[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftX7x_9ZKHumaiGXdRDsJDYeNAWYEVe7ciLE3cKy4r_c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},92,"Lastuja IV-VII","Aho, Juhani",1861,1921,"92-aho-juhani-lastuja-iv-vii","92__Aho_Juhani__Lastuja_IV-VII",null,"runous",[],[],"fi",87471,538032,false,13745,[21],"Short stories, Finnish",[23],"Poetry","\"Lastuja IV-VII\" by Juhani Aho is a collection of prose poems written in the early 20th century. This work explores the themes of nature, introspection, and the human experience through rich, evocative imagery and lyrical language. It reflects Aho's deep connection to the Finnish landscape and offers a contemplative perspective on life, emotions, and the passage of seasons.  The opening of \"Lastuja IV-VII\" sets a reflective tone as it introduces the author's emotional connection to various experiences and states of mind. It begins with the narrator addressing their feelings, likening them to light and shadows that enhance the beauty of the world around them. The subsequent passages celebrate the arrival of winter darkness and the contrasts of nature, transitioning into specific scenes of snowy landscapes, the allure of forests, and the deeper emotional resonances found within both solitude and the collective experiences of life. These opening sections invite readers to experience a meditative journey through nature, revealing the intertwining of personal feelings and the external world. (This is an automatically generated summary.)",[],371,"Kokoelma sisältää lyhytproosaa ja tunnelmakuvia neljännestä seitsemänteen Lastuja-kokoelmaan. Tekstit käsittelevät suomalaista luontoa, kansanelämää, uskontoa sekä kirjailijan omia havaintoja ja muistoja tiivistetyssä, usein proosarunomaisessa muodossa.","Juhani Ahon 'Lastuja IV-VII' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 92.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LASTUJA IV-VII\n\nKirj.\n\nJuhani Aho\n\n\nWSOY, Porvoo, 1921\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nLastuja. Neljäs kokoelma.\n\n  Tunnelmani\n  Terve tuloa, talvinen pimeä!\n  Tuiskuttaisit lunta, talvi...\n  Takalisto\n  Metsänneidot\n  Metsäpolku\n  Pahan omantunnon puu\n  Tuomiokello\n  Kun Matti pani tupakan\n  Kannikka\n  Toisille\n  Ainoa poika\n  Vanha kello\n  Hanna\n  Hyveen palkka\n  Varikset\n  Yrjö Antman ja Kumpp.\n  Wilhelmiina Wäisänen\n  Korpeen kadonnut\n  Korven kosto\n  \"Wäinämöisen viimeinen soitto\"\n\nTyven meri ynnä muita lastuja.\n\n  Tyven meri\n  Elämäni ehkä onnellisin päivä\n  Arkituuli -- pyhäpouta\n  Säveltäjän muistikirjasta\n  Salaperäisin\n  Näky\n  Muistojen maisema\n  Kirkko ja pappila\n  Kaski\n  Kuolinvuoden enne\n  Uveavanto\n  Hirvi ja voimavaunu\n  Pökkelö, eli kuinka vanha kaatuu\n  Jouluilta talonpojan tuvassa\n  Jäi jäljelle lauluinen lehto...\n  Uskon varmaan\n  Pyhä perjantai\n  Joulumietteitä\n  Euroopan yleinen mielipide\n  Vanhan vuosisadan haudalla\n  Vanha saddukeus\n  \"Minä kiitän sinua, Herra\"\n  Vanha Kauko ja sininen tyttö\n  Kukitettu\n\nLastuja VII.\n\n  Siellä maalla\n  Yllätys\n  Toivioretki\n  Aurinko ja meri\n  Lumoissa\n  Bulevardin puu\n  Maahenkeä\n  Orjamarkkinat\n  Tuhlaajapoika\n  \"Lallu\"\n  Pikku Liisa\n  Ystävä -- joka petti\n  Joululle kotiin\n  Kotipuoleni rautatie\n  Hirviö\n  Lahjoitus\n  Asunnoissa autuaitten\n\nHeränneitä.\n\n  Kuinka minä heräsin\n  \"Äitien muistoksi\"\n  Arka omatunto\n  Saako pappi pelata korttia?\n  Häät\n  Pyhiinvaellus\n  Uskontunnustus\n  Vapautettu\n  Maailman suurin syntinen\n  Kanna ristisi\n  Tarina pyhästä neitsyestä\n\n\n\n\n\n\nLASTUJA. NELJÄS KOKOELMA.\n\n\n\n\nTUNNELMANI.\n\n\nTe tunnelmani, te mielialojeni keveät perhoset, te liihoittelevat\nlintuset, jotka väikytte maailman ja minun välillä ... mitä minulle\nolisi maailma ilman teitä?\n\nSe olisi minulle kuin pilvetön taivas, kuin rannaton erämaa, kuin\njäätynyt meri, kuin lehdetön syksyinen metsä. Se olisi minulle kuin\nsuruton elämä, kuin iloton arkipäivä, kuin yksitoikkoinen todellisuus\nilman muotoa ja sisällystä. Se olisi maantie, jota kaikki kulkevat ja\njonka näköalat ovat kaikille yhtä hyvin tunnetut kuin minulle.\n\nJa nyt on minulle maailma tunnelmieni valossa kuin taivas tuulisena\npäivänä, joka milloin pilveen peittyy, milloin kaikessa kirkkaudessaan\nväikkyy, kuin viljava vainio, jossa tähkät huojuvat ja jonka yli varjot\nkarkeloiden vaeltavat, niinkuin meri, joka vuoroin tyynenä lepää,\nvuoroin vaahtopäänä kuohuu, -- kuin keväinen lehto, jossa lehdet vihertää\nja käet kukkuu, -- ja koko elämä on kuin suvinen sunnuntaipäivä, kuin\nnuoruuden unelma, jossa toivo ja epätoivo tuhansin muodoin toisiansa\ntäydentävät. Se on kuin uusi, tuntematon metsäpolku, joka korpeen\nkatoo, noroihin painuu ja nousee huimaavien vaarojen laelle, näyttäen\nminulle maisemia, joita ei kukaan ole ennen nähnyt, en edes minäkään.\n\nSentähden lemmin minä teitä, tunnelmani, kuin talossa lapsia lemmitään,\nvaalin teitä, enkä häpeä tunnustamasta teitä välistä hemmottelevanikin.\n\nMinä hoidan teitä kuin kyliä kiertelevä soittoniekka huiluaan, joka on\nhänen ainoa ilonsa talottomilla taipalilla, ja minä luulen nähneeni,\nettä on vesillä ja vainioilla niitä, jotka pysähtyvät kuuntelemaan ja\njoskus itsekin säveliäni säestämään. Kieletärkin, kankealiikkeinen,\npitkähelmainen impi, yhtyy välistä iloihini ja hypähtää mielensä\nhyvissä yritellen teitä tulkitsemaan.\n\nTiedän teidän minut harhaan johtavanne, saatatte minut usein erämaille\neksyksiin, ajatte minut umpiperään, mutta en minä teistä eroa enkä\nhuoli muista johtajista elämäni tiellä. Seuraan teitä kuin aarteiden\netsijä virvatuliaan, ja uskon teidän kultakätköjen päällä palavan,\nvaikka kuinka usein minut kivikuoppaan kaataisittekin.\n\nSillä minä tunnen teidät -- te nostatte minut sieltä ylös jälleen --\nautatte ojasta ja ohjaatte minua elämäni suurissa syyspimeissä, ollen\ntielläni tuikkivina majakkoina.\n\nTasainen ei tosin ole valonne, mutta sitä vaihtelevampi ja lämpimämpi.\n\nJos sammuisitte, olisi lieteni kylmä ja harmaa pakkanen minua\npuistattaisi. Sentähden hoidan minä kuin uhritulta teitä, tunnelmani,\nenkä soisi teidän koskaan sammuvan.\n\n\n\n\nTERVE TULOA, TALVINEN PIMEÄ!\n\n\nTerve tuloa taas, sinä talvinen pimeä, sinä tuttu, rauhoittava\nhämäryys!\n\nOlethan sinä ihana, sinä pohjolan kesäinen päivä, sinä ainainen\naurinko, jota kaikki linnut laulavat, jota jokainen runo ylistää;\nloihdithan sinä lehden puuhun, kukan maahan, teetät terää viljalla ja\nkypsytät ja tuleennutat; olethan sinä kaikin puolin hyvä ja hyödyllinen\nystävä.\n\nMutta sinä olet myöskin ystävä liiaksi lähentelevä, olet tungetteleva\ntoveri, joka aina itsestäsi muistutat ja pakotat minua näkemään kaikki\nomassa valossasi. Sinä ikäänkuin kehuen kehut kaikkea omaksesi. Järvi,\nmetsä, rannat, niityt, ahot, puut, taivas ja pilvet ... kaikkien niiden\ntäytyy esiintyä semmoisina, kuin sinä suvaitset. Etkä sinä kesän\npitkään ainoastaan päivällä maailmaa hallitse, öihinkin sinä\nitsevaltasi ulotat ja saat ihmiset ihastuneina valtaistuimesi eteen\npolvistumaan. Leivon panet päivällä itseäsi ylistämään, yöllä soittaa\nsatakieli mieliksesi, ja käkeä kukutat sinä sekä öin että päivin.\n\nMutta minua sinä väsytät ja herätät minussa usein halun sinusta\nvapautumaan.\n\nJa sentähden toivotan minä sinut tervetulleeksi, sinä syyspimeä, sinä\nvaatimaton viihdyttävä Koittaren kaksoissisar, sinä hiljainen\nHämärikkö.\n\nLennät, liihoittelet niin äänettömästi yli maiden ja merien, levität\nnäkymättömät siipesi auringon ikkunain eteen niinkuin äiti, joka laskee\nuutimet lapsensa kehdon eteen ja poistuu varpaillaan.\n\nUlkomaailma katoaa silloin näkyvistäni, sen mieltäni hajoittavat\nharrastukset unohtuvat, sen riennot lakkaavat repimästä, ei ole mitään,\njoka itseään minulle tyrkyttää ja minua uuvuttaa. On kuin löisi minulle\nvapautuksen hetki talviyön tullen ja kesäpäivän kadoten. Irtaimena\nlähtee aatos nousemaan omiin avaruuksiinsa, ja tunne löytää uusia\nteitä, joita ei siltä kukaan tiedä tuketa. Muodot eivät enää voi\npakottaa minua heihin mukautumaan, vaan luopi kuvitteluni minulle\nmaailman itseni mukaisen. Selailen sitä kuin kirjaa, avaan mistä tahdon\nja suljen milloin mieleni tekee. Ympäristöni on ja elää edessäni\nainoastaan semmoisena, miksi minä sen eteeni loihdin.\n\nJa minä loihdin metsät täyteen omia olennoitani, kansoitan tiet ja\ntanhuat omilla tuttavillani, joita eivät muut näe kuin minä eivätkä\ntuntisi, jos näkisivätkin, annan oman kauneutensa maisemilleni, kaikki\non minun ja ilman minua ei ole mitään. Se on minun tuuleni, joka tuolla\nulkona ikkunani alla hongassa humisee, se on minun laineeni, joka\nloiskii rannan kivillä, ja jos myrsky nousee ja korpi mylvii ja salo\nsoi, on se kuin minua varten nostettu ja on kuin se minun tunteitani\ntulkitsisi. Minulle tuikkaa tähti, minulle kuumottaa kuu, minulle\nsytyttää pohjan perä soihtunsa, sillä minä en näe enkä usko olevan\nmuita niitä näkemässä tai kuulemassa.\n\nAstun ulos pimeyteen. Koivut haastaa, kuuset kuiskaa, ovat kuin\nolisivat odottaneet ja nyt ilmoittaisivat toisilleen salaisin merkein,\nettä siellä hän tulee, ystävämme ... siinä hän nyt on ... ettekö\nnäe?... saattakaa häntä yhä edelleen! Kuljen puulta puulle, ja näre\nnousee kuuseksi silmissäni, leppä luopihe tammeksi, kataja kohotaikse\nhongaksi, kaikki ovat yhtä korkeita ja yhtä kauniita. Suo on kuin\nkukkiva niitty, ja matala mäen harjanne muuttuu taivasta\ntavoittelevaksi vaaraksi -- ja siksi he kaikki minua ystävänään\ntervehtävät.\n\nHaparoin kotiani kohti, jossa kaikki jo nukkuvat ja josta vain oman\nikkunani tuli vielä tuikkaa. Päivällä vedän uutimet eteen, mutta yön\ntullen ne avaan ja annan pimeyden paistaa sisään. Se on kuin\npohjattoman meren pinta, joka ei peloita eikä puistata, vaan luopi vain\nrauhaa rintaani ja syvyyksien sopusointua sieluuni. Se on kuin\nkaikupohja, josta kaikki, mitä siihen heitän, kimpoaa kiitollisena,\nsuurennettuna ja monistettuna takaisin: pieninkin ajatus ja\nepämääräisin tunne, jotka arkoina aurinkoa karttavat, uskaltavat ulos\nja palaavat isoina ja itsetietoisina takaisin, sanoiksi sointuakseen.\n\nSinä siunattu syksyinen Hämärikkö, sinä ihana talvinen yö, sinä\npohjolan pimeys, joka päästät tähdet taivaalla tuikkamaan, panet pohjan\ntulet palamaan, näytät tietä taivaitten perille, jota ilman ei\njoulukaan joululle tuntuisi, ei ihmiskunta Luojalle kiitoksensa\nuhritulia sytyttäisi, joka vapautat mieleni aineen aherruksista ja\nannat minut taas itselleni takaisin -- ilolla otan sinut taas vieraakseni\nja kaiholla heitän sinulle hyvästini, kun pitenevä päivä ja kesäinen\nKoitar sinut karkoittaa.\n\n\n\n\nTUISKUTTAISIT LUNTA, TALVI...\n\n\nTuiskuttaisit taas lunta, talvi... Tuiskuttaisit taas lunta teille,\njoita kaiken maailman matkamiehet niin ylpeästi kellossa ja kulkusessa\najavat ja huutavat ja hoilaavat; ja tiepuoliin, joita toistensa ohi\npyrkiessään polkevat; ja maantienojiin, joihin kiihkeässä kilpailussaan\nkaatuilevat ja joiden valkoisia hankia huppuroidessaan tallaavat...\n\nTuiskuttaisit kyläin poluille, jotka likaisina talosta taloon\nluikertelevat ja joita kaikki kansa orjallisesti astuu eikä uskalla\ntoinen oikaista suoraksi sitä, minkä toinen kerran sattumalta vääräksi\nkävi; ja talojen tanhuville, joihin elämä on askeltensa lähtemättömän\nlikaleiman painanut ja joka ei irtaudu siitä pikalla eikä\nrautalapiolla. Tuiskuttaisit ennen hiihdetyt ladut umpeen ja puutiet\npiiloon ja heinätiet tukkoon ja viittatiet tulvilleen; ajaisit kujat\nkukkuroiksi ja aidat hautaisit ja veturit ja junat kinoksiin kiinni...\n\nPyryttäisit ihmiset ja eläimet luoliinsa ja ovet ulkoa telkitsisit,\netteivät viisiin vuorokausiin ulos uskaltaisi... Niin saisinhan nähdä,\nettä on isompansa ihmisilläkin, että on vertansa valloillakin; saisin\nnähdä heidät kerran taas voimiensa takaa ponnistelemassa ja kaikki\nkylän miehet lumiaurain ääressä äykkämässä ja tekemässä teitä, joiden\neivät enää luulleet tekoa tarvitsevan; ja avuttomina saisin kuulla\nveturihärkäin sydänmaan taipalilla kinosten keskessä mylvivän.\n\nSaisin nähdä tämän maailman kilpa-ajojen hetkeksi keskeytyvän, ei yhden\ntoisestaan edelle pääsevän, vaan kaikkien rekien ystävinä yhdessä\njonossa kulkevan...\n\nSaisin nähdä koskemattoman lumilakanan levenevän yli vetten ja\nvainioiden ja yli salojen ja soiden, ja saisin luulla, että koko\nmaailma sen alla on ihana ja puhdas, ja uskoa, että kettu, jonka\nyöllinen jälki kuin aave kyliä kiertää, on sen ainoa asukas...\n\nTuiskuttaisit sentähden taas luntasi, talvi, puhdistaisit maailman,\npeittäisit pois kaikki vanhat polut, ja pakottaisit ihmiset itselleen\nuusia uria aukomaan.\n\n\n\n\nTAKALISTO.\n\n\nMinä rakastan sinua, minä ihailen sinua ja minä ikävöin sinua, taloni\ntakalisto, ja sinä olet minusta ihanin seutu maailmassa...\n\nOn varhainen syksyinen aamu, ei ole aurinko vielä noussut ja heikosti\nkuumottaa vasta koi. Kaikki nukkuvat vielä talossa ja kylässä, eikä ole\nkukkokaan laulanut.\n\nHiivin hiljaa huoneestani, pihanpääkamaristani, otan pyssyni oven\npielestä, päästän koirani siteestään ja lähden sinne, minne mieleni\nminua yöt ja päivät vetää.\n\nSe on ruma tie, joka sinne saattaa, ohi tarhan ja siinä märehtivän\nlehmikarjan, savinen ja likainen, ja reunat ovat paljaiksi jyrsityt,\nmutta minulle on se mitä ihanin toiveitteni tie, joka kuljettaa minut\nsalaperäisiä seikkailuja kohti. En kertaakaan lähde sitä kulkemaan\nrauhallisin rinnoin, vaan aina on sydämessä hoppua ja aavistusta. Se\nvie pellon nurkkaukseen, jossa se vähän laajeten kulkee riihen ja pajan\nvälistä, jotka vain sen salaperäisyyttä lisäävät. Sillä ne ovat talon\nhaltiain asunnoita nuo, riihi ja paja, ja niiden kohdalle saakka\nuskaltavat metsänkin väet taloa lähestyä. Siinä käy kettu\nkiertelemässä, siitä pyörähtää jänis takaisin, niiden ympärillä asustaa\npelto-pyyparvi ja heidän vainoojansa valkea talvikko. Riiheen\nruumiitkin kannetaan, ennenkuin haudan haltuun uskotaan. Raja on siinä\nkahden maailman, veräjä, joka ihmisten asuinsijoilta viepi pois\nTapiolan tiluksille.\n\nOlen päässyt ohitse kenenkään näkemättä. Riihinummen yli vievä\nkivipohjainen polku kumahtaa jalkani alla, ja tuskin on talo kadonnut\nlepikon taa ja rannaton metsä auennut eteeni, kun jo teeriparvet\njostakin lähempää ja loitompaa kukertavat minut tervetulleeksi. Tekisi\nmieleni huhuta vastaan ja ilmoittaa iloinen tuloni. Mutta vaiti kulkee\nmetsämies ja pidättää riemunsa rinnassaan voimana, joka häntä kuljettaa\nja antaa jäntevyyttä hänen jäsenilleen.\n\nHän kulkee, ja jalka nousee keveästi kuin olisi sillä jousi\nkantapäässä. Hän tervehtii tuttuja paikkoja, sadoin kerroin ennen\nkuljetuita, mutta aina yhtä uusia ja aukaisemattomia.\n\nLehto ja hakamaa! -- jossa pihajänikset piilevät, karjan ystävät, eivätkä\nihmistäkään pelkää -- teitä en ammu, kuljen teistä ohi, ja pyhitetyt\nolkoot makuunne, jotka luottamuksella valitsette pihapellon aidan\ntakaa... -- lehto ja hakamaa! metsän temppelin esikartano, -- tunnenhan\njoka puusi, joka kivesi, pienimmätkin polkusi, mutta joka aamu minun\nmieleni täyttää hartauden tunne, kun tieni kauttasi kulkee.\n\nVeräjä, joka haasta niittyyn viet -- mikä on minulle sinussa ihmeellinen\nviehätyksesi, miksi pelkään sinua koluutellen avata, miksi puitasi vain\nhellävaroen päästelen ja tahdon taas sinut yhtä tarkalleen sulkea?\nSiksikö, että talon vanhin mies sinut rakenti, pylväät veisti ja vähän\nniitä veitsellään kirjaelikin, reiät niihin kirveellä nikarteli, koloi\nsulkupuut ja oksat silitti, etteivät vieraankaan vaatteita repisi?\nSiksikö, että oli tämä aukko tässä hänen ainoan aarreaittansa ovi,\nveräjä hänen ensimmäiseen niittyynsä? Siksikö, että vaikkei vanha enää\nmuuta jaksakaan, hän sitä kuitenkin yhä vielä hoitelee, sen joka syksy\npurkaa ja heti ensi sulien tultua käy sulkemassa? Niitty metsän\nkeskessä, niitty aamun hienossa sumussa, joka on notkosta noussut ja\nkietaissut harsonsa pajupensaiden tukkaan, niitty, josta jänö juuri\nlähti siinä yönsä tepasteltuaan ... ojapuro lirittää läpitsesi ja\nviikatteen jäljet kulkevat laidasta laitaan, -- missä on _sinun_\nsalaisuutesi?\n\nLato tuolla on sinun salaisuutesi, lato tuolla vähän ylemmällä maalla\nmetsäniemen kainalossa, puoleksi metsän peitossa. Totinen on se ja\nsamalla hupainen, vinosuu ja viisaan näköinen, milloin vähän\nkallellaan, milloin nokallaan, milloin selkäkenossa. Jotain mietit,\nlato, jotain hautelet mielessäsi, niinkuin huuhkaja, joka silmät\nsuurina kuuhottaa pökkelönsä päässä. On kuin kätketyitä tietäisit, kuin\naarteita vartioisit, ja siksi lienet niin itsetietoinen ja itsestäsi\nvarma. Talonpojan suurimman aarteenhan kätketkin, hänen taloutensa\nturvan, sen, minkä hän korvesta löysi ja korpeen kätki, uskoen sen\nsinun hoidettavaksesi, niittynsä sadon. Kerran vuodessa hän tänne\nsaapuu, kesän kauneimmillaan ollessa, ja ympärilläsi on silloin\nvalkeiden pukujen vilkettä ja hiottavain viikatteiden helkettä ja\niloista aherrusta luokopäivinä ja nuorten temmellystä kahisevissa\nheinissä ja patain porinaa tulella ja kontteja ja leilejä riippumassa\nnurkissasi. Olet kuin emo poikiensa keskessä, joita elätät. Eikä\nrypäleiden korjuu etelän viinimaissa ole juhla suurempi kuin kesäinen\nluokojuhla. Täytesi saat ja vielä pieleksenkin kuin suojaksi suusi\neteen, ja ruuhotat siinä niin pullollaan, että näyttävät kylkiluusi\nlongistuvan... Tuketaan sitten ovesi, huolellisesti ja hellästi,\nympäristösi haravoidaan puhtaaksi, jäät taas yksiksesi oman onnesi\nnojaan. Mutta ei kukaan uskalla käydä aarteitasi ryöstämään, sillä\nlukitsematon sisältösi on lailla suojattu paremmin kuin miljoonamiehen\nraha-arkku... Tulee talvi; ajaa hevonen häkkineen eteesi, tyhjenet\nvähitellen ja jää vain rippeitä jäljelle jänöjen ruuaksi, mutta\nitsellesi ei mitään. Nurkkasi nietostaa, ja viima juoksuttaa lunta\nraoistasi sisään. Silloin on minusta, kuin olisi sinulla nälkä ja\nvilu... Mutta nyt olet vielä täyden ja tyytyväisen näköinen... Jää\nsiihen taas, tervehdän sinua aina ohi kulkeissani kuin viljelyksemme\npyhättöä! Näin temppeleitä laakerilehdoissa, näin pyhän neitsyen\nkappeleita aidatuilla alueillaan maailman kauneimmilla rannoilla -- en\nmissään tuntenut tunnetta niin harrasta kuin pistäytyessäni vanhan\nisännän veräjästä hänen niittypyhättöönsä, jonka laidassa latoräässynä\nseisoo...\n\nMetsä on niityn takana. Seisoo jylhänä ja koskematonna, kuuset kuin\nvahtisotamiehet pitkin rintamaa, niinkuin tahtoisivat sanoa: älä tule,\nellet tunnussanaamme tunne!\n\nLuulenhan tuon tuntevani ja pistän jalkani salamyhkäiselle polulle.\nTotinen alakuloisuus se on metsän tunnussana, tyynen mielen rintaan\nkätkeytynyt surumielisyys se on metsän mieliala. Ei se sitä ilmoittele,\nei sitä vieraille valita, mutta sinä tunnet sen, etkä tahdo sitä\nkysymyksilläsi häiritä. Oma on metsällä elämänsä, omat taistelunsa.\nKorkealle kohoo hongan latva, ylös pilviin pyrkii kuusen huippu kuin\nkirkon risti, syvälle maahan ja laajalle ympärilleen tunkee se juurensa\nsalaisiin kätköihinsä. Omia asioitaan se haastaa, omia huoliaan\nhumisee, omia vihojaan ärjyy minun mielialoistani välittämättä, mutta\npainaen minuun aina omansa. Ei minulla surua niin suurta, ettei metsän\nilo sitä haihduttaisi, ei iloa niin äänekästä, ettei metsän murhe niitä\nvaientaisi. Kuinka ne uskaltavat sinun kimppuusi käydä, kuinka iskeä\naseensa sinun kylkeesi? Minä en uskaltaisi, minä, joka kuljen täällä\nkuin joka askeleella lupaa kysyen ja anteeksi anoen joka oksalta, joka\njalkani alla taittuu tai jonka taivutan tieltäni päästäkseni menemään.\nEn näe, antaneeko, ei sano, olenko suosittu, mutta sen tunnen, että on\ntänään ystävällisellä tuulella ja sallii itseään ihailla... Ja enkö\nihailisi teitä, te metsän tyttäret ja pojat: sinä keltalehtinen koivu,\nsinä punainen pihlaja ja haalea haapa, jotka seisotte teitten\nristeyksessä ja varistelette lehtiänne näreneitosten tukkaan, jotka\njuurianne lämmittävät?\n\nAstelen polkua, en kysy, minne vienee, eikä minun tarvitse sitä tietää,\nsillä kaikki saattavat ne minut samoille perille. On aina niinkuin joku\nminua katselisi milloin toiselta, milloin toiselta puolen tien.\nTiedänhän, että se on lampi, se tuttu lampi hietaisten harjujen\nvälissä, jolle olen sadat kerrat kulkenut. Mutta en koskaan osaa oikein\nsanoa, milloin sen kohtaan, minkä tienkäänteen kohdalta se alkaa\nvälkkyä ja milloin se eteeni ilmestyy. Joka kerta on se kuin eri\npaikassa, joka kerta on siinä eri ilmeensä, metsän itsensä mielialan\nmukainen. Mistä se siihen on syntynyt ja minne se valuu? Kysy, missä on\nsilmällä lähteensä! Sammuneeko koskaan tämä metsän silmä? Silloinko,\nkun metsä on maahan hakattu ja suot kuivuneet ja ojat kaikkiin\nnotkoihin kaivetut? Kaiheksi sammal silloin kasvaa sen kalvoon, ja se\nrypistyy kokoon ja muuttuu surkeaksi suohaudaksi. Silloin on metsä\nsokea. Mutta vielä on aikaa siihen -- ja ehkei se koskaan tapahdukaan --\nvielä uivat sen mustassa vedessä ahvenet, niin isot kuin olisivat siinä\naikain alusta yhtä kokoaan kasvaneet... Tuossa on vanhan isännän\nvuotava venhe ja rykelmä vitsamertoja kuusen oksassa.\n\nJää siihen, lampi, laineitasi lipattamaan, minä lähden tietä, joka\npäitsesi kulkee, nousemaan lehtoon, joka rantarinteelläsi kasvaa.\n\nSynkkä oli Luojan mieli ja rypyssä oli hänen otsansa, kun alavaan\nkorpeen kuusen siemenen kylvi -- poutainen oli hänellä päivä ja hymyssä\nhuulensa, kun sirotti sormiensa lomitse koivun ja tuomen ja haavan ja\npihlajan siemenet. Ja sen tähdenkö ei lehto koskaan sure, vaikkakin\njoskus huoliaan huoahtelee? Ja senkö tähden närekin, raskasmielisen\nkuusen tytär, lienee tuossa iloisempiensa seurassa käynyt\navomielisemmäksi ja onnellisemmaksi, ja näyttää siinä koivahaisen\nmorsianna tyytyväisenä ahopyörylän ympärillä tepastelevan.\n\nLehto aina näkyjä näkee ja niitä muillekin näyttää, katselee\naurinkoisilta rinteiltä yli muun metsän ulos muihin maailmoihin, ja\nantaa haaveilla herkän mielensä. Siinä aamutuuli ensiksi unestaan\nhavahtuu, sitä Koitar ensiksi koskettaa, siinä illan tuuli heittää\nhyvää yötä ja rusko viimeksi viihtyy. Lehto rakastaa maailmaa kaukaa\nkatsella -- ja niin minäkin.\n\nTäältä näkyy, tästä kukkulan rinteeltä, joka hiljalleen on kohonnut yhä\nylemmäksi alavalta maalta, näkyy koivunrunkojen välitse tasainen\nmetsäinen alanko ja sen takana taloinen kylä ja kylän takana järvien\njuova. Alkavat herätä tuolla alhaalla, kuuluu varstojen pauketta\nriihistä, tyttö houkuttelee lehmiä pihasta niittyyn, ja vasikat ynyvät,\nlaiva huutaa lähtöään jossakin saarien takana, kärryjen rattaat\nkolisevat maantiellä...\n\nSe on viljeltyä seutua tämä, kylä ei ole kaukana, mutta kuinka pieniltä\nnäyttävät pellot tuolla metsän rinnassa ja kuinka vaikeasti kuuluvat\näänet, niinkuin olisivat eksyneen huudahduksia erämaassa!\n\nSe ilahuttaa minua, tunnen siitä kuin vahingon iloa, etteivät ole\nluontoon sen suurempaa lovea saaneet, vaikka ovat miespolvia sen\nkimpussa olleet. Vielä on metsiä maassani, vielä on tilaa liikkua,\nvielä autioita taipalia kulkea, tarvitsematta ketään tavata. Vaikka\nikäni tässä istuisin, eivät löytäisi, elleivät koko pitäjätä yhteisiin\najoihin soittaisi. Ei ole koko maailmassa sitä ihmistä, jolla olisi\netäisintä aavistusta siitä, missä olen ja kussa kuljen.\n\nAika kuluu, mutta en tiedä sen menosta. Taivas on pilvessä, hienossa\nsyysharsossa ja ilma tyven. Lieneekö aamiaisen aika, lieneekö päivä jo\npuolillaan. Äänet ihmisten liikkeestä kylässä enenevät. Joku on\nilmaantunut tuonne metsään, kulkee siellä ja hoilottaa ja alkaa puuta\nhakata. Pelloilla kynnetään, ja kyntäjät huutavat hevosilleen,\nmaantiellä ajavain rattaiden rytinä monistuu, höyryvenhe on tulossa\nkylän rantaan, ja kuulen sen koneen tykytyksenkin. Teeret ovat\nlakanneet kuhertamasta, ja kaste on haihtunut ahon kiviltä. Tuulahdus\nkylästä päin tuo äänet yhä selvemmin kuuluviin. Ihmiset ikäänkuin\nulottavat aherruksensa tuntosarvia yhä lähemmä. Aamun koittaessa\nhallitsi metsä, eikä muuta tuntunut olevan olemassa. Päivän edeten on\nkuin viljelys pyrkisi painamaan siihenkin vaikutustaan. Ja se kuin\nahdistaa rintaani ja masentaa mieltäni.\n\nJa silloin tiedän minä hetken tulleen tästä poistua.\n\nAhertakaa, tehkää työtänne, muokatkaa maatanne, nakertakaa metsän\nreunaa, viljelyksen hiiret ... minä painun yhä syvemmälle, lasken\nvaaran välihimme, tuolla haukahtaa jo hallini. Riennän oravieni\niloihin, pyitteni pyrähtelyihin, jänön kanssa kilpasille ... unohdan\noravat, pyyt ja jänikset, ja käyskelen polkuja ja porkkaan soita ja\nkiipeän kukkuloita, muistamatta, missä kuljen ja mitä varten...\n\nVasta päivän mailleen mennessä palaan taas tätä samaa tietä kotiini.\nTapaan kukkulalta katsoen kylän taas yhtä etäisenä ja pienenä kuin\naamulla. On niinkuin ei sitä olisi eikä olisi koskaan ollut; niinkuin\nei tämä metsäni siitä olisi tiennyt. Tapaan lampeni iltahämärässä yhtä\nlevollisena kuin aamulla, korpi on yhtä totinen, ja niitty ja lato ovat\nyhtä salamyhkäiset. Astun taas veräjästä ulos yhtä hartaana kuin\ntaannoin siitä sisään, äsken kuin kirkkoon, nyt kuin kirkosta pois ...\nja pääsen yhtä huomaamatta riihen ja pajan ohi pihaan kuin aamulla\npihasta ulos.\n\nTulee ihmisiä luokseni, kun näkevät tulen ikkunastani tuikkavan, ja\npuhuvat minulle päivän tapahtumista ja kylän kuulumisista.\nHajamielisesti heitä kuuntelen, mieli vaeltaa metsässä, ja huomenna\nvaellan siellä taas minäkin.\n\nJos joskus jäisin pois, eikä kuuluisi minua tulevaksi, sieltä minut\nlöydätte, jos hakea haluatte, taloni takalistolta. Sitä yksin olen\nelämässäni oikein rakastanut, rakastanut niin, etten sen\nvastarakkauttakaan kaivannut. Siellä, sen helmassa olen kaiket aikani\nonnellisimmin elänyt ja sen helmassa soisin kuolevanikin kerran.\n\n\n\n\nMETSÄNNEIDOT.\n\n\nNäin sanoi Mielikki, metsän emäntä, tyttärilleen Tapiolan neidoille:\n\n-- Huomenna on juhla jalo Metsolassa. Se Suuri Jousimies,\nmetsänkävijäkansan kaunehin uros, on lähtenyt liikkeelle, näille maille\nmetsästelemään. Metsä nyt hienoimpaan asuunsa asettakaa, itse itsenne\nparahimpiinne pukekaa! Tervetulleena vieraana on hänet vastaanotettava!\n\nKäsiään yhteen lyöden hypähtivät ilosta metsän immet, ja toivo täytti\ntaas heidän rintansa siitä, että kun tulee, ehkei lähdekään, ehkä\nTapiolaan taloksi jää eikä koskaan enää omille mailleen palaja. Sillä\nkaikki rakastavat he häntä, vaikkeivät ole vielä saaneetkaan häntä\nlikeltä nähdä eivätkä itse hänelle näyttäytyä ... kaukaisittain vain\nhänen eteensä riistaa ajaa.\n\nNiinkuin tilhiparvi hopeatiukusiaan helistäen pyrähtää pihlajan\nlatvasta lentoon, pyrähtivät impyet työtä käskettyä tekemään. Vaaralta\nvaaralle, poikki soiden ja pitkien kannasten ja vesien varsien ja\nristiin rastiin halki salojen sinisten vetelivät he utuiset lankansa\nutuisista kuontaloista, joista ei kulje yli eikä ympäri riista minkään\nnäköinen. Ja kun olivat aituuksensa valmiit, niiden sisään simahuulin\nhuhuten karjansa ajoivat ja veräjät umpilukkoon lukitsivat. Ken ei\ntaipunut mielisuosiolla tulemaan, sitä vitsoilla ajoivat, pihlajaisilla\npiiskoilla, jotka olivat tuolta puolen Tuomivaaran taitetut. Mielikki\nitse karisteli koko päivän viimeisiä lehtiä puista ja seuloi härmää\noksille ja huurua maahan. Tapio rakenteli siltoja soiden ja salmien\npoikki, ja ennen iltaa ulvahtelivat jo siintävät selät, kun hän\nkultaisella kurikallaan rannoilta ja niemien nenistä koetteli,\nkestäisikö jo jää vieraan yli kulkea. Ja niin oli kaikki valmiina\nsaapua salojen sulhon.\n\nOn varhainen aamuyö, salo nukkuu tuikkavan tähtitaivaan alla, jota ei\nheikoinkaan rusko vielä valaise. Tapio ja Mielikki lepäävät vielä\nnaavaisilla vuoteillaan, mutta tyttäret jo valvovat ja odottavat aamun\nensi koittoa ja Suuren Jousimiehen liikkeelle lähtöä nuotioltaan, jonka\nääressä hänen tiedetään yötään viettävän. Pimeä on vielä Tapiolan\ntanhualla, jossa he aittain ja pirttien väliä häärivät ja vähän vähä\npysähtyvät ulos pimeän sisään tuijottamaan, eikö tulisi viestin tuoja,\nvalkea huuhkaja, joka tapiolaisten yöllisenä airueena liikkuu.\n\nAlkaa silloin kaksi kellankiiltävää pistettä loistaa pimeässä, ja\nsiiven havinan kuulumatta istahtaa yölintu pökkelön päähän, joka on sen\nlepopaikaksi pyhitetty, keskelle pihamaata.\n\nNeidot kyselemään: -- Mitä näit? -- Mitä kuulit? -- Mitä tiedät Suuren\nJousimiehen nuotiolta kertoa?\n\nHuuhkaja heille haastamaan:\n\n-- Niemen kainalossa, lahden rannalla, tuolla puolella vesien on\nnuotionsa kuivaneen kelohongan juurella, jonka Ukko itse on Tapion\npyynnöstä nuolellaan maahan pirstonnut metsänkävijäin helposti\nsaatavaksi. Komea on mies, sankari varreltaan, ei ole ennen metsämiestä\nmoista näillä mailla nähty. Oksalla istuin ja metsän pimennosta\nkatselin: selällään lepäsi havujen päällä, pitkä tukka kaulaa suojasi\nja tuuhea parta rintaa, joka tyynesti kohoili. Ei teillä, tyttäret,\nmilloinkaan vierasta hänen vertaistaan: pitkä kuin harjun honka,\nsolakka kuin solkikoivu -- sulhasenne!\n\nMyhäilevä ilo liekehti airuen silmissä, sillä vaikka ukko totiseksi\ntekihe, oli tapansa leikkiäkin laskea tyttösten kera. Mutta tytöt\nyhteen ääneensä huutamaan: -- Riennämme katsomaan! Käymme likeltä\nnäkemään, ennenkuin emäntä nousee!\n\nVaan silloin huuhkaja torumaan:\n\n-- Ei ole lupa lähteäksenne! Ei ole lupa lähteäksenne! Kaukaa\nkatsonette, kauemmitse kiertänette!\n\n-- Näitkö silmänsä, huuhkaja?\n\n-- En nähnyt, en tohtinut! Kun liikahti, lähdin. Jos silmänsä minuun\nsattui, siihen hoiperruin oksalta, sen tiedätte.\n\nVavahti Tapion tytärten rinta, ja lähtemättä jäivät, eteensä alas\nkorven pimeään tuijottivat. Suloista olisi ollut heidän Suuren\nJousimiehen syliin hoipertua, hänen silmäinsä nuolien satuttamana.\nMutta eivät he koskaan saaneet tuhonsa uhalla metsämiestä nähdä eivätkä\nhänelle näyttäytyä, vaikka salainen lempi heidän sydämissään häntä\nkohtaan ei koskaan kytemästä lakannut.\n\nHeikko rusotus kuumotti kaukaa metsän sisästä.\n\n-- Nyt on noussut, nyt tultansa terästelee aamua odottaessaan, sanoi\nhuuhkaja. Samassa ilmaisi hiljainen vartioteeren kuherrus ylhäältä\nTuomivaaran laelta, että jo aamukin sarastaa.\n\nKiire tulee Tapion tyttärille, haihtuva haaveet, eivätkä he taaskaan\nenää muuta ajattele, kuin mitenkä saisivat paikat kuntoon toivotun\ntaloon tulla. Jo on aika riistan päivämakuulleen mennä, jo toisen\nnousta ja kunkin oikealle sijalleen asettua, että erämies etsimättä\nedestään löytäisi.\n\nJa laumoittain lentävät linnut osoitettuihin urpupuihin, jänöt\npainautuvat näköisille paikoille, ja oravat lähtevät varpua pitkin\nmetsämiestä vastaan juoksemaan. Tuokiossa on kaikki tehty, hetkistä\nennen aamun päiväksi valkenemista, sillä niinkuin pakenee sumu tuulen\ntieltä, niinkuin lentää pilvi puiden yli, niin kiitää metsänneitojen\nlauma alas vuorelta askareilleen salon sisään ja yhtä pian sieltä\ntakaisin Tapiolan tanhualle, ollakseen taas valmiina apuun rientämään,\nkun Suuri Jousimies ajonsa aloittaa.\n\nJo tulee toinen viestintuoja, Metsolan päiväinen airut, kokko, ilmojen\nkuningas, ja kertoo vieraan jo nuotioltaan nousseen, suortuviaan\nsukineen, peseytyneen ja loihtuja lukien uhrihopeitaan lähteeseen\nsirottaneen. Ja kohta lentää kolmas, närhineito, metsän kaikkien\nkummien katselija, ja huutaa näreen oksalta nähneensä, miten joustaan\ntarkasteli ja nuolia viinestään valitsi, ja liikkeelle lähti.\n\n-- Minne lähti?\n\n-- Tänne lähti, yli vesien tullakseen.\n\n-- Oliko ison riistan nuolet vai pienen?\n\n-- Kaiken riistan oli aseet: orava ja lintunuolet, hirvinuolet,\nkarhukeihäät, kaikki on varustellut, kaikkea pyytää.\n\n-- Kaikkia pyytää ja kaikki saakoon! huuhdahtivat neidot.\n\nAamu on koittanut ja koitto päiväksi valjennut. Ennen muita alkavat\nrusottaa Tapiovaaran huippuhongat, sitten luo yhä helottava taivas\nkuulakan ilman läpi hohteensa alempana oleviin metsäisiin mäkiin ja\nsieltä alas soihin ja järviin, jotka kierinä kiiluvat huurteisten\nsalojen keskessä.\n\nHän on lähtenyt nuotioltaan tuolle puolen vesien ja kulkee yli\nsilloitetun salmen Tapiolan mannerta kohti. Notkea on käyntinsä,\nsolakka vartalo huojahtelee, hieno jää ulvahtelee jalan alla.\n\nIhmeissään katselee metsämies ihania erämaita, jotka hänen eteensä\naukeavat. On hän joskus ennenkin näillä mailla kulkenut, näistä vesistä\nyli astunut, ei koskaan ole Metsola hänelle näihin pukuihin paneutunut.\nVaarat palavat aamun tulessa kuin unessa aavistettu taikamaa, härmä\npuissa kimmeltelee, kuura maassa kiiltää, medelle haiskahtelee metsä,\nja niin on kuin kantelet ilmassa soisivat. Jo ymmärtää hän Tapion\ntaivuttaneensa, jo metsän Mielikin suosion saavuttaneensa.\n\nMustanaan ovat urpukoivut teiriä täynnä, ja ne odottavat kuin kypsät\nhedelmät puusta pudottajaansa.\n\nEi sitä niittynientä, ei sitä suosaareketta, josta ei jänön valkea\nturkki näreen juuresta paistaisi ja mustat silmät valkkaisi.\n\nSatanaan juoksee oravaisia oksilla, eikä lakkaa halli haukkumasta,\nkerran vainun päähän päästyään.\n\nKuin koiria kylän kujilla hypähtelee repoja polkujen poikki -- ja\nammutaan; ja ajamatta kurahtaa ilveksiä puihin -- ja pudotetaan!\n\nSataisena keikkuu saalis hänen ympärillään, tuhantisena Tapion karja.\n\nPosket palaen, silmät terävinä tähystellen ja jousi aina jänteessä ja\njänteet aina joustavina vaeltaa hän, ihastellen uusia saaliita ja uusia\nmaita, jotka saalista antavat, mutta eniten ihastellen omaa kätensä\nkantavuutta, oman silmänsä tarkkuutta ja oman onnensa antia. Ei ole\nmiestä metsän kävijätä hänen vertaistaan, ei toista, joka tietäisi,\nniinkuin hän, missä on salo saalihisin, missä maa eräisin etsittävä.\n\nSillä hän ei näe, että kauniina kaarena kulkee hänen kahdenpuolensa\nTapion tyttärien jono, ajaen riistaa hänen eteensä ja estäen sitä pois\npakenemasta. Pihlajaisilla virvoillaan ohjaavat Metsolan paimenet\nkarjaansa, ja mikä ei viittauksista välitä, sille ilmaa soittavat, ja\nmikä ei siitä säikähdä, sitä selkään sipaisevat. Ei hän tiedä, että\nTapio ja Mielikki kukin kuusensa alla Tuomivaaran rinteellä istuen\nhänen kulkuansa seuraavat ja sinipiikain ajoa ohjaavat ja lähettävät\nnärhinsä neitosille sanaa viemään, että tietäisivät, missä jousimies\nmenee ja minne heidän on saalista hänen eteensä ajettava. Ei hän\najattele muuta, kuin miten saisi uutta otetuksi ja miten saaliskokonsa\nyhä suuremmaksi kasvamaan. Ei ajattele antajan kiitosta eikä haltiain\nhyvitystä.\n\nItseensä tyytyväisenä on hän istuutunut ahon keskelle vastapäätä\nTuomivaaraa saalistaan lukemaan, joka jo alkaa hartioita painaa.\nUupunut hän on, mutta yhä pitäisi mieli enempää saamaan, jos vain\njaksaisi kotiin kantaa. Mutta liian kaukana on majansa hänen tänne\nsaakka säiliötä tehdäkseen. Ja hän päättää, oravansa, jänönsä, kettunsa\nja ilveksensä nyljettyään, lähteä pois, toiste taas palatakseen.\n\nMutta sill'aikaa kun hän näitä toimii ja hyvillä mielin hyräilee,\nlähestyvät metsänneidot ahoa, piiriään pienennellen. Ei kukaan ole\nsaanut häntä nähdäkseen, mutta oudosti sykähtää heidän sydämensä, kun\nkuulevat hänen askelensa, ja kummasti vihlaisee rinnassa, kun hän\nkoiraansa viheltää. Liikahdus kulkee läpi koko heidän jononsa, kun\njousi helähtää ja nuoli vinkuen lentää, kiinni he sitä kilvan lennosta\ntavoittavat säilyttääkseen sen Suuren Jousimiehen muistona Tapiolan\ntyttöaitoissa, jonne metsämiesten kaikki kadonneet nuolet joutuvat...\nMutta nyt on rohkea, hillitön halu heidän rintansa täyttänyt saada\nnähdä hänet ja hänelle näyttäytyä. Tuossa hän on lähellä, ei ole kuin\nnäreikkö välissä, näreikkö tosin tuuhea, mutta matala... Hän kuuluu\nhaastelevan hallilleen ... jo nousevat he varpailleen ... ja kaulojansa\nkurkottavat... Silloin kuuluu kaukaa huuto ylhäällä ilmassa, Tapion\nvaroitus tyttärilleen, ja pelästyneenä parvena pyrähtää tyttärien lauma\nlentoon, ja ilmassa on hetken aikaa havina niinkuin lintujen lentäessä,\nkunnes se heikkenemistään heikkenee ja tyttäret kyyhkysparvena\nkokoontuvat Tapiovaaran rinteelle.\n\nAlakuloiseksi käy taas impien mieli. Eivät saaneetkaan nähdä, eivät\nnäyttäytyä hänelle, jota jokainen sydämessään lempii. -- Ei hän huoli\nmeistä, ei meitä ajattele, ei meitä muista, ei aavistanutkaan lähellä\nolevamme, ei lähtöämme kuullut eikä edes silmiään nostanut. Pois\nlaittautuu tuolla lähtemään, ei koskaan enää ehkä tule takaisin tänne,\nja jos tuleekin, muuanne on Tapio meidät jo ehkä vienyt. Ja yhä\nmurheellisempi on impien mieli niinkuin illastuvan auringon, joka jo\nmailleen painuu.\n\n-- Kun saisimme edes huomiseksi jäämään!\n\n-- Hirven hänen eteensä lähetämme!\n\nJa tuiskuna rientävät toiset parasta elättihirveä Tapiolan haasta\npäästämään, sill'aikaa kuin toiset taas jonoon asettuvat häntä\nmetsämiestä kohden ajaakseen. Sen jos kaataa, ei jaksa yksin kantaa,\nvaan luo täytyy yöpyä ja tänne huomiseksi jäädä.\n\nMielikki näkee tyttäriensä tarkoituksen eikä tahdo kieltää heiltä, mitä\nkerran lupasi, että milloin mieleisensä metsämiehen kiertänevät, sille\nsaavat karjastaan parhaan antaa. Mutta toisin panee hän peuransa\njuoksemaan, toisin tyttäret tahtoivat. Tyttäret hänet suoraan aholle\najaisivat. Mielikki ohitse ohjaa, ettei saa Suuri Jousimies häntä kuin\nvilaukselta silmätä. Kaiken muun unhottaen hän koirineen suuren saaliin\njälkeen rientää. Poikki vaarojen, harjuja pitkin ja yli vesien\nharppailee hirvi tuon tuostakin pysähtyen koiraa vastustelemaan. Mutta\nniin pian, kun metsämies on päälle pääsemässä ja joustaan virittää,\nlähtee se uuteen juoksuun, metsänneitojen houkutushuudoista huolimatta.\nSillä lupaa kysymättä ja haukkain varoittavista huudoista enää\nvälittämättä ovat tyttäret jälkeen lähteneet ja siirtyvät vaaralle ajoa\nseuraten ja odottaen hirven uupumista.\n\nYhä kauemmas painuu hirvi poispäin Tapiolan tanhuvilta Suuren\nJousimiehen kotia kohti, jossa päin ovat Pellervon peltoiset maat ja\njonne metsänväen ei koskaan ole asiata mennä, eivätkä mene. Jo näkyy\nsavu nousevan Jousimiehen majasta tuolta puolen Rajajärven, mutta yhä\njatkaa juoksuaan hirvi. Hätäillen huhuavat ja houkuttelevat neidot\nnimikkoaan takaisin, että kääntyisi, ettei enää etenisi, ei yli järven\njuoksisi. Mutta kintereillään koira puhaltaa hirvi rantavaaralta järven\nkierälle jäälle, siihen keikahtaa, jalkansa taittaa ja Suuren\nJousimiehen kädestä surmansa saa.\n\nVaaran laella istuvat immet tähystämässä ja näkevät naisen tulevan\ntuvastaan järven niemestä vastapäätä ja jousimiestä vastaan rientävän,\nnäkevät hänen käsiään yhteen lyövän ja kuulevat hänen ihastuksesta\nhuudahtavan:\n\n-- Kenen ihmehen onnella sait saalihit moiset?\n\nJa tyytyväisesti hymyillen vastaa metsämies:\n\n-- Sinun onnellasi lienee annettu, mikä ei ole omallani otettu!\n\nKovin käy pahaksi metsänneitojen mieli, kovin kirvelee heitä Suuren\nJousimiehen kiittämättömyys. Vai hänen naisensa onnella! Sen onnella,\ntuon, joka kotona istuu ja valmista odottaa, sill'aikaa kun he hänen\nkoiranaan kulkevat.\n\n-- Se hänen koiranaan kulkekoon!\n\n-- Ottakoon sitten omalla onnellaan!\n\n-- Ottakoon vain naisensa onnella!\n\nKateus kalvaa, pettymys jäytää metsänneitojen mieltä heidän istuessaan\nillan hämärtäessä vaaran rinteellä vastapäätä Suuren Jousimiehen tupaa,\njosta tuli tuikkaa hänen naisensa nuotiolta toiselta puolen järven.\nPunaisena ruskottaa taivas, tuulta ja sadetta ennustaa ilma. Ja kun\nmetsänneidot pimeän tullen puitten latvojen päällitse hajanaisina\nparvina kotiinsa kiitävät, pauhaa jo myrskynä syksyinen metsä, susina\nulvovat tuulispäät ja luokkina huojuvat hongat. Irti repii myrsky\njärvestä jään, irvistelevin ikenin ärjyvät aallot Jousimiehen rannassa,\nja hänen tupansa tutisee hajotakseen. Peikkoina kiljuu Tapion tytärten\npaha mieli sen ympärillä, ja vitsoina ruoskii heidän vihansa viima\nlunta ja räntää sen seiniin. Eikä uskalla hän kolmeen päivään eikä\nkolmeen yöhön ovestaan ulos astua.\n\nMutta kun ovat aikansa raivonneet, niin uupuvat omaan vihaansa ja\nlauhtuvat lempeiksi. Ja kun Suuri Jousimies tyynen aamun valjettua taas\nlähtee liikkeelle, on Tapiolassa juhla jälleen, ja ovat metsänneidot\nunohtaneet vihansa metsämiehen naista kohtaan siitä ilosta, että saavat\ntaas häntä palvella ja hänen eteensä riistaa ajaa.\n\nJa vaikkei metsämies heidän apuaan oivallakaan ja vaikka hän yhä vain\nomalla onnellaan ylpeilee, niin eivät sitä pahakseen pane siinä\ntoivossa, että kerran saisivat hänet Tapiolaan talveksi jäämään ja että\nsaisivat kerran hänet nähdä ja hänelle näyttäytyä.\n\nKerran he sen saanevatkin, mutta silloin on hänen viimeinen\nmetsäpäivänsä tullut ja silloin häntä turhaan naisensa vartoo. Mutta\nsilloin on suru Metsolassakin, ja kyyneliä vuodattaen kantavat neidot\nhavuja hänen vuoteelleen, jossa hän kaatamansa kontion vieressä\nviimeistä untaan nukkuu.\n\n\n\n\nMETSÄPOLKU.\n\n\nSe eroaa salaisesti suuresta tiestä ja lähtee palaneen puun juuritse\nmenemään sydänmaata kohti. Hevosella ajajat eivät siitä välitä, eivät\nsitä huomaakaan, ja monet niistäkin, jotka jalkaisin kulkevat,\nvalitsevat kernaimmin valtatien. Mutta minulle on metsäpolku maani\nkauneimmat näköalat näyttänyt ja vienyt minut luonnon lumotuimpiin\npyhättöihin -- ja sentähden minä sitä kuljen.\n\nSe ei ole näyttänyt minulle kaupunkeja eikä komeita kirkonkyliä, ei ole\nvienyt minua herrain kartanoihin eikä laajojen viljelyksien luo, vaan\nse on kuljettanut minua ohi armaiden ahojen, poikki salamyhkäisten\nsoiden, läpi ikuisten erämaitten, yli vaarojen, pitkin puroja ja\nmetsäjärvien rantoja ja pysähtynyt kanssani metsämökin veräjälle,\nuudistorpan tuvan perään ja vielä siitäkin sivu vienyt. Se on ollut\nminulle opas oiva ja ystävä uskollinen, ja vaikka olen sen usein\nunhottanut, muistan sen kuitenkin joka kerta, kun tahdon loihtia eteeni\nkokonaiskuvan maastani, siitä maasta, joka on _minun_ maani.\n\nSillä ei ole polkuni tavallinen tie, itsestään tietämätön, vaan se on\nelävä olento, joka tietää, minne vie ja mitä näyttää. Minusta näyttää\nsiltä, kuin se tietäisi, mistä tulee ja minne menee, ja siitä näkee,\nmiksi se on sellainen eikä toisenlainen. Sitä ei ole tekemällä tehty,\nvaan se on syntynyt, itsestään syntynyt, itse itsensä kulkenut. Se ei\nkulje niinkuin umpisilmäinen maantie, minne ihmiset sen vievät, eikä\nniinkuin rautatie, joka lyö päänsä kallioon tai puhkaiseikse sen läpi.\nKen omilla jaloillaan kulkee, niinkuin metsätie, se kulkee katsellen,\nvaroitellen ja voimiaan säästäen. Sentähden se aina on suora, vaikka\nnäyttää mutkittelevan, sentähden se ei uuvuta ystäväänsä, joka sitä\nseuraa, vaan hoitelee häntä ja helpottaa hänen vaivojaan. Se ei aja\nsuohon lyhintä tietä hakiessaan laveimman paikan yli, vaan vainuaa jo\nkaukaa kaitaisimman ylimenon ja sinne johtaa. Se koettaa aina saada\nkovaa maata jalkasi alle, hakee harjuja ja välttelee veteliä ja\nlikaisia paikkoja. Se on se, metsäpolku, joka on keksinyt sananlaskun:\n\"parempi virsta väärään kuin vaaksa vaaraan\". Ja kuinka taitavasti se\nvuorelle nousee! Ei koskaan kapua rinnettä suoraan ylös, mutta aina\nkuitenkin löytää lyhimmän ja helpoimman matkan, ottaa kuin varkain\nvastamäestä voiton. Saatat luulla sen mutkittelua seuratessasi, että se\non unohtanut aikeensa, suuntansa muuttanut ja kääntynyt takaisin alas;\nsaatat siitä suuttua ja lähdet omin päisi nousemaan: töksähdät\nkohosuoraan kallioon tai joudut läpipääsemättömään rytöön ja löydät\npolkusi, joka on kyllä kaaren kiertänyt, mutta joutunut jo ennen sinua\nsinne, minne pyrit. Seuraa häntä, älä epäile, ja saat olla varma, että\nse vaaran laelle vietyään sinulle kauneimman näköalan näyttää. Se siinä\nsamalla vähän laajenee, haaraantuu, niinkuin olisi itsekin seisotellut\nja maailmata katsellut -- ja katseltuaan lähtee se tyytyväisesti ja\ntyynesti luikertelemaan alas kuin metsäpuro puitten lomitse. Se ei\nrakasta yksitoikkoisia maita ja välttää ikäviä seutuja minkä voi. Jos\nvain suinkin sopii, pistäikse se katsomaan lehtoja, niittyjä, latoja ja\nlampia. Jos on kaski tai pelto metsässä, niitä se tervehtää. Jos on\nlähde, sen kautta se kulkee. Eikä se aukeallakaan linjaksi muutu, vaan\npolveilee ja kaaria tekee. Metsä on täynnä mittarien linjoja, mutta\nniille ei koskaan polkua synny. Vaan osaa se silti olla tarmokas ja\npitää puoliaan, jos tarvitaan. Jos sen on jostakin mentävä, ei mikään\nvoi estää sitä tahtoaan täyttämästä. Parhaan niitynkin poikki on sen\npäästävä, yli kylvetyn pellonkin, ei väisty väkivallalla millään,\nsilloin kun se kerran on oikeutensa oivaltanut.\n\nEikä sitä tahdokaan häiritä se, jota se palvelee. Metsän mies, korpien\nasukas on hienotunteinen ystäväänsä kohtaan, tuota opastaan, jota jo\nhänen esi-isänsäkin seurasivat ja joka on osa heidän elämästään. Jos\nhänen täytyykin polkunsa kohdalle kaski hakata ja aita panna, rakentaa\nhän siistit veräjät ja astinlaudat, eikä tien paikkaa polta eikä kylvä.\nJa jos tie on suolle sortunut tai vetelään paikkaan uponnut, heittää\nhän pitkät puut hetteeseen ja niiden avulla ylös auttaa. Ja jos on tie\neksynyt itsestään, niinkuin saattaa sillekin tapahtua, kun se on saanut\nliian kauan yksin elellä ja unhotuksiin joutua, takoo hän pilkat puihin\nja auttaa sen taas uudestaan syntymään.\n\nAina luulisitkin metsäpolun yksin olevan, erakkona elelevän. Sillä\nharvoin on metsätiellä vastaan tulija, ja aina on siinä hiljaista. Jos\njoku kulkeekin, et sitä kauan näe, et kauan kuule, pian hän\ntienkäänteeseen katoaa. Ja kuitenkin kuulee metsäpolku asioita paljon\nja näkee monenlaista. Kaikkien salaisuudet se saa tietää ja kaikkien\nluottamuksen ottaa vastaan. Sen hakevat sulho ja morsian kaulakkain\nkulkeakseen, sille karjatyttö helähyttää ilonsa ja sille huolensa\nhaastaa. Se näkee karjan, näkee paimenet ja metsämiehet, linnut sitä\npitkin piipertävät, jänö pitkät matkat pukkii sen selässä ja kernaasti\nvalitsee sen vieressä makuunsa, sillä tie on sen paras liittolainen ja\nviepi ohitse vainoojat: ketut ja koirat. Mutta suurimman huvin tuottaa\nsille orava, joka laskeutuu alas varvulta ja juosta vikittää\nmännynkerkkä suussa, ponnahtelee ylös puihin ja istahtaa kannon päähän\nkäpyä nakertamaan.\n\nKuinka vaatimattomasti se taloon tulee, metsäpolkuni, kuinka\nhienotuntoisesti pistäikse sisään piennarta myöten jostakin aidan\nnurkkauksesta! Suuriin taloihin, herrojen komeihin kartanoihin se\ntuskin ollenkaan uskaltaa, katoo yht'äkkiä ja ilmautuu vasta toiselta\npuolen talon metsästä, jonne on joutunut, miten lienee, joko kierrellen\ntaikka maan alitse kulkien. Ennen se väistyy kuin itsenäisyytensä\nmenettää ja muuttuu sannoitetuksi kujatieksi. Mutta mökkitaloon se käy\nkuin kotiinsa, astelee tuttavallisesti ja pelkäämättä aina pirtin oven\neteen ja tekeytyy emännälle hänen aittatiekseenkin nurmisen pihamaan\npoikki. Siinä se viihtyy ja siinä se viipyy ja lähtee siitä yhtä ehyenä\nkuin siihen tulikin.\n\nTulleeko kerran meillekin aika, jolloin kaikki metsätiet ovat\nmaanteiksi muuttuneet? Koittaneeko päivä, jolloin sydänmaan\nkoukertelevat, varjoiset polut ovat suoria, pölyisiä kärrykujia?\n\nSilloin eivät ihmiset enää notkein jaloin ja pystyin päin kulje, vaan\nvaeltavat selkä koukussa ja aivot uuvuksissa yksitoikkoisista\netäisyyksistä, leveää suoraa linjaa, jossa virsta tuntuu pitkältä kuin\npenikulma. Lyhyt on pitkäkin taival metsäpolun kera kulkea, sillä joka\nkäänteessä herää uusi toivo perille tulosta. Pitkä on maantiematka,\njossa päämaali näkyy, mutta näyttää aina olevan kauempana kuin onkaan.\n\nEnnen oli elämäni maantie, jota rattailla retuuttelin kievarista\nkievariin ja kaupungista toiseen. Käännyin pois niiltä teiltä sen\npalaneen hongan kohdalla ja kuljen nyt metsäpolkua pitkin kohti\nkaikkisuuden korpea enkä tiedä enkä tahdo tietää, minne se päättyy --\nniinkuin ei kukaan tiedä, missä on metsäpolun loppu. Mutta sen jo\ntiedän, että se suurille, rauhaisille saloille saattaa, jos vain sitä\nosannen oikein kulkea enkä muille poluille poikenne.\n\nJos poikennenkin -- sinne, hyvät haltiani, minut ohjatkaa!\n\nSuurten valtateiden varteen hautasivat ennen muinoin vanhat roomalaiset\nvainajansa, ettei olisi heillä ikävä yksin olla. Minä soisin saavani\nlevätä kahden metsäpolun risteyksessä, missä jänönen ohi kuukkii ja\norava käpy suussa hyppelee ja lintuparvi juosta piipertelee ja\nonnelliset ihmiset käsi kädessä astelevat eivätkä aavista, että siinä\non se, joka heidän onnestaan iloitsee.\n\n\n\n\nPAHAN OMANTUNNON PUU.\n\n\nSe oli suuri, tuuhea kuusi, oksat maata viistättäen. Se seisoi vähän\nmatkaa ikkunastani, koivujen keskellä huvimetsässä, aivan ajotien\nvieressä. Kun aamusilla nousin ja katselin ulos, en voinut olla sitä\nnäkemättä; aina pisti se siitä ensiksi silmääni. Kun illalla viimeksi\npistäysin pihalle, kuumotti se pimeästä ja kammotti kuutamolla.\nNoustessaan sattui kuu aina sen taakse ja teki sen isoksi ja\naavemaiseksi, ja tahtienkin silmissä oli, niiden sen havujen läpi\ntuikkaessa, ilkkuva ilme.\n\nLapsena se minua pelotti, ja minä kiersin sen aina kauatse, luullen sen\nalla peikkojen piilevän. Kun vanhempana menin luvattomille retkille,\nvaroitti se minua huminallaan, ja kun niiltä palasin, niin sen moite\nkohisi korvissani. Minusta tuntui, niinkuin olisi sen sisässä aina\nollut joku minua vakoilemassa.\n\nSe ei koskaan lakannut humisemasta. Myrskysäällä kaikui sen ääni yli\nkaiken muun metsän, ja kun puutarhalehto sen ympärillä iltatuulessa\nhellästi kuiskaili, oli kuusen puhelu kuin kaukaista, tyytymätöntä\nhuminaa. Tyynelläkin, kun eivät muut puut vielä tuulesta mitään\ntienneet, luulin minä kuulevani sohinaa sen sisästä. Ja vaikka olisi\nlehto kuinka lempeästi helottanut illan ruskossa ja solkikoivut\nlämpiminä kesäpäivinä kuinka onnellisina seisoneet, aina se oli synkkä\nja musta ja murhemielinen. Kesällä peittyi se kyllä puoleksi lehvien\ntaa, mutta kun lehdet karisivat ja talvi tuli, esiintyi se entistään\nuhkaavampana.\n\nJa kuta enemmän minä elin, sitä enemmän näytti se minua uhkaavan. Joka\ntalvi kävi se yhä kolkommaksi, hautoi kostoa, oli kuin olisi\nkaihomieltä kantanut. Se näki kaikki, tiesi kaikki ja kaikesta moitti.\nJa minä aloin pelätä, että kerran se vielä päälleni kaatuu ja minut\nalleen hautaa.\n\nElin siinä salaisessa toivossa, että siihen kerran ukkonen iskee. Mutta\nukkonen murskasikin uuden viiritankoni ja vei palan huoneeni seinästä,\nja kuusi puisteli vain kuin ilkkuen turkkiaan. Toivoin, että\nsyysmyrskyt sen kerran kaatavat ja sillä siitä pääsen. Mutta kun myrsky\nlakaisi koivuja maahan sen ympäriltä, niin silloin se vasta alkoikin\noikein elämöidä ja taivasta havuisella hännällään hutkia. Se karjui\nkuin vimmastunut jalopeura, ja minä pakenin perimmäisiin huoneisiin.\n\nKäskin kaataa sen maahan, ja palkkasin miehiä sitä hakkaamaan, mutta ne\nkeksivät salaisia merkkejä sen kaarnassa ja sanoivat sitä karsikoksi ja\nvainajain puuksi, ja että kosto ja onnettomuus sitä kohtaa, joka siihen\nkoskee.\n\nSilloin minä itse kävin sen kimppuun ja koloin sen salaa keväällä\nmehujen aikana. Mutta syksyllä seisoi se kahta kamalampana, komotti\nkuin aave, ja sen kuivuneet oksat ritisivät ja rutisivat, minulle\nrauhaa antamatta. Vimmoissani iskin minä kirveeni sen kylkeen ja\nhakkasin, kunnes uuvuin ja tuli yö, enkä ollut saanut sitä puoleksikaan\npoikki.\n\nMutta yöllä nousikin myrsky ja kaatoi sen maahan jyminällä, että luulin\ntanteren halkeavan ja huoneeni siihen suistuvan.\n\nRiensin aamulla ulos viholliseni kukistumisesta riemuitsemaan. Siinä se\nvihdoinkin makasi suullaan maassa, ja minä katkoin sen kuivia oksia,\najatellen sitä komeata kokkoa, minkä niistä tekisin. Ilkuin sen\nviimeinkin voittaneeni.\n\nMutta kun minä katsahdin ympärilleni, näin minä, että suuri kuusi oli\nkaatunut kymmenien pienempien keskeen, joita en ollut ennen huomannut.\nNiitä oli siinä kokonainen pikku metsä, suuren kuusen kylvämiä ja sen\nsuojassa kasvaneita. Itsepäisinä, äreinä ja ohdakkeisina seisoivat ne\nsiinä, niinkuin olisivat uhanneet.\n\nYhdestä kiusasta pääsin, sain kymmenen sijaan, jotka törröttävät\nedessäni aamuin ja illoin, jotka soittavat samaa säveltä korviini kuin\nisänsä ennen. Se on kuin kokonainen kuoro paholaisia, jotka pitävät\npahat tekoni kuuluvillani ja laulavat minulle kaikista teoistani ja\ntoimistani, ettei vain yksikään minulta unhottuisi.\n\nEn pääse niistä koskaan elämässäni, en saa niitä koskaan hävitetyksi,\nminun täytyy antaa niiden siinä hyötyä ja rehoittaa. Ja minä olen varma\nsiitä, että kun minut tästä kerran multaan viedään, niin pystytetään\nniistä hautauspäivänäni kunniavartio kirstuni ympärille. Ja kun hyvät\nystävät tietysti tahtovat antaa minulle jonkun muiston kotipaikastani,\njonkin muiston tuonelan tielle, niin istuttavat ne niitä haudallenikin\nhumisemaan -- pahan omantuntoni puita.\n\n\n\n\nTUOMIOKELLO.\n\n\nOn hiljainen, talvinen, kuutamoinen yö. Tippuu lunta alahisilta\ntaivahilta, ja lumihiuteiden läpi paistaa sappinen kuu.\n\nMaantienvarren Jussi Huttunen on pistäytynyt pihalle pirtistään ja\nkäynyt yhdellä tiellään hevoselleen heiniä heittämässä. Hevonen on\nalkanut niitä purra rouskutella. Mutta yht'äkkiä on se lakannut\npuremasta ja kuulostanut. Sitten on se taas alkanut rouskuttaa, mutta\ntaas pysähtynyt ja kuulostanut uudelleen, ja silmä on pimeässä\nvihreälle välähtänyt. Jussi on ajatellut, että mitähän se siinä, ja on\npannut tallin oven kiinni ja lähtenyt menemään pirttiin.\n\nMutta silloin kuulee hän sen itsekin. Se on joku kellossa ajava,\nmaantiellä kaukana, toisella puolen järven. Kenellähän lienee niin\nisoääninen kello? Tuntuu ajavan alas mäkeä aika vauhtia, koska niin\nremputtaa. Saapas nähdä, kääntyykö tienhaarassa isoa maantietä, vai\nlähteekö tännepäin kirkkotietä?\n\nTännepäin se kääntyy... Ei ole tämän pitäjän herroilla kellään sen\näänistä kelloa. Maantienvarren Jussi tuntee kaikki oman pitäjän\naisakellot... Sehän mölisee koommin niinkuin jokin ruokakello... Lienee\njoku pitkän matkan täkäläinen.\n\nJa oli siinä vähän muutakin outoa tuossa tulijassa ja sen kulussa.\nJussi tunsi kaikki tiet ja tienkäänteet ja mäet, ja tiesi, että sillä\npaikalla, mistä sen ääni nyt kuuluu, on vastamäki, pitkä, jyrkkä törmä,\njota ei tavallinen ihminen juosten aja. Mikä hurja lieneekin, joka ajaa\nlaukalla vastamaatkin?\n\nEikä se kuitenkaan tunnu siltä kuin laukalla ajaisi. Pikemmin se\nsilloin lähenisi. Se soipi myöskin liian säännöllisesti vuoroin\nkumpaankin laitaan eikä niinkuin tavallisesti aisakellossa, jossa kieli\naina sattuu vain yhteen laitaan.\n\nEi se ikinä ole oikea aisakello... Nyt se yht'äkkiä lakkaa soimasta,\nlakkaa kolmeen läppäykseen kuin kirkonkello jumalanpalveluksen\nloputtua. Ei kuulu mitään koko maailmassa, lumi putoilee vain, ja ruuna\nalkaa taas rouskuttaa tallissa.\n\nOlipahan mikä oli ... ei tainnut olla mikään ... saattoivat uniset\nkorvat vain valehdella. Jussille tulee vilu paitahihasillaan, ja hän\nmenee tupaan ja heitäikse vuoteelleen.\n\nMutta tuskin on hän silmänsä ummistanut, kun koira kavahtaa pöydän alta\nja töyttää ulos ja alkaa ulvoa. Samassa kuuluu avonaisesta ovesta\nkellon ääni entistä selvemmin. Jussi sukaisee turkin ylleen ja kengät\njalkaansa ja menee ulos. Rakki vuoroin haukkuu ja vuoroin ulvoo ja\njuoksee tallin taa, palaa sieltä häntä koipien välissä ja vikisee,\nsitten taas rähisee maantielle päin.\n\n-- Vaiti -- Sht!\n\nNyt se soipi aivan kuin kirkonkello:\n\n-- Pim! Pim! Pom, pom! -- Pim, pim! Pom, pom! -- Pim pom! -- Pim\npim peli pim!\n\nSoipi milloin harvasteeseen, milloin nopeasti laidasta laitaan, milloin\nläpäten kuin tanssin tahdissa, kuin polkan tahdissa.\n\nMutta eihän kuka voi ajaa kirkonkello aisassa! Kenen aisa se semmoisen\nkellon kestäisi! Ei se ole oikea ajaja ... muu ajaja mikä lie ... ja\nmikä lie tuo säppikin kuun ympärillä...\n\nSe tulee yhä likemmä, kuuluu välistä heikommin metsän takaa, mutta\naukealta paikalta taas kahta kovemmin. Mäen takana se kuuluu kuin maan\nalta, mäen päälle päästyään taas kuin puitten latvojen yli.\n\nSe on kirkon kello, oikea kirkonkello, mutta soittaja, joka sillä\ntanssin tahtia helistää kuin mitä helvetin rallatusta, ei ole oikea\nsoittaja...\n\nJussia alkaa värisyttää, vaikka on turkki yllä ... hänelle tulee hätä,\nsitä suurempi, kuta likemmä se tulee... Jos se on tuomiokello ... jos\nse soittaa hänen viimeistä päiväänsä ... tulee häntä hakemaan?\n\nEikä Jussi saa salatuksi itseltään, minne se tulee häntä hakemaan.\n\nMaantie kulkee aivan hänen peltonsa alitse, ja siitä mennessään se\nhänet ottaa... Nyt se on törmän päällä, ja törmän alla on tienhaara\npellon yli pihaan...\n\nKaikki hänen pahat tekonsa sukeltavat hänen mieleensä. Hän on tehnyt\nvääryyttä matkamiehille, punninnut heiniä väärällä puntarilla, pettänyt\nhevoskaupoissa, vetänyt nenästä velkamiehiään, ei ole tarvitsevia\nmilloinkaan auttanut, lyönyt kostosta kirveellä naapurin lehmää\nselkään, syöttänyt elukoillaan salaa toisten niittyjä, puhunut valansa\npäälle oikeuden edessä vähemmän kuin tiesi, ollut ilkeä vaimolleen,\npiessyt häntä...\n\nNyt se laskee mäen päältä, tuossa tuokiossa on täällä ... pim -- pom --\npim -- pom! pim peli ... pim peli...! ... nyt se tulee omansa ottamaan\n... ei ennätä mitään sovittaa ... ei saada anteeksi edes akaltaan ...\nse kyllä antaisi, jos ennättäisi pyytää ... vaan ei ehtisi senkään\nkanssa kaikkia selvittää ... voi, voi, kun edes kaatuisi käänteen\nvierussa!\n\nHän lankee lyhyessä turkissaan polvilleen pihamaalle, tallin ja navetan\nväliselle solalle, iskee kätensä yhteen, lupaa parantua, lupaa hyvittää\nkaikki, joka asian, nekin, joita ei nyt edes muistakaan ... akkansa\nennen kaikkea.\n\nNyt se on mäen alla, kello mouruaa aivan kamalasti, nyt se kääntyy ...\neihän käännykään ... ohi ajaakin... Toivo hytkähyttää rintaa... Mutta\njos vielä tulee toista tietä, isoa tietä, kujaa myöten...?\n\nEi tule sitäkään, ohi ajaa senkin! Ei tullutkaan häntä ottamaan!\n\nVielä vapisee hän koko ruumiissaan, vielä on hän polvillaan lumessa,\nmutta syntein ja pahojen tekojen tulva on tyrehtynyt, ei muistu enää\nuusia mieleen ja vanhat ovat kuin sovitetut.\n\nHän nousee ylös ja tointuu tointumistaan.\n\nEikö olisi osunut taloon? Vai olisiko rukousta säikähtänyt? Vai eikö\nollut aikonutkaan tulla? Muualle olikin ehkä matkalla, muita ottamaan?\n\nKello kuuluu ajavan salmen jäälle, jonka toisella puolella on pappila\nja kirkko. Se soi yhä, pommittaa ja pimmittää, mutta Jussi kuuntelee\nsitä yhä rauhallisemmin, siirtyypä vielä solasta pirtin perään paremmin\nkuullakseen ja nähdäkseen. Musta möhkäle liukuu hiljalleen tietä\npitkin. On se niinkuin olisi hevonen ja reki ... mutta saattaahan se\npaholainen vaikka miksi muuttautua. Katsohan, kuinka säikäytti! Turhaan\nhälytti, luulin tulevan eikä tullutkaan... Saapa nähdä, nouseeko kirkon\ntörmästä vaiko pappilan?\n\nPappilan törmästä nousee! Pappia meneekin ottamaan, itseään rovastia!\n\nJussin rinnassa hytkähtää hyvästä mielestä. Sen kun viepi, niin\nvieköön! Vaan tappelu siinä tulee, ennenkuin saa sen ison miehen ...\npitäisikö mennä auttamaan?\n\nMutta kello on lakannut soimasta pappilan alla, eikä se pihaan\nnoustessakaan mitään virka, ei kuulu muuta kuin liistereslan ratinaa.\nSitten se katoo nurkan taa, ja kaikki on hiljaa. Eikä Jussi pääse\nselville siitä, jäikö se taloon, vai ajoiko läpi pihan.\n\nAamulla varhain lähtee hän pappilaan ja näkee liiterin edessä reen,\njonka keskellä on kaksi pylvästä ja pylväiden päällä riippuu\npoikkitangossa iso kello, kirkon kello, se uusi kello. Renki on juuri\nvetämässä rekeä ja kelloa liiteriin.\n\n-- Kuuliko se Jussi mennä yönä mitään? kysyy renki.\n\n-- En ole kuullut.\n\n-- Olisipa tämän pitänyt kuulua.\n\nJa renki lyömään kieltä kellon laitaan, kahakäteen ... pim -- pom ...\npim -- pom!\n\nJussi Huttunen kuuli sen jälkeen monta kertaa kellon soivan tapulissa,\njohon se sitten nostettiin. Mutta ei se enää koskaan tuntunut hänen\nkohdalleen soivan, niinkuin oli sinä kuutamoyönä soinut. Soipahan vain\nniinkuin muutkin kirkonkellot ja muistuttihan se niinkuin ne aina\ntekevät ja niinkuin niiden tuleekin tehdä, että kerranhan sinunkin,\nJussi Huttunen, kuoleman pitää, kerran tilille töistäsi joutuman. Mutta\nniinhän se soipi kaikille muillekin, eikä hänelle enemmän kuin\nmuillekaan, muistuttaen kaikkia ihmisiä yhteisesti eikä ketään\nerittäin. Sillä eihän hän ollut sen suurempi syntinen kuin muutkaan, ja\nmitäpä se siis hänelle enemmän kuin heillekään? Olipa hän tainnut olla\nvallan niinkuin höperryksissään silloin, kun antoi säikäyttää itsensä\nkaikkia syntejään anteeksi anomaan. Eikähän se ollut mikä tuomiokello,\ntavallinen kirkonkello vain. Liekö tuota ollenkaan koko tuomiokelloa,\njonka sanovat lähdön edellä soivan jokaisen korvaan. Vaan jos olisikin\nja vaikka se olisi ollutkin se kello ja vaikka olisi taloon tullutkin --\nminkäpähän olisi mahtanut! Olisi siinä kovalle otettu, ennenkuin sen\nmatkaan moinen poika, joka ei turhista säiky.\n\nEikä se tuomiokello enää toista kertaa soinutkaan Jussin kohdalla.\nSillä se soipi vain kerran kunkin ihmisen elämässä.\n\n\n\n\nKUN MATTI PANI TUPAKAN.\n\n\nEivät ole isot hänen ilonsa, eivät suuret nautintonsa, piippu parasta\nystävää maailmassa.\n\nSentähden hän sitä rakastaa ja hellii ja hoitaa tupakkakojeitaan kuin\ntietäjä uhrikalujaan.\n\nMikä ero siinä, miten nykyinen nuoriso panee tupakan ja kohtelee\nsavukalujaan ja miten Matti! Puntissaan rutistunut paperossi ja\ntaskussa rähjäytynyt sikari sysäistään huolettomasti hampaiden väliin,\nsytyttää hotaistaan ja heitetään puoleksi poltettuna ilman mitään\nkunnioitusta lattialle. Matilla on piippuunpano kuin pyhä uhritoimitus,\njuhlahetki, hänen elämänsä hauskimpien hetkien muistojuhla.\n\nSen näet jo siitä, millä hartaudella hän kaivaa tuon taikakalunsa\npoveltaan, millä huolella hän tiukottelee vartta koppaan ja millä\nhellyydellä nuo kömpelöt sormet koppaa hyväilevät ... on niinkuin\nlapsen päätä silittelisivät! Hänen oma saamansa se onkin tuo visainen\npää, ja mieluiset ovat sen yhteydessä olevat muistot, jotka johtuvat\nhänen mieleensä joka kerta, kun hän sitä sormii.\n\nKaunis oli kesäinen lauantai Matin nuorra miessä ollessa, kun hän kylän\ntöistä kulki uudismökilleen ja tapasi tiepuolessa ikivanhasta koivusta\nvisaisen pakkulan. Huolellisesti irtautti hän sen koivun kyljestä ja\nkantoi kuin karitsan mökilleen -- se oli siihen aikaan, kun hän vielä oli\nmökillisenä. Kesän hän sitä kuivaili ja aina väliin tarkasteli ja\ntalven pitkän sitten puhdetöinään vuoleskeli. Oman näköisensä hän siitä\nteki, leveäleukaisen, turpeahuulisen, lituskanokan, suun ison ja huulet\npaksut kuin hänellä itsellään.\n\nOn nyt kesäinen ehtoo, kylpenyt on Matti ja syönyt täyteisensä aterian\nja laitakse koppaansa täyttämään. Kerput tuoksuu tuvan orsilla ja\npiennarheinät lattialla. Suu on totinen, pielessään käyrä varsi,\nyhdestä puusta tehty, mutta silmä hymyilee, ja housuntaskusta pullahtaa\nulos pehmeä pallo, häränrakkoinen kukkaro, täynnä muhottavia rouheita.\n\nEi ole Matilla enää aikoihin ollut iloa omista viljelyksistä, pois hän\non joutunut pelloiltaan toisten ojia kaivamaan ja kasakkana vieraiden\nkaskia viertämään. Yhden on kuitenkin itselleen pellon pidättänyt,\ntupakkamaan, entisen isäntätalon tallin taa, kahden ulkohuoneen\nnurkkaukseen etelän puolelle, että lämmin oikein heijastaisi seinistä\nkylminä öinä.\n\nNiinkuin ikkunakukkia hoitaa Matti taimiaan, kastelee niitä väkevillä\nvesillä, kitkee rikat, riipii pois liiat kukat ja tähystelee poutaisina\niltoina taivasta ja tuulia ja pistäksen välistä yölläkin ulos\nkopeloimaan, onko maa kuurassa. Eikä ole halla vielä milloinkaan saanut\nMatin toukoa tuhotuksi, pois hän on korjannut elonsa, ennenkuin\nvihollinen on päässyt niitä puremaan, eikä ole sirppihallaakaan koskaan\ntullut. Ja makea on Matin tupakka, ei liioin laimea eikä liioin väkevä,\nsillä tarkat on hänellä taiat, miten tupakka on kuivattava, miten\nsäilytettävä, miten hakattava ja -- miten piippuun pantava.\n\nSukeltaa koppa nyt härän rakkoon, kerää käsi kuin hellästi ruopotellen\nsen rouheita täyteen, nousee koppa kukkurana piilostaan ja istahtaa\ntaas huulille varren varaan, sill'aikaa kun rakon suu verkalleen\nkuroutuu kiinni ja kukkaro solahtaa vasempaan housun taskuun eikä\nkoskaan oikeaan.\n\nMalttaa Matti keittää ja malttaa jäähdyttääkin, ei pidä kiirettä tulen\nteolla, vielä on iltaa istua ja poltella, ja huono on hätäisen työn\njälki. Ja tyynesti ja perinpohjaisesti ja silmillään myhäellen käy hän\nuhritultansa tekemään.\n\nEi hän ole niitä, jotka omia tekojansa kehuvat ja moittivat toisten,\nmutta siitä hän silloin tällöin ylpeilee, ettei ole vielä eläessään\npiippuaan tulitikulla sytyttänyt. Ei luota hän noihin sähisijöihin,\njotka sylkevät silmille kuin äkäiset kissat ja sammuvat tai ovat\nsyttymättä juuri silloin, kun niitä enimmän tarvitset. Matti tahtoo\ntekemällä tehdä tulensa ja tekee sen aina tuluksillaan.\n\nJa monet ovat ne muistot nekin, jotka Matilla taulantekoon liittyvät.\nEi hän kaiva kertaakaan tulirautaa liiviensä taskusta, sijoita taulaa\npiin päälle ja iske siitä välkkyviä kipinöitä, ettei aatoksensa\nsaattaisi häntä etäisille saloille, missä kääkkyräiset koivut kääpiä\nhedelmöivät ja minne ei nykyinen nuori kansa enää tietä tunne. Kerran\nvuodessa, juhannuksen jälki viikolla, kun kevättouot on tehty eikä\nvielä ole aika heinään lähteä, katoo Matti kontti selässä ja kirves\nkainalossa erämaille, syvenee sinne synkimpiin korpiin, viettää yöt\nnuotiolla ja palaa sieltä selässään kannannainen kuorma kääpiä,\nmetsässä jo valmiiksi vuoltuja. Tarkkaan hän tietää, minkä mistäkin\nlöysi, minkä notkosta, minkä vaaran rinteeltä, minkä sen huipulta.\n\nJo välähtää kipinä Matin piistä ja melkein aina ensi iskulla sattuu\ntaulaan ja sen sytyttää. Toista on taulatuli kuin tulitikun tuli, ei\npistä nenään, kytee siivosti ja levittää tupaan lemua kuin palava\nsuoperkkiö autereisena kesäiltana. Ja saman tuoksunsa antaa se\ntupakallekin, jonka se hellävaroen sytyttää. Rouheet ritisevät ja\nkohoavat kukkuralle. Matti painaa niitä vähän peukalollaan, kohentelee,\nlaittelee. Ja kun luonnonvoimat piipun kopassa ovat asettuneet ja savu\nalkanut tyydyttävästi vaeltaa vanhaa väyläänsä kopasta varteen,\nvarresta pullistuvaan poskeen ja siitä toisen suupielen kautta ulos,\nsamalla kun koppakin joka imaisulle pullahuttaa pyöreän pilvensä ylös\nilmaan, kumartuu Matti kyynärpäineen polviensa varaan ja vaipuu\nmietteisiinsä.\n\nIlta on pimennyt, tuli vain tuikkaa kopasta ja sen hiilloksen valaisema\nsavu ruskottaa tuvan mustaa seinää vasten. Mitä miettii Matti\nistuessaan siinä syrjässä muista, heidän puheisiinsa sekaantumatta?\nPaljon on ollut hänellä huolia, paljon puutetta. Halla vei viljat ja\najoi mökiltä. Vaimo kuoli, lapset hajaantuivat maailmalle. Selkä on\nkangistunut, käsivarret koukistuneet, raskaasti nousee jalka, sivuja\npakottaa ojalla. Kun on illalla työstä uupunut, laskeutuvat nämä\nmuistot lisäpainoksi mielen päälle. Mutta silloin tuprahtaa unhotuksen\ntupakka ja loihtii esiin toiset muistot, nämä tupakkamuistot: kun hän\nkoppapuun löysi, kun taulakääpiä haeskeli, tupakkamaata vaaliskeli ja\nsitten näin piippuun pisti, pisti työhön lähtiessä aamulla, työstä\ntultua illalla ja silloin tällöin keskipäivälläkin ojan laidalle\nistahtaessaan. Niiden muistojen savuun, niiden ainoain iloisten, mitä\nhänellä on, häipyvät Matin entiset murheet ja niihin peittyvät\ntulevatkin huolet: kuka minulle tupakan kasvattaa, kuka noutaa minulle\ntaulatarpeet, kun en enää itse jaksa? Vaan vielähän noita on entisiä\nkasvuja ainakin viideksi vuodeksi ja on ennen tehtyä taulaa\nvuosikymmeniseksi, ja ehkä tämä koppanikin loppuikäni kestää. Ja mitäpä\nhäntä huolia huomisesta...\n\nPohjilleen on palanut piippu Matin näitä miettiessä, räiskähtää vielä\nviimeisen kerran ja sitten sammuu, muistuttaen Matille, että jo on\nmaatamenon aika käsissä.\n\nEnnen sitä käväisee hän kuitenkin katsomassa tupakkamaataan.\nIsolehtisenä kuhottaa Matin vilja ja on pimeiden öiden tultua alkanut\nyhä paksumpaa vartta työntää. Ei ole vielä pelkoa pakkasesta, pilvessä\non taivas, ja lempeästi liehtoo tuuli etelästä järven yli.\n\nPenkilleen painautuu Matti, piippu ja kukkaro päänsä pohjissa. Ei ole\nhänellä muita vartioitavia aarteita, eikä hän ketään kadehdi. Mutta\nminä luulen, että on paljon niitä, jotka kadehtivat Mattia ja hänen\nrauhoittavia tupakkatunnelmiaan ja jotka olisivat onnellisempia, jos ei\nheillä olisi sen suurempia aarteita vartioitavina kuin on Matilla.\n\n\n\n\nKANNIKKA.\n\n\nJuna kulki pitkänä talvipuhteena autiota sydänmaan rataa. Vaunu oli\nmelkein tyhjä, ulkona oli pimeä ja tuprutti lunta.\n\nSeisahduttiin jollekin nimettömälle pysäkille, ei ollut ketään meneviä,\ntulijoita oli yksi. Hän tuli varovasti ja arasti, niinkuin tulee\ntalonpoika herrashuoneeseen, ja kun ei kukaan käskenyt ulos eikä\nkysynyt, mitä oli asiaa, valitsi hän kapean penkin ovensuunurkassa,\nistuutui siihen, laski konttinsa lattialle jalkojensa väliin ja riisui\nhatun päästään.\n\nHän oli luminen ja väsynyt. Hän oli nähtävästi joko hiihtänyt suksilla\ntai kahlannut umpitietä. Kasvot olivat laihat ja kuopilla, katse oli\nuupunut ja samalla palava. Koetin päätellä, mikä mies hän oli, ja tulin\nsiihen käsitykseen, että hän oli uudistorppari. Työmies hän ei ollut,\nsillä niillä on tätä nykyä varaa kulkea paremmissa vaatteissa, ja\nniillä on aina jotakin ostettua yllään. Tällä oli kaikki kotitekoa,\nnähtävästi oman vaimon kutomaa ja etupäässä paikkaamaa, sillä koko\npuku, ja varsinkin housut, oli paikkaa paikan vieressä.\n\nVähän katseltuaan ympärilleen kumartui hän konttiaan aukaisemaan. Vähän\naikaa kopeloituaan siinä otti hän sieltä esille nyytyn ja alkoi\npäästellä sen solmuja.\n\nVitkalleen kävi kohmettuneiden sormien työ, ja minusta näytti siltä,\nkuin olisivat hänen kasvonsa jännittyneet ja ilme silmissä tuimentunut\nsitä mukaa kuin se edistyi. Seurasin uteliaana penkiltäni, mitä sieltä\nilmaantuisi.\n\nSieltä tuli esille yksi ainoa musta leipäkannikka. Saatuaan sen\nvihdoinkin käsiinsä -- hän tarttui siihen kahden käden, ja ne vapisivat --\nkäänteli ja pyöritteli hän sitä katsellen joka taholta. Sitä oli jo\nennen nakerreltu, hän näytti etsivän sopivaa paikkaa käydäkseen sen\nkimppuun. Hän sitä kuin hyväili, ja kasvoihin tuli hellä tyydytetyn\ntunteen ilme, samalla kuin hänen sormiensa liikkeet muistuttivat\nkissaa, joka leikkii pyytämänsä hiiren kanssa. Yht'äkkiä puristuivat\nsormet saaliin ympärille, suu aukesi isoksi, pää ponnahti eteenpäin,\nkatse näytti kuin vimmastuvan, silmät seisoivat, pullistuivat\nkuopistaan, ja hampain, nenin, kasvoin, suin ja silmin karkasi hän\nkannikkaan kuin peto saaliinsa kimppuun. Ja hän järsi sitä kuin kissa --\nja minulla oli se tunne, että olisi vaarallista mennä häntä\nhäiritsemään. Hän piti sitä kauan hampaittensa välissä, puri niin, että\nsilmät menivät kiinni, puri kuin koira puree luuta ja vilkkuu\nympärilleen, tuleeko kukaan sitä ottamaan. Vihdoin lohkesi kannikka, ja\nhän sai siitä posken täyteisen palan suuhunsa, alkaen sitä hiljalleen\njauhaa hampaittensa välissä. Nielaistuaan muutamia kertoja otti hän\nkontistaan pienen piimäleilin ja keikisti siitä kulauksen suuhunsa,\nlöysi palan suolakalaakin nyytyn poimuista ja rauhoittui vähitellen\nsyömään hillitymmin, kunnes kokonaan tyyntyi.\n\nMutta minä olin nähnyt tarpeeksi, saadakseni siinä häntä katsellessani\naihetta muutamiin mietteihin.\n\nOli kuin olisi kannikka ollut hänen pahin vihamiehensä, niinkuin olisi\nkauan pidätetty kiukku ajanut häntä sille kostamaan kaikkia niitä\nkärsimyksiä, joita se oli hänelle tuottanut.\n\nOn niitä, joille työ on huvi ja jokapäiväinen leipä sen huvin palkka,\non toisia, joille työ on tuska ja vaiva ja leipä sen palkka.\nEdelliselle on leipäpalanen suun täysi ravintoa, jonka ohimennen ostaa\ntai ostattaa, jälkimmäisille se on koko ravinto ja sen hankkiminen\nelämän työ. Hän oli niitä jälkimmäisiä ja hänelle oli leivän\nhankkiminen loppumatonta sotaa ja vaivaa, alituista saaliin\ntakaa-ajamista, jonka kun vihdoin saa vangikseen, silloin armotta\nsiihen hampaansa iskee.\n\nMillä lailla on hän tuon mustan, kovan kannikkansa hankkinut?\n\nHän on kylmään metsään pellon raivannut. Ei ole köyhällä varaa paikkoja\nvalita, täytyy tehdä toukopaikkansa siihen, mihin muilta saa. Paitsi\nkantoja on täytynyt penkoa kiviä. Yksin on täytynyt työ tehdä, ei ole\nvaraa palkollista pitää. Sitten on se kiviröykkiö kuokittu ja kynnetty.\nVuosia on kulunut, ennenkuin siihen voi rukiin kylvää. Ja ennenkuin sen\nsiemenen irti sai! Velaksi oli tietysti otettava ja korkea korko\nmaksettava. Ei pääse hevosella eikä venheellä kirkonkylästä sydänmaan\nmökille pahain taipalien taa, selässä on siemen kannettava soiden\npoikki ja salojen halki. Vihdoin on peltotilkku kylvetty. Vasta vuoden\npäästä se leikattavaksi valmistuu. Syksy, talvi ja kesä on odotettava,\npelättävä sitä, että lumi painaa, hanki märättää, rae särkee, suuret\nsateet heilimöidessä lakoon lyövät, ja lopulta halla mennessään\npuraisee. Ja jokainenhan se näistä ottaakin osansa köyhän pellosta,\nnuhdosta maasta, jolla ei ole itsellään voimaa. Ja johon ei ole sitä\nmuualtakaan saatu. Tähteet vain saadaan kuhilaalle kohoamaan. Mutta\nniitä varten on ollut riihi rakennettava ja puut hakattava, niitä\nvarten on se riihi lämmitettävä, ja elot puitava. Ei ole vesi eikä\ntuulimyllyä, vaan vilja on oman pirtin nurkassa käsikivellä jauhettava.\n\nViimein pääsee hän taikinaa tekemään, ja silloin huomaa hän, että jos\nmieli talven yli päästä, on kakku hienoksi leivottava ja kovaksi\nkuivattava, ettei hupenisi.\n\nSemmoinen oli se kannikka, jonka hän viimein sai syödäkseen, semmoinen\nse saalis, jonka hän sitä näännyksiinsä asti takaa-ajettuaan vihdoin\nsaavutti.\n\nSiksi hän kävi sen kimppuun semmoisella vimmalla, niinkuin kostaaksensa\nsille kaikki kiusansa.\n\nMutta nyt hän on jo rauhoittunut. Hän on syönyt sen puoleksi ja kietoo\ntoista puolta nyyttyynsä säilöön toiseksi ateriaksi, kapaloi kuin\nkallista kalua, ja kasvoissa on rauha ja silmissä hellä ilme. Kerää\nmurut, joita on polville pudonnut, panee kaikki takaisin konttiin ja\nhuokaa helpotuksesta.\n\nEn malta olla antautumatta puheisiin hänen kansaan, siirryn hänen\nviereensä, kysyn, minne on matka, ja saan kuulla, että hän on menossa\nlääninvankilaan suorittamaan vedellä ja leivällä sakkoja\nmaksamattomista ruunun rästeistä.\n\n\n\n\nTOISILLE.\n\n\nHän oli saanut sen vihdoinkin valmiiksi, elämänsä työn ja kaiken työnsä\ntarkoituksen: oman huoneensa metsään, kannokkoisen ahon laitaan.\n\nKaiken ikänsä oli hän toisen karjaa paimentanut, toisen hevosta ajanut,\ntoisen auralla toisen peltoja kyntänyt. Toisen kaskia oli hän hakannut,\ntoisen paloja viertänyt. Toisten pelloilla olivat hänen kaivamansa\nojat, satasyliset. Toisen pöydältä oli hän syönyt, toisen vuoteella\nmaannut ja toisen saunassa kylpenyt -- ahneitten isäntien, jotka kovia\ntöitä teettivät ja maksoivat huonokuntoiselle palkkaa minkä tahtoivat.\nToisten olivat vaatteetkin, eivät koskaan omalla mitalla tehdyt --\npaikatkin vieraiden vaimojen panemat, kun ei ollut varoja omaa ottaa.\n\nEikä ollut omaa muuta kuin nuo laihtuneet luut, tuo kumara selkä, tuo\nrykivä rinta ja ainainen hengenahdistus.\n\nOli sentään, oli vielä keskentekoinen saunatuvan salvoskin kylän\ntakalistolla, aholla palaneen metsän reunassa.\n\nKymmenen vuotta hän oli sitä kyhäellyt, kerroksen kaksi vuodessa, niin\nettä alimmat hirret olivat jo harmaantuneet kuin vanhassa huoneessa,\nkun ylimmäiset valkoiselle hohtivat. Oli vihdoinkin katto pantu,\nturvekatto, ja kiuasuuni saatu valmiiksi ja ovi ja ikkuna paikoilleen\nja alimmat hirret piiluttu yhtä valkeiksi kuin ylimmät. Viimeiset\nvoimansa oli vanha ponnistanut ja välistä ollut vähällä nääntyä, kun ei\nollut auttavata ketään sillä, joka ikänsä oli muiden apuna ollut. Eikä\nhän muuta ollut toivonutkaan, kuin ettei kesken katketa ehtisi, että\npääsisi edes oman katon alle kuolemaan.\n\nJa nyt oli pantava pirtti lämmitä ja tehtävä tuli takkaan, ensimmäinen\ntuli elämässä omaan takkaan.\n\nHän on kämpinyt metsän reunaan ja saanut siinä suurella vaivalla\nkuivuneen hongan tyvestä sylyksen halkoja pilkotuksi. Ne oli vietävä,\nmutta hän on uupunut, tahtoo hetken verran puun rungolla levähtää.\n\nVetiset ovat silmät, murtunut on katse, veltot ovat kasvot, leuka\ntutisee, kädet vapisevat, vaikeasti pihisee henki ahtaassa rinnassa, ja\nheikosti sydän lyö. Syksyisen lehdettömän lehdon läpi näkee hän\nvalkoisen tupansa, ja sen aukinaisen oven aholle paistavan mustaa\nmetsää vasten kelmeän syysillan valossa... Se on hänen tupansa, hänen\noma tekemänsä... Kun jaksaisi saada nuo puut tästä pihaan... Hän\nkatselee sitä, ja yht'äkkiä näyttää se olevan hyvin kaukana, niinkuin\njossakin toisella puolen maailman. Hän pyhkäisee vettä silmästään, ja\nnyt on tupa lähempänä, mutta näkyy hyvin epäselvästi yhä tihenevän\noksaverkon läpi ... ei näy muuta kuin valkoinen seinä ja musta ovi.\nTaivas on metsän takana kuulakka ja keltainen. Kylmä puistattaa\nhiestyneitä hartioita. Pitäisi pian saada pirtti lämmitä... Nyt se on\ntaas paikoillaan, ja siitä erottaa nurkat ja salvaimet. \"Siinä ehkä\nvielä vuosia elän. Ehkä kunta antaa tähän apuaan, jos en itse jaksa...\"\n\nLämmin virtaus tunkee ruumiin läpi, vaan ei tunnu jaksavan vielä\nnousta, täytyy vielä hetkinen huoahtaa. Ja hän istuu eikä mitään\najattele.\n\nSilloin kuuluu naputusta jostakin, niinkuin lyötäisiin siellä vasaralla\nnaulan päähän ja tulee mieleen ajatus: \"Kenenkähän kirstun nauloja\nlyönevät?\" -- Vähän ajan päästä kuuluu hovista iltakellon soitto toiselta\npuolen järven: -- \"Kenenkähän sielukelloja soittanevat?\"\n\nYhä himmenee maailma, on kuin olisi usva noussut tuvan eteen. Ei kuulu\nenää naputusta eikä soi enää kello, mutta nyt on kuin metsä humisisi.\nHän kumartuu poimimaan puita syliinsä, mutta silloin tuuskahtaa hän\nsuulleen halkojensa päälle, vierähtää siitä kyljelleen maahan\nkarisseiden lehtien päälle, kuivuneen puun viereen, kivi päänaluisena.\n\nValkoinen tupa seisoo pimenevän ahon reunassa mustien kantojen\nkeskessä, ja musta ovi katselee eteensä kuin kummissaan kysyen:\n\"Kenelle se minut teki, kun ei tulekaan?\"\n\nToisille oli Matti tupansakin tehnyt...\n\n\n\n\nAINOA POIKA.\n\n\nOlin polkupyöräretkellä, ja oli olevinaan äärettömän tärkeätä, että\njuuri sillä ja sillä tunnilla ja minuutilla joutuisin perille. Olin\nasettanut itselleni päämäärän ja olisin omissa silmissäni kovin\nalentunut, ellen olisi tehnyt kaikkea voitavaani sitä saavuttaakseni.\nMielestäni täytyi kaiken, joka asettui esteeksi tielleni, väistyä.\nVastaan tulevat, huonot tien kohdat, kylän kohdilla leikkivät lapset,\ntyhmät lehmät ja muut semmoiset herättivät minussa oikeutettua\nsuuttumusta, joka kyllä näkyi tuikeista rypyistä otsallani ja kuului\nsiitä vihaisesta äänestä, millä merkkitorveni törähti. Pois tieltä!...\ntärkeintä tässä kaikessa on, että minä pääsen menemään!\n\nSilloin tapahtui eräässä vastamäessä, että huomasin toisen polkimen\nmutterin pudonneen. Eikä ollut ajattelemistakaan matkan jatkamista\npyörällä, ellen saisi vikaa korjatuksi.\n\nTietysti kirosin minä kaikki polkupyöräkauppiaat, ja tietysti oli se\nminusta erinomaisesti meidän kehittymättömiä olojamme kuvaavaa, ettei\nmeillä maaseudulla missään ole seppää, joka osaisi vähänkin isomman\nvamman polkupyörässä parantaa -- josta minulla kyllä oli usein ollut\nkokemusta. Tällaisen vian voisi kyllä kuka seppä tahansa korjata, mutta\ntietysti ne taaskaan eivät osaa asettua sinne, missä niitä\ntarvittaisiin. Mikseivät aseta pajojaan niin, että ovat kaikkiin\ntarpeisiin saapuvilla!\n\nTällä kertaa auttoi minua kuitenkin onneni aivan odottamatta.\nKäveltyäni vähän matkaa pyörääni taluttaen saavuin kylään, jossa ei\nollut ainoastaan seppä, vaan seppä semmoinen, joka osasi tehdä uuden\nmutterin polkimeeni.\n\nHän oli takomassa pajassaan maantien vieressä. Oli kiireisin heinäaika,\nja hän teroitti parhaillaan viikatteita. Silloin en sitä huomannut,\nvasta jälkeenpäin on muisto siitä mieleeni ilmestynyt. Olin niin\ntouhuissani kuin ainoastaan matkassaan keskeytynyt pyöräilijä voi olla,\nja huusin jo kynnyksen takaa:\n\n-- Hoi, seppä, hevostani kengittämään! -- ja pyöräytin koneeni oven eteen.\n\nSeppä laski viikatteen ja vasaran kädestään ja tuli ovelle. Hän oli\nvanha, pieni, ryppyinen ja kumarahartiainen mies, päässä\nmessinkisankaiset silmälasit. Ensin katsoi hän minua tutkivasti,\nminusta näytti arvostelevasti, ehkä moittivastikin. Mutta se katse\nkatosi kohta, ja sijaan tuli alakuloinen ilme, joka samassa vaihtui\nhyväntahtoiseksi uteliaisuudeksi, melkein hellyydeksi, jonka usein\ntapaa vanhoissa käsityöläisissä, kun he katselevat jotakin heille\nuskottua korjattavaa kapinetta.\n\n-- Vai on kenkä hevoselta pudonnut! virkkoi hän hymähtäen ja alkoi\ntarkastella pyörääni. Näyttelin hänelle sitä, kääntelin ja pyörittelin\nja kehuskelin ja olin erinomaisen tyytyväinen itseeni, kun näin, että\nhän osasi tai ainakin näytti osaavan panna arvoa siihen, miten mainio\nja mukava ja välttämätön kapine tämmöinen polkupyörä on.\n\nHänen laittaessaan mutteria jatkoin minä esitystäni ja näyttelin\nruuviavaimia ja muita pyöräni kapineita ja kehoittelin häntäkin\nitselleen semmoisia hankkimaan. Hän myöntelee hyväntahtoisesti ja\ntunnustaa oikeaksi ehdotukseni, että hänen pitäisi hankkia\npyöräkapineita: kuulia, puolapuita, venttiilivehkeitä, muttereita ja\nsen semmoisia -- siitä voisi tulla hyvä affääri näin valtatien varrella,\nvarsinkin jos hän vielä panisi ilmoitustaulun maantien viereen.\n\nUkko teki työtään eikä vastustellut, ja minä intouduin yhä enemmän\nomista sanoistani ja esiinnyin niinkuin polkupyöräin korjuu olisi ollut\ntärkeintä ja ainoata arvokasta, mitä seppä yleensä voi tehdä. Mitä ne\nnuo viikatteet ja aurain kärjet ja lapiot ja kuokat -- no, niitä hän\ntietysti voisi tehdä sivutöinään...\n\nLienee minulla kuitenkin ollut jonkinlainen tunne siitä, että minä\ntässä sentään pidän liian paljon ja liian suurta ääntä pyörästäni ja\nitsestäni -- olin tietysti myöskin puhunut ennätyksistäni -- koska minä,\nsitten kun seppä oli saanut mutterin valmiiksi ja se oli ruuvattu\npaikoilleen, katsoin pitäväni sanoa jotakin kohteliasta hänenkin\nkapineistaan.\n\n-- Teillä on tilava paja tässä, sanoin minä.\n\n-- Onhan tässä tilaa yhdelle miehelle, sanoi hän. Kääntyi sitten ahjoon\npäin, siirsi siinä vähän hiiliä lapiollaan ja lisäsi: -- Olisi ollut\ntilaa kahdellekin, ja on ollutkin.\n\nVasta nyt minä huomasin istuneeni toisen ahjon pankolla, joka oli\nvastapäisellä seinällä hänen omaa ahjoaan, ja nojanneeni palkeen\nvarteen.\n\n-- Kukas tässä on takonut? kysyin.\n\n-- Poikani siinä takoi, vastasi hän yhä ahjossaan askaroiden.\n\n-- Missäs poika nyt on?\n\n-- Kuoli kaksi viikkoa sitten.\n\n-- Vai kuoli, sanoin minä. Ja luultavasti olisi asia jäänyt siihen,\nhänen sitä sen enempää kertomatta, ellen olisi kysynyt -- näön vuoksi\nvain, ilman sen suurempaa osanottoa: -- Mihin tautiin kuoli?\n\nHän käänsi kasvonsa päin -- en nähnyt niissä mitään liikutuksen merkkiä,\nellei siksi voisi sanoa sitä, että kulmakarvat olivat pystymmässä ja\nettä hän ikäänkuin aiheettomasti räpäytti silmiään muutamia kertoja ja\nvirkkoi:\n\n-- Tapaturmaisesti hän kuoli.\n\nMinussa heräsi epämääräinen tunne, niinkuin olisi minua pitänyt jonkin\nhävettää, ja kysyin jo paljoa suuremmalla osanotolla, kuinka se oli ...\nminkä tapaturman kautta hän oli kuollut?\n\n-- Hakivat korjaamaan höyrykoneen huimaratasta tuonne hovin\nhöyrymyllylle. Sitä laittaessaan tarttui se hihnaan ja murskautui\nkuoliaaksi.\n\nTahdoin tarkempaa selkoa, ja hän antoi minulle yksityiskohtaisen\nkertomuksen siitä, miten onnettomuus oli tapahtunut. Myllyssä oli kaksi\nratasta lähekkäin, ja toinen niistä oli joutunut epäkuntoon, mutta\ntoinen oli käynnissä. Se seisoo niiden välissä ja asettelee mutteria ja\nkun on saanut sen paikoilleen ja alkaa peräytyä, niin miten lienee\ntarttunut liikkeessä oleva hihna vaatteisiin, ja lennättää kattoon ja\npaiskaa sieltä alas...\n\n-- Ja siihen kuoli?\n\n-- Ei hievahtanutkaan eikä huutoa suusta päästänyt. Ei ollut verihaavaa\neikä tiettyä luun vikaakaan päälle päin nähden.\n\n-- Sehän oli kauhea tapaus! huudahdin minä.\n\nEn tiedä, mitä hän siitä ajatteli, mutta en minä ainakaan huomannut\nhänessä mitään, jota olisi voinut sanoa liikutukseksi. Puhuessaan oli\nhän katsellut minua vetisillä, punareunaisilla vanhan miehen\nsilmillään, siirtänyt pari kertaa lasit otsalle ja koskettanut\npeukalolla luomiaan. En nähnyt mitään kyyneltä vierähtävän poskelle, en\ntiedä, saiko hän sieltä jostakin syvemmältä tulvimaan yrittelevän\nlähteen tuketuksi, vai oliko aurinko vain hänen silmäänsä pistänyt.\nYhtä rauhallisesti jatkoi hän vain kuvaustaan, uudistaen toiseen\nkertaan samat asiat ja tehden muutamia lisäyksiä, niinkuin tapaus\nsemmoisenaan olisi häntä ennen muuta kiinnostanut ja niinkuin se olisi\nollut pääasia, miten tuo kaikki oli noin tapahtunut, ja sivuasia se,\nettä se oli hänen ainoa poikansa, jolle se oli tapahtunut.\n\nHän oli ollut itse saapuvilla poikansa apuna, kertoi ukko vielä.\nRattaiden välistä peräytyessään oli hihna tarttunut häntäkin takkiin ja\nhalkaissut sen. Jos oli takki tukevampaa vaatetta, vei se hänetkin\nmennessään. Kun hän siinä säikäyksestään toinnuttuaan katsahti\ntaakseen, niin ei nähnytkään Anttia. -- \"Minnekkä se poika joutui?\" kysyi\nhän itseltään. Silloin näki hän sen suullaan maassa toisessa päässä\nhuonetta, jonne hihna oli sen heittänyt.\n\n-- Kun olisi ollut Antillakin pusero, mutta sillä oli sarkanuttu, joka\nei revennyt. Vaan se tuo toki oli hyvä, ettei ollut verihaavaa eikä\nluun vikaa ... makasi kirstussaan niin kauniisti kuin mikä muukin\nkuollut, vielä ehkä vähän kauniimmastikin, kun ei ollut tauti poskia\nkalventanut.\n\nHän näytti omistavan sen ikäänkuin lohdutukseksi itselleen, että\nvainaja oli maannut kirstussaan niin -- kauniisti.\n\nOliko hänen surunsa ainoan pojan kuolemasta niin pieni, ettei se\nkaivannutkaan suurempaa lohdutusta?\n\nUsein olen kuullut sitä väitettävän, että luonnonlasten tyyneys\ntällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan onkin vain tunteettomuutta. Minä\nolen vakuutettu siitä, että se ei ollut tunteettomuutta, vaan\nhuippuunsa kehittynyttä itsensä kieltämistä, itsensä hillitsemistä ja\nhienotunteista häveliäisyyttä, joka esti häntä asettamasta surujaan\nmaailman nähtäväksi.\n\n-- Mitäs olen velkaa? kysyin minä, saamatta muuta sanotuksi.\n\n-- Olisiko paljon viisikymmentä penniä.\n\nKun lähdin, tarttui hän heti työhön, jonka olin tullessani\nkeskeyttänyt. Mutta liukuessani siitä maantietä pitkin parannetun\npyöräni päällä ajattelin itseäni äsken tulemassa täydessä touhussani\nhänen pajalleen ja selittämässä hänelle pyöräni etuja ja sen\nrakennetta, niinkuin se olisi ollut tärkein asia ja ainoa ajateltava\ntässä maailmassa.\n\nJos minä olisin ollut tämä seppä, jos minulta olisi mennyt ainoa\npoikani, jota olin pienestä pitäen opettanut ammattiini ja joka\nvuosikymmenen jo oli takonut kanssani samalla alasimella -- olisinkohan\nminä ensimmäisen maankulkijan mieliksi voinut ruveta ottamaan osaa\nhänen urheiluinnostukseensa -- kaksi viikkoa onnettomuuden jälkeen?\n\n\n\n\nVANHA KELLO.\n\n\nTulin kerran kotiin meluisesta, rientävästä maailmasta, jossa elämä\nsätkättää ja särisee kuin herättäjäkello, ajaen sinut armottomasti ylös\nmakeimmista unistasi.\n\nAjan kuluessa alkoi minusta tuntua kuin olisi jokin muutos talossa\ntapahtunut, vaikken voinut sanoa, mitä se oli. Oli tullut sen ilmaan\njotakin uutta, joka ei oloaan ilmaissut, mutta joka kuitenkin oli\nolemassa. En tehnyt siitä sen tarkempaa selkoa itselleni niin kauan,\nkun talossa valvottiin. Vasta sitten, kun kaikki muut olivat\nvetäytyneet pois huoneestani ja minä kävin laittautumaan levolle, alkoi\nkorviini kuulua kuin hiljainen tassutus. Oli kuin olisi joku raottanut\novea, joku vanha täti, talon tonttu, joka sukkasillaan tulee sanomaan\nhyvää yötä ja kuiskaten kysymään, onko täällä kaikki, mitä tarvitaan.\n\nSe oli seisahtunut oven pieleen, ollut siinä koko illan, tuo vanha\nkaappi, satavuotinen Morakello ja näytti nyt hyväntahtoisesti ja\nmyhäellen minulle silmää iskevän.\n\nNo, katsohan sitä! Mitä sinä siinä ... kaikkia vanhoja romuja tässä ...\ntuommoinen koppoli kuin kellotapuli!\n\nLähestyin sitä hyvin epäkunnioittavasti, avasin sen oven, ivasin sen\nraskaita malmiluoteja ja nuoraketjuja ja nostin sen päähinettä, jonka\nsisässä oli taulu ja koneisto. Se oli todellakin kuin vanha eukko,\npyöreänaamainen ja hyvin naurettavan näköinen, kankea hame yllä ja\nkeskeltä vain vähäistä kaitaisempi kuin muualta. Mutta samassa alkoi\nminua säälittää sen turvattomuus, oli kuin olisin riistänyt myssyn\nomalta äidiltäni ja paljastanut hänen harmaat ja harvat hiuksensa\nvierasten nähden.\n\nAsetin sen varovasti paikoilleen, pyysin melkein anteeksi röyhkeyttäni,\nja se antoi -- löi hiljaisesti ja kuin kuiskaten hyvää yötä.\n\nEn ole elämässäni nukkunut niin rauhallista yötä kuin silloin.\nKuuntelin sitä ennen uneen vaipumistani. Se käveli yhä edelleen yhtä\nvarovasti ja löi tuntinsa unettavasti ja tyynnyttävästi kuin jokin\netäinen kirkon kello. Yön kuluessa se valvoi ja karkoitti pois kaikki\nunien pahat henget. Ja kuinka hellävaroen ja hienotuntoisesti se\naamulla minut herätti! Oli kuin olisi tullut sisään tuo sama vanha täti\nkahvitarjotinta kantaen, jättänyt sen pöydälle pääni pohjiin ja\npoistunut yhtä hiljaa kuin oli tullut. Mikä ero tämän ja\nherättäjäkellon välillä!\n\nMeistä tuli tämän jälkeen parhaat ystävät.\n\nKuinka yksinkertaiset ja samalla lujat ovat sen rakenteet! Siinä on\ntekijänsä käden jälki ja osa hänen hengestään jokaisessa\nyksityiskohdassa! Käsin tehty on pieninkin ratas ja sormin nakerrettu\njokainen hammas. Ei ole siinä ainoatakaan liikaa laitosta eikä turhaa\nkoristetta. Ei ole ruuveja, vaan tarkasti kotkatuita nauloja, ei\nraksahtelevia vitjoja eikä vietereitä, vaan lujasti punotut nuorat,\njoiden päässä riippuvat luodit käyttävät sitä ikuisen ja aina yhtä\nlevollisen painovoiman avulla. Se on tuo salaperäinen luonnonilmiö,\navaruuksien koneistoa käyttävä voima, joka Moraakin käyttää. Ja se on\nkai se sukulaisuus, joka luopi siihen sen salaperäisyyden, joka sillä\non ja jota sen pitkä, joukealiikkeinen heiluri tasaisilla\nnaksahduksillaan tulkitsee. Ne liikkeet eivät ole hätiköiviä kuin\ntaskukellon eivätkä myöskään teeskennellyn hitaita niinkuin\nuudenaikaisen regulaattorin, josta ei tiedä, käykö se vai seisoo.\n\nEi koskaan sillä ole kiire, mutta aina se ennättää. Ja samoin tekee\nsekin, joka sen mukaan elämänsä järjestää. Se jakaa aikaa kuin äidin\nkädellä, aina runsaasti, mutta ei koskaan liiaksi, sillä vaikkei se\nketään kiirehdi, niin ei se laiminlyö muistuttamattakaan. Sen jälkeen,\nkun se tuli taloon, en ole koskaan myöhästynyt, rauhaisuudellaan ja\ntyyneydellään pakottaa se minut säännölliseen elämään. Minun on nyt\nmahdoton valvoa yli puolen yön, sillä jokainen nappaus on kahdentoista\njälkeen kolkutusta omalletunnolleni. Ja yhtä vaikea on minun nukkua\nliian pitkään aamulla, sillä jos sen teen, näyttää minusta, kuin se\nminua moittivin, suurin silmin katselisi. Sen kasvot ovatkin niin\nrehelliset ja sen arapialaiset numerot niin avonaiset, että niistä heti\nnäkee, mitä sillä on mielessä. Tuo vähän kupera, kiilloittamaton taulu\nei koskaan heijasta valoa niinkuin niin monet uudenaikaiset kellot,\njoita katsoessa aina saat kiertää määrättyyn paikkaan kurkkimaan.\nVilkaisemalla saa jo Moratädiltä tiedon ajan menosta, ja ulkona\nkulkijatkin käyvät usein ikkunan ohi siltä aikaa tietämään. Ja se\nvastaa tarkoitustaan siihenkin nähden, että on kookas, niinkuin pitää\nollakin sen, joka mittaa suuruutta semmoista kuin on aika. Tarkkaan se\naikansa mittaa. Liekö vielä ikänään jättänyt tai edistänyt. Kuka tietää\nlukea tunnit, jotka se on soittanut! Kuinka monelle liekään se hänen\nensimmäisen hetkensä lyönyt ja kuinka monelle viimeisen soinut! Aika\njoutuu usein pois tahdistaan, edistyy, taantuu ja saattaa joskus mennä\nkokonaan saranoiltaan, jonne sitä ihmiskunnan onnen sepät saavat kauan\ntakaisin sijoitella. Mora ei koskaan kiihkoile, ei koskaan hermostu\neikä näytä koskaan aikovan polultaan poiketa. Yhtä se vain pyytää: että\nkerran viikossa häntä kohennat.\n\nVaan kerran se ehkä senkin veto loppuu, katkeaa joku kara tai rikkoutuu\nratas. Heilurin koukku ei saakaan enää kiinni hampaasta, sen vauhti\nhiljenee ja ääni menee vähitellen painuksiin ja päättyy hiljaiseen\nkuiskaukseen. Henki on lähtenyt, ajan rattaat ovat lakanneet\nliikkumasta. Ei mitään kouristuksia, ei mitään kuoleman kamppausta,\nkauan aikaa liikkuu vielä heiluri, kunnes antautuu sen saman voiman\nvangiksi, joka oli sen elämä, ja seisoo suorana maan keskipistettä\nkohti, valmiissa kirstussaan.\n\nMutta vielä on siihen aikaa paljon. On niin omituista ajatella, että\ntuo ystäväni tuossa, joka nyt sekunti sekunnilta elää samaa elämää\nkanssani, on elänyt yhtä läheisissä suhteissa kokonaisen vuosisadan\nmuiden minulle tuntemattomien kanssa ja että se vielä tulee seuraamaan\naikaa ja ihmisten rientoja kauas tulevan vuosisadan helmaan. Sata\nvuotta käytyään voi se käydä vielä toiset sata vuotta, voi soittaa\nvielä monen sukupolven syntymän ja lyödä heidän viimeiset hetkensä.\n\nSekö se lienee, joka on herättänyt minussa vanhaa kelloani kohtaan niin\nsuurta kunnioitusta, että välistä vaistomaisesti otan lakin päästäni\nkäydessäni kysymään häneltä ajan kulusta.\n\n\n\n\nHANNA.\n\n\nHän astuu keväisenä yönä Alppilan tietä kaupunkiin päin. Hän kulkee\nkiivaasti kuin jotakin paetakseen. Puheet, maljat ja tanssin soitto\nsoivat hänen korvissaan ja kiusaavat häntä, ja lattialla parveilevien\nihmisten kasvot, vartalot ja liikkeet ovat yhä hänen silmissään, häntä\nseuraten. Hän tahtoo päästä sitä kuulemasta ja näkemästä, ja kiirein\naskelin koettaa hän rientää, jättääkseen kaiken sen jälkeensä,\nainiaaksi jälkeensä.\n\nHän on komea ja pitkä nainen, vartalo suora ja solakka ja kasvot\nsopusuhtaiset ja säännölliset. Ne olisivat kauniitkin, jos eivät olisi\nniin rehellisen totiset ja vakavat, niin tiedottomat kaikista\neduistaan, ja jos eivät nyt niin peittelemättä, niin hillittömästi\nilmaisisi sitä surua ja tuskaa, joka hänen rintansa täyttää. Niissä on\nilme niinkuin äidin, joka on ainoan lapsensa kadottanut, joka sitä\netsii, tietäen ei koskaan enää löytävänsä ja joka melkein kiukkuisesti\nkysyy kohtalolta, miksi, miksi piti sen niin käydä, miksi piti juuri\nminulle niin ... mitä olen minä tehnyt?\n\nHän on etsinyt onneaan ... ei ole sitä oikeastaan etsinyt, ei ole\nosannut etsiä, on sitä vain toivonut. Toivonut nuoresta tytöstä alkaen,\nunohtanut sen usein pienempiä sisariaan ja äitiään hoitaessaan ja heitä\nopettajatartuloillaan elättäessään, mutta toivonut taas, saanut siitä\nvoimaa ja ollut sen alle menehtyä.\n\nMutta hän ei ole löytänyt onneaan, tai oikeastaan onni ei ole löytänyt\nhäntä. Hän on niitä, joista tulisi parhaat vaimot ja hellimmät äidit,\nmutta joita ei kukaan huomaa eikä kukaan älyä pyytää siihen, mihin he\nparhaiten sopisivat. Ne ovat niitä kylmän näköisiä solkikoivuja, joiden\nohi silmä aina katsoo pysähtyäkseen pihlajaan tai tuomeen, jotka\nkukkivat ja tuoksuvat. Koivu ei keikaile, ei lepattele lehtiään, on\nhiukan yksitoikkoinen, mutta uskollinen ja totinen.\n\nTaas oli toivo herännyt kauan aikaa unohduksissa oltuaan. Ja nyt se oli\nensi kerran tullut niin likelle, että tuntui olevan toteutumassa. Ei\nhänellä ollut aikaa etsiä ystäviä nuorten iloista, ei varoja\ntanssiaisiin pukeutua, köyhän lesken tytöllä, eikä kesäisin maalla\nmatkustella ja olla kylpypaikoissa tuttavuuksia tekemässä. Niin pian\nkuin hän koulustaan pääsi, alkoivat opetustunnit milloin missäkin\nkoulussa. Nyt viimein oli hän saanut vakinaisen paikan. Ja samassa\nkoulussa oli ollut viime kevätlukukauden sijaisopettajana -- hän.\n\nSe olisi sopinut niin hyvin, yhdessä olisivat he työskennelleet,\npanneet palkkansa yhteen -- se oli näyttänyt kaikin puolin mahdolliselta.\nPitkin kevättä, kun päivä paistoi luokkahuoneen suurista ikkunoista\nsisään ja hänen syvä bassonsa kuului toiselta luokalta ja kun he\nopettajain huoneessa tapasivat toisensa ja keskustelivat totisesti ja\nvakavasti kasvatusopillisista kysymyksistä ja hra Lind häntä joskus\nkotiinkin saattoi, vaikkei ollut sama matka -- oli hän sitä alkanut\najatella, hellytellä sitä ajatustaan kuin kapalolasta, pukenut sen\npienoisensa yhä somempiin vaatteihinsa, hymyillyt sille kuin\nhaavenukelle, uskonut unelmaansa yhä enemmän ja viimein kiintynyt\nsiihen kuin omaansa. Hra Lind, joka kuului Matkailijayhdistykseen, sai\nhänetkin rupeamaan jäseneksi ja käymään kokouksissa. Ja nyt oli hän\nsaanut hänet ottamaan osaa kevätjuhlaankin, joka vietettiin Alppilassa.\nHän oli mennyt sinne.\n\nHän oli mennyt sinne siinä varmassa toivossa, että nyt se tapahtuisi.\nJos se yleensä ollenkaan tapahtuisi, niin pitäisi sen nyt tapahtua. Ei\nhän enää voisi ajatella kesää kuumassa, ikävässä kaupungissa tai\nyksinäisessä kalastajan majassa saaristossa kahden kesken äidin kanssa.\nSisaret olivat jo niin suuret, että tulivat omin voimin toimeen eivätkä\nhänen hoitoaan tarvinneet, ensi kesäksi olivat he kutsutut mikä minkin\ntoverinsa luo. Niin kauan kuin he tarvitsivat hoitoa ja johtoa, oli\njotakin tarkoitusta tällä tämmöisellä elämällä; nyt ei sillä ollut\nmitään. Hän oli ajatellut tätä uutta käännettä elämässään mahdollisena,\nainoastaan kuin palkkiona kaikista uhrauksista ja kaikesta\nepäitsekkäästä työstään. Jos se tulisi hänelle, onni, tahtoi hän sen\nvain siinä muodossa ottaa vastaan. Siksi tuntui se niin todelliselta,\nniin oikeutetulta. Ja siksi oli hän mennyt tähän kevätjuhlaan ilolla ja\nluottamuksella, melkein varmuudella.\n\nMutta hänen ei olisi pitänyt sinne mennä!\n\nEihän ollut mitään ratkaisevaa tapahtunut, ei ollut mitään kysymystä\ntehty eikä vastausta annettu, ei ollut edes viitattukaan siihen. Mutta\nHannan mielestä oli se kuitenkin kuin sovittu, ja nyt se sopimus tänään\nvahvistettaisiin.\n\nHän tuli yksin Alppilaan, jonne jo suurin osa muita osanottajia oli\nennen häntä kokoontunut. Hra Lind oli hänkin juuri tullut, nähtävästi\neräiden neitosten seurassa, joilta juuri auttoi päällysvaatteita yltä.\nTuttavallisesti, mutta kylmästi ja ilman mitään salaisen sopimuksen\nilmettä silmissään tervehti hän Hannaa ja meni sitten toisten kanssa\nsaliin. Ja siitä alkoivat pettymykset. Hannasta oli, niinkuin ei häntä\nolisi ollutkaan olemassa. Istuttiin ryhmittäin tuttavapiirien mukaan\neri osissa salia ennen keskustelun alkamista ja sen aikana. Hanna\njoutui lähelle hra Lindin seuraa, mutta kun seura oli hänelle\ntuntematon, ei hän siihen itsestään liittynyt eikä hra Lindkään\nesittänyt häntä tuttavilleen, vaikka oli ollut tyhjä tuoli heidän\npöydässään.\n\nYht'äkkiä, niinkuin kylmän aamutuulen kosketuksesta, hajosi silloin\nhänen unelmainsa toivo, jonka ympärille hän oli haaveittensa hunnun\nkietonut. Ja kylmässä, räikeässä valossa näki hän kaiken, mitä sinä\niltana tapahtui.\n\nKeskustelu alkoi, sen aiheena olivat sopivimmat matkailijasuunnat, ja\nesillä oli myöskin kysymys mukavimmista matkailijapuvuista. Kaikkien\npuheista kävi ilmi, että he innolla valmistautuivat lähtemään kukin\ntaholleen. Herra Lind kuului aikovan kanoottiretkelle sisämaahan.\n\nVuosikokouksessa oli valittava myöskin seuran johtokunta, johon ei\nkukaan tahtonut suostua rupeamaan, varsinkin kun jonkun sen jäsenen\nolisi pitänyt oleskella kaupungissa kirjeenvaihtoa ja juoksevia asioita\nvarten. Siitä väiteltäessä tuli hra Lind yht'äkkiä Hannan luo ja kysyi\nhänen viereensä istuutuen, missä hän aikoi kesänsä viettää.\n\nIlo pulpahti hänen rinnassaan, pettymys oli kuin pois puhallettu,\nhänestä tuntui vastatessaan, niinkuin ei hän enää ollenkaan olisi\nuskonut, mitä sanoi:\n\n-- Kai minä vietän sen täällä Helsingissä, niinkuin ennenkin.\n\n-- No, sehän sopii! huuhdahti hra Lind iloissaan. Minä juuri aioin...\n\nMikä sopi? Mitä hän aikoi?\n\nHra Lind pyysi puheenvuoroa, ja kun hän sanoi juuri kuulleensa, että\nneiti Hanna Holm tulisi jäämään kesäksi kaupunkiin, ehdotti hän häntä\nvalittavaksi johtokuntaan.\n\nHämmästyksessään, masennuksessaan ei Hanna saanut sanaa suustaan, se\npidettiin suostumuksena, hänet valittiin huutoäänestyksellä, ja hra\nLind nousi hänen vierestään liittyen omaan seuraansa, josta kääntyivät\nhäntä katsomaan hänen nimensä kuultuaan.\n\nHänen täytyi jäädä illalliselle, jota jo keskustelun aikana oli alettu\nkattaa. Se ei ollut Lind, joka häntä pyysi jäämään, se oli seuran\npuheenjohtaja, joka nähtävästi katsoi velvollisuudekseen olla hänelle\nkohtelias sen palveluksen vuoksi, jota hän oli osoittanut\nyhdistykselle. Hra Lind istui neitostensa kanssa toisessa päässä pöytää\njotenkin isoäänistä iloa pitäen. Kerran nosti hän sieltä lasinsa\ntervehdykseksi vierusneitonsa mukana, joka sen ensiksi teki.\n\nHanna istui iloisessa, yhä vilkastuvassa seurassa, kuuli ääniä ja\npuheita ja maljan esityksiä -- yksi niistä omistettiin hänellekin,\njohtokunnan uudelle jäsenelle. Mitä varten hän oli täällä, mistä hän\noli tullut, kuka hän oli, ketä ne olivat nuo? Kuka se oli tuo mies,\njosta hän oli jotakin kuvitellut, jotenkin yhdistänyt johonkin\nelämässään ... menneisyydessäänkö, tulevaisuudessaanko? Eihän sillä\nollut etäisintä aikomustakaan ollut, ei epämääräisintä ajatustakaan\nsiihen suuntaan. \"Semmoiset kuin minä emme ole lähitienoillakaan hänen\nihannettaan. Se on ihan tavallinen herra, ei eroo yhtään niistä, jotka\nrakastavat nuoria ja sieviä ja iloisia ja keikailevia neitosia\".\n\nHän nousi pöydästä, katkera, loukatun ylpeyden ja oman arvon tunne\nrinnassaan, mutta ei kuitenkaan voinut poistua, vaikka oli aterian\naikana sen monta kertaa päättänyt. Pöydät korjattiin pian pois ja\ntanssi alkoi. Ehkä minäkin tanssisin? ajatteli hän itseään ivaten. Hra\nLind tuli häntä pyytämään valssiin ja hän meni, yhä kuin itseään\nivaten. Hän tunsi olevansa liian pitkä ja raskas viedä ja otti liian\npitkiä askelia. Sanaakaan sanomatta jätti Lind hänet parin kierroksen\njälkeen ja poistui.\n\nMiksei hän lähde, miksi hän seisoo yhä tässä, mitä hän odottaa?\n\nHän odotti, että hra Lind ehkä tulisi häntä saattamaan. Vai odottiko\nhän sitä, että näkisi, ketä hän saattaa?\n\nMutta illanvietosta ei näyttänyt tahtovan loppua tulla. Tuli vain loma\ntanssissa, ja seura hajautui ulos puistoon ja ravintolan\nulkoparvekkeille. Hanna päätti lähteä. Vihdoin oli hän selvinnyt\nsiihen, ettei hänellä ollut täällä mitään tekemistä.\n\nRappusilla seisoi hra Lind yhä saman naisseuransa kanssa\nviillyttelemässä.\n\n-- Joko menette? kysyi hän nähtyään Hannan.\n\n-- Täytyy mennä, onhan jo aika.\n\n-- Vai niin! Jos emme siis enää tapaa, niin saan toivottaa hauskaa\nkesää!\n\n-- Samaa teille!\n\nJa hän lähti menemään, kulki kiivaasti, melkein kuin vihan vimmassa.\nHäntä oli loukattu, hänelle oli tehty vääryyttä, häntä oli\nkunnottomasti petetty! Miksi oli sen pitänyt niin käydä? Mitä hän oli\ntehnyt sitä ansaitakseen? Sekö oli hänen elämänsä uhrauksien palkkio?\n\nHän kysyi kiukkuisesti, mutta voi vastata vasta sitten, kun pahin kipu\noli ohi ja mieli rauhoittunut.\n\nEihän häntä ollut kukaan loukannut, ei kukaan tehnyt hänelle vääryyttä,\nei pettänyt kukaan muu kuin hän itse. Miksi olisikaan se hänestä\nvälittänyt? Eihän se ollut mitään luvannut, ei mihinkään sitoutunut.\nMistä hän siis kiukutteli ja kenelle? Hän purskahti itkuun, ja kyynelet\nvaluivat maahan kuin veripisarat haavoitetun, pakenevan otuksen\nrinnasta. Hän huomasi istuvansa kallion laella, josta näkyi kaupunki ja\nsen takaa meri kesäyön valossa. Pää käsiensä varassa itki hän\nkyynelensä kuiviin ja itki vielä hetken aikaa sen jälkeenkin, kun ne\neivät enää vuotaneet. Ei itkenyt enää niin paljon omaa pettymystään,\noman onnensa olemattomuutta, omain toiveittensa toteutumattomuutta,\nviimeiset nyyhkytyksensä omisti hän kaikille niille, jotka ovat kerran\nelämässään itkeneet niinkuin hän nyt itki. Niitä oli paljon, niitä\nseisoi kuin solakoita, surullisia koivuja metsänä hänen ympärillään:\ntuttavia, tovereita, ehkäpä hänen omat sisarensakin, jotka vasta olivat\nastuneet toiveittensa elämään, mutta joita se ehkä kerran itkettäisi,\nniinkuin häntä nyt. Ja siitä kuivi kyynel ja kyynelen lähde, ja tuli\nsääli ja surku itseä ja kaikkia ja koko maailmaa.\n\nAamun tuulahdus sattui kuumentuneeseen poskeen, viillytteli sitä ja\ntuntui niin suloiselta ja jäähdyttävältä luomien alla. Aurinko teki\nnousuaan, ja sen ensimmäinen valo sattui kirkon ristiin kaupungissa ja\nvärähteli siinä kauan kuin luokseen vilkuttaen, kuin huomiota\nherättääkseen, kuin tahtoen sanoa jotakin tärkeätä, jota juuri tällä\nhetkellä oli muistettava.\n\nHän nousi lähteäkseen. Alppilan tieltä vuoren alta kuului iloisia\nmiesten ja naisten ääniä, kuului miehekäs bassokin ja laulua. Hanna\nlähti laskeutumaan kallioita myöten toiselle tielle, joka vei lahden\nympäri kaupunkiin, ja näki tuon tuostakin kirkon ristin kimmeltävän yhä\nkirkastuvan aamukoin valossa.\n\nEi hän tahdo moittia ketään, ei olla kenellekään katkera. Hänen täytyy\njoutua kotiin, ennenkuin äiti herää. Hänen täytyy laittaa sisariensa\nkapineet järjestykseen heidän lähtöönsä huomiseen junaan. Täytyy\nkoettaa saada äiti sijoitetuksi kesäksi johonkin lähelle saaristoon.\nNiin, ja sitten on hänen matkailijaseuran sihteeriltä käytävä\ntiedustelemassa noiden juoksevien asiain hoitoa.\n\n\n\n\nHYVEEN PALKKA.\n\n\nIlmassa oli kevättä ja kiimaa. Pahimmat talvipakkaset olivat ohi, ja\naurinko alkoi jo lämmittää. Päivällä sulatteli jo hiukan hangen pintaa\nja yöllä sen jääti niin, ettei näkynyt jälkiä missään. Mutta sitten\nsatoi eräänä yönä vitilumen, ja silloin ilmaantui polkuja pelloille ja\nvainioille niin, että oli kuin olisivat metsän asukkaat yhtäkkiä\nkymmenkertaisesti lisääntyneet. Jänikset näyttivät kaiken\nvarovaisuutensa menettäneen ja olivat laukkailleet ylt'ympäri missä\nvain sattui; oravat olivat laskeutuneet puista maahan häätanssiaisia\ntoimeenpanemaan, teiret, metsot ja muut linnut olivat juoksennelleet\nlaumoittain niitynvarsia pitkin ja siivillään karustelleet\npuoliympyröitä lumeen. Ei kellään näkynyt olevan vähintäkään pelkoa\nvihollisista, jotka muulloin joka hetki pälyivät ja piilivät. Eikä\nollut vihollisiltakaan aikaa väijymään, sillä kihlahommansa oli\nheilläkin. Yökaudet kuului kurahtelemista, ulvontaa, kotkotusta,\nkuherrusta ja rausketta. Sillä metsän väen kuherruskuukausi oli\nalkanut.\n\nSe oli vanha Mikko Repolainen, joka näitä huomioitaan teki, lähdettyään\nliikkeelle päiväisiltä makuiltaan mäkimailla ja kulkiessaan\nkuutamoisena iltana verkalleen tavallisille pyyntimailleen vainioille\nja järvien rannoille.\n\nEi nyt kuitenkaan häntäkään tuntunut tänä yönä haluttavan käydä\nsaalista vaanimaan. Kun on juhla nuorilla, silloin on vanhainkin vaikea\ntyössä olla.\n\nJa vielähän kihahti veri vanhankin suonissa, vielä oli voimaa jänteissä\nja häntä pyrki omin päinsä heilahtelemaan. Vielä oli hän ollut mukana\nviime keväisissä karkeloissa ja hyvätpä oli pitänytkin ilot nuoren\nrevottaren kera, jonka valloitti pois penikkamaiselta sulhaseltaan.\nEihän siitä tosin taloutta tullut, muille maille juoksi neito ja sinne\njäi, mutta hauskaa aikaa oli ollut se hankiaisten aika, ja hyvää oli\ntehnyt mielelle sitä talven pitkään muistella.\n\nJos sen nyt vielä saisi käsiinsä, tai toisen kenen hyvänsä, sitäkin\nnuoremman! ... ja vieläkin kivertyi valkoinen hännänpää sitä\najatellessa. Ja pääsi vanhan miehen suusta pitkulainen, ulvahduksen\ntapainen haukahdus, jolla hän ilmaisi kaihonsa ja toiveensa, samalla\nkun tahtoi antaa tietää, missä hän itse kulki.\n\nOli kuutamoinen yö, ja metsä oli hiljainen ja maat uinuivat, mutta\nilmassa oli hääilojen enteitä ja havun neulan lemua ja hongan tuoksua.\n\nPääsi toinen ulvahdus, vielä kaihoisampi kuin ensimmäinen, mutta ei\ntullut vastausta siihenkään. Vasta kun hän kolmannen kerran ilmaisi\nmielialansa, vastasi yö ja vastasi yhtä aikaa kahtaalta jostakin tuolta\nvainioiden takaa.\n\nMutta ei se ollut etsittävän ystävän yhtymämerkki, oli kahden toisen\nkaihomielisen Mikon kosintahuuto. Ne olivat rakkauden retkillä nekin,\nsamoilla asioilla, mutta eivät näkyneet vielä hekään omaansa yhtyneen.\nEi vastaa neito urhojen huutoon, vaikka ne kuulee ja niitä seurailee ja\nlähitienoilla pysyttelee, antaa vain etsiä ja ikävöidä. Jälkiä myöten\nse on löydettävä, omin voimin kiinni otettava.\n\nHän pisti pieneen lyhyeen laukkaan metsäpellon poikki mennessään. Sen\nkeskelle ehdittyään ja ojan yli hypätessään tunsi hän yht'äkkiä jotakin\ntuttua sieraimissaan, pysähtyi, pyörähti ympäri ja vainusi, häntä\nkomeana kaarena ilmassa, ottaakseen selkoa siitä, mistä tuli tuo\nsuloinen tuoksu, ja loikkasi sitten pitkin askelin, niinkuin ei olisi\njaloissa ikinä leiniä ollut, pellon yli sen perimmäiseen nurkkaan.\n\nSiitä se oli kulkenut nuori neitonen, tullut metsästä, hiipinyt ojan\npohjaa, pistäytynyt aukealle, pyörähtänyt muutamia kertoja\nkantapäillään ja puittanut takaisin metsään.\n\nHypähti sydän vanhan herran rinnassa, kun hän huomasi, että täällä se\non kulkenut, täällä hiiviskellyt ja saattaa olla saavutettavissa minkä\nnäreen juuressa tahansa. Noilla toisilla, niillä ei ole aavistustakaan\nimmestä, minulla yksin on jälki tiedossani. Kun muut ilmaan\nhoukuttelujaan huutavat, ja kun neito niitä kuuntelee, tulen minä\ntakaa, hiljaa hiivin, yllätän ja omakseni otan. Vanha on viisas,\nvaikkei olekaan väkevä, hammas on tylsä, vaan järki terävä, tuntee\nketutarten tavat ja ne saavuttaa, vaikkei kestäkään kintut penikkain\nkanssa kilpaa juosta.\n\nLähti Mikko jälkeä noutamaan ja niin oli varma siitä, että siinä se on\nhänen omansa juossut, että alkoi uutta onneaan mielessään kuvailla.\nNuoren vaimonsa hän voittaa, pesä hietaiseen harjuun yhdessä\nkaivetaan, -- tietää hän paikankin, jonne ei kukaan muu osaa -- siellä\npenikkain kanssa piehtaroidaan poutaisina päivinä, yhtenäistä iloa\npidetään kesäsydän runsaiden ruokain ääressä, vesilintujen poikasia\nlampiloista ja luhtaniityiltä väijytään.\n\nKeveästi nousi vanhan ketun jalka ja aina astui hän entiseen jälkeen,\nettei tietäisi toinen tuleva nartun tästä juosseen. Silloin tällöin\npisti hän turpansa maahan, nauttiakseen jäljen tuoksusta tuoreella\nlumella; ja kuta pitemmälle hän kulki, sitä uudemmalle se oli ja\nihanammalle.\n\nMutta silloin sattui sieraimeen jotakin, joka nosti karvat niskassa\npystyyn ja päästätti vaistomaisesti suusta äreän äänen kuin kirouksen.\nSiinä oli yht'äkkiä toinen ennen häntä jälkeen yhtynyt ja lähtenyt sitä\nseuraamaan... Sen minä nujerran, vaikka kuinka äkäinen olkoon, aina\nminä yhden kanssa suoriudun, aina yhden penikan laudalta lyön! Ja nyt\nlähti hän täyttä laukkaa mäen rinnettä alas.\n\nMutta mäen alla, juuri järven rantaniitylle päästessä yllätti hänet\nuusi hämmästys. Siinä oli vielä toinenkin jälki, joka oli aivan äsken\nkahteen edelliseen yhtynyt ja kaikki kolme olivat täyttä laukkaa\nlaskeneet jäälle päin, naaras nähtävästi vain vähän edellä, koska ei\nollut ero iso jälkien tuoksu voiman. Ei ollut enää toivoakaan hänen\nyksin omistamisestaan.\n\nEi lähtenyt jäälle jälkeen vanha kettu, rantapajukon reunaa päätyi\nastelemaan, häntä melkein maata viistäen. Raskaalta tuntui askel, mieli\nmeni hajalleen, tuli mutkia matkaan. Oli kivi rannalla, sen päälle\nhypähti, töksähytti hännän juuren lumeen ja vaipui, pää kallellaan ja\nsilmät ristiin tuijottaen, alakuloisiin mietteihin.\n\nMitä miettii vanha mies? Miksi keskeytti matkansa? Miksi ei käy onnensa\ntietä astumaan, vaikka oli jo saanut sen päästä kiinni?\n\nValoisat olivat äsken muistot, nyt tunkevat mustat mieleen.\n\nSemmoisia ne ovat, nartut, kyllä minä ne tunnen, kaikki yhdenlaisia,\nulkoa heidän temppunsa osaan, tämmöisiä ovat: viekastelijoita,\npettureita, miesten viettelijöitä. Jälkiä tehdään metsä täyteen\nhoukutukseksi, ilmoitellaan itsestään, editse juostaan, hyvää hajua\ntuprutellaan, missä tiedetään miesten asustelevan. Lähdet heitä\nvainullasi seurailemaan, tartut jälkeen kiinni, juoksentelet\nedestakaisin, että pääsi pyörälle menee, etkä lopulta enää tiedä, missä\nolet. Laukkaat kielen ulos kurkustasi ja jo luulet hänet ensi askelella\nyllättäväsi, niin äjähtää otsasi yhteen -- toisen koiraksen kanssa.\nKaikkia houkuttelevat, kaikille häntäänsä heiluttavat. Siitä tappelu\nsyntyy, silmät, korvat päästä revitään ja rähistään niin, ettei\nnähtäisi, ei kuultaisi, vaikka metsämies meitä molempia häntään\ntarttuisi ja päät mäsäksi kiven kylkeen paiskaisi.\n\nJa miksi hyväksi? Ja miksi huviksi?\n\nOnneksi sinulle, jos saat selkääsi ja alakynteen joudut, sillä pääset.\nVaan jos voitat ja käännähdät ottamaan haltuusi vaivojesi palkkaa,\njonka näit pensaan juureen painautuneen ja luulit sinua siinä\nodottavan -- poissa on, tiessään, matkainsa päässä ja karkaa vereksin\nvoimin minkä kerkiää, ei sinua enää välttääksensä, vaan kiusatakseen,\nkiihoittaakseen, viimeisen hengen keuhkoistasi pusertaakseen. Parasta,\nkun selkäsi kääntäisit ja heittäisit mokoman hetaleen...\n\nNo, saavutat hänet, saat hänet omaksesi -- et häntä sinä saa, vaan hän\nsinut. Orjansa hän sinusta tekee, panee sinut pesäänsä kaivamaan,\npakottaa sinut itselleen ja sikiöilleen pitkin kesää ruokaa kantamaan.\nParhaat palat suustasi vievät ja repivät ja rähisevät ja näykkivät, jos\neivät saa mahaansa niin täyteen, ettei kieli suuhun sovi. Vartioi siinä\nluolan suuta, kierrä yhä pesän tienoilla kuulostelemassa, onko\nvihollista väijymässä, ja jos risahduksenkaan kuulet, riennä oman\nhenkesi uhalla ilmoittamaan. Syksyllä heitä sitten, kun ominpäinsä ulos\nuskaltavat, metsä täynnä vilisee, tappavat, mitä eteen sattuu,\nhaaskaavat riistamaat, kaikkialla jaloissa nahuavat, eikä auta lopulta\nmuu, kuin kaikkoa pois itse koko seudulta ja hae uudet pyydysmaat mistä\nlöydät. Se siitä lyhyestä ilosta, että kerran kaksi halata sait. Se\nheitä siittäköön!\n\nMutta tyyni oli yö, ja leudosti paistoi kuu, ja salaperäiset ja\nhoukuttelevat olivat puiden varjot tuolla metsän rinteessä, jossa\nhyrisi ja hurisi ja kuului kummia ääniä. Vanha kettu istui yhä\nkivellään, yksin kaikessa tässä ilossa. Kaikilla muilla oli heillä\ntäällä ystävänsä, yhteiset polkunsa ja piilopaikkansa. Yksinäisyys\npainoi, alakuloisuus tunki turkin alle ja kuonoa kylmensi. Koko pitkän\ntalven oli hän elänyt vihoin muun maailman kanssa, vihamieheksi muuttui\npyydysmaiden päältä oman heimon mies, vihamieheksi oman heimon nainen,\nvihamiehiä olivat keskenään kaikki, jotka jalan neljän kulkevat. Mutta\nnyt olivat kaiken maailman eläjät ystäviksi tulleet eikä toinen\ntoistaan pelännyt.\n\nEi ollut metsämiehestäkään pelkoa eikä hänen pyydyksistään. Nyt se\nolisi ollut oma ystävä saatava, jos mieli. Viime kesän oli hän omastaan\neksyttyään saanut koko kesän yksinään juosta. Se oli surullinen suvi,\nvaikka riista suuhun juoksi. Missä vain kulki, kaikkialla luolat täynnä\ntoisten lapsia. Minne vain tuli, vaikka olisi ukkosta piiloon paennut\nja vaikka olisi koppelo tuomisina vieraaksi tullut, vastaan harisivat\nja ikeniään irvistivät. Ei ole yksinkään elämisestä. Pitäisikö\ntulevakin kesä yksinään elostella? Tulisiko niin aina vast'edes\nkäymään? Jos ei nyt saisi, saisiko vastakaan? Eikö ollut kohta käsissä\naika, jolloin alkaisivat hampaalliset hampaatonta hakata, jolloin saisi\nalkaa etsiä kallion koloa nälkään kuollakseen?\n\nEi vielä! -- Ja vanhan miehen hetkellinen tarmon tempaus oikaisi hänen\nselkänsä ja koukisti taas tiukalle kaarelle hänen häntänsä. -- Ei vielä,\nvaikka sadan suden suusta olisi otettava.\n\nJa juuri, kunhan aikoi hypätä kiveltä alas lähteäkseen sinne päin,\nminne luuli ketun nuoren tyttären takaa-ajajineen menneen, toiselle\npuolelle järven, näki hän, kerran vielä taakseen metsän rantaan\nkatsahtaen, näyn, joka sai selkäpiin suloisesti kirpeloimaan.\n\nHän näki kettuneidon lähenevän kiveä, tulevan hänen omia jälkiään.\nKuinka joustavaa oli sen juoksu kuun valaisemalla hangella, kuinka\nnotkahteli selkä, kuinka sojotti suorana häntä! ... se pysähtyy,\nkuulostaa, lähtee taas tännepäin. Se on haihduttanut kosijansa, joista\nei välitä, tulee nyt minua hakemaan, minua vainuaa, minua etsii --\ntiesinhän sen. Antaa vain tulla lähemmä, minä häntä hämmästytän,\nvalmistan hänelle odottamattoman ilon...\n\nHän hypähti koppinaan alas kiveltä, kun tulija oli kohdalla. Tämä\npelästyi ja harppasi syrjään, naristen ja ikeniään näyttäen. Vanha\nkettu kavahti eteen, etujalat sujoina, maha maassa ja häntä leimuavana\nliekkinä. Toinen harisi vielä äkäisemmin, näykkäsi purrakseen, ja kun\nMikko mistään huolimatta yllätteli yhä ystävämmäksi, puraisi neito\nvanhaa miestä suojattomaan paikkaan, niin että valitus pääsi\npuraistulta. Mieletönnä kivusta täytyi hänen käydä polttoa nuolemalla\nsammuttamaan ... narttu oli samalla kadoksissa ... ja kun hän siitä\nvähän tointui, kuuli hän rauskauksen metsän rannasta, näki kaksi\nkoirasta siellä kohti laukkaamassa ja ennätti parahiksi kaapaista\nkivelle, kun nämä jo sen ohitse pyyhkäisivät, toinen toiselta puolen.\n\nNämä olivat kadottaneet jälen ja iskivät sitä etsiessään yhteen. Siitä\nsyntyi tulinen tappelu kiven ympärillä. Luitaan myöten laihtuneet\nkosijat kävivät toistensa kimppuun ulinalla, rähinällä ja repivät\ntoisiaan niin, että karvat pölisi. Narttu, joka oli piiloutunut kiven\nalle, ilmaantui sieltä taistelua ihailemaan, höyläkehteli siinä\nympärillä, niinkuin olisi tahtonut joka puolelta nähdä ja iloita siitä,\nmitä näki. Kuta kiihkeämmäksi tappelu kävi, kuta enemmän hanki punotti,\nsitä vilkkaammin häntä heilui, sitä riemuisammin hän tanssi ympärillä.\n\nVihdoin päättyy kahakka. Toinen on joutunut alle ja toinen sitä\nhäristen kurkusta lumeen painaa. Vasta sitten, kun ei voitettu\nhievahdakaan, kun makaa kuni kuolluksissa hangella, päästää hänet\ntoinen, kyyditsee menemään ja ottaa omaksensa valloittamansa neidon,\njoka edessä kiemaillen houkuttelee hänet metsään takaisin.\n\nVanha kettu on seisonut kivellään sitä näytelmää katsomassa, ja kovin\nse hänen mieltään kääntää ja sydäntä etoo ja inhottaa. Hyi! tuhkaisee\nhän sieramistaan. Pthyi! sylkäisee hän, ja hänen karvaista turkkiansa\npuistattaa. Kuinka se on typerää, rumaa ja äitelätä! Ja hänkin on\nsemmoiseen menoon osaa ottanut, semmoista tapoinaan pitänyt, siitä\nilonsa löytänyt ja sitä iloaan takaa ajanut! Onko se elävistä\nälykkäimmälle soveliasta? Kuinka ei hän sitä ennen ole huomannut? Missä\non ollut hänen järkensä, että on semmoista hulluutta harjoittanut?\nMissä siveyden tuntonsa, ettei sen saastaisuus ole hänelle ennen\nselvinnyt?\n\nHän pudistaa turkkiaan, niinkuin tahtoisi nahan ruumiistaan pudistaa.\nInho itseensä ja inho koko tähän elämään tympäisee häntä. Tympäisee\nkoko tämä seutu, jossa sellaista elämää pidetään. Se on vasta alulla,\ntämä on vasta kiimakauden ensimmäinen yö, ja sitä tulee jatkumaan\nsiihen saakka, kunnes kuu lakkaa paistamasta. Kuta enemmän kuu\nsuurenee, sitä hurjemmaksi mellastus käy. Ei täällä tule saamaan päivän\nlepoa, ei yön rauhaa. Mistä minä tiedän, milloin joku hurja nartun\nhurtta taas kimppuuni käy, milloin kaiken maailman nulikat niskaani\nkarkaa! Pois lähden! päätti hän oikeutetun vihan ja loukatun mielen\nkiukulla. Pois lähden koko paikkakunnalta, juoksen suoraan jotakin\nilmaa kohti, sama se mitä, ojennan yhteen suuntaan, en kierrä, en\nkaarra enkä jäljelleni katsahda ... päätynenpä sitten minne\npäätynenkin. Heti paikalla lähden!\n\nJa minkä hän oli pikaisesti päättänyt, sen pani hän pikaisesti toimeen.\nLoikkasi pitkän laukan kiveltä ja jatkoi samaan suuntaan, siinä sen\nkauemmin virkailematta. Juoksi ensin sen, mitä oli tähteenä tästä\nyöstä, juoksi koko seuraavan päivän ja yön, saapuen yhä oudommille ja\ntuntemattomammille maille, kuta kauemmaksi tuli. Oli hän joskus\nennenkin ystävätä etsiessään näin yhteen menoon juossut, mutta ei\nkoskaan näin yhteen suoraan, kupeelleen katsomatta, jäljilleen\nperäytymättä. Ja kun oli omasta päätöksestään näin jonkin aikaa\nkulkenut, kulki hän lopulta, niinkuin olisi häntä joku vetänyt ja\ntoinen työntänyt jotakin varmaa matkan määrää kohti. Houkutuksia oli\ntiellä, ja kiusauksia hän kohtasi, mutta ei hän niistä huolinut. Monet\nnartun jäljet olivat poikkiteloin ja pitkinpäinkin tiellä, mutta ei hän\nniiden tähden suunnastaan poikennut.\n\nJo oli outo, ennen tuntematon tuores ilma vähän aikaa vastaan\ntuoksahdellut, niinkuin sulan veden henki, kun hän eräänä iltana\nyht'äkkiä näki kallioiselta kukkulalta edessään aavan, lumisen ulapan,\njommoista ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hyvin kaukana oli matala maa\nkuin metsän ranta, mutta kahden puolen sitä ei näkynyt muuta kuin lunta\nja taivasta.\n\nPani Mikko merkille maan suunnan, ja kun aurinko laski ja kuu alkoi\nvalaista, lähti hän outoa maata kohti juosta vikittämään jättäen kuin\nviivottimella vedetyn jäljen peräänsä lumiselle kentälle.\n\nSinne vei jälki eikä ole sen nähty sieltä takaisin tuovan. Sillä\nluvattuun maahansa katseli vanha Repolainen kiviseltä kukkulalta meren\nrannalla ja pääsikin sinne. Eikä ole maata sen vertaista maailmassa\nkuin kaukainen saari meressä. Ihana on siellä asua, ja rieska ja hunaja\nsiellä vuotaa. Kallioinen saari kasvaa manteren puolella sakeata metsää\nja marjan varsikkoa, missä pesivät teeret ja metsäkanat. Kivikkoa ja\nkalliota on meren puoli, missä hautovat lokit ja tiirat ja haahkat ja\ntelkät ja koskelot. Ja jäniksiä on ja on rasvaisia käärmeitä, ja tuon\ntuostakin heittää aalto rannalle kalan raadon, usein ketun itsensä\nkokoisen. Kalaa on, ja on lihaa ja munia yltä kyllin, eikä ole ketään\nmuita näitä eväitä jakamassa.\n\nVoi, kuinka täällä on hyvä olla ja elellä raittiin ilman hengessä,\njossa ei ole koskaan liian lämmin eikä koskaan liian kylmä!\n\nSiellä hän nyt vanhuutensa päiviä viettää, eikä ole hätää hampaan\ntylsymisestä, kun ei ole, ketä vastaan niitä tarvitsisi hioa. Lihoo\nvain ja antaa turkkinsa tuuhistua.\n\nUsein istuu hän kesäisinä päivinä, kun aurinko lämpimästi paistaa ja\nlounaistuuli viileyttä liehtoo, korkeimman kallion huipulla ja katselee\nmeren väikettä ja ohi purjehtivien laivain valkealle paistavia\npurjeita. Lämmin on sileä kaiho, täysi on vatsa ja mieli tyven ja\ntyytyväinen. Tulee hän silloin tämän maailman menoa mietiskellessään\nkysyneeksi itseltään, mistä hyvästä kaikki tämä maallisen onnen ja\ntavaran siunaus hänelle, kaikkien hylkimälle, yht'äkkiä tuli osaksi?\nMillä oli hän sen ansainnut, minkä palkaksi se hänelle annettiin? Kun\nmuut raukuen kurjia rantoja juoksevat, hiiriä ja sammakoita pahimman\nnälkänsä sammutteeksi syöden, kun koirat vainuaa ja myrkky ja\njalkarauta vaanivat, hän hienointa ravintoa pureksii ja kesät talvet\nrauhassa astelee ja kenenkään ahdistelematta -- miksi on hänen niin ylen\nhyvä ollakseen?\n\nUsein kysyy hän sitä itseltään, ja kun ei ole muita, jotka vastaisivat,\nvastaa hän itse:\n\n-- Siksi se on annettu minulle kaikki tämä, etten nartuista välittänyt,\nettä tein heistä tiukan eron, että pysyin erillään viettelijäin parista\nja muun metsänväen himoista ja haluista ja sukuni kevätkisoista. Siitä\nhyvästä se minut tänne johdatti, sentähden se minut tänne toi, etten\noikealta tieltä poikennut. Sentähden on täällä loppumaton riistan\nvilja, sentähden on kesä niin pitkä ja viileä ja talvi niin lyhyt ja\nlauha, ja sentähden eivät muut tänne tietä löydä, etteivät tee niinkuin\nminä tein.\n\nJa suu vetäytyy viekkaaseen hymyyn, ja hän kellähtää kyljelleen\nlämpimälle kalliolle ja oikaisee koipensa herttaiseen lepoon ja iskee\ntuttavallisesti silmää auringolle, joka on hänen ainoa toverinsa ja\nystävänsä, eikä hän toista tarvitse, ja joka suopi niin hyvää\ntämmöisille vanhoille veitikoillekin eikä lue heille viaksi heidän\nvanhoja syntejään, kun he kerran itsensä totisesti parantaa tahtovat.\n\nKerran vuodessa, kun on ilmassa kevättä ja kiimaa ja kaukainen manner\nsalamyhkäisenä häämöttää, yhdyttää hän itsensä sinne päin katselemasta\nja kysymästä itseltään, olisiko vieläkin parempi ollakseen, jos sieltä\nnuori ketun tytär ketteränä kaarena tänne päin juosta vikettelisi? Ja\nvähän aikaa mietittyään vastaa hän itselleen, että jos hän semmoisen\nnäkisi, pois hän sen ajaisi, tieltä käännyttäisi ja takaisin\nkyyditseisi. Erakkona hän täällä elää tahtoo. Vakavana vanhanapoikana\nkuolinpäiväänsä kellehtiä.\n\n\n\n\nVARIKSET.\n\n\nMe tunnemme hänet kaikki, variksen, poroporvarin lintujen\nyhteiskunnassa, olemme kuulleet hänen äänensä, joka raakkuu meitä\nvastaan joka metsiköstä, nähneet hänen pukunsa, tuon aina yhtä\nmuodikkaan mustan takin ja nuo aina yhtä likaisen harmaat liivit ja\nhousut.\n\nSe on hän, joka hallitsee lintujen nykyistä maailmaa, joka antaa sille\nvärityksensä ja painaa siihen leimansa. Sillä yleinen mielipide\nlintujen tasavallassa on variksen. Se on hän, joka luopi sen ja saattaa\nsen kuuluville kaikkina aikoina ja kaikilla paikoilla erämaan\nuudistorpasta aina merikaupungin ulkosatamaan.\n\nJo varhain keväällä, kun muut linnut vasta ovat matkalla, saapuu varis\nja antaa äänensä kuulua yli hiljaisten hankien, tepastellessaan\ntyytyväisenä teitä pitkin, joiden aarteet hän on rientänyt haltuunsa\nottamaan. Pitkin kesää me kuulemme hänen huutonsa kauniimpina aamuina\nja ihanimpina iltoina, ja siihen hukkuu käen kukunta ja satakielen\nlaulu ja leivonkin viserrys. Ja kun on syksy tullut ja muut linnut\nmenneet, viipyy varislauma vielä vainioillamme ja sulostuttaa elämäämme\nsävelillään.\n\nEmme voi ajatella mitään vuodenaikaa, emme henno muistella mitään\nelettyä tunnelmaa, johon ei olisi liittynyt jotakin muistoa hänestä.\nIstuimme ikkunamme ääressä, haaveillen kesäillan ihanuutta, jo lentää\nkahnutteli hän ohitsemme järveltä metsään -- soutelimme rantoja pitkin\nvarhaisena aamuna, jo tepasteli hän niityllä einehtimässä -- käyskelimme\nyön hämärässä yksinäistä metsäpolkua, jo kahahti koivu, ja rääkkyvä\nparvi heräsi meitä torumaan häiritystä unesta. Kaikkialla näimme hänet\nja kaikkialla kuulimme.\n\nMutta vaikka hän onkin poroporvari tavoiltaan ja taipumuksiltaan,\nvaikka tuleekin toimeen oloissa missä hyvänsä ja löytää kaikkialla\nhauskuutensa, on hän kuitenkin suuri herkkusuu ja osaa panna arvoa\nelämän hienouksille ja sivistyksen tarjoomille nautinnoille. Kun\ntarvitaan, tyytyy hän hakemaan eineensä takapihoilta, mutta osaa\ntilaisuuden tarjoutuessa kattaa pöytänsä myöskin tuoreilla munilla ja\nlämpimillä laululintujen poikasilla. Hän rämpii kyllä lietteisiä\njärvenrantoja ja metsästelee sammakoita mutaisilla suohaudoilla, mutta\non yhtä usein tavattavana urheilemassa meren etäisimmillä kalakareilla.\nPesän hän kyllä paremman puutteessa rakentaa räkäpetäjäänkin rämeen\nlaitaan, mutta olla vain vanha tammi järven niemessä tai ikihonka\nharjulla, josta on kaunein näköala yli koko seudun -- saat olla varma,\nettä sieltä hänen kesähuvilansa löydät, jonka paikan hän oli anastanut\njo aikoja ennen muitten lintujen tuloa.\n\nSiellä istuu heitä laumoittain illan suussa tarinoimassa päivän\ntapahtumista ja pitämässä puhetta huomisista toiveista ja uusista\nyrityksistä. Itseensä tyytyväisinä kynivät he höyheniään, sivelevät\nsierainkarvojaan, puhdistelevat pukuaan ja haastelevat omista\nasioistaan, niinkuin ei maailmassa muita olisikaan ja niinkuin kaikki\nolisi vain heitä varten varattu... Heitä varten kyntää kartanon herra\nauki niittynsä ja kesantonurmikkonsa, heitä varten kylvää talonpoika\nrukiinsa, heitä ruokkiakseen lähtee kalastaja saaristossa silakan\npyyntiin ja heidän tarpeitaan ajatellen virittää lintumies takamailla\nansansa metsäpoluille.\n\n-- Kaa! Kaa! Siitä heille kiitos ja kunnia! -- ja se on ainoa tunnustus,\nminkä varikset armollisesti ja alentuvasti antavat kaikille niille,\njotka päivän pitkän heidän hyväkseen ahertavat ja työtä tekevät.\n\nMutta siinä heidän istuessaan ja levolle laittautuessaan kuuluu\nyht'äkkiä huuto metsästä, ja huuhkaja lentää esiin, asettuen pökkelön\npäähän lähimmälle aholle odottamaan jänisten ja metsähiirien liikkeelle\nlähtöä... Rääkkyvä huuto, kirkuva diskantti kohoo sadoista kurkuista,\nhavumetsä räiskää kuin olisi tuleen syttynyt, ja hurjana kiukusta\nkarkaa varislauma vihatun kimppuun, häpäisemään häntä, tuota outoa,\nyksinäistä ja salaperäistä ja heistä itsestään niin eroavaa -- sillä\neivät vihaa varikset mitään niinkuin sitä, joka on toisenlaista kuin he\nitse. Ne huutavat lukkoon hänen korvansa, ne näykkivät häntä takaa,\ntuikkaavat häntä selkään, heittävät likaa hänen silmilleen -- vainottu\nvaihtaa paikkaa ja etsii suojaa kelohongan latvasta, mutta nyt tulee\nniitä sadoittain, sotajoukoittain, kaikilta ilman suunnilta, järvien\nsaarista, pelloilta, vainioilta, metsistä, yhtä ainoata ahdistamaan -- ja\nhäpeissään pakenee metsän suuri mystikko louhuiseen vuoreensa. Mutta\nvarikset toruvat vielä kauan, ennenkuin rauhoittuvat, kiroilevat,\nsyljeksivät ja puhuvat pahaa tuosta, joka uskaltaa heidän aloilleen\nilmaantua. Ja vielä unessaankin näkevät he edessään kummituksen\nsuurine, kiiluvine silmineen, pyöreine päineen, pystyine korvineen ja\nkoukkunokkineen, herahtavat horroksistaan ja parahtavat kuin pahaa\npainajaista.\n\nVaan tuskin on aamu alkanut valjeta ja varislauma valmisteleikse\nlähtemään liikkeelle, kun kuuluu poutahaukka huutavan ylhäällä ilmassa.\nHaukka, ilmojen aatelismies, yksinäinen rohkea ritari, on variksille\nyhtä vastenmielinen kuin huuhkaja, hämärien salojen haltia. Mutta se on\nvaarallinen vihamies, ei päästä selkänsä taa, kohoo yhä ylemmä,\nviekottelee sieltä ilman aavoille ulapoille ja iskee kuin nuoli\nniskaan.\n\nEi ole kellään nyt halua lähteä häntä ahdistelemaan, vaikka se sieltä\nirkuu ja ilkkuu, kirkuu ja pilkkaa. Se häntä viitsiköön, mutta\ntulkoonpas tänne! Mutta ei sovi varisten näyttää häntä pelkäävänsä.\nTietäköön haukka, että on täällä miehiä, jos tarvitaan! Ja vanha varis\nparkaisee aamutuimaansa tuikean sävelen, ja muut ymmärtävät merkin ja\nsäestävät. Silloin muutamat valitut, varisten heimon vanhimmat,\ntahtovat edeskäydä hyvällä esimerkillä, kohoovat korkeimpaan kuuseen,\nottavat siitä vauhtia ja kiipeävät vähän matkaa ylös ilmojen rappusia,\nikäänkuin haukkaa takaa ajaakseen. Haukka ei viitsi varisten kanssa\nriitaa rakentaa, kohoo kerran siipiään liikauttaen yhtä paljon kuin\nvarikset viidelläkymmenellä vetäisyllä ja katoo pian variksen silmän\nsiintämättömiin. Vaan eivät varisten valitut hetkeäkään epäile, että\nheitä se pakeni. Vakuutettuina siitä levittävät he siipensä, uskovat jo\nitsekin olevansa haukkoja, ilmojen aatelisia, ja alkavat loivissa\nkierroksissa vaakkua alas ystäväinsä luo, jotka ovat heitä ihastuksen\nulinalla seuranneet, mutta unohtavat yht'äkkiä osansa, pyristävät\npyrstöjään, räpyttävät siipiään, ovat vähällä kadottaa tasapainonsa ja\npelastuvat viimein, koivet epätoivoisesti ojollaan, lähimpään\naidanseipääseen.\n\nHaukka kirkaisee taas korkeudessaan ... kirkukoon! ... me varikset\nmaassa tepastelemme!... Meidän on maat, meidän on mannut, pellot,\nmeidän metsät ja järvien rannat!\n\nHeidän ne ovat, heidän kaikki muut, paitsi asumattomat erämaat, sillä\nsiellä ei varis viihdy. Siellä vaakkuu korkealla ilmassa kokko,\nlintujen kuningas, ainoa, jota varis pelkää niin, ettei uskalla edes\nääntä päästää hänet nähtyään. Eikä viihdy hän meren aukeilla\nulapoillakaan, -- niiden yli ei ole variksen siipi koskaan kantanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomi on variksen kotomaa -- niinkuin kaikki muutkin maat. Mutta Suomen\nvaris pistäytyy kuitenkin pahimman talvisydämen aikana etelässä,\nulkomailla, ainakin varakkaimmat sen tekevät. Pietari on hänen\nPariisinsa, Narva hänen Nizzansa. Mutta nyt ovat he sieltä jo kaikki\npalanneet, ja sesonki on Suomessa alkanut.\n\nHiihtelin tässä tuonnottain keväisiä hankia ja kuulin metsiköstä\nrikatusta ja raakatusta, lyhyitä ääniä ja pitkiä, oli niinkuin olisivat\nyhdet pitäneet puhetta ja toiset mallailleet laulaakseen. Ei\nkuulostanut se kuitenkaan tavalliselta illanvietolta, äänissä oli sävel\nsurumielisyyttä, jota varisten tarinoissa harvoin tapaa. Hiivin hiljaa\nluo ja tulin aukean reunaan, jonka keskellä oli korkeanlainen kivi ja\nkiven ympärillä puissa ja maassa mustanaan variksia. Kivellä oli\nkuollut kiuru, leivo lumessa selällään, jalat käppyrässä.\n\nLuulin ensin, että ne olivat varikset, jotka olivat sen tuominneet\nkuolemaan ja tappaneet, niinkuin tiesin heidän tapansa olevan, ja että\nne nyt kävivät käräjätä vainajan irtaimistosta. Mutta pian huomasin\nerehdykseni, sillä yht'äkkiä lensi varisten varis korkeaan kuuseen,\nkaikki muut vaikenivat kunnioittavasti ja \"Jaakko\" piti heille näin\nkuuluvan puheen:\n\n-- Kaa! sanoi hän ensiksi ja kakistelihe -- sillä varistenkin kurkku on\naina epäkunnossa juuri silloin, kun heidän on ruvettava puhetta\npitämään. -- Kaa! -- Siinä sinä nyt olet, lintu parka, sääli sinua on, että\nsiihen kuolit, ennenkuin kesään pääsit. Mutta oma oli syysi. Enkö\nvaroittanut sinua siellä Vironrannalla viimeksi tavatessamme, että älä\ntule tänne, ennenkuin kuulet minun kutsuvan. Kevät ei tule, ennenkuin\nminä laulan sen tulemaan. Mutta sinä tulit vain, et totellut, tahdoit\nolla kevään airut, saada äänesi kuulumaan ennen minua. Olisit ehkä\nsittenkin pelastunut, jos olisit malttanut mielesi, noudattanut\nneuvoani ja pysytellyt maaperässä. Mutta sinne sinun pääsemän piti --\n\"yläilmoihin\". Kupu tyhjänä, keveissä kesävaatteissasi siellä päivät\npäästään pyristelit. Kävi niinkuin ennustin: vilustuit, sairastuit ja\nkuolit. Ei yksi kiuru kesää tee, ei tee kaksikaan kiurua, kiuru yleensä\nei tee kesää. Varis se on, joka kesän tekee, varis, joka vakoa astelee.\nOlisit sinäkin tyytynyt vakoa astelemaan, olisit pysynyt peltolintuna,\njohon olit oikeastaan luotu, ei sointusi siipi olisi ennen aikojaan\nkatkennut. Olisit yhäkin voinut meitä viserryksilläsi virkistää,\nniinkuin niin usein ennenkin. Minäkin olen laulaja, mutta minä en ole\nkoskaan pyrkinyt lentämään korkeammalle kuin siivet kantaa. Minä olen\naina tyytynyt laulamaan aidan seipäästä, korkeintaan kuusen latvasta.\nSentähden olen minä se laulaja, mikä olen. Jos olisit minua totellut,\nolisit sinäkin nyt se laulaja, mikä minäkin. Mutta nyt ei ole minulla\nmuuta jäljellä kuin viimeisenä raskaana velvollisuutena laskea kaa! --\nkaa! -- kaipauksen seppele sinun ennenaikaiselle haudallesi ja kiittää\nsinua kaikesta siitä, mitä meille olit, ja vaa! -- vaa! -- varsinkin siitä,\nmitä olisit voinut olla.\n\nJo vaikeni varis, lopetti puheensa, jota liikutuksen nyyhkytykset tuon\ntuostakin olivat keskeyttäneet, levitti siipensä ja laski, kiven yli\nlentäen, seppeleensä kuolleen kiurusen haudalle.\n\nJa muut varikset seisoivat ympärillä ja olivat liikutettuja.\n\n\n\n\nYRJÖ ANTMAN JA KUMPP.\n\n\nMe kaikki hänen virkatoverinsa ja vanhat tuttavansa olimme kovasti\nihmeissämme siitä muutoksesta, joka yhteisessä ystävässämme Yrjö\nAntmanissa yht'äkkiä oli tapahtunut. Meillä pikku virkamiehillä, jotka\nelämme jotenkin yksitoikkoista ja henkisesti köyhää elämää\nvarsinaisilla työaloillamme, on taipumus joutua usein hyvinkin\nkummallisten sivuharrastusten haltuun. Kaikenlaiset ajan kuumetaudit\ntarttuvat meihin helposti ja pitävät meidät kovasti kourissaan.\nJaegerianismi, vegetarianismi, kanootti- ja polkupyöräraivot y.m.s.\nvalitsevat meidän joukostamme ensimmäiset ja varmimmat uhrinsa.\nSuuremmat ja voimakkaammat luonteet heittäytyvät valtiollisen ja\nkunnallisen elämän pyörteistä hakemaan vaihtelua sielulleen ja\ntyydytystä vaikutushalulleen. Jokaisella meillä on aina jokin oma oksa,\njolle joutoaikoinamme istahdamme, ja usein me istumme puunoksalla,\njolta meitä kaikista vähimmin olisi voinut odottaa tapaavansa. Hyvin\nahkerasti istuttu oksa on tätä nykyä affäärimiehen oksa, ja sille\noksalle oli yhteinen ystävämme Yrjö Antman istuutunut.\n\nMutta siinä olisi luullut hänet kaikista vähimmin tapaavansa, sillä hän\nniinkuin melkein kaikki muutkin viisaimmat miehet maassamme oli saanut\ntuon n.s. klassillis-ihanteellisen kasvatuksen ja kulkeutunut sitä uraa\nlatinan ja kreikan pitkospuita myöten pienoiseen virkaan, joka ei\nmitenkään olisi voinut kehittää liikemiehen taipumuksia, jos niitä\nolisi ollutkin. Hänen esi-isissään ei niitä ainakaan tiedetty olleen,\nja kauan ne pysyivät salassa häneltä itseltäänkin. Ollen jotakuinkin\nnäppärä numeromies oli hänen nimeään kyllä joskus nähty\nkansallismielisten seurain tilintarkastajana ja keräyslistain\nvastaanottajana -- ainoat toimet, joihin finanssineroja takavuosina\ntarvittiin kansallisen asian palveluksessa. Muuten hän ei juuri ottanut\nvaikuttavaa osaa kansallisiin harrastuksiin. Hän kyllä oli mukana,\nmutta passiivisesti, hänen isänmaansa ei toistaiseksi löytänyt hänessä\nmuuta käytettävää kuin minkä se käytti häntä virkatoimessaan. Hänen\naikansa ei ollut vielä tullut.\n\nMutta kun kansassa tapahtuu jokin uudistus, vaikuttaa se joka taholle,\npanee kuin kevättulva vauhtia kaikkiin seisoviin vesiin, loihtii lehtiä\nsiihen, missä ei olisi luullut oksiakaan olevan, antaa kaikille\ntaipumuksille oikeuden orastaa. Kuka olisi voinut muutama vuosikymmen\nsitten uskoa, että kansallinen innostus voisi ulottaa tehovoimansa\nliikealallekin siinä määrin kuin se nyt on tehnyt? Houreeksi,\nintoiluksi olisi sitä sanottu, jos olisi puhuttu omista pankeista,\nomista vakuutusyhtiöistä. Ja nyt on kaikki se toteutunut! Nyt emme enää\nliikealallakaan kulje toisten talutusnuorassa, nyt täytyy ottaa\nmeidätkin lukuun rahamarkkinoilla. Ja ihmeellisintä on, että kykeneviä\nliikemiehiä ja eteviä asioimisyritysten johtajia tuossa tuokiossa\nsyntyi kuin maahan polkien...\n\nNämä ovat hyvin tunnetuita otteita maljapuheista, joita pidettiin\nperustavien yhtiökokousten jälkeisissä illanvietoissa -- niitä kerrottiin\nyksityisissä seuroissa -- ja niitä kertoi Yrjö alinomaa virastomme\ntupakkahuoneessa.\n\n-- Näytetään niille sveeseille, että kyllä tässä mekin! Jokaisen\nkansallismielisen tulisi hankkia itselleen vankka aineellinen pohja. Se\non hänen isänmaallinen velvollisuutensa! Meillä on jo tarpeeksi velkaa\ntehty ja velalla eletty! Oppikouluja ja kansanopistoja, miksei! Mutta\nsamalla myöskin enemmän kauppakouluja, enemmän liikemiessivistystä,\nperehtymistä affääreihin, niin, affäärien tekoa! Metsämme, koskemme,\nparas kansallinen omaisuutemme, sehän on kansamme sortajain käsissä,\njotka sen avulla vain omaa valtaansa kartuttavat!\n\nHän kipenöitsi innostusta, tuo pieni ja vähän kuivettunut mies, ja\nhänen silmänsä hehkuivat ja tukka seisoi suorana.\n\n-- Ja varsinkin virkamiesten ja yleensä sivistystä saaneiden, jotka\nedustavat maan intelligenssia, pitäisi tietää velvollisuutensa tässä\nsuhteessa! Paitsi sitä, että he varmaankin, jos sille alalle\nantautuisivat, tulisivat älynsä avulla tekemään hyviä asioita ja\nkorottamaan liikemiesuraansa, joutuisivat heidän keräämänsä kapitaalit\nparempaan käytäntöön, palvelemaan suuremmassa määrin ihanteellisia\ntarkoituksia kuin tähän saakka.\n\nMutta ei yhteinen ystävämme Yrjö Antman ainoastaan periaatteelliselta\nkannalta käsitellyt lempiainettaan, uusi innostus oli loihtinut hänestä\nesiin käytöllisiä taipumuksia, kenenkään aavistamattomia. Ei aikaakaan,\nkun hän alkoi suurella asiantuntemuksella puhua pankkien ja\nvakuutusyhtiöiden kuukausraporteista, vuosi ja puolivuositileistä ja\nkaikenlaisista bilansseista ja balansseista. Hän tiesi täsmälleen\nSuomen ja Pohjolan voitot ja Kalevan ja Fennian kuolevaisuustappiot.\nHän seurasi noteerauksia \"kotimaisessa pörssissä\", tiesi, missä arvossa\novat mitkin paperit, mitä pitäisi milloinkin ostaa ja mitä myydä... Nyt\nne vielä laskevat ne ja ne osakkeet, mutta ensi noteerauksessa ne\nvarmaan nousevat...\n\n-- Olla nyt joutilasta rahaa! -- se oli aina loppuhuudahdus -- niin tässä\ntuhoja tehtäisiin!\n\nMeillä ei sitä tietysti ollut enemmän kuin hänelläkään, ainakaan mikäli\nme tiesimme. Mutta se ei hänen intoaan laimentanut. Hän teki asioita\nyhtä kaikki s.o. hän puhui affääreistä, seurasi rakennushommia ja\ntonttikauppoja -- m.m. suomalaisen teatterin tonttiasiata, niinkuin olisi\nhänellä siinä ollut suurin määrä osakkeita -- tiesi tillilleen\ntiilien hinnat, vainusi kaikki uudet yritykset, tutki tarkkaan\ntaksoitusluettelon, osasi sen ulkoa ja alkoi luokitella ihmisiä sen\nmukaan, 100 äyrin mies! 1000:n äyrin mies! Katsopas sitä, se oli viime\nvuonna verotettu siitä ja siitä, nyt on jo niin ja niin paljosta. Onpa\nmahtanut tehdä hyviä asioita. Milläs se sekin? Ai, siltähän kuoli vanha\ntäti...\n\n-- Ollapas minullakin täti, jolta saisin tuhannenkaan ... kyllä\ntietäisin, mihin sijoittaisin!\n\n-- Kuvitelkaamme, että sinulta on kuollut vanha täti ... mihin\nsijoittaisit hänen perintönsä? virkkoi joku meistä siihen\n\"drifti\"tapaan, jolla häntä yleensä kohtelimme.\n\nHän ei vastannut, mutta hänen silmänsä välähti, ja hän kävi\nmiettiväksi. Eikä hän enää sen jälkeen puhunut rahanpuutteestaan. Sen\nsijaan, että oli ennen sanonut: _jos_ sijoittaisi rahojaan johonkin,\nniin pitäisi sijoittaa siihen ja siihen, sanoi hän nyt: _kun_ sijoittaa\nj.n.e., niin pitää sijoittaa j.n.e. Ja hän puhui siitä niin kauan ja\nniin suurella varmuudella, että meistä alkoi näyttää siltä kuin hän\ntodellakin olisi perinyt, niinkuin hänellä todellakin olisi ollut\nliikepääomaa ja hän todella olisi sen sijoittanut ja tehnyt asioita\neikä niitä vain mielessään kuvitellut.\n\nJa miksei hän olisi tehnyt! Tehdäänhän niitä affäärejä ilman\npääomiakin, ja tunnustaaksemme oli meillä muillakin pientä\nosakehuijausta käymässä lainarahoilla. Meidän puolestamme oli se\njonkinlaista seurapeliä, jota vastoin Yrjö otti asiat isolta kannalta:\nperiaatteelliselta, isänmaalliselta, puolue- ja jos joltakin kannalta.\n\nSitäpaitsi oli hänellä säännöllinen kirjanpitokin, minkä tulimme\nhuomaamaan, kun eräänä uuden vuoden aattona olimme kutsutut hänen\nluokseen pieniin joulukekkereihin. Hän näytteli niitä ylpeydellä ja\ntyytyväisyydellä kuin kirjailija korukansiin sidottua joulujulkaisuaan.\nNe olivat oikein komeat, Göösistä ostetut, niissä oli kaikki annit ja\nperrit ja debetit ja creditit, oli konttokurantit ja pääkirjat, sanalla\nsanoen oikea \"kaksinkertainen italialainen\". Se oli hän, joka niitä\nnäytellessään pani painoa tuolle sanalle, niin että meistä tuntui, kuin\nolisi se ollut hänestä jotakin erinomaisempaa, että kirjanpito oli\nkaksinkertainen erotukseksi yksinkertaisesta. Jos olisi ollut\n_kolmin_-kertaista kirjanpitoa, olisi hän varmaankin heti hankkinut\nitselleen semmoisen. Säännöllinen kirjeenvaihto oli hänellä myöskin,\noli kopiokirjat, registraattorit ja perforaattorit, ja hyllyillä\nkotelot ja seinillä kaprokit. Se oli toista se kuin meidän\ntaskuallakkamme, joihin oli merkitty lyijykynällä lankeemispäivä ja\nkorkopäivä.\n\nMutta enimmin me hämmästyimme nähdessämme tulokset hänen\nkirjanpäätöksestään.\n\n-- Mitä ihmettä! Sinähän olet rikas mies! Vuodessa on pääoma kasvanut\noman vertansa!\n\n-- Tuhat markkaa nettoa! virkkoi hän ylpeydellä sulkien kirjansa.\n\nMistä hän oli saanut liikepääomansa? Ja millä tavalla oli hän sen\nkartuttanut?\n\nOlimme mekin kehittyneet jo sen verran affäärialalla, että tiesimme\nolevan sopimatonta käydä toisen liikesalaisuuksia kyselemään, varsinkin\nkun hän virkkoi: -- Tietysti on tämä kaikki meidän kesken! En tahtoisi,\nettä vaimonikaan saisi tietää.\n\n-- Mutta missä olet oppinut kirjanpidon?\n\n-- Käväisin kurssin, se on välttämättömän tarpeellista, jos vähänkään\ntahtoo ... olisi hyvä jos tekin...\n\nSillä miehellä on tarmoa, hän tulee varmaankin vielä menemään\npitkälle... Kukas olisi uskonut, että yhteinen ystävämme Yrjö Antman,\njolle kaikki pyrkivät vähän nauramaan ja jolla oli se maine, että hän\non hiukan \"originelli\", kaikessa hiljaisuudessa ansaitsee sata\nprosenttia!\n\nTietysti ei kuitenkaan kauan pysynyt salassa, että Yrjö Antman teki\naffäärejä ja ansaitsi rahaa kuin roskaa. Tieto otettiin mielihyvällä\nvastaan kaikissa niissä piireissä, joissa harrastettiin\nkansallismielisen affäärielämän elpymistä, ja hänen arvonsa merkittiin\npian viisillä numeroilla Kansallisen Klubin totipöydissä. Hänen\ntörröttävä tukkansa oli kuin kultainen sädekehä pään ympärillä. Niitä\noli siihen aikaan monta, ja on kai nyt vielä enemmän, jotka levittävät\nsamanlaista kullankeltaista loistoa ympärilleen, ja merkiksi siitä,\nettä hänet oli huomattu, ja kehoitukseksi siihen, että hän \"pitäisi\nkartuusia vireillä\", valittiin hänet tilintarkastajain toiseksi\nvaramieheksi -- oliko se nyt Pohjolan vai Suomen vai jonkin muun rahaisen\nSammon vuosikokouksessa.\n\nMutta lienee hän jo ollut rikaskin, hänen elämästään ja niistä\nrahoista, joita hän liikutteli, ei sitä kuitenkaan olisi huomannut. Hän\neli yhtä vaatimattomasti kuin ennenkin, oli melkein kitsas, niinkuin\npieneen palkkaansa nähden oli ollut pakotettukin olemaan. Olisi hän\nmeidän mielestämme kuitenkin saanut meille köyhemmille miehille silloin\ntällöin tilata jonkin \"punssin\" tai \"liköörin\", olisi saanut ostaa\nitselleen uuden lakin ja vaimolleen uuden hatun. Mutta itsepähän\nparhaiten tiesi.\n\nJa hän tiesikin. Hänellä oli omat aatteensa siitä, miten liikoja rahoja\non käytettävä.\n\n-- Jos minä kerran rikastuisin...\n\n-- Johan alat...\n\n-- Jos minusta kerran tulisi miljoonamies...\n\n-- Olethan hyvällä alulla.\n\nHän myhähti, mutta katseli meitä samalla epäluuloisesti, niinkuin ei\nolisi oikein tiennyt, teimmekö pilaa vai ajattelimmeko todellakin niin.\n\n-- Sanon, että jos olisin rikas, niin kyllä tietäisin! Mahtanee olla\nihana tunne, kun saa varat, jotka on nerollaan koonnut, jättää\njälkimaailmalle johonkin isänmaalliseen tai hyväätekevään\ntarkoitukseen. Koota se salainen ajatus mielessä, siitä kuitenkaan\nkenellekään hiiskumatta! Minua ei pidetä minään, minua ehkä\nylenkatsotaankin, ei luulla minusta mihinkään olevan, en loista, en\nhäikäise, en ole puhuja, en poliitikko, en kuuluisa kirjailija enkä\ntaiteilija, olen vaan tavallinen työmies, joka hiljaisuudessa puita\npinoan. Minua luullaan ehkä saituriksi, ehkä aineen orjaksi. Ja\nyht'äkkiä avataan testamenttini! Satojatuhansia yliopistolle,\nsatojatuhansia Kirjallisuuden ja Kansanvalistusseuroille! Se olisi\nihanaa!\n\nHän hypähteli, käännähteli lattialla. Ja hänelle omituisella ajatusten\nkeikauksella jatkoi hän:\n\n-- Ajatelkaas, jos Snellman olisi ollut rikas, miljoonamies! Mitä hän\nolisikaan saanut aikaan! Ei muuta kuin paukuttanut vain ja komeissa\nvaunuissa ajanut! Se olisi mennyt vallanpitäjäin päähän, suuriinkin\nvaikuttanut toisin kuin köyhän rehtorin ja palkattoman dosentin sana...\n\n-- Ja konttoristin!\n\n-- Niin, sanopas muuta, konttoristin! Miksei aloittanut omaa liikettä\nmies, joka oli sellainen finanssinero, sen sijaan, että istuu toisen\npulpetin takana! Ei istuttaisi suomalaisuuden asiassa siinä, missä yhä\nvielä istutaan, jos suuret miehemme ihanteellisuutensa ja\naatteellisuutensa ohella olisivat olleet käytännönkin miehiä.\n\nJa kun hän innostui kuvaamaan tätä ihannettaan suuresta miehestä, ei\nsiitä tahtonut loppua tulla. Ilta siihen aina kului. Mutta kaupungilla\nalettiin yhä yleisemmin kertoa, että Yrjö Antman oli jo niissä\nvaroissa, että ajatteli lahjoitusten tekoa isänmaalleen.\n\nMutta monet ovat vastukset voitettavina, ennenkuin tullaan rikkaaksi ja\nsuureksi mieheksi, ja monta on kärsimystä kärsittävänä. Usein oli Yrjö\nAntman alakuloinen, jopa epätoivoinenkin tekemistään huonoista\nasioista. Kuta laajemmalle hänen asiansa levisivät ja haarautuivat,\nsitä vaikeampi nähtävästi oli niitä hoitaa ja sitä suuremmat olivat\ntappiot, kun niitä sattui. Eihän se ollut meistä oikein affäärimäistä,\nettä hän niistä kertoi, mutta olimmehan hänen ystäviään ja tovereitaan,\nja miksei hän olisi meille sydäntään kevennellyt, kun se näytti häntä\nniin helpottavan. Oli kuin ei hänellä olisi ollut täyttä tyydytystä\nilman. Varsinkin kirjanpito näytti tuottavan hänelle vaikeuksia. Siinä\noli salaisuuksia, joiden perille hän ei koskaan sanonut pääsevänsä. Ja\nsiitä hän valittamaan -- sekin yksi hänen lempiaatteitaan -- ettei ollut\nsaanut nuoruudestaan pitäen tälle alalle antautua. Mitä hyötyä oli\nhänellä esim. klassillisista kielistä ja sen semmoisista, joihin oli\nsuurimman osan parasta oppiaikaansa tuhlannut? Olisipa hän saanut\nliikemiessivistystä, olisipa oppinut uusia kieliä -- mikä etu se nyt\nolisi ulkomaista kirjeenvaihtoa hoitaessa!\n\nUlkomaista kirjeenvaihtoa? Hän teki siis asioita ulkomaillakin! Niin,\nhän välitti, oli asiamies, osti ja myi ... hm ... niin, hiukkasen,\nhiukkasen! -- Mutta sitä emme saaneet tietää, mitä hän välitti ja mitä\nolisi tahtonut voida vielä paremmin välittää.\n\n-- Kun et ota konttoristia?\n\nHän vähän hämmästyi, kävi kuin näpeilleen aivan aiheettomasti, niinkuin\nuseinkin tapahtui ja johon emme syytä arvanneet. Sitten purskahti hän\nnauramaan yhtä aiheettomasti.\n\n-- Eihän nyt toki... mitäs minä...\n\n-- Auttaisinhan minäkin mielelläni Yrjöä, virkkoi hänen vaimonsa -- me\nolimme näet taas hänen luonaan pienellä tuutingilla -- mutta hän tahtoo\ntehdä kaikki itse. Istuu myöhään yöhön ja laskee ja kirjoittaa. Tuskin\non virastosta tullut, kun jo uppoo kirjoihinsa. Minä en saa muuta kuin\njoskus vain kuulla: \"ne ovat hyviä affäärejä ne leveranssit... nyt\nnousevat laivarahdit ulkomailla, pitäisi nyt olla laivaosakkeita\".\n\n-- Ethän sinä, mitäs sinä nyt ... ethän kuitenkaan ymmärtäisi.\n\n-- Se on isoissa asioissa tämä Yrjö ... se alkaa kai kohta olla oikea\npomo, rikas.\n\n-- Onko hän todellakin rikas? kysyi rouva uteliaasti.\n\n-- No aivan varmaan! vakuutimme me. Hän on rikkaampi kuin yksikään\nmeistä.\n\n-- Mutta miksi me, Yrjö, sitten elämme niin niukasti, jos kerran olemme\nrikkaita? kysyi rouva mieheltään. Olisi niin hauska vähän tuhlata,\nmatkustaa ulkomaille...\n\nHän ei vastannut suoraan siihen, olivatko he todellakin rikkaita, mutta\naloitti sen sijaan yhden noita lempiluennoitaan affääriperiaatteistaan,\njoiden esittäminen näkyi tuottavan hänelle suurempaa tyydytystä kuin\nniiden käytäntöönpanon tulokset. Hän muistutti siinä rotukoiraa, jota\nhuvittaa ajo enemmän kuin saalis.\n\n-- Katsos, ystäväni, sanoi hän suojelevalla, vähän nuhtelevalla äänellä:\naffäärimies ei koskaan tiedä, mitenkä rikas hän on tai onko hän\nollenkaan rikas. Hän luulee olevansa soliidi, mutta yht'äkkiä muuttuvat\nkonjunktuurit, ja hän huomaa itsellään olevan passiivia enemmän kuin\naktiivia. Oikea affäärimies ei rasita liikettään yli sen budgetin,\nminkä hän kerran on tehnyt. Tämän säännön laiminlyöminen se on, joka on\najanut kumoon niin monen kauppahuoneen. Varmallakin pohjalla seisovat\nliikemiehet, jotka ovat olleet kyllin heikkoja antaakseen vaimojensa ja\ntyttäriensä tuhlata...\n\n-- Enhän minä nyt oikeastaan tuhlata, -- keskeytti rouva, -- kunhan nyt\nvain hiukankaan...\n\n-- Niinpä niin, sama se, paljonko vai vähän ... yksi ainoa puuttuva\npennikin voi olla se kivi, joka keikauttaa junan radalta. Se on kuin\nruostepilkku, joka laajenee, jos ei sitä heti poisteta.\nMiljoonaliikkeissäkin etsitään tileissä yhtä ainoaa penniä, vaikka\nvuosia menköön. Ei, meidän täytyy toistaiseksi elää minun palkastani.\nSe on meitä varten ja liikkeeni tulot -- otaksuttuna tietysti, että niitä\non -- ovat liikettä varten. Vastaisuudessa, vastaisuudessa, kun liike\nlopetetaan, sittenpähän saamme nähdä...\n\n-- Miten lie koko tuon affäärientekosi! sanoi rouva vähän\npilkallisesti. -- Minä suuresti epäilen...\n\n-- Mitä epäilet? kysyi Yrjö säikähtynein, pyöristynein silmin.\n\n-- Eihän sinulla ole mitään kassakaappiakaan. Se pitänee toki olla\nkaikissa oikeissa liikkeissä.\n\n-- Oikeissako? Kassakaappiko? sopersi Yrjö yhä enemmän hämillään.\n\nHänellä ei todellakaan ollut kassakaappia. Emme olleet sitä ennen\nhuomanneet eikä nähtävästi hän itsekään. Mutta eihän sen nyt sentään\ntarvinnut olla mikään merkki siitä, ettei hänen liikkeensä olisi ollut\nvarmalla pohjalla ja varat varmassa tallessa. Ja me olimme yhä\nvakuutetut siitä, että hän oli varakas mies ja että hän istui varmasti\nja vakavasti sillä oksalla, jonka hän oli istuttavakseen valinnut.\n\nKunnes se oksa yht'äkkiä katkesi ja toi hänet alas, että tömähti.\n\n-- Nyt se tuli konkurssi! ilmoitti hän meille eräänä aamuna.\n\nJa kun me kyselemään ja neuvottelemaan, eikö hänen olisi mitenkään\nmahdollista arrangeerata ... emmekö voisi ehkä auttaa häntä pulasta.\n\n-- Ei siinä mikään auta, se on mennyttä, mikä on mennyttä!\n\n-- Onko niin suuret summat kysymyksessä?\n\n-- Suuret on summat ... ja on siinä muutakin... En minä niin summasta,\nmutta on siinä muutakin.\n\nMitä se muu oli, siitä ei hän tehnyt selkoa. Mutta me aloimme aavistaa\npahinta.\n\nOlisiko se sitä, että hän veisi muitakin muassaan?\n\n-- Ei, ei! Ei tässä tule kärsimään muut kuin minä yksin. Enkä minä\nmuusta, mutta tämä on minulle moraalinen vararikko.\n\n-- Ethän vain liene väärentänyt!\n\n-- Mitä väärentänyt?\n\n-- Joitakin nimiä...\n\n-- En minä tiedä ... eihän siinä voi olla mitään pahaa, niinkuin minä\nolen...\n\n-- Saakeli sinuas ... kuinka olet voinut? Kuinka se on voinut tapahtua?\n\n-- En tiedä itsekään ... olen niin sekaisin, etten saa selkoa omista\nkirjoistani.\n\n-- Sinun täytyy antaa meidän tutkia niitä ... ehkä skandaali on vielä\nvältettävissä...\n\n-- Skandaali, niin, skandaali ... höpisi hän, silmät jäykkinä päässä ja\ntukka pystyssä ja puku epäjärjestyksessä useiden valvottujen öiden\njälkeen. Lähetimme hänet ajurilla kotiinsa ja lupasimme illalla tulla\nhänen luokseen. Mutta varokoon hän tekemästä mitään tyhmyyksiä! Me\nsuoraan sanoen tarkoitimme sitä, ettei hän menisi hirteen.\n\n-- Enhän toki ... ka, mitäs minä toki!\n\n-- Lupaatko kunniasanallasi?\n\n-- Lupaan, lupaan, kyllä minä toki lupaan.\n\nSe oli surullinen päivä meillä virastossa. Me olimme varmasti\nvakuutetut siitä, että hän oli väärentänyt vekselin tai jotakin\nsamantapaista. Alakuloisina astelimme ystävämme Yrjön luo. Hän otti\nmeidät vastaan verrattain tyynenä, vaikka raskas epätoivo näytti häntä\npainavan. Rouvansa oli hän lähettänyt jonnekin kaupungille. Kirjat\nolivat pöydällä, kahden kynttilän välissä, niinkuin olisivat paarilla\nlevänneet.\n\nEmmehän olleet erittäin syvästi kirjanpitoon perehtyneitä, mutta sen\nsaimme kuitenkin hänen avullaan selväksi, että asema todellakin oli\nepätoivoinen. Hän oli harjoittanut jos jonkinlaisia affäärejä\nmetsäliikkeestä ja voikaupasta ja maatilain myynnin välityksestä aina\ntupakkaan ja tulitikkuihin. Hän oli ostanut ja myynyt koskia, tuonut\nmaahan keinotekoisia lannoitusaineita ja vienyt maasta lintuja,\nnahkoja, puolukoita ja karpaloita. Hän oli merkinnyt osakkeita uusiin\ntehdasyhtiöihin, höyrylaivayhtiöihin, koettanut onneaan kaikenlaisissa\nkoti- ja ulkomaisissa papereissa. Olipa harjoittanut pörssipeliäkin. Se\noli iskenyt reiän hänen liikepohjaansa, ja nyt hän ei voinut lunastaa\nsitä 10,000 markan vekseliä, joka jo oli mennyt protestiin.\n\n-- Se on siis se paperi?\n\n-- Se se on, huokasi hän ja painui kokoon.\n\n-- Missä pankissa se on?\n\n-- Tietysti Kansallispankissa. Periaatteesta minä en tee asioita muissa\npankeissa.\n\n-- Kenen nimi sinulla on siinä?\n\n-- Ei siinä ole kenenkään nimeä.\n\n-- Kuinka ei? Ei kai pankki ole antanut kymmentätuhatta ainoastaan sinun\nnimelläsi?\n\n-- Eihän sen niitä ole tarvinnut antaa. Minä olen vain itse ottanut.\n\n-- Suo anteeksi, mutta nyt emme ymmärrä mitään.\n\n-- No, mutta onhan se päivän selvä asia ... vekseli on asetettu kuudelle\nkuukaudelle ja se lankesi eilen. Jos ette usko, niin katsokaa itse...\n\nHän avasi pöytälaatikkonsa ja otti sieltä vekselin.\n\n-- Se on siis lunastettu! Mutta senhän piti olla pankin hallussa?\n\n-- Pankin hallussahan se onkin, niin kauan kuin en ole voinut viedä\nkirjoihin, että se on lunastettu ja siirretty ... tässä laatikossa ovat\nkaikki lunastamattomat vekselit, ja tässä kaikki lunastetut.\n\n-- Mutta mitä peliä tämä on?\n\n-- Ei mutta!\n\nMe ensin töllistelimme toisiamme ja sitten Yrjöä ja sitten hänen\nkirjojaan ja koteloitaan ja sitten taas toisiamme ja purskahdimme\nlopulta nauruun, jossa oli henkemme menehtyä.\n\nKoko hänen liikehommansa oli ollut pelkkää mielikuvitusta. Hän ei ollut\npenniäkään voittanut eikä penniäkään kadottanut. Hän oli vain tehnyt\nvalekauppoja, ollut ostavinaan ja myyvinään, keinotellut kuvitelluissa\npapereissa ja liikkunut kuvitelluilla pääomilla.\n\n-- Ei siis ole olemassa mitään konkurssiakaan^\n\n-- Konkurssi on valitettavasti olemassa, sanoi hän haikeasti huoaten.\nMinä voin joutua aivan epätoivoon ajatellessani, että _jos_ minulla\nolisi ollut oikeita rahoja, ne olisivat nyt menetetyt ja vieraat\nihmiset minun kauttani joutuneet häviöön. Minä itse olisin kadottanut\nkansalaisluottamukseni ja olisi minut ehkä saatettu lailliseen\nedesvastuuseen vaillinaisesta kirjanpidosta. Puoli palkkaani olisi\nainakin viety ja minä olisin merkitty mies, iäksi päiväksi merkitty\nmies.\n\nHän suli kyyneliin ja nyyhkytti todellisen, vilpittömän surun vallassa,\njota emme koettaneetkaan lieventää, tuntien voimattomuutemme. Kun hän\nsiitä vähän tointui, virkkoi hän:\n\n-- Kyllä ne sveesit nyt riemuitsisivat, jos tietäisivät, saisivat vettä\nmyllylleen. Niinpähän kävi senkin suomenmielisen liikemiehen,\nsanoisivat. Näettehän, millä vahingonilolla se Nyya Pressi parhaillaan\npuhuu Kansallispankista. (Tämä tapahtui siihen aikaan, kun\nKansallispankilla oli nuo tunnetut rettelönsä). Siinä nyt nähdään,\nsanoisivat. Ja oikeassahan olisivatkin. Minä koetin, minä tein\nparastani, tein sen asian harrastuksesta oppiakseni, hankkiakseni\nkokemusta ja antaakseni sen perintönä pojalleni, josta oli aikomukseni\nkasvattaa suomalainen liikemies. Mutta ei minusta ollut siihen, ei\nollut, ei ollut.\n\nHän huojutteli pääparkaansa käsiensä välissä.\n\n-- Älähän nyt vain joudu epätoivoon, voithan vielä alkaa alusta.\nOtaksukaamme, että me lunastaisimme vekselisi!\n\n-- Lunastaisitteko?\n\nHän hypähti pystyyn kuin ammuttuna ja hänen silmänsä säteilivät.\n\nMutta sitten hän taas vaipui kokoon.\n\n-- Mutta, enhän kuitenkaan voisi alkaa 10,000:n velalla.\n\n-- Me annamme sinulle akordin kymmeneksi vuodeksi ja asetamme liikkeesi\nadministratsionin alle.\n\n-- Akordinko? Administratsioninko?\n\nHänen kasvonsa vetäytyivät taas hymyyn. Nuo affäärimaiset sanat häntä\nnähtävästi hurmasivat, vaikuttivat häneen vastustamattomalla\ntenhovoimalla. Hän saisi \"akordin\", hänet asetettaisiin\n\"administratsionin\" alle! Sehän tapahtuu usein liikemaailmassa,\nsuurillekin kauppahuoneille, sehän osoittaa aina tavatonta luottamusta\nvelkojien puolelta. Sattumahan se oikeastaan vain olikin, että hän oli\njoutunut tähän pulaan! Akordi! Administratsioni! Ja hän kertoi\nuudelleen ja aina uudelleen noita sointuvia sanoja, kävellen lattiata\nyhä suorempana, pää yhä pystymmässä, tukka korkeana kuin vanhan\nsotaratsun harja, joka koukistaa kaulaansa rummun äänen kuultuaan.\n\n-- Olkoon menneeksi! huudahti hän. Minä olen koettava parastani ja\ntoivon voivani vastata herrain minulle osoittamaa luottamusta! Asemani\non vaikeampi kuin koskaan ennen, mutta sen voittaminen on oleva sitä\nkunniakkaampi.\n\nMinun ei tarvinne sanoa, että me lähdimme hänen luotaan hilpeällä\nmielellä. Yrjökin tuli mukaamme, ja ilta päättyi Kämpissä yhteisillä\nillallisilla, joissa puheitakin pidettiin.\n\nJa nyt tekee yhteinen ystävämme Yrjö Antman affäärejä kahta suuremmalla\ninnolla. Joka päivä tekee hän meille selkoa uusista yrityksistään\nei ainoastaan niiden pääpiirteissä, niinkuin ennen, vaan\nyksityiskohdissakin. Ja usein unhotamme mekin -- minkä hän itse on aikoja\nsitten unhottanut -- että tässä on vain kysymys kuvitelluista\naffääreistä. Me olemme vähitellen tulleet kuin osakkaiksi hänen\nliikkeessään, ja meistä on erinomaisen suuri tyydytys tietää, että\n_jos_ olisimme ostaneet sen ja sen osakkeen tai paperin siitä ja siitä\nhinnasta, olisimme sen sillä ja sillä kertaa myytyämme ansainneet niin\nja niin suuria summia. Tupakkatunnilla virastossamme ei puhuta muista\nkuin numeroista, savukiemurat, joita puhaltelemme, ovat nollia ykkösten\nperässä, ja me itse olemme ykkösiä. Usein ilmaisevat savunollat satoja\ntuhansia, välistä miljooniakin.\n\nYhteinen ystävämme Yrjö Antman tulee pian maksamaan velkansa, ja hän on\njo saanut takaisin luottamuksen itseensä. Hän on vakuutettu sitä, että\nhän on suurin liikemies Suomessa, tai että hän ainakin olisi voinut\nsiksi tulla, jos nuoruudestaan pitäen olisi saanut kehittää luontaisia\ntaipumuksiaan. Mutta parempi myöhään kuin ei koskaan. Kun hän ja me\nolemme tässä vielä vähän aikaa \"harjoitelleet\", ei tiedä, ehkä saatte\nvielä kerran kuulla puhuttavan uudesta yhtiöstä \"Yrjö Antman ja\nkumpp.\", joka harjoittaa todellista liikettä, ostaa ja myy ja välittää\nja vaihtaa.\n\n\n\n\nWILHELMIINA WÄISÄNEN.\n\n\nWilhelmiina Wäisänen oli matkalla Helsingistä sukulaistensa luo maalle.\nNäin hänen nimensä hänen matkakapineistaan, ja muu selveni minulle\nvähitellen matkan varrella.\n\nHän oli laittautunut vaunuun oikein leveästi ja mukavasti niinkuin\nreslarekeen, joka on tullut häntä noutamaan, vallannut kaksi penkkiä,\nsen, jolla istui ja sen, joka oli vastapäätä. En sano sitä siksi, että\nhän olisi sen kautta ketään häirinnyt. Vaunu oli pitkän matkan taa\nmenevä ja meitä oli siinä vain muutamia, joilla oli yhtä runsaasti\ntilaa kuin hänelläkin. Jokaiselta matkustajalta, joka kulki vaunun\nläpi, pyysi hän sitäpaitsi silmin ja kasvonilmein kuin anteeksi, että\nhän tässä näin rehentelee ... ne on hänen nämä kamsut, mutta kyllä hän\nne ... kyllä tässä sopu sijaa antaa -- mutta kun ei kulkija\npysähtynytkään vaunuun, hymyili hän kuin kiitokseksi ja virkkoi\npuoleksi meille, puoleksi itselleen:\n\n-- Eipä se tullutkaan, hyväpä, ettei tullutkaan, niin sovitaan tässä\nparemmin.\n\nOlin tullut eräältä sivuasemalta junaan, ja nähtävästi oli hänen suurin\npuuhansa tavarain järjestämisessä jo suoritettu. Mutta minä saatoin\nelävästi mielessäni kuvailla kaikki ne kohtaukset, jotka oli esitetty\nennen junaan tuloa ja sitten junassa. Minä näen ajurin odottavan\nkadulla porttiholvin edessä. Naapurin palvelustyttö vartioi\nkatukäytävälle asetettua tavararöykkiötä sill'aikaa, kun Wilhelmiina\ntoisen tuttavan avulla kantaa toisia alas viidennestä kerroksesta.\nKaikki eivät mahdu rattaille. \"Tuo sinä, Manta, tämä hattuaski ja tämä\nparasolli ... eli ei, ota sinä tämä pelarkoonia, ei sillä väliä, jos\njääkin\". Ja tavarainsa suojassa itse istuen niin täpärällä, että on\njoka kadunkulmassa huiskahtaa ulos, ajaa hän asemalle, kiirehtien\nkuskia, joka suuri kirstu jalkain alla könöttää epämukavassa asennossa\npolvet koukussa leuan tasalla. -- \"Kun ei vain myöhästyttäisi!\"\n\nMutta siitä ei ole pelkoa. Puoli tuntia ennen junan lähtöä istuu hän jo\nvaunussa, iso kirstu ja pelarkoonia ovat pakaasissa ja kaikki muut\ntässä edessä, vieressä, pään päällä, kummallakin puolella ja istuimen\nalla. Siinä on myttyjä, rasioita, eväitä, kukkasia, jotka on saatu\nsaattamaan tulleilta ystävättäriltä, tyynyjä, saaleja, laukkuja, mutta\nnäkyvimpänä, ihanimpana kaikkia muita uusi kapsäkki, jonka kyljestä\nkiiltävässä messinkilaatassa seisoo kaiverretuin kirjaimin:\n\"Wilhelmiina Wäisänen Helsingfors\".\n\nHän istuu nyt vihdoinkin järjestetyn omaisuutensa keskessä,\nvarustettuna vuorokauden matkalle, puettuna lähinnä parhaimpaan\npukuunsa -- parhaat ja harvinaisimmat kalleudet ovat nähtävästi noissa\nrasioissa ja tuossa matkalaukussa, joita hän tuon tuostaan raottaa,\navaa, järjestää ja kohentelee. Luulet hänen jo rauhoittuneen, luulet,\nettä ne istuvat siellä säiliössään yhtä tyytyväisinä kuin hän itsekin,\nnojatessaan tuohon vaunun nurkkaan ja ummistaen hetkeksi silmiään --\nollaan näet yöjunassa -- kun hän yht'äkkiä säpsähtää -- junan vihellyksestä\ntai pysäyksestä tai ilmankin -- näyttää muistavan jotakin -- tulikohan se\nmukaani -- eihän vain rutistune! -- paninkohan sen laukkuun vai myttyyn vai\nkapsäkkiin? -- eihän vain pudonnut parasolli! -- ja kaivelu ja selailu\nalkaa uudelleen, selailu rakkaiden tavarain, jotka ovat näkyvä tulos\nvuosien vaivoista ja joita hän nyt vie kuin voittaja saaliitaan\nriemukulussa kotikylään todistamaan siitä, ettei hän ole aikaansa\nturhaan kuluttanut. Vihdoin hän rauhoittuu, laittaa itselleen mukavan\npäänaluksen, luo vielä viimeisen silmäyksen kapineisiin, haukottelee\ntuimasti, kyhnähtää kyljelleen ja nukkuu samassa.\n\nMinä kun en saa nukuttua, näen tuossa hänen tasapohjaiset jalkansa,\njoissa on \"tyykikengät\", hervottomina nytkähtelevät siinä koko yön ja\nsekaantuvat vielä uneenikin, kun vihdoinkin olen suurella vaivalla\nsaanut sen päästä kiinni.\n\nKun herään aamulla, on Wilhelmiina jo noussut ja on taas täydessä\ntouhussa tavarainsa kanssa. Hänellä on yllään uusi hame ja uusi röijy,\njotka hän jossakin salaisessa paikassa on vaihtanut vanhoihin. Hän\nviimeistelee niitä parhaillaan, harjailee ensin hamettaan ja silittelee\nhuolestuneesti sen ryppyjä -- se on ruskean viheriää paramattaa -- ja ottaa\nsitten esille yläpuolen ruumistaan, jonka ympärillä, korsetin päällä,\nistuu tiukka röijy, sinisestä kankaasta tehty, puhvihihoineen, joiden\nväliin pää uppoaa korvia myöten, kultarenkailla koristettuja korvia\nmyöten. Hän harjaa sitä edestä ja takaa ja kummaltakin kupeelta, hiukan\nkellahtaneiden kainalojenkin alta, niin kauas kuin lyhyet korsetin\nvarassa olevat kädet kuontuvat, jolloin kellonvitjat korkean rinnan\npäällä kauniisti helkkyvät. Erityisestä rasiasta lehahtaa esiin viheriä\nkaularöyhelö, joka suurella rintasoljella kiinnitetään leuan alle kuin\nlehdeksi marjana punottavien poskien alle. Kapsäkistä, jonka lukko ja\nsoljet somasti soivat, nousee suurella varovaisuudella uuden uutukainen\nsaketti harmaasta verasta, silkillä sisustettu ja leikattu uusimpaan\nkuosiin ja keveällä pyrstöllä kaunistettu. Lasiputkiin pistetyt\nkukkaskimput kiinnitetään saketin pieluksiin, kaksi kummallekin\npuolelle. Hansikkaat, ruskeat trikoohansikkaat, saadaan vaivalla\nsuurella, mutta mieluisella, sujumaan käsiin. Päivänvarjo otetaan alas\nhyllyltä, vapautetaan tupestaan ja avataan varovasti, jolloin kasvoissa\non ilme, kuin olisi pelko, että se räjähtää. Vaan ei se räjähdä,\nnapsahtaa vain ja helähtää hiukan rumpu, ehyt on, ei ole mistään\nrevennyt, laskee taas siipensä suppuun ja asettuu viereen odottamaan\naikaansa. Käsilaukussa ovat huivit, ne kaksi, joista voi olla\ntällaisessa tilaisuudessa kysymys: se ruskea silkkinen, pitkärimsuinen\nja se valkoinen harsohuivi. Kummanko ottaisi? Moneen kertaan antaa\npieni, pyöreä peili neuvojaan myötä ja vastaan, taistelu on kauan\nratkaisematta. Silkkihuivi on upeampi, mutta harsohuivi nuorentaa -- ja\nvoittaa.\n\nTuskin tuntisin häntä, jos en tietäisi. Kaikki on uutta, paitsi kasvot,\nnuo punakat ja terveet, vaikka jo vähän rypistyneet, ja silmät, nuo\nhaalean siniset ja ymmärtäväiset, jotka eivät vaihda väriään eivätkä\nmuuta ilmettään, vaikka kaikki muu muuttuisikin.\n\nHän istuu siinä nyt valmiina astumaan ulos vaunusta, niin pian kuin\njuna pysähtyy kotiasemalle. Ollaan eteläpuolella Mikkeliä, ja hän kysyy\nkonduktööriltä, milloinka tullaan Suonenjoelle.\n\n-- Klo 12 ja 50, sanoo konduktööri.\n\n-- Jos konduktööri on hyvä ja sanoo tykö sitten. Kello on vasta\nseitsemän, ja minulla on siis vielä runsaasti aikaa nauttiakseni\nmatkatoverini seurasta. Muut ovat tippuneet tielle, ja me olemme kahden\nvaunussa. Yhä suuremmalla tarkkuudella ja mielenkiinnolla olen\nseurannut hänen pukeutumistaan, ja sitä tehdessään on hän tietämättään\nesittänyt minulle elämänsä, selittävillä kuvilla kaunistetun\nkertomuksen vaiheistaan. Jokainen noista vaatekappaleista on\nvirstapatsas hänen elämänsä taipalella ja jokaiseen niistä liittyy\nmuisto kuljetusta matkasta. Semmoinen hän nyt on, mutta semmoinen ei\nhän ollut silloin, kun taipaleensa aloitti.\n\nTuo röijy se oli -- oli hänelle, niinkuin niin monelle muullekin --\nensimmäinen ero mökin tytön entisyydestä, karkoittaessaan jo\nensimmäisessä palveluspaikassa pappilassa suoran nutun. Pappilasta\nsiirtyi Miina nuoren herrasväen kanssa Helsinkiin, ja pitkä, suora\ntoppanuttu, lämmin ja suojaisa, jota oli talkoolla kotikylän tyttöjen\nkanssa tehty ja öitä sen kanssa valvottu, vaihtui ostosakettiin, joka\nistui selästä kuin valettu ja teki hameen liikkeen edestäpäin niin\nherrasmaiseksi, mutta joka oli kylmä ja hatara. Villavanttuut,\näitivanhan kutomat, ja villahuivi, venäläiseltä ostettu ... säälivästi\nhymähti Miina joka kerta, kun ne muisti vetäessään käsiinsä\ntrikoohansikkaita ja kiinnittäessään kaulansa alle harsoista huivia,\nensimmäisen vuosipalkkansa säästöillä hankituita. Päivänvarjo ja\nrintaröyhelö olivat hänen hauskimmat muistonsa, sillä vuosia oli\nkulunut, ennenkuin ne oli uskaltanut ostaa ja tosi tarpeen vuoksi\ntarpeettomina pukuunsa lisätä. Vasta sitten, kun siinä uudessa,\nhienossa herrasväessä palkka kohosi kahteentoista markkaan kahdeksasta,\nja pääsi kyökkipuolelta lasten päälle ja niiden kanssa oli\nEsplanaadissa käveltävä, täytyi ne ostaa, täytyi herrasväenkin vuoksi,\nettei tarvitsisi hänen tähtensä kenenkään hävetä. Ja niihin liittyi\nmuistoja soitoista Kappelin edustalla keväisinä iltoina ja\nsunnuntaikävelyistä Seurasaarella -- sen nuoren herran kanssa, joka\ntarjosi teetä ja kahvia ja makeisia ja olisi viiniäkin tarjonnut ...\nmutta silloin oli täytynyt tehdä ero, sillä se oli herra eikä\nvertainen, eikä sillä tainnut olla aikomuksetkaan oikeat. Toisellahan\noli, sillä Sörnäisten pojalla, ja sormuksia vailla jo oltiin alulla,\nmutta se joi, ja siihen se jäi. Jääköön! Eipä hän heistä, kaupungin\npojista.\n\nEikä Miina siitä pitäen muusta huoli, kunhan palkat kohoilee ja saa\nsäästöä tehneeksi. Hän on niitä, jotka eivät pelkää vanhenevansa ja\njotka kyllä tietävät kelpaavansa. Aina niitä on ottavia, kun on mitä\nantaa. Miina on tehnyt säästöä, on koonnut rahaa, on koonnut vaatteita,\nvarsinkin vaatteita, pitovaatteita, pyhävaatteita, sänkyvaatteitakin.\nOlisi hyvänkin talon tyttären aitan täysi, kun oikein orrelle\nlevitteleisi -- entisellä mökin tytöllä. Kahdella tyhjällä kädellä läksi,\nnyt on kirstut ja kapsäkit niin monet, ettei auttamatta junasta pääse,\non hopeitakin vähän ja kultakello ja saattaapa olla sormuksetkin,\nkaikki nämä siinä viimeisessä palveluspaikassa, sen yksinäisen vanhan\nherran luona hankituita, jolta on palkkaa juossut kaksikymmentä markkaa\nkuussa ja tämä kultakello kunnialahjaksi kymmenen vuoden uskollisesta\npalveluksesta.\n\nMiina on istunut jonkin aikaa hiljaa, silloin tällöin vilkaisten ylös\nhyllylle, jossa silmät ovat sattuneet ruskeaan rasiaan, ja joskus\nkatsahtaen minuunkin, joka tuijotan häneen ja tarkastan häntä. Hän käy\nyhä levottomammaksi, päästää huivin irti, sitoo sen taas, koettaa\nkatsoa itsepintaisesti ulos ikkunasta, mutta kun vaunut retkahtavat\nvekselissä ja rasia liikahtaa -- vai näyttikö vain siltä -- täytyy se ottaa\nalas, täytyy avata...\n\nKun palaan junaan Mikkelin asemalta, näen minä, että rasiasta on\nilmestynyt hattu, isoilla ruusuilla koristeltu komea olkihattu,\nkehittynyt siihen kuin perhonen kotelostaan, asettunut paksun, tukevan\npalmikkopyörylän päälle, jossa se nyt istuu kuin oudoksuen asemaansa,\npyrkien kuin pelästyneenä lentoon lähtemään. Mutta sen on turha pyrkiä,\nse on lujasti kytketty leuan alle silkkisillä kahleilla, ja vartijan\nkasvoista loistaa hämillinen tyytyväisyys onnellisesta saaliista.\n\nEi ole epäilemistäkään siitä, että se on Miinan ensimmäinen hattu,\notettu ensi kertaa päähän matkalla kotipuoleen sydänmaalle. Se on\nviimeinen ylellisyys, sinetti, leima, lippu linnan harjalla, oman\nrakentaman linnan, jossa nuo muut tavarat olivat kuin vallitukset,\nvuosien kuluessa hiljalleen yhä korkeammalle kohotetut.\n\nSaattavat kotikylässä ehkä oudoksua, sanovat kirkkomäellä katselijat\nhänen ylpistyneen, entisen mökin tytön ... vaan niistäpä hän vähät\nvälittää eikä ole tarviskaan ... on hän yhtä hyvä kuin joku toinenkin,\nja jos ei Pielaveden pojille passaa, niin palaa syksyllä takaisin, kun\ntulee herra ulkomaalta terveyttään hoitamasta, ja on yhtä hyvä olla\nsielläkin. Pidän häntä päässäni ja jätän poiskin, jos on itsestäni niin\npäin parempi. Ja vaikka en kirkonmäellä pitäisikään, niin pidän junassa\nja pidän vielä laivallakin, senpähän sitten muun näkee kirkonkylän\nrantaan tullessa...\n\nWilhelmiina vakaantui vakaantumistaan ja istui yhä varmempana näissä\ntäysissä tamineissaan kaikkien kalleuksiensa keskessä, odotti junan\ntuloa Suonenjoen asemalle ja ajatteli kaikkea tätä mielessään -- olen\nvarma siitä, että hän sitä ajatteli.\n\nHaapakoskelta tuli pari tehtaan työmiestä vaunuun. Heillä oli vasta\nsytytetyt sikarit hampaissaan ja olivat hiukan maistaneet.\n\n-- Täällä ei saa polttaa! sanoi toinen huomatessaan, että vaunussa oli\ntupakanpoltto kielletty.\n\n-- Strunt... äi se mitta ... vi röka bara!\n\n-- Etkös näe, että siellä on rouvasihminen...\n\n-- Hva fan! Inte fins här några fruntimmer.\n\n-- On se ... siellä istuu yks rouvasihminen ... sillä on hattukin\npäässä.\n\n-- Ja, min sann, du har rätt.\n\nMinä kuulen sen, minä näen sen hänen kasvoistaan, hänen silmissään on\nkostea kiilto... Se on ihana hetki hänen elämässään, ehkä ihanin\nkaikista ... hän ei voi pidättäytyä ... tuntee tarpeen palkita\nosoitettua luottamusta, ja hän virkkaa:\n\n-- Herrana vara para kuu o röökka -- inte te siniera ... inte alls...\n[ -- Herrat ovat vain hyvät ja polttavat -- ei se tee mitään ... ei\nmitään...]\n\n-- Tack så mycke'... det var förbannadt fint af fruntimret... [ -- Kiitos\npaljon ... se oli helvetin hienosti tehty rouvan puolelta...]\n\nHän pitää hatun päässään! Pitää sen laivassa ja kirkkorannassa ja\nkirkonmäelläkin ... on se hänen päässään yhtä hyvä kuin kenenkä\nmuunkin.\n\nJa hänen kasvoistaan loistaa niin suurta onnea ja tyytyväisyyttä ja\nkiitollisuutta kaikista Luojan vähistä lahjoista, jotka ovat hänen\nosakseen tulleet, että on minunkin oikein hyvä ollakseni...\n\n\n\n\nKORPEEN KADONNUT.\n\n\nRakkauteni, minne katosit -- ystäväni, minne minusta eksyit?\n\nMinä huudan sinua, sillä sinä olet minulta kadonnut enkä minä tiedä,\ntokko sinut enää koskaan tavannen.\n\nIloa lyöden me liikkeelle lähdimme, yhtä polkua kuljimme, milloin\nkäsikkäin, milloin kaulakkain, milloin sinä edellä hypellen ja minä\njäljessä astellen. Keveitä maita me kuljimme, järvien rantoja, aukeita\nahoja, lehteviä rinteitä ja korkeita kankaita. Onnemme uudisasutus oli\nmatkamme määränä, ja rauhan lammen rannalle oli majani laitettu, ja\nsinne tahdoin sinutkin viedä.\n\nJa sinä ihastelit seutuja, huudahtelit hurmautuneena näköalain\navaruuksia, joita sinulle näytin, ja kuiskailit minulle lempeäsi\nsalojen siimeksessä. Et minusta ilmoisna ikänä aikonut erota ja sanoit\naina tahtovasi kulkea siellä, missä minäkin. Sillä minä olin kulkenut\nennenkin tien onnen majalle, mutta sinä et ollut siellä ennen käynyt.\n\nTulimme silloin vuoren päähän, joka jakoi kahtia korven, ja soita ja\nalavia maita oli sen kahden puolen. Siinä oli tienhaarakin, josta lähti\nkaksi polkua ympäri vuoren.\n\nSilloin tahdoit sinä lähteä toista polkua kulkemaan, ja minä kulkisin\ntoista. Et tahtonut siihen syytä sanoa etkä ehkä tiennytkään. Olisi\nhauska vähän aikaa erossa olla ja yhtyä taas toisessa päässä vuoren.\nMutta minä arvelen, että salo veti sinua puoleensa, niinkuin se usein\nvetää vastustamattomasti.\n\n-- Jos eksyt?\n\n-- Minä huhuan mennessäni sinulle sieltä ja sinä minulle täältä, ja jos\nemme kuule, riennämme kilvan onnen majalle ja siellä toisemme\ntavoitamme.\n\nHypähdellen lähdit ja suukkoja heitit, mutta alakuloisuus painoi minun\naskeleitani. Huhusimme ja kuulimme alussa toistemme äänen, mutta sitten\nkohosi vaara yhä korkeammaksi välillemme, ja minä kuulin vain oman\nääneni. Astuin ja uskoin teitten yhtyessä toisessa päässä sinut\ntapaavani. Siinä oli rinteellä tekemäni tupanen lamperon rannalla.\n\nMutta et ollut siinä, kun tulin. Huhusin ensin tyynesti ja hillitysti,\nuskoen sinun olevan lähellä tulossa. Huhusin kovemmin ja kiihkeämmin,\nmutta ei vastausta kuulunut.\n\nLähdin sinua vastaan, mutta en sinua tavannut. Kiersin vuoren ja tulin\nsiihen, missä erosimme. En jälkeäkään sinusta tavannut. Toivo rinnassa\nriensin vielä kerran majalle, jossa oli aikomuksemme yhtyä. Et ollut\nvieläkään tullut.\n\nNousin vuorelle huutamaan. Huusin itään ja länteen, halki ilmojen ja\npoikki niiden, houkuttelin, luikuttelin, mutta et vastannut. Täynnä oli\nvuorenrinne rotkoja ja murtoja ja jyrkkiä kallioita. Sytytin tulen\nmerkiksi sen laelle ja poltin sitä kolme päivää ja yhtä monta yötä. Jos\nkerran tänne katsoit, täytyi sinun se nähdäksesi... Etkö liene nähnyt,\netkö liene katsonutkaan...\n\nPalasin kotiin, tulin tänne majalleni, jonne olin tahtonut sinutkin\ntuoda. Huudan täällä sinua uupumatta joka ilta ja aamu huoneeni ovelta\nja koetan houkutella saloja sinua ilmaisemaan. Mutta totisena ja tylynä\nseisoo salo eikä anna minulle koskaan selkoa siitä, mitä tietää. Enkä\nminä tiedä, eksyitkö, vai tahallasiko erosit. Sen vain tiedän, että\nkorpeen minulta katosit.\n\n\n\n\nKORVEN KOSTO.\n\n\nHän on pysähtynyt suksineen puoliväliin vaaran rinnettä aukeaan\npaikkaan, josta näkee alempana olevan metsämaiseman soineen, järvineen,\nvirtoineen ja salmineen. Vaaran alta, missä kahden veden välinen koski\nkimmeltelee päiväpaisteessa, hän näkee majansa katon.\n\nHän on metsämies, näiden yksinäisten salojen ainoa asukas niin laajalti\nkuin silmä tämän vaaran laelta kantaa. Koko tämän vesistön varren hän\non omakseen ottanut, kun ei ole ollut muitakaan ottavia. Ei ole sitten\nsen suuren vainovuoden, jolloin toiset länteen pakenivat, toiset\nvietiin väkisin vieraille maille, täällä ihmisen jälkeä näkynyt.\n\nErämaa uinuu kuin avosilmin keväisen talviauringon paisteessa. Lumi on\njo sulanut puista, mutta metsissä, järvien jäillä ja soilla on hankea\nvielä sauvalla mitaten. Päivä helottelee lämpimästi aukeilla, mutta\nvarjossa on raittiin kylmää. Vaarain rinteellä on havunneula sulanut\nsen verran, että tuoksahtelee pihkalle hiukan, ja koivun varpu\nlemahtelee keskipäivällä, ikäänkuin aavistellen tulevia kevätaamuja.\n\nHän vetää henkeensä lämmintä ilmaa ja metsän tuoretta tuoksua, silmä\ntuikkaa tyytyväisesti ja lempeästi otsatukan alta. Hyvä on hänen\nmielensä, hyvä siitä, että on talven selkä katkeamaisillaan, sen\nrautainen koura heltinyt. Eikä ole tämäkään talvi pelättyä pahaa\ntuonut. Kohta loppuu hiihtokeli, kohta alkavat hanget upottaa, eikä\ntullut erämiehiä asutuilta mailta. Ei tullut vaaraa muutakaan, jota\naina aavisteli, vaikkei tietänyt, mistä se tulisi. Mahtoi kerran tulla,\nettä tuon torjua saisi ... mutta hyvä oli aina mieli, kun oli talvella\ntulematta jäänyt. Kesällä ei kukaan tänne asti osunut.\n\nHän on hartiakas ja tanakka, mutta samalla pitkä ja solakka mies,\npuettuna puoleksi sarkaan, puoleksi nahkoihin. Olallaan on hänellä\nampuma-aseet: jouset ja viinet, selässä kimppu ansoja ja loukkujen\nlukkoja, jotka hän on käynyt keräilemässä pois. Ei käy enää jänis\nlankaan, ei astu kettu satimeen, ei juokse riekko rihmaan ... kiiman\naika on kaikilla, pitää antaa rauha riistalle, pitäkööt häiritsemättä\nhäitään metsän väet.\n\nOnkin jo paaluaitta kosken rannalla täynnä nahkoja, tänä talvena\nhankituita. Huomenna ne ahkioon ladotaan ja lähdetään niitä\nmarkkinoille hiihtämään. Siellä saksat ihailevat, kyselevät, ei\nkuninkaan metsästäjälläkään parempia, mutta ei tee tämä salon Sara\nselkoa oloistaan, ei asumuksistaan. Aina on eksytellyt urkkijat\njäljiltään ja hiihdellyt tänne takaisin hankiaisia myöten jäljen\njättämättä.\n\nYhä iloisemmin kiiluu silmä erämaata vasten, tuota ystävää, joka ei\nmuusta tiedä kuin hänestä, ja hymy vaeltaa huulten yli. Mutta varsinkin\nhykähdyttää eräs ajatus. Ponnahuttaisiko hän menemään, laskisiko\nhuvikseen huiman mäen tuonne jäälle ja panisi ilman korvissaan\nvinkumaan?\n\nHän jo peräytyy vauhtia ottaakseen, kun kajahtaa äkäinen haukahdus\nvaaran alta.\n\nHän säpsähtää oudoksuen, sillä ei ole haukku tavallinen, kimakka ja\nkuitenkin rauhallinen, niinkuin oravapuun alla, eikä myöskään vainoavan\ninnokas, niinkuin pakenevaa otusta ajaessa. On niinkuin olisi joku iso\nelävä, jota koira vihaa ja pelkää eikä uskalla kimppuun käydä, sillä\nhaukunta on varoittava, epäröivä ja samalla äkäinen.\n\nSara viheltää, ja silloin muuttuu haukunta ulvonnaksi.\n\n-- Susi! -- päättää hän ja syöksyy alas vaaran rinnettä. -- Susi se on! --\npäättää hän vielä varmemmin, kun koira tulee puolimäessä vastaan, häntä\nkoipien välissä.\n\nIlme silmissä muuttuu, hyvä hymy katoo huulilta, hän kyyristäikse ja\nottaa, ruumis ja kasvot ajon kiihkon jännityksessä, uutta vauhtia\nsaaliin jälkeen joutuakseen. Rohkaistuna isäntänsä seurasta karkaa\nkoira edellä entisiä jälkiään alas vaaran rinnettä, tekee tasaiselle\ntultuaan tiukan mutkan ja katoo koivujen väliin, joita kasvaa järven\nrannalla. Saran sukset liukuvat vanhaa vauhtiaan yli sen paikan, missä\nkoira kääntyi, mutta jo jälen poikki mennessään ehtii hän huomata,\nettei se ollutkaan suden jälki, vaan -- suksen. Hän lyö suksensa ristiin,\nhyppää alas hankeen ja seisoo siinä polviaan myöten lumessa hetken\naikaa niin huumautuneena, kuin olisi salama silmäin edessä välähtänyt.\nSitten kiipee hän ylös suksilleen ja lähenee selkä kyyryssä väijyen\nvierasta latua.\n\nSe on todellakin suksen latu, on tullut jäältä, noussut tässä metsään\nja näyttää tuolla tuonnempana kääntyneen taas rannemmaksi hänen\nmajalleen päin.\n\nMistä se on tullut? Minne se menee? Kuka se on? Ei se ole Suomen mies\netelästä päin, sen näkee olaksen muodosta, ei ole Vienankaan miehiä,\nniillä on suksi leveämpi. Tällä on suksen alla poron nahka, joka on\nvastamäessä tehnyt karkean jälen lumeen. Hiihtäjä ei voi olla kukaan\nmuu kuin lappalainen.\n\nMutta mitä se täällä kuljeksii? Mistä ja minne? Etelästä se ei voi\ntulla, sillä sinne eivät Lapin miehet uskalla asutuille seuduille.\nPohjoisesta se on tullut ja on täällä kiertelemässä. On tullut\ntähystelemään ja kun näkee, ettei ole kuin yksi eläjä täällä, niin\nlaskee koko heimo kesän tullen koskia alas tänne alavesiin\nkalastelemaan.\n\nSara on hiihtänyt jäljen vieressä, joka, tehtyään pienen kaaren\nmetsään, on siitä yht'äkkiä kääntynyt suoraan hänen majalleen.\n\nMaja on matala sauna, puoleksi maassa, kosken suvannon rannalla pienen\naukean reunassa. Aukean keskessä on riista-aitta, jossa Saralla on\nnahkansa, kuivatut kalansa, palvatut lihansa ja muut varastonsa. Se on\nrakennettu paalujen päälle metsän roistojen: susien, kettujen, kärppien\nja hiirien varalta. Siihen tulevat nuuskimaan, mutta eivät pääse\nkäsiksi. Monta repoa hän on sen ympäriltä raudoilla tappanut, monen\nsuden ja ilveksen jäljen päästä saanut kiinni, kun ne nälkäisinä\njuoksennellessaan ovat lähennelleet herkkuja nuuskimaan.\n\nJäljistä päättäen on lappalainen pysähtynyt aukean laitaan, vetäytynyt\ntakaisin, hiipinyt metsän peitossa majan taa, laskeutunut siinä\nsuksiltaan, kiertänyt majan ja mennyt siitä riista-aitalle, jonka\nympäri hän on useaan kertaan kulkenut.\n\nEi ole Saran mielestä enää epäilystäkään siitä, mitä varten vinosilmä\ntäällä kuljeksii ja mitä hän täältä hakee. Eikä siitäkään, mitä hänen\non tehtävä. Jos ei lappalainen näiltä mailta palaa heimonsa luo,\ntietävät muutkin täällä tuhon uhkaavan ja pysyvät poissa.\n\nKaukana hän ei voi vielä olla. Luultavasti hän on vasta puolen päivän\naikaan tästä kulkenut, koska on hiihtänyt puista karisseen huurun\nylitse. Sara on tehnyt päätöksensä ja alkaa laittaa lähtöään.\n\nPuettuaan ylleen puhtaimmat metsävaatteensa, laitettuaan evästä\nkonttiin ja otettuaan parhaat aseensa: jousen, nuolet, metsäpuukon,\npienen kirveen ja keveän keihään, joka samalla oli suksen sauva,\nvalitsi hän parhaat suksensa, joita käytti vain isommilla retkillä.\nNiiden päälle päästyään ja lähdettyään liukumaan metsään majan taakse\noli hän näissä metsätamineissaan niinkuin suurten otusten ajoon\nlähtiessään: sama kohottava ja avartava tunne rinnassa, sama jännitys\njäsenissä ja sama levoton kiehunta verissä taipalelle päästäkseen.\nSilmät paloivat, huulet olivat puristuksissa, suun ympärillä oli tuima\npiirre, ja uhkaavasti, melkein vihaisesti ponnisti hän ensi innossaan\nkaikki voimansa, niinkuin otus olisi ollut ensi aukealla\nsaavutettavissa.\n\nLappalaisen latu, jota hän heti lähti noudattamaan ja jossa näkyi\njälkeen lähteneen koiran käpälien sijat, vei kosken vartta myöten\nsuuren järven rannalle.\n\nKosken niskassa oli lappalainen pysähtynyt kalaa pyytämään. Oli tehnyt\navannon lähelle sulaa ja onkinut siinä pohjaongella. Kaloja näkyi herja\nsaaneen, oli niitä siivonnutkin ja jättänyt suomut ja sisälmykset\nlumelle avannon viereen.\n\nSaran kiukku kasvoi... Kalastanut minun vesilläni ja jättänyt siihen\nsisukset kuin ilkkunansa osoitteeksi ... niinkuin riettalintu, joka syö\nlinnunpyytäjän loukusta! Lieneekö tehnyt sen vesiäni pilatakseen,\nottaakseen pois kalaonneni...\n\nSe antoi uutta sisältöä suuttumukselle, ja Sara potkaisihe takaisin\najettavansa ladulle, joka vei kosken niskasta järven rannalle, ja\nnoudatteli sitä, pysyen aina metsän turvissa. Pelko sillä oli jotakin,\nei liikkunut oikeilla asioilla, koska ei ollut uskaltanut aukeille\npaikoille antautua. Vasta keskellä järveä, jossa oli ryhmä saaria,\npoikkesi latu suunnastaan ja vei saarien suojassa yli selän. Toiselle\nrannalle tultuaan lähti se kuin viivalla vetäen suoraan halki salon\nviemään vaaraa kohti, jonka paljasta, puutonta lakea iltarusko kultasi\nvielä, kun alemmat maat jo olivat varjossa. Se on outo näillä mailla,\nhakee korkeita paikkoja tähystelläkseen matkansa suuntaa ja oikeaan\nosatakseen.\n\nOli jo ilta vaarallakin, kun Sara soisen salon hiihdettyään pääsi\nkiivenneeksi sen laelle, koko ajan lappalaisen suksenlatua\nnoudatettuaan. Paljon se oli jo ehtinyt edelle, eikä sitä tänä iltana\nenää ehtisi saavuttaa. Tietysti laittautua levolle iltayöksi ja heti\naamusella lähteä liikkeelle.\n\nNuotion paikkaa etsiessään oli hän kuulevinaan koiran ulvahduksen\njostakin edestään. Koko matkan olivat Hallin jälet seuranneet\nlappalaisen latua, eikä se ollut vielä tullut takaisin. Nyt se siellä\nulvahti jossakin. Oli ehkä saavuttanut ajettavan. Mutta kun ei sen\nenempää haukkua kuulunut, alkoi Saraa arveluttaa. Tappelua se ei ole\ntehnyt, sillä silloin olisi syntynyt isompi rähinä. Se on ehkä sen\nsurmannut, ampunut ennenkuin Halli päälle ehti, tai kolhaissut\nkeihäällään. Alkoi käydä mieli matalaksi, kun ei uskaltanut tehdä\nnuotiota tarpeeksi tulekasta ja ruumis oli hiihdännästä hiostunut. Jos\nvielä koiran tappoi, ainoan toverini ja ystäväni... Mitä varten minä\nlähdinkään häntä ajamaan? Miksen anna hänen olla ja mennä menojaan?\nMitä pahaa hän on minulle tehnyt, että häntä vainoon? Eihän pitäisi\nihmisen toistaan tappaa...\n\nMutta lappalainen ei ole ihminen -- koira se on! Pahansuopa, joka pilaa\nmetsät ja vedet, ja on tuhottava, missä hänet tavoittanet. Olisi se\nsentään otus! Tiedä, mitä kaikkea hänellä lienee: hyvät jouset, nuolet\nja keihäät, sukset mainiot, ehkä kultaa ja hopeaa, jolla saat, mitä\ntarvitset.\n\nKatosivat kaikki epäilykset, kun Halli aamupuoleen yötä tuli nuotiolle\nja vikisten ja kuin turvaa hakien painautui jalkojen juureen. Sitä oli\nlyöty, ja se nilkutti kolmella jalalla. Kohta kun alkoi vähän nähdä,\nlähti Sara liikkeelle, päättäen, että hän ajaa takaa, vaikka Lapin\nperille vieköön.\n\nEi ollut pitänyt kiirettä lappalainen. Päästyään suurille saloille,\ntoiselle puolen vaarojen, on hän hiihdellyt siellä sinne tänne\npitkiäkin mutkia tehden, mutta aina kuitenkin pohjoista pääsuuntanaan\npitäen. Tuon tuostakin on lunta penkonut katsoakseen, onko jäkäliä.\nSehän sillä siis sittenkin asiana. Kerrankin oli kiertänyt jäniksen,\ntoisen kerran ampunut linnun puusta, metson, merkeistä päättäen. Ihmeen\ntaitavasti hän oli tehnyt sen, niinkuin kettu tai ilves, jotka vainunsa\navulla jo kaukaa tuntevat, missä riista piilee ja hiipivät suoraan luo,\nliikoja mutkia tekemättä. Mainio se on metsänkävijä Lapin mies, ei\nsille kukaan vertoja vedä. Eteen ne sille lentävät, metsän eläjät, kun\nmuita pakenevat ja jäljessään juoksuttavat -- ja kateus kaivoi Saran\nmieltä, metsämiehen hampaita kiristävä ja mieltä kirvelevä kateus,\nhänen pujotellessaan lappalaisen latua, joka milloin oikoili\nsuoaukeiden poikki, milloin pistihe sakeimpaan näreikköön, josta\nisokasvuisen takaa-ajajan oli tukala päästä tunkeutumaan. Alavasta\nkorvesta kohosi latu vähitellen vaaralle, ja sen laella oli\nkeskentekoinen nuotio. Siinä oli lappalainen yötään aikonut viettää, ja\nsiinä näkyi selvään jäljet kohtauksesta koiran kanssa. Jäljistä\npäättäen se oli sitä lihapaloilla houkutellut, mutta kun ei Halli\nantanut lumota itseään, oli puulla perään nakannut. Ei ole Halli -- hyvä\nHalli, uskollinen ystävä -- ei ole lappalaistenkaan lumottavissa, vaikka\nniillä on hyvä silmä eläimiin.\n\nMutta kun koira oli kääntynyt takaisin isäntäänsä hakemaan -- tuli kiire\nmaankulkijalle. Siihen jätti nuotionsa ja yösijansa ja hätä tuli käteen\n... oikein nauratti Saraa hajanainen jälki ... oli koettanut kuin\nlentäen mennä, niin oli räätsinyt kuin siipisato telkkä vettä pitkin --\nvaan ei ole mihin sukeltaa.\n\nJa Sara ponnisti kaikin voimin perään ja rauhoittui vasta, kun näki,\nettä pelästynyt pakenijakin oli vähitellen rauhoittunut ja hiljentänyt\nvauhtiaan. Lieneekö uupunut vai lieneekö arvellut turhaa\nsäikähtäneensä. Jälki on taas tasainen ja kevyt, niinkuin olisi metsän\nelävä siinä vikitellyt. Kauniisti se oli hankia pitkin kulkenut,\nmilloin harjujen selänteitä, milloin korkeita kuusikoita, milloin\nhuvikseen mäet laskenut ja noussut keveästi jyrkimmistäkin kohdista.\n\nUnohti Sara vähitellen, minkä tähden ajoi häntä takaa, että ajoi häntä\nilojaan lyöden takaa tappaakseen, ja seurasi kuin leikkivää lasta, joka\non metsään painunut ja suotta itseään etsittää, veitikka ... eikä\ntiedä, milloin puun takaa pilkistää tai uukahtaa kiven kupeelta. Siinä\noli vaaran rinteessä ruokaillut korkean kiven päällä. Siitä oli kuin\niloiten lähtenyt mäkeä laskemaan, suoraan alas huimaavista hyppyreistä\neikä edes horjahtanut, ei sauvaa maahan pannut. Kaarrellen sai Sara\nkulkea, puista pidellen ja sauvallaan vastaan karustaen.\n\nVaaran alla oli jyrkkä kallio ja niin korkea, etteivät korpihongat sen\ntasalle ulottuneet. Pitkän kierroksen sai Sara tehdä, mutta lappalainen\noli laskenut suoraan puitten latvojen yli ja siihen kadonnut. Oliko\nilmaan lentänyt, oliko puiden päälle pysähtynyt?\n\nTurhaan tähysteli Sara kallion alta sakeasta kuusikosta, turhaan\nkuusien latvoista, turhaan maasta niiden juurilta. Jo luuli hän\nlumotuksi itsensä ja epäillä alkoi metsän pyhää poikaa ajaneensa, joka\nhiihtää maassa, milloin mieleen johtuu, mutta yhtä usein taipaliaan\nlyhentelee ilmassa puitten latvojen tasalla -- ja jo mietti hän\nkääntyäkseen.\n\nMutta ei ollut hiihtäjä puitten latvoihin pysähtynyt, ei ilmaankaan\nlentänyt, vaan maahan oli tullut metsälammelle, joka piili vaaran alla\npuitten peitossa ja jota ei aavistanut siinä olevankaan, ennenkuin oli\nsen rannalla. Sinne oli suksimiehen kallion reunalta puitten yli\nheittänyt eikä ollut kaatunutkaan, vähän vain jalkain notkahtaessa\nposki hankea hipaissut kuin pyöreällä vanteella painaen -- ja hiihtänyt\ntyynesti edelleen.\n\nMietti ajaja jo kääntyäksensä sellaisen otuksen ajosta, mutta kun jo\niltakin hämärti, lähti hän kuitenkin vielä jälkeen. Jyrkkärantainen oli\nlampi ja kaitainen eikä näyttänyt olevan ulospääsyä missään. Latu\njohdatti kuin umpisoppeen kahden kallion väliin, mutta siinä oli kuin\nkallioinen portti, josta aukeni vuorijärvi jyrkkäin, kallioisten\nvaarain välissä.\n\nIlta yhä pimeni, aurinko oli jo vaarain takana, ja rantakalliot\nnäyttivät yhä ylenevän ja jylhenevän. Ei tuntenut Sara seutua, ei ollut\nennen täällä käynyt, ei tiennyt, missä oli, ja mietti jo toisen kerran\ntakaisin kääntyäkseen.\n\nHivuttelihe siinä kuitenkin vielä kahden vaiheilla hiljalleen\neteenpäin, kun keksi avannon, jossa lappalainen oli onkinut ja\nsaaliinsa siivonnut. Äsken oli siinä ollut, koskeivät olleet vielä\nkalain sisälmykset jäätyneetkään. Se loi lumouksen ja palautti\nmetsämiehen otuksen ajoon. Kaukana se ei voi enää olla, tämä paikka on\nsen näköinen, että tähän se on yöksi asettunut johonkin. Järvi oli\nmelkein pyöreä, ja sen keskellä oli pienoinen saari kuin mätäs. Sitä\nkohti näytti jälki vievän.\n\nSara sitoi koiran, käski sen olemaan ääneti ja lähti rantakallioiden\nsuojassa kiertämään järveä. Palattuaan takaisin siihen, mistä oli\nlähtenyt, hän oli varma siitä, että lappalainen on saarroksessa. Ei\nollut mitään jälkeä ulos viepää. Jos ei liene lentäen mennyt, niin\nsiinä on otus yömakuullaan saareen kierrettynä.\n\nSamassa tuikahti tuli saaresta puitten välistä. Ei ollut se siis\najajaansa huomannut ... ja pian leimusi risuvalkea saaren sakeita\nkuusia valaisten ja kumpuili paksuna savuna suoraan ylös ilmaan, ensin\nmustana ja sitten ylemmäksi kohottuaan sammuvan iltaruskon punaamana.\n\nSara painautui rantakallion kylkeen odottamaan. Hän odotti siinä\nhievahtamatta, silmänä ja korvana koko mies, niinkuin ainoastaan vanha\nmetsänkävijä voi olla saalistaan väijyessä. Tuli pimeä ja sammui rusko,\neikä erottanut enää savua, ainoastaan tulen erotti ja kuuli silloin\ntällöin paakkujen pamahtelevan, kun se siellä kekäleitä kohenteli.\nKerran pari kuului se laulaa hyrähtelevänkin. Sitten vaikeni hyräily,\nja tuli pieneni tasaiseksi ja tyyneksi nuotiotuleksi. Eikä Sara kuullut\nenää muuta kuin hitaista veden tippunaa jossakin takanaan kalliossa, ja\ntähtitaivas tuikki hänen päänsä päällä tänne alas kallioisen järven\npohjaan kuin mustaan kattilaan.\n\nTaas oli Sara epätietoinen, mitä tekisi. Oli, kuin olisi jokin asia\nhäntä peloittanut, niinkuin olisi se ollut häntä väijymässä ja hän\nsentähden ollut niin hiljaa, että tuskin hengittääkään uskalsi. Mutta\nkun yö yhä kylmeni ja pakkanen alkoi purra ja hän näki yhä tulen tuolla\nedessään ja oli näkevinään lappalaisen lämpimissä vaatteissaan\nnuotiolla pehmeiden havujen päällä, valtasi hänet äkkinäinen kiukku: se\nkiusasi häntä tuo, se oli tullut vakoilemaan, ilkkumaan, jäljessään\njuoksuttamaan. Se oli häpeämätön maankulkija, metsärosvo, toisen\nriistan ryöväri, kalavesien pilaaja, salojen saastuttaja.\n\nSara otti keihäänsä, astui suksilleen ja lähti hiipimään saaresta\ntuikkavaa tulta kohti.\n\nLappalainen oli nukkunut tulen ääreen eikä kuullut väijyjäänsä, joka\nsaaren rannassa oli laskeutunut suksiltaan ja selkä kumarassa hiipi yhä\nlähemmä.\n\nHän oli nuori poika ja lepäsi punaisella reunustetussa\nporonnahkapeskissään rauhallisesti ja huolettomasti kuusen juurella\nselällään, kädet pään alla, nuotiotulen valaistessa hänen\npuhdasilmeisiä, viattomia kasvojaan.\n\nEi ollut Sara metsänhaltiata nähnyt, mutta semmoiseksi hän oli sen aina\nmielessään kuvitellut. Ehkä se onkin Nyyrikki, Tapion poika, ehkä on\ntäällä isänsä asioilla kiertelemässä, metsämaita katselemassa, tulevana\ntalvena tänne karjansa ajaaksensa. Sitä ei saa tappaa, ei mitään pahaa\nsille tehdä, täytyy väistyä, jos tielle tulee. Jo laskeutuikin keihään\nkärki, joka oli ollut kohona, valmiina iskemään, ja Sara asetti\njalkansa toisen taa peräytyäkseen.\n\nSilloin rasahti taittuva oksa, nukkuva heräsi, kavahti istualleen,\nhieraisi unta silmistään... Saran keihäs kohosi samassa ja syöksyi\nsemmoisella voimalla rintaan, että meni läpi ruumiin ja naulitsi pienen\nmiehen selälleen makuusijoilleen.\n\nEi ehtinyt huutaakaan tapettu, parkaisi vain surkeasti kuin ammuttu\njänis, veren tulvahtaessa suusta ja sieraimista. Mutta hengen lähtiessä\nalkoi ruumis kiemurrella ja potkia kuin kala tuulastajan atraimessa, ja\nkeihään varsi vapisi Saran kädessä, niin että täytyi siihen toisellakin\ntarttua. Mutta yhä potki se ja pudisti keihästä ja keihästäjän kättä ja\nkoko ruumista, kunnes vähitellen lakkasi ja herposi ja kellahti\nkyljelleen, silmät murtuneina.\n\nMutta kun keihästäjä yrittää vetää pois asettaan, jonka kärki on\nroutaiseen maahan uponnut, alkaa häntä puistattaa kuin horkassa,\nraivoisasti, säälimättömästi, niinkuin tahtoisi vaatteet päältä\nkaristaa... Eikä hän saa käsiään keihään ponnesta irti; kuta enemmän\nkoettaa, sitä tiukemmalle ne puristuvat, ja häntä täristää ja pudistaa\nyhä hurjemmin, niinkuin lumottua. Lapin lemmot pudistavat, veret on\nvillinnyt salaisesti murhattu murhaajaltaan...\n\nSilloin hyppää nuoransa katkaissut koira Saran silmille surkeasti\nulvahtaen ja irtauttaa kädet loihditusta keihäästä. Mutta ei ole lumous\nluotu Saran veristä, ei kosto vielä kouraansa hellittänyt.\n\nHän hoipertelee suksilleen ja hiihtää järven päähän -- koira ulvoo yhä\nsurkeasti saaresta. Tultuaan siihen, mistä oli lähtenyt, aikoo hän\ntarttua kirveeseensä hakatakseen närettä sauvaksi kallion juurelta.\nVaan ei pysy kirves kourassa, pois pudistaa aseen kädestä. Hän käy\nkäsin näreeseen sen juurineen raastaakseen, vaan yhä pudistaa niinkuin\näsken.\n\nSauvatta hiihtää Sara kotiin entisiä jälkiään ja toivoo näiltä\noudoilta, lumotuilta seuduilta päästyään kuoleman kiroista pääsevänsä.\n\nMutta ei pääse murhamies kuoleman kiroista kotonaankaan. Mihin\ntarttuneekin aseeseen: keihään varteen, suksen sauvaan, jouseen,\nkirveen ponteen, airoon tai atraimeen -- aina karistaa ne kädestä samalla\nlailla.\n\nLähteä täytyy Saran, korpia rämpien kevään tullen samota asutuille\nseuduille, jättää saunansa, paaluaittansa, jättää riistaiset metsänsä,\nvaaransa ja kalaiset järvensä -- luovuttaa koko valtakuntansa jollekin,\njoka joskus sattuu sinne osumaan ja sen haltuunsa ottamaan.\n\nEi tee hän ihmisten ilmoille tultuaan selkoa siitä, mistä tulee.\nPistävät siellä kuokan ja lapion hänen käteensä. Niitä ei pudista irti,\n_ne_ pysyvät kourassa ja niitä voi pitää, mutta ei koskaan uskalla enää\nmetsästysaseeseen tarttua.\n\nEi osaa Sara syvälti miettiä eikä ajatuksensa liioin ilmoihinkaan\nylene. Mutta sen hän on kuokan ponnessa nyökkäistessään miettinyt, että\njos annoin Tapion pojan rauhassa tietään kulkea, jos en Lapin haltiata\nsalaa surmannut, en tässä näin ihmisten orjana kivikoita kuokkisi.\n\n\n\n\n\"WÄINÄMÖISEN VIIMEINEN SOITTO.\"\n\n(Taulun aihe.)\n\n\nTämänsyksyisessä taitelijain näyttelyssä herättää erityistä huomiota\neräs suuri taulu, jonka nimeksi taiteilija on pannut \"Wäinämöisen\nviimeinen soitto\". Koetan tässä tehdä selkoa sen sisällöstä ja sen\naatteesta.\n\nTyyni lahti, vanha venhevalkama, hieno hiekkaranta metsäisen niemen\nkainalossa. Etäämpänä siintää niemen nenitse aukea meren ulappa, jossa\naallot hyrskyvät valkeina karien kohdalla.\n\nWäinämöinen seisoo venheessään, joka on irtautunut rannasta ja poistuu\nhiljalleen, koivuinen lehtipurje kokassa, koristettuna nauhoilla ja\nmuilla naisten antimilla kuin uhripuu. Alahangoilla ovat airot\nvalmiina.\n\nRannalla seisoo ja istuu kansaa, Kalevan kansaa: ovat tulleet\nsaattamaan suurta laulajataan hänen viimeiselle retkelleen, heittämään\nhänelle viimeisiä jäähyväisiään. Hän on laulanut heille kaikki parhaat\nvirtensä viimeiseksi muistoksi, on laulanut ja soittanut vielä\nvenheestäänkin, jonka perässä hän seisoo, toinen jalka perätuhdolla ja\nkannel sen polvella. Mutta he tahtoisivat kuulla yhä vielä, yhä lisää,\nja ojennetuin käsin ja pyytelevin kasvoin kehoittavat he häntä vielä\nkerran soittamaan ... vielä kerran ... vielä jotakin! Toisten kasvoilla\nkuvastuu ikävää ja surua ja hellää moitetta siitä, että hän lähtee,\ntoisten kasvot eivät ilmaise muuta kuin ihastusta siitä, mitä ovat\nsaaneet kuulla. Joukossa on niitä, jotka ovat itkeneet, toisia, jotka\novat iloinneet, ja kyynelten keskestä näkyy hymyileviäkin kasvoja.\nKaikilla kasvoilla on pääilmeenä toivomus: älä mene! älä vielä mene!\n\nYksi ainoa on joukossa, joka ei näytä huomaavan, mitä ympärillä\ntapahtuu. Se on nuori poika, joka seisoo syrjin muihin, vesikivellä\njärvessä. Hänellä on kädessään pieni omatekoinen kannel, kupeella\nriippuen. Hän on vaipunut mietteisiinsä, on kuin kuuntelisi jotakin\nkaukaista ääntä, jotakin sisässään juuri syntyvää säveltä. Hän on\nnähtävästi nuoren, nousevan polven edustaja, Wäinön soittolahjain\nperijä, mutta joka kuitenkin soittaa omia aatteitaan omalla\nkanteleellaan. Vaikka hän tavallaan on sivuhenkilö ja syrjässä muista,\non hänet esitetty niin, että katsojan huomio häneen kohta kiintyy,\nikäänkuin pääaatteeseen. Ei kukaan taulun henkilöistä näy häntä\nhuomaavan. Kaikkien huomio on kiintynyt Wäinämöiseen.\n\nWäinämöisen kasvoissa kuvastuu liikutusta ja siihen sekaantunutta\nkatkeruutta, koko hänen olennossaan ja asennossaan on vivahdus säälivää\nmoitetta siitä, että hänen annetaan näin mennä, ettei kukaan seuraa\nhäntä tuolle puolelle meren, vaikka valkama onkin venheitä täynnä:\n\"Annapas ajan kulua, taas minua tarvitahan, kun ei kuuta, aurinkoa...\"\n\nKaikki Wäinöä saattamaan tulleet kalevalaiset ovat puetut\nmetsästäjiksi. He näyttävät olevan köyhtymään päin olevaa, katoavaa\nkansaa. Vastakohtana heille näkyy loitompana taululla sen taustassa\ntoinen maailma, joka ei ole heidän eikä Wäinämöisen, vaan toisen\nsukukunnan, joka parhaillaan heidän alojansa anastaa. Vaaran rinteellä\nkellertää auringon valossa vainioita ja halmeita. Siellä näytään maita\nkynnettävän, heinää tehtävän ja kaskia hakattavan ja poltettavan. Kylän\nkeskestä kohoo rakennettavana oleva kirkko. Se on vakaantunut viljelys\nja uusi usko, joka tässä karkoittaa Wäinämöisen. Hän poistuu uuden ajan\ntieltä, eikä ole hänen tuossa rannalla seisovassa kansassaankaan sen\nvastustajata.\n\nTämän aatteensa selvittämiseksi on taiteilijalla vielä ollut hauska,\nonnistunut aate, joka antaa omituista hilpeyttä tälle muuten totiselle\nja surulliselle kuvaukselle. Hän on pannut eläimet, metsän kaikki\neläjät, seuraamaan Wäinämöistä hänen maanpakoonsa. Mereen pistävän\nmetsäisen niemen nenästä, joka on jatkoa sille vaaralle, mistä viljelys\njo on osan haltuunsa ottanut, on laskeutunut karhuja, hirviä, susia,\nkettuja ja muita metsällisiä alas veteen lähteäkseen uimaan Wäinämöisen\njälkeen. Toiset uiskentelevat jo ulapalla, toiset vartovat vähän matkaa\nvenheestä vedessä ja kivien päällä niemen nenässä. Pienet eläimet ovat\nsuuriin liittyneet. Hirvien sarvissa keikkuu oravia, karhujen selässä\nistuu kärppiä, niitä on venheessäkin purjepuun oksilla ja Wäinön\nitsensä olkapäillä. Ilma on täynnä lintuja, toiset jo mustana pilvenä\nmeren päällä menossa, toiset, muun muassa iso, komea kotka, lähtijän\npään päällä levitetyin siivin leijailemassa. Lahden suussa on\njoutsenparvi kaarena uimassa ulos merelle -- muodostaen mainion\nvärivaikutuksen: valkean sinistä vastaan -- odottamassa tulijata, tuota\nainoata ihmistä, jonka laulun hekin ymmärsivät ja joka heidät kaikki\nsoitollaan kesytti.\n\nHe, ainoastaan he seuraavat häntä vieraalle maalle, jonne tuuli,\nlehtipurjeeseen tarttuen, on kohta kantava hänet yli aavain ulappain,\nasunnoille autuaille ja asunnoille autioille ... pois kirkon ja kirveen\nja auran tieltä ... pois kansan luota, joista toiset eivät häntä\nymmärtäneet eivätkä tunnustaneet, ja joista toiset eivät enää kyenneet\nhäntä puolustamaan vieraita vastaan.\n\nMutta kun hän on kadonnut selän siintävän perille, kun saattajat ovat\nrannalta poistuneet, seisoo siinä vielä kivellään tuo nuori poika,\nunelmiinsa vaipuneena, kuin kuuntelisi hän jotakin kaukaista ääntä,\njotakin sisässään syntyvää säveltä...\n\n\n\n\n\n\nTYVEN MERI YNNÄ MUITA LASTUJA.\n\n\n\n\nTYVEN MERI.\n\n\nOnhan meri ihana, kun se painii sisarensa myrskyn kanssa. Onhan se\nkomea, kun se hirnahtelee kallioita vastaan ja kun sen aalto kaulaansa\nkaartaen heittää vaahtoisan harjansa ylös ilmoja kohti. Minä ihailen\nsitä, minä kunnioitan sitä, minä vavahdan sen voimaa, mutta en sitä\nrakasta enkä helli -- niinkuin rauhallista merta.\n\nMinä rakastan rauhallista merta, hellin tyyntä, onnellista ulappaa. Se\non minulle meri oikeana merenä, ystävä, jonka luo mieleni lakkaamatta\npalaa.\n\nKaukaisin ulkokari, kivisen lahdelman pohjukka, kalaranta laakean,\nmatalan kallion viimeisellä liepeellä. Katselen tässä kuivamaan\nlevitettyjen verkkojen välitse, yli riuttojen, siintelevään\nkaukaisuuteen, jossa jokin purje seisoo liikkumattomana kuin majakka,\nja niinkuin jonkin kaukaisen maan kangastuksena vaakkuu jo aikoja\nsitten kadonneen höyrylaivan savupilvi.\n\nLämmin ilma, joka maan ja taivaan täydeltä ylitseni ja ympäritseni\ntulvehtii; sileä maininkiaalto, joka loiskaa ja loiskaa, koskaan\nuupumatta, kuin ikiheiluri, jota näyttää pitävän liikkeellä joku\nsalainen soudattaja joistakin toisista taivaankappaleista -- mikä\nhuoleton autuus ja onni!\n\nTämä tyyneys ei ole sisäjarven unettavaa, raukeata tyyntä. Merikin\nvaivuttaa uneen, mutta keveään ja raittiiseen. Nukut ja heräät, nukut\nja heräät, niinkuin laine nousee ja laskee. Silmä nukkuu, korva valvoo,\nottaen outoja ääniä, lienevätkö lintujen puhetta vai hylkeenhuutoja. Et\nvälitä kysyä, mistä ne tulevat tai mitä ne tietävät. Joskus on, kuin\nparkaisisi pieni lapsi, mutta kun herahdat ja kuulostat, et kuule muuta\nkuin laineen loiskinan etkä näe muuta kuin karin nenässä valkoisen\ntyrskyn, josta se samassa katoaa, jonkin ajan kuluttua tullakseen\nuudelleen -- meri avaten silmänsä ja sulkien ne taas, nähtyään tuttavansa\ntaivaan ja rakkahimpansa rannan -- samat mitkä sinäkin.\n\nTyven, verkalleen mainehtiva meri, joka ei muserra, ei uhkaa, ei\npeloita, vaan joka rakastaa omiaan, liekuttaa lapsiaan ja niitä\ntuudittaa -- kaikki revityt ja riitaiset, kaikki, jotka toisianne\nvihaatte ja vainootte, kaikki kierot mietteet ja turhat puuhat ja\naherrukset -- miksi ette tule tänne!\n\nTäällä olisi teidänkin hyvä olla. Rakentakaa tänne majanne, te,\nniinkuin minäkin. Ei muu maksa vaivaa, sillä kaikki muuhan on turhuus\nja hengen vaiva.\n\n\n\n\nELÄMÄNI EHKÄ ONNELLISIN PÄIVÄ.\n\n\nElämäni ehkä onnellisin päivä. Ensimmäinen oikea kevätpäivä ainaisten\nsateiden ja pitkien kylmien perästä. Koivujen lehdet ovat tänään\npuhjenneet hiirenkorvalle lämpimässä, tyynessä paisteessa. On ollut\nniin tyyntä ja lämmintä ja raittiin puhdasta, kuin ennen lapsena\nollessa kuvailin vain taivaassa olevan.\n\nOdotettiin äitiä tulevaksi kotiin. Heikki juoksenteli pitkin päivää\navojaloin talon ympärillä kukkia poimien. Niitä asetettiin kaikkiin\nhuoneisiin ja verannalle valkoisiin astioihin, ja pistettiin kimppu\nkumpaankin portin pieleen ja koivujen valkoiseen tuoheen kahden puolen\nkotitietä.\n\nNyt ne nukkuvat. Minä istun ikkunassani ja koetan kirjoittaa.\n\nJärvi on aivan tyven. Viklat lentelevät valitellen rantoja pitkin,\nmutta niiden valituksessa on riemua. Kottaraisia istuu kuin musta\nmarjaterttu koivun latvassa, huilautellen pitkiä vihellyksiä. Niillä ei\nvielä ole poikasia, mutta pesänsä ne jo ovat valinneet.\n\nTaivaalla tuikkaa jokin iso tähti, talven viimeinen.\n\nOlen ottanut uuden kynän ja hienoimman paperin ja koetan kirjoittaa\ntätä niin kauniilla käsialalla kuin minulle on mahdollista.\n\nJos saisin viedä maailmasta mennessäni vain tämän muiston. En haluaisi\nmuuta palkintoa siitä, mitä hyvää olen tehnyt, enkä muuta rangaistuksen\nanteeksiantoa siitä, mitä rikoin...\n\n\n\n\nARKITUULI -- PYHÄPOUTA.\n\n\nArkituuli puhaltaa, arkipilvi sataa, lakkaamatta, yötä ja päivää.\nSatamassa aina sama arkilaineen loiskinta, räystään alla iäti\nyhdenlainen lotina. Harmaat arkiolennot kiskovat itseänsä joka ilta ja\naamu märkinä merelle ja palaavat sieltä vielä märempinä takaisin. En\nnäe tänne, ovatko miehiä vai naisia, nuoria vai vanhoja, kauniitako vai\nrumia -- öljytakit, saapasjalat, arkitöittensä orjat. Kun sanovat\njotakin, murahtavat, kun vaikenevat, murjottavat. Ei laulahdusta, ei\nnaurun helähdystä, ei yhtä ainoata hypähtävää askelta kala-aittojen\npolulla. Koko elämä kuin mieletöntä, asiatonta itkua.\n\nPyhätuuli puhaltaa, pyhäaurinko paistaa. Sataman sinessä lounaisen\nviri, katon harjalla pääskysen siritys, kalliolta kalliolle västäräkin\nvilisevä juoksu. Aitasta tulee tyttö, solakka ja reipas, ja juoksee\nrantaan; toisesta toinen, nuori, notkea, ja juoksee rantaan -- hameet\nsiniset, puserot punaiset, huivit valkoista harsoa, olkapäille valuen.\nUusi ilma ja ihmiset uudet. Pyörähtävät, huudahtavat, hypähtävät\nnauraen sillalta purteen, kaatuvat kirkaisten toistensa syliin. Huulet\nhymyssä seisovat ovillaan vanhat, joilla ei äsken ollut ystävällistä\nsanaa.\n\nNyt ne soutavat satamasta ulapalle, vastakkain istuen, toinen vetäen,\ntoinen huovaten, karkelosaareen, laulaen molemmat. Toisista rannoista\nsoutaa toisia laulavia tyttöparvia. Ovat niinkuin eivät olisi koskaan\nmuuta kuin huviansa soutaneet ja pyhäänsä pitäneet. On niinkuin ei\nolisi ollut maailmassa arkea koskaan eikä koskaan sadetta ja niinkuin\nelämä olisi yhtä asiatonta iloa ja paistetta.\n\n\n\n\nSÄVELTÄJÄN MUISTIKIRJASTA.\n\n\nVain joskus olin tullut merkille panneeksi, että talossa, jossa asuin,\noli viiritanko katolla -- silloin kun sen päässä visersi pääskynen. Olin\nmyös nähnyt, että ikkunani alla ja tupani seinämällä oli tasapääksi\nleikelty sireenipensas ja nurkan kohdalla lumessa vanhan joulukuusen\nlatva. Olin joskus epäillyt, että uunini pellissä oli olemassa jotakin\nhataruutta, mutta että seinässä olisi sälöjä ja ikkunapaperi jostakin\nirrallaan, siitä minulla muistaakseni ei ollut tietoa enemmän, kuin\nluultavasti heillä itselläänkään, ennenkuin tuli tammikuun myrsky.\n\nMyrskyjä oli usein kulkenut taloni yli. Ne olivat panneet meren\nmylvimään, metsän pauhaamaan, niinkuin meren ja metsän tulee ja\nniinkuin ne ovat tottuneet tekemään. Olipa myrsky kuinka kova tahansa,\nsen puuskat kuinka rajut hyvänsä, meri ja metsä antoivat aina sointuvan\näänen, heikomman tai voimakkaamman, mutta aina puhtaan niinkuin hyvin\nviritetty soittokone. Metsä ja meri eivät koskaan soi epävireessä, yhtä\nvähän kuin urut, päästipä niihin henkeä kuinka paljon tahansa. Ne eivät\nkoskaan tuntuneet tulkitsevan mitään erikoista omaansa: iloansa,\nsuruansa, hätäänsä tai kauhuansa -- soivan ainoastaan sitä, mitä myrsky\nniillä soitti, suurta, rauhoittavaa, ylentävää säveltä. Saatoin\nkuulostaa niitä aikani, nauttia ja nukkua.\n\nTaas pauhasi meri ja mylvi metsä. Kun puisto nyt oli lehdistä puhdas,\nsattui myrsky minkään estämättä siihen huoneeseen, jossa asuin.\n\nLipputanko katolla oli alkanut reutoa ja narista. Sen nuora kuului\nmilloin kääriytyvän sen ympärille, milloin purkautuvan pieksämään sen\nkylkeä, ikäänkuin hoputtaen sitä jonnekin; tanko ei päässyt, mutta\ntuntui tutisevan tuskissaan.\n\nSireenipensas oli tullut kuin hätään ja pelkoon, raapi ja raastoi\nikkunata ja sen pieltä ja seinää niinkuin koira, joka pahana yönä\npyrkii sisään susia vainuten, repien kyntensä rikki ja varpaansa\nverille.\n\nNurkan kohdalla, jossa nojatuolissani istuen koetin olla kuulematta ja\nlukea, alkoi huokailla ja nyyhkyttää. Se vaikeni hetkeksi, alkoi\nuudelleen -- parkuminen ilman ääntä.\n\nKorisi jossakin kuin kuoleva. Ullakollako? Lattianko alla? Niinkuin\nkuristettaisiin kurkkua, päästettäisiin hetkeksi henki kulkemaan,\nkiristettäisiin taas. On, niinkuin joku estäisi tulemasta sisään\njotakuta, joka pyrkii sisään. Se, joka pyrkii, tuntuu loikertelevan\ntorvien läpi, monta kertaa uunin ympäri, pitenevän, venyvän, nyt se\nnuuskii uunin alapeltiä, rämähyttää sitä, säikähtää, nielaisekse\ntakaisin ja alkaa uudelleen.\n\nSilloin rämähtää ihan korvani juuressa ääni, jossa on se hermostunut\nhätä, mikä on ampiaisen äänessä, kun se kesällä huoneeseen eksyttyään\npyrkii ikkunasta ulos. Tämä pyrkii sisään. Ei niinkuin yksi ampiainen,\nvaan niinkuin kaikki maailman ampiaiset. Tiedän, että se on ikkunan\npaperi, joka on irtautunut, mutta en saa itselleni uskotelluksi, että\nniin todella on. Sillä minä kuulen samalla kymmeniä ääniä, jotka voivat\nolla mitä hyvänsä, kenen tahansa, elävien olentojen, kuolleiden,\nihmisten, henkien.\n\nKaikilla heillä tietysti täytyy olla luonnollinen syynsä, tiedän sen,\nmutta en saa selville, mikä se milloinkin on. Sen vain siinä\nkuunnellessani käsitän, että kaikki ovat ääniä semmoisten, jotka\npyrkivät pois sieltä, missä ovat. Joita vaivataan, ahdistetaan,\nkidutetaan, ne huutavat, vaikeroivat, vikisevät kukin omalla\nkielellään. Mutta kenenkään ääni ei soinnu toisen ääneen, niinkuin\nmyrskyssä meri ja metsä, joiden soitto on sitä kokonaisempi, kuta\nsuurempi myrsky on. Nämä eivät välitä eivätkä tiedä toisistaan, niillä\non kaikilla oma yksityinen hätänsä ja sen huuto ja parku, niinkuin\nhaaksirikossa huutavien, tulipalossa, sairaalassa voihkavien.\n\nKuuntelen aina huvikseni myrskyä, menen metsään ja meren rannalle kuin\nsoittajaisiin, nauttimaan melusta ja pauhusta. Nämä minua kiusaavat.\nKoetan olla uskomatta niiden hätään. Eihän se ole totta, eihän se ole\nmitään, sehän on vain tuulta. Vaan jos olisikin, mitä se minuun kuuluu?\nMitä minuun kuuluu kenenkään toisen tuska? Panen maata, koetan nukkua.\nMutta silloin yltyvät ne tuhatta hullumpaan hätään. Ja on, niinkuin se\nei olisikaan enää toisen tuskaa, vaan omaani. Jokainen heistä vetää ja\nrepii minua osalliseksi omaan hätäänsä, ne valittavat ja huutavat,\nniinkuin minun itseni pitäisi valittaa ja huutaa.\n\nNäen, että ne tulevat panemaan pilalle koko yöni. Häiritsivät ensin\ntyöni, nyt estävät uneni.\n\nKun yöperho pörrää työtuleni ympärillä, tapan sen säälittä. Kun karjan\nahdistama koirani turvautuu jalkoihini, potkaisen sen armotta pois.\n\nRepäisen paperin ikkunasta, tempaan auki pellit. Riennän ulos, nousen\nkatolle ja murran vihoissani viiritangon. Katkon kiukuissani\nsireenipensaan latvat niin lyhyiksi, etteivät ne ulotu raapimaan\nseinääni. Riistän lumesta vanhan joulukuusen ja nakkaan sen menemään\nsuin päin hankeen.\n\nKun tulen takaisin, on kaikki hiljaa. Ei mikään valita eikä häiritse.\nEn tarvitse enää kuulla kenenkään tuskaa enkä siitä kärsiä niinkuin\nomastani.\n\nMeri ja metsä kyllä yhäkin pauhaavat ja soivat. Ja saakoot ne kernaasti\nsoida. Onhan niidenkin äänessä tuskaa, murhetta ja ahdistusta: joka\noksalla, jota myrsky vaivaa, joka aallolla, jonka se nostaa ja murskaa,\non kai oma hätänsä, mutta siinä on kokonaisuutta, sopusointua. Meri ja\nmetsä eivät kiru eivätkä paru, vaan soittavat surunsa.\n\nMinä voin kuunnella sitä aikani, kuinka kauan hyvänsä, vaikka koko yön,\nminä nautin siitä, voin levätä sen laineilla, nukkua sen keinuun.\n\nMinä tahdon ottaa todellisuuden taiteena, minä en tahdo kuulla siinä\nmitään, mikä ei soinnu, minä poistan siitä kaiken, mikä siinä vihloo ja\nsärkee, uhallakin -- väkivallallakin. Ei mikään suru saa tulla minua niin\nlähelle, että se pakottautuisi omakseni.\n\nTahdon nauttia päivin ja nukkua rauhassa öin. Tahdon, että elämä\nsoittaa minulle tuskansakin -- orkesterille sovitettuna.\n\n\n\n\nSALAPERÄISIN.\n\n\nOn salaperäinen, syksyinen, sysimusta yö, kun vaahtopäät laineet\nvälähtelevät myrskyisellä merellä ja ulappain voima pauhaa kaukaisia\nkallioita vastaan. On salaperäinen, tyyni yö Lapin autiolla erämaan\ntaipalella, kun revontulet aaveina taivaalla leimuavat ja havuinen\nikimetsä hämmästyksestä suorana seisoen sitä katselee. On salaperäinen,\nlämmin elokuun ilta, kun punainen kuu metsänrannasta suurena maailmaa\nkatsoo, niinkuin se sen nyt vasta ensi kerran näkisi.\n\nVaan ei ole niin salaperäinen mikään yö eikä ilta, kuin on tyyni,\npaisteinen keskipäivä kesän kuumimpana aikana.\n\nPäivänä semmoisena kuuluu metsässä, kun kuiva havunneula risahtaa\noksastaan irti ja putoaa puun alle. Aurinko valaisee joka sopen,\nkirkastaa joka kolkan, mutta vaikka katsot, et mitään näe, sillä valo\nverhoo vaippaansa maan ja kannot ja kivet ja mättäät ja kaiken, mikä\nniiden päällä on ja mitä niiden kupeella piilee. Ja silloin on siellä\nkeskellä viikkoa semmoinen pyhä rauha, että jänis huoletta paneikse\npitkäkseen ruskealle polulle ja pyypoikue nukahtaa paisteeseen\nrypyhautansa pohjaan; silloin siellä ketutar tuo penikkansa luolansa\nsuulle, silloin siellä karhu kellii aukealla, lämpimällä kalliolla, ja\nsen päällä kelohongan oksalla uneksu silmät pieninä viiruina huuhkaja:\nsilloin siellä suon reunassa hongikossa seisoo hirvi niin\nliikkumatonna, että orava puusta laskeutuessaan ponnahtaa sen sarveen\nja sarvesta toiseen puuhun. Kaikki nukkuu, ja kaikki kuitenkin valvoo,\nkaikki on esillä, ja kuitenkin piilossa, auringon piilossa, kuuman\nkeskipäivän kätkössä, ja on, niinkuin olisi tapahtunut se, että aurinko\nei enää koskaan laske, ja ettei päivä milloinkaan pääty. Yksi valvoo ja\nelää: kukkien tuoksu ja pihkan lemu niinkuin nukkuvan hengitys; ja\nkuuma maa, niinkuin tulisi sen alta hehku. Hyönteiset hyrisevät,\nsihisee muurahaispesä, hymisee jossakin kaukainen koski niinkuin\nylhäällä ilmassa tai syvällä manteren alla. Ja valvoo vielä aurinko ja\nelää, ollen äänessä kuin lämpöään hiljaa soiva ääretön lamppu. Elää ja\nvalvoo kaikki, samalla kun nukkuu. On, niinkuin maa ei olisi maata,\nniinkuin metsä ei olisi metsää, niinkuin eivät puut olisi puita, vaan\nniinkuin maa olisi nukkuva, lämminpintainen peto, joka jostakin\nsäikähtäen voi pian ponnahtaa pystyyn ravistaen selästään kaiken, mikä\nsiinä uinuu.\n\nPäivänä semmoisena ovat väet talosta kaukana niityllä eikä kotona kuin\nräystästen pääskyset ja portin pielessä äänetön koivu ja pihan päällä\nylhäällä taivaalla poutapilvi ja poutapilven alla haukka liikkumattomin\nsiivin. Päivänä semmoisena hiipii talon tarhakäärme kivijalasta huoneen\nalta porstuan rapuille ja lepää siinä paisteen alla suorana kuin keppi.\nSilloin nakertaa talon haltiahiiri loven emännän hienoimman nisuleivän\nlaitaan ja tekee nopean jäljen hänen viilipyttynsä kerman kuoreen\nniinkuin jänönen keväiseen hankeen ... ja emäntä tietää aaveita\nkäyneen.\n\nPäivänä semmoisena on pellolla heilimon kiihkoisin hetki, ja\nhuumeissaan painaa rukiin tähkä kutrisen päänsä toisen tähkäpään poskea\nvasten ja synnyttää, näkemättä, tietämättä, satain tuhansien sadon.\nSilloin saa pientaren mansikka poskilleen kypsyytensä punan, ja sen\nhuulille kihoo sen sydämen sokeri, ja se on poimittavaksi valmis ja\notettavaksi altis. Angervon kukka avaa lemujensa lippaan, ja mehiläinen\nkantaa pois lemmen viestin. Ruohossa maaten, päänsä alla käsi, näkee\nneito hymyillen lempensä ensimmäiset unet, joita torjui aaveina luotaan\nvielä illalla ja yöllä.\n\nLahdessa talon alla uipi suurten ulappain mahtavin hauki matalimpaan\nheinikkoon ja tuijottaa tuntikaudet, posket jäykkinä ja kiinteinä\nsilmät, sudenkorentoon, joka vihreällä lumpeella keltasiipisenä väräjää\ntoisen keltasiipisen kera. Posahtaa kuin valaskalan pyrstöstä,\nsalakoita sinkoo ilmaan kuin hopeisia salamoita, ruohikko sihisee ja\nnuokkuu, lumme on kastunut, eikä keltasiipiä enää näy.\n\nMeren päällä taivaalla autereisia hattaroita, ja meren pinnalla\nuinahtelevia virejä ja velttoja purjeita... Kangastelevat ylösalaisin\netäiset kaupungit ja ulkomaiden rannat. Näkymättömien myrskyjen\nmainingit vaahtoaa ja pauhaa uloimmissa kallioissa. Hylkeet huutavat\ntoisilleen karilta karille ilolaulujansa laulaen, ylistäen paistetta ja\ntyyntä, mikä kuuluu kuin hätähuudolta hukkuvan lapsen. Päivänä\nsemmoisena iskee kalasääski meren suurimman lohen ja katoo kerta\nparahtaen syvyyteen.\n\nPäivänä semmoisena näkee ihminen näkyjä keskellä päivää, ja semmoisena\nsyntyi merimiesten tarina suuresta merikäärmeestä, ulappain aaveesta.\n\nJa semmoisina päivinä alkaa aina jymähdellä tykkien pilvetön ukkonen\nvierailla rannoilla, ja tällä puolella vesien tärähtää jok'ikinen ikkuna\nmatalassa saaristomajassa.\n\n\n\n\nNÄKY\n\n\nKun minä kerran, heleästi valaistussa, sopusuhtaisessa salissa, viileän\npilarin suojassa, istuin ja kuuntelin, kuinka sävelet soivat, näin\nminä, auki silmin uneksien, tämmöisen näyn.\n\nMinä näin, jossakin kaukaisessa maassa, missä en koskaan ole käynyt,\nnäin yhtäällä aukean, heleänsinisen merenulapan pienine laineineen ja\nsiellä täällä valkoisia purjeita -- ja toisaalla, kaukana\ntaivaanrannalla, vuorisen maan häämöttävine lumihuippuineen.\n\nVuoriston ja meren välillä on laakea, vihertävä seutu loivine\nkukkuloineen ja niiden päällä vanhoja linnoja ja rinteillä\npäiväpaisteen valaisemia taloja ja tasangolla kirkkoja puistolehtojen\nkeskessä.\n\nTasangon halki poimuilee virtava vuo, milloin vainioiden keskessä\nsuvannoiksi leveten, milloin kukkulain välissä virraksi kaveten. Läpi\nlähdekirkkaan, lumirinteillä auringon sulattaman veden kuultaa\nvalkoinen hiekka ja välkkää rantojen mukaan luikerteleva vesiheinän\nvarsi. Polviin taipuen kiihtyy vuo milloin kulloin virkeään juoksuun ja\nhypähtää viimeisestä suvannostaan mereen pieninä putouksina, joiden\nalta joutsenvalkoiset vaahtopallot kuin huvikarkelossa pyörähdellen\nliukuvat meren lahteen ja kantauvat kauaksi ulapalle.\n\nVirran reunalla, ikitammien varjossa, hiljaisia puhdastekoisia\nhuviloita ja toisesta toiseen rantoja pitkin poppeliteitä. Ja kukkivat\ntuomet ja riippuoksaiset raidat varjostavat vettä ja koskettavat\nsuvannon sileää pintaa, vetäen siihen väreilevän viivan.\n\nTyyntä ja paistetta -- ei tuulta, ei ainoata ääntä.\n\nKullankiiltävä, punakeltasiipinen perho lepää lehden päällä kuin kukka,\navaten siipiä ja sulkien ne taas niinkuin neitonen viuhkaa.\n\nTuulahdus liikauttaa lehteä, lehti kallistuu, ja perhonen putoo veteen,\nliukuen putousta kohti yhtä levollisena kuin äsken lehden päällä istui.\n\nKiven huopeessa, missä vesi vilisee, mutta ei vielä kuohu, lepää lohi,\nselältä tumma kuin vesikiven sammal, kupeilta hopean kirjava kuin\nympärillään helmeilevän vuorivirran kuohu. Kääntäen pyrstönsä kämmenen\nvasten veden viistoa voimaa kohottaikse se ylös suvantoon, missä\nkullankiiltävä perhonen irtaimin purjein ajelee virtaa alas.\n\nJa niinkuin ottaa aukeava huuli hyppysistä kypsyneen marjan, imaisee\nkuohujen kaunis ilmojen ihanan ja vaipuu takaisin, ja soikeneva\nvesirengas kantautuu pintaa pitkin hyrskyjen helmaan.\n\n\n\n\nMUISTOJEN MAISEMA.\n\n\nVanhan yliskamarini ikkunasta näkyy lumen peittämä niitty ja niityllä\nlato huurteisten koivujen alla: niityn takana järvi ja sen rannassa\nnuottakota ja venhe kumollaan nietoksen peitossa; järven halki\nviitoitettu tie, ja sen perillä matalakukkulainen, metsäinen maa.\n\nJa siitä -- jo ammoin unohdettujen tuttujen tervehdys, jotka luulin jo\naikoja sitten itselleni kuolleiksi ja haudatuiksi kellastuneiden\nkirjanlehtien alle: Markkinamiehet ja Matit ja Liisat, vaivatta\nsyntyneet, heti valmiit ja itsestään elävät, tullen puheilleni\nluontevasti kuin isäni luo pitäjän isännät ja emännät omiansa\nhaastamaan. Muistot työn hetkistä, jolloin sen helppouden tähden en\ntiennyt sen vaivoista eikä kynän jälki korjausta tarvinnut.\n\nSiitä -- lempirunoilijaini säkeiden soudattelu kuin lapsuuteni keinun\npuutarhan koivujen välissä, siitä tuudittelu kalevaisen kielen,\nniinkuin suvilaineiden loiskina muistojen ulapoilta kaukaa luhtaiselle\nrannalle läpi huojuvan ruohikon: Hirvenhiihtäjät ja Hannat, Perhon\nhauta ja \"Kesäisen illan kullasta tuo joutsen tultuaan...\" Siitä\nHärkä-Tuomo ja \"Mi ikävyys, mi hämäryys...\" ja tarina kalpeasta immestä\nja rohdinpaitaiset urhot Impivaaran saloilla. Siitä tähän kaikkeen\nsointuen ja sen läpi soiden vanhojen hurskasten virsien hyminä,\nniinkuin sen kuulin kirkosta muinoin yli heilimoivan vainion kesäisenä\nsunnuntaina.\n\nSiitä -- kaikki, mitä maailmassa sain parasta aikaan, mitä elin puhtainta\nonnea ja puhdistavinta surua, mitä haaveilin hienointa rakkautta ja\nrakentelin ihanimpia tupiani tuuleen; kaikki, mikä avarsi rintaani\nhartaudella maahan ja kansaan ja lujimmalla uskolla ihmiskuntaan; mikä\noli minulle kauneinta ja ylevintä ja elettävintä.\n\nSiitä -- vanhan yliskamarini ikkunasta, missä ei muuta kuin niitty ja\nniityllä lato ja niityn takana järvi ja järven halki viitoitettu tie ja\nsen perillä matalakukkulainen metsäinen maa.\n\n\n\n\nKIRKKO JA PAPPILA.\n\n\nEnpä tiedä toista maisemaa niin mieluista, kuin missä on pappila ja\nkirkko.\n\nSillä olkoonpa näköala kuinka ihana tahansa -- metsiä, vaaroja; ulapoita,\nniemiä; koskia, kuohuja -- missä kirkko ja pappila puuttuvat, siinä seutu\nhenkeään haikailee, ikävöi aatettaan ja kaipaa keskustaansa.\n\nMilloin nousit vaaralle, ettei oppaasi osoittanut kirkkoa? Ihastui oma\nmielesi, ja hymyyn meni oppaan huuli, niin pian kuin huomasitte kirkon\nikkunan kiillon etäältä pilven alta.\n\nSillä ei ole näköala kansankaunis, minne ei kirkkoa kuumottane, minne\nei pappilaa pilkottane -- ja kun opas yhden löytää, niin hän toista jo\nkauempaa etsii -- ja jos hän keksii kolmannenkin, jo on paikka pyhä, jo\non se uhrivaaran veroinen.\n\nJa siksi hänen silmänsä niitä hakee, että ne ovat hänen oppinsa ahjo,\nhänen sivistyksensä suoja ja keskus, hänen hengenviljelyksensä vankin\nvartija, jotka hän itse molemmat rakensi, itse kivet kiskoi, seinät\nsalvoi ja itse tervaharjan ylensi. Eivät ne tyrkytellen siihen tulleet,\nomasta halustaan hän ne anoi, kirkon ja pappilan -- ja anoi niiden\nasukkaankin, opettajansa, kun ensin oli huomannut oikeaksi hänen\noppinsa.\n\nJa siksi ne tuossa salmen rannalla niin sopusointuisina seisovat\nmolemmat, antaen aatetta maisemalle, kuvastuen samoihin vesiin, ja\nsäteillen sisältöään etäisiin erämaihin.\n\nKirkko kunnaallaan seisoo, papin talo kunnaan alla, ja koivuinen\nikilehto ne toisiinsa yhdistää.\n\nEnkä nyt tiedä, mitä ihailisin enemmän: sitäkö, kun kirkko arkipäivänä\nseisoo autiona, mutta täynnä totisuutta kuin vanha vaari, joka ihmisten\naherrusta aatoksiinsa vaipuneena katselee -- vai sitäkö, kun on tapuli\nkesäisenä sunnuntaiaamuna silmänsä avannut ja kello kutsunut ja\nvaiennut ... eikä kuulu hiiskahdustakaan tänne salmen taa, ja kirkko\nitse ja tapuli ja koko luonto kuuntelee ja kuulee ja näyttää tietävän,\nmiten vanha rovasti siellä taivaansa tietoja tulkitsee.\n\n\n\n\nKASKI.\n\n\nKun mahla on puussa makeimmillaan, kun mehu koivun suonissa vuotaa kuin\nviini ja kun lehti tuoreimmillaan tuoksahtaa -- silloin se kaadetaan...\n\nAamulla varhain, kun kevätaurinko hellästi paistaa, kun käki kaikkien\nvaarojen rinteillä kukahtelee ja peippo pihakoivussa ensi sävelensä\nvirittää, astuu hän, matalan majansa ainoa mies, sivuitse saunan ja\nohitse riihen, ja käy, kirves olallaan ja selässä kontti, kulkemaan\npolkua, joka lehteville rinteille nousee.\n\nSolakkoina seisovat vaaleat koivut, pihlaja tuoksuu täydessä kukassaan,\nja tuomi tervehtii häntä herttaisimmalla lemullaan. Ota meidät!\n\nHän ottaa heidät kuin omansa. Tuuhea lehvistö tutajaa, kun hän\nkeveällä, tottuneella kädellä runkoja pykältelee, ja humahtaen ja vähän\nhuudahtaen niinkuin tyttö, joka keinussa heilahtaa, vaipuvat koivut\nlimikkäin maahan, pihlajat putoavat toistensa helmaan, haavat vielä\nmaassakin lehtiään ystävällisesti lepattelevat, ja tuomet vielä\nkaatuneinakin kukkiensa tuoksu-uhria suitsuttavat. Kaski on kaadettu\n... ja kun iltatuuli saapuu suurien salojen yli, löytää se avonaisen\npaikan ennen läpipääsemättömässä metsässä ja siinä liotellen\npyörähtelee....\n\nJa kun aurinko seuraavana aamuna nousee, pääsee se mustaa maata\nlämmittämään, ja hikevä höyry kohoo iäti kosteista happamista juurista.\n\nMutta suuri on ilo matalassa majassa, joka on katosta lattiaan, ulkoa\nja sisältä, kotiin kannetuilla kerpuilla koristeltu, ja runsaita satoja\naavistellen asuu mieli kasken tulevissa antimissa.\n\nHiljalleen vaipuvat kasken kaadetut puut ikuiseen uneensa kesäisen\nhelteen paahteessa, tuomien ja pihlajain kukat lakastuvat, lehdet\nruskettuvat ja oksat ja rungot kuivavat. Punaisena pälvenä helottaa\nkasken paikka syksyn kaiken tummanvihreän vaaran rinteeltä saloja\nvaeltavan metsämiehen silmään, mutta talvella se valkeana aukkona\npaistaa, ja jänöt kyykkivät rytöjen välissä kaadetuita haapoja jyrsien,\nja metsäkanat tekevät polkujaan runkojen alle.\n\nMutta kun on tullut kesä taas, niin paksuna, valkeana patsaana kumpuaa\npalavan kasken sauhu korkeutta kohti. Kuivuneiden lehtien lemu on kuin\nuuteen eloon vironnut, kuihtuneiden tuomen ja pihlajankukkien tuoksu\ntäyttää uudelleen ilman ja tunkee autereisen kaskisavun kantamana\nmetsiin, leviää soille ja huljuilee iltaisen ilmanhengen mukana järvien\nrannoille ja luhtaisille niityille. Mielihyvällä hengittävät sitä\nsaunatietä astuessaan matalan majan asukkaat ja haaveksivat vaivainsa\npalkkioksi hedelmällistä satoa ja vehkatonta viljaa. Ilta on ihana ja\nlämmin, ja köyhänkin aitta on toiveita täynnä.\n\nOn uusi kesä taas, ja kaski on toiveet toteuttanut. Sakeana kuin\nkaislikko mutapohjaisen järven lahdelmassa kasvaa palolla pensova ruis\nja heilimoi siinä tyynenä heinäkuun sunnuntaina, kun matalan majan mies\naitaa vasten nojaten työnsä aloja tarkastelee. Käki kukkuu vaaran\nrinteellä, laulurastas laulelee notkossa, ja västäräkki keikuttaa\nseipään päässä pyrstöään. Hiljainen tuulen huokaus taivuttaa halmeen\ntähkiä, ja tähkät huokaisevat ilmoille utuisen pilven, joka kantaa\nhelmassaan kaiken sen tuoksun, jonka kaadettu metsä kätki, joka on\nkoottu pihlajain kukkasista ja tuomien tertuista, jossa on kaikki lemu,\nminkä neitseellinen lehto oli satain vuosien aikana poveensa koonnut ja\njonka se nyt rukiin heilimöinä levittää viljelijän eteen. Ja viljelijä\nseisoo siinä onnellisena hymähtäen itsekseen ja katselee yli\nhuojahtelevan halmeen ja yli alempana olevien puitten latvojen kauas\nvastaisen vaaran rinteille, jonka takana vielä toisia rinteitä siintää.\n\nJa mille hän niin onnellisena hymähtää?\n\nHän hymähtää sille, mitä hänellä on, ja sille, mitä toivoo saavansa.\nHänellä on tupansa tuolla, missä lapsensa ilakoiden huhuavat, on\npienoinen saunansa ja vähäiset elantonsa, ja on tulevan vuoden turvattu\nvilja; -- ja hän rakentaa jo aatoksissaan uuden tuvan ja suuremman saunan\nja toivoo suurempia satoja uudesta suuremmasta kaskesta. Maa häntä\nnäyttää suosivan ja lehto lempivän, parhaita aarteitaan hänelle\nluvaten.\n\nVerkalleen poistuu hän kivistä polkua ja kotiinsa laskeutuu.\n\nJa kaski jää siihen tuleentumistaan odottamaan, ja ruis kahahtaa\nhänelle suopeaksi vastaukseksi, leudon suvituulen tähkäpäitä hellästi\nsilitellessä.\n\n\n\n\nKUOLINVUODEN ENNE.\n\n\n\"Lumi lehteen satanut on kuolinvuoden enne\" sanoivat vanhat.\n\nMistä saivat he aiheensa tähän taikaan?\n\nMeri oli eilen vielä sininen ja valoisa. Puisto sen niemessä oli vihreä\nja lämmin. Nurmikoilla ei näkynyt merkkiäkään marrasajan kulosta. Vain\nsiellä täällä kellerti jonkin vanhimman, korkeimman koivun latva, ja\npunerti joku pihlajan oksa. Haapa jokunen oli jo karistanut viereensä\nkalvenneen lehden. Mutta raidoissa, tammissa, jalavissa ja lepissä asui\nvielä täysi kesäinen voima, ja puutarhoissa hehkui kukkaislavojen\nhiillos yhtä kuumana kuin kesällä. Kaikki lupasi lämmintä syksyä ja\nkasvullisuudelle pitkää ikää. Tuli odottamatta itäinen pilvi. Tuli\nensin äkäisenä sateena, sitten räntänä ja viimein kuivana pyrynä. Lumi\npeitti nurmikot, tarttui lehtiin, painoi oksia alas ja iskeytyi tuulen\npuolelle runkoihin. Pilvi hajosi, ja luoteinen viima jääti lumen\ntalvisena vaippana kietomaan syliinsä eilisen kesän.\n\nMeri on kuin musta verka ruumisarkun alla. Kellahtavan vihreä, kaamea\npuisto on kuin vainaja selällään paareilla, eloton ja avuton. Lumipeite\non kuin aaveinen käärinliina sen ympärillä.\n\nMinä ymmärrän, miksi lumi lehteen satanut on kuin kuolinvuoden enne.\n\n\n\n\nUVEAVANTO.\n\n\nSe luulee, kaiken tukahduttaja talvi, kun on saanut ajetuksi tiehensä\nauringon ja painetuksi pakkasyön jääkellon yli nukahtaneen ulapan ja\nsen valitukset vaikenemaan ja sen silmiin kuoleman kalvon -- se luulee,\nkun kaikki, mikä äsken päivän alla kimmelsi ja eli ja tuulen alla\ntyrskyi ja vaahtosi, nyt on tyyntä ja hervotonta, että se on iäksi\nalistettu hänen alleen. Ja niin se hautaa vainajan ja tuiskuttaa\nlumensa laineiden kuolinkääreeksi. Sen tehtyään se voittonsa merkiksi\nvetää viittatiet rannasta rantaan, pitkin ja poikki, kutsuu kengitetyt\nkaviot ja raudoitetut reet ja kuormat kuinka suuret tahansa kulkemaan\nmistä paikasta hyvänsä, niemien nenitse ja saarien salmitse ja koskien\nniskoitse. \"Ajakaa, vetäkää, polkekaa, vaivatkaa, ei ole vaaraa, kyllä\nkestää silta, minkä minä kerran tein, minä maan ja meren herra, minä\nkaiken kahlehtija talvi.\"\n\nNiin talvi -- tietämättä, että, missä lienee jossakin, on vaarain\nvälissä, painanteessa, kolmen kallion sulkeessa lähde, sammalen\npeittämä, ikuinen sula. Kalliossa suon alla halkeama, jota ei kukaan\nole nähnyt, halkeaman pohjassa puro, jonka lirinätä ei kukaan ole\nkuullut. Se valuu sydämitse vuoren, suonitse louhun, ujuu alitse niityn\nja notkon, syöpihe läpi saven ja soran ja rautaruosteisen mullan,\njuottaa kaivoja, elättää lammet, hiipien käärmeenä, kaivaen myyränä ja\nsaapuen viimein salatuita teitään veitsiviilokallion kynnyksen alaitse\nsuuren selän syvimpiin vesiin.\n\nSiellä se huokuu ja hautoo, niinkuin reiässään hylje, sieraimet työssä,\npää piilossa nietoksen alla. Minkä pakkanen kutoo, sen uppehen uho\nkuluttaa, talvelle loukkua laittaen, koverrellen kuoppaa sen susille.\n\nPyryinen pimeä yö. Rautakuorma ulappata ajaen. Ajaja torkkuen, tuulehen\nselin. Viittatie tuiskuun häipyen... Humahdus kuin painuvan hangen.\nHepo korskahtaen kerran, päristäen toisen...\n\nLuulit liikoja itsestäsi, kaiken tukahduttaja talvi...\n\nEt ole yksinvaltias sielläkään, missä sinulla on ikuinen valta. Et ole\nsaanut edes Erebusta sammumaan, vaikka satoja tuhansia vuosia tuiskutit\nlunta sen kitaan.\n\n\n\n\nHIRVI JA VOIMAVAUNU.\n\n\nMaantie kulki suorana kuin rautatielinja vaaroilta soille ja soilta\nvaaroille, läpi talottoman, metsäisen erämaan. Laskimme kesäisenä yönä\nvoimavaunussa loivaa, harvaa petäjikkörinnettä, kun yht'äkkiä keksimme\nedessämme suolla, lähellä maantietä, saarekkeen reunassa, kaksi hirveä,\nkummankin haapaansa kolomassa. Toinen oli suurempi, nähtävästi emä,\ntoinen pienempi, vaikka jo täysikasvuinen sekin. Hiljensimme vauhtia\npäästäksemme näkemään niitä niin läheltä kuin mahdollista. Kone\nsulkeessa hiipi kumikäpälä hiljaa kuin kissa öisellä polulla. Tuli\nnäreikkö eteen ja sulki hetkeksi suon näkyvistämme. Kun pääsimme sen\npeitteestä, oli toinen, suurempi, kadonnut. Toinen ei vielä ollut\nsaanut meistä vihiä, koska jyrsi puutaan yhtä rauhallisesti kuin äsken.\nVaunu liukui alas tasaiselle maalle ja pysähtyi melkein hirven\nkohdalle. Ei vieläkään se meitä huomannut. Kerran nosti se päätään,\nvainusi ilmaan kuin toveriaan etsien, sai luultavasti rauhoittavan\nselon siitä, minne tämä oli mennyt, ja jäi. Maantien vieressä kasvavan\nvesakon yli me näimme sen, mutta se ei nähnyt meitä.\n\nNähdä automobiilista hirvi! Katsella maantien nopeimmasta metsien\nnopeinta, maantien uusimmasta kummituksesta metsien vanhinta kummaa,\nsen muinaismuistoa, satain tuhansien sukupolvien takaista, jonka\nesi-isät ehkä olivat nähneet mammutin tällä samalla suolla katkomassa\nkerppuja lehdosta tuolta aarnion raidasta, silloin kun he itse koloivat\nhaapaa toisella rinteellä. Joka ehkä vieläkin viidassa märehtiessään\njoskus saattoi horrostelevain aivojensa pohjimmaisista kätköistä löytää\nkuvan liikkuvasta kalliosta ja kuulla sen sisästä kuin maanalaisen\nrummuttavan äänen. Miksei sellainen muisto voisi säilyä jossakin hirven\ntakimmaisessa tietoisuudessa, koska hevonen korskahtaa vainutessaan\nsuden, jota ei koskaan ole nähnyt, ei se eivätkä sen esi-isät monessa\npolvessa.\n\nMutta hirvi alkoi käydä levottomaksi, lieneekö sitten sattunut\nsieraimiinsa bensiinin hajua, vai oudoksuiko toisen katoamista.\n\n-- Toitahuta hiukan, kuiskasi toverini.\n\nPainoin merkinantotorvesta pienen ammahduksen, Mutta sen sijaan, että\nhirvi olisi pelästynyt ja loikannut metsään, näytti se ilostuvan,\npyörähti ja jäi katselemaan meihin päin.\n\n-- Vielä kerran, hiukan kovemmin.\n\nHirvi vastasi äänellä, joka olisi voinut olla voimavaunun ääni, ja\nalkoi, pää pystyssä, juosta meitä kohti. Suo lotisi, pensaikko lakoili\nja eläin seisoi maantiellä edessämme. Samassa kun se oli keksinyt\nmeidät, törähti voimavaunun torvi kaikkein karkeimpansa, ja vaunu\npantiin liikkeelle. Hirven takaruumis painahti alas kuin jäniksen, joka\non keksinyt metsästäjän, ja jälilleen pyörtäen syöksi se takaisin\nsuolle ja oikaisi parasta karkuaan sen halki toiselle rannalle. Me\npuhalsimme menemään.\n\nHirvi oli nähtävästi luullut voimavaunun ääntä emonsa kutsuksi. Sitten\nse oli huomannut erehdyksensä. Konevaunu ei ollut hänen emonsa, vaikka\nsillä oli sen ääni. Mutta mikä se sitten oli? Minkä käsityksen hän vei\nmennessään siitä, minkä oli nähnyt: mustasta, kiiltävästä\nkummituksesta, joka oli siinä, missä äidin, äänestä päättäen, olisi\npitänyt olla? Luuliko hän, että emo oli muuttunut siksi, minkä hän\nnäki? Joku kuva oli sen silmänpohjaan täytynyt jäädä siitä, mikä siihen\noli sattunut. Jos silmänpohjan saamat kuvat ja näkemykset siirtyvät\nperintönä toisesta toiseen, niin varmaan siirtyy silloin sekin, minkä\nkohtaus konevaunun kanssa oli synnyttänyt. Syvempää uomaa aivoihin\ntuskin voinee uurtua. Voimakkaampaa sysähdystä ne tuskin voinevat\nsaada. Mahdollisesti saapi tuo ja saavat hänen jälkeläisensä useinkin\nvielä kohdata voimavaunun, joten sen kuva yhä tarkistuu ja syventyy\nsuvun muistoon. Kenties tottuvat he tyynesti ja rauhallisesti jonkun\nmatkan päästä katselemaan niitä, jotka ammuvat niinkuin hirvet, mutta\neivät ole hirviä. Katselemaan voimavaunua nämä, niinkuin heidän\nesi-isänsä mammuttia ennen. Satain tuhansien vuosien kuluttua, kun\nvoimavaunu on hävinnyt sukupuuttoon, hirven jälkeläiset vielä elävät.\nAinoa kuva, mikä konevaunusta silloin on olemassa, on ehkä se, joka\njonkin hirven takimmaisesta tietoisuudesta tunkee esiin, kun se yöllä\npuoleksi torkkuen märehtii haavankuorta, jota se päivällä oli kolonut.\nMe menemme tässä, mahtavina, selkäkenossa katoamistamme kohti. Meidän\nainoa muistomme elää filmikuvana hirven silmässä, joka meitä kauhistuen\npakenee. Hyvä niinkin. On paljon semmoista, josta ei jää sitäkään\nmuistoa.\n\n\n\n\nPÖKKELÖ ELI KUINKA VANHA KAATUU.\n\n\n\"Älä lyö pökkelötä, pökkelö lyöpi sinua\" -- oli isän ainainen sana joka\nkerta, kun kuljimme sen ohi.\n\nSe oli vanha tuoheton, oksaton, latvaton koivu, seisonut yksin aholla,\nniin kauan kuin muistin. Emme koskaan olleet nähneet siinä vähintäkään\nvihreyttä, käävät olivat ainoat elonmerkit, joita se antoi itsestään.\nSe oli kuollut, milloin lieneekään, esi-isien aikoina, koska isäkään ei\nmuistanut nähneensä sitä toisenlaisena kuin mitä se nyt oli. Sen\nympärillä olisi ollut hyvä mustikkamarikko, mutta isä kielsi meidän\nsiihen pysähtymästä; meidän täytyi katsoa syrjästä, kuinka sika\nporsaineen söi pökkelön marikon. Meidän olisi tehnyt mielemme kolhaista\nse kumoon. Mutta joka kerta, kun kuljimme siitä ohitse, sanoi isä: \"Älä\nlyö pökkelötä, pökkelö lyöpi sinua.\"\n\nMutta vaikka pökkelö jo aikoja sitten oli kuollut, niin se yhä\nkuitenkin eli ja hallitsi ja vallitsi. Siitä tuli meille vähitellen\nsalaperäinen, salavihainen, uhkaava olento, koko metsän kauhu, peikko,\npuolijumala, jonka kauaitse kiersimme. Ei voinut koskaan tietää,\nmilloin se päähän putoo. Se ei huojunut missään tuulessa, se ei\nhuokaillut sateessa muiden puiden kanssa, ei kohissut myrskyssä. Satoi\ntai paistoi, aina se oli yhtä totinen, yhtä harmaa, yhtä kolkko ja\nkaamea monine mustine tikanreikineen ja onttoine silmäkuoppineen. Usein\nlähti sen päästä havukka lentoon, ja öisin huuteli sillä kohdalla\nhuuhkaja. Isä sanoi sen siittävän hometta ja metsänturmelijoita\ntoukkia. \"Se on koko metsän rutto semmoinen.\" Mutta aina hän kuitenkin\nkulki sen ohi, varoitti ja kielsi siihen koskemasta.\n\nSe olisi ollut suulleen suistettava, ettei se kerran kaatuisi itsestään\nlapsen päähän tai taittaisi selkää lampaalta.\n\nJos sittenkin olisi uskaltanut sen kaataa! Tehtiin toinen toistaan\nhuimempia suunnitelmia. Jos olisi hakata riuku, pitempi, kuin mitä\npökkelö oli korkea, ja sysätä sillä sitä kylkeen ja romahuttaa se\nmaahan yhdellä ainoalla otteella. Tai jos olisi sinkauttaa nuoran\nsilmukka sen kaulaan ja sillä kiskaista ja katkaista. Mistähän olisi\nmennyt poikki, latvastako, keskeltäkö, juurestako? Tai jos olisi\nvuorotellen rynnätä huimaavaa vauhtia kohti, iskeä olkansa takaa\nkirveen hamaralla ja samalla ampaista menemään alta pois, ennenkuin se\nehtii kaatua!\n\nMutta ei kukaan meistä uskaltanut muuta kuin kiertää kauaitse ja --\nkivittää. Kaikki kivet ja kalikat, mitä metsästä löydettiin ja saatiin\nirti maasta, nakattiin sitä kohti; ja kun metsässä ei enää ollut mitä\nottaa, tuotiin niitä muualta. Useimmat lensivät ohi ja pomppailivat\nmuihin puihin, toiset sattuivat, milloin tuhahtaen kuin mättääseen,\nmilloin kumahtaen kuin tyhjän tynnörin pohjaan. Mutta pökkelö ei\nliikahtanut, ei huojahtanut, seisoi vain tunteettomana ja kolkkona kuin\nvaivaistukki kirkon portin pielessä.\n\nEräänä päivänä, kun taas kuljettiin ohi, oli pökkelö pitkällään maassa,\nmoneksi murskautuneena, kaula poikki, selkä poikki, lyhyt kanto vain\njälellä. Sika porsaineen söi marjoja kannon vieressä. Tarkastettiin\nkantoa, siinä oli sian villoja. Tutkittiin sikaa, sen kyljessä oli\nlahon puun lastuja. Kyhniessään kupeitaan siihen oli sika sysännyt\nkumoon satain vuosien pelätin. Se ei ollut älynnyt sitä pelätä.\n\n\n\n\nJOULUILTA TALONPOJAN TUVASSA.\n\n\nJouluaatto talonpojan tuvassa ei ole se hälinän, homman ja touhun\npäivä, miksi se herrastaloissa on muodostunut. Ei siellä lahjoja\nanneta, kuusia polteta eikä kynttilöitä sytytetä. Se on vain\noleilemista, hiljaista valmistumista kahteen, välistä kolmeenkin\nrauhalliseen lepopäivään.\n\nIsäntä on aamupäivällä käväissyt kauppiaasta noutamassa vähäiset\njoulutarpeensa, tuonut kahvia, sokeria ja nisujauhoja, ehkä myöskin\nviinapullon. Emäntä on tehnyt vehnätaikinan, piika siistinyt huoneet ja\nminiä silitellyt väen puhtaita vaatteita. Vanha ukko on pilkkoillut\nkakluunihalkoja, kantanut ne sisään ja kiskonut päreitä. Rengit ovat\npalanneet ulkotöistään, tavallisesti heinästä tai halolta, vähän\nvarhemmin kuin muina päivinä. Heinähäkin tallin ylisille tuotua on\nhevonen riisuttu jo heti päivällisen jälkeen ja tehty sille ja muille\nvankka ape, johon on suurusta pantu kenties hiukan runsaammin kuin\ntavallisissa oloissa.\n\nJa lehmien parsiin on riputettu kuivia olkia, haudevesi keitetty\nhuolellisesti ja annettu kuin kesäisten muistojen virkistämiseksi\nkourallinen suoloja kullekin. Lapset ovat olleet mäessä koko päivän,\nkoiranpentu mukanaan, eikä kukaan ole nyt tullut heitä sieltä pois\nhuutaneeksi.\n\nPirtin uunissa loimottaa iso tuli, lihapata kiehuu hiilloksella, ja\nkoteutunut väki lämmitteleikse saunaa odottaessaan lieden ääressä. Jo\npäivän aikaan on mummo pannut saunan lämmitä, ja pitkän aikaa vielä\nauringon laskettuakin on sieltä tuprunnut savukimppu kuulakkaan\ntalvi-ilmaan.\n\nTuodaan sana, että kylpy odottaa. Avojaloin ja vähissä vaatteissa\njuosta kimmaisevat sinne nuoret miehet pihan poikki, vanhemmat\nheittävät työturkin hartioilleen ja pistävät virsut jalkoihinsa. Ja kun\nherroja ajaa porokellossa maantietä myöten, kuuluu pienestä, mustasta\nhuoneesta kiihkeä sähinä ja vitsojen hutkina, nousee valkoinen höyry\nsekä ovesta että ikkunasta, ja hajahtaa nenään koivumetsälle lemahtava\nlöyly.\n\nJouluilo on silloin ehkä ylimmillään. Vähän se kenties vielä nousee,\nkun saunamiehet palaavat tupaan takaisin, missä viimeiset rikat on\njuuri sopelle lakaistu ja olkia heitetty uunin kupeelle karsinaan.\n\nSiellä täällä pitkillä penkkilöillä istuksii valkeita olennoita mustia\nseiniä vasten. Mikä polttelee, mikä rouhii tupakkia, mikä täyttää\nkukkaronsa pulleaksi pyhäin varalle.\n\nMutta vähitellen kattautuu pöytä, ilmaantuu leipiä päällekkäin,\nhaarikoita toinen toisensa viereen, kuppia kupin kupeelle, ja niiden\nvälistä pilkottaa juhla-aterian merkkinä voiastia.\n\nIsäntä istuu pöydän päässä ja häntä lähinnä muu miesväki yhä alenevana\nrivinä. Kädet leikkelevät, alituisessa liikkeessä ollen, kannikan\nkannikasta irti, tuopit kolahtelevat pöydän pintaan, ja lusikat\nvilkkavat taitavasti kuljetettuina suusta kuppiin ja kupista suuhun.\nEnsin ei siellä mitään puhuta, mutta sitten alkaa nieltä väin palojen\nlomassa kuulua sana tuolloin, toinen tällöin ja lopulta kokonaisia\nlauseitakin.\n\n-- Putosi tammalta kenkä metsään. -- Etkö etsinyt? -- Etsinhän tuota,\nvaikken löytänyt. -- Milloinkapa se Lassi löytänee. -- Herroja kuului äsken\nohi ajavan, sanoo Lassi. -- Ajoiko monella? -- Kaksi rekeä näkyi olevan. --\nEikö liene ollut pappilan jouluvieraita. Parhaaseen kahuunpa taisivat\njoutua. -- Hyvästi ennättivät joulupuurolle. -- Siellä se aina kuusi\npoltetaan jouluiltana ... aika iso olikin, niin että latva maata\nviisti, kun ajoi renki vastaani sakastin takana, tietää isäntä.\n\nYksitellen noustaan ruualta, sen mukaan, miten kukin on ennättänyt\ntulla valmiiksi. On tehty tehtävät, puhuttu puhuttavat ja piipun\npoltettuaan vaipuvat miehet vuoteilleen pitkäkseen, sitten kun naiset\novat saaneet tilat tehdyiksi ja lakeisen suljetuksi. Herrastataloissa\nsilloin vasta kuuset sytytetään ja viimeisiä tavarakääröjä sidotaan\nkiinni.\n\nEnnen maatapanoaan on isäntä käynyt tallissa, mitannut kauroja oriille\nja peittänyt loimella tämän parhaansa; ja emäntä on kantanut nahkaset\nja turkit tupaan lämpiämään -- sillä aamuyöstä varhain on määrä\njoulukirkkoon lähteä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä nukkuu nuori väki pirtissä, kun isäntä pistäytyy ovesta pihalle.\nEi ole vielä kointähti kohonnut taivaan rannalle, kun hän kulkee pihan\npoikki, vetää liiteristä kirkkoreen ja kuljettaa tallista\ntiukukaulaisen, parhaaseen setolkkaan puetun ajohevosensa.\n\nLumi narisee reen jalaksen alla, ja kevyt kavio soittaa kovaksi\njäätynyttä maantietä.\n\nVähän aikaa ajavat he yksin talotonta taivalta, jossa puut riippuvat\nluokkina lumen alla. Mutta hetken päästä häämöttää edessä samanlainen\najaja, ja ensi vastamäessä saavuttaa heidät jo joku jäljestä tulijakin.\n\nJono kasvaa, tien varrelta liittyy uusia tiukuja ja uusia kulkusia\nseuraan, ja meno kiihtyy. Jo näkyy tulia taloista. Ja kun laskeutaan\noikotietä myöten järvelle, paistaa sen toiselta rannalta matkan määrä,\nkirkko, jonka valaistut ikkunat hehkuvat kuin yhtenä tulena ja jossa\nsatoja kynttilöitä on pantu palamaan heidänkin varalle, joilla ei ole\ntapana niitä kotonaan sytyttää.\n\n\n\n\nJÄI JÄLJELLE LAULUINEN LEHTO...\n\n\nHän oli ikänsä kaiken lempeä laulanut, nuoria naurattanut, paimenille\npajatellut. Hän oli huima ja huoleton, punaposki, hajahapsi.\n\nEi ollut iso ohjelmistonsa, eivät lukuisat laulunsa, mutta eihän ole\nsuuri satakielenkään sävelistö, ei pitkä peipon viserrys, ei ylen\ntempukas tilttaltin tahti -- joiden luona oli opissa ollut. Ja uusinta\npalkitsi uutuuden puutteen: kussa laulun lopetti, kohta saman alusta\nalkoi. -- \"Laulanko vielä?\" -- ja kuulijain kaiku vastasi: \"laula vielä!\"\n\nJa niin hän oli laulanut ja iloinnut, ja oma laulunsa ja oma ilonsa oli\nylin onnensa ollut -- sillä ei ollut vielä mikään hänen mielensä hyviä\nmurtanut.\n\nNiin päivänä muutamana, kun istui riippukoivun oksalla, joka metsäpolun\npäällä keinui, niin astui ihminen ohitse ja itki, riensi vaimo alaitse\nja valitti. Oli metsä vaiennut, oli lakannut lintujen laulu, oli päivä\npilveen mennyt. Koetti huhuta, ei kaiku vastannut, aikoi laulun laulaa,\nsävel keskeä katkesi.\n\nEi tuohon syytä tiennyt, vaan kuitenkin jälkehen lähti. Jäi jäljelle\nlauluinen lehto, katosi taaksensa kukkiva niitty -- tuli vastahan vetelä\nkorpi, korven takana hallainen suo, suon hallaisen rantana karu kangas\nja kankaalla matala, maantasainen huone.\n\nNainen vaelsi ja vaikeroi, tuli tuvalleen, hoippui sisään ovesta\nonneton --\n\nOjentuivat kädet kuivettuneet äitiä vastaan, anoivat silmät sanattomat\nvieraalta apua. Mutta ei äidillä mitänä antamista -- eikä laululinnulla\nliioin.\n\nPakotti sydäntä, kun paluulle lähti, kouristi rintaa, kun takaisin\nriensi, itkuun tyrehtyi, kun entiselle iloaholleen ehti.\n\n-- Nälkään nääntyvät, kurjuuteen kuolevat! -- Ei kukaan auta, ei kukaan\nkuule.\n\nSeisoi takanaan mies totinen, surusilmä, kaihokatse.\n\n-- Auta sinä onnettomia! -- sanoi.\n\n-- Ei minusta auttajaksi, ei minulla mitään antamista...\n\n-- Entä laulusi lahja?\n\nKohotti kummissaan päänsä laululintu --\n\n-- Entä säälisi soitto?\n\nAlkoi kuivua kyynel, alkoi suoria suortuviansa.\n\n-- Käy kylihin, tule taloihin, laula kujilla, soita teillä, tanhuvilla!\n\n-- Ja mitä minä laulaisin? Ja mitä minun soitostani apua?\n\n-- Laula, mitä näit, kerro, mitä kuulit, tulkitse, mitä tunsit, soita\nheille, mitä sydämesi sykkii!\n\n-- Minäkö?\n\n-- Sinä!\n\nJa neito nousi ja lähti, kirposi llokiveltä, ja lauloi laulut, soitti\nsäälinsä sävelet, kertoi ja kuvasi, sai sadat liikkeelle sydämet,\ntuhansissa tuntehet sytytti.\n\nJa niin sai soittonsa suru, niin kärsimys kanteleensa, niin puute\npuolestansa puhujan -- joka ennen vain nuoria nauratti, ennen vain\npaimenille pajatti ja jonka oma ilo oli ylin onnensa ollut.\n\n\n\n\nUSKON VARMAAN.\n\n\nUskon varmaan, että Suomessa on ollut aika, jolloin sen kansa\nkokonaisuudessaan harrasti kaunotaiteita ja niitä kokonaisuudessaan\nharjoitti ... omalla tavallaan ... aikansa kaikkia taidelajeja yleensä\nja kutakin erikseen.\n\nSe oli silloin -- niin ainakin rakastan mielessäni kuvitella -- kun\nKantelettaren tunnelaulut sepitettiin, kun Kalevalan sankarirunot\nluotiin, kun lukemattomien loihtujen runous syntyi ja kasvoi, ja kun\nkantele joka miehen polvella helisi.\n\nMikä omituinen viehätys kutsua eteensä noita aikoja! Kuvitella, että\njokainen mies ja nainen -- tai vaikka joka kymmenes tai olkoonpa vaikka\nsadaskin -- oli runoniekka, lauluseppä tai ainakin laulaja ja soittaja; --\najatella, että joka kylässä, kenties joka talossakin oli luova\ntaiteilija, runojentekijä tai satujensanelija, ja että koko kylän väki\noli tähän taiteeseen innostunut ja sitä rakasti -- että naisilla oli omat\nlempirunoilijansa ja miehillä omansa, samoin kuin nuorukaisilla ja\nneitosillakin, että ne olivat heillä aina mielessään ja että he\nmuistelivat, mitä olivat muilta kuulleet, ja lisäilivät omasta\nitsestään sen, mitä eivät muistaneet.\n\nJa että joka tupa oli teatteri, jossa talvisin iltapimeän tultua\njokainen voi päästä kuulemaan parasta, mitä _heidän_ taiteensa voi\ntarjota. Ja se taide, se oli samaa, jota me vielä tänäkin päivänä\nihastuksella mainitsemme: Suomen kansan omaa, vanhaa runoutta ja\nsoittoa. Se oli köyhimmänkin kuultavata, se kykeni kaikkia\nilahuttamaan, kaikkien tunteita tulkitsemaan ja kaikkien huolia\nhuojentamaan.\n\nJospa voisi siirtyä ajassa takaisin ja päästä vaeltamaan entisille\n\"Kalevalan kankahille\" kaikkea tuota kuulemaan ja näkemään!\n\nKuulemaan, kuinka yksinäinen tyttö kulkee metsäpolkua ja hyräilee\nmielentilansa laulussa, joka syntyy hänen kulkiessaan, kuinka nuori\nmies metsää kävellessään lepyttelee sen haltioita omalla sepittämällään\nloihdulla ja kuinka miniä käsikiveä vääntäessään pukee runomuotoon\nvanhan kotinsa kaipuun. Näkemään, kuinka tupa kokoontuu kansaa täyteen\n... kaikki eivät sinne mahdukaan ... ja siellä sisällä vanhat laulajat,\nsormet sormien lomassa, esittävät osia maailman luomisesta,\nVäinämöisestä, Ilmarisesta, Kullervon kurjasta kohtalosta, Sammon\nryöstöstä ja Pohjolan häistä. Kuinka vanhain lopetettua astuu esille\nuusia miehiä uusiaiheisilla, vasta sepittämillään säkeillä, kuinka\nheitä arvostellaan, kuinka he saavat suosiota ja hyvähuutoja tai\njoutuvat ankarankin arvostelun alaisiksi.\n\nJa näitä iloja kestää, vuoroin yhdessä talossa, vuoroin toisessa,\nkestää myöhään yöhön. Vihdoin väki hajautuu, lähtee kotiinsa, mutta\nmetsäpolkuja suurissa joukoissa kävellen tai tyyniä selkiä valoisina\nkesäöinä soudellen keskustelevat he \"taidekysymyksistään\" ja vaihtavat\nmielipiteitä siitä, mitä olivat kuulleet.\n\nAate synnyttää aatteen, ennen kuultu runo ja laulu antaa aihetta uusien\nsyntymiseen, vaatimukset nousevat, aisti kehittyy, eri suunnat\ntaistelevat keskenään uusissa laulujuhlissa ja kilpalaulajaisissa,\nlyyrillinen runo ja kertomarunous voittavat vuorotellen alaa, ja toisin\najoin rakastetaan laulua enemmän kuin soittoa, suorasanaista satua\nenemmän kuin runoa.\n\nMinä uskon, että ne ajat ovat olleet olemassa.\n\n\n\n\nPYHÄ PERJANTAI.\n\n\nSe sattuu tavallisesti aikaan, jolloin umpeen tuiskuttuneet kujat\nupottavat ja talvitiet vääntyvät vinoon, jolloin metsätaipaleet ovat\nvielä paksussa lumessa, mutta kylien aukeat jo reen rautaa repivällä\nhiekalla. Tuuli on idässä, ripeksii räntää. Ei ole enää oikea talvi,\nmutta kevät ja keväänkevätkin ovat epämääräisyyden takana. Luonnossa on\npuolinaisuutta ja toivottomuutta ja harmaata ikävää.\n\nLapsiltakin on ilo evätty. Ei riennä, niinkuin talven muina juhlina,\nnuori kansa urheilun kiistaan, eivät iloiset seurueet hiihtele\nkansoittamaan rinteitä ja kukkuloita. Ainoat, jotka ovat liikkeellä,\novat ne, jotka vaeltavat kirkkoon, kerran vuodessa ripille, koko perhe,\nainakin silloin, jos ei muulloin.\n\nSiellä on pantu toimeen surujuhla mustin alttariverhoin, ylevin hymnein\nja valitusvirsin. Kuulen puhetta marttyyristä, joka kärsi yksin\nkaikkien puolesta, otti kantaakseen kaikkien kuorman. Meidän on\nsurtava, mutta meidän on myös iloittava, oltava kiitollisia siitä, että\nmeillä on sovittaja, pelastaja, lunastaja. Ja minä kuulen liikutuksella\nlausuttuja sanoja karitsasta, joka pois otti maailman synnit, uhrista,\njoka tehtiin meidän edestämme, verestä, jossa meidät synneistämme\npestiin. Mieltäni tahdotaan ylentää, ja minä koetan päästä\noratooriotunnelmaan, jota urut koettavat kohottaa.\n\nMutta miksi minusta on, niinkuin olisi papin äänessä väärää paatosta,\nmiksi sorahtaa niinkuin silloin, kun ylistetään jonkin muistoa, jolle\nhänen eläessään on tehty vääryyttä? Miksi ihmisten silmän pohjassa, sen\nperimmillä perillä, on arka, hapuileva ilme, niinkuin häpeisimme\njotakin, niinkuin meidät olisi asetettu kasvokkain pahimman\nomantuntomme kanssa ja niinkuin meitä olisi painostamassa jokin rikos,\njoka ei koskaan ole sovitettavissa?\n\nSiksikö, että maailman suurin hyväntekijä, uusien valtavien totuuksien\njulistaja, ennen kuulemattomien, kaiken vanhan kanssa ristiriidassa\nolevien aatteiden mies tänä päivänä naulittiin pahantekijäin puuhun?\nEttä kaikki, mitä maailma on oppinut hyvää ja syvää, oikeutta ja\nrakkautta, on alkuisin hänestä, joka sai siitä kuoleman palkakseen?\nEttei kukaan noussut häntä puolustamaan; että hänen ensimmäinen\noppilaansa kielsi hänet kolmesti, ennenkuin kukko oli kahdesti\nlaulanut; että hänen lähimpänsä vaipuivat uneen silloin, kun hän\ntaisteli viimeisen taistelunsa ja pyysi heitä valvomaan?\n\nEi vain siksi. Vaan että kaikki, mikä silloin tapahtui, olisi voinut\ntapahtua milloin hyvänsä. Ja on tapahtunut. Sillä onko ihmiskunta\nkoskaan noussut puolustamaan hyväntekijöitään silloin, kun heitä on\nhäväisty ja piesty, rankaisemaan parhaimpiensa ja jaloimpiensa puolesta\nniitä, jotka ovat heitä kiduttaneet ja vieneet kuolemaan? Ei ole\nkoskaan noussut eikä nouse. Se ei koskaan joudu hätään, ennenkuin jo on\nmyöhäistä. Se ei edes tiedä, missä sen sankarit taistelevat, ennenkuin\nne jo ovat kaatuneet. Kun se yhden muistolle suitsuttaa, luodaan jo\ntoisen hautaa umpeen. Kun se yhden luut pyhittää kultaiseen\nalttarirasiaan, järsivät koirat ulkopuolella muurien jonkun toisen\nristiinnaulitun luita. Se ei kykene hyvittämään marttyyrejään muulla\nkuin muistojuhlilla, ja niitäkin se viettää ennen kaikkea hyvittääkseen\nitseään -- myöhäisellä katumuksella, itseomistamallaan lunastuksella ja\nanteeksiotolla ja toisen jalotyöstä saamallaan mielenylennyksellä.\n\nMutta sen katumus ei koskaan ole vilpitön ja tekoihin viepä, se ei usko\nanteeksisaantiin, ja sen saama mielenylennys on itsensä pettämistä.\nSillä se tietää, ettei se koskaan saa tehtyä uhria tekemättömäksi ja\nettä se jo huomenna on uudelleen lankeava siihen, mitä se tänään katuu.\n\nSiksi tämä pyhän perjantain juhla ei sille -- ei minulle -- ole se\nlohdutuksen ja lunastuksen juhla, mikä se pyrkii olemaan, ei sovituksen\nja parannuksen juhla, vaan itsesyytösten, sovittamattomien rikosten ja\nparantumattomuuden päivä. Siksi on kaikki silloin niin kieroa,\nkeskentekoista, päivätöntä ja toivottoman harmaata.\n\n\n\n\nJOULUMIETTEITÄ\n\n\nKai tulee kaikki tapahtumaan tänä jouluna niinkuin edellisinäkin.\nIhmiset toimittavat tavalliset jouluaskarensa niinkuin ennen, leipovat\nleipänsä, panevat oluensa, puhdistavat talonsa katosta lattiaan,\nvalmistavat lahjansa tai tekevät ostoksensa. Joulun ulkonaiset menot\nsuoritetaan vanhaan tapaan, kuuset ajetaan kotiin, kynttilät\nsytytetään, lauletaan ja soitetaan, kääröjä lentää sisään, ja lapset\niloitsevat. He ovat saaneet, mitä ovat toivoneet, ja heille on\npieninkin lahja riittävä ilon aihe.\n\nEhkä ovat vanhatkin hetkeksi tempautuneet mukaan ja -- unohtaneet.\n\nMutta kun kynttilät ovat sammuneet ja pienet menneet levolle näkemään\nunia uusista jouluista, jolloin nyt käteen puristettu puuhevonen on\nseisova satuloituna orhina rappujen edessä, jäävät vanhat vielä\nhetkeksi valvomaan ja näkevät sammutetun kuusen seisomassa lattialla\nkuin kummastellen, mitä varten oli se ilo, jota eilen sen ympärillä\npidettiin. Ja kun katsahdamme ulos ikkunasta, niin näyttävät metsän\npuut tuolla aidan takana kurkottavan latvojaan ja kysyvän toveriltaan\ntäällä sisällä: \"Mitä sinä siellä teet, mitä oli sinulla syytä jättää\nroutainen maa ja huurteinen metsä ja antaa koristaa itsesi\nhopeahetaleilla ja valekullan kiillolla?\" -- \"Minä tein sen lasten\nvuoksi\", vastaa joulukuusi.\n\nJa mekin teimme sen lasten vuoksi, antaaksemme heille haavetta siitä,\nettä kaikki on, niinkuin olla pitää, ja että nyt on taas, niinkuin on\naina ollut.\n\nMutta itsemme vuoksi emme sitä tehneet, sillä ei ollut juhla meistä\njuhlalle, kuinka sitä koetimmekin siksi kuvitella ja siihen antautua.\nMeille ei tämä joulu ollut sen iloisempi ja valoisampi kuin\nmuinaisetkaan. Se ei ole voinut pyyhkiä pois niitä muistoja, joita\nmonet edelliset ovat uurtaneet, ei silittää naarmuja, joita ne ovat\npiirtäneet, ei haihduttaa mielestä haikeutta pirstoutuneista\nperheistämme, kadotetuista ystävistämme, tuskallisista taisteluistamme.\nPienoisilta saimme sen salatuksi, itseltämme emme.\n\nMeissä ei joulu herättänyt tavallisia joulutunteita, meissä synnytti se\nvain tavallista vakavampia joulumietteitä. Mietteitä, jotka ovat\nvuosien pitkään olleet jokapäiväisenä seuranamme, mutta tällaisena\npäivänä ovat enemmän kuin muina.\n\nMe emme voineet olla ajattelematta, mitä näimme: että päivät\nedelleenkin ovat pimeät ja yöt yhä pitkät, vaikkakin vähän kuutamoiset,\nettä vain valju lainavalo tietämme valaisee. Vaikka tiedämmekin päivien\njuur'ikään kulkeneen seisauksensa ohitse ja pitenemistään kohti, emme\nsitä kuitenkaan vielä huomaa. Kesä on meillä monien taipalien takana,\ntuolla puolen pyryjen ja pakkasten.\n\nIlmarinen, se suuri lapsi, nosti oman tekemänsä auringon ja kuun kuusen\nlatvaan, kun oikea aurinko ja kuu olivat suljetut Pohjolan kivimäkeen.\n\"Jo nyt laa'it joutavia\", sanoi vanha viisas Väinämöinen, ja pian näki\ntaitava takoja itsekin, ettei kuumottanut hänen kuunsa kulta, paistanut\nhänen päivänsä hopea. Ne olivat kuin koristeita joulukuusessa.\n\nYhteisin voimin onnistui veljesten kuitenkin saada aurinko esille.\nEräänä päivänä oli Louhi kyhäinnyt kyyhkyseksi, kuu kivestä noussut,\npäässyt päivä kalliosta.\n\nOnnistuneeko se meille? Lieneekö yksi ja yhteinen usko niin luja, että\nse aarrevuoret avaa? Vai täytyneekö meidän, lastemme tavoin, yhäkin\nhyvästyä omien kuvittelujemme kultaan ja omien haaveittemme hopeaan?\n\n\n\n\nEUROOPAN YLEINEN MIELIPIDE.\n\n\nSe on omituinen kaikupohja tuo, jota sanotaan Euroopan, maailman\nyleiseksi mielipiteeksi. Se saattaa vuosikausia ja mitä sydäntä\nsärkevimpien huutojen sitä kohdatessa olla tunteeton ja turta.\n\nJa yht'äkkiä ... näennäisesti vähäpätöinen tapaus, tuhansien kaltainen,\nvoi saada siitä kimmahtamaan äänen, puhtaan ja heleän kuin herkimmästä\ncremonaviulusta, täyteläisen, voimakkaan ja valtavan; välähyttämään\nsävelloimon niin häikäisevän kuin magneettimyrskyn sytyttämä\npohjanpalo, joka leimuaa pohjoisnavalta päiväntasaajalle niinkuin\ntuonnoin Dreyfusin jutussa ja niinkuin nyt ikään Ferrerin. On, niinkuin\nolisivat kaikki suurella vaivalla aikaansaadut kansainväliset yhteydet\nmaan päällä ja merien pohjassa joutuneet omin päinsä toimimaan\nvälittämättä vähääkään valtiomiesten naputuksista lankojen päässä.\nOn tapahtunut oikeusmurha! Vapauden marttyyri on murhattu! Ja\nkoko sivistynyt maailma soi kuin tuhansista hullaantuneista\ntulipalokelloista, joiden maanalaiset johtolangat yht'äkkiä ovat\nmenneet yhteen, eivätkä ole erotettavissa, ennen kuin ministeristöjä\nkaatuu ja viattoman veri on kostettu. Ja valtaistuimetkin ovat\nvaarassa -- yhden ainoan koulunopettajan tähden. Onhan se suurenmoista.\nYhden ainoan syyttömästi tuomitun ja teloitetun kuolinhuokaus Euroopan\netäisimmässä kolkassa saa ilmoille satatuhantisen kostohuudon, joka\ntuhattuhantisena kimpoo takaisin maailman loukatusta oikeudentunnosta!\n\nOikeutta siis on? Sitä voi siis heikoinkin saada? On siis olemassa koko\nkristikunnan yhteinen yleinen syyttäjä, joka oikeutta vaatii, ja\nnäkymätön tuomioistuin, joka sitä antaa?\n\nOn siis olemassa se herkkä kaikupohja, joka helähtää ja joka herättää\njoka kerta, kun joku satutettu parahtaa -- Euroopan yleinen mielipide?\n\nSe on.\n\nJa kuitenkin ... se saattaa vuosikausia olla tunteeton ja turta,\nantamatta vähintäkään vastakaikua tapahtumista, joiden olisi luullut\npitävän panna se mitä voimakkaimpaan värähtelyyn. Sitä eivät ole, eivät\nainakaan yhteen ääneen ja suuremmalla voimalla, saaneet vavahtamaan\nväkivaltaisimmatkaan sodat, verisimmätkään joukkoteurastukset. Se on\nusein vain heikolla myötätunnolla vastannut tuskanhuutoihin, jotka\nsiihen ovat sattuneet lukemattomien rotunsa, uskonsa ja ihanteittensa\ntähden teloitettujen golgatoilta itäisillä mailla. Kansoilta, jotka\nelävät vain muutamain rautatietuntien ja muutamain sähkösekuntien\nmatkan päässä niistä keskuksista, Berliinistä, Pariisista, Lontoosta,\njoissa Euroopan yleinen mielipide luodaan ja joihin pieninkin risahdus\nkuuluu maailman etäisimmistä erämaista, hävitetään heidän laitoksensa,\nriistetään heidän kalleimmat oikeutensa, turmellaan heidän\nvälttämättömimmät elinehtonsa; toisilta jaetaan, paloitellaan ja\nsilvotaan heidän isänmaansa -- eikä tuo kaikupohja anna juuri mitään\nerikoisempaa elonmerkkiä itsestään. Melu, joka jossakin paikassa joskus\nsyntyy, huomataan vain suurvaltain keskinäisen kilpailijakateuden\naikaansaamaksi hälytykseksi toista vastaan, tai pörssikeinottelun\ntilatuksi mielenosoitussoitoksi. Ja kun, toisella kertaa, yleisen\nmielipiteen kaikupohja kaikesta huolimatta alkaa itsestään soida,\ntukehduttaa sen äänen lahjottu sanomalehdistö, painaen sen päälle\nsuurvaltaetujen vaientavan kämmenen. \"Älkäämme sekaantuko toisten\nvaltain sisällisiin asioihin.\" Tai: \"Mitä kuuluvat meihin Puolan\nasiat?\"\n\nTurta ja tunteeton se usein on, niinkuin kidutuskammion matrassiseinä.\n\nMutta onhan se kuitenkin olemassa ja voi joskus helähtää herkästi ja\npuhtaasti kuin cremonaviulun koppa. On ääniä, joihin se ei voi olla\nvastaamatta, joille värähtämästä sitä ei voi estää mikään mahti\nmaailmassa.\n\nLieneekö se jo kuullut, mitä Suomesta taas kuuluu?\n\n\n\n\nVANHAN VUOSISADAN HAUDALLA.\n\n\nSen olisi kai nyt kohta hautajaiset vietettävä, vanhan vuosisadan. Se\nolisi kaikilla kunniallisilla menoilla saatettava viimeiseen\nleposijaansa historian kalmistossa. Olisi haudalla ylistyspuheita\npidettävä ja kumpu kukkasilla koristettava.\n\nVapauden vuosisata ... yhdenvertaisuuden ja veljeyden ... valistuksen\nvuosisata -- edistyksen kaikinpuolisen: sähkön ja voimavaunujen!\n\nOlisihan siinä juhlapuheiden aihetta, olisi juhlarunojenkin...\n\nOlisipa, olisi...\n\nNiiden suurten sivistyskansain, niiden niin kutsuttujen\nkulttuurikansain, jotka -- ne eikä kukaan muu -- kehuvat sen luoneensa,\nvuosisadan, niidenhän se olisi asia, niiden yhdistyttävä ylistämään\nitseään ja töitään kehumaan...\n\nVaan ei taida tulla nyt juhlista niistä -- eivät kehtaa, eivät itseltään\nilkeä.\n\nRanska! -- joka ei saanut syyttömän tuomiota omaltatunnoltaan\nnäyttelynsäkään touhinassa. Jos olisi itse unohtanut, olisivat sen muut\nmuistaneet. Muistivat sen ilotulien palaessa, tuhanten kupoolien\nkimmeltäessä. Eikä kukaan antanut enää sen loiston silmiään häikäistä.\nMaalattua kipsiä, katinkullan kiiltoa!\n\nEnglanti! -- lady Macbeth, joka tänä uudenvuodenyönä turhaan pesee\nviattoman verta sormistaan. Kansan murha, se oli sen viimeinen urotyö.\n\nSaksako? -- Voittoisa, yhä mahtavoituva, yhä edistyvä sivistyksen ja\nkristinuskon levittäjä -- mit Blut und Eisen! \"Heil dir im Siegeskranz\" --\nottamaan \"silmän silmästä, hampaan hampaasta!\" -- \"Ei mitään armoa\nvoitetuille.\" -- Saksa on jo pitänyt puheensa vuosisatansa haudalla: Vae\nvictis!\n\nAmerikka! Kaikkien vainottujen luvattu maa! -- Suuri vapaa Länsi! -- Kuban\nryöstäjä! Filippiinien anastaja! Keisaria vaille -- Venäjä! -- hm!\n\nJa kaikki yhdessä Kiinan kimpussa! -- Yhtä luuta vuohen sarvet!\n\nNe eivät kehtaa, ne eivät toki itseltään ilkeä -- nousta urotöitään\nylistämään, kulttuuritöitään kehumaan. Kullakin on suussaan oma\ntekemänsä kapula -- kansoillakin eikä vain heidän herroillaan, kansoilla,\njotka vasta eilen ikeensä loivat ja nyt jo muita kiduttavat.\n\nMe ehkä voisimme, me pienet kansat -- me pienistä pienimmät -- hänelle\njotain kunniaa tehdä -- kaikesta huolimatta. Jos hän meiltä otti, niin\nkyllähän antoikin. Mutta sallittaisiinko meidän kokoontua juhlimaan --\nsiltä kannalta? Ja tokkopa meistäkään itsemme ylistäjiksi, tekojemme\ntoitottajiksi kaiken maailman kuulla? Oli eräs helmikuun päivä,\nhäpeämme päivä yksi, ja toinen oli päivä heinäkuussa.\n\nJa se oli kuitenkin hyvässä huudossa, vanha vuosisatamme, miehuutensa\nparhaina päivinä. Sillä oli jalot aikeet ja hyvät asiat. Sen luotto oli\nrajaton, se nautti kaikkien kunnioitusta, sille uskottiin suuria\ntehtäviä.\n\nMahtoi kuolla aikanaan, ennenkuin ehti tehdä konkurssin, vilpillisen\nvararikon, laskettuaan liikkeeseen vääriä vekseleitä, peijattuaan\nparhaat ystävänsä, syötyään sanansa, rikottuaan vannotut valansa --\nvalheen, sorron, petoksen ja väkivallan vuosisata, joka väärällä\nnimellä pöyhkeili, jota ei nyt kukaan tahdo tuttavakseen tunnustaa,\njota ystävänsäkin ujostelevat ja joka nyt lasketaan \"hiljaiseen\nhautaan\", kenenkään kelloja soittamatta, kenenkään multaa siunaamatta.\n\nJa kuitenkin, kaikitenkin...\n\nMaailma odottaa jotakin, vartoo uudelta vuosisadalta, mitä ei vanha\nkyennyt antamaan. Toteutuneeko toiveensa? Muuttuneeko pojasta polvi?\nVai tulleeko karhu karhun pojastakin?\n\nMutta se odottaa kuitenkin, vaikkei valkenemista näy. Sillä se tietää,\nettä pahan aina pitää kiiruhtaa tekojaan ...mutta oikeudella on aina\naikaa odottaa.\n\nVaan eikö missään vanhan vuosisadan kuolinhuoneessa valvota? eikö\nmissään vahaa hänen päänsä pohjissa polteta?\n\nKenties -- jollakin toisella taivaankappaleella, jossakin tähtitarhain\ntakana. Ne ovat ainakin ne, ja ainoastaan ne, joista tänä\nuudenvuodenyönä toivon tulet tänne alaskin tuikkavat.\n\n\n\n\nVANHA SADDUKEUS.\n\n\n-- \"Autuaat ovat sävyisät -- autuaat ovat laupiaat -- autuaat ovat\npuhdassydämiset -- köyhät, nälkäiset\" -- autuaat, autuaat, sillä he saavat\nsen ja saavat tämän siksi, että tekevät tuon ja tekevät tämän...\n\nVanha saddukeus kiiruhti lyhyin askelin ja kiivain elein alas vuorelta,\nkepillään tiepuolen ohdakkeita katkoen, lähdettyään kesken pois\nsaarnasta, joka oli saanut hänet tämän kiivastuksen valtaan.\n\n-- Saatte laupeuden, saatte nähdä Jumalan -- teidän palkkanne on oleva\nsuuri taivaissa -- mikä jalo ja ylevä oppi! Autuus, kuolemattomuus,\niankaikkinen elämä vasta-antina siitä, että tekevät niinkuin pitää,\nniinkuin hänen mielestään pitää. \"Tämän annan sinulle, jos täytät isäni\ntahdon.\" Ja hän tekee, tuopi töittensä ja mielensä hyvät joka päivä\nsäästöön tulevan elämänsä turvaamiseksi. Kantaa ansaitsemansa rahan\njoka ilta vaihettajan pöydälle kasvamaan korkoa vanhain päivien\nvaralle. Hah! Onhan se mukava oppi! Taakseni kylvän, edestäni niitän.\nKärsin, näen puutetta, näännyn, kuolen Herran tähden -- kirjoitan kaiken\nsen Herran laskuun. Erittäin käytännöllinen, mukava keino täyttää\nlakia. On häntäkin profeetta!\n\nVanhan saddukeuksen kasvot saivat kiinteän ilmeen: -- Mutta minä sanon:\nlaki on täytettävä siksi, että se _on_ täytettävä. Herran tahto on\ntoteutettava siksi, että se on _Herran_ tahto. Ei minun tähteni eikä\nminun hyväkseni, vaan hänen tähtensä ja hänen hyväksensä. Ei, että minä\nhyötyisin, vaan että Hän. Ihmisen työn tulee olla uhri Herralle. Jos\nminun välttämättä täytyy saada siirtää jotakin omaksi hyväkseni, niin\nolkoon sinä ainoastaan tyydytys siitä, että olen tehnyt jotakin, joka\noli velvollisuuteni tehdä. Ei minulla vaivoissani, vanhuudessani,\nkuolemassani saa olla eikä tarvitse olla sitä lohdutusta, että niistä\nkerran on koituva minulle riemu, onni, nuoruus, ikuinen elämä. Sillä\neihän se, mitä silloin annan, olisikaan mikään uhri. On häväistystä, on\njumalanpilkkaa ajatella, että kun minulta täällä karisee hius, putoaa\nhammas, Jumala pitää niistä luvun ja antaa minulle siellä uudet ja\nparemmat palkkioksi siitä, että olen hänen asioitaan juossut. Jahve\nyksin elää iankaikkisesti, minä en elä, teinpä sen hyväksi mitä\ntahansa. Kun olen kaatunut, en siitä nouse. Kameli kantaa ja kaatuu,\ntoinen ottaa hänen kuormansa ja jatkaa niinkuin hänkin, kuorma kulkee\naina eteenpäin, aina uusilla hartioilla, uusien selässä. Tavottaisinko,\ntoivoisinko minä palkkaa siitä, mitä Herralle teen? En ole palkollinen,\nen orja, en juhta uneksiakseni autuuden heinätukkoa elämäni ehtooksi.\nSe on arvoton oppi arvokkaalle miehelle.\n\nMutta kuta kiihkeämmin vanha saddukeus näin itsekseen puhui ja todisti,\nkuta voimakkaampia sanoja hän etsi ja löysi, kuta raskaamman\nvelvollisuuden taakan hän selkäänsä sälytti, voidakseen sen suoristaa\nsitä ylpeämmin, sitä raskaammin hän astui, sitä vaikeammin hän hengitti\nrinnettä kohotessaan. Häntä väsytti, mutta hän tahtoi levähtää vasta\nsitten, kun oli päässyt laaksosta mäen päälle, josta oli näkevä pyhän\nkaupungin.\n\n-- Ne sen tarvinnevat, kaikki rammat ja raajarikot ja vaivaiset ja\nkurjat, jotka hän oli sinne koonnut. Ne sen tarvinnevat ja ne sen\nsaakoot, ylösnousemuksensa ja iankaikkisen elämänsä, jotka eivät tule\nilman toimeen. Niille se kai on välttämätön heidän kulkunsa\nkiihottamiseksi, niinkuin kangastava kosteikko sille, joka ei muuten\njaksa perille, kesken nääntymättä.\n\nVanhan saddukeuksen täytyi hengähtää, sitten hän taas jatkoi kävelyään\nja mietteitään:\n\n-- Tottahan on: kuka lähtisi erämaan taipaleelle, ellei hänellä olisi\nkosteikkoon tulo matkansa tiettynä määränä. Tottahan on: jo pelkkä\npalmulehdon kangastuskin pilvien rajassa innostaa janoiset ja\nnääntyneet ponnistamaan viimeiset voimansa. Ja tuleehan siten\nonnellisesti päätetyksi moni retki, joka muuten olisi jäänyt kesken.\nVoisiko siis ajatella, että Herra tahtonsa täyttämistä varten näin\ntahtoisi auttaa heikkoja antamalla heille uskon autuuden kosteikkoon\ntuolla puolella elämäni? Olisiko hän ehkä sittenkin profeetta tuo,\nlähetetty tuomaan tuota uskoa tänä maailmanaikana, kun Israel on\nuupunut eikä enää muuten jaksa? Uskoa niille, jotka sitä tarvitsevat.\nNiinkuin hän erämaassa käski Mooseksen korottaa käärmeen niille, jotka\neivät muuten jaksaneet parantua.\n\nVanha saddukeus oli saapunut mäen selänteelle, jossa Jerusalemiin\nviettävällä rinteellä oli hänen maatalonsa hedelmä, viini- ja\nöljypuutarhan keskessä. Istuutuen sen edustalle hän laskevan auringon\nvalossa näki allaan Jerusalemin ja sen takana siintävät vuoret, eikä\nhän voinut eikä tahtonut hillitä ajatustensa kulkua ja mielialojensa\nmenoa.\n\n-- Miksi en voisi sallia itseni ainakin ajatella sitä mahdolliseksi?\nMiksi en antaisi heidän ihanana haaveena uneksia, että heillä kullakin\non palmulehtonsa tuolla puolella jonkin, tuolla puolella kaiken. Että\ntämä täällä jatkuu heille siellä eikä tähän pääty. Että Israel, jos\nkerran kukistuu niin, ettei enää nouse, rakentuu siellä -- koskaan\nkukistumatonna. Että Salomonin temppeli hävisi täällä, mutta ei\nhävinnytkään siellä. Että niinkuin minulla tässä on tämä taloni, se on\noleva samanlaisena odottamassa minua siellä. Että mitä täällä ajassa\naloitin ja hahmottelin, sitä saan jatkaa ja täydentää siellä. Että kuta\nparemmin sain menestymään kaiken täällä, sitä parempi se sitten on\noleva siellä. Kuinka silloin rakentaisin, kuinka silloin raataisin! En\njättäisi mitään rappeutumaan, en laiminlöisi mitään, ahertaisin yötä ja\npäivää. Hoitaisin sitä -- laintäyttämistäni -- niinkuin taloansa se, joka\ntietää tulevansa siinä aina asumaan ja jolta se ei koskaan vieraalle\njää. Sillä miksi en tunnustaisi sitä, mikä totta on: en hoida Herran\ntaloutta niinkuin isäntä taloaan, hoidan sitä niinkuin palkollinen\nvierasta maata, vain sen verran kuin juuri luulen olevani pakotettu,\nlykäten huomiseksi, mitä en viitsi tehdä tänään. Miksi en tunnustaisi\ntodeksi, mikä totta on: tämä taloni ränstyy, nämä huoneeni hajoo,\nmuutan toisesta toiseen, en mitään korjaa, annan ohdakkeiden kasvaa.\nEihän sen ylläpitämisestä ole minulle mitään hyötyä. Tehkööt muut, minä\nen jaksa, minä en viitsi, miksi hyväksi minä? Kun kerran lähden, muille\njää kaikki... Olisihan se ihanaa, olisi haaveenakin ihanaa, ettei olisi\nkuolemaa, ei häviötä, ja että jos olisikin, se olisi vain uni, jossa\nsiirryn illasta aamuun... Miksi ei minulla ole sitä uskoa, mikä heillä?\nJa miksi ei _ole_, niinkuin he uskovat?\n\nIlta yhä pimeni. Raukeihin mietteisiin vaipuneena vanha saddukeus yhä\nistui talonsa edustalla.\n\nKuului ääniä laaksosta, josta hän äsken oli tullut, läheten tietä, jota\nhän oli noussut, nousten mäelle, laskeutuen hänen puutarhansa muurin\nsivua toiseen laaksoon, jonka yli yhä vielä häämötti pyhä kaupunki --\nääniä iloisia, askelia keveitä ja reippaita kuin lasten. Sanoja ei\nkuulunut, ainoastaan niiden sointu ja sävel, kohoten kuin aina\nuudistuvaksi kerronnaksi: \"... autuaita ovat ... autuaita ovat ...\nautuaita olemme!\" Se heikkeni, voimistui taas uusien parvien tullen ja\nheikkeni jälleen niiden mentyä, häipyen viimein etäiseksi hyminäksi,\nkunnes sekin sammui. Eikä vanha saddukeus enää tiennyt eikä kysynyt,\nolivatko ne vain olleet hänen korvansa, jotka olivat sitä soineet.\n\n-- \"Autuaita ovat\" ... ne uskovat sen kaikki. Siellä ei ollut ketään\nmuita kuin minä, joka ei olisi uskonut. Sairaat, raajarikot, rammatkin,\nkaikkien silmissä kiilsi sama innostus. Spitalisetkin tulivat niin\nlähelle kuin pääsivät, huutaen minulle: \"Mitä hän sanoo? Kerro meille,\nmitä hän sanoo!\" Hän on heille hyväntekijä, hän on heille profeetta.\nHän on antanut ihmisille uuden haaveen. -- Miksi se ei ole tosi? Mutta\neikö se, jota uskoo, ole tosi sille, joka uskoo? Jokainen, joka antaa\nuskoa, on hyväntekijä. Joka riistää joltakin jotakin, jota hänellä on,\nhän on pahantekijä. Ei ole sen suurempaa rikosta kuin ottaa lapsilta\nheidän ilonsa sentähden, ettei itse voi siihen ottaa osaa. -- Fariseukset\nuskovat, että on ylösnousemus ja elämä kuoleman jälkeen. Ja kuitenkin\nhe tahtovat tappaa hänet, joka voi antaa sen kaikille, jotka sitä\nkaipaavat, Jahve, sallitko sen tapahtua?\n\nVanha saddukeus oli kimmonnut ylös ja seisoi nyrkit puristettuina,\nkädet kohotettuina, tummana varjona tähtien valaisemalla talonsa\nseinustalla:\n\n-- Älä salli, Jahve, heidän tappaa häntä! Tapa, Jahve, heidät, jotka\ntahtovat hänet tappaa!\n\n\n\n\n\"MINÄ KIITÄN SINUA, HERRA...\"\n\n\nSe tapahtui siihen aikaan, kun meistä jokainen tiesi olevansa toistansa\nniin paljoa parempi, että saattoi rintoihinsa lyöden sanoa: \"Minä\nkiitän sinua, Herra, etten j.n.e.\"\n\nSiihen aikaan tapahtui eräässä pienessä kaupungissa semmoisena hyvän\nomantunnon ja itseensätyytyväisyyden kirkkaana talvisena aamuna, kun\nihminen, kahvit juotuaan ja tupakan pantuaan ja katsoessaan ikkunasta\nulos lumiseen luontoon, väkisinkin viehättyy ajattelemaan: \"Minä kiitän\nsinua, Herra, etten ole niinkuin tuo publikaani j.n.e.\" -- tarkoittaen\nsillä: etten koskaan ole julkaissut, en kuuluttanut, en totellut\nväkivallan käskyä, en koskaan myötävaikuttanut laittomaan tekoon, en\nottanut vastaan lainvastaisella tavalla avonaiseksi joutunutta virkaa,\nvaan päinvastoin järkähtämättä, hetkeäkään omaa etuani ajattelematta\n... uhrautumalla kansani ja maani hyväksi siitä mitään palkintoa tai\nedes vahingonkorvaustakaan saamatta tai vaatimatta j.n.e. -- siihen\naikaan tapahtui, kun entinen kamreeri Hellberg, joka oli menettänyt\nvirkansa siitä syystä, ettei ollut antautunut väkivallan kätyriksi, ja\nnyt toimi yksityisen liikkeen palveluksessa, nosti päänsä papereistaan\nja katsahti ulos lumiseen, paisteiseen puistoon saadakseen viimeiset\npäätesanat kirjeeseen, jossa hän oli tulkinnut sitä, mitä me kaikki\nsiihen aikaan yleensä ajattelimme ja tunsimme -- tapahtui, että hän kuuli\nhuoneeseensa salin ja eteisen takaa ovikellon soivan. Hän ajatteli:\nsoikoon, tottapahan menevät avaamaan, niinkuin sitten kuuli mentävänkin\nja jonkun tulevan saliin. Ennenkuin hän nousee, tahtoo hän lukea sanat,\njotka juuri oli kirjoittanut: \"Sinä tiedät sanomattakin, vanha veli,\nettä ne tietysti ovat olleet vaikeat tehdä, nämä uhraukset, mutta\nvähän, ylen vähän ne kuitenkin merkitsevät niiden sisäisten voittojen\nrinnalla, joita ne ovat meille itsekullekin tuottaneet. Voineeko mitään\nsisäistä, siveellistä voittoa katsoa suuremmaksi kuin sitä, että\nkiusauksista, houkutteluista, tarjotuista eduista huolimatta on pysynyt\noikeuden ja velvollisuuden tiellä eikä ole hetkeksikään joutunut edes\nepätietoisuuteen siitä, miten oli meneteltävä. Mikä ero meidän ja\nheidän välillä! Ei liene toden totta kadehdittava sellaisten asema,\njotka liukuvalle pinnalle antautuen ovat joutuneet sisäisestä\nnöyryytyksestä toiseen.\n\nTietää, mikä on oikeaa, ja kuitenkin tehdä sitä, mikä on väärää!\nTietää, että esimerkiksi virka, jossa nauttii suuria tulojaan, on\nvääryydellä saatu ja toiselta anastettu, ja kuitenkin pitää se ja\nnauttia sen suurta palkkaa, silloin kun sen entinen lainkuuliainen\nhoitaja mahdollisesti, joskaan ei näe nälkää, niin kuitenkin saa\nvanhoilla päivillään ponnistella viimeiset voimansa elättääkseen\nperhettään, voimatta toivoakaan mitään vanhuuden eläkettä. En toden\ntotta tahtoisi olla heidän sijassaan. Tuolla tavalla saadusta virasta\nkannettu palkka -- eikö se ole suoraan toisen oman anastamista, eikö se\nole kansan varojen itselleen kavaltamista? En ymmärrä, kuinka voisin\nasua huoneissa, joiden komea sisustus on sellaisilla synnin ja häpeän\nrahoilla ostettua. Sanot, että tuommoisten herrojen omantunnon vaaka ei\nole kylliksi herkkä sellaisia arvoja merkitsemään. Olen kuitenkin varma\nsiitä, että väärä teko on kaikille jäytävä koi, joka ajan mittaan tekee\ntehtävänsä. On nyt sentään suurenmoinen asia, että ihminen koettaa\npysyä oikeuden tiellä. Ei ole maailmassa mitään turvallisempaa kuin\nhyvä omatunto ja täytetty velvollisuus.\"\n\n-- Salissa on herra, joka tahtoisi tavata kamreeria.\n\n-- Kuka se on?\n\nPalvelija pani käyntikortin pöydän kulmalle ja meni, jättäen oven\nraolleen.\n\nTuskin oli nimi sattunut kamreerin silmään, kun hän työnnähti pöytänsä\näärestä taapäin sellaisella voimalla, että tuoli oli vähällä kaatua\nselälleen, samalla kun kortti läiskähti pöytään niin, että se kimpoutui\nsiitä lattialle. Muutamia kiihkeitä askelia, sitten pysähtyi kamreeri\nhiuksensa pystyyn haraten.\n\n-- Hän uskaltaa tulla minun talooni! Hän rohkenee avata minun oveni?\nNiinkuin ei mitään olisi tapahtunut! Niinkuin kaikki olisi ennallaan!\nEikö hävyttömyydellä enää ole mitään rajoja? Eikö meille kotimmekaan\nenää ole suojattu paikka? Onko meillä jouduttu jo niin pitkälle, että\nhe voivat tunkeutua huoneisiimmekin sen pitemmittä? Mitä hänellä voi\nolla minulle asiata? Mies, jonka tuttavuudesta olen sanoutunut\njulkisesti irti...\n\nKamreerin sydänalassa etoi iljetyksenä kaikki, mikä ihmiselle ikinä\nvoi toisessa olla vastenmielistä: muisto epämieluisesta\nylioppilastoverista, joka vain hädin tuskin oli ollut siedetty, tuo\nponneton, tunkeileva savolaisnousukas, ihrapinta, huulilla ilmeetön,\nitserakas hymy, tuo aina myönnyttelevä \"jopajoo -- jopajoo\" -- harmaat\nsilmät, jotka eivät koskaan katso suoraan mihinkään -- kietoo toverit\nasioihinsa, maksattaa heillä vekselinsä, häipyy sitten jonnekin\nVenäjälle sen sijaan, että rehellisten rappeutuneitten tavoin edes\nolisi mennyt Amerikkaan -- sukeltaa sieltä \"virkamiehenä erityisiä\ntoimenpiteitä varten\", lainaa itsensä varmentamaan kaikkia\nlaittomuuksia, nyt päässyt poliisimestariksi kotikaupunkiinsa, tulee\ntervehdykselle vanhan toverinsa luo -- kätyri, ilmiantaja, \"hovineuvos\nLinnanen\".\n\nOven aukeamasta oli kamreerin äsken tarvinnut nähdä hänestä vain\nvilahduksen nähdäkseen kaikki: poliisiupseeri ilettävintä kuosia,\nrasvattu tukka keskeltä jakauksella, viikset kierretyt ja käherretyt,\nhuotra mahtavasti kupeella, käsi kahvassa, toisessa kokardilakki, siinä\nsotilashansikkaat -- entinen ilme kasvoilla, sama katse, tähdättynä\njonnekin ohi, ties mihin, mutta näkee kaiken... Katso sinä vain sinne,\nvakoilija, siellä on nurkassa \"Lex\", ja siellä on \"Hyökkäys\"!\n\n-- Minä en ota häntä vastaan. Seisokoon siellä, kunnes menee.\n\nKamreeri aikoi painaa oven kiinni, kun näki saliin tulevan pikku\npoikansa, menossa ulos, tervehtivän vierasta, iskevän kantapäänsä\nyhteen ja kumartavan, niinkuin hänet oli opetettu.\n\n-- Haluatteko tavata isääni?\n\n-- Minut on jo ilmoitettu, luulen.\n\n-- Vai niin, hän tulee kai pian, tehkää hyvin ja istukaa.\n\nPoika kuului menevän.\n\nNo niin, koska hän tahtoo, niin saakoon. Koska mieheltä siis itseltään\npuuttuu äly ymmärtää asemansa, niin on siitä minun tehtävä hänelle\nselko. Kuulkoon kunniansa!\n\nKamreeri riisui työpuseronsa, veti ylleen käyntitakkinsa, järjesti\ntukkansa, partansa, kauluksensa ja pisti päättävästi kiinni nappinsa,\nylimmästä alimpaan. Sen suoritettuaan tarttui hän oven ripaan ja astui\nselkä suorana, ilme jäykkänä ja kylmänä ja silmänsä hiukan pienemmiksi\nsiristäen saliin.\n\nVieras ei ollut istuutunut, vaan seisoi yhä, ei oven suussa, mutta ei\nperälläkään, puolitiessä, pianon kulmassa.\n\n-- Nimeni on Linnanen, entinen Borg...\n\n-- Jahah.\n\n-- Pyydän anteeksi -- tulen asioissa -- en virka-asioissa, vaan\nyksityisissä -- sitoumuksen johdosta, joka minulta aikoinaan jäi\njärjestämättä.\n\n-- Onko kysymys vekselistä, joka koko joukon toistakymmentä vuotta\nsitten jätettiin minun hoidettavakseni?\n\n-- Aivan oikein ... juuri siitä. Pyytäisin vihdoinkin saada suorittaa\nsen sisällön.\n\nHän oli asettanut lakkinsa pianolle, ottanut esille lompakon, astunut\naskeleen pari lähemmä, ja oli valmis lukemaan rahat.\n\n-- Jaha -- minä -- heti paikalla...\n\nKamreeri kiirehti huoneeseensa ja alkoi etsiä laatikostaan... Ohoo, kas\nvain! Maksaa velkansa... Siinä se on ... no niin...\n\nLöydettyään paperin vei kamreeri sen saliin ja ojensi sen Linnaselle\njäykästi kumartaen -- kenties ei kuitenkaan niin jäykästi kuin äsken.\n\n-- Se on 2,000 markkaa.\n\n-- Pyydän hyväntahtoisesti laskemaan korot summalle ... korot ja\nkorkojen korot kuluneelta ajalta.\n\nTaas palasi kamereeri työhuoneeseensa, istahti pöytänsä ääreen, selaili\nallakkaansa ja alkoi laskea: -- maaliskuun 1 päivästä 1890 maaliskuun 1\npäivään 1905, kaikkiaan 15 vuotta. Se ei ole mahdollista? Ei, kyllä se\nsen tekee korkoineen ja korkojen korkoineen. Aikooko hän suorittaa koko\nsen summan? Epäilemättä. Sitä varten hän siis tuli. Oikeastaan hänen ei\nolisi tarvinnut olla tietävinään koko asiasta. Eihän missään\ntapauksessa enää olisi voitu hakea ulos vanhentunutta saatavaa.\nPelkäsikö ehkä, että kuitenkin olisin käyttänyt sitä häntä vastaan.\nHyvin luultavaa, että olisin sen tehnytkin. Mutta tietysti hänellä on\noikeus saada paperinsa pois, jos hän kerran tahtoo sen lunastaa. Kas\nvaan...\n\nKamreeri ryhtyi kirjoittamaan puhtaaksi laskelmaansa: \"Lunastettu\nKansallispankin vekseli à 2,000 Smk. 1890... Korkoa korolle 15 vuodelta\nyhteensä 4,175 Smk.\" -- sehän on ollut siellä tavallaan kuin\ntalletustilillä pankissa. Olipas miehessä sentään edes hiukan hävyn\ntunnetta. Viidettä tuhatta markkaa yht'äkkiä kuin pilvistä. Jotka jo\naikoja sitten olin poistanut epävarmojenkin saamisteni joukosta... En\ntarjonnut hänelle kättä. Ei hän muuten näyttänyt sitä edellyttävänkään.\nOlihan pöytäkin välillämme. Esittelihe ja teititteli ... no niin,\nkuinkas muuten.\n\nKamreeri palasi saliin ja ojensi laskelmansa Linnaselle, joka luotuaan\nsiihen silmäyksen asetti pöydälle valmiin setelipakan ja aikoi lähteä.\n\n-- Sopii ensin tarkastaa, onko korko oikein laskettu.\n\n-- Se on oikein.\n\nKamreeri jätti Linnaselle vekselin. Molemmat kumarsivat. Otettuaan\nlakkinsa pianolta, kumarsi Linnanen vielä kerran:\n\n-- Pyydän anteeksi, että asia on ollut niin kauan järjestämättä.\n\n-- Noo, onhan suoritus nyt tapahtunut täysin tyydyttävästi.\n\n-- Valitan, että vasta nyt olen päässyt tilaisuuteen sen tekemään.\n\nKulmakarvat kohosivat ja toinen suupieli venähti hiukan alaspäin,\nsamalla kun silmissä välähti kuin ilakoiva ivan ilme jostakin, sammuen\nsamassa. Sitten hän meni.\n\nKamreeri jäi hetkeksi seisomaan rahojen ääreen, aikoen ne ottaa,\njättäen ne ottamatta, kävellen kerta pari edestakaisin lattialla.\n\n-- ... \"vasta nyt päässyt tilaisuuteen\"@@@@Kun on saanut sen viran, jonka\navulla -- Mutta mitä se minuun kuuluu, mistä hän on saanut mahdollisuuden\nsitoumustensa suorittamiseen? Olkoon mies millainen tahansa, tietysti\nhänellä täytyy olla oikeus saada paperinsa kuitattuna takaisin...\nRevittäväkö palasiksi ja heitettävä palaset vasten naamaa? Toisin\nsanoen: lahjoittaa rahat hänelle vielä kerran.\n\nIkkunan ääreen tullen näki kamreeri Hellberg Linnasen, upseerin\nsinellissä, leveänä, kasanskilaisensa täyttävänä, ajavan torin halki,\nkuin uhmaten.\n\n-- Ei kukaan voi väittää, etteivät rahat... Jos asettuu sille kannalle,\ntäytyisi joka kerta, kun joku suorittaa jonkun sitoumuksensa, ottaa\nselko -- mutta sehän veisi in absurdum... Lahjoittaa pois...? Mutta jos\nminä itse en voi niitä pitää, niin kuinka voin antaa ne toiselle? Eihän\nsamea vesi siitä puhdistu, että sitä tarjotaan toiselle. Sitä paitsi\n... minä otin ne jo ... sanalla sanoen...\n\nKello löi jotakin, ja kamreeri huomasi täytyvänsä heti rientää\ntyöpaikkaansa. Hän otti rahat pöydältä, vei ne työhuoneeseensa ja\nlukitsi ne. Hän oli päässyt selvyyteen siitä, että ne kaiken oikeuden\nja kohtuuden mukaan, sekä oikeudellisesti että siveellisesti, olivat\nhänen.\n\nPöydällä oli kirje, joka äsken oli jäänyt kesken. Ei ollut aikaa sitä\nlopettaa. Kamreeri työnsi sen imupaperin alle ja meni.\n\nTämä tapahtui, niinkuin sanottu, siihen aikaan, kuin meistä jokainen\ntiesi olevansa toistansa niin paljoa parempi, että saattoi rintoihinsa\nlyöden sanoa: \"Minä kiitän sinua, Herra, etten j.n.e.\"\n\n\n\n\nVANHA KAUKO JA SININEN TYTTÖ.\n\n\nKaukomieli istuu haapiossaan Saaren merellisen rannassa tyynen lahden\nsuussa. Lahden pohjassa on kylä, kylän takana uhrilehto ja karkelomäki,\njonka kupeella roihuaa kokko kesäillan taivaalle, kuuluu laulua ja\nsoittoa ja välkkää valkeata kansaa koivujen välissä. Saaren väki\nviettää kesäjuhlansa lopettajaisia.\n\nKauko istuu alahangoilla ja viskaa vettä venheestään, joka on vuotava\nja laho.\n\n-- Menenkö maihin? Vai soudanko toisiin saariin? Ei tuolla minua\nkaivattane, tuskinpa enää tunnettaneekaan?\n\nEi käy enää sotia Kauko, mutta maita, meriä kiertää, vaeltaa kesät,\ntalvet, soutaa ja hiihtää; missä vain kansaa koolla, siellä hän. Tulee,\nlähtee, mihinkään asettumatta, missään viihtymättä, kotonaan kaikista\nvähimmin. Olisi Kaukolla kalaiset rannat, riistaiset korvet. Ei viitsi\nkalaa pyytää Kauko, ei metsää käydä, ei halmeita hakata.\n\n-- Menenkö maihin? Mitä minä sinne? Vanhat siellä jo entiset kullat.\nAiroihinsa tarttuu Kauko ja työntää ne hankavitsoista ulos.\n\n-- Siellä ovat vielä vanhat paikat. Siinä on rinteellä Annikin aitta.\nSiinä on Tuiran tyttöjen luhti. Tuossa on pelto, jonka rukiissa sulhon\nkateutta yökausi piiltiin. Morsian merkillä varoitti ja neuvoi: -- \"älä\ntule vielä! -- nyt sopii tulla.\" Eläneekö Terttu vielä tyttönsä kanssa?\nAkkoja lienevät, jos elossa ovat. Vähän minulla heistä enää iloa.\nVaikea on nähdä vanha kulta. Ennen rantasipinä rantoja pitkin notkui,\nnyt hanhena pihapolkuja soutaa. Käden selkä ennen sileä kuin silkki,\nnyt karkea kuin hursti. Huulen alla ennen mehiläisen hunaja, nyt\nkielellä käärmehen myrkky. Semmoisia ovat. Kaunaa kantavat ne, jotka\notin, kaunaa ne, jotka jätin, kaikista enimmän ne, joita en ottanut, en\njättänyt. Pois soudan.\n\nMutta eivät uponneet vielä veteen Kaukon airot. Lepäsivät levällään\nkuin haukan siivet, tietämättä, noustako vai laskea.\n\n-- Eivät ehkä hyvinkään kaunaa kantane nämä. Ystävinä erottiin.\nRuikuttaen rantoja juoksivat, kun lähdin. Liinat liehui, huivit huiski\ntakaisin tullakseni. Olisi heitä hupaista kerran vielä nähdä, heitä ja\ntyttäriänsä. Jos ovat tulleet äiteihinsä tytöt, kaulaan sankaria\nkavahtavat. Vieläkö kävisin heidät naurattamassa, äidit niinkuin\ntytötkin?\n\nYlhäällä uhrimäellä välähteli valkeita vaatteita, heiskui helmoja\nkoivun runkojen välitse. Kokkotuli roihahti puiden tasalle, huudettiin,\nhihkuttiin -- tytötkin.\n\n-- Siellä ovat ylimmillään ilot. Siellä on olutta ja simaa! -- Miksi en\nkävisi, katsoisi!\n\nPosahtivat veteen Kaukon airot. Puoli pituuttaan kurahti pursi maihin.\nYhdellä riennolla oli rientäjä törmän päällä. Siinä täytyi pysähtyä,\nhengähtää, rykiä, käden kaidetta haparoida.\n\n-- Liiaksi riensin...\n\nKauko astuu hiljemmin... -- Olkoonkin jalkani kankea, selkäni on vielä\nsuora. Joskaan eivät omat kantapääni enää karkelossa nouse, niinkuin\nennen, nousee vielä tytön, jota heitän. Eikä se ole astunnassa, vaan\nolennassa, ei ole reuhdonnassa, vaan ryhdissä. -- Ja Kauko näkee taas\nnuoruutensa näkyjä... \"Katsokaa, siinä hän tulee! -- Kuka hän on, joka\ntulee? -- Kauko hän on! Ettekö tunne? -- Joka voitti Pohjolan isännän! Joka\nsuisti hiiden hirven! Joka koppoi Kyllikin korjaansa! -- Kenenhän ensiksi\nottaa? -- Astu, tyttöni, eturiviin, että näkee, jos hyvinkin tahtoisi\nsinut ensiksi ottaa!\" -- Vartokaamme, valitkaamme. Katsokaamme,\nkiertäkäämme. Ei pidä kiirettä Kauko. Sai huoletta ennen, kenen tahtoi.\nPysähtyivät karkelot ennen, kun tanhualle astuin. Pääsi ihastuksen\nhuudahdus, kun näkivät, kuka tulee. Hymyssä suin akat kahta kämmentä\nyhteen löivät. Tytöt piilivät kuiskutellen toistensa taa. Miehistä\nvanhin kantoi haarikan huulieni alle.\n\nTyhjä on kylän raitti, kaikki ovat ilomäellä. Ei näe kukaan, kun Kauko\nkylän läpi astuu. Ei huomaa kukaan hänen tuloansa. Yksi huomaa, vanha\nrepaleinen ukko, joka puuta vasten istuen lallattaa: \"Myöhään tulit,\näijä! Härkä on syöty, oluet juotu, simat särvitty! Ei ole täällä enää\nmitänä sinulle! Mene sinne, mistä tulit!\" ja lallattelee ja käsillään\nhuitoo.\n\nKoivujen välissä istuu naisia ryhmissä, simakannut keskessään,\ntoisaalla miehiä oluttynnörin ympärillä, haarikkain kiertäessä kädestä\nkäteen. Toiset seisovat päin karkeloon, säestäen soittoa suin ja\nkämmenin ja notkuvin polvin. Kauko astuu, puiden suojassa pysytellen,\nlähemmäksi karkelotanhuata. Nuori väki lentää juhlansa lopettajaisia,\nniinkuin myrskypää heitä heitteleisi. Pojat riennättävät tyttöjään\nkentän laidasta toiseen, pyörittävät, heittävät ilmaan, itse\nponnahdellen kuin joustavat pallot. Sorjia, notkeita, helavoita, kengän\nkautoja kauniita, ylpeitä, niskansa nakkelijoita -- kullakin omansa. Yksi\nainoa tyttö, mikä lienee, seisoo siellä yksin, erillään muista, puuta\nvasten, vaatteet siniset, kun muilla valkeat.\n\nKerta katsahtaen näkee Kauko: ei noista neidoista kukaan häntä\nkarkeloon vaadi, ei ainoakaan heistä häntä katso eikä kysy... Syntyi\nottelu ennen siinä, missä ei annettu, kun Kauko tahtoi ottaa. Ei ole\nhänen noiden kera kiistaan käyminen. Ei ole hänen noiden poikien\nnimikkoja väkisin vieminen.\n\nHänet täyttää vanhuuttaan viha ja kiukku, huonouttaan häpeä,\navuttomuuttaan surku ja itsensäsääli.\n\nPitäisi lähteä, mutta yhä hän siinä seisoo, tuijottaen yhä kiihtyvään\nkarkeloon, jonka vilinä himmentää silmää. -- \"Mitä minä täällä?\" -- Mutta\nei pääse hän heistä irti.\n\nToisella puolen karkelotanhuan, puuta vasten nojaten, seisoo yhä se\nyksinäinen tyttö, siniseen puettu, kun muut valkoiseen. -- \"Mikset mene\nmuiden kanssa sinä? Etkö kenellekään kelvannut, vai eikö sinulle\nkukaan? Mitä ylpeilet? Mitä sieltä tänne tuijotat? Etkö nähnyt äijä\nrähjiä ennen?\"\n\n\"Mitä minä täällä? Mitä tänne lähdinkään? Pitihän tietämäni.\"\n\nKauko peräytyy puun taakse, hiipiäkseen pois, kenenkään näkemättä.\nHäntä nykäistään kauhtanan hihasta. Takana seisoo nainen kysyvin\nkatsein; sen takana toinen.\n\n-- Kuka tuo on?\n\nSitten tuntevin silmin, ensin yksi, sitten toinen ja kolmas -- Annikki,\nTerttu, Tuiran tytöt -- tuttuja kaikki, kaikkien posket palaen simaoluen\niloa:\n\n-- Sehän on Kaukomieli! On totta tosiaan se Ahti! Tulkaa tuota\nkatsomaan, akat muutkin!\n\nSitten ilakoivin ilmein:\n\n-- Nuorten iloihinko tulit? -- Miksi et karkele, Kauko?\n\nNiitä pyöri ympärillä räkättävä piiri, kasvot hehkuen simaoluen punaa.\n\n-- Mitä sankari täällä? -- Lähditkö, lieto Lemminkäinen, näkemään meitä,\nvanhoja tuttujasi?\n\nRyhdistyen, suorana selkä, sitaisten kädet ristiin rinnan päälle,\nhuulensa pilkkahymyyn pakottaen, vastaa Kauko:\n\n-- En teitä, vaan tyttöjänne!\n\nOvat tekeytyvinään surkeiksi akat:\n\n-- Et meitä? Voi, miksi et meitä? Emmekö sinulle enää entisen hempeitä?\n\n-- Ette.\n\n-- Vaikka oltiin sinun tähtesi järveen juosta! Vaikka silmät sua surren\nsokeiksi itkimme! -- Vaikka niemien kivet sinua vuottaessa sileiksi\nistuimme! -- Että hennoit meidät jättää? Etkö huoli, vaikka tulit!\n\nOlivat itkevinään, esiliinoja silmille kohottaen.\n\nKauko pyrkii pois. Mutta minkä hän astuu eteenpäin, sen peräytyvät\ntoiset. Juoksevat kaikki joutilaat katsomaan, mikä akoilla ilona.\n\n-- Etkö huolikaan meistä enää? Miksi et? Huolithan ennen. Yhden kun\njätit, toisen jo otit. Et ketänä halpana pitänyt. Älä meitä jätä!\nKatso, eihän meitä poloisia enää kukaan karkeloon kutsu. Nuorilla on\nnuorensa, näetkö! Ukoilla on oluensa, kuulethan! Meillä ei iloa muuta\nkuin sima. Sekin jo loppui! Tyhjä pohjasta paistaa, katso!\n\nNiin yhdet, tinakannuja rämistäen, toiset toisaalta näin:\n\n-- Kauko on meidän! Oma on omamme Ahti!\n\n-- Kaukon pitää meidän kera kisata!\n\nTarttuivat toisiaan käsiin, tekivät piirin, riehahtivat pyörimään ja\nlaulamaan:\n\n    Se on ahti Saarelainen,\n    se on kaunis Kaukomieli,\n    se on veitikka verevä,\n    hius sorea, solki kaunis,\n    pitkä tukka, parta kaunis,\n    jalan nousu virman varsan.\n    @@@@@@\n    Se on Ahti Saarelainen,\n    se on kaunis Kaukomieli --\n    Sua itki immet kaikki,\n    sua kaikerti kanaset.\n\nJotkut eroavat piiristä, tarttuvat Kaukoa kauhtanan liepeisiin,\nnostavat, vetävät, pyörittävät.\n\n-- Tsht! siitä kintuistani, koirat!\n\nSihahti sana hullusti kahden pudonneen hampaan kolossa. Rähähti ilkkuva\nnauru niinkuin sille, joka joukon eteen kompastuu.\n\nKihahti veri Kaukolle päähän, eikä sihahtanut kieli enää toista kertaa,\nkun hän karjaisi kättään päänsä yli heilauttaen niinkuin reen perässä\nruoskaansa ajaja, joka ärhenteleviä hurttia torjuu:\n\n-- Irti minusta, vanhat nartut!\n\nNiinkuin olisi se sattunut jokaiseen heistä, ulahti lauma hänen\nympärillään, säkenöivin silmin, kouristunein kynsin, herjaten kukin\nerikseen ja kaikki yhdestä suusta:\n\n-- Vai nartut! -- Vai vanhat nartut! -- Ja mikä sinä itse? -- Parta\ntakkuinen kuin tuppurakuontalo! -- Tukka sotkuinen kuin tuulenkoura!\n-- Rimppakinttu kuin variksen pelätti! Harvahammas! Haravahammas!\nPaikkahousu!\n\nIskivät kuin varikset vaivaista kotkaa, tähdäten arimpaan paikkaan ja\nsiihen jokaisella nokan iskulla osuen.\n\n-- Ilkesit vielä tulla! -- Kehtasit vielä näillä ilmoilla näyttäytyä! --\nIkäloppu! -- Väkäleuka! -- Tsht itse, kulkukoira! Ei kanat täällä enää\nsinulle kasva!\n\nOli hän tiennyt sen, mutta ei keneltäkään vielä tätä ennen kuullut. Ei\npysynyt enää pystyssä uhma, petti ryhti, hervahti vanhan selkä, ja\nKauko lyykähti maahan, käsin silmänsä peittäen.\n\nLöivät vielä lyötyä miestä, häpäisivät ilkein elein ja saastaisin\nsanoin, raapien maasta sammalta ja multaa ja nakellen sitä lakittomaan\nharmaaseen päähän ja itkusta hytkyvään selkään. Sillä Kauko itki, itki\nvanhuuttaan, voimattomuuttaan, leuka loukkua lyöden, hillintää\ntottelematta.\n\nSilloin vaikeni yht'äkkiä rähinä, ja Kauko kuuli karkelokentältä\ntyttöjen laulun, heleitä, sulavia ääniä, kun lennäntä ja kaulakkain\nhypintä oli vaihtunut käsikkäin kävelyksi. Kauko itki yhä, voimatta\ntuskansa tyrskintää hillitä, kynsin rintaansa raastaen, hampaita yhteen\nkiristäen.\n\n-- Häpeäisitte toki! kuului yht'äkkiä heleä ääni. -- Häpeäisitte sillä\ntavalla häpäistä vanhaa miestä!\n\nJa joku tarttuu Kaukoa käteen, joku nostaa häntä kainaloista, joku\npyyhkii hiukset hänen otsaltaan ja asettaa päähän lakin. Nuori, pitkä\ntyttö, sinikauhtana, avopää, pitkäpalmikko.\n\n-- Älä heistä välitä! Mennään täältä! Tule minun kanssani!\n\nKauko nousi, tunsi kainalossaan voimakkaan, lujan käden, tunsi toisen\npyyhkivän kasvoja, otsaa, niinkuin äidinkäden, niinkuin lemmityisen,\nhellivän, hoitelevan, hivelevän.\n\nVielä kerran lensivät kielien vasamat.\n\n-- Ka, löysipäs kantensa vakka! -- Tapasi Saaren ylpeäkin omansa!\n\nMutta eivät sattuneet, putosivat puolitiehen, niinkuin olisi ollut\njänne katehen jousesta poikki.\n\n-- Minne sinä viet minua? kysyi Kauko siniseltä tytöltä.\n\n-- Minne tahdot?\n\nTyttö tuki hänet rantaan, hoiti hänet rinnettä alas.\n\n-- Kiitokset avustasi. -- Tästä pääsen yksin.\n\nKauko työnsi venheensä vesille.\n\n-- Lähdetkö jo? kysyi tyttö.\n\n-- Lähden.\n\nKauko astui toisen jalkansa venheeseen.\n\n-- Ota minut kerallasi.\n\nKauko veti jalkansa takaisin.\n\n-- Kerallani? Minne?\n\n-- Sinne, minne itsekin menet.\n\n-- Minun kerallani tulisit?\n\n-- Tulisin.\n\nTyttö seisoi, pää alas taipuen, kiinteinä tummat kasvot, luomet\npuoleksi ummessa, ripset vähän värähdellen, rinta nousten ja vaipuen.\n\n-- Kuka sinä olet?\n\n-- Talosta tuosta.\n\n-- Kylän suurimmasta?\n\n-- Siitä.\n\n-- Ja kuitenkin minun kerälläni tulisit? Minun, maailmankulkurin?\n\n-- Tulit viimein, jota ikäni vuotin.\n\n-- Mistä tiesit minua vuottaa?\n\n-- Kaikki sinusta haastoi. Aina sinusta unta näin.\n\n-- Olenhan väkäleuka ja vanha.\n\n-- Vanha -- sankari olet. Voitit Pohjolan isännän, suistit hiiden hirven!\nSankari olet!\n\n-- Muinoin lienen ollut, en ole enää.\n\n-- Olet yhä.\n\n-- Parta takkuinen kuin tappurakuontalo?\n\n-- Olkoon. Su'in sen.\n\n-- Tukka kuin tuulenkoura?\n\n-- Olkoon. Suorin sen.\n\n-- Rimppakinttu -- variksenpelätti -- harvahammas -- ikäloppu --\nkulkukoira -- kuulithan! Pilkkaat pilkattua -- sinäkin?\n\nKauko astui taas venheeseensä.\n\n-- Ota minut, Kauko!\n\n-- Sinun käy huonosti kanssani.\n\n-- Sitä sinulta toivonkin.\n\n-- Eihän minussa elättäjätänne, sinun ja lapsen.\n\n-- Elätän itse.\n\n-- Vaan mitä isäsi ja emosi?\n\n-- Ei Kauko ennen sitä kysynyt, kun tahtoi kenen ottaa. Et tahdo, kun\nkysyt.\n\nTyttö kääntyi mennäkseen, itkunsa niellen.\n\n-- Maltahan. Hylkäsikö sinut joku? Etkö saanut, lapsi, ketä halusit?\n\n-- En ole konsa ketänä muuta halunnut kuin sinua.\n\n-- Olihan tanhua tuolla täynnä soreita, nuoria.\n\n-- Ovat rähjiä rinnallasi muut.\n\nKauko seisoi suorana vaappuvassa venheessään, kädessä mela, selkä\noienneena, ryhti kuin nuorena ennen -- kuin sankarin suuren -- tunsi sen\nitsekin -- silmä hellänä, vaikka ääni vielä tylyksi tekeytyen:\n\n-- Syytät minua, jos sinut jätän.\n\n-- Lähden, konsa käsket.\n\nEi ole ihmisten lapsia tuo, metsänhaltijan verta mitä lienee tuommoinen\ntyttö!\n\n-- Tullet, kun tahtonet, sinipiika!\n\n-- Saanko! riemahti sininen tyttö, niin että raikahtivat tyynet rannat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVieri vuosi, vieri toinen, niin vuotena kolmantena lasketteli ulapalta\nmyötätuulta pursi Saaren merellisen rantaan, kokassa lehtipurje,\npurjeen alla poikanen tuhdolla, kähärätukka, perässä melalla viilettäen\nsininen tyttö.\n\nRiensivät rantaan saaren naiset.\n\n-- Sen sait, jota hait! pilkkasivat.\n\n-- Sen! sanoi sininen tyttö, äänessä iloinen uhma.\n\n-- Hyväkin lienee, jos isäänsä lienee.\n\n-- Sen mainetta kerran vielä maailma laulaa!\n\n\n\n\nKUKITETTU.\n\n\nUlkona on häikäisevän kirkas kuutamoinen yo. Jäätyneistä ikkunoista\nkuumottaa hovin talliin himmeä, varjoton valo. Siellä vallitsee\nparhaillaan lyhyen sydänyöhetken hiljaisuus. Sen väki on asettunut\nlevolle, ilta-appeet on syöty, rouskutus on laannut. Joskus vain\nkilahtaa ruuhen laitaan rautaisen marhaminnan varsi. Varsain karsinassa\nkahahtavat silloin tällöin vuodeoljet oikenevien koipien alla. Kuuluu\nhuokauksia sieltä täältä pilttuista, toisaalta syöttilään tyytyväinen\nhyvänvoinnin puuskaus, toisaalta uupumuksen ja puutumuksen vähän\nvalittava huoahdus työhevosen rinnasta. Muu talli on levolla, vanha\nPekka yksin seisoo -- täytyy seisoa -- pilttuussaan äärimmäisessä nurkassa.\n\nPekka seisoo aina -- täytyy seisoa -- yöt päivät. On jo aikaa, kuinka\npaljon lieneekään, siitä kun viimeksi pani -- kun voi panna -- pitkäkseen,\nkesällä milloin lienee ollut, sulan, pehmeän maan aikana. Pakottaa\njalkoja, niinkuin niitä aina on pakottanut, kuinka kauan lieneekään,\nniin kauan kuin muistaa ... liikkeellä ollessa, seisoessa yhdessä\nkohden, särkee kaikkia yht'aikaa, ei yhtä enemmän kuin toistakaan, ei\nerittäin kovasti, mutta aina ja tasaisesti, sitä säännöllistä,\nhiljaista jomotusta.\n\n\"Tulisin minä sentään vielä jaloistani toimeen, kun vain kävisi\nsyönti.\"\n\nVaan ei tahdo enää saada kovempaa rehua rouhituksi, ja kaurat\nluiskahtelevat hampaissa, pyörähtelevät kokonaisina kurkusta alas, mikä\nei suollu suupieliin ja siitä maahan. \"Kun tulisi kesä, että saisi\ntuoretta, joka sulaa itsestään suussa ... ja kun saisi kerran sokeria\nvielä. Se punakintainen tyttö syöttelee vain noita varsojaan. Ei minun\nvarsuudessani varsat sokeria saaneet.\"\n\nPekka miettii, niinkuin vanhat usein miettivät, varsinkin valoisina\nöinä, puoleksi valveilla, puoleksi torkkuen, nähden näkyjä äskeisistä\nja etäisistä, muistellen eilisiä ja kaikkein kaukaisimpienkin aikain\ntakaisia.\n\n\"Olihan se häpeä, olihan se häpeä semmoinen, ettei sitä ennen ole vielä\ntapahtunut. Enhän minä milloinkaan ole ollut mikään hyvä hevonen, en\njuoksija enkä vetäjä, mutta oli se kuitenkin häpeä.\"\n\nOlihan Pekalle jo hänen pitkän elämänsä aikana sattunut kaikenlaista,\noli häpeitä isojakin, voimattomuuden ja vanhuuden, mutta ei tätä ennen,\nettä olisi jäänyt pantu kuorma tielle. Hän oli kaatunut polvilleen,\nsiitä kyljelleen, oli täytynyt riisua, eikä sittenkään ollut päässyt\nomin voimin jaloilleen. Kuorman olivat miehet jakaneet toisten rekiin.\n\n\"Oli se häpeä. Olisi antanut minun huoata hiukan ja muiden mennä\nedeltä. Ei olisi pitänyt sen halkokuorman kanssa pyrkiä suoraan ylös;\nenkähän minä olisikaan, jos sain ensin hiukan puhaltaa törmän alla. Ei\npidä enää polvet. Kengissä ei ollut vikaa... Johan nyt, kun miesten\npiti kangella kammeta seisoalleen.\"\n\nHäntä raukaisi, pää vaipui alas, silmät painuivat hetkeksi kiinni.\n\nYht'äkkiä oli kuuluvinaan pamaus, niinkuin olisi kivi katosta pudonnut.\nPekan pää pöllähti pystyyn ja kaviot kopaisivat siltaan. Rotta oli\nhypännyt häkistä ruuheen.\n\n\"Aina sinä tungettelet siihen minun eteeni! Etkö sinä uskalla muiden\neteen?... Ole hänessä... Tai mitä sinä siinä? Mene muuanne!\"\n\nHän hotaisi eläintä turvallaan ja luimisti. Rotta loittoni, vartoi\nvähän, livahti sitten takaisin kauran tähteille ja sai jäädä.\n\n\"Olisi se saattanut vajuuttaa kuormaa. Mutta tiesi hänet, jos\nsittenkään olisin jaksanut. Mahdoin malttaa mieleni enkä rientää\ntoisten kilvalla, mahdoin malttaa, vaikka löikin. Mikä meillä aina\nlienee kiihko rientää suotta toistemme edelle ja toistemme tieltä,\nvaikkei käskettäisikään... Ja _vaikka_ käskettäisiinkin. Onko mikä\npakko? Vaan kuta raskaampi kuorma, sitä suuremmalla ryskeellä mennään.\nEi meistä koskaan toinen toistaan odota. Vaikka siihen sortukoon. Ei\noma parikaan odota, vaikka kurkku kuristukoon siltä, joka kaatuu. Olisi\nparempi, kun odottaisivat, niin vanhatkin pysyisivät perässä. Emä, se\nodotti aina, kääntyi katsomaan ja hörhötti luokseen. Kun uuvutti tai\nlaiskutti, asetuit vain eteen, niin pysähtyi.\"\n\nPekka näki yht'äkkiä lämpimän, paisteisen ahon rinteen, jossa hän\nloikoi jalat ojoina emänsä vieressä, pitkänään auringossa, torpan\nhaassa. Kohta aidan takana oli pihamaa ja penikkakoira, joka siellä\nterhenti.\n\nSinne ei päässyt, mutta sieltä tulivat turpaa silittämään ja selkää\nruopottelemaan. Kun satoi, toi emä yöksi kujaan olkiselle tilalle.\nKujan katto ropisi, ja joskus leimahteli taivas tulta ja jyrähteli. Emä\nseisoi liikkumatonna ja vavahteli.\n\nPekka muisti toisen kesänsä synnyinseudullaan.\n\n\"Karkailtiin kankaita pitkin kilpaa toisten varsain kanssa. Minulla\nvain oli tiuku kaulassa, muilla ei. Kaikki jäivät jäljelle. Ei silloin\njalat pettäneet. Lintuina ojain yli lennettiin.\"\n\nPekka näki ensimmäisen rekensä, hienoaisaisen, suuren kelkan. Pyrynä\nlaskettiin jäätä pitkin, kaula tiukuja täynnä. \"Ei silloin ummet\nestelleet. Se syötti parasta, mitä sai, hipleimmät heinät, antoi leipää\nkädestään kiitokseksi hyvästä kyydistä, harjasi monesti päivässä. -- En\nole häntä sen koommin nähnyt.\"\n\nPekalla oli kaikki kulkemansa tiet mielessään, hän muisti joka kiven,\njoka puun, jokaisen tienkäänteen, kuulemansa äänet, ystävälliset tai\näyskäisevät, vastaantulijat, koirat, tien tuoksun: milloin kesäisen\nlämpimän törmän, milloin notkon, kostean ja kylmän. Umpisilmässä,\nyölläkin hän tiesi osaavansa sinne, missä oli kerran käynyt. Sitä vain\nei muistanut, missä oli ollut hänen syntymäpaikkansa ja miten oli\njoutunut sieltä pois. Tämän vain siitä muisti:\n\nOn pakkasaamu, poika tulee päre kädessä talliin, panee valjaat selkään,\nvie ulos ja valjastaa. Piha on täynnä hevosia ja rekiä, kulkuset\nkilisee ja hevoset hirnuu ja hyppii kahdelle jalalle. Hän hyppii ja\nhirnuu mukana. Ne lähtevät ajamaan pitkänä jonona karaten järviä,\nsoita, metsäteitä ja mäkiä. Missä mennään, minne tullaan, sitä ei ole\naika ajatella. Hän tahtoisi olla kaikista edellä, mutta kuta pikemmin\nhän polkee, sitä pikemmin pakenee edellä oleva... Illalla paistaa tulia\nsuuren järven takana. Kun tullaan sinne, mistä ne näkyvät, on siellä\nleveitä teitä ristiin rastiin, suuria tulia ja taloja, kaikki\nyhdennäköisiä... Hän seisoo vieraassa tallissa vierasten hevosten\nkanssa, nostaa turpaansa pilttuun laidan yli, tavotellen emää\nhyväilläkseen: sieltä vinkaisee outo ääni, ja vihainen hammas\nnäykkäisee huuleen.\n\nJää on huomenna mustanaan hevosta ja miestä. Hirnuvat, huutavat ja\nhihkuvat. Se oma poika istuu reen laidalla, toinen jalka ulkona,\nsokottelee ja viheltelee, välistä nousee taputtelemaan kaulaa. Muuan\nvieras mies tulee aukomaan suuta, kopeloi jalkoja, mittailee lautasta\nja selkää, nostaa häntää. Käy poikaa kaulaan, puhuu sen korvaan,\nojentaa kättä. Poika kohauttaa olkapäitään ja lähtee ajamaan pois.\nToinen vieras mies hyppää rekeen. Ajetaan pois muiden keskestä,\nkierretään jäällä, palataan taas takaisin. Taas käy _se_ kaulaan,\nojentaa kättä, ja nyt poika iskee vastaan. Vieras repäisee rinnuksen,\nauki, karistaa suitset päästä, jättää vain päitset. Poika sitoo rekensä\naisat yhteen ja alkaa mennä, sitä takaa työntäen. Vieras mies panee\nuudet suitset suuhun, sitoo ne jonkin reen perään, istuu itse rekeen,\njonka edessä on suuri, pitkäkoipinen koni. Pekka koettaa pysähtyä ja\npanna vastaan, saa takaa iskun piiskasta, ja täytyy rientää perästä pää\nsojona.\n\n\"Se oli iso, punanaamainen mies, ärhäkkä-ääninen, sen henki haisi\ntoiselle kuin oman pojan. Kaksi päivää perässään juoksutti, mutta\nhyvästi yöpaikoissa hoiti. Ensin antoi heiniä, sitten vasta vettä.\nHarjasi ja pyyhki ja peitti nahkasilla. Hyvin hoiti kotonaankin,\nsuuressa talossa. Mutta kuritti kanssa. Ei milloinkaan taputellut eikä\nsokotellut. Oli emoa ikävä. Luulin jokaista ruskeata tammaa emoksi.\nMissä lienee emo nyt? En löytäisi kotinakaan, vaikka irti\npääsisinkin... Se punanaamainen juoksutti nuorassa pihamaata niin, että\nolin siihen pyörtyä. Ja ajoi jäätä aina yhtä ympyrää. Sitten ei enää\njuoksuttanutkaan. Muut ajoivat edelle. Pitempiaikaiset jätättivät.\nVaikka ovathan ne jätättäneet lyhytjalkaisetkin. Kaikki ovat aina\nmenneet minusta edelle. Ja kaikki ovat pyrkineet, paitsi emo. Se\npunanaamainen ei sitten enää pannutkaan juoksuvaljaita selkään. Toi\ntoisen varsan, josta teki juoksijan. Minusta teki työhevosen.\"\n\nMutta sitä ennen oli tapahtunut jotakin, jota Pekka ei koskaan\nkäsittänyt, mitä se oli ja miksi se oli tapahtunut, vaan jota hän ei\nkoskaan unohtanut mielestään. Se oli aina ruumiissa, niinkuin jalkojen\npakotus, niinkuin väsymys, niinkuin nälkä ja jano. Se tapahtui sen\nison, punanaamaisen talossa. Silloin kun se kiilusilmäinen mies kiersi\nköyden jalkoihin ja kaatoi pellolle tallin taa. Oli, niinkuin olisi\npistänyt tulisen raudan ruumiin läpi.\n\n\"Kun paranin, pani työhön. Kesät auraa ja äestä, talvet kuormia. En\nheitä kaikkia jaksaisi ajatella, jos osaisin olla ajattelematta. Tuopi\neteen kaikki, kun pääsee purkautumaan.\"\n\nJa kun Pekkaa näin valvotti, niin purki eteen kaiken: joka miehen, joka\nhäntä oli ajanut, joka talon, jossa oli käynyt, jokaisen\npiiskansivalluksen, jonka oli saanut, sitä useamman, kuta kankeammaksi\noli tullut ja kuta vaikeampi oli päästä tieltä pois.\n\n\"Kun voisi laskeutua pitkäkseen ja nukahtaa. Kun tulisi vielä kerran\nkesä, että saisi paneutua pehmoiselle, aurinkoiselle aholle, kaula\nsuorana, milloin selkä päin lämmintä, milloin vatsa. Mutta kai ne pian\ntaas tulisivat potkimaan työhön. Kun saisi kerran koko kesän ajelehtia\nlaitumella, varsain toverina.\"\n\nViimein sai Pekka hiukan unen päästä kiinni. Hän torkahti, vaikkei\nnukkunutkaan. Pää vaipui yhä alemma, huuli venyi yhä pitemmäksi. Hän\nlepäsi hetken, tuntematta ainaista jomotusta. Etäiset asiat jättivät\nhänet hetkeksi rauhaan, vaikka hän näki ja kuulikin lähellä olevat.\nRotalle oli ilmaantunut toveri ruuheen. Ne vikisivät ja tappelivat. Kuu\nmeni tuon tuostakin pilveen, selviten taas. Tuntui rupeavan tuulemaan.\n\"Huomenna on kai pyry ja sitkeä keli. Olkoon.\"\n\nJuuri kun Pekka oli päässyt torkahtamaan, tuli tallimies kolistellen\nsisään ja tallissa ruvettiin heräämään ja nousemaan. Päristellen ja\npudistellen kävivät hevoset aamiaiseensa kiinni, riuhtoen heinätukkoja\nhäkeistään kuin kilvalla, niin että puolapuut soivat; kuin uhalla,\nniinkuin olisivat pelänneet, että toinen ne edestä riistää.\n\n\"Älä siinä taas luimistele, Rusko! Milloinka minä olen sinun eväillesi\npyrkinyt? Aina olet saanut oman osasi ja minunkin, milloin on valjaissa\nsyöty.\"\n\nPekkakin koetti puraista, mutta ei katkennut karkea kylvyheinä.\nToisilta katkesivat kuin silppuraudan alla. Tallimies alkoi ajaa lantaa\nränniin ja luukusta ulos. \"Ka, ei sinun tarvitse minua lapiolla\nkintuille, vaikka olenkin muita huonompi. -- 'Syö!' -- Syön, jos tahdon tai\nolen syömättä. '... luimistele!' -- mutta sinulle minä aina luimistelen.\nSinä olet raaka mies, vanhoja kaikkia vaivaat ja nuoria ruopottelet.\nHäklällä vähän hotaiset, et minua milloinkaan oikein harjaa, arimpia\npaikkoja revit, vaikka vanhan nahka olisi enemmän harjan tarpeessa kuin\nnuorten. Niitä siistit ja silität ja ruopottelet, vaikka pääsisivät ne\nkutkastaan ja karvastaan piehtaroimallakin. Sinä olet raaka ja sisukas,\nkarjut ja häklällä kolhit. Jos tekisin, niinkuin pitäisi, alleni sinut\nkuopaisisin, niin että puna turskuisi, niinkuin siltä, joka oli täällä\nennen sinua.\"\n\nVerestäen paloivat Pekan silmät sitä muistaessa. Se oli tapahtunut\ntuossa viereisessä pilttuussa. Se oli toisen teko, mutta iloiten ja\npeläten oli Pekka nähnyt, kuinka Äkäruuna, entinen aisatoveri,\nyht'äkkiä oli kaapannut miehen jalkoihinsa. Pää edellä se kannettiin\novesta ulos eikä sieltä palannut. \"Lippu luokissa kuljetin minä mustaa\nkuormaa kirkolle, ja iloisesti kilahtelivat siellä silloin kellot.\nAntaisin saman kyydin sinullekin, jos olisi joku, joka sinut\nkaataisi... Älä tule!\"\n\nTallimies oli taas aikonut hotaista, mutta jätti sen tekemättä ja meni\npois, paiskaten oven räikkyen kiinni.\n\nHeidän välillään oli olemassa ainainen kireys ärjymisin ja\nluimisteluin, läimäyksin ja hännänhuiskutuksin.\n\nAjomiehet saapuivat, raskain askelin, haukotella ärjähdellen, ottivat\nvaljaat pilttuun pylväsnaulasta ja paiskasivat ne ajokkaittensa selkään\nja taluttivat ulos. Rekien ratinasta ulkona kuuli Pekka, että siellä\nvaljastettiin heinähäkkien eteen.\n\n\"Sinne minä jaksan, sinne ei ole mennessä mäkeä ja palatessa vain lyhyt\nkotitörmä. Siellä saa hipleätä, pehmeätä heinää. Oma ajaja antaa,\ntietää oikein valikoimalla valita, antaisi se tallissakin, jos saisi.\nSinne menee suora tie selän halki lahden pohjaan ja kannaksen poikki,\ntalon alaitse toiselle jäälle. Talosta tulee se musta koira jota miehet\naina ärsyttelevät ja jolle hevoset luimistelevat. Tullessa pojat\nloikovat heinien päällä ja hoilottelevat.\"\n\nPekka tuli niin hyvälle mielelle, että unohti kipunsa ja nälkänsä ja\nväsymyksensä. Hänen ajajansa tuli viimeksi. Se oli hyväntahtoinen,\nhiljainen, vanha ukko, joka ei milloinkaan äykkänyt eikä ihmeeksikään\nlyönyt -- paitsi eilen oli ensi kerran, kai hätäillen, etten pääsisi mäen\npäälle -- välistä vain hotaisi ohjasperillään ja maiskutteli suutaan ja\nhoputti. Pekka hörhötti hänelle vastaan. Mutta ukko ei tullutkaan hänen\nluokseen, näytti siltä kuin ei olisi tahtonut katsoakaan, otti\nrekivedon, joka vain silloin tällöin oli muiden mukana. Pekka jäi\nvarsain kanssa talliin.\n\n\"Mitä tämä tietää? Eikö minua pannakaan tänä päivänä muiden mukaan?\nLähteekö naisväki ehkä jonnekin? Niitä on kyllä hupainen ajeluttaa.\nPunakintainen tyttö antaa rappujen edessä aina sokeria. Niiden mielestä\nminä olen paras hevonen maailmassa. Ajavat kuin kunnioittaen, pitävät\nkäsiään ohjastaessa ojona, niinkuin olisin juoksijaori, ja\nptruukuttelevat kuin vauhkointa varsaa. En minä heitä ojaan aja, jo\nkaukaa minä kierrättelen vierut ja vastaantulijat. Mäet minä lasken\nniille mieliksi niin tasaisesti, että länget kaulalle soluu. Vastamäen\nalla ne pysähtyvät ja nousevat pois reestä. Ne käyvät monessa talossa\nja panevat aina loimen selkään. Ne nauravat ja lepertelevät. Välistä\nminä vien ne piloillani väärään, pyöräytän johonkin pihaan, jonne ei\nole ollenkaan mentävä. Siitä syntyy siunailua ja voivottelua, mutta ei\nne silti milloinkaan lyö. Kun saisi aina olla naisten ajettavana. Kun\nolisi semmoinen talo, jossa ei olisi muita kuin naisia. Yksinäisenä\nhevosena.\"\n\nPäivä oli vähitellen valjennut. Ovi oli jäänyt auki. Ulkona näkyi\nputoilevan nuoskaa lunta isoina hiutaleina. Tuores, märkä ilma täytti\ntallin. Kuului ääniä, tallimiehen ja Herran. Tallimies puhui, Herran\nääni sanoi vain silloin tällöin lyhyen: \"Ohhoh, jahhah.\" Sitten se\nkuului sylkevän ja rykivän ja sanoi taas: \"Ohhoh, jahhah.\" Renki tuli\ntalliin, Herra jäi ovelle, savuavin suin. Renki puhui ja viittoili\nPekkaan päin, tuli ja kahmaisi suuteita tukon hänen altaan, kohotti\nniitä ilmaan, Herralle näyttäen, ja nakkasi vihaisesti takaisin maahan.\nSillä oli se ääni, joka sillä aina oli silloin, kun oli äkäinen siitä,\nettä joku hevonen oli suoltanut. Herra ei sano muuta kuin: \"niin, niin\n-- höm, öhöm\", rykii ja aikoo mennä. Silloin tulee renki pilttuuseen,\nkoskee toiseen takaseen siitä, mistä se on arin, ja antaa potkaista;\nsitten se samalla tavalla koskettaa ja potkaisuttaa kaikkia muita\njalkoja.\n\nKun renki peräytyy pilttuusta, koettaa Pekka vielä kerran tavoittaa\nsitä toisella takasellaan ... tuli, mitä tuli, teki mitä teki!... mutta\nsilloin käy toiseen niin kipeästi, kuin menisi se poikki, ja Pekka on\nvähällä lyykähtää perälleen. Tallimies räjähtää ilkkuvaan nauruun.\nHerra sanoo alakuloisesti myönnellen: \"niinpä niin, joo, joo\", ja\nmenee. Yht'äkkiä kuuluu ulkoa punakintaisen tytön ääni puhelevan Herran\nkanssa. Tytön ääni sanoo kiihkeästi: \"Ei saa -- voi voi, ei saa!\" Herran\nääni on hiljaista muminaa. Nyt kuuluu hameiden humina ja tyttö\nilmaantuu kiireesti oveen. Varsat hypähtävät makuultaan, toinen\nkurkottaa päänsä karsinan aitauksen yli, toinen pistää turpansa sen\nraosta. Ne hörhöttävät sille ja kaapivat kavioillaan. \"Se tulee tuomaan\nniille aamusokeria, sillä on sitä puristettu kourallinen, saattaa olla\nvielä taskussakin.\"\n\nMutta punakintainen tyttö ei menekään varsain luo. Tuleekin Pekan luo,\ntaputtaa lautaselle, kaulalle, tulee ihan eteen. \"Pekka, Pekka -- ei saa,\nei saa.\" Se antaa sokeria, syöttää sitä koko kouransa täyden, varsat\neivät saa mitään. Sillä on sitä vielä taskussaankin, se antaa kaikki,\nmitä sillä on, kääntää taskunsa nurin ja levittää sormensa\nnäyttääkseen, ettei sillä enää ole. Varsat inuvat ja raaputtavat, se ei\nole niitä näkevinään, ei kuulevinaan. Se on ruvennut harjaamaan,\nvetelee ensin varovasti häklällä, sitten harjalla reippaammin ja hokee\nhellällä äänellä: \"Ei saa, ei saa.\"\n\nYht'äkkiä se pujahtaa ulos ja kuuluu menevän sinne, mistä reet vedetään\npihalle ajoon lähdettäessä. Sieltä se tuo sen punaisen loimen ja panee\nsen selkään. Sitten se palmikoi harjan ja hännän. Kun arvaisi antaa\nvettä ja ripauttaa siihen vähän jauhoja sekaan. Se arvaa! Se ottaa\nvarsain kipan, ottaa siihen vettä suuresta ammeesta ja jauhoja varsain\nhinkalosta. Kun Pekka juo, kannattaa se kippaa kädellään ja koettaa\nviheltää, mutta ei osaa. Se väliin sipaisee kintaalla silmiään.\nEnnenkuin se menee, hyväilee se huulia kintaalla. Siitä jää suolan\nmaku.\n\n\"Mitä tämä oikein tietää? Minkä tähden se syötti ja juotti minua eikä\nantanut varsoille mitään? Pitääkö se minua, vanhaa romua, parempana\nkuin varsojaan! Ehkä naiset lähtevät jonnekin ja tarvitsevat minua?\nLähtisivätkö jollekin pitemmälle matkalle? Ka, kelpaanko minä vielä\nniille? Minkäpä tähden en kelpaisikin! Kenkään syy se ei ollut, saattoi\nollakin vain jotenkuten tapaturma. Semmoista sattuu jokaiselle... Ei\njomotakaan enää jalkoja. Saattaisin ehkä paneutua pitkäksenikin. Vaan\njo tulevat ehkä pian valjastamaan. Ka, kun ei enää kirvelekään\nsisuksia.\"\n\nLoimi lämmittää harjattua karvan juurta. Sokeri ja suurusjuoma\nhyväilevät sisuksia.\n\n\"Älkää olko, varsat, millännekään, antaa se vielä teillekin. Syökää te\nvain heiniä, teillä on hyvät hampaat. Ette te oikeastaan milloinkaan\ntarvitseisi sokeria ja suurusjuomaa. Jokohan tuo rupee joka aamu\nantamaan sokeria ja suurusjuomaa? -- Aina minä kaksi varsaa voittaisin,\nvaikka päällenikin kävisivät. Minä olen puraisussa vahva, vaikka\nolenkin potkaisussa heikko. Minulla on torahammas pitkä ja terävä. Se\non semmoinen hammas, että sillä viiltää verille lautasen minkälaiselta\näytäriltä hyvänsä. Sen tieltä täytyi Äkäruunankin kaikota tammoista.\nSen tieltä täytyy väistyä kenen tahansa. Aina minä kaksi varsaa,\nkolmekin, tulkoot vaikka kaikki maailman orivarsat!\" Pekka on\nuinahtanut, pää riippuu melkein lattiassa. Mutta itse hän näkee\nseisovansa pystyssä päin, kaula kyömynä, häntä kohona. Talli laajenee,\nseinät häipyvät pois, on kesä, ruohoinen rannaton aavikko, heinikkoa\naina vatsan tasalle. Pekka pienen kukkulan laella, ainoana orhina\nsatojen tammojen ja varsain keskessä, eikä ole ketään, joka uskaltaisi\ntulla niitä ottamaan. Muut oriit saavat pysyä loitolla Pekan laumasta.\n\"Hankkikoot omansa, kiittäkööt onneaan, etten tule heidän omiaan\nottamaan. Saatte olla siellä sinnempänä -- niin kauan kuin minä annan.\nAjan pois, jos päähäni pistää. Otan tammoista omani, jos heistä minkä\nomakseni nimitän. Minä en pelkää ketään, minä uskallan tapella vaikka\nkaikkien aavikon orhien kanssa!\"\n\n\"Käänny!\" kuului raaka ääni ja Pekkaa sysättiin lautaseen, niin että\nhän olisi kaatunut, jollei pilttuun pihtipieli ottanut vastaan. Samassa\ntempasi tallimies toisen takajalan reisiensä väliin ja alkoi repiä\nkenkää pois. Saatuaan yhden kengän pois, repi se toisetkin ja nakkasi\nne rautaromukoppaan. Pekka seisoi kuin hervotonna, karvaa\nväräyttämättä.\n\n\"Aikooko se panna uuteen kenkään? Mutta vastahan ne nämä pantiin?\"\n\nMutta ei tallimies pannutkaan uusia kenkiä. Ei siis tulekaan naisten\najoon lähtöä eikä muuhunkaan ajoon? Paneeko se seisomaan? Vai annetaanko\nminut toiseen taloon? Mutta eihän kukaan ole katsonut suuhun eikä sitä\nvarten jalkoja kopeloinut.\n\nTallimies on mennyt ja tullut taas. Se päästää irti marhaminnan ja\ntaluttaa ulos. Ulkona seisoo Herra rappujen edessä, toinen käsi\ntaskussa. Punakintainen tyttö katselee rappusilta. Pekka hörhöttää\nsille, mutta se ei liikahda. Tallimies ottaa lapion tallin oven luota\nhangesta ja lähtee viemään portille päin. Silloin tyttö huutaa jotakin,\ntallimies pysähtyy ja Herra tulee ja ottaa marhaminnan tallimiehen\nkädestä. Tyttö on pyörähtänyt sisään, ryöpsähtää sieltä samassa ulos ja\njuoksee pihan yli portille. Sillä on kädessä punainen kukka, jonka se\nkiinnittää Pekan otsaan, taputtaa ja juoksee pois. Taas oli sen\nkintaassa suolaisen maku. Herra taluttaa Pekan portista ulos, ja\ntallimies astuu edeltä, lapio olalla.\n\n\"Ei milloinkaan ole Herra ohjannut eikä taluttanut minua. Se on aina\nohjannut ja taluttanut niitä, jotka ovat olleet tallissa parhaita. Mitä\nvarten se nyt minua taluttaa? Ja minne? Miksi se kääntyy tänne?\"\n\nOli käännytty pellolle, asteltiin vanhaa tienpohjaa, joka ensin vei\nmetsäsaarekkeeseen ja siitä pellon keskelle suurelle, punaiselle\nladolle.\n\n\"Minkätähden se vie minua tänne? Minkätähden minut on loimitettu ja\nkukitettu? Niinkuin joka syksy ne, jotka viedään sinne silloin, kun\ntorvet törisevät kaiken päivää. Sinne pääsevät vain parhaat. Eikö\nmeidän tallista viedäkään muita kuin minut? Olisinko minä meidän paras?\nKun varsat tulivat sieltä kukka otsassa, rupesi punakintainen antamaan\nniille sokeria ja suurusjuomaa.\"\n\nOn tultu metsäsaarekkeen kohdalle, jonka ympäri tie jatkuu ladolle.\nSieltä näkyy vielä viiritankoja viimesyksyisen hevosnäyttelyn jäljeltä.\nPekka aikoo mennä tuttua suuntaa, jossa vielä tuntuu vanha heinärekien\njälki, mutta Herra poikkeaa saarekkeeseen, yhä tallimiehen askeliin\nastuen. Pekka ajattelee:\n\n\"Samapa tuo, mennäänkö yli vai ympäri.\"\n\nTallimies seisoo lapioonsa nojaten ja odottaa mäen rinteellä. Siinä on\nhiekkahauta, jyrkkä syvänne. Herra pysähtyy siihen ja heittää\nmarhaminnan tallimiehelle.\n\n\"Pysyisin minä pitämättäkin, sill'aikaa kun hengähdät.\"\n\nPekka seisoo pää pystyssä, katsellen suurelle ladolle, joka punoittaa\nalempaa pellolla.\n\n\"Ei siellä vielä muita näy, Herra jouduttaa omaansa ensimmäiseksi. Se\non paras se, joka sinne ensiksi joutuu.\"\n\nYht'äkkiä Pekka vavahti ja korskahti. Hän oli ollut tuntevinaan haaskan\nhajun. Tämähän on se haaskamäki, josta kyntäessä aina nenään kärähti.\n\n\"So, so ... so, so...\"\n\nHerra viihdytteli, vihelteli, taputti kaulaa, veti taskustaan jotakin,\n-- ka, valkeata leipää! -- asetti sen hangelle, Pekka kumartui sitä\nottamaan, kun kuuli korvansa juuressa napsahduksen, näki välähdyksen,\ntunsi polviensa hervahtavan, mutta ei tuntenut enää omaa kaatumistaan\nhiekkahaudan pohjaan.\n\n\n\n\n\n\nLASTUJA VII.\n\n\n\n\nSIELLÄ MAALLA.\n\n\nSiellä maalla on nyt syksy...\n\nSiellä on nyt rannan ruskea kaislikko ja uuvahtava, alakuloinen laine.\nSiellä on luhdalla täysinäinen lato ja ladon ovella pieles, kuusen\noksilla katettu; ja ladon takana on haapa, joka on seulonut lehtensä\nsen seinämille ja katolle. Siellä on niityn sisässä metsäsaareke ja\nsaaressa keltaisia koivuja ja punainen pihlaja ja niiden ympärillä\nnuori näreikkö, jänisten piilo; niityn takana metsän reunassa on\nkynnetty sarka, joka välkkyy viistossa auringossa kuin tummansininen\nteräs.\n\nSaran perällä on torppa, josta ei kesällä näkynyt muuta kuin tuvan\nharja ja kaivon vintti. Nyt kuultaa pihakoivun harson läpi talli ja\nnavetta, aitat ja sauna ja sen alla perunapelto ja siihen unohtunut\nvasu. Sauna lämpiää ja riihessä puidaan ja tuuli kantaa maantielle olen\nlämminneen lemun.\n\nSiellä on toisaalla kartano ylhäällä kuusisella mäellään ja alhaalla\ntyöväen matalat huoneet.\n\nSiellä on se kaikki...\n\nJa siellä on vielä vetelä maantie asemalta entiseen kotiini ja kartanon\nnavetan kohdalla yli äyräiden kuohuva savi ja läkähtyvät ojat -- suloiset\nminun muistaa.\n\nSiellä on vinot puhelinpylväät ja niiden risaiset, aina toisiinsa\ntakertuneet langat.\n\nSiellä ajaa kaupungista palaten hihkuvat Mäntsälän miehet,\nlaimeasilmät, kaulakkain huojuen, hevoset märkinä, savessa selkää\nmyöten -- kotoiset katsella.\n\nSiellä on asema ja semahvoori ja saapuva juna, jonka vihellys näkyy,\nennenkuin kuuluu. Aseman salissa on kitkerä ilma ja likainen\nsementtilattia, ja luukulla ottaa lehtiään kaulukseton kauppias,\ntohvelit jalassa ... ja asemasillalla turisevat miehet mahorkkaa\npolttaen ja tappelevat koirat ja tuossa ajaa kartanon rillat ja\nkiiltonappi kuski -- vuosikymmenen tutut.\n\nNe ovat siellä ja minä olen täällä. Vaan kerran viikossa on minun\nmentävä katsomaan, vieläkö ne ovat. Ja siellä ne ovat. Oi, miksi ne\njätin!\n\n\n\n\nYLLÄTYS.\n\n\nEn tiedä, mitä se on ja miksi se tulee, niinkuin tulee. En osaa\nselittää siihen syytä. Olisiko se sävelkosketus jostakin, joka\nsynnyttää minussa myötäsoinnun jostakin, joka on samassa vireessä\nminussa kuin siellä, missä lie, näkymättömien tunnelmamaailmojen\ntakana. Se soittaa minua väkisin, milloin tahtoo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn varhaisimman kevään myöhäinen ilta. Olen viettänyt sunnuntaipäiväni\nrauhallisessa lepokodissa maalla, nukkuen ja lueskellen. Koko\nolemuksessani vallitsee sopusointu ja rauha. Kaikki on hyvin, kaikki on\nkunnossa. Olen astellut hiljaisen metsän läpi autiolle pysäkille ja\nistuutunut sen tyhjälle penkille, noustakseni viimeiseen\nkaupunkijunaan.\n\nPysäkki on peltojen keskessä. Lumet pelloilla ovat sulaneet, mutta\nojissa on vielä talven tähteitä; myöskin aitovarsilla ja\npohjoispuolella ratavallia on jäljellä vanhaa nietosta, kuin kuolleen\ntalven aavetta.\n\nMuuta ei ole enää talvesta jäljellä. Mutta ei ole vielä kevätkään. Maa\non ruskea syksyn kulon jäljeltä. Sen pinnan alla on vielä routa. Ei ole\nenää sitäkään eloa, joka on luonnossa silloin, kun lumet sulavat ja\nojissa lirisee ja sihisee iltaisin ja öinkin. Metsän ranta vainioiden\ntakana on synkkä kuin syksyllä. Taivas on harmaa ja tylsä ja ilmeetön,\nniinkuin se on ruskottomana, leutona talvi-iltana. On niinkuin\nsaattaisin ajatella olevan Haadeksessa, jossakin varjojen maassa.\n\nTuota taivasta vasten häämöittää lähin lennätinpylväs ja siihen\nkiinnitetyt eristäjäkupposet. Lankoja ei näy eivätkä ne nyt edes humise\nniinkuin tavallisesti. Mutta metsästä kuuluu keväthuuhkajan\nsäännöllinen uukahdus kuin sumussa seisovan laivan puhallus. Peltopyy\nkirahtaa vihaisesti jossakin elottoman pellon hämäryydessä. Hyvin\nkaukaa kuuluu liikkeessä oleva juna, joka ei tunnu lähestyvän eikä\npoistuvan.\n\nSiinä se sitten tulee -- ja minkätähden juuri siinä? -- vaatimus siitä,\nettä kaiken entisen tulee muuksi muuttua ... että, jos mieli, niin on\naloitettava kaikki alusta ... kaikki tai ei mitään, tinkimättä,\nmutkittelematta. Et ole koskaan toteuttanut sitä, mitä pitäisi ja mistä\ntiedät, että pitää ... ainoastaan kaikenlaista pientä, mikä on ollut\nsinulle mukavaa ja helppoa, et koskaan sitä viimeistä, lopullista,\nsitä, että mene ja myö kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille --\ntunnon kiristys niin kiinteä, ettei suurin hätä, ei hengenvaara, ei\nkovin sairaus, ei rakkaiden omien kuolemakaan ole kyennyt saamaan sitä\naikaan. Jos et sitä tee, olet iankaikkisesti hukassa. Jäät tähän kuin\njo menneen talven ja vielä tulematta olevan kesän väliseen hämäryyteen,\njoka ei siitä enää pimene, mutta ei valkenekaan, kuulemaan huuhkajaa,\njoka ei koskaan vaikene, odottamaan junaasi, joka ei koskaan saavu.\n\nPanen vastaan. Mitä se on yht'äkkiä tuo tuommoinen aiheeton vaatimus,\nyöllinen yllätys, karkaus rauhallisen, viattoman matkamiehen kurkkuuni\nEnhän minä, en ainakaan nyt, ole tehnyt kenellekään mitään. Jos on\njoskus mitä rikottu, niin se on sovitettu. Eihän kukaan vaadi minulta\nhyvitystä mistään. Teenhän kaikessa velvollisuuteni ja voitavani, minkä\nmuutkin.\n\nJa sitäpaitsi -- olkoon, että pitäisi enemmänkin, että pitäisi kaikki --\ntiedäthän sinä, että se ei ole mahdollista, että se ei tule toteutumaan\n... minä en voi, enkä jaksa, minä olen pysyvä alati samana, heikkona,\nkelmeänä, puolinaisena -- olipa sitten iltataivaasi kuinka painostava\ntahansa, uikuttipa huuhkajasi kuinka aavemaisesti tahansa,\nkirahtelivatpa kulolintusi kuinka uhkaavasti tahansa. Ei se siitä enää\nparane -- sadoitpa tai paistoit, uhkasitpa tai houkuttelit, raatelitpa\ntai hyväilit. Onhan se jo niin monta kertaa nähty -- mitä hyödyttää enää\nminua tunnelmilla huumata, koettaa herpauttaa siitä, mistä olen\nheikoin. Enhän minä voi antaa mitään lupausta enää enkä minä voisi sitä\npitää, vaikka sen antaisinkin. Soisit minulle edes sunnuntairauhan\nsiitä, mitä olen koettanut.\n\nSe katoaa kuin manauksesta. Juna humahtaa pysäkille. Se on täynnä\niloista nuorisoa, huoletonta, laulavaa sunnuntaiyleisöä. Hetken\nkuluttua ollaan kaupungissa, jossa valot välkkää, äänet sorisee, autot\nhyrrää ja toitottaa.\n\nSe katosi, aave... Mutta minä tiedän, että se tulee takaisin, tämä,\nniinkuin on tullut monta kertaa ennenkin tämänlainen -- peruuttamatta,\nhellittämättä, yllättäen omana hetkenään, jonakin seuraavana\nsunnuntaina, ehkä vasta vuosien päästä, samassa tilassa tai jossakin\nsamanlaisessa vaatimuksineen juuri silloin, kun siihen minusta näyttää\nolevan aihetta kaikista vähimmin ja kun olen sitä vastaan kaikista\nvähimmin varuillani, säpsähyttäen kuin salama johon ei koskaan totu,\nkouristaen kuin kuoleman pelko.\n\nOli tupa lähellä. Siellä jo nukuttiin. Sen räystään varassa oli sukset.\nOtin ne ja panin ne maahan. Lylyn puu helähti pakkasessa kuin kantelen\nlauta sitä seinältä laskettaessa.\n\n\n\n\nTOIVIORETKI.\n\n\nRiennän asemalle ja juoksen jo liikkeellä olevaan junaan. Istun siinä\nkuin unessa, kuin painajaisessa, jossa ei koskaan pääse perille sinne,\nmihin pyrkii pois kaupungista, missä taas olen kulkenut viikkomääriä\nkuin eksyksissä itsestäni, häärien ja pyörien pääsemättä mihinkään --\neroon ihmisistä, jotka pakottavat minuun omat tunteensa ja vetävät\nminua harrastuksiinsa, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä --\npakoon aaveita, jotka kummittelevat ympärilläni ilman määrää ja\ntarkoitusta pyörien kuin piharikat porttiholvien ristituulessa, ja\njoiden joukkoon temmattuna minäkin ajelehdin kuin irrallani omasta\nitsestäni.\n\nNe ottavat minut vielä kiinni ja vetävät takaisin siihen epätoteen ja\nsekasotkuiseen, jossa ei ole ajatusta, ei järjestystä, ei\nyhtenäisyyttä, ei suhteita eikä mittoja.\n\nPois heidän kaduiltaan, jotka eivät mistään tule eivätkä mihinkään vie,\nheidän taivaansa alta, joka ei ala eikä lopu eikä kaareudu, vaan\nkatkeaa joka paikasta kesken.\n\nPois henkeni kaupalla, pois, maksoi mitä maksoi, vankeudesta vieraalla\nmaalla!\n\nPudottauduin kuin varkain ratapenkereitä kinokseen junasta, joka oli\najanut pysäkin ohitse, kauas sen laiturin sillasta. Seisoin siinä,\nkunnes se oli kadonnut, punaisen tulen sammumistaan sammuessa\nkaukaisuuteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen selälläni suksien päällä saarekkeessa peltojen keskellä,\nhuurteisen koivun alla. Kuu paistaa ja paistaa, värähtämättä. Sen\notsalla on pilviharso, leviten siitä yli koko taivaan verhoamatta\nkuitenkaan sen haaleata sineä ja kätkemättä jotakin siellä täällä sinen\nläpi heikosti tuikkavaa, himmenevää tähteä.\n\nSiinä on taivas ja taivaan alla on valkoinen lumivainio ja kaukana sen\nympärillä matala metsän reuna.\n\nEi kuulu luiskahdusta, ei näy liikahdusta, ei tunnu henkäystä ei\ntuulahdusta. Härmäharso koivun ympärillä on kuin valkoisesta\nhopealangasta ainaisesti liikkumattomaksi valettu.\n\nMitä ihmettä miettii kuu? Mitä ajattelevat pilvet? Mitä uneksii\nyksinäinen tähti?\n\nOlenko minä sama kuin olin siellä? Onko tämä samaa maailmaa kuin se\nsiellä? Paistaako tämä kuu sinne samalla kuin tänne?\n\nOlen kuin olisin läpikuultavan lasikellon alla, jonka ei ole soittajaa\neikä tule olemaan tuhansiin vuosiin, josta ei ole pääsyä eikä\npyrkimystä ulos, jossa ei ole ketään muuta kuin minä, yksinäni minä.\n\nMissä on maailma ja missä ovat sen ihmiset? Missä on äskeinen kaupunki\nja sen elämä? Ulkopuolellako jossakin? Olihan siinä rata, jonka poikki\njoskus hiihdin, mutta eikö sen viimeinen juna mennyt tästä jo tuhat\nvuotta sitten, hiljeten hiljenemistään, kunnes se viimein pysähtyi\nminne lie Siperian kinoksiin, hautautuen sinne? Kettu, jonka jälki\nnäkyy vielä tuossa suksenlatuni alla, tullen vainioilta etelästäpäin ja\nmennen vainioille pohjoiseen, on kai jo aikoja sitten nukkunut ikuiseen\nuneensa, jäätyen luolaansa metsien, järvien ja vuorien takana.\n\nMiksi tämä on niin sanomattoman suloista ja turvallista?\n\nMaailma tuntuu aivan kuin selvinneen kaikkein alkeellisimpaansa,\npalautuen alkuhahmoihinsa. Se on elänyt elettävänsä, siinä on\ntapahtunut kaikki, mitä siinä on voinut tapahtua ja minkä siinä on\ntarvinnut tapahtua. Se on jo mennyt ruttaan ja on menemässä ikuiseen\njäähänsä. On tyhjyyden aatto, iankaikkisen olemattomuuden ilta ennen\nsen lopullista yötä.\n\nAjallinen ja olevainen on vajaata ja vaillinaista, koska siihen täytyy\njoka hetki jotakin lisätä. Iankaikkinen tyhjyys ja olemattomuus on\nainoa, joka on valmista ja täyttä ja totta, sillä siitä ei voi mitään\nottaa eikä tarvitse mitään panna.\n\nSentähden on tämä niin sanomattoman turvallista ja suloista. Siellä on\nvalheeni, täällä on toteni. Sentähden teen minä tänne toivioretkeni\nniin usein kuin pääsen.\n\n\n\n\nAURINKO JA MERI.\n\n\nOlen jo aamutyynellä nostanut verkot merestä majaniemeni nenästä. Olen\nsoutanut jyrkän kallion ohitse hiekkarantaisen lahden pohjaan, jossa on\nvirepuut petäjikön reunassa. Levitän pyydykseni niille kuivamaan,\npuhdistellen niitä ilmanhengen hivellessä hartioita ja auringon\nlämmittäessä selkää ja hiekan jalkaa. Oravia kurahtelee petäjikössä,\nlokit ja tiirat vaakkuvat puiden tasalla kiertoretkillään kalarannasta\ntoiseen, ja viklat ja rantasipit kahlaavat kuin kotilinnut loivalla\nrannalla, johon meri kantaa heille ravinnon ja jättää sen kuin\ntarjottimelle vetäytyessään itse hetkeksi pois.\n\nTaampana maissa on kylä ja sen kalaranta, jossa seisoo pyynnistä\npalanneen kalastajan venheen purje, jota ei vielä ole kääritty kokoon.\n\nVerkot jäävät siihen oikomaan ainojaan, seisoen ruskeana harsona\nvihreää metsää vasten. Niiden kuivamista odotellen kylven lahdessa,\njonka hiekkapohja on kova kuin kallio, ja johon sileä maininki\nhiljalleen keinuu sisään suoraan Itämeren ulapoilta. Lämpenevä aurinko\nja yhä virkenevä lounas on jo kuivannut verkot, jotka pian taas\nriippuvat pöyheinä katoksessaan, kumotun hylkyruuhen alla, valmiina\nillalla laskettaviksi. Askartelu niiden kanssa on joka-aamuinen ilo.\n\nAamiaiskutsu kuuluu majasta petäjikön läpi. Sinne johtaa\nhavunneulapohjainen polku, joka kulkee ohitse muurahaispesän ja\nnotkelmassa olevan suosilmäkkeen ja voisi yhtä hyvin viedä johonkin\nsisämaan umpilammen torppaan kuin majaan, joka on manteren ja saariston\nviimeinen merta kohti.\n\nSe on kallion suojassa, joka kääntää mereltä tulevan tuulen sen yli,\nkun taas pohjatuuli takertuu takana olevaan metsään. Se on piilossa\nkuin linnun pesä, yhtä näkymätön maalle kuin merelle. Mutta sinne\nkuuluu kaikki, mikä merellä äännähtää: lokkien itku ja nauru, laivojen\nhuudot, niiden koneitten hyrinä, kokan kohina, ammunta ja majakan\nulvonta sumussa.\n\nSen ovelta on vain harppaus kallion laelle, mistä ei ulospäin näy muuta\nkuin taivasta ja vettä ja joitakin puuttomia luotoja ja uloinna meressä\nmataloita paasia, joilla hylkeet ojenteleivat aamun paisteessa,\npelkäämättä suurimpiakaan laivoja, mutta solahtaen aallon helmaan, niin\npian kuin keksivät kalastajan ruuhen. Kaukoputki tuo ne kivenheittämän\npäähän tekemään siinä temppujaan kömpelöin päin ja muodottomin jaloin.\nToisella karilla ruuhottaa suurlokin poika, odottaen emäänsä, kuvastuen\ntaivasta vasten suurena ja kaula kenossa kuin viikinkilaivan keula.\n\nUlapalla tapahtuu aina jotakin tai odotetaan tapahtuvaksi. Aterialta,\nkesken askareiden, työpöydän äärestä, levoltakin tempaa ääni, outo tai\ntuttu, sinne ylös tähystämään, mikä on tuo laiva, kenen on tuo\npurjevene, kuka siellä soutaa verkoilleen tai siimoilleen, mihin hän ne\nlaskee, saako onkija tuolla mitään -- joko tuuli tyyntyy, minne se nyt\nkääntyy? -- joko pikkupojat tulevat kotiin mereltä? -- tuollahan ne juuri\ntulevat. -- Ja jos johonkin aikaan ei kuulu mitään, niin miksei kuulu?\nEikö meressä ehkä juuri nyt ajelehdi jotakin, eikö sieltä tule tänään\nmitään, koska tuli eilen? Tai: koska ei eilen tullut, ehkä tulee\ntänään.\n\nAurinko on pian ylimmillään, meren sini heleimmillään, kesäpäivä\nkukkii, kaikki lehtensä levällään. Tuuli karehtii, vuoroin mereltä,\nvuoroin maista, tuoksuen milloin aallon suolaa, milloin havuneulan\npihkaa, tai jollakin näkymättömällä pientarella kukkivaa angervoa tai\napilasta.\n\nPikkupoikien purjevene lähenee heikossa tuulessa. Se on vain hiukan\nkallellaan, tehden rauhallisen, pysyvän kulman vettä vasten. Liekö\nmitään niin keikailevan sopusuhtaista, niin rauhallisen eloisaa kuin\npurjesiiven nousu vastahankaan. Ilma painaa, vesi tukee, toinen sysää,\ntoinen pidättää, ja syntyy vaivaton liukuminen niinkuin merilinnun\nlento. Sen pelkkä loitolta katseleminenkin keinuttaa mieltä, niinkuin\nolisin siellä mukana, ja poikien asennot, toisen kokassa, toisen\nperässä, ilmaisevat, että heidän onneensa ei voisi lisätä piirtoakaan.\n\nKaikki, mihin ryhtyy, muuttuu iloksi ja nautinnoksi. Mieli saa\nviihdykettä pienimmästäkin askartelusta. Verkon paikkaus, siiman\nselvittely, ongen pahlaimen laitteleminen, nikartelu, verkkomerkin\nvuoleskelu tuottaa tyydytyksen kuin minkä tärkeimmän tehtävän\nsuorittaminen. Sillä aurinko ja lämmin uudistavat soluja, verryttävät\njäseniä, sujuttelevat jänteitä hyppystensä lomitse, minun itseni\ntarvitsematta mitään ponnistella. Syntyy valoisa usko, selittämätön\nhuolettomuus maailmasta ja sen menosta. Kaikki on hyvin ja oikein, ja\nmikä ei ehkä ole, sille ei mahda mitään. Niinkuin täällä meren hengessä\nkaikki on laajapiirteistä, suorasukaista, yksinkertaista, jykevätä ja\npysyvätä, niin näyttää se täältäpäin katsoen olevan muuallakin. Täällä\nei kestä mikään, mikä on lahoa, onttoa, haurasta ja mätää. Raskas aalto\nja kova rantakallio kysyvät lujaa ruuhta ja airoa ja ehyttä tulloa.\nMastopuussa ei saa olla madonsyömää. Purjeen pitää olla tiivis ja sen\nköyden tiukaksi punottu, jos mieli ei revetä eikä katketa. Kuivat oksat\nkarsii meri rantapuistostaan huolellisemmin ja säälimättömämmin kuin\ntarhuri omastaan. Huono täällä aina häviää ja hyvä jää.\n\nEntä ajan kauhut, kaikki se surkeus siellä tuon ulapan auteren takana?\n\nOnkohan niitä? Eihän sieltä mitään näy eikä mitään kuulu. Päivä\nhuikaisee näkemästä muuta, kuin mitä se itse tahtoo näyttää. Miksi\npyrkisin näkemään muuta? Nuo harmaanruskeat tursotkin tuolla kuolemaa\nsyöksyvine sieraimineen, jotka sumuisina aamuina hiipivät saalista\nvaanivien hirviöiden tavoin taivaan rannalla, ilmestyen yht'äkkiä ja\nkadoten samassa, valmiina ja kyetenkin yhden henkäyksensä iskulla\ntuhoamaan tuhannen miestä, ne liukuvat nyt auringossa valkeina ja\nkeveinä ja viattomina kuin huvipurret, kääntäen aallon ympärilleen\nvalkoiseksi päärmeeksi... Kymmenkertainen pamaus ja sitten kymmenen\nkertaa kymmenen peräkkäin, ja toisaalta toiset kuin kaikuna vastaten ja\nsitten yhteen sulaen ... ehkä ne huhusivat vain huvikseen, Ahtolan\niloittelevat jättiläistyttäret, ihmispäät, kalapyrstöt?\n\nJos olisi, niinkuin sanotaan -- jos juuri nyt meni pohjaan satoja -- kuinka\nvoisi samalla päivä paistaa noin, menemättä heti pilveen; kuinka voisi\nlounas olla noin leuto eikä yltyä luojan myrskyksi eikä taivaan ranta\nheti punertua verestä ja vihasta; kuinka meri karehtia vain yhä\ntyynempänä ja minä saada tästä kaikesta iloni?\n\nMinä tahdon saada sen ja saankin, ainakin tänään ja huomenna, niin\nkauan kuin tätä kestää -- tulkoon sitten mitä tulee -- eikähän se olisi\ntulematta, vaikka minä tässä istuisinkin murhe helmassa, kerien\nrintaani epätoivon kerää.\n\nTaas lapset siellä ilakoivat uimarannassa, pärskyttävät, kirkuvat,\njuosten ruumiit ruskeina ylös lämpimän kallion pankolle ja paiskautuen\nsiitä pää edellä veteen. Heidän riemunsa on meren ja auringon omaa\nriemua.\n\nMiksen voi tästä kallion laelta kättäni ojentaen koskettaa jotakin,\njoka soisi? Miksei ilmassa ole näkymättömiä kieliä, joita myöten\nvoisin, turvautumatta kuluneihin sanoihin, välittömästi kaukaisimmissa\nmaanäärissä virittää toistenkin kuultavaksi sen, mikä täällä heläjää\naamusta iltaan omassa mielessäni: tämän valon ja lämpimän, tämän\ntaivaan sinen ja aallon loiskeen, äärettömyyden ja rannattomuuden,\nsuuren riemun ja pienet ilot, unhotuksen ja uskon -- kaikesta huolimatta.\n\n\n\n\nLUMOISSA.\n\n\nIstun yhä venheessäni, vaikka olen jo lakannut onkimasta. Olen nostanut\nankkurin. Vapa torkkuu veneen laitaa vasten. Minun olisi lähdettävä,\nmutta en saa tarmoitetuksi itseäni tarttumaan airoihin.\n\nOlen kahden karin salmekkeessa ulkona merellä. Takanani on pieni\nsisäselkä ja sen perillä manner metsäisenä viivana vielä valoisaa\niltataivasta vasten. Edessä on aava, rannaton meri, tyven ulappa, jossa\non enää vain muutamia vedenpäällisiä kallioita ja joka illan\nhämärtyessä on häipynyt taivaaseen niin huomaamatta, ettei rajaa erota.\nMaista päin kuului heikkoa elämää kalastajakylästä, joku lehmän\nammahdus, koiran haukahdus ja soutua näkymättömästä venheestä -- joka\nkaikki jo on lakannut.\n\nMereltäkään ei näy mitään muuta kuin itseään merta, ei purjetta, ei\nlaivan savua, eikä kuulu mitään. Kerran sieltä kuului kumea pamaus,\nhyvin kaukaa. Onhan sota, eihän siellä saa kukaan kulkea, ei muut kuin\nvenäläiset sotalaivat, jotka eivät kulje...\n\nTämä on vielä sitä vanhaa tuttua tunnelmaa, joka usein on tullut ja\nmennyt, monena sotakesänä. Olen usein ollut sen lumoissa, illan\nvaihtuessa yöksi, liukunut kuin puolihorroksissa toisesta toiseen,\nviihtynyt siinä hetken, värissyt sisäisesti jotakin uhkaavaa ja outoa,\nirtautunut siitä, nostanut ankkurin ja soutanut kotiin.\n\nNyt en saa itseäni siitä valveutetuksi, vaikka koetan -- tosin heikosti.\n\nTämä ei ole enää oikeata todellisuutta, vaikka se siltä näyttää ja\nvaikka maailmalla ympärilläni on kaikki sen tutut ulkopiirteet. On\nniinkuin lapsena, kun seisoin pihamaalla kesäyönä ja katselin porttia\nja maantietä ja lehmisavua, joka painui järvelle. Sen alla ja takana\noli jotakin muuta, käsittämätöntä ja salaperäistä, mutta se sai olla\nsiinä, en sitä pelännyt enkä ihmetellyt. En osannut kysyä syytä siihen\nenkä sitä kammoksua. Nyt se kaksinaisuus jotenkin ahdistaa, ja minä\ntahtoisin tietää, miksi. Mutta en kuitenkaan jaksa kysyä niin\nvoimakkaasti, että joku tulisi ja vastaisi. Itse en saa vastatuksi ja\nminun on niinkuin ahdistaisi ja puristaisi rintaa.\n\nJossakin loiskahtaa, tuolla matalalla, vedenalaisella karilla, ja\nvaahto välähtää, häiritsemättä kuitenkaan hiljaisuutta, ainoastaan sitä\nvahvistaen, niinkuin satunnainen tuulenhenkäys metsässä, joka\nliikauttaa vain jotakuta lehteä ja uuvahtaa siihen. On vielä enemmän\nolematonta kuin äsken. Tahtoisin paeta, mutta mitä ja minne? Onko\ntulemassa jokin turtuminen ja herpautuminen? Olenko ajautumassa pois\ntästä ja siirtymässä johonkin toiseen? Kesästänikö syksyyn ja sitä\ntietäkö syksystä talveeni?\n\nKuljenko pois? Mutta siinähän on kallio -- ellei sekin ajaudu mukana ja\nsamalla koko tämä seutu ja taivas ja meri?\n\nTätäkö tämä olikin, elämä? Mitä se oli? Sekava sarja elämyksiä, joista\nei mikään erottaudu toisestaan, toistaan merkillisempänä? Sainko mitään\naikaan? Oliko minusta kenellekään mitään iloa tai apua? Enkö tehtäviäni\ntäyttäessäni koettanut täyttää ennen muuta jotakin omaa tyhjyyttäni,\njosta siitäkin aina pohja paistoi? Jos en tähän asti, niin mitä minä\nenää tämän jälkeenkään? Haluaisinko enää jatkaa, jos saisinkin, jos\njoku tulisi ja tahtoisi auttaa minut maihin? Ehkä pakenisin häntä,\nvapauttajaani, niinkuin hukuttautuja maallevetäjäänsä. Olen hajoavalla\njäälautalla, jota tuuli ajaa merelle ja huiskutan vain kättä\nhyvästiksi... Sillä oikeastaanhan minä tahdon pois, olen tahtonut\nkauankin, vaikka en ole uskaltanut. Jos joku tahtoisi estää, ehkä\nuskaltaisin paremmin.\n\nMinun on mentävä sinne, ellen saa ratkaistuksi nyt tässä tuokiossa\nelämän arvoitusta. Mutta kuinka minä voin saada vastausta, kun en osaa\nkysyä? Tunnen olevani tahdoton ja tarmoton kaikkeen. En saa ojennetuksi\nkättäni tarttuakseni airoihin, vielä vähemmän laskeakseni niitä veteen\nja lähteäkseni. Minussa määrää joku muu, kietoo ja lumoo omakseen. Enkö\nole aina ollutkin kannel, jota joku muu on soittanut, milloin mikin\npäähänpiston tai tunnelman tuuli? Olenko koskaan soinut jotakin omaa?\nKutsuuko joku minua nyt siitä tilille? Kuka, missä? Tuollako, missä yhä\nhämärtyy, missä taivas ja meri ovat sulaneet toisiinsa eikä enää näy\näskeisiä karejakaan? Onko se Iso Kiero, joka kutsuu, Napinvalaja, joka\ntahtoo valaa minut uudelleen? Mutta tulisiko minusta uutenakaan mitään,\nolisiko minussa edes alkuainettakaan mihinkään muuhun kuin mikä olin?\nEnkö ole jo palanen karstaa? Mutta miksei meri jo vie minua sinne pois?\nEikö välitä?\n\nNäenkö taas väärin kaiken, toisin kuin mitä se on? Niinkuin aina olen\nnähnyt. En ole nähnyt mitään oikein. Olen luullut ja kuvitellut ja\ntehnyt aina omastani toden, mutta en koskaan todesta omaani. Joka\npensaassa piilee haltia, joka lehdossa sinipiika, joka laineessa muka\nvellamonneito. Kaiken ikäni olen haastellut heille kuin puolimielinen\nmetsän puille, kiville ja kannoille.\n\nTaas loiskahtaa laine samalla paikalla, missä äsken. Mistä se tuli\nsiihen, vaikkei tuule eikä merellä käy maininkia? Tuota yksinäistä\nlainetta, joka tuossa murtui, ei ole voinut nostattaa mikään tulossa\noleva tuuli. Se oli aavelaine. Niitähän liikkuu usein tyyninä öinä.\nNiitä ei näe, ennenkuin ne syntyvät, enemmän kuin hyljettä, joka nostaa\npäänsä veden alta ja katoo samassa. Vai oliko se tämän sotaajan laine,\nhyöky räjähdyksestä jossakin kaukana? Ehkä on räjähtänyt miina, uponnut\npanssarilaiva ja hyöky lähti kiertämään yhä laajenevana helmana ja tämä\noli sen helman viimeinen humaus, kaikkien kuolleiden yhteisen\nhengenlähdön huokaus tällä karilla?\n\nEikö minua mikään päästä tästä painajaisesta? Eikö minulle selviä\nmikään aate, mikään tehtävä, jota pääsen heti suorittamaan? Eikö kukaan\npuhalla minua hereille sanomalla, mitä minun pitää? Onko mitään järkeä\nsiinä, että istun täällä tuntikausia tuijottaen omaan tyhjyyteeni ja\ntylsyyteeni? Miksi olen täällä, kun maailma ja oma maani on\nhajoamaisillaan liitoksistaan? Miksi en tee mitään, auta ketään, en\nedes itseäni?\n\nMinun täytyy päästä maihin tältä hyllyvältä pohjalta, tuntea tukevata\nkalliota jalkojeni alla, päästä kosketuksiin edes sen todellisuuden\nkanssa.\n\nPonnistan viimeiset voimani -- tartun airoihin ja lähden. On ainakin\nairojen kolina ja kokan kahina minun omaani ja aikaan saamaani. Olen\nhereillä, olen luonut lumouksen. Mikä minua oikein vaivasi?... Tuossa\non laskemani verkon merkki, tuossa toinen. Huomenna tuulee mereltä.\nSitä se laine siis loiskahti -- aavelaine muka...\n\nEi, maistahan nyt alkaakin tuulla. Kotilahden suussa tuntuvat sen\noireet yhä selvemmin. Pikkulaineet jo lipattavat ja kuiskivat. Mitä ne\nsanoo? Aina ne ovat sanovinaan ja sopottavinaan jotakin... Mitä sinä,\nkallioseinä, siinä katsot? Synkeile mitä synkeilet. Aina sinä uhkaat\npudota ja murskata, mutta et koskaan osaa sitä tehdä. Ei sinussa ole\nmitään kätkettyä henkeä. Ei sitä ole meressäkään. Olet elotonta kiveä\nja meri on vettä ja ne ovat vain minun herkistyneet hermoni, jotka\npitävät pilaa kanssani. Ei sinun luolassasi ole mitään peikkoa.\nLuuletko, että minä olen mörköpelko lapsi?... Ka, terve taas,\npurjepursi. Mitä varten sinä seisot noin, perä vasten tuulta, mikset\nkäänny myötätuuleen? Sanoitko jotakin? Pelkäätkö, että yöllä nousee\nmyrsky ja että ajaudut merelle? Kyllä sinun köytesi kestää. Ei se solmu\npetä, tokihan minä sen tiedän, koska itse sen solmisin. Näithän sen\nitse.\n\nJa kuitenkin, vaikka tiedän, että se on mieletöntä, minä pysäytän ja\nmenen tarkastamaan, sillä eihän milloinkaan tiedä, mitä on voinut\ntapahtua. Se on kiinni, mutta se olisi voinut jotenkuten päästä. Pääsee\nmilloin mikin itsestään.\n\nJa ennenkuin olen tullut maihin, olen liukunut takaisin siihen, missä\nolin merellä. Lumous ei ole lauennut. Kaikki on jotakin muutakin, kuin\nmiltä se näyttää. Tämä ranta ei ole minun rantani, en ole koskaan ennen\ntäällä ollut, tämä venhe ei voisi kiivetä itse kalliolle, jos ei sitä\nvedetä. Täällä kummittelee yhä niinkuin merellä. Sieluni aukee\nliitoksistaan. Jalka ei usko, että se on kotikalliolla, jota se polkee,\nvaikka se samalla tietää väistää tutun kiven. Käsi tarttuu oven ripaan,\nmutta ei tunnusta sitä omaksi... Ennenkuin avaan oven, kysyn, vedinkö\nminä venheen maihin vai jätinkö sen siihen... En muista sitä... Ovi kai\ntaas narahtaa, jos vedän, ja herättää lapset. Miksen saa sen saranoita\nkoskaan voidelluksi, vaikka päätän ja päätän!... Mutta sehän ei\nnarahdakaan. Minähän voitelin sen merelle lähtiessäni.\n\nJa kun minä sen muistan, muistan samalla, että vedin veneen maihin ja\nviskasin veden pois ja solmisin nuoran paaluun.\n\nAstun tupaan. Vaimoni vielä valvoo ja lukee.\n\n-- Missä olet ollut näin kauan?\n\n-- Tuolla vain.\n\n-- Saitko mitään?\n\n-- Sain vähän.\n\nLumous on poissa. Mutta minä tiedän, että se huomenna palaa.\n\n\n\n\nBULEVARDIN PUU.\n\n\nSe seisoo vankina rautaristikkonsa keskessä, niinkuin maahan upotetussa\nkukka-astiassa, loppumattoman huonerivin puristuksessa. Sen alla ei\nrehoita ruoho, ei rapise sora, ei hengitä avoin maa; sen toisella\npuolella on asfaltista valettu katukäytävä, toisella kivihiilitervassa\nimetetyistä pölkynpäistä laskettu katu. Maa, josta sen on imettävä\nelatuksensa, on tihkuvan kaasun ja vuotavan viemäri-ilman tukahduttama\neikä ole päässyt tuulettumaan vuosisatoihin.\n\nSen juuret kiertävät kadunalaisia johtoputkia ja syleilevät\nlokaviemäritorvien vyötäisiä, eivätkä ole koskaan saaneet kasteluaan\ntaivaan sateesta eivätkä kylpyään purojen tulvista: sitä juotetaan\nkadunlakaisijan letkusta ristikkonsa läpi niinkuin vankia kopissansa.\nKatupuro vilisee sen ohitse viemärin kitaan.\n\nIlma, jota se hengittää, on keittiölieskaa kahviloista ja\nkellarikerroksista. Tuuli, joka sen lehtiä silloin tällöin heilauttaa,\nlienee ehkä joskus, kuin jossakin kaukaisessa muinaisuudessa, ennenkuin\ntuli tullista sisään, kulkenut vainioiden ja ehkä vesienkin yli. Sen\nlehtien hermoja ei elähdytä aurinko itse, vaan sen heijastus ikkunasta\ntoisella puolen kadun, ja öisin kaarilamppujen kuutamo.\n\nSen oksa ei ole koskaan ulottunut antamaan kättä toisen puun oksalle,\neikä sen lehti ole koskaan lepattanut toisen puun lehteen; sen latva ei\nole koskaan huojunut sylikkäin toisen latvan kanssa.\n\nIstuessani sen alla, kahvilan edustalla, puutarhatuolilla, olen usein\nkysynyt itseltäni, kuinka mikään voi kasvaa ja elää siinä missä se, ja\nmitä iloa siitä on sille itselleen ja muille.\n\nJa kuitenkin se kasvaa ja elää ja lehdittyy ja kukkii, ja on maailman\nihanin puu niille, joille se on heidän ainoa puunsa. Ei erämaan palmu,\nei aron kaivopihlaja, ei pölyisen maantienvarren piinia ilahduta\nallensa istahtaneiden mieltä niinkuin Pariisin bulevardin puu niitä,\njoiden iloksi se on pantu kasvamaan. Ei kenellekään ole kadun lyyrikko\nsorvaillut siroimpia lauluja kuin sille -- ellei ilotytölleen, sen\nhaltiahengelle. Hän on ylistellyt sen siimestä, laulanut sen lehtipuvun\nsilkinkahinaa, kuvannut sen liepeiden vivahdukset sekä päivisin että\nöisin lyhtyjen valossa, kuvannut sen kukinnan ja sen kukkien lemun.\n\nJoka kevät se kukkii -- silloin kun valokaupungin elämä on\nhilpeimmillään, sen ilma hurmaavimmillaan, sen perhosten parveilu\niloisimmillaan, kun taivas on herkimmän sininen ja sää suloista kuin\nhunajamaito. Silloin se kukkii. Niinkuin hienottaren lemulippaasta\ntulvii sen tuoksu kaduille ja poikkikaduille, tunkien kahviloihin ja\nvoittaen hetkeksi niiden absintin lemun, huljuen huoneisiin, niin hyvin\nalempiin sen latvan tasalla kuin kaikkein ylimpiin katon rajassa, missä\nompelijatyttönen avonaisen ikkunansa ääressä istuu ja laulahtelee,\nsäestellen kevätiloisten lasten karkelohuutoja auringonlaskun hetkenä.\n\nKuta himmeämmäksi ilta käy, sitä kiihkeämmin se tuoksuu. Sillä ilta on\nsen aika. Päivällä se on ilmeetön, pölyinen, hatara ja laiha. Mutta kun\nkaarilamput alkavat hehkua sen alla ja yllä, se kirkastuu, elostuu ja\npöyhtyy ja levitteleikse, joka kukka loistaen, joka oksa eläen, joka\nlehti palaen, aina uusiintuvaksi iloksi niille, joille se on heidän\nainoa puunsa, maailman ihanin -- ja iloksi minullekin, puitten\npalvelijalle ... vieden minut kotoisen pappilan lehtikujaan,\npaperilyhtylehtoon ilotuli-iltana sisareni häissä hyvin, hyvin kauan\nsitten.\n\nEnkä hennonut erota; tulin aina uudelleen sen alle, minä samoinkuin\nhekin, kahvilan edustalle, he lemmittyineen, minä yksin.\n\nSe lehdittyy ja kukkii ja tuoksuu ja on ihmisten ilona, mutta ei\nkoskaan saa tehdyksi sukuansa jatkavata siementä. Tai jos jonkin\ntehneekin -- en tiedä -- ei se koskaan pääse maahan, jossa voisi itää.\nErämaan palmukin kylvänee joskus itävän siemenen ja nähnee sukuansa\njatkavan taimen, aron pihlaja samoin ... bulevardin puu ei koskaan. Sen\nsiemen karisee jo kukkana asfaltille, lakaistaan kadun ja sen käytävän\nuomaan, josta letkun suihku sysää sen korahtaen menemään viemärin\nkitaan, iankaikkiseen pimeyteen.\n\nSillä se on vain ilotyttö, geisha, jonka tarkoitus ei olekaan joutua\näidiksi, vaan olla ilona ja aistien huumeena. Sen on oltava aina tuores\nja nuori. Kun se alkaa kuivaa ja lahoa eikä enää kykene kukkimaan,\ntuomitaan se pois, nostetaan ylös ja sen sijaan istutetaan uusi. Olen\nnähnyt samojen rattaiden, jotka toivat uuden, vievän pois vanhaa,\naamulla varhain, kun kaupunki vielä nukkuu. Olen nähnyt heitä,\nbulevardin puita, laahattavan tullista ulos, latvan tukka katua\nlakaisten.\n\n\n\n\nMAAHENKEÄ.\n\n\nVanha mies, talon vaari, seisoo havutukin ääressä tallin takana\npellolla ja pienentelee hakoja. Työ käy häneltä kokonaan koneellisesti.\nKun oksa on pienennetty, kopeloi hän jalallaan esiin uuden, nostaa sitä\njalkoterällään ja tarttuu siihen kumartumatta, jatkaen niin tunti\ntunnilta samassa tahdissa. Kasvojen ilme on hajanainen, katse harhailee\nulos avaruuteen, niinkuin näkemisellä ei olisi mitään tekemistä työn\nkanssa.\n\nHän on melkein sokea. Hän erottaa edestään vain vaalean aukean, jonka\ntietää pelloksi, sen takaa tumman juovan, jonka tietää metsänreunaksi,\nja sen yläpuolella nousee kajastava laajuus, minkä hän tietää\ntaivaaksi. Muuta hän ei näe. Hän käyttää näkönsä tähteitä enää vain\napukeinona, kun on tunto pääturvana. Hämärissä ja sakealla säällä on\nkepin pää toisena silmänä ja toisena jalkoterä. Kuta tylsemmäksi silmä\nkäy, sitä enemmän teroo tunto.\n\nVaikka se on jo vanha asia, vaikka se vuosien kuluessa on tullut\nvähitellen, melkein huomaamatta, kaivertelee se mielessä alinomaa.\n\nOnhan hyvä, että näen senkään verran, kuin näen. Vielähän tässä\nmenettelisi, jos tällään pysyisi, ennenkuin kaikki sammuu, jos tätä\nmenoaan menee. Ensi talvena on kyllä jo täysi pimeä. Entä sitten? Mihin\nminä silloin kykenen?\n\nIlta on yhä pimennyt. Taivas on kai mennyt etelästä pilveen, koska\nsieltä käy leuto tuulen henki kasvoihin. Hän ei erota enää metsän\njuovaa pellon ja taivaan rajasta. Ei muuta kuin harmaan verhon niinkuin\nusvaseinän. Tämmöistä se on kai se täysi sokeuskin.\n\nHavukasa on pienennetty. Jalkoterä ei enää löydä uusia oksia. Hän iskee\nkassaran tukkiin ja kääntyy lähteäkseen. Kirkkaalla säällä hän kulkee\nhavutukilta pihaan ottaen merkikseen tuulimyllyn siiven, joka kuvastaa\ntuparakennuksen katon takaa. Pilvisellä säällä on pidettävä toiset\ntuumat. Jalallaan tunnustellen vaari kulki ennen tekemäänsä polkua\ntallin ja navetan väliseen solaan. Siitä oli kaksi tietä: joko tallin\nseinää pitkin tallin ja tuvan solaan, siitä yli tuvan nurkkaan ja siitä\nseinää haparoiden edelleen, tai tallin ja navetan solalta suoraan\npihamaan halki vaistoon luottaen, askelmuistin mukaan.\n\nHän päätti lähteä suoraan. Tuntui ikäänkuin hävettävän haparoida seinää\nmyöten, jos kuka sattuisi näkemään. Piha oli suuri ja ihan tasainen\neikä antanut millään epätasaisuudellaan ohjetta jalalle. Laskettuaan\nkolmekymmentä askelta hän ei kepillään tavannutkaan tuvan rappuja. Hän\noli kai mennyt ohi ja voi yhtä hyvin joutua aittoihin tai\nkärryliiteriin. Hän oli eksynyt omalla vanhalla pihamaallaan eikä\nosanne ilman toisen apua oikeaan. Hänet valtasi ahdistava epätoivon\ntunne omaa avuttomuuttaan ja turvattomuuttaan. Ei koskaan hän ole ollut\nsairas eikä tarvinnut toisen tukea.\n\nHänen siinä pyörähdellessä yksissä jalkainsa sijoissa varmistui hänessä\npäätös, jonka hän jo ennenkin oli tehnyt, mutta yhtä usein purkanut:\nminä lähden sittenkin Helsinkiin leikattavaksi, maksoi mitä maksoi,\najattelivatpa muut mitä ajattelivat, saipa niillä rahoilla vaikka\nminkälaisen pellon peratuksi. Onhan minulla ne rahat ja nehän ovat\nminun rahani. En minä sillä taloa köyhdytä, että käytän ne näköni\nsaamiseen, ja vaikka olisivat kuinka paljon tahansa toiseen tarpeeseen\nsäästetyt, niin ei niitä ole pakko siihen panna.\n\nNavetan oven narahdus ilmaisi hänelle, missä hän oli; askeleen pari\nastuttuaan hän sai kepillään tuntua tuvan rappusista ja meni tupaan.\n\nTupa oli tyhjä, hiillos hehkui liedessä ja lapsi hengitti kehdossaan.\nTäällä hän osasi liikkua yhtä hyvin, olipa päivä tai pimeä. Oli\nleppoisaa ja lämmintä, ja hän rauhoittui äskeisestä säikähdyksestään.\nEihän kukaan ollut vielä nähnyt, että hän oli tulemassa niin\nnäkemättömäksi, että pian tarvitsi taluttajaa ... ei ollut nähnyt eikä\ntulekaan näkemään... Ei niiden pitäisi voida katsoa sitä\nkohtuuttomaksi. Vaikkei minulla itselläni olisikaan matkarahaa,\nniinkuin nyt kuitenkin on, niin pitäisi niiden sittenkin yllyttää minua\navun hakuun vaikka omalla kustannuksellaan. Olenhan minä veljenpojalle\nantanut osani talosta, tehnyt työtä ruokapalkoilla, rakentanut,\nperannut ja kaivanut kuin omaani. En ole häneltä saanut muuta kuin\nvaatteet ja ruuan; kenkäni olen itse kustantanut. Jos työni rahassa\nlaskisin, tekisi se tuhansia. Jos ei minua olisi ollut, olisi sen ollut\npidettävä vierasta väkeä. Jos olisin ottanut oman osani pois tai jos\nvielä ottaisin, kuinkahan olisi käynyt ja kävisi? Ei tässä puolesta\ntalosta eläisi, kun on tiukassa ollut koko talostakin eläminen. Menisi\njakaen pilalle pieni maa. Sentähden en ole akkaakaan ottanut, vaan sai\nvelivainaa ottaa, koska hänellä siihen näkyi olevan parempi halu. Ei\nolisi pyystä ollut kahden jakaa. Enkähän minä siitä aio nytkään osaani\nottaa, eipä silti, koska minulla on säästöpankissa se raha.\n\nHän laski sen taas, niinkuin oli usein ennen laskenut. Posti ottaa\nasemalle viennistä 4 m. ja takaisin 4 m., sen se ottaa, se on 8 m.\nRautatiepiletti 15 m. 50 p. sinne ja sieltä takaisin, se on 31 m.;\nlinikkamaksu 1 m. 50 p. päivältä enintään 30 päivältä, mikä tekee 45\nmarkkaa eli yhteensä 84 markkaa, eli enintään, ennenkuin apteekkirohdot\nja muut pienet on maksettu, 100 markkaa. Jos pitää ottaa toveri täältä\nasti viemään, niin tekee sen matka ja eväät hyvinkin 50 m. Sataan\nviiteenkymmeneen se nousee.\n\nSe on julma raha, puolet rengin rahapalkasta. Jos sen otan pois\npankista, jää sinne vain 50 markkaa. Ei sillä saa mitään aikaan. Ne\nkatsovat sen kaksisataisen jo kuin omakseen, koska tietävät sen\nperivänsä tai muuten saavansa. Ja luvattuhan se on ollutkin siihen,\npantu sitä varten talteen, ja riittää hyvin sen pienen hiekkapenkereen\npuhkaisemiseen. Siitä kun tulee tosi ja vesi valuu suosta pois, niin\ntulee kolmen lehmän lisäheinät. Ei näillä ilman sitä milloinkaan ole\nsiihen voimia eikä varoja. Eihän se yksinäinen mies siihen semmoiseen\nkykene. Hyvä, jos saa pidetyksi entisetkään peltonsa kunnossa, kun\ntalvikaudet tukkeja ajaa. Minä sen perkkiön kyllä olisin aikaa myöten\nojittanut loppuun asti, niinkuin olin aloittanut, jos ei vienyt tätä\nnäköä.\n\nJa siihen umpikujaan hän aina lopulta ajautui: jos lähden näköäni\nsaamaan, jää suoperkkiötyö tekemättä -- jos mieli saada suoperkkiötyöt\ntehdyksi, menee minulta näkö. Kummastako on talolle enemmän hyötyä tai\nvahinkoa ja kumpiko valittava? Menköön näkö! Mutta sokeahan ei kykene\nmihinkään, tuskinpa tekemään mitään edes oman ruokansa edestä. Jään\nloppuiäkseni heidän hoidettavakseen ja talutettavakseen ja talon\nrasitukseksi. Se on sille ajanpitkään suuri kulutus, vaikkei rahaista\nrahaa heti menisikään. Sillä ties kuinka kauan tämmöinen\ntervesisuksinen ukko vielä elää -- vaikka eläisi yhdeksäänkymmeneen.\nLuulisi heidän itsensäkin käsittävän. Ja hän päätti sen taas niinpäin.\n-- Puhun siitä heille heti, kun tulevat tupaan, ja istun huomenna postin\nrekeen.\n\nVeljenpoika kuului ajavan pihaan hakokuorman, riisuvan hevosensa ja\npaukkavan tallissa. Ja silloin häntä taas herpaisi toisapäin.\n\nJos siitä ei ole apua. Jos se raha menee eikä näkö kuitenkaan tule\ntakaisin. Parempi on silloin antaa sen mennä tätä menoaan. Eihän\nminusta enää näkevänäkään olisi isompiin töihin. Siihen, mihin kykenen,\nkykenen silmitönnäkin. Hakojen hakkuu luonnistaa silmät ummessakin.\nVerkkoa osaa sokeakin kutoa. Soutaa voin, kun on joku, joka istuttaa\nvenheen kokkaan ja itse istuu perään. Väännän minä sokeanakin\nsilppumyllyä ja pyöritän siivuukonetta, kun ääreen vievät. Onhan täällä\nlapsia minulle silmäksi. Saunaan kai kyllä mielellään hoitavat samalla\nkuin itsensäkin, ja kerta pari vuodessa kirkollekin. Lukemaan ei\ntaitaisi enää päästä uusillakaan silmillä. Jos sairastun -- mutta\nhoidettavahan se olisi näkeväkin sairas, ja hautaan hoidettaessa ei\nsokeana kuolleesta liene suurempaa vaivaa kuin silmällisenäkään...\n\nParasta lie, että saavat sen suonsa kuivatuksi. Joukko kasvaa eikä ne\ntässä pääse oikeaan elämisen vauhtiin, jos eivät alueet laajene... Ja\nmistä minä nyt saan senkään saattajan sinne mukaani? Ei ole yksin\nlähtemistä, kun on kuulema monet muutokset ja juna tulee yön aikana\nHelsinkiin.\n\nKunnan tohtori kyllä oli varma siitä, että näkö palautuu. \"On ihan\nvarma, että saatte näkönne, jollette vitkastele\", sanoi. \"Mutta minkä\nteette, se tehkää pian.\"\n\nKun tietäisi, mitä veljenpoika oikein ajattelee. Eihän se tietystikään\nkehtaa panna vastaan, jos kuulee mieleni kovin tekevän.\n\nJa vanha vaari päätti virittää veljenpoikansa eteen paulan: olen itse\nolevanina linikkaan lähtöä vastaan. Jos se yhtyy, on sille raha\nmieluisampi. Jos taas rupeaa yllyttämään ja kivoittelemaan, niin\nsilloin se tahtoo, että menen. Ja odottaessaan pani vaari sitä varten\nvalmiit vastauksetkin veljenpojan suuhun. \"Nyt ei muuta kuin setä\ntaipaleelle ja heti! Lähden itse saattamaan.\" -- \"Olipa nyt talo kuinka\npieni tahansa, niin ei tässä hätää tule, kun ei ole tullut ennenkään.\"\n-- \"Saadaan se suo-oja kerran vielä mitenkuten kaivetuksi.\"\n\nVeljenpoika tuli tupaan, ripusti turkkinsa naulaan ja teki tulen.\n\n-- Ka, täälläkö se istuu pimeässä.\n\n-- Näkeehän tuota pimeässäkin tämmöinen näkijä.\n\n-- Havukasanpahan vain näitte panna niin puhtaaksi, ettei jäänyt yhtä\nainoata oksaa pohjaan.\n\n-- Ei ole ollut näkemisestä apua enää pitkään aikaan, ei siinä työssä\neikä paljon muussakaan. Tuntotarkalta se on jo tehty, mikä on tehty.\nPian tässä jään upposokeana talutettavaksenne ja hoidettavaksenne.\n\n-- Ei huoli setä hätäillä, vaikka niin kävisikin, alkoi veljenpoika\nlohdutella. Kyllä tässä toki talutetaan ja hoidetaan, jos niiksi tulee.\nVaan vielähän tuota toki lienee aika siihen, koskapa liikuttekin omin\npäinne.\n\n-- Näenhän minä vähän liikkua, niin kauan kuin päivä paistaa, mutta kun\nvetää pilveen tai muuten hämärtyy ettei kajasta, niin ei silmän avulla\nnäy pitkällekään pääsevän. Olin äsken eksyä pihamaalle.\n\n-- Joko on niin huonosti?\n\n-- On se, vaan minkäpäs tuolle. Tohtori viime pyhänä kyllä patisti\nlähtemään Helsingin linikkaan, mutta mahtaisiko olla apua. Lähteneekö\nsilmän jää veitsellä raapien, kun ei ole sulanut voiteistakaan.\n\nNyt olisi veljenpoika voinut sanoa sen, jos tahtoi. Mutta mitään\nvirkkamatta kuului hän vetävän kenkää jalastaan.\n\n-- Ja vaikkapa vähän saisikin apua, niin liikanainen olisi siihen\ntarpeeseen semmoinen rahameno.\n\n-- Paljonkohan tuohon menisi?\n\n-- Tohtori laski, ettei siihen menisi kuin puolitoista sataa, mutta minä\nsanoin, että se on julma raha sekin yhden ikälopun silmästä.\n\nHenkeään pidätellen odotti setä, mitä veljenpoika virkkaisi.\nVeljenpoika virkkoi:\n\n-- Ka, kun on kengänpohjaan puhjennut reikä. Siihen on heti ruvettava\npaikkaa panemaan.\n\n-- Olisihan minulla kyllä se raha ja vähän enemmänkin, niinkuin tiedät,\nmutta säälittäähän sitä siihen panna, kun saattaisi tarvita\nparempaankin.\n\n-- Mihinkä parempaan? kysyi veljenpoika nyt uteliaan pikaisesti. Mutta\nsitten kuin jälkiään peittäen teennäisen hitaasti: -- Mikäs se nyt olisi\nsen parempaa?\n\n-- Olisi kai se siinä alangon viemärissäkin yhtä hyvässä tallessa kuin\nvanhan sokean silmässä.\n\n-- Olisi kai se siinä hyvässä tallessa.\n\n-- Niin kummassako?\n\n-- Kummassakin olisi hyvässä tallessa.\n\nVaarin ei ollut tarvis enempää udella. Hän tiesi nyt, että se panisi\nsen kernaammin suohon kuin silmään. Mutta nyt riensi veljenpoika\nsanomaan:\n\n-- Mutta ei suinkaan pidä sitä katsoa ... minä ilman vain, kun kysyitte.\nSaadaan se suo toki kuivatuksi jotenkuten muutenkin.\n\n-- Mitenkä muuten sinä sen saisit?\n\n-- Jos en minä saa, niin saavat pojat, kun varttuvat.\n\n-- Kunko varttuvat -- kun vanhin vasta viidennellä.\n\n-- Pitää kaikin mokomin vain lähteä linikkaan, jos kerran tohtorikin\nluulee sieltä avun lähtevän.\n\nTurha sitä oli enää parsia. Vaari tunsi, että asia oli ratkaistu. Hän\noli saanut tietää, mitä tarvitsi. Hetken aikaa oli kurkku\nkiristyksessä, estäen liikutusta pääsemästä ulos. Sitten hän sanoi,\nkoettaen sanoa niin halveksivasti kuin voi:\n\n-- Ne tohtorit luulevat ja uskottelevat ... jos niiden luulojen päälle\nlähtisi...\n\nVeljenpoika myöntää, koska on vaiti. Silloin vaari, niinkuin usein\nennenkin vähänäköisyydestään hilpeästi leikkiä laskien, virkkoi:\n\n-- Ja enkös minä näe noita töitäni sokeampanakin tehdä. Marjojakos minä\ntässä olen ennenkään poiminut. Näenhän minä noita hakojani\nsokeampanakin hakkailla ... ja silppumyllyä kiertää ... ja\nsiivuukonetta vääntää ... ja verkkoa kutoa ruokani edestä.\n\n-- Jo toki enemmänkin edestä.\n\n-- Olenhan minä tätä maailmaa jo tarpeekseni katsellut. En taida minä\nparata sen katselemisesta eikä se siitä, että minä sitä katselen. Ja\nvielähän tuo kirkkaalla ilmalla ainakin aurinko näkyy ja kuu taivaalla\nkuumottaa.\n\nSe jäi siihen. Setä siirtyi verkonkudoksensa ääreen eikä lääkäriin\nlähdöstä puhuttu sen päivän perästä. Viemäri avattiin vaarin\nsäästöillä, alanko kuokittiin ja kylvettiin. Oli saatu vähän\nviljelyslainaakin maanviljelysseuralta. Kun siinä heilimöi ensimmäinen\nruis, oli vaarin silmän päällä jo ikuinen jää, niin paksu, ettei\nkirkkainkaan paiste enää kuumottanut sen pimeyteen.\n\nSuvisina sunnuntaipäivinä kuletutti hän itsensä lapsilla viljelyksen\nääreen ja istui siinä ojanreunalla kuunnellen tähkien kahinaa ja\nhengittäen heilimon lemua.\n\nTulihan tietoon, minkä uhrauksen ukko oli tehnyt. Veljenpoika kertoi\nasian niin, että setä itse oli niin tahtonut ja ettei häntä\nhoukuttelemallakaan oltu saatu Helsingin tohtoriin. Olisihan sille toki\nannettu kyydit ja toimitettu apu kuinka kaukaa tahansa, mutta kun se\nitse oli sen toisapäin päättänyt, niin eihän häntä voitu väkisinkään\nviedä.\n\nVaari hakkasi vielä monet vuodet hakojaan, kutoi verkkoa, väänsi\nsiivuukonetta ja silppumyllyä ja soudatteli lapsia.\n\nVeljenpoika ei kyennyt pitämään taloa, vaan möi sen yhtiölle, siirtyen\nsen palvelukseen ja jääden itse vuokralaiseksi entiseen taloonsa. Vaari\nsai eläkkeensä.\n\nYhtiö kylvi puunkasvuun pellot ja suoperkkiönkin. Kun\nmaanviljelyskonsulentti surkutteli vaaria siitä, että siihen toteen nyt\nmenivät nekin silmärahanne, olisihan tuo alanko sinälläänkin kelvannut\nnäreikköä kasvamaan, arveli äijä: \"Vaan eikös ollut hyvä, ettei tuota\ntarvinnut näkevin silmin nähdä...\"\n\n\n\n\nORJAMARKKINAT.\n\nKuvaus Kuopiosta v:lta 1886.\n\n\nNiitä on täällä taas pidetty joulujen välillä, pidetty aamusta aina\niltaan saakka. Kunnan yhteisiä vaivaisia ja köyhiä on julkisella\nhuutokaupalla tarjottu vähimmän vaativalle hoidettavaksi ja\nelätettäväksi. Kunta kokonaisuudessaan on ollut kauppiaana ja\nkuntalaisia erityisesti ostavana yleisönä.\n\nTämän kirjoittaja lähti huutokauppapaikkaan, nähdäkseen, miltä siellä\nnäytti. Sitä lähetessään tulla reuhkasi häntä vastaan mielipuoli nainen\nrepaleisissa vaatteissa. Hänen edellään kulki talonpoika, joka ikään\noli joutunut mielipuolen isännäksi.\n\n\"Voitin isännän kaupassa!\" hihkasi hullu ohimennessään.\n\n\"Lienet voittanut tahi tapannut, astuhan perässä!\" virkkoi siihen\nisäntä.\n\nJa kiireessä kulussa he poistuivat, kadulla seisovain nauraa\nhohottaessa.\n\n\"Mikä melu täällä on?\" kysyin suotta muutamalta mieheltä, astuessani\nhuutokauppahuoneen etehiseen.\n\n\"Orjamarkkinathan täällä on\", sain vastaukseksi.\n\n\"Vieläkö toimitusta kestää?\"\n\n\"Hullut jo myötiin ja langettavatautisia parhaillaan kaupitaan\", sain\nvastaukseksi.\n\nAvasin oven ja menin siitä \"kirkkoon\". [Kuopion kunnanhuone oli siihen\naikaan muutettu kirkoksi.] Mutta kirkko ei kirkolta näyttänyt. Oven\nsuusta aina kuoriin saakka oli lattia ihmisiä täynnä. Mikä penkeissä\nistui, mikä seisoi keskikäytävällä toinen toisessaan kiinni. Tunkeusin\nsiinä niin pitkälle kuin pääsin ja aloin tarkastella ympärillä olevia.\n\nHeti kohta ensi silmäyksellä erotin kaupittavat muista. Sokeita,\nsilmäpuolia, vanhuksia ja keskenkasvuisia lapsia seisoi ja istuskeli\ntiellä täällä muiden lomassa. Kaikkien heidän oli pitänyt tulla\nsaapuville, näytteeksi siitä, millaisia olivat ja mitenkä paljon heistä\nkannattaisi maksaa. Muuan vanha vaimo ei jaksanut pystyssäkään pysyä,\nvaan oli hän heittäytynyt pitkäkseen penkille. Osa ei näyttänyt mistään\nvälittävän, tylsinä ja alakuloisina he vain tuijottivat eteensä. Toiset\ntaas seisoivat kiihottunein kasvoin, posket kalpeina ja silmät\npalavina, seuraten toimituksen menoa.\n\nTämä tapahtui aivan samalla tavalla kuin muunkin tavaran huutokaupassa.\nTeki vaikutuksen sellaisen, kuin olisi ihmiskunta tehnyt suuren\nvararikon, jonka pesästä myötiin kaikki joutava irtaimisto.\n\nLautakunnan esimies seisoo ylinnä huoneessa pöytänsä takana ja hänen\nvieressään istuu kaksi kirjuria. Heleällä äänellä mainitsee hän\nmuutaman onnettoman nimen.\n\n\"Paljonko vaaditaan?\"\n\n\"Sata markkaa!\"\n\n\"Helpottakaa, helpottakaa! Ei kannata niin paljoa maksaa!\"\n\n\"Yhdeksänkymmentä viisi!\"\n\n\"Yhdeksänkymmentä viisi ensimmäinen ... toinen yhdeksänkymmentä\nviisi...\"\n\n\"Markka pois!\"\n\n\"Yhdeksänkymmentä neljä...\"\n\n\"Yhdeksänkymmentä!\"\n\n\"Yhdeksänkymmentä ensimmäinen...\"\n\n\"Kahdeksankymmentä!\"\n\n\"Kahdeksankymmentä ensimmäinen...\"\n\n\"Markka pois!\"\n\n\"Seitsemänkymmentä yhdeksän ensimmäinen ... toinen ...\nseitsemänkymmentä yhdeksän ... eikö oo helpommasta huutavata?\nseitsemänkymmentä ... yh ... dek ... sän ... kolmas...\"\n\n\"Kenen huuto?\"\n\nSen ja sen.\n\n\"Onko 'se ja se' semmoinen, että voi hoitaa?\" kysyy esimies.\n\n\"Hoitaa, kyllä hoitaa!\" vastataan väkijoukosta.\n\nJa sillä on sitten todistettu, että kyllä hän hoitaa.\n\nTaas mainitsee esimies jonkun nimen.\n\n\"Se on sekin langettavatautinen?\" kysytään yhtäältä.\n\n\"Paha onkin!\" vastataan toisaalta.\n\n\"Se on ennen ollut R:n kylällä ... K:n talossa ... hoidetaanko se\nsamassa talossa vieläkin?\"\n\n\"Ei entisestä hinnasta!\"\n\n\"Pitäisi toki sadan viidenkolmatta markan riittää!\"\n\n\"En huolisi kahdestakaan sadasta ... lapset sitä säikkyy kuoliaaksi...\"\n\n\"No, paljonko tarjotaan?\"\n\n\"Sata viisikymmentä!\"\n\nJa niin alkaa kilpailu ja noin sadasta markasta joutuu huono hoidettava\nentisiltä asuinsijoiltaan aivan toiselle puolen pitäjää.\n\nSitten tulee kaupittavaksi luettelossa lähin ja esimies kysyy, vieläkö\nhän elää.\n\n\"Vielä elää!\"\n\n\"Onko täällä?\"\n\n\"Tuoll' on ovensuussa!\"\n\n\"Paljonko vaaditaan?\"\n\n\"Se on vielä hyvä työmies ... talvikaudet havuja hakkaa...\"\n\n\"Eikä sitä keikauta kuin kahdesti tai kolmasti kuukaudessa...\"\n\n\"Paljonko vaaditaan?\"\n\n\"Kahdeksankymmentä!\" on ensimmäinen huuto.\n\n\"Markka pois!\"\n\n\"Seitsemänkymmentä yhdeksän...\"\n\n\"Markka pois!\"\n\n\"Seitsemänkymmentä kahdeksan...\"\n\n\"Markka pois!\"\n\nJa sillä lailla lasketaan miehen elatuksesta \"markka pois,\" kunnes\nviimeinen huuto pysähtyy \"kuudellekymmenelle\".\n\nAsianomainen on noussut penkille seisomaan, kuullakseen, mitä hänestä\ntarjottiin.\n\n\"Alas laskevat, alas laskevat\", jupisi hän huutoja kuunnellessaan. Kun\nne olivat loppuneet, painautui hän taas takaisin istualleen ja huokasi:\n\n\"Kylläpä vähään ... kylläpä vähään ... meni vain kuuteenkymmeneen\nmarkkaan.\"\n\nEsimies panee merkin menneen kohdalle ja huutaa uuden esille.\n\n\"Paljonko vaaditaan?\"\n\n\"Sata markkaa!\"\n\n\"Markka pois!\"\n\n\"Yhdeksänkymmentä yhdeksän.\"\n\n\"Markka pois!\"\n\n\"Yhdeksänkymmentä kahdeksan ensimmäinen...\"\n\n\"Yhdeksänkymmentä viisi!\"\n\n\"Yhdeksänkymmentä viisi ensimmäinen ... toinen ... huutakaa viisin\nmarkoin...\"\n\n\"Kahdeksankymmentä!\"\n\nVaan silloin hyppää penkille muuan vanha vaimo ja huutaa kimakalla\näänellä:\n\n\"Ei pidä huutaa luontokappaleen hintaan!\"\n\n\"Eihän tuo ole vielä lehmänkään hinnassa!\"\n\n\"Kuka se on tuo akka?\"\n\n\"Min' oon siihen kuuluva!\"\n\nVaan siitä huolimatta putosivat huudot markan markaltaan.\n\n\"Kuusikymmentä viisi ... ensimmäinen ... toinen ja ... kolmas.\"\n\n\"Eipä paljoon noussut.\"\n\n\"Ei siitä paljoon olekaan ... toinen käsi rampa...\"\n\n\"Olkaa hiljaa siellä!\" huutaa esimies.\n\n\"Täällä ei kuule toisiaan, kun semmoista hälinätä pidetään.\"\n\n\"Ketä siellä nyt tarjotaan?\" kysyy joku vieressäni.\n\n\"Se tuntuu olevan se meidän kylän Kaisa...\"\n\n\"Etkö sinä huuda?\"\n\n\"Huutaa pitäisi ... eipähän tuota muuten tänä aikana saane rahaa\nnähdäkään...\"\n\n\"Anna minä huudan ... se on hyvä sukankutoja.\"\n\n\"Huuda sitten ... minä lähden tieheni ... johan noita mulla on kolme\nsyöttilästä ennestäänkin!\"\n\nHän pakkautui oven suuta kohti ja minä käytin tilaisuutta päästäkseni\nulos yhdessä avauksessa. Takimmaisessa penkissä istui vanha puolisokea\neukko ja kaksi lasta, tyttö ja poika. Mies talutti eukon etehiseen ja\nsiitä ulos kadulle.\n\nTäällä asetettiin hänet, kun ei voinut jaloillaan pysyä, pieneen\nkelkkaan, jota mies ryhtyi vetää junnistamaan.\n\nKansa, jota seisoskeli sekä ulkona että sisässä, katseli tuota lähtöä.\n\n\"Paljonko noista eläteistäsi rikastuit?\" huusi muuan miehen jälkeen.\n\n\"Vähän toista sataa sain.\"\n\n\"Silläköhän se aikoo ne ruuassa ja vaatteessa pitää?\"\n\nMinulla ei ole kokemusta siitä, riittääkö todellakin tuo summa. Mutta\nminä epäilen sen kanssa, joka varmaankin omasta kokemuksestaan tuon\nepäilyksen lausui.\n\nOlin nähnyt ja kuullut kylläkseni ja lähdin kävelemään poispäin. Kunnan\nhuoneen seinäviertä kulkiessani tunki vielä kadullekin avatusta\nikkunasta korviini:\n\n\"Markka pois!\" -- \"Markka pois!\"\n\n\n\n\nTUHLAAJAPOIKA.\n\n\nMeitä oli veljeskunta vanhoja tovereita ja ystäviä, jotka ensimmäisiltä\nylioppilasvuosiltamme alkaen olimme pitäneet yhtä ja pysyneet\njotakuinkin koossa. Meidät liitti toisiimme ensin suomalaisuus ja\nsitten muut aatteelliset ja isänmaalliset harrastuksemme. Eniten\nkuitenkin sama maailmankatsomus yleensä. Valhe, petos, vikuroiminen,\ntinkiminen tuomittiin armotta läheisimmissäkin tovereissa. Lippu oli\npidettävä puhtaana, olipa sitten kysymys julkisesta tai yksityisestä\nelämästä. Ei mitään aatetta ja asiaa saanut ajaa, ei mitään etua valvoa\nvääryydellä, kieroudella tai tinkimisellä. Se ei ollut meillä mikään\nliehuva lippu, sitä ei koskaan maljapuhein nostettu tankoon, se oli\npikemmin kuin muistoliina, jonka kukin piti kätkettynä povellaan. Se\noli millä ibseniläistä, millä pietististä pohjaa, millä tulos\ntiedemiehen totuuden etsinnästä, millä nuorison kasvattajan oman hengen\nkouluutuksesta, millä taiteilijan ja kirjailijan herkentyneestä\nomastatunnosta ja itsensä tutkistelusta. Se hyvin harvoin puhkesi\ntehdyksi tuomioksi tai toiselle esitettyksi vaatimukseksi, se vain oli\nja eli meissä ja johti meitä ja vaikutti jotenkuten välittömästi\nniihinkin, jotka joutuivat lähemmin liittymään meihin. Se veti\nluoksemme samanhenkisiä, työnsi meistä pois toishenkisiä.\n\nElimme verrattain vaatimattomissa oloissa, pikkuviroissa, pienillä\ntuloilla, mutta autoimme toisiamme ei vain neuvoilla, vaan myös\nlainoilla ja takuilla. Joskus sai toveri maksaa toisen puolesta, mutta\nen koskaan kuullut kenenkään sitä nurkuvan, sillä jokaisessa\nsellaisessa tapauksessa oli joko sairaus tai kuolema tai muu\nvoittamattomuus ollut syynä siihen, ettei suoritusta ollut voinut\ntapahtua. Sattui useammankin kerran, että toverit yhteisesti ottivat\nvastatakseen yksityisen sitoumuksista, hoitivat ja järjestivät ne.\n\nOlimme pääsävyltämme totisia, yksivakaisia nuoria miehiä. Jo\nylioppilasaikanamme oli meihin kuitenkin liittynyt toveri, joka oli\nmeidän kaikkien vastakohta. Luonteeltaan, synnyltään, kasvatukseltaan\nja elintavoiltaan hän ei juuri lainkaan kuulunut meihin. Siitä\nhuolimatta me hänet hetikohta \"hyväksyimme\", kun eräs hänen kotonaan\nkotiopettajana toiminut toveri toi hänet seuraamme. Kiinnyimme häneen\nyhä enemmän ja vähitellen kävi hän meille \"välttämättömäksi.\" Hänessä\noli sitä, mitä meiltä itseltämme puuttui: hilpeyttä, herttaisuutta,\nseikkailijaverta, reippautta, kevytmielisyyttäkin. Hän sanoi alunpitäen\nmeitä \"paapoikseen\", (\"Mitäs paapoille kuuluut?... Mitäs vaarit\nvannehtii? -- Joko ukot ylijumalat ovat julistaneet tuomionsa kurjalle\nkuolevaiselle?\" j.n.e.) -- me häntä \"pojaksi\", filiukseksi, ottopojaksi,\ntai oikein lellitellessämme \"tuhlaajapojaksi\", kun hän palasi\ntavallista pitemmältä kiertueelta ja kertoi ja katui syntinsä yhtä\nherttaisesti kuin hän oli ne tehnytkin. Pidimme hänelle monet sellaiset\ntuliaispidot ja -- menimme uusiin takuihin. Suhde oli niinkuin lie ollut\nluostariveljien iloiseen, vallattomaan ritaripoikaan.\n\nEi hän kuitenkaan pelkällä sillä vastakohtaisuudellaan olisi voittanut\nmeitä ja pysynyt miehenämme. Se oli sittenkin hänen luonteensa hyvä,\nehyt pohja, hänen suoruutensa, vilpittömyytensä, rehtiytensä,\ntoverillisuutensa ja tosiritarillisuutensa, johon suosiomme häntä\nkohtaan ja kiintymisemme häneen lopulta perustui.\n\nHän oli ylioppilasaikanaan Helsingin tunnetuimpia nuoria miehiä. Hän\noli kaikkialla mukana ja veti kaikkialla huomiota puoleensa. Hän oli\nkaunis, solakka nuorukainen, tukka tumma ja hiukan kähärä, nenä\nkaareva, silmät ruskeat ja palavat, käytös notkea ja sulava, puku aina\naistikas ja hieno. Hänessä oli meihin kuin jotakin vieraan rodun\nviehätystä. Isä oli vanhaa karjalais-saksalais-ruotsalaista juurta,\näiti venakko; Hän oli ihanteellinen marsalkka ja juhla-airut,\njona hän muuten toimi koko ylioppilasaikansa alimmalta osakunnan\nlähettiasteelta suurien ylioppilasjuhlien ja kansalaispäivällisten\nylimmälle juhla-airutasteelle. Hän oli laulaja, kaunis solistitenori,\nkaikkien tanssien aloittaja ja etutanssija, mukana kaikissa\narpajais- ja hyväntekeväisyyshommissa, joissa ylioppilaat olivat\nHelsingin naisten apuna. Ylioppilaat olivat siihen aikaan kaikkena\nkaikessa, ilman heitä ei saatu mitään aikaan. Luentosalissa hän näkyi\nharvemmin, mutta sai kuitenkin kutakuinkin säädylliseen aikaan\nsuoritetuksi välttämättömimpänsä, ensin kandidaattitutkinnon ja sitten\noikeustutkinnon, sillä perheen perinnäissääntöjen mukaan oli hänestä\ntuleva juristi ja sitä myöten virkamies niin korkealle asteelle kuin\nasteita riitti -- mutta ilman hätäilemistä.\n\nHän oli viipurilainen, puhui tuota heidän herttaista, pehmoista\n\"mie-sie\" murrettaan, tuota \"hyö ottaat\" -- \"myö mäntiin\" -- \"näinköhän se\non niin\" -- josta ruotsinkielistenkin suussa aina tuoksahtaa sikäläinen\nkotiturve. Ja samalla hänessä, niinkuin yleensä viipurilaisissa, oli\njotakin eurooppalaista mannermaaleimaa, eikä ollenkaan sitä\ntukholmalais-berliiniläis-uusmaalaista tekoylimyksellistä olevinaista,\nmitä niin usein tapaa Helsingin ja Turun keikareissa. Sen kai sai\naikaan karjalainen hilpeys ja suurkaupungin läheisyys.\n\nPietarin läheisyys uurtelee muuten kyllä toisiakin piirteitä luonteihin\nja katsantotapoihin lähellä rajaa, tuota: \"ka, eihän sill' niin\nvällii\" -- vaikka nyt esimerkiksi vähän salakuljettaisikin tupakkaa ja\nteetä. Viipurilaisissa, niinkuin yleensäkin rajaseutulaisissa, tapaa\nkoko joukon kaikenlaista semmoista \"suvaitsevaisuutta\". Siellä ei\nsemmoisista olla niin ankaria kuin muualla. Hänessäkin tuota höllyyttä,\ntuota siveellistä \"värisokeutta\", joksi me sitä sanoimme, joskus\nilmeni, ja hän innostui sitä puolustelemaankin, mutta aina niin\nherttaisen miellyttävästi ja paradoksimaisesti, että mekin, ankarat ja\nlujat aatteen ja periaatteen peruukkiäijät, lopulta tupruttelimme\ntullikavallettua tupakkaa, jota hän tarjosi meille hopeisesta, sisältä\nkullatusta sikarikotelostaan.\n\nKaikki puhalsi hänen läpitsensä, kaikki hyvät harrastukset, kaikki ajan\ninnostukset, kaikki soittaen häntä kuin tuuli seinäkannelta. Itse hän\nei mitään soinut, mutta soinnahti kauniisti kaikkeen, mikä häntä\nkosketti. Kaiken hän teki itselleen ja muille huviksi ja hauskuudeksi.\nKaikki, juhlat, konsertit, ensi-illat, päättyivät häneltä päivällisiin\ntai illatsuihin, pikkutunteihin -- jälkipäivän uupumuksen suomaan\ntoistaiseksi lykkäämiseen ja vapautukseen kaikesta, minkä oli päättänyt\nja itselleen ja muille luvannut.\n\nMutta joskin hänessä oli tällaista karjalaisen kevytmielisyyttä, sen\nvikoja ja heikkouksia, niin oli hänessä keskittyneenä sen parhaatkin\npuolet. Oli asioita, jotka hän otti totisesti, pelottavan totisesti.\nHän voi joutua ihan vimmoihinsa, jos sai kuulla jostakin alhaisesta,\njos joku oli pettänyt, syönyt sanansa, jos joku vikuroi, rikkoi annetun\nluottamuksen, menetteli kurjasti. Mutta varsinkin jos joku oli pettänyt\njonkun toverin, asettanut oman etunsa hänen etunsa edelle. Se oli\nhänessä melkein sairaalloisen intohimoista. \"Olisi ennen ampunut kuulan\notsaansa\", oli lause, jota hän usein käytti. -- \"Ei pidä sanoa, jollei\nitse tekisi samoin\". -- \"Minä tekisin!\"\n\nSe oli juuri tämä, joka meitä hänessä miellytti. Toveruus oli hänelle\npyhistä pyhin asia. Niitä oli ennen aikaan ehkä enemmän semmoisia,\njoille toveruus oli avuista ensimmäinen. Hän voi tehdä toverin hyväksi\nmelkein mitä hyvänsä. Hän lainasi viimeisen penninsä, meni takuuseen\njokaiselle, joka vain pyysi. Antaessaan hän ei epäillyt saavansa\ntakaisin, eikä ottaessaan voivansa maksaa. Asiainsa huonoimmillaankin\nollessa hän oli vilpitön vakuuttaessaan: \"Ei kukaan tule kärsimään\nminun tähteni\".\n\nHänen elämänsä oli alkanut mukavissa, väljissä valjaissa ja jatkui\nleveää tietä kulkusten kilistessä. Ja kun ei kulkusia enää ollutkaan,\nkuuluivat ne kuitenkin yhä hänen omissa korvissaan ja tie oli hänelle\naina yhtä leveä, ajajaeleet yhtä laajat.\n\nHän oli ollut varakkaan isän poika. Isällä oli korkea virka, ja suuri\nsukutila lähellä Viipuria. Pojalla oli aikoinaan kaikki, mitä hän\nhalusi: pyssyt, ajokoirat, setterit ja pointerit, ratsuhevoset ja\npurjeveneet, ja olisi tietysti ollut automobiilikin, jos niitä olisi\nollut siihen aikaan. Hovissa elettiin suuresti ja vieraanvaraisesti.\nTuttavapiiri ulottui sekä Helsinkiin että Pietariin. Hänellä oli\nHelsingissä hieno kahdenkamarin asunto, mikä siihen aikaan oli\ntavatonta komeutta ylioppilaalle. Istuttiin siellä usein hänen\nvieraanaan mukavissa sohvissa ja tuoleissa. Usein hän sai tehdä\nulkomaanmatkoja, jota meidän varamme eivät sallineet. Ei koskaan ollut\nhänellä rahanpuutetta, isä antoi aina niin paljon, kuin hän pyysi. Kun\nei enää viitsinyt pyytää, teki hän velkaa omiin nimiinsä. Usein hän\nlainasi itse voidakseen lainata muille.\n\nIsä kuoli ja vanha sukutila ja kaikki muu myötiin pesän veloista.\nOnneksi menivät velat varain kanssa vastakkain, muuten hän kai olisi\nottanut niistä vastatakseen. Nyt hän jäi vastaamaan ainoastaan omistaan\neivätkä nekään olleet aivan pienet.\n\nKun nuori mies on joutunut siihen, on hänen valittavanaan joko uusi tie\ntai jatkaminen vanhalla. Harvassa on sankaria vaihtamaan verkaansa\nsarkaan, jos vain näyttää olevan mahdollisuutta tai toivoakaan edelleen\npysyä verassa. Ja hänellä näytti olevan. Hän saa viran, maksaa\nvelkansa, sen uskoivat kaikki, ja sen hän uskoi itsekin.\n\nSellaisilla, jotka eivät ole mihinkään totisiin otteihin tottuneet,\ntulee usein, silloin kun täytyy tehdä sellainen ote, heikkous, niinkuin\nsuonenveto jäseneen, joka on tehnyt äkkinäisen repäisyn. Hän ei saanut\nmistään kiinni eikä pysytetyksi itseään missään. Hän sortui omiin\njalkoihinsa, oli omain kiireidensä tiellä.\n\nHän kyllä koetti useat kerrat ryhdistäytyä työhön. Palveli\nasianajajatoimistossa, mutta ei ollut täsmällinen, ja ura katkesi\nsiihen. Yritti pankkiin, mutta ei hänestä ollut istumaan pulpetin\ntakana. Koetti toimia vakuutusalalla. Mutta paitsi tottumattomuutta\nsäännölliseen työhön oli siinä aina esteenä velat, joita täytyi hoitaa.\nJa niin tuli velkain hoitaminen uusilla veloilla hänen päätehtäväkseen.\nVirkaurat alkoivat siihen aikaan olla hänenlaisilleen tukossa. Jos hän\nolisi tahtonut käyttää aikaa ja sen tarjoamia etuja hyväkseen, olisi\nkaikki pian ollut järjestyksessä. Mutta se ei tietysti voinut tulla\nkysymykseenkään, kaikkein vähimmin meidän piirimme miehelle. Hänen oli\ntavattoman vaikea pysyä pinnalla. Mutta vakuuttelemistaan hän aina\nvakuutti: \"Ei kukaan tule kärsimään minun tähteni.\"\n\nOli kuitenkin säälittävää nähdä hänen taistelevan uppoamistaan vastaan.\nAamuisin ennen pankkituntia nähtiin hänen tuon tuostakin ajelevan\nympäri kaupunkia haalimassa uudistusrahoja ja nimiä papereihinsa.\nHänellä oli alinomainen tuska silmässä ja poskillaan kuin mikä\nujostuksen puna. Seurassamme hän oli hajamielinen, hänen entinen\nvilkkautensa, reippautensa ja avonaisuutensa oli kadonnut.\n\nMeille tuli häntä yhä enemmän sääli. Hänen asiansa täytyi saada\njollakin tavalla \"järjestetyksi\". Pidimme neuvottelun. Hän sai esittää\ntilansa. Se oli kylläkin toivoton siihen nähden, ettei hän siitä yksin\nsuoriutuisi. Olimme mekin jokainen kiinni hänen papereissaan\nmelkoisista summista. Päätimme yhdistää kaikki vekselimme ja muut\nsitoumuksemme yhteen ainoaan kassalainaan kaikkien yhteisellä takuulla.\nHän tarjosi meille pantiksi henkivakuutuskirjansa, kerta kaikkiaan\nmaksetun.\n\n-- Pidä sinä paperisi, tarvitset sen muuhunkin, kunhan nyt lupaat\nkunniasanallasi, että vihdoinkin ryhdyt johonkin totiseen, mihin\ntahansa.\n\n-- Täällä minä en voi ryhtyä mihinkään totiseen. En koskaan tällä tämän\nmaan tahdilla pääse niille perille, joille pyrin. Olen menettänyt\nliiaksi aikaa ja nyt täytyy minun harpata pitkä askel yhdellä otteella.\n\n-- Aiotko naida sen kivimuurisi? sanoi joku pilalla.\n\n-- Ei pidä tässä seurassa puhua pilallakaan semmoisesta, sanoi toinen.\n\nSe oli kaikille tunnettu juttu, rikkaan rakennusmestarin\nkyttyräselkätytön ihastus Helsingin kauneimpaan poikaan. Yhtä tunnettua\noli myöskin, että ystävämme ei millään tavalla ollut vastannut tytön\ntunteihin eikä antanut aihetta niihin. Siitä oli muuten sellaisesta\nollut usein puhetta meidän kesken sekä tämän tapauksen että muiden\nsamanlaisten johdosta, sekä periaatteelliselta että moraaliselta\nkannalta. Hän oli itse lausunut mitä ankarimman inhotuomion niistä,\njotka naivat rahaa ilman rakkautta. Se oli pääpykälä meikäläisessä\nrehellisen miehen siveyslaissa.\n\nHän ei vastannut heti, sulki hetkeksi silmänsä ja pyyhkäisi otsaansa.\nSilmissä oli hetken aikaa epämääräinen ilme, Oliko hän ajatellut\nsellaista ratkaisua mahdolliseksi? Huoahdin helpoituksesta, kun hän\nvirkkoi tyynesti:\n\n-- Ennen ampuisin kuulan otsaani. Ei, minä matkustan Amerikkaan, jos\nvielä autatte minut sinne.\n\nSe oli meistäkin oivallinen ratkaisu. Me yht'äkkiä uskoimme kaikki,\nniinkuin hänkin, että hän siellä ja juuri siellä on onnistuva.\nSellainen sukkela, hyväpäinen, miellyttävä mies löytää aina suuressa\nlännessä helposti alansa. Ehkä hän on juuri niitä, joita täytyy opettaa\nuimaan heittämällä heidät veteen ja niin syvälle, ettei jalka pohjaa.\nAmerikassa hän olisi heitettynä semmoiseen veteen. Täällä kotona jalka\naina jotenkuten ottaa pohjaan. Me siis täydellisesti kannatimme hänen\naikomustaan ja lupasimme mielihyvällä auttaa häntä sinne. Siitä\ninnostuttiin niin, että se oli kuin kaikkien yhteinen asia, niinkuin\nhän olisi ollut lähettimme, löytöretkeilijä yhteiseen laskuun.\nEpäkäytännölliset miehet valtaa usein sellainen innostus.\n\n-- Joko palajan miljoonamiehenä tai en palaja ollenkaan! Mutta kävi\nmiten kävi, ei kenenkään tarvitse joutua kärsimään minun tähteni --\n\n-- Eläköön!... ja hänen siinä seisoessaan malja kädessä vartalo norjana\nmeistä oli, niinkuin hän ei vain palaisi miljoonamiehenä, vaan niinkuin\nhän jo olisi palannut.\n\nHän lähti ja hän palasi myöskin. Mutta ei miljoonamiehenä. Hänet oli\nlunastettava laivasta ja hän oli niin kurjassa kunnossa, ettei voinut\nliikkua missään, ennenkuin räätäli -- kaupungin paras muuten -- oli ehtinyt\nvalmistaa puvun. Amerikka ei ollut häntä varten. Siellä on liian\npaljon sellaisia hyväpäisiä miehiä kuin hän. Siellä olisi\ntarvittu ruumiillisia voimia, toista työtarmoa ja toisenlaista\nhäikäilemättömyyttä, kuin mitä hänellä oli, meikäläisellä\nherraspojalla.\n\nVielä kerran oli meillä siis tuhlaajapoikamme kotonamme ja me\nvalmistimme hänelle tuliaispidot, joissa aioimme ilmoittaa\npäätöksestämme vapauttaa hänet kaikista sitoumuksistaan meihin nähden\nja ojentaa hänelle kuitatun velkakirjan. Se olisi ollut kullekin meistä\nmelko kipeä kärsittävä, jollemme olisi vuosien kuluessa päässeet\nvaurastumaan ja saaneet hiukan säästöönkin. Olihan vähän sääli näitä\nsäästöjämme, jotka nyt menetimme, mutta enemmän kuitenkin häntä, jonka\nviimeinen ote oli onnistunut niin masentavan huonosti. Sillä olihan hän\nvihdoinkin koettanut parastaan, ahertanut siellä hermojensa ja\njänteidensä viimeiseen pinnistykseen, tehnyt voitavansa, jota enempää\nei voinut vaatia.\n\nPuhuttiin iloisia, kilisteltiin, kohdeltiin häntä miltei niinkuin\njuhlavierasta. Päivälliset jatkuivat vanhaan tapaan. Me yleensä totiset\nmiehet osasimme joskus antautua iloittelemaankin, kun niiksi tuli.\nOlimme kaikesta huolimatta iloiset siitä, että hän taas oli\npiirissämme. Seuramme oli hänen poissa ollessaan ollut kuin\nmunkkikapituli vailla \"iloista veljeä\". Meidän oli usein ollut tyhjää\nja ikävää ilman häntä. Olimme kaivanneet hänen herttaisuuttaan, hänen\nhelähtelevää nauruaan, hänen kevyttä mieltään, jopa hänen\nkevytmielisyyttäänkin, juttujaan ja rakkausjuttujaankin, joiden perillä\nmeillä mielestämme oli oikeus olla ja joita hän muuten ei salannutkaan\nmeiltä, joilla ei niitä itsellämme ollut.\n\nSaatuaan pudistetuksi pois ensimmäisen hämillisyytensä ja noloutensa\noli hän pian taas entisellään, jutellen seikkailuistaan, matkastaan\nensimmäisessä luokassa, jossa oli matkustanut muka voidakseen tehdä\ntuttavuuksia jo ennen perille tuloa, mutta joka oli niellyt suurimman\nosan matkavaroista; sitten olosta Amerikassa, missä hän oli elätellyt\nitseään kadunlakaisijana, hevospaimenena ja jos jonakin, nähnyt\nnälkääkin. Hän oli sairastanut, joutunut nälkäkuoleman eteen ja\nlähtenyt paluumatkalle lämmittäjänä valtamerilaivalla, sen\nkonehelvetissä -- helvetinkoneessa, jonka oli toivonut räjähtävän\npäästäkseen aaltojen viileyteen -- syntinen ajatus ... huh! Terve!\nMaljanne! Eläköön Suomi!\n\nMuut nauroivat niinkuin hänkin. Mutta hänen hilpeydessään oli kuitenkin\njotakin tehtyä ja pinnistettyä. Hän ei enää ollut -- ja mitenkäpäs\nolisikaan ollut -- ihan se sama välitön, mikä ennen. Hänessä oli kuin\nhalkeamia, oireita henkisestä ja ruumiillisesta rappeutumisesta. Oli\njotakin kulunutta ja hervonnutta, oli jotakin muutakin. Minua oli\nhänessä aina viehättänyt hänen viattomuutensa, sielullinen puhtautensa,\navoin suora katseensa, puhtaat piirteensä.\n\nNyt oli silmässä joskus, keskellä tätä suosiollista, luottavaista,\niloista toverikeskustelua, pälyvä, epäluuloinen, pelokas ilme. Suun\nympärillä asui samalla joskus veltto piirre, niinkuin vanhuksella, jota\non kohdannut tai pian kohtaa lievä halvaus. Hän on ilmeisesti\nluisumassa. Ei hänestä koskaan tule täyttä miestä. Olin näkevinäni\nhänet elämässä loppuelämäänsä toisten elättinä, loisena, armoilla,\nniinkuin hän oikeastaan oli jo jonkin aikaa elänytkin. Häntä odottaa\nrappiolle joutuneen vanhan ylioppilaan kohtalo, sijoitus johonkin\nmaaseudulle, jonne maksu täysihoidosta lähetetään suoraan taloon, koska\nhän ehkä heti juo rahat, jos saa ne omiin käsiinsä. Olihan tämä\nlopullinen vararikko toverien edessä, tämä maksukyvyttömyyden julistus\noikeastaan ensi askel siihen. Tuskin hän siitä enää kohenee, ellei\nihmettä tapahdu. Ja vaikka hän nyt ajautuisikin johonkin pieneen\nansiotoimeen, ei hän koskaan ole saava tuntea riippumattomuuden\ntunnetta siitä, ettei ole kenellekään velassa, sillä ainakin meille,\ntovereilleen, tulisi hän olemaan velassa kaiken ikänsä. Oli sääli, että\nhän oli joutunut siihen. Että hän sittenkin oli palannut, että hän\nsittenkin oli ottanut vastaan tämän kutsun, hän, joka oli sanonut:\n\"joko palaan miljoonamiehenä tai en palaa ollenkaan.\" Kuinka voi hän\nnoin syödä ja juoda, olla meidän vaatteissamme, huvittaa meitä niinkuin\nsiihen palkattu? Olihan se tietysti kaikki hyvästä tahdosta suotua ja\nannettua, olimmehan tovereita, veljiä, miksei voisi veli veljeltä\nottaa, kun veli veljelle antaa? Niinpä niin, mutta sittenkin... Hän oli\nollut niin komea ja olisi saanut semmoisena pysyä.\n\nJa kuinka perinpohjaisesti minä hänestä sittenkin erehdyin! Kuinka\nväärä olikaan arvioni hänestä! Kuinka toisenlaisista aineksista se mies\nolikin kokoonpantu kuin mitä olin uskonut!\n\nOllaan kahvissa ja konjakissa, on aika jo tulla asiaan. Oli ajateltu\ntoimittaa yllätys hänelle niin, että se paperi poltetaan maljakossa ja\nojennetaan hänelle tuhka pienessä uurnassa -- siten oli muka\nvertauskuvallisesti esitettävä, että hänen vanha itsensä, hänen\nentisyytensä on näin haudattava ja tuhkasta nouseva uusi. Se oli oleva\npidettävän puheen aihe. Ei hautaus, vaan uudestisyntymisjuhla. Tämä\npikku pila piti olla meidän palkkiomme. Minusta se nyt ei ollut niin\nerittäin onnistunutta eikä hienotunteistakaan, mutta en tahtonut sitä\nestää, koska se näytti toisia huvittavan. Ajattelin myöskin -- tosin\njonkinlaisella katkeruudella -- että ehkäpä se tulee huvittamaan\nhäntäkin. Eihän hän koskaan ollut menettänyt toivoaan, ei koskaan\nuskonut laivojaan poltetuiksi. Siis ei nytkään. Ja olihan siinä samalla\nkauniisti kylläkin tulkittu toverien usko häneen ja hänen omaan\nuskoonsa viimeiseen asti, kaikesta huolimatta. Siis siltä kannalta\nkatsoen tavallaan hienokin teko häntä kohtaan. Tutkin puhetta\npidettäessä hänen ilmettään. Hän myhähteli niinkuin se, jolla on\nvaralla iloinen yllätys iloista yllätystä vastaan. Mutta samalla oli\nhän ilmeisesti levoton. Puhe oli pidetty ja pitäjä vei paperin\nkynttilään.\n\n-- Maltas hiukan. Se on teiltä kauniisti tehty ja ajateltu, kiitän\nteitä, mutta minä en voi ottaa sitä uhria vastaan. Pyydän, ettei\npaperia hävitettäisi, lunastan sen huomenna.\n\n-- Lunastat? Huomenna? Mikset jo tänään?\n\n-- En laske leikkiä. Se on totista totta. Huomenna julkistaan\nkihlaukseni. Ei kukaan tule kärsimään tähteni.\n\n-- Kenenkä kanssa? Senkö --?\n\n-- Sen.\n\nKaikki tiesimme, kuka se oli. Se oli se vanha rakkaus. Heidät oli nähty\naamupäivällä yhdessä ajelemassa rikkaan isän valjakolla. Mutta että hän\ntodella olisi voinut myödä itsensä, sitä ei kukaan olisi voinut uskoa.\n\nPuhuja laski paperin pöydälle. Toinen puhalsi sammuksiin kynttilän,\njosta se oli aiottu sytyttää, uhrituli toveruuden alttarilla.\n\nEi kukaan onnitellut. Ei kukaan virkkanut mitään. Ei kukaan kiittänyt\nsiitä, että oli päässyt sitoumuksistaan, että oli nyt yht'äkkiä useita\ntuhansia rikkaampi. Sillä olisi kärsitty vaikka kaksinkertainen\nvahinko, jos olisi säästytty tästä pettymyksestä.\n\nJoku kilisti vahtimestarin ja pyysi saada maksaa. Toinen ja kolmas\ntekivät samoin. Hänkin maksoi puolestaan eikä kukaan sitä estänyt,\nvaikka hän olikin meidän vieraamme. Sitten hän nousi ja meni hyvästiä\nsanomatta. Hän oli kuullut sanattoman tuomionsa, ymmärtänyt sen ja\ntyytynyt, koska ei koettanutkaan puolustautua eikä selittää eikä\nvedota.\n\n-- Petti kuin poika.\n\n-- Söi kuin koira kunniansa.\n\n-- Upposi eikä enää nouse.\n\n-- Sen raajarikon, kyttyräselän kanssa -- fyffaan!\n\n-- \"Ammun ennen kuulan otsaani\".\n\nJoku koetti laimeasti puolustaa häntä. Hän oli ehkä luullut pitävänsä\ntehdä sen uhrin toveruuden alttarille, vapauttaakseen meidät\nsitoumuksestamme. Hän teki sen meidän tähtemme.\n\n-- Itsensä tähden hän sen teki. Kuka tietää sitäpaitsi, mitä jälkiä\nhänellä on peitettävänään.\n\n-- Tiedätkö jotakin?\n\n-- Kun voi sen tehdä, voi tehdä mitä hyvänsä; se on petosta ja\nväärennystä, eikä yksi petos ja väärennys ole sen suurempi kuin\ntoinenkaan.\n\n-- Emme puhu siitä sen enempää.\n\nJoku napautti rystysillään pöytään. Se oli kuin päätetty ja vahvistettu\neikä kukaan ilmoittanut vastalausettaan.\n\nVelkakirja virui vielä pöydällä.\n\n-- Entä tämä?\n\n-- Polta se!\n\n-- Ja sirota tuhka tuuleen.\n\nLähdettiin.\n\nOli kuljettava biljardisalin kautta, jonne ovi oli ollut puoleksi auki\nmeidän huoneestamme. Hän oli vielä siellä, hajamielisesti, näennäisen\ntyynesti nakellen palloja laidasta toiseen. Hän oli nähtävästi kuullut\nkaiken. Hänen kasvoillaan oli ilme, niinkuin hän olisi pyytänyt armoa\ntai ainakin pyytänyt päästä selittämään, mutta ei kukaan meistä\npysähtynyt. Hän jäi ravintolaan meidän jälkeemme.\n\nMinulla oli mennessäni tunne, niinkuin olisimme jättäneet miehen\nuppoavaan laivaan ja itse soutaneet maihin. Eikö tuomiomme ehkä\nsittenkin ollut liika ankara? Eikö se ollut kovin pinnistettyä? Eikö\nolisi ollut otettava selkoa vaikuttimista ja siitä mielentilasta, missä\ntuo teko oli tehty? Eikö tämän takana ollut tarve uhrautua meidän\nhyväksemme, vapauttaa meidät tavalla millä tahansa sitoumuksistamme?\nEpätoivoinen teko, johon hän oli ryhtynyt kaikkein viimeisimmässä\nhädässä? Kun hän meni ja ratkaisi sen sillä ainoalla tavalla, mikä\nhänelle tällä hetkellä oli mahdollinen, eihän hän silloin vielä\ntiennyt, että me iloisella ja keveällä mielellä tahdoimme vapauttaa\nhänet, että se meidän puoleltamme oli meille itsellemme erinomaisen\nmieluinen teko. Eikö koko tämä tuomio tai ainakin sen toimeenpano ollut\nkovin äkkipikainen, aiheutuen ehkä osaksi siitä, että meidän kaunis,\nylevä kädenliikkeemme oli keskeytynyt kauneimmillaan meille näin\nnololla tavalla? Meidän jalomielisyyttämme yht'äkkiä ei tarvittukaan,\njuuri silloin, kun olimme juhlallisin elein astuneet esille sitä\nosoittamaan. Vaikka tuomiomme hänen teostaan kaikissa tapauksissa olisi\njäänyt pysyväksi, oikeutetuksi ja peruuttamattomaksi, eikö tämä ainakin\nvaikuttanut siihen tapaan, millä se tehtiin? Hienona miehenä hän ei\nryhtynyt mihinkään selityksiin eikä puolustuksiin, vaan alistui\nsanaakaan sanomatta. Ja minusta alkoi tuntua, kuin olisimme tehneet\nitsemme syypääksi tuomion tekoon ja sen toimeenpanoon syytettyä\nkuulematta. Olihan tosiasia, teko semmoisenaan, inhoittava kylläkin --\nmutta sittenkin. Eikö tämä ollut liiaksi pinnistettyä? Eikö se ollut\nliika suurta melua jokapäiväisestä, tavallisesta teosta?\n\nOlin näissä mietteissäni istunut jonkin aikaa, kun telefooni soi. On\njotakin kaameaa, kun telefooni rämähtää keskiyön hiljaisuudessa. Se\nhälyttää kuin palokello. Se tietää tapaturmaa, onnettomuutta, usein\nkuolemaakin. Mutta se oli vain hän, joka pyrki puheilleni. Annoin\nhänelle luvan tulla.\n\nHän tietysti tahtoo tulla selittämään, voittamaan minua puolelleen,\nasianajajakseen, tietäen, että olen suvaitsevaisempi ja pehmeämpi kuin\nmuut, että koetan ymmärtää ja asettua toisenkin kannalle. Mutta samassa\nminusta hänen asiansa taas oli menetetty. Näin tai ainakin tahdoin\nnähdä kaikki taas toverien äskeisillä yhteisillä silmillä. Minun täytyy\nolla solidaarinen heidän kanssaan. Lausutun tuomion täytyy jäädä\nvoimaansa. Meillä täytyy olla oikeus tinkimättä, hellyttelemättä\nsoveltaa häneen se, minkä samanlaisissa tapauksissa niin monta kertaa\nolemme soveltaneet muihin, hän ensimmäisenä, jyrkimpänä. Kuta\ntavallisempi, yleisempi joku siveellisen hellyyden ilmiö on, sitä\nankarampi on sitä kohtaan oltava. Ei tässä siis voi käydä pyyhkeilemään\neikä lieventelemään, sillä onhan teko sittenkin kaikista kehnoimpia ja\nrumimpia. Sitä vähemmin voi, kun on kysymys yhdestä meistä,\nveljeskunnan jäsenistä.\n\n-- Tulin sanomaan --\n\n-- Tulit puolustamaan tekoa, joka ei ole puolustettavissa, sanoin minä\ntöykeästi ja kylmästi.\n\n-- Eihän kyllä olekaan -- ja kuitenkin ehkä on.\n\nEn kehoittanut häntä jatkamaan, en auttanut häntä eteenpäin, niinkuin\nhän näytti odottavan. Hän tuijotti minuun, sitten hän vaipui istumaan,\notsa käsiin.\n\n-- Tämä on kamala asia, virkkoi hän.\n\n-- Niin, sitä se todella on.\n\n-- Ette salli minun edes suorittaa, mitä olen teille velkaa. Ennemmin\nkärsitte monen tuhannen tappion mieheen, kuin otatte minulta\npenniäkään. Niin pohjattomastiko te siis ylenkatsotte minua?\n\n-- Jos ottaisimme sinulta saatavamme sillä tavalla hankituista rahoista,\nolisi se meistä yhtä kuin itse hankkia ne sillä tavalla. Ne ovat\nkavaltamalla saatuja, sillä tyttö tietysti uskoo, että otat hänet hänen\nitsensä etkä hänen rahojensa vuoksi.\n\n-- Se on ankarasti sanottu, että kavaltamalla. Hän suoristihe ja alkoi\nkulkea edestakaisin lattialla.\n\n-- Se on ankarasti puhuttu, toisti hän... Ja minä ymmärrän... Ja minä\nsanon, että jos te ottaisitte niistä rahoista penninkään, halveksisin\nminä teitä yhtä paljon kuin te nyt minua... Se on selvä se ... mutta\nyhtä selvää on myöskin, että minä en voi olla teille penninkään\nvelassa. Nyt kaikkein vähimmin. Minä lahjoitan ne pois jonnekin tai\npoltan ne.\n\n-- Senhän voit tehdä. Se on sinun asiasi. Mutta ei se mitään muuta.\n\n-- Eipä niin -- ei. Vaan jos hankkisin ne jotenkin muuten?\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- En mitään. -- Teinpä, mitä tein, ei se siitä enää parane, kun kerran\nolen tehnyt, minkä olen tehnyt. Se on nyt myöhäistä. Mutta ehkei se\nsittenkään ole.\n\n-- Mikä?\n\nTaas vastasi hän: -- Ei mikään -- ja painui mietteihinsä. Sitten hän nousi\nja otti lakkinsa ja aikoi lähteä, pani sen kuitenkin takaisin ja jäi.\nHän nähtävästi yhä odotti, että antaisin hänelle tilaisuuden selittää.\nJa miksen antaisi hänelle sitä?\n\n-- Mutta kuinka sinä oikeastaan saatoit sen tehdä? Kuinka se oli\nmahdollista? Heikkohan olet aina ollut, pettänyt monetkin toiveet,\nomasi ja muiden. Mutta kuinka voit tehdä tämän?\n\nVastaus tuli niin pian ja niin selvänä kuin se olisi ollut valmiiksi\najateltu.\n\n-- Näin siinä ainoan pelastuksen. Minulla ei näyttänyt enää olevan\nmitään muuta keinoa päästä sitoumuksistani. Olin luvannut palata\nmiljoonamiehenä tai olla ollenkaan palaamatta. Olisinhan omasta\npuolestani saattanut jäädä sinne ja kuolla nälkään. Mutta minä tahdoin\npitää sanani teille tavalla tai toisella. Ette kuoltuanikaan olisi\nsaaneet mitään, sillä eihän vakuutuskirjakaan ollut voimassa ulkomailla\nkuoltua. Täällä minua odotti miljoonani tai ainakin puoli, en\ntodellakaan tiedä, paljoksiko hänet arvioidaan. Tarvitsin vain tulla ja\nojentaa käteni. Minä tiesin kyllä uppoavani samalla, kun nousen,\nhukkuvani samalla, kun pelastun, se oli siveellinen itsemurha, mutta\nsamalla itseuhri, siis kuitenkin jonkinlainen ansiotyö, niin, miksikä\nei suurtyökin minun puoleltani. Kuvittelin, että ainakin te, toverini,\nsen ymmärtäisitte ja tunnustaisitte minun panneen itseni uhriksi\ntoveruuden alttarille. Ajattelin, että vaikka tarkoitus ei pyhitäkään\nkeinoja, on sittenkin tapauksia, joissa se sen tekee. Että vaikkakin\nyleensä tuomitsisitte tekoni, tällä kertaa sen sittenkin antaisitte\nanteeksi vaikuttimien vuoksi.\n\n-- En usko, että vaikuttimesi olivat noin jalot. Koetat turhaan\nkoristella niillä tekosi rumuutta. Sinä teit sen, koska ajattelit:\n\"jostakinhan minunkin täytyy elää, jos kerran aion elää\", ja niin sinä\nnait rikkaan tytön rahojen vuoksi. Teet niinkuin tuhannet ennen sinua:\nnait rikkaan rahojen tähden, elääksesi.\n\n-- Se ei ole totta -- ei, ei, sitä se ei ollut!\n\nPurkaus oli niin kivukas ja vilpitön, että heti kaduin ja tahdoin\nperuuttaa, mitä olin sanonut.\n\n-- Anna anteeksi, sanoin ja ojensin hänelle käteni. -- Minulla ei ollut\noikeutta sellaiseen otaksumiseen.\n\nHän ei tarttunut käteeni, oli yht'äkkiä kokonaan toinen, katsoi minua\nkiinteästi silmiin ja virkkoi:\n\n-- Ei, sinä olet sittenkin oikeassa. Täytyihän minun elää tavalla tai\ntoisella. Minussa on jokin luonteen tahra. Olen aina ollut heikko,\nkevytmielinen, suuri raukka ja pelkuri. Olin kuitenkin luullut olevani\nainakin rehellinen mies. Olen ainakin koettanut. Nyt en ole edes\nsitäkään.\n\nMitä minä sanoisin siihen? Jotakin sanoakseni sanoin, että niitä\nsemmoisiahan on maailma täynnä, valitettavasti kyllä -- tarkoitin, ettei\nhänen siis tarvinnut pitää itseään huonompana, kuin ihmiset yleensä\novat.\n\n-- Mutta minä en saa olla semmoinen! kimposi hän taas. Semmoinen en saa\nolla, sitä vähemmän, kuta enemmän on niitä, jotka sitä ovat. Olitte\ntäysin oikeassa. Ainoa lopullinen vaikuttimeni oli se, minkä sanoit.\nOlen pahempi kuin varas, olen väärentäjä. Olen tieten tahtoen mennyt\nsitoumukseen, jonka tiesin mahdottomaksi täyttää. Olen tietoisesti,\nharkitusti pettänyt. En ole koskaan ennen semmoista tehnyt.\n\nSemmoinen hän aina oli, läikähdellen äärimmäisyydestä toiseen. Olisin\nmiltei kernaammin suonut, että hän ei olisi antautunut näin pian, vaan\ntaistellut viimeiseen asti.\n\n-- Mutta jos kerran olet tuolla kannalla, voithan purkaa ja peruuttaa!\n\nMutta se ei käynyt päinsä sekään.\n\n-- Mitä se enää hyödyttäisi, ei tehty siitä enää tulisi tekemättömäksi.\nEnhän voisi enää kohentua omissa silmissäni enkä teidän. Sanoisitte:\n\"Sai velkansa anteeksi ja jätti samassa tytön, otti hänet rahan vuoksi\nja jätti hänet rahan vuoksi.\" Se olisi kaksinkerroin katala teko. Ja\ntyttö sitten, vaivainen raukka.\n\n-- Ota hänet sitten ja anna asiain mennä menojaan. Hellyydellä,\nhyvyydellä ja hienolla kohtelulla voit ehkä lopulta sovittaa paljon,\nehkä kaikenkin.\n\n-- Ei valheella voi mitään sovittaa. Eikä voi valehdella ja teeskennellä\nkautta pitkän elämän. Ja mistä minä tiedän, etten petä häntä jo\nhuomenna, ja etten joskus lyö häntä, kun hän tahtoo minua lähestyä?\nTeen hullusti, kuinka tehnenkin. Näen ainoastaan yhden ainoan keinon.\n\n-- Minkä keinon?\n\n-- Minun ei olisi pitänyt enää ollenkaan palata. Miksi en hypännyt\nAtlanttiin hiiliruuman ikkunasta, niinkuin jo olin päättänyt. Tuuli\njäähdytti pääni, ennenkuin ehdin tunkeutua ulos. Se olisi ollut oikea\nratkaisu silloin ja olisi yhä vieläkin.\n\nTuo oli minusta tekeytymistä, sitä minulle kaikkein vastenmielisintä,\nja ärsytti minua. Sanoin räikeästi ja ylenkatseellisesti:\n\n-- Et sinä sitä sillä tavalla kuitenkaan ratkaise, mitäs sitä\nuskotteletkaan!\n\n-- Kuinka voit niin sanoa?\n\n-- Koska se, joka semmoisesta puhuu, ei koskaan sitä tee.\n\n-- Niinkö luulet?\n\n-- Sinä tulet ratkaisemaan sen kokonaan toisin. Sanonko, kuinka sinä\ntulet tämän ratkaisemaan, sittenkuin tuuli tuolla ulkona vielä kerran\non jäähdyttänyt otsasi ja tehnyt sinulle saman palveluksen kuin silloin\nAtlantilla? Sinä otat tytön, saat hänen rahansa ja pidät ne hyvänäsi.\nVarakkaana miehenä sinä tulet järjestämään elämäsi vaimoosi nähden\nverrattain helposti. Kiitollisuudentunteesi ja hellä luontosi tekee\nsinulle helpoksi teeskennellä hänelle tunteita, joita sinulla ei ole.\nItsellesi hankit korvausta muualta siihen, mikä sinulta kotona puuttuu.\nEt tule häntä lyömään, ainoastaan pettämään. Se on kyllä julkinen\nsalaisuus kaikille muille paitsi hänelle. Jos joku hänelle siitä\nkertoo, ei hän usko semmoista omasta rakkaasta ukostaan. Mutta ei\nkukaan sinua siitä soimaa.\n\n-- Niinkö sanot?\n\n-- Päinvastoin on maailma sen johdosta sinua kohtaan miltei\nmyötätuntoisella kannalla. Olisihan pikemmin ihme, jos häneen\ntyytyisit. Jos ketä tuomitaan, niin tuomitaan vaimoasi. Se oli oikein\nhänelle, kuka käski hänen, mokomankin variksenpelätin, ostaa itselleen\nkaupungin komeimman pojan, käyttäen hyväkseen hänen tilapäistä\nahdinkoaan.\n\n-- Niinkö sanot?\n\nJoka kerta, kun hän sanoi: \"Niinkö luulet? Niinkö sanot?\" oli, niinkuin\nhän olisi sanonut: \"Lyö, lyö vielä!\" -- Ja minä löin tahallani,\nliioitellen, terästellen, paisutellen, sillä oikeastaan niin totista\ntarkoittamatta.\n\n-- Meidän, sinun toveriesi tuomio sinua ehkä aluksi painaa, mutta sinä\nluot sen painon pian hartioiltasi. Huomaat, ettet kuollutkaan heidän\nylenkatseestaan ja että aivan hyvin voit elää ilman heidän\nkunnioitustaan. Alussa sinä meitä kartat ja me sinua. Mutta sinusta on\ntullut huomattava henkilö yhteiskunnassa ja omassa puolueessasi.\n\n-- Minä en kuulu mihinkään puolueeseen.\n\n-- Mutta tulet kuulumaan ... varakas mies kiinnitetään väkisinkin\nsemmoiseen. Sinä teet lahjoituksia, otat osakkeita kansallismielisiin\nyhtiöihin, uhraat isänmaan alttarille, tulet yleistä suosiota\nja kunnioitusta nauttivaksi henkilöksi, johtokuntien ja\nhallintoneuvostojen jäseneksi. Eivät vanhat toverisikaan ajan pitkään\nvoi olla ottamatta vaikutusta yleisestä mielipiteestä. Tulet meihinkin\nnähden vähitellen sovittamaan tekosi. Tuomiomme on peruutettu meidän\nsiitä melkein tietämättämme. Tavataan. \"Päivää, lange nicht gesehen,\nkuinkas hurisee?\" -- \"Olisipa hauska kerran taas istua yhdessä\". -- \"Tulkaa\nmeille jonakin iltana, niin pannaan totiksi ja haukataan suolaa\nleipää\". Hienot ruuat, viinit, kahvit ja liköörit. Vaimosi näyttää\ntyytyväiseltä ja onnelliselta. Siis kaikki hyvin. Ei kenelläkään näytä\nolevan syytä valittamiseen. Myönnämme olleemme liian ankarat.\nAamupuoleen yötä ehkä pidämme puheenkin sinulle. Meitä vanhoja,\nkuivettuneita maistereita ei ole herkuilla eikä hienoilla viineillä\npilattu. Olemme niin herkkiä ja herttaisia, sulamme niin helposti,\netsimme kaikesta parhaan puolen. \"Voi sinua, vanha veikko!\" Totta\nkyllä, sinä nait rahojen vuoksi, mutta sinun ja tavallisten\nrahannaineiden välillä on iso ero. Sinä olet poikkeus. Sinä teit sen\nihanteellisessa tarkoituksessa, toveruuden vuoksi, vaikka sinun ei\nolisi tarvinnutkaan. Sinä olit ylpeä, arka kunniastasi, et tahtonut\njäädä velkaan edes parhaille tovereillesi. Nolasit heidät\npahanpäiväisesti heidän jalomielisyydessään. Juuri kun he olivat\ntekemäisillään komean liikkeensä, teit sinä vielä komeamman. Sinä\npoltat rahat, ennenkuin pidät ne itse. Sinun menettelystäsi kerrotaan\nsuurella ihastuksella. Meitä nauretaan pinnistettyjen periaatteiden\nnarreina, donkkijotteina. Jokainen samanlaiseen asemaan joutunut\neteenpäin pyrkivä mies etsii tilaisuutta tehdäkseen niinkuin sinä.\nSanalla sanoen -- niin sinä ratkaiset tämän asian.\n\n-- Sinä luulet?\n\n-- Olen siitä jotenkin varma. Ja teet sen hyvässä seurassa, koskapa\nmekin lopulta annamme sille siunauksemme, otamme vielä kerran\ntuhlaajapojan syliimme. Puheita, periaatteita, ohjelmia, kauniita\nsanoja, täyteläisiä teorioja -- kurjuutta, raukkamaisuutta,\npuolinaisuutta -- semmoisia me olemme!\n\n-- Oletko lopettanut?\n\n-- Olen, ja olisi kai pitänyt jo aikoja sitten.\n\n-- Ei, sinun piti puhua juuri niin kuin puhuit. Kiitos! Hän koetti\nnähtävästi olla tyyni ja välinpitämätön, vaikka olikin kalpea ja vaikka\nhänen kätensä vapisi, kun hän sytytti kynttilästä sikarin. Se, mitä\nolin sanonut, oli kyllä koskenut, vaikkei hän tahtonut sitä näyttää.\nOli hyvä, että se oli tullut sanotuksi. Oli hyvin ansaittu läksytys,\nminkä hän oli saanut. Ei ollut tarvis ainakaan nyt vielä sitä\nlieventää.\n\nHän oli mennyt ikkunaan, joka antoi merelle, ja avannut sen. Siinä\nseisoi mustalla pohjalla liikkumaton, punainen majakkatuli. Ulkona\nmerellä kohisi maininki jään reunassa.\n\n-- Miksi avaat? kysyin.\n\n-- Jäähdytän päätäni, sanoi hän kaksimielisesti.\n\n-- Panehan kiinni -- vetää.\n\nHän sulki ikkunan ja ojensi minulle kätensä hyvästiksi. Ovessa hän\nkääntyi vielä ja virkkoi:\n\n-- Minä siis hankin ne rahat jollakin toisella tavalla. Onko hyvä niin?\n\n-- Kylläpä tietenkin.\n\n-- Ei missään tapauksessa kenenkään tarvitse tulla kärsimään minun\ntähteni.\n\n-- Hohhoo -- ja, jaa.\n\nEn ehtinyt mennä häntä saattamaan eteiseen, kun hän jo oli sieltä\npoistunut. Vasta hetken päästä kävin katsomaan, oliko ulko-ovi tullut\nsuljetuksi. Löysin lattialta kirjekuoren; siinä oli sen ravintolan\nleima, jossa olimme olleet. Mitään osoitetta ei siinä ollut. Se oli\nnähtävästi pudonnut hänen palttoontaskustaan. Panin sen pöydälle\ntoimittaakseni sen hänelle sopivassa tilaisuudessa.\n\nEn tullut menneeksi kaupungille seuraavana päivänä. Sitä seuraavana\nluin lehdistä, että hän -- oli hukkunut. Hänen lakkinsa oli ensin\nlöydetty railon reunalta, joka pidetään auki Viaporin salmien ja\nHietalahden välillä. Kun toimitettiin haraus, saatiin ruumis ylös\nsamasta paikasta. Tuoreet jäljet johtivat Ursinin uimahuoneelta suoraan\nGråhaaran majakkaa kohti. Poliisin käsitys oli, että hän\ntapaturmaisesti oli astunut railoon ja uponnut.\n\nRiensin avaamaan kirjekuoren. Siinä oli ravintolan laskulanketille\ntehty merkintä hänen velastaan meille korkoineen vuoden loppuun ja\nomistajalle siirretty henkivakuutuskirja, jonka sisältö melkein\nmarkalleen vastasi meidän saatavaamme. Paperin toiselle puolelle oli\nkirjoitettu: -- \"Ei kenenkään tarvitse kärsiä minun tähteni. Nyt menen\nisä Aabrahamin helmaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlimmeko ajaneet hänet kuolemaan? Oliko meillä syytä soimata itseämme\nsiitä?\n\nMistä tuo mies sittenkin oli saanut voimaa tuohon tekoonsa?\n\nUrhoollisuudestaanko vaiko pelkuruudestaan? Tarpeestako näyttää meille,\nmillainen hän oikein oli? Heränneestäkö kunniantunnostaan?\nMahdottomuudestako elää tytön kanssa? Säälistäkö tyttöä kohtaan?\nSuurinko sankari vaiko suurin raukka?... Ne ovat vain otsakkeita kaikki\nnämä, ne eivät mitään selittäisi, vaikka niihin saisikin vastauksen. En\nymmärrä sellaista enkä osaa sitä eritellä. Olen vain nähnyt ilmiön ja\nkertonut sen.\n\n\n\n\n\"LALLU\".\n\n\nLienevätkö lapsuudenajan ilot ja surut suuremmat kuin muiden\nikäkausien, mutta ainakin säilyy muisto niistä kauemmin ja\nvoimakkaammin kuin myöhemmistä elämyksistä ja mielenliikutuksista. En\nmuista koskaan iloinneeni hillittömämmin, surreeni epätoivoisemmin ja\ntunteneeni syvemmin kuin kaikkein varhaisimmassa lapsuudessani. Kyllä\nkai aivot ovat koonneet itseensä kaikki muutkin kuvat elämän taipaleen\nvarrelta, ahtautuneet täyteen näkemyksiä ja kokemuksia ja liikutuksia,\ntoinen toisensa taa, toinen toistaan tiiviimmiksi kerrostumiksi, mutta\nkun niitä useinkin on vaikea saada esille erottautumaan toisistaan,\nloistaa lapsuudenmuisto niiden yli kuin revontuli pimeimmän pohjolan\nperiltä.\n\nEiköhän lapsen voimakkaimpia tunteita liene ystävyys ja kiintymys? Ne\nainakin minä löydän säilyneimpinä ja tavattoman miellyttävinä\nmuistojeni vanhoista varastoista.\n\nVarhaisin muistoni ei ole äiti eikä isä, joiden hahmot vasta myöhään\nselviävät eteeni, vaan hoitajani Pikku-Liisa ja eräs minua vanhempi\npoika, jonka kanssa tein ensimmäisiä retkiäni ulos maailmaan ja sain\nsiitä ensimmäiset vaikutelmani. Maailma ei ollut siihen aikaan suuri.\nSen minulle tunnettu osa oli suureen järvenselkään pistävä niemi, jonka\ntuntemattomasta maailmasta erotti raja-aita, minkä sisäpuolella oli\npappila peltoineen, pihoineen, niittyineen ja kotihakoineen, ja\nulkopuolella suuri ulkometsä. Mutta se maailma oli siitä huolimatta\ntäynnä ihmeellisyyksiä, nähtävyyksiä, kokemuksia ja mielenliikutuksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen kai tuossa noin neljän viiden vuoden vaiheilla. Seison polvillani\ntuolilla, nenä litistettynä ikkunaan, jonka jäähän olen saanut\nhuoutuksi sen verran sulaa, että voin nähdä ulos. Olen täysissä\nmatkatamineissa ja odotan, milloin \"hevonen\" ajaa rappujen eteen. Sitä\nei vielä näy, mutta liiterin ovi on jo auki. Kohta se tulee... Sen\nkaiken muistan, jopa näenkin, vuosikymmenien takaa, samoin kuin senkin,\nettä koivut pihamaalla kahden puolen porttikujaa ovat niin huimaavan\nkorkeat, että latvat ja pilvet näyttävät sekaantuvan toisiinsa... On\nkova pakkanen. Minut on puettu kaikkein lämpöisimpiini, minulla on\nlammasnahkalakki ja korvalaput, jotka on sidottu nauhalla leuan alle,\nharmaa sarkanuttu ja niskanauhassa riippuvat kintaat.\n\nNyt se puhaltaa ulos liiterin mustasta ovesta. Se \"ylpeilee\", s.o.\nkyömistelee kaulaansa, pysähtelee ja karkailee. Minä tiedän, että\nsaverikot ja liisteet ritisevät ja aisatiuku soi vimmatusti, vaikka en\nkuulekaan mitään kaksinkertaisen ikkunan ja korvalappujeni läpi. Minä\njo karkaisin vastuuseen, mutta en saa, sillä on sovittu, etten tule\nulos, ennenkuin kuuluu hirnunta rappujen edestä. Hän saapuu siihen,\nhirnaisee, muljauttaa silmiään ikkunaan ja kun näkee minut, kuopaisee\njalallaan. Näen sen naamasta, että se panee: \"Iihahah!\" Siitä minä\ntiedän, että saan tulla. Minä luisahdan alas tuolilta ja kaadan sen,\ntörmäisen kädet ojona oveen ja sysään sen selkoselälleen enkä pane\nkiinni, kuulen avaimen putoavan, mutta en välitä, laukaisen kylmän\nporstuan läpi rappusille ja komennan niin vihaisesti kuin voin: \"Ptruu!\nPolle! Ptruu! Soh!\" -- sillä se on näyttänyt aikovan lähteä ilman minua.\nSe tottelee heti, peräytyy, hillitsee itsensä kokonaan, pudottaa\nyht'äkkiä aisat maahan ja pyörähtää minua peittelemään ja asettelemaan\nmukavasti kelkkaan. Sitten se antaa minulle ohjakset, jotka kulkevat\nsen kainalojen alitse niskan taa, ottaa aisat maasta ja muuttuu taas\nhevoseksi, odottaen nykäisyäni ja käskyäni.\n\n-- Eväs jäi, älkää menkö! huutaa kaitsijamummu Pikku-Liisa ovessa ja\njuoksuttaa nyytyn seville jalkojeni väliin ja sanoo varottaen: -- Lallu\nei vain saa kaataa.\n\n-- Pollehan se on, panen minä närkästyneenä vastaan.\n\nLalluhan se kuitenkin oikeastaan on, kappalaisen poika, kun minä hänen\nisänsä apulaisen. Hän on minua koko joukon suurempi poika, roteva,\nvoimakas ja paksupohkeinen pieksujalka. Hänellä on iso, punainen tukka,\njosta saa vetää niin paljon kuin tahtoo, kesakoiset punakat kasvot,\npystynenä, kulmakarvat vaaleammat kuin iho, pienet, tavattoman\nhyväntahtoiset ja aina ystävälliset porsaansilmät, niin että minä\nuskallan riuhtoa häntä suitsista kuinka paljon tahansa, kun sille\npäälle satun, ja huutaa ja ärjyä, aivan niin kuin Matti oikealle\nMustalle Ruunalle.\n\nLallulle saa ärjyä, mutta minä en ärjy muuta kuin suotta. Sillä minä\nrakastan häntä sanomattomasti, enemmän kuin ketään muuta ihmistä\nmaailmassa, enemmän kuin hoitaja Liisaa ja äitiäkin. Hän ei ole\nainoastaan ihminen, joka hoitaa hellästi ja niistää nenät ja puhdistaa\nlumet ja haastelee ja nauraa ja osaa naurattaa, vaan hän on sen lisäksi\nhevonen, joka vetää ja hirnuu. Hänellä on hevosen voima ja ihmisen äly\nja ymmärrys. Olo hänen kanssaan tuntuu turvallisemmalta kuin äidin ja\nhoitajan kanssa. Se on toisenlaista, jotakin aivan erikoista\nturvallisuutta. Heidän on kaikki pehmeää, kädet, povi, polvet. Lallulla\non kaikki lujaa, jäntevää. Eikä hän kuitenkaan käske eikä määräile\nniinkuin ne, vaan tottelee ja toimii nurkumatta, vastustelematta\nsaamiensa ohjeiden mukaan. (\"Nyt tuonne! Nyt tuonne!\") Ei hän ikävysty\neikä haukottele eikä koeta suotta huvittaa silloin, kun ei ole\nitsellään hauska, ei koneellisesti lallattamalla tai hihittämällä,\nniinkuin vain pikkulapsia huvitetaan. Hän käsittää, että on ero\npikkulapsen ja pikkupojan välillä.\n\nLähtö pihasta tapahtuu, niinkuin sen aina täytyy hyvällä hevosella:\npuhaltautumalla täyteen laukkaan, niin että selkä suloisesti retkahtaa\nja käy kuin vihuri selkäpiin läpi. Mutta sitten vauhti pian hiljenee,\nsillä meillä on tänäpäivänä pitkä matka edessä, koko päivän taival,\nehkä ollaan yötäkin tällä matkalla, ehkä palataan vasta viikon päästä.\nEnnen on käyty vain Riihelässä ja Rajaportilla saakka, mutta nyt on\nmäärä käydä edempänä, Oulussa asti. Minä tiedän, että Oulu on kaupunki,\njosta tuodaan suolaa ja sokeria ja renikoita ja että sinne on\nkaksikymmentäviisi penikulmaa. Minä tiedän, mitä on suola ja sokeri ja\nrenikat, mutta minä en tiedä, mitä on kaupunki. Minä tiedän, että\nRappulasta Porttilaan on penikulma ja että toinen peninkulma on\nPorttilasta Tuulimyllylään ja kolmas Riihelään ja neljäs Rajaportille,\nmutta minä en koeta kuvitellakaan, kuinka paljon on kaksikymmentäviisi\npeninkulmaa.\n\nEilen oli jo vähällä tulla lähtö Ouluun, mutta Rajaportilta täytyi\nkääntyä takaisin, kun ei ollut vällyjä eikä evästä ja kun rupesi\njalkoja paleltamaan.\n\nEi puhuta mitään, sillä Polle ei saa puhua, ainoastaan hirnua\njuostessaan ja syytää jalkopohjistaan lunta silmille, ollakseen oikea\nhevonen. Levähtäessä ja syöttöpaikoissa minä kuitenkin sallin Pollen\nmuuttua Lalluksi, rengikseni, joka tekee, mitä minä käsken, ja joka\nsiitä palkkioksi saa syödä minun eväitäni ja ryypätä maitoa pullosta.\nSaapi se juoda kahviakin, jos Meikälässä ja Heikälässä sattuvat\nkeittämään. Mutta kun minä sanon: \"Soh Polle!\" ja maiskautan, täytyy\nsen heti muuttua hevoseksi.\n\nMe kuljemme näin alkutaipaleesta vain tuttuja seutuja. Nämä ensimmäiset\npaikat ovat monesti ennen käytyjä, mutta nyt ei ole aikaa niissä\nvirkailla, nyt täytyy rientää. Hurautetaan koivujen alitse ja\nIson-Porttilan läpi pihan, sitten kuljetaan Elo-Aittalan talon editse.\nSiellä ei asu muita kuin hiiriä ja siellä on kissa isäntänä.\nTuulimyllylä jää vasemmalle ja on aina jäänyt, sinne ei saa mennä, sen\nsiipi saattaisi tarttua takin helmaan ja kiepauttaa niin korkealle,\nettei milloinkaan tulisi takaisin. Kun ollaan siinä, on kuljettu kaksi\npenikulmaa.\n\nSiinä on alamäki petäjikön läpi ja Polle rietautuu menemään niin, ettei\ntahdo kelkassa pysyä. Riihelän talot näkyvät! Riihelässä on kolme\ntaloa: Vanha-Riihi, Uusi-Riihi ja Ruumenlato. Vanha-Riihi on minun\ntaloni, minä olen sen isäntä, minun täytyy välttämättä käydä sitä joka\npäivä katsomassa. \"Ptruu, Polle!\" Vanha riihi lämpiää. Varpuslauma\npyrähtää sen edestä katolle. Puimavarsta riippuu oven päällä ja pitää\nsitä raollaan, jotta savu pääsisi ulos. Minun täytyy käydä katsomassa,\nonko siellä kaikki, niinkuin pitää. Kiepahdan sisään korkean kynnyksen\nyli. Savu on melkein lattian tasalla, ja minun pitää paneutua\nvatsalleni, jottei se pistäisi silmään. Lyhteet risahtelevat savun\nsisässä ylhäällä parsien päällä ja pitkä tähkäolki riippuu alas. Suuret\npuut palavat kumeasti paukahdellen uunissa. Siinä on sanomattoman\nsuloista ja lämmintä ja salaperäistä. Ja minulta unohtuu kaikki muu.\n\nPolle hirnahtaa, mutta minä en ole tietävinäni. Antaa sen vain hirnua,\nminä vain katselen, kuinka tuli syö suuria puita. Se haastaa syödessään\njotakin, jota en oikein ymmärrä. Polle hirnahtaa toisen kerran. Sillä\non kiire Ouluun. Tekisi mieli vielä kuunnella tulen puhetta, mutta\ntäytyy kai kuitenkin lähteä.\n\nOikeastaan minä en enää välittäisi lähteä koko Ouluun, Oikeastaan olisi\npaljoa hauskempi riisua Polle Lalluksi ja mennä sen kanssa Olkilatoon\nheittämään kuperkeikkoja katosta lattiaan niinkuin eilen ja ennen.\nPolle näyttää olevan hiukan äksyllä päällä, ravistelee aisojaan ja\nkaapii lunta jalallaan. Ei aina tiedä, onko se sillä päällä oikein vai\nsuotta. Minä tuskin saan sen päästetyksi ja hypätyksi rekeen, kun se\npuhaltaa menemään, niin että on vähällä paiskata riihen nurkkaan. Minä\närjäisen: \"Ptruu!\" Silloin se pysähtyy kokonaan, niin että olen lentää\nsuulleni. Minä sanon: \"Soh!\" ja silloin se taas kyllä lähtee, mutta\nlönkyttää laiskasti ja vastahakoisesti. Enkä minä saa sitä mitenkään\nparantamaan vauhtiaan: vähän nykäistyään se taas vain lönkyttää.\n\nRiihelän takaa alkaa petäjikkö ja pitkä taloton taival. Polle ei näy\nvälittävän minusta vähääkään. Ei käännä kertaakaan päätään jäljelleen\npäin. Minä tahtoisin puhua sen kanssa, mutta enhän saa puhua, kun minä\nitse olen kieltänyt, että aisoissa ollessa ei saa puhua, vaikka minä\nkuinka siihen houkuttelisin. Tuntuu kuin olisi kauhean kauan siitä, kun\nlähdettiin Riihelästä ja vielä kauemmin siitä, kun oltiin kotona. Minua\nalkaa arkiuttaa ja pelottaa. Tuolla näkyy Rajaportti, mutta kauhean\npitkän matkan päässä, eikä se ole vielä puolimatkassakaan Ouluun.\n\n-- Lallu! sanon minä, mutta se ei ole kuulevinaankaan. -- Polle! -- nyt se\nkyllä tuntee nimensä ja kääntää vähän päätään ja katsoa muljauttaa,\nmutta ei vieläkään mitään virka. Minä tahtoisin jo kääntyä takaisin,\nmutta en saa sitä sanotuksi.\n\n-- Saat sinä sanoa jotakin, jos tahdot. Mutta se vain ravistaa päätään\nja painaa eteenpäin. Kuta kauemmaksi tullaan, sitä hyljätymmältä\ntuntuu. Riihelää ei enää näy eikä muutakaan kotipuolta. On sitä vaille,\netten pillahda itkuun. Siellä saattaa olla isoja koiria ja irtonaisia\nisoja härkiä ja äkäisiä pässejä ja jos mitä. -- Olen vielä sillä\nikäasteella, että kaikki tuntematon ja tietymätön peloittaa. Poika\npyrkii seikkailuihin, lapsi karkaa kotiin, niin pian kuin tuntee uutta\nja outoa. Pellon takaa, rannasta, marjametsästä hän rientää pihaan,\ntupaan, kun näkee vieraiden tulevan, ja karkaa uunille pappiakin\npakoon. Hänessä on pesävaisto voimakkain tunne, niinkuin ketunpojalla,\njoka kyllä uskaltaa pesän suulle leikkimään, mutta ei koskaan loittone\nsiitä sen edemmä, kuin että vähimmänkin risahduksen tai oudon äänen\nkuultuaan ehtii sisään. Kuta lähemmä Rajaporttia tulemme, sitä enemmän\nmieltäni ahdistaa. Siinä on korkea, luja pisteaita. Sen tuolla puolella\non ulkometsä, synkkä ja sakea. Tätä edempänä en ole koskaan käynyt. Se\non minulle maailman laita. Polle pysähtyy yht'äkkiä ja sanoo:\n\n-- Kah, siinäpä on kulkenut susi menn'yönä aitovartta ... tuoss' on\nistua vokottanut, mutta eipäs ole vielä uskaltanut tulla veräjästä\nsisään.\n\nMinä en ole koskaan nähnyt sutta muuten kuin kuvassa, mutta minä\ntiedän, että se ottaa koiria ja syö pieniä poikia. Ja parahtaen kohti\nkurkkua itkemään minä huudan ja vaadin, että meidän on hetipaikalla\nkäännyttävä takaisin ... \"ja jos sinä et lähde, niin sinä olet paha\npoika ... ja minä lähden yksin kotiin äidin luo\"... Tai minä hyppään\npois kelkasta ja alan juosta tietä pitkin. Mutta Lallu saavuttaa minut\nja nostaa minut kelkkaan ja minä tunnen vieläkin hänen voimakkaan\notteensa, ja kuinka hän hellästi rauhoittaen pyyhkii kyyneleni ja\npuhdistaa nenäni ja iloisesti hirnahtaen ja hassutellen ja hyppien\nkiidättää minua takaisin -- ja ennenkuin tiedänkään, alkavat taas\nRiihelän talot näkyä.\n\n-- Mennäänkö Navettalan kaupunkiin?\n\n-- Mennään! Hei, mennään!\n\nJa pellon poikki hän karkuuttaa minut sinne. Matti tulee vastaan\nMustalla Ruunalla tyhjää heinähäkkiä ajaen. Syntyy sama jokapäiväinen\njuttu:\n\n-- Vaihdetaanko hevosia? kysyy Matti.\n\n-- Vaihdetaan vain, sanon minä.\n\n-- Paljonko maksat päällisiä? kysyy Matti.\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Sentähden, että minun hevoseni on puolta parempi kuin sinun.\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Sentähden, että minun hevosellani on neljä jalkaa ja sinun\nhevosellasi vain kaksi.\n\n-- Paljonko tahdot?\n\n-- Kolme sataa.\n\n-- Helpota kahteen.\n\n-- En helpota.\n\n-- Olkoon menneeksi. Tuoss' on.\n\nPäällisten maksu tapahtuu niin, että minä kolme kertaa paiskaan\nkintaani hänen rukkaseensa, yhden paiskauksen jokaista satamarkkasta\nkohti. Mutta kun kauppa on tehty niin kuuluu myöskin asiaan, että Matti\nalkaa sitä katua, ruopii korvallistaan ja pyytää että se purettaisiin.\n\n-- Paljonko maksat purkajaisia?\n\n-- Kaksi sataa.\n\n-- Liika vähän.\n\n-- Kolme sitten.\n\n-- Päästä rahat.\n\nPurkaminen tapahtuu niin, että Matti nyt vuorostaan lupsauttaa minua\nkäteen, ensin päällisiksi ja sitten purkajaisiksi, kuusi kertaa. Ja\nniin me taas jatkamme kukin hevosellamme.\n\nNavettalan kaupungissa on paljon taloja ja paljon asukkaita. Siinä on\nmonenmoisia sokkeloita ja teitä. Kuljetaan sen ympäri, mennään kujaan,\najetaan ladon ja sikopahnan välisestä solasta. Ajetaan yläsillalle ja\nsieltä takaisin hirveää myötämäkivauhtia. Minä tiedän, että Oulun\nkaupunki on samanlainen kuin Navettalan kaupunki, vaikkakin paljoa\nsuurempi. Riisun Pollen Lalluksi, sillä on turvallisempaa mennä\nnavettaan hänen kanssaan kuin yksin. Ei ole hyvä mennä navettaan yksin.\nVaikka iso härkä siellä onkin kiinni, on se kuitenkin härkä.\n\nLähinnä lämpiävää riihtä on navetta minusta maailman hauskin paikka.\nSiellä on niin mukavaa ja pehmoista havuilla ja pehkuilla täytetyllä\nlattialla. On kuitenkin varminta pitää Lallua kädestä, sillä voisihan\ntapahtua, että härkä pääsee irti. Kuta lujemmin minä puristan Lallun\nkättä, sitä paremmin pysyy härkä kiinni. Nyt se makaa eikä ole\nnäkevinäänkään. Niillä näyttää kaikilla olevan niin hyvä olla kuin\nkissalla vasussa. Ei kuulu muuta kuin märehtimistä. Koko navetta\nmärehtii. Leuat liikkuvat edestakaisin, sitten joku leuka pysähtyy, ja\nsilloin näkyy niinkuin joku mukula liukuisi kurkkua myöten alas. Sitten\nne taas alkaa. Ison navetan toisessa päässä on pikkunavetta,\nlamponavetta ja vasikkain karsina. Oikeastaan minä pyrinkin sinne.\nSiellä on kuin lasten puolella, tuttavallista ja turvallista. Ei minua\npeloita yhtään, kun vasikka nousee ja köyristää selkänsä ja\nvenytteleikse ja nostaa häntäänsä. Uskallanpa koetella sen turpaakin ja\nantaa sen nuolaista kättäni. Lampaat ovat kuin vertaisia, melkein kuin\nleikkitovereita. Tekisi mieleni heidän mielikseen pureskella kerppuja\nyhdessä heidän kanssaan, ne ovat varmaan makeinta ruokaa maailmassa.\n\nKana makaa seimessä. Lallu nostaa sitä, sen alla on valkea muna. Vähän\npäästä se nousee ja lentää kaakattaen orrelle, ja nyt siellä on kaksi\nmunaa. Lallu seisoo silmät pyöreinä ja ihmettelee, mistä se sinne tuli.\nMinä en tiedä eikä hänkään tiedä, se vain tuli. Enkä koetakaan etsiä\nsyytä. Lapsi ei kysy syytä, ainoastaan toteaa ja tyytyy. Voisi tapahtua\nmitä tahansa enkä minä sitä ihmettelisi.\n\n-- Oletko nähnyt lehmän lentävän? kysyy Lallu.\n\n-- En, sanon minä, -- mutta minä muistan, että minä heti aloin kuvitella,\nkuinka se tapahtuisi.\n\n-- Minä olen, sanoo Lallu.\n\n-- Mitenkä se lensi?\n\n-- Puiden latvojen päällä.\n\n-- Minnekkä se lensi?\n\n-- Niittylatoon.\n\n-- Ovestako sisään?\n\n-- Ovesta, ja sitten se rupesi sinne maata ja söi, ja kun se oli syönyt\nmahansa täyteen, niin se lensi yläluukusta ulos.\n\nOlin heti täysin selvillä siitä, kuinka se oli tapahtunut.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Sitten ei mitään.\n\nIstumme siinä lämpimässä navetassa ja tuumailemme edelleen ja imemme\neväsnekkuja posket pullollaan.\n\n-- Mikä lehmä se oli?\n\n-- Tuo Omena.\n\n-- Etkö ole nähnyt Punikin lentävän?\n\n-- En.\n\n-- Minäpä olen.\n\n-- Mitenkä se lensi?\n\nMinä kerron nähneeni Punikin lentävän -- aivan niin kuin Lallu oli\nkertonut Omenan lentäneen.\n\n-- Olen minä nähnyt koko karjankin lentävän, parvessa niinkuin varikset.\n\n-- Älä narraa.\n\nSe ei merkitse sitä, etten uskoisi, vaan päinvastoin, että minä uskon.\n\n-- Muniiko lehmälintu?\n\n-- Munii se.\n\n-- Entä härkälintu?\n\n-- Munii sekin.\n\n-- Sillä mahtaa olla hyvin suuri muna.\n\n-- Pitäisi olla suuri se pata, jolla sen munia keittäisi.\n\n-- Saunan kokoinen kattila.\n\n-- Suuri pitää olla sekin, joka ne söisi.\n\nKoetan kuvitella, kuinka suuri sen pitäisi olla, joka söisi härkälinnun\nmunia niinkuin minä kananmunia, mutta silloin yht'äkkiä nousee härkä\nylös siellä navetan toisessa päässä. Koko muu navetta tekee samoin. Ne\ntuhkivat ja kalistelevat kytkyitään.\n\n-- Ota minut syliin...\n\nLallu kantaa minut ovelle. Minä käpristäyn hänen kaulaansa ja tunnen\nsuloisen turvallisuuden tunteen nivelissäni varpaihin asti. Täytyy\nkulkea ihan härän ohitse.\n\n-- Taputa Ukkoa lautaselle.\n\nMinä irroitan toisen käteni Lallun kaulasta, kurkottaun ja taputan kuin\ntaputankin. Se on urotyö, minä tunnen tekeväni jotakin aivan\nerinomaista ja minä ihmettelen itseäni, etten sen enemmän pelkää. Minä\nteen sen, vaikka selkäpiitäni karmaisee ja poskissa kihelmöi, niinkuin\nsilloin, kun minua saunassa valellaan haalealla vedellä.\n\nEnnenkuin taas muutan Lallun Polleksi, mietimme, mihin sitten menemme.\nPäätetään ajaa ensin Meikälään ja sitten Heikälään, aivan niin kuin\neilen, ja sittenpähän nähdään minnekä sieltä.\n\nMeikälä on meidän rakennus, missä on tupa toisessa päässä, porstua\nvähä. Heikälä on heidän rakennuksensa. Me emme aja isoa tietä pihaan,\njosta olimme lähteneet, vaan takatietä aittojen ja liiterien solitse,\njoihin olemme tehneet omat uramme, takapihalle takarappujen eteen.\nTulemme kuin vieraaseen taloon, jossa emme tunne ketään eikä kukaan\ntunne meitä. Menemme tupaan, istumme penkille pöydän ja oven väliin. Se\nei ole Liisa, joka ottaa leipiä uunista, vaan jonkin vieraan talon\nemäntä.\n\n-- Mistä kaukaa on vieraat? se kysyy.\n\n-- Hinttulan Tinttulasta.\n\n-- Hinttulan Tinttulasta.\n\nLallu keksii joka kerta uuden kummallisen nimen ja minä kertaan sen.\n\n-- Minnekä kauas on matka?\n\n-- Rittulan Ratulaan.\n\n-- Rittulan Ratulaan.\n\n-- Saisiko talosta ryyppäämistä?\n\n-- Saahan sitä ja saa ruokaakin, jos haluttaa.\n\n-- Meillä on itsellämme eväs.\n\nLiisa haastattelee minua niinkuin aikamiestä ja minä vastaan samaan\ntapaan.\n\n-- Kuka se on tämä toinen mies?\n\nHauskuus on siinä, ettei Liisa ole tuntevinaan Lallua, mutta varsinkin\nsiinä, että hän sanoo: tämä toinen mies.\n\nMe syömme voileipämme ja ryyppäämme maitoa. Piiat kulkevat edestakaisin\njoissakin tavallista tärkeämmissä hommissa. Täti Laurakin on taas\ntullut. Se on suntion emäntä. Se tuli jo eilen. Se on se, joka tuo\npieniä lapsia joka taloon, niin pian kuin kerkiää. Se makasi viime yönä\näidin kamarissa ja minun täytyi maata toisessa kamarissa isän sängyssä.\n\nSitten me lähdemme taas, menemme Meikälästä Heikälään, heidän\npytinkinsä päitse heidän puutarhaansa, jossa meillä on lumilinna ja\nmonenmoisia teitä ja polkuja puiden ja marjapensaiden lomitse. Sinne\nkatsoo meitä ikkunasta ja nyökyttää meille iso valkea parta ja korkea\nkalju otsa, jolla on lasisilmät ja piippu hampaissa. Se on Lallun hyvin\nvanha pappa, joka ei milloinkaan tule ulos eikä milloinkaan käy pihalla\nniinkuin muut ihmiset. Toisen kamarin ikkunan edessä on aina valkoiset\nuutimet, joita ei milloinkaan siirretä syrjään. Siellä sairastaa Lallun\nmamma. Minä pääsin eilen pujahtamaan hänen huoneeseensa. Hän makasi\nkorkeaksi laitetulla sängyllä, päässään valkoinen myssy. Käsi riippui\nrentona alas. Sen alla lattialla vuoteen vieressä oli astia. Laura\nhommasi siinä jotakin. Kun se näki minut, huusi se vihaisesti: \"Viekää\npois se poika.\" Minä kuulen suoniraudan napsauksen ja ehdin nähdä verta\nruiskahtavan paksusta käsivarresta, mutta sitten minut retuutetaan\npois, vaikka huudan.\n\n-- Minkätähden sinun äitisi on niin sairas? kysyn minä ikkunan alla.\n\n-- Sinunkin äitisi tulee pian sairaaksi, sanoo Lallu.\n\n-- Ei tule.\n\n-- Kyllä se tulee, hyvin sairaaksi.\n\n-- Ei tule ... sinä narraat ... et saa ... minä tahdon kotiin.\n\n-- No, ei tule ... ka, ei tule!\n\nSe aikoi narrata, mutta eipäs uskaltanutkaan. Äiti ei saa tulla niin\nsairaaksi, että minut ajetaan pois hänen luotaan enkä saa olla sisällä,\nkun hänestä lyödään suonta. Tulemassa ollut itku vaihtuu voiton\ntunteeseen. Ja siitä minä yht'äkkiä tulen hyvin mahtavaksi, niin että\nkäsken ja komennan ja riuhdon ohjaksia ja ajan hankeenkin. Polle\ntottelee nöyrästi, kuljettelee minua minne vain vaadin: takaisin\npihaan, tallin ja liiterin taa ja sieltä Meikälän ja Heikälän solalle,\njosta menee tie saunaan ja nuottakodalle ja rantaan.\n\nSiinä hän yht'äkkiä unohtaa olevansa hevonen ja huudahtaa:\n\n-- Koivuniemen miehet ovat nuotalla meidän rannassa!\n\nHän rientää täyttä karkua sinne saunan editse ja nuottakodan ohi.\nMinulta pääsee suitset kädestä ja minun täytyy pitää kelkan laidasta\nkiinni pysyäkseni. Hän on kuin pillastunut eikä pysähtyisi, vaikka\npyytäisinkin. Yht'äkkiä hän päästää aisat ja jättää minut kelkkaani\njäälle ja loikkaa avannolle sekaantuen siihen myllerrykseen, mikä siinä\non. Minä en saa selkoa siitä, mitä se oikein on. Se on vain jotakin\nkäsien ja hartiain ja jonkin suuren ja märän myllerrystä ja kiihkeätä\npolskutusta. Minun kelkkani on luisunut reen viereen, jossa on vasuja\nja kontteja ja jonka edessä seisoo hevonen ja pureksii heiniä. Lallu on\nminut kokonaan jättänyt, temmannut mieheltä tarpoimen ja polskuttaa\nvimmatusti, samalla kun miehet lappavat sitä suurta ja märkää jäälle.\nMinä olen niin tyrmetyksissäni, etten älyä edes ruveta itkemään. Tunnen\nensi kerran sen, mikä sitten niin monta kertaa on uudistunut:\ntäydellisen avuttomuuden, jälellejäämisen, kykenemättömyyden pysyä\nperässä ja olla mukana ja millään tavalla ryhtyä asiaan. Se on jotakin\nomituista, merkillistä, yliluonnollista, outoa touhua, ulkopuolella\nminua, minuun niin kuulumatonta, etten ole edes utelias tietämään ja\nottamaan selkoa siitä, mitä se on. Minä tuijotan vain koiraan, jonka\nyht'äkkiä olen huomannut käppyrässä jäällä, ja koetan olla niin hiljaa,\nettei se huomaisi minua eikä tulisi luokseni. Sill'aikaa touhu on\nvähitellen hiljennyt. Ne nostelevat sitä suurta ja märkää jäältä\nrekeen.\n\n-- Tule katsomaan, sanoo Lallu.\n\nKun en saa liikahtaneeksi enkä mitään sanoneeksi, tulee hän ja nostaa\nminut kainaloista ja asettaa seisomaan vasun viereen, jossa sätkii\nsuuria, litteitä kaloja. Minä huomaan ne, mutta vielä enemmän\nkiinnittää huomiotani suuri, musta avanto, jonka ääressä seison. Veden\npinnalla kelluu joitakin pieniä kuolleita kaloja. Isot miehet, joilla\non märät nahkaiset esiliinat ja jotka eivät ole minua näkevinäänkään,\nnostavat kalavasun reen seville ja ajavat pois. Koira nousee ja lähtee\nheidän jälkeensä. Minä seison yhä siinä, mihin Lallu on minut\nasettanut. Se katsoo reen jälkeen, ne huutavat sille jotakin, se ottaa\njotakin jäältä ja juoksuttaa heidän jälkeensä. Silloin minä, luullen,\nettä se aikoo minut jättää tähän avannon reunalle ja mennä heidän\nmukaansa, laukean ja huudan: \"Lallu, et saa mennä!\" Se ei kuule. Mutta\nminulla oli yhtä kaamea hetki kuin silloin, kun näin suden jälet.\nSilloin pääsin pakoon, nyt olen siinä kuin naulittuna ammottavan\navannon ääreen. Mutta Lallu tulee takaisin, kantaa minut taaskin\nkelkkaan, ja taas uudistuu se sama suloinen tunne, sitä suurempana, kun\nhän minut pyyhittyään ja siistittyään vakuuttaa: \"Älä sinä pelkää,\nenhän minä toki sinua jätä.\"\n\nPaluumatkalla pistäymme saunaan. Siellä on jo melkein pimeä, paitsi\nmitä lämpiävä kiuas valaisee lauteiden alle.\n\n-- Tuolta sitä sinäkin olet tullut maailmaan, sanoo Lallu.\n\nMinä tiedän sen jo, hän on jo ennenkin sanonut sen. Minä tiedän vähän\nlisääkin. Minä tiedän, että täti Laura käy ne täältä ottamassa, kaikki\nmaailman lapset, kun ne tulevat, ja viepi ne mammoilleen.\n\n-- Minäpä näin, kun se sinut otti.\n\n-- Narraat.\n\n-- Sinä juosta vikitit saunasta sitä vastaan, ja minä näin, mitenkä se\nsieppasi sinut syliinsä ja vei mammasi luo.\n\n-- Etpäs nähnyt.\n\n-- Koskapa olin silloin puutarhan aidan takana viinimarjoja syömässä.\n\n-- Eihän talvella ole viinimarjoja.\n\n-- Silloinpa ei ollutkaan talvi niinkuin nyt, vaan kesä, etkö muista?\n\nMinä alan muistaa -- minä muistan aivan selvästi, kuinka minä tulin\nlauteiden alta, kuinka sauna noin lämpisi, kuinka ovi oli noin\nraollaan, kuinka minulla oli paitakin päällä, kuinka minä kiipesin\nkynnyksen yli ja kuinka Laura täti tuli vastaan valkoisessa\nyöröijyssään...\n\nAlkaa tulla liika lämmin ja savukin pistää silmään.\n\nJa sitten minä vielä muistan siitä päivästä, että se päättyi Lallun\nullakkokamariin. Minä muistan, kuinka hän selässään kantoi minut sinne\njyrkkiä rappuja pimeän ullakon läpi. Siellä on minulle jo tehty tila\nhänen sänkyynsä ja minä jään yöksi sinne. Kysyn, miksi minä en mene\nkotiin yöksi? Siksi, että sinne on niin pitkä matka, ettemme enää\nehtisi. -- Eihän pihan yli ole pitkä matka. -- Ei pihan yli, mutta meidän\ntäytyy palata vanhoja jälkiämme, samaa tietä, jota olimme tulleet,\nensin saunalle, sitten avannolle ja Navettalaan ja Riihelään j.n.e.\nNiinpä niin, nyt minä ymmärrän. Olimme aina tehneet niin näillä\nretkillä.\n\nMeille tuodaan tänne illalliseksi voileipiä. Huone on ihmeitä täynnä.\nSeinällä on poronsarvet ja pyssy ja teeren kuvia ja jahtitorvi, jota\nsaan töryyttää. Lallu riisuu minut ja panee astialle ja nostaa minut\nsänkyyn selkänsä taa. Ennenkuin nukutaan, kertoo hän minulle satuja\nveden ukosta, jonka valtakuntaan olisi päästy nuotta-avannosta, jos\nolisi tahdottu, kun vain olisi käännetty takki nurin ja pantu hattu\nylösalasin päähän. Siellä on suuria saleja ja pitkiä pihoja ja\nkeltaisia hevosia ja sinisiä lehmiä kultaisissa pilttuissa ja\nhopeisissa kytkyvissä ja lehmät lypsävät makeata sokerimaitoa, johon\nkohoo siirappikermaa.\n\n-- Onko siellä susia?\n\n-- Siellä on susia, mutta ne ovat niin kesyjä kuin koirat, eikä niitä\ntarvitse pikkupoikainkaan pelätä, koska ne ovat mykkiä kuin kalat,\neivät osaa haukkua eikä purra, ainoastaan häntäänsä heiluttaa.\n\nKietaisen käteni Lallun kaulaan. Sen poski ei pistä niinkuin isän.\nHerään yöllä. Lallu antaa minulle juomista ja juodessani minä näen kuun\npaistavan ikkunasta sisään.\n\nKun aamulla herään, on Lallu poissa ja vuoteen vieressä seisoo Liisa ja\npukee minut ja vie alas.\n\n-- Nyt mennään katsomaan pikku veljeä, joka tuli viime yönä, sanoo\nLiisa.\n\n-- Minäpä tiedän, mistä se tuli, saunan lauteiden alta, puhelen minä\npihan yli mentäessä. -- Mutta oliko sillä paita päällä?\n\n-- Tuon pojan! nauraa Liisa ja tempaa minut syliinsä ja kantaa sisään.\n\nLallua en sen jälkeen nähnyt. En saa muististani hänestä mitään kuvaa\nsenjälkeen. Luultavasti meni hän kouluun ja me muutimme toiseen\npitäjään, ennenkuin hän kesällä palasi.\n\n\n\n\nPIKKU LIISA.\n\n\nToinen kaikkein varhaisimman lapsuuteni muistoja on ensimmäinen\nhoitajani, Pikku-Liisa. Oli rajaton se lyhytaikainen kiintymys, joka\nminulla oli häntä kohtaan. Hänen piti aina olla läheisyydessäni,\nkuultavissa, nähtävissä ja koskettavissa. Luultavasti se on yhteistä\nkaikille ensiksisyntyneille, joiden on täytynyt jo varhain väistyä\näidin helmoista toisten nuorempain tieltä ja hakea turvaansa hänen\nsijaisensa suojasta niinkuin sorsanpoikasen, joka oman emon tultua\nammutuksi juoksee vettä pitkin sinne, missä kuulee toisen emon\nänkättävän, olipa se sitten tavi tai telkkä.\n\nSemmoinen hoitaja on tavallisesti vanhanpuoleinen, lapseton nainen,\njoka toisen lasta vaaliessaan myöskin vaalii ja tyydyttää omaa\ntyydyttämättä jäänyttä äidin tunnettaan, mikä hänessä usein on\nkiinteämpi ja voimakkaampi kuin äidin omaan lapseensa. Hän antautuu\nkokonaan hoidettavalleen, noudattaa hänen mieltään ja oikkujaan\nkaikessa ja pyrkii pyrkimällä voittamaan hänen kiintymystään. Lapsi sen\noivaltaa ja palkitsee. Heistä tulee salaliittoutuneita kaikkia muita,\nmyöskin äitiä vastaan. Mitä äidiltä ei riitä antaa tai minkä hän\nkieltää, sen hoitaja salaa antaa ja myöntää, ja varsinkin juuri sen.\nHän säästää hänelle oman maitotilkkansa ja voikipenensä, syö itse\nsuolaa leipää ja ryyppää vettä päälle. Hän puraisee poikki saamansa\nsokerinokareen ja pistää toisen puolen siitä lapsen suuhun ja toisen\ntaskuunsa -- vastaisen varalle. Aina on hänellä kätköissään jotakin hyvää\nvarattuna \"raukalle\". Kun äiti toruu tai kurittaa -- kai syystä kylläkin\n-- lohduttaa ja viihdyttää hoitaja selän takana, tai tempaa pahankurisen\nkesken kaiken pois ja vie hänet katsomaan jotakin, kissaa tai koiraa\ntai lampaita tai vieraan hevosta portin takana, tai vie puutarhaan ja\npoimii mansikan marjamaasta tai taittaa herneenpalon kielletystä\npenkistä.\n\nHän mukautuu hoidettavansa kaikkiin oikkuihin, orjuuttaa itsensä\nmelkein mihin tahansa. Hän antaa purkaa surkean palmikkosaparonsa ja\nhajoittaa harmahtavan tukkansa ja kääntää turkkinsa nurin ja rupee\nmöröksi, jota lapsi suvaitsee pelätä; tai hän antaa kaataa itsensä,\nhyppiä vinossa, köyryisessä selässään, potkiakin itseään, ja on\nitkevinään, että koskee -- niinkuin ehkä saattaa tehdäkin -- jotta potkijan\nolisi hauska nauraa. Hänen kärsivällisyytensä on loppumaton, vaikka\nminä loppumattomasti häiritsen hänen töitänsä, sotken hänen\nkuontalonsa, tai lipsautan nuoran hänen rukkinsa pyörän päältä, tai\nvetäisen sukkatikut neuleesta. Hänen peloittavin uhkauksensa:\n\"Maltahan, kun sanon äidille\", ei koskaan toteudu, ja hänen ankarin\nnuhteensa: \"Voi kuitenkin tuota kuritonta poikaa\", on ihaileva kehoitus\njatkamaan.\n\nLuultavasti oli minunkin kiintymykseni kokoonpantu kaikesta\ntämmöisestä -- en muista niin tarkoin -- mutta sen muistan, mikä hänen\nrakkautensa rajaton ilmaus erikoisesti minua liikutti. Hän oli\nkartannut kaiken päivää villoja, kooten lepereitä suureen vasuun.\nIllalla oli vasu täynnä. Minut oli riisuttu, mutta paitahihasillani\nminä vielä kirmailin huoneessa yli pöytien ja tuolien. Seisoin\npesukaapin päällä, jonka edessä oli leperevasu. -- \"Saanko hypätä\nleperevasuun ... anna, hyvä Liisa, minun hypätä ... hyvä kulta Liisa!\"\nj.n.e. -- yhä hellemmin ja hellemmin. -- \"Eihän toki, eihän toki mitenkään\nleperevasuun\" -- mutta minä kiristin hänen sydäntään yhä tiukemmin\nnähdessäni, että lupaus jo oli heltiämässä. -- \"Hyppäähän sitten tämä\nkerta!\" -- ja minä hyppäsin, upoten päätäni myöten villoihin, ja riemusta\nvilliintyneenä pelmuutellen niitä ympäri lattiaa. Hän tempasi minut\nsänkyyn ja kietoi peitteen kireästi ympärilleni, etten päässyt jäsentä\nliikauttamaan -- mikä vaihteeksi tuntui minusta tavattoman suloiselta, ja\nryhtyi sitten karttaamaan sotkosta uudelleen, istuen siinä luultavasti\nkoko yön, koska hän aamulla herätessäni torkkui samoilla sijoillaan,\nkartat helmassa. Kavahdin häntä kaulaan ja suutelin ryppyistä poskea ja\nlupasin, etten enää milloinkaan tahdo hypätä leperevasuun. -- \"Saathan\nsinä, saathan sinä vastakin\", sopersi hän, kyyneltä pyyhkien.\n\nMeidät erotettiin. Eräänä kylmänä talviaamuna jäi Liisa seisomaan reen\nsijalle, seurattuaan kannoilla mukana niin kauan, kunnes yhä kiihtyvä\nvauhti pakotti hänet pudottautumaan tiepuoleen. Minä ajoin lämpimiin\nnahkaisiin käärittynä uutta kotia kohti huomio kiintyneenä tiepuolen\nihmeihin ja vasta illalla maata pannessa muistaen riisujani ja\ntuudittajani. Nousi meteli: -- \"Minä tahdon Liisan luo!\" -- \"Liisa tulee\nhuomenna ... Liisa tulee...\" Mutta ei Liisa tullut huomenna eikä\nylihuomenna.\n\nEräänä päivänä, luultavasti seuraavana kesänä, minä istun\nhiekkalaatikossa aitan seinämällä päiväpaisteessa. Siitä näkyy pihan\nyli portti ja suora kuja maantielle saakka. Siitä voi hiekkahuoneita\nrakentaessa aina tuon tuostakin vilkaista, tuleeko joku ja kuka tulee.\nSieltä tulee, varsinkin näin lauantaisin, akkaa, ukkoa, kerjäläistä\nkyökin puolelle ja asiamiestä isän luo. Ne tulevat verkalleen, eivät\nkoskaan avaa porttia, vaan kiipeävät aidan yli lautoja myöten. Nyt\nsieltä taas tulee joku, pikku mummu kuka lie, sukkaa kutoen, kontti\nselässä. Portin takana se laskee hameensa helmat alas, suorii niitä\nkauan ja silittelee poimuja ja koettaa sitten päästä portista sisään,\nmutta ei osaa sitä avata. -- \"Nouse sinä, mummu, aidan yli, koska et\nkuitenkaan osaa porttia avata!\" huudan minä, ja se tottelee ja kompuroi\naidan yli, jalassa lipokkaat. Silloin minä hänet tunnen. Rintaani\nkouristaa riemu, jonka heijastusvaikutus tuntuu siinä vielä viiden\nvuosikymmenen kuluttua: -- \"Pikku Liisa!\" kirkaisen minä, kirmaisen ylös,\nmenen kuin tainnoksiin, josta herään vasta sitten, kun rinta on iskenyt\nrintaan niin, että tekee kipeää. Olen käpristäytynyt hänen syliinsä,\nkädet kaulaan puristettuina, jalat tempoen ja potkien. Painan häntä\nmaahan, putoan pois, karkaan uudelleen syliin, taas maahan, riuhdon\nhäntä kädestä, reuhdon ja ulvon hänen ympärillään kuin koiran penikka,\npyöritän häntä, pyörryn itse ja pyörrytän hänet, kunnes toinnumme\nhoipertuneina aidan viereen heinikkoon.\n\nMinä riistän hänet siitä sisään, vien hänet saliin, panen hänet\nsohvalle istumaan ja vaadin, että hänelle pitää tehdä tila\nvieraskamariin piispan sänkyyn silkkipeitteen alle. Hänen täytyy syödä\nmeidän pöydässä eikä kyökissä. Siitä ei tule mitään, hän ei tahdo eikä\näitikään näy oikein tahtovan. Äiti ei ole oikein iloinen hänen\ntulostaan, en tiedä miksi. Minä suostun siihen, että hän kyhnähtää\nlattialle vuoteeni viereen ja lupaa maata siinä koko yön.\n\nAamulla löydän hänet saunan penkiltä nukkumasta. Minä herätän hänet\narmotta ja torun häntä siitä, ettei hän ollutkaan minua pukemassa. Hän\nlepyttää minut eväillään. Hänellä on ohralettuja ja palvattua lihaa ja\ntylppä linkkuveitsi, jolla hän viiltää voita lettujen päälle -- mikä\nkaikki kutsuu kielelleni veden vielä viiden vuosikymmenen takaa. Hänen\nvaatteissaan on sama savupirtin suloinen tuoksu mikä ennenkin.\n\nEn muista hänestä sitten muuta, kuin että, kun hän eräänä iltana puhui\npoislähdöstään, minä sukkanauhasta sidoin hänet sänkyni jalkaan, ettei\nkarkaisi. Mutta aamulla hän kuitenkin oli poissa, en löytänyt häntä\nsaunasta enkä mistään. Juoksin itkien ja hänen nimeään huutaen\nmaantielle, mistä minut väkisin retuutettiin pihaan. Kai taas pian\nviihdyin ja tyydyin. Luultavasti lahjottiin minut lakeripalalla tai\npuolukkahillolla kerman ja sokerileivän kera. Se ei kuitenkaan jäänyt\nhänestä viimeiseksi muistokseni. Minulle jäi hänestä ainaisena muistona\nelinaikainen mieltymys savupirtille tuoksuviin vaatteihin ja\nohralettuihin ja palvattuun lihaan, ja minun rinnassani läikähtää\nlämpimästi yhä vieläkin joka kerta, kun minua vastaan tulee pikkuinen\nvanha vaimo, sukkaa kutoen, kontti selässä ja lipokkaat jalassa ja\nniskassa laiha saparopalmikko.\n\n\n\n\nYSTÄVÄ -- JOKA PETTI.\n\n\nIsälläni oli hyvä ystävä, Piekäinen Pielavedeltä, joka pari kolme\nkertaa vuodessa tuli meille käymään ja viipyi useita vuorokausia.\nHänellä oli kerran mukanaan koira, nimeltä Otti. Meistä tuli heti sen\nkanssa hyvät ystävät. Me telmimme ulkona, vedimme väkikarttua, jonka se\ntoi, kun minä nakkasin, ja jota se sitten hauskasti naristen kiskoi\nminulta pois. Me teimme retkiä piha-aidan taa vasikkahakaan, jossa aina\noli kotiorava haukuttavana ja myyrän koloja kaivettavana. Kun kylän\nsiat tulivat portin taa tonkimaan, annoimme me niille ihanan\nyhteiskyydin lehtikujaa myöten maantielle ja maantien taa. Iltaisin,\nkun ukot juttelivat uskonasioistaan ja hurskaat eukot istuivat\nhartaasti kuunnellen oven suussa kynnyksellä tai pimeässä salissa, me\nOtin kanssa kellimme isän kamarin lattialla. Minä ruopottelin sitä\nvatsaan ja se kehräsi jalallaan.\n\nSe söi minun kädestäni, tulipa omasta alotteestaan pyytämäänkin minulta\nvoileipääni, näppäsipä sen välistä tarjoamattanikin -- mikä oli\npettämätön todistus siitä, että se nyt tunnusti minut isännäkseen,\nsillä tullessaan se oli ollut niin tyly ja ylpeä, että sille kelpasi\nkakku ainoastaan Piekäisen kädestä. Yöt se makasi ulkona kärryissä,\nistuimen alla. Mutta kun se eräänä sateisena iltana tuli sisään eikä\nkäpristäytynytkään isäntänsä lattiavuoteen viereen, vaan hyppäsi minun\njalkopohjiini, niin heräsi minussa huima toivo saada Otti ikuiseksi\nomakseni.\n\nVaikka minä siihen asti turhaan olin kärtellyt itselleni\nkoiranpenikkaa -- koska sisareni oli saanut kissanpojan -- ei pyyntöni nyt\nkohdannutkaan vakavampaa vastarintaa, ei vanhempieni puolelta eikä\nPiekäisenkään, joka sanoi heti: -- \"Saathan sen, rakin, kun vain jäänee\".\nOlin varma siitä, että Otti jää, kun vain saa luvan. En silloin vielä\naavistanut, mikä minulle sittemmin kyllä selvisi, mistä syystä\nsuostumus oli ollut niin helppo antaa. Tietysti ei niistä kukaan muu\nkuin minä uskonut, että koira jää isännästään. Kuitenkin ne olivat\nolevinaan avullisia sen pysyttämisessä. Meidän oli mentävä renki Pekan\nkanssa metsään ja otettava Otti mukaan, ja sill'aikaa kun me olemme\nsiellä, lähtee Piekäinen. On varminta ennen pihaan tuloa sitoa koira,\nettei se pääse vereksille jäljille.\n\nMentiin siis siinä hyvässä uskossa metsälle, ja oikein eväiden kanssa.\nOtti haukkui meille oravan ja me häärimme sen kanssa puulta puulle,\nnakellen kurrea kivillä ja kalikoilla. Kun se oli kadonnut\nnäkymättömiin ja saavuttamattomiin suuren kuusen latvaan, istuimme\nsyömään voileipiä, joista Otti sai parhaan osan. Sitten kaivettiin\nmyyrän pesiä ja syötiin puolukoita, joita oli mättäät punaisenaan.\nIhmeekseni ja ihastuksekseni osasi Otti syödä puolukoita suoraan\nmättäästä. Se se vasta on veitikka koirakseen, haukkuu oravia, kaivaa\nmyyriä, poimii marjoja ja -- Pekka lisäsi -- \"mene tiedä onkii vielä\nahveniakin\". En välitä Pekan pistoksista, ja mikseipä se osaisi kaapata\nkäpälällään ahventakin matalalta rannalta. Pekka ei koko aikana ole\nkatsonut oikein suosiollisin silmin minun koiraani, ja jurnuttaa nyt\npihaan mentäessä taas, että eiköhän olisi aika alkaa panna vasikkaa\nkytkyeen. Mutta minä olen saanut päähäni, etten panekaan kiinni Ottia,\nOtti jää meille mielelläänkin, sille tulisi meitä ikävä, jos se\nvietäisiin pois. Olisi kai se jo mennyt entisen isäntänsä jälkeen, jos\nmennäkseen. On se siksi viisas, että se tietää sen jo lähteneen. Se\nluultavasti ymmärtää puheenkin.\n\nMutta kun Otti yht'äkkiä loikkaa kotiaidan yli, tulee minulle hätä. Se\non jo huomannut, että heidän kärrynsä on poissa. Se kiertelee\npihamaalla turpa maassa, käväisee tallin ovella, joka on kiinni, sieltä\nyhä kiihtyvää vauhtia kyökkiin, mutta tulee heti ulos, ennenkuin minä\nehdin sulkea oven. Minä kutsun ja mairittelen, mutta se ei ole\nnäkevinään eikä kuulevinaan. Nyt se menee turpa maassa ja vähän\nvikisten portille päin. Silloin minä teen viekkaan tempun, olen itse\netsivinäni maasta jotakin, hyökkäilen sinne tänne ja sesettelen ja\nvikisen. Otti syöksähtää siihen ja tulee niin lähelle, että saan\nkaapatuksi sen kaulasta kiinni. Saan pidetyksi sitä niin kauan, että\nPekka joutuu avuksi, ja me sidomme Otin. Minä pitelen ja Pekka sitoo.\nOtti hyökkää kaikella voimallaan portille päin, mutta nuora pitää.\n\nIlo voitostani loppuu kuitenkin lyhyeen. Tosin Otti ei enää tee\nvastarintaa, se antaa vastustelematta taluttaa itseään tupaan ja sitoa\npenkin jalkaan, mutta välimme hänen puoleltaan ovat rikki. Se ei ole\nminusta tietääkseenkään, ei katsahda niin puolella silmällä, ei\nvahingossakaan heilauta minulle häntäänsä, kuinka häntä otitellen,\nsesetellen ja sitilellen. Se ei koske mihinkään, mitä minä sille\ntarjoan, Pekan kädestä se vielä maistaa jotakin, mutta ei minun. Se\nkyllä tietää, että vaikka Pekka olikin sitä sitomassa, oikea syyllinen\nkuitenkin olen minä. Se täydellisesti halveksii minua, ei rupea edes\ntyynylle, jonka sille tuon, vaan makaa mieluummin kovalla lattialla\nliikkumatonna turpa käpälien välissä ja tuijottaa oveen. Kun olen\nmennyt ja jättänyt sen yksin, kuulen oven takaa, kuinka se itkee.\n\nKoetan useampana päivänä parastani. Ei mikään auta. Juoksutan sitä\nlopulta maantiellä. Niin kauan kuin mennään poispäin, se juoksee edellä\niloisesti ja häntä kiveränä, vetää minua vimmatusti mukanaan, nuuskii\nja tekeepä tehtävänsäkin, mikä minusta sen puolelta on ilmeinen\nsuosionosoitus minua kohtaan, niinkuin semmoinen oli ollut minulta\nhoitajaani kohtaan pienenä ollessa ennen maata panoa. Näin on, niin\nkauan kuin juoksemme poispäin kirkolle päin. Mutta kun käännyn kotiin,\nlyykähtää kaikki ennalleen. Otti ei juokse enää edellä, vaan laahustaa\nperässä, alakuloisena ja vastenmielisesti, häntä lerpallaan. Taputtelen\nja kiihoittelen sitä turhaan, se pistää juoksuksi ainoastaan pakosta.\nSe kai luuli, että minä lähdin viemään sitä sen kotiin ja että minä\ntaas sitä narrasin.\n\nMinua alkaa säälittää, kun isäkin sanoo, että mitähän sinä meinaisit,\njos minä veisin sinut Piekäälään ja jättäisin sinne ja Piekäälän poika\nkytkisi sinut penkin jalkaan. -- \"Minäpä en olekaan -- koira\", aioin sanoa,\nmutta jäi sanomatta. Minä tunnen, etten koskaan tule voittamaan sen\nluottamusta ja ystävyyttä, niin kauan kuin pidän sitä vangittuna, ja\nniin kauan kuin se ei ole unohtanut petosta, jonka avulla sen\nvangitsin.\n\nPäästän sen siis irti, menköön, jos menee, mutta ihme ja kumma, se ei\nmenekään. Niinkuin ei meidän välillämme olisi ollut mitään\nväärinkäsitystä se juoksee iloisesti kanssani portin taa haukkumaan\nsikoja, joiden päälle sen usutan. Me ajamme ne taas niinkuin ennenkin\nmaantielle ja maantien taa ja palaamme yhdessä takaisin. Otti juoksee\nedeltä kyökkiin ja syö voileipiä kädestäni toisen toisensa perästä,\nniin että sylki roiskaa. Sillä välin se kierähtää lattialle ja puraisee\nkirpun häntänsä juuresta, ja kun silloin riennän raaputtamaan sitä\nvatsan alta, niin se kellahtaa selälleen ja naputtaa jalallaan\nlattiaan.\n\nKaikki sanovat, että nyt on Otti kotiutunut, nyt ei sitä enää tarvitse\npitää kiinni. \"Sen on koira, jonka kädestä syöpi.\"\n\n-- Haistapas tuota, sanoo Pekka ja heittää orrelta vanhat rukkaset Otin\neteen.\n\n-- No, siinähän ne on ne Piekäisen rukkaset, joita se ei lähtiessään\nlöytänyt! huudahtaa joku.\n\nOtti haistelee entisen isäntänsä rukkasia, mutta ei näytä olevan niistä\nmilläänkään. Sitten se ravistaa turkkiaan ja menee hiljaa ovelle ja\npyrkii ulos. Mennään yhdessä ja Pekka seuraa perässä. Otti nuuskii\nvanhan tuvan nurkkaa, sirauttaa siihen ja rapsii takajaloillaan\nmuutamia kertoja maata jäljelleen päin, kivertää häntänsä ja röyheltää\nselkäkarvansa. Sitten se ojentaa kaulaansa, päästää ilmoille\nulvahduksen ja lähtee päättävästi, mutta rauhallisesti juoksemaan\nportille. Minä lähden perässä, mutta silloin se lisää vauhtiaan. -- \"Otti\nse, Otti se, Otti se!\" Mutta se on jo pistänyt laukaksi, suoristanut\nhäntänsä ja loikannut korentona aidan yli portin pielitse. Maantiellä\nse vielä kerran ulvahtaa mennessään minulle viimeisiksi jäähyväisiksi.\n\nKorvissani kaikuu vielä tänäkin päivänä oma huutoni: \"Otti se, Otti se,\nOtti se!\" -- kiihkeänä, surkeana, valittavana ja lopulta itkuun\ntukehtuvana. Takanani tuvan rappusilla ilkkuu ja ivaa minua renkipoika\nhuutaen samaan äänilajiin, vaihdellen sitä minun mukaani: \"Heitti se,\nheitti se, heitti se!\" En välitä, huudan vain yhä hämärtyvään iltaan,\nmaantielle ja kirkolle päin, kosteata syksyistä etelätuulta vastaan,\njoka kohahtelee raskaasti pihan koivuissa.\n\nMinä tiedän, ettei se enää tule, mutta huudan kuitenkin. Renkipoika\ntekee yhä samoin, nyt oikein laulamalla;\n\n    \"Otti se, heitti se, otti se,\n    heittihän Otti se, heittipä se!\"\n\nRaivostun ja käyn hänen, suuren roikaleen, kimppuun ja isken olkani\ntakaa. Satutan ranteeni hervottomaksi hänen ojennettuun, luisevaan\nnyrkkiinsä. Syöksen parkuen sisään ja kantelen äidille, että Pekka\nminua löi. Mutta äiti on nähnyt, että minähän päin vastoin löin Pekkaa\n-- ja suruni ja epätoivoni on rajaton.\n\n\n\n\nJOULULLE KOTIIN.\n\n\nOn ollut elämässä muutamia riemun hetkiä, joiden muisto vielä vuosien\npäästä ajaa veren vanhassa ruumiissa karkeloimaan ja mielen keveänä\nliekehtimään. Kotiinmatka koulusta joululuvalle ensimmäisen\nsyyslukukauden päätyttyä on yksi niistä, kenties kaikkein voimakkain.\n\nEn luule, että tuohon kotihaluun niin paljon vaikutti ikävä. Kerran\nalkuun päästyä kului aika koulussa jotakuinkin, varsinkin kun tuli\nhuomaamaan, etteivät opettajat sentään olekaan hirviöitä ja että\nkortteeritädit voivat olla aika ystävällisiä, välistä kenties\nystävällisempiä kuin oma äiti; ainakin tekivät he parastaan\nviihdyttääkseen ja voittaakseen luottamusta. Luulen, että selitys\nikävään on haettava siitä, että kodin kuva oli, niin omituista kuin se\nonkin, melkein kokonaan mielestä kulunut uusien vaikutuksien tieltä.\nSaattoi esim. välistä tapahtua, etten ollenkaan muistanut, minkä\nnäköinen äiti oli, kun rupesin häntä ajattelemaan. Veljet ja sisaret\nolivat kaikki yhdennäköisiä valkopäitä, joista en saanut syntymään\nminkäänlaista erikoiskuvaa. Tarve täyttää tuolla tavalla syntynyttä\naukkoa oli luultavasti se, joka voimakkaimmin vaikutti haluun päästä\nomaisia näkemään.\n\nKuta lähemmä joulua tultiin, sitä suuremmaksi se halu kasvoi. Ensin\nsiitä vain joidenkuiden toverien kanssa haaveiltiin, mutta vähitellen\nmuuttui se koko luokan yhteiseksi. Enhän kerro mitään uutta, kun\nkerron, että ensin luettiin viikkoja, sitten päiviä ja lopuksi tunteja.\nLuokan parhaat matemaatikot olivat jo monta viikkoa ennen laskeneet,\nmontako tuntia, minuuttia ja sekuntia on siihen, kun \"päästään\". Tulos\nkirjoitettiin taulun yläreunaan, mutta täytyi rehtorin käskystä siitä\npyyhkiä, jolloin se siirtyi taulun takapuolelle, missä eli ja kehittyi\npäämääräänsä kohti. Joka päivä käytiin sitä siellä muuttamassa ja\ntarkistamassa. Tuntui siltä kuin olisi suuri voitto saavutettu joka\nkerta, kun sataluku muuttui, vielä suurempi, kun se kokonaan katosi.\nSilloin pantiin toimeen yleinen telmiminen luokalla, josta sitten\nseurasi ankarat nuhteet. Syy saatiin selville ja korkeimman\nomakätisesti tarttui rehtori jäniksenkäpälään ja pyyhki takapuolenkin\ntaulua puhtaaksi.\n\n-- Mutta viimein tempasi yleinen hurmaus ukonkin mukaansa. Kun hän\nviimeisen edellisen päivän aamuna saapuu rukouksien jälkeen\ntavalliselle tarkastusmatkalleen ja huomaa kyynärän korkuisilla\nkirjaimilla taululla julistetuksi: \"Nyt ei ole enää kuin 24 tuntia\njäljellä!\" -- ei hän voi olla suutaan nauruun vetämättä ja hänen täytyy\ntyytyä siihen, että luokka ulvoo ilosta hänen antautumiselleen.\n\nViimein ei ollut tuntia, ei minuuttia eikä sekuntiakaan jäljellä,\nkaikki oli sulautunut suureksi nollaksi, joka jätettiin taululle\nammottamaan ja joka siinä tavattiin vielä kevätlukukauden alussa.\nVihurituulena karattiin alas rappuja ja pitkin katuja, ja tuskin oli\nturkki päälle saatu, kun jo heittäydyttiin rekeen ja ajettiin laukkaa\ntullista ulos -- siihen aikaan ei ollut olemassa mitään\npoliisijärjestyksiä hurjaa ajoa kieltämässä, ja vaikka olisi ollutkin,\ntuskinpa niitä olisi toteltu.\n\nMinua niinkuin kaikkia muitakin oltiin \"omalla\" hakemassa. Vähitellen\nsaavuttivat toiset toisensa ja ennen ensimmäistä syöttöpaikkaa oli\nmatkue kasvanut puolikymmentä hevosta käsittäväksi jonosi.\n\nOli se omituista matkantekoaan! On vieläkin mahdoton ymmärtää, miten\nmieliala kaksi vuorokautta, yötä ja päivää, saattaa pysyä\nyhtämittaisessa huumauksen tilassa, joka lisäksi vielä kohoamistaan\nkohoaa. Syöttöpaikoissa oli alinomainen mylläkkä niiden kahden tai\nkolmen tunnin kestäessä, jolloin hevoset levähtivät. Eväät levitettiin\npöydälle ja yhteisesti nautittiin, syödessäkään ei aina maltettu olla\npainia lyömättä ja yhtenä mylläkkänä menivät nurkat, pöydän alukset ja\nsängyt, vaatteet menivät sekaisin, päällyskengät, hatut, kintaat,\nhuivit, välistä turkitkin vaihtuivat. Matkalla olisi oltu ohjaksissa,\njos olisi saatu, mutta rengit, joilla oli hyvin vähän luottamusta\nnäihin herroihinsa, pitivät huolen siitä, ettei hevosia ajettu\nviallisiksi. \"Telmikää keskenänne, mutta antakaa hevosten olla\nrauhassa!\" Ja me telmittiin keskenämme. Ei sitä ylämäkeä, jossa ei\ntoisiamme hankeen survittu, ei sitä taloa, jonka kohdalla ei hihkaistu,\nei vastaantulijaa, jolle ei \"heitä\" huudettu. Hevoset ja reet olivat\nyhteisiä. Käytiin vuoroin kutakin koettamassa. Yhteisestä sopimuksesta\nheittäysi koko poikalauma samaan rekeen, eivätkä silloin auttaneet\nrenkien vastalauseet eikä mitkään. Vanha ruunakin sai luultavasti ensi\nkerran eläessään laukkaa pistää. Se innostui siitä niin, että ei\nherennytkään, vaan laski yhtä menoaan pari virstaa ja kaasi lopulta\nrekensä täyden syvään lumiojaan, josta vasta pitkien potkimisten ja\npäristelemisten jälkeen selvittiin.\n\nJa sitä semmoista menoa kesti niin kauan kuin matkaakin. Matkan teko\noli käynyt niin pääasiaksi, että sen määrää ei joudettu ajattelemaan,\nennenkuin kirkon harja alkoi kuumottaa metsän takaa. Mutta silloin sai\nkaikki muu väistyä. Toverit ymmärsivät asemansa ja poistuivat reestäni.\nNahkaset ja tyynyt asetettiin järjestykseen, minut peitettiin niiden\nsisään, ja sen tehtyään vetäytyivät he omiin rekiinsä kukin.\nSäälittivät he minua vähän nuo, joilla, Kajaanista ja sen takaakin\nollen, vielä oli toiset puolet matkaa edessään. Olisi säälittänyt\nenemmänkin, elleivät tutut paikat olisi kokonaan mieltäni\nkiinnittäneet. Se oli tuollaista naurun ja itkun sekaista sanomattoman\nsuloista tunnetta, joka sydänalassa ensin kuin syttyy palamaan, niin\nettä melkein polttaa, ja sitten niin merkillisesti haalistuu, kuin\nolisi sen päälle metoista vuodatettu. Että siinä todellakin nyt on\nsilta ... ja kamreerin talo ja kauppapuoti ... ja kirkko ja iso pappila\nja sen riihet ... että tuo aita ja tuo veräjä ... ja tuolla koti,\ntuossa koti, tässä koti! Isän kamarin ikkunassa näkyy kasvoja ruudussa\nkiinni ... nyt ne katoavat ... nyt lentää porstuan ovi auki ... sieltä\nsyöksevät pihalle ... toisia tupruaa kyökin ovesta ja tuvasta. Nahkaset\nreväistään päältäni, yksi nostaa jaloista, toinen kannattaa turkin\nkauluksesta, kolmas vyöstä riuhtoo ... nauretaan, hihkutaan, koira\nhaukkuu, porokello älisee ruunan pudistaessa valjaita -- se on kaikki,\nsanalla sanoen, niin suloista epäsointua, sellaista niin kaunista\nkakafoniaa, että olisi turha yritys saada siinä oma äänensä kuuluville,\njonka vuoksi en yritäkään enää jatkaa.\n\n\n\n\nKOTIPUOLENI RAUTATIE.\n\n\nVaikka olin nähnyt sitä rakennettavan, ajanut sen yli sekä reellä ja\npolkupyörällä että höyryveneellä siihen aikaan, kun sitä alettiin\nperustaa maahan ja mereen; vaikka olin lehdistä lukenut, että\nväliaikainen liikenne oli alkanut, ja asemahuoneiden seiniltä silmät\nsuurina tutkinut pienoista aikataulua tuttuine nimineen -- niin en\nkuitenkaan vielä oikeastaan osannut uskoa, että se rautatie\ntodellisuudessa oli olemassa. Sillä minuun oli vuosien kuluessa\nsyöpynyt taikauskoinen usko siihen, ettei kotipitäjäni koskaan voi\ntulla rautatietä saamaan.\n\nTuo epäusko kai oli osaksi syntynyt siitä, että tällä radalla oli ollut\nniin monta vastusta voitettavanaan: karjalaisten kilpailu, Kallaveden\nylimeno, rantaratain ja kaikenlaisten muiden ratain kilpailu, mutta\nennen kaikkea ja surkeata sanoa -- kielikysymys. Olin silloin Pariisissa,\nkun asian lopullinen kohtalo oli säädyissä ratkaistava. Kuta kauemmaksi\nkotoa joutuu, sitä kokonaisemmaksi, sitä kauniimmaksi tahtoisi\nkansaansa ja maatansa kuvitella. Kun silloin saa lukea, että\nrautatieasiassa, puhtaasti aineellisessa asiassa, kaikki puolueet\nyht'äkkiä seisovat vastakkain, vetämässä köyttä kukin omaan puoleensa,\nniinkuin säädyt tekivät Iisalmen radasta ja Helsingin rantaradasta\npäättäessään, niin eihän ole ihme, jos odottaa joka hetki, että köysi\nkatkeaa ja vetäjät lentävät selälleen. En silloin surrut tai ehkä\nparemmin suututellut niin paljon näiden ratain kohtaloa kuin sitä, että\nsemmoinen näytelmä on meillä mahdollinen. Olisiko kohtalon kostoa\nvoinut sanoa liian kovaksi, jos nämä molemmat radat olisivat muuttuneet\njoksikin \"sillaksi\", joka ei vienyt Suomen vesien poikki, mutta jonka\nalaitse Suomen vedet kuitenkin virtasivat, sillä Nevahan se Laatokkaa\nja Saimaata ja Kallavettä mereen nielee ... ja nielee.\n\nMutta eihän nyt niin kuitenkaan käynyt. Kaikki esteet voitettuaan\nrakentui rata, täyttyi Kallavesi. Epäuskoni joutui häpeään ... enkä\nminä kuitenkaan tahtonut uskoa silmiäni enkä korviani. Vaikka olen\nsillä kulkenutkin, tuntuu minusta yhäkin siltä, kuin olisi se ollut\nunennäköä.\n\nTämä kai tulee siitä, että aina kun tätä taivalta ajattelen, astuu se\neteeni semmoisena, kuin se oli, ennenkuin se raudoitettiin, ja niine\nmuistoineen, jotka on siihen yhdistetty niiltä ajoilta, jolloin sitä\nvielä hevosella ajettiin.\n\nNe muistot ovat miltei jokavuotisia matkamuistoja lähes kolmenkymmenen\nvuoden ajalta. Ensin pikkupoikana, kymmenvuotisesta kahdeksantoista\nvuotiseksi, kotoa Kuopioon kouluun ja koulusta kotiin. Sitten\nylioppilaana, sitten minkä minäkin. Se ei ollut mikään vähäpätöinen\ntapaus, ei mikään \"saisinko edestakaisen piletin?\" tuo, kun jonakin\ntammikuun aamuna, jolloin ei päivä vielä kajastanutkaan, istuttiin\npappilan pihalla reslaan ja lähdettiin \"omalla\" tai jollakin\nmökkiläisen hitaalla tai laiskalla \"myötyrillä\" kituuttamaan Kuopiota\nkohti. Senaikuisen kulkunopeuden kukkana, jonka määrääjänä oli se, että\nhevonen ei saanut hiota tai jos hikosi, että sen piti syöttöpaikassa\nkuivaa, vaikka olisi siihen puoli päivää mennyt, oli ehtiä Pöljälle\nyöksi kuusi penikulmaa päivässä ja siitä seuraavana päivänä kolmen\npenikulman matka puolen päivän aikaan Kuopioon. Se oli siis oikea\n\"reissu\", jonka juhlallisuutta lisäsi kuorman suuruus, sillä siihen\naikaan käytiin koulua omin eväin, vietiin mukana puolivuotinen muona:\nleivät, lihat, voit, kaikki pitäjältä saadut, jopa joskus maitokin,\nniin paljon kuin sitä mahtui jäädytettynä lelliin.\n\nHitainen kulku oli omansa mitä voimakkaimmin painamaan kaikki tien\nvarrella olevat talot ja maisemat mieleen; jokainen käänne, jokainen\nmyötä ja vastamäki, silta, puro, järvi, pelto, metsä, hongikko, talo ja\ntorppa muuttuivat aina uudistuvina muistoina sisällöksi, osaksi omasta\nelämästä, joihin kiintyi iloa täi surua, mielihyvää tai vastenmielistä\nvaikutusta aina sen mukaan, millainen oli sää, millainen keli,\nkuljettiinko kotiin vai kouluun päin. Syöttöpaikat, nuo senaikuiset\n\"asemat\", ja haukkuupaikat, nuo senaikuiset \"pysäkit\", joissa hevosia\nei riisuttu, vaan ainoastaan aisain sisässä annettiin kauroja puraista\n-- ne olivat merkkipaikkoja, tuttuja taloja, joita muistellessa vieläkin\nsydän lämpenee, lämpenee varsinkin muistellessa isoja, lämpimiä\npirttejä, joiden liesissä kahvit keitettiin, joiden pöydille eväät\nasetettiin -- ah, niitä mamman eväitä! -- ja asukkaat olivat kuin omaisia.\nSemmoisia syöttöpaikkoja oli muistettavin Honkaniemi Lapinlahdella,\njonka pihan läpi talvitie kulki, jonne tie maantieltä kääntyen toi\nyhtämittaista jylhää hongikkokangasta ja ohi talon tuulimyllyn, jonka\nhuitovia siipiä hevoset melkein aina säikähtyivät. Siinä eleli Tahvo,\npitäjän suntio, hiljainen, tyynesti tarinoiva ja hyväntahtoisesti\nhymyilevä kirkonmies ja hänen vaimonsa Ulla, joukeamuotoinen, arvokas\nemäntä.\n\nPajujärvellä, vain puolentoista penikulmaa Lapinlahdelta, oli\nmuutamassa mökissä \"pysäkki\", jota hoiti tuttava, eräs isäni entinen\npalvelija, \"herännyt\" ihminen, niinkuin yleensä kaikki tuttavat siihen\naikaan. Tai ajettiin myöskin kievariin, jonka kamari oli siitä\nkuuluisa, että tulipa siihen mihin aikaan tahansa, se aina oli lämmin\nja hiilet aina uunissa kimmelsivät. Pajujärvi oli siitäkin merkillinen,\nettä siitä lähdettyä matka jo oli \"enemmässä kuin puolessa\": varsinkin\nkotiinpäin mentäessä oli tieto tästä aina omansa mieltä virkistämään.\nTaival Pajujärveltä Pöljälle teki kuitenkin aina ikävän ja alakuloisen\nvaikutuksen. En tiedä, mistä se oikein tuli, sillä seudut ovat kylläkin\nkauniit ja vaihtelevat ja tien varrella on taloja ja viljelyksiä. Ehkä\ntuli se siitä, että useimmittain oli jo pimeä tällä taipalella ja lyhyt\ntalvipäivä mailleen mennyttä. Vai oliko se sitä, että tällä välillä\nsiirryttiin omasta Iisalmesta, johon Lapinlahtikin kuului, Kuopion\npitäjään, siis vieraaseen, outoon maailmaan. Lapsena saavat sellaiset\nasiat suuren, tärkeän merkityksen.\n\nNiinkuin jo mainitsin oli Pöljä yöpaikkana Iisalmesta tultaessa ja\nusein Kuopiostakin, sillä kun koulusta päästiin tavallisesti puolen\npäivän aikaan, sopi aina yöpyä Pöljälle. Mutta mikään rauhallinen\nyöpaikka se ei ollut. Huoneet olivat tavallisesti koululaisia täynnä ja\naisakellot soivat, ovet narisivat ja paukkuivat ja hevoset hirnuivat\nulkona koko yön. Ja aamulla herätettiin jo varhain, paljoa ennen päivän\nnousua, juuri kun oli ehtinyt makeimpaan uneensa vaipua. Se oli\nesimakua kouluelämästä, joka oli loppumatonta taistelua aamu-unen\nkanssa. Sitä oli alkutaivalkin yöpaikasta lähdettyä. Pieni mies istuu\nreen perässä toisen pienen miehen vieressä, välistä piipottaa siinä\nkolmekin päätä yksien nahkasten alta. Reen jalas natisee, hevonen\nhölkkäisee nukuttavan hitaasti, ja tähtien tuike tai tuon äärettömän\nsurullisen aamukuun valju loiste hypnotisoi niihin tuijottavaa silmää\nsulkeutumaan. Ripset jäätyvät toisiinsa, poskea kirvelee, jalkaa\npaleltaa ja kylmä kouristaa koko ruumista. Täytyy herätä, mutta taas\ntekee mieli nukkumaan, uni vetää kuin johonkin pyörryttävään,\npohjattomaan kuiluun, kunnes päivä alkaa valjeta ja haihduttaa unen.\n\nMutta on niitä miellyttäviäkin muistoja. On saavuttu harjanteelle,\njosta näkyvät Nilsiän avokylkiset vaarat, Kinahmit vai mitä lienevät,\naamuruskon kultaamina. Näkyy alavaa metsää ja järviä jalkain alla.\nAisakello alkaa poukuttaa -- ei kai muuten, mutta kun reki työntää -- ja\ntie on alamäkeä useita virstoja, vasemmalla puolen viljava järvenranta\nsuurine, komeine taloineen -- Siilinpäät, Miettilät, Laitilat -- ja\noikealla puolen ylhäinen harju, salaperäinen vuori, hyypiövuori, joka\npeittää päivän. Se on reippaasti ajettu taival, se karkoittaa viimeiset\nunet silmistä ja toivo pikaisesta perilletulosta pitää mieliä vireillä.\n\nMutta vielä on ylimeno Kallaveden poikki. Uuhmäen ja Puijon välinen\nuoma on vihaisten viimain kulkupaikka. Aina siinä tuulee, tuossa\nväljien vesien leveässä salmessa, eivät kestä parhaat nahkasetkaan ja\nkokoon kyyristyneinä, usein ummessa päin, kyytimiehen kääntäessä\nselkänsä tuuleen ja pää kippurassa, siitä pyritään yli, umpeen\nnietostuneen tien hidastuttaessa kulkua.\n\nVihdoin on päästy Puijon suojaan ja noustu maihin. Ja kuinka viima\nlieneekin selällä ollut vihainen, täällä oli aina tyyni ja turvallinen\najaa noitten korkeiden, havuisten rantain välissä olevien lampien\njäitä, joita kaitaiset kannakset kuin kynnykset toisistaan erottavat.\nNämä ovat jo taas tuttuja alueita, täällä on hiihdetty ja mäkiä\nlaskettu, näissä metsissä keväisin ja syksyisin samottu -- alkaa näkyä\nkaupunki ja kuljettu taival kuvastuu mielessä tuonne taapäin niin\npitkältä, kuin olisi se alkanut jostakin Lapista, kestänyt toista\nviikkoa eikä vain toista päivää.\n\nNäin sitä siihen aikaan kuljettiin. Ja menihän se ja hauskaakin oli\ntoisin ajoin, kun sää oli suvinen ja keli liukas. Mutta välistä taas ei\nollut mitenkään päästä, niinkuin eräänäkin talvena joululuvalle\nmentäessä, kun Kallavesi lainehti sulana ja kaikki meidän puolen pojat\npurjehdimme ääriään myöten täytetyllä lautalla kylmänä, räntäisenä\naamuna Kelloniemestä Toivalaan ja koluutimme yhdeksän penikulmaa\nkärrykyydillä talvipakkasessa routaista, iljanteista maantietä pitkin.\nTai kun toisin kerroin täytyi sydän kurkussa pelätä hevosten putoamista\nalati ulvahtelevan jään alle. Tai kun jäällä oli vettä eikä päässyt ohi\nriisumatta, kun rahtimiehet valtasivat tien. Puhumattakaan kelirikon\najoista, kun yksi virsta oli sulaa, toinen jäätikköä ja täytyi toinen\npuoli matkasta astua reen perässä.\n\nMutta kaikki tämä nyt kuului asiaan, liittyi niin läheisesti elämiseen\nja olemiseen, että on vaikea sitä muuttuneeksi ajatella. Ja kuitenkin\non se nyt vain muisto, kääntynyt lehti sen paikkakunnan kansan\njokapäiväisen elämän historiaa. Se on kokonainen maailma, joka siinä\nnyt on mennyt mailleen, tarkoin järjestettyine tapoineen,\nkäytäntöineen, tahtoisinpa sanoa aatteineenkin. Sillä tuollaiset\nulkonaiset mullistukset muuttavat paljon elämän sisältöäkin. Ajattelen\nnyt vain niitä, jotka kouluun menevät. Heille oli ennen maantie heidän\nelämänsä ensimmäisenä tienä ulos maailmaan, nyt on se tie rautatie.\nKumpikin näistä matkustustavoista painuu lapsen mieleen aivan eri\ntavalla, antaa erilaisia vaikutelmia, herättää eri tunteita, kiinnittää\neri tavalla herkkää mieltä kotiseutuun. Kouluun lähtö, koulussa olo,\nkotiin tulo olivat ennen aikaan paljon suurempia tapahtumia, paljoa\ntärkeämpiä asioita kuin nyt, jolloin saattaa, jos tahtoo, pistäytyä\nkotiin sunnuntai- ja lupapäivinäkin. Kumpiko aika, kumpiko tapa olla ja\nelää tässä suhteessa vaikuttaa kasvattavammin, sitä ei nyt tässä voi\nkäydä tarkastamaan.\n\nMutta se täytyy tunnustaa, että omituisen, miltei aavemaisen\nvaikutuksen teki minuun Iisalmen radalla kulkeminen, kun sen ensi\nkerran tein, ja varsinkin kun sen tein Iisalmesta Kuopioon. Varhain\naamulla nytkin lähdettiin liikkeelle, tammikuun pimeänä aamuna. Mutta\nmikä ero valmistuksissa: istuudut vain kuin ajurin rekeen, jonka\nkannoille ei ole kapsäkkiä sidottu eikä sen päälle kumolleen apevasua,\nei ole sevillä pullottavia säkkejä, ei törrötä turkki tötterönä\nympärillä, ja sinä ajat -- asemalle! Ajat vanhasta kodista asemalle, joka\nloistaa sieltä peltojen takaa kuin mikä juhlasali ilotulineen. Siinä ei\nole vähääkään paikallisväritystä, noissa uusissa huoneissa ei ole\nmitään vanhaa muistoa, uutta vain kaikki. Ja junavaunussa on sama\nyleismaailmallinen tunnelma, sama kuiva ritisevän rautauunin lämmin.\nJos kuinkakin koetat kuvailla olevasi Iisalmessa, et saa mitään\nkotoisuuden tunnetta mieleesi nousemaan. Tuossa on tuo kauppias, joka\naina ajoi edelle komealla hevosellaan, karhun nahka reen perässä,\nleveä, punainen vyö suurta supiturkin kaulusta kiristämässä; tuossa tuo\nvanha koulutoveri, jonka kanssa usein yhteen yövyttiin. Ja me istumme\nvaunuun ja juna lähtee liikkeelle ja me ajamme siinä, niinkuin ei\nkoskaan olisi muulla tavalla ajettukaan, niinkuin meillä aina olisi\nollut tämmöinen huone rekenä ja tuommoinen veturi hevosena.\n\nMutta tuolla on vanha maantie, jonka yli aina vähän väliä ajetaan.\nJokainen sen käänne on tuttu, jokainen puu, jokainen aita. Siinä\nvilahti Koivikon hovi, siinä on Kallion talo, siinä Peltosalmen\ntienhaara, siinä Pakaskylä, Nerkoon järvi -- eikö totta tosiaan ollut\nsiinä Honkaniemen tuulimylly ja Tahvo seisomassa pirttinsä rappusilla.\nEi ole nyt aikaa syöttää, ei edes juottaakaan. Lapinlahden asema\npetäjämetsän sisässä -- siinä ei näy merkkiäkään tutusta maisemasta\nniiltä ajoilta, kun reellä ajettiin. Mutta Pöljän ohi ei ole päästy nyt\nenemmän kuin ennenkään, sen nimi ja sen paikka tulee säilymään\nuusienkin kulkuneuvojen historiassa. Vanhan kievarin isäntä seisoo\npysäkin sillalla ja katselee tätä uutta menoa. Niin kauan kuin muistan,\noli hän kievaria pitänyt, hevosia toimittanut, kauroja ja heiniä\nmitannut, eikä talvikausiin silmäänsä kokoöiseen häiritsemättömään\nuneen ummistanut. Tänä talvena ei kuulu olleen vieraista vastusta. Kun\ntähän tullessa kului kokonainen päivä, ei nyt talvinen päivä ehdi\nkunnollisesti aikaakaan, kun siitä jo lähdetään. Ei ole minusta uuden\najan vehkeet tuntuneet koskaan niin merkillisiltä kuin tämän vertailun\nvalossa, asetettaessa tätä uutta taon vanhan rinnalle.\n\nKallaveden ylimeno on jo pieni ihme ja urotyö uudenkin tekniikan\nkannalta katsottuna, mutta kun vertaa sitä lumipengertä, jonka\nkuperalla selällä reki ennen jytysi eteenpäin kiteässä lumessa, tähän\nhiekka- ja kivipenkereeseen, joka muutamissa minuuteissa kantaa tämän\n\"rautaroikan\" rannalta toiselle, niin ei voi muuta kuin kysyä\nitseltään: onko se todellakin totta?\n\nTottahan se on. Ja todeksi täytynee se uskoa, koska on sen nähnyt.\nMutta sittenkin: kun tahdon johtaa mieleeni oikein pysyvän kuvan\nkotoisista oloista, loihtia esiin elävimpiä ja kaikkein pysyvimpiä ja\nehkä myöskin miellyttävimpiä muistoja jostakin oikein kotoisesta\nKuopiosta ja Kuopion takaisesta, joka siitä minulle perikuvana pysyy,\nniin astuu aina sittenkin eteeni maantiematka jollakin mökkiläisen\nlaiskalla myötyrillä, ja veturi on jotakin outoa, vierasta ja asiaan\nkuulumatonta. Mutta kai se nyt aikaa myöten sekin sulautuu seutuun ja\nmuuttuu yhtä kotoiseksi kulkuneuvoksi kuin höyryveneet jo ovat,\ntungettuaan kirkkoveneet tieltään.\n\n\n\n\nHIRVIÖ.\n\n\nOlen eräänä kauneimpana kesäkuun aamupäivänä matkalla saaristomajalleni\nHangonmaan etelärannikolla. Olen laskeutunut junasta Sandön pysäkillä,\njosta muutamain kilometrien metsä ja niittypolku vie meren rantaan. Se\nkulkee ensin hiekkanummea hongikon läpi, sitten niittyjä ja lehtoja ja\nlopulta laakeata hiekkarantaa. On lehdenpuhkeamisen ja käenkukunnan\nherttaisin aika. Tunne, joka täyttää rinnan, on niitä kaikkein\nsuloisimpia. Vihdoinkin pois pääkaupungista, sen valevallankumouksesta\nja valevapaudesta!\n\nKuinka ihmeellisen pian kaikki unohtuu ja kuluvat pois voimakkaimmatkin\nvaikutelmat luonnon helmassa. Muutamia satoja askeleita metsäpolkua,\nveturin häipyvä lähtövihellys pysäkiltä, ohi torpan ja sen peltojen -- ja\ntuskin on enää muistoakaan jäljellä vaunun täyttäneistä tavaritseista,\nsortovuosiakin räikeämmästä mielivallasta, upseerimurhista,\nloppumattomista mielenosoituskulkueista, kiljuvista autoista,\nyksitoikkoisuuteen asti uusiutuvasta marseljeesista, torikokouksista,\nlakoista ja ryöstöistä, kirkko- ja kirkonrappumeteleistä. Omien aivojen\nkiihoitus, joissa pitkin talvea oli sähissyt kuin myllyn turbiinissa,\non yht'äkkiä rauhoittunut kuin metsäpuron lirinäksi. On nukkunut pois\nkaikesta, mikä juurikaan öin ja päivin täytti ajatukset ja unet,\nnukkunut siitä hereillään, avosilmin, niinkuin kulissien vaihtuessa\navonaisen esiripun edessä pois sodasta, meteleistä, kaikesta uhkaavasta\nja odottavasta, nälästä ja kalliista ajasta. Käki kukkuu, peippo\nvisertää, pihka tuoksuu, kanerva kukkii, hongan latva humahtaa heikossa\netelätuulessa, ja veneet on saatava vesille ja verkot ja siimat\nkuntoon -- muuta taikasauvaa ei tarvittu. Elämä kulkee yht'äkkiä\nentisessä uomassaan. Tuossa on ruispelto, tuossa niitty. Jo tuntuu\ntyvenen meren tuoksu, kuuluu sen säyseä kohina. Pikkukalat kiitelevät\nmatalassa purossa, jonka vartta polku johtaa.\n\nSota ja iso viha on ollut ja mennyt. Ei se ainakaan enää jaksa tulla\ntänne. Ehkei sitä ole ollutkaan. Tai oli se vain satunnainen häiriö,\nyöllinen ohimenevä painajainen. Siitä on jo hyvin kauan. Se tapahtui\njoskus nuorena ollessani, kuuluu historiaan. Saattaahan olla, että\njossakin yhä räjähtelee, että siellä täällä yhä vielä surmataan ja\nhävitetään, mutta se tapahtuu hyvin kaukana jossakin, minulle kokonaan\nvieraassa, minuun kuulumattomassa maailmassa. Tunnen, että torkun,\nmutta en tahdo heristäytyä valveille enemmän kuin mikä minulle\nitselleni on mieluista... Tuossa on jo kellanruskea hiekka, laakea\nranta, jossa lehmikarja seisoo polviaan myöten vedessä päivää\npaistattaen. On niemet, saaret, karit ja merimerkit ja valkea majakka.\nJoku laskee verkkoja. Hangosta päin tulee jahti täysissä\nlatvapurjeissa, vanhaa väylää, aivan niinkuin ne tulivat ennen\nsotavuosia. Meidän rannassamme on jo purjepursi ankkurissaan ja\nvastatervattu soutuvene kalliolla kumollaan.\n\nSilloin sattuu silmääni laite, jota en ole ennen huomannut ja jota\nsiinä ei ollut viime kesänä. Laakealla rannalla, vähän matkaa\nvesirajasta, on jokin ruskea möhkäle ja sen ympärillä aitaus kuin\nristikko hautakiven ympärillä. Se on melkein pallon muotoinen, niinkuin\nkaksi vastakkain asetettua, yhteen liitettyä muuripataa. Alapuoli on\nsileä, yläosassa piipottaa metallisia käsniä kuin poikkisahatun sarven\ntynkiä, joista toiset ovat taipuneet tai taittuneet, toiset piipottavat\nsuorina ja ehjinä. Se on kaikesta päättäen korkean veden aikana\nrannalle ajautunut räjähdysmiina, aidattu nähtävästi sitä varten,\netteivät mullikat pääsisi sitä puskemaan ja laukaisemaan.\n\nSiinä on siis sittenkin taas sota yhdessä kaikkein inhoittavimmassa\nilmenemismuodossaan. Siinä yksi sen katalimpia, tehoisimpia ja\ntuhoisimpia hävitysaseita, tuhatmiehisten laivojen salasurma -- minun\nrauhallisella rannallani, auringon lämmittäessä sitä yhtä hellästi kuin\nhiekkaa sen ympärillä. Läheisyydessä seisoo vasikkalauma tyytyväisenä\nja mistään tietämätönnä. Hirviö itse on yhtä vähän tietoinen sisässään\npiilevästä tuhoavasta voimasta, se on aina vireessä ja valmiina\nlaukeamaan pienimmästäkin sysäyksestä sen kylkeen, mutta kykenemätön\nsitä tekemään omasta aloitteestaan. Kosketus johonkin sen tuntosarveen\nvoi lennättää sen pirstaleiksi ja tuhota ympärillä kaiken elämän,\njättämättä veripilkkuakaan jäljelle. Se lentää ilmaan ja lennättää\nilmaan ja vesi täyttää kuopan, mikä syntyi, kun se ponnistaikse ylös\npilviin. Jostakin kilometrien päästä löytyy ehkä sirpale käyristynyttä\nteräslevyä, jonka löytäjä pistää hajamielisesti taskuunsa tietämättä,\nmitä se on, niinkuin minä äsken tuolla metsäpolulla. Sen uhreja ei\nkoskaan löydetä eikä haudata. Mikä ei makaa meren pohjassa rautaisessa\nyhteiskirstussa ja mutaisessa yhteishaudassa, se leijailee hetken\nsavupilvenä ilmassa ja haihtuu taivaalle.\n\nEi ole, näen mä, kaikki entisellään, ei ole mikään vielä. Iso viha\njatkuu yhä eikä sen loppua näy. Vainolaisen verikoira -- tuo pyöreä\nmöhkäle on kuin tylppäkuono, lyhytkorvabuldoggin pää -- on löytänyt tien\npakopirtilleni ennen kuin minä itse. Se on jo asettunut vartioimaan sen\nveräjälle. Vesi voi minä päivänä tahansa nousta, tuuli voi kantaa sen\nmerelle ja toinen sieltä takaisin ja ajaa rannalle, jossa lapset\nleikkivät kaarnaveneitään uitellen.\n\nHiivin pois. Onhan se toistaiseksi siinä vaaraton, nukkuessaan, jos voi\nluottaa talonpojan panemaan hauraaseen aitaan, joka estää tyhmän\nmullikan sitä herättämästä.\n\nNe olivat ainaisena pelkona ja painajaisena koko ihanan kesän. Sen\nkuluessa löytyi niitä useampia. Niitä oli ajautunut maihin ennen ja\najautui yhä. Syysmyrskyjen aikana ja keväällä jäiden lähtiessä niitä\noli räjähdellyt vähän väliä. Meri ärjähtää, mustat karit iskevät tulta,\nkaukana maissa särkyvät ikkunat, kallioissa tapaamme siellä täällä\nmerkkejä niiden puremista. Outoja kivi- ja rautasirpaleita löysimme\ntuon tuostakin ja niitä kertyi pieni museo venevalkaman kalliolle.\nErään kivilohkareen löysin omasta rannasta, johon se ei ollut voinut\ntulla muuten kuin ilmojen teitä, ja rautapalan muutamasta saaresta,\nkuusen oksalta, johon se luultavasti oli pudonnut lumeen ja sen\nsulaessa jäänyt siihen. Naapurin rannassa seisoi miina lähellä\nuimahuonetta koko kesän. Kerran soutaessani kotiniemen vartta huomasin\nniitä muutaman pohjassa vain jonkin sylen syvyydessä, kaikki piikit\nehjinä. Jos sattui siihen kiviriippakiveni, niin lensin minä\ntulivesipatsaassa yläilmoihin ja minustakin tuli hattara taivaalle.\nNiitä istui vähän päässä varsinkin uloimmilla kareilla. Jokainen\nmerituulien puoleinen ranta oli tutkittava, ennenkuin sitä uskalsi\nlähestyä soutaen tai purjehtien. Eräällä saarella, lahdelmassa, joka\nantoi aurinkoisimpaan etelään, oli niitä kellunut maihin kaksi\nsisarusta ja asettunut vierekkäin kaikkein siloisimmalle ja\nsuloisimmalle vedenrajakalliolle. Siinä niitä käytiin katsomassa ja\nvieraille näyttämässä, \"Miinaa ja Maijaa\", huviretkisaaressa,\nrantakalalahdelmassa. Niistä tuli tuttuja, ne alkoivat kuulua\nmaisemaan, niitä naputettiin kynnen päällä, ja ne helähtivät kuin\nkirkonkellon malmi. Niitä valokuvattiin perheryhmiin, niiden päällä\nistuttiin, niiden ympärillä telmittiin ja kujeiltiin ja lähtiessä\nniille näytettiin pitkää nenää, elottomille, sokeille, jalattomille,\nsiivettömille, kahlehdituille meren hirviöille, jotka kuivalla maalla\neivät mahtaneet mitään, ryyhöttäen siinä avuttomina ja voimattomina,\nkykenemättä omin voimin purkamaan sisuaan, ennenkuin joku toinen\nluonnonvoima ne vapauttaisi liikkumattomuuden lumoista.\n\nMinä en voinut koskaan ottaa niitä humoristiselta kannalta, en koskaan\ntottua niiden tilapäiseen vaarattomuuteen. Minussa pysyi niitä kohtaan\naina sama salaisen pelon ja vihan ja inhon ja voittamattoman\nvastenmielisyyden tunne, minkä minussa ensi näkeminen oli herättänyt.\n\nOnhan sota sotaa ja onhan siinä muka luvallista kaikki, sen tarkoitus\nkehittää sen keinoja ja sitä mukaa pyhittää ne, katalimmat ja\nkavalimmat myrkkykaasut, yölliset zeppeliinipommit, väijytykset ja\nsalahyökkäykset, jopa tautien tartuttamisenkin. Ei ole enää mitään niin\nepäritarillista ja epäinhimillistä aselajia, jota ei katsottaisi\nvoitavan käyttää. Mutta kaikista epäinhimillisin, epäritarillisin ja\nraakalaisin on minusta kuitenkin miina, joka omin päinsä käy sotaansa\nsokeana luonnon voimana sekä ystäviä että vihamiehiä vastaan, viattoman\nja puolueettomankin pään menoksi. Se on salamurhaamista umpimähkään,\nluonnonvoimain vastuunalaisetonta hyväkseenkäyttämistä, järjettömän\naseilla varustamista, puukottelua pimeässä tanssituvassa, kun valot on\npuhallettu sammuksiin. Sen toiminta ei rajoitu vain sota-aikaan.\nLaivamiina, tahallaan laskettu tai irtautunut voi ajelehtia\nvaltamerillä vuosimääriä sodan jälkeenkin, käydä sotaa omaan laskuunsa,\nkun rauha jo aikoja sitten on solmittu sotivien kesken. Kun meret jo on\njulistettu vapaiksi, silloin tämä merirosvo ja salasissi vielä pitää\nniitä hallussaan ja on niillä suurempi herra tuin ylpeä Albion ennen\nsotaa, tehokkaampi salmiensulkija kuin Gibraltarin ja Maltan isäntä.\nSuuri valtamerilaiva saa hiipiä kuolema keulan edessä, sydän väijytystä\nvavahdellen jokaisen matkustajan rinnassa. Titanic-draama kalpenee\nniiden rinnalla, jotka ovat tulossa. Vedenalainen miina voi tuhota oman\nkeksijänsä, valmistajansa, laskijansa, heidän vaimonsa ja lapsensakin.\nSen avulla voidaan panna toimeen attentaatteja ja harjoittaa\nanarkistista terrorismia melkein mistä kalastajaveneestä tahansa\nvilkasliikkeisimmilläkin väylillä.\n\nMillainen lie oikein sen miehen sieluntila, joka panee kaiken neronsa\nräjähdysmiinan keksimiseen, sen, joka pinnistää kaiken älynsä sen\ntäydentämiseen ja parantamiseen. Luultavasti hän, samoin kuin kaikki\nmuutkin räjähdysaineiden keksijät ja sotatekniikan kehittäjät on hieno\ntiedemies, mekanikko, kemikko, tuota teknikkotyyppiä, joka edustaa\nnykyajan terävimpiä päitä, niitä, jotka ovat luoneet nykyajan korkean\nkonekulttuurin, sen verrattoman tekniikan ilmalaivoista vedenalaisiin\nsaakka. Hän on saanut aatteensa jumalaisen luomisinnon haltioituneena\nhetkenä, hänen silmänsä ovat säihkyneet, poskensa palaneet, hänellä on\nkai ollut tunne niinkuin kaikilla, jotka jotakin luovat ja synnyttävät\nettä hän on saamassa aikaan jotakin, joka koituu ihmiskunnan onneksi ja\nhyväksi. Ehkä hänellä niinkuin hävitysvälineiden keksijöillä yleensä on\nse vilpitön harhaluulo, että hänen keksintönsä on rengas sotien\nmahdottomiksi tekemiseen ja lopullisen maailmanrauhan saavuttamiseen.\nHyräillen, iloisesti vihellellen hän menee kotiinsa, kohtaa ovella\nnuoren vaimonsa ja sulkee hänet onnelliseen syliinsä -- samalla tietysti\nriemuiten siitäkin, että heidän toimeentulonsa nyt on turvattu. He\nastuvat käsikädessä lapsenkamariin, jossa heidän esikoisensa uinuu\nharsoitetulla, lumivalkoisella vuoteellaan. Pienokainen on ehkä näkevä\nsen tuhatvuotisen valtakunnan koiton, jota hänen isänsä on ollut\nvalmistamassa. Kaikki ne tämmöisiä kuvittelevat, jokainen heistä\ntarvitsee tämän uskon jossakin muodossa tuntonsa nuhteen\nvaimentamiseksi.\n\nEikä kuitenkaan mikään sotataidollinen keksintö tai sen täydennys\nkoskaan ole vähentänyt sodan mahdollisuuksia, vaan päinvastoin niitä\njuuri lisännyt, Ei ole ainakaan taannuttu siltä raakalaisasteelta,\njolloin naisetkin taistelivat miesten apuna puolustaen piiritettyä\nlinnaa kivillä ja kirkunalla. Onhan todella pian jokainen pommi, joka\nlentää, jokainen miina, joka räjähtää, osalta, ehkä suurimmalta,\nnaistenkin työtä. Nehän ne nyt -- pikku pariisittaresta suomalaiseen\npiikatyttöön saakka -- sorvaa, silittää, täyttää siellä suurissa\nkulttuurimaissa, niinkuin surkeassa Suomessammekin. Miinassa sanotaan\nolevan hienot laitteet ja herkät koneet, niitä varten tarvitaan käteviä\nsormia. On jo historian takainen se aika, jolloin naiset ottivat osaa\nsotaan vain laupeudensisarina tai istuivat kotona riipimässä\nhaavaharsoa.\n\nJa keksijän vaimo hymyilee ja jokeltelee lapselleen, josta ehkä sinä\nsamana yönä zeppeliinipommi tekee raajarikon. Hän nostaa kätensä\nkiroten taivasta kohti. Hänen kirouksensa kuullaan. Samalla hetkellä\nräjähtää Reinin takana samanlainen pommi samanlaisella tuloksella. Ja\nkaikki vanhurskaus on täytetty... Tahtoisin vain nähdä, kuinka hieno\nlady tai sulosilmäinen hausmutter unissaan turhaan pesee viattoman\nveren tahroja käsistään ja kuinka monta gentlemannia on nyt maailmassa,\njoiden tarjottuun käteen minun olisi vaikea tarttua.\n\n\"Sinä taas saarnaat!\" -- mutta miksen saarnaisi ... saarnasin näin\nsisässäni koko kesän yksinäisillä onkiretkilläni, sillä enhän päässyt\nmihinkään näkemättä miinaa jollakin rannalla. Milloin se seisoi mustana\nja uhkaavana, milloin kiiltäen kilpaa auringon kanssa, kun sen valo\nsiitä heijasteli sateen jälkeen. Saarnasin itsellenikin siltä varalta,\nettä mistä minä tiedän, enkö minäkin voisi riehahtaa nostamaan jotakuta\nnoista mereen tuulen ja virran vietäväksi sinne, missä tiesin\nryövärilaivueiden omilla rannoillani liikkuvan.\n\nLopulta tietysti totun, en välitä, tunne tylsistyy, siveellinen viha\nuupuu omaan voimattomuuteensa. Ei kukaan kuitenkaan minua kuule eikä\nkauhistu minun kanssani, sillä aseistahan meidän aseeton\nkääpiökansammekin lopulta odottaa onneaan -- joskaan ei omistaan, niin\ntoisten, toiset toisten ja toiset toisten -- ja odottaessa asestuvat\nveljet veljiäkin vastaan, kaartit kaarteja. Ja se nyt ei oikeastaan\nkuulu aivan tähän, mutta kuitenkin: kun isä Suomessa sorvaa tehtaassaan\nshrapnelleja Saksaa vastaan, äkseeraa hänen poikansa siellä jossakin\nvalmistuakseen tuon isän kustantamana Venäjää vastaan ... se on\nsotakuva Suomesta, näyte meidän moraalistamme maailmansodan aikana,\nmeidän panoksemme kansojen ja oman vapautemme puolesta -- sotavoitot ja\nsaksanpojat samassa perheessä! Äkäyn lopulta itseeni ja annan päivän\npaistaa ja tuulen puhaltaa mistäpäin tahtoo, selvittelen verkkojani,\nsuorin siimojani ja panen salamiinojani minäkin tyhmille turskille ja\nmitään pahaa aavistamattomille ahvenille ja paistan ja syön ja olen\ntyytyväinen. Sillä täytyyhän elää... Mutta onko se tarpeellista?\n\nIllan tullen ja yön pitkän synkällä merellä voihkaa ja huokaa.\nMerelläkö vain?\n\nMutta aamu on taas tyven ja ihana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn taas ihana aamu, suloisin sunnuntai, yksi tämän elinaikani\nkauneimman kesän monia samanlaisia. Olemme lähteneet\nsunnuntaipurjehdukselle. Tuuli käy lounaasta, leudosti ja tasaisesti,\nei tarvitse välittää purjeista, kun on kerran kiinnittänyt ne ja\nperäsinkin hoitaa melkein itse itsensä. Vene nousee kotirannasta niemen\nvartta enkä näytä tarvitsevan kääntää päästäkseni sen yli. Mutta minä\nkäännän kuitenkin, ties' mistä syystä. Purje pullistuu ja minä sanon,\nuutta venettämme kehuen, ehkä sadannen kerran: -- \"Katso, kuinka\nkauniisti se taas nousee\". -- \"Suorassa kulmassa niinkuin ainakin\",\nsäestää poikani. Silloin räjähtää tuskin pari sataa metriä siitä, missä\nolin kääntynyt. Musta savupatsas on kimmonnut korkeuteen, seisoo hetken\npystyssä ja luhistuu takaisin kastellen kalliot mustiksi ja heittäen\nmutaa, soraa ja kiviä ympäri rantaa. Me tunsimme vain heikon paineen\nkorvakalvossa ja purje hiukan vavahti.\n\nJos en kääntänyt, vaan jatkoin matkaa, olisimme tulleet jotenkin sille\nkohdalle, missä mereltä ajautunut miina sattui kallioon, muutamia\nmetrejä siitä, ja siinä kai olisimme menneet mekin, miehet ja veneet.\n\nMikä meidät varjeli? Ja miksi juuri meidät?\n\n\n\n\nLAHJOITUS.\n\n\nHyvä ystävä! -- Olen nyt ollut täällä, niin, en oikein osaa sanoa,\nkauanko. Päivistä ei ole jäänyt mitään erikoismuistoa kustakin\nerikseen, ainoastaan kokonaistuntu, niinkuin se jää toisiinsa\nliittyvistä helmistä yhä pidentyvässä helminauhassa, kun sitä\nsujuttelee sormiensa lomitse. Ja helmiä ovat todella olleet minulle\nnämä päivät sekä elämyksiini että työni tuloksiin nähden. Tiedän, kenen\nkaulalle sen nauhan tahtoisin kiitollisena ripustaa. Hänen ansiotansa\nse suurelta osalta on, hän on siinä tietämättään ollut taiteellisena\nkiihokkeena, hän, minun herttainen tyttömallini, minun mallityttöni.\nMinulla on jo sievoinen salkun täysi väriluonnoksia ja kynäpiirroksia\nhänestä, vanhuksista ja heidän talostaan ulkoa ja sisältä. Olen\nlöytänyt aihepiirin, jota jo kauan olen hakenut, suomalaisen,\nkotimaisen, läkähtyneenä kaikkeen siihen siellä ulkona. Olen siitä\naivan haltioissani. Ja hiukan muustakin. Täytyy saadakseni kaikesta\ntästä kanssasi vähän haastella.\n\nTäällä on tavattoman viihdykästä ja miellyttävää ollakseni. Kirjoitan\ntätä vierashuoneessa, joka luovutettiin minulle tänne tultuani. Tämä on\nvanhanaikuisin, tyylikkäin huonekaluin sisustettu nurkkakamari. Istun\nmahonkipiirongin laskupöydän ääressä; sen kaikki laatikot, jopa\nsalalaatikotkin ovat tyhjennetyt minun käytettäväkseni. Edessäni on\nkaksi kynttilää hopeisissa jaloissa. Uuni on vanhoista, kellastuneista,\nkuvikkaista kaakeleista. Lattia on umpimatossa. Seinillä on vaski ja\npuupiirroksia mahonkikehyksissä. Täällä on suloista ja lämmintä,\naistikasta, yksinkertaista ja lujaa niinkuin kaikkialla muuallakin\ntässä talossa.\n\nVaikka kaikki täällä on niin vanhaa, on kuitenkin, niinkuin se olisi\nerikoisesti minua varten niin laitettu. Eihän sen tarvinnut olla niin\neikähän se tietysti niin ollutkaan, mutta minä kuitenkin sain sen\nvaikutuksen, koska halusin sen niin mielelläni saada, että täällä on\nminua jo kauan odotettu. Tahdoin kuvitella, että tämä vierashuone ei\nollut vierashuone yleensä, jokaista tulijaa varten, vaan sitä varten,\njolle talon tytär avasi sen oven, saattaen hänet tänne kuin pyhäkköön\npimeän salin läpi ja hänelle kahdella kynttilällä tietä valaisten. Kun\ntäällä vieraili joku toinen, niin oli varmaankin jotakin toisin,\nainakin hiukan. Niillä on muuten täällä ihmeellinen vaisto arvata, mikä\non vieraalle mieleen. Pieni esimerkki: heti seuraavana päivänä oli\ntuossa yöpöydälläni se savukelaji, jota he olivat nähneet minun\npolttavan. Joka ilta on yöpöydälläni juuri saapuneet sanomalehdet.\n\nHänen huoneensa on ylikerrassa minun huoneeni päällä. Kuulen hänen taas\nliikkuvan siellä niin varovasti ja hiljaa, että tuskin sen kuulen. Hän\nastelee ja askartelee siellä kuin kuiskaten. Hän nähtävästi varta\nvasten koettaa niin. Eihän hänen tarvitse pelätä häiritsevänsä, koska\nhän hyvin tietää, että valvon myöhään. Se on hänen luontaista\nnaisellista arkuuttaan ja ujouttaan ja häveliäisyyttään. Tuskin tiedän,\nmilloin hän hiipii vuoteeseensa. Ei kuulu enää mitään, ei sieltä eikä\nkoko talosta. Ei muuta kuin räystään tipahtelua ulkona, yhä hiljemmin\nja harvemmin, pakastavan huhtikuun yön hyytäessä, mitä aurinkoinen\nkevätpäivä on sulatellut... Meillä on varmaan huomenaamuna hankiainen\nja hyvä hiihtokeli, jota olemme odottaneet. Meillä on rendez-vous jo\nennen auringon nousua -- muuten ensi kerran elämässäni siihen aikaan\npäivästä. Hän lupasi varmasti herättävänsä minut. Kolme kolkutusta\nkattoon.\n\nMikä herttainen talo tämä koivujensa alla, järven niemessä, oman tiensä\ntakana, vastapäätä kirkkoa toisella puolen järven! Soisin välistä, että\ntalo olisi minun ja että voisin jäädä tänne ainiaaksi. Niin rehtiä,\nystävällistä, hiljaista ja viisasta väkeä nuo valkotukkaiset vanhukset\nja tuo heidän keltapalmikkotyttärensä. Heidän ja tämän talon\npäävaikutus on sopusointu. Kaikki täällä on samassa vireessä, saman\nhengen soitteessa. Kaikilla kolmella heillä on sama yleisilme ja katse,\nsamat rauhalliset liikkeet, yhtäläinen äänensointu. Ne eivät koskaan\nkiirehdi eivätkä hermostu, mutta ehtivät kuitenkin. Anna sinä minun\nheistä innostua, hymyile vain, jos haluttaa, mutta tämä on minulle\nuutta ja mieluisaa, olenhan elänyt ihan toisissa oloissa. Isäntäväki ja\nmuu väki ovat kuin yhtä perhettä. Vanhat palvelijat ovat vanhoja\ntalossa ja nuoret kai aikoinaan tulevat siinä yhtä vanhoiksi. Hevoset\nja karjakin näyttävät kuuluvan perheeseen. Niitä hoidetaan jokaista\nkuin persoonallisella huolella niinkuin harvinaisia vieraita, niinkuin\n-- minua. Tallissa ja navetoissa, pahnoissa ja karsinoissa on yhtä\nsiistiä ja hoidettua kuin täällä asuinhuoneissa, karjatytöt ovat\npuhtoisia kuin diakonissat. Ja saman huolenpidon ja hellyyden alaisia\nnäyttävät olevan talon elottomatkin esineet, huonekalut, työkalut, reet\nja rattaat. Ne ovat sen asukkaita nekin. Niillä on tietyt sijansa siinä\nja ne ovat kuin tietoisia tarkoituksistaan. Näyttää kuin niitä\nhoidettaisiin ei vain niiden tuottaman hyödyn vuoksi, vaan niiden\nitsensäkin vuoksi, huolella ja hartaudella ja osanotolla niinkuin\neläviä olentoja, että niidenkin olisi hyvä ja viihtyisä olla.\nJokaisella on oma oikea sijansa, jossa se kuin levähtää käyttelyn\nväliajoilla. Jos se olisi jossakin toisessa sille kuulumattomassa\npaikassa, olisi sen ikävä ja paha olla. Tässä talossa ei mikään\najelehdi eikä vetelehdi, eikä myöskään sairasta, sillä kaikki, mikä\nmenee rikki, korjataan heti ja pannaan kuntoon. Ei mikään narise eikä\nvingu, ei viirikään. Romutkin ovat järjestyksessä, niillekin,\nraajarikoille, on valmistettu oma turvakotinsa aittojen välisessä\nvajassa, johon ne on lajiteltu laatikoihin ja hyllyille. Koska ne eivät\nole niitä hävittäneet, on niissä kai heille jokin rakas muisto. Tai\nehkä ne on pantu siihen kuin väliaikaiseen hautaan, odottamaan\nylösnousemustaan jossakin uudessa muodossa.\n\nTämä järjestys, tämä tasapaino, jossa on jotakin taideteoksen\nsopusuhtaa ja keskitystä, suo lepoa ja hermorauhaa. Sitä elävöittää\nlintu, joka liikkuu ja lentelee ja visertelee päiväkaudet näillä\npihoilla.\n\nHän on tämän talon hengetär ja haltia, huipputulos tästä kaikesta,\ntalon tarkoitus, sen olemisen oikeutus, sen päämäärä. Hän on versonut\nsen taimilavassa, kehittänyt varttaan sen maassa, kukkinut sen ilmassa\nja hengessä. Hän on sen juuri kypsymässä oleva hedelmä, jo nuokkuen\nvarressaan valmiina poimittavaksi.\n\nIhme, ettei kukaan vielä ole ojentanut kättään häntä ottaakseen. Vaan\nehkäpä heillä jo onkin tiedossaan kotivävy, ehkä hänen muotokuvaansa\nsitä varten maalautetaankin, yllätyslahjaksi \"omalle\". Ohimennen sanoen\nen ole sitä vielä aloittanutkaan. Olen toistaiseksi tehnyt tutkielmiani\nomia tarkoituksiani varten. En muuten luule, että sen, hänen tulevansa,\nkanssa olisi vaikea kilpaillakseni, jos sitä haluaisin. En siihen\nkuitenkaan pyri, sillä kotivävy sen täytyy olla. Ei häntä pitäisi\nkoskaan irroittaa täältä ja istuttaa muihin maaperiin. Hänen on\npysyttävä emäntänä ja äitinä, emäntä- ja äitisukujen jatkajana. Hän on\nniitä, joita ajatellaan, kun puhutaan \"esiäideistä\". Rotuihminen,\ntarkoitettu kehittämään rotuaan, sitä, jossa meidän tervein\nmaalaisveremme virtaa, herraskartanoidemme ja pappilaimme asuttajissa,\nja johon meidän kulttuurimme pohjautuu.\n\nOlin heti selvillä siitä, missä hengessä hänet maalaan: olen koettanut\nsaada hänet kuvatuksi tämän talon omassa hengessä, siinä, joka häntä\nympäröi, jossa hän elää ja johon hän kuuluu, ja joka, vaikkei taustaa\nnäkyisikään, pitäisi aavistaa ilmeestä. Olen piirtänyt hänet antamassa\nkämmeneltään sokeria irtonaiselle nimikko-orhilleen, joka seuraa häntä\nkuin koira; lammasten edessä, kun ne, emät ja vuonat, karsinastaan, sen\naidan yli ja rakojen läpi, tunkevat päänsä saadakseen häneltä kukin\npalasensa; tai leipomassa, jolloin olen saanut esille hänen kauniit\nkäsivartensa ja kämmenten ja sormien keveät ja sulavat liikkeet, kun\nhän käsittelee valkoista taikinaa valkoisella leivinlaudalla, puettuna\nvalkoiseen esiliinaan ja päässä niskan taa sidottu valkoinen liina.\nNämä leipoma-asennot ja liikkeet ovat hänessä niin luontevat, niin\nominaiset, että niitä tutkiessa seisoo edessäni satojen vuosien sarja\nsiihen tottuneita ja sitä harjoittaneita naisia. Se on niin aitoa, niin\nkaunista ja kotoista, että lämpenen katsellessani en vain häntä, vaan\njopa omia luonnoksianikin hänestä. Paitsi näitä olen tehnyt useita\nmuita tutkielmia sekä Öljyllä että liidulla ja vesivärillä. Minulla on\nollut suoranainen luomiskuume, toisen aatteen hedelmöittäessä toista.\nTämä talo on, niinkuin sanoin, aiheiden aarreaitta ehkä piankin\nkatoamassa olevalta kulttuurikaudelta, vanhalta, mutta minulle tähän\nsaakka taiteellisesti uudelta.\n\nLämpenen häntä ajatellessani -- en ole mitään muuta ajatellut, en muussa\naskarrellut kuin noissa eri ilmeissä, eri tilanteissa, eri asennoissa.\nSieluni, mielikuvitukseni on häntä täynnä. Kysyn tässä juuri itseltäni,\nolenko mieltynyt, ehkä rakastunutkin häneen enemmänkin kuin\nkiitolliseen malliin. En tiedä, en luule. Mutta vaikka olisinkin, ei\nainakaan minun puoleltani uhkaa häntä mikään vaara. Vaikka voisinkin,\nen tahtoisi ojentaa kättäni häntä ottaakseni ja viedäkseni. Olisi sääli\nnostaa hänet maita ja autereita kiertävän taiteilijan ritisevään\nreteliin. Ei meikäläisen hajanainen maailma ole hänen maailmansa, ei\nse, mihin hänet täältä hennoisi siirtää. Kai hän sielläkin kukkana\nkulkisi, mutta ainoastaan hetken niinkuin kukka vesilasissa, vähitellen\nkuihtuen ja kalveten. Entä jos minä tulisin tänne? koettaisin juurtua\nhänen maaperäänsä? Eihän sekään kävisi. Mutta miksi ei? Vaikkapa nyt\n\"taiteeni\", mokomakin, siitä kärsisikin, vaikka kehitykseni pysähtyisi,\nvaikka veisin palettini ja siveltimeni hänen hyvin järjestettyyn\nromuliiteriinsä ja ottaisin sen viereisestä työkaluliiteristä kuokan ja\nheinähangon ja puutarhalapion -- entä sitten! Eläisin hänen elämäänsä\nniiden lasten kanssa, hänen kaltaistensa, joita hän minulle\nlahjoittaisi -- kai saisin siinä elämäntehtävän yhtä hyvän kuin tämä\nnykyinenkin, kenties paremman.\n\nTyylikäs hän on, taideteos omaa lajiaan, sulava, joustava, virheetön,\nluja ja hento samalla, viaton ja avonainen, sanalla sanoen... Hän\nkäännyttää minut sisäisesti, siitä tietämättään. Kun vertaan häntä\nkaikkiin niihin naisiin, joiden kanssa siellä ulkona maailmassa -- huh!\n\nHän kai jo aikoja sitten nukkuu. Haluaisin maalata hänet myöskin\nlevolla ollen, vuoteessaan, uupuneena päivän puuhien jälkeen, toinen\nkäsi peitteen päällä, toinen pään alla kaaressa. Minun Pyhä Ursulani\n(kai muistat sen taulun siellä Venetsian museossa). Ehkä kerran vielä\nsen saankin niin, ehkä en. Sitä odottaessani \"ikuistan\" hänet, niinkuin\nsaan, panen häneen parhaan itsestäni, sielustani: ihailuni,\nihannoimiseni. Vaikkei hän olisikaan se, miksi hänet nyt näen, menee\nhän nyt kuitenkin semmoisena jälkimaailmaan ja taidekirjat ehkä sanovat\nhänestä sitten, että luultavasti, kaiken varmaan, hänen tekijänsä oli\nrakastanut häntä niinkuin Lionardo Jocondaansa. Luon hänestä, en\narvoituksellisesti hymyilevää ongelmaa, jonka ilmeen syytä kukaan ei\nole voinut selittää, ja jonka taustana on jylhän vuoriston hämy, vaan\ntavallisen suomalaisen ihannetytön, jonka taustana on hänen korea\nkotinsa, sen huurteinen koivikko heleimmän kevään aattona. Hyvää yötä!\n\n(Jatkoa seuraavana iltana.)\n\nHeräsin kolmeen arkaan kolkutukseen. Ne eivät tulleet ylhäältä, vaan\novelta. En vastannut, tahdoin kuulla ne vielä kerran. Ne toistuivat\nhiukan kovemmin, minä vastasin ja hän sanoi sieltä: \"Kahvi on valmis.\"\n\nHän odotti minua ruokasalissa kahvipöydän ääressä, valmiiksi puettuna\nhiihtoretkelle, päässä puuhkalakki hienointa valkoisinta lammasnahkaa,\nyllään suora väljä, helmoihin saakka ulottuva viitta sinistä\nkotiverkaa, jalassa paulakengät. Varhainen talvinen aamuvalaistus\nasettaa ankaralle koetukselle kaiken, mihin se sattuu. Se ei anna\nminkään tunnelman lahjoa silmää, vaan pakottaa joko hyväksymään tai\nhylkäämään. Hän kesti koetuksen niinkuin ulkoilmaveistos, joka uhmaa\nvaloa, tulipa se mistä ja miten tahansa. Hän kesti sen niinkuin aukeava\nkukka, joka sekin kestää kaiken valon ja kutsuu sitä yhä vain lisää\nluokseen katsomaan ja ihailemaan ja joka voi voitollisesti kilpailla\nhehkuvimman keskipäivänkin kanssa -- niinkuin hyvin nukkunut lapsi\nherätessään ja noustessaan visertämään vuoteessaan, silmät suurina ja\ntuoreina, suu hymyssä ja ihossa terve tuoksu. Jotakin siitä kaikesta on\nhänessä. Sanon sen hänelle. Hän lyö sen leikiksi, mutta kuuntelee\nkuitenkin mielellään.\n\nSamoin kuin on myöhään illalla, kun saattaa kotiin naista ja erotessa\nnukkuvan talon portilla syntyy erikoinen, salamyhkäinen yhteistunne,\nsamoin on hyvin varhain aamullakin, kun muu talo vielä nukkuu eivätkä\nvanhukset vielä ole tulleet: ollaan kuin salaisessa liitossa, kahden\nkesken koko maailmassa; on hetki, josta on otettava pikainen vaari,\nsillä tuossa tuokiossa voidaan tulla ja kaikki voi muuttua. Ja siinä on\nerikoinen viehätys varsinkin illan jälkeen, jolloin on oltu yhdessä\nkahden kesken, kun muut ovat kylässä, luettu runoja, soiteltu, puheltu\nja piirustettu. Siinä on sitä, että oletko miettinyt yöllä sitä, mistä\neilen puhuttiin, mihin tulokseen olet ehkä tullut, mitä olet yleensä\nyöllä ajatellut ja tuntenut, onko se kohdistunut minuun, oletko ehkä\nnähnyt sen johdosta untakin? Aamutunnelman voi rikkoa pieninkin seikka.\nSe, mikä sen kestää, on aitoa. Ja kaikki oli täällä aitoa, hyvästä\nkahvista käteen ja käden liikkeeseen, joka sen tarjosi. Hän herätti\nemäntätunnelman, sen sanomattoman miellyttävän ja suloisen, että hän on\nollut ylhäällä ennen minua, laittanut minulle kaikki valmiiksi,\nlämmittänyt huoneen, tuulettanut sen, keittänyt kahvin, kuorinut kerman\nja kaikki on tapahtunut kuin itsestään, niinkuin kukan avatessa\numppunsa, niinkuin vesilinnun ottaessa aamukylvyn.\n\n-- Mutta tuossa puvussahan ja tuossa valossahan teidät olisikin\nmaalattava!\n\n-- Taasko siinä -- ja missä vielä? Ja kuinka monessa?\n\n-- Tuhannessa kauniissa -- sillä teistä kumpuaa ehtymättömästi aiheita ja\nkauneusarvoja. Seisokaa vielä...\n\n-- En minä osaa seistä -- pannu polttaa -- pian -- ai --!\n\n-- Olette oikeassa, ei teidän pidäkään seistä mallina, ainoastaan olla,\nniinkuin olette, ja minun täytyy oppia teidät ulkoa painamalla teistä\nkuva ensin aivoihini ja vasta sitten kankaalle -- sekä aivoihini että\nsydämeeni, saadakseni avukseni myöskin tunteeni teitä oikein\ntulkitakseni.\n\n-- Juokaahan nyt jo -- kahvinne jäähtyy.\n\nSuhteemme oli jo kehittynyt heti näin vapaaksi; ammattini suoman\nvapauden turvin ja varjossa voin sanoa hänelle, mitä miellyttävää\ntahdoin. Oli kevytmielistä puhaltaa näin vireille tulta, joka jo kyti,\nitsestään syttyneenä. Minun ei olisi pitänyt.\n\nHiihtoretkemme oli herttainen duetto tai niinkuin nelikätinen\nsoittonumero -- se olisi oikeastaan tulkittava ei sanoin, vaan sävelin:\nsuksien helinää, sauvan somman kirinää, ohi kiitävien huurrekoivujen\nvilinää. Me laskimme pelloille, me sujutimme pellolta niitylle,\nniityltä jäälle, emme nousseet taloihin, vaan kiersimme ne, pysyen kuin\nulkopuolella muiden maailmaa ja liikkuen kuin itseluomassamme omassa\nilmapiirissä, poistuen ja läheten toisiamme, milloin toinen, milloin\ntoinen, erillämme ja samalla yhteenliitettyinä, välillämme side, joka\nsujuu, vaan ei katkea. Hän hiihti paljon paremmin kuin minä, laski mäet\nkuin leikillä, nousten jyrkän rinteen kuin vuohi kallion, kun minä\ntottumatonna tein kaikki vaivalloisemmin ja raskaammin. Milloin tahansa\nhän olisi voinut minut jättää ja vilkuttaa liinaa hyvästiksi.\n\nHän hiihtää yhtä kauniisti ja keveästi ja luontevasti kuin hän tekee\nkaiken muunkin. Hiihtoliike ei ole oikeastaan kaunis muulloin kuin\nhiihtäjän liukuessa liikkumatonna mäkeä alas, vartalo hiukan taapäin\ntaipuen. Mutta hän suoriutui siitä hyvin. Hänen luontainen voimansa\ntekee sen. Hänen ei tarvitse ponnistaa eikä potkaista. Hänen liikkeensä\nalkulähde näyttää olevan suksissa, ne ovat ne, jotka häntä nostavat ja\nvievät. Hän ei laahusta niinkuin esimerkiksi -- minä. Hän ei tee sitä\nrumaa liikettä, joka syntyy, kun eturuumis sauvan avulla puskee liiaksi\nedelle ja laahaa jäljessään jalkapuolta, jolloin sukset usein\nlivahtavat taapäin. Hänen koko vartalonsa taipuu ja oikenee luontevassa\nkaaressa kuin jänne, ainoastaan sen verran kuin on tarpeellista,\nrikkomatta luonnollista linjaa, ja miellyttävä tasapaino syntyy. Sain\ntämän kuvatuksi juuri ulkomuistista. Siitä tulee taulu n:o 4. Taulu n:o\n5 on, kun hän seisoo sauvojensa varassa nojaten niiden päähän, kädet\nleuan alla.\n\nLopulta me tulemme kirkonkylän takana olevan kukkulan etelärinteelle ja\npysähdymme hongikon reunaan aholle, jossa aurinko jo on sulattanut\nlunta. Se on jo noussut ja lämmittää meitäkin siihen. Koko alla oleva\nseutu, järvet, saaret, rantatalot, kirkonkylä ja \"meidän\" talo sitä\nvastapäätä ovat pakkasaamun autereen sinessä.\n\nIstumme toinen toiselle kivelle. Hän ottaa väljän viittansa povelta\npienoislaukun, joka on riippunut hänen kaulallaan.\n\n-- Mikä se on?\n\n-- Isän vanha evässalkku, jonka äiti lahjoitti hänelle, kun he menivät\nkihloihin.\n\nSiinä oli hopeinen voileipärasia ja hopeinen pullo ja pari pientä\npikaria. Hän tarjosi piiraita ja viiniä.\n\n-- Herran terttu teitänne, tämähän on suurenmoista!\n\n-- Suomen suurimman taiteilijan malja! virkkoi hän, silmissä veitikka.\n\n-- Suomen suloisimman taiteilijan mallin malja!\n\n-- Ei kahta yht'aikaa.\n\n-- Te juotte toisen ja minä toisen.\n\nTiainen piipittää petäjikössä ja kylästä kuuluu hevosen tiuku ja reen\nritinää. Minä näen, että hänen silmissään on ilme, josta en voi\nerehtyä. Mutta minä en saa päästää sitä tunnetta pidemmälle viriämään.\nJos sen teen, on se elämäni kevytmielisin teko. Ja kuitenkin se\ntapahtuu.\n\nHän on kiven kupeelta pälvestä poiminut puolukan varsia, joissa on\nvielä talven yli olleita marjaterttuja, tehnyt niistä kimpun ja tulee\nja kiinnittää ne rintaani. Hänen lakkinsa on siirtynyt taapäin, niin\nettä otsa on paljastunut. Kun hän on kukittanut minut, tartun minä\nhäntä päähän ja suutelen häntä ensin otsaan, sitten poskille, sitten\nhuulille. Hän horjahtaa, minä tuen häntä, hän oikaisekse, ja me\ntoinnumme molemmat.\n\nHän seisoo, kuin kuulostaen ja odottaen. En saa virketyksi mitään, enkä\ntahdokaan.\n\n-- Ne kai odottavat meitä jo aamiaiselle, sanoo hän. Hän nousee\nsuksilleen ja laskee edellä suoraan kylän kautta ja kirkon ohi jäälle,\nodottamatta minua. Vasta jäällä saavutan hänet. Mutta en nytkään saa\nsanotuksi sitä, mitä hän nähtävästi odottaa ja mitä hänellä on\noikeuskin odottaa. Hän on odottanut sitä koko tämän päivän ja\nnähtävästi koettanut antaa minulle tilaisuutta selitykseen. En ole sitä\nkäyttänyt.\n\nSillä hän ei tietysti ymmärrä, että voisin jättää sen siihen, ettei se\nminun puoleltani merkitsisi mitään. Täällä -- heidän maailmassaan --\nsemmoinen tietää lupausta, sitoumusta. Mitenkään muuten hän ei voi sitä\nselittää. Mutta enhän minä voi sitä tehdä, enhän myöskään voi pyytää\nanteeksi. Se olisi kovin kömpelöä ja noloa. Minulla ei kai ole muuta\njäljellä kuin keksiä jokin tekosyy ja lähteä.\n\nEttä kyllä rakastan häntä, mutta olen jo sidottu toisaalle. \"En voinut\nsille mitään, olitte niin viehättävä siinä.\" Jotakin semmoista.\n\nEihän itse tapaus semmoisenaan suinkaan olisi niin vaarallinen. Se nyt\nmenisi tavallista ehkä hiukan pitemmälle menneen taiteilijanvapauden\nlukuun. Tunne syttyy ja sammuu. Mutta jos se ei sammu. Jos hän ottaa\nsen syvästi, niinkuin hänenlaisensa usein tekevät? No, ehkä tämä\njollakin tavalla järjestyy. Kirjoitan sinulle, kuinka tämä kehittyy.\n\nMinua surettaa ja harmittaa koko juttu. Myöskin siksi ja ehkä eniten\njuuri siksi, että jos minun täytyy lähteä, niin jäävät kaikki nämä\naiheeni keskeneräisiksi. Kirottu suudelma! Ilman sitä! Eipähän se\nmuuten liene ensi kerta. Mutta viimeinen se on, sen vannon. Onhan\nminulla sentään jo melkoinen saalis salkussani. Siellä on hienoja\nasioita. Tulen niillä ehkä lopullisesti läpäisemään. Olkoon tyttö\ntyytyväinen, että hän on ikuistettu Suomen taiteessa. Kun vain voisin\nsaada mielenrauhan siitä, että se saalis, minkä täältä vien, ei ole\nryöstösaalista. Kirottu omatunto!\n\nTuus Totus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe \"ystävä\", jolle ylläoleva kirje on kirjoitettu, on sen tyhjälle\nlehdelle tehnyt näin kuuluvan muistiinpanon:\n\n\"Se tyttö, joka oli ollut taiteilijan mallina, ei koskaan mennyt\nnaimisiin. Vanhempainsa kuoltua jäi hän yksin emäntänä ja isäntänään\nhoitamaan taloa ja tilaa. Hän keräsi kotiinsa sinne maalle kaikki, mitä\nsai maalauksia ja piirroksia nuorelta taiteilijalta, joka oli\nvieraillut hänen kodissaan hänen nuorena ollessaan ja joka ei elänyt\nmontakaan vuotta sen jälkeen. Kuoltuaan vanha neiti testamenttasi\ntalonsa lepokodiksi taiteilijoille. Tila arvokkaine metsineen oli\nmyötävä ja kertyneistä varoista muodostettava rahasto lepokodin\nylläpitoa ja taideteosten tilaamista varten nuorilta, ei kolmeakymmentä\ntäyttäneiltä taiteilijoilta. Tapasin tuon neidin viimeksi eräässä\nnäyttelyssä Helsingissä. Hän oli silloin pieni, ketterä, ystävällinen\nja herttainen vanha mummo, tukka ihan lumivalkea, mutta posket vielä\nverevät kuin nuorella tytöllä.\"\n\n\n\n\nASUNNOISSA AUTUAITTEN.\n\n\n    Se oli vanha Vaaran ukko\n    Satavuotinen Vipunen,\n    Ois jo saattanut sujua,\n    Viruskella vuosikauet\n    Kuusen alla kuollehena --\n    Ei ois kuka kaivannunna,\n    Nykyinen kysynyt kansa.\n\n    Vaan eli saunassa salolla\n    Riihirähjässä retosti:\n    Katiskalla kalat pyysi\n    Lummelammesta läheltä,\n    Rihmat viitahan viritti,\n    Tokkapuut poluille laittoi --\n    Eli pappia paossa,\n    Kirkonmiestä katoksissa,\n    Oli jumalat itellä,\n    Haltijansa, hoitajansa,\n    Taikatemppunsa tehoisat.\n\n    Vaikea oli vanhan olla\n    Tukala tutisevaisen --\n    Pois halusi päästäksensä\n    Näistä inhoista iloista,\n    Toivoi taivasta takaista,\n    Tuonen puoleista tupoa --\n    Siitä laulun lauleskeli,\n    Runon vanha ruikutteli;\n    Siin' oli totta toinen puoli,\n    Toinen nähtyä näkyä.\n\n    \"Lähin kerran kulkemahan,\n    Henki heikko häilymähän,\n    Parempihin pääsemähän,\n    Selän poikki soutamahan\n    Venehellä vuotavalla,\n    Ruuhella vesivaralla --\n    Ajoi tuuli, aallot nousi,\n    Purje koivuinen kohisi;\n    Kantoi kauaksi kotoa,\n    Vei vesille vierahille,\n    Kaian niemen kainalohon,\n    Lahen laakean perähän.\n\n    Lähti polku pensastosta,\n    Ura kaita urkenevi;\n    Käski mieli kulkemahan,\n    Vaati vainu vaeltamahan --\n    Kuljin soita sotkuisia,\n    Rämehiä rämmiskelin,\n    Kahlaelin korpimaita;\n    Vettä tirskui virsun jälki,\n    Hyrskähteli heinäkenkä;\n    Vaelsin tuota viikkokauen,\n    Tarsin puhtehet, pimeät,\n\n    Luulin siihen suistuvani,\n    Uupuvani ainiaksi;\n    Turvasime Taattohoni,\n    Heikko loime Luojahani --\n    Jo tuli kangas vastahani,\n    Kuiva korpi, harvahonka,\n    Miss' on pilkat puihin lyöty,\n    Merkit tehty männikköhön.\n\n    Ajattelin, arvaelin:\n    Lienetköpä tie Tapion,\n    Merkkireitti metsän kansan?\n\n    Lähen tietä kulkemahan,\n    Reittiä retostamahan:\n    Juoksi pyyhyt tietä pitkin,\n    Vähä lintu viipotteli,\n    Neuvoi pannaksi patahan,\n    Kehoitteli keittämähän.\n\n    Kynin höyhenet hyvältä,\n    Kannon päässä pienoiselta,\n    Panin pyyhyen patahan,\n    Tuohisehen lahjalinnun. --\n    Suuhuni sen syötyäni\n    Lähti lintu lentämähän,\n    Höyhentukko hyrrimähän --\n    Siitä arvata osasin,\n    Ett' on tie Tapion teitä,\n    Lintu laittama Jumalan.\n\n    Kohosi kangas korkealle,\n    Kahen puolen kaunis metsä,\n    Salot suuret ja siniset.\n    Astuin päivän, astuin toisen,\n    Päivänäpä kolmantena\n    Tuima [nälkä] tuntuvi tulevan.\n\n    Juoksi teiri tietä pitkin,\n    Verkapursto piipotteli;\n    Käski pannaksi patahan,\n    Kehoitteli keittämähän;\n    Suuhuni sen syötyäni\n    Lähti lintu lentämähän,\n    Höyhentukko hyrrimähän --\n    Siitä arvata osasin,\n    Ett' oli lintu Luojan lintu,\n    Metsät Mielikin omia,\n    Takalistoja Tapion.\n\n    Alkoi aueta ahoja,\n    Viljamaita mainioita,\n    Ruismaita runsahia,\n    Kaunihia kauramaita;\n    Juoksi mehto tietä myöten,\n    Kotkotteli koppeloinen --\n    Panin mehtosen patahan,\n    Keitin keiton koppelosta;\n    Lintu tuokin Luojan lintu,\n    Metsän Mielikin omia.\n\n    Päivän tuossa taivaltelen,\n    Käyskelen kevyttä tietä,\n    Luon ma silmän luotehesen,\n    Poikki maiden pohjoisehen,\n    Paistavi aurinko ahoille,\n    Kaukaisille kaskimaille,\n    Vaaralle iki-isolle,\n    Päivyt rinteitä punasi,\n    Kullan hehku kuusikoita,\n    Hohti huonehet aholla,\n    Päädyt pilviä pitivät,\n    Ukset kulte kuumottivat,\n    Kilo kiilsi ikkunoista,\n    Hehkusi laseista loimo;\n    Päättelin taivoksi Tapion,\n    Asunnoksi autuaitten.\n\n    Vertyi mieli vaarivanhan,\n    Ukon rinta riemahteli.\n\n    Miten sinne päästäkseni,\n    Kuink' ylitse ylläkseni?\n    Suo oli suunnaton välissä,\n    Rimpi rannaton edessä;\n    Ei ole tietä tuonne tehty,\n    Eikä puita poikki pantu.\n\n    Vaanp' oli sujakat sukset,\n    Alla kuusen uudet kalhut,\n    Sauv' oli hopeasompa,\n    Keihäs kullan kirjaeltu.\n    Sujuivat sujuttamatta,\n    Ponnahtivat polkematta\n    Yli vetkien vesien,\n    Sivu märkien mätästen\n    Ilman jälen jättämättä --\n    Vinkui viima korvissani,\n    Puhti poskia porotti.\n    Yli suon on saatuani,\n    Märän poikki päästyäni,\n    Kirposi jalasta kalhu,\n    Lyly lähti lentämähän\n    Itsestänsä halki ilman:\n    Siitä arvata osasin,\n    Ett' oli sukset Luojan luomat,\n    Vanhan Vaarin veistelemät.\n\n    Aloin astua ahoa,\n    Vaaran viertä väännätellä --\n    Jo on maatkin muuttunehet,\n    Sirostunna seudut kaikki:\n    Salot välkkyivät verassa,\n    Silikissä metsät siinti,\n    Kuuset kullassa kuhotti,\n    Hopeissa hongat hohti,\n    Vanhat hongat vaskivöissä,\n    Haavat kaikki haljakoissa,\n    Lepät lempivaattehissa,\n    Kuuna paistoi kuusen oksat,\n    Päivänä petäjän latvat.\n    Vaikk' oli syksy lähtiessä,\n    Tääll' oli lehessä lehto,\n    Koivut hiirenkorvasella.\n    Metsä haiskahti me'elle,\n    Simalle salo sininen,\n    Apilalle aian varsi,\n    Kuminalle kukkaniitty.\n    Linnut lauloivat lehoissa,\n    Peipot puissa piiperteli,\n    Satakielet soittelivat.\n    Kepeästi jalka keikkui,\n    Virsu vaivatta kohosi --\n    Aita oli lauoista laottu,\n    Veräjä vaskesta valettu,\n    Soi kuin kannel kymmenkieli,\n    Helähteli herkin soitto --\n    Tie oli tuomin istutettu,\n    Kuja koivuin kaunistettu.\n\n    Siitä pääyime pihalle,\n    Kävin kullan kartanolle:\n    Ei ole hurtat haukkumassa,\n    Ei rakit rähisemässä,\n    Vaan on pihlaja pihalla,\n    Tuvan eessä tuuhu tammi,\n    Käki kukkui pihlajassa,\n    Toinen tammessa helisti.\n\n    Isäntä kukunnan kuuli,\n    Talon Äijä äänen tunsi,\n    Tiesi vierahan tulevan,\n    Kaukalaisen kerkiävän.\n    Jopa vastahan tulevi,\n    Kynnykselle kepsahtavi.\n    Pitkä on Tapion takki,\n    Valkopartaisen vakavan,\n    Verasta on viitta tehty,\n    Vyönsä silkistä siottu,\n    Käski käymähän tupahan,\n    Asuntoonsa astumahan.\n\n    Tupa oli tammesta rakettu,\n    Parahista puista pirtti,\n    Uuni koko kalliosta,\n    Lattia lauoista laottu,\n    Penkit haavasta hakattu,\n    Orret puuta oksatonta;\n    Orrella hyppeli orava,\n    Karsinassa karhu kelli\n    Heinillä hajuavilla;\n    Pöytä suuri seinämällä\n    Voilla, vehnällä katettu,\n    Parahilla piirakoilla,\n    Makosilla mansikoilla.\n    Tuo olutta Aino neiti,\n    Kantavi sulo simoa,\n    Tarjoi kaunosta käestä,\n    Kevelästä kourasesta,\n    Käski juoa jaksamahan,\n    Yllin kyllin ottamahan.\n\n    Vaan on Äijä äännähtävi,\n    Vaari vanha virkahtavi:\n    \"Terve sulle tultuasi,\n    Hyvä päivä päästyäsi,\n    Matkan pitkän juostuasi!\n    Tulevasi tie'ettihin,\n    Sanottihin saapuvasi:\n    Varattihin varsin sauna,\n    Kyly lämmin laitettihin.\"\n\n    Se on tytti Tellervoinen,\n    Punaposki Pullervoinen,\n    Vastat orrelta vetäisi,\n    Saattoi saunahan samassa;\n    Saun' on suojassa sijassa,\n    Alla kuusen kukkalatvan,\n    Humisevan hongan alla,\n    Lähe kylmä lattiassa,\n    Toinen kuuma karsinassa,\n    Lautehet lasista tehty,\n    Poslinalla penkit pantu.\n    Löipä löylyn leyhäytti,\n    Tupsahutti tuoksuvaisen,\n    Hieroi hellällä käellä,\n    Voiti hajuvoitehilla,\n    Haastatteli, nauratteli,\n    Laski lapsi leikkiänsä,\n    Pilojansa piiskutteli,\n    Valoi veellä lämpimällä,\n    Haalealla huljutteli;\n    Antoi paiat palttinaiset,\n    Sitoi vyöllä villaisella,\n    Halaeli hienoisella --\n    Suuta suikkasi lopuksi.\n\n    Siit' on saanut saunatuksi,\n    Ukkorähjän reilatuksi,\n    Ukko on kuin uusi miesi,\n    On kuni keväällä koivu,\n    Noron notkea närönen;\n    Tunsi suonet suorituiksi,\n    Jäsenensä joustaviksi,\n    Ehommiksi entistänsä;\n    Rinta riemua remahti,\n    Veret voimoa vavahti.\n\n    Tuosta tultua tupahan,\n    Jo on koolla kaikki kansa,\n    Aterjalla autuahat.\n    Siin' on vanha Väinämöinen\n    Laulaja iänikuinen,\n    Siinä seppo Ilmarinen,\n    Ylen taitava takoja,\n    Takomassaan taivahassa,\n    Sekä lieto Lemminkäinen,\n    Kanssa kaunis Kaukomieli;\n    Viel' on kurja Kullervokin\n    Kaikki on Kalevan kansa.\n    Siinä meitä syötetähän,\n    Syötetähän, juotetahan,\n    Kyllitellen kestitähän,\n    Ei lopu leipä lestityinen,\n    Vaikka kuinka leikkoaisi,\n    Voi vähene vakkasista,\n    Vaikka kuinka viilteleisi. --\n    Syötettyä, juotettua,\n    Kaiken kyllin kestittyä\n    Väinö virren veisoavi,\n    Sormin kannelta kokevi\n    Kiitokseksi kaunihiksi\n    Talon oivan antimista,\n    Luojan lahjoista hyvistä;\n\n    Kun on laulu loppununna,\n    Veisattuna virsi kaunis,\n    Joukko lähtevi levolle,\n    Autuahat aittoihinsa.\n    Luo tulevi Taatto vanha,\n    Sanovi sanalla tuolla:\n    \"Lähe uusi oppimahan,\n    Äsken tullut tietämähän\n    Näitä taivahan taloja,\n    Olomaita onnellisten.\"\n\n    Viepi vaaran viertehelle,\n    Kulettavi kukkulalle,\n    Osoittavi sormellansa,\n    Näyttävi nimettömällä:\n    Tuoll' oli Lapin laajat mannut.\n    Täällä suuri Suomen niemi,\n    Meri siinteli suvessa,\n    Toinen lännessä levisi.\n    Käski katsoa alemma,\n    Lähemmäksi silmän luoa,\n    Sanovi sanalla tällä,\n    Lausui tällä lausehella:\n\n    \"Talo siin' on silloin tehty,\n    Kun on taivaskin taottu,\n    Tuoss' on pellot perkattuna\n    Kyntämättä kasvamahan,\n    Tuoll' on salo saalihinen,\n    Aina runsas riistakorpi,\n    Erä tuomatta tulevi,\n    Ajamatta antauvi,\n    Kosket kuohuvat lohia,\n    Suuret virrat säynehiä,\n    Kilvan pyrkivät patahan --\n    Tulevi lintu liikkumatta,\n    Kala jalan kapsamatta.\"\n\n    \"Tääll' ei laske Luojan päivä,\n    Alene ei aurinkoni,\n    Ain' on kesä kestämässä,\n    Aina armahin juhannus;\n    Lakastu ei lehti puusta,\n    Kummut kukkivat iäti. --\n    Hyvä tääll' on ollaksesi,\n    Armas aikaellaksesi,\n    Lapset lapsina pysyvät,\n    Nuoret neiot neitosina,\n    Ukot ukkoina elävät.\n    Eivät vanhene enempi;\n    Kaikki onnessa asuvat\n    Iloiten ikänsä kaiken.\n    Ollos terve tultuasi\n    Sa'at vuoet viipyellös!\"\n\n    Vuoli lastun veitsellänsä,\n    Jopa aitta ilmaisekse;\n    Siihen käski käyäkseni,\n    Ottoakseni omaksi.\n\n    Som' oli aitta siisti huone,\n    Kaikkein armahin asunto\n    Kesäöinä kellehtiä:\n    Sirkka seinässä siritti.\n    Pääskyn poiat pääyn alla,\n    Hiljaa tuulonen humisi,\n    Leyhytteli lännen henki.\n\n    On nyt ukon oiva olla\n    Armas äijyen asua\n    Taaton suuressa talossa,\n    Asunnossa autuaitten:\n    Ei ole huolta huomisesta.\n    Ei suruja syömen alla\n    Eikä maisia mureita,\n    Ilo mielessä asuvi,\n    Tyyni riemu rinnassansa.\"\n\n\n\n\n\n\nHERÄNNEITÄ.\n\n\n\n\nKUINKA MINÄ HERÄSIN.\n\n\nMuistan sen päivän niinkuin eilisen, vaikka on siitä jo\nviidettäkymmentä vuotta kulunut. Muistan sen pienimpiä yksityiskohtiaan\nmyöten...\n\nOli juhannusaamu. Olin juuri saanut saarnani loppuun kirjoitetuksi\napulaiskamarissani ja aloin pukea virkavaatteita ylleni. Valkea huivini\nja papinkaulukseni oli pantu tuolin selustimelle, josta ne otin ja\nsidoin kaulaani. Siinä olivat myöskin liivini ja kauhtanani.\nKatsahtaessani ulos ikkunasta kirkkomäelle päin, näin siellä jo väkeä\nseisoskelevan kirkon ja tapulin seinämillä.\n\nOlin valmis lähtemään alas. Ennen sitä tahdoin kuitenkin vielä luoda\nviimeisen silmäyksen saarnaani. Otin sen Uuden Testamentin sisästä\nesille ja selailin sitä.\n\nEi se minusta näyttänyt pitkältä, mutta ei liian lyhyeltäkään.\nMuistellessani sen sisältöä ja sen muotoa, tulin siihen päätökseen,\nettä se oli hyvä ja vaikuttava. Olihan se valmistettu eteväin,\noikeaoppisiksi tunnustettujen mallisaarnakirjain kaavaan. Ja pitäisihän\nsiinä tuo kohta, jossa puhuin heränneistä, olla uuttakin ajatuksiltaan.\nPuhuttuani ensin päivän tekstin johdosta ... muistan vieläkin ulkoa\nloppulauseen: \"Meidänkin seurakunnassamme on ilmestynyt noita uusia\nprofeetoita, jotka sanovat kaiken totuuden omistavansa, tietävänsä sen\nainoan tien, joka taivaaseen saattaa. Se tie kulkee surun ja murheen\nlaaksossa sanan oikeassa merkityksessä. He kaivavat näytteille kaikki\nsyntinsä ja heikkoutensa, asettavat ne kuin pöydälle eteensä. Sentähden\novat he mielestään muita paremmat, ja erotakseen ympäristöstään he\npukeutuvat synkeihin vaatteisiin, itkevät alati ja alati huokaavat ja\npitävät kaiken maallisen menon Jumalalle kauhistuksena. Mutta eikö\nVapahtajakin istunut hääpöydässä ja antanut viattoman ilon vallita? Ja\nmikä on ollut seurauksena tästä surun evankeliumista? Monet kukoistavat\nvaimot ja tyttäret ovat tuon n.s. kääntymisensä jälkeen muodoltansa\nkokonaan muuttuneet ja iäksi päiväksi kauneutensa menettäneet. Kasvojen\nentinen vilkkaus ja tuoreus on kadonnut. Silmät ovat käyneet sameiksi\nja vetisiksi. Hipiä on vaalennut, silmät sammuneet, he kulkevat pää\nkallellaan, synkkinä, alakuloisina ja kärsivinä sekä sielun että\nruumiin puolesta. Eikä heidän mielensä siitä suinkaan ole nöyrtynyt,\nniinkuin totisen kristityn tulee. He halveksivat sielunpaimeniaan ja\novat ylpeät ja öykkärit sydämessään, silloin kun heidän tulisi olla\nnöyrät ja opettajilleen kuuliaiset.\"\n\nSiihen tapaan minä olin saarnani kirjoittanut ja olin tyytyväinen\nsiihen, mitä olin kirjoittanut. Uutta oli siinä mielestäni se, että\nniin peittelemättä puhuin elämänilon puolesta. Olinko minä oikeassa?\ntulin kysyneeksi itseltäni. Mutta miksen olisi ollut? kysyin taas.\nOlihan luontokin niin hilpeän ja iloisen näköinen tänään. Tuossa tyven\npappilan lahdelma ja siellä etäämpänä auringon paisteessa kimalteleva\nselkä, tuolla keveät, kauniit kirkkovenheet, jotka rinnatusten ja\nperätysten kuin linnunpoikaset kiitivät kirkon rantaa kohti. Yhä\nvääremmässä tuntuivat minusta olevan nuo ihmiset, synkistyttäessään\nelämänsä ja riistäessään itseltään sitä mielen hilpeyttä, jota ei\nsuinkaan ole niin ylen runsaasti heille annettukaan. Heitä ei saa\nyllyttää hautomaan huoliaan, heitä ei saa saattaa yli voimainsa\npenkomaan elämän ja kuoleman suuria kysymyksiä. Mutta heille tulee\nantaa totuudet valmiina, semmoisina, joiksi ne vuosisatojen kuluessa\novat vakaantuneet. Antaa ne vähin erin, helposti sulaviksi\nmuodostettuina, se on oleva papin, heidän henkisen johtajansa tehtävä.\nJa se on suloinen tehtävä, samalla kun se on suuri tehtävä. Olinhan\njoskus epäillyt, kykenisinkö tuohon. Nyt olin yht'äkkiä aivan varma\nsiitä, että kykenisin, ja se kohotti minua ihmeellisesti omissa\nsilmissäni.\n\nMieli keveänä astuin kirjat kainalossa alas. Pappila oli\nsunnuntaiasussaan, lehditettynä ja puhdistettuna, kaikki väki\npyhävaatteissaan. Vieraita oli jo entisiä, ja uusia odotettiin\npäivälliseksi. Nuoret istuivat verannalla, kirkkokansan ohikulkua\nkatsellen? keittiö ja keittiökamari olivat emäntiä täynnä, ja isäntiä\nja kirkonpalvelijoita kahviteltiin rovastin kamarissa.\n\nJos ei olisi ollut minun saarnavuoroni, olisin liittynyt nuorten\nseuraan. Mutta saataisiinhan taas illalla pitää hauskaa. Ajattelin sitä\nmielihyvällä, sillä minä tiesin olevani onnistunut seuroissa ja\nkaikkien suosikki. Saarnamiehenäkin tiesin olevani arvossa pidetty ja\ntiesin omaavani hyvän puhelahjan ja kauniin messuäänen. Uskoin tietysti\nmielelläni niitä, jotka vakuuttivat, että se oli seurakunnan yleinen\nmielipide ja että jos vain jokin paikka tässä pitäjässä joutuisi\navonaiseksi, ne heti kohta tahtoisivat minut neljänneksi. Ainoastaan\nheränneet kuuluivat olevan toista mieltä. Heidän mielestään minä en\nollut pappeja parempi. Kuuluivat minua syyttävän varsinkin siitä, että\notin osaa pitäjän herrasväen kesteihin, että kävin tansseissa ja että\nmetsästin. He eivät tietysti käsittäneet, että kaikkihan riippuu siitä,\nmissä mielessä sen tekee. Eivät olisi vanhan rovastin sallineet panna\nedes pasianssiakaan pitkien talvi-iltojensa kuluksi. Se oli minusta\nsydämetöntä pikkumaisuutta.\n\nKun kahvit juotuani ruokasalissa tulin rovastin kamariin, oli siellä\npuhe samoista asioista. Odottaessaan kirkon avausaikaa oli rovasti\nyltynyt puhumaan heränneistä, joita näkyi kulkevan suuret joukot läpi\npappilan pihan, mutta poispäin kirkolta omiin seuroihinsa.\n\n-- Siinä se nyt menee \"keyrittyläisten jono\", siinä ne nyt astuvat ne\nnykyajan pyhimykset -- pois kirkosta. Sillä tavalla ne tekevät ne nöyrät\nja hurskaat, siinä nyt on se niiden jumalisuus ja pyhyys. Keskellä\nlaillista jumalanpalvelusta pitävät he omia kokouksiaan. Mutta sakkoa\nhe saisivat, jos minä vähänkin tahtoisin.\n\n-- Mahtaisikohan olla haitaksi, jos rovasti heitä vähän sakottaa\nramauttaisi, sanoi suntio.\n\n-- En ole vielä huolinut, vaikka he sen olisivat ansainneet.\nHuudettaisiin tietysti vainoa ja väkivaltaa. Mutta saattaa tulla sekin\npäivä, jolloin käy tarpeelliseksi turvautua ruununmiehiin. Ne tulevat\npäivä päivältä yhä röyhkeämmiksi. Kuuluvat uhanneen ensi\npiispantarkastuksessa valittaa tämän pitäjän papistosta. Mutta silloin\nsaisi piispa myös kuulla, millainen on heidän käytöksensä papistoa\nkohtaan, jota he sekä salaa että julkisesti syyttävät oikean uskon\nvihollisiksi ja jonka vaikutusta ja arvoa he kaikissa tiloissa\nkoettavat heikontaa.\n\n-- Niin on, aivan on niin kuin rovasti sanoo!\n\n-- Sen on kuka tahansa voinut kuulla Paavo Ruotsalaisen omasta suusta.\n\n-- Niin hän puhuu ja yllyttää, se pyhimys ja kolmen hiippakunnan piispa.\nMutta millainen hän on itse, tuo uuden autuuden apostoli! Koko hänen\njumalisuutensa on vaateparren muutoksessa. Ennenkuin ne hänen\nseurakuntaansa otetaan, täytyy naisten antaa hänelle entiset\nvaatteensa, huivinsa, myssynsä ja röijynsä, jotka hän sitten on\npolttavinaan, mutta jotka hän salaa antaa tyttärilleen ja myyttää\nmarkkinoilla omaan lukuunsa ja ostaa sillä rahalla viinaa ja juopi\nitsensä päihinsä kuin sika. Semmoinen mies se on!\n\nKirkonpalvelijat nauraa hohottivat hyväksyvästi ja rovasti uudisti\ntuomionsa:\n\n-- Semmoinen se on eikä ollenkaan parempi!\n\nTuntui se minusta sentään liian ankaralta tuo puhe. Oli se minusta\nhiukan sopimatonta juorujen levittämistä kirkonpalvelijain ja\nseurakuntalaisten kuullen. Toisella tavalla oli minun mielestäni tuota\npahaa vastustettava. Ja minä tunsin kuin pienen pistoksen\nomassatunnossani siitä, etten lausunut epäilystäni noiden kulkupuheiden\ntotuudesta. Mielihyväkseni loppuivat ne kuitenkin siihen, kun oli aika\nlähteä kirkkoon.\n\nAstuessamme ulos pappilan portista ajaa siihen kiivasta juoksua muuan\nhevosmies ja tulee, kiireesti maahan hypättyään, rovastia kohti. Me\ntunsimme hänet kaikki, hän oli Poikonen nimeltään, kotoisin kaukaisesta\nsydänmaan kylästä, eräs heränneiden tunnetuimpia johtajia tällä\npaikkakunnalla.\n\n-- Olisi minulla herra rovastille asiata vähän, jos kävisi laatuun ..\nsanoi hän syvään kumartaen hatuttomin päin ja vähän hengästyneenä.\n\n-- Mitä se olisi?\n\n-- Olisi huono sairas...\n\n-- Kuka hän on?\n\n-- Isäni... kääntyi eilen kipeäksi ja laittoi pappia pyytämään.\n\n-- Keskellä kirkkoaikaa?\n\n-- Onhan tämä vähän sopimaton aika, mutta kun ei ollut sen\nelämisestäkään tietoa.\n\nRovasti tarkasteli häntä kiireestä kantapäihin, ja virkkoi ivallisesti:\n\n-- Vai antaa Poikosen arvo tulla pappia pyytämään...\n\n-- Kuuluisi haluavan Herran pyhää ehtoollista.\n\n-- Jos Poikonen kävisi useammin kirkossa, hän myöskin tietäisi\nkuulutetuksi, että papisto ei kirkkoaikana ota vastaan mitään\ntoimituksia. Saatte tulla jumalanpalveluksen jälkeen uudelleen\ntietämään.\n\nHän jäi siihen, ja me menimme kirkkoon.\n\n-- Olisihan meistä joku voinut joutaakin, sanoi rovasti mennessämme,\nmutta minä tahdon opettaa heitä järjestykseen.\n\nOlen usein sen jälkeen tätä tapausta muistellessani ja ajatellessani\nniitä seurauksia, joita siitä minulle oli, koettanut saada selville,\nmitä siinä katseessa piili, jonka tuo mies loi meidän jälkeemme. Oliko\nsiinä vihaa, ylenkatsetta, sääliä vai tuomiota? Ainakin oli siinä\nankarata arvostelua, oli tutkiva kysymys siitä, oliko rovasti\nmenetellyt oikein, ehkä myöskin vastaus siihen.\n\nRovastin menettely oli tietysti oikea ja järjestys sen vaati, ettei\npappeja haettaisi sunnuntaina pitäjälle. Hänen toinen vaikuttimensa,\nkiusanteko, ei minua kuitenkaan miellyttänyt. Voihan tämä olla\npoikkeustapaus, voihan olla olemassa tosi tarve. Se oli minusta sitä\nluultavampi, kun eivät nuo lahkolaiset ensi hädässä tulleet pappia\nhakemaan. He olivat masennettavat, se oli vakaumukseni. Mutta sen\ntulisi tapahtua toista tietä: esiintymällä niin, ettei heillä olisi\ntilaisuutta mihinkään takertua. Mutta ettei nyt ollut aivan niin\ntapahtunut, se alkoi hiljalleen kaivellen vaivata minua kävellessäni\nnoissa ajatuksissa edestakaisin sakastin lattiata. Se häiritsi\nvarmuuttani, ikäänkuin heikonsi asiani oikeutta. Ja ainoastaan siten,\nettä otin avukseni uhkamielisyyden, sain taas itseni vakuutetuksi\nsiitä, että saarnani oli niin hyvä ja nuhteeni niin paikallaan, kuin\nmiksi olin ne kirjoittaessani ja läpilukiessani huomannut.\n\nKun olin astunut saarnatuoliin ja nostettuani pääni rukouksesta\nkatsahtanut ympärilleni, oli äskeinen papinhakija ensimmäinen, johon\nsilmäni sattuivat alhaalla kirkossa. Hän istui etupenkissä\nristikäytävän nurkkauksessa. Hän oli pitkäkasvuinen, korkeaotsainen,\nsuurisilmäinen mies ja hän katseli minua sieltä totisesti, melkein kuin\nsilmää räpäyttämättä. Minä koetin katsoa vastaan, tahdoin saada hänet\nluomaan kulmansa alas, osoittaa, etten hänen tähtensä hämmentynyt.\nMinkä tähden? Mitä oli minulla tekemistä hänen kanssaan? Ei mitään. Ja\nsillä tekosyyllä käänsin minä hänestä katseeni, kun ei _hän_ näkynyt\ntahtovan sitä tehdä.\n\nMutta minä tunsin niiden kuitenkin pistävän silmiini ikäänkuin terävät\npäivänsäteet, jotka vedestä heijastavat kulmien alle, minne päin\nkääntyneekin.\n\nSe suututti ja hermostutti minua. Ja päästäkseni tuosta kiusallisesta\ntunteesta koetin korottaa ääntäni ja saada keinotekoisesti\nsaarnaintoani nousemaan. Se näytti onnistuvan, sanani tuntuivat\nvaikuttavan, niinkuin niin usein tapahtuu silloin, kun kuulijakunta on\nhenkisesti kuollutta eikä ymmärrä sisältöä arvostella, vaan kiinnittää\nhuomionsa ainoastaan helisevään ulkokuoreen.\n\nTunsin, kuinka lähenemistäni lähenin sitä paikkaa, jossa heränneitä\narvostelin. Kun lausuin ensimmäiset sanani, kuului kuin humahdus\nkirkossa. Unisetkin nostivat päänsä penkistä. Useat katseet kääntyivät\nPoikoseen, joka körttiläispuvustaan helposti tunnettiin heränneeksi.\nKun näin sain puoluelaisia, kasvoi rohkeuteni. Nyt uskalsin minäkin\ntaas katsoa häneen. Hän oli levollisen näköinen, oli kääntänyt pois\nsilmänsä, katseli kaikkien ohi ulos ikkunasta. Se oli minusta taas\nuhkamielisyyttä sekin, mutta nyt en siitä välittänyt. Meitä oli monta\nyhtä vastaan. Ja suurella ponnella minä sanoin heränneistä sanottavani.\nLisäilinkin siihen, mitä oli kirjoitettu. Kutsuin heitä totisen\nkristillisyyden vastustajiksi, tekopyhiksi, taisin sulkea heidät\ntaivaastakin pois ... ja vähää vaille, etten heittänyt heitä vastaan\nniitä syytöksiä, joita äsken olin kuullut rovastin tekevän.\n\nOmatuntoni oli rauhoitettu, olin tehnyt tehtäväni, olin oikeassa minä\nja he kaikki väärässä. Ja minä päätin innostuneen puheeni juhlalliseen\n\"ameneen\".\n\nSelkä suorana ja pää korkeana laskeusin alas saarnatuolista, ja\nsakastissa oli minulla ilo saada rovastilta lämpimät kiitokset\noivallisesta saarnastani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIstuttiin pappilan puutarhassa päivällisen jälkeen. Olin antautunut\naivan kokonaan sen mielihyvän valtaan, joka syntyy, kun luulee\ntäyttäneensä velvollisuutensa ja kun seuraava velvollisuus odottaa\nvasta viikon päästä. Erityistä syytä mielihyvään oli vielä siitä, että\ntämä velvollisuuteni oli tullut täytetyksi niin kaikkien mieleen.\nPäivällispöydässä oli ollut puhe minun saarnastani, ja yhä jatkui\nkeskustelua sen johdosta.\n\n-- Se oli oiva saarna ... parhaita, joita olet pitänyt.\n\n-- Se oli oikein sanottu! toistettiin minulle joka taholta. Ja minä olin\ntietysti itsekin vakuutettu siitä, että se oli oikein sanottu ja ettei\nsiihen olisi voinut mitään lisätä.\n\n-- Koska sinä nyt olet niin kaunopuheliaasti viatonta iloa puolustanut,\nniin täytyy sinun teossakin aatettasi toteuttaa, laski rovasti\nleikkiään tullen pitkä piippunsa hampaissaan puutarhaan. Te istutte ja\nnolotatte tässä kiikkulaudalla kuin heränneet mitkäkin ... ylös\ntanssimaan!\n\n-- Tuleeko setäkin mukaan? sanoivat tytöt.\n\n-- Tulisin, jos jaksaisin, mutta jos eivät jaksakaan jalkani iloita,\nniin sitä enemmän iloitsee sydämeni.\n\nOli siihen aikaan aivan tavallista, että pappiloissakin\nsunnuntai-iltoina pistettiin tanssiksi, eikä meitä nytkään tarvinnut\nkahta kertaa kehoittaa, ennenkuin nurmikolle oli jo kehä muodostunut ja\nme sen sisässä pyöriskelimme.\n\nKai olisivat nämä menot menneet tavallista menoaan niinkuin muinakin\nsunnuntai-iltoina, ellei niitä minun kohdaltani olisi aivan odottamatta\nhäiritty.\n\nOlin hänet aivan unohtanut, ja nyt hän yht'äkkiä astuu puutarhan\nportista sisään, meidän nuorten parhaillaan hypellessä ja rovastin\njalallaan ja piippunsa varrella tahtia lyödessä.\n\nHän oli odottanut, sairaan luo hakija, koko kirkkoajan, odottanut\npitkän päivällisen kestäessä ja tuli nyt vielä kerran muistuttamaan\nmeitä velvollisuuksistamme.\n\n-- Mahtaisiko herra rovasti tänä iltana vielä jouduttaa pappia sairaan\nluo? kysyi hän.\n\nTanssi taukosi, ja kehä hajaantui. Me seisoimme hetkisen sanattomina,\nja vasten tahtoanikin tuntui minusta kuin lapsesta, joka on pahasta\nteosta tavattu. Ja sama oli kai laita rovastinkin, joka ei nähtävästi\nollut ollenkaan valmistunut tähän odottamattomaan ilmestymiseen.\n\n-- Menkäähän, Poikonen, odottamaan, kyllä minä ... odottakaa siellä\nportin takana.\n\n-- Vieläköhän mahtanee pitää kauankin odottaa?\n\n-- Ei, ei, kyllä minä toimitan ... menkää nyt vain...\n\n-- Taitaa olla sinun vuorosi, sanoi hän minulle Poikosen mentyä.\n\nTieto siitä otettiin vastaan yleisellä mielipahalla ja päivittelyllä:\nkuka nyt sitten pitäisi iloja yllä juuri, kun ne ovat parhaillaan\nalkaneet, jos paras mies vietäisiin pois!\n\nEikä se minunkaan mielestäni olisi voinut sopimattomammin sattua.\nNuorten vieraiden joukossa oli niitä, joiden seurasta en erityisistä\nsyistä olisi hennonut luopua, tulevaisuuden unelmiani oli heihin\nalkanut liittyä kesäisen seurustelun aikana, ja huomenna oli heidän\nmäärä lähteä. Pitäisikö minun nyt keskeyttää viimeiset yhdessäolon\nhetket, luopua aikeestani saattaa heitä lähimpään majataloon, lähteä\nnäin kesken kaikkea. Kuka ties milloinka taas tavattaisiin?\n\n-- Voi, voi pitääkö teidän nyt mennä! sanoi hän ja katsoi minuun niin\nsuloisen säälivästi. Eivätkö nyt muut voi mennä teidän edestänne?\n\nSe ei sopinut. Kappalaisen oli lähteminen huomenna muissa asioissa\ntoiselle kulmalle pitäjää ja rovasti oli liian vanha voidakseen lähteä\nvaivalloiselle matkalle yön selkään.\n\n-- Mutta eihän nyt ole välttämätöntä, että te heti paikalla ... viipykää\nnyt vielä hetkinen.\n\nEn vielä nytkään voi käsittää, miten uskalsin sittenkin viipyä, mutta\nminä viivyin. Eivätkä muutkaan minua kiirehtineet. Ei se mieskään. Hän\nodotti vain siellä, hevosensa vieressä aitaan nojaten ja katsellen ulos\njärvelle. Oli ehkä pieni tieto asiani vääryydestä, että tuon huomasin.\nMutta minä paadutin itseni sillä, että sairaiden luo hakijat aina\nliioittelevat ja kiirehtivät. Jos hän oli voinut tähän asti odottaa,\nvoisi hän odottaa vähän vieläkin. Ja minä jäin vielä tanssimaan lähelle\nauringon laskua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMieleni kuohui salaista kiukkua sitä miestä kohtaan, joka oli iloni\nnoin sopimattomasti ja ajattomalla ajalla häirinnyt. Hän oli minulle\nmelkein ruumiillisesti vastenmielinen, istuessaan siinä vierelläni,\ntekopyhänä ja tyynenä niinkuin minusta näytti, isoilla kesakkoisilla\nkäsillään hevostaan ohjaten. Nyt kun oli kerran taipaleelle päästy,\najoi hän minusta kiusoittavan hitaasti, vaikka oli ollut sellainen\nhoppu matkalle, ettei ollut malttanut huomiseen odottaa. Ja voimatta\npidättää itseäni ärähdin minä:\n\n-- Ajakaahan sitten edes paremmin.\n\n-- Ajetaahan tässä, mikä voidaan mäkisellä tiellä, virkkoi hän\nrauhallisesti ja solahutti ohjasperillä hevostaan hiukan kiivaampaan\njuoksuun.\n\nSiihen loppui sananvaihto, eikä sitä minun puoleltani luultavasti olisi\nkoko matkalla uudistettu, ellei hakumieheni useita virstoja ajettuamme\nolisi yht'äkkiä keskeyttänyt äänettömyyttämme muutamaa pitkää\nvastamäkeä noustessamme.\n\n-- Tulihan tämä vähän sopimattomaan aikaan, sanoi hän. Mutta ei sanota\nkuolevan katsovan sijaansa, eikä se taida aikaansakaan katsoa. Terve se\nvielä oli viime sunnuntaina ja istui muiden mukana sanaa harjoittamassa\nkoko päivän. Ja viikolla kulki kalassa niinkuin ainakin ja oli välistä\ntyöväenkin mukana. Lauantaina sillä oli määrä lähteä kirkkoon Herran\npyhää ehtoollista nauttimaan, kun yht'äkkiä alkoi ottaa sisästä, ja\nlähtö jäi sikseen. Koko sen päivän se makasi kovissa kouristuksissa ja\naamupuoleen yötä alkoi tahtoa pappia. Kun sille oli tullut paha hätä\nsielustaan, niin täytyi lähteä -- vieläkö hänet sitten hengissä\ntavattanee. Mutta mitenhän käyneekin, Jumalan tahto kai siinä tulee\ntäytetyksi.\n\nNähtävästi hän odotti, että minä jotakin virkkaisin, mutta kun minä\nolin itsepintaisesti ääneti, jatkoi hän hetken kuluttua:\n\n-- Eihän se, isä vanhakaan, ole jäänyt Jumalan armosta osattomaksi. On\nkai hänkin saanut elämänsä aikana sekä kirkossa että kotonaan kuulla ja\nlukeakin, miten syntisen ihmisen olisi eläminen ja oleminen Hänelle\nkelvatakseen. Mutta lienee ollut pimeitäkin aikoja, ja lienee tullut\npitkän elämän aikana tehdyksi ja ajatelluksi asioita, joista omatunto\nnyt on kuoleman uhatessa joutunut ahdistukseen eikä osaa omasta\nvoimastaan rauhaa saada.\n\n-- Mitkä ahdistukset ne sitten sitä vaivaavat? minä kysyä tokaisin,\njamaten tuota heränneiden huulilta usein kuultua sanaa.\n\nHän katsahti minuun kuin hiukan kummastuen sitä, etten tiennyt, mitkä\nahdistukset ne kuolevata vaivaavat.\n\n-- Ne ahdistuksethan ne vaivaavat häntä, mitkä kaikkia muitakin, jotka\novat armonaikanaan tulleet totiseen ja elävään uskon yhteyteen\nVapahtajansa kanssa, mutta sitten kauhistuneet tilaansa, kun luulevat\nmenettäneensä armon ja olevansa iankaikkisesti kadotetut. Koetetuinhan\nparhaamme mukaan häntä neuvoa, mutta ei se näy tahtovan lohdutusta\nvastaanottaa. Ehkä herra maisteri, joka on oppineempi ja kokeneempi\nnäissä asioissa, voipi paremmin kuin minä osoittaa hänelle, miten\nväärälle tielle hän on joutunut, neuvoa hänelle armontilan tuntomerkit\nsemmoisina kuin ne ilmaantuvat kiusaustenkin aikoina, sekä selittää\nhänelle erotusta armontilasta haihtuneen ja kiusatun sielun välillä.\nSilloin se ehkä hoksaisi oman tilansa ja näkisi, ettei vaara olekaan\nniin suuri, kuin miksi hän sitä luulee.\n\nMitäpä olisin tähän osannut vastata. Hän odotti, että jotakin\nvirkkaisin, ja nykäisi sitten hevosensa juoksuun. Harmikseni täytyi\nminun tunnustaa, että miehellä oli tietoja, joista minulla ei ollut\naavistustakaan. Enkä minä muuta miettinyt kuin sitä, miten voisin\npelastaa arvoni hänen silmissään. Sairaasta voisin kyllä\nkahdenkeskisessä puhelussa helposti suoriutua. Opittuani kerta\nkaikkiaan eräältä virkaveljeltäni, miten heidän kanssaan oli\nmeneteltävä, tiesin selviäväni hänestä niinkuin niin monesta muustakin.\nMutta tälle miehelle ei saarnakirjoista saamani oppi tuntunut\nriittävän, enkä sitä yrittänytkään häntä vastaan käyttämään. Hänen\nvarmuutensa ja tyyneytensä tekivät sitäpaitsi sen, etten uskaltanut\nhänen mielipiteitään houreiksikaan tuomita, sitä vähemmän, kun jossakin\nuskonopillisessa oppikirjassa muistin niistä joskus lukeneenikin.\n\nJa niin me ajoimme eteenpäin illan yhä hämärtyessä. Koko matkan vaivasi\nminua salainen tunne siitä, että hän aavisti tietämättömyyteni, että\nhän tahtoi kostaa minulle saarnastani ja että hän siinä oli\nonnistunutkin, saaden minut, johtajansa ja sielunpaimenensa,\nvaikenemaan edessään. Ja hän näytti nauttivan voitostaan. Mutta\nyht'äkkiä hän taas kysäisi:\n\n-- Kun on tultu noista asioista puhelemaan, niin ette ehkä, herra\nmaisteri, panne pahaksenne, jos kysyn, mikä teille on mahtanut antaa\naihetta herätykseenne ja miten olette tullut yhteyteen Vapahtajanne\nkanssa?\n\nMitäs minä taas siitäkään tiesin! Mikä ongelma mahtoi taas olla\ntämäkin?\n\nMutta nyt oli kuitenkin otollinen tilaisuus tukkia tuon nokkaviisaan\nmiehen suu, ja minä tiuskaisin hänelle kiivaasti:\n\n-- Mitä se sinuun kuuluu? Minua ovat opettaneet ja tutkineet viisaammat\nmiehet kuin sinä, ja ne ovat kiittävästi arvostelleet taitoni opettajan\nvirkaan. Sinun on tuiki tarpeetonta sekautua näihin asioihin, ja sillä\nhyvä!\n\nTalonpoika vastasi sävyisästi ja siististi, niinkuin ei olisi\nhuomannutkaan sopimatonta käytöstäni:\n\n-- Suokaa anteeksi, hyvä herra, en aikonut loukata teitä. Minä olen\noppimaton ja typerä talonpoika ja tunnustan kernaasti vajavaisuuteni ja\npuutteeni. Mutta typeryydessäni olen aina ajatellut niin, että kaikki\nne, jotka ovat kristityiksi tulleet, ovat heidän kaltaisiaan, jotka\novat olleet samassa haaksirikossa, vaan kukin laillaan tulleet\npelastetuiksi ja päässeet ehyinä rantaan ... enkä ole tiennyt, että\nkuningaskaan panisi pahakseen, jos hänen kanssaan pelastunut\nkerjäläinen kysyisi häneltä, mitenkä ja kenenkä avulla pelastuminen oli\ntapahtunut.\n\nSen sanottuaan hän vaikeni, vielä kerran voitettuaan, vaikkei ylpeyteni\nsallinut minun sitä vielä silloin tunnustaa.\n\nJonkin matkaa vielä ajettuamme päättyi maantieltä poikennut syrjätie\ntaloon, josta oli jatkettava matkaa venheellä järven poikki. Siitä\nliittyi seuraamme toinen körttipukuinen mies, tullen kyytimieheni\navuksi venhettä soutamaan. Hän näytti jäykältä ja jurolta ja oli,\nniinkuin ei minua olisi ollutkaan. Kaikesta päättäen oli hakumieheni\nkertonut hänelle käytöksestäni matkalla. Soutaessaan eivät he\nkertaakaan kääntyneet puoleeni ja keskustelivat, niinkuin ei minua\nolisi ollutkaan. Olisin jo suonut, että jotakin puhetta olisi saatu\naikaan, sillä matkanteko alkoi käydä yksitoikkoiseksi. Aloin myöskin\nolla utelias kuulemaan jotakin sairaasta, joka tuon miehen puheista\npäättäen ei tuntunut olevan ainakaan parempi. Koetin saada keskustelua\nalkuun kysymällä, vieläkö oli paljon matkaa jälellä. Hakumieheni ei\nvastannut mitään, ja toinen tokaisi tylysti: \"Vielä on matkaa\",\nniinkuin olisi tahtonut sanoa: \"Olisit saanut ennen joutua\".\n\nEi ole mikään niin omansa mieltä masentamaan, kuin tuollainen yöllinen\nvenhematka pitkin kaitaisia, matalarantaisia vesiä. Oltiin pitäjän\nrumimmalla perukalla, poissa kirkonkylän ja keskipitäjän lehtoisista\nmaisemista, soudettiin järviä ja jokia, joissa vain petäjää kasvaa ja\ntuntuu ympäröivien soiden kylmät henkäykset. Oli sitä paitsi alkanut\ntuulla ja sadetta vihmoa. Tuntui niin toivottomalta olla noiden\nvierasten ja luuloni mukaan minulle vihamielisten miesten kanssa yksin.\nOli niin nöyryyttävää ajatella, että he pitivät minua itseään\noppimattomampana ja kokemattomampana ja että olin heille vain\nvälikappale: sillä jos sakramentin jakaminen olisi ollut heidän\nvallassaan, eivät he varmaankaan olisi pappia noutaneet sairastaan\nlohduttamaan, jonka he itse taisivat tai ainakin luulivat taitavansa\ntehdä monta vertaa paremmin kuin minä. Seurakunnanpalvelijan asema\ntuntui minusta melkein nöyryyttävältä ja tämänaamuinen ylpeä asemani\ntotuuden julistajana saarnastuolista säälittävältä, miltei\nnaurettavalta. Sellaisina sisällisen ja ulkonaisen avuttomuuden hetkinä\nsyntyy epäilys kaikkein varmimmistakin vakaumuksista. Kuinka\nnaurettavaa oli innostukseni olla heidän henkisen ravintonsa\nvähittäisjakelijana! Kuinka typerältä näytti minusta nyt äskeinen\noppini ilon evänkellumista istuessani noiden totisten, huolestuneiden\nmiesten edessä!\n\nSattui vielä siinä soutaessamme, että edestämme järveltä alkoi kuulua\nveisuun nuotti. Se oli yksinäinen mies, joka surullisella, synkällä,\näärettömän alakuloisella äänellä päästeli ilmoille kaihoaan, ja --\nniinkuin minusta tuntui -- lohdutonta kaihoaan. Mikä ero tämän ja\nseurakuntani yhteisen voimakkaan veisuun välillä!\n\nNuo ajatukset ja tunteet, joilla oli hyvää aikaa tulla ja mennä minun\nistuessani siinä toimetonna venheen perässä -- olivatko ne ensimmäisiä\n\"kutsumuksia\", ensimmäisiä herätykseni alkuoireita? En tiedä. Mutta jos\nsitä olivatkin, oli kuitenkin Hän, joka sydämet tuntee, katsonut minun\ntarvitsevan paljoa kovemman kolauksen, ennenkuin silmäni täydellisesti\naukenisivat paatumuksen, itsekkäisyyden ja oman vanhurskauden unesta.\n\nVihdoin viimeinkin olemme rannassa ja perillä. Soutumieheni jäävät\nvenhettä vetämään, ja minä alan edeltä astua pihaan. Joku nainen\njuoksee vastaan. -- \"Onko se pappi?\" -- \"Tässä on!\" -- \"Myöhään tulitte!\"\n-- \"Onko hän kuollut?\" -- \"Ei ole vielä kuollut, mutta hourailee.\" --\n\"Missä hän on?\" -- \"Porstuanpohjakamarissa.\"\n\nKiiruhdan sinne. Kuulen veisuuta pirtistä, mutta se taukoo juuri, kun\nastun porstuaan.\n\nSamassa rävähtää kamarin ovi auki, ja joku syöksyy minua vastaan.\n\nSairas istuu sängyssä huutaen, voivottaen ja huitoen käsillään. Mies ja\nnainen pitelevät häntä kiinni.\n\n-- Voi, voi, pelastakaa ... pelastakaa ... vettä, vettä ... polttaa ...\npolttaa ... piru polttaa, viepi viepi... tuossa tulee se musta piru,\nmusta piru ... Auttakaa!\n\nViimeiset sanat huudettuaan kähisevällä, korisevalla äänellä kaatui hän\nselälleen ja iski kovalla kolahduksella päänsä vuoteen perälautaan ja\noli kuollut.\n\nMinä seisoin siinä armon välikappaleet kainalossani typertyneenä\nkeskellä lattiaa.\n\n-- Nyt se isä meni! kuulin naisäänen sängyn päästä sanovan.\n\n-- Ilman synninpäästöä meni viimeiselle tuomiolle, sanoi miehen ääni.\nVoi sinua, Pietari, ettäs viivyttelit!\n\n-- Syytön minä olen, puolustelihe hakumieheni. Papit olivat kokoontuneet\ntanssimaan ja ilojaan pitämään, ja minä sain odottaa tuntimääriä vielä\nkirkkoajankin jälkeen. Sitten olen kyllä rientänyt, minkä olen\nkerinnyt.\n\n-- Kirottu olkoon se, joka Herran työt tyhjiksi tekee! sanoi\nsoutumiehistäni tuo toinen astuessaan ovesta sisään ja kohottaen\nkätensä taivasta kohden.\n\n-- Älkäämme kirotko, ettei meitäkin kirottaisi, virkkoi Poikonen.\n\nMutta minä olin jo itsekin kironnut itseni. Melkein tajutonna\nhoiperruin pimeään porstuaan ja suistuin sieltä, väkijoukon tieltäni\nväistyessä, ulos rappusille, jossa lyykähdin istualleni.\n\nMinun annettiin siinä olla kenenkään häiritsemättä. Kaikki väki oli\nvetäytynyt taas pirttiin, josta alkoi kuulua veisuu, kuolinvirren\nveisuu vainajalle, joka ehkä jo seisoi Jumalan kasvojen edessä minua\nsyyttämässä. Ja minä purskahdin katkeraan itkuun.\n\nIkkuna oli auki tupaan. Virren lakattua rupesi siellä joku lukemaan.\n\nSamassa laski joku kätensä olkapäälleni ja virkkoi:\n\n-- Lähdetäänkö jo?\n\nSe oli hakumieheni.\n\n-- Ei, sanoin minä, yhä itkun kanssa taistellen. Jääkäämme yöksi tänne,\nantakaa minun kuunnella, mitä teillä on sanomista.\n\n-- Tehkää, niinkuin tahdotte, minä olen valmis lähtemään, milloin herra\nmaisteri tahtoo.\n\n-- Minä olen pahasti rikkonut enkä voi koskaan saada rikostani anteeksi.\n\n-- Herra on armollinen, sanoi hän. Et usko Häneen, jos epäilet, että Hän\nkerran sinullekin anteeksi antaa. Totta lienee katsonut sinun tätä\nkuritusta tarvitsevan. Olet saanut ensimmäisen nuhteesi, pidä se\nmielessäsi äläkä itseäsi uudelleen paaduta.\n\nNöyränä kuulijana otin minä, oven suussa istuen, osaa heidän\nseuroihinsa, joita äsken olin saarnastuolistani solvannut ja ylpeästi\ntuominnut. He veisasivat, lukivat kaiken yötä, ja kyytimieheni selitti\nsitä, mitä oli luettu. Yksinkertaisesti ja selvästi osoitti hän sen\ntien, joka viepi elämään, puhui omasta vanhurskaudesta ja sen\nvoittamisesta ja neuvoi, miten olisi saavutettava se vanhurskaus, joka\nJumalan tykönä jotakin merkitsee. Ne olivat minulle kaikki uusia\nasioita, ja kuitenkin olivat ne kuin minua varten puhutut ja minuun\nsopivat. Kuinka mehuttomilta ja ontoilta tuntuivat saarnani, kuinka\nhataralta se autuuden oppi, jota olin julistanut! Oma tähänastinen\nelämäni oli vain ollut syntiä, ylpeyttä, paatumusta ja sokeutta. Sitä\nsamaa olin muihinkin istuttanut, he ottivat sen mielihyvällä vastaan ja\nsiitä minua kiittelivät, siksi tietysti, että minä heidän heikkouksiaan\nkiittelin. Kuinka monta sielua olinkaan mahtanut kadotukseen syöstä,\nkuinka monelle kuolevaiselle antaa väärää lohdutusta!\n\nAamupuoleen yötä lähdin matkalle samain saattomiesten kanssa. Toisen\nveljen nyreys ja kovuus näytti kadonneen. He puhuttelivat minua\nlempeästi ja ystävällisesti, olivat kuin ottaneet minut isälliseen\nhuostaansa, jota sitten kestikin kaiken elämäni.\n\nKun venheemme oli tullut vähän matkaa rannasta, nousi aurinko, ja\nmaailma ja elämä valkeni minulle tästä aamusta alkaen uuteen\nkirkkaampaan päivään.\n\n\n\n\n\"ÄITIEN MUISTOKSI.\"\n\n\nNykyaikana, kun naiset ovat niin itsenäisiä ja niin urhokkaasti\nasettuvat kaikkea vanhaa väärää vastaan ja ottavat niin\nmyötätuntoisesti omikseen kaiken uuden ja hyvän; nyt, kun meilläkin on\nmuodostumaisillaan erityinen luokka itsenäisiä naisia, jotka sisällisen\ninnostuksen ajamina ovat uskaltaneet murtaa kaikista sitkeimmät siteet:\ntavan, tottumuksen ja ympäristönsä yleisen mielipiteen -- kuullaan\nuseinkin sanottavan, että nyt vasta, nyt ihan viimeisinä vuosina,\nnainen on oikeastaan herännyt, että hän tähän saakka on kulkenut, mihin\nmuut ovat häntä vieneet, että hänellä ei ole ollut omia mielipiteitä,\nja jos olisi vähän ollutkin, ei ainakaan rohkeutta niiden edestä\ntaistella ja uhrautua.\n\nHeränneitä ja itsenäisiä naisia, oppositsionin ja uusien aatteiden\nnaisia, sellaisia, jotka uskalsivat verrattain enemmän ja kenties\nvaikuttivatkin aikanaan enemmän kuin monet tätä nykyä, niistä on\nkuitenkin vielä monta edustajaa hiljaisilla maaseuduilla. Heistä ei ole\njuuri totuttu sanomaan, että he ovat \"itsenäisiä\", vielä vähemmän\n\"emansipeerattuja\", mutta \"heränneiden\" nimellä heitä kenties vähän\ntunnetaan. Aikanaan olisi heitä kuitenkin voinut sanoa sekä\nitsenäisiksi että emansipeeratuiksikin, jos niitä nimiä olisi siihen\naikaan tunnettu.\n\nSillä se uskonnollinen herännäisyys, joka suurimmassa osassa maatamme\nelää vielä nytkin hengellisen elämän sisältönä, joka on painanut\nharmaan ja synkänsinisen totisuutensa ei ainoastaan pukuihin ja\ntapoihin, vaan myös mieliin ja katsantotapoihin ja johon vasta viime\nvuosikymmenien lahkolaisuus ja maailmanmielisyys on alkanut sekoittaa\niloisempia värejä, se oli aikoinaan samanlaista uutta oppositsionia, ja\nsitä kohdeltiin samanlaisena yhteiskunnalle ja kirkolle vaarallisena\nilmiönä kuin monia uuden ajan henkisiä pyrinnöitä tätä nykyäkin. Ja\nsiihen ottivat osaa ja sen puolesta taistelivat naisetkin.\n\nSe oppi on nyt vanhentunut, se on saanut tunnustuksensa, ja se on\nkaavoihinsa kangistunut tai pukeutunut uusiin muotoihin siellä, missä\nse ei ole jo kokonaan kuollut. Samaten ovat senaikaisen edistyksen\nedustajatkin nyt pinttyneitä vanhoillisia, ja he kenties kieltävätkin\nsen vapauden puhtaasti uskonnollisellakin alalla, joka heille\nkäsittämättömänä pyrkii oikeuksiinsa. Mutta se on niin inhimillistä se,\neikä se estä myötätuntoisuudella, jopa ihailullakin muistelemasta niitä\nomituisia -- usein hyvin hienojakin -- persoonallisuuksia, joita tämä liike\naikoinaan synnytti. Varsinkin kun välilliset seuraukset siitä ovat\nkansamme kehitykselle olleet niin suuriarvoiset.\n\nAjatelkaamme vain yhtä ainoata tyyppiä uskonnollisen herätyksemme\najoilta alku- ja keskipaikoilla tätä vuosisataa. Kuvailkaamme\nsivistyneessä herraskodissa elävää nuorta naista, joka yht'äkkiä heräsi\nja liittyi tähän liikkeeseen.\n\nHuoletonna ja iloisena tyttönä vietti hän elämäänsä varakkaassa\naatelis- tai virkamieskodissaan, jossa häneltä ei mitään puuttunut. Hän\noli saanut sen sivistyksen, mikä naiselle siihen aikaan voitiin antaa.\nHän taisi kieliä, hänelle oli opetettu soittoa, tanssia ja ennen\nkaikkea tuota arvokasta, hienoa käytöstapaa, joka perintönä vanhan\nemämaan loistoajoilta oli levinnyt etäisiinkin maaseutuihin. Sivistynyt\nsääty ei ollut suuri, mutta se oli mahtava ja hallitseva ja nautti\netuja, joita ei ollut tarvis kaikkien kanssa jakaa. Siihen kuuluminen\noli naisellekin varmana takeena siitä, että hänen tulevaisuutensa oli\nturvattu. Eläen vuoroin maalla vuoroin kaupungissa, ja rikkaamman isän\ntyttärenä saaden joskus tehdä huvimatkan iloiseen Tukholmaankin, ei\nhänellä juuri voinut olla, mitä kaivata ja mitä toivoa, kun hän lisäksi\nvielä oli kaunis ja soma. Sopiva kosijakin, vanhempien tarkoin\nvalitsema, ilmaantui aikanaan ja täydensi ne vaatimukset, mitkä hänellä\nyleensä voi olla elämästä ja maallisesta onnesta. Ja niin hän oli\nvalmis edelleen kehittämään sitä säätylaitosta, minkä ylimpään luokkaan\nhän kuului ja joka luokka kieleltään ja elämäntavoiltaan erosi\nalemmasta, minkä huolista ja harrastuksista se ei ollut tottunut\nsuuresti tietämään eikä itselleen selkoa tekemään. Herrat olivat\nherroja ja talonpojat talonpoikia -- sekin katsantotapa kuului hänen\nkasvatukseensa. Se oli maailman luonnollista menoa ja omantunnon\nvaivoitta olisi hän voinut, niinkuin hänen isänsä, äitinsä ja\nveljensäkin, tyytyväisenä elää sitä samaa \"surutonta\" elämää\nhuvituksissa ja hyvinvoinnissa, jota hekin elivät.\n\nMutta hänen luonteessaan oli kuitenkin jotakin, joka jäi tyydyttämättä.\nOliko se suomalaisen synnynnäistä, haikeaa kaukomielisyyttä, joka\nidätti tuota hämärää kaipausta jonkinlaisen eetillisen ihanteen\ntoteuttamiseen, mikä aika ajoittain ilmaantuu meihin jokaiseen\njostakin, kuka sen tietää mistä. Kenties heräsi se jonkin\npersoonallisen vastoinkäymisen tai satunnaisen pettymisen ja surun\njohdosta. Mutta ajan hengessä se myöskin oli tuo sielujen sisällinen\nrauhattomuus ja kyllästys kuivaan henkiseen ravintoon, koska se niin\nmonella haaralla yht'äkkiä näyttihe. Isänmaa ja sen palvelukseen\nantautuminen ei ollut siihen aikaan vielä selvillä, ei ainakaan\nnuorille naisille, ja muista \"harrastuksista\" tiedettiin vielä\nvähemmän. Ulospäin ei tarmokas tunne päässyt vaikuttamaan, ja silloin\nse suunnattiin omaan itseensä.\n\nSaattoi tapahtua, että hänen kotipitäjässään oli syntynyt voimallinen\nherätys ja että kuului puhuttavan, kuinka miehiä ja naisia joukoittain\nkääntyi siihen \"uuteen uskoon\", joka kokonaan muutti ihmisten\nulkonaisen elämän. He lakkasivat tansseista ja muista huvituksista, he\nyhtyivät lukemaan ja rukoilemaan, he pukeutuivat outokuosiseen, vanhaan\nvaateparteen. Heille naurettiin ensin, heidän murheellista ulkomuotoaan\nja kallellapäinkulkemistaan pilkattiin, sitten tuomittiin heitä\nhourupäisiksi, noita horrostilaan lankeavia ja kielillä puhuvia naisia,\nja lopulta vedettiin heitä oikeuteenkin luvattomien kokouksien\npitämisestä ja yleisen järjestyksen ja rauhan rikkomisesta. Mutta\nkerran voi sitten sattua, että joku noista maallikkopapeista ja kansan\nyllyttäjistä joutui keskusteluun isän kanssa, joka oli esimerkiksi\npitäjän rovasti tai muu mahtava virkamies. Tytär istui salissa\nvirkkauksensa ääressä ja kuunteli, mitä tuolla toisessa huoneessa\npuhuttiin.\n\nHän kuuli vieraan miehen puolustavan itseään ja uskolaisiaan. Yhteinen\nkansa oli huomannut synnillisen tilansa ja tullut suureen hätään\nsielunsa tilasta ja iankaikkisesta autuudestaan. Kirkon oppi oli\nkuollutta tietoa. Papit eivät osanneet antaa lohdutusta janoaville\nsieluille eivätkä neuvoa tietä taivaan valtakuntaan. He olivat maailman\nlapsia, huvittelivat, pelasivat korttia ja kävivät tanssipaikoissa.\nSentähden olivat he omin päinsä alkaneet kokoontua seuroihinsa\nrukoilemaan, veisaamaan ja hädissään Jumalan pyhää sanaa tutkimaan. Ja\nmonet heistä olivat saaneet rauhan, olivat palanneet pois pahalta\ntieltään ja alkaneet uuden elämän.\n\nIsä kiivastui, syytti heitä ulkokullaisuudesta, tekopyhyydestä, siitä,\nettä ylensivät itseänsä yli muiden ja ylenkatsoivat kaikkia muita. He\nyllyttivät kansaa papistoa ja esivaltaa vastaan, kylvivät riitaa ja\neripuraisuutta perheisiin ja viettelivät joutilaisuuteen ja\ntyöttömyyteen. Vieras viittasi Vapahtajan esimerkkiin, joka käski\nluopumaan kaikesta ja seuraamaan häntä.\n\nMutta he erosivat epäsovussa ja toisiaan ymmärtämättä, ja isä kutsui\nheitä haaveilijoiksi.\n\nMutta kuuntelija oli tullut uteliaaksi, hän ajatteli noita asioita\nyksinäisyydessään eikä tiennyt, kumpiko oli ollut oikeassa ja kumpiko\nväärässä. Ja kun oli lähitalossa seurat, niin pistäytyi hän sinne.\n\nSuuri pirtti oli väkeä täynnä. Penkeillä, uuninpankolla, kynnyksellä ja\nlattialla, ja mikä ei pirttiin sopinut, se porstuassa, rappusilla ja\nulkona ikkunain alla he istuivat totisina ja huolekkaina avopäin kuin\nkirkossa ja veisasivat vuoroin ja vuoroin kuuntelivat hartaasti\nsaarnamiestä. Hän oli tavallinen talonpoika -- mutta hän puhui paremmin\nkuin koskaan pappi kirkossa. -- \"Luuletkos tulevasi autuaaksi, jos tällä\nhetkellä kuolisit?\" kuuli hän kysyttävän, ja se kysymys säpsähdytti\nhäntä, sillä hän ei ollut sitä koskaan ennen tullut ajatelleeksi.\nHenkeään pidätellen kuunteli hän miehen puhetta. Se kuvasi ihmisen\nhuoletonta tilaa, sitä suruttomuutta ja pimeyttä, jossa he vaeltavat\nkadotuksen partaalla, niinkuin olisi joka päivä viimeinen päivä ja\nniinkuin ei toista elämää olisikaan. Se meni luihin ja ytimiin, mitä\nhän puhui. Kaikkea hän ei ymmärtänyt, mutta se häneen jäi, että\nheillä oli tosi hätä. Hän tunsi jotakin samansuuntaista kuin\nrippikouluajallaan ja ensi kerran ripille mennessään. Silloinkin oli\nhänet vallannut yht'äkkinen ahdistus siitä, mitä hänestä sitten tulisi,\nkun tämä elämä päättyisi ja hän tulisi tuomioistuimen eteen viimeisenä\npäivänä. -- \"Minä olen tie, totuus ja elämä; ei kukaan tule autuaaksi\nkuin minun kauttani.\" -- Ne olivat raamatun sanoja, hän oli kuullut ne\nennenkin. Mutta sitä, mitä ne sisälsivät, sitä ei hän ollut ennen\nkuullut sillä tavalla selitettävän. Ei ollut siinä kylliksi, että\nkäytiin säännöllisesti kirkossa, ja tehtiin ulkonaiset, tavanmukaiset\ntemput. Elävää, alituista ikävöimistä, jokapäiväistä synnin tuntoa,\nkatumusta ja uudistusta vaadittiin. Oma huolettomuutensa häntä\nvarsinkin löi, ja totisena palasi hän kotiinsa.\n\nVakavat sanat, virren harras nuotti ja polvilleen langenneitten palavat\nrukoukset -- kaikki niin toisenlaiset kuin kirkossa -- kaikuivat monta\npäivää hänen korvissaan. Hänestä tuntui väärältä, että heitä\npilkattiin, noita. Mutta heitä pilkattiin kotona, kylässä, kaikkialla,\nja kun hän heitä yritti puolustaa, niin pilkattiin häntäkin. Häntä\nkiellettiin menemästä sinne, mutta häntä veti sinne vastustamaton halu.\nJa joka kerta, kun hän sieltä palasi, oli hän yhä rauhattomampi, yhä\nmiettiväisempi ja valvoi unettomia öitä. Kun kerran on elämä kuoleman\njälkeen, toisia otetaan taivaaseen ja toisia heitetään helvettiin ja\nkun Jumala on antanut armonajan -- ja senhän ne muutkin myönsivät -- niin\ntottahan täytyi jotakin tehdä. Eihän voinut palvella kahta herraa\nyht'aikaa, Jumalaa ja mammonaa. Olihan hyviä tekoja ja pahoja, joita\ntoisia täytyi tehdä ja toisia välttää. Mutta mitkä ne olivat mitäkin?\nHän tarkasti itseään, omaa elämäänsä ja omia tekojaan. Ei se ainakaan\nvoinut kaikki kelvata, siinä oli niin paljon tyhjää, niin sisällötöntä,\nniin turhamaista ja tarkoituksetonta.\n\nJa sillä nopeudella, millä täydelliseen antautumiseen synnynnäisillä\ntaipumuksilla, jotka ovat voimakkaille ja innokkaille naisluonteille\nominaiset, oli hän piankin valinnut valittavansa ja tehnyt sen\ntäydellisesti.\n\nHän luopui pois entisestä seurapiiristään, ei ottanut osaa heidän\niloihinsa, oleskeli enimmäkseen itsekseen, luki raamattua ja muita\nhengellisiä kirjoja. Kun hän seurusteli, niin seurusteli hän\ntalonpoikain kanssa ja kävi heidän kokouksissaan. Entiset herrasväen\nvaatteet katosivat, puku silisi ja synkistyi, hatun sijaan tuli huivi\nja pitsillä koristetun liivin sijaan suora nuttu.\n\n    \"Riisti ristit rinnoiltansa,\n    kullat kulmilta karisti.\"\n\nSiihen aikaan oli se vaikea tehtävä ja vaati lujuutta, jota ei tähän\naikaan enää niin suurena pidettäisi. Sillä ennakkoluulot olivat\nsitkeämmät, säätyrajoitus suurempi, ja askel herrasluokasta kansaan\npitempi. Sukuarvosta oltiin arempia, ja tämä oli kuin häväistys koko\nperheelle. Sitä paitsi oli muutos itsessäänkin jo omaisten, sukulaisten\nja tuttavien arvostelemista. Entisistä tavoista ja käsityksistä\nluopuminen oli niiden tapojen ja käsitysten vääränä pitämistä, jotka\nniitä noudattivat ja tunnustivat. -- Tahdotko sanoa, että isä ja äiti\novat väärässä? -- En minä sitä ole sanonut. -- Niin, mutta sinä kuitenkin\nniin ajattelet. -- Minä rukoilen Jumalaa, että hän kääntäisi teidän\nsydämenne. -- Siis sinä kuitenkin katsot, että me emme tee oikein, sinä\npidät itseäsi meitä parempana, et kunnioita vanhempiasi. -- Jumalaa\ntäytyy kuulla enempi kuin ihmisiä.\n\nNe olivat kireitä, ristiriitaisia suhteita ja saattoivat vaikeihin\nkohtauksiin ja ankariin ja ikäviin yhteentörmäyksiin. Nykyaikana\nmurtuvat nuoret ja vanhat kylläkin ankarasti toisiinsa, aatteet\nkuitenkin enemmän kuin henkilöt. Mutta siihen aikaan oli taistelu\nmieskohtaisempaa, sillä usko ja oppi olivat samat molemmilla, kysymys\noli vain niiden sovittamisesta elämään, ja erimielisyys persoonallista\nkritiikkiä toisen teoista. Mitä perhedraamoja kodin seinäin sisällä se\nmahtoikaan synnyttää! Ja mikä epäedullinen asema yksinäisellä\nhenkilöllä, joka lisäksi oli nuori nainen ja asettui kaikkia\ntraditsioneja vastaan!\n\nMontahan lienee ollut, jotka epätasaisessa taistelussa taipuivat ja\npalasivat pois harhateiltä. Jotkut harvat saivat kenties ajan hengen\navukseen ja vaikuttivat herättävästi ympäristöönsä. Mutta suurin osa\nsai varmaankin jäädä yksin ja luopua isästään ja äidistään.\n\nMutta sillä tavalla kasvoikin heistä itsenäisiä ja voimakkaita\nluonteita, jotka kokemusten ja sekä sisällisten että ulkonaisten\n\"kilvoitusten koulussa\" kehittyneinä olivat edellä muista sisaristaan\nei ainoastaan luonteen lujuuteen ja sen puhtauteen, vaan myöskin\nmaalliseen ymmärrykseen nähden. Monessa perheessä tapaakin heitä vielä,\nnoita älykkään näköisiä vanhoja heränneitä tätejä johtamassa sisarien\ntai veljien suurta taloutta ja heidän lapsiansa hoitamassa niinkuin\nomiaan, vaatimatta siitä itselleen mitään palkkaa tai edes\nkiitostakaan. Ja ne heistä, jotka joutuivat avioliittoon jonkun\nsamanmielisen nuoren miehen kanssa, ne ovat taas tulleet kantaäideiksi\nuudelle, sivistyneelle sukupolvelle, joka nyt seisoo kansallisena\nsäätyläisluokkana herran ja talonpojan välillä ja josta ovat lähteneet\nuseimmat meidän itsenäisimmistä ja vaikuttavimmista miehistämme. Sillä\ntotiset, etevät ja itsenäiset äidit kasvattavat totisia, eteviä ja\nitsenäisiä poikia.\n\n\"Isien muistoksi\" on niin monta kertaa kirjoitettu ja puhuttu. Olkoon\ntämä kerran puhuttu niiden \"äitien muistoksi\", joita aina ollaan niin\ntaipuvaiset unohtamaan.\n\n\n\n\nARKA OMATUNTO.\n\n\nHän oli hiljaisen näköinen, vanhanpuoleinen mies. Vaalennut tukka oli\nkammattu kahden puolen sileätä, korkeata otsaa. Silmissä oli lauhkea,\nvähän haaveellinen katse. Koko hänen olentonsa oli melkein naisellinen.\nHän oli yksi noita maan hiljaisia, jotka vähän puhuvat ja paljon\nmiettivät. He ujostelevat suuria seuroja, pitävät uskonsa mieluummin\nitsellään ja karttavat kaikkea, mikä heissä voisi herättää ihmisten\nhuomiota ja erottaa heitä muista. Sentähden ei hän, vaikka oli kuulunut\nheränneiden joukkoon ja yhä vieläkin siihen kuului, kantanut sitä\npukua, jota nämä tavallisesti käyttävät. Hänellä oli vain sarkainen,\nsuora nuttu ilman korttia ja kaksinappiset, mustat liivit\npystykauluksineen. Mutta kasvoista ja koko käytöksestä näkyi, että hän\noli uskonnollinen. Ei hän kuitenkaan pyrkinyt puhumaan hengellisistä\nasioista, ja kauan kesti, ennenkuin sain keskustelun kääntymään vanhan\nherännäisyyden aikoihin.\n\nItsestään hän vältti puhua, vaikka minä olisin halunnut tietää jotakin\nsiitä, mitkä syyt olivat vaikuttaneet suureen muutokseen hänen\nelämässään.\n\n\"Eihän se itse käännekohta kovin merkillinen ollut\", -- sanoi hän\nkuitenkin kerran ja kertoi minulle seuraavan pienen piirteen\nelämästään -- \"eipä kovinkaan, vaikka sen seuraukset olivatkin suuret.\nMinä olen papin poika, ja isäni oli kappalaisena tässä samassa\nseurakunnassa, jossa minä nyt olen lastenopettajana. Minutkin pantiin\nkouluun, ja kävinkinhän minä sitä muutamia luokkia, vaikka täytyi\nkeskeyttää, kun ei terveys sietänyt istumista.\"\n\n\"Olinkohan neljän, viidentoista vaiheilla, kun kerran taas palattiin\njoululomalle kotiin. Meitä oli kaikki tämän puolikunnan pojat yhdessä\nmatkueessa, ainakin noin kymmenkunta hevosta. Kun kerran oli päästy\nirti, niin annettiin luonnollemme täysi valta. Ei sillä hyvä, että\najettiin kovasti meluten ja huutaen talojen ohi ja heitettiin\nkompasanoja vastaantulijoille, yöpaikoissa sen lisäksi vielä\nmellastettiin ja juotiinkin. Sillä vanhemmat olivat ottaneet\nmatkaeväitä mukaansa ja tarjosivat niitä meille nuoremmillekin, kun oli\nhupaista nähdä meidän humaltumistamme ja kujeitamme.\"\n\n\"Olin minäkin saanut muutaman ryypyn, ja paljonko sitä siihen aikaan\ntarvitsikaan joutuakseen pois järjiltään. Minä hihkuin ja hyppelin\nkievarin lattialla. Rekeen päästyäni sieppasin ruoskan, hyppäsin\ntasakäpälässä korjani perään ja huidoin silmittömästi ympärilleni\nhevosen karatessa täyttä neliä maantielle. Toverit huusivat minulle:\n\"Hyvä, hyvä!\"... \"Se on oikein!\"... \"Onpahan katajassakin tervaa!\" --\nsillä selväpäisenä minä olin tunnettu hiljaiseksi ja ujoksi.\"\n\n\"Sillä lailla sitä laskettiin maantietä myöten ja siitä jäälle. Jäällä\ntuli heinämies vastaan, ja kun meidän täytyi ajaa tiepuoleen, niin\nläimäytin minä reen perässä seisten sen huonoa hevosta pitkällä\npiiskallani. Mies kirosi, ja minä kirosin vastaan.\"\n\n\"Mutta salmen poikki ajettuamme tulimme taas maantielle. Siellä oli\npienoinen talo tien vieressä, ja talon koira oli puhaltaunut maantielle\neilimmäisiä haukkumaan. Se oli pieni, hienovillainen villakoiran pentu,\njoka edellä ajavain hämäyksestä oli vimmastunut ja terhenti\nlumihangessa kohti kurkkuaan. Ne koettivat sitä lyödä, mutta eivät\nosuneet. Minulla oli piiska piilossa. Minä annoin koiran tulla ihan\nlikelle. Ja kun luulin ulottuvani, niin iskin sitä olkani takaa\nkaikista voimistani. Se sattui. Pitkä piiskan siima oli kiertynyt sen\nkaulan ympärille. Surkeasti uikahtaen, yhden ainoan kerran vain,\ntuikkasi se suulleen lumihankeen, ja siihen se jäi.\"\n\n\"Kepertyipäs! huusin minä ja heilutin voitonriemuisena piiskaani pääni\npäällä.\"\n\n\"Koko joululuvan kaikui tuo koiranpenikan surkea ulvahdus korvissani.\nKoetin sitä haihdutella, en ollut kuulevinani sisällistä ääntä, joka\ntuon tuostakin muistutti minua. Koira! sanoin minä siihen.\"\n\n\"Mutta kun palasimme taas juhlain jäljestä kouluun, ajoi isä vainajani,\njoka oli minua kyydissä, siihen samaan taloon hevostaan syöttämään.\nIsäntä istuu kamarissaan meille seuraa pitäen. Tulee siihen sitten\nhänen pikku poikansakin meille kättä pistämään.\"\n\n\"Mitäs sitä Heikille kuuluu? kysyy isäni.\"\n\n\"Sano, sano, kuuluuko sinulle mitä, kehoittelee isäntä.\"\n\n\"Mutta kun poika ei virka mitään, puhelee hänen isänsä hänen\npuolestaan:\"\n\n\"Kuuluuhan tälle paljonkin, se kun on nämä joulunpyhät itkenyt parhaan\nystävänsä kuolemata. Sai se näet syksyllä koiranpennun hoitaakseen,\nniin se kuoli tässä joulun alusviikolla tapaturmaisesti.\"\n\n\"Mitenkä se kuoli? kysyi isäni.\"\n\n\"Matkustavaiset sen tappoivat. Se oli mennyt tiellä kulkevia\nhaukkumaan, niin kuka lienee ollut roisto, joka oli sitä pistokkaallaan\niskenyt niin, että se siihen paikkaansa typertyi suulleen lumihankeen,\neikä karva värähtänyt, kun ne sen sieltä kantoivat pihaan.\"\n\n\"Kuoliko se? kysyin minä ehdottomasti.\"\n\n\"Kuolihan se ... mahtoi kuolla säikäyksestä, vai liekö lyöntiäkin\nkuollut ... ja siitähän sitä on meidän Heikille surua ollut.\"\n\n\"No, on niitä jonkinlaisia jumalattomia, kun menevät pientä pentua\nlyömään, sanoi isäni.\"\n\n\"Minusta tuntui, kuin olisin -- murhan tehnyt. Eihän tuo ollut kuin\nkoiran henki, joka meni, mutta ei se tapaus antanut minulle rauhaa\nvuosikausiin. En voinut saada mielestäni sitä raamatun lausetta, joka\nsanoo, että sen, minkä te teette yhdelle niistä pienimmistä, sen teette\nte myös minulle, ja syntihän on luontokappaleenkin tappaminen, kun sen\ntuolla lailla tekee.\"\n\n\"Sellainen tapaus se minut herätti, sillä siitä jäi omalletunnolleni\nvelka, joka pani muidenkin raskaampien ja suurempien suorittamista\najattelemaan.\"\n\n\n\n\nSAAKO PAPPI PELATA KORTTIA?\n\n\n-- Niin, niin, nuoret virka veljeni -- sanoi vanha, harmaapää rovasti, kun\neräänä sunnuntaina oli pappilassa syöty päivällinen ja istuttiin\npiippua poltellen rovastin kamarissa -- saattaahan se olla hyväkin, että\nte vastustelette sitä \"Päivälehteä\" ja niitä muita nykyajan lehtiä,\nettä varoitatte niistä sakastissa ja saarnastuolissa, ettette itse\ntilaa ja kiellätte muitakin niitä tilaamasta. En ole minä heitä niin\nseurannut, että osaisin sanoa sinne taikka tänne. Mutta kun veli\nMarttinen tänä päivänä puhui siitä, kuinka ne papistoa panettelevat ja\nkuinka ne meistä levittävät perättömiä juttuja ja että kansan ei\nsentähden pitäisi niitä kannattaa, niin muistui mieleeni vanha tapaus\napulaisajoiltani, jolloin tätä samaa asetta heilutettiin yhtä suurella\ninnolla kuin nytkin.\n\nSe oli siihen aikaan, kun se valtava, suuri herännäisyys alkoi tunkea\njoka pitäjään, joka taloon. Se vaati elävämpää uskoa, kristillisempää\nelämää ja kävi ankaralla kiivaudella kiinni niihin tapoihin, joita se\npiti pahoina. Sen arvostelu oli säälimätöntä ja purevaa, eikä se\nkatsonut, keneen se koski. Pappejakin se kohtasi ja kenties vielä\nsäälimättömämmin kuin muita. Eikä moitittu ainoastaan meidän velttoa\noppiamme, meidän laimeuttamme virassamme ja kykenemättömyyttämme\njohtajantoimeemme. Meidän yksityinen elämämmekin otettiin\ntarkastettavaksi. Kummaksemme saimme kuulla, että tanssiminen on meille\nsopimatonta, että kestit ja pidot ruokineen ja juomineen ovat\naineellisuuden epäjumalan palvelemista, että kaikenlaiset huvitukset;\nlaulut, näytelmät, pelit y.m.s. ovat omansa pahennusta herättämään.\n\nMe kohotimme olkapäitämme, me haimme raamatunpaikkoja tueksemme, me\nmerkitsimme koko liikkeen ohimeneväksi hurmahenkisyydeksi ja sanoimme\nsen vaatimuksia farisealaiseksi tekopyhyydeksi. Meillä nuorilla\npapeilla oli niin hyvänä tukena vielä se, että ne olivat esimiehemme,\nvanhat papit -- piispoista rovasteihin saakka -- jotka enimmin tätä uutta\nliikettä vastustivat. Heränneet eivät arvosteluillaan meitä alussa\nsiitäkään syystä suuresti huolestuttaneet, kun he olivat suureksi\nosaksi talonpoikia ja kun luulimme tietävämme, että sivistyneen\nmaailman mielipide oli meidän puolellamme.\n\nMutta liike pääsi lyhyen ajan kuluessa hämmästyttävään vauhtiin. Se\ntuli, mikä ensiksi oli kytenyt sarkaisessa sammalessa, se alkoi yhä\nenemmän lähetä jalonkin metsän rantaa, ja jopa kuului kertomuksia, että\nse oli kurahtanut muutamain korkeiden kuusienkin latvaan. Savossa ja\nPohjanmaalla sanottiin olevan pappeja, jotka olivat omaksuneet\nherännäisyyden aatteet, alkaneet levittää niitä saarnastuolistakin ja\nantautuneet körttitakkien johtajiksi.\n\nJa heidän kauttaan ja toimestaan tulivat asiat puheeksi senaikaisessa\nsanomalehdistössäkin.\n\nJulkisuuden arvosteluun oli siihen aikaan totuttu vähemmän kuin nyt.\nLievinkin moite virkakuntia vastaan oli anteeksiantamaton loukkaus,\nemmekä me papit olleet silloin paksunahkaisempia kuin nytkään.\n\n\"Helsingfors Morgonblad\", jota siihen aikaan toimitti Johan Ludvig\nRuneberg ja johon sen ajan parhaat kynämiehet kirjoittivat, oli joka\npappilassa, ja suurella halulla sitä luettiin. Iloisena poutaperhosena\nliihotteli se talosta taloon, kädestä käteen. Mutta kerran valmisti se\nmeille katkeran maljan juodaksemme. Tapaus on kuusikymmenvuotias, ja\ntahdon mainita sen etupäässä ajan kuvana.\n\nPosti oli tullut juuri näin kuin nytkin. Yht'äkkiä murahti esimieheni,\njonka etuoikeutena oli avata laukku ja ensiksi valita ne lehdet\nluettavakseen, jotka häntä parhaiten huvittivat, murahti pöytänsä\ntakaa: \"Hva' fan ä' de' här försla'?\" Ja suuttuneena heitti hän lehden\nluotaan lattialle.\n\n(Vanha rovasti oli puhellessaan kaivellut kirjahyllyään, löytänyt\nsieltä erään tomuisen nidoksen ja asettanut silmälasit nenälleen).\n\nJos sallitte, niin luen sen kirjoituksen, joka näin kokonaan sai\nukkorovastin mielen pois ladultaan. Se on tässä vanhan Morgonbladetin\nvuosikerrassa 1832, sen 26 n:rossa ja on näin kuuluva:\n\n\"_Saako pappi pelata korttia_? -- Se on kysymys, johon kristikunnan\nvanhimpina aikoina olisi vastattu; ei! -- ja niin pitäisi siihen kai\nvieläkin vastattaman. Mutta uudet ajat ovat tuoneet uusia tapoja, on\npoistettu n.s. vanhoja ennakkoluuloja, joiden iestä on katsottu\nepämukavaksi kantaa ja kaikissa suhteissa siihen määrin kristillistä\nvapautta laajennettu, ettei sillä nyt enää mitään rajoja olekaan. Se,\nmitä ennen muinoin katsottiin häpeälliseksi ja hengellisen miehen\nkäytöstapaa vastaan sotivaksi, pidetään nyt luvallisena ja mieltä\nhuvittavana virkineenä, jonka laiminlyönti olisi turhaa tarkkuutta.\nNäiden rakastettujen ja valittujen henkisten nautintojen joukossa on\nepäilemättä ensi sijaan asetettava korttipeli, joka muka kohottaa\nihmishenkeä kauas yläpuolelle järjettömiä eläimiä, ja kuinka iloinen\nonkaan keskusteluaiheita vailla oleva ja ymmärrykseltään köyhä isäntä,\nkun hän pelipöydän ympärille voi sijoittaa samanhenkiset vieraansa.\nPaavalin sanat hänen epistolassaan Kolossilaisten tykö: \"Opettakaat ja\nneuvokaat teitänne keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja\nhengellisillä lauluilla\"@@@@\"ja kaikki mitä te teette puheella eli\ntyöllä, niin tehkää kaikki Herran Jesuksen nimeen\", olivat kuitenkin\nkauan hengelliseen säätyyn kuuluvain miesten tiellä, koska oli vaikea\nlukea korttipeliä niiden ajanviettojen joukkoon, joita apostoli tässä\ntarkoittaa. Mutta kuinka lieneekin asiata viime aikoina selitetty,\nniin ei nyt kuitenkaan enää mikään näy estävän uskonnonopettajia\nsunnuntai-iltoinakin ylimmäisinä korttipöytäin ääressä istumasta. Kaikki\neivät tosin noin tehne, mutta todistaa ei tarvitse sitäkään, että monet\nkortinpelaajat säätyä vaivaavat. Vastatkoon heidän menettelynsä\nkysymykseen, saako vai eikö saa pappi pelata korttia. Niitä on näet\nkahtalaisia. Osa korttia pelaavia pappeja (jotka varmaankaan eivät tunne\nraamattuaan paremmin kuin Kolmen miehen peliä ja Bostonia y.m.) eivät\ntahdo talonpoikaisten sanankuulijainsa silmissä näyttäytyä\nkortinlyöjinä, jonka vuoksi tämä jäännös heidän paremmasta tunnostaan\najaa heidät suljettujen ovien ja alaslaskettujen ikkunanverhojen takana\nhuvittelemaan ystäväinsä seurassa. Talonpojan odottamaton sisääntulo\npelihuoneeseen -- joka saattaa epähuomiosta tapahtua, vaikka palvelijoita\nolisikin ankarasti käsketty ovia vartioimaan -- saattaa heidät kovasti\nhämilleen sekä häpeihinsä. Salassa pelaamistaan selittävät ja\nkaunistelevat he siten, että he eivät tahdo pahentaa heikompia veljiään,\njoiden päähän voisi pistää -- tehdä samalla tavalla. Toiset, varsinkin\nkaupungeissa asuvat, pelaavat julkisesti. He ovat kadottaneet\nulkonaisenkin siivouden tunteen. Mutta nyt on pappi aina virassaan ja\ntäytyy hänen olla aina valmis sen toimittamiseen. Jos häntä nyt, kun hän\nparhaillaan istuu pelipöydän ääressä, haetaan sairaan tai jonkun muun\nluo, joka on hengellisen lohdutuksen tarpeessa, ja jos hänen omaksi ja\npelitoveriensa suureksi harmiksi täytyy keskeyttää pelinsä, niin hän on\npakotettu, sitten kun peli on loppunut ja hakija saanut odottaa,\nlähtemään toimeensa sydän täynnä tätä rakasta huvitusta ja lupaamaan\nystävilleen, että hän koettaa kiiruhtaa niin pian kuin mahdollista\ntakaisin. Ja hän on varmaankin pitävä sanansa! Onnellinen todellakin\nsinä sairas, joka saat lohduttajaksesi tällaisen hengen miehen! -- Suuri\nristiriitaisuus näkyy siinä sitäpaitsi olevan, kun aamupäivällä\nsaarnastuolista varoitetaan kuulijoita tämän maailman synnillisistä\nhuvituksista -- mutta iltapäivällä istutaan kortit käsissä kaikkien tämän\nmaailman turhuuden tuntomerkkien ympäröimänä ja koetetaan korttipelillä\nvuotuisia tulojaan enentää!\"\n\n-- Se on hävytöntä! huudahdin minäkin tämän luettuani. Sehän on\nhäväistys koko Suomen papistoa vastaan! Sitä vastaan täytyy panna\nankara protesti.\n\nMinä en kiivaudessani muistanut, että me vähän ennen olimme ukko\nrovastin kanssa panneet \"Myllymattia\" ja että me aina, niin pian kuin\nikkunasta näimme asiamiehen ajavan kartanolle, sukimalla suimme \"neljän\nkuninkaan kirjat\" pöytälaatikkoon. Mutta vanha ukko oli, minun\nkirjoitusta lukiessani, jo muistanut sen ja rauhoittanut mielensä.\nEihän voitu kieltää, että asianlaita oli sellainen, kuin miksi sitä\nkirjoituksessa oli kuvattu. Ei myöskään voitu julkisuudessa ruveta\njuhlallisesti pappien kortinlyöntiä puolustamaan -- sen käsitti hän\nhyvin.\n\nHän oli ivallinen mies, puheissaan pureva, ja hänen parhaita aseitaan\n\"herännäisyyden hullutuksia\" vastaan oli pilkka.\n\nJa jo seuraavana päivänä luki hän meidän kaikkien riemuksi ivallisen\nvastauksen äsken lukemaani kirjoitukseen. Hän oli asettuvinaan\nkatuvaisen kannalle, sanoi olevansa yksi niitä pahimpia, jotka\nseurahuveinaan olivat käyttäneet kortteja. Mutta koska hän vielä oli\nnuori ja kun tuo äärettömän suuri synti ei hänelle rauhaa antanut, niin\nlupasi hän \"vieden käden sydämelleen\" parantua ja pyytää anteeksi pahat\ntekonsa. Kirjoituksen alle pantiin \"Pappi\", ja me nautimme jo\nedeltäpäin, että panettelijamme lehden lukijakunnan silmissä oli\nsaatettu naurettavaan valoon.\n\nKirjoitus tuli lehteen, ja sitä luettiin joka paikassa, ja joka\npaikassa sille naurettiin. Eikä rovasti salannut, että se oli hänen\nkynästään lähtenyt.\n\nLukisin sen kernaasti, mutta näen, että se on revitty nidoksesta.\n\nAsia oli jo unohtunut, kun useain viikkojen kuluttua ilmestyi vastaus\nmeidän vastaukseemme.\n\n\"Ei, hyvä herra\" -- luen siitä pienen palasen, koska se on täällä -- \"ei,\nhyvä herra, nuori te ette ainakaan ole! Nuoruudella on etu, joka teiltä\nkokonaan puuttuu: se taitaa vielä häpeästä punastua, jotavastoin vanhan\nkorttia pelaavan \"Papin\" poskilla näkyy ainoastaan kevytmielisyyden\npuna ja ivan hymy, johon faunitkin ovat osansa antaneet. Te olette\n\"vieneet käden sydämellenne\", mutta se käsi ei ole katuvan publikaanin,\nvaan irvistelevän pilkkakirveen käsi, josta pataässä pistää esiin:\nsopiva kuvastin teille itsellenne.\"\n\nRovasti ei todellakaan voinut punastua, sillä hän oli luonnostaan ja\nlienee ollut muutenkin heleävärinen, niinkuin sanotaan. Mutta äkäinen\nhän oli.\n\n-- Se on häpeä koko Suomen sanomalehdistölle -- kiukuttelimme me\nRunebergin Morgonbladetista. -- Se on skandaalilehti! Papiston häväisijä!\nMillainen on se sensuuri, joka tuollaista sallii painattaa?\n\nSama mielipide oli muillakin sen paikkakunnan papeilla. Ja ikäänkuin\nitsestään kypsyi meissä se päätös, ettei papiston enää sopisi sallia\ntuollaisen lehden kulkea postilaukuissaan.\n\nEhkä ovat ajat nyt toiset ja ehkä teillä on paremmat ja jalommat syyt\nvainoonne nykyajan sanomalehtiä kohtaan. En tahdo sanoa, että olisivat\noikeassa ne, joiden olen kuullut väittävän, että noiden uudenaikaisten\nlehtien palstoilla on ollut oikeutettujakin muistutuksia meidän\nvirheistämme. Mutta siitä minä kuitenkin tahtoisin huomauttaa, että me\ntarkkaan tekisimme itsemme kanssa selkoa siitä, mikä se on, joka\nmilloinkin harmimme herättää ja minkä haudan puolustusta meidän\nristiretkemme milloinkin tarkoittavat.\n\n\n\nHÄÄT.\n\n\nMinun kääntymiseni ja ensimmäinen heräykseni -- puhui se vanha,\nmiellyttävä papin rouva -- ei tapahtunut hiljaisen ja tyynen sisällisen\ntyön tietä. Ensimmäisen iskun antoi minulle eräs odottamaton tapaus,\njoka tuli kuin salama taivaalta. Nykyaikana sellaiset salamat harvoin\niskevät. Siihen aikaan oli toisin, sillä ukkosta oli ilmassa\nkaikkialla, ja Herra antoi sen jyristä ihmisten omientuntojen yli.\n\nKotipitäjäni pappilassa vietettiin silloin suuria, komeita häitä.\n\nNe oli tällä kertaa laitettu entistään komeammiksi, sillä viimeinen\nkuudesta tyttärestä oli vihittävä, ja samana päivänä olivat vanhempien\nhopeahäät. Oli tilattu läheisestä kaupungista soittokuntakin iloa\nylentämään. Se oli siihen aikaan harvinaista, ja siitä puhuttiin\nsuurella ihastuksella.\n\nPappila oli noita suuria, vanhanaikuisia ylimyspappiloita. Rovasti oli\nkuin ruhtinas paikkakunnallaan, ja suurta hän oli sukuakin. \"Filosofian\ntohtori ja tähdistön jäsen\" ei ollut nuoruutensa eikä parhaan\nmiehuutensakaan aikoina ajatellut sitä uraa, jolle hän vanhuutensa\npäivinä joutui. Vasta sitten, kun hän perheensä ja velkojensa\nlisääntyessä oli pakotettu tulojansa suurentamaan, tuli hän selville\noikeasta kutsumuksestaan. Sopivaa tilaisuutta varrottuaan haki hän\nsyrjästä ensimmäiseen avonaiseen keisarinpitäjään. Nimellä oli kaikua\nesi-isäin ajoilta, tuttavuuksia oli siellä, missä niitä tarvittiin, ja\nhän sai sen, mitä haki. Seurakunta ei kadottanut, jos ei voittanutkaan.\nSyrjästähän olivat tulleet entisetkin rovastit ja apulaisethan ennenkin\nolivat sielunhoidosta huolta pitäneet. Tohtori itse oli innokas\nmaanviljelijä, pani pappilan pellot hyvään kuntoon, neuvoi\nmuitakin sekä sanoilla että esimerkillä samaa tekemään ja puhui\nsaarnastuolissakin -- silloin kun ihmeen nenällä sattui siihen nousemaan\n-- maanviljelyksestä, säästäväisyydestä, siisteydestä ja kaikenlaisista\nyleishyödyllisistä asioista. Ja kun hän oli hyväluontoinen mies, eikä\nmilloinkaan vienyt viimeistä lehmää köyhältä eläjältä, vaan auttoikin\nusein, niin pysyi seurakunnan ja hänen välinsä hyvänä.\n\nSe pysyi kuitenkin hyvänä ainoastaan niin kauan kuin pitäjässä ei ollut\n\"heränneitä\". Mutta niitä ilmaantui sinnekin ja ilmaantui niin\nnopeasti, että tuskin tiedettiinkään, kun jo laitapitäjä oli\nvalloitettu ja \"hävitty\" -- sana oli rovastin ja tuli yleisesti\nkäytäntöön -- sieltä rupesi tunkemaan seurakunnan sydämeenkin.\n\nTohtori ei ollut mikään alkuunpanon mies hengellisissä asioissa ja\njätti rauhaan uuden uskon niin kauan kuin se jätti rauhaan hänet ja\nhänen talonsa. Hän ei ruvennut niinkuin moni muu hänen sijassaan\nvainoomaan ja rettelöimään. Hänen mielestään oli liike kuumetta, jonka\näiti antaa mennä menojaan ja parantua itsestään. Mutta sydämessään hän\nsurkutteli noita raukkoja, jotka surusta ja murheesta olivat tehneet\nevankeliumin itselleen. Se oli hänelle aivan käsittämätöntä. -- \"Niinkuin\nei suruja olisi tarpeeksi tässä maailmassa, tarvitaanko niitä vielä\ntoisesta hakea\", kuultiin hänen sanovan. -- \"Mikä niitä ihmisiä vaivaa,\nmikseivät ne voi rauhassa elää, viljellä maataan, kartuttaa\ntoimeentuloaan ja ottaa autuuden asioita luonnollisesti ja\nliioittelematta? No, ehkä kaikki paranee, kun vuodet paranevat ja\nhuonon ravinnon synnyttämä hermostus lakkaa.\"\n\nMutta asiat eivät parantuneet, vaan pahenivat. Vaikka tulikin hyviä\nvuosia, lisääntyi vain heränneiden joukko. Heihin liittyi\nvarakkaitakin, kohta oli puoli pitäjää heidän hallussaan, ja he tulivat\nvaateliaiksi. Ei sillä hyvä, että he omissa kokouksissaan ankarasti\narvostelivat seurakunnan papistoa ja sen oppia; rovastinkin olisi\npitänyt yksityinen elämänsäkin muuttaa siksi, mitä _he_ oikealla\nelämällä tarkoittivat. Eräänä päivänä saapuu pappilaan kaksi\n\"johtajaa\", ja he puhuvat \"tohtorille ja tähdistön jäsenelle\" moittivia\nsanoja siitä, että hän elää maailmanmielisesti, että sallii tanssia,\nsoittaa ja laulaa talossaan, että hän, sanalla sanoen, levittää\npahennusta ympärilleen. Rovasti suuttui, kiivastui ja ajoi ulos nuo\nhävyttömät. -- \"Kyllä minä näytän niille ulkokullatuille!\" huusi hän\nmieli kuohuksissa.\n\nSe sattui juuri vähän ennen hänen tyttärensä häitä ja hänen omia\nhopeahäitään. Ja ensimmäiseksi mielenosoitukseksi päätti hän laittaa\nsemmoiset pidot, ettei moisia ole ennen pidetty. -- \"Koska he tahtovat\nsotaa, niin saakoot sen\", sanoi hän. Paitsi herrasväkeä, jota oli\nkutsuttu läheltä ja kaukaa, kutsui hän talonpoikaistakin kansaa\npitoihinsa. Herrasväelle tilattiin, niinkuin jo mainitsin, soittokunta\nkaupungista ja talonpoikaisille tanssijoille kaksi pitäjän pelimannia.\n\nIlo oli ylimmillään, hääväki hilpeimmillään. Nuori parikunta oli\nvihitty -- vihitty torvien säestämällä laululla ja messulla -- kun alkoi\npäivällinen, jota syötiin kaikissa huoneissa sekä päärakennuksessa että\npirtin puolella. Ja rovasti kulki huoneesta huoneeseen, myhäillen ja\nystävällisiä sanoja jaellen. Ja kaikki vieraat myhäilivät hänelle\nvastaan ja pyrkivät hänen kanssaan kilistämään, sillä hän oli taitava\nseuramies ja mainio isäntä.\n\nIlomme, varsinkin meidän nuorten, morsiusneitien ja sulhaspoikien,\nolisi ollut täydellinen, ellei joukossa olisi ollut eräät synkät\nkasvot, jotka ihan kuin kiusalla sattuivat eteemme ja jotka kaikkialle\nmeitä seurasivat. Missä vain nauroimme ja ilakoimme, aina näimme hänet\njostakin nurkasta meihin tuijottamassa. Se oli nuori pappi, talon oma\npoika, muutamia vuosia sitten pitäjämme iloisimpia hulivilejä ja meidän\nnuorten tyttöjen ensimmäisiä kavaljeereja.\n\nRovastilla oli ollut iloa kaikista lapsistaan. Tyttäret olivat\njoutuneet hyviin naimisiin, ja pojat olivat kaikki hyvissä viroissa.\nTämäkin, nuorin pojista, oli ollut hyvällä alulla, ja hän oli\nlahjakkaana ja hyväpäisenä, iloisena ja sukkelana ollut isänsä\nsilmäterä. Mutta yht'äkkiä oli hänessä, juuri maisterintutkintoa\nsuorittaessa, tapahtunut äkkikäänne, ja hän oli päättänyt ruveta\npapiksi. Mutta ei sillä hyvä. Hän oli myöskin herännyt, niinkuin monet\nmuutkin nuoret ylioppilaat siihen aikaan, ja tunnusti itsensä\njulkisesti tähän lahkoon kuuluvaksi. Kun kotona oli kaikki toisin kuin\nhänen mielestään olisi pitänyt, pyrki hän toiseen hiippakuntaan ja oli\nnyt apulaisena eräällä heränneellä papilla kaukana Pohjanmaalla.\n\nEnsi kertaa oli hän nyt muutoksensa jälkeen kotonaan käymässä. Ei häntä\nnytkään oltu odotettu, mutta luultavasti ei hän kuitenkaan ollut voinut\nvastustaa niitä hartaita kutsuja, joita hänen äitinsä ja sisarensa\nolivat hänelle lähettäneet. Hänet nähtyämme -- me morsiusneidit olimme\nsaapuneet jo häiden aattona auttamaan häätalossa -- olisimme kuitenkin\nsuoneet, ettei hän olisi tullut. Emmehän tunteneet enää vanhaa\nihannettamme -- hän oli kaikkien meidän ihanteemme -- tuskin\nulkomuodoltaankaan. Hänen silmänsä hehkuivat outoa tulta, hän oli\nsairaalloisen ja surullisen näköinen, me häntä melkein pelkäsimme.\nYhtäläinen oli pettymys hänen sukulaisissaankin, ja isässä ennen\nkaikkia, jonka kanssa hänelle heti kohta tultuaan syntyi ikävä\nyhteentörmäys. Nähtyään soittokunnan suurella melulla saapuvan\nkaupungista, nähtyään kaikki nuo suuret ja ylelliset valmistukset ja\nkuultuaan, että se osaksi oli tehty heränneen kansan uhalla, ilmoitti\nhän heti kohta lähtevänsä. Hän ei voinut olla, sanoi hän, läsnä siellä,\nmissä hänen pyhimpiä tunteitaan loukattiin. -- \"Voithan sitten mennä\",\nsanoi rovasti. -- \"Lähettäkäämme takaisin soittokunta\", pyysi morsian,\n\"en minäkään sitä tahdo\". -- \"Mutta minä tahdon\", sanoi rovasti, ja poika\nmeni lähtöään laittamaan. Hänen äitinsä ja sisarensa saivat hänet\nkuitenkin jäämään. Kauan aikaa kuului hän puhelevan äitinsä kanssa\nyliskamarissa, ja kun tulivat sieltä, olivat molemmat itkeneet. Meidän\nmakuuhuoneemme oli aivan hänen huoneensa alla, ja koko yön kuulimme\nhänen siellä levottomana vaeltavan edestakaisin lattiata pitkin.\nPelonsekainen kunnioitus valtasi meidät, meille tuli mieleemme\nkaikenlaisia epämääräisiä epäilyksiä, ja vaikka koetimmekin itsellemme\nvakuuttaa, että hän oli väärässä, ei se tahtonut onnistua. Jos se olisi\nollut joku muu, mutta kun se oli hän, joka ennen oli ollut niin meidän\nkaltaisemme.\n\nMiten oli tuo muutos voinut hänessä tapahtua? Mitä hän mahtoi miettiä\ntuolla yksinäisyydessä?\n\nJälkeenpäin on hän monet kerrat minulle kertonut, mitä hänen mielessään\nliikkui tuona yönä, jolloin hän taisteli yhden elämänsä vaikeimmista\ntaisteluista.\n\nMitä on minun tekeminen? oli hän kysynyt itseltään. Mikä on tässä\noikein, mikä väärin? Eikö velvollisuuteni kaikesta huolimatta ole\njulistaa maailmalle sitä, mitä pidän totuutena ja mikä _on_ totuus?\nSaanko hiuskarvaakaan poiketa vakaumukseni tieltä? Onko lupa katsoa\nihmisten muotoon ja noudattaa heidän mieltänsä, vaikka he olisivatkin\nvanhempiani ja läheisimpiäni? Eikö juuri silloin velvollisuuteni ole\nkahdenkertainen? Ja eikö ennen kaikkea tule totella Jumalaa enemmän\nkuin ihmisiä?\n\nMutta hän ei vielä silloin saanut varmaa vastausta kysymyksiinsä,\nkertoi hän. Ja aamulla herättyään oli hänen päätöksensä, johon hän oli\npyrkinyt, vieläkin horjuvampi. Saapuvien vieraiden paljous, niiden\nvarmuus ja iloisuus, se kunnioitus ja ihastus, millä he rovastia ja\nruustinnaa ympäröivät ja heille onnea toivottivat, kaikki se lamautti\nja arkiutti häntä. Ei kukaan näkynyt häntä huomaavan eikä hänestä lukua\npitävän. Häntä melkein välteltiin, ja jos joku vanha tuttava kääntyi\nhänen puoleensa, kysyi se vain, milloin hän oli tullut ja milloin aikoi\nlähteä. Olisipa ollut edes jokukaan, jolle hän olisi saanut puhua,\nmutta hänen sisarensakin, jonka kanssa hän aina oli ollut\nkirjeenvaihdossa ja joka kirjeissään näytti hänen mielipiteensä\nhyväksyvän ja eilen oli ollut hänen puolellaan, hänkin näytti nyt\nolevan häntä vastaan, olevan onnellinen ja tyytyväinen suruttoman\nsulhasensa rinnalla. Nuoret, joiden seurassa hän ennen oli ollut\nylimmäisenä, olivat niinkuin häntä ei olisi ollut olemassakaan.\nMorsiusneidit söivät eri huoneessaan päivällistä, sulhaspoikien kanssa,\nnauroivat ja iloitsivat, mutta kun hän kulki huoneen läpi, vaikenivat\nhe kuin yhteisestä sopimuksesta, katsoivat häneen kuin kummitukseen ja\nkuuluivat sitten hänen mentyään kuiskuttelevan jotakin hänestä. Herrain\npuolella oltiin rohkeampia, siellä eivät vaienneet hänen tultuaan.\nPäinvastoin näytti siltä kuin olisivat hänen uhallaan äänensä\nkorottaneet, hänen uhallaan lasejaan kilistäneet ja typeriä\nsukkeluuksiaan ladelleet.\n\nVaivautuneena pakeni hän puutarhaan ja istuutui suuren pihlajan alle\nnurmipenkille. Sekin muistutti häntä niin elävästi entisistä hauskoista\nja huolettomista ajoista, kun hän nuorena ylioppilaana oli ja eli\ntäällä mukavassa kodissaan kaikkien ihailemana ja hellittelemänä.\nKaipasiko hän niitä aikoja? Tahtoiko hän nauttia tämän kotonsa etuja,\npuuttuiko häneltä uskallusta uhrata kaikki uskonsa ja vakaumuksensa\nalttarille? Ei, hän -- ja hän koetti vakuuttaa itselleen, että se vain\noli kiusaaja, viettelijä, joka taas nosti päätään ja tahtoi saada hänet\nsolmimaan rauhaa maailman kanssa. Hänen velvollisuutensa oli olla\nsodassa sen kanssa. Eikö ole halveksittavaa, että minä näin vaikenen ja\nvetäydyn pois silloin, kun pitäisi puhua? Eikö ole raukkamaista, etten\nloukkaamisen pelosta tahdo heidän ilojaan häiritä? Siinä täytyy syntyä\nmelua ja meteliä, missä evankeliumia julistetaan, oli sanonut Lutherus.\nJos apostolit olisivat olleet uneliaita ja velttoja, miten olisi\nJumalan valtakunnan käynyt? Eikö Vapahtajakin puhdistanut temppeliä\nruoskalla, ja eikö hän sanonut äidilleen: \"Vaimo, mitä minun on sinun\nkanssasi!\" Ja mitä vaikuttaa väistyminen ja myönnytykset? Enkö ole minä\nheille kirjoittanut ja puhunut nöyrästi ja rukoilevasti, mitä on se\nauttanut?\n\nJa juuri kuin vastaukseksi siihen helähti katrillin sävel suurelta\npihamaalta ja toinen pirtin puolelta. Hän hypähti pystyyn, hän oli\nkuulevinaan voimakkaan äänen sisässään huutavan: \"Sinun täytyy se\nestää!\" -- ja hän kiiruhti esiin.\n\nKatrilli oli juuri alkanut ja parit asettuneet vastapäätä toisiaan\nkeskelle pihamaata. Ensimmäisinä olivat lähteneet liikkeelle ruustinna\nsulhasen, erään apulaispapin, kanssa ja morsian vanhimman veljensä\nviemänä. Silloin syöksyi hän esiin puutarhan portista, työntäytyi läpi\ntanssijain ympärille muodostuneen kehän ja ohitse isästään, joka\nrappusten luona seisoen heilutti päätä tanssin tahdissa, meni suoraa\npäätä äitinsä ja hänen tanssittajansa eteen, tarttui heitä kumpaakin\nkäsipuoleen ja huudahti läpitunkevalla, itkuun värähtelevällä äänellä:\n-- \"Lakatkaa, onnettomat, lakatkaa! Tämä on kauheaa, tämä on surkeaa!\nEttekö huomaa, että olette pahennukseksi sekä itsellenne että muille!\nEttekö ymmärrä, että menette suoraa päätä kadotukseen ja viette\nmuitakin muassanne!\"\n\nSoitto taukosi, tanssi lakkasi, hääväkeä juoksi esiin. Ruustinna ja\nsulhanen seisoivat sanattomina hänen edessään. Apulainen tointui\nensiksi, tarttui nuorta miestä kainaloon, ja aikoen viedä hänet pois,\nvirkkoi ivallisesti: \"Jos tämä vie sinut kadotukseen, niin on parasta,\nettä pysyt poissa täältä.\"\n\n-- Minä menen käskemättä! ja hän riuhtaisi itsensä irti, juoksi äitinsä\nluo ja lankesi hänen kaulaansa:\n\n-- Anna anteeksi, äiti, mutta minä en voinut muuta! Ja nähdessään\nsisarensa horjuvan tanssittajansa käsissä, riensi hän hänen syliinsä:\n\n-- Älä suutu minuun! Älä suutu!... minun täytyi puhua! -- Ja he kaikki\nkolme purskahtivat äänekkääseen itkuun.\n\nEi kukaan ollut ennättänyt liikahtaa paikaltaan, ennenkuin se oli\ntapahtunut. Häpeissään ja hämmennyksissään alkoivat vieraat jo vetäytyä\npois, kun rovasti astui esiin:\n\n-- Mitä ilveilyä tämä on?... Hän on menettänyt järkensä... Vieraat ovat\nhyvät ja antavat anteeksi ... soittakaa siellä! Kuka on käskenyt teidän\nlopettaa?\n\nSoittajat puhalsivat kiireissään pari epäsointuvaa, korvia särkevää\nsäveltä...\n\n-- Vaietkaa, vaietkaa! huusi yht'äkkiä morsian. Veljeni on oikeassa ...\nminä en tahdo tanssia ... isä, käske heidän lopettaa!\n\n-- Sinä tahdot sen! Sinä ymmärrät minut! huusi nuori pappi\nihastuksissaan. Sano se vielä kerran, sano äidillesi, isällesi ja\nkaikille näille! Sano, pelasta heidät helvetistä ja iankaikkisesta\nkadotuksesta!\n\n-- Minä olen itse kadotettu! -- ja sydäntä vihlaisevasti kirkaisten\nsyöksyi morsian pois hääjoukon keskestä, heittäen kruunun kauaksi\nluotaan ja repien huntua irti päälaeltaan.\n\n-- Hän on pelastettu! huusi hänen veljensä riemuiten. Herra on antanut\npalvelijansa puhua! -- Tyyntykää siellä, lakatkaa huutamasta ja\nvoivottelemasta. Isä, kuule minua!... äiti, älä mene!\n\nHänen äänensä kuului yht'äkkiä niin vaativalta, ja hänen ryhtinsä oli\nniin käskevä, kun hän kääntyi väkijoukkoon päin, ettei kukaan osannut\npoistua. Kuului ääniä: \"Se on hävytöntä ... hän on hullu ... tämä on\njulkealta hävyttömyyttä\", ja jotkut koettivat hajoittaa kehää ja estää\nmuita siihen liittymästä. Mutta toiset huusivat: \"Antaa hänen puhua!\"\nja pian oli koko piha täynnä väkeä, kun talonpoikia tunki esiin pirtin\npuolelta ja kuokkavieraat juoksivat portin takaa.\n\n-- Anna minulle anteeksi, isä, että olen pitojasi häirinnyt, alkoi hän.\nÄlä itke minun tähteni, äitini, sillä sinä olet kerran vielä iloitseva\nsiitä, mitä nyt on tapahtunut. Älkää olko pahoillanne te muutkaan,\njotka hetkeksi olette saaneet iloistanne lakata. Minä en aio kauan\nteitä pidättää, mutta kuulkaa minua kuitenkin hetkinen. Minä en tahdo\ntuomita teitä, sillä tuomio on Herran. Te elätte niinkuin ymmärrätte,\nteette niinkuin taidatte, sillä mielenne on pimitetty ja omatuntonne\npaatunut, eikä Herra ole teitä vielä herättänyt. Mutta minä tiedän sen,\nja minä tahdon sen teille julistaa, että elämänne on Hänelle kauhistus.\nTe ette tunne Häntä, vaikka hän on kuolemattomat sielunne verellään\nlunastanut. Te, jotka hallitaan ylöllisyydeltä, ylönsyömiseltä ja\nylönjuomiselta, teille on Hän halpa ja mitätön. Ruoka ja juoma on\nteille kalliimpi kuin taivas ja taivaan ilo. Maailman seurat, sen\nleikit, hypyt, soitot ja koreus ovat teille makeammat kuin\nkanssakäyminen enkelein kanssa ja autuaiden laulut, riemu ja kruunut.\nTeidän janonne maailman hekkuman perään on niin suuri, ettei helvetin\npelko ja tulikivijärven kauhistus vaivaa teitä niin paljon kuin\nmaailman hekkuman ja huvituksien kaipaus. Eivät maalliset vahinkonne,\nei sielunne ja ruumiinne turmio, ei ymmärryksenne tylsyminen, ei\ntautinne ja vaivanne taida teitä seisauttaa. Kussa tavaranne on, siellä\non sydämenne. Sitä todistaa puheenne ja tekonne, jotka eivät anna\nteille aikaa valmistamaan itseänne Jeesuksen tulolle. Ette,\nheräämättömät ihmisparat, tunne Häntä, ette muista Häntä kestipöytiä\npiirittäessänne, maljoja kilistäessänne, tanssin pyörteissä\nkiitäessänne. Siinä seisotte te, haudan partaalla kulkevat vanhukset,\nsiinä nuorukaiset ja neidot, seisotte suruttomina tulivuoren juurella\nettekä ajattele, että Hän voi tulla tuomiolle silloin, kun ette sitä\naavista, että maa millä hetkellä hyvänsä voi revetä jalkojenne alla,\nkun ukkonen ylhäältä jymähtää, ja te vaipua avattuun helvettiin, jossa\non oleva itku ja hammasten kiristys. Teidän elämänne on Herralle\nkauhistus! Eikö ole surkeaa, että Jeesus tulee omillensa ja ei Hänen\nomansa ota Häntä vastaan. Mutta nyt on aika nousta! sanoo pyhä Paavali.\nHerätkää tänä päivänä, joka voi olla teidän kaikkein viimeinen! Älkää\nantako Hänen tulemisensa hukkaan mennä! Heittäkää pois synti, syntiset\nleikit, soitot, tanssit ja muut huvit! Tutkikaa sanaa, rukoilkaa, että\nJeesus yksinään tulisi teille kaikeksi kaikessa! Amen! -- Rukoilkaamme!\n\nHän polvistui ja piti palavan rukouksen kaikkien edestä. Hän rukoili\nanteeksi isälleen, äidilleen, sisarelleen ja ennen kaikkea itselleen,\njoka ehkä oli tehnyt sopimattomasti, mutta ei hän ollut voinut muuta,\nsillä se oli tapahtunut Hänen käskystään ja Hänen kunniakseen.\n\nTuskin oli hän lopettanut, kun joku vaimo taampana aloitti virren:\n\n    \"Sun haltuus, rakas isäni,\n    ma aina annan itseni.\"\n\nVäkijoukko oli ensin seisonut epäröivänä hänen ympärillään. Ne\nkatselivat toisiinsa ja koettivat nähdä, mitä rovasti tekisi ja\nkeskeyttäisikö hän; mutta isä ei saanut sanaa suustaan poikansa\npuhuessa ja vetäytyi hiljalleen syrjään ja poistui. Vähitellen tulivat\nkuulijat liikutetuiksi, miesten kasvot värähtelivät, ja naiset alkoivat\nnyyhkyttää. Talonpojat seisoivat totisina ja herrat hajamielisinä. Kun\nhän tuli rukoukseen, lankesi rahvas polvilleen puhujan mukana ja herrat\npaljastivat päänsä vasten tahtoaankin.\n\nKatrillirintama, joka saarnan aikana oli pysynyt melkein\nrikkomattomana, alkoi hajota. Sulhaspojat vetäytyivät pois toinen\ntoisensa jälkeen ja jättivät neitosensa. Mekin olimme aivan\nhämmennyksissämme siitä, mitä oli tapahtunut, ja niinkuin avuttomat\nlampaat rajuilman lähestyessä vetäydyimme me yhteen valkeaan ryhmään,\nja rukouksen loputtua itkimme me kaikki yhteen ääneen.\n\nVirsi oli tuskin aloitettu, kun koko hääväki suurella pihalla,\nrappusilla, aitovarsilla ja aitain takana, ihan kuin odotettuaan\npäästäkseen mielipidettään ilmaisemaan, yhtyi siihen kuin yhdestä\nsuusta ja kaiutti ilmoille veisuun, niin voimakkaan, etten ole\nkirkossakaan kuullut sen vertaista.\n\nHän oli noussut ylös ja seisoi siinä veisuuta kuunnellen, paljain päin,\ntuulen heiluttaessa hänen kiharoitaan. Äskeinen ankara, rankaiseva ilme\nhänen kasvoillaan oli kadonnut, hän tuijotti surumielisen näköisenä\neteensä, ja kun virsi oli lopussa, virkkoi hän alakuloisesti meihin\nmorsiusneitosiin kääntyneenä:\n\n-- Nyt saatte jatkaa ... minä olen tehnyt tehtäväni...\n\nMutta silloin juoksi yksi nuorista neitosista hänen eteensä, repäisi\npitsit ja kukkaset rinnastaan ja huusi:\n\n-- Sinä et saa mennä ... sinä et saa meitä jättää...\n\nJa pian me olimme kaikki hänen ympärillään, tartuimme hänen käsiinsä ja\nkauhtanaansa, samalla kun koristeemme lentelivät ympäri pihamaata.\n\nHäät loppuivat siihen, eikä kenenkään tehnyt mieli enää jatkaa\naloitettuja iloja. Lähiseudun vieraat heittivät hyvästinsä, ja toiset\nmenivät ilman hyvästiä. Kaukaisemmat kokoontuivat hajanaisiin ryhmiin\nja keskustelivat hiljaisella äänellä siitä, mitä oli tapahtunut.\nTurhaan koettivat nuoremmat herrat tekeytyä huolettomiksi ja\nvälinpitämättömiksi. Rovasti oli vetäytynyt kamariinsa ja käskenyt\nilmoittaa, että hän voi pahoin. Morsian houraili, hänen äitinsä istui\nhänen vuoteensa vieressä, ja sulhanen kulki totisena, hätäisenä ja\nlevottomana huoneesta huoneeseen.\n\nNuori pappi jäi vielä seuraavaksikin päiväksi häätaloon. Me nuoret\nneidot istuimme kuin opetuslapset hänen jalkainsa juuressa ja\nkuuntelimme häntä. Hän puhui nyt hellästi ja availi lempeällä kädellä\nmeille uusia näköaloja, antoi meille uudet mielipiteet ja kumosi\nvanhat, muuttaen muutamassa päivässä koko entisen elämämme suunnan.\nMurrettuina ja omantuntomme rankaisemina palasimme me kukin kotiimme,\ntehdäksemme parannusta ja toisella tavoin elääksemme.\n\nRovastiin oli tämä tapaus koskenut kipeästi. Hän ei näyttäytynyt\npojalleen eikä sallinut hänen tulla hyvästilleenkään. Vasta\nkuolinvuoteellaan kutsui hän hänet luokseen. Me matkustimme silloin\nyhdessä sinne -- pikku poikamme kanssa -- ja he erosivat toisistaan\nsovinnossa ja ilman katkeruutta.\n\n\n\n\nPYHIINVAELLUS.\n\n\nJo vuosia ennen kuin se toteutui, oli matkaa alettu tuumia.\n\nKirjeitä, joita siihen aikaan ei pantu postiin, vaikka se olisi\nkulkenutkin, mikä ei suinkaan kaikin paikoin tapahtunut, oli lähetetty\nuseampiakin matkustavaisten mukana. Niiden avulla oli vähitellen saatu\npäätetyksi, että täti Amanda tänä kesänä heinänteon aikana, jolloin\nhevonen parhaiten joutaa, tulee meille puolikyydillä ja meiltä\nsitten täti Kristiinan kanssa, joka äitini kuoltua oli meillä\ntaloudenhoitajana, jatkaa matkaa meidän hevosella Pyhäjärvelle.\n\nSe oli juhlahetki kaikille meille lapsille, kun täti Amanda saapui. Hän\ntoi lahjoja, ja hänen eväänsä olivat laatujaan ensimmäisiä: lettuja,\nKarjalan piirakoita, pannurieskoja y.m.s. Mutta minulle oli se suurempi\njuhlahetki kuin kenellekään muulle, sillä minä pääsin heidän\nkuskikseen, sain ajaa hevosta, hoitaa sitä ja olla aikamiehenä.\n\nOli siinä ollut monet vastukset voitettavana, ennenkuin retki saatiin\nlopullisesti päätetyksi ja päästiin taipaleelle. Paitsi \"luonnollisia\"\nesteitä, s.o. niitä, jotka syntyvät siitä, kuka hoitaa taloutta, kuka\npitää huolta lapsista j.n.e. -- jotka kuitenkin saatiin kaikki tavalla\ntaikka toisella voitetuiksi -- oli vielä suurinna se, että täti Amandan\nmies, pappi hänkin, oli periaatteessa tällaisia retkiä vastaan. Hänen\ntietääkseen ei Pyhäjärven pastori, vaikka olikin kuuluisa herännyt\npappi, ollut sen etevämpi kuin muutkaan papit, ei ainakaan siihen\nmäärin, että häntä puhutellakseen olisi kannattanut tehdä\nkolmenkymmenen penikulman matkaa kesähelteessä ja lyövyttää hevoset ja\nravistuttaa kärryt.\n\n-- \"Ihmisviisaus on ihmisviisautta, ja jolla on ymmärrystä, hän voi\nottaa sanastakin selvän.\" -- \"Saattaahan olla niinkin, mutta ehkä minulla\nei ole sitä ymmärrystä.\" -- \"Jos ei ole, niin et sitä saa maiden ja\nmerienkään takaa.\"\n\nNiin oli sanonut täti Amandan mies, ja samoja väitteitä tehtiin\nmeilläkin, tehtiin vielä vähän ennen lähtöä. Hevonen oli vielä\nvaljastamatta, ja minä vapisin pelosta, ettei matkasta ehkä mitään\ntulekaan.\n\nMutta tulihan siitä sentään, vaikka lähtö olikin kankeaa ja vaikka sitä\nhankittiin kuin salaa: lapset laitettiin piikain kanssa marjaan,\nhevonen valjastettiin takapihalla ja kärryihin noustiin vasta kujan\npäässä maantiellä.\n\nOlin liian vähäinen ymmärtääkseni jo silloin, mikä oli tämän vaikeasti\ntoimeensaatavan matkan oikea tarkoitus. Sen vain käsitin heidän\npuheistaan, joita heidän jalkainsa juuressa pienellä jakkaralla\nistuessani sain tarpeekseni kuunnella, että Pyhäjärven pastori ja hänen\nrouvansa, täti Augusta, olivat heidän nuoruuden ystäviään ja että\ntädeillä oli jotakin hyvin tärkeätä puhuttavaa, jota eivät voineet\npuhua kenenkään muun kanssa kuin sen, jonka luo mentiin. Kuulin myöskin\nheidän usein puhelevan siitä suuresta muutoksesta, joka heissä oli\ntapahtunut heidän nuoruutensa aikana ja että se oli tapahtunut sen\njohdosta, mitä pastori oli heille saarnannut eräissä häissä, joissa he\nolivat tanssineet ja olleet hyvin koreihin vaatteisiin puetut.\n\nKaikki vastusten tuottamat ikävyydet oli kuitenkin unohdettu samassa,\nkun vihdoinkin oli päästy kärryihin nousemaan ja alettiin hiljalleen\najaa tietä pitkin pohjoiseen päin.\n\nHyvän mielen synnyttämä hellyys suunnattiin minuun ja hevoseen. Minä\nsain syödä nisuja ja piparkakkuja niin paljon kuin jaksoin, ja ruuna\nsai levätä joka mäen alla, ja palkkioksi vaivoistaan sai se suurempien\ntörmien päälle päästyään palasensa sekin. Ei pidetty kiirettä ja\nviivyttiin tuntikausia syöttöpaikoissa, jotka kaikki olivat heränneitä\ntaloja ja joissa kaikissa asui tuttavia niiltä ajoilta, jolloin tädit,\njotka molemmat olivat kotoisin Pohjanmaalta, olivat näitä taipaleita\nnuoruudessaan matkustelleet. Kuta lähemmä määräpaikkaa tultiin, sitä\ntiheämmin poikettiin syöttämään ja sitä aikaisemmin asetuttiin yöksi\nlukemaan, veisaamaan ja puhelemaan.\n\nKaikkien puheiden aineena oli Pyhäjärven pastori. Kyseltiin ja\nkerrottiin, milloin oli häntä tavattu, mitä hän oli puhunut ja miten\nsille ja sille vastannut. Ja jokaiselle hän oli osannut antaa oikean\nneuvonsa, sanoa sanan, jota kun tutki ja mietti, niin se oli sattunut\nkuin naulalleen. Joka paikasta lähetettiin hänelle terveisiä ja\nkäskettiin pyytämään, ettei millään muotoa saisi sivu ajaa, jos sattui\netelään päin tätä tietä ajamaan. -- \"Se on lapsillekin hyvin\nystävällinen\", sanoivat he minulle, \"eikä sinulle siellä perillä tule\nollenkaan ikävä. Onko sinulla jo ollut ikävä kotiin?\" -- \"Ei toki\nollenkaan.\" -- \"Kohta loppuukin matka. Huomenna näillä ajoin ollaan jo\nperillä.\" Eilen oli sanottu: \"ylihuomenna näillä ajoin\", sanottu\nomituisella haikean mielen hartaudella.\n\nViimeinen syöttöpaikka oli vain penikulman matkan päässä määräpaikasta.\nSiellä saatiin varmasti tietää, että pastori oli kotona, ja siellä\npuhdistauttiin kaikista matkan pölyistä. Vaatteet muutettiin, kärryt\nsiivottiin, hevonen suittiin, ja tädit sitoivat uusien huiviensa päälle\nvalkeat nenäliinat.\n\nPyhäjärven pappilasta oli matkan edistyessä puhuttu yhtä paljon kuin\nsen asukkaistakin. Se oli mielikuvituksessani kasvamistaan kasvanut\nniin, että minä jo kuvailin rakennusta vähintäänkin kaksikerroksiseksi\nja kirkonkylää pieneksi kaupungiksi. Mutta ihmeekseni eivät metsät\nnäyttäneet rupeavan aukeamaankaan. Ei ollut enää virstaakaan jäljellä,\nja vielä oltiin kuin sydänmaassa. Yht'äkkiä tultiin maantieportille, --\n\"Nyt ollaan pappilan maalla!\" huudahtivat tädit yhteen ääneen. Ja vielä\nsuuremmalla hartaudella huudahtivat he kohta sen jälkeen: \"Tuolla on\nkirkko ja tuolla pappila!\" Kirkko oli minusta pieni ja vähäpätöinen\nmeidän kirkkomme rinnalla, ja pappilaa, joka oli joen rannalla matalan\nkoivikon sisässä, ei mielestäni kannattanut verratakaan meidän\npappilaamme. Mutta täteihini ne vaikuttivat valtavasti, he olivat\nmelkein hätäyksissään, ja heidän kätensä vapisivat liikutuksesta, kun\npysähdyttiin portille ja laskeuttiin alas kärryistä.\n\nJa kun sieltä juoksi heitä vastaan pieni, ystävällinen rouva, joka\nlensi heidän syliinsä, ensin toisen ja sitten toisen, ja lopuksi teivi\nheitä kumpaakin toista toisella kädellä, niin he purskahtivat ilosta\nvuoroin itkemään, vuoroin nauramaan. Minä olin aivan unohdettu ja\nodotin siinä, suitsia hevosen suusta päästellen, mitä minun sitten\npitäisi tekemän.\n\n-- Avatkaahan toki portti, että pääsee hevonen pihaan! virkkoi silloin\njoku rappusilta.\n\nHe eivät olleet huomanneet pastoria, jota nyt kiiruhtivat tervehtimään,\nja tulivat sitten kaikki porttia avaamaan ja hevosta riisumaan. Mutta\nhän komensi heidät huoneeseen ja sanoi: -- \"Kyllä me tämän nuoren miehen\nkanssa itsekin hevosemme hoidamme.\"\n\nMinä tarkastelin häntä uteliaalla silmällä, tuota miestä, josta olin\nkuullut niin paljon puhuttavan ja joka oli sellainen, että sitä, mitä\ntädeillä oli hänelle puhuttavana, ei voinut kenellekään muulle puhua.\nHän saavutti heti kohta suosioni. Hän oli pitkävartaloinen,\nsuurisilmäinen ja harmaatukkainen mies, jalassa lapikkaat ja yllä\nsarkanuttu. Hän sanoi minua reippaaksi pojaksi ja lähetti minut tallin\nylisille heiniä heittämään, sill'aikaa kun hän itse laittoi apetta. Ja\nsitten me yhteisin voimin vedimme kärryt liiteriin, ja hän kysyi\nleikillisesti, tahtoiko kyytipoika mennä pirtin puolelle vai jokohan\nmentäisiin tästä herrasovesta. Minä kun en osannut vastata ja minua kun\nvain nauratti, sanoi hän: -- \"No, tulehan nyt sitten tästä herrasovesta.\"\n\nVasta huoneeseen tultuaan hän meitä kaikkia oikein tervehtimällä\ntervehti. Hän tarttui tätejä kumpaakin käteen, piti niistä kauan kiinni\nja sanoi sydämestään iloitsevansa, että he kuitenkin olivat tulleet.\nOli lohdullista nähdä, että oli vielä vanhoja, uskollisia ystäviä,\njotka häntäkin muistavat täällä sydänmaassa ja muistuttavat entisistä,\nihanista ajoista.\n\nJa siitä alkoi niiden vanhain aikain muistelu. Hän istutti heidät\nsohvaan ja istui itse keinutuoliin. Tätien piti kummankin kertoa\noloistaan ja elannoistaan, ja sen he tekivät onnesta ja mielihyvästä\nsäteilevin silmin, aina lopettaen puheensa siihen, että \"tottapa se on\nollut hyväksi sekin vastoinkäyminen ja tottapa Herra tietää, mitä teitä\nhän meitä kuljettaa.\"\n\nKun he olivat puhuneet, alkoi hän. Se oli jumalansanaa, enkä minä siitä\npaljon käsittänyt. Mutta vaikken isosti ymmärtänytkään, ei minun\nkuitenkaan tullut ikävä istua tuolillani ovensuussa, eikä minulla ollut\nhalua lähteä pois niinkuin kotona, kun meitä pakotettiin saarnan lukua\nsunnuntaisin kuuntelemaan. Kai siihen vaikutti hänen puhetapansa. Se\noli vilkasta ja eloisaa ja niin kansantajuista ja selvää, että silloin\ntällöin tarttui lauseita lapsenkin mieleen.\n\n-- \"Ei sitä pisimpiä ja vaikeimpia taipalia ajeta juhlavaljailla, ei\nsuurilla komeilla syöttiläillä eikä ylpeillä vaunuilla\", sanoi hän\nmuutamakseenkin. \"Ne ovat raskaita suurissa törmissä, joita tie taivaan\nvaltakuntaankin on täynnä, ja pian hevoset hengästyvät tai valjaat\nsärkyvät, ja täytyy kääntyä takaisin. Vaan valjasta sinä sitkeä\ntyöhevonen, joka on kaikki kovat kokenut, yksinkertaisten rattaittesi\neteen, aja sillä hiljaista, mutta uupumatonta kulkua, niin perille\ntulet ja sijasi sinua siellä odottaa.\" Tätien huulet hymähtelivät, ja\nhe käsittivät sen kuin heille itselleen sanotuksi. Monella muulla\nsamanlaisella esimerkillä hän puhui, antoi heille uskallusta ja\nrohkeutta toivomaan ja tyytymään, ja se oli kai se, joka oli tehnyt,\nettä he, samoinkuin niin monet muutkin \"hiljaiset\", olivat häneen niin\nihastuneet ja hakivat hänet käsiinsä hankalimpienkin matkojen takaa.\n\nOlin minäkin häneen ihastunut, vaikka omista syistäni. Sillä silloin,\nkun hän ei istunut tätien kanssa, oli hän minulla leikkitoverina. Me\nlaittelimme kaarnaveneitä koskeen, joka juoksi pappilan alaitse,\nkävimme aina aamuisin kokemassa lohipatoa, ja minäkin sain haavia,\nruokimme yhdessä hevosta ja haastelimme siitä. Sunnuntaina vei hän\nminut kirkkoon, sanoi minua \"pikku apulaisekseen\", ja kun papinkelloja\nsoitettiin, sanoi hän niitä soitettavan minullekin. Sakastissa näytteli\nhän minulle sitten kirkon kalleudet ja lupasi minun mennä papin\npenkkiin istumaan, joka oli kuorissa muista penkeistä erillään. Siitä\nminä katselin kirkkoa ja ihmisiä. Ihmiset olivat melkein kaikki\nkörtteihin puettuja, eikä näkynyt yhtään koreata huivia naisten\npuolella. Saarnan aikaan istuivat ne hiljaa ja liikkumatta ja\nkuuntelivat hartaalla huomaavaisuudella. Hän ei saarnannut, vaan puhui,\npuhui kirkossa niinkuin kotonaankin. Uupumatta jaksoin minä kuunnella\nhäntä loppuun saakka. Ja yhdessä me taas astelimme kirkosta pappilaan.\n\nIllalla oli seurat ja paljon kansaa koolla. Kun olivat muutamia virsiä\nveisanneet, meni pastori pirttiin postilla kainalossa ja luki ensin ja\nselitti sitten. Tädit istuivat hänen oikealla kädellään suuren pöydän\ntakana. Juoksenneltuani jonkin aikaa kosken rannalla, menin minäkin\novensuuhun istumaan. Hän oli juuri loppurukousta pitämässä, ja kaikki\nistuivat pää käsien varaan painettuina. -- \"Rukoilkaamme niidenkin\npuolesta, jotka pitkäin matkain takaa ovat saapuneet meitä\ntervehtimään, vahvistumaan uskossansa ja meitä muitakin vahvistamaan\nmeidän uskossamme. Suokoon Kaikkivaltias Herra, etteivät he antaisi\ntylyn maailman itseänsä masentaa, vaan kärsivällisyydellä odottaisivat\nsen päivän valkenemista, joka on Hänen tulemisensa päivä. Ja lopuksi\nrukoilkaamme lastenkin puolesta, että he kaiken elinaikansa saisivat\nlapsellisen mielensä säilyttää ja Herran valtakunnan laajentamiseksi\naikanansa vaikuttaa.\"\n\nUseat itkivät, ja minullekin tuli, niinkuin olisi tullut sääli itseäni,\ntätejä ja koko maailmaa, ja minäkin itkin.\n\nHuomenna oli lähdön päivä, ja minun ikäväni oli yhtä haikea kuin\ntätienkin. Itkettynein silmin istuimme varhaisen aamiaispöydän ääressä,\npastorikin oli totinen ja liikutetun näköinen, eikä kukaan osannut\nvirkkaa sanaakaan. Kun hyvästit oli heitetty ja tädit kääntyivät\npoispäin kyyneliään kuivatakseen, virkkoi pastori taputtaen heidän\nvavahtelevia hartioitaan: \"Elämä on pimeyden laakso, kaikki vaellamme\nme täällä sen läpi yhtä sokeina ja tietämättöminä, mutta kukkuloilla\npaistaa Herran päivä, ja sinne on Hän meidät kerran johdattava.\nNäkemiin asti, jos on Hänen tahtonsa, että me siellä toisemme\ntavoitamme.\"\n\nHän valjasti itse meidän hevosemme, auttoi tätejä rattaille, nosti\nminut heidän syliinsä ja antoi minulle ohjakset sanoen: \"Pidä, lapsi,\nsinäkin Herra edessäsi ja anna Hänen kasvattaa omatuntosi niin\nherkäksi, että pahateko tuntuu siinä niinkuin rikka silmässäsi.\"\n\nHitaasti ja vastenmielisesti lähti hevonen liikkeelle. Sillä oli ollut\nhyvät päivänsä silläkin. Vitkalleen alettiin pitkä paluumatka. Eikä\nollut kellään halua sananvaihtoon. Jälkeenpäin on täti Kristiina\nkertonut, että hänestä niinä päivinä, kun pyrittiin poispäin Pyhäjärven\npappilasta, tuntui siltä, kuin hän olisi joka virstalla painautunut yhä\nsynkkenevään korpeen, jonne muistot siitä, mitä oli puhuttu ja saatu\nkuulla, soivat hänen mielessään kuin yhä heikkenevät äänet asutuilta\nmailta ja viimein ikäänkuin kokonaan vaikenivat. Alkumatkasta, kun\nensimmäinen raskasmielisyys oli hiukan keventynyt, he muistelivat\npastorin sanoja sekä keskenään että varsinkin syöttöpaikoissa. Mutta\nkuta lähemmä kotipuolta tultiin, sitä harvemmassa oli heränneitä\ntaloja, ja sitä suruttomampia ja välinpitämättömämpiä olivat ihmiset.\nJa kun oli tultu meille kotiin ja täti Amandasta oli erottava, ei ollut\nainoatakaan toveria eikä ystävää, ja niin oli, kuin olisi Jumalakin\nhylännyt.\n\nTäti Amandassa, kun hän meiltä sitten lähti, oli minunkin nähdäkseni\nsitä surua, joka sanatonta ollen on vanhemmille ihmisille niin ylen\nraskasta kantaa. He antoivat hänen hevosensa, joka oli huonokuntoinen\nvuokrahevonen, lähteä edeltäpäin ajamaan ja kävelivät itse pitkän\nmatkaa sen jäljestä maantietä myöten saadakseen vielä vähän aikaa olla\ntoistensa seurassa. Vasta myöhään illalla palasi täti Kristiina kotiin\nja ryhtyi äänetönnä raskaisiin tehtäviinsä.\n\nMutta muutamien päivien kuluttua näytti hän muistavan, että olinhan\nminäkin ollut tuolla ikimuistettavalla retkellä. Olinhan minä nähnyt\nPyhäjärven pastorin ja kuullut hänen puhuvan. Hän alkoi kysellä\nminulta, muistinko sitä ja sitä sanaa, ja kun minä muistin sen ja\nmuistin lisääkin, tuli meillä useinkin puhe noista kaukaisista\nystävistämme. Me muistelimme matkaamme, perillä oloamme, kumpikin\nomalta kannaltamme niistä iloiten. Jonkinlainen ystävyys syntyi siitä\nvälillemme, meillä oli salaisuuksia, joista eivät muut tienneet eivätkä\npäässeet osallisiksi. Ja yhteisistä muistoistamme syntyi yhteisiä\ntoiveita, toiveita siitä, että jos eletään, niin ensi kesänä tehdään\nsamanlainen retki uudelleen.\n\nMuistot hälvenivät kuitenkin minun puoleltani pian, eivätkä toiveetkaan\ntoteutuneet. Minä jouduin kouluun, sitten muutimme pois toiseen\npitäjään ja täti jäi asumaan pieneen kamariinsa kirkonkylässä, jäi\ntuollaiseksi yksinäiseksi \"vanhaksi heränneeksi\", joita vielä tapaa\nsiellä täällä niinkuin korpeen eksyneitä lampaita ja jotka eivät uusia\npaimenia heidän äänestään tunne.\n\n\n\n\nUSKONTUNNUSTUS.\n\n\nVanha, herännyt pappi kertoi minulle kerran, ajaessamme yksinäistä\ntaivalta ja keskustellessamme herätyksen ajoista:\n\nKoska nyt kerran on tullut puheeksi nämä asiat, sanoi hän, niin kerron\nsinulle, miten se minussa alkoi.\n\nSe alkoi, omituista ajatella, valheella.\n\nMinä olen heränneestä kodista niinkuin sinäkin. Meidän talossamme\nharjoitettiin sanaa sekä sunnuntaisin että välistä viikollakin, kun\nsattui tulemaan ystäviä, ja koetettiin elääkin sen mukaan kuin\nopetettiin. Oppi ei ollut kuitenkaan minuun tarttunut. Ehkä siihen\nosaksi oli syynä se, että meihin lapsiin vähän liiaksi aikaisin\nkoetettiin istuttaa asioita, joita emme jaksaneet käsittää. Meiltä\nkiellettiin usein pienet ilomme ja meidät haettiin pois pihalta kuumaan\ntupaan lukua ja veisuuta kuuntelemaan. Mutta pääsyy oli kai siinä, että\nminä kouluun tultuani ja varsinkin ylioppilaaksi päästyäni irtauduin\nentisestä ja pääsin kiinni uuteen. Uusi oli samaa uskottomuutta ja\nvapaata ajattelemista, jota se niin usein on. Minusta tuli ensin\nepäilijä, sitten kieltäjä. Epäilin kaikkea, mikä ei ollut\n\"järjellistä\", en uskonut raamatuita, en sakramentteja, en elämää\nkuoleman jälkeen, en Jumalan poikaa enkä oikein Jumalaakaan, vaikken\nsiitä kuitenkaan ollut oikein selvillä. Koetin laatia hänestä sellaisen\nvälimuodon, joka, joskin hän on olemassa, on niin kaukana, että häntä\nei ainakaan minulle ole olemassa.\n\nSiihen aikaan oli lasten ja vanhempain väli sellainen, etten minä\nylioppilaaksi tultuanikaan voinut lausua heille omia mielipiteitäni\ntällaisista asioista. Mutta vaikka niistä ei puhuttu, tulivat ne\nkuitenkin näkyviin. Enhän minä kesällä kotona ollessani käynyt\nkirkossa, en mennyt muiden kanssa ehtoolliselle enkä lukenut papiksi,\nvaan tutkin filosofiaa. Asemani oli ikävä, en voinut olla suora, minun\ntäytyi pitää vakaumukseni ominani, ja se ei ole helppo asia sillä\niällä. Ne tahtoisi huutaa maailmalle, taistella niiden puolesta ja\nvoittaa muitakin puolelleen. Mutta siitä esti minut se suru, johon\nolisin vanhempani saattanut. Isä olisi ehkä voinut käsittää minut, ja\nsen hän osaksi kai tekikin, koska ei milloinkaan moittinut minua\nlukujeni suunnasta, vaikkeivät ne hänelle nähtävästi kuitenkaan olleet\nmieleen. Mutta äitini olisi varmaan tullut onnettomimmaksi ihmiseksi\nmaailmassa, jos olisin hänelle itseni paljastanut. Filosofia oli jo\nsemmoisenaan siihen aikaan kaikkien heränneiden kauhistus. \"Sinä\nfilosoofi! sinä antikristus!\" olivat yhdenmukaisia käsitteitä. Mutta\nhän tuskin tiesikään, että olin filosoofi. Sen hän kuitenkin näki, että\nolin \"suruton\" ja \"maailmallismielinen\", mutta toivoi sentään, että\nmuuttuisin. Ei hän kuitenkaan sitä aavistanut, että olin\n\"jumalatonkin\".\n\nKuinka lienee kuitenkin käynyt niin, että hän alkoi sitä epäillä. Enhän\nollut kylässä mielipiteitäni salannut, ne tuotiin sieltä hänen\nkorviinsa ja tuotiin sillä loukkaavalla lisäyksellä, että semmoisia ne\novat ne heränneiden lapset.\n\nSain tietää sen vasta kauan sen jälkeen, kun se oli tapahtunut. En\nollut mennyt kesäksi kotiini kauas Pohjanmaalle, vaan jäänyt\ntutkintolukujani varten saaristoon. Kirjeitä sain vain silloin tällöin.\nNe olivat surumielisiä ja alkoivat ja loppuivat tavallisilla\nmuistutuksilla elämään niin, ettei tarvitsisi kuoleman jälkeen katua.\n\"Miten lienee sinunkin asiasi, tulletko koskaan ajatelleeksi, mitä\nrauhaasi tulee\" j.n.e. Mutta sitten saan loppupuolella kesää isältä\nlyhyen kirjeen, jossa hän ilmoittaa, että äiti on sairastunut, että hän\ntaitaa pian muuttaa parempaan elämään ja että hän tahtoisi heittää\nminullekin jäähyväisensä.\n\nIhminen on itsekäs, ja ensimmäinen tunteeni oli pieni tyytymättömyys\nsiitä, että täytyi keskeyttää lukuni ja lähteä koluuttamaan kauas\nPohjois-Suomeen hauskasta meren saaristosta. Mitä hyötyä siitä sitä\npaitsi olisi, jos menisin? Joka kuolee, se kuolee. Jäähyväisten heitto\nkuolevalle on sellaista \"vanhaa\" hentomielisyyttä. Mutta kun mietin\nyön, päätin kuitenkin aamulla lähteä.\n\nKun tulin kotiini, oli äitini vielä elossa. Hän makasi ja odotti minua.\nSairas hän oli kovasti, mutta kuitenkin täydessä tunnossaan.\n\n-- Tulithan sinä, sanoi hän heikolla äänellä. Sitten ei hän virkkanut\nmitään, katseli vain minua tarkkaavasti, kuume silmissään. Istuin\näänetönnä ja nolona hänen vuoteensa vieressä. Näkyi, että hänellä oli\njotakin sanottavaa, jota hän ei tahtonut saada esille.\n\n-- Oletteko te hyvin sairas? kysyin viimein.\n\n-- Olenhan minä, sanoi hän. Enkö tuota kuollekin tähän tautiini.\nJoudanhan minä täältä jo pois. Mutta miten lienevät sinun asiasi ... ja\nhänen huulensa ja leukansa värähtelivät itkun oireissa.\n\n-- Älkää te nyt, äiti, minun tähteni surko, kyllähän minä aina ... ja\nehkä tekin vielä paranette.\n\n-- En minä enää ... mutta jos sinä kerran kuolet, kuinka sinun sitten\nkäy? sai hän sanotuksi suurella ponnistuksella.\n\n-- Eihän sitä kukaan tiedä, vastasin minä vältellen.\n\n-- Mutta sinä et usko, että on Jumala?\n\nEn virkkanut mitään enkä voinut katsoa häntä silmiin.\n\n-- Ne ovat sanoneet minulle, ettet sinä usko sitäkään, että on elämää\nkuoleman jälkeen.\n\n-- Kuka sen on sanonut?\n\n-- Ne ovat sanoneet, joille sinä itse olet sanonut. Minä olen kysynyt\nisältä, onko se totta, mutta hän ei sano tietävänsä. En minä niitä\nusko, mutta sinun täytyy se itse vakuuttaa minulle.\n\n-- Mitäs minun pitäisi vakuuttaa?\n\n-- Sitä, että uskotko sinä?\n\n-- Mitäs minä en uskoisi? koetin yhä vältellä.\n\n-- Että onko Jumala ja Vapahtaja, joka on sinut lunastanut ja jota ilman\nei voi tulla autuaaksi?\n\nMitä minä sanoisin hänelle? Miten voisin selittää mielipiteeni ja\nuskonnollisen kantani, vakaumustani kieltämättä! Hänen silmänsä\ntuijottivat minuun syvistä kuopistaan, laihtuneiden kasvojen sisästä.\nMutta jotakinhan minun täytyisi virkkaa. Mutta voisinko sanoa totuuden?\nEn. Mutta voisinko hänelle valehdellakaan, kun hän juuri oli\nlähtemäisillään? Enhän sitäkään. Parempi sanoa niinkuin ajattelen,\nrehellisesti ja suoraan. Mutta sitä hän ei kestä. Vaikka en häneen\nkatsonut, tunsin, että hänen palavat silmänsä ikäänkuin polttivat\nminua.\n\n-- Totta se siis on, huokasi hän ja alkoi vaikeroida sydäntä särkevällä\näänellä.\n\nMutta uskoinhan minä Jumalan, tai että on ainakin joku olento, joku\nkorkeampi järki, joka maailmaa hallitsee. Enhän minä valehtelisi, jos\nsen hänelle tunnustaisin.\n\n-- Uskonhan minä, kiiruhdin sanomaan, että on Jumala, joka maailmaa\nhallitsee.\n\n-- Mutta etkö usko sitäkin, että on Hänen poikansa maailman Vapahtaja?\n\nHänen mielensä oli liikutettu, hän alkoi rykiä, oli menehtyä, ja minun\ntäytyi auttaa hänet laihtuneista, kuivettuneista hartioista tyynyjen\nvaraan istumaan. Hellyin, kaduin. Enhän voi häntä surmata. Ennen otan\nvaikka itse tuomion päälleni! Tuomion? Siitäkö, että tunnustan uskovani\nJumalan pojan ja iankaikkisen elämän? Se kuuluu nyt niin oudolta ja\nnurinperäiseltä. Mutta sillä kertaa tuntui, kuin olisin ollut aikeessa\ntehdä suurimman syntini, niinkuin olisin ollut elämäni suurimmassa\nristikohdassa ja mennyt kieltämään herraani ja mestariani -- juuri\nsilloin kun hänet tunnustin. En voinut seisoa kiusausta vastaan, ja\nminä -- lankesin!\n\n-- Uskonhan minä, äiti, uskon kaikki! sanoin hänelle, kun kohtaus oli\nmennyt ohitse.\n\n-- Ja uskot, että on elämä kuoleman jälkeen?\n\n-- Uskon.\n\nKun katsoin häneen, näin, että hän oli rauhoittunut. Hän oli niin\nheikko, ettei voinut pitää auki silmiään eikä mitään virkkaa, mutta hän\npuristi kuitenkin kättäni kuin kiitokseksi. En saanut oikaista\nuskontunnustustani, niin kuin olin aikonut, jos hän paranisi. Äitini\nkuoli kohta sen jälkeen.\n\nTeinkö oikein vai väärin?\n\nKauan taisteli minussa tämä kysymys. Puolustihan minua se, että olin\ntehnyt sen äitini vuoksi. Mutta eikö valhe ole aina valhe? Ja eikö se\nole sitä suurempi, kuta suuremmassa elämänkysymyksessä se on tehty? Ja\njos on Jumala, mitä hän sellaisesta valhetunnustuksesta on ajatteleva?\n\nMutta tutkimattomat ovat Hänen tiensä, kummalliset ne polut, joita\nmyöten hän meitä kuljettaa luokseen. Omantuntoni minua tästä\nalituisesti vainotessa ja minun näitä asioita sen johdosta lakkaamatta\najatellessani aukenivat vähitellen silmäni. Ja minä sain ilokseni\nnähdä, että vaikka en ollutkaan omaa vakaumustani tunnustanut, minä\nkuitenkin olin tunnustanut iankaikkisen totuuden. Vasta sitten selvisin\nja sain rauhan. Ellei se tätä tietä olisi tapahtunut, ei se kenties\nolisi ollenkaan tapahtunut.\n\n\n\n\nVAPAUTETTU.\n\n\nSe oli tulos nuoruuteni hullutuksista ja turhamaisesta\nkunnianhimostani. Minä olin saanut siihen aatteen pääkaupungissa\nollessani, jossa kaikki siihen aikaan kirjallisuutta harrastivat ja\nsitä viljelivät. Olin näyttänyt alun teoksestani kaikkien meidän\nystävällemme vanhalle runoilijalle. Hän luki sen, oli mieltynyt siihen\nja kehotti sitä kaikin mokomin jatkamaan. Antoipa minulle vielä\ntoiveita siitäkin, että kun se valmistuu, hän ehkä painattaa sen\nlehtensä novelliosastoon.\n\nMatkustin maalle enoni luo, joka oli pappina Pohjanmaalla ja jonka\nkotona minä, jäätyäni jo nuorena orvoksi tytöksi, olin elänyt kuin\ntalon omana lapsena.\n\nMinulla oli jo työn edistyessä ollut tunnonvaivoja siitä, mihin olin\nryhtynyt. Hyödytinkö minä ketään sillä, mitä tein? Enkö päin vastoin\nvahingoittanut itseäni ja muita? Enkö sillä kylvänyt pahennusta\nmaailmaan vielä kuolemanikin jälkeen? Niin ne olivat vakuuttaneet,\nenoni ja muut, joita rakastin ja kunnioitin. Ja samaa, sanoivat he,\nolisi äitinikin ajatellut...\n\nEn kuitenkaan voinut voittaa itseäni, en kukistaa haluani tuoda\nitsestäni julki niitä aatteita, joita mielessäni liekehti ja paloi,\nniitä kuvia, joita silmieni edessä loisti. Herkesin kuuroksi\nvaroituksille ja viittauksille, sulkeuduin yökausiksi huoneeseeni ja\nkätkin käsikirjoitukseni huolellisesti kaikkien silmiltä. Mutta kuta\nkiihkeämpi olin ollut öillä työssäni, sitä levottomampi olin päivillä.\nEikö ollut väärin, että tein sitä salaa, eikö se ollut valhettelemista\nja pettämistä, niiden pettämistä, jotka olivat minua hoitaneet ja\npitäneet kuin omanaan?\n\nKaikesta huolimatta valmistui kuitenkin teokseni valmistumistaan.\nPuuttui vain loppusanat, ja ne minä kirjoitan tänään ja lähetän sen\nhuomenna vanhalle runoilijalle. Oli lauantai-ilta, suuren juhlapäivän\naatto.\n\nEivät tahtoneet loppusanat sointua niinkuin olisin tahtonut. Eivät\nruvenneet lauseet liittymään toisiinsa. Hiivin ulos huoneestani, menin\nmaantielle kävelemään. Sieltä olin aina saanut uusia aatteita, ja\nsiellä olivat vanhat selvinneet. Oli ollut suvi-ilma eilen, oli tullut\nkylmä ja puitten oksat jäätyneet. Tuuli humisi kirkkomaan koivuissa\nvoimatta niitä liikuttaa. Ne olivat kuin seisoalleen jäätyneitä\nruumiita. Minua alkoi kammottaa, ja minä pakenin alas pappilaan.\n\nSiellä istuivat kaikki hämärätä pitäen enoni huoneessa. Sanoivat\naikovansa koko perhe huomenna ripille ja kysyivät, enkö minäkin tulisi.\nEn tiennyt, tulisinko, ja vetäydyin huoneeseeni.\n\nTuli oli tehty takkaan, ja minä istuuduin sen eteen.\n\nRipille? Minäkö? Näinkö valmistumatta? Nyt juuri, kun en ajatellut\nmuuta kuin romaaniani.\n\nNe alkoivat veisata siellä, ja enoni kuului pitävän tavallisen\niltarukouksensa. Näin heidät istumassa, enoni pöydän päässä, muut\npitkin salin seinämiä ja palvelijat oven suussa. Minä yksin olin\ntäällä, osatonna heidän rauhastaan, osatonna kaikesta rauhasta, suuren\nrauhan juhlan aattona, heitettynä kuin oven ulkopuolelle, pois heidän\npiiristään.\n\nMitä oli minun tekeminen? Mikä oli oikein, mikä väärin? Eikö kukaan\nvoinut sanoa sitä minulle? Mutta väärinhän se oli, eihän siitä ollut\nepäilemistäkään, koskapa kerran en sen vuoksi uskaltanut ripille mennä,\nkoska omatuntoni oli kipeä, koska en saanut siltä rauhaa.\n\nMinä jätän sen, luovun siitä, panen sen piiloon, hautaan sen\nhiljaisuudessa, tutkin itseäni ja päätän toiste. Mutta eikö se ole\nviekkautta, enkö aio vain tehdä sitä omaatuntoani pettääkseni ja\nsitten, kun se on rauhoittunut ja vaiennut, jatkaakseni työtäni?\n\nHarhailin näin taistellen huoneesta huoneeseen ja palasin taas takkani\nääreen. Vaivauduin yhä enemmän, tulin yhä levottomammaksi.\n\nSilloin aukeni ovi hiljalleen, ja enoni pistihe kamariini. Hän oli\nollut minulle kuin isä, ennenkuin jouduin maailmalle, hän oli antanut\nminulle ensimmäiset opetukset Jumalasta ja maailmasta. Hänen vakavat,\nhitaiset sanansa ja korkea, paljas otsansa ja suuret, totiset silmänsä\nolivat seuranneet minua sinnekin, missä hänen mielipiteensä eivät\nollenkaan sopineet siihen ympäristöön, missä elin. Minä kumosin\nitsessäni hänen mielipiteensä, mutta hänen kuvaansa en saanut\nhaihdutetuksi. Yht'äkkiä ilmestyi se aina eteeni, milloin teatterissa,\nmilloin tanssisalissa. Ja noin kuin hän nyt tuli ovesta sisään, oli hän\ntullut melkein joka yö, minun näin istuessani käsikirjoitukseni\nääressä. Nopeasti heitin minä imupaperini käsikirjoitukseni päälle ja\nhypähdin ylös säikähdyksissäni. Mutta minä näin, että hän oli sen jo\nhuomannut.\n\nHän istuutui viereeni tuolille ja kysyi, enkö siis todellakaan aikonut\ntulla heidän kanssaan huomenna ehtoolliselle.\n\n-- En minä voi, en minä saa ... se on aivan mahdotonta, minä en voi,\nvastasin minä itkuun purskahtamaisillani.\n\n-- Mikset voi?\n\nKun en osannut vastata, osoitti hän käsikirjoitustani:\n\n-- Tämänkö tähden sinä et voi?\n\nHän oli arvannut ajatukseni, hän tiesi heikkouteni, ja turvautuen\nhäneen niinkuin entisinäkin aikoina, jolloin minä kannoin kaikki\nhuoleni hänen jalkojensa juureen, tunnustin minä hänelle kaikki,\nkerroin epäilykseni ja tuntoni vaivat.\n\nHetken mietittyään virkkoi hän:\n\n-- Sinulla on epäjumalasi ja niin kauan kuin häntä palvelet, et voi\noikeata Jumalata palvella.\n\n-- Mutta mitä minun pitää tekemän? Neuvo minua, eno, opeta minua,\nniinkuin ennen opetit!\n\n-- Sinä et enää välitä minun opetuksistani, olet siellä maailmassa\nsaanut opettajia, joita tottelet enemmän kuin minua.\n\n-- Et saa sanoa niin, eno, minä tahdon totella sinua ja minä tottelen!\n\n-- Se on se romaanisi, tuo tuossa ... anna se tänne! Minä tempasin sen\nhänen kädestään ja kätkin sen selkäni taa.\n\nPäättävä, ankara ilme leimahti hänen silmissään, ja hänen äsken\nsurkutteleva ja säälivä katseensa oli muuttunut käskeväksi.\n\n-- Etkö tiedä, että minä olen opettajasi, johtajasi ja holhoojasi? Ja\napostoli sanoo: olkaa teidän opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa\nheitä, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, jotka tilin\nniistä tekemän pitää. Anna tänne se!\n\nVastustukseni oli poissa, minusta tuntui kuin olisi korkeampi voima\ntarttunut käsivarteeni, ja minä ojensin hänelle teokseni.\n\nHän otti sen, heitti leimuavaan takkatuleen ja virkkoi juhlallisen\njylhästi:\n\n-- Noin pitää meidän uhrata epäjumalamme, jotka estävät meitä kunnian\nkruunua voittamasta.\n\nMinä purskahdin surkeaan, katkeraan itkuun, niinkuin olisi minulta\njäsen leikattu ruumiistani,\n\nMinä itkin koko sen illan ja koko sen yön.\n\nMutta aamulla herätessäni olin kuin vapautettu ja tunsin itseni\nvalmistuneeksi käymään Hänen eteensä, joka oli kuollut syntieni edestä.\n\nKiitos olkoon hänelle, joka oli minut vapauttanut!\n\n\n\n\nMAAILMAN SUURIN SYNTINEN.\n\n\nHän ei ollut noita eturivin heränneitä, jotka toistensa kilvalla\ntunkeilevat opettajainsa jalkojen juuressa, jotka säestävät kaikkia\nheidän sanojaan, pitävät niitä kuin itseään varten sanottuina ja joille\nne tavallisesti sanotaankin. Hän oli noita hiljaisimmista hiljaisimpia,\njotka kuuntelevat vain kurkalta ja elävät niistä muruista, joita\nrikkaiden pöydältä putoilee.\n\nKun niin monet muut etupenkillä istuessaan puhuivat siitä suuresta\ntapahtumasta, miten muutos heissä oli syntynyt, kyyhötti Tiina kuin\npelästynyt peltopyy ovensuussa lattialla tai pirtin pimeimpään\nkarsinanurkkaan painautuneena. Tai kun ne rohkeammat ja taivaan\nvaltakunnasta varmemmat tyyninä kesäöinä alahangoilla tai keskellä\nvenettä soutaessaan kertoivat toisilleen sielunsa tilasta, uskonsa\nasteettaisesta kehittymisestä, kiusauksistaan ja voitoistaan, kiskoi\nhän uupumatta, sanaakaan sanomatta ja kuin joukkoon huveten raskasta\nairoaan kokkatuhdolla. Ja hän oli mielestään niin mitätön, niin\nvähäpätöinen ja tyhmä, eikä hän olisi osannut, jos kuka olisi sitä\nihmeeksi kysynytkin, mitään kertoa taisteluistaan ja kokemuksistaan. Ei\nolisi hänellä ollut rohkeutta, niinkuin näkyi olevan niin monella\nmuulla, pyrkiä rovastin puheille kahdenkeskiseen sananvaihtoon, ei edes\nniiden talonpoikaisten miestenkään, jotka johtivat seuroja silloin, kun\nrovasti ei ollut saapuvilla. Ei hän muuta pyytänyt, kuin että sai olla\nmukana, sai silloin tällöin yhtyä toisten aloittamaan virteen ja sen\nloputtua kuulla vähänkään siitä, mitä muut puhuivat, ja kätkeä siitä\nmieleensä sen, minkä kuuli, sillä ne olivat häntä paremmat,\ntäydellisemmät ja uskossaan lujemmat, eikä hänestä ollut heidän\nvertaisekseen.\n\nHän asui kaukana sydänmaalla, pienessä mökissä, suuri lapsilauma\nhoidettavanaan. Mies ei ollut herännyt, ja maailmanmielisiä olivat\nkaikki muutkin sillä perukalla. Surettihan häntäkin tuo toisten\nsuruttomuus, niinkuin se surettaa kaikkia muitakin heränneitä, ja\nrukoilihan hänkin, että Herra heidän mielensä muuttaisi. Mutta ei hän\nkoskaan uskaltanut sitä ääneensä ilmaista, etteivät olisi ruvenneet\nivaamaan hänen haluaan osottautua muita paremmaksi. Ei milloinkaan oltu\nhänen kuultu uskoaan toisille tyrkyttävän, eikä milloinkaan hän\nrohjennut heidän tähtensä kutsua ystäviä taloonsa sanaa harjoittamaan.\nJa tuskin uskalsi hän sitä itsekseenkään harjottaa. Kun tutki kirjaa,\nniin tutki sitä toisten nukkuessa, ja kun tuli halu veisuuseen\nhyrähtää, pistihe ulos tai odotti, kunnes muu väki oli poistunut\npihasalta. Eikä häntä olisi muistettu pitää seuraväkeen kuuluvanakaan,\nellei hän silloin tällöin, pari kolme kertaa vuodessa, suurten\njuhlapyhäin lähetessä, olisi laittanut taloaan kuntoon, hakenut\nnaapurin vaimoa sijaisekseen, pukenut tummansinistä körttipukua ylleen\nja kadonnut.\n\nMutta silloin ei häntä olisi mikään voima maailmassa saanut pidätetyksi\nlähtemästä.\n\nViikkojen ja kuukausien kuluessa oli kaikki se, minkä hän oli mieleensä\nkätkenyt, kulunut siitä pois ja unohtunut. Ensi aikoina seuroista\npalattuaan muisti hän aina niin kirkkaasti kaikki, mitä oli puhuttu,\nmitä veisattu, muisteli ystäväin ja opettajain sanoja, kertoili niitä\nmielessään ja ravitsi niillä sieluansa. Mutta ajan ollen ne laimenivat,\nvaalenivat, aatteet irtautuivat yhteydestään, mieli harhaili kaukana\nautuuden asioista, eikä uskosta tuntunut olevan kuin katkelmia\njäljellä, joita ei saanut omin voimin toisiinsa liitetyiksi. Silloin\ntuli hänelle hätä ja kammottava tyhjyyden tunne, hänen täytyi saada\nsisältöä sielulleen, ja silloin hän lähti.\n\nHän kulki alkumatkasta kiivakasti, melkein juoksujalassa, matkan määrä\nmielessä autuaasti kangastellen. Ei joutanut taloihin poikkeamaan, ei\nyösydännäkään levähtämään, tuskin tiepuolessa ruokailemaankaan. Yhtä\nmenoa hän painoi kengät käsivarrella sinne, missä tiesi ystäväin olevan\nkoolla. Jokainen niistä johtui mieleen, jokaisen hän näki edessään,\nkuvaili heidän tulevan häntä vastaan ja hänen kaulaansa kavahtavan. Nyt\nhän vihdoinkin haastaa heille mielialansa, aloittaa ennen muita jonkin\nvirren, menee rovastin puheille ja kertoo hänelle asiansa kahdenkesken!\n\nMutta kuta lähemmä seurapaikkaa hän tulee, sitä aremmaksi hän käy.\nVäkeä istuskelee pirtin portailla, seisoskelee aitovarsilla ja liikkuu\npihamaalla. Hän pysähtyy metsän rantaan, jää sinne, suorii pukuaan,\naikoo mennä, mutta ei uskalla, ja vasta kun rovasti ja johtavat miehet\novat menneet pihanpäästä pirttiin ja väkikin vetäytynyt heidän\nmukanaan, hiipii hän porstuaan, vetäytyy siitä tupaan ja nyykähtää oven\nsuuhun kyykylleen.\n\nVirsi aloitetaan virren perästä, mutta aina ennen kuin hän oli ehtinyt\naloittaa sen, jota oli ajatellut. Kuluu se yö ja seuraava päivä, mutta\nhän ei pääse kenenkään kanssa pitempiin puheisiin. Ja kun hänen\nmielestään on tullut hänen vuoronsa mennä rovastin puheille, laittaa se\njo lähtöään ja muut laittavat kanssa.\n\nHäntä tuskin huomattiin silloin, kun hän oli saapuvilla, eikä koskaan\nkaivattu silloin, kun hän oli poissa. Yhtä hiljaa kuin hän toisten\nlomitse oli tullut seurapaikkaan, yhtä näkymättä hän sieltä hävisi. Kun\njuhlapyhäin päätyttyä tuli eronhetki ja samanpuolelaiset hakivat\ntoisiaan, en koskaan kuullut kenenkään Tiinaa kysyvän. Mutta kun oli\njokin matka metsätietä myöten taivallettu, ilmaantui hän joukkoon,\nliittyi seuraan ja erosi siitä taas yhtä salaa ja ainoastaan\nvierimmäisilleen hyvästit heittäen, kun tuli hänen tienhaaransa.\n\nMutta kerran -- kesää ennen sitä, kun hän syystalvesta kuoli -- ilmaantui\nhän yht'äkkiä keskellä viikkoa pappilaan, tuli suoraan suuresta\nportista pihaan ja pyrki rovastin puheille.\n\nMutta siellä hän hätääntyi, punoi esiliinaansa, tapaili sanojaan ja sai\nvasta pitkän nyyhkytyksen perästä esille sen, mitä hänellä oli\nmielessään.\n\nHän sanoi olevansa kokonaan kelvoton tulemaan Jumalan armosta\nosalliseksi, hän oli paadutettu, pimitetty, epäuskoinen, hän oli\nvihoittanut Vapahtajansa, hän oli kaikkia muita kehnompi, hän oli --\nmaailman suurin syntinen!\n\n-- Minkä tähden se Tiina nyt niin luulee? Mitkä syntinsä se nyt niin\nsuurina pitää? kysyi rovasti.\n\nKaiken maailman synnit ne hänen hartioitaan painavat eivätkä anna\nhänelle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Ylpeyden synti, sillä hän on\npitänyt itseään muita parempana tai pyrkinyt heidän vertaisekseen --\nahneuden synti, sillä hän on aina pitänyt mielensä tavarassa kiinni ja\nsurrut viikkokaudet lehmiään ja lampaitaan, kun sattuivat kuolemaan --\noman vanhurskauden synti, kun on luullut omin voimineen autuaaksi\ntulevansa. Ja aina tekee hänen mielensä pitämään itseään yhtä hyvänä\nheränneenä kuin muutkin, vaikka ei ole rohjennut edes todistaa Hänen\nnimestään niille, jotka sitä halveksivat, ja vaikkei ole osannut neuvoa\nomaa miestäänkään oikealle tielle, eikä ole hänestä lastensakaan\nopettajaksi. Hän on ollut maailmaan mieltynyt, elänyt ystävyydessä\njumalattomien kanssa, ei ole pitkiin aikoihin tuntenut mitään tarvetta\nvalaista mieltään, ei ole osannut veisata, ei lukea eikä rukoilla.\n\nRovasti antaa Tiinan puhua keskeyttämättä, myhähtelee vähän itsekseen,\nneuvoo hänet istumaan ja alkaa sitten puhua hänelle lempeästi kuin\nlapselle.\n\n-- Syntejähän ne ovat nämäkin synnit, sanoo hän, mutta ehkä\nkaikkivaltias Isä ne kuitenkin antaa anteeksi sille, joka ne\nkatuvaisena kantaa hänen eteensä ja nöyryyttää itsensä.\n\nTiina on saanut tyhjentää täyden sydämensä, keventää monivuotiset\ntaakkansa -- rovasti puhuu hänelle niin alentuvasti kuin parhaalle\nheränneelle, se ei pidä häntä huonompana kuin muitakaan ... kyllä,\nkyllähän hän nöyrtyy ja katuu ... ja hänen nyyhkytyksensä harvenevat ja\nkyyneleet kuivuvat. Hän nousee, menee nopeasti lattian yli rovastin\nkeinutuolin luo, ojentaa kätensä hyvästiksi ja poistuu sanaakaan\nsanomatta, mieli riemuisena niinkuin olisi saanut lohdutusta kaikeksi\nelämäkseen.\n\nJa kaikeksi elämäkseen hän sen saikin. Sillä ennen joulua hän kuoli ja\ntuotiin joulunpyhinä hautaan.\n\nSilloin oli seuraväkeä paljon koolla pappilassa, ja rovasti toimitti\nniin, että Tiinan ruumiille veisattiin lähtövirsi pappilan rappujen\nedessä.\n\n-- Herra on heikoissa väkevä, sanoi hän sitten puheensa lopuksi, jossa\nillalla kertoi ystävilleen Tiinasta ja hänen synnintunnustuksestaan, ja\nlisäsi:\n\n-- Jospa olisi meillä kaikilla yhtä vähän ulkonaisia syntejä\nomallatunnollamme ja jospa olisi omatuntomme kuitenkin yhtä arka kuin\nhänen, ei olisi hätääkään astua Hänen tuomioistuimensa eteen, joka\nkaikki tietää ja kaikki näkee.\n\nMuut myönnyttelivät, mutta ei kukaan kyennyt puhetta jatkamaan, sillä\npaljon oli joukossa niitä, jotka tänään kuulivat Tiinasta puhuttavan\nvasta ensi kerran -- ja joiden mielestä hänen muistonsa yhtä pian\nhälveni.\n\n\n\n\nKANNA RISTISI.\n\n\nAntti kulki kiivasta vauhtia metsäpolkua pitkin pappilan takalistolta\nkirkonkylään päin. Vanhalla miehellä oli niin kiire, että tuolloin\ntällöin teetti hyppyaskelenkin kiveltä toiselle, ja kun tuli suosalmeke\neteen, jonka poikki oli pantu pitkospuut, niin juoksutti yli ketterästi\nkuin tukkilaista. Vasta sitten, kun hän oli saapunut pappilan riihelle,\njosta karjakuja alkoi peltojen takaa, hiljenti hän vauhtiaan siinä\npelossa, että sattuisi näkijöitä ja alkaisivat kumminaan katsoa.\n\nEi sitten kuin sulhasmiehenä ollessa ollut jalka niin keveästi noussut,\nnäitä samoja taipalia kulkiessa kesäisinä öinä, kun morsian odotti\naitassaan, mökin ainoa tyttö odotti sulhastaan, pappilan isäntärenkiä.\n\nMikä sen nyt johti mieleen juuri sen? Olisivatpa saaneet olla\nmuistumatta ne ajat.\n\nMutta siitähän se oli kaikki alkunsa saanut. Olisipa silloin osannut\nparemmin eteensä katsoa ja ymmärtänyt ilkeän välkkeen pahasisuisen\nnaisen silmissä! -- Mutta nyt siitä piti loppu tulla! Nyt totta tosiaan\noli tullutkin -- kerrankin -- jo viimeinkin! Oli toki Jumala taivaassa...\n\nVaan jo oli julma teko se! Jos olisi nukkunut ja sillä sijallaan\ntukehtunut? Vaan herättipähän, olipahan Antillakin varjelijansa!\n\nJa lähestyessään pappilaa, jonka rakennus paistoi niin kauniisti\nsuurten koivujen välistä aamuauringon valossa, tuntui niin somalta se\ntieto, että olipas Jumala kerran ihan kuin kädestä pitäen häntäkin\nauttanut ... panepas lintu laulamaan, herätäpäs sikeimmästä iltaunesta\nja pelastapas ihan kuin ihmeen kautta varman kuoleman kidasta!\n\nPappilassa vielä nukkuivat muut paitsi itse rovasti, joka juuri aukaisi\nkamarinsa ikkunan ja kävi sitten pistämässä avaimen ovelle.\n\nAntti meni suoraa päätä sisään, sillä hänellä oli kiireistä asiaa, jota\nvarten oli rientänyt. Hengästynyt hän oli, ja hätäisen hyvän huomenen\nsanottuaan ehätti hän sanomaan: -- Nyt se sen teki! Nytpäs teki! -- ja kun\nei rovasti näyttänyt oikein vielä ymmärtävän:\n\n-- Senpä sen, mitä on aina uhannut ... sen se nyt teki!\n\nRovasti täytti parhaillaan kakluunin reunalta piippuaan ja kysyi,\nensimmäiset savut saatuaan:\n\n-- Eukostaanko se Antti puhuu?\n\n-- Siitähän minä taas ... lienen tuosta jo paljonkin valittanut ...\ntuleehan sitä pahan käsissä parkumaan ... onhan tuota rovastinkin\npuheilla käyty ja nuhdellut ja neuvonut olette, vaan ei ole apua\nlähtenyt ... ei ole kuin äitynyt vain entisestään ... milloin on\naikonut halolla tappaa, milloin ketunmyrkkyä syöttää, ettet sen siitäsi\nnouse ... vaan nyt oli vähällä polttaa!\n\nRovasti oli päässyt parhaaseen tupakoimisen vauhtiin ja varustautunut\ntyynesti kuulemaan Antin vanhoja valituksia hänen vaimonsa pahuudesta,\nmutta keskeytyi nyt kuitenkin tupakointi, ja solahti suusta piipun luu:\n\n-- Polttaako?\n\nKun tuntui olevan epäilystä rovastin äänessä, niinkuin olisi luullut\nAntin liioittelevan, intoutui Antti yhdessä henkäyksessä kertomaan\nkaikki, mitä oli tapahtunut.\n\n-- No, kerrassa elävältä polttaa, niin totta kuin ... elävältä olisi\npolttanut mökkineen päivineen, ja lapset ja miehet siinä olisivat\nmenneet, jos ei ollut sitä, joka varjeli. Kotaporstuaan oli koonnut\nvanhoja vastoja tuvan nurkan alle ja ne sytytti ja itse pötki metsään,\nvai minne lienee mennyt. Oven oli, kelvoton, ulkoapäin pönkittänyt, ja\nsinne olisi kärvennytty, jos ei varjelija pannut leppälintua\nvuorilaudan alle pesimään. Se alkaa huutaa ja poikiaan hätäillä ihan\nkorvan juuressa, siitä herään minäkin ja tunnen savun katkun ja kuulen\ntulen rätinätä. Paiskaun ovea vasten, vaan se ei aukeakaan. Ikkuna piti\nsärkeä ja siitä puulautua sammuttamaan.\n\n-- Sait sammumaan?\n\n-- Sain toki sammumaan, vaikka karstalle oli jo palanut seinä, ja jos\npääsi kipuna kattotuoheen, niin siinä meni. Vedetkin oli kaikki\nkaatanut kodasta, mutta pirtissä oli toki korvo puolillaan, ja siitä\nsain ensi hätään.\n\nRovasti oli totisena kuunnellut Antin kertomusta ja kysyi nyt:\n\n-- Mitä olet aikonut tehdä?\n\n-- Sitä tulin kysymään, että antaisinko ilmi vallesmannille.\n\n-- Saatko toteen, että se oli vaimosi työtä?\n\n-- No, jo toki minä sen toteen saan! huudahti Antti miltei iloisesti. On\nollut kuulijoita uhkauksiensa jos kuinka monta, että jos en sinusta\nmuuten pääse, niin käytän käppyrätä nurkan alla ... ja siellä on vielä\nkekäleet, vaikka tulkoot kuinka monen lautamiehen kanssa syyniin. Ja\nentäs tämä?\n\nAntti kaivoi poveltaan likaisen nauhanpalasen.\n\n-- Tämä oli oven edessä, se on sen sukkanauha.\n\nEi ollut epäilemistäkään, että asia oli niinkuin Antti oli sen puhunut.\nSe oli selvä murhapolton ja murhan yritys tahallisessa aikomuksessa\npolttaa ja murhata.\n\nJa vähän aikaa tätä keinutuolissa mietittyään ilmoitti rovasti tämän\nmielipiteensä Antille: rikos on rangaistava ja syyllinen saatettava\nlailliseen edesvastuuseen teostansa, olipa hän kuka tahansa; lisäten,\nettä se ei ole ainoastaan hänen oikeutensa, vaan myös velvollisuutensa\nja että sekä jumalallinen että inhimillinen laki sitä vaatisi.\n\nOikein hypähti ilosta Antin rinta, ja silmä kiillähti hänen tätä\nkuullessaan. Hän oli hiukan pelännyt sitä, että jos rovasti taas\nkehoittaa antamaan anteeksi ja sopimaan, niinkuin niin usein ennenkin.\nOli jo vähällä kiittää rovastia, mutta hillitsi itsensä ja kysyi:\n\n-- Mikähän tuolle tuosta tulee?\n\n-- Ikiteilleen luulen menevän, arveli rovasti.\n\n-- Sitähän minäkin jo... -- ja hän ajatteli, että vaikka se saisikin\nvuosia, ei se vanha ihminen sieltä sittenkään elävänä palaisi.\n\n-- Vaan kukas sitten lapsiasi hoitaa?\n\n-- Kyllä niitä aina saa niiden hoitajia! riensi Antti sanomaan. Aina\nniitä hoitajia saa ... parempiakin ... kehno tuo on ollut niillekin ...\npieksää ja pahoin pitelee ... ja ruokottomuuksia puhuu.\n\nAntti tarkasteli rovastia syrjästä: yhä se näytti olevan samaa mieltä\nja vaitiolollaan vahvistavan Antin sanaa, että aina niitä hoitajia saa\n... parempiakin.\n\n-- Jo pitää olla sydämikkö! päivitteli Antti.\n\n-- Se kun vihollinen kenen oikein saapi valtaansa...\n\nSe oli siis sovittu asia, rovastin kanssa niin yhdessä päätetty, että\nAntti antaa ilmi vaimonsa vallesmannille murhapolton ja murhan\nyrityksestä.\n\nJa vielä keveämmin kuin äsken nousi vanhan miehen jalka astuessa\npappilasta kirkon ohi valtatietä vallesmannin luo. Tie oli kivetön ja\nkepeä käydä, ja aamu oli tyven ja kirkas, ja vedet päilyivät. Se oli\nAntista kuin uuden elämän aamu; rauha nyt tulee taloon, hän ottaa\ntaloutta hoitamaan vanhan sisarensa, joka hänkin on Jumalalta herätetty\nniinkuin Antti itsekin. Sopuisa ja siivo elämä tulee vallitsemaan\naamusta iltaan, ja lapsille saadaan neuvoa jumalista elämää sekä sanan\nettä esimerkin avulla. Saatetaan kutsua ystäviäkin talossa käymään ...\nkerran saa kotonaankin häiritsemättä sanaa harjoittaa ... ehkä\npistäytyy Ukko-Paavokin ja pitää seurat...\n\nKa niin, Paavo! Siinähän oli sen mökki peltojen takana metsän reunassa,\nvähän matkaa maantieltä. Jos poikkeaisi sielläkin puhumassa iloaan,\nvanhalle uskonystävälle, paljoa viisaammalle, kaikkien harhaantuneiden\nsielujen hartaalle neuvojalle, jolta oli saanut monta lohdutuksen sanaa\ntämänkin murheensa aikana ... tokihan sille piti ... kun vain ei\nvallesmanni sillä välin ennättäisi mihinkään mennä kotoaan.\n\nPaavo istui tupansa seinämällä viikatteita hiomassa. Antti meni suoraan\nluo, sanoi iloisen hyvän huomenen ja löi kättä reippaasti. Paavo\nkatsahti vähän kummissaan työstään ja kysäisi:\n\n-- Mitäs se Antti kävelee?\n\n-- Vallesmannille oli tässä vähän asiata, niin poikkesin mennessäni...\n\n-- Liekö mitä iloista asiaa, kun olet niin hyvän mielen näköinen?\n\n-- Mitäpähän lie ... eipä saata olla niin suruistakaan.\n\nEi kysynyt Paavo sen enempää eikä olisi ehkä kyennytkään, kun oli\nnidepaju hampaiden välissä. Vaan ei malttanut Antti utelua odottaa,\nkertoi koko asian.\n\nHänen lopetettuaan kysyi Paavo kuivasti:\n\n-- Ja siitäkö sinun mielesi on niin iloinen, että saat vaimosi linnaan?\n\n-- Iloinenko? Enhän minä mitä iloinen ... mutta mitäs minun sitten\npitäisi teidän mielestänne tekemäni?\n\n-- Mitä sitä minulta kysyt, kun sait jo rovastilta mieleisesi neuvon!\n\nAntti hätäytyi vähän ja alkoi puolustautua:\n\n-- Vaan rikoshan siinä on tapahtunut sekä inhimillistä että jumalallista\noikeutta vastaan, ja rikos on rangaistava eikä saa katsoa, olipa\nsyyllinen kuinka likeinen tahansa, sillä laki ja oikeus on semmoinen\n... semmoinen se on!\n\nPaavo takoi veitsen hamaralla kiilaa niteen ja varren väliin, koetteli\nsitten viikatteen kärjestä joustaen, oliko nidos tullut kestävä, ja kun\nsen siksi huomasi, laski hän sen tikapuiden piin päälle. Sitten kääntyi\nhän Anttiin, loi häneen läpitunkevan katseen ja virkkoi:\n\n-- Sitäkö rikoksen rankaisemista ja oikeuden täyttämistä varten sinä nyt\nolet matkalla vallesmanniin?\n\nAntti vähän hämmentyi, ei saanut silmiin katsoneeksi ja vaikeni. Mutta\nPaavo jatkoi:\n\n-- Et näy oikein tietävän, mutta minä tiedän, että se on tekosyy ja että\nsen varjon alla vain pyrit päästäksesi eroon rististä, joka on päällesi\npantu. Hullu on akkasi ja tekee mielettömiä, kun suuttuu. Ei yksi\nriitaa rakenna. Syytä on hänessä, mutta lienetkö syytön sinäkään.\nLuulin toki tarkemmaksi tuntoasi, kun olet vanha ristitty olevinasi,\nmutta paatunut näyt vielä olevan pakana, sokea ja sydämetön: murhan\nolisit tehnyt nauravalla suulla ja keveällä mielellä. Mene vain\nvallesmanniin, kun tuntosi sallinee, mutta älä tule toista puhumaan ja\ntoiset on tarkoitukset takanasi.\n\n-- Mutta kun olisi elävältä polttanut minut ja lapsensa ja koko kylänkin\nkuivalla, poutaisella säällä...\n\n-- Eipähän saanut poltetuksi ... jos oli Jumalan tahto, että paloit,\nniin paloit.\n\n-- Vaan saattaa vielä polttaa?\n\n-- Tai olla polttamatta. Jos et usko Jumalaa vartijaksesi, niin vartioi\nitse.\n\nAntti lyykähti äänetönnä kivelle istumaan, pää käsien varassa.\n\n-- Voi, mikä pitää yksillä olla vaiva ja risti tässä maailmassa!\nvaikeroi hän.\n\n-- Kanna ristisi, mikä on selkääsi sälytetty, virkkoi Paavo vähän\nleppeämmällä äänellä.\n\nMurheisena lähti Antti Paavon mökiltä -- lähti kotiinsa päin kävelemään.\nEi kulkenut valtatietä pappilan kautta, metsää kulki, polutonta korpea\numpimähkään. Ja niin oli kuin olisi mielensäkin tietöntä taivalta\nkulkenut. Raskas oli askel, pää kumara, yhtä mittaa kompastui jalka\njuuriin ja mättäisiin.\n\nMutta ei ollut murhe siitä, ettei saanut ukolta lupaa vallesmanniin\nmennä, ei siitäkään, että elämänsä päivä oli taas entistään paksumpaan\npilveen peittynyt, eikä vielä siitäkään, ettei saanut ristiään luotaan\nluoduksi. Siitä oli synkkä mieli ja siitä epätoivo ennen tuntematon,\nettä niin oli tuntonsa ollut sokea, että oli ollut oman vaimonsa\nmenettämäisillään ja olisi menettänyt, jos ei olisi tieltä kesken\nkäännytetty. Semmoinenko hän oli, joka oli luullut olevansa oikea\nuskovainen ja valmis ristitty, jonka omatunto muka aina sanoi, mitä oli\nmilloinkin tehtävä, ja joka teki, mitä se sanoi? Oman ilonsa ja onnensa\nvuoksi lähti toista tuhoamaan ja väärän varjon alla muka Jumalalle\notollista työtä tekemään. Kaikki pitkäaikainen parannuksen teko,\nvuosikymmenien uuttera sanan harjoitus ja taivaallisen viisauden\nviljeleminen -- ensimmäisten joukossa oli hän istunut, etupenkin\nhurskaita luullut olevansa ja semmoisena häntä muutkin pitäneet -- siihen\ntoteenko oli mennyt?\n\nOli siinä puu poikkiteloin tiellä -- ei tuossa oikein tietäkään -- kunhan\nhäntä kulki. Siihen istahti Antti, sammaleiseen mättääseen tuijottaen.\nSiinä istui ja kuulosti kauan, mutta äänetöntä oli kaikki hänen\nympärillään ja äänetöntä sisässään. Ei opastanut omatunto, ei tieto\ntietä neuvonut.\n\nSilloin oli kuin olisi henki alkanut haastaa:\n\n-- Rikoksen teit ja rangaistuksen tarvitset. Risti vielä raskaampi\nselkääsi sälytä. Käy kotiisi äläkä hiisku kenellekään siitä, mitä näit.\nÄlä anna vaimosikaan aavistaa tietäväsi. Ole luulevinasi, että\nkotapadan alta paukku lensi. Ole entistä nöyrempi ja kärsivällisempi ja\niloitse jokaisesta uudesta vaivasta, joka päällesi pannaan.\n\nOli kuin olisi helpottanut rintaa, niinkuin olisi alkanut mieltä\nvalaista. Antti nousi ylös puun rungolta, astui rydön yli, joka oli\nhänen tiensä sulkenut, ja löysi tien, kaitaisen karjan uran. Ei ollut\njalka keveä sitä astuessa, mutta ei ollut entistä raskaampikaan. Mutta\nrinnassa tuntui aamuilma raittiilta ja suloiselta kuni puhdas vesi\nvereksessä haavassa, joka hoitaen paranee.\n\n\n\n\nTARINA PYHÄSTÄ NEITSYESTÄ.\n\n\nEli ennen vanhaan kaukaisilla Savon salomailla tyttö, joka luuli\nitsensä Jumalan ja ihmisten hylkäämäksi. Kokonaan häntä soimattiin\ntyperäksi ja kaikkeen kykenemättömäksi, ja hän tekikin kaikki nurin\npäin: kun laitettiin lehmiä lypsämään, kaatoi hän maidon kiulusta\nmaahan, ja kun pantiin paimeneen, unohtui hän itse aholle istumaan ja\nantoi karjan eksyä korpeen karhun raadeltavaksi, eikä hän muistanut\nsaunaakaan lämmittää, vaikka oli käsketty. Isä häntä torui, äiti\nnuhteli alinomaa, kylän lapset pitivät pilkkanaan ja papit häpäisivät\nhäntä kinkerillä, sillä hän ei osannut lukea eikä tiennyt mitään\nvastata, kun kysyttiin. Rangaistukseksi ei hänelle aina annettu\nruokaakaan niinkuin muille, niin että hän pysyi kalpeana ja\nheikkovoimaisena, näki näkyjä ja haasteli usein itsekseen metsää\nkulkiessaan ja meni välistä tainnoksiin, josta ei herännyt\nherättämälläkään. Eikä häntä päästetty kirkkoonkaan, kun joskus sinne\npyrki.\n\nUsein hän itki yksinään sitä, että ihmiset häntä ylenkatsoivat, mutta\nuskoi, että hän oli semmoinen, miksi muut häntä sanoivat. Kun hän kuuli\nveisattavan, ei hän uskaltanut siihen yhtyä, ja kun kuuli Jumalan\narmosta ja laupeudesta puhuttavan, ei hän tohtinut sitä itselleen\nomistaa.\n\nMutta eräänä sunnuntaina, kun kaikki muut olivat menneet kirkkoon,\nlähti hän itsekseen metsätietä myöten vaeltamaan. Hänen mielensä\nkaipasi lohdutusta, ja hän tahtoi vaeltaa niin kauan, kunnes hän sen\nlöytäisi. Mutta hän eksyi sydänmaalle eikä enää tiennyt, mistä oli\ntullut ja minne oli menevä. Mutta kun se oli tapahtunut monta kertaa\nennenkin, ei hän hätäytynyt, kulki yhä eteenpäin, vieri soita, vieri\nmaita ja hyräili virttä, minkä oli ulkomuistista oppinut. Näin hän\nhyräili:\n\n    Ah, Jumalan', rienn' auttamaan,\n    sielun' on kahleiss' ahtaiss';\n    en löydä täällä,\n    maan kaiken päällä,\n    yhtään ken auttaa taitais';\n    jos etsin siell'\n    tai etsin tääll',\n    ain' maailman ääriin saakka,\n    en löydä armon, en turvan paikkaa.\n\nKun hän tätä virttä hyräili, näki hän yht'äkkiä kirkkaan tähden\nedessään pyörivän. Oli hän nähnyt sen välistä ennenkin, mutta aina se\noli kadonnut niinkuin jäniksen poika, joka hypähtää tien poikki\npensaikkoon. Mutta nyt se ei kadonnut, ja hän alkoi kulkea sen\njäljestä. Se toi hänet metsästä suolle, suolta aholle ja ahon päässä\nlähti se tietä myöten pyörimään. Ja kun tuli tienhaaroja, niin poikkesi\nse aina oikealle ja pyöri ja pyöri. Tuli veräjä eteen, ja se pistihe\nveräjäpuiden välitse haka-aituuseen. Tuli toinen veräjä, ja se teki\nsamalla lailla. Alkoi näkyä talon kattoja, ja se johdatti taloa kohti,\nmutta kun oli tullut kujalle, niin se katosi, ja tyttö arvasi, että se\noli tahtonut hänet taloon menemään. Talosta kuului virren veisuu, ja\nhän pelkäsi sinne mennä, sillä hän pelkäsi ihmisiä. Mutta silloin oli,\nniinkuin olisi joku häntä hartioista kahdella kädellä työntänyt. -- \"Se\nkäskee minun menemään\", ajatteli hän ja meni pirttiin.\n\nPirtti oli väkeä täynnä, mutta näistä ei kukaan noussut häntä\nsoimaamaan, sillä kaikki kuuntelivat miestä, joka seisoi pöydän takana\nsanaa selittämässä. Hän puhui heille Jumalan suuresta armosta ja hänen\nlaupeudestaan kaikkia syntisiä kohtaan. Kuta kurjempi, hylätympi,\nvähäisempi ja halveksitumpi olet, sitä kalliimmasti ovat syntisi\nlunastetut, puhui hän. Kuta enemmän sinua vaivataan ja pilkataan, sitä\nhellemmin hän katsoo puoleesi. Ei koskaan ollut hän sitä miestä ennen\nnähnyt, vaikka oli kuullut hänestä puhuttavan ja vaikka oli halunnut\nhäntä tavata, sillä unessa oli hänelle sanottu, että hän siltä saisi\nkevennystä raskaalle mielelleen. Nyt näytti se häntä katselevan,\nhänelle puhuvan ja häntä tarkoittavan. Suloinen tunne täytti hänen\nsielunsa, oli kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan tai\nniinkuin olisi raskas kivi vierähtänyt maahan hänen helmastaan. Hän sai\nrohkeutta ja uskalsi jo yhtyä virteenkin, jonka mies pöydän päästä\npuheensa lopetettuaan aloitti:\n\n    Katso tämmöinen mä olen,\n    Jeesus, tällä hetkell' taas,\n    tämän häijyn, pahan puoleen\n    katsot kuitenk' armollas'.\n\nMutta kuta kauemmin hän veisasi, sitä ihanammalta hänestä alkoi tuntua.\nTuntui kuin ei kukaan häntä enää soimaisi eikä olisi koskaan soimannut\nja niinkuin kaikki hänen syntinsä ja pahat tekonsa olisivat hänelle\nanteeksi annetut.\n\n    Olen köyhä, vaivainen,\n    omas aina, Jeesuinen,\n    anna koittaa päivän sen,\n    kun pääsen luokses taivaasen.\n\nTupa näytti valkenevan hänen silmissään, seinät kävivät kullan\nkiiltäviksi, ja ihmiset hohtivat kuin enkelit kirkkaissa, valkoisissa\nvaatteissaan. Ja hänkin oli heidän joukossaan, hänkin oli samassa\ntaivaassa kuin he. Hänen päätään viipotti, hänen sydänalaansa huimasi,\nja hiljalleen vaipui hän seinäviereen lattialle kasvot taivaaseen päin\nkäännettyinä.\n\nMutta kun tuvassa olijat kuulivat vaikeroimista seinäviereltä,\nlakkasivat he veisaamasta ja riensivät hänen luokseen. He luulivat\nhänen pyörtyneen ja kantoivat hänet vuoteelle ja pitelivät häntä\nkiinni, kun hän huitoi käsillään ja heitteli ruumistaan. Mutta hän\nriuhtaisihe irti ja huusi kovalla äänellä: -- \"Autuaat, autuaat,\nautuaat!... taivaassa, taivaassa, karitsan verellä lunastetut ...\nkaikki, kaikki ... vapahdetut, pelastetut ... armosta ja laupeudesta.\"\nLuullen hänen hourailevan, heittivät he kylmää vettä hänen silmilleen,\nettä hän heräisi. Mutta hän ei herännyt eikä näkynyt tietävän mitään\nsiitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Silloin virkkoi se mies, joka\näsken oli heille puhunut: -- \"Vaietkaamme ja kuunnelkaamme häntä!\" Ne\nlakkasivat heittämästä vettä hänen silmilleen, ja hän puhui heille\noutoja sanoja ja vieraita kieliä, joita ei kukaan ymmärtänyt. Mutta\nkohta korotti hän taas äänensä ja julisti, palavin silmin ja ilosta\nhehkuvin kasvoin näkevänsä avonaisen taivaan ja autuaitten asunnot ja\nnimitteli nimeltään niitä, joita siellä näki ja jotka olivat niitä,\nmitkä seisoivat hänen vuoteensa ääressä. Suuri riemu täytti silloin\nheidän sydämensä, ja ilosta itkien syleilivät he toisiaan, sillä he\nymmärsivät, että Herra oli tahtonut heidän raskaat mielensä keventää.\n\nMutta kun oli niitä, jotka ihmettelivät, mistä hän oli, tuo halpainen\ntyttö, nuo salatut asiat tietää saanut, sanoi se mies, sillä hän tunsi\nhenget: -- \"Hänen puheensa on Herrasta, joka on meille sen palvelijansa\nkautta julistanut.\"\n\nMutta kun tyttö heräsi, ei hän muistanut mitään siitä, mitä oli\ntapahtunut, ja pelästyen ihmisten paljoutta ympärillään, lähti hän\nmetsään pakenemaan. Mutta ne eivät häntä päästäneet, kun näkivät hänet\nheikoksi ja voimattomaksi, ja hoitivat häntä kuin omaansa. Ja kun he\nseuraavana päivänä olivat kokoontuneet lukemaan ja veisaamaan, kaatui\nhän taaskin heidän keskelleen ja puhui kauan ja keskeyttämättä outoja\nsanoja ja vieraita kieliä sekä semmoistakin, jota kaikki ymmärsivät,\nneuvoen kaikkia ihmisiä parannusta tekemään ja Herran tykö tulemaan. Ja\nniin tapahtui monena yönä peräkkäin ja siitä lähtien joka ilta niin\nkauan kuin hän eli.\n\nPaljon tuli kansaa monista pitäjistä ja kaukaisista maan ääristä häntä\nkuulemaan, joista monet heräsivät syntinsä tuntoon ja kääntyivät pois\npahoilta teiltään. Tuli pappeja ja piispojakin häntä tutkimaan, mutta\nvaikkeivät saaneetkaan häntä syyhyn siitä, että hän olisi väärää oppia\nsaarnannut eikä niinkuin sanassa sanottiin, kielsivät he häntä\npuhumasta, luullen hänen sitä omaksi kunniakseen tekevän. Mutta hän ei\nvoinut lakata, sillä ei hän itsestään puhunut, vaan siitä hengestä,\njoka hänelle oli annettu, eikä tullut ylpeäksi niistä lahjoista, jotka\noli saanut, niinkuin monet muut, jotka siihen aikaan horroksiin\nlankesivat ja kielillä puhuivat. Kohta kutsui Herra hänet kuitenkin\npois, ja vielä kuolinvuoteellaankin todisti hän Vapahtajastaan ja\nvirkkoi niille, jotka surevina seisoivat hänen ympärillään: \"Kaikki,\nkaikki ... ei Herra ketään kadota, jotka turvaavat Häneen ja Häneen\nuskovat, amen!\"\n\n\n\n"]