikon näköinen, oli niin\nepätoivoissaan ja kauhun valtaama, että hän lauloi ja koetti\ntanssia. Ei yksikään koko joukosta vedonnut liikkeellä tai katseella\nkansanjoukon sääliin.\n\nRattaiden edessä kulkee vartio, johon kuuluu muutamia ratsumiehiä\nja usein kohottaa joku kasvonsa heihin ja tekee heille kysymyksen.\nKysymys näyttää aina olevan sama, sillä vastauksen saatuaan keräytyy\nkansa aina kolmannen rattaitten ympäri. Niiden rattaiden vieressä\nkulkevat ratsumiehet osottavat usein sapelilla erästä miestä.\nPääasiallisin uteliaisuus haluaisi tietää, kuka hän on; hän seisoo\nrattaiden perällä ja on kumarassa puhellen aivan nuoren tyttösen\nkanssa, joka istuu rattaiden laiteella ja pitää häntä kädestä. Hän ei\nvälitä vähääkään siitä mitä hänen ympärillään tapahtuu, hän yhä puhuu\ntytön kanssa. Siellä täällä pitkällä Saint-Honoré-kadulla kohotetaan\nhuutoja häntä vastaan. Jos niillä on minkäänlaista vaikutusta häneen,\nilmenee se vain tyynessä hymyssä, puistaissaan tukkaansa enemmän\nkasvoille. Hänen ei ole helppo koskettaa kasvojaan, sillä hänen\nkäsivartensa ovat sidotut.\n\nErään kirkon rappusilla seisoo vakooja eli vankilalammas ja odottaa\nrattaiden tuloa. Hän katsoo ensimmäiseen: ei siinä. Hän katsoo\ntoiseen: ei siinä. Hän jo kysyy itseltään: Onko hän uhrannut minut?\nSilloin selkenee hänen kasvonsa, kun hän katsoo kolmanteen.\n\n\"Kuka on Evrémonde?\" sanoo eräs mies hänen takanaan.\n\n\"Tuo tuossa. Rattaiden perällä.\"\n\n\"Joka pitää tyttöä kädestä?\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\nMies huutaa: \"Alas Evrémonde! Kaikki ylimykset guillotiinin uhriksi!\nAlas Evrémonde!\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa!\" pyytää vakooja häntä pelokkaasti. \"Hän on menossa\nmaksamaan velkansa, se on maksettu viiden minuutin kuluttua. Antakaa\nhänen olla rauhassa.\"\n\nMutta kun mies jatkaa huutoansa: \"Alas Evrémonde!\" kääntyvät\nEvrémonden kasvot hetkeksi häneen. Evrémonde huomaa vakoojan, katsoo\nhäneen tarkkaavaisesti ja jatkaa matkaansa.\n\nKellot lyövät kohta kolme ja kansanjoukkoon kynnetty vako tekee\nkaaren tullakseen mestauspaikalle ja päättyy. Molemmille sivuille\ntyönnetyt ihmisjoukot työntäytyvät ja liittyvät yhteen viimeisen\nauran jälkeen sen ajettua ohi, sillä kaikki seuraavat guillotiinille.\nVastapäätä istuu tuoleilla muutamia naisia, kuin yleisessä\nhuvipaikassa ja kutovat ahkeraan. Yhdellä etumaisista tuoleista\nseisoo Kosto ja katselee ympärilleen hakien ystävätään.\n\n\"Thérèse!\" huutaa hän kimakalla äänellä. \"Eikö kukaan ole nähnyt\nhäntä? Thérèse Defarge!\"\n\n\"Hän ei koskaan ennen ole laiminlyönyt\", sanoo eräs neulova sisar.\n\n\"Ei, eikä hän nytkään laiminlyö\", huutaa Kosto uhitellen. \"Thérèse!\"\n\n\"Kovempaa!\" kehoittaa nainen.\n\n\"Niin kovemmin, Kosto, paljoa kovemmin, ja sittenkään hän tuskin\nsinua kuulee. Vielä kovemmin, ja lisää siihen pieni kirous, mutta\nkuitenkaan se tuskin tuo häntä sinne. Lähetä muita naisia häntä\netsimään, jos hän on viipynyt jossakin; mutta vaikka lähetit ovat\naikaansaaneet hirvittäviä urostöitä, on kuitenkin epäiltävää, jos he\nvapaaehtoisesti tahtovat mennä niin pitkälle, että he löytävät hänet!\"\n\n\"Mikä onnettomuus!\" huudahti Kosto ja polkee jalkaansa tuoliin.\n\"Tässä ovat rattaat! Ja Evrémonden mestaus tapahtuu tuossa tuokiossa\nja hän ei ole täällä! Tässä pitelen hänen kudintaan ja hänen\ntyhjä tuolinsa seisoo ja odottaa häntä. Itken mielipahasta ja\npettymyksestä!\"\n\nKun kosto laskeutuu alas korkealta paikaltaan tätä tehdäkseen,\nalkavat rattaat purkaa kuormaansa. Pyhän Guillotiinin papit ovat\nvalmiina ja pukeutuneet juhlapukuihinsa. -- Krats! -- Päätä näytetään\nja neulovat naiset, jotka tuskin nostivat silmiään katsoakseen sitä\nhetkisen sitten, jolloin se saattoi ajatella ja puhua, lukevat yksi.\n\nToiset rattaat tyhjennetään ja ajavat pois; kolmannet tulevat esiin.\n-- Krats! -- Ja kutovat naiset, jotka eivät koskaan haikaile tai\nlakkaa työstään, lukevat: kaksi.\n\nVale-Evrémonde nousee rattailta ja ompelijatar nostetaan alas heti\nhänen jälkeensä. Hän ei ole päästänyt hänen kärsivällistä kättänsä\nnoustessaan, vaan pitää siitä vielä, kuten hän lupasi. Hän asettaa\nhänet varovaisesti selin natisevaan koneeseen, joka alati suristen\nkohoaa ja lankee ja hän katsoo hänen kasvoihinsa ja kiittää häntä.\n\n\"Ilman teitä, rakas muukalainen, en olisi niin rauhallinen, sillä\nluonnostani olen pieni pelkuri sydänraukka; en myöskään olisi voinut\nkorottaa ajatuksiani Häneen, joka meni kuolemaan, että meillä voisi\nolla toivoa ja lohdutusta tänään. Luulen, että taivas on lähettänyt\nteidät luokseni.\"\n\n\"Tai teidät minun luokseni\", sanoo Sydney Carton. \"Katsokaa minuun,\nrakas lapsi, älkääkä välittäkö mistään muusta.\"\n\n\"En välitä mistään, niin kauvan kuin pidän teitä kädestä. En välitä\nmistään, kun irroitan käteni, kunhan he vain ovat nopeat.\"\n\n\"He kyllä ovat nopeat. Älkää peljätkö!\"\n\nHe seisovat nopeasti harvenevassa uhrilaumassa, mutta he puhuvat kuin\nhe olisivat kahdenkesken. Silmä silmää vastaan, ääni ääntä vastaan,\nkäsi kädessä, sydän sydäntä vastaan ovat nämät molemmat yhteisen\näidin lapset, niin eriävät ja kaukana toisistaan, tavanneet toisensa\npimeällä maantiellä lähteäkseen yhdessä kotiin lepäämään sen helmaan.\n\n\"Jalo ja urhea ystävä, saanko tehdä viimeisen kysymyksen? Olen hyvin\ntietämätön ja se tekee minut hiukan levottomaksi.\"\n\n\"Sanokaa mitä se on.\"\n\n\"Minulla on serkku, ainoa sukulaiseni, orpo niinkuin minäkin ja\njosta paljon pidän. Hän on minua viisi vuotta nuorempi ja hän on\nerään talonpojan luona etelä-Ranskassa. Köyhyys erotti meidät ja hän\nei tiedä mitään kohtalostani, sillä en osaa kirjoittaa -- ja jos\nosaisinkin, kuinka voisin sanoa hänelle --! On parempi niinkuin on.\"\n\n\"Mitä ajattelin tänne tullessamme ja mitä vielä nytkin ajattelen\nkatsellessani teidän ystävällisiin, rohkeihin kasvoihinne, jotka\nminua niin tukevat, on, että: jos tasavalta todellakin tekee hyvää\nköyhille ja ne kärsivät vähemmän nälkää ja kaikkea muutakin vähemmin,\nvoihan hän elää kauvemmin; hän ehkä voi tulla vanhaksikin.\"\n\n\"Entä sitten, hyvä sisareni?\"\n\n\"Uskotteko\" -- kärsivälliset silmät, joissa oli niin paljon\nmielenlujuutta, täyttyivät kyynelillä ja huulet eroavat enemmän ja\nväräjävät -- \"että aika tulee tuntumaan minusta pitkältä odottaessani\nhäntä paremmassa maailmassa, jossa toivon sekä teidän että itseni\nsaavan armeliaan turvapaikan?\"\n\n\"Se ei ole mahdollista, lapseni, siellä ei ole mitään aikaa eikä\nmitään surujakaan.\"\n\n\"Te lohdutatte minua suuresti! Olen niin tietämätön. Suutelenko teitä\nnyt? Onko hetki tullut?\"\n\n\"On.\"\n\nTyttö suutelee häntä suulle, hän suutelee tyttöä ja he siunaavat\ntoisiaan juhlallisesti. Laiha käsi ei vapise, kun hän irroittaa\nsen omastaan, kärsivälliset kasvot eivät ilmaise mitään muuta kuin\nlempeätä ja kirkasta mielenlujuutta. Hän on viimeinen hänen edellään\n-- nyt on hän poissa; kutovat naiset lukevat kaksikymmentäkaksi.\n\n\"Minä olen ylösnousemus ja elämä, sanoo Herra, joka uskoo minun\npäälleni, hän elää, ehkä hän olisi kuollut ja jokainen, joka uskoo\nminun päälleni, ei hänen pidä kuoleman ijankaikkisesti.\"\n\nMonien äänien kahina, monet kohotetut kasvot, monet kiiruhtavat\naskeleet kansanjoukossa, jotka ahdistavat sen eteenpäin kuin kuohuvan\nhyökylaineen, kaikki katoaa kuin salama. Kaksikymmentäkolme!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaupungilla kerrottiin hänestä sinä iltana, että hänen kasvonsa\nolivat rauhallisemmat mitä milloinkaan oli siellä nähty. Moni lisäsi,\nettä hänen ulkomuotonsa oli ylevä ja profeetallinen.\n\nEräs saman mestauskirveen etevimpiä uhreja -- eräs nainen -- oli\njonkun aikaa sitä ennen saman mestauslavan juurella pyytänyt saada\nkirjoittaa muistiin ne ajatukset jotka liikkuvat hänessä. Jos\nkaksikymmentäkolme olisi ilmaissut omansa ja ne olisivat olleet\nprofeetallisia, olisivat ne kuuluneet näin:\n\n\"Näen Barsadin ja Clyn, Defargen, Koston, valamiehen ja tuomarin,\nsuuren joukon uusia sortajia, jotka olivat kohonneet entisten\nhäviöstä, heittävän henkensä tämän kostokapineen kautta, ennenkuin\nse lakkaa toimimasta. Näen kauniin kaupungin ja loistavan kansan\nkohoavan tästä syvyydestä ja heidän taisteluissaan todellisen\nvapauden puolesta, heidän voitoissaan ja tappioissaan pitkien,\ntulevien vuosien kuluessa näen tämän aikuisen ja edellisten aikojen\npahan, josta tämä on luonnollinen jälkeläinen, vähitellen toimittavan\nsovintouhreja itsensä puolesta ja häviävän.\n\n\"Näen heidät, joiden puolesta olen henkeni uhrannut, jatkavan\nrauhallista, hyödyllistä, kukoistavaa ja onnellista elämää\nEnglannissa, jota en koskaan enää näe. Näen hänet lapsi sylissä,\nlapsi, joka kantaa minun nimeni. Näen hänen isänsä, vanhana\nja kumarassa, mutta muutoin toipumassa, uskollisena kaikille\nlääkärialallaan ja rauhallisena mieleltään. Näen hyvän vanhuksen,\njoka niin kauvan on ollut heidän ystävänsä, kymmenen vuoden kuluttua\nantavan heille kaiken omaisuutensa ja rauhallisena menevän pois\npalkkansa vastaanottamaan.\n\n\"Näen, että minulla on pyhä paikka heidän ynnä heidän jälkeistensä\nsydämessä polvesta polveen. Näen hänen vanhana naisena itkevän\nkohtaloani tämän päivän vuosipäivänä. Näen hänen miehineen matkansa\nmäärään päästyään, lepäävän vieretysten viimeisellä maallisella\nvuoteellaan, ja tiedän etteivät he toinen toistaan enempi\nkunnioittaneet ja pyhänä pitäneet kuin he molemmat minua.\n\n\"Näen sen lapsen, joka oli hänen povellaan ja kantoi minun nimeäni,\nmiehenä edistyvän sillä elämänuralla, joka kerran oli minun. Näen\nhänen onnistuvan niin hyvin että minun nimeäni ylistetään hänen\nnimensä loisteessa. Näen sen tahran, joka oli sitä himmentänyt,\nhaihtuvan pois. Näen hänen, etumaisena oikeudellisten tuomarien ja\nkunnioitettujen miesten joukossa, vievän tälle paikalle -- joka on\nsilloin kaunis, ilman merkkiäkään siitä, joka sitä nyt rumentaa --\nminun nimisen kultakutrisen pojan, jonka otsassa on ilme, jonka\nniin hyvin tunnen ja kuulen hänen kertovan lapselle elämäni tarinan\nhellällä ja väräjävällä äänellä.\"\n\n_Loppu_.\n\n\n\n"]