[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fk6RrQhMct1xawlj2yNeXPTEYHhEZfBIqoipYtRte6oU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},921,"Nuori pirkkalaispäällikkö I","Haarla, Lauri",1890,1944,"921-haarla-lauri-nuori-pirkkalaispaallikko-i","921__Haarla_Lauri__Nuori_pirkkalaispäällikkö_I","Historiallinen romaani","romaani",[],[],"fi",1934,null,50651,345679,true,[],[],[],"Historiallinen romaani sijoittuu keskiajalle, jolloin pirkkalaiset ja gotlantilaiset kauppiaat vaikuttivat Pohjanlahden rannoilla. Tarina seuraa nuoren päällikön vaiheita ja valtapeliä suomalaisten heimojen, saksalaiskauppiaiden ja nousevan kristinuskon ristipaineessa.","Lauri Haarlan 'Nuori pirkkalaispäällikkö I' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 921. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","NUORI PIRKKALAISPÄÄLLIKKÖ I\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nLAURI HAARLA\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1934.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Päällikönpojan hyökkäys.\n  2. Rautaristikon taakse.\n  3. Aseita hiotaan.\n  4. Notburgan laulu.\n  5. Taistelu ja pako.\n  6. Kalsilan veräjällä.\n  7. Kalmanaitan kynnyksillä.\n  8. Suden varjo.\n  9. Matka-alttari.\n 10. Isä Johanneksen houkutuslintu.\n 11. Läksiäiset.\n 12. Erämaan kasvot.\n 13. Kaulen tyttären häät.\n 14. Vuoksen vartiossa.\n 15. Vainovalkeat leimahtavat.\n 16. Varjakoita vastaan.\n 17. Peijaiset.\n 18. Tarsian taival.\n 19. Olkiseppele.\n 20. Perman kypärä.\n 21. Roviolla.\n\n\n\n\n1.\n\nPäällikönpojan hyökkäys.\n\n\nKalalokit, tiirat ja räiskät olivat jo viikkoja sitten lähteneet\nPohjanlahden rannoilta, Kyrönmaan kaukaisilta satamapaikoilta, etelää\nkohti. Olivat loitolta ja korkealta leikailleet ohi Kokemäen Teljän,\nohi Lemunselän ja Luonnonmaan ja jättäneet näiden taakse, kauaksi\njälkeensä, Nousiaisten pienen puukirkon, jonka yksinkertaisesta\nrististä oli jo yli kaksi vuosikymmentä sädehtinyt Pyhän Henrikin\nmarttyyrikruunu. Siitä olivat suippopyrstöt oikaisseet suoraan\nItämerelle, heittäneet länteen Sigtunat, Teljet ja Kalmarit ja\nlentäneet itärannoitse sivu Gotlannin, jota suomalaiset sanoivat\nVoionmaaksi. Ja saaren rantahiekkojen ammonaikaiset kivijättiläiset\nolivat jääneet tuijottamaan niitten jälkeen kummanmuotoisina\nkääpiöinä.\n\nItämeren etelärannalla nuo meren varikset hakivat tyyssijansa läheltä\nja kaukaa. Mitkä yli Juutinmaan Eiderin toiselta puolen, mitkä\nlähempää, Hedabyn monenkirjavasta, ruokaisasta satamasta, mitkä vasta\nperustetun Lubekenin eli Lyypekin rannoilta tai Rügenistä saakka,\njonka eteläpuolella parhaillaan Henrik Leijona kävi valloitussotaa\npakanallisia vendejä vastaan.\n\nAjat olivat ankarat. Ja yhä ankarammiksi ne näyttivät käyvän sekä\netelämmässä että Pohjolassa, Suomenniemen mitattomilla rannoilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuinaisessa Mustasaaren satamassa, jota Hämeen pirkkalaiset sanoivat\nVuojolaksi, elettiin sielläkin vaarallisia aikoja. Tämän tiesi ja\ntunsi melkeinpä omassa selkänahassaan ainakin kauppapaikan päällikkö,\nRotger Sibbenpoika Bunge, joka Gotlannin saksalaiskaupan edustajana\njohti tätä kaukaista siirtokuntaa Kyrönmaan laitamalla.\n\nOltiin Pyhäinmiesten päivän alusviikoissa. Odoteltiin saapuvaksi\nVisbyn-laivaa, jonka piti tuoda lisää aseita ja vartioväkeä\nkauppalinnan suojaksi.\n\nRotger-herra oli saanut lyödä liljasinettinsä moneen jyrkkäsanaiseen\nkirjeeseen, ennenkuin pääpaikan raatiherrat olivat luvanneet hänelle\nlähettää lisävoimia. Mutta olivatkos vieläkään lupaustaan täyttäneet?\nLaivan saapumisaikakin oli ollut jo pariin kertaan määrätty.\nMutta sen sijaan oli meren yli tullut vain hämäriä tietoja Visbyn\nruotsalaisen ja saksalaisen kauppakunnan välisistä riitaisuuksista,\nvieläpä sikäläisen alkuasujaimiston ja saksalais-kestien verisistä\nkahakoista.\n\nSillä aikaa oli lisääntymistään lisääntynyt hämäläisten uhka läheltä\nja kaukaa. Naapuriseutujen, Korpi- eli Kyrönjoen, turkiskauppiaat\nolivat paisuneet yhä mahtavammiksi, puhumattakaan Ylistaron ja\nHämeenkyrön talollisista, joilla oli vanhat suku- ja kauppasuhteet\nkorpientakaisen Hämeen päällikköpirkkoihin.\n\nJo edellisestä kevättalvesta oli vaara Hämeestä päin äkkiä\nmuuttautunut enteileväksi ukkospilveksi. Silloin oli keskellä\nrauhallisinta kaupankäyntiä tehty röyhkeä verityö, joka Bunge-herran\nkauppakonttorissa oli laskettu Hämeen pirkkojen tilille. Vuojolan\nvartiomiesten päällikkö Adam Holste, joka parin vuosikymmenen ajan\noli toiminut kauppapaikan miekkana ja haarniskana, oli tavattu\nkaksinetoista asemiehineen erämaasta kuoliaaksi kolkattuna. Eikä\nvoinut olla pelkkää sattumaa, että tämä tihutyö oli tapahtunut juuri\nLapuanjoen ja Kuortaneen välisellä taipaleella, joka oli Hämeen\npirkkojen luoteisväylien tärkeimpiä päätepaikkoja, ennenkuin laskivat\nturkisveneensä Pohjanmaan jokiväyliä suvantojen markkinapaikkoihin.\n\n\"Keidenpähän muitten ... pirkkalais-ilvesten tekoja!\" oli Bunge-herra\npäätellyt heti viestin saatuaan verityöstä. Olipa ollut kaiken\nlisäksi jo vanhastaan tietona, että Holste-vainaja ja Pirkkalan\nKalsoisten ovelin kaupankävijä, Rautaparta, olivat jo kauan kantaneet\nsovittamattomia vihoja, \"Kalsoisten tai Aimoisten nyrkinisku\nsuoraan päin naamaa\", oli hokenut jo monet kerrat herra Rotger\nkirjurimunkilleen Johannekselle ja puolisolleen Rotrud-emännälle.\n\"Niinpä niin ... rikastuvat rikastumistaan ja tietenkin ... yltyvät\nyltymistään, kukaties vielä ... sotaa hankkivat, pakanat...\", oli\njatkunut ukon päivittely viikosta viikkoon.\n\nNytkin, hämärän alkaessa kaukaittain painaa meren teräksistä\npintaa, Bunge-herra ährystää, eilisillan oluet vielä verissä,\nkauppasaarellaan, jonka kapea, mutta vuolteva salmi erottaa\nmanterenpuoleisesta Mustasaaresta kuten etelänpuoleisesta\npienestä Hyljesaarestakin. Yllä lyhyt, kulunut puoliturkki, jonka\nsaukonnahkainen kaulus on nostettu huolimattomasti pystyyn ja jonka\nliepeitten sisäpuolelta reuhottavat näkyviin hallavat oravannahat,\nhän pinkoo, vähän väliä pysähdellen, salmea seurailevaa vallihaudan\nreunaa, niin että rouskuu kohmettunut maa hirvennahkasaappaitten\nanturoissa. Ja lopulta -- ikäänkuin taas toivoisi jotain keksivänsä\nmerenpuolelta -- ukko pukertaa huohottaen saaren ylimmälle kennäälle,\njossa maatuneen kivikerroksen päälle on rakennettu matala, puusta\ntehty ja lujaksi tervattu risti, ikäänkuin korvaamaan olematonta\nkirkkoa.\n\nTuossa aivan vieressä, meren puolella, seisoo hänen\nlinnarakennuksensa, joka työntää yrmeän harmaana matalahkon,\nkaksikerroksisen hirsitorninsa yläpuolelle Ristinkukkulan. Kulmikkain\nsijaitsevat päärakennukset -- päällikön huoneet ja suurtupa sekä\nlaaja asetupa hevostalleineen peittävät täältä päin katsottuna\nnäkyvistä monet pihanpuolen suojat, naistentuvan, vajat ja aitat.\nMutta päärakennusten kulmakkeesta on kaksipuolinen raudoitettu\nlankkuportti tällä kertaa auki, ja sen yläpuolelta, somaharjaisen\nneitsytkammion avatusta ikkunasta, kurkistaa häthätää Bunge-herran\nainoa tytär, Notburga, lähtien samassa kiertämään portaita alas ja\nportista suoraan kukkulalle isän luo.\n\nKuusitoistavuotias neito lentää jyrkännettä, niin että punaiset\nkorukengät vilkkuvat ja sininen hartialiina vipajaa tuulettomassa\nilmassa. Juoksee samaa vauhtia isänsä kaulaan, pyrähtää taas\nkukkulalta salmea kohti, jonka takana kyyhöttelee käsityöläisten\nhökkelikylä paaluaitauksen suojassa. Mutta rinteessä hän vieläkin\nkäännähtää ja selittää soutavansa Ludolf-mestarin verstaalle, siellä\nkun oli tekeillä hänen uusi juhlapukunsa, johon piti tulla pitkät\nturkisreunaiset irtohihat. \"Ja sellaiset tehdään, tiedätkös, vain\ntäysikasvaneille neidoille!\" hän huudahtaa lopuksi kiepsahtaen\ntaaskin hulmahtavaan juoksuun.\n\nIsä ei ole ennättänyt muuta kuin hyvillään tokaista: \"Västäräkki\nsiinä...\" kun tytär jo soutaa kepeästi pientä venettään vastarannalle\npäin. Mutta nyt hän nuhauttaa, hetkeksi ilostuneena, kämmenselällä\npientä nenäänsä, joka lyhyydestään huolimatta ennättää kiertyä\nlihavaksi, oluen ja pakkasen sinertämäksi heltaksi. Veltto alahuuli\npikistyy makoisen leikillisesti, melkein nuorekkaasti hampaattomaksi\nlutistuneeseen yläleukaan. Lie herahtanut ukolta pieni hyvänmielen\nkyynelkin, koska kuivaa nyt rystysensä pieneen, mutta pulleaan\nvatsanpukeroonsa, jolta paistaa nuhraantunut, tiilenruskea alusnuttu.\n\nTuo hänen Notburga-tyttärensä oli hänen ainoa elämänilonsa ...\ntäällä Gjoll-virralla, Rutjan partailla ... Maksameren, Lebermeerin,\nrannoilla, kuten hän usein tapasi muistella vanhojen runojen mukaisia\nnimityksiä.\n\nTaaskin vei tytär hetkeksi hänen ajatuksensa pois täältä Hiitolasta,\nvei suoraa päätä Bysantin loistokkaille maille, jossa hän oli ollut\nnuorena miehenä kauppakuntansa edustajana. Sinne, juuri sinne olisi\nkuulunut hänen sorea tyttärensä, hänen pieni hopeafasaaninsa ...\nsinne pylvässaleihin, puutarhoihin, joissa käyskentelivät etelän\nkaunottaret silkkisten telttain lomitse...\n\nSamassa herättää hänet karu todellisuus. Salmen takaa, vastarinteen\npajarakennuksesta, alkaa kuulua suomalaissepän voimakas taonta. Äänet\njymähtävät. Jälki-iskut kilahtavat kuin teräksiseen haarniskaan. Ne\nkiusaavat jollain tavoin hänen korviaan. Ne vingahtavat tosiaan kuin\nvasamat korvanjuuresta. Ja nuo moukarinäänet! Ne tuntuvat tulevan\nsuoraan tuolta yli erämaitten kuuluisien pirkkalaisseppien pajoista.\nSiellä korventakaisilla asutuksilla ... siellä taotaan, taotaan\nluultavasti parhaillaan, miekkaa jos jonkinlaista: joustavateräisiä\nkuin Bysantin loistomiekat ja pitkiä lyömämiekkoja, joilla iskevät\nkaksin kourin kuin tuo Jaakko-seppä moukarillaan...\n\nKauppaherra tarttui ähkäisten lakkinsa reunukseen, ja hintelät sääret\nheittivät äkkiä hänen paksun ruhonsa toisinpäin. Hän pyyhkäisee\nhihalla hikistä otsaansa -- iltaoluet ovat lopultakin kihahtaneet\npintaveriin -- ja jää tuijottamaan muutteeksi satamaväylää pitkin.\n\nMutta mitäpäs tulisi sieltäkään mieleen muuta kuin ärtymystä...\nVisbyn raatiherrat!\n\nOvat muistutelleet, muka, häntä, Rotger Bungea, joka kuuluu vanhaan\noldermanni-sukuun, ovat kieltämällä kieltäneet aseitten myynnin\nHämeeseen -- itse pyhä isä ja kardinaalit Roomasta, ovat muka,\nvaroitelleet aseitten kaupasta pakanoille... Peijakkaan tupelkainit!\n\nKuinkas paljon nuo korventakaiset häneltä enää aseita\ntarvitsivatkaan. Minkä isoiset päälliköt! Ja hekin etupäässä vain\nkoruaseita, ylpistelläkseen, näyttääkseen lois- ja erämiehilleen\nsuuria rikkauksiaan. Ottavat jos ottavat ... milloin hopeasilaisen\nputkikeihään, milloin koruhelaiset kuolaimet tai flaamilaismiekan,\nmutta...\n\nKauppaherra oli tukehtumaisillaan oikeamielisestä kiukusta ja\nharmista. Riidellä ne osasivat keskenään ... nuo raatiherrat ja\noldermannit. Mutta kykenivätkös lähettämään uutta päällikköä\nkaatuneen sijaan tai edes kourallista asemiehiä?\n\n\"Hiisi vieköön ... Donnerwetter! Ja minulle ... muistutuksia, mukamas\n... minulle, joka olen ajanut heidän etujaan Konstantinopolissa\nsaakka, ollut perustamassa Riian kauppakonttoria ja nauttinut koko\nkauppakunnan pääherran, Oldericuksen, jakamatonta luottamusta\ntäälläkin ... Maksamerellä jo kokonaista kahdeksan vuotta ...\nperkkele!\"\n\nOlisipa hän taitanut lasketella lisääkin pakanallisia jumalannimiä,\nmutta tällä kertaa ne katkesivat sataman yli lentävän kaakkurin\nhuutoon. \"Kak-kak-kak-kak!\" lintu räkätti omia hyvästijättöjään ja\nlähti painelemaan ... sekin etelää kohti.\n\nJa samaan menoon -- ihan kuin olisi kohtalo päättänyt tänä\npäivänä panna kerta kaikkiaan myllynkiven Bunge-herran kaulaan\n-- kuului rantakodan ja pihan väliseltä tieltä hänen emäntänsä,\nRotrud Siewertintyttären, metallinkova ääni. Ukon haaleanpunaiset\nkulmalliset rypistyivät pahasti, avautuivat taas, ja silmät\nräpyttivät kuin olisivat ponnistelleet irti pahasta unesta. Mutta\nei... Tuolla hän seisoi nyt alarakennuksen nurkkauksella ja\nteki häneen päin käskevän eleen. Välimatka oli pitkähkö, mutta\nkuulakkaassa illanpaisteessa puoliso oli näkevinään emäntänsä kasvot\naivan edessään. Kovaluisen leuan tienoilla oli jyrkkä ilme. Leveä,\nkiinteä otsa näkyi selkeänä päälaelle kohonneen hunnun alta, jota\nkiersi pään ylle heitetty musta liina. Matalalta silmien yli, kovilla\nkulmallisilla kulkivat paksut kulmakarvat, ja näiden alta tuijottivat\nteräksenharmaat silmät rauhallisen ankarina.\n\nUkko viittasi vastaan hätäisen ärtyneesti ja ryhtyi vielä, noin\nniinkuin oikeana linnanherrana, katselemaan väkensä askareita.\n\nSatamalaiturin luona liikuskelee joukko renkejä ja asemiehiä.\nAsettelevat taas täksikin illaksi tervassoihtuja varastoaittojen\nja rantapuotien seiniin. Vastapäätä, pohjoisrannalla, rakennellaan\nparhaillaan uutta roviota, joka piti jälleen hämärän tullen sytyttää\nmerkkituleksi saapuvalle laivalle. Mutta yhä makaavat yksinäiset,\nmatalat kiviriutat satamalahdella kuin paikalleen jähmettyneet\nhyljeparvet. Ja yhä seisoo kaukomeri loppumattoman autiona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra oli jo lähtöaikeissa, mutta silmää vielä kerran olkansa yli\nkäsityöläiskylään, jonka harmaat huonerykelmät näkyvät silmään\nlaskevan auringon paisteessa melkein luonnottoman alastomina.\n\nSilloin jäävät ukon silmät pallittamaan suoraan yli salmen. Kaula\nkiertyy, ruumis kääntyy mukana. Mutta katse ei hievahda määrätystä\npaikasta. Mitä? Hän luuli nähneensä jotain tavatonta. Kämmenet\npainuvat ohimoita vasten. Häh? Oliko tämä lapinnoitien tekemä temppu\nvai ... oliko tämä sotaa? Kädet hervahtivat alas, sillä näky oli\nikäänkuin luikahtanut hökkelikujien sekaan. Hän ei osannut enää\nkotvan aikaan ajatella mitään.\n\nKuitenkin hän oli selvästi nähnyt puolisen tusinaa miehennäköisiä,\njotka olivat ilmestyneet paaluaitauksen pohjoislaidoilta... \"Niin,\nniin sehän taitaa jo olla laho joka puolelta!\" iski lomassa\nsäikähtyneeseen mieleen. Ja sitten ne olivat juosseet kappaleen\nmatkaa ja kadonneet olemattomiin. Jotain oli tekeillä! Tuossa\nverstasrykelmässä asui -- lukuunottamatta Ludolf-mestaria ja\nparia muuta ammattilaista -- pelkästään suomalaisia: kaitureita,\nkankureita, suutareita, patureita ja Jaakko-seppä, jota hän oli aina\njollain tavoin epäillyt salaisista suhteista heimolaisiinsa, ehkäpä\nPirkkalaan saakka, josta oli, kuulemma, alun perin mies lähtenytkin.\nEttei vain ... se nokinaama piilotellut romukasoihinsa vakoilijoita?\n\nMutta hänhän luuli nähneensä törröttävän jousenkaaren parilta\nolkapäältä! Ja pisin huiskale, joka oli loikannut etunenässä, oli\npitänyt vasemmalla kädellä kiinni miekanhuotrasta kuin estääkseen\nasetta heilumasta? Eiväthän nyt toki olleet aseet kourassa lähteneet\nvakoilumatkalle?\n\nVahtimies nojasi ruumis velttona paaluportin pylvääseen, jousi jonnin\njoutavana kyynärtaipeessa. Se ei ainakaan ollut huomannut mitään.\n\nJa sittenkin...! Herra oli heilauttamaisillaan kättä ja\nkarjaisemaisillaan vahtimiehelle. Mutta nyt hän jäi suu auki\ntoljottamaan kummallista hommaa.\n\nNahkurinverstaan etupuolelle pujahtaa kaksi miestä, toinen\npitkä ja solakka, toinen matala ja harteikas. Kummallakin on\nyllä mekontapainen, jonka helmusta on avoinna vyön alapuolelta.\nJa hoikemmalla -- nahkavyö, jonka soljitukset välkähtelevät.\nHankkiluksesta riippuu lyhyt, suora miekka, sen kahvasta näyttää\npaistavan pronssia! Donnerwetter... Päälliköitäkö? Joka tapauksessa\npirkkoja ... pirkkalaisia!\n\nEnempää ei Bunge-herra ennättänyt arvailla. Hoikka mies viittasi\nrannalla makaavaan veneeseen. Ja samassa juoksi koko roikka alas\nrinnettä. Neljä tuskin pojan kokoista nalliaista istui tuhdoille,\npäällikön näköinen oli hypännyt parilla askelella keulaan. Jäntterä\njäärä ponnistaa viimeisenä rantakiveltä, töksähtää suoraan\nperätuhdolle, äkkiä, voimakkaasti kuin tölhöpäinen ahma puusta poron\nniskaan ja työntää jo kyykkysillään melan veteen. Samassa vene alkaa\nkiitää painavaa vauhtia saaren eteläpuolitse ulkosatamaa kohti.\n\nHerra huusi ja viuhtoili vartijalle. Tämä havahtuu kuin olisi äkkiä\nisketty kurikalla päähän. Juoksee tolkuttomin askelin rannalle, jo\non nuolikin kourassa, jo lopulta ampuukin -- Bunge-ukon sojottaessa\nsormellaan käskevästi venettä kohti huikean nuolen rautakaaresta\nsoutajien jälkeen. Mutta hoikka nuorukainen -- nyt vasta kauppaherra\nhavaitsi hänet honteloksi pojaksi -- nauroi hurjana keulastaan,\nkiskaisi olkansa taitse nuolen viinestä ja viuhautti hampaat irvessä\nsen jousestaan, noin vain ... aivan kuin yltiöpäiseksi ilokseen,\nhuimasti ja korkealle.\n\nHaaleansinervä väljä viitta liehahti kuin tuulessa pojan\nkäännähtäessä jälleen veneen hyökkäyssuuntaan. Siinä hän seisoi,\ntoinen jalka veneen pohjaa vasten, toinen kokkakaarella, vartalo\nmaltittomassa kyhärässä, pitkä holtiton pojankaula ojossa, ja\nkäsivarret heiluivat eteen ja taakse päin kuin haamien lisää\nvauhtia tyhjästä ilmasta. Mitä lujemmaksi vauhti käy, sitä enemmän\nköyristyvät luisevat hartiat taakse päin, ja vyötärö, olemattomaksi\nkutistuneena, jännittyy kuin valmistuakseen huikeaan hyppäykseen.\n\nUkko-herra kukkulallaan on jo naurahtamaisillaan. \"Kas, kas,\nkas, kas ... sutta ja ilvestä käpälissä ja päässä ja muu puoli\n... hirvenvasikkaa...\" Nyt hän jo melkein hekottaa. Keulapojan\npaksu niskatukka törröttää takkuisen vihaisena kumarasta niskasta\npystysuorasti ylöspäin. Hän näyttää äkkäävän meren puoleisen laiturin\nläheltä kaksi venettä, jotka ovat palailemassa rovion rakentelusta,\nja ravistaa harjaksiaan, heristää nyrkillään perässä istuvalle,\nhuitaisten taas käsivartensa venettä kohti. Melanpitäjä kääntää\nrauhallisena keulan suunnan juoheaksi kaareksi, aivankuin ohjailisi\nvenettään jossain kotovesillä tuttuja apajoita kohti.\n\nNotburga-neito on seurannut tapahtumia Ludolf-mestarin kynnykseltä.\nHäntä alkaa peloittaa. On jo juoksemaisillaan Jaakko-sepän pajaan,\njossa hän on tottunut käymään pienestä pitäen hellittelevän\nukonkörilään pateilla. Mutta uteliaisuus pysähdyttää hänet keskelle\npajapolkua. Tämä on sentään ennennäkemätöntä ... ikävässä,\nyksinäisessä kauppalinnassa. Hetken hän on kahden vaiheilla.\nPeloittaa taas. Tämähän oli kuin isä Johanneksen tarinaa hääväestä,\njoka noiduttiin ihmissusiksi, sellaisiksi sepelkaulaisiksi pedoiksi,\njotka kiitävät hullunkyytiä vastatuuleen ja syövät pelkkää tuulta ja\nilmaa...\n\nMutta vahtimieshän seisoi tuossa pöllön näköisenä, ja isä seisoskeli\ntaas ihan rauhallisena kukkulallaan...\n\nNeito sitaisi päättävästi hartialiinansa edestä solmuun ja pyrähti\nrantakiviä kohti.\n\nPirkkojen vene on jo näkymättömissä merenpuolella. Se ryntää kohisten\nsuoraa päätä lähintä vuojolaisvenettä päin. Taas lennähtää nuoli\npäällikönpojan jousesta. Asemiehet veneissään hätkähtävät. Kuuluu\nhuutoja. Eräät ennättävät vetää miekkansa. Mutta samassa loikkaa\nkeulasta nuori pirkka miekka kourassa keskelle puolustautuvaa\nmiesrykelmää.\n\nMatalakasvuinen perämies-pirkka on kiepahtanut karhuna\nvuojolaisalukseen ja heittää kuin riihi mies hartiavoimin miehiä\nmereen. Koko rynnäkkö on tapahtunut sellaisin äkkiottein, ettei\nBunge-herra kukkulallaan osaa muuta kuin tuijottaa leukaperät\nlongallaan ja lopulta äsähtää: \"Onpas, onpas ... hulluja!\" Ja samassa\non asemiesten vene kokonaan hyökkääjien vallassa. He kääntävät uuden\naluksensa nopeasti kohti satamaväylää, jolla lepää ankkurissaan pieni\npurjehaaksi. \"Juupelin penikat! Nehän aikovat...\"\n\nMutta samassa on laiturin kupeesta työntynyt kaksi veneellistä\nasemiehiä. Toinenkin äskeisistä veneistä oli ennättänyt paikalle. Ja\nnyt näyttää alkavan tappelu toden teolla.\n\nVuojolaisalukset lähestyvät jäntevässä kaaressa ja ryhtyvät ajamaan\ntakaa ryöstöläisiä. Rautakaaret helähtävät pari kertaa. Mutta\nhetkessä muuttuu tappelu taas käsirysyksi, josta katselijan oli\nmahdotonta saada mitään selvää, ennenkuin se oli lopussa. Hyökkääjät\nmakasivat kaatuneina tai köytettyinä aluksen pohjalla. Ja kaikki\nveneet kääntyivät laituria kohti, jonka laitamia pitkin samoihin\naikoihin alkoi rämpiä näkyviin märkiä miehiä kuin uitetuita koiria.\n\n\"Tänne! Jos on keitä elossa!\" huusi herra rinteeltä ranta-aittojen\nlomitse ja kääntyi asetuvan portaita kohti.\n\nNaistentuvan kynnykselle oli ilmestynyt palavissaan Rotrud-emäntä.\nLuja leuka oli työntynyt kuin vaaraa hakien eteenpäin pientä\nportinsolaa kohti, joka vei laiturin puolelle.\n\nPuolisonsa tullessa solasta pihalle hän viittaa tätä pysähtymään.\n\n\"Ei se kai sen kummempaa\", isäntä tokaisi arvaten emäntänsä tulleen\nmelua kuulostamaan. \"Mikä?\" kysyi Rotrud rauhallisen tutkivasti.\n\"Tappelu, tarkoitan...\"\n\nOviaukosta, korkealta kynnykseltä, oli jo kurkistamassa äitinsä olan\nyli Notburga, jonka tummansiniset silmät näyttivät nyt, pimeästä\nloukosta valoa vasten tuijottaessaan, huvittavan uteliailta, mustan\nmustilta hiirensilmiltä.\n\n\"Joitain taitavat olla ... pirkkalaisnulikoita hulluntöissä\", ukko\nyritti huolettomasti lisäillä äskeisiin sanoihinsa.\n\nRotrud vavahti. Sanoi tyttärelleen: \"Mene tupaan ja pysy siellä.\"\nViime sanat iskivät jo tulta. \"Vai ovat liikkeellä pirkat? Vai niin.\nJa niitä sinä... saatanan kuvahaisia luulet poikanulikoiksi!\"\n\n\"Arvasinhan minä, että...\"\n\n\"Mitä arvasit? Sitä, että minulta eivät saa armoa pirkat, jos\nyrittävät tänne muissa aikeissa kuin ... oravantöppösiään\nkauppailemaan. Mene suurtupaan, tulen perässä\", hän päätti karheasti\nja poistui takaisin naistentupaan.\n\n\n\n\n2.\n\nRautaristikon taakse.\n\n\nKotvan kuluttua tuotiin pirkat linnanpäällikön eteen, suurtupaan.\nOli tullut jo hämärä. Tuvassa paloi tervassoihtu uuninnurkalla ja\nkuparilamppu sekä korkealla ikkunankolossa että pöydällä, jonka\npäässä isäntä istui olutkannu käden ulottuvilla.\n\nPojat luimistelivat kulmainsa alta suurta, välkeää huonetta, joka\nseinäpenkkeineen, pöytineen ja lujine kattoparruineen tuntui\nmuistuttavan heidän kotoisia pirkkalaispirttejään, mutta joka\nsittenkin teki heihin vierastuttavan ja juhlallisen vaikutuksen.\nVisbyn sataman ja Rantakadun holvikkaat varastohuoneet,\nkauppakonttorit ja rikkaat kauppiasasunnot voimakkaine pylväineen ja\nristiholveineen olivat ikäänkuin karkeina jäljennöksinä kantautuneet\nmeren yli tänne Vuojolaiseen kauppalinnaan. Tummat nelikulmaiset\npatsaat kohosivat kattoon -- yksi muurin kulmauksesta ja neljä\nperäpermannolta mutta eivät jaksaneet muokkautua avartuviksi\nholveiksi, vaan ikäänkuin katkesivat kattoparruihin raskaina ja\nahdistavina.\n\nPirkka-pojat viistivät katseillaan permantoa pitkin, hämmästelivät\nlampun valoja ja tuijottelivat pylväitä jukuripäisinä sonneina. Pari\nkäännähti oveen päin kuin karkuun lähteäkseen. Mutta siellä seisoi\nkaksi asemiestä keihäsvarret lattiaa vasten sekä synkkänaamainen\nHintze-ukko, eräs alapäälliköistä.\n\nTuomari pöydän päässä pyyhkäisi olutvaahtoa punertavista\nleukahaivenistaan ja röhähti melkeinpä hyväntuulisen näköisenä.\n\n\"No, minnekäs ne pojat olivat matkalla?\" hän kysäisi alasaksan\nsekaisella suomellaan.\n\nPitkänhuiskea joukon päällikkö seisoi hontelona ja kömpelönä, synkät\nsilmät otsatukan varjossa ja huulet mykkinä, vaikka ukko näytti\npallittavan silmillään juuri häntä kohti.\n\nMutta leveäharteinen vierustoveri veti vahvan hammasrivinsä näkyviin\nja näytti alkavan hohottaa koko kysymykselle. \"Häh, junkkarit?\"\nräjähti herra. \"Mistä päin ja missä aikeissa?\"\n\nSilloin tuli hämmästyttävän kerkeästi, hieman honottavalla äänellä\ntanakan pojan suusta: \"Paljonkopa noita lie ollut ... aikeita.\nEi muuta kuin pantiin Liinukan häntäjouhet taskuun ja sitten ...\naseteltiin permet multaviin mäkiin, ne kun ovat teeret ja mehtäkset\nsyönnöksellään näin Kekrin alla...\"\n\n\"No, ja tuota ... miksi ette pysyneet omilla maillanne ...\nerämaissa?\" \"Ka, kun pälkähti päähän, että tähän aikaan se\non kettukin parhaassa karvassa, niin soutaa laputeltiin aina\ntuonne Ruoselän miehenmetsiin ja ruvettiin panemaan heittopermiä\nrepolaisille.\"\n\nNyt oli jo Bunge-herra suuttumaisillaan. Vetäisi kannun pohjia\nmyöten ja ähkäisi pahasti. Mutta haastelija ei näyttänyt olevan\nhätäpoikia. Vilkaisi syrjäsilmällä kumppaneihin, työnsi kouransa\nhallavaan hiuskuontaloonsa ja lisäili laiskanpuoleisesti venytellen:\n\"Ja aateltiin siinä sitäkin, että tullapa tasakärsänkin vastaan,\nniin jospa tuota olisi sivumennen puukolla kutitella... Ja niinpä\nsitä tultiin jo Räyrinkiin saakka ja tuumiskeltiin, jotta ...\nveroteltaisiin vähän peskiäijiäkin...\"\n\n\"Peijakkaan tupelkainit!\" ärähti herra. \"Tulkaa mistä tulette, mutta\nmiksi retkeilette tänne ja minne matka? No, suu auki taikka...\"\n\n\"Voionmaalle, Visbyn kaupunkiin\", avasi suunsa yht'äkkiä roteva\nnuorukainen. \"Häh?\" Bunge-herra oli jäädä sanattomaksi. Mutta sitten\nhänen naamansa vääntyi äänettömästä naurusta, vähitellen alkoi vatsa\nhytkyä mukana, lopulta se oli ratkeamaisillaan räjähtävästä naurusta:\n\"Kas, kas, kun ei Roomaan tai ... Konstantinopoliin?\"\n\n\"Mikäpäs siinäkään, mutta paha lie kolmesta pahasta valita\", järäytti\nleveäharteinen suu messingillään.\n\n\"No, ja keitä sitä sitten niinkuin ollaan? Sinä siinä?\" tuimensi\nherra loppusanansa ja osoitti sormellaan päällikön näköistä.\n\n\"Kalsoisia\", vastasi poika ja ryhdistäiksen huolettoman näköiseksi.\n\nTuo nimi muutti Bunge-herran kasvot ällistyneen vakaviksi. Hän oli\nmelkein nousemaisillaan penkiltä. Kämmenet pöytää vasten hän tokaisi\nkuin varmentuakseen: \"Suur-Pirkkalasta? Kuura Kalsilan, päämiehenkö,\npoika?\" Poika nyökkäsi vastaukseksi. \"Ja missä on isäsi?\"\n\n\"Karjalassa, Tiurinlinnassa ... tappamassa Laatokan varjakoita.\"\n\nTästäkin näytti Rotger Bunge olevan täysin tietämätön.\n\nSiinä, siinä oli vaara, jota hän oli aavistellut Holsten surmasta\nsaakka. Jos Kalsoiset saivat aikaan karjalaisten ja Hämeen liiton,\nsilloin ei ollut tuhon partaalla ainoastaan Vuojolan kauppalinna,\nvaan myöskin Lubekenit ja Visbyt... Ukon kurkkua alkoi kuivata\nmelkein kuin olisi heilahdellut hirttonuora tuossa aivan ... leuan\nalla. Kumahutti kannua pöytään ja huusi olutta, jolloin hintelän\nnäköinen suomalaispalvelija Hermo juoksi tupaan käskyä kuulemaan.\n\nHerra koetti peitellä pelästystään. Jatkoi kuin muina miehinään:\n\"Kas, kun et setäsi Rautaparran keralla lähtenyt jonnekin ...\nsyksymarkkinoille?\"\n\n\"Työntyi Vanajan kautta Meritienniitylle ja Kauppajoen\nmarkkinapaikoille... On tullut jo siellä ... etelässä härkäpoikana\nkäytyä. Ja toisekseen ... piti jäädä kotosalle noin niinkuin\nisännöimään.\"\n\n\"Kaikki käy yhteen ... konnien juonet\", mietti Bunge-herra yhä\nkauhistuneempana. \"Alkavat suunnata kauppansa toisiin satamiin,\nei meille... Vai Kauppajoelle? Ehkäpä lisäksi Halikon lahteen\nja Koroisiin ... ruotsalaiskaupan turviin, rikastuttamaan\nkilpailijoitamme?\"\n\nUkko oli unohtaa koko pojat. Suuret asiat olivat alkaneet\npyöriä hänen kokeneessa päässään. Mutta hän yritti yhä peittää\nlevottomuutensa välinpitämättömän näköiseen myhähtelyyn: \"Vai, vai,\nno, ja ... miksi sitten juuri Visbyn kaupunkiin, Gotlantiin?\"\n\nKalsoisten poika näytti vavahtavan aivankuin olisi kosketettu hänen\nsalaisimpiin ajatuksiinsa. Hän sipaisi sekaantuneen tukkansa otsalta\ntaaksepäin. Ruskeiksi paahtuneet vaaleahipiäiset kasvot näyttivät nyt\nluottavilta ja avoimilta. Mustat silmät -- vuokselaisen Anukka-emon\nperuja -- katselivat vaaleitten kulmakarvojen alta melkein\nlapsellisen kiihtyneinä. Sittenkin näytti hänen olevan vaikea päästä\nalkuun. Kuparilta läikehtivä puna läimähti yli kasvojen hiusmartoon\nsaakka. Mutta samassa hän tuntui unohtavan ajan ja paikan ja puhui\nkuin olisi selitellyt omille kumppaneilleen ihmeellisiä asioita.\n\n\"Se kun on maailman linnoista rikkain! Rautaukko on siellä käynytkin\n... nuorempana miehenä. Siellä on sellaisia linnantorneja, joihin\nmiehet ovat tehneet tuhannen tuhatta päivätyötä, niin että Rapolankin\nharjulinna on sen rinnalla kuin majavan tokeet vuoren juurella. Ja\nsitten ... kummista suurin kumma! Siellä kun on hiekkarannoilla\nkiveen noiduttuja jättiläisiä, joilla on vieläkin ihmisen hahmo,\njotta ... jos saarelle hyökkää vainolainen, ne heräävät pitkästä\nunestaan, aivankuin karhu-äijät huhtikuussa.\" Poika naurahti\nikäänkuin omalle huvittavalle näylleen. Mutta näytti taas samassa\nhämmentyvän avomielisestä rohkeudestaan.\n\nKauppaherra pyrki johtamaan keskustelua takaisin Karjalaan päin,\nkysäisi muka sivumennen: \"Kas, kun et lähtenyt sinne oikeaan sotaan\nvarjageja tappamaan.\"\n\nKalsoisten poika näytti kuohahtavan: \"Ei huolinut taatto mukaan\nvainoretkelle\", tuli katkeranmakuisella äänellä, \"vaikka olen ollut\njo vuosia jousellinen mies. Isännöimään muka...? Kotoveräjillä\nmukkailemaan oravanpäitä petäjänoksilta, äyskimään pajaorjille tai\nusuttamaan lapinkoiria ... sellaista ne aikoivat Rautaparta ja\ntaatto.\" Samassa kertojan kasvot vavahtivat, halveksiva ilme muuttui\nnaurahtavaksi ylpeilyksi. Viittasi vierustoveriinsa ja keikahutti\nniskavillojaan: \"Mutta mepä pojat päätettiin tämän Sorrin Miehon\nkanssa, että...\"\n\nSamassa oli jo Sorrilan poika ennättänyt avata hammaskarsinansa\nja lävähytti, muka kumppaniaan kiusatakseen: \"He-he ... vai vielä\nsiinä oli, muka, toisilla päättelemisiä. Tyttölöillä se meitä\nmuita houkutteli ... tämä Kalsilan Tapo. Sanoi, muka, kuulleensa,\nettä siellä Voionmaan päälinnassa on sata tornia ja torniloitten\nikkunoissa istuksii, näätsen, sellaisia peijakkaan vietäviä tyttöjä,\njoilla on tuohenkalpea naama ja sysimusta tukka...\"\n\nMieho oli päättämäisillään lorunsa leveään nauruun, mutta sai samassa\nkylkeensä sellaisen töytäyksen Kalsilan pojan nyrkistä, että jäi\nhetkeksi haukkomaan sammakkona tyhjää ilmaa.\n\nBunge-herra oli noussut, lyllersi, käännähteli ja harppoi\nedestakaisin permannolla. Mitä noille vintiöille oli oikein tehtävä?\nKauppamiehenä hän oli aina rakentanut rauhaa. Ja nyt oli kaikkein\nvähimmän varaa ärsyttää Kalsoisia...\n\nJotain sanoakseen hän kuitenkin tohautti Miehoon päin: \"Jaha,\njaha...\" Harppasi pojan nenän eteen: \"Tämäkin jurrikka on siis\npäällikönpoikia, vai mitä, sinä jäärä?\"\n\n\"Jäärä? No, ka ... mutta kyllä matalakin kanto kuorman kaataa, kun\npaikalle sattuu, tavataan sanoa Sorrilassa\", jumisi poika kuin\npuukkoa purren hammasten välissä.\n\nMutta isäntä oli käväissyt viereisen konttorihuoneen ovella ja\nhuomannut siellä emäntänsä seisovan kuuntelemassa. Palasi ja tekeytyi\nuhkaavaksi: \"Vai vielä muriset, karhu? Ja jos minä panen koko joukon\ntästä metelistä tuonne torniin, rautakankien taakse, häh?\"\n\n\"Et uskalla\", hurjistui Kalsilan Tapo \"lupasipa taatto palattuansa\nlähteä merenylisille sotaretkille. Niin että jos soutaa koko\nPirkkalan venejonot tuonne ylävesiin ja sieltä alas tänne päin, niin\nohimennenpä pyyhkäistään Vuojolan linnat!\"\n\n\"Eikäpähän se ... miehen maha ole milläänkään, jos selkää\npiestään, sanotaan Sorrilassa.\" Mieho oli naamaltaan kuin kimppuun\nkäymäisillään, ääni honotti ja leuka venähteli.\n\nRotrud-emännän ääni vastasi karhean varmana ovelta: \"Eivät ole\ntornikamarit sudenpenikoita varten. Vietäköön kellariin tai\nmaakuoppaan ja läkähtykööt, jos haluavat, suupaltit.\" Emäntä oli\ntullut keskelle permantoa ja sanonut sanottavansa vetoamattomana\ntuomiona. Pojat katselivat toisiaan kuin olisivat saaneet läimäyksen\nkorvilleen. Äkkiä emäntä käännähti suoraan Kalsilan pojan puoleen\nja kivahti: \"Vai kuka tappoi päällikköni Adam Holsten tuolla ...\ntakamailla? Kuka? Sen tietänevät parhaiten juuri Kalsoiset... Vastaa,\nTapani Kalsila!\"\n\n\"Olen Tapo, Tapavaino enkä mikään...\"\n\n\"Tapani, sanon! Ja tunnusta suoraan, että se toiskätinen\npenninginnuolija, sinun setäsi ... hän tapatti Holste-päällikön ja\nselästä, takaapäin kuin vinosilmä lapinäijä...? Noh?\"\n\n\"Liepä sitä ollut ... rautalehteä ryntäittenkin puolella\", Tapo\njurahti.\n\n\"Ahaa, jokos menit ansaan, ilveksen penikka! Niinpä olet kuullut\nasioista... Vai niin, vai sillä tavalla ... Lienetpä ollut itsekin\nmukana, häh?\"\n\nLiekö ollut perää piikojen supatuksissa, että Rotrud-emännän\nja Adam Holsten välillä oli ollut salaista lemmenkähmää, vai\nolisiko ollut muita pitkiltä ajoilta patoutuneita mielihauteita,\njotka nyt ourusivat pinnalle kuin kevätkirressä samea savi? Joka\ntapauksessa hän näytti vihaavan pirkkoja ytimiä myöten. Ja oli nytkin\nmenettämäisillään koko malttinsa. Keinahteli täydessä vimmassaan\nmoneen kertaan siltapalkkien yli ja näytti hautovan synkkiä aikeita.\nMutta hänkin tuntui vähitellen pääsevän järkeen ja ryhtyvän\npunnitsemaan Vuojolaisten ja pirkkojen tämänhetkisiä voimasuhteita.\nPysähtyi, mietti hetken leuka rystysillä. Sanoi lyhyesti: \"Jäät\npanttivangiksi, ja myös sinä, Sorrin poika. Vapaaksi pääsette, kun\non maksanut Rautaparta miehensakot, neljäkymmentä markkaa päästä, ja\njos osaatte nöyrästi käyttäytyä.\" Ojensi Hintzelle muuripatsaalta\ntervastulen ja tokaisi: \"Alempaan torniin.\"\n\nOli ruvennut entistä enemmän pakastamaan. Rantavallien kapea\nvesihauta oli vetäytynyt ohueen jäähän ja salmenkin rantakivien\nkupeissa oli jäänhilettä. Paksu pakkashuuru löi poikia vastaan,\nnäiden työntyessä kuumasta tuvasta kynnykselle ja pihamaalle.\nHintze-ukko viittasi vasemmalle asetupaan päin, josta veivät portaat\nmyös hirsitorniin. Mutta pojat jäivät tölläilemään, keskelle pihaa\nnähdäkseen mitä aiottiin tehdä heidän kumppaneilleen. Hintze jo\närähti ja toisti käskynsä, mutta jäi kuitenkin odottamaan kun samassa\nloputkin pirkkalaispojat työnnettiin tuvanovesta, ja emäntä ilmestyi\nkynnykselle.\n\nNuori Notburga oli tällä välin, nokkela pää viitan hupussa,\nlivahtanut neitsytkammionsa pimeihin portaisiin ja kuulostellut,\nherkät hiirenkorvat pystyssä, mitä tapahtui suurtuvassa. Mutta\nhän halusi myöskin nähdä, aivan läheltä ... noita kummankummia\npirkkoja, joilla äiti oli häntä peloitellut pienestä saakka. Ja nyt,\nvankeja tuotaessa pihalle, hän oli kiertänyt takaisin naistentuvan\nporstuapimentoon, josta oli hyvä hädän tullen paeta Valpuri-piian\nsuojiin tuvan puolelle.\n\nSoihtu valaisi leimahtaen Tapon pään ja hartiat. Notburga hykertyi\nkauhusta yhä syvemmälle piiloon. Sen kasvothan olivat verenpunaiset,\nmustat hiilet silmien sijalla ja päässä kuin jonkin pedon harja,\njosta hän oli nähnyt peloittavia kuvia isä Johanneksen suurissa\nkirjoissa... Mutta vieläkään ei tyttö lähtenyt pakoon.\n\n\"No, niin. Ja mitäs näille?\" kuului Rotrud-emännän ääni. Astui\nlähemmäksi rohdinmekkoisia poikia.\n\n\"Mitäpähän ... loisväkeen näyttävät kuuluvan... Tuonne salmelle!\nUikoot jos uivat, majavan penikat... Jos lienevätkin riitteessä\nrannat, onpa vielä keskeltä sula. Noh, tiehenne siitä ja viekää\nviestit Rautaparralle.\" Oli kääntymäisillään naistentupaa kohti.\n\nTytär pakeni porstuan pimeimpään soppeen. Hän ei tahtonut nähdä\näitiänsä. Tuntui kuin rinta olisi ollut säälistä pakahtumaisillaan.\nVaistomaisesti hän alkoi sormeilla rukousnauhaansa, ja hänestä\ntuntui, että nyt hän oli paennut äidistään mittaamattoman kauaksi,\nkutistunut ikäänkuin pienen pieneksi vahanukeksi, jota hirvittävien\nmatkojen takaa katsoi kova, mahtava olento, hänen entinen äitinsä.\n\nMutta emäntä ei astunutkaan kynnyksen yli. Pihalta alkoi taas\nkuulua ääniä. Tapo oli pysähdyttänyt hänet kiivain sanoin. Kielsi\nrääkkäämästä poikia. Yksi heistä oli Kalsoisten venemestarin ja\nvanhimman jousimiehen poika, Revon Hänni, joka ei kuulunut orjiin\neikä loisiin. Toiset olivat köyhien kaskimiesten poikia, jotka olivat\nlähteneet retkelle hänen vastuullaan, taattojensa tietämättä.\n\n\"Hintze, mitä siinä seisottelet? Vie minne käskettiin!\" emäntä\nvastasi. \"Käykää kimppuun, pojat!\" kuului silloin Tapon karjahtava\nääni. Pihalla syntyi melske. Kalsoisten pojan luiseva nyrkki kaatoi\nasemiehen. Mieho kahmaisi toiselta keihään ja puristi sen ja\nrintalastansa väliin miehen, niin että uhrin kylkiluut rutisivat.\nMutta keihäs rusahti poikki. Ja asemies syöksyi käsirysyyn.\nHintze-ukko oli ennättänyt lyödä nyrkillään Hännin tantereeseen. Ja\nasemiehiä juoksi miestentuvasta kokonainen rykelmä. Yritys oli ollut\ntoivoton. Tapo ja Mieho köytettiin kädet selän taakse. Hänni-poika\nnousi maasta kontilleen, sylkäisi suustaan yläleuan etuhampaan,\nkiraisi itsensä pystyyn ja sammalsi turvonneesta huulestaan: \"Kyllä\nse hammas vielä maastakin puree...\" Ja \"ärrä\" sorahti synkeästi.\n\nMutta tätä eivät enää päällikönpojat olleet kuulemassa. Heidät oli\nsurvaistu tornin portaisiin, josta alkoi matka ristikkojen taakse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSotamiehiä oli kerääntynyt salmen puoleiselle rannalle ilonpitoon\npakana-pirkkain kustannuksella -- kolmisenkymmentä raakaa soturia,\njotka valaisivat soihduin kaistaleen rantaa ja kiiltävän mustaa vettä.\n\nPakanapojat liitivät höyhentöppösillä yli vesihaudan ritisevän jään.\nSeisoivat hetken ulommaisella maavallilla. Katsahtelivat olkansa\nyli taakseen. Asemiehet remusivat, laskettelivat karkeuksiaan ja\nnostelivat soihtujaan. Pojat yhä kyyköttelivät paikoillaan. Viuhahti\npari nuolta vainottujen pään yli. Silloin ruiskautti Revon Hänni\npäättävästi vielä kerran hampaankolostaan. Ja pojat pulahtivat veteen\nkuin nuijahäntäiset majavat. Neljä päätä näkyi hetken ja katosi umpi\npimeään. Rannalle tuli vähitellen hiljaista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäällikönpojat oli paiskattu mahalleen, ranteet yhä kovissa köysissä,\ntornivankilan nurkkaukseen kaislakasalle. Kääntyivät kyljelleen ja\nlopulta istualleen. Tuijottivat hetken toisiaan silmät pöllöinä\npäässä.\n\nMieho potkaisi jalkansa merikaislakekoon: \"Kappas vain, kun on paksua\nheinää tämänpuolen mansikeilla\", urahti tovin kuluttua pienet siniset\nsilmät killillään.\n\nTapo tuijotti eteensä synkin silmin, laihat kasvot olivat\nkalvistuneet voimattomasta vihasta.\n\n\"Ei se mitään ... meikäläisille pojille\", Mieho lievitteli, \"niillä\nkun on etukäpälissä saukon soutimet ja... takajaloissa nuijahännän\nräpylät\".\n\nMutta Tapo oli heittynyt kontilleen ja siitä seisaalleen. Hioi\nrystysiään vastakkain yrittäen kestää köysien puristusta. Sai vaivoin\nkiskotuksi hampaittensa välistä muutamia sanoja: \"Tätä saavat kerran\nkatua ... ruotsit ja saksat...\"\n\n\"Äläs mitä\", honotti harvakseen Mieho, \"kyllä kosto aina kotia\nkonttii. Ja sanotaan sitä Sorrilassa silläkin tavalla, että ... ei\nsitä määrättä voitakaan rokkaan panna.\"\n\n-- Tuli taas pitkä sanattomuus. Ristikkojen lomitse pusertui sisään\npakkasenmakuista ilmaa. Jykevän rautaoven takaa kuuluivat vartijan\nrautakorkoiset askelet.\n\n\n\n\n3.\n\nAseita hiotaan.\n\n\nUitetut pakanapojat olivat painelleet Kyrönkankaan harjuja kohti\nhakeutuakseen kotomailleen päin. Eikä ollut kulunut viikkoakaan, kun\nhämäläiskorpi vastasi.\n\nJumahtivat Vuojolan lankkuporttiin eräänä päivänä kahden\nylistarolaisen päällikkömiehen nyrkit. Äveriäät turkiskauppiaat\nKirppu ja Kalso, joka oli sukua Pirkkalan Kalsoisille, olivat tulleet\nvaatimaan päällikönpoikia vapaiksi. Istuivat tuvassa peräpenkillä\nja isäntä nyppi pöydänpäässä parranhöytyväänsä. Rotrud istui\npöytäkaluarkulla ja isä Johannes kirjoitteli vierashuoneessa.\n\n\"On kuultu, että täällä on uitettu kuin koiranpenikoita\npirkkalaispoikia\", alkoi Kalso.\n\n\"Tässä on tultu hakemaan Kalsilan ja Sorrin poikia\", Kirppu lisäili.\n\n\"Eipähän meillä ... pojilla hätää\", sovitteli isäntä, \"täytyi niitä\nvähän ottaa niskavilloista, kun...\"\n\n\"Ei mitään ottamisia\", Kalso oli kivahtamaisillaan. \"Vai haluaako\nherra, että Rautaparran turkisahkiot jäävät tänä talvena kokonaan\ntulematta? Silloin kätkee kauppa niin teiltä kuin meiltäkin.\"\n\nSe oli isku kauppaherran arimpaan paikkaan. Kiirehti silmää\nvilauttaen sovittelemaan: \"No, no, no, no ... Vuojolassa maksetaan\nparhaat hinnat, ja valkonahat, näätä ja kärppä, nousevat tänä\ntalvena. Linköpingin piispa on, näet, meiltä ja hiippakuntansa\nkauppiailta, tehnyt suuria tilauksia, ovatpa asiamiehemme Riiasta ja\nNovgorodistakin...\"\n\nKalso oli nostanut hitaasti ryntäitään: \"Noussevat mitä noussevat\",\nhän keskeytti isännän puheen, \"mutta ei meikäläisten poikia uiteta\nVuojolan salmessa ... maksamatta\".\n\nRotrud-emäntä oli uumonnut vaaran hänkin ja sanoi melkein kuin\nleikkiä laskien: \"Eipähän heitetty nulikoita jään alle eikä uitettu\navannosta avantoon nuoransilmukassa, kuten tekevät, kuulemma, pirkat\nlapintenaville.\"\n\n\"Mikä meillä tehdään, se jaksetaan\", jyrähti Kalso, \"päällikön pojat\non päästettävä\".\n\n\"Ka, arvelu akalla työnä\", Kirppu sanaili, \"mutta ei ole hyvä\neukkojenkaan haastaa samalla suulla vero-orjista ja pirkkalaisista,\nvarsinkin jos on kolmen polven takaa omissa suonissa Harjavallan\nLokka-tyttären verenvikoja\".\n\nSe naula sattui. Näytti iskevän arimpiin liitoksiin Rotrud-emännän\nmielessä, sillä se viittasi sukutarinaan, jonka mukaan hän oli äidin\npuolelta harjavaltalaisen päälliköntyttären jälkeläisiä. Mutta nyt\nhän näytti nielevän ruotaisimmankin palan. Peitti suuttumuksensa\nrauhalliseen arvokkuuteen, nousi ja lähti, kyynärpäissä ja niskassa\ntaipumatonta uhmaa. Mikä täytyi, se täytyi, kunnes saapui uusi\nvaruskunta ja päällikkö, joka kykeni kostamaan. Ja emäntä kulki\nikäänkuin vastahakoisin askelin pihan yli asetupaan, jossa ilmoitti\nHintze-ukolle, että vangeille oli annettava siitä lähtien entistä\nenemmän vapautta: saivat liikuskella kauppalinnan alueella, kun vain\nvahtimies oli seurailemassa. \"Toistaiseksi\", hän päätti käskynsä\npidätetty kostonilo äänessä.\n\nSuurtupaan oli tuotu jo olutkannut, ja Rotger-ukko sormeili mairean\nnäköisenä pöydän reunaa, hakien sopivaa vastaiskua miesten äskeisiin\nuhkauksiin. Siemaisi pari kertaa, asetteli kannun varovasti pöydän\nkulmalle ja muka sovitellen selitteli: \"Eipähän toki meille\npojantenavista riitaa. Ovatpahan täällä meillä enemmänkin niinkuin\norpanoimassa, ja sovitaanhan niistä ... vahingonteoista, kun on\ntässä vain ensin pidetty tulojuhlat uusille sotamiehille, jotka\ntänä hetkenä ovat valmiit astumaan laivoihin Visbyn satamassa ...\nsatakunta asemiestä ja päällikkönä kuuluisa sotaherra. Viimeistään\nMartin päivään on määrä kaappari Alf Erlinginpojan ne ohjata tuonne\n... Vuojolan satamaväylälle.\"\n\nPirkat silmäilivät pitkään toisiansa. Kauppa-herran kiemurtelevissa\nsanoissa oli uhkaus, joka painoi vaa'assa. Ei ollut tällä kertaa\nheidänkään viisasta umpimähkään hankkia suoraa riitaa, Olipa\noltava varuillaan ja katsasteltava. Nouseskelivat, tekivät lähtöä.\nBunge-ukko hieroskeli rystysiään: \"Siinäpä se, siinäpä se, kastettuja\nkristityitähän tässä ollaan kaikki ... me rantamaitten miehet.\"\n\nOvella työnsi Kalso näätälakkiaan peukalon päkimellä: \"Ollaan mitä\nollaan, mutta kauppa on kauppa. Tuota ... Pirkkalan Kalsilaan juoksee\nkyllä sana, että Vuojola lisää varusmiehiään, tehnee mitä tahtoo\nRautakauppi ja\" -- ääneen nousi uhkaa -- \"tehnee Kuura-päällikkö\npalattuaan Karjalasta\". Lähtivät.\n\n\"Kas, kas talttuivatpas\", jäi herra hykertelemään. Hän tiesi\nvoittaneensa ainakin aikaa. Mutta -- sen hän tajusi yhtä varmasti\n-- jollei Visbyn laiva saapuisi parissa viikossa, oli hämäläiskorpi\njälleen murahteleva entistään äreämpänä, vaarallisena marraskarhuna.\nNyt, juuri nyt oli pantava koko viisaus syötiksi koukkuun ...\npääpaikan raatiherroille.\n\nHän huusi luokseen isä Johanneksen. Näin ... leppoisassa\nnousuhumalassa hän tunsi katselevansa koko Itämeren-kauppaa\nlaajemmalta tähtäimeltä kuin yksikään muu herra Riiasta Hedabyhyn\nja Visbyhyn asti. \"Kirjoita niille, vietävän oldermanneille\", hän\nalkaa ladella kirjurilleen, \"että rannikon porvarit menettävät koko\nHämeen turkiskaupan, jolleivät lähetä laivallista varusväkeä tuossa\npaikassa, sano, että Itämeren kauppaherruus\" ... ukko siemaisi\ninnostuksissaan nopeita täyteläisiä kulauksia.\n\n\"Jaha ... dominium maris baltici\", toisteli isä Johannes\ntarkkaavaisena. \"Juuri niin\", tuohahti herra, \"se menetetään, jollen\nsaa vähintään sata miestä, joilla on uudenmalliset jalkajouset\".\nSamassa hän yltyi hykertävään nauruun ja vilautti viekkaasti toista\nsilmää: \"Mutta älä sano niille ... mercatoribus in Gotlandia, etten\naio noita tappelupukareita käyttää ensinkään, en päästää irti koko\ntältä saarelta, ha-ha-ha... Ne ovat vain peloittimeksi, jotta\nhämäläiset karhut tuntevat saaneensa kuonoihinsa renkaan, josta tämä\nherra heitä tanssittaa Kyrönniemen markkinoille -- nyljettäviksi,\nhih, hih, hih... Katsos, me kauppamiehet, me emme tarvitse mitään\nmuuta kuin kaupparauhaa\", hän päätteli vakavammin.\n\nKirjurin tarkkaavat katseet näyttivät valaistuvan iloisiksi. Hän\ntarttui eloisin ilmein herransa sanoihin: \"Toistamistani olen jo\nheille kirjeissämme toistellut, että rauhanturvaa vaativat myös\nlähetystyö ja Jumalan laki, mutta...\" Rotger Bunge alkoi taas\nnauraa rehevästi ja siristi silmänsä teräviksi: \"Ja luuletko\nsinä, että meikäläiset oldermannit ja raatiherrat välittävät\nJumalan laista ja että pirkkalaiset pelkäävät meidän kastettamme.\nKalsoiset, Sorrit, Kirput ja Lempoiset eivät varo muuta kuin\nkauppateitään ja riistamaitaan, eivätkä Visbyn oldermannit muuta kuin\nkukkaronnauhojaan. Siinä ne ovat ... sekä sinun lähetystyösi että\nkauppakuntamme pyhät säännöt, nuo ... jura mercatorum Gotlandiae!\"\n\nKirjuri huokasi, pudisti päätään ja katsahteli lempeästi. Mutta\nherra paukautti oldermanneilleen nasevimman argumenttinsa:\n\"Niin että ... lupaa raatimiehille ja herra Oldericukselle\nkaksinkertaiset kauppavoitot, jos kustantavat miehet tänne, tai\nmuussa tapauksessa -- sano -- pirkat vievät turkiksensa Suomenlahden\nsatamiin tai Kokemäen Teljään ja Nousiaisten Pyykoskelle, jonne\nniihinkään meillä ei ole enää kauppakestien lähettämistä, jollei\nole panna mukaan edes kourallista asemiehiä... Niin, niin ... sen\nne tekevät tai hävittävät tämän kauppapaikan maan tasalle! Eikä\nsitten sen enempää. Sigillum!\" Ja ukko paukautti tyhjän olutkannunsa\npaikoilleen, niin että tammipöytä kimahti. Hän tunsi jälleen\najaneensa kotikaupunkinsa kauppaherruutta viisaasti ja voimallisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuonnoiset pakkaspäivät olivat olleet ja menneet. Ilmat olivat\nlopsahtaneet täydeksi suojaksi. Kauppasaarella näytti vallitsevan\nsopu ja rauha.\n\nItsepä Rotrud-emäntä oli ollut näinä päivinä merkillisen lenseällä\nmielellä. Piiat olivat ihmeissään. Arvailivat asiasta toista jos\ntoistakin. Oli, muka, pitänyt siitä uittamisesta pitkät saarnat\nemännälle isä Johannes, joka oli vasta tapahtuman seuraavina päivinä\npalannut saarnamatkoiltaan Kyrönmaan idänpuoleisista korpikylistä.\n\"Ja on se Notburga-neitokin siitä illasta asti ollut kuin\nHaapa-akan eksyttämä ... metsän viemä, ja siitä se emäntäkin vasta\nsävähti, jotta ... jos olisivat pakananoidat lähettäneet kostoksi\nhikitukkaisen Hiientytön veriä rikkomaan viattomalta neidolta\",\nhotisi puolestaan Marketta-piika. \"Lienevätpä olleet kyöpelitkin\nmukana, mutta sanokaa mun sanoneeni, että vielä se vanha syntinen\nrakkaus Holste-päällikköön sitä riivaa, eikä sen vihanpito lakkaa,\njos lannistuikin rippituolissa\", oli tietävinään Pirjo, pikkuinen\naputyttö, joka aamuisin sai siivota rouvan kamarissa, \"sillä on\nvieläkin sen antama...\" \"Hsst\", kuului pitkänä sihinänä ovensuusta.\nEmäntä oli kääntynyt pihakennäältä leivintupaa kohti.\n\nNiin supisivat piiat selityksiään, ketkä keittokodassa päät ojossa\nhahlain luona, ketkä leivintuvassa, ketkä ruoka-aittain sopessa.\nMutta vanha Valpuripa eräänä iltana naisten tuvassa taisi kehrätä\nparhaat loimet. Marketta hakkasi lampaantalia lihahakkurissa\nja kysäisi kuin omissa ajatuksissaan: \"Mikähän sen on saanut\nsillä tavalla pirkkoja vihaamaan? Sitähän se on tehnyt jo ennen\nHolste-päällikön tappoakin...\" \"Miksi vihaa susi koiraa?\" tokaisi\nValpuri. \"Ka, kun ovat samaa sukua.\" Ja siinä kertoi vanha vaimo\nkummallisen tarinan emännän esiäidistä.\n\nOli ollut Harjavallassa isoisella talonpojalla ja turkiskauppiaalla\nuppiniskainen tytär, joka ei ollut suostunut menemään sille miehelle,\njolle taatto käski. \"Myön sinut pukinnahasta orjaksi ensimmäiselle\nkauppiaan-mankarille, joka eteen sattuu markkinamatkalla\", oli taatto\njulmistellut. Mutta Lokka-tyttärelläpä oli ollut Teljässä salainen\nmielitietty, voionmaalainen kauppakesti, hurja ja komea herra. Tytär\nkarkasi kotoa kevätpäivien aikaan ja sille tielleen katosi. Olivat\nnuoret purjehtineet sulhasen kotomaalle, ja rikkaisiin naimisiin oli\npäässyt Lokka-tytär vieraalla maalla, juuri sen omahisensa kanssa.\n\n\"Mutta tämä, tyttären tytär, vihaa kuin susi sukuaan. Ovat, kuulemma,\nsiellä vieraissa linnoissa ylähäiset rouvat haukkuneet niin äitiä\nkuin tytärtäkin Harjavallan noita-akoiksi. Ei ole unohtanut sitä\nRotrud Sievertintytär eikä myöskään, muka, alhaista sukuansa.\nVeri on, näetsen, vettä sakeampi ... yhtä hyvin vihassa kuin\nrakkaudessa...\" päätti Valpuri vanhan tarinansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYmmälle joutuivat vangitut päällikönpojatkin, kun eräänä päivänä\npäästettiin ranneköydet ja ruvettiin kohtelemaan kaikin puolin\nihmisiksi. Tuotiin tornikamariin pöytä ja pari penkkiä, maitoista\nkeittoa, jossa oli sakeassa leivänpalaa, saivat kiskoa iltaisinkin,\npuhumattakaan päivällisistä liharöykkiöistä. Mieho näytti makailevan\ntai jolkuttelevan ulkosalla päivät päästään välinpitämättömän\nnäköisenä, aivan kuin torkuksissa. \"Aika aikaa kutakin\", sanoi\nhaukotellen iltarukouksekseen tai aterioitten jälkeen, röyhtäytellen:\n\"Mies syöpi, mies saapi.\" \"Täytyy keksiä keino, paeta\", hoki Tapo\npainellessaan iltaisin tyrmän lattiaa, vuoroin käsi nyrkissä, vuoroin\ntukkaansa haroen. Illat makasi liikkumattomana kaislakasalla.\nNousahti äkkiä pystyyn ja venytteli lonkkiaan kuin häkkiin joutunut\nilveksen pentu.\n\nAnukka-emo, Kalsilan tanhuat, työt ja toimet näkyivät täältä kaukaa\nonnekkaalta ololta, joka kirvelsi mieltä, teki haikeaksi tai\nkärsimättömäksi. Tuon tuostakin hän oli seisovinaan keskellä kesää\nkotoisen linnamäen kupeella, muinaisen roviohaudan nurmettuneella\nkummulla. Pitkän lahdenpohjan tuolla puolen, vastarannalla, seisoi\nKalsila. Tuossa lähinnä on rantakohta, jonka vaiheilla Nokke-tyttö,\nlapinkana, huuhtoilee laiturilla pesuvaatteita, tapuimella\nräiskyttelee ja karkeelle levittelee. Tuolla, ulompana talosta,\nriihitarhan kulmauksessa, satasalkoinen humalisto! Ja riihilakan\nedustalla levittäiksen laaja, ruskeankeltaiseksi paahtunut lastukko.\nKoko kevään on siinä Revon-ukko johtanut veneentekotöitä. Ja nyt ne\novat ... kalaveneet ja kaukotaipaleitten uiskot vedetyt alemmaksi,\nratapenkeren tervateloille. Kokonaisena rivinä ne paistavat yli\nlahden kellanruskeassa tervassaan. Ei muuta kuin panna kotolahteen ja\nsitten ... mitattomille taipaleille...\n\nKappaleen matkaa riihestä kyyhöttää matala paja, jossa kirveitä\nkallitaan ja miekkoja karkaistaan, niin että ovesta ja katosta huuru\nnousee ja kipinät räiskyvät. Ja tuolla vieläkin matalampi sauna\nturvekattoineen. Sen viheriälaikkuisella matolla kasvaa kissankäpälää\nja pienen pieni, känkkyräinen koivunvesa.\n\nLeivinkodasta lyllertää Anukka-emo, hihat kääräistyinä kyynärpäitten\nyläpuolelle, lyllertää somasti keinuen, suuri jauhotuokkonen\nkämmenellä, juoksee jauhoaittaan, käväisee pirtissä, hoputtaa\nnaisväkeä yli tanhua-aidan, jonka takana jo orjatytöt sekoittelevat\nlehmänhaudetta ja juottelevat ynähteleviä vasikoita. Palaa taas\näiti sen tiensä, heittää leikkisän sanan jousimiehille, jotka\ntallinnurkalla asettelevat kattotuohia painojen alle. Ja tuossa\n... aivan luhdinsolan nurkalla, silmää taakseen ja katsahtaa kuin\nhyväillen poikansa makuuaittaa. Sen harjalla pyörii vinhasti\ntuulikela, joka karkottaa hiiret nurkkia kaluamasta.\n\nMuistelijan teki mieli nauraa. Tuo oli kaikki niin omahisen somaa.\nKylkiluita nostatti. Hän oli katsovinaan yli lahdenpohjaisen\nlaakean rinteen, kauas yli pienten koukeroisten peltojen erämaitten\ntaakse. Siellä, taivaanrannalla, paloivat monilukuiset kasket,\nsuurten talollisten kasket ja köyhäin häkäpirttien yhteiskasket. Ne\nhimmensivät ilman, sakenivat suunnattomiksi, seisoviksi pilviksi.\nJa kirpeä hiilenkatkuinen tuoksu levitti sieraimia ja rintaa. Sitä\nkelpasi hengittää ... kotoista, omahista ilmaa...\n\nTapo tahtoi päästä pakoon millä hinnalla hyvänsä. Pojat alkoivat\nkaavailla pakoteitä: Joko Hyljesaaren kautta, jossa heidän kuulemansa\nmukaan säilytettiin kesä- ja syysajat hyljevene, kevyet apuveneet,\nrailat ja kelkat, tai suomalaiskylän kautta, josta saattoi hetken\ntullen saada heimoveljistä avittajia matkan valmisteluissa.\nKaavailtiin ja tuumittiin. Mutta työntyipä eteen eräitä tapauksia ja\nlopulta pilvenkorkuinen seinä, joka näytti tekevän kaikki pakoaikeet\nmahdottomiksi.\n\n\n\n\n4.\n\nNotburgan laulu.\n\n\nIsä Johannes oli istunut pitkät rupeamat vankien luona pyrkien\ntaritsemaan kristinoppia pakanapojille. Ristinluvut eivät kuitenkaan\nolleet niinkään uutta nuorukaisille, ei varsinkaan Tapolle,\njonka äiti oli kastetusta Karjalasta, Tiurinlinnasta. Poika oli\ntottunut lapsesta asti polttamaan maammonsa keralla tuohukset\nkalmistohaudoilla kristittyjen tapaan, vieläpä hokemaan Neitsyen\nja pyhän Annan nimeen, kun hätäpaikka tuli. Mutta olipa myöskin\netelästä ja lännestä saapunut luonnollisia väyliään, kauppa- ja\nvainoretkiä myöten, pakanalliseenkin Hämeeseen uuden opin tarinoita.\nMonenmuotoiset kalamiesten Santti-Antit ja metsänkävijäin Hyyperöiset\neli Hubertukset, Tyrjät ja Tyyperit elivät sielläkin tuttuina kansan\nhuulilla, puhumattakaan Kiesuksesta, Maariaisen heleästä pojasta.\nEivätkä olleet hengenvaarallisia edes munkkien saarnamatkat Pirkkojen\nmaille, kunhan eivät vain ruvenneet suorastaan kauhalla kastevettä\nvalelemaan.\n\nTämänpä vuoksi eivät pojat suu auki ammotelleet papin jalkojen\njuuressa. Ennemminkin myhäilivät tai penseilivät. \"Hoh-hoh ...\noisinpa eilen kuollut, en olisi tuotakaan kuullut\", Mieho saattoi\nurahdella hurskaalle miehelle kaislakasaltaan.\n\nMutta isä Johannespa ei ollut mikään tavallinen pappi. Yllä\nnukkavieru munkinkaapu, nuora vyöllä, mutta jalassa tukevat\nparkkisaappaat ja kalotin päällä nahkalakki. Hän touhusi joka\npaikassa ja kaikkialla. Aamut hän hoiti isännän työhuoneen korkean\npulpetin ääressä kauppakonttorin tilikirjoja, laati kirjeet, piti\nluettelot varastoista, opetti tiedon alkeita Notburga-neidolle,\nkertoi hänelle pyhimyksistä ja ritareitten maineteoista, hoiti\nsairaita ja onnettomia ja joskus katosi kokonaisiksi viikoiksi\nkauemmaksi suomalaisasutuksille kastamaan ja kastetuita opettamaan.\n\nMutta ennen kaikkea hän osasi kuin osasikin tien noitten\npakanapoikien sydämeen. Ryhtyi kertomaan syntymämaastaan, \"Pyhien\nsaaresta\", Irlannista. Niityt ja laitumet lepäsivät siellä, muka,\nsuloisessa aamukasteessa kesät ja talvet. Ne olivat väriltään kuin\nmaito ja hunaja. Laajojen jokien rannoilla kasvoivat laakerit ja\nviikunapuut, ja lakastumaton tammi oli niillä main kuninkaana. Mutta\ntammistojen keskellä suurissa hovilinnoissa laulettiin rakkaudesta ja\nsuurista sankareista...\n\nHän, isä Johannes, oli näet kerran ollut kotimaassaan kuuluisa\nbardi-laulaja, joka istui kuninkaan pöydässä ylempänä ritareita ja\nsai kantaa kuusin värein koristettua manttelia. Hän oli tavoitellut\nhovin korkeinta runoilijamainetta -- \"kruunattu bardi\" oli\noleva hänen arvonimensä -- kun hän, ylenmääräisessä maallisessa\nylpeydessään, oli surmannut salaisen rakastettunsa puolison,\nväkivaltaisen linnanherran, ja vihdoin, tunnontuskissaan, kääntynyt\npois kaikesta maallisesta turhuudesta.\n\nKun Tapo kuunteli hänen kertomuksiaan kotosaareltaan tai tulostaan\nVoionmaalle Pyhän Hengen huoneeseen ja vihdoin Roma-luostarin\nsistersiläis-veljien pariin, ei ollut tulla loppua hänen\nkyselyistään. Irlannin \"Smaragdisaari\" linnoineen ja hoveineen,\nlaakeri- ja seetripuineen, Voionmaan lehtevien metsien niityt, joilla\nkasvoi tuhatvärisiä orkideoja, sen satamien tammikylkiset laivat ja\njättien haudat, jotka ulottuivat Ekstasta Gotheimiin -- tuo kaikki...\nkirjava, rikas ja avara maailma huikaisi hänen metsäläissilmänsä\nja -sydämensä. Maailma avartui hänen eteensä kokonaan uutena,\nmittaamattomana merellisenä taipaleena, jonka rannoilla vartosivat\nsuuret linnat ja rikkaudet, korkeat tornit ja tornien ikkunoissa\nniiailevat ja nyökkäilevät neitseet.\n\nTällaisina hetkinä hän saattoi seurata silmillään isä Johanneksen\neloisia kasvojenilmeitä kuin suuri, hontelo koiranpenikka\nruokkijaansa.\n\nMutta eräästä aamupäivästä alkaen Tapo lakkasi kuuntelemasta munkin\ntarinoita. Hänelle oli sattunut outo tapaus.\n\nPojat olivat kierrelleet saarta -- vahtimies perässä jalkutellen\n-- ja suomalaispoika Hermo, muka kuin muuten vain puhekumppanina\nmukana. Oli saatu pojalta urkituksi tärkeät tiedot ja tehty\nlopullinen karkaussuunnitelma. Jaakko-sepän pajassa oli ovipieltä\nvasten puolitekoisia ja valmiita miekkoja ja kaipa muutakin kättä\npitempää. Vahtimies oli houkuteltava soutamaan pojat yli salmen,\nmuka vain heimolaisten kanssa ajan kuluksi pakinoimaan. Perillä oli\nhotaistava aseet kouraan, kolkattava sotamies ja vahti paaluportin\nluota ja sitten ... Ylistaron, Jalasjärven ja Parkanon vesitaipaleita\nHämeenkyrön puolelle...\n\nMieho, Hermo ja vartiomies olivat jääneet jälkeen rantapuotien\nseinävierelle. Tapo oli seisahtunut miestentuvan nurkkaukselle\najatukset yhä äskeisessä suunnitelmassa.\n\nSamassa oli käännähtänyt pihan puolelta juoksujalkaa Notburga. Oli\npysähtynyt hänen eteensä kuin naulittuna. Pelästyneiksi avartuneet\nsilmät olivat tuijottaneet aivan läheltä. Tummansininen otsanauha,\nmusta tukka, värisevät huulet, kasvot säikähdyksestä elottomat ja\nkalpeat -- sellaisena oli uponnut hänen päänsä Tapon mieleen. Näky\noli ollut niin äkillinen, että vasta seuraavana päivänä poika sai\nmuistiinsa hänen korean turkisnuttunsa ja vartalonsa.\n\nSehän oli ollut kuin ojannotkelmassa syksyllä ... äkkiä jäätynyt\nnuori raita, jota ei enää tuuli taivuttele. Mutta ... miten olikaan\nlepän puna kuultanut sen vahankalpean hipiän alta! Taisipa olla\nsittenkin ... oikea naisenpuolinen ihmisolento... Vavahtipa tuo\npari kertaa aivan kuin hentojäseninen poronvasa elokuulla. Ja siitä\nhuomiosta poika sai ikäänkuin takaisin suoniinsa sävähtäneet veret.\nTottapa näyttivät olevan, hitto vieköön, nuo tarinat satatornisista\nkaupungeista ja ripaotsaisista tyttäristä, joilla oli tuohenkalpeat\nkasvot ja hiilenmusta tukka. Siinähän se oli ollut ... ihan tuossa\nsilmien alla. Ei puuttunut muuta kuin kukankorea ikkuna ja pienen\npieni nyökytys somalla päällä... Sen tytön poika päätti hakea\nkäsiinsä vaikka keitolaisten parista ... ainakin sen vielä kerran\nnähdäkseen. Mutta silloin pantiin yht'äkkiä sekä näille tuumille että\npakoaikeille pääsemätön aita eteen.\n\nVartiomies työnsi pojat, näiden aikoessa eräänä aamuna pihamaalle,\nkirosanoin takaisin tyrmään. Hetken kuluttua astui koppiin\nRotrud-emäntä käsissä kupillinen laihaa velliä. \"Syökää, syöjät, mitä\nsaatte\", sanoi töykeästi, \"Martinpäivän huomenissa on tämä linna\ntäynnä peitsellistä miestä, ja tulkoon sitten vaikka koko Pirkkala\n...jaarittelemaan, hmh\"! Tohahti, ovi kumahti ja emäntä oli mennyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan Rotger-herra kulki Visbynkirje kädessä aitat,\nnahkavarastot ja räätälinverstaat. Se oli viimeinkin tullut ja laivan\nlähtöpäivä tarkalleen määrätty. Tuossa oli sinetissä pääkonttorin\nmerkit: \"sigillum communium mercatorum\". Nyt oli viimeisteltävä\ntulojuhla naisten juhlahameita myöten. Herra kannatti mestari\nLudolfille parhaat tarveaineet turkispuodeista. Ja Ludolf-räätälistä\noli tullut yhdellä iskulla siirtokunnan tärkein henkilö. Hän sormeili\nja mittaili, päätteli saumat, koristeli hihansuut ja kaulukset\nturkispäärmein, minkä leikaten valkeasta kärpästä, minkä näädän\nkellervästä rintapuolesta, minkä soopelin mustasta selkänahasta.\n\nLaajalla pöydällä lekotti sorea tinapullo, jonka siman ja viinin\nsekoitus meni häkänä päähän. Mutta ei ollut aikaa edes humaltua. Oli\nparhaillaan viimeisteltävä Notburga-neidon juhlapuku. Ei auttanut\nvitkastella. Jos katkaisi kuiva, kakova yskä neulansuihkeen,\nniin samassa jo pulpahti somasti tinapullon kaulassa, nuljahti\naataminomena kuin rasvattu ja kaikkosivat yskänkärpäset, nuo\nhaaraniekkapirut, jotka mestarin entinen akka oli keuhkoihin noitunut\nhänen karatessaan Hedabyn satamakaupungista korean parturinlesken\nkanssa. Mutta mitäpäs siitäkään. Ei nyt ollut aikaa muistella vanhoja\nmurheita. Ihmislapsen oli iloittava kättensä töistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikille puolille oli Bunge-herra vienyt tiedon kirjeestä ja tämän\ntärkeästä sisällyksestä. Piiat olivat jo lehahtaneet entistäänkin\nteerevämpään touhuun. Rengit jahkailivat, mutta kierittelivät kuin\nkierittelivätkin milloin kämmenin, milloin anturoin tervatynnyreitä\nlaituriniemelle laivan tulohetkenä sytytettäviksi.\n\nAsetuvassa sotamiehet paikkailivat rensseleitään ja hankailivat\nrautalakkejaan. Kähäräpartainen Swederus hioskeli miekkaansa:\n\"Oli se sentään ... Holste-päällikkö oikea herra...\", hän alkoi\nmuistutella. \"Ainakin emännän mielestä, hä-hä-hä\", rähähti nauru\ntoiselta penkiltä. \"Niitä kuuluu olevan friisiläisiä keihäsniekkoja\nalun perin ... tämä Wibrecht-ritari, ja on viimeksi, kuulemma,\nvarastellut vendiläispakanoita Rügenin saarella, mutta ... en minä\nusko, että siltä pirkkalaiskallo samalla tavalla halkeaa kuin...\"\n\"Hä-hä-hä\", kuului taas käkätys, \"keihäsmiestäpä ne taitavat jo\nkaivatakin ... meidän ruhtinattaren nivuset, he-he-he...\" \"Aika\nkoljatti se taitaakin olla, kun kävelevät, kuulemma, siellä friisien\nmaalla sellaisilla puujaloilla, että kypärä heiluu tuolla latvojen\ntasalla, eivätkä pääse oikaisemaan akkojensakaan viereen kuin minkä\npääsiäisenä ja muina messupyhinä\", jatkoi Swederus, koko tuvallisen\nhohottaessa, kuten ainakin, ukon törkeyksille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä aikaa saivat pirkkalaisvangit hautoa ajatuksiaan. Tapo ei\nosannut enää olla muistelematta taannoista näkemäänsä. Mutta\npakoaikeitten raukeaminen kiehutti sisua. Oli aivan kuin olisi\nollut yltämäisillään petäjän oksaan, josta heilauttaa itsensä\nvapauteen, ja sitten ... suistunut suoraa päätä vihollisen\nasettamaan heittopermeen. Nuo kaikki tuolla ulkopuolella ... tyttö\nkai juonessa mukana ... olivat heidän vihollisiaan. Veri kihahti\npäähän kiukusta ja häpeästä, kun muisti miten oli töllistellyt\nneitoa kuin sonnimullikka uutta konttia ... eto kapinetta. Se oli\nriuhtaistava ajatuksista pois ... koko kummitus. Mikäpähän tuo nyt\nlie sen kummempi kuin muutkaan kaukomaitten tytöt ... outo kuin outo.\nEnnättäneepähän noita vielä... Ja on sitä mustakulmia meilläkin päin\n... kotamuijilla ja lapintytöillä, joita voi ryöstää ken ilkenee tai\nvaihtaa kota-äijältä pataranilla ja kirvekululla...\n\nJa Miehokin tuossa... Tiirotti silmälautainsa alta suu vinossa kuin\njotain uumoskellen. Mutta ei puhunut eikä pukahtanut muuta kuin sitä\niänikuista sorrilaistaan: \"Älähän mitä, älähän mitä... kun mies\nsuuttuu, niin maakin muuttuu...\" Rutto syököön...!\n\nPari päivää kului nälkäviikon pituisena. Hiihteli ovesta munkin\nrumilus, muka huojentamaan vankien oloa. Oli raahannut mukaansa\nsuurikokoisen kirjan, jonka kannessa, kuulemma, luki \"Missale\", ja\nyritteli sojotella sormellaan sen, muka, taidokkaasti piirrettyjä\nlukujen alkukirjaimia. Mutta tällä kertaa pirkkalaispojat yltyivät\ntäysiksi pakanoiksi. \"Hiiteen siitä, Kurjuksen kulkkuun, peijakkaan\ntupelkainit!\" Tapo ärähti. Rähmällään maaten häijyili Mieho\nkaislapahnoilta: \"Sattuukos se Kiesuksen pappi tietämään, että ...\ntuollaiset Juortanin kamelit juoksutetaan meiltä päin, kun paha\nsää sattuu, lyylipuitten ympäri, sitten otetaan ruumiinmitta ja\nkärvennetään talissa ja tervassa. Ja mitä sattuu pyhiä luita jäämään,\nne hakataan huhmaressa ja heitetään tuluspussissa suonsilmään, häh?\"\n\nJäi ittens hohottamaan leuat longallaan. Kalsoisten koljo huojutteli\nhajasäärin kuin aikoisi lähettää tuossa paikassa pappi-paran suoraan\noven läpi ja pimeitä portaita alas.\n\nSamassa alkoi pihan puolelta leudossa ilmassa kaikua pehmeänä, aluksi\nhentona ja haparoivana, vieraalla kielellä laulettua laulua. Mieho\njäi kuuntelemaan silmät harrillaan, mutta tekeytyi kotvan kuluttua\nvälinpitämättömän näköiseksi. Tapo seisoi liikahtamatta pöydän luona.\nOli kuin ei olisi uskaltanut hengittää. Vähitellen laulu, joka oli\nkuin varkain pujahtanut ikkunasta, vapautui aivan kuin pelon alta. Se\nkantautui täyteläisenä tornikamariin ja täytti sen kokonaan helisten\nriemukkaasti seinästä seinään. Tapo oli kääntänyt kasvonsa ikkunaan.\nJa äkkiä hän loikkasi ylös tankoihin, puristi rystynsä valkoiseksi\nja katsoi pihalle. Siellä naistentuvan kynnyksellä lauloi Notburga,\nnojaten olkaansa oven pihtipieleen. Hetken kuluttua neito katsahti\nikkunaan päin, lakkasi samassa laulamasta. Puikahti kuin kärppä\neteiseen, näkymättömiin.\n\n\"Mitä se lauloi?\" Tapo kysyi munkilta. \"Se oli laulu, jota lauletaan\nkotimaassani. Olen opettanut sen Notburga-neidolle.\"\n\nTytön nimi jäi oudon tarttuvana Tapon korvaan. Se tuntui ikäänkuin\nsanomattoman kaukaa tulleelta. Siinä oli juhlallista voimaa, mutta\nsamalla se oli hänen mielestään aivankuin lapsellista soperrusta,\njoka sorahteli huvittavasti tuossa ihan korvan juuressa. Tytön\nkasvot tulivat taas yhtä lähelle, vieläkin lähemmäksi kuin muutama\npäivä sitten rakennuksen nurkkauksella. Hänen herkkää luonnonlapsen\nkorvaansa oli laulu hyväillyt kuin nuoresta rinnasta tuleva raikas\nhengitys. Se värähti vieläkin hänen kaikissa aistimissaan. Se\noli tuoksuna sieraimissa, se oli jossain silmämunan sisäpuolella\navautuvina huulina, himertävänä lepänpunana ja kalpean otsan sinisenä\nnauhana...\n\nTapo havahtui oven käyntiin isä Johanneksen poistuessa ja näki Miehon\nnaaman muikeassa irvessä. Pojat tuijottivat hetken sanattomina\ntoisiinsa. Vihdoin alkoi Mieho sanoilla: \"Kas, kas, taitaa se\npalokärki nokkia tuorettakin puuta, kun hullu pää sattuu ja kun\nunohtuivat kotiin ne ... naapurin tyttäret, he-he.\"\n\nPalokärki, joka keikkui kototalon pirtin viirissä, oli Kalsoisten\nsuvun ennuslintu, ja naapurintyttärillä Mieho oli tarkoitellut\nAimalan Mero-neitoa, johon Anukka-emo oli poikaansa kädestä pitäen\nsuostutellut.\n\nTämänpä vuoksi iskivät kumppanin sanat kuin korvapuusti hereimmällä\nhetkellä. Tapo loikkasi toverinsa kimppuun suoraa päätä. Jytisi\npermanto, niin että kattoparrut yhteistuvassa jumahtelivat. Mutta\nsalvoimet nurkissa pitivät kuin pitivätkin. Ja lopulta pojat\ntapasivat itsensä kaislakasalta, molemmat rähmällään kasvot\nvastatusten kuin puskevilla jäärillä.\n\nMutta saipa viimein kaapatuksi Mieho toisen olkapäätä ja\nhuohottaneeksi, muka sovitellen: \"Ka, suruksihan se on täi sukassa,\nmutta ... kaupan ne ovat hyvätkin kanat, jollei muuten niin\nryöstämällä ja pässihän se ... omasta karsinastaan.\"\n\nKalsoisten Tapo nojaili hengästyneenä ovipieleen. Heilahti sisukkaan\nnäköisenä keskilattialle ja sanoi nyrkki ojossa: \"Eivätkä pysy nämä\npojat kauan tässä karsinassa.\"\n\n\"Eipä ei, me nyt vaikka saukkona tuonvertaiset salmet\", myösteli\nMieho, ikäänkun vanhemmakseen.\n\nMutta Rotrud-emäntä oli askarrellut suurtuvassa kattoparrujen\njumahdellessa. Nosti päänsä kattoa kohti, äsähtäen pahasti, mutta\nnaurahti sitten itsekseen äänettömän naurun ja kohautti olkaansa,\najatellen: \"Puskekaa mitä puskette, mullikat.\"\n\n\n\n\n5.\n\nTaistelu ja pako.\n\n\nVihdoinkin oli visbyläinen kaappari, Alf Erlinginpoika, laskenut\nvahvassa laitatuulessa Vuojolan satamaan. Satakunta sotamiestä ja\nnäiden päällikkö, ritari Wibrecht, oli soudettu maihin. Merkkituli,\nsoihdut ja tervatynnyrit olivat palaneet pitkinä lieskoina navakassa\nviimassa. Ja kauppalinna oli ikäänkuin ylpistynyt entistään\nmahtavammaksi.\n\nAvara suurtupa oli muuttunut melkeinpä ritarilinnan saliksi. Tosin\npeitti vielä paksu kaislakerros tuvan lattiatonta muurinpuolta.\nMutta korkeassa muurinpatsaassa paloi isoisten linnojen tapaan\nupea tervassoihtu ja ikkunoilla ja hyllyillä oli sekä kynttilöitä\nettä kuparilamppuja. Hirsiseinät oli peitelty oikeilla \"opera\nanglicana\"-verhoilla. Notburga-neidon kallisarvoinen harppu seisoi,\nsädehtien häilähtelevässä valossa, vierushuoneen oven luona. Tyttären\npiti, näet, laulaa vieraille aterian jälkeen, sillä Rotrud-emäntä\ntahtoi näyttää, että Vuojolassakin jotain tiedettiin suuren maailman\nseurailoista.\n\nRitari Wibrecht istui isännän vieressä kunniapaikalla. Laajan pöydän\nsyvennykset, jotka joskus olivat saaneet tehdä kuppien ja lautasten\nvirkaa, peitti nyt vieraan kohdalta koruompeleinen kaitaliina\nosoittaen sekin talon rouvan olevan hienoimpien pöytätapojen tasalla.\n\nTuttavuus vieraitten ja isäntäväen kesken oli hierottu pitkän\naterian, siman ja olutkannujen, keittojen ja tuimasti pippuroitujen\nliharuokien voimalla. Karkeatapainen kaappari ei ollut kauan\nkursaillut. \"Minä ryöstän yhtä hurskaasti ystävän kuin vihollisenkin\nlaivan, sen tietänevät merenkävijät Doorstadtista Vestfoldiin ja\nBirkaan saakka\", hän rehenteli nyrkit kupeella ja ravisteli takkuista\npäätänsä.\n\nRitari Wibrecht oli heittänyt pitkän miekkansa sivupenkille. Kevyessä\nterässuomuisessa asetakissaan ja tummassa puvussaan hän oli ilmetty\nuskonritari, yksinkertainen ja tuima. Suonikas kaula, uurteinen\nleuka, taaksepäin kallistuva hurjannäköinen otsa ja koko pää ohuine,\nhuolettomasti kihartuville hiuksineen kertoivat kestetyistä vaivoista\nja sadoista taisteluista, joissa hän oli karaistunut kuuluisaksi\nristiretkeläiseksi. Henrik Leijona, joka hiljan oli käynyt liitossa\nWaldemar Lavardinpojan ja Albrecht Karhun kanssa hävityssotaa\nvendejä vastaan, oli hänen sankarinsa. Ritarin merenhaaleat silmät\nsaivat väriä, ikäänkuin tummenivat hänen kuvatessaan Rügenin saaren\nvendiläistemppelin tuhoutumista äskeisissä sodissa.\n\nRitarin parhaillaan kertoessa pakanatemppelin pyhästä valkoisesta\nhevosesta, jonka hopeahelaiset kuolaimet ja suitset hän oli\nryöstänyt sotasaaliikseen, talutti Rotrud-emäntä tyttärensä\nvieraita tervehtimään. Notburgalla oli ensi kertaa, nuoren neidon\ntäysikäisyyden merkkinä, pitkät irtohihat puvussaan. Hänen\nkultaneuleinen otsakoristeensa muistutti pientä kruunua, joka\nkimalteli melkein kuin elävä valo tummien kulmallisten yläpuolella.\n\nRitari näytti yllätetyltä. Hän tarttui vakavasti kumartaen neidon\nkäteen. Mutta talon tapojen mukaan tytär sai samassa, syvään\nniiattuaan, poistua juhlatuvasta.\n\nRotrud-emäntä kiersi levein laahoksin pöydän ympäri, täytti Reinin\nviinillä miesten pikarit ja istuutui paikalleen ritaria vastapäätä.\nHänen valkoinen huntunsa nousi päälaelta upeilevan pöyheänä. Hän\nloi ankaran tarkastelevan silmäyksen ympärilleen. Katse pysähtyi\nhintelään suomalaispalvelijaan Hermoon, joka ritarin takana piteli\ntuoksuavaa vahasoihtua. Emäntä rypisti kulmallisiaan. Poika näytti\nmelkein horjuvan väsymyksestä. \"Kaikkia tässä\", emäntä äsähti\nsisimmässään. Mutta seinävieren taontakoristeiset aarrearkut\nrauhoittivat silmää. Hän kääntyi arvokkaana kuuntelemaan ritarin ja\npuolisonsa keskustelua ulkomaan tapahtumista.\n\nTällöin kuului katon yläpuolelta ankara jymähdys ja sitten jatkuvaa\njytinää aivan kuin olisi junnattu kokonaisella tukilla lakeisen\npoikkiparruja.\n\nKaappari päästi hämmästyneen kirouksen. Ritari kavahti puoliksi\nistualtaan ja katsahti vaistomaisesti seinäpenkille, pitkää\nlyömämiekkaansa. Bunge-herra alkoi hihittää, muka tyynnyttääkseen\nvieraita. Siellähän oli vain pari hämäläisvankia. Pitivät,\npojanvintiöt, joskus keskenään tuollaista paininjytinää.\n\n\"Tulikurkkuja lapinkoiria, pirkkalaispakanoita?\" ritari huudahti.\nKaappari löi nyrkkiä pöydän päätyyn. \"Miksi niitä ei ole heitetty\nnuorissa kellariin tai surmattu?\" kivahti ritari hämmästyneenä. Hänen\ntyynet kasvonsa olivat äkkiä koventuneet, katse hurjistunut ja käsi\nnoussut vaativana isäntää kohti.\n\n\"So, so, so, so\", sopersi isäntä, \"siellä on päällikönpoikia, toinen\nPirkkalan Kalsoisia, saisi koko suvun niskaansa, sota, sota kerta\nkaikkiaan siitä syntyisi, jos...\" pudistelee päätään taitava Bunge.\n\n\"Sotaa varten olen tänne saapunut, ristiretkelle\", iski\nWibrecht-ritari synkin silmin. \"Meren eteläpuolella etenee jo\nsyvällä Vindlandissa Leijonan ristiretki. Yhtä rintaa on työnnyttävä\ntäällä Pohjolassa kauas erämaahan. Saatettava tulella ja miekalla ja\nkasteella...\"\n\nRotger-herra hyssytteli rauhoittavasti. \"Niinpä niin, mutta ...\ntoistaiseksi, nähkääs, on sotaa vältettävä...\" Kaappari murahti, löi\nkädellä kupeeseensa kuin etsien miekankahvaa. Rautapaita helähti.\nOikea käsi vetäisi ylpeästi hurjaa päälakea.\n\n\"Katsokaas, jalo ritari, te ette näytä tuntevan näitä erämaita ja\ntätä kansaa. Pari sataa miestämme se repii susilaumana yhtenä ainoana\nsyysyönä tai hautaa pakkashankiin tai...\"\n\nRitari Wibrecht nousi jäntevänä: \"Olen oppinut vain sen, että\nNeitsyt Maaria on taivaan kuningatar ja hänen poikansa minun\nsotapäällikköni. Ja siksi pystyy miekkani yhtä hyvin hämäläis- kuin\nvendiläiskalloihin!\"\n\nRotrud-emäntä nyökkäsi tarmokkaasti, mutta kuitenkin hieman jäykästi\nnytkähtäen ritarille. Isäntä jatkoi selvittelyään niska kohteliaasti\nkumarassa, silmäluomet melkein kiinni, mutta ääni terävänä. Ei ollut\nvielä tullut oikea aika. Kalsoiset olivat parhaillaan taistelemassa\nkarjalaisten kanssa Laatokan viikinkisiirtokuntia vastaan. Nyt\nniitä ei ollut ärsytettävä yhtymään suureksi liittokunnaksi länttä\nvastaan. Ne oli sen sijaan usutettava toistensa vihollisiksi, kuten\noli ollut asianlaita vielä miespolvi taaksepäin, ennen Kalsoisten\nKuura-päällikön naimisliittoa.\n\n\"Divide et impera, sanoivat jo muistaakseni vanhat roomalaiset\",\nBunge-herra tokaisi mietelmiensä vahvikkeeksi. Toistaiseksi oli\npirkkojen kanssa soviteltava. Mutta samalla aikaa oli tuettava\nsuuren Novgorodin anastusaikeita Laatokan-takaisessa Karjalassa,\nkunnes Kaukolat ja Tiurinlinnat jäisivät yksin, vaille selkänojaa\nja pirkkojen vuokselaisliitot hajoaisivat tai kääntyisivät jälleen\nheimotappeluiksi. Silloin, silloin vasta oli aika iskeä lännestä\npäin...\n\n\"Niin, niin, herra ritari, hajoita ja hallitse ... se se näilläkin\nmain on parasta ristiretkeä...\", isäntä päätti pitkät selvittelynsä,\nkätkien voitonilonsa viisaasti maireaan hymyyn. Ja Rotrud-emäntä\ntiesi omat houkutuskeinonsa. Hänen suurin yllätyksensä, brouet\nd'Allemagne, muskatin ja neilikan maustama ja saframilla värjätty\njättiläispaisti, tuotiin pöytään ja painikkeeksi talon kellarin\nparhain Rooman-viini, jolla hän täytti suuret pikarit laitoja myöten.\nRitari ja kaappari näyttivät unohtaneen suomalaispakanat. Lattian\nkaislapeite ja kuuma muuri uhosivat yli tuvan voimakasta, turvallista\nlemua. Tervankäry ja vahasoihdun hivelevä tuoksu, mausteet,\nkastikkeet, kärisevät paistit ja väkevät viinit sulautuivat kuumaksi\nja tiheäksi, melkeinpä juovuttavaksi ilmaksi, jonka läpi kuumottivat\nmonet valot himmeän uuvuttavina.\n\nUlko-oven käydessä remahti asetuvasta pihan yli hurja remakka:\nsotamiehet viettivät omaa tulojuhlaansa. Kannettiin jälleen\nvallasväen pöytään kalaa ja tämän jälkeen kokonainen hanhi ja\nvihdoin loppujen lopuksi riisiä ja hedelmiä sekä kuuluisaa Metzin\nhunajaa, ajan hienointa herkkujuomaa. Ja Rotrud-emäntä kallisteli\nomasta pikaristaan yhtä taajaan kuin miehetkin, komensi piikoja ja\nkääntyili mielistellen permannolla, yhä täyttyvä viinikannu kädessä.\nRotger-ukko sopersi varovaisia viisauksiaan tai hihitteli pelkästä\nelämänilosta ja emäntänsä tällä kertaa leppoisasta muhkeudesta.\nKaappari tärisytti joka toisen sanansa takeeksi pintapöytää ja\nkarjahteli törkeyksiään.\n\nÄsken niin haaveellisen vakava ritari Wibrecht oli muuttunut\nvaarallisella tavalla kaapparin tapaiseksi. Raaka barbaari\nalkoi tuijottaa hänen humalan hurjistamista silmistään. Hän\nhamuili tuon tuostakin miekkaa kupeeltaan. Hänen kielensä lauloi\nsotaretkien kauhuntöistä. Ja samassa henkäyksessä hän ylisti\ntaivaan-kuningatartaan, joka oli suojellut ritarinsa taistelusta\ntaisteluun. Ulkona kiersi tuulinen iltayö nurkkia, läimäytteli pihan\npuolella ovia ja painui taas kauemmaksi, viheltämään autioita rantoja\npitkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNotburga oli etsinyt kaikkialta isä Johannesta, mutta ei ollut\nlöytänyt. Liekö paennut hurskas mies salmen yli suomalaismajoihin,\nkuten hänellä oli tapana usein remuavina juhlailtoina. Tyttö pakeni\nportinpäälliseen yliskamariinsa.\n\nHän yrittää hyräillä taaskin irlantilaista bardilaulua onnettomasta\nlinnanrouvasta ja tämän rakastajasta. Mutta hän tunsi olonsa vieläkin\nyksinäisemmäksi kuin muulloin. Jäi tuijottamaan ajatuksettomana\npunaisten korukenkiensä nilkan ympäri somasti kiertyviä nauhoja.\nNe hieman ilostuttivat mieltä, sillä sellaisia kautokenkiä ei\nollut varmaankaan missään muualla kuin tarukeisarin hovissa, hänen\ntyttärillään ja... Mutta sittenkin painoi sydäntä selittämätön,\nlevoton alakuloisuus.\n\nPirkkalaisvankien painiskelu alkoi kuulua samassa hänen takaansa,\ntornikamarista. Mieltä riipaisi kirpeä sääli. Ujona ja ihmetellen\noli häneen katsonut silloin pihanurkalla se ... päällikönpoika. Sen\nlaihat poskipäät olivat olleet kuin nälästä kuluneet. Ja hän oli\nnähnyt sen sormet puristuneina rautakankien ympärille. Silloin hän\noli kuvitellut nuorukaisen silmät surullisiksi tai kuin ... ilveksen\nsilmiksi, jotka paloivat vainoojia vastaan mustasta kuusesta. Ei hän\nosannut enää muistelemallakaan muistaa, miten pojan kasvot olivat\nensimmäisenä iltana palaneet pihalla soihdun valossa. Noita toisia\nkertoja ... niitä osasi ajatella rauhallisempana. Ne veivät hänet\njollain tavalla yli lakeuden, erämaahan ... ja tämän taakse, jossa\nhän ei ollut koskaan käynyt. Sehän oli kuninkaanpoika ... Kalsoisten\nTapani. Ja sen kulmallisten alla oli kaukaisen metsän varjoja, joihin\nei uskaltanut katsoa... Hänhän oli kuninkaanpoika! Hän soudattaa\nitsensä mereltä merelle pimeäöiseen Turjaan saakka ja ryöstää sieltä\nkenet tahtoo.\n\nNeitoa värisytti kuin olisivat iskeneet kylmänvihat rintaan.\nIsän, opettaja-munkin ja Jaakko-sepän puheet jäätyneestä\nHelin-tiestä, Pimentolasta ja Rutjan merestä olivat eläytyneet hänen\nmielikuvituksessaan hirvittäviksi kuvitteluiksi. Siellä, Pohjan\nperillä, oli päättymätön Imantrojärvi, jonka rannoilla kohosivat\npahanhengen rakentamat tunturikirkot pilviä myöten. Mutta niiden\nmuureja kiersivät pohjattomat rotkot, jotka olivat syntyneet Golgatan\nmaanjäristyksestä. Eikä siellä ajettu kulkusissa eikä kelloissa,\nsillä taivaalla sähisivät ikuisesti mustassa yössä helvetin lieskat\nja kadotettujen sielut. Yksinpä tiirat ja kajavatkin lensivät\nsiellä lieskasiivin pimeydessä. Ja siellä makasivat vuorenpeikkojen\nvuoteilla vangitut neidot, joita ei kyennyt pelastamaan kukaan,\npaitsi suuret kuninkaanpojat.\n\nSinne, sellaiseen paikkaan tekivät, kuulemma, pirkkojen\npäällikköpojat hurjia retkiään, ja kun he palasivat takaisin\nkotomailleen, saivat pelastetut immet nukkua heidän\npurppurateltoissaan kirjavan kiiltävillä taljoilla...\n\nAlkoi kuulua torniportaista rautakorkoisia askelia. Sotamiehiä!\nvälähti Notburgalle. Niitä oli useita. Se ei ollut mikään\nvahdinmuutto. Portaat jytisevät, ratisevat, huutavat kuin tuskasta.\nKoluavat ja tallaavat kuin juopuneet? Tyttö painaa korvansa ullakon\novea vasten. Nyt ne palaavat. Kuuntelija vavahti. Hän kuuli Miehon\nkarjaisevan kuin häntä olisi uhattu tai lyöty. Tuodaanko heidät ulos?\nPäästetäänkö heidät, vai...? Notburga kiersi portaita alas ja pujahti\nvanhaan turvapaikkaansa naistentuvan porstuaan.\n\nTapo ja Mieho seisoivat ulko-oven luona, kädet sidottuina selän\ntaakse ja takanaan sotamiehiä. Notburga vavahti kauhusta. Tapo\nhuohotti kiivaasti, otsasuonet olivat korkealla, mutta kun hän\nkatsahti ympärilleen, oli katseessa jotain nääntynyttä ja avutonta.\nNeito vetäytyi säälistä parahtamaisillaan ovenpielen taakse.\n\nWibrecht-ritari, joka yhä humalluttuaan oli jyrkästi vaatinut\neteensä pirkkalaisvangit, istui pöydän ääressä, samoin Rotger-herra\npaikallaan. Kaappari rojotti kasvot velttoina, tolkuttoman näköisenä\npöytää vasten. Emäntä seisoi taempana ikkunan alla, seuraten tarkoin\nritarin aikeita. Tämä mittasi hetken vankeja säälimättömin katsein.\nPainoi toisen kämmenensä pöytää vasten. Villi, lannistumaton\ntaistelunhimo näytti jännittävän jokaisen hänen jäsenensä. Mutta\nhän ei tuntunut ensi hetkessä oivaltavan mistä aloittaa. Äkkiä hän\nsipaisee päälakeansa, naurahtaa hurjasti ja keikauttaa ylpeästi\npäätänsä. Kuin päätöksensä jatkoksi hän sieppaa takana seisovalta\npalvelijalta soihdun. Tämän hän työntää sanaa sanomatta, kuin\nsalamannopean nyrkiniskun, nuorukaisen kupeeseen. Hermo käpertyi\nkokoon lattialle, jäi kiemurtelemaan hirveissä palohaavoissa. Emäntä\ntarttui käsi jäykkänä seinäverhoon. Isäntä oli käpertynyt penkilleen.\nKaappari päästi suustaan pari nikottavaa hohotusta.\n\n\"Tällä tavalla meillä päätettiin juhla-ateriat vendien maassa!\"\nhuudahti ritari.\n\nPermannolta kuului vuoroin hampaista kirskahtava kirous, vuoroin\nkuolemankauhuista ähkymistä. Ritari havaitsi isäntäväen kasvoista,\nettä hän oli loukannut kotirauhaa. Hän näytti hapuilevan irti\nhumalastaan. Yritti naurahtaa ikäänkuin anteeksi pyytävästi, mutta\nnauru pääsi lopultakin kurkusta vain teennäisenä hahatuksena.\n\nSamassa iskeytyi Tapo Kalsilan koivikkaankärki ritarin oikeaan\nkylkeen, niin että penkki kaatui rymisten miehineen päivineen. Mutta\nyhtä nopeasti oli friisiläinen, yhä ollen polvillaan lattialla,\nkahmaissut penkiltä miekkansa, kimpautunut pystyyn ja nostanut aseen\nhalkaistakseen pirkkalaisnuorukaiselta pään. Mieho taas oli syöksynyt\ntoverinsa viereen mahtava rinta vuorena vastassa ja kädet tempoen\nköysiä ranteista.\n\n\"Näitä permantoja ei ryvetetä verellä\", kuului Rotrud-emännän\nkylmä, miehenkarhea ääni. Notburga oli hiipinyt viereiseen\nkonttorihuoneeseen ja syöksähti nyt ovesta kalpein kasvoin. Oli\nkuin olisi hänessä nyt ensi kerran herännyt ylpeä nainen. Hienot\nkulmakarvat kaartuivat koholleen kysyvästi ja halveksivasti. Ritari\nWibrechtin kasvoilta katosivat pahimmat humalan merkit. Hän kumarsi\nmolemmille naisille, huulilla kylmä salauhkainen hymy: \"No, maassa\nmaan tavalla. Mutta koska nuo tuossa ovat päällikönpoikia ja\nritaritapoihin kuuluu, että juhla-aterian jälkeen miehet mittelevät\nvoimiaan, en kiellä heiltä kunniaa taistella kanssani ritarisääntöjen\nmukaan.\"\n\nMutta Notburga oli kääntänyt ritarille selkänsä ja jäänyt katsomaan\nTapoa suoraan silmiin. Nuorukainen tuijotti hänen kasvoihinsa, hänen\nkukkakoristeiseen otsakruunuunsa. Poikamainen hymy levisi hänen\nhuulilleen. Hän ei tuntenut enää ranteita kiristäviä köysiä. Hän oli\njossain kaukana ... korvessa, ja ihmeellinen neito katsoi häneen kuin\nomahinen, melkein kuin huolehtiva sisar, silmissä hätää.\n\n\"Ainakin ovat naiset Reiniltä Lubekeniin, Kongahallin ja Visbyn\nneitoset ja rouvat sallineet ritari Wibrechtin kantaa värejään\nmiehekkäissä taisteluissa\", kuului friisiläisen uhkaavaan ivaan\nmuuttautunut ääni.\n\n\"Ei kai kuitenkaan taisteluissa köytettyjä vankeja vastaan\", vastasi\nkylmästi Notburga ja kääntyi hitaasti poistuakseen.\n\n\"Päästäkää köydet ja antakaa miekkamme!\" huudahti Tapo.\n\n\"Niin että ... missäs ne harakat, jollei siantappajaisissa\", Mieho\nmyhähti suu leveänä. Nyhjäisi Tapoa ja jurautti korvaan: \"Tänä yönä\ntie auki ... vaikka verta sylkemällä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlimmälle kummulle vieritti miesroikka tervatynnyreitä. Humalaiset\nsotamiehet kerääntyivät vierustoille, millä soihtu, millä aseita\nmukana.\n\nNotburga oli juossut tornikamariin, nuorukaisten vankilaan, jonka\nikkunasta hän rahilla seisoen jäi seuraamaan tapahtumia. Kädet\navuttomina rautaristikolla hän katseli kummulla seisovaa nuorta\npäällikköä. Lieskat valaisivat hänet kiireestä kantapäähän. Mutta\ntulenloimu ei enää tehnyt hänen kasvojaan hirvittäviksi. Hänhän\noli hoikka kuninkaanpoika, jolla oli purppurainen teltta vihreällä\nnurmikkokennäällä.\n\nRitari Wibrecht veti miekkansa huolettomin ottein. Notburga painoi\nkasvonsa ristikon neliöaukkoon kuin hätääntynyt lintu. Miekat\nheilahtivat ensi kerran, sivusivat toisiaan kahtena salamana.\n\nRitari taisteli raudankovin käsivarsin. Hänen iskuissaan ja\nlyönneissään oli määrätietoista säälimättömyyttä. Mutta hän oli\nsittenkin tottunut halkomaan etupäässä kilpiä ja kypäreitä suorilla\nja valtavilla lyönneillä. Nyt hänellä oli vastassaan ilveksennopea\nnuorukainen, joka oli tottunut miekkailemaan haarniskattomana ja\nsaanut oppia miekankahvaan hellittämättömän Rautaparran kurin\nalla. Tuo hontelo pakanakoira oli kerta kaikkiaan saattaa ymmälle\nsata-arpisen ristiritarin. Hän osasi väistää vasta viime hetkessä ja\ntehdä tyhjiksi vastustajan halkaisevimmatkin sivallukset. Hän taipui\nnuorena näreenä ja ponnahti samassa täyteen pituuteensa, iskien\nlyhyellä miekallaan huimasti, koko joustavan vartalonsa voimasta.\n\nMikään ei kuitenkaan näyttänyt pystyvän rautapaitaiseen,\nkypäräpäiseen ritariin. Tapo alkoi tehdä horjuen väistöjään. Käsi\nnäytti raukenevan. Notburga ikkunassa painoi kätensä kaulalleen kuin\nolisi kuristanut kurkkua. Itkevä hätä kihosi silmiin ja kasvoille.\nHuulet hymisivät hiljaa rukousta. Tapon käsivarsi ojentui ja nousi\nväsyneesti, yltyi tuolloin tällöin nopeaan iskuun kuin houreessa.\nSilloin, eräänä humahtavana hetkenä, leimahti taas ritarin miekka\ntulenloimossa ja sivalsi piirron nuorukaisen oikeaan olkaan. Miekkaa\npitelevä käsi hervahti hetkeksi. Mutta se näytti sittenkin nousevan\nuudelleen. Vartalo ponnistautui vieläkin kerran täyteen pituuteensa.\nTaistelu oli taaskin alkamaisillaan. Samassa juoksi Bunge-herra\ntaistelevien luo. Hääri ja viittoili, yrittäen sovitella. Jotain\nmuuta oli koetettava. \"Nouskoon joku Sorrin pojan hartiavoimia\nvastaan\", hän höpisi ja hyvitteli. Ritari näytti nyökkäävän\nmyöntyvästi. Ja Notburgan otsa painui väsähtäneenä ikkunanpieltä\nvasten.\n\nMeluava miesjoukko työntyi aivan lähelle. Kaapparilaivan väkevin\ntappelija, Björn Jonninpoika, ei tarvinnut kehotteluja. Nosti\nkarjaisten maasta, kovasta tanteresta, mahtavan laakakiven ja\npaiskasi tämän Sorrilan pojan eteen, joka jäi hetkeksi tuijottamaan\nsiihen hölmistyneen näköisenä. Mutta kääntyi vähitellen, hitaasti\nhartiakas hämäläiskarhu ja vääntäytyi muutaman askelen ylemmäksi,\njykevän puuristin luo. Katsasteli tovin aikaa, tarttui sen\npoikkilankkuun, rytisteli, työnnälsi pystyhirttä pari kertaa,\nniin että routainen maa sen juurelta rouskui. Kahmaisi poikkipuun\nmolemmilta puolilta kyynärtaipeisiinsa. Ponnistihe hitaasti, koko\nruumiin jännittyessä, riuhtaisi, roiskis! rohisten nousi mahtava\nristintyvi maan sisästä. Siihen jäi rojottamaan koko rakennus\navonaisen kuoppansa viereen.\n\nJuopuneinakin olivat miesroikat seisoneet mykkinä, suut ammollaan.\nMutta ristin rojahtaessa maahan koko lauma päästi kauhistuneita\nhuutoja. \"Risti on häväisty.\" \"Saatanan pakana!\" \"Halja, Halja!\"\nhuusivat gootit omaa manalaansa. \"Lapinnoita!\" \"Koljatti!\" \"Maksa\nmaalle, verta!\" kuului karjuvasta miesjoukosta. Kiviä kiskottiin\nmaasta. Vastatulleet asemiehet vaativat vyökoukuillaan jalkajoustensa\njänteitä rahkapykälään. Toiset tapailivat heittokirveitään. Mutta\nMieho ei hidastellut. Hän kumartui, kiepsahti salamannopeana\nristinpuun luo, painautui maahan ja riuhtaisi sen suojakseen. Melu\noli hirvittävä. Alkoi kivi- ja nuolisade. Teräskärjet upposivat\nkimahtaen kovaan puuhun, ohi lensi kokonainen nuolten parvi. Pitkin,\nlaahovin askelin alkoi Mieho lähestyä sekamelskaista joukkoa kuin\naikoisi ruhjoa sen jättiläisristin alle. Mutta muutaman askelman\npäässä joukosta iskeytyi nuoli hänen lonkkaansa. Ja mies sortui\nristinsä alle.\n\nTapo Kalsila seisoo samassa taintuneena makaavan toverinsa vieressä\nja heiluttaa miekkaa vasemmassa kädessä. Hänellä ei ole mitään\nsuojaa, hänen kuolemansa näyttää varmalta, vaikka Rotger-herra\nyrittääkin hillitä miehiä ja ritari Wibrecht rientää joukkoa kohti\nkäsi koholla ja huutaen, että hän itse tahtoi päättää taistelunsa\npäällikönpojan kanssa.\n\nTakaa pihamaalta on juossut äkkiä Notburga ja heittäytynyt\npirkkalaisnuorukaisen eteen. Silloin muuttuvat hänen isänsä huudot\nkäheän kauhistuneiksi. Kädet nousevat estävään asentoon joukkoa\nvastaan niin suuressa hädässä, että hänen pieni, lylleröinen\nvartensa näyttää venyvän kaksinkerroin korkeammaksi. Ammunta lakkaa\nkuin taivaankorkuiseen seinään. Melu on tyrehtynyt. Tapo tukee\nhämmästyneenä tyttöä terveellä käsivarrellaan. Miekka valahtaa hänen\nkädestään. Hetkeen hän ei osaa ryhtyä mihinkään.\n\n\"Ei vara venettä kaada\", ähisee tajuilleen tullut Mieho maasta.\n\"Juokse rantaan, hae vene, ja minä...\" Hän kiskaisee nuolen\nlonkkalihoistaan ja lisää rohkaisevasti: \"Minä vierittelen tästä\ntuonne pimeän puolelle ja sitten ... saukkona perässä.\"\n\nTapo kuulee sanat verenjyskytyksenä korvissaan. Silmillään hän\nnäkee miehen juoksuttavan varjona ritarin pitkää keihästä ja\npimeän ryhmän kiertävän vasemmalta kunnasta kohti. On mahdotonta\npäästä suoraan salmelle päin. Hän lähtee juoksemaan, tyttö sylissä\nvastakkaiseen suuntaan, satamasillalle päin. Näkee edessään\nulkovallituksen, joka sillan luona yhtyy maahan, ja alkaa juosta\nrantaan etsien venettä. Salmenpuolelle kierrettyään hän havaitsee\nparinkymmenen askelen päässä tumman möhkäleen. Siinä se on, siinä\nse on! takoo päässä. Mutta voimat ovat jo loppumaisillaan. Hän\npysähtyy läähättäen. Notburga luisuu maahan, mutta ei päästä irti\nkättä hänen käsivarrestaan. Käheä linnanherran huuto kuuluu saaren\npuolelta. Samassa Tapo luulee näkevänsä sankassa hämärässä harhanäyn.\nTuohan ei ole mahdollista! on tunkeutumaisillaan hänen kurkustaan ja\nsittenkin...\n\nRitari oli näyttänyt erään loistavimpia friisiläistemppujaan.\nKotimaansa soisilta mailta hän oli perinyt taidon hypätä pitkän\nkeihään varren varassa yli lettoisten, vaarallisten paikkojen. Nyt\nhän oli heilauttanut itsensä yli vallikaivannon huikeassa kaaressa ja\nlähestyi keihäs tanassa kapeata rantavallia pitkin.\n\nMyös Notburga oli nähnyt vaaran. Sai vieläkin voimia juosta venettä\nkohti. Tapo horjui vastustajaa päin. Väsymyksestä ei hän enää osannut\nhallita askeliaan. Näki tuskin eteensä. Mutta ratkaisevassa hetkessä,\nlieneekö hän tarttunut keihääseen tai horjahtanut sivullepäin, joka\ntapauksessa hän tunsi kuin houreessa puukon kourassaan, työntävänsä\nsitä ritarin ruumiiseen ja tämän vajoavan jonnekin sivulle, itsestään\nvasemmalle.\n\nPakolaiset ovat vastarannalla. Käsityöläismajoista ovat miehet ja\nnaiset kertyneet vedenrajaan saakka.\n\nNuoret melkein kannetaan käsillä ylemmäksi, raution pajakennäälle.\nKaikki näyttävät seuraavan isä Johanneksen tahtoa, joka ottaa\nmenehtyneen Notburgan käsivarsiensa varaan, jää silittämään hänen\notsalle liimautunutta tukkaansa ja hokee: \"Beata Virgo, beata Virgo\n... ole siunattu ja ylistetty!\"\n\nTapo on silmäillyt ympärilleen. Hän tuntee olevansa yhä vaarassa.\n\"Missä on vahtimies?\" hän kysyy varoen Jaakko-sepältä.\n\n\"Oli niitä täällä tällä kertaa kaksikin, vaihtoivat vartiota kesken\njuhlimistaan. Mutta miehet olivat jo tullessaan humalassa ja lekkeri\nkupeella. Makaavat tuolla pitkin aitoviertä ... naama rapakossa\",\nJaakko selitti.\n\n\"Mutta missä Mieho\", kyseli Tapo kuin yht'aikaa sekä itseltään että\nmuilta.\n\n\"Mikäpähän tässä\", tokaisee honottava ääni pimeästä joukosta.\nTapo ottaa poikaa lujasti molemmista olkapäistä. Ei ollut koko\nmiehessä kuivaa paikkaa. \"Lähtäänkös, vai ...?\" Mieho murisee.\n\"Suolaantui tuo lonkkahaava, niin jotta... kirvelee ja karvelee kuin\nkusiaispesässä...\" kuuluu yhteenpurruista hampaista pidätetty tuska.\n\n\"Lähtekäämme!\" Tapo tarttuu Notburgaa käteen kuin aikoisi lähteä\nkirmaamaan yli pimeän tasangon. Neito näyttää tointuneen. Hän seisoo\njo omin voimin, kenenkään tukematta. Mutta hän katselee Tapoa\nkuin koskisi soihdunvalo silmiä eikä vastaa sanaakaan. \"Tule\",\npoika kuiskaa. Neito vetää hitaasti pois kätensä, jää seisomaan\nliikkumattomana ja jäykkänä. Tapo hurjistuu. Hän kuulee kaukaista,\nepäselvää ääntä salmen puolelta. \"Ryöstän sinut\", hän yrittää taas\ntarttua neitoon.\n\n\"Älä koske\", kuuluu hiljaisena, mutta jäätävänä käskynä vastaan.\nTapo on kuitenkin riuhtaisemaisillaan tytön puoleensa ja samassa jo\nkääntymäisillään porttia kohti.\n\n\"Ei askeltakaan!\" jyrähtää Jaakko-sepän ääni. \"Vai haluatko,\nKalsoisten poika, että tämä joukko tässä, joka on auttanut sinun\npelastumistasi, heitetään maakuoppiin tai kolkataan suoraa päätä?\"\n\nTapo vavahtaa. Hän alkaa käsittää tilannetta. Otsasuonet punnertavat\najatusta selväksi.\n\n\"Mutta jos me viemme neitseen ehjänä isälleen, hän kohtelee meitä\ntyttärensä pelastajina.\"\n\n\"Mitä sanot, neito?\" poika huudahtaa epätoivoisena. Isä Johannes\nvastaa tytön puolesta. \"Mene, onneton, ja kiitä pelastuksestasi\nHerran pyhiä. Etkö tiedä, ettei kaupparuhtinaan tytärtä oteta kuin\nlapintyttöä ... ryöstäen ja raastaen? Mene!\"\n\n\"Mitä sanot, neito?\" Tapo toistaa tolkuttomana.\n\n\"Mene\", kuuluu Notburgan ääni. Siitä ei soi nuorukaisen korvaan\nmitään tunnetta, ei hätää eikä rakkautta, enintään ylpeätä käskyä ja\nsyvältä vavahtavaa loukkautumista.\n\nKului jälleen hetki. Alhaalta salmelta alkaa kuulua yhä selvempää\nairojen loisketta ja huutoja. Tapo ei tiedä mitä sanoa tai tehdä.\nNeidon ääni oli lyönyt vasten kasvoja. Tuossa hän seisoi kuin\nhukkunut, joka on nostettu jostain syystä seisomaan, kuin jääpatsas,\njoka kykenee sanomaan yhden ainokaisen hyytävän tunnottoman sanan.\nPoika tietää punoittavansa kiukusta ja häpeästä. \"Menen ja ...\npalaan!\" räjähtää hän vihdoin ähkyen ja räikeästi kerskaten. Ja hän\nkatsoo pimeään. Portti kuuluu aukenevan kirskuen ja sitten paukahtaa\nkumeasti. Mieho lynkkää samaa tietä, hitaasti, ikäänkuin ei hänellä\nolisi koviakaan kiireitä. Mutta käsi painaa haavoittunutta lonkkaa ja\nhampaat purevat mykkinä vastakkain.\n\nAamuyöstä alkoi ilma tiivistyä lievähköksi pakkaseksi. Haavat\nturtuivat tunnottomiksi. Nuorukaiset taivalsivat sanattomina kohti\nYlistaron suomalaisasutusta. Musta korpi otti heidät helmaansa kuin\nemäsusi penikkansa, jotka palaavat pesälle nuolemaan haavojansa.\n\n\n\n\n6.\n\nKalsilan veräjällä.\n\n\nLähellä sankan ja pitkän lahden pohjukkaa, joka ujuttautuu\nPyhäjärvestä itää kohti, seisoi ensimmäisten talvipakkasten\nhuurtamana Kalsilan monirakennuksinen päälliköntalo. Se sijaitsi\nniemen etelänpuoleisella, loivasti nousevalla rinteellä. Jos katseli\nsitä sellaisena kuin se oli jäänyt Tapon mieleen polvenkorkuisesta\nsaakka lahden jyrkemmin kohoavalta vastakkaisrannalta, Linnamäeltä,\nse lepäsi ulohtaalla olevine riihineen, pajoineen, kotineen,\ntalaineen, valkamineen ja päärakennuksineen monirykelmäisenä, mutta\nkuitenkin selkeänä silmäin alla, kohmettuneen maaemon laveassa\nhelmassa. Lujat hirsisalvokset liittivät pirttiä ympäröivät\naitat, saunat, läävät ja navetat monine välikköineen toisiinsa\nlujannäköiseksi, melkein neliönmuotoiseksi linnaksi, jonne johti\nidänpuolelta luhdinsolan luja lankkuportti.\n\nYli matalain tanhuarakennusten, yli kaksikerroksisen luhtiaitan ja\nkorkeahkon pirtin kohosi kaivonvintti, pirtin harjalta tuuliviiri\npalokärkineen, joka oli Kalsoisten suvun mielilintu, ja Tapon\nnimikkoaitan tuulikela, joka tänä aamuna, tyynessä talvi-ilmassa,\nseisoo liikahtamatta paikallaan.\n\nMutta vasta ovat talon ahtaat, ojattomat peltoaukiot, lahden jää\nja tämän pohjukkaa kiertävät rantaniityt kokonaan lumen alla.\nRakennusten tuohi- ja palkkikatot ovat kasanneet, näet, vasta\nolkapäilleen, malkojen suojiin, paikkulepäin lumista peitettä. Vain\nmatalan saunan turvekatto on jo tasaisen valkea.\n\nMelkein paljaina paistoivat vielä Linnamäenkin muuraamattomat\nkivivallitukset ja näillä kiertävät hirsikerrokset, jotka olivat\npäässeet pahasti lahoamaan, koska jo tähän aikaan oli rakennettu\nyhteisiä heimolinnoja aina Kuljunvuorelta Rapolan Harjulinnaan,\nTenholan Linnakankaalle ja Janakkalan Hakoisiin saakka.\n\nJuuri ja juuri peittyi valkeihin kalmanliinoihinsa taattojen\nroviokumpukin Linnamäen kupeella, samoinkuin vastakkaisella,\nidänpuoleisella rinteellä lepäilevä hautakalmisto, johon vasta parin\nmiespolven aikana oli vainajia haudattu kuusikon suojaan.\n\nOli valkea aamupäivä. Eivät säteilleet hanget auringon paisteessa,\nmutta eipä taivaskaan synkeänä pilveillyt. Taloa ympäröivä tienoo ja\nkaukaittain kiertävä korpi makasivat hiirenhiiskumattomina, aivankuin\nolisivat vieläkin liian alastomina kaipailleet lisää peitettä ja\nturvaa, ruvetakseen kuorsaamaan karhununta oikein juurta jaksain.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Kalsilan pihamaa oli tallattu melkeinpä lumettomaksi, sillä\nkarjapuolella, ruoka-, vilja- ja luhtiaittojen edustoilla kulki\nkiirein askelin naista jos miestäkin. Vain kalmanaitta, jossa\nkuoleman sattuessa vainajan ruumista säilytettiin, ja sen nurkalla\nylenevä isännänpuu, vanha uhrikuusi, seisoivat pirtin ja luhtiaitan\nnurkitse työntyvässä perukassaan yksinäisenä, vierillään tallaamaton\nlumikerros.\n\nRiihitien varrelta, pajasta, kipunoi ankara touhu, ahtoivat ilmaa\npalkeet, kohentelivat ahjokauhat, heiluivat vasarat ja moukarit ja\ntohisi tulikuumana pajanliesi.\n\nMäenrinteellä roihusi rovio, jonka vierellä metsänkävijät tervailivat\neräsuksiaan ja savustelivat aseitaan, sillä olipa jo muuttunut\noravanturkki hallavaksi ja syyspyytö alkamassa. Eivätkä suosineet\nhaltiat, yhtä vähän Hyyperöiset ja Höyheneukot kuin Tapiotkaan, muita\nkuin puhtaita erämiehiä.\n\nTeurastusviikko oli mennyt. Mutta parhaillaan oli naudan- ja\nhevosennahkojen parkitsemisaika. Livetiinuista harottiin\npehmentyneitä nahkoja, kaavittiin saunassa viikatteen hamaralla ja\nsitten työnnettiin orja-akkojen huomaan, jotka niitä huljuttelivat\navannoissa, märkien ja jäätyvien hameitten lyödessä paksuja pohkeita.\n\nMiesten oli sonnustauduttava ei ainoastaan metsänkäyntiin, vaan\nmyöskin lapintaipaleille, riistämään veronahkoja joutuakseen edelleen\ntalvimarkkinoille, täpö täydet turkisahkiot pororaidoissaan.\nNiinpä toimiskelivatkin nyt kokeneimmat jousimiehet ken niini- ja\nnahkavaljaita korjaillen tai pulkkia ja ahkioita lujitellen, ken taas\nteeskellen kaakkurin- tai metsäsiannahkaista selkälaukkua eväitten\nvaralle.\n\nOli työtä ja tointa siinä talossa. Pirtinviiristä matalimpaan läävään\nja rantakotaan saakka eli ikäänkuin oma omituinen ilmansa, josta\nlemahteli raadannan hikeä ja monenlaisia karkeita hajuja. Mutta siinä\ntuntui myöskin ikäänkuin aamusta iltaan lentelevän mukana ilopäinen,\nvinhasiipinen palokärki, joka vanhojen sukutarinain mukaan osasi\nennustella. Rauhan leppoisassa tuulessa se pani viirinsä nenässä\n\"klyklyklyk\", mutta vainoaikojen lähestyessä se alkoi valitella:\n\"kliihyt kliihyt\", ja sodan melskeessä se huusi \"ryrr-ryrryr-ryr!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMissä tahansa miesten töitä tehtiin, siellä kulki tarkkailemassa\nRautaparta, joka pari päivää sitten on palannut Kauppajoelta,\nmarkkinamatkaltaan. Poikapolvenaan oli ukkoa sanottu Jokoksi, ja\nkauppasaksat nimittivät joskus kristilliseen tapaan Jaakopiksi tai\nJaakoksi. Mutta niin markkinoilla kuin Pirkkalassakin häntä sanottiin\netupäässä Rautaparraksi. Varmaankin siksi, että ukon raudanharmaa,\nkankea parrankaari ja teräksenharmaat silmät ja koko laihan kälpeä\nvarsi oli kuin raudasta valettu. Ja olipa hän kaiken lisäksi Kalsilan\nrautahautojen palkeenpainajaorjain säälimätön mestari, koko Hämeen\nkuulu rautaharkkojen polttaja.\n\nNytkin hän seisoo rauta-aitan luona ohjaten pajaorjia kankien\nkannossa. Orjat punnertavat hiessä ja pienoisessa pelossa. Tuossa\nmiehessä, jolla ei ole vyöllä miekkaa eikä kourassa ruoskaa, on\nheidän mielestään kuin ruttoa, joka hinkautuu näkymättömänä veriin.\nKammahduttavinta on hänen oikean kätensä heilahdus. Kun hän nostaa\nhirvennahkaisen, kuluneen turkkinsa hihaa, se heilahtaa tyhjänä.\nKäsi on kyynärpään alapuolelta poikki. Mutta siinä viittauksessa\non noitamaista käskijäntahtoa. Sen alla taipuvat kaikki Kalsilassa\norjasta ja kolkkapojasta sukulaismiehiin saakka. Ja se käsi johtaa\nkylän ja koko pitäjänkin kaupparaitoja yhteisillä markkinamatkoilla.\n\nTuosta olemattomasta kourasta kertoiltiin vieläkin tarinoita,\nkun orjat ja kaskimiehet lepäilivät kasken tasaisesti palaessa\nkeskikesän tyyninä öinä. Oli, muka, jo nuorena jousellisena saanut\nJokko ranteeseensa lapinnuolen kaukana korvessa. Oli kiskaissut pois\nsuonista rautalappeen. Mutta kylmänvihat olivat turvottaneet käden.\nSilloin oli käskenyt nuori päällikönpoika erämiestä: \"Ota kirves, lyö\npoikki.\" Ja kaatuneen hongan alle oli jäänyt nuorukaisen koura.\n\nMutta kertoivat toiset vieläkin kummempia. Oli itse käärmeen-akka,\nSyöjätär, puraissut Jokkoa rannesuoniin. Silloin hän oli jurahtanut\noppimansa luvun: \"Konna ennen maata kulki, konnan suusta kuola\njuoksi...\" karskuttanut suolarakeita hampaittensa välissä, jotta ei\nolisi tuska tuntunut, ja lyönyt itse, vasemmuksellaan, käden poikki\nkyynärpään alta.\n\nMutta vanhimmat talonmiehet, sellaiset kuin Revon-ukko, saattoi\nkertoa, jos ei ollut kysyjä mikään suunpieksäjä, tapauksen oikeassa\nkarvassaan.\n\nKun oli tullut Holste Vuojolan päälliköksi, oli hän uhmakkaana ja\nröyhkeänä joutunut heti Kyrönniemellä riitoihin nuoren Kalsoisen\nkanssa. Oli pitänyt pakanapirkkaa liian vähäpätöisenä suostuakseen\ntasapäiseen taisteluun. Sen sijaan, eräänä hämärä-aamuna, kun\npirkat jo tekivät lähtöä markkinoilta, muutamat Holsten asemiehet\nolivat ampuneet Jaakkoa käteen väijytyksestä. Ja korpitaipaleella\nhän oli todellakin, kylmänvihojen viedessä kättä, hakkauttanut sen\npoikki. Mutta siitä oli sukeutunut miesten välille vuosikymmenien\npituinen taistelu, jota oli käyty sekä salaa että suorasti, kunnes\nHolste-päällikkö oli suistunut surmaan joko Rautaparran määräyksestä\ntai suorastaan hänen vasemmuksensa iskemästä keihäästä.\n\nTällaista miestä ei hevin uskaltanut kukaan vastustaa, ei varsinkaan\nVuojolaisten asioissa. Kun heistä tuli milloin puhe, kiristyi ukon\nsuun ympärille katkera ilme, silmien katse koveni, ne peittyivät\nhitaasti luomien alle, ikäänkuin hän olisi karttanut katsoa jotain\npöyristyttävää tapausta tai näyttämästä muille alituisesti kalvavaa\nvihaansa.\n\nKun muutama päivä sitten, hänen saavuttuaan kotiin, Anukka-emäntä oli\nitkettyneenä ja hädästä kurjana rukoillut häntä lähtemään Vuojolaan,\npelastamaan poikaansa, oli ukko pannut Revon Hännin kertomaan\nitselleen vuojolaistapauksen alusta loppuun.\n\nKuunnellessa oli hänen tyhjä hihansa alkanut hiljaa heilua ja\nkasvoille oli tullut suljettu, raudankova ilme. \"Oppineepa tuntemaan\npoika ... sudet susien luolassa\", oli virkkanut lyhyesti ja lisännyt\nemännälle: \"Älä hätäile, Anukka-emo, jos poikaan koskevat, syntyy\nsota.\" Sanottuaan oli työntynyt työmaille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa yhä hän näyttää jotain hautovan, seisoessaan pajaorjain\nlähettyvillä. Ilveksennahkainen lakki kuultaa punaisen harmaalta.\nMustanruskeat päärmeet reunustavat sen korvuksellisia, jotka\nlaskeutuvat sitomattomina reuhkoina hartioille ja niskalle. Kasvot\nnäyttävät tavallistakin kapeammilta ja pitemmiltä. Otsan kureissa ja\nsilmissä on suunnittelevia aikeita. \"Joko vihdoinkin meni Vuojola\nansaan ja heimon miehet on usutettavissa ... kostamaan...?\" ne\ntuntuivat harkitsevan katkerassa ilossa.\n\nSattui silloin kulkemaan pirtinportailta ruoka-aittaan Anukka-emäntä,\nperässään vakkaa kantava orjatyttö. Rautaparran katse kävi ikäänkuin\nleppoisammaksi, silmänvierukset vetäytyivät hymyileviin kureisiin.\nNäytti olevan silmänilo seurata kiirehtivän emännän astuntaa.\nTiurinlinnan karjalatar oli yhäkin, neljissäkymmenissä, raikkaan\nkaunis. Tosin olivat lyhyehkön varren lanteet paksuuntuneet. Arkipuku\noli vain sinistä hametta ja valkeasarkaista nuttua, mutta rinnassa\nja helmuksissa oli kirkkaanpunaista verkaa, vuokselaismalliin\nsidottu huntu oli iloisen ilmava ja keveästi keikkui vöylliskokassa\navainkimppu.\n\nAnukka-emännän tummat silmät ja täyteläiset huulet pehmeine\nleukoineen näyttivät nauravan kaikille puolille. Ohi mennessään\nhän nyökkäsi Rautaparralle ja silmät näyttivät sanovan: \"Tuossa\ntuokiossa, tuossa tuokiossa ... poron ja lampaan reittä, olutta,\nkarhunkääpää ja hernerokkaa ... pöydät kukkuroilleen...\"\n\nOn osaa tällekin päivälle ... emännällä. On Kekri mennyt, lampaat\nkeritty ja syysleipomukset leivottu. Mutta olipa pidettävä tarkka\nhuoli työstä jos toisestakin. Veri oli pidettävä tuoreena roppanaa\nja makkarantekoa varten. Ja entäpä villat? Orjatyttöjä oli väliköt\ntäynnä karttaamassa kesävilloja. Osannevatko, hupelot, tasaisesti\nsekoittaa mustat ja valkeat ... harmaalankoja varten? Niitäkin oli\ntuon tuostakin käytävä varoittelemassa.\n\nNiin oli emännän nytkin, kesken murkinatouhun, poikettava puolelle\njos toisellekin.\n\n\"Kas kas...\" näyttivät arvelevan Rautaparran silmien ja suupielten\nhymynkureet, \"ei ole painanut vieläkään Vuoksen-joutsenen kaulaa\nnurpolleen ... eivät vaarat eivätkä huolet. Poika hupsuntöissä,\npuoliso varjakoitten keskellä ja siinä vain ... häärii ja touhuaa,\nsyöttää ja juottaa, suojattomat lapinkanat varjelee erämiesten\nkahmaisuilta pelkän mustan silmänsä kiiluvaisella. Yksinpä koirat\nkartanolla nouseskelevat laiskanaolostaan, kun se hanhi laahoskelee\ntanhuat ja aittapolut...\"\n\nTuima Rautaparta oli unohtua hyreksintäänsä, kun emäntä palasi\naitasta ja tokaisi sivu mennessään: \"Ka, käypäs, Parta, murkinalle.\"\n\n\"No, jopas ... ei ruoatta Ruotsiin eikä maaten manalle...\" ehätti\nukko, ja samassa oli jo emäntä kääntynyt pirttipolulle.\n\nSamankaltainen touhu jatkui iltapuolelle saakka, kunnes vointui\nkukin, tytöt ja akat ja miehet, lavitsoilleen, mikä pirtin taljoille,\nmikä aittojen kirpeässä kylmässä nahkaisten alle.\n\nKalsila kuorsasi ansaitsemaansa unta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun talo oli painunut sikeimpään lepoonsa, päästivät\nlappalaiskoirat hirsisalvoksien ulkopuolelta ja portinsolasta ulvovan\nhaukun länteen päin, lahtea pitkin. Äkkiä haukunta katkesi ikäänkuin\nkesken tyhjään pakkasilmaan. Rautaparta kavahti kepeästä unesta ja\nkuulosteli. \"Lakkasi kuin salpaan, lienevät keskenään ärähtäneet...\"\nUkko oli jo laskemassa päätään takaisin makuulle, kun koiraparven\nvikisevää uikutusta alkaa kuulua aivan pihamaalta. Porraspuut\nkitisevät. Joku horjahtaa portaitten patsaspuita vasten. Kynnyspalkit\nrusahtelevat, levähtää auki pirtin ovi. Kylmä työnnältää sisään, ja\nhorjahtaa kuutamon kajossa ovensuuhun kaksi toisiaan tukevaa olentoa.\n\nUkko sytyttää päreen lieden hiilloksesta. Se vie hetken aikaa.\nTulijat retkahtavat oviseinää vasten. \"Rutto periköön\", kuuluu\nkirous. \"Sorrin Miehon ääni\", välähtää ukolle. Anukka-emäntä on\nhavahtunut. \"Tapo, Tapo, Tapahaiseni!\" hän huudahtaa hädässä ja\nhaikeassa riemussa kuin juoksisi hukkunutta pelastamaan.\n\nPojat olivat surkeassa tilassa. Olivat arvelleet ennättävänsä\nkatkaista vesi- ja maataipaleet avoveden aikana ja lähteneet\nhaavojaan paljonkaan hoitelematta Ylistaron Kalsosta kotomatkalle.\nMutta nopeasti jäätyvät järvet ja ensilunta nielevät korvet olivat\nnousseet eteen. Eräässä korpitalossa olivat nousseet suksille.\nAsumaton erämaa soineen ja vähälumisine taipaleineen oli näännyttänyt\nkuitenkin tarpojat puolikuoliaiksi. Tuskin oli öisillä rakovalkeilla\nruumis sulanut, kun täytyi painaa eteenpäin, sillä haavat olivat\njälleen alkaneet ärtyä. Taipale taipalelta kylmänvihat olivat\niskeytyneet, yhä syvemmälle, niin että varsinkin Tapo oli loppumatkan\nsokaisevassa kuumehoureessa.\n\nNyt hän horjuu pirtinlattialle. Köntistynyt käsi painaa avuttomasti\noikeata olkaa. Mieho on istuutunut pöytärahille ja hamuilee\nkaljahaarikkaa. Nokke-tyttö on puikahtanut pirttiin. Alkaa räiskiä\nliedellä tuli. Tapo saa kaljaa, kulkee äidin harteihin nojaten ja\nlysähtää Rautaparran taljoille. Yrittää jotain selittää. Kuiva\nkurkku ei tottele. Mutta äiti availee hihnat, vetää jäätyneet,\nrisoiksi kuluneet koivikkaat jaloista. Käskee tuomaan lunta ja ryhtyy\nhieromaan jalkoja.\n\nSairas heittelehtii luokkina vuoteella. Pään sisuspuolta\nkiertävät hurjat houreet. Lapsuusaikojen tarinasta, joka kertoi\nvakavakatseisesta Maan-vaimosta, oli sinkoutunut näkyihin\npaholaisnainen, jolla oli yksi silmä ja vain yksi jalka ja käsi\nja yksi ainoa riipottava rinta. Se oli kuin kahtia halkaistu. Sen\npuolikaskasvot häijyilivät vuojolaisemännän näköisenä tai muuttuivat\nyht'äkkiä ritari Wibrechtin kaltevaksi otsaksi ja kotkannenäksi.\nPalokärjen ryrrytys rätisi korvissa. Lieskat nuolivat huulia ja\nsuunsisustaa, tunkeutuivat syvälle henkitorveen ja olivat tukehduttaa\nkuoliaaksi. Liekkien keskeltä alkoi äkkiä kiemurrella irvistävissä\npalohaavoissaan Hermopoika. Hourailijan hampaat kirahtelivat\nvastakkain. Hän oli huutavinaan apua, kunnes hetkisen häilähteli\näkkinäisestä pimeydestä keltainen, silkkilehtinen otsakruunu\nsinisentummalla tukalla. Ja jostain ... näkymättömän kaukaa kuului\nhelisevää laulua. Huulet sopersivat vaikeasti tapaillen: \"Notburga,\nNotburga...\" niin että vieressä silittelevä Anukka-emo katsahti\nhätäisenä Nokke-tyttöön, joka yhä seisoskeli lavitsan jalkopuolessa\npienet kädet ranteikkain ristissä hytisevän rinnan alapuolella.\n\nMieho oli saanut eteensä lämmitettyä rokkaa. Horittelee sisäänsä\npari kolme lusikallista. Jo pihahtaa sisuskunnassa henki eloon ja\nhivelee sisuksia makeana löylynä. Poika röyhistäiksen ja vetäisee\nkämmenellään mahanpuolta. \"He, he, harvoin sika taivaan näkee, mutta\nkova oli sekin paikka\", sanoi Rautaparralle. \"Liepä ollut\", myhäili\nukko, \"mutta routapa se porsaat kotia ajaa\". \"Ja perätyksin ne\nkipittävät pienetkin pässit\", honotti taas Mieho ja alkoi pistellä\nkauhan kokoisia lusikallisia suumaloonsa.\n\nMutta kun Rautaparta oli kuullut uutiset Vuojolan uudesta päälliköstä\nja varuskunnan lisäämisestä, alkoi napsaa melkein kuin hyvillään\nkeskisormi ja peukalo. Eikä aikaakaan ... jo aamuhämärissä painui\nlänttä kohti kuusi vakoilijaa, Revon-ukko ja tämän Hänni-poika\njohtajinaan. Kahden vakoilijoista piti palata, otettuaan selvän\nVuojolan aikeista, samoja talviteitä takaisin. Mutta Revon-ukon\noli kierrettävä uutiset yhä eteenpäin, Räyrinkijärvelle, jonne\nRautaparran piti kohtapuoliin lähteä Paadus- ja Ruotaipaleen\nkotakyliä myöten veronottomatkalle.\n\n\n\n\n7.\n\nKalmanaitan kynnyksillä.\n\n\nTapo oli ollut pitkän taudin jälkeen jo pari viikkoa jalkeilla.\n\nMutta olipa ollut pihanperäinen kalmanaitan ahdas ovi jo\naukeamaisillaan. Kovat oli saanut Rautaparta lukea raudansanat ja\npolttaa taulaa miekanpuremalla, ennenkuin pihka, tali ja terva olivat\ntoenneet olkahaavaan.\n\n\"Neitsyt Maaria emonen, tuo sulka sulalta maalta\", oli rukoillut\nAnukka-emo pitkät puhteet omaa Neitsyen-kuvaansa. Mutta liepä hän\nennättänyt touhuta yhtä ja toista myös naapurintyttären, Aimalan\nMero-neidon kanssa, koskapa ylpeä emäntätytär oli ajellut sairauden\naikana Toutosenselän yli Kalsilaan harva se päivä. Rautaruohoa oli\ntuonut ja suutelusheinää, muka kateensilmiä vastaan, joilla joku\nmerenrannan velhotar oli miehen noitunut.\n\nNiin oli Mero-neito istunut pitkät hämärät lavitsan reunalla, ja\nTapo oli katsellut houreisin silmin, miten olivat tytön otsanauhasta\nnapottaneet pronssikierukkaiset ja rinnoilta lasihelmet.\n\nJa lopulta oli kuin olikin poika alkanut hiihätellä perälavitsan ja\nhonkapöydän väliä ja tuijottaa ikkunaluukusta ylähäisiä pilviä. Äiti\noli sanonut niitä ennen muinoin Jumalan ajatuksiksi. Ja kun ne nyt,\nkeskellä pakkasta, seisoskelivat hallavina lepeinä vaaleansinisellä\ntaivaalla, oli niissä jotain, mikä muistutti kesäisestä\npoutapilvestä, ilosta ja talon töitten toimittamisesta. Poika ei\nollut tuntenut koskaan tällä tavalla ... jokaisessa jäsenessään, että\nkotona oli hyvän hyvä olo.\n\nOli soma kuulla läpi unen, miten pirttikukko sorahti pöydänaliselta\nvälipuulta lyhyen kurkkuäänen, laulaessaan yön kahtia, ja miten\nse sitten aamulla raikuvasti kiekautti koko talon hereille. Yhtä\nleppoista oli nouseskella ja sytyttää kolmipihtinen \"miestenpäre\"\npöydänpään yläpuolelle. Ja sitten ... lieden savun seisoskellessa\nkorkealla pirtinlaessa, katsatella, kuinka Nokke-tyttö rahillaan\nnopein sormin pyöritti värttinäänsä, tuon tuostakin sipaisten\npellavaa kuontalosta. Siinä tytössä oli, näet, kuluneen sarkanutun\nja karkean hameen peitossa aivankuin somankesyä kissaa, joka noin\nvain, sivu mennessään, pienellä otsallaan päkkäsi säärivartta ja taas\nhyrisi omissa oloissaan matalalla rahillaan.\n\nMutta tästäkin kaikesta hyvänolosta huolimatta hänestä tuntui kuin\nolisivat ruumiin hereimmät suonet olleet katkottuja tai tyrehtyneet.\nSelittämätön kalmanhämärä kiersi hänet kaikilta puolin, aivankuin\nolisi juuri äsken, poika-iässä, kuollut, käynyt vainajain kylässä,\njossa peukalonpituiset haamut puhuivat kimakalla äänellä, ja sitten\nsyntynyt tänne uudestaan.\n\nKaikkein eniten peloitti muistella mieleen syksyistä hullunretkeä.\nSe saattoi tosin helähyttää korvaan kaukaa, naistentuvan portailta,\nihmeellistä laulua. Mutta sekin oli nyt oudon outoa, melkein\nolematonta. Sitä ei ainakaan uskaltanut jäädä kuulostelemaan,\nsillä sen mukana tuli myöskin näkyjä, jotka panivat veret\nkuohahtamaan. Saattoi häivähtää silmien eteen Hermo palohaavoissaan\nkiemurtelemassa, tuli ritarin ärsyttävät kasvot ja miekka, hänen oma\nmiekkansa, jonka hän oli jättänyt käsistään, luovuttanut vihollisen\nvaltaan kuin mikäkin tappelusta karkaava häkäsaunan kasvatti.\n\nTuli tarve verrytellä jäseniä. Piti ryhtyä oikein olan takaa\nhoitelemaan isännyyttäkin. Niinpä hän jolkutteli parina aamuna\nläheiselle Suolammille, jossa orjat junnasivat suurilla haaveilla\nraudanhölmää pohjamudista. Mutta sieltäkin hinkautui ikäänkuin kalman\nmakua kitalakeen. Tympeän lämmin ilma uhosi avannoista, orjien\nhengitys höyrysi pakkasessa, ruosterautaa makasi vierillä suurina\nkasoina. \"Hölmä Tuonelta tulevi\"... muistui mieleen. Hän kammahti.\nPalasi kotiin eikä voinut olla huomaamatta, että hänen tuulikelansa\npyörähteli vaivalloisesti aitanharjalla.\n\nMutta Mero-neito oli käynyt hänestä entistä tutummaksi. Siellä oli\nsittenkin, Aimalassa päin, ikäänkuin jotakin houkutusta. Ja niinpä\neräinä aamuina, Tapon nimikkovarsan, Ukonlinnun, hamutessa pirtin\novea tullakseen tavanmukaiselle lämmittelykäynnilleen, hän virkastui\nsekoittamaan appeen ovensuuhinkaloon, hypähyttelemään kaksitalvista\npihamaalla ja lopulta tarttumaan satulansa sarveen oikaistakseen\nToutosenselän viittatielle, Aimalaa kohti.\n\nJo ovella seisoi vastassa Mero-tytär, jonka sinisenharmaat, avoimet\nsilmät näyttivät tietävän keneen katsoivat, ja saipa silloin juosta\nmaltturivaimo talon soreakaulaisimman hanhikon, tyttären tarjotessa\nvieraalle mallasväkevää olutta parhaasta tynnyristä.\n\nSilloin saattoi joskus Taposta tuntua aivan kuin olisi ollut\nkosissa-kävijä. Eivät toki päässeet hänen silmänsä näkemästä, että\nMero-neidolla oli korkeat lanteet ja silmänluonnissa kaukaista\nvälkettä.\n\nMutta ei tullut Tapo Aimalassakaan sen useammin käyneeksi, jos\nkehoittelikin äiti tuon tuostakin, muka vanhoja sukuriitoja\nsovittelemaan. Poika tiesi --. ja Rautaparta oli sen toistamistaan\ntoistanut -- ettei ollut syytä Kalsoisten Aimoisia hyvitellä. Jos\nkytivätkin tällä kertaa tuhkan alla pääsukujen väliset vanhat riidat,\nne saattaisivat taas syystä jos toisestakin milloin tahansa riehahtaa\nilmipaloon, varsinkin kun kotiutuisi Karjalanretkeltä Aimalan Hirvi,\nriitaisa ja röyhkeä tappelija.\n\nJuuri tuo Aimoisten isäntäpoika, joka nyt oli taistelemassa\nitselleen päällikönarvoa, oli nostanut kaiken muun lisäksi Tapon\neteen myös tulevat vaarat ja raskaat sukuperinnöt. Hän ei osannut\nnäitä itselleen järjen avulla selvitellä. Mutta ne tunkivat hänen\najatuksiinsa melkeinpä kammottavina aavistuksina, joista ei hevin\ntietänyt, mikä niistä oli totta ja mikä tautivuoteen siittämää\nhouretta.\n\nJo paluumatkalla, hänen tarpoessaan näännyksissä korpea, oli iskenyt\najatuksiin varsinkin eräs jo lapsena sataan kertaan kuultu tarina.\nJa nyt, nyt se oli alkanut kummitella hänen mielessään jos jonkin\nhahmoisena.\n\nJos seisoskeli Linnamäellä, se päähän pälkähdyttyään pani laskemaan\nsukset huimassa vauhdissa alas jäälle, tai se sai pitkäksi toviksi\ntuijottamaan pystysuoria savupatsaita, jotka nousivat kotopirtin\nseinäluukuista. Ihmeellisellä tavalla se pani ajatukset milloin\njonnekin maanalaisten maahisten hautakylään, milloin taas heitätti\nsuolaisille merille ja merentakaisiin kaupunkilinnoihin. Joskus se\nhuimasi päätä, kierrätti olemattomille paikoille, maannavalle tai\nsuorastaan päänpäällisiin tähtiin, seulasiin, jotka laskivat kylmää\nilmaa taivaankatosta maailmaan ja nostivat miesten eteen tuulet ja\nmyrskyt.\n\nEikä se tarina ollut sittenkään, alun perin, ihan kumman kumma.\nSe kertoi vain maan navasta, jolta kasvoi maailman puu, ylentyen\naina seitsemänteen taivaaseen saakka. Oli kerran lapinäijä hänelle\nnäyttänytkin sen kuvan noitarumpunsa kalvosta, jolla se seisoi kuin\nharakanvarvas, toisella puolellaan kuu ja toisella aurinko... Ja äiti\noli sanonut sitä Jumalanpuuksi, ihanaiseksi koivahaiseksi, mutta\nParta-ukko oli väittänyt sen summattomaksi kuuseksi, jonka ympärillä\nlenteli tulisiipinen Ukonlintu.\n\nTämä kaikki ei nyt vielä olisi kyennyt kahlitsemaan Tapon ajatuksia.\nMutta tarinassa oli ollut lisäksi ihmeellinen nuorukainen, jota äiti\noli sanonut Kiesukseksi ja Rautaparta Ukonpojaksi ja jonka pahnaa,\nmuka, olivat kaikki maailman sankarit.\n\nSen taivaankoivun mahlasta, joka oli kirkasta kuin hunaja, oli näet\nauringon tulisessa paahteessa syntynyt pienen pieni poika, ja siellä,\nliikkumattoman syvyyden yläpuolella, taivaan keskimmäisessä paikassa,\nmissä kuu ei vähene eikä aurinko alene, siellä oli poika kasvanut\nlylleröiseksi jallikaksi. Mutta olipa kerran ukonlinnun siipien\ntulipalona suhistessa -- tai käen herkeämättä kukkuessa, kuten maammo\noli väittänyt olipa lähtenyt lylleröinen iso-poika maata vaeltamaan.\n\nTuli vastaan värähtämätön lampi, jonka vesi oli maitoa ja jonka\nrannoilla koivahaisten hiirenkorvat napottivat kuin impien kiiltävät\nnisät ja suuret ulpukat kukkivat unennäköjään. Tovin aikaa taaperteli\nja töllisteli siinä lylleröinen poika. Astuipa silloin hänen eteensä\nvakavakatseinen Maan-vaimo, jolla oli paljaat rinnat. Näistä se\njuotti nuorta tenavaa, kunnes tämä nukkui ajattomat ajat. Mutta\nherättyään äskeinen poika tunsi itsensä melkein kuin mieheksi. Ja nyt\nhän kuuli, pää vielä vaimon helmoilla, upean kapeen sanovan: \"Mene ja\nvalloita erämaa, kulje siihen suuntaan kuin näyttää taivaan kaaresta\nkatkaistu miekka.\"\n\nSiihen jätti. Mutta samassa nuori mies alkoi kuulla pohjoisesta\nsuurten metsien huminaa. Hyväntuoksuinen pihkanlemu täytti\nilman ja pani sieraimet värisemään. Penikulmaiset pilven varjot\nmakasivat korpien selänteillä. Ja vieläkin kauempaa, pohjanmerestä,\nnousi puolitaivaalle ukonkaari. Se kohosi määrättömänä miekkana\npuolitaivaalle saakka, yli puolen maailman. Ja sen valossa näkyi\nennen näkymättömät. Sysmäisistä erämaista syöksyivät kohisten suuret\nvirrat mitattomiin järviin; toiset ujuttautuivat yli lakeuden\nläntiseen suolamereen, toiset pohjaan, jäämerisiin Rutimoihin,\njoiden yllä, ikipimeydessä, tohisivat siniset, punaiset, viheriäiset\nja keltaiset roihut ja sihisivät, kähisivät hukkuneitten neitojen\nvaikeroivat sielut. Ukonkaari säihkyi ja paistoi kuin valloittaakseen\nnämä summattomat korvet, nämä virrat ja järvet ja meret.\n\nTähän tarinaan Anukka-emo oli tavallisesti lisännyt, että siitä\npojasta oli kasvanut mies, jonka elämänpäivät olivat täynnä hyviä\ntekoja.\n\nMutta Rautaparta oli selittänyt asian toisella tavalla. Koko kertomus\noli Kalsoisten sukutarina, joka oli kulkenut taattojen mukana\nsuuren Suomenlahden etelärannalta saakka. Ja tuo ukonmiekka oli\nollut polvesta polveen heidän ennusmerkkinsä. Se näytti, koska oli\nkäytävä sotaan ja koska, jos ehjänä kaarena pysyttäiksen, tyydyttävä\nveronottoon ja kauppaan.\n\nTällaiset Rautaparran puheet olivat alkaneet jollain tavalla\nkauhistaa nuorukaista. \"Suomenniemi on valloitettava suolamerestä\nsuolamereen ja Kalsoisten on johdettava\", oli ukko takonut hänen\npäähänsä poikapolvesta asti. Nyt hän vasta alkoi tajuta, että tarina\noli hänen isiensä tahto ja käsky ja juuri hänelle, suvun ainoalle\nperilliselle.\n\nNyt hän oli nähnyt molemmat suolameret ja ymmärsi ensi kerran, että\nisät olivat määränneet hänelle mitattomat taipaleet, lukemattomat\ntaistelut, jotka kutsuivat häntä vuoroin itään, vuoroin länteen ja\npohjoiseen. Jalankäymättömät korvet oli vaellettava, lakeudet oli\npeitettävä taistelun melskeeseen, kosket oli noustava ja vieraat\nmiehet aavojen rannoilta suistettava mereen, koko lapinkansa oli\ntallattava orjuuteen, Turjan yö oli tohiseva tulipaloista, joita\nKeitolaiset ja Koljot, itse Tuonenhiisi ja Aattaro oli kauhistuva.\nJa monen monet, lukemattomat maammot ja maammojen tyttäret, miniät,\nnadot ja kälyt, saivat kantaa kalmoillisia veristettyjen miesten\nhaudoille...\n\nTällaiset ajatukset huimasivat ja kauhistivat nuoren päällikönpojan\nmieltä. Urotyöt ja sankariteot eivät olleet enää hänelle\nhullunleikkiä tai soipia sanoja. Ne olivat aivan kuin astuneet hänen\neteensä elävinä, taistelevina olentoina. Hän melkein näki itsensä\nheidän seurassaan vainon ja toran taipaleilla. Hän juoksi pakkasyössä\nsudenvarjona, hiipi kettuna nukkuviin kyliin, pudottautui ahmana\nvihollisen niskaan ja puri poikki sen kaulasuonet.\n\nKun hän tällaisina hetkinä kierteli Linnamäkeä, silloin pirtinviirin\npalokärki ei ollut enää ilopäinen kotolintu, se valitti huikealla\näänellä kuin olisi huomenissa ruvennut satamaan verta, ja sen pää\nkääntyili verisenä haavana. Se oli silloin hurja ja musta sodanlintu.\n\nMutta tällaiset huikean riemun hetket olivat harvoja. Iltaöisellä\nlavitsalla tai matalassa korvessa tunkihe taas hätä ja tuska\nhänen aivoihinsa. Hän oli yksin ja avuton... Sai kierrellä täällä\nmäyränä ahtaan pesänsä käytäviä. Kyyhötteli kuin juppaniska jänis\nmetsämiehen ansassa. Ja toiset ... Hirvet ja muut! He niittivät\nparhaillaan veristä viljaa ja mainetta... Samea kateus jäyti hänen\nmieltään pitkät yölliset hetket. Hänellä oli kuin yhtämittainen\nkiire jonnekin, mutta kylmänvihat ruumiissa ja sielussa olivat\nimeneet häneltä voiman nousta ja lähteä. Hartioita painoivat pelkät\ntekemättömät työt, mutta hänen ranteensa ja käsivartensa olivat\npaksuissa tervaköysissä, joita ei saanut irti ... ei riuhtomalla eikä\npuremalla.\n\nJa he, nuo kotolaiset, Anukka-emo, orjat ja palkkavaimot, kaskiukot\njopa kolkkapojat, katselivat häneen kummissaan ja supisivat selän\ntakana, muka huolissaan.\n\nKukaan ei tajunnut hänen tulenvaivojaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin hän taas eräänä aamupuhteena hiihtää ansapoluiltaan kotia päin,\nperässä nuori kolkkapoika. Toisella kupeella heilahtelee valkea\njänis, toisella ukkometso. Pysähtyy metsänreunaan. Vastapäätä,\nitäisellä taivaanrannalla, lepää vielä kylmänkellervä aamurusko,\njota leikkaa jyrkästi pitkän pitkä verenkarvainen juova. Niin,\nsiellä oli itä, jossa taatto oli sotimassa... Isä! oli poika\nhuudahtamaisillaan. Nyt hän kaipasi sanomattomasti sitä miestä, jota\nsanottiin hänen taatokseen, mutta joka oli hänelle, ainoalle pojalle,\njäänyt kaukaiseksi tarinaksi. Paljonko hän oli edes taattoansa\nnähnytkään? Aina oli tuo mies vain tullut ja taas kadonnut, milloin\nLaatokalle, milloin Kauppajoen suulinnaan viikinkejä vastaan, milloin\nuusia lapinkyliä laskemaan verollisiksi, käymättömiin erämaihin.\nTaatto oli jäänyt Tapo-pojan muistiin merkillisenä, huurteisena\nuroona, joka saapui äkkiä pirttiin ja silloin tulvahdutti sen elämää\ntäyteen. Pitkät ahkioraidat tyhjennettiin turkiksista ja aarrearkut\navattiin. Hän, kaikkien päällikkö, heitti pois kypäränsä, riisui\nrautapaitansa, tasautti tukkansa, kylpi saunassa, jonka tienoilla\nsilloin touhusi koko talo ja varsinkin Anukka-emo, kylpi ja pukihe\nverkaviittaan, koristi vaimonsa kierresormuksin ja rannerenkain,\njoissa varjakoitten käärmeet kiertelivät neljin päin ja pyrstöin, löi\npöytään hopeakannut ja tynnyristä näillä main tuntemattomat viinit ja\nsitäkin ihmeellisemmät juomat. Niin hän tulo-illat juhli ja nauroi,\nja Anukka-äiti pyöri, kiepsahteli, lyllersi lieden ja honkapöydän\ntienoilla mielevänä hanhena, hyvitteli ja hyväili.\n\nHäntä, poikaa, hypähyteltiin polvilla, omien miekkamiesten ja\nkyläläisten vieraitten käsivarsilla. Oli saanut hänkin tuomisia,\nmilloin kaukomailta tulleen rahan, milloin uuden vaskinastallisen\nvyön. Ja hän nojaili turvallisin mielin sankaritaaton polviin. \"Rauta\nveren vahvistaa, varsinkin Kalsoisilla\", oli saattanut silloin\nsotajutun päätteeksi taatto lausahtaa, nauraen koko parrallaan ja\nolkavarresta kahmaisten, niin että tuska tuntui. Ja hän, Tapo, oli\nsilloin itsekseen ylpistellyt omissa suuren suurissa aikeissaan.\n\nMutta kauanko oli kulloinkin kestänyt taaton kotona-oloa? Viikon,\npari viikkoa. Taas oli kadonnut joko tuulisena elokuunaamuna\npäällikönveneessään tai huurteisena pakkasaamuna teutaroittaen\nsotahevostaan.\n\nJa jälleen oli jäänyt talo kalavesiä ja kauppaa käymään, kaskia\nraivaamaan tai ruosteharkkoja polttamaan ja aseita taoskelemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskellä ajatuksia pujahti korvaan alhaalta norosta karskuttava ääni,\nikäänkuin terävät, lujat hampaat jyrsisivät vimmatulla voimalla\npuunkylkeä. Metsästäjän silmät välähtivät ilosta. Hän tuijottaa\nhetken noropurolle. Ei näe loukkulaitteitaan yli rantatörmän.\nMutta hän on varma, että majava pilppoo eineekseen makeata nuorta\nhaapaa, joka kannattaa loukuksi viritettyä vanhaa aitanovea.\nSompa on työntämäisillään sivakat liukuun, mutta ... käsi käskee,\njärki kieltää. Nuijahäntä on arka ja viisas ... samassa kuuluu\nlievä humahdus alhaalta. Loukku on humahtanut alas! Se on siellä\n... nupopää on siellä, katiskassa! Veret kohahtaen poika laski\nnorojäälle. Lempo vieköön! Siellä se räpyläkoipi jutisteli, mukkaili\npäätään lujaa kantta vasten, koko katiska huojui kiehuvana patana.\nTapo sai aseekseen jäähän isketyn tuuran. Kiskaisi oviluukun syrjään\nja kolkkasi lujin iskuin elukan, joka punasi pian jäätä murskatuin\npäin.\n\nPieni kammonväre kiersi tappajan ruumiissa, kuten aina, kun\njoutuu yksin nuijimaan otuksen kuoliaaksi ridasta, padosta\ntai syöttihaudasta. Sitten tuli hyvä olo. Olipa komea saalis,\nnuijahäntä...\n\nPyytömies sattui katsahtamaan lahdelle päin. Lännestä käsin lähestyi\ntummahkona möhkäleenä raskas kuorma, hevonen edessä. Lännestä!\nvälähti Tapon silmissä. Liekö viestejä? Eiväthän vain liene vakoojat\npalailemassa. Pojan kurkussa ikäänkuin janotti. Hän tajusi hämärästi,\nettä hän oli kaikki nämä pitkät viikot janonnut kuullakseen jotain\nsieltä päin ... Vuojolasta ... tietoja, sanomia tai ... ainakin\njotain varmuutta vihollisensa, Wibrecht-ritarin, kohtalosta. Hän\nkiskaisi otuksen vasempaan kainaloonsa ja paineli kylki vääränä\npuurtavaa kuormaa vastaan.\n\nKokattomassa reessä istui leveällä peräistuimella sudennahkaturkissa\nmiehen ruho, toinen jalka karvaisine vuotikkaineen sojottamassa\nlaidalta. Huolimatta leveistä jalaksista upotti rekeä pahasti\nviimeöisen pyryn jälkeen. Siinä näytti sitä paitsi olevan\nmahtavaharteisen ajajan lisäksi kuormaa: Reen etupuolelle oli\nköytetty korkea arkuntapainen tai kuin kanneton ahkio, jota peitti\nhuurteinen karhunnahka.\n\n\"Mieho, Sorrin Mieho!\" pääsi Tapon suusta. Äänessä oli ryöpsähtelevää\niloa, mutta sisimmässä vaikeroi pettymystä: Eipähän tullut mitään\nvieläkään ... Vuojolasta, eikäpä tullekaan...\n\n\"He, majava!\" Miehon silmät olivat siristyneet metsämiehen ilosta ja\njännityksestä. \"No, jopa kolkkasit, senkin tupelkaini!\" Mutta tämä\nVuojolan herran kirosanakaan ei saanut Tapoa todella ilostumaan.\nHän pöläytti kuin hätäyksissään: \"Tulitpa oikealle rasvapaistille,\nhäntäpaistille, he!\" Oli olevinaan riehakasta, hypähti kahdareisin\nkokkakuorman niskaan.\n\n\"So, so, poika, äläpäs reuhtoile... Siellä on minun muijani...\nahkiossa\", Mieho alkoi.\n\nTapo ihmetteli silmät tapillaan: \"Lapinkanako?\" tuli epäilevästi.\n\n\"Eipä ole ... niitä tavattu ... Sorrilassa...\" Mieho heitti vastaan\nmelkein ankarasti. \"Mutta täytynee tästä ... puhemiehelleen...\" Eipä\nollut Sorrin Mieho ollut koskaan näin puheliaalla päällä, lasketteli\nummet lammet naima-aikeistaan eikä muistanut pitkään aikaan edes\nsananlaskujaan. Oli ahkio täynnä morsiamenlunnaita. Eikä ollut oravan\ntöppösiä eikä mäkätin villoja. Oli majavan- ja tulirevon nahkaa,\noli naisenkorjan valjaat, joiden suitset ja mahavyö kilahtelivat\nhopeahelyjä. Oli oma vuolema hanhikko, jonka kaula oli joutsenelta\nja pyrstöpuoli hanhelta, jotta sopi kainaloisen kanan juoksevaista\nryypätä. Ja Mieho honotti ylen iloisena omille kuvilleen. Entäpä\n... oli oma takoma lehmänkello ja koko lehmä luvassa talon puolesta\nnuorikolle. \"Ei ole näissä asioissa Sorrilassa kitsailtu\", hän\ntokaisi lomaan itsetietoisena. \"Ja mitäpäs täällä?\" löi käsi ja mies\npoveaan, ei puutu Vuojolan rahaa eikä pajarin kolikoita... \"Nääpäs,\nkun mies on pohatta naidessaan ja tyttö terve tullessaan\", livahti\nlopuksi sekaan sorrilaisten sananlaskukin.\n\n\"On mulla oikea ukko-karhukin kierroksessa Sorrilan takamailla,\nmutta se on tapettava pelkällä puukolla, kuten teki, kuulemma, tässä\nsyystalvella Kurjen Tora Nuoramoisissa.\" Miehon sanoma nimi tarttui\nkummallisen voimakkaasti Tapon korvaan. Siitä karskahti jotain\nhurjaa ja teräksen kovaa. Hän oli juuri kysymäisillään, kuka oli\nKurjen Tora. Mutta Miehon puhetulva oli hänet äimistyttänyt niin,\nettei ennättänyt tarttua asiaan, ennenkuin reki pysähtyi kovalle\npihamaalle, jotta kaplaat tärähtivät. Jäivät tuokioksi hypistelemään\nTapon viime viikkojen metsänantia: aitan vierustalla oli soikulaisiin\nkoivunvanteisiin pingotettuja ketun- ja majavannahkoja. \"Sileä oli\nkarva, sopisipa noilla sinunkin rahoa hyvänkin talon tytär, jollei\nperin linnanneitoa...\" Mieho oli kautta rantain jahkailevinaan\nottaakseen selvää Kalsilan pojan lemmenaikeista.\n\n\"Ettei lie vain isketty samaan kanaan ... haukat!\" oli\nTapo yhtyvinään, mutta silmät synkistyivät samassa tuosta\n\"linnanneidosta\". Mieho heittihe huolettomaksi: \"Onpa siellä jakaakin\ntyttäriä ... Sääksmäen Voipalassa. Niitä kun on kolmittain. Ja minä\notan sen, jolla on paksuimmat pohkeet ja tuota ... leveimmillään ne,\nhe, he, he ... ne vyötäröpuolet ja lannepaikat, he...\"\n\nAnukka-emäntä tuli aitasta kainalossa huhmar ja käsivarrella\nvärjäämättömiä lankavyyhtiä. Pysähtyi uteliaana kurkistamaan\nvierasta. \"No, tottapa, Sorrin Mieho! Ka, kylläpä tästä nyt vieraan\nturvin tuo poikakin kostunee ... mitä lie läsinyt talvenkarvallista\ntai mistä lie saanut sieltä merenrannoilta tuulennenän tai ihka\nkalmansuutelukset, kun on sen pääkin ollut harakanpesänä koko talven\n... ei puheesta tolkkua, ei hyväänsä tajua...\"\n\nHuolekkaasta leikistä olisi tuskin tullut langanpäätä kouraan, jollei\nTapo olisi vaivautuneena ärähtänyt. \"Ja vielä mun riesa ja pasko!\"\nPoika oli raivostumaisillaan. Mitä ne yhtä mittaa vihjailivat,\nuumoskelivat ja supattivat? Eivätkö ne tajunneet, että sen haavan\narpi piti sisällään yhäkin kylmän vihoja...? Mutta samassa äiti oli\njo saattamassa matkamiestä tupaan, jossa tarjottiin vieraalle talon\nparhaasta pahkamaljasta lämmikettä.\n\nNokke-tyttö ja muut aputytöt pantiin juoksemaan einettä pöytään.\nEmäntä itse muurinkorvalla survoi huhmaressaan väriaineita,\nmataranjuuria ja keltaliekoa. Juttu alkoi luistaa kerkeästi. Samassa\nkatsahti äiti poikaansa. Joko tuo tuosta taas kuontuisi entiselleen?\nKuka ties yhtyy kumppaninsa mukana kosimahommiin... \"Koirahan se\nkotoansa naipi\", päätteli taas Mieho kosintapuhettaan. \"Mutta hyvä\nnaipi naapurista!\" kehotteli kautta rantain maammo, Aimotarta\ntarkoitellen.\n\nJa ymmärsi sen vihjailun Tapokin, mutta ei enää suutahtanut. Mieho\noli tullut ihan kuin kohentelemaan hänen mielensä harmaata tuhkaa.\nNyt se alkoi jo hiljaa, melkein huomaamatta jostain uumenistaan\nlämmetä, aamukohmetus haurastui, hämärä loittoni. Hän oli kuin\nnousemaisillaan talviselta yönuotiolta, ja teki mieli ojennella\njäseniään ja tarpoa maata, jotta veret tointuisivat liikkeelle ja\njalka suksenpälkääseen: pyydystykseen ja ansapolulle, retkille ja\nvaaroihin, ainakin jotain kokemaan ja tekemään, mikä saattaisi\nunohtamaan kalmanaitan liikkumattomat varjot.\n\n\n\n\n8.\n\nSuden varjo.\n\n\nEmännättömän Aimalan kaksi tytärtä, Mero ja Miela, touhusivat\npirtin karsinapuolella. Vanhempi, Mero, joka oli varttumassa talon\nemännänveroiseksi, oli lähdössä vieraisille Kalsilaan, jonka\nemäntä oli jo eilisiltana lähettänyt Nokke-tytöllä sellaiset sanat\nterveisiksi, että Tapo-poika oli jo kuontumassa entiselleen, ettei,\nmuka, enää olisi paljonkaan tarpeen lemmennostatusta, muuta kuin\nminkä näköpään näyttämistä. Orjatyttö oli sanonut sanottavansa\nväkinäisesti, melkein itkien, ja jäänyt ovensuuhun seisomaan kuin\nminäkin häijysilmäisenä kissana. \"Ole siinä\", oli Mero tiuskaissut,\n\"ei siinä talossa, mihin tämä tyttö korjataan, suvaita lapinkanoja\npelehtimässä ... isännänlavitsalla\". Ja niine hyvineen oli tyttö\nlivahtanut ovenraosta pihalle, jonne oli pysähtynyt neuvottoman\nnäköisenä. \"Vai siinä vielä\", oli hän huutanut silloin portailta,\n\"juoksetkos siitä Kurilan kurkkuun, senkin ... herhiläinen\"!\n\nNyt oli emäntätytär unohtanut pahat tuulensa. Jo aitassa oli\naloitettu pukeutuminen. Oli kiedottu nilkkoihin ja pohkeisiin paksut\nsääriverhot ja ylle vedetty koreankirjavat sukat, sillä semmoisina,\ntylleröisinä, ne panivat poikien silmät napilleen ja niillä sopi\nkiepsahtaa vaikka emännäksi Kalsilaan. Jo olivat jalassa myöskin\npienet kautokengät, jotka olivat keveät kuin lapintyttöjen nutukkaat.\nJa Miela-tytär, vasta melkein kasvuiässä oleva hölpöttelijä, siteli\nnyt terhakkana vanhemman sisarensa otsanauhaa, piipahti etupuolelle,\nkyykistihe ja taputteli koreiksi pullotettuja pohkeita. Sitten taas\nkiepsahti ja lyykistäiksen jälleen ottamaan vakkasesta luukampaa,\nkupurasoikea ja kaulanauhaa, jossa hopearahat ja lasihelmet\nkilajavat, aivan kuin nuoren hupakon ihasteleva naurukin.\n\nHelmikuinen auringonläike on ammaissut valonsuikaleella pitkää\nhonkapöytää, tämän jalanjuurikkaita mahtavine osmonsolmuineen ja\nsen vieruspenkkiä, jolla istuu jalkakompura käppärässä Aimalan\nvanha-ukko, Ikätora, kuin vaivaiseksi luutunut kelohonka autiolla\nkankaalla.\n\nOvensuupenkillä korjaili joku talon metsämiehistä poron valjaita.\nJa ulkosalla toimiteltiin monen monia askareita. Mutta huolimatta\ntästä, kiiltelevistä hangista, pirtin läpi väreilevästä valojuovasta\nja Mielan lepertelystä, oli Aimalan tanhuvilla jokainen aitan edusta\nja kotavierus kuin jotain vajaa. Pirtissä oli rahi ja penkki kova\nja kalsea ja karsinan ja penkinalusten varjopaikat, kuin olisi\nhyhmän-akka hengitellyt kuuraa jokaisesta hirrenraosta.\n\nJohtuiko tämä Aimalan ilottomuus siitä, että saita, kurttunaamainen\nvanha-isäntä piti palvelusväen huonolla ruoalla, uhkasi\npienimmästäkin rikkeestä orjia avannossa uittamisella ja vapaitakin\nvallanalaisia orjaksi myymisellä, kenpä tietää. Mutta kyllä hokivat\npalkolliset usein ukon selän takana: \"Korppi luusi lukekoon!\"\nTai piiat supattelivat: \"Kyllä se vielä harakka nauraa sinunkin\nkalmankuusessasi!\"\n\nSiinä istui joka tapauksessa ukon köriläs penkillään, hiveli\nkoukkuisin sormin jalankoukeroa, jonka jo parikymmentä vuotta\nsitten oli jäykistänyt vihollisen keihäänkärki; istui silmäkulmissa\npingottuneet kureet, kuin olisivat aivot punoneet jotain taitavaa\njuonta. Tarkasteli lomassa ärtyvän näköisenä valjasten paikkuuta,\nkiepahti äkkiä syrjävääränä miehen eteen tokaisten: \"Mitäs siihen\n... kaulalämsään nahkaa tuhnuat kyynäräkaupalla ... ei se ole mikään\nmahavyö, rutto syököön...\" Marisi, kierrellen kotvan lähettyvillä,\nkampesi nopsasti tytärten luo ja istahti rahille. \"No, kah ...\nmutta missäs on sulhanen, kun ei näy ajokasta pitelemässä?\" kärähti\nisä. Tytär keinahti suuttuneesti: \"Itsepä olet käskenyt...\" \"Ei ole\nkielletty, eipä\", taatto ehätti, \"ja panekin parastasi ... miniäksi,\nminiäksi kerta kaikkiaan...\" Samassa meni taaton suupieli mareisiin,\nhän hieraisi rystysiään ja rupesi selittelemään pitkäaikaisia\nmielituumiaan: \"Hiien seppä takoo kaularautaa Ukonpojalle ... minä\nKalsoisille, heh, heh... Se poika on houna. Juoksee hirvenvasana\nummet ja lammet, jolkuttelee nälkäisenä sutena korvet ja sitten\n... vätystelee pihanurkissa ja äitinsä hameenliepeissä. Minkä\ntekee, vahinkona tekee...\" \"Paras se on metsästäjä tämänpuolen\njousellisista!\" yrmähti tytär vastaan. \"Liepä, liepä kun sattuu sille\npäälle...\" \"Jo kolme talvea sitten hiihti hirven omilla kalhuillaan\",\njatkoi tytär. \"Hiihti, hiihtipä hyvinkin, hurjapää se on, kun sille\npäälle joutuu, ja suurta sukua. Siinäpä se, siinäpä se, saattaa\npyrkiä Hirven verroille, kun sattuu olemaan Kalsoisia. Siinäpä se ...\nsaattavat juonitella käräjillä pitäjänmiehet verkkoihinsa.\"\n\n\"Mutta sen minä sanon...\" ukko kiersi lattiaa kuin kallellaan\nkiepsahteleva hyrrä, \"se on pääpuolesta tyhjä ja sisältä melto, kun\non kuka niskaan tarttuu, pitää emännyyttä, jota totellaan tanhualta\nkarsinaan ja perälavitsalle\". Kaarsi taas mielistellen lähelle: \"Sinä\nsen osaat, osaatpa hyvinkin, sinulla kun on äiti-vainajasi luontoa,\nkiepahdat, jalkaa poljet, niin että vyölliset heläjävät... Ja taitaa\nsinulla olla taattosi järjenpuolta, he, he, he... Eikä se tokene,\nvouhka, nousemaan lankoaan vastaan, kun sinä sen ensin panet jaloista\npälkääseen ja ... he, he, he ... yläpäästä kaularautaan, ha, ha...\"\n\nUkko oli tuohuttanut äänensä hyvänmielen hekotukseen, hiihteli\npermantopalkkeja kuin olisi toisessa jalassa potkaissut kalhu ja\ntoista luisutellut sivakka. Väpättää yhäkin puoliksi itsekseen: \"Ja\nonpa siinä talossa, onpa millä rahoa kavepuolta, on morsianlunnaita,\njollei kyennekään siltä puolen Aimalan verroille.\"\n\nMero-tytär on kiinnittänyt olkasolkensa ja nousee rahiltaan\nkohauttaen olkaansa taaton puheille. \"Itsepä tietänen\", näyttää\nolevan kuin kirjoitettuna hänen luisevahkoille kasvoilleen. Hän\nkatsoo kaikkien ohi sinisenharmailla silmillään. \"Itsepä tietänen\nmitä aion tai olen aikomatta\", ne uhoavat kylmähköinä. Korean\notsanauhan takaa tuskin näkeekään, että vaaleissa hiuksissa on\nruosteenpunaa, kuten kaikilla Aimoisilla. Ja kun hän heittää\nharteilleen komean villavaippansa, heilahtavat hänen korkeat\nlanteensa joustavan ylpeästi. Ikkunaluukkujen valovirta leikkaa\nnäkyviin vaipan ja esiliinan helmuksista raskaat pääteripsut ja\nvaskenkiiltävät reunukset. Pää on pimennossa, sen hopea ja pronssi\nkiiltää himmeästi säteillen. Kaula on koreasti kenossa. Orjapiika\non livahtanut lieden kupeelle ja seuraa varkain emäntänsä komeutta,\nhuokaisten ihailevan haikeasti. Mutta ukko ei hellitä, ärähtelee:\n\"No, no... Niuhottelevat ne hyvätkin tammat. Mutta ... jollet tätä\nvarsaa taltuta, saat mennä Kurjen Toralle Nuoramoisten korpeen, se se\npoika kahmaisee yhtä hyvin karhut kuin vaimonpuolet ja hieroo sinut\ntallukaksi, tallukaksi, orjana juoksuttaa... Ne-ne, ne-ne ... ja on\ntästä talosta myöty joskus orjaksi omatkin tyttäret, jos eivät ole\nmuuten kelvanneet...\" Ukon alaleuka väpätti vimmatussa kiukussa.\n\nMutta tytär vain nakkasi niskojaan ja nosti hartiavaippansa\nhupuksi pään ylle, orjapiian varovasti avittaessa takaapäin\nlammasnahkaturkkia. Miela-tyttö juoksi perässä pihalle ja peitteli\nsisarensa korjaan, nahkaisten alle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana aamuna touhusivat Tapo ja Mieho lähtöään Kalsilan pihamaalla.\nTapo oli nukkunut yönsä unet täynnä uusia, vetreitä kuvia. Myöhään\neilisiltana oli Mieho hänelle kertonut enemmänkin hurjapäisestä\nja väkivoimakkaasta Kurjen Torasta, joka oli puukolla kaatanut\nmarraskarhun. Se tarina oli nostanut veret nuorukaisen päähän.\nSe ikäänkuin houkutteli hänet takaisin ulkoilmaan untelosta\npirttilämmöstä. Tuo pelätty Kurkelan päällikönpoika, korven ja\nlappalaisten kauhu, aivan kuin uhitteli häntä kaukaa, vaati\nverroilleen, tekemään jotain, josta remahtaisi korpi tai supistaisiin\ntanhuan puolella: \"Nääpäs, tiettyhän se, ei sen kanssa kestä\nNuoramoistenkaan karhu...\"\n\n\"Sattuipas, näet, sillä tavalla\", Mieho oli juoheittain pakissut,\n\"että viime syksynä, kun muurahaiset ja sammakot painuivat maan\nalle, että Kurjen Tora lähti hiihtelemään kolkkamiehet perässä\näsken satanutta vitilunta. No, mitäs ... emäkarhu oli juuri\npaikkaillut suolensa pihkaneulasilla ja lahokantojen suuruksilla\nja lupsautteli parhaillaan silmälautojaan kuusenjuurikon suojassa\n... päästäkseen, he ... kuorsauksen alkuun. Sattui emä-akkaa\nkylkeen Toran suksenkärki. Ja hitto vieköön! Se karjahti niin,\nettä kolkat lentelivät mikä minnekin kuin nuijapäät vasamat.\nToran sompakeihään karhu oli sipaissut heti alkuunsa kortena\npoikki. Ja siinä seisoi Nuoramoisten hullu pelkkä puukko kourassa.\nMarraskarhu nousi takakäpälilleen ja yleni jättiläiseksi, ihan kuin\nlakkapäiseksi hongaksi. Niin olivat kolkkamiehet kertoneet. No,\nmitäs... Tora karjaisi vastaan: 'Hiien honka, älä koske mieheen!'\nMutta tasakärsäpäs laski noin vain ... hyväilläkseen, ylhäältä päin,\nsievät kämmenensä miehen hartioille. Ravisti pari kertaa ja rupesipas\n... noin niinkuin makupalakseen jäytämään Kurjen pojan olkapäätä.\n'Villahammas, villakuono', jupisi Tora ja työnsi puukkonsa karhun\nsydämeen. Löi muutaman kerran, löi, että veri koskena kohisi, löipä\nkerran viimeisenkin kerran. Ja siihen kellahtivat pedot kaulakkain.\nMutta toinen nousi, toinen ei. Ja olipa huutanut karhunkaataja saman\npäivän iltana peijaisten alkajaisiksi: 'Poies poiat portahista!'\nOli karjaissut niin, että Ylimmäisen järven rannat olivat raikuneet\neteläpäähän saakka -- sen korpitalo on, näetsen, sennimisen järven\npohjoisrannalla.\"\n\nOli kertonut Mieho kotvan kuluttua senkin, että peijaisjuomingit\noli päätetty polttamalla kolme lappalaisten talvikylää ja että\nlapintyttöjä oli ajettu jonona Kurkelan pirttiin ... pilattaviksi ja\nsitten ... ajettaviksi takaisin korpeen, sillä se mies ei sietänyt\nnurkissaan naisihmistä muuta kuin jotakuta silmäpuolta lapinakkaa.\n\n\"Onpas se ... koko peto!\" oli Tapo ihmetellyt. Anukka-emo oli tehnyt\nristinmerkin ja varoitellut poikia joutumasta semmoisen hurtan\npateille. \"Susi se on\", oli Mieho päätellyt, \"oikea jouhikuono.\nPeskiäijät kuuluvatkin sanovan sitä hiihtäväksi hurtaksi. Ja hurtan\nsillä on, kuulemma, leukapieletkin. Luunytyä syödessään se poika\npuraisee poikki poron koipiluun yksin rouskauksin. Ja olipa kerran,\ntuskin pari talvea sitten, sortanut Ylimmäisen rannan kevätsohjoon\najamansa uroshirven, kahlannut veteen, hypännyt lautasille ja sitten,\nnoin vain hurjuuksissaan, ajanut kourat kiinni hatasarvissa, keihäs\npoikkipuolin hampaissa ... ajanut hulluna järven poikki ja vasta\nrantakennäällä pistänyt keihäällä eläintä niskaan, kuoliaaksi noin\nvain ... oikean käden survaisulla. Sellaista se oli poikaa Kurkelan\njouhikuono.\"\n\nTällaiset iltatarinat ne yhä tuohuttelivat Tapon mieltä poikien\nistuessa rekeen ajaakseen Vanajan tietä Sääksmäen Voipalaan. Viime\nhetkessä juoksee siihen Anukka-emo, joka käsivarret kyynärpäitä\nmyöten liekojen keltavärissä kantaa rekeen vakkasen tuliaisiksi\nVoipalan emännälle. \"Ja muistakaakin ... tämä makojuusto emännälle\nja ... ettei vain kelpaisi morsiamillekin!\" Leikkiä laski ja pirahti\npieneen itkuun, kuten oli tottunut omiensa lähtiessä, toivotteli\nluhdinsolaan saakka ani hyvää matkaa ja Maariaisen hopeavaippaa\nvarjelukseksi.\n\nEmon ääni hyväili vielä Tapon korvia, kun Mieho nykäisi hevosta\nkääntymään kaakkoista kohti päästäkseen yli mannertaipalen\nKonhonselän viittatielle. Mutta samassa kuuluu vasemmalta raikas\ntiukujen soitto. Siellä ajaa Aimalan tytär korjallaan. Tapo on\nnoussut seisomaan. Tuntee tulijan. Saa riehakkaan päähänpiston.\nKiskaisee ohjakset, laskettaa Sorrilan Liinaharjan täyttä laukkaa\ntulijaa vastaan, niin että risahtivat reenlaidat toisiansa vastaan.\nSamassa menossa Tapo kahmaa turkkeineen, nahkaisineen tytön korjasta\nomaan rekeensä, istuttaa syliinsä ja remahtelee yltiöpäisenä mitä\nsattuu: \"Täytyyhän sitä näin kosiomatkalla... Lieköhän tämä tytär\nrahottavissa vai ryöstettävissä, häh?\"\n\n\"Sinustako sitten, mokoma, ryöstäjäksi?\" kimpuroi Mero muka\nsuutuksissaan. \"Älähän, älähän, kun ensin ottaa omansa Sorrin poika,\nniin haluumatkalla silmäistään Aimalan aitanovea, liekö liinannurkka\nnäkyvissä, vai...?\" \"Niin että ... sinä lammas, minä susi, sanoi\npoika, kun luhdin ovea kolkutti\", Mieho tokaisi. \"Vai lampaana?\"\nniuhotteli Mero, \"ettei vain tiirottaisi tämä tyttö tähtenä\ntaivaalla. Liepä niitä muitakin ... kolkuttelijoita...\" \"Jospa\nlie pieniä hyyperöisiä nurkan takana?\" Tapo kiusoitteli. \"Liepä,\nliepä...\" Mieho jatkoi, \"hyttysen veroisia joka piian lillukalle...\"\nMutta Mero oli todella suutahtanut. Huitaisi Tapon käden\nvyötäröiltään: \"Vai hyttysiä! Sudenkorento se taitaa ennemminkin\nolla ... Kurjen Tora.\" Pojat jäivät katselemaan ällistyneinä, suut\nauki. Tuo mies taas ... sehän oli jo joka puolelta tulossa ihan kuin\nheitä vastaan ... puukko kourassa ja keihäs hampaissa. Tyttö oli\nkiepsahtanut reestä omaan korjaansa, heitti sieltä ilkkuen: \"Ettei\nvain tule jo vastaan Rapolan harjulla, kiire on, kuulemma, ollut\npoika-paralla...\" Läimähytti ohjaksilla. \"Ei ole pelätty jouhikuonoja\nennenkään\", tuskin ennätti Tapo heittää tytön jälkeen. Huudossa\noli olevinaan pelkkää leikkiä. Mutta sittenkin tuntui sisukunnassa\naivankuin olisi ruvettu sekoittamaan töykeällä hierimellä iloisena\nryöpsähtelevää pataa.\n\nReen jalakset sirittivät kovalla lumella. Kumpuinen maisema\nmuovaili ympärille sinisenhämäriä, laakeita varjoja, Notkopaikkojen\nkatveissa juoksi paikoitellen äkkiä valaistuvia lumiharjuja, jotka\nvälkähtelivät kuin kevätpuron kuohupaikat. Ja äyränteillä seisoi\nliikkumattomana lumenpainama metsä. Mutta ilma oli kirpeän raikasta\njuomaa. Ja ylhäällä, korkeudessa, oli teräksen kirkasta voimaa. Se\noli kuin tuoretta ateriaa nälkäiselle, jonka äskeinen ärtymys alkoi\ntaas haihtua.\n\nMutta Mieho pysyi mykkänä. Näytti turtuneen entiseen jorottamiseensa.\nTaisipa mietiskelläkin jotain, koska jurahti vihdoin kuin valmiiksi\npureskeltuna pari sanaansa: \"Nee-nee ... yksi tie ja kaksi asiaa.\"\n\"Ja mikäs se on toinen asia?\" kysäisi Tapo. \"No, tämä Kurjen Tora.\nTaitaa syntyä sota.\" Tapo löi jännittyen kätensä reenlaitaan\nja kääntyi toverinsa puoleen. \"Siellä taitaa olla sinunkin\ntaatollasi erämetsiä ja lapinkyliä ... siellä Päijänteen takana,\nSoiniemessä?\" Mieho jatkoi. \"On, on, mutta ... ne on vallattu\nvasta pari vuotta sitten eikä sieltä saa rusko- eikä valkonahkaa\nilman suurta miesvoimaa, ne kun ovat senpuolen lappalaiset vielä\ntottumattomia meikäläisten valtaan...\" \"Jos ei lie vieras jo käynyt\nverottelemassa.\" Mieho mietiskeli. \"Asia on sillä tavalla, että,\ntuota ... ennen Vuojolan matkaa kävin taaton kanssa ostamassa\nVoipalaisilta talon Tehin-takaiset erämetsät, jotka ovat juuri\nNuoramoisten ja Soiniemen välimailla. Myivät polkuhinnasta, kun\neivät olleet vuosikaupalla sieltä saaneet ... ei niin oravankääpää.\nArvelivat, että Kurjen Tora oli peloitellut kotaäijät sisempiin\nkorpiin...\" \"Älä, mutta ... ei ole meille päin sellaisia viestejä\ntuotu\", Tapo selitti. \"Eipä lie, mutta kaksittain niitä voi tulla\nasioita sinullekin ... saanet tapella sen miehen kanssa vielä sekä\nSoiniemestä että Aimalan tyttärestä...\" Mieho kääntyili leikin\npuolelle. Tapo laski pitkän naurun: \"Jos tapeltava lie, niin\nSoiniemen lapinkanoista tappelen, en muista!\" Hänestä tuntui nyt\nhullunkuriselta koko äitimuorin naittamishomma. Ei nyt enää joutanut\nhaikailemaan, ei eteen- eikä taaksepäin. Olipa parempiakin tehtäviä\n... tuo Kurkelan pääsusikin! Sehän se näytti juoksevan kaikkialla\nkuin musta varjo pakkasiltana ... lakealla järvenselällä tai yhtä\nhyvin ... tuossa nenän alla notkossa tai ... harvassa petäjikössä...\nSe tuntui nostavan jo kaukaittain, pelkistä huhupuheista, joka miehen\nniskakarvat porholleen ... se jouhikuono, jäi Tapo mietiskelemään\njo nyt kaukaittain jännittyneenä, aivankuin olisi ollut aikeissa\nsudenajoon.\n\nAjajat yöpyivät Konhonselän pohjoisrannalle pieneen Veentaan taloon.\nOli sopivasti puolimatkassa. Siitä piti vain huomenissa kierrätellä\nRautunselälle ja ohi Rapolan linnaharjun, niin jopa oli vastassa\nVoipalan morsiantalo. Astuivat köyhähköön pirttiin. Ja samassa saivat\nkuulla kummia sanomia. Tuskin olivat talon miehet äkänneet tulijaksi\nMieho Sorrilan, kun alkoivat tuohuksissaan jututa Kurkelan Torasta.\n\"Kyllä, kyllä olisi se hurtta saatettava pitäjänkäräjille, olisi, ja\nköytettävä, tervaköysin jaloista ja ranteista ja ... suonsilmään,\nsuonsilmään suoraa päätä\", jaarittelivat.\n\nOli, kertoivat, mies käynyt hiljan näillä main ja rehennellyt\nhävittäneensä lapinkansan sukupuuttoon, paitsi mitä nuorempaa\nvaimonpuolta. Ei ollut säästänyt omaa eikä vierasta, ei jättänyt\nrauhaan itää eikä pohjoista. Juuri kun syystalvesta lappalaiset\nolivat asettuneet talvikyliinsä, oli ne roihauttanut kokkoina ilmaan,\nse Vironsusi ... Olivat menneet, kuulemma, veentakalaistenkin\nkalasaunat.\n\n\"Ei itää eikä pohjoista?\" kavahti Mieho. Niinpä, olivat meneillään\nmyös voipalaisilta ostetut miehenosat... \"Eipä taitanut tästä\ntulla viikkoista sulhasmatkaa\", ärähteli hän vielä yölavitsalle\nkampeutuessaan.\n\n\n\n\n9.\n\nMatka-alttari.\n\n\nEivätkä sulhanen ja puhemiehen tapainen viipyneetkään appelassa\nenempää kuin seuraavan iltapuhteen ja yön. Naimakaupassa ei\nollut enää paljon jaarittelemisia eikä tytössä houkuttelemisia.\nPitkänhuiskea, leveälanteinen ja pullosäärinen Lokka-tytär oli\nkahden sisarensa, keralla ojentanut kosijalle tulohaarikan. Mieho\noli kantanut pöydän päähän parhaimmat lunnaansa ja kautta rantain\nkerskaillut rikkauksillaan, kaivaen viimeksi kukkarostaan kalleimman\nrahansa. Tirheemiksi oli Vuojolan Holste-päällikkö sen sanonut\nMiehon taatolle kauppoja tehtäessä, ja orrellinen oli siitä saatu\nmaksaa pientä ja suurta nahkaa; se raha oli, näet, kotoisin Arapian\nmaasta, joka oli, kuulemma, niin kaukana, etteivät muuttolinnutkaan\nsen pitemmälle jumalanilmaa lentäneet. Niin oli Mieho harvakseen\njaaritellut. Oli sovittu Voipalan isännän ja emännän tulosta\nSorrilaan talonkatsojaisiin ja lisäksi kiusoiteltu nuorta paria.\nTytönhoilake taisi olla parikin tuumaa sulhastaan mittavampi.\n\"Yltäneeköpä tämä lankomies edes muijansa näköpäitä näkemään\", oli\nsanaillut talon isäntä-poika ja pureskellut ärsyttävän näköisenä\npihkamälliään. Mutta ei ollut Mieho jäänyt alakynteen. \"Ka, eiköpähän\ntässä ... pyörineepä tuo aina ylimmäinen jauhinkivi, kun on vain\nsiilinsirkilä lujassa ja jauhajalla hartiapuolta\", oli tokaissut. \"Ja\nniitä kun on näitä hartioita Sorrin isännällä\", oli isäntä lisäillyt.\n\"Jos lie Lokallakin tuota lannepuolta ... kuin väljäluisella\ntammalla\", oli jatkanut isäntä-poika. \"Niin että ... sopiipa siitä\nsitten tulla niin pitkiä kuin pätkiäkin\", Mieho oli yltynyt ja\nlisännyt mahtaillen: \"Ja taitaapa niitä mahtua Sorrilan orsien alle.\"\n\"Mahtaapa, mahtaapa hyvinkin, ja kyllä se meidän tytär kantamisensa\nkantaa\", oli emäntä hyvitellyt läpäyttäen vävyä hartioille.\n\nEikä ollut nähty Miehoa enää sinä yönä pirtin puolella. Missä\nlie kähminyt luhtiaitan yläparvilla. Ja taas oli aamulla lyönyt\nLiinaharjaansa lautasille kuin muina miehinään, leveät leukaperät\njäyhässä naurussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViime yönä, Voipalan vierastaljoilla, Tapo oli taas jollain tavalla\njuuttua taannoisiin mielihauteisiinsa. Edellinen ilta rehevine\nleikinlaskuineen ja morsiamineen oli, muka, jälleen kääntänyt juuri\nhäntä vastaan nurjan puolen. Oli alkanut jomottaa jossain mielen\npohjalla kaunantapainen, jota ei osannut selittää edes itselleen. Se\noli vain kuin oman yksinäisyyden ja osattomuuden kalvavaa jäytämistä.\nVielä nytkin, paluumatkalla, se kääntyili ketä vastaan vain ...\nmiten sattui. Tuo Miehokin tuossa ... oli kuin oikea isäntämies\nhäneen verrattuna, akoittumassa noin vain, ilman mitään tuskia ja\ntulenvaivoja. Sillä tavalla ne toiset ... muut ihmiset saivat alkaa\nelämänsä kuin herahteleva puro lähteensilmästä. Mutta hänen, hänen\ntäytyi hakea pääsytietä kekälemustana ahvenena suolammesta.\n\nAjatuksistaan tuohtuneena Tapo hyppäsi reestä ja painalsi taipaleen\nhankikantoa pitkin, niin että Miehokin löi hevosensa täyteen juoksuun\nja ärsytteli rinnalle päästyään: \"Kah, kah, kun kissasta karhu\nkasvaa, niin taitaapa karjat kaataa.\" Tapo kimmastui, hyppäsi rekeen\nkuin kurkkuun käymäisillään: \"Älä tolkuta, mies, sellaisen sait mokka\nhuulen akaksesi, että suomii suita vielä housut jaloistasi!\" \"Jopa,\njopa, alkoipa kurnuttaa, kun pääsi mättäälle ... sammakon poika\",\nhonotti Mieho vastaan silmät ilosta sirrillään.\n\nMinkäs sille teki! Ei saanut suuttumaan, ei tappelemaan. Siinä vain\nvatvoi sananparsiaan eikä ollut tuonaankaan muista ihmisistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräällä selkätaipaleella hiihti ajajia vastaan viisi\nkirvestalonpoikaa, joita sanottiin tavallisesti kaskimiehiksi, koska\nhe pitivät tapana yhtyä samaan kaskilohkoon, jonka he yhteisvoimin\nrastivat omaksi kaskimaakseen, kaatoivat, polttivat ja viljelivät,\njakaakseen, sadon korjattuaan, lyhteet kunkin mukana olleen perheen\nkirvesluvun mukaan.\n\nTällaiset liikkuvat kirvesmiehet, joista monet saivat sijansa myös\npäällikköpirkkain taloissa jousimiehinä, metsästäjinä tai muuten\npalkollisina, pyälsivät tai kaatoivat kaskensa takamaille vanhan,\nkirjoittamattoman lain oikeudella ja omistivat ne niin kauan kuin\npilkat ja rastit olivat kaskenrinnassa näkyvissä.\n\nUsein jo näin kevättalvisin he lähtivät kaukaisille takamaitten\netelärinteille: rastivat uusia alueita, rakentelivat kuusimajojaan ja\nkalasaunojaan, kävivät metsonsoitimella, työntyivät kevätkalaan ja\npolttivat roihuavan kasken lehden heleäksi vihertyessä, kevätkesän\nvalkeina öinä.\n\nHe olivat köyhiä ja vapaita, ammonaikaisten salojemme nimettömiä\nasuttajia. Jossain, syvällä silmäkulmissa uumoskeli heissä katkera\nmieli päällikköpirkkoja ja juurevia kantatalollisia kohtaan, joilla\noli -- jospahan koukeroiset ja kapeatkin -- viljelyksensä talon\nliepeillä ja parhaat palat kylän yhteispellosta, omat omituiset\nmiehenmetsänsä, päiväkuntansa, lappalaisensa ja suuret veronkanto- ja\nkaupparetkensä.\n\nKaskimiehet hiihtivät, huolimatta hyvästä hankikannosta, hitaasti\njutaamalla, sillä he kiskoivat suolivöihin solmitusta nahkahihnasta\ntäyteen kuormattuja ahkioita: jauhoja, leipää, siementä, suolaa ja\nkalamiehen tarpeita piti riittää pitkiksi viikoiksi ja kuukausiksi.\nPalavissaan miehet olivat työntäneet kuluneet reuhkalakkinsa\ntakaraivolle. Päivä kilotti sokaisevan kirkkaasti heidän hikisiin\nkasvoihinsa, joissa jo useimmilla oli näkyvissä vanhuudenryppyjä tai\nukkomaista, luisevaa nääntyneisyyttä. Ja penikulmaiset taipaleet\nolivat vasta edessäpäin.\n\nMiesten jäljessä teki matkaa naisihminen ilman ahkiota.\nVaaleanharmaa, kulunut sarkanuttu näkyi melkeinpä vain helmuksiltaan:\nsuuri kontti ja korvuslakin ympäri sidottu liina, joka ulottui\nvyötäröhihnan alle, peittivät hänen vartalonsa ja kasvonsakin\nvarjokkaaseen huppuun. Mutta kippurakärkisten korvapieksujen\nkiperästä vauhdista saattoi aavistaa, että hynttyitten alla oli nuori\ntyttö, joka oli matkalla kaski-ukkojen talonpitäjäksi.\n\nTapo tarkasteli jo kaukaittain edellä hiihtävää nuoremmannäköistä\nmiestä kuin tunteakseen. Samassa hän hämmästyi. Sehän oli Arpia,\nVakkoilan Arpia, joka jo parina vuotena oli ollut talossa\njousimiehenä.\n\n\"Minne olet menossa?\" Tapo huudahti Arpialle melkein kuin syyttäisi\nmiestä luvattomasta teosta.\n\nHiihtäjä pysähtyi. \"Uutta kaskea rastimaan ukko-vanhojen avuksi\",\ntuli hieman väkinäisesti; käsi kohosi viittaamaan ukkoihin päin,\nmutta silmät tuijottivat pimeinä jonnekin sivummalle.\n\n\"Ei ole lupa jousimiehen lähteä talosta karkumatkalle!\" kivahti Tapo\nkuohahtaen. Arpia näytti ottavan vastaan viimeisen sanan häpeällisenä\niskuna. Mutta yhä hän jupisi puolittain epävarmana: \"Eipähän siellä\n... talossa muuta kuin akkojen töitä ... silpun tekemistä ja\nvaljasten paikkuuta...\"\n\n\"Ohoh, mies!\" -- Tapo nousi reestä jäntevänä ja uhkaavana -- \"Omat\njousimiehet ja melkeinpä mies talosta ulommistakin kylistä ovat\nKarjalassa. Ja jokainen mies, joka jätettiin tänne, tarvitaan\ntarkasti ... kevätretket alkavat.\"\n\nSilloin Vakkoilan Arpia heilautti käsivarttaan, niin että\nsompakeihään rautalehti välähti auringossa, ja tähtäsi harmaista\nsilmistään suoran katseen päällikönpoikaan: \"En ole mikään akka enkä\norja, olen vapaa mies! Morsiameni isä, Iirolan ukko ... tuossa noin\n... ei kuonnu enää omin voimin kaskentekijäksi, eikä tule leivänapu\nraatamatta.\"\n\n\"Ja koska on Kalsilan maitten kirves-ukot jätetty vanhoilla\npäivillään hoitamatta?\" Tapo keskeytti puuskahtaen.\n\n\"Eipä ei\" ... tapaili Arpia, \"mutta Iirola onkin ollut Aimoisten\nalaa, sille se ... Aimalan kärtsälle ... on antanut hikensä\nja väkensä eikä ole vielä vuohta tai pukkia saanut omiksi\nhengenpitimikseen.\"\n\nNuori tyttö oli hiihtänyt sulhasensa vierelle ja vetänyt pääliinan\notsaltaan. Verevät kasvot ja tinansiniset silmät katsoivat sädehtien\nhäikäisevässä valossa. Niissä oli sellaista iloa ja raikasta\nrohkeutta, että päällikönpoika jäi katsomaan kuin saavuttamatonta\nnäkyä tuota nuorta paria, joka oli matkalla korpeen raatamaan leipää,\nsiittämään sukua, iloitsemaan ja kärsimään.\n\nOli uppoutumaisillaan taaskin Tapon mieleen tiedotonta, apeaa\nkateutta. Mutta nyt oli kuin olikin tuo nuori pari tuossa rinnakkain\nseisoessaan niin sorean kaunis, että kalmalaiset ja pahanpojat\nheittivät täyden kuperkeikan hänen omassa sielussaan. Kevättalvi\nliikahteli heidän ympärillään havahtuvana tuulena hongikossa.\nKelpasipa ottaa omansa tuolla tavalla ... hyreksiä, hiihtää kuumaksi\nnuoret veret ja iskeä kirveensä pihkaisessa korvessa petäjänkylkeen...\n\nMelkein kuin peitelläkseen äskeistä töykeilyään hän tapaili\nystävällisiä sanoja:\n\n\"Vai Aimalan väkeä... Tottapahan on autettava appiukkoa... Jos\nsyksyllä palannet?\" \"Ka, kun on kalananti saatu ja entinen työsiö\nsängellä, palaillaan, palataanpa hyvinkin\", alkoi selittää nöyränä\nIirolan ukko.\n\n\"No, mikäpäs siinä sitten\", Tapo päätteli aivan kuin olisi ollut\nmukaan lähtemässä, \"pianpa tuo alkaa Tapiokin riihtä puida, kun on\nkohta jo maaliskuu ovella...\" Nosti kättään, heittäytyi rekeen, jossa\nMieho oli alkanut hyräillä aikansa kuluksi metsänlukuja. Alkoi kuulua\nvähitellen sanojakin lomaan. Ja hetken päästä käreytyy laulajan\nääni kimeän korkeaksi: \"Jäniksell' on väärät sääret, kynnet kevelät\ntakana...\"\n\nTapo ei osannut laulaa. Mutta hän kuunteli ainakin toisella\nkorvallaan eikä osannut enää ruveta sen enempää hautomaan äskeisiä\nnäkemiään. Tuollaisia kirvesukkojen väsyneen turtuneita kasvoja hän\noli nähnyt ennenkin. Oli nähnyt samanlaisia katkeria välähdyksiä\norjien ja kolkkamiesten silmäkulmissa kuin oli ollut äskenkin Arpian\nkatseessa. \"Pirkat ovat piruja!\" oli kerrankin kiroillut ähmistynyt\njousimies hänen kuultensa Rautapartaa.\n\nMutta nyt, näin äkkiä, ja keskellä hereää mielenläikettä jäivät\näskeisen tapauksen herättämät ajatukset melkeinpä kuin satunnaiseksi\nampiaisparveksi, joka hyökkää kimppuun ja taas säräjää tiehensä,\nainakin toistaiseksi.\n\nTutut kotokennäät olivat jo tulleet vastaan. Mieho oli yltynyt\nhoilaamaan karhurunoa, jossa houkuteltiin korven-ukkoa miesten\nnuotiolle tapettavaksi: \"Kanna kalma silmän päälle, utu silmälle\naseta\", huusi laulaja täyttä kurkkua ja rinta röyheänä. Tapo\nsiirotti silmillään aurinkoon, joka vasta oli tekemässä puolipäivän\nkäännöstään. Huikea laulu, heleä ja raikas ilma tunki sydämeen ja\npäähän.\n\nOli, näet, tuollainen ihmeellinen helmikuun päivä, jolloin ei\nvielä missään näkemällä näe kevään merkkejä. Ei ole vielä pienintä\npainannetta kovassa hangessa, ei punerra aavistellenkaan viitametsä,\neivät ripsahtele lumet havupuun harteilta. Mutta sittenkin on\njossain, metsänsylissä ja sen yllä, melkein olematon kevääntuoksu,\non jo kaukaisessa korvessa salaa liehtomassa metsän sydän, jonka\nlyönnit kuuluvat herkän ajelijan korvaan melkein kuin oman veren\nliikahteluna. Ja vieläkin kauempaa, tyynen selkeitten ilmanpihojen\ntuolta puolen, aavistuttelee kainoin liikahteluin lähestyvä\nmaaliskuun tuuli, joka kerran on humahteleva metsässä, hyväilevä\naavoja selkiä, kunnes pajukko ja koivuviita alkaa punertaa, havumetsä\nkylpee tuoreissa pisaroissa, ja Tapio itse ryhtyy \"riihtä puimaan\",\nkuten Tapo oli äsken sanonut kaski-ukoille isiltä perittynä\nsanantapana.\n\nMieho oli aukonut turkkinsa kaulan puolelta reuhkalleen. Tapo oli\nheittänyt hirvennahkaisensa reen perään ja käveli vierellä juoksun\nhölkässä. He olivat oikaisseet lahdenpohjan noroa myöten ja tulivat\nsuoraan rantakodalle. Ja kukas täällä on askartelemassa, jollei juuri\nNokke-tyttö? Tapo oli riehautua äänekkääseen iloon tytön nähtyään.\nHänelle pälähti äkkiä päähän, että oli nähnyt toipumisaikoinaan\nunentapaisia tuosta oravansilmäisestä lapinkanasta. Sen jälkeen oli\npieniluinen värttinätyttö liikahutellut kummallisesti veriä lähekkäin\nsatuttaessa. Oli tehnyt mieli koskea sen pikkuruista olkaa ja melkein\ntuntumattomia rinnannäpyköitä. Sen kuluneessa nutussa oli aina jotain\npiilossa olevaa lämpöä, jotain sellaista ryöstettävää, mitä teki\nmieli kahmaista. Oli joskus yritellytkin, mutta aina oli ruvennut\nkesken kaiken hävettämään, se kun oli kuin turvattomaksi heitetty,\nei osannut kisata vastaan... Mutta tyttö oli kuin olikin käynyt\nentistään iloisemmaksi. Ei enää pujahdellut piiloon eikä vavissut\nsopissa. Saattoi juosta, kuten nytkin, suoraan luokse, silmät kulmien\nalta kurkistellen melkein kuin jotain odotellen.\n\nNokke oli peittoamassa turkisnahkoja. Oli kuivauslaudoissa majavaa,\nsaukkoa, oravaa ja tulirevon taljaa. Tarkkaan oli tyttö näskäimellä\nkaapinut pois verinahan ja nyt oli pehmittelemässä rasvalla nokkelin\nsormin sileätä pintaa. Juoksahtaa tyttö pari askelta Tapoa vastaan.\nIhan kuin pelästyy äkkinäistä iloaan, on kompastumaisillaan suuriin\nmiehenkoivikkaisiin, jotka ulottuvat huvittavan väljinä lyhyen hameen\nalle, ja pysähtyy yrittäen hämmästynyttä naurua. Mutta jääkin samassa\nkatsomaan rasvaista kättä ja nahkaa, joka oli jäänyt kyynärtaipeeseen.\n\n\"Kas, kas, kas, kas, isotaatonko koivikkaissa se Nokke täällä\nkuukertelee?\" Tapo sujahuttaa kätensä selän taitse, tarttuu\nkäsivarteen, on katsovinaan rasvattua nahkaa, mutta likistää\ntyttöä iloon ryöpsähtämäisillään. Sehän oli aivan kuin tuossa,\nhänen kainalossaan se salaperäinen tuoksu, metsänhenki, joka sykki\nnäkymättömänä kaikkialla ... korvessa, purossa, jään alla, ilmassa,\nhänen omissa suonissaan ja Nokke-tytön silmäkulmassa. Nyt se ärsytti\npojan melkein kiukkuun; olisi pitänyt halata, niin että tyttö olisi\nlyykähtänyt tuohon paikkaan...\n\nMutta Mieho kärisee samassa ärsyttävällä honotusäänellään: \"Pieniäpä\nnuo lienevät ... orjatytön antimet!\" Tyttö vavahti. Hän sävähti\npunaiseksi hiusmartoa myöten. Olihan niitä sellaisia sanoja saanut\nkuulla mitätön ostotyttö päivät päästään pihapoluilla jousimiesten\nroikasta, eivätkä ne olleet edes orvaskettä raapaisseet, mutta\nnyt ... oli kuin olisi hänen nuttunsa reväisty rikki ... suoraan\nsepaluksesta sydänalaan ja päällikönpoika olisi nähnyt hänen köyhät\nalusvaatteensa... Nokke käännähti ympäri, oli kiivaasti painelevinaan\nrasvaista nahkaa peukalonsyrjällä. Tapo oli käynyt neuvottomaksi,\naikoi lähestyä uudestaan, mutta tyttö sanoi kuin hätäyksissään: \"Se\npyhä mieskin kun on käynyt jo kyselemässä...\"\n\n\"Pyhä mies? Mikä mies? Mistä?\" \"Vuojolasta, sanovat...\"\n\nNuorukaiset katsahtivat toisiinsa. Tapo juoksi jyrkkää törmännettä\nluhdinsolaan, yli pihan pitkin harppauksin ja pirttiin. Vastoin\ntavallisuutta istui pöydän luona penkillä Anukka-emäntä mitään\ntoimittamatta, vyöllä villainen juhla esiliina ja päässä puhtauttaan\nupeileva huntu. Kukko istui keskiorrella ja killitti pää kallellaan\nperälattialla seisovaa kummallista kojetta, joka muistutti pystyyn\nnostettua ahkiota, mutta oli nyt peitettynä mustalla verkavaatteella.\n\nSanaa sanomatta Tapo lähestyi kummaa kapinetta ja nosti verhon\nsyrjään. Tummalle pinnalle oli maalattu oikealle valkea Neitsyt\nMaaria, jonka helmaan yksisarvinen, siro eläin, melkein nuoren hirven\nnäköinen, oli painanut päänsä; vasemmalla seisoi metsästäjä, joka\noli laskenut keihäänsä alas, ikäänkuin rohkenematta surmata tevanaa\npyhästä turvasta.\n\n\"Isä Johanneksen matka-alttari!\" huudahti Tapo. \"Missä on ukko,\nmissä? Sano!\" Anukka-emo oli lähestynyt pelästyneenä Tapon\nriuhtaisevista liikkeistä: \"Älä koske, poikani, älä koske!\" hän hoki.\nMutta nähdessään Tapon säihkyvät silmät ja suuren, jännittyneen ilon\nhän kiirehti selittelemään. Oli tullut hurskas mies reenselällä pyhä\narkku; kysellyt oli Tapoa ja nyt oli kiertämässä taloissa puhumassa\nKiesuksesta.\n\n\"Minne, minne päin?\" Tapo tuohahti maltittomasti. \"Tuonne ajeli ...\nselän yli Aimalan puolelle, Nuivaspäähän, Innilään ja ... kiertänee\nsieltä rantataloja.\" Ei ehtinyt äiti enempää selittelemään. Tapo\noli jo pihamaalla. Hyppäsi sivakoilleen; lähti painumaan tuttua\nlatuaan Toutosen-selkää kohti. Hiihti kuin otuksen ajossa. Kova\nlatu löi kumahtaen suksenpohjaan, honkaholvisto kajahteli, näreiköt\nsuhahtelivat ohi kuin sumussa, sillä oksilta putoili hauraita\nlumipaakkuja, jotka pöllähtelivät ilmaan keveänä lumipilvenä,\nvihmoivat vasten kasvoja hiihtäjää, joka tuntui ajavan takaa\nsaavuttamattominta saalistansa.\n\nNyt hän oli saapa jotain tietää Vuojolasta! Koko muu maailma\noli jäänyt jonnekin hänen taakseen, sitä ei ollut olemassakaan.\nNokke-tyttö lepäsi haaleana, olemattomana jossain matalassa\nlapinhaudassa tuohenpalaan käärittynä. Miehon hontelo morsian lie\nollut pelkkä kuvatus eikä hiilakkasilmäinen Arpian tyttö ollut\nenää hiihtämässä sulhasensa kantapäillä. Aimalan tyttären komeutta\nhän ei enää muistanut edes talon nurkitse hiihtäessään. Hukkunut\noli omiin korpiinsa Kurjen Toran sudenvarjo, hukkuneet Hirvi ja\nWibrecht-ritari. Melkeinpä hän itse oli hukkunut itseltään. Tuossa\naivan lähellä häilähteli vain isä Johanneksen matka-alttarin\nvärikäs kuva, jossa valkean neidon käsi hyväili yksisarvisen hirven\npyörtäleistä otsaa ja jossa metsämies laski aseensa, juuri kun oli\ntevanan hiihtänyt, sen surmatakseen.\n\n\n\n\n10.\n\nIsä Johanneksen houkutuslintu.\n\n\nTapo ei ollut koskaan nähnyt vainajaa poltettavan. Viimeksi oli\nKuura-päällikön taatontaatto saanut osakseen roviohautauksen.\nKuitenkin hän tiesi Rauta-ukon puheista, että kerran olivat surevat\npojat lyöneet tulenloimossa isävainajan miekan ja kilven, jousen\nja keihään, lusikan ja haarikan murskaksi ja kuulleet Liekkiön\ntohisevassa äänessä taattonsa viimeisen käskyn perilliselleen.\n\nPoika-iässä nuo kertomukset olivat vielä pöyristyttäneet hänen\nmieltänsä. Sattuessaan Linnamäen kupeita kierrellessään roviokummulle\nhän oli kuvitellut isiensä yhä seisovan siellä, maanalisissa\nhuoneissa, ikäänkuin vartiossa ja seuraavan poikiensa tekoja.\nErikoisesti juuri tuulisina syysiltoina hän oli näkemällä nähnyt\nitsensä oman taattonsa kuolinroviolla. Tuulenhuima liekki oli\nkärventänyt hänen tukkansa. Mutta hän, ainoa poika, ei ollut\nsäikähtänyt. Oli iskenyt tylsäksi kiveen taaton keihäänkärjen, lyönyt\nnyrkillä muhkuraiseksi hänen kilpensä, jotta ne pääsisivät taaton\nmukana Manalaan, hänen matkasauvakseen ja suojakseen. Hopeasoljet ja\nkypärät olivat sulaneet roviolla ja juosseet hehkuvana virtana maan\nalle. Eikä ollut mitään niin kallisarvoista, ettei hän, Tapo-poika,\nolisi heittänyt isänsä kuolinkumpuun.\n\nMutta sitten, jousellisessa nuorukaisiässä, nuo kuvitelmat olivat\nkalventuneet. Varsinkin kesäisin kuolinröykkiö oli alkanut näyttää\ntavalliselta nurmettuneelta kummulta, jonka kivenkoloissa lienevät\nkärpät kierrelleet, kuten rauniossa missä tahansa.\n\nEi kuulunut näin ollen mitään varoitusääniä päällikönsukuisenkaan\nkorvaan pakanallisista haudoista hänen hiihtäessään isä Johanneksen\njälkiä. Nyt hän ei enää hautonut aivoissaan kalmoillisia eikä\nvainajia, lahosivat nämä sitten paasien alla tai matalissa\nkalmistokuopissa, ketkä tuoheen käärittyinä, ketkä vuotaan ja\nvillavaippaan.\n\nHäntä ajoi eteenpäin yksinomaan kimalteleva hanki ja Notburgan laulu,\njoka nyt, isä Johanneksen mukana, oli ikäänkuin kantautunut tänne\nomille, kotoisille maille. Nyt sitä ainakin uskalsi kuunnella ja\nottaa selvän vaikkapa sen sanoistakin, jos lienevät jotain merkinneet.\n\nHiihtäjä tuli Innilään, oikaisi siitä samaa vauhtia Nuivaspäähän,\npoikkesi osviittojen mukaan taloon ja toiseen, kunnes löysi\nsaarnamiehen istuskelemasta Ahtialan pirtistä.\n\nUkko tunsi Tapon jo ovensuusta. \"Poikani ... Tapani!\" kuului lempeä\nääni. Ja uurtuneet kasvot loistivat suurta iloa. Tapon teki mieli\nhuutaa suoraa päätä: \"Toitko sanomia Notburga-neidolta? Muistaneeko?\"\nMutta metsäläisen häveliäisyys teki sen mahdottomaksi. Sanoi vain\nkättä tökättyään: \"Saarnailemaanko tulit?\" \"Sanomaa, armonsanomaa\nolen ajelemassa teille ... pakana-paroille\", isä vastasi nostaen\nvaroittavasti sormensa \"pakanan\" kohdalla. Tapo naurahti kuin jo\ntutustuneempana: \"Eipähän lietäne parkoja ... Pirkkalassa!\" \"Eipä\nei, eipä ei\", isä liitti kerkeästi, \"mutta sanomat kuin sanomat,\ntuotava oli, kun käsky tuli...\" Katkaisi taas puheen aivan kuin olisi\ntarkoittanut jotain erikoista. Tapo joutui puolittain ymmälleen,\npuolittain hätään. Liekö tuo tarkoittanut taivaallisia vai maallisia\nkäskyjä...? Osasi lopulta tokaista: \"Mistä tuli ... käsky?\" \"No,\nneitsyeltä, taivaan emännältä ja hänen hurskaimmalta tyttäreltään...\"\n\"Tyttäreltäkö?\" suhahti Tapo kärttävän pojantenavan näköisenä.\n\"Niinpä niin, tyttäreltä, Notburga-neidolta.\"\n\nPoika tajusi munkin äänestä suopeaa, melkein suojelevaa hellyyttä ja\njäi tuijottamaan kerjäävän koiranpenikan naamoin. Pappi oli hetken\nvaiti. Nousi kuin lähteäkseen, mutta tuli Tapon luo ja laski laihan\nkätensä pojan olalle: \"Niin, ei ole hän lakannut rukoilemasta sinun\npuolestasi...\" Nuorukaisen päästä kohahti kuuma pyörre. Vain häveliäs\nkömpelyys esti häntä hyppäämästä tasajalassa. Mutta paikallaan\nhän ei enää osannut seisoa. Tällainen ilo ei enää sopinut seinien\nsisäpuolelle, hänen oli päästävä jonnekin. Joko korpeen tai ...\nsuoraa päätä Vuojolaan! Kuin sanattomasta sopimuksesta he lähtivät\npihamaalle, papin aikoessa vielä naapuritaloihinkin.\n\nIsä Johannes ohjailee hevostaan. Tapo hiihtää milloin edellä päin,\nmilloin vierellä, yhä pää täynnä kysymyksiä. \"Liekö ritari Wibrecht\nelossa?\" tohahti äkkiä papin korvanjuuressa. \"Elossa on, elossa.\"\nMutta ukon äänessä oli huolehtiva sävy. Se saattoi Tapon jatkamaan:\n\"Käenneekö kostoa?\" \"Ruumiillinen sydän himoitsee aina kostoa,\nmutta...\" \"Kostakoon!\" katkaisi poika pakanallisen röyhkeästi. \"Mutta\nhengellinen sydän on Jumalasta, ja se se...\" Nuorukainen ei enää\nkuullut papin sanoja. Hän hiihti jo loitolla. Niin he matkasivat\npari päivää talosta taloon. Mutta enemmän he puhuivat taipaleilla\nkuin pirttien penkeillä. Eikä ollut hengenmiehen vaikea nähdä\nTapon silmistä hänen kokematonta ja kömpelöä metsäläisrakkauttaan\nNotburga-neitoa kohtaan.\n\nIsä Johannes oli sekä hurskas että viisas. Tapon käännyttämisessä\nhän näki itsensä Neitsyen hänelle suoman suuren tehtävän. Mutta\nsamalla oli juuri siinä, koko lähetystyön kannalta, hänen parhain\nviisautensa, sillä päällikkösuvun taivuttaminen kasteeseen merkitsi\nenemmän kuin muitten kyläläisten ja kylänloppuisten yhteensä.\n\nSamalla hän oli täällä suorittamassa suurta rauhantyötänsä ritari\nWibrechtiä vastaan. Tämän sairasvuoteella istuessaan hän oli\njoutunut suureen hätään, sillä tämä oli uhannut vastata tulella ja\nmiekalla pakanapojan puukonpistoon. Olipa jo tautivuoteelta ajanut\nrengit, suomalaispalkollisten pojat ja asemiehet töihin linnasaaren\nvarustamiseksi, turvatakseen sen lähiseutujen pirkkalaisia vastaan\ntulevan Hämeen-retkensä ajaksi.\n\nIsä Johannes oli nähnyt hengensilmillään jo istuttamansa\nrauhanpuutarhan peittyvän vereen ja kaukaisten erämaankylien\nsavuavan raunioina. Eikä hän ollut osannut pitkään aikaan muuta kuin\nkauhistuneena sopertaa rukouksia.\n\nSilloin, eräänä aamuna, hän oli saanut aivan kuin suoraan taivaasta\nsanoman mitä hänen oli omasta puolestaan tehtävä.\n\nOli juossut, näet, Notburga-neito hänen luokseen ja pyytänyt rippiä.\n\"Kuunnellaan, kuunnellaan\", hän oli sanonut, jo edeltäpäin hymyillen\nniille pienille lapsensynneille, joita hän oli tottunut oppilaaltaan\nkuulemaan. Mutta neito olikin ollut suuressa hädässä. Ritari oli\nedellisenä iltana, hänen ojentaessaan juotavaa sairaalle, tavoitellut\nhäntä ahnein käsin, upottaen himokkaan katseen hänen ruumiiseensa.\nViattomuudessaan hän oli tuntenut itsensä tahratuksi suureen syntiin\nja puhunut hätäisin sanoin, vavisten koko olemukseltaan.\n\nHän tahtoi, muka, paeta, hautautua luostariin kaikeksi elämäkseen.\nFriisiläishaukan silmät olivat saattaneet hänet suunniltaan. Hän\nvalitti kuin vapiseva lintu, joka räpyttelee kuoleman hädässä\nseinästä toiseen ahtaassa kammiossa. Lopulta olivat säikähtyneet\nsilmät puhjenneet kuumiin kyyneliin ja huulet olivat sopertaneet\nhuimaavasta, kummallisesta rakkaudesta pakanapoikaan, joka asui\nsuuressa teltassa hirvittävien korpien takana.\n\nSilloin oli isä Johannes päättänyt lähteä käännytysmatkalleen. Ja\ntämä oli ollut joka askeleltaan Herralle otollinen matka. Hehän\nrakastivat molemmat toisiaan nuoresta ja puhtaasta sydämestä. Eikä\nollut lainkaan tavatonta, että päällikönpojat, saatuaan kasteen,\nottivat puolisoikseen kaupparuhtinaitten tyttäriä.\n\nJa tuossa se nyt juoksi... tuo nuori pakana, jota varten hänellä,\nsistersiläismunkki Johanneksella, oli sellainen houkutuslintu, että\nilveksenpentukin oli muuttuva karitsaksi.\n\n\"Niin, niin, niin, niin, ... lihallinen rakkaus on peto, mutta\nnuorten siveästä rakkaudesta se voi saada itselleen Gabrielin\nsiivet\", hän hymähteli usein näinä päivinä puoliksi itsekseen,\npuoliksi seuralaiselleen.\n\nEikä hänen pyhimystarinoistaan tuntunut tulevan loppua öisinkään.\nJa harvoin ne olivat synkkiä. Enimmäkseen iloisia, vieläpä\nhullunkurisia. Oli olemassa, muka, suuren joen, Niilin, rannoilla\nsellaisia ihmisennäköisiä elukoita, joita sanottiin paviaaneiksi,\nja nämäkin rukoilivat aamuisin Neitsyt Maariaa. Niin hän kertoi\nkerrankin ja lopetti: \"No, miksi eivät sitten oikeat ihmiset,\npakanatkin, osaisi ylistää rukouksillaan taivaan äitiä?\" \"Kah,\nmiksipä ei!\" tokaisi Tapo hilpeästi.\n\nNotburga-neidolla oli, kuulemma, vaaroja vastaan suojeleva koru aina\nkaulassa. Siihen oli kuvattu pyhä Tekla, muinaisten vainonaikojen\nmarttyyri, suloinen neito, joka oli käännyttänyt yksinpä hirvittävän\nleijonankin, jonka keisari oli ajattanut repimään hänet kuoliaaksi.\nJa sitä varten oli koruun kuvattu nöyrtynyt leijona suutelemassa\npyhän neidon jalkoja. \"Niin, niin\", hän oli taas väittänyt,\n\"kristinuskoon oli kääntynyt suoraa päätä erämaan petokin. No,\nmiksikäs eivät sitten korpien pakanatkin?\" \"No, ka ... jopas teki\nihmeen korea neito!\" oli taas ihmetellyt Tapo suu auki.\n\nKun matkamiehet saapuivat kotiin, oli kaksi vakoojista jo palannut\nVuojolasta. Ja Revon Hänni kertoi matkalta kummia. Vuojolan\nsatamaniemekkeeseen oli ajettu suurella kiireellä hirsiä, joita\nyötä ja päivää upotettiin pitkää railoa myöten mereen. Siitä piti\ntulla sellainen maanmahtava hirsiaita, joka sulki sataman avomeren\nmyrskyiltä ja seisoi samalla muurina mereltä yrittelevää vihollista\nvastaan.\n\nVuojolan hämäläiset olivat, näet, tietäneet asemiesten kertoneen,\nettä ritari pelkäsi pirkkojen, kukaties liitossa karjalaisten kanssa,\nhyökkäävän sotaveneillään pohjoisesta, Korpijoen suusta, uhatakseen\nkauppapaikkaa sen suojattomalta puolelta.\n\nMyös maanpuoleinen paaluaitaus - tiesi Revon Hänni -- oli,\nkuulemma, määrä lujittaa kaksinkertaiseksi ja rakentaa sisäpuolelle\npuoluspartaita, joille sopi miestä kuin seinää ottamaan nuolin,\nkeihäin ja monenlaisin konein hyökkääjiä vastaan.\n\nTapo ei osannut uumota viesteistä mitään vaaraa. \"Pelkäävät!\"\nhän hotaisi umpimähkään. \"Vai jo pelkää pitkine keihäineen\n... saapasherra...\" hän ivaili myhäillen, miesten mentyä,\nopetusmestarilleen.\n\nMutta isä Johannes istui pitkän tovin vaiteliaana, kasvoilla\njollain tavoin avuton ja kärsivä ilme. Eikä vastannut mitään. Ja\nTapo oli siinä määrässä täynnä omaa ylimielistä halveksumistaan,\nettei huomannut sen enempää tarkata ukon alakuloista, melkein\npahan omantunnon tapaista vaiteliaisuutta. Räiskähti vain entistä\nsuurempaan nauruun: \"Eipä tuo näytä mies-parka ... kykenevän edes\nkostoa käkeämään!\"\n\nOli tulossa jo maatamenon aika. Tapon Ukonlintu rouskutteli\novenpielessä viimeisiä appeenrippeitään. Miehet lepäilivät\npöydäntakaisilla penkeillä kummankin päänsijaiset samassa nurkassa.\nKolmihaarainen seinäpäre käristeli viimeisiään makaajien yläpuolella.\nKukko rapisteli varpaitaan lähettyvillä, pöydän välikköpuulla. Muuten\noli pirtti tyhjä ja äänetön. \"Etpä ole, isä Johannes, vielä kertonut,\nmitä sanottiin siinä laulussa, jota se neito ... Notburga-neito\nlauloi Vuojolan portaikolla\", sai Tapo vihdoinkin hämärän turvin\nkysäisseeksi.\n\nUkko alkoi puhua heikohkolla äänellä, ikäänkuin olisi ajatellut muita\nasioita. Hän kertoi ritarista, joka ilta illalta odotteli turhaan\nrakastettuansa, nuorta linnantytärtä, puutarhassa. Neitoa pidettiin,\nnäet, ankarassa vankeudessa, koska ritari oli syntyisin linnanherran\nvihaamasta suvusta. Neito kuihtui kuihtumistaan, mutta hän ei\nluopunut toivosta saada edes kerran tavata rakastettuansa. Lopulta\nhän tunsi riutuvansa loputtomasta ikävästä hautaan. Mutta julma\nisä ei armahtanut. Ja nuori ritari odotti yhä turhaan pienintäkin\nsanomaa rakastetultaan. Vihdoin, eräänä kasteisena kevätyönä, alkoi\nennen kuulematon lintu laulaa sen puun yläpuolella, jonka oksien\nvarjossa hän tapasi odottaa. Se lauloi pitkiä säveliä. Se nousi\nilmaan, näkymättömän korkealle, ja lauloi lakkaamatta, niin että\nsoi ja helisi koko taivas. Taas se laskeutui alas puuhun. Ja nyt\nse, hetken vaiettuaan, alkoi laulaa kuin särkyneestä sydämestä,\nlauloi yhä valittavammin, piipitti pienellä äänellä, sorahteli\nkuin kuoleva lapsi pyhiä näkyjään ja vihdoin ... putosi kuolleena\nmaahan, kuuntelijan jalkojen eteen. Siitä oli ritari ymmärtänyt,\nettä hänen rakastettunsa oli juuri sinä hetkenä huoaissut viimeisen\nhenkäyksensä. Ja hän vaelsi toivottomana vieraille maille.\n\n\"Olipas se\", Tapo sanoi kertomuksen päätyttyä. Hänen metsäntuoreeseen\npakanasydämeensä ei tuo tarina uponnut syvällekään. Nykyispäiviensä\nväkivaltaisessa voitonilossa oli tuollainen haikea odottelu pelkkää\nhaurasta, kuutamoista ilmaa, joka ei riittänyt hänen keuhkoilleen.\nKotvan kuluttua hän lisäsikin puolittain halveksivasti: \"Kylläpäs\nvuotteli... Eikä osannut hyökätä linnaan, omahistansa ryöstämään...\"\nSiihen jäi keskustelu. Poika painui sikeään uneen. Isä Johannes jäi\nlevottomin mielin valvoskelemaan.\n\n\n\n\n11.\n\nLäksiäiset.\n\n\nKalsilan penkillä istuskeli harvanpuoleisissa ryhmissä muutamia\nemäntäihmisiä, ukonjärkäleitä ja suurten talollisten poikia, nyhjötti\nmuutamia kaskimiehiäkin ja metsänkävijöitä sekä pitkin ovensuita\nminkä mitäkin kylänloppuista ja orjannäköistä. Anukka-emännän\nja isäntäpojan luvalla oli isä Johannes ne saanut keräillyksi\nseurakunnakseen. Piti, näet, tänä aamupäivänä messuttaman oikein\nkoreakuvaisen alttarin takaa.\n\nJaarittelu näytti kulkevan tavallista latuansa. Emännät supattivat\nomista asioistaan, kudevyyhtiensä valkaisuista, värjäyksistään ja\nlapsensaamisista, heitellen siinä ohessa uteliaita, kammonsekaisia\nkatseita verhottuun matka-alttariin. Tämä se oli, näet, saanutkin\nliikkeelle monet tyttäret ja emännät, se kun oli, kuulemma, sellainen\ntaikakapine, että jos sitä sai sormellaan sipaissuksi, ei päässyt\nihoon hinkautumaan huunpurema eikä pääluuhun ajajainen tai itkutauti.\n\nMiehistä tietäväisemmät laskivat pientä leikkiä papin kustannuksella.\n\"Ka, mikäpäs miehen oppiessa\", myhähtelivät tai panivat sekaan\nyliolkaisenkin sanan: \"Liepä noista jo kuultu ... Ristopeista\nja Ruotuksista.\" \"Ka, onpa hyvinkin, mutta sopineepa tuota ...\nelämänvettä meidänkin kaivoon, jos sitten pysynee kannantavesi\",\ntoiset viisastelivat iva suupielessä.\n\nMutta eipä päästykään tästä päivästä pelkällä jaarittelulla.\nPirttiin kampesi molemmat tyttäret perässään Aimoisten Ikätora.\nPariinkymmeneen vuoteen ei ukko ollut avannut Kalsilan ovea. Syntyi\nmonenlaisia arveluita. Emännät supattelivat miniän tulosta taloon.\nMutta tiedettiin sekin, että Aimalan päällikkö oli pajanoveltaan\nkironnut kovin sanoin papin, joka oli kysellyt talon isäntää,\ntietämättä ketä puhutteli. \"Vai tänne, tännekö päin, sinä Hiiden\nKurko? Kärkkymään, urkkimaan talot ja tavarat, jotta ... usuttaako\nristinmiehet ryöstöretkille. Aja suohon kopukkasi, rumahinen, tai\nhirtän sinut omaan hamppunuoraasi, Hiiden koira\", ukko oli ärissyt\nkynnykseltä. Ei ollut hyviä ilmoja tulossa sen miehen mukana.\n\nSitä paitsi oli jo alkanut kiertää huhuja Vuojolan uudesta\npäälliköstä ja tämän varusteluista. Niinpä istui parhaillaan\nluhtiaitan edustalla Tapo, Sorrilan Mieho ja tämän taatto, Perko, ja\nkeskustelivat vakoojain tuomista sanomista. Perko-isäntä nyiskeli\nkulkkupartaansa epäluuloisena: \"Eivät ne sellaisia ... miehensyöjät\nturhan tautta rakentele.\" Ja Mieho myötäili isäänsä, päästäen pari\njahkailevaa honotusta. \"Pelosta tekevät, johan sen kuulitte!\" hotaisi\nTapo taas umpimähkään. Mutta tunsi itsekin käyvänsä levottomaksi.\n\nSorrilan tamma hamuili tallinnurkalla heinänloppuja, tulla koputteli\nsieltä Miehon eteen aivan kuin kaipaillen isäntäänsä. \"Menetkös siitä\nsilpullesi!\" Mieho ärjähti tavallista suuttuneempana. Ja Liinaharja\nkääntyi takaisin heinänrippeilleen pää riipuksissa. Mutta silloin\nnousi Perko-taattokin aivan kuin heränneenä poikansa ärjäisystä.\n\nUkolla oli hartiat kahtakin tuumaa leveämmät kuin pojallaan ja rinta\nröyheä kuin karhulla. \"Kyllä se niin taitaa olla, että nyt on marta\nmerrassa ja toinen tokeessa!\" hän sanoi tuijottaen kulmatukkojen alta\nsuoraan Tapoa silmiin.\n\nTapo, joka oli nojaillut vähän loitompana kalmanaitan nurkalla\nseisovaan isännänpuuhun, kavahti lähemmäksi. Mutta jäi seisomaan\njäykkänä paikoilleen. Hänestä alkoi tuntua, kuin hänet olisi heitetty\nsyytetyn kivelle keskellä käräjiä.\n\n\"Enkä minä tänne olisi muuten ajanutkaan, jollen minä jo ennestään\ntietäisi noitten mustakaapujen temppuja\", ukko jatkoi rauhallisemmin.\n\"Päällikönpoikiin ne aina ensiksi tarrautuvat. Loruillaan Kiesuksista\nja lupaillaan sen seitsemät hyvänteot. Kuinkas kävi miespolvi\ntaaksepäin Kokemäellä? Tultiin, muka, rauhanmiehinä. Lupailtiin\nlopettaa varjakoitten retket, taattiin, muka, suoja karjalaisia\nvastaan, jotka silloin tekivät hyökkäyksiä niin rannikoita kuin\nmeitäkin, pirkkoja, vastaan. Lupailtiin, messuttiin ja näyteltiin\nkoreita kaapuja. Ja sitten kun saatiin siellä täällä pitäjänkäräjät\npäättämään liittymisestä uuteen oppiin, kas silloin, silloin\nsitä vasta retket tehtiin, eikä löytynyt enää lännessä oikeata\nmiehenvastusta muualla kuin Köyliönsaaren Lallolassa. Sanon vain\nvanhemmakseni, kun et ole sinä etkä Mieho niitä aikoja kokenut.\"\n\n\"Mutta ... silloinhan...\" Tapo alkoi ja hänen suustaan oli\npääsemäisillään jatkoksi: \"... tuo pappi on vihamiehen vakooja,\nurkkija-räähkä...\" sanat jäivät kuitenkin sanomatta. Hän kauhistui\nniitä kuin korpipolun kalmalaisia. Nehän olivat mahdottomia jo\najatellakin, saatikka lausua. Häpeän veret nousivat tummanpuhuvina\nniskaan ja läimähtivät otsalle, hiusmartoon saakka. Jos tuo mies\noli petturi -- takoi kiireesti aivoissa silloinhan oli valhetta\njokainen hänen sanansa, Notburga-neito oli pelkkä houkutuslintu ja\nhän, hän, Kalsoisten Tapo, viheliäisin pöllö, oikea naukuja-pöllö,\njoka mauruaa huuhkajalta makupaloja. Sinä hetkenä hän tunsi syvällä\nolemuksessaan voimia, joihin hän ei kerta kaikkiaan rohjennut\nkoskettaa vaarallisilla sanoillakaan. Hän jäi tuijottamaan eteensä.\n\nOhi kulki Nokke-tyttö kiikuttaen jonnekin kätköpaikkaansa\nsomankirjavaa kuikannahkaista ompeluspussiaan, ainoata kotoista\nperuansa. Orjatar oli koristellut itseään parhaansa mukaan. Kulunut\nsarkanuttu oli pesty puhtaaksi ja sen sepalukseen oli ommeltu\nkellanpunaista nauhaa. Iloisesti vilkkuivat paulanauhat nilkoista,\nja kireälle kiskottu palmikko seisoa sojotti hiirenhäntänä niskassa.\nLapinkana piipersi sirona kuin västäräkki kotilompolonsa rantakivillä.\n\nTapo tuijotti tytön kulkua! Näki sen kuin tulehtunein silmin punaisen\nusvan läpi. Päässä takoi yhä katkennut ajatus. Mitä piti hänen noille\nsyyttäjilleen sanoa? \"Eipä ole kielletty muitakaan saarnamiehiä\nnäillä main liikkumasta\", tuli äkkiä äänekkäästi, jonkinlaisena\nhätävarana.\n\n\"Eipä ole ... ei enää näinä aikoina\", Perko vastasi, \"kun ovat\nahnehtineet rikkaat äyrityisiä ja markkoja lännenmiesten markkinoilta\nja sillä tavalla myyneet Jumalansa, muka kaupparauhasta.\" Viimeiset\nsanat olivat kajahtaneet kovana tuomiona.\n\n\"Ei ole kielletty, ei ainakaan Kalsilassa, kun on ollut emännöimässä\näyrämöisnainen ja sen Maariais-akkojen imelänaamaiset kuvat\", kuului\nsamassa jatkoksi Tapon selän takaa. Aimalan isäntä oli kampeutunut\nsiihen pirtistä ja katseli nyt poikaa huuleton suu häijyn näköisenä\nviivana.\n\nTapo oli tukehtua äkkinäiseen vihaan. \"Ota takaisin ne sanat\ntai tuosta putoo!\" hän huusi huutamalla. Tuo väkäleuka ukko oli\nlyönyt viheliäisellä ruoskalla hänen äitiänsä kasvoihin. Se teki\nsilmittömäksi ja nosti jo nyrkin murhaavaan iskuun.\n\n\"Kyennetpä lyömään jalatonta vanhusta, et muuta\", Ikätora tokaisi yhä\nhäijymmin, melkein kuin ärsyttäen poikaa häpeälliseen tekoon.\n\nTapon nyrkki valahti alas. Mutta yhä sokeana hän raivosi\ntolkuttomasti: \"Hornaan siitä ja vie tyttäresi mukana!\" \"Kah, kah,\nja minä kun olin jo höperöinyt Kalsoistenkin varalle sopuaikeita ...\nsekoittaakseni hounan-sukuun vähän järjenpuoltakin...\" Ukko lähti\nkivertämään luhdinsolaa kohti, kääntyi taas ja ähisi vihan vimmassa:\n\"Tämän asian saa sovittaa Hirvi-poikani ... kättä pitemmällä!\"\nAivan kuin olisi äsken unohtanut hevosensa hän meni nyt takaisin\ntanhua-aidan luo ja kiepahti korjaansa, kyselemättä sen enempi\ntyttäriäänkään.\n\nÄänekäs riita oli kerännyt pirtin edustalle yhtä ja toista\nmiehenpuolta. Kalsoisten ja Aimoisten välisiin vihanmyrskyihin oli\njo totuttu miespolvien aikana. Mutta riidan syystä ei oltu tällä\nkertaa selvillä. Katseltiin vain naama ymmällä tapausta, ainakin\ntoistaiseksi. Kohta jo saattaisivat seisoa vastakkain Lempoisten\npuolelta tulleet Aimalan kyläläiset ja Kalsilan miehet.\n\nKuului silloin koirain lyhyt, ärhäkäs haukku aittojen takaa. Lienevät\närähtäneet pois ajavalle Aimalan ukolle, ajateltiin. Mutta ei, se\nalkoi uudestaan. Nyt jo kauempaa, lahden puolelta. Kuului jo iloakin\nhaukunnasta, aivan kuin painuisivat jäälle jotakuta kotoista tulijaa\nvastaan. Tapo oli pistänyt molemmat kätensä vyön alle ja seisoi sen\nnäköisenä paikallaan kuin olisi ollut valmis tappelemaan mistä syystä\nvain ja ketä vastaan tahansa. Mutta Mieho oli mennyt katsastamaan\nluhdinsolasta jäälle.\n\nTäältä nousi rantavierua ryhmä hiihtäjiä, joita johti vanha\nRevon-ukko. Tulo oli tuimempaa kuin tavallisesti pitkältä taipaleelta\npalailevilla. Sieltä ei ole tulossa tavallisia tietoja, vaistosi\nMieho, paineli tavallista vinhempää Tapon luo, suihki korvaan:\n\"Revon-ukko on tulossa.\" Mutta tämänkin kuuli Tapo kuin jonain\nepätodellisena. Hän ei osannut siihen tarttua, ennenkuin Repo nousi\npälkäiltä ja seisoi päällikönpojan edessä. \"Missä on pappi?\" kuuli\nTapo ukon kysyvän, melkein kuin muilta salailevasti. Mieho viittasi\nTapon nimikkoaittaan, jossa isä Johannes oli koko aamun rukoillut\nmenestystä tämän päivän Jumalan-työlleen.\n\n\"Rautaparta lähetti tärkeitä käskyjä, tuletko kuulemaan ...\nsivummalle\", ukko jatkoi. \"Puhu puhuttavasi\", Tapo vastasi töykeästi,\nikäänkuin samalla uhmaten pihalla-olijoita.\n\nSilloin alkoi Revon-ukko samoilta sijoiltaan. Lähetettyään\nHänni-poikansa tuomaan ensi viestit hän oli jäänyt vielä kiertelemään\nVuojolan lähiseuduille, huhuja keräilemään ja tarkkailemaan\nVuojolaisten varustushommia. Ritari ei ollut tyytynyt teettämään\nlinnatöitä vain omilla miehillään ja palkollisilla. Hän oli\nväkivalloin ruvennut ajamaan lähiseudun kyläläisiä kuin orjia\npäivätöihinsä, maksamatta enempää kuin ruoanpalan raatajille. Välillä\noli mies lähtenyt etelään päin ja Repo oli lähettänyt kaksi miestään\nseurailemaan perässä. Itse hän oli yrittänyt nostaa kyröläisiä linnan\nasemiehiä vastaan. Mutta nämä olivat riehuneet kuin vainolaiset\nvihollisen maassa ja raahanneet vastustelijat köydet ranteissa\nmukaansa.\n\nKun hiihtomiehet palasivat, kertoivat ritarin panneen vartiomiehet\nTeljään vuojolaiskestien suojaksi ja lähettäneen kokonaisen parven\nmunkkeja Sastamalaan, josta näiden piti eri teitä luikerrella\nSuur-Pirkkalan puolelle, muka saarnailemaan, mutta ennen muuta\nvakoilemaan meikäläisten aikeita.\n\n\"Sillä tavalla se sitten kävi, että kun vein viestit Rautaparralle\nRäyrinkiin, se lähetti ankarat käskyt, että saamamiehet on pantava\nköysiin ja tuotava Kalsilaan, missä ikinä ne tavataan, tai suoraan\nsurmattava, jos yrittävät pakoon. Ja minä kun kuulin jo tuolla\ntullessani, Ylöjärvellä, että tännekin päin oli osunut ainakin yksi\nnoita kulkukoiria, niin...\"\n\nMutta ukko ei päässyt enää jatkamaan. Tapo oli vetänyt kämmenellään\nlaajan kaaren. Hänen kasvonsa olivat selkeytyneet käskeviksi ja\ntarmokkaiksi. Ääni kajahti teräksisen kylmänä, siitä kimposi viha,\njoka tiesi mitä tahtoi. \"Pappi tänne!\"\n\nMiehon käsi oli tarttunut sepän kourupihteinä isä Johanneksen laihaan\nolkaan hänen tuodessaan pappia aitasta. Herran mies näytti kuulleen\njotain äskeiseen olinpaikkaansa, koska hänen kasvoillaan oli nyt\nkärsivän surullinen, mutta tyyneksi valaistunut ilme.\n\n\"Köyttä ranteisiin ja tuonne ... rauta-aittaan!\" Tapo viittaa\nparille jousimiehelleen. Nämä täyttävät käskyn. Anukka-emo on\nrientänyt pirtistä, lähestyy hätäisen näköisenä ja katsoo poikaansa\nsilmät avoimen kysyvinä. Taposta tuntuu kuin äiti olisi jollain\ntavalla syyllinen. Ensi kerran eläessään hän tuntee vihan nousevan\ntuota naista kohtaan, joka on häntä pienestä pitäen houkutellut\nLitveteillään ja Klemeteillään, pyhillä Annoillaan ja Kiesuksillaan.\nTuo, tuo vaimo tuossa oli saattanut hänet uskomaan urkkijakonnaa ja\nhäpeään kaikkien nähden ... Aimoisten nähden, jotka tästä alkaen\nvoivat nauraa hänet suonsilmään, nauraa niin että hampaattomat leuat\nväpättävät ... korvia myöten.\n\nKaksi tummaa silmäparia upposi toisiinsa, toinen kekäleisenä palona,\ntoinen selittämättömästä tuskasta sumeassa kaihessa. Poika ottaa\näitiään kyynärvarresta, vie hänet aitan oven eteen, jonka taakse\npappi on survaistu rautakalujen ja kankien sekaan. Alkoi puhua\npuoliäänellä, joka sanan hampaista puraisten: \"Siinä on ... sinun\nkulkukoirasi ... Vuojolaisten ristikettu, oikea varas, niin, niin,\nsillä eikö sanotakin, että valehtelija on varkaan veli? Häh?\"\n\n\"Mistä syytät häntä?\" Anukka-emo kysyi vaatien tavallista tiukemmalla\näänellä selvyyttä. \"Vuojolaisten urkkija, oikea emäkettu, joka\nlaulatti minulle sellaista houkutuslintua, että olin vähällä tulla\nurkkijan apuriksi, oman heimoni petturiksi!\" \"Yksi synti varkahalla,\nyhdeksän epäilijällä, sanotaan myöskin, poikani...\", äiti tarttui\nTapoa käsivarteen. \"Ja Tuppurainen Tappuraisella takausmiehenä\",\npoika jurahti vastaan ääni halveksumisesta käheänä. Työnsi äitinsä\nsyrjään ja löi toisen jalkansa aitan kynnykselle. \"Kuuletko, pappi,\ntuolla keskellä lahtea on Juoksusaari, jossa on tapana juoksuttaa\nvarkaat ympäri ja kivittää kaikilta puolin, kunnes on pieksunpohja\nirti ja pää siehana. Ja saanetpa kiittää lampaan-naamaasi, että tällä\nkertaa pääsee Vuojolan päävakooja varkaan kuolemalla!\"\n\n\"Jos autuas Robert minulle on sallinut halvimmankin jalokiven pyhän\nStefanuksen kruunusta, olen siitä ylistävä häntä ja sinua, Kalsoisten\nTapani.\" Isä Johannes oli päässyt suurin vaivoin kyljelleen ja koetti\nkatsoa Tapoa suoraan silmiin. Raivostuneelle nuorukaiselle olivat\npyhimysten nimet outoja ja toisekseen vangitun pää oli avuttomassa\nasennossaan niin säälittävän heikko, että hän oli joutua ymmälle.\nMutta yhtä nopeasti kuohahti sisu jälleen ja hän vastasi lyhyesti:\n\"Ruikullansa kurjakin laulaa ... tänään saat osasi.\" Löi oven kiinni,\npani lukkoon ja pisti avaimen vyöhönsä.\n\nAnukka-emäntä oli kadonnut. Mieho ja hänen taattonsa seisoivat\nlähettyvillä. Jousimiehiä seisoskeli ryhmissä tanhua-aidan luona.\nPirtin ovenpielistä vilkuili naisten hätäisiä kasvoja. Mutta Aimalan\nMero seisoi tyynenä pirtin kynnyksellä.\n\nSe oli siinä kuin ärsyttämässä, Tapon mielestä. Sille oli kertakin\nnäytettävä, ettei Aimottaren ollut hyvä täällä patsastella noin\n... emännännäköisenä. \"Pötyä pöytään, kurpposet hiihtelemään,\nlapinkanat...\" Tapo oli kävellyt keskelle pihaa ja viittasi\nhuitaisevin elein miesroikkiin päin: \"Hoi, miehet, pirtin puolelle!\nLiepä tuota vielä olven särpimeksi karhunkääpää talossa.\" Astui\nedellä pirttiin, josta useimmat naisihmiset vähitellen pakenivat,\nketkä vaeltaakseen kotiin päin, ketkä äijiään vuottelemaan naisväen\naittoihin.\n\nMero oli istuutunut keskelle sivupenkkiä ja Miela uteliaan pelokkaana\nvierelle. Tapo rojotti pöydän päässä ja oli kääntynyt puolittain\nselin Aimottariin. Mutta häntä kuitenkin jollain tavalla kutkutti\nMeron jääminen pirttiin. Kylläpäs riippui ... se tyttö miehessä,\njos olikin ylpistelevinään ... komeuksillaan. Sopipahan siinä\nolla ... ainakin kiusanteoksi. Ja hän kävi tahallaan karkeaksi.\n\"Hoi, lapinkana, nopsemmin!\" hän oli ärähtävinään haarikkaa\njuoksuttavalle Nokke-tytölle, kiskaisi tämän polvelleen ja nykäisi\npalmikkosaparosta. Antoi taas tytön livahtaa juoksulleen. Pöydän\nympärille ja penkeille istahtelevat miehet kääntyilivät toisiinsa\npäin, useimmat hyväksyvästi ryähdellen. \"Miespä taitaa tulla ...\nisäntäpojasta.\"\n\n\"Hoi, miehet, kumahuttakaa, jotta pappi saa peijaisensa!\nHämäränkuhjeessa se juoksutetaan ... se Kiesuksen kettu... Hoi,\npojat!\"\n\nOli alkanut juominki. Tottumattomana remuiluun Tapo hurjistui\nnopeasti siemaisu siemaisulta. Syvällä, mielen pohjassa, kiemurteli\nkatkeria käärmeenpäitä. Sieltä, syövereistä, ikäänkuin ammahti\nhänen eteensä mitaton ja aukea taival. Joka askel sitä myöten oli\nkammahtelemista kulonpolttamassa korvessa, jossa nihkeät sanajalat\nseisoskelivat hikitukkaisina hiidettärinä. Mutta ... nyt ei\nauttanut ulista piimäpartana. Se korpi oli käytävä. Eipä ollut enää\nmerenrantoja eikä torniloissa ripapäitä tyttöjä houkuttelemassa.\n\nOli etupäässä kostettavia. Niitä oli joka puolella. Sai hamuilla\nsokkona, kun ei tietänyt ensi hetkessä ketä vastaan nousta. Pappi oli\njoka tapauksessa ensimmäinen herkku...\n\nKun hänen hurjistuneet aivonsa olivat sattuneet tähän kohtaan,\nherkimmän itsensä kavaltajaan, silloin hän puuskautui käskijäksi.\nPajaorjat saivat lähteä kankineen hiekkahaudalle, vedättääkseen\nJuoksusaaren ympärille kivenmukuloita. Ja vähitellen alkoi tuntua\nelämä entistäkin miehekkäämmältä. Oli soma antaa sana sanasta tuolle\nPerko-ukollekin, joka pöydän vastakkaisessa päässä tuon tuostakin\npeitti kilinpartansa oluthaarikan taakse ja luulotteli olevansa\nselvää ja viisasta pokkoa... \"Jopa hyppäsi nuori mies kakkuloille,\neipä ole ollut näihin saakka tapana repolaiselle peijaisia pitää\",\noli, muka, äskenkin ukko leikkiä laskeskellut. \"Häh?\" oli hän, Tapo,\nhuudahtanut, \"enkö ma äsken sanonut ... Kiesuksen kettu!\" \"Pyhä kuin\npyhä. Jos liekin tasakärsä Jumalan kuoma, on tämä kettu itsensä\nKiesuksen pahnaa, Jumalan poika, näätsen, toisessa polvessa...\"\nNuoret miehet olivat rämähtäneet nauramaan. Ja Tapo oli noussut\nriemahtaneena seisaalleen.\n\nSiinä samalla, suolivöitään kohentaessaan, hän oli ollut huomaavinaan\nMeron sivupenkiltä. \"Ohoh, tännepä jätti ukko-vanha tyttärensä ja\nilman rahomisia kuin tallukan karsinalavitsalle\", teikaroitsi, muka,\nleikillään. Tytärpä näytteli hyvää naamaa. Oli pitävinään toisten\nnähden huolta humalansekaisesta isännästä, tölmäsi kämmenellä kylkeen\nja viekasteli, vilauttaen silmää penkkejä pitkin: \"No, kun pätö mies\nrahoo itse itsellään, ei tarvitse Aimalassa penätä lunnaita ...\nkokemattomista rysistä.\" Se puhe oli riehahtaneitten miesten mieleen.\nTapo jäi kuin jäikin hetkeksi suunvuoroa vaille, ja samassa rupesi\nRevon-ukko jatkamaan kesken katkaistua viestiänsä.\n\nOli antanut hänelle Rautaparta, näet, tehtäväksi työntyä saman tien\nitään päin, Tiurinlinnaan, ja kertoa Kuura-päällikölle Vuojolaisten\naikeet, jotta tämä ennättäisi ajoissa kotiin, jos niinkuin\nsyyskesästä pantaisiin nousemaan venejonot ylisille vesille, uhkaksi\nkauppalinnan höyrypäiselle ritarille.\n\nMieho löi Tapoa olkaan. Se se vasta oli heidän mukaistansa. Kaipa\ntuo jo oli siihen mennessä ... se tervaristikin kuivanut parhaaksi\nkokkopuuksi, jotta kelpasi sytykkeiksi... koko Vuojolan varalle.\nPojan hartiat tapailivat rehenteleviä otteita. Hän aloitteli\nkertoakseen viimesyksyistä ristinnostoaan.\n\nMutta Tapo oli muuttautunut äkkiä selväpäisen näköiseksi. \"Ei\nkiirettä\", hän sanoi. \"Rauta-ukko on oikeassa: ensin itään ja sitten\nlänteen. Ja ne viestit vien taatolle Tiurinlinnaan minä! Sinä, Repo,\njäät tänne johtamaan veneentekoa. Tusina, täysi tusina, pitää olla\njäidenlähtöön valmiina uusia sotauiskoja. Huomisaamuna hämärissä,\nMieho, nämä pojat lähtevät\", hän kääntyi lopuksi kumppaninsa puoleen.\n\"Hoi, pojat!\" hän kehoitteli tarttumaan läksiäishaarikkaan ja nousi\nitse seisaalleen hurjin silmin, ikäänkuin lopultakin olisi löytänyt\numpisokkelosta oikean tolanpään, jota myöten lähteä painamaan.\n\n\"Mikäpäs siinä\", Mieho sanoi, \"liepä siellä vielä tappelemisia\nmeidänkin varalle\". \"Ja liepä niitä jo menomatkalla, jos olisi\nniinkuin katsasteltava niitä ... Kurjen Torankin ryöstömaita\nVoipalaisten rannalla ja Soiniemessä\", Tapo sai päähänsä. \"Mutta\nsitäkin ennen\", hän jatkoi käskevän näköisenä, \"on leikattava\nturparengas repolaispapilta, ettei jää tänne kummittelemaan ...\nToimeen, miehet!\" Istuskelijat alkoivat nouseskella. Pirttiin oli\ntullut paksu hämärä, vaikka ulkona oli vielä voimakas päivänkuulto.\n\nTapo kouraisi vyötään. Katsahti permannolle. Kysäisi toisiltakin,\nhoksasivatko palkeilta rauta-aitan avainta, joka oli ollut hänen\nvyössään. Haettiin sieltä täältä. Turhaan. \"Lie solahtanut jo\npihalle\", Tapo tokaisi ja lähti toisten edellä kynnystä kohti. Tuli\nporraskivelle. Alkoi jo siitä silmäillä pihapolkua. Nosti äkkiä\nkatseensa. Siellä seisoi hänen äitinsä luhtiaitan edustalla, yhä\nvielä juhlapuvussaan, päällysnuttu yllä ja tumma liina kietaistuna\npään ympäri, seisoi ja katsoi poikaansa aivan kuin olisi häntä\nodotellut.\n\nPoika astuu äitiänsä kohti. Huomaa äkkiä avaimen kiiltävän hänen\nkädessään. Katsahtaa melkein samalla hetkellä vaistomaisesti\nrauta-aitan ovea. Se on selko selällään. Retkottaa puolittain vinossa\nvanhoilla saranoillaan. Hän älyää samassa kaiken. Äiti on päästänyt\nvangin pakoon. Jalkoja alkaa painaa jäykistävä väsymys.\n\nPoika tulee äitinsä eteen, viittaa avattuun oveen. \"Se oli sinullekin\nparasta, poikani.\" \"Vai parasta...\" tuli katkerasti ja jätkytellen.\n\"Niin, parempi armo kuin väärä tuomio\", äiti jatkoi vakavasti.\n\"Väärä!\" karjahti poika. Päähän tulvahti humala uudestaan. Ruumis\ntuntui näännyksiin rusikoidulta. Mutta päässä roihahti palamaan\nkoko se häpeä, minkä pappi oli hänelle saattanut ja mikä nyt, hänen\nmielestään, oli kasvanut kymmenkertaiseksi. \"Vai väärä?\" hän huusi\nuudestaan. \"Eikö riittänyt vakallinen, pitikö tulla hinkalot täyteen\n... häpeää?\" Viime sana sameni kurkkuun. \"Poikani, pelastin sinut\ntahraamasta käsiäsi viattomaan vereen\", äiti kurkotti kädellään pojan\nolkapäätä.\n\nTapo alkoi nauraa räikeätä naurua. Samassa välähti päässä jotain.\nVartalo jännittyi. \"Vai sillä tavalla!\" hän huudahti. \"Mutta ...\nentäpä kun ajan sen haaskan Ukonlinnulla kiinni, häh?\" Hän oli\nrientämäisillään talliin. \"Et saavuta heitä enää. Pajaorja, joka\ntunnustaa uutta oppia, vei pyhän miehen talon parhaalla härkäporolla\nkorpiteitä pitkin, joista ei jälkiä löydä, ei hiihtämällä eikä\najamalla.\" Tapo oli pysähtynyt. Hän tiesi, että pulkan jälkiä oli\nristiin rastiin lähitienoot täynnä ja että kauempaa, erämaista, oli\nsamaa kuin hakea merkittyä jänistä kokonaisesta päiväkunnasta.\n\nPoika sanoi kuin kesken omia punnitsemisiaan: \"Et kai tullut\najatelleeksi, että merkitty orja joutuu kiinni ennemmin tai myöhemmin\nja on silloin kuoleman oma?\" Silloin poika sai nähdä äitinsä\nkasvoilla hahmon, jonka kaltaista hän ei tähän saakka ollut voinut\nkuvitellakaan. Emäntä ryhdistäiksen vakaana ja arvokkaana. \"Se orja\noli minun perintöosaani Tiurilasta, eikä se ole sinun ajettavissasi,\nsillä minä tein sen orjasta vapaaksi. Ja mitä teinkin, tein Kalsilan\nemäntänä, joka ei ole tässä talossa vastuussa kenellekään toiselle\nkuin sinun taatollesi, poika-parka.\"\n\nTapo ärsyyntyi viimeiseen raivoon, joka pureutui hitaasti hänen\nhampaistaan: \"Hyvä, hyvin hyvä, parastakin parempi, emäntä-parka ...\nkukapas muu? Tiuritarpa toki! Käskee jouselliset ja jousettomat,\norjat ja vapaat, orjattaret ja...\" Hän oli kääntynyt ja jäänyt\ntuijottamaan pirtin edustalle, jonne oli keräytynyt miehiä,\nAimottaret, Nokke-tyttö ja muitakin orjattaria. \"Niinpä niin ...\norjattaret suojaa jousimiehiltä kuin emäkana poikasensa... Hyvä,\nhyvin hyvä, mahtava emäntä... Mutta ... tänä yönä juo Kalsoisten\npoika läksiäiset tästä talosta, juo emännän luvatta ja ryöstää\nemännän luvatta.\"\n\nTapo oli lähestynyt mielettömän näköisenä seisoskelijoita. \"Hoi,\nmiehet, pirttiin! Pappi on juossut Juortanin jokeen. Ja nyt alkavat\nläksiäiset!\" Hän on jo keskellä joukkoa, kahmaisee Nokke-tytön\nkäsipuolesta ja alkaa nauraa Aimottarelle päin silmiä: \"Aimalan Hirvi\ntarjoo, kuulemma, tälle miehelle kättä pitempää, kun ei huolinut\nkomeasta sisaresta... Eikä aiokaan huolia, sillä olipa tyttärellä\nHyhmän-akan silmät ja ruosteenkarva tukka. Hei, pojat!\"\n\nHurjistunut nuorukainen tempasi Nokke-tytön syliinsä, pyöritti\nsuorilla käsivarsilla huimasti lapinkanaa, pysähtyi, katsahti\naittansa harjalla pyörähtelevää tuulikelaa ja pirtinharjan\nkääntyilevää palokärkeä, taivalsi saalis käsivarsillaan jälleen yli\npihan, potkaisi jalallaan aitanoven rymähtäen auki ja katosi kuin\nhurjan kouran vetämänä sen pimeään nieluun.\n\nEräät miehistä olivat remahtamaisillaan karkeaan nauruun, mutta\nnäyttivät häpeilevän emäntää, joka lähestyi lujin askelin ja sanoi\nnäennäisesti rauhallisin kasvoin: \"Tehkää, kuten isäntä käskee.\nRepo-ukko saattaa Ukonlinnulla Aimottaret kotiin.\"\n\n\n\n\n12.\n\nErämaan kasvot.\n\n\nAukeata Tehinselkää ajelee viheltävä itätuuli lumenhöytyväistä,\nvihmoo sitä latanaan, niin että hiihtäjien nilkkoja viistää tuima\nvalkoinen vihuri. Mutta pohja on kova ja sujakka sekä ahkiolylylle\nettä suksimiehelle.\n\nTapo ja Mieho painelevat nuolen kantaman verran pororaidon edellä.\nKalsoisten poika luikahuttaa lylyllään, potkaisee kalhullaan ja\nlomassa huiskahattaa keihässauvallaan, niin että hoikka ruumis\nheilahtelee kuin hyökkäyksessä. Takana, kannoilla, jutuuttaa Sorrin\nMieho, joka lykkii tasaisin hartiavoimin eteenpäin, vasemmuksessa\njousenkaari sauvana, oikeassa kourassa sompakeihäs. \"Pois alta,\ntenavat\", hölähyttää Mieho. Ja samassa, kun Tapo luimistelee\ntaakseen, huutaa: \"Pala suuri suun repäisee!\" ikäänkuin irvistellen\ntoverinsa luonnotonta hiihtämisen touhua.\n\nTapo ei vastaa, mutta katsahtaa toistamiseen taakseen. Siellä jutaa\nhänen mielestään liian hidasta vauhtia kolme vetohärkää, vierillä\njousimiehet, joista Vakkoilan Arpia on vasta tänä aamuna liittynyt\nmatkaan Lummeneen Salonsaaresta, saatuaan jo uuden kaskialueensa\nrastituksi ja pyätellyksi. Revon Hänni ajelee kevyempää lukkoahkiota,\njonka kannen alle on pantu säilöön parhaimmat sotavarusteet. Mutta\nsivummalla laskettelee omia aikojaan vanha Hinkka-ukko, joka ei\nenää vuosiin ole pistänyt jalkateräänsä suksen varpaalliseen, kun\noli kupeessa teerenpojan kokoinen revähtymä, oikea emätyrä, mikä\nei sietänyt liikoja käpsehtimisiä. Piti, näet, sivuta, ennenkuin\npainuttiin eteläisemmälle Karjalan-tielle, Voipalan ja Soiniemen\nPäijänteen-takaisia lapinkenttiä, ja Hinkka, kokenut eränkävijä, oli\notettu tiennäyttäjäksi.\n\nIlomielinen ukko oli jo monet kerrat iskenyt karkulla limsiöön\nrakovalkeilla ja lasketellut lukemattomat emävaleet, ennenkuin olivat\njääneet selän taakse Hauhonjärvet, pyöreät Kukkiat ja pitkänsoikeat\nLummeneet ja lasketeltu joenuomaa Päijänteen Arolahteen, josta alkaen\njo nyt oli paineltu aamurupeama Soinientä kohti. Oli kiire. Piti\nennättää ennen pimeän tuloa Soilahden pohjukasta urkenevia tolia\npitkin kauas sisäkorpeen, Kaule-lappalaisen talvisavuille saakka.\n\nTapo heilautti sauvaansa korkeassa kaaressa, viittasi käskevästi\neteenpäin ja potkaisi taas ähkäisten matkaan.\n\nLujat päivämatkat, Hinkka-ukon loppumattomat iltatarinat, joihin\nnukkui kuin hellepäiväisen sontiaisen pörinään, ja jännitys\nlähestyttäessä taival taipalelta Kurjen Toran rajamaita olivat taas\nkarkaisseet rauhallisiksi kotosalla pahasti läimähtäneet veret.\n\nAlkumatkalla oli tosin vielä tuntunut kuin olisi hiihtänyt\nkannoilla humalapäinen Remusen poika ja manaillut suu törsällään\njonninjoutavaksi heittiöksi. Oli ollut paineltava viimeistä sisua\nmyöten, jotta olisivat jääneet tuulen vietäviksi nuo silloiset sisua\nkirveltävät tapaukset.\n\nJa sinnepä nuo olivat ... pienet häpeänpalat toinen toisensa\njälkeen hukkuneet nuoresta mielestä. Ei ollut Anukka-emo kotosalla\nsen enempää noussut häntä vastaan. Kun hän oli seuraavana\npäivänä lähettänyt Kalsoisten nimissä kyliin viestikapulan, että\nmunkinkaapuiset kiertäjät oli vakoojina surmattava, ei ollut emäntä\nsanallakaan haastanut riitaa. Eikäpä tuo ollut yltynyt kovistelemaan\nNokke-tytöstäkään. Ennemminkin oli kuin olisi ruvennut omahisenaan\nhoivailemaan tyttö riepua. Ja tämä se oli, varsinkin nyt jälkeenpäin,\nlauhdutellut pojankin mieltä iltaisilla rakovalkeilla, kun oli\nlapinkana yhäkin melkein kuin verissä, herahutteli pieniä muistoja\nnuotiouniin, aivan kuin olisi vieläkin haluttanut makuuttelemaan\ntyttöä nahkaisten alla.\n\nJa nauroivat mitä nauroivat Aimoiset, muka hounan töistä ja\nheittiömäisyyksistä. Olipa tässä vielä edessäkin päin tekoja, joilla\nlakaistaan suuremmatkin kynnyskasat. Pitäkööt vain huolen itsestään\n... omain kylänmiestensä nylkijät ja orjiensa uittelijat...\n\nMitä useampi taival oli häipynyt taakse, sitä röyheämpänä oli taas\nalkanut nousta nuorukaisen rinta. Ja nyt, keskellä Tehinselän\nlakaisevaa vihuria, se hengitti tasaisin, voimakkain palkein. Nyt oli\npainettava vain eteenpäin ja haettava miehenvastusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPainuttaessa korpeen lappalaisten tyhjien kesäkenttien ohitse tuli\npetäjäpylväikössä vastaan erämaan tuulettomana seisova ilma. Mutta\neteneminen oli monin paikoin vaivalloista. Vetohärkien jono pysähteli\ntuon tuostakin upottavaan lumeen. Miesten täytyi kiskoa sekä porot\nettä ahkiot vajottavasta tiheiköstä kovapohjaisemmille tolille.\nTarvottiin hiki päässä iltapuoleen saakka, Hinkka-ukon kierrellessä\nkevyellä pulkallaan petäjänkylkiä, ottaakseen tienneuvoa peskipoikien\nsyksyisellä muuttomatkalla jättämistä merkeistä: puunkaarnan pienistä\nkoloutumisista tai lumipohjan kovettumista porojen kaapimilla\njäkälämailla.\n\nÄkkiä ukko nyhäisee ajokkaansa, niin että etukoparat lysähtävät.\nRyhtyy haamimaan pulkan vierestä lunta ja vetää kuin vetääkin hetken\nkuluttua lumen alta esiin poronnahan. Ukko nuuskii. Se haiskahtaa\ntuoreelta. Siinä oli poronvaras teurastanut laumasta harhautuneen\nemäporon, vienyt lihat ja haudannut nahan. Kaule-ukon talvikylä ei\nvoinut enää olla kaukana. Hiihtäjät hajautuivat eteen ja sivuille.\nLapinsavuilla saattoi, näet, odottaa pirkkoja lämmin kotaliesi ja\npehmeät taljat, jos sattuivat lapinäijät nöyrälle päälle, mutta yhtä\nhyvin tappelu ja tulipalo, jos rupesivat yrmyilemään salarikkaat\npeskiukot. Varsinkin näillä main, sysmäisimmillä saloilla, jotka\nvasta kerran oli pakotettu ryöstöveroon, ei kotakansa hevin alistuisi\nilman yllätystä ja kovaa pakkoa.\n\nHiihtäjät seisahtuivat petäjikkörinteelle, josta oli laaja näköala\nyli metsäisen laakson. He hakivat silmillään kotasavuja. Laakson\nrinteet ja taivaanranta pysyivät autioina. Ja Hinkka-ukko oli\nkuitenkin vakuuttanut, että vastakkaisella, loivasti nousevalla\npetäjikkömaalla täytyi kylän sijaita.\n\n\"Ei kierrä ilmaan ... ei savun kiemuraistakaan?\" Tapo puhui kysyvästi\nHinkalle. Ukko murisee: \"Lapinruoja lie urkkinut tulomme ja\nkyyhöttää, tiemmä, väijyksissä tai...\" \"Äläs, sittenpä sakoo tästä\ntappelu!\" Mieho tokaisi. Hinkka neuvoi varovaisuutta. Kaule hallitsi\npariakymmentä kotakuntaa. Ja heitä, pirkkoja, oli tuskin valehtelijan\nmäärä, kun ukkokin, seitsemäntenä, ei juuri muuhun kyennyt kuin\nomia housujaan hoitamaan, kuten hän itse selitti. Vastapäinen\nrinneaukeama, joka näytti kylänpaikalta, oli kierrettävä kaukaittain,\npohjoispuolitse, ja sitten hämärän saottua hyökättävä sivulta tai\nsuoraan takaapäin, harjulta käsin.\n\n\"Ka, ka, yhtä pitkä häntä kummallakin ... ketulla ja revolla\", Mieho\nalkoi pilailla. Tapo yltyi hohottamaan ja muut miehet mukana. \"Mutta\nmeillä mennään tohinalla. Hoi, pojat!\" huudahti Tapo. Ja samassa\nlasketti koko joukko päällikön perässä laaksoon.\n\nHiihtäjien piti juuri iskeytyä hartiavoimin vastarinteeseen, kun\nheitä kohtasi outo näky. Viitametsän rajalla oli hiljan temmelletty\nhurjassa verityössä. Viisin kuusin makaa poronvasoja hangella,\npäällimmittäin reveltyinä. Ja toinen mokoma vaatimia, emäporoja,\nsekä pari urheasti tapellutta porokoiraa makaa verisenä röykkiönä\nsivummalla.\n\n\"Haisuhurtan tekoja\", sanoo Arpia. \"Onpa hyvinkin\", Mieho jatkaa,\n\"ovat ensin tappaneet vasat ja sitten, kun vaatimet ovat laukanneet\nhätiin, iskeneet nekin lisäkaupoiksi. Järki se on jouhikuonollakin\n... osaa houkutella roukuvalla vasikalla emo-parat.\" \"Sanokaa\nminun sanoneeni\", oli Hinkka-ukko tällä aikaa miettinyt tapausta\npitemmälle, \"joko lapinkylä on vasta päivän- matkojen takana, tai\ntuolla rinteellä on tautien tai vihamiehen tyhjäksi tappama kylä.\nNäin lähellä vakituisia kotasiljoja ei susi pääse tekemään tällaisia\nvahinkoja.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Hyvä on\", Tapo päätti, \"hiihtomiehet tänne\"! Samassa hän jo tunkihe\nviitaan ja alkoi punnertaa petäjikköä ylöspäin.\n\nHinkka-ukko oli arvannut oikein asiat. Aukeaman reunasta avautui\nperin pohjin hävitetty kylä. Tyhjät liedensijat tuijottivat tulijoita\nvastaan tallatulta hangelta. Tuli oli tuhonnut kodat, sillä tanner\nympäriltä oli harmaa tuhkasta ja kekäleitä oli siellä täällä kylminä\nkasoina.\n\nYksi ainoa kota kyyhötti vielä jollain tavalla sijoillaan. Ja\ntämänkin taljalouteet ja havupeite oli revitty hajalle ja ympäröivä\nlumisuoja tallattu, kuin olisi kodan ympärillä heiluttu kiireisessä\nhävitystyössä. Kehäpuita ja lieden haarapäiset sauvat törröttivät\nlouteitten repeämistä kuin vainajien avunhuutoon nostetut\nvarvunhoikat käsivarret.\n\nMutta kodan tuohilevyinen ovi oli vielä paikoillaan, joskin sen\nsaranahihnat ja pienat olivat vajonneet rempalleen.\n\nTapo repäisi sen auki. Jalkojen juuressa makasi päähän kolkattu lapin\nvaimo, jäykkien käsivarsien välissä, lujasti rintaa vasten painettuna\nlapinkätkyt, komsio, josta löydettiin nälkään nääntynyt tai\npaleltunut sylilapsi. \"Vaimo on puolustanut sikiötään ... ryöstäjiä\nvastaan\", Tapo mumisi itsekseen, kauhunteon alkaessa kiertää sydäntä\nyhä raivostuttavammin.\n\nNyt hän näki ensi kerran silmästä silmään erämaan karkeat\nkasvot. Ne oli sivelty hyytynein verin ... jonkun julmistuneen\njumalan kämmenellä. Niissä oli yksi ainoa ilme: järkkymätöntä\nsäälimättömyyttä.\n\nMutta kauhistuttavimmillaankin ne eivät kyenneet vaikuttamaan hänen\nmetsäläissieluunsa masentavasti. Ne puristivat kourat nyrkkiin ja\nkovettivat silmän teräväksi, ikäänkuin vaanimaan uutta hyökkäystä ja\niskemään vastaan.\n\nTapo oli astunut kotaan. Liedenkivet olivat kylmät, mutta tuhka ei\nollut vielä sitkistynyt elottoman mustaksi. Verityöstä ei ollut\nvoinut kulua vielä montakaan päivää. Hän kumartui katsomaan lieden\nvieressä makaavaa tuohilevyä, jolle luultavasti lapsen kädellä oli\npiirretty muotopuolia susia ja karhuja, harakanvarpaan näköinen puu\nja tämän vierelle sakarajalkainen metsämiehen kuvatus.\n\nKatsojalle tuli paha olo. Hän palasi ovesta. Silmä huomioi nopeasti\nsiljolle hujan hajan heitettyjä keittokaluja, kesken korjauksen\njääneitä ahkioita ja tuolta ... sivummalta suksiparin, joka oli kuin\npakoon lähtemässä. Hinkka-ukko tutkistelee metsänreunaa. Hiihtäjät\noli lähetetty ulommaksi ympäristöön. Tapo harppaa suksien luo. Näiden\nlähettyvillä on lapinmiehen ruumis. Keihäs on lyöty sisään palleasta\nja tullut ulos lapaluun alta. Surmaaja on nähtävästi sen irti\nkiskaistessaan polkenut kantansa tapetun rintaan, koska kylkiluitten\nkehä on murskautunut kuin tallattu koppa.\n\n\"Kuka? Kuka on uskaltanut Kalsoisten veromaille?\" huudahtaa\nTapo silmät hurjistuen. Hinkka-ukko taapertaa tärkeän näköisenä\nlähemmäksi. \"Kukas muu ... Ylimmäisen Tora, se kurkelaisten pääsusi,\nvanhan kurjen poika, se korpien hirmu...\" ähisee mies, melkein\nsotkeutuen omiin kiihkoihinsa.\n\nTapon silmissä välähtää. \"Mistä sen päätät?\" hän kysäisee vaativasti.\n\"Tuonne ... metsänrintaan on jäänyt vainolaiseltakin ruumis, jolla\non lapinnuoli selässä. Ja se on meikäläisten asussa ... aivan makasi\ntäysinäisen ryöstöahkion vieressä. Lie Hämeen puolelta joitain\neränkävijöitä, joita vaeltelee näillä käymättömillä sysmillä kuin\nparittomia susia ... aina Karjalan rajoille ja yhtyvät milloin\nmihinkin rosvojoukkoon...\"\n\n\"Et ole siis varma?\" Tapo kysyi melkein pettyneenä.\n\n\"Enpä ole, mutta sehän se\"... kerkesi ukko, \"se se vasat ja\nvetohärät ryöstää, vie taljat ja tyttäret, lie sitten lapinäijä\nomasta tai toisen päiväkunnasta. Ei omaa taattoansa häpeä. Ukko\nvanha loukossa höpisee, itse, ruoja, melskaa sillan liitoksella\ntai pahnoilla venyy kuin pajaripohatta Nevalla...\" Tapo keskeytti\nkädenliikkeellä Hinkan sanatulvan ja jäi miettimään. Jos kerran oli\nammuttu paluumatkalle painuva vainolainen, täytyi täällä olla vielä\njoku kotalaisista elossa, hän päätteli. Mutta ei ennättänyt vielä\npanna ajatuksiaan teoksi, kun alkoi kuulua kaukaista, ärhäkästä\nhaukuntaa etelänpuoleisesta laaksonpäästä. Molemmat miehet jäivät\nkuulostelemaan.\n\nHaukku lähenee. Samassa siihen liittyy ulvahduksia ja poronkellojen\nhätäistä kolkatusta. Melu ja melske alkaa olla kuulostelijain\nkohdalla, mutta etenee yhtä huimaavaa vauhtia yhä pohjoista kohti.\nTäältä alkaa kuulua kaiken keskeltä miehen huutoa. Oliko se omain\nmiesten vai vieraan? Se kuuluu taas pitkään ja huikeasti! Huuto oli\nsamanlaista kuin porolauman paimentajilla näiden peloittaessa susia\nlähettyviltä. Siellä oli siis ainakin yksi lapinmies elossa.\n\n\"Nähtävästi Kaule-ukon viimeinen porotokka... Se on pelastettava!\"\nhuudahtaa Tapo. Hyppää suksilleen ja laskettaa päistikkaa alas\nlaaksoon, Hinkan kähmiessä omaa pulkkaansa kohti.\n\nAlhaalla Tapo kohtaa hiihtäjänsä, jotka ovat ajamassa takaa\nvainottujen eläinten ja susien laumaa. Aletaan lyhyt neuvonpito.\nHarjanteet yhtyvät pohjoispuoleltaan kalliopahtain saartamaksi\nkolkaksi. Eläimet joutuvat pakosta ahtautumaan sinne... \"Eipä\nkiirettä, pojat\", sanoo Mieho, \"kohta on nuotanperä täynnä ja sitten\nme, pojat, tarpomaan...\" Tapo ryhtyy avaamaan tietä viidakossa.\n\nTäällä alavikossa on jo hämärä nousemassa. Kuunpuolikas on taivaalla,\nmutta vielä hallavan valottomana. Ylhäältä tuntuu kiristyvän pakkasta\nyötä vasten. Porojen kauhistunut laukka on lakannut kuulumasta.\nLaaksonperässä lie jo raatelu alkamassa. Nyt on kiire.\n\nHinkka-ukko ajaa samaan joukkoon huitoen kädellään kuin jotain\nsanoakseen. Pysähdytään vielä kerran. \"Pankaa mieleen, pojat, sukset\nehjinä! Hurtalla on tapana pureutua kalhun kärkeen, kellahuttaa mies\nhankeen ja iskeä hampaat yhteen koiven läpi. Ja sitten ... korvan\nalle tai niskaan! Muista paikoista se ei kuole...\" ukko selittää\npuiden molempia nyrkkejä kiihkeässä jännityksessä.\n\nPorokoiria makaa jo maahan iskettyinä. Murina, ulvahtelu ja porojen\nhaikeat kuolinhuudot alkavat taas kuulua. Petojen ateria on alkanut.\nNe loikkaavat pitkinä varjoina uhrin niskasta uuden uhrin kimppuun.\nJa poropaimenen huuto on lakannut kokonaan kuulumasta.\n\nHiihtäjät hyökkäävät. Kukin koettaa valita määrätyn saaliin\nkerrallaan. Sudet seisovat vastassa laakaleuat auki, kieli läähättäen\nmustana alahampailla. Ne välttelevät miesten iskuja, pureutuvat --\naivan kuin ukko oli selittänyt suksensyrjään tai -kärkeen, ja miehiä\njää paksuun lumeen epätoivoisina tappelemaan.\n\nPorot ovat ahtautuneet vapisevana, tunkeilevana laumana kallioseinää\nvasten. Taistelu ratkaistaan korvenkoirien ja miesten kesken.\n\nTapolla on hyvä apu pitkästä varrestaan ja vielä pitemmästä\nsompakeihäästään. Hän tähtää jo kaukaa saalista korvanjuureen. Iskee,\nkäännähtää jo samassa uutta petoa vastaan. Jos on sattunut susi\ntemmellyksessä aivan jalkojen juureen, survaisee rouskahtaen niskaan.\nHän seisoo melkeinpä samoilla jalansijoillaan ja käyttelee keihästään\nkuin pitkävartista ahrainta kalapadolla. Hiki liimaa miehen tukan\nkorvia pitkin, vyön alla tuntuu kuin kurnisi nälkä suolia. Mutta\njalat kestävät, ja käsivarret heiluvat riihivarstoina äheltävän\nrykelmän yläpuolella.\n\nMieho on keksinyt omat tapansa. Jousenkaari on yhä hänen toisena\nsauvanaan. Ei ennätä vetää nuolta jänteeseen. Mutta hän käyttelee\nkaaren terävää kärkeä. Ärsyttelee hitain liikkein, ja sohaisee\näkkiä hurtan arinta paikkaa, kuononpään mustukaista, ja kun peto\npärskii tuskissaan, hän lyö oikealla kädellä keihäänsä keskelle\nniskaharjaksia tai suoraan liekehtivään silmäterään, niin että\naivot roiskahtavat. \"Ähä-hä-häh, saitkos, jouhikuono, häh?\" hän\nähkii kiskoessaan keihästä irti. Mutta kohta taas leviää juurevan\npojan naamalle mehevä, harkitseva tyyneys, ja taas hän haamii uutta\nsaalista kohti, aivan kuin seisoskelisi jalat harallaan kotoruuhessa\nja aikoisi haavia katiskan pohjalta pitkäleukaisia haukia.\n\nPari hankeen suistunutta jousimiestä tarpoo nyt henkensä puolesta,\nmillä katkennut keihäs kourassa, millä puukko viimeisenä suojana.\nRevon Hänni on tuupertunut sivulle ja kierii hetken rykelmänä\noman petonsa kanssa, joka uhkaa ampaista suoraan pojan kurkkuun.\nHinkka-ukko kahlaa jo paksua lunta apua tuoden, huutaen ja\nheristellen hurjasti keihäsvarren puolikkaalla. Ei ennätä ukko sen\npitemmälle. Petoja alkaa luikahtaa vieriltä pakoon. Tappelijat\njäävät huohottaen paikoilleen. Sudenraatoja makaa ylt'ympäriinsä\nkyljellään, koivet pystyssä, mikä vielä verta valuen leukapielistä,\nmikä sätkäisten takakoipiaan viimeisiä kertoja. Mutta Hänni ja hurtta\nmakaavat yhä toisiinsa puristuneina. Pojan vasen kinnas on syvällä\npedon kurkussa, toinen koura on puristunut lähtemättömäksi puukon\nkahvaan, joka on työnnetty juuria myöten kuoliona makaavan suden\nkylkeen.\n\nHinkan, Tapon ja Miehon päästyä paikalle Hänni herää kuin unesta.\nVetää kätensä ammottavasta nielusta, avaa oikean kämmenensä, joka\non tulvahtanut puukkoa myöten täyteen verta, ja kömpii väsyneenä\nseisaalleen. Harittelee poika kotvan ympärilleen, aivan kuin olisi\nherännyt perin vieraassa paikassa. Mutta samassa jo läimähtää päähän\najatuksen tapainen. Silloinkos roiskahtaa yläleuan hammaskolosta\nroima sylky koko tappelun lopettajaisiksi.\n\nVasemman käden olkavarressa on pitkä repeämä ja lihashaavoja. Mutta\npoika rehvasteleiksen isona miehenä ja sanoo, muka leikikkääksi\nselitykseksi: \"Satuinpa muistamaan ukkotaaton tarinoita, että se se\non viimeinen keino ja ... sujautinpa nyrkkini siihenkin kulkkuun...\"\n\nParikymmentä petoa makaa tanterella, lähes toinen mokoma lie painunut\nhäntä koipien välissä korpeen. Mutta tappelijat on vallannut\nkalmanmakuinen väsymys. Jäsenet painavat kiviriippoina ruumista.\nKen haeskelee kompastellen suksentynkiään, ken sauvanpätkiään, ken\nasettelee vaivoin koivikkaan kärkeä varpaalliseen.\n\nPakkasenpurema värähytti Tapon hikisiä lapaluita. Mutta ohimoissa\njyskyttivät suonet kuin kuumassa humalassa. Hänellä oli rohkea olo.\nOli varjeltu Kalsilan veronalainen porotokka ja tapeltu henkeen ja\nvereen. Naurakootpa kyllikseen Aimoiset, heittiöpä oli tällä kertaa\ntekemässä miehen töitä.\n\nNiinpä hän lateli käskynsä miehille uupumattomana ja varmana, kuin\nsuurenkin taistelun voittanut päällikkö. \"Sinä ja sinä\", hän osoitti\nkahta jousimiestä, \"haette jäkäläpaikan ja paimennatte poroja\nkeskiyöhön. Ja sinä, Hinkka-ukko, haeskele lapinmiestä, joka äsken\nhuikkasi susia vastaan, ja aja pulkalla kotasiljolle, jos lie elossa\ntai ruumiina. Te muut, tehkää kotalieteen tuli ja peittäkää tuohin ja\ntaljoin vainajat ahkioihin, jotta eivät pedot pääse yöllä repimään.\"\n\nSamassa hän viittasi Mieholle. Päällikönpojat painelivat vielä\nottamaan selvää vainolaisen menosuunnasta, jotta eivät pääsisi yön\naikana jäljet pyryttymään umpeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylmänkehän kiertämä kuu paistoi kotakaton rikkeimistä sisään, ja\npakkanen kopristeli sen tuohia ja taljoja. Mutta liedellä paloi\nvoimakas tuli, kun Tapo ja Mieho palasivat retkeltään.\n\nKota oli pakkasenhuurua täynnä. Mutta vähitellen he erottivat\nlieden luota kolme miestä. Jousimies käristi tuoretta poronkoipea,\nja maataljalla siteli Hinkka-ukko nuorta lapinmiestä, jonka\npolvitaipeesta susi oli purrut hampaansa yhteen. Ukko oli jo\njuottanut haavoittuneelle elävää poron verta, jotta kaikkoisivat\nkylmän vihat sisuksista, polttanut myrkylliset pedonpuremat taulalla\nja siteli nyt niinellä paksulta poronnahkaa polven ympäri. Mutta mies\nhouraili tiedottomana.\n\n\"Saitko selville ... vainolaisesta?\" Tapo kysäisi kiihkeänä. \"Johan\nma sen sanoin\", ukko viittoili, \"susi kuin susi, Kurjen Tora\"!\n\nOsa Kaulen kotakunnan miehistä oli ollut ryöstön tapahtuessa\nhakemassa loitompia jäkälämaita, osa oli päässyt -. joukossa useimmat\nnaiset -- pakoon. Mutta Kaulen vaimo oli poikineen joutunut uhriksi,\nja itsensä Kaule-ukon ja tämän Rauni-tyttären hirmu oli köyttänyt\nköysiin ja vienyt mukaansa.\n\nSiihen lopetti ukko monisanaisen selityksensä. Mutta Tapo oli sen\naikana heittäytynyt tulen loimoon kyljelleen ja nojannut ohimonsa\nkäteen. \"Vai Kurjen Toran käpälänjälkiä...\", hän sanoi venytellen.\nLepäävä käsi oli samassa noussut ja kämmen oli läjähtänyt lonkkaan\nkuin ajatusten päätökseksi. Nyt se oli lopultakin aseen ulottuvilla\n... tuo pääsusi. Huomispäivänä oli puolustettava Kalsoisten oikeuksia\nryöstäjää vastaan, kävi sitten syteen taikka saveen. \"Haettava on,\nja huomenissa ... Kalsilan veronahat\", kiertyvät taas ajatukset\nsanoiksi. \"No, tiettypähän tuo, että Kurjen tanssista on kukonaskel\ntappeluun\", Mieho tokaisi ja työnsi toverinsa kouraan leipäpalan\nja lihakimpaleen. Ja olipa tottakin joka miehellä sudennälkä sillä\naterialla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPakkasen huuru oli jo haihtunut. Miehet makailivat mukavasti\ntaljoilla tai nahkaisten alla. Mutta yhä vielä lellotti Hinkka-ukko\ntakamuksillaan ja tapaili tarinanpätkiä. Torkkuvat miehet tuskin\nkuuntelivat. Sattuipa silloin ukon onneksi, että kaukaa, jostain\nharjanteilta, kuului pitkää ja haikeata koiran ulvontaa. \"Jäipä kuin\njäikin Kaule-äijälle ainakin yksi koira eloon\", Mieho sanoi. \"Jäipä\nhyvinkin, ja se tapahtui sitä varten, jotta saisivat vainajat huutaa\nsen kautta viimeisen valituksensa Manalasta\", innostui Hinkka uuden\ntarinan alkajaisiksi. \"On, näetsen, Tuonelankin itkupurolla vartijana\nmitattoman pitkäselkäinen emäsusi, ja juuri sen, Panulan koiran,\nhaukunta, se se kuuluu surmanöinä kaikuna koiran ulvonnasta.\"\n\nTarinanpitäjä vaikeni hetkeksi. Kysäisi taas kuin houkutellen:\n\"Liekö teillä, pojantenavat, tietoa, mitä kertovat lapinäijät\nManalan-sudesta ja Kurjen Toran syntyperistä?\" Pari miestä nosti\npäätään. Näyttivät kuulostelevan. \"He, he\", piristyi jo Miehokin\ntiloiltaan, \"annapa tulla, ukko, oikea emävale Manalan leuakkaasta\nja Kurjen pojasta\". \"Vai vale? Toissakesäistä totta, sanon minä,\nsillä silloin, syyskesällä, me Kuura-päällikön kanssa yllätettiin\nlapinpojat tuolta Soiniemen kesäkentiltä, ja vanha lapinakka sen\nkertoi voivotellakseen meille sen hurtan tihutöitä.\"\n\nSamassa ukko oli jo kiinni tarinan juurissa, hellitteli niitä,\nnyiskeli ja koukeroitteli ja saipa nousemaan Kurkelan pojalle\nihmeellisen sukupuun.\n\n\"Se oli, nähkääs, jo siihen saakka, kun Manalan-hurtta vielä\njuoksenteli valloillaan elollistenkin mailla, kun tietäjäin henget\nlensivät kaakkurina lapinnoidasta toiseen ja maahisentyttäret\nmakasivat yksissä ukkokarhujen kanssa, silloin, näätsen, jo oli\nnaimahommissa Kurkien kantataatto.\n\n\"Eikäpä tämä ollutkaan sen kummempi kuin Taalo-jättiläisen\ntyhmäpoika, jolla oli kyynärän verran silmien väliä. No, mitäpäs,\nlähti tämä isopäinen kuopus-poika kosiskelemaan lapinruhtinaan\ntyttäriä, joista sai kuin saikin lupaan latuskaisen ja\nmatalalonkkaisen rumahisen, kun ei ohut muille, ihmisennäköisille\nkosijoille, kelvannut. Ja mitenkäs sattui? Tuli tytärlapsi, isopäinen\nkuin taatto, mitä lie ollut vielä silläkin vaaksan verran silmien\nväliä ... ja ruma, yhtä ruma lannepuoleltaan kuin emo. No? Ja mitäpäs\ntehtiin, kun tuli tälle tyttärelle naittamisaika? Ei kelvannut\nkurjimmalle kalalapille, ei viheliäisimmälle kilipukkien paimenelle,\nei kulkurille eikä rosvolle.\n\n\"No, mitäpäs, lemmon löntykällä oli taaton hartiavoimat. Meni ja\nnakkasi hiiteen maahisentyttären tasakärsän pesästä ja elätteli ukkoa\ntalven yli, sillä se se on vasta emävale, että kontio ruoatta elää\nlumen ajan. Eipä ei ... Maahisen-tyttäret tai muut ... tällaiset\nkuvahiset sitä ruokkivat, millä sitten ruokkinevatkin. No, mitäs?\nSyntyi taas tytärpuoli, jolla oli karhunkarvat selässä ja vähän\nmuuallakin ja toisena kämmenenä karhunkääpä, syntyi ja lihavaksi\nkasvoi, mutta kukapas taas siitäkään huoli, kun oli kaiken lisäksi\ntullut jo kasvuiässä silmäpuoleksi... Nee-nee ... kukapas huoli,\nkukapas?\"\n\n\"No, hitto vieköön\", Mieho vastasi, \"jouhikuono kai, kun oli jo\nkerran valmiit harjakset selässä\"!\n\n\"Eipähän, poika, ei sinne päinkään!\" nousi Hinkka-ukko kesken\nkertomustaan, pyöriä lellotteli pariin kertaan ja kellahti taas\nistuimelleen. \"Eipähän, poika\", hän venytteli mielissään, \"heitettiin\nhiidenkana suonsilmään suoraa päätä, kun ei näyttänyt kelpaavan\nrujolle eikä rammalle eikä edes perisokealle.\n\n\"Mutta ... mitäpäs? Kuinkapas kävikään taas pahan tyttärelle? Nousi\nkuin nousikin suonsilmästä. Pisti leukansa rämemättäälle ja rupesi\nsyömään karpaloita ja juolukanvarsia, jotka, kuten tietään, ovat\npaholaisen kylvämiä. Ja sittenkös vasta sattui? Sattuipa oikein\nemätapaus...\"\n\n\"Taisipa sattua\", Mieho alkoi honottaa, \"sai kai lopulta rupisammakon\nukokseen...\"\n\n\"Eipähän, poika, eipähän...\", ukko lauloi, aivan kuin olisi\ntukistanut niskasta pöhköpäätä tyhmyriä. \"Toistapa sattui, toista...\nJa nyt sitä tullaan asian juureen... Nähkääs, paljaspäinen kurkiukko\neleli siinä mättäällä pahemmassa kuin pulassa, isohaukka kun oli\ntappanut sen puolison. No, mitäpäs ... siitäpä alkoi tanssi, oikea\nhäätanssi. Ukkokurki törähytteli torvellaan, kaarrutteli kaulansa\npyrstön puoleen, riiputteli koreasti kyynärsulkiaan ja ruopsutteli\nsamalla, kuten niillä vieläkin on tapana, ruopsutteli pitkällä\nkoivellaan ruostemutaa hartiahöyhenilleen. Mutta morsianpa nyppi\nsisiliskoja ja sammakoita sulhasukolle mieliruoaksi. Ja niin\nniistä tuli pari ja mitäs ... parista tuli muna, oikea emämuna,\nja siitäkös kuoriutui, sanokaa minun sanoneeni, menköön sitten\nlapinakan valekonttiin, jos on mennäkseen, mutta niin sen vain kävi,\nettä munasta tuli ilmoille ihan ihmisen näköinen tyttölapsi. Eikä\nsiinä ollut emosta muuta kuin karsas silmänluonti ja isäukosta ...\nruosteenkarvainen, tulenpunalle väikehtivä tukka. Ja siitä... siitäpä\nse tuli sitten aikojen kuluttua kurkelaisten kantaemo.\"\n\n\"Äläs, ukko, äläpäs lopeta kesken\", honotti Mieho, \"mihinkäs jäi\nse Manalan-hurtta, josta aloit juttuasi lappaa\". Jo hohottivat\nmetsänmiehetkin: \"Jopa taisi Hinkka-ukko eksähtää omatekemäänsä\nheittopermeen.\"\n\n\"Ehei, pojat!\" ukko nousi tärkeän näköisenä ja hiljensi samassa\näänensä melkein kuiskaukseksi. \"Lienettepä kuulleet, jos olette\ntietävämpien haastaessa pitäneet korvanne auki, kuulleet, tuota,\nettä ... jos syntyy kaksoset, on silloin aina ollut tekijämiehenä\nurossusi. Noh? Ettekös tiedä, että Kurjen Tora on kaksosia, joista\ntoinen kuoli syntyessään, kun Tora-poika potkaisi sen päälaen\nmurskaksi. Häh? Jokos uskotte? Siitä sen on niskaharjat kankeat\nkuin hurtalla, ja samasta syntyperästä, emon puolelta, sen pääkarri\npuuntaa milloin tulenpuhuvana milloin verenkarvallisena. Ja niiltä\npahnoilta ne ovat siinneet sen miehen kurjentanssit ja sudenluonnot,\nkarhunkämmenet ja pedonjäljet, kuten näette tuoltakin siljolta...\"\nSamassa ukko kääntyi ja osoitti katonrepeämästä pihalle, jossa\nkorkean patsasaitan tukipylväs oli hakattu miehen korkeudelta poikki,\nniin että aittakoppa oli romahtanut maata vasten.\n\nHakattu patsas törrötti kuunvalossa hävityksen synkkänä merkkinä. Se\nkertoi todellakin selvää kieltä hirvittävästä miehestä, jota vastaan\nhuomenna oli käytävä.\n\nKuuntelijain mielet kääntyivät vakaviksi. Kukin painui omiin\noloihinsa. Ja pian kohoili nukkuvien suusta unenhuuru tasaisin\nhenkäyksin.\n\n\n\n\n13.\n\nKaulen tyttären häät.\n\n\nEtelästä pohjaan työntyvän Ylimmäisen järven pohjoisrannalla seisoi\nKurkien korpitalo mahtavan hongikon keskellä. Tämän rinteeseen\noli raivattu laajat pihat ja tanhuat, jotka kuitenkin oli jätetty\nrakennuksiltaan keskeneräisiksi. Asuinpirtti oli kylläkin\nhämmästyttävän korkea, melkeinpä mahtava kooltaan, mutta siitäkin\npuuttui asumisen lämmittävä näkö. Kapea, mutta korkea luhtirakennus\ntörrötti paikallaan korkean tornin näköisenä, ja vielä korkeampi\npatsasaitta seisoi hätäisesti kyhättynä pihan ylälaidassa, hongikon\nrinnassa. Loitolla, melkein aution tanhuan laidassa, kyyhötti\nnavetantapainen ja tätäkin kauempana matala saunariihi, jonka\nedustalla makasi pari lumen kattamaa vilja-aumaa. Nämä harvat\nrakennukset ja pihanperäinen, alaston humalistotarha kiersivät\nkaukaittain pihankeskeistä synkänmahtavaa kuusta.\n\nEi ollut sen ympärillä toimeliaan talon pihapolkuja, ei missään\nhuurteista kotikoivikkoa tai pihlajapuuta. Koko talo oli jäänyt\njättiläismäiseksi keskoseksi, nyt vanhaksi jähmettyneen Kurki-ukon\nja tämän veljien kirveitten jäljiltä, sillä pojista vanhin, Tora, ei\nollut talonasuja, vaan metsästäjä ja ryöstösodan kävijä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTavallisissa oloissa umpeen nietostuneella pihalla on käynyt hiljan,\nTapo Kalsilan lähestyessä lännestä päin, harvinaisen ankara touhu.\nLuhti- ja patsasaitan edusta on tallattu kovaksi tantereksi, sillä\nniihin on ahdettu eilisiltaan mennessä viime ryöstöretkeltä saatu\nturkissaalis. Nyt on aamusta pitäen teurastettu mukana tuotuja\nryöstöporoja. Navetan edustalla riippuu kinterissä, valmiina\npaistettaviksi neljä elikonruhoa.\n\nViimeksi kaadetun karhun pää pirtinoven yläpuolelta nallittaa\nkuononkärki pystyssä aivan kuin ukko nautiskelisi jo edeltäpäin\nveristetyistä vainajista tai hajahtaisi aivan nenän alta suoraan\nsieraimiin lapinakan pirttiin juoksuttamat suuret oluthaarikat.\n\nOvat tottakin tulossa sekä häät että peijaiset, oikeat ryöstöjuhlat,\nsillä isäntä itse rojottaa pirttinsä perälavitsalla, karhuntaljalla,\nja laskee karkeata koninleikkiänsä parhaimman saaliinsa, lapinkanan,\nkanssa.\n\nTummanrautias valakka, Ristihammas, liikuskelee irrallaan\nmultapermannolla, käyden välillä hamuamassa leivänpalaa päällikön\nsuosikkirosvoilta, jotka istuvat raheillaan, koettaen nöyrästi\nmyötäillä isäntänsä oikkuihin.\n\nHaarikka kiertää miehestä mieheen. Lapintyttö Rauni, jonka on\ntäytynyt ryöstäjän käskystä panna ylleen sini- ja keltanauhainen\njuhlapukunsa hopeavöineen ja punaverkaisine päähineineen, istuu\njäykin, elottomin kasvoin Tora-päällikön vieressä, lavitsan reunalla.\nNousee, kun käsketään, tuo pöydältä oluthaarikan, vie sen takaisin,\nkasvoilla yhä tuo liikkumaton harmaus, joka on niille painunut\nryöstöyön kauhusta ja päivien surusta ja häpeästä. Hän antaa isännän\nkahmaista, kun kahmaisee, kuulee ilmeettömänä miesten karkeat\nkoiruudet. Hän, rikkaan Kaulen tytär, on korpipirkan armoilla. Tuolla\nistuu häväistynä hänen taattonsa karsinan puolella, on katselevinaan\nhöpisevän Kurki-ukon hidasta niiniköyden kelaamista, mutta hänenkään\nsilmänsä tuskin näkevät mitään. Niissä on peitetyn vihan ja\nkatkeruuden kaihi. Ei ole toivoa enää pelastumisesta. Rosvoisäntä on\nilopäissäänkin säälimätön ja kova.\n\nTämän yllä, hämäläisviitan hartioilla, rehjottaa hienoimmasta\nvasannahasta tehty purkapeski ja jaloissa karvasäpäkkein jatketut\nruojuskengät. Paksu tukka on sekaisena takkuna. Se näyttää varjossa\ntervanruskealta, mutta valossa liekehtii kuparinpunaisena. Haalean\npunertava, vielä tummenematon parranhaituva kiertää teräväluisia\nleukaperiä. Teräksenharmaat silmät eivät ole oluesta hämärtyneet, ne\npäilyvät kuumina, nousuhumalassa. Avoimina, leikkiä laskettaessa,\nniissä on kostea, raikas kiilto. Mutta kun ne sattuvat siristymään\npaksujen luomien väliin, niissä on tuijottavaa, liikkumatonta\nröyhkeyttä.\n\nMonien tuulien tuomat erämiehet, joista eräät ovat saaneet seista\nvarkaankivellä, eräät surmatöitä paenneet, juovat isännän mukana, kun\nsaavat luvan, rähähtävät nauramaan, kun isäntä hohottaa. Ja siinä\nlomassa tuo riehahtava ja ärjähtelevä korpipäällikkö näännyttelee\nlapin-ukon ainoata sinikkoporoa.\n\nHän tahtoo, mukamas, tänään, nyt juuri, viettää tytön kanssa\noikeat lapinhäät, kotakansan tapojen mukaan. Hän on ollut aamusta\nalkaen ilveksen-leikkiä täynnä. Hyväilee ja kähmäisee pehmeästi,\nmutta viiltää samassa repivin kynsin, joko räikeällä naurulla tai\nruokottomalla sananparrella.\n\nKurjen Tora on ollut, muka, olevinaan kosiomatkalla ja pyytänyt\nkoreasti Kaule-ukolta tämän tytärtä, jolla tietenkin piti olla\nmyötäjäisinä turkisnahat ja porotokat. Eipä hän, Kurkelan isäntä,\nhalunnut ryöstää Kalsoisten vero-orjia, eihän toki. Vain myötäjäisiä,\nmyötäjäisiä... Ja terve, karkea nauru oli säestänyt hänen\nleikinlaskujaan.\n\nUkko ei ollut taipunut ryöstäjän pilailtavaksi, vaan vaatinut\ntakaisin tytärtään ja omaisuuttaan. Silloin oli hakattu valmiiksi\nrantajäälle \"pyhä lähde\", kuten hurjimus oli sanonut, ja uhattu\nuittaa, jollei ukko mielisuosin tarjoaisi hänelle nahkojaan ja\ntytärtään.\n\nJa nyt, parhaillaan, olivat, mukamas, häämenot käynnissä. Äsken oli\nisäntä ajanut tanhuat ympäri ajokkaallaan, ja Rauni-tytön oli pitänyt\nriisua se valjaista, muka merkiksi siitä, että tyttö oli kosintaan\nomasta puolestaan suostunut. Ja kohta oli tulossa hääateria, joka oli\njuomingeilla pohjustettava. Päivä ja yö oli oleva pelkkää melskettä\nja remuamista. Missään ei näkynyt vangeille pelastuksen haamuakaan.\nVain pieni kissa, Raunin Kehräpää, joka ei ryöstettäessäkään ollut\nluopunut hänen kainalostaan, mukkaili yhä hänen helmuksiaan ja\nlennätti kipeän mielen hetkiseksi kotokotaan, jossa emo makasi\nkylmänä ja hautaamattomana, tuon saman hirviön surmaamana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapo-päällikkö tarpoo lahdenpohjukassa taloon nousevaa rinnettä.\nAhkioitten pohjalyly jättää syvän uoman rantapenkeren hankeen.\nPihahongikon ylälaidasta ja patsasaitan juurelta seuraavat Kurjen\nmiehet syrjäkatsein tulijoita ja katsahtavat toisiinsa pahat\nepäluulot silmänurkissa. Tapo ei näytä heitä huomaavan. Eikä hän\nole aikonutkaan peitellä tuloaan. \"Kalsilan veronahat on haettava\",\noli hän sanonut jo Kaulen kodassa. Ja tänään oli talon oikeuksia ja\narvoa puolustettava vaikka henkeen ja vereen. Tämän vuoksi on hänen\nkasvoillaan rauhallinen ja päättävä ilme.\n\nPorot ja suksimiehet jätetään pihan alalaitaan. Tapo, Mieho, ja\nHinkka-ukko astuvat Kurkelan pirttiin.\n\nPysähtyvät tuokioksi ovensuun multapermannolle. Katsovat ympärilleen.\nHurjannäköiset silmäparit seivästävät tulijat seinää vasten.\nKaule-ukko liikahtaa rahillaan, on melkein nousemaisillaan, mutta\njää kuitenkin sijoilleen. Tapo astuu siltalattialle, lähelle\nuuninnurkkaa. Tora on noussut lavitsaltaan istumaan. \"Onpa tuo ...\nihmisen näköinen ... sittenkin\", Tapo ajattelee. Näyttipä melkein\nsävähtävän.\n\nRauni-tyttö on vetäytynyt hiljaa lavitsan jalkapuoleen ja katsoo\nsilmät suurina pitkänä seisovaan tulijaan. Tora liikahtaa sijoiltaan\nja katsahtaa vaistomaisesti seinälle, jossa riippuu hänen miekkansa.\nMutta valahuttaa samassa välinpitämättömän näköisenä kämmenet\nreisilleen.\n\nTapo sai sanoiksi: \"Olen Kalsoisia. On tultu hakemaan Kalsilan\nlapinveroa Kurkelasta!\" Viimeinen sana ponnahti uhkaavasti. Se oli\nvaatimus.\n\nMiesten raheilta hölähti halveksiva nauru. Tora jatkoi sitä\npaljastaen koko hammaskarsinansa. Mutta hieman väkinäisesti. Hän\nei päässyt yht'äkkiä selville, mitä oli tehtävä, ja heittäytyi\nhäpeämättömän leikkisäksi.\n\n\"Kah, kaukaisia kuokkavieraita...\", hän alkoi, \"Meillä kun on\nparhaillaan lapinhäät. Hoi akka, olutta pöytään!\" hän huusi\nkarsinassa seisoskelevalle lapinakalle. \"Ei tässä kastamatta\n... kuokatkaan. Vai suonenpunojaksiko saavuit? Häh?\" hän oli\nremahtavinaan tuttavallisesti. \"Eipä ole tarvis enää puhemiestä.\nTuossa on naittaja ... Kaule-ukko. Ja hyvät toi myötäjäiset\nTurjan-tyttö ... Katso, katso!\"\n\nTora kahmaisi Raunia ranteesta ja vetäisi tytön eteensä polvilleen.\n\"Kah, tällaisia ne ... salarikkaat nokinaamat...\" Väänsi tytön sormet\nnäkyviin. \"Tuollaiset helykkäät hopeasormukset sormissa ja ... kas,\nkas\" -- hän veti tyttöä takaapäin palmikosta -- \"onkos tämä mikään\nturjake? Renkaat korvissa ja ... morsiuskruunu kuin punatulkku\nvarvulla.\"\n\nMies päästi tytön, pyörähti pystyyn, puristi kourat vyöhönsä ja\nseisoi uhkaavana Tapon edessä: \"Terve taloon, Kalsoisten poika.\nKuultu on suvusta, vaikka ei pahnan pohjimmaisista ha-ha-hah!...\"\n\nTapo käänsi päätään oveen päin: \"Hinkka, mene sanomaan miehille, että\nhakevat Kaule-ukon turkisnahat ja kantavat ahkioihin!\" Mutta tähän\nvastasi Tora salamannopealla loikkauksella Hän seisoi ovella, jonne\nhänen apurinsa rynkäsivät isäntänsä perässä. Mieho katsoi Tapoon\naikovan näköisenä. Mutta päällikkö pudisti päätään.\n\nTora naurahti ovelta. Ei taitanut olla tulijoilla takanaan paljonkaan\nmiesvoimaa, hän päätteli ja jatkoi koiranleikkiään. \"Mitäs tässä\n... kiirettä, kun ovat vielä häämenot kesken eikä peijaisia ole\nalettukaan.\" Jätti miesroikan oven eteen ja harppasi itse lavitsan\nluo. \"Hoi, kana, nyt on häät! Joikaapa, joikaa hääjoiku, niin että\npirtti raikuu!\" Hän oli painanut Raunin pöytärahille. Ja tämä alkoi\nhoikka ranne julman miehen kourassa:\n\n    \"Voia, voia, voia, voia, nana nana, nana nana,\n    häät ovat tulleet voia, voia, naa,\n    ja yötön on yö, voia, voia, nana, nana...\"\n\nTytön ääni tyrehtyi tuskaan. Mutta Tora oli jo riehautunut ja jatkoi\nomasta muististaan:\n\n    \"Jo taajovat silkkikarvat, voia voia, naa,\n    nyt morsian majavan-karva, voia, voia nana, nana.\n    Ja me juomme, voia, naa,\n    kuin lohenpojat saivovettä voia, voia, nana, nana...\"\n\nSamassa hän on noussut ja melskaa yltiöissään: \"Kas, kas, sillä\ntavalla, sillä tavalla, tapojen mukaan, tapojen mukaan...\" hän\nhoeskelee ja kiskaisee seinältä jättiläismäisen karhuntaljan.\nHeittäessään sen katto-orrelle lavitsan eteen hän jatkaa: \"Ei ole\nvielä pantu morsianta huppuun eikä juotu naimismaljaa ... kateen\nsilmältä näkymättömissä...\" Loppusanojensa aikana hän oli jo\nriuhtaissut, muka nuorikkonsa, taljan taakse. Lapinakka kiidätti\nsinne haarikkaa, ja isäntä remahteli näkymättömistä: \"Juo, Kalsoisten\ntenava, juo sieltä pöydän päästä Kurkelan kaljoja.\"\n\n\"Kalsoiset eivät juo korpirosvojen keralla!\" kajahti vastaan Tapon\nääni ja miekka lensi tupesta. Tuskin oli Tapon käsi heilahtanut, kun\nMieho oli kahmaissut lähintä miestä kainaloista ja viistänyt sen\nketaroilla oven pielissä seisoskelevien päitä pitkin. Ovi revähti\nauki. Hinkka-ukko kellahti ällistyttävän nopsasti uksesta ulos.\n\"Lie tässä talossa muutakin tappamista kuin humalainen isäntämies\",\njoikasi Mieho ja törmäsi pihalle, perässään hämmennyksestään\ntointuneet kurkelaisrosvot.\n\nTora oli hypännyt esiin taljan takaa. Silmät välähtivät oveen päin.\nOmia miehiä näkyi jo hyökkäävän pihan yli luhtiaittaa kohti. \"Kappas\nvain ... levotonta hääväkeä\", tokaisi. \"Ja kuokkapojatkin\", hän oli\nhämmästyvinään, \"miekankynä hyppysissä\"! \"Lie kuitenkin liian pitkä\npirtissä heilumaan. Tule tuonne\", Tapo viittasi pihalle, \"siellä\nsaat tanssia häitäsi, niin että ketarat lentävät taivasta kohti\"!\nHän oli kääntymäisillään miekkansa suuntaan, mutta Toran ärsyttävä\nnauru pysähdytti hänet. \"No, jospa tuota sitten\", hän sanoi pitkän\nhohotuksensa perästä, \"panisi vaikka puukon verran sinun miekkojasi\nvastaan\". Käänsi röyhkeästi selkänsä ja poistui pihalle kämmen\nvelttona puukon kahvalla.\n\nTapon ohimorajassa läimähti kuin olisi lyöty märällä rukkasella.\nHän katsahti ympärilleen. Kaule-ukko oli noussut kädet rukoilevasti\nojossa. \"Miksi et ole suorittanut ajallaan veronahkojasi Kalsilan\nerämiehille?\" hän iski kiukkuisena äskeisestä nolauksesta, \"pakenit\nrepolaisena löytämättömiin sysmiin...!\"\n\nKaule-ukko selittää niska kyhärässä, kiihkeästi ja rukoilevasti:\n\"Ei ollut se, hyvät vallat, pakenemista. Tuli näätsen, rykimäajan\nniskaan, äkkilumi, suli pois parissa päivässä ja sitten ...\njääpohjalle, iskemättömälle jääpohjalle jäkälämaat. Eivät saaneet\ntuonvertaista elikot kaavituksi irti. Piti painua itään, itäänpäin,\nlähelle Karjalan rajakorpia. Ja pelko oli tuostakin hurtasta!\" hän\nviittasi oveen päin.\n\nTapolla ei ollut aikaa, hän viittasi ukkoa vaikenemaan, mutta nyt\njo leppyneempänä. Hän aikoi lähteä. Mutta hänen takanaan, kiukaan\nnurkalla, seisoi Rauni, ja hän joutui silmäkkäin tytön kanssa. Tämän\nkatseessa oli hätää ja kaukaista toivoa. Mutta hän ei uskaltanut\nlausua sanaakaan.\n\nTapo laski kätensä tytön olalle. Silloin alkoivat hiljaa sulaa jäykät\nkasvot. Niiden tumma hipiä rupesi elämään. Silmäluomet sulkeutuivat\nhetkeksi, kuin olisi tyttö hervahtanut pitkästä jännityksestä.\nJa sitten ... ne avautuivat uudennäköisinä, lapsensilminä, jotka\nkääntyivät avoimina ja luottavina nuorukaisen puoleen. Käsi tarttui\npelastajan olkavarteen. \"Pääset kyllä täältä ehjänä, sinä ja isäsi\",\nalkoi Tapo. \"Pelasta isäni ja minut!\" supisi lapitar kuin perin\npohjin vakuuttautuakseen. \"No, hyvä ... kiertäkää sopivassa hetkessä\nluhdin taitse rantaan. Otan sieltä lähtiessäni ahkioon...\" Samassa\nRauni-tytär tapaili häntä uudestaan käsivarresta. Sormien malttamaton\nkosketus oli kuin kutsu. Mutta äskeisestäänkin oli täysin muuttunut\nkatse Tapoa vastassa. Korveneläjän, kiusatun nuoren vaatimen, villi\npuolustusvaisto huohotti hänen kiihkeästä kuiskauksestaan: \"Tapa se\nmies, tapa!\" \"Jos ei muuten taltu\", Tapo vastasi ja kiirehti ovesta.\n\nPuolikuuro Kurjen-ukko jatkoi kelaamistaan ja höpisi itsekseen:\n\"Joutaakin tapettavaksi se ... korvenpeto pojakseen ... joutaapa\nhyvinkin, hullun sikiö...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPihamaalla oli käynnissä sekasortoinen tappelu. Luhdin edustalla\noltiin käsikähmässä. Pari Kalsoisten miehistä heitteli yläkerrasta\nalas turkiskasoja. Mieho tappeli ja johti niiden kantamista\nahkioihin. Tapon astuessa ovesta hän havaitsee Toran seisovan raidon\nluona ja kääntyy juoksemaan sinnepäin miekka ojossa. Säilän lape\nvälähtelee. Mutta se painuu alas, kun Kurjen Tora ei näytä vetävän\nvastaan minkäänlaista asetta. Mieho seisoo ymmällä. Mutta kääntää\nkatseensa hänkin vastustajan mukana hitaasti lähestyvää Tapoa kohti,\njota Tora näyttää odottavan.\n\nSamaan aikaan on Kaule-ukko peloissaan tehnyt malttamattoman teon.\nHän hiipii nyt, tytär kantapäillä, seinäviertä päästäkseen sen päädyn\ntaakse ja kaukaittain ohi tappelevan miesrykelmän rantaan. Tora\nhuomaa ukon pälyilevät eleet. Hän lähtee juoksemaan, ja ennenkuin\nMieho ja Tapo ovat selvillä hänen aikeistaan, on kurkelainen\ntarttunut pakenijaa niskaan ja hotaissut puukolla ukon henkihieveriin\nnurkalle.\n\nSamassa hän palaa jo takaisin. Rauni-tytär on lysähtänyt isänsä\nviereen. Tapo juoksee Toraa vastaan huutaen tuohuksissaan: \"Tapoit\nKalsilan vero-orjan ja se se maksaa!\"\n\n\"Kaipa tuuman verran, Kalso-poika!\" Tora vastaa ylimielisesti\nnaurahtaen.\n\nTapo heittää miekkansa Mieholle ja vetää puukkonsa. Ja nyt\nalkaa tasapäinen taistelu. \"Kyllä ne tässä muutkin ... puukolla\ntasakärsiä!\" ylpeilee Mieho jo edeltäpäin kumppaninsa puolesta.\n\nTapo juoksee melkein äskeistä vauhtiaan Toran kimppuun. Puukko\nvälähtää, sivuaa Toran vasemmusta, sillä tämä on äkkiä jännittynyt\nsivuhyppyyn. Hänen kasvonsa näyttävät värähtämättömän kylmiltä. Hän\non tottunut iskijä. Havaitsee Tapon olevan kuumapäisessä, sokeassa\nvihassa. Ja häntä huvittaa leikkiä ilveksenä ajokoiran kanssa.\nHän odottaa joka jänne valmiina ponnahtamaan. Tapo on horjahtanut\näskeisestä huitaisustaan ja käy varovaksi. Hän lähestyy jälleen\njuoksuaskelin, mutta sujahtaa samassa Toran ohi, käännähtäen\nsalamannopeasti iskemään vastustajaa kylkeen. Tämäkään ei onnistunut.\nKurki oli kiepahtanut yhtä joustavana ja seisoi yhä kylmänä\nhyökkäilijää vastassa. Tämä oivalsi, että tässä taistelussa saattoi\nviedä perille vain harvinainen äkkiyllätys, ja alkoi hänkin varovasti\npuolustautua. Tuo mies oli saatava ärsyyntymään. Mutta miten? Sen\nlaihat poskipäät ja terävät leukaluut paistoivat kuin raudasta\nvalettuina. Mutta katseesta liekehti vielä humalan loimo. Nuo silmät\neivät sittenkään kyenneet arvioimaan iskuja, välähti Tapon aivoissa.\nSe oli saatava lyömään...\n\n\"Kohta saat vaihtaa morsiamesi lapinakkaan, koljo!\" hän huudahti\nhetken kuluttua Toralle. \"He-he, yksitellen ne akatkin naidaan!\"\nMieho säesti lähettyviltä. \"Ja kurkipa se huonot pellot sonnittaa!\"\ntuli lisäksi rikkana rokkaan, pojan lähtiessä painamaan luhtiaitalle\npäin, jossa tappelu näytti vaativan johtajaa. Jo vähän tuimistuen\nvastasi kurkelainen: \"Olkoonpa sovittu. Ken lyö ensimmäisen haavan,\nsaa tyttären ja turkit!\" Ja samassa hän ryhtyi jälleen hyökkäykseen.\nMutta Tapon ranne ja vartalo taipui lyöntien mukaan, jotka luisuivat\nmoneen otteeseen ilmaan. Ja Tora näytti vähitellen hiostuvan.\n\nTapo naurahteli ärsyttävästi. \"Ja sittenkös sopii!\" hän huusi. \"Saa\nlapinakka kantaa sisiliskoja ja sammakoita Kurjenmättäälle!\" \"Saapa\nhyvinkin\", Tora jupisi yhä suuttuvampana, \"kerätä jäkälämättäältä\nparranalkua ... viimeöiselle vuohenvasalle\"! Hän iski taas, iski\ntoisen ja kolmannenkin kerran samaan menoon. Mutta taaskin terä\nviilsi tyhjiä kaaria ilmassa. \"Lyö, etkö uskalla lyödä, lemmon\nhattara!\" hän huusi vieläkin kiukkuisemmin. \"Ei miehellä hätää, kun\nkurki vasta kaakottaa!\" Tapo vastaa, mutta hän tuntee jäseniensä\nväsyvän kummallisen tuntumattomiksi. Tora huomaa tämän ja käy\nylimieliseksi. Humala on kohahtanut päähän, ja käsivarsi tuntuu\nrohkean hurjalta, suoraan ahjosta kiskaistulta raudalta. Se tekee\nnotkeita kaaria jälleen, entistä huimempia.\n\nTakaapäin alkaa kuulua tulipalon tohinaa. Siitä ei ole aikaa ottaa\nselvää, mutta se hurjistaa sekin hänen liikkeitään. Hetket kuluvat.\nMiehiä on kerääntynyt tappelevien lähettyville. Silloin hän päättää\nvoitonvarmana näyttää loistavimman iskunsa, olivat ne sitten omia tai\nventoja. Hän hyökkää. On lyövinään ylhäältä suoraan ohimoa kohti,\nmutta tähtää ajatuksissaan vihollisen kylkeen.\n\nSilloin, samassa hetkessä tapahtuu ratkaisu. Ennenkuin käsi\nennättää tehdä huiman liikkeensä ylhäältä alas, kyljen tasalle,\nTora tuntee iskunsa katkeavan. Hän ei ole ollut tuntevinaan mitään\nsivallusta. Mutta se on sittenkin tapahtunut, sillä käsi ei enää\nnouse tahtomallakaan. Vain huohotus höyryää läähättävistä keuhkoista.\nJossain, tävyksissä, on laaja aukko, josta alkaa virrata elämä\npoispäin tyhjään pakkasilmaan. Kaatunut kuulee kuin seinän takaa\nTapon huudon, joka kutsuu tuomaan köyttä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAhkiot on jo suureksi osaksi kuormattu. Joku Kalsoisten miehistä\non taistelun aikana pannut tulen luhtiaitan nurkan alle. Se palaa\nparhaillaan täydessä roihussa. Tapo ja Mieho ovat juosseet vetämään\nisänsä ruumiin ääressä makaavaa Raunia tulen alta syrjemmälle.\nHinkka-ukko jakelee palavissaan käskyjä patsasaitan luona. Miehet\novat hakkaamassa kannatinpatsasta juuresta poikki. Äkkiä se rojahtaa\nmaahan kaikkine turkisvarastoineen, joita miehet ryhtyvät kantelemaan\nviimeisiin tyhjiin ahkioihin.\n\nTaintuneen Toran korviin kuului äskeinen rytinä ja rojahdus. Hän avaa\nsilmänsä. Ne sokaistuvat uudelleen tulenloimosta. Takaraivo nojaa\nirti lähtemättömänä kuusenjuurta vasten. Kädet on köytetty. Hitaasti\nhän ryhtyy katsastelemaan mitä on tapahtunut. Kalsoisten poika seisoo\nhäntä vastapäätä. \"Kurkelaiset!\" Tora yrittää huutaa miehiään.\n\"Enimmät ovat köysissä, kuten isäntäkin\", Tapo vastaa. Nyt näkee\nKurki laajemmaltikin, koko hävityksen ja tappion. Hän vaikenee.\n\n\"Muistanet tästä lähtien Kalsilan päiväkuntien rajamerkit\", Tapo\nsanoi kuin hyvästiksi. \"Ja muistanet käyneesi, kuokkavieras, kun\ntulee Kurjen vuoro poiketa Kalsilaan\", kuului synkkä, taipumaton\nvastaus. \"Eipä mitä, talo elää tavallaan ja vieras tulee ajallaan\",\nkuului jo Miehonkin ääni, joka oli ennättänyt lähettyville. \"Niin\nettä ... vieras tielle!\" päätti Tapo, leikkasi vastustajaltaan\nköydet ranteista ja lisäsi: \"Jotta pääset ajan tullen Pirkkalaan ...\npitäjänkäräjille.\"\n\nPian pororaita alkoi painua rantavierua jäälle. Rauni värjötti törmän\nkupeessa. Nuori voittaja oli heittänyt Hinkka-ukon pulkkaan. Kuin\nvasta heränneenä suuresta vaarasta hän riemahti onnellisen iloiseksi,\notti lapintytön eteensä pulkkaan ja heilautti ohjaksella ajokkaan\ntäyteen juoksuun. Orpo tytär hykertyi peitetaljaan kuin kärppä\npiiloon. Taaton ruumis makasi jossain takana liukuvassa ahkiossa.\nMutta hänen surunsa oli sittenkin lievittynyt. Hän oli vain pienen\npieni lapinkana, jolle äskeiset tapaukset olivat liian mahtavia,\njotta niitä osaisi vielä tänä hetkenä ajatella. Kapea järvenselkä\nurkeni illan ja tulipalon kajossa punasinervänä virtana. Korpi\nseisoi kummallakin puolella mustana seinänä. Ajaja läimäytti taaskin\njuoksuporoa kylkeen. Se alkoi laukata. Asettui jälleen tasaiseen\nmenoon. Rauni nosti päätään. Mutta kun hän näki päällikön vakavan\nriemukkaat kasvot, hän jäi hiljaa niihin katselemaan. Nyt niissä ei\nollut enää, keskellä voittoakaan, pelkkää rentoa poikaa. Niihin oli\ntullut miestä, joka oli ensi kerran elämässään kyennyt taistelemaan\nkylmin järjin väkevämpänsä kanssa ja saanut voiton -- melkeinpä\nkuin entisestä itsestään. Lapintyttö tajusi vaistomaisesti, että\ntämän pelastajan pulkassa ei uhannut enää häpeä ja kuolema. Ja aivan\nkuin ajaja olisi tuntenut pitkästä aikaa lähellään elävän olennon,\nhän painoi suojelevasti tytön nahkaisiin, joissa oli lämmin istua,\nmelkein kuin kotokodan turvallisten louteitten alla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaatiin taas rakentaa kahdetkin rakovalkeat, ennenkuin oli käyty\nmyös Voipalaisten lapinalueet, jotka tällä kertaa olivat säästyneet\nryöstöretkiltä, ja päästy Tehinselän kaakkoiskulmaan, josta\nahkiokuormain piti oiustaa jälleen Hinkka-ukon johdolla Lummeneen\nteitä koto-Pirkkalaan ja Tapon, Miehon ja Revon Hännin painua\nSupitunlahden suitse eteläiselle Karjalan-tielle.\n\nMaaliskuunloppuinen suojapäivä näytti tekevän molemmille joukoille\nmatkan vaivalloiseksi. Mutta olipa taas Revon Hänni nuollut susilta\nsaamansa haavat ja toiset paikkailleet monennäköiset tappelukolhunsa.\n\nHinkan raito oli valmiina lähtemään. \"Sano, ukko, Rautaparralle\",\npuhui Tapo viimeisiä selityksiään, \"että turkiksista ovat vain\nkahden vuoden veronahat Kalsoisten omaa, muut kuuluvat Kaule-ukon\ntyttärelle. Hoi, miehet!\"\n\nJoukot erosivat. Mieho ryhtyi jälleen lykkäilemään tasaista vauhtiaan\nTapon kannoilla, Revon Hänni kolmantena.\n\n\n\n\n14.\n\nVuoksen vartiossa.\n\n\nVarhaiskeväisessä aamuhämärässä seisoo Tiurinlinnan ylimmäisellä\nhirsisalvoksella sen äärimmäisessä nurkkauksessa yksinäinen mies.\nHänen vaskikypäränsä hiljaa kilajavine rengassuojuksineen, hänen\nsotavyönsä taitotaontaiset soljitukset ja lujat anturasaappaansa\nosoittavat hänet päälliköksi, joka on monilta sotaretkiltä saanut\nhämäläiseen pukuparteensa ritarinleimaa.\n\nHän seisoo suorana, jalat lujasti maata vasten. Mutta hartiat ovat\nlysähtäneet ikäänkuin liian pitkästä paikallaan seisomisesta.\nNiitä näyttää painavan liian kauan kestäneen odottamisen taakka.\nKasvot ovat riutuneet. Ne eivät katso alas kosken vuolteisiin,\njotka nuolevat hirvittävällä voimalla linnasaaren toistasyltäisiä\nkivivalleja. Kuohut pärskähyttävät hyrskeitään ylimmäisen\npaaluaitauksenkin tasalle. Mutta nekään eivät näytä koskettavan hänen\nkasvojaan. Hän vain katsoo, tuijottaen yli kosken, yli vastakkaisen\nkylän Vuoksenrannan ruskottavaa hongikonrintaa. Hiljainen tuska\npainuu syvälle hänen silmänvarjoihinsa. Tuolta, kevääntuoreesta\nerämaanlaidasta, on jo monena aamuna ikäänkuin ollut pakenemassa\nhänen nuoruutensa kohti länttä, pirkkojen rintamaille, ansapoluille\nja lapintaipaleille.\n\nSoikulaisen linnanpihan takaa kuuluu koskenkolmoisista toisen ja\nloitompaa kolmannenkin kuohahtelua ja jytinää. Sitä hän ei voi eikä\ntahdo enää kuunnella. Se repii korvia. Sillä siellä päin, idässä,\novat korelaiset ja laatokantäkäläiset, jotka tappelevat keskenään\n\"suuren\" Novgorodin samettikukkaroitten usuttamina...\n\nTämä ajatus panee hänet jurahtamaan katkerasti. Ja hän nostaa\nlopultakin hartioitaan, irtauttaakseen niistä vaikka väkivalloin\ntoivottomien ajatusten painon. Toinen käsi kohoo samalla\nvaistomaisesti läntistä erämaata kohti. Mutta tämäkin liike pysähtyy\npuolitiehen. Ehkäpä hän oli kaikesta myöhästynyt? Jospa siellä\npakeni jo täyttä laukkaa myös hänen voimanpäiviensä ratsu ilman\nsatulaa ja miestä? Ehkäpä hän oli taistellut turhaan sekä nuoruutensa\nettä miehuutensa, ja Anukka-emäntä kärsinyt turhaan loppumattomat\nikävät...?\n\nEi, hän ei kyennyt irtautumaan loppumattomista tutkailuistaan,\nsillä hän oli näkevinään selvin silmin, kuin keskellä päivää, miten\nKarjalaa söi mitaton käärme, joka jo oli kiertänyt Nevalta Syvärille\nja Ääniseen, ja nyt parhaillaan kouristui Laatokan ympäritse Korelaa\nkohti. \"Ja onkos, saastahinen, edes siihenkään tyytynyt!\" läimähti\ntaas hänessä äkkinäinen suuttumus. Hän tiesi, nimittäin, että nuo\nvarjakka-kolbjakit, joiden uutta hyökkäystä nyt odotettiin suoraan\nKarjalan sydämeen, olivat nekin vain saman Velhojoen käärmeen\njättiläispyrstön salakavalaa heilahtelua.\n\nMutta tämä yhtä mittaa toistuva katkera ajatus katkesikin tällä\nkertaa vapauttavaan rykäisyyn. Hän oli kuullut asetuvan oven käyvän\nja Tapo-poikansa askelet.\n\nOlihan hänellä sentään poika! Se oli paljastunut hänelle oikeastaan\nvasta Tapon saavuttua Tiurinlinnaan. Ylä-Vuoksi on parhaillaan\nheittänyt jäitään linnankoskia alas, ja hän oli seisonut samalla\ntavalla tällä paikalla aamuhämärissä. Kosken yli vievä lauttasilta\noli vedetty syrjään jäälohkareitten tieltä. Mutta poika oli huutanut\nyli koskenkuohun oikealla miehenäänellä: \"Täällä on Kalsoisia! Missä\non Kuura-päällikkö?\" Silloin oli taaton rinnassa vavahtanut ylpeä\nilo. Ja olipa sinä iltana tarinoitu. Pojat olivat saaneet kertoa\nhullunretkensä Vuojolaan, sudentaposta ja Kurjen Torasta. Ja taatto\noli hymissyt ihanpa ihmeissään. \"Kas, kas, olikos ylennyt, melkein\nkuin huomaamatta, Anukka-emon liepeistä sellainen miehenalku?\"\n\nSitä poikaa täytyi katsomistaan katsoa, aivan kuin äsken syntynyttä\nesikoista, jonka silmä katsoo vielä kaikkien ajatuksien tuolta\npuolen, omista, vavahduttavista syvyyksistään... \"Jopa taisi tulla\ntyön jatkaja\", hän oli sinä iltana itsekseen myhäillyt vielä\nyölavitsallaan.\n\nTapo oli lähestynyt hitain askelin. Hän häpeili yhäkin tuota\ntaattoansa, jonka hän oli muistanut verevänä, huolettomana\nsodankävijänä, mutta joka nyt, näinä parina viikkona, oli\nliikuskellut, katsonut ja tarinoinut kuin olisi auennut uroossa\njostain syvältä vanhan vanha arpi ja ruvennut kuivattamaan veriä.\nOlivathan sen niskasuonetkin näyttäneet säälittävän kutistuneilta,\nvarsinkin ensi tapaamisessa. Monta kertaa olisi haluttanut ottaa\nmelkein hartioista isäukkoa, mutta ... siihen se oli jäänyt.\n\nOli vain pitänyt peitelläkin hellyyttään jos jollakin ... syrjään\nkatsomisilla ja pienillä karkeuksilla.\n\n\"No eikö tästä tule sen selvempää?\" hän oli nytkin miehekkäästi\nröyhkeilevinään. \"Saa vain hautoa istuimiaan eikä tapella muuta kuin\nminkä riitelemällä Aimoisten kukkopojan kanssa.\"\n\nTaatto kääntyi kuin vieläkin ilahtuneena äskeisistä ajatuksistaan:\n\"Älä pelkää, sinä Kalsoisten palokärki! Saatpa kohta ryrryttää,\nkun välähtävät tuolta niemestä varjakoitten kilpikehät ja Torkel\nHaak nostaa punaisen kilven alkajaisiksi. Se on, näetsen, kuuluisa\nmittelijä. Minun taatontaattoni sai jo poikasena taistella sen\nkantataattoa vastaan Halikossa ja Asteljoen suissa, kun mies oli\nSverker-jaariin kanssa rantoja hävittelemässä. Kuten näet, on vanhoja\nvihoja heillä ja meillä ... finniläishirviöillä!\"\n\nTapo oli intoutumaisillaan. Noin sotapäällä ei taatto ollut vielä\ntähän asti haastellutkaan.\n\n\"Sanoivat ne tuolla asetuvassa äsken, että Vuoksi on sulaa jo\nTaipaleelle saakka ja Laatokkakin jo, kuulemma...\" Tapo alkoi. \"Ja\njokos olet oppinut, poika, edes tapparan tavoille?\" isä kysäisi.\n\"Onhan se outo kapine, mutta\"... Ja löi samassa lauseensa leikiksi:\n\"On se Mieho sillä jo hujahutellut nurkkapieliä päivät päästään...\"\n\"Käypä hakemassa, näytän keinot!\" isä rohkaisi.\n\nAsetuvasta palasivat tohinalla Mieho ja Tapo. Kuura-taatto tunsi\nnuortuvansa. Otti toisen tapparoista. \"Hoi, poika, asetu vastaan! Jos\non ulottuvilla miekkamies, ole lyövinäsi ylhäältä päälakeen, mutta\nheilauta se samassa, tuolla tavalla ... heilauta se sivulta kylkeen,\nsiihen se uppoo. Mutta jos on tappara toisellakin, valehtele lyöväsi\nkaukaittain kaaressa, mutta ponnahuta se poikkipuolin pään ylle,\nnäin, tällä tavalla... Jos se on houkka, se lyö, ja silloin, näin,\ntällä tavalla ... pitää huiskauttaa iskijän ase syrjään ja sitten ...\nsuoraan päätä kohti, halki... hartialihoja myöten. Sillä tavalla,\npojat, alkakaa tapella!\"\n\nPojat olivat taistelevinaan. Löivät, huimivat ja loikkeilivat hiki\npäässä, kunnes Mieho hengästyksissään selitti parhaan temppunsa:\n\"Mutta ... meillä ollaan sitä mieltä, että parasta on leikata olan\ntakaa ja kahta puolta noin niinkuin puunkaataja, tällä tavalla ...\nvitaan ja poikki, vitaan ja poikki, ja jos ei tokene, niin tuota...\"\nJa samassa poika sinkautti kolmisylisen matkan tapparan nurkkahirteen\nniin että kuiva hirrenpää lohkesi auki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsetuvasta oli lähestynyt sillä aikaa Aimoisten Hirvi.\n\nJo jalkojen käytöstä saattoi nähdä, että se nimi ei ollut sattunut\noikeaan mieheen. Jalan vauhti oli kylläkin menevä ja vinha. Kuitenkin\nkääntyilivät lanteet vaivalloisesti pukertaen, eikä varressa ollut\nluistavaa hoikkuutta. Mutta näissä jauhavissa lonkissa ... missäpä\nnäyttikin olevan sisua. Ja kun siihen lisäksi oli aikamiehen\nharteille heitetty kekkavakaulainen pää, jossa haljotti kiireellä\nAimoisten ruosteenkarvaista tukkaa, ei ollut miehessä sanomisen sijaa.\n\nAivan kuin taatollakin, Ikätoralla, oli Hirvellä kireähampainen suu,\njosta osasi tulla sanoja, kun tarvittiin. Heti oli nytkin Aimoisten\nisäntä äänessä. \"Ai, poika\", hän laski muikeasti, \"mutta mitenkäs\nsitten suu pannaan, kun on huitaistu tapparakirves vitaan ja vastassa\nseisoo varjakka miekka ja kilpi kourassa\"? \"Nääpäs, kun lääpäs\",\närtyi Mieho täyteen riitaan, melkein kuin jo edeltäpäin nousten\nKalsoisten puolesta, \"no, eipä niitä kouhoja kynnetä eikä kylvetä,\nniitä itää itsestään. Aimalan saunanpahnoissa... Avaa silmäläpesi,\nhitto vieköön, ja katso! Häh? Onko tuo hirrenpää miehen naamaa\nleveämpi? Noh? Ja menikö vitaan, häh?\"\n\n\"Älä siinä turhia koukoile\", Hirvi heitti päätään keikauttaen, \"ei\nole annettu sarvia puskevan lehmänvasikan päähän\".\n\nMutta nytpä oli loikannut aimalainen ojasta allikkoon, kun oli\niskenyt sorrilaisten viisauksilla. Mieho suolti solkenaan vastaan:\n\"Ka, jokos kiekaisit. Etpä näy tietävän, ettei se koske kuin\nkana-parkaan mitä kukko kurahtelee...\" Ja samassa hän jatkoi omin\npäin, oikein olan takaa: \"Sitä juuri, juuri sitä ovat osanneet\nAimoiset ... pelkkää kukkoilemista kaiket ikänsä... isästä poikaan ja\npojasta kukkopoikaan.\"\n\n\"Eipä sovi päällikkömiehen piestä suuta minkä tahaan kylänloppuisen\nkanssa\", Hirvi väänsi lonkkansa lähteäkseen. -- \"Vai ei, vai ei\n... koskapas se ... päiväkukko kestää yökukon kanssa ... edes\nlaulamisessa\", känisi Mieho ilkeimmällä äänellään. Ja lisäsi\nlujassa suuttumuksessa: \"Mutta Sorrilassa on tietääkseni kahdeksan\njousellista eikä ole patatukilta rokka loppunut eikä miehensisu\nniskavilloista, häh?\"\n\n\"Heittäkää riita, pojat, ei ole enää monta päivää vartiokokkojen\nsyttymiseen. Ja sittenpähän saanee näyttää kukin ... niin nuoret kuin\nvanhatkin kukot\", Kuura-päällikkö sovitteli leppoisalla tuulella.\nMutta nyt ei ymmärtänyt enää leikkiä Aimalan Hirvi edes kokeneelta\nuroolta. Paikalle oli ennättänyt Karjalan miehiä. Oli tullut\nPelkos-ukko, suursuvun päämies ja linnan karjalaisjoukon päällikkö,\nja kannoilla Äyräpään Sakka, kuulua sukua hänkin, sekä Liikkalan\nisäntä, joka hallitsi seitsemälle mäelle laventunutta sukukylää,\npuhumattakaan tavallisista jousellisista.\n\nSeisoskeli siinä jo valmiina linnan paras veuruleuka, Joron ottopoika\nKaplahainen, seisoskelivat Sorsat, Tetrit, Kokot ja Rastaat, vieläpä\nMikitat, Teppanat ja Vaskonpojat, jotka jo olivat ennättäneet\nsaada itselleen hospoti-papin ristimänimet. Ja tuli siihen hetken\nkuluttua Kalsoisten sukulaismieskin, Tiurin Joutti, hiljan kuolleen\nTiuri-ukon poika, joka alkoi olla jo aikamiehen kirjoissa, koskapa\noli nuorukaisella jo oma venekuntakin johdettavana.\n\nMiesten silmänkureissa leikki utelias vahingonilo. Kuura-päällikkö\noli talven kuluessa kovistellut pahasti karjalaisia kierouksista\nja keskinäisistä riitaisuuksista, jotka olivat katkaisseet kesken\nviimesyksyisen taistelun varjakoitten kanssa. No, nytpäs sopi,\naprikoivat äyrämöiset itsekseen, sivustapäin kuulostella miten sujui\npirkkojen riidanhaasto.\n\nEi sopinut Hirven mielestä kaikkien nähden jättää asiaa kesken. Nyt\noli kerrankin näytettävä vuokselaisillekin, ketkä olivat, rutto\nsyököön, oikeata päällikönperua Pirkkalassa. Hän väännähti taas\nympäri ja sanoi, tapaillen arvokasta ääntä, Kuura-päällikölle:\n\"Voisipa tuon sanoa näin vuokselaistenkin kuullen, mitä sukua on\nmeillä päin ajateltu peränpitäjäksi, kun on Rapolan linnan isäntä,\nkohta satavuotias Rapo-ukko, peitetty kuolinvuotaansa ... sillä\nkun ei ole enää poikia elossa ja tytär toisessakin polvessa vasta\nkasvamassa...\"\n\nMutta huomaamattaan Hirvi oli koskenut arkaan paikkaan.\nVanhemman polven äyrämöiset urahtivat pahasti ja nuoremmat\nolivat ärähtämäisillään. Rapolan kolme poikaa oli, näet,\nmenettänyt sota, jota karjalaiset olivat käyneet Hämettä vastaan\nliitossa Novgorodin kanssa. Nyt ei ollut hyvä muistella tuskin\nmiespolventakaista heimoveren vuodatusta. Tuimapäinen Pelkos-ukko\nkivahti omiensa puolesta: \"Mikä on sovittu ja naimakaupoin\nvahvistettu Kuura-päällikön kanssa, siitä ei ole hyvä tänä hetkenä ja\ntäälläpäin...\"\n\nUkon ääni oli käynyt uhkaavaksi. Mutta Aimoisten poika ei älynnyt\nitse heittämäänsä permeä ja rämähytti äänensä entistäänkin\nräikeämmäksi: \"Minä vain sitä, että silloin ei ole linnanisännän ja\nheimonvanhimman paikalle muuta miestä kuin Aimalan vanha-ukko, minun\ntaattoni, näetsen, ja suvun nuoremmat, hitto vieköön, saavat silloin\nsuoria sotataipaleet päällikkömiehinä...\"\n\nKuura-isäntä nauroi myhähtelevää naurua, vuokselaiset ilkastelivat\nsilmillään, eleillään ja remakalla naurullaan. Mieho oli tukehtua\nomiin ilkeyksiinsä, kun ei näyttänyt saavan niille suunvuoroa. Hän\npuhkui silmät vuoroin killillään, vuoroin siristyen näkymättömiin\npikistyvien luomien alle.\n\nTapo oli katsonut koko ajan isänsä kasvoja. Niillä oli vain hiljaa\nnaurahtelevaa halveksumista. Häntä halutti iskeä tuota omahyväistä\nmäyriäistä kuononpäähän. Mutta kohauttikin lopulta vain harteitaan,\nikäänkuin seuraillen taattoansa.\n\nOttopoika Kaplahainen oli ennättänyt panna käyntiin sukkelan\näyrämöiskielensä: \"Käypäs kuin käykin ... ja sitten kun vielä haet\nRapolan harjulta lepintölehmän ja keskenkasvuisen tyttären, niin\nsiinäpä se onkin ... onpa lempo soikoon, päällikön kakara kahta\npuolta valmis...\"\n\n\"Mikäpäs siinäkään ... tytär kuin tytär...! Eikä sysätä syrjään\nRapolassa, sen takaan, Aimalan talon morsianlunnaita\", Hirvi työntyi\ntaas röyhistelemään. Mutta siinäpä oli taas oma puhe heittänyt\nmiehelle keikkajalkaa. Koko talven hän oli, näet, kosiskellut\nPelkosen Kyhätty-tytärtä, ja kaupoista oli ollut jo puhetta taatonkin\nkanssa.\n\nNiinpä katsahti Pelkos-ukkokin äkämystyneenä rehentelijään. Ja\ntämä jäi kynsimään epävarmana niskatukkaansa. Mutta Kaplahainen ei\nantanut miettimisaikaa, alkoi riepotella oikein olan takaa: \"Ai-ai,\nai-ai ja sitten kai kostelet meillekin päin apenpoikien surmat ...\nai, ai, pojat! Siitä nuo jo taitavat vavista parhaillaan Sakat ja\nPelkosetkin, vaikka ovat yrittelevinään nauruntapaista...\"\n\nKarjalaisjoukko yltyi yhä suurempaan ilonpitoon. Kaplahainen jatkoi\njatkamistaan: \"Kovatpa tuli paikat. Höllällä taitavat olla kohta\npajarienkin lerppahousut. Jopas saivat kerrankin! Ja, koira syököön,\ntaisivat tanssata pajarien uskuinikki-rosvotkin ... papanat pyllyyn\nja käpälämäkeen, rasvattu niiniköysi kaulassa ... tukka liehkalla\npokostasta pokostaan ... Syväriltä Vienaan saakka, ha-ha, ha-ha...\"\n\nNyt lopultakin näytti Kuura-päällikkö suutahtavan sisimmässään. Hän\nlöi poikki Kaplahais-pojan tolkutukset viittaamalla kämmenselällään.\nEi se sentään sopinut, että nuo korelanpuolisetkin seisoivat\nnauramassa pirkoille, nuo samat mekkoniekat, jotka viime syksynä\nhänen selkänsä takana olivat turkislahjoin saaneet Äänisen\nkauppaherrat vetämään varjakat takaisin Laatokanlinnaansa ja\nsitten, sitten ... taas niskat solmussa kumartaneet hänet jäämään\ntänne kevättä vasten, kun oli, muka, sittenkin uhannut uudella\nkevätretkellä Torkel-viikinki. Ei se; hiisi vieköön, sopinut\nliuhuparroille...\n\nJa hän löi Aimalan poikaa vain isällisen leveällä kämmenellä:\n\"Kuule, sinä Ikätoran poika, kuka on päällikkö, kuka ei, se nähdään\nmiekankärjestä eikä hammaskarsinasta.\" Lähti Vuoksen päällikkömiesten\nparissa asetuvalle päin. Näytti yhtyvän neuvonpitoon Pelkosen ja\nTiurin Joutin kanssa. Lausahti sanan yhtäänne ja toisaanne.\n\nMutta kun Tapo katseli häntä nyt takaapäin, hänen hartioitaan ja\npäänsä asentoa, hänestä tuntui kuin olisi ollut taaskin hänen\ntaatossaan lähtemätöntä yksinoloa ja toivottoman taakan kantamista.\n\n\n\n\n15.\n\nVainovalkeat leimahtavat.\n\n\nOmissa valoissaan nukkuvan kevätyön keskeen syttyivät äkkiä\nvainovalkeat. Ne leimahtivat näkyviin kaksittain, toinen toisensa\njälkeen. Taipaleen rantalinnasta lähtien, jonne oli jätetty vain\nmuutama karjalaisuisko vartioksi, rantavaaralta toiselle ne syttyivät\nsuurina kokkoina.\n\nNiitä alkoi roihahdella merenrantaa pitkin Korelaa kohti, ja\nyht'aikaa Vuoksen rantoja myöten länteen päin. Ja ne räiskähtelivät\nkaikki samaa kieltä, ilmoittivat suurkylästä toiseen kuin\ntuhatkertaisesti huutamalla: Torkel Haak on tulossa!\n\nMäiltä ja vaaroilta paistavat kylät tyhjenivät tavaroista ja\nihmisistä. Mutta eivät kuitenkaan kaikki. Sillä sinne tänne pitkin\nrannikkoa oli varustettu vartiojoukkojen asentopaikkoja siltä\nvaralta, että varjakat, tapansa mukaan, jo matkalla yrittäisivät\nranta-asutuksen hävittämistä.\n\nEikä pysähtynyt vainokokkojen hulmahtelu vielä Tiurinlinnankaan\nkohdalla, joka tältä puolen oli myös Korelan lukkona, se jatkui\njatkumistaan lounasta kohti, jonne silloinen Suur-Vuoksi ulottui\nvapaana Makslahteen ja Koivistolle asti. Tänne, Suomenlahdelle\nsaakka, oli koko vuokselaiskansa hereillä, sillä Taipaleesta\nperäytyvien vartiouiskojen piti koettaa houkutella viholliset\njäljissään juuri lounaaseen, jolloin varjakkahaahdet joutuisivat kuin\nnuotan perään, Tiurinlinnan laivaston suoltuessa siinä tapauksessa\nalaspäin, viikinkilaivojen vanavesiin.\n\nMutta ei ajanut Torkel Haak nuottaan tarvottavaksi. Tämä oli\nhänelle kostoretki ja juuri Tiurinlinnaa vastaan. Kiukusta repien\npunaista partaansa hän oli viime syksynä taipunut Novgorodin\npajarin ja kauppaherrojensa palauskäskyyn. Mutta nyt oli otettava\nkolminkertainen maksu. Tiuri oli hävitettävä ja saatava käsiin kuulu\nKalsoisten päällikkömies, jonka isistä yksi oli lyönyt tappiolle\nhänen kaimansa ja kantataattonsa hämäläisten etelärannoilla. Eivät\nolleet sen suvun Torkelit tavanneet jättää velkaa maksamatta\nedellistenkään polvien osalta.\n\nHän seisoi päällikkölaivansa peräkannella, antoi päivän läikehtiä\nkäsivartensa leveällä kultavanteella ja kääntyi, soutajien lepäillä,\nhitaassa kaakkoistuulessa Tiuria kohti. Hän ei ollut saanut pienestä\nvarjagisiirtolasta irti suurtakaan laivuetta. Mutta hänen haahtensa\nolivat hyvin varustettuja ja voimakkaita. Päällikkölaivalla oli pari\nsyltä leveyttä, ja syltä syvään se kynti merta.\n\nLohikäärmeenkokilla, etukannella, seisoskelivat pätevimmät\ntaistelijat. Siinä oli uroita, jotka olivat tapelleet monen\nmerijaarlin johdossa ja monilla rannoilla: milloin kulkeneet\nHolmgarthin kauppalaivojen suojajoukkoina, milloin tehneet\nhävitysretkiä Gardarikiin, itään päin, milloin upotelleet itsensä\nMiklagarthin palveluksessa saraseenilaivoja.\n\nSyystä seisoskeli päällikkö peräkatoksen nurkalla naama naurussa ja\nkatseli hiljaa heilahtelevaa sotalippuaan, jonka kolmiosuikaleessa\nistui pyhästi hymyillen Neitsyt Maaria, kullanvälkkyvät ristit\nohimoittensa kummallakin puolella.\n\nKuljettiinhan ristinmerkkien alla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun vainokaski oli työntänyt etelän vaaroilta ilmaan ensimmäiset\nsavunsa, törähti Tiurinlinnassa vartiomiesten vaskitorvi.\nLavitsoilla makaavien miesten koura tapasi vaistomaisesti samassa\nhetkessä kupeelta miekkaa. Koko linna asetupineen, pajoineen,\npäällikönpirtteineen ja monine asuin- ja varastoaittoineen nousi, ja\nkukin työntyi työlleen.\n\nVastarannan Niemikylä, jota sanottiin myös Markkinaniemeksi, koska\nse oli rauhanpäivinä Vuoksen suurimpia kauppapaikkoja, heräsi yhtä\nmyötä linnaväen kanssa. Sen varastot oli jo aikaisemmin siirretty\nsaaren suojiin, mutta nyt tulivat kihaman kahaman loput kapistukset\nja tarvekalut, tulivat naiset ja lapset ja vanhukset.\n\nJa saaren aukeama tuli elämää täyteen. Ei ollut kiire mitään\nhullunkiirettä. Oli vielä aikaa vihollisen perilletuloon.\nMutta sittenkin oli vavahtanut jokaisen mieli aivan kuin irti\njokapäiväisistä juuristaan. Pajassa alkoi seppien taonta. Piti\nsittenkin vielä karkaista miehen jos toisenkin keihäänkärkeä tai\nlujittaa kilvenkiskoja ja miekkojen väistinrautoja. Asemiehet\ntutkailivat vieläkin kerran jousiensa nilatuohet ja koivusakarat tai\nrautakaaret, kellä sattui sellainen olemaan. Vuokselaisilla näytti\nolevan rikkaampi aseistus kuin pirkoilla, mutta myöskin kirjavampi.\nHeillä oli rintasuojuksina yhtä hyvin tavallisia nahkahaarniskoja\nkuin komeita suomuspaitojakin, oli päässä patalakkeja, mutta oli\nmyöskin monenmuotoisia vaskikypäriä. Kenellä oli miehenkorkuinen\nhirvennahkasuojus, kenellä taas tavallinen pyörökilpi.\n\nJa kunkin rikkauden mukaan saattoi olla miekasta kahvannuppu ja\nväistin pelkkää rautaa tai vaski- ja hopealevyin koristettuja.\n\nPirkkojen jousellisilla oli useimmilla hankkiluksessaan vain lyhyt,\nyksinkertainen iskumiekkansa tai -- varsinkin suurikokoisilla\nkoljoilla kaksin käsin heiluteltava lyömämiekka. Mutta Rautaparran\nseppien kuuluja rautakaaria keikkui ylpistellen melkein jokaisen\npirkan olkapäällä.\n\nJoka tapauksessa oli asetta tarpeeksi saakka niin äyrämöisellä kuin\nhämäläiselläkin, ja luja oli tällä kertaa molemmissa joukoissa\ntappeluhenki, jos olikin toisella heimomerkkinään umpimekko ja\ntoisella takinhelmus auki miekkavyötä myöten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuura-päällikkö käveli hitaan näköisenä paikasta toiseen. Mutta\nhän heitti nopean, tottuneen silmäyksen kaikkialle, miehiin,\nvarustuksiin, aseisiin ja yksinpä naisten keittohommiin keskelle\naukiota asetettujen suurten patojen vaiheilla. Hänellä oli, näet,\nsuurin vastuu taistelusta, koska hän oli kaavaillut sen vaiheet,\njoskin hän itse johti vain pirkkojansa, satakuntaa jousellista.\n\nSaaren ylimmällä pohjoiskummulla kasvaa harvaa, korkeata hongikkoa.\nPuut ovat oksattomia lähelle latvojaan. Mutta niiden varaan hän\nrakentaa parhaillaan hämäläisineen ampumavarustuksia, sillä\nmuurinkehys on tällä kohtaa matalin, ja syvällä kuohuva koski on\ntältä paikalta puristunut huimaavan syväksi, mutta kallioäyränteineen\nvaarallisen kapeaksi kuiluksi. Tällaiset \"karhunlavat\" kelpasivat\nsitä paitsi lopullisen tuhon uhatessa viimeisiksi puolustuspaikoiksi,\njoista epätoivoinen mies saattoi levittää vimmapäistä hävitystä\nkeskelle voitonriemuista vihollisjoukkoa. Missä oli vain kaksikin\npuuta lähekkäin tai kolme honkaa kolmiossa, siihen sidottiin\nlavariuvut vitsaksilla ja köysillä tai -- jos parikin oksantynkää\ntavattiin -- pantiin lujat niskakset, joiden varaan ladottiin\nsiltapuut. Hyökkäyspuolelle nivottiin ampujain suojaksi riukuja,\nhirrenpätkiä ja vanhoja veneenlaitoja. Ja kohta kyyhötti haaskalavoja\nparin kolmen sylen korkeudella kuin jättiläismäisiä tuulenpesiä.\n\n\"Jospa kaattaisiin tuohon töyrylle vielä haaska haisemaan, jotta\nosaisivat paremmin paikalle ... ne nylkemättömät tasakärsät...\" Mieho\nleukaili.\n\n\"Eipä kaatane vara venettä, sanotaan kai siellä Sorrilankin\npuolella\", Kuura vastaili naurahtaen.\n\n\"Eipä ei, mutta tämä poika aikoo kyllä kellahtaa omilta jaloiltaan ja\nkovalta tanterelta eikä oravan tai harakan pesästä.\"\n\nRevon Hänni kiipeili oravana pesään jos toiseenkin ja tirskautteli\nhammaslovestaan sihahtavia sylkyjä. Kurkotti ohuen kaulansa ja\npärpätti Mieholle: \"Äläs mitä, kun tämä ja toinen vielä mukataan,\nniin ei puutu kuin viisi seitsemästä, sanoi akka toiselle, kun oravia\npyysivät.\"\n\nOli, muka, ilo ylimmillään miesroikassa, mutta sanojen alla oli\nkullakin jomottavia tunteentapaisia, aivan kuin olisi seisoteltu\nnuora kaulassa ja nahka kananlihalla pohjattoman jäärailon kaltaalla.\n\nTapo seisoi honganjuurakolla ja katseli yli suvannon Kiviniemeen\npäin, josta vihollisen täytyi taistelun alkaessa kääntyä saarta\nkohti. Kylmänkirkas kevätpäivä oli hänestä tänään aivan kuin\nmuuttanut karvaansa. Se hehkui kuumempana tavallistaan. Oli kuin\nolisi palanut kaikkialla, mäillä, vaaroilla ja vaarojen yläpuolella,\nsummattomat kasket, jotka täyttivät koko maailman.\n\nNyt hän oli ensi kertaa oikeassa sodassa.\n\nOli olevinaan takana pitkät retket. Mutta ei tietänyt oikein, ollako\nkuin kokenut jousimies vai pojanhuiskale, joka seisoskeli Kalsilan\nLinnamäellä huikaistuen erämaan takaisista kaskenpaloista. Oli outo\nolo, peloittavaa ja röyheän ylpistyttävää. Kaiken lomaan saattoi\nkangerrella mielessä kiusallisia ajatuksia, joista ei saanut selvää,\nmutta joista vilahteli joskus Hirven ärsyttävä naama. Senkö kanssa\ntässä oli, muka, käytävä tekemään kilpaa päällikön-tekoja...?\n\nHän oli huitaista kädellään koko tuota ajatusta. Ja samassa se\npainuikin melkein olemattomiin. Olipa jo kerran pantu köysiin\npääsusikin! Entäpä tuollainen maanalinen mäyriäinen...? Kaivoi mitä\nkaivoi...\n\nJa nyt, herkimmillään, toisen ajatuksen sammuessa, toisen\nleimahtaessa tuli äkkiä rintaan syvältä kaihertava ilo ja tuska.\n\nSattui niin, että alhaalla vesiportin luona seisoskeli\nkuohkeahameinen, iloverinen Kyllätty ohjailemassa orjatyttöjä\nvedenkannossa.\n\nNeito keikaili nilkankierroillaan ja kaulankaarroillaan. Näytti\nhavainneen vieraan kaukalaisen itseänsä katselevan. Jo heilautti\nkädellään kummulle päin ja sitten jäi, orjatyttöjen mentyä, yksin\nseisoskelemaan, soma hanhenniska poispäin kuukallaan, aivan kuin\nolisi houkutellut pieneen kisanpitoon.\n\nMutta Tapo ei osannut lähteä minnekään. Miten liekään sattunut\nsillä tavalla, että tuo pehmeäkaulainen vaaleaverikkö toi mieleen\nihan toisenlaisen houkutuslinnun, jota hän ei enää pitkiin aikoihin\nmuistanut ajatelleensakaan.\n\nLiekö ollut niin, että lähestyvä kuolemanottelu oli lennättänyt\najatukset, kuten aina käy sotilaalle, siihen mikä oli ollut\nhuikaisevinta taakse jääneessä elämässä, vai olivatko sittenkin\najatukset hänen tietämättään iltaunissa kammerrelleet sen samaisen\nripapään ympärillä?\n\nSiitä se joka tapauksessa liikahti lentoon ... hänen oma\nhoukutuslintunsa -- Notburga-neito. Ja nyt, Kyllätyn turhaan\nvuotellessa, se räpytteli räpyttelemistään tuossa aivan ... Vuojolan\nristikkoikkunan ulkopuolella kuin hakien pääsyä sisään.\n\nVälähti eteen munkin kätyrintyö ja petos kostonkarvaisine\najatuksineen. Mutta tällä kertaa sekään ei kyennyt karkottamaan\npientä houkutuslintua. Tämä lenteli vain yhä häikäisevämmässä\nvalossa. Sillä oli pienen pieni musta pää, selinäsulkaiset siivet ja\nsininen rinta. Ei kerrassa piirtoakaan vuoksen-hanhesta, joka tuolla\nhöyhenineen ja kupurintoineen houkutellen lullitteli...\n\nEnsi kerran papin petostyön jälkeen hän sai selkeän ajatuksen,\nettä Vuojolan neito saattoi olla omalta osaltaan viaton. \"Ei,\nrutto syököön, nuori, kokematon tyttö osannut sellaista keksiä\neikä tahtoakaan\", hän harkitsi. Mutta saattoi se sentään taipua\nhurskauksissaan ... petoksellakin käännyttämään ... pakanapenikkaa,\niski taas uudestaan tuskallinen ajatus.\n\nMutta miten heittelehtivätkin nyt eri arvelut, läikähti kuitenkin\npitkästä aikaa taas ilon ja tuskan ristilaine nuorukaisen mieleen.\n\nTyynenä toimiskeleva taattokin teki olemisen jollain tavalla\naurinkoiseksi. Teki mieli kysäistä noita asioita häneltäkin,\nvaikka häpeäntunto oli pannut tähän saakka visusti syrjäyttämään\nkotokertomuksista sekä isä Johanneksen että Anukka-emon teot häntä\nvastaan eräänä kohtalokkaana iltapäivänä.\n\nMutta jo oli pitkästynyt Kyllätty-neito kosken partaalla. Nykäytti\nylpeähkösti olkapäätään ja lähti kulkemaan aittoja kohti, yhäkin pari\nkertaa silmäten ohimotukan vieritse kummulla seisovaan vätykseen,\njoka ei näyttänyt ymmärtävän potkia sen enempää kuin Ynnikki-vasikka\nsuossa...\n\nKosken viimeiset vuolteet ne vain kuljettivat korkeita vaahtopalloja\nalhaalla rantakatveessa. Jopa soljuivat kuin joutsenet, tuli pojan\nläikähtäneeseen mieleen soreana kuvana. Kas, jopa kiertävät takaisin\nakkavirtaa ... mikä töyhtöpäisenä koskelona, pojankakkarat selässä\n... mikä vaikealukuisena jouhisorsana, mikä jo harmaantuneena\nrämehanhena...\n\nTällaiset naurahduttavat huomiot olivat tuoneet Tapon takaisin\nliioista kuvitteluista. Ja nyt oli enää vaikea pysyä alallaan. Aika\nvenyi venymistään. Ei tapahtunut mitään, vaikka oli jo iltakajoakin\ntuossa sammalella ja tuolla ... aittojen katveissa.\n\nTaatto oli seisahtunut lähettyville. Pojan puheet kääntyvät\npakostakin äskeisten ajatusten jatkoksi Vuojolaan päin. Hän oli\nheittäytyvinään jaarittelevan huolettomaksi. \"Kuule, isä ... samojapa\nnuo lienevät tämän puolen varjakat kuin ne ... riisiläisrinssit, mitä\nollevatkin ... siellä Vuojolassa päin?\"\n\nTaatto istahti hirrentyvelle ja ryhtyi selittelemään aamuöittensä\ntuttuja ajatuksia: \"No, ei sen enempää eroa, poika, kuin minkä\nsyöjällä ja syöjällä. Jäytävät samaa leipää, toinen toiselta\nsyrjältä, toinen toiselta. Ja meistä se on taikina siinä leivässä\",\nhän kääntyi jo synkemmäksi viime lauseissaan. \"Pala sieltä,\nkokonainen kannikka täältä päin on jo lohkaistu. Koskematonta paikkaa\nei ole enää muualla kuin siellä meillä, pirkkojen rintamailla.\"\nÄäni oli käynyt taas lempeäksi. Aivan kuin olisi hakenut parhainta\nlohtuaan, hän päätti vieläkin hereämmin: \"Mutta sielläpä se onkin ...\nHämeen sydämessä tämän maan parhain leipä, oikea Ukonvakka, mihin ei\npäästetä vieraita kourin eikä hampain...\" Taatto vaikeni.\n\nMutta Tapo oli viriytynyt noista leppoisista kuvista entistä\nlähemmäksi isäänsä. Äskeisen uskoutumisen tarve tuntui nyt\näkkiä luonnolliselta. Hän istahti taaton viereen ja kertoi isä\nJohanneksesta ja paosta Anukka-emon avulla, vaikka kaihtoi vielä\nmainitsemasta Notburga-neitoa ja omia humalantekojaan.\n\nKuura-isä mietti hetken, laski kätensä pojan polvelle ja sanoi\ntavallista liikuttuneempana: \"Kuule, Tapahaiseni, jos äitisi on\nsanonut, että parempi armo kuin väärä tuomio, on se pappi karitsaakin\nviattomampi.\" Ja yhä painavammin hän jatkoi: \"Kalsoisten vihamiestä\nei koskaan suojaa tai pelasta meidän ... Anukka-emomme.\" Hän nousi.\n\"Olet ollut väärässä, poika\", tuli lopuksi puolittain ankarasti.\n\nMutta se moite soi Tapon korvaan suurena lupauksena. Jos kerran\nhän oli ollut tappamaisillaan rehellisen miehen, silloinhan ...\ntuo kaukalaisneito oli vieläkin olemassa ja kukaties...? Ajatukset\nolivat seota hänen päässään. Hän oli repäisemäisillään omista\ntukkahaivenistaan, niin häntä suututti ja nauratti oma pitkän pitkä\nhounapäisyytensä.\n\nEikä hän lopultakaan osannut purkaa iloisen karvasta kiukkuaan muihin\nkuin tappeluaikeisiinsa. He olivat lähestyneet töitä lopettelevia\nmiehiä. Tapo oli tarttuvinaan suoraan asiaan: \"Et kai käskene jäämään\nmeitä tänne\", hän viittasi Miehoon ja Revon Hänniin ja samalla saarta\npitkin, \"hämäläisten varajoukkoon\"? Oli, nimittäin, päätetty jättää\nsaarelle aimalaisen johdossa puolet pirkkalaisista, joilla ei ollut\nmitään kokemusta meritappelusta.\n\n\"Enpä toki\", isä hymähti, \"pääsette Tiurin Joutin venekuntaan, jossa\nei katsota miestä karvoihin. Tottapa tehnette mitä eteen sattuu\", hän\nliitti vaativasti.\n\n\"Ja jos ei satu, niin satutetaan\", Mieho leveili ottaen hongan\njuuresta tapparansa, jota hän ei ollut päästänyt ulottuviltaan\nkoko päivänä. Kului taas kotvan aika. Tapo oli kääntynyt jälleen\ntarkkailemaan suvannolle päin. Äkkiä hän kurkottuu kaula pitkällä\nKivinientä kohti.\n\n\"Ja taisipa sattua\", hän saa vaivoin sanotuksi. \"Ja tällä\nhengähtämällä!\" huudahtaa melkein samassa henkäyksessä kaapaten\nMiehon olkavarresta vierelleen.\n\nKaksi viestivenettä halkoo lujaa vauhtia suoraan linnan jyhkeätä\nlankkuporttia kohti.\n\n\"Hyvä, paikoillenne, miehet\", kuului Kuura-päällikön ääni. \"Eipä\nyllätä meitä yö ... tässä taistelussa!\" kuuluivat miehekkään\nsoreaääniset sanat nuorukaisten jo painuessa alas linnanporttia\nkohti. Vihollinen oli vaaksan päässä. Nuoret jouselliset juoksivat\nvastaan sylenmittaisin askelin.\n\n\n\n\n16.\n\nVarjakoita vastaan.\n\n\nLaajalla, selänkokoisella suvantolahdella kiertää jonossa\nkolmattakymmentä karjalaisuiskoa. Ne ujuttautuvat hitaasti\npohjoisrantaa pitkin kuin tunnustellen ilmaa kenokaulaisilla\nvaskikokillaan. Jo näkyy Kiviniemen leveä salmi. Vihollisen\nkäärmekokat työntyvät salmea kohti tasaista, mutta lujaa vauhtia.\nTorkel Haak nostaa korkealle, koko varjakka-joukon karjahtaessa,\npunaisen taistelukilpensä.\n\nSamassa tartutaan vuokselaisuiskoissa airojen pyyryihin sellaisella\nvoimalla, että tuhdot notkahtelevat, airot taipuvat ja veneet\nnostavat päätään kuin uivat hirvet sarviaan. Nyt ne jatkavat entistä\nkaartaan länsirantaa kohti hyrsky edessä ja vaahtopallot takana. Ne\nluottavat nopeuteensa. Niiden on ennätettävä selän lounaispuolelle,\nennenkuin syväuintiset viikinkilaivat ryhtyvät tekemään raskasta\nkäännöstään, ja sitten ... hyökättävä kaksittain kutakin\nvihollisalusta vastaan, sillä korkeat viikinkilaivat murskaavat\nmatalan yksinäisuiskon pelkällä painollaan.\n\nVitsavaulut ja hangat natisevat. Uiskot ovat jo kääntyneet kaksittain\nhyökkäyssuuntaan. Eräistä veneistä toisiin heitetään köysiä, jotta\nvihollislaiva joutuu yhteen törmättäessä puristuksiin, kokkien\nväliin, ja hyökkääjäin on tukeva nousta kilpikehiä vasten. Torkel\nHaak on jo saanut laivansa rintamaan. Mutta niiden kilvet seisovat\nyhä liikkumattomina.\n\nSamassa irtautuu suomalaisten venesarjasta pariton uisko, jossa\nperäpäällikkönä seisoo sorjavartinen Tiurin Joutti. Huolimatta\nnuoresta iästään hän on kuuluisa ovelista tempuistaan ja\näkkiyllätyksistä.\n\nHän karjahtaa soutajille ja huutaa jouset käsiin. Keulassa seisovat\nTapo, Mieho ja Revon Hänni. Äsken vielä seisahtelevat veret olivat\nkohahtaneet kuumaan kiertoon. Nyt ei ollut olemassa muuta kuin\nsokaiseva vauhti, jännittyvä jousenselkä ja kaarella värähtelevä\nrautalehti.\n\n\"Jopa taisi tulla mokomampaa kuin Vuojolan satamassa\", kärähteli\nMieho Tapon korvan alla. Uisko vavahti kuin viimeiseen haamaisuunsa.\nJoutin polvet notkuivat juoheasti. Pitkät, silkoisen ruskeat hiukset\nheilahtelivat hajallaan kypärän tiukasta rajasta alaspäin. Hänen\nkätensä puristi peräsimenvartta kuin olisi juuri ja juuri sen\nsinkoamaisillaan keihäänä ilmaan. Ja vähitellen oli ohut, jäntevä\nkaula venynyt pitkälle takakenoon ja toinen suupieli leukaperiin.\nTapo oli heittänyt Miehon puhuessa katseensa taakse päin, Joutin\npuoleen. Tämän kasvot häilähtelivät näkyviin riemastuneena,\nhurjana nauruna kuin koskenpyörteen takaa. Pirkka löi läimähtäen\nMiehoa olkapäähän ja kääntyi jälleen hyökkäyssuuntaan. Kokan yllä\nheilahtavat viholliskeulan kilvet. Kuuluu tiurilaisen käsky. Kaaret\nhelähtävät, nuoliparvi lennähtää. Mutta hengähtämän perästä iskeytyy\nmyös pitkiä viikinkinuolia uiskoon, jääden täräjämään keulapuolen\nsisälaitaan. Ja vaskikokka on murskautumaisillaan viikinkihankojen\nalle. Samassa se tekee kuitenkin joustavan kaaren, pyyhältää ohi, ja\nvarjakkalaiva jää perävantaan taakse.\n\nSe kääntyy raskaasti ja lähtee ajamaan uiskoa takaa. Tiurin Joutin\nniskatukka lakkaa heilahtelemasta. Hän on jäänyt katsomaan silmä\nkovana tiettyä kuusenlatvaa vastarannalla. Nostaa taas tuokiossa\nmolemmat kätensä kuin hätääntyneenä. Mutta meno käy melkein\nverkkaiseksi. Lohikäärmekokka nousee takana täyteen vauhtiinsa.\nTiurin poika vilauttelee taakseen, ja soutajat, hänen merkkiään\nseuraten, ovat vetävinään lujasti, mutta antavat aironlappeiden vain\nmyötäillä vettä.\n\nKeulakannen varjakat laskevat tarkan nuolisarjansa. Alahangoissa\nsyntyy tuokioksi sekasortoa. Ja samassa peränpitäjä tuupertuu\npäittäin alas, äkkiä kuin niskaan isketty otus. Voitonhuuto\nkajahtaa takaa-ajajien aluksesta. Sen partailta kohoavat miehet\nmiekka ja kilpi kourassa. Ne aikovat vallata matalan uiskon,\nlähettäen edeltävän nuolisateen taas keulakorokkeelta. Jopa alkavat\nheikäläisten kokkamiehetkin tarttuilla keihäittensä varsiin.\n\nMutta silloin hypähtää railakka Kaplahainen tyhjälle perä Vantaalle.\nUisko saa äkkiä siivet kylkeensä. Se nostaa emäpuunsa hetkeksi\nilmaan. Laitalaudat ovat katkaisemaisillaan vitsaksensa, airot lyövät\nluokkina vettä.\n\nPirkat tuijottavat viistävään vedenpintaan. Edessä kuultaa matala\npohja, jossa seisoo tiheässä monenmuotoista kivenmöhkälettä. Tapo\ntökkää kylkeen Miehoa. Se houkuttelee takaa-ajajat karille! He ovat\nremahtamaisillaan täyteen nauruun, mutta eivät ennätä.\n\nUiskon äskeinen tempaus on herättänyt epäluuloja varjakoissa.\nSieltä kuuluu päällikön pysäyshuutoja. Mutta raskas alus painoi\nyhäkin eteenpäin omalla painollaan ja rymähti vedenalisen luodon\nkiviriuttaan. Sen perävannas tärskähti korkealle, putosi alas, ja\nkoko alus siemaisi vettä ylähangoiltaan. Jäi makaamaan avuttomana\ntoiselle kyljelleen.\n\nSilloin oli Tiurin Joutti taas ihkasen ehjänä paikallaan. Uisko\nkääntyi pysähtymättä vauhdissaan ja syöksyi keskelle viikinkien\nsekasortoa. Miesvoima oli vihollislaivassa kaksinkertainen, eivätkä\nsen taistelijat olleet haaksirikossa menettäneet paljoakaan aseitaan.\nMutta kilpiä oli solahtanut joukoittain veteen, järjestys oli\nmenetetty, eikä laivalla ollut nyt mitään apua korkeista laidoistaan.\n\nTiurilainen solahuttaa uiskonsa vihollisaluksen veteen uponnutta\nkylkeä pitkin ja harppaa useine miehineen varjakoitten sekaan. Pirkat\novat joutuneet perävantaan puolelle ja loikkaavat sen kaltevalle\nkorokkeelle, jossa seisoo aluksen päällikkö tukien itseään pitkällä\nmiekallaan. Alhaalta nousee miehiä suojaamaan päällikköään. Mutta\ntämä on jo saanut iskunsa Miehon tapparasta, joka oli halkaissut\nilman samassa hetkessä kuin sen omistaja oli kyyristynyt uiskon\nlaidalta hyppyyn.\n\nTaistelu jatkuu. Varjakat ovat joutuneet kahden joukon väliin.\nKeulasta tunkee Tapo iskumiekka ja kilpi lähtemättömästi kourassa,\nja Revon Hänni takana häärää minkä kerkiää, pistää milloin sivulta,\nmilloin alta kuin ärhäkkä kärppä kivikosta. Mieho kääntyilee vielä\nvähän taempana vuokselaispoikien rykelmässä.\n\nMonet varjakoista saivat siis taistella ilman kilpisuojaa. Mutta he\nnäkevät vastassaan melkeinpä pelkästään nuorukaiskasvoja. Nuo Sorsat,\nJoutit, Tetrit ja Revon Hännit näyttävät helposti teurastettavilta\nhirvenvasikoilta. Ja kokeneet uroot alkavat järjestelmällisen\npuolustuksen.\n\nMutta Kaplahainen on huutanut vuokselaisille: \"Veteen, majavanpojat!\"\nPian seisoo vyötäisiään myöten karilla moni karjalaispoika ja alkaa\niskeä kyljestä vihollista, samalla kun uiskoon jääneet pitävät\nkorkeammalta tasolta yhä hellittämätöntä nuolisadetta. Mieho on\nkiskaissut tapparansa kaatuneen rintalastasta, tekee itselleen\nhiukkasen tilaa, tunkeutuu Tapon vierelle ja alkaa juurevan\npäivätyönsä. Lujinkaan ranne ja miekka ei voinut kestää tätä\nkalmalaisen lakaisua. Kypärät halkesivat. Jos sattui kilpi vastaan,\nmurtui sekin, panssarit repesivät leveät rinnat saivat ammottavat\nhaavansa. Kaukomiehiä vastaan oli noussut mesikämmenen penikka, joka\noli saanut ukkokarhun voimat etukäpäliinsä, ja veden puolelta jatkaa\nyhä riuska Kaplahainen hurjaa jousileikkiänsä.\n\nUros toisensa jälkeen sortui hyökkääjien jalkojen eteen tai\nsurvaistiin veteen. On enää keskimaston luona kourallinen\ntaistelijoita. Mutta myöskin nuorukaisia vaipuu tuhtoja vasten\ntai punertuvaan veteen. Voitto on tulossa, mutta se maksaa. Tapo\nalkaa raivostua. Hiki sokaisee silmiä. Hän ei tiedä mistä on saanut\nkäteensä pitkän viikinkikeihään. Nyt se joka tapauksessa heiluu\nhänen käsivarsissaan. Jalka tanassa hän siirtyy tuuma tuumalta\nmastoa kohti. \"Käskikös tulla, rumahiset?\" hän kähisee iskiessään.\n\"Painutko siitä ... Juortanin jokeen!\" hän työntää horjuvan varjakan\nlaidan yli. \"Vai idästä ja lännestä ... rosvot!\" hän karjahtaa.\nEdessä häilähtelee kuparinpunaisia kasvoja, lihaksisia käsivarsia,\nmerensineltä läikehtiviä katseita ja verestäviä häränsilmiä, joista\nyksikään ei pyydä eikä anna armoa. Kohta hän tajuaa väsymykseltään\ntuskin muuta kuin äänten kaukaista sorinaa, kunnes ... vielä kerran\nkuuluu korvanjuuresta Miehon raivokas ähkäisy. Ja miehen tappara on\ntehnyt lopun taistelusta. Viimeinen varjakka kaatuu sijoilleen, ja\nMieho seisoo keskiteljolla maston juuressa.\n\nTapo katselee huohottaen suu auki eteensä. Vastassa ei ole ketään!\nKaplahainen on luikahtanut vedestä etukannelle ja harppaa nyt\nsieltä alas. Mieho naurahtelee kuin juopunut velttoa naurua. Mutta\nsaapa vieläkin hetken kuluttua huohottaneeksi. \"Ei hätäillä, pojat,\nennenkuin on hätä ovella...\" Ja istahtaa teljolle pyyhkeilemään\nhikistä niskaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPelkos-ukko ja Kalso taistelevat selän puolella. Pirkat on siroteltu\neri karjalaisaluksiin, ja kumpikin päällikkö johtaa omaa sivustaansa.\n\nHe ovat päättäneet tunkea varjakat pohjoista kohti, linnankosken\nalle, jotta vartioväki saattaisi yhtyä taisteluun valleilta käsin.\nMutta Torkel Haak ei anna pettää itseänsä. Hän välttää tekemästä\nuusia asennonottoja ja antaa uiskojen hyökätä, sillä hänen korkeat\naluksensa, varsinkin päällikkölaiva, ovat hänen parhaimmat\nlinnoituksensa.\n\nUiskot viistävät yksitellen tai jonossa viikinkilaivojen kupeitse.\nNe laskevat nuolisarjansa. Ne houkuttelevat vihollisia takaa-ajoon.\nMutta Torkel Haak pitää päänsä eikä päästä enää yhtään laivaansa\neksähtämään ansaan. Hän aikoo uuvuttaa parveilevat vuokselaiset.\n\nSilloin ryhtyvät päämiehet hyökkäämään. Kaksittain sidotut uiskot\nsyöksyvät suoraan vihollisen kokkia vasten. Juuri kun Tiurin\naluksesta ruvetaan tarkkailemaan muuta maailmaa, on kaksi uiskoa\nsaanut keskeensä pienehkön varjakkahaahden. Mutta hyökkäys ei\nonnistu. Uiskojen täytyy katkaista köytensä päästäkseen pahoin\ntappioin irtaantumaan viikingeistä.\n\nTorkel Haak nauraa laivalla, jota vuokselaiset eivät ole uskaltaneet\nkuin kaukaittain lähestyä, hän sinkauttaa keihäänsä venettä\nvastaan, jonka perävantaalla seisoo Kuura-päällikkö. Ase ei yllä\npuoliväliinkään, mutta huuto kuuluu: \"Muista taistelua Bälagardsidan\nrannikolla. Sen kostavat tänään Aldegjoborgin miehet!\" \"Asteljoki ei\nennätä jäähän, ennenkuin viimeinen Torkel Haak on saanut surmansa!\"\nhuusi Kalsoinen raudankovalla äänellä vastaan.\n\nViikinki käski äkkiä laivansa syöksymään eteenpäin. Mutta pysäytti\nsen taas kuin ärsyttääkseen Kuura-päällikköä.\n\nTappiolle joutuneet vuokselaisalukset olivat lipuneet omiensa\nsuojiin. Vaalea hämärä kattoi selän ja tummensi rannat. Muutamat\ntuhkanharmaat pilvet tekivät hidasta nousuaan taivaanrannalle. Kuuran\nja Pelkosen uiskot lähestyivät hitaasti toisiaan.\n\n\"Se mies nauraa liian kauan!\" huudahti Kuura. \"Ka, jollet katkaise\nkaulaa\", Pelkonen tokaisi hymähtäen vastaan.\n\nKalsoinen otti veneitä ympärilleen viisin kuusin ja teki hyökkäyksen,\ntoisten alusten ärsyttäessä muita vihollislaivoja.\n\nTapo seuraa isänsä uiskoa. Tuo mies, joka seisoo päällikönpaikalla,\nei ole enää äskeinen tuijotteleva mies. Nyt seisoo siinä hänen\nentinen taattonsa ... vartalo nuorekkaan joustavana, pään ja kaulan\nasennossa ilomielistä vireyttä. Jollei hän pitäisi jo parhaillaan\nkeihästään puolittain heittoasennossa, luulisi hänen lähestyvän\nrauhallista rantaa eikä vihollisen himmeänä puuntavaa kilpikehää.\n\"Tuolla tavalla, juuri tuolla tavalla hän on kulkenut koko elämänsä\",\najatteli poika.\n\nMutta samassa jännitti näyn hurjuus hänet hengittämättömäksi. Taatto\noli heittänyt keihäänsä tuimassa kaaressa kohti Torkel Haakia. Se oli\nvastahaasto. Ja uiskot imeytyivät uivina käärmeinä viikinkilaivan\nkylkiin. Kilvet olivat nousseet. Ei enää singonnut yksikään nuoli.\nMiekka- ja keihästaistelu oli alkamassa.\n\nSuomalaiset kiipeilivät muurahaisina kylkiä myöten. Ne työnnettiin\nalas, ne palasivat uudestaan. Niitä suistui veristettyinä veteen,\nne palasivat jo kolmatta kertaa. Oli syntynyt keskihankain kohdalle\naukkoa, jossa ryntääjät alkoivat valtaustaistelunsa. Mutta samassa\nhetkessä se murskautui umpeen. Uskalikot oli lävistetty kahta puolta\nja joutuivat syvyyteen.\n\nPirkat vaativat Tiurin Jouttia hyökkäämään avuksi. \"Näilläkö ...\nkalmalaisilla?\" nykäytti nuorukainen olkaansa ja osoitti uiskon\nperäpuoleen, jossa tuhdoilla voihki haavoittuneita ja makasi\nlimittäin ruumiita.\n\nJa siellä seisoi Torkel Haakin laiva kuin linna, joka oli iskenyt\nvihollisen alas muureiltaan. Sitä oli ollut mahdoton valloittaa.\nKalsoisen uiskot pakenivat sekasorrossa ja päällikkö itse peräytyi\nhitaasti jäljessä, vieläkin turhaan taistellen nuolenkantamaan saakka.\n\nNyt oli hetki tullut. Torkel Haak heilautti kilpensä hyökkäykseen.\nKoko varjakkalaivasto alkoi edetä, tuimasti ja painavaa vauhtia.\nVuokselaisuiskojen molemmat ryhmät olivat joutuneet erilleen. Nyt ei\nollut muuta tehtävää kuin pelastua tuhosta. Päälliköt kaarruttivat\nuiskonsa Kiviniemen kärkeä kohti, päästäkseen tätä tietä linnan\nvarustusten turviin.\n\nTiurilainen tajusi liikkeet ja ohjasi oman aluksensa suoraan\nlinnanporttia kohti.\n\nMutta silloin oli jo varjakat huumannut voitonilo ja hävitysvimma.\nHe tunkivat vuokselailaiset nopeasti hajalleen rantoja kohti, minkä\nuiskoryhmän minnekin, ja laskivat Markkinaniemeen eristääkseen\ntappiolle joutuneet linnasta.\n\nHe kahlasivat niemekkeelle, jossa seisoi teloillaan rivi juuri\nvalmistuneita, ensi tervassaan makaavia tai kevääksi paikkailtuja\nvanhoja kalastusveneitä. Tuokiossa nämä paloivat mustasavuisena\nroihuna. Ja varjakoita hyökkäsi kylää kohti ryöstönhimo silmissä.\n\nMutta päällikön voimakas käsky pysäytti sotamiehet. Vuokselaisveneitä\noli päässyt maihin. Miehiä oli kerääntynyt Kiviniemen kupeelle.\nJa uusia uiskoja näytti pyrkivän samaan suuntaan. Nuo rippeet oli\ntuhottava, ennenkuin linna oli suljettu saarelleen ja tämän puolen\nhävitys saattoi alkaa. Nuristen tarttuivat viikingit taas aseisiinsa.\n\nSiitä alkoi tappelu maalla. Järvenselkää viisti jo sieltä täältä\nvirinlaikka ja pilvet olivat ylenneet taivaankantta pitkin peittäen\nseudun entistä koleampaan hämärään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme pirkkaa seisoo linnasaaren varustuksilla ja tuijottaa\njännittyneinä ja synkkinä salvoimen nurkkaukselta yli kosken. Mitä\nsiellä tapahtuu? Taistellaanko siellä?\n\nTulipalon uhallakin kantautuu korvaan yksinäisiä huutoja, aivan kuin\näkkiä katkeilevaa, toivotonta ulvontaa. Tapoa puistattaa. Tuntui\naivan kuin aseettomat miehet ottaisivat vastaan kuolinkolkkauksia.\n\"Sinne täytyy päästä!\" hän sanoo puoliksi itsekseen. Ja tämä\noli kuitenkin toivotonta. Yli kosken oli mahdoton päästä\nampaisemallakaan. Ja suvannon puolella seisoivat vastassa lujasti\nvartioidut viikinkilaivat.\n\nAivan vastapäätä, ranta-aittojen luo, oli ilmestynyt ryhmä\nvarjakoita, jotka juoksivat nurkalta nurkalle soihdut käsissä. Ja\ntulipalo levisi tuota pikaa laajalle alueelle.\n\nRevon Hänni laski nuolen jousestaan. Se näytti hukkuvan tulesta\ntohisevaan ilmaan. \"Säästä ne, poika-parka, koto-oraville\", ilkeili\nMieho, joka vielä muisti Hännin vastauksetta jääneet pilkanteot\nakkojen oravanpyynnistä.\n\nRiehuvien varjakoitten keskeen juoksee ylempää joku viikinkipäällikkö\nja karjuu viittaillen Kivinientä kohti. Joukko katoaa kiertäen\ntulimeren taakse.\n\nTapo vavahti ilosta. \"Kuule, se haki miehiä apuun. Siellä\ntaistellaan. Taatto ja Pelkonen ovat koonneet joukot! Kurko\nkurkkuuni, jos eivät tappele!\" hän huusi uudestaan. \"Sinne on\npäästävä, rutto syököön, vaikkapa lentämällä!\"\n\n\"Kylläpä kai\", Mieho känisi haluttomana. \"Mutta ollapa tuossa sitä\nennen pöytyrillinen nauriinmollosia ja hernekeitto patatukilla ...\nkun ei ole kirpuillakaan enää syömistä koko miehessä...\"\n\n\"Äläs mitä\", yritteli Hänni, \"nälkä se on paras matkamiehen särvin,\nja söisi se tyhmä paljonkin, mutta...\" Mieho oli ottanut poikaa\nniskasta ja painanut nenän maata kohti: \"Älä inise, kissanpoika,\npääset pussiin ja pussissa koskeen, he-he-he...\"\n\nMiehon hekotellessa Tapo haamaisi kädellään aivan kuin olisi hypännyt\nkiipeämään oksalta oksalle. Hän näytti keksineen jonkin ajatuksen.\nMutta tämä näytti huimaavan yltiöpäisyydellään. Kasvoilla värehti\nhetken epävarma ilme. Sitten ... hän kokosi kaiken tarmonsa,\nkäski kiihkeän lyhyesti: \"Pojat, hakekaa kirveet, tuokaa muitakin\npirkkoja ja tuonne ... honkien alle!\" Lähti itse juoksemaan suoraan\nkoskenniskaa kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoskenkuilun lähinnä seisovaa jättiläishonkaa hakataan kolmea\npuolta hellittämättömällä voimalla. Pirkkoja on keräytynyt paikalle\nparikymmentä nuorta jousellista. \"Lisää kirveitä, tarvitaan toinenkin\nhonka\", Tapo käskee. Hän harppaa äyräälle ja mittailee levottomana\nsilmillään kurimuksen leveyttä, kurkottelee vastaäyränteelle\nnähdäkseen, oliko maa vastareunana kovaa vai pettävää. Siitä oli\nhämärässä vaikea saada selvää. \"Täytyy koettaa, ei auta\", hän hokee\nlevottomana lähellä ihmetteleville pirkoille.\n\nHonka alkaa huojua. Se johdetaan miesvoimin kaatumaan yli kosken\nkuilun. Latva leikkaa humahtaen ilmaa. \"Se kestää, pojat!\" Tapo\nhuudahtaa, kun puu jää vaakasilleen, joskin latvapuoli viettää pari\nkyynärää alaspäin. \"Tokko kestänee\", Mieho mutisee epäillen vieressä.\n\"Sen täytyy kestää\", synkistyy Tapo. \"Ja jos tuo kestänee mustan\nkissan, niin tottapa pääsevät penikat hännässä\", kosti pienikokoinen\nja laiha Hänni-poika Mieholle äskeiset niskavellit ja seisoo hongan\noksattomalla juurella. Kääntyi vielä kerran ja lävähytti: \"Vai\ntokenetko edes perässä?\" Samassa taputtelee poika pieksunpohjillaan\noksatonta honkaa, kivertää sääret väärinä ja matalina, juoksee\nisopäisenä ahmanpoikana männynoksaa. Tarttuu nopeasti latvahavuihin,\nkömpii varovasti näiden lomitse ja kiepahuttaa äkkiä itsensä\nvastarannalle. Täällä hän nostaa molemmat kätensä, hypähtää\ntasajalkaa ja huutaa jotain, mutta sanoja ei voi kuulla kosken\nkohinalta.\n\nToinen honka rojahtaa viereen. Nyt on tämä vaarallinen tola\nisompainkin helpompi katkaista. Tapo kääntyy pirkkojen puoleen,\njoita oli yhä enemmän kertynyt paikalle. \"Kuka seuraa? Tarvitaan\nparikymmentä miestä.\"\n\nHalukkaat alkavat liikehtiä. Mutta takaa kuuluu Aimalan Hirven ääni.\n\"Mitäs täällä?\" Se tulee kireänä ja vaativasti. Hän on tällä saarella\npäällikkö ja vastuussa sen puolustamisesta. \"Kuka täällä oikein\nhounailee?\" hän jatkaa tarkastellen honkasiltaa, ikäänkuin ei olisi\nhuomannutkaan Tapoa.\n\n\"Minä\", vastaa Kalsoisten poika, \"hyökkään tuolta ylhäältä sivusta\nmeikäläisten avuksi. Nyt käskee hätä.\"\n\n\"Täällä käsken minä\", sinkosi Hirvi vastaan. \"Eikä minun miehiäni\njuoksuteta pois paikaltaan.\" \"Kysyin jo\", Tapo kääntyi jousellisten\npuoleen, \"ketkä seuraavat. Minä yksin otan teostani vastuun.\"\n\nNuorukaisia kerääntyy hänen ympärilleen. Toiset ovat jo juosseet\nhakemaan aseitaan. \"Vastaat, vastaat kai, jos tietänet, että\ntällaisesta tuomitaan joukon pettäjänä ja kapinallisena!\" oli Hirvi\närtynyt täyteen vihaan.\n\n\"Sittenkin vastaan\", Tapo löi jyrkin sanoin ja nousi hongantyvelle.\n\n\"Omat mieheni kiellän ... kuoleman uhalla!\" Hirvi käski\nsuuttumuksesta puhkuen. Mutta nyt nousi miesjoukossa meteli. \"Kun on\ntarpeen, niin on!\" huudettiin.\n\n\"Eikä tässä viitsi koko yötä napostella oravanhäkissä!\" kuului\ntoisaalta.\n\n\"Hoi, pojat!\" kuului samassa Kaplahaisen ääni harvojen karjalaisten\njoukosta, \"meillä kun mennään, koska on kerran pirkoissakin oikeita\nällimiehiä!\" Monipäinen huuto ja melske työnsi Hirven voimattomana\nsyrjään.\n\nTapo havaitsi voittaneensa ja painui kuilun yli Mieho perässä. Ja\nkolmattakymmentä pirkkaa ja äyrämöistä teki saman matkan, kenellä\nkeihäs tasapainona koholla, kenellä kädet levällään ja jalat\nharallaan kumpaakin hongan kylkeä myöten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapo kierrätti joukkonsa Niemikylän monisokkeloisten rakennusten\ntaitse. Viettävä rinne avautuu eräästä aitansolasta miesten eteen.\nSiellä on taistelussa kaksi tulenkarvaista rintamaa. Se on kaukaa\nkatsoen tyyntä ja armotonta, mutta läheltä kuulostellen äheltävää ja\nvoihkivaa kamppailua. Vuokselaisuiskot ovat mikä missäkin hajallaan\nrantoja pitkin. Suomalaisilla ei ole näin ollen peräytymistietä. He\ntaistelevat joko voittoon tai lopulliseen tappioon.\n\nÄsken voitonvarmat varjakat ovat ärsyyntyneet murhanhimoisiksi tästä\nodottamattomasta vastarinnasta. Heillä on kiire ryöstämään. Ja heillä\non vihollista parempi asema. Tulipalo sokaisee heidän ylitseen pirkat\nja vuokselaiset, joiden kasvot paistavat luonnottoman selkeinä\nkylärinteelle saakka.\n\nTapo hakee isäänsä. Tuolla eturintamassa! Kypärä on poissa. Pään\nasento on yhä uljas. Mutta tukka liehuu sekaisena, aivan kuin\nohuttukkaisen vanhan miehen, joka seisoo tuulta vastassa. Samassa\nTapo säikähtää sydänveriin saakka. Hän katsoo uudestaan. Sillähän\noli miekka vasemmuksessa ja kilpi oikeassa kädessä... luonnottoman\nalhaalla...? Se on haavoittunut eikä kohta enää jaksa... Pojalle\ntulee hätäpäinen tuska. Hän on näkevinään, että isän silmät ovat\nsyvällä onkaloissaan, toivottomina, väsymyksestä riutuneina ...\nKäsivarsi nousee ja laskee hitaasti, kilpi suojaa väsyneenä. Hän\non kuin yksinäinen taistelija Rutimon rotkossa, josta ei ole\npääsyä elävien ilmoille, välähtää pojan mieleen kuva joistain\nManalan-tarinoista.\n\nSilloin ... syvältä, rinnan pohjimmaisista syövereistä, nousee pojan\nsydämeen voimakasta riemua. Hän saa pelastaa taattonsa! Tuomitkoot\nsitten ... aimoiset ja mäyriäiset...\n\nOn kulunut vain hengittämän hetki. Jouselliset pannaan kahteen\njoukkoon, joiden tulee laukata rinnettä alas, suin päin, ja saattaa\nhurjin huudoin vihollinen hämmennyksiin.\n\nTapo ja Kaplahainen juoksevat rinnan, suoraan kohti varjakoitten\nvasenta kylkeä. Hyökkääjäin silmitön vauhti, huuto ja melske panevat\ntappelijat seisahtumaan. Lähimmät viikingit kääntyvät vastaan, mutta\nkauempana seisovat eivät tiedä mistä on kysymys ja kuvittelevat\nsuurtenkin apujoukkojen olevan tulossa. He perääntyvät vaistomaisesti\nlaivoja kohti. Pirkat ja vuokselaiset saavat hetken hengähtää.\n\n\"Se on poikani, Kalsoisten Tapo!\" huutaa Kuura-päällikkö ja tekee\nvastustamattoman hyökkäyksen miehineen. Vihollinen on joutunut\nosaksi hajalleen, osaksi tungettu ahtaaseen tungokseen, jossa ei saa\nkyynärpäätä liikahutetuksi.\n\nTapo hakee Torkel Haakia. Hän temmeltää jaloin ja käsivarsin. Missään\nei tunnu miekan vastusta. Ne ottavat ahdingossaan kuin teuraat\narmoniskut vastaan. Hän huutaa päällikön nimeä, hän aikoo maksaa\nhänkin sukunsa puolesta. Mutta vihollinen on jo pakenemassa rantaa\npitkin. Kenttä tyhjenee. Hän luulee saavuttavansa rannalta hakemansa\nja lähtee juoksemaan.\n\nVihollinen kahlaa jo vedessä, heittäytyy uimasilleen. Pieni joukko\nsuojaa peräytymistä tuimasti taistellen rantakennäällä. Tapo törmää\nsinne joukkoinensa. Turha vaiva. He kaatuvat viimeiseen mieheen. Ja\nlaivojen portaille nousee jo paenneita. Omalla päällikkölaivallaan\nseisoo Torkel Haak ja johtaa laivueensa pelastamista. Yhä vahvistunut\ntuuli auttaa hänen aikeitaan. Vuokselaiset eivät ennätä kerätä\nhajallaan olevia uiskojaan. Kun varjakkalaivain keulat kääntyvät\netelää kohti, ei niitä ole seurailemassa muuta kuin kaksi uiskoa\nKapalahaisen johdossa.\n\nMutta voitto oli sittenkin saatu. Se oli ostettu kalliisti. Se oli\ntullut viime hetkellä, lentänyt hurjapäisenä palokärkenä suoraan\nperikadon rotkosta. Kalsoisten poikaa hoetaan kaikilta puolilta.\n\"Jopas oli temppu!\" \"Olipa, koira syököön, hurjapäistä poikaa!\"\n\nIsä ja poika tapaavat toisensa rantakennäällä, aivan vedenrajassa.\nTulenloimo läikähyttelee yhä tummaa vettä verenkarvaisin kuvioin.\nAhavoitunut ja asultaan repaleinen taatto hakee poikansa silmiä.\nLyö vasemmuksellaan olalle: \"Jopa taisi kuontua ... miehenalusta\noikea mies!\" \"Saitko haavan, taatto?\" Tapo kysäisee. \"Saivatpa\nvetäistyksi auki ... hauislihaksen, mutta ... lienevätpä jänteet\npaikoillaan\", isä hymähti. \"Ei saanut vielä surmaansa Torkel Haak!\"\nTapo huudahti peitellen iloaan isän pelastumisesta. \"Vai ei saanut?\nNoh, jopas jopa, mutta ... eipä lie vielä se Asteljokikaan jäätynyt.\"\nTaatto kopristi vielä kerran poikaa olkapäästä ja jäi hymyilemään,\naivan kuin poika olisi jo pessyt ja sitonut hänen verta valuvan\nkäsivartensa silmiensä ilolla ja hyväilevällä, huolekkaalla äänellään.\n\n\n\n\n17.\n\nPeijaiset.\n\n\nVietettiin hautaan pantujen peijaisia voitoniloisin juomingein.\n\nJa Pelkosen Kyllätty oli juhlan kukkein neito. Huhuttiin, ettei\nollut tyttö huolinut Hylkiälän eikä Tetriniemen poikia, ei edes\npätömiehen maineessa kulkevaa Tiurin Jouttia, puhumattakaan\nTimoska Vaskonpojasta tai Soskuan Ivaskoista, joita oli saapunut\nkosimahommiin Korelan puolelta saakka.\n\nPoika-parat olivat yönkuhjeessa solmielleet mikä minkinnäköisen\nhoukuttelunauhansa Kyllätyn aitan ovenripaan. Mutta kävivätpäs aamun\ntullen kurkistamassa? Siellä viipotti tuulessa ilkkuen punanauha. Ei\nollut neito huolinut. Keikkueli vain juhlasta toiseen ja helähytteli\nhymykuopat nauravina upean rintansa riipushelyjä toisen jos toisenkin\njousellisen korvaan. Akat haukkuivat takanapäin tyttöä noppaneidoksi\nja väpättivät nenät vastakkain: \"Ka, ka, köyhä leivikseen, rikas\nherkukseen ... mutta sanokaa mun sanoneeni, ettei sitä tyttöä\nkilvoin vihille viedä, jota kilvoin kihlataan.\" \"Ja katsokoonkin\nvain, silkopää, ettei tule lopulta siinä leikissä mahoksi Pelkosen\nlepintölehmä ja itse saa kosijakseen vihoviimeistä kohnapäätä.\"\n\nMiesten pitopöytään oli ruokia ja juomia kantamassa muitakin neitoja.\nOli Niemikylän hoikkalanteinen Unattu, oli Kaplahaisen morsian,\nLuorikki-tyttö, oli Ilaria ja Kyllikkiä, vieläpä lähikylien ylen\nsyötetyitä, muhkeita emäntiä. Mutta siellä vain, missä Kyllätty\nsipaisi helmuksellaan penkkiä, siellä käännähti jousellinen aivan\nkuin suosiosta ylpistelläkseen.\n\nAimalan Hirvi istuskeli vaiteliaana lähimpäin miestensä keskellä\nerään sivupöydän päässä. Monipäinen kateus jäyti hänen ajatuksiaan.\nTuolla istui isänsä rinnalla pitkät käsivarret rentonaan pöytää\npitkin Kalsoisten Tapo. Luuli kai suuretkin teot tehneensä, kun oli\nosannut lyödä sumua vanhempienkin miesten silmille. Kun hän, Hirvi,\noli viittaillut hänen rikkeisiinsä taistelun aikana, oli Pelkonen,\näijänkänttyrä, kuivasti tokaissut: \"Eipä ollut kielletty varusväkeä\ntappelemasta ... oikealla hetkellä ja oikealla tavalla.\" Niin oli\npäässyt siitäkin, hosuja, kuin koira veräjästä...\n\nJa tuokos ... samainen kouho, sai Kyllätyn silmistä jos jotkin\nvälkkeet! Kas, kas, sille se tuotiin ... oikea simasarvi, varjakoilta\nsaatu ryöstösarvi ... kuin valtamiehelle ikään... Ja siihen kiepsahti\ntuojakin, niin että hameet humahtivat...\n\nSiihen oli tottakin istahtanut Kyllätty Tapon viereen, palavissaan,\nhuulet vaapukan punaisina ja silmämunat päässä kuin pyörivät\nharakankivet pienessä koskessa.\n\nSujuttautui sopivasti vierellisensä kylkeen. Ja Tapo, joka näki\nHirven pureskelevan kiukkua leukaperillään, rutisti tyttöä ylhäältä\npäin, noin vain sivumennen, juhlailossa. Mutta neito likistitte siitä\nniin osuvasti aivan kainalon alle, että Hirven sisua alkoivat kiertää\nkateenviat kuin tuhatkunta nahkiaista kivenkoloja pitkin.\n\nTätä pientä tappelun alkua ei paljoakaan joudettu huomaamaan. Oli\nmiekkoisilla tarinoimista äskeisestä taistelusta ja tytöillä ja\nemännillä heilumista.\n\nHiljainen Unattu oli paennut pitopirtistä ja istuskeli aitan\nkynnyksellä, kuulostellen omahisensa, pahasti haavoittuneen Tetrin,\nhiljaista voihkinaa. Ja sinne päin, aittojen oville, kulki hiljaa\nmuitakin naisia, tyttöjä ja maammoja, ketkä panemaan haavalle\nkuumennettua sammakonmahaa tai muita hauteita, ketkä kannellen ...\nvetreämmille oluthaarikat ja pirana-keitot.\n\nMutta terveitten juhlassa, asetuvassa, eivät riittäneet keitot ja\npiiraat eivätkä ahavoituneet, viimesyksyiset lampaanlihat. Heitä\nvarten olivat emännät piimittäneet parhaat juustonsa ja malturi\navannut väkevimmät umpitynnörinsä. Eikä loppunut tammilautasilta\nraavaanliha, sillä isohärkä oli isketty juhlan ruokapuoleksi.\n\nKeskustelu kulki tällä erää idän ja lännen varjakoissa.\nKuura-päällikkö kertoi parhaillaan tarinaa Harald Haartraadesta ja\nSigurd Jorsalfaresta, jotka olivat purjehtineet Kreikan merellä\nja uineet Juortanin joessa. Ne ne vasta olivat miehiä. Olivat\nlasketelleet läntistä rantaa Jaakopin maahan saakka ja otettuaan\nryöstöveron puhkaisseet läpi Norvan salmen ja hyökänneet Sinimustien\nmaahan, jossa asui hiilenmustia koljolaisia. Olivat niitäkin\nkeihästelleet ... ihmissyöjiä muutaman heimon verran ja laskeneet\nkuin kuninkaat Konstantinopolin satamaan. Ja sielläkös oli keisari\npannut pystyyn sellaiset peijaiset, joissa miehet saivat tapella\nkuolemaan vihityitä miekkamiehiä ja harjakkaita petoja vastaan. Eikä\nniistä juhlista ollut tulla lähtöä viikossakaan. Mutta loppujen\nlopuksi, kun olivat saaneet tarpeekseen viinistä, ankeriaanmaidosta\nja papukaijanmaksasta, jopa olivat heittäneet joutsenkaulaiset\nja timanttisilmäiset naiset taljoilleen ja kääntäneet kokkansa\nyhä idemmäksi. Täälläkös sitten vasta oli tekemättömät tehty.\nOlivat pesseet, syntinsä muka, pesseet kuin peevelit syntisäkkinsä\nJuortanin ikityvenessä virrassa. Ja olipa ollut, Ruotus syököön,\nniissä kylvyissä löylynlyöjinä koreita vaimonpuolia, oli ollut\npäänpesijänäkin sellainen Patseepaniminen leski, jonka vuoksi jo\naikaisemmin olivat kuninkaat kauloja katkoneet.\n\nNo, taisipa kulua aikaa Kekristä Ukonpäivään, ennenkuin taas alkoivat\npalailla miehet, tällä kertaa suuria virtoja nousten, pohjoisille\nmerille. Ja niinpä oli kaikki maat käyty, mitä on ikinä löydetty\nmaannavan ympäriltä.\n\n\"Ollehia, mennehiä\", tokaisi Sakka-ukko kertomuksen päätteeksi. \"Ei\nole enää varjakoissakaan sellaisia merijaarleja.\"\n\n\"Eipä ei\", myönsi Kalsoinen, \"mutta ...verratapa heitä meihin tai\nmeidän taattoihimme, niin ... olemmepa, totta vieköön, niin pirkat\nkuin vuokselaiset, aina ja joka paikassa pahasti myöhästyneet\".\n\n\"Myöhästyneet?\" toisteltiin hämmästyneinä, kuten ainakin outoa\najatusta. Kuura oli jäänyt katsomaan poikaansa, joka oli aivan\nläheltä suu auki ahminut hänen sanojaan. Mieho nojaili takaapäin\nTapon olkaan tiirottaen hikisestä naamastaan kuin yöpöllö\npäivänterää. Kyllätty oli työntynyt syrjemmälle ja näytti olevan\näkeissään koko Kalsoisen viisauksille.\n\nMutta Kuura-päällikkö nosti taas sidotun käsivartensa raskaasti\npöydänkulmalle, tarttui vasemmuksellaan haarikankorvaan ja jatkoi\nentistä painavammin: \"Niinpä niin, myöhästyneet... Sen tiedän\nomastakin kohdastani liiankin tarkkaan. Missä tahansa olen käynytkin\nsotaa, se on ollut aina puolimatkaan jäämistä, myöhästymistä. Ja\nmitäs ovat ennättäneet sillä aikaa varjakat? Nyt on niillä kokillaan\nkaksipäinen lohikäärme. Toinen hammaskarsina syö meikäläistä miestä\noikeasta jalasta, toinen vasemmasta, ja haarojen välistä tekee\nkeikkajalkaa Ilmajärven pajari ... varsinkin karjalaisille...\"\n\nViimeksi lausutussa oli hiven halveksumista. Se sai vuokselaiset\näreän näköisiksi. Mutta Kalso tuntui nyt purkavan perimmäisiä\najatuksiaan eikä ruvennut silittelemään vuokselaisten pörhistyviä\nniskakarvoja. \"Koskemattoman ehjää ei ole enää muuta kuin rinta\nja selkäpuoli ... pirkkalaisten kyläpellot ja erämaat\", hän löi\npöytään koko karuudessaan sen saman ajatuksen, josta oli puhunut\nTapolle taistelun kynnyksellä. \"Sieltä käsin ja sieltä päin ... ne on\nlakaistava mereen vieraat tunkiot ... ikuisiksi ajoiksi. Tullevatko\nvuokselaiset mukaan?\" tuli äkkiä vaativana kysymyksenä.\n\n\"Ainakin ottopoika Kaplahainen tappelee Tapo Kalsilan rinnalla,\nvaikka kaulaa myöten suolamerestä\", huudahti nuorukainen sivupöydästä\nhaarikka korkealla pään yläpuolella. Mieho leveili onnellisin naamoin\nja Revon Hänni tirskautti pitkin lattiaa, aivan kuin olisi tuntenut\nvuojolaissotamiehen nyrkiniskun vieläkin yläleuassaan.\n\nMutta Liikkalan isäntä oli alkanut varovasti selitellä:\n\"Sovussapa on eletty jo miespolven ajat. Ja sen me takaamme ...\nme suurkyläiset, ettei tulee enää riitaa pirkkojen ja äyrämöisten\nkesken Pyhäjoen rajasta ... Me pohjoispuolitse, te eteläpuolitse\nrantamarkkinoillemme, niin, tuota...\"\n\n\"Eivät riitä enää meille sellaiset markkinapaikat, joissa myymme\näyristä ja äyrityisestä kuin kerjäläiset parhaat turkiksemme\nkaikenkarvaisille kesteille. Ne on tehtävä omiksi kauppasatamiksemme,\njos aiomme nousta lännenmiesten verroille.\" Kuura-isäntä oli puhunut\nentistäkin iskevämmin, niin että taitava Pelkos-ukko pisti esiin oman\nsormikoukkunsa: \"Eipä lie paikallaan, hyvä mies, solmia olvipöydässä\nsuuria sotaliittoja.\"\n\n\"Eipä ei\", Kuura kiivastui, perin pohjin suuttuneena koko\nvätystelystä, \"mutta paikallaan on sanoa juuri tästä honkapöydän\npäästä -- ja sen minä sanon myös tuossa istuvalle perilliselleni että\npirkkojen on tästä alkaen ajettava vain omia asioitaan, jollette\nkykene vastavuoroon yhteiseen sotaretkeen rannikkoja pitkin.\"\n\nKuuntelijat, vanhimmatkin, ottivat sanat vastaan kiehahtaen\nporisemaan kokonaisena rokkapatana. Supistiin, viittoiltiin\nkiihkeästi ja ärjähdeltiin. Mutta Kalso kiersi ajatuksensa tuimasti\nlukkoon: \"Miehen on kiskaistava ainakin toinen jalkansa irti suosta,\njos solahtaisikin toinen ... Novgorodin kitaan.\"\n\nNyt kuohahti joukko täyteen meluun. Vuokselaisten joukosta kuului\npari huutoa: \"Jokos pani jänistämään ... Kalsoisten isäntää?\" \"Missäs\nse on päällikkömiehen sana?\"\n\nTapo oli noussut. Hänen taattoansa solvattiin. Katse kiintyi\nmuikeasti naurahtelevaan Hirveen, joka oli sihauttanut lähimmilleen:\n\"Saivatpas, saivatpas, Kalsilan häkärät...\"\n\n\"Eikös sen pitänyt ... Asteljoen pysyä sulana Torkel Haakin\nkuolinpäivään saakka?\" kuului taas entistä viiltävämpi ivanääni.\nSilloin Miehokin, joka oli seisonut syrjemmällä kaulakkain\nKaplahaisen kanssa, astui uhkaavana pari askelta Hirveä kohti, paksut\nreidet levällään, aivan kuin olisi tapaillut tukea kuukkavassa\nveneessä: \"Älä lämmitä, mies, riihtä tappuroilla, ettet saisi\ntukullista rohtimia leipäläpeesi!\"\n\nSiellä täällä juoksentelevat tytöt olivat jo kavahtaneet pelokkaina\novipieleen. Nyt ei ollut enää tappelu kaukana.\n\nMutta Kalsoinen vaati kädellään hiljaisuutta: \"Näyttepä muistavan,\nettä lupasin olla mukana hävittämässä Laatokanlinnaa, jos\nvuokselaiset vaihtaisivat kevätkalansa varjakkoihin. Ja miehen sana,\nkuten tietänette, on syvä kaivo\", hän jatkoi ylpeästi, \"ei sitä\nmuutamalla likakauhalla pilata\". Kuului pari hyväksyvää huutoa.\n\"Niin, että ... jo tänä kesänä on varjakoitten Aldegjoborg tuhkana,\nenkä minä vaadi itselleni muuta saalisosaa kuin Perman kypärän,\njonka aion jättää perinnöksi pojalleni ... lännentaipaleita varten.\"\nIsä jäi katsomaan Tapoon kuin tarkoittaen painaa hänen mieleensä\nparhaimman ajatuksensa. Mutta Tapo ei ollut kuullut mitään Perman\nkypärästä eivätkä monet muutkaan nuoremmat miehet. \"Sano, mikä se on,\nsano, taatto!\" Tapo tokaisi puoliksi kuiskaten.\n\nMieliala oli samassa muuttunut. Haluttiin kuulla taas tarina\nkaukaisista tapahtumista. Kalso antoi uteliaan hälinän vaieta,\nennenkuin jatkoi: \"Se on hukkuneitten heimojemme komein\npäällikönkypärä, jonka varjakat jo pari miespolvea taaksepäin saivat\nsaaliikseen suurelta ryöstöretkeltään perimmäiseen Permaan.\n\n\"Siellä seisoi, näetsen, tuolla idässä päin, vielä silloin\nsuurten virtojen kulmakkeessa kuuluisa Permanlinna, joka suojeli\nheimolaistemme, permien, kauppaa jättiläisvirtaa myöten eteläiselle\nmerelle saakka.\n\n\"Mutta ... niin oli tullut vuoro senkin heimolinnamme sortua. Suurin\nosa sen suunnattomista rikkauksista valui tuhkaan. Mutta saivatpa\nryöstäjät yhtä ja toista mukaansakin. Ja nyt on Laatokanlinnan\nkaupparuhtinaitten lujimmassa kätkössä päällikönkypärä, joka ei ole\nsen enempää kuin pelkkää rautaa parine kultalevyineen, kuulemma,\nmutta joka on arvaamattoman arvokas, sillä se on viimeinen merkki\nheimojemme voimanpäivistä, jolloin ei vielä riita ja veljesveri ollut\npäässyt ruostuttamaan meikäläisten miekkoja.\"\n\nPuhuja vaikeni. Silmiin oli tullut taas kostea loiste. \"Ymmärsivätkö\nnuo\", ne näyttivät sanovan lempeän syyttävästi, \"että yhä\noli pahimpana kalmalaisena kummallekin heimolle kateuden ja\neripuraisuuden Hattara, joka nauroi kaiket yöt heimokorpien\npimeydessä\"?\n\nSopu ja hyvä tahto näytti valtaavan juhlijat. Mutta yksi ei tajunnut\näskeisen hetken parhainta ajatusta -- Aimalan Hirvi.\n\n\"Vai päällikönkypärä, vai päällikön...\" hän oli alkanut jankuttaa,\naluksi vain lähimmilleen, Aimoisten jousellisille, mutta silmänraot\nolivat vähitellen kaventumistaan kaventuneet, eikä hän enää osannut\nolla yltymättä täyteen ääneen: \"Vai oikein päällikönkypärä! Mutta\nsaisikopa tuota kysäistä, pannaanko se Pirkkalan pitäjänkäräjinä\njuuri Kalsoisten päähän, jos sitä kerran ovat mukana ryöstämässä\nmyös Aimoiset jousellisineen? Vai aikoneeko Kalso tekaista omasta\npojastaan päällikön ulkopuolella käräjäympyrän?\"\n\nAimalankyläisten naamat myötäilivät epävarmoina Hirven vierustoilla\nja takana.\n\n\"Eipä lie aiottu eikä tarvinnekaan ... ruveta nylkemään nahkaa\nkaatamattomasta kontiosta\", naurahti Kuura vastaukseksi ja poistui\nasetuvasta Pelkosen ja muiden vanhempain miesten seuratessa saman\ntien yötiloilleen.\n\nMutta nyt vasta irtosivat kuolaimet nuorten ajokkaitten suupielistä.\n\n\"Sanonpa kuin sanonkin\", karkasi heti Mieho kimppuun viisauksineen,\n\"jos sen karhun peijaiset kerran istutaan, ei taitane ainakaan\nAimoisten poika nakutella karhukeihääseensä vaskinaulaa\". Hän oli\ntullut seisomaan naama ja hartiat jäykkinä aimalaisia vastapäätä.\n\nHirvi oli noussut. \"Vai ei taitane! Vai ei, mutta ... eipä lie\nkuitenkaan Sorrilan pallukoilla edes takalistonsa kokoista paikkaa\nkäräjäkivillä, häh? Vai onko, miehet?\" hän huudahti omilleen, jotka\nolivat hölähtäneet nauramaan päällikkönsä oivalle läimäykselle.\n\n\"Nämä pojat kun eivät aiokaan hoitaa niitä asioita takamuksillaan\nvaan pääpuolellaan!\" Mieho käänsi vikkelästi koko joutsijoukon\nnaurajat puolelleen.\n\nSamassa Hirvi menetti kokonaan malttinsa. Ohuista huulista hinkui\nviha ja kiukku, mutta hän ei löytänyt sanaakaan vastaukseksi. Joi\nankaran kulauksen haarikan laidasta ja ryhtyi aikovan näköisenä\nhamuilemaan puukonpäätä vyöstään.\n\nMieho naurahteli yhä tyytyväisempänä, ja Revon Hänni puhalteli\nhyppysiään kuin olisi aikonut ruveta kiipeämään olematonta\nhongankylkeä.\n\n\"Jos aiot näytellä täällä puukontynkääsi, se kuuluu minun\nvastattaviini\", uhkasi lopulta Tapo, joka oli siirtynyt seisomaan\npöydänpäähän Hirveä vastapäätä. \"Tuleehan toki pojan täyttää\nisäukkonsa käskyt!\"\n\n\"Käskyt? Mitkä käskyt?\" Hirvi epäröi tietämättömänä asiasta. \"Sitä\nvain, että kun Ikätora tarjosi tytärtään Kalsilaan, eikä huolittu,\nniin ukko huikkasi lähtösanakseen, että ... sen asian sai sovittaa\nhänen Hirvi-poikansa kättä pitemmällä. Jotta ... anna tulla,\nisäntäpoika!\"\n\nHirvi näytti epäröivän. Mieho hekotteli häijyimmillään. Revon\nHänni oli hypännyt sivupöydälle ja räkätti ärsytellen: \"Montako\ntuumaa tarvitaan? Hoi, pojat!\" \"Älä siinä hotise\", oli Mieho\nsuutahtavinaan. \"Jos riitti Kurjen Toralle kaksi, ei tässä tarvita\naivan kynnenmustukaistakaan, sillä omasta nahastaan ne vasta ovat\nsaitoja ... nämä Aimalan ahmat!\" Hirven miehet usuttivat isäntäänsä\njurahtaen synkeitä uhkia. \"Ei ole ollut tapana Aimoisilla rellestää\nhumalapäisten kanssa\", tapaili Hirvi arvokasta ryhtiä ja lähti\npukertamaan ovea kohti. Käännähti Tapon kohdalla ja iski pää\ntakakenossa: \"Tuomion mukaan ja käräjäkansan katsoessa saat kyllä\nkerran tältä mieheltä kättä pitempää!\" Aikoi poistua.\n\nMutta silloin Tapo vetäisi vastustajansa olkapäästä takaisin\nkeskilattialle ja asettui itse oven puolelle. \"Mitä tolkutat\n... käräjistä ja käräjäkansasta sinä, jonka jousimiehet saavat\nvanhuutensa varaksi tyhjän savusaunan ja häkää, pelkkää häkää\nhengenpitimiksi. Luuletko, ettei muisteta Aimalankin nurkilla,\nmihin hukkuvat köyhien miesten viimeisetkin tilkut kyläpellosta?\nAimoisille! Ketkä ajavat majavapadoiltaan pyytäjän korento kourassa,\njos sattuu olemaan miesparka kylänloppuisia? Aimoisetpa hyvinkin!\nVai mitä sanotte te, Ikätoran palkolliset?\" hän kääntyi Aimalan\nkyläisten puoleen. \"Saavatko teidän taattonne, vapaat kaskimiehet,\nrastia kaskensa edes peninkuuluman päähän päätalosta?\" Jouselliset\neivät vastanneet. Mutta Tapo näki heidän ilmeistään, että hänen\nheittämänsä syötit olivat tarttuneet karvaina paloina miesten\nkurkkuun. Ja hän lasketti tulisena tappuranuolena viimeiset sanansa:\n\"Niin että ... lakkaa huutamasta avuksesi käräjäkansaa, kun kerran\nasiat ratkaistaan. Teitä vihataan, sillä te teette vapaista miehistä\nsalavihaista nälkäkansaa...\" Näytti kuin hän aikoisi vieläkin jatkaa.\nMutta löytämättä enää sanoja hän äkkiä kohautti hartioitaan ja\npoistui luonnottoman pitkin askelin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoika löysi taattonsa istumasta erään aitan kynnykseltä. Kertoi\nhänelle äskeiset sanansa. Isä laski kätensä nuorukaisen olalle:\n\"Taisitpa puhua oikein, mutta, katsos ... mekin olemme olleet\nvain puolikkaita, kuten Aimoisetkin ... ainakin minä. He ovat\nosanneet kerätä aittoihinsa rikkautta ja valtaa, minä olen tyytynyt\nenimmäkseen vain ... maineeseen, mainetekoihin, joista sopii ukkojen\ntekaista tarinantapaisia. Mutta, katsos ... sillä, joka aikoo\nkukistaa Vuojolan ja valloittaa erämaat rintamaistamme Turjaan\nsaakka, sillä täytyy olla sekä sotijanmaine että valta käsissään.\"\nTaatto nousi. Oli mentävä heidänkin jo yötiloilleen. Eikä Tapo\nrohjennut enää jatkaa keskustelua.\n\nLavitsalle painuessaan taatto vielä tokaisi: \"Huomisaamuna saat\nsitten palata kotiin ... viemään sanani ja pitämään Vuojolaisia\nsilmällä ... syksyyn saakka.\"\n\nTapo oli aikaisemmin mielessään kapinoinut isän aietta vastaan\nlähettää hänet takaisin ennen Laatokan-retkeä. Mutta nyt, taistelun\naattohetkistä alkaen, hänen ajatuksensa eivät olleet osanneet enää\nmuualle suuntaillakaan kuin länteen päin. Ne olivat kuin kaaresta\nlennähtäneet nuolet, joita ei enää voinut mikään voima takaisin\nkääntää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna he erosivat. Isä oli saatellut lähtijöitä kosken\nyli. Mieho ja Hänni aikailivat loitommalla palaneitten ranta-aittojen\npaikoilla. Kalsoiset olivat istahtaneet tuhaksi menneen venevalkaman\nliepeille, puoliksi palaneelle hirrentyvelle. Oli teräksenkirkas\nkevätaamu. Pienet nopsat laineet välähtelivät loppumattomana\nsärki- ja salakkaparvena. Vastarannan lehtimetsä oli pelkkää nuoren\nnuorta, huikaisevaa vihreyttä.\n\nMiehet istuvat vaiti. Isä on pannut oikean kätensä polvelle. Tapo\nkatselee kämmenselän rystysiä, nivelten paksuja ryppyjä ja korkeina\nkierteleviä suonia. Sehän oli kuin vanhan ukon käsi, mutta niin hyvää\ntekevä ja levollinen...\n\nMistä lie tullutkaan ... Poika on näkevinään tumman, hitaan pisaran\nvierivän ranteelle. Norahtaa alemmaksi, tulee toinen, kolmas --\npieni, pysähtelevä virta ... raskaita veripisaroita. Niitä tulee kuin\neläviä olentoja tai kuin kuoleman pieniä koukoja maan alta.\n\n\"Eivät taida olla siteet paikoillaan\", Tapo tokaisee rauhallisin\nsanoin, mutta hänen on kummallisen paha olo. \"Enpä tullut\nhuomanneeksi\", isä vastaa, \"mutta kyllä se siitä vielä ... ainakin\nviimeiseen tappeluunsa...\"\n\n\"Viimeiseen?\" kavahti poika. Nuo pisarathan olivatkin olleet kuin ...\nennusmerkkejä.\n\n\"Niinpä niin\", hymähteli isä, \"mitenkäs kävi Harald-jaarlin? Kaikki\nmaat oli käynyt ja tullut lopulta Norjan kuninkaaksi. Mutta ...\ntekipäs sitten pienen retken naapurisaareen, jopa sai surmansa äkkiä\n... mitättömässä tappelussa. Sellaista se on miekkamiehen polku ...\nkätkee kuin lintujen rata, kun lennähtää nuoli... näkymättömistä.\"\n\nTapo ei osannut vastata mitään. Tuntui kuin hän olisi joutunut\nkatsomaan kuolevaa taattoansa silmiin. Mutta isä oli panevinaan\nleikiksi: \"Eipä mitä ... ne osaavat kyllä panna jatansa ehjäksi\njälleen ... eloon jääneet.\" Kotvan kuluttua hän taas lisäili: \"Ja\nminkä lienee meidän polvemme myöhästynyt, on aikaa edessäkin, poika.\nNe suurimmat retket, näetsen, tekee kai jokainen heimo vain kerran\nelämässään, niin että ... ei muuta kuin jatkat, tullevat, jos\nsattuu, sinun osallesi.\" Viime sanoissaan hän nousi, ryhdistihe ja\ntarttui poikaa käsivarteen: \"Sen verran muistanet sanojani, ettet\nvieraita usko etkä omia heimolaisiasi pelkää, silloin kyllä taipalet\naukenevat.\"\n\nYhäkin hänen näytti olevan vaikea erota pojastaan. Jatkoi taaskin:\n\"Ja ennen kaikkea muuta: älä käänny vieraisiin jumaliin. Siinä\nkohdassa olen minäkin ollut liian heikko ... ehkäpä lempeän äitisi\npyhimysten vuoksi.\" Ja sitten ... toisti vieläkin kerran: \"Niin,\nniin, poikani, siitäpä ne aukenevat sinulle ... taipalet.\"\n\n\"Täytyypä aueta\", vastasi Tapo poikamaisen vetreästi, \"kun palaat\nsyksyllä ja...\" Hän ei osannut enää jatkaa. Mutta taatto vastasi\njo loitompaa, äänessä nuorekas leikki: \"Tulenpa kuin tulenkin,\njoko kypärä päässä tai ... kainalossa, eikä sitä ole minun\nkuolinroviollani poltettava, se jää sukuun ... polvesta polveen!\"\nHeilautti kättään ja kääntyi astelemaan poispäin. Poika jäi hetkeksi\nseisomaan, viittasi kumppaneilleen ja lähti Kivinientä kohti, jossa\nodotti Kaplahaisen ottopoika veneineen ja soutajineen.\n\n\n\n\n18.\n\nTarsian taival.\n\n\nOltiin jo kesän syyspuolessa, niissä ajoissa, jolloin suuret kalat\nalkavat painua jokien syvänteisiin ja selkäluotojen lämpöisiin\nhautoihin. Monet pirkkojen perhekunnat olivat jo jättäneet Ruoveden,\nPaloselän ja Mustaselän kalasaunat ja painuneet Jäminginselälle,\nennättääkseen takaisin rintamaille hyvissä ajoissa ... ennen sadon\nkorjuuta ja villavuonan iloista uhrijuhlaa.\n\nMutta Mustaselän koillisrantamalla, leveähkön joen molemmin puolin;\nkäy parhaillaan tyynessä illassa huuto ja mekastus. Siellä on padottu\nverkoilla kappale jokea ja ajetaan parhaillaan ylävirrasta kaloja\napajaan. Rannalla seisoo Mieho kalakunnan päämiehenä. Sorrilan\nkahdeksasta pojasta on hänen lisäkseen neljä nuorempaa pallukkaa ja\ntytön huiskale touhussa mukana. Sillä, kuten sanottu, Sorrilassa\nolivat emännät ja tyttäret huiskaleita ja pojat ja isännät pallukoita\ntai jääriä. Eikä niillä näyttänyt olevan iässä paljoakaan väliä.\nMinkä lie ollut vähän toista vuotta kullakin. Niinpä tässä joukossa\nMiehon vierimmäiset Lippo ja Teisko näyttivät olevan, ainakin\nhartioista päättäen, jo jousellisessa iässä.\n\nIlari-tyttö kahlaa paitasillaan rantaheinikkoa piesten raipalla\nvettä, jotta räiskyy ja mäikää. Nuoremmat pojantenavat heittelevät\nrannoilta veteen kahmalonkokoisia kiviä, hakkaavat seipäillä\nveneitten laitoja tai survivat vettä tarpoimella. Mutta kaikilla on\nlisäksi suu auki. Yhtämittaista räkätystä, huutoa, kiljumista ja\nhekotusta tulee suoltamalla jokaisen leipälävestä. Kalat on ajettava\nyläverkkojen nurkkauksesta alapatoa vasten.\n\nMieho, Lippo ja Teisko seisovat rannalla käsillä rantanuotta, jolla\naikanaan piti kiskoa kalat apajasta maalle.\n\nMutta vanhin veljeksistä ei ota osaa yhteiseen mekastukseen. Hän\ntiirottaa joen suupuoleen ja lähiselälle, jossa liikuskelee Aimalan\nIkätora hakien, tuulastajan tuohilippa päässä, luotojen kupeilta\nkuhahautoja.\n\nHe ovat olleet ukon kanssa riidoissa koko sen ajan, jonka Mieho on\nennättänyt olla, Karjalanretkeltä palattuaan, kalasaunoilla. \"Jopas\nheitti riesan ... siitäkin räähkästä\", näyttivät puhuvan hänen\nharmistuneet silmäyksensä. Ukon pitkä tuohilippa kääntyilee häijyn\nnäköisenä puoleen ja toiseen kuulakkaassa illassa. Ainakin Miehosta\nsiltä näyttää. Sillä Ikätora on haastanut riitaa herkeämättä, päivät\npäästään. Ja mistä, mukamas?\n\nVoipalainen, Miehon tuleva appi, oli mennyt hänen kalavesilleen,\nKeuruselällä, Valkeaniemen eräalueella, joka, muka, kuului Aimoisille\naina Tarsian pohjukkaa myöten. Sääksmäkiset, Mäskälän miehet, oli\najettava pois miltäkin rannoilta, joka sorkka ja ainaisiksi ajoiksi,\nukko oli uhkaillut kerran jos toisenkin.\n\nKysymyksessä oli, näet, pirkkojen ja vanajalaisten vanhan vanha\nriita tämänpuolisista kalavesistä, joita pirkat pitivät yksinomaan\nitselleen kuuluvina. \"Pysykööt omilla takamaillaan, Huittulan hullut,\nRutajärvellä ja Huittisissa ... tai ahraimensorpit niskaan!\" ukko oli\nvielä tänä aamuna huutanut oikeuksistaan.\n\nMieho ei ollut nähnyt morsiantaan koko kesänä. Eikä hänen auttanut\ntässä voipalaisia odotella edes paluumatkalla tavatakseen. Sillä\nsääksmäkiset eivät hevin, suoraa tappelua välttääkseen, kulkeneet\nKeuruselälle tavallisia pirkkalaistaipaleita, vaan oiustivat omilta\nvesiltä idänpuolitse, Längelmävettä ja Kolhinselkää Kuoreveteen,\nnoustakseen täältä viimeiset koskenniskat hankkimilleen kalarannoille.\n\nMieho punnitsi asioita. Oikeus kuin oikeus. Laillisesti, ostolla\nhankittuja takamaita ei Aimalainen kyennyt heiltä riistämään\nminkään nimisillä käräjillä. Ja Kalsoisten Rauta-ukko, joka oli\noleillut kalasaunoilla viikon päivät, oli asettunut hänen puolelleen\nukkoa vastaan. \"Mutta\", Mieho aprikoitsi parhaillaan, \"ties minkä\ntekevät Aimoisten lempolaiset? Lähtevät vielä, kukaties ... senkin\npannahiset, roihauttelemaan murhapolttoja...\"\n\nIkätoran lippa oli kääntynyt äkkiä veneen perästä joensuuta kohti.\nSe oli heilahtanut pitkänä tikannokkana, tuikean äkäisesti, ja käsi\noli heristänyt mukana. Mieho veti pitkästä aikaa leukapielensä\nnauruun. Heristeli, muka, melun vuoksi. Olipas saatu suuttumaan\n... kampurajalka. \"Hoi, pojat, huutakaa kovemmin, huutakaa, jotta\n... ei jää muuta kuin loppu kuulumatta!\" \"No, huutaa se sisumies\nhirressäkin, kun paha pää sattuu\", leiskahti Lippo avittamaan\netutöppöset pystyssä. Ja silloin alkoi vettä ja rantoja pitkin\nsellainen meno, että koko järvenselkä kiiri suoraa huutoa, mulausta,\nkolketta ja monenlaista kaikua.\n\n\"Ähäh, jopas käänsi nenäsorppinsa!\" tuhahti Teiskokin isonveljensä\nmalliin. Aimalan ukko oli, näet, kääntynyt meloskelemaan\nKuolionsaarta kohti, johon oli tapana haudata kesäretkien aikana\nhenkensä heittäneet. \"Sinnepä sopineekin, kelmänokka, kalmankallojen\npariin\", Mieho tokaisi tavallista synkempänä.\n\nHän ei päässyt irti pahoista aavistuksista. Oli ollut koko\nkalanpyynnin aika kuin katiskassa rytistelemistä. Ei tietänyt\nkummasta päästä yrittää, umpisokkelo tuli joka tapauksessa vastaan.\nRautaparta oli tuonut, näet, kotoa päin sanan, että Tapo oli aikeissa\ntulla Ruotaipaleelle. Piti odotella, kun oli, kuulemma, pojalla\npeijakkaanmoisia aikeita. Mutta toiselta puolen aikoi Rautaparta\nlähteä parhaine jousellisineen tavanmukaiselle syysmatkalleen\nRäyringin varastopaikoille. Ja niinpä saattoivat sorrilaiset jäädä\npelkkine pojanpallukkoineen puolustamaan voipalaisia, joilla\nniilläkin oli tuskin kourallinen miehiä. Olisi ollut ajoissa päästävä\nvarailemaan paikat Valkeaniemelle ... Ja jokin miehevä mielitekokin\nveti sinnepäin, kun oli jo talonkatsojaisissa ollut puhetta häitten\nvietosta ... uutiseen mennessä, sirpinsiliäisten tienoissa.\n\n\"Miten lienevät asiatkin ... tyttö-rievulla?\" ajatteli poika\nhönkäyksissään. \"Kuka ties, lie jo kiire saunaoljille ... tekemään\nlylleröistä isän paitaan...\" hän lopuksi jäi hellittelemään vetreintä\najatustaan. Tuo kakaroitten huutokin alkoi lopulta ärsyttää. Ja hän\nkarjahti vanhemmakseen sellaisella voimalla, että koko sorrilaisten\nsukukunta jäi tirrittämään silmät kiinni ja mykistyneet suut auki,\nmikä missäkin asennossa.\n\nNo, jaksoipa tuota vielä pari päivää vuotella, teki isäntäpoika\npäätöksensä ja ryhtyi potkemaan nuottaa jokeen nuoremmaisensa\napumiehinä.\n\nEikä ennättänyt kulua Miehon tuonnoisista manauksista kunnolleen\nviikkoakaan, kun jo kumppanukset olivat uusilla vesillä ja\ntoisenlaisilla apajoilla.\n\nTapo Kalsila oli laskettanut kolmella veneellä Mustaselän saunoille\nkeskelle tavanomaista Ikätoran ja Miehon suukopua. Oli syönyt ja\nmakaillut hetken pihakennäällä, sekaantumatta sen enempää riitaan ja\nlopulta tokaissut Arpialle, joka jo oli ennättänyt kotiutua Lummeneen\ntyösiöiltä: \"Miehet pyyryihin! On aika lähteä.\" Veneen perästä lisäsi\nMieholle, niin että Ikätora ja Rautaparta saattoivat sen kuulla\nsaunan edustalle: \"Nyt kierretään sellaiset päiväkunnat Sorrilaan,\nettä riittää sekä häiksi että ... peijaisiksi!\" Ja viime sanassa oli\nkuin suoraa uhkaa Ikätoralle.\n\nJa nyt oltiin jo Huuhkojärvellä, jonne oli noustu Keuruselästä pieniä\nkoskentapaisia pitkin. Oli aamupäivä. Aurinko paistoi, mutta järvi\nkiehui rokkapatana rankasta sateesta. Harvinaisen näköinen ukonkaari\nväreili kaksinkertaisena näköharhana sateenseulan läpi. Ja samassa\nvedentulon hetkeksi tyyntyessä -- se heitäiksen kummallisena palona\nveden pinnalle. Jyrkästä kallioseinästä työntyy ikäänkuin kaksi\nlappeellaan olevaa tulimiekkaa, jotka sojottavat samansuuntaisina ja\nkärjiltään katkenneina.\n\nHuimaava kallioseinä päättyy kaljuun jättiläisotsaan, jolla kasvavat\nkituliaat petäjät muinaisen Taalo-taaton käkkäränä tukkana. Harvoja\nsoleanheiveröisiä koivuja nousee kallion kuvetta eivätkä kykene\nnostamaan haaleanvihreitä hattujaan edes jättiläisen ryntäille. Mutta\naikojen alussa on veistetty vuoren pintaan suuren Koljon kuvahainen,\njosta vieläkin näkyy nenänkyömy, harmaa parta ja hartiat. Siltä\ntuntui ainakin soutajista, jotka keskellä päivää olivat näkevinään\nenteitä joka puolella, sillä nyt oltiin käymättömillä mailla.\n\nAlempana, Keuruselän rannoilla, oli jo siellä täällä kalasaunoja,\nolipa jo Kaukos-ukko levitellyt kalakenttänsä heinäkkäät rannat\nja mehevät vesijätöt kokonaiseksi taloksi, jota sanottiin milloin\nHeinäsniemeksi, milloin Kaukolaksi. Mutta tänne, Tarsianpohjasta\nkoilliseen, ei ollut vielä asennoitunut yhtäkään pirkannäköistä.\nHuuhkojärven rantueet olivat jääneet näihin saakka verottamattomien\nlappalaisten tyyssijaksi.\n\nEellimmäisessä veneessä pitää perää Tapo, märkänä kuin syysmetsiä\njuossut susikoira, tukka liimautuneena ohimoille korvia myöten.\nKasvot ovat väsymyksestä kalpeat, mutta tummanruskeat silmät\ntuijottavat yllätyksiä varovina keulan ohitse, jossa Mieho pitää\nvahtia, kourassa valmiiksi viritetty rautakaari. Koska tahansa\nsaattoivat lapinräähkät sinkauttaa nuolensa rantapensaasta. Ne oli\najettu kesäsiljoiltaan tänne saavuttaessa, ja kolme vuorokautta\nmelkeinpä yötä päivää oli kierretty korpia ja rastittu päiväkuntia\nKalsoisten ja Sorrilan nimiin.\n\nMitä oli tavattu kotakuntia, ne oli taivutettu veroon, melkeinpä\npelkällä miekantupen heristelemisellä. Mutta niistä ei ollut taikaa,\ntulikurkuista. Palaavat koska tahansa kuuristellen kätköistään ja\nyllättävät nihkiväsyneet miehet.\n\nEi ollut ihme, että soutajat kammahtelivat täällä seitapahtojen,\npimeän korven ja louhikoitten keskellä, jossa lapinvelho voi\nsoutaa koska tahansa kivipaadella yli veden tai Jabme-akka nostaa\nvainajatkin saivovesistä veneenlaitaan, päät vesikelloina tai\nluonnottomina pöhöttyminä.\n\n\"Koljon pää\", kuihaisee kammahtaen tuhdolta soutumies ja katsahtaa\nkysyvästi vieruskumppaniinsa. \"Mitä tietänee tuokin ... tuo\nukonkaari?\" supattaa toinen vastaan, \"niin on kuin miekan terä ...\nKalsoisten ennusmerkki\".\n\nTapo heittää tuikean silmäyksen supisijoihin. Mutta painuu taas\nomiin ajatuksiinsa. Niihin oli taas tarttunut pienenpuoleisia, mutta\nkiusallisia pettymyksen koukoja, joita oli tullut sieltä täältä,\nhänen palattuaan Karjalasta.\n\nYlen heleä oli ollut hänen mielensä silloin, lähestyttäessä\nkotoveräjiä. Jo kaukaa oli heilunut hänen palokärkensä kevätkesän\ntuulessa. Oli pannut entistäkin iloisemmin \"klyk-klyk-klykkiänsä\".\nMiehekästä oli tulla sodasta. Pyörivä tuulikelakin oli pannut melkein\nhymähtämään kuin entisille lapsekkaan iloisille ajoille.\n\nMutta juuri kun hän, jo luhtisolassa, oli odottanut Anukka-emon\nlehahtavan vastaan teerevänä ja lämpöisenä, oli pirtinkynnys ja\npiha ollutkin tyhjänä, yksinpä orjatytöistä ja palkollisistakin.\n\"Äläs, taitavatpa olla kerpoja ja tuohia ottamassa ja jos lie äiti\nkirnuamassa salassa kesävoita, etteivät pääse pahat silmät sekaan\",\nhän ajatteli.\n\nMutta kun hän avasi pirtinuksen, olikin vastassa vuosia vanhentunut\nAnukka-emo. Kasvot olivat kuluneet ja silmät jollain tavalla\ntulehtuneet, kuin häkäsaunan asukilla. Ja hänen toinen, pyöreänpehmeä\nleukansa oli muuttunut vanhan vaimon repsahtaneeksi leuanalustaksi.\n\nOli ilostunut, olihan toki. Mutta pirtissä tuntui kuin olisi\njoku hiljan kuollut ja Hiidenkukko sorahdellut joka nurkassa\nkäheitä kiekauksiaan. Kun oli saanut emäntä hyvät ja lempeät\nisännänterveiset, oli vieläkin alkanut lyllertää olutta pöytään kuin\nvanhalta muistiltaan. Mutta siihenpä olivat ilot jääneet.\n\nOliko sillä kaunaa, muisteliko vielä kevättalvisia, vai liekö\ntavallista vanhentumista tai omat silmät maailmalla muuttuneet? oli\nhän jäänyt aprikoimaan itsekseen. Ja niin oli kulunut koko tulopäivä\niltapuoleen.\n\nOli tullut Rautaparta töiltään. Tältä oli illan kuluessa ja\nseuraavina päivinä Tapo saanut irti yksiä ja toisia asioita. Ja\nkiukkuinen tuska oli alkanut silloin kihelmöidä verissä. Hän oli\nluullut tapelleensa Kurjen Toraa vastaan talon oikeuksien ja arvon\npuolesta. Mutta siitä olivatkin tulleet parjaukset ja huonot maineet.\n\"Lapinkanasta, kuulemma, tappelivat, joutiot\", oli huhuttu kylillä.\nJa kun Hinkka-ukko oli tuonut Raunin turkisahkioineen, oli emäntä\nlähettänyt tytön parin päivän kuluttua takaisin korpeen ahkioineen\npäivineen. \"On niitä ... lapinkanoja, silittelykissoja, tässä talossa\nyhdessäkin kerrakseen\", oli tokaissut töykeästi, ja siitä oli\nruvennut itkeskelemään, muka heittiö-poikaa, joka joi, tappeli ja\nremusi ympäri maita ja mantereita.\n\n\"Se on, näes, sillä tavalla\", oli Rauta-ukko lohdutellut, \"että kun\nne eivät saa pitää poikiansa lapsen kengissä koko ikäänsä, niin\nkarsinat itkevät täyteen ja ... siihenpä lopahtavat ... vanhuksiksi.\nJa jopa tuota on ikääkin Anukka-emolla.\"\n\nVielä nytkin, veneen perässä, Tapo liikahti sisäisestä\nsuuttumuksesta. \"Silläkö tavalla, herjatko sain sekä kotona että\nkylässä ... parhaimmasta teostani?\" Hän tiesi kärsineensä vääryyttä.\n\nMutta nämä ajatukset oleilivat sittenkin vain jossain mielenkerän\nsisimmäisessä käppyrässä. Selvänä lankana kiersi yhtä mittaa ajatus\nVuojolaisista, papista ja Notburga-neidosta. Onnellinen varmuus,\njonka hän oli saanut isän luottavista sanoista, oli sekin revitty\nhajalle kotiin tultua.\n\nOli saatu kiinni eri puolilta Pirkkalaa ritari Wibrechtin\nmunkkivakoojat ja surmattu mikä juoksuttamalla ja kivittämällä,\nmikä polttamalla ja suohon upottamalla. Oliko siis tuo yksi,\nJohannes-munkki, valkea lammas, kun kaikki muut sieltä tulleet olivat\nolleet mustia, kuoleman ansainneita räähkiä? oli iskeytynyt häneen\nkalvavana kysymyksenä. Hän oli jälleen ruvennut epäilemään, ja päivät\nolivat ruvenneet pimentymään hänelle keskellä kesää.\n\nRitari Wibrechtistä ei ollut saapunut mitään tietoja, jotta olisi\npäässyt edes iskemään vastaan. Rautaparta oli odottanut päivästä\npäivään tietoja Ylistaron Kalsolta, joka oli ottanut tehtäväkseen\npitää silmällä Vuojolan aikeita. Ei ollut tullut edes huhuja.\nJa Rauta-ukko oli lopulta työntynyt taipaleelle. Hän, Tapo, oli\nvuorostaan jäänyt odottamaan, kunnes ei enää jaksanut oljennella\nkotonurkilla, jossa äiti surkeili olemattomia tai seisoskeli vaanien\novilla, noin vain, muka sattumalta, kuin lemmenkipeä vaimo, jos\nsattui sanankin vaihtamaan hiljaisena askartelevan Nokke-tytön kanssa.\n\nHänen oli täytynyt täytymällä lähteä, tänne, jonnekin, mihin\ntahansa, missä oli käymätöntä sysmää, vaaroja ja vaivoja. Täällä,\ntaipaleilla, oli ainakin lähempänä virranlatvoja, joilta saattoi\nlaskea merenrantaan, kun tuli tekojen aika. Ja nämä olivat jossain\ntulossa häntä vastaan! Hän tunsi sen ... tuossa aivan, maltittomassa\nkourassaan, joka tapaili silloin tällöin miekan kahvaa. Ja jos\neivät tulleet, hän oli itse iskevä Vuojolan lankkuporttiin vaikka\n... päänsä puhki ja nyrkkinsä verille. Tätä, tällaista ... pelkkien\najatusten keskenään tappelemista, sitä hän ei aikonut sietää viikosta\nviikkoon.\n\nLähinnä perämiestä laputtelivat airojansa vanha Repo ja Hinkka-ukko.\nEikä osannut varsinkaan Hinkka olla hotisematta yhä ukonkaaren\nennuksista ja Kalsoisista. \"Leuat lukkoon\", ärähti taas Tapo\närtyneenä omista mielenhauteistaan. \"Sitä minä vain\", uskalsi\nHinkka-ukko, asetellen revähtymiään mukavammin tuhdolle, \"että aina\non miekaksi katkennut ukonkaari tietänyt Kalsoisille vainolaisen\ntuloa. Muistanpa tässä ... kun kerrankin Kuura-päällikön taaton\nvanhoilla päivillä...\" Jospa tietänee, ukko, vainoon lähtemistä! Tapo\nkeskeytti Hinkan tarinanaikeet. Mutta samalla oli isän hyvästijättö\npalautunut mieleen. Kirkkaassa aamussa hiiltyneellä hirrellä ...\nsuonikas kämmenselkä ja tummia raskaita veripisaroita norumassa\nauenneesta haavasta ... Häneenkin oli vähällä iskeytyä tuo sama\nenteilevä korvenkammo, joka kummitteli miehille järven syvyyksistä ja\nmykistä rantapahdoista.\n\nMutta Mieho oli kesäisimmässä tuulessaan. Tukisteli ylätuhdolla\nsoutavia nuoremmaisiaan, jotka olivat ensi kerran päässeet oikein\nmiesten joukkoon, ja muisteli tuonnoista tapausta, kun oli poikettu\ntullessa voipalaisten kalasaunoille. Oli ilmestynyt rantakennäälle\nkotvan kuluttua Lokka-tyttö vaapukkatuokkonen kourassa ja mikä lie\nollut olematon hameenkappale vyötäröille nostettuna. Oli siinä ollut\npolvet ja pohkeet, joita ei tarvinnut sulhasen hävetä. Oli siinä,\nhuiskale, yht'äkkiä seisoa rojottanut hänen edessään, kaulajänteet\nsolevasti kireällään ja suu vaapukassa pieliä myöten, ja sanoa\nhölähtänyt, kuten ainakin omalleen: \"Se, siinä on...\" Ja sitten oli\ntyöntänyt nyhjäisten tuokkosen pojan polville. \"Liekö jo kiire ...\nsaunakupojen hakuun?\" hän oli kuhjaissut sopivassa hetkessä. \"Höh,\nsiinä\", oli tökännyt kylkeen, \"häissäpä se vasta hepokin kannuksensa\ntuntee...\"\n\nVieläkin pani naurattamaan. Oli se tuolta kieleltäänkin aivan kuin\n... sorrilaisia -- naljailevaa ja viisasta lajia.\n\nNiinpä heitti Mieho äskeiseen puheenalkuun sanansa pelkissä\nhääajatuksissa: \"Mutta niitä kun on kaksi ja samaan suuntaan\niskevät\", hän sanoi sateenkaaresta, \"niin tuota ... tietäneekö sen\nenempää kuin kuusi kuuta määkyvä tai yhdeksän kuukautta nauravainen\n... Ymmärrättekös yskän, häh?\"\n\nKoko venekunta myötäili, kukin omine hohotuksineen, sillä arvattiinpa\npaikalleen, miltä seliltä sulhasen hyvätuuli oli lähtöisin.\n\nIlmanhenkikin oli jo menettänyt enteilevän mahtinsa. Sade oli\npainunut melkein olemattomiin. Kaksoistulet olivat äkkiä kadonneet\nkuin virvatulet kalmistosta. Ja nuori päämieskin näytti jo\nverevämmältä.\n\nTuo tarina ukonkaaresta oli sittenkin nostanut hänen mielialansa.\nEntäpä, lienee hyvinkin totta? Niin oli hokenut Rautapartakin, että\njos leikkautuu poikki ukonkaari ja jää miekkana taivaanrantaan,\nsilloin on Kalsoisten aika hyökätä ... sinnepäin, mihin miekka\nnäyttää. \"Lieneekö osoittanut itään vai länteen?\" hän alkoi melkein\ntosissaan aprikoida ja käännälsi samassa tuimin vetäisyin veneenkokan\nrantapenkerettä kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiehet ovat ruvenneet murkinalle. Nuorimmat sorrilaiset potkiskelevat\ntuohilouteitten kappaleita, joita on jäänyt hätäisesti puretulle\nkotakentälle. Eivät kehtaa pojanpullukat vielä oikein miehinä työntyä\nisojen syöjien joukkoon, vaan aikailevat, muka paikkoja katsastellen.\n\nSiinä hampaitten parhaillaan jauhaessa kovaa reikäleipää alkaa kuulua\njärven laskupuolelta vuoroin älähteleviä ääniä, vuoroin airojen\nkiivasta loiskinaa. Päivä on alkanut paistaa jo täydeltä terältään.\nJa saapuvien veneitten ihmishahmot näkyvät jo kaukaa selkeinä\nvarjokuvina penkereelle.\n\nKaksi rinnakkaista venekuntaa uurtaa tyyntä vedenpintaa kohisevassa\nvauhdissa. Toisen perätuhdon luona seisoo kättään viuhtova mies.\nTapon silmä jää tuijottamaan tuohon käsivarteen. Siinähän liehuu hiha\ntyhjänä tyngän ympärillä! \"Rautaparta!\" hän huudahtaa ihmeissään\nMieholle. Mikä oli saattanut ukon urkenemaan tänne, ihan syrjään\nomilta taipaleiltaan? Jotain oli tekeillä! Hän harppasi kivelle\njännittyneenä. \"No, voi sun äkähisen äijä!\" vetää Mieho perässä.\n\"Sehän on Aimoisten kanttura!\" Ja tottakin seisoi siellä veneessä\nIkätora jalkakäppyrä perätuhdolla ja terve jalka emäpuuta vasten,\nkuten ukolla oli tapana perää pitäessään.\n\nUkot huutavat toisilleen kirosanoja tulvanaan. \"Peijakkaan turilas!\"\nheittää Rautaparta. \"Ruttohisen rahko!\" vastaa käppyräjalka. \"Kalma\nmaksoihisi, keikkajalka!\" Ikätora jatkaa nauraen kuin häijy Liekkiö\npimeydestä.\n\nTapo ja Mieho ovat painuneet rantakiville vastaan. Ikätora ähisee\nyhä kiukusta läkähtymäisillään. Ainainen tuulastajan-lippa, jota\nkipeäsilmäinen ukko pitää paistepäivinä, kääntyilee ja kekottaa\nkiukkuisten liikkeitten mukana.\n\nRautaparta alkaa selittää suupielessä salaista naurua, mistä\noli kysymys. Kun Tapo ja Mieho olivat lähteneet tänne,\nTarsiantaipaleelle, oli ukko jäänyt ärisemään: \"Vai peijaiset,\npeijaisiinko, muka...? Varkaisiin lähtivät, uusia lapinsysmiä\nanastelemaan, peijakkaan pannahiset.\" Vihdoin ... muutaman päivän\nkuluttua oli ärjäissyt: \"Ylös miehet!\" ja nostanut takakantturansa\nperävantaalle. Ja nyt ne olivat tulleet, muka, saaliinjaolle. Piti\npantaman, kuulemma, tasan kotakunnat ja löytömaat.\n\nTaposta näytti Rautaparran silmänvilkkeestä, vieläpä Aimalan\ntorailusta päättäen, joka oli kuin vanhastaan piintynyttä talonkoiran\nhaukuntaa, että ukkojen riita ei ollut sittenkään perimmäinen\nsyy tänne tuloon. Mutta tuskin hän ennätti sitä sen tarkemmin\nkuulostella, kun hänen silmänsä äkkäsivät joukosta sukulaismiehen,\nYlistaron Kalson pojan, Immon, jonka hän tunsi Vuojolan-matkaltaan.\n\nHän sävähti sisintä myöten. Nyt se oli tullut ... viesti Vuojolasta!\nNuorukaiset tökkäsivät kättä. Ja Tapo katsoi tiukan kysyvästi\nRauta-ukkoon, jolla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä puhumaan\ntärkeimmästä asiasta. \"Lie parasta siirtyä tuonne ... sivummalle\",\nukko viittasi ohimennen peukalollaan. \"Hiljaa ajaen tulee parhain\nvako, pojat\", hän lisäsi iskien silmää.\n\nNuoret miehet astelivat loitommalle, metsänreunaan. Immo selitti\nviestinsä selkeästi ja tasaisella äänellä: \"Nyt taitaa olla aika\nvetää ... vähän vastahankaan\", hän alkoi. \"Se ritari veistättelee\nKokemäen Pyhänkorvassa veneitä, jotka vetävät kukin parikymmentä\nmiestä. Se on levitellyt huhua, että niillä, muka, pitäisi Teljän\nvuojolaiskestien soudattaa suuret tavarakuormat ensi syksynä\nSastamalaan, markkinoille, muka voittaakseen Koroisten ja Halikon\nsaksat kaupanteossa. Mutta se puhe on loikuria. Aikoo vain peitellä\noikeat aikeensa. Siihen päähän olemme tulleet, taatto ja minä. Ovat,\nnäet, munkit samaan aikaan yltyneet saarnaamaan Pohdinginkosken\nSaksankivillä ja muuallakin suurta kostoa pappien taposta Pirkkalan\npuolella. Pyhimysten ja paavin vihaa, hävitystä ja tulipaloja ovat\nennustelleet syysöiksi pakanapirkkojen niskaan. Ja sitä mieltä ollaan\nmeillä päin, että Vuojolan ritarilla on aikomus yllättää teikäläiset\nsyyspimeillä, nousta Sastamalasta Sarkonlahteen ja hyökätä läpi\nkorven Pirkkalan puolelle.\" Tapo alkoi nauraa kostoniloista naurua,\naivan kuin ritari Wibrecht, hänen vihanpitonsa, olisi ollut tuossa\naivan ... kouran ulottuvilla. Mutta hän kysäisi kuin varmistuakseen:\n\"Miksi eivät vuota talvea, hiihtokeliä?\" \"Eivät ole tottuneet\nerämaita hiihtämään eivätkä ahkioita ohjaamaan. Mutta ... jalkapohjat\nniillä kyllä kestävät. Ja toisekseen ... aikovat yllätystä,\nyhtäkkistä kimppuun käymistä, kun ovat teiltä päin päällikkömiehet\nmarkkinamatkoilla.\"\n\nTapo oli noussut istumakiveltään. Toinen ranne oli kääntynyt, niin\nettä nyrkki sojotti pystyssä kurikkana. Ja hänen sanansa tuntuivat\nnousevan syvältä, lujien paineitten alta: \"Hyvä, parastakin\nparempi... Eivätpä taida nousta ne laivat tänne päin ... jollei ole\ntapana Kokemäellä juoksuttaa tuhkanhöytyväistä ... vastavirtaan.\"\n\nRautaparta oli lähestynyt keskustelijoita. \"Menen ja roihautan\nilmaan.... ne telakat\", Tapo tokaisi yksikantaan tulijalle. \"Samat\nsanat\", Rautaparta vastasi, \"niin ajattelin jo tulomatkalla minäkin\".\nUkon sanat olivat kuulostaneet tyyniltä. Mutta hänen tyhjä hihansa\nheilui hitaasti edestakaisin, ja harmaista silmistä kiilsi kova,\njäätävä loiste, syvimmällä summaton viha, hänen lisätessään: \"Ovatpa\nnuo jo ... ukonkaaret tänä kesänä taivasta värjäilleet.\" Samassa\nhän tarttui taas ilmeettömin kasvoin asiaan: \"Saat minulta osallesi\nmuutaman miehen lisää. Mutta\", hän madalsi ääntään, \"Aimoiselle ei\nsanaakaan. Yötä vasten painutte alaspäin\". \"Miksi ei heti? Suoraan\nPyynikille ja sieltä Tottijärven tielle?\" Tapo kiirehti. \"Äkkilähtö\nherättäisi liiaksi huomiota. Ei saa panna viirinnenään kiekumaan ...\nsuuria asioita. Ymmärrätkö?\"\n\nMiehet palailivat, muka yhtä ja toista keskustellen, muiden joukkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIkätora jatkoi yhä haukuntaansa. Mutta nyt hän oli heittäytynyt\nmelkeinpä leikkisäksi. \"Vai niin, vai niin\", hän hoeskeli, \"kumpiko\nlienee isäntänä Kalsilassa ... tämä rautahautojen kuonaparta vai\nsinä, Tapo, joka täällä olet uusia verokuntia kiertänyt?\" Jotain\nsanoakseen Tapo vastasi yksikantaan: \"Kumpi liekin, nämä Huuhkojärven\neräkorvet ovat nyt Sorrilan ja Kalsilan löytömaita.\"\n\n\"He, he, poika\", ukko alkoi melkein houkuttelemalla, \"mutta tulepas\ntänne Aimoisten kontille murkinoimaan, niin ... neuvoopa maha, missä\njärki puuttunee, he, he...\"\n\nTapo aikaili. Mutta ukko nousi kekkavana käppyränä laakealle\nkivelle, hieroskeli sileätä leukaansa ja katsahteli vilautellen\nKalsoisten poikaan. \"Mitäpäs tässä\", hän alkoi taas, \"pannaan veto.\nJos tämä kompurajalka ja tämä toinen, karhunkääpä\", hän siveli\njalannäköisiään, \"ja nuo ... nuoren päällikön vasikankoivet lähtevät\nyhtä aikaa kiertämään tuosta noin\" -- ukko viittasi korvenreunaan\n\"niin tuota ... kummanko arvaatte ehtivän ensin päiväkunnan rajat\nalusta loppuun?\"\n\n\"Eipä lie tuohon loruun vaikea vastata\", Mieho alkoi oman\nvihanpitonsa, \"ketulla kun on, näet, pisin häntä ja keveimmät kengät\".\n\nMutta ukko ei ollut huolivinaan tuon taivaallista Sorrin pojan\npuheista. Jatkoi vain omaansa, aivan kuin olisi tarkoittanut jotain\nperin tärkeää ja välttämätöntä. \"No, ka ... lähtäänpä sitten\", hän\nsanoi suoraan Tapolle. \"Jos ei yht'aikaa tulla perille, niin toinen\non voittanut niin kierretyt kuin kiertämättömätkin.\"\n\nTapo kuuntelee kummissaan. Oliko tuo ukko tullut kokonaan löyhkäksi\nvai koirailiko se ihan tosissaan? Hän ei aikonut sijaltaan liikahtaa.\nMutta silloin Rautaparta kuihaisi lähettyviltä: \"Sillä lie jotain\nmuutakin miltä näyttää, käväise kuulemassa.\"\n\nTapo nouseskeli, ajatukset kokonaan omissa aikeissaan, pisti jousensa\nolkavarteen, kuten oli tottunut näillä main korpeen työntyessään, ja\nalkoi seurata hitaasti ukkoa.\n\nTulivat parin kivenheittämän päähän. \"No, etkös ala laputtaa? Perässä\njolkutat?\" \"Kukapa tässä kehtaa toisjalkaisen kanssa\", töykeili Tapo,\nmutta jäi samassa kumistellen pälyilemään petäjikön lomitse. Luuli\nvilahtaneen sieltä väijyilevän lapinäijän.\n\nHän pysäytti Ikätoran, veti jousen vireeseen ja työntyi varovasti\npuulta puulle. Ukko nilkutti perässä. Etenivät taas nuolenkantaman\nverran. Aimoinen osoitti Tapoa kivelle istumaan.\n\n\"Meillä on asioita, Kalson poika.\" Tapo seisahtui viereen, mutta jäi\nyhä pälyilemään eri tahoille. \"Ajoit viime kerralla minut kotoasi\nhäpeällä ja sittenkin puhun.\" Ukon kasvot olivat käyneet vakaviksi.\nNiistä oli kadonnut, ainakin hetkeksi, kaikki juonikkuus. \"Aioin sen\ntehdä tuonnempana, mutta ylistarolaisen tultua tiesin, että aika\non tullut. Aiot lähteä sinne päin?\" hän viittasi länteen \"Minne\nlähtenenkin, lähden Pirkkalan asioissa.\" \"Siksipä juuri, siksi ...\nnyt on aika puhua selviksi meikäläisten välit\", tarttui Ikätora\ntiukasti. \"En ole tullut tänne ottamaan sinulta tai sorrilaisilta\nkiihtelystäkään lapinoravia, vaan tarjoamaan vieläkin kerran ...\nparasta hiehoani ... tyttäreni, parhaimman tyttäreni...\"\n\nTapo oli unohtaa varuilla-olonsa. Ukossa oli avutonta vanhusta. Hän\npuhui anovalla äänellä, aivan kuin hädässä. Nuorukainen ei ollut\nuskoa korviaan. Mutta tokaisi vain, yhä sitkeissä epäluuloissaan:\n\"Eivätpä ole tainneet Aimoiset tätä ennen kaupitella tyttäriään?\"\n\nMutta tästä loukkauksesta suurtui ukko koko ryhdiltään. \"Mitä\npuhunenkin, puhun Pirkkalan asioissa\", hän iski Tapon äskeisiin\nsanoihin. \"Kuulin sinun tehneen miehen töitä Nuoramoisissa ja\nVuoksella....\" Mutta nyt kavahti Tapo lähemmäksi äkkipäisestä\nsuuttumuksesta. \"Vai sillä tavalla? Niinkö sanot täällä, korvessa,\nkahden kesken, silmästä silmään, mutta ... mitäs on ajettu tähän\nsaakka Aimalasta kyläpellolle? Silkkaa sontaa! Häpeät ja huonot\nmaineet, ivat ja irvistykset on pantu siitä talosta huhuina\nkiertelemään kylät ja kylien takaiset. Oma äitini on saatettu\nvetistelemään minua, muka rujona ja renttuna... Niin, niin, minulla\non sattumalta tarkat tiedot, mitä akanoita ovat sylkeneet näinä\naikoina Aimalan jauhinkivet.\"\n\n\"Kas, kas\", oli jo Ikätora kärmistymäisillään, \"olin jo tunnustaa\nsinut mieheksi, mutta sinä alat haastaa lemmenkateitten tyttöjen\njauhatuksista. Ja sittenkin sanon, oman poikanikin uhalla: sinusta\ntaitaa saota oman polvesi paras päällikönveri, jos riittää älyä sen\nkuullaksesi.\" Viimeiset sanat olivat iskeneet vaativan terävästi.\nVasten tahtoaankin jäi Tapo kuuntelemaan.\n\n\"Minun poikani ei tokene, se täytyy minun tunnustaa, ei tokene\nkatsomaan tyvipuolta ylemmäksi. Mutta sinä ja sinun sukusi ...\nte olette aina tuijotelleet pelkkiä latvuksia! Entäpä panna\nyhteen meikäläiset suvut? Siitä se vasta läksisi kasvamaan\npirkkojen elämänkuusi!\" Ukko oli yltynyt niin kovaääniseksi, että\nsai kurkunpäähänsä kuivaa yskäntapaista ja jäi hengittelemään\nkatkonaisesti.\n\nTapo ihmetteli itsekseen. Tuo äijähän puhui samoja ajatuksia kuin\nhänen oma isänsä oli puhunut Vuoksen rannalla, joskin toisin sanoin.\nMutta hän ei ennättänyt päästä sanoiksi, kun korvan ohi viuhahti\nlapinpojan salanuoli. Tämä oli lentänyt miesten välitse ja jäi\nvipajamaan takaiseen petäjänkylkeen. Tapo löi nuolen kaarelle ja\nampui, ryhtyen häätämään ukkoa turvaan suuren kiven taakse. Mutta\nIkätoran kuiva yskä kimahteli yhä, ja lomaan tulivat sanat: \"Ei ole\nollut... Aimoisten tapana ... sortua ... lapinräähkien rautalehteen.\"\nJa hän jatkoi itsepintaisesti puhettaan entiseltä paikaltaan.\nSota-aikojen Ukon-lonka oli tulossa kohti Pirkkalaa. Suursukujen\noli sovittava keskenään, muussa tapauksessa työntyisivät lännen\nkauppasaksat pirkkojen heimomaille, Hämeen sydämeen...\n\nJa äkkiä hän ojensi kätensä kuin olisi heittänyt parhaimman\narpanoppansa seulaan: \"Et taitane tietää, että Kurjen Tora on\ntoipumassa haavoistaan ja vannonut kostavansa sinulle suoralla\nsodalla. Milläs pidät sen miehen aisoissa, jos et ota meikäläisiä\nlukuun?\"\n\nMutta kurkelainen pörhisti Tapon niskakarvat. Oliko hän mikä\nvillavuona, jota saattoi talutella sopujuhlien teuraaksi? Eikö hän,\nmuka, ollut jo koetellut parilla tuumalla sen korpirosvon tävyksiä?\nVai peloituksilla tässä! Ja hän yltyi paljastamaan kuohahtelevin\nsanoin salaisimpia aikeitaan. Hän aikoi itse suoria omat tekonsa.\nPoltti jos tahtoi Vuojolan maan tasalle, ryösti jos tahtoi ...\nvaikkapa kaupparuhtinaan tyttären orjatytöksi Kalsilaan...\n\n\"Vai, vai, vai, vai, johan sitä olen aatellutkin ... papin permessä\nranteet. Ilmankos sitä ajettiinkin, hameniekkaa, talosta taloon,\ntanssattiin ja tanssitettiin muitakin kuin leikarin pillin mukaan\nmarkkinoilla! Hä, hä, hä...\" Ukko taas kärmeili entisensä tapaisena.\n\"Ja eikös sitten ... pakoonkin päästetty vakoojaa, kun tuli näkyviin\nsusi lammasnahoista?\"\n\nAimoinen oli noussut kimpauksissaan yhä ylemmäksi kiveä vasten.\nÄskeiset suuret ajatukset olivat seonneet jälleen häijyksi\npärpätykseksi: \"Vai, vai ... vai sinne päin? Sopiipa uskoa\nristinpappeihin Kalsoisten perillisen, niillähän on hame kinttuja\nmyöten, kuten, kuulemma, heidän jumalallaankin.\" Käheä hähätys\nja yskähtelevä naurunräkätys keskeytti ukon rienauksen. Tapo oli\nkääntänyt selkänsä ja painui pari askelta poispäin, harmistuneena\nsekä itseensä että ukkoon. Mutta hän ei voinut olla vieläkään\nkatsahtamatta taakseen, sillä jousenjänne oli jälleen rämähtänyt\npimeästä metsästä.\n\nUkkoa ei näkynyt kivellä. Tapo harppoi katsomaan. Siellä, kiven\ntakana, makasi Aimalan Ikätora käppyrässä. Nuoli oli uponnut niskasta\npäin hänen kaulajänteittensä lomiin. Kuoleva nousi kyynärpäilleen ja\nkoetti kääntää päätään. \"Kiskaise ... räähkä ... irti\", hän sammalsi\nvaivoin. Kuin noiduttuna veti nuorukainen vä'än ukon kaulasta ja\npudotti nuolen taas kädestään. Haavoittunut kääntyi viimeisin voimin\nhartiat kiveä vasten. \"Sano minun se ... sanoneeni, että...\" Siihen\nkatkesi puhe. Hän lysähti kuolleena maahan.\n\nMutta vainajan vaativa ilme ei muuttunut. Se oli jäänyt tuijottamaan\nsyyttävänä ja uhkaavana ennustuksena. Se täytyi huitaista sivuun,\naivan kuin olisi työntynyt silmien eteen nihkeä hämähäkinverkko...\n\nSaatuaan ajatuksensa taas tolilleen Tapo otti ruumiin hartioilleen\nja kantoi sen järvenkaltaalle, jossa miehet yhä makailivat.\nKantaja laski vainajan syrjään, nurmikolle, sai sanotuksi vaivoin,\ntukahtunein äänin: \"Lapinräähkä laski.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului pitkä aika. Yksi ja toinen oli käynyt tarkastamassa\nkuolinhaavaa. Aimoiset alkoivat kummannäköisinä kyräillä. \"Osasipa\nottaa mukaansa rautakaaren, Kalsoisten poika...\" sanoi yksi.\n\"Osasipa kyllä\", toinen tokaisi, \"mutta ... eipä ennättänyt ampua ...\nlapinäijää...\" \"Mistähän tuo lie huomannut ottaa mukaan nuolet ja\nkaaret... parin kivenheittämän matkalle\", jamasi kolmas.\n\nMieho oli kuullut jotain noista sanoista ja alkoi selitellä: \"Kyllä\ntäällä on täytynyt ottaa nuolet ja kaaret, jos on astunut askelenkin\n... korvenlaitaa sinnemmäksi...\" \"Onpa kai ... joka puolellahan\nsitä ... liikkuu ... kotakansaa kosto mielessä\", myönteli joku\naimalaisista.\n\n\"Missä on lapinäijän sulkanuoli?\" sorahti äkkiä erään miehen synkkä\nkysymys. \"Jäi surmapaikalle\", Tapo tokaisi ymmärtämättä vielä\nlainkaan mistä oli kysymys.\n\nMentiin miehissä hakemaan. Ei löydetty mitään. Poissa oli nuoli\npetäjänkyljestä, poissa surmannuoli mättäältä, johon Tapo oli sen\npudottanut.\n\nPalattiin takaisin mykkinä. \"On hakenut nuolensa ... lapinsaita\",\nsanoi viimein Kalsilan mies. \"Liepä hakenut, liepä...\", kiertelivät\nyhä synkempinä aimalaiset. Yksi ja toinen kävi taas vainajan luona,\ntuijottelemassa, tarkkailemassa.\n\n\"Se on puukolla tapettu!\" jyrähti äkkiä, ruumiin luota nousten,\nAimalan vanha kaskiukko. Katseet kääntyivät Tapoon päin, joka\nveti vaistomaisesti tupesta puukkonsa. Sanoi kuin vieläkään\nmitään ymmärtämättä: \"He, siinä...\" \"Hamarassa on verta!\" kuului\nmiesjoukosta karmiva ääni. \"Eilisiltana ... nuotiolla... avasin\nsinisorsan\", Tapo jatkoi silmissä kumma ilme. \"Avasipa kylläkin\",\nkivahti Mieho.\n\nSamassa näytti Tapo käsittävän, mistä häntä pyrittiin syyttämään.\nOlkapäät kohosivat, kaula ja pää nousivat pystyyn, silmät avautuivat\nluonnottomiksi renkaiksi. Ääni kähisi kurkusta: \"Sitäkö aiotte...?\nLiekö ennen Kalsilassa ansaittu veromaita ... salamurhalla, häh?\"\nÄäni ärähti ja sortui kurkkuun.\n\nYksikään ei sanonut enää sanaakaan. Mutta aimalaisten silmiin oli\njäänyt loppumaton epäluulo. He keskustelivat harvoin lausein, oliko\nvainaja haudattava Ruoveden Kuolionsaareen vai vietävä kotokylään\nsaakka. Mutta koko ajan he pälyilivät kuin niskaan tarttumaisillaan\nKalsilan miehiin, jotka olivat alkaneet tehdä lähtöä. Ja kun rannasta\nulonneet veneet käänsivät kokkansa järven suupuolta kohti, tokaisi\nkivellä könnöttävä kaskiukko: \"Taisipa syntyä nälkävuoden pituiset\nkäräjät... tästä asiasta.\"\n\nTaivas Keuruselällä kaareutui armottoman juhlallisena. Se oli alkanut\njo tummua iltaa kohti. Mutta aurinko yhä paistoi korkeahkolta,\nlaskien vihmovina säteinä valonsa läpi jäyhkeän pilven. Ja alhaalta\nnousi voimakas ukonkaari kohti pilven reunaa, jossa katkesi\nhirvittäväksi jättiläismiekaksi.\n\nVielä edempää, Kaukosenselällä, saareton vedenpinta makasi\nraskaana himmeänrasvaisena talmana. Mutta sen pohjassa seisoivat\nliikkumattomina tummat pilvenmöhkäleet ja pitkän pitkä, himertävä\nHiidenmiekka -- Kalsoisten ennusmerkki, riidan ja sodan\njättiläismiekka.\n\n\n\n\n19.\n\nOlkiseppele.\n\n\nPirkkojen pieni vainolaisjoukko oli välttänyt matkallaan\nasuttuja rantoja. Kalson Immo oli opastanut sen läpi erämaitten\nKynsikankaalle, josta oli painuttu pimeässä syysyössä Kokemäenjoen\npohjoisrannalle, Pyhänkorvan väekästä kylää vastapäätä.\n\nTäällä oli tappelu ollut lyhyt ja vaivaton. Kymmenkunta vartiossa\nolevaa vuojolaissotamiestä ja näiden päällikkö, kähäräpartainen\nSwederus, oli lyöty maahan. Koko telakka puolivalmiine veneineen oli\nroihautettu kokkona ilmaan.\n\nNyt teki aamu jo valkenemistaan. Kohta piti lähteä vesitse\nSastamalaan ja Sarkonlahtea kohti. Rannoilta kerätyt veneetkin olivat\njo valmiina paluumatkaa varten.\n\nJoukko lepäilee kytevän palon liepeillä, rantakennäällä. Ollaan\nvaiteliaita. Odotellaan vain päällikön käskyä. Mutta Tapo Kalsila\nkävelee rauhattomana alhaalla rantaa pitkin, nousee haluttoman\nnäköisenä rinnettä ylös korvenlaitaan. Tänne hän jää nojaamaan\nkuusenkylkeä vasten.\n\nHän on tyytymätön sisimpäänsä saakka. Tämä oli käynyt kaikki\nliian helposti. Olivat nousseet, houkat, unenpöpperöissään kai...\nvimmattuun vastarintaan ja seivästyttivät itsensä melkeinpä\ntarpeettomasti. Piti olla jotain muutakin ... kovempaa iskettäväksi.\nNyt oli takanapäin Aimalaisen kangistunut ruumis. Ja hänellä\njossain niskan takana ... hartioilla salamurhaajan syytös. Tänä\nhetkenä, tappamisen ja tulipalon jälkeen, palaneitten ruumiitten\nhajun seuratessa mukana lievästi etovana katkuna, hän tunsi itsensä\nsiihenkin, Ikätoran kuolemaan, melkeinpä syylliseksi. Ainakaan hän ei\nollut vieläkään saanut irti silmistään sen syyttäviä kasvoja.\n\nPimeän kuusen alla kiersi hyytävä ilmanhenki kuin suonsilmä\nmurhaajaa, jonka tuomio oli pantu täytäntöön upottamalla. Hän yritti\nriuhtaista itsensä irti sen kehästä, astahti ulommaksi ja jäi\nkatsomaan vastapäistä kylää, jonka asukkaat näyttivät olevan hereillä\nja varuillaan yöllisestä melskeestä. Eipä taitaisi olla pahitteeksi\npanna tuleen sekin ... pappien kastama Kiesuksenkylä. Sopiipa uskoa\nristinpappeihin ... akkoihin, joilla on hame kinttuja myöten, kuten\nheidän jumalallaankin, hähättivät taas kuolevan viimeiset sanat\nkorvissa ja ärsyttivät hävitykseen.\n\nMutta omat ajatukset eivät päästäneet irti. Käsi ei kyennyt\nnousemaan mihinkään tekoon. Se lepäsi saamattomana miekkavyöllä. Lie\nhinkautunut marta veriin tai suorastaan lapinvelhon iso-rupi. Jo koko\ntulomatkan olivat Manalan rakit haukuskelleet takaapäin, piilosta,\nnäkymättömistä, milloin kaukaa, milloin luonnottoman läheltä, aivan\nkuin omasta povesta. Ja nyt oli ympärillä pelkkää kirouksen sumua.\nMihin tahansa hän oli ryhtynytkin, oli ollut tuloksena huonot maineet\nja salakaunaiset herjat... Mihin päin hän oikeastaan oli kulkemassa?\nTämähän oli noitakehän kiertämistä niin teoissa kuin ajatuksissakin.\nÄrtyneenä hän heilautti vyöltä kätensä nyrkkiin, aivan kuin olisi\naikonut iskeä painajais-Aattaroa suoraan silmäluuhun.\n\nRepäisevä liike helpotti hetkeksi.\n\nOli joka tapauksessa tästä paikasta lähdettävä, vaikkapa\npaluumatkalle. Ja hän oli jo kääntymäisillään makailevaa miesjoukkoa\nkohti.\n\nMutta hän ei ennättänyt vielä askeltakaan astua, kun hän näkee Miehon\nvääntäytyvän kontilleen, sitten seisaalleen ja jäävän tuijottamaan\nkorvenlaidan koilliskolkkaan.\n\nTapon omatkin silmät kääntyvät katsomaan samaan suuntaan. Vähitellen\nerottuu hämystä kaksi hahmoa, jotka ovat melkein kokonaan toisiinsa\nsulautuneet. Toinen niistä näyttää tukevan toista, joka hoippuu,\nkuten ainakin äärimmilleen menehtynyt.\n\nMiesjoukkoon tulee eloa. Mieho on astunut aukeamalle tulijoita\nvastaan. Tapo ennättää paikalle pitkin askelin. Jo matkan päästä hän\non tuntevinaan toisen lähestyvistä, tuon hintelän ja hoipahtelevan\nnuorukaisen ... Ilahtuva toivo vavahduttaa rintaa, askelet pitenevät\njuoksuksi.\n\nSiinä se on.... Vuojolan suomalaispoika Hermo, joka oli\nvääntelehtinyt palohaavoissa suurtuvan permannolla ritarin\ntulojuhlassa ... Toinen on Jaakko-sepän roteva poika.\n\nTulijat viedään nuotion ääreen. Hermo ei kykene vielä kunnolla\npuhumaan. Mutta sepänpoika alkaa selitellä aluksi asioita\npäällimmittäin.\n\nHe olivat lähteneet Vuojolasta isä Johanneksen mukana, tulleet yötä\npäivää taivaltaen Jalasjärvelle saakka, mutta siihen oli pappi jäänyt\nrannalle kalaukon saunaan, lähelle Petäyksen taloa, lopen uupuneena\nja kuumeessa houraillen, kun oli ottanut luja matkanteko liiaksi\njäseniin.\n\n\"Miksi lähditte? Oletteko viestiä tuomassa?\" Tapo keskeytti\nmaltittomana hitaan selonteon.\n\nHermo joi parhaillaan tuokkosesta vettä ja viittasi kuin puhuakseen.\nMutta kertoja jatkoi juoheata selittelyään; \"Eipähän ilmankaan. Piti\npelastaa sinut ritarin yllätykseltä. Se kun sai vakoojiltaan tiedon\nsinun painumisestasi tännepäin, arvasi aikeet ja pani laivaan toista\nsataa asemiestä ja on nyt matkalla tuonne joensuuhun rantoja pitkin.\nJoko elävänä tai kuolleena uhkasi sinut tuoda Vuojolaan.\"\n\nTapon silmiin oli syttynyt lieska. \"Toista sataa, sanoit?\" kysäisi\nleukapielet päättävinä. \"Niinpä on, ja kaikilla uudet jalkajouset,\njotka kantavat kaksinkertaisen matkan.\"\n\n\"Olkoot!\" Tapo keskeyttää ja selittelee Mieholle: \"Me yllätämme ne.\nTuonne ... joenuomaa myöten pari vakoojaa. Kun tuovat sanan, me\nkorven peittoon! Etenemme yhtä rintaa laivan kanssa, ja kun nousevat\nmaihin, hyökkäämme, jotta eivät ennätä työntää varvasta jalkarautaan\nsaatikka jännettä rahkaan...\" Mutta Mieho oli kuopaissut pariin\nkertaan niskavillojaan. \"Eipähän sillä, jottei...\" hän epäili,\nmutta lueskeli samalla jousellisten joukkoa, jota oli tuskin paria\nmiestä yli kahdenkymmenen ja näistäkään tuskin puolilla täysiä\nsotavarusteita.\n\n\"Pelkäätkö?\" Tapo suutahti. \"Njaa, njaa, pelko on hyvä talossa,\njotta ei pääse liikoja nauramaan ... se ritarin ketkale.\" \"Vai\nnauramaan!\" Tapo alkoi hohottaa, vaikka tajusikin sisimmässään\ntaistelun mahdottomaksi. \"Vai nauramaan! Oliko meitä kuinkakin\nmonta, kun tapeltiin Vuojolassa tiet ja portit auki?\" \"Joopa joo ...\npakomatkalle ... jäniksen selkään, etukäpälät ja kintut verillä.\"\nMieho yhä jatkoi nahisemistaan.\n\nTapo työntyi kävelemään epätietoisena ja suutuksissaan. Pysähtyi\nkennäälle, jäi tuijottamaan eteensä. Silloin lähestyi takaapäin jo\ntolkuilleen päässyt Hermo. \"Käski sanomaan ... isä Johannes, ettei\nolisi nyt tapeltava ritaria vastaan, Rotger-herra kun on, kuulemma,\nsinun puolellasi, jos et tee vahinkoja Vuojolalle...\" \"Vahinkoja?\"\nTapo tokaisi. Mutta jäi katselemaan ympärilleen. Miehiä oli surmattu,\ntelakat poltettu. \"Ne on jo tehty, vahingot ja muut\", hän mumisi\nuhmaavasti. \"Ja liekö sen papinkaan täkyihin tarttumista?\" hän jatkoi\nkiusaantuneena.\n\n\"Luottanet minuun, jolla on syytä hakea ritarin surmaa, yhtä hyvin\nkuin sinullakin, ja ... uskonet Notburga-neitoon?\"\n\nIhmeen paljon tapahtui silloin olemattomassa hetkessä Tapon\nlevottomassa mielessä. Aurinko oli vetänyt teräksenkylmän juovansa\nkoilliseen. Mutta niljakkaat rantakivet olivat sittenkin alkaneet\nkiiltää säteilevinä, kesäisen kuumina paasina. Pienet, verkkaiset\naallot näyttivät lipuvan niitä vastaan havahtuneina uuteen, lämpimään\nelämään. Vastarannan sänkipellot häikäistyivät himmeänkeltaiseksi\nkullaksi. Ja heinikko hänen vierellään kimalteli raskaassa kasteessa.\n\nTuo nimi ei sopertanutkaan enää hänen korvissaan kummanmuotoisena.\nEikä se tullut enää kaukaa, saavuttamattomista. Oli tapahtunut\nsellaista, jota ei ole voinut eikä tarvinnut ajatella mihinkään\npäätökseen. Se oli vain kypsynyt ... tuo tähän saakka oudon outo\nVoionmaan lehtojen orkidea, kypsynyt omissa hennon hennoissa\nsuonissaan vereväksi hedelmäksi...\n\nEnnenkuin hän oli kuullut sanaakaan enempää, hän tiesi sen koko\ntämän ajan kypsyneen itseänsä varten. Se oli hänen otettavissaan.\nEikä hän tarvinnut siihen ketään muuta. Neito itse oli tulossa häntä\nvastaan. Ja hän oli ollut samalla taipalella kaikki nämä ajat,\njolloin hän oli rauhattomana jolkutellut erämaat, tehnyt hulluntekoja\nja käynyt toiset jos toisetkin tappelut. Yksi ainoa sana oli aivan\nkuin heittänyt auringonkerän hänen poveensa. Ja vihattu ritari oli\nsamassa muuttunut pieneksi kääpiöksi. Pappi oli parka ja höperö, lie\nsitten ollut pyhimyksiäkin syyttömämpi. Kalsoisten pakanaa eivät nyt\nkyenneet enää estämään hurskaat eivätkä konnat...\n\nMitä tulvahtelikin nuorukaisen sydämessä, kaikki kysymykset tuntuivat\ntänä hetkenä tarpeettomilta. \"Minkä sanan lähetti... Notburga-neito?\"\nhän tokaisi lyhyesti. \"Kuulin sen omin korvin. Hän saattoi meitä\nkappaleen matkaa ja sanoi viime sanoikseen rippi-isälleen: 'Tulen\nteitä vastaan parin viikon kuluttua joka ilta tähän samaan paikkaan,\nja sinun on tuotava hänet mukanasi ... silloin muuttuu kaikki.' 'Teen\nsen viimeisilläkin voimillani, teen sen Neitsyen nimeen ... sinun\nja hänen äitinsä tähden.' Ne sanat sanoi pappi, siunasi neidon, ja\nsitten me lähdimme matkaan.\"\n\nTapo löi Hermoa olalle, huusi Miehoa ja astui jo samassa häntä\nvastaan. \"Jopa muuttui ... kaikki!\" hän huudahti. \"Vuojolaan, pojat!\nMutta vieraisille, vieraisille vain! Eikä muita kuin puhemiehet\nmukaan. Sinä ja Revon Hänni ja Arpia... Hoi, pojat, te muut ...\nnousemaan Sastamalan taivalta!\" Ja taas Mieholle, remakassa ilossa:\n\"Se se vasta on leikkiä, kun sattuu ahma orpanoimaan ketunpesälle.\"\n\n\"Kettu se on ketullakin\", Mieho tapaili ymmällään, \"mutta ... ne\npeijakkaan tupelkainit, ne sitten eivät anna aikaa miehelle viettää\nedes omia häitään, rupisammakot ... en paremmin sano. Sirpinsiliäiset\non jo syöty ja juotu moneen kertaan ja tytön suu lie kohta jo\npihlajanmarjoissa...\"\n\n\"Jotta ... pelkäätkö käyvän happamiksi?\" hohotti Tapo täyttä kurkkua,\nlöi ärähtelevää Miehoa hartioille, niin että hetkahtivat jämerät\npolvitaipeet. Ja siitä sanasta käännyttiin taipaleille, toiset\nPirkkalaa, toiset Hämeenkyröä ja Kyrönkankaan harjuja kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParkanon vedet, monet joet ja kannakset oli jo jätetty taakse.\nLähestyttiin Jalasjärven pohjoisrantaa. Oli aamuvarhainen. Syyskuinen\nilmankehä kiersi rantoja hehkuvana ja täyteläisenä, aivan kuin olisi\noltu vasta elokuun alussa. Vedenpinta oli kantava. Taivaanrannalla\noli auringon hehkuttama usva peittänyt vaarat yhdeksi säteilevän\ntaivaan kanssa. Rantavaaroja ei näyttänyt olevan olemassakaan.\nOli vain kuin kuuma kaskensauhu kiertämässä päilyvää vettä. Mutta\nsaaret kohosivat järvenpinnasta ilmassa uiden, selkeäpiirteisinä,\ntervakylkisinä laivoina.\n\nMieho istuu kahdareisin veneenkokalla ja hyräilee omia\nlemmennostatuksiaan, antaa sanojen honista kuulumattomiin, mutta\npäästää äkkiä käreän kurkkunsa täyteen hoilotukseen: \"- jolla ma\nsitten kylvettelen puhtoistani, pikkuistani.\"\n\nToistelee uudelleen, moneen kertaan \"puhtoistansa\" ja \"pikkuistansa\",\nsillä tuntuupa kaihertavassa ikävässä Lokka-tyttö viheltävän pienenä\nmetsäpyynä omia häitään. \"Tsii-sii-sisii...\" se panee vienosti\naivan korvan juuressa. Ja poika heittää itsekin koko laulunsa\nvihellykseksi, kunnes tämäkin tyrehtyy vihoitteluun: \"Vai repolaisen\npesään\", hän ärähtää alaisilla soutavalle Tapolle, \"mutta ... olenpa\nkokenut, että siellä haisee pahalta ja elämänmeno on siivotonta\nalusta loppuun\". \"Älä ole milläsikään\", sipaisi Revon Hänni\nkeskituhdolta, \"kyllä nenä neuvoo ja kärsä käskee ... lihavatkin\nporsaat purtilolle. Kanankoipea, jäniksenkääpää ja pienen pässin\npäätä saat siellä popsia makoosi, niin että ... rukoiletpa, hitto\nvie, Vuojolan pappia siunaamaan mahaparkaasi.\"\n\n\"Älä väpätä, poika, etkös ole kuullut, että miehelle on nenä\nkunniaksi, jos on vain pitkä ja konko eikä tuollainen naskalinterä\nkuin eräillä nurkantakaisilla pyllistelijöillä.\" \"Vai naskalinterä!\"\nhypähti Hänni paikaltaan, \"kun ei ole omassakaan päässäsi sen enempää\nnäköä kuin minkä särööntynyttä pytynkantta ja puunappulaa ... kiinni\npitelemässä\".\n\nMieho oli napannut veneenpohjalta verkonkiveksen ja nakkasi sen\npoikaa kohti, joka kuitenkin luikahti taitavasti sivuun. Jo räjähti\nsilloin nauramaan vakava Arpiakin veneen perästä. Mutta sorrilainenpa\nei hätääntynyt. Päätti koko suunsoiton venkoilemalla hitaaseen\ntapaansa: \"Piti vain väljentääkseni tuota hammaskarsinaasi jo\nedeltäpäin, jotta ei Vuojolan asemiesten tarvitsisi ryhtyä uuteen\nraivaustyöhön...\" Ja voitolla oli taas Sorrin Mieho siinäkin\nnahinassa. Sopi jälleen tarttua oman lemmennuottansa siuloihin ja\nkiskoa, kiskoa hiljalleen rantaan päin ... hääilot mielessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoustiin rantaan. Tapo oli vetänyt tuhdollaan loppumatkan täysin\nhartiavoimin ja puhumattomana. Nyt hän ei odottanut enää veneen\ntyhjenemistä, vaan loikkasi rantavettä pihakennäälle ja suoraa päätä\nkalasaunaan, jossa isä Johanneksen piti majailla.\n\nKalaukko on kontillaan ovensuussa ja korjailee kiuastaan, asetellen\nparhaillaan tulenkäyville silmäkiville pieniä mukulakiviä katteeksi.\nTapo hakee hämärästä röttelöstä jollain lavitsalla makaavaa sairasta.\nMutta isä Johanneksen pää pistäiksenkin pirteänä näkyviin seinäluukun\nvalovirrasta. \"Terve taloon\", Tapo tokaisee kankeasti. Mutta ukko\nei enää taritsekaan ilomielisiä hurskauksiansa. Hän kysyy tuikean\ntutkivasti: \"Oletkos taas juoksemassa, ilves-pakana, murhateillä ...\nmarttyyrejä tekemässä.... Herran miehistä?\" \"Mitä lie tehty, palkat\non maksettu ... vakoojille\", tulee puolustellen, mutta häikäilemättä\nnuorukaisen suusta. \"Ja vieläkös ynseilet, rosvo! Mutta ... sanopas,\nmiksi minä, jonka aioit kivittää kuoliaaksi, miksi minä yhä tässä\nsinua hoitelen kuin emolammas sudenpenikkaa?\" \"Olet, kuulemma,\ntaipunut Notburga-neidon tahtoon. Vie minut hänen luokseen, oitis ...\nhän odottaa!\" \"Vai taipunut, taipunut?\" pappi kiihkoutuu. \"Sinä et\nole armollinen näkemään neitoa enempää kuin minä Neitsyen seitsentä\nliljaa, jollet ... jollet, sanon minä, vanno olevasi nostamatta\nkättäsi Vuojolaa vastaan!\" Hurskas isä jäi yskimään heikkoja yskiään.\nMutta hänen laiha käsivartensa oli noussut Tapoa vastaan kuin\nmanaamaan pahaa henkeä pyhästä paikasta.\n\nTapo oli jäänyt kummailemaan omia ajatuksiaan. Tuonko höperön edessä\nhän oli vielä muutamat ajat sitten istunut uikuttavana penikkana ja\nkallistellut toista ja toista korvaansa kuullakseen, muka, pyhän\npyhiä asioita. \"Rauta veren vahvistaa, ainakin Kalsoisilla\", tuli\nmieleen taaton muinainen sana. \"Älä luota vieraisiin jumaliin!\"\nhumahti kaukaa, Vuokselta saakka. Ja isän hymähdellen liikkuvat\nhuulet, silmät ja suonikas kämmenselkä ikäänkuin johtivat nyt hänen\njokaista liikahdustaan. Vaistomaisesti hän kohautti papin puheille\nolkapäitään, viitsimättä edes vastata. \"Niin, niin, poika\", alkoi\ntaas pappi, \"yhtä hyvin kuin rakensin rauhaa sinun maillasi, teen\nsen täälläkin, ja jollet osaa inistä penikkana katumusta saarnaajien\nsurmasta ja vanno Jumalan nimeen...\"\n\n\"Vai siinä se oli ... penikka taas?\" ajatteli Tapo. \"En ole tullut\ntänne tappelemaan!\" hän huudahti: \"Jos olisin tuonut jouselliset\nmukanani ja nostanut Ylistarosta muutaman mokoman lisäksi, olisin\nvoinut raivata kaskeksi koko Vuojolan saaren, mutta ... kuten näet,\nen halua muuta kuin...\" Samassa hän löi lukkoon suunsa. Ei ollut\nenää aikaa tuhlata jaaritteluihin. Hän näki edessään vain Notburgan\ntulossa itseänsä vastaan... korven laitaan, jota alkoi kietoa\niltahämärä tai hukuttava pimeys. \"Tule mukaan, jos haluat\", hän\njurahti. \"Muuten... osaan yksinkin nämä taipaleet!\"\n\nOnnahdellen, ristien käsiään ja höpisten käsittämättömiä ukko seurasi\nlähtijää, joka taakseen katsomatta painoi miestensä luokse.\n\nVihdoinkin on tultu Vuojolan lähelle, pienen metsikön laitaan. On\nvasta iltapäivä. Isä Johannes on lähtenyt linnaan. Tapo on jättänyt\nmiehet tiheään kuusikkoon ja edentynyt itse ulommaksi, pienelle\nkennäälle, jossa kasvaa vahvaa petäjikköä.\n\nHän makaa kyljellään nurmikolla, jonka alta tuntuu viimeöisen sateen\nkosteat jäljet. Aika on pitkän pitkä. Hän ei osaa kuvitella neidon\nnäköä silmiensä eteen. Se on viime syksystä alkaen, varsinkin\nKarjalan-retken jälkeen, hänen mielessään muuttumistaan muuttunut.\nSiitä entisestä ... laulavasta Notburgasta ei ole jäänyt muuta kuin\nsuloinen tuoksu, lähellä-olo eräänä pimeänä syysyönä, jona hän oli\nkantanut neitoa käsivarsillaan upottavaa rantavallia pitkin.\n\nNuorukaisen sydämeen tunkee hätä. Tämä odottelu tässä tuntuu\nyht'äkkiä melkein mahdottomalta. Sehän on kuin olemattomissa\ntarinoissa ... Häntäkö tässä ... takkukarvaista pakanakoiraa, olisi\nmuistanut koko ajan tuo linnanneito, joka oli jäänyt seisomaan\nVuojolan portille kuin koskettamaton haamu siniseen jäähän...?\n\nTapo katsahti vaatteitaan. Nämä olivat märät ja melkein riekaleina.\nNihkeätä ruumista kiersi lujan taivalluksen jälkeen väsyttävät\nkylmänvihat, jotka tekivät mielen kurjaakin kurjemmaksi. Hän\nnousi levottomana jälleen kävelemään. Aurinko tuijotti jostain\nsäteettömänä, liikkumattomana ja tyhjin kasvoin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaste on jo laskeutunut maahan. Ei sada, mutta tasangolta leviää\nkylmää, tihkusateen kaltaista kosteutta petäjikköön saakka, ja\ntaustalla kuusikonrinta seisoo jo mustana seinänä. Tapo nojaa puuta\nvasten, ajatuksettomana tuijotellen.\n\nMärästä hämystä tulee kiirehtivä olento, pää hupussa ja kädet\nkannatellen pitkää viittaa. Se pysähtyy, katsoo taakseen. Kiirehtii\ntaas päättävästi askeliaan. Astuu suoraan kohti petäjikköä.\n\nTapo on liikahtanut. Mutta ei osaa juosta vastaan. Noinko korkea\nse olikin ... varreltaan? Sehän käy kuin ... varttunut naisihminen\nainakin? Nuorukaista ujostuttaa, aivan kuin kulkisi ohitse vieras,\nylhäinen linnanneito, joka ei aio katsahtaakaan tien vierustoille...\nTokkopa tuota enää uskaltaisi ... tällaisin kämmenin kanniskella?\nTapo jää tottakin silmäilemään känsäisiä kouriaan.\n\nNotburga seisoo hänen edessään. Vetää taakse päätä peittävän\nhartialiinan. Hiukset ovat ohimoilta kosteat. Kasvot näyttävät\njäyhässä iltavalossa liikkumattomilta. Mutta ... nyt hän sipaisee\ntukkaansa kaulalta taaksepäin. Astahtaa taas ... aivan lähelle.\nJa silmistä, joiden kulmalliset pysyvät liikkumattoman vakavina,\npilkahtaa ujo ilo. Se lie vierastamista. Mutta se alkaa säteillä\nyhä lähempää. \"Tulithan\", saa Tapo soperretuksi. Silloin koskettaa\nneidon olka hänen rintaansa. Hän tuntee käsivarsiensa välissä\nläheistäkin läheisemmän olennon. Hän hyväilee tuota päätä huulillaan,\nkämmenillään, painaa sen leukansa alle ja pitää hiljaa liikahtelevaa\nvartaloa itseänsä vasten ajattomat ajat. Pitkä, onnellinen huokaus\nhengittelee heidän välillään.\n\nKalsoisten Tapo uskoo tuskin hyväilevänsä ja koskevansa. Hän\nluulee pitelevänsä hellävaroen kuin eksähtänyttä lintua. Mutta\nNotburga-neito irroittautuu hitaasti ponnistellen, kuin pelkäisi\nkuolevansa tuon metsäläis-koljon syleilyyn.\n\n\"En päässyt ennemmin\", Notburga alkaa loitompaa, mutta toinen käsi\nyhä Tapon olalla ja katsoen suoraan silmiin, \"ne pitävät minua\nsilmällä, sillä ankara äiti-rouva on ruvennut epäilemään minun\nmatkojani tänne metsikköön...\" Silmiin on tullut viime sanoissa\nhyväilevää iloa, ne rakentavat salaliittoa tuon yhä vierastuttavan\npakanapojan kanssa.\n\nTapo naurahtaa mukana. Neidon silmät eivät olekaan mustat eivätkä\nruskeat, ne ovat pohjattoman siniset, ja silmäterän pyörylässä\nnapottaa huvittavia, ruskeita pilkkuja. Ne panevat naurahtelemaan\nsitäkin enemmän, sillä niissä itsessään on pelkkää naurua.\n\n\"Katsos, äitini on luvannut minut ritari Wibrechtille\", Notburga\nlisää vakavasti, yht'äkkiä kuin anoen turvaa. \"Minä tapan sen\nmiehen\", Tapo tokaisee huolettomasti. Neito kavahtaa lähemmäksi:\n\"Silloin minun täytyy mennä pyhän Gertrudin turviin ... luostariin,\nsillä isäkään ei enää taivu pyyntöihini, jos teet rahtusenkaan\nverran vahinkoja hänen aikeilleen...\" Ääni oli käynyt sana sanalta\nhätäisemmäksi.\n\nTapo näki edessään Swederuksen kähärän parran verisenä maassa.\nMutta nyt hänen oli mahdotonta ruveta siitä puhumaan. Ajatukset\nponnahtivat äskeisen surmanteon ohi, tapettuihin munkkeihin. \"Lie\njo tullut... vahinkoja. Ritarin vakoojamunkitkin ... saivat minkä\nsaivat\", hän tapailee, sisimmässään ahdistava tuska. \"Sitä ei lueta\nsinun syyksesi, vaan setäsi Rautaparran, joka vihaa meikäläisiä\nvanhastaan...\" neito lohduttaa nopein sanoin, \"rippi-isäni on sen\nsillä tavalla selittänyt\". Tapolla ei ole voimaa kertoa tuotakaan\nasiaa juurta jaksain. Jokainen sana uhkasi tänä hetkenä repiä poikki\nne juuret, jotka parhaillaan olivat juniutuneet heidän välilleen\n... lähtemättömiin ja kuitenkin ... hauraina kuin hämähäkin\nlanka. \"Lähde mukaani, kukaan ei voi meille mitään!\" hän yrittää\npelastautua omasta tuskastaan. Notburga näyttää kallistuvan hänen\npuoleensa. Tapo vetää hänet luokseen, hukuttaa hänet käsivarsiinsa\nryöstönhimoisena peikkona. Mutta neito katsoo häntä aivan läheltä ...\nsurullisin silmin, käsivarret pojan olkapäille väsähtäneinä. \"Tapo,\nTapahaiseni...\", hän soimasi hellästi, yrittäen samassa ilostua.\n\"Sillä tavalla kertoi rippi-isä sinun oman äitisi sinua nimittävän,\neikö niin?\" Hän oli unohtavinaan koko äskeisen kysymyksen. Mutta\njatkoi samassa houkuttelevan hellästi: \"Ei niin, ei sillä tavalla,\nTapahaiseni. Hae minut isältäni ja kunnialla, kristittynä miehenä...\"\nTapo jäykistyi, loittoni, oli kääntyä poispäin tulvahtavasta\nsuuttumuksesta. Siinä oli taaskin tuo sama ansa ... papin panema\nlauni korean täyn sisässä. Hän sanoi hitaasti, halveksivassa vihassa:\n\"En aio sinua hakea hameniekkojen kastamana, otan itse ... omilla\nvoimillani ja isieni tapaan.\" \"Tahdotko siis, että pyhimykset ja\nitse Neitsyt kieltää minut sinulta?\" neidon äänessä oli syvää hätää\nmasentavan raskaan painon alla. Hänen kasvonsa näyttivät hämyssä\nriutuvilta ja kalpeilta. Tapon sydän oli musertua. Hän sai vaivoin\nsanotuksi: \"Tokkopa nuo ... jos et itse halunne ... kieltää.\" Silloin\ntuli taas hänen kuuluviinsa aivan läheltä, mutta tällä kertaa lujan,\njärkkymättömän uskon vahvistamat sanat: \"Tiedän, etten ole rukoillut\nturhaan sinun puolestasi syksystä syksyyn. Pyhä Gertrud on sinut\nkyllä ajallaan ohjaava oikeaan. Ja minä osaan odottaa, jos vain\nlupaat pitää rauhan Vuojolan kanssa.\"\n\n\"Lupaan, lupaan kyllä...\", Tapo heltyi unohtaen kaiken muun kuin sen,\nmitä neito oli luvannut. Täyteläinen riemu levisi suonesta suoneen.\nKäyköön miten käy, aika keksii neuvot. Hän kysäisi vain vielä kerran,\nhuolettomasti nauraen: \"Entä jos ei pidä rauhaa ritari Wibrecht?\"\n\nAurinkoisena ja levollisen lempeänä Notburga vastasi hiljaisin äänin:\n\"Silloin on oikeutesi taistella, ja minä olen valmis kantamaan vaikka\n... olkiseppelettä sinun vuoksesi...\" Notburgan pää oli painunut\nhäveliäästi alas. Tapo ei ymmärtänyt hänen puhettaan olkiseppeleestä,\nmutta hän tajusi sen merkitsevän jotain suurta uhrausta. Ja hänestä\ntuntui kuin hän olisi voittanut jo kaikki... tulevatkin taistelut,\nomat vihamiehet ja vieraat. Hän tarttui kömpelöin kourin Notburgan\nranteeseen ja nauroi silmillään, suullaan, koko olemuksellaan\nonnellista naurua.\n\nIltahämärä oli painumaisillaan petäjikössä ja tasangollakin täydeksi\npimeydeksi, kun Notburga-neito lähti takaisin Vuojolan uhkaavaa\nlankkuporttia kohti.\n\n\n\n\n20.\n\nPerman kypärä.\n\n\nMartaitten päivän lähestyessä kävi olo vainajien maanalisissa\npirteissä levottomaksi. Tuskallinen ikävä maanpäälliseen, verevään\nelämään liikahteli haikeana tyhjissä rinnoissa. Siellä, korean elämän\npientarilla, valmisteltiin Keyrittärien vastaanottajaisia, ja heillä,\nManalan martailla, nousi kiihko ja tyhjyyden vaiva hetkestä hetkeen.\n\nJos varvunhoikin käsivarsin veisteli vainajaparka kääpiökirveellään,\nei kuulunut iloista kalketta, kuten kerran nurmenylisillä\nsalvoimilla. Täällä oli vasen käsi oikea ja oikea vasen, eikä noussut\naurinko idästä, vaan raukenevasta lännestä. Jos saalista tahtoi, sai\npelkkiä varjoja, joissa ei kiertänyt huuruava veri. Yhteispirtissä\nistuu ikuisesti mykkänä kukko, eikä heilahda kertaakaan viirilintu\ntuulettomassa ilmassa. Rakit aukovat suitaan haukahtaakseen, muka,\nmutta ärhäkästä haukkua ei kuulu. Ovat kasvavinaan kyynäräiset puut\nitkupuron rannalla, mutta vihreyttä ei ole niissä sen enempää kuin\nvedenkalvon olemattomassa kuvahaisessa.\n\nEi kukka tuoksu, ei nuotio lämmitä, ei suupalassa makua. Ei airojen\npyyryihin tarttumista, ei melalla ohjaamista. Niitä väilläkin lipuu\nvene tummille katiskoille.\n\nEi riemastuta oman rinnan hengitys. Se seuloo edestakaisin, vain\nmennehiä, maanpäällisiä ihanan ihania tuskia ja päivien ja öitten\niloja, joissa oli mullan tuoksua, auringon paistetta, myrskyn käyntiä\nja sotatanteren huumaavaa melskettä.\n\nOllako autuas vai kadotettu, saman samaa, viheriöitsevän elämän\nikävää ... Jos olit ukkosen surmaama tai sodassa kaatunut, olit\nonnekkain vainajista. Ja kuitenkin jäyti niitäkin toimeton\nvarjossa-olo. Olitpa itsemurhaaja, jota kuristi loppumattomasti\nhirttoköysi, tai yhä riitelevä mies ja vaimo, joille täälläkään ei\nriittänyt peitteeksi yhdeksännahkainen lampaantalja, tai tahmaista\nseittiä kehräävä nainen, joka oli jättänyt tyhjäksi elämänkeränsä\nsydämen, yksi oli heilläkin yhteistä autuaitten kanssa: haikean\nhaikea ikävä.\n\nLoppumattomissa vuosissa oli kuitenkin kussakin yksi yö, joka vapahti\nmartaat Hiitolasta maanpäällisten pariin. Se oli Keyrin juhlayö\nentisissä kototaloissa, jossa pihamaat ja tanhuat, aitat, pirtit ja\nsaunat oli silloin heitä varten valmistettu.\n\nOlivatpa maanneet silloin muinaiset ruumiit liekona suossa ajattomat\najat, sammalen ja turpeen alla, kuolinrovion onkaloissa tai kallona\nsomerikolla, silloin ne saivat kaikki nousta ja vaeltaa somasti\nnarajaville veräjille. Ja sen ainoan yön aattona laulaa vuodessa\nainoan kertansa Manalan mustanharmaa kukko.\n\nSilloin tulee vainajille touhu. He koristavat kulmaluunsa\nohdakkeilla, joita Tuonelan pahanpojat pelkäävät. He jättävät\nhietaiset permantonsa, he avaavat uksensa kärpänluisesta rivasta\nja syöksyvät syysiltaiseen myrskyyn. Täällä he varastavat ainoaksi\nyökseen elävien sieluja tai vangitsevat tuulen pyörteet eläväksi\nhengekseen ja pääsevät kuin pääsevätkin muinaisiin kotopirtteihinsä\nlämmittelemään.\n\nOliko ihme, että vainajat vuottelivat tällaista yötä suuri ahdistus\ntyhjissä rinnoissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta elollisilla oli kiire. Vilja oli puitu. Olut oli pantu.\nKalmoilliset oli viety kalmistohaudoille ja puolet viemisistä syöty\nitse, puolet jätetty esi-isien hengille. Puut oli pilkottu koreaan\npinoon Keyri-saunan lämmittämiseksi, ja puhtaimmat oljet kiiltelivät\nkuvoissaan lauteille levitettäviksi. Olipa jokaisessa talossa\nsyötetty parhain kervoin hyötyvin karitsoista, juhla-ateriaksi\nsaapuville vainajille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksin kerroin suuret juhlat piti vietettämän Kalsilassa, sillä\ntullut oli viesti, joka oli ainakin näiksi ajoiksi parantanut\nAnukka-emon itkutaudit. Raskaampi oli tosin entisestään emännän\naskel. Ei ollut kokonaan palannut entinen välke silmänluontiinkaan.\nEikä keikkunut enää vaimonhuntu iloisen pöyheänä.\n\nMutta näinä päivinä, Keyrin alusviikolla, hän tapaili kuin tapailikin\nentistä jalankäyntiään, sillä Karjalasta oli tullut viesti isännältä.\nKuura-päällikkö oli pitänyt sanansa. Laatokanlinna oli hävitetty.\nTorkel Haak oli saanut surmansa hänen kädestään. Perman kypärä oli\nsaatu saaliiksi. Se päässä oli päällikkö vielä muutamiksi päiviksi\ntyöntynyt ajamaan takaa pientä varjakoitten jäännösjoukkoa, joka\noli päässyt pakoon Torkel Haakin keskenkasvuisen pojan johtamana.\nMuutaman päivän kuluttua oli isäntä palaava pitkältä matkaltaan.\n\nSiksi oli Kalsilassa yllin kyllin tointa ja touhua. Kokonaisiksi\npäiviksi riitti työtä viimeistelyissäkin. Naudat oli isketty\nsydänmunaan, lampailta oli leikattu niskat. Ja ruhot riippuivat\nkintereissään. Mutta vielä oli emännällä jos jotakin huoltamista.\nOli katsottava orjatytöt ja palkolliset, jotta tuli pirtti puhtaaksi\nja pöydänalus, vainajien olopaikka, puhdastakin puhtaammaksi. Oli\nhoidettava makkarasuolia kylmässä vedessä, ne varoen suolattava,\naittaan kannatettava ja makkarasarvet valmiiksi katsasteltava. Ja\njos olivatkin jo vartaat katossa leipää täynnä, oli vielä monet\nkeitto-ja rokka-aineet sekoiteltava ja parhaat astiat haettava\nsäilöistään.\n\nMitä lähemmäksi tuli juhla, sitä vetreämmäksi näytti käyvän\nAnukka-emäntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRautaparta ei ollut vieläkään palannut luoteistaipaleilta, mutta\nhuhuja oli tullut sieltäkin päin. Niinpä Tapo, kierrellessään pitkät\nansapolut ketunpermillään, eteni usein Konhonselän valkamaan saakka,\nsillä hänellä oli kiire päästä uusine viesteineen taattonsa pateille.\n\nNäinä tuulisina päivinä heilutteli tuulenpuuska pirtinviirin\npalokärkeä, niin että viiripuu rusahteli, ryrrytys soi aamusta iltaan\nja punapää heilahteli suunnasta toiseen. Samalla tavalla liikahteli\nTapon mieliala. Kaikki viestit ja huhut, tulivat ne idästä tai\nlännestä, olivat ikäänkuin asettumassa hänen puolelleen. Taatto oli\ntulossa, ja samaan aikaan uhkasi Vuojolasta myrsky, joka ennusti\nsotaa. Siellä oli Wibrecht-ritari; palattuaan Kokemäen matkaltaan,\nottanut raivopäissään kokonaan käskyvallan Bunge-herralta. Yhdessä\nRotrud-emännän kanssa hän oli lähetellyt hätäviestejä Visbyn\nneuvostolle ja hiippakunnan ylipaimenelle, Linköpingin piispalle.\nTämän piti lähettää munkit saarnaamaan ristiretkeä hämäläisiä\nvastaan ja raatiherrojen oli puolestaan varustettava haaksia\nUpsala-kuninkaalle, jotta tämä suostuisi retken johtajaksi. Ja kaiken\nlisäksi oli pääkaappari Alf Erlinginpoika jälleen käynyt Vuojolassa\ntekemässä joitain sopimuksia ritarin kanssa. Koko yö oli silloin\njuhlittu ja suuret olivat olleet kestingit.\n\nNiinpä aikoi ritari itse ryhtyä taisteluun! Ja hän, Tapo, oli vapaa\nrauhanlupauksestaan. \"Siinä tapauksessa, siinä tapauksessa...\"\nhumisivat Notburgan sanat hänen korvissaan, \"minä olen valmis\nkantamaan olkiseppelettä sinun vuoksesi...\" Tähän neidon\nsalaperäiseen lupaukseen hän pysähtyi, missä ikinä hän istui, kulki\ntai seisoi. Muuta hän ei enää riemukseen tarvinnut. Hänellä oli\noikeus pelastaa morsiamensa ... sekä pyhiltä Gertrudeilta että\nfriisiläisrosvoilta.\n\n-- Eilisaamuna, hänen palaillessaan jälleen ansapoluilta, oli\nAimalan-tien haarassa hänet tavoittanut Nokke-tyttö. Tämä oli\nhiipinyt äkkiä takaapäin hänen vierelleen ja tarttunut viitanhihaan.\n\"Nyt se on tullut ... kosiomatkalle\", orjatar sanoi hädän painamalla\näänellä. \"Kuka?\" \"Kurjen Tora.\" Tapolta pääsi yliolkainen naurahdus.\nMutta tyttö jatkoi: \"Sen oma käsi on vielä sidottu lonkalle,\nnahkaisiin, sillä sen kainalossa on, kuulemma, yhä maantarttuma,\nmutta sillä on rosvoja mukanaan ja se on uhannut sinua verisellä\nkostolla, itse kuulin ... Aimalan naapuritalosta...\" \"Supata mitä\nsupatat... Uhatkoon, kostakoon\", Tapo hohotti huolettomana, Hänen\nsilmänsä seurailivat vain huikeassa ilossa kiepsahtelevaa palokärkeä,\njoka oli keikahuttanut pyrstönsä Aimalaan päin ja ryrrytti nokallaan\nlänttä kohti, ikäänkuin ei mitään muuta ilmansuuntaa olisi ollut\nolemassakaan.\n\nNokke-tyttö seuraili sittenkin juoksuaskelin roimasti taivaltavan\nmiehen katveessa. \"Ei sillä ole puhemiestäkään, mutta Aimatar on\nsille suostunut, vihasta sinuun, ja se kun on luvannut sinulle kostaa\nIkätorankin, taattonsa, kuoleman...\"\n\nTapo jäykistyi hetkeksi. Joko taas! Mutta samassa hän tempautui irti\ntuostakin painajaisesta. \"Saastahiset!\" hän karjahti. Ja jatkoi taas\npitkin askelin matkaa.\n\nTyttö jäi pää nurpollaan paikalleen. Mutta katsahti taas kuin\nvaroen taakseen, Aimalan tielle, ja lähti huolekkaana seurailemaan\nvälinpitämätöntä miestä. Ja kun aurinko oli juuri revähyttänyt\nriekaleiksi mustan pilvenlongan lyöden teräksisellä valollaan päin\nlahdentakaista roviokumpua, kammahti lapinkanan sydän, niin että\nhän pysähteli monet kerrat avuttomana, kädet hykertyneinä pienen,\nhengittämättömän rinnan alle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänään, yhäkin tuulisena aamuna, luoteisviiman vetäessä vitaan\nKalsilanlahden yli, Tapo kiertelee Linnamäen vallituksilla. Harppoo\nlahonneita päällishirsiä varustuksen läntiseen laitaan.\n\nHänellä ei ole lakkia päässä, ei miekkaa vyöllä eikä solkia\nsepaluksessa. Syöksähtelevät vihurit sipovat hänen tukkaansa\nrautakammoillaan taaksepäin ja pörröttävät sen taas hajalliseksi\npensaaksi päälaelle. Tuulet käyvät vettä ja maata pitkin. Ylhäällä\nseisovat sinilaikkaiset, kumottavat pilvet paikoillaan. Juoheasti\nnousevien vaarojen yllä juoksevat taas penikulmaiset pilvenvarjot.\nNekin makaavat keskellä humisevaa erämaata liikkumattomina\njättiläiskilpinä taivasta vasten.\n\nEräs niistä näyttää kääntyvän kaukaiselta pohjoisvaaralta länttä\nkohti. Katselijan sen enempää ajattelematta sen voimakas uhma\npaisuttaa hänen omaa rintaansa. Se pukee hänetkin aivan kuin\nsotisopaan. Hänellä on olevinaan kädessään miehenkorkuinen kilpi ja\nhänen takanaan on tuhat keihästä, Pirkkalan jouselliset poikapolvesta\njämeriin miehiin saakka. Ja taatto ... hän astuu rinnalla, pää ja\nkaula nuorteassa asennossa, huulet hymähdellen ja silmä teräksisen\nkirkkaana.\n\nLahden poikki soutaa vene, keskituhdolla nainen airoissa ja perässä\nukonnäköinen. Tapo ei kiinnitä siihen sen enempää huomiota. Lähtee\nlaskeutumaan alemmaksi. Ja jalka töksähtää, äskeisten ajatusten yhä\nhumistessa päässä, kivisen, maatuneen kuolinkummun turpeeseen.\n\nKummun huipulla törröttää pieni sytyttämätön rovio, keskellä\ntuore kappale koivua, johon jätetyt oksat pistävät Tapon silmään\nihmisenkuvan käsinä ja jalkoina. Hän katsoo tarkemmin. Siihen oli\nvuoltu päänmuotoakin ohuen kaulan päätteeksi.\n\n\"Häkäsaunalaiset lienevät olleet tekemässä taikojaan\", hän\nyritti hymähtää ja oli heittämäisillään pökkelön alamäkeä. Mutta\npudottikin sen takaisin roviokasaan. Mielessä oli äkkiä kammahtanut.\nSellaisiahan ne, kuulemma, asettelivat myös kostonmerkeiksi ...\nvihamiehet. Ajatus lennähti pakostakin Kurjen Toraan.\n\nMutta järjellään hän punnitsi sen sittenkin mahdottomaksi. Mies,\njoka ei välittänyt leikata turparengasta surmaamaltaan karhulta\nsaadakseen metsäonnea, ei karkottanut sen sielua tulella polttamalla\neikä vitsomalla eikä pitänyt pyhinä mitään peijaismenoja, se nyt ei\nainakaan huolinut peloitella kuvatuksilla...\n\nHän oli taas myhähtävinään: \"Lienevät olleet kaskelaisten kakarat\npelehtimässä\", mutta tuskin tuntuva onea tunne jäi sittenkin jonnekin\nrinnan puoleen.\n\nEikä hän ennättänyt vielä nostaa päätänsäkään, kun aivan kummun alta\nhekkelehtii häntä kohti heikon näköinen vanhus, lakki päästä poissa,\npääkallo kaljuna korvia myöten ja terävä, pitkä nenä kummallisella\ntavalla pystyssä.\n\nTapo katsoo tunteakseen. Ei tule hetkessä mieleen muuta kuin\nhämärä muistikuva. Ukko tekee nöyrästi hyvänpäivän ja istahtaa\nlopen uupuneena kummun vieruskivelle. Ei näytä saavan puhutuksi\nväsymykseltään.\n\n\"Iirolan ukko!\" välähtää Tapon mielessä. Sehän se oli tullut häntä\nvastaan Arpian matkassa Miehon kosiomatkalta palailtaessa... \"Mitäs\nnyt?\" hän kysäisee.\n\nUkko nousee, nojaa kummun laitaan, aivan kuin pyrkisi puhumaan\nläheltä. Tapo astahtaa alas ja istuttaa ukon jälleen kivelle, jääden\nitse ylemmäksi, turpeelle.\n\n\"Tyttöhän se pakotti, ei antanut rauhaa, kun olet ollut hyvä mies\n... meitä kohtaan, sanoi...\" \"Puutteessako olet?\" \"Enpä tuota ...\nentistä enempää, jos onkin ollut ... kalmanhammas ristiluissa\nkoko kesän, kevätvesistä, näetsen, ja nyt, tuota, syksymmällä...\"\nUkko pysähtyi, jäi vetämään heikkoa henkeään, joka kulki pihisten\nedestakaisin hampaattomasta suusta. Tapo odotteli kärsivällisesti,\ntokaisi: \"Tuliko paljonkin lyhteitä kirvestä kohti?\" \"Kah, tulipa\ntoistakymmentä jyvää siemenestä, hyvin, hyvin tuli, Ukolle kiitos,\nmutta se kuumetautihan se pani sitten lavitsalle, jotta ... nyt vasta\n... tytär toi kotosaunaan ja souti pateillesi, tuota...\"\n\nTapo näki, että vanhuksen oli vaikea sanoa asiaansa. \"Sano suoraan\nsanottavasi\" hän kehoitti. \"Näetsen, kun sanoi tytär, jotta ...\nvarattaisiin sinut vihamiehiäsi vastaan, ne kun tietävät enemmän kuin\nsinä, jolleivät tyhjiä tohisse...\"\n\nKuuntelija nousi levottomana. Mutta heittihe taas rennoksi.\n\"Sano, mitä tietävät!\" \"Oltiin, katsos, Veentaassa pari päivää,\nkun en jaksanut yhtä mittaa ja ... siitä se kulki Kurjen poikakin\nrosvoineen...\" \"Se on tietona jo\", Tapo sanoi jyrkästi.\n\n\"Jospahan, jospahan, mutta...\" Alhaalta, kennään takaa tulee näkyviin\ntyttären pää. Hän kapuaa rinnettä ripein askelin. Lähestyy Tapoa\nvierastelematta ja viittaa lahden yli riihilakan edustalle, jossa\nseisoskelee vähintään kymmenpäinen miesroikka.\n\n\"Siinä ne nyt taas ovat ... vaaniskelemassa\", hän hätäilee Tapolle.\nTottakin, siellä oli miehiä, joilla oli miekat kupeilla ja keihäskin\nmuutamalla yli olkapään hojottamassa. \"Ovat, ovat\", yhtyi ukko,\n\"uhkailivat tulleensa sinulle keittelemään ... ruumisrokkaa,\nkurkelaiset, ja sitä varten se tämä Ilottu-tyttö sanoi, jotta...\"\n\nTapo oli lähtemäisillään. Katsahti luhdinsolaa kohti. Täältä näkyi\nlevotonta liikettä. Naiset juoksivat edestakaisin, aivan kuin\nhaeskelisivat miehiä pihan puolelta apuun.\n\n\"Vai sillä tavalla! Vai haluatte ruumiinhajua ... omista\nmaksoistanne!\" Tapo leimahti kuin sotaan lähtemässä. Hän lähti\njuoksemaan rantaa kohti soutaakseen yli lahden ja lähteäkseen\nrosvojoukkoa vastaan.\n\nMutta Ilottu-tytär juoksee hänen jälkeensä, saa veneenkokan luona\ntartutuksi miehen hihaan.\n\n\"Sanoiko isä jo senkin, että kurkelaiset toivat Veentaalle huhun,\njotta ... taattosi kannetaan kotiin ... vainajana?\"\n\nTapo jäykistyi liikahtamattomaksi pahtaaksi.\n\nYksikään jäsen ei värähtänyt, kasvoissa ei ollut mitään ilmettä.\nMutta niille kertyi hitaasti harmaata tuhkaa. Ja silmistä uhosi ontto\nhätä. Kotvan kuluttua hän pudisti epäuskoisesti päätään. Mutta kamala\naavistus ei sittenkään poistunut katseesta.\n\nPään läpi kulki rautaisena ketjuna päätelmiä. Taatto oli lähtenyt\ntakaa-ajoon. Taisteluita oli saattanut syntyä. 'Harald Haartraade\nteki pienen retken naapurisaareen ja sai surmansa mitättömässä\nkahakassa.' 'Sellainen se on miekkamiehen polku.' 'Tulenpa kuin\ntulenkin, kypärä päässä tai ... kainalossa', tuli mieleen taaton\nviimeisiä sanoja. Samassa hän näkee läheltä, niin läheltä, että\nsilmiä pakottaa, taaton kämmenselän ja tällä noruvat tummat,\nraskaat pisarat. Miksi ne olivat häntä vaivanneet monina hetkinä\n... unennäöissäkin? Selittämätön varmuus painuu hitaana, raskaana\nriippana hänen mielensä syvimpiin hautoihin. Jalat alkavat väsyä ja\nkangistuvat jälleen yhtä hitaasti kuin kamala varmuus hirvittävästä\nkohtalosta leviää ja peittää kaikki hänen ajatuksensa.\n\n\"Ne sanoivat, että sen tapetun päällikön poika oli yönuotiolla\nsurmannut ... kostoksi taatostaan...\" Ilottu-tytär yrittää selitellä.\n\nKuuntelija tuntee jokaisen sanan todeksi. Se kuulostaa korvaan\nmuuttumattomalta tuomiolta. Nuo tuolla ... nuo Kurjen riekaleiset\nrosvot ovat lentohattaroita, haaskalintuja, jotka alkavat kohta\nrääkyä sekapäisinä kalmanhajusta...\n\nHän on kääntänyt kasvonsa kohti riihilakkaa. Miesroikka on kadonnut\nsen edustalta ja vetäytyy hitaasti Aimalan tietä poispäin.\n\nVai, vai! Vuottelemaan, muka ... kuukkimaan kelohongan oksille,\nkunnes ... saalis on valmis. Horjahtelevat ajatukset heittivät\nsamassa hänen eteensä taaton silmät. Ne katsoivat harkitsevan\ntyynesti, pohjalla surullista leppoisuutta, ja pojan päässä\njatkoi taas kiertämistään äskeinen kouristava kauhu. Martalaisten\nhiidenkukot, ilmojen lempolaiset ja korpien ihmissudet olivat tulleet\nrepimään hänen taattonsa avoimesta silmästä sen kostean kalvon...\n\n\"Ne on tapettava, tapettava ... ajoissa\", hän ähkyy. Työntää\nriuhtaisemalla veneen ja on samassa tuhdolla soutamassa vastarantaa\nkohti. Kodan alta hän juoksee suoraan, aseettomana ja suojattomana,\nkurkelaisten jälkeen. Jouselliset, joita on kerääntynyt portin\nedustalle, juoksevat viistoittain häntä kohti ja ojentavat hänelle\nsekä miekkaa että keihästä.\n\nJuoksija tempaa keihään kouraansa ja ravistaa sitä, tarkoittaen\nkäskeä miehet itseään seuraamaan. Kurkelaiset perääntyvät kumman\nhitaasti. Hyökkääjäin vauhti on ankara. Tuossa on jo tienhaara.\nSilloin riihen edustalla, josta oikealle kääntyvä tie kulkee loivana\nalamäkenä kohti Konhonselkää, Tapo äkkiä pysähtyy. Jää katsomaan\nliikahtamattomana oudon juhlallista näkyä.\n\nAlhaalta, loppumattomalta näyttävän mäen alhosta nousevat\njousellisten jonot, jotka kulkevat hitain askelin. Joukon edessä\nkannetaan havuisilla paareilla, neljän miehen olkapäillä, vainajan\nruumista. Paarien takana kulkee yhtä hitaasti satulat on hevonen ja\nnäiden takana vaiteliaan ja väsyneen näköiset miehet.\n\nNyt se oli tullut. Jostain syystä vavahtivat seisovan pojan sydämessä\nAnukka-emon kasvot. Hän oli näkevinään jo edeltäpäin vaimon\nkyynelistä märät poskipäät ja sumeat silmät. Hänen oma surunsa tuli\nsamassa hiljaiseksi. Se muuttui kuin luonnolliseksi, välttämättömäksi\ntaakaksi, joka oli kyettävä kantamaan horjahtelematta.\n\nKalsoisten poika lähti astumaan tyynin askelin tulijoita vastaan.\n\nKulkue pysähtyi. Paarit laskettiin maahan. Ne seisoivat yksinäisinä\nkapealla tiellä, jonka molemmilla puolilla levisi ruosteenkarvaista\nniitynpohjaa. Vainajan pää lepäsi kypärättömänä korkealla satulalla.\nSuomuspaidassa oli himmeitä ruosteenläikkiä. Taatto ikäänkuin katsoi\nvastaantulijaa suoraan silmiin, vaikka olivatkin silmälaudat ummessa.\nKulmakarvojen varjoissa oli jotain tutkivaa. Mutta huulille oli\njäänyt hymy, tuo sama hymähtely, sekä raikas että väsynyt, mikä\nniissä oli ollut heidän viimeisen kerran erotessaan.\n\nKoko ajan oli paistanut pilven syrjältä tyhjäsilmäinen aurinko. Poika\nhavaitsi äkkiä vainajan viereltä kullanvälkkeisen kypärän. Tämä oli\nkorkea. Sen rautaa peittivät leveät kultalehdet, niin että se näytti\nkirkkaassa valossa ylt'yleensä kullasta taotulta. Joko päässä tai...\nkainalossa! Niinhän sen pitikin ... juuri noin, oikean käden ja\nkyljen lomassa...\n\nMistä se sen tiesikään, taattojen taatto? Poika oli heltyä. Mutta\nvainajan sotahevonen, Ukonkaari, hamusi samassa pehmeästi turvallaan\nisäntänsä tukkaa. Tämä herätti pojan näyistä ja muistoista.\n\nHän erotti joukosta tuttuja jousellisia, omia miehiään ja aimalaisia,\njoista ei yksikään ryhtynyt hänelle puhumaan.\n\nVakain askelin hän astui taattonsa paarien pääpuoleen. Viittasi\nkantajille. Tarttui hevosta suitsiin. Ja paarit, vainajan poika,\nvainajan sotaratsu ja jousellisten satapäinen joukko ryhtyivät\njälleen nousemaan pitkän pitkää mäkeä.\n\n\n\n\n21.\n\nRoviolla.\n\n\nOli tultu jo iltapäivään. Riihattomat tuulet olivat lakanneet. Mutta\ntuolloin tällöin tohahtivat vieläkin kaukaa petäjikköharjut, ja\ntuulennuoliaiset ammahtelivat kotarannassa vaarallisina vasamina,\njoista saattoi yötä myöten ärsyyntyä ilmoille suuremmatkin myrskyt.\n\nOltiin vasta Keyri-juhlan aatonaatossa. Mutta keyrittärien\nhyvittäjäislammas, kalmanrokka ja olut olivat nyt jo joutuneet\npöytään päällikkövainajan yön-istujaisiksi. Myös ulkokyläiset\njouselliset, vieläpä aimalaiset, olivat jääneet taloon ja antoivat\nhaarikkain kiertää pirtin seinäpenkkejä pitkin.\n\nTältä puolelta hoiti isännyyttä parhaasta päästä Revon-ukko,\nsillä äiti ja poika viipyivät pitkät tovit kalmanaitassa tai sen\nkynnyksillä.\n\nTapo seisoo parhaillaan kuulakkaan auringon vetäessä hitaasti\npitenevää varjoaan aitan edustalle, sen kynnyksellä, ovenpieleen\nnojaten. Peräseinän päivänaukosta tunkeutuu voimakas valovirta\nväristen ja läikehtien vainajan korkealle otsalle ja ampuen\nlakkaamattomat nuolensa kultasilaiseen kypärään, joka yhä lepää\nliikuttamattomana entisellä paikallaan.\n\nTapo on jo saanut kuulla kertomukset taaton kuolemasta. Hän oli\nollut palailemassa voittoretkeltään, joka oli ulottunut aina\nSyvärin taakse. Oli pystytetty viimeinen yöleiri päivänmatkan\npäähän Laatokanlinnasta. Päällikkö oli täynnä ilomielistä\nylpeyttä. Viimeisenä iltana hän oli nuotioitten loimossa nostanut\nsaaliskypäränsä korkealle kämmenellään. Niin oli seisonut hetken,\nsilmät loistaen vavahtelevassa valossa. \"Hämeen aurinko!\" hän oli\nhuudahtanut ympärillä oleville pirkoille, painanut sen päähänsä\nja sanonut vakavasti ja harkiten: \"Tämä olkoon iästä ikään Hämeen\nsotapäällikön merkki!\"\n\nMutta samana yönä, läpäisemättömästä pimeydestä, läpi vartijain, ohi\nhiipuvien nuotioitten oli hiipinyt Torkel Haakin poika, työntänyt\nmiekkansa Kuura-päällikön kupeeseen ja kadonnut sekasorrossa\nlöytämättömiin.\n\n\"Salamurhaaja\", karskahti vieläkin Tapon hampaista. Siinä se oli...\ntuo Hämeen aurinko, joka jo oli polttanut poroksi hänen taattonsa\nelämän ja uhkasi nyt turmiolla koko heimoa. Siitä oli, näet, jo\nmatkalla riita alkanut. Aimalan Hirvi oli, kuulemma, vaatinut sitä\nväenväkisin itselleen, kun oli, muka, ollut retken ylimmäinen\npäällikkö. Tuota taistelua ei Tapo nyt sen enempää jaksanut\najatella. Hänen takanaan, porraspuulla, istui hänen äitinsä, vaiti,\nsanaa sanomatta, nyykytellen päätään, kädet helmassa ja sormissa\nMaarian-kuva katkenneissa ketjuissaan. Hetki hetkeltä olivat hänen\nkasvonsa päivän kuluessa Tapon mielestä aivankuin höpertymistään\nhöpertyneet. Niihin oli painunut hitaan, mutta armottoman käden\npainamana ajatukseton, muinaista lapsuutta tai hautaa haparoiva ilme,\njoka ei enää osannut pyytää eikä käskeä.\n\nKeskellä sääliäänkin poika tunsi kipeästi Rautaparran poissa-olon.\nKaikki mitä tehtäisiinkin tai tapahtuisikin oli nyt hänen\nhartioillaan. Eikä hän kuitenkaan osannut ominekaan ajatuksineen\nmuuta kuin harhailla.\n\nTällä hetkellä tuo kypärä kuolleen lavitsalla kumotti hänen\nsilmiinsä kuutamona, jolla on kammottava kylmänkehä ympärillään.\nJuuri tuollaisen hän muisti kerran nähneensä mitattomissa erämaissa,\nsilloin ... juostessaan Kurjen Toran jälkiä ja tuijotellessaan\nKaule-lapin kotalouteitten lomitse, ohi katkaistun patsasaitan\nviheriän kylmää kuuta. Lapaluissa oli tuntuvinaan tänäkin hetkenä\nnihkeätä kylmää, ja sudenvarjot häilähtelivät kuin painajaisunessa.\n\nHän astui sisälle aittaan ja istuutui ajatuksettomana matalalle\nrahille.\n\nMiehiä kuuluu työntyvän pihalle. Tapo ei näe paikaltaan pirtin\nedustalle, mutta äänistä päättäen tulijoita lienee vain muutamia,\nkoska ei kuulu sen enempiä remuamisia.\n\nHetken kuluttua alkaa kuulua pidätettyä aputyttöjen tyrskimistä.\n\"Kanoja kähminevät\", tulee kaukaisena liikahduksena istujan mieleen.\nEi se edes suututa. Olkoot vaikka ... aimalaisia! Eivätkä nouse edes\nNokke-tytön kasvot silmien eteen.\n\nÄkkiä joku tytöistä kirkaisee, kuuluu juoksevia askelia, ikäänkuin\npakenisi aittaansa joku helmallisista. \"Houkutellevat, orjattaret...\"\nsuu vääntyy kuuntelijalla vaisuun naurahdukseen.\n\n\"Kuulitteko?\" kuuluu samassa pirtin ovelta päin rento ääni. \"Kun on\nhaudattu Kalsilan isäntä, lähtevät Aimoiset meren yli Nevalle ja\nIlmajärvelle, pääpesään!\" Lie tunkeutunut samalla ovesta enemmänkin\njoukkoa, sillä sanat yltyivät rähäkäksi. \"He-hei, pojat!\" \"No, sen se\njuuri sanoi, tuolla pirtissä!\" \"Ja kyllä Aimalan isäntä tietää, että\nsanasta miestä ja sarvesta härkää!\"\n\nTapo viriytyi kuulostamaan. Vai liehtoi se, mokoma, omia vainotuliaan\nhänen taattonsa peijaisissa? Kuin vastaukseksi alkoi samassa kuulua\nHirven kerskailu jostain kynnyksiltä: \"Hoi, pojat! Silloin ne\notetaan ... kärpät ja soopelit pajarien linttipäiltä, hitto syököön.\nJa vuokselaiset mukaan! Sillä niiltäpä ne on ryöstettykin ...\npilahinnalla tai rasboinikkien peitsillä!\" \"Räähkä kuin räähkä, sanoo\nKarjalan mies!\" katkaisi jonkun kalsilaisen huuto Hirven kireän äänen.\n\nTapon katse kiintyy Nokke-tyttöön, joka on pujahtanut näkyviin\nluhdinsolasta ja lähestyy epäröiden kalmanaittaa. \"Emo, lähde,\njaksatko emännän aittaan? Nokke saattaa...\" Anukka-emäntä nousee kuin\ntalutettava lapsi ja lähtee hiljaa kulkemaan viereistä luhtiaittaa\nkohti.\n\nNokke-tyttö pujahtaa aitan ovelle kasvot hätäisinä, mutta ei rohkene\nastua sisään. Istujan mieleen valahtaa kuin sula voihera lempeä tunne\ntuota tyttöä kohtaan, joka yksin koko talossa näyttää huolehtivan\nhänen puolestaan. \"Tule tännemmäksi\", hän kutsuu läheisellä äänellä.\n\nNokke hiipii, painautuu pelokkaana ja kiitollisena paarien vieritse\nTapon polvien nojaan. \"Rantoja pitkin ja polkuja...\" hän kuiskaa\nnopeasti, \"painuu suuret joukot kylänloppuisia ja vieraskyläisiä\nkuokkia, mutta riihellä päin ... siellä on taas ... rosvonnäköisiä.\nSinulle pahoja aikonevat...\" \"Mene emännän luokse aittaan\", tuli\nvastaus lyhyesti, mutta yhä leppoisalla äänellä.\n\n\"Räähkä, räähkä? Kuka on räähkä, häh?\" Hirvi oli alkanut jätkytellä\näskestä huutoa, tajuamatta, ketä oli tarkoitettu.\n\n\"Räähki mitä räähkit\", hän huutaa taas, Noken pujahtaessa\naitanovesta, entistä tolkuttomampana, \"mutta höyrähtääpä, rahko\nsyököön, maksasi, kun kiiltää tämän pojan päässä Perman kypärä. Hoi,\npojat!\"\n\nHaarikka tuntui kiertävän miesroikassa. Mutta Tapon korvaan oli\nsorahtanut pahasti Hirven kerskaus. Sisu kuohahti. Se ikäänkuin\nkiskaisi hänet irti liioista suremisista ja löi taas miehen\njalkapohjat lujiin maaperiin.\n\nSeinäluukun valonsiukale oli siirtynyt syrjään, ja kypärä oli\nhukkunut hämärään. Mutta hän näki itsensä painamassa sitä päähänsä,\nastumassa se päässä taattonsa jäljessä kuolinroviolle. 'Eikä sitä\nole minun kuolinroviollani poltettava!' kajahti taaton ääni Vuoksen\nniemekkeeltä. Hänen ei tarvinnut enää ajatella, mitä oli tehtävä.\nHänen piti vain nousta ja suorittaa tekojensa teko, vaikka nousisivat\nhäntä vastaan yht'aikaa sekä heimolaiset että maammo ja Kiesuksen\npyhimykset...\n\nVartalo jännittyi. Polvet kankeina hän astui paarien ääreen, nosti\nkypärän lavitsalta kaksin käsin ja astui aitan kynnyskivelle. Täällä\nhän painoi sen päähänsä. Se oli aluksi kuin tyhjä hattu. Se tuntui\nluonnottoman suurelta. Mutta se ei painanut. Sillä niskajänteet\nolivat kiristyneet sen alla rautaisina jousina. Pää ja hartiat\ntaipumattomina hän astui keskelle valonväikkeistä pihaa, kohti\naimalaista.\n\n\"Taattoani ei haudata ... poltetaan!\" hän lausui aluksi vavahtavin\näänin, mutta viime sanan melkein huutaen. Hirven miehet rähähtivät\nlyhyeen nauruun.\n\nMutta he mykistyivät samassa, sillä Revonukko oli alkanut\nsiirtää Kalsilan jousellisia Tapoa kohti, joka näytti seisovan\nliikkumattomana patsaana, räikeä iltavalo läimähdellen kypärällä.\nHän käski yksikantaan tuomaan pirtistä kirveensä. Tämän saatuaan hän\nsiirtyi ryhdikkäin askelin takaisin aitan nurkkaukselle, välittämättä\nAimoisesta sen enempää kuin koukoilevasta kuokasta. Tultuaan\nvanhan uhrikuusen juurelle hän löi sen kylkeen muutamin iskuin oma\nnurkonsa, isännänmerkin, ja veti tämän jälkeen puukon tupesta. Kuten\ntapa vaati, hän viilsi haavan kämmensyrjään ja vuodatti tästä,\ntyylittelyksi taattonsa hengelle, pisaroita sukupuun juurelle.\n\nAjoittain tohahtava tuulenhenki liikahutti silloin voimakkaasti\nmahtavaa puuta, aitan kela ja viirin palokärki liikahtivat ja lyhyt\nvihuri kiersi hetken kattomalkoja, seinävieriä ja tanhua-aitaa.\n\nNuori isäntä jäi hetkeksi seisomaan kuin kuunnellen taattonsa\nviimeistä tahtoa. Ja hänen kasvonsa valaistuivat onnelliseen,\nrohkeaan nauruun, aivan kuin hän olisi lähtenyt isänsä rinnalla\nmiekalliseen taisteluun.\n\n\"Kymmenen miestä ... kuolinroviolle, kaatakaa hirsistöstä\naitankorkuinen kokko ja pitäkää valmiina taattoni parhain sotavene\",\nhän käski kovalla äänellä ja viittasi Revon-ukkoa johtajaksi.\n\nSamaan menoon hän jatkoi Hinkka-ukolle: \"Taattoni satula ja loimi,\npuukko, kirves, haarikka, jouset, keihäät ja kilvet tänne!\"\nNeljä vierimmäisistä jousellisista hän viittasi nostamaan paarit\nkalmanaitasta. Ja lisäsi Arpialle: \"Tuo taattoni Ukonkaari ja taluta\npaarien perässä!\"\n\nAimoiset olivat pääluvultaan heikommalla puolella. Hirvi näytti\nryhdistäytyneen irti humalasta ja taipui vaiteliaana seuraamaan\ntapahtumain kulkua, sillä ei kuulunut Aimoisten tapoihin loukata\nisiltä perittyjä uskonmenoja.\n\nTapo Kalsila astui hetken kuluttua peijaiskulkueen etupäässä\nluhdinsolasta rantatielle, jonka vierillä seisoskeli jo ennestään\nväkeä.\n\nKauempaakin alkoi kansaa vaeltaa, ketkä painuen valkamia kohti, ketkä\nkiertäen lahdenpohjan ympäritse -- kaikki, omankyläläiset ja vieraat,\npyrkivät kohti Linnamäkeä, jolla kohosi kohoamistaan kymmenen miehen\nvoimalla kalmankokko.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLehtimetsä oli alaston. Sen lomitse, yli saarten ja niemien kuulsi\nlännestä viheriänkeltainen suikale laskevaa aurinkoa. Mutta venejonon\nsoutaessa yli lahden sekin alkoi jo peittyä tiheään pilveen, joka\neteni taivaanrantaa hitaasti ja armahtamattomasti.\n\nTuulennuoliaiset olivat yltyneet tuhatpäiseksi, kiimaiseksi laumaksi\nja nostaneet jäätävän vihurin, joka lakaisi selältä päin rautaisena\nluutana, kampasi rantaruohiston kuolleita hiuksia säälimättömin\nvedoin ja tukehtui vasta norolahden pohjukkaan.\n\nSilloin havahtui lopultakin itse Tuulenakka, joka pitkin iltapäivää\noli vasta tuolloin tällöin levähytellyt puuskapäissä helmojaan. Se\nmanasi satakertaiset, riekaleiset hameensa lentimiksi, nousi ilmaan\nja siitti päättömien turilaitten ja silmäluomettomien vesihiisien\nkanssa myrskyä yötä vasten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo oli rakennettu mäntypuinen alusta roviolle. Sille oli\nlevitetty Ukonkaaren satulaloimi. Ja satula päänalaisenaan lepää\npäällikkö-vainaja viimeisellä sijallaan. Arpia pitelee isäntänsä\nratsua marhaminnasta rovion tuolla puolen, nousevalla rinteellä.\n\nTuli oli sytytetty. Se syöksähtää aluksi sauhuna kuin märästä\nryteiköstä. Vähitellen se alkaa räiskähdellä, humahtaa muutamin\nlieskoin, nuolaisee kielin pimeyttä ja ylennäiksen vahvana palavaksi\nvalkeaksi.\n\nTapo seisoo kuolinkummun järvenpuoleisella reunamalla. Hänen\njalkojensa juuressa ovat suurena röykkiönä vainajan pitokalut ja\naseet. Oman perintökypäränsä poika on antanut Revon-ukolle, joka\nseisoo alempana, pitäen myöskin täysinäistä oluthaarikkaa toisessa\nkädessä.\n\nVastoin tavallisuutta ei ole perillisellä omaa sukukuntaansa, ei\nainoatakaan sukulaismiestä lähettyvillään. Yhä on poissa Rautaparta,\nei ole ainoatakaan päällikönarvoista hänen rinnallaan, sillä\nAimoisten Hirvi joukkoineen seuraa vaiteliaana, liikahtamatta,\nkasvoilla tekemällä tehty, tärkeä ilme, polttajaismenoja. Poissa on\nhänen ainoa kumppaninsakin, Sorrilan Mieho, jolle kylläkin oli jo\niltapäivällä lähetetty viesti päällikön kuolemasta.\n\nTämä yksinolo masensi aluksi hänen ajatuksiaan, jotka äsken\nkotopihalla olivat lennähtäneet rautaisina nuolina omille ylpeille\nradoilleen.\n\nMutta rovio nousee. Se tohisee vahvassa tuulessa. Hongikonrinta\npalaa punaisen ruskeana tumma havukatos päättymättömänä kilpenä\nyläpuolellaan.\n\nMitä hän oli kuullut tarinoita entisistä taattojen polttopeijaisista\nja mitä kaikkea hän oli niistä poikapolvenaan kuvitellut, se ourusi\nnyt kuin suoraan verestä höyryten aivoihin. Alas rinnettä pitkin\nleviävä kansa hukkuu pitkäksi ajaksi hänen silmistään. Hän on yksin.\nJa yksin hänen täytyy olla, taattonsa ainoan perijän.\n\nPoika ottaa vainajan ensimmäisen keihään, katkaisee sen polveansa\nvasten ja heittää tuleen. Ottaa toisen ... Ne hukkuvat kalmanahjoon.\nNiiden voima vapautuu maanpäällisistä hahmoista. Ne pääsevät\nTuonelaan hänen oman taattonsa matkasauvaksi ja keihääksi.\n\nHän ottaa vainajan pitkän lyömämiekan. \"Kirposi tulikipuna läpi maan,\nläpi Manalan!\" humisee hänen korvissaan ammonaikaisena isien tietona.\nHän lyö sen terän tylsäksi kiveen. Ottaa kilven ja puukon. Iskee\ntämän läpi kilven ja vääntää poikki.\n\nHän on heittämäisillään nekin tulen syötäviksi. Silloin valaistuu\nhänen aivoihinsa, ensi kerran miehen tietona ja tahtona, Kalsoisten\nsukutarina, jonka vuoksi hän vielä vuosi sitten oli kitunut\npainajaisten käsissä. Nyt hän sen ymmärsi. Nuo mitattomat taipaleet\nkäymättömiin korpiin ja suolamerestä suolamereen olivat todellakin\nolemassa. Hän oli niitä jo itsekin saanut käydä muutamia penikulmia.\nJa satoja, taaskin satoja urkeni eteenpäin! Eikä niistä saanut jättää\nvaaksaakaan käymättä. Kosket oli noustava, satamat oli vallattava,\nselän taakse oli saatava erämaat, joihin ei yksikään sotajoukko\nuskaltanut kiertää heidän, Hämeen pirkkojen, ohitse...\n\nNäin selkeästi, melkein kuin suunniteltuna tekona, hän ei ollut vielä\nkoskaan tuota tarinaa ajatellut. Siinä se oli ... hänen suuri ja\nylpeä perintönsä, jota ei kukaan kyennyt häneltä riistämään.\n\n\"Tuli- kirposi kipuna, karvalta kave-emosen, vaimon tuoman\nruumihilta\", soi taaskin hänen korvissaan vanha loihtu. Ja hän oli\nsen kuulevinaan tulen yltyvästä tohinasta, josta hänen taattonsa\npuhui viimeistä tahtoaan.\n\nRuumiin kirpeä katku etoi hänen sisuksiaan. Mutta se oli suloista\nkuin uhriateria. Syvän syvältä tunkeutui yhä veren ammonaikaisia\nkäskyjä hänen aivoihinsa. Oikea käsi oli alkanut liikkua\nkalmanhurjassa hurmiossa. Se veti poikkinaista puukkoa rintaa pitkin,\njotta paita repesi sepaluksesta ja rintalastan molemmin puolin repesi\nkarkeita haavoja.\n\nEi itketä päällikkömiestä naisten itkuin, vaan verisin valituksin\nja juomingein, muistui taas mieleen vanhojen tarinoista. Ja uhraaja\nottaa Revon-ukolta haarikan, juo pitkän siemauksen, kaataa kuohuvan\nolven taatolleen matkajuomaksi ja paiskaa haarikan perässä.\n\nSiinä poika käännähti tulesta poispäin, ikäänkuin tuulettaakseen\nkasvojansa. Pohjoisesta, pimeydestä, paiskoi myrsky tuulenpäitä,\nhuohottaen häntä vasten näkymättömänä ja mahtavana.\n\nTapo lyö pimennossa olevalla nyrkillään kilpeen kuin mustalla\nmoukarilla. Lyö uudelleen pari kertaa rystysillään, ikäänkuin\ntunnustellakseen sen vaskikupuran lujuutta.\n\nAlhaalta joukosta kuului hiljaisuutta vaativa kuiske, joka kiersi\nmiehestä mieheen: \"Sst, se nostaa luontoaan ... Kalson poika...\"\n\nMutta äkkiä takova nyrkki taukoo iskuistaan. Sokaistuihin silmiin\nalkaa nyt häämöttää Kyrönmaan merenranta, sen saarellisen linnan\nrikkaudet ja Notburga-neito. Tämä astuu häntä vastaan aivan kuin\nkahtena hahmona. Toinen on se entinen, oudon outo linnanneito ...\ntuo jään-ihana hahmo, joka kiihti ja kuoletti veriä, ja toinen\n... tuo pitkässä viitassa petäjikköhongikkoon saapuva nuori,\nkorkeavartaloinen nainen, joka kumartaa päänsä hänen rinnalleen\nkuin tarjoaisi sen uhriksi lyylipuun juurelle. \"Silloin ... olen\nkantava olkiseppelettä sinun vuoksesi\", kuuluu jostain takaa tulen\nhumisevasta soitosta.\n\nSellainen oli nyt, juuri nyt hänen oikea rakastettunsa. Ja se oli\noleva hänen ensi taipaleensa ryöstö ja saalis...\n\nNuoren päällikön kasvot kiristyivät kivusta ja riemusta. Tukka\nliehahti hänen kääntyessään taas kohti tulta. Hän murskasi kilven,\nkumartui tuleen ja asetti sen vainajan rinnan paikkeille. Käsiä\npoltti suuret tulenvaivat. Tukka oli kärventynyt. Mutta niskajänteet\nnostivat äkkiä pään korkealle. Kasvot paistoivat hurjan näköisinä.\n\n\"Siihen tuli tulesta Liekkiön henki!\" kuului huuto kansanjoukosta.\n\nMutta alimmaiset seisoskelijat olivat kääntyneet katsomaan kylään\npäin, yli lahden. Toinen sysäsi toistaan. Kenenkään silmät eivät\nuskoneet näkemäänsä. Mutta kerros kerrokselta kansa käänsi selkänsä\nkuolinroviota kohti, kunnes Revonukkokin huudahti jotain isännälleen,\nnostaen pitelemänsä kypärän ylöspäin.\n\nTapo tuijottaa samaan suuntaan. Hänkään ei ole uskoa omia silmiään.\nMutta ... siellähän juoksivat kotovartijat riihipolkua, aseet\nojennettuina pään yläpuolelle ... Se näkyy selvästi kuin päivällä,\nsillä riihi on ylt'yleensä täydessä tulessa.\n\nKansa on alkanut liikehtiä levottomana. Eräitä jousellisia\njuoksee veneitä kohti. Rantaveden pitkät aallot lyövät jo\nensimmäisiä lähteviä veneitä. Näiden on vaikea päästä irtaantumaan\nrantakivikosta. Miesten ruuhkia kasautuu vedenrajaan.\n\n\"Paikoillanne! Odottakaa!\" kuuluu Tapon huuto läpi tuulen. \"Tänne ...\ntakaisin!\" kajahtaa uudelleen kovalla äänellä.\n\nAlimmatkin joukot nousevat taas ylemmäksi, lähimmät tunkeilevat aivan\nrovion alle, joka oli alkanut aleta lähelle hiipumistaan.\n\n\"Se on vaivaisen pelehtimistä... Kurjen Toran vainovalkea Kalsoisia\nvastaan!\" hän huusi kuuntelijoille. \"Sen märkii maantartunta\nkainalossa eikä kykene muuta kuin riihiröttelöitä polttelemaan. Mutta\n... se älköön estäkö taattoni peijaisjuhlaa!\"\n\nHän viittasi Arpialle, joka talutti Ukonkaaren ylös kuolinkummun\näärimmäiselle reunalle. Se oli viimeinen uhri.\n\nTapo ottaa jaloistaan lujatekoisen karhukeihään. Astuu hevosen\nluo, hyväilee kämmenellään sen kaulaa harjan alta. Sanoo sille\nhyvästijätöksi: \"Isäntäsi kutsuu, hirnahda sille iloisesti vastaan\n... tavatessanne.\" Astuu taaksepäin pari askelta ja iskee keihään\nsyvälle sotaratsun vasemman lavan taakse, suoraa tietä sydämeen.\n\nJa vihdoin ... hän ottaa taattonsa viimeisen jousen ja nuolen,\njännittää sen, mutta ei anna jousenselän lyödä. Kääntyen puolittain\npäin aimalaisten joukkoa hän puhuu lujalla äänellä: \"Kun tulevat\nelokuun myrskyt ensi kesänä, nousevat pirkkalaisveneet satakokkaisena\njonona lapintaipalet, Ukonselät, virrat ja kosket ... läntiselle\nsuolamerelle saakka. Enkä pane siihen mennessä päähäni Perman\nkypärää!\" Viimeiset sanat hän iski suoraan päin Aimalaisen kasvoja,\nlannistumattomalla voimalla.\n\nJousi hänen kädessään oli lientynyt vireestään. Hän oli taas sen\nvetämäisillään viimeistä laukausta varten. Mutta huusi vieläkin\nkerran: \"Me avaamme kaikki satamat ... omille haaksillemme, omille\nmiekoillemme ja omille vaa'oillemme, sillä se on Kuura-päällikön\nhenki!\"\n\nNuoli lensi korkeassa kaaressa länttä kohti. Se lähti tulenkajosta\nselinäsulkaisin pyrstöin ja hukkui pimeyteen, kenties ... aaltoihin\ntai korpeen, maaemiin, tai kauaksi taivaanrantaan saakka.\n\nKansa jäi ihmeissään ja mykkänä tuijottamaan yli kohisevan\njärvenselän, yli pimeän erämaan.\n\nMutta sen rinnassa olivat alkaneet ouruta suuret taipalet ja suuret\nteot.\n\n    Tämän romaanin jälkimmäinen osa kertoo edelleen Notburga-neidon\n    ja Kalsoisten Tapon rakkaudesta, Vuojolan kauppalinnan\n    hävityksestä ja koko Eteläpohjan saattamisesta päällikköpirkkojen\n    valta-alueeksi.\n\n\n\n"]