Historiallinen romaani sijoittuu keskiajalle, jolloin pirkkalaiset ja gotlantilaiset kauppiaat vaikuttivat Pohjanlahden rannoilla. Tarina seuraa nuoren päällikön vaiheita ja valtapeliä suomalaisten heimojen, saksalaiskauppiaiden ja nousevan kristinuskon ristipaineessa.
Lauri Haarlan 'Nuori pirkkalaispäällikkö I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 921. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
NUORI PIRKKALAISPÄÄLLIKKÖ I
Historiallinen romaani
Kirj.
LAURI HAARLA
Otava, Helsinki, 1934.
SISÄLLYS:
1. Päällikönpojan hyökkäys.
2. Rautaristikon taakse.
3. Aseita hiotaan.
4. Notburgan laulu.
5. Taistelu ja pako.
6. Kalsilan veräjällä.
7. Kalmanaitan kynnyksillä.
8. Suden varjo.
9. Matka-alttari.
10. Isä Johanneksen houkutuslintu.
11. Läksiäiset.
12. Erämaan kasvot.
13. Kaulen tyttären häät.
14. Vuoksen vartiossa.
15. Vainovalkeat leimahtavat.
16. Varjakoita vastaan.
17. Peijaiset.
18. Tarsian taival.
19. Olkiseppele.
20. Perman kypärä.
21. Roviolla.
1.
Päällikönpojan hyökkäys.
Kalalokit, tiirat ja räiskät olivat jo viikkoja sitten lähteneet Pohjanlahden rannoilta, Kyrönmaan kaukaisilta satamapaikoilta, etelää kohti. Olivat loitolta ja korkealta leikailleet ohi Kokemäen Teljän, ohi Lemunselän ja Luonnonmaan ja jättäneet näiden taakse, kauaksi jälkeensä, Nousiaisten pienen puukirkon, jonka yksinkertaisesta rististä oli jo yli kaksi vuosikymmentä sädehtinyt Pyhän Henrikin marttyyrikruunu. Siitä olivat suippopyrstöt oikaisseet suoraan Itämerelle, heittäneet länteen Sigtunat, Teljet ja Kalmarit ja lentäneet itärannoitse sivu Gotlannin, jota suomalaiset sanoivat Voionmaaksi. Ja saaren rantahiekkojen ammonaikaiset kivijättiläiset olivat jääneet tuijottamaan niitten jälkeen kummanmuotoisina kääpiöinä.
Itämeren etelärannalla nuo meren varikset hakivat tyyssijansa läheltä ja kaukaa. Mitkä yli Juutinmaan Eiderin toiselta puolen, mitkä lähempää, Hedabyn monenkirjavasta, ruokaisasta satamasta, mitkä vasta perustetun Lubekenin eli Lyypekin rannoilta tai Rügenistä saakka, jonka eteläpuolella parhaillaan Henrik Leijona kävi valloitussotaa pakanallisia vendejä vastaan.
Ajat olivat ankarat. Ja yhä ankarammiksi ne näyttivät käyvän sekä etelämmässä että Pohjolassa, Suomenniemen mitattomilla rannoilla.
Muinaisessa Mustasaaren satamassa, jota Hämeen pirkkalaiset sanoivat Vuojolaksi, elettiin sielläkin vaarallisia aikoja. Tämän tiesi ja tunsi melkeinpä omassa selkänahassaan ainakin kauppapaikan päällikkö, Rotger Sibbenpoika Bunge, joka Gotlannin saksalaiskaupan edustajana johti tätä kaukaista siirtokuntaa Kyrönmaan laitamalla.
Oltiin Pyhäinmiesten päivän alusviikoissa. Odoteltiin saapuvaksi Visbyn-laivaa, jonka piti tuoda lisää aseita ja vartioväkeä kauppalinnan suojaksi.
Rotger-herra oli saanut lyödä liljasinettinsä moneen jyrkkäsanaiseen kirjeeseen, ennenkuin pääpaikan raatiherrat olivat luvanneet hänelle lähettää lisävoimia. Mutta olivatkos vieläkään lupaustaan täyttäneet? Laivan saapumisaikakin oli ollut jo pariin kertaan määrätty. Mutta sen sijaan oli meren yli tullut vain hämäriä tietoja Visbyn ruotsalaisen ja saksalaisen kauppakunnan välisistä riitaisuuksista, vieläpä sikäläisen alkuasujaimiston ja saksalais-kestien verisistä kahakoista.
Sillä aikaa oli lisääntymistään lisääntynyt hämäläisten uhka läheltä ja kaukaa. Naapuriseutujen, Korpi- eli Kyrönjoen, turkiskauppiaat olivat paisuneet yhä mahtavammiksi, puhumattakaan Ylistaron ja Hämeenkyrön talollisista, joilla oli vanhat suku- ja kauppasuhteet korpientakaisen Hämeen päällikköpirkkoihin.
Jo edellisestä kevättalvesta oli vaara Hämeestä päin äkkiä muuttautunut enteileväksi ukkospilveksi. Silloin oli keskellä rauhallisinta kaupankäyntiä tehty röyhkeä verityö, joka Bunge-herran kauppakonttorissa oli laskettu Hämeen pirkkojen tilille. Vuojolan vartiomiesten päällikkö Adam Holste, joka parin vuosikymmenen ajan oli toiminut kauppapaikan miekkana ja haarniskana, oli tavattu kaksinetoista asemiehineen erämaasta kuoliaaksi kolkattuna. Eikä voinut olla pelkkää sattumaa, että tämä tihutyö oli tapahtunut juuri Lapuanjoen ja Kuortaneen välisellä taipaleella, joka oli Hämeen pirkkojen luoteisväylien tärkeimpiä päätepaikkoja, ennenkuin laskivat turkisveneensä Pohjanmaan jokiväyliä suvantojen markkinapaikkoihin.
"Keidenpähän muitten ... pirkkalais-ilvesten tekoja!" oli Bunge-herra päätellyt heti viestin saatuaan verityöstä. Olipa ollut kaiken lisäksi jo vanhastaan tietona, että Holste-vainaja ja Pirkkalan Kalsoisten ovelin kaupankävijä, Rautaparta, olivat jo kauan kantaneet sovittamattomia vihoja, "Kalsoisten tai Aimoisten nyrkinisku suoraan päin naamaa", oli hokenut jo monet kerrat herra Rotger kirjurimunkilleen Johannekselle ja puolisolleen Rotrud-emännälle. "Niinpä niin ... rikastuvat rikastumistaan ja tietenkin ... yltyvät yltymistään, kukaties vielä ... sotaa hankkivat, pakanat...", oli jatkunut ukon päivittely viikosta viikkoon.
Nytkin, hämärän alkaessa kaukaittain painaa meren teräksistä pintaa, Bunge-herra ährystää, eilisillan oluet vielä verissä, kauppasaarellaan, jonka kapea, mutta vuolteva salmi erottaa manterenpuoleisesta Mustasaaresta kuten etelänpuoleisesta pienestä Hyljesaarestakin. Yllä lyhyt, kulunut puoliturkki, jonka saukonnahkainen kaulus on nostettu huolimattomasti pystyyn ja jonka liepeitten sisäpuolelta reuhottavat näkyviin hallavat oravannahat, hän pinkoo, vähän väliä pysähdellen, salmea seurailevaa vallihaudan reunaa, niin että rouskuu kohmettunut maa hirvennahkasaappaitten anturoissa. Ja lopulta – ikäänkuin taas toivoisi jotain keksivänsä merenpuolelta – ukko pukertaa huohottaen saaren ylimmälle kennäälle, jossa maatuneen kivikerroksen päälle on rakennettu matala, puusta tehty ja lujaksi tervattu risti, ikäänkuin korvaamaan olematonta kirkkoa.
Tuossa aivan vieressä, meren puolella, seisoo hänen linnarakennuksensa, joka työntää yrmeän harmaana matalahkon, kaksikerroksisen hirsitorninsa yläpuolelle Ristinkukkulan. Kulmikkain sijaitsevat päärakennukset – päällikön huoneet ja suurtupa sekä laaja asetupa hevostalleineen peittävät täältä päin katsottuna näkyvistä monet pihanpuolen suojat, naistentuvan, vajat ja aitat. Mutta päärakennusten kulmakkeesta on kaksipuolinen raudoitettu lankkuportti tällä kertaa auki, ja sen yläpuolelta, somaharjaisen neitsytkammion avatusta ikkunasta, kurkistaa häthätää Bunge-herran ainoa tytär, Notburga, lähtien samassa kiertämään portaita alas ja portista suoraan kukkulalle isän luo.
Kuusitoistavuotias neito lentää jyrkännettä, niin että punaiset korukengät vilkkuvat ja sininen hartialiina vipajaa tuulettomassa ilmassa. Juoksee samaa vauhtia isänsä kaulaan, pyrähtää taas kukkulalta salmea kohti, jonka takana kyyhöttelee käsityöläisten hökkelikylä paaluaitauksen suojassa. Mutta rinteessä hän vieläkin käännähtää ja selittää soutavansa Ludolf-mestarin verstaalle, siellä kun oli tekeillä hänen uusi juhlapukunsa, johon piti tulla pitkät turkisreunaiset irtohihat. "Ja sellaiset tehdään, tiedätkös, vain täysikasvaneille neidoille!" hän huudahtaa lopuksi kiepsahtaen taaskin hulmahtavaan juoksuun.
Isä ei ole ennättänyt muuta kuin hyvillään tokaista: "Västäräkki siinä..." kun tytär jo soutaa kepeästi pientä venettään vastarannalle päin. Mutta nyt hän nuhauttaa, hetkeksi ilostuneena, kämmenselällä pientä nenäänsä, joka lyhyydestään huolimatta ennättää kiertyä lihavaksi, oluen ja pakkasen sinertämäksi heltaksi. Veltto alahuuli pikistyy makoisen leikillisesti, melkein nuorekkaasti hampaattomaksi lutistuneeseen yläleukaan. Lie herahtanut ukolta pieni hyvänmielen kyynelkin, koska kuivaa nyt rystysensä pieneen, mutta pulleaan vatsanpukeroonsa, jolta paistaa nuhraantunut, tiilenruskea alusnuttu.
Tuo hänen Notburga-tyttärensä oli hänen ainoa elämänilonsa ... täällä Gjoll-virralla, Rutjan partailla ... Maksameren, Lebermeerin, rannoilla, kuten hän usein tapasi muistella vanhojen runojen mukaisia nimityksiä.
Taaskin vei tytär hetkeksi hänen ajatuksensa pois täältä Hiitolasta, vei suoraa päätä Bysantin loistokkaille maille, jossa hän oli ollut nuorena miehenä kauppakuntansa edustajana. Sinne, juuri sinne olisi kuulunut hänen sorea tyttärensä, hänen pieni hopeafasaaninsa ... sinne pylvässaleihin, puutarhoihin, joissa käyskentelivät etelän kaunottaret silkkisten telttain lomitse...
Samassa herättää hänet karu todellisuus. Salmen takaa, vastarinteen pajarakennuksesta, alkaa kuulua suomalaissepän voimakas taonta. Äänet jymähtävät. Jälki-iskut kilahtavat kuin teräksiseen haarniskaan. Ne kiusaavat jollain tavoin hänen korviaan. Ne vingahtavat tosiaan kuin vasamat korvanjuuresta. Ja nuo moukarinäänet! Ne tuntuvat tulevan suoraan tuolta yli erämaitten kuuluisien pirkkalaisseppien pajoista. Siellä korventakaisilla asutuksilla ... siellä taotaan, taotaan luultavasti parhaillaan, miekkaa jos jonkinlaista: joustavateräisiä kuin Bysantin loistomiekat ja pitkiä lyömämiekkoja, joilla iskevät kaksin kourin kuin tuo Jaakko-seppä moukarillaan...
Kauppaherra tarttui ähkäisten lakkinsa reunukseen, ja hintelät sääret heittivät äkkiä hänen paksun ruhonsa toisinpäin. Hän pyyhkäisee hihalla hikistä otsaansa – iltaoluet ovat lopultakin kihahtaneet pintaveriin – ja jää tuijottamaan muutteeksi satamaväylää pitkin.
Mutta mitäpäs tulisi sieltäkään mieleen muuta kuin ärtymystä... Visbyn raatiherrat!
Ovat muistutelleet, muka, häntä, Rotger Bungea, joka kuuluu vanhaan oldermanni-sukuun, ovat kieltämällä kieltäneet aseitten myynnin Hämeeseen – itse pyhä isä ja kardinaalit Roomasta, ovat muka, varoitelleet aseitten kaupasta pakanoille... Peijakkaan tupelkainit!
Kuinkas paljon nuo korventakaiset häneltä enää aseita tarvitsivatkaan. Minkä isoiset päälliköt! Ja hekin etupäässä vain koruaseita, ylpistelläkseen, näyttääkseen lois- ja erämiehilleen suuria rikkauksiaan. Ottavat jos ottavat ... milloin hopeasilaisen putkikeihään, milloin koruhelaiset kuolaimet tai flaamilaismiekan, mutta...
Kauppaherra oli tukehtumaisillaan oikeamielisestä kiukusta ja harmista. Riidellä ne osasivat keskenään ... nuo raatiherrat ja oldermannit. Mutta kykenivätkös lähettämään uutta päällikköä kaatuneen sijaan tai edes kourallista asemiehiä?
"Hiisi vieköön ... Donnerwetter! Ja minulle ... muistutuksia, mukamas ... minulle, joka olen ajanut heidän etujaan Konstantinopolissa saakka, ollut perustamassa Riian kauppakonttoria ja nauttinut koko kauppakunnan pääherran, Oldericuksen, jakamatonta luottamusta täälläkin ... Maksamerellä jo kokonaista kahdeksan vuotta ... perkkele!"
Olisipa hän taitanut lasketella lisääkin pakanallisia jumalannimiä, mutta tällä kertaa ne katkesivat sataman yli lentävän kaakkurin huutoon. "Kak-kak-kak-kak!" lintu räkätti omia hyvästijättöjään ja lähti painelemaan ... sekin etelää kohti.
Ja samaan menoon – ihan kuin olisi kohtalo päättänyt tänä päivänä panna kerta kaikkiaan myllynkiven Bunge-herran kaulaan – kuului rantakodan ja pihan väliseltä tieltä hänen emäntänsä, Rotrud Siewertintyttären, metallinkova ääni. Ukon haaleanpunaiset kulmalliset rypistyivät pahasti, avautuivat taas, ja silmät räpyttivät kuin olisivat ponnistelleet irti pahasta unesta. Mutta ei... Tuolla hän seisoi nyt alarakennuksen nurkkauksella ja teki häneen päin käskevän eleen. Välimatka oli pitkähkö, mutta kuulakkaassa illanpaisteessa puoliso oli näkevinään emäntänsä kasvot aivan edessään. Kovaluisen leuan tienoilla oli jyrkkä ilme. Leveä, kiinteä otsa näkyi selkeänä päälaelle kohonneen hunnun alta, jota kiersi pään ylle heitetty musta liina. Matalalta silmien yli, kovilla kulmallisilla kulkivat paksut kulmakarvat, ja näiden alta tuijottivat teräksenharmaat silmät rauhallisen ankarina.
Ukko viittasi vastaan hätäisen ärtyneesti ja ryhtyi vielä, noin niinkuin oikeana linnanherrana, katselemaan väkensä askareita.
Satamalaiturin luona liikuskelee joukko renkejä ja asemiehiä. Asettelevat taas täksikin illaksi tervassoihtuja varastoaittojen ja rantapuotien seiniin. Vastapäätä, pohjoisrannalla, rakennellaan parhaillaan uutta roviota, joka piti jälleen hämärän tullen sytyttää merkkituleksi saapuvalle laivalle. Mutta yhä makaavat yksinäiset, matalat kiviriutat satamalahdella kuin paikalleen jähmettyneet hyljeparvet. Ja yhä seisoo kaukomeri loppumattoman autiona.
Herra oli jo lähtöaikeissa, mutta silmää vielä kerran olkansa yli käsityöläiskylään, jonka harmaat huonerykelmät näkyvät silmään laskevan auringon paisteessa melkein luonnottoman alastomina.
Silloin jäävät ukon silmät pallittamaan suoraan yli salmen. Kaula kiertyy, ruumis kääntyy mukana. Mutta katse ei hievahda määrätystä paikasta. Mitä? Hän luuli nähneensä jotain tavatonta. Kämmenet painuvat ohimoita vasten. Häh? Oliko tämä lapinnoitien tekemä temppu vai ... oliko tämä sotaa? Kädet hervahtivat alas, sillä näky oli ikäänkuin luikahtanut hökkelikujien sekaan. Hän ei osannut enää kotvan aikaan ajatella mitään.
Kuitenkin hän oli selvästi nähnyt puolisen tusinaa miehennäköisiä, jotka olivat ilmestyneet paaluaitauksen pohjoislaidoilta... "Niin, niin sehän taitaa jo olla laho joka puolelta!" iski lomassa säikähtyneeseen mieleen. Ja sitten ne olivat juosseet kappaleen matkaa ja kadonneet olemattomiin. Jotain oli tekeillä! Tuossa verstasrykelmässä asui – lukuunottamatta Ludolf-mestaria ja paria muuta ammattilaista – pelkästään suomalaisia: kaitureita, kankureita, suutareita, patureita ja Jaakko-seppä, jota hän oli aina jollain tavoin epäillyt salaisista suhteista heimolaisiinsa, ehkäpä Pirkkalaan saakka, josta oli, kuulemma, alun perin mies lähtenytkin. Ettei vain ... se nokinaama piilotellut romukasoihinsa vakoilijoita?
Mutta hänhän luuli nähneensä törröttävän jousenkaaren parilta olkapäältä! Ja pisin huiskale, joka oli loikannut etunenässä, oli pitänyt vasemmalla kädellä kiinni miekanhuotrasta kuin estääkseen asetta heilumasta? Eiväthän nyt toki olleet aseet kourassa lähteneet vakoilumatkalle?
Vahtimies nojasi ruumis velttona paaluportin pylvääseen, jousi jonnin joutavana kyynärtaipeessa. Se ei ainakaan ollut huomannut mitään.
Ja sittenkin...! Herra oli heilauttamaisillaan kättä ja karjaisemaisillaan vahtimiehelle. Mutta nyt hän jäi suu auki toljottamaan kummallista hommaa.
Nahkurinverstaan etupuolelle pujahtaa kaksi miestä, toinen pitkä ja solakka, toinen matala ja harteikas. Kummallakin on yllä mekontapainen, jonka helmusta on avoinna vyön alapuolelta. Ja hoikemmalla – nahkavyö, jonka soljitukset välkähtelevät. Hankkiluksesta riippuu lyhyt, suora miekka, sen kahvasta näyttää paistavan pronssia! Donnerwetter... Päälliköitäkö? Joka tapauksessa pirkkoja ... pirkkalaisia!
Enempää ei Bunge-herra ennättänyt arvailla. Hoikka mies viittasi rannalla makaavaan veneeseen. Ja samassa juoksi koko roikka alas rinnettä. Neljä tuskin pojan kokoista nalliaista istui tuhdoille, päällikön näköinen oli hypännyt parilla askelella keulaan. Jäntterä jäärä ponnistaa viimeisenä rantakiveltä, töksähtää suoraan perätuhdolle, äkkiä, voimakkaasti kuin tölhöpäinen ahma puusta poron niskaan ja työntää jo kyykkysillään melan veteen. Samassa vene alkaa kiitää painavaa vauhtia saaren eteläpuolitse ulkosatamaa kohti.
Herra huusi ja viuhtoili vartijalle. Tämä havahtuu kuin olisi äkkiä isketty kurikalla päähän. Juoksee tolkuttomin askelin rannalle, jo on nuolikin kourassa, jo lopulta ampuukin – Bunge-ukon sojottaessa sormellaan käskevästi venettä kohti huikean nuolen rautakaaresta soutajien jälkeen. Mutta hoikka nuorukainen – nyt vasta kauppaherra havaitsi hänet honteloksi pojaksi – nauroi hurjana keulastaan, kiskaisi olkansa taitse nuolen viinestä ja viuhautti hampaat irvessä sen jousestaan, noin vain ... aivan kuin yltiöpäiseksi ilokseen, huimasti ja korkealle.
Haaleansinervä väljä viitta liehahti kuin tuulessa pojan käännähtäessä jälleen veneen hyökkäyssuuntaan. Siinä hän seisoi, toinen jalka veneen pohjaa vasten, toinen kokkakaarella, vartalo maltittomassa kyhärässä, pitkä holtiton pojankaula ojossa, ja käsivarret heiluivat eteen ja taakse päin kuin haamien lisää vauhtia tyhjästä ilmasta. Mitä lujemmaksi vauhti käy, sitä enemmän köyristyvät luisevat hartiat taakse päin, ja vyötärö, olemattomaksi kutistuneena, jännittyy kuin valmistuakseen huikeaan hyppäykseen.
Ukko-herra kukkulallaan on jo naurahtamaisillaan. "Kas, kas, kas, kas ... sutta ja ilvestä käpälissä ja päässä ja muu puoli ... hirvenvasikkaa..." Nyt hän jo melkein hekottaa. Keulapojan paksu niskatukka törröttää takkuisen vihaisena kumarasta niskasta pystysuorasti ylöspäin. Hän näyttää äkkäävän meren puoleisen laiturin läheltä kaksi venettä, jotka ovat palailemassa rovion rakentelusta, ja ravistaa harjaksiaan, heristää nyrkillään perässä istuvalle, huitaisten taas käsivartensa venettä kohti. Melanpitäjä kääntää rauhallisena keulan suunnan juoheaksi kaareksi, aivankuin ohjailisi venettään jossain kotovesillä tuttuja apajoita kohti.
Notburga-neito on seurannut tapahtumia Ludolf-mestarin kynnykseltä. Häntä alkaa peloittaa. On jo juoksemaisillaan Jaakko-sepän pajaan, jossa hän on tottunut käymään pienestä pitäen hellittelevän ukonkörilään pateilla. Mutta uteliaisuus pysähdyttää hänet keskelle pajapolkua. Tämä on sentään ennennäkemätöntä ... ikävässä, yksinäisessä kauppalinnassa. Hetken hän on kahden vaiheilla. Peloittaa taas. Tämähän oli kuin isä Johanneksen tarinaa hääväestä, joka noiduttiin ihmissusiksi, sellaisiksi sepelkaulaisiksi pedoiksi, jotka kiitävät hullunkyytiä vastatuuleen ja syövät pelkkää tuulta ja ilmaa...
Mutta vahtimieshän seisoi tuossa pöllön näköisenä, ja isä seisoskeli taas ihan rauhallisena kukkulallaan...
Neito sitaisi päättävästi hartialiinansa edestä solmuun ja pyrähti rantakiviä kohti.
Pirkkojen vene on jo näkymättömissä merenpuolella. Se ryntää kohisten suoraa päätä lähintä vuojolaisvenettä päin. Taas lennähtää nuoli päällikönpojan jousesta. Asemiehet veneissään hätkähtävät. Kuuluu huutoja. Eräät ennättävät vetää miekkansa. Mutta samassa loikkaa keulasta nuori pirkka miekka kourassa keskelle puolustautuvaa miesrykelmää.
Matalakasvuinen perämies-pirkka on kiepahtanut karhuna vuojolaisalukseen ja heittää kuin riihi mies hartiavoimin miehiä mereen. Koko rynnäkkö on tapahtunut sellaisin äkkiottein, ettei Bunge-herra kukkulallaan osaa muuta kuin tuijottaa leukaperät longallaan ja lopulta äsähtää: "Onpas, onpas ... hulluja!" Ja samassa on asemiesten vene kokonaan hyökkääjien vallassa. He kääntävät uuden aluksensa nopeasti kohti satamaväylää, jolla lepää ankkurissaan pieni purjehaaksi. "Juupelin penikat! Nehän aikovat..."
Mutta samassa on laiturin kupeesta työntynyt kaksi veneellistä asemiehiä. Toinenkin äskeisistä veneistä oli ennättänyt paikalle. Ja nyt näyttää alkavan tappelu toden teolla.
Vuojolaisalukset lähestyvät jäntevässä kaaressa ja ryhtyvät ajamaan takaa ryöstöläisiä. Rautakaaret helähtävät pari kertaa. Mutta hetkessä muuttuu tappelu taas käsirysyksi, josta katselijan oli mahdotonta saada mitään selvää, ennenkuin se oli lopussa. Hyökkääjät makasivat kaatuneina tai köytettyinä aluksen pohjalla. Ja kaikki veneet kääntyivät laituria kohti, jonka laitamia pitkin samoihin aikoihin alkoi rämpiä näkyviin märkiä miehiä kuin uitetuita koiria.
"Tänne! Jos on keitä elossa!" huusi herra rinteeltä ranta-aittojen lomitse ja kääntyi asetuvan portaita kohti.
Naistentuvan kynnykselle oli ilmestynyt palavissaan Rotrud-emäntä. Luja leuka oli työntynyt kuin vaaraa hakien eteenpäin pientä portinsolaa kohti, joka vei laiturin puolelle.
Puolisonsa tullessa solasta pihalle hän viittaa tätä pysähtymään.
"Ei se kai sen kummempaa", isäntä tokaisi arvaten emäntänsä tulleen melua kuulostamaan. "Mikä?" kysyi Rotrud rauhallisen tutkivasti. "Tappelu, tarkoitan..."
Oviaukosta, korkealta kynnykseltä, oli jo kurkistamassa äitinsä olan yli Notburga, jonka tummansiniset silmät näyttivät nyt, pimeästä loukosta valoa vasten tuijottaessaan, huvittavan uteliailta, mustan mustilta hiirensilmiltä.
"Joitain taitavat olla ... pirkkalaisnulikoita hulluntöissä", ukko yritti huolettomasti lisäillä äskeisiin sanoihinsa.
Rotrud vavahti. Sanoi tyttärelleen: "Mene tupaan ja pysy siellä." Viime sanat iskivät jo tulta. "Vai ovat liikkeellä pirkat? Vai niin. Ja niitä sinä... saatanan kuvahaisia luulet poikanulikoiksi!"
"Arvasinhan minä, että..."
"Mitä arvasit? Sitä, että minulta eivät saa armoa pirkat, jos yrittävät tänne muissa aikeissa kuin ... oravantöppösiään kauppailemaan. Mene suurtupaan, tulen perässä", hän päätti karheasti ja poistui takaisin naistentupaan.
2.
Rautaristikon taakse.
Kotvan kuluttua tuotiin pirkat linnanpäällikön eteen, suurtupaan. Oli tullut jo hämärä. Tuvassa paloi tervassoihtu uuninnurkalla ja kuparilamppu sekä korkealla ikkunankolossa että pöydällä, jonka päässä isäntä istui olutkannu käden ulottuvilla.
Pojat luimistelivat kulmainsa alta suurta, välkeää huonetta, joka seinäpenkkeineen, pöytineen ja lujine kattoparruineen tuntui muistuttavan heidän kotoisia pirkkalaispirttejään, mutta joka sittenkin teki heihin vierastuttavan ja juhlallisen vaikutuksen. Visbyn sataman ja Rantakadun holvikkaat varastohuoneet, kauppakonttorit ja rikkaat kauppiasasunnot voimakkaine pylväineen ja ristiholveineen olivat ikäänkuin karkeina jäljennöksinä kantautuneet meren yli tänne Vuojolaiseen kauppalinnaan. Tummat nelikulmaiset patsaat kohosivat kattoon – yksi muurin kulmauksesta ja neljä peräpermannolta mutta eivät jaksaneet muokkautua avartuviksi holveiksi, vaan ikäänkuin katkesivat kattoparruihin raskaina ja ahdistavina.
Pirkka-pojat viistivät katseillaan permantoa pitkin, hämmästelivät lampun valoja ja tuijottelivat pylväitä jukuripäisinä sonneina. Pari käännähti oveen päin kuin karkuun lähteäkseen. Mutta siellä seisoi kaksi asemiestä keihäsvarret lattiaa vasten sekä synkkänaamainen Hintze-ukko, eräs alapäälliköistä.
Tuomari pöydän päässä pyyhkäisi olutvaahtoa punertavista leukahaivenistaan ja röhähti melkeinpä hyväntuulisen näköisenä.
"No, minnekäs ne pojat olivat matkalla?" hän kysäisi alasaksan sekaisella suomellaan.
Pitkänhuiskea joukon päällikkö seisoi hontelona ja kömpelönä, synkät silmät otsatukan varjossa ja huulet mykkinä, vaikka ukko näytti pallittavan silmillään juuri häntä kohti.
Mutta leveäharteinen vierustoveri veti vahvan hammasrivinsä näkyviin ja näytti alkavan hohottaa koko kysymykselle. "Häh, junkkarit?" räjähti herra. "Mistä päin ja missä aikeissa?"
Silloin tuli hämmästyttävän kerkeästi, hieman honottavalla äänellä tanakan pojan suusta: "Paljonkopa noita lie ollut ... aikeita. Ei muuta kuin pantiin Liinukan häntäjouhet taskuun ja sitten ... aseteltiin permet multaviin mäkiin, ne kun ovat teeret ja mehtäkset syönnöksellään näin Kekrin alla..."
"No, ja tuota ... miksi ette pysyneet omilla maillanne ... erämaissa?" "Ka, kun pälkähti päähän, että tähän aikaan se on kettukin parhaassa karvassa, niin soutaa laputeltiin aina tuonne Ruoselän miehenmetsiin ja ruvettiin panemaan heittopermiä repolaisille."
Nyt oli jo Bunge-herra suuttumaisillaan. Vetäisi kannun pohjia myöten ja ähkäisi pahasti. Mutta haastelija ei näyttänyt olevan hätäpoikia. Vilkaisi syrjäsilmällä kumppaneihin, työnsi kouransa hallavaan hiuskuontaloonsa ja lisäili laiskanpuoleisesti venytellen: "Ja aateltiin siinä sitäkin, että tullapa tasakärsänkin vastaan, niin jospa tuota olisi sivumennen puukolla kutitella... Ja niinpä sitä tultiin jo Räyrinkiin saakka ja tuumiskeltiin, jotta ... veroteltaisiin vähän peskiäijiäkin..."
"Peijakkaan tupelkainit!" ärähti herra. "Tulkaa mistä tulette, mutta miksi retkeilette tänne ja minne matka? No, suu auki taikka..."
"Voionmaalle, Visbyn kaupunkiin", avasi suunsa yht'äkkiä roteva nuorukainen. "Häh?" Bunge-herra oli jäädä sanattomaksi. Mutta sitten hänen naamansa vääntyi äänettömästä naurusta, vähitellen alkoi vatsa hytkyä mukana, lopulta se oli ratkeamaisillaan räjähtävästä naurusta: "Kas, kas, kun ei Roomaan tai ... Konstantinopoliin?"
"Mikäpäs siinäkään, mutta paha lie kolmesta pahasta valita", järäytti leveäharteinen suu messingillään.
"No, ja keitä sitä sitten niinkuin ollaan? Sinä siinä?" tuimensi herra loppusanansa ja osoitti sormellaan päällikön näköistä.
"Kalsoisia", vastasi poika ja ryhdistäiksen huolettoman näköiseksi.
Tuo nimi muutti Bunge-herran kasvot ällistyneen vakaviksi. Hän oli melkein nousemaisillaan penkiltä. Kämmenet pöytää vasten hän tokaisi kuin varmentuakseen: "Suur-Pirkkalasta? Kuura Kalsilan, päämiehenkö, poika?" Poika nyökkäsi vastaukseksi. "Ja missä on isäsi?"
"Karjalassa, Tiurinlinnassa ... tappamassa Laatokan varjakoita."
Tästäkin näytti Rotger Bunge olevan täysin tietämätön.
Siinä, siinä oli vaara, jota hän oli aavistellut Holsten surmasta saakka. Jos Kalsoiset saivat aikaan karjalaisten ja Hämeen liiton, silloin ei ollut tuhon partaalla ainoastaan Vuojolan kauppalinna, vaan myöskin Lubekenit ja Visbyt... Ukon kurkkua alkoi kuivata melkein kuin olisi heilahdellut hirttonuora tuossa aivan ... leuan alla. Kumahutti kannua pöytään ja huusi olutta, jolloin hintelän näköinen suomalaispalvelija Hermo juoksi tupaan käskyä kuulemaan.
Herra koetti peitellä pelästystään. Jatkoi kuin muina miehinään: "Kas, kun et setäsi Rautaparran keralla lähtenyt jonnekin ... syksymarkkinoille?"
"Työntyi Vanajan kautta Meritienniitylle ja Kauppajoen markkinapaikoille... On tullut jo siellä ... etelässä härkäpoikana käytyä. Ja toisekseen ... piti jäädä kotosalle noin niinkuin isännöimään."
"Kaikki käy yhteen ... konnien juonet", mietti Bunge-herra yhä kauhistuneempana. "Alkavat suunnata kauppansa toisiin satamiin, ei meille... Vai Kauppajoelle? Ehkäpä lisäksi Halikon lahteen ja Koroisiin ... ruotsalaiskaupan turviin, rikastuttamaan kilpailijoitamme?"
Ukko oli unohtaa koko pojat. Suuret asiat olivat alkaneet pyöriä hänen kokeneessa päässään. Mutta hän yritti yhä peittää levottomuutensa välinpitämättömän näköiseen myhähtelyyn: "Vai, vai, no, ja ... miksi sitten juuri Visbyn kaupunkiin, Gotlantiin?"
Kalsoisten poika näytti vavahtavan aivankuin olisi kosketettu hänen salaisimpiin ajatuksiinsa. Hän sipaisi sekaantuneen tukkansa otsalta taaksepäin. Ruskeiksi paahtuneet vaaleahipiäiset kasvot näyttivät nyt luottavilta ja avoimilta. Mustat silmät – vuokselaisen Anukka-emon peruja – katselivat vaaleitten kulmakarvojen alta melkein lapsellisen kiihtyneinä. Sittenkin näytti hänen olevan vaikea päästä alkuun. Kuparilta läikehtivä puna läimähti yli kasvojen hiusmartoon saakka. Mutta samassa hän tuntui unohtavan ajan ja paikan ja puhui kuin olisi selitellyt omille kumppaneilleen ihmeellisiä asioita.
"Se kun on maailman linnoista rikkain! Rautaukko on siellä käynytkin ... nuorempana miehenä. Siellä on sellaisia linnantorneja, joihin miehet ovat tehneet tuhannen tuhatta päivätyötä, niin että Rapolankin harjulinna on sen rinnalla kuin majavan tokeet vuoren juurella. Ja sitten ... kummista suurin kumma! Siellä kun on hiekkarannoilla kiveen noiduttuja jättiläisiä, joilla on vieläkin ihmisen hahmo, jotta ... jos saarelle hyökkää vainolainen, ne heräävät pitkästä unestaan, aivankuin karhu-äijät huhtikuussa." Poika naurahti ikäänkuin omalle huvittavalle näylleen. Mutta näytti taas samassa hämmentyvän avomielisestä rohkeudestaan.
Kauppaherra pyrki johtamaan keskustelua takaisin Karjalaan päin, kysäisi muka sivumennen: "Kas, kun et lähtenyt sinne oikeaan sotaan varjageja tappamaan."
Kalsoisten poika näytti kuohahtavan: "Ei huolinut taatto mukaan vainoretkelle", tuli katkeranmakuisella äänellä, "vaikka olen ollut jo vuosia jousellinen mies. Isännöimään muka...? Kotoveräjillä mukkailemaan oravanpäitä petäjänoksilta, äyskimään pajaorjille tai usuttamaan lapinkoiria ... sellaista ne aikoivat Rautaparta ja taatto." Samassa kertojan kasvot vavahtivat, halveksiva ilme muuttui naurahtavaksi ylpeilyksi. Viittasi vierustoveriinsa ja keikahutti niskavillojaan: "Mutta mepä pojat päätettiin tämän Sorrin Miehon kanssa, että..."
Samassa oli jo Sorrilan poika ennättänyt avata hammaskarsinansa ja lävähytti, muka kumppaniaan kiusatakseen: "He-he ... vai vielä siinä oli, muka, toisilla päättelemisiä. Tyttölöillä se meitä muita houkutteli ... tämä Kalsilan Tapo. Sanoi, muka, kuulleensa, että siellä Voionmaan päälinnassa on sata tornia ja torniloitten ikkunoissa istuksii, näätsen, sellaisia peijakkaan vietäviä tyttöjä, joilla on tuohenkalpea naama ja sysimusta tukka..."
Mieho oli päättämäisillään lorunsa leveään nauruun, mutta sai samassa kylkeensä sellaisen töytäyksen Kalsilan pojan nyrkistä, että jäi hetkeksi haukkomaan sammakkona tyhjää ilmaa.
Bunge-herra oli noussut, lyllersi, käännähteli ja harppoi edestakaisin permannolla. Mitä noille vintiöille oli oikein tehtävä? Kauppamiehenä hän oli aina rakentanut rauhaa. Ja nyt oli kaikkein vähimmän varaa ärsyttää Kalsoisia...
Jotain sanoakseen hän kuitenkin tohautti Miehoon päin: "Jaha, jaha..." Harppasi pojan nenän eteen: "Tämäkin jurrikka on siis päällikönpoikia, vai mitä, sinä jäärä?"
"Jäärä? No, ka ... mutta kyllä matalakin kanto kuorman kaataa, kun paikalle sattuu, tavataan sanoa Sorrilassa", jumisi poika kuin puukkoa purren hammasten välissä.
Mutta isäntä oli käväissyt viereisen konttorihuoneen ovella ja huomannut siellä emäntänsä seisovan kuuntelemassa. Palasi ja tekeytyi uhkaavaksi: "Vai vielä muriset, karhu? Ja jos minä panen koko joukon tästä metelistä tuonne torniin, rautakankien taakse, häh?"
"Et uskalla", hurjistui Kalsilan Tapo "lupasipa taatto palattuansa lähteä merenylisille sotaretkille. Niin että jos soutaa koko Pirkkalan venejonot tuonne ylävesiin ja sieltä alas tänne päin, niin ohimennenpä pyyhkäistään Vuojolan linnat!"
"Eikäpähän se ... miehen maha ole milläänkään, jos selkää piestään, sanotaan Sorrilassa." Mieho oli naamaltaan kuin kimppuun käymäisillään, ääni honotti ja leuka venähteli.
Rotrud-emännän ääni vastasi karhean varmana ovelta: "Eivät ole tornikamarit sudenpenikoita varten. Vietäköön kellariin tai maakuoppaan ja läkähtykööt, jos haluavat, suupaltit." Emäntä oli tullut keskelle permantoa ja sanonut sanottavansa vetoamattomana tuomiona. Pojat katselivat toisiaan kuin olisivat saaneet läimäyksen korvilleen. Äkkiä emäntä käännähti suoraan Kalsilan pojan puoleen ja kivahti: "Vai kuka tappoi päällikköni Adam Holsten tuolla ... takamailla? Kuka? Sen tietänevät parhaiten juuri Kalsoiset... Vastaa, Tapani Kalsila!"
"Olen Tapo, Tapavaino enkä mikään..."
"Tapani, sanon! Ja tunnusta suoraan, että se toiskätinen penninginnuolija, sinun setäsi ... hän tapatti Holste-päällikön ja selästä, takaapäin kuin vinosilmä lapinäijä...? Noh?"
"Liepä sitä ollut ... rautalehteä ryntäittenkin puolella", Tapo jurahti.
"Ahaa, jokos menit ansaan, ilveksen penikka! Niinpä olet kuullut asioista... Vai niin, vai sillä tavalla ... Lienetpä ollut itsekin mukana, häh?"
Liekö ollut perää piikojen supatuksissa, että Rotrud-emännän ja Adam Holsten välillä oli ollut salaista lemmenkähmää, vai olisiko ollut muita pitkiltä ajoilta patoutuneita mielihauteita, jotka nyt ourusivat pinnalle kuin kevätkirressä samea savi? Joka tapauksessa hän näytti vihaavan pirkkoja ytimiä myöten. Ja oli nytkin menettämäisillään koko malttinsa. Keinahteli täydessä vimmassaan moneen kertaan siltapalkkien yli ja näytti hautovan synkkiä aikeita. Mutta hänkin tuntui vähitellen pääsevän järkeen ja ryhtyvän punnitsemaan Vuojolaisten ja pirkkojen tämänhetkisiä voimasuhteita. Pysähtyi, mietti hetken leuka rystysillä. Sanoi lyhyesti: "Jäät panttivangiksi, ja myös sinä, Sorrin poika. Vapaaksi pääsette, kun on maksanut Rautaparta miehensakot, neljäkymmentä markkaa päästä, ja jos osaatte nöyrästi käyttäytyä." Ojensi Hintzelle muuripatsaalta tervastulen ja tokaisi: "Alempaan torniin."
Oli ruvennut entistä enemmän pakastamaan. Rantavallien kapea vesihauta oli vetäytynyt ohueen jäähän ja salmenkin rantakivien kupeissa oli jäänhilettä. Paksu pakkashuuru löi poikia vastaan, näiden työntyessä kuumasta tuvasta kynnykselle ja pihamaalle. Hintze-ukko viittasi vasemmalle asetupaan päin, josta veivät portaat myös hirsitorniin. Mutta pojat jäivät tölläilemään, keskelle pihaa nähdäkseen mitä aiottiin tehdä heidän kumppaneilleen. Hintze jo ärähti ja toisti käskynsä, mutta jäi kuitenkin odottamaan kun samassa loputkin pirkkalaispojat työnnettiin tuvanovesta, ja emäntä ilmestyi kynnykselle.
Nuori Notburga oli tällä välin, nokkela pää viitan hupussa, livahtanut neitsytkammionsa pimeihin portaisiin ja kuulostellut, herkät hiirenkorvat pystyssä, mitä tapahtui suurtuvassa. Mutta hän halusi myöskin nähdä, aivan läheltä ... noita kummankummia pirkkoja, joilla äiti oli häntä peloitellut pienestä saakka. Ja nyt, vankeja tuotaessa pihalle, hän oli kiertänyt takaisin naistentuvan porstuapimentoon, josta oli hyvä hädän tullen paeta Valpuri-piian suojiin tuvan puolelle.
Soihtu valaisi leimahtaen Tapon pään ja hartiat. Notburga hykertyi kauhusta yhä syvemmälle piiloon. Sen kasvothan olivat verenpunaiset, mustat hiilet silmien sijalla ja päässä kuin jonkin pedon harja, josta hän oli nähnyt peloittavia kuvia isä Johanneksen suurissa kirjoissa... Mutta vieläkään ei tyttö lähtenyt pakoon.
"No, niin. Ja mitäs näille?" kuului Rotrud-emännän ääni. Astui lähemmäksi rohdinmekkoisia poikia.
"Mitäpähän ... loisväkeen näyttävät kuuluvan... Tuonne salmelle! Uikoot jos uivat, majavan penikat... Jos lienevätkin riitteessä rannat, onpa vielä keskeltä sula. Noh, tiehenne siitä ja viekää viestit Rautaparralle." Oli kääntymäisillään naistentupaa kohti.
Tytär pakeni porstuan pimeimpään soppeen. Hän ei tahtonut nähdä äitiänsä. Tuntui kuin rinta olisi ollut säälistä pakahtumaisillaan. Vaistomaisesti hän alkoi sormeilla rukousnauhaansa, ja hänestä tuntui, että nyt hän oli paennut äidistään mittaamattoman kauaksi, kutistunut ikäänkuin pienen pieneksi vahanukeksi, jota hirvittävien matkojen takaa katsoi kova, mahtava olento, hänen entinen äitinsä.
Mutta emäntä ei astunutkaan kynnyksen yli. Pihalta alkoi taas kuulua ääniä. Tapo oli pysähdyttänyt hänet kiivain sanoin. Kielsi rääkkäämästä poikia. Yksi heistä oli Kalsoisten venemestarin ja vanhimman jousimiehen poika, Revon Hänni, joka ei kuulunut orjiin eikä loisiin. Toiset olivat köyhien kaskimiesten poikia, jotka olivat lähteneet retkelle hänen vastuullaan, taattojensa tietämättä.
"Hintze, mitä siinä seisottelet? Vie minne käskettiin!" emäntä vastasi. "Käykää kimppuun, pojat!" kuului silloin Tapon karjahtava ääni. Pihalla syntyi melske. Kalsoisten pojan luiseva nyrkki kaatoi asemiehen. Mieho kahmaisi toiselta keihään ja puristi sen ja rintalastansa väliin miehen, niin että uhrin kylkiluut rutisivat. Mutta keihäs rusahti poikki. Ja asemies syöksyi käsirysyyn. Hintze-ukko oli ennättänyt lyödä nyrkillään Hännin tantereeseen. Ja asemiehiä juoksi miestentuvasta kokonainen rykelmä. Yritys oli ollut toivoton. Tapo ja Mieho köytettiin kädet selän taakse. Hänni-poika nousi maasta kontilleen, sylkäisi suustaan yläleuan etuhampaan, kiraisi itsensä pystyyn ja sammalsi turvonneesta huulestaan: "Kyllä se hammas vielä maastakin puree..." Ja "ärrä" sorahti synkeästi.
Mutta tätä eivät enää päällikönpojat olleet kuulemassa. Heidät oli survaistu tornin portaisiin, josta alkoi matka ristikkojen taakse.
Sotamiehiä oli kerääntynyt salmen puoleiselle rannalle ilonpitoon pakana-pirkkain kustannuksella – kolmisenkymmentä raakaa soturia, jotka valaisivat soihduin kaistaleen rantaa ja kiiltävän mustaa vettä.
Pakanapojat liitivät höyhentöppösillä yli vesihaudan ritisevän jään. Seisoivat hetken ulommaisella maavallilla. Katsahtelivat olkansa yli taakseen. Asemiehet remusivat, laskettelivat karkeuksiaan ja nostelivat soihtujaan. Pojat yhä kyyköttelivät paikoillaan. Viuhahti pari nuolta vainottujen pään yli. Silloin ruiskautti Revon Hänni päättävästi vielä kerran hampaankolostaan. Ja pojat pulahtivat veteen kuin nuijahäntäiset majavat. Neljä päätä näkyi hetken ja katosi umpi pimeään. Rannalle tuli vähitellen hiljaista.
Päällikönpojat oli paiskattu mahalleen, ranteet yhä kovissa köysissä, tornivankilan nurkkaukseen kaislakasalle. Kääntyivät kyljelleen ja lopulta istualleen. Tuijottivat hetken toisiaan silmät pöllöinä päässä.
Mieho potkaisi jalkansa merikaislakekoon: "Kappas vain, kun on paksua heinää tämänpuolen mansikeilla", urahti tovin kuluttua pienet siniset silmät killillään.
Tapo tuijotti eteensä synkin silmin, laihat kasvot olivat kalvistuneet voimattomasta vihasta.
"Ei se mitään ... meikäläisille pojille", Mieho lievitteli, "niillä kun on etukäpälissä saukon soutimet ja... takajaloissa nuijahännän räpylät".
Mutta Tapo oli heittynyt kontilleen ja siitä seisaalleen. Hioi rystysiään vastakkain yrittäen kestää köysien puristusta. Sai vaivoin kiskotuksi hampaittensa välistä muutamia sanoja: "Tätä saavat kerran katua ... ruotsit ja saksat..."
"Äläs mitä", honotti harvakseen Mieho, "kyllä kosto aina kotia konttii. Ja sanotaan sitä Sorrilassa silläkin tavalla, että ... ei sitä määrättä voitakaan rokkaan panna."
– Tuli taas pitkä sanattomuus. Ristikkojen lomitse pusertui sisään pakkasenmakuista ilmaa. Jykevän rautaoven takaa kuuluivat vartijan rautakorkoiset askelet.
3.
Aseita hiotaan.
Uitetut pakanapojat olivat painelleet Kyrönkankaan harjuja kohti hakeutuakseen kotomailleen päin. Eikä ollut kulunut viikkoakaan, kun hämäläiskorpi vastasi.
Jumahtivat Vuojolan lankkuporttiin eräänä päivänä kahden ylistarolaisen päällikkömiehen nyrkit. Äveriäät turkiskauppiaat Kirppu ja Kalso, joka oli sukua Pirkkalan Kalsoisille, olivat tulleet vaatimaan päällikönpoikia vapaiksi. Istuivat tuvassa peräpenkillä ja isäntä nyppi pöydänpäässä parranhöytyväänsä. Rotrud istui pöytäkaluarkulla ja isä Johannes kirjoitteli vierashuoneessa.
"On kuultu, että täällä on uitettu kuin koiranpenikoita pirkkalaispoikia", alkoi Kalso.
"Tässä on tultu hakemaan Kalsilan ja Sorrin poikia", Kirppu lisäili.
"Eipähän meillä ... pojilla hätää", sovitteli isäntä, "täytyi niitä vähän ottaa niskavilloista, kun..."
"Ei mitään ottamisia", Kalso oli kivahtamaisillaan. "Vai haluaako herra, että Rautaparran turkisahkiot jäävät tänä talvena kokonaan tulematta? Silloin kätkee kauppa niin teiltä kuin meiltäkin."
Se oli isku kauppaherran arimpaan paikkaan. Kiirehti silmää vilauttaen sovittelemaan: "No, no, no, no ... Vuojolassa maksetaan parhaat hinnat, ja valkonahat, näätä ja kärppä, nousevat tänä talvena. Linköpingin piispa on, näet, meiltä ja hiippakuntansa kauppiailta, tehnyt suuria tilauksia, ovatpa asiamiehemme Riiasta ja Novgorodistakin..."
Kalso oli nostanut hitaasti ryntäitään: "Noussevat mitä noussevat", hän keskeytti isännän puheen, "mutta ei meikäläisten poikia uiteta Vuojolan salmessa ... maksamatta".
Rotrud-emäntä oli uumonnut vaaran hänkin ja sanoi melkein kuin leikkiä laskien: "Eipähän heitetty nulikoita jään alle eikä uitettu avannosta avantoon nuoransilmukassa, kuten tekevät, kuulemma, pirkat lapintenaville."
"Mikä meillä tehdään, se jaksetaan", jyrähti Kalso, "päällikön pojat on päästettävä".
"Ka, arvelu akalla työnä", Kirppu sanaili, "mutta ei ole hyvä eukkojenkaan haastaa samalla suulla vero-orjista ja pirkkalaisista, varsinkin jos on kolmen polven takaa omissa suonissa Harjavallan Lokka-tyttären verenvikoja".
Se naula sattui. Näytti iskevän arimpiin liitoksiin Rotrud-emännän mielessä, sillä se viittasi sukutarinaan, jonka mukaan hän oli äidin puolelta harjavaltalaisen päälliköntyttären jälkeläisiä. Mutta nyt hän näytti nielevän ruotaisimmankin palan. Peitti suuttumuksensa rauhalliseen arvokkuuteen, nousi ja lähti, kyynärpäissä ja niskassa taipumatonta uhmaa. Mikä täytyi, se täytyi, kunnes saapui uusi varuskunta ja päällikkö, joka kykeni kostamaan. Ja emäntä kulki ikäänkuin vastahakoisin askelin pihan yli asetupaan, jossa ilmoitti Hintze-ukolle, että vangeille oli annettava siitä lähtien entistä enemmän vapautta: saivat liikuskella kauppalinnan alueella, kun vain vahtimies oli seurailemassa. "Toistaiseksi", hän päätti käskynsä pidätetty kostonilo äänessä.
Suurtupaan oli tuotu jo olutkannut, ja Rotger-ukko sormeili mairean näköisenä pöydän reunaa, hakien sopivaa vastaiskua miesten äskeisiin uhkauksiin. Siemaisi pari kertaa, asetteli kannun varovasti pöydän kulmalle ja muka sovitellen selitteli: "Eipähän toki meille pojantenavista riitaa. Ovatpahan täällä meillä enemmänkin niinkuin orpanoimassa, ja sovitaanhan niistä ... vahingonteoista, kun on tässä vain ensin pidetty tulojuhlat uusille sotamiehille, jotka tänä hetkenä ovat valmiit astumaan laivoihin Visbyn satamassa ... satakunta asemiestä ja päällikkönä kuuluisa sotaherra. Viimeistään Martin päivään on määrä kaappari Alf Erlinginpojan ne ohjata tuonne ... Vuojolan satamaväylälle."
Pirkat silmäilivät pitkään toisiansa. Kauppa-herran kiemurtelevissa sanoissa oli uhkaus, joka painoi vaa'assa. Ei ollut tällä kertaa heidänkään viisasta umpimähkään hankkia suoraa riitaa, Olipa oltava varuillaan ja katsasteltava. Nouseskelivat, tekivät lähtöä. Bunge-ukko hieroskeli rystysiään: "Siinäpä se, siinäpä se, kastettuja kristityitähän tässä ollaan kaikki ... me rantamaitten miehet."
Ovella työnsi Kalso näätälakkiaan peukalon päkimellä: "Ollaan mitä ollaan, mutta kauppa on kauppa. Tuota ... Pirkkalan Kalsilaan juoksee kyllä sana, että Vuojola lisää varusmiehiään, tehnee mitä tahtoo Rautakauppi ja" – ääneen nousi uhkaa – "tehnee Kuura-päällikkö palattuaan Karjalasta". Lähtivät.
"Kas, kas talttuivatpas", jäi herra hykertelemään. Hän tiesi voittaneensa ainakin aikaa. Mutta – sen hän tajusi yhtä varmasti – jollei Visbyn laiva saapuisi parissa viikossa, oli hämäläiskorpi jälleen murahteleva entistään äreämpänä, vaarallisena marraskarhuna. Nyt, juuri nyt oli pantava koko viisaus syötiksi koukkuun ... pääpaikan raatiherroille.
Hän huusi luokseen isä Johanneksen. Näin ... leppoisassa nousuhumalassa hän tunsi katselevansa koko Itämeren-kauppaa laajemmalta tähtäimeltä kuin yksikään muu herra Riiasta Hedabyhyn ja Visbyhyn asti. "Kirjoita niille, vietävän oldermanneille", hän alkaa ladella kirjurilleen, "että rannikon porvarit menettävät koko Hämeen turkiskaupan, jolleivät lähetä laivallista varusväkeä tuossa paikassa, sano, että Itämeren kauppaherruus" ... ukko siemaisi innostuksissaan nopeita täyteläisiä kulauksia.
"Jaha ... dominium maris baltici", toisteli isä Johannes tarkkaavaisena. "Juuri niin", tuohahti herra, "se menetetään, jollen saa vähintään sata miestä, joilla on uudenmalliset jalkajouset". Samassa hän yltyi hykertävään nauruun ja vilautti viekkaasti toista silmää: "Mutta älä sano niille ... mercatoribus in Gotlandia, etten aio noita tappelupukareita käyttää ensinkään, en päästää irti koko tältä saarelta, ha-ha-ha... Ne ovat vain peloittimeksi, jotta hämäläiset karhut tuntevat saaneensa kuonoihinsa renkaan, josta tämä herra heitä tanssittaa Kyrönniemen markkinoille – nyljettäviksi, hih, hih, hih... Katsos, me kauppamiehet, me emme tarvitse mitään muuta kuin kaupparauhaa", hän päätteli vakavammin.
Kirjurin tarkkaavat katseet näyttivät valaistuvan iloisiksi. Hän tarttui eloisin ilmein herransa sanoihin: "Toistamistani olen jo heille kirjeissämme toistellut, että rauhanturvaa vaativat myös lähetystyö ja Jumalan laki, mutta..." Rotger Bunge alkoi taas nauraa rehevästi ja siristi silmänsä teräviksi: "Ja luuletko sinä, että meikäläiset oldermannit ja raatiherrat välittävät Jumalan laista ja että pirkkalaiset pelkäävät meidän kastettamme. Kalsoiset, Sorrit, Kirput ja Lempoiset eivät varo muuta kuin kauppateitään ja riistamaitaan, eivätkä Visbyn oldermannit muuta kuin kukkaronnauhojaan. Siinä ne ovat ... sekä sinun lähetystyösi että kauppakuntamme pyhät säännöt, nuo ... jura mercatorum Gotlandiae!"
Kirjuri huokasi, pudisti päätään ja katsahteli lempeästi. Mutta herra paukautti oldermanneilleen nasevimman argumenttinsa: "Niin että ... lupaa raatimiehille ja herra Oldericukselle kaksinkertaiset kauppavoitot, jos kustantavat miehet tänne, tai muussa tapauksessa – sano – pirkat vievät turkiksensa Suomenlahden satamiin tai Kokemäen Teljään ja Nousiaisten Pyykoskelle, jonne niihinkään meillä ei ole enää kauppakestien lähettämistä, jollei ole panna mukaan edes kourallista asemiehiä... Niin, niin ... sen ne tekevät tai hävittävät tämän kauppapaikan maan tasalle! Eikä sitten sen enempää. Sigillum!" Ja ukko paukautti tyhjän olutkannunsa paikoilleen, niin että tammipöytä kimahti. Hän tunsi jälleen ajaneensa kotikaupunkinsa kauppaherruutta viisaasti ja voimallisesti.
Tuonnoiset pakkaspäivät olivat olleet ja menneet. Ilmat olivat lopsahtaneet täydeksi suojaksi. Kauppasaarella näytti vallitsevan sopu ja rauha.
Itsepä Rotrud-emäntä oli ollut näinä päivinä merkillisen lenseällä mielellä. Piiat olivat ihmeissään. Arvailivat asiasta toista jos toistakin. Oli, muka, pitänyt siitä uittamisesta pitkät saarnat emännälle isä Johannes, joka oli vasta tapahtuman seuraavina päivinä palannut saarnamatkoiltaan Kyrönmaan idänpuoleisista korpikylistä. "Ja on se Notburga-neitokin siitä illasta asti ollut kuin Haapa-akan eksyttämä ... metsän viemä, ja siitä se emäntäkin vasta sävähti, jotta ... jos olisivat pakananoidat lähettäneet kostoksi hikitukkaisen Hiientytön veriä rikkomaan viattomalta neidolta", hotisi puolestaan Marketta-piika. "Lienevätpä olleet kyöpelitkin mukana, mutta sanokaa mun sanoneeni, että vielä se vanha syntinen rakkaus Holste-päällikköön sitä riivaa, eikä sen vihanpito lakkaa, jos lannistuikin rippituolissa", oli tietävinään Pirjo, pikkuinen aputyttö, joka aamuisin sai siivota rouvan kamarissa, "sillä on vieläkin sen antama..." "Hsst", kuului pitkänä sihinänä ovensuusta. Emäntä oli kääntynyt pihakennäältä leivintupaa kohti.
Niin supisivat piiat selityksiään, ketkä keittokodassa päät ojossa hahlain luona, ketkä leivintuvassa, ketkä ruoka-aittain sopessa. Mutta vanha Valpuripa eräänä iltana naisten tuvassa taisi kehrätä parhaat loimet. Marketta hakkasi lampaantalia lihahakkurissa ja kysäisi kuin omissa ajatuksissaan: "Mikähän sen on saanut sillä tavalla pirkkoja vihaamaan? Sitähän se on tehnyt jo ennen Holste-päällikön tappoakin..." "Miksi vihaa susi koiraa?" tokaisi Valpuri. "Ka, kun ovat samaa sukua." Ja siinä kertoi vanha vaimo kummallisen tarinan emännän esiäidistä.
Oli ollut Harjavallassa isoisella talonpojalla ja turkiskauppiaalla uppiniskainen tytär, joka ei ollut suostunut menemään sille miehelle, jolle taatto käski. "Myön sinut pukinnahasta orjaksi ensimmäiselle kauppiaan-mankarille, joka eteen sattuu markkinamatkalla", oli taatto julmistellut. Mutta Lokka-tyttärelläpä oli ollut Teljässä salainen mielitietty, voionmaalainen kauppakesti, hurja ja komea herra. Tytär karkasi kotoa kevätpäivien aikaan ja sille tielleen katosi. Olivat nuoret purjehtineet sulhasen kotomaalle, ja rikkaisiin naimisiin oli päässyt Lokka-tytär vieraalla maalla, juuri sen omahisensa kanssa.
"Mutta tämä, tyttären tytär, vihaa kuin susi sukuaan. Ovat, kuulemma, siellä vieraissa linnoissa ylähäiset rouvat haukkuneet niin äitiä kuin tytärtäkin Harjavallan noita-akoiksi. Ei ole unohtanut sitä Rotrud Sievertintytär eikä myöskään, muka, alhaista sukuansa. Veri on, näetsen, vettä sakeampi ... yhtä hyvin vihassa kuin rakkaudessa..." päätti Valpuri vanhan tarinansa.
Ymmälle joutuivat vangitut päällikönpojatkin, kun eräänä päivänä päästettiin ranneköydet ja ruvettiin kohtelemaan kaikin puolin ihmisiksi. Tuotiin tornikamariin pöytä ja pari penkkiä, maitoista keittoa, jossa oli sakeassa leivänpalaa, saivat kiskoa iltaisinkin, puhumattakaan päivällisistä liharöykkiöistä. Mieho näytti makailevan tai jolkuttelevan ulkosalla päivät päästään välinpitämättömän näköisenä, aivan kuin torkuksissa. "Aika aikaa kutakin", sanoi haukotellen iltarukouksekseen tai aterioitten jälkeen, röyhtäytellen: "Mies syöpi, mies saapi." "Täytyy keksiä keino, paeta", hoki Tapo painellessaan iltaisin tyrmän lattiaa, vuoroin käsi nyrkissä, vuoroin tukkaansa haroen. Illat makasi liikkumattomana kaislakasalla. Nousahti äkkiä pystyyn ja venytteli lonkkiaan kuin häkkiin joutunut ilveksen pentu.
Anukka-emo, Kalsilan tanhuat, työt ja toimet näkyivät täältä kaukaa onnekkaalta ololta, joka kirvelsi mieltä, teki haikeaksi tai kärsimättömäksi. Tuon tuostakin hän oli seisovinaan keskellä kesää kotoisen linnamäen kupeella, muinaisen roviohaudan nurmettuneella kummulla. Pitkän lahdenpohjan tuolla puolen, vastarannalla, seisoi Kalsila. Tuossa lähinnä on rantakohta, jonka vaiheilla Nokke-tyttö, lapinkana, huuhtoilee laiturilla pesuvaatteita, tapuimella räiskyttelee ja karkeelle levittelee. Tuolla, ulompana talosta, riihitarhan kulmauksessa, satasalkoinen humalisto! Ja riihilakan edustalla levittäiksen laaja, ruskeankeltaiseksi paahtunut lastukko. Koko kevään on siinä Revon-ukko johtanut veneentekotöitä. Ja nyt ne ovat ... kalaveneet ja kaukotaipaleitten uiskot vedetyt alemmaksi, ratapenkeren tervateloille. Kokonaisena rivinä ne paistavat yli lahden kellanruskeassa tervassaan. Ei muuta kuin panna kotolahteen ja sitten ... mitattomille taipaleille...
Kappaleen matkaa riihestä kyyhöttää matala paja, jossa kirveitä kallitaan ja miekkoja karkaistaan, niin että ovesta ja katosta huuru nousee ja kipinät räiskyvät. Ja tuolla vieläkin matalampi sauna turvekattoineen. Sen viheriälaikkuisella matolla kasvaa kissankäpälää ja pienen pieni, känkkyräinen koivunvesa.
Leivinkodasta lyllertää Anukka-emo, hihat kääräistyinä kyynärpäitten yläpuolelle, lyllertää somasti keinuen, suuri jauhotuokkonen kämmenellä, juoksee jauhoaittaan, käväisee pirtissä, hoputtaa naisväkeä yli tanhua-aidan, jonka takana jo orjatytöt sekoittelevat lehmänhaudetta ja juottelevat ynähteleviä vasikoita. Palaa taas äiti sen tiensä, heittää leikkisän sanan jousimiehille, jotka tallinnurkalla asettelevat kattotuohia painojen alle. Ja tuossa ... aivan luhdinsolan nurkalla, silmää taakseen ja katsahtaa kuin hyväillen poikansa makuuaittaa. Sen harjalla pyörii vinhasti tuulikela, joka karkottaa hiiret nurkkia kaluamasta.
Muistelijan teki mieli nauraa. Tuo oli kaikki niin omahisen somaa. Kylkiluita nostatti. Hän oli katsovinaan yli lahdenpohjaisen laakean rinteen, kauas yli pienten koukeroisten peltojen erämaitten taakse. Siellä, taivaanrannalla, paloivat monilukuiset kasket, suurten talollisten kasket ja köyhäin häkäpirttien yhteiskasket. Ne himmensivät ilman, sakenivat suunnattomiksi, seisoviksi pilviksi. Ja kirpeä hiilenkatkuinen tuoksu levitti sieraimia ja rintaa. Sitä kelpasi hengittää ... kotoista, omahista ilmaa...
Tapo tahtoi päästä pakoon millä hinnalla hyvänsä. Pojat alkoivat kaavailla pakoteitä: Joko Hyljesaaren kautta, jossa heidän kuulemansa mukaan säilytettiin kesä- ja syysajat hyljevene, kevyet apuveneet, railat ja kelkat, tai suomalaiskylän kautta, josta saattoi hetken tullen saada heimoveljistä avittajia matkan valmisteluissa. Kaavailtiin ja tuumittiin. Mutta työntyipä eteen eräitä tapauksia ja lopulta pilvenkorkuinen seinä, joka näytti tekevän kaikki pakoaikeet mahdottomiksi.
4.
Notburgan laulu.
Isä Johannes oli istunut pitkät rupeamat vankien luona pyrkien taritsemaan kristinoppia pakanapojille. Ristinluvut eivät kuitenkaan olleet niinkään uutta nuorukaisille, ei varsinkaan Tapolle, jonka äiti oli kastetusta Karjalasta, Tiurinlinnasta. Poika oli tottunut lapsesta asti polttamaan maammonsa keralla tuohukset kalmistohaudoilla kristittyjen tapaan, vieläpä hokemaan Neitsyen ja pyhän Annan nimeen, kun hätäpaikka tuli. Mutta olipa myöskin etelästä ja lännestä saapunut luonnollisia väyliään, kauppa- ja vainoretkiä myöten, pakanalliseenkin Hämeeseen uuden opin tarinoita. Monenmuotoiset kalamiesten Santti-Antit ja metsänkävijäin Hyyperöiset eli Hubertukset, Tyrjät ja Tyyperit elivät sielläkin tuttuina kansan huulilla, puhumattakaan Kiesuksesta, Maariaisen heleästä pojasta. Eivätkä olleet hengenvaarallisia edes munkkien saarnamatkat Pirkkojen maille, kunhan eivät vain ruvenneet suorastaan kauhalla kastevettä valelemaan.
Tämänpä vuoksi eivät pojat suu auki ammotelleet papin jalkojen juuressa. Ennemminkin myhäilivät tai penseilivät. "Hoh-hoh ... oisinpa eilen kuollut, en olisi tuotakaan kuullut", Mieho saattoi urahdella hurskaalle miehelle kaislakasaltaan.
Mutta isä Johannespa ei ollut mikään tavallinen pappi. Yllä nukkavieru munkinkaapu, nuora vyöllä, mutta jalassa tukevat parkkisaappaat ja kalotin päällä nahkalakki. Hän touhusi joka paikassa ja kaikkialla. Aamut hän hoiti isännän työhuoneen korkean pulpetin ääressä kauppakonttorin tilikirjoja, laati kirjeet, piti luettelot varastoista, opetti tiedon alkeita Notburga-neidolle, kertoi hänelle pyhimyksistä ja ritareitten maineteoista, hoiti sairaita ja onnettomia ja joskus katosi kokonaisiksi viikoiksi kauemmaksi suomalaisasutuksille kastamaan ja kastetuita opettamaan.
Mutta ennen kaikkea hän osasi kuin osasikin tien noitten pakanapoikien sydämeen. Ryhtyi kertomaan syntymämaastaan, "Pyhien saaresta", Irlannista. Niityt ja laitumet lepäsivät siellä, muka, suloisessa aamukasteessa kesät ja talvet. Ne olivat väriltään kuin maito ja hunaja. Laajojen jokien rannoilla kasvoivat laakerit ja viikunapuut, ja lakastumaton tammi oli niillä main kuninkaana. Mutta tammistojen keskellä suurissa hovilinnoissa laulettiin rakkaudesta ja suurista sankareista...
Hän, isä Johannes, oli näet kerran ollut kotimaassaan kuuluisa bardi-laulaja, joka istui kuninkaan pöydässä ylempänä ritareita ja sai kantaa kuusin värein koristettua manttelia. Hän oli tavoitellut hovin korkeinta runoilijamainetta – "kruunattu bardi" oli oleva hänen arvonimensä – kun hän, ylenmääräisessä maallisessa ylpeydessään, oli surmannut salaisen rakastettunsa puolison, väkivaltaisen linnanherran, ja vihdoin, tunnontuskissaan, kääntynyt pois kaikesta maallisesta turhuudesta.
Kun Tapo kuunteli hänen kertomuksiaan kotosaareltaan tai tulostaan Voionmaalle Pyhän Hengen huoneeseen ja vihdoin Roma-luostarin sistersiläis-veljien pariin, ei ollut tulla loppua hänen kyselyistään. Irlannin "Smaragdisaari" linnoineen ja hoveineen, laakeri- ja seetripuineen, Voionmaan lehtevien metsien niityt, joilla kasvoi tuhatvärisiä orkideoja, sen satamien tammikylkiset laivat ja jättien haudat, jotka ulottuivat Ekstasta Gotheimiin – tuo kaikki... kirjava, rikas ja avara maailma huikaisi hänen metsäläissilmänsä ja -sydämensä. Maailma avartui hänen eteensä kokonaan uutena, mittaamattomana merellisenä taipaleena, jonka rannoilla vartosivat suuret linnat ja rikkaudet, korkeat tornit ja tornien ikkunoissa niiailevat ja nyökkäilevät neitseet.
Tällaisina hetkinä hän saattoi seurata silmillään isä Johanneksen eloisia kasvojenilmeitä kuin suuri, hontelo koiranpenikka ruokkijaansa.
Mutta eräästä aamupäivästä alkaen Tapo lakkasi kuuntelemasta munkin tarinoita. Hänelle oli sattunut outo tapaus.
Pojat olivat kierrelleet saarta – vahtimies perässä jalkutellen – ja suomalaispoika Hermo, muka kuin muuten vain puhekumppanina mukana. Oli saatu pojalta urkituksi tärkeät tiedot ja tehty lopullinen karkaussuunnitelma. Jaakko-sepän pajassa oli ovipieltä vasten puolitekoisia ja valmiita miekkoja ja kaipa muutakin kättä pitempää. Vahtimies oli houkuteltava soutamaan pojat yli salmen, muka vain heimolaisten kanssa ajan kuluksi pakinoimaan. Perillä oli hotaistava aseet kouraan, kolkattava sotamies ja vahti paaluportin luota ja sitten ... Ylistaron, Jalasjärven ja Parkanon vesitaipaleita Hämeenkyrön puolelle...
Mieho, Hermo ja vartiomies olivat jääneet jälkeen rantapuotien seinävierelle. Tapo oli seisahtunut miestentuvan nurkkaukselle ajatukset yhä äskeisessä suunnitelmassa.
Samassa oli käännähtänyt pihan puolelta juoksujalkaa Notburga. Oli pysähtynyt hänen eteensä kuin naulittuna. Pelästyneiksi avartuneet silmät olivat tuijottaneet aivan läheltä. Tummansininen otsanauha, musta tukka, värisevät huulet, kasvot säikähdyksestä elottomat ja kalpeat – sellaisena oli uponnut hänen päänsä Tapon mieleen. Näky oli ollut niin äkillinen, että vasta seuraavana päivänä poika sai muistiinsa hänen korean turkisnuttunsa ja vartalonsa.
Sehän oli ollut kuin ojannotkelmassa syksyllä ... äkkiä jäätynyt nuori raita, jota ei enää tuuli taivuttele. Mutta ... miten olikaan lepän puna kuultanut sen vahankalpean hipiän alta! Taisipa olla sittenkin ... oikea naisenpuolinen ihmisolento... Vavahtipa tuo pari kertaa aivan kuin hentojäseninen poronvasa elokuulla. Ja siitä huomiosta poika sai ikäänkuin takaisin suoniinsa sävähtäneet veret. Tottapa näyttivät olevan, hitto vieköön, nuo tarinat satatornisista kaupungeista ja ripaotsaisista tyttäristä, joilla oli tuohenkalpeat kasvot ja hiilenmusta tukka. Siinähän se oli ollut ... ihan tuossa silmien alla. Ei puuttunut muuta kuin kukankorea ikkuna ja pienen pieni nyökytys somalla päällä... Sen tytön poika päätti hakea käsiinsä vaikka keitolaisten parista ... ainakin sen vielä kerran nähdäkseen. Mutta silloin pantiin yht'äkkiä sekä näille tuumille että pakoaikeille pääsemätön aita eteen.
Vartiomies työnsi pojat, näiden aikoessa eräänä aamuna pihamaalle, kirosanoin takaisin tyrmään. Hetken kuluttua astui koppiin Rotrud-emäntä käsissä kupillinen laihaa velliä. "Syökää, syöjät, mitä saatte", sanoi töykeästi, "Martinpäivän huomenissa on tämä linna täynnä peitsellistä miestä, ja tulkoon sitten vaikka koko Pirkkala ...jaarittelemaan, hmh"! Tohahti, ovi kumahti ja emäntä oli mennyt.
Samaan aikaan Rotger-herra kulki Visbynkirje kädessä aitat, nahkavarastot ja räätälinverstaat. Se oli viimeinkin tullut ja laivan lähtöpäivä tarkalleen määrätty. Tuossa oli sinetissä pääkonttorin merkit: "sigillum communium mercatorum". Nyt oli viimeisteltävä tulojuhla naisten juhlahameita myöten. Herra kannatti mestari Ludolfille parhaat tarveaineet turkispuodeista. Ja Ludolf-räätälistä oli tullut yhdellä iskulla siirtokunnan tärkein henkilö. Hän sormeili ja mittaili, päätteli saumat, koristeli hihansuut ja kaulukset turkispäärmein, minkä leikaten valkeasta kärpästä, minkä näädän kellervästä rintapuolesta, minkä soopelin mustasta selkänahasta.
Laajalla pöydällä lekotti sorea tinapullo, jonka siman ja viinin sekoitus meni häkänä päähän. Mutta ei ollut aikaa edes humaltua. Oli parhaillaan viimeisteltävä Notburga-neidon juhlapuku. Ei auttanut vitkastella. Jos katkaisi kuiva, kakova yskä neulansuihkeen, niin samassa jo pulpahti somasti tinapullon kaulassa, nuljahti aataminomena kuin rasvattu ja kaikkosivat yskänkärpäset, nuo haaraniekkapirut, jotka mestarin entinen akka oli keuhkoihin noitunut hänen karatessaan Hedabyn satamakaupungista korean parturinlesken kanssa. Mutta mitäpäs siitäkään. Ei nyt ollut aikaa muistella vanhoja murheita. Ihmislapsen oli iloittava kättensä töistä.
Kaikille puolille oli Bunge-herra vienyt tiedon kirjeestä ja tämän tärkeästä sisällyksestä. Piiat olivat jo lehahtaneet entistäänkin teerevämpään touhuun. Rengit jahkailivat, mutta kierittelivät kuin kierittelivätkin milloin kämmenin, milloin anturoin tervatynnyreitä laituriniemelle laivan tulohetkenä sytytettäviksi.
Asetuvassa sotamiehet paikkailivat rensseleitään ja hankailivat rautalakkejaan. Kähäräpartainen Swederus hioskeli miekkaansa: "Oli se sentään ... Holste-päällikkö oikea herra...", hän alkoi muistutella. "Ainakin emännän mielestä, hä-hä-hä", rähähti nauru toiselta penkiltä. "Niitä kuuluu olevan friisiläisiä keihäsniekkoja alun perin ... tämä Wibrecht-ritari, ja on viimeksi, kuulemma, varastellut vendiläispakanoita Rügenin saarella, mutta ... en minä usko, että siltä pirkkalaiskallo samalla tavalla halkeaa kuin..." "Hä-hä-hä", kuului taas käkätys, "keihäsmiestäpä ne taitavat jo kaivatakin ... meidän ruhtinattaren nivuset, he-he-he..." "Aika koljatti se taitaakin olla, kun kävelevät, kuulemma, siellä friisien maalla sellaisilla puujaloilla, että kypärä heiluu tuolla latvojen tasalla, eivätkä pääse oikaisemaan akkojensakaan viereen kuin minkä pääsiäisenä ja muina messupyhinä", jatkoi Swederus, koko tuvallisen hohottaessa, kuten ainakin, ukon törkeyksille.
Tällä aikaa saivat pirkkalaisvangit hautoa ajatuksiaan. Tapo ei osannut enää olla muistelematta taannoista näkemäänsä. Mutta pakoaikeitten raukeaminen kiehutti sisua. Oli aivan kuin olisi ollut yltämäisillään petäjän oksaan, josta heilauttaa itsensä vapauteen, ja sitten ... suistunut suoraa päätä vihollisen asettamaan heittopermeen. Nuo kaikki tuolla ulkopuolella ... tyttö kai juonessa mukana ... olivat heidän vihollisiaan. Veri kihahti päähän kiukusta ja häpeästä, kun muisti miten oli töllistellyt neitoa kuin sonnimullikka uutta konttia ... eto kapinetta. Se oli riuhtaistava ajatuksista pois ... koko kummitus. Mikäpähän tuo nyt lie sen kummempi kuin muutkaan kaukomaitten tytöt ... outo kuin outo. Ennättäneepähän noita vielä... Ja on sitä mustakulmia meilläkin päin ... kotamuijilla ja lapintytöillä, joita voi ryöstää ken ilkenee tai vaihtaa kota-äijältä pataranilla ja kirvekululla...
Ja Miehokin tuossa... Tiirotti silmälautainsa alta suu vinossa kuin jotain uumoskellen. Mutta ei puhunut eikä pukahtanut muuta kuin sitä iänikuista sorrilaistaan: "Älähän mitä, älähän mitä... kun mies suuttuu, niin maakin muuttuu..." Rutto syököön...!
Pari päivää kului nälkäviikon pituisena. Hiihteli ovesta munkin rumilus, muka huojentamaan vankien oloa. Oli raahannut mukaansa suurikokoisen kirjan, jonka kannessa, kuulemma, luki "Missale", ja yritteli sojotella sormellaan sen, muka, taidokkaasti piirrettyjä lukujen alkukirjaimia. Mutta tällä kertaa pirkkalaispojat yltyivät täysiksi pakanoiksi. "Hiiteen siitä, Kurjuksen kulkkuun, peijakkaan tupelkainit!" Tapo ärähti. Rähmällään maaten häijyili Mieho kaislapahnoilta: "Sattuukos se Kiesuksen pappi tietämään, että ... tuollaiset Juortanin kamelit juoksutetaan meiltä päin, kun paha sää sattuu, lyylipuitten ympäri, sitten otetaan ruumiinmitta ja kärvennetään talissa ja tervassa. Ja mitä sattuu pyhiä luita jäämään, ne hakataan huhmaressa ja heitetään tuluspussissa suonsilmään, häh?"
Jäi ittens hohottamaan leuat longallaan. Kalsoisten koljo huojutteli hajasäärin kuin aikoisi lähettää tuossa paikassa pappi-paran suoraan oven läpi ja pimeitä portaita alas.
Samassa alkoi pihan puolelta leudossa ilmassa kaikua pehmeänä, aluksi hentona ja haparoivana, vieraalla kielellä laulettua laulua. Mieho jäi kuuntelemaan silmät harrillaan, mutta tekeytyi kotvan kuluttua välinpitämättömän näköiseksi. Tapo seisoi liikahtamatta pöydän luona. Oli kuin ei olisi uskaltanut hengittää. Vähitellen laulu, joka oli kuin varkain pujahtanut ikkunasta, vapautui aivan kuin pelon alta. Se kantautui täyteläisenä tornikamariin ja täytti sen kokonaan helisten riemukkaasti seinästä seinään. Tapo oli kääntänyt kasvonsa ikkunaan. Ja äkkiä hän loikkasi ylös tankoihin, puristi rystynsä valkoiseksi ja katsoi pihalle. Siellä naistentuvan kynnyksellä lauloi Notburga, nojaten olkaansa oven pihtipieleen. Hetken kuluttua neito katsahti ikkunaan päin, lakkasi samassa laulamasta. Puikahti kuin kärppä eteiseen, näkymättömiin.
"Mitä se lauloi?" Tapo kysyi munkilta. "Se oli laulu, jota lauletaan kotimaassani. Olen opettanut sen Notburga-neidolle."
Tytön nimi jäi oudon tarttuvana Tapon korvaan. Se tuntui ikäänkuin sanomattoman kaukaa tulleelta. Siinä oli juhlallista voimaa, mutta samalla se oli hänen mielestään aivankuin lapsellista soperrusta, joka sorahteli huvittavasti tuossa ihan korvan juuressa. Tytön kasvot tulivat taas yhtä lähelle, vieläkin lähemmäksi kuin muutama päivä sitten rakennuksen nurkkauksella. Hänen herkkää luonnonlapsen korvaansa oli laulu hyväillyt kuin nuoresta rinnasta tuleva raikas hengitys. Se värähti vieläkin hänen kaikissa aistimissaan. Se oli tuoksuna sieraimissa, se oli jossain silmämunan sisäpuolella avautuvina huulina, himertävänä lepänpunana ja kalpean otsan sinisenä nauhana...
Tapo havahtui oven käyntiin isä Johanneksen poistuessa ja näki Miehon naaman muikeassa irvessä. Pojat tuijottivat hetken sanattomina toisiinsa. Vihdoin alkoi Mieho sanoilla: "Kas, kas, taitaa se palokärki nokkia tuorettakin puuta, kun hullu pää sattuu ja kun unohtuivat kotiin ne ... naapurin tyttäret, he-he."
Palokärki, joka keikkui kototalon pirtin viirissä, oli Kalsoisten suvun ennuslintu, ja naapurintyttärillä Mieho oli tarkoitellut Aimalan Mero-neitoa, johon Anukka-emo oli poikaansa kädestä pitäen suostutellut.
Tämänpä vuoksi iskivät kumppanin sanat kuin korvapuusti hereimmällä hetkellä. Tapo loikkasi toverinsa kimppuun suoraa päätä. Jytisi permanto, niin että kattoparrut yhteistuvassa jumahtelivat. Mutta salvoimet nurkissa pitivät kuin pitivätkin. Ja lopulta pojat tapasivat itsensä kaislakasalta, molemmat rähmällään kasvot vastatusten kuin puskevilla jäärillä.
Mutta saipa viimein kaapatuksi Mieho toisen olkapäätä ja huohottaneeksi, muka sovitellen: "Ka, suruksihan se on täi sukassa, mutta ... kaupan ne ovat hyvätkin kanat, jollei muuten niin ryöstämällä ja pässihän se ... omasta karsinastaan."
Kalsoisten Tapo nojaili hengästyneenä ovipieleen. Heilahti sisukkaan näköisenä keskilattialle ja sanoi nyrkki ojossa: "Eivätkä pysy nämä pojat kauan tässä karsinassa."
"Eipä ei, me nyt vaikka saukkona tuonvertaiset salmet", myösteli Mieho, ikäänkun vanhemmakseen.
Mutta Rotrud-emäntä oli askarrellut suurtuvassa kattoparrujen jumahdellessa. Nosti päänsä kattoa kohti, äsähtäen pahasti, mutta naurahti sitten itsekseen äänettömän naurun ja kohautti olkaansa, ajatellen: "Puskekaa mitä puskette, mullikat."
5.
Taistelu ja pako.
Vihdoinkin oli visbyläinen kaappari, Alf Erlinginpoika, laskenut vahvassa laitatuulessa Vuojolan satamaan. Satakunta sotamiestä ja näiden päällikkö, ritari Wibrecht, oli soudettu maihin. Merkkituli, soihdut ja tervatynnyrit olivat palaneet pitkinä lieskoina navakassa viimassa. Ja kauppalinna oli ikäänkuin ylpistynyt entistään mahtavammaksi.
Avara suurtupa oli muuttunut melkeinpä ritarilinnan saliksi. Tosin peitti vielä paksu kaislakerros tuvan lattiatonta muurinpuolta. Mutta korkeassa muurinpatsaassa paloi isoisten linnojen tapaan upea tervassoihtu ja ikkunoilla ja hyllyillä oli sekä kynttilöitä että kuparilamppuja. Hirsiseinät oli peitelty oikeilla "opera anglicana"-verhoilla. Notburga-neidon kallisarvoinen harppu seisoi, sädehtien häilähtelevässä valossa, vierushuoneen oven luona. Tyttären piti, näet, laulaa vieraille aterian jälkeen, sillä Rotrud-emäntä tahtoi näyttää, että Vuojolassakin jotain tiedettiin suuren maailman seurailoista.
Ritari Wibrecht istui isännän vieressä kunniapaikalla. Laajan pöydän syvennykset, jotka joskus olivat saaneet tehdä kuppien ja lautasten virkaa, peitti nyt vieraan kohdalta koruompeleinen kaitaliina osoittaen sekin talon rouvan olevan hienoimpien pöytätapojen tasalla.
Tuttavuus vieraitten ja isäntäväen kesken oli hierottu pitkän aterian, siman ja olutkannujen, keittojen ja tuimasti pippuroitujen liharuokien voimalla. Karkeatapainen kaappari ei ollut kauan kursaillut. "Minä ryöstän yhtä hurskaasti ystävän kuin vihollisenkin laivan, sen tietänevät merenkävijät Doorstadtista Vestfoldiin ja Birkaan saakka", hän rehenteli nyrkit kupeella ja ravisteli takkuista päätänsä.
Ritari Wibrecht oli heittänyt pitkän miekkansa sivupenkille. Kevyessä terässuomuisessa asetakissaan ja tummassa puvussaan hän oli ilmetty uskonritari, yksinkertainen ja tuima. Suonikas kaula, uurteinen leuka, taaksepäin kallistuva hurjannäköinen otsa ja koko pää ohuine, huolettomasti kihartuville hiuksineen kertoivat kestetyistä vaivoista ja sadoista taisteluista, joissa hän oli karaistunut kuuluisaksi ristiretkeläiseksi. Henrik Leijona, joka hiljan oli käynyt liitossa Waldemar Lavardinpojan ja Albrecht Karhun kanssa hävityssotaa vendejä vastaan, oli hänen sankarinsa. Ritarin merenhaaleat silmät saivat väriä, ikäänkuin tummenivat hänen kuvatessaan Rügenin saaren vendiläistemppelin tuhoutumista äskeisissä sodissa.
Ritarin parhaillaan kertoessa pakanatemppelin pyhästä valkoisesta hevosesta, jonka hopeahelaiset kuolaimet ja suitset hän oli ryöstänyt sotasaaliikseen, talutti Rotrud-emäntä tyttärensä vieraita tervehtimään. Notburgalla oli ensi kertaa, nuoren neidon täysikäisyyden merkkinä, pitkät irtohihat puvussaan. Hänen kultaneuleinen otsakoristeensa muistutti pientä kruunua, joka kimalteli melkein kuin elävä valo tummien kulmallisten yläpuolella.
Ritari näytti yllätetyltä. Hän tarttui vakavasti kumartaen neidon käteen. Mutta talon tapojen mukaan tytär sai samassa, syvään niiattuaan, poistua juhlatuvasta.
Rotrud-emäntä kiersi levein laahoksin pöydän ympäri, täytti Reinin viinillä miesten pikarit ja istuutui paikalleen ritaria vastapäätä. Hänen valkoinen huntunsa nousi päälaelta upeilevan pöyheänä. Hän loi ankaran tarkastelevan silmäyksen ympärilleen. Katse pysähtyi hintelään suomalaispalvelijaan Hermoon, joka ritarin takana piteli tuoksuavaa vahasoihtua. Emäntä rypisti kulmallisiaan. Poika näytti melkein horjuvan väsymyksestä. "Kaikkia tässä", emäntä äsähti sisimmässään. Mutta seinävieren taontakoristeiset aarrearkut rauhoittivat silmää. Hän kääntyi arvokkaana kuuntelemaan ritarin ja puolisonsa keskustelua ulkomaan tapahtumista.
Tällöin kuului katon yläpuolelta ankara jymähdys ja sitten jatkuvaa jytinää aivan kuin olisi junnattu kokonaisella tukilla lakeisen poikkiparruja.
Kaappari päästi hämmästyneen kirouksen. Ritari kavahti puoliksi istualtaan ja katsahti vaistomaisesti seinäpenkille, pitkää lyömämiekkaansa. Bunge-herra alkoi hihittää, muka tyynnyttääkseen vieraita. Siellähän oli vain pari hämäläisvankia. Pitivät, pojanvintiöt, joskus keskenään tuollaista paininjytinää.
"Tulikurkkuja lapinkoiria, pirkkalaispakanoita?" ritari huudahti. Kaappari löi nyrkkiä pöydän päätyyn. "Miksi niitä ei ole heitetty nuorissa kellariin tai surmattu?" kivahti ritari hämmästyneenä. Hänen tyynet kasvonsa olivat äkkiä koventuneet, katse hurjistunut ja käsi noussut vaativana isäntää kohti.
"So, so, so, so", sopersi isäntä, "siellä on päällikönpoikia, toinen Pirkkalan Kalsoisia, saisi koko suvun niskaansa, sota, sota kerta kaikkiaan siitä syntyisi, jos..." pudistelee päätään taitava Bunge.
"Sotaa varten olen tänne saapunut, ristiretkelle", iski Wibrecht-ritari synkin silmin. "Meren eteläpuolella etenee jo syvällä Vindlandissa Leijonan ristiretki. Yhtä rintaa on työnnyttävä täällä Pohjolassa kauas erämaahan. Saatettava tulella ja miekalla ja kasteella..."
Rotger-herra hyssytteli rauhoittavasti. "Niinpä niin, mutta ... toistaiseksi, nähkääs, on sotaa vältettävä..." Kaappari murahti, löi kädellä kupeeseensa kuin etsien miekankahvaa. Rautapaita helähti. Oikea käsi vetäisi ylpeästi hurjaa päälakea.
"Katsokaas, jalo ritari, te ette näytä tuntevan näitä erämaita ja tätä kansaa. Pari sataa miestämme se repii susilaumana yhtenä ainoana syysyönä tai hautaa pakkashankiin tai..."
Ritari Wibrecht nousi jäntevänä: "Olen oppinut vain sen, että Neitsyt Maaria on taivaan kuningatar ja hänen poikansa minun sotapäällikköni. Ja siksi pystyy miekkani yhtä hyvin hämäläis- kuin vendiläiskalloihin!"
Rotrud-emäntä nyökkäsi tarmokkaasti, mutta kuitenkin hieman jäykästi nytkähtäen ritarille. Isäntä jatkoi selvittelyään niska kohteliaasti kumarassa, silmäluomet melkein kiinni, mutta ääni terävänä. Ei ollut vielä tullut oikea aika. Kalsoiset olivat parhaillaan taistelemassa karjalaisten kanssa Laatokan viikinkisiirtokuntia vastaan. Nyt niitä ei ollut ärsytettävä yhtymään suureksi liittokunnaksi länttä vastaan. Ne oli sen sijaan usutettava toistensa vihollisiksi, kuten oli ollut asianlaita vielä miespolvi taaksepäin, ennen Kalsoisten Kuura-päällikön naimisliittoa.
"Divide et impera, sanoivat jo muistaakseni vanhat roomalaiset", Bunge-herra tokaisi mietelmiensä vahvikkeeksi. Toistaiseksi oli pirkkojen kanssa soviteltava. Mutta samalla aikaa oli tuettava suuren Novgorodin anastusaikeita Laatokan-takaisessa Karjalassa, kunnes Kaukolat ja Tiurinlinnat jäisivät yksin, vaille selkänojaa ja pirkkojen vuokselaisliitot hajoaisivat tai kääntyisivät jälleen heimotappeluiksi. Silloin, silloin vasta oli aika iskeä lännestä päin...
"Niin, niin, herra ritari, hajoita ja hallitse ... se se näilläkin main on parasta ristiretkeä...", isäntä päätti pitkät selvittelynsä, kätkien voitonilonsa viisaasti maireaan hymyyn. Ja Rotrud-emäntä tiesi omat houkutuskeinonsa. Hänen suurin yllätyksensä, brouet d'Allemagne, muskatin ja neilikan maustama ja saframilla värjätty jättiläispaisti, tuotiin pöytään ja painikkeeksi talon kellarin parhain Rooman-viini, jolla hän täytti suuret pikarit laitoja myöten. Ritari ja kaappari näyttivät unohtaneen suomalaispakanat. Lattian kaislapeite ja kuuma muuri uhosivat yli tuvan voimakasta, turvallista lemua. Tervankäry ja vahasoihdun hivelevä tuoksu, mausteet, kastikkeet, kärisevät paistit ja väkevät viinit sulautuivat kuumaksi ja tiheäksi, melkeinpä juovuttavaksi ilmaksi, jonka läpi kuumottivat monet valot himmeän uuvuttavina.
Ulko-oven käydessä remahti asetuvasta pihan yli hurja remakka: sotamiehet viettivät omaa tulojuhlaansa. Kannettiin jälleen vallasväen pöytään kalaa ja tämän jälkeen kokonainen hanhi ja vihdoin loppujen lopuksi riisiä ja hedelmiä sekä kuuluisaa Metzin hunajaa, ajan hienointa herkkujuomaa. Ja Rotrud-emäntä kallisteli omasta pikaristaan yhtä taajaan kuin miehetkin, komensi piikoja ja kääntyili mielistellen permannolla, yhä täyttyvä viinikannu kädessä. Rotger-ukko sopersi varovaisia viisauksiaan tai hihitteli pelkästä elämänilosta ja emäntänsä tällä kertaa leppoisasta muhkeudesta. Kaappari tärisytti joka toisen sanansa takeeksi pintapöytää ja karjahteli törkeyksiään.
Äsken niin haaveellisen vakava ritari Wibrecht oli muuttunut vaarallisella tavalla kaapparin tapaiseksi. Raaka barbaari alkoi tuijottaa hänen humalan hurjistamista silmistään. Hän hamuili tuon tuostakin miekkaa kupeeltaan. Hänen kielensä lauloi sotaretkien kauhuntöistä. Ja samassa henkäyksessä hän ylisti taivaan-kuningatartaan, joka oli suojellut ritarinsa taistelusta taisteluun. Ulkona kiersi tuulinen iltayö nurkkia, läimäytteli pihan puolella ovia ja painui taas kauemmaksi, viheltämään autioita rantoja pitkin.
Notburga oli etsinyt kaikkialta isä Johannesta, mutta ei ollut löytänyt. Liekö paennut hurskas mies salmen yli suomalaismajoihin, kuten hänellä oli tapana usein remuavina juhlailtoina. Tyttö pakeni portinpäälliseen yliskamariinsa.
Hän yrittää hyräillä taaskin irlantilaista bardilaulua onnettomasta linnanrouvasta ja tämän rakastajasta. Mutta hän tunsi olonsa vieläkin yksinäisemmäksi kuin muulloin. Jäi tuijottamaan ajatuksettomana punaisten korukenkiensä nilkan ympäri somasti kiertyviä nauhoja. Ne hieman ilostuttivat mieltä, sillä sellaisia kautokenkiä ei ollut varmaankaan missään muualla kuin tarukeisarin hovissa, hänen tyttärillään ja... Mutta sittenkin painoi sydäntä selittämätön, levoton alakuloisuus.
Pirkkalaisvankien painiskelu alkoi kuulua samassa hänen takaansa, tornikamarista. Mieltä riipaisi kirpeä sääli. Ujona ja ihmetellen oli häneen katsonut silloin pihanurkalla se ... päällikönpoika. Sen laihat poskipäät olivat olleet kuin nälästä kuluneet. Ja hän oli nähnyt sen sormet puristuneina rautakankien ympärille. Silloin hän oli kuvitellut nuorukaisen silmät surullisiksi tai kuin ... ilveksen silmiksi, jotka paloivat vainoojia vastaan mustasta kuusesta. Ei hän osannut enää muistelemallakaan muistaa, miten pojan kasvot olivat ensimmäisenä iltana palaneet pihalla soihdun valossa. Noita toisia kertoja ... niitä osasi ajatella rauhallisempana. Ne veivät hänet jollain tavalla yli lakeuden, erämaahan ... ja tämän taakse, jossa hän ei ollut koskaan käynyt. Sehän oli kuninkaanpoika ... Kalsoisten Tapani. Ja sen kulmallisten alla oli kaukaisen metsän varjoja, joihin ei uskaltanut katsoa... Hänhän oli kuninkaanpoika! Hän soudattaa itsensä mereltä merelle pimeäöiseen Turjaan saakka ja ryöstää sieltä kenet tahtoo.
Neitoa värisytti kuin olisivat iskeneet kylmänvihat rintaan. Isän, opettaja-munkin ja Jaakko-sepän puheet jäätyneestä Helin-tiestä, Pimentolasta ja Rutjan merestä olivat eläytyneet hänen mielikuvituksessaan hirvittäviksi kuvitteluiksi. Siellä, Pohjan perillä, oli päättymätön Imantrojärvi, jonka rannoilla kohosivat pahanhengen rakentamat tunturikirkot pilviä myöten. Mutta niiden muureja kiersivät pohjattomat rotkot, jotka olivat syntyneet Golgatan maanjäristyksestä. Eikä siellä ajettu kulkusissa eikä kelloissa, sillä taivaalla sähisivät ikuisesti mustassa yössä helvetin lieskat ja kadotettujen sielut. Yksinpä tiirat ja kajavatkin lensivät siellä lieskasiivin pimeydessä. Ja siellä makasivat vuorenpeikkojen vuoteilla vangitut neidot, joita ei kyennyt pelastamaan kukaan, paitsi suuret kuninkaanpojat.
Sinne, sellaiseen paikkaan tekivät, kuulemma, pirkkojen päällikköpojat hurjia retkiään, ja kun he palasivat takaisin kotomailleen, saivat pelastetut immet nukkua heidän purppurateltoissaan kirjavan kiiltävillä taljoilla...
Alkoi kuulua torniportaista rautakorkoisia askelia. Sotamiehiä! välähti Notburgalle. Niitä oli useita. Se ei ollut mikään vahdinmuutto. Portaat jytisevät, ratisevat, huutavat kuin tuskasta. Koluavat ja tallaavat kuin juopuneet? Tyttö painaa korvansa ullakon ovea vasten. Nyt ne palaavat. Kuuntelija vavahti. Hän kuuli Miehon karjaisevan kuin häntä olisi uhattu tai lyöty. Tuodaanko heidät ulos? Päästetäänkö heidät, vai...? Notburga kiersi portaita alas ja pujahti vanhaan turvapaikkaansa naistentuvan porstuaan.
Tapo ja Mieho seisoivat ulko-oven luona, kädet sidottuina selän taakse ja takanaan sotamiehiä. Notburga vavahti kauhusta. Tapo huohotti kiivaasti, otsasuonet olivat korkealla, mutta kun hän katsahti ympärilleen, oli katseessa jotain nääntynyttä ja avutonta. Neito vetäytyi säälistä parahtamaisillaan ovenpielen taakse.
Wibrecht-ritari, joka yhä humalluttuaan oli jyrkästi vaatinut eteensä pirkkalaisvangit, istui pöydän ääressä, samoin Rotger-herra paikallaan. Kaappari rojotti kasvot velttoina, tolkuttoman näköisenä pöytää vasten. Emäntä seisoi taempana ikkunan alla, seuraten tarkoin ritarin aikeita. Tämä mittasi hetken vankeja säälimättömin katsein. Painoi toisen kämmenensä pöytää vasten. Villi, lannistumaton taistelunhimo näytti jännittävän jokaisen hänen jäsenensä. Mutta hän ei tuntunut ensi hetkessä oivaltavan mistä aloittaa. Äkkiä hän sipaisee päälakeansa, naurahtaa hurjasti ja keikauttaa ylpeästi päätänsä. Kuin päätöksensä jatkoksi hän sieppaa takana seisovalta palvelijalta soihdun. Tämän hän työntää sanaa sanomatta, kuin salamannopean nyrkiniskun, nuorukaisen kupeeseen. Hermo käpertyi kokoon lattialle, jäi kiemurtelemaan hirveissä palohaavoissa. Emäntä tarttui käsi jäykkänä seinäverhoon. Isäntä oli käpertynyt penkilleen. Kaappari päästi suustaan pari nikottavaa hohotusta.
"Tällä tavalla meillä päätettiin juhla-ateriat vendien maassa!" huudahti ritari.
Permannolta kuului vuoroin hampaista kirskahtava kirous, vuoroin kuolemankauhuista ähkymistä. Ritari havaitsi isäntäväen kasvoista, että hän oli loukannut kotirauhaa. Hän näytti hapuilevan irti humalastaan. Yritti naurahtaa ikäänkuin anteeksi pyytävästi, mutta nauru pääsi lopultakin kurkusta vain teennäisenä hahatuksena.
Samassa iskeytyi Tapo Kalsilan koivikkaankärki ritarin oikeaan kylkeen, niin että penkki kaatui rymisten miehineen päivineen. Mutta yhtä nopeasti oli friisiläinen, yhä ollen polvillaan lattialla, kahmaissut penkiltä miekkansa, kimpautunut pystyyn ja nostanut aseen halkaistakseen pirkkalaisnuorukaiselta pään. Mieho taas oli syöksynyt toverinsa viereen mahtava rinta vuorena vastassa ja kädet tempoen köysiä ranteista.
"Näitä permantoja ei ryvetetä verellä", kuului Rotrud-emännän kylmä, miehenkarhea ääni. Notburga oli hiipinyt viereiseen konttorihuoneeseen ja syöksähti nyt ovesta kalpein kasvoin. Oli kuin olisi hänessä nyt ensi kerran herännyt ylpeä nainen. Hienot kulmakarvat kaartuivat koholleen kysyvästi ja halveksivasti. Ritari Wibrechtin kasvoilta katosivat pahimmat humalan merkit. Hän kumarsi molemmille naisille, huulilla kylmä salauhkainen hymy: "No, maassa maan tavalla. Mutta koska nuo tuossa ovat päällikönpoikia ja ritaritapoihin kuuluu, että juhla-aterian jälkeen miehet mittelevät voimiaan, en kiellä heiltä kunniaa taistella kanssani ritarisääntöjen mukaan."
Mutta Notburga oli kääntänyt ritarille selkänsä ja jäänyt katsomaan Tapoa suoraan silmiin. Nuorukainen tuijotti hänen kasvoihinsa, hänen kukkakoristeiseen otsakruunuunsa. Poikamainen hymy levisi hänen huulilleen. Hän ei tuntenut enää ranteita kiristäviä köysiä. Hän oli jossain kaukana ... korvessa, ja ihmeellinen neito katsoi häneen kuin omahinen, melkein kuin huolehtiva sisar, silmissä hätää.
"Ainakin ovat naiset Reiniltä Lubekeniin, Kongahallin ja Visbyn neitoset ja rouvat sallineet ritari Wibrechtin kantaa värejään miehekkäissä taisteluissa", kuului friisiläisen uhkaavaan ivaan muuttautunut ääni.
"Ei kai kuitenkaan taisteluissa köytettyjä vankeja vastaan", vastasi kylmästi Notburga ja kääntyi hitaasti poistuakseen.
"Päästäkää köydet ja antakaa miekkamme!" huudahti Tapo.
"Niin että ... missäs ne harakat, jollei siantappajaisissa", Mieho myhähti suu leveänä. Nyhjäisi Tapoa ja jurautti korvaan: "Tänä yönä tie auki ... vaikka verta sylkemällä."
Ylimmälle kummulle vieritti miesroikka tervatynnyreitä. Humalaiset sotamiehet kerääntyivät vierustoille, millä soihtu, millä aseita mukana.
Notburga oli juossut tornikamariin, nuorukaisten vankilaan, jonka ikkunasta hän rahilla seisoen jäi seuraamaan tapahtumia. Kädet avuttomina rautaristikolla hän katseli kummulla seisovaa nuorta päällikköä. Lieskat valaisivat hänet kiireestä kantapäähän. Mutta tulenloimu ei enää tehnyt hänen kasvojaan hirvittäviksi. Hänhän oli hoikka kuninkaanpoika, jolla oli purppurainen teltta vihreällä nurmikkokennäällä.
Ritari Wibrecht veti miekkansa huolettomin ottein. Notburga painoi kasvonsa ristikon neliöaukkoon kuin hätääntynyt lintu. Miekat heilahtivat ensi kerran, sivusivat toisiaan kahtena salamana.
Ritari taisteli raudankovin käsivarsin. Hänen iskuissaan ja lyönneissään oli määrätietoista säälimättömyyttä. Mutta hän oli sittenkin tottunut halkomaan etupäässä kilpiä ja kypäreitä suorilla ja valtavilla lyönneillä. Nyt hänellä oli vastassaan ilveksennopea nuorukainen, joka oli tottunut miekkailemaan haarniskattomana ja saanut oppia miekankahvaan hellittämättömän Rautaparran kurin alla. Tuo hontelo pakanakoira oli kerta kaikkiaan saattaa ymmälle sata-arpisen ristiritarin. Hän osasi väistää vasta viime hetkessä ja tehdä tyhjiksi vastustajan halkaisevimmatkin sivallukset. Hän taipui nuorena näreenä ja ponnahti samassa täyteen pituuteensa, iskien lyhyellä miekallaan huimasti, koko joustavan vartalonsa voimasta.
Mikään ei kuitenkaan näyttänyt pystyvän rautapaitaiseen, kypäräpäiseen ritariin. Tapo alkoi tehdä horjuen väistöjään. Käsi näytti raukenevan. Notburga ikkunassa painoi kätensä kaulalleen kuin olisi kuristanut kurkkua. Itkevä hätä kihosi silmiin ja kasvoille. Huulet hymisivät hiljaa rukousta. Tapon käsivarsi ojentui ja nousi väsyneesti, yltyi tuolloin tällöin nopeaan iskuun kuin houreessa. Silloin, eräänä humahtavana hetkenä, leimahti taas ritarin miekka tulenloimossa ja sivalsi piirron nuorukaisen oikeaan olkaan. Miekkaa pitelevä käsi hervahti hetkeksi. Mutta se näytti sittenkin nousevan uudelleen. Vartalo ponnistautui vieläkin kerran täyteen pituuteensa. Taistelu oli taaskin alkamaisillaan. Samassa juoksi Bunge-herra taistelevien luo. Hääri ja viittoili, yrittäen sovitella. Jotain muuta oli koetettava. "Nouskoon joku Sorrin pojan hartiavoimia vastaan", hän höpisi ja hyvitteli. Ritari näytti nyökkäävän myöntyvästi. Ja Notburgan otsa painui väsähtäneenä ikkunanpieltä vasten.
Meluava miesjoukko työntyi aivan lähelle. Kaapparilaivan väkevin tappelija, Björn Jonninpoika, ei tarvinnut kehotteluja. Nosti karjaisten maasta, kovasta tanteresta, mahtavan laakakiven ja paiskasi tämän Sorrilan pojan eteen, joka jäi hetkeksi tuijottamaan siihen hölmistyneen näköisenä. Mutta kääntyi vähitellen, hitaasti hartiakas hämäläiskarhu ja vääntäytyi muutaman askelen ylemmäksi, jykevän puuristin luo. Katsasteli tovin aikaa, tarttui sen poikkilankkuun, rytisteli, työnnälsi pystyhirttä pari kertaa, niin että routainen maa sen juurelta rouskui. Kahmaisi poikkipuun molemmilta puolilta kyynärtaipeisiinsa. Ponnistihe hitaasti, koko ruumiin jännittyessä, riuhtaisi, roiskis! rohisten nousi mahtava ristintyvi maan sisästä. Siihen jäi rojottamaan koko rakennus avonaisen kuoppansa viereen.
Juopuneinakin olivat miesroikat seisoneet mykkinä, suut ammollaan. Mutta ristin rojahtaessa maahan koko lauma päästi kauhistuneita huutoja. "Risti on häväisty." "Saatanan pakana!" "Halja, Halja!" huusivat gootit omaa manalaansa. "Lapinnoita!" "Koljatti!" "Maksa maalle, verta!" kuului karjuvasta miesjoukosta. Kiviä kiskottiin maasta. Vastatulleet asemiehet vaativat vyökoukuillaan jalkajoustensa jänteitä rahkapykälään. Toiset tapailivat heittokirveitään. Mutta Mieho ei hidastellut. Hän kumartui, kiepsahti salamannopeana ristinpuun luo, painautui maahan ja riuhtaisi sen suojakseen. Melu oli hirvittävä. Alkoi kivi- ja nuolisade. Teräskärjet upposivat kimahtaen kovaan puuhun, ohi lensi kokonainen nuolten parvi. Pitkin, laahovin askelin alkoi Mieho lähestyä sekamelskaista joukkoa kuin aikoisi ruhjoa sen jättiläisristin alle. Mutta muutaman askelman päässä joukosta iskeytyi nuoli hänen lonkkaansa. Ja mies sortui ristinsä alle.
Tapo Kalsila seisoo samassa taintuneena makaavan toverinsa vieressä ja heiluttaa miekkaa vasemmassa kädessä. Hänellä ei ole mitään suojaa, hänen kuolemansa näyttää varmalta, vaikka Rotger-herra yrittääkin hillitä miehiä ja ritari Wibrecht rientää joukkoa kohti käsi koholla ja huutaen, että hän itse tahtoi päättää taistelunsa päällikönpojan kanssa.
Takaa pihamaalta on juossut äkkiä Notburga ja heittäytynyt pirkkalaisnuorukaisen eteen. Silloin muuttuvat hänen isänsä huudot käheän kauhistuneiksi. Kädet nousevat estävään asentoon joukkoa vastaan niin suuressa hädässä, että hänen pieni, lylleröinen vartensa näyttää venyvän kaksinkerroin korkeammaksi. Ammunta lakkaa kuin taivaankorkuiseen seinään. Melu on tyrehtynyt. Tapo tukee hämmästyneenä tyttöä terveellä käsivarrellaan. Miekka valahtaa hänen kädestään. Hetkeen hän ei osaa ryhtyä mihinkään.
"Ei vara venettä kaada", ähisee tajuilleen tullut Mieho maasta. "Juokse rantaan, hae vene, ja minä..." Hän kiskaisee nuolen lonkkalihoistaan ja lisää rohkaisevasti: "Minä vierittelen tästä tuonne pimeän puolelle ja sitten ... saukkona perässä."
Tapo kuulee sanat verenjyskytyksenä korvissaan. Silmillään hän näkee miehen juoksuttavan varjona ritarin pitkää keihästä ja pimeän ryhmän kiertävän vasemmalta kunnasta kohti. On mahdotonta päästä suoraan salmelle päin. Hän lähtee juoksemaan, tyttö sylissä vastakkaiseen suuntaan, satamasillalle päin. Näkee edessään ulkovallituksen, joka sillan luona yhtyy maahan, ja alkaa juosta rantaan etsien venettä. Salmenpuolelle kierrettyään hän havaitsee parinkymmenen askelen päässä tumman möhkäleen. Siinä se on, siinä se on! takoo päässä. Mutta voimat ovat jo loppumaisillaan. Hän pysähtyy läähättäen. Notburga luisuu maahan, mutta ei päästä irti kättä hänen käsivarrestaan. Käheä linnanherran huuto kuuluu saaren puolelta. Samassa Tapo luulee näkevänsä sankassa hämärässä harhanäyn. Tuohan ei ole mahdollista! on tunkeutumaisillaan hänen kurkustaan ja sittenkin...
Ritari oli näyttänyt erään loistavimpia friisiläistemppujaan. Kotimaansa soisilta mailta hän oli perinyt taidon hypätä pitkän keihään varren varassa yli lettoisten, vaarallisten paikkojen. Nyt hän oli heilauttanut itsensä yli vallikaivannon huikeassa kaaressa ja lähestyi keihäs tanassa kapeata rantavallia pitkin.
Myös Notburga oli nähnyt vaaran. Sai vieläkin voimia juosta venettä kohti. Tapo horjui vastustajaa päin. Väsymyksestä ei hän enää osannut hallita askeliaan. Näki tuskin eteensä. Mutta ratkaisevassa hetkessä, lieneekö hän tarttunut keihääseen tai horjahtanut sivullepäin, joka tapauksessa hän tunsi kuin houreessa puukon kourassaan, työntävänsä sitä ritarin ruumiiseen ja tämän vajoavan jonnekin sivulle, itsestään vasemmalle.
Pakolaiset ovat vastarannalla. Käsityöläismajoista ovat miehet ja naiset kertyneet vedenrajaan saakka.
Nuoret melkein kannetaan käsillä ylemmäksi, raution pajakennäälle. Kaikki näyttävät seuraavan isä Johanneksen tahtoa, joka ottaa menehtyneen Notburgan käsivarsiensa varaan, jää silittämään hänen otsalle liimautunutta tukkaansa ja hokee: "Beata Virgo, beata Virgo ... ole siunattu ja ylistetty!"
Tapo on silmäillyt ympärilleen. Hän tuntee olevansa yhä vaarassa. "Missä on vahtimies?" hän kysyy varoen Jaakko-sepältä.
"Oli niitä täällä tällä kertaa kaksikin, vaihtoivat vartiota kesken juhlimistaan. Mutta miehet olivat jo tullessaan humalassa ja lekkeri kupeella. Makaavat tuolla pitkin aitoviertä ... naama rapakossa", Jaakko selitti.
"Mutta missä Mieho", kyseli Tapo kuin yht'aikaa sekä itseltään että muilta.
"Mikäpähän tässä", tokaisee honottava ääni pimeästä joukosta. Tapo ottaa poikaa lujasti molemmista olkapäistä. Ei ollut koko miehessä kuivaa paikkaa. "Lähtäänkös, vai ...?" Mieho murisee. "Suolaantui tuo lonkkahaava, niin jotta... kirvelee ja karvelee kuin kusiaispesässä..." kuuluu yhteenpurruista hampaista pidätetty tuska.
"Lähtekäämme!" Tapo tarttuu Notburgaa käteen kuin aikoisi lähteä kirmaamaan yli pimeän tasangon. Neito näyttää tointuneen. Hän seisoo jo omin voimin, kenenkään tukematta. Mutta hän katselee Tapoa kuin koskisi soihdunvalo silmiä eikä vastaa sanaakaan. "Tule", poika kuiskaa. Neito vetää hitaasti pois kätensä, jää seisomaan liikkumattomana ja jäykkänä. Tapo hurjistuu. Hän kuulee kaukaista, epäselvää ääntä salmen puolelta. "Ryöstän sinut", hän yrittää taas tarttua neitoon.
"Älä koske", kuuluu hiljaisena, mutta jäätävänä käskynä vastaan. Tapo on kuitenkin riuhtaisemaisillaan tytön puoleensa ja samassa jo kääntymäisillään porttia kohti.
"Ei askeltakaan!" jyrähtää Jaakko-sepän ääni. "Vai haluatko, Kalsoisten poika, että tämä joukko tässä, joka on auttanut sinun pelastumistasi, heitetään maakuoppiin tai kolkataan suoraa päätä?"
Tapo vavahtaa. Hän alkaa käsittää tilannetta. Otsasuonet punnertavat ajatusta selväksi.
"Mutta jos me viemme neitseen ehjänä isälleen, hän kohtelee meitä tyttärensä pelastajina."
"Mitä sanot, neito?" poika huudahtaa epätoivoisena. Isä Johannes vastaa tytön puolesta. "Mene, onneton, ja kiitä pelastuksestasi Herran pyhiä. Etkö tiedä, ettei kaupparuhtinaan tytärtä oteta kuin lapintyttöä ... ryöstäen ja raastaen? Mene!"
"Mitä sanot, neito?" Tapo toistaa tolkuttomana.
"Mene", kuuluu Notburgan ääni. Siitä ei soi nuorukaisen korvaan mitään tunnetta, ei hätää eikä rakkautta, enintään ylpeätä käskyä ja syvältä vavahtavaa loukkautumista.
Kului jälleen hetki. Alhaalta salmelta alkaa kuulua yhä selvempää airojen loisketta ja huutoja. Tapo ei tiedä mitä sanoa tai tehdä. Neidon ääni oli lyönyt vasten kasvoja. Tuossa hän seisoi kuin hukkunut, joka on nostettu jostain syystä seisomaan, kuin jääpatsas, joka kykenee sanomaan yhden ainokaisen hyytävän tunnottoman sanan. Poika tietää punoittavansa kiukusta ja häpeästä. "Menen ja ... palaan!" räjähtää hän vihdoin ähkyen ja räikeästi kerskaten. Ja hän katsoo pimeään. Portti kuuluu aukenevan kirskuen ja sitten paukahtaa kumeasti. Mieho lynkkää samaa tietä, hitaasti, ikäänkuin ei hänellä olisi koviakaan kiireitä. Mutta käsi painaa haavoittunutta lonkkaa ja hampaat purevat mykkinä vastakkain.
Aamuyöstä alkoi ilma tiivistyä lievähköksi pakkaseksi. Haavat turtuivat tunnottomiksi. Nuorukaiset taivalsivat sanattomina kohti Ylistaron suomalaisasutusta. Musta korpi otti heidät helmaansa kuin emäsusi penikkansa, jotka palaavat pesälle nuolemaan haavojansa.
6.
Kalsilan veräjällä.
Lähellä sankan ja pitkän lahden pohjukkaa, joka ujuttautuu Pyhäjärvestä itää kohti, seisoi ensimmäisten talvipakkasten huurtamana Kalsilan monirakennuksinen päälliköntalo. Se sijaitsi niemen etelänpuoleisella, loivasti nousevalla rinteellä. Jos katseli sitä sellaisena kuin se oli jäänyt Tapon mieleen polvenkorkuisesta saakka lahden jyrkemmin kohoavalta vastakkaisrannalta, Linnamäeltä, se lepäsi ulohtaalla olevine riihineen, pajoineen, kotineen, talaineen, valkamineen ja päärakennuksineen monirykelmäisenä, mutta kuitenkin selkeänä silmäin alla, kohmettuneen maaemon laveassa helmassa. Lujat hirsisalvokset liittivät pirttiä ympäröivät aitat, saunat, läävät ja navetat monine välikköineen toisiinsa lujannäköiseksi, melkein neliönmuotoiseksi linnaksi, jonne johti idänpuolelta luhdinsolan luja lankkuportti.
Yli matalain tanhuarakennusten, yli kaksikerroksisen luhtiaitan ja korkeahkon pirtin kohosi kaivonvintti, pirtin harjalta tuuliviiri palokärkineen, joka oli Kalsoisten suvun mielilintu, ja Tapon nimikkoaitan tuulikela, joka tänä aamuna, tyynessä talvi-ilmassa, seisoo liikahtamatta paikallaan.
Mutta vasta ovat talon ahtaat, ojattomat peltoaukiot, lahden jää ja tämän pohjukkaa kiertävät rantaniityt kokonaan lumen alla. Rakennusten tuohi- ja palkkikatot ovat kasanneet, näet, vasta olkapäilleen, malkojen suojiin, paikkulepäin lumista peitettä. Vain matalan saunan turvekatto on jo tasaisen valkea.
Melkein paljaina paistoivat vielä Linnamäenkin muuraamattomat kivivallitukset ja näillä kiertävät hirsikerrokset, jotka olivat päässeet pahasti lahoamaan, koska jo tähän aikaan oli rakennettu yhteisiä heimolinnoja aina Kuljunvuorelta Rapolan Harjulinnaan, Tenholan Linnakankaalle ja Janakkalan Hakoisiin saakka.
Juuri ja juuri peittyi valkeihin kalmanliinoihinsa taattojen roviokumpukin Linnamäen kupeella, samoinkuin vastakkaisella, idänpuoleisella rinteellä lepäilevä hautakalmisto, johon vasta parin miespolven aikana oli vainajia haudattu kuusikon suojaan.
Oli valkea aamupäivä. Eivät säteilleet hanget auringon paisteessa, mutta eipä taivaskaan synkeänä pilveillyt. Taloa ympäröivä tienoo ja kaukaittain kiertävä korpi makasivat hiirenhiiskumattomina, aivankuin olisivat vieläkin liian alastomina kaipailleet lisää peitettä ja turvaa, ruvetakseen kuorsaamaan karhununta oikein juurta jaksain.
Mutta Kalsilan pihamaa oli tallattu melkeinpä lumettomaksi, sillä karjapuolella, ruoka-, vilja- ja luhtiaittojen edustoilla kulki kiirein askelin naista jos miestäkin. Vain kalmanaitta, jossa kuoleman sattuessa vainajan ruumista säilytettiin, ja sen nurkalla ylenevä isännänpuu, vanha uhrikuusi, seisoivat pirtin ja luhtiaitan nurkitse työntyvässä perukassaan yksinäisenä, vierillään tallaamaton lumikerros.
Riihitien varrelta, pajasta, kipunoi ankara touhu, ahtoivat ilmaa palkeet, kohentelivat ahjokauhat, heiluivat vasarat ja moukarit ja tohisi tulikuumana pajanliesi.
Mäenrinteellä roihusi rovio, jonka vierellä metsänkävijät tervailivat eräsuksiaan ja savustelivat aseitaan, sillä olipa jo muuttunut oravanturkki hallavaksi ja syyspyytö alkamassa. Eivätkä suosineet haltiat, yhtä vähän Hyyperöiset ja Höyheneukot kuin Tapiotkaan, muita kuin puhtaita erämiehiä.
Teurastusviikko oli mennyt. Mutta parhaillaan oli naudan- ja hevosennahkojen parkitsemisaika. Livetiinuista harottiin pehmentyneitä nahkoja, kaavittiin saunassa viikatteen hamaralla ja sitten työnnettiin orja-akkojen huomaan, jotka niitä huljuttelivat avannoissa, märkien ja jäätyvien hameitten lyödessä paksuja pohkeita.
Miesten oli sonnustauduttava ei ainoastaan metsänkäyntiin, vaan myöskin lapintaipaleille, riistämään veronahkoja joutuakseen edelleen talvimarkkinoille, täpö täydet turkisahkiot pororaidoissaan. Niinpä toimiskelivatkin nyt kokeneimmat jousimiehet ken niini- ja nahkavaljaita korjaillen tai pulkkia ja ahkioita lujitellen, ken taas teeskellen kaakkurin- tai metsäsiannahkaista selkälaukkua eväitten varalle.
Oli työtä ja tointa siinä talossa. Pirtinviiristä matalimpaan läävään ja rantakotaan saakka eli ikäänkuin oma omituinen ilmansa, josta lemahteli raadannan hikeä ja monenlaisia karkeita hajuja. Mutta siinä tuntui myöskin ikäänkuin aamusta iltaan lentelevän mukana ilopäinen, vinhasiipinen palokärki, joka vanhojen sukutarinain mukaan osasi ennustella. Rauhan leppoisassa tuulessa se pani viirinsä nenässä "klyklyklyk", mutta vainoaikojen lähestyessä se alkoi valitella: "kliihyt kliihyt", ja sodan melskeessä se huusi "ryrr-ryrryr-ryr!"
Missä tahansa miesten töitä tehtiin, siellä kulki tarkkailemassa Rautaparta, joka pari päivää sitten on palannut Kauppajoelta, markkinamatkaltaan. Poikapolvenaan oli ukkoa sanottu Jokoksi, ja kauppasaksat nimittivät joskus kristilliseen tapaan Jaakopiksi tai Jaakoksi. Mutta niin markkinoilla kuin Pirkkalassakin häntä sanottiin etupäässä Rautaparraksi. Varmaankin siksi, että ukon raudanharmaa, kankea parrankaari ja teräksenharmaat silmät ja koko laihan kälpeä varsi oli kuin raudasta valettu. Ja olipa hän kaiken lisäksi Kalsilan rautahautojen palkeenpainajaorjain säälimätön mestari, koko Hämeen kuulu rautaharkkojen polttaja.
Nytkin hän seisoo rauta-aitan luona ohjaten pajaorjia kankien kannossa. Orjat punnertavat hiessä ja pienoisessa pelossa. Tuossa miehessä, jolla ei ole vyöllä miekkaa eikä kourassa ruoskaa, on heidän mielestään kuin ruttoa, joka hinkautuu näkymättömänä veriin. Kammahduttavinta on hänen oikean kätensä heilahdus. Kun hän nostaa hirvennahkaisen, kuluneen turkkinsa hihaa, se heilahtaa tyhjänä. Käsi on kyynärpään alapuolelta poikki. Mutta siinä viittauksessa on noitamaista käskijäntahtoa. Sen alla taipuvat kaikki Kalsilassa orjasta ja kolkkapojasta sukulaismiehiin saakka. Ja se käsi johtaa kylän ja koko pitäjänkin kaupparaitoja yhteisillä markkinamatkoilla.
Tuosta olemattomasta kourasta kertoiltiin vieläkin tarinoita, kun orjat ja kaskimiehet lepäilivät kasken tasaisesti palaessa keskikesän tyyninä öinä. Oli, muka, jo nuorena jousellisena saanut Jokko ranteeseensa lapinnuolen kaukana korvessa. Oli kiskaissut pois suonista rautalappeen. Mutta kylmänvihat olivat turvottaneet käden. Silloin oli käskenyt nuori päällikönpoika erämiestä: "Ota kirves, lyö poikki." Ja kaatuneen hongan alle oli jäänyt nuorukaisen koura.
Mutta kertoivat toiset vieläkin kummempia. Oli itse käärmeen-akka, Syöjätär, puraissut Jokkoa rannesuoniin. Silloin hän oli jurahtanut oppimansa luvun: "Konna ennen maata kulki, konnan suusta kuola juoksi..." karskuttanut suolarakeita hampaittensa välissä, jotta ei olisi tuska tuntunut, ja lyönyt itse, vasemmuksellaan, käden poikki kyynärpään alta.
Mutta vanhimmat talonmiehet, sellaiset kuin Revon-ukko, saattoi kertoa, jos ei ollut kysyjä mikään suunpieksäjä, tapauksen oikeassa karvassaan.
Kun oli tullut Holste Vuojolan päälliköksi, oli hän uhmakkaana ja röyhkeänä joutunut heti Kyrönniemellä riitoihin nuoren Kalsoisen kanssa. Oli pitänyt pakanapirkkaa liian vähäpätöisenä suostuakseen tasapäiseen taisteluun. Sen sijaan, eräänä hämärä-aamuna, kun pirkat jo tekivät lähtöä markkinoilta, muutamat Holsten asemiehet olivat ampuneet Jaakkoa käteen väijytyksestä. Ja korpitaipaleella hän oli todellakin, kylmänvihojen viedessä kättä, hakkauttanut sen poikki. Mutta siitä oli sukeutunut miesten välille vuosikymmenien pituinen taistelu, jota oli käyty sekä salaa että suorasti, kunnes Holste-päällikkö oli suistunut surmaan joko Rautaparran määräyksestä tai suorastaan hänen vasemmuksensa iskemästä keihäästä.
Tällaista miestä ei hevin uskaltanut kukaan vastustaa, ei varsinkaan Vuojolaisten asioissa. Kun heistä tuli milloin puhe, kiristyi ukon suun ympärille katkera ilme, silmien katse koveni, ne peittyivät hitaasti luomien alle, ikäänkuin hän olisi karttanut katsoa jotain pöyristyttävää tapausta tai näyttämästä muille alituisesti kalvavaa vihaansa.
Kun muutama päivä sitten, hänen saavuttuaan kotiin, Anukka-emäntä oli itkettyneenä ja hädästä kurjana rukoillut häntä lähtemään Vuojolaan, pelastamaan poikaansa, oli ukko pannut Revon Hännin kertomaan itselleen vuojolaistapauksen alusta loppuun.
Kuunnellessa oli hänen tyhjä hihansa alkanut hiljaa heilua ja kasvoille oli tullut suljettu, raudankova ilme. "Oppineepa tuntemaan poika ... sudet susien luolassa", oli virkkanut lyhyesti ja lisännyt emännälle: "Älä hätäile, Anukka-emo, jos poikaan koskevat, syntyy sota." Sanottuaan oli työntynyt työmaille.
Ja yhä hän näyttää jotain hautovan, seisoessaan pajaorjain lähettyvillä. Ilveksennahkainen lakki kuultaa punaisen harmaalta. Mustanruskeat päärmeet reunustavat sen korvuksellisia, jotka laskeutuvat sitomattomina reuhkoina hartioille ja niskalle. Kasvot näyttävät tavallistakin kapeammilta ja pitemmiltä. Otsan kureissa ja silmissä on suunnittelevia aikeita. "Joko vihdoinkin meni Vuojola ansaan ja heimon miehet on usutettavissa ... kostamaan...?" ne tuntuivat harkitsevan katkerassa ilossa.
Sattui silloin kulkemaan pirtinportailta ruoka-aittaan Anukka-emäntä, perässään vakkaa kantava orjatyttö. Rautaparran katse kävi ikäänkuin leppoisammaksi, silmänvierukset vetäytyivät hymyileviin kureisiin. Näytti olevan silmänilo seurata kiirehtivän emännän astuntaa. Tiurinlinnan karjalatar oli yhäkin, neljissäkymmenissä, raikkaan kaunis. Tosin olivat lyhyehkön varren lanteet paksuuntuneet. Arkipuku oli vain sinistä hametta ja valkeasarkaista nuttua, mutta rinnassa ja helmuksissa oli kirkkaanpunaista verkaa, vuokselaismalliin sidottu huntu oli iloisen ilmava ja keveästi keikkui vöylliskokassa avainkimppu.
Anukka-emännän tummat silmät ja täyteläiset huulet pehmeine leukoineen näyttivät nauravan kaikille puolille. Ohi mennessään hän nyökkäsi Rautaparralle ja silmät näyttivät sanovan: "Tuossa tuokiossa, tuossa tuokiossa ... poron ja lampaan reittä, olutta, karhunkääpää ja hernerokkaa ... pöydät kukkuroilleen..."
On osaa tällekin päivälle ... emännällä. On Kekri mennyt, lampaat keritty ja syysleipomukset leivottu. Mutta olipa pidettävä tarkka huoli työstä jos toisestakin. Veri oli pidettävä tuoreena roppanaa ja makkarantekoa varten. Ja entäpä villat? Orjatyttöjä oli väliköt täynnä karttaamassa kesävilloja. Osannevatko, hupelot, tasaisesti sekoittaa mustat ja valkeat ... harmaalankoja varten? Niitäkin oli tuon tuostakin käytävä varoittelemassa.
Niin oli emännän nytkin, kesken murkinatouhun, poikettava puolelle jos toisellekin.
"Kas kas..." näyttivät arvelevan Rautaparran silmien ja suupielten hymynkureet, "ei ole painanut vieläkään Vuoksen-joutsenen kaulaa nurpolleen ... eivät vaarat eivätkä huolet. Poika hupsuntöissä, puoliso varjakoitten keskellä ja siinä vain ... häärii ja touhuaa, syöttää ja juottaa, suojattomat lapinkanat varjelee erämiesten kahmaisuilta pelkän mustan silmänsä kiiluvaisella. Yksinpä koirat kartanolla nouseskelevat laiskanaolostaan, kun se hanhi laahoskelee tanhuat ja aittapolut..."
Tuima Rautaparta oli unohtua hyreksintäänsä, kun emäntä palasi aitasta ja tokaisi sivu mennessään: "Ka, käypäs, Parta, murkinalle."
"No, jopas ... ei ruoatta Ruotsiin eikä maaten manalle..." ehätti ukko, ja samassa oli jo emäntä kääntynyt pirttipolulle.
Samankaltainen touhu jatkui iltapuolelle saakka, kunnes vointui kukin, tytöt ja akat ja miehet, lavitsoilleen, mikä pirtin taljoille, mikä aittojen kirpeässä kylmässä nahkaisten alle.
Kalsila kuorsasi ansaitsemaansa unta.
Mutta kun talo oli painunut sikeimpään lepoonsa, päästivät lappalaiskoirat hirsisalvoksien ulkopuolelta ja portinsolasta ulvovan haukun länteen päin, lahtea pitkin. Äkkiä haukunta katkesi ikäänkuin kesken tyhjään pakkasilmaan. Rautaparta kavahti kepeästä unesta ja kuulosteli. "Lakkasi kuin salpaan, lienevät keskenään ärähtäneet..." Ukko oli jo laskemassa päätään takaisin makuulle, kun koiraparven vikisevää uikutusta alkaa kuulua aivan pihamaalta. Porraspuut kitisevät. Joku horjahtaa portaitten patsaspuita vasten. Kynnyspalkit rusahtelevat, levähtää auki pirtin ovi. Kylmä työnnältää sisään, ja horjahtaa kuutamon kajossa ovensuuhun kaksi toisiaan tukevaa olentoa.
Ukko sytyttää päreen lieden hiilloksesta. Se vie hetken aikaa. Tulijat retkahtavat oviseinää vasten. "Rutto periköön", kuuluu kirous. "Sorrin Miehon ääni", välähtää ukolle. Anukka-emäntä on havahtunut. "Tapo, Tapo, Tapahaiseni!" hän huudahtaa hädässä ja haikeassa riemussa kuin juoksisi hukkunutta pelastamaan.
Pojat olivat surkeassa tilassa. Olivat arvelleet ennättävänsä katkaista vesi- ja maataipaleet avoveden aikana ja lähteneet haavojaan paljonkaan hoitelematta Ylistaron Kalsosta kotomatkalle. Mutta nopeasti jäätyvät järvet ja ensilunta nielevät korvet olivat nousseet eteen. Eräässä korpitalossa olivat nousseet suksille. Asumaton erämaa soineen ja vähälumisine taipaleineen oli näännyttänyt kuitenkin tarpojat puolikuoliaiksi. Tuskin oli öisillä rakovalkeilla ruumis sulanut, kun täytyi painaa eteenpäin, sillä haavat olivat jälleen alkaneet ärtyä. Taipale taipalelta kylmänvihat olivat iskeytyneet, yhä syvemmälle, niin että varsinkin Tapo oli loppumatkan sokaisevassa kuumehoureessa.
Nyt hän horjuu pirtinlattialle. Köntistynyt käsi painaa avuttomasti oikeata olkaa. Mieho on istuutunut pöytärahille ja hamuilee kaljahaarikkaa. Nokke-tyttö on puikahtanut pirttiin. Alkaa räiskiä liedellä tuli. Tapo saa kaljaa, kulkee äidin harteihin nojaten ja lysähtää Rautaparran taljoille. Yrittää jotain selittää. Kuiva kurkku ei tottele. Mutta äiti availee hihnat, vetää jäätyneet, risoiksi kuluneet koivikkaat jaloista. Käskee tuomaan lunta ja ryhtyy hieromaan jalkoja.
Sairas heittelehtii luokkina vuoteella. Pään sisuspuolta kiertävät hurjat houreet. Lapsuusaikojen tarinasta, joka kertoi vakavakatseisesta Maan-vaimosta, oli sinkoutunut näkyihin paholaisnainen, jolla oli yksi silmä ja vain yksi jalka ja käsi ja yksi ainoa riipottava rinta. Se oli kuin kahtia halkaistu. Sen puolikaskasvot häijyilivät vuojolaisemännän näköisenä tai muuttuivat yht'äkkiä ritari Wibrechtin kaltevaksi otsaksi ja kotkannenäksi. Palokärjen ryrrytys rätisi korvissa. Lieskat nuolivat huulia ja suunsisustaa, tunkeutuivat syvälle henkitorveen ja olivat tukehduttaa kuoliaaksi. Liekkien keskeltä alkoi äkkiä kiemurrella irvistävissä palohaavoissaan Hermopoika. Hourailijan hampaat kirahtelivat vastakkain. Hän oli huutavinaan apua, kunnes hetkisen häilähteli äkkinäisestä pimeydestä keltainen, silkkilehtinen otsakruunu sinisentummalla tukalla. Ja jostain ... näkymättömän kaukaa kuului helisevää laulua. Huulet sopersivat vaikeasti tapaillen: "Notburga, Notburga..." niin että vieressä silittelevä Anukka-emo katsahti hätäisenä Nokke-tyttöön, joka yhä seisoskeli lavitsan jalkopuolessa pienet kädet ranteikkain ristissä hytisevän rinnan alapuolella.
Mieho oli saanut eteensä lämmitettyä rokkaa. Horittelee sisäänsä pari kolme lusikallista. Jo pihahtaa sisuskunnassa henki eloon ja hivelee sisuksia makeana löylynä. Poika röyhistäiksen ja vetäisee kämmenellään mahanpuolta. "He, he, harvoin sika taivaan näkee, mutta kova oli sekin paikka", sanoi Rautaparralle. "Liepä ollut", myhäili ukko, "mutta routapa se porsaat kotia ajaa". "Ja perätyksin ne kipittävät pienetkin pässit", honotti taas Mieho ja alkoi pistellä kauhan kokoisia lusikallisia suumaloonsa.
Mutta kun Rautaparta oli kuullut uutiset Vuojolan uudesta päälliköstä ja varuskunnan lisäämisestä, alkoi napsaa melkein kuin hyvillään keskisormi ja peukalo. Eikä aikaakaan ... jo aamuhämärissä painui länttä kohti kuusi vakoilijaa, Revon-ukko ja tämän Hänni-poika johtajinaan. Kahden vakoilijoista piti palata, otettuaan selvän Vuojolan aikeista, samoja talviteitä takaisin. Mutta Revon-ukon oli kierrettävä uutiset yhä eteenpäin, Räyrinkijärvelle, jonne Rautaparran piti kohtapuoliin lähteä Paadus- ja Ruotaipaleen kotakyliä myöten veronottomatkalle.
7.
Kalmanaitan kynnyksillä.
Tapo oli ollut pitkän taudin jälkeen jo pari viikkoa jalkeilla.
Mutta olipa ollut pihanperäinen kalmanaitan ahdas ovi jo aukeamaisillaan. Kovat oli saanut Rautaparta lukea raudansanat ja polttaa taulaa miekanpuremalla, ennenkuin pihka, tali ja terva olivat toenneet olkahaavaan.
"Neitsyt Maaria emonen, tuo sulka sulalta maalta", oli rukoillut Anukka-emo pitkät puhteet omaa Neitsyen-kuvaansa. Mutta liepä hän ennättänyt touhuta yhtä ja toista myös naapurintyttären, Aimalan Mero-neidon kanssa, koskapa ylpeä emäntätytär oli ajellut sairauden aikana Toutosenselän yli Kalsilaan harva se päivä. Rautaruohoa oli tuonut ja suutelusheinää, muka kateensilmiä vastaan, joilla joku merenrannan velhotar oli miehen noitunut.
Niin oli Mero-neito istunut pitkät hämärät lavitsan reunalla, ja Tapo oli katsellut houreisin silmin, miten olivat tytön otsanauhasta napottaneet pronssikierukkaiset ja rinnoilta lasihelmet.
Ja lopulta oli kuin olikin poika alkanut hiihätellä perälavitsan ja honkapöydän väliä ja tuijottaa ikkunaluukusta ylähäisiä pilviä. Äiti oli sanonut niitä ennen muinoin Jumalan ajatuksiksi. Ja kun ne nyt, keskellä pakkasta, seisoskelivat hallavina lepeinä vaaleansinisellä taivaalla, oli niissä jotain, mikä muistutti kesäisestä poutapilvestä, ilosta ja talon töitten toimittamisesta. Poika ei ollut tuntenut koskaan tällä tavalla ... jokaisessa jäsenessään, että kotona oli hyvän hyvä olo.
Oli soma kuulla läpi unen, miten pirttikukko sorahti pöydänaliselta välipuulta lyhyen kurkkuäänen, laulaessaan yön kahtia, ja miten se sitten aamulla raikuvasti kiekautti koko talon hereille. Yhtä leppoista oli nouseskella ja sytyttää kolmipihtinen "miestenpäre" pöydänpään yläpuolelle. Ja sitten ... lieden savun seisoskellessa korkealla pirtinlaessa, katsatella, kuinka Nokke-tyttö rahillaan nopein sormin pyöritti värttinäänsä, tuon tuostakin sipaisten pellavaa kuontalosta. Siinä tytössä oli, näet, kuluneen sarkanutun ja karkean hameen peitossa aivankuin somankesyä kissaa, joka noin vain, sivu mennessään, pienellä otsallaan päkkäsi säärivartta ja taas hyrisi omissa oloissaan matalalla rahillaan.
Mutta tästäkin kaikesta hyvänolosta huolimatta hänestä tuntui kuin olisivat ruumiin hereimmät suonet olleet katkottuja tai tyrehtyneet. Selittämätön kalmanhämärä kiersi hänet kaikilta puolin, aivankuin olisi juuri äsken, poika-iässä, kuollut, käynyt vainajain kylässä, jossa peukalonpituiset haamut puhuivat kimakalla äänellä, ja sitten syntynyt tänne uudestaan.
Kaikkein eniten peloitti muistella mieleen syksyistä hullunretkeä. Se saattoi tosin helähyttää korvaan kaukaa, naistentuvan portailta, ihmeellistä laulua. Mutta sekin oli nyt oudon outoa, melkein olematonta. Sitä ei ainakaan uskaltanut jäädä kuulostelemaan, sillä sen mukana tuli myöskin näkyjä, jotka panivat veret kuohahtamaan. Saattoi häivähtää silmien eteen Hermo palohaavoissaan kiemurtelemassa, tuli ritarin ärsyttävät kasvot ja miekka, hänen oma miekkansa, jonka hän oli jättänyt käsistään, luovuttanut vihollisen valtaan kuin mikäkin tappelusta karkaava häkäsaunan kasvatti.
Tuli tarve verrytellä jäseniä. Piti ryhtyä oikein olan takaa hoitelemaan isännyyttäkin. Niinpä hän jolkutteli parina aamuna läheiselle Suolammille, jossa orjat junnasivat suurilla haaveilla raudanhölmää pohjamudista. Mutta sieltäkin hinkautui ikäänkuin kalman makua kitalakeen. Tympeän lämmin ilma uhosi avannoista, orjien hengitys höyrysi pakkasessa, ruosterautaa makasi vierillä suurina kasoina. "Hölmä Tuonelta tulevi"... muistui mieleen. Hän kammahti. Palasi kotiin eikä voinut olla huomaamatta, että hänen tuulikelansa pyörähteli vaivalloisesti aitanharjalla.
Mutta Mero-neito oli käynyt hänestä entistä tutummaksi. Siellä oli sittenkin, Aimalassa päin, ikäänkuin jotakin houkutusta. Ja niinpä eräinä aamuina, Tapon nimikkovarsan, Ukonlinnun, hamutessa pirtin ovea tullakseen tavanmukaiselle lämmittelykäynnilleen, hän virkastui sekoittamaan appeen ovensuuhinkaloon, hypähyttelemään kaksitalvista pihamaalla ja lopulta tarttumaan satulansa sarveen oikaistakseen Toutosenselän viittatielle, Aimalaa kohti.
Jo ovella seisoi vastassa Mero-tytär, jonka sinisenharmaat, avoimet silmät näyttivät tietävän keneen katsoivat, ja saipa silloin juosta maltturivaimo talon soreakaulaisimman hanhikon, tyttären tarjotessa vieraalle mallasväkevää olutta parhaasta tynnyristä.
Silloin saattoi joskus Taposta tuntua aivan kuin olisi ollut kosissa-kävijä. Eivät toki päässeet hänen silmänsä näkemästä, että Mero-neidolla oli korkeat lanteet ja silmänluonnissa kaukaista välkettä.
Mutta ei tullut Tapo Aimalassakaan sen useammin käyneeksi, jos kehoittelikin äiti tuon tuostakin, muka vanhoja sukuriitoja sovittelemaan. Poika tiesi –. ja Rautaparta oli sen toistamistaan toistanut – ettei ollut syytä Kalsoisten Aimoisia hyvitellä. Jos kytivätkin tällä kertaa tuhkan alla pääsukujen väliset vanhat riidat, ne saattaisivat taas syystä jos toisestakin milloin tahansa riehahtaa ilmipaloon, varsinkin kun kotiutuisi Karjalanretkeltä Aimalan Hirvi, riitaisa ja röyhkeä tappelija.
Juuri tuo Aimoisten isäntäpoika, joka nyt oli taistelemassa itselleen päällikönarvoa, oli nostanut kaiken muun lisäksi Tapon eteen myös tulevat vaarat ja raskaat sukuperinnöt. Hän ei osannut näitä itselleen järjen avulla selvitellä. Mutta ne tunkivat hänen ajatuksiinsa melkeinpä kammottavina aavistuksina, joista ei hevin tietänyt, mikä niistä oli totta ja mikä tautivuoteen siittämää houretta.
Jo paluumatkalla, hänen tarpoessaan näännyksissä korpea, oli iskenyt ajatuksiin varsinkin eräs jo lapsena sataan kertaan kuultu tarina. Ja nyt, nyt se oli alkanut kummitella hänen mielessään jos jonkin hahmoisena.
Jos seisoskeli Linnamäellä, se päähän pälkähdyttyään pani laskemaan sukset huimassa vauhdissa alas jäälle, tai se sai pitkäksi toviksi tuijottamaan pystysuoria savupatsaita, jotka nousivat kotopirtin seinäluukuista. Ihmeellisellä tavalla se pani ajatukset milloin jonnekin maanalaisten maahisten hautakylään, milloin taas heitätti suolaisille merille ja merentakaisiin kaupunkilinnoihin. Joskus se huimasi päätä, kierrätti olemattomille paikoille, maannavalle tai suorastaan päänpäällisiin tähtiin, seulasiin, jotka laskivat kylmää ilmaa taivaankatosta maailmaan ja nostivat miesten eteen tuulet ja myrskyt.
Eikä se tarina ollut sittenkään, alun perin, ihan kumman kumma. Se kertoi vain maan navasta, jolta kasvoi maailman puu, ylentyen aina seitsemänteen taivaaseen saakka. Oli kerran lapinäijä hänelle näyttänytkin sen kuvan noitarumpunsa kalvosta, jolla se seisoi kuin harakanvarvas, toisella puolellaan kuu ja toisella aurinko... Ja äiti oli sanonut sitä Jumalanpuuksi, ihanaiseksi koivahaiseksi, mutta Parta-ukko oli väittänyt sen summattomaksi kuuseksi, jonka ympärillä lenteli tulisiipinen Ukonlintu.
Tämä kaikki ei nyt vielä olisi kyennyt kahlitsemaan Tapon ajatuksia. Mutta tarinassa oli ollut lisäksi ihmeellinen nuorukainen, jota äiti oli sanonut Kiesukseksi ja Rautaparta Ukonpojaksi ja jonka pahnaa, muka, olivat kaikki maailman sankarit.
Sen taivaankoivun mahlasta, joka oli kirkasta kuin hunaja, oli näet auringon tulisessa paahteessa syntynyt pienen pieni poika, ja siellä, liikkumattoman syvyyden yläpuolella, taivaan keskimmäisessä paikassa, missä kuu ei vähene eikä aurinko alene, siellä oli poika kasvanut lylleröiseksi jallikaksi. Mutta olipa kerran ukonlinnun siipien tulipalona suhistessa – tai käen herkeämättä kukkuessa, kuten maammo oli väittänyt olipa lähtenyt lylleröinen iso-poika maata vaeltamaan.
Tuli vastaan värähtämätön lampi, jonka vesi oli maitoa ja jonka rannoilla koivahaisten hiirenkorvat napottivat kuin impien kiiltävät nisät ja suuret ulpukat kukkivat unennäköjään. Tovin aikaa taaperteli ja töllisteli siinä lylleröinen poika. Astuipa silloin hänen eteensä vakavakatseinen Maan-vaimo, jolla oli paljaat rinnat. Näistä se juotti nuorta tenavaa, kunnes tämä nukkui ajattomat ajat. Mutta herättyään äskeinen poika tunsi itsensä melkein kuin mieheksi. Ja nyt hän kuuli, pää vielä vaimon helmoilla, upean kapeen sanovan: "Mene ja valloita erämaa, kulje siihen suuntaan kuin näyttää taivaan kaaresta katkaistu miekka."
Siihen jätti. Mutta samassa nuori mies alkoi kuulla pohjoisesta suurten metsien huminaa. Hyväntuoksuinen pihkanlemu täytti ilman ja pani sieraimet värisemään. Penikulmaiset pilven varjot makasivat korpien selänteillä. Ja vieläkin kauempaa, pohjanmerestä, nousi puolitaivaalle ukonkaari. Se kohosi määrättömänä miekkana puolitaivaalle saakka, yli puolen maailman. Ja sen valossa näkyi ennen näkymättömät. Sysmäisistä erämaista syöksyivät kohisten suuret virrat mitattomiin järviin; toiset ujuttautuivat yli lakeuden läntiseen suolamereen, toiset pohjaan, jäämerisiin Rutimoihin, joiden yllä, ikipimeydessä, tohisivat siniset, punaiset, viheriäiset ja keltaiset roihut ja sihisivät, kähisivät hukkuneitten neitojen vaikeroivat sielut. Ukonkaari säihkyi ja paistoi kuin valloittaakseen nämä summattomat korvet, nämä virrat ja järvet ja meret.
Tähän tarinaan Anukka-emo oli tavallisesti lisännyt, että siitä pojasta oli kasvanut mies, jonka elämänpäivät olivat täynnä hyviä tekoja.
Mutta Rautaparta oli selittänyt asian toisella tavalla. Koko kertomus oli Kalsoisten sukutarina, joka oli kulkenut taattojen mukana suuren Suomenlahden etelärannalta saakka. Ja tuo ukonmiekka oli ollut polvesta polveen heidän ennusmerkkinsä. Se näytti, koska oli käytävä sotaan ja koska, jos ehjänä kaarena pysyttäiksen, tyydyttävä veronottoon ja kauppaan.
Tällaiset Rautaparran puheet olivat alkaneet jollain tavalla kauhistaa nuorukaista. "Suomenniemi on valloitettava suolamerestä suolamereen ja Kalsoisten on johdettava", oli ukko takonut hänen päähänsä poikapolvesta asti. Nyt hän vasta alkoi tajuta, että tarina oli hänen isiensä tahto ja käsky ja juuri hänelle, suvun ainoalle perilliselle.
Nyt hän oli nähnyt molemmat suolameret ja ymmärsi ensi kerran, että isät olivat määränneet hänelle mitattomat taipaleet, lukemattomat taistelut, jotka kutsuivat häntä vuoroin itään, vuoroin länteen ja pohjoiseen. Jalankäymättömät korvet oli vaellettava, lakeudet oli peitettävä taistelun melskeeseen, kosket oli noustava ja vieraat miehet aavojen rannoilta suistettava mereen, koko lapinkansa oli tallattava orjuuteen, Turjan yö oli tohiseva tulipaloista, joita Keitolaiset ja Koljot, itse Tuonenhiisi ja Aattaro oli kauhistuva. Ja monen monet, lukemattomat maammot ja maammojen tyttäret, miniät, nadot ja kälyt, saivat kantaa kalmoillisia veristettyjen miesten haudoille...
Tällaiset ajatukset huimasivat ja kauhistivat nuoren päällikönpojan mieltä. Urotyöt ja sankariteot eivät olleet enää hänelle hullunleikkiä tai soipia sanoja. Ne olivat aivan kuin astuneet hänen eteensä elävinä, taistelevina olentoina. Hän melkein näki itsensä heidän seurassaan vainon ja toran taipaleilla. Hän juoksi pakkasyössä sudenvarjona, hiipi kettuna nukkuviin kyliin, pudottautui ahmana vihollisen niskaan ja puri poikki sen kaulasuonet.
Kun hän tällaisina hetkinä kierteli Linnamäkeä, silloin pirtinviirin palokärki ei ollut enää ilopäinen kotolintu, se valitti huikealla äänellä kuin olisi huomenissa ruvennut satamaan verta, ja sen pää kääntyili verisenä haavana. Se oli silloin hurja ja musta sodanlintu.
Mutta tällaiset huikean riemun hetket olivat harvoja. Iltaöisellä lavitsalla tai matalassa korvessa tunkihe taas hätä ja tuska hänen aivoihinsa. Hän oli yksin ja avuton... Sai kierrellä täällä mäyränä ahtaan pesänsä käytäviä. Kyyhötteli kuin juppaniska jänis metsämiehen ansassa. Ja toiset ... Hirvet ja muut! He niittivät parhaillaan veristä viljaa ja mainetta... Samea kateus jäyti hänen mieltään pitkät yölliset hetket. Hänellä oli kuin yhtämittainen kiire jonnekin, mutta kylmänvihat ruumiissa ja sielussa olivat imeneet häneltä voiman nousta ja lähteä. Hartioita painoivat pelkät tekemättömät työt, mutta hänen ranteensa ja käsivartensa olivat paksuissa tervaköysissä, joita ei saanut irti ... ei riuhtomalla eikä puremalla.
Ja he, nuo kotolaiset, Anukka-emo, orjat ja palkkavaimot, kaskiukot jopa kolkkapojat, katselivat häneen kummissaan ja supisivat selän takana, muka huolissaan.
Kukaan ei tajunnut hänen tulenvaivojaan...
Niin hän taas eräänä aamupuhteena hiihtää ansapoluiltaan kotia päin, perässä nuori kolkkapoika. Toisella kupeella heilahtelee valkea jänis, toisella ukkometso. Pysähtyy metsänreunaan. Vastapäätä, itäisellä taivaanrannalla, lepää vielä kylmänkellervä aamurusko, jota leikkaa jyrkästi pitkän pitkä verenkarvainen juova. Niin, siellä oli itä, jossa taatto oli sotimassa... Isä! oli poika huudahtamaisillaan. Nyt hän kaipasi sanomattomasti sitä miestä, jota sanottiin hänen taatokseen, mutta joka oli hänelle, ainoalle pojalle, jäänyt kaukaiseksi tarinaksi. Paljonko hän oli edes taattoansa nähnytkään? Aina oli tuo mies vain tullut ja taas kadonnut, milloin Laatokalle, milloin Kauppajoen suulinnaan viikinkejä vastaan, milloin uusia lapinkyliä laskemaan verollisiksi, käymättömiin erämaihin. Taatto oli jäänyt Tapo-pojan muistiin merkillisenä, huurteisena uroona, joka saapui äkkiä pirttiin ja silloin tulvahdutti sen elämää täyteen. Pitkät ahkioraidat tyhjennettiin turkiksista ja aarrearkut avattiin. Hän, kaikkien päällikkö, heitti pois kypäränsä, riisui rautapaitansa, tasautti tukkansa, kylpi saunassa, jonka tienoilla silloin touhusi koko talo ja varsinkin Anukka-emo, kylpi ja pukihe verkaviittaan, koristi vaimonsa kierresormuksin ja rannerenkain, joissa varjakoitten käärmeet kiertelivät neljin päin ja pyrstöin, löi pöytään hopeakannut ja tynnyristä näillä main tuntemattomat viinit ja sitäkin ihmeellisemmät juomat. Niin hän tulo-illat juhli ja nauroi, ja Anukka-äiti pyöri, kiepsahteli, lyllersi lieden ja honkapöydän tienoilla mielevänä hanhena, hyvitteli ja hyväili.
Häntä, poikaa, hypähyteltiin polvilla, omien miekkamiesten ja kyläläisten vieraitten käsivarsilla. Oli saanut hänkin tuomisia, milloin kaukomailta tulleen rahan, milloin uuden vaskinastallisen vyön. Ja hän nojaili turvallisin mielin sankaritaaton polviin. "Rauta veren vahvistaa, varsinkin Kalsoisilla", oli saattanut silloin sotajutun päätteeksi taatto lausahtaa, nauraen koko parrallaan ja olkavarresta kahmaisten, niin että tuska tuntui. Ja hän, Tapo, oli silloin itsekseen ylpistellyt omissa suuren suurissa aikeissaan.
Mutta kauanko oli kulloinkin kestänyt taaton kotona-oloa? Viikon, pari viikkoa. Taas oli kadonnut joko tuulisena elokuunaamuna päällikönveneessään tai huurteisena pakkasaamuna teutaroittaen sotahevostaan.
Ja jälleen oli jäänyt talo kalavesiä ja kauppaa käymään, kaskia raivaamaan tai ruosteharkkoja polttamaan ja aseita taoskelemaan.
Keskellä ajatuksia pujahti korvaan alhaalta norosta karskuttava ääni, ikäänkuin terävät, lujat hampaat jyrsisivät vimmatulla voimalla puunkylkeä. Metsästäjän silmät välähtivät ilosta. Hän tuijottaa hetken noropurolle. Ei näe loukkulaitteitaan yli rantatörmän. Mutta hän on varma, että majava pilppoo eineekseen makeata nuorta haapaa, joka kannattaa loukuksi viritettyä vanhaa aitanovea. Sompa on työntämäisillään sivakat liukuun, mutta ... käsi käskee, järki kieltää. Nuijahäntä on arka ja viisas ... samassa kuuluu lievä humahdus alhaalta. Loukku on humahtanut alas! Se on siellä ... nupopää on siellä, katiskassa! Veret kohahtaen poika laski norojäälle. Lempo vieköön! Siellä se räpyläkoipi jutisteli, mukkaili päätään lujaa kantta vasten, koko katiska huojui kiehuvana patana. Tapo sai aseekseen jäähän isketyn tuuran. Kiskaisi oviluukun syrjään ja kolkkasi lujin iskuin elukan, joka punasi pian jäätä murskatuin päin.
Pieni kammonväre kiersi tappajan ruumiissa, kuten aina, kun joutuu yksin nuijimaan otuksen kuoliaaksi ridasta, padosta tai syöttihaudasta. Sitten tuli hyvä olo. Olipa komea saalis, nuijahäntä...
Pyytömies sattui katsahtamaan lahdelle päin. Lännestä käsin lähestyi tummahkona möhkäleenä raskas kuorma, hevonen edessä. Lännestä! välähti Tapon silmissä. Liekö viestejä? Eiväthän vain liene vakoojat palailemassa. Pojan kurkussa ikäänkuin janotti. Hän tajusi hämärästi, että hän oli kaikki nämä pitkät viikot janonnut kuullakseen jotain sieltä päin ... Vuojolasta ... tietoja, sanomia tai ... ainakin jotain varmuutta vihollisensa, Wibrecht-ritarin, kohtalosta. Hän kiskaisi otuksen vasempaan kainaloonsa ja paineli kylki vääränä puurtavaa kuormaa vastaan.
Kokattomassa reessä istui leveällä peräistuimella sudennahkaturkissa miehen ruho, toinen jalka karvaisine vuotikkaineen sojottamassa laidalta. Huolimatta leveistä jalaksista upotti rekeä pahasti viimeöisen pyryn jälkeen. Siinä näytti sitä paitsi olevan mahtavaharteisen ajajan lisäksi kuormaa: Reen etupuolelle oli köytetty korkea arkuntapainen tai kuin kanneton ahkio, jota peitti huurteinen karhunnahka.
"Mieho, Sorrin Mieho!" pääsi Tapon suusta. Äänessä oli ryöpsähtelevää iloa, mutta sisimmässä vaikeroi pettymystä: Eipähän tullut mitään vieläkään ... Vuojolasta, eikäpä tullekaan...
"He, majava!" Miehon silmät olivat siristyneet metsämiehen ilosta ja jännityksestä. "No, jopa kolkkasit, senkin tupelkaini!" Mutta tämä Vuojolan herran kirosanakaan ei saanut Tapoa todella ilostumaan. Hän pöläytti kuin hätäyksissään: "Tulitpa oikealle rasvapaistille, häntäpaistille, he!" Oli olevinaan riehakasta, hypähti kahdareisin kokkakuorman niskaan.
"So, so, poika, äläpäs reuhtoile... Siellä on minun muijani... ahkiossa", Mieho alkoi.
Tapo ihmetteli silmät tapillaan: "Lapinkanako?" tuli epäilevästi.
"Eipä ole ... niitä tavattu ... Sorrilassa..." Mieho heitti vastaan melkein ankarasti. "Mutta täytynee tästä ... puhemiehelleen..." Eipä ollut Sorrin Mieho ollut koskaan näin puheliaalla päällä, lasketteli ummet lammet naima-aikeistaan eikä muistanut pitkään aikaan edes sananlaskujaan. Oli ahkio täynnä morsiamenlunnaita. Eikä ollut oravan töppösiä eikä mäkätin villoja. Oli majavan- ja tulirevon nahkaa, oli naisenkorjan valjaat, joiden suitset ja mahavyö kilahtelivat hopeahelyjä. Oli oma vuolema hanhikko, jonka kaula oli joutsenelta ja pyrstöpuoli hanhelta, jotta sopi kainaloisen kanan juoksevaista ryypätä. Ja Mieho honotti ylen iloisena omille kuvilleen. Entäpä ... oli oma takoma lehmänkello ja koko lehmä luvassa talon puolesta nuorikolle. "Ei ole näissä asioissa Sorrilassa kitsailtu", hän tokaisi lomaan itsetietoisena. "Ja mitäpäs täällä?" löi käsi ja mies poveaan, ei puutu Vuojolan rahaa eikä pajarin kolikoita... "Nääpäs, kun mies on pohatta naidessaan ja tyttö terve tullessaan", livahti lopuksi sekaan sorrilaisten sananlaskukin.
"On mulla oikea ukko-karhukin kierroksessa Sorrilan takamailla, mutta se on tapettava pelkällä puukolla, kuten teki, kuulemma, tässä syystalvella Kurjen Tora Nuoramoisissa." Miehon sanoma nimi tarttui kummallisen voimakkaasti Tapon korvaan. Siitä karskahti jotain hurjaa ja teräksen kovaa. Hän oli juuri kysymäisillään, kuka oli Kurjen Tora. Mutta Miehon puhetulva oli hänet äimistyttänyt niin, ettei ennättänyt tarttua asiaan, ennenkuin reki pysähtyi kovalle pihamaalle, jotta kaplaat tärähtivät. Jäivät tuokioksi hypistelemään Tapon viime viikkojen metsänantia: aitan vierustalla oli soikulaisiin koivunvanteisiin pingotettuja ketun- ja majavannahkoja. "Sileä oli karva, sopisipa noilla sinunkin rahoa hyvänkin talon tytär, jollei perin linnanneitoa..." Mieho oli kautta rantain jahkailevinaan ottaakseen selvää Kalsilan pojan lemmenaikeista.
"Ettei lie vain isketty samaan kanaan ... haukat!" oli Tapo yhtyvinään, mutta silmät synkistyivät samassa tuosta "linnanneidosta". Mieho heittihe huolettomaksi: "Onpa siellä jakaakin tyttäriä ... Sääksmäen Voipalassa. Niitä kun on kolmittain. Ja minä otan sen, jolla on paksuimmat pohkeet ja tuota ... leveimmillään ne, he, he, he ... ne vyötäröpuolet ja lannepaikat, he..."
Anukka-emäntä tuli aitasta kainalossa huhmar ja käsivarrella värjäämättömiä lankavyyhtiä. Pysähtyi uteliaana kurkistamaan vierasta. "No, tottapa, Sorrin Mieho! Ka, kylläpä tästä nyt vieraan turvin tuo poikakin kostunee ... mitä lie läsinyt talvenkarvallista tai mistä lie saanut sieltä merenrannoilta tuulennenän tai ihka kalmansuutelukset, kun on sen pääkin ollut harakanpesänä koko talven ... ei puheesta tolkkua, ei hyväänsä tajua..."
Huolekkaasta leikistä olisi tuskin tullut langanpäätä kouraan, jollei Tapo olisi vaivautuneena ärähtänyt. "Ja vielä mun riesa ja pasko!" Poika oli raivostumaisillaan. Mitä ne yhtä mittaa vihjailivat, uumoskelivat ja supattivat? Eivätkö ne tajunneet, että sen haavan arpi piti sisällään yhäkin kylmän vihoja...? Mutta samassa äiti oli jo saattamassa matkamiestä tupaan, jossa tarjottiin vieraalle talon parhaasta pahkamaljasta lämmikettä.
Nokke-tyttö ja muut aputytöt pantiin juoksemaan einettä pöytään. Emäntä itse muurinkorvalla survoi huhmaressaan väriaineita, mataranjuuria ja keltaliekoa. Juttu alkoi luistaa kerkeästi. Samassa katsahti äiti poikaansa. Joko tuo tuosta taas kuontuisi entiselleen? Kuka ties yhtyy kumppaninsa mukana kosimahommiin... "Koirahan se kotoansa naipi", päätteli taas Mieho kosintapuhettaan. "Mutta hyvä naipi naapurista!" kehotteli kautta rantain maammo, Aimotarta tarkoitellen.
Ja ymmärsi sen vihjailun Tapokin, mutta ei enää suutahtanut. Mieho oli tullut ihan kuin kohentelemaan hänen mielensä harmaata tuhkaa. Nyt se alkoi jo hiljaa, melkein huomaamatta jostain uumenistaan lämmetä, aamukohmetus haurastui, hämärä loittoni. Hän oli kuin nousemaisillaan talviselta yönuotiolta, ja teki mieli ojennella jäseniään ja tarpoa maata, jotta veret tointuisivat liikkeelle ja jalka suksenpälkääseen: pyydystykseen ja ansapolulle, retkille ja vaaroihin, ainakin jotain kokemaan ja tekemään, mikä saattaisi unohtamaan kalmanaitan liikkumattomat varjot.
8.
Suden varjo.
Emännättömän Aimalan kaksi tytärtä, Mero ja Miela, touhusivat pirtin karsinapuolella. Vanhempi, Mero, joka oli varttumassa talon emännänveroiseksi, oli lähdössä vieraisille Kalsilaan, jonka emäntä oli jo eilisiltana lähettänyt Nokke-tytöllä sellaiset sanat terveisiksi, että Tapo-poika oli jo kuontumassa entiselleen, ettei, muka, enää olisi paljonkaan tarpeen lemmennostatusta, muuta kuin minkä näköpään näyttämistä. Orjatyttö oli sanonut sanottavansa väkinäisesti, melkein itkien, ja jäänyt ovensuuhun seisomaan kuin minäkin häijysilmäisenä kissana. "Ole siinä", oli Mero tiuskaissut, "ei siinä talossa, mihin tämä tyttö korjataan, suvaita lapinkanoja pelehtimässä ... isännänlavitsalla". Ja niine hyvineen oli tyttö livahtanut ovenraosta pihalle, jonne oli pysähtynyt neuvottoman näköisenä. "Vai siinä vielä", oli hän huutanut silloin portailta, "juoksetkos siitä Kurilan kurkkuun, senkin ... herhiläinen"!
Nyt oli emäntätytär unohtanut pahat tuulensa. Jo aitassa oli aloitettu pukeutuminen. Oli kiedottu nilkkoihin ja pohkeisiin paksut sääriverhot ja ylle vedetty koreankirjavat sukat, sillä semmoisina, tylleröisinä, ne panivat poikien silmät napilleen ja niillä sopi kiepsahtaa vaikka emännäksi Kalsilaan. Jo olivat jalassa myöskin pienet kautokengät, jotka olivat keveät kuin lapintyttöjen nutukkaat. Ja Miela-tytär, vasta melkein kasvuiässä oleva hölpöttelijä, siteli nyt terhakkana vanhemman sisarensa otsanauhaa, piipahti etupuolelle, kyykistihe ja taputteli koreiksi pullotettuja pohkeita. Sitten taas kiepsahti ja lyykistäiksen jälleen ottamaan vakkasesta luukampaa, kupurasoikea ja kaulanauhaa, jossa hopearahat ja lasihelmet kilajavat, aivan kuin nuoren hupakon ihasteleva naurukin.
Helmikuinen auringonläike on ammaissut valonsuikaleella pitkää honkapöytää, tämän jalanjuurikkaita mahtavine osmonsolmuineen ja sen vieruspenkkiä, jolla istuu jalkakompura käppärässä Aimalan vanha-ukko, Ikätora, kuin vaivaiseksi luutunut kelohonka autiolla kankaalla.
Ovensuupenkillä korjaili joku talon metsämiehistä poron valjaita. Ja ulkosalla toimiteltiin monen monia askareita. Mutta huolimatta tästä, kiiltelevistä hangista, pirtin läpi väreilevästä valojuovasta ja Mielan lepertelystä, oli Aimalan tanhuvilla jokainen aitan edusta ja kotavierus kuin jotain vajaa. Pirtissä oli rahi ja penkki kova ja kalsea ja karsinan ja penkinalusten varjopaikat, kuin olisi hyhmän-akka hengitellyt kuuraa jokaisesta hirrenraosta.
Johtuiko tämä Aimalan ilottomuus siitä, että saita, kurttunaamainen vanha-isäntä piti palvelusväen huonolla ruoalla, uhkasi pienimmästäkin rikkeestä orjia avannossa uittamisella ja vapaitakin vallanalaisia orjaksi myymisellä, kenpä tietää. Mutta kyllä hokivat palkolliset usein ukon selän takana: "Korppi luusi lukekoon!" Tai piiat supattelivat: "Kyllä se vielä harakka nauraa sinunkin kalmankuusessasi!"
Siinä istui joka tapauksessa ukon köriläs penkillään, hiveli koukkuisin sormin jalankoukeroa, jonka jo parikymmentä vuotta sitten oli jäykistänyt vihollisen keihäänkärki; istui silmäkulmissa pingottuneet kureet, kuin olisivat aivot punoneet jotain taitavaa juonta. Tarkasteli lomassa ärtyvän näköisenä valjasten paikkuuta, kiepahti äkkiä syrjävääränä miehen eteen tokaisten: "Mitäs siihen ... kaulalämsään nahkaa tuhnuat kyynäräkaupalla ... ei se ole mikään mahavyö, rutto syököön..." Marisi, kierrellen kotvan lähettyvillä, kampesi nopsasti tytärten luo ja istahti rahille. "No, kah ... mutta missäs on sulhanen, kun ei näy ajokasta pitelemässä?" kärähti isä. Tytär keinahti suuttuneesti: "Itsepä olet käskenyt..." "Ei ole kielletty, eipä", taatto ehätti, "ja panekin parastasi ... miniäksi, miniäksi kerta kaikkiaan..." Samassa meni taaton suupieli mareisiin, hän hieraisi rystysiään ja rupesi selittelemään pitkäaikaisia mielituumiaan: "Hiien seppä takoo kaularautaa Ukonpojalle ... minä Kalsoisille, heh, heh... Se poika on houna. Juoksee hirvenvasana ummet ja lammet, jolkuttelee nälkäisenä sutena korvet ja sitten ... vätystelee pihanurkissa ja äitinsä hameenliepeissä. Minkä tekee, vahinkona tekee..." "Paras se on metsästäjä tämänpuolen jousellisista!" yrmähti tytär vastaan. "Liepä, liepä kun sattuu sille päälle..." "Jo kolme talvea sitten hiihti hirven omilla kalhuillaan", jatkoi tytär. "Hiihti, hiihtipä hyvinkin, hurjapää se on, kun sille päälle joutuu, ja suurta sukua. Siinäpä se, siinäpä se, saattaa pyrkiä Hirven verroille, kun sattuu olemaan Kalsoisia. Siinäpä se ... saattavat juonitella käräjillä pitäjänmiehet verkkoihinsa."
"Mutta sen minä sanon..." ukko kiersi lattiaa kuin kallellaan kiepsahteleva hyrrä, "se on pääpuolesta tyhjä ja sisältä melto, kun on kuka niskaan tarttuu, pitää emännyyttä, jota totellaan tanhualta karsinaan ja perälavitsalle". Kaarsi taas mielistellen lähelle: "Sinä sen osaat, osaatpa hyvinkin, sinulla kun on äiti-vainajasi luontoa, kiepahdat, jalkaa poljet, niin että vyölliset heläjävät... Ja taitaa sinulla olla taattosi järjenpuolta, he, he, he... Eikä se tokene, vouhka, nousemaan lankoaan vastaan, kun sinä sen ensin panet jaloista pälkääseen ja ... he, he, he ... yläpäästä kaularautaan, ha, ha..."
Ukko oli tuohuttanut äänensä hyvänmielen hekotukseen, hiihteli permantopalkkeja kuin olisi toisessa jalassa potkaissut kalhu ja toista luisutellut sivakka. Väpättää yhäkin puoliksi itsekseen: "Ja onpa siinä talossa, onpa millä rahoa kavepuolta, on morsianlunnaita, jollei kyennekään siltä puolen Aimalan verroille."
Mero-tytär on kiinnittänyt olkasolkensa ja nousee rahiltaan kohauttaen olkaansa taaton puheille. "Itsepä tietänen", näyttää olevan kuin kirjoitettuna hänen luisevahkoille kasvoilleen. Hän katsoo kaikkien ohi sinisenharmailla silmillään. "Itsepä tietänen mitä aion tai olen aikomatta", ne uhoavat kylmähköinä. Korean otsanauhan takaa tuskin näkeekään, että vaaleissa hiuksissa on ruosteenpunaa, kuten kaikilla Aimoisilla. Ja kun hän heittää harteilleen komean villavaippansa, heilahtavat hänen korkeat lanteensa joustavan ylpeästi. Ikkunaluukkujen valovirta leikkaa näkyviin vaipan ja esiliinan helmuksista raskaat pääteripsut ja vaskenkiiltävät reunukset. Pää on pimennossa, sen hopea ja pronssi kiiltää himmeästi säteillen. Kaula on koreasti kenossa. Orjapiika on livahtanut lieden kupeelle ja seuraa varkain emäntänsä komeutta, huokaisten ihailevan haikeasti. Mutta ukko ei hellitä, ärähtelee: "No, no... Niuhottelevat ne hyvätkin tammat. Mutta ... jollet tätä varsaa taltuta, saat mennä Kurjen Toralle Nuoramoisten korpeen, se se poika kahmaisee yhtä hyvin karhut kuin vaimonpuolet ja hieroo sinut tallukaksi, tallukaksi, orjana juoksuttaa... Ne-ne, ne-ne ... ja on tästä talosta myöty joskus orjaksi omatkin tyttäret, jos eivät ole muuten kelvanneet..." Ukon alaleuka väpätti vimmatussa kiukussa.
Mutta tytär vain nakkasi niskojaan ja nosti hartiavaippansa hupuksi pään ylle, orjapiian varovasti avittaessa takaapäin lammasnahkaturkkia. Miela-tyttö juoksi perässä pihalle ja peitteli sisarensa korjaan, nahkaisten alle.
Samana aamuna touhusivat Tapo ja Mieho lähtöään Kalsilan pihamaalla. Tapo oli nukkunut yönsä unet täynnä uusia, vetreitä kuvia. Myöhään eilisiltana oli Mieho hänelle kertonut enemmänkin hurjapäisestä ja väkivoimakkaasta Kurjen Torasta, joka oli puukolla kaatanut marraskarhun. Se tarina oli nostanut veret nuorukaisen päähän. Se ikäänkuin houkutteli hänet takaisin ulkoilmaan untelosta pirttilämmöstä. Tuo pelätty Kurkelan päällikönpoika, korven ja lappalaisten kauhu, aivan kuin uhitteli häntä kaukaa, vaati verroilleen, tekemään jotain, josta remahtaisi korpi tai supistaisiin tanhuan puolella: "Nääpäs, tiettyhän se, ei sen kanssa kestä Nuoramoistenkaan karhu..."
"Sattuipas, näet, sillä tavalla", Mieho oli juoheittain pakissut, "että viime syksynä, kun muurahaiset ja sammakot painuivat maan alle, että Kurjen Tora lähti hiihtelemään kolkkamiehet perässä äsken satanutta vitilunta. No, mitäs ... emäkarhu oli juuri paikkaillut suolensa pihkaneulasilla ja lahokantojen suuruksilla ja lupsautteli parhaillaan silmälautojaan kuusenjuurikon suojassa ... päästäkseen, he ... kuorsauksen alkuun. Sattui emä-akkaa kylkeen Toran suksenkärki. Ja hitto vieköön! Se karjahti niin, että kolkat lentelivät mikä minnekin kuin nuijapäät vasamat. Toran sompakeihään karhu oli sipaissut heti alkuunsa kortena poikki. Ja siinä seisoi Nuoramoisten hullu pelkkä puukko kourassa. Marraskarhu nousi takakäpälilleen ja yleni jättiläiseksi, ihan kuin lakkapäiseksi hongaksi. Niin olivat kolkkamiehet kertoneet. No, mitäs... Tora karjaisi vastaan: 'Hiien honka, älä koske mieheen!' Mutta tasakärsäpäs laski noin vain ... hyväilläkseen, ylhäältä päin, sievät kämmenensä miehen hartioille. Ravisti pari kertaa ja rupesipas ... noin niinkuin makupalakseen jäytämään Kurjen pojan olkapäätä. 'Villahammas, villakuono', jupisi Tora ja työnsi puukkonsa karhun sydämeen. Löi muutaman kerran, löi, että veri koskena kohisi, löipä kerran viimeisenkin kerran. Ja siihen kellahtivat pedot kaulakkain. Mutta toinen nousi, toinen ei. Ja olipa huutanut karhunkaataja saman päivän iltana peijaisten alkajaisiksi: 'Poies poiat portahista!' Oli karjaissut niin, että Ylimmäisen järven rannat olivat raikuneet eteläpäähän saakka – sen korpitalo on, näetsen, sennimisen järven pohjoisrannalla."
Oli kertonut Mieho kotvan kuluttua senkin, että peijaisjuomingit oli päätetty polttamalla kolme lappalaisten talvikylää ja että lapintyttöjä oli ajettu jonona Kurkelan pirttiin ... pilattaviksi ja sitten ... ajettaviksi takaisin korpeen, sillä se mies ei sietänyt nurkissaan naisihmistä muuta kuin jotakuta silmäpuolta lapinakkaa.
"Onpas se ... koko peto!" oli Tapo ihmetellyt. Anukka-emo oli tehnyt ristinmerkin ja varoitellut poikia joutumasta semmoisen hurtan pateille. "Susi se on", oli Mieho päätellyt, "oikea jouhikuono. Peskiäijät kuuluvatkin sanovan sitä hiihtäväksi hurtaksi. Ja hurtan sillä on, kuulemma, leukapieletkin. Luunytyä syödessään se poika puraisee poikki poron koipiluun yksin rouskauksin. Ja olipa kerran, tuskin pari talvea sitten, sortanut Ylimmäisen rannan kevätsohjoon ajamansa uroshirven, kahlannut veteen, hypännyt lautasille ja sitten, noin vain hurjuuksissaan, ajanut kourat kiinni hatasarvissa, keihäs poikkipuolin hampaissa ... ajanut hulluna järven poikki ja vasta rantakennäällä pistänyt keihäällä eläintä niskaan, kuoliaaksi noin vain ... oikean käden survaisulla. Sellaista se oli poikaa Kurkelan jouhikuono."
Tällaiset iltatarinat ne yhä tuohuttelivat Tapon mieltä poikien istuessa rekeen ajaakseen Vanajan tietä Sääksmäen Voipalaan. Viime hetkessä juoksee siihen Anukka-emo, joka käsivarret kyynärpäitä myöten liekojen keltavärissä kantaa rekeen vakkasen tuliaisiksi Voipalan emännälle. "Ja muistakaakin ... tämä makojuusto emännälle ja ... ettei vain kelpaisi morsiamillekin!" Leikkiä laski ja pirahti pieneen itkuun, kuten oli tottunut omiensa lähtiessä, toivotteli luhdinsolaan saakka ani hyvää matkaa ja Maariaisen hopeavaippaa varjelukseksi.
Emon ääni hyväili vielä Tapon korvia, kun Mieho nykäisi hevosta kääntymään kaakkoista kohti päästäkseen yli mannertaipalen Konhonselän viittatielle. Mutta samassa kuuluu vasemmalta raikas tiukujen soitto. Siellä ajaa Aimalan tytär korjallaan. Tapo on noussut seisomaan. Tuntee tulijan. Saa riehakkaan päähänpiston. Kiskaisee ohjakset, laskettaa Sorrilan Liinaharjan täyttä laukkaa tulijaa vastaan, niin että risahtivat reenlaidat toisiansa vastaan. Samassa menossa Tapo kahmaa turkkeineen, nahkaisineen tytön korjasta omaan rekeensä, istuttaa syliinsä ja remahtelee yltiöpäisenä mitä sattuu: "Täytyyhän sitä näin kosiomatkalla... Lieköhän tämä tytär rahottavissa vai ryöstettävissä, häh?"
"Sinustako sitten, mokoma, ryöstäjäksi?" kimpuroi Mero muka suutuksissaan. "Älähän, älähän, kun ensin ottaa omansa Sorrin poika, niin haluumatkalla silmäistään Aimalan aitanovea, liekö liinannurkka näkyvissä, vai...?" "Niin että ... sinä lammas, minä susi, sanoi poika, kun luhdin ovea kolkutti", Mieho tokaisi. "Vai lampaana?" niuhotteli Mero, "ettei vain tiirottaisi tämä tyttö tähtenä taivaalla. Liepä niitä muitakin ... kolkuttelijoita..." "Jospa lie pieniä hyyperöisiä nurkan takana?" Tapo kiusoitteli. "Liepä, liepä..." Mieho jatkoi, "hyttysen veroisia joka piian lillukalle..." Mutta Mero oli todella suutahtanut. Huitaisi Tapon käden vyötäröiltään: "Vai hyttysiä! Sudenkorento se taitaa ennemminkin olla ... Kurjen Tora." Pojat jäivät katselemaan ällistyneinä, suut auki. Tuo mies taas ... sehän oli jo joka puolelta tulossa ihan kuin heitä vastaan ... puukko kourassa ja keihäs hampaissa. Tyttö oli kiepsahtanut reestä omaan korjaansa, heitti sieltä ilkkuen: "Ettei vain tule jo vastaan Rapolan harjulla, kiire on, kuulemma, ollut poika-paralla..." Läimähytti ohjaksilla. "Ei ole pelätty jouhikuonoja ennenkään", tuskin ennätti Tapo heittää tytön jälkeen. Huudossa oli olevinaan pelkkää leikkiä. Mutta sittenkin tuntui sisukunnassa aivankuin olisi ruvettu sekoittamaan töykeällä hierimellä iloisena ryöpsähtelevää pataa.
Reen jalakset sirittivät kovalla lumella. Kumpuinen maisema muovaili ympärille sinisenhämäriä, laakeita varjoja, Notkopaikkojen katveissa juoksi paikoitellen äkkiä valaistuvia lumiharjuja, jotka välkähtelivät kuin kevätpuron kuohupaikat. Ja äyränteillä seisoi liikkumattomana lumenpainama metsä. Mutta ilma oli kirpeän raikasta juomaa. Ja ylhäällä, korkeudessa, oli teräksen kirkasta voimaa. Se oli kuin tuoretta ateriaa nälkäiselle, jonka äskeinen ärtymys alkoi taas haihtua.
Mutta Mieho pysyi mykkänä. Näytti turtuneen entiseen jorottamiseensa. Taisipa mietiskelläkin jotain, koska jurahti vihdoin kuin valmiiksi pureskeltuna pari sanaansa: "Nee-nee ... yksi tie ja kaksi asiaa." "Ja mikäs se on toinen asia?" kysäisi Tapo. "No, tämä Kurjen Tora. Taitaa syntyä sota." Tapo löi jännittyen kätensä reenlaitaan ja kääntyi toverinsa puoleen. "Siellä taitaa olla sinunkin taatollasi erämetsiä ja lapinkyliä ... siellä Päijänteen takana, Soiniemessä?" Mieho jatkoi. "On, on, mutta ... ne on vallattu vasta pari vuotta sitten eikä sieltä saa rusko- eikä valkonahkaa ilman suurta miesvoimaa, ne kun ovat senpuolen lappalaiset vielä tottumattomia meikäläisten valtaan..." "Jos ei lie vieras jo käynyt verottelemassa." Mieho mietiskeli. "Asia on sillä tavalla, että, tuota ... ennen Vuojolan matkaa kävin taaton kanssa ostamassa Voipalaisilta talon Tehin-takaiset erämetsät, jotka ovat juuri Nuoramoisten ja Soiniemen välimailla. Myivät polkuhinnasta, kun eivät olleet vuosikaupalla sieltä saaneet ... ei niin oravankääpää. Arvelivat, että Kurjen Tora oli peloitellut kotaäijät sisempiin korpiin..." "Älä, mutta ... ei ole meille päin sellaisia viestejä tuotu", Tapo selitti. "Eipä lie, mutta kaksittain niitä voi tulla asioita sinullekin ... saanet tapella sen miehen kanssa vielä sekä Soiniemestä että Aimalan tyttärestä..." Mieho kääntyili leikin puolelle. Tapo laski pitkän naurun: "Jos tapeltava lie, niin Soiniemen lapinkanoista tappelen, en muista!" Hänestä tuntui nyt hullunkuriselta koko äitimuorin naittamishomma. Ei nyt enää joutanut haikailemaan, ei eteen- eikä taaksepäin. Olipa parempiakin tehtäviä ... tuo Kurkelan pääsusikin! Sehän se näytti juoksevan kaikkialla kuin musta varjo pakkasiltana ... lakealla järvenselällä tai yhtä hyvin ... tuossa nenän alla notkossa tai ... harvassa petäjikössä... Se tuntui nostavan jo kaukaittain, pelkistä huhupuheista, joka miehen niskakarvat porholleen ... se jouhikuono, jäi Tapo mietiskelemään jo nyt kaukaittain jännittyneenä, aivankuin olisi ollut aikeissa sudenajoon.
Ajajat yöpyivät Konhonselän pohjoisrannalle pieneen Veentaan taloon. Oli sopivasti puolimatkassa. Siitä piti vain huomenissa kierrätellä Rautunselälle ja ohi Rapolan linnaharjun, niin jopa oli vastassa Voipalan morsiantalo. Astuivat köyhähköön pirttiin. Ja samassa saivat kuulla kummia sanomia. Tuskin olivat talon miehet äkänneet tulijaksi Mieho Sorrilan, kun alkoivat tuohuksissaan jututa Kurkelan Torasta. "Kyllä, kyllä olisi se hurtta saatettava pitäjänkäräjille, olisi, ja köytettävä, tervaköysin jaloista ja ranteista ja ... suonsilmään, suonsilmään suoraa päätä", jaarittelivat.
Oli, kertoivat, mies käynyt hiljan näillä main ja rehennellyt hävittäneensä lapinkansan sukupuuttoon, paitsi mitä nuorempaa vaimonpuolta. Ei ollut säästänyt omaa eikä vierasta, ei jättänyt rauhaan itää eikä pohjoista. Juuri kun syystalvesta lappalaiset olivat asettuneet talvikyliinsä, oli ne roihauttanut kokkoina ilmaan, se Vironsusi ... Olivat menneet, kuulemma, veentakalaistenkin kalasaunat.
"Ei itää eikä pohjoista?" kavahti Mieho. Niinpä, olivat meneillään myös voipalaisilta ostetut miehenosat... "Eipä taitanut tästä tulla viikkoista sulhasmatkaa", ärähteli hän vielä yölavitsalle kampeutuessaan.
9.
Matka-alttari.
Eivätkä sulhanen ja puhemiehen tapainen viipyneetkään appelassa enempää kuin seuraavan iltapuhteen ja yön. Naimakaupassa ei ollut enää paljon jaarittelemisia eikä tytössä houkuttelemisia. Pitkänhuiskea, leveälanteinen ja pullosäärinen Lokka-tytär oli kahden sisarensa, keralla ojentanut kosijalle tulohaarikan. Mieho oli kantanut pöydän päähän parhaimmat lunnaansa ja kautta rantain kerskaillut rikkauksillaan, kaivaen viimeksi kukkarostaan kalleimman rahansa. Tirheemiksi oli Vuojolan Holste-päällikkö sen sanonut Miehon taatolle kauppoja tehtäessä, ja orrellinen oli siitä saatu maksaa pientä ja suurta nahkaa; se raha oli, näet, kotoisin Arapian maasta, joka oli, kuulemma, niin kaukana, etteivät muuttolinnutkaan sen pitemmälle jumalanilmaa lentäneet. Niin oli Mieho harvakseen jaaritellut. Oli sovittu Voipalan isännän ja emännän tulosta Sorrilaan talonkatsojaisiin ja lisäksi kiusoiteltu nuorta paria. Tytönhoilake taisi olla parikin tuumaa sulhastaan mittavampi. "Yltäneeköpä tämä lankomies edes muijansa näköpäitä näkemään", oli sanaillut talon isäntä-poika ja pureskellut ärsyttävän näköisenä pihkamälliään. Mutta ei ollut Mieho jäänyt alakynteen. "Ka, eiköpähän tässä ... pyörineepä tuo aina ylimmäinen jauhinkivi, kun on vain siilinsirkilä lujassa ja jauhajalla hartiapuolta", oli tokaissut. "Ja niitä kun on näitä hartioita Sorrin isännällä", oli isäntä lisäillyt. "Jos lie Lokallakin tuota lannepuolta ... kuin väljäluisella tammalla", oli jatkanut isäntä-poika. "Niin että ... sopiipa siitä sitten tulla niin pitkiä kuin pätkiäkin", Mieho oli yltynyt ja lisännyt mahtaillen: "Ja taitaapa niitä mahtua Sorrilan orsien alle." "Mahtaapa, mahtaapa hyvinkin, ja kyllä se meidän tytär kantamisensa kantaa", oli emäntä hyvitellyt läpäyttäen vävyä hartioille.
Eikä ollut nähty Miehoa enää sinä yönä pirtin puolella. Missä lie kähminyt luhtiaitan yläparvilla. Ja taas oli aamulla lyönyt Liinaharjaansa lautasille kuin muina miehinään, leveät leukaperät jäyhässä naurussa.
Viime yönä, Voipalan vierastaljoilla, Tapo oli taas jollain tavalla juuttua taannoisiin mielihauteisiinsa. Edellinen ilta rehevine leikinlaskuineen ja morsiamineen oli, muka, jälleen kääntänyt juuri häntä vastaan nurjan puolen. Oli alkanut jomottaa jossain mielen pohjalla kaunantapainen, jota ei osannut selittää edes itselleen. Se oli vain kuin oman yksinäisyyden ja osattomuuden kalvavaa jäytämistä. Vielä nytkin, paluumatkalla, se kääntyili ketä vastaan vain ... miten sattui. Tuo Miehokin tuossa ... oli kuin oikea isäntämies häneen verrattuna, akoittumassa noin vain, ilman mitään tuskia ja tulenvaivoja. Sillä tavalla ne toiset ... muut ihmiset saivat alkaa elämänsä kuin herahteleva puro lähteensilmästä. Mutta hänen, hänen täytyi hakea pääsytietä kekälemustana ahvenena suolammesta.
Ajatuksistaan tuohtuneena Tapo hyppäsi reestä ja painalsi taipaleen hankikantoa pitkin, niin että Miehokin löi hevosensa täyteen juoksuun ja ärsytteli rinnalle päästyään: "Kah, kah, kun kissasta karhu kasvaa, niin taitaapa karjat kaataa." Tapo kimmastui, hyppäsi rekeen kuin kurkkuun käymäisillään: "Älä tolkuta, mies, sellaisen sait mokka huulen akaksesi, että suomii suita vielä housut jaloistasi!" "Jopa, jopa, alkoipa kurnuttaa, kun pääsi mättäälle ... sammakon poika", honotti Mieho vastaan silmät ilosta sirrillään.
Minkäs sille teki! Ei saanut suuttumaan, ei tappelemaan. Siinä vain vatvoi sananparsiaan eikä ollut tuonaankaan muista ihmisistä.
Eräällä selkätaipaleella hiihti ajajia vastaan viisi kirvestalonpoikaa, joita sanottiin tavallisesti kaskimiehiksi, koska he pitivät tapana yhtyä samaan kaskilohkoon, jonka he yhteisvoimin rastivat omaksi kaskimaakseen, kaatoivat, polttivat ja viljelivät, jakaakseen, sadon korjattuaan, lyhteet kunkin mukana olleen perheen kirvesluvun mukaan.
Tällaiset liikkuvat kirvesmiehet, joista monet saivat sijansa myös päällikköpirkkain taloissa jousimiehinä, metsästäjinä tai muuten palkollisina, pyälsivät tai kaatoivat kaskensa takamaille vanhan, kirjoittamattoman lain oikeudella ja omistivat ne niin kauan kuin pilkat ja rastit olivat kaskenrinnassa näkyvissä.
Usein jo näin kevättalvisin he lähtivät kaukaisille takamaitten etelärinteille: rastivat uusia alueita, rakentelivat kuusimajojaan ja kalasaunojaan, kävivät metsonsoitimella, työntyivät kevätkalaan ja polttivat roihuavan kasken lehden heleäksi vihertyessä, kevätkesän valkeina öinä.
He olivat köyhiä ja vapaita, ammonaikaisten salojemme nimettömiä asuttajia. Jossain, syvällä silmäkulmissa uumoskeli heissä katkera mieli päällikköpirkkoja ja juurevia kantatalollisia kohtaan, joilla oli – jospahan koukeroiset ja kapeatkin – viljelyksensä talon liepeillä ja parhaat palat kylän yhteispellosta, omat omituiset miehenmetsänsä, päiväkuntansa, lappalaisensa ja suuret veronkanto- ja kaupparetkensä.
Kaskimiehet hiihtivät, huolimatta hyvästä hankikannosta, hitaasti jutaamalla, sillä he kiskoivat suolivöihin solmitusta nahkahihnasta täyteen kuormattuja ahkioita: jauhoja, leipää, siementä, suolaa ja kalamiehen tarpeita piti riittää pitkiksi viikoiksi ja kuukausiksi. Palavissaan miehet olivat työntäneet kuluneet reuhkalakkinsa takaraivolle. Päivä kilotti sokaisevan kirkkaasti heidän hikisiin kasvoihinsa, joissa jo useimmilla oli näkyvissä vanhuudenryppyjä tai ukkomaista, luisevaa nääntyneisyyttä. Ja penikulmaiset taipaleet olivat vasta edessäpäin.
Miesten jäljessä teki matkaa naisihminen ilman ahkiota. Vaaleanharmaa, kulunut sarkanuttu näkyi melkeinpä vain helmuksiltaan: suuri kontti ja korvuslakin ympäri sidottu liina, joka ulottui vyötäröhihnan alle, peittivät hänen vartalonsa ja kasvonsakin varjokkaaseen huppuun. Mutta kippurakärkisten korvapieksujen kiperästä vauhdista saattoi aavistaa, että hynttyitten alla oli nuori tyttö, joka oli matkalla kaski-ukkojen talonpitäjäksi.
Tapo tarkasteli jo kaukaittain edellä hiihtävää nuoremmannäköistä miestä kuin tunteakseen. Samassa hän hämmästyi. Sehän oli Arpia, Vakkoilan Arpia, joka jo parina vuotena oli ollut talossa jousimiehenä.
"Minne olet menossa?" Tapo huudahti Arpialle melkein kuin syyttäisi miestä luvattomasta teosta.
Hiihtäjä pysähtyi. "Uutta kaskea rastimaan ukko-vanhojen avuksi", tuli hieman väkinäisesti; käsi kohosi viittaamaan ukkoihin päin, mutta silmät tuijottivat pimeinä jonnekin sivummalle.
"Ei ole lupa jousimiehen lähteä talosta karkumatkalle!" kivahti Tapo kuohahtaen. Arpia näytti ottavan vastaan viimeisen sanan häpeällisenä iskuna. Mutta yhä hän jupisi puolittain epävarmana: "Eipähän siellä ... talossa muuta kuin akkojen töitä ... silpun tekemistä ja valjasten paikkuuta..."
"Ohoh, mies!" – Tapo nousi reestä jäntevänä ja uhkaavana – "Omat jousimiehet ja melkeinpä mies talosta ulommistakin kylistä ovat Karjalassa. Ja jokainen mies, joka jätettiin tänne, tarvitaan tarkasti ... kevätretket alkavat."
Silloin Vakkoilan Arpia heilautti käsivarttaan, niin että sompakeihään rautalehti välähti auringossa, ja tähtäsi harmaista silmistään suoran katseen päällikönpoikaan: "En ole mikään akka enkä orja, olen vapaa mies! Morsiameni isä, Iirolan ukko ... tuossa noin ... ei kuonnu enää omin voimin kaskentekijäksi, eikä tule leivänapu raatamatta."
"Ja koska on Kalsilan maitten kirves-ukot jätetty vanhoilla päivillään hoitamatta?" Tapo keskeytti puuskahtaen.
"Eipä ei" ... tapaili Arpia, "mutta Iirola onkin ollut Aimoisten alaa, sille se ... Aimalan kärtsälle ... on antanut hikensä ja väkensä eikä ole vielä vuohta tai pukkia saanut omiksi hengenpitimikseen."
Nuori tyttö oli hiihtänyt sulhasensa vierelle ja vetänyt pääliinan otsaltaan. Verevät kasvot ja tinansiniset silmät katsoivat sädehtien häikäisevässä valossa. Niissä oli sellaista iloa ja raikasta rohkeutta, että päällikönpoika jäi katsomaan kuin saavuttamatonta näkyä tuota nuorta paria, joka oli matkalla korpeen raatamaan leipää, siittämään sukua, iloitsemaan ja kärsimään.
Oli uppoutumaisillaan taaskin Tapon mieleen tiedotonta, apeaa kateutta. Mutta nyt oli kuin olikin tuo nuori pari tuossa rinnakkain seisoessaan niin sorean kaunis, että kalmalaiset ja pahanpojat heittivät täyden kuperkeikan hänen omassa sielussaan. Kevättalvi liikahteli heidän ympärillään havahtuvana tuulena hongikossa. Kelpasipa ottaa omansa tuolla tavalla ... hyreksiä, hiihtää kuumaksi nuoret veret ja iskeä kirveensä pihkaisessa korvessa petäjänkylkeen...
Melkein kuin peitelläkseen äskeistä töykeilyään hän tapaili ystävällisiä sanoja:
"Vai Aimalan väkeä... Tottapahan on autettava appiukkoa... Jos syksyllä palannet?" "Ka, kun on kalananti saatu ja entinen työsiö sängellä, palaillaan, palataanpa hyvinkin", alkoi selittää nöyränä Iirolan ukko.
"No, mikäpäs siinä sitten", Tapo päätteli aivan kuin olisi ollut mukaan lähtemässä, "pianpa tuo alkaa Tapiokin riihtä puida, kun on kohta jo maaliskuu ovella..." Nosti kättään, heittäytyi rekeen, jossa Mieho oli alkanut hyräillä aikansa kuluksi metsänlukuja. Alkoi kuulua vähitellen sanojakin lomaan. Ja hetken päästä käreytyy laulajan ääni kimeän korkeaksi: "Jäniksell' on väärät sääret, kynnet kevelät takana..."
Tapo ei osannut laulaa. Mutta hän kuunteli ainakin toisella korvallaan eikä osannut enää ruveta sen enempää hautomaan äskeisiä näkemiään. Tuollaisia kirvesukkojen väsyneen turtuneita kasvoja hän oli nähnyt ennenkin. Oli nähnyt samanlaisia katkeria välähdyksiä orjien ja kolkkamiesten silmäkulmissa kuin oli ollut äskenkin Arpian katseessa. "Pirkat ovat piruja!" oli kerrankin kiroillut ähmistynyt jousimies hänen kuultensa Rautapartaa.
Mutta nyt, näin äkkiä, ja keskellä hereää mielenläikettä jäivät äskeisen tapauksen herättämät ajatukset melkeinpä kuin satunnaiseksi ampiaisparveksi, joka hyökkää kimppuun ja taas säräjää tiehensä, ainakin toistaiseksi.
Tutut kotokennäät olivat jo tulleet vastaan. Mieho oli yltynyt hoilaamaan karhurunoa, jossa houkuteltiin korven-ukkoa miesten nuotiolle tapettavaksi: "Kanna kalma silmän päälle, utu silmälle aseta", huusi laulaja täyttä kurkkua ja rinta röyheänä. Tapo siirotti silmillään aurinkoon, joka vasta oli tekemässä puolipäivän käännöstään. Huikea laulu, heleä ja raikas ilma tunki sydämeen ja päähän.
Oli, näet, tuollainen ihmeellinen helmikuun päivä, jolloin ei vielä missään näkemällä näe kevään merkkejä. Ei ole vielä pienintä painannetta kovassa hangessa, ei punerra aavistellenkaan viitametsä, eivät ripsahtele lumet havupuun harteilta. Mutta sittenkin on jossain, metsänsylissä ja sen yllä, melkein olematon kevääntuoksu, on jo kaukaisessa korvessa salaa liehtomassa metsän sydän, jonka lyönnit kuuluvat herkän ajelijan korvaan melkein kuin oman veren liikahteluna. Ja vieläkin kauempaa, tyynen selkeitten ilmanpihojen tuolta puolen, aavistuttelee kainoin liikahteluin lähestyvä maaliskuun tuuli, joka kerran on humahteleva metsässä, hyväilevä aavoja selkiä, kunnes pajukko ja koivuviita alkaa punertaa, havumetsä kylpee tuoreissa pisaroissa, ja Tapio itse ryhtyy "riihtä puimaan", kuten Tapo oli äsken sanonut kaski-ukoille isiltä perittynä sanantapana.
Mieho oli aukonut turkkinsa kaulan puolelta reuhkalleen. Tapo oli heittänyt hirvennahkaisensa reen perään ja käveli vierellä juoksun hölkässä. He olivat oikaisseet lahdenpohjan noroa myöten ja tulivat suoraan rantakodalle. Ja kukas täällä on askartelemassa, jollei juuri Nokke-tyttö? Tapo oli riehautua äänekkääseen iloon tytön nähtyään. Hänelle pälähti äkkiä päähän, että oli nähnyt toipumisaikoinaan unentapaisia tuosta oravansilmäisestä lapinkanasta. Sen jälkeen oli pieniluinen värttinätyttö liikahutellut kummallisesti veriä lähekkäin satuttaessa. Oli tehnyt mieli koskea sen pikkuruista olkaa ja melkein tuntumattomia rinnannäpyköitä. Sen kuluneessa nutussa oli aina jotain piilossa olevaa lämpöä, jotain sellaista ryöstettävää, mitä teki mieli kahmaista. Oli joskus yritellytkin, mutta aina oli ruvennut kesken kaiken hävettämään, se kun oli kuin turvattomaksi heitetty, ei osannut kisata vastaan... Mutta tyttö oli kuin olikin käynyt entistään iloisemmaksi. Ei enää pujahdellut piiloon eikä vavissut sopissa. Saattoi juosta, kuten nytkin, suoraan luokse, silmät kulmien alta kurkistellen melkein kuin jotain odotellen.
Nokke oli peittoamassa turkisnahkoja. Oli kuivauslaudoissa majavaa, saukkoa, oravaa ja tulirevon taljaa. Tarkkaan oli tyttö näskäimellä kaapinut pois verinahan ja nyt oli pehmittelemässä rasvalla nokkelin sormin sileätä pintaa. Juoksahtaa tyttö pari askelta Tapoa vastaan. Ihan kuin pelästyy äkkinäistä iloaan, on kompastumaisillaan suuriin miehenkoivikkaisiin, jotka ulottuvat huvittavan väljinä lyhyen hameen alle, ja pysähtyy yrittäen hämmästynyttä naurua. Mutta jääkin samassa katsomaan rasvaista kättä ja nahkaa, joka oli jäänyt kyynärtaipeeseen.
"Kas, kas, kas, kas, isotaatonko koivikkaissa se Nokke täällä kuukertelee?" Tapo sujahuttaa kätensä selän taitse, tarttuu käsivarteen, on katsovinaan rasvattua nahkaa, mutta likistää tyttöä iloon ryöpsähtämäisillään. Sehän oli aivan kuin tuossa, hänen kainalossaan se salaperäinen tuoksu, metsänhenki, joka sykki näkymättömänä kaikkialla ... korvessa, purossa, jään alla, ilmassa, hänen omissa suonissaan ja Nokke-tytön silmäkulmassa. Nyt se ärsytti pojan melkein kiukkuun; olisi pitänyt halata, niin että tyttö olisi lyykähtänyt tuohon paikkaan...
Mutta Mieho kärisee samassa ärsyttävällä honotusäänellään: "Pieniäpä nuo lienevät ... orjatytön antimet!" Tyttö vavahti. Hän sävähti punaiseksi hiusmartoa myöten. Olihan niitä sellaisia sanoja saanut kuulla mitätön ostotyttö päivät päästään pihapoluilla jousimiesten roikasta, eivätkä ne olleet edes orvaskettä raapaisseet, mutta nyt ... oli kuin olisi hänen nuttunsa reväisty rikki ... suoraan sepaluksesta sydänalaan ja päällikönpoika olisi nähnyt hänen köyhät alusvaatteensa... Nokke käännähti ympäri, oli kiivaasti painelevinaan rasvaista nahkaa peukalonsyrjällä. Tapo oli käynyt neuvottomaksi, aikoi lähestyä uudestaan, mutta tyttö sanoi kuin hätäyksissään: "Se pyhä mieskin kun on käynyt jo kyselemässä..."
"Pyhä mies? Mikä mies? Mistä?" "Vuojolasta, sanovat..."
Nuorukaiset katsahtivat toisiinsa. Tapo juoksi jyrkkää törmännettä luhdinsolaan, yli pihan pitkin harppauksin ja pirttiin. Vastoin tavallisuutta istui pöydän luona penkillä Anukka-emäntä mitään toimittamatta, vyöllä villainen juhla esiliina ja päässä puhtauttaan upeileva huntu. Kukko istui keskiorrella ja killitti pää kallellaan perälattialla seisovaa kummallista kojetta, joka muistutti pystyyn nostettua ahkiota, mutta oli nyt peitettynä mustalla verkavaatteella.
Sanaa sanomatta Tapo lähestyi kummaa kapinetta ja nosti verhon syrjään. Tummalle pinnalle oli maalattu oikealle valkea Neitsyt Maaria, jonka helmaan yksisarvinen, siro eläin, melkein nuoren hirven näköinen, oli painanut päänsä; vasemmalla seisoi metsästäjä, joka oli laskenut keihäänsä alas, ikäänkuin rohkenematta surmata tevanaa pyhästä turvasta.
"Isä Johanneksen matka-alttari!" huudahti Tapo. "Missä on ukko, missä? Sano!" Anukka-emo oli lähestynyt pelästyneenä Tapon riuhtaisevista liikkeistä: "Älä koske, poikani, älä koske!" hän hoki. Mutta nähdessään Tapon säihkyvät silmät ja suuren, jännittyneen ilon hän kiirehti selittelemään. Oli tullut hurskas mies reenselällä pyhä arkku; kysellyt oli Tapoa ja nyt oli kiertämässä taloissa puhumassa Kiesuksesta.
"Minne, minne päin?" Tapo tuohahti maltittomasti. "Tuonne ajeli ... selän yli Aimalan puolelle, Nuivaspäähän, Innilään ja ... kiertänee sieltä rantataloja." Ei ehtinyt äiti enempää selittelemään. Tapo oli jo pihamaalla. Hyppäsi sivakoilleen; lähti painumaan tuttua latuaan Toutosen-selkää kohti. Hiihti kuin otuksen ajossa. Kova latu löi kumahtaen suksenpohjaan, honkaholvisto kajahteli, näreiköt suhahtelivat ohi kuin sumussa, sillä oksilta putoili hauraita lumipaakkuja, jotka pöllähtelivät ilmaan keveänä lumipilvenä, vihmoivat vasten kasvoja hiihtäjää, joka tuntui ajavan takaa saavuttamattominta saalistansa.
Nyt hän oli saapa jotain tietää Vuojolasta! Koko muu maailma oli jäänyt jonnekin hänen taakseen, sitä ei ollut olemassakaan. Nokke-tyttö lepäsi haaleana, olemattomana jossain matalassa lapinhaudassa tuohenpalaan käärittynä. Miehon hontelo morsian lie ollut pelkkä kuvatus eikä hiilakkasilmäinen Arpian tyttö ollut enää hiihtämässä sulhasensa kantapäillä. Aimalan tyttären komeutta hän ei enää muistanut edes talon nurkitse hiihtäessään. Hukkunut oli omiin korpiinsa Kurjen Toran sudenvarjo, hukkuneet Hirvi ja Wibrecht-ritari. Melkeinpä hän itse oli hukkunut itseltään. Tuossa aivan lähellä häilähteli vain isä Johanneksen matka-alttarin värikäs kuva, jossa valkean neidon käsi hyväili yksisarvisen hirven pyörtäleistä otsaa ja jossa metsämies laski aseensa, juuri kun oli tevanan hiihtänyt, sen surmatakseen.
10.
Isä Johanneksen houkutuslintu.
Tapo ei ollut koskaan nähnyt vainajaa poltettavan. Viimeksi oli Kuura-päällikön taatontaatto saanut osakseen roviohautauksen. Kuitenkin hän tiesi Rauta-ukon puheista, että kerran olivat surevat pojat lyöneet tulenloimossa isävainajan miekan ja kilven, jousen ja keihään, lusikan ja haarikan murskaksi ja kuulleet Liekkiön tohisevassa äänessä taattonsa viimeisen käskyn perilliselleen.
Poika-iässä nuo kertomukset olivat vielä pöyristyttäneet hänen mieltänsä. Sattuessaan Linnamäen kupeita kierrellessään roviokummulle hän oli kuvitellut isiensä yhä seisovan siellä, maanalisissa huoneissa, ikäänkuin vartiossa ja seuraavan poikiensa tekoja. Erikoisesti juuri tuulisina syysiltoina hän oli näkemällä nähnyt itsensä oman taattonsa kuolinroviolla. Tuulenhuima liekki oli kärventänyt hänen tukkansa. Mutta hän, ainoa poika, ei ollut säikähtänyt. Oli iskenyt tylsäksi kiveen taaton keihäänkärjen, lyönyt nyrkillä muhkuraiseksi hänen kilpensä, jotta ne pääsisivät taaton mukana Manalaan, hänen matkasauvakseen ja suojakseen. Hopeasoljet ja kypärät olivat sulaneet roviolla ja juosseet hehkuvana virtana maan alle. Eikä ollut mitään niin kallisarvoista, ettei hän, Tapo-poika, olisi heittänyt isänsä kuolinkumpuun.
Mutta sitten, jousellisessa nuorukaisiässä, nuo kuvitelmat olivat kalventuneet. Varsinkin kesäisin kuolinröykkiö oli alkanut näyttää tavalliselta nurmettuneelta kummulta, jonka kivenkoloissa lienevät kärpät kierrelleet, kuten rauniossa missä tahansa.
Ei kuulunut näin ollen mitään varoitusääniä päällikönsukuisenkaan korvaan pakanallisista haudoista hänen hiihtäessään isä Johanneksen jälkiä. Nyt hän ei enää hautonut aivoissaan kalmoillisia eikä vainajia, lahosivat nämä sitten paasien alla tai matalissa kalmistokuopissa, ketkä tuoheen käärittyinä, ketkä vuotaan ja villavaippaan.
Häntä ajoi eteenpäin yksinomaan kimalteleva hanki ja Notburgan laulu, joka nyt, isä Johanneksen mukana, oli ikäänkuin kantautunut tänne omille, kotoisille maille. Nyt sitä ainakin uskalsi kuunnella ja ottaa selvän vaikkapa sen sanoistakin, jos lienevät jotain merkinneet.
Hiihtäjä tuli Innilään, oikaisi siitä samaa vauhtia Nuivaspäähän, poikkesi osviittojen mukaan taloon ja toiseen, kunnes löysi saarnamiehen istuskelemasta Ahtialan pirtistä.
Ukko tunsi Tapon jo ovensuusta. "Poikani ... Tapani!" kuului lempeä ääni. Ja uurtuneet kasvot loistivat suurta iloa. Tapon teki mieli huutaa suoraa päätä: "Toitko sanomia Notburga-neidolta? Muistaneeko?" Mutta metsäläisen häveliäisyys teki sen mahdottomaksi. Sanoi vain kättä tökättyään: "Saarnailemaanko tulit?" "Sanomaa, armonsanomaa olen ajelemassa teille ... pakana-paroille", isä vastasi nostaen varoittavasti sormensa "pakanan" kohdalla. Tapo naurahti kuin jo tutustuneempana: "Eipähän lietäne parkoja ... Pirkkalassa!" "Eipä ei, eipä ei", isä liitti kerkeästi, "mutta sanomat kuin sanomat, tuotava oli, kun käsky tuli..." Katkaisi taas puheen aivan kuin olisi tarkoittanut jotain erikoista. Tapo joutui puolittain ymmälleen, puolittain hätään. Liekö tuo tarkoittanut taivaallisia vai maallisia käskyjä...? Osasi lopulta tokaista: "Mistä tuli ... käsky?" "No, neitsyeltä, taivaan emännältä ja hänen hurskaimmalta tyttäreltään..." "Tyttäreltäkö?" suhahti Tapo kärttävän pojantenavan näköisenä. "Niinpä niin, tyttäreltä, Notburga-neidolta."
Poika tajusi munkin äänestä suopeaa, melkein suojelevaa hellyyttä ja jäi tuijottamaan kerjäävän koiranpenikan naamoin. Pappi oli hetken vaiti. Nousi kuin lähteäkseen, mutta tuli Tapon luo ja laski laihan kätensä pojan olalle: "Niin, ei ole hän lakannut rukoilemasta sinun puolestasi..." Nuorukaisen päästä kohahti kuuma pyörre. Vain häveliäs kömpelyys esti häntä hyppäämästä tasajalassa. Mutta paikallaan hän ei enää osannut seisoa. Tällainen ilo ei enää sopinut seinien sisäpuolelle, hänen oli päästävä jonnekin. Joko korpeen tai ... suoraa päätä Vuojolaan! Kuin sanattomasta sopimuksesta he lähtivät pihamaalle, papin aikoessa vielä naapuritaloihinkin.
Isä Johannes ohjailee hevostaan. Tapo hiihtää milloin edellä päin, milloin vierellä, yhä pää täynnä kysymyksiä. "Liekö ritari Wibrecht elossa?" tohahti äkkiä papin korvanjuuressa. "Elossa on, elossa." Mutta ukon äänessä oli huolehtiva sävy. Se saattoi Tapon jatkamaan: "Käenneekö kostoa?" "Ruumiillinen sydän himoitsee aina kostoa, mutta..." "Kostakoon!" katkaisi poika pakanallisen röyhkeästi. "Mutta hengellinen sydän on Jumalasta, ja se se..." Nuorukainen ei enää kuullut papin sanoja. Hän hiihti jo loitolla. Niin he matkasivat pari päivää talosta taloon. Mutta enemmän he puhuivat taipaleilla kuin pirttien penkeillä. Eikä ollut hengenmiehen vaikea nähdä Tapon silmistä hänen kokematonta ja kömpelöä metsäläisrakkauttaan Notburga-neitoa kohtaan.
Isä Johannes oli sekä hurskas että viisas. Tapon käännyttämisessä hän näki itsensä Neitsyen hänelle suoman suuren tehtävän. Mutta samalla oli juuri siinä, koko lähetystyön kannalta, hänen parhain viisautensa, sillä päällikkösuvun taivuttaminen kasteeseen merkitsi enemmän kuin muitten kyläläisten ja kylänloppuisten yhteensä.
Samalla hän oli täällä suorittamassa suurta rauhantyötänsä ritari Wibrechtiä vastaan. Tämän sairasvuoteella istuessaan hän oli joutunut suureen hätään, sillä tämä oli uhannut vastata tulella ja miekalla pakanapojan puukonpistoon. Olipa jo tautivuoteelta ajanut rengit, suomalaispalkollisten pojat ja asemiehet töihin linnasaaren varustamiseksi, turvatakseen sen lähiseutujen pirkkalaisia vastaan tulevan Hämeen-retkensä ajaksi.
Isä Johannes oli nähnyt hengensilmillään jo istuttamansa rauhanpuutarhan peittyvän vereen ja kaukaisten erämaankylien savuavan raunioina. Eikä hän ollut osannut pitkään aikaan muuta kuin kauhistuneena sopertaa rukouksia.
Silloin, eräänä aamuna, hän oli saanut aivan kuin suoraan taivaasta sanoman mitä hänen oli omasta puolestaan tehtävä.
Oli juossut, näet, Notburga-neito hänen luokseen ja pyytänyt rippiä. "Kuunnellaan, kuunnellaan", hän oli sanonut, jo edeltäpäin hymyillen niille pienille lapsensynneille, joita hän oli tottunut oppilaaltaan kuulemaan. Mutta neito olikin ollut suuressa hädässä. Ritari oli edellisenä iltana, hänen ojentaessaan juotavaa sairaalle, tavoitellut häntä ahnein käsin, upottaen himokkaan katseen hänen ruumiiseensa. Viattomuudessaan hän oli tuntenut itsensä tahratuksi suureen syntiin ja puhunut hätäisin sanoin, vavisten koko olemukseltaan.
Hän tahtoi, muka, paeta, hautautua luostariin kaikeksi elämäkseen. Friisiläishaukan silmät olivat saattaneet hänet suunniltaan. Hän valitti kuin vapiseva lintu, joka räpyttelee kuoleman hädässä seinästä toiseen ahtaassa kammiossa. Lopulta olivat säikähtyneet silmät puhjenneet kuumiin kyyneliin ja huulet olivat sopertaneet huimaavasta, kummallisesta rakkaudesta pakanapoikaan, joka asui suuressa teltassa hirvittävien korpien takana.
Silloin oli isä Johannes päättänyt lähteä käännytysmatkalleen. Ja tämä oli ollut joka askeleltaan Herralle otollinen matka. Hehän rakastivat molemmat toisiaan nuoresta ja puhtaasta sydämestä. Eikä ollut lainkaan tavatonta, että päällikönpojat, saatuaan kasteen, ottivat puolisoikseen kaupparuhtinaitten tyttäriä.
Ja tuossa se nyt juoksi... tuo nuori pakana, jota varten hänellä, sistersiläismunkki Johanneksella, oli sellainen houkutuslintu, että ilveksenpentukin oli muuttuva karitsaksi.
"Niin, niin, niin, niin, ... lihallinen rakkaus on peto, mutta nuorten siveästä rakkaudesta se voi saada itselleen Gabrielin siivet", hän hymähteli usein näinä päivinä puoliksi itsekseen, puoliksi seuralaiselleen.
Eikä hänen pyhimystarinoistaan tuntunut tulevan loppua öisinkään. Ja harvoin ne olivat synkkiä. Enimmäkseen iloisia, vieläpä hullunkurisia. Oli olemassa, muka, suuren joen, Niilin, rannoilla sellaisia ihmisennäköisiä elukoita, joita sanottiin paviaaneiksi, ja nämäkin rukoilivat aamuisin Neitsyt Maariaa. Niin hän kertoi kerrankin ja lopetti: "No, miksi eivät sitten oikeat ihmiset, pakanatkin, osaisi ylistää rukouksillaan taivaan äitiä?" "Kah, miksipä ei!" tokaisi Tapo hilpeästi.
Notburga-neidolla oli, kuulemma, vaaroja vastaan suojeleva koru aina kaulassa. Siihen oli kuvattu pyhä Tekla, muinaisten vainonaikojen marttyyri, suloinen neito, joka oli käännyttänyt yksinpä hirvittävän leijonankin, jonka keisari oli ajattanut repimään hänet kuoliaaksi. Ja sitä varten oli koruun kuvattu nöyrtynyt leijona suutelemassa pyhän neidon jalkoja. "Niin, niin", hän oli taas väittänyt, "kristinuskoon oli kääntynyt suoraa päätä erämaan petokin. No, miksikäs eivät sitten korpien pakanatkin?" "No, ka ... jopas teki ihmeen korea neito!" oli taas ihmetellyt Tapo suu auki.
Kun matkamiehet saapuivat kotiin, oli kaksi vakoojista jo palannut Vuojolasta. Ja Revon Hänni kertoi matkalta kummia. Vuojolan satamaniemekkeeseen oli ajettu suurella kiireellä hirsiä, joita yötä ja päivää upotettiin pitkää railoa myöten mereen. Siitä piti tulla sellainen maanmahtava hirsiaita, joka sulki sataman avomeren myrskyiltä ja seisoi samalla muurina mereltä yrittelevää vihollista vastaan.
Vuojolan hämäläiset olivat, näet, tietäneet asemiesten kertoneen, että ritari pelkäsi pirkkojen, kukaties liitossa karjalaisten kanssa, hyökkäävän sotaveneillään pohjoisesta, Korpijoen suusta, uhatakseen kauppapaikkaa sen suojattomalta puolelta.
Myös maanpuoleinen paaluaitaus - tiesi Revon Hänni – oli, kuulemma, määrä lujittaa kaksinkertaiseksi ja rakentaa sisäpuolelle puoluspartaita, joille sopi miestä kuin seinää ottamaan nuolin, keihäin ja monenlaisin konein hyökkääjiä vastaan.
Tapo ei osannut uumota viesteistä mitään vaaraa. "Pelkäävät!" hän hotaisi umpimähkään. "Vai jo pelkää pitkine keihäineen ... saapasherra..." hän ivaili myhäillen, miesten mentyä, opetusmestarilleen.
Mutta isä Johannes istui pitkän tovin vaiteliaana, kasvoilla jollain tavoin avuton ja kärsivä ilme. Eikä vastannut mitään. Ja Tapo oli siinä määrässä täynnä omaa ylimielistä halveksumistaan, ettei huomannut sen enempää tarkata ukon alakuloista, melkein pahan omantunnon tapaista vaiteliaisuutta. Räiskähti vain entistä suurempaan nauruun: "Eipä tuo näytä mies-parka ... kykenevän edes kostoa käkeämään!"
Oli tulossa jo maatamenon aika. Tapon Ukonlintu rouskutteli ovenpielessä viimeisiä appeenrippeitään. Miehet lepäilivät pöydäntakaisilla penkeillä kummankin päänsijaiset samassa nurkassa. Kolmihaarainen seinäpäre käristeli viimeisiään makaajien yläpuolella. Kukko rapisteli varpaitaan lähettyvillä, pöydän välikköpuulla. Muuten oli pirtti tyhjä ja äänetön. "Etpä ole, isä Johannes, vielä kertonut, mitä sanottiin siinä laulussa, jota se neito ... Notburga-neito lauloi Vuojolan portaikolla", sai Tapo vihdoinkin hämärän turvin kysäisseeksi.
Ukko alkoi puhua heikohkolla äänellä, ikäänkuin olisi ajatellut muita asioita. Hän kertoi ritarista, joka ilta illalta odotteli turhaan rakastettuansa, nuorta linnantytärtä, puutarhassa. Neitoa pidettiin, näet, ankarassa vankeudessa, koska ritari oli syntyisin linnanherran vihaamasta suvusta. Neito kuihtui kuihtumistaan, mutta hän ei luopunut toivosta saada edes kerran tavata rakastettuansa. Lopulta hän tunsi riutuvansa loputtomasta ikävästä hautaan. Mutta julma isä ei armahtanut. Ja nuori ritari odotti yhä turhaan pienintäkin sanomaa rakastetultaan. Vihdoin, eräänä kasteisena kevätyönä, alkoi ennen kuulematon lintu laulaa sen puun yläpuolella, jonka oksien varjossa hän tapasi odottaa. Se lauloi pitkiä säveliä. Se nousi ilmaan, näkymättömän korkealle, ja lauloi lakkaamatta, niin että soi ja helisi koko taivas. Taas se laskeutui alas puuhun. Ja nyt se, hetken vaiettuaan, alkoi laulaa kuin särkyneestä sydämestä, lauloi yhä valittavammin, piipitti pienellä äänellä, sorahteli kuin kuoleva lapsi pyhiä näkyjään ja vihdoin ... putosi kuolleena maahan, kuuntelijan jalkojen eteen. Siitä oli ritari ymmärtänyt, että hänen rakastettunsa oli juuri sinä hetkenä huoaissut viimeisen henkäyksensä. Ja hän vaelsi toivottomana vieraille maille.
"Olipas se", Tapo sanoi kertomuksen päätyttyä. Hänen metsäntuoreeseen pakanasydämeensä ei tuo tarina uponnut syvällekään. Nykyispäiviensä väkivaltaisessa voitonilossa oli tuollainen haikea odottelu pelkkää haurasta, kuutamoista ilmaa, joka ei riittänyt hänen keuhkoilleen. Kotvan kuluttua hän lisäsikin puolittain halveksivasti: "Kylläpäs vuotteli... Eikä osannut hyökätä linnaan, omahistansa ryöstämään..." Siihen jäi keskustelu. Poika painui sikeään uneen. Isä Johannes jäi levottomin mielin valvoskelemaan.
11.
Läksiäiset.
Kalsilan penkillä istuskeli harvanpuoleisissa ryhmissä muutamia emäntäihmisiä, ukonjärkäleitä ja suurten talollisten poikia, nyhjötti muutamia kaskimiehiäkin ja metsänkävijöitä sekä pitkin ovensuita minkä mitäkin kylänloppuista ja orjannäköistä. Anukka-emännän ja isäntäpojan luvalla oli isä Johannes ne saanut keräillyksi seurakunnakseen. Piti, näet, tänä aamupäivänä messuttaman oikein koreakuvaisen alttarin takaa.
Jaarittelu näytti kulkevan tavallista latuansa. Emännät supattivat omista asioistaan, kudevyyhtiensä valkaisuista, värjäyksistään ja lapsensaamisista, heitellen siinä ohessa uteliaita, kammonsekaisia katseita verhottuun matka-alttariin. Tämä se oli, näet, saanutkin liikkeelle monet tyttäret ja emännät, se kun oli, kuulemma, sellainen taikakapine, että jos sitä sai sormellaan sipaissuksi, ei päässyt ihoon hinkautumaan huunpurema eikä pääluuhun ajajainen tai itkutauti.
Miehistä tietäväisemmät laskivat pientä leikkiä papin kustannuksella. "Ka, mikäpäs miehen oppiessa", myhähtelivät tai panivat sekaan yliolkaisenkin sanan: "Liepä noista jo kuultu ... Ristopeista ja Ruotuksista." "Ka, onpa hyvinkin, mutta sopineepa tuota ... elämänvettä meidänkin kaivoon, jos sitten pysynee kannantavesi", toiset viisastelivat iva suupielessä.
Mutta eipä päästykään tästä päivästä pelkällä jaarittelulla. Pirttiin kampesi molemmat tyttäret perässään Aimoisten Ikätora. Pariinkymmeneen vuoteen ei ukko ollut avannut Kalsilan ovea. Syntyi monenlaisia arveluita. Emännät supattelivat miniän tulosta taloon. Mutta tiedettiin sekin, että Aimalan päällikkö oli pajanoveltaan kironnut kovin sanoin papin, joka oli kysellyt talon isäntää, tietämättä ketä puhutteli. "Vai tänne, tännekö päin, sinä Hiiden Kurko? Kärkkymään, urkkimaan talot ja tavarat, jotta ... usuttaako ristinmiehet ryöstöretkille. Aja suohon kopukkasi, rumahinen, tai hirtän sinut omaan hamppunuoraasi, Hiiden koira", ukko oli ärissyt kynnykseltä. Ei ollut hyviä ilmoja tulossa sen miehen mukana.
Sitä paitsi oli jo alkanut kiertää huhuja Vuojolan uudesta päälliköstä ja tämän varusteluista. Niinpä istui parhaillaan luhtiaitan edustalla Tapo, Sorrilan Mieho ja tämän taatto, Perko, ja keskustelivat vakoojain tuomista sanomista. Perko-isäntä nyiskeli kulkkupartaansa epäluuloisena: "Eivät ne sellaisia ... miehensyöjät turhan tautta rakentele." Ja Mieho myötäili isäänsä, päästäen pari jahkailevaa honotusta. "Pelosta tekevät, johan sen kuulitte!" hotaisi Tapo taas umpimähkään. Mutta tunsi itsekin käyvänsä levottomaksi.
Sorrilan tamma hamuili tallinnurkalla heinänloppuja, tulla koputteli sieltä Miehon eteen aivan kuin kaipaillen isäntäänsä. "Menetkös siitä silpullesi!" Mieho ärjähti tavallista suuttuneempana. Ja Liinaharja kääntyi takaisin heinänrippeilleen pää riipuksissa. Mutta silloin nousi Perko-taattokin aivan kuin heränneenä poikansa ärjäisystä.
Ukolla oli hartiat kahtakin tuumaa leveämmät kuin pojallaan ja rinta röyheä kuin karhulla. "Kyllä se niin taitaa olla, että nyt on marta merrassa ja toinen tokeessa!" hän sanoi tuijottaen kulmatukkojen alta suoraan Tapoa silmiin.
Tapo, joka oli nojaillut vähän loitompana kalmanaitan nurkalla seisovaan isännänpuuhun, kavahti lähemmäksi. Mutta jäi seisomaan jäykkänä paikoilleen. Hänestä alkoi tuntua, kuin hänet olisi heitetty syytetyn kivelle keskellä käräjiä.
"Enkä minä tänne olisi muuten ajanutkaan, jollen minä jo ennestään tietäisi noitten mustakaapujen temppuja", ukko jatkoi rauhallisemmin. "Päällikönpoikiin ne aina ensiksi tarrautuvat. Loruillaan Kiesuksista ja lupaillaan sen seitsemät hyvänteot. Kuinkas kävi miespolvi taaksepäin Kokemäellä? Tultiin, muka, rauhanmiehinä. Lupailtiin lopettaa varjakoitten retket, taattiin, muka, suoja karjalaisia vastaan, jotka silloin tekivät hyökkäyksiä niin rannikoita kuin meitäkin, pirkkoja, vastaan. Lupailtiin, messuttiin ja näyteltiin koreita kaapuja. Ja sitten kun saatiin siellä täällä pitäjänkäräjät päättämään liittymisestä uuteen oppiin, kas silloin, silloin sitä vasta retket tehtiin, eikä löytynyt enää lännessä oikeata miehenvastusta muualla kuin Köyliönsaaren Lallolassa. Sanon vain vanhemmakseni, kun et ole sinä etkä Mieho niitä aikoja kokenut."
"Mutta ... silloinhan..." Tapo alkoi ja hänen suustaan oli pääsemäisillään jatkoksi: "... tuo pappi on vihamiehen vakooja, urkkija-räähkä..." sanat jäivät kuitenkin sanomatta. Hän kauhistui niitä kuin korpipolun kalmalaisia. Nehän olivat mahdottomia jo ajatellakin, saatikka lausua. Häpeän veret nousivat tummanpuhuvina niskaan ja läimähtivät otsalle, hiusmartoon saakka. Jos tuo mies oli petturi – takoi kiireesti aivoissa silloinhan oli valhetta jokainen hänen sanansa, Notburga-neito oli pelkkä houkutuslintu ja hän, hän, Kalsoisten Tapo, viheliäisin pöllö, oikea naukuja-pöllö, joka mauruaa huuhkajalta makupaloja. Sinä hetkenä hän tunsi syvällä olemuksessaan voimia, joihin hän ei kerta kaikkiaan rohjennut koskettaa vaarallisilla sanoillakaan. Hän jäi tuijottamaan eteensä.
Ohi kulki Nokke-tyttö kiikuttaen jonnekin kätköpaikkaansa somankirjavaa kuikannahkaista ompeluspussiaan, ainoata kotoista peruansa. Orjatar oli koristellut itseään parhaansa mukaan. Kulunut sarkanuttu oli pesty puhtaaksi ja sen sepalukseen oli ommeltu kellanpunaista nauhaa. Iloisesti vilkkuivat paulanauhat nilkoista, ja kireälle kiskottu palmikko seisoa sojotti hiirenhäntänä niskassa. Lapinkana piipersi sirona kuin västäräkki kotilompolonsa rantakivillä.
Tapo tuijotti tytön kulkua! Näki sen kuin tulehtunein silmin punaisen usvan läpi. Päässä takoi yhä katkennut ajatus. Mitä piti hänen noille syyttäjilleen sanoa? "Eipä ole kielletty muitakaan saarnamiehiä näillä main liikkumasta", tuli äkkiä äänekkäästi, jonkinlaisena hätävarana.
"Eipä ole ... ei enää näinä aikoina", Perko vastasi, "kun ovat ahnehtineet rikkaat äyrityisiä ja markkoja lännenmiesten markkinoilta ja sillä tavalla myyneet Jumalansa, muka kaupparauhasta." Viimeiset sanat olivat kajahtaneet kovana tuomiona.
"Ei ole kielletty, ei ainakaan Kalsilassa, kun on ollut emännöimässä äyrämöisnainen ja sen Maariais-akkojen imelänaamaiset kuvat", kuului samassa jatkoksi Tapon selän takaa. Aimalan isäntä oli kampeutunut siihen pirtistä ja katseli nyt poikaa huuleton suu häijyn näköisenä viivana.
Tapo oli tukehtua äkkinäiseen vihaan. "Ota takaisin ne sanat tai tuosta putoo!" hän huusi huutamalla. Tuo väkäleuka ukko oli lyönyt viheliäisellä ruoskalla hänen äitiänsä kasvoihin. Se teki silmittömäksi ja nosti jo nyrkin murhaavaan iskuun.
"Kyennetpä lyömään jalatonta vanhusta, et muuta", Ikätora tokaisi yhä häijymmin, melkein kuin ärsyttäen poikaa häpeälliseen tekoon.
Tapon nyrkki valahti alas. Mutta yhä sokeana hän raivosi tolkuttomasti: "Hornaan siitä ja vie tyttäresi mukana!" "Kah, kah, ja minä kun olin jo höperöinyt Kalsoistenkin varalle sopuaikeita ... sekoittaakseni hounan-sukuun vähän järjenpuoltakin..." Ukko lähti kivertämään luhdinsolaa kohti, kääntyi taas ja ähisi vihan vimmassa: "Tämän asian saa sovittaa Hirvi-poikani ... kättä pitemmällä!" Aivan kuin olisi äsken unohtanut hevosensa hän meni nyt takaisin tanhua-aidan luo ja kiepahti korjaansa, kyselemättä sen enempi tyttäriäänkään.
Äänekäs riita oli kerännyt pirtin edustalle yhtä ja toista miehenpuolta. Kalsoisten ja Aimoisten välisiin vihanmyrskyihin oli jo totuttu miespolvien aikana. Mutta riidan syystä ei oltu tällä kertaa selvillä. Katseltiin vain naama ymmällä tapausta, ainakin toistaiseksi. Kohta jo saattaisivat seisoa vastakkain Lempoisten puolelta tulleet Aimalan kyläläiset ja Kalsilan miehet.
Kuului silloin koirain lyhyt, ärhäkäs haukku aittojen takaa. Lienevät ärähtäneet pois ajavalle Aimalan ukolle, ajateltiin. Mutta ei, se alkoi uudestaan. Nyt jo kauempaa, lahden puolelta. Kuului jo iloakin haukunnasta, aivan kuin painuisivat jäälle jotakuta kotoista tulijaa vastaan. Tapo oli pistänyt molemmat kätensä vyön alle ja seisoi sen näköisenä paikallaan kuin olisi ollut valmis tappelemaan mistä syystä vain ja ketä vastaan tahansa. Mutta Mieho oli mennyt katsastamaan luhdinsolasta jäälle.
Täältä nousi rantavierua ryhmä hiihtäjiä, joita johti vanha Revon-ukko. Tulo oli tuimempaa kuin tavallisesti pitkältä taipaleelta palailevilla. Sieltä ei ole tulossa tavallisia tietoja, vaistosi Mieho, paineli tavallista vinhempää Tapon luo, suihki korvaan: "Revon-ukko on tulossa." Mutta tämänkin kuuli Tapo kuin jonain epätodellisena. Hän ei osannut siihen tarttua, ennenkuin Repo nousi pälkäiltä ja seisoi päällikönpojan edessä. "Missä on pappi?" kuuli Tapo ukon kysyvän, melkein kuin muilta salailevasti. Mieho viittasi Tapon nimikkoaittaan, jossa isä Johannes oli koko aamun rukoillut menestystä tämän päivän Jumalan-työlleen.
"Rautaparta lähetti tärkeitä käskyjä, tuletko kuulemaan ... sivummalle", ukko jatkoi. "Puhu puhuttavasi", Tapo vastasi töykeästi, ikäänkuin samalla uhmaten pihalla-olijoita.
Silloin alkoi Revon-ukko samoilta sijoiltaan. Lähetettyään Hänni-poikansa tuomaan ensi viestit hän oli jäänyt vielä kiertelemään Vuojolan lähiseuduille, huhuja keräilemään ja tarkkailemaan Vuojolaisten varustushommia. Ritari ei ollut tyytynyt teettämään linnatöitä vain omilla miehillään ja palkollisilla. Hän oli väkivalloin ruvennut ajamaan lähiseudun kyläläisiä kuin orjia päivätöihinsä, maksamatta enempää kuin ruoanpalan raatajille. Välillä oli mies lähtenyt etelään päin ja Repo oli lähettänyt kaksi miestään seurailemaan perässä. Itse hän oli yrittänyt nostaa kyröläisiä linnan asemiehiä vastaan. Mutta nämä olivat riehuneet kuin vainolaiset vihollisen maassa ja raahanneet vastustelijat köydet ranteissa mukaansa.
Kun hiihtomiehet palasivat, kertoivat ritarin panneen vartiomiehet Teljään vuojolaiskestien suojaksi ja lähettäneen kokonaisen parven munkkeja Sastamalaan, josta näiden piti eri teitä luikerrella Suur-Pirkkalan puolelle, muka saarnailemaan, mutta ennen muuta vakoilemaan meikäläisten aikeita.
"Sillä tavalla se sitten kävi, että kun vein viestit Rautaparralle Räyrinkiin, se lähetti ankarat käskyt, että saamamiehet on pantava köysiin ja tuotava Kalsilaan, missä ikinä ne tavataan, tai suoraan surmattava, jos yrittävät pakoon. Ja minä kun kuulin jo tuolla tullessani, Ylöjärvellä, että tännekin päin oli osunut ainakin yksi noita kulkukoiria, niin..."
Mutta ukko ei päässyt enää jatkamaan. Tapo oli vetänyt kämmenellään laajan kaaren. Hänen kasvonsa olivat selkeytyneet käskeviksi ja tarmokkaiksi. Ääni kajahti teräksisen kylmänä, siitä kimposi viha, joka tiesi mitä tahtoi. "Pappi tänne!"
Miehon käsi oli tarttunut sepän kourupihteinä isä Johanneksen laihaan olkaan hänen tuodessaan pappia aitasta. Herran mies näytti kuulleen jotain äskeiseen olinpaikkaansa, koska hänen kasvoillaan oli nyt kärsivän surullinen, mutta tyyneksi valaistunut ilme.
"Köyttä ranteisiin ja tuonne ... rauta-aittaan!" Tapo viittaa parille jousimiehelleen. Nämä täyttävät käskyn. Anukka-emo on rientänyt pirtistä, lähestyy hätäisen näköisenä ja katsoo poikaansa silmät avoimen kysyvinä. Taposta tuntuu kuin äiti olisi jollain tavalla syyllinen. Ensi kerran eläessään hän tuntee vihan nousevan tuota naista kohtaan, joka on häntä pienestä pitäen houkutellut Litveteillään ja Klemeteillään, pyhillä Annoillaan ja Kiesuksillaan. Tuo, tuo vaimo tuossa oli saattanut hänet uskomaan urkkijakonnaa ja häpeään kaikkien nähden ... Aimoisten nähden, jotka tästä alkaen voivat nauraa hänet suonsilmään, nauraa niin että hampaattomat leuat väpättävät ... korvia myöten.
Kaksi tummaa silmäparia upposi toisiinsa, toinen kekäleisenä palona, toinen selittämättömästä tuskasta sumeassa kaihessa. Poika ottaa äitiään kyynärvarresta, vie hänet aitan oven eteen, jonka taakse pappi on survaistu rautakalujen ja kankien sekaan. Alkoi puhua puoliäänellä, joka sanan hampaista puraisten: "Siinä on ... sinun kulkukoirasi ... Vuojolaisten ristikettu, oikea varas, niin, niin, sillä eikö sanotakin, että valehtelija on varkaan veli? Häh?"
"Mistä syytät häntä?" Anukka-emo kysyi vaatien tavallista tiukemmalla äänellä selvyyttä. "Vuojolaisten urkkija, oikea emäkettu, joka laulatti minulle sellaista houkutuslintua, että olin vähällä tulla urkkijan apuriksi, oman heimoni petturiksi!" "Yksi synti varkahalla, yhdeksän epäilijällä, sanotaan myöskin, poikani...", äiti tarttui Tapoa käsivarteen. "Ja Tuppurainen Tappuraisella takausmiehenä", poika jurahti vastaan ääni halveksumisesta käheänä. Työnsi äitinsä syrjään ja löi toisen jalkansa aitan kynnykselle. "Kuuletko, pappi, tuolla keskellä lahtea on Juoksusaari, jossa on tapana juoksuttaa varkaat ympäri ja kivittää kaikilta puolin, kunnes on pieksunpohja irti ja pää siehana. Ja saanetpa kiittää lampaan-naamaasi, että tällä kertaa pääsee Vuojolan päävakooja varkaan kuolemalla!"
"Jos autuas Robert minulle on sallinut halvimmankin jalokiven pyhän Stefanuksen kruunusta, olen siitä ylistävä häntä ja sinua, Kalsoisten Tapani." Isä Johannes oli päässyt suurin vaivoin kyljelleen ja koetti katsoa Tapoa suoraan silmiin. Raivostuneelle nuorukaiselle olivat pyhimysten nimet outoja ja toisekseen vangitun pää oli avuttomassa asennossaan niin säälittävän heikko, että hän oli joutua ymmälle. Mutta yhtä nopeasti kuohahti sisu jälleen ja hän vastasi lyhyesti: "Ruikullansa kurjakin laulaa ... tänään saat osasi." Löi oven kiinni, pani lukkoon ja pisti avaimen vyöhönsä.
Anukka-emäntä oli kadonnut. Mieho ja hänen taattonsa seisoivat lähettyvillä. Jousimiehiä seisoskeli ryhmissä tanhua-aidan luona. Pirtin ovenpielistä vilkuili naisten hätäisiä kasvoja. Mutta Aimalan Mero seisoi tyynenä pirtin kynnyksellä.
Se oli siinä kuin ärsyttämässä, Tapon mielestä. Sille oli kertakin näytettävä, ettei Aimottaren ollut hyvä täällä patsastella noin ... emännännäköisenä. "Pötyä pöytään, kurpposet hiihtelemään, lapinkanat..." Tapo oli kävellyt keskelle pihaa ja viittasi huitaisevin elein miesroikkiin päin: "Hoi, miehet, pirtin puolelle! Liepä tuota vielä olven särpimeksi karhunkääpää talossa." Astui edellä pirttiin, josta useimmat naisihmiset vähitellen pakenivat, ketkä vaeltaakseen kotiin päin, ketkä äijiään vuottelemaan naisväen aittoihin.
Mero oli istuutunut keskelle sivupenkkiä ja Miela uteliaan pelokkaana vierelle. Tapo rojotti pöydän päässä ja oli kääntynyt puolittain selin Aimottariin. Mutta häntä kuitenkin jollain tavalla kutkutti Meron jääminen pirttiin. Kylläpäs riippui ... se tyttö miehessä, jos olikin ylpistelevinään ... komeuksillaan. Sopipahan siinä olla ... ainakin kiusanteoksi. Ja hän kävi tahallaan karkeaksi. "Hoi, lapinkana, nopsemmin!" hän oli ärähtävinään haarikkaa juoksuttavalle Nokke-tytölle, kiskaisi tämän polvelleen ja nykäisi palmikkosaparosta. Antoi taas tytön livahtaa juoksulleen. Pöydän ympärille ja penkeille istahtelevat miehet kääntyilivät toisiinsa päin, useimmat hyväksyvästi ryähdellen. "Miespä taitaa tulla ... isäntäpojasta."
"Hoi, miehet, kumahuttakaa, jotta pappi saa peijaisensa! Hämäränkuhjeessa se juoksutetaan ... se Kiesuksen kettu... Hoi, pojat!"
Oli alkanut juominki. Tottumattomana remuiluun Tapo hurjistui nopeasti siemaisu siemaisulta. Syvällä, mielen pohjassa, kiemurteli katkeria käärmeenpäitä. Sieltä, syövereistä, ikäänkuin ammahti hänen eteensä mitaton ja aukea taival. Joka askel sitä myöten oli kammahtelemista kulonpolttamassa korvessa, jossa nihkeät sanajalat seisoskelivat hikitukkaisina hiidettärinä. Mutta ... nyt ei auttanut ulista piimäpartana. Se korpi oli käytävä. Eipä ollut enää merenrantoja eikä torniloissa ripapäitä tyttöjä houkuttelemassa.
Oli etupäässä kostettavia. Niitä oli joka puolella. Sai hamuilla sokkona, kun ei tietänyt ensi hetkessä ketä vastaan nousta. Pappi oli joka tapauksessa ensimmäinen herkku...
Kun hänen hurjistuneet aivonsa olivat sattuneet tähän kohtaan, herkimmän itsensä kavaltajaan, silloin hän puuskautui käskijäksi. Pajaorjat saivat lähteä kankineen hiekkahaudalle, vedättääkseen Juoksusaaren ympärille kivenmukuloita. Ja vähitellen alkoi tuntua elämä entistäkin miehekkäämmältä. Oli soma antaa sana sanasta tuolle Perko-ukollekin, joka pöydän vastakkaisessa päässä tuon tuostakin peitti kilinpartansa oluthaarikan taakse ja luulotteli olevansa selvää ja viisasta pokkoa... "Jopa hyppäsi nuori mies kakkuloille, eipä ole ollut näihin saakka tapana repolaiselle peijaisia pitää", oli, muka, äskenkin ukko leikkiä laskeskellut. "Häh?" oli hän, Tapo, huudahtanut, "enkö ma äsken sanonut ... Kiesuksen kettu!" "Pyhä kuin pyhä. Jos liekin tasakärsä Jumalan kuoma, on tämä kettu itsensä Kiesuksen pahnaa, Jumalan poika, näätsen, toisessa polvessa..." Nuoret miehet olivat rämähtäneet nauramaan. Ja Tapo oli noussut riemahtaneena seisaalleen.
Siinä samalla, suolivöitään kohentaessaan, hän oli ollut huomaavinaan Meron sivupenkiltä. "Ohoh, tännepä jätti ukko-vanha tyttärensä ja ilman rahomisia kuin tallukan karsinalavitsalle", teikaroitsi, muka, leikillään. Tytärpä näytteli hyvää naamaa. Oli pitävinään toisten nähden huolta humalansekaisesta isännästä, tölmäsi kämmenellä kylkeen ja viekasteli, vilauttaen silmää penkkejä pitkin: "No, kun pätö mies rahoo itse itsellään, ei tarvitse Aimalassa penätä lunnaita ... kokemattomista rysistä." Se puhe oli riehahtaneitten miesten mieleen. Tapo jäi kuin jäikin hetkeksi suunvuoroa vaille, ja samassa rupesi Revon-ukko jatkamaan kesken katkaistua viestiänsä.
Oli antanut hänelle Rautaparta, näet, tehtäväksi työntyä saman tien itään päin, Tiurinlinnaan, ja kertoa Kuura-päällikölle Vuojolaisten aikeet, jotta tämä ennättäisi ajoissa kotiin, jos niinkuin syyskesästä pantaisiin nousemaan venejonot ylisille vesille, uhkaksi kauppalinnan höyrypäiselle ritarille.
Mieho löi Tapoa olkaan. Se se vasta oli heidän mukaistansa. Kaipa tuo jo oli siihen mennessä ... se tervaristikin kuivanut parhaaksi kokkopuuksi, jotta kelpasi sytykkeiksi... koko Vuojolan varalle. Pojan hartiat tapailivat rehenteleviä otteita. Hän aloitteli kertoakseen viimesyksyistä ristinnostoaan.
Mutta Tapo oli muuttautunut äkkiä selväpäisen näköiseksi. "Ei kiirettä", hän sanoi. "Rauta-ukko on oikeassa: ensin itään ja sitten länteen. Ja ne viestit vien taatolle Tiurinlinnaan minä! Sinä, Repo, jäät tänne johtamaan veneentekoa. Tusina, täysi tusina, pitää olla jäidenlähtöön valmiina uusia sotauiskoja. Huomisaamuna hämärissä, Mieho, nämä pojat lähtevät", hän kääntyi lopuksi kumppaninsa puoleen. "Hoi, pojat!" hän kehoitteli tarttumaan läksiäishaarikkaan ja nousi itse seisaalleen hurjin silmin, ikäänkuin lopultakin olisi löytänyt umpisokkelosta oikean tolanpään, jota myöten lähteä painamaan.
"Mikäpäs siinä", Mieho sanoi, "liepä siellä vielä tappelemisia meidänkin varalle". "Ja liepä niitä jo menomatkalla, jos olisi niinkuin katsasteltava niitä ... Kurjen Torankin ryöstömaita Voipalaisten rannalla ja Soiniemessä", Tapo sai päähänsä. "Mutta sitäkin ennen", hän jatkoi käskevän näköisenä, "on leikattava turparengas repolaispapilta, ettei jää tänne kummittelemaan ... Toimeen, miehet!" Istuskelijat alkoivat nouseskella. Pirttiin oli tullut paksu hämärä, vaikka ulkona oli vielä voimakas päivänkuulto.
Tapo kouraisi vyötään. Katsahti permannolle. Kysäisi toisiltakin, hoksasivatko palkeilta rauta-aitan avainta, joka oli ollut hänen vyössään. Haettiin sieltä täältä. Turhaan. "Lie solahtanut jo pihalle", Tapo tokaisi ja lähti toisten edellä kynnystä kohti. Tuli porraskivelle. Alkoi jo siitä silmäillä pihapolkua. Nosti äkkiä katseensa. Siellä seisoi hänen äitinsä luhtiaitan edustalla, yhä vielä juhlapuvussaan, päällysnuttu yllä ja tumma liina kietaistuna pään ympäri, seisoi ja katsoi poikaansa aivan kuin olisi häntä odotellut.
Poika astuu äitiänsä kohti. Huomaa äkkiä avaimen kiiltävän hänen kädessään. Katsahtaa melkein samalla hetkellä vaistomaisesti rauta-aitan ovea. Se on selko selällään. Retkottaa puolittain vinossa vanhoilla saranoillaan. Hän älyää samassa kaiken. Äiti on päästänyt vangin pakoon. Jalkoja alkaa painaa jäykistävä väsymys.
Poika tulee äitinsä eteen, viittaa avattuun oveen. "Se oli sinullekin parasta, poikani." "Vai parasta..." tuli katkerasti ja jätkytellen. "Niin, parempi armo kuin väärä tuomio", äiti jatkoi vakavasti. "Väärä!" karjahti poika. Päähän tulvahti humala uudestaan. Ruumis tuntui näännyksiin rusikoidulta. Mutta päässä roihahti palamaan koko se häpeä, minkä pappi oli hänelle saattanut ja mikä nyt, hänen mielestään, oli kasvanut kymmenkertaiseksi. "Vai väärä?" hän huusi uudestaan. "Eikö riittänyt vakallinen, pitikö tulla hinkalot täyteen ... häpeää?" Viime sana sameni kurkkuun. "Poikani, pelastin sinut tahraamasta käsiäsi viattomaan vereen", äiti kurkotti kädellään pojan olkapäätä.
Tapo alkoi nauraa räikeätä naurua. Samassa välähti päässä jotain. Vartalo jännittyi. "Vai sillä tavalla!" hän huudahti. "Mutta ... entäpä kun ajan sen haaskan Ukonlinnulla kiinni, häh?" Hän oli rientämäisillään talliin. "Et saavuta heitä enää. Pajaorja, joka tunnustaa uutta oppia, vei pyhän miehen talon parhaalla härkäporolla korpiteitä pitkin, joista ei jälkiä löydä, ei hiihtämällä eikä ajamalla." Tapo oli pysähtynyt. Hän tiesi, että pulkan jälkiä oli ristiin rastiin lähitienoot täynnä ja että kauempaa, erämaista, oli samaa kuin hakea merkittyä jänistä kokonaisesta päiväkunnasta.
Poika sanoi kuin kesken omia punnitsemisiaan: "Et kai tullut ajatelleeksi, että merkitty orja joutuu kiinni ennemmin tai myöhemmin ja on silloin kuoleman oma?" Silloin poika sai nähdä äitinsä kasvoilla hahmon, jonka kaltaista hän ei tähän saakka ollut voinut kuvitellakaan. Emäntä ryhdistäiksen vakaana ja arvokkaana. "Se orja oli minun perintöosaani Tiurilasta, eikä se ole sinun ajettavissasi, sillä minä tein sen orjasta vapaaksi. Ja mitä teinkin, tein Kalsilan emäntänä, joka ei ole tässä talossa vastuussa kenellekään toiselle kuin sinun taatollesi, poika-parka."
Tapo ärsyyntyi viimeiseen raivoon, joka pureutui hitaasti hänen hampaistaan: "Hyvä, hyvin hyvä, parastakin parempi, emäntä-parka ... kukapas muu? Tiuritarpa toki! Käskee jouselliset ja jousettomat, orjat ja vapaat, orjattaret ja..." Hän oli kääntynyt ja jäänyt tuijottamaan pirtin edustalle, jonne oli keräytynyt miehiä, Aimottaret, Nokke-tyttö ja muitakin orjattaria. "Niinpä niin ... orjattaret suojaa jousimiehiltä kuin emäkana poikasensa... Hyvä, hyvin hyvä, mahtava emäntä... Mutta ... tänä yönä juo Kalsoisten poika läksiäiset tästä talosta, juo emännän luvatta ja ryöstää emännän luvatta."
Tapo oli lähestynyt mielettömän näköisenä seisoskelijoita. "Hoi, miehet, pirttiin! Pappi on juossut Juortanin jokeen. Ja nyt alkavat läksiäiset!" Hän on jo keskellä joukkoa, kahmaisee Nokke-tytön käsipuolesta ja alkaa nauraa Aimottarelle päin silmiä: "Aimalan Hirvi tarjoo, kuulemma, tälle miehelle kättä pitempää, kun ei huolinut komeasta sisaresta... Eikä aiokaan huolia, sillä olipa tyttärellä Hyhmän-akan silmät ja ruosteenkarva tukka. Hei, pojat!"
Hurjistunut nuorukainen tempasi Nokke-tytön syliinsä, pyöritti suorilla käsivarsilla huimasti lapinkanaa, pysähtyi, katsahti aittansa harjalla pyörähtelevää tuulikelaa ja pirtinharjan kääntyilevää palokärkeä, taivalsi saalis käsivarsillaan jälleen yli pihan, potkaisi jalallaan aitanoven rymähtäen auki ja katosi kuin hurjan kouran vetämänä sen pimeään nieluun.
Eräät miehistä olivat remahtamaisillaan karkeaan nauruun, mutta näyttivät häpeilevän emäntää, joka lähestyi lujin askelin ja sanoi näennäisesti rauhallisin kasvoin: "Tehkää, kuten isäntä käskee. Repo-ukko saattaa Ukonlinnulla Aimottaret kotiin."
12.
Erämaan kasvot.
Aukeata Tehinselkää ajelee viheltävä itätuuli lumenhöytyväistä, vihmoo sitä latanaan, niin että hiihtäjien nilkkoja viistää tuima valkoinen vihuri. Mutta pohja on kova ja sujakka sekä ahkiolylylle että suksimiehelle.
Tapo ja Mieho painelevat nuolen kantaman verran pororaidon edellä. Kalsoisten poika luikahuttaa lylyllään, potkaisee kalhullaan ja lomassa huiskahattaa keihässauvallaan, niin että hoikka ruumis heilahtelee kuin hyökkäyksessä. Takana, kannoilla, jutuuttaa Sorrin Mieho, joka lykkii tasaisin hartiavoimin eteenpäin, vasemmuksessa jousenkaari sauvana, oikeassa kourassa sompakeihäs. "Pois alta, tenavat", hölähyttää Mieho. Ja samassa, kun Tapo luimistelee taakseen, huutaa: "Pala suuri suun repäisee!" ikäänkuin irvistellen toverinsa luonnotonta hiihtämisen touhua.
Tapo ei vastaa, mutta katsahtaa toistamiseen taakseen. Siellä jutaa hänen mielestään liian hidasta vauhtia kolme vetohärkää, vierillä jousimiehet, joista Vakkoilan Arpia on vasta tänä aamuna liittynyt matkaan Lummeneen Salonsaaresta, saatuaan jo uuden kaskialueensa rastituksi ja pyätellyksi. Revon Hänni ajelee kevyempää lukkoahkiota, jonka kannen alle on pantu säilöön parhaimmat sotavarusteet. Mutta sivummalla laskettelee omia aikojaan vanha Hinkka-ukko, joka ei enää vuosiin ole pistänyt jalkateräänsä suksen varpaalliseen, kun oli kupeessa teerenpojan kokoinen revähtymä, oikea emätyrä, mikä ei sietänyt liikoja käpsehtimisiä. Piti, näet, sivuta, ennenkuin painuttiin eteläisemmälle Karjalan-tielle, Voipalan ja Soiniemen Päijänteen-takaisia lapinkenttiä, ja Hinkka, kokenut eränkävijä, oli otettu tiennäyttäjäksi.
Ilomielinen ukko oli jo monet kerrat iskenyt karkulla limsiöön rakovalkeilla ja lasketellut lukemattomat emävaleet, ennenkuin olivat jääneet selän taakse Hauhonjärvet, pyöreät Kukkiat ja pitkänsoikeat Lummeneet ja lasketeltu joenuomaa Päijänteen Arolahteen, josta alkaen jo nyt oli paineltu aamurupeama Soinientä kohti. Oli kiire. Piti ennättää ennen pimeän tuloa Soilahden pohjukasta urkenevia tolia pitkin kauas sisäkorpeen, Kaule-lappalaisen talvisavuille saakka.
Tapo heilautti sauvaansa korkeassa kaaressa, viittasi käskevästi eteenpäin ja potkaisi taas ähkäisten matkaan.
Lujat päivämatkat, Hinkka-ukon loppumattomat iltatarinat, joihin nukkui kuin hellepäiväisen sontiaisen pörinään, ja jännitys lähestyttäessä taival taipalelta Kurjen Toran rajamaita olivat taas karkaisseet rauhallisiksi kotosalla pahasti läimähtäneet veret.
Alkumatkalla oli tosin vielä tuntunut kuin olisi hiihtänyt kannoilla humalapäinen Remusen poika ja manaillut suu törsällään jonninjoutavaksi heittiöksi. Oli ollut paineltava viimeistä sisua myöten, jotta olisivat jääneet tuulen vietäviksi nuo silloiset sisua kirveltävät tapaukset.
Ja sinnepä nuo olivat ... pienet häpeänpalat toinen toisensa jälkeen hukkuneet nuoresta mielestä. Ei ollut Anukka-emo kotosalla sen enempää noussut häntä vastaan. Kun hän oli seuraavana päivänä lähettänyt Kalsoisten nimissä kyliin viestikapulan, että munkinkaapuiset kiertäjät oli vakoojina surmattava, ei ollut emäntä sanallakaan haastanut riitaa. Eikäpä tuo ollut yltynyt kovistelemaan Nokke-tytöstäkään. Ennemminkin oli kuin olisi ruvennut omahisenaan hoivailemaan tyttö riepua. Ja tämä se oli, varsinkin nyt jälkeenpäin, lauhdutellut pojankin mieltä iltaisilla rakovalkeilla, kun oli lapinkana yhäkin melkein kuin verissä, herahutteli pieniä muistoja nuotiouniin, aivan kuin olisi vieläkin haluttanut makuuttelemaan tyttöä nahkaisten alla.
Ja nauroivat mitä nauroivat Aimoiset, muka hounan töistä ja heittiömäisyyksistä. Olipa tässä vielä edessäkin päin tekoja, joilla lakaistaan suuremmatkin kynnyskasat. Pitäkööt vain huolen itsestään ... omain kylänmiestensä nylkijät ja orjiensa uittelijat...
Mitä useampi taival oli häipynyt taakse, sitä röyheämpänä oli taas alkanut nousta nuorukaisen rinta. Ja nyt, keskellä Tehinselän lakaisevaa vihuria, se hengitti tasaisin, voimakkain palkein. Nyt oli painettava vain eteenpäin ja haettava miehenvastusta.
Painuttaessa korpeen lappalaisten tyhjien kesäkenttien ohitse tuli petäjäpylväikössä vastaan erämaan tuulettomana seisova ilma. Mutta eteneminen oli monin paikoin vaivalloista. Vetohärkien jono pysähteli tuon tuostakin upottavaan lumeen. Miesten täytyi kiskoa sekä porot että ahkiot vajottavasta tiheiköstä kovapohjaisemmille tolille. Tarvottiin hiki päässä iltapuoleen saakka, Hinkka-ukon kierrellessä kevyellä pulkallaan petäjänkylkiä, ottaakseen tienneuvoa peskipoikien syksyisellä muuttomatkalla jättämistä merkeistä: puunkaarnan pienistä koloutumisista tai lumipohjan kovettumista porojen kaapimilla jäkälämailla.
Äkkiä ukko nyhäisee ajokkaansa, niin että etukoparat lysähtävät. Ryhtyy haamimaan pulkan vierestä lunta ja vetää kuin vetääkin hetken kuluttua lumen alta esiin poronnahan. Ukko nuuskii. Se haiskahtaa tuoreelta. Siinä oli poronvaras teurastanut laumasta harhautuneen emäporon, vienyt lihat ja haudannut nahan. Kaule-ukon talvikylä ei voinut enää olla kaukana. Hiihtäjät hajautuivat eteen ja sivuille. Lapinsavuilla saattoi, näet, odottaa pirkkoja lämmin kotaliesi ja pehmeät taljat, jos sattuivat lapinäijät nöyrälle päälle, mutta yhtä hyvin tappelu ja tulipalo, jos rupesivat yrmyilemään salarikkaat peskiukot. Varsinkin näillä main, sysmäisimmillä saloilla, jotka vasta kerran oli pakotettu ryöstöveroon, ei kotakansa hevin alistuisi ilman yllätystä ja kovaa pakkoa.
Hiihtäjät seisahtuivat petäjikkörinteelle, josta oli laaja näköala yli metsäisen laakson. He hakivat silmillään kotasavuja. Laakson rinteet ja taivaanranta pysyivät autioina. Ja Hinkka-ukko oli kuitenkin vakuuttanut, että vastakkaisella, loivasti nousevalla petäjikkömaalla täytyi kylän sijaita.
"Ei kierrä ilmaan ... ei savun kiemuraistakaan?" Tapo puhui kysyvästi Hinkalle. Ukko murisee: "Lapinruoja lie urkkinut tulomme ja kyyhöttää, tiemmä, väijyksissä tai..." "Äläs, sittenpä sakoo tästä tappelu!" Mieho tokaisi. Hinkka neuvoi varovaisuutta. Kaule hallitsi pariakymmentä kotakuntaa. Ja heitä, pirkkoja, oli tuskin valehtelijan määrä, kun ukkokin, seitsemäntenä, ei juuri muuhun kyennyt kuin omia housujaan hoitamaan, kuten hän itse selitti. Vastapäinen rinneaukeama, joka näytti kylänpaikalta, oli kierrettävä kaukaittain, pohjoispuolitse, ja sitten hämärän saottua hyökättävä sivulta tai suoraan takaapäin, harjulta käsin.
"Ka, ka, yhtä pitkä häntä kummallakin ... ketulla ja revolla", Mieho alkoi pilailla. Tapo yltyi hohottamaan ja muut miehet mukana. "Mutta meillä mennään tohinalla. Hoi, pojat!" huudahti Tapo. Ja samassa lasketti koko joukko päällikön perässä laaksoon.
Hiihtäjien piti juuri iskeytyä hartiavoimin vastarinteeseen, kun heitä kohtasi outo näky. Viitametsän rajalla oli hiljan temmelletty hurjassa verityössä. Viisin kuusin makaa poronvasoja hangella, päällimmittäin reveltyinä. Ja toinen mokoma vaatimia, emäporoja, sekä pari urheasti tapellutta porokoiraa makaa verisenä röykkiönä sivummalla.
"Haisuhurtan tekoja", sanoo Arpia. "Onpa hyvinkin", Mieho jatkaa, "ovat ensin tappaneet vasat ja sitten, kun vaatimet ovat laukanneet hätiin, iskeneet nekin lisäkaupoiksi. Järki se on jouhikuonollakin ... osaa houkutella roukuvalla vasikalla emo-parat." "Sanokaa minun sanoneeni", oli Hinkka-ukko tällä aikaa miettinyt tapausta pitemmälle, "joko lapinkylä on vasta päivän- matkojen takana, tai tuolla rinteellä on tautien tai vihamiehen tyhjäksi tappama kylä. Näin lähellä vakituisia kotasiljoja ei susi pääse tekemään tällaisia vahinkoja."
"Hyvä on", Tapo päätti, "hiihtomiehet tänne"! Samassa hän jo tunkihe viitaan ja alkoi punnertaa petäjikköä ylöspäin.
Hinkka-ukko oli arvannut oikein asiat. Aukeaman reunasta avautui perin pohjin hävitetty kylä. Tyhjät liedensijat tuijottivat tulijoita vastaan tallatulta hangelta. Tuli oli tuhonnut kodat, sillä tanner ympäriltä oli harmaa tuhkasta ja kekäleitä oli siellä täällä kylminä kasoina.
Yksi ainoa kota kyyhötti vielä jollain tavalla sijoillaan. Ja tämänkin taljalouteet ja havupeite oli revitty hajalle ja ympäröivä lumisuoja tallattu, kuin olisi kodan ympärillä heiluttu kiireisessä hävitystyössä. Kehäpuita ja lieden haarapäiset sauvat törröttivät louteitten repeämistä kuin vainajien avunhuutoon nostetut varvunhoikat käsivarret.
Mutta kodan tuohilevyinen ovi oli vielä paikoillaan, joskin sen saranahihnat ja pienat olivat vajonneet rempalleen.
Tapo repäisi sen auki. Jalkojen juuressa makasi päähän kolkattu lapin vaimo, jäykkien käsivarsien välissä, lujasti rintaa vasten painettuna lapinkätkyt, komsio, josta löydettiin nälkään nääntynyt tai paleltunut sylilapsi. "Vaimo on puolustanut sikiötään ... ryöstäjiä vastaan", Tapo mumisi itsekseen, kauhunteon alkaessa kiertää sydäntä yhä raivostuttavammin.
Nyt hän näki ensi kerran silmästä silmään erämaan karkeat kasvot. Ne oli sivelty hyytynein verin ... jonkun julmistuneen jumalan kämmenellä. Niissä oli yksi ainoa ilme: järkkymätöntä säälimättömyyttä.
Mutta kauhistuttavimmillaankin ne eivät kyenneet vaikuttamaan hänen metsäläissieluunsa masentavasti. Ne puristivat kourat nyrkkiin ja kovettivat silmän teräväksi, ikäänkuin vaanimaan uutta hyökkäystä ja iskemään vastaan.
Tapo oli astunut kotaan. Liedenkivet olivat kylmät, mutta tuhka ei ollut vielä sitkistynyt elottoman mustaksi. Verityöstä ei ollut voinut kulua vielä montakaan päivää. Hän kumartui katsomaan lieden vieressä makaavaa tuohilevyä, jolle luultavasti lapsen kädellä oli piirretty muotopuolia susia ja karhuja, harakanvarpaan näköinen puu ja tämän vierelle sakarajalkainen metsämiehen kuvatus.
Katsojalle tuli paha olo. Hän palasi ovesta. Silmä huomioi nopeasti siljolle hujan hajan heitettyjä keittokaluja, kesken korjauksen jääneitä ahkioita ja tuolta ... sivummalta suksiparin, joka oli kuin pakoon lähtemässä. Hinkka-ukko tutkistelee metsänreunaa. Hiihtäjät oli lähetetty ulommaksi ympäristöön. Tapo harppaa suksien luo. Näiden lähettyvillä on lapinmiehen ruumis. Keihäs on lyöty sisään palleasta ja tullut ulos lapaluun alta. Surmaaja on nähtävästi sen irti kiskaistessaan polkenut kantansa tapetun rintaan, koska kylkiluitten kehä on murskautunut kuin tallattu koppa.
"Kuka? Kuka on uskaltanut Kalsoisten veromaille?" huudahtaa Tapo silmät hurjistuen. Hinkka-ukko taapertaa tärkeän näköisenä lähemmäksi. "Kukas muu ... Ylimmäisen Tora, se kurkelaisten pääsusi, vanhan kurjen poika, se korpien hirmu..." ähisee mies, melkein sotkeutuen omiin kiihkoihinsa.
Tapon silmissä välähtää. "Mistä sen päätät?" hän kysäisee vaativasti. "Tuonne ... metsänrintaan on jäänyt vainolaiseltakin ruumis, jolla on lapinnuoli selässä. Ja se on meikäläisten asussa ... aivan makasi täysinäisen ryöstöahkion vieressä. Lie Hämeen puolelta joitain eränkävijöitä, joita vaeltelee näillä käymättömillä sysmillä kuin parittomia susia ... aina Karjalan rajoille ja yhtyvät milloin mihinkin rosvojoukkoon..."
"Et ole siis varma?" Tapo kysyi melkein pettyneenä.
"Enpä ole, mutta sehän se"... kerkesi ukko, "se se vasat ja vetohärät ryöstää, vie taljat ja tyttäret, lie sitten lapinäijä omasta tai toisen päiväkunnasta. Ei omaa taattoansa häpeä. Ukko vanha loukossa höpisee, itse, ruoja, melskaa sillan liitoksella tai pahnoilla venyy kuin pajaripohatta Nevalla..." Tapo keskeytti kädenliikkeellä Hinkan sanatulvan ja jäi miettimään. Jos kerran oli ammuttu paluumatkalle painuva vainolainen, täytyi täällä olla vielä joku kotalaisista elossa, hän päätteli. Mutta ei ennättänyt vielä panna ajatuksiaan teoksi, kun alkoi kuulua kaukaista, ärhäkästä haukuntaa etelänpuoleisesta laaksonpäästä. Molemmat miehet jäivät kuulostelemaan.
Haukku lähenee. Samassa siihen liittyy ulvahduksia ja poronkellojen hätäistä kolkatusta. Melu ja melske alkaa olla kuulostelijain kohdalla, mutta etenee yhtä huimaavaa vauhtia yhä pohjoista kohti. Täältä alkaa kuulua kaiken keskeltä miehen huutoa. Oliko se omain miesten vai vieraan? Se kuuluu taas pitkään ja huikeasti! Huuto oli samanlaista kuin porolauman paimentajilla näiden peloittaessa susia lähettyviltä. Siellä oli siis ainakin yksi lapinmies elossa.
"Nähtävästi Kaule-ukon viimeinen porotokka... Se on pelastettava!" huudahtaa Tapo. Hyppää suksilleen ja laskettaa päistikkaa alas laaksoon, Hinkan kähmiessä omaa pulkkaansa kohti.
Alhaalla Tapo kohtaa hiihtäjänsä, jotka ovat ajamassa takaa vainottujen eläinten ja susien laumaa. Aletaan lyhyt neuvonpito. Harjanteet yhtyvät pohjoispuoleltaan kalliopahtain saartamaksi kolkaksi. Eläimet joutuvat pakosta ahtautumaan sinne... "Eipä kiirettä, pojat", sanoo Mieho, "kohta on nuotanperä täynnä ja sitten me, pojat, tarpomaan..." Tapo ryhtyy avaamaan tietä viidakossa.
Täällä alavikossa on jo hämärä nousemassa. Kuunpuolikas on taivaalla, mutta vielä hallavan valottomana. Ylhäältä tuntuu kiristyvän pakkasta yötä vasten. Porojen kauhistunut laukka on lakannut kuulumasta. Laaksonperässä lie jo raatelu alkamassa. Nyt on kiire.
Hinkka-ukko ajaa samaan joukkoon huitoen kädellään kuin jotain sanoakseen. Pysähdytään vielä kerran. "Pankaa mieleen, pojat, sukset ehjinä! Hurtalla on tapana pureutua kalhun kärkeen, kellahuttaa mies hankeen ja iskeä hampaat yhteen koiven läpi. Ja sitten ... korvan alle tai niskaan! Muista paikoista se ei kuole..." ukko selittää puiden molempia nyrkkejä kiihkeässä jännityksessä.
Porokoiria makaa jo maahan iskettyinä. Murina, ulvahtelu ja porojen haikeat kuolinhuudot alkavat taas kuulua. Petojen ateria on alkanut. Ne loikkaavat pitkinä varjoina uhrin niskasta uuden uhrin kimppuun. Ja poropaimenen huuto on lakannut kokonaan kuulumasta.
Hiihtäjät hyökkäävät. Kukin koettaa valita määrätyn saaliin kerrallaan. Sudet seisovat vastassa laakaleuat auki, kieli läähättäen mustana alahampailla. Ne välttelevät miesten iskuja, pureutuvat – aivan kuin ukko oli selittänyt suksensyrjään tai -kärkeen, ja miehiä jää paksuun lumeen epätoivoisina tappelemaan.
Porot ovat ahtautuneet vapisevana, tunkeilevana laumana kallioseinää vasten. Taistelu ratkaistaan korvenkoirien ja miesten kesken.
Tapolla on hyvä apu pitkästä varrestaan ja vielä pitemmästä sompakeihäästään. Hän tähtää jo kaukaa saalista korvanjuureen. Iskee, käännähtää jo samassa uutta petoa vastaan. Jos on sattunut susi temmellyksessä aivan jalkojen juureen, survaisee rouskahtaen niskaan. Hän seisoo melkeinpä samoilla jalansijoillaan ja käyttelee keihästään kuin pitkävartista ahrainta kalapadolla. Hiki liimaa miehen tukan korvia pitkin, vyön alla tuntuu kuin kurnisi nälkä suolia. Mutta jalat kestävät, ja käsivarret heiluvat riihivarstoina äheltävän rykelmän yläpuolella.
Mieho on keksinyt omat tapansa. Jousenkaari on yhä hänen toisena sauvanaan. Ei ennätä vetää nuolta jänteeseen. Mutta hän käyttelee kaaren terävää kärkeä. Ärsyttelee hitain liikkein, ja sohaisee äkkiä hurtan arinta paikkaa, kuononpään mustukaista, ja kun peto pärskii tuskissaan, hän lyö oikealla kädellä keihäänsä keskelle niskaharjaksia tai suoraan liekehtivään silmäterään, niin että aivot roiskahtavat. "Ähä-hä-häh, saitkos, jouhikuono, häh?" hän ähkii kiskoessaan keihästä irti. Mutta kohta taas leviää juurevan pojan naamalle mehevä, harkitseva tyyneys, ja taas hän haamii uutta saalista kohti, aivan kuin seisoskelisi jalat harallaan kotoruuhessa ja aikoisi haavia katiskan pohjalta pitkäleukaisia haukia.
Pari hankeen suistunutta jousimiestä tarpoo nyt henkensä puolesta, millä katkennut keihäs kourassa, millä puukko viimeisenä suojana. Revon Hänni on tuupertunut sivulle ja kierii hetken rykelmänä oman petonsa kanssa, joka uhkaa ampaista suoraan pojan kurkkuun. Hinkka-ukko kahlaa jo paksua lunta apua tuoden, huutaen ja heristellen hurjasti keihäsvarren puolikkaalla. Ei ennätä ukko sen pitemmälle. Petoja alkaa luikahtaa vieriltä pakoon. Tappelijat jäävät huohottaen paikoilleen. Sudenraatoja makaa ylt'ympäriinsä kyljellään, koivet pystyssä, mikä vielä verta valuen leukapielistä, mikä sätkäisten takakoipiaan viimeisiä kertoja. Mutta Hänni ja hurtta makaavat yhä toisiinsa puristuneina. Pojan vasen kinnas on syvällä pedon kurkussa, toinen koura on puristunut lähtemättömäksi puukon kahvaan, joka on työnnetty juuria myöten kuoliona makaavan suden kylkeen.
Hinkan, Tapon ja Miehon päästyä paikalle Hänni herää kuin unesta. Vetää kätensä ammottavasta nielusta, avaa oikean kämmenensä, joka on tulvahtanut puukkoa myöten täyteen verta, ja kömpii väsyneenä seisaalleen. Harittelee poika kotvan ympärilleen, aivan kuin olisi herännyt perin vieraassa paikassa. Mutta samassa jo läimähtää päähän ajatuksen tapainen. Silloinkos roiskahtaa yläleuan hammaskolosta roima sylky koko tappelun lopettajaisiksi.
Vasemman käden olkavarressa on pitkä repeämä ja lihashaavoja. Mutta poika rehvasteleiksen isona miehenä ja sanoo, muka leikikkääksi selitykseksi: "Satuinpa muistamaan ukkotaaton tarinoita, että se se on viimeinen keino ja ... sujautinpa nyrkkini siihenkin kulkkuun..."
Parikymmentä petoa makaa tanterella, lähes toinen mokoma lie painunut häntä koipien välissä korpeen. Mutta tappelijat on vallannut kalmanmakuinen väsymys. Jäsenet painavat kiviriippoina ruumista. Ken haeskelee kompastellen suksentynkiään, ken sauvanpätkiään, ken asettelee vaivoin koivikkaan kärkeä varpaalliseen.
Pakkasenpurema värähytti Tapon hikisiä lapaluita. Mutta ohimoissa jyskyttivät suonet kuin kuumassa humalassa. Hänellä oli rohkea olo. Oli varjeltu Kalsilan veronalainen porotokka ja tapeltu henkeen ja vereen. Naurakootpa kyllikseen Aimoiset, heittiöpä oli tällä kertaa tekemässä miehen töitä.
Niinpä hän lateli käskynsä miehille uupumattomana ja varmana, kuin suurenkin taistelun voittanut päällikkö. "Sinä ja sinä", hän osoitti kahta jousimiestä, "haette jäkäläpaikan ja paimennatte poroja keskiyöhön. Ja sinä, Hinkka-ukko, haeskele lapinmiestä, joka äsken huikkasi susia vastaan, ja aja pulkalla kotasiljolle, jos lie elossa tai ruumiina. Te muut, tehkää kotalieteen tuli ja peittäkää tuohin ja taljoin vainajat ahkioihin, jotta eivät pedot pääse yöllä repimään."
Samassa hän viittasi Mieholle. Päällikönpojat painelivat vielä ottamaan selvää vainolaisen menosuunnasta, jotta eivät pääsisi yön aikana jäljet pyryttymään umpeen.
Kylmänkehän kiertämä kuu paistoi kotakaton rikkeimistä sisään, ja pakkanen kopristeli sen tuohia ja taljoja. Mutta liedellä paloi voimakas tuli, kun Tapo ja Mieho palasivat retkeltään.
Kota oli pakkasenhuurua täynnä. Mutta vähitellen he erottivat lieden luota kolme miestä. Jousimies käristi tuoretta poronkoipea, ja maataljalla siteli Hinkka-ukko nuorta lapinmiestä, jonka polvitaipeesta susi oli purrut hampaansa yhteen. Ukko oli jo juottanut haavoittuneelle elävää poron verta, jotta kaikkoisivat kylmän vihat sisuksista, polttanut myrkylliset pedonpuremat taulalla ja siteli nyt niinellä paksulta poronnahkaa polven ympäri. Mutta mies houraili tiedottomana.
"Saitko selville ... vainolaisesta?" Tapo kysäisi kiihkeänä. "Johan ma sen sanoin", ukko viittoili, "susi kuin susi, Kurjen Tora"!
Osa Kaulen kotakunnan miehistä oli ollut ryöstön tapahtuessa hakemassa loitompia jäkälämaita, osa oli päässyt -. joukossa useimmat naiset – pakoon. Mutta Kaulen vaimo oli poikineen joutunut uhriksi, ja itsensä Kaule-ukon ja tämän Rauni-tyttären hirmu oli köyttänyt köysiin ja vienyt mukaansa.
Siihen lopetti ukko monisanaisen selityksensä. Mutta Tapo oli sen aikana heittäytynyt tulen loimoon kyljelleen ja nojannut ohimonsa käteen. "Vai Kurjen Toran käpälänjälkiä...", hän sanoi venytellen. Lepäävä käsi oli samassa noussut ja kämmen oli läjähtänyt lonkkaan kuin ajatusten päätökseksi. Nyt se oli lopultakin aseen ulottuvilla ... tuo pääsusi. Huomispäivänä oli puolustettava Kalsoisten oikeuksia ryöstäjää vastaan, kävi sitten syteen taikka saveen. "Haettava on, ja huomenissa ... Kalsilan veronahat", kiertyvät taas ajatukset sanoiksi. "No, tiettypähän tuo, että Kurjen tanssista on kukonaskel tappeluun", Mieho tokaisi ja työnsi toverinsa kouraan leipäpalan ja lihakimpaleen. Ja olipa tottakin joka miehellä sudennälkä sillä aterialla.
Pakkasen huuru oli jo haihtunut. Miehet makailivat mukavasti taljoilla tai nahkaisten alla. Mutta yhä vielä lellotti Hinkka-ukko takamuksillaan ja tapaili tarinanpätkiä. Torkkuvat miehet tuskin kuuntelivat. Sattuipa silloin ukon onneksi, että kaukaa, jostain harjanteilta, kuului pitkää ja haikeata koiran ulvontaa. "Jäipä kuin jäikin Kaule-äijälle ainakin yksi koira eloon", Mieho sanoi. "Jäipä hyvinkin, ja se tapahtui sitä varten, jotta saisivat vainajat huutaa sen kautta viimeisen valituksensa Manalasta", innostui Hinkka uuden tarinan alkajaisiksi. "On, näetsen, Tuonelankin itkupurolla vartijana mitattoman pitkäselkäinen emäsusi, ja juuri sen, Panulan koiran, haukunta, se se kuuluu surmanöinä kaikuna koiran ulvonnasta."
Tarinanpitäjä vaikeni hetkeksi. Kysäisi taas kuin houkutellen: "Liekö teillä, pojantenavat, tietoa, mitä kertovat lapinäijät Manalan-sudesta ja Kurjen Toran syntyperistä?" Pari miestä nosti päätään. Näyttivät kuulostelevan. "He, he", piristyi jo Miehokin tiloiltaan, "annapa tulla, ukko, oikea emävale Manalan leuakkaasta ja Kurjen pojasta". "Vai vale? Toissakesäistä totta, sanon minä, sillä silloin, syyskesällä, me Kuura-päällikön kanssa yllätettiin lapinpojat tuolta Soiniemen kesäkentiltä, ja vanha lapinakka sen kertoi voivotellakseen meille sen hurtan tihutöitä."
Samassa ukko oli jo kiinni tarinan juurissa, hellitteli niitä, nyiskeli ja koukeroitteli ja saipa nousemaan Kurkelan pojalle ihmeellisen sukupuun.
"Se oli, nähkääs, jo siihen saakka, kun Manalan-hurtta vielä juoksenteli valloillaan elollistenkin mailla, kun tietäjäin henget lensivät kaakkurina lapinnoidasta toiseen ja maahisentyttäret makasivat yksissä ukkokarhujen kanssa, silloin, näätsen, jo oli naimahommissa Kurkien kantataatto.
"Eikäpä tämä ollutkaan sen kummempi kuin Taalo-jättiläisen tyhmäpoika, jolla oli kyynärän verran silmien väliä. No, mitäpäs, lähti tämä isopäinen kuopus-poika kosiskelemaan lapinruhtinaan tyttäriä, joista sai kuin saikin lupaan latuskaisen ja matalalonkkaisen rumahisen, kun ei ohut muille, ihmisennäköisille kosijoille, kelvannut. Ja mitenkäs sattui? Tuli tytärlapsi, isopäinen kuin taatto, mitä lie ollut vielä silläkin vaaksan verran silmien väliä ... ja ruma, yhtä ruma lannepuoleltaan kuin emo. No? Ja mitäpäs tehtiin, kun tuli tälle tyttärelle naittamisaika? Ei kelvannut kurjimmalle kalalapille, ei viheliäisimmälle kilipukkien paimenelle, ei kulkurille eikä rosvolle.
"No, mitäpäs, lemmon löntykällä oli taaton hartiavoimat. Meni ja nakkasi hiiteen maahisentyttären tasakärsän pesästä ja elätteli ukkoa talven yli, sillä se se on vasta emävale, että kontio ruoatta elää lumen ajan. Eipä ei ... Maahisen-tyttäret tai muut ... tällaiset kuvahiset sitä ruokkivat, millä sitten ruokkinevatkin. No, mitäs? Syntyi taas tytärpuoli, jolla oli karhunkarvat selässä ja vähän muuallakin ja toisena kämmenenä karhunkääpä, syntyi ja lihavaksi kasvoi, mutta kukapas taas siitäkään huoli, kun oli kaiken lisäksi tullut jo kasvuiässä silmäpuoleksi... Nee-nee ... kukapas huoli, kukapas?"
"No, hitto vieköön", Mieho vastasi, "jouhikuono kai, kun oli jo kerran valmiit harjakset selässä"!
"Eipähän, poika, ei sinne päinkään!" nousi Hinkka-ukko kesken kertomustaan, pyöriä lellotteli pariin kertaan ja kellahti taas istuimelleen. "Eipähän, poika", hän venytteli mielissään, "heitettiin hiidenkana suonsilmään suoraa päätä, kun ei näyttänyt kelpaavan rujolle eikä rammalle eikä edes perisokealle.
"Mutta ... mitäpäs? Kuinkapas kävikään taas pahan tyttärelle? Nousi kuin nousikin suonsilmästä. Pisti leukansa rämemättäälle ja rupesi syömään karpaloita ja juolukanvarsia, jotka, kuten tietään, ovat paholaisen kylvämiä. Ja sittenkös vasta sattui? Sattuipa oikein emätapaus..."
"Taisipa sattua", Mieho alkoi honottaa, "sai kai lopulta rupisammakon ukokseen..."
"Eipähän, poika, eipähän...", ukko lauloi, aivan kuin olisi tukistanut niskasta pöhköpäätä tyhmyriä. "Toistapa sattui, toista... Ja nyt sitä tullaan asian juureen... Nähkääs, paljaspäinen kurkiukko eleli siinä mättäällä pahemmassa kuin pulassa, isohaukka kun oli tappanut sen puolison. No, mitäpäs ... siitäpä alkoi tanssi, oikea häätanssi. Ukkokurki törähytteli torvellaan, kaarrutteli kaulansa pyrstön puoleen, riiputteli koreasti kyynärsulkiaan ja ruopsutteli samalla, kuten niillä vieläkin on tapana, ruopsutteli pitkällä koivellaan ruostemutaa hartiahöyhenilleen. Mutta morsianpa nyppi sisiliskoja ja sammakoita sulhasukolle mieliruoaksi. Ja niin niistä tuli pari ja mitäs ... parista tuli muna, oikea emämuna, ja siitäkös kuoriutui, sanokaa minun sanoneeni, menköön sitten lapinakan valekonttiin, jos on mennäkseen, mutta niin sen vain kävi, että munasta tuli ilmoille ihan ihmisen näköinen tyttölapsi. Eikä siinä ollut emosta muuta kuin karsas silmänluonti ja isäukosta ... ruosteenkarvainen, tulenpunalle väikehtivä tukka. Ja siitä... siitäpä se tuli sitten aikojen kuluttua kurkelaisten kantaemo."
"Äläs, ukko, äläpäs lopeta kesken", honotti Mieho, "mihinkäs jäi se Manalan-hurtta, josta aloit juttuasi lappaa". Jo hohottivat metsänmiehetkin: "Jopa taisi Hinkka-ukko eksähtää omatekemäänsä heittopermeen."
"Ehei, pojat!" ukko nousi tärkeän näköisenä ja hiljensi samassa äänensä melkein kuiskaukseksi. "Lienettepä kuulleet, jos olette tietävämpien haastaessa pitäneet korvanne auki, kuulleet, tuota, että ... jos syntyy kaksoset, on silloin aina ollut tekijämiehenä urossusi. Noh? Ettekös tiedä, että Kurjen Tora on kaksosia, joista toinen kuoli syntyessään, kun Tora-poika potkaisi sen päälaen murskaksi. Häh? Jokos uskotte? Siitä sen on niskaharjat kankeat kuin hurtalla, ja samasta syntyperästä, emon puolelta, sen pääkarri puuntaa milloin tulenpuhuvana milloin verenkarvallisena. Ja niiltä pahnoilta ne ovat siinneet sen miehen kurjentanssit ja sudenluonnot, karhunkämmenet ja pedonjäljet, kuten näette tuoltakin siljolta..." Samassa ukko kääntyi ja osoitti katonrepeämästä pihalle, jossa korkean patsasaitan tukipylväs oli hakattu miehen korkeudelta poikki, niin että aittakoppa oli romahtanut maata vasten.
Hakattu patsas törrötti kuunvalossa hävityksen synkkänä merkkinä. Se kertoi todellakin selvää kieltä hirvittävästä miehestä, jota vastaan huomenna oli käytävä.
Kuuntelijain mielet kääntyivät vakaviksi. Kukin painui omiin oloihinsa. Ja pian kohoili nukkuvien suusta unenhuuru tasaisin henkäyksin.
13.
Kaulen tyttären häät.
Etelästä pohjaan työntyvän Ylimmäisen järven pohjoisrannalla seisoi Kurkien korpitalo mahtavan hongikon keskellä. Tämän rinteeseen oli raivattu laajat pihat ja tanhuat, jotka kuitenkin oli jätetty rakennuksiltaan keskeneräisiksi. Asuinpirtti oli kylläkin hämmästyttävän korkea, melkeinpä mahtava kooltaan, mutta siitäkin puuttui asumisen lämmittävä näkö. Kapea, mutta korkea luhtirakennus törrötti paikallaan korkean tornin näköisenä, ja vielä korkeampi patsasaitta seisoi hätäisesti kyhättynä pihan ylälaidassa, hongikon rinnassa. Loitolla, melkein aution tanhuan laidassa, kyyhötti navetantapainen ja tätäkin kauempana matala saunariihi, jonka edustalla makasi pari lumen kattamaa vilja-aumaa. Nämä harvat rakennukset ja pihanperäinen, alaston humalistotarha kiersivät kaukaittain pihankeskeistä synkänmahtavaa kuusta.
Ei ollut sen ympärillä toimeliaan talon pihapolkuja, ei missään huurteista kotikoivikkoa tai pihlajapuuta. Koko talo oli jäänyt jättiläismäiseksi keskoseksi, nyt vanhaksi jähmettyneen Kurki-ukon ja tämän veljien kirveitten jäljiltä, sillä pojista vanhin, Tora, ei ollut talonasuja, vaan metsästäjä ja ryöstösodan kävijä.
Tavallisissa oloissa umpeen nietostuneella pihalla on käynyt hiljan, Tapo Kalsilan lähestyessä lännestä päin, harvinaisen ankara touhu. Luhti- ja patsasaitan edusta on tallattu kovaksi tantereksi, sillä niihin on ahdettu eilisiltaan mennessä viime ryöstöretkeltä saatu turkissaalis. Nyt on aamusta pitäen teurastettu mukana tuotuja ryöstöporoja. Navetan edustalla riippuu kinterissä, valmiina paistettaviksi neljä elikonruhoa.
Viimeksi kaadetun karhun pää pirtinoven yläpuolelta nallittaa kuononkärki pystyssä aivan kuin ukko nautiskelisi jo edeltäpäin veristetyistä vainajista tai hajahtaisi aivan nenän alta suoraan sieraimiin lapinakan pirttiin juoksuttamat suuret oluthaarikat.
Ovat tottakin tulossa sekä häät että peijaiset, oikeat ryöstöjuhlat, sillä isäntä itse rojottaa pirttinsä perälavitsalla, karhuntaljalla, ja laskee karkeata koninleikkiänsä parhaimman saaliinsa, lapinkanan, kanssa.
Tummanrautias valakka, Ristihammas, liikuskelee irrallaan multapermannolla, käyden välillä hamuamassa leivänpalaa päällikön suosikkirosvoilta, jotka istuvat raheillaan, koettaen nöyrästi myötäillä isäntänsä oikkuihin.
Haarikka kiertää miehestä mieheen. Lapintyttö Rauni, jonka on täytynyt ryöstäjän käskystä panna ylleen sini- ja keltanauhainen juhlapukunsa hopeavöineen ja punaverkaisine päähineineen, istuu jäykin, elottomin kasvoin Tora-päällikön vieressä, lavitsan reunalla. Nousee, kun käsketään, tuo pöydältä oluthaarikan, vie sen takaisin, kasvoilla yhä tuo liikkumaton harmaus, joka on niille painunut ryöstöyön kauhusta ja päivien surusta ja häpeästä. Hän antaa isännän kahmaista, kun kahmaisee, kuulee ilmeettömänä miesten karkeat koiruudet. Hän, rikkaan Kaulen tytär, on korpipirkan armoilla. Tuolla istuu häväistynä hänen taattonsa karsinan puolella, on katselevinaan höpisevän Kurki-ukon hidasta niiniköyden kelaamista, mutta hänenkään silmänsä tuskin näkevät mitään. Niissä on peitetyn vihan ja katkeruuden kaihi. Ei ole toivoa enää pelastumisesta. Rosvoisäntä on ilopäissäänkin säälimätön ja kova.
Tämän yllä, hämäläisviitan hartioilla, rehjottaa hienoimmasta vasannahasta tehty purkapeski ja jaloissa karvasäpäkkein jatketut ruojuskengät. Paksu tukka on sekaisena takkuna. Se näyttää varjossa tervanruskealta, mutta valossa liekehtii kuparinpunaisena. Haalean punertava, vielä tummenematon parranhaituva kiertää teräväluisia leukaperiä. Teräksenharmaat silmät eivät ole oluesta hämärtyneet, ne päilyvät kuumina, nousuhumalassa. Avoimina, leikkiä laskettaessa, niissä on kostea, raikas kiilto. Mutta kun ne sattuvat siristymään paksujen luomien väliin, niissä on tuijottavaa, liikkumatonta röyhkeyttä.
Monien tuulien tuomat erämiehet, joista eräät ovat saaneet seista varkaankivellä, eräät surmatöitä paenneet, juovat isännän mukana, kun saavat luvan, rähähtävät nauramaan, kun isäntä hohottaa. Ja siinä lomassa tuo riehahtava ja ärjähtelevä korpipäällikkö näännyttelee lapin-ukon ainoata sinikkoporoa.
Hän tahtoo, mukamas, tänään, nyt juuri, viettää tytön kanssa oikeat lapinhäät, kotakansan tapojen mukaan. Hän on ollut aamusta alkaen ilveksen-leikkiä täynnä. Hyväilee ja kähmäisee pehmeästi, mutta viiltää samassa repivin kynsin, joko räikeällä naurulla tai ruokottomalla sananparrella.
Kurjen Tora on ollut, muka, olevinaan kosiomatkalla ja pyytänyt koreasti Kaule-ukolta tämän tytärtä, jolla tietenkin piti olla myötäjäisinä turkisnahat ja porotokat. Eipä hän, Kurkelan isäntä, halunnut ryöstää Kalsoisten vero-orjia, eihän toki. Vain myötäjäisiä, myötäjäisiä... Ja terve, karkea nauru oli säestänyt hänen leikinlaskujaan.
Ukko ei ollut taipunut ryöstäjän pilailtavaksi, vaan vaatinut takaisin tytärtään ja omaisuuttaan. Silloin oli hakattu valmiiksi rantajäälle "pyhä lähde", kuten hurjimus oli sanonut, ja uhattu uittaa, jollei ukko mielisuosin tarjoaisi hänelle nahkojaan ja tytärtään.
Ja nyt, parhaillaan, olivat, mukamas, häämenot käynnissä. Äsken oli isäntä ajanut tanhuat ympäri ajokkaallaan, ja Rauni-tytön oli pitänyt riisua se valjaista, muka merkiksi siitä, että tyttö oli kosintaan omasta puolestaan suostunut. Ja kohta oli tulossa hääateria, joka oli juomingeilla pohjustettava. Päivä ja yö oli oleva pelkkää melskettä ja remuamista. Missään ei näkynyt vangeille pelastuksen haamuakaan. Vain pieni kissa, Raunin Kehräpää, joka ei ryöstettäessäkään ollut luopunut hänen kainalostaan, mukkaili yhä hänen helmuksiaan ja lennätti kipeän mielen hetkiseksi kotokotaan, jossa emo makasi kylmänä ja hautaamattomana, tuon saman hirviön surmaamana.
Tapo-päällikkö tarpoo lahdenpohjukassa taloon nousevaa rinnettä. Ahkioitten pohjalyly jättää syvän uoman rantapenkeren hankeen. Pihahongikon ylälaidasta ja patsasaitan juurelta seuraavat Kurjen miehet syrjäkatsein tulijoita ja katsahtavat toisiinsa pahat epäluulot silmänurkissa. Tapo ei näytä heitä huomaavan. Eikä hän ole aikonutkaan peitellä tuloaan. "Kalsilan veronahat on haettava", oli hän sanonut jo Kaulen kodassa. Ja tänään oli talon oikeuksia ja arvoa puolustettava vaikka henkeen ja vereen. Tämän vuoksi on hänen kasvoillaan rauhallinen ja päättävä ilme.
Porot ja suksimiehet jätetään pihan alalaitaan. Tapo, Mieho, ja Hinkka-ukko astuvat Kurkelan pirttiin.
Pysähtyvät tuokioksi ovensuun multapermannolle. Katsovat ympärilleen. Hurjannäköiset silmäparit seivästävät tulijat seinää vasten. Kaule-ukko liikahtaa rahillaan, on melkein nousemaisillaan, mutta jää kuitenkin sijoilleen. Tapo astuu siltalattialle, lähelle uuninnurkkaa. Tora on noussut lavitsaltaan istumaan. "Onpa tuo ... ihmisen näköinen ... sittenkin", Tapo ajattelee. Näyttipä melkein sävähtävän.
Rauni-tyttö on vetäytynyt hiljaa lavitsan jalkapuoleen ja katsoo silmät suurina pitkänä seisovaan tulijaan. Tora liikahtaa sijoiltaan ja katsahtaa vaistomaisesti seinälle, jossa riippuu hänen miekkansa. Mutta valahuttaa samassa välinpitämättömän näköisenä kämmenet reisilleen.
Tapo sai sanoiksi: "Olen Kalsoisia. On tultu hakemaan Kalsilan lapinveroa Kurkelasta!" Viimeinen sana ponnahti uhkaavasti. Se oli vaatimus.
Miesten raheilta hölähti halveksiva nauru. Tora jatkoi sitä paljastaen koko hammaskarsinansa. Mutta hieman väkinäisesti. Hän ei päässyt yht'äkkiä selville, mitä oli tehtävä, ja heittäytyi häpeämättömän leikkisäksi.
"Kah, kaukaisia kuokkavieraita...", hän alkoi, "Meillä kun on parhaillaan lapinhäät. Hoi akka, olutta pöytään!" hän huusi karsinassa seisoskelevalle lapinakalle. "Ei tässä kastamatta ... kuokatkaan. Vai suonenpunojaksiko saavuit? Häh?" hän oli remahtavinaan tuttavallisesti. "Eipä ole tarvis enää puhemiestä. Tuossa on naittaja ... Kaule-ukko. Ja hyvät toi myötäjäiset Turjan-tyttö ... Katso, katso!"
Tora kahmaisi Raunia ranteesta ja vetäisi tytön eteensä polvilleen. "Kah, tällaisia ne ... salarikkaat nokinaamat..." Väänsi tytön sormet näkyviin. "Tuollaiset helykkäät hopeasormukset sormissa ja ... kas, kas" – hän veti tyttöä takaapäin palmikosta – "onkos tämä mikään turjake? Renkaat korvissa ja ... morsiuskruunu kuin punatulkku varvulla."
Mies päästi tytön, pyörähti pystyyn, puristi kourat vyöhönsä ja seisoi uhkaavana Tapon edessä: "Terve taloon, Kalsoisten poika. Kuultu on suvusta, vaikka ei pahnan pohjimmaisista ha-ha-hah!..."
Tapo käänsi päätään oveen päin: "Hinkka, mene sanomaan miehille, että hakevat Kaule-ukon turkisnahat ja kantavat ahkioihin!" Mutta tähän vastasi Tora salamannopealla loikkauksella Hän seisoi ovella, jonne hänen apurinsa rynkäsivät isäntänsä perässä. Mieho katsoi Tapoon aikovan näköisenä. Mutta päällikkö pudisti päätään.
Tora naurahti ovelta. Ei taitanut olla tulijoilla takanaan paljonkaan miesvoimaa, hän päätteli ja jatkoi koiranleikkiään. "Mitäs tässä ... kiirettä, kun ovat vielä häämenot kesken eikä peijaisia ole alettukaan." Jätti miesroikan oven eteen ja harppasi itse lavitsan luo. "Hoi, kana, nyt on häät! Joikaapa, joikaa hääjoiku, niin että pirtti raikuu!" Hän oli painanut Raunin pöytärahille. Ja tämä alkoi hoikka ranne julman miehen kourassa:
"Voia, voia, voia, voia, nana nana, nana nana,
häät ovat tulleet voia, voia, naa,
ja yötön on yö, voia, voia, nana, nana..."Tytön ääni tyrehtyi tuskaan. Mutta Tora oli jo riehautunut ja jatkoi omasta muististaan:
"Jo taajovat silkkikarvat, voia voia, naa,
nyt morsian majavan-karva, voia, voia nana, nana.
Ja me juomme, voia, naa,
kuin lohenpojat saivovettä voia, voia, nana, nana..."Samassa hän on noussut ja melskaa yltiöissään: "Kas, kas, sillä tavalla, sillä tavalla, tapojen mukaan, tapojen mukaan..." hän hoeskelee ja kiskaisee seinältä jättiläismäisen karhuntaljan. Heittäessään sen katto-orrelle lavitsan eteen hän jatkaa: "Ei ole vielä pantu morsianta huppuun eikä juotu naimismaljaa ... kateen silmältä näkymättömissä..." Loppusanojensa aikana hän oli jo riuhtaissut, muka nuorikkonsa, taljan taakse. Lapinakka kiidätti sinne haarikkaa, ja isäntä remahteli näkymättömistä: "Juo, Kalsoisten tenava, juo sieltä pöydän päästä Kurkelan kaljoja."
"Kalsoiset eivät juo korpirosvojen keralla!" kajahti vastaan Tapon ääni ja miekka lensi tupesta. Tuskin oli Tapon käsi heilahtanut, kun Mieho oli kahmaissut lähintä miestä kainaloista ja viistänyt sen ketaroilla oven pielissä seisoskelevien päitä pitkin. Ovi revähti auki. Hinkka-ukko kellahti ällistyttävän nopsasti uksesta ulos. "Lie tässä talossa muutakin tappamista kuin humalainen isäntämies", joikasi Mieho ja törmäsi pihalle, perässään hämmennyksestään tointuneet kurkelaisrosvot.
Tora oli hypännyt esiin taljan takaa. Silmät välähtivät oveen päin. Omia miehiä näkyi jo hyökkäävän pihan yli luhtiaittaa kohti. "Kappas vain ... levotonta hääväkeä", tokaisi. "Ja kuokkapojatkin", hän oli hämmästyvinään, "miekankynä hyppysissä"! "Lie kuitenkin liian pitkä pirtissä heilumaan. Tule tuonne", Tapo viittasi pihalle, "siellä saat tanssia häitäsi, niin että ketarat lentävät taivasta kohti"! Hän oli kääntymäisillään miekkansa suuntaan, mutta Toran ärsyttävä nauru pysähdytti hänet. "No, jospa tuota sitten", hän sanoi pitkän hohotuksensa perästä, "panisi vaikka puukon verran sinun miekkojasi vastaan". Käänsi röyhkeästi selkänsä ja poistui pihalle kämmen velttona puukon kahvalla.
Tapon ohimorajassa läimähti kuin olisi lyöty märällä rukkasella. Hän katsahti ympärilleen. Kaule-ukko oli noussut kädet rukoilevasti ojossa. "Miksi et ole suorittanut ajallaan veronahkojasi Kalsilan erämiehille?" hän iski kiukkuisena äskeisestä nolauksesta, "pakenit repolaisena löytämättömiin sysmiin...!"
Kaule-ukko selittää niska kyhärässä, kiihkeästi ja rukoilevasti: "Ei ollut se, hyvät vallat, pakenemista. Tuli näätsen, rykimäajan niskaan, äkkilumi, suli pois parissa päivässä ja sitten ... jääpohjalle, iskemättömälle jääpohjalle jäkälämaat. Eivät saaneet tuonvertaista elikot kaavituksi irti. Piti painua itään, itäänpäin, lähelle Karjalan rajakorpia. Ja pelko oli tuostakin hurtasta!" hän viittasi oveen päin.
Tapolla ei ollut aikaa, hän viittasi ukkoa vaikenemaan, mutta nyt jo leppyneempänä. Hän aikoi lähteä. Mutta hänen takanaan, kiukaan nurkalla, seisoi Rauni, ja hän joutui silmäkkäin tytön kanssa. Tämän katseessa oli hätää ja kaukaista toivoa. Mutta hän ei uskaltanut lausua sanaakaan.
Tapo laski kätensä tytön olalle. Silloin alkoivat hiljaa sulaa jäykät kasvot. Niiden tumma hipiä rupesi elämään. Silmäluomet sulkeutuivat hetkeksi, kuin olisi tyttö hervahtanut pitkästä jännityksestä. Ja sitten ... ne avautuivat uudennäköisinä, lapsensilminä, jotka kääntyivät avoimina ja luottavina nuorukaisen puoleen. Käsi tarttui pelastajan olkavarteen. "Pääset kyllä täältä ehjänä, sinä ja isäsi", alkoi Tapo. "Pelasta isäni ja minut!" supisi lapitar kuin perin pohjin vakuuttautuakseen. "No, hyvä ... kiertäkää sopivassa hetkessä luhdin taitse rantaan. Otan sieltä lähtiessäni ahkioon..." Samassa Rauni-tytär tapaili häntä uudestaan käsivarresta. Sormien malttamaton kosketus oli kuin kutsu. Mutta äskeisestäänkin oli täysin muuttunut katse Tapoa vastassa. Korveneläjän, kiusatun nuoren vaatimen, villi puolustusvaisto huohotti hänen kiihkeästä kuiskauksestaan: "Tapa se mies, tapa!" "Jos ei muuten taltu", Tapo vastasi ja kiirehti ovesta.
Puolikuuro Kurjen-ukko jatkoi kelaamistaan ja höpisi itsekseen: "Joutaakin tapettavaksi se ... korvenpeto pojakseen ... joutaapa hyvinkin, hullun sikiö..."
Pihamaalla oli käynnissä sekasortoinen tappelu. Luhdin edustalla oltiin käsikähmässä. Pari Kalsoisten miehistä heitteli yläkerrasta alas turkiskasoja. Mieho tappeli ja johti niiden kantamista ahkioihin. Tapon astuessa ovesta hän havaitsee Toran seisovan raidon luona ja kääntyy juoksemaan sinnepäin miekka ojossa. Säilän lape välähtelee. Mutta se painuu alas, kun Kurjen Tora ei näytä vetävän vastaan minkäänlaista asetta. Mieho seisoo ymmällä. Mutta kääntää katseensa hänkin vastustajan mukana hitaasti lähestyvää Tapoa kohti, jota Tora näyttää odottavan.
Samaan aikaan on Kaule-ukko peloissaan tehnyt malttamattoman teon. Hän hiipii nyt, tytär kantapäillä, seinäviertä päästäkseen sen päädyn taakse ja kaukaittain ohi tappelevan miesrykelmän rantaan. Tora huomaa ukon pälyilevät eleet. Hän lähtee juoksemaan, ja ennenkuin Mieho ja Tapo ovat selvillä hänen aikeistaan, on kurkelainen tarttunut pakenijaa niskaan ja hotaissut puukolla ukon henkihieveriin nurkalle.
Samassa hän palaa jo takaisin. Rauni-tytär on lysähtänyt isänsä viereen. Tapo juoksee Toraa vastaan huutaen tuohuksissaan: "Tapoit Kalsilan vero-orjan ja se se maksaa!"
"Kaipa tuuman verran, Kalso-poika!" Tora vastaa ylimielisesti naurahtaen.
Tapo heittää miekkansa Mieholle ja vetää puukkonsa. Ja nyt alkaa tasapäinen taistelu. "Kyllä ne tässä muutkin ... puukolla tasakärsiä!" ylpeilee Mieho jo edeltäpäin kumppaninsa puolesta.
Tapo juoksee melkein äskeistä vauhtiaan Toran kimppuun. Puukko välähtää, sivuaa Toran vasemmusta, sillä tämä on äkkiä jännittynyt sivuhyppyyn. Hänen kasvonsa näyttävät värähtämättömän kylmiltä. Hän on tottunut iskijä. Havaitsee Tapon olevan kuumapäisessä, sokeassa vihassa. Ja häntä huvittaa leikkiä ilveksenä ajokoiran kanssa. Hän odottaa joka jänne valmiina ponnahtamaan. Tapo on horjahtanut äskeisestä huitaisustaan ja käy varovaksi. Hän lähestyy jälleen juoksuaskelin, mutta sujahtaa samassa Toran ohi, käännähtäen salamannopeasti iskemään vastustajaa kylkeen. Tämäkään ei onnistunut. Kurki oli kiepahtanut yhtä joustavana ja seisoi yhä kylmänä hyökkäilijää vastassa. Tämä oivalsi, että tässä taistelussa saattoi viedä perille vain harvinainen äkkiyllätys, ja alkoi hänkin varovasti puolustautua. Tuo mies oli saatava ärsyyntymään. Mutta miten? Sen laihat poskipäät ja terävät leukaluut paistoivat kuin raudasta valettuina. Mutta katseesta liekehti vielä humalan loimo. Nuo silmät eivät sittenkään kyenneet arvioimaan iskuja, välähti Tapon aivoissa. Se oli saatava lyömään...
"Kohta saat vaihtaa morsiamesi lapinakkaan, koljo!" hän huudahti hetken kuluttua Toralle. "He-he, yksitellen ne akatkin naidaan!" Mieho säesti lähettyviltä. "Ja kurkipa se huonot pellot sonnittaa!" tuli lisäksi rikkana rokkaan, pojan lähtiessä painamaan luhtiaitalle päin, jossa tappelu näytti vaativan johtajaa. Jo vähän tuimistuen vastasi kurkelainen: "Olkoonpa sovittu. Ken lyö ensimmäisen haavan, saa tyttären ja turkit!" Ja samassa hän ryhtyi jälleen hyökkäykseen. Mutta Tapon ranne ja vartalo taipui lyöntien mukaan, jotka luisuivat moneen otteeseen ilmaan. Ja Tora näytti vähitellen hiostuvan.
Tapo naurahteli ärsyttävästi. "Ja sittenkös sopii!" hän huusi. "Saa lapinakka kantaa sisiliskoja ja sammakoita Kurjenmättäälle!" "Saapa hyvinkin", Tora jupisi yhä suuttuvampana, "kerätä jäkälämättäältä parranalkua ... viimeöiselle vuohenvasalle"! Hän iski taas, iski toisen ja kolmannenkin kerran samaan menoon. Mutta taaskin terä viilsi tyhjiä kaaria ilmassa. "Lyö, etkö uskalla lyödä, lemmon hattara!" hän huusi vieläkin kiukkuisemmin. "Ei miehellä hätää, kun kurki vasta kaakottaa!" Tapo vastaa, mutta hän tuntee jäseniensä väsyvän kummallisen tuntumattomiksi. Tora huomaa tämän ja käy ylimieliseksi. Humala on kohahtanut päähän, ja käsivarsi tuntuu rohkean hurjalta, suoraan ahjosta kiskaistulta raudalta. Se tekee notkeita kaaria jälleen, entistä huimempia.
Takaapäin alkaa kuulua tulipalon tohinaa. Siitä ei ole aikaa ottaa selvää, mutta se hurjistaa sekin hänen liikkeitään. Hetket kuluvat. Miehiä on kerääntynyt tappelevien lähettyville. Silloin hän päättää voitonvarmana näyttää loistavimman iskunsa, olivat ne sitten omia tai ventoja. Hän hyökkää. On lyövinään ylhäältä suoraan ohimoa kohti, mutta tähtää ajatuksissaan vihollisen kylkeen.
Silloin, samassa hetkessä tapahtuu ratkaisu. Ennenkuin käsi ennättää tehdä huiman liikkeensä ylhäältä alas, kyljen tasalle, Tora tuntee iskunsa katkeavan. Hän ei ole ollut tuntevinaan mitään sivallusta. Mutta se on sittenkin tapahtunut, sillä käsi ei enää nouse tahtomallakaan. Vain huohotus höyryää läähättävistä keuhkoista. Jossain, tävyksissä, on laaja aukko, josta alkaa virrata elämä poispäin tyhjään pakkasilmaan. Kaatunut kuulee kuin seinän takaa Tapon huudon, joka kutsuu tuomaan köyttä.
Ahkiot on jo suureksi osaksi kuormattu. Joku Kalsoisten miehistä on taistelun aikana pannut tulen luhtiaitan nurkan alle. Se palaa parhaillaan täydessä roihussa. Tapo ja Mieho ovat juosseet vetämään isänsä ruumiin ääressä makaavaa Raunia tulen alta syrjemmälle. Hinkka-ukko jakelee palavissaan käskyjä patsasaitan luona. Miehet ovat hakkaamassa kannatinpatsasta juuresta poikki. Äkkiä se rojahtaa maahan kaikkine turkisvarastoineen, joita miehet ryhtyvät kantelemaan viimeisiin tyhjiin ahkioihin.
Taintuneen Toran korviin kuului äskeinen rytinä ja rojahdus. Hän avaa silmänsä. Ne sokaistuvat uudelleen tulenloimosta. Takaraivo nojaa irti lähtemättömänä kuusenjuurta vasten. Kädet on köytetty. Hitaasti hän ryhtyy katsastelemaan mitä on tapahtunut. Kalsoisten poika seisoo häntä vastapäätä. "Kurkelaiset!" Tora yrittää huutaa miehiään. "Enimmät ovat köysissä, kuten isäntäkin", Tapo vastaa. Nyt näkee Kurki laajemmaltikin, koko hävityksen ja tappion. Hän vaikenee.
"Muistanet tästä lähtien Kalsilan päiväkuntien rajamerkit", Tapo sanoi kuin hyvästiksi. "Ja muistanet käyneesi, kuokkavieras, kun tulee Kurjen vuoro poiketa Kalsilaan", kuului synkkä, taipumaton vastaus. "Eipä mitä, talo elää tavallaan ja vieras tulee ajallaan", kuului jo Miehonkin ääni, joka oli ennättänyt lähettyville. "Niin että ... vieras tielle!" päätti Tapo, leikkasi vastustajaltaan köydet ranteista ja lisäsi: "Jotta pääset ajan tullen Pirkkalaan ... pitäjänkäräjille."
Pian pororaita alkoi painua rantavierua jäälle. Rauni värjötti törmän kupeessa. Nuori voittaja oli heittänyt Hinkka-ukon pulkkaan. Kuin vasta heränneenä suuresta vaarasta hän riemahti onnellisen iloiseksi, otti lapintytön eteensä pulkkaan ja heilautti ohjaksella ajokkaan täyteen juoksuun. Orpo tytär hykertyi peitetaljaan kuin kärppä piiloon. Taaton ruumis makasi jossain takana liukuvassa ahkiossa. Mutta hänen surunsa oli sittenkin lievittynyt. Hän oli vain pienen pieni lapinkana, jolle äskeiset tapaukset olivat liian mahtavia, jotta niitä osaisi vielä tänä hetkenä ajatella. Kapea järvenselkä urkeni illan ja tulipalon kajossa punasinervänä virtana. Korpi seisoi kummallakin puolella mustana seinänä. Ajaja läimäytti taaskin juoksuporoa kylkeen. Se alkoi laukata. Asettui jälleen tasaiseen menoon. Rauni nosti päätään. Mutta kun hän näki päällikön vakavan riemukkaat kasvot, hän jäi hiljaa niihin katselemaan. Nyt niissä ei ollut enää, keskellä voittoakaan, pelkkää rentoa poikaa. Niihin oli tullut miestä, joka oli ensi kerran elämässään kyennyt taistelemaan kylmin järjin väkevämpänsä kanssa ja saanut voiton – melkeinpä kuin entisestä itsestään. Lapintyttö tajusi vaistomaisesti, että tämän pelastajan pulkassa ei uhannut enää häpeä ja kuolema. Ja aivan kuin ajaja olisi tuntenut pitkästä aikaa lähellään elävän olennon, hän painoi suojelevasti tytön nahkaisiin, joissa oli lämmin istua, melkein kuin kotokodan turvallisten louteitten alla.
Saatiin taas rakentaa kahdetkin rakovalkeat, ennenkuin oli käyty myös Voipalaisten lapinalueet, jotka tällä kertaa olivat säästyneet ryöstöretkiltä, ja päästy Tehinselän kaakkoiskulmaan, josta ahkiokuormain piti oiustaa jälleen Hinkka-ukon johdolla Lummeneen teitä koto-Pirkkalaan ja Tapon, Miehon ja Revon Hännin painua Supitunlahden suitse eteläiselle Karjalan-tielle.
Maaliskuunloppuinen suojapäivä näytti tekevän molemmille joukoille matkan vaivalloiseksi. Mutta olipa taas Revon Hänni nuollut susilta saamansa haavat ja toiset paikkailleet monennäköiset tappelukolhunsa.
Hinkan raito oli valmiina lähtemään. "Sano, ukko, Rautaparralle", puhui Tapo viimeisiä selityksiään, "että turkiksista ovat vain kahden vuoden veronahat Kalsoisten omaa, muut kuuluvat Kaule-ukon tyttärelle. Hoi, miehet!"
Joukot erosivat. Mieho ryhtyi jälleen lykkäilemään tasaista vauhtiaan Tapon kannoilla, Revon Hänni kolmantena.
14.
Vuoksen vartiossa.
Varhaiskeväisessä aamuhämärässä seisoo Tiurinlinnan ylimmäisellä hirsisalvoksella sen äärimmäisessä nurkkauksessa yksinäinen mies. Hänen vaskikypäränsä hiljaa kilajavine rengassuojuksineen, hänen sotavyönsä taitotaontaiset soljitukset ja lujat anturasaappaansa osoittavat hänet päälliköksi, joka on monilta sotaretkiltä saanut hämäläiseen pukuparteensa ritarinleimaa.
Hän seisoo suorana, jalat lujasti maata vasten. Mutta hartiat ovat lysähtäneet ikäänkuin liian pitkästä paikallaan seisomisesta. Niitä näyttää painavan liian kauan kestäneen odottamisen taakka. Kasvot ovat riutuneet. Ne eivät katso alas kosken vuolteisiin, jotka nuolevat hirvittävällä voimalla linnasaaren toistasyltäisiä kivivalleja. Kuohut pärskähyttävät hyrskeitään ylimmäisen paaluaitauksenkin tasalle. Mutta nekään eivät näytä koskettavan hänen kasvojaan. Hän vain katsoo, tuijottaen yli kosken, yli vastakkaisen kylän Vuoksenrannan ruskottavaa hongikonrintaa. Hiljainen tuska painuu syvälle hänen silmänvarjoihinsa. Tuolta, kevääntuoreesta erämaanlaidasta, on jo monena aamuna ikäänkuin ollut pakenemassa hänen nuoruutensa kohti länttä, pirkkojen rintamaille, ansapoluille ja lapintaipaleille.
Soikulaisen linnanpihan takaa kuuluu koskenkolmoisista toisen ja loitompaa kolmannenkin kuohahtelua ja jytinää. Sitä hän ei voi eikä tahdo enää kuunnella. Se repii korvia. Sillä siellä päin, idässä, ovat korelaiset ja laatokantäkäläiset, jotka tappelevat keskenään "suuren" Novgorodin samettikukkaroitten usuttamina...
Tämä ajatus panee hänet jurahtamaan katkerasti. Ja hän nostaa lopultakin hartioitaan, irtauttaakseen niistä vaikka väkivalloin toivottomien ajatusten painon. Toinen käsi kohoo samalla vaistomaisesti läntistä erämaata kohti. Mutta tämäkin liike pysähtyy puolitiehen. Ehkäpä hän oli kaikesta myöhästynyt? Jospa siellä pakeni jo täyttä laukkaa myös hänen voimanpäiviensä ratsu ilman satulaa ja miestä? Ehkäpä hän oli taistellut turhaan sekä nuoruutensa että miehuutensa, ja Anukka-emäntä kärsinyt turhaan loppumattomat ikävät...?
Ei, hän ei kyennyt irtautumaan loppumattomista tutkailuistaan, sillä hän oli näkevinään selvin silmin, kuin keskellä päivää, miten Karjalaa söi mitaton käärme, joka jo oli kiertänyt Nevalta Syvärille ja Ääniseen, ja nyt parhaillaan kouristui Laatokan ympäritse Korelaa kohti. "Ja onkos, saastahinen, edes siihenkään tyytynyt!" läimähti taas hänessä äkkinäinen suuttumus. Hän tiesi, nimittäin, että nuo varjakka-kolbjakit, joiden uutta hyökkäystä nyt odotettiin suoraan Karjalan sydämeen, olivat nekin vain saman Velhojoen käärmeen jättiläispyrstön salakavalaa heilahtelua.
Mutta tämä yhtä mittaa toistuva katkera ajatus katkesikin tällä kertaa vapauttavaan rykäisyyn. Hän oli kuullut asetuvan oven käyvän ja Tapo-poikansa askelet.
Olihan hänellä sentään poika! Se oli paljastunut hänelle oikeastaan vasta Tapon saavuttua Tiurinlinnaan. Ylä-Vuoksi on parhaillaan heittänyt jäitään linnankoskia alas, ja hän oli seisonut samalla tavalla tällä paikalla aamuhämärissä. Kosken yli vievä lauttasilta oli vedetty syrjään jäälohkareitten tieltä. Mutta poika oli huutanut yli koskenkuohun oikealla miehenäänellä: "Täällä on Kalsoisia! Missä on Kuura-päällikkö?" Silloin oli taaton rinnassa vavahtanut ylpeä ilo. Ja olipa sinä iltana tarinoitu. Pojat olivat saaneet kertoa hullunretkensä Vuojolaan, sudentaposta ja Kurjen Torasta. Ja taatto oli hymissyt ihanpa ihmeissään. "Kas, kas, olikos ylennyt, melkein kuin huomaamatta, Anukka-emon liepeistä sellainen miehenalku?"
Sitä poikaa täytyi katsomistaan katsoa, aivan kuin äsken syntynyttä esikoista, jonka silmä katsoo vielä kaikkien ajatuksien tuolta puolen, omista, vavahduttavista syvyyksistään... "Jopa taisi tulla työn jatkaja", hän oli sinä iltana itsekseen myhäillyt vielä yölavitsallaan.
Tapo oli lähestynyt hitain askelin. Hän häpeili yhäkin tuota taattoansa, jonka hän oli muistanut verevänä, huolettomana sodankävijänä, mutta joka nyt, näinä parina viikkona, oli liikuskellut, katsonut ja tarinoinut kuin olisi auennut uroossa jostain syvältä vanhan vanha arpi ja ruvennut kuivattamaan veriä. Olivathan sen niskasuonetkin näyttäneet säälittävän kutistuneilta, varsinkin ensi tapaamisessa. Monta kertaa olisi haluttanut ottaa melkein hartioista isäukkoa, mutta ... siihen se oli jäänyt.
Oli vain pitänyt peitelläkin hellyyttään jos jollakin ... syrjään katsomisilla ja pienillä karkeuksilla.
"No eikö tästä tule sen selvempää?" hän oli nytkin miehekkäästi röyhkeilevinään. "Saa vain hautoa istuimiaan eikä tapella muuta kuin minkä riitelemällä Aimoisten kukkopojan kanssa."
Taatto kääntyi kuin vieläkin ilahtuneena äskeisistä ajatuksistaan: "Älä pelkää, sinä Kalsoisten palokärki! Saatpa kohta ryrryttää, kun välähtävät tuolta niemestä varjakoitten kilpikehät ja Torkel Haak nostaa punaisen kilven alkajaisiksi. Se on, näetsen, kuuluisa mittelijä. Minun taatontaattoni sai jo poikasena taistella sen kantataattoa vastaan Halikossa ja Asteljoen suissa, kun mies oli Sverker-jaariin kanssa rantoja hävittelemässä. Kuten näet, on vanhoja vihoja heillä ja meillä ... finniläishirviöillä!"
Tapo oli intoutumaisillaan. Noin sotapäällä ei taatto ollut vielä tähän asti haastellutkaan.
"Sanoivat ne tuolla asetuvassa äsken, että Vuoksi on sulaa jo Taipaleelle saakka ja Laatokkakin jo, kuulemma..." Tapo alkoi. "Ja jokos olet oppinut, poika, edes tapparan tavoille?" isä kysäisi. "Onhan se outo kapine, mutta"... Ja löi samassa lauseensa leikiksi: "On se Mieho sillä jo hujahutellut nurkkapieliä päivät päästään..." "Käypä hakemassa, näytän keinot!" isä rohkaisi.
Asetuvasta palasivat tohinalla Mieho ja Tapo. Kuura-taatto tunsi nuortuvansa. Otti toisen tapparoista. "Hoi, poika, asetu vastaan! Jos on ulottuvilla miekkamies, ole lyövinäsi ylhäältä päälakeen, mutta heilauta se samassa, tuolla tavalla ... heilauta se sivulta kylkeen, siihen se uppoo. Mutta jos on tappara toisellakin, valehtele lyöväsi kaukaittain kaaressa, mutta ponnahuta se poikkipuolin pään ylle, näin, tällä tavalla... Jos se on houkka, se lyö, ja silloin, näin, tällä tavalla ... pitää huiskauttaa iskijän ase syrjään ja sitten ... suoraan päätä kohti, halki... hartialihoja myöten. Sillä tavalla, pojat, alkakaa tapella!"
Pojat olivat taistelevinaan. Löivät, huimivat ja loikkeilivat hiki päässä, kunnes Mieho hengästyksissään selitti parhaan temppunsa: "Mutta ... meillä ollaan sitä mieltä, että parasta on leikata olan takaa ja kahta puolta noin niinkuin puunkaataja, tällä tavalla ... vitaan ja poikki, vitaan ja poikki, ja jos ei tokene, niin tuota..." Ja samassa poika sinkautti kolmisylisen matkan tapparan nurkkahirteen niin että kuiva hirrenpää lohkesi auki.
Asetuvasta oli lähestynyt sillä aikaa Aimoisten Hirvi.
Jo jalkojen käytöstä saattoi nähdä, että se nimi ei ollut sattunut oikeaan mieheen. Jalan vauhti oli kylläkin menevä ja vinha. Kuitenkin kääntyilivät lanteet vaivalloisesti pukertaen, eikä varressa ollut luistavaa hoikkuutta. Mutta näissä jauhavissa lonkissa ... missäpä näyttikin olevan sisua. Ja kun siihen lisäksi oli aikamiehen harteille heitetty kekkavakaulainen pää, jossa haljotti kiireellä Aimoisten ruosteenkarvaista tukkaa, ei ollut miehessä sanomisen sijaa.
Aivan kuin taatollakin, Ikätoralla, oli Hirvellä kireähampainen suu, josta osasi tulla sanoja, kun tarvittiin. Heti oli nytkin Aimoisten isäntä äänessä. "Ai, poika", hän laski muikeasti, "mutta mitenkäs sitten suu pannaan, kun on huitaistu tapparakirves vitaan ja vastassa seisoo varjakka miekka ja kilpi kourassa"? "Nääpäs, kun lääpäs", ärtyi Mieho täyteen riitaan, melkein kuin jo edeltäpäin nousten Kalsoisten puolesta, "no, eipä niitä kouhoja kynnetä eikä kylvetä, niitä itää itsestään. Aimalan saunanpahnoissa... Avaa silmäläpesi, hitto vieköön, ja katso! Häh? Onko tuo hirrenpää miehen naamaa leveämpi? Noh? Ja menikö vitaan, häh?"
"Älä siinä turhia koukoile", Hirvi heitti päätään keikauttaen, "ei ole annettu sarvia puskevan lehmänvasikan päähän".
Mutta nytpä oli loikannut aimalainen ojasta allikkoon, kun oli iskenyt sorrilaisten viisauksilla. Mieho suolti solkenaan vastaan: "Ka, jokos kiekaisit. Etpä näy tietävän, ettei se koske kuin kana-parkaan mitä kukko kurahtelee..." Ja samassa hän jatkoi omin päin, oikein olan takaa: "Sitä juuri, juuri sitä ovat osanneet Aimoiset ... pelkkää kukkoilemista kaiket ikänsä... isästä poikaan ja pojasta kukkopoikaan."
"Eipä sovi päällikkömiehen piestä suuta minkä tahaan kylänloppuisen kanssa", Hirvi väänsi lonkkansa lähteäkseen. – "Vai ei, vai ei ... koskapas se ... päiväkukko kestää yökukon kanssa ... edes laulamisessa", känisi Mieho ilkeimmällä äänellään. Ja lisäsi lujassa suuttumuksessa: "Mutta Sorrilassa on tietääkseni kahdeksan jousellista eikä ole patatukilta rokka loppunut eikä miehensisu niskavilloista, häh?"
"Heittäkää riita, pojat, ei ole enää monta päivää vartiokokkojen syttymiseen. Ja sittenpähän saanee näyttää kukin ... niin nuoret kuin vanhatkin kukot", Kuura-päällikkö sovitteli leppoisalla tuulella. Mutta nyt ei ymmärtänyt enää leikkiä Aimalan Hirvi edes kokeneelta uroolta. Paikalle oli ennättänyt Karjalan miehiä. Oli tullut Pelkos-ukko, suursuvun päämies ja linnan karjalaisjoukon päällikkö, ja kannoilla Äyräpään Sakka, kuulua sukua hänkin, sekä Liikkalan isäntä, joka hallitsi seitsemälle mäelle laventunutta sukukylää, puhumattakaan tavallisista jousellisista.
Seisoskeli siinä jo valmiina linnan paras veuruleuka, Joron ottopoika Kaplahainen, seisoskelivat Sorsat, Tetrit, Kokot ja Rastaat, vieläpä Mikitat, Teppanat ja Vaskonpojat, jotka jo olivat ennättäneet saada itselleen hospoti-papin ristimänimet. Ja tuli siihen hetken kuluttua Kalsoisten sukulaismieskin, Tiurin Joutti, hiljan kuolleen Tiuri-ukon poika, joka alkoi olla jo aikamiehen kirjoissa, koskapa oli nuorukaisella jo oma venekuntakin johdettavana.
Miesten silmänkureissa leikki utelias vahingonilo. Kuura-päällikkö oli talven kuluessa kovistellut pahasti karjalaisia kierouksista ja keskinäisistä riitaisuuksista, jotka olivat katkaisseet kesken viimesyksyisen taistelun varjakoitten kanssa. No, nytpäs sopi, aprikoivat äyrämöiset itsekseen, sivustapäin kuulostella miten sujui pirkkojen riidanhaasto.
Ei sopinut Hirven mielestä kaikkien nähden jättää asiaa kesken. Nyt oli kerrankin näytettävä vuokselaisillekin, ketkä olivat, rutto syököön, oikeata päällikönperua Pirkkalassa. Hän väännähti taas ympäri ja sanoi, tapaillen arvokasta ääntä, Kuura-päällikölle: "Voisipa tuon sanoa näin vuokselaistenkin kuullen, mitä sukua on meillä päin ajateltu peränpitäjäksi, kun on Rapolan linnan isäntä, kohta satavuotias Rapo-ukko, peitetty kuolinvuotaansa ... sillä kun ei ole enää poikia elossa ja tytär toisessakin polvessa vasta kasvamassa..."
Mutta huomaamattaan Hirvi oli koskenut arkaan paikkaan. Vanhemman polven äyrämöiset urahtivat pahasti ja nuoremmat olivat ärähtämäisillään. Rapolan kolme poikaa oli, näet, menettänyt sota, jota karjalaiset olivat käyneet Hämettä vastaan liitossa Novgorodin kanssa. Nyt ei ollut hyvä muistella tuskin miespolventakaista heimoveren vuodatusta. Tuimapäinen Pelkos-ukko kivahti omiensa puolesta: "Mikä on sovittu ja naimakaupoin vahvistettu Kuura-päällikön kanssa, siitä ei ole hyvä tänä hetkenä ja täälläpäin..."
Ukon ääni oli käynyt uhkaavaksi. Mutta Aimoisten poika ei älynnyt itse heittämäänsä permeä ja rämähytti äänensä entistäänkin räikeämmäksi: "Minä vain sitä, että silloin ei ole linnanisännän ja heimonvanhimman paikalle muuta miestä kuin Aimalan vanha-ukko, minun taattoni, näetsen, ja suvun nuoremmat, hitto vieköön, saavat silloin suoria sotataipaleet päällikkömiehinä..."
Kuura-isäntä nauroi myhähtelevää naurua, vuokselaiset ilkastelivat silmillään, eleillään ja remakalla naurullaan. Mieho oli tukehtua omiin ilkeyksiinsä, kun ei näyttänyt saavan niille suunvuoroa. Hän puhkui silmät vuoroin killillään, vuoroin siristyen näkymättömiin pikistyvien luomien alle.
Tapo oli katsonut koko ajan isänsä kasvoja. Niillä oli vain hiljaa naurahtelevaa halveksumista. Häntä halutti iskeä tuota omahyväistä mäyriäistä kuononpäähän. Mutta kohauttikin lopulta vain harteitaan, ikäänkuin seuraillen taattoansa.
Ottopoika Kaplahainen oli ennättänyt panna käyntiin sukkelan äyrämöiskielensä: "Käypäs kuin käykin ... ja sitten kun vielä haet Rapolan harjulta lepintölehmän ja keskenkasvuisen tyttären, niin siinäpä se onkin ... onpa lempo soikoon, päällikön kakara kahta puolta valmis..."
"Mikäpäs siinäkään ... tytär kuin tytär...! Eikä sysätä syrjään Rapolassa, sen takaan, Aimalan talon morsianlunnaita", Hirvi työntyi taas röyhistelemään. Mutta siinäpä oli taas oma puhe heittänyt miehelle keikkajalkaa. Koko talven hän oli, näet, kosiskellut Pelkosen Kyhätty-tytärtä, ja kaupoista oli ollut jo puhetta taatonkin kanssa.
Niinpä katsahti Pelkos-ukkokin äkämystyneenä rehentelijään. Ja tämä jäi kynsimään epävarmana niskatukkaansa. Mutta Kaplahainen ei antanut miettimisaikaa, alkoi riepotella oikein olan takaa: "Ai-ai, ai-ai ja sitten kai kostelet meillekin päin apenpoikien surmat ... ai, ai, pojat! Siitä nuo jo taitavat vavista parhaillaan Sakat ja Pelkosetkin, vaikka ovat yrittelevinään nauruntapaista..."
Karjalaisjoukko yltyi yhä suurempaan ilonpitoon. Kaplahainen jatkoi jatkamistaan: "Kovatpa tuli paikat. Höllällä taitavat olla kohta pajarienkin lerppahousut. Jopas saivat kerrankin! Ja, koira syököön, taisivat tanssata pajarien uskuinikki-rosvotkin ... papanat pyllyyn ja käpälämäkeen, rasvattu niiniköysi kaulassa ... tukka liehkalla pokostasta pokostaan ... Syväriltä Vienaan saakka, ha-ha, ha-ha..."
Nyt lopultakin näytti Kuura-päällikkö suutahtavan sisimmässään. Hän löi poikki Kaplahais-pojan tolkutukset viittaamalla kämmenselällään. Ei se sentään sopinut, että nuo korelanpuolisetkin seisoivat nauramassa pirkoille, nuo samat mekkoniekat, jotka viime syksynä hänen selkänsä takana olivat turkislahjoin saaneet Äänisen kauppaherrat vetämään varjakat takaisin Laatokanlinnaansa ja sitten, sitten ... taas niskat solmussa kumartaneet hänet jäämään tänne kevättä vasten, kun oli, muka, sittenkin uhannut uudella kevätretkellä Torkel-viikinki. Ei se; hiisi vieköön, sopinut liuhuparroille...
Ja hän löi Aimalan poikaa vain isällisen leveällä kämmenellä: "Kuule, sinä Ikätoran poika, kuka on päällikkö, kuka ei, se nähdään miekankärjestä eikä hammaskarsinasta." Lähti Vuoksen päällikkömiesten parissa asetuvalle päin. Näytti yhtyvän neuvonpitoon Pelkosen ja Tiurin Joutin kanssa. Lausahti sanan yhtäänne ja toisaanne.
Mutta kun Tapo katseli häntä nyt takaapäin, hänen hartioitaan ja päänsä asentoa, hänestä tuntui kuin olisi ollut taaskin hänen taatossaan lähtemätöntä yksinoloa ja toivottoman taakan kantamista.
15.
Vainovalkeat leimahtavat.
Omissa valoissaan nukkuvan kevätyön keskeen syttyivät äkkiä vainovalkeat. Ne leimahtivat näkyviin kaksittain, toinen toisensa jälkeen. Taipaleen rantalinnasta lähtien, jonne oli jätetty vain muutama karjalaisuisko vartioksi, rantavaaralta toiselle ne syttyivät suurina kokkoina.
Niitä alkoi roihahdella merenrantaa pitkin Korelaa kohti, ja yht'aikaa Vuoksen rantoja myöten länteen päin. Ja ne räiskähtelivät kaikki samaa kieltä, ilmoittivat suurkylästä toiseen kuin tuhatkertaisesti huutamalla: Torkel Haak on tulossa!
Mäiltä ja vaaroilta paistavat kylät tyhjenivät tavaroista ja ihmisistä. Mutta eivät kuitenkaan kaikki. Sillä sinne tänne pitkin rannikkoa oli varustettu vartiojoukkojen asentopaikkoja siltä varalta, että varjakat, tapansa mukaan, jo matkalla yrittäisivät ranta-asutuksen hävittämistä.
Eikä pysähtynyt vainokokkojen hulmahtelu vielä Tiurinlinnankaan kohdalla, joka tältä puolen oli myös Korelan lukkona, se jatkui jatkumistaan lounasta kohti, jonne silloinen Suur-Vuoksi ulottui vapaana Makslahteen ja Koivistolle asti. Tänne, Suomenlahdelle saakka, oli koko vuokselaiskansa hereillä, sillä Taipaleesta peräytyvien vartiouiskojen piti koettaa houkutella viholliset jäljissään juuri lounaaseen, jolloin varjakkahaahdet joutuisivat kuin nuotan perään, Tiurinlinnan laivaston suoltuessa siinä tapauksessa alaspäin, viikinkilaivojen vanavesiin.
Mutta ei ajanut Torkel Haak nuottaan tarvottavaksi. Tämä oli hänelle kostoretki ja juuri Tiurinlinnaa vastaan. Kiukusta repien punaista partaansa hän oli viime syksynä taipunut Novgorodin pajarin ja kauppaherrojensa palauskäskyyn. Mutta nyt oli otettava kolminkertainen maksu. Tiuri oli hävitettävä ja saatava käsiin kuulu Kalsoisten päällikkömies, jonka isistä yksi oli lyönyt tappiolle hänen kaimansa ja kantataattonsa hämäläisten etelärannoilla. Eivät olleet sen suvun Torkelit tavanneet jättää velkaa maksamatta edellistenkään polvien osalta.
Hän seisoi päällikkölaivansa peräkannella, antoi päivän läikehtiä käsivartensa leveällä kultavanteella ja kääntyi, soutajien lepäillä, hitaassa kaakkoistuulessa Tiuria kohti. Hän ei ollut saanut pienestä varjagisiirtolasta irti suurtakaan laivuetta. Mutta hänen haahtensa olivat hyvin varustettuja ja voimakkaita. Päällikkölaivalla oli pari syltä leveyttä, ja syltä syvään se kynti merta.
Lohikäärmeenkokilla, etukannella, seisoskelivat pätevimmät taistelijat. Siinä oli uroita, jotka olivat tapelleet monen merijaarlin johdossa ja monilla rannoilla: milloin kulkeneet Holmgarthin kauppalaivojen suojajoukkoina, milloin tehneet hävitysretkiä Gardarikiin, itään päin, milloin upotelleet itsensä Miklagarthin palveluksessa saraseenilaivoja.
Syystä seisoskeli päällikkö peräkatoksen nurkalla naama naurussa ja katseli hiljaa heilahtelevaa sotalippuaan, jonka kolmiosuikaleessa istui pyhästi hymyillen Neitsyt Maaria, kullanvälkkyvät ristit ohimoittensa kummallakin puolella.
Kuljettiinhan ristinmerkkien alla.
Kun vainokaski oli työntänyt etelän vaaroilta ilmaan ensimmäiset savunsa, törähti Tiurinlinnassa vartiomiesten vaskitorvi. Lavitsoilla makaavien miesten koura tapasi vaistomaisesti samassa hetkessä kupeelta miekkaa. Koko linna asetupineen, pajoineen, päällikönpirtteineen ja monine asuin- ja varastoaittoineen nousi, ja kukin työntyi työlleen.
Vastarannan Niemikylä, jota sanottiin myös Markkinaniemeksi, koska se oli rauhanpäivinä Vuoksen suurimpia kauppapaikkoja, heräsi yhtä myötä linnaväen kanssa. Sen varastot oli jo aikaisemmin siirretty saaren suojiin, mutta nyt tulivat kihaman kahaman loput kapistukset ja tarvekalut, tulivat naiset ja lapset ja vanhukset.
Ja saaren aukeama tuli elämää täyteen. Ei ollut kiire mitään hullunkiirettä. Oli vielä aikaa vihollisen perilletuloon. Mutta sittenkin oli vavahtanut jokaisen mieli aivan kuin irti jokapäiväisistä juuristaan. Pajassa alkoi seppien taonta. Piti sittenkin vielä karkaista miehen jos toisenkin keihäänkärkeä tai lujittaa kilvenkiskoja ja miekkojen väistinrautoja. Asemiehet tutkailivat vieläkin kerran jousiensa nilatuohet ja koivusakarat tai rautakaaret, kellä sattui sellainen olemaan. Vuokselaisilla näytti olevan rikkaampi aseistus kuin pirkoilla, mutta myöskin kirjavampi. Heillä oli rintasuojuksina yhtä hyvin tavallisia nahkahaarniskoja kuin komeita suomuspaitojakin, oli päässä patalakkeja, mutta oli myöskin monenmuotoisia vaskikypäriä. Kenellä oli miehenkorkuinen hirvennahkasuojus, kenellä taas tavallinen pyörökilpi.
Ja kunkin rikkauden mukaan saattoi olla miekasta kahvannuppu ja väistin pelkkää rautaa tai vaski- ja hopealevyin koristettuja.
Pirkkojen jousellisilla oli useimmilla hankkiluksessaan vain lyhyt, yksinkertainen iskumiekkansa tai – varsinkin suurikokoisilla koljoilla kaksin käsin heiluteltava lyömämiekka. Mutta Rautaparran seppien kuuluja rautakaaria keikkui ylpistellen melkein jokaisen pirkan olkapäällä.
Joka tapauksessa oli asetta tarpeeksi saakka niin äyrämöisellä kuin hämäläiselläkin, ja luja oli tällä kertaa molemmissa joukoissa tappeluhenki, jos olikin toisella heimomerkkinään umpimekko ja toisella takinhelmus auki miekkavyötä myöten.
Kuura-päällikkö käveli hitaan näköisenä paikasta toiseen. Mutta hän heitti nopean, tottuneen silmäyksen kaikkialle, miehiin, varustuksiin, aseisiin ja yksinpä naisten keittohommiin keskelle aukiota asetettujen suurten patojen vaiheilla. Hänellä oli, näet, suurin vastuu taistelusta, koska hän oli kaavaillut sen vaiheet, joskin hän itse johti vain pirkkojansa, satakuntaa jousellista.
Saaren ylimmällä pohjoiskummulla kasvaa harvaa, korkeata hongikkoa. Puut ovat oksattomia lähelle latvojaan. Mutta niiden varaan hän rakentaa parhaillaan hämäläisineen ampumavarustuksia, sillä muurinkehys on tällä kohtaa matalin, ja syvällä kuohuva koski on tältä paikalta puristunut huimaavan syväksi, mutta kallioäyränteineen vaarallisen kapeaksi kuiluksi. Tällaiset "karhunlavat" kelpasivat sitä paitsi lopullisen tuhon uhatessa viimeisiksi puolustuspaikoiksi, joista epätoivoinen mies saattoi levittää vimmapäistä hävitystä keskelle voitonriemuista vihollisjoukkoa. Missä oli vain kaksikin puuta lähekkäin tai kolme honkaa kolmiossa, siihen sidottiin lavariuvut vitsaksilla ja köysillä tai – jos parikin oksantynkää tavattiin – pantiin lujat niskakset, joiden varaan ladottiin siltapuut. Hyökkäyspuolelle nivottiin ampujain suojaksi riukuja, hirrenpätkiä ja vanhoja veneenlaitoja. Ja kohta kyyhötti haaskalavoja parin kolmen sylen korkeudella kuin jättiläismäisiä tuulenpesiä.
"Jospa kaattaisiin tuohon töyrylle vielä haaska haisemaan, jotta osaisivat paremmin paikalle ... ne nylkemättömät tasakärsät..." Mieho leukaili.
"Eipä kaatane vara venettä, sanotaan kai siellä Sorrilankin puolella", Kuura vastaili naurahtaen.
"Eipä ei, mutta tämä poika aikoo kyllä kellahtaa omilta jaloiltaan ja kovalta tanterelta eikä oravan tai harakan pesästä."
Revon Hänni kiipeili oravana pesään jos toiseenkin ja tirskautteli hammaslovestaan sihahtavia sylkyjä. Kurkotti ohuen kaulansa ja pärpätti Mieholle: "Äläs mitä, kun tämä ja toinen vielä mukataan, niin ei puutu kuin viisi seitsemästä, sanoi akka toiselle, kun oravia pyysivät."
Oli, muka, ilo ylimmillään miesroikassa, mutta sanojen alla oli kullakin jomottavia tunteentapaisia, aivan kuin olisi seisoteltu nuora kaulassa ja nahka kananlihalla pohjattoman jäärailon kaltaalla.
Tapo seisoi honganjuurakolla ja katseli yli suvannon Kiviniemeen päin, josta vihollisen täytyi taistelun alkaessa kääntyä saarta kohti. Kylmänkirkas kevätpäivä oli hänestä tänään aivan kuin muuttanut karvaansa. Se hehkui kuumempana tavallistaan. Oli kuin olisi palanut kaikkialla, mäillä, vaaroilla ja vaarojen yläpuolella, summattomat kasket, jotka täyttivät koko maailman.
Nyt hän oli ensi kertaa oikeassa sodassa.
Oli olevinaan takana pitkät retket. Mutta ei tietänyt oikein, ollako kuin kokenut jousimies vai pojanhuiskale, joka seisoskeli Kalsilan Linnamäellä huikaistuen erämaan takaisista kaskenpaloista. Oli outo olo, peloittavaa ja röyheän ylpistyttävää. Kaiken lomaan saattoi kangerrella mielessä kiusallisia ajatuksia, joista ei saanut selvää, mutta joista vilahteli joskus Hirven ärsyttävä naama. Senkö kanssa tässä oli, muka, käytävä tekemään kilpaa päällikön-tekoja...?
Hän oli huitaista kädellään koko tuota ajatusta. Ja samassa se painuikin melkein olemattomiin. Olipa jo kerran pantu köysiin pääsusikin! Entäpä tuollainen maanalinen mäyriäinen...? Kaivoi mitä kaivoi...
Ja nyt, herkimmillään, toisen ajatuksen sammuessa, toisen leimahtaessa tuli äkkiä rintaan syvältä kaihertava ilo ja tuska.
Sattui niin, että alhaalla vesiportin luona seisoskeli kuohkeahameinen, iloverinen Kyllätty ohjailemassa orjatyttöjä vedenkannossa.
Neito keikaili nilkankierroillaan ja kaulankaarroillaan. Näytti havainneen vieraan kaukalaisen itseänsä katselevan. Jo heilautti kädellään kummulle päin ja sitten jäi, orjatyttöjen mentyä, yksin seisoskelemaan, soma hanhenniska poispäin kuukallaan, aivan kuin olisi houkutellut pieneen kisanpitoon.
Mutta Tapo ei osannut lähteä minnekään. Miten liekään sattunut sillä tavalla, että tuo pehmeäkaulainen vaaleaverikkö toi mieleen ihan toisenlaisen houkutuslinnun, jota hän ei enää pitkiin aikoihin muistanut ajatelleensakaan.
Liekö ollut niin, että lähestyvä kuolemanottelu oli lennättänyt ajatukset, kuten aina käy sotilaalle, siihen mikä oli ollut huikaisevinta taakse jääneessä elämässä, vai olivatko sittenkin ajatukset hänen tietämättään iltaunissa kammerrelleet sen samaisen ripapään ympärillä?
Siitä se joka tapauksessa liikahti lentoon ... hänen oma houkutuslintunsa – Notburga-neito. Ja nyt, Kyllätyn turhaan vuotellessa, se räpytteli räpyttelemistään tuossa aivan ... Vuojolan ristikkoikkunan ulkopuolella kuin hakien pääsyä sisään.
Välähti eteen munkin kätyrintyö ja petos kostonkarvaisine ajatuksineen. Mutta tällä kertaa sekään ei kyennyt karkottamaan pientä houkutuslintua. Tämä lenteli vain yhä häikäisevämmässä valossa. Sillä oli pienen pieni musta pää, selinäsulkaiset siivet ja sininen rinta. Ei kerrassa piirtoakaan vuoksen-hanhesta, joka tuolla höyhenineen ja kupurintoineen houkutellen lullitteli...
Ensi kerran papin petostyön jälkeen hän sai selkeän ajatuksen, että Vuojolan neito saattoi olla omalta osaltaan viaton. "Ei, rutto syököön, nuori, kokematon tyttö osannut sellaista keksiä eikä tahtoakaan", hän harkitsi. Mutta saattoi se sentään taipua hurskauksissaan ... petoksellakin käännyttämään ... pakanapenikkaa, iski taas uudestaan tuskallinen ajatus.
Mutta miten heittelehtivätkin nyt eri arvelut, läikähti kuitenkin pitkästä aikaa taas ilon ja tuskan ristilaine nuorukaisen mieleen.
Tyynenä toimiskeleva taattokin teki olemisen jollain tavalla aurinkoiseksi. Teki mieli kysäistä noita asioita häneltäkin, vaikka häpeäntunto oli pannut tähän saakka visusti syrjäyttämään kotokertomuksista sekä isä Johanneksen että Anukka-emon teot häntä vastaan eräänä kohtalokkaana iltapäivänä.
Mutta jo oli pitkästynyt Kyllätty-neito kosken partaalla. Nykäytti ylpeähkösti olkapäätään ja lähti kulkemaan aittoja kohti, yhäkin pari kertaa silmäten ohimotukan vieritse kummulla seisovaan vätykseen, joka ei näyttänyt ymmärtävän potkia sen enempää kuin Ynnikki-vasikka suossa...
Kosken viimeiset vuolteet ne vain kuljettivat korkeita vaahtopalloja alhaalla rantakatveessa. Jopa soljuivat kuin joutsenet, tuli pojan läikähtäneeseen mieleen soreana kuvana. Kas, jopa kiertävät takaisin akkavirtaa ... mikä töyhtöpäisenä koskelona, pojankakkarat selässä ... mikä vaikealukuisena jouhisorsana, mikä jo harmaantuneena rämehanhena...
Tällaiset naurahduttavat huomiot olivat tuoneet Tapon takaisin liioista kuvitteluista. Ja nyt oli enää vaikea pysyä alallaan. Aika venyi venymistään. Ei tapahtunut mitään, vaikka oli jo iltakajoakin tuossa sammalella ja tuolla ... aittojen katveissa.
Taatto oli seisahtunut lähettyville. Pojan puheet kääntyvät pakostakin äskeisten ajatusten jatkoksi Vuojolaan päin. Hän oli heittäytyvinään jaarittelevan huolettomaksi. "Kuule, isä ... samojapa nuo lienevät tämän puolen varjakat kuin ne ... riisiläisrinssit, mitä ollevatkin ... siellä Vuojolassa päin?"
Taatto istahti hirrentyvelle ja ryhtyi selittelemään aamuöittensä tuttuja ajatuksia: "No, ei sen enempää eroa, poika, kuin minkä syöjällä ja syöjällä. Jäytävät samaa leipää, toinen toiselta syrjältä, toinen toiselta. Ja meistä se on taikina siinä leivässä", hän kääntyi jo synkemmäksi viime lauseissaan. "Pala sieltä, kokonainen kannikka täältä päin on jo lohkaistu. Koskematonta paikkaa ei ole enää muualla kuin siellä meillä, pirkkojen rintamailla." Ääni oli käynyt taas lempeäksi. Aivan kuin olisi hakenut parhainta lohtuaan, hän päätti vieläkin hereämmin: "Mutta sielläpä se onkin ... Hämeen sydämessä tämän maan parhain leipä, oikea Ukonvakka, mihin ei päästetä vieraita kourin eikä hampain..." Taatto vaikeni.
Mutta Tapo oli viriytynyt noista leppoisista kuvista entistä lähemmäksi isäänsä. Äskeisen uskoutumisen tarve tuntui nyt äkkiä luonnolliselta. Hän istahti taaton viereen ja kertoi isä Johanneksesta ja paosta Anukka-emon avulla, vaikka kaihtoi vielä mainitsemasta Notburga-neitoa ja omia humalantekojaan.
Kuura-isä mietti hetken, laski kätensä pojan polvelle ja sanoi tavallista liikuttuneempana: "Kuule, Tapahaiseni, jos äitisi on sanonut, että parempi armo kuin väärä tuomio, on se pappi karitsaakin viattomampi." Ja yhä painavammin hän jatkoi: "Kalsoisten vihamiestä ei koskaan suojaa tai pelasta meidän ... Anukka-emomme." Hän nousi. "Olet ollut väärässä, poika", tuli lopuksi puolittain ankarasti.
Mutta se moite soi Tapon korvaan suurena lupauksena. Jos kerran hän oli ollut tappamaisillaan rehellisen miehen, silloinhan ... tuo kaukalaisneito oli vieläkin olemassa ja kukaties...? Ajatukset olivat seota hänen päässään. Hän oli repäisemäisillään omista tukkahaivenistaan, niin häntä suututti ja nauratti oma pitkän pitkä hounapäisyytensä.
Eikä hän lopultakaan osannut purkaa iloisen karvasta kiukkuaan muihin kuin tappeluaikeisiinsa. He olivat lähestyneet töitä lopettelevia miehiä. Tapo oli tarttuvinaan suoraan asiaan: "Et kai käskene jäämään meitä tänne", hän viittasi Miehoon ja Revon Hänniin ja samalla saarta pitkin, "hämäläisten varajoukkoon"? Oli, nimittäin, päätetty jättää saarelle aimalaisen johdossa puolet pirkkalaisista, joilla ei ollut mitään kokemusta meritappelusta.
"Enpä toki", isä hymähti, "pääsette Tiurin Joutin venekuntaan, jossa ei katsota miestä karvoihin. Tottapa tehnette mitä eteen sattuu", hän liitti vaativasti.
"Ja jos ei satu, niin satutetaan", Mieho leveili ottaen hongan juuresta tapparansa, jota hän ei ollut päästänyt ulottuviltaan koko päivänä. Kului taas kotvan aika. Tapo oli kääntynyt jälleen tarkkailemaan suvannolle päin. Äkkiä hän kurkottuu kaula pitkällä Kivinientä kohti.
"Ja taisipa sattua", hän saa vaivoin sanotuksi. "Ja tällä hengähtämällä!" huudahtaa melkein samassa henkäyksessä kaapaten Miehon olkavarresta vierelleen.
Kaksi viestivenettä halkoo lujaa vauhtia suoraan linnan jyhkeätä lankkuporttia kohti.
"Hyvä, paikoillenne, miehet", kuului Kuura-päällikön ääni. "Eipä yllätä meitä yö ... tässä taistelussa!" kuuluivat miehekkään soreaääniset sanat nuorukaisten jo painuessa alas linnanporttia kohti. Vihollinen oli vaaksan päässä. Nuoret jouselliset juoksivat vastaan sylenmittaisin askelin.
16.
Varjakoita vastaan.
Laajalla, selänkokoisella suvantolahdella kiertää jonossa kolmattakymmentä karjalaisuiskoa. Ne ujuttautuvat hitaasti pohjoisrantaa pitkin kuin tunnustellen ilmaa kenokaulaisilla vaskikokillaan. Jo näkyy Kiviniemen leveä salmi. Vihollisen käärmekokat työntyvät salmea kohti tasaista, mutta lujaa vauhtia. Torkel Haak nostaa korkealle, koko varjakka-joukon karjahtaessa, punaisen taistelukilpensä.
Samassa tartutaan vuokselaisuiskoissa airojen pyyryihin sellaisella voimalla, että tuhdot notkahtelevat, airot taipuvat ja veneet nostavat päätään kuin uivat hirvet sarviaan. Nyt ne jatkavat entistä kaartaan länsirantaa kohti hyrsky edessä ja vaahtopallot takana. Ne luottavat nopeuteensa. Niiden on ennätettävä selän lounaispuolelle, ennenkuin syväuintiset viikinkilaivat ryhtyvät tekemään raskasta käännöstään, ja sitten ... hyökättävä kaksittain kutakin vihollisalusta vastaan, sillä korkeat viikinkilaivat murskaavat matalan yksinäisuiskon pelkällä painollaan.
Vitsavaulut ja hangat natisevat. Uiskot ovat jo kääntyneet kaksittain hyökkäyssuuntaan. Eräistä veneistä toisiin heitetään köysiä, jotta vihollislaiva joutuu yhteen törmättäessä puristuksiin, kokkien väliin, ja hyökkääjäin on tukeva nousta kilpikehiä vasten. Torkel Haak on jo saanut laivansa rintamaan. Mutta niiden kilvet seisovat yhä liikkumattomina.
Samassa irtautuu suomalaisten venesarjasta pariton uisko, jossa peräpäällikkönä seisoo sorjavartinen Tiurin Joutti. Huolimatta nuoresta iästään hän on kuuluisa ovelista tempuistaan ja äkkiyllätyksistä.
Hän karjahtaa soutajille ja huutaa jouset käsiin. Keulassa seisovat Tapo, Mieho ja Revon Hänni. Äsken vielä seisahtelevat veret olivat kohahtaneet kuumaan kiertoon. Nyt ei ollut olemassa muuta kuin sokaiseva vauhti, jännittyvä jousenselkä ja kaarella värähtelevä rautalehti.
"Jopa taisi tulla mokomampaa kuin Vuojolan satamassa", kärähteli Mieho Tapon korvan alla. Uisko vavahti kuin viimeiseen haamaisuunsa. Joutin polvet notkuivat juoheasti. Pitkät, silkoisen ruskeat hiukset heilahtelivat hajallaan kypärän tiukasta rajasta alaspäin. Hänen kätensä puristi peräsimenvartta kuin olisi juuri ja juuri sen sinkoamaisillaan keihäänä ilmaan. Ja vähitellen oli ohut, jäntevä kaula venynyt pitkälle takakenoon ja toinen suupieli leukaperiin. Tapo oli heittänyt Miehon puhuessa katseensa taakse päin, Joutin puoleen. Tämän kasvot häilähtelivät näkyviin riemastuneena, hurjana nauruna kuin koskenpyörteen takaa. Pirkka löi läimähtäen Miehoa olkapäähän ja kääntyi jälleen hyökkäyssuuntaan. Kokan yllä heilahtavat viholliskeulan kilvet. Kuuluu tiurilaisen käsky. Kaaret helähtävät, nuoliparvi lennähtää. Mutta hengähtämän perästä iskeytyy myös pitkiä viikinkinuolia uiskoon, jääden täräjämään keulapuolen sisälaitaan. Ja vaskikokka on murskautumaisillaan viikinkihankojen alle. Samassa se tekee kuitenkin joustavan kaaren, pyyhältää ohi, ja varjakkalaiva jää perävantaan taakse.
Se kääntyy raskaasti ja lähtee ajamaan uiskoa takaa. Tiurin Joutin niskatukka lakkaa heilahtelemasta. Hän on jäänyt katsomaan silmä kovana tiettyä kuusenlatvaa vastarannalla. Nostaa taas tuokiossa molemmat kätensä kuin hätääntyneenä. Mutta meno käy melkein verkkaiseksi. Lohikäärmekokka nousee takana täyteen vauhtiinsa. Tiurin poika vilauttelee taakseen, ja soutajat, hänen merkkiään seuraten, ovat vetävinään lujasti, mutta antavat aironlappeiden vain myötäillä vettä.
Keulakannen varjakat laskevat tarkan nuolisarjansa. Alahangoissa syntyy tuokioksi sekasortoa. Ja samassa peränpitäjä tuupertuu päittäin alas, äkkiä kuin niskaan isketty otus. Voitonhuuto kajahtaa takaa-ajajien aluksesta. Sen partailta kohoavat miehet miekka ja kilpi kourassa. Ne aikovat vallata matalan uiskon, lähettäen edeltävän nuolisateen taas keulakorokkeelta. Jopa alkavat heikäläisten kokkamiehetkin tarttuilla keihäittensä varsiin.
Mutta silloin hypähtää railakka Kaplahainen tyhjälle perä Vantaalle. Uisko saa äkkiä siivet kylkeensä. Se nostaa emäpuunsa hetkeksi ilmaan. Laitalaudat ovat katkaisemaisillaan vitsaksensa, airot lyövät luokkina vettä.
Pirkat tuijottavat viistävään vedenpintaan. Edessä kuultaa matala pohja, jossa seisoo tiheässä monenmuotoista kivenmöhkälettä. Tapo tökkää kylkeen Miehoa. Se houkuttelee takaa-ajajat karille! He ovat remahtamaisillaan täyteen nauruun, mutta eivät ennätä.
Uiskon äskeinen tempaus on herättänyt epäluuloja varjakoissa. Sieltä kuuluu päällikön pysäyshuutoja. Mutta raskas alus painoi yhäkin eteenpäin omalla painollaan ja rymähti vedenalisen luodon kiviriuttaan. Sen perävannas tärskähti korkealle, putosi alas, ja koko alus siemaisi vettä ylähangoiltaan. Jäi makaamaan avuttomana toiselle kyljelleen.
Silloin oli Tiurin Joutti taas ihkasen ehjänä paikallaan. Uisko kääntyi pysähtymättä vauhdissaan ja syöksyi keskelle viikinkien sekasortoa. Miesvoima oli vihollislaivassa kaksinkertainen, eivätkä sen taistelijat olleet haaksirikossa menettäneet paljoakaan aseitaan. Mutta kilpiä oli solahtanut joukoittain veteen, järjestys oli menetetty, eikä laivalla ollut nyt mitään apua korkeista laidoistaan.
Tiurilainen solahuttaa uiskonsa vihollisaluksen veteen uponnutta kylkeä pitkin ja harppaa useine miehineen varjakoitten sekaan. Pirkat ovat joutuneet perävantaan puolelle ja loikkaavat sen kaltevalle korokkeelle, jossa seisoo aluksen päällikkö tukien itseään pitkällä miekallaan. Alhaalta nousee miehiä suojaamaan päällikköään. Mutta tämä on jo saanut iskunsa Miehon tapparasta, joka oli halkaissut ilman samassa hetkessä kuin sen omistaja oli kyyristynyt uiskon laidalta hyppyyn.
Taistelu jatkuu. Varjakat ovat joutuneet kahden joukon väliin. Keulasta tunkee Tapo iskumiekka ja kilpi lähtemättömästi kourassa, ja Revon Hänni takana häärää minkä kerkiää, pistää milloin sivulta, milloin alta kuin ärhäkkä kärppä kivikosta. Mieho kääntyilee vielä vähän taempana vuokselaispoikien rykelmässä.
Monet varjakoista saivat siis taistella ilman kilpisuojaa. Mutta he näkevät vastassaan melkeinpä pelkästään nuorukaiskasvoja. Nuo Sorsat, Joutit, Tetrit ja Revon Hännit näyttävät helposti teurastettavilta hirvenvasikoilta. Ja kokeneet uroot alkavat järjestelmällisen puolustuksen.
Mutta Kaplahainen on huutanut vuokselaisille: "Veteen, majavanpojat!" Pian seisoo vyötäisiään myöten karilla moni karjalaispoika ja alkaa iskeä kyljestä vihollista, samalla kun uiskoon jääneet pitävät korkeammalta tasolta yhä hellittämätöntä nuolisadetta. Mieho on kiskaissut tapparansa kaatuneen rintalastasta, tekee itselleen hiukkasen tilaa, tunkeutuu Tapon vierelle ja alkaa juurevan päivätyönsä. Lujinkaan ranne ja miekka ei voinut kestää tätä kalmalaisen lakaisua. Kypärät halkesivat. Jos sattui kilpi vastaan, murtui sekin, panssarit repesivät leveät rinnat saivat ammottavat haavansa. Kaukomiehiä vastaan oli noussut mesikämmenen penikka, joka oli saanut ukkokarhun voimat etukäpäliinsä, ja veden puolelta jatkaa yhä riuska Kaplahainen hurjaa jousileikkiänsä.
Uros toisensa jälkeen sortui hyökkääjien jalkojen eteen tai survaistiin veteen. On enää keskimaston luona kourallinen taistelijoita. Mutta myöskin nuorukaisia vaipuu tuhtoja vasten tai punertuvaan veteen. Voitto on tulossa, mutta se maksaa. Tapo alkaa raivostua. Hiki sokaisee silmiä. Hän ei tiedä mistä on saanut käteensä pitkän viikinkikeihään. Nyt se joka tapauksessa heiluu hänen käsivarsissaan. Jalka tanassa hän siirtyy tuuma tuumalta mastoa kohti. "Käskikös tulla, rumahiset?" hän kähisee iskiessään. "Painutko siitä ... Juortanin jokeen!" hän työntää horjuvan varjakan laidan yli. "Vai idästä ja lännestä ... rosvot!" hän karjahtaa. Edessä häilähtelee kuparinpunaisia kasvoja, lihaksisia käsivarsia, merensineltä läikehtiviä katseita ja verestäviä häränsilmiä, joista yksikään ei pyydä eikä anna armoa. Kohta hän tajuaa väsymykseltään tuskin muuta kuin äänten kaukaista sorinaa, kunnes ... vielä kerran kuuluu korvanjuuresta Miehon raivokas ähkäisy. Ja miehen tappara on tehnyt lopun taistelusta. Viimeinen varjakka kaatuu sijoilleen, ja Mieho seisoo keskiteljolla maston juuressa.
Tapo katselee huohottaen suu auki eteensä. Vastassa ei ole ketään! Kaplahainen on luikahtanut vedestä etukannelle ja harppaa nyt sieltä alas. Mieho naurahtelee kuin juopunut velttoa naurua. Mutta saapa vieläkin hetken kuluttua huohottaneeksi. "Ei hätäillä, pojat, ennenkuin on hätä ovella..." Ja istahtaa teljolle pyyhkeilemään hikistä niskaansa.
Pelkos-ukko ja Kalso taistelevat selän puolella. Pirkat on siroteltu eri karjalaisaluksiin, ja kumpikin päällikkö johtaa omaa sivustaansa.
He ovat päättäneet tunkea varjakat pohjoista kohti, linnankosken alle, jotta vartioväki saattaisi yhtyä taisteluun valleilta käsin. Mutta Torkel Haak ei anna pettää itseänsä. Hän välttää tekemästä uusia asennonottoja ja antaa uiskojen hyökätä, sillä hänen korkeat aluksensa, varsinkin päällikkölaiva, ovat hänen parhaimmat linnoituksensa.
Uiskot viistävät yksitellen tai jonossa viikinkilaivojen kupeitse. Ne laskevat nuolisarjansa. Ne houkuttelevat vihollisia takaa-ajoon. Mutta Torkel Haak pitää päänsä eikä päästä enää yhtään laivaansa eksähtämään ansaan. Hän aikoo uuvuttaa parveilevat vuokselaiset.
Silloin ryhtyvät päämiehet hyökkäämään. Kaksittain sidotut uiskot syöksyvät suoraan vihollisen kokkia vasten. Juuri kun Tiurin aluksesta ruvetaan tarkkailemaan muuta maailmaa, on kaksi uiskoa saanut keskeensä pienehkön varjakkahaahden. Mutta hyökkäys ei onnistu. Uiskojen täytyy katkaista köytensä päästäkseen pahoin tappioin irtaantumaan viikingeistä.
Torkel Haak nauraa laivalla, jota vuokselaiset eivät ole uskaltaneet kuin kaukaittain lähestyä, hän sinkauttaa keihäänsä venettä vastaan, jonka perävantaalla seisoo Kuura-päällikkö. Ase ei yllä puoliväliinkään, mutta huuto kuuluu: "Muista taistelua Bälagardsidan rannikolla. Sen kostavat tänään Aldegjoborgin miehet!" "Asteljoki ei ennätä jäähän, ennenkuin viimeinen Torkel Haak on saanut surmansa!" huusi Kalsoinen raudankovalla äänellä vastaan.
Viikinki käski äkkiä laivansa syöksymään eteenpäin. Mutta pysäytti sen taas kuin ärsyttääkseen Kuura-päällikköä.
Tappiolle joutuneet vuokselaisalukset olivat lipuneet omiensa suojiin. Vaalea hämärä kattoi selän ja tummensi rannat. Muutamat tuhkanharmaat pilvet tekivät hidasta nousuaan taivaanrannalle. Kuuran ja Pelkosen uiskot lähestyivät hitaasti toisiaan.
"Se mies nauraa liian kauan!" huudahti Kuura. "Ka, jollet katkaise kaulaa", Pelkonen tokaisi hymähtäen vastaan.
Kalsoinen otti veneitä ympärilleen viisin kuusin ja teki hyökkäyksen, toisten alusten ärsyttäessä muita vihollislaivoja.
Tapo seuraa isänsä uiskoa. Tuo mies, joka seisoo päällikönpaikalla, ei ole enää äskeinen tuijotteleva mies. Nyt seisoo siinä hänen entinen taattonsa ... vartalo nuorekkaan joustavana, pään ja kaulan asennossa ilomielistä vireyttä. Jollei hän pitäisi jo parhaillaan keihästään puolittain heittoasennossa, luulisi hänen lähestyvän rauhallista rantaa eikä vihollisen himmeänä puuntavaa kilpikehää. "Tuolla tavalla, juuri tuolla tavalla hän on kulkenut koko elämänsä", ajatteli poika.
Mutta samassa jännitti näyn hurjuus hänet hengittämättömäksi. Taatto oli heittänyt keihäänsä tuimassa kaaressa kohti Torkel Haakia. Se oli vastahaasto. Ja uiskot imeytyivät uivina käärmeinä viikinkilaivan kylkiin. Kilvet olivat nousseet. Ei enää singonnut yksikään nuoli. Miekka- ja keihästaistelu oli alkamassa.
Suomalaiset kiipeilivät muurahaisina kylkiä myöten. Ne työnnettiin alas, ne palasivat uudestaan. Niitä suistui veristettyinä veteen, ne palasivat jo kolmatta kertaa. Oli syntynyt keskihankain kohdalle aukkoa, jossa ryntääjät alkoivat valtaustaistelunsa. Mutta samassa hetkessä se murskautui umpeen. Uskalikot oli lävistetty kahta puolta ja joutuivat syvyyteen.
Pirkat vaativat Tiurin Jouttia hyökkäämään avuksi. "Näilläkö ... kalmalaisilla?" nykäytti nuorukainen olkaansa ja osoitti uiskon peräpuoleen, jossa tuhdoilla voihki haavoittuneita ja makasi limittäin ruumiita.
Ja siellä seisoi Torkel Haakin laiva kuin linna, joka oli iskenyt vihollisen alas muureiltaan. Sitä oli ollut mahdoton valloittaa. Kalsoisen uiskot pakenivat sekasorrossa ja päällikkö itse peräytyi hitaasti jäljessä, vieläkin turhaan taistellen nuolenkantamaan saakka.
Nyt oli hetki tullut. Torkel Haak heilautti kilpensä hyökkäykseen. Koko varjakkalaivasto alkoi edetä, tuimasti ja painavaa vauhtia. Vuokselaisuiskojen molemmat ryhmät olivat joutuneet erilleen. Nyt ei ollut muuta tehtävää kuin pelastua tuhosta. Päälliköt kaarruttivat uiskonsa Kiviniemen kärkeä kohti, päästäkseen tätä tietä linnan varustusten turviin.
Tiurilainen tajusi liikkeet ja ohjasi oman aluksensa suoraan linnanporttia kohti.
Mutta silloin oli jo varjakat huumannut voitonilo ja hävitysvimma. He tunkivat vuokselailaiset nopeasti hajalleen rantoja kohti, minkä uiskoryhmän minnekin, ja laskivat Markkinaniemeen eristääkseen tappiolle joutuneet linnasta.
He kahlasivat niemekkeelle, jossa seisoi teloillaan rivi juuri valmistuneita, ensi tervassaan makaavia tai kevääksi paikkailtuja vanhoja kalastusveneitä. Tuokiossa nämä paloivat mustasavuisena roihuna. Ja varjakoita hyökkäsi kylää kohti ryöstönhimo silmissä.
Mutta päällikön voimakas käsky pysäytti sotamiehet. Vuokselaisveneitä oli päässyt maihin. Miehiä oli kerääntynyt Kiviniemen kupeelle. Ja uusia uiskoja näytti pyrkivän samaan suuntaan. Nuo rippeet oli tuhottava, ennenkuin linna oli suljettu saarelleen ja tämän puolen hävitys saattoi alkaa. Nuristen tarttuivat viikingit taas aseisiinsa.
Siitä alkoi tappelu maalla. Järvenselkää viisti jo sieltä täältä virinlaikka ja pilvet olivat ylenneet taivaankantta pitkin peittäen seudun entistä koleampaan hämärään.
Kolme pirkkaa seisoo linnasaaren varustuksilla ja tuijottaa jännittyneinä ja synkkinä salvoimen nurkkaukselta yli kosken. Mitä siellä tapahtuu? Taistellaanko siellä?
Tulipalon uhallakin kantautuu korvaan yksinäisiä huutoja, aivan kuin äkkiä katkeilevaa, toivotonta ulvontaa. Tapoa puistattaa. Tuntui aivan kuin aseettomat miehet ottaisivat vastaan kuolinkolkkauksia. "Sinne täytyy päästä!" hän sanoo puoliksi itsekseen. Ja tämä oli kuitenkin toivotonta. Yli kosken oli mahdoton päästä ampaisemallakaan. Ja suvannon puolella seisoivat vastassa lujasti vartioidut viikinkilaivat.
Aivan vastapäätä, ranta-aittojen luo, oli ilmestynyt ryhmä varjakoita, jotka juoksivat nurkalta nurkalle soihdut käsissä. Ja tulipalo levisi tuota pikaa laajalle alueelle.
Revon Hänni laski nuolen jousestaan. Se näytti hukkuvan tulesta tohisevaan ilmaan. "Säästä ne, poika-parka, koto-oraville", ilkeili Mieho, joka vielä muisti Hännin vastauksetta jääneet pilkanteot akkojen oravanpyynnistä.
Riehuvien varjakoitten keskeen juoksee ylempää joku viikinkipäällikkö ja karjuu viittaillen Kivinientä kohti. Joukko katoaa kiertäen tulimeren taakse.
Tapo vavahti ilosta. "Kuule, se haki miehiä apuun. Siellä taistellaan. Taatto ja Pelkonen ovat koonneet joukot! Kurko kurkkuuni, jos eivät tappele!" hän huusi uudestaan. "Sinne on päästävä, rutto syököön, vaikkapa lentämällä!"
"Kylläpä kai", Mieho känisi haluttomana. "Mutta ollapa tuossa sitä ennen pöytyrillinen nauriinmollosia ja hernekeitto patatukilla ... kun ei ole kirpuillakaan enää syömistä koko miehessä..."
"Äläs mitä", yritteli Hänni, "nälkä se on paras matkamiehen särvin, ja söisi se tyhmä paljonkin, mutta..." Mieho oli ottanut poikaa niskasta ja painanut nenän maata kohti: "Älä inise, kissanpoika, pääset pussiin ja pussissa koskeen, he-he-he..."
Miehon hekotellessa Tapo haamaisi kädellään aivan kuin olisi hypännyt kiipeämään oksalta oksalle. Hän näytti keksineen jonkin ajatuksen. Mutta tämä näytti huimaavan yltiöpäisyydellään. Kasvoilla värehti hetken epävarma ilme. Sitten ... hän kokosi kaiken tarmonsa, käski kiihkeän lyhyesti: "Pojat, hakekaa kirveet, tuokaa muitakin pirkkoja ja tuonne ... honkien alle!" Lähti itse juoksemaan suoraan koskenniskaa kohti.
Koskenkuilun lähinnä seisovaa jättiläishonkaa hakataan kolmea puolta hellittämättömällä voimalla. Pirkkoja on keräytynyt paikalle parikymmentä nuorta jousellista. "Lisää kirveitä, tarvitaan toinenkin honka", Tapo käskee. Hän harppaa äyräälle ja mittailee levottomana silmillään kurimuksen leveyttä, kurkottelee vastaäyränteelle nähdäkseen, oliko maa vastareunana kovaa vai pettävää. Siitä oli hämärässä vaikea saada selvää. "Täytyy koettaa, ei auta", hän hokee levottomana lähellä ihmetteleville pirkoille.
Honka alkaa huojua. Se johdetaan miesvoimin kaatumaan yli kosken kuilun. Latva leikkaa humahtaen ilmaa. "Se kestää, pojat!" Tapo huudahtaa, kun puu jää vaakasilleen, joskin latvapuoli viettää pari kyynärää alaspäin. "Tokko kestänee", Mieho mutisee epäillen vieressä. "Sen täytyy kestää", synkistyy Tapo. "Ja jos tuo kestänee mustan kissan, niin tottapa pääsevät penikat hännässä", kosti pienikokoinen ja laiha Hänni-poika Mieholle äskeiset niskavellit ja seisoo hongan oksattomalla juurella. Kääntyi vielä kerran ja lävähytti: "Vai tokenetko edes perässä?" Samassa taputtelee poika pieksunpohjillaan oksatonta honkaa, kivertää sääret väärinä ja matalina, juoksee isopäisenä ahmanpoikana männynoksaa. Tarttuu nopeasti latvahavuihin, kömpii varovasti näiden lomitse ja kiepahuttaa äkkiä itsensä vastarannalle. Täällä hän nostaa molemmat kätensä, hypähtää tasajalkaa ja huutaa jotain, mutta sanoja ei voi kuulla kosken kohinalta.
Toinen honka rojahtaa viereen. Nyt on tämä vaarallinen tola isompainkin helpompi katkaista. Tapo kääntyy pirkkojen puoleen, joita oli yhä enemmän kertynyt paikalle. "Kuka seuraa? Tarvitaan parikymmentä miestä."
Halukkaat alkavat liikehtiä. Mutta takaa kuuluu Aimalan Hirven ääni. "Mitäs täällä?" Se tulee kireänä ja vaativasti. Hän on tällä saarella päällikkö ja vastuussa sen puolustamisesta. "Kuka täällä oikein hounailee?" hän jatkaa tarkastellen honkasiltaa, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan Tapoa.
"Minä", vastaa Kalsoisten poika, "hyökkään tuolta ylhäältä sivusta meikäläisten avuksi. Nyt käskee hätä."
"Täällä käsken minä", sinkosi Hirvi vastaan. "Eikä minun miehiäni juoksuteta pois paikaltaan." "Kysyin jo", Tapo kääntyi jousellisten puoleen, "ketkä seuraavat. Minä yksin otan teostani vastuun."
Nuorukaisia kerääntyy hänen ympärilleen. Toiset ovat jo juosseet hakemaan aseitaan. "Vastaat, vastaat kai, jos tietänet, että tällaisesta tuomitaan joukon pettäjänä ja kapinallisena!" oli Hirvi ärtynyt täyteen vihaan.
"Sittenkin vastaan", Tapo löi jyrkin sanoin ja nousi hongantyvelle.
"Omat mieheni kiellän ... kuoleman uhalla!" Hirvi käski suuttumuksesta puhkuen. Mutta nyt nousi miesjoukossa meteli. "Kun on tarpeen, niin on!" huudettiin.
"Eikä tässä viitsi koko yötä napostella oravanhäkissä!" kuului toisaalta.
"Hoi, pojat!" kuului samassa Kaplahaisen ääni harvojen karjalaisten joukosta, "meillä kun mennään, koska on kerran pirkoissakin oikeita ällimiehiä!" Monipäinen huuto ja melske työnsi Hirven voimattomana syrjään.
Tapo havaitsi voittaneensa ja painui kuilun yli Mieho perässä. Ja kolmattakymmentä pirkkaa ja äyrämöistä teki saman matkan, kenellä keihäs tasapainona koholla, kenellä kädet levällään ja jalat harallaan kumpaakin hongan kylkeä myöten.
Tapo kierrätti joukkonsa Niemikylän monisokkeloisten rakennusten taitse. Viettävä rinne avautuu eräästä aitansolasta miesten eteen. Siellä on taistelussa kaksi tulenkarvaista rintamaa. Se on kaukaa katsoen tyyntä ja armotonta, mutta läheltä kuulostellen äheltävää ja voihkivaa kamppailua. Vuokselaisuiskot ovat mikä missäkin hajallaan rantoja pitkin. Suomalaisilla ei ole näin ollen peräytymistietä. He taistelevat joko voittoon tai lopulliseen tappioon.
Äsken voitonvarmat varjakat ovat ärsyyntyneet murhanhimoisiksi tästä odottamattomasta vastarinnasta. Heillä on kiire ryöstämään. Ja heillä on vihollista parempi asema. Tulipalo sokaisee heidän ylitseen pirkat ja vuokselaiset, joiden kasvot paistavat luonnottoman selkeinä kylärinteelle saakka.
Tapo hakee isäänsä. Tuolla eturintamassa! Kypärä on poissa. Pään asento on yhä uljas. Mutta tukka liehuu sekaisena, aivan kuin ohuttukkaisen vanhan miehen, joka seisoo tuulta vastassa. Samassa Tapo säikähtää sydänveriin saakka. Hän katsoo uudestaan. Sillähän oli miekka vasemmuksessa ja kilpi oikeassa kädessä... luonnottoman alhaalla...? Se on haavoittunut eikä kohta enää jaksa... Pojalle tulee hätäpäinen tuska. Hän on näkevinään, että isän silmät ovat syvällä onkaloissaan, toivottomina, väsymyksestä riutuneina ... Käsivarsi nousee ja laskee hitaasti, kilpi suojaa väsyneenä. Hän on kuin yksinäinen taistelija Rutimon rotkossa, josta ei ole pääsyä elävien ilmoille, välähtää pojan mieleen kuva joistain Manalan-tarinoista.
Silloin ... syvältä, rinnan pohjimmaisista syövereistä, nousee pojan sydämeen voimakasta riemua. Hän saa pelastaa taattonsa! Tuomitkoot sitten ... aimoiset ja mäyriäiset...
On kulunut vain hengittämän hetki. Jouselliset pannaan kahteen joukkoon, joiden tulee laukata rinnettä alas, suin päin, ja saattaa hurjin huudoin vihollinen hämmennyksiin.
Tapo ja Kaplahainen juoksevat rinnan, suoraan kohti varjakoitten vasenta kylkeä. Hyökkääjäin silmitön vauhti, huuto ja melske panevat tappelijat seisahtumaan. Lähimmät viikingit kääntyvät vastaan, mutta kauempana seisovat eivät tiedä mistä on kysymys ja kuvittelevat suurtenkin apujoukkojen olevan tulossa. He perääntyvät vaistomaisesti laivoja kohti. Pirkat ja vuokselaiset saavat hetken hengähtää.
"Se on poikani, Kalsoisten Tapo!" huutaa Kuura-päällikkö ja tekee vastustamattoman hyökkäyksen miehineen. Vihollinen on joutunut osaksi hajalleen, osaksi tungettu ahtaaseen tungokseen, jossa ei saa kyynärpäätä liikahutetuksi.
Tapo hakee Torkel Haakia. Hän temmeltää jaloin ja käsivarsin. Missään ei tunnu miekan vastusta. Ne ottavat ahdingossaan kuin teuraat armoniskut vastaan. Hän huutaa päällikön nimeä, hän aikoo maksaa hänkin sukunsa puolesta. Mutta vihollinen on jo pakenemassa rantaa pitkin. Kenttä tyhjenee. Hän luulee saavuttavansa rannalta hakemansa ja lähtee juoksemaan.
Vihollinen kahlaa jo vedessä, heittäytyy uimasilleen. Pieni joukko suojaa peräytymistä tuimasti taistellen rantakennäällä. Tapo törmää sinne joukkoinensa. Turha vaiva. He kaatuvat viimeiseen mieheen. Ja laivojen portaille nousee jo paenneita. Omalla päällikkölaivallaan seisoo Torkel Haak ja johtaa laivueensa pelastamista. Yhä vahvistunut tuuli auttaa hänen aikeitaan. Vuokselaiset eivät ennätä kerätä hajallaan olevia uiskojaan. Kun varjakkalaivain keulat kääntyvät etelää kohti, ei niitä ole seurailemassa muuta kuin kaksi uiskoa Kapalahaisen johdossa.
Mutta voitto oli sittenkin saatu. Se oli ostettu kalliisti. Se oli tullut viime hetkellä, lentänyt hurjapäisenä palokärkenä suoraan perikadon rotkosta. Kalsoisten poikaa hoetaan kaikilta puolilta. "Jopas oli temppu!" "Olipa, koira syököön, hurjapäistä poikaa!"
Isä ja poika tapaavat toisensa rantakennäällä, aivan vedenrajassa. Tulenloimo läikähyttelee yhä tummaa vettä verenkarvaisin kuvioin. Ahavoitunut ja asultaan repaleinen taatto hakee poikansa silmiä. Lyö vasemmuksellaan olalle: "Jopa taisi kuontua ... miehenalusta oikea mies!" "Saitko haavan, taatto?" Tapo kysäisee. "Saivatpa vetäistyksi auki ... hauislihaksen, mutta ... lienevätpä jänteet paikoillaan", isä hymähti. "Ei saanut vielä surmaansa Torkel Haak!" Tapo huudahti peitellen iloaan isän pelastumisesta. "Vai ei saanut? Noh, jopas jopa, mutta ... eipä lie vielä se Asteljokikaan jäätynyt." Taatto kopristi vielä kerran poikaa olkapäästä ja jäi hymyilemään, aivan kuin poika olisi jo pessyt ja sitonut hänen verta valuvan käsivartensa silmiensä ilolla ja hyväilevällä, huolekkaalla äänellään.
17.
Peijaiset.
Vietettiin hautaan pantujen peijaisia voitoniloisin juomingein.
Ja Pelkosen Kyllätty oli juhlan kukkein neito. Huhuttiin, ettei ollut tyttö huolinut Hylkiälän eikä Tetriniemen poikia, ei edes pätömiehen maineessa kulkevaa Tiurin Jouttia, puhumattakaan Timoska Vaskonpojasta tai Soskuan Ivaskoista, joita oli saapunut kosimahommiin Korelan puolelta saakka.
Poika-parat olivat yönkuhjeessa solmielleet mikä minkinnäköisen houkuttelunauhansa Kyllätyn aitan ovenripaan. Mutta kävivätpäs aamun tullen kurkistamassa? Siellä viipotti tuulessa ilkkuen punanauha. Ei ollut neito huolinut. Keikkueli vain juhlasta toiseen ja helähytteli hymykuopat nauravina upean rintansa riipushelyjä toisen jos toisenkin jousellisen korvaan. Akat haukkuivat takanapäin tyttöä noppaneidoksi ja väpättivät nenät vastakkain: "Ka, ka, köyhä leivikseen, rikas herkukseen ... mutta sanokaa mun sanoneeni, ettei sitä tyttöä kilvoin vihille viedä, jota kilvoin kihlataan." "Ja katsokoonkin vain, silkopää, ettei tule lopulta siinä leikissä mahoksi Pelkosen lepintölehmä ja itse saa kosijakseen vihoviimeistä kohnapäätä."
Miesten pitopöytään oli ruokia ja juomia kantamassa muitakin neitoja. Oli Niemikylän hoikkalanteinen Unattu, oli Kaplahaisen morsian, Luorikki-tyttö, oli Ilaria ja Kyllikkiä, vieläpä lähikylien ylen syötetyitä, muhkeita emäntiä. Mutta siellä vain, missä Kyllätty sipaisi helmuksellaan penkkiä, siellä käännähti jousellinen aivan kuin suosiosta ylpistelläkseen.
Aimalan Hirvi istuskeli vaiteliaana lähimpäin miestensä keskellä erään sivupöydän päässä. Monipäinen kateus jäyti hänen ajatuksiaan. Tuolla istui isänsä rinnalla pitkät käsivarret rentonaan pöytää pitkin Kalsoisten Tapo. Luuli kai suuretkin teot tehneensä, kun oli osannut lyödä sumua vanhempienkin miesten silmille. Kun hän, Hirvi, oli viittaillut hänen rikkeisiinsä taistelun aikana, oli Pelkonen, äijänkänttyrä, kuivasti tokaissut: "Eipä ollut kielletty varusväkeä tappelemasta ... oikealla hetkellä ja oikealla tavalla." Niin oli päässyt siitäkin, hosuja, kuin koira veräjästä...
Ja tuokos ... samainen kouho, sai Kyllätyn silmistä jos jotkin välkkeet! Kas, kas, sille se tuotiin ... oikea simasarvi, varjakoilta saatu ryöstösarvi ... kuin valtamiehelle ikään... Ja siihen kiepsahti tuojakin, niin että hameet humahtivat...
Siihen oli tottakin istahtanut Kyllätty Tapon viereen, palavissaan, huulet vaapukan punaisina ja silmämunat päässä kuin pyörivät harakankivet pienessä koskessa.
Sujuttautui sopivasti vierellisensä kylkeen. Ja Tapo, joka näki Hirven pureskelevan kiukkua leukaperillään, rutisti tyttöä ylhäältä päin, noin vain sivumennen, juhlailossa. Mutta neito likistitte siitä niin osuvasti aivan kainalon alle, että Hirven sisua alkoivat kiertää kateenviat kuin tuhatkunta nahkiaista kivenkoloja pitkin.
Tätä pientä tappelun alkua ei paljoakaan joudettu huomaamaan. Oli miekkoisilla tarinoimista äskeisestä taistelusta ja tytöillä ja emännillä heilumista.
Hiljainen Unattu oli paennut pitopirtistä ja istuskeli aitan kynnyksellä, kuulostellen omahisensa, pahasti haavoittuneen Tetrin, hiljaista voihkinaa. Ja sinne päin, aittojen oville, kulki hiljaa muitakin naisia, tyttöjä ja maammoja, ketkä panemaan haavalle kuumennettua sammakonmahaa tai muita hauteita, ketkä kannellen ... vetreämmille oluthaarikat ja pirana-keitot.
Mutta terveitten juhlassa, asetuvassa, eivät riittäneet keitot ja piiraat eivätkä ahavoituneet, viimesyksyiset lampaanlihat. Heitä varten olivat emännät piimittäneet parhaat juustonsa ja malturi avannut väkevimmät umpitynnörinsä. Eikä loppunut tammilautasilta raavaanliha, sillä isohärkä oli isketty juhlan ruokapuoleksi.
Keskustelu kulki tällä erää idän ja lännen varjakoissa. Kuura-päällikkö kertoi parhaillaan tarinaa Harald Haartraadesta ja Sigurd Jorsalfaresta, jotka olivat purjehtineet Kreikan merellä ja uineet Juortanin joessa. Ne ne vasta olivat miehiä. Olivat lasketelleet läntistä rantaa Jaakopin maahan saakka ja otettuaan ryöstöveron puhkaisseet läpi Norvan salmen ja hyökänneet Sinimustien maahan, jossa asui hiilenmustia koljolaisia. Olivat niitäkin keihästelleet ... ihmissyöjiä muutaman heimon verran ja laskeneet kuin kuninkaat Konstantinopolin satamaan. Ja sielläkös oli keisari pannut pystyyn sellaiset peijaiset, joissa miehet saivat tapella kuolemaan vihityitä miekkamiehiä ja harjakkaita petoja vastaan. Eikä niistä juhlista ollut tulla lähtöä viikossakaan. Mutta loppujen lopuksi, kun olivat saaneet tarpeekseen viinistä, ankeriaanmaidosta ja papukaijanmaksasta, jopa olivat heittäneet joutsenkaulaiset ja timanttisilmäiset naiset taljoilleen ja kääntäneet kokkansa yhä idemmäksi. Täälläkös sitten vasta oli tekemättömät tehty. Olivat pesseet, syntinsä muka, pesseet kuin peevelit syntisäkkinsä Juortanin ikityvenessä virrassa. Ja olipa ollut, Ruotus syököön, niissä kylvyissä löylynlyöjinä koreita vaimonpuolia, oli ollut päänpesijänäkin sellainen Patseepaniminen leski, jonka vuoksi jo aikaisemmin olivat kuninkaat kauloja katkoneet.
No, taisipa kulua aikaa Kekristä Ukonpäivään, ennenkuin taas alkoivat palailla miehet, tällä kertaa suuria virtoja nousten, pohjoisille merille. Ja niinpä oli kaikki maat käyty, mitä on ikinä löydetty maannavan ympäriltä.
"Ollehia, mennehiä", tokaisi Sakka-ukko kertomuksen päätteeksi. "Ei ole enää varjakoissakaan sellaisia merijaarleja."
"Eipä ei", myönsi Kalsoinen, "mutta ...verratapa heitä meihin tai meidän taattoihimme, niin ... olemmepa, totta vieköön, niin pirkat kuin vuokselaiset, aina ja joka paikassa pahasti myöhästyneet".
"Myöhästyneet?" toisteltiin hämmästyneinä, kuten ainakin outoa ajatusta. Kuura oli jäänyt katsomaan poikaansa, joka oli aivan läheltä suu auki ahminut hänen sanojaan. Mieho nojaili takaapäin Tapon olkaan tiirottaen hikisestä naamastaan kuin yöpöllö päivänterää. Kyllätty oli työntynyt syrjemmälle ja näytti olevan äkeissään koko Kalsoisen viisauksille.
Mutta Kuura-päällikkö nosti taas sidotun käsivartensa raskaasti pöydänkulmalle, tarttui vasemmuksellaan haarikankorvaan ja jatkoi entistä painavammin: "Niinpä niin, myöhästyneet... Sen tiedän omastakin kohdastani liiankin tarkkaan. Missä tahansa olen käynytkin sotaa, se on ollut aina puolimatkaan jäämistä, myöhästymistä. Ja mitäs ovat ennättäneet sillä aikaa varjakat? Nyt on niillä kokillaan kaksipäinen lohikäärme. Toinen hammaskarsina syö meikäläistä miestä oikeasta jalasta, toinen vasemmasta, ja haarojen välistä tekee keikkajalkaa Ilmajärven pajari ... varsinkin karjalaisille..."
Viimeksi lausutussa oli hiven halveksumista. Se sai vuokselaiset äreän näköisiksi. Mutta Kalso tuntui nyt purkavan perimmäisiä ajatuksiaan eikä ruvennut silittelemään vuokselaisten pörhistyviä niskakarvoja. "Koskemattoman ehjää ei ole enää muuta kuin rinta ja selkäpuoli ... pirkkalaisten kyläpellot ja erämaat", hän löi pöytään koko karuudessaan sen saman ajatuksen, josta oli puhunut Tapolle taistelun kynnyksellä. "Sieltä käsin ja sieltä päin ... ne on lakaistava mereen vieraat tunkiot ... ikuisiksi ajoiksi. Tullevatko vuokselaiset mukaan?" tuli äkkiä vaativana kysymyksenä.
"Ainakin ottopoika Kaplahainen tappelee Tapo Kalsilan rinnalla, vaikka kaulaa myöten suolamerestä", huudahti nuorukainen sivupöydästä haarikka korkealla pään yläpuolella. Mieho leveili onnellisin naamoin ja Revon Hänni tirskautti pitkin lattiaa, aivan kuin olisi tuntenut vuojolaissotamiehen nyrkiniskun vieläkin yläleuassaan.
Mutta Liikkalan isäntä oli alkanut varovasti selitellä: "Sovussapa on eletty jo miespolven ajat. Ja sen me takaamme ... me suurkyläiset, ettei tulee enää riitaa pirkkojen ja äyrämöisten kesken Pyhäjoen rajasta ... Me pohjoispuolitse, te eteläpuolitse rantamarkkinoillemme, niin, tuota..."
"Eivät riitä enää meille sellaiset markkinapaikat, joissa myymme äyristä ja äyrityisestä kuin kerjäläiset parhaat turkiksemme kaikenkarvaisille kesteille. Ne on tehtävä omiksi kauppasatamiksemme, jos aiomme nousta lännenmiesten verroille." Kuura-isäntä oli puhunut entistäkin iskevämmin, niin että taitava Pelkos-ukko pisti esiin oman sormikoukkunsa: "Eipä lie paikallaan, hyvä mies, solmia olvipöydässä suuria sotaliittoja."
"Eipä ei", Kuura kiivastui, perin pohjin suuttuneena koko vätystelystä, "mutta paikallaan on sanoa juuri tästä honkapöydän päästä – ja sen minä sanon myös tuossa istuvalle perilliselleni että pirkkojen on tästä alkaen ajettava vain omia asioitaan, jollette kykene vastavuoroon yhteiseen sotaretkeen rannikkoja pitkin."
Kuuntelijat, vanhimmatkin, ottivat sanat vastaan kiehahtaen porisemaan kokonaisena rokkapatana. Supistiin, viittoiltiin kiihkeästi ja ärjähdeltiin. Mutta Kalso kiersi ajatuksensa tuimasti lukkoon: "Miehen on kiskaistava ainakin toinen jalkansa irti suosta, jos solahtaisikin toinen ... Novgorodin kitaan."
Nyt kuohahti joukko täyteen meluun. Vuokselaisten joukosta kuului pari huutoa: "Jokos pani jänistämään ... Kalsoisten isäntää?" "Missäs se on päällikkömiehen sana?"
Tapo oli noussut. Hänen taattoansa solvattiin. Katse kiintyi muikeasti naurahtelevaan Hirveen, joka oli sihauttanut lähimmilleen: "Saivatpas, saivatpas, Kalsilan häkärät..."
"Eikös sen pitänyt ... Asteljoen pysyä sulana Torkel Haakin kuolinpäivään saakka?" kuului taas entistä viiltävämpi ivanääni. Silloin Miehokin, joka oli seisonut syrjemmällä kaulakkain Kaplahaisen kanssa, astui uhkaavana pari askelta Hirveä kohti, paksut reidet levällään, aivan kuin olisi tapaillut tukea kuukkavassa veneessä: "Älä lämmitä, mies, riihtä tappuroilla, ettet saisi tukullista rohtimia leipäläpeesi!"
Siellä täällä juoksentelevat tytöt olivat jo kavahtaneet pelokkaina ovipieleen. Nyt ei ollut enää tappelu kaukana.
Mutta Kalsoinen vaati kädellään hiljaisuutta: "Näyttepä muistavan, että lupasin olla mukana hävittämässä Laatokanlinnaa, jos vuokselaiset vaihtaisivat kevätkalansa varjakkoihin. Ja miehen sana, kuten tietänette, on syvä kaivo", hän jatkoi ylpeästi, "ei sitä muutamalla likakauhalla pilata". Kuului pari hyväksyvää huutoa. "Niin, että ... jo tänä kesänä on varjakoitten Aldegjoborg tuhkana, enkä minä vaadi itselleni muuta saalisosaa kuin Perman kypärän, jonka aion jättää perinnöksi pojalleni ... lännentaipaleita varten." Isä jäi katsomaan Tapoon kuin tarkoittaen painaa hänen mieleensä parhaimman ajatuksensa. Mutta Tapo ei ollut kuullut mitään Perman kypärästä eivätkä monet muutkaan nuoremmat miehet. "Sano, mikä se on, sano, taatto!" Tapo tokaisi puoliksi kuiskaten.
Mieliala oli samassa muuttunut. Haluttiin kuulla taas tarina kaukaisista tapahtumista. Kalso antoi uteliaan hälinän vaieta, ennenkuin jatkoi: "Se on hukkuneitten heimojemme komein päällikönkypärä, jonka varjakat jo pari miespolvea taaksepäin saivat saaliikseen suurelta ryöstöretkeltään perimmäiseen Permaan.
"Siellä seisoi, näetsen, tuolla idässä päin, vielä silloin suurten virtojen kulmakkeessa kuuluisa Permanlinna, joka suojeli heimolaistemme, permien, kauppaa jättiläisvirtaa myöten eteläiselle merelle saakka.
"Mutta ... niin oli tullut vuoro senkin heimolinnamme sortua. Suurin osa sen suunnattomista rikkauksista valui tuhkaan. Mutta saivatpa ryöstäjät yhtä ja toista mukaansakin. Ja nyt on Laatokanlinnan kaupparuhtinaitten lujimmassa kätkössä päällikönkypärä, joka ei ole sen enempää kuin pelkkää rautaa parine kultalevyineen, kuulemma, mutta joka on arvaamattoman arvokas, sillä se on viimeinen merkki heimojemme voimanpäivistä, jolloin ei vielä riita ja veljesveri ollut päässyt ruostuttamaan meikäläisten miekkoja."
Puhuja vaikeni. Silmiin oli tullut taas kostea loiste. "Ymmärsivätkö nuo", ne näyttivät sanovan lempeän syyttävästi, "että yhä oli pahimpana kalmalaisena kummallekin heimolle kateuden ja eripuraisuuden Hattara, joka nauroi kaiket yöt heimokorpien pimeydessä"?
Sopu ja hyvä tahto näytti valtaavan juhlijat. Mutta yksi ei tajunnut äskeisen hetken parhainta ajatusta – Aimalan Hirvi.
"Vai päällikönkypärä, vai päällikön..." hän oli alkanut jankuttaa, aluksi vain lähimmilleen, Aimoisten jousellisille, mutta silmänraot olivat vähitellen kaventumistaan kaventuneet, eikä hän enää osannut olla yltymättä täyteen ääneen: "Vai oikein päällikönkypärä! Mutta saisikopa tuota kysäistä, pannaanko se Pirkkalan pitäjänkäräjinä juuri Kalsoisten päähän, jos sitä kerran ovat mukana ryöstämässä myös Aimoiset jousellisineen? Vai aikoneeko Kalso tekaista omasta pojastaan päällikön ulkopuolella käräjäympyrän?"
Aimalankyläisten naamat myötäilivät epävarmoina Hirven vierustoilla ja takana.
"Eipä lie aiottu eikä tarvinnekaan ... ruveta nylkemään nahkaa kaatamattomasta kontiosta", naurahti Kuura vastaukseksi ja poistui asetuvasta Pelkosen ja muiden vanhempain miesten seuratessa saman tien yötiloilleen.
Mutta nyt vasta irtosivat kuolaimet nuorten ajokkaitten suupielistä.
"Sanonpa kuin sanonkin", karkasi heti Mieho kimppuun viisauksineen, "jos sen karhun peijaiset kerran istutaan, ei taitane ainakaan Aimoisten poika nakutella karhukeihääseensä vaskinaulaa". Hän oli tullut seisomaan naama ja hartiat jäykkinä aimalaisia vastapäätä.
Hirvi oli noussut. "Vai ei taitane! Vai ei, mutta ... eipä lie kuitenkaan Sorrilan pallukoilla edes takalistonsa kokoista paikkaa käräjäkivillä, häh? Vai onko, miehet?" hän huudahti omilleen, jotka olivat hölähtäneet nauramaan päällikkönsä oivalle läimäykselle.
"Nämä pojat kun eivät aiokaan hoitaa niitä asioita takamuksillaan vaan pääpuolellaan!" Mieho käänsi vikkelästi koko joutsijoukon naurajat puolelleen.
Samassa Hirvi menetti kokonaan malttinsa. Ohuista huulista hinkui viha ja kiukku, mutta hän ei löytänyt sanaakaan vastaukseksi. Joi ankaran kulauksen haarikan laidasta ja ryhtyi aikovan näköisenä hamuilemaan puukonpäätä vyöstään.
Mieho naurahteli yhä tyytyväisempänä, ja Revon Hänni puhalteli hyppysiään kuin olisi aikonut ruveta kiipeämään olematonta hongankylkeä.
"Jos aiot näytellä täällä puukontynkääsi, se kuuluu minun vastattaviini", uhkasi lopulta Tapo, joka oli siirtynyt seisomaan pöydänpäähän Hirveä vastapäätä. "Tuleehan toki pojan täyttää isäukkonsa käskyt!"
"Käskyt? Mitkä käskyt?" Hirvi epäröi tietämättömänä asiasta. "Sitä vain, että kun Ikätora tarjosi tytärtään Kalsilaan, eikä huolittu, niin ukko huikkasi lähtösanakseen, että ... sen asian sai sovittaa hänen Hirvi-poikansa kättä pitemmällä. Jotta ... anna tulla, isäntäpoika!"
Hirvi näytti epäröivän. Mieho hekotteli häijyimmillään. Revon Hänni oli hypännyt sivupöydälle ja räkätti ärsytellen: "Montako tuumaa tarvitaan? Hoi, pojat!" "Älä siinä hotise", oli Mieho suutahtavinaan. "Jos riitti Kurjen Toralle kaksi, ei tässä tarvita aivan kynnenmustukaistakaan, sillä omasta nahastaan ne vasta ovat saitoja ... nämä Aimalan ahmat!" Hirven miehet usuttivat isäntäänsä jurahtaen synkeitä uhkia. "Ei ole ollut tapana Aimoisilla rellestää humalapäisten kanssa", tapaili Hirvi arvokasta ryhtiä ja lähti pukertamaan ovea kohti. Käännähti Tapon kohdalla ja iski pää takakenossa: "Tuomion mukaan ja käräjäkansan katsoessa saat kyllä kerran tältä mieheltä kättä pitempää!" Aikoi poistua.
Mutta silloin Tapo vetäisi vastustajansa olkapäästä takaisin keskilattialle ja asettui itse oven puolelle. "Mitä tolkutat ... käräjistä ja käräjäkansasta sinä, jonka jousimiehet saavat vanhuutensa varaksi tyhjän savusaunan ja häkää, pelkkää häkää hengenpitimiksi. Luuletko, ettei muisteta Aimalankin nurkilla, mihin hukkuvat köyhien miesten viimeisetkin tilkut kyläpellosta? Aimoisille! Ketkä ajavat majavapadoiltaan pyytäjän korento kourassa, jos sattuu olemaan miesparka kylänloppuisia? Aimoisetpa hyvinkin! Vai mitä sanotte te, Ikätoran palkolliset?" hän kääntyi Aimalan kyläisten puoleen. "Saavatko teidän taattonne, vapaat kaskimiehet, rastia kaskensa edes peninkuuluman päähän päätalosta?" Jouselliset eivät vastanneet. Mutta Tapo näki heidän ilmeistään, että hänen heittämänsä syötit olivat tarttuneet karvaina paloina miesten kurkkuun. Ja hän lasketti tulisena tappuranuolena viimeiset sanansa: "Niin että ... lakkaa huutamasta avuksesi käräjäkansaa, kun kerran asiat ratkaistaan. Teitä vihataan, sillä te teette vapaista miehistä salavihaista nälkäkansaa..." Näytti kuin hän aikoisi vieläkin jatkaa. Mutta löytämättä enää sanoja hän äkkiä kohautti hartioitaan ja poistui luonnottoman pitkin askelin.
Poika löysi taattonsa istumasta erään aitan kynnykseltä. Kertoi hänelle äskeiset sanansa. Isä laski kätensä nuorukaisen olalle: "Taisitpa puhua oikein, mutta, katsos ... mekin olemme olleet vain puolikkaita, kuten Aimoisetkin ... ainakin minä. He ovat osanneet kerätä aittoihinsa rikkautta ja valtaa, minä olen tyytynyt enimmäkseen vain ... maineeseen, mainetekoihin, joista sopii ukkojen tekaista tarinantapaisia. Mutta, katsos ... sillä, joka aikoo kukistaa Vuojolan ja valloittaa erämaat rintamaistamme Turjaan saakka, sillä täytyy olla sekä sotijanmaine että valta käsissään." Taatto nousi. Oli mentävä heidänkin jo yötiloilleen. Eikä Tapo rohjennut enää jatkaa keskustelua.
Lavitsalle painuessaan taatto vielä tokaisi: "Huomisaamuna saat sitten palata kotiin ... viemään sanani ja pitämään Vuojolaisia silmällä ... syksyyn saakka."
Tapo oli aikaisemmin mielessään kapinoinut isän aietta vastaan lähettää hänet takaisin ennen Laatokan-retkeä. Mutta nyt, taistelun aattohetkistä alkaen, hänen ajatuksensa eivät olleet osanneet enää muualle suuntaillakaan kuin länteen päin. Ne olivat kuin kaaresta lennähtäneet nuolet, joita ei enää voinut mikään voima takaisin kääntää.
Seuraavana aamuna he erosivat. Isä oli saatellut lähtijöitä kosken yli. Mieho ja Hänni aikailivat loitommalla palaneitten ranta-aittojen paikoilla. Kalsoiset olivat istahtaneet tuhaksi menneen venevalkaman liepeille, puoliksi palaneelle hirrentyvelle. Oli teräksenkirkas kevätaamu. Pienet nopsat laineet välähtelivät loppumattomana särki- ja salakkaparvena. Vastarannan lehtimetsä oli pelkkää nuoren nuorta, huikaisevaa vihreyttä.
Miehet istuvat vaiti. Isä on pannut oikean kätensä polvelle. Tapo katselee kämmenselän rystysiä, nivelten paksuja ryppyjä ja korkeina kierteleviä suonia. Sehän oli kuin vanhan ukon käsi, mutta niin hyvää tekevä ja levollinen...
Mistä lie tullutkaan ... Poika on näkevinään tumman, hitaan pisaran vierivän ranteelle. Norahtaa alemmaksi, tulee toinen, kolmas – pieni, pysähtelevä virta ... raskaita veripisaroita. Niitä tulee kuin eläviä olentoja tai kuin kuoleman pieniä koukoja maan alta.
"Eivät taida olla siteet paikoillaan", Tapo tokaisee rauhallisin sanoin, mutta hänen on kummallisen paha olo. "Enpä tullut huomanneeksi", isä vastaa, "mutta kyllä se siitä vielä ... ainakin viimeiseen tappeluunsa..."
"Viimeiseen?" kavahti poika. Nuo pisarathan olivatkin olleet kuin ... ennusmerkkejä.
"Niinpä niin", hymähteli isä, "mitenkäs kävi Harald-jaarlin? Kaikki maat oli käynyt ja tullut lopulta Norjan kuninkaaksi. Mutta ... tekipäs sitten pienen retken naapurisaareen, jopa sai surmansa äkkiä ... mitättömässä tappelussa. Sellaista se on miekkamiehen polku ... kätkee kuin lintujen rata, kun lennähtää nuoli... näkymättömistä."
Tapo ei osannut vastata mitään. Tuntui kuin hän olisi joutunut katsomaan kuolevaa taattoansa silmiin. Mutta isä oli panevinaan leikiksi: "Eipä mitä ... ne osaavat kyllä panna jatansa ehjäksi jälleen ... eloon jääneet." Kotvan kuluttua hän taas lisäili: "Ja minkä lienee meidän polvemme myöhästynyt, on aikaa edessäkin, poika. Ne suurimmat retket, näetsen, tekee kai jokainen heimo vain kerran elämässään, niin että ... ei muuta kuin jatkat, tullevat, jos sattuu, sinun osallesi." Viime sanoissaan hän nousi, ryhdistihe ja tarttui poikaa käsivarteen: "Sen verran muistanet sanojani, ettet vieraita usko etkä omia heimolaisiasi pelkää, silloin kyllä taipalet aukenevat."
Yhäkin hänen näytti olevan vaikea erota pojastaan. Jatkoi taaskin: "Ja ennen kaikkea muuta: älä käänny vieraisiin jumaliin. Siinä kohdassa olen minäkin ollut liian heikko ... ehkäpä lempeän äitisi pyhimysten vuoksi." Ja sitten ... toisti vieläkin kerran: "Niin, niin, poikani, siitäpä ne aukenevat sinulle ... taipalet."
"Täytyypä aueta", vastasi Tapo poikamaisen vetreästi, "kun palaat syksyllä ja..." Hän ei osannut enää jatkaa. Mutta taatto vastasi jo loitompaa, äänessä nuorekas leikki: "Tulenpa kuin tulenkin, joko kypärä päässä tai ... kainalossa, eikä sitä ole minun kuolinroviollani poltettava, se jää sukuun ... polvesta polveen!" Heilautti kättään ja kääntyi astelemaan poispäin. Poika jäi hetkeksi seisomaan, viittasi kumppaneilleen ja lähti Kivinientä kohti, jossa odotti Kaplahaisen ottopoika veneineen ja soutajineen.
18.
Tarsian taival.
Oltiin jo kesän syyspuolessa, niissä ajoissa, jolloin suuret kalat alkavat painua jokien syvänteisiin ja selkäluotojen lämpöisiin hautoihin. Monet pirkkojen perhekunnat olivat jo jättäneet Ruoveden, Paloselän ja Mustaselän kalasaunat ja painuneet Jäminginselälle, ennättääkseen takaisin rintamaille hyvissä ajoissa ... ennen sadon korjuuta ja villavuonan iloista uhrijuhlaa.
Mutta Mustaselän koillisrantamalla, leveähkön joen molemmin puolin; käy parhaillaan tyynessä illassa huuto ja mekastus. Siellä on padottu verkoilla kappale jokea ja ajetaan parhaillaan ylävirrasta kaloja apajaan. Rannalla seisoo Mieho kalakunnan päämiehenä. Sorrilan kahdeksasta pojasta on hänen lisäkseen neljä nuorempaa pallukkaa ja tytön huiskale touhussa mukana. Sillä, kuten sanottu, Sorrilassa olivat emännät ja tyttäret huiskaleita ja pojat ja isännät pallukoita tai jääriä. Eikä niillä näyttänyt olevan iässä paljoakaan väliä. Minkä lie ollut vähän toista vuotta kullakin. Niinpä tässä joukossa Miehon vierimmäiset Lippo ja Teisko näyttivät olevan, ainakin hartioista päättäen, jo jousellisessa iässä.
Ilari-tyttö kahlaa paitasillaan rantaheinikkoa piesten raipalla vettä, jotta räiskyy ja mäikää. Nuoremmat pojantenavat heittelevät rannoilta veteen kahmalonkokoisia kiviä, hakkaavat seipäillä veneitten laitoja tai survivat vettä tarpoimella. Mutta kaikilla on lisäksi suu auki. Yhtämittaista räkätystä, huutoa, kiljumista ja hekotusta tulee suoltamalla jokaisen leipälävestä. Kalat on ajettava yläverkkojen nurkkauksesta alapatoa vasten.
Mieho, Lippo ja Teisko seisovat rannalla käsillä rantanuotta, jolla aikanaan piti kiskoa kalat apajasta maalle.
Mutta vanhin veljeksistä ei ota osaa yhteiseen mekastukseen. Hän tiirottaa joen suupuoleen ja lähiselälle, jossa liikuskelee Aimalan Ikätora hakien, tuulastajan tuohilippa päässä, luotojen kupeilta kuhahautoja.
He ovat olleet ukon kanssa riidoissa koko sen ajan, jonka Mieho on ennättänyt olla, Karjalanretkeltä palattuaan, kalasaunoilla. "Jopas heitti riesan ... siitäkin räähkästä", näyttivät puhuvan hänen harmistuneet silmäyksensä. Ukon pitkä tuohilippa kääntyilee häijyn näköisenä puoleen ja toiseen kuulakkaassa illassa. Ainakin Miehosta siltä näyttää. Sillä Ikätora on haastanut riitaa herkeämättä, päivät päästään. Ja mistä, mukamas?
Voipalainen, Miehon tuleva appi, oli mennyt hänen kalavesilleen, Keuruselällä, Valkeaniemen eräalueella, joka, muka, kuului Aimoisille aina Tarsian pohjukkaa myöten. Sääksmäkiset, Mäskälän miehet, oli ajettava pois miltäkin rannoilta, joka sorkka ja ainaisiksi ajoiksi, ukko oli uhkaillut kerran jos toisenkin.
Kysymyksessä oli, näet, pirkkojen ja vanajalaisten vanhan vanha riita tämänpuolisista kalavesistä, joita pirkat pitivät yksinomaan itselleen kuuluvina. "Pysykööt omilla takamaillaan, Huittulan hullut, Rutajärvellä ja Huittisissa ... tai ahraimensorpit niskaan!" ukko oli vielä tänä aamuna huutanut oikeuksistaan.
Mieho ei ollut nähnyt morsiantaan koko kesänä. Eikä hänen auttanut tässä voipalaisia odotella edes paluumatkalla tavatakseen. Sillä sääksmäkiset eivät hevin, suoraa tappelua välttääkseen, kulkeneet Keuruselälle tavallisia pirkkalaistaipaleita, vaan oiustivat omilta vesiltä idänpuolitse, Längelmävettä ja Kolhinselkää Kuoreveteen, noustakseen täältä viimeiset koskenniskat hankkimilleen kalarannoille.
Mieho punnitsi asioita. Oikeus kuin oikeus. Laillisesti, ostolla hankittuja takamaita ei Aimalainen kyennyt heiltä riistämään minkään nimisillä käräjillä. Ja Kalsoisten Rauta-ukko, joka oli oleillut kalasaunoilla viikon päivät, oli asettunut hänen puolelleen ukkoa vastaan. "Mutta", Mieho aprikoitsi parhaillaan, "ties minkä tekevät Aimoisten lempolaiset? Lähtevät vielä, kukaties ... senkin pannahiset, roihauttelemaan murhapolttoja..."
Ikätoran lippa oli kääntynyt äkkiä veneen perästä joensuuta kohti. Se oli heilahtanut pitkänä tikannokkana, tuikean äkäisesti, ja käsi oli heristänyt mukana. Mieho veti pitkästä aikaa leukapielensä nauruun. Heristeli, muka, melun vuoksi. Olipas saatu suuttumaan ... kampurajalka. "Hoi, pojat, huutakaa kovemmin, huutakaa, jotta ... ei jää muuta kuin loppu kuulumatta!" "No, huutaa se sisumies hirressäkin, kun paha pää sattuu", leiskahti Lippo avittamaan etutöppöset pystyssä. Ja silloin alkoi vettä ja rantoja pitkin sellainen meno, että koko järvenselkä kiiri suoraa huutoa, mulausta, kolketta ja monenlaista kaikua.
"Ähäh, jopas käänsi nenäsorppinsa!" tuhahti Teiskokin isonveljensä malliin. Aimalan ukko oli, näet, kääntynyt meloskelemaan Kuolionsaarta kohti, johon oli tapana haudata kesäretkien aikana henkensä heittäneet. "Sinnepä sopineekin, kelmänokka, kalmankallojen pariin", Mieho tokaisi tavallista synkempänä.
Hän ei päässyt irti pahoista aavistuksista. Oli ollut koko kalanpyynnin aika kuin katiskassa rytistelemistä. Ei tietänyt kummasta päästä yrittää, umpisokkelo tuli joka tapauksessa vastaan. Rautaparta oli tuonut, näet, kotoa päin sanan, että Tapo oli aikeissa tulla Ruotaipaleelle. Piti odotella, kun oli, kuulemma, pojalla peijakkaanmoisia aikeita. Mutta toiselta puolen aikoi Rautaparta lähteä parhaine jousellisineen tavanmukaiselle syysmatkalleen Räyringin varastopaikoille. Ja niinpä saattoivat sorrilaiset jäädä pelkkine pojanpallukkoineen puolustamaan voipalaisia, joilla niilläkin oli tuskin kourallinen miehiä. Olisi ollut ajoissa päästävä varailemaan paikat Valkeaniemelle ... Ja jokin miehevä mielitekokin veti sinnepäin, kun oli jo talonkatsojaisissa ollut puhetta häitten vietosta ... uutiseen mennessä, sirpinsiliäisten tienoissa.
"Miten lienevät asiatkin ... tyttö-rievulla?" ajatteli poika hönkäyksissään. "Kuka ties, lie jo kiire saunaoljille ... tekemään lylleröistä isän paitaan..." hän lopuksi jäi hellittelemään vetreintä ajatustaan. Tuo kakaroitten huutokin alkoi lopulta ärsyttää. Ja hän karjahti vanhemmakseen sellaisella voimalla, että koko sorrilaisten sukukunta jäi tirrittämään silmät kiinni ja mykistyneet suut auki, mikä missäkin asennossa.
No, jaksoipa tuota vielä pari päivää vuotella, teki isäntäpoika päätöksensä ja ryhtyi potkemaan nuottaa jokeen nuoremmaisensa apumiehinä.
Eikä ennättänyt kulua Miehon tuonnoisista manauksista kunnolleen viikkoakaan, kun jo kumppanukset olivat uusilla vesillä ja toisenlaisilla apajoilla.
Tapo Kalsila oli laskettanut kolmella veneellä Mustaselän saunoille keskelle tavanomaista Ikätoran ja Miehon suukopua. Oli syönyt ja makaillut hetken pihakennäällä, sekaantumatta sen enempää riitaan ja lopulta tokaissut Arpialle, joka jo oli ennättänyt kotiutua Lummeneen työsiöiltä: "Miehet pyyryihin! On aika lähteä." Veneen perästä lisäsi Mieholle, niin että Ikätora ja Rautaparta saattoivat sen kuulla saunan edustalle: "Nyt kierretään sellaiset päiväkunnat Sorrilaan, että riittää sekä häiksi että ... peijaisiksi!" Ja viime sanassa oli kuin suoraa uhkaa Ikätoralle.
Ja nyt oltiin jo Huuhkojärvellä, jonne oli noustu Keuruselästä pieniä koskentapaisia pitkin. Oli aamupäivä. Aurinko paistoi, mutta järvi kiehui rokkapatana rankasta sateesta. Harvinaisen näköinen ukonkaari väreili kaksinkertaisena näköharhana sateenseulan läpi. Ja samassa vedentulon hetkeksi tyyntyessä – se heitäiksen kummallisena palona veden pinnalle. Jyrkästä kallioseinästä työntyy ikäänkuin kaksi lappeellaan olevaa tulimiekkaa, jotka sojottavat samansuuntaisina ja kärjiltään katkenneina.
Huimaava kallioseinä päättyy kaljuun jättiläisotsaan, jolla kasvavat kituliaat petäjät muinaisen Taalo-taaton käkkäränä tukkana. Harvoja soleanheiveröisiä koivuja nousee kallion kuvetta eivätkä kykene nostamaan haaleanvihreitä hattujaan edes jättiläisen ryntäille. Mutta aikojen alussa on veistetty vuoren pintaan suuren Koljon kuvahainen, josta vieläkin näkyy nenänkyömy, harmaa parta ja hartiat. Siltä tuntui ainakin soutajista, jotka keskellä päivää olivat näkevinään enteitä joka puolella, sillä nyt oltiin käymättömillä mailla.
Alempana, Keuruselän rannoilla, oli jo siellä täällä kalasaunoja, olipa jo Kaukos-ukko levitellyt kalakenttänsä heinäkkäät rannat ja mehevät vesijätöt kokonaiseksi taloksi, jota sanottiin milloin Heinäsniemeksi, milloin Kaukolaksi. Mutta tänne, Tarsianpohjasta koilliseen, ei ollut vielä asennoitunut yhtäkään pirkannäköistä. Huuhkojärven rantueet olivat jääneet näihin saakka verottamattomien lappalaisten tyyssijaksi.
Eellimmäisessä veneessä pitää perää Tapo, märkänä kuin syysmetsiä juossut susikoira, tukka liimautuneena ohimoille korvia myöten. Kasvot ovat väsymyksestä kalpeat, mutta tummanruskeat silmät tuijottavat yllätyksiä varovina keulan ohitse, jossa Mieho pitää vahtia, kourassa valmiiksi viritetty rautakaari. Koska tahansa saattoivat lapinräähkät sinkauttaa nuolensa rantapensaasta. Ne oli ajettu kesäsiljoiltaan tänne saavuttaessa, ja kolme vuorokautta melkeinpä yötä päivää oli kierretty korpia ja rastittu päiväkuntia Kalsoisten ja Sorrilan nimiin.
Mitä oli tavattu kotakuntia, ne oli taivutettu veroon, melkeinpä pelkällä miekantupen heristelemisellä. Mutta niistä ei ollut taikaa, tulikurkuista. Palaavat koska tahansa kuuristellen kätköistään ja yllättävät nihkiväsyneet miehet.
Ei ollut ihme, että soutajat kammahtelivat täällä seitapahtojen, pimeän korven ja louhikoitten keskellä, jossa lapinvelho voi soutaa koska tahansa kivipaadella yli veden tai Jabme-akka nostaa vainajatkin saivovesistä veneenlaitaan, päät vesikelloina tai luonnottomina pöhöttyminä.
"Koljon pää", kuihaisee kammahtaen tuhdolta soutumies ja katsahtaa kysyvästi vieruskumppaniinsa. "Mitä tietänee tuokin ... tuo ukonkaari?" supattaa toinen vastaan, "niin on kuin miekan terä ... Kalsoisten ennusmerkki".
Tapo heittää tuikean silmäyksen supisijoihin. Mutta painuu taas omiin ajatuksiinsa. Niihin oli taas tarttunut pienenpuoleisia, mutta kiusallisia pettymyksen koukoja, joita oli tullut sieltä täältä, hänen palattuaan Karjalasta.
Ylen heleä oli ollut hänen mielensä silloin, lähestyttäessä kotoveräjiä. Jo kaukaa oli heilunut hänen palokärkensä kevätkesän tuulessa. Oli pannut entistäkin iloisemmin "klyk-klyk-klykkiänsä". Miehekästä oli tulla sodasta. Pyörivä tuulikelakin oli pannut melkein hymähtämään kuin entisille lapsekkaan iloisille ajoille.
Mutta juuri kun hän, jo luhtisolassa, oli odottanut Anukka-emon lehahtavan vastaan teerevänä ja lämpöisenä, oli pirtinkynnys ja piha ollutkin tyhjänä, yksinpä orjatytöistä ja palkollisistakin. "Äläs, taitavatpa olla kerpoja ja tuohia ottamassa ja jos lie äiti kirnuamassa salassa kesävoita, etteivät pääse pahat silmät sekaan", hän ajatteli.
Mutta kun hän avasi pirtinuksen, olikin vastassa vuosia vanhentunut Anukka-emo. Kasvot olivat kuluneet ja silmät jollain tavalla tulehtuneet, kuin häkäsaunan asukilla. Ja hänen toinen, pyöreänpehmeä leukansa oli muuttunut vanhan vaimon repsahtaneeksi leuanalustaksi.
Oli ilostunut, olihan toki. Mutta pirtissä tuntui kuin olisi joku hiljan kuollut ja Hiidenkukko sorahdellut joka nurkassa käheitä kiekauksiaan. Kun oli saanut emäntä hyvät ja lempeät isännänterveiset, oli vieläkin alkanut lyllertää olutta pöytään kuin vanhalta muistiltaan. Mutta siihenpä olivat ilot jääneet.
Oliko sillä kaunaa, muisteliko vielä kevättalvisia, vai liekö tavallista vanhentumista tai omat silmät maailmalla muuttuneet? oli hän jäänyt aprikoimaan itsekseen. Ja niin oli kulunut koko tulopäivä iltapuoleen.
Oli tullut Rautaparta töiltään. Tältä oli illan kuluessa ja seuraavina päivinä Tapo saanut irti yksiä ja toisia asioita. Ja kiukkuinen tuska oli alkanut silloin kihelmöidä verissä. Hän oli luullut tapelleensa Kurjen Toraa vastaan talon oikeuksien ja arvon puolesta. Mutta siitä olivatkin tulleet parjaukset ja huonot maineet. "Lapinkanasta, kuulemma, tappelivat, joutiot", oli huhuttu kylillä. Ja kun Hinkka-ukko oli tuonut Raunin turkisahkioineen, oli emäntä lähettänyt tytön parin päivän kuluttua takaisin korpeen ahkioineen päivineen. "On niitä ... lapinkanoja, silittelykissoja, tässä talossa yhdessäkin kerrakseen", oli tokaissut töykeästi, ja siitä oli ruvennut itkeskelemään, muka heittiö-poikaa, joka joi, tappeli ja remusi ympäri maita ja mantereita.
"Se on, näes, sillä tavalla", oli Rauta-ukko lohdutellut, "että kun ne eivät saa pitää poikiansa lapsen kengissä koko ikäänsä, niin karsinat itkevät täyteen ja ... siihenpä lopahtavat ... vanhuksiksi. Ja jopa tuota on ikääkin Anukka-emolla."
Vielä nytkin, veneen perässä, Tapo liikahti sisäisestä suuttumuksesta. "Silläkö tavalla, herjatko sain sekä kotona että kylässä ... parhaimmasta teostani?" Hän tiesi kärsineensä vääryyttä.
Mutta nämä ajatukset oleilivat sittenkin vain jossain mielenkerän sisimmäisessä käppyrässä. Selvänä lankana kiersi yhtä mittaa ajatus Vuojolaisista, papista ja Notburga-neidosta. Onnellinen varmuus, jonka hän oli saanut isän luottavista sanoista, oli sekin revitty hajalle kotiin tultua.
Oli saatu kiinni eri puolilta Pirkkalaa ritari Wibrechtin munkkivakoojat ja surmattu mikä juoksuttamalla ja kivittämällä, mikä polttamalla ja suohon upottamalla. Oliko siis tuo yksi, Johannes-munkki, valkea lammas, kun kaikki muut sieltä tulleet olivat olleet mustia, kuoleman ansainneita räähkiä? oli iskeytynyt häneen kalvavana kysymyksenä. Hän oli jälleen ruvennut epäilemään, ja päivät olivat ruvenneet pimentymään hänelle keskellä kesää.
Ritari Wibrechtistä ei ollut saapunut mitään tietoja, jotta olisi päässyt edes iskemään vastaan. Rautaparta oli odottanut päivästä päivään tietoja Ylistaron Kalsolta, joka oli ottanut tehtäväkseen pitää silmällä Vuojolan aikeita. Ei ollut tullut edes huhuja. Ja Rauta-ukko oli lopulta työntynyt taipaleelle. Hän, Tapo, oli vuorostaan jäänyt odottamaan, kunnes ei enää jaksanut oljennella kotonurkilla, jossa äiti surkeili olemattomia tai seisoskeli vaanien ovilla, noin vain, muka sattumalta, kuin lemmenkipeä vaimo, jos sattui sanankin vaihtamaan hiljaisena askartelevan Nokke-tytön kanssa.
Hänen oli täytynyt täytymällä lähteä, tänne, jonnekin, mihin tahansa, missä oli käymätöntä sysmää, vaaroja ja vaivoja. Täällä, taipaleilla, oli ainakin lähempänä virranlatvoja, joilta saattoi laskea merenrantaan, kun tuli tekojen aika. Ja nämä olivat jossain tulossa häntä vastaan! Hän tunsi sen ... tuossa aivan, maltittomassa kourassaan, joka tapaili silloin tällöin miekan kahvaa. Ja jos eivät tulleet, hän oli itse iskevä Vuojolan lankkuporttiin vaikka ... päänsä puhki ja nyrkkinsä verille. Tätä, tällaista ... pelkkien ajatusten keskenään tappelemista, sitä hän ei aikonut sietää viikosta viikkoon.
Lähinnä perämiestä laputtelivat airojansa vanha Repo ja Hinkka-ukko. Eikä osannut varsinkaan Hinkka olla hotisematta yhä ukonkaaren ennuksista ja Kalsoisista. "Leuat lukkoon", ärähti taas Tapo ärtyneenä omista mielenhauteistaan. "Sitä minä vain", uskalsi Hinkka-ukko, asetellen revähtymiään mukavammin tuhdolle, "että aina on miekaksi katkennut ukonkaari tietänyt Kalsoisille vainolaisen tuloa. Muistanpa tässä ... kun kerrankin Kuura-päällikön taaton vanhoilla päivillä..." Jospa tietänee, ukko, vainoon lähtemistä! Tapo keskeytti Hinkan tarinanaikeet. Mutta samalla oli isän hyvästijättö palautunut mieleen. Kirkkaassa aamussa hiiltyneellä hirrellä ... suonikas kämmenselkä ja tummia raskaita veripisaroita norumassa auenneesta haavasta ... Häneenkin oli vähällä iskeytyä tuo sama enteilevä korvenkammo, joka kummitteli miehille järven syvyyksistä ja mykistä rantapahdoista.
Mutta Mieho oli kesäisimmässä tuulessaan. Tukisteli ylätuhdolla soutavia nuoremmaisiaan, jotka olivat ensi kerran päässeet oikein miesten joukkoon, ja muisteli tuonnoista tapausta, kun oli poikettu tullessa voipalaisten kalasaunoille. Oli ilmestynyt rantakennäälle kotvan kuluttua Lokka-tyttö vaapukkatuokkonen kourassa ja mikä lie ollut olematon hameenkappale vyötäröille nostettuna. Oli siinä ollut polvet ja pohkeet, joita ei tarvinnut sulhasen hävetä. Oli siinä, huiskale, yht'äkkiä seisoa rojottanut hänen edessään, kaulajänteet solevasti kireällään ja suu vaapukassa pieliä myöten, ja sanoa hölähtänyt, kuten ainakin omalleen: "Se, siinä on..." Ja sitten oli työntänyt nyhjäisten tuokkosen pojan polville. "Liekö jo kiire ... saunakupojen hakuun?" hän oli kuhjaissut sopivassa hetkessä. "Höh, siinä", oli tökännyt kylkeen, "häissäpä se vasta hepokin kannuksensa tuntee..."
Vieläkin pani naurattamaan. Oli se tuolta kieleltäänkin aivan kuin ... sorrilaisia – naljailevaa ja viisasta lajia.
Niinpä heitti Mieho äskeiseen puheenalkuun sanansa pelkissä hääajatuksissa: "Mutta niitä kun on kaksi ja samaan suuntaan iskevät", hän sanoi sateenkaaresta, "niin tuota ... tietäneekö sen enempää kuin kuusi kuuta määkyvä tai yhdeksän kuukautta nauravainen ... Ymmärrättekös yskän, häh?"
Koko venekunta myötäili, kukin omine hohotuksineen, sillä arvattiinpa paikalleen, miltä seliltä sulhasen hyvätuuli oli lähtöisin.
Ilmanhenkikin oli jo menettänyt enteilevän mahtinsa. Sade oli painunut melkein olemattomiin. Kaksoistulet olivat äkkiä kadonneet kuin virvatulet kalmistosta. Ja nuori päämieskin näytti jo verevämmältä.
Tuo tarina ukonkaaresta oli sittenkin nostanut hänen mielialansa. Entäpä, lienee hyvinkin totta? Niin oli hokenut Rautapartakin, että jos leikkautuu poikki ukonkaari ja jää miekkana taivaanrantaan, silloin on Kalsoisten aika hyökätä ... sinnepäin, mihin miekka näyttää. "Lieneekö osoittanut itään vai länteen?" hän alkoi melkein tosissaan aprikoida ja käännälsi samassa tuimin vetäisyin veneenkokan rantapenkerettä kohti.
Miehet ovat ruvenneet murkinalle. Nuorimmat sorrilaiset potkiskelevat tuohilouteitten kappaleita, joita on jäänyt hätäisesti puretulle kotakentälle. Eivät kehtaa pojanpullukat vielä oikein miehinä työntyä isojen syöjien joukkoon, vaan aikailevat, muka paikkoja katsastellen.
Siinä hampaitten parhaillaan jauhaessa kovaa reikäleipää alkaa kuulua järven laskupuolelta vuoroin älähteleviä ääniä, vuoroin airojen kiivasta loiskinaa. Päivä on alkanut paistaa jo täydeltä terältään. Ja saapuvien veneitten ihmishahmot näkyvät jo kaukaa selkeinä varjokuvina penkereelle.
Kaksi rinnakkaista venekuntaa uurtaa tyyntä vedenpintaa kohisevassa vauhdissa. Toisen perätuhdon luona seisoo kättään viuhtova mies. Tapon silmä jää tuijottamaan tuohon käsivarteen. Siinähän liehuu hiha tyhjänä tyngän ympärillä! "Rautaparta!" hän huudahtaa ihmeissään Mieholle. Mikä oli saattanut ukon urkenemaan tänne, ihan syrjään omilta taipaleiltaan? Jotain oli tekeillä! Hän harppasi kivelle jännittyneenä. "No, voi sun äkähisen äijä!" vetää Mieho perässä. "Sehän on Aimoisten kanttura!" Ja tottakin seisoi siellä veneessä Ikätora jalkakäppyrä perätuhdolla ja terve jalka emäpuuta vasten, kuten ukolla oli tapana perää pitäessään.
Ukot huutavat toisilleen kirosanoja tulvanaan. "Peijakkaan turilas!" heittää Rautaparta. "Ruttohisen rahko!" vastaa käppyräjalka. "Kalma maksoihisi, keikkajalka!" Ikätora jatkaa nauraen kuin häijy Liekkiö pimeydestä.
Tapo ja Mieho ovat painuneet rantakiville vastaan. Ikätora ähisee yhä kiukusta läkähtymäisillään. Ainainen tuulastajan-lippa, jota kipeäsilmäinen ukko pitää paistepäivinä, kääntyilee ja kekottaa kiukkuisten liikkeitten mukana.
Rautaparta alkaa selittää suupielessä salaista naurua, mistä oli kysymys. Kun Tapo ja Mieho olivat lähteneet tänne, Tarsiantaipaleelle, oli ukko jäänyt ärisemään: "Vai peijaiset, peijaisiinko, muka...? Varkaisiin lähtivät, uusia lapinsysmiä anastelemaan, peijakkaan pannahiset." Vihdoin ... muutaman päivän kuluttua oli ärjäissyt: "Ylös miehet!" ja nostanut takakantturansa perävantaalle. Ja nyt ne olivat tulleet, muka, saaliinjaolle. Piti pantaman, kuulemma, tasan kotakunnat ja löytömaat.
Taposta näytti Rautaparran silmänvilkkeestä, vieläpä Aimalan torailusta päättäen, joka oli kuin vanhastaan piintynyttä talonkoiran haukuntaa, että ukkojen riita ei ollut sittenkään perimmäinen syy tänne tuloon. Mutta tuskin hän ennätti sitä sen tarkemmin kuulostella, kun hänen silmänsä äkkäsivät joukosta sukulaismiehen, Ylistaron Kalson pojan, Immon, jonka hän tunsi Vuojolan-matkaltaan.
Hän sävähti sisintä myöten. Nyt se oli tullut ... viesti Vuojolasta! Nuorukaiset tökkäsivät kättä. Ja Tapo katsoi tiukan kysyvästi Rauta-ukkoon, jolla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä puhumaan tärkeimmästä asiasta. "Lie parasta siirtyä tuonne ... sivummalle", ukko viittasi ohimennen peukalollaan. "Hiljaa ajaen tulee parhain vako, pojat", hän lisäsi iskien silmää.
Nuoret miehet astelivat loitommalle, metsänreunaan. Immo selitti viestinsä selkeästi ja tasaisella äänellä: "Nyt taitaa olla aika vetää ... vähän vastahankaan", hän alkoi. "Se ritari veistättelee Kokemäen Pyhänkorvassa veneitä, jotka vetävät kukin parikymmentä miestä. Se on levitellyt huhua, että niillä, muka, pitäisi Teljän vuojolaiskestien soudattaa suuret tavarakuormat ensi syksynä Sastamalaan, markkinoille, muka voittaakseen Koroisten ja Halikon saksat kaupanteossa. Mutta se puhe on loikuria. Aikoo vain peitellä oikeat aikeensa. Siihen päähän olemme tulleet, taatto ja minä. Ovat, näet, munkit samaan aikaan yltyneet saarnaamaan Pohdinginkosken Saksankivillä ja muuallakin suurta kostoa pappien taposta Pirkkalan puolella. Pyhimysten ja paavin vihaa, hävitystä ja tulipaloja ovat ennustelleet syysöiksi pakanapirkkojen niskaan. Ja sitä mieltä ollaan meillä päin, että Vuojolan ritarilla on aikomus yllättää teikäläiset syyspimeillä, nousta Sastamalasta Sarkonlahteen ja hyökätä läpi korven Pirkkalan puolelle." Tapo alkoi nauraa kostoniloista naurua, aivan kuin ritari Wibrecht, hänen vihanpitonsa, olisi ollut tuossa aivan ... kouran ulottuvilla. Mutta hän kysäisi kuin varmistuakseen: "Miksi eivät vuota talvea, hiihtokeliä?" "Eivät ole tottuneet erämaita hiihtämään eivätkä ahkioita ohjaamaan. Mutta ... jalkapohjat niillä kyllä kestävät. Ja toisekseen ... aikovat yllätystä, yhtäkkistä kimppuun käymistä, kun ovat teiltä päin päällikkömiehet markkinamatkoilla."
Tapo oli noussut istumakiveltään. Toinen ranne oli kääntynyt, niin että nyrkki sojotti pystyssä kurikkana. Ja hänen sanansa tuntuivat nousevan syvältä, lujien paineitten alta: "Hyvä, parastakin parempi... Eivätpä taida nousta ne laivat tänne päin ... jollei ole tapana Kokemäellä juoksuttaa tuhkanhöytyväistä ... vastavirtaan."
Rautaparta oli lähestynyt keskustelijoita. "Menen ja roihautan ilmaan.... ne telakat", Tapo tokaisi yksikantaan tulijalle. "Samat sanat", Rautaparta vastasi, "niin ajattelin jo tulomatkalla minäkin". Ukon sanat olivat kuulostaneet tyyniltä. Mutta hänen tyhjä hihansa heilui hitaasti edestakaisin, ja harmaista silmistä kiilsi kova, jäätävä loiste, syvimmällä summaton viha, hänen lisätessään: "Ovatpa nuo jo ... ukonkaaret tänä kesänä taivasta värjäilleet." Samassa hän tarttui taas ilmeettömin kasvoin asiaan: "Saat minulta osallesi muutaman miehen lisää. Mutta", hän madalsi ääntään, "Aimoiselle ei sanaakaan. Yötä vasten painutte alaspäin". "Miksi ei heti? Suoraan Pyynikille ja sieltä Tottijärven tielle?" Tapo kiirehti. "Äkkilähtö herättäisi liiaksi huomiota. Ei saa panna viirinnenään kiekumaan ... suuria asioita. Ymmärrätkö?"
Miehet palailivat, muka yhtä ja toista keskustellen, muiden joukkoon.
Ikätora jatkoi yhä haukuntaansa. Mutta nyt hän oli heittäytynyt melkeinpä leikkisäksi. "Vai niin, vai niin", hän hoeskeli, "kumpiko lienee isäntänä Kalsilassa ... tämä rautahautojen kuonaparta vai sinä, Tapo, joka täällä olet uusia verokuntia kiertänyt?" Jotain sanoakseen Tapo vastasi yksikantaan: "Kumpi liekin, nämä Huuhkojärven eräkorvet ovat nyt Sorrilan ja Kalsilan löytömaita."
"He, he, poika", ukko alkoi melkein houkuttelemalla, "mutta tulepas tänne Aimoisten kontille murkinoimaan, niin ... neuvoopa maha, missä järki puuttunee, he, he..."
Tapo aikaili. Mutta ukko nousi kekkavana käppyränä laakealle kivelle, hieroskeli sileätä leukaansa ja katsahteli vilautellen Kalsoisten poikaan. "Mitäpäs tässä", hän alkoi taas, "pannaan veto. Jos tämä kompurajalka ja tämä toinen, karhunkääpä", hän siveli jalannäköisiään, "ja nuo ... nuoren päällikön vasikankoivet lähtevät yhtä aikaa kiertämään tuosta noin" – ukko viittasi korvenreunaan "niin tuota ... kummanko arvaatte ehtivän ensin päiväkunnan rajat alusta loppuun?"
"Eipä lie tuohon loruun vaikea vastata", Mieho alkoi oman vihanpitonsa, "ketulla kun on, näet, pisin häntä ja keveimmät kengät".
Mutta ukko ei ollut huolivinaan tuon taivaallista Sorrin pojan puheista. Jatkoi vain omaansa, aivan kuin olisi tarkoittanut jotain perin tärkeää ja välttämätöntä. "No, ka ... lähtäänpä sitten", hän sanoi suoraan Tapolle. "Jos ei yht'aikaa tulla perille, niin toinen on voittanut niin kierretyt kuin kiertämättömätkin."
Tapo kuuntelee kummissaan. Oliko tuo ukko tullut kokonaan löyhkäksi vai koirailiko se ihan tosissaan? Hän ei aikonut sijaltaan liikahtaa. Mutta silloin Rautaparta kuihaisi lähettyviltä: "Sillä lie jotain muutakin miltä näyttää, käväise kuulemassa."
Tapo nouseskeli, ajatukset kokonaan omissa aikeissaan, pisti jousensa olkavarteen, kuten oli tottunut näillä main korpeen työntyessään, ja alkoi seurata hitaasti ukkoa.
Tulivat parin kivenheittämän päähän. "No, etkös ala laputtaa? Perässä jolkutat?" "Kukapa tässä kehtaa toisjalkaisen kanssa", töykeili Tapo, mutta jäi samassa kumistellen pälyilemään petäjikön lomitse. Luuli vilahtaneen sieltä väijyilevän lapinäijän.
Hän pysäytti Ikätoran, veti jousen vireeseen ja työntyi varovasti puulta puulle. Ukko nilkutti perässä. Etenivät taas nuolenkantaman verran. Aimoinen osoitti Tapoa kivelle istumaan.
"Meillä on asioita, Kalson poika." Tapo seisahtui viereen, mutta jäi yhä pälyilemään eri tahoille. "Ajoit viime kerralla minut kotoasi häpeällä ja sittenkin puhun." Ukon kasvot olivat käyneet vakaviksi. Niistä oli kadonnut, ainakin hetkeksi, kaikki juonikkuus. "Aioin sen tehdä tuonnempana, mutta ylistarolaisen tultua tiesin, että aika on tullut. Aiot lähteä sinne päin?" hän viittasi länteen "Minne lähtenenkin, lähden Pirkkalan asioissa." "Siksipä juuri, siksi ... nyt on aika puhua selviksi meikäläisten välit", tarttui Ikätora tiukasti. "En ole tullut tänne ottamaan sinulta tai sorrilaisilta kiihtelystäkään lapinoravia, vaan tarjoamaan vieläkin kerran ... parasta hiehoani ... tyttäreni, parhaimman tyttäreni..."
Tapo oli unohtaa varuilla-olonsa. Ukossa oli avutonta vanhusta. Hän puhui anovalla äänellä, aivan kuin hädässä. Nuorukainen ei ollut uskoa korviaan. Mutta tokaisi vain, yhä sitkeissä epäluuloissaan: "Eivätpä ole tainneet Aimoiset tätä ennen kaupitella tyttäriään?"
Mutta tästä loukkauksesta suurtui ukko koko ryhdiltään. "Mitä puhunenkin, puhun Pirkkalan asioissa", hän iski Tapon äskeisiin sanoihin. "Kuulin sinun tehneen miehen töitä Nuoramoisissa ja Vuoksella...." Mutta nyt kavahti Tapo lähemmäksi äkkipäisestä suuttumuksesta. "Vai sillä tavalla? Niinkö sanot täällä, korvessa, kahden kesken, silmästä silmään, mutta ... mitäs on ajettu tähän saakka Aimalasta kyläpellolle? Silkkaa sontaa! Häpeät ja huonot maineet, ivat ja irvistykset on pantu siitä talosta huhuina kiertelemään kylät ja kylien takaiset. Oma äitini on saatettu vetistelemään minua, muka rujona ja renttuna... Niin, niin, minulla on sattumalta tarkat tiedot, mitä akanoita ovat sylkeneet näinä aikoina Aimalan jauhinkivet."
"Kas, kas", oli jo Ikätora kärmistymäisillään, "olin jo tunnustaa sinut mieheksi, mutta sinä alat haastaa lemmenkateitten tyttöjen jauhatuksista. Ja sittenkin sanon, oman poikanikin uhalla: sinusta taitaa saota oman polvesi paras päällikönveri, jos riittää älyä sen kuullaksesi." Viimeiset sanat olivat iskeneet vaativan terävästi. Vasten tahtoaankin jäi Tapo kuuntelemaan.
"Minun poikani ei tokene, se täytyy minun tunnustaa, ei tokene katsomaan tyvipuolta ylemmäksi. Mutta sinä ja sinun sukusi ... te olette aina tuijotelleet pelkkiä latvuksia! Entäpä panna yhteen meikäläiset suvut? Siitä se vasta läksisi kasvamaan pirkkojen elämänkuusi!" Ukko oli yltynyt niin kovaääniseksi, että sai kurkunpäähänsä kuivaa yskäntapaista ja jäi hengittelemään katkonaisesti.
Tapo ihmetteli itsekseen. Tuo äijähän puhui samoja ajatuksia kuin hänen oma isänsä oli puhunut Vuoksen rannalla, joskin toisin sanoin. Mutta hän ei ennättänyt päästä sanoiksi, kun korvan ohi viuhahti lapinpojan salanuoli. Tämä oli lentänyt miesten välitse ja jäi vipajamaan takaiseen petäjänkylkeen. Tapo löi nuolen kaarelle ja ampui, ryhtyen häätämään ukkoa turvaan suuren kiven taakse. Mutta Ikätoran kuiva yskä kimahteli yhä, ja lomaan tulivat sanat: "Ei ole ollut... Aimoisten tapana ... sortua ... lapinräähkien rautalehteen." Ja hän jatkoi itsepintaisesti puhettaan entiseltä paikaltaan. Sota-aikojen Ukon-lonka oli tulossa kohti Pirkkalaa. Suursukujen oli sovittava keskenään, muussa tapauksessa työntyisivät lännen kauppasaksat pirkkojen heimomaille, Hämeen sydämeen...
Ja äkkiä hän ojensi kätensä kuin olisi heittänyt parhaimman arpanoppansa seulaan: "Et taitane tietää, että Kurjen Tora on toipumassa haavoistaan ja vannonut kostavansa sinulle suoralla sodalla. Milläs pidät sen miehen aisoissa, jos et ota meikäläisiä lukuun?"
Mutta kurkelainen pörhisti Tapon niskakarvat. Oliko hän mikä villavuona, jota saattoi talutella sopujuhlien teuraaksi? Eikö hän, muka, ollut jo koetellut parilla tuumalla sen korpirosvon tävyksiä? Vai peloituksilla tässä! Ja hän yltyi paljastamaan kuohahtelevin sanoin salaisimpia aikeitaan. Hän aikoi itse suoria omat tekonsa. Poltti jos tahtoi Vuojolan maan tasalle, ryösti jos tahtoi ... vaikkapa kaupparuhtinaan tyttären orjatytöksi Kalsilaan...
"Vai, vai, vai, vai, johan sitä olen aatellutkin ... papin permessä ranteet. Ilmankos sitä ajettiinkin, hameniekkaa, talosta taloon, tanssattiin ja tanssitettiin muitakin kuin leikarin pillin mukaan markkinoilla! Hä, hä, hä..." Ukko taas kärmeili entisensä tapaisena. "Ja eikös sitten ... pakoonkin päästetty vakoojaa, kun tuli näkyviin susi lammasnahoista?"
Aimoinen oli noussut kimpauksissaan yhä ylemmäksi kiveä vasten. Äskeiset suuret ajatukset olivat seonneet jälleen häijyksi pärpätykseksi: "Vai, vai ... vai sinne päin? Sopiipa uskoa ristinpappeihin Kalsoisten perillisen, niillähän on hame kinttuja myöten, kuten, kuulemma, heidän jumalallaankin." Käheä hähätys ja yskähtelevä naurunräkätys keskeytti ukon rienauksen. Tapo oli kääntänyt selkänsä ja painui pari askelta poispäin, harmistuneena sekä itseensä että ukkoon. Mutta hän ei voinut olla vieläkään katsahtamatta taakseen, sillä jousenjänne oli jälleen rämähtänyt pimeästä metsästä.
Ukkoa ei näkynyt kivellä. Tapo harppoi katsomaan. Siellä, kiven takana, makasi Aimalan Ikätora käppyrässä. Nuoli oli uponnut niskasta päin hänen kaulajänteittensä lomiin. Kuoleva nousi kyynärpäilleen ja koetti kääntää päätään. "Kiskaise ... räähkä ... irti", hän sammalsi vaivoin. Kuin noiduttuna veti nuorukainen vä'än ukon kaulasta ja pudotti nuolen taas kädestään. Haavoittunut kääntyi viimeisin voimin hartiat kiveä vasten. "Sano minun se ... sanoneeni, että..." Siihen katkesi puhe. Hän lysähti kuolleena maahan.
Mutta vainajan vaativa ilme ei muuttunut. Se oli jäänyt tuijottamaan syyttävänä ja uhkaavana ennustuksena. Se täytyi huitaista sivuun, aivan kuin olisi työntynyt silmien eteen nihkeä hämähäkinverkko...
Saatuaan ajatuksensa taas tolilleen Tapo otti ruumiin hartioilleen ja kantoi sen järvenkaltaalle, jossa miehet yhä makailivat. Kantaja laski vainajan syrjään, nurmikolle, sai sanotuksi vaivoin, tukahtunein äänin: "Lapinräähkä laski."
Kului pitkä aika. Yksi ja toinen oli käynyt tarkastamassa kuolinhaavaa. Aimoiset alkoivat kummannäköisinä kyräillä. "Osasipa ottaa mukaansa rautakaaren, Kalsoisten poika..." sanoi yksi. "Osasipa kyllä", toinen tokaisi, "mutta ... eipä ennättänyt ampua ... lapinäijää..." "Mistähän tuo lie huomannut ottaa mukaan nuolet ja kaaret... parin kivenheittämän matkalle", jamasi kolmas.
Mieho oli kuullut jotain noista sanoista ja alkoi selitellä: "Kyllä täällä on täytynyt ottaa nuolet ja kaaret, jos on astunut askelenkin ... korvenlaitaa sinnemmäksi..." "Onpa kai ... joka puolellahan sitä ... liikkuu ... kotakansaa kosto mielessä", myönteli joku aimalaisista.
"Missä on lapinäijän sulkanuoli?" sorahti äkkiä erään miehen synkkä kysymys. "Jäi surmapaikalle", Tapo tokaisi ymmärtämättä vielä lainkaan mistä oli kysymys.
Mentiin miehissä hakemaan. Ei löydetty mitään. Poissa oli nuoli petäjänkyljestä, poissa surmannuoli mättäältä, johon Tapo oli sen pudottanut.
Palattiin takaisin mykkinä. "On hakenut nuolensa ... lapinsaita", sanoi viimein Kalsilan mies. "Liepä hakenut, liepä...", kiertelivät yhä synkempinä aimalaiset. Yksi ja toinen kävi taas vainajan luona, tuijottelemassa, tarkkailemassa.
"Se on puukolla tapettu!" jyrähti äkkiä, ruumiin luota nousten, Aimalan vanha kaskiukko. Katseet kääntyivät Tapoon päin, joka veti vaistomaisesti tupesta puukkonsa. Sanoi kuin vieläkään mitään ymmärtämättä: "He, siinä..." "Hamarassa on verta!" kuului miesjoukosta karmiva ääni. "Eilisiltana ... nuotiolla... avasin sinisorsan", Tapo jatkoi silmissä kumma ilme. "Avasipa kylläkin", kivahti Mieho.
Samassa näytti Tapo käsittävän, mistä häntä pyrittiin syyttämään. Olkapäät kohosivat, kaula ja pää nousivat pystyyn, silmät avautuivat luonnottomiksi renkaiksi. Ääni kähisi kurkusta: "Sitäkö aiotte...? Liekö ennen Kalsilassa ansaittu veromaita ... salamurhalla, häh?" Ääni ärähti ja sortui kurkkuun.
Yksikään ei sanonut enää sanaakaan. Mutta aimalaisten silmiin oli jäänyt loppumaton epäluulo. He keskustelivat harvoin lausein, oliko vainaja haudattava Ruoveden Kuolionsaareen vai vietävä kotokylään saakka. Mutta koko ajan he pälyilivät kuin niskaan tarttumaisillaan Kalsilan miehiin, jotka olivat alkaneet tehdä lähtöä. Ja kun rannasta ulonneet veneet käänsivät kokkansa järven suupuolta kohti, tokaisi kivellä könnöttävä kaskiukko: "Taisipa syntyä nälkävuoden pituiset käräjät... tästä asiasta."
Taivas Keuruselällä kaareutui armottoman juhlallisena. Se oli alkanut jo tummua iltaa kohti. Mutta aurinko yhä paistoi korkeahkolta, laskien vihmovina säteinä valonsa läpi jäyhkeän pilven. Ja alhaalta nousi voimakas ukonkaari kohti pilven reunaa, jossa katkesi hirvittäväksi jättiläismiekaksi.
Vielä edempää, Kaukosenselällä, saareton vedenpinta makasi raskaana himmeänrasvaisena talmana. Mutta sen pohjassa seisoivat liikkumattomina tummat pilvenmöhkäleet ja pitkän pitkä, himertävä Hiidenmiekka – Kalsoisten ennusmerkki, riidan ja sodan jättiläismiekka.
19.
Olkiseppele.
Pirkkojen pieni vainolaisjoukko oli välttänyt matkallaan asuttuja rantoja. Kalson Immo oli opastanut sen läpi erämaitten Kynsikankaalle, josta oli painuttu pimeässä syysyössä Kokemäenjoen pohjoisrannalle, Pyhänkorvan väekästä kylää vastapäätä.
Täällä oli tappelu ollut lyhyt ja vaivaton. Kymmenkunta vartiossa olevaa vuojolaissotamiestä ja näiden päällikkö, kähäräpartainen Swederus, oli lyöty maahan. Koko telakka puolivalmiine veneineen oli roihautettu kokkona ilmaan.
Nyt teki aamu jo valkenemistaan. Kohta piti lähteä vesitse Sastamalaan ja Sarkonlahtea kohti. Rannoilta kerätyt veneetkin olivat jo valmiina paluumatkaa varten.
Joukko lepäilee kytevän palon liepeillä, rantakennäällä. Ollaan vaiteliaita. Odotellaan vain päällikön käskyä. Mutta Tapo Kalsila kävelee rauhattomana alhaalla rantaa pitkin, nousee haluttoman näköisenä rinnettä ylös korvenlaitaan. Tänne hän jää nojaamaan kuusenkylkeä vasten.
Hän on tyytymätön sisimpäänsä saakka. Tämä oli käynyt kaikki liian helposti. Olivat nousseet, houkat, unenpöpperöissään kai... vimmattuun vastarintaan ja seivästyttivät itsensä melkeinpä tarpeettomasti. Piti olla jotain muutakin ... kovempaa iskettäväksi. Nyt oli takanapäin Aimalaisen kangistunut ruumis. Ja hänellä jossain niskan takana ... hartioilla salamurhaajan syytös. Tänä hetkenä, tappamisen ja tulipalon jälkeen, palaneitten ruumiitten hajun seuratessa mukana lievästi etovana katkuna, hän tunsi itsensä siihenkin, Ikätoran kuolemaan, melkeinpä syylliseksi. Ainakaan hän ei ollut vieläkään saanut irti silmistään sen syyttäviä kasvoja.
Pimeän kuusen alla kiersi hyytävä ilmanhenki kuin suonsilmä murhaajaa, jonka tuomio oli pantu täytäntöön upottamalla. Hän yritti riuhtaista itsensä irti sen kehästä, astahti ulommaksi ja jäi katsomaan vastapäistä kylää, jonka asukkaat näyttivät olevan hereillä ja varuillaan yöllisestä melskeestä. Eipä taitaisi olla pahitteeksi panna tuleen sekin ... pappien kastama Kiesuksenkylä. Sopiipa uskoa ristinpappeihin ... akkoihin, joilla on hame kinttuja myöten, kuten heidän jumalallaankin, hähättivät taas kuolevan viimeiset sanat korvissa ja ärsyttivät hävitykseen.
Mutta omat ajatukset eivät päästäneet irti. Käsi ei kyennyt nousemaan mihinkään tekoon. Se lepäsi saamattomana miekkavyöllä. Lie hinkautunut marta veriin tai suorastaan lapinvelhon iso-rupi. Jo koko tulomatkan olivat Manalan rakit haukuskelleet takaapäin, piilosta, näkymättömistä, milloin kaukaa, milloin luonnottoman läheltä, aivan kuin omasta povesta. Ja nyt oli ympärillä pelkkää kirouksen sumua. Mihin tahansa hän oli ryhtynytkin, oli ollut tuloksena huonot maineet ja salakaunaiset herjat... Mihin päin hän oikeastaan oli kulkemassa? Tämähän oli noitakehän kiertämistä niin teoissa kuin ajatuksissakin. Ärtyneenä hän heilautti vyöltä kätensä nyrkkiin, aivan kuin olisi aikonut iskeä painajais-Aattaroa suoraan silmäluuhun.
Repäisevä liike helpotti hetkeksi.
Oli joka tapauksessa tästä paikasta lähdettävä, vaikkapa paluumatkalle. Ja hän oli jo kääntymäisillään makailevaa miesjoukkoa kohti.
Mutta hän ei ennättänyt vielä askeltakaan astua, kun hän näkee Miehon vääntäytyvän kontilleen, sitten seisaalleen ja jäävän tuijottamaan korvenlaidan koilliskolkkaan.
Tapon omatkin silmät kääntyvät katsomaan samaan suuntaan. Vähitellen erottuu hämystä kaksi hahmoa, jotka ovat melkein kokonaan toisiinsa sulautuneet. Toinen niistä näyttää tukevan toista, joka hoippuu, kuten ainakin äärimmilleen menehtynyt.
Miesjoukkoon tulee eloa. Mieho on astunut aukeamalle tulijoita vastaan. Tapo ennättää paikalle pitkin askelin. Jo matkan päästä hän on tuntevinaan toisen lähestyvistä, tuon hintelän ja hoipahtelevan nuorukaisen ... Ilahtuva toivo vavahduttaa rintaa, askelet pitenevät juoksuksi.
Siinä se on.... Vuojolan suomalaispoika Hermo, joka oli vääntelehtinyt palohaavoissa suurtuvan permannolla ritarin tulojuhlassa ... Toinen on Jaakko-sepän roteva poika.
Tulijat viedään nuotion ääreen. Hermo ei kykene vielä kunnolla puhumaan. Mutta sepänpoika alkaa selitellä aluksi asioita päällimmittäin.
He olivat lähteneet Vuojolasta isä Johanneksen mukana, tulleet yötä päivää taivaltaen Jalasjärvelle saakka, mutta siihen oli pappi jäänyt rannalle kalaukon saunaan, lähelle Petäyksen taloa, lopen uupuneena ja kuumeessa houraillen, kun oli ottanut luja matkanteko liiaksi jäseniin.
"Miksi lähditte? Oletteko viestiä tuomassa?" Tapo keskeytti maltittomana hitaan selonteon.
Hermo joi parhaillaan tuokkosesta vettä ja viittasi kuin puhuakseen. Mutta kertoja jatkoi juoheata selittelyään; "Eipähän ilmankaan. Piti pelastaa sinut ritarin yllätykseltä. Se kun sai vakoojiltaan tiedon sinun painumisestasi tännepäin, arvasi aikeet ja pani laivaan toista sataa asemiestä ja on nyt matkalla tuonne joensuuhun rantoja pitkin. Joko elävänä tai kuolleena uhkasi sinut tuoda Vuojolaan."
Tapon silmiin oli syttynyt lieska. "Toista sataa, sanoit?" kysäisi leukapielet päättävinä. "Niinpä on, ja kaikilla uudet jalkajouset, jotka kantavat kaksinkertaisen matkan."
"Olkoot!" Tapo keskeyttää ja selittelee Mieholle: "Me yllätämme ne. Tuonne ... joenuomaa myöten pari vakoojaa. Kun tuovat sanan, me korven peittoon! Etenemme yhtä rintaa laivan kanssa, ja kun nousevat maihin, hyökkäämme, jotta eivät ennätä työntää varvasta jalkarautaan saatikka jännettä rahkaan..." Mutta Mieho oli kuopaissut pariin kertaan niskavillojaan. "Eipähän sillä, jottei..." hän epäili, mutta lueskeli samalla jousellisten joukkoa, jota oli tuskin paria miestä yli kahdenkymmenen ja näistäkään tuskin puolilla täysiä sotavarusteita.
"Pelkäätkö?" Tapo suutahti. "Njaa, njaa, pelko on hyvä talossa, jotta ei pääse liikoja nauramaan ... se ritarin ketkale." "Vai nauramaan!" Tapo alkoi hohottaa, vaikka tajusikin sisimmässään taistelun mahdottomaksi. "Vai nauramaan! Oliko meitä kuinkakin monta, kun tapeltiin Vuojolassa tiet ja portit auki?" "Joopa joo ... pakomatkalle ... jäniksen selkään, etukäpälät ja kintut verillä." Mieho yhä jatkoi nahisemistaan.
Tapo työntyi kävelemään epätietoisena ja suutuksissaan. Pysähtyi kennäälle, jäi tuijottamaan eteensä. Silloin lähestyi takaapäin jo tolkuilleen päässyt Hermo. "Käski sanomaan ... isä Johannes, ettei olisi nyt tapeltava ritaria vastaan, Rotger-herra kun on, kuulemma, sinun puolellasi, jos et tee vahinkoja Vuojolalle..." "Vahinkoja?" Tapo tokaisi. Mutta jäi katselemaan ympärilleen. Miehiä oli surmattu, telakat poltettu. "Ne on jo tehty, vahingot ja muut", hän mumisi uhmaavasti. "Ja liekö sen papinkaan täkyihin tarttumista?" hän jatkoi kiusaantuneena.
"Luottanet minuun, jolla on syytä hakea ritarin surmaa, yhtä hyvin kuin sinullakin, ja ... uskonet Notburga-neitoon?"
Ihmeen paljon tapahtui silloin olemattomassa hetkessä Tapon levottomassa mielessä. Aurinko oli vetänyt teräksenkylmän juovansa koilliseen. Mutta niljakkaat rantakivet olivat sittenkin alkaneet kiiltää säteilevinä, kesäisen kuumina paasina. Pienet, verkkaiset aallot näyttivät lipuvan niitä vastaan havahtuneina uuteen, lämpimään elämään. Vastarannan sänkipellot häikäistyivät himmeänkeltaiseksi kullaksi. Ja heinikko hänen vierellään kimalteli raskaassa kasteessa.
Tuo nimi ei sopertanutkaan enää hänen korvissaan kummanmuotoisena. Eikä se tullut enää kaukaa, saavuttamattomista. Oli tapahtunut sellaista, jota ei ole voinut eikä tarvinnut ajatella mihinkään päätökseen. Se oli vain kypsynyt ... tuo tähän saakka oudon outo Voionmaan lehtojen orkidea, kypsynyt omissa hennon hennoissa suonissaan vereväksi hedelmäksi...
Ennenkuin hän oli kuullut sanaakaan enempää, hän tiesi sen koko tämän ajan kypsyneen itseänsä varten. Se oli hänen otettavissaan. Eikä hän tarvinnut siihen ketään muuta. Neito itse oli tulossa häntä vastaan. Ja hän oli ollut samalla taipalella kaikki nämä ajat, jolloin hän oli rauhattomana jolkutellut erämaat, tehnyt hulluntekoja ja käynyt toiset jos toisetkin tappelut. Yksi ainoa sana oli aivan kuin heittänyt auringonkerän hänen poveensa. Ja vihattu ritari oli samassa muuttunut pieneksi kääpiöksi. Pappi oli parka ja höperö, lie sitten ollut pyhimyksiäkin syyttömämpi. Kalsoisten pakanaa eivät nyt kyenneet enää estämään hurskaat eivätkä konnat...
Mitä tulvahtelikin nuorukaisen sydämessä, kaikki kysymykset tuntuivat tänä hetkenä tarpeettomilta. "Minkä sanan lähetti... Notburga-neito?" hän tokaisi lyhyesti. "Kuulin sen omin korvin. Hän saattoi meitä kappaleen matkaa ja sanoi viime sanoikseen rippi-isälleen: 'Tulen teitä vastaan parin viikon kuluttua joka ilta tähän samaan paikkaan, ja sinun on tuotava hänet mukanasi ... silloin muuttuu kaikki.' 'Teen sen viimeisilläkin voimillani, teen sen Neitsyen nimeen ... sinun ja hänen äitinsä tähden.' Ne sanat sanoi pappi, siunasi neidon, ja sitten me lähdimme matkaan."
Tapo löi Hermoa olalle, huusi Miehoa ja astui jo samassa häntä vastaan. "Jopa muuttui ... kaikki!" hän huudahti. "Vuojolaan, pojat! Mutta vieraisille, vieraisille vain! Eikä muita kuin puhemiehet mukaan. Sinä ja Revon Hänni ja Arpia... Hoi, pojat, te muut ... nousemaan Sastamalan taivalta!" Ja taas Mieholle, remakassa ilossa: "Se se vasta on leikkiä, kun sattuu ahma orpanoimaan ketunpesälle."
"Kettu se on ketullakin", Mieho tapaili ymmällään, "mutta ... ne peijakkaan tupelkainit, ne sitten eivät anna aikaa miehelle viettää edes omia häitään, rupisammakot ... en paremmin sano. Sirpinsiliäiset on jo syöty ja juotu moneen kertaan ja tytön suu lie kohta jo pihlajanmarjoissa..."
"Jotta ... pelkäätkö käyvän happamiksi?" hohotti Tapo täyttä kurkkua, löi ärähtelevää Miehoa hartioille, niin että hetkahtivat jämerät polvitaipeet. Ja siitä sanasta käännyttiin taipaleille, toiset Pirkkalaa, toiset Hämeenkyröä ja Kyrönkankaan harjuja kohti.
Parkanon vedet, monet joet ja kannakset oli jo jätetty taakse. Lähestyttiin Jalasjärven pohjoisrantaa. Oli aamuvarhainen. Syyskuinen ilmankehä kiersi rantoja hehkuvana ja täyteläisenä, aivan kuin olisi oltu vasta elokuun alussa. Vedenpinta oli kantava. Taivaanrannalla oli auringon hehkuttama usva peittänyt vaarat yhdeksi säteilevän taivaan kanssa. Rantavaaroja ei näyttänyt olevan olemassakaan. Oli vain kuin kuuma kaskensauhu kiertämässä päilyvää vettä. Mutta saaret kohosivat järvenpinnasta ilmassa uiden, selkeäpiirteisinä, tervakylkisinä laivoina.
Mieho istuu kahdareisin veneenkokalla ja hyräilee omia lemmennostatuksiaan, antaa sanojen honista kuulumattomiin, mutta päästää äkkiä käreän kurkkunsa täyteen hoilotukseen: "- jolla ma sitten kylvettelen puhtoistani, pikkuistani."
Toistelee uudelleen, moneen kertaan "puhtoistansa" ja "pikkuistansa", sillä tuntuupa kaihertavassa ikävässä Lokka-tyttö viheltävän pienenä metsäpyynä omia häitään. "Tsii-sii-sisii..." se panee vienosti aivan korvan juuressa. Ja poika heittää itsekin koko laulunsa vihellykseksi, kunnes tämäkin tyrehtyy vihoitteluun: "Vai repolaisen pesään", hän ärähtää alaisilla soutavalle Tapolle, "mutta ... olenpa kokenut, että siellä haisee pahalta ja elämänmeno on siivotonta alusta loppuun". "Älä ole milläsikään", sipaisi Revon Hänni keskituhdolta, "kyllä nenä neuvoo ja kärsä käskee ... lihavatkin porsaat purtilolle. Kanankoipea, jäniksenkääpää ja pienen pässin päätä saat siellä popsia makoosi, niin että ... rukoiletpa, hitto vie, Vuojolan pappia siunaamaan mahaparkaasi."
"Älä väpätä, poika, etkös ole kuullut, että miehelle on nenä kunniaksi, jos on vain pitkä ja konko eikä tuollainen naskalinterä kuin eräillä nurkantakaisilla pyllistelijöillä." "Vai naskalinterä!" hypähti Hänni paikaltaan, "kun ei ole omassakaan päässäsi sen enempää näköä kuin minkä särööntynyttä pytynkantta ja puunappulaa ... kiinni pitelemässä".
Mieho oli napannut veneenpohjalta verkonkiveksen ja nakkasi sen poikaa kohti, joka kuitenkin luikahti taitavasti sivuun. Jo räjähti silloin nauramaan vakava Arpiakin veneen perästä. Mutta sorrilainenpa ei hätääntynyt. Päätti koko suunsoiton venkoilemalla hitaaseen tapaansa: "Piti vain väljentääkseni tuota hammaskarsinaasi jo edeltäpäin, jotta ei Vuojolan asemiesten tarvitsisi ryhtyä uuteen raivaustyöhön..." Ja voitolla oli taas Sorrin Mieho siinäkin nahinassa. Sopi jälleen tarttua oman lemmennuottansa siuloihin ja kiskoa, kiskoa hiljalleen rantaan päin ... hääilot mielessä.
Noustiin rantaan. Tapo oli vetänyt tuhdollaan loppumatkan täysin hartiavoimin ja puhumattomana. Nyt hän ei odottanut enää veneen tyhjenemistä, vaan loikkasi rantavettä pihakennäälle ja suoraa päätä kalasaunaan, jossa isä Johanneksen piti majailla.
Kalaukko on kontillaan ovensuussa ja korjailee kiuastaan, asetellen parhaillaan tulenkäyville silmäkiville pieniä mukulakiviä katteeksi. Tapo hakee hämärästä röttelöstä jollain lavitsalla makaavaa sairasta. Mutta isä Johanneksen pää pistäiksenkin pirteänä näkyviin seinäluukun valovirrasta. "Terve taloon", Tapo tokaisee kankeasti. Mutta ukko ei enää taritsekaan ilomielisiä hurskauksiansa. Hän kysyy tuikean tutkivasti: "Oletkos taas juoksemassa, ilves-pakana, murhateillä ... marttyyrejä tekemässä.... Herran miehistä?" "Mitä lie tehty, palkat on maksettu ... vakoojille", tulee puolustellen, mutta häikäilemättä nuorukaisen suusta. "Ja vieläkös ynseilet, rosvo! Mutta ... sanopas, miksi minä, jonka aioit kivittää kuoliaaksi, miksi minä yhä tässä sinua hoitelen kuin emolammas sudenpenikkaa?" "Olet, kuulemma, taipunut Notburga-neidon tahtoon. Vie minut hänen luokseen, oitis ... hän odottaa!" "Vai taipunut, taipunut?" pappi kiihkoutuu. "Sinä et ole armollinen näkemään neitoa enempää kuin minä Neitsyen seitsentä liljaa, jollet ... jollet, sanon minä, vanno olevasi nostamatta kättäsi Vuojolaa vastaan!" Hurskas isä jäi yskimään heikkoja yskiään. Mutta hänen laiha käsivartensa oli noussut Tapoa vastaan kuin manaamaan pahaa henkeä pyhästä paikasta.
Tapo oli jäänyt kummailemaan omia ajatuksiaan. Tuonko höperön edessä hän oli vielä muutamat ajat sitten istunut uikuttavana penikkana ja kallistellut toista ja toista korvaansa kuullakseen, muka, pyhän pyhiä asioita. "Rauta veren vahvistaa, ainakin Kalsoisilla", tuli mieleen taaton muinainen sana. "Älä luota vieraisiin jumaliin!" humahti kaukaa, Vuokselta saakka. Ja isän hymähdellen liikkuvat huulet, silmät ja suonikas kämmenselkä ikäänkuin johtivat nyt hänen jokaista liikahdustaan. Vaistomaisesti hän kohautti papin puheille olkapäitään, viitsimättä edes vastata. "Niin, niin, poika", alkoi taas pappi, "yhtä hyvin kuin rakensin rauhaa sinun maillasi, teen sen täälläkin, ja jollet osaa inistä penikkana katumusta saarnaajien surmasta ja vanno Jumalan nimeen..."
"Vai siinä se oli ... penikka taas?" ajatteli Tapo. "En ole tullut tänne tappelemaan!" hän huudahti: "Jos olisin tuonut jouselliset mukanani ja nostanut Ylistarosta muutaman mokoman lisäksi, olisin voinut raivata kaskeksi koko Vuojolan saaren, mutta ... kuten näet, en halua muuta kuin..." Samassa hän löi lukkoon suunsa. Ei ollut enää aikaa tuhlata jaaritteluihin. Hän näki edessään vain Notburgan tulossa itseänsä vastaan... korven laitaan, jota alkoi kietoa iltahämärä tai hukuttava pimeys. "Tule mukaan, jos haluat", hän jurahti. "Muuten... osaan yksinkin nämä taipaleet!"
Onnahdellen, ristien käsiään ja höpisten käsittämättömiä ukko seurasi lähtijää, joka taakseen katsomatta painoi miestensä luokse.
Vihdoinkin on tultu Vuojolan lähelle, pienen metsikön laitaan. On vasta iltapäivä. Isä Johannes on lähtenyt linnaan. Tapo on jättänyt miehet tiheään kuusikkoon ja edentynyt itse ulommaksi, pienelle kennäälle, jossa kasvaa vahvaa petäjikköä.
Hän makaa kyljellään nurmikolla, jonka alta tuntuu viimeöisen sateen kosteat jäljet. Aika on pitkän pitkä. Hän ei osaa kuvitella neidon näköä silmiensä eteen. Se on viime syksystä alkaen, varsinkin Karjalan-retken jälkeen, hänen mielessään muuttumistaan muuttunut. Siitä entisestä ... laulavasta Notburgasta ei ole jäänyt muuta kuin suloinen tuoksu, lähellä-olo eräänä pimeänä syysyönä, jona hän oli kantanut neitoa käsivarsillaan upottavaa rantavallia pitkin.
Nuorukaisen sydämeen tunkee hätä. Tämä odottelu tässä tuntuu yht'äkkiä melkein mahdottomalta. Sehän on kuin olemattomissa tarinoissa ... Häntäkö tässä ... takkukarvaista pakanakoiraa, olisi muistanut koko ajan tuo linnanneito, joka oli jäänyt seisomaan Vuojolan portille kuin koskettamaton haamu siniseen jäähän...?
Tapo katsahti vaatteitaan. Nämä olivat märät ja melkein riekaleina. Nihkeätä ruumista kiersi lujan taivalluksen jälkeen väsyttävät kylmänvihat, jotka tekivät mielen kurjaakin kurjemmaksi. Hän nousi levottomana jälleen kävelemään. Aurinko tuijotti jostain säteettömänä, liikkumattomana ja tyhjin kasvoin.
Kaste on jo laskeutunut maahan. Ei sada, mutta tasangolta leviää kylmää, tihkusateen kaltaista kosteutta petäjikköön saakka, ja taustalla kuusikonrinta seisoo jo mustana seinänä. Tapo nojaa puuta vasten, ajatuksettomana tuijotellen.
Märästä hämystä tulee kiirehtivä olento, pää hupussa ja kädet kannatellen pitkää viittaa. Se pysähtyy, katsoo taakseen. Kiirehtii taas päättävästi askeliaan. Astuu suoraan kohti petäjikköä.
Tapo on liikahtanut. Mutta ei osaa juosta vastaan. Noinko korkea se olikin ... varreltaan? Sehän käy kuin ... varttunut naisihminen ainakin? Nuorukaista ujostuttaa, aivan kuin kulkisi ohitse vieras, ylhäinen linnanneito, joka ei aio katsahtaakaan tien vierustoille... Tokkopa tuota enää uskaltaisi ... tällaisin kämmenin kanniskella? Tapo jää tottakin silmäilemään känsäisiä kouriaan.
Notburga seisoo hänen edessään. Vetää taakse päätä peittävän hartialiinan. Hiukset ovat ohimoilta kosteat. Kasvot näyttävät jäyhässä iltavalossa liikkumattomilta. Mutta ... nyt hän sipaisee tukkaansa kaulalta taaksepäin. Astahtaa taas ... aivan lähelle. Ja silmistä, joiden kulmalliset pysyvät liikkumattoman vakavina, pilkahtaa ujo ilo. Se lie vierastamista. Mutta se alkaa säteillä yhä lähempää. "Tulithan", saa Tapo soperretuksi. Silloin koskettaa neidon olka hänen rintaansa. Hän tuntee käsivarsiensa välissä läheistäkin läheisemmän olennon. Hän hyväilee tuota päätä huulillaan, kämmenillään, painaa sen leukansa alle ja pitää hiljaa liikahtelevaa vartaloa itseänsä vasten ajattomat ajat. Pitkä, onnellinen huokaus hengittelee heidän välillään.
Kalsoisten Tapo uskoo tuskin hyväilevänsä ja koskevansa. Hän luulee pitelevänsä hellävaroen kuin eksähtänyttä lintua. Mutta Notburga-neito irroittautuu hitaasti ponnistellen, kuin pelkäisi kuolevansa tuon metsäläis-koljon syleilyyn.
"En päässyt ennemmin", Notburga alkaa loitompaa, mutta toinen käsi yhä Tapon olalla ja katsoen suoraan silmiin, "ne pitävät minua silmällä, sillä ankara äiti-rouva on ruvennut epäilemään minun matkojani tänne metsikköön..." Silmiin on tullut viime sanoissa hyväilevää iloa, ne rakentavat salaliittoa tuon yhä vierastuttavan pakanapojan kanssa.
Tapo naurahtaa mukana. Neidon silmät eivät olekaan mustat eivätkä ruskeat, ne ovat pohjattoman siniset, ja silmäterän pyörylässä napottaa huvittavia, ruskeita pilkkuja. Ne panevat naurahtelemaan sitäkin enemmän, sillä niissä itsessään on pelkkää naurua.
"Katsos, äitini on luvannut minut ritari Wibrechtille", Notburga lisää vakavasti, yht'äkkiä kuin anoen turvaa. "Minä tapan sen miehen", Tapo tokaisee huolettomasti. Neito kavahtaa lähemmäksi: "Silloin minun täytyy mennä pyhän Gertrudin turviin ... luostariin, sillä isäkään ei enää taivu pyyntöihini, jos teet rahtusenkaan verran vahinkoja hänen aikeilleen..." Ääni oli käynyt sana sanalta hätäisemmäksi.
Tapo näki edessään Swederuksen kähärän parran verisenä maassa. Mutta nyt hänen oli mahdotonta ruveta siitä puhumaan. Ajatukset ponnahtivat äskeisen surmanteon ohi, tapettuihin munkkeihin. "Lie jo tullut... vahinkoja. Ritarin vakoojamunkitkin ... saivat minkä saivat", hän tapailee, sisimmässään ahdistava tuska. "Sitä ei lueta sinun syyksesi, vaan setäsi Rautaparran, joka vihaa meikäläisiä vanhastaan..." neito lohduttaa nopein sanoin, "rippi-isäni on sen sillä tavalla selittänyt". Tapolla ei ole voimaa kertoa tuotakaan asiaa juurta jaksain. Jokainen sana uhkasi tänä hetkenä repiä poikki ne juuret, jotka parhaillaan olivat juniutuneet heidän välilleen ... lähtemättömiin ja kuitenkin ... hauraina kuin hämähäkin lanka. "Lähde mukaani, kukaan ei voi meille mitään!" hän yrittää pelastautua omasta tuskastaan. Notburga näyttää kallistuvan hänen puoleensa. Tapo vetää hänet luokseen, hukuttaa hänet käsivarsiinsa ryöstönhimoisena peikkona. Mutta neito katsoo häntä aivan läheltä ... surullisin silmin, käsivarret pojan olkapäille väsähtäneinä. "Tapo, Tapahaiseni...", hän soimasi hellästi, yrittäen samassa ilostua. "Sillä tavalla kertoi rippi-isä sinun oman äitisi sinua nimittävän, eikö niin?" Hän oli unohtavinaan koko äskeisen kysymyksen. Mutta jatkoi samassa houkuttelevan hellästi: "Ei niin, ei sillä tavalla, Tapahaiseni. Hae minut isältäni ja kunnialla, kristittynä miehenä..." Tapo jäykistyi, loittoni, oli kääntyä poispäin tulvahtavasta suuttumuksesta. Siinä oli taaskin tuo sama ansa ... papin panema launi korean täyn sisässä. Hän sanoi hitaasti, halveksivassa vihassa: "En aio sinua hakea hameniekkojen kastamana, otan itse ... omilla voimillani ja isieni tapaan." "Tahdotko siis, että pyhimykset ja itse Neitsyt kieltää minut sinulta?" neidon äänessä oli syvää hätää masentavan raskaan painon alla. Hänen kasvonsa näyttivät hämyssä riutuvilta ja kalpeilta. Tapon sydän oli musertua. Hän sai vaivoin sanotuksi: "Tokkopa nuo ... jos et itse halunne ... kieltää." Silloin tuli taas hänen kuuluviinsa aivan läheltä, mutta tällä kertaa lujan, järkkymättömän uskon vahvistamat sanat: "Tiedän, etten ole rukoillut turhaan sinun puolestasi syksystä syksyyn. Pyhä Gertrud on sinut kyllä ajallaan ohjaava oikeaan. Ja minä osaan odottaa, jos vain lupaat pitää rauhan Vuojolan kanssa."
"Lupaan, lupaan kyllä...", Tapo heltyi unohtaen kaiken muun kuin sen, mitä neito oli luvannut. Täyteläinen riemu levisi suonesta suoneen. Käyköön miten käy, aika keksii neuvot. Hän kysäisi vain vielä kerran, huolettomasti nauraen: "Entä jos ei pidä rauhaa ritari Wibrecht?"
Aurinkoisena ja levollisen lempeänä Notburga vastasi hiljaisin äänin: "Silloin on oikeutesi taistella, ja minä olen valmis kantamaan vaikka ... olkiseppelettä sinun vuoksesi..." Notburgan pää oli painunut häveliäästi alas. Tapo ei ymmärtänyt hänen puhettaan olkiseppeleestä, mutta hän tajusi sen merkitsevän jotain suurta uhrausta. Ja hänestä tuntui kuin hän olisi voittanut jo kaikki... tulevatkin taistelut, omat vihamiehet ja vieraat. Hän tarttui kömpelöin kourin Notburgan ranteeseen ja nauroi silmillään, suullaan, koko olemuksellaan onnellista naurua.
Iltahämärä oli painumaisillaan petäjikössä ja tasangollakin täydeksi pimeydeksi, kun Notburga-neito lähti takaisin Vuojolan uhkaavaa lankkuporttia kohti.
20.
Perman kypärä.
Martaitten päivän lähestyessä kävi olo vainajien maanalisissa pirteissä levottomaksi. Tuskallinen ikävä maanpäälliseen, verevään elämään liikahteli haikeana tyhjissä rinnoissa. Siellä, korean elämän pientarilla, valmisteltiin Keyrittärien vastaanottajaisia, ja heillä, Manalan martailla, nousi kiihko ja tyhjyyden vaiva hetkestä hetkeen.
Jos varvunhoikin käsivarsin veisteli vainajaparka kääpiökirveellään, ei kuulunut iloista kalketta, kuten kerran nurmenylisillä salvoimilla. Täällä oli vasen käsi oikea ja oikea vasen, eikä noussut aurinko idästä, vaan raukenevasta lännestä. Jos saalista tahtoi, sai pelkkiä varjoja, joissa ei kiertänyt huuruava veri. Yhteispirtissä istuu ikuisesti mykkänä kukko, eikä heilahda kertaakaan viirilintu tuulettomassa ilmassa. Rakit aukovat suitaan haukahtaakseen, muka, mutta ärhäkästä haukkua ei kuulu. Ovat kasvavinaan kyynäräiset puut itkupuron rannalla, mutta vihreyttä ei ole niissä sen enempää kuin vedenkalvon olemattomassa kuvahaisessa.
Ei kukka tuoksu, ei nuotio lämmitä, ei suupalassa makua. Ei airojen pyyryihin tarttumista, ei melalla ohjaamista. Niitä väilläkin lipuu vene tummille katiskoille.
Ei riemastuta oman rinnan hengitys. Se seuloo edestakaisin, vain mennehiä, maanpäällisiä ihanan ihania tuskia ja päivien ja öitten iloja, joissa oli mullan tuoksua, auringon paistetta, myrskyn käyntiä ja sotatanteren huumaavaa melskettä.
Ollako autuas vai kadotettu, saman samaa, viheriöitsevän elämän ikävää ... Jos olit ukkosen surmaama tai sodassa kaatunut, olit onnekkain vainajista. Ja kuitenkin jäyti niitäkin toimeton varjossa-olo. Olitpa itsemurhaaja, jota kuristi loppumattomasti hirttoköysi, tai yhä riitelevä mies ja vaimo, joille täälläkään ei riittänyt peitteeksi yhdeksännahkainen lampaantalja, tai tahmaista seittiä kehräävä nainen, joka oli jättänyt tyhjäksi elämänkeränsä sydämen, yksi oli heilläkin yhteistä autuaitten kanssa: haikean haikea ikävä.
Loppumattomissa vuosissa oli kuitenkin kussakin yksi yö, joka vapahti martaat Hiitolasta maanpäällisten pariin. Se oli Keyrin juhlayö entisissä kototaloissa, jossa pihamaat ja tanhuat, aitat, pirtit ja saunat oli silloin heitä varten valmistettu.
Olivatpa maanneet silloin muinaiset ruumiit liekona suossa ajattomat ajat, sammalen ja turpeen alla, kuolinrovion onkaloissa tai kallona somerikolla, silloin ne saivat kaikki nousta ja vaeltaa somasti narajaville veräjille. Ja sen ainoan yön aattona laulaa vuodessa ainoan kertansa Manalan mustanharmaa kukko.
Silloin tulee vainajille touhu. He koristavat kulmaluunsa ohdakkeilla, joita Tuonelan pahanpojat pelkäävät. He jättävät hietaiset permantonsa, he avaavat uksensa kärpänluisesta rivasta ja syöksyvät syysiltaiseen myrskyyn. Täällä he varastavat ainoaksi yökseen elävien sieluja tai vangitsevat tuulen pyörteet eläväksi hengekseen ja pääsevät kuin pääsevätkin muinaisiin kotopirtteihinsä lämmittelemään.
Oliko ihme, että vainajat vuottelivat tällaista yötä suuri ahdistus tyhjissä rinnoissa.
Mutta elollisilla oli kiire. Vilja oli puitu. Olut oli pantu. Kalmoilliset oli viety kalmistohaudoille ja puolet viemisistä syöty itse, puolet jätetty esi-isien hengille. Puut oli pilkottu koreaan pinoon Keyri-saunan lämmittämiseksi, ja puhtaimmat oljet kiiltelivät kuvoissaan lauteille levitettäviksi. Olipa jokaisessa talossa syötetty parhain kervoin hyötyvin karitsoista, juhla-ateriaksi saapuville vainajille.
Kaksin kerroin suuret juhlat piti vietettämän Kalsilassa, sillä tullut oli viesti, joka oli ainakin näiksi ajoiksi parantanut Anukka-emon itkutaudit. Raskaampi oli tosin entisestään emännän askel. Ei ollut kokonaan palannut entinen välke silmänluontiinkaan. Eikä keikkunut enää vaimonhuntu iloisen pöyheänä.
Mutta näinä päivinä, Keyrin alusviikolla, hän tapaili kuin tapailikin entistä jalankäyntiään, sillä Karjalasta oli tullut viesti isännältä. Kuura-päällikkö oli pitänyt sanansa. Laatokanlinna oli hävitetty. Torkel Haak oli saanut surmansa hänen kädestään. Perman kypärä oli saatu saaliiksi. Se päässä oli päällikkö vielä muutamiksi päiviksi työntynyt ajamaan takaa pientä varjakoitten jäännösjoukkoa, joka oli päässyt pakoon Torkel Haakin keskenkasvuisen pojan johtamana. Muutaman päivän kuluttua oli isäntä palaava pitkältä matkaltaan.
Siksi oli Kalsilassa yllin kyllin tointa ja touhua. Kokonaisiksi päiviksi riitti työtä viimeistelyissäkin. Naudat oli isketty sydänmunaan, lampailta oli leikattu niskat. Ja ruhot riippuivat kintereissään. Mutta vielä oli emännällä jos jotakin huoltamista. Oli katsottava orjatytöt ja palkolliset, jotta tuli pirtti puhtaaksi ja pöydänalus, vainajien olopaikka, puhdastakin puhtaammaksi. Oli hoidettava makkarasuolia kylmässä vedessä, ne varoen suolattava, aittaan kannatettava ja makkarasarvet valmiiksi katsasteltava. Ja jos olivatkin jo vartaat katossa leipää täynnä, oli vielä monet keitto-ja rokka-aineet sekoiteltava ja parhaat astiat haettava säilöistään.
Mitä lähemmäksi tuli juhla, sitä vetreämmäksi näytti käyvän Anukka-emäntä.
Rautaparta ei ollut vieläkään palannut luoteistaipaleilta, mutta huhuja oli tullut sieltäkin päin. Niinpä Tapo, kierrellessään pitkät ansapolut ketunpermillään, eteni usein Konhonselän valkamaan saakka, sillä hänellä oli kiire päästä uusine viesteineen taattonsa pateille.
Näinä tuulisina päivinä heilutteli tuulenpuuska pirtinviirin palokärkeä, niin että viiripuu rusahteli, ryrrytys soi aamusta iltaan ja punapää heilahteli suunnasta toiseen. Samalla tavalla liikahteli Tapon mieliala. Kaikki viestit ja huhut, tulivat ne idästä tai lännestä, olivat ikäänkuin asettumassa hänen puolelleen. Taatto oli tulossa, ja samaan aikaan uhkasi Vuojolasta myrsky, joka ennusti sotaa. Siellä oli Wibrecht-ritari; palattuaan Kokemäen matkaltaan, ottanut raivopäissään kokonaan käskyvallan Bunge-herralta. Yhdessä Rotrud-emännän kanssa hän oli lähetellyt hätäviestejä Visbyn neuvostolle ja hiippakunnan ylipaimenelle, Linköpingin piispalle. Tämän piti lähettää munkit saarnaamaan ristiretkeä hämäläisiä vastaan ja raatiherrojen oli puolestaan varustettava haaksia Upsala-kuninkaalle, jotta tämä suostuisi retken johtajaksi. Ja kaiken lisäksi oli pääkaappari Alf Erlinginpoika jälleen käynyt Vuojolassa tekemässä joitain sopimuksia ritarin kanssa. Koko yö oli silloin juhlittu ja suuret olivat olleet kestingit.
Niinpä aikoi ritari itse ryhtyä taisteluun! Ja hän, Tapo, oli vapaa rauhanlupauksestaan. "Siinä tapauksessa, siinä tapauksessa..." humisivat Notburgan sanat hänen korvissaan, "minä olen valmis kantamaan olkiseppelettä sinun vuoksesi..." Tähän neidon salaperäiseen lupaukseen hän pysähtyi, missä ikinä hän istui, kulki tai seisoi. Muuta hän ei enää riemukseen tarvinnut. Hänellä oli oikeus pelastaa morsiamensa ... sekä pyhiltä Gertrudeilta että friisiläisrosvoilta.
– Eilisaamuna, hänen palaillessaan jälleen ansapoluilta, oli Aimalan-tien haarassa hänet tavoittanut Nokke-tyttö. Tämä oli hiipinyt äkkiä takaapäin hänen vierelleen ja tarttunut viitanhihaan. "Nyt se on tullut ... kosiomatkalle", orjatar sanoi hädän painamalla äänellä. "Kuka?" "Kurjen Tora." Tapolta pääsi yliolkainen naurahdus. Mutta tyttö jatkoi: "Sen oma käsi on vielä sidottu lonkalle, nahkaisiin, sillä sen kainalossa on, kuulemma, yhä maantarttuma, mutta sillä on rosvoja mukanaan ja se on uhannut sinua verisellä kostolla, itse kuulin ... Aimalan naapuritalosta..." "Supata mitä supatat... Uhatkoon, kostakoon", Tapo hohotti huolettomana, Hänen silmänsä seurailivat vain huikeassa ilossa kiepsahtelevaa palokärkeä, joka oli keikahuttanut pyrstönsä Aimalaan päin ja ryrrytti nokallaan länttä kohti, ikäänkuin ei mitään muuta ilmansuuntaa olisi ollut olemassakaan.
Nokke-tyttö seuraili sittenkin juoksuaskelin roimasti taivaltavan miehen katveessa. "Ei sillä ole puhemiestäkään, mutta Aimatar on sille suostunut, vihasta sinuun, ja se kun on luvannut sinulle kostaa Ikätorankin, taattonsa, kuoleman..."
Tapo jäykistyi hetkeksi. Joko taas! Mutta samassa hän tempautui irti tuostakin painajaisesta. "Saastahiset!" hän karjahti. Ja jatkoi taas pitkin askelin matkaa.
Tyttö jäi pää nurpollaan paikalleen. Mutta katsahti taas kuin varoen taakseen, Aimalan tielle, ja lähti huolekkaana seurailemaan välinpitämätöntä miestä. Ja kun aurinko oli juuri revähyttänyt riekaleiksi mustan pilvenlongan lyöden teräksisellä valollaan päin lahdentakaista roviokumpua, kammahti lapinkanan sydän, niin että hän pysähteli monet kerrat avuttomana, kädet hykertyneinä pienen, hengittämättömän rinnan alle.
Tänään, yhäkin tuulisena aamuna, luoteisviiman vetäessä vitaan Kalsilanlahden yli, Tapo kiertelee Linnamäen vallituksilla. Harppoo lahonneita päällishirsiä varustuksen läntiseen laitaan.
Hänellä ei ole lakkia päässä, ei miekkaa vyöllä eikä solkia sepaluksessa. Syöksähtelevät vihurit sipovat hänen tukkaansa rautakammoillaan taaksepäin ja pörröttävät sen taas hajalliseksi pensaaksi päälaelle. Tuulet käyvät vettä ja maata pitkin. Ylhäällä seisovat sinilaikkaiset, kumottavat pilvet paikoillaan. Juoheasti nousevien vaarojen yllä juoksevat taas penikulmaiset pilvenvarjot. Nekin makaavat keskellä humisevaa erämaata liikkumattomina jättiläiskilpinä taivasta vasten.
Eräs niistä näyttää kääntyvän kaukaiselta pohjoisvaaralta länttä kohti. Katselijan sen enempää ajattelematta sen voimakas uhma paisuttaa hänen omaa rintaansa. Se pukee hänetkin aivan kuin sotisopaan. Hänellä on olevinaan kädessään miehenkorkuinen kilpi ja hänen takanaan on tuhat keihästä, Pirkkalan jouselliset poikapolvesta jämeriin miehiin saakka. Ja taatto ... hän astuu rinnalla, pää ja kaula nuorteassa asennossa, huulet hymähdellen ja silmä teräksisen kirkkaana.
Lahden poikki soutaa vene, keskituhdolla nainen airoissa ja perässä ukonnäköinen. Tapo ei kiinnitä siihen sen enempää huomiota. Lähtee laskeutumaan alemmaksi. Ja jalka töksähtää, äskeisten ajatusten yhä humistessa päässä, kivisen, maatuneen kuolinkummun turpeeseen.
Kummun huipulla törröttää pieni sytyttämätön rovio, keskellä tuore kappale koivua, johon jätetyt oksat pistävät Tapon silmään ihmisenkuvan käsinä ja jalkoina. Hän katsoo tarkemmin. Siihen oli vuoltu päänmuotoakin ohuen kaulan päätteeksi.
"Häkäsaunalaiset lienevät olleet tekemässä taikojaan", hän yritti hymähtää ja oli heittämäisillään pökkelön alamäkeä. Mutta pudottikin sen takaisin roviokasaan. Mielessä oli äkkiä kammahtanut. Sellaisiahan ne, kuulemma, asettelivat myös kostonmerkeiksi ... vihamiehet. Ajatus lennähti pakostakin Kurjen Toraan.
Mutta järjellään hän punnitsi sen sittenkin mahdottomaksi. Mies, joka ei välittänyt leikata turparengasta surmaamaltaan karhulta saadakseen metsäonnea, ei karkottanut sen sielua tulella polttamalla eikä vitsomalla eikä pitänyt pyhinä mitään peijaismenoja, se nyt ei ainakaan huolinut peloitella kuvatuksilla...
Hän oli taas myhähtävinään: "Lienevät olleet kaskelaisten kakarat pelehtimässä", mutta tuskin tuntuva onea tunne jäi sittenkin jonnekin rinnan puoleen.
Eikä hän ennättänyt vielä nostaa päätänsäkään, kun aivan kummun alta hekkelehtii häntä kohti heikon näköinen vanhus, lakki päästä poissa, pääkallo kaljuna korvia myöten ja terävä, pitkä nenä kummallisella tavalla pystyssä.
Tapo katsoo tunteakseen. Ei tule hetkessä mieleen muuta kuin hämärä muistikuva. Ukko tekee nöyrästi hyvänpäivän ja istahtaa lopen uupuneena kummun vieruskivelle. Ei näytä saavan puhutuksi väsymykseltään.
"Iirolan ukko!" välähtää Tapon mielessä. Sehän se oli tullut häntä vastaan Arpian matkassa Miehon kosiomatkalta palailtaessa... "Mitäs nyt?" hän kysäisee.
Ukko nousee, nojaa kummun laitaan, aivan kuin pyrkisi puhumaan läheltä. Tapo astahtaa alas ja istuttaa ukon jälleen kivelle, jääden itse ylemmäksi, turpeelle.
"Tyttöhän se pakotti, ei antanut rauhaa, kun olet ollut hyvä mies ... meitä kohtaan, sanoi..." "Puutteessako olet?" "Enpä tuota ... entistä enempää, jos onkin ollut ... kalmanhammas ristiluissa koko kesän, kevätvesistä, näetsen, ja nyt, tuota, syksymmällä..." Ukko pysähtyi, jäi vetämään heikkoa henkeään, joka kulki pihisten edestakaisin hampaattomasta suusta. Tapo odotteli kärsivällisesti, tokaisi: "Tuliko paljonkin lyhteitä kirvestä kohti?" "Kah, tulipa toistakymmentä jyvää siemenestä, hyvin, hyvin tuli, Ukolle kiitos, mutta se kuumetautihan se pani sitten lavitsalle, jotta ... nyt vasta ... tytär toi kotosaunaan ja souti pateillesi, tuota..."
Tapo näki, että vanhuksen oli vaikea sanoa asiaansa. "Sano suoraan sanottavasi" hän kehoitti. "Näetsen, kun sanoi tytär, jotta ... varattaisiin sinut vihamiehiäsi vastaan, ne kun tietävät enemmän kuin sinä, jolleivät tyhjiä tohisse..."
Kuuntelija nousi levottomana. Mutta heittihe taas rennoksi. "Sano, mitä tietävät!" "Oltiin, katsos, Veentaassa pari päivää, kun en jaksanut yhtä mittaa ja ... siitä se kulki Kurjen poikakin rosvoineen..." "Se on tietona jo", Tapo sanoi jyrkästi.
"Jospahan, jospahan, mutta..." Alhaalta, kennään takaa tulee näkyviin tyttären pää. Hän kapuaa rinnettä ripein askelin. Lähestyy Tapoa vierastelematta ja viittaa lahden yli riihilakan edustalle, jossa seisoskelee vähintään kymmenpäinen miesroikka.
"Siinä ne nyt taas ovat ... vaaniskelemassa", hän hätäilee Tapolle. Tottakin, siellä oli miehiä, joilla oli miekat kupeilla ja keihäskin muutamalla yli olkapään hojottamassa. "Ovat, ovat", yhtyi ukko, "uhkailivat tulleensa sinulle keittelemään ... ruumisrokkaa, kurkelaiset, ja sitä varten se tämä Ilottu-tyttö sanoi, jotta..."
Tapo oli lähtemäisillään. Katsahti luhdinsolaa kohti. Täältä näkyi levotonta liikettä. Naiset juoksivat edestakaisin, aivan kuin haeskelisivat miehiä pihan puolelta apuun.
"Vai sillä tavalla! Vai haluatte ruumiinhajua ... omista maksoistanne!" Tapo leimahti kuin sotaan lähtemässä. Hän lähti juoksemaan rantaa kohti soutaakseen yli lahden ja lähteäkseen rosvojoukkoa vastaan.
Mutta Ilottu-tytär juoksee hänen jälkeensä, saa veneenkokan luona tartutuksi miehen hihaan.
"Sanoiko isä jo senkin, että kurkelaiset toivat Veentaalle huhun, jotta ... taattosi kannetaan kotiin ... vainajana?"
Tapo jäykistyi liikahtamattomaksi pahtaaksi.
Yksikään jäsen ei värähtänyt, kasvoissa ei ollut mitään ilmettä. Mutta niille kertyi hitaasti harmaata tuhkaa. Ja silmistä uhosi ontto hätä. Kotvan kuluttua hän pudisti epäuskoisesti päätään. Mutta kamala aavistus ei sittenkään poistunut katseesta.
Pään läpi kulki rautaisena ketjuna päätelmiä. Taatto oli lähtenyt takaa-ajoon. Taisteluita oli saattanut syntyä. 'Harald Haartraade teki pienen retken naapurisaareen ja sai surmansa mitättömässä kahakassa.' 'Sellainen se on miekkamiehen polku.' 'Tulenpa kuin tulenkin, kypärä päässä tai ... kainalossa', tuli mieleen taaton viimeisiä sanoja. Samassa hän näkee läheltä, niin läheltä, että silmiä pakottaa, taaton kämmenselän ja tällä noruvat tummat, raskaat pisarat. Miksi ne olivat häntä vaivanneet monina hetkinä ... unennäöissäkin? Selittämätön varmuus painuu hitaana, raskaana riippana hänen mielensä syvimpiin hautoihin. Jalat alkavat väsyä ja kangistuvat jälleen yhtä hitaasti kuin kamala varmuus hirvittävästä kohtalosta leviää ja peittää kaikki hänen ajatuksensa.
"Ne sanoivat, että sen tapetun päällikön poika oli yönuotiolla surmannut ... kostoksi taatostaan..." Ilottu-tytär yrittää selitellä.
Kuuntelija tuntee jokaisen sanan todeksi. Se kuulostaa korvaan muuttumattomalta tuomiolta. Nuo tuolla ... nuo Kurjen riekaleiset rosvot ovat lentohattaroita, haaskalintuja, jotka alkavat kohta rääkyä sekapäisinä kalmanhajusta...
Hän on kääntänyt kasvonsa kohti riihilakkaa. Miesroikka on kadonnut sen edustalta ja vetäytyy hitaasti Aimalan tietä poispäin.
Vai, vai! Vuottelemaan, muka ... kuukkimaan kelohongan oksille, kunnes ... saalis on valmis. Horjahtelevat ajatukset heittivät samassa hänen eteensä taaton silmät. Ne katsoivat harkitsevan tyynesti, pohjalla surullista leppoisuutta, ja pojan päässä jatkoi taas kiertämistään äskeinen kouristava kauhu. Martalaisten hiidenkukot, ilmojen lempolaiset ja korpien ihmissudet olivat tulleet repimään hänen taattonsa avoimesta silmästä sen kostean kalvon...
"Ne on tapettava, tapettava ... ajoissa", hän ähkyy. Työntää riuhtaisemalla veneen ja on samassa tuhdolla soutamassa vastarantaa kohti. Kodan alta hän juoksee suoraan, aseettomana ja suojattomana, kurkelaisten jälkeen. Jouselliset, joita on kerääntynyt portin edustalle, juoksevat viistoittain häntä kohti ja ojentavat hänelle sekä miekkaa että keihästä.
Juoksija tempaa keihään kouraansa ja ravistaa sitä, tarkoittaen käskeä miehet itseään seuraamaan. Kurkelaiset perääntyvät kumman hitaasti. Hyökkääjäin vauhti on ankara. Tuossa on jo tienhaara. Silloin riihen edustalla, josta oikealle kääntyvä tie kulkee loivana alamäkenä kohti Konhonselkää, Tapo äkkiä pysähtyy. Jää katsomaan liikahtamattomana oudon juhlallista näkyä.
Alhaalta, loppumattomalta näyttävän mäen alhosta nousevat jousellisten jonot, jotka kulkevat hitain askelin. Joukon edessä kannetaan havuisilla paareilla, neljän miehen olkapäillä, vainajan ruumista. Paarien takana kulkee yhtä hitaasti satulat on hevonen ja näiden takana vaiteliaan ja väsyneen näköiset miehet.
Nyt se oli tullut. Jostain syystä vavahtivat seisovan pojan sydämessä Anukka-emon kasvot. Hän oli näkevinään jo edeltäpäin vaimon kyynelistä märät poskipäät ja sumeat silmät. Hänen oma surunsa tuli samassa hiljaiseksi. Se muuttui kuin luonnolliseksi, välttämättömäksi taakaksi, joka oli kyettävä kantamaan horjahtelematta.
Kalsoisten poika lähti astumaan tyynin askelin tulijoita vastaan.
Kulkue pysähtyi. Paarit laskettiin maahan. Ne seisoivat yksinäisinä kapealla tiellä, jonka molemmilla puolilla levisi ruosteenkarvaista niitynpohjaa. Vainajan pää lepäsi kypärättömänä korkealla satulalla. Suomuspaidassa oli himmeitä ruosteenläikkiä. Taatto ikäänkuin katsoi vastaantulijaa suoraan silmiin, vaikka olivatkin silmälaudat ummessa. Kulmakarvojen varjoissa oli jotain tutkivaa. Mutta huulille oli jäänyt hymy, tuo sama hymähtely, sekä raikas että väsynyt, mikä niissä oli ollut heidän viimeisen kerran erotessaan.
Koko ajan oli paistanut pilven syrjältä tyhjäsilmäinen aurinko. Poika havaitsi äkkiä vainajan viereltä kullanvälkkeisen kypärän. Tämä oli korkea. Sen rautaa peittivät leveät kultalehdet, niin että se näytti kirkkaassa valossa ylt'yleensä kullasta taotulta. Joko päässä tai... kainalossa! Niinhän sen pitikin ... juuri noin, oikean käden ja kyljen lomassa...
Mistä se sen tiesikään, taattojen taatto? Poika oli heltyä. Mutta vainajan sotahevonen, Ukonkaari, hamusi samassa pehmeästi turvallaan isäntänsä tukkaa. Tämä herätti pojan näyistä ja muistoista.
Hän erotti joukosta tuttuja jousellisia, omia miehiään ja aimalaisia, joista ei yksikään ryhtynyt hänelle puhumaan.
Vakain askelin hän astui taattonsa paarien pääpuoleen. Viittasi kantajille. Tarttui hevosta suitsiin. Ja paarit, vainajan poika, vainajan sotaratsu ja jousellisten satapäinen joukko ryhtyivät jälleen nousemaan pitkän pitkää mäkeä.
21.
Roviolla.
Oli tultu jo iltapäivään. Riihattomat tuulet olivat lakanneet. Mutta tuolloin tällöin tohahtivat vieläkin kaukaa petäjikköharjut, ja tuulennuoliaiset ammahtelivat kotarannassa vaarallisina vasamina, joista saattoi yötä myöten ärsyyntyä ilmoille suuremmatkin myrskyt.
Oltiin vasta Keyri-juhlan aatonaatossa. Mutta keyrittärien hyvittäjäislammas, kalmanrokka ja olut olivat nyt jo joutuneet pöytään päällikkövainajan yön-istujaisiksi. Myös ulkokyläiset jouselliset, vieläpä aimalaiset, olivat jääneet taloon ja antoivat haarikkain kiertää pirtin seinäpenkkejä pitkin.
Tältä puolelta hoiti isännyyttä parhaasta päästä Revon-ukko, sillä äiti ja poika viipyivät pitkät tovit kalmanaitassa tai sen kynnyksillä.
Tapo seisoo parhaillaan kuulakkaan auringon vetäessä hitaasti pitenevää varjoaan aitan edustalle, sen kynnyksellä, ovenpieleen nojaten. Peräseinän päivänaukosta tunkeutuu voimakas valovirta väristen ja läikehtien vainajan korkealle otsalle ja ampuen lakkaamattomat nuolensa kultasilaiseen kypärään, joka yhä lepää liikuttamattomana entisellä paikallaan.
Tapo on jo saanut kuulla kertomukset taaton kuolemasta. Hän oli ollut palailemassa voittoretkeltään, joka oli ulottunut aina Syvärin taakse. Oli pystytetty viimeinen yöleiri päivänmatkan päähän Laatokanlinnasta. Päällikkö oli täynnä ilomielistä ylpeyttä. Viimeisenä iltana hän oli nuotioitten loimossa nostanut saaliskypäränsä korkealle kämmenellään. Niin oli seisonut hetken, silmät loistaen vavahtelevassa valossa. "Hämeen aurinko!" hän oli huudahtanut ympärillä oleville pirkoille, painanut sen päähänsä ja sanonut vakavasti ja harkiten: "Tämä olkoon iästä ikään Hämeen sotapäällikön merkki!"
Mutta samana yönä, läpäisemättömästä pimeydestä, läpi vartijain, ohi hiipuvien nuotioitten oli hiipinyt Torkel Haakin poika, työntänyt miekkansa Kuura-päällikön kupeeseen ja kadonnut sekasorrossa löytämättömiin.
"Salamurhaaja", karskahti vieläkin Tapon hampaista. Siinä se oli... tuo Hämeen aurinko, joka jo oli polttanut poroksi hänen taattonsa elämän ja uhkasi nyt turmiolla koko heimoa. Siitä oli, näet, jo matkalla riita alkanut. Aimalan Hirvi oli, kuulemma, vaatinut sitä väenväkisin itselleen, kun oli, muka, ollut retken ylimmäinen päällikkö. Tuota taistelua ei Tapo nyt sen enempää jaksanut ajatella. Hänen takanaan, porraspuulla, istui hänen äitinsä, vaiti, sanaa sanomatta, nyykytellen päätään, kädet helmassa ja sormissa Maarian-kuva katkenneissa ketjuissaan. Hetki hetkeltä olivat hänen kasvonsa päivän kuluessa Tapon mielestä aivankuin höpertymistään höpertyneet. Niihin oli painunut hitaan, mutta armottoman käden painamana ajatukseton, muinaista lapsuutta tai hautaa haparoiva ilme, joka ei enää osannut pyytää eikä käskeä.
Keskellä sääliäänkin poika tunsi kipeästi Rautaparran poissa-olon. Kaikki mitä tehtäisiinkin tai tapahtuisikin oli nyt hänen hartioillaan. Eikä hän kuitenkaan osannut ominekaan ajatuksineen muuta kuin harhailla.
Tällä hetkellä tuo kypärä kuolleen lavitsalla kumotti hänen silmiinsä kuutamona, jolla on kammottava kylmänkehä ympärillään. Juuri tuollaisen hän muisti kerran nähneensä mitattomissa erämaissa, silloin ... juostessaan Kurjen Toran jälkiä ja tuijotellessaan Kaule-lapin kotalouteitten lomitse, ohi katkaistun patsasaitan viheriän kylmää kuuta. Lapaluissa oli tuntuvinaan tänäkin hetkenä nihkeätä kylmää, ja sudenvarjot häilähtelivät kuin painajaisunessa.
Hän astui sisälle aittaan ja istuutui ajatuksettomana matalalle rahille.
Miehiä kuuluu työntyvän pihalle. Tapo ei näe paikaltaan pirtin edustalle, mutta äänistä päättäen tulijoita lienee vain muutamia, koska ei kuulu sen enempiä remuamisia.
Hetken kuluttua alkaa kuulua pidätettyä aputyttöjen tyrskimistä. "Kanoja kähminevät", tulee kaukaisena liikahduksena istujan mieleen. Ei se edes suututa. Olkoot vaikka ... aimalaisia! Eivätkä nouse edes Nokke-tytön kasvot silmien eteen.
Äkkiä joku tytöistä kirkaisee, kuuluu juoksevia askelia, ikäänkuin pakenisi aittaansa joku helmallisista. "Houkutellevat, orjattaret..." suu vääntyy kuuntelijalla vaisuun naurahdukseen.
"Kuulitteko?" kuuluu samassa pirtin ovelta päin rento ääni. "Kun on haudattu Kalsilan isäntä, lähtevät Aimoiset meren yli Nevalle ja Ilmajärvelle, pääpesään!" Lie tunkeutunut samalla ovesta enemmänkin joukkoa, sillä sanat yltyivät rähäkäksi. "He-hei, pojat!" "No, sen se juuri sanoi, tuolla pirtissä!" "Ja kyllä Aimalan isäntä tietää, että sanasta miestä ja sarvesta härkää!"
Tapo viriytyi kuulostamaan. Vai liehtoi se, mokoma, omia vainotuliaan hänen taattonsa peijaisissa? Kuin vastaukseksi alkoi samassa kuulua Hirven kerskailu jostain kynnyksiltä: "Hoi, pojat! Silloin ne otetaan ... kärpät ja soopelit pajarien linttipäiltä, hitto syököön. Ja vuokselaiset mukaan! Sillä niiltäpä ne on ryöstettykin ... pilahinnalla tai rasboinikkien peitsillä!" "Räähkä kuin räähkä, sanoo Karjalan mies!" katkaisi jonkun kalsilaisen huuto Hirven kireän äänen.
Tapon katse kiintyy Nokke-tyttöön, joka on pujahtanut näkyviin luhdinsolasta ja lähestyy epäröiden kalmanaittaa. "Emo, lähde, jaksatko emännän aittaan? Nokke saattaa..." Anukka-emäntä nousee kuin talutettava lapsi ja lähtee hiljaa kulkemaan viereistä luhtiaittaa kohti.
Nokke-tyttö pujahtaa aitan ovelle kasvot hätäisinä, mutta ei rohkene astua sisään. Istujan mieleen valahtaa kuin sula voihera lempeä tunne tuota tyttöä kohtaan, joka yksin koko talossa näyttää huolehtivan hänen puolestaan. "Tule tännemmäksi", hän kutsuu läheisellä äänellä.
Nokke hiipii, painautuu pelokkaana ja kiitollisena paarien vieritse Tapon polvien nojaan. "Rantoja pitkin ja polkuja..." hän kuiskaa nopeasti, "painuu suuret joukot kylänloppuisia ja vieraskyläisiä kuokkia, mutta riihellä päin ... siellä on taas ... rosvonnäköisiä. Sinulle pahoja aikonevat..." "Mene emännän luokse aittaan", tuli vastaus lyhyesti, mutta yhä leppoisalla äänellä.
"Räähkä, räähkä? Kuka on räähkä, häh?" Hirvi oli alkanut jätkytellä äskestä huutoa, tajuamatta, ketä oli tarkoitettu.
"Räähki mitä räähkit", hän huutaa taas, Noken pujahtaessa aitanovesta, entistä tolkuttomampana, "mutta höyrähtääpä, rahko syököön, maksasi, kun kiiltää tämän pojan päässä Perman kypärä. Hoi, pojat!"
Haarikka tuntui kiertävän miesroikassa. Mutta Tapon korvaan oli sorahtanut pahasti Hirven kerskaus. Sisu kuohahti. Se ikäänkuin kiskaisi hänet irti liioista suremisista ja löi taas miehen jalkapohjat lujiin maaperiin.
Seinäluukun valonsiukale oli siirtynyt syrjään, ja kypärä oli hukkunut hämärään. Mutta hän näki itsensä painamassa sitä päähänsä, astumassa se päässä taattonsa jäljessä kuolinroviolle. 'Eikä sitä ole minun kuolinroviollani poltettava!' kajahti taaton ääni Vuoksen niemekkeeltä. Hänen ei tarvinnut enää ajatella, mitä oli tehtävä. Hänen piti vain nousta ja suorittaa tekojensa teko, vaikka nousisivat häntä vastaan yht'aikaa sekä heimolaiset että maammo ja Kiesuksen pyhimykset...
Vartalo jännittyi. Polvet kankeina hän astui paarien ääreen, nosti kypärän lavitsalta kaksin käsin ja astui aitan kynnyskivelle. Täällä hän painoi sen päähänsä. Se oli aluksi kuin tyhjä hattu. Se tuntui luonnottoman suurelta. Mutta se ei painanut. Sillä niskajänteet olivat kiristyneet sen alla rautaisina jousina. Pää ja hartiat taipumattomina hän astui keskelle valonväikkeistä pihaa, kohti aimalaista.
"Taattoani ei haudata ... poltetaan!" hän lausui aluksi vavahtavin äänin, mutta viime sanan melkein huutaen. Hirven miehet rähähtivät lyhyeen nauruun.
Mutta he mykistyivät samassa, sillä Revonukko oli alkanut siirtää Kalsilan jousellisia Tapoa kohti, joka näytti seisovan liikkumattomana patsaana, räikeä iltavalo läimähdellen kypärällä. Hän käski yksikantaan tuomaan pirtistä kirveensä. Tämän saatuaan hän siirtyi ryhdikkäin askelin takaisin aitan nurkkaukselle, välittämättä Aimoisesta sen enempää kuin koukoilevasta kuokasta. Tultuaan vanhan uhrikuusen juurelle hän löi sen kylkeen muutamin iskuin oma nurkonsa, isännänmerkin, ja veti tämän jälkeen puukon tupesta. Kuten tapa vaati, hän viilsi haavan kämmensyrjään ja vuodatti tästä, tyylittelyksi taattonsa hengelle, pisaroita sukupuun juurelle.
Ajoittain tohahtava tuulenhenki liikahutti silloin voimakkaasti mahtavaa puuta, aitan kela ja viirin palokärki liikahtivat ja lyhyt vihuri kiersi hetken kattomalkoja, seinävieriä ja tanhua-aitaa.
Nuori isäntä jäi hetkeksi seisomaan kuin kuunnellen taattonsa viimeistä tahtoa. Ja hänen kasvonsa valaistuivat onnelliseen, rohkeaan nauruun, aivan kuin hän olisi lähtenyt isänsä rinnalla miekalliseen taisteluun.
"Kymmenen miestä ... kuolinroviolle, kaatakaa hirsistöstä aitankorkuinen kokko ja pitäkää valmiina taattoni parhain sotavene", hän käski kovalla äänellä ja viittasi Revon-ukkoa johtajaksi.
Samaan menoon hän jatkoi Hinkka-ukolle: "Taattoni satula ja loimi, puukko, kirves, haarikka, jouset, keihäät ja kilvet tänne!" Neljä vierimmäisistä jousellisista hän viittasi nostamaan paarit kalmanaitasta. Ja lisäsi Arpialle: "Tuo taattoni Ukonkaari ja taluta paarien perässä!"
Aimoiset olivat pääluvultaan heikommalla puolella. Hirvi näytti ryhdistäytyneen irti humalasta ja taipui vaiteliaana seuraamaan tapahtumain kulkua, sillä ei kuulunut Aimoisten tapoihin loukata isiltä perittyjä uskonmenoja.
Tapo Kalsila astui hetken kuluttua peijaiskulkueen etupäässä luhdinsolasta rantatielle, jonka vierillä seisoskeli jo ennestään väkeä.
Kauempaakin alkoi kansaa vaeltaa, ketkä painuen valkamia kohti, ketkä kiertäen lahdenpohjan ympäritse – kaikki, omankyläläiset ja vieraat, pyrkivät kohti Linnamäkeä, jolla kohosi kohoamistaan kymmenen miehen voimalla kalmankokko.
Lehtimetsä oli alaston. Sen lomitse, yli saarten ja niemien kuulsi lännestä viheriänkeltainen suikale laskevaa aurinkoa. Mutta venejonon soutaessa yli lahden sekin alkoi jo peittyä tiheään pilveen, joka eteni taivaanrantaa hitaasti ja armahtamattomasti.
Tuulennuoliaiset olivat yltyneet tuhatpäiseksi, kiimaiseksi laumaksi ja nostaneet jäätävän vihurin, joka lakaisi selältä päin rautaisena luutana, kampasi rantaruohiston kuolleita hiuksia säälimättömin vedoin ja tukehtui vasta norolahden pohjukkaan.
Silloin havahtui lopultakin itse Tuulenakka, joka pitkin iltapäivää oli vasta tuolloin tällöin levähytellyt puuskapäissä helmojaan. Se manasi satakertaiset, riekaleiset hameensa lentimiksi, nousi ilmaan ja siitti päättömien turilaitten ja silmäluomettomien vesihiisien kanssa myrskyä yötä vasten.
Jo oli rakennettu mäntypuinen alusta roviolle. Sille oli levitetty Ukonkaaren satulaloimi. Ja satula päänalaisenaan lepää päällikkö-vainaja viimeisellä sijallaan. Arpia pitelee isäntänsä ratsua marhaminnasta rovion tuolla puolen, nousevalla rinteellä.
Tuli oli sytytetty. Se syöksähtää aluksi sauhuna kuin märästä ryteiköstä. Vähitellen se alkaa räiskähdellä, humahtaa muutamin lieskoin, nuolaisee kielin pimeyttä ja ylennäiksen vahvana palavaksi valkeaksi.
Tapo seisoo kuolinkummun järvenpuoleisella reunamalla. Hänen jalkojensa juuressa ovat suurena röykkiönä vainajan pitokalut ja aseet. Oman perintökypäränsä poika on antanut Revon-ukolle, joka seisoo alempana, pitäen myöskin täysinäistä oluthaarikkaa toisessa kädessä.
Vastoin tavallisuutta ei ole perillisellä omaa sukukuntaansa, ei ainoatakaan sukulaismiestä lähettyvillään. Yhä on poissa Rautaparta, ei ole ainoatakaan päällikönarvoista hänen rinnallaan, sillä Aimoisten Hirvi joukkoineen seuraa vaiteliaana, liikahtamatta, kasvoilla tekemällä tehty, tärkeä ilme, polttajaismenoja. Poissa on hänen ainoa kumppaninsakin, Sorrilan Mieho, jolle kylläkin oli jo iltapäivällä lähetetty viesti päällikön kuolemasta.
Tämä yksinolo masensi aluksi hänen ajatuksiaan, jotka äsken kotopihalla olivat lennähtäneet rautaisina nuolina omille ylpeille radoilleen.
Mutta rovio nousee. Se tohisee vahvassa tuulessa. Hongikonrinta palaa punaisen ruskeana tumma havukatos päättymättömänä kilpenä yläpuolellaan.
Mitä hän oli kuullut tarinoita entisistä taattojen polttopeijaisista ja mitä kaikkea hän oli niistä poikapolvenaan kuvitellut, se ourusi nyt kuin suoraan verestä höyryten aivoihin. Alas rinnettä pitkin leviävä kansa hukkuu pitkäksi ajaksi hänen silmistään. Hän on yksin. Ja yksin hänen täytyy olla, taattonsa ainoan perijän.
Poika ottaa vainajan ensimmäisen keihään, katkaisee sen polveansa vasten ja heittää tuleen. Ottaa toisen ... Ne hukkuvat kalmanahjoon. Niiden voima vapautuu maanpäällisistä hahmoista. Ne pääsevät Tuonelaan hänen oman taattonsa matkasauvaksi ja keihääksi.
Hän ottaa vainajan pitkän lyömämiekan. "Kirposi tulikipuna läpi maan, läpi Manalan!" humisee hänen korvissaan ammonaikaisena isien tietona. Hän lyö sen terän tylsäksi kiveen. Ottaa kilven ja puukon. Iskee tämän läpi kilven ja vääntää poikki.
Hän on heittämäisillään nekin tulen syötäviksi. Silloin valaistuu hänen aivoihinsa, ensi kerran miehen tietona ja tahtona, Kalsoisten sukutarina, jonka vuoksi hän vielä vuosi sitten oli kitunut painajaisten käsissä. Nyt hän sen ymmärsi. Nuo mitattomat taipaleet käymättömiin korpiin ja suolamerestä suolamereen olivat todellakin olemassa. Hän oli niitä jo itsekin saanut käydä muutamia penikulmia. Ja satoja, taaskin satoja urkeni eteenpäin! Eikä niistä saanut jättää vaaksaakaan käymättä. Kosket oli noustava, satamat oli vallattava, selän taakse oli saatava erämaat, joihin ei yksikään sotajoukko uskaltanut kiertää heidän, Hämeen pirkkojen, ohitse...
Näin selkeästi, melkein kuin suunniteltuna tekona, hän ei ollut vielä koskaan tuota tarinaa ajatellut. Siinä se oli ... hänen suuri ja ylpeä perintönsä, jota ei kukaan kyennyt häneltä riistämään.
"Tuli- kirposi kipuna, karvalta kave-emosen, vaimon tuoman ruumihilta", soi taaskin hänen korvissaan vanha loihtu. Ja hän oli sen kuulevinaan tulen yltyvästä tohinasta, josta hänen taattonsa puhui viimeistä tahtoaan.
Ruumiin kirpeä katku etoi hänen sisuksiaan. Mutta se oli suloista kuin uhriateria. Syvän syvältä tunkeutui yhä veren ammonaikaisia käskyjä hänen aivoihinsa. Oikea käsi oli alkanut liikkua kalmanhurjassa hurmiossa. Se veti poikkinaista puukkoa rintaa pitkin, jotta paita repesi sepaluksesta ja rintalastan molemmin puolin repesi karkeita haavoja.
Ei itketä päällikkömiestä naisten itkuin, vaan verisin valituksin ja juomingein, muistui taas mieleen vanhojen tarinoista. Ja uhraaja ottaa Revon-ukolta haarikan, juo pitkän siemauksen, kaataa kuohuvan olven taatolleen matkajuomaksi ja paiskaa haarikan perässä.
Siinä poika käännähti tulesta poispäin, ikäänkuin tuulettaakseen kasvojansa. Pohjoisesta, pimeydestä, paiskoi myrsky tuulenpäitä, huohottaen häntä vasten näkymättömänä ja mahtavana.
Tapo lyö pimennossa olevalla nyrkillään kilpeen kuin mustalla moukarilla. Lyö uudelleen pari kertaa rystysillään, ikäänkuin tunnustellakseen sen vaskikupuran lujuutta.
Alhaalta joukosta kuului hiljaisuutta vaativa kuiske, joka kiersi miehestä mieheen: "Sst, se nostaa luontoaan ... Kalson poika..."
Mutta äkkiä takova nyrkki taukoo iskuistaan. Sokaistuihin silmiin alkaa nyt häämöttää Kyrönmaan merenranta, sen saarellisen linnan rikkaudet ja Notburga-neito. Tämä astuu häntä vastaan aivan kuin kahtena hahmona. Toinen on se entinen, oudon outo linnanneito ... tuo jään-ihana hahmo, joka kiihti ja kuoletti veriä, ja toinen ... tuo pitkässä viitassa petäjikköhongikkoon saapuva nuori, korkeavartaloinen nainen, joka kumartaa päänsä hänen rinnalleen kuin tarjoaisi sen uhriksi lyylipuun juurelle. "Silloin ... olen kantava olkiseppelettä sinun vuoksesi", kuuluu jostain takaa tulen humisevasta soitosta.
Sellainen oli nyt, juuri nyt hänen oikea rakastettunsa. Ja se oli oleva hänen ensi taipaleensa ryöstö ja saalis...
Nuoren päällikön kasvot kiristyivät kivusta ja riemusta. Tukka liehahti hänen kääntyessään taas kohti tulta. Hän murskasi kilven, kumartui tuleen ja asetti sen vainajan rinnan paikkeille. Käsiä poltti suuret tulenvaivat. Tukka oli kärventynyt. Mutta niskajänteet nostivat äkkiä pään korkealle. Kasvot paistoivat hurjan näköisinä.
"Siihen tuli tulesta Liekkiön henki!" kuului huuto kansanjoukosta.
Mutta alimmaiset seisoskelijat olivat kääntyneet katsomaan kylään päin, yli lahden. Toinen sysäsi toistaan. Kenenkään silmät eivät uskoneet näkemäänsä. Mutta kerros kerrokselta kansa käänsi selkänsä kuolinroviota kohti, kunnes Revonukkokin huudahti jotain isännälleen, nostaen pitelemänsä kypärän ylöspäin.
Tapo tuijottaa samaan suuntaan. Hänkään ei ole uskoa omia silmiään. Mutta ... siellähän juoksivat kotovartijat riihipolkua, aseet ojennettuina pään yläpuolelle ... Se näkyy selvästi kuin päivällä, sillä riihi on ylt'yleensä täydessä tulessa.
Kansa on alkanut liikehtiä levottomana. Eräitä jousellisia juoksee veneitä kohti. Rantaveden pitkät aallot lyövät jo ensimmäisiä lähteviä veneitä. Näiden on vaikea päästä irtaantumaan rantakivikosta. Miesten ruuhkia kasautuu vedenrajaan.
"Paikoillanne! Odottakaa!" kuuluu Tapon huuto läpi tuulen. "Tänne ... takaisin!" kajahtaa uudelleen kovalla äänellä.
Alimmatkin joukot nousevat taas ylemmäksi, lähimmät tunkeilevat aivan rovion alle, joka oli alkanut aleta lähelle hiipumistaan.
"Se on vaivaisen pelehtimistä... Kurjen Toran vainovalkea Kalsoisia vastaan!" hän huusi kuuntelijoille. "Sen märkii maantartunta kainalossa eikä kykene muuta kuin riihiröttelöitä polttelemaan. Mutta ... se älköön estäkö taattoni peijaisjuhlaa!"
Hän viittasi Arpialle, joka talutti Ukonkaaren ylös kuolinkummun äärimmäiselle reunalle. Se oli viimeinen uhri.
Tapo ottaa jaloistaan lujatekoisen karhukeihään. Astuu hevosen luo, hyväilee kämmenellään sen kaulaa harjan alta. Sanoo sille hyvästijätöksi: "Isäntäsi kutsuu, hirnahda sille iloisesti vastaan ... tavatessanne." Astuu taaksepäin pari askelta ja iskee keihään syvälle sotaratsun vasemman lavan taakse, suoraa tietä sydämeen.
Ja vihdoin ... hän ottaa taattonsa viimeisen jousen ja nuolen, jännittää sen, mutta ei anna jousenselän lyödä. Kääntyen puolittain päin aimalaisten joukkoa hän puhuu lujalla äänellä: "Kun tulevat elokuun myrskyt ensi kesänä, nousevat pirkkalaisveneet satakokkaisena jonona lapintaipalet, Ukonselät, virrat ja kosket ... läntiselle suolamerelle saakka. Enkä pane siihen mennessä päähäni Perman kypärää!" Viimeiset sanat hän iski suoraan päin Aimalaisen kasvoja, lannistumattomalla voimalla.
Jousi hänen kädessään oli lientynyt vireestään. Hän oli taas sen vetämäisillään viimeistä laukausta varten. Mutta huusi vieläkin kerran: "Me avaamme kaikki satamat ... omille haaksillemme, omille miekoillemme ja omille vaa'oillemme, sillä se on Kuura-päällikön henki!"
Nuoli lensi korkeassa kaaressa länttä kohti. Se lähti tulenkajosta selinäsulkaisin pyrstöin ja hukkui pimeyteen, kenties ... aaltoihin tai korpeen, maaemiin, tai kauaksi taivaanrantaan saakka.
Kansa jäi ihmeissään ja mykkänä tuijottamaan yli kohisevan järvenselän, yli pimeän erämaan.
Mutta sen rinnassa olivat alkaneet ouruta suuret taipalet ja suuret teot.
Tämän romaanin jälkimmäinen osa kertoo edelleen Notburga-neidon
ja Kalsoisten Tapon rakkaudesta, Vuojolan kauppalinnan
hävityksestä ja koko Eteläpohjan saattamisesta päällikköpirkkojen
valta-alueeksi.