[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f45Bfa5-oRe618FUTMPYEloUgCyxKYilALdyIEaK-rUk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},916,"En voi","Runeberg, Johan Ludvig",1804,1877,"916-runeberg-johan-ludvig-en-voi","916__Runeberg_Johan_Ludvig__En_voi","Perhekuvaus kahdessa näytöksessä","naytelma",[],[],"fi",1862,1880,9212,49072,false,48098,[23],"Swedish drama -- Translations into Finnish",[25],"Plays/Films/Dramas","\"En voi: Perhekuvaus kahdessa näytöksessä\" by Johan Ludvig Runeberg is a dramatic play written in the late 19th century. The play appears to revolve around the complex relationships within a wealthy family, delving into themes of social expectations and personal aspirations. The characters, including the rich landowner v. Dann, his niece Julia, and the young painter Aksel Frank, engage in a witty yet poignant exploration of individual desires entangled within societal constraints.  The opening of the play introduces us to v. Dann, who is frustrated by the limitations imposed by the phrase \"en voi\" (I cannot), which haunts him throughout his life. As he discusses the arrival of the young painter Aksel Frank, who is set to paint Julia’s portrait, dialogues reveal tension between Julia's desire for freedom and v. Dann's authoritative demeanor. Julia's youthful charm and her complicated feelings towards Aksel drive the narrative, while v. Dann’s protective nature and his struggle against societal norms establish a rich backdrop for the unfolding story. The interactions are laced with both humor and pathos, setting the stage for a compelling exploration of love, ambition, and the human condition. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Törneroos, Antti",238,"Runebergin kaksinäytöksinen näytelmä on perhekuvaus, jonka päähenkilö on varakas kartanonherra von Dann. Hän inhoaa avuttomuutta ilmentävää ”en voi” -ilmausta, mutta joutuu kohtaamaan sen nuoren maalarin ja veljentyttärensä Julian välisissä suhteissa.","J. L. Runebergin 'En voi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 916.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","EN VOI\n\nPerhekuvaus kahdessa näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nJOH. LUDV. RUNEBERG\n\n\nSuomentanut Tuokko [A. Törneroos]\n\n\n\nG. L. Söderström, Porvoo, 1880.\n\n\n\n\n\n\nJÄSENET:\n\nv. DANN, rikas kartanonherra maalla.\nJULIA, hänen veljensä tytär.\nAKSEL FRANK, nuori maalari.\nROUVA BINGEN, emännöitsijä v. Dann'in luona.\nTRYGG, vanha, uskottu palvelija.\nERÄS SILIMAALARI, työssä v. Dann'in luona.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nHerra von Dann'in vierashuone, iso, kalleilla huonekaluilla\nvarusteltu sali.\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\nv. DANN (heittäen kirjeen pöydälle).\n\"En voi, ei laatuun käy, on mahdoton!\"\nSit' tuskin kestää ihmisenä,\nKun kurjall' ihmiskuunall' on\nTuo lause kaikkeen toimeen estehenä.\nEn voi ma: nähdä joka kirjeess' saa,\nEn voi: saa kuulla, minne matkustaa.\nMaan ympäri mun kulkeissani\nTuo \"en voi\" särki aina korviani.\nSit' änkytetty on vuos'satoja\nJa tuskin tullee siitä loppua.\n    (Heltyneenä.)\nMahdottomuutta -- oi, jääkylmä sana!\nKuink' ennen sappeasi katkerana\nJoi sydämen', ain' olen muistellut\nJa siitä asti sua inhonnut.\nSun tähteä kotirannat jättää sain ma\nJa laaksot lapsuuden,\nAik'kandet vietin kaukan' nuoruuttain ma\nKanss' surumuistojen;\nSain voimaa murtaa taisteluissa näissä\nKaikk' esteet, palasin jo harmaapäissä\nTaas, taskussani koko miljona,\nJa itse puoli ihmis-inhooja.\nTääll' asuen taas, käskevällä suulla\nSaan kaikki toivehen' nyt täyttymään;\nMut kummittelemast' ei vieläkään\nTuo \"en voi\" lakkaa ylä-, ala-kuulla.\n    (Ottaa taas kirjeen.)\nEi tulla voi hän, tässä nään,\nHän päättää tauluaan juur', eikä muulla\nTyöll' alkaa voi. Hän laiminlyönnistään\nSais maksun suuremman nyt, kuin voi luulla.\nHän nuori maalari on vaan! --\nHänt' tuomaan penikulmain päästä tuolta\nSaan panna vaunut; hän ei joudakaan!\nEi tulla voi, hän päättää tauluaan,\nHänellä nykyjään vaan siit' on huolta,\nKuink' korjaisi hän Amorinsa nuolta.\nEi nähdä taida silmittä,\nHerättää kuolleit', taivaalt' ottaa kuuta\nEi voi, eik' kylvää pilviin tähtiä;\nSit' ei voi; kaikkea voi muuta.\nPois hiiteen, mik' ei laatuun käy,\nMahdolliseksi mik' ei täällä näy!\nJäät' täytyy juoda tätä kestääksen' nyt.\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    v. Dann. Julia.\n\nJULIA.\nMin-laiseks', setä, mua tahdotten nyt?\nHurjaksi, kiltiksikö?\n\nv. PANN.\n                      Mamselli,\nSun tänäpänä maalaa maalari.\nSaat valikoida itse pukimen nyt.\n\nJULIA.\nMuako maalataan?\n\nv. DANN.\n                 Niin tosiaan.\n\nJDLIA.\nSe mahdotont' on, setä, milloinkaan\nEn voi ma --\n\nv. DANN (nousee kiivaasti ja pitää käsiään korvain edessä).\n             Voitpa! Sua voidaan kyllä\nVoidella, tervata ja vaikka millä\nVärillä tuhruttaa, jos tahdotaan.\n\nJULIA (hyvitellen).\nNiin, niin, jos setä tahtoo. Pelkään vaan,\nEtt' olisi se tervaaminen\nItselle teille vaarallinen. --\n\nv. DANN.\nMitenkä? Uhkailetko sa?\n\nJULIA.\nVain pelkään, josko jolloinkin en\nNäin kaulaanne ma karkaja\nJa tahraa teitä tervahan, kun min'en\nVoi olla lainkaan tyyni, varova.\n\nv. DANN.\nPois, herjä, luota suuttunehen.\nNyt mairitusta kärsi en,\nSen jättää saat sa aikaan toisehen.\n\nJULIA.\nTe suuttunut? Sit' ette voi --? Mut kehen?\nMiks'?\n\nv. DANN.\n       Sen sä tiedät parahin:\nMaailmaan, sinuhun viel' enemmin\nTuost' \"en voi\" lauseestanne kirotusta.\n\nJULIA.\nÄskenhän, setä, teille lupasin\nKoht' ottaa vastaan vaikka voidellusta.\n\nv. DANN.\nMut \"en voi\" lausuit ennen lupausta.\n\nJULIA.\nMyönsinhän myöskin, että terva musta\nVoi mua tahrata, jos tahdotten.\n\nv, DANN (silittää keveästi hänen poskeaan).\nNiin -- kärsiä ei voida sua vainen.\n\nJULIA.\nMa maalataan? Miks'? Saanko tietää sen.\n\nv. DANN.\nJos vastaisin: kun mulle mielehen\nSe on, --\n\nJULIA.\n           Mut muistakaa, vaikk' olen nainen,\nVoi tahto olla mulla vastakkainen.\n\nv. DANN.\nSiks' syyni tietää nyt sun suon.\n    (Vie hänet peilin eteen.)\nPilkistä tuohon, näätkös kuvan tuon?\nTuon pienen velhon, muodottoman, ruman?\n\nJULIA.\nHyi! Tytön nään mä suuttuneen, mut soman.\n\nv. DANN.\nNo olkoon. Kauneutes tuo,\nMin -- jälkeen ansios ei oman --\nVaan armost' taivas sulle suo,\nSun ympärilles kohta luo\nKosija-joukon summattoman.\nMit' tuovat silloin mulle nuo?\n\nJULIA.\nPitoja yhä vaan. Haa, hankettanne\nJo alan vähitellen älytä!\nPois poistaaksenne noita sääskiä,\nArmotta tervuutatte Juulianne.\n\nv. DANN.\nVait, pidä suusi, että päättää saan,\nVakaana jos voit olla hetken vaan.\n    (Liikutettuna.)\nEt tiedä, lapsi, kuinka elämänsä\nSetäsi olla yksin saanut on\nJa sydämensä, niinkuin kallion,\nPaaduttaa taistellessaan yksinänsä.\nVierasten maissa tuntemattomain\nMatkustaa ensi nuoruudesta sain.\nEi seuraajaa mull' ollut elämässä,\nNyt vasta, nyt, kun hauta on jo lässä,\nSain -- --\n\nJULIA (syleillen häntä sydämellisesti).\n           -- Ystävän, jok' kanssanne on ain,\nNiin-kuin nyt lukemass' on tässä\nHän silmienne loistavain\nKirkasta tuota kirjoitusta,\nJonk' kevät sydämenne luo\nJa joka uskoa ei suo\nKenenkään sydämenne paatumusta.\n\nv. DANN.\nNiin, ystävän mä varmahan\nSinussa tiedän aina, armahani,\nKun suonissasi juoksevan\nMä tiedän verta veli vainajani;\nMut ystävän, jok' koht' ei sinne jää,\nMiss' setä vanha istuu yksinänsä,\nVaan, Jumala ties minne, lennähtää\nKanss' armahamman toisen ystävänsä.\n\nJULIA.\nKen, minä? Taivaan kautt', en voi sit', en -- --\n\nv. DANN.\nJo eikö häijy \"en voi\" sulta ehdy?\n\nJULIA.\nPakoittaako mun setä miehellen?\n\nv. DANN.\nEn, mut niin viimein tesmälleen on tehty.\n\nJULIA.\nPersoonan' omani on, luulisin.\n\nv. DANN.\nNiin kyllä, siksikun on nähty\nPersoona nuoren luutnantin\nTai jonkun sievän kreivin, paronin,\nJoll' lakkari on niinkuin luotu\nMun miljonaani kätkemään.\nSenlainen saapuu, niinkuin sulle suotu\nTaivaalta, ja ma yksin jään.\nSetäsi silloin suru täyttää,\nHän yksin istuu muistellen,\nEtt' ystävä häll' oli entinen.\nSiks' onnellista sattumusta käyttää\nKoht' tahdon (sit' ei useasti saa\nTää seutu, joka on kuin erämaa)\nJa maalattaa sun, että kun en sua\nNää täällä luonan', ikävässä mua\nKuvasi kuitenkin sais lohduttaa.\n\nJULIA.\nAh, kuinka, setä, palkita voin tätä\nHyvyyttänne?\n\n    (Tahtoo ottaa häntä kädestä.)\n\nv. DANN (salaten liikutustaan).\n             Pois, nyt mä rauhaan jätä!\n\nJULIA.\nEtt' teiltä pois ma vietäisiin,\nSe aatos liikuttaa jo teitä, setä.\n\nv. DANN.\nHulluutta! Mistä tiedät, ett' on niin?\n\nJULIA.\nÄänenne, setä, siin' ei mua petä.\n\nv. DANN.\nKautt' taivaan, kuljinko ma halki maan,\nJa koveninko murheen taistelusta,\nJa näinkö tuskaa, harvoin rauhaa vaan,\nTuost' tunteakseni jo liikutusta,\nEtt' tyttö tynkkä syystä jostakusta\nMun jättäis? Ääneni se vanhuuttaan\nVaan värisevi: lintu itse täällä\nHeleesti piipattaa vaan kevät-säällä.\nOn tauti luotu ihmis-äänelle,\nJot' ei voi välttää, syksyks' sano se.\nJo tarpeeks' saanet selitystä siitä.\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    v. Dann. Julia. Silimaalari.\n\n    (Maalari, pöntöllä ja pensseleillä, oven suussa\n    kumarrellen, maalingilla tahrattu etunahka edessä.)\n\nJULIA (itsekseen).\nVoi taivas, tuoko on se maalari?\nJo näky tuosta viiltää selkäpiitä!\n    (Kovaa )\nTää ei käy laatuun koskaan, setäni!\n\nMAALARI.\nTäss' on nyt, herra, kaikki maalinki,\nEi kannu kahteen maalaukseen riitä,\nTäll' en voi koskaan -- --\n\nv. DANN (kovasti vihastuneena maalarille).\n                           Suori tiehesi!\nKirottu \"en voi\" kohta vie pois myötäs,\nKäy Tryggin luo, hän palkitseepi työtäs.\n\nMAALARI.\nSiis enkö vielä työtä saa?\n\nv. DANN.\nMun luonan' ette. Luunne korjatkaa!\n\nMAALARI.\nTeit' tahtonut en, herra armollinen,\nSuututtaa, Työtä, vaikk' kuink' ankaraa,\nOi, antakaa, kun toimeen-tuleminen\nOn kaupungissa vaikeaa.\nSiell' leipä on niin ahtahassa,\nJa vaimo sairas, lapsia\nSiell' on kuin urkupiiput vinkumassa.\n\nJULIA.\nOi älkää, setä, olko ankara!\n\nv. DANN.\nEn voi, ei laatuun käy -- ei haastamista\nMuut' ole! Tuo on oikein pirullista.\n\nJULIA.\nMut mikä teitä voi näin suututtaa?\nNyt näyttäkää jo hälle hellyyttänne,\nNiin lohdutusta raukka jälleen saa.\nTe murratte jo miehen kielellänne,\nNyt hellä sana hälle lausukaa,\nVäristä suokaa syksyn äänessänne.\n\nv. DANN (tyynempänä).\nEi nähdä taida silmittä,\nHerättää kuolleit', taivaalt' ottaa kuuta\nEi voi, eik' kylvää pilviin tähtiä,\nSit' ei voi, kaikkea voi muuta -- --\n\nJULIA.\nVoi käyttää hellempää myös suuta,\nKun sydän lämmin on lempivä.\n\nv. DANN.\nSen heltymään sä, lapsi, vaan voit panna.\n    (Maalarille.)\nTuo \"en voi\" heitä nyt jo hiitehen.\n    (Ojentaa hänelle muutamia kultarahoja.)\nVäriä tällä tuoda anna,\nÄläkä sano sitten: en voi, en.\n\nMAALARI.\nMut täss' on liikaa!\n\nv. DANN.\n                     Pois ma annan sen.\n\nMAALARI.\nTää kulta kaikki --\n\nv. DANN.\n                     Vinkujoille kanna.\n\nMAALARI.\nKuink' kiittää voin? --\n\nv. DANN.\n                        No mene alhaallen\nJa tuhraa loppuun sotkus siellä,\nJa tule sitten kuulemaan,\nMit' antaa aikaan sopivaan\nVoin täällä välityötä vielä,\nJot' tehdä voit kyll' ilomiellä.\n\n    (Maalari menee.)\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    v. Dann. Julia.\n\nJULIA.\nKädellä tuonko siis ma maalataan?\nMik' aivoihinne tulikahan?\nJa vastassako istua ma saan\nTuon ilkeen, inhoittavan etunahan?\n\nv. DANN (nauraen).\nKen, tyttö hupsu, sua vaatiikaan\nTuon tervapöntön luokse tulemaan?\n\nJULIA.\nJos hän mun maalaa muistiltahan,\nKernaasti hälle suon ma sen\nHyväksi sairaan vaimon, lapsien.\n\nv. DANN.\nSe oiv' ois kuva, josta muistella voin\nSun muotoasi lohdutukseksein.\n\nJULIA.\nKuink' aikeestanne saada tietoa voin?\nParasta on, ett' itse muotoinein\nKuvaksi jään mä setä kullallein. --\n\nv. DANN.\nJa jos sa tervataan, niin sillä tavoin\nVoit kohta kostaa. Mutta tosiaan\nOn onni maalarin nyt taidekkaan\nKaupunkiin' tuonut.\n\nJULIA (vilkkaasti).\n                    Onko mahdollinen? --\n\nv. DANN.\nOn mahdollinen, yhtä varma on,\nKuin ett' tuo alituinen lausuminen:\nMi mahdollist' on, saa mun raivohon.\n\nJULIA.\nOikeinko käynyt taidetutkinnon? --\n\nv. HANN.\nJa kuuluisa, sen ilmoittaa voin sulle.\n\nJULIA.\nSit' uskomaan ei saada minua,\nEtt' täällä moinen ois. --\n\nv. DANN.\n                           Sam' on se mulle.\n\nJULIA.\nEi -- neulatt' taida ommella -- --\nKuink' on se setä? -- taivaalt' ottaa kuuta\nEi voi, eik' kylvää pilviin kuolleita -- --\n\nv. DANN (kiivastuneena).\nMut matkustaa voi minne tahansa,\nJos myötä pensseli tai nokiluuta\nTai lesti on, tai jotakuta muuta.\nPilkkaatko minun? Hyi sinua!\n\nJULIA.\nSuo anteeks', setä, mut tää sattuma\nOn kumman outo. -- Tääll' ois taidemiesi!\nPariisistako, Romastako, vai\nKorkeesta Portist' tuli hän kentiesi?\nMist' tienoo tää nyt moisen miehen sai?\nSen-moisen eessä istuisin ma kai.\n\nv. DANN.\nMamselli leikkisä on --\n\nJULIA (innokkaasti).\n                        Hauska oisi\nTarkemmin tietää, mikä kolkkahan\nNäin kolkkoon, kylmään taideniekan toisi?\nKuink' unhottaa niin taiteen maailman\nJa idealinsa hän voisi,\nEtt' eksyis näin laill' linnun muuttavan\nHän, joka maassa vaan siin' olla soisi,\nJok' kotimaa on taiteen ihanan?\nHän sois -- --\n\nv. DANN.\nMik' innostus!\n\nJULIA (itsekseen).\n               Nyt puuttui vähän.\nEtt' itseän' en, hupsu, ilmaissut.\n\nv. DANN.\nOletko taitureihin mieltymähän\nTukholman koulussa näin oppinut?\n\nJULIA (närkästyneenä ja hämmillään).\nOh, taikaa tarvita ei oppiin tähän.\nTuhansistakin kirjoist' tietää saa,\nMit' taideniekka etsii, haluaa,\nJa mistä pingottuu sen sielun jänne.\n\nv. DANN.\nTuo piirrokses on oiva tosiaan\nJa sukkela on siinä moni käänne.\nMut yht' et huomaakaan,\nEtt' taituris, jos raha puuttu vaan,\nKauniisti kotihiin saa jäädä tänne.\n\nJULIA (huo'auten).\nAh, raha!\n\nv. DANN.\n          Raha, raha, tyttönen!\nSit' taideniekka, jost' on puhe tässä,\nNiin tarvitsee kuin muutkin elämässä.\nHän Ruotsista on tullut jällehen.\nMiss' oli taitonsa hän täytännässä --\n\nJULIA (vilkkaasti).\nKen on se? Mikä nimens' on?\n\nv. DANN (keskeyttämättä).\nHän, nuori viel', ei maaluun käytännässä\nJa rahan hankinnassa taitohon\nLie päässyt vanhempain, siis varaton --\n\nJULIA (keskeyttäin hänet).\nNo enkö nimeänsä tietää saa ma?\n    (Itsekseen.)\nSe Aksel on, mut muu ei yksikään!\n\nV. DANN.\nSe Aksel -- Aksel -- sukunimeään\nEn muista. Kuinka voin sen unhottaa ma?\n\nJULIA.\nFrank.\n\nv. DANN.\n       Frank, niin on se, juuri niin.\nSa tarkoin tunnet maalarin, mun nähden.\nKen ties se juuri on hän, jonka tähden\nSä äsken jouduit taide-innoksiin.\n\nJULIA (kuivakiskoisesti).\nMitenkä?\n\nv. DANN.\n         Onko mies hän minkäänlainen?\n\nJULIA (taannoisella mieli-alalla).\nMies sievä kyliä, vaikk' ei paroni,\nEik' kreivi, eikä nuori luutnantti,\nJa miljonallenne on sopivainen\nHänellä myöskin lakkari;\nKoulussa piirtoa hän ohjaili. -- --\nNiin, setä, luokaa minuhun nyt vainen\nKatseenne vaikka koko päiväksi.\n\nv. DANN.\nJo tänäin, jos et ois noin nulomainen,\nPakottaisin hänt' tänne tulemaan;\nParasta lie, jos vielä varrotaan.\n\nJULIA.\nMuu tähten' ei; mä kyllä, tyttö kurja,\nTeen tahtonne; mut setä on niin nurja.\nMinussa vastustust' ei milloinkaan.\n\nv. DANN.\nEi setä ole nurja, mut sa vaan.\n\nJULIA (itsekseen).\nKuink' aatosteni kuohu on nyt hurja!\nOi taivas, Akselin siis nähdä saan!\n\nv. DANN.\nNo sano suoraan, tahtookos prinsessa\nNyt itsens' antaa maalata.\n\nJULIA.\nMielellän' aivan suostun siihen ma,\nJos ette minuhun, mun istuessa,\nNoit' epäluulon katsehita luo.\n\nv. DANN.\nSa hourit, etkö leikkiä sa suo?\n\nJULIA.\nJos muut' ei ois, mut teidän katsellessa\nNoin mua, peljättävät katseet nuo.\n\nv. DANN.\nLöytyykö mitäkään, mit' et sä keksi?\n\nJULIA.\nNe saattavat mun kauhistuneheksi.\n\nv. DANN.\nVaan kummitusten näkyä on tuo.\n\nJULIA.\nLuulonne saattaa munkin luuloiseksi.\n\nv. DANN.\nOh vaiti jo! Ma heti pakenen,\nJa kammarissani ma semmoisen\nKirjoitan kirjoituksen vielä kerran,\nJok' kohta voimaan saanee \"En voi\" herran.\nSen täytyy tulla. --\n\n    (Menen kirjoituskammariima ja lukitsee oven.)\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Julia (yksin).\n\nJULIA.\n                     Voi, minkaltainen\nMa olen! Mieliks' setäni sen verran\nEn tee, ett' itseäni soisin sen\nKatsella. Itkeminen nyt mun oisi.\n    (Niiaa lukitun oven edessä ja sanoo\n    aivan hiljaa itsekseen, kädet ristissä.)\nJos setä sentään anteeks' antaa voisi!\n    (Panee kätensä sydämelleen,)\nSalaisuus pieni mulla täällä on,\nJot' tietää setäni en suinkaan soisi,\nSiks' olin äreä ja levoton;\nSen setä kulta anteeks' suokohon.\n    (Kääntyy ovelta taas pois.)\nMiks' silloin juuri katseli hän mua,\nKun vaikeinta mun oli rauhoittua,\nKun, kuultuain tuon äkki-sanoman,\nMa poskieni tunsin palavan,\nKun aatosvirta aivoissani kiehui\nJa sydämessä murhe, riemu riehui?\nNiin, murhe riemussani!\nHänt' tavata on riemun' autuain\nJa kuitenkin on murheellista\nMun nähdä ylevän tuon luopumista\nElonsa tarkoituksest', toiveistaan\nVähäisen rahasumman tähden vaan.\nHän lausui; taiteen maass', Italiassa,\nKun olen taiteen työssä ahkerassa\nMa vuodet ollut, sitten palajan\nKotimme rantaan, missä vartomassa\nMä tiedän olevan\nSuu annahan viel' uskollisna mulle.\nSit' onnea ei ollut suotu sulle!\nSa saavuit, mainetta et voittamaan,\nSa kuvamaalarina saavuit vaan\nNyt tänne tähden kultakolikoitten,\nJoidenka voimall' yli merten, soitten\nVoi lentää, jotta päästä vuosien\nKentiesi vihdoin maahan taitehen\nMatkustaa voisit turvissa sa noitten\nKappalten mykkien ja kuolleitten.\nKuink' oisikaan, jos nyt mä lähenen\nSetääni, hälle lausuen: te voitten\nOnnelliseksi tehdä Akselin;\nJa onni sen on onni mullenkin.\nKellenkä rahasummaanne te säästää\nAiotte? Akselin te voitte päästää\nOsalla siitä maata kulkemaan.\nSe rukous kyll' auttais; mut ma saan\nVait olla kihlauksestamme vielä,\nSill' Aksel lupasi, ett' taiteen tiellä\nEi kulkea hän tahtois kauemmin,\nJos joutuisi hän jonkun armoihin.\nSen uskonkin; ei ollut tyhjä sana\nSe hältä vaan. Ma tunnen tarkkahan\nMielensä miehekkään ja kopean.\nJa nyt, nyt kun hän jälleen maalajana,\nKuin Ruotsiss' ennen, maalata mun saa,\nVoinenko vielä häntä innostaa\nKuin ennen kukkanansa ihanana?\nOn mennyt koko vuosi jo\nMun koulunkäynti-aiastani.\n    (Pilkistää peiliin.)\nSomempi mull' on käytös, vartalo\nKuin silloin, mutta silmänluonnissani\nTult' entist' ei; oh, kyynelkarpalo\nHimmensi hiukan vaan nyt katsettani.\n    (Ovea liikutetaan.)\nAh, hetken saisin olla yksinän'!\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    v. Dann (tulee kirje kädessä). Julia.\n\nv. DANN.\nNyt nähdään, ammunko ma syrjähän.\nTää varmaan tänne tuulena sen tuupi.\nTuo herra korjas nuolta Amorin,\nNiin kirjoitti hän, nyt hän varmaankin\nSen tehdä Amor herran itsen suopi.\nEi päässyt ääreltä hän paletin,\nNyt pääsee hän,\n    (Pudistaa kirjettä.)\n                tää esteet tieltä luopi.\n\nJULIA.\nMut taideniekan kanssa varovin\nOn liikkuminen, sit' on muistaminen.\n\nv, DANN.\nSen suhteen ollos aivan turvallinen,\nTää keinoni se lupaus on vaan\nHält' ostaa taulu viime maalaamansa,\nVaikk' ei se oisi vielä valmiskaan.\n\nJULIA.\nTuo, luulee setä, saa sen joutumaan?\n\nv. DANN.\nJa maksaa lupasin ma taulustansa\nMit' tahtoo vaan, koht' tänne tultuansa.\n\nJULIA.\nNyt kehnoin keino teiltä keksittiin\nHänt' tänne saattamaan.\n\nv. DANN.\n                        Mut miksi niin?\nHän eikö kelpottais tät' tarjousta?\n\nJULIA.\nEi, luulostaan jos siin' on vaatimusta.\n\nv. DANN.\nHän luulee vaan, ett' taiteen tuottamiin\nSill' ukko tahtoo näyttää harrastusta.\n\nJULIA.\nMut kellollenne ette häntä osta.\n\nv. DANN.\nVait, hiidessä, jo kerran! Vastuksiin\nJa vaikeuksiinne jo uppoon melkein.\nTeill' ain' on vastaanväittämistä siin'.\nAsia miss' on selkeimmistä selkein.\nSen täytyy tulla. Kiitos Jumalan,\nMies yks on mulla, jok' ei mua täällä\nVastusta, estä koskaan toimissan'.\nUskollisen jo muinain seuraajan\nHänessä sain, vaikk' kuljin millä säällä,\nHän tultani ei tukehuta jäällä,\nEi Iausett': en voi, näy hän tuntevan.\n    (Soittaa.)\nNyt nähdä saat sen miehen uljahan,\nJok' kaikki voimallaan voi miehekkäällä\nJa vastaa mulle miehen miellä, päällä.\n\n    (Vanha Trygg tulee ja seisahtuu oven suuhun kunnioituksella.)\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    v. Dann. Julia. Trygg.\n\nv. DANN.\nSun täytyy, Trygg, taas mennä kaupunkiin.\n\nTRYGG.\nVai niin.\n\nv. DANN.\nJos et jo tullut uuvuksiin.\n\nTRYGG.\nNo kyllä kai!\n\nv. DANN.\n              Taas vaunuill' lähde pian.\n\nTRYGG.\nNe saivat äsken aisatankoon vian.\n\nJULIA (kujeellisesti).\nSep' oivaa!\n\nv. DANN (harmilla),\n            Täälläkin siis vastust' on!\n\nTRYGG.\nMut saahan tuon tok' koht' taas kuntohon.\n\nv. DANN (tyytyväisnä Julialle).\nNyt kuulet! (Tryggille.) Teetä tuo koht' eheäksi.\n\nTRYGG.\nMut seppä koira krouvihin jo läksi.\n\nJULIA.\nAhaa!\n\nv. DANN.\n      No hiis'!\n\nTRYGG.\n                On paja paikallaan;\nMyös mull' on tottumusta vasaraan.\n\nv. DANN (Julialle).\nHuomaatkos? (Tryggille). Vaunut valmiiks' saatuasi,\nValjasta, lähde heti matkahasi.\n\nTRYGG.\nSamako pari?\n\nv. DANN.\n             Jos se jaksaa vaan.\n\nTRYGG.\nJos kaks ei jaksa, kolme otetaan.\n\nv. DANN (Julialle).\nMilt' tuntuu? (Tryggille.) Tee vaan matkaa joutuisata,\nViis ota vaikka?\n\nTRYGG.\n                 Mit' on asiata?\n\nv. DANN.\nEtt' tänne laitat maalarin.\n\nJULIA (tarkastaessaan Tryggiä, itsekseen).\nHän murtaa suuta, haa, lie kuitenkin\nTuo pala äijäst' ilkeelt' tuntuvata.\n\nTRYGG.\nPitääkö mies koht' ottaa vaunuihin?\n\nv. DANN.\nNiin kyll'; aik' on nyt kultaa, tavarata.\n\nTRYGG.\nTyö syntyy siitä ankarin;\nTuo poika piti aika pauhinata,\nKun viimein kiusasin hänt' tulemaan.\n\nJULIA (tyytyväisenä),\nHän taidemies on -- setä huomatkaan --\nJok' aian määräsi itse tahdostansa.\n\nv. DANN.\nSen tulta täytyy totta tosiaan,\nJos muuten Trygg on vielä vanhoillansa.\n\nTRYGG.\nJos vastustaa hän, käynkö niskallansa?\n\nJULIA.\nEi, Herran tähden, setä!\n\nv. DANN (suurella mielihyvällä Julialle)\n                         Tunnusta,\nEtt' tuo ei tunne vaikeuksia.\n    (Tryggille, antaissansa hänelle kirjeen.)\nTuo anna hälle! Hulluks' ell'ei näytä\nHän mitä maassa järjellistä on,\nNiin mamselli voi huoleton,\nJa sun ei pakko niskahan sen käydä.\nMut joutu nyt on konsti parahin.\nKuink' iso aika valmistuksiin lienee\nJa matkaan ees ja takaisin\nNyt sulle, sano, välttämättömin?\nNoin neljä tiimaa?\n\nTRYGG.\n                   Hiisikin sen tiennee,\nEtt' aika ajo tuskin kahta vienee.\n\nV. DANN.\nVain varo ett'et aja kumohon.\n\nTRYGG.\nOh, vaunuistanne olkaa suruton.\n\nv. DANN (Julialle, mielihyvällä).\nNo mielestäs milt' tuollainen mies näyttää?\n\nJULIA.\nMieheltä, jota setä taitaa käyttää\nVastaamaan jaa'ta joka sanallaan.\n\nv. DANN.\nSen, minkä myöntää, myös hän taitaa täyttää.\n\n    (v. Dann ja Julia lähenevät etu-alaa puhellen keskenänsä,\n    ja Trygg jää perä-ovelle, jott'ei hän kuule heitä.)\n\nJULIA.\nVaikk' käsketten hänt' työhön hulluimpaan?\n\nv. DANN.\nHulluksi kyllä voitko häntä luulla\nLupaamaan kaikkea?\n\nJULIA.\n                   Sen saatte kuulla,\nJos käsketten nyt vaan.\n\nv. DANN.\n                        Niin kiellon saan.\n\nJULIA.\nVetoa lyön, ett'ette ollenkaan.\n\nv. DANN.\nSa kuulla saat, ett' on hän kieltävä nyt.\n\n    (Molemmat lähenevät häntä taas.)\n\nTRYGG.\nHerra!\n\nv. DANN.\n       Sulle törmä tuttu lie,\nMist' ilmanrantaan nousee suoraan tie?\n\nTRYGG,\nOn niin.\n\nv. DANN.\n         Kun sinne olet ennättänyt,\nNiin voithan pilvist' ottaa auringon.\n\nTRYGG.\nTok' koittaa saan, se onneks' olkohon.\n\nJULIA (taputtain käsiänsä).\nTää vast' on oivaa!\n\nv. DANN.\n                    Hän ei ymmärrä nyt.\n\nJULIA (pilkallisesti Tryggille),\nTrygg, tiedäthän, mit' iho mulle on;\nNiin muista pilviss' ylhääll' ollessasi\nMyös mua, tyttö raukkaa, hiukkasen\nJa sadepisaroita pullonen\nTuo tullessasi mulle mukanasi,\nKun vesi tääll' on liian kalseaa.\n\nTRYGG (närkästyneenä).\nSadetta pullo? Mut se sammuttaa\nVois auringon, jos joutuis särkymähän.\n\nv. DANN.\nNo, neiti, vastaa vuorostasi tähän!\nEtt' tietää vastata hän, näit jo sä.\n\nTRYGG (v. Dann'ille).\nEn kaikkein salli kanssain leikitä.\nTeilt' yksin vaan sit' enkä muuta kiellä.\n\nv. DANN (ivaten Julialle).\nNo mitä neiti käskee hälle vielä?\n\nJULIA (ystävällisesti).\nEtt' Tryggin täytyy taas jo leppyä.\n\nTRYGG.\nTuot' ääntä kuullen vihani pois viskaan\nHyv' ollessanne hyvä olla saan.\n\nJULIA (iloisesti ja ystävällisesti).\nMiks' setä sua aina kerskailiskaan\nMieheksi parhaimmaksi päällä maan?\nMut ken sun käski hältä anomaan\nSaadakses käydä taideniekan niskaan?\n\nv. DANN (Tryggille).\nKas niin, käy laita vaunus kuntohon.\n\nTRYGG.\nKoht' tuokiossa kaikki valmis on.\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    v. Dann. Julia.\n\nJULIA (itsekseen).\nNäin arkaluontoisia asioita\nTuon karhun antaa setä toimittaa.\nTäst' tullee pilkkaa, joll'ei hullumpaa.\nTie taiteen täys' on orjantappuroita.\nTät' orjan työks' ehk' Aksel arvajaa.\nMit' tehdä nyt?\n\nt. DANN.\n                Nyt mieles mahtaa olla\nPukuusi kiintynyt ja maalariin?\n\nJULIA (aina itsekseen).\nEi tule mielellä hän loukatulla.\n\nv. DANN.\nJos töyhtöhattus kaunistettaisiin\nNyt rubiniila tuolla mainiolla?\n\nJULIA.\nHän kopea on siihen.\n\nv. DANN.\n                     Eikö sulla\nVois kaulass' olla helminauhanen?\n\nJULIA (havahtuen).\nMit' tahdotte te, setä? Kuullut en.\n\nv. DANN.\nVai et sa tarkemmalla huomiolla\nNyt kuule, mitä sulta kyselen?\n\nJULIA.\nAnteeksi, paljo miettimist' on mulla.\n\nv. DANN.\nNiin näyttää, kun niin kuuroksi voit tulla.\nMut mitä?\n\nJULIA.\n          Lie jo myöhäist'. -- Asiaa\nMa aioin antaa Tryggin toimittaa.\n\nv. DANN.\nPilvistä jotakuta tuottaaksesi?\n\nJULIA.\nEi, kaupungista vaan.\n\nv. DANN.\n                      Se huoke'in\nOn temppu. Hänet panen puheillesi,\nKun valmis hän on. Varmaan jotakin\nLisätä tahdot vaatteisin.\nMut ole kohta valmis toiminesi,\nNyt itsekin mä lähden toimihin.\n\n    (Menee.)\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\n    Julia (yksin).\n\nJULIA.\nEi auta, jotakin mun täytyy tehdä,\nJos tahdon tänne saada Akselin.\nOi taivas, panna Tryggin väkisin\nHänt' tuomaan, hullumpaa voi harvoin nähdä.\nMit' täytyy tehdä? Malta, sanasen --\nKorkeintaan kaksi -- plyyertsillä piirtää\nVaan tahdon kiireimmin -- mä tiedän sen\nParemmin voivan häntä tänne siirtää,\nKuin miljonan, min setä kirjoittais.\n\n    (Istuutuu pöydän viereen, ottaa taskukirjastansa lehden,\n    kirjoittaa ja lukitsee kiireesti pienen piljetin, jota hän\n    näyttää kädessänsä noustessansa ylös.)\n\nKas niin! vaan puolentoista rivin sijan\nSe otti: \"Tule luokse armahais,\nOi Aksel, älä suutu, tule pian!\"\nMa varmaan tiedän hänen tulevan.\nJos hänet saisin yhtä varmahan\nNyt hakemaan vaan sedän suosiota!\nMun auttaissani vielä, setäni\nSen eestä tehdä kaikki koittaisi,\nSill' luonto häll' on hellä, ahdinkota\nHän säälis Akselin: ja tältä sota\nKöyhyyden kanssa loppuis, vihdoinkin.\nHän pääsis taiteen kultakotihin,\nVaikk' kultansa ei koti ole siellä.\nMitenkä ois, jos kirjoittaisin vielä?\nEn ehdi. Luonteess' sedän paljo on,\nJost' ottaa saapi tarkan huomion,\nJos hellän sydämen sen tahtoo voittaa. --\nKaikk' esteet täytyy halvaks' arvata\nJa mahdottomiakin tehdä koittaa,\nJa toivoa ja voida kaikkia,\nJa joka aika olla valmiina\nPäin syöksymään vaikk' kalliota vastaan,\nNäyttääkseen sillä keinoin ainoastaan,\nEtt' ei mies aio välttää vaaroja,\nEik' kääntyä pois tiestä alkamastaan;\nSe on, vaan kaksi olkaan lakia:\nMies älkään olko orja kohtaloien,\nHän ennen kuolkaan, kuin hän lausuu \"voi en\".\n    (Lyhyt äänettömyys.)\nJos Aksel näin hänt' tietäis kohdella!\nKyll' Akselin ma saisin oppimahan,\nJos aikaa vaan ois mulla kirjoittaa.\nHäll' luonnoss' on, mit' itsevaltiahan\nOn tarve. -- Mut Trygg kirjeen' olla saa.\nTään tahdon tarkoin kertoa ma antaa,\nMit' oudonlaista mieltä setä kantaa,\nJa pyytää, että Aksel toimissaan\nAin' ukon mieltä noutamaan on tarkka. -- --\n    (Tarkemmin mietittyään,)\nKuink' äly vähä mull' on tosiaan!\nTää juur' ois keino saattaa häntä vaan,\nJok' aina vapaudestaan on arka,\nPäinvastoin tekemään, kuin vaaditaan.\nJa silloin varmaankin hän kiusallaan\nOlevinans' ois auttamaton parka,\nJa ehdollaan sais sedän suuttumaan, --\nEi, toisin täytyy tehdä tässä. --\nVait, Trygg jo astuu tuolla lässä. --\nNiin teen. Saat, Aksel, nähdä kohta sa,\nJos enkö joskus elämässä,\nKuin pientä vauvaa, sua johda ma.\nAnteeksi, näin vaan hyödyks' sulle ma voin\nSetääni hellyttää -- ei auta muu.\nTrygg ensin pehmetkään. --\n\n    (Ovea liikutetaan.)\n\n\nKYMMENES KOHTAUS,\n\n    Julia. Trygg (tullen sisään jotenkin kiivaasti).\n\nTRYGG.\n                            Nyt, neiti!\n\nJULIA (närkästyvinään).\n                                        Huu!\nMiks' säikähytät mua tällä tavoin.\nSedälle kantelen, jos mua näin\nSä häiritset, sen sanon eeltäpäin.\n\nTRYGG (kummastellen).\nMä säikähytin?\n\nJULIA,\n               Niin.\n\nTRYGG.\n                     Mut millä lailla?\n\nJULIA (ensin vähän epäröiden, sitten hyvin vakavasti).\nKiireelläs, askeleillas kaiukkailla.\n\nTRYGG.\nEi kiire kuulu juuri ikähäin.\n\nJULIA.\nSiis säikähdyin, kun kolkot kasvos näin.\n\nTRYGG (suuttuneena).\nEn ennenkään niit' ole ollut vailla.\n\nJULIA.\nKas niin, taas kiehuu veresi jo sun,\nMut anteeks' suon, jos anteeks' suot sa mulle.\nUseinpa myös mä, raukka, kiivastun,\nMut leppyissäs taas lepyn sinullen.\n\nTRYGG (itsekseen).\nAin' altis mielen vaihtelulle,\nJa vanha Trygg saa noutaa mieltä sen.\nHän enkeli on, vaikk' on oikkuinen.\n\nJULIA (itsekseen).\nJos viel' en väännä, pillist' äänt' ei tulle.\n    (Kovaa.)\nVihoissas seisot, suuta murtaen.\nTahdotkos, että itken sulle,\nSinulta rauhaa kerjäten?\n\nTRYGG.\nOi joutukaa! On matkaan mulla hoppu.\nTrygg kyllä koittaa täyttää tahtonne.\n\nJULIA.\nTuo lupaus on riidallemme loppu.\n    {Antaa kirjeen hänelle.}\nTuo maalarille vie. Lie raskas se?\n\nTRYGG.\nSiunattu olkaa, taas te nauratte.\n\nJULIA.\nSe anna maalarille ainoastaan,\nSedälle, sille, joka tiellä vastaan\nTulevi, älä sitä näyttele.\n\nTRYGG.\nViel' eikö neiti muuta tarvitse?\n\nJULIA.\nTrygg, päästä kieles sulkuhampahastaan,\nÄläkä kaupungista tullessas\nNyreä ole vanhaan tapahas,\nKun matkakumppanis kanss' olet tiellä.\n\nTRYGG.\nHän kysykään, en vastausta kiellä.\n\nJULIA.\nEi säästämän sun pidä sanojas.\nSelitä sitten kumppanilles vielä,\nKuin tekisit sen vapahalla miellä,\nKuink' olla saa hän täällä varova,\nJos tahtoo herras suosion hän voittaa.\nJa sano, että maksaa vaivaa koittaa\nMiellyttää miestä, joll' on niiljona. --\n\nTRYGG.\nNiin kyllä!\n\nJULIA.\n            Älä naista minua\nSekoita siihen. -- Kurjuuttansa soittaa\nSen täytyy täällä -- vielä ilmoita --\nAlati herras korviin nöyrin kielin\nJa ruikutella aina raskain mielin.\nSiis surkeimman hän muodon ottakaan,\nHuokaillen: en voi, en voi, ainiaan.\n\nTRYGG.\nSe hiiteen vie sen. --\n\nJULIA.\n                       Vaiti, kuuleppa!\nJa sano, että itku, nöyrät tavat\nSydäntä herras parhain liikuttavat.\nJa että jäykälle hän jäykkä on,\nMut auttaa sitä, jok' on saamaton,\nJa että sanat: en voi, mahdotonta,\nJo saivat herras auttamahan monta.\n\nTRYGG.\nTäst' iva syntyy -- --\n\nJULIA.\n                       Kas, viel' liekkii tulta\nVihasta, nään mä, vanha povesi.\nSiis viel' en anteeks' saanut sulta -- -- --\n\nTRYGG.\nVoin pantiks' antaa harmaat hapseni -- --\n\nJULIA.\nSiit' että tahdot kaikki kieltää multa? --\n\nTRYGG.\nSiit' ett'ei totta puhu mamselli.\n\nJULIA.\nMut miksi kieltää, koska auttaa saattaa?\n\nTRYGG.\nEi auttaa ole tää, mut tää on kaataa.\n\nJULIA.\nEtt' teet kuin pyydän?\n\nTRYGG.\n                       Hän näin tulkahan!\nParempi ois, jos tullut hän ei oiskaan;\nEi arka parkaa kärsi herra Dann.\n\nJULIA.\nEn maalarin ma tänne jäävän soiskaan.\n\nTRYGG.\nSe laatuun käy näin olless' asian.\n\nJULIA.\nEn maalaamista tahtois ollenkahan.\nKenties ma saippuoitaan, tervatahan\nHuviksi miehen tuntemattoman.\n\nTRYGG.\nMä hänet saippuoin, sen lupajan.\n\nJULIA.\nSiis sinuhun voin luottaa vakavasti?\n\nTRYGG.\nTrygg velkans' aina maksaa puhtahasti,\nHän lupaustaan ei syö milloinkaan.\n\nJULIA.\nHyvästi, vanha ystäväin, siis vaan!\n\n\nYHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    Julia (yksin).\n\nJULIA.\nHyi minua, jok' ilkamoitsen suotta,\nKuin josko vielä kouluss' olisin!\nVaikk' kärsin tuskin nuottia ma tuota,\nNiin laulan sitä taas ma kuitenkin;\nMut sitä teen vaan tähden Akselin.\nJos tietäisin, ett', Aksel, sull' on vielä\nMiel' yhtä rohkea ja riemuinen,\nKuin ennen oli, vakavalla miellä\nHylkäisin konstit koulutyttösen;\nMut murheen sait nyt riemun jälkehen!\nMa pelkään, että uljuus poiss' on sulta,\nKun erämaahan vaihdoit taiteen maan,\nJa että sult' on mennyt toivo kulta\nPäästäkses kerta onneen, kunniaan. --\nUljuuttas tahdoin nostaa uudestaan.\nNiin, nouseva se on, jos nöyryytehen\nVaan joku tahtoo sua taivuttaa;\nSä ylevyytees nouset entisehen,\nKun esitystä kuulet loukkaavaa.\nJa setä riemastuu, kun nähdä saa\nSun korkeana näin ja vapahana,\nKun tulta jälleen silmäs salamoi,\nKun heleästi suustas joka sana\nTaas sydämesi jaloutta soi.\nSe taivaist' on! Jo tule, kulta, oi!\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\n(Sama huone kuin edellisessä näytöksessä.)\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\n    Julia. Frank.\n\n    (Frank istuu pöydän ääressä salin yläpuolla ja on\n    naulitsemassa kangasta aiotun muotokuvan kehykseen.\n    Julia istuu läsnä ja katselee.)\n\nJULIA.\nTulitpa äsken, suoraan tunnusta,\nTunteella, tänne nulomielisellä.\n\nFRANK.\nEnempää tuost' ei, vaiti, Julia.\n\nJULIA.\nMitenkä muuten voisin selitellä\nSen vierahan ja kylmän katsehen,\nMin sulta sain?\n\nFRANK.\n                Oh, tuosta tiedä en.\nSe palavall' ei sydämellä\nKylm' olla voinut --\n\nJULIA.\n                     Niin kai!\n\nFRANK.\n                               Niin se on.\nMun täytyi typerän tuon joukkion,\nMeit' ympäröivän, tähden teeskennellä\nJa pukeuda oudon muotohon.\n\nJULIA.\nNiin ulkona, mut porstuassa?\nSa etkö muista, setä katsomassa\nKun kävi hevosia, vaunujaan,\nMitenkä niiden käynyt oli tiellä?\nSekuntiin silloin kahteen tusinaan,\nEhk' kauemminkin, saimme olla siellä\nMe kahden vaan.\n\nFRANK.\nJos satakin ois oltu, mitä vielä?\n\nJULIA.\nEi mitäkään tuon kaltaisella miellä,\nKenties se vielä vasten mieltäs on;\nSä tiedät toki, kuinka suutelon,\nMink' annoin sulle, kylmäst' otit vastaan.\n\nFRANK.\nMahdollist' on, kun ainoastaan\nMa aattelin, jos saisi suudelman\nTuon nähdä vanha, pöyhkeä von Dann.\n\nJULIA.\nSetääni miksi kutsutkaan?\n\nFRANK.\n                          Pois poista\nVaan pelko, vaaran päällen' ottaa saan.\nPöyhkeeksi kutsun miestä, joka toista\nEdessään tahtoo maassa matamaan,\nJoll' ei muu, kuin vaan miljonansa loista.\n\nJULIA.\nTahtoiko setä sitä?\n\nFRANK.\n                    Juur' ei hän,\nLakeijansa ma toki tekevän\nHerransa tahdost' arvasin senmoista.\n    (Lyhyt äänettömyys.)\nHänestä pääsimme nyt, Julia,\nSen askeleista kuulen portahitten\nJo kaikuvan --\n\nJULIA.\n               No mitä sitten?\n\nFRANK.\nNyt saamme suudella.\n\n    (Panee pois kehyksen ja nousee.)\n\nJULIA (kieltämällä).\nHyv' ole, istu, työsi alota!\n\nFRANK (loukattuna).\nSiis setä, miljona jo ehti näyttää,\nMill' lailla käy sun itseäsi käyttää?\nMut' min' en tottele --\n\n    (Syleilee ja tahtoo suudella häntä.)\n\nJULIA (sysäten häntä luotaan).\n                        Mun olla suo!\nJääkylmä suutelosi jätä tuo!\n\nFRANK.\nMut' Julia, kuink' ymmärtää tät' tainnen,\nMahdollinenko muutos on täänlainen?\nYks' suudelma?\n\nJULIA.\n               Ei, nyt mun vuoron' on,\nVaikk' en, kuin sa, ma ole tunteeton.\n\nFRANK (suuttuneena).\nTulinko siis tuonlaisen riemun tähden\nMä tänne susimaahan, missä saan\nHapata kenties viimein kokonaan?\nOlinpa pöllö, jälkeenpäin nyt nähden.\n\nJULIA.\nOn kaunis alku! Hapatako voit\nSen luona, jok' ol' ennen sulle kallis?\nJa synnyinmaalles susimaan sa soit\nNimeksi! Tuot' en sulta kuulla sallis.\nJos hapata et tahdo, istu vaan,\nMun rauhass' olla suo, käy maalaamaan.\nAinetta saat, jos tottelet vaan mua.\nPaletti kätehes nyt kohdastaan\nAlkaakses kerran työtäs aiottua.\nNäät neidon suuttuneen. Ma malliks saan\nNyt tulla.\n\nFRANK (vaipuneena itseensä).\n           Siis jää, toivo autuuteni,\nPaikassa, jonne kauan halusin!\nHyvästi onni, saada painaakseni\nKalliinta aarrettani sylihin!\nVain nimi, varjo, onnen' olikin!\n\nJULIA (liikuttavasti).\nMut Aksel, Aksel!\n\nFRANK.\n                  Käytöst' tät' ei kanna\nMies kunnian. Ja sen, joll' lempen' on,\nOllenkaan sortaa itseän' en anna.\nMä taidemiesnä saavuin talohon,\nEnk' ole minkään orja tahdoton.\n\nJULIA.\nMut Aksel, kuule!\n\nFRANK.\n                  Mua jumaloimaan\nHe rahamiestä pyytää tohtivat. --\nRukoilla hänt'! Ei, ennen korvans' soimaan\nMa kirouksill' laitan. Pohatat\nMä jättää tahdon kaikki kopeat.\n\nJULIA (ottaen häntä käsistä).\nKuink', Aksel, olla voit noin raivoovainen,\nEtt' arka tyttös sua kammoksuu?\nEn maalaritar enkä taide-nainen\nMa ole, kaavas saakoon joku muu.\nMies hausk' ei ole, joka kiivastuu.\n\nFRANK.\nEt suonut suudelmaa!\n\nJULIA (kurottain suutansa häntä kohden).\n                     Täss' ota kaksi.\n\nFRANK (vetäen päänsä taaksepäin).\nEi nyt, mut toiste.\n\nJULIA.\n                    Suo mun sormillani\nSilittää otsas jälleen kirkkahaksi.\nVuos' siit' on mennyt, kun sit' tehdä sain.\n\nFRANK.\nVait, joku käy.\n\nJULIA (kuullellen).\n                Se tuuli oli vain.\n\nFRANK.\nSiis tahdot olla Juliani vielä?\n\nJULIA.\nKenenkä, jos en sun, ma olisin?\n\nFRANK (syleilee häntä).\nNo niin!\n\nJULIA.\n         Vait, setä saapuu.\n\nFRANK.\n                            Tuuli siellä\nVain liikkui; nyt liet kultan' armahin.\n\nJULIA (suutelee häntä keveästi otsaan ja irroitaksen).\nOi laske armas, hän se onpikin!\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    v. Dann. Frank. Julia.\nv. DANN.\nOn kaunis päivä.\n\nFRANK.\n                 Liiaks' aurinkoa.\n\nv, DANN.\nSe siitä juuri viehätystä saa.\n\nFRANK.\nMun mielestän' ei, anteeks antakaa.\n\nv. DANN.\nEn käsitä ma moista arvelua.\n\nFRANK.\nSalin liika valo rasittaa.\n\nv. DANN.\nIkävä, että ei näin avaraa\nTääll' ole yhtään toista kammioa.\n\nFRANK.\nSiis suuren tään tok' otan kernaammin.\n\nv. DANN.\nSe mielelleni. Ajatuksetkin\nMyös käyvät huoneess' ahtaass' ahtaammiksi.\n\nFRANK.\nJos syntyivät ne hullun hourehiksi,\nNiin kyllä paisuvat.\n\nv. DANN.\n                     Sen luulisin.\n\nFRANK.\nPäiv' on tääll' ikävin.\n\nv. DANN.\n                        Kuink'? Ikävin?\n\nFRANK.\nLyhdyssä ei käy kernaan maalaaminen.\n\nJULIA (hiljaa Frankille).\nMut, hyvä Aksel, jäädä salihin en\nMa voi, jos häntä kohtelet vaan noin.\n\nFRANK (hiljaa Julialle).\nYlpeelle ylpeä mä olla voin.\n\nv. DANN.\nMut jollain lailla heikonnusta\nValolle antaa voitaneen kenties.\nVoidaanko siinä tehdä palvelusta?\n\nFRANK.\nVoidaanko? Voidaan kyllä, mik' ois ies\nTahdolla? (Itsekseen.) Mult' et kuule valitusta.\n\nv, DANN.\nTe haastelette siinä niinkuin mies.\nMit' tahtoo, voi, on nähty, koetettu.\n\nFRANK (hiljaa Julialle).\nOlevinaan kas kuink' on vanha kettu.\n\nJULIA (hiljaa Frankille).\nSävyisä ollos, oi, hän tosi on! (Itsekseen.)\nVoi, laittamani juoma onneton\nOn kylliksikin nyt jo kuumennettu!\n\nv. DANN.\nOn rantaan päästy, kun on uskallettu.\nMitenkä tehdään, kuinka sen ma saan\nNyt tietää? Käskekää te ainoastaan,\nKaikk' kuulevat.\n\nFRANK.\n                 No, joka akkunaan\nHe peitteen pankaat aurinkoa vastaan:\nSe muistakaa, te herra, vasta vaan.\n\nv. DANN.\nPeitteitä, Julia, koht' tänne haali.\n\nFRANK.\nMa rupean jo kotiutumaan,\nMun täytyy itse tehdä niistä vaali.\n\nv. DANN (hiljaa Julialle).\nTuo mies on, joll' on miehen mieli, maali.\n\nFRANK.\nTuo saattajani, vanha pökkelö\nAlhaalla lie?\n\nv. DANN.\n              Ken, vanha Trygg'ikö?\n\nFRANK.\nIsännälleen tuo altis apulainen\nEmännän luo mun vienee --\n\nJULIA (hiljaa Frankille).\n                          Ilkiö!\n\nFRANK.\nTuon herran viime matkast' tuta tainnen.\n\n    (Menee.)\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    v. Dann. Julia.\n\nv. DANN.\nNiin on, kuin arka olisin,\nMies varakas ma, eessä nuorukaisen\nTuon köyhän, maassa miehen en senlaisen,\nNiin jalon, suoran päässyt parihin.\n\nJULIA (itsekseen).\nNo kiitos Herran, siis mä kuitenkin\nPelosta pääsen.\n\nv. DANN.\n                Varmaan valtakunta\nSen-moista miestä ei voi näyttää monta,\nSen ensi katse kohta voitti mun.\n\nJULIA.\nMut, setä, hän tok' oisi kohtelun\nSiivomman saanut näyttää kohden teitä:\nHän, vieras vielä, röyhkeä on niin.\n\nv. DANN.\nVai röyhkeä? No niin! Hän kyll' ei peitä\nLauseitaan sievistelmiin imeliin.\nHän röyhkeä on liehakoimisiin.\nTe suositte, sen tiedän, kielekkäitä,\nJotk' käyvät varpain, eivät vastaan väitä\nJa joilla puhe niinkuin kirjast' on.\n\nJULIA (itsekseen).\nOi, viisas, hulluun jouduit uskohon.\n\nv. DANN.\nMut toist' on kääntää tyttö-riepuin päitä\nKuin voittaminen viisaan suosion.\n\nJULIA.\nMut hyvä setä.\n\nv. DANN.\n               Mikä on?\n\nJULIA.\nMeit' tuomitsette väärin sittenkin.\n\nv. DANN.\nEpäilen, vaikka kernaan uskoisin.\n\nJULIA.\nAin' ovat heikot olleet mahtajitten\nMielestä pienet, hengen toimihin.\nJa uhrin' näiden mielijohtehitten\nVain olla, heikkoin toim' on ylevin.\nMut kerran päivä vaimo-ihmisitten\nViel' loistaa kirkkaammin.\nOlemme, miksi meidät toimititten.\nViheliäiset, suku kavalin,\nMieliksi pettymähän taipuvitten;\nTotuuden myöskin parhain kannatin.\n\nv. PANN.\nMik' oppi!\n\nJULIA.\n           Anteeks, setä ankarin!\nSatumme oppia vain kuultelitten.\n\nv. DANN.\nSatusi, laps', on satu sankarin.\n\nJULIA.\nEn ihmettele toki, ajatellen,\nKuink' kokemus, mi teill' on, vähä on,\nEtt' teette väärin vaimo-ihmisellen,\nHäneltä kieltäin arvon, ansion.\nVain lempi lemmen saa, kuin palkinnon;\nTuot' ette tunne. -- Anteeks', sydämellen\nTää ehk' käy --\n\nv. DANN.\n                Satu jatkon saakohon!\n\nJULIA.\nPetosta saitte kultaa kylveskellen. --\nNimessä taivaan! Kyynel välkkyellen\nSilmäänne nousee? Näky verraton!\n\nv. DANN.\nAuringon pisto vaan. Se on nyt hiisi,\nMist' aina saatkin kaikki kiikariisi!\n\nJULIA (hellästi).\nMä nään sen, jäätä sielustanne on\nSulattanut nyt pisto auringon.\nAh, setä, mitä maassa kulkeissanne\nTos'-onnesta te saitte maistaa maan?\nSilmäilkää kuluneita vuosianne!\nMit' antoi elo teille aarteistaan?\nMik' on sen voitto, riemu nauttimanne?\nNiin kulta, rikkauden voima vaan.\nHnolt' yhtä suurt' toi teille tavaranne,\nSanoitte, varjeltaissaan, koottaissaan.\nMut puolisoa ette milloinkaan\nTe ole saanut painaa rintahanne,\nTe yksin nautitten ja kärsitten.\n\nv. DANN.\nVain puhu, jätä tirkistäminen.\n\nJULIA.\nKysynpä vaan, ken maassa avarassa\nVilpittä teille hellä ollut on?\nTääll' linnuupoika, joka lentohon\nLoi siipens' äsken -- joka, vielä lassa,\nMilloinka teille harmin, vallaton,\nTuo mieleen, milloin hellän liikunnon.\n\nv. DANN.\nLiikunnon! Moist' ei ole olemassa! --\nSä yksin? Entä Trygg?\n\nJULIA.\n                      Hän ontelon\nOn hongan kaltainen siin' asiassa.\nMaan vaivam valkeassa hohkavassa\nPalanut paisti Bingen raukka on.\nSe selvää lie, ett' emme voi, me kaksi\nOpettaa teitä antamaan\nNaiselle arvoa. -- Mut tosiaan.\nSilmänne käy taas summeaksi,\nVakuuttaa sen ma saan.\n\nv. DANN.\nJos niinkin ois, tok' kuulen. Jatka vaan.\n\nJULIA.\nJo lausuin, mit' on mulla lausumista,\nEnemmän ehk' kuin tarvitaan;\nTotuutta siin' on, vaikk'ei mahdillista\nSiin' ole voimaa ollenkaan.\nKuin ennen, nytkin korvain kuulla sai sen,\nKuink' alhaiseksi setä arvaa naisen,\nJa siksi -- --\n\nv. DANN.\n               Sai nyt korvillaan\nSetäsi sulta piennen läksyn kuulla,\nKun lempimättä nähnyt pääll' on maan\nArvonne silmill', aistillakin muulla\nJa vaan teist' aina pauhaillen.\n\nJULIA.\nAh, anteeks' suo --\n\nv. DANN.\n                    Suon sulle kiitoksen\nSanoistas suorall', lämpimällä suulla,\nJost' arvos on nyt kahdenkertainen.\nEn vaadi, että oisit silmilläsi,\nNiin lyhyellä aiall' elämäsi,\nJo nähnyt läpi kuoren kalsean,\nMi vanhan sydämen' on kova pinta.\nMut suonissas jos puolet juoksevan\nSit' tunnett' tuta saisit tuskaisinta,\nMit' on siin' ollut, viikon päästä vaan\nSinusta, tyttö, ei ois kuortakaan.\n\nJULIA.\nSydäntä oisko tuskiin toisihinkin\nTeill' ollut, kuin vaan toisten hätähän?\nPelasko setä kuolon, elämän.\nPeliä sitä, jota nimitän\nLemmeksi?\n\nv. DANN.\n          Pelasin ja kadotinkiu.\n\nJULIA.\nElätte sentään.\n\nv. DANN\n                Jos se kipuna,\nJot' tuhka kolmikymmen-vuotinenkin\nJo peittää, melkein sammuenkin\nOn elämää.\n\nJULIA.\n           Noin älkää puhuka.\nNyt tiedän, mist' on lämmin alkuns' saanut,\nMi teissä leimuumast' ei ole laannut,\nUseesti saaden teidät sulamaan.\n\nv. DANN.\nAaveita jos näät, heti mennä saan.\n\nJULIA.\nMut' miksi kieltää tunteit' eläviä,\nLempeitä, rinnassanne syntymiä,\nJotk' onnen muille suovat ainiaan,\nJa väliin lasten lailla leikkisiä,\nLiehuillen riemuissaan ja harmissaan;\nJotk' eivät koskaan loukkaa, ainoastaan\nLämmintä luoden voivat nostattaa\nNiin hellää rakkautta teitä vastaan?\n\nv. DANN.\nTuot' tyttö hupsu haastaa miel'alastaan.\nMiehellä mull' ei tunteit' olla saa;\nAll' lumouksen en saa olla.\n\nJULIA.\nKuin muilla, kyynel nähdään teilläkin.\n\nv. DANN.\nKannattaa täytyy vaikka taistelolla\nLuonnettaan, arvoaan; jos olisin\nMa ihmis-inhooja, en ole nolla.\n\nJULIA.\nUseesti teill' on kyynel tok'.\n\nv. DANN.\n                               Kas niin!\nKaikk' arvaatkin sa kyyneleksi.\nSilm' miehen pilviin uhkaaviin\nKäy vaan, mut vaimon vetiseksi.\n\nJULIA.\nSedänkin, jos sen suotte anteheksi.\n\nv. DANN.\nSun kanssas jouduin pääsemättömiin.\nOletko silmissäni nähdä voinut\nTodestaan vettä, jok' ois pisaroinut?\nVälisti silmän' ehk' on hämärä\nSumuista, itku sit' ei pimitä,\nSumuista, jotka helpost' yli uivat.\n\nJULIA.\nUseesti silmänne mä märkinä\nNäin, setä, niin ett' oikein kiillostuivat.\n\nv. DANN.\nVoivathan, hupsu, silmät aivan kuivat\nPaisteessa päivän siltä näkyä.\nMut säästä mulle, lapsi, armahaisin,\nLoruiltas hetki, vaikka pienoisin,\nEtt' itseäni puolustella saisin.\nSill' onpa kevät, vaikka kylmäkin,\nVälistä vanhallakin sydämellä,\nJa jäästä, jota yhä runsaammin\nSydämeen karttuu, sulaa kuitenkin,\nEi kyynel, mutta vieno sumu, hellä.\nKen sitä johtaa? kenen on se syy,\nEtt' tahtoo silmässä se viivyskellä?\nMut silmä sairastuu ja synkistyy --\nSe kevähäns' on.\n\nJULIA.\n                 Setä, jatka vielä.\nMitenkä vaimo se ol' luotukaan,\nJok' kerta hellyytenne tunteissaan\nLempenne hylkäs tyvenellä miellä?\n\nv. DANN.\nKuin köyhä poika yksin päällä maan\nKukoistin turvatonna elon tiellä.\nKukoistin sentään, sillä sielussain\nOl' lempeä ja tulta, myöskin sain\nTakaisin, tyttö, rakkautta kyllä.\n\nJULIA.\nTok' ette ollut miesnä lemmityllä?\n\nv. DANN.\nSanoinhan köyhä olleheni vaan.\n\nJULIA.\nJa hän ol' liian heikko kantamaan\nKullatta tuota rakkautta yllä?\n\nv. DANN.\nEi hän, mut käskijänsä mahdillaan\nSen tek', ett' onni kummankin ol' unta.\nNuoruudellen on vanhuus johtokunta.\nEnnenkuin aavistin, hän annettiin\nSuvultaan suuremmalle armahaksi\nIsältänsä sen kultiin hohtaviin.\n\nJULIA.\nJa teidän?\n\nv. DANN.\n           Mun?\n\nJULIA.\n                Kuink' kävi?\n\nv. DANN.\n                             Kävi? Niin,\nMa muutuin, kuin näät, täksi muumiaksi.\n\nJULIA.\nEi laatuun käy noin käydä valhelmiin.\n\nv. DANN (liikutettuna).\nSeis! Mistä tulet hiiden kattilasta\nSanoja kirotuita noutamasta:\nEi laatuun käy? Mist' tulivat nyt ne,\nJulia, suuhus? Juuri lause se\nMult' toivon päivän pimeäksi laittoi.\nJo kukkiessa onneni se taittoi,\nSe maassa mulle rauhaa suonut ei,\nKarille mun se sekä \"en voi\" vei.\n\nJULIA.\nKarille? Että kuulla saan teilt' tätä!\nSe muumiako on, jok' elämätä\nNiin liekkii, kuin te?\n\nt. DANN.\n                       Laps', sa luulet sen.\nKun kammon tuota lausett' ilkeätä.\nJos oisit nähnyt, mink' ol' laatuinen\nEloni lemmen, toivon eläessä!\nVähinkin muisto vanhuudessakin, --\nMainitsen tuota vaikka hävetessä, --\nAioista noista saattaa aaltoihin\nKuohahtamaan jään kylmäss' sydämessä,\nKuin äsken, kun näin nuoren maalarin.\n\nJULIA.\nHänenkö? Suokaa siitä selitystä -- --\n\nv. DANN.\nMä näin vaan ihmis-silmän silmäystä,\nMut silmän tuon, sen loisteen kirkkahan\nMa olen matkallani maailman\nKahdella nähnyt vaan maass' olevalla.\nHänellä, Julia, ja -- armahalla.\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    v. Dann. Julia. Rouva Bingen.\n\nROUVA BINGEN (tullen kiivaasti).\nNimessä taivaan, auttakaa, v. Dann,\nVastustamassa tuota maalaria!\nNään tuolla sen ja Tryggin tulevan;\nSen puolell' on tuo vanha hourehtija.\n\nv. DANN.\nNiin lyhyesti, kuin te voitte vaan!\n\nROUVA BINGEN.\nSydäntä kyllä karvastella voipi,\nEtt' outo mies noin kohta tullessaan -- --\n\nv. DANN.\nPois uikutus, se ilkeältä soipi.\nTyyneesti asiaan.\n\nROUVA BINGEN.\n                  Niin tosiaan!\nTuo maalar' ryöstää tahtoo joka peiton.\n\nv. DANN.\nHoh! tuoko näin nyt peljättäuyt teit' on?\nHänestä päästään, jos ne annetaan.\n\nROUVA RINGEN.\nSe mahdotont' on, herra, niit en anna\nHallistumahan akkunoihin panna.\nAh, ei, sit' en voi myöntää milloinkaan.\n\nv. DANN (raivossaan).\nHenk' kiusan häijyin, mitä on kenties,\nJoll'ette heti vinkumisinenne\nPois näkyvistä, kuuluvista menne,\nNiin hillitä en voi -- --\n\nJULIA (astuu väliin sormi nostettuna).\n                          En voi?\n\nv. DANN (lyöden otsaansa hämmästyksellä).\n                                  Ma mies!\nMut' voinpa näyttää kohta kärsimystä.\n    (Menee rouva Bingen luo nähtävällä\n    ponnistuksella pikaisuuttaan vastaan.)\nEttenkö, rouva, hetken lepäystä\nNyt tahdo? Tyyntykää ja istukaa.\nTää, näätte, on vaan turhaa asiaa.\n    (Hiljaa Julialle..)\nNyt näät, ett' on mull' itsehillitystä.\n\nJULIA (hiljaa v. Dann'lle).\nJos setä näyttää vois, ett' teeskellystä\nVoimanne tuo ei selvään näyttäis niin.\n\nv. DANN.\nVait! tai sa myös mun saatat suutuksiin.\nKas vielä!\n    (Rouva Bingelle, joka on istahtunut,\n    mut yrittää nousta hänen lähetessään.)\nIstukaa vaan, rouva jalo!\nSanoitte äsken, että hallistaa\nVois peittojanne päivän kirkas valo?\n\nROUVA BINGEN.\nEi hoidossain siks' ole teidän talo,\nEtt' turmelisin teidän tavaraa.\n\nv. DANN.\nMä kiitän! Huolta oivempaa te ette\nSiit' tässä kuin myös muussa näyttää voi.\n    (Hiljaa Julialle).\nNo, kärsinkös nyt?\n\nJULIA (hiljaa takaisin).\n                   Te vaan kursailette.\nVain kylmä sana teillä suussa on.\n\nv. DANN (pudistain päätään ja mennen takaisin rouva Bingen luo\nlyhyen äänettömyyden jälkeen tyynempänä).\n\nAlamme, rouva Bingen, vanhuuttamme,\nJa vanhuus ei juur' ole riemuinen.\n\nROUVA BINGEN.\nEi voi -- --\n\nv. DANN (kiivastuin taas)\n             Kuink'?\n\nROUVA BINGEN.\n                     Estää, että kokoamme\nAin' ikä-aikaa vuodest' toisehen,\nKun eletään.\n\nV. DANN (tyynempänä).\n             Sit' ei voi, myönnän sen.\nEnemmän muuten voi kuin moni tietää\nJa kuin te itse, rouva, luuletten.\n\nROUVA BINGEN.\nPää-asia tok' että voidaan sietää.\n\nv. DANN (itsekseen).\nOl' oivast' tuo. Niin lausui äitikin.\n\nROUVA BINGEN.\nSemminkin turvatessa toisihin.\n\nv. DANN.\nMitenkä?\n\nROUVA BINGEN.\n         Niinkuin minä muiden kanssa,\nJotk', onness' oltuansa aikanansa,\nArmoilla elävät nyt.\n\nv. DANN (liikutettuna).\n                     Rouvani,\nMa huolestun, te ette tosiansa\nTääll' armoill' elä. Viha puhkesi\nMult' äsken, mut se, niinkuin vanhastansa\nTunnette, haihtui yhtä kiireesti.\nPuheeni kova suokaa anteheksi,\nSe, Jumal' auta, on kuin mieli on.\nUseesti, näätte, vanhuus voimaton\nMun saattaa äreäksi, riitaiseksi.\nTok' älkää luulko, ett'en kyllä keksi\nTääll' arvoanne, kuink' ois kartanon\nJa tavaran tääll' laita ilman teitä.\n\nJULIA (hiljaa v. Dann'ille).\nNyt oikeit' taas soi kannel säveleitä.\n\nv. DANN (hiljaa Julialle).\nPenikka, vaiti, näyttää unhotin,\nKuink' olla masea voin kuitenkin.\n\nROUVA BINGEN.\nEhk' akkunasta päivä heikenneitä\nSäteitä luo vaan.\n\nv. DANN.\n                  Mitä mietitten?\n\nROUVA BINGEN.\nMit' tahtovat he, saanen heille antaa.\n\nv, DANN.\nPeitotko?\n\nROUVA BINGEN.\n          Niin, mä myöntää saanen sen.\n\nv. DANN.\nSiin' oikein teette mulle mielehen.\n\nROUVA BINGEN.\nHuokeesti huoiistun, kun paljon kantaa\nSuruja sain.\n\nV. DANN.\n             Mut' aika surujen\nOn mennyt, toivon sen?\n\nROUVA BINGEN.\n                       Niin kiitos Herran!\nOn kumma, että nuoreen maalariin\nNiin kiivastuin, vaikk' katsoa sain kerran\nSen silmiin läsnä.\n\nv. DANN.\n                   Kuinka?\n\nROUVA BINGEN.\n                           Silmiin, niin!\nKun nuorna katsoin täällä enkeliin,\nValoa silmiss' sen vaan näin sen verran.\n\nv. DANN.\nNe muistatten, vaikk' kohta seutumme\nTe saitte jättää nähtyänne ne,\nJa niiden sammuttua palasitten.\n\nROUVA BINGEN.\nKen nähtyään ne unhottaisi sitten?\n\nv. DANN.\nJa maalarilla hänen silmäns' ois?\n\nROUVA BINGEN.\nNiin on, kuin tuolla silmiss' salamois\nTul', loiste hänen silmäins' ihanitten.\n\nJULIA (v. Dann'ille).\nJos poika ois tuo noiden nainehitten?\n\nv. DANN.\nNimensä silloin Frank ei olla vois.\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Frank. Trygg (muutamilla peitoilla ja avainkimpulla).\n\nFRANK.\nKyll' etsiminen kesti avaimitten.\nLöytömme täss' on. Kohta siivoomaan\nJälkeemme siellä rouva Bingen menkään.\n\nROUVA BINGEN,\nVoi, noit' en säilyyn saanut kätkienkään.\n\nv. DANN (hymyillen rouva Bingen'ille).\nAik' koetuksen teill' on tosiaan.\n\nROUVA BINGEN.\nKen suuttua vois hänehen? Ei kenkään.\n    (Mennessään.)\nVahinko silkkipeittoa on vaan.\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    Edelliset (paitsi Rouva Bingen).\n\nFRANK.\nNyt ihminen ol' ämmä mua vastaan,\nHän melua pit' äsken kauheaa.\n\nv. DANN.\nAnteeksi, herra, peitteens' ainoastaan\nHänessä lämmintä voi vaikuttaa.\n\nFRANK.\nLämmintä? Harmiks' sitä sanokaa.\n\nv. DANN.\nSaa anteeks' antaa vanhain heikot tavat.\n\nFRANK.\nKernaasti, jos he hiljaa kokoavat\nVaan miljonia, ei, jos korskeina\nHe kerskaavat ja aina jamajavat,\nKuin mullistettava ois maailma.\n\nv. DANN.\nSe nuorten tap' on. Suoraan puhua\nOn hyvä, torujat ain' inhoittavat.\n\nJULIA (hiljaa Frankille).\nHän suuttuu, joll'et nyt jo lopeta.\n\nFRANK (huolimatta Juliasta, kiivaasti v. Dann'ille).\nMit' tarkoitatte tuolla lauseella?\n\nv. DANN (tulisesti).\nMa tarkoitan...\n    (Malttaa mielensä.)\n                Ei, ollaan ystävinä.\nTe ette kysy, enkä vastaa minä.\nKätt' antakaa.\n\nFRANK.\n               Miks' sitä kieltäisin.\n\nv. DANN.\nPianpa kiivastun.\n\nFRANK.\n                  Niin minäkin.\n\nJULIA (itsekseen).\nNo kiitos taivaan, siis jo myrsky tyyntyy.\n\nv. DANN (hiljaa Julialle).\nTuost' tosi taideniekka vielä syntyy.\n    (Frankille.)\nAlussa sota meill' ol', ystävä.\n\nFRANK.\nSe rupesi jo melkein syttymähän.\n\nv. DANN.\nMun kiivaaks' saattaa puhe pistävä.\n\nFRANK.\nJa mun, kun mulle herroin' ylpeillähän.\n\nJULIA (varkain Frankille).\nMun tähten', Aksel, mieltäs hellytä.\n\nv. DANN.\nEn kielt' tuot' ymmärrä; mut siitä vähän!\nSilmänne sielulleni tulkki on,\nSovittain mulle kaikki vähin erin.\n\nFRANK.\nJos niin on laita, kiitos kohtalon\nPerusta olkoon tästä, jonka perin.\n\nv. DANN.\nIsältäkö vai äidilt' tuli se?\n\nFRANK.\nEi, hyvä herra, teitä koskene\nSilmäini satu. Olkootpa ne kenen\nTahansa, lie teist' yhtä. Sivumennen\nPeruksi jouduin sanomaan ma ne,\nKun lasna täällä kuulin niitä ennen\nSiks' arvelevan naapuriemme.\n\nv. DANN.\nMa kummaksun.\n\nFRANK.\n              Se loppuu. Tehdään työtä!\n    (Trygg'ille.)\nSaaliinne, ukko, pankaa paikalle,\nTe työssä tässä saatte olla myötä\nJa noihin kolmeen akkunahan lyödä\nPeittonne.\n\nTRYGG.\n           Kuinka saan ne riippumaan?\n\nFRANK (viitaten pöytään päin).\nVasara, naula ota, joutuisaan!\n\nTRYGG.\nLäp' peiton toki ei voi lyödä naulaa.\n\nFRANK.\nVastustusvirttä tahdotkos taas laulaa?\n\nTRYGG.\nOhoo!\n\nv. DANN.\n      Ei voi? Hyi! Naulitse sa vaan!\n\n    (Trygg kiinnittää peitot ylös.)\n\nFRANK.\nTäss' akkunass' stafflia seisokaan.\n    (Muuttaa stafflian sen paikkaan ja asettaa ylös kehyksen.)\nJa tässä, Julia -- (oikaisee sanansa) neitiseni, teille\nTuon tuolin, istukaa!\n\nv. DANN (hiljaa Julialle).\nHän taltuttaja oiv' on mamselleille.\n\nJULIA (itsekseen).\nEhk' ukkojakin voi hän taltuttaa.\n\nFRANK (Julialle, jok' on istuutunut, ottaessaan piirustimen\nja asettuessaan taulunsa eteen).\n\nSe muoto luokaa kasvoin liikenneille,\nKuin koska riemu kirkkaiksi ne saa.\n\nv. DANN.\nSe, herra Frank, nyt suoraan sanokaatte,\nTääll' olla saanko työtä katsellen?\n\nFRANK.\nSen puhe suor' on, jok' ei pelkää; saatte\nTääll' olla, jos on teille mielehen.\n    (Julialle.)\nEi! Istukaa nyt syrjään katsoen.\n\nv. DANN.\nKysyä suokaa vielä: onko puku\nSopiva? Ehk' on jokapäiväinen\nSe liian, pelkään? Tietää soisin sen.\n\nFRANK.\nTahtooko hovi-naisna neittä suku\nEhk' esitellä?\n\nV. DANN.\n               Pila heittäkää!\nMakunne hälle vaatteet määräjää.\nMa puolestan' ain' nähdä hänet soisin\nNiin korotonna, kuin nyt nähdä saan,\nVanhalle mulle maalataan hän vaan.\n\nFRANK.\nSe hausk' on kuulla, sanoa ma voisin\nOsanneen teidän siinä oikeaan.\n\nv. DANN.\nJos kuvan muotoisens' saan, valmis oisin\nMa maksamaan sen summin suurenmoisin.\n\nFRANK.\nTaas aatoksenne siirtyi miljonaan;\nMut kuulkaa, mulla määrätty on hinta,\nJa suosijoille mull' on kova rinta.\n\nV. DANN (itsekseen).\nTuot' itsepäistä paikalta ei saa.\n\nJULIA (v. Dann'ille).\nOi setä, kestää vielä koittakaa!\n\nFRANK.\nNeit', olla tyyni täss' ois sopivinta!\n    (Trygg'ille.)\nJa te, te työnne teitte, menkää pois!\nKen käskee teidän täällä tollakoita!\n\nv. DANN.\nTrygg, mene! Vaiko sanomista ois?\n\nTRYGG.\nEi, herra!\n\nFRANK.\n          Marssi pois siis, vanha noita!\n\n    (Trygg puristaa nyrkkiänsä ja menee muristen ulos.)\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    Edelliset (paitsi Tryggiä).\n\nv. DANN.\nNuor' ystävä, jos kärsimyst' teill' on,\nVapaasti suokaa haastaa mun. En koita\nTeit' tutkia, mut mull' on arveluita,\nEtt' taidr-elo teill' on varaton.\n\nFRANK (hymyillen).\nNiin, herra, köyhäin kuulun joukkohon.\n\nv. DANN.\nOn taiturin tiell' orjantappuroita.\n\nFRANK (vilkaisten Juliaan).\nMyös ruusuja, jos tietää löytää noita.\n\nv DANN.\nMa aattelin, kun nyt jo olenton'\nOn varjo siitä vaan, mit' oli ennen,\nJa vartoo joka päivä kuolemaa,\nJollenkin ystävälle, hautaan mennen,\nTiet' orjantappuroista puhdistaa.\nMull' aarteit' on, jos tuhlaan miljonankin,\nJää sittenkin, mill' elon tarpeet hankin.\nLiialla tuolla tuskin mitäkään\nElossa teen, en kuoloss' sitäkään.\nMa kaikkialta kuulusteltuani\nEn sukulaista, jolle tavarani\nAntaisin, ole kuullut kustakaan;\n    (Osoittaen Juliaan.)\nJos siks' en lue tuota pientää piikaa,\nMarkankaan hintaist' tuskin arvoltaan.\nHän kaikki saa, ja siin' on sentään liikaa.\nNyt huomaatten, miks' äsken viitaten\nSit' tarjosin, mit' antaa saanut en.\n\nFRANK.\nMut min'en nää, mit' tehnyt teille oisin,\nJoll' ansaita ma suosionne voisin.\n\nv. DANN.\nJuur' ette mitäkään, syy on vaan tää:\nMinua katsehenne miellyttää.\n\nFRANK.\nSit' tuskin teiltä toivoa ma tohdin.\nEnempi tarvettanne jos teill' on,\nHyvyyttä näyttää voitte muita kohdin,\nMa olen tullut siihen uskohon,\nEtt' armoin all' on vaan mies kelvoton.\n\nJULIA (itsekseen).\nMit' aattelin! Voi ynseätä mieltä!\n\nv. DANN (hiljaa Julialle).\nTuost' tulee maalari, sit' ei voi kieltää.\n\nJULIA (hiljaa v. Dann'ille).\nViel' yksi kerta, setä, koittakaa!\n\nv. DANN.\nSan koittaa, mut se tyhjään raukeaa.\n    (Frankille,)\nKuin taideniekka tekin toisten lailla -- --\n\nFRANK (keskeyttäen).\nLeikkaako neiti laukkaa katkeraa?\n\nv. DANN.\nMa tarkoitan, ett' tekin taiteen mailla\nMatkustaisitte ympär' Europan.\nVaratta sit' ei saada aikahan.\n\nFRANK (näyttäen piiruntintaan).\nVarani täss' on.\n\nv. DANN.\n                 Hyvä, mut vaan vastaan\nRahoja antiaan suo maailma.\nVarm' olkaa herra, vaunut ainoastaan\nJa hevoset jo ovat kalliita.\n\nFRANK.\nJalkaisin varaton voi kulkea.\n\nv. DANN.\nTe käytte. Tiedättenkö kärsimystä.\nMi kohtaa käyvää, kuinka pitkä tie\nUseesti kävijältä voimat vie,\nEtt' on se kalliin aian hävitystä?\nMut olkoon, että maaliin saavutten.\nTaidetta harjoittaa siell' aattelette.\nMut teill' ei ole ruumis rautainen,\nVaatetta, ruokaa, suojaa tarvitsette.\nSe maksaa; teill' ei rahaa; sanokaa,\nSiell' aiotteko olla, tehdä työtä?\n\nFRANK.\nNiin, herra, voihan nälkää koettaa\nJa piukemmalle pingoittaa vaan vyötä.\n\nJULIA (hiljaa v. Dann'ille).\nHän taidemies on.\n\nv. DANN (hiljaa Julialle).\n                  Ei se vaan, mut mies.\n\nFRANK.\nLevätä neiti tahtonee kenties?\n\nv. DANN.\nApua halpaa halveksien jäätte\nSiis kieltohonne?\n\nFRANK.\n                  Syyni mainitsin.\nHyvyydestänne mua pitäkäätte\nVelallisena teille kuitenkin.\nVäriä noutamaan nyt kiirehin.\n\n    (Menee.)\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    v. Dann. Julia.\n\nv. DANN (katsellen piirustusta).\nTuoss' yhdenmuotoisuus on tosiansa.\n\nJULIA.\nOi setä, käydä soisin kuolohon.\n\nv. DANN.\nNo mitä? Järvi tuolla ulkon' on,\nKäy, syöksy siihen elämäsi kanssa.\n\nJULIA.\nPilkatkaa! Miel' on mulla totinen.\n\nv. DANN.\nMi neidell' aiheena on murhetten?\n\nJULIA.\nTuo herra Frank, kuink' kopeudessansa\nHän teitä vastaan käytäksen.\n\nv. DANN.\nTuot' älä, tyttö, pane mielehen.\n\nJULIA.\nHän köyhä on, ma tiedän, mielessään hän\nMurhetta kantaa mustaa, kalvavaa.\nSuvutta, ystävättä ketäkään hän\nEi etsi, eikä tunne arvoisaa.\n\nv. DANN.\nHän siin' on kuin ma, sepä riemuittaa.\n\nJULIA.\nMut miks' ei hän, kun tavarastaan\nHänelle setä tarjoo apuaan,\nMurheestaan tahdo luopua?\n\nv. DANN.\n                          Ma vastaan:\nMiehuutta, jaloutta on se vaan.\n\nJULIA.\nMut eipä käytöksensä kuitenkaan...\n\nv. DANN.\nSe kohteljaampi olla sais, -- en kiellä.\n\nJULIA.\nHyv' olemasta älkää väsykä,\nSydäntänne te seuratkaa vaan vielä,\nJok' on kuin kulta kirkas, heleä.\n\nv. DANN (tukiten korvansa).\nOletko, tyttö, hourivalla miellä?\n\nJULIA.\nTunnustaa täytyy mun nyt surukiellä\nOlleeni käytökseen sen syyllisnä.\n\nv. DANN.\nSä syyllisnä? Se viel' on hullumpata!\nKuink' ymmärtäisin tuota asiata?\nKuink' käytöksensä koskis sinua?\n\nJULIA.\nSen selitän, vain kuulkaa minua.\nMa tyhmäst' tein kaks' ehdottelemata\nItsellen'.\n\nv. DANN.\n           Arvoitusta vieläkin.\n\nJULIA.\nSanoinhan, Frankin tunsin muinahin,\nKöyhäksi tiesin hänet tavarasta.\nYlpeemmäksikin monta varakasta.\nMut silloin tulevaisuus loistavin\nKuvastui hälle vielä taiteen tiellä.\nHän saapui tänne, murretulla miellä\nNyt hänen tänne tulleen aavistin.\nNyt luulin hänt' ett' auttaa taitaisin.\nKun tiesin, ett'ei setä keltään kiellä\nApua, joka miehen uljahan\nLaill' ilmestyy ja suosionne voittaa.\nMa silloin päätin keinoani koittaa.\n\nv. DANN.\nJa keino tuo, jos oikein arvajan,\nVarmaankin neroasi kunnioittaa.\n\nJULIA.\nTrygg ilmoittaa sai, että herra Dann\nTyrannin lailla rikkaan, mahtavan\nLakia mielellänsä muille laatii,\nKaikilta nöyryytt' orjallista vaatii.\n\nv DANN (kummastuneena).\nPitääkö kirota? Mik' olikaan\nSill' aikomukses?\n\nJULIA.\n                  Ylpeyttä nostaa\nFrankissa, jos se sammunut ois vaan.\n\nv. DANN.\nSe nousikin?\n\nJULIA.\n             Se nousi tosiaan,\nNiin että kauhulla se mulle kostaa.\n\nv. DANN.\nKun, neiti, saatit nyt mun tuntemaan\nTuon kauniin keinos, min sait kalliist' ostaa.\nSanoppa, kuinka niin sä tehdä voit?\nKuink' aikaa, paikkaa, kansaa valikoit?\nTää hulluinta on, mitä kuuluville\nSa mulle joskus toit.\nKautt' Trygg'in täten mua maalarille\nAlentaa, keino tosiaan ol' uus.\nEn ymmärrä, mist' tuli vajavuus\nTää koulun-käyneen neiden tuntehille.\n\nJULIA.\nSen, setä, aikaan sai naiskavaluus.\n\nv. DANN.\nSe juuri. Niin, mun nauraa täytyy sille.\nMut huomaatkos, mit' toimehen\nNaiskavaluudellas sait tässä?\nMiest' tuota nuorta lemmin, tahtoen\nHänt' auttaa kaikin muodoin elämässä;\nKun ystävänä tarjousta teen,\nTyranni olen hänen luullakseen.\nMult' ottaa lahjaa? Mieleens' ei se tulle.\nHän ylpeä on ylpeälle mulle.\nMit' tehdä voisi nyt? No, olihan\nSull' onnens' ohjat; oikeihin se teihin\nNyt ohjaa lailla viisaan ajajan!\nMa neuvoton en koskea voi heihin;\nPuhella kanssaan tuskin uskallan,\nPelosta että juones paljastan.\n\nJULIA.\nMiks' setä koskee noihin kekäleihin,\nJotk' kaluavat kyllä mieltä jo!\nAh, tointua mun suokaa tuokio!\n    (Miettii hetken käsi silmien yli.)\nSe laatuun käy, on neuvo syntymässä,\nNiin oikein, vaikka päätä huimaisee.\nSormusta Frank tuo vielä kantelee,\nKuin Ruotsiss' ennen, sen näin äsken tässä.\nHän varmaan mitäkään ei sillä tee.\nMuodossa koittakaa nyt lempeässä\nSit' ostaa, paljon siitä tarjoten;\nSill' onkin kivi ruhtinaallinen.\n\nv. DANN.\nNo, koittaa saapi. -- --\n    (Kuultelee, Askeleita kuuluu portailla.)\n                         Vaiti, hän on lässä.\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Frank (kantaen värirasiaansa toisessa kädessä ja\n    toisella sysäten edellänsä silimaalaria edellisestä näytöksestä).\n\nFRANK.\nJos halu teill' on käydä jakohon,\nAmmattiveli, herra, tässä on!\nPulistaan ruikuttaa hän ainiansa --\nKivetkin liikuttais se kovimmat --\nVaimostaan sairaast', urkupiipuistansa,\nJotk' kaiken päivää leipää vinkuvat.\nHänelle suokaa liikatavarat.\n\nv. DANN.\nFrank herra! Hän tääll' ylhääll' oli juuri.\nJa silloin hän jo lahjan sai;\nMut tarpeesensa on se kai\nVaan pisara, ja saantins' ei lie suuri.\nNo niin, hän suuremman viel' lahjan saa,\nKuitenkin teidän tähden. (Miehelle) Maalatkaa\nValmiiksi aita, sitten mielin määrin,\nTe herra, hinta määrätkää,\nJos suurempikin, ei se ole väärin,\nPuoleksi vaan sen tahdon ylentää.\nNyt työhön, aika on nyt tärkeää,\nNyt työnne tuottaa kasvun viljaisen voi.\n\nSILIMAALARI.\nAh, armollinen herra, mulle on,\nMit' tunnen, ilmoittaa nyt mahdoton --\nEn teitä kyllin kiittää vaivainen voi.\n\nv. DANN (raappien kiivaasti päätään).\nRauhassa menkää, voideltu te En-voi\nKuningas Mahdottoman valtion!\n\n    (Silimaalari rientää ulos.)\n\n\nKYMMENES KOHTAUS.\n\n    Edelliset (jäljelle jääneet).\n\nJULIA.\nMiks', setä, peljätätte äänellänne\nMies-parkaa aina? Onko oikein se?\nKaikk' aikaan saavanne te luulette,\nVaikk' ette hillitä voi itseänne.\nEn voi -- sen lauseen itsenne\nOis lausuminen tääll' ain' itsestänne.\n\nv DANN (suurenmoisella liikenteellä).\nSelitä, kuink' \"en voi\" tuo kuuluu tänne.\nEn nähdä taida silmittä,\nEn ottaa taivaalta voi kuuta,\nEnk' kylvää pilvihin voi tähtiä -- -- --\n\nJULIA (keskeyttäen).\nSit' ei voi, muuten kaikkea voi muuta.\n\nv. DANN.\nTukitse, kiusan kappale, jo suuta!\nSelitä tarkemmin, mit' en ma voi!\n\nJULIA (hellästi, mutta hilpeästi).\nTe ette kärsivää voi koskaan nähdä:\nSieluunne ihmispyyntö aina soi;\nApua siinä koitatte te tehdä,\nMiss' sydän tuskissaan vaan vaikeroi.\nTe ette voi -- miss' on vaan ylevyyttä,\nJot' estetään sen riennoiss' ilman syyttä --\nSit' auttamatta olla; ystävä\nJa vihamies saa teiltä sääliä.\nUseesti ilmoittavat värisevät\nÄänenne säveleet, mit' tunnette:\nJa ett' on sydämessä teillä kevät,\nIlmoittaa vesi vanhan silmänne.\n    (Kiertää kätensä hänen kaulansa ympäri.)\nAh, hyvä setä, nyt taas kyynele!\n\nv. DANN (lykkää häntä luotaan, pyyhkäisee kädellään äkisti silmiään.\nFrankille, joka sill' aikaa on laittanut palettinsa valmiiksi).\n\nKas tuossa näätte, herra, linnun, jolla\nSanaakaan totta tuskin suussa on.\nTuon seurass' saan nyt joka päivä olla.\nJok' kaikki vääntää, kääntää kierohon!\n\nFRANK (itsekseen näkyvällä liikutuksella).\nTrygg konna! Valhees kostan palkinnolla\nKovalla. (Merkiten Julialle) Neiti istuu tuokion.\n\nv. DANN.\nTytöltä tuolta mitä kärsin, nähdä\nJo voitte ainoast' täst' tempustaan;\nNäin mustaksi ja valkeaksi tehdä\nSetänsä voi hän, kuinka tahtoo vaan.\nEnemmän tahdotteko vielä kuulla?\n\nJULIA.\nPuhtaalla pysykää nyt, setä, suulla!\n\nFRANK (Julialle).\nKasvoissanne mi vaihe värien!\nPoskenne hohtaa, kuin se tulta oisi.\n\nv. DANN.\nFrank herra, sormus jalokivinen\nTeill' on niin kirkas, kuin se salamoisi;\nTimanttiin halu mull' on, myönnän sen.\n\nFRANK.\nJa sitten?\n\nv. DANN.\n           Jos se myytävänä oisi,\nMäärätkää hinta, vaikk' kuink' korkea.\n\nFRANK.\nSen hintaa, herra, ette aavista,\nKultanne ei sit' osta: silmää kaksi\nJa sormuksen tään mulle ainoaksi\nPeruksi jätti äiti vainaja;\nKatselkaa, suur' on se ja ihana.\n\n    (Ojentaa kätensä lähelle v. Dann'in silmiä.)\n\nv. DANN (hypähtäen ylös tuoliltaan).\nNimenne Frank ei ole, nimeänne\nSalaatte?\n\nFRANK.\n          Mist' tuo luulo heräjää?\n\nv. DANN.\nTodistus varma siit' on sormus tää.\n\nFRANK.\nTää sormus?\n\nv. DANN,\n            Kuulkaa vaan! Kun sinne tänne\nSain kulkea ma halki maailman,\nNaiselle, jok' ol' ennen morsian\nMinulle, lähetin tuon perimänne\nSormuksen -- naisellen, jonk' kanssa en\nMä päässyt rikkauteen, onnehen.\n\nFRANK.\nOi ihme!\n\nv. DANN.\n         Kuulitteko äidiltänne\nMun nimeäni?\n\nFRANK.\n             En. Hän yhtä vaan\nMainitsi nimetöntä armastaan,\nJok' oli ulkomailla matkatiellä\nJa sieltä lähetti tään sormuksen --\nKuin nimenne soi sanans' viimeinen.\n\nv. DANN.\nMit' antoi taivas mulle vielä!\nSyliini tule, rikkautehen,\nKuin poikan', astu! Miksi, ystäväni,\nNimesi muutit?\n\nFRANK.\n               Kun ma kantamaan\nKopeeta, suurta sukunimeäni\nKöyhältä liian näytin mielestäni.\n\nv. DANN.\nNyt, poikan', nostaa lippus uudestaan,\nKuin satamassa, aik' on tullut sulle.\n\nJULIA (pyyhkeissään kyyneleitään, sysää veitikkamaisesti v. Dann'ia\nsyrjään ja lyö käsivartensa Frankin kaulan ympäri).\n\nSylistä osa suotanee myös mulle?\n\nv. DANN (hämmästyneenä).\nMit' tää on? Päästä! Tuohan hulluutt' on.\nHouritko, sano, aattelematon?\nSult', tyttö, järki kokonaan on poissa.\n\nJULIA (teeskellyllä yksinkertaisuudella).\nEn tehdä taida missään asioissa,\nMit' oikeaksi setä aattelee.\nMa teen kuin setä. Enkö oikein tee?\n\nv. DANN.\nViisaana näin et, tyttö, tehdä vois sa. --\nMä hämmästyn. Suo, poikan', anteeks', suo!\nVälisti on kuin hiukan hupsu tuo.\n\nFRANK.\nNyt aik' on että putoaa jo peite.\n    (v. Dann'ille.)\nIsäni -- pojaksennehan mun teitte --\nEi Julianne vasta nyt näin tee;\nMeill' oli tää, min hän näin kertoilee,\nJo Ruotsiss' sopimus -- hän sit' ei peitä,\nJonk' ilmoituksest' arkuus esti meitä.\n\nv. DANN.\nPäivästä tästä, min nyt nähdä sain,\nMa siunaan, kiitän taivaan enkeleitä.\nSielt' tulvaa riemu mulle virroittain.\n\n    (Sulkee syliinsä molemmat.)\n\nJULIA.\nNyt, setä, pääsin tuskastani, teitä\nTyranniks' esitin ma, mua te\nHupsuksi, -- kuitattu on velkamme.\n\nv. DANN.\nAin' naljailet.\n\nJULIA (katsoo v. Dann'in kasvoihin).\n                Mi silmässänne kiille\nOn tuo? Kas, eikö kyynel siinä piille?\nSe putoaa, sen toinen ennättää;\nHämillään setä on, se myöntäkää.\n\nv. DANN (pyyhkäisee silmiään).\nKyynelkö? Missä merkin näät sä tuosta?\n\nJULIA.\nUjoilematt', oi, antakaa sen juosta!\nOn vanhuutenne päivä kaunis niin,\nKun sulavi sen kylmyys kyyneliin,\nKun kasvoiss' sielun liikkeet värisevät,\nKun silmä sairas on, kun sill' on kevät.\n\nv. DANN.\nSuus sulje, tyttö, nyt! Ma voin kuin mies\nKaraistu, minkä joku voi kenties;\nOnnenne nähdä, rintaa vasten rinta\nSyleillä, mit' on mulle kallihinta,\nPieninkin kyynel, minkä riemu loi,\nNyt tukahuttaa -- lapset, sit' _en voi_!\n\n     (Esirippu lankee).\n\n\n\n"]