[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxcGb_PH7lz9egiWGaIcjpuxWEsSNRIp9glmQFIsL87E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},915,"Tuliliemen tuttavana","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"915-london-jack-tuliliemen-tuttavana","915__London_Jack__Tuliliemen_tuttavana","Alkoholimuistelmia","muistelmat",[],[15],"amerikkalainen","fi",1913,1914,48475,331305,false,48048,[24,25,26,27],"Alcoholics -- United States -- Biography","Authors, American -- 20th century -- Biography","Drinking of alcoholic beverages -- United States","London, Jack, 1876-1916",[29,30,31],"American Literature","Biographies","Drugs/Alcohol/Pharmacology","\"Tuliliemen tuttavana: Alkoholimuistelmia\" by Jack London is an autobiographical novel published in 1913. London recounts his complex relationship with alcohol across different stages of his life, from his youth as a sailor to his success as a wealthy writer. He explores how drinking shaped his understanding of masculinity and male friendship, while also serving as a cautionary tale about addiction's destructive effects. The narrative builds toward a nihilistic philosophy London calls \"White Logic,\" revealed in the final chapters as alcohol's darker truth about existence. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Wallenius, Toivo",307,"Omaelämäkerrallisessa teoksessa tarkastellaan alkoholin roolia elämän eri vaiheissa. Kirjailija kertoo avoimesti suhteestaan juomiseen, sen tarjoamasta seurallisuudesta sekä riippuvuuden tuomista synkistä varjoista.","Jack Londonin 'Tuliliemen tuttavana' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 915. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TULILIEMEN TUTTAVANA\n\nAlkoholimuistelmia\n\n\nKirj.\n\nJACK LONDON\n\n\nSuomentanut Toivo Wallenius\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1914.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU\n\n\nTämä asia johtui mieleeni eräänä vaalipäivänä. Oli lämmin\nkalifornialainen iltapäivä ja minä olin ratsastanut maatalostani alas\nKuulaakson pieneen kylään äänestääkseni muutoksista ja lisäyksistä,\njoita oli ehdotettu Kalifornian valtion perustuslakeihin. Helteen\ntähden olin tyhjentänyt useita laseja, ennenkuin kävin antamassa\näänestyslippuni, ja perästä päin otin vielä lisää. Sitten olin\nratsastanut takaisin viiniköynnösten peittämäin rinteiden ja\naaltoilevien vainioiden keskitse ja ennätin kotiin kyllin varhain\nsaadakseni vielä lasillisen ennen illallista.\n\n-- Miten sinä menettelit äänioikeusehdotukseen nähden? kysyi Charmian.\n\n-- Äänestin sen puolesta.\n\nHän huudahti hämmästyksestä, sillä kiihkeästä kansanvaltaisuudestani\nhuolimatta olin aina nuoremmalla ijälläni vastustanut kaikkea, mikä\nvähänkään tuoksahti naisten äänioikeudelle. Kun sitten vuosien\nvieriessä kävin suvaitsevammaksi, olin innostuksetta alistunut\nsiihen, pitäen sitä välttämättömänä yhteiskunnallisena ilmiönä.\n\n-- Mutta miksi äänestit sen hyväksi? tiedusteli Charmian.\n\nMinä vastasin. Vastasin perusteellisesti. Vastasin harmistuneena.\nMitä enemmän vastasin, sitä suuremmaksi harmini kasvoi. (Ei --\nen ollut humalassa. Hevosta, jolla olin ratsastanut, nimitettiin\n\"Karkuriksi\", ja olisinpa halunnut nähdä humalaisen sitä ohjailevan.)\n\nJa kuitenkin -- kuinka nyt sanoisinkaan -- olin \"hilpeällä tuulella\",\ntunsin itseni \"iloiseksi\", olin suloisessa hiprakassa.\n\n-- Kun naiset saavat äänioikeuden, niin he äänestävät kieltolain\npuolesta, minä selitin. -- Juuri vaimot, sisaret ja äidit -- ja\nainoastaan nämä -- ne vasta iskevät ensimäisen naulan Tuliliemen\nruumisarkkuun...\n\n-- Niin, mutta minä luulin, että Tuliliemi on sinun hyviä ystäviäsi,\nkeskeytti Charmian.\n\n-- Hän on. Hän oli. Hän ei ole. Hän ei ole koskaan ollut. Meidän\nystävyytemme ei ole milloinkaan niin huono kuin sellaisina hetkinä,\njolloin oleskelen hänen seurassaan ja näyttää siltä, kuin olisin\noikein hänen helmaystävänsä. Hän on oikein valehtelijain ruhtinas.\nHän on vilpittömin totuuden lausuja. Hän on ylevä seuralainen,\njonka keralla saa vaeltaa jumalien pariin. Mutta hän on myöskin\nViikatemiehen liittolainen. Hänen tiensä johtaa alastomaan totuuteen\nja kuolemaan. Hän suo kirkkaita näkyjä ja sekavia unia. Hän on elämän\nvihollinen ja julistaa viisautta, joka ulottuu elämän kaikkien\nnäkyjen tuolle puolen. Hän on aina valmis murhaamaan ja hän surmaa\nnuorison.\n\nJa Charmian katsoi minuun, ja minä ymmärsin hänen kummastelevan,\nmistä olin saanut kaiken tämän.\n\nMinä puhuin edelleen. Kuten sanoin -- olin hiukan kiihtyneellä\ntuulella. Moninaisia ajatuksia liikkui ai voissani kuin kotonaan.\nJokainen ajatus ryömi pikku kammiossaan valmiiksi pukeutuneena\novelle, ikäänkuin joukko vankeja, jotka keskiyöllä odottavat, että\nvankila murretaan auki. Ja jokainen ajatus oli näky, loistava,\ntarkasti rajoitettu. Aivoni olivat ikäänkuin alkoholin kirkkaan,\nvalkoisen tulen valaisemat. Tuliliemi oli vaeltamassa Totuuden polkua\nja paljasti syvimmät salaisuutensa. Ja minä toimin hänen tulkkinaan.\nMielessä liikkui joukoittain muistoja kuluneesta elämästäni, kaikki\njärjestykseen asetettuina kuten sotamiehet suuressa katselemuksessa.\nMinun tarvitsi vain itse valita. Olin ajatusten vallitsija,\nilmaisumuotojen mestari, kykenin vähintäkään erehtymättä valitsemaan\ntapaukseni ja rakentamaan esitykseni. Sillä Tuliliemen tapana on\naina pettää ja houkutella, antaa älyn mielijohteiden juurtua,\nkuiskata avoimeen korvaan kiusallinen käsityksensä totuudesta, kutoa\npurpurainen säije arkielämän yksitoikkoiseen loimeen.\n\nMinä hahmoittelin elämäni Charmianin nähtäväksi ja selitin,\nminkälainen luonteeni oikeastaan oli. Minulla ei ollut laisinkaan\nperinnöllisiä alkoholistin taipumuksia. Olin syntynyt vapaana\nelimellisestä alkoholin-halusta. Tässä suhteessa olin täysin\nnormaalinen. Alkoholi oli maku, jonka olin itse hankkinut, ja sen\nhankkiminen oli ollut tuskallista. Alkoholi oli ollut hirveän\nvastenmielistä -- kuvottavampaa kuin yksikään lääke. En edes nytkään\npitänyt sen mausta. Join alkoholia vain sen vuoksi, että se teki\npirteäksi. Ja viidennestä aina viidenteenkolmatta ikävuoteeni\nasti en ollut suurestikaan siihen kiintynyt. Kahden vuosikymmenen\nvastahakoinen oppiaika oli tarvittu, jotta elimistöni liian suurta\nvastusta tekemättä sietäisi alkoholia, jotta sisimmässäni rupeisin\nhaluamaan alkoholia.\n\nKuvasin ensimäisiä otteluitani alkoholin kanssa, kerroin ensimäisistä\nhumaltumistapauksista ja niitä seuraavista käänteistä ja tehostin\naina, että lopulta minut oli voittanut vain se seikka, että alkoholia\noli niin helposti saatavissa. Eikä siinä kyllin, että alkoholia oli\naina ollut niin helposti saatavissa, vaan jok'ikinen kehitysvaihe\nelämässäni oli vetänyt minua sen puoleen. Katujen sanomalehtipoikana,\nmerimiehenä, kaivostyömiehenä, vaeltajana etäisissä maissa --\nkaikkialla ja aina, kun ihmiset kerääntyivät vaihtamaan ajatuksia,\nrähisemään, nauramaan ja antautumaan uhkarohkeisiin yrityksiin tai\nhengähtämään ja koettamaan unohtaa uuvuttavien öiden ja päivien\nyksitoikkoisen raadannan, aina he kokoontuivat kapakkaan. Kapakka\noli yhtymäpaikka. Ihmiset kerääntyvät sinne nykyään aivan samoin\nkuin esihistorian ihmiset kyyristyivät nuotion ääreen maaluolansa\nedustalle.\n\nJohdatin Charmianin mieleen Etelämeren saarten lauttasuojat, joihin\nhäntä ei oltu milloinkaan päästetty ja minne kähärätukkaiset\nihmissyöjät olivat paenneet naistensa luota juhlimaan ja juomaan\nitsekseen, nuo pyhitetyt alueet, jotka kuolemanrangaistuksen uhalla\nolivat naisilta kiellettyjä. Nuoruudessani olin kapakan avulla\nsaattanut paeta naisten ahdashenkistä vaikutusta miesten vapaaseen\nmaailmaan. Kaikki tiet johtivat kapakkaan. Seikkailujen tuhannet\npolut yhtyivät kapakan luona ja jatkuivat sitten taas halki kaiken\nmaailman.\n\n-- Pääasia on se, minä lopetin saarnani, että juuri alkoholin helppo\nsaanti on saattanut sen minulle maistumaan. Minä en välittänyt siitä\nlaisinkaan. Tapani oli nauraa sille. Mutta tässä minä nyt istun\nlopulta juopon himoa tuntien. Kaksikymmentä vuotta kesti, ennenkuin\nse juurtui minuun, ja sitten se on kasvanut kymmenen vuoden kuluessa.\nEikä tämän himon tyydyttäminen ole ensinkään hyvä vaikutukseltaan.\nLuonteeltani olen terve ja hilpeä. Mutta sittenkin -- kun olen\nvaeltamassa Tuliliemen parissa, kärsin suunnattomasti älyllisen\npessimismin kirouksesta.\n\n-- Mutta, kiiruhdin lisäämään (minä kiiruhdan aina lisäämään),\nTulilientä on myöskin kohdeltava oikeudenmukaisesti. Hän lausuu\ntotuuden. Ja siinäpä juuri kirous piileekin. Niin sanotut\nelämäntotuudet eivät ole totta. Ne ovat elämänvalheita, joista elämä\nelää, ja Tuliliemi osoittaa ne valheellisiksi.\n\n-- Eikä se suinkaan tee elämää siedettävämmäksi, virkkoi Charmian.\n\n-- Aivan oikein, minä myönsin. -- Ja se on juuri kaikkein\nhelvetillisintä. Tuliliemi vie kohti kuolemaa. Sen vuoksi minä\näänestin tänään, kuten kerroin. Selailin entistä elämääni ja näin,\nkuinka alkoholin saanti oli totuttanut minut mieltymään siihen.\nNäes, yhtä sukupolvea kohti syntyy verraten harvoja alkoholisteja.\nJa alkoholistilla tarkoitan ihmistä, jota niin sanoakseni koko\nruumiillinen kemia vastustamattomasti ajaa alkoholia kohti. Kaikkein\nuseimmat juopot syntyvät vailla tätä himoa, päin vastoin -- he\ntuntevat itse asiassa vastenmielisyyttä alkoholia kohtaan. He eivät\npääse makuun ensimäisestä tai kahdennestakymmenennestä, eivätpä\nedes sadannestakaan lasista. Mutta he oppivat, aivan samoin kuin\noppii tupakoimaan; vaikka tupakkaan tottuu paljoa helpommin kuin\nalkoholiin. Sen oppii siitä syystä, että ainetta on saatavissa.\nNaiset tuntevat sen kyllä. He saavat suorittaa maksun -- vaimot,\nsisaret ja äidit. Ja kun he kerran pääsevät äänestämään, niin he\näänestävät kieltolain puolesta. Ja parasta on se, ettei tuleva\nsukupolvi joudu laisinkaan kärsimään siitä. Kun alkoholia ei ole enää\nsaatavissa, kun ei ole enää synnynnäistä taipumusta siihen, silloin\nei myöskään kaipaa sitä. Tämä merkitsee, että kypsyneemmässä ijässä\nelämä käy rikkaammaksi niille nuorille pojille, jotka varttuvat\n-- niin, myöskin nuorille tytöille, jotka kerran joutuvat elämään\nyhdessä heidän kanssaan.\n\n-- Miksi et kirjoittaisi kaikkea tuota tulevien nuorten miesten\nja naisten tähden? kysyi Charmian. -- Miksi et kirjoittaisi sitä\nopettaaksesi vaimoja, sisaria ja äitejä äänestämään oikealla tapaa?\n\n-- Alkoholistin muistelmia, virkoin ivaten -- tai oikeastaan sen\nsanoi Tuliliemi. Sillä hän istui rinnallani pöydän ääressä, missä\npidin ihmisystävällistä puhettani, ja Tuliliemen tavallisia kepposia\non muuttaa hymy vähimmättäkään varoituksetta ivan irvistykseksi.\n\n-- Ei laisinkaan, lausui Charmian välittämättä Tuliliemen karkeudesta\n-- kuten niin moni nainen on oppinut tekemään. -- Sinä et ole koskaan\nollut alkoholisti, vaan aivan tavallinen ryyppymies, joka on oppinut\ntuntemaan Tuliliemen seurustelemalla monta vuotta hänen parissaan.\nKirjoita vaan ja anna kirjalle nimi \"Alkoholimuistelmia\".\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\nEnnenkuin nyt aloitan, minun täytyy pyytää lukijaa seuraamaan minua\nmyötätuntoisena, ja koska myötätunto on vain ymmärtämystä, alun\npitäen koettamaan ymmärtää minua ja kirjoittamaani. Ensinnäkin olen\nmies, joka on hankkimalla saanut mieltymyksen väkijuomiin. Minulla\nei ole milloinkaan ollut ruumiillista ennakkotaipumusta alkoholiin.\nEn ole typerä. En ole sika. Tunnen ryyppäämisen A:sta Ö:hön asti,\nja minä olen juodessani menetellyt harkitsevasti. Minua ei tarvitse\nkoskaan auttaa vuoteeseen, en myöskään hoipertele milloinkaan ja minä\njuon normaalisella, tavallisella lailla, kuten yleiseen tehdään.\nTahdon erikoisesti tehostaa sitä, että kuvaan alkoholin vaikutusta\nnormaaliseen arki-ihmiseen. Minulla ei ole sanaakaan lausuttavana\nmikroskopisesti merkityksettömästä äärimmäisyysihmisestä,\nparantumattomasta, todellisesta juoposta.\n\nYleiseen puhuen on juoppoja olemassa kaksi eri tyyppiä. Ensinnä mies,\njonka me kaikki tunnemme, mielikuvitukseton olio, joka tavallisesti\ntapailee tietään jalat leveästi harallaan, kupsahtaa usein ojaan ja\nylimmilleen haltioituessaan näkee sinisiä hiiriä ja punaisia norsuja.\nHän kuuluu siihen lajiin, joka tarjoaa aiheita pilalehdille.\n\nToisella juoppotyypillä on mielikuvitusta, näkyvoimaa. Pahimmassakin\n\"tuulessa\" hän käy vakavasti, ei hoipertele eikä koskaan kaadu\nkumoon ja tietää aina, missä on ja mitä tekee. Humalassa ei ole\nhänen ruumiinsa, vaan hänen aivonsa. Hän voi räiskyä sukkeluutta tai\navata sylinsä koko maailmalle. Tai hän saattaa nähdä yliaistillisia\nnäkyjä ja unikuvia, jotka ovat kosmillisia ja loogillisia ja\npukeutuvat syllogismeiksi. Juuri tässä tilassa hän riistää kuoren\nelämäni terveimmiltä harhaluuloilta ja mietiskelee vakavasti sitä\nkohtalon rautakahletta, joka on juotettu hänen sielunsa kaulaan. Nyt\non Tuliliemellä otollinen hetki osoittaa oveluuttaan. Helppoa on\nkenen hyvänsä kaatua ojaan. Mutta miehelle on hirvittävä tulikoetus\nseisoa jaloillaan suorana, horjumatta ja tietoisesti tuntea, että\nkoko maailmankaikkeudessa on häntä varten olemassa vain yksi\nvapaus, nimittäin kuolinpäivän odotus. Sellaiselle miehelle tämä on\nkylmän järjen hetki (josta enemmän tuonnempana), kun hän käsittää\nvoivansa oppia tuntemaan ilmiöiden lait, mutta ei milloinkaan niiden\ntarkoitusta. Tämä on hänen vaarallisin hetkensä. Hänen jalkansa ovat\nsilloin astumassa tielle, joka johtaa alas hautaan.\n\nKaikki on hänelle selvinnyt. Kaikki nuo petolliset kuolemattomuuden\ntoiveet ovat vain sellaisten sielujen kammoa, joita kuoleman pelko\nkauhistaa ja joilla on kironaan mielikuvituksen kolminkertaisesti\nkirottu lahja. Heissä ei vallitse kuoleman vaistoa: heiltä puuttuu\nhalu kuolla, kun kuoleman hetki koittaa. Petoksella he houkuttelevat\nitsensä uskomaan, että he sittenkin voivat pelissä lyödä pöytään\nparemman valtin ja voittaa vastaisuuden, jättäen kaikki muut\nluontokappaleet haudan pimeyteen tai krematorion hävittävään hehkuun.\nMutta hän, tämä mies, tietää kylmän järjen hetkellä että he pettävät\nitsensä. Sama kohtalo odottaa kaikkia. Auringon alla ei ole mitään\nuutta, ei ole uusi edes tuo kaivattu heikkojen sielujen lelu, jota\nnimitetään kuolemattomuudeksi. Mutta hän tietää sen, hän sen tietää\nseisoessaan suorana molemmilla jaloillaan, suorana ja horjumatta.\nHän on kokoomus ruokaa, viiniä ja säkeniä, auringonhiukkasia ja\nmaa-aineksia, hauras koneisto, joka on rakennettu käymään jonkun\naikaa, lääketieteen ja jumaluusopin tohtorien paikkailtavaksi,\njoutuakseen lopulta heiteläjälle. Luonnollisesti kaikki tämä\non sielun sairautta, elämän sairautta. Siinä ovat sakot, joita\nmielikuvitusrikkaan ihmisen täytyy maksaa Tuliliemen ystävyydestä.\nNe sakot, jotka koituvat tyhmän ihmisen suoritettaviksi, ovat\nyksinkertaisempia, helpompia. Hän juo itsensä sikamaisen\ntiedottomaksi. Hän nukkuu myrkytettyä unta, ja jos hän uneksii, niin\nunet ovat usvaisia ja sekavia. Mutta mielikuvitus-ihmiselle Tuliliemi\nlähettää kylmän järjen armottomia, aavemaisia syllogismeja. Hän\nkatselee elämää ja kaikkia sen ilmiöitä pessimistisen saksalaisen\nfilosofin karsain katsein. Hän näkee kaikkien harhaluulojen\nlävitse. Hän arvioi uudelleen kaikki ilmiöt. Jumala on paha, totuus\npetosta, elämä pilaa. Hiljaisen mielipuolisuutensa korkeuksista\nhän katselee jumalallisen varmana elämää ikäänkuin jotain pahaa.\nHänen logiikkansa kirkkaassa, puhtaassa valossa esiintyvät vaimo,\nlapset ja ystävät valheena ja petoksena. Hän näkee suoraan heidän\nlävitsensä, eikä hän näe muuta kuin raihnaisuutta, kehnoutta,\nlikaisuutta ja surkuteltavaisuutta. He eivät voi enää pitää häntä\nnarrinaan. He ovat kurjia pikku egoisteja kuten kaikki muutkin\noliot, jotka hetkisen karkeloivat päivänkorento-tanssiaan. Heillä\nei ole mitään vapautta. He ovat kohtalon kisapalleja. Niin on hän\nitsekin. Hän tajuaa sen. Mutta on olemassa muuan erotus. Hän _tietää_\nsen. Ja hän tuntee ainoan mahdollisen vapauden: ajatella eteenpäin\nkuolinpäivänsä koittoa. Tämä ei ole hyväksi ihmiselle, joka on luotu\nelämään, rakastamaan ja saamaan vastarakkautta. Mutta itsemurha,\nnopea tai verkkainen, äkillinen murtuminen tai hiljainen vuosikausia\nkestävä kuihtuminen on Tuliliemen vaatima hinta. Eikä yksikään hänen\nystävistään pääse maksamasta juuri sitä hintaa, minkä hän haluaa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\n\nOlin viiden vuoden vanha, kun ensi kerran jouduin juovuksiin. Oli\nkuuma päivä ja isäni kynti parhaillaan. Minut lähetettiin tuvasta\npuolen mailin[1] päästä viemään hänelle olutta. -- Ja varo nyt\nkaatamasta mitään maahan, lausuttiin minulle viimeiseksi, kun lähdin\nkotoa.\n\nMuistan vielä, että minulla oli kannettavana sangen tilava kanneton\nkannu. Tallustellessani tietäni läikkyi olutta reunojen ylitse\njaloilleni. Ja minä aloin mietiskellä. Olut oli kallista ainetta.\nSilloin sen täytyi varmasti myöskin olla varsin hyvää. Minkä vuoksi\nminun ei muutoin annettu koskaan maistaa sitä kotona. Toiset\naineet, joita isot ihmiset aina kielsivät minulta, olin havainnut\nhyvänmakuisiksi. Niin oli varmasti oluenkin laita. \"Isot ihmiset\"\ntiesivät sen kyllä. Joka tapauksessa ruukku oli aivan liian täynnä.\nSe vain iski sääreeni ja olutta läikkyi maahan. Miksi antaisin sen\njoutua hukkaan? Eihän kukaan saattanut tietää, olinko juonut vaiko\nläikyttänyt maahan.\n\nOlin niin pieni, että saadakseni ruukun huulilleni minun täytyi\nasettua istumaan ja nostaa se syliini. Ensinnä maistelin vaahtoa.\nSiitä tuli pettymys. Se ei maistunut laisinkaan hyvältä. Luultavasti\ntuo hyvä ei ollutkaan itse vaahdossa. Silloin muistin, kuinka olin\nnähnyt isojen puhaltavan sen syrjään, ennenkuin joivat. Painoin\nkasvoni vaahtoon ja imin suuhuni juomaa sen alta. Se ei ollut\nensinkään hyvää, mutta join kuitenkin. Ja isot tiesivät kyllä, miten\nsen piti olla. Koska olin niin pieni, ruukku helmassani niin suuri\nja join hengittämättä kasvot korviin asti vaahtoon vajotettuina,\non vaikeata sanoa, kuinka paljon imin itseeni. Nielaisin myöskin\nikäänkuin lääkettä nauttien, jotta suoriutuisin siitä niin pian kuin\nmahdollista.\n\nMinua pöyristytti, kun taas lähdin liikkeelle, ja vakuutin itselleni,\nettä perästä päin se kyllä maistuisi hyvälle. Tuon pitkän puolen\nmailin kuluessa otin vielä muutamia siemauksia. Silloin pelästyin\nnähdessäni, kuinka paljon ruukku oli vajaa. Mutta muistin, miten\nväljähtyneen oluen sai jälleen raikkaaksi. Otin oksan ja hämmensin\nsillä jäännöstä, kunnes se kuohui reunoihin saakka.\n\nEikä isä huomannut mitään. Hän tyhjensi ruukun kokonaan hiestyneen\nkyntäjän voimakkaalla janolla, jätti sen takaisin minun huostaani ja\nalkoi uudelleen kyntää. Koetin astella hevosten rinnalla. Muistan,\nettä kompastuin ja kaaduin niiden takakavioita vasten aivan kiiltävän\nauranterän eteen, jolloin isä peräytti niin äkisti, että hevoset\nmelkein polkivat minut jalkoihinsa. Hän kertoi sittemmin minulle,\nettä aura olisi leikannut minut kahtia, jos olisi päässyt etenemään\nvielä parisen tuumaa. Muistan heikosti, että hän nosti minut syliinsä\nja kantoi minut puiden siimekseen vainion liepeelle. Koko maailma\nkeinui ja pyöri ympärilläni. Olin aivan kuolemansairas ja tunsin\nitseni kovin onnettomaksi siitä, että olin tehnyt jotain väärin.\n\nKoko iltapäivän nukuin puun alla, ja kun isä auringon laskiessa\nminut viimein herätti, laahusti hänen rinnallaan väsyneenä kotiin\nperin vaivainen pikku poika. Olin lopen uuvuksissa, kädet ja jalat\npainoivat lyijynraskaina ja vatsassa tuntui värinää, joka ulottui\nkaulaan ja aivoihin asti. Olin samallaisessa tilassa kuin henkilö,\njoka on saanut taistella myrkkyä vastaan. Itse asiassa olinkin tullut\nmyrkytetyksi.\n\nSeuraavina viikkoina ja kuukausina kartoin olutta yhtä tarkoin kuin\nkeittiön liettä, kun olin kerran sattunut polttamaan itseni siinä.\nIsot ihmiset olivat oikeassa. Olut ei soveltunut lapsille. Isoille se\nei tehnyt mitään, mutta saattoivathan he myöskin vaikeudetta nauttia\npillereitä tai risiiniöljyä.\n\nMinä voin varsin hyvin elää oluetta, ja olisin varsin hyvin voinut\ntulla toimeen ilman sitä aina kuolinpäivääni asti. Mutta olosuhteet\nmääräsivät toisin. Jokaisessa maailman kolkassa, missä sitten jouduin\nelämään, seisoi Tuliliemi viittoillen minulle. Häntä oli mahdoton\nkarttaa. Mutta meidän täytyi seurustella keskenämme kaksikymmentä\nvuotta, ennenkuin minussa kehittyi salaisesti kasvava mieltymys\ntuohon lurjukseen.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\n\nSeuraavan kerran ottelin Tuliliemen kanssa seitsenvuotiaana. Sillä\nkertaa oli syynä mielikuvitukseni, joka pelotti minut ansaan.\nVanhempani, jotka yhä edelleen elivät maanviljelijöinä, olivat\nmuuttaneet erääseen taloon San Mateon piirikunnan yksinäiselle,\nikävälle rannikolle San Franciscon eteläpuolelle. Tämä oli siihen\naikaan villiä, varsin raivaamatonta seutua, ja minä kuulin äitini\nusein ylpeänä lausuvan, että me olimme vanhaa amerikkalaista\nsukujuurta emmekä maahan muuttaneita irlantilaisia tai italialaisia\nkuten naapurimme. Koko tienoollamme ei asunut meitä paitsi muuta kuin\nyksi ainoa amerikkalainen perhe.\n\nEräänä sunnuntai-aamuna oleilin Morriseyn talossa, vaikka nyt en\nsaata muistaa, miten ja miksi sinne olin saapunut. Joukko nuorisoa\noli kokoontunut sinne läheisistä taloista. Vanhempi väki oli ollut\nsiellä jo varhaisesta, muutamat edellisestä illasta alkain, ja kaiken\naikaa oli juotu. Morriseyn perhe oli sangen suuri ja siihen kuului\nuseita rotevakasvuisia poikia sekä raskaskäyntisiä, karkeakouraisia\nja rähiseviä enoja.\n\nÄkkiä alkoivat tytöt kirkua: \"tappelu\". Rynnättiin katsomaan. Miehet\nryöpsähtivät ulos keittiöstä. Kaksi jättiläistä, kasvot punertavia\nja hiukset harmahtavia, sulki toisensa lujasti syliinsä. Toinen\noli Musta-Matti, jonka kerrottiin aikoinaan lyöneen kaksi miestä\nkuoliaaksi. Naiset vaikertelivat hiljalleen, tekivät ristinmerkkejä\nja rukoilivat vuorotellen, kätkivät kasvonsa käsiin ja tirkistelivät\nsormien lomitse. Mutta minäpäs en tehnytkään siten. Empimättä voin\nsanoa olleeni katselijoista hartain. Ajatelkaas, jos minä nyt\nsaisin tehdä sellaisen ihmeen, että ihminen lyötiin kuoliaaksi;\njoka tapauksessa saisin nähdä oikean tappelun. Mutta pahasti minä\nsiinä petyin. Musta-Matti ja Tom Morrisey vain pitelivät toisiaan\nkiinteästi ja nostelivat kömpelökenkäisiä jalkojaan, niin että heidän\nliikehtimisensä näytti ikäänkuin hullunkuriselta norsuntanssilta. He\nolivat liian juopuneita voidakseen tapella. Lopulta rauhanhierojat\nsaivat heidät käsiinsä ja kuljettivat heidät takaisin keittiöön\nlujittamaan uutta ystävyyttä.\n\nPian puhuivat kaikki toistensa suuhun, hoilottaen ja rähisten kuten\nkarkeat luonnonihmiset yleensä tekevät, milloin viina on saattanut\nheidän kielensä siteet heltiämään. Ja minä, seitsenvuotias pojan\nporilas, seisoskelin keittiön ovella sydän kurkussa, ruumiini vapisi\nkauttaaltaan jännityksestä, ja minä sain oppia vieläkin enemmän\ntuntemaan, kuinka kummallisia ihmiset ovat. Enkä minä voinut olla\nihmettelemättä Mustaa-Mattia ja Tom Morrisey'ä, jotka lojuivat\npuolittain pöydällä toisiaan hellästi kaulaten ja itkien.\n\nKeittiössä vain jatkettiin juominkeja, ja tytöt alkoivat jo käydä\nlevottomiksi pihamaalla. He tunsivat vanhastaan, miten tavallisesti\nkävi moisissa tilaisuuksissa, ja kaikki olivat varmoja siitä, että\nkemut päättyisivät kauhealla tavalla. He eivät halunneet olla\nsaapuvilla sellaisessa tapahtumassa, ja joku ehdottikin, että\nmentäisiin eräälle suurelle italialaiselle maatalolle neljän mailin\npäähän -- siellä voitaisiin pistää vähän tanssiksi. Lähdettiin heti\nliikkeelle ja vaellettiin parittain, poika ja tyttö vieretysten,\nhiekkaista tietä myöten. Kukin kulki mielitiettynsä rinnalla --\nniin, kyllä seitsenvuotias poika oli selvillä kaikista seudun\nlemmenasioista. Muutoin oli minulla itsellänikin hempukka, muuan\npikkuinen irlantilaistyttö, jotensakin samanikäinen kuin minä\nitse. Me olimme ainoat lapset koko kulkueessa. Vanhimmat olivat\nparinkymmenen ikäisiä. Me kaksi vaelsimme käsikkäin, toisinaan\nkäsivarsi toverin vyötäisille kiedottuna, kuten vanhemmatkin tekivät.\nMutta kyllä se oli aika hankalaa. Ja minä tunsin itseni oikein\nylpeäksi tuona sunnuntai-aamuna, kun kuljin pitkää, yksitoikkoista\ntietä hiekkakumpujen lomitse. Minullakin oli tyttöni, minäkin olin\nmies.\n\nTuon italialaistalon omistivat eräät naimattomat miehet. Meidän\ntuloamme tervehdittiin ihastuksella. Kaikille kaadettiin punaviiniä\njuomalaseihin ja pitkä ruokasali tyhjennettiin osittain tanssia\nvarten. Ja nuoret miehet joivat ja tanssivat tyttöjen kanssa\nkäsiharmonikan sävelten mukaan. Minusta tämä oli taivaallista\nsoittoa. En ollut koskaan ennen kuullut mitään niin ihanaa. Toisinaan\nnuori italialainen soittoniekka kapsahti pystyyn ja yltyi tanssimaan,\nvenytellen käsiharmonikkaa tyttönsä selän takana. Kaikki näytti\nminusta niin ihmeelliseltä. Itse en tanssinut, vaan istuin pöydän\nääressä ja tuijotin suu ammollaan ympärilläni hyörivää elämää. Olin\nvain pieni poikanen, ja täällä minulla oli niin paljo opittavaa.\nSikäli kuin aika kului, alkoivat italialaispojat omin luvin varata\nitselleen viiniä, ja mieliala kohosi yhä korkeammalle. Näin muutamien\nheistä hoipertelevan ja kaatuvan kesken tanssiaan, ja eräskin oli\nlaskeutunut nukkumaan salin nurkkaan. Muutamien tyttöjen mielestä\ntämä oli ikävää ja heitä halutti poistua, mutta toiset vain melusivat\nja tirskuivat eivätkä näyttäneet laisinkaan välittävän siitä, kuinka\nhullusti kävikin.\n\nKun italialaiset isäntämme olivat ensin aivan ylimalkaisesti\ntarjonneet minulle viiniä, olin vain kiittänyt ja evännyt. Minulle\nriitti kyllä oluesta saamani kokemus, minua ei ensinkään haluttanut\ntutustua uudelleen siihen tai yleensä mihinkään sen kaltaiseen. Mutta\nonnettomuudeksi sattui muuan nuori italialainen, Peter, huomaamaan\nminun istuskelevan yksikseni. Hän täytti juomalasin puolittain\nviinillä ja työnsi sen minua kohti. Hän istui vastapäätä pöydän\nääressä. Minä pudistin päätäni. Hän rypisti kulmakarvojaan ja työnsi\nlasin aivan eteeni. Silloin minut valtasi kauhu -- kauhu, joka minun\ntäytyy selittää.\n\nÄidillä oli omat omituiset mielipiteensä. Hän oli aivan varma siitä,\nettä kaikki tummat henkilöt, varsinkin jos heillä oli mustat silmät,\nolivat salakavalia ja ilkeitä. Lienee tarpeetonta sanoa, että äiti\noli vaaleanverinen. Hänen vakaumuksensa kohdistui ennen muita\nromaanilaiseen rotuun, joka hänen varman luulonsa mukaan oli aivan\nerikoisessa määrässä kostonhaluista ja murhanhimoista. Tämän olin\nkuullut toistettavan satoja kertoja, olin kuullut hänen sanovan,\nettä jos loukkaa italialaista kuinka lievästi tahansa, voi olla\nvarma siitä, että \"saa puukon selkäänsä\". Hän käytti mielellään\nsanontatapaa: \"saa puukon selkäänsä\".\n\nVaikka olinkin varemmin sinä aamuna ollut kovin utelias näkemään,\nmiten Musta-Matti löisi Tom Morriseyn kuoliaaksi, ei minua nyt\nhaluttanut ollenkaan saada itse puukkoa selkääni. Silloin en ollut\nvielä oppinut erottamaan tosiasioita ja teorioita toisistaan.\nUskoin sokeasti, että äiti oli selittänyt sattuvasti italialaisen\nluonteen. Sitä paitsi minulla oli jonkinlainen heikko aavistus\nvieraanvaraisuuden pyhyydestä. Siinä istui nyt salakavala\nitalialainen tarjoten todistetta vieraanvaraisuudestaan. Minulle\noli opetettu, että jos häntä loukkaisin, hän pistäisi minua\npuukolla, aivan samoin kuin hevonen potkaisee taaksepäin, kun käy\nsitä lähelle ja tekee sille pahaa. Ja sitten tuolla Peterillä\noli vielä mustat silmät, joista olin kuullut äidin puhuvan. Ne\nolivat aivan toisellaiset kuin minun tuntemani, siniset, harmaat\ntai vaaleanruskeat silmät. Kenties Peter oli tyhjentänyt muutamia\nlaseja. Joka tapauksessa hänen silmänsä olivat sysimustat ja\nsäkenöivät ilkeyttä. Ne muodostuivat minulle salaperäisyydeksi,\ntuntemattomuudeksi, ja kuinka minä, seitsenvuotias poikanen, olisin\ntaitanut lukea niistä ja ymmärtää, että niissä piili vain leikkiä\nja kujeilua. Näin sen sijaan äkkikuoleman, ja pelasta sykkivin\nsydämin minä vastasin kieltävästi. Hänen silmiensä ilme vaihtui.\nNe muuttuivat vakaviksi ja käskeviksi, kun hän työnsi lasin aivan\näärelleni.\n\nMitä saatoin tehdä? Monet monituiset kerrat elämässäni olen sittemmin\nkatsellut kuolemaa silmiin, mutta milloinkaan en ole tuntenut\nsellaista kuolemankammoa kuin tällä haavaa. Nostin lasin huulilleni,\nja heti näyttivät Peterin silmät minusta lempeämmiltä. Tajusin, ettei\nhän tappaisi minua juuri siinä tuokiossa, ja se tuntui lieventävän.\nMutta viinipä ei tuntunutkaan lievältä. Se oli nuorta, halpaa viiniä,\nhuonoimmista rypäleistä valmistettua, ja se maistui oluttakin\npahemmalta. Lääkettä voi nauttia vain yhdellä tapaa, se pitää vain\nkaataa suuhunsa. Juuri tällä lailla minä join viinini. Kallistin\npäätä taaksepäin ja kaadoin sen kurkkuuni. Sitten minun täytyi\nnieleskellä pari kertaa voidakseni pitää sisässäni myrkyn. Sillä\nmyrkkyä se oli lapsen limakalvolle.\n\nKun nyt perästä päin sitä ajattelen, voin ymmärtää, että Peter tästä\nkummastui. Hän täytti vielä lasin puoliksi ja työnsi sen pöydän\npoikki. Ja aivan kauhun jähmettämänä minä kaadoin senkin suuhuni\nsamalla tapaa kuin edellisen. Tämä oli jo liikaa Peteristäkin.\nHänen täytyi välttämättä saada toisetkin katsomaan tätä ihmelasta.\nHän huusi todistajaksi Dominickin, erään nuoren viiksiniekan\nitalialaisen. Tällä kertaa Peter työnsi eteeni täyden lasin. Ihminen\ntekee melkein mitä tahansa saadakseen elää. Minä ponnistin voimiani,\nhillitsin alkavan kuvotuksen ja join lasin tyhjäksi.\n\nDominick ei ollut koskaan nähnyt niin reimaa poikaa. Vielä kaksi\nkertaa he täyttivät lasin reunojaan myöten ja näkivät sen sisällön\nkatoavan kurkkuuni. Nyt aloin herättää yleistä huomiota. Ympärilleni\nkerääntyi työmiehiä ja talonpoikia, jotka eivät osanneet englannin\nkieltä eivätkä saattaneet tanssia irlantilaistyttöjen kanssa. He\nolivat mustapintaista väkeä ja näyttivät hurjilta; yllään heillä oli\npunainen paita ja vyö, ja minä tiesin heillä olevan puukon taskussa.\nJa Peter ja Dominick antoivat minun esiintyä heidän nähden.\n\nJos minulta olisi puuttunut mielikuvitusta, jos olisin ollut tyhmä,\njos olisin jäykän itsepintaisesti koettanut saada tahtoni voitolle,\nen olisi milloinkaan joutunut tähän pulmaan. Ja pojat ja tytöt\ntanssivat kaiken aikaa, niin ettei ollut ketään pelastamassa minua\nkohtalostani. Nyt en tiedä, kuinka paljon join. Koko tapahtumasta\nminulla on nyt muistossani vain iänikuisen pitkällinen kammon\ntunne keskellä murhamiehiä ja lukematon joukko viinilaseja, joita\ntyönnettiin minua kohti tahraisen pöydän poikki tyhjentyäkseen\npolttavaan kurkkuuni. Kyllä viini oli hirveätä, mutta puukon pisto\nselkään oli vieläkin kauheampaa, ja henkeni minun oli pelastettava\nmistä hinnasta tahansa.\n\nKun nyt muistelen tätä juomarin tuntemuksella, ymmärrän hyvin,\nmiksi en muitta mutkitta kaatunut tajutonna pöydälle tai sen alle.\nOlin jähmettynyt kauhusta. Muuta liikettä en kyennyt tekemään kuin\nkohottamaan loppumattomana rivinä työntyviä pikareita huulilleni.\nOlin jonkinlainen kerta kaikkiaan tasapainoon asetettu säiliö,\njohon saattoi kaataa koko tuon viinimäärän. Se virui toimetonna\npelosta toimimattomassa vatsassani. Pelkäsin niin ankarasti,\nettei edes vatsanikaan rohjennut toimia. Siitä johtui, että koko\ntuo italialainen roskajoukko saattoi seisoskella suu ammollaan\nkummastellen ihmelasta, joka lippoi sisäänsä viiniä kuin mikäkin\nautomaatti. En kerskaile ensinkään väittäessäni, etteivät he olleet\nmilloinkaan ennen nähneet moista näytelmää.\n\nLopulta meidän oli määrä lähteä. Muutamat pojista olivat niin\njuovuksissa, että useimmat raittiina pysyneistä tytöistä arvelivat\nparhaaksi poistua paikalta. Huomasin seisovani ovella pikku tyttöni\nvieressä. Hänen mielestään oli hupaista katsella, kuinka pojat\nhyppivät ja karkeloivat tyttöineen, ja hän alkoi matkia heitä. Se oli\nminustakin hauskaa, ja niin aloin hoiperrella toisten tavoin. Hänessä\nei ollut viiniä loiskimassa, mutta toisin oli minun laitani, ja pian\nalkoi päähäni nousta höyryä. Näin, kuinka eräs nuorukainen hoiperteli\neteenpäin puolikymmentä askelta pysähtyäkseen sitten äkisti tien\nreunalle; ja siinä hän tuijotti vakavana alaspäin ja viimein,\nikäänkuin olisi täydestä todesta päättänyt tehdä niin, pyllähti\npäistikkaa ojaan. Se näytti minun mielestäni hirveän hullunkuriselta.\nHoipertelin ojan partaalle, mutta vain jäädäkseni siihen seisomaan.\nKun tulin jälleen tajuihini, makasin ojassa ja parvi säikähtyneitä\ntyttöjä koetti parhaillaan kiskoa minua tielle.\n\nNyt en enää välittänyt leikkiä humalaista. Se ei ollut enää hauskaa.\nPäätäni alkoi huimata ja suu ammollaan haukoin ilmaa. Kumpaiseenkin\nkäsipuoleni tarttui tyttö, mutta jalkani olivat lyijynraskaat.\nJuomani alkoholi jyskytti aivoja ja sydäntä kuin nuijalla. Jos\nolisin ollut heikko lapsi, se olisi aivan varmasti surmannut minut.\nJoka tapauksessa tiedän olleeni lähempänä kuolemaa, kuin yksikään\nnoista säikähtyneistä tytöistä saattoi aavistaa. Voin kuulla heidän\nkinastelevan siitä, kenen syy oli. Muutamat itkivät surkutellen\nitseään ja minua ja pahoitellen poikien hävytöntä menettelyä.\nMutta minua se ei liikuttanut laisinkaan. Olin tukahtumaisillani,\ntahdoin saada ilmaa. Liikehtiminen oli tuskallista. Silloin oli vain\ntyöläämpi hengittää. Mutta silti tytöt raahasivat minut mukanaan,\nja kotiin oli neljä mailia. Neljä mailia! Muistan, että hämärät\nsilmäni erottivat kapean sillan, joka ulottui tien poikki äärettömän\nmatkan päässä. Todellisuudessa sinne ei ollut sataakaan jalkaa. Sinne\nsaavuttuani vaivuin maahan ja jäin makaamaan selälläni, läähättäen.\nTytöt koettivat nostaa minua pystyyn, mutta olin avuton ja\ntukehtumaisillani. Heidän avunhuutonsa jouduttivat paikalle Larryn,\nerään juopuneen kuusitoistavuotiaan, joka ryhtyi herättämään minua\nhenkiin hyppimällä rinnalleni. Muistan tämän kuin unessa nähtynä ja\nkuulen vieläkin tyttöjen kirkuvan, kun he tempoivat ja kiskoivat\nsaadakseen hänet pois. Sitten menetin kokonaan tajuntani, mutta\nmyöhemmin sain tietää, että Larry kieri sillan alle ja makasi siellä\nnukuksissa koko yön.\n\nKun jälleen heräsin, oli jo pimeätä. Minut oli kannettu neljä\nmailia ja sitten pantu vuoteeseen. Olin sairas lapsi, ja sydämeni\nja kaikkien kudoksieni kauheista ponnistuksista huolimatta vaivuin\ntuon tuostakin houretilaan. Kaikki kamala ja hirvittävä, mikä oli\npainanut lapsen mieltä, tulvi nyt kuuluville. Kammottavimmatkin näyt\nolivat minulle nyt totta. Näin murhattavan ja pakenin murhamiehiä.\nHuusin, raivosin ja huidoin käsivarsillani. Kärsin suunnattomasti.\nKun hetkiseksi jouduin hieman tajuihini, kuulin äidin sanovan: \"Mutta\najatelkaas lapsi paran aivoja! Poika menettää vielä järkensä.\" Ja\nvaipuessani jälleen houretilaan vein tämän ajatuksen kerallani ja\nluulin joutuneeni hullujenhuoneeseen, missä vartijat minua pieksivät\nja ympärilläni parveili kirkuvia mielipuolia.\n\nLapsenmieleeni oli tehnyt erittäin syvän vaikutuksen vanhempien\nihmisten puhe San Franciscon kiinalaiskaupungin lukemattomista\npaheiden pesistä. Houretilassani vaelsin syvällä maan alla\ntuhansien kiinalaisluolien halki ja suljettujen rautaovien takana\nminua kiusattiin tuhansin surmin. Ja kun kohtasin isäni eräässä\nmaanalaisessa salakammiossa, missä hän istui pöydän ääressä pelaten\nrumien kiinalaisten kanssa kultakasoista, silloin raivoni purkautui\nhurjina sadatuksina. Nousin istumaan vuoteessani, taistelin käsiä\nvastaan, jotka koettivat raahata minua pois, ja manasin isäni aina\nalimpaan helvettiin. Kaikki se lika, jota lapsi saadessaan vapaasti\njuoksennella kuulee miesten puheessaan käyttävän, oli tarttunut\nminuun, ja vaikka en ennen ollut rohjennut lausua tavuakaan\nsellaisista kiropuheista, niin nyt ne tulvimalla tulvivat kieleltäni\nsadatellessani isää, jonka näin istuvan maan alla pelaamassa\npitkätukkaisten ja pitkäkynsisten kiinalaisten kanssa.\n\nOli oikein ihmeellistä, etteivät sekä aivoni että sydämeni\npakahtuneet sinä yönä. Seitsenvuotisen lapsen valtimot ja\nhermokeskukset eivät juuri ole omiaan kestämään niitä hirveitä\npuuskia, jotka minua puistattivat. Ei kukaan voinut nukkua\nhetkistäkään pikku tuvassamme tuona yönä, jolloin Tuliliemi oli\nsaanut minut valtoihinsa. Larry, joka makasi sillan alla, ei\nhouraillut minun laillani. Olen varma siitä, että hän nukkui kuin\ntukki unia näkemättä, että hän heräsi seuraavana aamuna ehkä hiukan\nraskaana päästään ja ryytyneenä; ja jos hän elää vielä nykyään,\nhän ei varmaankaan muista tuota yötä, niin merkityksetön oli koko\ntapahtuma hänelle. Mutta minun aivoni olivat ikiajoiksi saaneet\npolttomerkin tästä kokemuksesta. Kun nyt kolmenkymmenen vuoden\nkuluttua kirjoitan siitä, on jokainen näky yhtä selväpiirteinen,\njokainen tuska yhtä elävä ja kauhistava kuin tuona yönä.\n\nOlin kipeä useita päiviä, ja äidin oli aivan tarpeetonta kehottaa\nminua vasta karttamaan Tulilientä. Äiti oli aivan säikähtynyt\nsuunniltaan. Hän käsitti asian siten, että olin menetellyt väärin,\nhyvin väärin, että olin unohtanut kaiken, mitä hän oli opettanut.\nKuinka minä, joka en koskaan saanut vastata, jolla ei ollut sanoja\nilmaista ajatuksiani, kuinka minä olisin voinut kertoa äidille,\nettä juuri hänen opetuksensa olivat suoranainen syy kurjuuteeni?\nEllen olisi kuullut hänen puhuvan niin usein mustista silmistä ja\nitalialaisten luonteesta, en olisi milloinkaan edes kastanut huuliani\ntuolla happamalla, karvaalla viinillä. Mutta vasta sitten, kuin olin\njo varttunut mieheksi, kerroin hänelle tuon häpeällisen tapahtuman\ntodellisen merkityksen.\n\nToipuessani mietiskelin paljon voimatta selvittää erilaisia kohtia;\ntoiset taas tuntuivat minusta varsin selviltä. Tunsin tehneeni\nsyntiä, mutta kuitenkin olin omasta mielestäni kärsinyt vääryyttä.\nSyy ei ollut minun, ja kuitenkin olin menetellyt väärin. Mutta\nlujasti olin päättänyt karttaa ainiaan väkijuomia. Ei yksikään\nvesikauhuinen koira ole voinut konsanaan kammota vettä sen enempää\nkuin minä alkoholia.\n\nMutta niin kauhea kuin kokemukseni olikin, ei se mitenkään voinut\najan mittaan estää minua tutustumasta hyvin läheisesti Tuliliemeen.\nYksinpä silloinkin pakottivat kaikki voimat ympärilläni minua hänen\npuoleensa. Ottamatta lukuun äitiä tuntuivat kaikki katselevan\ntapahtumaa varsin lievässä valossa. Se oli pilaa, oli tapahtunut\njotain hullunkurista, ei sitä oikeastaan kannattanut hävetä. Yksinpä\npojista ja tytöistäkin se oli hauskaa, ja he kertoivat nauraen,\nkuinka Larry oli hypännyt rinnalleni ja sitten nukkunut sillan\nalle, kuinka se ja se oli viettänyt yönsä taivasalla hiekkakumpujen\nkeskellä ja kuinka oli käynyt pojan, joka oli pyllähtänyt ojaan.\nSikäli kuin saatoin ymmärtää, ei asiaa kannattanut hävetä. Se\noli ollut jotain kerrassaan saamarin sukkelaa, ihanaa vaihtelua\narkielämän yksitoikkoisessa raadannassa.\n\nIrlantilaiset talonpojat nuhtelivat minua ystävällisesti urotyöstäni\nja taputtivat minua selkään, kunnes minusta tuntui siltä, kuin olisin\ntehnyt jotain suuremmoista. Peter, Dominick ja toiset italialaiset\nolivat ylpeitä minun ryyppykyvystäni. Kaikki joivat. Koko kunnassa\nei ollut ainoatakaan raittiusmiestä. Yksinpä pienen kyläkoulumme\nopettajakin, harmaantunut viisikymmenvuotias mies, antoi meille\nsilloin tällöin lupaa, kun hän kamppaili Tuliliemen kanssa ja\njoutui häviölle. Minulla ei siis ollut mitään siveellistä tukea.\nVastenmielisyyteni alkoholia kohtaan oli kokonaan fysiologista\nlaatua. En pitänyt tuosta riivatun sotkusta.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\n\nTätä ruumiillista alkoholin inhoa en ole koskaan saanut kokonaan\nkarkoitetuksi. Mutta minä olen voittanut sen. Vielä tänäänkin minun\non voitettava se joka kerta, kuin nautin lasillisen. Suulakeni ei\njätä milloinkaan kapinoimatta, ja siitä voi olla varma, että suulaki\ntuntee, mikä on ruumiille hyvää. Minun tie taakseni ei ihmisten\nryyppäämiseen ole syynä alkoholin vaikutus ruumiiseen, vaan aivoihin.\nJa jos sen on kuljettava ruumiin kautta, niin sitä pahempi ruumiille.\n\nMutta siitä huolimatta, että minussa vallitsi ruumiillinen\nvastenmielisyys alkoholia kohtaan, olivat kapakat kuitenkin\nlapsuuteni elämän valokohtia. Kun istuin raskaasti sälytetyllä\nperunakuormalla usvaan verhoutuneena, jalkojen kivistäessä liikunnon\npuutteesta, hevosten kahlatessa verkalleen eteenpäin syvähiekkaisella\ntiellä hietakumpujen lomitse, saattoi muuan valoisa näky aina\ntaipaleen tuntumaan lyhemmältä. Tämä valoisa näky oli Colman kapakka,\nminne isä, tai kuka kulloinkin sattui olemaan ajajana, aina poikkesi\ntyhjentämään lasinsa. Seurasin mukana lämmitelläkseni uunin ääressä\nja saadakseni korppusen. Sain ainoastaan yhden, mutta sekin riitti\nkemuiksi. Kapakoista oli joka tapauksessa ainakin jotain hyötyä.\nKun sitten taas istuttiin ponnistelevain hevosten vetäminä, nautin\nkorppusestani kokonaisen tunnin. Puraisin siitä mahdollisimman pieniä\npalasia, en pudottanut koskaan muruakaan ja jauhoin joka palasta,\nkunnes se oli muuttunut ohueksi tahmaksi. Sitä en milloinkaan\nnielaissut ehdoin tahdoin. Maistelin vain maistelemistani, kääntelin\nkielelläni, levitin toiseen poskipieleen, siirsin sitten toiseen,\nkunnes se lopulta livahti kielen kärjeltä ja luiskahti pikkuruisina\npisaroina kurkkuuni.\n\nMinä pidin kapakoista. Erityisesti pidin San Franciscon kapakoista.\nNiissä oli joukoittain herkkuja, joita sai ottaa mitään maksamatta:\nomituisia leipiä ja korppuja, juustoa, makkaraa, sardiineja --\nsellaista, mitä en saanut koskaan nähdä kotona yksinkertaisella\npöydällämme. Ja muistan, että kerran pöydän takana seisova mies\nsekoitti minulle makean juoman mehusta ja soodavedestä. Isä ei\nmaksanut siitä mitään. Mies tarjosi sen minulle ilmaiseksi, ja\nhänestä tuli minulle kiltin ja ystävällisen ihmisen ihannekuva.\nUseita vuosia uneksin hänestä valveilla ollen. Silloin olin\nvain seitsenvuotias, mutta saatan vielä tänäänkin nähdä hänet\nhäipymättömän selvänä, vaikka en tavannutkaan häntä muulloin kuin\ntuon ainoan kerran. Kapakka sijaitsi San Franciscon eteläpäässä,\nMarket Streetin länsipuolella. Sisään astuttaessa joutui pöytä\nvasemmalle kädelle. Oikealla puolen, seinustalla, oli toinen pöytä,\njolle vapaamurkina oli katettu. Huone oli pitkä ja kapea, ja toisessa\npäässä sijaitsi pieniä pyöröpöytiä ja tuoleja oluttynnyreiden\ntakana, jotka olivat valmiina avattaviksi. Isäntä oli sinisilmäinen\nja hänellä oli kaunis pehmeä tukka, joka työntyi esiin mustan\nsilkkikalotin alta. Yllään hänellä oli ruskea nuttu, ja muistan\ntarkalleen, miltä kohtaa keskeltä pulloriviä hän otti punamehua\nsisältävän pullon. Hän ja isä keskustelivat kauan, ja minä maistelin\nverkalleen lasistani ja jumaloitsin häntä. Monen vuoden kuluessa\npalvoin hänen muistoaan.\n\nTurmiollisista kokemuksistani huolimatta olin jälleen tavannut\nTuliliemen, joka täällä vallitsi kaikkialla ja koetti houkutella\nja maanitella minua. Tässä oli kapakka, joka vaikutti syvästi\nlapsen mieleen. Tässä lapsi, joka parhaillaan muodosteli ensimäistä\narvosteluaan maailmasta ja tällöin havaitsi kapakan miellyttäväksi\npaikaksi. Myymälät, yleiset rakennukset tai ainoakaan ihmisten asuma\ntalo eivät avanneet konsanaan oveaan minulle ja sallineet minun\nlämmitellä tulen ääressä tai nauttia jumalten ruokaa, jota oli\nladottuna kapeille hyllyille pitkin seiniä. Niiden ovet olivat aina\nsuljetut minulle; mutta kapakan ovet avautuivat aina. Ja kaikkialla\noli kapakoita, niin hyvin suurten valtateiden kuin kyläkatujenkin\nvarsilla, kapeissa kujissa ja ahtaissa solissa, aina ystävällisesti\nvalaistuina ja tervehtivinä, talvella lämpiminä, kesäisin viileinä.\nNiin, kapakka oli peräti hieno paikka, vieläpä sitäkin enemmän.\n\nPäästyäni kymmenen vuoden ikään olivat vanhempani muuttaneet maalta\nkaupunkiin, ja nyt aloin viettää kaduilla sanomalehtipojan elämää.\nYhtenä syynä tähän oli se, että tarvitsimme rahaa. Toisena syynä\noli, että minä olin liikunnon tarpeessa. Olin nimittäin keksinyt\nvapaat kansankirjastot ja olin lukemaisillani itseni kuoliaaksi.\nMaalla ei ollut kirjoja käytettävinä. Jollakin ihmeellisellä tavalla\noli minun onnistunut saada lainaksi neljä kirjaa, neljä ihmeellistä\nkirjaa, ja ne olin lukenut ahmimalla. Ensimäinen oli \"Garfieldin\nelämä\", toinen Paul de Chaillun \"Matkustuksia Afrikassa\", kolmas\nmuuan Ouidan romaaneista, josta puuttui neljäkymmentä viimeistä\nsivua, ja neljäs Irvingin \"Alhambra\". Viimeksi mainitun olin saanut\nlainaksi eräältä opettajattarelta. En ollut mikään tungettelevainen\nlapsi. Päin vastoin kuin Oliver Twist,[2] en olisi saattanut pyytää\nenempää. Jättäessäni takaisin \"Alhambran\" toivoin, että opettajatar\nehkä lainaisi minulle vielä yhden kirjan. Ja koska hän ei tehnyt\nsitä -- luultavasti en hänen mielestään antanut arvoa hänen\nystävällisyydellensä -- itkin koko kolmen mailin kotimatkan. Odotin\nja halasin, että hän lainaisi minulle uuden kirjan. Kymmeniä kertoja\nkoetin rohkaista itseäni pyytääkseni häneltä, mutta niin pitkälle en\nkoskaan päässyt.\n\nMutta sitten jouduttiin Oaklandin kaupunkiin, ja kansankirjaston\nhyllyillä keksin koko suuren maailman, joka sijaitsi kaukana\ntaivaanrannan takana. Täällä oli tuhansittain kirjoja, yhtä hyviä\nkuin minun neljä ihmeellistä kirjaani, useita paljoa parempiakin.\nKirjastot eivät olleet niihin aikoihin lapsille tarkoitettuja, ja\nminulle sattui monta merkillistä kokemusta. Muistan, että minussa\nherätti syvää mielenkiintoa muuan luettelon nimistä: \"Peregrine\nPicklen seikkailut.\" Täytin lainauskaavakkeen ja kirjastonhoitaja\nluovutti minulle karsimattoman laitoksen Smolletin koottuja teoksia\nyhtenä suunnattomana niteenä. Luin kaikkea, mutta eniten historiaa,\nseikkailukertomuksia ja matkakuvauksia kaikista maanosista.\nLuin aamut, iltapäivät ja illat. Luin vuoteessa, ruokapöydässä,\nkoulumatkalla, yksinpä vapaahetkinäkin, toisten poikain leikkiessä.\nSiitä aloin joutua aivan pyörälle. Jokaiselle vastasin: \"Mene\ntiehesi. Sinä hermostutat minua.\"\n\nJa kun sitten olin täyttänyt kymmenen vuotta, juoksentelin kaduilla\nsanomalehtipoikana. Nyt minulla ei ollut aikaa lukea. Opin sen sijaan\ntappelemaan, esiintymään tungettelevasti ja röyhkeästi. Minulla oli\nmitä vilkkain mielikuvitus ja sammumaton uteliaisuus kaikkea kohtaan,\nmitä ympärilläni tapahtui. Eikä uteliaisuuteni ollut vähin juuri\nkapakkoihin nähden. Käväisin monessa kapakassa. Muistan, että siihen\naikaan Broadwayn itäpuolella kuudennen ja seitsemännen kadun välillä\noli kokonainen kortteli, joka käsitti yksinomaan kapakoita.\n\nTäällä oli elämä niin erilaista kuin varemmin kokemani. Juteltiin\näänekkäästi, naurettiin raikuvasti, ja kapakan ilmapiiri ikäänkuin\nhuokui suuruutta. Täällä oli tarjona jotain enemmän kuin tavallisessa\narkielämässä, missä ei tapahtunut niin mitään. Täällä elämä oli aina\ntodellista elämää; toisinaan kamalaakin, kun syntyi tappelu, vuoti\nverta ja rotevat poliisit ryntäsivät sisään. Nämä olivat suuremmoisia\nhetkiä minulle jonka pää oli täynnä kaikenkaltaisia seikkailuja ja\nurostekoja maalta ja mereltä. Ei ollut ensinkään suuremmoista juosta\nkatua ylös, toista alas ja viskellä sanomalehtiä sisään ovista. Mutta\nkapakoissa olivat yksinpä juopporentutkin, jotka humalaisina lojuivat\npöytien ääressä tai sahajauhoissa permannolla, omiaan herättämään\nminussa ihailua.\n\nEikä kapakoita muuten voinut pitää minään vääryytenä. Kaupungin\nisät myönsivät niille oikeudet. Ne eivät olleet laisinkaan hirveitä\npaikkoja, kuten kuulin sellaisten poikien väittävän, joilla ei ollut\nminun laillani tilaisuutta oppia tuntemaan niitä. No, hirveitä\nne kenties olivat, jos tarkoitettiin, että ne olivat hirveän\nihmeellisiä, ja juuri sellainen herättää pojassa mieltymystä. Samalla\nlailla ovat merirosvot ja haaksirikot hirveitä, ja eikö jok'ikinen\nterve ja voimakas poika antaisi sielunsa autuutta saadakseen olla\nmukana jossain sellaisessa?\n\nKapakoissa tapasin myöskin sanomalehtimiehiä, asianajajia,\ntuomareita, jotka tunsin sekä ulkonäöltä että nimeltä. Nämä painoivat\nkapakkoihin yhteiskunnan hyväksymyksen leiman. He vain lujittivat\nminussa ihastuksen tunnetta kapakoita kohtaan. Varmaan hekin\nlöysivät siellä tuota erikoista, käsittämätöntä, jota minä tunsin\nja etsiskelin. Mitä se oli, sitä en tietänyt, mutta sitä täytyi\nkuitenkin olla, koska siellä parveili ihmisiä kuin surisevia kärpäsiä\nhunajaruukun äärellä. Minulla ei ollut mitään huolia, maailma näytti\nkauttaaltaan valoisalta, niin että oli mahdoton ymmärtää näiden\nihmisten etsivän sieltä unohdusta raadannasta ja murheista.\n\nTietysti en juonut koskaan mitään. Kymmenennestä viidenteentoista\nikävuoteeni asti minä tuskin maistoinkaan alkoholia, mutta olin\nalituiseen ryyppäävien ja kapakoiden yhteydessä. Muuta syytä ei\nminulla ollut juomista vastaan kuin se, että en pitänyt alkoholista.\nAjan mittaan jouduin jäävaunuihin juoksupojaksi, nostelin pystyyn\nkeiloja keilaradalla, joka kuului erääseen kapakkaan, ja auttelin\nsunnuntaisin pienissä ulkoravintoloissa.\n\nJosie Harperilla oli tuollainen pikku ravintola Telegraph Avenuen ja\nYhdeksännenneljättä kadun kullassa. Sinne vein kokonaisen vuoden ajan\niltalehteä, kunnes sain toisen alueen Oaklandin sataman puolella. Kun\nensimäisen kuukauden kuluttua kävin noutamassa tilausmaksun Josie\nHarperilta, kaatoi tämä minulle lasillisen viiniä. Minua hävetti\nkieltäytyä, joten tyhjensin sen. Mutta sitten pidin aina varani\nja kävin noutamassa rahat tarjoilijalta, kun Harper ei ollut itse\nkotosalla.\n\nEnsimäisenä päivänä, kun työskentelin keilaradalla, huusi isäntä\nmeidät pojat koolle \"nosteltuamme\" useita tunteja. Meidän piti\ntotuttuun tapaan saada lasimme. Toiset halusivat olutta, minä taas\npyysin inkivääräjuomaa. Pojat tirskuivat ja näin, että kapakoitsija\nloi minuun merkillisen, paheksuvan katseen. Mutta hän avasi joka\ntapauksessa pullon inkivääräjuomaa. Päästyämme sitten takaisin\nkeilaradalle sain tietää syyn. Olin suututtanut isäntää. Pullo\ninkivääräjuomaa maksoi melkoista enemmän kuin lasillinen tavallista\ntynnyriolutta, niin että jos minua halutti pitää paikkani,\noli parasta ottaa olutta. Sitä paitsi oluessa oli ravintoa.\nTyöskentelisin paljoa paremmin, jos joisin sitä. Inkivääräjuomassa\nei ollut laisinkaan ravintoa. Sitten join olutta, milloin ei käynyt\nhiipiminen pakoon, enkä saattanut käsittää, mitä hyvää siitä voi\nlöytää.\n\nPaljon pidin sen sijaan makeisista. Viidellä sentillä voin saada\nviisi \"kanuunankuulaa\", suuria makeita paloja, jotka kestivät hirveän\nkauan. Saatoin pureskella ja imeä yhtä ainoata kuulaa kokonaisen\ntunnin ajan. Sitten oli olemassa muuan meksikolainen, joka myi isoja\nruskeita nekkuja viidestä sentistä kappaleen. Kesti neljänneksen\npäivää, ennenkuin sellaisen sai kunnolleen syödyksi, ja monesti\nkäytin aamiaiseksi vain nekkua. Ja siinä tunsin olevan ravintoa, vaan\nen suinkaan oluessa.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nMutta nopeasti läheni se aika, jolloin saavuttaisin todellisen\nkokemukseni Tuliliemeen nähden. Kun olin neljäntoista-vuotias ja\npääni oli täpösen täynnä kaiken maailman matkaseikkailuja kaukaisilta\nmeriltä ja vieraista maista, purjehdin pienellä senterboordiveneellä\nSan Franciscon lahdella ja Oaklandin vuonolla. Mieleni teki päästä\nmerille. Halusin joutua pois yksitoikkoisuudesta. Olin voimakas,\nkukoistava nuorukainen, vertani poltti seikkailunhalu ja romanttinen\nkaipuu ja mielessä väikkyi haaveita hurjasta elämästä hurjien miesten\nmaailmassa. Vähänpä minä aavistin, että niin hyvin loimet kuin\nkuteetkin tässä maailmassa olivat alkoholiin kastetut.\n\nKun eräänä päivänä parhaillani nostin purjeita, tapasin Scottyn. Tämä\noli tavallista kehittyneempi seitsentoista-vuotias nuorukainen, ja\nhän kertoi minulle karanneensa Australiassa eräästä englantilaisesta\nlaivasta, missä oli palvellut jungmannina. Hän oli työskennellyt\ntoisessa laivassa San Franciscoon päästäkseen ja tuumaili nyt\npyrkiä johonkin valaanpyyntialukseen. Virran toisella puolen,\npyyntialusten lähistöllä, sijaitsi _Idler_. Sen katsastusmies oli\nharpuuninheittäjä, joka aikoi tehdä seuraavan matkansa valaanpyytäjä\n_Bonanzan_ mukana. Kuljettaisinko hänet, Scottyn, veneessäni sinne,\njotta hän saisi puhutella harpuuninheittäjää?\n\nKuljettaisinko? Kuinka monta huhua ja juttua Olinkaan kuullut\n_Idlerista_, joka oli saapunut Sandwichsaarilta, minne se oli salaa\nkuljettanut opiumia. Ja harpuuninheittäjä, joka oli katsastusmies:\nkuinka monesti olinkaan nähnyt hänet ja kadehtinut hänen vapauttaan.\nHänen ei tarvinnut koskaan erota merestä. Hän nukkui jok'ikinen yö\nlaivalla, kun taas minun oli kiltisti lähteminen maihin ja nukkuminen\nkotosalla. Harpuuninheittäjä oli vain yhdeksäntoista vuoden ikäinen\n(ja vain hänen omista sanoistaan tiesin hänet harpuuninheittäjäksi).\nMutta minulle hän oli ollut aivan liian ylhäinen henkilö,\njotta olisin rohjennut häntä puhutella, kun risteilin jahdin\nympärillä kaihoisan välimatkan päässä. Kuljettaisinko Scottyn,\nkaranneen jungmannin, veneessäni harpuuninheittäjän luo\nsalakuljettaja-laivalle? Niin että kuljettaisinko!\n\nMeidän huudellessamme harpuuninheittäjä kohosi kannelle ja kehotti\nmeitä nousemaan alukseen. Tahdoin osoittautua aito merimieheksi ja\nohjailin venettäni, jotta se ei hankaisi jahdin valkoista maalausta,\nannoin sen liukua peräpuoleen pitkästä köydestä, jonka kiinnitin\nkahdella huolimattomalla puolisolmulla. Me lähdimme kannen alle.\nNyt näin ensimäisen kerran laivan sisustan. Seinillä riippuvat\nvaatteet haisivat homeelta. Mutta mitäpä siitä? Siinähän oli\naito merivarusteet, korderoilla vuorattuja nahkaliivejä, sinisiä\nnuttuja luotsikankaasta, sadelakkeja, merisaappaita ja öljytakkeja.\nKaikkialla näkyi, kuinka tarkoin tila oli käytetty -- kapeita\nmakuukojuja, kääntöpöytiä ja kaappeja oli kerrassaan uskomattomissa\npaikoissa. Tuossa oli tarkistuskompassi, lyhtyjä tasapainorenkaineen,\nsiniselkäisiä merikortteja huolimattomasti kokoon käärittyinä\nja loukkoon heitettyinä, merkkilippuja aakkosjärjestyksessä ja\nmerimiehenharppi laudoitukseen pistettynä pitelemässä kiinni\nalmanakkaa. Vihdoinkin tunsin eläväni. Täällä istuin nyt ensi\nkertaa oikeassa laivassa, tovereina harpuuninheittäjä ja karannut\nenglantilainen merimies, joka sanoi olevansa Scotty nimeltään.\n\nOsoittaakseen olevansa miehiä yhdeksäntoista-vuotias\nharpuuninheittäjä ja seitsentoista-vuotias jungmanni kaikkein ensinnä\nmenettelivät miesten tavoin. Harpuuninheittäjän mielestä lasi väkevää\nmaistuisi hyvältä, ja Scotty poimi taskuistaan muutamia pikkurahoja.\nSitten harpuuninheittäjä lähti pullo mukanaan erääseen salakapakkaan,\nsillä niillä tienoin ei ollut laillisia kapakoita. Me joimme tuota\nhalpaa rapakaljaa juomalaseista. Enkö muka olisi yhtä reipas kuin\nharpuuninheittäjä ja merimies? Nämä olivat miehiä, sen ilmaisi heidän\ntapansa juoda. Juominen oli miehuuden merkki. Ja niin minäkin join\nheidän kerallaan, lasin toisensa perästä, topakasti ja haikailematta,\nvaikka tuo viheliäinen moska ei vetänyt laisinkaan vertoja nekulle\ntai \"kanuunankuulalle\". Oikein minua pöyristytti niellessäni, mutta\nluonnollisesti koetin salata sitä.\n\nPullo täytettiin useita kertoja iltapäivän kuluessa. Kaiken\nkaikkiaan minulla oli kaksikymmentä senttiä, mutta minä löin ne\npöytään miehen lailla, vaikka salaisesti napisinkin ajatellessani,\nkuinka paljon makeisia olisin voinut niillä saada. Whisky nousi\nmeille kaikille päähän, ja harpuuninheittäjä ja Scotty lavertelivat\nsuulaasti Kap Hornin myrskyistä, La Platan edustan pamperotuulista,\nmärsypurjetuulesta, Tyvenen valtameren rajusäistä ja napajäiden\nkeskellä murskautuneista valaanpyyntilaivoista.\n\n\"Jäävedessä ei voi uida\", selitti harpuuninheittäjä minulle. \"Siinä\nkäpristyy vallan kokoon ja painuu pohjaan minuutin kuluttua. Jos\nvalas iskee veneen murskaksi, täytyy koettaa päästä vatsalleen\nairon poikitse, niin että saattaa pysyä pinnalla, vaikka ruumista\nkouristaakin.\"\n\n\"Tietysti\", minä vastasin kiitollisena nyökäten ja niin varmalla\näänellä, ettei käynyt epäileminenkään, etten minäkin kerran\nvuorostani joutuisi pyytämään valaita ja uiskentelemaan airon\nvarassa jäämerellä. Painoin hänen ilmoituksensa lujasti muistiini ja\nrekisteröin sen aivoihin, missä se on tallella vielä tänäkin päivänä.\n\nMutta alussa minulla ei ollut paljoakaan sanottavaa. Herranen aika,\nolinhan vasta neljäntoista-vuotias enkä ollut kertaakaan elämässäni\nkäynyt ulkona valtamerellä. Saatoin vain kuunnella noita molempia\nmerikarhuja ja osoittaa miehevyyttäni pysyttelemällä juonnissa heidän\ntasallaan.\n\nWhisky pääsi minussa voitolle. Scottyn ja harpuuninheittäjän puhelu\ntulvehti laivan kajuutan ja minun aivojeni kautta kuin raikkaan\ntuulen voimakkaat henkäykset, ja mielikuvituksessani elin jo\nvastaisia vuosia, jolloin tuhansissa seikkailuissa heittelehtisin\nhurjassa, hullussa, ihanassa maailmassa.\n\nMe päästimme kaikki siteet irralleen. Vierauden tunne toisiamme\nkohtaan katosi. Tuntui siltä, kuin olisimme tunteneet toisemme jo\nvuosikausia, ja me vannoimme, että aina vastaisuudessakin pysyisimme\nyhdessä. Harpuuninheittäjä kertoi onnettomuuksista ja asioista,\njoiden ei pitänyt joutua toisten korviin. Scotty surkutteli\nitkien Edinburghiin jäänyttä vanhaa, köyhää äitiään -- tämä oli\naatelisnainen, hän väitti -- joka nyt eli peräti niukoissa oloissa\nsen vuoksi, että oli luovuttanut melkein kaiken omaisuutensa eräälle\nlaivanvarustajalle, jotta hän -- poika -- saisi jonkinlaisena\nvapaaehtoisena oppia merimiehen ammattia ja pääsisi päälliköksi\nja hienoksi mieheksi kokematta tavallista kovaa koulua. Nyt äiti\noli aivan epätoivoissaan siitä, että hän oli karannut Australiassa\nja pestautunut tavalliseksi jungmanniksi keulapuolelle. Ja Scotty\nsaattoi todistaa sanansa. Hän otti taskustaan äidin viime kirjeen\nja kasteli sitä kyynelillään lukiessaan sen meille ääneen.\nHarpuuninheittäjä ja minä itkimme hänen kerallaan ja vannoimme, että\nkaikki kolme lähtisimme valaslaiva _Bonanzaan_, ansaitsisimme rahaa\nkuin roskaa ja suuntaisimme sitten matkamme Edinburghiin laskeaksemme\nyhteisen omaisuutemme tuon kiltin rouvan helmaan.\n\nJa sikäli kuin Tuliliemi kiihotti aivojani, pehmitti arkuuteni,\nsulatti pois ujouteni ja alkoi puhua minun kauttani, kanssani ja\nminun laillani, kuten kasvatti-kaksoisveljeni ja toinen minä,\nkorotin minäkin ääntäni osoittautuakseni mieheksi, joka myöskin\noli ollut mukana yhdessä ja toisessa. Kerskailin laveasti, kuinka\nolin avoimessa veneessäni purjehtinut San Franciscon lahden poikki\nmöyryävässä lounaistuulessa, niin että yksinpä kuunarienkin miehistö\noli epäillyt, tokko onnistuisin yrityksessäni. Edelleen puhuin -- tai\nsen teki Tuliliemi, sillä se oli samantekevää -- että tosin Scotty\nsaattoi olla oiva merimies ulapalla, mutta jos oli purjehdittava\npienessä veneessä, niin kyllä minä vain hänestä voiton vein.\n\nJa parasta oli se, että kerskailuni todellakin piti paikkansa. Jos\nolisin ollut tajuissani, en kuitenkaan olisi missään tapauksessa\nuskaltanut sanoa Scottylle totuutta. Mutta Tuliliemen tapana on aina\nirroittaa kielen siteet ja lörpötellä salaisia ajatuksia.\n\nScotty tai Tuliliemi tai molemmat suuttuivat tietysti minun\nhuomautuksistani. Mutta siitä en välittänyt saatoin kyllä löylyttää\nmoisen karanneen seitsentoista-vuotiaan jungmannin. Scotty ja minä\nhaukuimme ja räpyttelimme kiukusta kuin kaksi kukonpoikaa, kunnes\nharpuuninheittäjä täytti vielä lasin voidaksemme sopia asian. Sen\nteimmekin, ja toisiamme kaulaten vannoimme ikuista ystävyyttä, aivan\nsamoin kuin Musta-Matti ja Tom Morrisey keittiössä San Mateossa. Ja\nkun sen muistin, tajusin viimeinkin varttuneeni mieheksi, vaivaisista\nneljästätoista ikävuodestani huolimatta, yhtä suureksi ja oivaksi\nmieheksi kuin nuo kaksi kömpelöä jättiläistä, jotka olivat riidelleet\nja sopineet tuona muistorikkaana sunnuntaina kauan sitten.\n\nNyt olimme ennättäneet lauluasteelle ja minä yhdyin\nharpuuninheittäjään ja Scottyyn kaikenlaisten meripoikalaulujen\nloppukertoa kiljuttaessa. Juuri täällä _Idlerin_ kajuutassa\nminä kuuntelin ensi kertaa lukuisia loilotuksia, joita\nsittemmin kuulin merimiesten laulelevan kaikkialla. Oh, se oli\nsuuremmoista. Aloin ymmärtää elämän tarkoitusta. Täällä ei ollut\njälkeäkään arkipäiväisyydestä, tämä ei ollut Oaklandin vuono,\nei tarvinnut juoksennella taloissa sanomalehtiä kuljettaen,\nei ajaa jäävankkureissa tai nostella keiloja. Koko maailma\noli minun, kaikki sen polut avautuivat eteeni, ja Tuliliemi\nviekoitteli mielikuvitukseni näkemään silkkana todellisuutena sen\nseikkailuelämän, johon alituiseen kaipasin.\n\nMe emme olleet tavallisia ihmisiä. Me olimme kolme puolihumalaista\nnuorta jumalaa, uskomattoman viisaita, ihmeellisen nerokkaita ja\nrajattomin voimin varustettuja. Oh! -- ja sen sanon nyt, niin monen\nvuoden vierittyä -- jos Tuliliemi kykenisi pidättämään ihmisen aina\nniin korkealla, en vetäisi enää milloinkaan ainoatakaan raitista\nhenkäystä. Mutta tämä ei ole sellainen maailma, missä saisi matkustaa\nvapaalipulla. Täytyy päin vastoin maksaa raudankovan taksan mukaan --\njokaista voiman hetkeä seuraa tasoittava heikkous, jokaista nousua\nvastaava lasku, jokaista kuviteltua jumalankaltaista silmänräpäystä\nvastaava aika matelijan lailla mudassa mataen. Joka kerta kuin\nkoettaa voimiaan ponnistaen pusertaa elämän pitkät päivät ja viikot\nmielettömiksi, ihaniksi silmänräpäyksiksi, täytyy maksaa lyhennetyin\nelämin, monesti epäinhimillisen nylkykoron hinnalla.\n\nKiihkeys ja kestävyys ovat yhtä vanhoja kuolinvihollisia kuin tuli\nja vesi. Ne hävittävät toisiaan. Ne eivät saata säilyä yhdessä. Ja\nkuinka suuri taikuri Tuliliemi lieneekin, hän on sittenkin yhtä\nsuuressa määrin orgaanisen kemian orja kuin me kuolevaisetkin. Meidän\non maksettava jokaisesta hermo-marathonista, jonka juoksemme. Yhtä\nvähän saattaa Tuliliemi pelastaa meitä suorittamasta, minkä olemme\njoutuneet velkaa. Hän voi johdattaa meidät kukkuloille, mutta ei\nkykene pidättämään meitä siellä; muutoin meistä tulisi kaikista hänen\npalvojansa. Eikä ole ainoatakaan ihmistä, jonka ei olisi pakko maksaa\nmielettömästä tanssistaan Tuliliemen huilun mukaan.\n\nKaikki tämä on viisautta, jonka olen hankkinut myöhemmin. Sillä\nneljäntoista-vuotiaalla pojalla, joka istui _Idlerin_ kajuutassa\nharpuuninheittäjän ja merimiehen parissa, ei ollut tästä\naavistustakaan. Hän hengitti avartunein sieraimin ummehtunutta ilmaa\nja ryhtyi räyhäten loppukertoon: \"Jänkin laiva virrassa liukuu --\nKisko köyttä, hei ja hoi!\"\n\nMe humalluimme yhä enemmän ja puhuimme ja huusimme samalla haavaa.\nMinulla oli oivallinen terveys ja vatsa, joka olisi kyennyt\nsulattamaan rautaromua, niin että juoksin edelleen marathonia täysin\nvoimin, kun Scotty jo alkoi uupuneena jättäytyä jälelle. Hän rupesi\npuhumaan sekavasti, tavoitteli sanoja voimatta löytää niitä; jos hän\ntoisinaan sattuikin tapaamaan ne, eivät huulet enää pystyneet niitä\nmuodostamaan. Hän kadotti kadottamistaan myrkytetyn tajuntansa. Hänen\nsilmänsä sammuivat, ja ulkonäkö muuttui yhtä typeräksi kuin hänen\npuheensa sammaltaviksi. Hänen kasvonsa ja ruumiinsa veltostuivat\nsamalla kertaa kuin hänen järkensä. (Ihminen saattaa istua suorassa\nvain tahdon toiminnan avulla.) Scottyn surisevat aivot eivät\njaksaneet pitää kurissa hänen lihaksiaan. Kaikki yhteys niiden kesken\nalkoi katketa. Hän koetti ottaa vielä yhden lasin, mutta pudotti\nsen permantoon. Kummastuksekseni hän alkoi katkerasti itkeä, kieri\nselälleen erääseen kojuun ja rupesi samassa tuokiossa kuorsaamaan.\n\nHarpuuninheittäjä ja minä jatkoimme juominkeja ja irvistelimme\nylimielisinä Scotty raukalle. Viimeinenkin pullo avattiin ja me\ntyhjensimme sen yhdessä, Scottyn säestäessä toimitusta äänekkäin\nkuorsauksin. Mutta sitten harpuuninheittäjäkin ryömi kojuunsa ja minä\njäin yksikseni ja voittamattomana taistelukentälle.\n\nTunsin itseni perin ylpeäksi, ja Tuliliemi otti osaa ylvästelyyni.\nSaatoin sietää lasillisen, olin mies. Olin lasi lasilta juonut kaksi\nmiestä tiedottomaksi. Ja minä seisoin yhä vielä molemmilla jaloillani\nja nousin kannelle saadakseni ilmaa polttaviin keuhkoihini. Näissä\njuomingeissa minä havaitsin, kuinka oivallinen vatsa ja kestävä\npää minulla oli, kun oli kysymys ryyppäämisestä. Se tuntemus oli\nvastaisina vuosina koituva minulle todelliseksi ylpeyden lähteeksi,\nmutta lopulta olin oppiva pitämään sitä suurena onnettomuutena.\nOnnellinen on se ihminen, joka ei saata humaltumatta nauttia paria\nlasia enempää. Mutta onneton on se raukka, joka kykenee juomaan\nmonta lasia mitään paljastamatta, jonka _täytyy_ juoda monta lasia\npäästäkseen \"epäselvälle tuulelle\".\n\nAurinko oli menossa mailleen, kun nousin jälleen _Idlerin_ kannelle.\nAlhaalla oli kyllä riittävästi kojuja. Ei minun olisi tarvinnut\nlähteä kotiin. Mutta minua halutti näyttää itselleni, kuinka suuressa\nmäärin olin mies. Laivan perässä kellui veneeni. Loppuosa voimakasta\npakovettä tulvi juuri väylää myöten vasten tuulta, joka ryntäsi\nvaltamereltä päin neljänkymmenen mailin nopeudella tunnissa. Saatoin\nerottaa valkoiset vaahtoharjat, ja virran pyörteet ja vireet olivat\nselvästi näkyvissä jokaisen aallon laaksossa.\n\nNostin purjeet, irroitin veneen, asetuin ruorin ääreen toisella\nkädellä kuuttia pidellen ja suuntasin kulun väylän poikki. Pursi\nkeinui ja sukelsi hurjana kuohujen keskelle. Ympärillä alkoi vihmoa\nhyrskysade. Minä jouduin aivan haltioihini. Purjehtiessani kaiuttelin\nlaulua \"Tuule kumoon joka mies\". En ollut mikään neljäntoista-vuotias\npoikanen, joka vietti mitätöntä elämää Oaklandiksi mainitussa\nuneliaassa kaupungissa. Olin mies, jumala, ja itse luonnonvoimat\nalistuivat palvelukseeni ja noudattivat tahtoani.\n\nPakovesi oli virrannut mereen. Runsaasti sadan kyynärän levyinen\nkaistale pehmeätä mutaa erotti venesataman vedestä. Nostin\nsenterboordin, laskin täyttä vauhtia liejuun, kokosin purjeet, ja\nseisoen perässä aloin työnnellä venettä airolla, kuten olin usein\nennenkin menetellyt vuoksen aikana. Vasta tällöin voimani alkoivat\nmurtua. Menetin tasapainoni ja syöksyin päistikkaa mutaan. Kun\nsitten ryömin pystyyn kauttaaltani liman peitossa ja veren vuotaessa\nhaavasta, jonka pystyssä törröttävä paalu oli viiltänyt käsivarteeni,\ntajusin ensimäistä kertaa elämässäni, että nyt olin humalassa. Mutta\nmitäpäs siitä? Tuolla väylässä makasi kaksi voimakasta merimiestä\ntiedottomina kojuissaan, minne minä olin heidät ryypännyt. Minä olin\nkuin olinkin mies. Seisoin vielä jaloillani, vaikka olinkin vajonnut\npolvia myöten mutaan. En viitsinyt kiivetä uudelleen veneeseen. Minä\nkaaloin mudan halki työntäen purtta edelläni ja laulaa hoilottaen\nmiehuuttani kaikelle maailmalle.\n\nMutta minä sain maksaa siitä. Olin sairaana pari päivää, surkean\nsairaana, ja paalun viiltämät haavat saivat käsivarteni pahasti\npaisumaan. Kokonaiseen viikkoon en kyennyt niitä käyttämään, yksinpä\npukeutuminen ja riisuutuminenkin tuotti ankaraa tuskaa.\n\nVannoin: \"Ei enää milloinkaan.\" Leikki ei ollut sen arvoinen. Hinta\noli liian kallis. Mitään siveellistä pohmeloa ei minulla ollut.\nVastenmielisyyteni oli kokonaan fyysillistä laatua. Eivät mitkään\nhaltioitumisen hetket korvanneet moisen kurjuuden ja surkeuden\ntunteja. Veneelleni palattuani kartoin tarkoin _Idleria_. Saatoin\npurjehtia väylän toiselle puolelle kiertääkseni sen kyllin etäältä.\nScotty oli kadonnut. Harpuuninheittäjä liikuskeli vielä niillä main,\nmutta häntä minä vältin tapaamasta. Kun hän kerran sattui tulemaan\nvenesatamaan, minä piilouduin erääseen vajaan päästäkseni joutumasta\nhänen seuraansa. Minua pelotti, että hän ehdottaisi jälleen ryyppyä,\nkenties kuljettaisi täyttä whiskypulloa taskussaan.\n\nJa kuitenkin -- sellainen taikuri on Tuliliemi -- nuo iltapäiväiset\njuomingit _Idlerin_ kajuutassa olivat olleet kuin purpurajuova\nelämäni yksitoikkoisuudessa. Päivä oli ikimuistoinen. Lakkaamatta\najatukseni liikuskelivat siinä. Yhä uudelleen muistelin sitä aivan\nyksityiskohtaisesti. Muun muassa olin saanut nähdä, mitkä hampaat ja\njouset toimivat ihmisten tekojen vaikuttimina. Olin nähnyt Scottyn\nitkevän omaa arvottomuuttaan ja hienosyntyisen äitinsä murheellista\nkohtaloa. Harpuuninheittäjä oli hilpeänä kertonut minulle ihmeellisiä\nseikkailuja itsestään. Olin saanut lukemattoman määrän viekoittelevia\nja sytyttäviä viittauksia minulle vieraasta maailmasta, johon olin\nvarmasti yhtä sopiva kuin nuo kaksi nuorukaista, jotka olivat\nryypänneet kerallani. Olin perehtynyt ihmisten sielunelämään. Olin\nperehtynyt omaan sieluuni ja löytänyt arvaamattomia mahdollisuuksia\nja kykyjä.\n\nNiin, tuo päivä vei voiton kaikista muista varemmassa elämässäni.\nSellainen se on minulle vieläkin. Sen muisto on syövytetty\naivoihini. Mutta liian kalliin hinnan sain siitä maksaa. Kieltäydyin\nantautumasta uudelleen sellaiseen leikkiin, palasin kanuunankuulieni\nja nekkuni pariin. Koko terveen, normaalisen ruumiini kemiallinen\nkokoomus karkoitti minut pois alkoholin äärestä. Tuo aine ei\nsoveltunut minulle. Se oli inhoittavaa. Mutta tästä huolimatta\nolosuhteet ajoivat minua yhä edelleen Tuliliemen luo, ajoivat\najamistaan, kunnes monen vuoden vierittyä oli koittava aika, jolloin\netsin Tulilientä kaikkialla ihmisten asuma-aloilla -- etsin häntä\nja tervehdin ilomielin hyväntekijänä ja ystävänä. Ja samalla haavaa\ninhosin ja vihasin häntä kaiken aikaa. Niin, eriskummallinen ystävä\non Tuliliemi.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\n\nOlin hiljan täyttänyt viisitoista vuotta ja työskentelin päivät\npitkät eräässä säilyketehtaassa. Kuukaudesta toiseen en saanut\nkoskaan nähdä kymmentä tuntia lyhempää työpäivää. Kun kymmentuntiseen\ntyöhön koneen ääressä lisätään päivällistunti, kaksi kertaa\nsuoritettu jalkamatka kodin ja työpaikan välillä, nouseminen\naamuisin, pukeutuminen ja syöminen, syöminen iltaisin, riisuutuminen\nja levolle käyminen, ei vuorokauden neljästäkolmatta tunnista jää\nenempää kuin yhdeksän terveen nuorukaisen nukkua. Vuoteeseen käytyäni\nminun onnistui ennen uneen vaipumista varastaa hituinen aikaa\nlukemiseen.\n\nMutta monesti en päässyt työstä ennen puoltayötä. Toisinaan täytyi\nuurastaa kahdeksantoista ja kaksikymmentäkin tuntia yhteen mittaan.\nKerran ahersin koneeni ääressä kolmekymmentä kuusi tuntia perätysten.\nJa sattui yhteen jonoon sellaisiakin viikkoja, jolloin en milloinkaan\nlopettanut työtä ennen kello yhtätoista ja päässyt vuoteeseen\nennen puoli yhtä; sitten tulin taas herätetyksi puoli kuudelta\nennättääkseni pukeutua, syödä ja kävellä työpaikalle koneeni ääreen\nseitsemän vihellykseen.\n\nTällöin ei käynyt varastaminen hetkeäkään rakkaita kirjojani varten.\nJa mitä tekemistä oli Tuliliemellä vasta viisitoista täyttäneen\npoikasen uutterassa työssä? Hänellä oli siinä paljon tekemistä.\nMalttakaapa, niin näytän sen teille. Kysyin itseltäni, tämäkö oli\nelämän tarkoitus -- oliko ihminen luotu työjuhdaksi? Tietääkseni ei\nOaklandin kaupungissa ollut ainoatakaan hevosta, joka raatoi niin\nmonta tuntia kuin minä. Jos tämä oli oikeata elämistä, niin minusta\nainakin se oli peräti vastenmielistä. Mieleeni muistui veneeni, joka\nnyt lojui toimetonna valkamassa keräten pohjansa simpukankuoria\ntäyteen. Mieleeni muistui tuuli, joka puhalsi jok'ikinen päivä\nlahdella, aamunkoitot ja auringonlaskut, joita en enää saanut nähdä,\nsuolaisen ilman tuoksu sieraimissa, suolaisen veden tuntu ihossa, kun\npulahdin veneestä mereen. Mieleen muistui kaikki minulta kielletyn\nmaailman ihanuus ja ihmeet ja aistihurmat. Tästä kuolettavasta\naherruksesta saattoi pelastua vain yhdellä tapaa. Minun täytyi\npäästä vapaaksi ja lähteä merille. Ja merielämä johti välttämättä\nTuliliemen luo. Tätä minä en tietänyt. Ja kun sen opin tuntemaan,\nsilloin minulla oli kylliksi rohkeutta ollakseni palaamatta takaisin\neläimelliseen tilaani koneen ääreen.\n\nHalusin oleskella siellä, missä seikkailujen tuulet puhalsivat.\nJa seikkailujen tuulet puhaltelivat osterivarkaiden pursia edes\nja takaisin San Franciscon lahdella, kuljettivat ne rosvotuilta\nosterisärkiltä ja yöllisistä kahakoista aamun koittaessa kaupungin\nsatamiin, minne kaupustelijat ja kapakoitsijat saapuivat saalista\nostamaan. Osterisärkillä pyydystäminen oli kielletty ankaran\nrangaistuksen uhalla. Palkkana oli kuritushuone viiruvaatteineen\nja jalkarautoineen. Mutta mitäpä siitä? Viiruvaatteisten miesten\ntyöpäivä oli lyhempi kuin minun koneen ääressä uurastamani.\nOsterirosvon ja vangin elämässä oli paljoa enemmän romanttisuutta\nkuin koneorjan tilassa. Ja kaiken takana, koko pulppuavan nuoruuteni\ntakana kuiski seikkailuelämä.\n\nJa niin minä haastattelin Jennie mummoa, vanhaa imettäjääni, jonka\nmustat rinnat olivat suoneet minulle ravintoa. Hän oli saavuttanut\nparemman aseman kuin minun omaiseni. Hän hoiti sairaita melkoisen\nhyvästä viikkopalkasta. Lainaisiko hän \"valkoiselle lapselleen\" vähän\nrahaa? _Että lainaisiko?_ Kaikki, minkä hän omisti, kuului myöskin\nminulle.\n\nSitten etsin käsiini Ranskan Ranssin, erään osterirosvon, joka\nkuuleman mukaan halusi myydä purtensa _Raketin_. Tapasin hänet\nankkurissa Alamedan puolella vuonoa, lähellä Webster-kadun siltaa,\nseurassaan vieraita, joita hän kestitsi viinillä. Hän nousi kannelle\nhieromaan kauppaa. Kyllä, hän oli halukas myymään. Mutta nyt oli\nsunnuntai. Ja sitä paitsi hänellä oli vieraita. Huomisaamuna hän\nvalmistaisi kauppakirjan ja minä saisin heti purren haltuuni. Mutta\nnyt minun oli käytävä kajuuttaan ja tutustuttava hänen ystäviinsä.\nNäitä oli kaksi sisarusta, Mamie ja Tess, muuan rouva Hadley, joka\noli heitä kaitsemassa, \"Whisky-Bob\", kuusitoista-vuotias osterirosvo,\nja \"Lukki\" Healey, kaksikymmen-vuotias mustaviiksinen satamajätkä.\nMamie, joka oli Lukin sisarentytär, oli saanut kunnianimen\nOsterirosvojen Kuningatar ja toimi toisinaan emäntänä heidän\njuomingeissaan. Ranskan Ranssi oli rakastunut häneen, vaikka siihen\naikaan minä en vielä tietänyt siitä, ja tyttö kieltäytyi jyrkästi\nrupeamasta hänen vaimokseen.\n\nRanskan Ranssi kaatoi minulle suuren pikarillisen punaviiniä\ntyhjennettäväksi kaupantekijäisiksi. Mieleeni muistui\nitalialais-talon punaviini, ja minua puistatti sisällisesti. Whisky\nja olut eivät olleet aivan yhtä inhoittavia. Mutta Osterirosvojen\nKuningatar katseli minua puolittain tyhjennetty lasi kädessään.\nMinullakin oli ylpeyteni. Vaikka olinkin vain viisitoistavuotias, ei\nminun kuitenkaan auttanut osoittautua häntä raukkamaisemmaksi. Sitä\npaitsi istuivat pöydän ääressä hänen sisarensa, rouva Hadley, nuori\nosterirosvo ja viiksiniekka jätkä, kaikilla lasi kädessään. Olinko\nminä vaivainen piimäsuu? En, tuhat kertaa en. Tyhjensin pikarin\nmiehen lailla.\n\nRanskan Ranssi oli hyvillään kaupasta, jonka olin vahvistanut\nantamalla etukäteen kahdenkymmenen dollarin kultarahan. Hän kaatoi\nenemmän viiniä. Olin oppinut tuntemaan vatsani ja pääni voimakkaiksi,\nja olin varma siitä, että saatoin juoda kohtuullisesti myrkyttämättä\nitseäni seuraavaksi viikoksi. Kestin yhtä paljon kuin hekin; ja sitä\npaitsi he olivat jo ryypänneet jonkun aikaa ennen tuloani.\n\nRuvettiin laulamaan. Lukki lauloi \"Bostonin rosvosta\" ja \"Mustasta\nLulusta\". Kuningatar esitti laulun \"Jos oisin pieni lintunen\".\nJa hänen sisarensa Tess lauloi \"Oi, kohtele mun tytärtäni aivan\nlempeästi\". Ilo kohosi pian ylimmilleen. Huomasin voivani jättää\nlasin täydeksi toisten kiinnittämättä siihen huomiotaan. Seisoen\nkajuutan portailla, pää ja hartiat ulkopuolella ja lasi kädessä,\nsaatoin myöskin heittää viinin mereen.\n\nAprikoitsin seuraavasti: omituista väkeä, kun pitävät moisesta\ninhoittavan makuisesta viinistä. No niin, se on heidän asiansa.\nMinun ei kannata riidellä makuasioista. Heidän käsityksensä mukaan\nminun on osoitettava miehevyyttä teeskentelemällä pitäväni tästä\nviinistä. No hyvä. Minä teeskentelen. Mutta en aio juoda enempää kuin\nvälttämättömän määrän.\n\nJa Kuningatar alkoi kohdella minua hellästi, sillä olin vereksin\ntulokas osterirosvojen laivastossa enkä suinkaan mikään jätkä, vaan\nisäntä ja herra. Hän lähti kannelle raitista ilmaa hengittämään ja\nkutsui minut mukaansa. Luonnollisesti hän tiesi, että Ranskan Ranssi\nsiitä hyvästä raivosi kajuutassa, mutta minä en voinut sellaista\nuneksiakaan. Sitten Tess liittyi seuraamme istuutuen kajuutan\nkatolle, sitten Lukki ja Bob ja viimein rouva Hadley ja Ranskan\nRanssikin. Ja siinä me istuimme lasit kädessä ja lauloimme ison\npullon kierrellessä piirissä, ja minä olin koko joukossa ainoa täysin\nselvä.\n\nMinä nautin tästä enemmän kuin yksikään toinen koko parvesta. Tässä\nbohême-ilmassa en voinut olla muistelematta, kuinka edellisenä\npäivänä olin istunut koneeni ääressä tukahuttavassa, tympäisevässä\nilmassa, herkeämättä toistaen tulisella kiireellä koneellisia\nliikkeitäni. Ja tässä minä nyt istuin lasi kädessä juomaveikkoina\nosterirosvoja, seikkailijoita, jotka eivät tahtoneet alistua\narkiaherruksen orjiksi, jotka uhmailivat rajoituksia ja lakeja,\npitivät vapauttaan ja elämäänsä omassa kädessään. Ja juuri Tuliliemen\nkautta minä jouduin tähän vapaiden, pelottomain sielujen oivalliseen\nseuraan.\n\nIltapäivän merituuli puhalsi suolaansa keuhkoihin ja saattoi\nkeskiväylän veden väreilemään. Sen kuljettamina saapui kuunareita\npurje purjeen vieressä, toitotellen torvillaan siltaa avattavaksi.\nPunapiippuisia hinaajapursia kiiti ohitse keinutellen _Rakettia_\nkeula-aalloillaan. Erästä sokuriparkkia hinattiin parhaillaan\nulapalle päin. Väreilevällä pinnalla väikkyi auringon kulta, ja elämä\ntuntui niin suurelta. Ja Lukki lauloi:\n\n    \"Oi Lulu, musta Lulu, mun kallis armahain,\n    miks' sua odotella niin kauan sain? --\n    Ma vankilassa makasin\n    ja odottelin takasin\n    mun sydänkäpyäni vain.\"\n\nNiin, ympärilläni paukkui purjeissa kapinallisuuden, seikkailun,\nromanttisuuden henki, kaikkialla tapasi kiellettyä, mikä siitä\nhuolimatta tehtiin uhkamielin ja suuremmoisella tavalla. Ja\nminä tiesin, että huomenna minä en palaisikaan koneeni ääreen\nsäilyketehtaaseen. Huomenna minä olisin osterirosvo, niin vapaa\nmerisissi kuin vuosisatamme ja San Franciscon lahden vedet voivat\nsallia. Lukki oli jo luvannut purjehtia kerallani matruusin ja kokin\ntöitä suoritellen, minä taas pitäisin huolta kansitehtävistä. Aamulla\nme hankkisimme muonaa ja juomavettä, nostaisimme suurpurjeen (joka\noli isompi kangaspala kuin yksikään, jota olin ennen hoidellut) ja\npyrkisimme ulos vuonosta ensimäisellä merituulella ja pakoveden\nauttamana. Sitten hellittäisimme purjetta ja laskisimme nousuveden\ntullen lahtea alaspäin Asparagus-saarille, missä käytäisiin ankkuriin\nusean mailin päähän rannasta. Ja lopulta toteutuisi unelmani: saisin\nnukkua merellä. Ja seuraavana aamuna heräisin merellä; ja sen jälkeen\nkaikki päiväni ja yöni kuluisivat merellä.\n\nJa Kuningatar pyysi minua soutamaan maihin purressani, kun\nRanskan Ranssi auringon laskun aikaan valmistautui toimittamaan\nvieraansa rantaan. Minä en ymmärtänyt, miksi hän niin äkisti muutti\nsuunnitelmansa luovuttaen veneensä soutamisen Whisky-Bobin tehtäväksi\nja jääden itse alukseen. En myöskään ymmärtänyt Lukin tarkoitusta,\nkun tämä irvistäen huomautti minulle: \"Turkanen. Kylläpä sinulta\nkaikki sujuu sukkelasti.\" Kuinka minun pojanpäähäni olisi voinut\njuolahtaakaan ajatusta, että harmentunut viisikymmenvuotias olisi\nsaattanut olla mustasukkainen minulle?\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\n\nSopimuksen mukaan me yhdyimme varhain maanantai-aamuna kauppakirjaa\nlaatimaan. Tietenkin se tapahtui miesten lailla kapakassa, Johnny\nHeinholdin \"Viimeinen voitelu\" nimisessä tarjoilussa. Minä\nsuoritin maksun, sain kauppakirjan, ja Ranskan Ranssi tarjosi\nkaupantekijäiset. Minä käsitin sen tavalliseksi toimitukseksi,\nja minusta olikin oikeudenmukaista, että myyjä, joka saa rahat,\npanee vähän likoomaan paikassa, missä kauppa on päätetty. Mutta\nkummikseni Ranskan Ranssi tarjosi tuvan täydelle. Hän ja minä\njoimme, ja se oli vain kohtuullista; mutta miksi hän kutsui\nryypyille Johnny Heinholdin, joka omisti kapakan ja tarjoili pöydän\ntakana? Laskin heti, että tämä hyötyi juuri siitä ryypystä, jonka\nnautti. Jossain määrin saatoin ymmärtää, että tarjottiin lasi\nLukille ja Whisky-Bobille, jotka olivat ystäviä ja laivatovereita;\nmutta miksi otettiin joukkoon Bill Kelly ja Ryyppy-Kennedy, kaksi\nrannikkolaivuria.\n\nKahdeksanneksi liittyi lukuumme Pat, Kuningattaren veli. Oli\nvarhainen aamu ja kaikki tilasivat whiskyä. Mitä minä saatoin tehdä\ntässä aikuisten seurassa, missä kaikki joivat whiskyä? \"Whiskyä\",\nminä virkoin yhtä välinpitämättömästi kuin henkilö, joka on sanonut\nsen tuhansia kertoja. Mutta millaista whiskyä! Lennätin sen\nkurkkuuni. Br-r-r-r! Saatan vieläkin tuntea sen maun.\n\nJa oikein minua kammotti hinta, minkä Ranskan Ranssi maksoi\n-- kahdeksankymmentä senttiä. _Kahdeksankymmentä senttiä!_\nSäästäväisestä mielestäni se oli sulaa hulluutta. Kahdeksankymmentä\nsenttiä -- kahdeksan pitkän, koneen ääressä uurastamani tunnin palkka\noli luiskahtanut alas meidän kurkuistamme, hurahtanut vilauksessa\njättäen vain ilkeän maun suuhun. Muuta ei voinut sanoa, kuin että\nRanskan Ranssi oli suuri tuhlari.\n\nMinulla oli kiire päästä ulos päivänpaisteeseen, ulos vesille komean\npurteni luo. Mutta kaikki viivyttelivät kapakassa, yksinpä Lukkikin,\nminun oma laivamieheni. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä,\nmiksi he viivyttelivät. Myöhemmin olen usein ajatellut, mitä he\nlienevät miettineet minusta, heidän seuraansa kutsutusta uusikosta,\njoka seisoi heidän rinnallaan kapakkapöydän ääressä eikä tarjonnut\nainoatakaan ryyppyä.\n\nRanskan Ranssi, joka tietämättäni oli edellisenä päivänä niellyt\nharminsa, alkoi nyt, saatuaan _Raketin_ hinnan taskuunsa, käyttäytyä\nmerkillisesti minua kohtaan. Huomasin hänen käytöksensä muuttuneen,\nnäin ilkeän välkkeen hänen silmissään ja kummastelin. Kuta enemmän\nopin ihmisiä tuntemaan, sitä omituisemmiksi he kävivät. Johnny\nHeinhold kurottausi pöydän poikki ja kuiskasi korvaani: \"Hänellä on\njotain kavalaa mielessä. Olkaa varuillanne.\"\n\nNyökkäsin ymmärtäväni hänen tarkoituksensa, kuten sopiikin sellaisen\nmiehen, joka tuntee hyvin ihmiset. Mutta salaisesti olin peräti\nymmälläni. Herra Jumala! Minä olin raatanut ankarasti ja lukenut\nseikkailukertomuksia, olin vain viisitoistavuotias, en ollut\nuneksinutkaan kiinnittäväni Osterirosvojen Kuningattareen sen\nenempää huomiota enkä tietänyt, että Ranskan Ranssi oli hurjasti\nja mustasukkaisesti rakastunut; kuinka olisin saattanut aavistaa\nloukanneeni häntä? Ja kuinka niinä voin arvata, että satamassa jo\nnaurettiin sitä, että Kuningatar oli kääntänyt hänelle selkänsä hänen\nomalla aluksellaan, niin pian kuin minä olin joutunut näköpiiriin?\nJa yhtä mahdotonta oli minun käsittää, että Kuningattaren veljen\nPatin töykeys minua kohtaan aiheutui muusta kuin luontaisesta\numpimielisyydestä.\n\nWhisky-Bob vei minut syrjään. \"Pidä silmäsi auki\", hän mutisi.\n\"Tottele minun neuvoani, Ranskan Ranssi on vaarallinen. Minä lähden\nhänen kerallaan jokea ylöspäin hankkimaan osterikuunaria. Vartioi\nhäntä tarkalleen, kun ennätetään takaisin osterisärkille. Hän sanoo\naikovansa purjehtia sinut meren pohjaan. Jos hän sattuu olemaan\nlähistöllä, niin muuta pimeän tultua ankkuripaikkaa ja pidä alus\nlähtövalmiina. Ymmärrätkös?\"\n\nOh, kyllä minä vaan ymmärsin. Nyökkäsin päätäni ja kiitin häntä\ntästä vihjauksesta kuten mies toista. Ja sitten siirryin takaisin\npöydän ääressä seisovan ryhmän luo. Mutta minä en tarjonnut. Enhän\nuneksinutkaan, että minun odotettiin tarjoavan. Poistuin Lukin\nseurassa, ja nyt korviani kuumottaa koettaessani arvailla, mitä\nkaikkea toiset mahtoivat minusta sanoa.\n\nSivumennen kysäisin Lukilta, mikä Ranskan Ranssia vaivasi. \"Hän on\nmielettömän mustasukkainen sinun tähtesi\", kuului vastaukseksi.\n\"Niinkö arvelet?\" minä tokaisin ja jätin sitten koko asian, koska\nsiihen ei muka kannattanut tuhlata sen enempää sanoja.\n\nMutta hyvin saatatte ymmärtää, kuinka viisitoistavuotiaan ylpeys\npaisui kuullessani, että Ranskan Ranssi, viisikymmen-vuotias\nseikkailija, kaiken maailman merien purjehtija, oli mustasukkainen\nminulle -- ja mustasukkainen tytön tähden, joka oli saanut\nOsterirosvojen Kuningattaren romanttisen nimen. Olin lukenut\nsellaisista seikoista ja pitänyt niitä itsellenikin mahdollisina\nkaukaisessa tulevaisuudessa. Kylläpä minä tunsin itseni aika\nporhoksi, kun sinä aamuna nostimme isonpurjeen, irroitimme ankkurin\nja laskimme laitatuulta kolmen mailin matkan ulos lahdelle.\n\nSillä tapaa minä pelastuin kuolettavasta konetyöstä ja jouduin\nosterirosvojen pariin. Tosin alku oli tapahtunut ryyppäämällä ja\nelämä näytti lupaavan samallaista jatkoa. Mutta oliko minun pysyttävä\nsiitä erilläni moisesta syystä? Missä hyvänsä elämä kuohui vapaana\nja vuolaana, siellä miehet ryyppäsivät. Romanttisuus ja seikkailu\nnäyttivät aina vaeltavan käsikkäin Tuliliemen kanssa. Jos halutti\nolla kahden ensinmainitun seurassa, silloin täytyi pysyä kolmannenkin\ntuttavana. Muutoin minun oli palattava takaisin kansankirjastoon\nja luettava toisten miesten urostöistä; itse en toimittaisi mitään\nmuuta kuin säilyketehtaan koneen ääressä raataisin kymmenen sentin\ntuntipalkasta.\n\nEi, minua ei säikyttäisi tästä reippaasta merielämästä se seikka,\nettä vesillä olijoissa vallitsi merkillinen ja kallis himo\nsaada olutta ja whiskyä ja viiniä. Mitä siitä, että he eivät\ntunteneet itseänsä onnellisiksi, elleivät saaneet nähdä minunkin\nryyppäävän. Jos he kerran itsepintaisesti halusivat ostaa tuota\nmoskaa ja tyrkyttää sitä minulle, niin miksi en joisi? Siinä oli\nmaksu, joka minun oli suoritettava heidän toveruudestaan. Eikähän\nminun silti tarvinnut päihdyttää itseäni. En ollut päihtynyt\nsunnuntai-iltapäivänäkään, jolloin olin sopinut _Raketin_\nostamisesta, vaikk'ei yksikään toinen ollut pysynyt selvänä. Hyvä,\nsaatoinhan vastaisuudessakin jatkaa samalla tapaa: joisin, kun\ntoisia huvittaisi nähdä minun ryyppäävän, mutta karttaisin tarkoin\nryyppäämästä liiaksi.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\n\nMinä kehityin tosin asteittain kovaksi ryyppymieheksi osterirosvojen\njoukossa, mutta varsinainen perinpohjainen juopotteleminen tuli\nsittenkin äkillisesti eikä sitä aiheuttanut alkoholin himo, vaan\njonkinlainen älyllinen vakaumus.\n\nKuta enemmän näin elämää, sitä syvemmin siihen ihastuin. En voi\nkoskaan unohtaa, miten suuremmoista oli ensi kertaa eräänä yönä\nottaa osaa yhteiseen rosvoretkeen. Me keräännyimme _Annien_ kannelle\n-- joukko raakoja miehiä, rotevia ja pelottomia ja kuihtuneita\nsatamajätkiä, muutamat entisiä vankeja, kaikki lain vihollisia ja\nkypsiä vankila-aineksia, yllään merisaappaat ja meriasu, puhellen\nkarkealla, matalalla äänellä, ja ylinnä muita \"Iso\" George revolverit\nvyössään osoittaakseen, että hänen mielestään tässä oli tosi\nkysymyksessä.\n\nAjatellessani nyt menneitä, ymmärrän koko asian halpamaiseksi ja\nmielettömäksi. Mutta minä en ajatellut menneitä noina päivinä,\njolloin liikuin Tuliliemen seurassa ja aloin tottua häneen. Elämä\noli reipasta ja hurjaa, ja minä elin seikkailuissa, joista olin niin\nmonasti lukenut.\n\nNelson -- häntä sanottiin Nuoreksi Kissaksi, erotukseksi Vanhasta\nKissasta, hänen isästään -- purjehti _Peuralla_ erään \"Näkin\"\ntoverina. Näkki oli uskalikko, mutta Nelson häikäilemätön mielipuoli.\nHän oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen ja ruumiiltaan jättiläinen.\nKun hänet oli paria vuotta myöhemmin ammuttu Beniciassa, julisti\nruumiintarkastaja hänet hartevimmaksi mieheksi, minkä hän oli koskaan\nnähnyt paareilla.\n\nNelson ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Hänen isänsä oli\n\"kasvattanut\" hänet San Franciscon lahden vesillä ja merielämä\noli imeytynyt hänen vereensä. Hän oli mahdottoman väkevä ja\nväkivaltaisuudestaan surullisen kuuluisa kautta koko satama-alueen.\nToisinaan hänet valtasi raivovimma ja silloin hän teki hirveitä\nmielettömyyksiä. Minä tutustuin häneen ensi kertaa _Raketilla_\nkulkiessani ja näin hänen silloin luovivan _Peuralla_ viuhuvassa\nmyrskyssä ja harovan ostereita, kun me muut pysyimme paikallamme\nkahden ankkurin varassa ja siitä huolimatta pelkäsimme ajautuvamme\nmaihin.\n\nTämä Nelson se vasta oli miestä! Ja kun hän \"Viimeisen voitelun\"\nohitse kulkiessani puhutteli minua, tunsin itseni perin ylpeäksi.\nMutta koettakaapa kuvitella, mitä tunsin, kun hän äkkiä kutsui minut\nkerallaan ryypyille. Seisoin pöydän ääressä ja tyhjensin hänen\nseurassaan lasin olutta, juttelin miehevästi ostereista ja veneistä\nja koetin arvailla, kuka oli salakavalasti lennättänyt panoksen\nkarkeita hauleja _Annien_ isonpurjeen lävitse.\n\nMe pakisimme ja viivyskelimme pöydän ääressä. Minusta tämä viivyttely\ntuntui omituiselta. Olimmehan jo juoneet oluemme. Mutta kävikö\nminun ensinnä poistuminen, kun Isoa Nelsonia huvitti nojautua\nkapakkapöytään? Jonkun minuutin kuluttua hän pyysi suureksi\nkummastuksekseni minua juomaan toisen lasin, minkä teinkin. Ja yhä\nvielä me puhelimme, eikä hän näyttänyt vieläkään aikovan poistua\nkapakasta.\n\nSuonette anteeksi, että tässä ryhdyn selittämään, miten\nviattomuudessani mietin asiaa. Ensinnäkin olin varsin ylpeä\nsaadessani olla Nelsonin seurassa, sillä tämä oli suurin sankari\nosterirosvojen ja rantasissien joukossa. Vatsani ja limakalvojeni\nonnettomuudeksi Nelsonissa vallitsi omituinen luonteenominaisuus,\njoka saattoi hänet tuntemaan itsensä onnelliseksi voidessaan tarjota\nminulle olutta. Minä puolestani en tuntenut mitään siveellistä\nvastenmielisyyttä olutta kohtaan, eikä minulla ollut laisinkaan syytä\nerota hänen kunniakkaasta seurastaan yksinomaan sen vuoksi, ettei\ntämä juoma maistunut minulle. Hänen päähänsä oli juolahtanut juoda\nolutta ja tarjota sitä minullekin. No niin, vastenmielisyys oli\nohimenevää laatua, minä saatoin kyllä kestää sen.\n\nJa niin me yhä juttelimme kapakkapöydän ääressä ja joimme edelleen\nolutta, jonka Nelson tilasi ja maksoi. Muistellessani nyt tätä\nkohtausta minä luulen, että Nelsonissa oli herännyt uteliaisuus.\nHäntä halutti ottaa selkoa siitä, mikä minä olin miehiäni. Hän tahtoi\nnähdä, kuinka monta kertaa minä sallin hänen tarjota, ennenkuin\nvuorostani tarjoisin hänelle.\n\nJuotuani puoli tusinaa lasillista arvelin saaneeni kylläksi tällä\nkertaa, sillä en ollut unohtanut päätöstäni pysyä kohtuuden rajoissa.\nMainitsin sen vuoksi, että aioin lähteä _Raketille_, joka silloin\nsijaitsi kaupungin satamassa sadan kyynärän päässä.\n\nHeitin hyvästi Nelsonille ja lähdin alas satamaan. Mutta Tuliliemi\nseurasi mukana kuuden lasin voimaisena. Aivoissani humisi ja\nmiehuuden tunne herätti minussa suurta ylpeyttä. Minä, aito\nosterirosvo parhainta laatua, minä lähdin omalle alukselleni\nnaukkailtuani \"Viimeisessä voitelussa\" Nelsonin, kaikkein suurimman\nosterirosvon kanssa. Voimakkaana väikkyi mielessäni kuva meistä\nmolemmista, kun huolettomina nojausimme pöytää vastaan ja ryypimme\nolutta. Ja omituinen oli minusta tuo luonteen oikku, joka saattoi\nihmiset tuntemaan itsensä onnellisiksi voidessaan tuhlata olueen\nrahoja minun kaltaiseni toverin tähden, joka ei sitä itse halunnut.\n\nNäitä pohtiessani muistin, että useita kertoja oli toisia miehiä\nparittain astunut \"Viimeiseen voiteluun\", missä ensin toinen, sitten\ntoinen oli tarjonnut ryypyn. Muistin _Idlerin_ juomingeista, miten\nScotty ja harpuuninheittäjä ja minä itse olimme raapineet kokoon\nhopeat ja kuparit ostaaksemme whiskyä. Ja sitten muistui mieleen\nvanha poikain välinen laki: jos toveri jonakin päivänä antoi toiselle\n\"kanuunankuulan\" tai palasen nekkua, silloin hän odotti jonakin\ntoisena päivänä saavansa vuorostaan takaisin \"kanuunankuulan\" tai\npalasen nekkua.\n\nSiitä syystä oli Nelsonkin viivyskellyt kapakassa. Maksettuaan lasin\nhän odotti minunkin puolestani maksavan sellaisen. _Olin antanut\nhänen maksaa kuusi lasillista enkä ollut kertaakaan tarjonnut itse_.\nJa hän oli itse suuri Nelson! Saatoin tuntea, kuinka punastuin\nhäpeästä. Istuuduin laiturin pollarille ja kätkin kasvoni käsiin.\nJa häpeä poltti kuumana niskaani, otsaani ja poskiani. Monesti olen\npunehtunut elämässäni, mutta en milloinkaan niin ankarasti kuin sillä\nkertaa.\n\nJa istuessani siinä pollarilla häpeän valtaamana mietiskelin melko\nlailla ja arvioin uudelleen arvoja. Olin syntynyt köyhissä oloissa.\nKöyhissä oloissa olin elänyt tähän asti. Toisinaan olin saanut nähdä\nnälkää. Minulla ei ollut milloinkaan ollut leluja eikä kisakaluja\nkuten toisilla lapsilla. Elämäni ensimäisiä muistoja väritti köyhyys.\nTämä köyhyyden väri oli muuttunut yhtämittaiseksi. Olin jo ennättänyt\nkahdeksan vuoden ikään, kun sain ensimäisen pienen alusnuttuni, joka\nostettiin myymälästä. Ja sekin oli vain pikkuruinen alusnuttu. Kun\nse oli käynyt likaiseksi, minun täytyi jälleen tyytyä kauheisiin\nkotitekoisiin, kunnes se oli saatu pestyksi. Olin ylpeillyt siitä\nniin kovin, etten millään muotoa tahtonut käyttää mitään muuta\nvaatetta sen päällä. Ensimäistä kertaa kapinoin äitiä vastaan --\nyllyin kapinanhengessäni aivan raiviokiihkon valtaan, kunnes hän\nviimein taipui antamaan minun käyttää puotinuttua niin, että koko\nmaailma voi nähdä sen.\n\nRuokaa voi täysin pitää arvossa vain se, joka on kärsinyt nälkää;\nainoastaan merimiehet ja erämaan kulkijat tuntevat juomaveden\nmerkityksen. Ja vain lapsi, jolla on lapsen mielikuvitus, kykenee\ntajuamaan sellaisten seikkojen arvon, joista se on saanut kauan\nkieltäytyä. Varhain opin huomaamaan, että voin saada ainoastaan\nsellaista, minkä itse pystyin hankkimaan. Köyhä lapsuuteni\nkehitti minussa saituutta. Ensimäiseksi olin kyennyt hankkimaan\nitselleni savukekuvia, savukeilmoituksia ja savukealbumeita. Itse\nen saanut käyttää ansaitsemiani rahoja, jonka vuoksi ostelin\nniitä \"ylimääräisillä\" sanomalehdillä. Toisilta pojilta hankin\nkaksoiskappaleita, ja koska kiertelin kaikkialla kaupungissa, minulla\noli runsaammin tilaisuuksia kaupitella ja ostella.\n\nKauaa ei kestänyt, ennenkuin minulla oli täydellisenä jokainen\nsarja, minkä savuketehtailijat julkaisivat -- esimerkiksi\nKuuluisia kilpa-ajohevosia, Pariisilaisia kaunottaria, Eri maiden\nnaisia, Kaikkien kansojen liput, Tunnettuja näyttelijöitä,\nMestarinyrkkeilijöitä y.m.s. Ja jokainen sarja minulla oli kolmessa\neri muodossa: savukekotelon korttina, ilmoitustauluna ja albumissa.\n\nSitten aloin kerätä kaksois-sarjoja, kaksoisalbumeita. Vaihdoin niitä\ntoisiin esineisiin, joita pojat pitivät arvossa ja tavallisesti\nostivat vanhemmiltaan saamillaan rahoilla. Luonnollisesti heillä ei\nollut yhtä kehittynyttä käsitystä arvoista kuin minulla, joka en\nsaanut milloinkaan rahaa ostaakseni jotain. Vaihdoin postimerkkeihin,\nkivennäisiin, harvinaisiin esineisiin, linnunmuniin, marmoripalloihin\n(minulla oli agaattikokoelma, jonka veroista en ole koskaan nähnyt\nainoankaan pojan omistavan -- ja alun siihen, ainakin kolmen\ndollarin arvoisen kourallisen palloja, olin saanut kahdenkymmenen\nsentin vakuudeksi eräältä juoksupojalta, joka lähetettiin\nkasvatuslaitokseen, ennenkuin hän ennätti lunastaa ne takaisin).\n\nVaihdoin mitä hyvänsä mihin hyvänsä ja annoin esineiden vaihtua\nkymmeneen kertaan, kunnes olin saanut jotain erikoisen arvokasta.\nTulin kuuluksi vaihtokaupoistani. Minua mainittiin saituriksi.\nYksinpä lumppukauppiaankin saatoin kyyneliä vuodattamaan, kun jouduin\nhänen kanssaan kauppaa hieromaan. Toiset pojat pyysivät minua\nmyymään heidän kokoelmiansa, pulloja, räsyjä, rautaromua, jyvä- ja\njuuttisäkkejä ja viiden galloonan öljykannuja, ja näistä toimista\nminä sain aina välityspalkkion.\n\nJa nyt tämä yritteliäs, pennintarkka poika, joka oli tottunut\nraatamaan koneen ääressä kymmenen sentin tuntipalkasta, istui\npollarilla mietiskellen, että olutta valutettiin viidestä sentistä\nlasillinen saamatta mitään korvausta. Oleksin nyt miesten parissa,\njoita ihailin. Ylpeilin heidän seurastaan. Oliko suurinkaan\nsäästäväisyys koskaan tuottanut minulle sellaisia ilonpuuskia, joita\nolin niin usein saanut tuntea osterirosvojen parissa? Ja mikä oli\narvokkaampaa -- rahat vaiko moiset ilonpuuskat? Näitä miehiä ei\nhirvittänyt laisinkaan panna sentti tai montakin senttiä pyörimään.\nHe käsittelivät rahaa suuremmoisen huolettomasti, saattoivat kutsua\nkahdeksan miestä ryyppäämään whiskyä, joka maksoi kymmenen senttiä\nlasillinen -- kuten Ranskan Ranssi oli tehnyt. Niin, olihan Nelson\njuuri vastikään tuhlannut kuusikymmentä senttiä olueen minua\nkestitessään.\n\nKummalle puolen nyt kallistuisin? Tajusin selvästi, että edessäni\noli vakava kysymys. Minun oli valittava rahain ja miesten, saituuden\nja seikkailujen välillä. Joko minun täytyi hyljätä vanha käsitykseni\nrahan arvosta ja ruveta pitämään sitä tavarana, jota oli tuhlaten\nsiroiteltava ympärilleen, tai sitten oli luovuttava noiden miesten\ntoveruudesta, joissa vallitsi omituinen taipumus mieltyä väkijuomiin.\n\nSuuntasin kulkuni satamasta \"Viimeiseen voiteluun\", jonka edustalla\nNelson yhä vielä viivyskeli. \"Käydäänpäs tyhjentämässä lasi olutta\",\nminä ehdotin. Jälleen seisoimme pöydän ääressä juoden ja jutellen,\nmutta tällä kertaa maksoin minä -- kymmenen senttiä! Kokonaisen\ntunnin aherrus koneen ääressä juomaan, jota en halunnut ja joka\nmaistui tympeälle. Mutta se ei tuntunut vaikealta. Asia oli selvinnyt\nminulle. Rahat eivät merkinneet enää mitään. Toveruus merkitsi nyt\nkaikkea. \"Otetaanpa vielä lasi\", minä virkoin. Ja me tilasimme\nuudelleen ja taas minä maksoin. Tottuneena ryyppymiehenä Nelson\nlausui kapakoitsijalle: \"Laitappa minulle pikkunen, Johnny.\" Johnny\nnyökkäsi ja täytti hänelle lasin, joka sisälsi vain kolmanneksen\nsiitä, minkä äsken olimme tyhjentäneet. Mutta hinta oli sama -- viisi\nsenttiä.\n\nTähän mennessä minä aloin jo tulla hieman hiprakkaan, joten moinen\ntuhlaavaisuus ei surettanut suuriakaan. Maksoinhan sitä paitsi\ntäten oppirahoja. Tässä ryyppäämisessä oli jotain muutakin kuin\npelkästään juomain runsaus. Asiata ajatellessani iskin aivan naulan\nkantaan. Jouduttiin sellaiselle asteelle, jolloin olut ei merkinnyt\nrahtuistakaan, vaan annettiin arvoa yksin tunnelmalle, minkä\nyhteinen ryyppiminen synnytti. Niin, oli vielä toinenkin seikka\notettava huomioon! Minäkin saatoin tilata pikku laseja ja vähentää\nkahdella kolmanneksella sen innoittavan taakan, jonka toveruus vaati\nkannettavakseni.\n\n\"Minun täytyi lähteä laivaan rahaa noutamaan\", huomautin sivumennen,\ntoivoen että Nelson havaitsisi minun siten muka selittävän, miksi\nolin antanut hänen tarjota kuusi kertaa perättäin.\n\n\"Vai niin, mutta ei se olisi ollut tarpeen\", hän vastasi. \"Kyllä\nJohnny antaisi luottoa sinun kaltaisellesi -- eikö totta, Johnny?\"\n\n\"Kyllä vaan\", Johnny myönteli hymyillen.\n\n\"Kuinka paljo siellä onkaan minun tilissäni?\" Nelson tiedusteli.\n\nJohnny otti esille kirjan, jota hän säilytti pöydän takana, löysi\nNelsonin sivun ja laski yhteen sarjan eriä, jotka nousivat useaan\ndollariin. Yht'äkkiä minut valtasi halu saada osalleni sivu tuossa\nkirjassa. Se melkein tuntui miehevyyden lopulliselta tunnusmerkiltä.\n\nKun oli vielä juotu pari lasia, joista minä tahdoin suorittaa maksun,\nNelson päätti poistua. Me erkanimme kuin parhaat toverit ainakin, ja\nminä astelin satamaan päin _Rakettiin_, Lukki sytytteli parhaillaan\ntulta illallista valmistaakseen.\n\n\"Mistäpäin tuuli nyt puhaltaa?\" hän kysäisi virnistäen luukusta.\n\n\"Olinhan vaan vähän jutustamassa Nelsonin kanssa\", vastasin koettaen\nsalata ylpeyttäni.\n\nSitten juolahti päähäni tuuma. Tässähän oli muuan samaa maata.\nKun kerran olin päässyt selville asiasta, saattoi olla parasta\ntoteuttaa se perin pohjin. \"Tuleppa mukaan\", virkoin, \"niin käydään\ntyhjentämässä lasi Johnnyn kapakassa\".\n\nMatkalla tapasimme Näkin, joka oli menossa satamaan. Näkki oli\nNelsonin työtoveri ja oiva, reima, komea, kolmikymmen-vuotias\nviiksiniekka -- täydellinen vastakohta liikanimelleen. \"Tulkaapas\nmukaan ryypylle\", minä ehdotin. Hän tuli. Ennätimme \"Viimeiseen\nvoiteluun\", josta juuri astui ulos Pat, Kuningattaren veli.\n\n\"Minne matka?\" minä tervehdin häntä. \"Me käymme ottamassa lasin.\nLähtekää mukaan.\" -- \"Minä siellä juuri join\", hän vastusteli. -- \"No\nentä sitten -- otetaan yksi lisää\", minä vastasin. Ja Pat suostui\nliittymään meidän seuraamme, ja minä voitin hänen suosionsa parilla\nlasillisella olutta. Sinä iltapäivänä minä opin paljon Tuliliemen\ntavoista. Hänessä piili jotain muutakin kuin se paha maku, minkä sai\nsuuhunsa häntä nieleskellessään. Nyrpeä, äreä olento, joka uhkasi\nmuuttua viholliseksi, oli kymmenen sentin polkuhinnasta käynyt\nhyväksi ystäväksi, vieläpä herttaiseksikin; hänen katseensa tulivat\nystävällisiksi, ja meidän äänemme sulivat toisiinsa, kun jauhoimme\nsatama- ja osterisärkkä-juttuja.\n\n\"Minulle pikku lasi, Johnny\", virkoin, kun toiset olivat tilanneet\nsuurimmat lasit. Minä virkoin sen tottuneen juomarin lailla,\nhuolettomasti, ohimennen, ikäänkuin se ajatus olisi juuri pälkähtänyt\npäähäni. Kun nyt ajattelen asiaa, olen varma siitä, että ainoastaan\nJohnny Heinhold arvasi minut uusikoksi kapakkavieraiden joukossa.\n\n\"Mistä kummasta hän on nyt jo tullut hiprakkaan?\" kuulin Lukin\nsalavihkaa kysäisevän Johnnyltä.\n\n\"Hän on ryyppinyt täällä koko iltapäivän Nelsonin kanssa\", Johnny\nvastasi.\n\nEn ollut kuulevinani sitä, mutta kylläpä tunsin itseni ylpeäksi.\nTässähän yksin kapakoitsijakin julisti minut täys'mieheksi. _\"Hän on\nryyppinyt täällä koko iltapäivän Nelsonin kanssa.\"_ Mitä taikasanoja!\nOlutlasilla oli kapakoitsija lyönyt minut ritariksi!\n\nMuistin, että Ranskan Ranssi oli tarjonnut ryypyn Johnnyllekin sinä\npäivänä, jolloin olin ostanut _Raketin_. Lasit olivat täynnä, ja me\nolimme valmiit tyhjentämään ne. \"Ottakaapa itsekin, Johnny\", minä\nvirkoin kasvoillani sellainen ilme, kuin olisi aikomukseni kaiken\naikaa ollut sanoa se, vaikka se olikin jäänyt näin myöhäiseksi, kun\nolin joutunut mielenkiintoiseen keskusteluun Näkin ja Patin kanssa.\n\nJohnny loi minuun nopeasti terävän katseen, varmaankin havaiten,\nmiten joutuin minä edistyin opinkäynnissäni, ja kaatoi itselleen\nsitten whiskyä yksityispullostaan. Tämä kirvelsi hetkisen\nsäästäväisyystunnettani. Hän oli ottanut kymmenen sentin juoman, kun\nme muut tyhjensimme viiden sentin laseja! Mutta kipua kesti vain\nhetkisen. Minä tuomitsin koko tunteen epäjaloksi, muistin päätökseni\nenkä paljastanut heikkouttani.\n\n\"Taitaa olla parasta merkitä tämä minun tiliini\", sanoin hänelle,\nkun lasit olivat tyhjennetyt. Ja tyytyväisyydekseni sain nähdä, että\nminun nimelleni varattiin tyhjä sivu ja siihen merkittiin meidän\njuomistamme kolmekymmentä senttiä. Ikäänkuin kultahohtoisen usvan\nläpi minun silmiini kuulsi tulevaisuus, jolloin tämä sivu olisi\ntäynnä numerosarjoja, joista toiset olisivat ristiviivalla merkityt,\ntoiset vielä avointa tiliä osoittamassa.\n\nMinä tarjosin toistamiseen koko joukolle, ja sitten Johnny minun\nkummastuksekseni korvasi tuon kymmenen sentin juoman. Hän tarjosi\nmeille ryypyn omasta puolestaan, ja minä laskin, että hän oli\naritmeettisesti tasoittanut meidän tilimme varsin sopivasti.\n\"Lähdetäänpä St. Louis Houseen\", ehdotti Lukki ulos saavuttuamme.\nPat, joka oli lapioinut hiiliä kaiken päivää, oli mennyt kotiin, ja\nNäkki oli poistunut _Peuralle_ illallista valmistamaan.\n\nJa niin Lukki ja minä lähdimme St. Louis Houseen -- minulle\nse oli ensimäinen käynti -- sangen suureen huoneistoon, jonne\noli kokoontunut ainakin viisikymmentä henkilöä, enimmäkseen\nsatamatyöläisiä. Ja siellä tapasin Juoppo-Kennedyn toistamiseen sekä\nBill Kellyn; _Annien_ Smith, tuo revolveriniekka, puikahti myös\nsisään, ja samaten hiukkaista myöhemmin Nelson. Tapasin siellä useita\nmuitakin, Vigyn veljekset, jotka omistivat tämän paikan, ja ylinnä\nmuita Joe Goosen, jolla oli häijyt silmät, vinoon vääntynyt nenä ja\nkukalliset liivit, joka soitteli suupelillä kuin enkeli ja saattoi\nhurjistella niin, että yksinpä Oaklandin satamapuolenkin täytyi häntä\nihailla.\n\nMaksaessani juomista -- joita kyllä toisetkin puolestaan\ntarjoilivat -- välähti mielessäni ohimennen ajatus, ettei _Raketin_\ntuloista riittänyt sinä viikkona paljoakaan Jennie mummon lainan\nlyhennykseksi. \"Mutta viis' siitä\", minä mietin, tai oikeammin\nTuliliemi mietti minun puolestani. \"Sinä olet mies ja sinä saat\ntutustua miehiin. Jennie mummo ei tarvitse rahojaan tuossa tuokiossa.\nHän ei näe nälkää. Sen sinä tiedät varsin hyvin. Hänellä on enemmän\nrahaa pankissa. Anna hänen odottaa ja maksa hänelle takaisin\nvähitellen.\"\n\nJa siten sain oppia taas uuden piirteen Tuliliemen luonteesta. Hän\nhaittaa moraalia. Vääryyden, joka selvällä päällä ollessa tuntuu\nmahdottomalta, tekee peräti helposti juovuspäissään. Toisin ei itse\nasiassa saatakaan tehdä, sillä Tuliliemen keksimä este asettuu\nmuuriksi ihmisen välittömän halun ja aikojen kuluessa opitun\nsiveellisyyden välille.\n\nKarkoitin mielestäni Jennie mummon velan ja jatkoin seurustelua, joka\nmaksoi minulle jonkun verran tuota vaivaista rahaa ja varsin ikävän\nhumalan. En tiedä, kuka minut sinä iltana kuljetti kotiin ja toimitti\nvuoteeseen, mutta luullakseni sen teki Lukki.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\n\nJa niin voitin miehuuteni kannukset. Asemani satamassa ja\nosterirosvojen parissa muodostui viipymättä oivalliseksi. Minua\npidettiin kelpo toverina ja lisäksi rohkeana veikkona. Ja siitä\npäivästä pitäen, jolloin istuin aprikoiden Oaklandin sataman\npollarilla, en ole milloinkaan välittänyt paljoa rahasta. Sen\nkoommin ei kukaan ole enää pitänyt minua saiturina, päin vastoin --\nhuolettomuuteni rahaan nähden tuottaa eräille, jotka minut tuntevat,\nmelkoista huolta ja vaivaa.\n\nNiin täydellisesti hylkäsin varemman säästäväisyyteni, että lähetin\nkotiin sanan pyytäen äitiä jakamaan kaikki kokoelmani naapuriston\npojille. En edes viitsinyt ottaa selkoa siitä, kuka poika sai minkin\nkokoelman. Olin nyt mies ja pudistin yltäni kaiken, mikä sitoi minut\npoikuuteeni.\n\nMaineeni kasvoi. Kun satamassa kerrottiin, miten Ranskan Ranssi\noli koettanut ajaa minut upoksiin kuunarillaan ja kuinka minä olin\nseisonut _Raketin_ kannella ladattu kaksipiippuinen kädessäni,\npitäen perää jaloillani ja pysytellen purtta kurssissaan, ja siten\npakottanut hänet kääntämään peräsintä ja siirtymään tieltä, silloin\nsatama arveli, että nuoruudesta huolimatta minussa oli koko joukko\nmiestä. Ja minä osoitin yhä edelleen, mitä minussa oli. Toisinaan\nohjasin _Raketin_ satamaan lastina suurempi määrä ostereita kuin\nyhdessäkään toisessa kahden miehen purressa. Kerran pyydystettiin\nvarkain kaukana alisella lahdella ja minun purteni oli ainoa,\njoka päivän vaietessa oli ennättänyt takaisin ankkuripaikalle\nAsparagus-saaren luo. Eräänä torstai-yönä me laskimme kilpaa\nmarkkinapaikalle ja minä ohjasin _Raketin_ ensimäisenä perille ja\nkuorin kerman perjantaiaamun torikaupoissa. Ja kerran laskin yliseltä\nlahdelta kotiin vain halkaisijan avulla, kun Scotty oli polttanut\nminulta ison purjeen.\n\nMutta uudessa maailmassani ei otettu lukuun ainoastaan vesillä\nsuorittamiani urostekoja. Maineeni täydensi ja minulle tuotti\nkunnianimen \"Osterisärkkäin prinssi\" se seikka, että olin maallakin\noiva veikko tarjoillen ryyppyjä miehen lailla. Vielä en voinut\nuneksiakaan, että Oaklandin satama, joka ensinnä oli herättänyt\nminussa hämmästystä, vuorostaan hämmästyisi ja suuttuisi minun\npirullisuuksistani.\n\nMutta elämään on aina liittynyt ryyppääminen. Kapakat ovat köyhän\nmiehen seurustelupaikkoja. Me sovimme siitä, että kohtaisimme\ntoisemme kapakassa. Me juhlimme menestystämme tai itkimme murheitamme\nkapakassa. Me teimme tuttavuuksia kapakassa.\n\nSaattaisinko milloinkaan unohtaa iltapäivää, jolloin tapasin Vanhan\nKissan, Nelsonin isän? Se tapahtui \"Viimeisessä voitelussa\". Johnny\nHeinhold esitti meidät toisillemme. Siinäkin oli jo itsessään\nkylläksi, että Vanha Kissa oli Nelsonin isä. Mutta asiassa oli\ntoinenkin puoli. Hän omisti ja ohjasi _Annie Mine_ kuunaria, ja\njonakin päivänä minä kenties saatoin päästä laivamiehenä hänen\nmatkaansa. Ja vieläkin enemmän: hän olennoi seikkailun. Hän oli\nsinisilmäinen, vaaleatukkainen, luiseva viikinki, kookas ja\njäntevälihaksinen vanhuudestaan huolimatta. Ja hän oli kyntänyt meriä\nkaiken maailman aluksilla ja vanhoina hurjina purjehdusaikoina.\n\nOlin kuullut hänestä monta merkillistä tarinaa ja ihailin häntä\nmatkan päästä. Kapakka oli tarpeen, jotta me olisimme yhtyneet. Eikä\ntuttavuutemme sittenkään olisi taitanut kehittyä kädenpuristusta ja\nmuutamaa sanaa pitemmälle -- hän oli näet harvasanainen ukko -- ellei\nolisi käynyt turvautuminen ryyppäämiseen.\n\n\"Otetaanpa lasi\", minä ehdotin joutuisasti odotettuani sen hetkisen,\njonka olin oppinut kuuluvan juomaseurassa hyvään tapaan. Sillä\nvälin kuin me joimme olutta, jonka minä olin maksanut, hänen täytyi\ntietenkin kuunnella ja puhutella minua. Ja hyvänä isäntänä Johnny\nteki sopivia huomautuksia, joiden avulla saatoimme keksiä yhteisiä\nkeskusteluaiheita. Ja koska kapteeni Nelson oli juonut minun\noluttani, hänen täytyi tietenkin vuorostaan tilata lisää. Tämä\npakotti jatkamaan keskustelua, ja Johnny erkani siitä palvellakseen\ntoisia vieraita.\n\nKuta enemmän olutta kapteeni Nelson ja minä joimme, sitä parempia\ntuttavia meistä tuli. Hän tapasi minussa tarkkaavaisen kuulijan, joka\nkirjoista oli oppinut tuntemaan melkoisen määrän sitä merielämää,\nmitä hän itse vietti. Niin hän joutui vähitellen takaisin hurjaan\nnuoruuteensa ja jutteli minulle monta mielenkiintoista tarinaa, sillä\nvälin kuin me ryypiskelimme olutta kaiken iltapäivää, tarjoten aina\nvuoron perään. Ja ainoastaan Tuliliemi voi varata minulle tuon pitkän\niltapäivän tämän vanhan merikarhun parissa vietettäväksi.\n\nJohnny Heinhold varoitti minua salaa pöytänsä takaa, että aloin\ntulla hiprakkaan, joten minun oli paras tilata pikku laseja. Mutta\nniin kauan kuin kapteeni Nelson tyhjensi isoja laseja, ei ylpeyteni\nsallinut minun rajoittua vähempään määrään. Enkä minä taipunut,\nennenkuin laivuri oli itsekin tilannut ensimäisen pikku lasinsa. Kun\nsitten lopulta ennätimme pitkälliseen hellään jäähyväiskohtaukseen,\nolin täydessä humalassa. Mutta tyydytystä tuotti se, että Vanha\nKissa oli yhtä paljon juovuksissa kuin minä itse. Nuorukaisen\nvaatimattomuus salli minun tuskin uskoa, että tuo karaistunut vanha\nmerisissi oli vielä pahemmassakin tilassa.\n\nJa myöhemmin sain kuulla Lukilta ja Patilta ja Johnny Heinholdilta ja\nmonelta muulta, että Vanha Kissa oli mieltynyt minuun ja kehuskeli\nminua kaikin puolin kelpo pojaksi. Tämä oli sitäkin merkillisempää,\nkoska hän oli tunnettu hurjapäiseksi, riidanhaluiseksi ukko\nperhanaksi, jota ei kukaan miellyttänyt. (Hänen liikanimensä Kissa\naiheutui siitä, että hän raivopäisenä tappelijana raapi vastustajansa\nkasvot pahanpäiväisiksi.) Ja siitä hyvästä, että olin voittanut hänen\nystävyytensä, saatoin kiittää pelkästään Tulilientä Olen kertonut\ntämän tapauksen yksinomaan esimerkkinä niistä lukuisista kepposista\nja palveluksista, joiden avulla Tuliliemi voittaa itselleen\nkannattajia.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\n\nMutta vieläkään ei minussa herännyt mitään alkoholinhimoa, ei mitään\nkemiallista tarvetta. Vuosikausia jatkoin hurjaa ryyppäämistä, eikä\nryyppääminen kuitenkaan synnyttänyt himoa. Juominen kuului minun\nelämäntapoihini kuten niidenkin miesten, joiden kanssa seurustelin.\nLahdella risteillessäni en pitänyt matkassa laisinkaan väkijuomia;\nvesillä ei päähäni koskaan juolahtanut, että nytpä olisi hyvä\nsaada jotain miestä väkevämpää. Vasta sitten kuin olin ankkuroinut\n_Raketin_ satamaan ja lähtenyt maihin miesten seurustelupaikkoihin,\nmissä alkoholi valui virtanaan, vasta sitten ryyppyjen tarjoaminen\ntoisille miehille ja toisten tarjoamien lasien tyhjentäminen tuntui\nminusta yhteiskunnalliselta velvollisuudelta ja miehuuden vaatimalta\ntoimitukselta.\n\nToisinaan, kun alukseni kellui kaupungin satamassa tai vuonon\ntoisella rannalla hiekkakuopan luona, sattuivat Kuningatar, hänen\nsisarensa ja veljensä sekä rouva Hadley saapumaan vierailulle.\nAlus oli minun. Minä olin isäntä, ja minä saatoin osoittaa\nvieraanvaraisuutta vain heidän hyväksymällään tavalla. Silloin\nlähetin Lukin tai Irlannin Pojan tai Scottyn tai jonkun muun,\njoka sattui olemaan laivamiehenäni, noutamaan ruukullisen olutta\nja lekkerillisen paloviinaa. Ja kun maattiin satamassa ostereita\nkaupitellen, hiipi hämärän tullen rotevia poliiseja ja etsiviä\nalukseen. Ja koska me harjoitimme elinkeinoamme järjestyksenvalvojain\nsiipien suojassa, me aukoilimme ostereita ja syötimme niitä heille\npippurikastikkeen kera ja noudimme olutta tai hankimme väkevämpää\npulloissa.\n\nKuinka paljon joinkin, en sittenkään oppinut pitämään Tuliliemestä.\nPidin häntä erittäin suuressa arvossa hänen seurapiirinsä vuoksi,\nmutta en suinkaan maun tähden. Kaiken aikaa koetin olla mies\nmiesten parissa, ja kaiken aikaa minussa vallitsi salainen ja\nhäpeällinen halu imeskellä makeisia. Mutta ennen olisin heittänyt\nhenkeni, kuin olisin antanut kenenkään aavistaa sellaista. Tapani\noli herkutella yksinäni, milloin tiesin laivamieheni lähtevän yöksi\nmaihin. Kävin silloin kansankirjastoon, vaihdoin kirjani uusiin,\nostin viidelläkolmatta sentillä kaikenkaltaisia makeisia, joita\nsaattoi kauan pureskella, hiivin takaisin _Rakettiin_, sulkeuduin\nkajuuttaan, kävin vuoteeseen ja makasin siinä monta ihanaa tuntia\nlueskellen ja makeisia pureskellen. Ja tuollaiset tilaisuudet olivat\nainoita tapauksia, jolloin tunsin saaneeni jotain kunnollista\nrahallani. Kaikki kapakkapöydälle heitetyt dollarit eivät voineet\ntuottaa sitä tyydytystä, minkä sain viidelläkolmatta sentillä\nmakeismyymälästä. Sikäli kuin ryyppääminen kävi ankarammaksi, aloin\nyhä enemmän havaita, että elämän rusohohtoiset hetket sattuivat juuri\njuomingeissa. Juomingit olivat aina muistorikkaita tilaisuuksia. Joe\nGoosen kaltaiset miehet laskivat aikansa humalasta toiseen. Kaikki\nsatamajätkät odottelivat lauantai-iltaa, jolloin saattoivat hankkia\nitselleen humalan. Me osterilaivurit vartosimme, kunnes olimme\nmyyneet lastimme, ennenkuin todenteolla aloitimme, joskin saatoimme\nsilloin ja tällöin ottaa lasin muulloinkin tai kohdatessamme hyvän\nystävän joutua tavallista varemmin juopottelemaan.\n\nTavallaan moiset satunnaiset juopottelut olivat parhaita. Sellaisissa\ntilaisuuksissa kohtasi outoja henkilöitä ja muuta mielenkiintoista.\nKuten esimerkiksi sinä sunnuntaina, jolloin Nelson ja Ranskan Ranssi\nja kapteeni Spink varastivat varastetun lohiveneen Whisky-Bobilta\nja Kreikan Nikulta. Osterialusten miehistössä oli tapahtunut\nmuutoksia. Nelson oli joutunut _Anniella_ tappeluun Bill Kellyn\nkanssa ja saanut luodin vasemman kätensä lävitse. Jouduttuaan\nriitaan myöskin Näkin kanssa ja erottuaan tämän kumppanuudesta\nhän oli sitten purjehtinut _Peuralla_ käsivarsi siteessä ja\napulaisenaan kaksi valtamerimatruusia; tällöin hän oli laskenut\nniin mielettömän uhkarohkeasti, että nämä pelästyneinä pakenivat\nmaihin. Miehet levittivät Nelsonin häikäilemättömyydestä sellaisia\njuttuja, ettei kukaan halunnut lähteä hänen mukaansa. Niin _Peura_\nsai miehistöä vailla kellua vuonon toisella rannalla hiekkakuopan\nluona. Sen rinnalla oli _Raketti_ poltetuin purjein Scottyn ja\nminun hoitelemana. Whisky-Bobin ja Ranskan Ranssin välit olivat\nrikkoutuneet ja edellinen oli lähtenyt Kreikan Nikun kera jokea\nylöspäin \"tutkimusretkelle\".\n\nTämän \"tutkimusretken\" tuloksena oli ihka uusi lohivene, joka oli\nvarastettu eräältä italialaiselta kalastajalta. Italialainen kävi\netsimässä kaikkien osterirosvojen luona, ja tuntien Whisky-Bobin\nja Kreikan Nikun hommat me olimme varmat siitä, että he olivat\nsyypäät tähän tekoon. Mutta missä oli lohivene? Satoja kreikkalaisia\nja italialaisia kalastajia oli liikuskellut lahdella ja joella\ntutkiskellen jokaisen poukaman ja nevan. Kun omistaja epätoivoisena\ntarjosi palkkioksi viisikymmentä dollaria, meidän mielenkiintomme\nkasvoi ja asia kävi yhä salaperäisemmäksi.\n\nEräänä sunnuntai-aamuna vanha kapteeni Spink käväisi minun luonani.\nMeillä oli varsin salaperäinen keskustelu. Hän oli juuri käynyt\npurrellaan kalastamassa Alamedan vanhan lauttatelakan seutuvilla.\nPakoveden sattuessa hän oli havainnut köyden, joka oli sidottu\nvedenalaiseen paaluun ja johti alaspäin. Turhaan hän koetti kiskoa\nesiin sen toista päätä. Kauempana oli toinenkin köysi, joka myöskin\nulottui alaspäin eikä heltinyt kiskottaessa. Epäilemättä kadonnut\nlohipursi sijaitsi siellä. Jos toimitimme sen takaisin oikealle\nomistajalle, me saisimme palkkioksi viisikymmentä dollaria. Mutta\nminussa vallitsi omituinen siveellinen käsitys varkaiden välisestä\nkunniasta enkä siis suostunut sekaantumaan tähän yritykseen.\n\nMutta Ranskan Ranssi oli joutunut riitaan Whisky-Bobin kanssa ja\nmyöskin Nelson oli hänen vihamiehiään. (Whisky-Bob parka! Hän ei\nollut ilkeä, vaan hyväsydäminen, antelias, syntymästään heikko,\nköyhissä oloissa kasvanut osterirosvo, jonka oli vastustamattomasti\nvallannut kemiallinen alkoholintarve. Vähää myöhemmin hänen ruumiinsa\nlöydettiin merestä erään telakan vierestä, minne se oli vajonnut\nylt'yleensä luotien lävistämänä.)\n\nTuskin oli kulunut tuntiakaan siitä, kuin hylkäsin kapteeni Spinkin\ntarjouksen, kun jo näin hänen purjehtivan vuonoa pitkin Nelsonin\n_Peuralla_. Myöskin Ranskan Ranssi seurasi kuunarillaan.\n\nKauaa ei kestänyt, ennenkuin he purjehtivat takaisin merkillisen\nlähekkäin toisiaan. Kun he ohjasivat hiekkakuoppaa kohti, saattoi\nerottaa vedellä täyttyneen lohipurren, jota molempiin aluksiin\nkiinnitetyt köydet estivät uppoamasta. Oli pakoveden aika, ja he\npurjehtivat suoraa päätä hiekkakuoppaan, laskien rantaan rinnatusten\nja lohipursi keskellään.\n\nHeti sen jälkeen Hans, muuan Ranskan Ranssin laivamiehistä, laskeutui\nveneeseen ja lähti ripeästi soutamaan pohjoista rantaa kohti.\nPeräteljolle sovitettu iso pullo ilmaisi matkan määrän. He eivät\njaksaneet odottaa hetkeäkään, vaan halusivat heti ryhtyä juhlimaan\nnoiden helposti ansaittujen viidenkymmenen dollarin johdosta.\nSellainen on Tuliliemen kannattajain tapa. Kun onni on myötäinen,\nhe juovat. Kun onni ei suosi, he juovat menestyksen toivossa. Jos\nonni on vastainen, he juovat unohtaakseen sen. Tavatessaan ystävän\nhe juovat. Riidellessään ystävän kanssa ja kadottaessaan hänet he\njuovat. Jos menestys suosii heitä lemmenpoluilla, he ovat niin\nonnellisia, että heidän täytyy juoda. Jos he saavat rukkaset, he\njuovat päinvastaisesta syystä. Ja milloin heillä ei ole mitään\nhommaa, he ottavat ryypyn varmasti tietäen, että kun on tyhjennetty\nkyllin monta lasia, silloin tulee jos jonkinlaisia päähänpistoja ja\nhommaa yllinkyllin. Kun he ovat selvällä päällä, he tuntevat tarvetta\njuoda; ja juotuaan he tuntevat tarvetta juoda enemmän.\n\nTietenkin Scotty ja minut kutsuttiin mukaan juominkeihin, koska\nolimme hyviä tuttavia. Me autoimme huventamaan tuota viidenkymmenen\ndollarin summaa, jota ei kukaan ollut vielä saanut. Tavallisesta\nkesäisestä sunnuntaista tämä iltapäivä muuttui loistavaksi,\npurpuranhohteiseksi. Me juttelimme ja lauloimme, räyhäsimme ja\nkerskailimme, ja yhä uudelleen Ranskan Ranssi ja Nelson täyttivät\nlasimme. Alus sijaitsi jotensakin lähellä Oaklandin satamaa ja\nmeluisa juominkimme herätti ystävien huomion. Vene toisensa jälkeen\nliukui vuonon poikki ja vedettiin hiekkarannalle, ja Hansilla oli\nyllin kyllin työtä soutaessaan tuon tuostakin uusia juomatarpeita\nnoutamaan.\n\nSitten Whisky-Bob ja Kreikan Niku saapuivat paikalle selväpäisinä,\nharmissaan, suuttuneina siitä, että sissitoverit olivat sekaantuneet\nheidän peliinsä. Tuliliemen auttamana Ranskan Ranssi puhui\ntekopyhästi hyveistä ja rehellisyydestä ja sai viidestäkymmenestä\nikävuodestaan huolimatta Whisky-Bobin rannalle, missä hän ryhtyi\nentistä toveriaan löylyttämään. Kun Kreikan Niku loikkasi kädessään\nlyhytvartinen luodin auttamaan Whisky-Bobia, antoi Hans hänelle pian\noikein isän hihasta. Ja kun sitten Bobin ja Nikun veriset jäännökset\nlähetettiin matkaansa heidän omaan veneeseensä mätettyinä, täytyi\ntapahtumaa luonnollisesti juhlia uudelleen ryyppäämällä.\n\nVieraita oli saapunut runsaasti, ja nyt meitä oli aikamoinen joukko\neri kansakuntia ja luonteita edustavia. Tuliliemi oli saanut kaikki\nhaltioihinsa, kaikki ehkäisevät siteet oli katkottu. Vanhat riidat\nuudistuivat, menneet vihat liekehtivät jälleen ilmituleen. Ilma\noli täynnä tappelun tuntua. Ja milloin tahansa rantajätkän mieleen\njuolahti vanha kauna jotakuta matruusia kohtaan tai päin vastoin,\ntahi joku osterirosvo muisti menneitä tai muistui toisen mieleen,\nsilloin puristui käsi nyrkkiin ja uusi tappelu oli käynnissä. Ja\njokainen rytäkkä sovittiin sitten uusien lasien ääressä, jolloin\nriitapukarit meidän muiden auttamina ja yllyttäminä syleilivät\ntoisiaan ja vannoivat ikuista ystävyyttä.\n\nJa juuri tämän tilaisuuden sattui Ryyppy-Kennedy valitsemaan\ntullakseen perimään vanhaa paitaa, jonka hän oli jättänyt _Peuralle_\npurjehtiessaan viimeistä kertaa Näkin kera. Hän oli asettunut Näkin\npuolelle tämän joutuessa riitaan Nelsonin kanssa. Hän oli myöskin\njuonut melkoisesti St. Louis Housessa, joten oikeastaan Tuliliemi nyt\nopasti hänet hiekkakuopalle tuota vanhaa paitaa noutamaan. Muutamasta\nsanasta nousi rähäkkä. Hän joutui käsikähmään Nelsonin kanssa ja\nyleisessä mylläkässä kiukustunut Ranskan Ranssi oli murskaamaisillaan\nhänen päänsä rautakangella palkaksi siitä, että hän julkesi käydä\nyksikätisen miehen kimppuun, (jos _Peura_ on vielä jäljellä, voi sen\nperäkannen puuaitauksessa nähdä rautakangen iskemän loven.)\n\nMutta Nelson kiskaisi luodin lävistämän kätensä vapaaksi\nkantositeestä ja itki meidän pitelemänämme ja kirkui kiukuissaan,\nettä hän kyllä kykenisi löylyttämään Ryyppy-Kennedyn yksikätisenäkin.\nMe päästimme heidät vapaiksi rannalle. Kerran, kun Nelson näytti\njoutuvan tappiolle, Ranskan Ranssi ja Tuliliemi sekaantuivat\njulkeasti tappeluun. Scotty vastusteli sitä ja kaapasi kiinni Ranskan\nRanssista, joka pyörähti päin ja kaatui hänen päälleen, minkä jälkeen\nmolemmat kierivät parinkymmenen jalan matkan hiekassa toisiaan\nmukiloiden. Kun näitä kahta koetettiin erottaa, syntyi toisten kesken\npuolikymmentä ottelua. Nämä kahakat saatiin tavalla tai toisella\npäättymään tai riitapukarit lepytettiin ryyppyjen avulla, ja kaiken\naikaa Nelson ja Ryyppy-Kennedy jatkoivat kamppaillaan. Silloin\ntällöin me palasimme heidän luokseen neuvoja antamaan; esimerkiksi\nkun he makasivat uupuneina maassa kykenemättä enää iskemään, heille\nhuudettiin: \"Heitä hiekkaa silmiin.\" Ja niin he heittivät hiekkaa\ntoistensa silmiin, toipuivat ja tappelivat taas, kunnes uudelleen\nväsyivät.\n\nKaikki tämä on tietenkin kurjaa, naurettavaa ja eläimellistä,\nmutta koettakaa ajatella, mitä se merkitsi minulle, kuudettatoista\nkäyvälle nuorukaiselle, jonka mielessä hehkui seikkailuhenki, jonka\nmielikuvitus oli täynnä taruja merirosvoista ja kaappareista,\nkaupunkien hävityksestä ja aseellisten miesten otteluista, jonka\npää oli pyörällä juomista. Se oli elämää, raakaa ja alastonta,\nhurjaa ja vapaata -- ainoata sen kaltaista elämää, josta minä\nvoin päästä osalliseksi! silloisissa olosuhteissani. Ja vielä\nenemmänkin. Siihen sisältyi lupaus. Se oli alkua. Hiekkakuopalta tie\njohti ulos Kultaisen Portin kautta avaran maailmani seikkailuihin,\nmissä taisteltaisiin -- ei vanhoista paidoista ja varastetuista\nlohiveneistä, vaan ylevistä päämääristä ja romanttisista syistä.\n\nKun minä ilmoitin Scottylle mielipiteeni siitä, että hän oli\nottanut selkäänsä Ranskan Ranssin kaltaiselta: ukko rähjältä, mekin\njouduimme käsirysyyn ja lisäsimme puolestamme juhlanviettoa omalla\nnumerollamme. Ja Scotty otti eron toimestaan minun aluksessani ja\npoistui yöllä vieden mukanaan kaksi minun vaipoistani. Yön kuluessa,\nosterirosvojen lojuessa täyshumalassa kojuissaan, kuunari ja _Peura_\njoutuivat nousuveden valtaan ja kieppuivat ympäri ankkuriaan.\nLohipursi, joka oli yhä vielä täynnä kiviä ja vettä, jäi pohjaan.\n\nVarhain aamulla kuulin hurjia huutoja _Peuralta_. Syöstessäni ulos\nkolean harmaaseen aamuun kohtasin, näyn, joka sai sataman nauramaan\npäiväkausia. Kaunis lohipursi makasi kovalla hiekalla aivan litteäksi\npainuneena, ja sen päälle olivat kapsahtaneet Ranskan Ranssin\nkuunari ja _Peura_. Onnettomuudeksi lohipurren tukeva tammirunko oli\nmurskannut kaksi _Peuran_ kylkilaudoista. Kohoava luode oli virrannut\nsisään aukosta ja herättänyt Nelsonin pistäytymällä hänen kojuunsa.\nMinä ryhdyin auttamaan, me pumppusimme _Peuran_ vedestä vapaaksi ja\nkorjasimme vamman.\n\nSitten Nelson valmisti aamiaisen ja syödessämme me pohdimme\ntilannetta. Hän oli masentunut ja samaten minäkin. Tuosta surkeasta\nlautaröykkiöstä, joka virui hiekkarannalla meidän edessämme, ei\nkoskaan maksettaisi viidenkymmenen dollarin palkkiota. Hänellä oli\nhaava kädessä, eikä aluksessa ollut miehistöä. Minulta oli isopurje\npalanut ja apuri karannut. \"Mitäs arvelet, jos lyötäisiin yhteen?\"\nNelson kysäisi. -- \"Olkoon menneeksi\", minä vastasin. Ja siten minä\nsain toverikseni Nuoren Kissan, koko seudun hurjimman, hulluimman\npukarin. Me lainasimme Johnny Heinholdilta rahaa varustaaksemme\naluksemme muonalla, täytimme vesitynnyrimme ja purjehdimme samana\npäivänä osterisärkille.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\n\nEn ole koskaan katunut noita hurjan hulluja kuukausia, jotka\nvietin Nelsonin seurassa. Hän osasi purjehtia jos kukaan, vaikka\npelästyttikin jokaisen, ken hänen mukanaan liikkui vesillä. Hänen\nsuurimpia ilojaan oli ohjata niin lähelle vaaraa, että tuuma tai\nhetkinen lisää olisi tuottanut tuhon. Hänen ylpeytensä oli tehdä\nsellaista, mitä ei yksikään toinen olisi uskaltanut koettaakaan.\nHänet oli vallannut itsepäinen kiihko purjehtia täysin purjein,\neikä _Peuralla_ reivattu kertaakaan sinä aikana, jonka vietin hänen\nseurassaan, oli tuuli kuinka ankara tahansa. Eikä se myöskään ollut\nkoskaan kuivana. Oaklandin satamavedet me hylkäsimme ja lähdimme\nlaajemmille ulapoille seikkailuja etsimään.\n\nJa tämän loistavan vaiheen elämässäni tuotti minulle Tuliliemi. Mutta\nsamalla haavaa minun täytyy häntä syyttää. Minä janosin seikkailujen\nhurjaa elämää, ja sen saatoin saavuttaa ainoastaan Tuliliemen\nvälityksellä Sellainen oli niiden miesten tapa, jotka elivät oikeata\nelämää. Jos minua halutti elää oikeata elämää, sen täytyi tapahtua\nheidän tavallaan. Juuri ryyppäämistä sain kiittää siitä, että pääsin\nNelsonin toveriksi ja osakumppaniksi. Jos olisin vain juonut sen\noluen, jonka hän oli maksanut, tai jos olisin kerrassaan kieltäytynyt\njuomasta, ei hän olisi milloinkaan valinnut minua laivatoverikseen.\nHän halusi kumppania, joka pysyi hänen rinnallaan niin hyvin\njuomingeissa kuin työssäkin.\n\nHeittäydyin kokonaan tämän elämän valtaan ja omaksuin sen\nväärinkäsityksen, että Tuliliemi vaati ryhtymään hurjiin\njuominkeihin, missä vähitellen oli kohottava eri vaiheiden kautta,\njoita vain teräksinen terveys saattoi kestää, lopulliseen tylsyyteen\nja eläimelliseen tiedottomuuteen. Minä en pitänyt väkijuomien mausta,\njoten join yksinomaan humaltuakseni, tullakseni toivottomasti,\nauttamattomasti juovuksiin. Ja minä, joka olin säästellyt ja\nkäynyt kauppaa kuin Shylock ja saanut lumppukauppiaatkin kyyneliä\nvuodattamaan, minä, joka olin kauhistunut, kun Ranskan Ranssi yhdellä\nkertaa kulutti kahdeksankymmentä senttiä kahdeksan miehen whiskyyn,\nminä heittäydyin tuhlaamaan välittäen rahasta vähemmän kuin yksikään\ntoinen.\n\nMuistan erään illan, jolloin lähdin Nelsonin kanssa maihin. Taskussa\nminulla oli sata kahdeksankymmentä dollaria. Aikomukseni oli ostaa\nensin vähän vaatteita ja sitten kustantaa muutamia ryyppyjä.\nVaatteet minä tarvitsin. En omistanut muita kuin ne, mitkä sillä\nhaavaa olivat ylläni, nimittäin: parin merisaappaita, jotka kohtalon\nsallimuksesta päästivät veden ulos yhtä nopeasti kuin se virtasi\nsisään, parin viidenkymmenen sentin suojushousuja, neljänkymmenen\nsentin puuvillapaidan ja sadelakin. Hattua minulla ei ollut, joten\ntäytyi käyttää sadelakkia, ja vielä on otettava huomioon, etten ole\nluettelossa maininnut mitään alusvaatteita enkä sukkia. Sellaisia ei\nminulla ollut laisinkaan.\n\nJoutuaksemme myymälöihin, joista saattoi ostaa vaatteita, meidän oli\nkulkeminen muutamien kapakoiden ohi. Niin tilasin ensin ryyppyjä.\nVaatemyymälöihin saakka en ennättänyt laisinkaan sillä matkalla.\nAamulla palasin alukseen tyhjänä, myrkytettynä, mutta tyytyväisenä,\nja me nostimme heti purjeet. Minulla oli vain ne vaatteet, joissa\nolin lähtenyt maihin, eikä sadasta kahdeksastakymmenestä dollarista\nollut jäljellä senttiäkään. Niistä, jotka eivät ole koskaan sellaista\nkoettaneet, saattanee tuntua mahdottomalta, että nuorukainen voi\nkahdessatoista tunnissa kuluttaa kokonaista sata kahdeksankymmentä\ndollaria väkijuomiin. Minä tunnen tämän asian paremmin.\n\nEikä minua kaduttanut laisinkaan. Minä olin ylpeä. Olin osoittanut,\nettä kykenin tuhlaamaan kuin parahin mies. Voimakkaiden miesten\nparissa olin itse osoittautunut voimakkaaksi. Olin jälleen turvannut\noikeuteni arvonimeen \"Prinssi\", kuten usein ennenkin oli tapahtunut.\nMenettelyni on myöskin käsitettävä osittain jonkinlaiseksi\nvastavaikutukseksi lapsuuteni niukkoja oloja ja ylenmääräistä työtä\nkohtaan.\n\nMahdollisesti minussa vallitsi tiedottomana ajatus: parempi on\nhallita juoppojen parissa prinssinä kuin raataa kaksitoista tuntia\npäivässä koneen ääressä kymmenen sentin tuntipalkasta. Tehdastyössä\nei ole mitään purpuranhohteisia vaiheita. Mutta ellei sadan\nkahdeksankymmenen dollarin kuluttaminen kahdessatoista tunnissa ole\npurpuranhohteinen vaihe, niin haluaisinpa tietää, mikä sitten on\nsellainen.\n\nJätän mainitsematta useita yksityisseikkoja tämänaikaisesta\nseurustelustani Tuliliemen parissa ja otan puheeksi vain sellaiset\ntapahtumat, jotka luovat valoa hänen menettelytapoihinsa. Kolme\nseikkaa teki minulle mahdolliseksi jatkaa tätä hillitöntä juomista:\nensiksi, suuremmoinen terveys, keskinkertaista paljoa parempi;\ntoiseksi, terveellinen raitis elämä vesillä; ja kolmanneksi, se\nseikka että join säännöttömästi. Vesillä liikkuessamme me emme\nkuljettaneet milloinkaan väkijuomia mukanamme.\n\nMaailma avautui minulle avautumistaan. Tunsin jo useita satoja\nmaileja sen vesiteistä ja rannoilla sijaitsevia kaupunkeja,\nkauppaloita ja kalastajakyliä. Mielihalu kuiskasi korvaan:\nkauemmaksi, kauemmaksi. En ollut vielä löytänyt, mitä etsin.\nEtäällä oli tarjona enemmän. Mutta tämäkin osa maailmaa oli jo\nliikaa Nelsonille. Hän kaipasi takaisin Oaklandin rakastetuille\nsatamavesille, ja kun hän päätti palata sinne, me erosimme kaikessa\nystävyydessä.\n\nValitsin nyt päämajakseni Benician vanhan kaupungin, joka\nsijaitsee Carquinez-salmen rannalla. Rantaan oli rakennettu ryhmä\nkalastajamökkejä, ja niissä eleli joukko hengenheimolaisia, juoppoja\nja maankiertäjiä, joiden seuraan nyt liityin. Oleskelin maissa\npitempiä eriä, välitöiksi ottaen osaa lohenkalastukseen tai käyden\nkalastuspoliisinapulaisena tarkastusretkillä pitkin jokea taikka\nlahdella, ja minä join enemmän ja perehdyin enemmän ryyppäämiseen.\nPidin puoleni kenen rinnalla tahansa, ottaen ryypyn ryypystä; ja\nusein join enemmän kuin osalleni joutui osoittaakseni miehevyyttäni.\nKun tiedoton raatoni aamulla selviteltiin irti kuivamaan\nripustetuista verkoista, joihin tylsänä ja sokeana olin ryöminyt\nedellisenä yönä, ja kun kalastajakylä sitten pohti tätä asiaa\nhihittäen ja nauraen ja uudelleen ryypäten, tunsin itseni varsin\nylpeäksi. Ne olivat todellisia urostekoja.\n\nJa kun en kerran kolmeen viikkoon nähnyt selvää päivää, luulin\nvarmasti kohonneeni huippuun asti. Ei uskoisi kenenkään pääsevän\nsiinä suhteessa pitemmälle. Minun oli jo aika siirtyä toisaalle.\nSillä aina, olinpa juovuksissa tai selvä, kohosi syvällä\ntietoisuudessani kuiskaus, ettei tämä juopotteleminen ja vähäisellä\nlahdella seikkaileminen ollut suurinta elämässä. Tämä kuiskaus\noli minulle onneksi. Satuin olemaan sellaista tekoa, että saatoin\naina kuulla sen kutsuvan minua ulos, kauas maailmalle. Se ei ollut\nmitään sukkeluutta minun puoleltani. Se oli uteliaisuutta, oppimisen\nhalua, rauhattomuutta ja sellaisten ihmeellisten seikkain etsintää,\njotka olivat jollakin tapaa minulle kangastaneet tai ounastuneet\nmielessäni. Mitä tämä elämä merkitsi, minä tiedustelin, jos ei siinä\nollut tämän enempää? Ei, siinä oli jotain muuta, jossain kaukana.\n(Ja kun ottaa lukuun paljoa myöhemmän kehitykseni juomarina, tämä\nkuiskaus, lupaus johtaa elämän pohjalla piileväin asiain perille on\notettava huomioon, sillä sen oli määrä suorittaa varsin surkea osa\nminun kamppaillessani myöhemmin Tuliliemen kanssa.)\n\nPäätökseeni lähteä liikkeelle vaikutti ratkaisevasti muuan\nTuliliemen kepposista, suunnaton, uskomaton kepponen, joka paljasti\nminulle ennen aavistamattomia humalatilan syövereitä. Eräiden\nhurjien juominkien jälkeen minä hoipuin kello yhden aikaan aamulla\nsatamalaiturin päähän sidottuun purteen aikoen käydä siinä nukkumaan.\nVuorovesi virtasi Carquinez-salmessa kuin myllyruuhessa, ja luode\noli kiihkeimmillään, kun kupsahdin veteen. Laiturilla ei ollut\nketään, ei myöskään purressa. Virta kuljetti minut mukanaan. Se\nei säikähdyttänyt minua. Tapaturma tuntui minusta ihastuttavalta.\nOlin aimo uimari ja veden kosketus lauhdutti polttavaa ruumistani\nkuin viileä vaate. Ja sitten Tuliliemi teki minulle mielettömän\nkepposensa. Minut valtasi äkkiä tolkuton halu lähteä liikkeelle\npakoveden mukana. En ollut koskaan ollut sairaalloinen mieleltäni.\nPäähäni ei ollut milloinkaan pälkähtänyt itsemurha-ajatusta. Ja kun\nnyt kävi niin, se tuntui minusta hienolta, loistavalta saavutukselta,\nlyhyen, mutta mielenkiintoisen elämäni suuremmoiselta päätökseltä.\nMinä, joka en ollut konsanaan tuntenut tytön tai vaimon tai lapsen\nrakkautta, joka en ollut milloinkaan leikkinyt taiteen avarilla\nkisakentillä, en kiivennyt filosofian viileisiin korkeuksiin enkä\nnähnyt loistavaa maailmaa enempää kuin neulannupin verran, minä\npäätin, että siinä olikin kaikki, että olin nähnyt kaiken, kokenut\nkaiken, ollut itse kaikkea mikä oli jonkin arvoista, ja että nyt oli\naika lakata olemasta. Tämä oli Tuliliemen kepponen, hän sitoi minut\nmielikuvitukseni kahleilla ja huumattuaan aivoni myrkyllä raahasi\nminua kuolemaa kohti.\n\nOh, hän puhui niin vakuuttavasti. Olin todellakin kokenut kaiken\nelämässä eikä sillä ollut suurtakaan arvoa. Ylintä ja parasta oli se\neläimellinen humala, jonka vallassa olin elänyt kuukausimääriä (tätä\noli seurannut alentumisen tunne ja vanha vakaumus syntisyydestä), ja\nsaatoin hyvin käsittää, minkä arvoinen se oli. Kaikki nuo murtuneet\njuopot ja maankiertäjät, joille olin kustantanut ryyppyjä, osoittivat\nminulle, mitä elämästä oli jäljellä. Haluttiko minua muuttua heidän\nkaltaisekseen? Tuhat kertaa ei. Ja minä vuodatin murheen kyyneliä\nihanan nuoruuteni tähden, joka nyt oli pakoveden mukana matkalla\nhäviötä kohti. (Kukapa ei olisi nähnyt alakuloista, itkeskelevää\njuoppoa? Heitä tapaa kaikissa kapakoissa, ja elleivät he keksi ketään\nmuuta vaivojensa kuuntelijaksi, he kertovat niitä kapakoitsijalle,\njoka saa kuuntelemisestaan maksun.)\n\nVesi oli ihanaa. Tämä oli miehen tapa kuolla. Tuliliemi vaihtoi\nsävelen, jota hän soitteli väkijuomain huumaamissa aivoissani.\nPois kyyneleet ja katumus. Edessä oli sankarin kuolema, sankarin\noman tahdon ja käden aiheuttama. Ja niin viritin kuolinlauluni ja\nkaiuttelin sitä täysin rinnoin, kun veden loiskina salakareja vastaan\nmuistutti minua välittömästä tilanteestani.\n\nBenician kaupungin alapuolella, missä Solanon telakka työntyy\nulohtaalle, väylä laajenee \"Turnerin venevalkamaksi\", kuten\nmerenkulkijat sitä nimittävät. Minä olin joutunut rantaluoteeseen,\njoka vyöryi Solanon telakan ohitse valkamaan. Vanhastaan tiesin,\nkuinka voimakkaaksi kurimus muodostui, kun luode kiersi Vainajan\nsaaren ympäritse ja vyöryi suoraa päätä telakkaa kohti. Minua\nei haluttanut joutua noiden paalujen joukkoon Se ei olisi ollut\nlaisinkaan hauskaa, ja saattaisi kulua kokonainen tunti, ennenkuin\npääsisin vapaaksi vuoroveden matkaan.\n\nRiisuuduin vedessä ja pyrin voimakkain vedoin suorakulmaisesi virran\npoikki. Enkä tauonnut, ennenkuin telakan valoista tiesin joutuneeni\nturvallisille vesille. Silloin käännyin selälleni lepäämään. Uinti\noli ollut ankaraa ja kului hetkinen, ennenkuin kykenin jälleen\nhengittämään vapaasti.\n\nOlin haltioissani, sillä minun oli onnistunut välttää kurimus.\nViritin jälleen kuolinlauluni -- myrkyn huumaaman nuorukaisen\ntilapäisesti keksimän sekasotkun. \"Älä laula ... vielä\", kuiskasi\nTuliliemi. \"Solanossa tehdään työtä kaiken yötä. Telakassa on\nrautatieläisiä. He kuulevat sinut ja tulevat veneellä sinua\npelastamaan, etkä sinä halua laisinkaan tulla pelastetuksi.\" En\nhalunnutkaan. Mitä kummia? Riistettäisiinkö minulta sankarikuolema?\nEi milloinkaan. Ja minä makasin selälläni tähtiyössä, katsellen\ntuttujen telakkavalojen liukuvan ohitse, punaisten, vihreiden ja\nvalkoisten tulien, ja lausuen murheelliset, hellämieliset jäähyväiset\nniille kaikille, jokaiselle erikseen.\n\nJouduttuani selville vesille keskiväylään, aloin taasen laulaa.\nToisinaan uin muutamia vetoja, mutta pääasiallisesti tyydyin\nkellumaan ja uneksimaan pitkiä humalaisia unia. Ennen päivän koittoa\nkolea vesi ja aika olivat selvittäneet pääni kyllin ruvetakseni\nutelemaan, missä osassa väylää oikeastaan olin, ja myöskin\narvelemaan, eikö vuorovesi ennättäisi kääntyä ja kuljettaa minua\ntakaisin, ennenkuin joutuisin San Pablon lahteen.\n\nSen jälkeen havaitsin olevani peräti uuvuksissa ja kylmästä\nkangistunut. Nyt olin myöskin täysin selvä enkä tuntenut vähintäkään\nhalua hukkua mereen. Saatoin erottaa Contra Costa rannalla\nsijaitsevan Selbyn sulaton sekä Mare-saaren majakan. Ryhdyin uimaan\nSolanon rantaa kohti, mutta olin jo liian heikko ja kankea. Matka\nedistyi niin vähän ja vaati niin tuskallista ponnistusta, että\nherkesin uimasta ja tyydyin kellumaan, vetäisten vain silloin ja\ntällöin säilyttääkseni tasapainoni vuoroveden laineissa, jotka\nkävivät yhä kiihkeämmiksi veden pinnalla. Ja nyt minua alkoi\npelottaa. Olin selvinnyt humalasta enkä halunnut kuolla. Keksin\nkymmeniä syitä, jotka yllyttivät elämään edelleen Ja mitä enemmän\nsyitä löysin, sitä todennäköisemmältä tuntui, että kaikesta\nhuolimatta hukkuisin veteen.\n\nVietettyäni neljä tuntia vedessä aamunkoitto tapasi minut\narveluttavassa tilassa Mare-saaren seutuvilla, missä Vallejo-salmen\nja Carquinez-salmen vuolaat luodevirrat kamppailivat keskenään ja\njuuri sillä haavaa taistelivat myöskin nousuvettä vastaan, joka\nryntäsi niitä kohti San Pablon lahdesta. Oli noussut rivakka tuuli,\nsuuhuni loiskui yhtä mittaa äreitä pikku laineita ja minä aloin jo\nnieleskellä suolavettä. Taitavana uimarina tiesin loppuni olevan\nlähellä. Ja sitten saapui vene, jolla muuan kreikkalainen kalastaja\npyrki Vallejoon. Jälleen olin pelastunut Tuliliemen vallasta\nterveyteni ja ruumiillisten voimaini avulla.\n\nSallittakoon minun ohi mennen mainita, ettei tämä mieletön kepponen,\njonka Tuliliemi minulle teki, ole laisinkaan harvinainen ilmiö.\nLuotettava tilasto hänen aiheuttamistaan itsemurhista herättäisi\nnumeroillaan kammoa. Minun päähänpistoni surmata itseni oli kyllä\nharvinainen, sillä olin terve, normaalinen, nuori, täynnä elämäniloa.\nMutta on otettava huomioon, että se sattui pitkällisen juopottelun\njälkeen, jolloin hermoni ja aivoni olivat hirvittävässä määrin\nmyrkytetyt, ja että draamallinen, romanttinen puoli mielikuvitustani,\njoka väkijuomista oli hullaantunut mielipuolisuuteen asti, hurmaantui\nmoisesta ajatuksesta. Mutta vanhemmat, mieleltään sairaammat\njuomarit, elämän kolhimat ja kaikki toiveensa menettäneet raukat,\njotka surmaavat itsensä, tekevät sen tavallisesti pitkällisen\nryyppimisen jälkeen, jolloin heidän hermonsa ja aivonsa ovat\nkauttaaltaan myrkyn saastuttamat.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\n\nSitten lähdin Beniciasta, missä Tuliliemi oli ollut tuhoamaisillaan\nminut, ja siirryin laajemmille aloille totellen kuiskausta, joka\nkehotti etsimään kauempaa elämästä. Missä hyvänsä liikuskelin, aina\nmatka kulki alkoholin kastamia teitä pitkin. Miehet kerääntyivät yhä\nkapakkoihin. Ne ovat köyhälistön seurataloja, ainoita seurataloja,\njoihin minulla oli pääsy. Kapakoissa voin saada tuttavia. Saatoin\nkäydä niihin ja puhutella ketä tahansa. Vieraissa kaupungeissa,\njoihin matkallani jouduin, kapakka oli ainoa paikka, mihin minun\nkannatti mennä. Heti sinne päästyäni en ollut yhdessäkään kaupungissa\nmuukalainen.\n\nSallittakoon minun tässä kertoa kertomus, joka on niin verekseltä\najalta kuin viime vuodelta. Valjastin neljä hevosta kevyiden\nrattaiden eteen, otin Charmianin mukaan ja ajelin puolineljättä\nkuukautta Kalifornian ja Oregonin villeimmissä vuoristoseuduissa.\nJoka aamu suoritin säännöllisesti päivätyöni sepittämällä\nkaunokirjallisia tuotteita. Sen tehtyäni ajoin keskipäivän ja\niltapäivän seuraavaan pysähdyspaikkaan. Mutta pysähdyspaikat\nsijaitsivat varsin epäsäännöllisten välimatkain päässä ja tiet olivat\nperäti moninaisessa kunnossa, joten oli aina pakko suunnitella\nennakolta seuraavan päivän ajomatka ja työ. Minun täytyi tietää,\nmilloin oli lähdettävä liikkeelle, voidakseni ryhtyä kirjoittamaan\nniin varhain, että ennätin suorittaa päivätyöni. Milloin edessä\nsattui olemaan pitkä ajomatka, minä nousin työskentelemään kello\nviideltä aamuisin. Kevyempinä ajopäivinä saatoin viivytellä kello\nyhdeksään asti, ennenkuin tartuin kynään.\n\nMutta miten kävi päinsä suunnitella? Niin pian kuin olin saapunut\nkaupunkiin ja toimittanut hevoset yöteloille, poikkesin tallista\nhotelliin kulkiessani johonkin kapakkaan. Ennen kaikkea muuta ryyppy\n-- no, minä halusin saada ryypyn, mutta ei pidä myöskään unohtaa,\nettä haluten saada selkoa asioista minä olin juuri tällä tapaa\noppinut haluamaan ryyppyä. No niin, kaikkein ensinnä ryyppy. Sitten\nkapakoitsijalle: \"Ottakaapa itsekin lasi.\" Ja sitten juodessamme alan\ntiedustella teistä ja matkan varren pysähdyspaikoista.\n\n\"Malttakaas\", virkkaa kapakoitsija, \"meillä on Tarwater Dividen\npoikki johtava tie. Se on tavallisesti ollut hyvässä kunnossa. Minä\nmatkasin sitä neljättä vuotta sitten. Mutta tänä kevännä se joutui\ntukkoon... Odottakaas nyt, minä kysäisen Jerryltä --\" Ja kapakoitsija\nkäännähtää ja puhuttelee miehiä, jotka istuvat pöydän ääressä tai\nhiukan kauempana nojaavat myymäläpöytään, Jerryä, Tomia, Billiä tai\nmuita sellaisia \"Sanohan, Jerry, missä kunnossa on Tarwaterin tie\nnykyään? Sinähän kävit viime viikolla Wilkinsin luona.\"\n\nJa sillä välin kuin Bill tai Jerry tai Tom ryhtyy panemaan aivojansa\nkäyntiin ja hellittämään kieltään siteistä, minä ehdotan, että hän\nottaisi meidän kerallamme lasillisen. Sitten aletaan keskustella\ntämän tai tuon tien sopivaisuudesta, parhaista pysähdyspaikoista,\nrikkaimmista taimenpuroista ynnä muusta sellaisesta. Yhä useampi\nmiehistä yhtyy pakinaan ja ryyppyjä tarjotaan lisää.\n\nPari, kolme kapakkaa lisää, niin joudun varsin hilpeälle tuulelle\nja opin tuntemaan melkein joka miehen kaupungissa, kaikki kaupungin\nasiat ja melkoisen osan ympäristöäkin. Tunnen asianajajat,\nsanomalehdentoimittajat, liikemiehet, paikalliset politikoitsijat,\nsiellä vierailevat maanviljelijät, metsästäjät ja kaivosmiehet, niin\nettä kun illalla käyskentelen Charmianin kanssa pääkadulla, hänellä\non syytä kummeksua, kuinka runsaasti minulla on tuttavia tuiki\nvieraassa kaupungissa.\n\nTämä olkoon todistukseksi palveluksesta, jonka Tuliliemi tekee,\npalveluksesta, jonka kautta hän kartuttaa valtaansa ihmisten\nkeskuudessa. Ja samaten on kaikkina näinä vuosina ollut laita\nkautta kaiken maailman, minne hyvänsä lienenkin joutunut. Olkoon\nkysymyksessä ranskalainen kabaretti Quartier Latinissa, kahvila\njossain mitättömässä italialaisessa kaupungissa, merikaupungin\njätkäkrouvi tai jokin klubi whisky-sooda-laseineen; aina minä tapaan\nihmisiä, joudun kosketukseen ja opin tuntemaan juuri sellaisissa\npaikoissa, missä Tuliliemi välittää tuttavuuksia. Ja hyvinä\nvastaisina aikoina, jolloin Tuliliemi on karkoitettu maailmasta\nmuiden raakalaisten kera, on kapakan sijaan luotava jokin toinen\nlaitos, saatava toinen kokouspaikka, missä vieraat ihmiset joutuvat\ntekemisiin toistensa kanssa ja oppivat tuntemaan toisiaan.\n\nMutta palaan kertomukseeni. Kun käänsin selkäni Benicialle, johti\ntieni jälleen kapakkain kautta. En ollut luonut mitään siveellisiä\nteorioita juomistavastaan, ja väkijuomat maistuivat minusta\nyhtä pahalle kuin ennenkin. Mutta minä olin ruvennut tuntemaan\nkunnioittavaa epäluuloa Tulilientä kohtaan. En voinut unohtaa\nkepposta, jonka hän oli tehnyt minulle -- _minulle_, joka en\nhalunnut kuolla. Ja niin join edelleen ja pidin tarkoin silmällä\nTulilientä, ja päätin vastaisuudessa voimakkaasti torjua kaikki\nitsemurha-kiusaukset.\n\nVieraissa kaupungeissa tein heti tuttavuuksia kapakoissa. Kun\nvaeltelin maankiertäjänä eikä minulla ollut varaa kustantaa itselleni\nvuodetta yöksi, silloin kapakka oli ainoa paikka, joka otti minut\nvastaan ja tarjosi minulle tuolin takkavalkean ääressä. Saatoin mennä\nkapakkaan ja peseytyä, harjata vaatteeni ja sukia tukkani. Ja kapakat\nolivat aina niin vietävän mukavia laitoksia. Niitä tapasi kaikkialla\nläntisessä kotimaassani.\n\nSillä lailla en olisi voinut astua vieraiden asumuksiin. Niiden\novet eivät olleet minulle avoimina, niiden liesien ääressä ei\nollut minulle varattu paikkaa. Kirkkoja ja pappeja en ollut\nkoskaan tuntenut. Ja se, minkä niistä tiesin, ei vetänyt minua\nniiden puoleen. Sitäpaitsi ei niiden yllä ollut mitään loistoa,\nei romanttista väritystä, ne eivät luvanneet mitään seikkailuja.\nNe olivat sitä lajia ilmiöitä, joiden yhteydessä ei koskaan\ntapahtunut mitään. Ne pysyivät aina samalla paikalla, järjestyksen\nja järjestelmän ilmauksina, ahtaina, rajoitettuina, rajoittavina.\nNe olivat vailla suuruutta, mielikuvitusta, toverillisuutta.\nMinä puolestani tahdoin oppia tuntemaan kelpo tovereita,\nteeskentelemättömiä ja avomielisiä, rohkeita ja tarpeen tullen\nhurjiakin -- avomielisiä ja avokätisiä, ei arkasydämisiä.\n\nJa tässä minun täytyy tehdä toinen syytös Tulilientä vastaan. Hän\nsaa valtaansa juuri nämä ihmiset -- veikot, joissa on tulta ja\ntarmoa, suuruutta ja lämpöä ja parhaat ihmisten heikkouksista. Ja\nhän sammuttaa tulen ja jäykistää joustavuuden, ja milloin hän ei\nsurmaa heitä viipymättä tai saata mielipuoleksi, hän raaistaa heidät,\nvääntää kieroon ja tuhoaa heidän luonteensa alkuperäisen hyvyyden ja\nhienouden.\n\nOh! -- minä puhun myöhemmän tuntemukseni perustalla -- taivas\nvarjelkoon minua useimmista noita tavallisia miespuolisia\nihmisolentoja, jotka eivät ole kelpo tovereita -- noista\nkylmäsydämisistä ja kylmäpäisistä, jotka eivät ryyppää, tupakoi,\nsadattele eivätkä tee juuri muutakaan, mikä on reipasta; jotka ovat\nkostonhaluisia ja purevia, koska eivät ole milloinkaan tunteneet\nheikoissa syissään elämän sykkivän ja kuohuvan yli äyräiden,\nsaattaen heidät uhkarohkeiksi ja häikäilemättömiksi. Näitä ei tapaa\nkapakoissa, nämä eivät keräänny toivotonta asiaa puolustamaan, eivät\nharhaile seikkailujen poluilla, eivät rakasta Jumalan omien hurjien\nrakastavain tavoin. Heillä on kyllin puuhaa pitääkseen jalkansa\nlämpiminä, säilyttääkseen mielenrauhansa ja luodakseen itselleen\ntympäisevän menestyksen henkisellä keskinkertaisuudellaan.\n\nJa juuri sen vuoksi minä syytän Tulilientä. Hän viekoittelee ja\ntuhoaa juuri nuo kelpo toverit, jotka ovat jonkinarvoisia, joiden\nheikkoutena on ylenmääräinen voima, liiallinen rohkeus, liian palava\nsydän. Luonnollisesti hän tuhoaa velttiöt; mutta näistä en välitä,\nne ovat huonointa rotua. Minua huolettaa se, että Tuliliemi tuhoaa\nniin paljon sellaista, mikä on rotumme parhainta. Ja syynä siihen,\nmiksi nämä parhaimmat sortuvat, on se seikka, että Tuliliemi seisoo\njokaisen maantien ja kujan varrella, helposti tavattavana, lain\nsuojelemana, vahtivuoroaan hoitavain poliisien tervehtimänä; hän\npuhuttelee heitä, johtaa heidät kädestä pitäen paikkoihin, minne\nkelpo toverit ja urheat veikot kokoontuvat juomaan. Jos Tuliliemi\nsaataisiin pois maailmasta, voisi näitä reima miehiä vielä syntyä ja\nhe toimittaisivat jotakin, sen sijaan että nyt joutuvat tuhon omiksi.\n\nMinä tapasin aina toveruutta juomaveikkojen seurassa. Saatoin\nesimerkiksi astella rautatietä myöten vesisäiliön luo odotellakseni\nohitse kulkevaa rahtijunaa, ja siellä satuin kohtaamaan ryhmän\n\"pulituuripoikia\", maankiertäjiä, jotka ryyppäävät kaikkea, missä\non alkoholia. Heti tervehdykset vaihdettuamme minut otetaan\ntoveripiiriin. Minulle ojennetaan alkoholia, joka on ovelasti\nsekoitettu veteen, ja pian olen parhaana miesnä remujuhlassa.\nMielessä syntyy jos jonkinlaisia päähänpistoja, ja Tuliliemi kuiskii\nkorvaani, että elämä on suurta, että me olemme kaikki urheita,\noivia veikkoja -- vapaita henkiä, jotka voivat huolettomina kuin\njumalat lojua nurmikolla ja antaa palttua koko maailmalle ja sen\nsovinnaisuuksille ja ikäville menoille.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\n\nSaavuttuani vaellusretkeltä takaisin Oaklandiin minä palasin\nsatamaan ja liityin jälleen Nelsoniin, joka nyt oleili kaiken aikaa\nmaissa ja eleli entistä hurjemmin. Minäkin kulutin aikaani maissa\nhänen parissaan, tehden vain silloin ja tällöin muutaman päivän\npurjehdusmatkoja lahdelle auttaakseni miehistöä kaipaavia kuunareita.\n\nSeurauksena oli se, etten saanut enää uusia voimia kuten ennen,\nviettäessäni pitempiä jaksoja raittiissa ja raikkaassa ulkoilmassa\nahertaen. Join jok'ikinen päivä, ja tilaisuuden sattuessa join\nylenmäärin. Sillä minussa vallitsi yhä vielä se väärinkäsitys,\nettä Tuliliemen toveruus vaati juomaan itsensä eläimelliseksi ja\ntiedottomaksi. Tämän ajanjakson kuluessa minä kastuin kauttaaltani\nalkoholiin Minä suoraan sanoen elin kapakoissa, aina minut tapasi\nmaleksimassa niiden lähettyvillä.\n\nTuliliemi oli nyt saamaisillaan minut valtaansa salakavalammalla,\njoskin yhtä vaarallisella tavalla kuin hiukan varemmin, lähettäessään\nminut pakovedessä seikkailemaan. Minulla oli vielä edessäni muutamia\nkuukausia, ennenkuin täytin seitsemäntoista vuotta; ajatus hankkia\njotain pysyväistä tointa herätti minussa ylenkatsetta; tunsin olevani\nvarsin reima olento reimain miesten parissa; ja minä ryyppäsin, koska\nnämä miehet ryyppäsivät ja oli pysyttävä heidän tasallaan. En ollut\nkoskaan kokenut oikeata poikuutta, ja nyt liian varhaisen miehuuteni\ntultua minä olin peräti kova ja surullisen viisas. Vaikka en ollut\nmilloinkaan saanut osakseni tytön rakkautta, olin jo ryöminyt\nsellaisissa syövereissä, että uskoin varmasti tuntevani rakkauden ja\nelämän perinpohjaisesti. Eikä tämä tuntemus suinkaan ollut kaunista.\nOlematta pessimisti minä olin varsin selvillä siitä, että elämä oli\nverraten joutava ja halpa juttu.\n\nKuten näette, alkoi Tuliliemi tylsistyttää minua. Henkeni ei ollut\nenää niin terävä ja herkkä kuin ennen. Uteliaisuuteni rupesi\nlauhtumaan. Viis' siitä, mitä maailman toisella laidalla mahtoi olla.\nEpäilemättä miehiä ja naisia, jotensakin samallaisia kuin minun\ntuntemani; naimista ja naittamista ja kaikenkaltaisia ihmislasten\njoutavia hommia; ja tietenkin ryypintää. Mutta maailman toinen\nlaita oli liian pitkällä, jotta sinne olisi kannattanut lähteä\nryypyn tähden. Minun tarvitsi vain astua seuraavaan kulmaan, niin\nsain kyllikseni Joe Vigyltä. Johnny Heinhold hoiteli yhä vielä\n\"Viimeistä voitelua\". Ja kapakoita oli joka kulmassa ja kulmauksien\nvälimaillakin.\n\nTuntemattomasta elämästä kuuluvat kuiskaukset kävivät heikommiksi\nsielun ja ruumiin tylsistyessä. Entinen rauhattomuus nukahti.\nYhtä hyvin minä saatoin mädätä ja kuolla Oaklandissa kuin jossain\nmuuallakin. Ja siellä minä olisinkin mädännyt ja kuollut -- eikä\nsiihen olisi kulunut pitkääkään aikaa Tuliliemen ohjatessa minua\nsellaista vauhtia, jos asia olisi riippunut yksinomaan hänestä.\nAloin jo oppia tuntemaan, mitä ruokahalun puute merkitsi, miltä\ntuntui nousta aamuisin tutisevana, vatsassa outo kouristus, sormet\ntunnottomiksi kangistuneina, koko ruumiin huutaessa whiskyryyppyä\nvoidakseen jälleen päästä kuntoon. (Oh! Tuliliemi on oikea velho.\nKun aivot ja ruumis ovat alkoholin polttamat ja tyrmistämät, ne\nvirkistyvät juuri siitä myrkystä, joka on aiheuttanut tämän vaurion.)\n\nTuliliemeltä eivät kepposet koskaan lopu. Hän oli koettanut\nviekoitella minut itsemurhaan. Näihin aikoihin hän yritti parhaansa\nmukaan surmata minut verraten joutuisalla tavalla. Mutta kun\ntulos ei tyydyttänyt, hän turvautui toiseen juoneen. Hän olikin\njo voittamaisillaan minut, ja tällöin minä opin tuntemaan hänet\nuudelta puolelta -- minusta tuli viisaampi, taitavampi juomari.\nHavaitsin, että mainiolla terveydelläni oli rajansa, kun sitä vastoin\nTuliliemellä ei ollut mitään rajoja. Parissa lyhyessä tunnissa hän\nsaattoi päästä voimakkaan pääni, leveiden hartiaini ja laajan rintani\nherraksi, kaataa minut selälleni ja tarttua rautakourin kurkkuuni\npusertaakseen hengen minusta.\n\nIstuin Nelsonin kera Overland Housessa. Oli varhainen ilta, ja\nme oleilimme siellä yksinomaan siitä syystä, että rahaa ei ollut\nkummallakaan penniäkään ja oli vaaliaika. Vaaliaikana paikallisten\npolitikoitsijain, jotka pyrkivät johonkin virkaan, on tapana\nkierrellä kapakasta toiseen ääniä värväämässä. Mies sattuu istumaan\npöydän ääressä kurkku kuivana, aprikoiden keneltä saisi ryypyn tai,\njos toisessa kapakassa on parempi luotto, kannattaisiko kävellä sinne\nasti tiedustelemaan; äkkiä heilahtaa kapakan ovi sepposen selälleen\nja sisään astuu parvi siistipukuisia miehiä, tavallisesti itsekin\nhilpeällä tuulella ja henkien hyvinvointia ja toverillisuutta.\n\nHe hymyilevät joka taholle ja tervehtivät jokaista -- sinuakin,\njolla ei ole taskussa olutlasinkaan hintaa, arkaa maankiertäjääkin,\njoka pälyilee loukossa eikä varmaankaan saa itse äänestää, mutta\njolle mahdollisesti voi hankkia äänioikeuden. Ja tiedättekö, kun\nnämä politikoitsijat levähyttävät ovet auki ja astuvat sisään\nleveähartiaisina, laajarintaisina ja pulleavatsaisina -- mitkä\nominaisuudet luonnollisesti tekevät heidät optimisteiksi ja elämän\nherroiksi -- silloin sinä kohotat heti nokkaasi. Ilta lupaa kaikesta\nhuolimatta muodostua hilpeäksi, ja sinä tiedät pääseväsi ainakin\nalkuryypyille. Ja -- kukapa sen tietää? -- taivas saattaa olla\nsuopea, ryyppyjä voi valua lisää ja yön tullen on riemu kenties\nkohonnut ylimmilleen. Ja ennenkuin aavistatkaan, sinut on sijoitettu\npöydän ääreen, missä kaadat ryyppyjä kurkkuusi ja saat kuulla noiden\nherrojen nimet ja mihin virkoihin he pyrkivät.\n\nTähän aikaan, jolloin politikoitsijat kiertelivät kapakoissa,\nminä sain katkeria kokemuksia ja moni harhaluuloistani häipyi,\nkun opin huomaamaan, kuinka yleviä politiikka ja politikoitsijat\ntodellisuudessa ovat.\n\nNo niin, tuona iltana Nelson ja minä istuimme Overland Housessa\nrahattomina, janoisina, mutta juomarien lailla uskoen saavamme\nodottamattoman ryypyn. Odottelimme jotain tapahtuvan, varsinkin\npolitikoitsijoita saapuviksi. Ja silloin astui sisään Joe Goose,\njolla oli sammumaton jano, hurja katse, kiero nenä ja kukalliset\nliivit.\n\n\"Tulkaa mukaan, pojat -- ilmaiset ryypyt -- niin paljon kuin\nhaluttaa. Rupesin pelkäämään, että jäisitte ilman.\"\n\n\"Missä?\" me tiedustelimme.\n\n\"Tulkaa mukaan. Kerron sitten matkalla. Meidän ei auta menettää\nminuutinkaan vertaa.\" Ja rientäessämme kaupunkiin Joe Goose selitti.\n\"Siellä on Hancockin palokunta. Teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin\npukea ylle punainen paita ja kypärä ja kantaa soihtua. Ne lähtevät\nylimääräisellä junalla Haywardsiin paraatia pitämään.\"\n\n(Luullakseni paikan nimi oli Haywards. Se olisi kuitenkin saattanut\nolla yhtä hyvin San Leandro tai Niles. En myöskään muista tarkalleen,\noliko Hancockin palokunta republikaaninen vaiko demokraattinen\njärjestö. Mutta oli miten tahansa, sitä johtavilla politikoitsijoilla\nei ollut kylliksi soihdunkantajia, ja jokainen, ken halusi liittyä\nparaatiin, sai tilaisuuden juoda itsensä humalaan.)\n\n\"Koko kaupunki avataan sepposen selälleen\", Joe Goose jatkoi. \"Että\nväkijuomiako? No niitä vuota virtanaan. Politikoitsijat ovat ostaneet\nvarastot kaikista kapakoista. Eikä se maksa penniäkään. Ei tarvitse\nmuuta kuin marssia sisään ja tilata ryyppy. Ny päästetään piru\nvalloilleen, pojat!\"\n\nKokouskadulla, Kahdeksannella kadulla lähellä Broadwaytä, me\npukeuduimme palokuntalaisten paitaan ja kypärään, saimme käteemme\nsoihdun ja kun kasaannuimme junaan muristen siitä, ettei ennen\nlähtöä annettu edes yhtä ryyppyä. Politikoitsijat olivat ennenkin\nkäsitelleet meidän kaltaista joukkoa. Eikä Haywardsissakaan herunut\nryyppyä. Ansaitse ensin humalasi paraatissa, sellainen oli käsky sinä\niltana.\n\nMe pidimme paraatin. Sitten avattiin kapakkain ovet. Oli hankittu\nylimääräisiä juomanlaskijoita, ja janoisia tungeskeli kuuden miehen\npaksulti jokaisen tahmeaksi kastuneen kapakkapöydän ääressä. Nyt ei\nollut aikaa kuivata pöytiä, pestä laseja tai yleensä tehdä muuta\nkuin täyttää laseja. Oaklandin sataman väestö saattaa toisinaan olla\nvarsin janoissaan. Mutta meistä tuntui liian tukalalta tungeskella\npöytäin ääressä, sellainen menettelytapa oli ylen vitkallinen. Juomat\nolivat meidän. Politikoitsijat olivat ostaneet ne meille. Olimmehan\nme pitäneet paraatin ja ansainneet ne, vai kuinka? Ja niin me teimme\nsivuhyökkäyksen pöydän ympäritse, työnsimme syrjään kapakoitsijan ja\nvarasimme itsellemme pulloja.\n\nUlkopuolella iskimme kaulat poikki pulloistamme ja joimme. Joe\nGoose ja Nelson olivat oppineet käsittelemään varovaisesti silkkaa\nwhiskyä, mutta niin ei ollut minun laitani. Minussa vallitsi vielä se\nväärinkäsitys, että miehen oli juotava kaikki minkä sai -- varsinkin\nmilloin se ei maksanut mitään. Me jaoimme pulloistamme toisillekin ja\njoimme melkoisen määrän itse, mutta minä ryyppäsin eniten kaikista.\nItse juomasta minä en pitänyt. Join sitä samalla tapaa, kuin olin\njuonut olutta viidenvuotiaana ja viiniä seitsenvuotiaana. Hillitsin\nkuvotuksen ja nielin whiskyä kuin lääkettä. Ja kun halusimme lisää\npulloja, me lähdimme toisiin kapakkoihin, missä juonti oli vapaata,\nja varasimme itsellemme tarpeellisen määrän.\n\nMinulla ei ole vähintäkään aavistusta siitä, kuinka paljon join --\nkaksi tuoppia vaiko viisi. Tiedän vain sen, että aloitin juomingit\nneljännestuopin määrillä käyttämättä laisinkaan vettä, jolla olisi\nsaattanut huuhdella suusta maun ja lieventää whiskyn vaikutusta.\n\nPolitikoitsijat olivat liian viisaita jättääkseen kaupungin täyteen\nOaklandin satamasta haalittuja juoppoja. Kun koitti aika matkustaa\npois junalla, työnnettiin meidät ulos kapakoista. Minä tunsin jo\nwhiskyn kamalaa vaikutusta. Nelson ja minä tyrkättiin kadulle\neräästä kapakasta ja jouduimme varsin sekasotkuisen paraatikulkueen\ntuiki viimeiseen riviin. Minä ponnistelin eteenpäin urheasti, mutta\njalkani hoippuivat allani, päätäni huimasi, sydän jyskytti ja keuhkot\nhaukkoivat ilmaa.\n\nAvuttomuus valtasi minut niin nopeasti, että sekavat aivoni sanoivat\nminun kaatuvan ja jäävän pois junasta, jos pysyttelin kulkueen\nhäntäpäässä. Erosin rivistä ja juoksin polkua pitkin, joka johti tien\nvarrella tuuheiden puiden alitse. Nelson ajoi minua nauraen takaa.\nMieleeni muistuu selvästi eräitä seikkoja, kuten painajaisunessa.\nMuistan erikoisesti nuo puut ja epätoivoisen juoksuni niiden alitse\nja kuinka toiset humalaiset purskahtivat nauramaan joka kerta\nkuin kaaduin. He luulivat minun vain teeskentelevän humalaista.\nHe eivät uneksineetkaan, että Tuliliemi kuristi minua kurkusta\noikein kuollakseni. Mutta minä se tiesin. Ja muistan, kuinka tunsin\nsekavasti katkeruutta sen tähden, että taistelin kuolinkamppailua\nnoiden toisten tietämättä siitä mitään. Tuntui siltä, kuin olisin\nollut uppoamaisillani katselijajoukon nähden kun se luuli minun vain\ntekevän kolttosia sen huviksi.\n\nJuostessani siinä puiden alitse minä kaaduin ja kävin tajuttomaksi.\nYhtä välähtävää poikkeusta lukuun ottamatta minun täytyi sitten\nkuulustella toisilta, mitä sen jälkeen tapahtui. Suunnattoman\nvoimakas Nelson nosti minut maasta, raahasi mukaansa ja toimitti\njunaan toisten matkaan. Kun hän oli saanut minut penkille\nistumaan, minä kamppailin ja haukoin niin hirvittävästi ilmaa,\nettä tylsistyneisyydestään huolimatta hän tajusi minun joutuneen\narveluttavaan tilaan. Ja minä tiedän nyt, että olisin juuri sillä\nhaavaa saattanut varsin helposti heittää henkeni. Usein tulen\najatelleeksi, etten ole koskaan ollut sen lähempänä kuolemaa. Mutta\ntässä minä voin turvautua vain Nelsonin kuvaukseen käytöksestäni.\n\nMinä olin korventumaisillani, palamaisillani elävältä sisäisesti,\nkamalan polton ja hengenahdistuksen raatelemana, ja tarvitsin\nilmaa. Minä tarvitsin ennen kaikkea ilmaa. Turhaan koetin kohottaa\nakkunaa, sillä siinä vaunussa olivat kaikki akkunat ruuvatut kiinni.\nNelson oli nähnyt väkijuomista hullaantuneita miehiä ja luuli, että\nminä halusin heittäytyä ulos. Hän koetti hillitä minua, mutta minä\nkamppailin edelleen. Sieppasin soihdun erään miehen kädestä ja\nmurskasin ruudun.\n\nOaklandin satamassa oli nelsonilaisia ja antinelsonilaisia; vaunu oli\ntäynnä kummankin puolueen jäseniä ja nämä taas olivat enemmän täynnä\nviinaa, kuin oli hyvä. Akkunan murskaaminen oli taistelun merkki\nantinelsonilaisille. Muuan heistä kurotti kätensä minua kohti, iski\nminut permannolle ja aloitti tappelun, josta minulla on tiedossani\nvain se, minkä toiset myöhemmin kertoivat, sekä seuraavana päivänä\nmuistomerkkinä paisunut poski. Mies, joka oli lyönyt minua, kaatui\nheti minun päälleni, Nelson seurasi häntä, ja vaunussa kerrottiin\nsitten olleen jäljellä ani harvoja eheitä akkunoita, kun täten\nsyntynyt yleinen tappelu oli päättynyt.\n\nMahdollisesti minulle oli kaikkein parasta se, että minut näin\niskettiin tajuttomaksi. Ankara kamppailuni oli vain kiihdyttänyt jo\nennestäänkin vaarallisessa määrässä kiihtynyttä sydäntäni ja lisännyt\ntukehtuvien keuhkojeni hapen tarvetta.\n\nTappelun päätyttyä minä toivuin hiukan, mutta en päässyt täysin\ntajuihini. En ollut tajuissani sen enempää kuin hukkuva ihminen, joka\nponnisteleikse edelleen, vaikka onkin jo menettänyt tietoisuutensa.\nEn muista laisinkaan käytöstäni, mutta huusin \"Ilmaa! Ilmaa!\" niin\nitsepintaisesti, että Nelsonillekin selvisi minun tarkoittavan muuta\nkuin itsemurhaa. Silloin hän irroitti lasinsirpaleet akkunan reunasta\nja antoi minun pistää pääni ja hartiani ulos. Hän käsitti osittain,\nkuinka arveluttava tilani oli, ja piteli minua vyötäisistä estääkseen\nminua ryömimästä kauemmaksi ulos. Ja koko loppumatkan minä pidin\npäätä ja hartioita ulkopuolella kamppaillen kuin mielipuoli, milloin\nhän vain yrittikin vetää minua takaisin vaunuun.\n\nJuuri tähän tilanteeseen kuuluu tuo välähdys todellista tietoisuutta.\nSiitä pitäen, kuin kaaduin puiden alle, aina siihen asti kunnes\nseuraavana iltana heräsin, muistan vain sen, että pääni oli\nulkosalla, kasvot päin tuulta, jonka junan vauhti synnytti,\nnokihiukkasten suomiessa ja pistellessä minua, sillä välin kuin\nhengitin tarmoni takaa. Koko tahtoni oli keskittynyt hengittämiseen\n-- hengitin ilmaa niin syvin vedoin kuin suinkin taisin, pumppusin\nmahdollisimman suuren määrän ilmaa keuhkoihini mahdollisimman\nlyhyessä ajassa. Vain se voi pelastaa minut kuolemasta, minä olin\nuimari ja sukeltaja ja tiesin sen. Niinä hetkinä, jotka pysyin\ntajuissani, tunsin mitä sietämättömintä yhtämittaisen tukahtumisen\ntuskaa, mutta pidin kasvoni vasten tuulta ja nokea ja hengitin\ntarmoni takaa.\n\nMuuta ei ole muistissani. Seuraavana iltana heräsin eräässä\nsatamapuolen majapaikassa. Olin yksinäni. Lääkäriä ei oltu kutsuttu\navukseni. Olisin varsin hyvin voinut kuolla siellä, sillä Nelson ja\nkaikki muutkin luulivat minun vain \"nukkuvan pois humalani\" ja olivat\nantaneet minun maata horrostilassa seitsemäntoista tuntia. Moni\nihminen, kuten lääkärit kyllä tietävät, on kuollut whiskytuopillisen\näkillisestä vaikutuksesta. Usein saa lukea pata juopon heittävän\ntäten henkensä vedonlyönnin tähden. Mutta minä en sitä tietänyt...\nsilloin. Ja niin sain oppia senkin, en suikaan minkään hyveen tai\nmiehuullisuuden, vaan pelkästään suopean onnen ja terveyteni avulla.\nJälleen terveyteni oli vienyt voiton Tuliliemestä. Olin välttänyt\ntaasen surmanpaulan, ryöminyt uuden rämeen poikki ja vaarallisella\ntavalla saavuttanut tietämyksen, joka teki minulle mahdolliseksi\njuoda viisaasti monet vuodet eteenpäin.\n\nHyvä jumala! Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta, ja minä olen yhä\nvielä elossa. Ja minä olen nähnyt paljon, toimittanut paljon,\nkokenut paljon siitä kuluneina kahtena vuosikymmenenä. Ja minua\npöyristyttää ajatellessani, kuinka ahtaalla silloin olin, kuinka olin\nmenettämäisilläni tämän viidenneksen vuosisataa, jonka olen saanut\nosalleni. Eikä suinkaan ollut Tuliliemen oma vika, ettei hän saanut\nminua voitetuksi tuona Hancockin palokunnan paraati-iltana.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\n\nVarhain talvella 1892 minä päätin lähteä merille. Tähän oli varsin\nvähän syynä kokemus, jonka olin saanut Hancockin palokunnan\nparaatissa. Minä ryypin yhä vielä ja kävin tiheään kapakoissa\n-- suoraan sanoen elin kapakoissa. Whisky oli minun käsitykseni\nmukaan vaarallista, mutta ei suinkaan itsessään pahaa. Ihmisiä\nkuoli whiskyyn; mutta hukkuihan kalastajiakin mereen, maankiertäjiä\nputosi junain alle ja murskautui mäsäksi. Pitääkseen puoliaan tuulta\nja aaltoja, junia ja kapakoita vastaan ihmisen täytyi käyttää\narvostelukykyään. Juoda itsensä humalaan miesten lailla kävi kyllä\npäinsä, mutta se oli tehtävä tajulla. Puolituopittain en enää\nryyppäisi whiskyä.\n\nPäätökseni lähteä merille kypsytti varsinaisesti se seikka, että\nsain ensimäisen aavistuksen siitä kuolintiestä, jota Tuliliemi\npitää yllä palvelijoitaan varten. Selvästi en sitä tosin nähnyt, ja\nsiinä oli kaksi vaihetta, jotka siihen aikaan hiukan sotkeutuivat\ntoisiinsa. Tarkatessani niitä ihmisiä, joiden parissa seurustelin,\nen voinut olla huomaamatta, että meidän viettämämme elämä oli paljoa\ntuhoisampaa kuin tavallisen ihmisen.\n\nHäiriten siveellisyyttä Tuliliemi yllytti ihmisiä rikoksiin.\nKaikkialla näin miesten humalaisina tekevän sellaista, mikä selvällä\npäällä ei olisi juolahtanutkaan heidän mieleensä. Eikä tämä\nsuinkaan ollut kaikkein pahinta. Surkeinta oli hinta, mikä siitä\noli suoritettava. Rikos oli tuhoavaa luonteeltaan. Kapakkaveikot,\njoiden seurassa ryypin ja jotka raittiina olivat kelpo tovereita\nja hyvänsuopia, tekivät juovuspäissään mitä väkivaltaisimpia ja\nmielettömimpiä tekoja. Ja sitten he joutuivat poliisin kynsiin ja\nkatosivat meidän näköpiiristämme. Toisinaan kävin heidän luonaan\ntyrmässä lausumassa jäähyväiset, ennenkuin he matkasivat lahden\ntoiselle puolen vangin juovikkaaseen asuun pukeutuakseen. Ja tuon\ntuostakin sain kuulla saman selityksen: _En olisi tehnyt sellaista,\nellen olisi ollut juovuksissa_. Ja toisinaan tapahtui Tuliliemen\nvelhovoiman vaikutuksesta mitä kamalimpia tekoja -- tekoja, jotka\npöyristyttivät minunkin paatunutta sydäntäni.\n\nToisen vaiheen surmantietä muodostivat parantumattomat juopot, joiden\ntapana oli heittää tallukat taivasta kohti ilman mitään näennäistä\nsyytä. Kun he sairastuivat, vaikkapa vain joutaviinkin tauteihin,\njoista tavallinen ihminen voi varsin helposti suoriutua, he joutuivat\npian tappiolle. Toisinaan heidät löydettiin hoitoa puuttuvina ja\nkuolleina vuoteissaan; joskus heidän ruumiinsa ongittiin ylös\nvedestä; ja välistä oli kysymyksessä vain pelkkä tapaturma, kuten\nesimerkiksi silloin, kuin Bill Kelly, purkaessaan humalaisena lastia,\nsai sormensa murskatuksi -- siinä olisi yhtä hyvin voinut mennä hänen\npäänsä.\n\nNäin pohdin tilannettani ja havaitsin, että olin joutumassa\nhuonoille teille. Ne johtivat liian joutuisasti kuolemaa kohti,\neikä sellainen soveltunut minun nuoruudelleni eikä elämänhalulleni.\nTästä vaarallisesta elämänlaadusta voi vapautua vain yhdellä tapaa,\nsiitä täytyi pyrkiä erilleen. Hylkeenpyynti-alukset talvehtivat\nSan Franciscon lahdessa, ja kapakoissa minä tapasin laivureita,\nlaivamiehiä, pyyntimiehiä, erämiehiä ja soutajia. Kohtasin kerran\nhylkeenpyytäjä Pete Holtin ja suostuin rupeamaan hänen soutajakseen\nja pestautumaan mihin alukseen hyvänsä hänen valintansa mukaan. Ja\nminun täytyi paikalla tyhjentää puolikymmentä lasia Pete Holtin kera\nja siten vahvistaa meidän sopimuksemme.\n\nJa heti heräsi minussa tuo vanha rauhattomuus, jonka Tuliliemi oli\nsaanut vaivutetuksi uneen. Havaitsin Oaklandin sataman kapakkaelämän\ntoden teolla tympäisevän minua ja kummastelin, että olin konsanaan\nlöytänyt siinä mitään viehättävää. Tuon kalmantien kuvan väikkyessä\nmielessäni aloin myöskin pelätä, että minulle tapahtuisi jotain\nonnetonta ennen lähtöpäivää, joka oli määrätty tammikuuksi. Elin\nvarovaisemmin, ryyppäsin vähemmän ja lähdin kotiin useammin kuin\nennen. Milloin juomingit yltyivät ylen hurjiksi, minä livistin\ntieheni. Kun Nelson joutui juopotteluvimmansa valtaan, minun onnistui\npäästä Hänestä erilleni.\n\nTammikuun 12 päivänä 1893 minä täytin seitsemäntoista vuotta, ja\nsaman kuun 20 päivänä minä allekirjoitin sopimuksen, joka sitoi\nminut _Sophie Sutherlandiin_, kolmimastoiseen kuunariin, jonka oli\nmäärä purjehtia Japanin rannikolle. Ja luonnollisesti meidän oli\nryypättävä tämän tapahtuman kunniaksi. Joe Vigy antoi minulle rahoja\nmaksuosoituksestani; Pete Holt tarjosi ja minä tarjosin ja Joe Vigy\ntarjosi ja toisetkin erämiehet tarjosivat. Niin, sellainen on tapa\nmiesten keskuudessa, ja kuinka olisin minä, juuri seitsemäntoista\nvuotta täyttänyt nuorukainen, kieltäytynyt ottamasta osaa näiden\noivien, reippaiden, varttuneiden miesten elämään.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\n\n_Sophie Sutherlandilla_ ei ollut laisinkaan tilaisuutta ryypätä,\nja meillä oli viidenkymmenen yhden vuorokauden pituinen ihana\npurjehdusmatka laskiessamme luoteisen meriliikenne-alueen eteläistä\nreittiä myöten Bonin-saarille. Tämän erillään sijaitsevan ryhmän,\njoka kuuluu Japanille, olivat amerikkalaiset ja kanadalaiset\nhylkeenpyynti-laivastot valinneet yhtymäpaikaksi. Siellä ne\ntäyttivät vesivarastonsa ja korjasivat vauriot, ennenkuin ryhtyivät\nsatapäiväiseen hävitysretkeensä, vainoten hyljelaumoja Japanin\npohjoisrannikolta aina Behringin merelle asti.\n\nTämä viidenkymmenen yhden päivän pituinen purjehdusmatka ja\ntäydellinen raittius olivat saattaneet minut oivalliseen tilaan.\nElimistöni oli tunkenut alkoholin pois itsestään, ja siitä hetkestä\npitäen, kuin matka alkoi, en ollut tuntenut vähintäkään ryypyn\ntarvetta. Epäilen, tokko edes tulin ajatelleeksikaan ryyppyä.\nTietenkin keskustelu kanssissa kohdistui usein ryyppäämiseen\nja miehet kertoivat jännittävimmistä tai lystillisimmistä\njuopottelutilaisuuksistaan, muistaen suurella mielihyvällä sellaisia\ntapahtumia paljoa selvemmin kuin muita tilaisuuksia seikkailurikkaan\nelämänsä varrelta.\n\nKanssissa vallitsi vanhempana miehenä viisikymmen-vuotias lihava\nLouis. Hän oli rappiolle joutunut laivuri. Tuliliemi oli ajanut hänet\nkarille, ja nyt hän sai päättää elämänuransa siellä, missä sen oli\naloittanutkin, nimittäin kanssissa. Hänen kohtalonsa teki minuun\nsyvän vaikutuksen. Tuliliemi sai aikaan muutakin kuin miehen surman.\nLouista hän ei ollut tappanut. Hän oli tehnyt paljoa pahempaa. Hän\noli riistänyt mies paralta vallan ja aseman ja kaiken mukavuuden,\nristiinnaulinnut hänen ylpeytensä ja tuominnut hänet kokemaan\ntavallisen merimiehen kovia päiviä, joita kestäisi niin kauan kuin\nhän jaksaisi hengittää -- ja sitä näytti vielä voivan jatkua varsin\npitkälti.\n\nMe ennätimme Tyvenen valtameren poikki, saimme näkyviin Bonin-saarten\nviidakkopeittoiset tulivuorihuiput, purjehdimme riuttojen lomitse\nmaan kiertämään satamaan ja annoimme ankkurin pulahtaa pohjaan\npaikalla, missä kellui pari-, kolmekymmentä meidän kaltaista\nmerimustalaista. Tuosta troopillisesta maasta huokui tuulen mukana\noudon kasvullisuuden tuoksuja. Lahdella meloi alkuasukkaita\nomituisissa ulkohankaisissa kanooteissa ja japanilaisia vieläkin\nomituisemmissa sampaneissa, pistäytyen meidänkin luonamme. Olin ensi\nkertaa ulkomailla; olin päässyt maailman toiselle laidalle, sain\nnähdä todellisena kaiken sen, mistä olin lukenut kirjoista. Halusin\nkiihkeästi päästä maihin.\n\nVictor ja Axel, eräs ruotsalainen ja norjalainen, sekä minä päätimme\npysytellä yksissä. (Ja niin hyvinä me onnistuimmekin siinä, että koko\nloppumatkan meitä nimitettiin \"Kolmivaljakoksi\".) Victor keksi polun,\njoka katosi villiin notkelmaan, pistäysi jälleen esiin jyrkällä,\npaljaalla laavarinteellä, katosi ja sukelsi taas näkyviin, yhäti\nnousten palmujen ja kukkasten keskitse. Hän arveli, että voisimme\nkulkea tuota polkua myöten, ja me suostuimme. Sieltä saisimme nähdä\nihania maisemia ja omituisia alkuasukaskyliä ja kohtaisimme lopulta\ntaivas ties' minkälaisia seikkailuja. Axel taas oli peräti innostunut\nkalastamaan. Me päätimme ryhtyä siihenkin. Hankkisimme sampanin ja\npari japanilaista kalastajaa, jotka tunsivat vedet, ja huvittelisimme\noikein mielin määrin. Minä puolestani olin valmis mihin tahansa.\n\nLaadittuamme suunnitelmat me sousimme maihin elävien koralliriuttaan\nylitse ja vedimme veneen valkoiselle korallihietikolle. Me astelimme\nrantaa myöten kookospalmujen alitse pieneen kaupunkiin ja tapasimme\nuseita satoja meluavia merimiehiä kaikilta maailman ääriltä. Nämä\njoivat suunnattomasti, lauloivat räyhäten ja tanssivat hurjasti -- ja\nkaikki tämä tapahtui pääkadulla avuttoman japanilaisen poliisiparven\nsuunnattomaksi harmiksi.\n\nVictor ja Axel arvelivat, että otettaisiin ryyppy, ennenkuin\nlähdettäisiin pitkälle vaellukselle. Saatoinko minä kieltäytyä\njuomasta näiden kahden kelpo toverin seurassa? Ryyppääminen yhdessä,\nlasi kädessä, tuotti lopullisen vahvistuksen toveriliitolle.\nSellaista on elämä. Me nauroimme ja ivasimme kaikki raittiusmielistä\nkapteeniamme hänen raittiutensa vuoksi. Minua ei haluttanut ensinkään\njuoda, mutta tahdoin olla reima veikko ja hyvä toveri. Eikä Louisin\nkohtalo laisinkaan pelottanut minua, kun kaadoin purevan, korventavan\njuoman kurkkuuni. Tuliliemi oli saattanut Louisin pahasti lankeamaan,\nmutta minähän olin nuori. Vereni virtasi voimakkaana ja punaisena;\nminulla oli rautainen terveys; ja -- no niin, nuoruus irvistää aina\nylenkatseellisesti vanhuuden raihnaisuudelle.\n\nOmituista, polttavaa, repivää oli se juoma, jota nautimme. Mahdotonta\noli sanoa, missä tai miten se oli valmistettu -- luultavasti se\noli jotain alkuasukasten sommittelua. Mutta se oli kuumaa kuin\ntuli, väritöntä kuin vesi ja kaiveli suolissa kuin myrkky. Sitä\nmyytiin neliskulmaisissa pulloissa, joissa oli ennen säilytetty\nhollantilaista paloviinaa, ja niissä näki vieläkin sopivan\nnimityksen \"Ankkuri-viinaa\". Ja kyllä se saikin meidät ankkuriin.\nEmme selvinneet koskaan ulos kaupungista. Emme joutuneet koskaan\nkalastelemaan sampanista. Ja vaikka viivyimmekin siellä kymmenen\npäivää, emme kohonneet kertaakaan tuolle villille polulle, joka johti\nlaavarinteitä myöten ja kukkaniittyjen keskitse.\n\nTapasimme vanhoja tuttavia toisista kuunareista, veikkoja, jotka\nolimme oppineet tuntemaan San Franciscon kapakoissa ennen lähtöämme.\nJa jokainen kohtaus merkitsi ryyppyjä. Oli niin paljon puheltavaa,\nlauluja laulettava ja kepposia tehtävä, ja kaiken lomassa oli\nryypättävä, kunnes viimein päässä alkoi vilistä ja kaikki tuntui\nminusta suurenmoiselta ja ihmeelliseltä, varsinkin nuo hilpeät,\nkaraistuneet merenkyntäjät, jotka olivat kerääntyneet kemuihin\nkorallirannalle ja joiden joukkoon minäkin kuuluin. Mieleeni muistui\nvanhoja lauluja suurten pitopöytäin ympärille kokoontuneista\nritareista ja viikingeistä, jotka juhlivat vasta mereltä saavuttuaan\nja aina taisteluun valmiina. Ja minä tiesin, että vanhat ajat eivät\nolleet ikipäiviksi kadonneet ja että me kuuluimme tuohon samaiseen\nmuinaiseen rotuun.\n\nKeskivaiheilla iltapäivää Victor aivan hullaantui juomisesta\nja tahtoi tapella jokaisen kanssa. Olen myöhemmin nähnyt\nmielisairaaloissa raivohulluja, jotka eivät käytökseltään eronneet\nVictorista muussa suhteessa, kuin että hän oli kenties vieläkin\nraivokkaampi. Axel ja minä sekaannuimme leikkiin rauhanhierojina,\nsaimme mellakassa iskuja ja potkuja, ja lopulta meidän onnistui\nääretöntä varovaisuutta noudattaen ja juopuneen kekseliäisyyden\navulla selvitellä toverimme erilleen tuosta sekasotkusta, toimittaa\nhänet alas rantaan ja soutaa sitten takaisin omalle kuunarillemme.\n\nMutta tuskin Victor oli saanut jalkansa kannelle, kun hän jo\nryhtyi puhdistamaan sitä miehistä. Juovuspäissään hänellä oli\nmonen miehen voima. Erityisesti muistuu mieleeni, kuinka hän sai\nerään poloisen ahdistetuksi kettinkikojuun, mutta kykenemättömänä\niskemään kohti ei voinut tuottaa hänelle mitään vauriota. Mies\nkyyristihe ja pujottelihe ja Victor iski molemmat nyrkkinsä verille\nankkurikettingin isoja renkaita vastaan. Kun me viimein saimme hänet\nerilleen tästä leikistä, hänen hulluutensa oli pukeutunut luuloksi,\nettä hän oli suuri uimari, ja seuraavassa tuokiossa hän oli jo\nmeressä, missä hän näytteli taitoaan kieppuen vedessä kuin kipeä\npyöriäinen ja nieleskellen kannuittain suolavettä.\n\nMe pelastimme hänet, ja kun lopulta saimme hänet riisutuksi ja omaan\nkojuunsa työnnetyksi, olimme itsekin menneitä miehiä. Mutta Axel\nja minä halusimme tutustua enemmän maaelämään, ja niin lähdimme\ntaas liikkeelle, jättäen Victorin kuorsaamaan. Kerrassaan omituinen\noli se tuomio, minkä Victorista lausuivat laivatoverit, jotka\nitsekin olivat juomareita. He pudistivat paheksuvasti päätään ja\nmutisivat: \"Ei tuollaisen miehen pitäisi ryypätä.\" Mutta Victor oli\ntaitavin merimies ja suopealuontoisin toveri koko kanssissa. Hän oli\nkerrassaan oivallisen merimiehen perikuva; toverit tajusivat hänen\narvonsa, kunnioittivat häntä ja pitivät hänestä. Mutta Tuliliemi\nmuutti hänet raivopäiseksi mielipuoleksi. Ja juuri tätä nuo toiset\njuomarit tarkoittivatkin. He tiesivät, että ryyppääminen -- ja\nmerimiesten kesken ryyppääminen on aina ylenmääräistä -- teki heidät\nhulluiksi, mutta ainoastaan lievästi hulluiksi. Raivohulluus oli\npaheksittavaa, koska se turmeli huvin toisilta ja aiheutti usein\nmurhenäytelmiä. Heidän katsantokannaltaan lievä hulluus oli varsin\npaikallaan. Mutta eikö koko ihmiskunnan kannalta katsoen kaikkinainen\nhulluus ole moitittavaa? Ja onko sen parempaa hulluuden aiheuttajaa\nkuin Tuliliemi?\n\nMutta palatkaamme asiaan. Maihin päästyämme Axel ja minä lähdimme\nerääseen japanilaiseen huvittelupaikkaan. Siellä me vertailimme\nvammojamme ja haastelimme makuisan juoman ääressä iltapäivän\ntapahtumista. Tämä miedolta maistuva juoma miellytti meitä ja me\ntilasimme toisenkin kupillisen. Sisään astui muuan laivatoveri,\nsitten useita, ja niin me otimme taas joukon noita mietoja ryyppyjä.\nViimein, juuri kuin olimme tilanneet erään japanilaisen orkesterin\nsoittamaan ja _samisenien_ ja _taikojen_ ensimäiset sävelet\nkajahtivat, kuului paperiseinän lävitse kadulta hurjaa ulvontaa. Me\ntunsimme sen. Yhä ulvoen, halveksuen oviaukkoa, silmät verestävinä\nja hurjasti huitoen jänteviä käsivarsiaan Victor hyökkäsi joukkoomme\nhauraan seinän lävitse. Vanha riiviövimma oli taas vallannut hänet,\nhän tahtoi nähdä verta, samantekevää kenen verta. Orkesteri pakeni,\nsamoin mekin. Me katosimme oviaukosta, me kapsahdimme paperiseinäin\npuhki -- mistä vain pääsi turvaan.\n\nPian koko paikka oli melkein raunioina. Me suostuimme maksamaan\nvauriot ja erosimme Victorista, jossa jo ilmeni lamautumisen oireita;\nvarmaankin hän vaipuisi ennen pitkää täydelliseen horrostilaan. Axel\nja minä kuljimme etsien rauhallisempaa ryyppypaikkaa. Pääkatu oli\nkuin hullujenhuoneen piha. Sadoittain merimiehiä tepasteli siellä\nedes ja takaisin. Kun poliisipäällikkö oli vähälukuisen miehistönsä\nvuoksi aivan voimaton, oli tämän siirtokunnan kuvernööri lähettänyt\nkapteeneille määräyksen kerätä auringon laskiessa kaiken väkensä\nlaivoihin.\n\nMitä kummia! Kohdeltaisiinko meitä sillä tapaa! Kun tämä uutinen\nlevisi kuunareihin, ne tyhjentyivät äkkiä miehistä. Jok'ikinen lähti\nmaihin. Sellaisetkin miehet, joilla ei ollut vähintäkään aikomusta\nlähteä maihin, laskeutuivat nyt veneisiin. Kuvernööri poloisen ukaasi\noli yllyttänyt kaikki yleisiin juominkeihin. Oli jo kulunut useita\ntunteja auringon laskusta ja miehiä halutti nähdä, kuka tahtoisi\ntoimittaa heidät laivoihin. He kuljeskelivat pitkin kaupunkia kutsuen\nviranomaisia yrittämään sitä. Taajimmin heitä oli kerääntynyt\nkuvernöörin talon edustalle, missä he karjuivat merilauluja,\nvirnistelivät ja tanssivat remuisia Virginian hyppyjä ja \"vanhan\nmaan\" polskia. Poliisijoukko seisoskeli varamiehineen arkana pienissä\nryhmissä odotellen käskyä, josta kuvernööri oli kyllin viisas\npidättymään. Ja minun mielestäni tämä remujuhla oli suuremmoinen.\nTuntui siltä, kuin Espanjan meren vanhat päivät olisivat palanneet.\nTämä oli vallattomuutta, seikkailua. Ja minäkin otin osaa siihen,\nminäkin mellastelin reippaana merenkyntäjänä toisten merenkyntäjäin\nparissa Japanin paperitalojen keskellä.\n\nKuvernööri ei antanut koskaan määräystä puhdistaa katuja, ja Axel\nja minä vaelsimme ryyppypaikasta toiseen. Lopulta alkoi pääni\nkäydä hämäräksi ja eräässä mellakassa minä eksyin hänestä. Jatkoin\nmatkaani, tein uusia tuttavuuksia, kumosin lisää ryyppyjä ja kävin\nyhä höyrypäisemmäksi. Muistan hämärästi, että istuin jossain\njapanilaisten kalastajien, meidän omien aluksiemme, kanaka-veneiden\nohjaajain piirissä toverinani muuan nuori tanskalainen merimies,\njoka oli vast'ikään viettänyt Argentinassa paimentolaiselämää ja oli\nvarsin halukas perehtymään alkuasukkaiden tapoihin ja menoihin. Ja\nnoudattaen mitä monimutkaisinta japanilaista seremoniaa me ryypimme\npikkuruisista porsliinikulhoista _sakea_, väritöntä, mietoa, haaleata\nviinaa.\n\nMuistan myöskin karkulaisoppilaat -- kahdeksantoista, kahdenkymmenen\nvuoden ikäiset englantilaispojat, jotka olivat lähteneet hyvistä\nporvarisperheistä, karanneet koululaivoistaan eri osissa maailmaa\nja joutuneet lopulta kuunarien kansseihin. He olivat terveitä,\nhienohipiäisiä, kirkassilmäisiä, ja he olivat nuoria -- nuorukaisia\nkuten minäkin, opetellen seisomaan omilla jaloillaan miesten\nmaailmassa. Ja he olivat toden teolla miehiä. He eivät välittäneet\nmiedosta _sakesta_, he halusivat neliskulmaisia pulloja, jotka oli\nluvattomasti uudelleen täytetty korventavalla tulella, joka poltti\nheidän suonissaan ja leimahti ilmi liekkiin päässä. Muistan heidän\nlaulaneen viehkeätä laulua, jonka loppukertona oli seuraava säkeistö:\n\n    Vain pienen kultasormuksen\n    voin sulle muistoks' antaa;\n    se äitis' tähden säilytä,\n    kun kierrät maailman rantaa.\n\nHe itkivät laulaessaan, nuo armottomat nuoret veijarit, jotka olivat\nmurtaneet äitinsä sydämen, ja minä lauloin heidän kerallaan ja itkin\nheidän tavallaan; minä oikein hekumoin laulun murhemielisyydessä\nja paatoksessa ja koetin sommitella humalaisen sekavia ajatelmia\nelämästä ja romanttisuudesta. Vielä on minulla muuan mielikuva, joka\nhohtaa varsin selvänä ja kirkkaana varempien vaiheiden hämäryyden ja\nseuraavien pimeyden välimailla. Me -- koululaivalaiset ja minä --\nhoipertelemme toisiimme takertuneina tähtitaivaan alla. Me laulamme\nreipasta merilaulua, kaikki muut paitsi yksi, joka istuu maassa\nitkeskellen, ja me merkitsemme tahtia huitovin nyrkein. Eri tahoilta\npitkin katua kuuluu samalla tavoin laulavia merimieskuoroja, ja elämä\non suurta, ihanaa, romanttista ja komean hullua.\n\nJa sitten pimeyden hälvettyä minä avaan silmäni aamun koitossa ja\nnäen japanilaisvaimon huolestuneena kumartuvan ylitseni. Hän on\nsatamaluotsin vaimo ja minä makaan hänen ovellaan. Minua puistattaa\nkylmänhorkassa, minua vaivaa kamala pohmelo. Ja tunnen olevani\nvarsin kevyessä asussa. Senkin karkulais-roistot! Ne ovat tottuneet\nkarkaamaan varkain. Ne ovat karanneet mukanaan minun omaisuuteni.\nKelloni on kadonnut. Vähäiset rahani ovat kadonneet. Takkini on\nkadonnut. Samaten on vyöni. Ja vielä lisäksi kenkänikin.\n\nYllä oleva on esimerkki siitä, miten vietin kymmenen päivääni\nBonin-saarilla. Victor selviytyi raivomielisyydestään, liittyi\njälleen Axeliin ja minuun ja sen jälkeen me remusimme hiukan\nvarovaisemmin. Mutta kukkaketojen poikki johtavaa laavapolkua emme\nkoskaan kavunneet. Kaupunki oli ainoa paikka, minkä siellä näimme.\n\nSen, joka on polttanut itsensä, täytyy puhua tulesta. Olisin\nsaattanut nähdä melkoista suuremman määrän Bonin-saarista ja\nnauttinut siitä terveellä tavalla, jos olisin menetellyt, niinkuin\nolisi pitänyt. Mutta minun ymmärrykseni mukaan ei se laisinkaan\nriipu siitä, mitä pitäisi tehdä tai jättää tekemättä. Kaikki riippuu\nsiitä, mitä todellakin _tekee_. Se on ikuinen, kumoamaton tosiasia.\nMinä tein juuri sitä, minkä tein. Minä tein, mitä kaikki nuo miehet\ntekivät Bonin-saarilla. Tein, mitä miljoonat ihmiset kautta kaiken\nmaailman tekivät juuri samalla haavaa. Tein sen siitä syystä, että\ntie johti juuri siihen, koska olin vain ihmislapsi, poikanen,\nympäristöni luoma, en mikään veretön olio enkä myöskään jumala. Olin\nvain inhimillinen olento, ja minä noudatin sitä polkua, jota miehet\nkulkivat -- miehet, joita ihailin, täysveriset miehet, hilpeät,\nreimat miehet, vapaat henget, jotka eivät suinkaan esiintyneet\nkitupiikkeinä antaessaan elämän kuohua menojaan.\n\nJa tie oli avoinna. Se oli kuin kattamaton kaivo pihamaalla, missä\nlapset leikkivät. Hyödytöntä on sanoa urheille pikku pojille, jotka\ntallustelevat tietään tietämystä kohti, ettei heidän pidä leikkiä\nkattamattoman kaivon lähettyvillä. He _tahtovat_ leikkiä juuri\nsen vieressä. Sen tietävät kaikki vanhemmat. Ja me tiedämme, että\nmäärätty luku heistä, vilkkaimmat ja rohkeimmat putoavat kaivoon.\nAinoa keino estää heitä -- senkin me tiedämme -- on laittaa kansi\nkaivonarkulle. Samoin on laita Tuliliemeen nähden. Eivät mitkään\nvaroitukset eivätkä saarnat tässä maailmassa kykene pysyttämään\nmiehiä ja miehiksi varttuvia nuorukaisia erillään Tuliliemestä, kun\ntämä on kaikkialla tavattavissa ja hyväksytään kaikkialla miehuuden\nja rohkeuden ja suurmielisyyden perikuvaksi.\n\nMuuta järkevää menettelytapaa ei kahdennenkymmenennen\nvuosisadan ihmisillä ole kuin laatia kansi kaivonarkulle, tehdä\nkahdennestakymmenennestä vuosisadasta todenteolla kahdeskymmenes\nvuosisata ja tuomita yhdeksännelletoista ja edellisille vuosisadoille\nniihin kuuluvat ilmiöt, noitaroviot, suvaitsemattomuus, fetisshit ja\nTuliliemi, joka ei suinkaan ole vähäisimpiä moisten raakamaisuuksien\njoukossa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\n\nMe laskimme Bonin-saarilta pohjoista kohti tavataksemme hyljelauman,\nja pohjoista kohti me sitten vainosimme sitä sadan päivän ajan\nkoleaan talviseen ilmanalaan joutuen ja halki avarien sumujen,\njotka peittivät meiltä auringon viikonpäiviksi kerrallaan. Tämä työ\nSiperian rannikon edustalla oli hurjaa ja raskasta, silloin ei saanut\nryyppyä eikä edes ajatellutkaan sitä. Sitten purjehdimme takaisin\netelää kohti Jokohamaan lastina suuri saalis hylkeennahkoja, ja\nsiellä meidän oli määrä saada palkkamme, joka oli melkoinen sekin.\n\nHalusin kiihkeästi päästä maihin Japania näkemään, mutta perille\nsaavuttuamme oli ensimäinen päivä käytettävä laivatöihin, ja vasta\nillan tullen me merimiehet jouduimme maihin. Mutta sellaiseksi oli\nelämä järjestetty, siten ihmiset toimittivat asiansa, että täälläkin\nTuliliemi kurkotti kättään ja tarttui minua käsivarresta. Kapteeni\noli antanut meille rahaa pyydystäjille vietäväksi, ja pyydystäjät\nodottelivat meitä eräässä japanilaisessa kapakassa. Me ajoimme sinne\nrikshaw-kärryissä. Miehistömme oli ottanut melkein koko ravintolan\nhaltuunsa. Väkijuomia virtasi tulvanaan. Jokaisella oli rahaa,\njokainen tarjoili. Sata päivää me olimme ankarasti raataneet ja\npysyneet ehdottomasti raittiina, terveytemme oli kukkeimmillaan,\nruumiissa kuohuili voima, mieli läikkyi vapaana oltuaan kauan kurin\nja olosuhteiden kahlehtimana -- luonnollisesti meidän piti nyt saada\nryyppy tahi pari. Ja sen jälkeen lähdettäisiin kaupunkia katselemaan.\n\nSiitä kehittyi vanha juttu. Oli kallistettava niin monta ryyppyä,\nja kun lämmin taikaneste virtasi suonissa ja pehmitti äänen ja\ntunteet, silloin tiesimme, ettei sopinut ruveta laseja laskemaan ja\nsiten pahaa verta tovereissa herättämään -- ei käynyt päinsä juoda\ntoisen toverin kera ja jättää toisen malja juomatta. Me olimme kaikki\nlaivatovereita, yhdessä olimme kamppailleet vaivojen ja myrskyjen\nhalki, samoja touveja kiskoneet, toinen toisemme vapauttaneet\nruorin äärestä, rinnan maanneet samalla halkaisijapuomilla, kun\nse sukelsi aaltoihin, ja tarkastelleet, kuka mahdollisesti oli\nkadonnut näkyvistä, kun se taas nosti nokkansa merestä. Niin me\njoimme kaikkien kanssa ja kaikki tarjosivat. Ja äänemme kohosivat\nja me muistimme tuhansia toverillisia tekoja, unohdimme tappelumme\nja sanakiistamme ja tiesimme toinen toisemme maailman parhaiksi\ntovereiksi.\n\nIlta oli vielä varhainen meidän saapuessa tuohon japanilaiseen\nravintolaan, ja koko ensimäisenä yönä en nähnyt Japanista sen enempää\nkuin tuon kapakan, joka oli varsin samallainen kuin kapakka kotosalla\ntai missä tahansa muualla maailmassa.\n\nKaksi viikkoa viivyimme Jokohaman satamassa, ja Japanista tuskin\nnäimme muuta kuin sen kapakat, minne merimiehet kokoontuivat.\nToisinaan eräät meistä hankkivat yksitoikkoisuuteen vaihtelua\nperinpohjaisempiin juominkeihin antautumalla. Sellaisessa\ntilaisuudessa minun onnistui suorittaa oikea urotyö uimalla eräänä\npimeänä yönä kuunariin ja käymällä rauhallisesti nukkumaan, sillä\nvälin kuin satamapoliisi etsi ruumistani merestä ja vei vaatteeni\ntunnusteltaviksi.\n\nKuvittelin, että ihmiset kenties joivat itsensä humalaan moisten\nseikkojen vuoksi. Minun tekoni oli huomattava tapahtuma meidän\npienessä piirissämme. Koko satama puhui siitä. Minä nautin\nusean päivän ajan kuuluisuutta japanilaisten venemiesten ja\nkapakkavieraiden keskuudessa. Uimaretkeni oli sellainen, että sitä\nkannatti muistella ja ylpeydellä mainita. Minä muistan sen vielä\ntänäänkin, kahdenkymmenen vuoden perästä, salaista ylpeyttä tuntien.\nSe oli purpuraloimi, aivan samoin kuin ne hetket, jolloin Victor\ntuhosi teeravintolan Bonin-saarilla ja karkulaisoppilaat ryöstivät\nminut putipuhtaaksi.\n\nTuliliemen velhovoima pysyi minulle yhä salaisuutena. Elimistöltäni\nolin siihen määrään alkoholille vieras, ettei alkoholi sellaisenaan\nviehättänyt minua laisinkaan; kemialliset reaktsiot, jotka se\nminussa vaikutti, eivät olleet tyydyttäviä, koska en ollut sellaisen\nkemiallisen tyydytyksen tarpeessa. Minä join siitä syystä, että\nseuralaiseni joivat, ja koska luontoni oli sellainen, etten sietänyt\nesiintyä vähemmän miehekkäänä kuin toiset miehet. Ja siitä huolimatta\nolin yhä vielä perso makeisille, ja salavihkaa, kun ei yksikään silmä\nollut näkemässä, minä ostin karamelleja ja ahmin niitä suuremmoisesti\nnauttien.\n\nHilpeästi laulaen me nostimme ankkurin ja purjehdimme Jokohaman\nsatamasta San Franciscoa kohti. Noudatimme pohjoista reittiä, ja\ntasaisen länsituulen puhaltaessa me ennätimme valtameren poikki\nseitsemässäneljättä päivässä. Meillä oli vielä jäljellä hyvä palkka,\nja seitsemänneljättä päivän ajan, voimatta häiritä ajatustyötämme\nainoallakaan ryypyllä, me suunnittelimme, miten kuluttaisimme rahamme.\n\nEnsimäiseksi vakuutti joka mies, kuten kotimatkalla vanhastaan\non tapana kanssissa: \"Nyt eivät minua puijaakaan ruokatalon\nnylkyrit.\" Sitten pahoiteltiin ohimennen, että Jokohamassa oli\ntuhlattu niin paljo rahaa. Sen jälkeen kukin ryhtyi maalailemaan\nlempi-harhakuviaan. Victor esimerkiksi sanoi, että päästyään San\nFranciscossa maihin hän marssisi suoraa päätä satama-alueen ja\nBarbary Coastin halki ja panisi sanomalehtiin ilmoituksen. Siinä hän\ntiedustelisi täysihoitoa jossain vaatimattomassa työläisperheessä.\n\"Sitten\", selitti Victor, \"minä käyn pari viikkoa tanssikoulua, jotta\nsaan tehdä tuttavuutta tyttöjen ja poikien kanssa. Sitten minut\nkutsutaan heidän koteihinsa ja pitoihinsa ja muuhun semmoiseen, ja\nminä tulen kyllä rahoillani toimeen ensi tammikuuhun asti, jolloin\ntaas lähden purjehtimaan.\"\n\nEi, ryyppäämään ei hän rupeisi. Hän tiesi, mihin se johtaisi,\nvarsinkin hänen kaltaisensa miehen: viinaa nahkaan, järki tuulen\nteille, ja rahat tipotiessään yhdessä hurauksessa. Katkeran\nkokemuksensa nojalla hän saattoi valita joko kolmipäiväiset juomingit\nBarbary Coastin nylkyrien ja puijarien parissa tai koko talven\npituisen terveellisen huvittelukauden, eikä ollut vähintäkään\nepäilystä siitä, minkä hän tällä kertaa valitsisi.\n\nAxel Gunderson, joka ei välittänyt tanssista eikä seurustelusta,\nvirkkoi: \"Minulla on tallella runsas palkka. Nyt minä voin matkustaa\nkotiin. Viiteentoista vuoteen en ole nähnyt äitiä ja omaisia. Kun\nsaan palkkani, niin lähetän rahat etukäteen kotia. Sitten valitsen\nhyvän laivan, joka on matkalla Europpaan, ja saavun sinne uusi palkka\ntiedossa. Kun molemmat summat pannaan yhteen, niin minulla on enemmän\nrahaa kuin koskaan ennen elämässäni. Minä voin elää kotona kuin\nruhtinas. Teillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka halpaa kaikki on\nNorjassa. Minä saatan ostaa lahjoja jok'ikiselle ja kuluttaa rahoja\nniin, että he luulevat minua miljoonamieheksi, voin elää siellä\nkokonaisen vuoden, ennenkuin taas täytyy lähteä merille.\"\n\n\"Juuri samoin minäkin aion tehdä\", selitti Puna-Jukka. \"Kolmeen\nvuoteen en ole saanut riviäkään kotoa, ja siitä on jo viisi vuotta\nkuin viimeksi kävin siellä. Ruotsissa on yhtä halpaa, Axel, kuin\nNorjassakin, ja minun omaiseni ovat oikein talonpoikaisväkeä. Minä\nlähetän palkkani kotiin ja lähden sinun kanssasi kiertämään Kap\nHornin ympäritse. Me valitsemmekin oikein hyvän laivan.\"\n\nJa kuvaillessaan kotimaansa maalaiselämän ihanuuksia ja juhlia\nAxel Gunderson ja Puna-Jukka rakastuivat toistensa kotipaikkaan\nja lupasivat pyhästi matkustaa yhdessä ja viettää ensin kuusi\nkuukautta toisen ruotsalaisessa kodissa ja sitten kuusi kuukautta\ntoisen norjalaisessa kodissa. Ja loppumatkalla heitä saattoi\ntuskin repimälläkään saada toisistaan erilleen, niin suuresti he\nmielistyivät suunnitelmiansa pohtimaan.\n\nPitkää-Jukkaa ei vaivannut koti-ikävä. Mutta kanssielämään hän oli\nkyllästynyt. Hänkään ei jäisi ruokatalojen nylkyrien kynittäväksi.\nHänkin hankkisi asunnon jonkun rauhallisen perheen luona, lähtisi\nmerikouluun ja lukisi kapteeniksi. Ja niin sitä jatkettiin.\nJok'ikinen vannoi, että pysyisi kerrankin elämässään järkevänä eikä\ntuhlaisi rahojaan. Alas ruokatalonylkyrit, alas merimieskorttelit,\nalas väkijuomat! kaikui sotahuutona meidän kanssissamme.\n\nMiehet muuttuivat saitureiksi. Sellaista säästäväisyyttä ei ole\nkoskaan tavattu. He kieltäytyivät ostamasta mitään varastoarkusta.\nVanhojen rääsyjen täytyi kestää, he ompelivat paikan paikan päälle,\nmuuttuen hämmästyttävässä määrässä variksenpeläteiksi. Yksinpä\ntulitikkujakin he käyttelivät säästeliäästi, odotellen kunnes pari,\nkolme oli valmistunut sytyttämään piippunsa samalla tikulla.\n\nMe pääsimme San Franciscon satamaan, ja niin pian kuin satamalääkärit\nolivat tarkastaneet meidät, saapui ruokatalojen asiamiehiä\nvalkoisissa veneissään. He kapusivat sankkana parvena kannelle,\nkukin kehuskellen omaa paikkaansa ja kullakin whiskypullo povessaan.\nMutta me ajoimme heidät häpeällä tiehensä. Emme tarvinneet heidän\nruokatalojaan sen enempää kuin heidän whiskyään. Me olimme raittiita,\nuutteria merimiehiä, jotka osasivat käyttää rahansa parempaankin.\n\nSaimme sitten laivatoimistosta palkkamme. Me sukelsimme taas kadulle,\nkullakin tasku täynnä rahaa. Ympärillämme parveili petkuttajia\nkorppikotkien tavoin. Ja me katsahdimme toisiimme. Seitsemän\nkuukautta olimme viettäneet yhdessä, ja nyt tiemme johtivat eri\ntahoille. Jäljellä oli vielä yksi toveruuden jäähyväismenoista.\n(Niin, sellainen oli yleinen tapa.) \"Tulkaa pois, pojat\", virkkoi\npursimiehemme. Edessämme oli välttämätön kapakka. Ympärillä sijaitsi\ntoistakymmentä kapakkaa. Ja kun olimme seuranneet pursimiestä hänen\nvalitsemaansa, seisoi katukäytävällä sen ulkopuolella tiheälti\nnylkyreitä. Eräät heistä uskalsivat pistäytyä sisäänkin, mutta me\nemme olleet heistä tietääksemmekään.\n\nSiinä me nyt seisoimme pitkän pöydän ääressä -- pursimies, matruusit,\nkuusi pyyntimiestä, kuusi veneenohjaajaa ja viisi soutajaa. Viimeksi\nmainittuja oli vain viisi, sillä yksi joukostamme oli Kap Jerimon\nluona ankaran rajusään vallitessa laskettu mereen hiilisäkki\njalkoihin sidottuna. Meitä oli kaikkiaan yhdeksäntoista, ja\nmeillä oli aikomus ottaa viimeiset ryypyt yhdessä. Suoritettuamme\nseitsemän kuukauden ajan reima miesten työtä, oli sää millainen\ntahansa, me katselimme nyt toisiamme viimeisen kerran. Me tiesimme\nsen, sillä merimiesten tiet harhailevat ympäri maailmaa. Ja kaikki\nyhdeksäntoista tyhjensivät nyt lasin, jonka pursimies tarjosi. Sitten\nperämies loi meihin paljonpuhuvan katseen ja tilasi uudet annokset.\nMe pidimme perämiehestä yhtä paljon kuin pursimiehestä, ja me pidimme\nkummastakin. Saatoimmeko juoda toisen kera ja hylkiä toisen tarjousta?\n\nJa Pete Holt, oman veneeni pyydystäjä (joka hukkui seuraavana\nvuonna, kun _Mary Thomas_ upposi kaikkine väkineen) tilasi myöskin\npuolestaan. Aika kului, pöydälle ilmestyi yhä edelleen täysiä laseja,\nme kävimme äänekkäämmiksi ja päässä alkoi suhista. Pyydystäjiä oli\nkuusi, ja jokainen vaati toveruuden pyhässä nimessä, että jok'ikisen\noli juotava hänen kerallaan. Sitten oli joukossa kuusi veneenohjaajaa\nja viisi soutajaa, ja nämät valtasi sama ajatus. Jokaisen taskussa\noli rahaa, meidän rahamme oli yhtä hyvää kuin kenen muun tahansa, ja\nsydämemme olivat yhtä vapaat ja anteliaat.\n\nYhdeksäntoista kertaa tilattiin koko joukolle. Tarvitsiko Tuliliemen\nvaatia enempää päästäkseen tahtonsa perille? Miehet olivat valmiit\nunohtamaan kaikki rakkaat suunnitelmansa. He kierivät kapakasta\nnylkyrien ja petkuttajien syliin. Kauaa he eivät kestäneet. Rahat\nloppuivat parissa päivässä, viimeistään viikon kuluttua, ja sitten\nruokatalon isäntä pestasi heidät jollekin laivalle. Victor oli\noivallinen mies ja erään hyvän ystävän avulla hänen onnistui päästä\nmeripelastusasemalle. Tanssikouluun hän ei joutunut milloinkaan\neikä hän myöskään pannut ilmoitustaan lehteen. Eikä Pitkä-Jukkakaan\npäässyt merikouluun. Viikon kuluttua hän toimi satunnaisena jätkänä\neräällä jokihöyryllä. Puna-Jukka ja Axel eivät lähettäneet rahojaan\nkotiin. Sen sijaan he joutuivat muiden tavoin purjelaivoihin, jotka\nlähtivät kaikille ilmansuunnille; sinne heidät olivat toimittaneet\nruokatalojen isännät ja siellä he raatoivat ennakkomaksusta, jota\neivät olleet koskaan nähneet eivätkä kuluttaneet.\n\nMinut pelasti se, että minulla oli koti ja omaiset, joiden luo\nsaatoin lähteä. Matkustin lahden poikki Oaklandiin ja muun muassa\notin selvää kalman tiestä. Nelson oli kadonnut -- hänet oli ammuttu\nkuoliaaksi, kun hän oli humalapäissään vastustanut poliisia. Hänen\nosatoverinsa siinä jutussa virui vankilassa. Whisky-Bob oli kadonnut.\nUkko Cole, ukko Smoudge ja Bob Smith olivat myöskin hävinneet.\nToinen Smith, _Annien_ revolveriniekka, oli hukkunut. Ranskan\nRanssi maleksi jossain ylävirralla, mistä hän ei uskaltanut palata\nkaupunkiin, koska kuului tehneen jotain vaarallista. Eräät toiset\nkulkivat viiruvaatteisina San Quentinissa tai Folsomissa. Iso Alec,\nkreikkalaisten kuningas, jonka olin tuntenut hyvin Benician aikoina\nja jonka kera olin ryypiskellyt kokonaisia öitä, oli tappanut kaksi\nmiestä ja paennut vieraisiin maihin. Fitzsimmons, jonka kanssa olin\npurjehtinut kalastusvartiana, oli saanut takaapäin puukon iskun\nkeuhkoihinsa ja kuollut verkalleen keuhkotautiin. Ja niin kulki tie\nedelleen ristiltä toiselle, ja jokaisen muun; paitsi _Annien_ Smithin\nsurmaan oli syynä Tuliliemi.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\n\nIhastukseni Oaklandin satamapuolta kohtaan oli kokonaan kadonnut.\nEn pitänyt sen ulkonäöstä sen enempää kuin elämästäkään. En\nvälittänyt ryyppäämisestä enkä tyhjäntoimittamisesta, ja niin minä\npalasin Oaklandin kansankirjastoon ja lueskelin kirjoja suuremmalla\nymmärtämyksellä. Äiti sanoi myöskin, että olin jo kylläkseni\nhurjistellut ja että minun oli aika hankkia itselleni vakinainen\ntoimeentulo. Omaisenikin tarvitsivat rahaa. Hankin itselleni\nsiis paikan eräässä hampputehtaassa -- kymmenen tunnin työpäivä\nja kymmenen sentin tuntipalkka. Siitä huolimatta, että voimani\nja kykyni olivat karttuneet, en saanut enempää kuin raataessani\nsäilyketehtaassa useita vuosia varemmin. Mutta päiväpalkkani\nluvattiin kuitenkin korottaa yhdeksi dollariksi viideksikolmatta\nsentiksi muutaman kuukauden kuluttua.\n\nJa täällä alkoi minulle oikea viattomuuden kausi, mikäli on kysymys\nTuliliemestä. Kuukausimääriin en kallistanut kertaakaan lasia.\nKävin vasta kahdeksattatoista, ruumiini oli terve, lihakset työn\nkaraisemat, mutta vioittumattomat; ja jokaisen nuoren luontokappaleen\ntavoin minäkin kaipasin vaihtelua, jotain kiihottavaa, mitä eivät\nkirjat eikä koneellinen työ saattaneet tarjota.\n\nLiityin Nuorten Miesten Kristilliseen Yhdistykseen. Siellä elämä\noli terveellistä ja reipasta urheiluharjoituksineen, mutta liian\npoikamaista. Minulle se tuli liian myöhään. En ollut poika, en\nnuorukainenkaan, vaikka ikävuosia ei ollutkaan runsaasti. Miesten\nparissa olin varttunut suureksi. Tunsin salaperäisiä ja vaarallisia\nasioita. Kuuluin elämän toiselle puolelle verrattuna niihin nuoriin\nmiehiin, jotka kohtasin N.M.K.Y:ssä. Puhuin toisellaista kieltä,\nomistin surullisemman ja kamalamman kokemuksen. (Kun nyt tulen asiaa\najatelleeksi, käsitän selvästi, ettei minulla ole koskaan ollutkaan\npoikuutta.) Joka tapauksessa N.M.K.Y:n nuoret miehet olivat minusta\nliian poikamaisia, liian turmeltumattomia. Tästä en kuitenkaan olisi\nvälittänyt, jos he vain olisivat henkisesti astuneet minua vastaan\nja auttaneet minua. Mutta minä olin oppinut kirjoista enemmän kuin\nhe. Heidän laihat ruumiilliset ja yhtä laihat älylliset kokemuksensa\ntekivät yhteensä niin suuren negatiivisen summan, ettei heidän terve\nsiveellisyytensä ja terveelliset urheilunsa voineet korvata sitä.\n\nSanalla sanoen, minä en saattanut leikkiä alemman luokan oppilaiden\nkanssa. Minulle ei oltu suotu sitä puhdasta oivallista nuoruutta,\nminkä he olivat viettäneet -- olin liian varhain joutunut Tuliliemen\nholhouksen alaiseksi. Tiesin liian paljon liian nuorena. Ja\nkuitenkin vastaisina hyvinä päivinä, kun alkoholi on eliminoitu pois\nihmisten tarpeista ja laitoksista, juuri N.M.K.Y. ja samallaiset\nkäsittämättömän paljoa paremmat ja viisaammat ja miehevämmät\nkokouspaikat ottavat vastaan miehet, jotka nyt menevät kapakkaan\nlöytääkseen itsensä ja toinen toisensa. Sitä odotellessa me elämme\nnykyisyydessä, täällä ja tällä haavaa ja pohdimme nykyisyyttä ja\nnykyisiä oloja.\n\nRaadoin kymmenen tuntia päivässä hampputehtaassa. Se oli kuolettavan\nyksitoikkoista, koneellista työtä. Minä kaipasin elämää. Halusin\nkäyttää voimani toisella tapaa kuin kuluttamalla sen koneen ääressä\nkymmenen sentin tuntipalkasta. Ja kuitenkin olin saanut kylläkseni\nkapakoista. Halusin jotain uutta. Minä vartuin suuremmaksi. Minussa\nkehittyi arvaamattomia ja huolestuttavia voimia ja taipumuksia. Ja\njuuri tällöin minä kohtasin onnekseni Louis Shattuckin ja meistä tuli\ntoverukset.\n\nLouis Shattuckissa ei tavannut ainoatakaan häijyä piirrettä, hän oli\ntodellakin viaton nuori veijari, mutta omasta mielestään kerrassaan\nturmeltunut kaupunkilaispoika. Minä taasen en ollut vähimmässäkään\nmäärässä kaupunkilaispojan kaltainen. Louis oli sievä ja\nsulavakäytöksinen ja rakasti hurjasti tyttöjä. Ne herättivät hänessä\nvoimakkaan, kaiken nielevän intohimon. Minä en tietänyt tytöistä\ntuon taivaallista. Olin pyrkinyt liian uutterasti mieheksi. Tämä oli\naivan uusi puoli elämää, joka oli jäänyt minulta huomaamatta. Ja kun\nnäin Louisin lausuvan minulle jäähyväiset, kohottaen hattua jollekin\ntutulle tytölle ja astelevan hänen rinnallaan katua pitkin, minä\njouduin kiihdyksiin ja kävin kateelliseksi. Minäkin halusin ruveta\ntähän leikkiin.\n\n\"Jaa -- ei siinä muu auta\", selitti Louis, \"kuin että sinulle\nhankitaan tyttö\".\n\nTämä on vaikeampaa, kuin miltä se kuulostaa. Sallikaa minun\nnäyttää se teille tekemällä pieni syrjähyppäys. Louis ei tuntenut\ntyttöjä kotoa pitäen. Hän ei seurustellut yhdenkään tytön kodissa.\nJa luonnollisesti minulla, tähän uuteen maailmaan eksyneellä\nmuukalaisella, oli edessäni samat esteet. Lisäksi ei meillä ollut\nmahdollisuutta päästä tanssikouluun tai yleisiin tanssiaisiin, jotka\nolivat aivan omiansa tuttavuuksien solmimiseen. Meiltä ei riittänyt\nrahaa sellaiseen. Hän työskenteli sepän oppilaana ja ansaitsi vain\nvähäistä enemmän kuin minä. Me asuimme kumpikin kotona ja maksoimme\nvanhemmillemme. Kun olimme suorittaneet tämän maksun ja ostaneet\nsavukkeita ja tarpeelliset vaatteet ja jalkineet, meille jäi\nkummallekin kulutettavaksi summa, joka vaihteli seitsemästäkymmenestä\nsentistä yhteen dollariin viikkoa kohti. Löimme nämä rahat yhteen,\njaoimme ne keskenämme ja toisinaan lainasimme koko jäännöksen, kun\njompikumpi meistä tarvitsi sen suuremmoisempaan tyttöseikkailuun,\nkuten esimerkiksi raitiotieretkeen Blairin puistoon ja takaisin --\nkaksikymmentä senttiä, ja kahteen jäätelöannokseen -- kolmekymmentä\nsenttiä, tai maissinekkuihin, jotka olivat halvempia ja maksoivat\nkahdelle vain kaksikymmentä senttiä.\n\nEn välittänyt siitä, että rahaa oli näin niukalti. Osterirosvoilta\nolin oppinut halveksimaan rahaa, eikä se tunne ollut hävinnyt\nminusta. Mieskohtaisesti en piitannut siitä rahtuakaan, ja\nfilosofiassani kiersin kehän umpeen pysyen yhtä tyytyväisenä, vaikka\ntaskussa ei ollut senttiäkään, kuin muinoin tuhlatessani kymmeniä\ndollareita tarjoamalla kapakoissa ryyppyjä jokaiselle maleksijalle.\n\nMutta miten saisin käsiini tytön? Emme tunteneet ainoatakaan kotia,\nminne Louis voisi viedä minut esittääkseen minut siellä tytöille.\nMinä en tuntenut ketään. Louis taas tahtoi pitää itse kaikki\ntyttönsä; eikä hän muutenkaan olisi voinut luovuttaa yhtään niistä\nminulle, sillä sellainen on poikien ja tyttöjen käsitys asiasta. Hän\nhoukutteli heitä tuomaan ystävättäriään minua varten; mutta minusta\nne olivat varsin heikkoja sisaria, kalpeita ja vaivaisia verrattuina\nhänen korukappaleisiinsa.\n\n\"Sinun täytyy tehdä niin kuin minäkin tein\", hän virkkoi lopulta.\n\"Minä sain nämä ottamalla. Sinun täytyy menetellä samalla lailla\".\n\nJa hän perehdytti minut menettelytapaansa. Lukijan on muistaminen,\nettä Louis ja minä elimme varsin niukoissa oloissa. Meidän täytyi\ntodellakin ponnistella voidaksemme maksaa täysihoidostamme\nja pukea itsemme siististi. Me tapasimme toisemme iltasella,\npäivätyön päätyttyä, jossain kulmassa tai erään sivukadun pienessä\nmakeismyymälässä, joka oli meidän ainoa huvittelupaikkamme. Sieltä\nme ostimme savukkeemme ja toisinaan viidellä sentillä karamelleja.\n(Niin, Louis ja minä söimme punehtumatta makeisia -- niin paljon kuin\nvain saimme. Kumpikaan meistä ei käynyt koskaan kapakassa.)\n\nMutta se tyttö. Louisin ohjauksen mukaan minun oli varsin\nalkuperäisellä tavalla valittava hänet joukosta ja pyrittävä hänen\ntuttavakseen. Me harhailimme pitkin katuja varhain iltasella. Tytöt\nkuljeskelivat meidän tavallamme parittain. Ja tytöt, jotka ovat\nkävelemässä, katsovat ehdottomasti käveleviin poikiin, jotka katsovat\nheihin. (Vielä nykyäänkin minä seuraan jokaisessa kaupungissa,\nkauppalassa tai kylässä, minne satun joutumaan, vanhasta kokemuksesta\nharjaantunein katsein sitä viehkeätä näytelmää, jota suorittavat\nkävelevät pojat ja tytöt; ja näiden _täytyy_ ehdottomasti päästä\nkävelemään, kun keväiset ja kesäiset illat kutsuvat.)\n\nVaikeuksia tuotti se, että minä, joka olin saapunut elämän toiselta\npuolen verraten karaistuna, osoittausin tässä elämäni suloisessa\nvaiheessa varsin araksi ja ujostelevaksi. Tuon tuostakin Louis\nrohkaisi minua. Mutta minä en tuntenut tyttöjä. Varhaiskypsän\nmiehevän elämänikin jälkeen he pysyivät minulle outoina ja\nihmeellisinä. Ratkaisevan hetken lähetessä menetin aina rohkeuteni ja\nvälttämättömän aloitekyvyn.\n\nSitten Louis otti osoittaakseen minulle, miten se kävi päinsä --\nerikoinen, kaunopuheinen katse, hymy, rohkea hatun kohotus, pari\nsanaa, epäröintiä, naurunhihitystä, ujoa hermostuneisuutta, ja kas\nvaan! Louis oli jo tehnyt tuttavuutta ja nyökkäsi minua joutumaan\nesiteltäväksi. Mutta kun me sitten asetuimme kävelemään parittain,\npoika ja tyttö yhdessä, niin huomasinkin, että Louis oli aina\nvalinnut omalle osalleen sievännäköisen ja jättänyt minulle pienen\nvaivaisen sisaren.\n\nKokeiltuani niin monta kertaa, ettei niistä kannata tässä puhua,\nminä luonnollisesti edistyin ja minulla oli jo useita tyttöjä,\njoille saatoin kohottaa hattua ja tarjoutua kävelykumppaniksi\niltasella. Mutta silti en vielä rakastunut yhteenkään tyttöön.\nMielenkiintoni oli herännyt ja minä jatkoin tätä leikkiä. Milloinkaan\nei päähäni juolahtanut lähteä ryypyille. Muutamat Louisin ja minun\nseikkailuistamme ovat sittemmin saattaneet minut vakavasti miettimään\nasiaa, kun olen halunnut laatia sosiologisia yleistämisiä. Mutta\nkaikki tuo oli oivallista ja viattoman nuorekasta, ja minä opin siitä\nyhden yleistämisen, pikemmin biologisen kuin sosiologisen, nimittäin\nettä \"moni on kakku päältä kaunis, vaan on silkkua sisässä\".\n\nKauan ei kestänyt, ennenkuin opin tuntemaan rakkauden, sen ihanan\nsuloisuuden, sen loiston ja ihmeellisyyden. Tahdon nimittää\nhänet Haydeeksi. Hän kävi kuudettatoista. Hänen lyhyt hameensa\nulottui puoliväliin pohjetta. Me istuimme rinnan Pelastusarmeijan\nkokouksessa. Hän ei ollut kääntyneitä, ei myöskään hänen tätinsä,\njoka istui hänen toisella puolellaan; täti oli saapunut vierailulle\nmaalta, missä ei silloin ollut Pelastusarmeijaa, ja oli pistäytynyt\nosittain uteliaisuudesta puolituntiseksi tähän kokoukseen. Ja\nvierelläni istui Louis huomioita tehden -- minä uskon, että hän teki\nvain huomioita, koska Haydee ei tyydyttänyt hänen makuaan.\n\nMe emme vaihtaneet sanaakaan, mutta tuona suuremmoisena\npuolituntisena me vilkaisimme ujostellen toisiimme ja välttelimme\nujostellen tai kohtasimme ujostellen toinen toisemme katseen useammin\nkuin kerran. Hänellä oli hennot, soikulaiset kasvot. Hänen ruskeat\nsilmänsä olivat ihanat. Hänen nenänsä oli kuin unelma, samaten\nsimahuulinen, oikullisuutta ilmaiseva suu. Päässään hänellä oli\nlavealierinen huopahattu, ja ruskeassa tukassa oli mielestäni kaunein\nruskea vivahdus, mitä milloinkaan olen nähnyt. Ja tuon puolituntisen\ntuottamasta kokemuksesta minä olen aina sen koommin ollut varma\nsiitä, että rakkaus saattaa syttyä ensi näkemältä.\n\nTäti ja Haydee poistuivat aivan liian pian. (Pelastusarmeijan\nkokouksissa tämän saattaa tehdä milloin tahansa.) Kokous ei\nherättänyt minussa enää mielenkiintoa, ja kun oli ennättänyt kulua\nsopiva väliaika, minuutti tai pari, minäkin nousin lähteäkseni\nLouisin kera. Muuan salin perällä istuva nainen kohdisti minuun\nkatseensa, kohosi paikaltaan ja seurasi minua. Häntä en ryhdy\nkuvaamaan. Hän oli vanhoja tuttavia niiltä ajoilta, jotka olin\nviettänyt satamassa. Kun Nelsonia oli ammuttu, hän oli heittänyt\nhenkensä juuri tämän naisen sylissä, ja hän tiesi minun olevan\nNelsonin entisiä tovereita. Nyt hän halusi kertoa minulle, kuinka\nNelson oli kuollut, ja minuakin halutti kuulla siitä. Ja niin minä\nsiirryin hänen kerallaan elämän halki, palasin haivenhuulisen\nnuorukaisen rakkaudesta ruskeakutrista tyttöä kohtaan takaisin tuohon\nentiseen surkeaan villielämään, jota olin ennen viettänyt.\n\nJa kuultuani tarinan minä riensin tieheni etsimään Louisia, sillä\npelkäsin kadottaneeni ensimäisen rakkauteni jo ensi vilahduksen\njälkeen. Mutta Louis osoittautui luotettavaksi. Tytön nimi oli --\nHaydee. Louis tiesi, missä hän asusti. Joka päivä tyttö kulki sen\npajan ohi, missä hän työskenteli, matkallaan Lafayetten kouluun tai\nsieltä kotiin. Lisäksi Louis oli toisinaan nähnyt hänet yhdessä\nRuthin, erään toisen koulutytön seurassa; ja vielä enemmän, Nita,\njoka myi meille makeisia, oli Ruthin ystäviä. Nyt meidän oli\nlähdettävä makeismyymälään tiedustelemaan, eikö Nita suostuisi\nantamaan Ruthille kirjelappua Haydeelle toimitettavaksi. Jos se kävi\npäinsä, ei tarvinnut muuta kuin sepittää tuo kirje.\n\nNiin kävikin. Ja salaisissa yhtymätilaisuuksissa minä opin tuntemaan\npojan ja tytön keskinäisen rakkauden täyden suloisen mielettömyyden.\nSe ei suinkaan ole suurinta rakkautta maailmassa, mutta kaikkein\nsuloisimmaksi rohkenen sen vakuuttaa. Oi, kun nyt muistelen sitä!\nTytöllä ei ole milloinkaan ollut viattomampaa rakastajaa kuin minä,\njoka olin ollut niin kurjan viisas ja hurja vuosiini nähden. En\ntietänyt tytöistä rahtuistakaan. Minua oli mainittu Osterirosvojen\nPrinssiksi, minä saatoin lähteä kaikkialle maailmassa miehenä miesten\nparissa, osasin ohjata purjevenettä, keikkua mastossa myrskyssä ja\npimeässä, käydä merimieskorttelin kurjimmissa komeroissa, ottaa osaa\nhurjimpaan meteliin ja kutsua joka jätkän kapakkaan -- mutta minä\nen tietänyt laisinkaan, mitä sanoa tai tehdä tälle hennolle pikku\nnaiselle, jonka hamepahanen ulottui vain puoliväliin pohjetta ja\nelämäntuntemus oli yhtä niukka kuin minun oli, omasta mielestäni\nainakin, syvällisen perinpohjainen.\n\nMuistan, että istuimme penkillä tähtien valossa. Meidän välillämme\noli ainakin jalan verta tyhjää. Olimme kääntyneet puolittain\npäin nojaten kyynärpäitä penkin selkänojaan, ja pari kertaa\nkyynärpäämme osuivat lievästi yhteen. Hurjan onnellisena minä\njuttelin mahdollisimman varovaisesti ja harkituin sanoin, jotta en\nloukkaisi hänen herkkiä korviaan, ja kaiken aikaa vaivasin aivojani\nkoettaen saada selville, mitä minun nyt oikeastaan oli tehtävä. Mitä\nmahtoivat tytöt odottaa poikien tekevän, kun näin istuttiin penkillä\nja koetettiin saada selkoa siitä, mitä rakkaus oli? Mitä hän mahtoi\nodottaa minun tekevän? Oliko minun suudeltava häntä? Odottiko hän\nminun yrittävän? Ja jos hän odotti sitä enkä minä tehnyt niin, mitä\nhän mahtoi silloin ajatella minusta?\n\nAh, hän oli minua viisaampi -- tiedän sen nyt -- tuo pieni viaton\ntyttönainen puolipitkissä hameissaan. Hän oli tuntenut poikia kaiken\nikänsä. Hän kannusti minua tyttöjen tavalla. Hän oli riisunut\nhansikkaansa ja piteli niitä toisessa kädessään, ja minä muistan,\nkuinka hän ikään kuin rangaistakseen minua jostain puheestani\nkevyesti ja rohkeasti löi minua suulle noilla hansikkailla. Minä\nolin pyörtymäisilläni ihastuksesta. Niin ihmeellistä seikkaa en\nollut koskaan ennen kokenut. Ja muistan vieläkin sen lievän tuoksun,\nmikä noista hansikkaista lähti ja jota sain hengittää sinä tuokiona,\njolloin ne koskettivat minun huuliani.\n\nSitten tuli pelon ja epävarmuuden aiheuttama tuska. Vangitsisinko\nkouraani tuon pienen kätösen, joka äsken oli tuoksuvilla\nhansikkaillaan koskettanut huuliani? Uskaltaisinko suudella häntä\njuuri nyt tai kietoa käsivarteni hänen vyötäisilleen? Rohkenisinko\nedes siirtyä lähemmäksi?\n\nEi, minä en uskaltanut. En tehnyt mitään. Istuin vain paikallani ja\nrakastin kaikesta sielustani. Ja kun me sinä iltana erosimme, en\nollut suudellut häntä. Muistan, kun suutelin häntä ensimäisen kerran\neräänä toisena iltana erotessamme -- se oli valtaava hetki ja minä\ntarvitsin siihen kaiken rohkeuteni. Meidän ei onnistunut järjestää\nenempää kuin tusinan verta salaisia kohtauksia, ja me suutelimme kai\nyhtä monta kertaa -- kuten pojat ja tytöt suutelevat, lyhyesti ja\nviattomasti ja ihmetellen. Me emme käyneet koskaan missään -- emme\nedes matineoissa. Kerran me tasasimme viiden sentin määrän makeisia.\nMutta minä olen aina hellästi uskonut, että hän rakasti minua.\nTiedän, että itse rakastin häntä; ja vuoden ajan ja kauemminkin\nuneksin hänestä valveillani, ja hänen muistonsa on minulle hyvin\nkallis.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\n\nOleskellessani sellaisten ihmisten parissa, jotka eivät ryypänneet,\nen ajatellut milloinkaan juomista. Louis ei ryyppinyt. Hänellä\nei ollut varaa siihen enempää kuin minullakaan; mutta vielä\nmerkityksellisempää oli se, ettei meillä ollut halua ryypätä. Me\nolimme terveitä, normaalisia, viinalle vieraita. Jos olisimme olleet\nviinalle persoja, olisimme ryyppineet, oli meillä siihen varaa tai ei.\n\nKun päivän työ oli päättynyt, ruumis pesty, vaatteet muutettu ja\nillallinen syöty, me tapasimme toisemme joka ilta kadunkulmassa tai\npienessä makeismyymälässä. Mutta kun leudot syyssäät olivat loppuneet\nja illat käyneet purevan koleiksi tai tihkusateesta kosteiksi, ei\nkadunkulma ollut enää mukava kohtauspaikka. Makeismyymälää taas\nei lämmitetty laisinkaan. Nita tai kuka kulloinkin sattui olemaan\nmyymässä oleskeli väliajoin puodin peräkamarissa, jota lämmitettiin.\nTähän huoneeseen ei meitä päästetty, ja myymälässä oli yhtä kylmä\nkuin ulkosalla.\n\nLouis ja minä pohdimme tilannetta. Oli olemassa vain yksi ratkaisu:\nkapakka, miesten kokouspaikka, missä kilisteltiin maljoja Tuliliemen\nkanssa. Muistan hyvin sen kostean ja tuulisen illan, jolloin Louis\nja minä, väristen kylmästä, kun ei ollut varaa ostaa päällystakkia,\nlähdimme etsimään sopivaa kapakkaa. Kapakat ovat aina lämpimiä ja\nmukavia. Louis ja minä emme astuneet kapakkaan siitä syystä, että\nhalusimme saada ryypyn. Mutta me tiesimme, etteivät kapakat olleet\nmitään armeliaisuuslaitoksia. Kapakassa ei voinut ruveta oleskelemaan\ntilaamatta silloin tällöin väkijuomia.\n\nKolikoita meillä oli niukalti. Vaikeata oli tuhlata, kun niitä\ntarvitsi niin välttämättömästi raitiotiepiletteihin itseämme ja\ntyttöjä varten. (Yksin ollessamme emme koskaan kuluttaneet rahoja\nraitiotiellä, vaan tyydyimme kävelemään.) Tässä kapakassa me\nhalusimme siis hyötyä mahdollisimman paljon rahastamme. Pyysimme\nkorttipakan, istuuduimme pöydän ääreen ja pelasimme kokonaisen\ntunnin, jonka ajan kuluessa Louis tarjosi kerran ja minä toisen\nkerran lasin olutta -- halvinta juomaa, kymmenen senttiä kahdelta\nmieheltä. Tuhlausta! Kuinka se harmittikaan meitä!\n\nMe tarkastelimme miehiä, joita saapui tähän paikkaan. Kaikki\nnäyttivät keski-ikäisiltä tai vanhanpuoleisilta työläisiltä, useimmat\nolivat saksalaisia, jotka ryhmittyivät itsekseen totutun tavan mukaan\nja joiden kanssa me jouduimme tuiki vähän tekemisiin. Tämä kapakka\nei miellyttänyt meitä, me poistuimme alakuloisina harmitellen sitä,\nettä olimme kuluttaneet kokonaisen illan ja tuhlanneet kaksikymmentä\nsenttiä olueen, josta emme laisinkaan välittäneet.\n\nSeuraavina iltoina teimme vielä useita kokeita ja päädyimme lopulta\nNationaliin, Kymmenennen ja Franklin-kadun kulmauksessa sijaitsevaan\nkapakkaan. Täällä yleisö oli hauskempaa, Louis tapasi pari tuttavaa\nja minä kohtasin toverin, jonka kanssa olin käynyt koulua pienenä\npolvihousu-niekkana. Me juttelimme vanhoista ajoista, miten oli\nkäynyt sen ja sen pojan, mitä se ja se toimitti nykyään, ja tietenkin\nhaastelimme siitä lasien ääressä. He tarjosivat ja me joimme. Sitten\noli ryyppäämissääntöjen mukaan meidänkin tarjottava. Se koski, sillä\nse merkitsi neljä-, viisikymmentä senttiä yhdessä hurauksessa.\n\nMe olimme päässeet oikein vilkkaalle tuulelle, kun ilta oli\npäättynyt, mutta samalla haavaa olimme joutuneet vararikkoon. Koko\nviikon käyttörahat olivat kuluneet. Me päätimme, että siinä oli\nmeille sopiva kapakka, mutta arvelimme myöskin, että vasta täytyi\nmenetellä varovaisemmin juomia tilattaessa. Koko loppuviikon saimme\nimeä kynsiämme. Ei kannattanut edes ajaa raitiovaunussa. Sitä paitsi\nmeidän täytyi pettää kaksi Länsi-Oaklandin tyttöä, joita koetimme\nrakastaa, ja jäädä saapumatta sovittuun kohtaukseen. Heidän oli määrä\ntavata meidät keskikaupungilla seuraavana iltana, eikä meillä ollut\nvaraa viedä heitä kotiin raitiovaunussa. Monen muun taloudelliseen\nahdinkotilaan joutuneen lailla meidänkin oli pakko hävitä joksikin\naikaa huvitusten pyörteestä -- ainakin lauantai-iltaan asti, jolloin\nsaisimme palkkamme. Nyt Louis ja minä kohtasimme toisemme eräässä\ntallissa, ja takit kaulaan asti napitettuina ja hampaat kalisten me\npelasimme korttia, kunnes oli aika päättää tämä maanpakolaisuus.\n\nSitten palasimme National-kapakkaan emmekä nyt kuluttaneet\nenempää, kuin mikä oli ehdottomasti välttämätöntä lämpöä\nja mukavuutta saadaksemme. Toisinaan kävi hullusti, kuten\nesimerkiksi kun jompikumpi meistä sattui menettämään kaksi kertaa\nperäkkäin pelattaessa viiteen mieheen siitä, kuka saisi tarjota\ntoisille. Sellainen onnettomuus maksoi viidestäkolmatta aina\nkahdeksaankymmeneen senttiin asti, riippuen siitä kuinka moni\npelaajista tilasi kymmenen sentin juomia. Mutta me saatoimme\ntilapäisesti pelastua sellaisen tappion pahoista seurauksista\nkapakoitsijan myöntämän luoton avulla. Tietenkin tämä vain siirti\nmaksupäivän tuonnemmaksi ja houkutteli meitä kuluttamaan enemmän,\nkuin olisi tapahtunut käteiskaupassa. (Kun seuraavana kevännä\npoistuin äkkiä Oaklandista seikkailupolulle lähtien, jäin tuolle\nkapakoitsijalle velkaa dollarin ja seitsemänkymmentä senttiä. Pitkien\naikojen perästä palattuani hän oli lähtenyt tiehensä. Olen hänelle\nyhä vielä velkaa dollarin ja seitsemänkymmentä senttiä, ja jos hän\nsattuisi lukemaan nämä rivit, niin teen hänelle täten tiettäväksi,\nettä vaadittaessa maksan heti tuon summan.)\n\nOlen kertonut yllä olevan tapahtuman osoittaakseni jälleen, kuinka\nmeitä houkutellaan tai vedetään tai pakotetaan Tuliliemen pariin\nnykyisessä yhteiskunnassamme, missä jokaisessa kadunkulmauksessa\non kapakka. Louis ja minä olimme kaksi tervettä nuorukaista. Meitä\nei haluttanut ryypätä. Meillä ei ollut varaa ryypätä. Ja kuitenkin\nmeidän oli olosuhteiden pakosta kylmän ja sateisen sään vallitessa\netsittävä suojaa kapakasta, missä meidän täytyi kuluttaa osa\nvaivaisesta säästöstämme väkijuomiin. Jotkut saattavat väittää,\nettä olisimme voineet mennä N.M.K.Y:een, iltakouluun, iltaseuroihin\nja toisten nuorten koteihin. Muuta en osaa vastata kuin että niin\nemme tehneet. Se on kumoamaton tosiasia. Me emme tehneet niin. Ja\nvielä tänäänkin, juuri tällä haavaa sadat tuhannet Louisin ja minun\nkaltaiset pojat menettelevät aivan samoin kuin Louis ja minä teimme,\nkun Tuliliemi lämpöä ja mukavuutta tarjoten viittoilee ja kutsuu,\npistää käsivartensa heidän kainaloonsa ja alkaa opettaa heille\nrattoisia tapojaan.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\n\nHampputehdas ei täyttänytkään lupaustaan kohottaa päiväpalkkani\nyhdeksi dollariksi viideksikolmatta sentiksi, ja silloin minä,\nvapaasyntyinen amerikkalaispoika, jonka esi-isät olivat taistelleet\nkaikissa sodissa, alkaen muinaisista indiaanikahakoista jo ennen\nvallankumousta, minä käytin rajatonta oikeuttani työvapauteeni nähden\nja erosin paikastani.\n\nOlin kuitenkin päättänyt pysyä asemillani ja aloin sen vuoksi\ntarkastella tilannetta. Muuan seikka oli päivänselvä. Karkeistyö ei\nlyönyt leiville. Minun täytyi oppia jotakin ammattia, ja valitsin\nsähköalan. Sähkötyöläisten kysyntä suureni yhtä mittaa. Mutta miten\nvoisin oppia sähköalan? Minulla ei ollut varaa mennä teknilliseen\nkouluun tai yliopistoon; sitä paitsi en antanutkaan paljoa arvoa\nkouluille. Olin käytännön mies käytännöllisessä maailmassa.\nUskoin myöskin vielä niihin vanhoihin taruihin, jotka olivat\namerikkalaispojan perintöä minun ollessani poika.\n\nJuoksupojasta saattoi tulla presidentti. Jokainen poika, joka\nsai paikan jossakin liikkeessä, voi yritteliäisyyden, tarmon ja\nvakavuuden avulla perehtyä liike-elämään ja kohota asemasta toiseen,\nkunnes pääsi nuoremmaksi osakkaaksi samaan liikkeeseen. Tämän jälkeen\noli päämiehen aseman saavuttaminen vain ajan kysymys. Varsin usein\n-- niin taru kertoi -- tuollainen poika sai uutterain ponnistustensa\npalkaksi työnantajansa tyttären vaimokseen. Minä olin nyt saavuttanut\nsellaisen varmuuden tyttöihin nähden, että uskoin lujasti voivani\nkerran naida työnantajani tyttären. Siitä ei ollut epäilystäkään.\nKaikki tarujen pikku pojat tekivät siten, niin pian kuin olivat\nvarttuneet kyllin vanhoiksi.\n\nNiin lausuin ikuiset jäähyväiset seikkailutielle ja lähdin\neräälle Oaklandin raitioteiden voimakeskusasemalle. Pääsin itse\njohtajan puheille, ja se tapahtui niin hienossa toimistossa, että\nmelkein jouduin siitä ymmälleni. Mutta minä selvitin pelkäämättä\nasiani. Kerroin hänelle, että halusin kehittyä käytännölliseksi\nsähkömieheksi, etten pelännyt työtä, että olin tottunut ankaraan\ntyöhön, että hänen tarvitsi vain katsahtaa minuun huomatakseen minut\nsopivaksi ja voimakkaaksi. Kerroin haluavani aloittaa aivan alusta\nja työskennellen päästä kohoamaan, tahtovani pyhittää elämäni juuri\ntälle ammatille ja tälle laitokselle.\n\nJohtaja oikein säteili kuunnellessaan. Hän sanoi, että minä olin\njuuri sitä lajia, joka menestyi elämässä, ja että hän halusi\nauttaa amerikkalaispoikia, jotka pyrkivät eteenpäin. Työnantajat\netsiskelivät aina minun kaltaisiani nuorukaisia, mutta peräti\nharvoin sellaisia tapasi. Minun kunnianhimoni oli oikeata laatua ja\nhän pitäisi kyllä huolta siitä, että saisin tilaisuuden koettaa.\n(Kuunnellessani rintani paisui ylpeydestä, ja minä kummeksin\nitsekseni, oliko minun määrä naida juuri hänen tyttärensä.)\n\n\"Ennenkuin voitte päästä oppimaan ammattiin kuuluvat mutkallisemmat\nja hienommat yksityiskohdat\", hän sanoi, \"teidän täytyy tietenkin\ntyöskennellä vaunupajassa, missä sommitellaan ja korjataan\nmoottoreita\". (Tällöin olin varma siitä, että naisin juuri hänen\ntyttärensä, ja nyt kummeksin, kuinka paljon osakkeita hänellä\nitsellään mahtoi olla.)\n\n\"Mutta\", hän lisäsi, \"kuten itsekin selvään oivallatte, te ette\nvoisi aloittaa vaunupajan sähkömonttöörin apulaisena. Siihen työhön\npääsette myöhemmin. Te saatte todellakin aloittaa aivan alusta.\nVaunupajassa te saatte ensinnä lakaista, pestä akkunoita ja pitää\nyllä puhtautta. Kun olette saavuttanut tässä työssä tyydyttävän\ntuloksen, niin pääsette sähkömonttöörin apulaiseksi.\"\n\nEn saattanut käsittää, millä tavoin lakaiseminen ja peseminen voi\nkehittää sähkömekaanikoksi, mutta tiesin, että kirjojen mukaan kaikki\npojat ryhtyivät ensinnä kaikkein halvimpiin töihin ja suorittamalla\nne hyvin kohosivat lopulta liikkeen omistajiksi.\n\n\"Milloin saan ruveta työhön?\" minä kysyin haluten mahdollisimman pian\naloittaa loistavan urani.\n\n\"Mutta\", sanoi johtaja, \"kuten jo päätimme, teidän täytyy todellakin\nalkaa alusta. Vaunupajaan te ette voi viipymättä päästä millään\nehdolla. Sitä ennen teidän täytyy työskennellä konepajassa\nöljypoikana.\"\n\nRohkeuteni lamautui hetkiseksi, kun havaitsin tien hänen tyttärensä\nluo pitenevän; sitten se kasvoi uudelleen. Minusta tulisi parempi\nsähköteknikko, kun tuntisin myöskin höyrykoneet. Ja siitä olin varma,\nettä jos kerran joutuisin öljypojaksi suureen konehuoneeseen, silloin\nei minulta jäisi huomaamatta monikaan höyryä koskeva seikka. Taivas!\nUrani näytti entistä loistavammalta.\n\n\"Milloin saan ruveta työhön?\" minä tiedustelin kiitollisena.\n\n\"Mutta\", sanoi johtaja, \"ette te voisi aloittaa viipymättä\nkonehuoneessa. Siihenkin täytyy valmistua. Tie johtaa lämmityshuoneen\nkautta. No niin, tiedän, että te ymmärrätte tämän asian varsin hyvin.\nJa siellä te opitte huomaamaan, että kivihiilenkin käsitteleminen\non tieteellinen työ, jota ei kannata halveksia. Tiedättekö, että\nme punnitsemme jokaisen naulan kivihiiltä, minkä poltamme? Siten\nopimme tuntemaan, minkä arvoista ostamamme kivihiili on; me tiedämme\nhiuskarvalleen, kuinka paljo jokainen tuotteemme meille maksaa,\nja saamme selville, kutka lämmittäjistä tuhlaavat eniten, kutka\ntuottavat typeryytensä tai huolimattomuutensa tähden vähimmän hyötyä\nkäyttämästään kivihiilestä.\" -- Johtajan kasvot säteilivät jälleen.\n-- \"Tästä näette, kuinka äärettömän tärkeä kivihiilenkin kaltainen\npieni tekijä on, ja mitä enemmän opitte tästä pikku seikasta, sitä\nparempi työmies teistä tulee -- hyödyllisempi sekä meille että\nitsellenne. No, oletteko nyt valmis aloittamaan?\"\n\n\"Milloin tahansa\", minä vastasin urheasti. \"Kuta pikemmin, sitä\nparempi.\"\n\n\"Hyvä on\", hän virkkoi. \"Saapukaa siis huomisaamuna kello seitsemän.\"\n\nMinut opastettiin ulos ja sain tutustua tehtäviini. Myöskin minulle\nilmoitettiin ehtoni -- kymmenen tuntia työtä jok'ikinen päivä, pyhänä\nja arkena, yksi vapaapäivä kuussa ja palkkaa kolmekymmentä dollaria\nkuukaudessa. Se ei ollut juuri rohkaisevaa. Vuosia varemmin minä\nolin säilyketehtaassa ansainnut kymmenen dollaria päivässä kymmenen\ntunnin työstä. Lohdutin itseäni ajattelemalla, että syynä siihen,\nmiksi en ollut vuosien ja voimien varttuessa saavuttanut parempaa\nasemaa työmarkkinoilla, oli ammattitaidon Puute. Mutta nyt asemani\nmuodostuisi toisellaiseksi. Ryhtyisin työskentelemään oppiakseni\nammatin, saavuttaakseni ammattitaitoa, tunnustusta, suuren omaisuuden\nja voittaakseni lopulta johtajan tyttären.\n\nJa minä aloitin oikealla tavalla -- aivan vähäisimmästä alusta asti.\nNiin juuri pitikin tehdä. Minä kuljetin kivihiiltä lämmittäjille,\nnämä lapioivat niitä uuneihin, niihin sisältyvä voima muuttui\nhöyryksi, se muutettiin konehuoneessa sähköksi, millä taas\nsähkömonttöörit työskentelivät. Tämä kivihiilen kuljettaminen oli\nehdottomasti kaikkein ensimäinen aste ... ellei johtajan päähän\npälkähtäisi lähettää minut kaivoksiin, mistä kivihiili saatiin, jotta\nymmärtäisin vieläkin paremmin, kuinka hankittiin sähköä raitioteiden\nkäyttövoimaksi.\n\nMinä, joka olin raatanut miesten parissa, huomasin nyt, ettei minulla\nollut aavistustakaan todellisesta työstä. Kymmenen tuntia päivässä!\nMinun oli kuljetettava kivihiiltä sekä päivä- että yövuoroja\nvarten, ja vaikka uurastin päivällistunninkin läpeensä, en saanut\nkoskaan työtäni päätetyksi ennen kello kahdeksaa illalla. Minä\nraadoin kaksitoista, kolmetoista tuntia päivässä enkä saanut mitään\nylityöstä, kuten ennen säilyketehtaassa.\n\nSaatan kernaasti ilmaista totuuden suoraa päätä. Minä suoritin\nkahden miehen työn. Ennen minua oli täysikasvuinen rotevaruumiinen\ntyömies suorittanut päivävuoron ja toinen samallainen yövuoron. He\nolivat saaneet neljäkymmentä dollaria kuussa kumpikin. Johtaja, joka\nharrasti suurta säästäväisyyttä, oli taivuttanut minut tekemään\nkahden miehen työn kolmen kymmenen dollarin palkasta. Minä luulin,\nettä hän halusi kehittää minut sähköteknikoksi. Todellisuudessa hän\nsäästi yhtiölleen viisikymmentä dollaria kuussa.\n\nMutta minä en tietänyt korvaavani kahta miestä. Kukaan ei sanonut\nsitä minulle. Johtaja päinvastoin varoitti jokaista ilmaisemasta\nasiaa. Kuinka urheasti kävinkään ensi päivänä käsiksi työhöni!\nRaadoin hurjaa vauhtia, täytin rautaiset työntökärryt kivihiilellä,\njuoksutin ne vaakalaudalle ja punnitsin kuorman, pyöritin sitten ne\nlämmityshuoneeseen ja kaadoin kuorman tulisijojen eteen.\n\nTein enemmän kuin kaksi miestä, joiden paikan nyt täytin. He olivat\nvain kuljettaneet kivihiilet sisään ja kaataneet ne tulisijain\neteen. Näin minä menettelin päivävuoron kivihiiliin nähden, mutta\nyövuoron tarpeet minun täytyi kasata lämmityshuoneen seinustalle.\nLämmityshuone oli pieni, joten minun oli kasattava yövuoron\nkivihiilet yhä korkeampaan läjään ja tuettava sitä lujilla laudoilla.\nLäjän huipulle oli heitettävä kivihiilet toistamiseen lapiota\nkäyttämällä.\n\nHiki valui virtanaan pitkin ruumistani, mutta en hiljentänyt vauhtia,\nvaikka tunsinkin alkavani uupua. Kello kymmeneltä aamulla olin jo\nkuluttanut niin suuren määrän nuorta tarmoani, että tunsin nälkää\nja sieppasin paksun kaksinkertaisen voileivän päivällislaukustani.\nTämän ahmin suuhuni seisovaltani, noen tuhrimana, polvien tutistessa\nallani. Kello yhdeltätoista olin ennättänyt tällä tapaa tehdä\nlopun koko päivällisruoastani. Mutta mitä siitä! Havaitsin, että\nnyt saatoin jatkaa työtä päivällislomankin ajan. Ja minä raadoin\nkaiken iltapäivää. Tuli pimeä, ja minä työskentelin sähkövalossa.\nPäivävuoron lämmittäjä poistui ja yölämmittäjä saapui sijaan. Minä\nvain uurastin edelleen.\n\nNälkäisenä, väsymyksestä tutisevana minä peseydyin kello puoli\nyhdeksältä, vaihdoin vaatteita ja laahustin lopen uupuneena\nraitiotievaunuun. Asuntooni oli kolmen mailin matka, ja minä olin\nsaanut vapaalipun, joka oikeutti istumaan vaunussa niin kauan kuina\nsiinä ei tarvittu tilaa maksaville matkustajille. Vaipuessani\nerääseen nurkkaan rukoilin, ettei kohtalo lähettäisi ketään\nminulta paikkaani vaatimaan. Mutta vaunu täyttyi täyttymistään,\nja puolimatkassa astui sisään eräs vaimo, joka ei enää löytänyt\nistumapaikkaa. Aioin nousta sijaltani, mutta kummakseni huomasinkin,\netten kyennyt. Tuuli oli puhaltanut koleasti ja siitä uupunut\nruumiini oli kangistunut istuimeen kiinni. Tarvitsin koko loppumatkan\nvetrestääkseni hangoittelevia jäseniäni ja niveliäni ja päästäkseni\nseisomaan alimmalle portaalle. Ja kun vaunu pysähtyi minun kulmaani,\nolin kaatumaisillani kumoon, kun astuin kadulle.\n\nHoipertelin kahden korttelin mitan kotiin ja astuin notkahtelevin\npolvin keittiöön. Sillä välin kuin äiti ryhtyi ruokaa keittämään,\nminä kävin leivän ja voin kimppuun; mutta ennenkuin ruokahaluni oli\ntullut tyydytetyksi ja liha paistunut, minä nukuin jo sikeästi.\nTurhaan äiti koetti ravistaa minua valveille, jotta olisin voinut\nsyödä hänen paistoksensa. Kun tämä ei onnistunut, hän kuljetti minut\nisän avulla huoneeseeni, missä kaaduin vuoteeseen ja vaivuin heti\nsikeään uneen. He riisuivat minulta vaatteet ja käärivät peitteen\nympärilleni. Aamulla tuntui kamalan tuskalliselta tulla herätetyksi.\nRuumiini oli hirveän arka, ja pahinta kaikesta oli se, että ranteeni\nolivat turvoksissa. Mutta minä korvasin illallisen tappioni syömällä\nhuikeita annoksia aamiaiseksi, ja kun onnuin tieheni raitiotievaunua\ntavoittelemaan, minulla oli mukana päivällisruokaa kaksi kertaa\nenemmän kuin edellisenä päivänä.\n\nSe vasta oli työtä! Koettakoonpa vain juuri kahdeksantoista täyttänyt\nnuorukainen voittaa kaksi täysikasvuista kivihiilen-kuljettajaa. Se\nvasta oli työtä! Jo aikoja ennen päivällistä olin syönyt viimeisenkin\nmurusen runsaista päivälliseväistäni. Mutta minä olin päättänyt\nosoittaa, mitä reipas nuorukainen saattoi tehdä, kun häntä halutti\npäästä eteenpäin maailmassa. Pahinta oli se, että ranteeni alkoivat\npaisua ja tehdä tenää. Useimmat kai tietävät, kuinka tuskallista on\nastua nilkkansa nyrjähdytettyään. Kuvitelkaa siis, kuinka vaikeata\noli lapioida kivihiiliä ja vierittää täysiä työntökärryjä molempien\nranteiden ollessa pois sijoiltaan.\n\nSe vasta oli työtä! Useammin kuin kerran minä vaivuin hiililäjälle,\nkun toiset eivät sattuneet näkemään, ja itkin raivosta,\nmasennuksesta, uupumuksesta ja epätoivosta. Tuo toinen päivä\noli minusta ankarin, enkä olisi koskaan suoriutunut siitä enkä\nsaanut yövuoron hiilimäärää täyteen kolmentoista tunnin loputtua,\nellei päivälämmittäjä olisi sitonut molempia ranteitani leveillä\nnahkavöillä. Ne pingotettiin niin kireälle, että ne olivat kuin\nlievästi taipuvia kipsisiteitä. Ne kestivät puserruksen ja painon,\njoka tähän asti oli rasittanut ranteitani, ja olivat niin tiukat,\netteivät lihakset päässeet nyrjähtymään.\n\nJa tällä tapaa minä opettelin sähköteknikon ammattia. Iltaisin minä\nonnuin kotiin, vaivuin uneen, ennenkuin olin syönyt ateriani, ja\npääsin toisten avulla vaatteistani ja vuoteeseen. Aamuisin onnuin\nkotoa joka kerta yhä runsaammat päivälliseväät laukussani.\n\nEn lukenut enää lainakirjaston kirjoja. En suostunut enää kohtaamaan\ntyttöjä. Olin oikea työjuhta. Raadoin, söin ja nukuin, ja henkeni\nnukkui kaiken aikaa. Tein työtä jok'ikinen päivä, sunnuntaisinkin,\nja odottelin malttamattomana kuukauden lopussa kajastavaa ainoata\nlepopäivääni, jolloin päätin virua vuoteessa koko vuorokauden, nukkua\npitkälti ja levätä kunnollisesti.\n\nOmituisinta näissä kokemuksissa on se, etten koskaan ryypännyt enkä\nedes ajatellutkaan ryyppäämistä. Kuitenkin tiesin, että melkein\npoikkeuksetta miehet joivat ankarasti raataessaan. Olin nähnyt heidän\ntekevän niin, ja entisinä aikoina olin itsekin menetellyt samoin.\nMutta niin täydellisesti olin vapaa alkoholinhimosta, ettei mieleeni\nkoskaan juolahtanut ryypyn tekevän minulle hyvää. Minä tehostan tätä\nosoittaakseni, ettei minussa ollut vähäisintäkään ennakkotaipumusta\njuomiseen. Vasta myöhemmin, useiden vuosien kuluttua, sai alituinen\nseurustelu Tuliliemen parissa lopulta synnytetyksi minussa\nalkoholinhimon.\n\nUsein olin huomannut päivälämmittäjän tuijottavan minuun omituisella\ntavalla. Viimein hän puhkesi eräänä päivänä puhumaan. Aluksi hän\nvannotti minut säilyttämään erään salaisuuden. Johtaja oli kieltänyt\nhäntä kertomasta minulle, ja kun hän nyt teki sen, hän pani\nalttiiksi paikkansa. Hän kertoi minulle päivähiilenkuljettajasta\nja yöhiilenkuljettajasta sekä heidän palkastaan. Minä tein\nkolmenkymmenen dollarin kuukausipalkasta sen, mistä he olivat saaneet\nkahdeksankymmentä dollaria. Hän olisi kertonut siitä ennenkin, ellei\nolisi varmasti uskonut, että minä sortuisin tässä työssä ja jättäisin\npaikkani. Mutta nyt minä olin tappamaisillani itseni, eikä siitä\nollut mitään hyötyä. Minä vain alensin työpalkkoja, hän väitti, ja\nestin kahta miestä saamasta työtä.\n\nOllen amerikkalaispoika, vieläpä ylpeä amerikkalaispoika minä en\neronnut heti paikastani. Tämä oli typerää, sen tiedän; mutta päätin\npitkittää työtä kyllin kauan osoittaakseni johtajalle, että saatoin\ntehdä sitä taittumatta. Sitten eroisin, ja hän huomaisi, kuinka oivan\nnuorukaisen hän oli menettänyt.\n\nKaiken tämän minä suoritinkin uskollisesti ja tyhmänylpeästi.\nJatkoin työtäni, kunnes olin kello kuudelta saanut paikalleen\nyövuoron kivihiilet. Sitten jätin toimen, missä minun oli määrä oppia\nsähköteknikoksi suorittamalla enemmän kuin kahden miehen työ pojan\npalkasta, lähdin kotiin ja ryhdyin nukkumaan vuorokauden umpeensa.\n\nKaikeksi onneksi en ollut pysynyt tässä työssä kyllin kauan\nvahingoittaakseni itseäni -- vaikka minun olikin pakko käyttää\nnahkahihnoja ranteissani kokonaisen vuoden aika. Mutta sen tämä\ntyöhurjastelu sai aikaan, että työ kyllästytti minua. En tahtonut\nlaisinkaan tehdä työtä. Työn ajatteleminenkin tuntui minusta\nvastenmieliseltä. En välittänyt siitä, vaikka en pääsisi koskaan\nvakinaiseen toimeen. Suolle kaikki ammatit! Paljoa parempaa oli\nremuten kierrellä ympäri maailmaa, kuten varemmin olin tehnyt. Ja\nniin lähdin jälleen seikkailutielle päättäen salamatkustajana pyrkiä\nrautateitse idän puolelle.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\n\nMutta kas! Niin pian kuin jouduin seikkailutielle, tapasin taasen\nTuliliemen. Liikuin vieraiden parissa, missä lasien kilistäminen\nteki ihmiset keskenään tuttaviksi ja avasi tien seikkailujen\nmaailmaan. Asian laita oli sama, olipa sitten kysymys pöhnäisistä\nkaupunkilaisista jossain kapakassa tai suopeasta rautatieläisestä,\njolla oli päässään hyvä humala ja taskussa täydet pullot, tai\npulituurimies-parvesta jossakin syrjäisessä mökissä. Samoin kävi\nkieltolakivaltioissakin, kuten esimerkiksi Iowassa vuonna 1894,\njolloin vaelsin Des Moinesin pääkatua ja sain monelta uppo-oudolta\nkutsun pistäytyä useaan salakapakkaan -- muistan silloin ryypänneeni\npartureissa, korjauspajoissa ja huonekalukaupoissa.\n\nAina oli vastassa Tuliliemi. Yksinpä maankiertäjäkin saattoi noina\nonnen päivinä saada tuhkatiheään humalan. Muistan, kuinka moni meistä\nsai Buffalon vankilassa hankituksi itselleen suuremmoisen pöhnän ja\nkuinka sitten vapaiksi päästyämme onnistuimme järjestämään toiset\njuomingit kerjäämällä lantteja kaupungin pääkaduilla.\n\nMinä en tuntenut laisinkaan alkoholin tarvetta, mutta ollessani\nsellaisten seurassa, jotka joivat, minä ryyppäsin itsekin. Minä\npyrin aina matkustelemaan ja maata kiertelemään sukkelimpain,\nterävimpäin miesten parissa, ja juuri nämä sukkelimmat ja älykkäimmät\njoivat eniten. He olivat muita toverillisempia, yritteliäämpiä ja\nyksilöllisempiä. Kenties ylen voimakas luonteensävy oli saanut heidät\npakenemaan kuolettavan ikäviä arkioloja ja etsimään huojennusta\nTuliliemen valheellisista ja fantastisista maailmoista. Olkoon\nasianlaita mikä tahansa, totta vain on, että aina tapasin juuri\nTuliliemen seurassa ne miehet, joista eniten pidin, joiden parissa\nmieluimmin halusin olla.\n\nVaeltaessani maankiertäjänä Yhdysvaltain halki minä saavutin\nuuden kokemuksen. Maankiertäjänä minä olin yhteiskunta-näyttämön\ntakapuolella -- elin niin sanoakseni sen kellarikerroksessa. Saatoin\ntarkastella sen koneiston toimintaa. Näin yhteiskuntakoneen pyöräin\npyörivän ja opin huomaamaan, ettei ruumiillinen työ ollutkaan niin\narvokasta kuin opettajat, papit ja politikoitsijat olivat minulle\nvakuuttaneet. Sellaiset ihmiset, jotka eivät osanneet jotain\nammattia, olivat avutonta karjaa. Jos perehtyi johonkin ammattiin,\ntäytyi liittyä ammattiyhdistykseen saadakseen harjoittaa sitä. Ja\nammattiyhdistyksen oli pakko taistella työnantajain liittoja vastaan\npitääkseen korkealla palkkoja tai lyhentääkseen työaikaa. Samalla\ntapaa sortivat työnantajain liitot. Minä en voinut huomata siinä\nmitään arvokasta. Ja kun työmies vanheni tai joutui tapaturman\nuhriksi, silloin hänet heitettiin tunkiolle kuin kulunut kone. Näin\nylen paljon tällaisia onnettomia, joiden elämä läheni perin surkeaa\nloppua.\n\nMinä saavutin siis sellaisen kokemuksen, että ruumiillinen työ\noli vähäarvoista eikä kannattanut. Ammattilaiseksi en rupea, niin\npäättelin, enkä välitä johtajain tyttäristä. En myöskään rupea\npahantekijäksi. Se olisi melkein yhtä tuhoisaa kuin ruumiillinen työ.\nAivotyöstä maksettiin, mutta ei lihastyöstä, ja minä päätin, etten\nkoskaan enää tarjoisi lihaksiani kaupan työmarkkinoilla. Aivojani,\nainoastaan aivojani myisin tästä lähtien.\n\nPalasin Kaliforniaan lujasti aikoen kehittää aivojani. Siihen\ntarvittiin koulunkäyntiä. Vuosia varemmin olin käynyt alkeiskoulun,\njoten menin nyt Oaklandin lukioon. Tullakseni toimeen minä rupesin\novenvartijaksi. Myöskin sain apua sisareltani; enkä minä pitänyt\nlaisinkaan alentavana siistiä pihamaiden nurmikkoja tai tomuttaa\nmattoja, milloin riitti puoli päivää sellaiseen työhön. Tein työtä\npäästäkseni vapaaksi työstä, ja minä alistuin ikeeseen katkerasti\nkäsittäen tämän paradoksin totuuden.\n\nKuhertelu jäi syrjään ja sen ohella Haydee ja Louis Shattuck ja\niltakävelyt. Sellaiseen ei minulla ollut aikaa. Minä liityin \"Henry\nClay\"-keskusteluseuraan. Muutamat sen jäsenistä kutsuivat minut\nkotiinsa, missä tapasin sieviä tyttöjä, joiden hameet ulottuivat\nmaahan asti. Minä seurustelin pienissä kotiklubeissa, missä me\npohdimme runoutta ja taidetta ja kielellisiä vivahduksia. Minä\nkävin sosialistien kokouspaikoissa, missä tutkittiin ja pohdittiin\nkansantaloutta, filosofiaa ja politiikkaa. Olin hankkinut\npuolitusinaa kansankirjaston jäsenkortteja ja lainasin niiden avulla\nsuunnattomat määrät kirjoja, lukien rinnan jos jotakin.\n\nPuoleentoista vuoteen en ottanut ainoatakaan ryyppyä enkä edes\najatellutkaan ryyppäämistä. Minulla ei ollut aikaa sen enempää\nkuin haluakaan. Ovenvartiatoimelta, opinnoilta ja viattomilta\nhuvituksilta, kuten esimerkiksi shakkipeliltä, ei riittänyt\nhetkistäkään muihin hommiin. Minulle avautui uusi maailma, ja niin\ninnokkaasti ryhdyin sitä tutkimaan, ettei Tuliliemen vanha maailma\ntarjonnut minulle mitään viehätystä.\n\nMuistuupa sentään mieleeni, että kävin kuitenkin kapakassa. Minä\npistäysin \"Viimeiseen voiteluun\" Johnny Heinholdia tapaamaan ja rahaa\nlainatakseni. Ja tässä meille paljastuu taasen uusi puoli Tulilientä.\nKapakoitsijat ovat tunnetut hyvänahkaisiksi miehiksi. Yleensä he ovat\npaljoa anteliaampia kuin liikemiehet. Kun kipeästi tarvitsin kymmenen\ndollaria eikä minulla ollut muuta keinona, käännyin epätoivoissani\nJohnny Heinholdin puoleen. Moneen vuoteen en ollut astunut hänen\nkynnyksensä yli ja kuluttanut senttiäkään hänen kapakassaan. Ja\nkun nyt lähdin kymmentä dollaria lainaamaan, en myöskään tilannut\nryyppyä. Mutta Johnny Heinhold antoi minulle rahat vaatimatta takuuta\ntai korkoa.\n\nUseammin kuin kerran minä kävin Johnny Heinholdin luona rahaa\nlainaamassa sinä lyhyenä aikana, jolloin ponnistelin sivistystä\nsaadakseni. Yliopistoon lähtiessäni lainasin häneltä neljäkymmentä\ndollaria antamatta takausta, lupaamatta korkoja, tilaamatta\nainoatakaan ryyppyä. Ja kuitenkin -- sellainen on tapa ja laki\nTuliliemen kannattajain kesken -- minä olen myöhempinä vuosina, onnen\npäivien tultua, kulkenut pitkiä kiertoteitä kuluttaakseni Johnny\nHeinholdin kapakkapöydän ääressä monien lainojeni myöhästyneet korot.\nEn siksi, että Johnny Heinhold olisi vaatinut tai edes odottanut\nminun tekevän niin. Tein sen, kuten jo sanoin, totellen sitä lakia,\njonka olin monien muiden seikkojen yhteydessä oppinut Tuliliemeltä.\nTukalassa tilassa, kun ei ole mihin kääntyisi, kun ei ole ainoatakaan\nesinettä, josta kovasydäminen panttikonttorin omistaja välittäisi,\nvoi mennä jonkun tutun kapakoitsijan puheille. Kiitollisuus kuuluu\nihmisen luontoon. Kun avunsaaja on taas ansainnut rahaa, voi olla\nvarma siitä, että osa kulutetaan sen kapakkapöydän ääressä, jonka\nomistaja on osoittanut ystävällisyyttä.\n\nMuistan hyvin kirjailijatoimintani varhaisimmat ajat, jolloin\naikakauskirjoilta ansaitsemani vähäiset summat saapuivat surullisen\nepäsäännöllisesti ja minulla oli elätettävänä yhä kasvava perhe --\nvaimo, lapset, äiti, sisarenpoika ja Jenny-mummo miehineen, jotka\nolivat joutuneet koville päiville. Rahaa sain lainaksi kahdesta\npaikasta: eräältä parturilta ja eräältä kapakoitsijalta. Parturi otti\nminulta etukäteen korkoa viisi prosenttia kuukaudessa. Toisin sanoen,\nkun lainasin sata dollaria, hän antoi minulle yhdeksänkymmentä viisi.\nPuuttuvat viisi dollaria hän pidätti ennakkokorkoina ensimäiseltä\nkuukaudelta. Ja seuraavassa kuussa maksoin hänelle jälleen viisi\ndollaria, ja siten jatkoin joka kuukausi, kunnes toimitus minua\narmahti ja minä saatoin maksaa takaisin koko lainan.\n\nToinen paikka, minne pulassa käännyin, oli kapakka. Tämän\nkapakoitsijan olin tuntenut ulkonäöltä parisen vuotta. En ollut\nkoskaan kuluttanut rahojani hänen kapakassaan, enkä edes häneltä\nlainatessanikaan kuluttanut siellä penniäkään. Eikä hän kuitenkaan\nkieltänyt minulta milloinkaan rahaa, kun sitä häneltä pyysin\nlainaksi. Onnettomuudeksi hän siirtyi toiseen kaupunkiin, ennenkuin\nminä pääsin hyville päiville. Yhä vieläkin minua surettaa, että\nhän muutti pois. Jos tietäisin, missä hän nykyään on, pistäytyisin\nsilloin tällöin hänen kapakkaansa ja kuluttaisin siellä muutaman\ndollarin vanhan ystävyyden vuoksi ja kiitollisuutta osoittaakseni. Se\nolisi oikea menettelytapa vanhoina aikoina oppimani lain mukaan.\n\nTällä en suinkaan tahdo ylistellä kapakoitsijoita. Olen maininnut\nsen ylistääkseni Tuliliemen mahtia ja kuvatakseni vielä yhden niistä\ntuhansista tavoista, jotka johtavat ihmisen Tuliliemen seuraan,\nkunnes hän lopulta huomaa, ettei voikaan tulla toimeen ilman tätä\ntoveria.\n\nMutta palaanpa kertomukseeni. Jouduttuani pois seikkailutieltä ja\nvajottuani korvia myöten opintoihin minä en muistanut rahtuistakaan\nTulilientä. Minun piirissäni ei juonut kukaan. Jos joku olisikin\nryypännyt ja tarjonnut minullekin, en varmaankaan olisi maistanut.\nNyt vietin joutohetkeni pelaamalla shakkia tai kävellen sievien\ntyttöjen kanssa, jotka itsekin opiskelivat, tai ajaen polkupyörällä,\nmilloin minun onnistui lunastaa se vapaaksi panttilainakonttorista.\n\nTarkoitukseni on kaiken aikaa ollut todistaa, ettei minussa vallinnut\nvähinkään taipumus nauttia alkoholia, vaikka olinkin viettänyt\npitkän ajan Tuliliemen ankarassa orjuudessa. Olin siirtynyt elämän\ntoiselta puolen ja nyt minua ihastutti se turmeltumattomuus ja\nyksinkertaisuus, joka ilmeni opiskelevain nuorukaisten ja neitosten\nelämässä. Olin myöskin päässyt hengen maailmaan ja joutunut älyllisen\nhuumauksen valtaan. Mutta myöhempinä aikoina sain valitettavasti\nkokea, että älyllistäkin huumausta seuraa pohmelo.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\n\nLukion kurssin suorittamiseen vaadittiin kolmen vuoden opintoaika.\nMinä kävin malttamattomaksi. Koulunkäynti alkoi myöskin muuttua\ntaloudellisista syistä mahdottomaksi toteuttaa. Niin hitaasti\nedistyen minä en voisi kauaakaan pysyä pystyssä, ja minua halutti\nsuuresti päästä valtion yliopistoon. Käytyäni vuoden lukiota minä\npäätin turvautua oikotiehen. Lainasin rahaa ja suoritin pääsymaksun\nerään \"ylioppilasleipomon\" yläasteelle. Minut luvattiin toimittaa\nyliopistoon neljän kuukauden kuluttua ja siten minulta säästyisi\nkaksi vuotta.\n\nSepä vasta vaati pänttäämistä! Kolmannesvuodessa minun oli\nsuoritettava kahden vuoden työ. Ja minä pänttäsin viisi viikkoa,\nkunnes pääni surisi matemaattisista yhtälöistä ja kemiallisista\nkaavoista. Sitten leipomon johtaja kutsui minut pakinoilleen. Hän\npahoitteli syvästi, mutta hänen täytyi luovuttaa minulle takaisin\nrahani ja pyytää minua eroamaan koulusta. Tässä ei ollut kysymys\nopinnoista. Minä edistyin hyvin, ja hän oli varma siitä, että\npitäisin puoliani yliopistossakin, jos hän toimittaisi minut sinne.\nSyynä oli se, että minun tapauksestani puhuttiin jos jotakin. Ettäkö\nneljässä kuukaudessa voisi suorittaa kahden vuoden työn! Siitä\nkoituisi täydellinen skandaali, ja yliopistot alkoivat jo kohdella\nhyväksyttyjä ylioppilasleipomoita ankarammin. Hän ei uskaltanut\nantautua sellaiseen skandaaliin, ja sen vuoksi minun täytyi suostua\neroamaan.\n\nSen teinkin. Ja minä maksoin takaisin lainaamani rahat, purin\nhammasta ja ryhdyin pänttäämään omin neuvoin. Ylioppilastutkintoon\noli vielä kolme kuukautta. Ilman laboratorioita, ilman ohjausta,\nistuen makuusuojassani minä yritin \"tiivistää\" kahden vuoden työn\nkolmen kuukauden työksi ja pitää sen ohella muistissa edellisen\nvuoden saavutuksia.\n\nMinä opiskelin yhdeksäntoista tuntia vuorokaudessa. Kolmen kuukauden\najan jatkoin tällä tapaa, vain toisinaan keskeyttäen aherrukseni.\nRuumiini uupui, henkeni lamautui, mutta minä vain jatkoin työtä.\nSilmäni väsyivät, niitä alkoi kirveltää, mutta ne kestivät kuitenkin.\nEhkä kävin hiukan höperöksi loppupuolella. Tiedän, että uskoin\nvarmasti keksineeni tavan ympyrän neliöitsemiseksi, mutta siirsin\npäättäväisesti tämän problemin todistamisen tuonnemmaksi, kunnes\ntutkinnot olivat ohitse. Sitten kyllä näyttäisin maailmalle.\n\nNiin tulivat tutkintopäivät, joiden välillä tuskin ummistinkaan\nsilmiäni uneen; jokainen hetki käytettiin pänttäämiseen ja\nkertaamiseen. Ja kun sitten luovutin viimeiset kirjalliset kokeeni,\nolivat voimani peräti lopussa. En sietänyt nähdä kirjaakaan. Minua\nei haluttanut ajatella, eipä edes nähdäkään ketään, joka saattoi\najatella.\n\nSellaiseen tilaan oli vain yksi parannuskeino, ja sen minä nyt\nmääräsin itselleni; se oli seikkailutie. En jäänyt odottamaan tietoja\ntutkintoni tuloksista. Kuljetin käärön vaippoja ja jonkun verran\nkuivaa ruokaa lainaamaani veneeseen ja nostin purjeet. Varhain\naamulla ajauduin ulos Oaklandin vuonosta pakoveden mukana, tapasin\nvuoksen nousemassa lahtea ylöspäin ja kiisin eteenpäin repäisevän\nvihurin mukana. San Pablon lahti kuohui ja Carquinez-salmi Selbyn\nsulaton toisella puolen kuohui, kun riensin edelleen ja jätin\nperäpuolelle vanhat maamerkit, jotka ensinnä olin oppinut tuntemaan\npurjehtiessani Nelsonin parissa reivaamattomalla _Peuralla_.\n\nEteeni avautui Benicia. Sivuutin Turnerin telakan poukaman,\nkiersin Solanon veistämön ympäritse ja ryntäsin edelleen ohi\nkalastajamökkien, missä menneinä aikoina olin elellyt ja ryypiskellyt.\n\nJa juuri täällä minulle tapahtui jotain, jota en moneen vuoteen\nvoinut käsittää niin vakavaksi seikaksi, kuin se todellakin oli.\nMinulla ei ollut laisinkaan aikomusta pysähtyä Beniciaan. Vuoksi\nauttoi, tuuli oli suotuisa ja vinha -- merimiehelle tarjousi\nsuuremmoinen purjehdusretki. Bull Head ja Army Points häämöttivät\nedessäni merkiten Suisun-lahden suuta, missä aallot myöskin kuohuivat\nvalkopäisinä. Ja kuitenkin kun näin nuo kalastajamökit, minä käänsin\naprikoimatta, viivyttelemättä peräsintä, kiristin purjetta ja\nsuuntasin rantaa kohti. Hämärtyneiden aivojeni syvyydessä tiesin heti\npaikalla, mitä halusin. Halusin juoda. Halusin saada humalan.\n\nTämä halu veti minua vastustamattomasti. Kulunut, lopen uupunut\nmieleni ei kaivannut mitään niin suuresti kuin huojennusta\nväsymyksessään ja huojennusta sen tapaista, jota tiesi täällä\nvarmasti saavansa. Ensimäistä kertaa elämässäni minä halusin\ntietoisesti, harkiten joutua humalaan. Se oli uusi, entisestä perin\neroava ilmaus Tuliliemen vallasta. Nyt ei ruumis kaivannut alkoholia.\nSe oli henkistä tarvetta. Rasittunut mieleni halusi unohdusta.\n\nTässä juuri joudumme asian ytimeen. Tosin aivoni olivat aivan\nsuunniltaan, mutta kuitenkin kaikitenkin: ellen olisi koskaan\nryypännyt entisinä aikoina, ei päähäni olisi nyt juolahtanut ajatusta\nhankkia itselleni humala. Alkuaan minussa vallitsi fyysillinen\nvastenmielisyys alkoholia kohtaan, vuosikausia join ainoastaan\ntoveruuden tähden ja siitä syystä, että alkoholi oli kaikkialla\nvastassani seikkailutiellä; mutta nyt olin edistynyt sille asteelle,\njolla aivoni huusivat alkoholia, ei pelkästään ryypyn tähden, vaan\njoutuakseni humalaan. Ja ellen olisi ollut niin kauan tottunut\nalkoholiin, eivät aivoni olisi vaatineet sitä niin voimakkaasti.\nOlisin purjehtinut edelleen Bull Headin ohitse Suisun-lahden\nvalkoisiin kuohuihin, ja raitis tuuli, joka täytti purjeeni ja henki\nminua vastaan, olisi saanut minut unohtamaan henkisen väsymykseni ja\ntuottanut lepoa ja virkistystä aivoilleni.\n\nNyt minä laskin rantaan, kiinnitin purjeet ja veneen ja riensin\nmökkien luo. Charley Le Grant lankesi kaulaani. Hänen vaimonsa Lizzie\npainoi minut avaralle povelleen. Billy Murphy ja Joe Lloyd ja muut\nvanhan kaartin veteraanit kerääntyivät ympärilleni ja halailivat\nminua. Charley sieppasi ruukun ja poistui Jorgensenin kapakkaa kohti\nrautatien toiselle puolen. Se merkitsi olutta. Minä halusin whiskyä,\njoten huusin jälkeen, että hän toisi mukanaan pullon.\n\nMonta kertaa tuo pullo sai kulkea rautatien poikitse ja taasen\ntakaisin. Joukkoon saapui lisää ystäviä noilta vanhoilta vapailta\nja huolettomilta päiviltä, kalastajia, kreikkalaisia, venäläisiä\nja ranskalaisia. He ottivat tarjottaessa lasinsa ja tarjosivat\nsitten itsekin koko parvelle. Heitä tuli ja meni, mutta minä pysyin\npaikallani ja join kaikkien kanssa. Minä naukkasin ryypyn toisensa\njälkeen, siemaisin lasillisen toisensa jälkeen. Väkijuoma valui\nvirtanaan alas kurkustani ja iloni nousi ylimmilleen, kun pääni\nrupesi turtumaan.\n\nSisään saapui myöskin Näkki, joka oli ennen minua ollut\nNelsonin laivatoverina, saapui yhtä kauniina kuin ennen, mutta\nhäikäilemättömämpänä, melkein mielipuolena, miltei korventuneena\nwhiskystä. Hän oli juuri riidellyt toverinsa kanssa _Gasellilla_,\nsiellä oli paljastettu puukot ja käytetty nyrkkejä, ja hän halusi\nlisää whiskyä kiihtyäkseen enemmän tuon tapahtuman muistosta. Ja\nlaseja kallistellessamme me aloimme muistella Nelsonia, joka oli\npainunut leveille hartioilleen juuri tässä samaisessa kaupungissa; ja\nme valitimme kyynelsilmin hänen kuolemaansa, muistimme hänestä vain\nhyvää, lähetimme pullon uudelleen täytettäväksi ja ryyppäsimme taasen.\n\nMinua pyydettiin jäämään, mutta avoimesta ovesta saatoin nähdä tuulen\npuhaltavan ripeästi ulapalla, ja veden kohu soi korvissani. Ja\nsillä välin kuin minä unohdin, että olin kokonaista kolme kuukautta\nviettänyt yhdeksäntoista tuntia vuorokaudessa kirjoihin syventyneenä,\nCharley Le Grant siirti varusteeni suureen Columbia-virran\nlohiveneeseen. Hän toimitti lisäksi puuhiiliä sekä kalastajan\ntuliastian, kahvipannun ja paistinpannun, kahvia sekä lihaa ja\ntuoreen, samana päivänä pyydystetyn ahvenen.\n\nToverien täytyi auttaa minua ränsistynyttä laituria myöten veneeseen.\nMyöskin he pingottivat puomin ja pirkkelin, niin että purje jännittyi\nkiinteäksi kuin lauta. Toisten mielestä oli vaarallista käyttää\npirkkelipurjetta, mutta minä pysyin itsepintaisena eikä Charleykaan\narastellut. Hän tunsi minut vanhastaan ja tiesi, että minä osasin\npurjehtia niin kauan kuin vain silmät pysyivät auki. Sitten he\nirroittivat keulaköyden. Painoin peräsimen alas, ohjailin hämärtyvin\nsilmin venettä vakavaan suuntaan ja heiluttelin jäähyväisiä.\n\nVuorovesi oli kääntynyt ja kiihkeä luode, joka vyöryi vieläkin\nkiihkeämmän tuulen suomimana, nosti ulapan voimakkaiksi vaahtopäiksi.\nSuisun-lahti raivosi valkoisena vaahtomylläkkänä. Mutta lohivene\nkykenee purjehtimaan, ja minä tiesin, miten lohivenettä on\nhoidettava. Niinpä laskin vyöryjen keskelle, niiden halki, niitä\npäin, puhkesin laulamaan ja karjuin ylenkatsettani kaikkia kirjoja\nja kouluja kohtaan. Laineiden ryöpyt löivät veneeseeni jalan\nverran vettä, mutta minä vain nauroin, kun se loiskui jaloissani,\nja kajahuttelin ilmoille ylenkatsettani tuulta ja merta kohtaan.\nMinä ylistin itseäni elämän herraksi, joka ratsasti valloilleen\nlaskettujen luonnonvoimien hartioilla, ja Tuliliemi ratsasti\nrinnallani. Toisinaan väittelin matemaattisista ja filosofisista\nkysymyksistä tai laususkelin mahtipontisesti, toisinaan kaiuttelin\nvanhoja lauluja, joita olin oppinut menneinä aikoina, jolloin\nlähdin säilyketehtaasta osterialuksille ruvetakseni merisissiksi --\nlauluja sellaisia kuin: \"Musta Lulu\", \"Kiitävä pilvi\", \"Ole hellä\nty-yttärelleni\", \"Bostonin rosvo\", \"Hei tulkaa hurjat veikkoset\",\n\"Jos oisin lintunen\", \"Shenandoah\" ja \"Ranzo, poiat, ranzo\".\n\nTunteja myöhemmin, kun läntinen taivas hohti päivänlaskussa\ntulipunaisena, minä suuntasin kohti Antiochia, missä sitten\nhiukan raitistuneena ja suuremmoisen nälkäisenä laskin erään ison\nperunajaalan rinnalle, tunnusteltuani sen köysistöä tutunomaiseksi.\nTäällä oli vanhoja ystäviä, jotka paistoivat ahvenia oliiviöljyssä.\nSiellä sain myöskin muhevaa merimiespihviä, joka oli kynsilaukalla\nhöystetty ihanaksi, sekä mureata italialaisleipää, ja palan\npainimeksi ryypättiin tuopeittain paksua, huumaavaa punaviiniä.\n\nLohiveneeni oli melkein täynnä vettä, mutta jaalan siistissä\nkajuutassa sain kuivan peitteen ja kuivan kojun. Ja siellä me\nmakasimme tupakoiden ja menneistä ajoista tarinoiden, tuulen\nviuhuessa köysistössä ja pingottuneiden vallien rummuttaessa mastoa.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU\n\n\nViikon ajan purjehdin lohiveneellä, ja sitten palasin parhaiksi\nyliopistoon joutuakseni. Tällä retkellä en juonut sen enempää.\nVoidakseni pysyä raittiina minun oli pakko kartella vanhoja ystäviä,\nsillä seikkailutie oli yhä edelleen Tuliliemen vallassa. Tuona ensi\npäivänä minä olin halunnut ryypätä, mutta sittemmin en tuntenut\nenää sellaista tarvetta. Väsyneet aivoni olivat jo virkistyneet.\nSiveellisessä suhteessa ei tämä asia minua arveluttanut. Tuon\nensi päivän juomingit Beniciassa eivät minua hävettäneet eivätkä\nsurettaneetkaan; en ajatellut koko tapahtumaa sen enempää, vaan\npalasin ilomielin kirjojeni ääreen ja opin tietä taivaltamaan.\n\nMonta vuotta ennätti kulua, ennenkuin rupesin muistelemaan tuota\npäivää ja käsitin sen merkityksellisyyden. Niihin aikoihin ja kauan\nmyöhemminkin ajattelin sitä pelkästään aito remujuhlana. Mutta\nvastaisina aikoina, kun aivot olivat turtuneet ja henki väsynyt, minä\njouduin tuntemaan, kuinka hartaasti ihminen saattaa kaivata sitä\nhuumausta, minkä alkoholi tarjoo.\n\nBeniciassa sattuneen hairahduksen jälkeen pysyin toistaiseksi\ntäysin raittiina, ensi sijassa siitä syystä ettei minua haluttanut\njuoda. Toiseksi olin raitis sen tähden, että elelin nyt kirjojen ja\nylioppilaiden parissa, missä ei ollut tapana ryypätä. Jos olisin\nliikkunut seikkailupeliä, olisin luonnollisesti juonut. Sillä\nsellainen on valitettavasti seikkailutie, joka kuuluu Tuliliemen\nmieluisimpiin olinpaikkoihin.\n\nYliopistossa suoritin ensimäisen puolivuotiskurssin ja ryhdyin\ntammikuussa 1907 toista osaa tutkimaan. Mutta rahanpuute ja vakaumus,\nettei yliopisto suonut minulle niin paljoa kuin halusin siinä ajassa,\nmikä minulta siihen riitti, sai minut eroamaan. Tämä ei tuottanut\nsuurtakaan pettymystä. Kaksi vuotta olin nyt harjoittanut opintoja,\nja noiden kahden vuoden kuluessa olin lueskellut suunnattomat määrät,\nmikä oli paljoa tärkeämpää. Lisäksi oli kielenkäyttöni parantunut,\nvaikka en vielä ollutkaan vapautunut kaikista virheistä, varsinkaan\nen suullisessa esityksessä.\n\nPäätin viipymättä ryhtyä elämänuraa valitsemaan. Minua houkutteli\netupäässä neljä uraa: ensinnäkin musiikki, toiseksi runous,\nkolmanneksi filosofinen, taloudellinen ja poliittinen kirjallisuus,\nja neljänneksi ja eniten kaikista suorasanainen kaunokirjallisuus.\nPäättäväisesti työnsin musiikin mahdottomuutena oheen, sijoituin\nmakuusuojaani ja kävin samalla haavaa toisen, kolmannen ja neljännen\nalan kimppuun. Taivas, kuinka silloin kirjoittelin! Ei ole\nkenelläkään ollut moista luomiskuumetta, josta potilas on päässyt\nsuuremmitta vaurioitta. Ponnistelin tavalla sellaisella, että olisi\nluullut aivojeni pehmiävän ja minun kypsyvän hourujenlaitokseen.\nMinä kirjoitin, kirjoitin kaikenkaltaista -- raskaita tutkielmia,\ntieteellisiä ja sosiologisia, lyhyitä kertomuksia, humoristisia\nrunoja, runoja kaikenkaltaisia trioleteista ja soneteista aina\nsilosäkeisiin murhenäytelmiin ja Spencer-tyylisiin jättiläiseepoksiin\nasti. Toisinaan sepittelin yhtä mittaa, päivästä toiseen, viisitoista\ntuntia päivässä. Väliin unohdin syödä tai kieltäydyin irtautumasta\nintohimoisista purkauksistani ruualle käydäkseni.\n\nPaljon puuhaa tuotti se, että kaiken täytyi olla koneella\nkirjoitettua, minkä mieli lähettää julkaistavaksi. Langollani oli\nkirjoituskone, jota hän käytti päivisin. Öisin se jouti minun\ntarpeikseni. Tuo kone oli todellinen ihmekalu. Nyt minua melkein\nitkettää, kun muistan, miten kamppailin sen ääressä. Se mahtoi olla\nensimäinen malli armon vuonna yksi kirjoituskoneen lukua. Siinä\nasusti oikea paha henki. Se ei totellut mitään tunnettuja fysiikan\nlakeja, vaan kumosi ikivanhan aksiomin, että keskenään samankaltaiset\nilmiöt tuottavat samankaltaisia tuloksia. Vakuutan valallani ettei\ntuo kone tehnyt koskaan samaa asiaa kahta kertaa samalla tapaa. Tuon\ntuostakin se osoitti, että erilaiset toiminnat tuottavat samallaisia\ntuloksia.\n\nKuinka se saikaan selkäni kolottamaan. Ennen tuota kokemusta\nminun selkäni oli kestänyt kaikki ankarat ponnistukset, jotka se\noli saanut osakseen verraten rasittavalla elämäntielläni. Mutta\ntuo kirjoituskone osoitti, että minä olin saanut piipunvarren\nselkärangaksi. Se sai minut myöskin epäilemään hartiaini vahvuutta.\nJoka kamppailun jälkeen niitä särki kuin reumatismin kourissa. Koneen\nkoskettimia oli iskettävä niin lujasti, että kirjoittaminen kuulosti\ntalon ulkopuolella olevasta kuin kaukaiselta jyrinältä tai ikäänkuin\njoku olisi murskannut huonekaluja. Minun täytyi iskeä koskettimiin\nniin ankarasti, että etusormeni aivan jäykistyivät ja sormenpäihin\nmuodostui yhtä mittaa rakkoja. Jos se kone olisi ollut minun, niin\nolisin nakutellut sitä vasaralla.\n\nPahinta oli se, että kirjoitin puhtaaksi käsikirjoituksiani\nsamalla haavaa kuin koetin päästä tuon koneen herraksi. Tuhannen\nsanan kirjoittaminen oli todellinen ponnistus, johon vaadittiin\nruumiillista kestävyyttä ja ankaraa aivotoimintaa, ja minä sepitin\njoka päivä tuhansia sanoja, jotka oli kirjoitettava koneella\ntuotteitani odottavia toimittajia varten.\n\nMinut valtasi toisinaan täydellinen väsymys, niin hyvin sielullinen\nkuin ruumiillinenkin, mutta päähäni ei koskaan pälkähtänyt turvautua\nalkoholiin. Elin liian korkealla ollakseni huumausaineen tarpeessa.\nValveilla ollessani vietin kaiken aikani -- paitsi niitä tunteja,\njotka täytyi kuluttaa tuon kirotun koneen ääressä -- luomistoiminnan\nseitsemännessä taivaassa. Ja tämän rinnalla minulla ei ollut\nvähintäkään tarvetta juoda, koska uskoin yhä vielä moneen seikkaan\n-- kaikkien ihmisten kykyyn tuntea sukupuolirakkautta, isyyden\ntunteeseen, inhimilliseen oikeuteen, taiteeseen -- lukemattomiin\nkauniisiin harhaluuloihin, jotka pitävät maailmaa pyörimässä.\n\nMutta odottelevat toimittajat suvaitsivat odotella edelleenkin.\nKäsikirjoitukseni saavuttivat ihmeteltäviä kiertokulku-ennätyksiä\nTyvenen valtameren ja Atlannin väliä kulkiessaan. Varmaankin\neriskummallinen konekirjoitus esti toimittajia hyväksymästä edes\njotain pikkuruista kyhäelmää minun tarjouksistani. Tai varmaankin\noli sepitelmieni sisältö yhtä eriskummallinen kuin niiden\nkonekirjoitusasu. Myin vaivoin hankitut koulukirjani naurettavan\nvähäisistä summista antikvaareihin. Lainasin pieniä summia, mistä\nvain taisin, ja annoin vanhan isäni elättää itseäni riutuvien\nvoimiensa laihoilla saavutuksilla.\n\nKesti vain muutamia viikkoja, ennenkuin minun jo täytyi peräytyä\nja lähteä työhön. Siitä huolimatta en tuntenut tarvetta huumata\nmieltäni humalalla. En tuntenut pettymystäkään. Menestykseni\noli vain viivähtänyt, siinä kaikki. Kenties tarvitsin enemmän\nvalmistelua. Olin oppinut kylliksi kirjoista käsittääkseni, että olin\nvasta päässyt koskettamaan tiedon vaipan palletta. Elin yhä vielä\nkorkeuksissa. Valveilla ollessani elin kirjain parissa, ja samaten\nvietin useimmat niistä tunneista, jotka minun olisi pitänyt käyttää\nnukkumiseen.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU\n\n\nLähdin maaseudulle, ja Belmontin Akatemiassa sain työtä pienessä,\ntäydellisesti varustetussa höyrypesulaitoksessa. Eräs toinen mies\nja minä teimme kaiken työn, lajittelimme ja pesimme, silitimme\nvalkoiset paidat, kaulukset ja kalvosimet, vieläpä opettajain\nrouvien hienoimmatkin vaatekappaleet. Me ahersimme kuin karhut,\nvarsinkin kesän tullen, jolloin akatemian pojat alkoivat käyttää\nvalkoisia palttinahousuja. Valkoisten palttinahousujen silittäminen\nvie hirvittävän paljon aikaa. Ja niitä oli niin monta paria.\nMe hikoilimme viikosta toiseen työn ääressä, josta ei tullut\nkoskaan loppua; ja monena yönä, sillä välin kuin pojat kuorsasivat\nvuoteissaan, toverini ja minä raadoimme sähkövalossa höyrymankelia\nkäyttäen tai silitysrautaa käsitellen.\n\nTunnit olivat pitkiä, työ vaivalloista, vaikka me kehityimmekin\noikein mestareiksi koettaessamme tulla toimeen mahdollisimman\nvähin liikkein. Palkkaa minä sain kolmekymmentä dollaria kuussa\nsekä täysihoidon -- siis vähän enemmän kuin säilyketehtaassa\nja kivihiilen kuljetuksen päivinä, ainakin täysihoidon verran\nenemmän; työnantajalleni se maksoi vähäisen (me söimme keittiössä),\nmutta minulle se merkitsi kaksikymmentä dollaria kuussa. Näistä\nkahdestakymmenestä dollarista saan kiittää vuosien kuluessa\nvarttunutta voimaani, karttunutta taitoani sekä kirjoista hankkimaani\noppia. Jos vastedes edistyisin samaa vauhtia, voin toivoa ennen\nkuolemaani pääseväni yövartiaksi, joka saa kuusikymmentä dollaria\nkuussa, tai poliisiksi, jolle sivutulojen avulla karttuu sata\ndollaria.\n\nNiin häikäilemättömästi me raadoimme kaiken viikkoa, että olimme\nlauantai-iltana täydellisiä hylkyjä. Huomasin joutuneeni vanhastaan\ntuttuun työjuhdan asemaan, missä uurastin useampia tunteja kuin\nhevoset ja tuskin ajattelin sen enempää kuin hevoset. Kirjat\npysyivät minulle suljettuina. Olin tuonut arkullisen mukaani\npesulaitokseen, mutta en kyennyt niitä lukemaan. Nukuin heti, kun\nkoetin lukea; ja jos kykenin pitämään silmäni auki muutaman sivun\nmitan, niin en voinut muistaa niiden sisältöä. Herkesin yrittämästä\nraskaampia aineita, kuten lakitiedettä, kansantaloutta, biologiaa ja\nkoetin tyytyä kevyempiin, kuten historiaan. Minä nukahdin. Koetin\nkaunokirjallisuutta ja taas nukahdin. Ja viimein, kun nukahdin\njännittävien romaanienkin ääreen, luovuin koko yrityksestä. Minun ei\nonnistunut lukea loppuun ainoatakaan kirjaa koko sinä aikana, jonka\nvietin pesulaitoksessa.\n\nJa kun tuli lauantai-ilta ja viikon työ oli päättynyt\nmaanantai-aamuun asti, minussa vallitsi kaksi tarvetta: halu\nnukkua ja halu juoda itseni humalaan. Toisen kerran elämässäni\nminä nyt kuulin Tuliliemen selvästi kutsuvan. Ensi kerralla siihen\noli ollut syynä henkinen lamautuminen. Mutta nyt eivät aivoni\nolleet rasittuneet. Päin vastoin, tunsin nyt turtumista aivoissani\nsiitä syystä, että niitä ei laisinkaan käytetty. Siinä oli koko\nvika. Aivoni olivat käyneet niin valppaiksi ja innokkaiksi,\nniin joutuisasti toimiviksi kirjojen paljastaman uuden maailman\nihmeistä, että ne nyt kärsivät sanomattomasti toimettomuuteen ja\nseisahdustilaan jouduttuaan.\n\nJa minä, Tuliliemen pitkäaikainen läheinen tuttava, tiesin\ntarkalleen, mitä hän minulle lupasi; houkuttelevia mielikuvia,\nsuuruuden unelmia, unohdusta, kaikkea muuta paitsi pyöriviä\nkaulaimia, surisevia kiertimiä, tärkkelystä ja palttinahousuja, jotka\nloppumattomana jonona höyrysivät kiitävän silitysrautani alla. Niin,\nsellaista se on. Tuliliemi vetoaa heikkouteen ja pettyneisyyteen,\nväsymykseen ja uupumukseen. Hän näyttää helpoimman tien vapauteen.\nJa hän valehtelee kaiken aikaa. Hän tarjoo ruumiille valheellista\nvoimaa, hengelle valheellista nousua, hän saa kaiken näyttämään\ntoisellaiselta kuin todellisuudessa, paljoa kauniimmalta kuin on\nlaita.\n\nMutta ei pidä unohtaa, että Tuliliemi kykenee esiintymään\nmoninaisissa muodoissa. Hän ei vetoa ainoastaan heikkouteen ja\nuupumukseen, vaan myöskin liialliseen voimakkuuteen, ylitsekuohuvaan\nelämäntarmoon, toimettomuuden aiheuttamaan kyllästyneisyyteen. Hän\nvoi pistää kätensä jok'ikisen kainaloon tämän mielialasta huolimatta.\nHän voi kietoa viekoittelevaan verkkoonsa kaikki ihmiset. Hän\nvaihtaa vanhat lamput uusiksi, harhaluulojen helyt todellisuuden\narkivaatteiksi, ja lorujen lopuksi hän pettää jokaisen, joka liittyy\nhänen seuraansa.\n\nMinä en kuitenkaan joutunut juovuksiin siitä yksinkertaisesta syystä,\nettä lähimpään kapakkaan oli puolentoista mailin matka, eikä vaatimus\nhumaltua kaikunut tällä erää niin äänekkäänä korvissani. Jos se olisi\nollut äänekkäämpi, minä olisin kulkenut kymmenen kertaa pitemmän\nmatkan päästäkseni kapakkaan. Toiselta puolen, jos kapakka olisi\nsijainnut juuri kulman takana, minä olisin ehdottomasti juonut itseni\njuovuksiin. Nyt minä vain vietin lepopäiväni siimeksessä lojuen ja\nsunnuntailehtiä selaillen. Mutta minä olin liian väsynyt edes niiden\nlaimeata vaahtoa hörppiäkseni. Pilalehti saattoi houkutella vähäisen\nhymyn huulilleni, ja sitten minä vaivuin uneen.\n\nVaikka en taipunutkaan Tuliliemen houkutuksiin pesulaitoksessa\ntyöskennellessäni, aiheutui niistä kuitenkin määrätty, tärkeä tulos.\nOlin kuullut kutsun, tuntenut halun jäytävän, kaivannut huumausta.\nMinä aloin valmistua myöhempien vuosien voimakkaampaa halua tuntemaan.\n\nHuomattavaa on se, että tämä halun kasvaminen tapahtui kokonaan\naivoissani. Ruumiini ei huutanut alkoholia. Se oli kuten ennenkin\ntäysin vastenmielistä ruumiilleni. Kun olin ruumiillisesti uupunut\nkivihiilen kuljettamisesta, ei ajatus lähteä ryyppäämään ollut\nvälähtänytkään tietoisuudessani. Kun olin henkisesti uupunut\nsuoritettuani ylioppilastutkinnon, minä join itseni viipymättä\nhumalaan. Pesulaitoksessa kärsin jälleen ruumiillista uupumusta, joka\nei kuitenkaan ollut läheskään yhtä perinpohjaista kuin kivihiiliä\nkuljettaessani. Mutta siinä oli olemassa erotus. Ryhtyessäni\nkivihiiliä kuljettamaan ei henkeni ollut vielä herännyt. Tämän\ntyön ja pesulaitoskauden välillä sieluni oli löytänyt hengen\nkuningaskunnan. Kivihiiliä kuljettaessani henkeni oli ollut\nnukuksissa. Pesulaitoksessa henkeni, joka nyt oli valveutunut ja\nhalusi kiihkeästi toimittaa jotain, joutui ristinpuuhun.\n\nJa joko sitten lankesin juomaan, kuten Beniciassa, tai pidätyin\nsiitä, kuten pesulaitoksessa, itivät aivoissani yhtä kaikki\nalkoholinhimon siemenet.\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU\n\n\nPesulaitoksen jälkeen sisareni ja lankoni auttoivat minut pääsemään\nKlondykeen. Silloin nämä seudut olivat juuri herättäneet ensimäisen\nkultakuumeen ja saaneet ihmiset hyökkäämään sinne varhain syksyllä\n1897. Minä olin yhdenkolmatta vuoden vanha ja erinomaisessa\nterveydentilassa. Muistan, että kahdeksankolmatta mailin\nkantotaipaleella, joka johti Chilkootin poikitse Dyea Beachista\nLake Lindermaniin, minä vedin loppupuolella vertoja indiaaneille ja\nvoitinkin monen heistä. Viimeinen erä oli kolmen mailin pituinen.\nKuljin sen edes ja takaisin neljä kertaa päivässä, ja jokaisella\nmenomatkalla minä kuljetin sata viisikymmentä naulaa. Toisin\nsanoen, pahinta taipaletta minä astuin päivittäin neljäkolmatta\nmailia, joista kaksitoista sadan viidenkymmenen naulan kantamuksen\nrasittamana. Niin, olin antanut kunnianhimoisten unelmieni raueta\nja liikuskelin jälleen seikkailutiellä rikkauksia etsimässä. Ja\nluonnollisesti tapasin taas Tuliliemen. Siellä oli jälleen reippaita\nmiehiä, kulkureita ja seikkailijoita, jotka eivät surreet suuriakaan\nruokavarain puutetta, mutta eivät suinkaan tulleet toimeen whiskyttä.\nWhisky kulkeutui matkassamme taivalten poikitse, sillä välin kuin\njauhot jäivät koskemattomina tien varrelle virumaan.\n\nKaikeksi onneksi eivät minun kolme seuralaistani olleet juomareita.\nSen vuoksi ryyppäsinkin vain poikkeustapauksissa, toisten seuraan\njouduttuani. Omassa lääkelaatikossani oli puolituoppinen whiskyä.\nEn edes aukaissutkaan pulloa ennen kuin kuutta kuukautta myöhemmin,\nyksinäisessä leiripaikassa, missä erään lääkärin oli pakko tehdä\nleikkaus huumausaineetta. Lääkäri ja potilas tyhjensivät pulloni\nkahteen mieheen ja sitten ryhdyttiin leikkaamaan.\n\nPalattuani vuotta myöhemmin Kaliforniaan keripukista parantuakseni\nsain kuulla, että isä oli kuollut ja että minä olin nyt perheen pää\nja ainoa elättäjä. Kun mainitsen, että olin lapioinut hiiliä eräällä\nlaivalla Behringin mereltä aina British Columbiaan asti ja jatkanut\nsieltä kansimatkustajana San Franciscoon, voi lukija ymmärtää, etten\ntuonut Klondykesta mukanani muuta kuin keripukin.\n\nAjat olivat ankarat. Vaikeata oli saada minkäänlaista työtä. Ja\nminun oli suostuminen minkälaiseen työhön tahansa, sillä en osannut\nmitään ammattia. En ajatellut enää mitään loistavaa menestystä. Se\naika oli jo mennyt. Minun täytyi hankkia ruokaa kahdelle vatsalle\nomani lisäksi ja koettaa säilyttää katto päämme päällä -- niin,\nja sitä paitsi ostaa talvivaatteet, sillä ainoa asuni oli peräti\nkesäinen laadultaan. Minun oli viipymättä saatava jotain työtä. Sen\njälkeen, päästyäni vähän hengähtämään, saatoin ruveta ajattelemaan\ntulevaisuutta.\n\nKarkeistyöläinen saa ensimäisenä tuta kovia aikoja, enkä minä\ntuntenut muuta kuin merimiehen ja pesijän ammatin. Uusien\nvelvollisuuksieni vuoksi en rohjennut lähteä merille, pesulaitoksissa\ntaas en onnistunut saamaan työtä. Olin ilmoittanut nimeni viiteen\ntyönvälitystoimistoon. Ilmoitin kolmessa sanomalehdessä. Etsin\nkäsiini harvat ystäväni, jotka mahdollisesti voisivat hankkia minulle\ntyötä; mutta joko he eivät välittäneet asiasta tai eivät kyenneet\ntoimittamaan mitään.\n\nTilanne oli epätoivoinen. Panttasin kelloni, polkupyöräni ja\nsadetakin, josta isä oli ollut perin ylpeä ja jonka hän oli jättänyt\nminulle. Se oli ainoa isänperintöni tässä maailmassa. Se oli maksanut\nviisitoista dollaria, ja panttilaitoksen omistaja antoi siitä kaksi\ndollaria. Eräänä päivänä kohtasin satamatoverin, jonka kanssa olin\nseurustellut varempina aikoina; hänellä oli mukanaan sanomalehtiin\nkääritty frakkipuku. Hän ei kyennyt tyydyttävästi selittämään, miten\noli sen saanut, enkä minäkään vaatinut tiukasti selitystä. Halusin\nsaada tuon puvun. En tietenkään käyttääkseni sitä itse. Luovutin\nhänelle joukon kamaa, josta minulla ei ollut mitään hyötyä, koska\nsitä ei voinut pantata. Hän kaupitteli tämän kaman ansaiten useita\ndollareita, ja minä taas jätin frakkipuvun panttilainakonttoriin\nviidestä dollarista. Ja sikäli kuin tiedän, se on vieläkin samaisessa\nkonttorissa. Minä en aikonut koskaan lunastaa sitä takaisin.\n\nMutta työtä en vain saanut, vaikka olinkin ensiluokkaista\ntavaraa työmarkkinoilla. Olin kahdenkolmatta vuoden ikäinen\nja painoin vaatteitta sata kuusikymmentä viisi naulaa, joista\njokainen kelpasi erinomaisesti työhön; ja keripukista alkoivat\nviimeisetkin jäljet kadota, kun parantelin sitä pureksimalla raakoja\nperunoita. Koetin kaikin tavoin hankkia itselleni tointa. Pyrin\ntaiteilijoille malliksi, mutta työttömäin joukossa oli yllin kyllin\nkaunisvartaloisia nuoria miehiä. Vastasin ilmoituksiin, joissa\nikäloput sairastelevat tiedustelivat seuralaista. Ja olipa minusta jo\ntulemaisillaan ompelukone-asiamies, tosin palkaton, vain palkkiota\nnauttiva. Mutta köyhät eivät osta ompelukoneita tukalina aikoina,\njoten minun oli luovuttava siitäkin hommasta.\n\nEi myöskään sovi jättää mainitsematta, että moisten turhanpäiväisten\ntoimien ohella koetin saada työtä satamajätkänä ja muuna sellaisena.\nMutta talvi teki tuloaan ja kokonainen lauma työttömiä tulvi\nmaaseudulta kaupunkeihin. Enkä minä, joka olin harhaillut huoletonna\nmaita mantereita ja liikuskellut hengenkin maailmoissa, kuulunut sitä\npaitsi mihinkään ammattiyhdistykseen.\n\nEtsiskelin satunnaista hommaa. Tein työtä yhden päivän, puoli päivää\nmissä tahansa. Niitin nurmikkoja, tasoittelin pensasaitoja, irroitin\nlattiamattoja, tomutin ja kiinnitin jälleen paikoilleen. Lisäksi\nsuoritin postinkantaja-tutkinnon ja sain parhaat arvolauseet. Mutta\nsillä alalla ei ollut ainoatakaan paikkaa vapaana, joten minun täytyi\nodottaa. Ja sillä välin kuin odotin ja hommailin jos jotain, koetin\nansaita kymmenen dollaria laatimalla sanomalehteen kuvauksen eräästä\nmatkastani, jolloin olin avoimessa veneessä kulkenut Yukonia alas\ntuhat yhdeksän sataa mailia yhdeksässätoista päivässä. En ollut\nlaisinkaan selvillä sanomalehti-asioista, mutta uskoin varmasti\nsaavani kymmenen dollaria tästä sepitelmästä.\n\nMutta enpä saanutkaan. Ensimäinen San Franciscon lehdistä, jolle\nlähetin käsikirjoitukseni, ei vastannut koskaan kirjeeseeni, mutta\npiti kyllä käsikirjoituksen. Kuta kauemmin se viivytteli vastausta,\nsitä varmemmin uskoin tarjoukseni tulleen hyväksytyksi.\n\nSepä juuri onkin hullunkurista. Toiset ovat syntyneet onneen,\ntoisille onni tyrkytetään. Mutta minä puolestani olen tullut\nruoskituksi onneen, ja ruoskaa heilutti katkera välttämättömyys.\nOlin jo aikoja sitten lakannut ajattelemasta, että kirjailijatoimi\ntuottaisi minulle menestyksen. Tuota kyhäelmää laatiessani oli\naikomukseni pelkästään kymmenen dollarin ansaitseminen. Sen\npitemmälle ei aikomukseni ulottunut. Se summa auttaisi minua pysymään\npinnalla, kunnes saisin vakinaista työtä. Jos postitoimistossa olisi\ntällöin joutunut paikka vapaaksi, olisin empimättä ottanut sen\nvastaan.\n\nMutta vapaata paikkaa ei ilmaantunut eikä myöskään vakinaista\ntointa; ja kun ei sattunut olemaan jotain tilapäistä hommaa, minä\nsepitin kaksikymmentä yksi tuhatta sanaa käsittävän sarjan _Youth's\nCompanion_ lehteen. Sen minä laadin ja kirjoitin koneella puhtaaksi\nyhdessä viikossa. Varmaankin viimeksi mainittu seikka oli syynä\nsiihen, että se palautettiin.\n\nKesti jonkun aikaa, ennenkuin se oli suorittanut meno- ja\npaluumatkansa, ja sillä välin yritin taitoani lyhyitä novelleja\nsepittämällä. Myin yhden _Overland Monthly_ aikakauskirjaan viidestä\ndollarista. _Black Cat_ antoi minulle neljäkymmentä dollaria\ntoisesta. _Overland Monthly_ tarjosi minulle jokaisesta kertomuksesta\nseitsemän ja puoli dollaria, jotka maksettaisiin julkaistaessa.\nLunastin panttilainakonttorista polkupyöräni, kelloni sekä isä\nvainajan sadetakin ja vuokrasin kirjoituskoneen. Maksoin myöskin\nvelkani useille kauppiaille, jotka olivat myöntäneet minulle vähän\nluottoa. Muistuu mieleeni portugalilainen sekatavarakauppias, joka ei\nantanut laskuni koskaan kohota neljää dollaria suuremmaksi. Hopkins,\neräs toinen kauppias, ei taipunut millään ehdolla siirtämään rajaa\nviidestä dollarista.\n\nJa juuri silloin sain postikonttorista kutsun saapua työhön.\nTämä saattoi minut varsin tukalaan tilaan. Siellä voin ansaita\nsäännöllisesti kuusikymmentä viisi dollaria kuussa, ja tämä summa\nsaattoi minut ankaraan kiusaukseen. Mahdotonta oli ratkaista, miten\nparhaiten menettelisi. Enkä minä voi milloinkaan antaa anteeksi\nOaklandin postimestarille. Noudatin kutsua ja puhuin hänelle miehen\ntavalla. Kerroin suorin sanoin tilanteeni. Näytti siltä, että voisin\nonnistua kirjailijana. Se oli varsin mahdollista, joskaan ei varmaa.\nJos hän nyt suostuisi sivuuttamaan minut ja valitsemaan seuraavan\nmiehen hyväksyttyjen luettelosta ja kutsuisi sitten minut uuden\ntilaisuuden ilmetessä --\n\nMutta hän keskeytti selitykseni sanomalla: \"Te ette siis välitä tästä\npaikasta?\"\n\n\"Välitän kyllä\", minä vastustelin. \"Nähkääs, jos te nyt sivuutatte\nminut tällä kertaa --\"\n\n\"Jos te välitätte siitä, niin tietysti te otatte sen nyt vastaan\",\nhän virkkoi kylmästi.\n\nKaikeksi onneksi miehen kirottu töykeys sai minut suuttumaan.\n\n\"No hyvä\", minä sanoin. \"Minä en ota sitä vastaan.\"\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU\n\n\nPoltettuani näin viimeisen laivani minä ryhdyin täydellä höyryllä\nkirjailemaan. Pelkään olleeni aina äärimmäisyyksien mies. Varhain\nja myöhään minä olin toimessa -- sepittelin, kirjoitin koneella\npuhtaaksi, tutkin kielioppia, kirjallisuutta ja kirjailijoita,\njotka olivat saavuttaneet menestyksen, keksiäkseni heidän\nmenestymisensä syyn. Minun onnistui tulla toimeen viiden tunnin\nunella vuorokaudessa, ja melkeinpä kykenin työskentelemään ummelleen\nne yhdeksäntoista tuntia mitkä jäivät jäljelle neljästäkolmatta.\nLamppuni paloi kello kahteen ja kolmeen aamuisin, mikä seikka\nhoukutteli erään kelpo naapurivaimon senttimentaalisiin Sherlock\nHolmesin tapaisiin johtopäätöksiin. Kun hän ei nähnyt minua koskaan\npäivisin, hän arveli että minä varmaankin pelasin ja että äiti oli\nsijoittanut lampun akkunaani opastamaan hänen harhaan joutuneen\npoikansa kotiin.\n\nAlkavalla kirjailijalla on paljon vaikeuksia voitettavina, hänelle\nsattuu pitkiä kuivuuden kausia, jolloin ei ilmaannu ainoatakaan\nrahalähetystä kustantajilta ja kaikki panttaamisen arvoinen viruu\njo panttilainakonttoreissa. Käytin kesäpukuani kaiken talvea,\nja seuraavana kesänä sattui kaikkein pisin kuivuuden kausi, kun\ntoimittajat ja kustantajat oleksivat lomalla ja käsikirjoitukset\nsaivat virua toimistoissa, kunnes loma-ajat päättyivät.\n\nSuurimpia vaikeuksia tuotti se, ettei minulla ollut ainuttakaan\nneuvonantajaa. En tuntenut ainoatakaan sielua, joka oli\nkirjaillut tai edes koettanut kirjailla. En tuntenut edes\nsanomalehti-reporttereitakaan. Myöskin huomasin, että onnistuakseni\nkirjailijana minun oli unohdettava kaikki se, minkä kirjallisuuden\nopettajat ja professorit lukiossa ja yliopistossa olivat minulle\nopettaneet. Siihen aikaan tämä harmitti minua melkoisesti, mutta\nnyt voin sen kyllä ymmärtää. Armon vuosina 1895 ja 1896 he eivät\ntietäneet, millä keinoin saattoi onnistua kirjailijana. He\ntunsivat tarkalleen teokset sellaiset kuin \"Snow Bound\" ja \"Sartor\nResartus\",[3] mutta vuoden 1899 amerikkalaiset toimittajat eivät\nvälittäneet sellaisesta tavarasta. He halusivat vuoden 1899 tavaraa\nja tarjosivat siitä niin suuria summia, että kirjallisuuden opettajat\nja professorit olisivat luopuneet toimestaan, jos olisivat kyenneet\nsellaista sepittämään.\n\nMinä ponnistelin edelleen, annoin teurastajan ja sekatavarakauppiaan\nodottaa, panttasin kelloni, polkupyöräni ja isä vainajan sadetakin\nja jatkoin työtäni. Minä tein todellakin työtä ja nukuin edelleen\nvarsin niukalti. Arvostelijat ovat moittineet, että olen antanut\nerään romaanihenkilöistäni, Martin Edenin, kehittyä niin nopeasti.\nKolmessa vuodessa tuosta merimiehestä, jolla oli pohjana vain\nkansakoulusivistys, tuli onnistunut kirjailija. Arvostelijat\nväittävät tämän mahdottomaksi. Mutta minä olin itse Martin Eden.\nKun oli kulunut kolme vuotta, joista kaksi vietin lukiossa ja\nyliopistossa ja yhden kirjailemalla sekä kaikki kolme suunnattomia\nmääriä lueskelemalla, minä julkaisin jo novelleja aikakauskirjoissa\nsellaisissa kuin _Atlantic Monthly_, pidin huolta ensimäisen kirjani\noikoluvusta (sen kustansi toiminimi Houghton, Mifflin Co.), myin\nsosiologisia artikkeleita _Cosmopolitan_ ja _McClure's Magazine_\naikakauskirjoihin, olin hylännyt toimittajan paikan, jota sähköteitse\ntarjottiin New Yorkista, ja valmistuin menemään naimisiin.\n\nKaikki tämä merkitsee työtä, varsinkin viimeisenä noista vuosista,\njolloin opiskelin kirjailijan ammattia. Ja tuona vuonna, jolloin\nnukuin mahdollisimman vähän ja rasitin aivojani äärimmilleen, en\njuonut laisinkaan enkä halunnutkaan juoda. Minulle ei alkoholia ollut\nolemassakaan. Toisinaan jouduin päästäni melkein pyörälle, mutta\nkoskaan ei mieleeni juolahtanut käyttää alkoholia parannuskeinona.\nHyvä jumala! Muita parannuskeinoja en tarvinnut kuin toimitusten\nlähettämiä maksuosoituksia. Ohut kirje, joka aamupostissa saapui\njostain aikakauskirjasta, virkisti paljoa enemmän kuin puoli\ntusinaa _cocktail_-ryyppyjä. Ja jos kirjeestä ilmaantui sievoinen\nmaksuosoitus, niin sellainen tapaus merkitsi yhtä paljon kuin\nkokonainen humala.\n\nSiihen aikaan en muuten tietänytkään, mitä _cocktail_[4] oikeastaan\noli. Muistan, että kun ensimäinen kirjani ilmestyi, niin joukko\nalaskalaisia, jotka kuuluivat Bohemian Clubiin, juhlivat minua\neräänä iltana San Franciscossa. Me istuimme mitä ihmeellisimmissä\nnahkatuoleissa ja sitten tilattiin juomia. En ollut koskaan ennen\nkuullut tilattavan sellaisia juomia, en tuntenut niitä nimeltä enkä\ntietänyt, että \"skottilaisella\" tarkoitettiin whiskyä. Tunsin vain\nköyhäin juomia, joita ryypättiin erämaissa ja merimieskortteleissa --\nhalpaa olutta ja vieläkin halvempaa whiskyä, jota sanottiin muitta\nmutkitta whiskyksi. Jouduin aivan ymmälleni, kun oli valittava,\nja tarjoilija oli lentämäisillään selälleen, kun minä tilasin\npäivällisen jälkeen punaviiniä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU\n\n\nSikäli kuin onnistuin kirjailijatoiminnassani, kohosi elinkantani\nja näköpiirini avartui. Tyydyin sepittämään ja kirjoittamaan\nkoneella tuhat sanaa vuorokaudessa, sunnuntait ja pyhäpäivät mukaan\nluettuina; ja yhä vielä minä opiskelin uutterasti, joskaan en niin\nankarasti kuin varemmin. Myönsin itselleni viisi ja puoli tuntia\nuneen. Tuon puolituntisen lisäsin sen vuoksi, että oli pakko tehdä\nse. Taloudellinen menestys salli minun käyttää enemmän aikaa ruumiin\nvirkistykseen. Ajoin useammin polkupyörällä, etupäässä siitä syystä,\nettei sitä tarvinnut pitää enää panttilainakonttorissa; harjoittelin\nnyrkkeilyä ja miekkailua, kävelin käsilläni, harrastin pituus- ja\nkorkeushyppyä, ammuskelin ja heitin kiekkoa sekä kävin uimassa.\nJa minä sain huomata, että ruumiilliset ponnistukset saattavat\nvaatimaan enemmän lepoa kuin henkinen työ. Toisinaan olin niin\nväsynyt ruumiillisesti, että nukuin kuusi tuntia, ja oikein ankarasti\nurheiltuani käytin uneen seitsemänkin tuntia. Mutta tuollainen\nnukkumishurjastelu ei ollut tavallista. Oli niin paljo opittavaa,\nniin paljo tehtävää, että minusta tuntui aivan rikolliselta nukkua\nseitsemän tuntia. Ja sitä miestä minä vasta siunasin, joka oli\nkeksinyt herätyskellon.\n\nEikä vieläkään ilmennyt halua ryypätä. Minulla oli liian runsaasti\nyleviä uskomuksia, elin liian korkealla yläilmoissa. Olin\nsosialisti ja aioin pelastaa maailman, eikä alkoholi kyennyt\nsytyttämään minussa samaa liekkiä kuin aatteet ja ihanteet.\nMenestyksellisen kirjailijatoimintani vaikutuksesta ääneni oli\npäässyt enemmän kuuluville, tai ainakin luulin niin. Joka tapauksessa\nkirjailijamaineeni hankki minulle suuremman kuulijakunnan, kuin\npuhujamaineeni olisi konsanaan saanut aikaan. Minut kutsuttiin\npitämään esitelmiä klubeihin ja kaikenkaltaisiin järjestöihin.\nTaistelin uljasta taistelua, opiskelin ja kirjailin edelleen ja tein\nuutterasti työtä.\n\nAina tähän asti minulla oli ollut varsin rajoitettu ystäväpiiri.\nMutta nyt aloin liikuskella laajemmalti. Minut kutsuttiin vieraaksi,\nvarsinkin päivällisille; ja minä sain monta ystävää ja tuttavaa,\njoiden toimeentulo oli helpompaa kuin omani oli ollut. Ja moni heistä\njoi. He joivat kotonaankin ja tarjosivat minullekin. Juomari ei\nheistä ollut yksikään. He joivat kohtuullisesti, ja minä join heidän\nkerallaan kohtuullisesti, toveruuden ja kohteliaisuuden vaatimuksia\ntäyttääkseni. En välittänyt väkijuomista, ne olivat minusta joutavia,\nja niin vähäinen oli niiden tekemä vaikutus, etten enää muista\nensimäistä _cocktailiani_ tai ensimäistä \"skottilaistani\".\n\nNyt minulla oli oma koti. Jos saa kutsun saapua toisten kotiin, niin\nluonnollisesti silloin kutsuu toisia omaan kotiinsa. Se on seuraus\nkohonneesta elinkannasta. Kun minulle oli tarjottu väkijuomia toisten\nluona, en tietenkään voinut olla tarjoamatta niitä omassa kodissani.\nHankin siis itselleni varaston olutta, whiskyä ja punaviiniä. Ja sen\nkoommin on talossani aina ollut niitä tarpeellinen määrä.\n\nEnkä kuitenkaan välittänyt koko tänä aikana rahtuistakaan\nTuliliemestä. Minä join toisten juodessa, koska seuraelämän tavat\nvaativat sellaista. Ja niin kehittymätön oli makuni, että join aina\nsitä, mitä hekin halusivat. Jos he valitsivat whiskyä, silloin otin\nminäkin whiskyä. Jos he joivat lakritsaolutta tai sarsaparillaa,\nminä nautin heidän kerallaan näitä virvokejuomia. Ja milloin\ntalossa ei sattunut olemaan ketään ystäviä, silloin en juonut\nmitään. Työhuoneessani oli aina whiskypulloja, mutta kuukausiin ja\nvuosikausiin ei koskaan juolahtanut mieleeni ottaa ryyppyä itsekseni.\n\nOllessani vieraana päivällisillä minä havaitsin, kuinka suloisesti\n_cocktail_ lämmitti ennen ruokaa nautittuna. Se tuntui perin\nsopivalta ja hyvää vaikuttavalta. Mutta niin vähässä määrin tarvitsin\nsitä luontaisen elinvoimani tähden, ettei minusta koskaan kannattanut\nnauttia _cocktailia_ ennen ruokaa, kun söin yksikseni.\n\nToisaalta muistan hyvin erään varsin oivallisen miehen, minua\nhiukan vanhemman, joka kävi joskus luonani. Hän piti whiskystä, ja\nme saatoimme viettää kokonaisen iltapäivän suojassani tyhjentäen\nlasin toisensa jälkeen, kunnes hän oli pienessä hiprakassa ja minä\npuolestani tunsin lievästi juoneeni hiukan whiskyä. Minkä vuoksi tein\nnäin? Sitä en tiedä tarkalleen; kenties se johtui vanhasta totutusta\ntavasta, menneiltä ajoilta, jolloin olin seisonut lasi kädessä\njuomarien parissa, tyhjentäen lasin lasista.\n\nSitä paitsi en enää pelännyt Tulilientä. Olin joutunut sille perin\nvaaralliselle asteelle, jolloin ihminen luulee päässeensä tämän\nherraksi. Olin todistanut sen pitkinä työ- ja opiskeluvuosina.\nSaatoin juoda, milloin halutti, olla juomatta, milloin halutti, juoda\nhumaltumatta; ja kaiken lisäksi olin täysin tietoinen siitä, etten\npitänyt ensinkään koko aineesta. Näinä aikoina join juuri samasta\nsyystä kuin ennen Scottyn ja harpuuninheittäjän ja osterirosvojen\nparissa -- siksi että niin menettelivät miehet, joiden seurassa\nhalusin käyttäytyä miesten lailla. Nämä loistavat kyvyt, nämä hengen\nseikkailijat joivat hekin. No hyvä. Minulla ei ollut mitään syytä\nolla juomatta heidän kerallaan -- sillä tiesinhän varmasti, ettei\nminun tarvinnut laisinkaan pelätä Tulilientä.\n\nTällaisena pysyi kantani ja mielialani useita vuosia. Toisinaan\njouduin kyllä hieman hiprakkaan, mutta sellaiset tilaisuudet olivat\nharvinaisia. Ne haittaisivat työtäni, ja sitä en saattanut millään\nehdolla suvaita. Muistan, että kun vietin useita kuukausia Lontoon\nEast Endissä, minkä ajan kuluessa kirjoitin erään teoksen ja\nseurustelin uutterasti kaikkein kurjimman köyhälistön parissa, tulin\nmonta kertaa humalaan ja olin peräti raivoissani itseäni kohtaan,\nkoska työni oli siten hidastunut. Mutta nämä lankeemukset johtuivat\nsiitä, että liikuin taas seikkailutiellä, missä aina tapaa Tuliliemen.\n\nMyöskin aiheutti pitkällisen kokemuksen ja onnettoman tottumuksen\nsynnyttämä varmuus sen, että joskus jouduin ottamaan osaa oikeisiin\njuominkeihin. Tietenkin tämä tapahtui seikkailutiellä eri tahoilla\nmaailmaa, ja siihen oli syynä ylpeyteni. Miehessä vallitsee näet\neriskummallinen ylpeys, jonka houkuttelemana hän heittäytyy\nryypiskelemään toisten miesten kanssa osoittaakseen, että hänen\npäänsä kestää yhtä paljon kuin heidänkin. Mutta tämä eriskummallinen\nylpeys ei ole mikään teoria, se on tosiasia.\n\nEsimerkiksi muuan kiihkeä joukko nuoria vallankumouksellisia\nkutsui minut kunniavieraakseen olutjuhlaan. Se on ainoa todellinen\nolutjuhla, johon olen ottanut osaa. Suostuessani kutsuun en ollut\nselvillä siitä, mitä moinen meno oikein merkitsi. Kuvittelin,\nettä siellä keskusteltaisiin hurjasti ja äänekkäästi, että toiset\njoisivat enemmän kuin kestivät ja että itse nauttisin kohtuullisesti.\nMutta nämä olutkemut näyttivätkin olevan huvittelutilaisuuksia,\njoissa nuoret vikurivarsat koettivat unohtaa olemassaolon ikävyydet\ntekemällä pilkkaa paremmistaan. Myöhemmin sainkin kuulla, että he\nolivat juottaneet sikahumalaan erään varemman kunniavieraansa,\nkyvykkään nuoren radikaalin, joka ei ollut tottunut väkijuomiin.\n\nKun aloin aavistaa, minkälaiseen tilanteeseen olin heidän parissaan\njoutunut, minussa heräsi tuo eriskummallinen ylpeys. Kyllä minä\nnäyttäisin noille nuorille veijareille! Näyttäisin heille, kuka tässä\nkykenisi puoliaan pitämään, kenellä olisi paras vatsa ja kestävin\npää, kuka saattaisi latkia sisäänsä enimmän rypemättä silti sian\nlailla. Senkin pöyhkeät penikat, luulevat pystyvänsä juomaan _minut_\npöydän alle!\n\nNähkääs, tämä oli kestävyyskilpailu, eikä yksikään mies halua\ntunnustaa toista paremmaksi. Pyh! Sehän olikin astiaolutta. Olin minä\nperehtynyt väkevämpiinkin juomiin. Vuosikausiin en ollut ryypännyt\nastiaolutta; mutta aikoinani olin lipponut sitä miesten parissa, ja\nnyt arvelin, että kyllä kykenisin näyttämään näille poikasille, miten\nolutta oli oikein latkittava. Ja sitten alkoivat kemut ja minun oli\nryypättävä joukon parhaiden kanssa. Jotkut heistä saattoivat kyllä\nlaiskoitella, mutta kunniavieraalle ei se ollut luvallista.\n\nJa kaikki ankarat yöt, jotka olin viettänyt uutterana palavan\nlampun ääressä, kaikki lukemani kirjat, kaikki keräämäni viisaus\nvälkkyi hohtavana apinamaisuuteni ja tiikerimäisyyteni edessä, jotka\nryömivät esiin perinnöllisten taipumusteni syövereistä, atavistisina,\ntaistelunhaluisina ja raakoina, uhkuen irstasta voimaa ja halua olla\nsikaakin sikamaisempia.\n\nJa kun kokous päättyi, minä seisoin vieläkin omilla jaloillani\nja astuin suorana, horjumatta, mitä ei suinkaan voinut sanoa\nuseimmista isännistäni. Muistuupa mieleeni eräs heistä, joka eräässä\nkadunkulmassa itki harmista huomatessaan minun pysyneen niin\nselvänä. Ei hän saattanut aavistaakaan, että minä pidättelin vanhan\nharjaantumuksen rautakourin tietoisuutta humisevissa aivoissani,\nhillitsin lihaksiani ja kuvotustani, säilytin ääneni tasaisena ja\nkevyesti luistavana ja ajatukseni johdonmukaisina ja loogillisina. Ja\nkaiken sen ohella minä virnistelin salaisesti. Eivätpä saaneetkaan\nminua narrikseen noissa juomingeissaan! Olin ylpeä urostyöstäni.\nTuhat tulimmaista, ylpeilenpä siitä vieläkin -- niin omituinen on\nmiehen luonne.\n\nMutta seuraavana aamuna en kirjoittanut tuhatta sanaa. Olin sairas,\nmyrkytetty. Siitä muodostui kurja päivä. Iltapuolella minun oli määrä\nesiintyä eräässä kokouksessa puhujana. Sen teinkin, ja olen varma\nsiitä, että puheeni oli yhtä kehno kuin oma tilani. Eräät isännistäni\nistuivat ensi riveillä ottaakseen selkoa siitä, oliko edellinen ilta\njättänyt minuun jälkiä. En tiedä, huomasivatko he minussa mitään\njälkiä, mutta kyllä minä puolestani huomasin niitä heissä ja lohdutin\nitseäni sillä, että he olivat aivan yhtä sairaita kuin minäkin.\n\nSe oli viimeinen kerta, vannoin itsekseni. Enkä sen koommin ole\nkoskaan enää antautunut olutjuominkeihin. Muuten tuo juhla jäi joka\nsuhteessa viimeiseksi juomakilvoittelukseni. Tosin olen ryypännyt\nmonet kerrat senkin jälkeen, mutta aina viisaammin, varovaisemmin,\nturhia kilpailuja karttaen. Tällä tapaa juomari kypsyy karaistuneeksi.\n\nOsoittaakseni, että tänä kautena elämääni juominen johtui vain\ntoverillisuudesta, tahdon tässä mainita sen kerran, jolloin\nmatkustin Atlannin poikki vanhassa _Teutonic_-laivassa.\nSatuin heti alkumatkasta tutustumaan erääseen englantilaiseen\nsähkölennätinvirkailijaan ja erään espanjalaisen\nlaivanvarustajaliikkeen alijohtajaan. He joivat yksinomaan\n\"hevoskauloja\" -- mietoa, viileätä juomaa, jossa uiskenteli\nomenankuori tai appelsiininkuori. Ja kaiken matkaa minäkin join\n\"hevoskauloja\" toverieni kanssa. Jos he sitä vastoin olisivat\njuoneet whiskyä, minäkin olisin juonut sitä heidän kerallaan. Tästä\nei kuitenkaan pidä tehdä sitä johtopäätöstä, että minä olin heikko,\nepäitsenäinen. Minä en suoraan sanoen välittänyt. Minulla ei ollut\ntässä asiassa mitään siveellistä kantaa. Olin nuorekkaan voimakas\nja arkailematon, ja alkoholi oli minusta omaan itseeni nähden aivan\njoutava asia.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU\n\n\nVielä en ollut valmis työntämään kättäni Tuliliemen kainaloon.\nKuta vanhemmaksi kävin, kuta suuremmaksi menestykseni kasvoi, kuta\nenemmän rahaa ansaitsin, sitä laajemmassa määrin pääsi maailma\nvaikuttamaan minuun ja sitä huomattavammin tunkeutui Tuliliemi\nelämääni. Kuitenkaan ei hän ollut vielä päässyt pintapuolista\ntuttavuutta lähemmäksi. Join seuran vuoksi, mutta yksin ollessani\nen nauttinut väkijuomia. Toisinaan jouduin hieman hiprakkaan, mutta\nmoiset tilaisuudet olivat minusta varsin vähäinen hinta seuraelämän\ntarjoamista etuuksista.\n\nNiin kypsymätön olin vielä Tuliliemen helmatoveriksi, että kun tähän\naikaan vaivuin syvälle alakuloisuuden kuiluun, en edes uneksinutkaan\netsiä apua häneltä. Sain kokea sekä ulkonaisia että sydämen huolia,\njotka eivät sovellu tässä yhteydessä esitettäviksi. Mutta niiden\nyhteydessä esiintyi älyllisiä huolia, jotka aiheuttivat syviä\nseurauksia.\n\nMinun tilanteeni ei ollut tavallisimpia. Olin lukenut liian paljon\npositiivista tiedettä ja viettänyt liian positiivista elämää.\nNuoruuden kiihkossa olin tehnyt sen ikivanhan erehdyksen, että olin\ntavoitellut Totuutta liian häikäilemättömästi. Olin riistänyt hunnun\nsen yltä, ja eteeni oli paljastunut näky, jota en ollut kestänyt.\nLyhyesti sanoen, olin kadottanut kauniin uskoni melkein kaikkeen\nmuuhun paitsi inhimillisyyteen, ja inhimillisyys, jota kohtaan olin\nsäilyttänyt uskoni, oli varsin alkeellista laatua.\n\nTämä pitkällinen pessimismi-sairaus on siksi tuttu useimmille\nmeistä, ettei sitä kannata tässä tarkemmin kuvata. Tahdon vain\ntehostaa, että olin peräti kurjassa tilassa. Ajattelin jo itsemurhaa\nyhtä kylmäverisesti kuin konsanaan kreikkalainen filosofi. Minua\nsuretti se, että niin moni ihminen oli toimeentuloonsa nähden\nminusta riippuvainen, joten en voinut erota elämästä. Mutta tämä oli\npelkkää moraalisuutta. Todellisuudessa minut pelasti ainoa säilynyt\nharhaluulo -- KANSA.\n\nSe, minkä vuoksi olin taistellut ja öisin lamppuani polttanut,\noli osoittautunut pettymykseksi. Menestys -- sitä minä halveksin.\nMaailman tunnustus -- se oli pelkkää tuhkaa. Seuraelämä, miehet ja\nnaiset, jotka kohosivat satamakorttelien ja kanssien loan ja lian\nyläpuolelle -- heidän tympäisevä henkinen keskinkertaisuutensa minua\nhämmästytti. Naisen rakkaus -- se oli samaa maata kuin kaikki muukin.\nRaha -- minä saatoin nukkua vain yhdessä vuoteessa kerrallaan,\nja mitä merkitystä oli sillä, että kannatti päivässä ostaa sata\npihviä, kun saatoin syödä vain yhden? Taide, kulttuuri -- biologian\njärkkymättömien tosiasiain rinnalla moiset seikat olivat naurettavia,\nniiden tulkitsijat sitäkin naurettavampia.\n\nYllä olevasta käynee selville, kuinka surkean sairas todellakin olin.\nMinä olin syntynyt taistelemaan. Se, minkä puolesta olin taistellut,\nei ollut osoittautunut taistelun arvoiseksi. Jäljellä oli KANSA. Oma\ntaisteluni oli päättynyt, mutta jäljellä oli vielä jotain, minkä\npuolesta kannatti taistella -- KANSA.\n\nSillä välin kuin keksin tämän viimeisen siteen, joka kiinnitti minut\nelämään, ja äärimmäisessä hädässä, synkän alakuloisuuden valtaamana\nvaelsin varjojen laaksossa, pysyivät korvani kuuroina Tuliliemelle.\nTietoisuudessani ei kuulunut heikoimpana kuiskauksenakaan\nvakuutusta, että Tuliliemi tuottaisi huojennusta, että hän kykenisi\nvalehtelemaan minuun elämänrohkeutta. Vain yksi keino väikkyi\nylimpänä ajatuksissani -- revolveri, murskaavan luodin tuottama\nikuinen pimeys. Talossa oli yllin kyllin whiskyä -- vieraiden\nvaralta. Minä en siihen kajonnutkaan. Aloin pelätä revolveriani --\npelätä sinä aikana, jolloin KANSAN loistava, leimahteleva näky rupesi\nmuodostumaan selväksi mielessäni ja tahdossani. Niin voimakkaana\noli minut vallannut halu kuolla, että pelkäsin tekeväni itsemurhan\nnukkuessani ja minun oli pakko luovuttaa revolveri toisille, joiden\npiti kätkeä se sellaiseen paikkaan, mistä ei tiedottomana etsivä\nkäteni sitä tavoittaisi.\n\nMutta KANSA pelasti minut. KANSA minut kahlehti elämään. Minua\nvarten oli vielä jäljellä yksi taistelu, ja tässä oli asia jonka\npuolesta kannatti taistella. Heitin kaiken varovaisuuden tuulen\nteille, syöksyin entistä hurjemmalla innolla kamppailuun sosialismin\npuolesta, nauroin toimittajille ja kustantajille, jotka varoittivat\nminua ja hankkivat minulle sata pihvipaistia päivässä, ja välitin\nviis' siitä, kenen tunteita loukkasin ja kuinka törkeästi loukkasin.\nKuten \"tasaisesti punnitsevat radikaalit\" tähän aikaan väittivät,\nminun pyrkimykseni olivat niin kiihkeitä, niin epävarmoja ja\njärjettömiä, niin äärimmäisen vallankumouksellisia, että hidastin\nsosialismin kehitystä Yhdysvalloissa viiden vuoden verran. Ohi mennen\nhaluan tässä huomauttaa, että lujasti uskon jouduttaneeni sosialismin\nkehitystä Yhdysvalloissa ainakin viiden minuutin verran.\n\nKANSA minut auttoi suoriutumaan pitkällisestä taudistani,\nTuliliemellä ei ole siinä suhteessa mitään ansiota. Ja kun sitten\naloin toipua, saapui naisen rakkaus tehden parantumisen täydelliseksi\nja uinuttaen pessimismini uneen pitkiksi ajoiksi, kunnes Tuliliemi\nherätti sen jälleen toimintaan. Mutta sillä välin tavoittelin\nTotuutta vähemmän häikäilemättömästi, varoen riistämästä siltä\nviimeistä huntua silloinkin, kuin olin jo käsin tarttunut siihen.\nMinua ei enää haluttanut nähdä Totuutta alastomana. Kieltäydyin\nkatselemasta toista kertaa, minkä olin kerran nähnyt. Ja muiston\nsiitä, mitä tällöin olin nähnyt, hävitin päättäväisesti mielestäni.\n\nJa minä tunsin itseni perin onnelliseksi. Elämä muodostui minulle\nsuopeaksi. Nautin pienistäkin asioista. Suuria asioita en halunnut\nottaa ylen vakavalta kannalta. Yhä vielä lueskelin kirjoja, mutta en\nenää yhtä kiihkeästi kuin ennen. Luen yhä vieläkin kirjoja, mutta\nen saata koskaan enää lukea niitä nuorekkaan intohimon loistavassa\nsäteilyssä, kuten muinoin kuunnellessani oudon maailman kutsua, joka\nkuiskaten kehotti minua pyrkimään salaisuuden perille, elämän tuolle\npuolen ja tähtien taakse.\n\nTässä luvussa olen erikoisesti tahtonut tehostaa sitä, että siitä\npitkällisestä taudista, joka aikanaan valtaa useimmat meistä,\nminä puolestani suoriuduin pyytämättä apua Tuliliemeltä. Lempi,\nsosialismi, KANSA -- nuo ihmismielen terveelliset keksinnöt -- ne\nminut paransivat ja pelastivat. Jos milloinkaan on ollut ihmistä,\njoka ei ole syntymästään saanut taipumusta väkijuomiin, niin minä\nuskon olevani sellainen ihminen. Ja kuitenkin ... no niin, kertokoot\nseuraavat luvut tarinansa, sillä niistä käy ilmi, kuinka minä\nsain maksaa siitä, että olin varemmat viisikolmatta vuotta ollut\ntekemisissä kaikkialla tavattavan Tuliliemen kanssa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU\n\n\nPitkällisen tautini jälkeen minä join edelleen seuran vuoksi. Join\ntoisten juodessa ja heidän parissaan liikkuessani. Mutta huomaamatta\nalkoholin tarve alkoi saada minussa selvän muodon ja kasvaa. Se\nei ollut ruumiillista tarvetta. Minä harjoitin nyrkkeilyä, kävin\nuimassa, purjehdin, ratsastin, vietin kuvaamattoman terveellistä\nulkoilma-elämää ja sain henkivakuutuslääkäriltä mitä loistavimmat\ntodistukset. Kun nyt myöhemmin mietin asiaa, havaitsen, että\nalkuvaiheeltaan tämä alkoholin tarve oli henkistä tarvetta, hermojen,\nmielialan aiheuttamaa tarvetta. Miten voisinkaan sen tyydyttävästi\nselittää?\n\nSe oli jotensakin seuraavan laista. Fysiologisesti, maun ja vatsan\nkannalta otettuna, alkoholi tuntui yhä vielä vastenmieliseltä,\nkuten aina ennenkin. Se ei maistunut paremmalta kuin olut\nviisivuotiaasta tai karvas punaviini seitsenvuotiaasta. Ollessani\nyksin, kirjoittaessani tai lueskellessani, en tuntenut mitään\ntarvetta. Mutta -- minusta alkoi tulla vanha tai viisas -- tai\nsekä vanha että viisas -- tai ehkä vaihtoehtoisesti voimme sanoa:\nukkomainen. Seuraelämässä toisten lausumat seikat miellyttivät tai\nkiihottivat minua vähemmän kuin ennen. Varemmin naurunarvoisilta\ntuntuneet sukkeluudet ja typeryydet eivät maistuneet enää miltään;\nja oli oikein kiusallista kuunnella naisten ikäviä ja jonninjoutavia\npuheita ja mitättömien, pintapuolisten miesten mahtipontisia,\npöyhkeitä lausuntoja. Tällaisen rangaistuksen saa siitä, että\nlukee liian paljon kirjoja tai on itse narri. Minun kohdaltani on\nsamantekevää, kumpaan vikaan tein itseni syypääksi. Vika sellaisenaan\noli eittämätön tosiasia. Minulta alkoi häipyä ihmisten keskinäisen\nseurustelun synnyttämä elämä ja valo ja välke.\n\nOlin kavunnut liian korkealle tähtien pariin, tai kenties olin\nnukkunut liian syvään. Kuitenkaan en ollut hysteerinen tai millään\ntavalla liikoja haaveileva. Valtimoni tykki normaalisesti. Sydämeni\nherätti oivallisuudellaan ihmetystä henkivakuutuslääkäreissä.\nKeuhkoni saivat yllä mainitut herrat aivan haltioitumaan. Kirjoitin\ntuhat sanaa jok'ikinen päivä. Suoritin äärimmäisen tarkasti kaikki\nasiat, mitkä elämä toimitti minun osalleni. Urheilin iloisena ja\ninnokkaana. Nukuin öisin rintalapsen lailla. Mutta --\n\nNiin pian kuin jouduin toisten seuraan, vaivuin alakuloisuuden\nvaltaan ja tunsin tarvetta vuodattaa henkisesti kyyneliä. En voinut\nnauraa toisten kera, en hymyillä pöyhkeiksi aaseiksi arvostelemieni\nmiesten juhlallisille sanoille; en myöskään voinut naureskella\ntai rupatella entiseen kevyeen tapaani typeräin pintapuolisten\nnaisten kanssa, jotka tuhman ja pehmeän kuorensa alla olivat yhtä\nalkuperäisiä, suorasukaisia ja murhaavia biologista tehtäväänsä\ntäyttäessään kuin naarasapinat, ennenkuin ne riisuivat yltään\nkarvaisen kuorensa ja korvasivat sen toisten eläinten turkeilla.\n\nEnkä minä ollut pessimistikään. Vakuutan valallani, etten ollut\npessimisti. Olin vain peräti ikävystynyt. Olin nähnyt saman näytelmän\nliian usein, kuullut liian usein samat laulut ja samat kokkapuheet.\nTiesin liian paljon teatterin pilettimyymälän asioista. Tunsin\nnäyttämön takaisen koneiston pyörät niin hyvin, ettei lavalla\npöyhisteleväin nauru eikä laulu saattanut tukahuttaa hammaspyöräin\nkitinää.\n\nEi ole ensinkään viisasta pistäytyä näyttämön taakse ja nähdä\nenkeliäänisen tenoorin pieksevän vaimoaan. Minä olin käynyt\ntakapuolella, ja nyt sain maksaa siitä hyvästä. Tai sitten olin itse\nnarri. Tässä tapauksessa on minun asemani samantekevä. Tärkeätä on\nvain tilanne itsessään, ja tämä oli nyt sellainen, että toisten\nparissa seurusteleminen alkoi käydä minulle tuskalliseksi ja\ntukalaksi. Toiselta puolen on kuitenkin myönnettävä, että joskus,\nperin harvoin, tapasin harvinaisia sieluja tai itseni kaltaisia\nnarreja, joiden kera saatoin viettää suuremmoisia hetkiä tähtien\nparissa tai narrien paratiisissa. Olin nainut harvinaisen sielun tai\nnarrin, joka ei koskaan ikävystyttänyt minua ja pysyi aina uusien\nyllätyksien sekä loppumattoman ilon lähteenä. Mutta en saattanut\nviettää joka hetkeä yksinomaan hänen seurassaan. Eikä olisi ollut\nkohtuullista eikä viisastakaan pakottaa häntä viettämään joka\nhetkeään minun seurassani. Sitä paitsi olin kirjoittanut sarjan\nonnistuneita teoksia, ja yhteiskunta vaatii miestä, joka sepittää\nkirjoja, uhraamaan osan lepohetkistään sen hyväksi. Ja vaatiihan\nmuuten jokainen normaalinen ihminen muutamia hetkiä kanssaihmiseltään.\n\nJa nyt me alamme jo lähetä itse pääasiaa. Kuinka saattoi kestää\nseurustelua, kun sen loisto oli häipynyt. Tuliliemi! Tuo alati\nmalttavainen oli odottanut neljänneksen vuosisataa, että ojentaisin\nkäteni häntä tarviten. Hänen tuhannet temppunsa olivat jääneet\ntuloksettomiksi mainion terveyteni ja hyvän onneni tähden, mutta\nhänellä oli varastossaan uusia temppuja. Huomasin, että pari\n_cocktailia_ virkisti minua, niin että saatoin esiintyä narrina\nnarrien joukossa. _Cocktail_ tai useampikin ennen päivällisiä\nnautittuna antoi minulle kyvyn nauraa sydämeni pohjasta seikoille,\njotka olivat kauan sitten lakanneet olemasta naurettavia. _Cocktail_\noli tutkain, kannus, potku kiusaantuneelle ja kyllästyneelle\nmielelleni. Se elvytti naurun ja laulun ja loi väriä omaan\nmielikuvitukseeni, niin että saatoin nauraa ja laulaa ja jutella\ntyperyyksiä eloisimpien kanssa tai lausua lämmöllä ja innokkaana\njoutavuuksia tyydyttääkseni mahtipontisia poroporvareita, jotka eivät\nosanneet muulla tavalla puhuakaan.\n\nIlman _cocktailia_ minä pysyin peräti huonona seuramiehenä, sellaisen\nsaatuani muutuin varsin onnistuneeksi seuranpitäjäksi. Saavutin siten\nvalheellisen hilpeyden, myrkytin itseni iloiseksi. Ja tämä alkoi\nniin huomaamattomasti, etten minä, Tuliliemen vanha tuttava, edes\naavistanutkaan, mille tielle olin joutunut. Aloin huutaa soittoa ja\nviiniä; pian oli vuoroni huutaa hurjempaa soittoa ja enemmän viiniä.\n\nNäihin aikoihin rupesin huomaamaan odottavani jännityksellä\npäivällisryyppyä. Minä _kaipasin_ sitä ja tein tämän _tietoisesti_.\nMuistan, että toimiessani sotakirjeenvaihtajana kaukaisessa\nidässä jokin mahti veti minua vastustamattomasti erääseen taloon.\nPaitsi sitä että aina noudatin päivälliskutsuja, minä pistäysin\nsiellä melkein joka iltapäivä. Talon emäntä oli hurmaava nainen,\nmutta hänen tähtensä en suinkaan oleskellut niin useasti hänen\nkattonsa alla. Asian laita oli näet sellainen, että hän laati\nkaikkein parhaita _cocktaileja_ koko tuossa suuressa kaupungissa,\nmissä juomien sekoittaminen oli muukalaisen väestön keskuudessa\nkehittynyt todelliseksi taiteeksi. Sellaisia _cocktaileja_ ei\nvoinut saada yhdessäkään klubissa, hotellissa tai yksityistalossa.\nHänen sekoituksensa olivat nerokkaasti sommiteltuja, ne olivat\nmestariteoksia. Limakalvolle ne eivät tuntuneet laisinkaan\nvastenmielisiltä, ja ne sisälsivät runsaimmin \"väkeä\".\n\nMutta minä halusin hänen ryyppyjänsä vain seuraelämän vuoksi,\nterästääkseni itseni seurustelutuulelle. Kun ratsastin tuosta\nkaupungista satoja maileja riisivainioiden ja vuorien poikki,\nkun vietin kuukausimääriä leirielämää ja seurasin voitollisia\njapanilaisia Mandshuriaan, en juonut. Kuormahevosteni kantamuksissa\noli aina useita whiskypulloja. Mutta en avannut ainuttakaan\npulloa, en tyhjentänyt ainoatakaan lasia yksikseni, eikä minua\nedes haluttanutkaan nauttia väkijuomia. Jos valkoihoinen sattui\npistäytymään telttaani, silloin avasin pullon ja me joimme miesten\ntapaan, aivan samoin kuin hän olisi avannut pullon ja tarjonnut\nminulle, jos olisin vieraillut hänen luonaan. Minä kuljetin tuota\nwhiskyä mukanani seuraelämän vuoksi, ja senpä tähden tilitin siitä\nsanomalehteä, jonka palveluksessa työskentelin.\n\nVain taaksepäin katsellessani saatan huomata haluni melkein\nhuomaamattomasti kasvaneen. Siitä ilmeni vähäisiä viittauksia, joihin\nen kiinnittänyt huomiota, pieniä välkähdyksiä, joita en nähnyt, pikku\ntapahtumia, joiden merkitystä en tajunnut.\n\nEsimerkiksi muutaman vuoden ajan minulla oli tapana purjehtia\ntalvisin kuusi, kahdeksan viikkoa San Franciscon lahdella. Tukevassa\npurjeveneessäni _Hyrskeessä_ oli mukava kajuutta ja hiiliuuni.\nKeittohommista piti huolta muuan korealaispoika, ja tavallisesti otin\nmukaan ystävän tai pari jakamaan kanssani retken riemuja. Matkassa\noli myöskin kirjoituskoneeni, ja minä naputin sillä tuhat sanaa\npäivässä. Sillä kertaa, jota tässä erikoisesti ajattelen, olivat\nmukana Cloudesley ja Toddy. Se oli Toddyn ensi matka. Varemmilla\nretkillä Cloudesley oli tyytynyt juomaan olutta; olin siis pitänyt\naluksessa olutvarastoa ja juonut tätä ainetta hänen kerallaan.\n\nMutta tällä kertaa oli tilanne aivan toisellainen. Toddy oli\npilkkanimi, koska tämä henkilö oli aivan pirullisen taitava\nsekoittamaan toteja. Nyt minä otin mukaan whiskyä -- muutamia\nlitroja. Se oli turmioksi. Minä hankin lisää monta monituista litraa,\nsillä Cloudesley ja minä totuimme juomaan suurin lasillisin kuumaa\ntotia, joka todellakin maistui ihanalta ja vaikutti kuvaamattoman\n\"terästävästi\".\n\nMinä pidin noista ryypyistä. Rupesin oikein odottelemaan, milloin\nolisi aika sekoittaa niitä. Me joimme niitä säännöllisesti, yhden\nennen aamiaista, toisen ennen päivällistä, taasen ennen illallista ja\nviimeisen ennen maatapanoa. Juovuksiin emme joutuneet milloinkaan.\nMutta tahdon tunnustaa, että neljä kertaa päivässä me olimme peräti\niloisella tuulella. Ja kun Toddyn oli pakko palata San Franciscoon\nkesken retkeä, pidimme Cloudesley ja minä huolta siitä, että\nkorealaispoika sekoitti meille säännöllisesti tuutingit tarkan\nreseptin mukaan.\n\nMutta näin tapahtui vain aluksella. Palattuani maihin, kotiin,\nen ottanut koskaan aamutuikkua, en myöskään varannut itselleni\n\"yömyssyä\". Enkä ole sen koommin nauttinut kuumia tuutinkeja, vaikka\nsiitä on jo kulunut useita vuosia. Mutta pääasia on se, että _pidin_\nniistä. Oli aivan ihmeellistä, kuinka hilpeän tuulen ne saivat\naikaan. Vaatimattomalla, salakähmäisellä tavallaan ne vaikuttivat\nvoimakkaasti Tuliliemen hyväksi. Ne olivat ikäänkuin esituntua\njostakin, minkä oli määrä kasvaa jokapäiväiseksi ja tuhoisaksi\ntarpeeksi. Mutta minä en sitä tietänyt, en uneksinutkaan -- minä,\njoka olin elänyt niin monta vuotta Tuliliemen seurassa ja nauranut\nylimielisesti, kun hän oli turhaan koettanut saada minua valtaansa.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU\n\n\nAlkaessani parantua pitkällisestä taudistani tämä ilmeni osaksi\nsiten, että minua rupesivat huvittamaan vähäpätöiset seikat, jotka\neivät olleet missään yhteydessä kirjain ja problemien kanssa;\nminua huvitti urheilla, leikkiä uima-altaassa, lennätellä leijoja,\nkisailla ratsuilla, ratkaista mekaanisia arvoituksia. Tämä sai minut\nväsymään kaupunkielämään. Eräässä maatalossa Kuulaaksossa minä\nlöysin paratiisini. Muutin kokonaan pois kaupungista. Sinne ei minua\nhoukutellut muu kuin musiikki, teatteri ja turkkilaiset kylvyt.\n\nJa kaikki menestyi minulta. Tein uutterasti työtä, urheilin\nuutterasti ja tunsin itseni varsin onnelliseksi. Lueskelin enemmän\nkaunokirjallisuutta ja vähemmän tietokirjallisuutta. En tutkinut\nkymmenettäkään osaa siitä, mitä varemmin olin tehnyt. Tunsin yhä\nvielä mielenkiintoa olemassaolon perusproblemeihin, mutta se oli\nperäti varovaista mielenkiintoa; sillä olinhan polttanut sormeni, kun\nolin tarttunut Totuuden verhoon ja riistänyt sen hänen yltään. Tässä\nsuhteessani oli kyllä vähän valheellisuutta ja tekopyhyyttä. Mutta\nnämä johtuivat siitä, että halusin elää. Tekeydyin ehdoin tahdoin\nsokeaksi kaikelle sellaiselle, mikä tuntui biologisten tosiseikkain\nraakamaiselta selvittelyltä. Koetinhan oikeastaan vain päästä\nvapaaksi huonosta tavasta, luopua kehnosta mielentilasta. Toistan\nvieläkin, että tunsin itseni varsin onnelliseksi. Ja minä lisään,\nettä arvostellessani elämääni kylmän harkitsevasti tämä aikakausi oli\nkaikista onnellisin.\n\nMutta mikäli voin nähdä, läheni säälimättömänä se aika, jolloin\nminun oli maksettava niistä parista vuosikymmenestä, mitkä olin\nmaleksinut Tuliliemen seurassa. Toisinaan saapui maatalooni\nvieraita, jotka viipyivät siellä muutamia päiviä. Jotkut eivät\nkäyttäneet väkijuomia. Mutta sellaisista, jotka niitä käyttivät,\noli peräti tukalaa oleskella maalla aivan kuivin suin. En voinut\nloukata vieraanvaraisuus-tunnettani pakottamalla heitä moiseen\nkieltäymykseen. Hankin kotiini varaston ... vieraitteni tähden.\n\nEn ollut koskaan innostunut _cocktaileihin_ siinä määrin, että olisin\noppinut itse sekoittamaan niitä. Sain sen vuoksi erään Oaklandin\nkapakoitsijoista laatimaan niitä oikein kosolta ja lähettämään pullot\nminulle. Kun ei ollut vieraita, en juonut. Mutta aloin huomata,\nettä päätettyäni aamutyöni minusta tuntui hauskalta, jos sattui\nolemaan vieras saapuvilla, koska silloin voin juoda hänen kerallaan\n_cocktailin_.\n\nOlin niin vapaa alkoholista, että yksi ainoa _cocktail_ tuntui\nterästävän. Yksi ainoa lasillinen sai mielen lämpenemään ja\nnauruhermot kiihtymään muutamiksi minuuteiksi, ennenkuin oli\nistuuduttava pöytään ja aloitettava miellyttävä syömispuuha.\nToisaalta oli vatsani niin kestävä, vastustuskykyni niin suuri, että\ntuo yksi _cocktail_ tuntui vain vähäiseltä välkähdykseltä, heikolta\nnaurunhyrähdykseltä. Eräänä päivänä muuan ystävä ehdotti julkeasti\ntoista _cocktailia_. Tyhjensin hänen kerallaan toisenkin lasin.\nLämmön tunne kesti melkoista kauemmin, nauru muodostui syvemmäksi\nja kaikuvammaksi. Sellaiset kokemukset eivät hevillä haihdu\nmielestä. Toisinaan tulen melkein ajatelleeksi, että ryhdyin toden\nteolla juomaan juuri siitä syystä, että tunsin itseni niin perin\nonnelliseksi.\n\nEräänä päivänä Charmian ja minä teimme pitkän ratsastusretken\nvuoristoon. Palvelijat olivat saaneet vapaapäivän, ja palattuamme\niltasella me laadimme hupaisat tilapäis-illalliset. Kylläpä elämä\ntuntui suloiselta sinä ehtoona, kun me hommailimme kahden keittiössä.\nMinä puolestani tunsin kohonneeni oikein elämän huipulle. Sellaisia\nasioita kuin kirjat ja lopullinen totuus ei elämässä ollutkaan.\nRuumiini oli suuremmoisen terve ja terveellisen väsynyt pitkällisestä\nratsastuksesta. Päivä oli ollut kerrassaan loistava. Liikuin sen\nnaisen rinnalla, joka oli puolisoni, ja kahden me illastimme huiman\nhilpeinä. Minulla ei ollut mitään huolia. Kaikki laskut olivat\nmaksetut ja taskuuni valui rahoja viljalti. Tulevaisuus laajeni\nlaajenemistaan. Ja juuri edessäni, keittiössä, porisi kattilassa\nherkullisia aineksia, meidän naurumme helkkyi, ja vatsassa tuntui\nmitä suloisin ruokahalun tunne.\n\nOlo tuntui niin hyvältä, että minussa heräsi jäytävä halu saada se\ntuntumaan vieläkin paremmalta. Olin niin onnellinen, että tahdoin\nkohottaa onnellisuuteni vieläkin ylemmäksi. Ja keinon tunsin. Sen\nolin oppinut joutuessani tuhannet kerrat tekemisiin Tuliliemen\nkanssa. Tuon tuostakin siirryin keittiöstä _cocktail_-pullon luo,\nja joka kerta sen sisällys hupeni aimo ryypyn verran. Tulos oli\nsuuremmoinen. Minä en joutunut humalaan, en edes hiprakkaan; mutta\nminä lämpenin, aloin hehkua, onneni kohosi ylimpään huippuunsa.\nElämä oli minua kohtaan antelias, minä lisäsin anteliaisuutta.\nSe oli suuremmoinen hetki -- elämäni suuremmoisimpia. Mutta minä\nsain maksaa siitä, pitkien aikojen kuluttua, kuten vielä joudutte\nnäkemään. Sellaiset kokemukset eivät haihdu mielestä, eikä ihminen\ntyperyydessään opi havaitsemaan, ettei ole olemassa mitään\njärkkymätöntä lakia, joka säätää, että samain asiain on aiheutettava\nsamallaisia tuloksia. Sillä sitä ne eivät tee, muutoin tuhannes\nooppiumipiippu synnyttäisi saman nautinnon kuin ensimäinen, muutoin\naiheuttaisi yksi _cocktail_ usean sijasta saman lämmön vielä\nsittenkin, kun on nauttinut _cocktaileja_ jo vuosikausia.\n\nEräänä päivänä, suoritettuani aamutyöni ja odotellessani päivällistä,\nminä otin _cocktailin_ yksikseni, kun ei sattunut olemaan vieraita\nsaapuvilla. Sen jälkeen join säännöllisesti ennen päivällistä\n_cocktailini_, vaikka ei ollut vieraitakaan. Ja juuri siten Tuliliemi\nsai minut valtaansa. Aloin ryyppiä yksikseni. Enkä tehnyt sitä seuran\nvuoksi, en myöskään siitä syystä, että juoma maistui, vaan ryypyn\nvaikutuksen tähden.\n\nMinä _tarvitsin_ tuon ryypyn ennen päivällistä. Eikä mieleeni\njuolahtanut koskaan, ettei minulla ollut mitään syytä jättää\nsitä nauttimatta. Minähän maksoin sen. Saatoin kustantaa tuhat\n_cocktailia_ päivässä, jos minua halutti. Ja mitä merkitsi _cocktail_\n-- yksi _cocktail_ -- minulle, joka olin niin monessa tilaisuudessa\nniin monen vuoden ajan nauttinut suunnattomat määrät väkevämpiäkin\naineita kärsimättä niistä mitään haittaa?\n\nElämäni maalla kului seuraavalla tavalla: Suoritettuani vuoteessa\noikolukua kello neljästä tai viidestä minä istuuduin joka aamu\npuoli yhdeksältä kirjoituspöytäni ääreen. Erinäiset muistiinpanot\nja kirjeenvaihto veivät puolen tuntia, ja täsmälleen kello yhdeksän\nminä ryhdyin kirjoittamaan. Kello yhdeltätoista, toisinaan muutamia\nminuutteja myöhemmin, toisinaan varemmin, olin saanut valmiiksi\ntuhat sanaani. Kului vielä puoli tuntia järjestelyhommiin, ja sitten\noli päivätyö päättynyt, joten minä siirryin puoli kahdeltatoista\nriippuverkkooni puiden siimekseen varattuani mukaan postilaukun ja\naamulehdet. Puoli yksi söin päivällistä ja iltapäivällä kävin uimassa\nja ratsastamassa.\n\nEräänä aamuna kello puoliyhdeltätoista, ennen kuin olin siirtynyt\nriippuverkkoon, join lasillisen _cocktailia_. Tämä uudistui\nseuraavina aamuina, jolloin tietysti otin toisen _cocktailin_ juuri\nennen päivällistä. Pian havaitsin istuvani kirjoituspöytäni ääressä\nkesken työtäni odotellen tuota puolikahdentoista ryyppyä.\n\nNyt olin lopultakin täysin tietoinen siitä, että kaipasin alkoholia.\nMutta entä sitten? Minä en pelännyt Tulilientä. Olin seurustellut\nhänen kanssaan liian kauan. Väkijuoma-asioissa olin viisas.\nMenettelin varovaisesti. En joisi koskaan enää ylenmäärin. Tunsin\nhyvin Tuliliemen salajuonet ja turmiolliset paulat, kaikki ne monet\nkeinot, joita käyttäen hän oli varemmin koettanut surmata minut.\nMutta kaikki tuo oli mennyttä, aikoja sitten mennyttä. En joisi\nitseäni milloinkaan enää tajuttomaksi. En päästäisi itseäni koskaan\nhumaltumaan. Muuta en halunnut enkä muuta ottaisikaan kuin juuri sen\nverran, että pääsisin lämpenemään, saisin hilpeyden heräämään, naurun\nherahtamaan kurkkuuni ja mielikuvitukseni vilkkaampaan toimintaan.\nOh, kyllä minä osasin pitää itseni täydelleen kurissa ja samaten\nmyöskin Tuliliemen.\n\n\n\n\nYHDESNELJÄTTÄ LUKU\n\n\nMutta sama kiihoke ei jaksa ajan mittaan aiheuttaa ihmisen\nelimistössä samoja tuloksia. Vähitellen sain huomata, ettei yksi\n_cocktail_ sisältänyt laisinkaan nostatusta. Se ei synnyttänyt\nmitään lämpöä, ei kutkuttanut nauramaan. Nyt tarvittiin kaksi tai\nkolme lasillista luomaan saman vaikutuksen kuin alkuaan yksi ainoa.\nJa minä tarvitsin tuota vaikutusta. Join ensimäisen _cocktailini_\npuoli kahdeltatoista, siirtyessäni aamuposti mukana riippuverkkoon,\nja toisen nautin tuntia myöhemmin juuri ennen ateriaa. Minulle kävi\ntavaksi kavuta verkosta kymmentä minuuttia varemmin ennättääkseni ja\njuljetakseni siemaista kaksi _cocktailia_, ennenkuin ryhdyin syömään.\nNäin tapahtui päivittäin -- kolme _cocktailia_ yhdessä tunnissa, joka\nennätti kulua työn päättymisestä aterian alkamiseen. Olin siis saanut\nkaksi mitä turmiollisinta ryyppytapaa: join säännöllisesti ja join\nyksikseni.\n\nOlin aina halukas ottamaan lasin, kun sattui olemaan vieras\nsaapuvilla. Join yksikseni, kun ei ollut toveria käsillä. Sitten\nastuin uuden askeleen. Kun saapuvilla oli vieras, joka oli\nväkijuomien käyttöön nähden perin kohtuullinen, minä tyhjensin\nkaksi lasia kutakin hänen lasiaan kohti -- yhden lasin hänen\nkerallaan, toisen ilman häntä ja hänen tietämättään. _Varastin_\ntuon toisen lasillisen, ja kaikkein pahinta oli se, että rupesin\njuomaan yksikseni, vaikka saapuvilla -- olikin vieras, toveri,\njonka seurassa olisin voinut juoda. Mutta Tuliliemi keksi siihen\nlieventävän selityksen. Oli sopimatonta kiusata vierasta liiallisella\nvieraanvaraisuudella ja juottaa hänet humalaan. Jos yllytin niukkaan\nmäärään tottunutta pysyttelemään ryyppäämisessä minun tasallani,\nniin varmasti laittaisin hänet juovuksiin. Täytyihän minun varastaa\nitselleni joka toinen lasillinen, muutoin olisi pitänyt kieltäytyä\ntuosta nostatuksesta, minkä hän sai puolta vähemmästä määrästä.\n\nKun nyt kuvaan tätä juomistottumukseni kehitystä, pyydän lukijaa\nmuistamaan, etten ole mikään narri enkä raukkakaan. Sen mukaan\nkuin maailma arvostelee asioita, minä olen saavuttanut menestystä\n-- uskallanpa sanoa: paljoa suuremmassa määrin kuin tavallinen\nonnellinen ihminen -- ja menestystä, joka on vaatinut melkoisen\nmäärän älyä ja tahdonlujuutta. Ruumiini on voimakas. Se on säilynyt\nsellaisissa oloissa, missä heikot raukat ovat kuolleet kuin kärpäset.\nJa kuitenkin kaikitenkin ovat kuvaamani seikat tapahtuneet juuri\nruumiilleni ja minulle itselleni. Minä olen tosiasia. Juomiseni on\ntosiasia. Juomiseni on jotain, mikä todella on tapahtunut, eikä\nmikään teoria tai harkinnan tulos. Ja sikäli kuin minä itse asiata\nymmärrän, se vain tehostaa Tuliliemen valtaa -- raakamaisuutta, jota\nme yhä vielä suvaitsemme, turmiollista ilmiötä, joka on jäljellä\nvanhoilta hurjilta päiviltä ja vaatii raskaan veron nuoruutta ja\nvoimaa ja uljuutta ja kaikkea, mikä meissä on parhainta.\n\nPalatkaamme asiaan. Kun olin iltapäivällä mellastanut pitkän\naikaa uima-altaassa ja sitten tehnyt suuremmoisen ratsastusretken\nvuoristoon tai edes ja takaisin Kuulaaksossa, tunsin olevani niin\nvirkeällä ja loistavalla tuulella, että halusin päästä vieläkin\nvirkeämmäksi, vieläkin hilpeämmäksi. Keinon tunsin. Yksi _cocktail_\nennen illallista ei riittänyt keinoksi. Tarvittiin vähintään kaksi\ntai kolme. Minä otin ne. Miksi en olisi ottanut? Se oli elämää. Olin\naina rakastanut hartaasti elämää. Tämäkin alkoi käydä jokapäiväiseksi\ntottumukseksi.\n\nSitten rupesin keksimään tekosyitä ylimääräisiä _cocktaileja_\nsaadakseni. Luokseni sattui tulemaan erikoisen hauskoja vieraita,\nsaatoin suuttua arkitehdille tai näpistelevälle muurarille, joka\nrakensi minulle aittaa, lemmikkihevoseni sotkeutui piikkilanka-aitaan\nkuoliaaksi, aamupostissa saapui hyviä uutisia toimittajilta tai\nkustantajilta. Tekosyyksi kelpasi mikä asia tahansa, kun tuo halu\nkerran oli päässyt juurtumaan minussa. Pääasia oli, että _halusin_\nsaada alkoholia. Lopultakin, kun olin parikymmentä vuotta leikkinyt\nsillä tuntematta mitään tarvetta, minä nyt halusin sitä. Ja\nvoimani oli heikkouteni. Tarvitsin kaksi, kolme tai neljä ryyppyä\nsaavuttaakseni sen tuloksen, minkä tavallinen ihminen sai yhdestä\nainoasta lasista. Yhtä sääntöä kuitenkin noudatin vielä. En nauttinut\nkoskaan rahtuistakaan, ennenkuin olin suorittanut päivätyöni,\nkirjoittanut tuhat sanaani. Ja kun se oli tehty, silloin _cocktailit_\nloivat erottavan muurin suoritetun päivätyön ja loppupäivän\nhuvittelujen välille. Työ häipyi pois tietoisuudestani. Siihen ei\nkohdistunut ainoakaan ajatus ennen kuin seuraavana aamuna kello\nyhdeksältä, jolloin taas istuuduin työpöytäni ääreen ja ryhdyin\nseuraavaa tuhatlukua sepittämään. Tämä oli muuten erittäin tyydyttävä\nmielentila. Minä säästin tarmoani alkoholin avulla. Tuliliemi ei\nollut niin musta, kuin miksi hänet maalattiin. Hän saattoi tehdä\nihmiselle monta palvelusta, ja tämä oli juuri sellaisia.\n\nJa suorittamani työ oli tervettä, raikasta ja vilpitöntä. Se ei\nollut milloinkaan pessimististä. Pitkällisen tautini aikana olin\noppinut oikean tien elämään. Tiesin harhaluulot oikeiksi ja ylistin\nharhaluuloja. Suoritan yhä vielä samallaista työtä, luon sellaista,\nmikä on puhdasta, elinvoimaista, optimistista ja auttaa pääsemään\nelämää kohti. Ja aina arvostelijat vakuuttavat, että minussa\nkuohuu elinvoima yltäkylläisenä ja että annan noiden harhaluulojen\nperinpohjaisesti pettää itseni.\n\nNäistä puhuessani sallittakoon minun toistaa kysymys, jonka olen\nkymmenen tuhatta kertaa esittänyt itselleni. _Miksi minä join?_ Oliko\nse tarpeen? Minä olin onnellinen. Siitäkö syystä että olin liian\nonnellinen? Olin voimakas. Siitäkö syystä että olin liian voimakas?\nOliko minulla ylenmääräisesti elinvoimaa? En tiedä, miksi join.\nEn kykene vastaamaan, vaikka saatankin pukea sanoiksi epäluulon,\njoka yhä kasvaa minussa. Olin ollut liian läheisissä tekemisissä\nTuliliemen kanssa liian monta vuotta. Vasenkätinen voi pitkällisen\nharjoituksen kautta muuttua oikeakätiseksi. Oliko minusta pitkällisen\nharjoituksen kautta tullut alkoholisti?\n\nOlin niin onnellinen! Pitkällisen tautini perästä olin viimeinkin\npäässyt voitolle ja saanut palkaksi naisen rakkauden. Ansaitsin\nenemmän rahaa vähemmillä ponnistuksilla. Säteilin terveyttä.\nNukuin lapsen lailla. Kirjoitin edelleen onnistuneita teoksia, ja\nsosiologisessa taistelussa näin ajan luomien tosiasiain, jotka\npäivittäin pystyttivät uusia tukia oman kantani varaksi, kumoavan\nvastustajaini väitteet. Aamusta iltaan elin täysin huoletonna,\ntuntematta mitään murhetta, pettymystä tai katumusta. Olin onnellinen\nkaiken aikaa. Elämä oli loputonta laulua. Pahoittelin sitä, että\ntuohon siunattuun uneen täytyi kuluttaa niin monta tuntia, koska\nse riisti minulta niin paljon riemuja, jotka olisin saanut nauttia\nvalveilla ollen. Ja kuitenkin join. Ja minun tietämättäni Tuliliemi\ntotesi yhtä mittaa, mille asteelle hänen aiheuttamansa tauti oli\nkehittynyt.\n\nKuta enemmän join, sitä enemmän tarvitsin väkijuomia saavuttaakseni\nentisen tuloksen. Kun lähdin Kuulaaksosta kaupunkiin ja söin siellä\npäivällistä, tuntui yksi ainoa _cocktail_ miedolta ja tehottomalta.\nSe ei lisännyt laisinkaan ruokahalua. Matkalla päivällispaikkaan\nminun oli pakko lisätä sen vaikutusta -- nauttia kaksi, kolme\n_cocktailia_ ja, jos satuin tapaamaan ystäviä, neljä tai viisi tahi\nkuusikin. Kerran minulla oli kova kiire. En ennättänyt tyhjentää\nmonta lasia kunnolleen. Silloin minussa heräsi mainio ajatus. Pyysin\nkapakoitsijaa sekoittamaan minulle kaksinkertaisen _cocktailin_.\nMilloin tahansa sen koommin oli kiire, minä tilasin kaksinkertaisen\nryypyn. Siten säästyi aikaa.\n\nTuloksena tästä säännöllisestä juomisesta oli muun muassa se, että\naloin käydä kuluneeksi. Mieleni tottui siinä määrin vilkastumaan\nkeinotekoisilla neuvoilla, että se kieltäytyi vilkastumasta ilman\nnäitä. Minä tarvitsin yhä välttämättömämmin alkoholia voidakseni\npäästä seurustelukuntoon. Tuon aineen täytyi kiihdyttää minua,\nsaattaa mielikuvitukseni eloisaksi, kutkuttaa nauruhermoja, luoda\npäivänpaistetta kaiken ylle, ennenkuin kykenin liittymään tovereihini\nja sulautumaan heidän joukkoonsa.\n\nToisena seurauksena oli se, että Tuliliemi alkoi pistellä minulle\nkampia. Hän tartutti minuun taas pitkällisen tautini, houkutteli\nminut tavoittelemaan jälleen Totuutta ja riistämään siltä hunnun,\nviekoitteli katselemaan todellisuutta silmästä silmään. Mutta tämä\ntapahtui vain asteittain. Ajatukseni alkoivat taasen käydä tylyiksi,\njoskin vain verkalleen.\n\nToisinaan mielessäni välähti varoitus. Minne tämä säännöllinen\njuominen mahtoi johtaa minut? Mutta kyllä Tuliliemi saa sellaiset\nkysymykset vaikenemaan. \"Käyppäs ottamaan ryyppy, niin selitän\nsinulle koko asian\", hän houkuttelee. Ja se auttaa. Voin mainita\nesimerkkinä seuraavan tapauksen, jonka hän alinomaa johdatti mieleeni.\n\nMinua oli kohdannut tapaturma, joka teki mutkallisen leikkauksen\nvälttämättömäksi. Viikko sen jälkeen kuin olin suoriutunut\nleikkauspöydältä, minä makasin eräänä aamuna sairaalan vuoteella\nheikkona ja väsyneenä. Päivettyneiden kasvojeni ruskea väri, mikäli\nsitä saattoi nähdä takkuisen parran lävitse, oli haalistunut\nsairaalloisen keltaiseksi. Lääkäri seisoi vuoteeni ääressä aikoen\njuuri poistua. Hän tuijotti paheksuvasti savukkeeseen, jota\nparhaillani polttelin.\n\n\"Tuosta teidän pitäisi luopua\", hän neuvoi. \"Siitä koituu huonot\nseuraukset. Katsokaapa minua.\"\n\nMinä katsoin. Hän oli jotensakin minun ikäiseni, hartiakas,\nleveärintainen, loistavakatseinen ja punaposkinen. Komeampaa miestä\noli vaikea löytää.\n\n\"Minullakin oli tapana tupakoida\", hän jatkoi. \"Sikaareja. Mutta minä\nluovuin niistäkin. Ja katsokaapa minua.\"\n\nMies ylvästeli ja täydellä syyllä, sillä hän tiesi voivansa hyvin.\nMutta kuukauden kuluttua hän oli vainaja. Sitä ei aiheuttanut mikään\ntapaturma. Puoli tusinaa erilaista peikkoa, joilla on juhlallisen\npitkät tieteelliset nimet, oli käynyt hänen kimppuunsa ja tuhonnut\nhänet. Sairaus monine lisätauteineen oli hämmästyttävän mutkallinen\nja tuskallinen, ja päivämääriä ennen loppua tuon komean miehen\ntuskanhuudot kaikuivat laajalti ympäristöön. Hän kuoli parkuen.\n\n\"Näetkös nyt\", virkkoi Tuliliemi. \"Hän hoiti itseään. Hän luopui\nsikaareistakin. Ja sellaisen palkan hän sai. Kamala asia, vai\nkuinka? Mutta taudinsiemenet pystyvät lentämään. Niiltä ei voi\nsuojella itseään. Sinun komea lääkärisi käytti kaikkia varokeinoja,\nja kuitenkin ne voittivat hänet. Kun taudinsiemenet lentävät, on\nmahdotonta tietää, minne ne laskeutuvat. Saattavat valita sinutkin.\nJa katsohan, mitä hän menetti. Haluttaako sinua luopua kaikesta,\nmitä minä voin tarjota, ja sitten joutua taudinsiementen syötäväksi.\nElämässä ei ole mitään oikeutta. Se on silkkaa arpapeliä. Mutta minä\nluon elämän pinnalle valheellista hymyä ja nauran tosiseikoille.\nHymyile ja naura minun kerallani. Lopulta sinä kyllä saat osasi,\nmutta naura sillä välin. Maailma on peräti synkkä. Minä kirkastan\nsen sinulle. Maailma on mätää, kun siinä voi tapahtua sellaista kuin\nsinun lääkärillesi äskettäin. Ei tässä elämässä ole muuta neuvoa kuin\nottaa uusi ryyppy ja unohtaa.\"\n\nJa luonnollisesti minä otin uuden ryypyn, koska se soi unohdusta.\nMinä otin uuden ryypyn joka kerta, kuin Tuliliemi muistutti minua\ntapahtuneesta. Join kuitenkin järkevästi, älyäni käyttäen. Pidin\nhuolta siitä, että aine oli parhainta laatua. Minä etsin nostatusta\nja unohdusta ja vältin huonojen aineiden ja humalan aiheuttamia\nvaurioita. Sivumennen voin tässä huomauttaa, että kun ihminen alkaa\njuoda järkevästi -- ja älyään käyttäen, hän ilmaisee epäämättömästi,\nmiten pitkälle hän on jo vaeltanut juomarin tietä.\n\nMutta minä noudatin edelleen sääntöä, ettei ensimäistä ryyppyä\npitänyt ottaa, ennenkuin viimeinen sana päivän tuhatluvusta oli\nkirjoitettu. Toisinaan soin itselleni kuitenkin yhden päivän loman.\nTällöin en välittänyt siitä, kuinka varhain nautin ensimäisen\nlasillisen, koska en silloin rikkonut yllä mainittua sääntöä.\nJa henkilöt, jotka eivät ole koskaan vaeltaneet juomarin tietä,\nkummastelevat, miten juomatottumus voi kasvamistaan kasvaa!\n\n\n\n\nKAHDESNELJÄTTÄ LUKU\n\n\nKun _Snark_ lähti pitkälle matkalleen San Franciscosta, ei\nmeillä ollut mukana laisinkaan väkijuomia. Tai oikeammin sanoen:\nolimme kaikki tietämättömiä siitä, että laivassa oli juotavan\narvoista, emmekä huomanneet sitä moneen kuukauteen. Tämä \"kuivana\"\npurjehtiminen oli minun keksimäni pahanilkinen juoni. Olin tehnyt\nTuliliemelle kepposen. Ja se osoitti, että minä kallistin jo\nhiukan korvaani niille heikoille varoituksille, joita alkoi kaikua\ntietoisuudessani.\n\nTietenkin koetin salata tilannetta itseltäni ja puolustautua\nTuliliemen edessä. Ja siinä minä menettelin peräti tieteellisesti.\nSanoin, että joisin vain satamapaikoissa. \"Kuivien\" meritaivalten\nkestäessä elimistöni puhdistuisi alkoholista, joka oli siihen\nimeytynyt, niin että satamaan saavuttuani kykenisin nauttimaan\nsitä enemmän Tuliliemen seurasta. Alkoholi purisi sitä terävämmin,\npudistaisi sitä tuntuvammin ja suloisemmin. Meiltä kului\nseitsemänkolmatta päivää purjehtiessamme San Franciscosta Honoluluun.\nOltuani yhden päivän merellä minua ei kertaakaan vaivannut halu\nsaada ryyppy. Tämän mainitsen osoittaakseni, että luonnostani en\nole laisinkaan alkoholisti. Kun toisinaan matkan varrella ajattelin\nvastaisia ja kuvailin mielessäni Hawaijin ihania _lanai_-aamiaisia\nja -päivällisiä (olin varemmin käynyt siellä pari kertaa), tulin\nluonnollisesti ajatelleeksi myöskin juomia, joita nautittaisiin\nennen ateriaa. En ajatellut noita juomia kaivaten, sadatellen matkan\npituutta. Arvelin vain, että ne maistuisivat hyvältä ja kuuluivat\nosaltaan oikean aterian ruokalistaan.\n\nTäten todistin jälleen tyytyväisyydekseni, että osasin pitää\nTuliliemen kurissa. Saatoin juoda, milloin halutti, olla juomatta,\nmilloin halutti. Sen vuoksi aioin juoda edelleen milloin halutti.\n\nVietimme viitisen kuukautta Hawaijien ryhmän eri saarilla. Maihin\nmentyämme minä nautin väkijuomia. Joinpa hiukkaista enemmänkin, kuin\nolin tottunut juomaan Kaliforniassa ennen matkaamme. Hawaijissa\nnäyttiin juotavan vähäistä enemmän, kuin oli tapana lauhkeammissa\nvyöhykkeissä. Hawaiji on kuitenkin vain subtroopillista seutua. Kuta\nkauemmas jouduin kuumaan vyöhykkeeseen, sitä runsaammin huomasin\nihmisten käyttävän väkijuomia, sitä enemmän join itsekin.\n\nHawaijista purjehdimme Marquesas-saarille. Tähän matkaan kului\nkuusikymmentä päivää. Kuuteenkymmeneen päivään emme nähneet\nkertaakaan maata, purjetta tai höyrylaivan savua. Mutta\nalkumatkasta kokki löysi jotain merkillistä tarkastellessaan\naluksen varastoja. Erään syvän arkun pohjasta hän keksi tusinan\nangelika- ja muskottiviinipulloja. Nämä olivat joutuneet\nmaataloni keittiökellarista mukaan kotitekoisten hillojen ja\nhedelmäsäilykkeiden keralla. Kuusi kuukautta vallinnut kuumuus oli\naiheuttanut jonkinlaisen muutoksen tuossa paksussa makeassa viinissä\n-- varmaankin saanut sen käymään.\n\nMaistoin eräästä pullosta. Se oli oivallista. Ja sen jälkeen\ntyhjensin puoli pikarillista joka päivä kello kahdeltatoista, kun\nolimme merkinneet muistiin huomiomme ja määränneet _Snarkin_ aseman.\nSe vaikutti omituisen kiihdyttävästi. Se lämmitti mieltä ja sai meren\nitsestäänkin kauniin pinnan välkkymään entistä kauniimpana. Kun\naamuisin hikoilin kajuutassa tuhatta sanaani sepitellen, rupesin jo\nodottelemaan tuota tähdellistä kello kahdentoista tapahtumaa.\n\nHuolta tuotti vain se, että minun täytyi jakaa aarteestani muillekin,\nja oli mahdotonta sanoa, kuinka kauan viivyttäisiin merellä.\nPahoittelin sitä, ettei ollut mukana enempää kuin tusinan verta\npulloja. Ja kun ne olivat loppuneet, pahoittelin sitäkin, että olin\nlaisinkaan antanut niistä toisille. Janosin jo alkoholia ja halusin\nkiihkeästi päästä Marquesas-saarille.\n\nNäin olin hankkinut itselleni todellisen, suuremmoisen janon\nMarquesas-saarille saapuessani. Siellä oli useita valkoihoisia,\njoukko näivettyneitä alkuasukkaita, komeita maisemia, runsaasti\nrommia, suunnattomat määrät absinttia, mutta ei rahtuistakaan\nwhiskyä tai paloviinaa. Rommi korvensi suunahan. Tiedän sen omasta\nkokemuksestani. Mutta minä olen aina mukautunut olosuhteisiin ja\nvalitsin nyt absintin juomakseni. Tällä aineella oli vain se paha\npuoli, että minun täytyi nauttia niin rajattomat määrät tunteakseni\nedes lievää vaikutusta.\n\nMarquesas-saarilta purjehdin lastina riittävä määrä absinttia\nTahitiin, missä hankin skottilaista ja amerikkalaista whiskyä; eikä\nsen jälkeen tarvinnut purjehtia satamasta toiseen \"kuivin suin\".\nMutta älköön lukija käsittäkö tätä väärin. Laivalla ei ollut yhtään\nhumalaista -- sanan tavallisessa merkityksessä humalaista -- siellä\nei hoiperreltu eikä kieriskelty, ei ryvetty tajuttomina. Taitava\nja tottunut juomari, jolla on voimakas ruumis, ei alennu koskaan\ntällaiseen tilaan. Hän juo joutuakseen hyvälle tuulelle, ei sen\nenempää. Hän välttää tarkoin liiallisesta juomisesta aiheutuvaa\npahoinvointia, jälkiseuraamuksia, avuttomuutta ja nöyryytystä.\n\nTaitava ja tottunut juomari hankkii itselleen hienon ja sopivan\npuolihumalan ja tekee sen kaiken vuotta kärsimättä mitään ilmeistä\nvauriota. Yhdysvalloissa on tätä nykyä satoja tuhansia sellaisia\nmiehiä, klubeissa, hotelleissa ja omissa kodeissa -- miehiä, jotka\neivät ole koskaan humalassa, mutta myös harvoin ovat täysin selviä,\nvaikka useimmat heistä suuttuneina väittäisivätkin sen valheeksi. Ja\nkaikki he luulevat lujasti, kuten minäkin uskoin, että he pääsevät\ntässä pelissä voitolle.\n\nMerimatkoilla olin melkein ehdottomasti raitis, mutta satamissa\njoin enemmän. Näytti siltä, että tarvitsin troopillisissa seuduissa\nrunsaammin kuin muualla. Tämä on yleinen kokemus, sillä valkoihoisten\ntiedetään kuumassa vyöhykkeessä käyttävän ylenmäärin alkoholia.\nKuuman vyöhykkeen seudut eivät sovellu valkoihoisille. Heidän\nihonvärinsä ei suojele heitä auringon suunnattoman valkoiselta\nväriltä. Ultravioletit sekä muut näkymättömät säteet kirjon yläpäästä\nraatelevat heidän kudoksiaan, aivan samoin kuin X-säteet tekivät\nlaboratoriokokeissa, ennenkuin opittiin tuntemaan niiden vaarallisuus.\n\nValkoihoiset joutuvat kuumassa vyöhykkeessä radikaalisten muutosten\nalaisiksi luonteeltaan. He muuttuvat hurjiksi, armottomiksi. He\nsuorittavat hirvittävän julmia tekoja, jotka heistä olisivat\ntuntuneet mahdottomilta heidän alkuperäisessä lauhkeassa\nilmanalassaan. He käyvät hermostuneiksi, ärtyviksi ja vähemmän\nsiveellisiksi. Ja he juovat enemmän kuin konsanaan ennen. Juominen\non yksi niistä monista degeneratsiomuodoista, jotka ovat seurauksena\nsiitä, että valkoihoiset ovat liian kauan alttiina ylenmäärin\nvalkoiselle valolle. Alkoholin käyttö karttuu aivan automaattisesti.\nKuumassa vyöhykkeessä ei pidä oleskella pitkää aikaa. He näyttävät\njoka tapauksessa olevan tuomitut kuolemaan, ja ankara juominen\njouduttaa turmiota. He eivät harkitse tätä asiaa. He vain tekevät\nniin.\n\nMinäkin sain \"auringontaudin\", vaikka olinkin ollut kuumassa\nvyöhykkeessä vain pari vuotta. Join ankarasti tänä aikana, mutta\njuuri tässä tahdon heti poistaa kaiken väärinkäsityksen. Juominen\nei suinkaan ollut taudin eikä matkan hurjistelun syynä. Olin\nvoimakas kuin karhu, ja monta kuukautta kamppailin \"auringontautia\"\nvastaan, joka raateli rintani ja hermokudokseni siekaleiksi. Minä\nsuoritin viiden miehen työn matkustaessamme Uusien Hebridien ja\nSalomon-saarten kautta ja päiväntasaajan koralliriuttain keskitse,\nraadoin hurjasti kaiken aikaa troopillisen auringon alla, potien\nmalariaa ja muutamia muita pienempiä tauteja, kuten esimerkiksi\nraamatun hopeahipiä-spitaalitautia.\n\nOhjata alusta särkkien ja matalikkojen lomitse ja korallimerien\nmajakattomien rannikoiden ohitse on jo itsessään miehen työtä.\nMinä olin ainoa purjehdustaitoinen koko laivalla. Siellä ei ollut\nketään, joka olisi voinut auttaa minua tekemään huomioita, ei ketään\njoka olisi kyennyt neuvomaan pimeydessä keskellä merkitsemättömiä\nsärkkiä ja kareja. Minä hoidin yksinäni kaikki vahtivuorot. Mukana\nei ollut ainuttakaan merimiestä, jonka osalle olisin voinut uskoa\nperämiehen vuoron. Toimin perämiehenä yhtä hyvin kuin kapteeninakin.\nKaksikymmentä neljä tuntia vuorokaudessa pidin perää torkahtaen\nsilloin ja tällöin sopivassa tilaisuudessa. Kolmanneksi olin lääkäri.\nJa sallittakoon minun sanoa suoraan, että lääkärin toimi _Snarkilla_\noli siihen aikaan miehen työtä. Laivalla poti jok'ikinen malariaa\n-- todellista troopillista malariaa, joka voi surmata kolmessa\nkuukaudessa. Jok'ikinen poti visvaisia haavoja ja _ngari-ngarin_\nhulluuteen asti ärsyttävää syyhyntää. Japanilainen kokki menetti\njärkensä liian lukuisista taudeistaan. Muuan polyneesialaisista\nmerimiehistäni kamppaili kuoleman kynsissä vatsakuumetta potien.\nNiin, siinä oli miehellä täysi työ, ja minä tarjoilin lääkkeitä,\nkiskoin suusta hampaita ja autoin potilaitani suoriutumaan\nsellaisista pikkuseikoista kuin esimerkiksi ruokamyrkytyksestä.\n\nNeljänneksi olin kirjailija. Pusersin hikipäässä esille tuhat sanaani\njoka päivä, jok'ikinen päivä, paitsi milloin kuumepuuska kaappasi\nminut valtaansa tai pari kiukkuista tuulenpuuskaa kaappasi _Snarkin_\nlennätettäväkseen. Viidenneksi olin matkailija ja kirjailija, halusin\ninnokkaasti nähdä uutta ja kerätä aineksia muistikirjaani. Ja\nkuudenneksi olin aluksen päällikkö ja omistaja ja liikuin oudoilla\nseuduilla, missä vieraat ovat harvinaisia ja herättävät suurta\nhuomiota. Siksi minun oli pidettävä huolta myöskin seuraelämästä,\notettava aluksella vastaan vieraita, käytävä itse maissa tapaamassa\nviljelijöitä, kauppamiehiä, maaherroja, sotalaivain kapteeneja,\nkähärätukkaisia ihmissyöjäin kuninkaita sekä pääministereitä,\njotka toisinaan olivat peräti onnellisia voidessaan komeilla\npuuvillapaidassa.\n\nLuonnollisesti minä join. Join vieraitteni ja isäntieni kera. Join\nmyöskin itsekseni. Kun kerran suoritin viiden miehen työn, arvelin\nolevani oikeutettu juomaan. Alkoholi teki hyvää miehelle, jonka\ntäytyi ponnistella ylenmäärin. Huomasin, miten se vaikutti vähäiseen\nlaivamiehistööni: kun se oli katketakseen kiskonut raskasta ankkuria\nneljänkymmenen sylen syvyydestä ja puolen tunnin kuluttua seisoi\nläähättäen ja vavisten, minä sain siihen uutta voimaa antamalla aito\nannoksen rommia. Miehet vetäisivät syvään henkeään, pyyhkivät suutaan\nja kävivät jälleen käsiksi tarmonsa takaa. Ja kun me kallistimme\n_Snarkin_ syrjälleen korjaustöitä varten ja saimme raataa kaulaan\nasti vedessä kuumepuuskien kynsissä väristen, minä huomasin miten\nrommi auttoi suoriutumaan työstä.\n\nTässä tapaamme jälleen uuden puolen tuota monipuolista Tulilientä.\nEnsi näkemältä näyttää siltä, että hän antaa aina jotain ilmaiseksi.\nSiellä, missä ei ole enää jäljellä voimaa, hän löytää uutta voimaa.\nUupunut yltyy suurempiin ponnistuksiin. Sillä haavaa voima näyttää\ntodellakin lisääntyvän. Muistan, kuinka kerran kuljetin hiiliä\neräällä valtamerihöyryllä helvetillisen viikon ajan, jonka kuluessa\nme hiilenkuljettajat pysyimme työssä whiskyn avulla. Me raadoimme\nkaiken aikaa puolihumalassa. Ilman whiskyä emme olisi kyenneet\npitämään huolta hiilen kuljettamisesta.\n\nTämä Tuliliemen suoma voima ei ole kuviteltua voimaa. Se on\ntodellista tarmoa. Mutta se riistetään voiman lähteistä, ja lopulta\nsiitä on maksettava sekä pääoma että korot. Mutta rupeisiko väsynyt\nihmisolento ajattelemaan niin pitkälle? Hän ottaa tämän näennäisesti\nihmeellisen voiman lisäyksen nimellisarvosta vastaan. Ja moni\nrasittunut liikemies, ammattimies ja loppuun kulutettu tavallinen\ntyöläinen on vaeltanut Tuliliemen viitoittamaa kuolontietä tämän\nhairahduksen vuoksi.\n\n\n\n\nKOLMASNELJÄTTÄ LUKU\n\n\nLähdin Australiaan sairaalassa paikattavaksi, jonka jälkeen minulla\noli aikomus jatkaa matkaani. Ja niinä pitkinä viikkoina, jotka\nmakasin sairaalassa, en kaivannut rahtuistakaan alkoholia. En edes\najatellutkaan sitä. Tiesin saavani sitä jälleen, kunhan pääsen\npystyyn. Mutta päästyäni jaloilleni en ollutkaan vielä selviytynyt\npahimmista taudeistani. Minulla oli vielä Naamanin hopeahipiä. Tuo\nsalaperäinen auringontauti, jota Australian asiantuntijat eivät\nkyenneet hillitsemään, raateli yhä vielä kudoksiani. Malariakin kyti\nruumiissani ja kaatoi minut vuoteeseen horkassa värisemään aivan\nsopimattomina aikoina; muun muassa se pakotti minut peruuttamaan\nvalmiiksi järjestetyn luentomatkan.\n\nLuovuin siis _Snarkilla_ matkustamasta ja siirryin viileämpään\nilmastoon. Samana päivänä kuin poistuin sairaalasta, ryhdyin\njälleen väkijuomia nauttimaan. Join viiniä aterioidessani. Join\n_cocktaileja_ ennen ateriaa. Join whiskyä, milloin joku tuttava,\njonka seurassa satuin olemaan, nautti sitä. Olin niin täydellisesti\nTuliliemen valtias, saatoin olla hänen parissaan tai tulla toimeen\nilmankin, miten vain itseäni halutti, aivan samoin kuin olin\nmenetellyt koko elämäni ajan. Jonkun ajan kuluttua lähdin viileämpää\nilmastoa kaivaten eteläisimpään Tasmaniaan, aina kolmannelleneljättä\nleveysasteelle. Tällöin jouduin seutuun, missä ei tavannut laisinkaan\nväkijuomia. Se ei merkinnyt mitään. Minä en juonut. Se ei tuottanut\nmitään vaikeuksia. Nautin täysin siemauksin viileätä ilmaa, ratsastin\nja kirjoitin tuhat sanaani joka päivä, paitsi milloin sain aamuisin\nkuumekohtauksen.\n\nPelkään kuitenkin jonkun lukijoista vielä arvelevan, että terveyteni\npilaantumiseen oli syynä väkijuomain käyttö varempina vuosina. Tahdon\ntämän johdosta huomauttaa, että japanilainen kajuuttapoikani Nakata,\njoka yhä oleskeli luonani, poti vielä ankaraa kuumetta samaten kuin\nCharmiankin, jota sen lisäksi vaivasi kuuman vyöhykkeen aiheuttama\nneurastenia, mikä ei ottanut moneen vuoteen parantuakseen edes\nlauhkeassakaan vyöhykkeessä; eikä hän eikä Nakatakaan käyttänyt\nväkijuomia eikä ollut koskaan käyttänytkään.\n\nPalattuani Hobart Towniin, missä oli saatavina väkijuomia, minä join\nentiseen tapaani. Samaten kävi, kun saavuin takaisin Australiaan.\nMutta kun sitten matkustin Australiasta lastihöyrylaivalla, jota\nohjasi absolutistinen kapteeni, en ottanut mukaan mitään väkijuomia\nenkä tyhjentänyt ainoatakaan lasillista kolmeneljättä päivää\nkestävän matkan kuluessa. Saavuttuani Ecuadoriin, aivan troopillisen\nauringon alle, missä ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä keltakuumeeseen,\nisoon rokkoon ja ruttoon, minä aloin viipymättä juoda uudelleen\n-- kaikenkaltaisia juomia, jotka vaikuttivat repäisevästi. Minuun\nei tarttunut ainoakaan näistä taudeista. Mutta terveinä säilyivät\nmyöskin Charmian ja Nataka, jotka eivät nauttineet väkijuomia.\n\nOlin ihastunut troopillisiin maihin, vaikka ne olivatkin tuottaneet\nminulle suuria vaurioita, pysähdyin moneen paikkaan ja kesti\nvarsin kauan, ennenkuin jouduin takaisin Kalifornian oivalliseen,\nlauhkeaan ilmanalaan. Kirjoitin tuhat sanaani joka päivä, joko\nsitten matkustin tai pysyin alallani, suoriuduin viimeisistä\nlievistä kuumekohtauksistani, näin hopeahipiäni häviävän ja auringon\nraatelemain kudoksieni käyvän jälleen eheiksi. Ja minä join, kuten\nhartehikkaat, leveärintaiset miehet saattavat juoda.\n\n\n\n\nNELJÄSNELJÄTTÄ LUKU\n\n\nPalattuani maatilalleni Kuulaaksoon minä ryhdyin jälleen juomaan\nsäännöllisesti. Ohjelmani mukaan ei aamulla herunut ainoatakaan\nryyppyä; ensimäisen lasin tyhjensin vasta sitten, kuin olin\nkirjoittanut tuhat sanaani. Tästä päivällisiin mennessä nautin\nsitten niin monta lasillista, että jouduin varsin hyvälle tuulelle.\nJa tuntia ennen illallista rupesin taasen hankkimaan itselleni\nhyvää tuulta. Ei kukaan nähnyt minua koskaan humalassa siitä\nyksinkertaisesta syystä, etten ollut milloinkaan humalassa. Mutta\nminä pääsin hyvälle tuulelle kahdesti päivässä; ja se alkoholimäärä,\nminkä päivittäin nautin, olisi varmasti kaatanut kumoon tottumattoman\nihmisen, jos hän olisi saanut sen niin lyhyessä ajassa elimistöönsä.\n\nMinulla oli edessäni vanha juttu. Kuta enemmän join, sitä enemmän\ntarvitsin tunteakseni jotain vaikutusta. Koitti jo aika, jolloin\n_cocktailit_ eivät enää tehonneetkaan. Minulla ei ollut aikaa juoda\nniitä kylliksi eikä tilaa mahduttaakseni niitä ruumiiseeni. Whisky\noli paljoa tehoisampaa. Se vaikutti nopeammin vähemmissäkin määrin\nnautittuna. Ennen päivällistä käytin bourbonilaista tai ruiswhiskyä\ntahi myöskin ovelasti vahvennettuja sekoituksia. Iltapuolella join\nskottilaista ja soodavettä.\n\nEnnen olin aina nukkunut hyvin, mutta nyt uni alkoi käydä\nhuonommaksi. Milloin olin sattunut heräämään keskellä yötä, olin\ntavallisesti lukenut itseni uudelleen nukuksiin. Mutta tämä ei enää\ntehonnutkaan. Kun olin kuluttanut lukemalla pari, kolme aamutuntia\nja siitä huolimatta pysynyt valveilla, huomasin lasin alkoholia\nsopivaksi nukutuskeinoksi. Toisinaan tarvitsin kaksi tai kolmekin\nlasillista.\n\nKoska nousin aamuisin ani varahin, jäi tällöin jäljelle niin niukalti\naikaa nukkumiseen, ettei elimistöni ennättänyt eristää itsestään\nalkoholia. Sen vuoksi heräsin suu kuivana ja korventaneena, pää\nhieman raskaana ja vatsassa lievää hermostunutta kouristusta\ntuntien. En voinut laisinkaan hyvin. Jouduin potemaan säännöllisen\njuomarin tavallista pahaa, aamutautia. Tarvitsin tällöin jotain\nterästävää. Kyllä Tuliliemi keksi keinon murrettuaan kerran miehen\nvastustuskyvyn! Minä rupesin nauttimaan lasillisen ennen aamiaista\nsaadakseni ruokahalua -- turvauduin sen käärmeen myrkkyyn, joka oli\nminua purrut! Sain näihin aikoihin toisenkin oudon tavan, aloin\nvarata vuoteeni ääreen vesikannun voidakseni suoda lievennystä\npolttavalle limakalvolleni.\n\nJouduin sellaiseen tilaan, ettei ruumiini ollut milloinkaan täysin\nvapaa alkoholista. Enkä sietänyt koskaan jäädä sitä vaille. Jos\nmatkustin syrjäisiin seutuihin, joissa mahdollisesti olisi täytynyt\nolla kuivin suin, varasin laukkuuni tarpeellisen määrän pulloja.\nEnnen olin kummastellut huomatessani toisten menettelevän tällä\ntapaa. Nyt tein samaten vähääkään punastumatta. Ja kun jouduin\ntoverien pariin, heitin hiiteen kaikki säännöt. Join heidän\njuodessaan, join mitä he joivat ja samalla tapaa kuin hekin.\n\nMinä kannoin sisässäni komeata alkoholi-tulipaloa. Tämä eli omasta\nkuumuudestaan ja liekehti yhä hurjemmin. Hereillä ollessani ei\nkulunut hetkeäkään, jolloin en olisi halunnut ryyppyä. En malttanut\nenää odottaa päivätyöni päättymistä, vaan tyhjensin lasin jo silloin,\nkuin olin saanut viisi sataa sanaa paperille. Eikä kestänyt kauaa,\nennenkuin otin lasin tuhannen sanani esipuheeksi.\n\nKäsitin varsin hyvin tämän asian vakavuuden. Laadin uusia sääntöjä.\nAioin päättäväisesti pidättyä juomasta, kunnes olin suorittanut\ntyöni. Mutta nyt nousi eteen uusi ja peräti pirullinen este. Työ\nei taipunut valmistumaan ilman ryyppyä. Sitä ei yksinkertaisesti\nkäynyt tekeminen. Minun täytyi juoda saadakseni sen valmiiksi. Nyt\naloin kamppailla. Minussa oli lopultakin herännyt himo, ja se piti\nminua vallassaan. Saatoin istua pöytäni ääressä leikiten kynällä ja\npaperilla, mutta sanat eivät ottaneet virratakseen. Aivoni eivät\nvoineet luoda oikeita ajatuksia, koska niitä vaivasi herkeämättä se\najatus, että huoneen toisella puolen odotti Tuliliemi pullokaapissa.\nKun epätoivoisena otin ryypyn, vapautuivat aivoni heti ja alkoivat\npurkaa esiin sanoja.\n\nKaupunkikodissani Oaklandissa tyhjensin väkijuomavarastoni ja\nkieltäysin itsepintaisesti ostamasta uutta tavaraa. Se ei hyödyttänyt\nensinkään, koska onnettomuudeksi oli vielä jäljellä kori olutta.\nTurhaan koetin kirjoittaa. Olut on varsin vaivainen väkijuomani\nsijake; mutta en voinut ajatella muuta kuin tuota olutta, joka\nodotti niin helposti saatavana. Vasta sitten, kuin olin tyhjentänyt\ntuopillisen, alkoivat sanat herua esiin, ja tavallinen tuhatluku\nvalmistui lukuisien tuoppien avulla. Pahinta oli se, että olut tuotti\nminulle ankaraa sydämenpolttoa. Mutta tästä epäkohdasta huolimatta\ntyhjensin pian koko korillisen.\n\nNyt oli varasto loppunut. En uusinut sitä. Oikein sankarillisesti\nponnistaen pakotin itseni kirjoittamaan päivittäisen tuhatluvun\nTuliliemen kannusta käyttämättä. Mutta kaiken aikaa tunsin selvästi,\nkuinka hartaasti himosin ryyppyä, ja niin pian kuin aamutyö oli\nsuoritettu, minä riensin ulos kaupungille ensimäistä ryyppyäni\nhankkimaan. Armollinen taivas! -- jos Tuliliemi voi saada niin\nperinpohjaisesti valtoihinsa minut, joka en ollut alkoholisti, kuinka\näärettömästi inahtaakaan kärsiä oikea alkoholisti taistellessaan\nkemiansa elimistöllisiä vaatimuksia vastaan, sillä välin kuin hänen\nlähimmäisensä tuntevat vain pintapuolista myötätuntoa, ymmärtävät\nvieläkin vähemmän ja halveksivat ja pilkkaavat häntä!\n\n\n\n\nVIIDESNELJÄTTÄ LUKU\n\n\nMutta rahti oli maksettava. Tuliliemi alkoi periä sitä, eikä hän\nvelkonut niin paljoa ruumiilta kuin hengeltä. Tuo vanha pitkällinen\ntauti, joka oli ollut pelkästään henkistä laatua, rupesi jälleen\nvaivaamaan minua. Vanhat peikot, jotka olivat pysyneet kauan\npiilossa, nostivat taasen päätään. Mutta ne olivat toisenlaisia,\nkamalampia peikkoja. Vanhat peikot, alkuperältään älyllistä laatua,\noli kukistanut terve ja normaalinen logiikka. Mutta nyt ne nostatti\nesiin Tuliliemen Valkoinen Logiikka, eikä Tuliliemi päästä koskaan\nnostamiaan peikkoja lepäämään. Parantaakseen pessimismin taudin,\njonka juominen on aiheuttanut, ihmisen täytyy juoda edelleen\ntavoitellen sitä huumausainetta, jonka Tuliliemi on luvannut, mutta\njota hän ei milloinkaan anna.\n\nKuinka voisin selittää tämän Valkoisen Logiikan niille, jotka eivät\nole koskaan kokeneet sitä? Kenties on parasta ensinnä todeta, kuinka\nmahdoton sellainen kuvaus on. Ajatelkaapa esimerkiksi Hashish-maata,\ntuota aikaan ja tilaan nähden rajatonta maata. Olen tehnyt menneinä\nvuosina kaksi ikimuistoista retkeä tuohon etäiseen maahan. Siellä\nkokemani seikkailut ovat tarkimpia yksityiskohtiaan myöten syöpyneet\naivoihini. Ja kuitenkin olen turhaan koettanut loppumattomin sanoin\nkuvata edes vähäisintä erikoisvaihetta henkilöille, jotka eivät ole\nsiellä käyneet.\n\nMinä käytän kaikkia vertauskuvien liiennyksiä ja kerron, mitä\nloppumattomia vuosisatoja ja käsittämättömän tuskan ja kauhun\nsyövereitä saattaa mahtua pianolla nopeasti soitetun polskan sävelten\njokaiseen väliasteeseen. Puhun kokonaisen tunnin ajan, selitellen\nlaajasti tuota yhtä Hashish-maan vaihetta, enkä loppuun päästyäni ole\nkertonut heille mitään. Ja kun en kykene kertomaan heille tätä yhtä\nainoata kaikista loppumattomista kauheista ja ihmeellisistä asioista,\ntiedän hyvin, etten ole voinut antaa heille vähäisintäkään käsitystä\nHashih-maasta.\n\nMutta kun joudun puheisiin sellaisen kanssa, joka on itse käynyt\nnoissa omituisissa seuduissa, niin saavutan heti ymmärtämystä. Yksi\nsanontatapa, yksi sanakin herättää viipymättä hänen mielessään\nkuvan siitä, mitä tuntikausien selitykset eivät voineet valaista\nkokemattomalle. Sama on laita Tuliliemen valtakunnan, missä Valkoinen\nLogiikka vallitsee. Niistä, jotka eivät ole siellä käyneet, tuntuvat\nmatkustajan kuvaukset aina käsittämättömiltä ja fantastisilta. Minä\nen voikaan tehdä muuta kuin pyytää kokemattomia uskomaan, mitä nyt\naion kertoa.\n\nSillä alkoholissa piileskelee turmiollisia totuuden ounastuksia.\nMaailmassa tuntuu olevan totuutta erilaisia muotoja. Eräät lajit\ntotuutta ovat paikkansapitävämpiä kuin toiset. Eräänlaiset totuudet\novat valhetta, ja juuri nämä lajit ovat käyttöarvoltaan tärkeimpiä\nsille elämälle, joka haluaa todellakin elää. Sinä, kokematon lukija,\nnäet nyt heti, kuinka mielipuolinen ja herjaavainen on se maailma,\njota minä koetan sinulle kuvata Tuliliemen heimon kielellä. Sitä\nkieltä ei käytä sinun heimosi; sen kaikki jäsenet karttavat tarkoin\nteitä, jotka johtavat kuolemaan, ja vaeltavat vain niitä teitä, jotka\njohtavat elämään. Sillä teitä on monenlaisia, ja totuutta on monta\neri lajia. Mutta ole kärsivällinen. Lopulta sinä kenties saatat\nkaiken sen kautta, mikä tuntuu vain sanoiksi puetulta valitukselta,\nerottaa kaukaisina siinteinä toisia maita ja heimoja.\n\nAlkoholi ilmaisee totuuden, mutta sen totuus ei ole normaalista\nlaatua. Mikä on normaalista, on terveellistä. Mikä on terveellistä,\nse viittaa elämää kohti. Normaalinen totuus on erikoista ja alempaa\nlaatua totuutta. Ajatellaanpa esimerkiksi kuormahevosta. Kautta\nkaikkein tukaluuksiensa, elämän alusta loppuun asti, sen täytyy\nkuitenkin jotenkuten, käsittämättömän hämärällä tavalla, uskoa\nettä elämä on hyvää, että valjaissa raataminen on hyvää, että\nkuolema on kauhistava jättiläinen, kuinka sokean-vaistomaisesti se\ntämän käsittäneekin, että elämä on elämisen arvoista. Ja se uskoo\nitsepintaisesti, ettei sitä lopulta voimien riutuessa piestä ja\nkolhita ja pakoteta ponnistelemaan yli nyrjähtyneen ja pattisen\nkykynsä, että vanhuuskin saattaa olla kunniakas ja arvokas, vaikka\nsen saakin viettää laihana variksenpelättinä kulkukauppiaan kärryjen\nedessä, kompastellen askeleen joka läimähdykseltä, kompastellen\nturtuvana edelleen halki armottoman orjuuskauden ja verkkaisen\ntuhoutumisen kohti loppua -- jolloin sen osat (hieno liha, punertavat\nja joustavat luut, mehut ja kaikki, mikä sen muodosti) jaetaan\nkanatarhan, nahka-, liima- ja luujauhotehtaiden kesken. Kompastuvan\nloppunsa viimeiseen kompastukseen asti tämän kuormahevosen täytyy\ntotella juuri tuon vähempiarvoisen totuuden määräyksiä, joka on\nelämän totuutta ja tekee elämän siedettäväksi.\n\nTämä kuormahevonen on elämän sokaisema ja tunteiltaan tyrmistynyt,\nkuten kaikki muutkin hevoset ja kaikki muut eläimet, ihminen niiden\njoukkoon luettuna. Se tahtoo elää mistä hinnasta hyvänsä. Elämä on\nmieluisaa peliä, vaikkakin se tuottaisi kauttaaltaan tuskaa ja vaikka\nkaikkinainen elämä lopulta joutuu siinä leikissä tappiolle. Tämä\non sitä lajia totuutta, mikä on voimassa, ei maailmankaikkeudelle,\nvaan siinä eläville olioille, jos he saattavat kestää lyhyen\nhetken, ennenkuin katoavat. Tämän laatuinen totuus, olkoon kuinka\nerehdyttävää tahansa, on kuitenkin tervettä ja normaalista totuutta,\njärkevää totuutta, johon elämän on uskottava voidakseen elää.\n\nKaikista luontokappaleista on ihminen yksinään saanut hirvittävän\netuoikeuden käyttää järkeään. Ihminen kykenee aivojensa avulla\ntunkeutua asiain päihdyttävän ulkokuoren lävitse ja tarkastella\nmaailmankaikkeutta, joka osoittautuu kylmän välinpitämättömäksi\nhäntä ja hänen unelmiaan kohtaan. Tämän hän voi tehdä, mutta hänen\nei ole hyvä tehdä sitä. Voidakseen elää ja elää runsain mitoin,\ntuntea elämän kannustavan, tuntea elävänsä (toisin sanoen: olla mikä\non) ihmisen on hyvä olla elämän sokaisema ja tunteiltaan turtunut.\nMikä on hyvää, se on totta. Ja tämä on sitä lajia totuutta, joskin\nvähemmänarvoista, joka ihmisen on tunnettava ja käytettävä tekojensa\nmittanuorana, vääjäämättömästi uskoen, että se on ehdotonta totuutta\nja ettei koko maailmankaikkeudessa voikaan olla muunlaista totuutta.\nIhmisen on parasta hyväksyä nimellisarvosta kaikki hengen kavallukset\nja lihan paulat ja tunteellisuuskyvyn usvien kautta tavoitella\nintohimon houkutuksia ja valheita. Parasta on, ettei hän saa nähdä\nvarjoja eikä turhuuksia eikä kauhistu halujaan eikä saaliinhimoaan.\n\nJa kaiken tämän ihminen tekeekin. Lukemattomat ihmiset ovat\nvilahdukselta nähneet tuon toisen ja oikeamman lajin totuutta\nja kavahtaneet sitä. Lukemattomat ihmiset ovat poteneet tuota\npitkällistä tautia ja jääneet eloon kertoakseen siitä ja ehdoin\ntahdoin unohtaakseen sen elämänsä loppuun asti. He jäivät, eloon.\nHe käsittivät elämän, sillä elämä on sitä, mitä he itse olivat. He\ntekivät oikein.\n\nJa nyt saapuu Tuliliemi ja lahjoittaa kirouksensa\nmielikuvitusrikkaalle ihmiselle, joka kuohuu elämää ja haluaa\nelää. Tuliliemi lähettää Valkoisen Logiikkansa, totuuden takaisen\ntotuuden kiihkeän viestintuojan, elämän vastakohdan, julman ja\nkalpean kuin tähtien välinen avaruus, eloa sykkimättömän ja jäätyneen\nkuin absoluuttinen nolla-aste, säihkyen kumoamattoman logiikan ja\nunohtumattoman todellisuuden pakkaskuuraa. Tuliliemi ei tahdo sallia\nuneksijan uneksia, elävän elää. Hän tuhoo syntymän ja kuoleman ja\nhajoittaa olemassaolon paradoksin usvaksi, kunnes hänen uhrinsa\nhuutaa ääneen: \"Meidän elämämme on petosta, kuolemamme musta kuilu!\"\nJa niin kauhistavan tuttavuuden uhri siirtää jalkansa kuoleman\npolulle.\n\n\n\n\nKUUDESNELJÄTTÄ LUKU\n\n\nPalaan takaisin omakohtaisiin kokemuksiin sekä siihen vaikutukseen,\nmikä Tuliliemen Valkoisella Logiikalla menneinä päivinä oli minuun\nitseeni nähden. Ihanassa maatalossani Kuulaaksossa minä vaellan\naivot monen kuukauden alkoholin kastamina ja tuntien kosmillista\nalakuloisuutta, joka on aina ollut ihmisen perintöosuuksia.\nTurhaan tiedustelen itseltäni, miksi olen alakuloinen. Yöni vietän\nlämpimässä. Kattoni ei vuoda. Minulla on ruokaa riittävästi\ntyydyttämään kaikki ruokahalun oikut. Voin nauttia kaikista\nmukavuuksista, mitä luontokappaleille on tarjona. Ruumiini ei tunne\nmitään tuskaa eikä kipua. Oiva vanha lihakone toimii nyt tasaisesti.\nAivoja ja lihaksia ei ole rasitettu liiaksi. Minulla on maata,\nrahaa, valtaa, maailman tunnustusta, olen tietoinen siitä, että\nansaitsen hyvän palkan toisia palvelemalla; minulla on puoliso, jota\nrakastan, lapsia, jotka ovat omaa rakasta lihaani. Olen tehnyt ja\nteen edelleenkin, mitä kelpo kansalaisen tulee tehdä. Olen rakentanut\ntaloja, useita taloja, ja viljellyt monta sataa auranalaa. Ja\nenkö ole lisäksi istuttanut satoja tuhansia puitakin? Kaikkialta,\njokaisesta akkunastani saatan katsella noita omin käsin istuttamiani\npuita, jotka kohoavat ripeän suorina ja pyrkivät kohti aurinkoa.\n\nElämäni on todellakin muodostunut peräti mieluisaksi. Miljoonasta\nihmisestä ei ole satakaan onnistunut niin hyvin kuin minä. Mutta\nkaikesta tästä suuresta onnesta huolimatta olen alakuloinen. Olen\nalakuloinen siitä syystä, että Tuliliemi asustaa luonani. Ja\nhän oleksii seurassani siitä syystä, että olen syntynyt aikana,\njota vastaisuudessa nimitetään järkevän sivistyksen entiseksi\npimeäksi aikakaudeksi. Tuliliemi on luonani sen vuoksi, että\nkaikkina nuoruuteni tietämättöminä päivinä Tuliliemi oli kaikkialla\ntavattavissa, kutsuen minua joka kulmassa ja jokaisella kadulla.\nValesivistys, johon minä olen syntynyt, salli kaikkialla lain\nsuojaamia myymälöitä sielunmyrkyn anniskelemiseksi. Elämän\njärjestelmä oli siten järjestetty, että minut (ja miljoonat minun\nkaltaiseni) viekoiteltiin ja kiskottiin ja ajettiin myrkkymyymälöihin.\n\nSeuratkaa minua kautta yhden niistä summattomista alakuloisuuden\nmielialoista, joihin Tuliliemi ihmisen syöksee. Ratsastan ihanalla\nmaatilallani. Allani on kaunis hevonen. Ilma on suloista kuin viini.\nParillakymmenellä kummulla hohtavat rypäleet punaisina syksyn\nliekeistä. Sonoma-vuorten ylitse hiipii pieninä siekaleina merisumua.\nIltapäivän aurinko hiipuu uneliaalla taivaalla. Minulla on kaikkea,\nmikä saattaa minut iloitsemaan siitä, että elän. Olen täynnä unelmia\nja salaperäisyyttä. Olen kauttaaltani aurinkoa ja ilmaa ja säteilyä.\nOlen elinvoiman olennoima. Minä liikun, minulla on liikuntokyky,\nhallitsen allani olevan elävän olennon liikkeitä. Minut on vallannut\nolemassaolon ylpeys, tunnen ylväitä intohimoja ja mielijohteita.\nMinulla on kymmenin tuhansin yleviä tunteita. Olen kuningas tunteen\nvaltakunnassa ja poljen tomua, joka ei valita allani...\n\nJa kuitenkin minä tuijotan kateellisin silmin kaikkea tuota\nihanuutta ja ihmeellisyyttä, ja kateellisin aivoin minä ajattelen,\nmiten säälittävä osani on tässä maailmassa, joka on tullut niin\nkauan ja tulee edelleenkin toimeen ilman minua. Muistelen miehiä,\njoilta murtui sydän ja selkä tällä itsepintaisella maaperällä, joka\nnyt kuuluu minulle. Ikäänkuin mikään häviämätön saattaisi kuulua\nhäviävälle. Nämä ihmiset katosivat. Minäkin katoan kerran. Nämä\nihmiset raatoivat, raivasivat ja istuttivat, tuijottivat kivistävin\nsilmin, lepuuttaessaan työn kangistamia ruumiitaan, näitä samoja\npäivännousuja ja päivänlaskuja, viinirypäleiden syksyistä loistoa ja\nvuorten ylitse hiipiviä usvapilviä. Ja nyt he ovat kadonneet. Ja minä\ntiedän, että jonakin päivänä, piankin, minunkin vuoroni on kadota.\n\nKadota? Minä olen jo katoamassa. Leukaluissani on hammaslääkärin\ntaidokkaita laitteita, jotka korvaavat ne osat ruumistani, mitkä\njo ovat kadonneet. En saa enää milloinkaan takaisin nuoruuteni\npeukaloita. Vanhat tappelut ja painiskelut ovat auttamattomasti\nvahingoittaneet ne. Iskiessäni kerran päähän miestä, jonka nimenkin\nolen jo unohtanut, tein ainiaaksi lopun tästä peukalosta. Pieni\nluiskahdus vapaassa painissa ratkaisi toisen kohtalon. Laiha\njuoksijan-vatsani on nykyään vain pelkkä muisto. Nivelet jaloissa,\njotka minua kannattavat, eivät ole enää niin moitteettomia kuin\nmuinen, kun hurjina öinä ja raskaina päivinä nyrjähdin ja loukkasin\nne. En koskaan enää kykene kiipeämään pyörryttävän korkealle\nköysistöön ja uskomaan koko ylpeätä, notkeata olentoani yhden ainoan\nköyden varaan myrskyn mustana ulvoessa. En koskaan enää saata juosta\nvetokoirien rinnalla loppumattomia peninkulmia halki napaseutujen\ntundrain.\n\nTiedän kantavani luurankoa tämän lahoavan ruumiin sisällä, joka on\nkuolemistaan kuollut aina siitä pitäen kuin synnyin. Tiedän, että\nsen lihakuoren alla, jota sanotaan kasvoikseni, on luiseva, nenätön\npääkallo. Mutta tämä ei herätä minussa kammoa. Ken pelkää, se on\nterve. Kuoleman pelko auttaa elämään. Mutta Valkoisen Logiikan\nkirous on siinä, että se ei saata pelkäämään. Valkoisen Logiikan\nmaailman-tauti saa ihmisen irvistämään leikillisesti Viikatemiehelle\npäin silmiä ja pilkkaamaan elämisen taikalyhtykuvasarjaa.\n\nRatsastaessani minä katselen ympärilleni, ja joka taholla voin\nnähdä luonnollisen valinnan säälimätöntä ja loppumatonta tuhlausta.\nValkoinen Logiikka haluaa itsepintaisesti avata kauan sulkeutuneina\npysyneet kirjat ja kohta kohdalta, luku luvulta esittää näkemäni\nihanuuden ja ihmeellisyyden turhuuden ja tomun sananparsin.\nYmpärilläni kaikuu surinaa ja sirinää, ja minä tiedän sen lähtevän\nhyttysparvesta, joka lyhyen hetken vinkuu heikkoa valitustaan.\n\nMinä palaan maatilani halki. Päivä on hämärtynyt ja petoeläimet\novat liikkeellä. Minä katselen tuota säälittävää traagillista\nnäytelmää, jossa elämä imee elämästä ravintoa. Tässä ei ilmene mitään\nmoraalisuutta. Ainoastaan ihmisessä on moraalisuutta ja ihminen\nsen loi -- toiminnan lakikirjan, joka edistää elämää ja kuuluu\ntotuuden vähemmänarvoiseen lajiin. Mutta kaiken tämän minä tiesin\nennestään, pitkällisen tautini väsyttävinä päivinä. Nämä olivat noita\nsuurempia totuuksia, jotka niin menestyksellisesti opin unohtamaan;\ntotuuksia jotka olivat niin vakavia, että kieltäydyin käsittämästä\nniitä vakavasti ja kisailin niiden kanssa niin hellävaroen, kuin\nne olisivat olleet tietoisuuden takana nukkuvia koiria, joita en\nhalunnut herättää. Minä vain koskettelin niitä ja annoin niiden\nsitten levätä. Olin liian viisas, liiaksi pahanilkisen viisas\nherättääkseni ne. Mutta nyt Valkoinen Logiikka kaikesta huolimatta\nherättää ne, sillä tuo urhea Valkoinen Logiikka ei pelkää ainoatakaan\nmaallisten unelmain hirviötä.\n\n\"Tuomitkoot vain kaikkein koulujen tohtorit minut\", kuiskaa Valkoinen\nLogiikka ratsastaessani edelleen. \"Mitäpä siitä? Minä olen totuus.\nSinä tiedät sen. Sinä et voi taistella minua vastaan. Minun sanotaan\nedistävän kuolemaa. Mitäpä siitä? Se on totuutta. Elämä valehtelee\nelääkseen. Elämä on lakkaamatonta valehtelemis-menetelmää. Elämä\non hullua karkeloa valtakunnassa, missä ilmiöt virtaavat mahtavana\nluoteena ja vuoksena, kahlehdittuina meille tuntemattomien kuiden\nvaihteluihin. Ilmiöt ovat aaveita. Elämä on aaveiden maa, missä\nilmiöt vaihtuvat, sekaantuvat toisiinsa, sulautuvat keskenään ja\nkaikkein toisten kanssa, jotka ovat, jotka eivät ole, jotka aina\nliehuvat, häipyvät ja katoavat, ainoastaan saapuakseen uusina\nilmiöinä, toisina ilmiöinä. Sinä olet sellainen ilmiö, sinä olet\nmuodostunut lukemattomista menneistä ilmiöistä. Kaikki, minkä\nilmiö voi tietää, on kangastusta. Sinä tunnet halun kangastukset.\nJuuri nämä kangastukset ovat niiden ilmiöiden käsittämättömiä ja\narvaamattomia kasautumia, jotka keräytyvät sinuun ja muodostavat\nsinut menneisyydestä, jotka sitten hajaannuttuasi pyyhkäisevät\nsinut toisiin käsittämättömiin ja arvaamattomiin ilmiökasautumiin\nkansoittamaan tulevaisuuden aaveiden maata. Elämä on aaveista\nmuodostunutta ja katoavaa. Sinäkin olet aave. Kaikkien niiden\nilmiöiden kautta, jotka olivat ennen sinua ja muodostavat nyt sinut,\nsinä kohosit kehityksen mudasta, ja sinne sinä katoat, sulautuen\nniiden ilmiöiden aineksiin, jotka syntyvät sinun jälkeesi.\"\n\nLuonnollisesti en voi vastata tähän mitään, ja ratsastaessani\nedelleen illan varjojen kautta minä hymyilen ivallisesti tuolle\nSuurelle Fetishille, joksi Compte nimitti maailmaa. Ja minä muistan,\nmitä eräs toinen tunteen pessimisti on sanonut: \"Katoavaista on\nkaikki. Niiden, jotka syntyvät, täytyy kuolla; ja kuoltuaan he\niloitsevat siitä, että saavat levätä.\"\n\nMutta tuolla saapuu hämärikössä muuan, joka ei iloitse siitä, että\npääsee lepoon. Hän on eräs maataloni työläisiä, vanha italialainen\nsiirtolainen. Hän paljastaa päänsä nöyrästi, koska minä mukamas olen\nhänelle elämän herra. Minä merkitsen hänelle ravintoa, suojaa ja\nolemassaoloa. Hän on raatanut juhdan lailla kaiken elämänsä ja elänyt\nvähemmän mukavasti kuin hevoseni oljilla peitetyissä pilttuissaan.\nTyö on tehnyt hänet raajarikoksi. Hän ontuu astuessaan. Toinen\nolkapää on vääntynyt toista ylemmäksi. Kädet ovat käsnäisiä käpäliä,\ninhoittavia, kamalia. Elämän ilmiönä hän on peräti kurja kappale.\nHänen aivonsa ovat yhtä typerät kuin ruumis ruma.\n\n\"Hänen aivonsa ovat niin typerät, ettei hän tiedä olevansa ilmiö\",\nvirkkaa Valkoinen Logiikka nauraa hihittäen. \"Hän on tunteiltaan\njuovuksissa. Hän on elämän unelman orja. Hänen aivonsa ovat\ntäynnä ylijärjellisiä vakaumuksia. Hän uskoo ylimaailmaan. Hän on\nkuunnellut profeettain houreita, ja nämä ovat puhaltaneet hänen\neteensä paratiisin loistavan saippuakuplan. Hän tuntee sekavaa\nsukulaisuutta itse loihtimiinsa epäoleellisuuksiin nähden. Hän\nnäkee puolivarjoisina näkemyksinä itsensä karkeloivan fantastisesti\navaruuden ja tähtimaailman päiväin ja öiden halki. Hän ei tunne\nvähintäkään epäilystä siitä, että maailmankaikkeus on luotu häntä\nvarten ja että hänen määränsä on elää ikuisesti epäaineellisessa ja\nyliaistillisessa valtakunnassa, jonka hän ja hänen kaltaisensa ovat\nlaatineet vertauksien ja petosten avulla.\n\n\"Mutta sinä, joka olet avannut kirjat ja päässyt osalliseksi\nkauheasta luottamuksestani -- sinä tiedät, mikä hän oikeastaan on,\nsinun ja tomun veli, kosmillinen pila, kemiallinen kepponen, vaattein\nverhottu eläin, joka kohosi kiljuvan eläimellisyyden laumasta sen\nvuoksi, että hänellä sattui olemaan kaksi isoavarvasta, jotka\nsaattoi taivuttaa toisia vastaan. Hän on niin hyvin shimpanssin\nkuin gorillan veli. Hän lyö rintojaan kiukuissaan ja karjuu ja\nvapisee kataleptisessa kurjuudessaan. Hän tuntee hirvittäviä\natavistisia mielijohteita, ja hänet ovat muodostaneet kaikenkaltaiset\npohjattomien ja unohdettujen vaistojen riekaleet.\"\n\n\"Mutta hän uneksii olevansa kuolematon\", minä väitän heikosti. \"On\nkerrassaan ihmeellistä, että niin typerä möhkäle asettuu ajan selkään\nja ratsastaa ikuisuuksia.\"\n\n\"Pyh!\" kuuluu vastaus. \"Haluttaisiko sinua sitten sulkea kirjat\nja vaihtaa paikkaa tämän olion kanssa, joka on vain ruokahalua ja\npyyteitä, vatsan ja kupeiden marionetti?\"\n\n\"Typerä on onnellinen\", minä väitin.\n\n\"Silloin sinun onnellisuuden-ihanteesi on limamainen organismi, joka\nkelluu seisovassa, haaleassa hämärän meressä, vai kuinka?\"\n\n-- Oh, uhri ei kykene milloinkaan voittamaan Tulilientä!\n\n\"Yksi askel poispäin Buddhan Nirvanan tyhjiinraukenemisen\nautuudesta\", lisää Valkoinen Logiikka. \"Kas, tässä on kotisi.\nRohkaise mielesi ja ota ryyppy. Me vihityt, sinä ja minä, me tunnemme\nkoko typeryyden ja ilveilyn.\"\n\nJa kirjojen täyttämässä kamarissani, ihmisajatusten hautakammiossa,\nminä tyhjennän lasini, monta lasia, ajan nukkuvat koirat aivojeni\nkätköistä ja usutan ne ryntäämään ennakkoluulojen ja lain muurien\nylitse, kautta taikaluulojen ja uskomuksien kaikkien ovelasti\nlaadittujen labyrinttien.\n\n\"Juo\", sanoo Valkoinen Logiikka. \"Kreikkalaiset uskoivat jumalten\nantaneen heille viinin, jotta he voisivat unohtaa olemassaolon\nkurjuuden. Ja muistahan, mitä Heine sanoi.\"\n\nMuistan kyllä hyvin tuon tulisen juutalaisen sanat \"Viimeisen\nhengenvedon häipyessä on kaikki mennyttä; riemu, rakkaus, suru,\nmakaroni, teatteri, lehmukset, vadelmamakeiset, ihmistuttavuuksien\nmahti, juorut, koirien ulvonta, sampanja.\"\n\n\"Sinun kirkas valkoinen valosi on sairautta\", minä lausun Valkoiselle\nLogiikalle. \"Sinä valehtelet.\"\n\n\"Kertomalla liian voimakasta totuutta\", hän ivaa.\n\n\"Niin kyllä, niin nurinkurinen on elämä\", minä myönnän alakuloisena.\n\n\"Liu Ling oli sinua viisaampi\", pistelee Valkoinen Logiikka. \"Muistat\nkai hänet?\"\n\nNyökkään päätäni -- Liu Ling, suuri juomari, kuului niihin\nryypiskeleviin runoilijoihin, jotka nimittivät itseään Bambumetsikön\nSeitsemäksi Viisaaksi ja elivät Kiinassa monta monituista vuosisataa\ntakaperin.\n\nJa Valkoinen Logiikka jatkaa: \"Liu Ling selitti, että humalaisesta\ntämän maailman asiat näyttävät joen pinnalla uiskentelevalta\nlimaskalta. No niin. Otappas uusi whiskyryyppy ja anna vertausten ja\npetosten muuttua joen pinnalla uivaksi limaskaksi.\"\n\nJa sillä välin kuin maistelen whiskyäni mieleeni muistuu toinen\nkiinalainen filosofi, Chuang Tzu, joka neljä vuosisataa ennen\nKristusta uhmaili tätä maailman unelmamaata sanoen: \"Mistä tiedän,\netteivät vainajat kadu sitä, että ovat ennen tarrautuneet niin\nlujasti elämään? Ne, jotka uneksivat kemuista, heräävät valitukseen\nja vaivaan. Ne, jotka uneksivat valituksesta ja vaivasta, heräävät\nliittyäkseen metsästysseuraan. Uneksiessaan he eivät tiedä\nuneksivansa. Toiset vielä selittelevätkin unta, jonka ovat nähneet;\nja vasta herätessään he tietävät, että se oli unta... Houkkiot\nluulevat olevansa nyt valveilla ja imartelevat itseään muka\ntietäessään, ovatko todellakin ruhtinaita vaiko moukkia. Confucius ja\nsinä olette molemmat unelmia; ja minä, joka sanon teitä unelmiksi --\nminä olen itsekin vain unelma.\"\n\n\"Kerran minä, Chuang Tzu, uneksin olevani perhonen, joka leijaili\nsinne ja tänne, olin kaikissa suhteissa perhonen. Olin tietoinen\nsiitä, että noudatin mielijohteitani vain perhosena, en ollut\nlaisinkaan tietoinen ihmisyksilöllisyydestäni. Äkkiä heräsin, ja\nsiinä makasin jälleen omana itsenäni. Nyt en tiedä, olinko silloin\nihminen, joka uneksi olevansa perhonen, vai olenko nyt perhonen, joka\nuneksii olevansa ihminen.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU\n\n\n\"Tule\", sanoo Valkoinen Logiikka, \"ja unohda nuo vanhat aasialaiset\nuneksijat. Täytä lasisi, ja tarkastakaamme eilispäiväin uneksijain\npergamentteja, niiden miesten jotka uneksivat sinun omilla lämpimillä\nkukkuloillasi.\"\n\nMinä tuijotan Petaluman kartanon Tokai nimisen viinitarhan\nomistusoikeuspapereihin. Siinä on ikävä pitkä luettelo nimiä,\nensimäisenä Manuel Micheltoreno, muinen meksikolainen \"maaherra,\nylipäällikkö ja tarkastaja Californian maakunnassa\", joka luovutti\nkymmenen neliöpeninkulmaa indiaaneilta ryöstettyä maata eversti Don\nMariano Guadalupe Vallejolle palkaksi palveluksista, joita tämä oli\ntehnyt maalleen, ja rahoista, jotka hän oli kymmenen vuoden ajan\nsuorittanut sotilailleen.\n\nViipymättä tämä homehtunut selonteko ihmisen maanhimosta muodostuu\nhirvittäväksi taisteluksi -- kiihkeäksi kamppailuksi tomun kanssa.\nSiinä on kauppakirjoja, kiinnityksiä, vuokrasopimuksia, siirtoja,\ntuomioita ja jos jonkinlaisia välikirjoja. Alati kukistumattoman\nhirviön kaltainen on tämä itsepintainen maa, joka lojuu edessäni\nindiaanikesän paisteessa ja jää eloon kaikkien niiden jälkeen, jotka\nraapivat sen pintaa ja sitten katosivat.\n\nKuka oli tämä mies, jolla oli niin eriskummallinen nimi: James King\nof William? Kuulaakson vanhin nykyään elävä viljelijä ei tunne häntä\nenää. Ja kuitenkin on kulunut vasta kuusikymmentä vuotta siitä, kuin\nhän lainasi Mariano G. Vallejolle kahdeksantoista tuhatta dollaria\nsaaden takuuksi erinäisiä alueita, muun muassa sen, mistä sittemmin\noli tuleva Tokain viinitarha. Mistä saapui Peter O'Connor ja minne\nhän katosi liitettyään vähäpätöisen nimensä metsikköön, josta oli\ntuleva viinitarha? Saapuu sitten Louis Csomortanyi, jonka nimeä voisi\nkäyttää taikasanana. Hänet tapaa useilla sivuilla tätä kestävän maan\nhistoriaa.\n\nSaapuu sitten vanhaa amerikkalaista heimoa, vaeltaen janoisena\nlaajan amerikkalaisen aavikon halki, ratsastaen muuleilla kannaksen\npoikki, kiertäen tuulen ajamana Kap Hornin ympäritse kirjoittaakseen\nlyhyitä ja unohtuneita nimiä sinne, missä kymmenet tuhannet\nsukupolvet villejä indiaaneja ovat samaten joutuneet unohduksiin\n-- nimiä sellaisia kuin Halleck, Hastings, Swett, Tait, Denman,\nTracy, Grimwood, Carlton, Temple. Sellaisia nimiä ei ole nykyään\nKuulaaksossa.\n\nNimiä alkaa nyt ilmestyä nopeasti, melkein hurjassa vauhdissa,\nvilahtaen sivulta sivulle ja vilahduksessa häviten. Mutta yhä vain\non jäljellä itsepintainen maa, johon yhä uudet saattavat piirtää\nnimensä. Tapaan sellaisten miesten nimiä, joista olen sivumennen\nkuullut, mutta joita en ole koskaan itse tuntenut. Kohler ja\nFrohling -- jotka rakensivat suuren kivisen viinitehtaan Tokai\nnimiseen viinitarhaan, mutta laativat sen kukkulalle, minne toiset\nviininviljelijät kieltäytyivät kuljettamasta rypäleitään. Niin\nKohler ja Frohling menettivät maan, vuoden 1906 maanjäristys tuhosi\nviinitehtaan, ja minä elän nyt sen raunioilla.\n\nLa Motte -- hän raivasi maata, istutti viini- ja hedelmätarhoja, pani\nalulle järkiperäisen kalansiitoksen, rakennutti aikanaan kuuluisan\nkartanon, joutui häviölle maata vastaan taistellessaan ja katosi. Ja\nnyt ilmestyy minun lyhytaikainen nimeni. Hänen hedelmätarhainsa ja\nviinimäkiensä, hänen ylvään kartanonsa ja yksinpä kalalammikkonsakin\ntilalle minä olen raapustanut nimeni sadoin tuhansin eukalyptuspuin.\n\nCooper ja Greenlaw -- niin sanotulle Hill Ranchille he jättivät\nkaksi vainajata, \"Pikku Lillien\" ja \"Pikku Davidin\", jotka nykyään\nlepäävät käsin hakattujen paalujen kiertämässä pikku neliössä.\nMyöskin raivasivat Cooper ja Greenlaw aikanaan neitseelliseen metsään\nkolme neljänkymmenen tynnyrinalan laajuista vainiota. Nykyään noilla\nvainioilla kasvaa kanadalaisia herneitä, ja ensi kevännä ne kynnetään\nkesannoksi.\n\nHaska -- hämärä tarumainen henkilö edellisen miespolven ajoilta,\njoka lähti vuoristoon ja raivasi kuusi auranalaa viidakkoa siinä\npienessä laaksossa, joka on saanut nimensä hänestä. Hän raivasi\nmaata, pystytti kiviaitoja ja talon ja istutti omenapuita. Ja jo\nnyt on mahdoton saada selkoa talon paikasta, kiviaitojen aseman\nsaattaa huomata vain maiseman ääriviivoista, ja minä uudistan hänen\ntaistelunsa päästämällä angoravuohia jyrsimään pois pensaat, jotka\novat peittäneet Haskan raiviot ja tukahuttaneet hengiltä Haskan\nomenapuut. Niin minäkin raapustan maata ja saan nimeni vilahtamaan\nasiakirjan lehdellä, ennenkuin katoan ja sivu homehtuu.\n\n\"Uneksijoita ja aaveita\", nauraa hihittää Valkoinen Logiikka.\n\n\"Mutta eiväthän nuo ponnistukset sentään olleet aivan turhia\", minä\nväitän.\n\n\"Ne perustuivat harhaluuloon ja ovat valhetta.\"\n\n\"Elämälle välttämätöntä valhetta\", minä vastaan.\n\n\"Mutta mitä muuta sellainen on paitsi valhetta?\" uhmailee Valkoinen\nLogiikka. \"Tule. Täytä lasisi ja tutkikaamme noita vitaalisia\nvalehtelijoita, joita tungeksii sinun kirjahyllylläsi. Selailkaamme\nhiukan William Jamesia\".[5]\n\n\"Siinä oli terve mies\", minä sanon. \"Hänen puoleltaan meidän ei\ntarvitse odottaa filosofin kiveä; saamme ainakin muutamia tukevia\nvahvistavia aineita, joihin voi luottaa.\"\n\n\"Tunteeksi kuohittua järkeä\", virnistää Valkoinen Logiikka. \"Kaiken\najattelemisensa lopuksi hän takertui kuitenkin kuolemattomuuden\ntunnelmaan. Hän muutti tosiasiat toivon keittopullossa uskon\nkäsitteiksi. Järjen kypsin hedelmä käytettiin järjen typerryttämiseksi.\nJärjen ylimmältä huipulta James opettaa, että on herettävä\njärkeilemästä ja uskottava, että kaikki on hyvin ja pysyy hyvänä --\nmetafysikoiden ikivanha akrobaattitemppu, jonka avulla he järkeilivät\njärjen kokonaan pois välttääkseen pessimismiä, joka johtuu järjen\nsäälimättömästä ja rehellisestä käytöstä.\n\n\"Muodostaako tämä sinun lihasi sinut? Vai onko se jotain ulkonaista,\njoka kuuluu sinulle? Sinun ruumiisi -- mitä se on? Kone, joka muuttaa\nkiihokkeita reaktsioksi. Muista siis: kiihokkeet ja reaktsiot. Ne\nmuodostavat kokemuksen. Silloin sinä olet tietoisuudessasi juuri nämä\nkokemukset. Sinä olet joka hetkellä, mitä sillä hetkellä ajattelet.\nSinun itselösi on sekä tekijä että kohde; se suorittaa toimintoja\nitsestään ja on itse suoritettu asia. Ajattelija on ajatus, tuntija\non tunnettu asia, omistaja on omistettu esine.\n\n\"Ihminen on, kuten hyvin tiedät, virtaus tietoisuuden tiloja, ohitse\nliitäviä ajatuksia, yhtämittaista tulemista, pääsemättä milloinkaan\nolotilaan, aaveiden virvatuli-liehuntaa aaveiden maassa. Mutta tätä\nei ihminen tahdo vapaaehtoisesti myöntää. Hän kieltäytyy hyväksymästä\nomaa katoamistaan. Hän ei tahdo kadota. Hän haluaa elää uudelleen,\nvaikkakin täytyisi kuolla sitä varten.\n\n\"Hän sekoittaa atoomeja ja valonsäteitä, kaukaisimpia tähtisumuja,\nvesipisaroita, tuntemuksien neulanpistoja, limatihkua ja\nkosmillisia möhkäleitä sekä toiselta puolen uskon helmiä, naisen\nrakkautta, kuviteltua arvoa, arkoja aavistuksia ja mahtipontista\npöyhkeyttä, ja tästä aineesta hän laatii itselleen kuolemattomuuden\nhämmästyttääkseen taivaita ja uhmatakseen äärettömyyttä. Hän\nvääntelehtii tunkiollaan ja ikäänkuin lapsi, joka on eksynyt pimeässä\npeikkojen pariin, hän huutaa jumalille olevansa heidän nuorempi\nveljensä, lihan vangiksi joutunut kuolematon, jonka kohtalo on\nmäärännyt yhtä vapaaksi kuin heidätkin pelkkää monumentaalista\nitsekkyyttä, unelmia ja unelmien, tomua, jotka katoavat uneksijan\nkadotessa, lakkaavat olemasta hänen kerallaan.\n\n\"Ne eivät ole uusia, nämä vitaaliset valheet, joita ihmiset\nkertovat toisilleen, mutisten ja hymisten niitä kuin loitsuja Yön\nvaltoja vastaan. Velhot ja poppamiehet ja paholaislääkärit olivat\nmetafyysikoiden isiä. Yö ja Viikatemies ovat kummituksia, jotka\nvaanivat valon ja elämän tiellä. Ja metafyysikot tahtoivat voittaa,\njoskin heidän oli kertominen valheita sitä varten. Heitä kiusasi\nSaarnaajan rautainen laki, että ihmiset kuolevat kuten kedon eläimet\nja heidän loppunsa on aivan samallainen. Heidän uskonsa oli heidän\nsalajuoniaan, heidän uskontonsa heidän puoskariaineitaan, heidän\nfilosofiansa heidän taikatemppujaan, joiden avulla he melkein\nuskoivat kykenevänsä pettämään Viikatemiehen ja Yön.\n\n\"Virvatulia, mystillisyyden sumua, sielullisia yliääniä,\nsielun orgiota, valitusta varjojen keskellä, eriskummallista\ngnostillisuutta, sanahuntuja ja -kudoksia, lörpöttelevää\nsubjektiivisuutta, hapuilemista ja kapuilemista, ontologisia\nhaaveita, pan-psyykillisiä mieliharhoja -- sellaisia ovat ne aineet,\ntoivon aivohoureet, jotka täyttävät hyllyilläsi lojuvat kirjat. Katso\nniitä, kaikkia murheellisten miesten ja intohimoisten kapinoitsijain\nmurheellisia todisteita -- Schopenhauereita, Strindbergejä,\nTolstoita, Nietzschejä.\n\n\"Tule, sinun lasisi on tyhjä. Täytä se uudelleen ja unohda.\"\n\nMinä tottelen, sillä aivoissani kihisee nyt alkoholin toukkia, ja\njuodessani hyllyillä majailevien murheellisten ajattelijain maljan,\nminä toistan Richard Hoveyn sanoja:\n\nTurhaa on kieltäytyä! Elämä ja lempi tarjoutuvat minulle päivän\nja yön tavoin, noudattaen omia lakejaan, meidän ehdoistamme\nvälittämättä. Ota vastaan niiden antimet, kun vielä on aikaa,\nennenkuin joudut matojen saaliiksi.\n\n\"Minä kukistan sinut\", huudahtaa Valkoinen Logiikka.\n\n\"Etpä\", minä vastaan, toukkien saattaessa minut hulluksi. \"Minä\ntiedän, mikä sinä oikeastaan olet, enkä pelkää sinua. Hedonistisen\nnaamiosi alla sinä olet itse Luurankomies, ja sinun tiesi johtaa\nYöhön. Hedonismi[6] on vailla tarkoitusta. Sekin on valhetta,\nparhaimmassa tapauksessa pelkurin teeskentelevää tinkimistä --\"\n\n\"Mutta nyt minä kukistan sinut!\" keskeyttää Valkoinen Logiikka\njatkaen aloittamaansa lainausta. \"Mutta ellet halua jatkaa tätä\nkurjaa elämää täyteen mittaansa, silloin sinulla on vapaa valta\npäättää se milloin haluat, tarvitsematta pelätä herääväsi kuoleman\njälkeen.\"\n\nJa minä nauran uhmamielin; sillä nyt, juuri tällä hetkellä, minä\ntunnen Valkoisen Logiikan petturien petturiksi, joka kuiskii\nkuolemankuiskauksiaan. Ja hän on syypää omaan paljastumiseensa, oman\nmiellyttävän kemiansa avulla hän on kääntänyt kaikki itseään vastaan,\nhänen omat toukkansa purevat henkiin vanhat harhaluulot, nostattavat\njälleen kaikumaan vanhan äänen menneen nuoruuteni päiviltä, joka\nkertoo minulle, että yhä minulla on vielä mahdollisuudet ja valta,\njoita kirjojen ja elämän opetuksen mukaan ei ollut enää olemassa.\n\nJa päivälliskello kaikuu lasini tyhjennyttyä. Virnistäen Valkoiselle\nLogiikalle minä lähden pöytään vieraideni seuraan ja teeskennellyn\nvakavana minä alan pohtia vereksimpiä aikakauskirjoja ja maailman\ntyperiä hommia. Ja kun mieliala vaihtuu, on peräti helppoa ja\nihastuttavan hämmentävää leikitellä arvokkaan ja pelkurimaisen\nkeskiluokan fetissheillä ja nauraa ja kompailla vilhuvien\njumal-aaveiden ja viisauden mielettömyyksien ja irstailujen\nkustannuksella.\n\nKujeilija on paikallaan. Kujeilija. Jos kenen täytyy olla filosofi,\nolkoon hän sitten Aristofanes. Eikä yksikään pöytäseurueesta\najattele, että minä olen hieman hiprakassa. Olen vain mainiolla\ntuulella, en sen enempää. Minä uuvun ajattelemistyöhön, ja aterian\npäätyttyä kujeilen jos jollakin lailla ja toimitan kaikki kisoihin,\njoita me suoritamme meluisasti kuin poikaviikarit.\n\nJa kun ilta on päättynyt ja on lausuttu hyvää yötä, vaellan kirjojen\nreunustaman työhuoneen halki makuukuistilleni, oman itseni ja\nValkoisen Logiikan luo, joka voittamattomana ei ole luopunut minusta.\nJa vaipuessani humalaisen uneen kuulen Nuoruuden huutavan, kuten\nHarry Kemp kuuli:\n\n    \"Yön halki kuulin kutsun nuoruuden:\n    'On mennyt multa riemu entinen;\n    ei sijaa pysyvää saa jalkani!\n    Kas, aamu joutuin siirtyy päiväksi;\n    ei viipyä se tohdi hetkeäkään,\n    vaan rientää maailmaan luomaan säteitään,\n    ja ruusuakin häipyvämpänä\n    mun sateenkaarein loistaa äkkiä\n    ylitse taivaan luoden kirkkaan näyn --\n    Niin, Nuoruus olen, koska kuoloon käyn!'\"\n\n\n\n\nKAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU\n\n\nEdellä on näyte siitä, kuinka minä harhailin Valkoisen Logiikan\nparissa sieluni hämärän halki. Parhaan kykyni mukaan olen koettanut\njohtaa lukijaa vilahdukselta näkemään ihmisen salaisinta asumusta,\nkun hänen on siellä pidettävä seuranaan Tuliliemi. Ja lukijan on\nmuistaminen, että tämä mieliala, jonka hän on lukenut neljännestunnin\nkuluessa, on vain yksi ainoa Tuliliemen lukemattomista mielialoista\nja että sellaisten mielialojen kulkue saattaa kestää kellotaulun\nympäritse kautta monen päivän ja viikon ja kuukauden.\n\nAlkoholimuistelmani lähenevät loppuaan. Voin sanoa jokaisen\nruumiillisesti voimakkaan juomarin lailla että siitä, että vielä\nolen hengissä tällä taivaankappaleella, saan kiittää yksinomaan\nansaitsematonta onneani -- oivallista terveyttäni. Rohkenen\nväittää, ettei kovinkaan suuri prosentti nuorukaisia, jotka\nparhaillaan ovat viidennentoista ja seitsemännentoista ikävuoden\nvälisellä kehitysasteella, olisi kyennyt kestämään sitä ankaraa\njuopottelemista, josta minä suoriuduin hengissä viidennentoista ja\nseitsemännentoista ikävuoteni välillä; ettei kovin suuri prosentti\nmiehiäkään olisi pystynyt kaatamaan sisäänsä sitä alkoholimäärää,\nminkä minä nautin miehuuteni päivinä, jääden siitä huolimatta henkiin\nkertoakseni tämän tarinan. Minä jäin eloon, en omasta ansiostani,\nvaan siksi että minun elimistöni kykeni tavattoman voimakkaasti\nvastustamaan Tuliliemen tuhotyötä. Ja eloon jääneenä olen nähnyt\ntoisten, kovaosaisempien kuolevan pitkin tuota murheellista tietä.\n\nMinut pelasti kaikkien Tuliliemen tulien lävitse taipumaton\nhyvä onneni, sattuma, sanottakoon sitä miksi tahansa. Elämäni,\nmenestykseni, elämäniloni eivät ole tuhoutuneet. Ne ovat\nkärventyneet, se on totta; mutta ikäänkuin kuoleman omaksi vihityn\nvaliolegionan jäljelle jääneet jäsenet ne ovat käsittämättömän\nihmeellisellä tavalla suoriutuneet taistelusta kummastellakseen\nperästä päin kaatuneiden lukumäärää.\n\nJa samaten kuin vanhan verisen sodan kynsistä säästynyt huutaa:\n\"Tehkäämme loppu sodasta!\" samoin minäkin huudan: \"Tehkäämme loppu\nnuorisomme taistelusta myrkkyä vastaan!\" Sodan voi lopettaa vain\nlopettamalla sen. Juomisen voi lopettaa tekemällä lopun alkoholin\nkäytöstä. Kiina lopetti opiumin yleisen käytön estämällä opiumin\nviljelemisen ja tuonnin. Kiinan filosofit, papit ja lääkärit olisivat\nvoineet läkähtyäkseen saarnata tuhat vuotta opiumia vastaan, ja\nkuitenkin olisi opiumia käytetty yhtä uutterasti, niin kauan kuin\nsitä oli kaikkialla saatavissa. Me olemme sellaisiksi luotuja,\nsiinä koko asia. Me varomme jättämästä arseniikkia ja strykniiniä,\nkurkkumätä- ja keuhkotauti-siemeniä lastemme saataviksi, jotta ne\neivät tuhoisi heitä. Kohdelkaa Tulilientä samalla tapaa. Estäkää\nhäntä liikuskelemasta vapaasti. Älkää salliko hänen esiintyä\nkaikkialla lain suojelemana hyökätäkseen nuorisomme kimppuun.\nMinä en kirjoita alkoholisteista enkä alkoholisteille, vaan\nnuorisoamme varten, niiden tähden joilla on vain seikkailukiihko\nja lämmin alttius, taipumus toverillisuuteen, mutta joilta\nraakalais-sivistyksemme vääntää kaiken tämän kieroon ravitsemalla\nheitä myrkyllä jokaisessa kadunkulmassa. Minä kirjoitan terveitä,\nnormaalisia poikia varten, jotka ovat syntyneet tai vasta syntyvät.\n\nTästä syystä enemmän kuin mistään muusta minä ratsastin alas\nKuulaaksoon ja \"hiprakassa\" äänestin yleisen äänioikeuden\npuolesta. Minä äänestin, jotta naisetkin saisivat äänestää, koska\ntiesin heidän, rotumme vaimojen ja äitien, äänestävän Tuliliemen\nolemattomiin, takaisin historian säilytysaittaan, minne me panemme\nhävinneet raakalaistapamme. Jos tuntuu siltä, kuin huutaisin kivusta,\nniin muistakaa, että minä olen pahasti runneltunut ja tahdon säästää\nomia ja teidän poikianne ja tyttäriänne joutumasta saman kohtalon\nalaisiksi.\n\nNaiset ovat rotumme todellisia säilyttäjiä. Miehet ovat tuhlareita,\nseikkailijoita ja pelureita, ja lopulta he pelastuvat vain naistensa\navulla. Miehen ensimäisiä kemiallisia kokeita oli alkoholin\nvalmistaminen, ja kautta kaikkien sukupolvien aina tähän päivään\nasti me olemme sitä laatineet ja juoneet. Eikä ole koskaan ollut\nsellaista aikaa, jolloin naiset eivät olisi paheksuneet miesten\nalkoholin käyttöä, vaikka heillä ei ole koskaan ollut valtaa tehostaa\npaheksumistaan. Niin pian kuin naiset saavat äänioikeuden jossakin\nyhteiskunnassa, he ryhtyvät ensi työkseen sulkemaan kapakat tai\nainakin koettavat tehdä sen. Tuhansia sukupolvia saa vielä ilmestyä,\nennenkuin miehet suostuvat itsestään sulkemaan kapakat. Yhtä hyvin\nvoi odottaa, että morfiinin uhrit säätävät morfiinin myynnin\nkiellettäväksi.\n\nNaiset tuntevat nämä asiat. He ovat saaneet maksaa arvaamattoman\nhinnan hikeä ja kyyneliä siitä syystä, että miehet käyttävät\nalkoholia. Harrastaen aina rodun parasta he säätävät lakeja vasta\nsyntyville poikalapsille ja myöskin vasta syntyville tyttölapsille,\nsillä näiden täytyy olla poikien äitejä, vaimoja ja sisaria.\n\nJa se käy helposti päinsä. Siitä eivät kärsi muut kuin yhden ainoan\nsukupolven juomarit. Minä olen sellainen, ja minä vakuutan pyhästi --\nja minä tunnen Tuliliemen vanhastaan -- ettei juomisen lopettaminen\ntuota minulle kovin suurta kärsimystä, kun ei kukaan muukaan juo eikä\nväkijuomia ole saatavissa. Toisaalta on nuorten miesten valtaava\nenemmistö niin normaalisesti alkoholille vieras, ettei se koskaan\nkaipaakaan sitä, ellei ole milloinkaan siihen tutustunut. He tuntevat\nkapakat vain historian lehdiltä, ja he pitävät kapakkaa omituisena\nvanhana tapana, samaten kuin härkätaisteluja ja noitarovioita.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU\n\n\nTietenkään ei yksikään persoonallinen kertomus ole täydellinen, ellei\npäähenkilöä seurata loppuun asti. Mutta tämä ei ole mikään tarina\nparannetusta juoposta. Minä en ole koskaan ollut juoppo, enkä minä\nole parantunutkaan.\n\nJoku aika sitten jouduin tekemään purjealuksella sadan neljänkymmenen\nkahdeksan päivän pituisen matkan kiertäen Kap Hornin kautta. En\nottanut mukaan alkoholia yksityistarpeekseni, ja vaikka olisin\njok'ikinen päivä voinut saada ryypyn kapteenilta, en maistanut\npisaraakaan. En maistanut pisaraakaan, koska en välittänyt\nväkijuomista. Ei kukaan aluksella juonut. Siellä ei vallinnut\njuomiselle otollinen ilmasto, eikä minun elimistössäni ollut mitään\norgaanista alkoholin tarvetta. Kemiallinen kokoomukseni ei vaatinut\nalkoholia.\n\nJa niin heräsi mielessäni problemi, selvä ja yksinkertainen problemi:\n_Tämä on niin helppoa; miksi et jatkaisi, kun saavut takaisin\nmaihin?_ Pohdin tätä kysymystä huolellisesti. Pohdin sitä viiden\nkuukauden ajan olematta missään tekemisissä alkoholin kanssa.\nJa menneen kokemuksen perustalla minä saatoin tehdä erinäisiä\njohtopäätöksiä.\n\nEnsinnäkin olen vakuutettu siitä, ettei yksikään ihminen kymmenestä\ntai edes sadasta tuhannesta ole todellinen, kemiallinen juoppohullu.\nMinun käsitykseni mukaan juominen on itse asiassa yksinomaan hengen\ntottumusta. Se on toisenlaista kuin tupakka, kokaini, morfiini tai\nmonet muut huumausaineet. Alkoholihimo on aivan erikoisesti alkuaan\nsielullinen. Se vaatii henkistä tottumusta ja versoo sosialisessa\nmaaperässä. Ei yksikään juomari miljoonasta ala ryypiskellä\nyksikseen. Kaikki juomarit alkavat seurassa ja tähän juomiseen\nliittyy tuhansia seuraelämän nostatuksia, jommoisia olen tämän\nkertomuksen alkupuolella kuvannut omasta kokemuksestani. Nämä ovat\nniitä aineksia, joista juomistapa on suureksi osaksi muodostunut.\nAlkoholilla itsellään on varsin vähäinen osa, kun sitä vertaa sen\nsosiaalisen ilmapiirin merkitykseen, missä sitä nautitaan. Harvoin\nsyntyy näinä päivinä ihmisolentoa, joka, perehtymättä pitkälti\njuomisen sosiaaliseen puoleen, tuntee elimistössään vastustamatonta\nkemiallista pakotusta alkoholin puoleen. Mahdollisesti sellaisia\nharvinaisia yksilöitä syntyy, mutta itse en ole koskaan kohdannut\nainoatakaan.\n\nTällä pitkällä, viisi kuukautta kestävällä matkalla havaitsin, että\nkaikkien ruumiillisten tarpeitteni ohella ei ilmennyt vähäisintä\nhituistakaan ruumiillisesta alkoholin tarpeesta. Mutta sen huomasin,\nettä tarpeeni oli henkistä ja sosiaalista laatua. Alkoholia\najatellessani ajattelin samalla seuraa. Seuraa ajatellessani mieleeni\njohtui alkoholi. Seura ja alkoholi olivat Siamilaisia kaksosia. Ne\nilmenivät aina yhteen kasvaneina.\n\nKun istun laivatuolissani lukien tai toisten kanssa jutellen,\ntarvitsi vain mainita jokin tuntemani paikka, niin heti heräsi\nmielessäni muisto juomisesta ja juomaveikoista. \"Venetsia\" tuijottaa\nminuun kirjan sivulta, ja minä muistan katukäytäville sijoitetut\nkahvilapöydät. \"Santiagon taistelu\", virkkaa joku, ja minä vastaan:\n\"Niin, minä olen käynyt siellä.\" Mutta en näe taistelupaikkaa, en\nKettle Hilliä enkä Rauhan puuta. Minulla on silmieni edessä Cafe\nVenus Santiagon torin varrella, missä eräänä yönä juttelin pitkään ja\njoin syvään erään kuolemaan tuomitun keuhkotautisen kanssa.\n\nLontoon East End, minä luen jostain tai joku lausuu; ja ensimäisenä\nvälähtää silmieni editse valoisten kapakkain näky ja korvissani\nkajahtavat tilaukset \"kaksi karvasta\" ja \"kolme skottilaista\".\nQuartier Latin -- heti olen ylioppilaskapakoissa, ympärilläni\nsäteileviä kasvoja ja rohkeita henkiä, maistellen viileätä absinttia,\nsillä välin kuin meidän äänemme paisuvat ja kohoavat ranskalaiseen\ntapaan ratkaistessamme kysymyksiä Jumalasta ja taiteesta ja\nkansanvaltaisuudesta ja kaikki muut yksinkertaiset olemassaolon\nproblemit.\n\nJoutuessamme myrskyn kynsiin La Plata virran suulla me pohdimme,\njos olemme kärsineet pahoja vaurioita, pitäisikö purjehtia Buenos\nAyresiin, \"Amerikan Pariisiin\", ja eteeni ilmestyy näkyjä kirkkaasti\nvalaistuista kokouspaikoista, kohotetuista laseista, kuulen laulua\nja hurraahuutoja ja hilpeiden äänten humua. Kun olemme päässeet\nTyvenen valtameren luoteisreitille, me koetamme taivuttaa kuolevaa\nkapteeniamme pyrkimään Honoluluun, ja puhuessani minä näen itseni\njälleen juomassa _cocktaileja_ viileillä _lanailla_ ja whiskyä\nWaikikin luona, missä hyrskyt vyöryvät rantaan. Joku puhuu siitä\ntavasta, millä sorsia keitetään San Franciscon ravintoloissa, ja\nviipymättä minä siirryn lukemattomien pöytien ääreen valoisaan\nja meluisaan ympäristöön, missä saan katsella vanhoja ystäviä\npitkäkantaisten reininviinilasien kultareunan ylitse.\n\nMinä pohdin problemiani. En haluaisi käydä uudelleen kaikissa näissä\nihanissa paikoissa, ellen voisi tehdä sitä samalla tapaa kuin\nedelliselläkin kerralla. _Lasi kädessä!_ Tuossa sanassa on jotain\ntaikavoimaa. Se merkitsee enemmän, kuin kaikki sanakirjan sanat\nvoidaan saada merkitsemään. Se on nyt osa sitä ainetta, mistä minä\nolen muodostunut. Minä pidän älyn pulppuavasta kisailusta, raikuvasta\nnaurusta, kaikuvista äänistä, kun miehet lasi kädessä sulkevat\nharmaan maailman ulkopuolelle ja kannustavat aivojaan kiihtyvän\nvaltimon pilalla ja hullutuksilla.\n\nEi, minä päätin; otan silloin ja tällöin lasillisen. Huolimatta\nkaikista kirjoistani, kaikista mietiskelijäin ajatuksista, joille\noma erikoinen luonteensävyni antaa vivahduksensa, minä päätin\nkylmästi ja harkitsevasti tehdä edelleenkin, mitä olin harjaantunut\nhaluamaan. Minä nauttisin väkijuomia -- mutta paljoa taitavammin,\npaljoa varovaisemmin kuin konsanaan ennen. En koskaan enää rupeisi\nkiertäväksi tulipaloksi. En koskaan enää huutaisi avuksi Valkoista\nLogiikkaa. Olin oppinut, miten saattaisin olla kutsumatta sitä.\n\nValkoinen Logiikka makaa nyt kunniallisesti haudattuna Pitkän\nTaudin rinnalla. Niistä ei kumpikaan enää kiusaa minua. Monta\nvuotta on kulunut siitä, kuin erosin Pitkästä Taudista; se nukkuu\nmakeasti. Ja aivan yhtä makeasti nukkuu Valkoinen Logiikka. Ja\nkuitenkin kaikitenkin saatan lopuksi sanoa, että toivon esi-isieni\nkarkoittaneen Tuliliemen ennen minun aikaani. Minä valitan, että\nTuliliemi sai rehennellä kaikkialla siinä yhteiskunnassa, missä minä\nsynnyin; muutoin en olisi tutustunut häneen, ja hänen tuttavuutensa\nmuodostui minulle peräti pitkäaikaiseksi.\n\nLOPPU.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Amerikan suomalaisten keskuudessa yleistä _maili_ sanaa käytetty\ntässä lyhyytensä vuoksi englannin peninkulman asemasta. Suom. huom.\n\n[2] Päähenkilö Dickensin samannimisessä romaanissa. Suom. huom.\n\n[3] Edellinen amerikkalaisen Whittierin runoelma, jälkimäinen eräs\nCarlylen teoksia. Suom. huom.\n\n[4] Amerikkalainen alkoholijuoma, johon on sekoitettu karvasta\nhöystettä, sokuria y.m. Suom. huom.\n\n[5] Amerikkal. sielutieteilijä ja filosofi (s. 1842), tunnettu\nanalyyttisen sielutieteen tutkijana. Suom. huom.\n\n[6] Kreikkal. filosofinen oppisuunta, joka piti elämän aikana\ntarkoituksena nautintoa ja kivun välttämistä. Suom. huom.\n\n\n\n"]