[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHg7qO6XBjP1GBzbL0Sj5DVWkpXWD3JNQ0Nr4z74Da8o":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},917,"Salaminin kuninkaat","Runeberg, Johan Ludvig",1804,1877,"917-runeberg-johan-ludvig-salaminin-kuninkaat","917__Runeberg_Johan_Ludvig__Salaminin_kuninkaat","Murhe-näytelmä viidessä näytöksessä","naytelma",[],[],"fi",1863,1880,18446,105825,false,48145,[23],"Swedish drama -- Translations into Finnish",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Salaminin kuninkaat: Murhe-näytelmä viidessä näytöksessä\" by Johan Ludvig Runeberg is a dramatic play written in the late 19th century. Set in the aftermath of the Trojan War, the narrative revolves around themes of conflict, identity, and governance among the people of Salamis. The story introduces significant characters like Leokritos, the king, and his son Leontes, as they navigate political tensions and personal dilemmas in a time of societal upheaval.  The opening of the play establishes its dramatic tone with a confrontation between characters on the shores of Salamis, where Eubulos and Hyllos encounter Rhaistes, who accuses Eubulos of deceit while claiming ownership of a valuable catch, a shellfish. As tensions escalate, the characters grapple with their loyalties and rights, leading to an examination of power dynamics in their society. Through these initial interactions, the play sets up conflicts that delve into themes of legacy, morality, and the struggles inherent in kingship as Leontes, the king's son, enters the scene, highlighting the impending clash of interests among the characters. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Kiljander, K.",261,"Antiikin Kreikkaan sijoittuva murhenäytelmä sijoittuu Salaminin saarelle kymmenen vuotta Troian sodan jälkeen. Teos käsittelee vallanperimystä, kunniaa ja kansan kapinointia kuningas Leiokritoksen ja hänen poikansa Leonteen kautta.","J. L. Runebergin 'Salaminin kuninkaat' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 917. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","SALAMININ KUNINKAAT\n\nMurhe-näytelmä viidessä näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nJOH. LUDV. RUNEBERG\n\n\nSuomentanut K. Kiljander\n\n\n\nPorvoossa,\nG. L. Söderström'in kustannuksella,\n1880.\n\n\n\n\n\n\n    Jo kankea on kieleni,\n    Ei suju se kuin nuorien,\n    Mut riemahtaapi vieläkin\n    Mun vanha sydämmen'.\n\n    Vaikk' en mä ole runoja,\n    Mä runohengen siivillä\n    Oon laulun avaruudessa\n    Tok' saanut lennellä.\n\n    Ja suloisia ääniä\n    Mä siellä olen kuunnellut\n    Ja joskus suomen kielellä\n    Myös niitä laulellut.\n\n    Kuin sulo ääni joutsenen\n    Soi runoilijan mainion,\n    Mut vaivainen kuin varpusen\n    Mun lauluäänen' on.\n\n    Tok' aattelen: tää lahjani,\n    Tää halpa ehkä sopisi\n    Kuin lesken ropo, Suomeni,\n    Sun uhriarkkuusi.\n\n                      K. K.\n\n\n\n\n\n\nSALAMININ KUNINKAAT.\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nLEIOKRITOS, Salaminin kuningas.\nLEONTES, hänen poikansa.\nTEKMESSA, Aiaan leski.\nEURYSAKES, Aiaan ja Tekmessan poika.\nRHAISTES, Kuninkaan uskottu.\nADAMASTOR, | Kuninkaan lähettiläät.\nMEDON,     |\nEUBULOS, vanha kalastaja.\nHYLLOS, hänen poikansa.\nTekmessan saattaja.\nSaansaattajoita, Sotamiehiä. Kansaa.\n\nTapaus Salaminissa kymmenentenä vuotena Troian sodan jälkeen.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\n(Meren ranta. Vähä loitompana maja louhisalla niemekkeellä.\nKaukana mantereen ranta.)\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n    Eubulos. Hyllos.\n\nHYLLOS.\nHoi, terve, terve, riemurikas onnetar!\n\nEUBULOS.\nVait' ole poika, huutamatta riemustas!\n\nHYLLOS.\nMiks' onnen päivänä en, isä, riemuitseis?\n\nEUBULOS.\nIlonsa viisas varovasti peittelee.\n\nHYLLOS.\nKas, Rhaistes lähestyy; ken julma jumala\nOn rauhan sortajan nyt tänne saattanut?\n\nEUBULOS.\nSä miehen näet; venhettä käy hoitamaan,\nMä viivyn.\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Rhaistes. Edelliset.\n\nRHAISTES.\nMies, sä mitä kätkit poveesi?\n\nEUBULOS.\nKas, Rhaistes, minkä runsaan saaliin saavutin!\nMureenan suuren, sardelia kauniita,\nJollaisia ei ennen ole pyydetty.\nValitse suurimpia, koska saatavaks\nLajista kustakin sä vaadit suurinta.\nKotiisi mene, tuota niitä orjallas.\n\nRHAISTES.\nNyt olet nopsa mulle osan' antamaan.\n\nEUBULOS.\nEn tahtois että helle sitä turmeleis.\n\nRHAlSTES.\nSalailet toisen syyn sä alla manttelis.\n\nEUBULOS.\nSe tosi, nälkäni, jok' ankarasti nyt\nMua tuohon louhiniemen kotiin kiiruhtaa.\n\nRHAISTES (Äkisti tarttuen hänen poveensa.)\nSä syytät nälkää. Siihenkö mä tartuin nyt?\nEn sitä ennen nähnyt käsin pidellyks'.\n\nEUBULOS.\nVoi ettei voima mulla ole entinen!\nMä laske, ellös revi vaatteitani.\n\nRHAISTES.\n                                  Kas, Zeus!\nKas purppurainen simpukka, jok' arvosta\nOn lammaslauman! Tuota tahdot salata?\nNyt tiedän, ukko, millä keinoin hankit sä\nNuo uhriviinisi ja paistit, joita ain'\nSä poltat rukoillessas, jotta palajais\nTuo Aiaan suku; nyt mä kaikki ymmärrän.\nMut tiedä: toinen suku täällä vallitsee.\nSe kuningas, jok' ystävistä eroittaa\nVoi viholliset, osans' antaa kullenkin,\nPahoille pahan, hyvän uskotuillensa.\nEi suvaitse hän, että vihamiehenä\nSä ryöstät aarteet ystäväinsä vesistä,\nJa niinkuin mänty, louhen lomaan kätketty,\nHyvästi höystyt, kasvat päivä päivältä.\nSen sanon ettet toiste pitäis voittonas\nJos joskus onnistuisit kavaluudella\nVarastamahan multa omaisuuttani.\nEi rikkaana, se tiedä, kerjäläisnä vaan\nSun olla täällä, saarell' isäis, sallitaan.\n\nEUBULOS.\nKuin kättes työ jo onko valmis kieleskin?\n\nRHAISTES.\nOn valmis. Kuulit syyn, miks' otin simpukan.\n\nEUBULOS.\nOi onnettoman kohtaloa! Jumalat,\nKosk' ompi väkivallan tulva paisuva\nSalpansa löytävä? Vai ettekö te nää\nKuink' aina paha paisuu, hyvää poljetaan?\nVaan siitä kyllin. Kielet kieltäin paremmat\nValittaneet sit' ovat, jalot ruhtinaat,\nSukua Zeusin, siitä turhaan huokailleet.\nTok' kysyn sulta, joka röyhkeästi noin\nMua petoksesta muka kehtaat syytellä,\nKen meist' on pettäjä? Sä, joka yhtenään,\nKuin kaarna lainehilla, muutat valtiaa,\nVai minä, joka Bakkosvesan tavalla\nSamalla varrell' ylennyn ja vaivun myös?\nEi kauan sitten Telamoni kuninkaan\nEdessä ryömit, hänen poikaans' Aiasta,\nJaloa sankaria teko-nöyrästi\nKumarsit. Silloin olit köyhä, rikas ma.\nMun oli pelto, jota nyt sä viljelet,\nMun karja, jota syötät Xuthos vuorella,\nMun oli huoneet, joita nyt sä omistat.\nMist' on tuo muutos?\n\nRHAISTES.\n                     Mitä? Tuota kyselet\nSä, jok' et mitään huoli sallimuksesta,\nEt jumalien säännöistä; ne syöksevät\nJa ylentävät kuningaita.\n\nEUBULOS.\n                         Troiassa\nOl' Aias tuskin kuollut kautta miekkansa,\nJa Telamoni suruhunsa sortunut\nKun sinä, heidän hyvyytensä unhottain\nJa Aiaan pojan kotimaastaan hyljätyn,\nKuin orja ryömit uuden herran jaloissa\nNiin saadaksesi osan hänen saaliistaan.\nNyt louhikolla asun mä, sä laaksossa.\nMun rikkahaksi sanoit; eikö kätesi\nMun manttelini alla äsken tuntenut\nKuin karkea on rintain suolavedestä?\nVilussa, helteessä mä aaltoin selillä\nÖin päivin puuhailen jo vanha, väsynyt\nHalvassa työssä halvimmasta palkasta.\nPartaalla lähteen venyt sinä varjossa\nMiedoilta tuulosilta jäähdytettynä,\nJa seppeleissä maljaa seppelöittyä\nSä tyhjennät. Ken meist' on kadehdittava?\nMut tiedä: verkon saaliilla niin kauan kuin\nVoin lampaan lunastaa ja viinipisaran,\nOot uhritulen niemeltäni näkevä.\nJa voimani jos pettää, jos mä merestä\nEn antimia pyytää voi, niin uhriksi\nMä hakkaan poikki tämän heikon käteni\nJa jumalille lahjaksi mä poltan sen,\nEdestä kuninkaani, onnen entisen,\nJa että nähdä saisin pojanpoikansa\nJa sukunsa myös täällä vielä loistavan.\nNyt ota saalis, mene, kuulit lauseeni.\n\nHYLLOS.\nEi päinsä käy.\n\nRHAISTES.\n               Sä myös.\n\nHYLLOS.\n                        Pois anna simpukka.\n\nRHAISES.\nSä mieletöin, vai kädestäni ryöstäisit\nMi minun ompi.\n\nHYLLOS.\n               Meidän on se, eikä sun.\n\nRHATSTES.\nPois!\n\nHYLLOS.\n      Kyllä; kun sult' olen saaliin temmannut.\n\nRHAISTES.\nSä hurja, uskallatko ylpeydessäs\nSun valtiasi uskottua vastustaa,\nJa etkö pelkää rangaistusta hirmuista\nSua odottavaa?\n\nEUBULOS.\n               Poika, heitä, paremp' on\nNyt väistyä kuin vastustaa.\n\nHYLLOS.\n                            Oi isäni,\nEn meidän tähden vastusta. Kyll' oppineet\nOlemme kaikki kärsimähän helposti,\nMut kaikkea mä uskallan tuon surevan,\nSokean vaimon tähden, joka tottunut\nOn eloon parempaan ja meille turvaton\nNyt paennut. Ei meidän ruokiin tottunut\nHän ole, eikä ennen ole kantanut\nNiin halpaa pukua kuin nyt on hänellä.\nHänt' auttaaksensa antoi tänään jumalat\nTuon lahjan. Pelvostako rosvon käsihin\nSun jättäisimme?\n\nRHAISTES.\n                 Odota, hoi kansa, hoi!\nNyt katsotaan ken voiton viimein saapa on.\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Kansaa.\n\nKANSA.\nSä kutsut meitä tänne, poika Paonin.\n\nRHAISTES.\nEn syyttä. Aikaan sopivaan nyt jouduitte,\nTuon miehen väkivaltaa hillitsemähän.\n\nKANSA.\nTuon vanhuksenko, vaiko nuorukaisen tuon?\n\nRHAISTES.\nTuon nuoren hurjan, jonka kourat soudussa,\nTyöss' orjan kovettuneet, kunnes tappeluun\nNe airojensa kovuudella käytetään.\n\nKANSA.\nSinuhun koskea hän onko rohjennut?\n\nRHAISTES.\nViel' enemmän. Kas kädessänsä simpukka!\nSen on hän multa ryöstänynnä.\n\nKANSA.\n                              Ylpeäks\nIsästä ylpeästä olet syntynyt.\n\nHYLLOS.\nSe meidän ompi. Omamme mä otin vaan.\n\nRHAISTES.\nNyt Salaminin miehet, kuulkaa, tiedätte\nKen minä olen, kuka ompi ukko tuo,\nJa kuinka hän siit' asti, kuin Leiokritos\nSai vallan täällä, vastustanut häntä on,\nMut minä puolustanut. Teukros Kyyprosta,\nTuon vanhan Telamonin poika hyljätty,\nKun äsken tuli tätä saarta valtaamaan,\nOl' ukko tämä vihollisten vakooja,\nMut minä seisoin kuninkaani puolella.\nSiit' ompi mulle maine, hälle häpeä,\nJa mulla maansa, hällä mökki niemellä.\nMä kysyn: vääryydelläkö nyt omistan\nMit' omisti hän ennen?\n\nKANSA.\n                       Jumalat, ne vaan\nSit' asiata tutkikoot. Sun kertomaa\nMe todeks tiedämme.\n\nRHAISTES.\n                    Siis vielä kuunnelkaa!\nMä tulin tähän rantaan. Kaukaa näin jo kuin\nTuo vanhus kätki povellensa simpukan\nMua pettääksensä, siten juuri näyttäen\nEtt' omakseni itsekin hän katsoi sen.\nJa kenen jollei mun se oisi oleva?\nJos mun on ranta, niin on vesi myöskin mun\nJa mit' on vedessä. Siin' oli simpukka.\nSe siis on mun. Sen otin; vanhus tunnusti\nSen omakseni niinkuin kohtuullistakin.\nTuo nuorukainen hävytön ja parraton\nSekautui silloin asiaan ja sieppasi\nTuon kalun, isänsä jo mulle antaman.\nSellaista tapaa jos nyt täällä suositaan\nEtt' eivät isiänsä pojat tottele,\nEtt' omaisuus on väkivallan käsissä,\nOn paras meille, jotka harmaaks muutumme.\nPois muille maille mennä, taikka etsiä\nLain vanhan turvaa tuonen haamuin seurassa.\nSiis päättäkää te maamme miehet vapahat,\nTe, joiden tulee järjestystä valvoa.\n\nEUBULOS.\nSä herja hävytöin, oi mistä sanoja\nVarustetuita vaskinuolilla mä saan\nNyt lävistämään haarniskatas, tehtyä\nValheesta, väkivallasta? Ma olenko\nMaan vihollista puoltanut? Vai vihamies\nOl' Teukros, Telamonin poika ylevä?\nHän tuli tänne muutamilla miehillä\nVeljensä pojan valtikkaa vaan hoitamaan\nSiks kun hän saapuis itse saareen isäinsä.\nMä silloin käskin hänen, tosin varottain,\nOmalle maalleen varovasti astumaan,\nKun tiesin sun ja kuninkaasi nykyisen\nHänt' aikovanne väijymällä murhata.\nMut sen nää miehet tietää niinkuin kaikki muut,\nÄl' usko näiden ilkityötäs puoltavan\nVait'olollaan. Jos pelko heit' ei hillitseis,\nHe vastaisivat kivillä, ei sanoilla.\nMill' oikeudella, sen he kyllä tietävät,\nSä maani veit ja kuinka väärin sysättiin\nMa niemekkeelle, jossa kasvaa tuskalla\nVaan orjantappuroita louhen lomissa.\nSä väittää rohkenet, ett' olen simpukan\nOmakses tunnustanut, että poikan' on\nSen vasten käskyäni sulta ryöstänyt,\nNiin häntä syyttömästi tässä soimaten.\nMit' otit multa väkisin, sen otti hän\nPois väkisin. Mä hänen työnsä hyväksyn,\nJos koht' ois paremp' ollut väkivallatta.\nSe kuule nyt ja kosta kuinka taidat, voit:\nMut liukkaan kieles lausehita säästä vaan.\n\nKANSA.\nKun ihmis-raukkaa kohtaa viha jumalten\nEi ole kyllin että riemut raukeaa,\nEtt' astuu köyhyys rikkauden asuntoon,\nJa vaipuu voima, terveys ja kauneus,\nMut kärsivällisyyskin katoo, joka aina\nOn nöyrä kohtaloiden myrskyissä ja ei\nRupea mahtavampaa vastaan ryntäämään.\nEubulos, olet loukkaavilla sanoilla\nVihoittanunna tämän miehen, jota et\nSä onnen päivinäskään voinut vastustaa.\nMut poika Paonin, sä ole laupias!\nSe ihminen, jok' unhottaa, ja anteeksi\nVoi antaa, on kuin päivän valkeus, jok' ei\nValitse eikä arvele mut loistaa vaan.\nSuo hänen pitää simpukka, jonk' antanut\nOn hälle onnensa. Sull' on se kuitenkin\nVaan aivan halpa lisä rikkauteesi.\nSe hälle kaikki on. Hän sillä lievittää\nVoi kauvan puutettansa. Suosii jumalat\nAin' antavata kättä, eikä ottavaa.\n\nRHAISTES.\nSe onko neuvonne?\n\nKANSA.\n                  Ei meillä parempaa.\n\nRHAISTES.\nSiis todeks nään nyt mitä itse aavistin\nJa puheest' äsken kalastajan käsitin,\nEtt' aina kovempata ruoskaa tarvitsee\nUus kuninkaamme kesyttääkseen kansaansa.\nEi saa hän luottaa nöyryytehen liukkaasen,\nJok' ilmestyypi kasvoissa ja puheessa.\nNuo vanhat muistot väijyy niiden takana\nTyön, tuhon tekoon tilaisuutta odottain.\nHyv' on ett' olen päässyt teitä tuntemaan\nJa mitä salailette sydämmissänne;\nOn vaarallisin tuntematon vihamies.\n\nKANSA.\nNoin älä meistä päätä, Rhaistes, vihamies\nEi neuvois sua laupiuteen jumalten.\n\nRHAISTES.\nSe onko ystävä, ken kieltää apunsa,\nKun toinen, ahdistettu, sitä anelee?\n\nKANSA.\nSinua rukoilla me rohkenimme vaan.\n\nRHAISTES.\nOn turha rukouksenne. Nyt auttakaa.\n\nKANSA.\nTuoll' apu näkyy, apuamme suurempi.\nHän, kuninkaasi poika, nuori sankari,\nJok' äsken rannallamme Teukron kohtasi\nJa voittajana hänet laivaan pakotti\nPakenemahan särjetyllä kilvellä,\nHän lähestyy. Nyt hälle valita. Hän voi\nSinulle antaa avun paremman kuin me;\nUskollisuuttas palkita myös taitanee.\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Leontes.\n\nRHAISTES.\nSä jalon kuninkaani poika ylevä,\nSua tervehdän mä iloisella mielellä,\nMä olen onnellinen, kun nyt nähdä saan\nSun rannallani juuri tänä hetkenä.\nOn onnellinen tulosi niin mulle kuin\nMyös itselles, kun taidat näyttää, ruhtinas,\nEtt' ystäviäs ymmärrät sä suojella\nJa siten heidän joukkoansa lisätä,\nJok' ompi hallitsijan lahja arvoisin.\nEn asiassa suuressa sun päätöstäs\nMä pyydä, on vaan purppurainen simpukka;\nMut kysymys on saako rangaistuksetta\nNyt väkivalta vallita; tuo simpukka\nOn mun, nyt näet kenen kädessä se on.\n\nLEONTES.\nMies nuori, rohkenetko pitää simpukan?\n\nHYLLOS.\nEn pelkuriksi tottunut, siis rohkenen.\n\nLEONTES.\nKen oikeutta rikkoo, se on pelkuri.\n\nHYLLOS.\nSen tiedän, siksi Rhaistes ei voi peljättää.\n\nLEONTES.\nPois heitä pisto-puhees, vastaa selvästi,\nOliko Rhaisteen simpukka, sen otitko?\n\nHYLLOS.\nSen otin, mut se oli isän' omaisuus.\n\nLEONTES.\nSä kerro, ukko, miten sen oot hankkinut.\n\nEUBULOS.\nSen salli mulle vihdoin armo Jumalten\nKun kalastanut olin päivän työlähän.\n\nLEONTES.\nVedestä, Rhaistes, ukko löysi simpukan?\n\nRHAISTES.\nNiin. Olet kuullut oman tunnustuksensa.\n\nLEONTES.\nVesilläs ensikertaako hän kalastaa,\nVai onko hän jo ennen täällä näkynyt?\n\nRHAISTES.\nOn joka päivä, koska tämä ruohokko\nOn antavampi kuin on oma rantansa.\n\nLEONTES.\nSiis ihmettelen että ukko päivittäin\nEdessä silmäis puuhaa työssä ahkeraan\nJa vuovaa orjan lailla, jos on kaikki sun\nMit' ansaitsee ja pyytää hän sun vesilläs.\n\nRHAISTES.\nEi niin. On keskenämme tehty suostumus.\n\nLEONTES.\nJa mikä?\n\nRHAISTES.\n         Että jokaisesta laadusta,\nJot' antaa pyynti, suurin mun on oleva;\nMuu saalis hälle vaivastaan on tuleva.\n\nLEONTES.\nJa sillä ehdolla sä vaadit simpukan?\n\nRHAISTES.\nKas tätä! Suurempaa lie tuskin saatavaa.\n\nLEONTES.\nEn suurempia nää, tuon yhden vaan, en siis\nVoi muihin verraten sen tietää arvoa.\n\nRHAISTES.\nSe suurin ompi siis ja semmoisena mun.\n\nLEONTES.\nNiin tosin, mutta ainoana pienin myös\nJa semmoisena tämän ukon omaisuus.\n\nRHAISTES.\nJos päätät niin, siis salli meidän jakaa se,\nMa otan osan suuremman, hän pienemmän.\n\nLEONTES.\nNiin olkoon. Laadustansa mikä suurin on,\nSun olkoon se. Mut sisällystä suurempi\nOn sisältävä, siis nyt ota suurempi;\nSun osas kuori on, sen sisus hänen siis.\n\nRHAISTES.\nSa muistatko ken olen minä, ken on hän?\n\nLEONTES.\nSä ystäväni oot, hän vihollisen' on.\n\nRHAISTES.\nEt rakkautta arvaa vihaa kalliiinmaks.\n\nLEONTES.\nEn, Diken vaa'alla, mut varmaan syömmessäin.\n\nRHAISTES.\nJos ystäviä tuomitset kuin mua nyt,\nMä pelkään monen viholliseks muuttuvan.\n\nLEONTES.\nMä oikeuden vihamiehilleni suon,\nVaan miekkaa näytän röyhkeill' ystävilleni.\n\nRHAISTES.\nPois menen. Toiselle mä saanen valittaa.\n\nLEONTES.\nEn estä. Jalkas vapaa on kuin kieleskin.\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Edelliset, paitsi RHAISTES.\n\nKANSA.\nOl' jalo, viisas päätöksesi, ruhtinas.\n\nEUBULOS.\nOi, jospa toisen kannan oksa olisit,\nJa jumalaisten kuninkaitten heimoa,\nJotk' ennen olivat mun isäin valtiaat,\nEtt' oikein voisin riemuita, kun edessäin\nSun nään noin jalona ja suurna seisovan,\nNään kuink' on oikeus ja lempi, ihmisyys,\nNää sankar-avut, nuoreen sieluus kasvaneet.\nVaikk' ennen soisin toisen kätehen kuin sun\nMun kotimaani valtikan, mä riemulla\nVoin kunnioittaa, kiittää jalouttasi.\nEi kaukaan ole mulle suotu riemua\nKiitollisuutta tuta kohden ketäkään.\n\nLEONTES,\nEubulos, mieles laatu entuudesta on\nJo mulle tuttu. Että mua vihasit\nJa isääni, sen tiedän mä niin varmaan kuin\nEtt' olet Aiaan suvun lujin ystävä.\nEn semmoista, se tiedä, kosta vihalla,\nUskollisuuttasi mä kunnioitan vaan.\nRukoilen Zeusiä, jos kerran valtikan\nMä saan, sunlaista kansaa mulle antamaan.\nMut koska lupasit, et rakkautta, vaan\nKiitollisuutta mua kohtaan, osoita\nSe seuraamalla neuvoani, jonka mä\nSinulle annan omaks hyväksein ja sun:\nÄl' aina soimaa katkerilla sanoillas\nIsäni hallitusta. Kadehdittava\nEi ole, niinkuin luulet, osa valtiaan.\nJa huolissa ei viihdy aina lempeys.\nNiin helpost' ystävänsä voivat viekkahat\nMyös vihan tulen nostaa hänen mieleensä\nJa hänet saattaa kurjuuttasi lisäämään,\nEi tosin omaks hyödykseen ja vähin mun.\nSiis kätke varovasti muistos surkeat\nEtteivät ne ja vihapuhees yhdessä\nNiin synnyttäisi surkeempia muistoja.\nNyt mene askareilles, kansa, sinä myös\nSaat mennä! Jos ei petä silmäni, niin on\nSokea vaimo saattajoineen tulossa;\nMä häntä yksinäni tahdon kohdata.\n\nKANSA.\nMe käymme, kanssa sokean et yksin jää,\nJo Rhaistes tänne palajavan näkyypi.\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    Leontes. Rhaistes.\n\nRHAISTES.\nMä takaisin nyt kiiruhdin kun havaitsin\nSokean, vieraan vaimon; täällä kohdata\nMä tahdon häntä, kodikseen kun ottanut\nOn kalastajan mökin, jota karttelen.\nSun jalo isäsi on itse käskenyt\nMun tiedustella salaisuutta, joka on\nTuon vaimon muodossa, hän mistä on ja ken?\nJa missä asioissa hän on täältä, miks\nHän asuu luona meidän vihollisemme?\nKäy puhe että isäntänsä perheineen\nEnemmän häntä kunnioittavat kuin ois\nHän ansaitseva ulkomuodon puolesta,\nEi muukalainen luultavasti ole hän\nEik' entiselle vieras hallitukselle,\nJa ehkä hältä tietoja sais tärkeitä.\nNoit' olen käsketty mä tiedustelemaan,\nMut jos niin tahdot, ruhtinas, mä olen vait,\nJa tämän toimen jätän sulle mielellään.\n\nLEONTES.\nKun kuninkaasi käskyä sä toimitat,\nEi mulla, mutta sulla puheenvalta on.\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS,\n\n    Edelliset. Tekmessa (sokea, mukana) Saattaja.\n\nTEKMESSA.\nSiis lähestymme, poika, niitä seutuja,\nJoill' Aias, niinkuin usein kuulin, nuorena\nUhrinsa antimia kantoi Areelle,\nJa joilla hän, kun tuuli eteläinen löi\nKaria vasten kuohuisia aaltoja,\nHymyillen katsoi taisteluja myrskyjen,\nJa kotirannan vuorilta sai oppinsa\nVäkeä Troian vastustamaan vuorena.\nJa eikö lähellä oo kumpu Krantorin\nJa laakso Amfidemos tämän juurella,\nJa loitompana metsän takan' Attika?\nOi mulle tutut paikat, varsin rakkahat!\nMik' ilo teitä mainita, vaikk' en mä nää!\nKuin jumaloille nektar ja ambrosia\nNiin ovat rakkaat nimet ihmiskielelle.\n\nSAATTAJA.\nVait, ole vait!\n\nRHAISTES.\n                Ken olet? ehkä vieras, näyt\nNoin kodittunut seuduillamme olevan.\n\nTEKMESSA.\nKen lienet, kysyjä, on ääni uhkaava,\nEi juuri sanoissa, vaan niiden takana.\n\nRHAISTES.\nMä kysyn. Vastausta vaatii kysyjä.\n\nTEKMESSA.\nEn sitä kiellä. Vaimon turvattoman näät.\n\nRHAISTES.\nSen näen sinun huultes todistuksetta.\n\nTEKMESSA.\nSun kovuutes sai minut toisin luulemaan.\n\nRHAISTES.\nNään kurjuutesi, tiedän ehkä siihen syyn.\n\nTEKMESSA.\nJos minut tunnet jo, sä miksi kysyt siis?\n\nRHAISTES.\nSun vastaukses mukaan menetelläksein.\n\nTEKMESSA.\nTee niin, ja ole kurjaa kohtaan laupias.\n\nRHAISTES.\nEi kurjuus yksin laupeutta ansaitse,\nMyös totuuttakin siihen lisäks tarvitaan.\n\nTEKMESSA.\nPuheeni totuuden jo olet havainnut,\nEn muuten laupeuttas tarvitsisikaan.\n\nRHAISTES.\nKai toista, huomannet, on toden tunnustus\nKuin sitä tunnustaa, jot ei voi salata.\n\nTEKMESSA.\nOon sulle vastannut. Siis, mitä vielä nyt?\n\nRHAISTES.\nTäys tilinteko siitä, kuka olet sä,\nKen olet ollut, kusta tänne saapunut,\nJa mistä syystä outona tääll' oleksit.\nKun näihin olet suorasti sä vastannut,\nNiin en mä salaa miksi sua kyselen.\n\nTEKMESSA.\nMä olen köyhä vaimo, puutteenalainen\nJa yksinäinen, joka vavistuksella\nNyt kuulen armottoman äänen kovuutta.\nSe olen. Ken mä ollut? Olen kokenut\nSit' ihmis-osaa, jossa lailla ruokosen\nVälistä kylmän tuulen, toiste lämpimän\nKäsissä heilumme. Miks täällä viivyn mä?\nSe kuule: syystä että täällä tuntuu maa\nPehmoisemmalta jaloilleni, ilma myös\nSuloisemmalta hengittää kuin muualla,\nJa syystä että kieli kauniin kaikista,\nHellenein kieli täällä suloisimmin soi.\n\nRHAISTES.\nSun vastaukses kiertää kysymystäni,\nJa sokeanakin sä osaat varoa.\nMut tiedä: itse luikertava käärmekin\nSe astiahan pyytäjänsä kiusataan\nJa hänen viittaustaan tottelemahan;\nSen saat myös nähdä ettei mua vastahan\nSun viekkautesi voi mitään toimittaa.\n\nTEKMESSA.\nOi, suo mun mennä.\n\nRHAISTES.\n                   Tehtyäsi tilisi.\n\nTEKMESSA.\nPois saata mua, poika.\n\nRHAISTES.\n                       Täält' et mennä saa\nSä ennen kuin mä tiedän kaikki kohtasi.\n\nTEKMESSA.\nSä mitä tahdot? Sinut kuka lähetti\nMun tielleni? Ja minkä vallan käskystä\nSä, julma, vaadit multa tuota tiliä?\nOn sulla silmäin näkö, minä sokea,\nSä minun näät, vaan sua en mä nähdä voi.\nJos toisen tulee kysyä ken toinen on,\nEi sinun suinkaan oo se ensin tehtävä.\n\nRHAISTES.\nJos niin sä mietit, syyt' ei ole minulla\nKuin sulla piillä, siis ken olen ilmoitan.\nEurysakes mä olen, Aiaan mainion\nJa vaimonsa Tekmessan poika ylevä.\n\nTEKMESSA.\nSä?\n\nRHAISTES.\n    Mä.\n\nTEKMESSA.\n        Sä?\n\nRHAlSTES.\n            Mä.\n\nTEKMESSA.\n                Voi liukkaan kieles valhetta!\n\nRHAISTES.\nHaa, tuota tulen leimausta odotin\nSun silmäparis harmahasta usmasta,\nMä tahdoin sitä nähdä, näin myös. -- Sano nyt\nSä mistä tiesit valheeks puheeni.\n\nTEKMESSA.\n                                  Koska mä,\nTää vaimo parka, jonka murtaa tässä voit.\nRannalla Xanthon synnytin Eurysakeen.\n\nRHAISTES.\nSiis olet se joks arvasin.\n\nTEKMESSA.\n                           Jos kuninkaas\nÄidiksi mua luulit, oikein arvasit.\n\nRHAISTES,\nNo hyvä, kuninkaani äiti, koska nyt\nSä täytit ehtoni ja itses ilmaisit,\nEn salaa miksi sua olen tutkinut.\nMä yhden seikan vaan nyt tietää tahtoisin:\nMiss' ompi tänä hetkenä Eurysakes?\n\nTEKMESSA.\nSun läheisyyttäs pelkään, kuinka loukkasi\nMua julmuutesi armotoin, sen äsken näit,\nKun suuttumuksesta mä itsen' ilmaisin;\nMä tahdon anteeks antaa, kaikki unhottaa,\nSun jalkais juureen polvilleni langeta\nJa kiitollisna käsiäsi suudella,\nJos kysymyksees itse voisit vastata\nJa mulle ilmoittaa miss' on Eurysakes.\n\nRHAISTES.\nSä varmaan äsken pojastasi erosit\nJa tänne tulit, etkä tiedä miss' on hän.\nSun on hän tänne lähettänyt edeltä\nMiel'alaa kansan voittamaan ja tutkimaan,\nMik' oisi parhain hetki maalle noustakseen.\nNyt kaikki tunnusta, se suorin neuvon' on.\n\nTEKMESSA.\nHän tosin viisahast' ois puoltaan valvonut,\nJos vakoojakseen sokean ois valinnut.\n\nRHAISTES.\nJuur siinä äly näytäksen. Ei sokeaa --\nNiin mietti hän -- voi kenkään vaaralliseksi\nTai häntä vakoojaksi koskaan arvata.\nMä keksin että, vaikka olet sokea,\nNäät paljon enemmän kuin moni näkevä.\nSiis tiedä että mahtavamman kohdannut\nNyt olet, joka voi sun läpi-katsoa\nJa voittaa pahalla mit' ei voi hyvällä.\n\nTEKMESSA.\nOi milloin kurjuuteni malja täyttynee?\n\nRHAISTES.\nEt siis sä tunnusta miss' ompi poikasi?\n\nTEKMESSA.\nMä senpä tietääkseni kaikki kärsisin.\n\nRHAISTES.\nMä keinon tiedän, vaimo, voimallisemman\nKuin lääketaiteen juoma-aineet parhaimmat\nHerättämähän haihtuneita tietoja\nJa unohdukseen nukkuneita muistoja.\nNyt kätes anna vaan, mä sua johdatan\nMun asuntooni keinoani kokemaan.\n\nTEKMESSA.\nOi tuokaa, jumalat, nyt mulle auttaja!\n\nLEONTES.\nOn työsi, Rhaistes, täytetty ja päättynyt.\n\nRHAISTES.\nJo toisen kerran nouset, nuori ruhtinas,\nAsiatani vastahan, ei yksin mun\nMut jalon isäs myös.\n\nLEONTES.\n                     Sä hänen käskynsä\nJo toimittanut olet.\n\nRHAISTES.\n                     Mua velvoitti\nHän tutkimaan ken vaimo on.\n\nLEONTES.\n                            Sen teit sä jo.\nEi taida isäni, ei taida eikä saa\nHän väkivaltaa käyttää naista vastahan.\n\nRHAISTES.\nKen määrää rajat hallitsijan toimille.\n\nLEONTES.\nOn oikeus myös kuningaitten haltija.\n\nRHAISTES.\nMä tehnyt olen minkä taisin, puolittain\nJos isäs käsky täytettiin, sun ompi syy.\n\nLEONTES.\nOn helppo vastata työn eestä oikean.\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    Edelliset, paitsi RHAISTES.\n\nTEKMESSA.\nHän menee.\n\nLEONTES.\n           Meni jo.\n\nTEKMESSA.\n                    Mä miten kiittänen\nSua auttajaani, nuorukainen ylevä,\nSuloinen muistutus Eurysakeestani?\nSull' onko äitiä, jonk' olet iloksi,\nJok' onnellisemp' on kuin minä onneton,\nJonk' ilo suuri muuttui suruks suurimmaks?\n\nLEONTES.\nTekmessa, tahdotko nyt suoraan vastata?\n\nTEKMESSA.\nMiks en mä sulle ilmaisisi kaikkea!\n\nLEONTES.\nSiis pelkäämättä ilmoita nyt, eläväin\nVai haamuin maassa asuuko Eurysakes?\n\nTEKMESSA.\nSä tunnet taistelun Akilleen aseista\nOdysseun ja Aiaan välillä, ja myös\nMitenkä Hellaan uljin uros vainottu\nVihaisna kaatui kautta oman miekkansa.\nMurheeni jätän kertomatta. Kenkään ei\nMun yksin jääneen kyyneleitä nähnynnä.\nMä niitä kätkin yön ja teltan suojaan vaan.\nEi valitusta huuliltani lähtenyt.\nNäin usein ylpeyden riemun loistavan\nOdysseun ja Atreun poikain silmistä,\nKun kaatunehen poikaa sekä vaimoa\nHe silmäilivät. Ääneti mä kärsin vaan.\nEi kyllin siinä. Minua ja jokaista,\nJok' oli Aiaan läheisiä, vihasi\nNuo ylimykset; ehkä heidän vihassaan\nEi paljas viha ollut mutta pelko myös,\nKosk' vielä muisti Salaminin urhoa\nNe miehet, jotk' ol' nähneet hänen voittonsa,\nJa siitä kuningaita vielä moittivat\nEtt' urhon palkan hältä väärin kielsivät.\nMä kerran riensin rannalta. Eurysakes\nOl' mukanani. Sotaväki palasi\nNyt voitto-rikkahana päivän pauhusta.\nMe ääntämättä joukon kesken astuimme.\nMä usein kuulin riemuhuminan ja näin\nMitenkä moni silmänsä loi poikaseen.\nRivistä silloin syöksi vanha soturi\nJa huutain: veikot, Aiaan poikaa katsokaa!\nSamassa nosti pojan käsivarsilleen\nJa hänet heti ylös ilmaan kohotti.\nNyt kuului tuhansittain riemuhuutoja:\nTuo tänne, tänne hänet! Mieheen miehestä\nHän näkyi leijailevan päällä kilpien,\nMä kunnes peloissani hänet jälleen sain.\nAtridit saivat juuri tuosta kuitenkin\nSyyn hyvän jouduttaakseen ilki-työtänsä,\nJot' ehkä kauvan olivat jo aikoneet.\nSamana yönä töytäsi mun telttaani\nMiesjoukko Atridein, mi oitis miekoillaan\nMun seuraamahan pakotti.\n\nLEONTES.\n                         Atridein luo?\n\nTEKMESSA.\nEi, laivaan rannalla jo valmistettuhun.\nMe siihen astuimme ja kauvan merellä\nMe purjehdimme, minne, emme tietäneet.\nPerille viimein päästiin. Maalle saatettiin.\nMut mikä maa? Oi kuule! Saari autio,\nFoboina nimeltään, joss' ihmisjälkiä\nEi näkynyt, ei savu noussut, kantava\nVaan metsä-marjoja, ja louhirantainen\nja satamaton, purjehtijan kauhistus.\nSe kodiksemme joutui.\n\nLEONTES.\n                      Suuret jumalat!\nNoin kauhistava julmuus onko miehillä,\nJoidenka maine maailmassa loistaa nyt?\n\nTEKMESSA.\nSä alun kuulit vaan, on paljon jäljellä.\nElimme tällä surkealla saarella.\nKuut pitkät täyttyi vähitellen päivistä,\nJa kuukausista vuodet, hiljaa vierivät.\nOl' eloni mun kurja; lohdutukseni,\nEurysakes, ol' luonani; niin muotoa\nIsänsä sain mä vielä nähdä hänessä,\nJa kuinka kaunihiks hän kasvoi päivittäin.\nEi ase-taiteen oppia hän nauttinut,\nPeritty miehuus oli parhain oppinsa.\nOl' ase-harjoituksensa ja huvinsa\nSylihin meren heittäytyä vuorelta\nJa aaltoin kanssa taistella ja musertaa\nMaan petoin päitä nuijallaan, ja nuolellaan\nPysäyttää sievän linnun lennon ilmassa.\nSe oli harjoituksensa ja huvinsa.\nOi jos noin tyynesti, vaikk' ikävissämme,\nOis saatu elää!\n\nLEONTES.\n                Sallimuksen kautta, vai\nOmasta tahdostanne muutos tapahtui?\n\nTEKMESSA.\nJo vuotta yhdeksää niin mennyt, ihmistä\nEi yhtään nähty, silloin laiva ilmestyi\nJa rantaan laski. Ruhtinas, jos aurinko\nNyt silmäin yötä hälventäisi säteillään\nJa meren, maan ja taivaan taas mä näkisin,\nSulompi ei se näky ois, kuin laivan tuon.\nEurysakesta huusin mä ja rantahan\nMe ehätimme; Hellaan kieli helähti\nNyt korvihimme; monin kerroin autuas\nMä polvillani laivan vierus-vuorella\nRukoilin meille molemmille apua.\nSe luvattiin. Ja nuorukainen hyppäsi\nJo laivan kannelle ja mua auttamaan\nSylinsä avas' -- silloin, aivan äkkiä\nJuur silloin laivan päämies laivan lykkäsi\nJa laski rannalta. Oi kuin Eurysakes\nNyt voitettuna raivosi, mä raivosin\nMyös itse turhaan. Huusin aivan hurjana\nMä sekä taivaan armoa ett' ihmisten.\nEi vihdoin muu mun silmihini näkynyt\nKuin purje valkoinen vaan taivaan rannalla.\nKun sekin katosi, mä vaivuin vuorelle,\nJa tainnuksihin mennen kaikki unhotin.\nEn tiedä kuinka kauvan, hetken, päivänkö\nVai monta päivää viivyin tuossa tilassa.\nKun viimein toinnuin, sieluni kun selveni,\nOl' silmäin valo kyyneleihin sammunut\nJa kaiku vaan mun huutohoni vastasi.\n\nLEONTES.\nKen sinut tuosta hädästäsi pelasti?\n\nTEKMESSA.\nKun kylmään, nälkään nääntymässä olin jo,\nMun pelasti Faiakit saareen saapuneet.\n\nLEONTES.\nSe kummaa; sinne, jossa vuoteen yhdeksään\nEi kenkään käynyt, hätääsi he joutuivat.\n\nTEKMESSA.\nHe kertoilivat Paros-salmen välillä\nJa Hellesponton kohdanneensa etelään\nMenevän laivan. Sivutessa olivat\nHe äänen kuulleet laivasta näin huutavan:\nOi tähden jumalten, Foboinaan laskekaa.\n\nLEONTES.\nTuo rukoilija varmaan ol' Eurysakes.\n\nTEKMESSA.\nSe tervehdyksens' oli mulle viimeinen.\n\nLEONTES.\nJa tuota tottelivat miehet hurskaasti?\n\nTEKMESSA.\nHe hurskaimpia ihmisiä olivat.\n\nLEONTES.\nEt siitä asti ole kuullut pojastas,\nEt ryöstäjistään, etkä syystä ilkityön?\n\nTEKMESSA.\nEn varmaan, mutta ellei petä luuloni,\nOn Menelaos matkaan saattanut sen työn.\n\nLEONTES.\nMi syy ois häntä siihen voinut kehoittaa?\n\nTEKMESSA.\nHän pelkäs että autiossa saaressa\nOis kasvanunna Aiaan suvun kostaja.\n\nLEONTES.\nEn tiedä onko luulos tosi; ainakaan\nEi ollut ystävä sun poikas ryöstäjä.\n\nTEKMESSA.\nEurysakes, oi poika, murhe äitisi,\nOi jos se lohdutus ois mulla, että nyt\nSun kuollut ruumiis heiluis meren aalloilla,\nTai märkäneisi jollakulla rannalla.\nMä haudan sulle tähän saareen kaivaisin\nJa haahmos siihen lepäämähän kutsuisin.\nMut ehkä elät nyt ja kaipaat kaikkea\nMik' elolle on arvoisaa; ehk' orjana\nSä julmain vihollisten pilkan alaisna,\nSidottu kahleisiin ja päivän puutteessa\nNoin nuorna, toivotonna kuoloon ikävöit.\n\nLEONTES.\nTekmessa, monet murheen muistot kätket sä\nSun olentosi yöhön; suru suurempi\nSun surujasi mua kohtais hetkenä,\nJon' oisi sylissäsi taas Eurysakes.\n\nTEKMESSA.\nVoi, täytynenkö sinuakin peljätä?\n\nLEONTES.\nEi vaimo, ei! Mut jumaloilta rukoile\nSä äidinsydämmesi ahkeruudella\nPojalles pelastusta, hänen paluutaan;\nSe on sun jalo, kaunis kutsumuksesi.\nJos pyyntös toteutuu, jos sulle sallimus\nEurysakeesi jälleen antaa hengissä,\nIloitse onnellisna, mulle murheet suo.\nNyt mene! nousee tuolla ilma ukkosen:\nOn myrsky läsnä.\n\nTEKMESSA.\n                 Poika, kotiin käykäämme.\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\nLEONTES (Yksin.)\nHän menee. Säälisin vai kadehtisinko\nMä häntä. Ehk' on kumma tämä kysymys,\nKun kohtalonsa tunnen. Kysyn kuitenkin.\nHän murheita on määränsä jo kärsinyt,\nOn häneen käyneet kaikki nuolet kurjuuden,\nHän, elon katkeruuden pohjaan vajonnut,\nEi syvempään voi upota, vaan nousta voi.\nMut minä? No, ei huolta nyt! Eurysakes\nEi ole Salaminissa, ei saavukkaan\nHän tänne, jos hän vallassa on Atridin.\nMut vapisen ja tunnen veren' jäätyvän,\nKun mietin tehtävääni, jos mun isäni\nJa hänen kesken valtariita syttyisi.\nSä Diike, jonka alttarilla monesti\nMä olen uhrannut! Nyt ota uhrini.\nSen sulle pyhitän mä tällä rannalla,\nJonk' ovat vuoret vahvat niinkuin sääntösi.\nKaikk' ompi vaiheenalaista ja pettävää,\nVaan oikeus on muuttumaton ainiaan.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n(Sama seutu kuin viime näytöksessä.)\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n    Leiokritos. Rhaistes.\n\nLEIOKRITOS.\nNään tuossa äsken valmistetun alttarin,\nJa tulen sytytetyn, uhriteuraan myös\nJo sidotun, kaikk' ompi varustettuna,\nPoiss' on vaan uhraaja. Sä taannoin tähänkö\nLeonteen jätit ynnä vaimon vierahan?\n\nRHAISTES.\nJuur tähän.\n\nLEIOKRITOS.\n            Varmaankin se ompi poikani,\nJok' aikoo jumalalle jollekulle nyt\nTaas uhrata. Hän outomainen, miettivä\nJa ylen hurskas näihin aikoin ollut on.\nEn tiedä mistä syystä, senpä tiedän vaan\nEtt' enemmän kuin muu tää mua huolettaa.\nMut missä lie hän nyt?\n\nRHAISTES.\n                       Hän meidät nähnyt lie.\n\nLEIOKRITOS.\nSe meit' ei häntä näkemästä estäisi.\n\nRHAISTES.\nHän ehkä pelkäs nuhteita ja ääneti\nPois täältä hiipi hiljaa niitä välttääkseen.\n\nLEIOKRITOS.\nSä, Rhaistes, viisas olet kaikki keksimään,\nEt yhtä ymmärrä, miel'alaa jaloa.\n\nRHAISTES.\nMun arveluni oli vaan, ett' ois hän peljännyt\nNyt sua kohdata.\n\nLEIOKRITOS.\n                 Se usein tapahtuu\nEttei se pelkää, jonka tulis peljätä.\n\nRHAISTES,\nSe tapahtuu, mut tyhmä ain' on semmoinen.\n\nLEIOKRITOS.\nNo kyllin. Mene etsimään Leontesta;\nHän lienee lähellä, mä täällä odotan.\n\nRHAISTES.\nJos oikein arvaan, kohta kohdattava on\nHän tämän laakson kukka-lehtoin suojassa.\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\nLEIOKRITOS (Yksin.)\nSä halpa, viekas konna, onko järjelläs\nNiin kierot silmät että oman itses vaan\nNe näkevät, kun kehnoutes mukahan\nSä kaikki arvaat? Hän, Leontes, pelkäisi?\nJa ketä? Isäänsäkö? Nuorukainen tuo,\nKuin aurinko, hän suoraan kulkee rataansa\nKaikk' unhottaen paitsi omaa tuntoaan;\nHän pelkäisikö mitään, minut nähdessään\nHän kiertäin karttaisiko? Enkö monesti\nMä töissän' ollut epäilevä, peljäten\nJaloa, hairahtamatonta älyään?\nMut osa valtiaan on usein suosia\nMik' enin hänen mieltään inhottaa, ja taas\nTylysti kaikkein rakkahintaan kohdella. --\nMä päivän nähnenkö, jon' ompi valtani\nNiin vakaantunut täällä että hyljätä\nSaan hylkyjä! Ja suotaneeko minulle\nSe riemu että, pitkäin sotain jäljestä.\nTään kukistetun kansan tunnustamana\nJa pelkäämättä entis-vallan sukua,\nMä saisin sydämmeni antaa vallita?\nNiin kauvan kuin on toinen vallan perijä\nViel' ehkä hengissä ja ensitilassa\nJo valmis oikeuttaan valvomaan, ei saa\nSydämmeheni kenkään nähdä, johtava\nOn kylmä järki vaan mun askeleitani.\nSe huoleni on nykyinen, mut siitä juur\nVoi kerran riemu syntyä, niin kirkas kuin\nSynkästä yöstä syntyy päivän valkeus.\nLeontes lähestyy.\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Leiokritos. Leontes. Hyllos.\n\nLEONTES.\n                  Hyllos, mulle tuo\nNuo pyhitetyt jauhot, kunnes juurelta\nSä Xuthos-vuoren, kirkkahasta lähteestä\nTuot vettä.\n\nLEIOKRITOS.\n            Nuorukainen, ai'ot uhrata.\n\nLEONTES.\nSe aikomuksen', isä, on.\n\nLEIOKTITOS.\n                         Ja varmahan\nTaas Diikelle. Sä aina häntä yksinään\nNäyt palvelevan.\n\nLEONTES.\n                 En mä häntä yksinään,\nVaan tosin ensimmäisnä taivaallisista\nHän juohtuu mieleen kun se heihin ylenee.\n\nLEIOKRITOS.\nZeus, kaikkivaltias, on suurin Jumala.\n\nLEONTES.\nOn Zeusin valta suurin, meitä lähinnä\nOn se, jonk' apua me enin kaivataan.\n\nLEIOKRITOS.\nMies nuori, kuninkaaksi olet syntynyt,\nSun osas tuleva on laumaa ylevää\nJa kansojasi nerollasi hallita.\nOlympon jumalista ketä semmoisna\nSun ensin tulis etsiä ja palvella,\nEllei juur kaikkinäkevätä Zeusiä\nJa kaikkivaltiasta, jonka valtikkaa\nMaailman kansat, jumalatkin kumartaa?\nHän antaa voiman, neron, itse kuningas,\nHän havaitsee ja tietää huolet kuninkaan.\nEi tee ain' oikein valtias, jos katsoo hän\nVaan lähimmäistä oikeata, unhottain\nSen tähden kaiken muun. Kai toisin käytäksen\nSe viisas, joka pyrkii määrään aivottuun.\nHän varovasti kiertäin karttaa estehet\nJa laivaansa ei laske luotoon syystä vaan\nEtt' oisi suorin tie sen yli kulkeva.\nHän keinot valitsee kuin lääkäri, jok'ei\nSuloa kukan katso mut sen hyötyä,\nJa hylkää tuoksuavan käyttäin myrkkyisen.\nJa kaikkialla, mitä näät ja havaitset?\nEt oikeutta, mutta järjestystä vaan,\nJok' ompi tuimaa oikeutta jalompi\nJa korkiampi. Oikeus jos korkein ois,\nVois muurahainen, jonka tiellä tallailet\nSinua syyttää siitä loukkauksesta.\nMut ei se ole järjestyksen tarkoitus.\nPienemmän täytyy aina väistää suurempaa.\nSe kaiken laki on. Kas tuota teurasta!\nSe raiskaa pensaan, johon on se sidottu.\nJa kohta itse tapetaan sun tarpeekses.\nNiin heikko vahvan elättää, niin jalompi\nAin' ottaa veron halvemmalta, edistyy\nJa riemuitsee ja niin vaan kasvaa, voimistuu.\nLeontes, koska Teukros tällä rannalla\nVäkemme äsken karkotti ja surmasi,\nSä nousit häntä vastaan, rohkeutensa\nKukistit, voitonsankarinkin pakotit\nPakohon voitettuna kiirein rientämään.\nSun sopineeko, haltiaksi syntyneen\nJa järjestäjäks kansan sekä isäin maan,\nSun osas siten menettää, ett' epäilet\nSä tappaa muurahaisen hyödyks tuhanten?\nIloni ole, niinkuin muussa kaikessa,\nMyös siinä että katsot kaikki suuresti.\n\nLEONTES.\nEi ollut, isä, koska vasten nuhdettas\nMun täytyy itsen' puolustaa, ei ollutkaan\nNiin ahdas katseeni kuin luulevan sä näyt.\nMä pientä näin, näin suurta myös, vaikk' en\nAin' ihmisjoukossa, joss' usein käskyjä\nJumalten peittää mutkat mielten sokeain.\nMä näin, mit' itse näkisit, jos silmäsi\nSä loisit avaruuteen, maihin, merihin\nJa päivän sulouteen, tyyneyteen yön\nJa tähtiin ijänikuisiin, tai kukkaisiin,\nJotk' aamuin syntyvät ja illoin kuihtuvat.\nMä järjestyksen pyhän ynnä lujan lain\nNäin kaikessa, niin pienessä kuin suuressa.\nRatansa tunsi tähti, taivaan vahvuus ei\nSe murtain maahan laskeunut, ei janoissaan\nMaa niellyt merta eikä meri näljissään\nOo syönyt maata; kukkanen sen rannalla\nRauhallisesti kasvoi aaltoin kuohussa.\nNiin Zeuskin järjestää, niin oikeudella\nHän heikkoin kohtalotkin aina perustaa\nJa tyttärensä ain' on hänen rinnallaan,\nTuo Diike-jumalatar, kova, totinen;\nJa häneenpä Zeus luopi tarkan silmänsä.\nJos kasvons' ovat kirkkaat, Zeuskin hymyilee\nJa loistaa laupeasti niinkuin aurinko.\nJos silmät Diiken synkiks käy, niin vihoissaan\nZeus murtaa kansat, kaupungit, joiss' ompi vaan\nRikottu Diiken laki, vääryys vallitsee.\nMit' ihmislapsi kerskaa tarkoituksestaan,\nJos halveksii niin tielleen tulleit' esteitä?\nHän taitaneeko jumaloiden vaa'alla\nJokaista punnit' asiaa, hän tietääkö,\nKun kouran santaa koskemahan sattuu hän,\nEtt' estänyt ehk' on se vierimistä maan?\nJos kohta on hän jalointakin aikonut\nJa vilpitönnä päässyt päähän toivonsa,\nAin' oliko se onneksensa? Eikö hän\nMonasti pettynyt kuin unen näössä;\nSamoin kuin lapsi, joka juoksee vuorelle\nSyleilemähän ruskoa, mi usm' on vaan?\nJa tuohon tuntemattomahan määrähän,\nJok' ompi aivan toista saavutettuna,\nMyös vääryydenkin tietä rientää ihminen\nJa päähän päästä koittaa vaikka syyllisnä!\n\nLEIOKRITOS.\nNe arveluja.\n\nLEONTES.\n             Arveluilla totuuden\nJos ostat, ei se ole kallishintainen.\n\nLEIOKRITOS.\nSun kuninkaaksi olen voinut synnyttää,\nMut hallitsijaks' en.\n\nLEONTES.\n                      Niin munkin luulon' on.\nJos hallitsijan kaikkeen tulee käskeä,\nMut kuninkaan vaan siihen mik' on jaloa.\n\nLEIOKRITOS.\nOn kuninkaankin täytyminen hallita.\n\nLEONTES.\nOot kauvan hallinnut, nyt ole kuningas!\n\nLEIOKRITOS.\nMua rohkenet sä, nuorukainen, oikaista\nJa nuhdella, vaikk' en mä pyydä neuvoas.\n\nLEONTES,\nSuo minun suoraan puhua ja kuuntele\nSanoja kerran, joit' ei sotke myrkyllään\nEi pelko, eikä vilppi, eikä imarrus,\nSä mitä pyydät? Valtaa, hallitusta vaan\nJa tahtos täyttämistä, se on tarkoitus,\nJot' arvaat suureks, johon pyrit, katsoen\nJokaista siihen viepää tietä oikeaks.\nMut mitä suurta tarkoitat? Sun hyötyäs\nVai kansanko? Mä sua tarkastanut oon:\nOn rauhas rauennut, on päiväs huolinen,\nYös levoton, ja otsas, ennen selkiä,\nNyt vihan, pelvon pilvihin on peittynyt.\nSe onko onnes? Kansaas olen katsonut\nJa miten jalomielisiä poljetaan,\nUskollisuus ja totuus kauas kätketään\nValosta päivän niinkuin suuret rikostyöt;\nHävyttömyys ja väkivalta ylpeilee\nJa nielee saaliinsa ja pyytää lisää vaan.\nSe onko kansan hyöty? Vaiko toivonet\nSä aikaa parempaa, jon' oisit vapaana\nAvusta oston-alaisien ystäväin?\nSe milloin tullee. Sama pelko aina vaan\nSun mieltäs karvastaa ja sua pakottaa\nNiin hallitustas aina käyttämään kuin nyt.\nOn kuningasten entisten kaikk' ystävät\nPois häädettävät ennen kuin sä huoletta\nSaat vallita. Mut mahdollista onko se?\nVoit vainuella villipetoin jälkiä,\nMut miten rakkautta vainuta, jok' on\nSalattu suoniin, sydämmihin ihmisten?\nEi auta siinä vainu koiran tarkimman.\nJa jos sä vuosisatojakin kokisit\nEt koskaan voisi varmasti sä sanoa:\nEi elä ykskään Aiaan suvun ystävä.\n\nLEIOKRITOS.\nOi hulluutta!\n\nLEONTES.\n              No, varo ett'et myöhään vaan\nSaa todeks nähdä mitä sanoit hulluudeks.\n\nLEIOKRITOS.\nSiis tahdotko ja vaadit, että pitäis mun\nPois heittää valtikkani, jonka ostanut\nKalliisti olen, lunastanut kaikella\nMun ruumiin' voimilla ja järjen nerolla\nJa murheettoman elonikin onnella?\nSen heittäisinkö joukkoon kenen hyvänsä\nOtettavaks, ja käskijästä kuulijaks\nMä aleneisin? Oisko siinä järkeä?\n\nLEONTES.\nEi niin, on valtikka myös hyvä, itse Zeus\nOmansa kantaa, sentään ylimmäisenä\nJumalana hän pidetään ja palvellaan.\nEi kallis hinta ole vaivat, valvonta\nOnnesta saada olla turva kansojen\nJa maiden riemu. Suureks sitä katson vaan,\nJok' uhrataan sen edestä mik' oikea\nOn jumalten ja ihmisien mielestä,\nJos Zeusin valtikkakin ois sen lunastus.\nSiis kanna valtikkaas, jos sen sä käyttää voit\nNiin ett'et lonkkaa Diiken pyhää käskyä;\nJos et, niin sitä kammoa kuin käärmettä;\nAnn' ylhäisyyden, vallan mennä, säilytä\nMik' etevämpi valtaa ompi: tahratta\nElämän kunnia ja sielu viatoin.\n\nLEIOKRITOS.\nOn helppo sille, jok' ei suurta tarkoita,\nVähintä loukkausta välttää, hän on juur\nKuin kilpakentän ulkopuolla seisova,\nJok' osaa naapurinsa hyvin varoa.\nMut joka nelivetoisilla vaunuillaan\nOn mennyt kilpa-ajoon, voiton kruunua\nOmistamaan, on toinen laki hänellä.\nEi saa hän arastaa, jos joskus vitsansa\nKäy hänen kilpakumppalinsa kasvoihin,\nJos vaununsakin ahtahassa käänteessä\nLyö kumoon eli särkee toisen vaunuja.\nMut tuommoista mä turhaan sulle selitän;\nSe on kuin mereen hukkuneelle puhuisin;\nEt käsitä sä mitään muuta aatosta\nKuin mikä omassa on päässäs kehinnyt,\nMut yhtä vaadin, sinun täytyy ymmärtää\nEtt'et mun päätöksiini sotke omias\nJa ett'et pyydä muuttaa hallitustani.\n\nLEONTES.\nOi isä, kuinka katkera on osasi,\nJos muakin sun täytyy peljätä.\n\nLEIOKRITOS.\n                               Jos niin\nSä mietit, päästä mua tästä murheesta!\nLeontes, kauvan ei tää tila pysyne,\nJok' eroittaapi meidät.\n\nLEONTES.\n                        Milloin muuttunee?\n\nLEIOKRITOS.\nKuin Aiaan suku tykkönään on sammunut.\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Rhaistes.\n\nRHAISTES.\nSun käskyäskö, kuningas, nyt seurataan?\n\nLEIOKRITOS,\nMik' ompi tapahtunut?\n\nRHAISTES.\n                      Kuule! Laaksossa\nKun olin turhaan etsinyt Leontesta,\nKatsastamahan nousen Xuthos-vuorelle.\nEi myrskystä juur paljo tunnu laaksossa\nMut vuorella se raivoaapi hurjasti,\nSe taittaa, kaataa puut ja rannan karille\nLuop' etelästä vaahtopäitä aaltoja.\nMä katson merelle ja kaksi laivaa nään\nSodassa aaltoin kanssa; toinen tunnettu\nTuo tänne sanansaattajias Spartasta,\nJa myötätuuleen pääsee suojaan sataman.\nMut toinen tuntematoin, tullen idästä,\nPäin Pelopsia laskee, kiertäin Kreitonin\nSalaista karia ja pyrkii sivuitse\nGalastor-luodon päästä; silloin repaleiks\nLyö myrskytuuli purjeen, vasten luotoa\nNyt laiva, syösten niinkuin kaarna, särkeytyy.\nSamassa kalastajan poika rohkea\nMaamiesten joukon kanssa rantaan kiiruhtaa\nJa aluksista vedetyistä rannalle\nKahdeksan-hankaisen he valitsevat jo\nJa vesille sen työntävät. Nyt riennän mä\nJa auttamasta heitä kiellän nimessäs.\nMua toiset nurkuin tottelevat, Hyllos vaan\nHän käskee, uhkaa, rukoilee, ja viimein kun\nEi kenkään häntä kuule, ottaa raivossa\nHän venheen, kaataa minut, joka estää koin.\nJa lähtee yksinään.\n\nLEONTES.\n                    Sä roisto, rohkenet\nTät' ilkityötäs kuninkaalles ilmoittaa.\n\nLEIOKRITOS.\nEn moiti Rhaistesta. Hän täytti käskyni.\n\nLEONTES.\nSanasi kerro, isä! Sit' en tajunnut.\n\nLEIOKRITOS;\nEn salli vieraan saarellemme saapua.\nOn mereltä, niin tietäjä mull' ennusti,\nMun turmioni kerran vielä tuleva.\nJos joku vieras jumaloiden vihaama\nSiis ajautuisi saareemme, ei kenkään saa\nJumalten tahtoon tarttua, se käskyn' on.\nJos tahtoo toiset lepytetyt jumalat\nHädässä olevalle antaa apunsa,\nHän ihmisavuttakin pelastua voi.\nNiin mietin.\n\nLEONTES.\n             Suuri Diike, älä vihastu\nEtt' uhritules pyhän nyt mä sammutan.\nKun ihmisrakkautta, vieraan hoitoa,\nSun pyhimpiä sääntöjäsi poljetaan,\nOn itse maa ja ilma täällä saastainen,\nJa uhri, sulle säätty, oisi pilkka vaan.\n\nLEIOKRITOS.\nKäyt pois?\n\nLEONTES.\n           Pois.\n\nLEIOKRITOS.\n                 Minne?\n\nLEONTES.\n                        Jossa hätä, jalous\nMun apuani vaatii.\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Leiokritos. Rhaistes.\n\nLEIOKRITOS.\n                   Rhaistes, poikaani\nSä älä jätä silmistäs, ja tarkasta\nJos joku vaara uhkaa, mutta varo vaan\nEtt'et sä häntä suututa. Ei kovasti\nSaa jousta jännittää. Mä rakkauteensa\nAin' turvaudun. Sä ole katsoja, ei muu.\nJa kaikki tehtävä sä jätä minulle.\nSiis käy ja tänne saata sanansaattajat.\n\nRHAISTES.\nSä ollos huoleti, (menee pois.)\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\nLEIOKRITOS (Yksin.)\n                  Zeus, kaikkivaltias!\nTää tahdon ynnä täytymisen taistelu,\nNäin tuskainen ja tyhjä, kolkko, riemutoin\nJa tuima orjantappurainen elämä,\nJonk' okaat kauhistuttavina kasvavat,\nKun täytyminen, talvi-ilmaa kylmempi,\nSe lehden idun, kukan hengen kuolettaa:\nTää riemutoin ja korpikylmä elämä,\nNiin vähän kiitettävä kuin on kiitetty,\nTää onko kuninkaana olla? Miksi en\nMä ennen päässyt arvoasi tuntemaan,\nSä valta kuninkaan, sä patsas korkea\nMun autuuteni haudan päälle nostettu?\nMut mik' on autuus? Olemusta onkohan\nNiin paljo sillä että tuhkaks muuttua\nSe vois, jos sitä poltettaisiin? Autuus kai\nOn olematoin, on vaan uni unelman,\nOn uni uneksitun onnen saannista,\nOn päivän koite aamuruskon pilvillä,\nJoit' ajaa tuuli. Kun se katoo, mikä siis?\nMut kuningas mä olen.\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    Leiokritos. Sanansaattaja.\n\nSANANSAATTAJA.\n                      Kuningas!\n\nLEIOKRITOS.\n                                Se soi!\nSä mitä tahdot?\n\nSANANSAATTAJA\n                Lähettilääs, kuningas,\nNyt äsken tulleet, mua luokses käskivät.\nJos täällä heitä odotat, he tulossa\nJo ovat tänne, kohta saapuvat; jos taas\nSä toisen paikan määräät puhutellakses\nMä käskylläsi heidän tykö palajan.\n\nLEIOKRITOS.\nOletko heidät nähnyt?\n\nSANANSAATTAJA.\n                      Puhutellut myös.\n\nLEIOKRITOS.\nHe mitä virkkoivat?\n\nSANANSAATTAJA.\n                    Mit' äsken ilmoitin.\n\nLEIOKRITOS.\nNäit heidät. Näetkö kun katsot ihmiseen\nHänellä onko riemuja vai huolia?\n\nSANANSAATTAJA.\nYö ompi surujen, päiv' ilon muoto on.\n\nLEIOKRITOS.\nJa muotonsa?\n\nSANANSAATTAJA.\n             Kuin päivä.\n\nLEIOKRITOS.\n                         Sanomia siis\nHe hyviä nyt tuovat. Tulkoot tänne vaan!\nMut mikä sua huvittaa kun kasvoillas\nOn päivä myös? Kai äsken lienet saanunna\nSä jonkun toivees täytetyksi.\n\nSANANSAATTAJA.\n                              Jumalat\nAin' auttaa mua.\n\nLEIOKRITOS.\n                 Mahtavampi minua,\nSun kuningastas, olet siis. Mik' ammattis?\n\nSANANSAATTAJA.\nMä vuohiasi paimennan.\n\nLEIOKRITOS.\n                       Ja toiveesi,\nJoit' aina täyttää jumalat, mitk' ovat ne?\n\nSANANSAATTAJA.\nNe ovat: lähteen juoma, ruoka karjastain.\n\nLEIOKRITOS.\nNoin vähästäkö päivä loistaa kasvoillas?\n\nSANANSAATTAJA\nEi riitä mikään, enemmän jos tarvitaan.\n\nLEIOKRITOS.\nÄl' itse koettele puhees totuutta.\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\nLEIOKRITOS (Yksin.)\nSiis hetki tullut ompi, jona kohtalon'\nOn mulle ilmestyvä, sitä tervehdin\nMä halulla, jos tois se turmionikin.\nEi mikään tieto, vaikka kuinkin surkea,\nVoi sydäntä niin murtaa, voimaa särkeä\nKuin tämä tuskan heiluminen, heittävä\nMun vuoroin toivon, vuoroin pelvon povehen.\nJos kuninkuuskin multa kielletään, mi siis?\nViel' alamainen olla voin kuin ennenkin,\nMut pois tuo epäilys! Mun täytyy hallita\nItsenkin tähden mut Leonteen enemmän.\nVoin hälle kerran jättää lujaks perinnöks\nVakaisen valtikan, se oiv' on kehoitus!\nHän rikoksitta on sen kantava, hän on\nSen riemuja vaan tunteva, ei huolia.\nMä hänen kunniansa tähden taistelen;\nMä kuorman kannan, palkan hän on kantava.\nMut katso, lähettiläät lähestyvät jo.\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\n    Leiokritos. Adamastor. Medon.\n\nLEIOKRITOS.\nNo, terve tultuasi, Adamastor sä,\nJa poika Likhaan, sinä Medon! Sanoman\nNyt hyvän vaiko pahan tuotte myötänne?\nTe toimituksistanne suoraan kertokaa,\nEi peittäin pahaa säälistä, ei lisäten\nMun mielikseni, hyvä jos on sanoma.\n\nADAMASTOR.\nIloa kyllin paljas totuus, kuningas,\nOn kaunistelematta sulle antava.\n\nLEIOKRITOS.\nSua kiitän tuosta ilosanomastasi,\nSen vakuutukseks ilmoita nyt onneni.\n\nADAMASTOR.\nMitenkä myötä-, miten vastatuulessa\nSun asioissas purjehdimme merellä,\nSe koskee meitä vaan. Nyt täällä olemme.\nMä tulen Menelaon luota Spartasta,\nTää Medon Delphosta. Niin erimatkoilla\nSun käskyjäsi kävimme ja yhdyimme\nTaas aluksessa, joka meitä odotti.\nNyt ota ensin Menelaon terveiset.\nHän valta-oikeutes täällä tunnustaa\nJa tarjoomaasi liittoon suostuu mielellään.\nMä ilokseni sanojansa kuuntelin,\nKun urhoa tuot' uljasta mä katselin,\nJaloa, Hellaan häväistyksen kostajaa.\n\nLEIOKRITOS.\nSua ystävällisestikö hän tervehti\nTavalla esi-isäin?\n\nADAMASTOR.\n                   Kohtauksemme\nTällainen oli: Kohta esihuoneesta\nMa vietiin saliin, jossa ystävinensä\nHän istui, äsken retkiltänsä tultuaan,\nNyt surutonna atrioiden pöydässään.\nMun nähtyänsä heti kohta istuimen\nMinulle vierellensä käski asettaa,\nJa minut syöttää, juottaa ylen runsaasti.\nKun olin syömä-, juomahalun täyttänyt,\nHän silloin vasta kysyi: ken ja kusta on\nTää vieras, mistä syystä on hän saapunut?\nKun nimen ilmoitin ja että kotimaan'\nOn Salamis ja että sieltä tulin mä,\nPimeni kasvot kuninkaan kuin pyhä yö\nJa mua kohtaan silmästään lens' salama.\nMä vapisin mut asiani toimitin.\nMä lausuin että olin lähetettynä\nTään saaren haltijalta, että yhteinen\nOn teillä viha vasten Aiaan sukua,\nJa että pyydät hänen kanssaan liittoa.\nKirkastui silloin kasvonsa ja silmistä\nPois lensi uhkauksen varjo, leppyen\nHän antoi vastauksen ystävällisen.\n\nLEIOKRITOS.\nHän pimeni kun sanoit täältä tulevas,\nViel' eläneekö joku, jota pelkää hän?\n\nADAMASTOR.\nOi kuninkaani, kuule! Kun hän leppyi taas,\nMä varovasti sovitellen puheeni\nEurysakeesen kysymyksen johdatin;\nJa sivumennen huolistasi mainiten,\nEtt' ehkä joku voisi pyytää valtaasi,\nSun riitaveljestäsi suoraan kysäsin,\nHänestä oisko mitään kuullut kuningas.\nAtridi silloin hymyellen maljansa\nAin' ääriin asti täytti. Katso, sanoi hän,\nNiin huoletonna vihamiehen' pojasta\nKuin maljani mä tyhjennän, niin voipi myös\nOmansa kuninkaasi tyhjentää. Vaikk' on\nMont' epävarmaa, varmahan ei tarvitse\nKenenkään peljät' enää Aiaan sukua.\n\nLEIOKRITOS.\nNoin lausui Menelaos, Spartan kuningas?\n\nADAMASTOR.\nSä kuulit mitä hänen suustaan kuulin mä.\n\nLEIOKRITOS.\nOi mik' on voima teillä sanat, kepeät\nKuin tuulonen, mun sielun' avaruudesta\nNyt siihen kootut huolten pilvet poistamaan!\nMut suo mun kuulla, mitä vastas jumala\nJa palvelija temppelinsä ennusti,\nSill' ihmissana ompi ihmissana vaan,\nJa sallimus voi oikealla kädellään\nHyväillä, vasemmallaan surmaa tarjoten.\n\nADAMASTOK.\nNiin käypi. Tok' ei tällä kertaa taitane\nJumalan lause sallimusta syytellä\nKaksmielisyydestä. Nyt, Medon, lausu sä.\n\nLEIOKRITOS.\nMä kuuntelen.\n\nMEDON.\n              Siis kuningas, mä kerron nyt,\nMit' olen matkallani tarkoin tutkinut,\nJa tiedän toivees tulleen hyvin täytetyks,\nMä tulin Delphoon, saavuin pyhään luolahan\nParnasson juureen, temppeliin; naispappi sen\nSiell' istui, tietäjä tuo tulevaisuuden!\nSiin' unelmissaan tullessani istui hän\nNiin lempeä, käs' otsan alla valkean.\nMut antimesi kun mä juureen jalkansa\nSain lasketuks ja esittelin asias,\nKas, muuttui muoto pyhän neitsyen. Hän nous\nNyt istuimeltaan, lausuin: vaiheitanne miks\nTe heikot kuolevaiset tiedustatte, vaikk'\nIloineen, huolineen on lyhyt elonne?\n\nLEIOKRITOS.\nHän turmiota ennustava oliko?\n\nMEDON.\nNo kuule! Lähtehelle nyt Kastaalian\nHän meni, palasi ja, puhdistettuna\nEdellisen ja nykyajan tiedoista,\nHän taitti lehvän laaker-puusta pyhästä\nJa söi sen saadaksensa hengen jumalan.\nHän kohta liikutetuks' luolan höyrystä\nJa vavistukseen joutui, huulet vapisi\nJa tukka pystyyn nousi, pyhä houraus\nSe kauheana loisti hänen silmistään,\nNiin aivan kuin ois noussut sydämmestä maan\nKaikk' ilot, kauhut, tuskat tulevaisuuden,\nNaispapin hengen kautta ilmi tunkien.\nHän virkkoi viimein vavisten: sun kuninkuus\nSiis tahtoo tietää kohtalonsa kauttani;\nSiis kuule, tiedä, päätä: siks kun kaatunut\nIsänsä miekan kautta on Leontes, siks\nLeiokritos on Salaminin kuningas.\n\nLEIOKRITOS.\nNoin kuuluivatko sanat, Delphon jumalan?\n\nMEDON.\nNaispappinsa ne omat sanat olivat.\n\nLEIOKRITOS.\nSiis oikein, Adamastor, onnelliseksi\nSä lausuit lähetystänne, ja ilolla\nMä teitä kuninkaallisesti palkitsen.\nMut ensin toinen työ on mulla tehtävä,\nJuur äsken haaksirikko liki rantaamme\nOn tapahtunut, kaikk' on pelastettava.\nSiis Xuthos vuoren rantaan joutuun rientäkää\nJa nimessäni mun nyt kansaa käskekää\nVesille kiirein venheet kaikki laskemaan.\nRukoilkaa kansaa, pyytäkää sit' auttamaan.\nJos saatte jonkun noista onnettomista\nPelastetuksi maalle, älkää epäilkö\nJos oiskin henkensä jo sammumaisillaan,\nNiin häntä henkiin jälleen saada pyytäkää.\n\n    (Lähettiläät menevät).\n\n\nKYMMENES KOHTAUS.\n\nLEIOKRITOS (Yksin.)\nMit' onnessani, ylpeintä mi toivoan'\nOn suurempi, mun ensin tehdä tulisi,\nEllei nyt kiittää teitä, kuolemattomat,\nJotk' ihmis-onnen keskenänne päätätte.\nOn helpot ehtonne. On varma valtani,\nEllei Leontes kaadu kautta miekkani.\nMun miekkani? Leontes poikani? Jos en\nMä surmaa lastani, on varma valtani.\nJos hänen kuoloons' onneni mun perustuis,\nJos mulle säätty oisi hänet surmata\nTai itse hukkua, mä onnen, valtikan\nJa hengestänsä henkeni ain' antaisin.\nJa nyt, nyt saan mä kaikki nämät omistaa,\nJos vaan mä tahdon säästää hänen henkeään.\nMut kenen edest' olen vaivaa kärsinyt,\nJa vallastani kovat sodat kestänyt?\nJuur hänen edestään. Mä itse tuonelaan\nKoht' olen lähtevä, sen ikän' ilmoittaa.\nMut hän on nuori, häness' elän uudestaan\nJa vallitsen, ja työni, kunniani taas\nOn hänen kauttaan jääpä suvun perinnöks.\nMä häntä kohtaan nostaisinko miekkani?\nJos elää hän, ei kuolo ole loppuni,\nMut hänettä jo elo ompi kuolemaa.\nMä kiitän teitä myöskin siitä että saan\nNyt olla kuningas, en hallitsija vaan,\nJa täyttää oman sydämmeni toivoja.\nMut katso, kalastaja lähestyypi. Hän\nMua väistää. Niin on tapahtunut ennenkin.\nEi enää niin saa olla. Joudu luokseni,\nEubulos, sua kutsuu kuninkaas.\n\n\nYHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    Leiokritos. Eubulos.\n\nEUBULOS.\n                               Mlk' on\nSun tahtos?\n\nLEIOKRITOS.\nLausu, riennätkö sä rannalta,\nKuss' alus tuntematoin hukkui äskettäin?\n\nEUBULOS.\nMä saavun sieltä.\n\nLEIOKRITOS.\n                  Minkä sanoman sä tuot?\n\nEUBULOS.\nSen sanoman, jok' ei lie sulle suloinen.\n\nLEIOKRITOS.\nKaikk' onko auttamattomasti hukkunut?\n\nEUBULOS.\nYks pelastettiin, vaikk' ei sulle mieluinen.\n\nLEIOKRITOS.\nKen on se?\n\nEUBULOS.\n            Nuorukainen, jonka pelasti\nMun poikan' aalloin kuohusta ja maalle toi.\n\nLEIOKRITOS.\nKen olevansa sanoo hän ja mistä myös?\n\nEUBULOS.\nOn suunsa suljettu ja niin myös silmänsä,\nJa hiukan henkeä vaan enää häness' on.\n\nLEIOKRITOS.\nJa meren kuohuun hukkuneet on kaikki muut?\n\nEUBULOS.\nUip' aaltoin harjoilla nyt pirstaleita vaan.\n\nLEIOKRITOS.\nOi kova onni! Miks' en ennen tietänyt,\nNyt minkä tiedän? Tok' on pelastettu yks.\nKen hoitaa nuorukaista? Koetellaanko\nTaas hengen kipunata häneen herättää?\n\nEUBULOS.\nLeontes, ollen läsnä, hänet korjasi.\n\nLEIOKRITOS.\nEi huolta siis; on hällä hyvä hoitaja.\n\nEUBULOS.\nJos mulle lupa sallitaan, oi kuningas,\nMä kysymyksen tekisin.\n\nLEIOKRITOS.\n                       Se sallitaan.\n\nEUBULOS.\nSiis sano, koska ihmisyyttä ilmoitat\nNyt puheessas ja muodossasi, valheko\nVaan oli puhe Rhaistehen tuon heittiön,\nKun nimessäs hän kielsi avun rannalla?\n\nLEIOKRITOS.\nVoi kaikki muuttaa silmänräpäys; en se,\nMik' olin ennen, enää olla tarvitse.\n\nEUBULOS.\nKuin niin?\n\nLEIOKRITOS.\n           Its', ukko, olet myös sen tunteva.\nJo ohitse on aika, jona rannalla\nSun täytyi ylenkatsottuna, köyhänä\nJa peljäten kuin lokki aaltoin kuohusta\nTöin tuskin niukkaa saalistasi pyydellä,\nOn ohitse se aika, vanhus, eikä taas\nSe palaja, niin voipi kaikki muuttua.\n\nEUBULOS.\nVoi!\n\nLEIOKRITOS.\n     Maasi entisen saat kohta takaisin,\nOmilla juhdillas saat kyntää peltosi,\nJa omat laihos leikata.\n\nEUBULOS.\n                        Voi kuningas!\n\nLEIOKRITOS.\nSä vihaat Rhaistesta ja pelkäät että hän\nOn sulta ryöstävä, mit' olet saanut taas;\nSaat olla huoleti, nyt olen turvasi,\nJa suurempi lie valtani kuin hänen on.\n\nEUBULOS.\nVoi mitkä mustan murheen pilvet nousevat!\n\nLEIOKRITOS.\nMä tiedän ettei sua oma kohtalos\nNiin huoleta kuin hänen, jok' on turvissas.\nTekmessan tähden pelkäät, jätä pelko pois!\nHän kadotettunsa on saapa minussa.\nVaikk' onkin Aias kuollut, jos hän huolehtii\nEurysakesta, kuningas mä olen myös\nJa voin ja tahdon häntä hoitaa hellästi\nJa kohtalonsa keventää.\n\nEUBULOS.\n                        Mä äsken näin\nLähettilääs kun palasivat luotasi.\nOi onneni, oi toivoni, jää hyvästi!\n\nLEIOKRITOS.\nEn, vanhus, ymmärrä sun turhaa puhettas.\nSä vaikeasti valitat ja huudat \"voi\"\nKun sulle hyvää muutosta mä ennustan.\nSinua turmiollako mä uhkailen?\nSiis onko paha rikastua köyhästä\nJa kurjuudesta päästä armoon kuninkaan\nJa nähdä kohtalonsa kukoistavan taas?\nVai luuletko sä että asuu viekkaus\nMun lupauksissan' ja että valheilla\nMä turvatonta tilaas tahdon pilkata?\nOi Zeusin kautta! Onnetonta polkemaan\nEn syntynyt. Jos olin kova kohtaasi\nMä ennen, olin pakosta, en halusta.\nMua ymmärrä.\n\nEUBULOS.\n             Jo liiaks sua ymmärrän.\nSe juuri että suoraan totta puhut nyt,\nSe mua huolettaapi, sillä, kuningas;\nSe näyttää ettet pelkää enää ketäkään.\n\nLEIOKRITOS.\nSiis onneani pelvotonta kadehdit?\nSä peität itses syviin arvoituksihin.\n\nEUBULOS.\nNe, kuullen kysymykseni, ehk' ymmärrät:\nViel' onko elossa Eurysakes, vai ei?\n\nLEIOKRITOS.\nEi ole. Perusta siis toivos toisehen,\nEurysakeessa turvaa etsit turhaa vaan.\n\nEUBULOS.\nOi ilkityötä! Eikö kosto jumalten\nNoit' ole kukistava, jotka murhaavat\nMit' isäin maa on synnyttänyt jalointa?\nEi löytyne siis sallimuksen johtajaa?\nMä elän, Telamon on kuollut, kuollut on\nMyös Aias, ompi murhattu Eurysakes.\nMä mato ryömin vielä päivän valossa\nJa heitä peittää yö! No, äsken lupasit\nSä onneani edistää; nyt miekkasi\nMun sydämmeeni pistä. Se on ainoa\nTyö hyvä, josta tahdon kiittää sinua.\nMä eläisinkö nähdäkseni valtaasi,\nja maineen kuullaksen' Atridin voitoista,\nKun olen kaiken rakkauden puutteessa,\nJa tulevaisuus kieltää koston nautinnon.\nMun vereni nyt jalkais juureen vuodata.\nMä soisin että Nesson myrkyn lailla se\nSun päälles vuodattaisi kaiken vihansa\nJa sinut korventais.\n\nLEIOKRITOS.\n                     Sä olet katkera,\nMut murhe katkeroittaa, itse katkera.\nJos oikein tahi väärin vihaat minua,\nSen päättäköhön Zeus, mä annan anteeksi.\nEn onneani ansaitseva ois, jos en\nMä tuntisi myös ett' on parhain lahjansa\nEtt' armias ja suopea nyt olla saan.\nMua vihaat. Viha, ei se pysy ainiaan,\nEi enemmän kuin talven lumi vuorilla:\nSe sulaa kun vaan hyvyys kevät-ilmallaan\nSit' uupumatta päiväkaudet hautelee.\nOn aika tuleva, sä jolloin ymmärrät\nEtt' Aiaan suku yksinään ei ansaitse\nSun rakkauttas, eikä yksinänsä myös\nSit' omista. Siks pane jääsi vastaani,\nSen lempeyden auringolla sulatan.\n\n    (Eubulos menee pois.)\n\n\nKAHDESTOISTA KOHTAUS.\n\nLEIOKRITOS (Yksin.)\nHän menee pois, ei viitsi edes vastata.\nVaan en voi vihastua. Milloin, jumalat,\nNoin rakkaana mun sukuani pidetään?\nJos saarellan' ois joku tunne, jossa ois\nNoin jalo itu höystyvä, mä siemeneks\nMun sydämmeni kappaleiksi hakkaisin\nJa kostuttaisin verelläin. Oi rakkaus,\nUskollisuus! Oi teidät vielä löydän mä,\nOn mulla tahto, eikä löydy ketäkään\nNyt enää, jota pelkään, olen kuningas.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\n(Aukea ranta. Kaukana merellä luotoja ja karia. Rannalla venheitä ja\nlaivan kappaleita. Hiekalla, lähellä tuuheata, väärää puuta makaa\nhengetönnä haaksirikkoon joutunut nuorukainen.)\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n    Leontes. Hyllos.\n\nHYLLOS.\nPois käskit kansan, käskit meidät jättämään.\n\nLEONTES.\nMit' auttaa meitä tyhjä uteliaisuus?\n\nHYLLOS.\nMun käskit jäämään, olen huono auttaja.\n\nLEONTES.\nSä tahdot auttaa sä, sen tekos todistaa.\n\nHYLLOS.\nMyös muut niin tehneet ois, jos ois vaan tohtineet.\n\nLEONTES.\nKai tuulen, meren myrsky heitä säikytti.\n\nHYLLOS.\nEi ne, mut isäs viha meitä uhkaava.\n\nLEONTES.\nOn tämän nuorukaisen hengen kipuna\nKai syvään nukkunut, jos ei sit' aalto lie\nJo sammuttanut. Mene, vuode valmista\nPuun suojaan tuohon, jossa hän saa levätä\nSiks kunnes hänen herättävät jumalat,\nMe turhaan koemme.\n\nHYLLOS.\n                   Nyt kuule, ruhtinas,\nMun ajatukseni, vaikk' et sä tahtone\nSun isästäsi kuulla mitään. Vihattu\nLeiokritos on täällä. Eipä yksikään\nHänelle sydämmestään soisi onnea;\nToist' ahneus ja toista pelko pakottaa.\nEi rakkauskaan kuninkaihin entisiin\nVihamme syynä häneen ole; isät vaan\nHe Aiaan ynnä Telamonin muistavat.\nMe nuoret hänen tekojansa vihaamme,\nJuur' julmaa, väärää väkivaltaisuuttansa.\nMyös sinun täytyy varmaan niitä vihata.\nMut sano sana vaan, me sua seuraamme\nJos minne käsket; tule kuninkaaksemme.\nSua rakastamme, suosimme ja tunnemme\nMyös mitä sydammessäs kätket. Tekosi\nOn todistanut jalouttas ylevää.\nSiis ota valtikka ja poista häpeä.\nJok' isäin maata painaa: väkivalta vaan\nSe täällä vallitsee, ja ihmisapua\nNyt täällä hädänalaiselta kielletään.\nMe sinuun turvaamme.\n\nLEONTES.\n                     Eubulos onpiko\nSun isäs, kalastaja, jonka puolesta\nSä äsken vasten väkivaltaa taistelit?\n\nHYLLOS.\nMiks' kysyt, ruhtinas? Ei tuntematonta\nLie sullo ett' Eubulon poika olen mä.\n\nLEONTES.\nOn mulla myöskin isäni, Leiokritos.\n\nHYLLOS.\n\nMaan oman pojiks' itsemme me katsomme,\nMe nuoret, niin myös sunkin tehdä tulisi.\nOn Salaminin käsky meille kallihin;\nJa jos se huutaa ankaralla äänellä:\nKukista hirmu-haltia, maan sortaja;\nEi silloin kenkään meistä viivy epäillen,\nMut meitä johtaa tulee sinun.\n\nLEONTES.\n                              Hurja mies!\nMua etkö ymmärrä, vai halveksitko sä\nMun hellää varoitustani, kun rohkenet\nKapinan huutoa nyt vielä uudistaa?\nJos vielä tuota kieltä käyttää uskallat,\nMä tällä kaksiteräisellä miekallani\nSun pääsi häijyn kieles juureen halkaisen.\nSä ymmärrätkö nyt mun mielipiteeni?\n\nHYLLOS.\nOn selvä puheesi, mä sua tottelen,\nSen teen mä rakkaudesta, en pelosta.\n\nLEONTES.\nMä luulen hukkunut tuo kättään liikutti.\n\nHYLLOS.\nEn aatoksissani mä sitä huomannut.\n\nLEONTES.\nOi eikö täällä lääkäriä parempaa\nMeit' ole? Eikö taito ruohoin voimalla\nVois tuottaa apua?\n\nHYLLOS.\n                   Suo tänne kutsua\nSokea vaimo; vaikka onkin sokea\nHän tietää, näkee enemmän kuin näkevä.\n\nLEONTES.\nNo, nouda hänet!\n\nHYLLOS.\n                 Häntä tänne johdattaa\nVoi ehkä saattajansa. Jos hän saapuu, pois\nMä mennä saanen.\n\nLEONTES.\n                 Kas, mun isän' lähestyy.\nNähnenkö unta, onko tuo Leiokritos,\nNiin muuttunut, niin tyyni nyt ja iloinen\nKuin äsken synkkä, suruinen. Oi jumalat!\nMit' on nyt tapahtunut? Muuttaneetko on\nLähettiläät, vast'ikään tänne saapuneet,\nHyvillä sanomilla hänen mielensä.\nMä heiltä ihmetellen kuulin, ett' ois hän\nPelastamahan käskenynnä kaikkia.\nNyt ihme suurin kun nään hänen tuommoisna.\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Leiokritos. Leontes.\n\nLEIOKRITOS.\nLeontes, jalo poikani! Kuink' edistyy\nSun jalo työsi ihmis-avun annossa?\n\nLEONTES.\nYks, näät, on pelastettu meren vallasta\nMut kuolon ei.\n\nLEIOKRITOS.\n               Hän näkyy syvään nukkuneen,\nJa paha ol' ett' apuamme viivytti\nNuo asiat ja pahin niitten suhtehen,\nJotk' aallot nieli. Ehkä kansalaisia,\nHelleniläisiä ne oli. Orja vaan\nOn tää ja jos vaan katsoo hänen vaatteitaan,\nOn muukalainen, ostettu tai ryöstetty.\n\nLEONTES.\nPukunsa, pedon pikemmin kuin ihmisen,\nSen luulon todistaa; mut katse kasvojaan,\nOi isä, liekkö Hellaan maassa syntynyt\nTuon valjun nuorukaisen kuvaa kauniimpaa?\n\nLEIOKRITOS.\nHaa!\n\nLEONTES.\n     Mikä jalous on tuolla otsalla!\n\nLEIOKRITOS.\nMi näky!\n\nLEONTES.\n         Noiden silmäin kanssa sammuneet\nOn varmaan monet salamat.\n\nLEIOKRITOS.\n                          Oi ihmettä!\n\nLEONTES.\nNuo huulet, uhkaavaiset vielä kuolossa,\nJa kuinka hellät kuitenkin! Hän varmaan on\nHelleniläinen, vaikk' on kova onnensa\nHänt' asettanut halpaan tilaan.\n\nLEIOKRITOS.\n                                 Olit laps\nKun Trojaan riensi sankarimme. Muistatko\nSä kilpiurost' Aiasta?\n\nLEONTES.\n                       On silmissäin,\nKuin öinen näky, laivasto ja sankarit;\nMä muistan lähdön riemut, valitukset myös;\nJaloa sankaria, joukon johtajaa\nEn muista.\n\nLEIOKRITOS.\n           Tuohon nuorukaiseen silniäs luo.\nJuur semmoinen ol' Aias, vähän vanhempi\nEhk' oli hän, mut kasvoiltansa pulskempi\nJa loistavampi voimissansa nuoruuden,\nVaan muuten kaikin puolin yhden näköinen,\nNiin että hämmästyin kun hoidettavas näin.\n\nLEONTES.\nVoi, isä, meitä, voi, jos oisi sallimus\nEurysakeen nyt rantahamme saattanut.\n\nLEIOKRITOS.\nEn tiedä minkä turmion hän meille tois,\nKun makais kuolleena kuin nuorukainen tää.\n\nLEONTES.\nHän näyttää kuolleelta, mut elpyis uudestaan\nJos häntä taitavasti hoidettaisiin vaan.\n\nLEIOKRITOS.\nTääll' onko ketään taitavata hoitajaa?\n\nLEONTES.\nSokea vaimo kalastajan majassa\nOn toivoni, mä tänne hänet kutsutin.\n\nLEIOKRITOS.\nMut jos hän Aiaan pojan henkiin herättää?\n\nLEONTES.\nSe oisi onnensa, mut meille turmio.\n\nLEIOKRITOS.\nHuoletta ole, auta häntä minkä voit.\nKen ikään lienee hän, ei vaan Eurysakes\nHän ole, syvään nukkuu Aiaan suku jo\nEik' ihmistaito sitä enää herätä.\n\nLEONTES.\nOi ilosanomaa! Mä oikein lienenkö\nSua, isä, ymmärtänyt.\n\nLEIOKRITOS.\n                      Aika surkea\nOn kadonnunna, jona pelvon orjana\nMun täytyi poveen peittää parhaat toiveeni.\nNyt kuninkaana olla saan, saan tahtoni\nJa työni yhteen sovittaa. Ei horju, ei,\nMun valtikkan', on kuollut kilpailijani.\n\nLEONTES,\nJa miten, missä? Ken toi ilosanoman?\n\nLEIOKRITOS.\nSen Spartan kuninkaalta, Menelaolta,\nToi lähettini äsken. Missä, mitenkä\nEurysakes on kuollut, en mä tutkinut,\nJa tutkia en huoli; todeks kuolonsa\nOn ilmoitettu minulle, se kyllin on.\n\nLEONTES.\nOi suuret jumalat! nyt loppui huoleni,\nJok' ilopäivää nuoruuteni pimitti\nJa sorti elon innon. Nyt se loppui siis.\nNyt kirkas tulevaisuus mua odottaa\nJa pitkä ikä, Moirain langan lupaama.\n\nLEIOKRITOS.\nNyt vasta valtikkani mulle iloks on,\nKun saan sen jättää perinnöksi miehelle,\nJok' ymmärtää sen arvoa, kun havaitsen\nMiten jo miellyttää se sua toivossa.\nSä ennen olit kylmä; valtaa, kunniaa,\nNoit' elon kultalahjoja, sä halveksit.\nNyt onnellinen olen, täys' on toivoni,\nKun onneni myös sinä tunnet, tahdot myös\nSiin' osaa ottaa.\n\nLEONTES.\n                  Nyt siis olet kuningas;\nJa oikeutta Salaminin hallintoon\nEi kellään ole suurempaa kuin sulla on.\n\nLEIOKRITOS.\nViel' elää Teukros entis-suvun sukua,\nMut hältä puuttuu ystäviä, voimia.\n\nLEONTES.\nJos tuliskin hän sotajoukkoineen, mi siis?\nMiekalla oikeutta miekan vastataan,\nMuut' oikeutta ei oo hällä. Telamon,\nIsänsä, hänet hylkäs jo ja vihassaan\nPois ajoi kodistansa, Salaminista.\nHän miekkaan vaan ei oikeuteen luottaa voi.\nKen häntä pelkää?\n\nLEIOKRITOS.\n                  Sua siis Eurysakes\nPeloitti oikeudellansa valtikkaan?\n\nLEONTES.\nOl' oikeudessansa voima verraton.\n\nLEIOKRITOS.\nNiin, jos se oisi tunnustettu, muuten ei.\n\nLEONTES.\nSe kiellettynä kauheampi ollut ois\nMun silmissäni.\n\nLEIOKRITOS.\n                Nyt sä lasket leikkiä!\n\nLEONTES.\nEn isä. Kuninkaana jos Eurysakes\nJa tunnustettuna ois tänne tullut, sä\nHäll' oisit kieltämättä vallan antanut.\nMut jos hän ois vaan valtaoikeudellaan\nJa yksin ystävittä tullut vaatimaan\nTaas valtikkaa, jok' oli ollut isänsä,\nOi silloin.\n\nLEIOKRITOS.\n            Miekkani ois riidan ratkaissut.\n\nLEONTES.\nMä sitä, isä, pelkäsin, mut ensin ois\nTuo miekkas meidän välillämme päättänyt.\n\nLEIOKRITOS,\nHänt' olisitko puolustanut hengelläs?\n\nLEONTES.\nJa oikeuttaan miekallani, vaatinut\nVelvollisuus sit' oisi.\n\nLEIOKRITOS.\n                        Isääs vastaan myös\nSua ryntäämähän vaatinunna puolesta\nTuon muukalaisen?\n\nLEONTES.\n                  Kuule, mitä aina oon\nMa kauhistunut tulevaista miettien\nJa muistaissani mikä tapahtua vois;\nMun alakuloisuuteni nyt ymmärrä.\nMä vaivoissani aattelin, ja nukkuen,\nKun joskus sylihinsä armas unetar\nMun sulki säälivästi, aina uneksin,\nEtt' Aiaan poika ehkä tänne saapuisi\nJa valtikkansa anastetun vaatisi.\nMä silloin välillänne oisin seisonut\nJa nähden isän tuossa, tuossa ruhtinaan,\nMun oisi tullut valita.\n\nLEIOKRITOS.\n                        Haa, vaikea\nTuo vaali sangen!\n\nLEONTES.\n                  Eipä juur niin vaikea\nKuin raskas sekä sydäntäni särkevä,\nKun päätökseni tein jo.\n\nLEIOKRITOS.\n                        Kuinka kuuluu se?\n\nLEONTES.\nMua rakkaus sun avuksesi vaatii, mut\nVelvollisuus mun kuningastan' auttamaan.\nJos semmoisna hän vaatii turvaa käteni,\nSen nostan sua vastaan, vasten kaikkia.\n\nLEIOKRITOS.\nKuin miettiväinen tieto-viisas unhotat\nSä aatteen tyhjän tähden luonnon kaikki lait\nJa tosi-olot. Suuttunenko, poikani,\nVai nauranenko? Hyv' on, ettei sallimus\nSuo houreillesi tilaa työhön ryhtymään.\nUnohtukoon se. Aika uusi alkaa nyt.\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Sanansaattaja.\n\nSANANSAATTAJA.\nHyv' ompi että löysin sinut, kuningas,\nSua kauvan turhaan etsin.\n\nLEIOKRITOS.\n                          Miksi?\n\nSANANSAATTAJA.\n                                 Kutsumaan\nSua heti asuntoosi.\n\nLEIOKRITOS.\n                    Heti lausut sä;\nMi pikaisuutta vaatii?\n\nSANANSAATTAJA.\n                       Oma onnesi.\n\nLEIOKRITOS.\nOn vakaa onneni.\n\nSANANSAATTAJA.\n                 Sun linnas, kuningas,\nOn rahvas piirittänyt. Yhä lisäytyy\nVäkeä. Huhu kertoo Aiaan suvun nyt\nEurysakeessa ikipäiviks sammuneen,\nJa kansa tahtoo tietää kussa, kuinka on\nHän, Aiaan poika, kuollut. Vasten toisiaan\nKaks puoluetta seisoo. Rhaistes puolellaan\nHän kiljuu kovasti, ja rahvas toisella\nNiin huutaa ettei eri ääntä kuulla voi.\nMut sua kaikki nimittää ja sulta vaan\nHe vaatii, toiset turvaa, toiset selkoa.\nSiis joudu. Kiviä jo heitetään, ehk' on\nJo kohta miekat paljastetut.\n\nLEONTES.\n                              Isäni,\nJää tänne, minä riennän, pian miekkani\nOn rauhaan asettava kansan kapinan.\n\nLEIOKRITOS.\nSä jää, mä riennän, olen itse kansani\nMä hillitsevä. Levätköhön miekkasi;\nMiekalla tehty rauha on kuin hiljaisuus\nVälillä ukon salaman ja jyrinän.\n\nLEONTES.\nMut millä keinoin noita valapattoja\nSä mielit hillitä?\n\nLEIOKRITOS.\n                   Mun huolen' olkoon se.\n\nLEONTES.\nSiis mennään molemmat.\n\nLEIOKRITOS.\n                       Ei, yksin menen nyt,\nMä sinut tunnen, sinä vihaan vimmastut.\nOn varmin rauhan rakentaja laupeus.\n\nLEONTES.\nOi kummaa eri-mieltä! Mitä suhteita\nMä säälin, niitä poljet sä, ja rikoksiin,\nMä joita rangaisisin, et sä vihastu.\nKen antaa vallan sokealle rahvaalle\nSua vastaukseen vaatimahan kuolosta\nEurysakeen? Hän kuollut on, se kyllin on.\nSä olet kuningas.\n\nLEIOKRITOS.\n                  Ja siis mä laupias\nVoin olla. Hyvästi!\n\nLEONTES.\n                    Käyt yksin, enkö saa\nMä olla apunas jos rahvaan vimmassa\nMua tarvitsisit?\n\nLEIOKRITOS.\n                 Vertasi ei tippaakaan\nNäy miekallan', ei huolta siis, jää hyvästi!\n\n    (Menee.)\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    Leontes. Haaksirikkoinen.\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\nHoi, odota!\n\nLEONTES.\n            Hän herää, kieli Hellaan on.\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\nOi viivy, viivy hetki, hurja!\n\nLEONTES.\n                              Hämärtää\nNyt uni hänen mielessään.\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\n                          Mies, sanon ma,\nLuodosta pidä kiinni.\n\nLEONTES.\n                      Toverillensa\nHädässä noin hän huutaa.\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\n                         Äiti, äiti, oi!\n\nLEONTES.\nHän äitiänsä mainitsee, hän lieneekö\nMyös hädässä, vai hyvästikö äidilleen\nHän huutanee? Oi kuink' on sulo äänensä!\nHän nuori on; ja nimi kallein kaikista\nEi vielä ole kuollut hänen huulillaan.\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\nSun pelastan, ei huolta! Haa, sä pettäjä,\nNyt kuole! Voi!\n\nLEONTES.\n                Hän mielessänsä taistelee,\nVaikk' ei nyt toimeen pysty kuollut kätensä.\nMä tahdon häntä puhutella. Nuori mies,\nSä pelastettu olet, lepää.\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\n                           Jumalat!\nHän luodolla on yksin, turvaton. Oi kuin\nHän huutaa: armoa!\n\nLEONTES.\n                   Ken on tuo turvaton?\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\nMaa, syöksy Hadeen hautaan, ettei löytäisi\nZeus ketään, jota salamansa peljättäis,\nKun sen hän tänä hetkenä on säästänyt.\n\nLEONTES.\nMies nuori, silmäs aukaise ja toinnu taas.\nOi mitkä näöt kauheat nyt herättää\nNäin suuren raivon?\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\n                    Surmaa minut koska et\nSuo mulle voimaa kukistamaan kaikkea.\nVoi äiti, äiti, en voi sua pelastaa.\n\nLEONTES.\nOn suuri tuskansa, kun mereen hukkuvan\nHän näkee kalliimpansa, eikä auttaa voi.\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\nSä kuningas, noin ihmisien kiittämä\nJa kuitenkin noin rietas; eikö milloinkaan\nSua kosto kohdanne?\n\nLEONTES.\n                    Mua hirvittää kun noin\nHän kauheasti soimaa ehkä Zeusiä.\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\nSua kansain ylikuninkaaksi kutsutaan,\nSua kuulee rahvas, kavala kuin sinäkin.\nEdestäs, konna, vuoti Hellaan veri siis.\n\nLEONTES.\nHän vasten ketä ihmistä tai jumalaa\nVihassaan raivoaa?\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\n                   Te rosvot, laskekaa!\nEn syntynyt mä orjankahleen kantajaks,\nMut pojaks kuninkaan.\n\nLEONTES.\n                      Kai sammuttaneet on\nJo meren aallot valon hänen järkensä.\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\nKas, purje näkyy, hiljaa, jo se lähestyy\nJa laskee sinne, minne hänet jätettiin,\nNyt kaiu ääneni kuin jyry ukkoisen!\nOi tähden jumalten, Foboinaan laskekaa!\n\nLEONTES.\nNuo sanat kertoi äsken vaimo sokea.\nMies nuori, kenen suusta olet saanut ne?\nMa sinuun tartun, herää, seikka selvitä!\nKen olet?\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\n          Haa, sä yksin olet, silmäni\nMua pettäneekö? Orja, miss' on kumppalis?\nSun yksin nään.\n\nLEONTES.\n                 Et pety, yksin olen vaan.\n\nHAAKSIRIKKOINEN (nousten ylös)\nSiis kuole!\n\nLEONTES.\nKauttasi? Sä hullu, henkesi\nPelastajata noinko kiität, palkitset?\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\nVoi teitä jäseneitä kunnottomia,\nMiss' on nyt voimanne?\n\nLEONTES.\n                       Sua kiittämätöintä\nMä rangaisisin ellen katsois käytöstäs\nJumalten suomaks, tähden järkes puutteisen.\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\nOletko muita, etkä noita rasvoja?\nMun silmän' aukenee ja muisti heräjää.\nMä enkö äsken aaltoin kanssa taistellut?\nMiss' ovat toiset saman hädän alaiset?\nEn ketään huomaa.\n\nLEONTES.\n                  Meren aalto säälittä\nOn kaikki niellyt.\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\n                   Kaikki, kaikki, sanot sä.\n\nLEONTES.\nEn vastausta parempaa sull' antaa voi.\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\nEi jäänyt ketään? Kerro kerran vieläkin\nTuo sulo sana: kaikki.\n\nLEONTES.\n                       Julma oot!\nKov' onni kumppalies sua miellyttää.\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\nZeus, ota kiitos sydämmeni vastahan.\nOn päivän valo silmilleni suloinen,\nJa vihatulla elollan' on arvonsa\nNiin kauan kun vaan ajatus tuo tyydyttää,\nEtt' ovat kovat vaivani nyt kostetut.\n\nLEONTES.\nKäy kohtalosi mulle aina oudommaks\nJa synkeämmäks, uhkaavammaks. Lausu siis\nKen olet?\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\n          Olen vieras haaksirikkoinen,\nPyhällä oikeudellansa kysyvä:\nMaan minkä rantaan olen pelastettuna?\n\nLEONTES.\nSä jouduit maahan, jonka maine kauaksi\nOn kuulunut, tää Salamis on mainio.\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\nMaa, kallis maa!\n\nLEONTES.\n                 Hän kasvoillensa lankeaa\nJa huulillansa vaaleilla hän suutelee\nMaan multaa hellemmin kuin sulho neitoaan,\nJa joka kerta kun hän päänsä kohottaa\nNään kyyneleitä kasvoiltansa valuvan.\nMit' ajatella tästä?\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\n                     Terve isäin maa!\nMun kotimaani, Telamonin, Aiaan maa!\nSun näänkö, koskeeko nyt sua huuleni?\n\nLEONTES.\nMua enemmän vaan oudostuttaa puheensa.\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\nMun aatosteni ikävöimä satama,\nSä, jonne toivoni on aina lentänyt,\nMun autuuteni koti olet Salamis,\nSä saari, jonka nimeä mun kieleni\nSamahan aikaan lausumahan oppi kuin\nIsän ja äidin nimeä. Nyt löysin sun,\nMä nään, mä kosken sinun pyhää maatasi,\nMä sitä syleilen ja nyt sen omistan.\nSä olet mun, ei kenkään meitä eroita.\n\nLEONTES.\nOi järkikö vai hulluus häntä vallitsee?\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\nMaan tämän lapsi, nuorukainen, olet myös,\nSiis polves notkista ja kiitä armoa\nZeus jumalan, kun pelastajakseni on\nSun valinnut ja ensimmäiseks kaikista\nSun kuningastas tervehtimään maassansa.\n\nLEONTES.\nMahdollisuus nyt liekkö rajans' au'aissut,\nMahdottomuuden vallan vienyt, koska nyt\nVoi tapahtua mik' ei ennen saattanut?\nVai valtikkansa kadottanut tuoni lie,\nJa haamunsa taas päässeet ruumiillisesti\nVaeltamahan elävinä kuoltuaan?\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\nPuhettan' etkö ymmärtänyt koska noin\nSä vaivut aatoksiin, ja etkä riemuitse,\nVaikk' olet jälleen saanut oman kuninkaas?\n\nLEONTES.\nHän Aiaan näköinen on, sanoi isäni,\nJa oma kielensä, kun taannoin tunnoton\nHän uneksien näki äiti raukkansa\nLuodolla seisovan, ja vihanvimmansa\nJa avunhuutonsa, ne kaikki yhtehen\nTekmessan kertomuksen kanssa sopivat.\nEi! mahdotonta! Kuollut on Eurysakes,\nEi kuolo heitä saalistaan. Jos miekkani\nJuur heti huolet päättäisi ja pettäjän\nNyt rangaisisi rohkeasta valheestaan!\n    (ääneen)\nMaan tämän kuningas siis olet, sanot sä,\nMik' ompi nimes.\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\n                 Vieras tahi orja vaan\nSä lienet tässä maassa, joll'et tietäne\nMut kysyt, kuinka Aiaan poikaa kutsutaan.\n\nLEONTES.\nMitenkä taidat todistaa ett' olet hän?\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\nSen todistavat kasvoni. Ei unhota\nZeus hallitsija-sinettiään istuttaa\nOtsalle kuninkaaksi syntyneen.\n\nLEONTES.\n                               Ei vaan\nSe otsan merkki aina riitä, jos niin ois,\nMun myöskin kuninkahan pojaks tuntisit.\n\nHAAKSIRIKKOISEN.\nSiis olet vieras täällä niin kuin arvasin.\nJos totta puhut sä, jos juoksee suonissas\nNiin jalo veri, terve, terve meille siis!\nKuin tuntee nuori kotka, vuoren kasvatti,\nVeikkonsa luonnon, lento-tavan rohkean,\nNiin toisiamme tuntekaamme, auttakoon\nSiis toinen toistaan. Työhön kiinni käykäämme!\nMult' ihmiset ja aallot vaatteet ryöstivät\nJa alastonna seison valtakunnassani.\nSe sopimatont' on. Siis linnaan kiiruhda\nNyt pian Aiaan entisehen asuntoon,\nJa käske linnan ja sen aarteen hoitajaa\nLähettämähän mulle kaikkein kauniimman\nJa kallihimman asepuvun isäni.\nMyös tulkoot orjattaret mua huuhtomaan\nJa voitamahan, että suolavedestä\nNoin jähmettynyt ruumiini taas virkistyis.\nMua sitten seuraa kansan kokouksehen,\nJa katso silloin, ainoastaan sanoissa\nOlenko Aiaan poika, täällä kuningas.\nSä katso saaren harmaapäitä urhoja,\nJotk' ovat nähneet isäni. Jos eivät he\nMun nähden riemukyyneleitä vuodattais,\nOis pettääksensä maininnut mun äitini\nNimeä Aiaan, Salaminin urhot ois\nMua suotta muinoin kilvillänsä kantaneet.\n\nLEONTES.\nNyt kaikki yhdistyy sen todeks näyttämään,\nJot' olen peljännyt ja jot'en kuitenkaan\nVoi estää. Mutta vielä keinon käyttänen,\nEnnenkuin kokonaan mä jätän toivoni.\nSokea vaimo tulee tuolla.\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\n                          Mietitkö\nPitäiskö antaa apu anottu vai ei.\nJos niin, oot työstäs palkkaa saamaan tottunut\nJa väärin kutsut itses pojaks kuninkaan.\n\nLEONTES.\nOdota joku hetki vielä tyynenä.\nKäy selväks kaikki, kun vaan ennätän\nMä puhutella sokeata vaimoa.\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\nMi pilkkaava on näkö yhtäläisyyden!\nPois käännän kasvoni ja tammen tuuhean\nMä taakse kätkeyn ja suljen silmäni\nJott'ei se kuva, jonka, etääll' ollen, hän\nMun nähdä suopi, muuttuisi ja hälveneis,\nKun lähemmä hän lähestyy. Oi äitini!\nSua saanenko ma koskaan nähdä hengissä\nNiinkuin nyt näen haamusi?\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Tekmessa, (mukana.) SAATTAJA.\n\nSAATTAJA.\n                           Käy tänne päin,\nOi kuningatar, täss' on paikka.\n\nTEKMESSA.\n                                Kuuleeko\nLeontes jos mä häntä täältä tervehdin?\n\nLEONTES.\nEdessäs on hän.\n\nTEKMESSA.\n                Terve, nuori ruhtinas!\nMiss' ompi avunpuutteinen?\n\nLEONTES.\n                           Kuink' alttiisti,\nJalosti astut, itse huolen alainen,\nLievittämähän muitten huolia! Mist' on\nSe suuri taito sulla, muitten haavoja\nOmilla kärsimisilläsi parantaa,\nSen kukan lailla, joka taitettunakin\nSuloisen tuoksun vielä meille lahjoittaa?\n\nTEKMESSA.\nMun murheistani ällös puhu, ruhtinas;\nNyt olen onnellisempi kuin ennen, ei\nMua murheet paina, kuollut on Eurysakes.\n\nLEONTES.\nKäy puhe hänen kuolostaan, se kuitenkin\nOn epäiltävä. Mutta tuota vierasta\nNyt itse puhuttele, äsken tointui hän;\nHän ehkä tietää enemmän.\n\nTEKMESSA.\n                         Oi miss' on hän?\n\nLEONTES.\nNiin kaukana ei ole, ettei huutoas\nHän kuulisi.\n\nTEKMESSA.\n             Sä vieras tänne lähesty!\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\nHän on se!\n\nTEKMESSA.\n           Ääni!\n\nEURYSAKES.\n                 Äitini!\n\nTEKMESSA.\n                         Eurysakes!\n\nEURYSAKES,\nSä elät!\n\nTEKMESSA.\n         Sydämmesi sykkii, lapseni!\nMä tunnen sinun hengitykses lämpimän\nMun kasvoillani.\n\nLEONTES.\n                 Hän se ompi. Outo tää\nOn kuolon kolkko rauha, jonka tunnen nyt,\nKun kovan kohtaloni mitta täysi on.\n\nTEKMESSA.\nOi silmäni, nyt vasta kaipaan valoasi!\n\nEURYSAKES.\nValoksi silmäs muinoin mua mainitsit;\nNyt sit' et kaipaa, olen luonasi.\n\nTEKMESSA.\nNiin kyllä, vaan oon sokea, en sua nää.\n\nEURYSAKES.\nOi kauheata, milloin tulit sokeaks?\n\nTEKMESSA.\nMaailma pimeni kun sinut kadotin.\n\nEURYSAKES.\nOi kosto, kosto, toivossa jo suloinen,\nKun todeks tulet, kuinka lienet makea!\nIloitse äiti, kohta kova onnemme\nOn vainoojaimme päälle lankeava; nyt\nOn hetki minun, nyt on minun kosto myös.\n\nTEKMESSA.\nOi lapseni, ei uhata vaan rukoilla\nSun tulee tilassas.\n\nEURYSAKES.\n                    Ja miksi? Kuningas\nMä enkö ole maassa esi-isien,\nJot' ai'on mä, kuin hekin ennen, hallita?\nSopiiko hallitsijan ketään rukoilla?\n\nTEKMESSA.\nSua kohtaan, jalo ruhtinas, mä rukoillen\nMun käteni nyt nostan; sulje korvasi,\nEtt'ei ne kuulis hänen rohkeutensa\nLapsellisesti vilpitöntä puhetta.\nHän kalttaisensa isän, Aiaan poika on.\nNoin Aias vapaana ja rohkeana myös\nAin' astui tietään, kunnes joutui turmioon.\nSä ole poikaa kohtaan laupiaampi kuin\nOl' Aias-isällensä Hellaan ruhtinaat,\nJa vaatimuksiansa älä turmioks\nHänelle käännä. Hälle suo, jos valtaa et,\nTok' ilmaa, päivää, metsän vehreyttä ees\nIsäinsä maassa: täällä elää kanssani\nSuo hänen, jonka hengen äsken pelastit.\n\nLEONTES.\nHän kuninkaani on; sä hänen henkeään\nEt paremmin voi varjella kuin mä; vahv' on\nVelvollisuuden side niin kuin lemmenkin.\nVelvollisuus, tuo pyhä, vaatii minua\nEi ainoastaan hänet rauhaan jättämään,\nVaan häntä puoltamaan ja hältä poistamaan\nJokaisen vaaran, joka häntä uhkailee.\nMä tiedän kyllä uhraavani onneni\nJa enemmänkin Diiken alttarille nyt.\nMut mitä painaa kaikki mitä mulla on,\nMit' ollut on, ja mitä voisin kadottaa,\nKun Diiken käskyn rinnalla ne punnitaan?\nSiis, Aiaan poika, vaikka onkin turmios\nMun pelastuksen' ainoa, mä varoittaa\nSua tahdon syöksymästä omaan turmioos.\nSiis tiedä ett' on sulla tällä saarella\nEnemmän mahtavia vihollisia\nKuin niitä, jotka ystävikses yhtyvät.\nJos joku vihollisistasi aavistais\nSun sukuperääs, oisi turhaan säälinyt\nSua meri, eihän sääli nämät ihmiset.\nSiis sulje suusi ettei sanaa yhtäkään\nVaromatonta pääsisi sen sulusta\nSua ilmaisemaan. Näytäte vaan semmoisiin\nKuin olet, haaksirikkoisena kurjana,\nJa hiljaa seuraa äitiäsi kotiinsa.\nEhk' aika muuttuu pareinmaks, sit' odota.\nSä nuori olet, vanhuus häntä painaa jo,\nJot' enin on sun peljättävä. Odota\nSiks kunnes luonto kohta vaatii velkansa;\nKun astut sitten esiin Aiaan poikana,\nSaat kieltämättä valtikan.\n\nEURYSAKES.\n                           Tuo puhuja\nHän onko vihollinen taikka ystävä?\n\nTEKMESSA,\nEi vihollinen varoittaisi noin kuin hän.\nHänt' opi tuntemaan. Vaikk' on hän poika sen,\nJok' isäs valtikkaa nyt pitää täällä, ei\nHän tahdo sua turmella vaan varjella.\nSä vaadit hänen isältänsä valtikkaa,\nHält' itseltänsä vastaisuuden loistehen;\nEi ole hällä vihollista pahempaa\nKuin olet sä, ja kuitenkin hän sinua\nNyt tahtoo pelastaa, ei katsoin itseensä\nMut siihen mik' on jumalten ja ihmisten\nEdessä oikea. Siis seuraa neuvoaan.\nEi voisi hän, jok' edestäs nyt vapisee,\nEi voisi äitis parempaa nyt antaa neuvoa.\nNyt mennään!\n\nEURYSAKES.\n             Jumalat, siis onko semmoinen\nTää suku maailmassa, teidän johtama,\nEtt' avosilmin julki tietään astua\nEi kenkään saa, mut salaisesti hiipiä\nVaan sinne, minne viepi häntä sallimus.\nMä luulin viekkauden, valheen löytyvän\nVaan Iiliossa, luulin yksin Odysseun\nJa Atreun pojat ilkitöihin tottuneiks.\nNo, valmis olen kaikkiin, mull' on tarkoitus,\nJohon mä pyrin, jota vielä tavoitan,\nJos niinkuin jalopeura julki astunen\nTai maassa matelen kuin käärme myrkkyinen.\nSen tarkoituksen tähden, tähden kostoni,\nEn henkeni, mä aaltoin kanssa taistelin.\nMut äiti, äiti, täytynenkö polkuja,\nJoit' Aias sankar-aseissaan on astunut,\nMä, hänen poikans', aseetonna hiipiä,\nJa ryysypukuun peittää kuninkuuteni!\nMut olkoon! kaikki tahdon kantaa, kärsiä.\nOn työni tehtävä, mun täytyy elää. Pois\nNyt menkäämm', äiti!\n\nTEKMESSA (Saattopojalleen.)\n                     Poika, mennään kotiini,\nJa muista, jos on sulle kallis henkemme,\nEtt'et sä julkaise mit' olet nähnyt nyt.\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\n(Maisema saaren sisemmäsaä. Laaksoja ja viljeltyjä maita. Lähempänä\nsyrjässä louhinen kallioseinä. Taajempana Eubulon maja lehtojen\nsuojassa. Samalta puolelta siintää meri.)\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n    Eubulos. Hyllos.\n\nEUBULOS.\nLuo lapiolla vielä, poika. Syvemmäks\nOn hauta tehtävä, niin syväks että se\nKuin tuonen yö sen kätkee mitä saanut on.\n\nHYLLOS.\nTää kenen rakkaan luille, isä, kaivetaan?\nOn rakkahasi täällä pian luetut,\nJa nekin harvat, vielähän ne elävät.\n\nEUBULOS.\nNe elää, laps, jos elää se ku henkii vaan.\n\nHYLLOS.\nKen epäileepi henkiväisen elävän?\n\nEUBULOS.\nKun poistetaan mit' elossa on rakkainta\nJa rakkaudelle jää kaihon tyhjyys vaan,\nKun olennoss' on yö ja päivä sydämmen\nOn laskenut ja aamun toivo hukkunut.\nEi silloin eletä, jos kohta hengitään.\n\nHYLLOS.\nNoin paljastettu kenen sydän olla voi?\n\nEUBULOS.\nSe on sun isäs, onnettomaks syntyneen.\n\nHYLLOS.\nSun? Eikö sua omaisesi rakasta?\n\nEUBULOS.\nKuin kuori simpukan, jost' ompi matanut\nJo henki, tyhjä olen, ihmisraunio.\n\nHYLLOS.\nEn voi sun kummaa puhettasi ymmärtää.\nÄl' aatteitasi kääri tummiin kuvihin;\nMik' on näin kovin sydämmeesi koskenut\nEtt' ompi, vaikka elät, halu elämän,\nSen toivo tuiki sammunut?\n\nEUBULOS.\n                          Mik' eloni\nJa vanhuuteni toivo oli ainoa?\nMik' oli päivän työssä ajatukseni,\nYön helmoissa mun maatessani uneni?\nSit' etkö muista, etkö kuullut?\n\nHYLLOS.\n                                Oli se\nEtt' Aiaan suku täällä vielä kukoistais,\nJa kuninkaana vallitseis Eurysakes.\n\nEUBULOS.\nSe toivo sammui, kuollut on Eurysakes.\n\nHYLLOS.\nHän milloin, miten kuoli? Hänet surmasi\nApollon nuoliko, vai käsi ihmisen?\n\nEUBULOS.\nVoi, kuollut on hän. Sen vaan tiedän. Kuninkaan\nNyt äsken tulleet lähetit sen kertoivat.\n\nHYLLOS.\nSiis nöyrry alle tahdon suurten jumalten;\nTee hälle hauta, kutsu lepoon haamunsa\nJos hautaamaton ois hän maassa vieraassa.\nEt enää muuten taida häntä palvella.\n\nEUBULOS.\nNoin kylmä olet, järkevä, ja kuitenkin\nNoin nuori vielä. Lämpimillä huulillas\nJokainen sana on kuin järven jää, kuin ois\nSe harmaapäisen suussa ammoin jäätynyt.\nVoi nuorukaisen osaa, joka niinkuin sä\nOn nykyisehen Salaminiin syntynyt.\nOi talvitaimi raukat synnyinmaassanne!\nEi leuto kesäns' ole teille loistanut,\nSe katos Aiaan kanssa, eikä palaja.\nTe tänne synnyitte, mut ette kukkimaan,\nVaan tutaksenne väkivallan myrskyjä,\nPetoksen pimeyttä, vihan kylmyyttä.\nMi jumaloille, ihmisille armaint' on:\nIlo ja rauha, hurskaus ja vapaus\nJa tahto yhteinen; et niitä ole sä\nEik' ikäkumppalisi täällä nauttineet,\nMe vanhat vaan.\n\nHYLLOS.\n                Sun sanas ovat outoja,\nSä hourit, isä.\n\nEUBULOS.\n                Hourin! En, mä näytän vaan\nSyys-perhoselle synkän syksyn, sanoen:\nMyös täällä kesä kukoisti.\n\nHYLLOS.\n                            Nyt onko jo\nTää hauta kyliin syvä?\n\nEUBULOS,\n                       Kyllin kätkemään\nTään Salaminin muinaisloisteen jäännöksen.\n\nHYLLOS.\nNyt saanen mennä tiedustamaan onkohan\nTekmessa vieraan herättänyt kuolosta?\n\nEUBULOS.\nEt vielä. Köyhä hauta, kas, nyt rikastuu.\n\nHYLLOS.\nOi isä, Aiaan pojalle jos teetit sen,\nOn tyhjä haamu oleva sen rikkaus.\n\nEUBULOS.\nNäät, Hyllos, kallion tuon jyrkän, korkean,\nJok' ompi mustiin kappaleihin haljennut.\nNyt lapiosi heitä, sieppaa kirveesi.\nTuon louhen reunalla näät pensaan tuuhean.\nSe pois on raivattava.\n\nHYLLOS.\n                       Miksi, isäni?\nJa mitä varten ai'ot sitä hävittää?\nSe lapsuudestani on saanut höystyä.\n\nEUBULOS.\nEn salli muiden eteheni ennättää.\nMut joudu ettei kenkään työtäs keksisi.\n\n    (Hyllos menee.)\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\nEUBULOS (Yksin.)\nNyt päivään nostetaan mi muinoin kätkettiin\nJa taas on kätkettävä ajaks ikuiseks.\nJos hauta synkkä on, on loiste saaliinsa\nSen kirkkahampi ollut, nyt se sammukoon.\nSiis kätke, maa, se kallis lahja poveesi,\nJok', ennen laina, nyt jää omaisuudekses.\nSe kätke, varjele niin huolellisesti\nYö-vuoteessansa alla kukka-katoksen,\nEtt' ihmis-silmä ei sit' enää nähdä saa.\nMut katso, Rhaistes saapuu.\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Eubulos. Rhaistes.\n\nRHAISTES.\n                            Hyvä että mä\nSun täällä tapasin. Et niiden joukossa\nSiis ollut, jotka sorti rauhaa kuninkaan.\nEn niitä uskonunna, jotka vannoivat\nEtt'et sä ollut siellä, omin silmin siis\nMä tahdoin nähdä.\n\nEUBULOS.\n                  Mene siis kun nyt sen näit.\n\nRHAISTES.\nViel' on mun kysyttävä; miss' on poikasi?\nEtt' oli hän, sun opettamas kapinaan,\nMyös siellä, todistaapi rahvaan rohkeus,\nKun sitä kuninkaamme koki hillitä.\n\nEUBULOS.\nJa joko kansa asettui?\n\nRHAISTES.\n                       Se väistyi pois,\nKun lähettien lausehet se kuulla sai.\n\nEUBULOS.\nNiin väisty sinäkin nyt täältä!\n\nRHAISTES.\n                                Missä on\nSun poikasi, se sano, sitten väistyn mä.\n\nEUBULOS.\nHän äsken kaivoi tämän haudan, sitten hän\nLäks kotihimme tuonne, jossa nyt hän on.\n\nRHAISTES.\nHän jääkö sinne taikka tänne palajaa?\n\nEUBULOS.\nHän tulee kohta.\n\nRHAISTES.\n                 Siis mä viivyn nähdäksen'\nEtt' olet, niinkuin luulen, valhetellut sä.\n\nEUBULOS.\nMä oisin sua roistomaisempi, jos en\nEdessäs rohkenisi totta puhua.\n\nRHAISTES.\nOn ylpeyteen, pilkkaan kieles tottunut.\nMut jos mä sulta kysyn, kelle hautaa teet,\nNiin kyllä osaat kiertää kysymykseni;\nEt tunnustaisi todeks että olet sen\nSä tehnyt kuninkaasi pojan haamulle.\n\nEUBULOS.\nKen muu siis hälle haudan suojan suonut ois?\nKas, tuoss' on Hyllos. Oonko totta puhunut?\n\nRHAISTES.\nOi Zeus! hän tulee, mutta kirves kädessä.\nMua aikoneeko murhata tuo hurja mies?\nHänt' estä siitä, niin mä rauhaan jätän sun.\n\n    (Menee.)\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    Eubulos. Hyllos.\n\nEUBULOS.\nEi tuota miestä kavalampi maatamme\nLie polkenut, ei pelkuria arempaa.\nEi palaja hän kohta tänne takaisin,\nSe tästä käynnistään on hyvä voittoni.\n\nHYLLOS.\nKyykäärme, Rhaistes, eikö täällä käynyt taas?\n\nEUBULOS.\nHän tuli, meni, hetken täällä viipyi vaan.\n\nHYLLOS.\nMit' etsi hän, mik' asiansa kavala?\n\nEUBULOS.\nHän kävi tutkimassa oisimmeko me\nMyös olleet kapinassa, jota äskettäin\nLeiokritoa vastaan kansa yritti.\n\nHYLLOS.\nHerääkö viimein into, viha syttyykö\nTulehen, joka monen sydämmessä on\nJo kuohunut? Josp' oisin ollut siellä myös!\n\nEUBULOS.\nOn kaikki loppunut ja turhaan rauennut.\nOn sama kuka Aiaan vallan perii nyt,\nKun sukuns ompi sammunut. Käy työhösi.\n\nHYLLOS.\nRaosta louhen synkkä syvyys näytäksen,\nPimeä luola. Mutta mitä keksin mä?\nMetallin loiste, isä, sieltä välkkyvi.\n\nEUBULOS.\nKäy alas luolaan, sisällys sen esiin tuo.\n\nHYLLOS.\nKas, vaski-kypäri, ja sfinksi kultainen\nSen harjalla, oi taide-työtä kaunista!\n\nEUBULOS.\nSe anna tänne, poika. Vanha silmäni,\nSä ällös synkisty, vaan kyynel pidätä,\nMi nousta tahtovi nyt sydämmestäni,\nEtt'ei se sua näkemästä estäisi.\nOi kypäri, on kirkkautes tummennut,\nJa vaskes homehtunut, kultas kiiltää vaan,\nUskollisuuden kuva, jota murtaa ei\nVoi mitkään vaihtelevan onnen kohtalot.\n\nHYLLOS.\nIsäni, ota haarniska tää mainio\nJa kilpi, miekka. Ihmettelen kuvaillen\nTuon ase-puvun väkevätä kantajaa.\n\nEUBULOS.\nJo heikontunut olen paljon sitten kuin\nTuon haarniskan mä nostin, huolet heikontaa.\nSe tuntuu raskahalta vaikka tyhjä on,\nEhk' enin tyhjyytensä tähden. Muinoin se\nSisälsi sydämmen, joss' oli yhteinen\nKotinsa koko Salaminin kansalla.\nOi kilpi, miekka, todistajat arvokkaat\nTuhosta monen miehen, loppui aikanne.\nNyt ketään koskematta maassa ruostukaa.\nPois tule, poika, luola ompi tyhjä jo.\n\nHYLLOS.\nMit' ai'ot tehdä, isä, tällä aarteella?\n\nEUBULOS.\nSen mielin haudata, sentähden hauta tuo.\n\nHYLLOS.\nNoin kaunihita aseita, joit' ihminen\nEi tehdä taida, haudan helmaan hävität.\nNe mulle anna taikka myö ne kultahan.\n\nEUBULOS.\nNiit' ompi kuninkaamme Aias kantanut,\nTuo poika Telamonin. Tältä saarelta\nKun purjehti hän Troian sotaan, huostaani\nHän antoi ne. Niit' ai'on myöskin varjella.\nSiis upota ne hautaan.\n\nHYLLOS.\n                       Sua tottelen,\nVaikk' ensi kerran murhemielin tottelen.\nSiis maineetonna lepää tuossa haarniska,\nJa ruostukaa te, kilpi, miekka, kypäri!\nOi ett' ois mulle suotu teihin puetun\nTään kurjan kansan pelastajan nähdäksein.\nMut kas, Tekmessa saattajoineen lähestyy,\nJa vieras myös; oi jumalat, hän henkiin taas\nOn herätetty ihmeen kautta.\n\nEUBULOS.\n                            Joudu vaan!\nJa taita lehdon oksia ja hautahan\nNe syydä päälle aseitten niin kosolta,\nEtt'ei vois nähdä silmä jonkun kavalan\nMit' ompi niiden alla.\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Tekmessa (mukana) Saattaja. Eurysakes.\n\nTEKMESSA.\n                       Ihmisääniä\nMä kuulen. Hiljaa, liekkö meidät huomattu?\n\nSAATTAJA.\nOn, kuningatar.\n\nTEKMESSA.\n                Seiso! Montako aiell' on?\n\nSAATTAJA.\nEubulos vaan ja Hyllos, muita en mä nää.\n\nTEKMESSA.\nNyt katso vielä tarkemmin, Eurysakes,\nOn silmäs tottuneempi, katso, mitä näät?\n\nEURYSAKES.\nKaks miestä näen, toinen niistä nuori on\nJa toinen vanha, köyhänlaiset kumpikin\nJa aseettomat molemmat.\n\nTEKMESSA.\n                        Ei vaaraa siis,\nLähemmä mennään. Kuulevatko ääntäni?\n\nEUBULOS.\nOi kuningattareni, terve tultuas,\nTuolt' avunteostasi! Jos oikein arvannen,\nOn tämän vieraan pelastus sun palkkasi.\n\nTEKMESSA.\nEubulos, katso häneen, kenen näköinen\nHän ompi? sano!\n\nEUBULOS.\n                Kuningatar, kenenkä?\n\nTEKMESSA.\nSä kysyt. Oi kun muinoin silmilläni mun\nViel' oli näköns', oli suurin riemuni\nTuot' yhdennäköisyyttä katsella.\n\nEUBULOS.\n                                 Siis näit\nJo ennen nuorukaisen?\n\nTEKMESSA.\n                      Synnyinhetkestään.\n\nEUBULOS.\nMua kummastutat. En mä hänen vaatteistaan\nVoi päättää muuta kuin ett' on hän syntyään\nNiin köyhä, kurja ett'et hänt' ois huomannut.\n\nTEKMESSA.\nKas tuota muotoansa, eikö ole se\nSen näköinen, jonk' ennen onnen päivinä\nSä näit ja etkä unhota?\n\nEUBULOS.\n                        Niin, muoto tuo\nPitemmän ajan huolia se ilmoittaa\nKuin ikävuosia lie tällä vieraalla,\nSe kaunis ollut on, mut tuska kauhea\nSen lienee sortanut.\n\nTEKMESSA.\n                     Oi poika raukkani!\n\nEUBULOS.\nEllei ois hänen uhkuvia huuliaan\nJo kalma kalventanut, oisko kasvoillaan\nViel' elon karva, tulen kiilto silmissään\nMä ehkä näkisin -- -- --\n\nTEKMESSA.\n                          Oi kenen näkisit?\n\nEUBULOS.\nMä näkisin -- -- -- ken mahdotonta nähdä voi?\n\nTEKMESSA.\nEhk' ei niin mahdotonta kuin se näytäksen.\n\nEUBULOS.\nMa katsoisin tään vierahan, oi ihmettä,\nSen näköiseks', jok' ennen ol' -- -- -- en rohkene\nNiin suurta nimeä, jok' oli hänellä,\nNyt mainita ja häntä tähän verrata.\n\nTEKMESSA.\nNo sano hänet suoraan Aiaan näköiseks.\n\nEUBULOS.\nNo niin, hän totta ompi Aiaan näköä,\nMut niinkuin aamupuhde päivän rinnalla.\n\nTEKMESSA.\nTäst' aamupuhteesta voi päivä syntyä,\nSiis riemuitse, tää kuninkaasi poika on.\n\nEUBULOS.\nEi mahdollista, kuningatar; erehdyt.\nSun kovan onnes täyteläiseen maljahan\nSä ällös lisää pettäväistä riemua.\n\nEURYSAKES.\nÄitini todistusta tohdit epäillä.\n\nTEKMESSA.\nMä enkö tuntis ääntä oman lapseni?\nSokea vaikk' on silmäin, kuulee korvani.\n\nEUBULOS.\nEi mahdollista! taitaa ääni pettää niin\nKuin korvat.\n\nEURYSAKES.\n             Loppuu mielestäni maltti jo.\n\nTEKMESSA.\nMä pian hänet tunsin, minut tunsi hän\nMyös samassa, ja sydäntemme todistus\nTuhannet epäilykset ompi voittava.\n\nEUBULOS.\nOletko tullut, vieras, meitä pettämään?\n\nEURYSAKES.\nMä pettämäänkö?\n\nTEKMESSA.\n                Vanhus, ken sun sokaisi?\n\nHYLLOS.\nOn kaikki selvää, voitko, isä, epäillä?\n\nEUBULOS.\nOi ihmeellistä! Kuollut on Eurysakes,\nJa tuoni, kuningatar, pitää saaliinsa,\nSe haamuja vaan päästää, tuo ei haamu oo.\n\nEURYSAKES.\nNyt onko häijy suusi kyllin puhunut?\nOon kyllin kärsinyt. Nyt saanko puhua?\nSiis kuule, epäilijä kurja, hävytön,\nSä mato maan, sä kunniaton orja vaan,\nSä koiran silmä!\n\nTEKMESSA.\n                 Jumalat! Oi malta, laps'!\n\nEUBULOS.\nOi kuningatar, hiljaa, vaiti ole vaan.\n\nEURYSAKES.\nSä tylsä ihmiskuva, epäluuloinen,\nJos mull' ois miekka halkaisisin otsasi\nEtt' älyisit mun olevan Eurysakeen.\n\nTEKMESSA.\nSä valo silmäni, sä jälleen löydetty\nMun sydämmeni turva, ällös raivoa,\nVihasi hillitse! Sä uskollisinta\nHarvoista ystävistämme nyt uhkailet.\n\nEUBULOS.\nVait' ole, kuningatar! Pauhaa, vieras, vaan!\nOn kauniin näky mulle, kun mä sinut nään\nNoin vihaan syttyvän. Mun vielä katsella\nSuo silmäs säteitä ja muotos hohtoa!\nSiis pauhaa!\n\nEURYSAKES.\n             Hullu olet, surkuteltava\nPikemmin kuni rangaistuksen alainen,\nKun minun vihaani et pelkää ensinkään.\n\nEUBULOS.\nSun polviesi eteen, nuori ruhtinas,\nMä lankean ja suutelen sun jalkojas.\nSä olet Aiaan poika, aivan tuommoinen\nHän oli, vihasta kun muuttui muotonsa,\nKun silmäns' otsan pilven alla säteili,\nJuur tuommoisna hän usein seisoi eessäni.\nMun kuninkaani poika, olet kuningas,\nMun jalo kuninkaani, kauan kaivattu,\nNyt terve tultuasi, suoma jumalten!\n\nTEKMESSA.\nEt epäile siis enään.\n\nEUBOLOS.\n                      Epäillä! Oi kun\nHän tuli puolikuolleena, ken kummeksii\nEtt' en mä Aiaan poikaa heti tuntenut?\nNyt on hän elpynyt ja intoon syttynyt,\nNyt tunnen Aias kuninkaani hänessä.\n\nTEKMESSA.\nOi tulinen ja kiivas oli mainio\nIsänsä myös ja siksi joutui turmioon.\nRukoilen kaikkivaltiasta Zeusiä\nJa tytärtään Athenea ett' antaisi\nHe pojallein mit' Aiaalta he kielsivät:\nTasaisen mielen, viisauden malttavan.\nOi poika, äsken sylihini saapunut,\nNiin alaston, niin aseeton ja avuton\nKuin olit synnyttyäs siihen tullessas,\nSä vihastua rohkenetko? Pakene\nNyt ihmisiä, piile äitis turvihin\nEtt'ei hän sua ainiaksi kadottais.\n\nHYLLOS.\nNyt, kuningatar, toimehen.\n\nTEKMESSA.\n                           Sä myös?\n\nEUBULOS.\n                                     Ja mä.\nTulevaisuuden muodon määrää hetki tää;\nSiis joutukaamme!\n\nEURYSAKES.\n                  Aseita!\n\nEUBULOS.\n                          Sä, Hyllos, nyt\nTalosta taloon saarellamme kiiruhda,\nJa julistain ett' Aiaan poika, kaivattu,\nOn täällä, kutsu ystävämme kokohon\nTään nuoren kuninkaamme puolta valvomaan.\nNyt kiiruhda vaan!\n\nHYLLOS.\n                   Ei nyt enään epäilys\nSaa heitä masentaa, nyt väkivallalla\nOn väkivalta kumottava. Pois!\n\nTEKMESSA.\n                              Ei, seis!\nSä saatat meidät hukkaan.\n\nEUBULOS.\n                          Myöhä! ääntäsi\nEi enää kuule hän.\n\nTEKMESSA.\n                   Oi ukko onneton,\nMiks tuhotyöhön nuorukaista kehoitit?\nMe hukkaan joudumme nyt. Oi Eurysakes,\nSun äitis syliin riennä, että syleillä\nSua saisin vielä kerran. Ennen ehtoota\nOn aamusi jo muuttunut taas illaksi\nJa iltas päivätönnä yöksi synkäksi;\nKen meitä suojelee?\n\nEURYSAKES.\n                    Oi mistä miekan saan?\nVasemman käten' annan maksuks kun vaan saan\nMä miekan oikeaan.\n\nEUBULOS.\n                   Viel' Aias elääpi\nJa rohkeana, uhkaavaisna vielä nyt\nTuo jalo Telamonin vesa seisovi.\nOi kuningatar, onnellisin äidistä,\nKun jalon miehen synnyinmaalle synnytit\nPelastajan.\n\nTEKMESSA.\n            On pelastuksen pyytäjä\nNimensä oikea.\n\nEURYSAKES.\n               Oi liekkö kurjuutta\nMun kurjuuttani kovempaa. On aseita\nKaikilla eläimillä, pienimmilläkin,\nOn hammas taikka kynsi; mä oon aseeton.\nJa mulla, kuninkaaksi syntyneellä, vaan\nOn tyhjä kämmen.\n\nEUBULOS.\n                 Terve ruhtinaani, pois\nNyt huolet, rikas olet, ota perintös,\nSe ompi täällä.\n\nEURYSAKES.\n                Haudassa.\n\nEUBULOS.\n                          Juur haudassa\nOn jalo isäs laina, mulle uskottu.\nSo ota nyt.\n\nEURYSAKES.\n            Ma mitä kuulen? Oksille\nKun hyppäät, kuuluu niinkuin kalske aseitten.\n\nEUBULOS.\nKas tässä.\n\nEURYSAKES.\n           Kilpi.\n\nEUBULOS.\n                  Tässä.\n\nEURYSAKES.\n                         Miekka.\n\nEUBULOS,\n                                 Tässä on.\n\nEURYSAKES.\nHaarniska, kypärä! Oi jos nää täynnä ois\nTimanttia ja kultaa, vanhus uskottu,\nSä kuninkaita rikkaammaksi pääsisit,\nNe lunnaaks saisit kätketyistä aarteista,\nNous' ylös haudasta, ja lisää ansios,\nMun päälleni nyt auta tämä haarniska.\nKas, kilpeä jo kannan.\n\nEUBULOS.\n                       Suu se kaunistaa.\n\nEURYSAKES.\nNyt soljet kiinnitä.\n\nEUBULOS.\n                     Tää haarniska, se on\nNiin sulle sopiva kuin ylles tehty ois.\nKuink' olet isäs näköinen nyt! Silmäni\nSe kyynelöittyy vaikka sydän riemuitsee.\n\nTEKMESSA.\nMun poikaniko sota-asuun puetaan?\n\nEURYSAKES.\nKas äitini, sun suljen rautaan, teräkseen,\nKun riemuiten nyt sinua mä syleilen.\n\nTEKMESSA.\nOi syli, oi! Oi Aias! Aika entinen,\nIloinen Xanthon rannalla! Nyt, poikani,\nMua paina rauta-rintaas vastaan! Isäsi\nNoin muinoin mua syleili kun palasi\nHän voittajana taisteluistaan. Haarniska\nOn pehmiä, kun rakkaan rinnan kätkee se.\n\nEUBULOS.\nPainaako pukus, kuningas? Viel' Aiasta\nSä olet nuorempi, eik' ole voimasi\nNyt vielä palanneet.\n\nTEKMESSA.\n                     On kylmät kasvosi,\nMun poikani, ja kätes meren kylmästä\nOn kohmeessa.\n\nEYRYSAKES.\n              Oi kohta, kohta, äitini,\nTuo riemu mulle voimat jälleen.\n\nTEKMESSA.\n                                Kotiini\nMua seuraa että saisin hoitaa sinua,\nJa puhdistaa sun jäseniäs suolasta,\nJok' ompi niihin hyytynyt. Mun armaani,\nMua seuraa!\n\nEUBULOS.\n            Seuraa äitiäs ja neuvoaan;\nOn hänen hoidollansa jäykkyys sulava,\nJa voimas jälleen vahvistavat jumalat.\n\nEURYSAKES.\nPois menisinkö, vaaraan sinut jättäen?\nMua eikö tarvittane?\n\nEUBULOS.\n                     Kuningas, ei nyt\nKun tyyni on, mut kohta myrskyn noustua.\n\nEURYSAKES.\nSiis menkäämm' äiti. Työläs, tuima taistelun'\nOl' äsken aaltoin kanssa, sen mä tunnen nyt.\nOn ruumis rauennut ja häpeäkseni\nNyt tarvittavat voimani on vaipuneet.\n\n    (He menevät.)\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\nEUBULOS (Yksinään.)\nHe astuvat, mut heikko pojan kulku on,\nMun nuoren, kalliin kuninkaani. Ankara\nKai oli taistelunsa kanssa aaltojen,\nJulmimman jättiläisen. Suokoon jumalat\nEtt' äidin hellän hoidon alla kostuisi\nHän kohta. Oi kun viha äsken punasi\nHetkeksi hänen kasvojansa kalpeita,\nKuink' ihana hän oli! Jospa semmoisna\nTuo armas poika näyttäytyis, kun kokoontuu\nKoht' ystävämme; oi jos heidän intonsa\nHän levättyään nostaa voisi! Muuten hän\nJa kaikki ystävänsä hukkaan joudumme.\nMut mitä. Asehissa joukko lähestyy,\nEn tiedä liekkö vihamies vai ystävä.\nMut katso! Rhaistes joukossa. Voi, pelastust'\nEi meillä ole. Meillä? Vähät meistä, jos\nMe hukkuisimme. Mutta, nuori kuningas,\nSua kohtaa sama kohtalo.\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    Eubulos. Rhaistes (joukkoineen).\n\nRHAISTES.\n                         Siis viimeinkin\nSun julkisessa ilkityössä tapasin,\nSä viekas kettu, salaa olet hiipinyt\nJa kansan sydämmiä kuninkaaltamme\nVarastanut. Nyt kiinni olet; valmis on\nSun rangaistukses. Miehet, hänet sitokaa;\nHän on se jok' on lähettänyt poikansa,\nTuon hurjan, saarnailemaan julki kapinaa\nNyt Salaminissamme, Hänen lorunsa\nSe on ett' Aiaan poika oisi palannut.\nOi hävytöntä valhetta! Haa, kuninkaan\nHän luopi veden ajamasta orjasta.\nMiss' on hän? Näytä esiin Aiaan poika tuo;\nMe häntä katsoisimme, missä piilee hän?\nVälehen vastaa henkes uhalla. Meill' on\nNyt kiire.\n\nEUBULOS.\n           Tähtesi en tuhlaa sanoja,\nNiit' olen turhaan tuhlannut sun koiruutees.\nMut teille, maamme pojat, jotka pakosta\nNyt väkivaltaa puolustatte, ilmoitan:\nOn tosiaankin palannut Eurysakes.\nSiis ketä kuninkaaks ja ketä haltijaks\nOn meidän katsottava, sitäkö\nJok' oli vertaisemme vaan, vai häntäkö,\nJok' ompi sukuperää jumalallista,\nJa perillinen haltijaimme muinaisten?\nSiis älkää epäilkö, pois pankaa päältänne\nNyt valloittajan ies sitä palvelkaa,\nJok' on jo syntyänsä kuningas.\n\nKANSA.\n                               Se on,\nSä vanhus, kuninkaamme, jonka vallassa\nOn rangaista ja palkita. Jos sinä myös\nNiin aattelisit, vangittu et olisi,\nEt surman teillä.\n\nEUBULOS.\n                  Kurja ihmismahtavuus!\nNiin itse kerjäläisen koira, nälkäinen\nKuin isäntänsä, häntä seuraa, karttaen\nHovien herkku-pöytiä, ja iloisna\nUskollisuudessansa kärsii kaikkia,\nVaan yksin rakkauden nälkää kammoen.\nEi muut kuin ihmiset voi nuolla käsiä\nVihollisensa, teeskennellä nöyryyttä.\nJa isäntiä vaihtaa.\n\nKANSA.\n                    Ennen katkera\nSä olit, vanhus, kuoloon saakka katkeruus\nSua seuraa.\n\nRHAISTES.\n            Älkää hullusta nyt huoliko.\nOn täysi määränsä, jo veressänsä hän\nOis tuossa, ellei kuolleena hän mykkä ois,\nMeit' on nyt hyödyttävä häijy kielensä.\nSiis katso, tyhmä, tätä miekkaa paljasta,\nJa valitse nyt, tahdotko tuon sydämmees,\nVai julkaisetko miss' on vale-kuninkaas.\n\nEUBULOS.\nSä kysyt?\n\nRHAISTES.\n          Vastaa elokses tai kuolokses.\n\nEUBULOS.\nSiis kuule: kuninkaani, hän on povessain;\nEn estä, häntä etsi sieltä miekallas.\n\nKANSA.\nNoin arvotonko sulle, hullu, henkes on?\n\nEUBULOS.\nNiin ois jos kuolo voisi mua säikyttää.\n\nRHAISTES.\nNiin olkoon, mutta puhua ja ilmaista\nSun täytyy, mihin kätketty on kuninkaas.\nJos uhkausta miekan et sä tottele,\nSun voinee ruoska vähitellen lannistaa:\nSiis työhön miehet, tänne ruoska tuokaatte.\n\nEUBULOS.\nKas Hyllos, loiste yössä!\n\nKANSA.\n                          Rhaistes, katsahda!\nSun vihollises lähestyy.\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS,\n\n    Edelliset. Hyllos (aseellisella joukolla).\n\nHYLLOS.\n                         Jos liikutat\nHiuskarvaa ukon, riettaan henkes menetät.\n\nRHAISTES.\nOi häpeää, kas joukkoa, sen johtaja\nOn kalastajan hurja poika! Minua\nHän ensin etsii, ystäväni, suojelkaa\nMua, kuninkaanne uskottua. Torjukaa\nLujasti ryntäystä verkkaan väistyen.\n\nHYLLOS.\nKäsiimme päällikkönne Rhaistes antakaa\nNyt viipymättä.\n\nKANSA.\n                Ensin miekkaa mitellään.\n\nHYLLOS.\nNiin tehkäämme!\n\n    (Tappelu. Rhaistes ahdistettuna väkineen pakenee.)\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\nEUBULOS (Yksinään.)\n                Nää alkajaiset surkeat\nVaan ovat tappeluihin vielä surkeempiin!\nSe sallimust' on. Rhaistes tosin pakenee,\nMut kuninkaansa joukoilla taas palajaa,\nJa mikä lopuks? Suojelkaa, te jumalat,\nNyt häntä, jonka nuori henki kallis on.\nMä vanhus, surun sortama ja vuosien,\nTapella puolestaan en voi, voin kuolla vaan,\nMut kuolen iloisna kun hänet nähdä sain.\nVaan kas, Leontes näkyy tänne tulevan.\n\n\nKYMMENES KOHTAUS.\n\n    Eubulos. Leontes.\n\nLEONTES.\nOot, vanhus, varomattomasti toiminut,\nKun päästit irti myrskyn, poikas lähetit\nHerättämähän nukkuvaista rahvasta\nNyt kapinaan. Ken voi sen enään hillitä,\nSen turmelusta estää? Missä vieras on?\nVälehen vastaa. Hän on pelastettava.\n\nEUBULOS.\nMä luotan varmaan sinuun, nuori ruhtinas,\nJa sinulle siis uskon salaisuuteni.\nSiis kuule, majassamme kuninkaamme on.\nÄitinsä hoidossa hän, suoma jumalten,\nOn kohta, puhtahana suola-hyyteestä,\nAseissaan, voimissansa tänne tuleva.\n\nLEONTES.\nOn suuri puhees aseista. Sä hourailet,\nKen hankkisi ne?\n\nHYLLOS.\n                 Minä.\n\nLEONTES.\n                       Turhaan kerskailet!\nVoit ehkä sauvan taikka airon katkaistun\nHänelle antaa.\n\nEUBULOS.\n               Ruhtinas, ei aseitas,\nVaikk' oivalliset, sovi niihin verrata,\nJoit' Aias muinoin kantoi.\n\nLEONTES.\n                            Sulla olisko\nNe kalliit aarteet sankarin?\n\nEUBULOS.\n                             Sä odota,\nJos tahdot nähdä ne; jo nuori kuningas\nEhk' ompi puhdistettu, niihin puettu\nJa valmis sua kohtaamaan; mä kiiruhdan\nNyt häntä kutsumaan.\n\n    (Menee.)\n\n\nYHDESTOISTA KOHTAUS.\n\nLEONTES (Yksin)\n                    Oi valta rautainen,\nSä sallimus, ken käsivartes kääntää voi\nKun tahdot kaataa? Olisko Leiokritos\nTyranni? Ei niin lempeätä sydäntä\nLie Salaminissa. Mut kova sallimus\nKun tahtoo sortaa hänen lastaan, vihaksi\nOn muuttununna hänen lempeytensä.\nSamassa kun tuo nuorukainen rohkea\nSai puheen käymään tulosta Eurysakeen,\nMä tälle oikealle haltiallemme\nIsältän' olen rukoillunna armoa.\nVaan turhaan! Ei nyt rukous, ei uhkaus\nVihalla jumalten voi häntä pehmittää.\nHän, ennen aina lempiä, on kova nyt.\nSiis arpani on langennut. En muuta voi\nKuin miekkaa vastaan miekan terän asettaa\nJa väkivallan väkivaltaa vastahan,\nJa pantava on vasten sallimusta se,\nJok' ompi sallimusta suuremp', oikeus.\nMut nuoruuteni hilpeä, jää hyvästi!\nNyt voittonani pidän tuonen talvehen\nSun meluavan kukoistukses kätkeä.\nMut tyhjät aatteet pois! Nyt tointa tarvitaan.\nMä eri haaroilta ja eri aseissa\nNään joukon tulvaavan. Kas, tänne näkyvät\nHe, ukot, miehet, pojat, kaikki rientävän;\nNyt kapina ja sota nousee.\n\n\nKAHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    Leontes. Hyllos. Kansanjoukkoja.\n\nHYLLOS.\n                           Rhaistes, hän\nOn paennut kuin säikytetty hirvi, mut\nEi kauas pääse hän.\n\nLÄHESTYVÄ KAKSAJOTJKKO.\n                    Tään, Hyllos, määräsit\nKokouspaikaksi. Miss' on Eurysakes?\n\nHYLLOS.\nLeontes, jos sen tiedät, vastaa miss' on hän.\n\nTOINEN KANSAPARVI.\nSä varo Hyllos, jos meit' olet pettänyt!\n\nHYLLOS (Leonteelle).\nSä näitkö hänen, ehkä läks hän kotiini?\n\nLEONTES.\nNyt silmäs nosta vaan, hän tuossa saapuu jo.\n\nHYLLOS.\nKuink' uljas, jalo! kuninkaamme! Katsokaa!\n\nVANHA MIES.\nKas, Aias, Aias! valhetta vaan puhe on\nEtt' ois hän kaatunut, kas, vielä elää hän.\n\nTOINEN.\nMi riemu! terve nuoruuteni kuningas!\n\nKOLMAS.\nKas kuinka kaunis, muuttumaton!\n\nNELJÄS.\n                                Jumalat!\nJo tuonen linna lienee täys kun palajaa\nNuo jalot haamut.\n\nJOUKKO NUORUKAISIA.\n                  Ken hän lienee, Aiasko\nVai lie Eurysakes, nyt tappeluhun vaan,\nJa sortajaamme vastaan häntä seuratkaa!\n\nVANHA SOTURI.\nSe oikein, nuoret! Valta Salaminissa\nOn sillä oleva, jok' on sen perijä;\nMut väkivalta kumottava on. Kyll' on\nJo Aias kuollut, sen me vanhat tiedämme';\nOlemme surreet häntä Troian kentällä,\nMut vaimon, joka tulee tänne, tunnemme,\nHän on Tekmessa, sama vaikka vanhennut;\nJa nuorukainen hänen rinnallaan -- -- --\n\nTOINEN SOTURI.\n                                          Hän on\nIsänsä kuva; veikko, muistatko sä kun\nMe häntä kiivillämme muinoin kannoimme?\n\nENSIMMÄINEN SOTURI.\nSe Xanthon rannalla ol' iltamalla.\n\nTOINEN SOTURI.\n                                   Laps\nHän oli vaan, nyt täyttää mitan isänsä,\nHän on, kuin isä, sankari. Mut varokaa!\nLeontes läsn' on, vihollinen ehk' on hän?\n\n\nKOLMASTOISTA KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Eurysakes. Tekmessa. Eubulos.\n\nEUBULOS (Leonteelle.)\nKas, aseeton hän onko?\n\nEURYSAKES (Leonteelle).\n                       Jalo nuori mies,\nPelastajani kylmän kuolon kourista,\nSua kiitän; lahjas, henkeni on kallis nyt,\nKun miekka kädessä saan sitä suojella.\n\nKANSA.\nOi terve Aiaan poika, nuori kuningas!\n\nEURYSAKES.\nTuo tervehdys mun sydämmeeni tunkeutuu,\nMa näyttää mielin, kansa, että ansaitsen\nKuninkaananne olla.\n\nKANSA.\n                    Terve, meitä vie\nNyt sortajaamme vastaan!\n\nEURYSAKES.\n                         Nyt, Leontes, nyt\nKun kuulet huudot, vastaa vielä lienenkö\nMä turvaton ja täytynenkö peljätä\nIsäsi valtaa?\n\nTEKMESSA.\n              Poika, ällös ylpeile!\n\nLEONTES.\nOi Salaminin miehet, teihin käännän mä\nPuheeni ennen kuin te ette taistelun\nPauhulta kuule ääntäni. Siis huomatkaa.\nEn huoliani mainitse, en ankaraa\nSydämmen taistelua tänne tullessain\nMun rakkaintani vastaan kapinoitsemaan.\nSen sanon: täytymyksen voima minutkin\nVoi murtaa, mut ei oikeasta eroittaa.\nSiis työhön käsin koska vielä aika on.\nKas, harvat joukot teitä kokoontunut on\nTään nuoren turvaks, moni aivan aseeton.\nMut ympärillä isäni, Leiokriton,\nOn suuri joukko, varustettu paremmin,\nJonk' onni riippuu tieten hänen onnestaan.\nJos nyt se tuntee (mikä varmaan tapahtuu)\nAseista Aiaan hänen poikansa, ja siis\nJuur hänen, yksin hänen päällens' karkaapi,\nHän turmiotaan kuinka silloin karttaa voi?\nHän äsken henkiin virkistynyt, väsynyt\nViel' ollen, välttämättä kukistuva on.\nEi saa se tapahtua, sotapukunsa\nHän tänään vaihtakohon minun pukuuni\nNiin vihollista eksyttäen.\n\nKANSA.\n                           Molemmat\nOn samaa nuorta näköä, jok' eksyttää.\nSe ehkä onnistuu.\n\nLEONTES.\n                  On kypäreissämme\nMolempain Kaarilainen silmävarjostin.\nJos päähän syvään painetaan nää varusteet,\nKen meidät eroittaa?\n\nKANSA.\n                     Se neuvo viisas on\nJa jalo myös, siis seuraa sitä, kuningas!\n\nEURYSAKES.\nNiin arveletko?\n\nKANSA.\n                Niin varovaisuus käskee myös.\n\nEURYSAKES.\nLie niin, mut kuulkaa munkin mieltäin. Kuningas\nOlenko tunteekseni vaivojansa vaan,\nEn riemujansa? Tuleeko mun suojella\nMaatanne ilman tuota palkkaa ylevää\nEtt' ensimmäisnä saan ma vaarat kokea?\nSen suuren palkan omistan; enk' odota\nSiks' kunnes voiton neitseellinen kunnia\nOn toisen lemmitty.\n\nTEKMESSA.\n                     Sä kansa, kuuntele!\nOi hetki suloinen, oi hetki katkera!\nOi äidin riemu, äidin pelko, tuntehet\nMitk' ovat teidän kalttaiset? Mä vapisen\nSun tähtes, laps, mut riemuitsen kun rakastat\nNoin vaaran kunniaa. Siis mieltäs noudata,\nEi petä se.\n\nKANSA.\n            Oi kuningatar, hillitse\nSä hänen rohkeuttaan. Hänen hengestään\nHenkemme riippuupi.\n\nTEKMESSA.\n                    Hän Aiaan poika on.\n\nEUBULOS.\nOi kuninkaani, kansan ääntä kuuntele.\nSun jalo isäs usein sitä tiedusti,\nJa jyrkän tahtonsa sen jälkeen taivutti.\nEt yksin seiso, et myös yksin laukea;\nSun kanssas seisoo tuhannet ja kaatuvat,\nSiis muista myöskin meitä.\n\nEURYSAKES.\n                            Mitä pyydätte\nJa tahdotte? Mun pukuni, niin lausuitte,\nMua vastaan vihollisten joukon yllyttää.\nLeonteen päälle heidät saattaisinko siis?\nMun senkö tähden pelasti hän että hän\nHyvästä työstään saisi surman palkakseen?\n\nLEONTES.\nSe palkka, kuningas, ois parhain, jonka nyt\nSä voisit antaa. Luuletko sä että on\nMinulle elo kuolemata rakkaampi?\nMua velvoittavat käymään suuret jumalat\nIsääni vastaan kukatonta polkua.\nKiitollisuutta jos mä hiukan ansaitsen,\nSuo mulle tämä keino, jolla yksin vaan\nVoin puolustustas parhaimmiten toimittaa:\nTuo sotapukus anna mulle! Suo ett' en\nMä turhaan uhrais uhriani. Kaatuen\nMun kuolla iloisella tuntehella suo.\nEtt' aina koin täyttää käskyt jumalain.\nSiis anna pukus, kuningas!\n\nTEKMESSA.\n                           Mun poikani,\nNäät jalouden!\n\nKANSA.\n               Kuningatar, taivuta\nNyt hänet tuohon suostumaan, niin totta kuin\nHän toivonee meilt' apua, Me tunnemme\nLeonteen voiman, poikas tuntematon on.\n\nEURYSAKES.\nHaa, koska hänet voimakkaammaks katsotte,\nHän koetelkoon, etsiköön myös paikan sen\nMiss' enin loistaa voi. Ei vaaran tarvitse\nMinua etsiä, mä kyllä löydän sen.\nLeontes, kilpailkaamme! Kansa, käskyäs\nMä tottelen. Jos olen sulle vieras nyt,\nMun opit tuntemaan. Mut tiedä, kuninkaas\nNyt tottelee, mut aikoo toiste käskeä.\n\n\n\n\nVIIDES NÄYTÖS.\n\n\n(Sama maisema. Hämärtävä ilta.)\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n    Tekmessa, (mukana) Saattaja.\n\nTEKMESSA.\nJo onko päivä metsän taakse laskenut,\nVai ruskottaako taivas vielä? Sano se.\nMun kasvoillani tuntuu illan viileys,\nVaikk' ilma tyyni on. Jo eikö joudu yö?\n\nSAATTAJA.\nOn hämärtävä päivä vielä valveilla.\nViel' ehtii veri tulvaella ennen kuin\nPelottamasta katsojata lakkaa se.\n\nTEKMESSA.\nSiis kauan vielä tappelu on kestävä.\nOi Zeus! Myös luonto tyyntyy, myrskyt nukkuvat\nPovehen iltapäivän; myrskyt ihmisten\nNe vaan ei huoli levätä, ei yölläkään;\nYÖ kuoleman vaan voi ne asettaa.\n\nSAATTAJA.\n                                  Oi, noin\nSä ällös sure, kuningatar, kestäköön\nVaan tappelu, on voitto puolellamme nyt.\n\nTEKMESSA.\nNiin kuuluu, kiitos Zeusin!\n\nSAATTAJA.\n                            Alku tappelun\nLähellä oli, ensin melske aseitten\nJa huudot kuului niinkuin jyry ukkosen.\nNe hälvenivät verkalleen; se todistaa\nEtt' on nyt vihollinen poispäin paennut.\n\nTEKMESSA.\nSä näitkö nuoret ruhtinaat, mun poikani\nJa hänen sotakumppalinsa, molemmat\nPuvuissa vaihdetuissa? Loistivatko he\nMuun joukon ylitse?\n\nSAATTAJA.\n                    Kuin taivaan laella\nNuo kaksoistähdet.\n\nTEKMESSA.\n                   Etkö heidän välillään,\nSä lapsi, jotain eroitusta huomannut?\nVai eikö mitään etevämpää toisessa\nKuin toisessakaan ollut? Eikö toisen pää\nYlemmä toisen kohonnut ja eikö hän\nMyös kauniimmalta, jalommalta näyttänyt\nJa eikö silmäin loiste häntä syntyneeks\nHallitsijaksi todistanut?\n\nSAATTAJA.\n                          Vaaditko\nSä vastuun äidin mielen mukaan?\n\nTEKMESSA.\n                                Sydämmein!\nOi kuinka heikko, kuinka läpikuultava\nOn äidin sydän! Saattajani, vastaus\nMun vaatimani olkoon todenmukainen.\n\nSAATTAJA.\nSiis vastaan ett'ei kenkään voinut huomata\nVälillä ruhtinasten erotusta, ei\nJalossa käytöksessä eikä voimassa.\nKuin kaksi kotkaa vuoren päällä kiitävää,\nNiin yhdenlaiset olivat; heit' eroitti\nPaljaastaan kypärät ja puvut toisistaan.\n\nTEKMESSA.\nMut kasvot?\n\nSAATTAJA.\n            Kyllä erosivat ennen kuin\nHe kypärinsä varjostimet laskivat\nJa niiden taakse otsat, silmät kätkivät.\nMut sittemmin kun sotatorvi särähti\nJa päivä loisti heidän poskillensa vaan\nJa huulillensa hilpeille, sä itsekään,\nJos oisit nähnyt, tuskin heitä muusta kuin\nAseista oisit eroittanut toisistaan.\n\nTEKMESSA.\nNiin yhdenlaiset siis?\n\nSAATTAJA.\n                       Niin ihmeellisesti.\n\nTEKMESSA.\nOi sinä neitseellinen kilven kantaja,\nSä turva sotajoukkojen ja tuho myös,\nSä vaihteleva jumalatar voittojen!\nMua kuule, äitinä en nyt mä rukoile,\nMä tiedän äidin rukouksen olevan\nSun kuullaksesi halvan, tuntemattoman,\nKun et sä tunne, mit' on ihmisheikkous.\nMun rukoukseni nyt lähtee lähteestä,\nJok' on niin puhdas inhimillisyydestä\nKuin vuotais se sun mielestäs, se tulvailee\nKiitollisuuden lähtehestä kirkkaasta.\nSiis kuule! Sodan tappeluissa varjele\nSä auttajaamme, nuorukaista jaloa.\nAseta kilpes vasten niitä nuolia,\nJotk' etsii hänen sydäntänsä, hajoita\nVihollisjoukot, jotka häntä piirittää,\nEttei hän kaatuis. Lisää hänen voimiaan\nJalosti miekkaa käyttämään, siks kunnes hän\nSaa voittorikkaana sen hälle tarjota,\nJonk' on hän vallan perustanut. Rukoilla\nMun suo myös toisen, toverinsa edestä!\nEn rohkene ma kunniata rukoilla,\nEn edes turvaakaan, mut säälimistä vaan.\nArmahda, sääli häntä, ällös rangaise\nSä vainottua poikaa tähden isänsä.\nJa unhot' Aiaan pahat työt, sä kostaja.\nNe säätämääsi hulluutta vaan olivat.\nMut hiljaa! Leppymätön, onko pyyntöni\nSua vihoittanut? Kuule, sota lähestyy!\n\nSAATTAJA\nSä erehdyt, oi kuningatar!\n\nTEKMESSA.\n                           Poikasein,\nMä kuulen kaukaa aivan selvän huminan.\nAthenen viha nousee taas, voi mua, voi!\nNyt meikäläiset peräytyvät. Kuuntele!\n\nSAATTAJA.\nSe aallon kuolonhuokaus on, kuuluva\nTuon niemen kaukaiselta ulkorannalta.\nSiis malta vaan ja ällös korvaas kiihota;\nKoht' ompi kaikki hiljaa; nyt mä huomaan kuin\nJo aallot alkaa tyyntyä ja nukkua\nYö-vuoteillensa.\n\nTEKMESSA.\n                 Kuule miekkain melskettä;\nVaikk' on se aivan kaukana, se kuitenkin\nJo kuuluu.\n\nSAATTAJA.\n           Erehdyt. On laakson takana\nTuon vuoren huipun seeterpuihin kyyhkyjä\nAsettunut, ja haukka niitä ajelee;\nNyt kuulet siipein suhinan.\n\nTEKMESSA.\n                            Ei vierahat\nNuo äänet ole, ovat Areen terveiset\nKun verisiä retkiään hän matkustaa.\nNyt ensi kerranko mä niitä kuuntelen,\nEtt' en mä niitä kyyhkyin siipi-humusta\nVois eroittaa? Oi, monet vuodet sotaiset\nTekmessa muinoin, istuin Xanthon rannalla\nJa Siimoin, päiväkaudet kuuli pauhinaa.\nKuin nyt, niin olen ennen vavissut, kuin nyt,\nNiin kuunnellunna tietääkseni minne päin\nOl' onni sodan vaihetellen kääntyvä.\nMua silloin Aias neuvoi kuulo-taidossa,\nEurysakes nyt siitä mua muistuttaa.\n\nSAATTAJA.\nOi kautta jumalain!\n\nTEKMESSA.\n                    Sä mitä vakuutat?\n\nSAATTAJA.\nMä luulen oikein kuullees.\n\nTEKMESSA.\n                           Hyvä! Kilvet kun\nJo kumisevat keihään, miekan iskuista\nJa torvein vaskiäänist' ilma vapisee,\nSä silloin vasta kuulet. Neitsy vihainen\nEi salli mainita mun Aiaan nimeä;\nNyt sortaa hänen poikansa.\n\nSAATTAJA.\n                           On tappelu,\nOi kuningatar, kaukana, ja verkalleen\nSen mieto jyry, jota kuulet, lähestyy.\nSe ehkä katoo jälleen.\n\nTEKMESSA.\n                       Etkö mitään nää,\nEt ketään lähestyvän?\n\nSAATTAJA.\n                      En nää ketäkään.\n\nTEKMESSA.\nNyt tarkkaa; kuului tuolta selvä kahina,\nMä askeleita kiiruhtavan eroitan.\nKen tulee?\n\nSAATTAJA.\n           Kumma aavistus, kas, metsässä\nMä monen nuolenlennon matkan päästä nään\nNyt miehen tänne kiirehtivän.\n\nTEKMESSA.\n                              Taidatko\nJo kasvot eroittaa sä, onko tuttu hän?\n\nSAATTAJA.\nEn vielä, hämärtää.\n\nTEKMESSA.\n                    Hän onko aseissa?\n\nSAATTAJA.\nNiin näyttää, juurkuin oikeassa kädessään\nOis miekka taikka joku kirves kiiltävä.\n\nTEKMESSA.\nKen lie hän, ei hän meitä mahda uhata.\nLähellä hän jo eikö oo?\n\nSAATTAJA.\n                        Jo, Hyllon nyt\nMä tunnen käytöksestään. Tänne rientää hän.\n\nTEKMESSA.\nOi millä sanomilla? Ole varoillas.\nEi ilosanomaa hän tuone, kosk' on hän,\nTuo urhoollisin, sotakentän jättänyt.\nMut nyt hän saapuu. Hyllos, astu tänne päin\nJa kiiruhda!\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Hyllos.\n\nHYLLOS.\n              Oi kuningatar, tänne on\nMun lähettänyt poikasi.\n\nTEKMESSA.\nHän elääkö?\n\nHYLLOS.\n             Sun löysin, hyvä.\n\nTEKMESSA.\n                               Vastaa nyt, hän elääkö?\n\nHYLLOS.\nHän eli, tänne koska minut lähetti.\n\nTEKMESSA.\nZeus, kaikkein varjelija olkoon siunattu,\nJa Ares, turva sankarin ja muinoin myös\nMun Aiaan' auttaja. Oi kuule, sydämmein,\nEurysakes viel' äsken eli, muisti myös\nMua. Lausu oliko hän haavoitettuna\nVai terve, jalo, urhokas? Ah, vastaa jo!\n\nHYLLOS.\nEi haavoitettu ollut hän, mut pukunsa\nOl' päästä jalkapohjiin saakka verinen,\nJa miehuullisna, jalona hän johdatti.\n\nTEKMESSA.\nHän mille asialle sinut lähetti?\n\nHYLLOS.\nSua näiltä rannoilta nyt pian saattamaan\nPois johonkuhun saareen, jossa piilossa\nSa voisit olla.\n\nTEKMESSA.\n                Taivas, onko kaikki siis\nJo kadotettu?\n\nHYLLOS.\n              Kuningatar, joudu pois!\nMun venheeni on valmis. Ehkä ennätän\nMä vielä tappeluhun ennen loppuaan.\n\nTEKMESSA.\nKas tuonne, siellä hengittää Eurysakes;\nMiss' elää hän, siell' elän mä, en muualla.\nMua vie, jos tahdot, häntä vielä lähemmä,\nMä seuraan, mutta hänestä en luovu, en.\n\nHYLLOS.\nSiis mitä tehnen? Kuningatar, onni on\nNyt kauheasti kääntynyt; Leiokritos\nOn saanut oivat lisä-joukot avukseen,\nJa rivimme jo harvenee. Kun aikaa on.\nSuo sinut pelastan.\n\nTEKMESSA.\n                    Mä mitä vainoa\nSokea vaimo raukka voisin peljätä?\nMut jospa joku syntynynnä vaimosta\nNiin säälimätön ois, tät' että kurjuutta\nHän tahtois enentääkin, mitä voisi hän?\nEi sais se enentyä jos Eurysakes\nOis hengissä, jos kuollut, ei se taitaisi.\n\nHYLLOS.\nSe onko sanas viimeinen?\n\nTEKMESSA.\n                         Sen kuulit jo.\n\nHYLLÖS.\nSiis palajan. Jo läheneepi tappelu,\nMä siihen riennän.\n\nSAATTAJA.\n                   Kuningatar, verissä\nOn Hyllon käsivarsi.\n\nHYLLOS.\n                     Keihään raapima\nTimokleen, hän ei enää sitä lennätä.\n\nTEKMESSA.\nSä viivy, haavas sidon; onhan käteni\nMun taitava, vaikk' onkin silmäin sokeat.\nKäy, saattajani, nouda vettä lähteestä\nMajamme luota.\n\nHYLLOS.\n               Vettä! Kylmä juotava\nOn polttavalle janolleni virvoitus,\nMä viivyn hetken.\n\nTEKMESSA.\n                  Näytä käsivartesi!\nMä tutkin haavas. Sillä aikaa kertoile\nSä tappelusta, kuinka nuori kuningas\nItsensä käyttää.\n\nHYLLOS.\n                 Varo!\n\nTEKMESSA.\n                       Kärki syvähän\nOn keihään mennyt, suonen poikki katkaissut.\nNyt side aluks, kunnes vesi joutuupi. -- --\nMut kuinka soti kuninkaasi?\n\nHYLLOS.\n                            Leijonan\nHän lailla taisteli, kun sai vaan taistella.\n\nTEKMESSA.\nSai taistella? Se onni varmaan runsaasti\nHänelle sallittiin.\n\nHYLLOS.\n                    Ain' ensihetkestä\nPakeni häntä nähtävästi joka mies.\nMyös itse vallan riistäjä Leiokritos,\nVaikk' ikämies, nyt riehuin nuorten innolla,\nSun poikaas kartti niinkuin ruttotautista,\nJa väellensä huusi että karttaisi\nSe häntä.\n\nTEKMESSA.\n          Aseet vaihdetut, ne petti, voi!\nKuink' on Leonteen laita?\n\nHYLLOS.\n                          Häntä etsivät\nJa ahdistavat kaikki joukot, uhaten\nKuin myrskyt vuorta.\n\nTEKMESSA.\n                     Entäs jalo sankari?\n\nHYLLOS.\nHän rynnäköitä horjumatta vastusti\nSiks kunnes saapui päivä pilvet poistaen.\n\nTEKMESSA.\nMuu poikaniko?\n\nHYLLOS.\n               Hän.\n\nTEKMESSA,\n                    Hän auttoi vuorostaan\nPelastajaansa. Sulon sanoman sä tuot.\n\nHYLLOS.\nNiin teki hän, mut ei vaan vuorostaan, hän myös\nTuhansin kerroin toisen avun korvasi.\nLeonteen ympäriltä joukot poistumaan\nKun saanut oli hän ja tämän jättänyt,\nNiin jälleen nähden ystävänsä hädässä\nTaas avuksi hän ehätti. Niin tarkasti\nEi kotka, kiitäin ilman avaruudessa,\nVoi silmäellä pesää poikainsa, kuin hän\nTarkasti paikkaa, jossa veikko tappeli.\nHän aina oli siellä, missä vaarakin,\nJa kun se poistui, kiiti hänkin kaukana.\nNiin kävi tappelu.\n\nTEKMESSA.\n                   Niin eikö vieläkin?\n\nHYLLOS.\nKun Rhaistes joukon suuren, voittamattoman\nVihollistemme avuks toi, niin raukesi\nJo meikäläisten voitonsaannin luottamus\nJa luottamuksen kanssa heidän intonsa;\nHe vainottuina, hajonneina kaatuvat\nNyt tänne peräytyen.\n\nTEKMESSA.\n                     Mit' Eurysakes\nNyt tekee ja Leontes? Vastaa! Joudu jo!\n\nHYLLOS.\nHe tappelevat, kuningatar, rinnakkain\nJa toinen toista suojeleepi juuri niin\nKuin nähdään kahden ison varsan sotivan\nParissa hukkaparven nälkään nääntyvän.\nHe vitkaan peräytyvät, myövät vereen vaan\nJok' askeleensa.\n\nTEKMESSA.\n                 Vieläkö Leiokritos,\nKuin ennen, toista karttaa?\n\nHYLLOS.\n                            Kaukaa näkyy vaan\nHän katselevan tappelua huutaen\nTuskallisesti: poikaan' älkää tappako,\nMut toinen, tuo, jok' ompi Aiaan puvussa.\n\nTEKMESSA.\nOi raukkaa! Mikä outo, synkkä erehdys\nNyt hänen mieltään pimittää! Hän suojelee\nJuur vihamiestään, jolle soisi kuoleman,\nJa tahtoo pelastettavansa surmattaa.\nHän lienee ahne vallalle, ei syömmetöin\nHän varmaan ole. Isän sydän hällä on,\nJok' anteeks' antaa, vapisee ja rakastaa.\nOi onnetonta!\n\nHYLLOS.\n              Tahdotko sä minulle\nViel' antaa apuasi? Miss' on saattajas?\n\nTEKMESSA.\nJuo janoosi ja mulle vesiastia\nJa käsivartes anna.\n\nHYLLOS.\n                    Kuule, meteli\nJa huuto lähestyy! Suo sinut pelastan! -- -- --\nEt tahdo, kuningatar. Jää siis! Juoma on\nMua vahvistanut, virkistänyt intoni.\nOn helppo haavani, siis riennän taisteluun!\n\n    (Menee.)\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Tekmessa. Saattaja.\n\nTEKMESSA.\nEi vielä.\n\nSAATTAJA.\n          Hän jo meni.\n\nTEKMESSA.\n                       Into nuoruuden!\nZeus häntä suojelkoon, nyt apu jumalten\nVaan hänet voipi pelastaa; jo lähellä\nOn tuhon tuova tappelu.\n\nSAATTAJA.\n                        Jo näkyvät.\n\nTEKMESSA.\nSä mitä näät?\n\nSAATTAJA.\n              Nään hajonneita joukkoja,\nOi kuningatar, vuorilla ja metsissä\nJa kaikkialla hurjimmassa vauhdissa.\nYks tänne rientää.\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Pakolainen.\n\nPAKOLAINEN.\n                   Auttakaa, oi auttakaa!\nOi missä löydän suojan, turvan, puoltajan?\nNyt meikäläiset kaatuu. Itse ruhtinaat\nMolemmat, jotka virtaa vasten vierekkäin\nJalosti seisoivat, nyt eri haaroille\nVei kuohuvainen virran koski mukanaan.\nJo loppuu kaikki.\n\nTEKMESSA.\n                  Ruikuttava pelkuri!\nOn ruuhi tuossa, sillä henkes pelasta!\n\nSAATTAJA.\nTuo kurja seuraa neuvoasi.\n\nTEKMESSA.\n                           Tahdotko\nSä myöskin tehdä samoin?\n\nSAATTAJA.\n                         Kuningatar, en\nSinusta luovu, vähin tänä hetkenä.\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Rhaistes (pakeneva Leontesta, joka hänet saavuttaa).\n\nLEONTES.\nSä turhaan kartat kostoa, kas, miekkani\nOn ylitsesi, konna, tilis pian tee.\n\nRHAISTES.\nOi kasvot, ääni! Ruhtinaaniko se on?\nMun kuninkaani jalo poika? Armahda,\nJos tosin olet hän, jok' olevan sä näyt!\nRukoilemaan mä lankean sun eteesi:\nÄl' ota henkeäni, ota lunnahat.\nOn mulla maita, kultaa, kalleuksia.\nNiist' ota minkä tahdot, minut säästä vaan,\nMut älä tapa!\n\nLEONTES.\n              Nöyrä olet nyt, mut et\nNiin ollut kun sä äsken joukon ärsytit\nMun miehiäni vastaan.\n\nEHAISTES.\n                      Älä rangaise\nMua, paljaast' erehdyksestä vaan rikkonutta!\nSun ken ois tuossa puvussasi tuntenut?\nMä hämärässä siksi vihamieheksi\nSun luulin, joka isäs valtaa uhkailee.\nMä kuninkaani käskyä vaan tottelin\nKun tappelin. Mut kas, nyt heitän aseeni\nJa aseetonna makaan tässä kerjäten\nSult' armoa.\n\nLEONTES\n             Pois! Kovin kallis miekkan' on\nSun rangaistukseen käyttää, mene aseitta\nJa häpeätäs todista.\n\n    (Kääntyy pois).\n\nRHAISTES.\n                     Tok' henkeni\nLahjasta ota vasta-lahjaks teräs tää.\n\nLEONTES.\nKyykäärme, mua pistit; kiitos Zeusille,\nVoin vielä kostaa.\n\n    (Lävistää Rhaisteen.)\n\nRHAISTES (kuolemaisillaan.)\n                   Koston jumalattaret!\nOi syy on teidän että petti teräksein.\nElossa teidän, teidän kuolossakin oon.\n\n    (Kuolee.)\n\nLEONTES (istuen kivelle.)\nOn haavoitettu rintain, silmät hämärtää,\nYön pitkän ennustava vieras ilmestyy.\nNyt Diike valmis uhris on ja veressään\nSe alttarillas lepää kohta vaivoistaan.\nOi kuolon suloisuutta koska viimenkin\nSe oikeuden kilvoittajan palkitsee!\nMit' oisi mulle valtikka, mi nuoruuden\nJa rakkauden riemu tiedon rinnalla,\nEtt' yhteyteen pääsen jumalattaren,\nSen, jolle henken' olen alttiiks antanut?\n\nTEKMESSA.\nMä kuulen äänes, kalliini, ja tunnen sen,\nJa huudan tuhatkerroin voi, kun puheestas\nMä huomaan että olet haavoitettuna.\nOletko pelastumaton, mä enkö voi\nSua auttaa?\n\nLEONTES.\n            Kuningatar, turha apus on.\n\nTEKMESSA.\nSä älä hylkää huolta vaimon sokean,\nHän näkee sydämmen ja sormen avulla.\nSiis tule tänne jos sä voit, tai tulen mä\nSun luokses, miten tahdot.\n\nLEONTES.\n                           Suo mun levätä\nNyt rauhassa. Mun elon' oli murheeni,\nOn kuolo ilon' oleva, se mulle suo.\nMut kosk' on mulla ystävä nyt, jolle ma\nSaan uskoa jäähyväiseni ainoat,\nLeiokritolle isälleni vietäväks.\nSä lausu että huokauksen viimeisen\nOmistin hänen isän-rakkaudelleen.\nSe häntä lohduttaa, ja lohdutusta kai\nHän tarvitsee kun kuolostani tiedon saa.\nJa viimein lausu että vahva toivoni\nOn häneen yhtyä kun yössä tuonelan\nEi kuninkuuden loiste häntä sokaise.\nVelvollisuus meit erotti vaan, viha ei -- -- --\nMut -- -- -- sodan aalto kuohuu tänne. Voimani,\nNyt kestä vielä!\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Leiokritos (äkkiä syöksyen esiin).\n\nLEIOKRITOS.\n                 Onnellinen näky, haa!\nSun, kansan häiritsijä, viimein tapasin.\n    (Lyö Leonteen kuoliaaksi).\nTää ota valtikasta, jota minulta\nSun häijy kätes pyysi ryöstää. Loppukoon\nNoin kukin kurja, maansa rauhan rikkoja.\n\nTEKMESSA.\nVoi, voi nyt valitus vaan täällä kaikukoon!\n\nLEIOKRITOS.\nSe siis on tehty, ilomielin käännyn nyt\nPois hänestä, pois verestä ja vihasta\nLuo hänen ensin, joka voiton mulle soi,\nJa vahvisti mun valtani tuon kuololla.\nZeus, kaikkivoipa, kuningasten kuningas,\nMua kuule kun mä polvillani ollen nyt\nSua kiitän varjeluksestas ja armostas,\nJa lupaan hekatombin alttarillesi.\nMut yhden uhrin tunnen paljo kalliimman\nNoit' eläimien verisiä paistia,\nSen poltto-uhrin, jossa polttaa ihminen,\nSun lepyttämäs, vihansa ja kostonsa.\nSen uhrin nyt mä tahdon sulle pyhittää.\nSiis tänne, kansa, sua kutsuu kuninkaas!\n    (Kansalle, joka on kokoutunut hänen ympärillensä.)\nKas, tuossa makaa valtikkani pyytäjä;\nMua pelko ei nyt enää sotaan pakota.\nSiis menkää kaikkialle, rauhaa, armoa\nKaikille huutakaa, jotk' ovat rikkoneet,\nJa sovintoa, rakkautta kullenkin.\nOn verta kyliin juossut, nyt se tauotkoon.\nJulistakaa se ensiksi Leonteelle,\nJulistakaa ett' isänsä hänt' odottaa\nNyt avoin sylin. Joutukaa!\n\n    (Joukko hajoaa.)\n\nTEKMESSA.\n                           Mies onneton!\nJos tosin olet se, jok' olevan sä näyt,\nLeiokritos, voi sua, tuhatkerroin voi!\n\nLEIOKRITOS.\nKen riemuani estää voivotuksillaan?\nSä onneton! Siks sua nimitän, vaikk' ei\nSun nimes ole vieras, olet varmahan\nTekmessa, jonka tulost' olen kuullunna.\n\nTEKMESSA.\nSe oon, sä Diiken koston uhri sokea.\n\nLEIOKRITOS\nIts' olet sokea, jumalten hylkäämä.\n\nTEKMESSA.\nVoi kurjaa sua, voi!\n\nLEIOKRITOS.\n                     Mut armo, rauha vaan\nSuu osas olkoon, äiti parka, niillä jos\nVoit sydäntäsi lohduttaa. Mä ymmärrän\nSun katkeruutes; suo sen toki leppyä.\nJos sallimus sai minun sulta ryöstämään\nIlosi suurimman, sä tiedä että se\nOn tapahtunut pakosta, ei tahdosta.\nVoit luottaa että tahdon antaa pojastas\nMit' antaa taidan: lemmen, turvan, kunnian\nMä täällä sulle suon jos tänne asetut.\nJos tahdot muille maille kaukaisille, tai\nJos läheisille, laiva varustettu on\nVaroilla runsailla ja kunnon väellä\nSua saattamaan: vaan vihasi nyt aseta,\nSe polttaa mieltäni.\n\nTEKMESSA.\n                     Kuin hellä puheesi\nMun mieltäin polttaa. Saattajani, kaatuneen\nLuo mua johda.\n\nLEIOKRITOS.\n               Suo mun sua kuljettaa,\nMä olen sulle arvoisampi saattaja.\n\nTEKMESSA (langeten kaatuneen viereen).\nOi kallis kukka, kukkiessas katkaistu!\n\nLEIOKRITOS.\nNäät ihmistaimen usein nähdyn kohtalon.\n\nTEKMESSA.\nOi, tämän veren vuodattaja keksivä\nOn kohta, kennen veri on.\n\nLEIOKRITOS.\n                          Äl' uhkaile!\nEi uhkaus, vaan murhe heikon voima on.\n\nTEKMESSA.\nOn halpa murheeni sun murhees rinnalla.\n\nLEIOKRITOS.\nEn pelkää ennustustas, uhkaustas en.\n\nTEKMESSA (irroittaen Leonteen kypärän ja kohottaen hänen päätänsä).\nKun näät sä kasvot nuo, mua silloin uskot kai!\n\nLEIOKRITOS.\nLeontes!\n\nTEKMESSA.\n         Tunteeko nyt isä poikansa?\n\nLEIOKRITOS.\nLeontes!\n\nTEKMESSA.\n         Siks tää kallis uhri mainittiin.\n\nLEIOKRITOS.\nLeontes, onko taivaan suuret jumalat\nMua rangaisseet?\n\nTEKMESSA.\n                 On miekkaa syvään leikannut\nJa hengen majan murtanut, hän kuollut on.\n\nLEIOKRITOS.\nHän kuollut kautta miekkani! Oi ihminen\nKuink' on hän halpa jumaloiden edessä;\nVaikk' onkin jalo, on hän heille leikki vaan,\nSiis heidän tahtoansa yksin noutakoon.\nJos omast' edestään, ei heidän edestä,\nHän jotain tekee, turrnioks se hälle on -- -- --\nHän kuoli kautta miekkani! Se, jumalat,\nOl' päätöksenne, kuoli ehkä vihaten,\nOi katkeruutta, sitä miestä, joka ois\nTuhansin kerroin kuollut hänen edestään.\n\nTEKMESSA.\nJos lohdutuksen lause huoles helpottaa,\nSe kuule: kuoloon saakka rakasti hän sua!\n\nLEIOKRITOS.\nKen sanoo sen?\n\nTEKMESSA.\n               Viime huokauksensa,\nJonk' omisti hän sulle nyt sun tullessas.\n\nLEIOKRITOS.\nOi kallis lapsen sydän, senkö palkan sait?\nMut vaikka rakkautes lisää tuskaani,\nSe lohdutukseni on myös. Leontes, oot\nMun omaisuuten' ainoa myös kuoltuas.\nJosp' oisin sua rakastanut vähemmin\nJa neuvoasi seurannut kun varoitit\nMua usein vallan pettävästä loistosta!\nMut rakastinko valtaa itse tähteni?\nEn, sun vaan tähtesi. Mä sulle perinnöks\nSen jättääkseni sodin vasten sinua\nJa jumaloita, ihmisiä, itseäin.\nSä unelmaini Salaminin kuningas,\nNyt nuku kruunutta, mut myöskin huolitta\nHelmoissa jumaloiden, joiden asiaa\nMaan päällä valvoit. Ma en voi noin nukkua.\nValittamatta tuskan tään oon kärsivä\nKun taivaallisien sen tiedän sallimaks,\nEtt' oisin mä myös todistaja voimainsa.\nNiin, raskas muuttuu helpoks heidän tahtoissaan\nJa mahdolliseks mahdoton, sen todistan.\n\nTEKMESSA.\nOi herkeä, sä olit vihamiehemme,\nViel' olet se, mut puhees särkee syömmein.\n\nLEIOKRITOS.\nMiks mua kutsut vihamieheks? Viha on\nMaan päällä vaan; en maahan kuulu, kotini\nOn tyyni tuonela, Leontes siellä on.\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Soturi (rientäen esiin).\n\nSOTURI.\nMä tänne juoksin, mua seuraa vihamies.\nNyt joudu, kuningas, sun valtaas uhataan.\n\nLEIOKRITOS.\nVai uhataan! Ei koske minuun uhkaus.\n\nSOTURI.\nMua usko, ihmettele sodan menoa,\nMiten se syystä vähästä voi vaihtua.\nNäit voittomme, se näkyi meille varmaks jo.\nMe sotureille ilmoitimme käskysi\nRauhasta, armosta ja laupeudesta,\nEtt' oli miekkas surmannut Eurysakeen.\nHän silloin, jonka me Leonteeks luulimme,\nPaljasti päänsä, kasvoillaan ja lauseillaan\nValheeksi näytti luulomme. Oi kuningas,\nJos oisit meidät silloin nähnyt! Miekkaa ei,\nEi keihästä nyt kohotettu: hämmästyi\nJokainen kuin ois nähnyt kuolleen nousevan\nJa valittaen ennusti ett' ehkä ois\nIsänsä miekan kautta poikas kaatunut.\n\nLEIOKRITOS.\nOi kova totuus!\n\nSOTURI.\n                Kuningas, pois joukko läks\nUhalla lausuin sotaan tullehensa vaan\nLeonteen edestä ja hänen valtansa.\n\nLEIOKRITOS.\nNiin samoin kuin myös hänen kurja isänsä.\n\nSOTURI.\nNyt kokoontuneet viholliset ryntäävät\nTaas päällemme. Ei auta heitä vastustaa.\nHe tulee, kuule, joudu, itses pelasta!\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Eurysakes. Eubulos. Hyllos. Sotajoukkoa.\n\nEUBULOS.\nMä miehen nään.\n\nHYLLOS.\n                Hän on se, tänne, kuningas!\n\nEURYSAKES (kohottaen miekkansa Leiokritoa kohtaan).\nSua etsin. Kuole! täm' on kosto jumalten!\n\nLEIOKRITOS (lyöden miekan hänen kädestään).\nPois, nuorukainen! älä koske kuololle\nVihittyä, hän kaatuu kautta valtojen\nYlhäisempien, mut ei sinun kauttasi.\nKas verta kärjellä tään kalvan kirkkahan,\nSe vuotaa sydämmestäin, sinne pyrkii taas.\nSä pidä, jonka luulet kalliiks, valtikka\nJa nimi kuninkaan: kuin ne, niin tyhjät ei,\nMut rauhaisemmat ovat haamut tuonelan.\nElolle kavalalle lausun: hyvästi!\n\n    (Lävistää itsensä miekallaan ja kuolee).\n\nEURYSAKES.\nOi äiti! Voitin, riemuitse, nyt hallitsen.\n\nTEKMESSA.\nIlosi ylpeä nyt ensin hillitse.\nVelvollisuudet voittajan on lempeys\nJa laupeus ja kiitollisuus, muista se.\n\nEURYSAKES.\nJa oikeus, se lisää. Kiitollisuus kai\nSiis olkoon työni alku. Sulle kuolleelle,\nLujalle ystävälleni sen omistan,\nSen jumaloita lähinnä oot ansainnut.\nOi jos sä eläisit, jos oisin korottaa\nSinut ma saanut rinnalleni kunniaan\nSiks että meitä oisi Salaminissa\nNiin palveltu kuin taivaan kaksoistähtiä!\nMut kaaduit, muistossani kohta loistat vaan.\nEubulos, Hyllos, ystäväni, teille nyt\nMä uskon hänen ruumihinsa siksi kun\nMä kuninkaallisella hautapatsaalla\nSaan sitä kunnioittaa; saatte palkkanne.\nMyös teitä kaikkia, jotk' alttiiks annoitte\nMun edestäni henkenne, mä kiitän myös,\nJa lupaan palkita, enk' ole pettävä,\nVaikk' itsevaltiaan en käytä keinoja.\nEn ystäväni hyödyks vihollisia\nMä mieli ryöstää, niinkuin hän. Nyt olenko\nKiitollisuuden, laupeuden velkani,\nOi äiti, maksanut?\n\nTEKMESSA.\n                   On maksu alkanut,\nJa hyvä alku ilahuttaa minua.\n\nEURYSAKES.\nOn vielä velvollisuus mulla tehtävä\nJa viimeisehen ropoon vaatimuksensa\nSaa multa oikeus. Kas tänne, kansani!\nNäät tuossa verenvuodattajan makaavan\nJa vieressänsä kumppalinsa kaikessa\nVääryydessänsä. Miehet, tulkaa, hilatkaa\nNuo molemmat, tuo valtias ja veikkonsa\nPois Xuthos-vuoren kukkulalle paljaalle.\nJa sinne tullen heiltä vaatteet riistäkää,\nAlastomiksi ruumihinsa jättäen,\nEtt' taivaan haukat nälissänsä helpommin\nSais vainun heistä, päästäksensä ruoalle.\n\nTEKMESSA.\nMi rietas henki antoi sulle neuvon tuon?\n\nEURYSAKES.\nIts' oikeuden jumalatar, Diike juur.\n\nTEKMESSA.\nEi vaadi Diike että noin sä rangaiset\nJaloimman ystäväsi isän rikoksen.\n\nKANSA.\nArmahda isää pojan tähden, kuningas.\n\nEURYSAKES.\nSaa poika palkkans', isä rangaistuksensa.\n\nTEKMESSA.\nMainitsit Diikeä, hän onko käskenyt\nSua manalaisten oikeutta rikkomaan,\nKun haukoille, et heille, jätät ruumiin tään?\n\nEURYSAKES.\nEn tiedä kuinka jumaloita loukataan,\nJos haudatta tää haukkain ruoaks jätetään.\n\nTEKMESSA.\nOn lyhyt lapsen mieli, se kuink' erehtyy!\nEllei lie jumaloiden, kenen kuollut on\nTilinsä päätettyään kanssa ihmisten?\nKas iltapilviä, niilt' ota oppia.\nNe hetken loistaa taivahalla, kohta taas\nNe sätehissä hiljaisissa laskevat\nEmonsa poveen, maahan. Käsittänet kai?\nKuin ne, niin nousee tuonelasta jumalten\nLähettämiä haamuja; ne liikkuvat\nValossa päivän hetken ihmisnimellä.\nNäät tänään niiden vuorotellen loistavan\nJa vaalenevan, huomenna jo katoovat.\nMut jumalat, ne vaatii jälleen lahjansa,\nJa voi, voi ihmistä, jos sen hän pidättää.\nOi armahani, ällös heitä suututa;\nSuo sijaa sydämmeesi varoituksellein,\nJa hauta hälle salli! Vaikka rikkoi hän,\nSä ällös riko!\n\nKANSA.\n               Seuraa äitis neuvoa,\nKen kieltää haudan kuolleelta, se rangaistaan.\n\nEURYSAKES.\nEn pelkää tuonen jumaloita, taivahan\nJos kunnioitan tuolla rangaistuksella;\nMut, äiti armas, sua tahdon totella,\nJa sinun tähtes kunnialla haudata\nMun vihamieheni kuin ois hän ystävä.\nEi vihan yötä mieleni voi kärsiä\nKun mieles päivänloiste sitä valaisee,\nSä kirkas, loppumaton lähde sovinnon!\nLeiokritolle myös on hauta tehtävä,\nNiin vierekkäin saa maata isä poikineen,\nJa maahan kätkettäkööt kaikki kalut myös\nJotk' ovat rakkaat sankareille haudassa,\nNuo sotapuvut miekat, kilvet, kypärät.\nJa sitten taitavasti tehdyn patsahan\nMä nostan haudoille ja heidän nimensä\nJa mainehensa hakkaan patsaan marmoriin.\nMut koska vieras saapuu tähän saareemme\nJa näkee nämä nimet sekä kyselee:\nTuo eikö ollut kuninkaanne vihamies?\nKen rohjennut on nostaa muistopatsaan tuon\nViel' eläessä hallitsijan? Vastataan:\nÄl' ihmettele, hyvä vieras, valtaa kaks\nHallitsijata väkevämpää nosti sen:\nRukous äidin ynnä lapsen rakkaus.\n\n\n\n"]