Nuori pirkkalaispäällikkö II

NUORI PIRKKALAISPÄÄLLIKKÖ II

Kirj.

Lauri Haarla

Otava, Helsinki, 1935.

SISÄLLYS:

1. Suomenakka herää.

2. Sarkoisten Maretta.

3. Signa et Miracula.

4. Kylviäisleipä.

5. Lempolaiset ja korpirosvot.

6. Väijytys.

7. Friisiläiskorpin joutsenlaulu.

8. Turrinpojan sotaolvet.

9. Vanhan ojakonnan viisautta.

10. Pannakirot.

11. Tarolaisen pellonoja.

12. Kainutar.

13. Tuomio.

14. Pyhimys ja henkipatto.

15. Synsiän erämaissa.

16. Lapinkanan seitauhri.

17. Jumalantauti.

18. Kostaja.

19. Tilinteko.

20. Uudessa Kalsilassa.

21. Saloisten markkinoilla.

22. Peuranajo.

23. Näkymätön ansa.

24. Sala-ampujat.

25. Verenpunainen horsma.

26. Suolamerestä suolamereen.

27. Vuojolan perikato.

1.

Suomenakka herää.

Suomenakka, maaemän tyttäristä sisukkain ja sitkein, oli taas, viime martaitten päivästä saakka, maannut kuoliona koko talven. Sen pää rojotti Tenojoella, toisen jalan virsu Vuoksen latvoilla, toisen Kymijoella, Hollo-jättiläisen asentopaikoilla. Lännenpuolinen hameenlieve oli jo syksyllä uponnut merisiin hyhmiin, jotka olivat sen kopristaneet tuulen hulmahtamattomaksi, härmäksi, jääksi ja lumeksi.

Jos herättelikin sitä jo maaliskuussa Tuulenakka, levitti lentoon satakertaiset hynttyynsä, niin että Tapiokin heräsi puimaan petäjäriihtään, ei noussut istualleenkaan Suomenakka.

Raotti vain toista silmäänsä Ruijan puolessa, Liuron tunturin laella, jonka pyhä kaltiolähde suli silloin haikeaksi, läpikuultavaksi, erämaitten yksinäisimmäksi silmäksi. Katsoi hetken. Tuijotti silmäkaihellaan liikkumatonta päivänsappea. Ei nähnyt maidonvalkeata joutsenta lentämässä Inaria kohti. Tuijotti yöhön saakka. Näki Rutjan tulet välyämässä ja soilehtimassa. Veti taas silmänsä härmään. Ei ollut vieläkään aika nousta, se huomasi. Niinpä yltyi taas martaana makaamaan viikosta viikkoon.

Mutta huhtikuussa nousi lounaasta, Saksansalmista, sellainen kevätahava, että havahtui Vuolenkoskella saakka Hollo-jättiläinen, havahtuivat Vuoksella Tiurinkosken hurjapäiset kolmoiset ja Aurajoki avasi levälleen leppoisan suumalonsa.

Ja siitä se rupesi oinistelemaan, erämaanakkakin, jäseniään ja haukottelemaan, longahuttelemaan niin, että tohina ja ryske alkoi kuulua sysmäisten korpienkin takaa, Toutosenselältä ja Vanajalta saakka.

Ja varsinkin sieltä päin, sillä horteessa lojuneen Suomenakan keuhkot, sydänmunat ja muut elämänveren lähteet olivat maanneet kalmankohmeessaan juuri niillä main, pyhien koskien suojaisissa kopruissa, Hämeen heimon ihanilla rintamailla.

2.

Sarkoisten Maretta.

Lounaasta käsin oli jo viikon kuluttua päivä työntynyt Sarvi-ukon maille, Halikon lahdenperukkaan, jonka kuulusta kauppapaikasta, Rikalan satamasta, viron- ja saksankestit alkoivat hankkiutua merentakaisille kotomailleen.

Keväthölskeeseensä joutui tyyni Loimijokikin ja ujutteli tulvavetensä kohti Kokemäkeä, jossa Pahdingin ja Lammaisten kosket karjahtelivat, syöksyivät suvantoihinsa ja painuivat välkeänä kymenä kohti Teljän kauppalinnaa.

Täälläkinpäin, Pyhänkorvan kauppapaikalla, Rakkulaisten Saksankivillä ja suvantojen markkinakentillä oli jo varastoaitat tyhjennetty. Pulleamahaiset haahdet oli latjattu täyteen Hämeen-Pirkkalan turkistavaroita: hirven- ja poronnahkoja, ahmaa, näätää, kettua, kärppää ja oravakiihtelyksiä, joita Harjavallan pirkkakauppiaat olivat talven aikana erämaantakaisilta sukulaismiehiltä ostaneet ja huikein voitoin myyneet talvehtiville kestipojille, Visbyn ja Lyypekin mankaripohattain kaupparengeille.

Nyt oli jo viimeiset harjakaisjuomingit juotu Pyhän Olavin kiltatuvassa. Kokemäen Pirkkinäiset ja Sarkonlahden Sarkoiset olivat jo soudattaneet ja sauvotelleet itsensä kotikonnuilleen, saunoitelleet veristään raskaat olvet ja päätä pakottavat Reininviinit ja sutkautelleet emännilleen, aivan kuin pieneksi selvittelyn tapaiseksi: "Ka, niinpä sitä sanotaankin, jotta ... 'kipaten kiltaan mennään, kontaten kotia tullaan'."

Mutta Sarkoisten Maretta istui Pahdinginkosken alimmalla könkäällä tuijottaen suvantokaarteen markkinakojujen hökkelikylää. Upearipsuinen vaaleanharmaa liina on hartioilla, pitkä oljenkeltainen palmikko ulottuu taakse hoikalle vyötärölle saakka, toinen ujuttautuu olkaliinan suojassa solevata kaulaa pitkin helmaan saakka. Otsanauhan vieriltä paistaa auringonkilossa kaksi irrallista suikaletta vieläkin vaaleampaa tukkaa. Ne kiertävät korvanlehteä kuin tuleentuneet tähkät.

Mutta kupiaantyttären kasvot ovat kalpeat kuin hukkuneitten neitojen, meriraukkojen, kelmeässä yössä. Soukka leuka on liikkumattoman jäykkä. Ja kulmallisten alla on harmaansinisten silmien ilme yhteen paikkaan tuijottava, aivan kuin niitä jäytäisi yhtämittainen, poistumaton näky.

Olka liikahtaa kylmänväreestä tai äkkinäisestä inhosta. Kaksi kalanperkaajatarta, loisvaimojen yksin saatuja tyttäriä, on työntynyt rantapuotien lomitse vesikiville ja ryhtynyt pärskyttämään suomuja keväthauesta.

Vielä äsken, muutamia päiviä sitten, nuo häkäsaunojen tyttörievut olivat pelehtineet tuolla alhaalla, myymäkojujen nurkissa, kestijoutioitten kanssa, joita päällikkötalojen tyttäret eivät pitäneet edes pilanteon arvoisina.

Häpeän kuuma veri nousi tukahduttavana ohimosuoniin saakka. Hän, Maretta, oli viime kesänä ollut tuollaisia ... kylän läksijäimiäkin naurettavampi, elänyt kestikasakan vierustelijana, hulluna ja houkkana, jonka kaulaan rietas salakyttä oli kietaissut kavalan heittopermensä huikaisevassa juhannusyössä...

Nyt hän oli läkähtyä häpeään tuon menneenkesäisen vuoksi, eikä edes viime syksyn tuoma kosto enää riittänyt lohdutukseksi. Ajatukset eivät kyenneet taaskaan pysähtymään.

Ne kiitivät kosken vuolteita ylöspäin ja tapasivat koskenniskan takaisen pienen saaren, jonka alla hitaasti velloi seisova vesi, mutta toisella puolella, rannankaarretta pitkin, kiersi akkavirta ja toisella tulinen, ahmaiseva koski.

Se, se oli ollut heidän saarensa, hänen ja Gunno-herran, joka oli keikaillut sulkahatussa ja Lyypekin parhaassa keltaverassa ja joka oli sanonut olevansa Visbyn Swertingien kuulua kauppiassukua, pienten kolttosiensa vuoksi muka riitaantunut taattonsa kanssa ja heittäytynyt, suutuksissaan muka ... palkkarengiksi.

Istujan huulilla vavahteli ivan väre. Ohoh, ne näyttivät ilkamoivan, silläpä saarella teit viimeisen kolttosesi, kestipoika, maailmanrannan kiertäjä...

Mutta katse oli taas kääntynyt rantapuotien rykelmään. Kasvojen ilme muuttui katkeraksi ja suuhun nousi katkeraa makua. Siellä, tuolla hökkelikujilla, se pitkäkyntinen valeniekka oli petoksensa paljastanut.

Hän oli istunut silloinkin tällä samalla kivellä, odotellut ilo sydämessä, että Gunno saisi mankari-isäntänsä laivan lastatuksi, jäädäkseen itse tänne hänen luokseen, talvehtimaan.

Jo nostelevat eräät haahdet ankkureitaankin. Viimeinenkin lohitynnyri ja oravannahka on jo kannettu kauppaherran laivaan. Mutta Gunnoa ei kuulu eikä näy.

Tietymätön hätä panee hänet, Maretan, juoksemaan patosiltoja pitkin rantakojujen puolelle. Hän kiertelee kujia. Kyselee Gunno-herraa vastaantulijoilta. Hän ei välitä enää rakkauttansa salailla. Kukaan ei ole kestiherraa nähnyt. Hänen hätänsä käy yhä polttavammaksi. Täytyy pysähtyä ja tyynnyttää hullaantunutta sydäntä. Hän jää nojaamaan erään kojun nurkkaukseen.

Vieläkin, tänä hetkenä, istuja muistaa kuin eilisen päivän, miten hän oli jäänyt katselemaan vastarannan taivasta. Siellä oli ollut kummallisia pilvenhuiskaleita, aivan kuin helmikuisia keijavaisia, jotka liihoittelevat sinertävien vuorten rinteillä, ennustaen katovuotta ja nimettömiä tauteja.

Silloin, samassa hetkessä, oli hänen silmänsä tavannut Gunno-herran, joka oli tyhjän kujan kulmauksessa nuorittamassa jotain tavaramyttyä, lähettyvillä suuri raskaan näköinen arkku.

"Siinäpä hän onkin", hän sanoo ilahtuen itsekseen. Mutta itselleenkin kummaksi hän ei osaa liikahtaa paikaltaan.

Mies kiristää nuoria hiki hatussa. Mutta silmää vähän väliä nurkitse rantaan päin, jossa näkyy joukko laivamiehiä hyvästelemässä tyttöletukoita.

Mikä kummallinen aie piileekään hänen rakastettunsa eleissä? Niissähän on – Maretta on kauhistumaisillaan – niissä on ... noissa käsivarsissa ja sormissa kuin varkaan haamaisua ja kouristumista... Ja sehän pälyileekin kuin ... pitkäkyntinen varas, joka pelkää tulla yllätetyksi. Eikä näe sittenkään – neito on naurahtamaisillaan – ei näe, ei kuule. Onpas pojalla kiirettä...

Siinä on taaskin tulvahtamaisillaan hänen mieleensä iloinen ajatus. Sillä on kiire, poikaparalla, hänen luokseen, hänen, Maretan! Ja siinä saa vielä kauppiasherransa ryysytkin niputella ja arkut lastata...

Samassa alkaa Gunno-kesti hätäisesti viittoilla rantaan päin. Odottelee jännittyneenä. Katsahtaa koskenkönkäälle, mutta pysyttelee tarkasti nurkan takana. Viuhtoilee, huitoo uudestaan. Jo eroo pari laivapoikaa rannanpuolen miesjoukosta. Panevat juoksuksi. Vaistomaisesti Maretta painautuu oman kojunsa nurkkauksen taakse, näkymättömiin rakastetultaan. Sen kasvoissa ja heristelevissä nyrkeissä oli taaskin ollut jotain pelonalaista luihuutta, pakoon luikkivaa varasta.

Maretta on pysähdyttämäisillään juoksevat laivarengit. Mutta hän ei uskalla, on ikäänkuin liian ratkaisevaa tulossa. Hän valahtaa taas voimattomaksi. Keijavaispilvet ovat taas alkaneet liihoittelevan tanssinsa, niin että hämärtää silmiä ja sydänalassa liikahtelee oneata kammoa. Kantajat palaavat välillään raskas arkku. Laskevat hetkeksi kantamuksensa maahan. Maretta saa kysytyksi nurkaltaan: "Mitä kannatte?" "Gunno-herran matka-arkkua." "Liekö lähdössä jonnekin?" "No, Visbyhyn suoraa päätä ... isäntämme mukana."

Siinä seisoi Sarkoisten neito.

Hän katsoo vaistomaisesti varttansa pitkin, huojuen kuin vastakoivu, josta karkea käsi riipoo parhaillaan heiveröisimmät oksat. Vasen käsi nousee vyötäröiltä, vetää raskaasti rintaa pitkin, tarttuu paidan sepalukseen, aivan kuin koetellakseen, oliko se reväisty auki. "Likaista, likaista ... karkuri", tulee raskaana hengityksenä huohottavilta huulilta.

Mutta tällöin, tässä ainoassa hetkessä, irtautui hänen sydämestään jotain kuumaa ja raskasta. Ajatukset alkoivat liikkua jollain tavalla tyhjässä tilassa. Ja nyt ne olivat hyytävän varmat. Hän tiesi näkevänsä nyt sekä itsensä että tuon ... tuon karkurikestin, palkkarengin, jolla ei ollut muuta kuin koreat hetaleet matkiakseen isoisten tapoja. "Vai rakkautta", hän hymähti. Huulet olivat jäätyneet hitaasti ilkamoivaan nauruun. Hän ei tuntenut enää mitään tuskaa rakkaudesta tai sen tapaisestakaan. Oli olemassa vain häpeä, joka oli pestävä pois. "Vai niin, vai sillä tavalla... Maailmanrannan rentutko tässä ... ilveilemään Sarkoisten tyttärien kanssa!"

Muistelija on noussut kiveltä, aivan kuin hän olisi tahtonut uudestaan, seisaaltaan ja ylpeänä, elää kostonilonsa ja tuomionsa.

Miten taitavasti hän olikaan houkutellut kestipojan ansaan. Oli ollut huolettomana hyvästelevinään ja näytellyt pientä surkeutta erojaiskättelyssä. Sitten, yht'äkkiä, oli ollut kavahtavinaan kaulaan ja supissut hätäisesti kuin tarjoten helliä muistoja erojaisiksi: "Meidän saaressamme, tuolla ... minulla on sinulle yllätys! Siellä on kätkettynä aarre. Tule, hakekaamme..."

Ja kun kesti oli epäröinyt, hän oli houkutellut yhä vakuuttavammin: "Siellä on Sigtunan ja Kalmarin markkoja, friisiläistä ja Vuojolaista rahaa ja koruja, jotka voi hyvin Visbyssä vaihtaa, katsos ... aioin ne oikeastaan meidän pakomatkaamme varten, tulevaksi kevääksi, mutta..."

Maretta oli tullut kesken muistojensa rantaan, lohipadon syrjään, jossa vihisi väkevä virta tokeitten lomitse. Hän oli helähtämäisillään nauramaan. Helpollapa antoi itsensä pettää... se helppoherra, hän ajatteli yhäkin halveksien. Hän on taas nousevinaan koskenrantaa ylähäiselle saarelle, jossa täyttyi se, minkä täyttymän piti.

Parilla aironvedolla hän on vetäisevinään veneen yli kapean salmen. Hän on harppaavinaan kokasta rantakivelle ja heittävinään kuin sivumennen kestille: "Siirrä vene tuonnemmaksi, virrattomaan veteen...", ja kun mies oli yrittänyt nousta maihin, hän oli huudahtanut huolettomasti: "Ei, ei, pysy siellä, ota arkku vastaan!" Sitten hän oli ollut hetken kaivavinaan, käsin, kynsin, sormin, ja kahmaloin. Samassa hän oli ikäänkuin hengittääkseen noussut, tarttunut veneenkokkaan ja muka ilakoiden uhkaillut: "Tiedä, mies, jos työnnällän tästä tuonne virtaan, nielee sinut kuolema ... koskessa!" "Työnnä, työnnä!" oli se houkka huutanut nauraen vastaan. Ja hän oli ollut taaskin jatkavinaan lemmekkään mustasukkaisena: "Vai ovatko tottakin Lyypekin ja Hedabyn naittilaat pirkattariakin nauherampia?" "Eivätpä olekaan, mutta ... tulenpa taas ensi kesänä, tulen varmasti, kuuletko?" Se parka oli lopultakin jotain, nähnyt hänen silmiensä tuhosta ja kuolemasta. Ja tuomio oli tullut.

Sarkoisten tytär näkee yhäkin, tänä hetkenä, itsensä seisomassa veneen kokan vieressä. Se painuu syvälle veteen hänen kättensä alla ja vene alkaa keikkua. Mies nostaa anovasti kätensä. Mutta ei uskalla liikahtaa paikaltaan. "Vai eivät ole", sanoo Maretta hitaan jäyhästi, sana sanalta. Äkkiä venytetyt sanat aivan kuin jäätyvät huulille. Ne särkyvät, käyvät katkonaisiksi, alkavat putoilla rautaisina rakeina, kuin synkästä tuomion pilvestä: "Tiedätkö mitä tehdään pakana-Pirkkalan puolella karkuriorjille ja petollisille rengeille? Tiedätkö mitä siellä tehdään varasteleville maankiertäjille ja rentuille? Vai et, vai et! Kohta saat sen tietää ja kokea."

Kestin kädet ojentuvat taas rukoilevasti ja mielistelevästi. Hän luulee neidon tulleen mielipuoleksi mustasukkaisesta rakkaudesta.

Mutta Maretasta tuntuu, ettei hän saa ääntänsä kuuluville oman vihansa myrskyltä. Hän jatkaa huutamalla: "Ne heitetään niskapadolta koskeen, koskeen! Ja saavat uida, jos uivat, saavat nousta suvannosta märkinä koirina, jos nousevat, ja sitten ... he saavat juosta korpeen henkipatoiksi, jos juoksevat. Niin, niin, jos juoksevat, luihu häntä koipien välissä, silmät pälyen, kuono nurpallaan ja koparat kynnettöminä. Mutta sinä, sinä korea teikarivaras ja karkurirenttu, sinä saat erikoisen armon... kristittyyn tapaan. Saat mukaasi aarteen, saat, saat ... oikean morsiamen, pirkkalaistyttären kuvahaisen, joka ei ole vähäksi arvattavissa..."

Huutaja oli tukehtua omaan sanatulvaansa. Hän tuskin näkee sokeassa vihassaan, että Gunno-kesti makaa märkänä koirana veneen pohjalla, odottaen surkein, jännittynein naamoin, että mielipuolen päähän pälkähtäisi jotain muuta, jotain, mikä hänet pelastaisi.

"He, siinä!" huutaa Maretta. Heittää rannalta jalkojensa juuresta kiemuraisen, lahonneen juurakon keskelle venettä. "Siinä on, ota! Siinä on talvimakaajalle morsianta ja aarretta... Hoi, mies, matkasi alkaa!"

Vene irtoaa raivokkaan käden työnnältämänä. Se syöksähtää oikealle, kuohuja kohti. Kesti hapuilee airoja. Mutta liian myöhään. Pyörre kiepahuttaa kepeän aluksen kaarnanlastuna ympäri. Mies seisoo kauhun lyömänä hetken, kaatuu rähmälleen. Ponnistautuu polvilleen. Vielä kerran nousevat kädet toivottomaan avunhuutoon. Vene hukkuu kohisevan virran pyörteisiin, hypähtää näkyviin, katoaa taas, kunnes koskenniskan pitkä nielevä vuolle ahmaisee sen palautumattomasti summattomaan sudenkitaansa.

Sarkoisten tytär on lakannut pitkäksi ajaksi hengittämästä. Vihdoin hän huoahtaa koko pakahtuneen rintansa tyhjäksi. Siemaisee sen taas täyteen uutta, kylmänraikasta ilmaa ja lähtee kävelemään saaren rannanpuoleiseen niemeen, uidakseen salmen yli mantereelle.

Hänen rintansa ja päänsä on huojentunut kaikesta tuskasta. Mutta hänen askelensa on väsynyt, aivan kuin raskaan päivätyön tehneellä, vanhenevalla naisella.

Samankaltainen lamauttava väsymys painaa nytkin raskaana riippana hänen jäseniään. Hän ei tunne vieläkään itseään puhtaaksi häpeästä. Hän vihaa jokaista vierasveristä olentoa. Mutta hän ei tiedä mitä hänen on tehtävä.

Joka päivä, ollessaan parhaillaan sukuloimassa täällä Pyhänkorvalla, hän on tehnyt tämän matkan koskenkönkäälle. Se ei ole noussut ... tuo vainaja, suvantovesistä näkyviin. Ei ole tullut siitä huhuakaan alavesien puolelta. Jokin ... yhäkin täyttymätön kostonhimo tai rauhan kaipuu huutaa hänessä. Hän seisoo ja seisoo. Tuijottaa vellovan suvannon ja koskenpyörteitten rajaan.

Jos se nousisi juuri tuosta, tuon viimeisen pyörteen alta, rumana ja pöhöttyneenä, silloin hän tietäisi, että Paiseen-akka on sen keittänyt mätänevällä kielellään ja...

Ajatus ei kykene jatkamaan päähän saakka hirvittävää näkyä. Hän huitaisee kädellään ohi silmän ja poskelle valahtaneen hiussuikaleen ja kääntyy riuhtaisevin askelin paluutielle.

Tuulee lännestä. Luja vihuri nousee virtaa vastahakaan. Alastomat koivut ja kelmeänruskeat rantahaavat, yksinpä jäykät, jättiläismäiset katajatkin taipuvat sen mukaan. Huima tuuli huumaa hetkeksi kävelijän ajatuksettomaksi. Veri alkaa vähitellen kiertää lämpöisenä. Uudet, rohkeat näyt alkavat häivähdellä silmien editse. Varsinkin erästä näistä, jo viime syksynä syntynyttä, hän on kantanut mielessään läpi talven, aivan kuin salaista sydämen alla kasvavaa sikiötä, joka kerää ahmattina ruokaa emonsa terveestä ruumiista, paisuttaen sen suonet ja solut.

Juuri samoihin aikoihin, kun hän oli tehnyt kostotyönsä, oli kerran, keskellä pimeätä syysyötä, herännyt koko Pyhänkorvan asujamisto. Vastarannalla oli vuojolaisrenkien venetelakka syttynyt tuleen. Oli kuulunut taistelun melskettä. Sitten oli tullut kammottava hiljaisuus. Mutta aamun hämärässä valossa oli nähty vastarannan penkereillä liikkuvan suuria miehenhaamuja, kuin kyöpeleitä, sodassa kaatuneitten rauhattomia henkiä. Nämä olivat kadonneet kuitenkin päivän kohotessa, aivan kuin olemattomiin, pohjoispuolisen Kynsikankaan autioille taipaleille.

Päivällä, kun kyläläiset olivat hiipineet paikalle, oli tavattu kymmenkunta vuojolaisrenkiä surmattuina. Ja kummanmuotoiset huhut olivat alkaneet kiertää.

Surmatyön oli tehnyt, niin kerrottiin, pakana-Pirkkalan päällikönpoika, Kalsoisten Tapo, joka taisteli Vuojolan kauppalinnan Wibrecht-ritaria vastaan. Sieltä se oli tullut ... erämaitten takaa, pudottautunut ahmana vihollistensa niskaan, haukkonut poikki kaulasuonet ja taas kadonnut syviin, saavuttamattomiin korpiin.

Nyt jälleen, kevättalvella, oli tuo tapahtuma palautunut palautumistaan Maretan muistiin. Se eli vielä ... tuo hurja päällikönpoika. Huhut olivat taaskin tänä keväänä ruvenneet siitä miehestä tietämään yhtä ja toista.

Kyrösjärven taipaleilla oli nähty vaeltelevan sen vakoojia kohti Parkanon ja Jalasjärven vesiä, ehkäpä Ylistaroon ja Vuojolan porteille saakka. Ja varmana tietona oli ruvettu kertomaan miehestä mieheen, jotta se itse, tuo rohkea pakana, oli viime syksynä polttanut taatto-vainajansa ruumiin pyhällä roviolla, ja sitten, jo kevättalvesta alkaen ... ryskänyt orjajoukkoineen Kuloveden tuolla puolen, Siuron linnan valleilla, niitä ylentelemässä ja varustelemassa.

Siellä, pakana-Hämeessä, oli Sarkoisillakin sukulaismiehiä Sarkolan talossa. Oli niitä Marettakin tavannut kotoisilla syys- ja talvimarkkinoilla. Leveäharteisia jääriä tai hongankolistajia olivat olleet ... nuo korventakalaiset. Eikä niitä ollut tahrannut kaste tai vieras veri...

Mitä lämpöisempänä alkoi huhtikuu humahdella, sitä voimakkaampi halu nousi Maretassa palata takaisin kotiin, Sarkonlahden Sarkolaan, joka sijaitsi lähempänä pakanallisia erämaita.

Menomatkalla sopi hyvinkin poiketa Salonsaaren Kojolaan, jonka tyttäriä oli hänen oma maammonsa. Sillä saarella näet seisoi yhäkin kaatamattomana Arventalon uhrikarsikko ja esitaattojen lyylilehto pyhine lähteineen, jossa sopi pestä päästään ja rinnoiltaan pappien kastevedet.

Ja aivan kuin nyt vasta hän muisti, melkein korvin kuulemalla, senkin, että siellä Salonsaaren rannalla humisi myöskin ammonaikainen Ämmänpetäjä, Taivaan-akan pyhä kelohonka, jonka juurelle matkamiehet saivat laskea puhtaan havunoksan lyylitelläkseen itselleen myötätuulet ja leppoisat taipaleet.

Millä tavalla hän oli parhaiten itsensä puhdistava kristityn muukalaisen tahrasta, pääsevä jälleen terveeksi pakanaksi, sitä hän ei osannut itselleen varmasti selvitellä vielä eväsvakkoja täytellessäänkään.

Mutta sen hän tiesi nyt ajattelemattakin, että näiltä main ja täällä kokemastaan hänen oli riuhtaistava itsensä irti, tuli mitä tuli.

Niinpä eräänä huhtikuunloppuisena aamuna Sarkoisten tytär istahti yksin soututuhdolle ja käänsi veneenkokan itäänpäin, Vammaskosken suvantoja kohti.

Hänen airojensa lappeet painuivat aluksi syvin, äkkinäisin iskuin virtaavaan veteen. Mutta vähitellen valui soutajan käsivarsista pyyryihin rauhallinen tahti. Vene eteni, hänen kostonsa saari jäi yhä kauemmaksi taaksepäin.

Ja hän souti mieli hartaana saaresta saareen, vaelsi kannastaipaleet toisen toisensa jälkeen aivan kuin kristitty toivioretkeläinen, joka palastaa polvistumaan pyhimysjäännösten ihmeitä tekevän arkun eteen. Mutta hänen korvissaan humisi pakanallisen Tuulen-akan huhuilu ja huuto, ja hänen sydäntään paisutti iästä ikään pakanallinen kevätaurinko.

3.

Signa et Miracula.

Tora-akan vaskenkarvallinen poika, rautaharjaksinen Turri-poika, joka oli taaton puolelta itsensä sodanjumalan, Turisaan, pahnaa, oli kerran vihapäissään, tapellessaan vanhemman veljensä, Hatta-jättiläisen, kanssa paiskannut turrinkivensä keskelle Pirkanmaata ja yltynyt rakentamaan linnoja ympäri hämäläisten heimomaita.

Nosti Kernaalan rantavuorelle Hakoisten linnan, rakensi sitäkin ylpeämmän tornin Rapolanharjun jynkeimmälle kyttyrälle ja Kuloveden koillisille kolkille jylhän Siuronlinnan, jota kristityt olivat näinä aikoina ruvenneet haukuskelemaan Pirunlinnaksi.

Lisäksi paiskeli sinne ja tänne pienempiä hyypiönmäkiä ja linnavuoria. Mutta maanmahtaviksi lukoiksi, avaamattomiksi ja valloittamattomiksi, hän ennätti latoa, veistää ja takoa vain nuo kolme maanmainiota turrinlinnaa.

Parhaillaan, eräänä toukokuunalkuisena päivänä, kuuluu Siuronkosken niskapuolilta, Linnavuorelta, ankara ryske.

Orjajoukko nostaa linnan kivivalleille Repo-ukon, Kalsilan venemestarin, johdolla uutta kaksinkertaista hirsiseinää, jonka arkut täytetään hiekalla ja soralla, joten jää luja tantere puolustajain taistella ulommaisen hirsiseinän, rintasuojuksen, takaa.

Pajaorjat, käskijänään itse Rautaparta, takovat etelämuurilla mahtavan lankkuportin ja tämäntakaisen kaksikerroksisen hirsitornin luona, jotka nekin rauhanaikojen kuluessa ovat päässeet pahasti ränsistymään.

Hölmännostajaorjat raatavat myös etelävalleilla, näiden ulkopuolella, kaivaen Arpian käskyläisinä umpeutunutta vallihautaa ylipääsemättömäksi rotkoksi.

Veistokirveet sihahtavat ja roikuvat pitkään hongankylkiä myöten. Salvosnurkilla iskeskelevät kirveenterät, lastua purkaen ja heitellen kimahtavia kaikuja alas laaksoon. Portilta päin taas helähtelevät vasarat naulankantaan ja jumahtelevat moukarit. Uusia saranarautoja juutetaan siellä sijoilleen, ja raskaat hirrenpuolikkaat, sulkupuomit, saavat päihinsä murtumattomat rautarenkaat.

Etelään viettävällä aukeamalla on joukko tilapäisesti kyhättyjä havumajoja, joiden piirissä palaa yötä ja päivää nuotio. Tällä kertaa, keskellä päivää, se on alentunut hehkuvaksi hiilloskasaksi.

Siihen tuijottaa tovin verran Rauta-parta, pidellen ainoata kättänsä sen yllä koholla, aivan kuin lämmitelläkseen. Hänellä on päässä entisestäänkin kuluneempana vanha näädännahkareuhkansa, jonka korvalliset sujuttautuvat höllinä ohimoilta alaspäin. Pitkät ajat on ukko mietteissään. Mutta oikean käden tyngän tyhjä hiha heilahtaa äkkiä melkein vihaisesti. Nyt ei ole aikaa, näyttää sanovan hänen nykäisevä liikkeensä. Täytyy katsoa orjain raatamista.

Ukko nousee portinpieleen, kivivallille, ja heilahuttaa terveen kätensä hirsimuurin harjalle. Täältä hän jurahtaa orjille pari käskyä, mutta jää taas tuijottamaan yli erämaisen havumeren kyläisille rintamaille.

Hän on näkevinään yli Toutosenselän Kuljun puolelle saakka, jossa Aimalan Hirvi varustelee parhaillaan omaa Lemmonlinnaansa. Rauta-parran parrankaari työntyy, hampaitten synkästi puristuessa, harmaana karrina eteenpäin.

Sieltä takaapäin uhkaa heitä, Kalsoisia, veljesvaino, sillä Aimalan isäntä haluaa väenväkisin kukkoilla ylimmillä orsilla. Nyt on olevinaan aika tullut riistää perintökypärä Kalsoisten Tapon aarreaitasta, kun sai pojan niskaan sysätyksi syytteen muka taattonsa murhasta ja naitetuksi sisarensa Kurjen Toralle, joka lisää lisäämistään metsärosvojensa laumaa Päijänteen takana. Eikä tiedä poikaparka vielä edes kaikista juoniloista, joita ne konnat ovat punoneet käräjäkehän ympärille. On ollut sääli Anukka-emon pojalle ennenaikojaan liikoja paljastella, kun on ollut tänä talvena jo kylliksi kuormaa muutenkin nuorille harteille.

Tapo-päällikkö näyttää näinä viime aikoina elävän levotonta huhtikuuta, oikeata sulamakuuta. Milloin humahtaa päässä huikea valo, milloin iskeytyy mieleen lähtemättömältä tuntuva kevätrouta. Nyt hän on parhaillaan linnavuoren pohjanpuolella, jossa ei ole vallituksia lainkaan, sillä siellä kohoo vuori monisyltäisenä, äkkijyrkkänä pahtaana, jolle ei mikään vihollinen kykene nousemaan, jollei lentämällä lentäne.

Siellä päin seisoo vuoren kupeessa korkea, irrallinen kalliolohkare, jonne Tapo on päättänyt rakentaa hirsisillan, saadakseen aikaan uuden etuvarustuksen. On hinattu paikalleen jo pari hirttä, jotka ujuttautuvat vuoren rinnasta yli kuilun kallion päälaelle.

Niitä myöten on nuori päällikkö juuri äsken juossut ja seisoo nyt kivisen torninsa huipulla. Hän mittaa ja suunnittelee. Tasapäisen lohkareen ympäritse on pystytettävä kivivalli ja hirsikerros, jonka takaa voi alkajaisiksi iskeä nuolin ja keihäin vihollista päihin, jos sattuisi tältä suunnalta yrittelemään.

Hetken kuluttua hän vetäisee korvuslakin päästään ja haroo palavissaan hikistä tukkaansa. Jää toviksi katsastelemaan länttä ja luodetta kohti.

Sieltä paistaa läheltä Kuloveden rantaa hallavan ruskeana Sotaniittu, jossa taattojen on ollut tapana ottaa vastaan käsirysyssä Kokemäeltä päin tulevat vainolaiset.

Luoteesta avautuu Hämeenkyrön mitaton erämaa ja Kyrösjärven selkä, jossa jäät näyttävät tekevän vasta lähtöään.

Siellä kiertää aavaa selkää kaistale sulaa vettä, joka paistaa tänne vuorelle huikaisevan sinisenä, sinisempänä kuin urosteeren rinta soitimella. Se ennusti taipaleitten avautumista Vuojolaa kohti ja toi hetkeksi rakastetun kasvot aivan kuin käden ulottuville, tuohon aivan ... silmien eteen, jotta teki mieli kahmaista niitten kuvajainen vieläkin lähemmäksi.

Mutta koko Kyrösselkä oli sittenkin keskiselältään jäässä, joka makasi paikallaan harmaanruskeana, toivottomana, liikahtamattomana. Se ikäänkuin hyydytti hänen mielensä ja jäädytti kuuman ikävän katkeraksi tuijotukseksi.

Hetken hän vieläkin koetti kypsytellä aamupäiväistä kuvitelmaansa oikeaksi teoksi. Se oli toteutuva heti Ukon juhlien jälkeen, joilla hän oli astuva syytetynkiveltä itsensä viattomaksi todistaneena ja puhtaaksi vannoneena. Ja sitten ... olipa alkava matka taipaleita pitkin perässä viisikymmenkokkainen uiskojono, täynnä asevälkkyistä miestä ja aarrearkkua morsiamen rahomiseksi. Viimeisen maataipaleen tienpäässä hän oli painava päähänsä perintökypärän. Eikä sitten sen enempää kuin astua Vuojolan lankkuportille, kopauttaa siihen miekankahvalla ja tokaista vartijalle: "Liekö kotona Rotrud-emäntä ja Bunge-herra?" Ja sitten ... vaikkapa huikahuttaa jo yli salmen: "Liekö linnassa naittilasta? Jos ei rahomalla anneta, niin ryöstämällä otetaan!"

Idästäpäin kuului korvaan hiirihaukkojen moniääninen, naukuva huuto. Se hämäsi äskeisiltä toliltaan kuvittelijan aistit. Ja samassa hän havaitsee aivan allaan tumman rastaan alastomassa haavanlatvassa. Kas, kas, olipa tullut kyntömaitten lintu kummaan paikkaan... Samassa alkaa lintu räkättää pahalla äänellä, nokka auki ja levottomana kuukistellen.

Tapo on vihastuvinaan. "Häh, mitäs tulit hiienlinnaan? Olisit pysynyt kyntömiehen perässä ja visertänyt rantalepässä! Vai liekö jo tullut ampiaishaukkakin ... vanha vainolaisesi, ja nyt olet pakomatkalla, häh?"

Hän oli heittävinään poikamaisen vallattomana räkättirastasta kivenmukulalla. Mutta kun hän kääntyi hirrenselkiä poispäin ja oli päässyt havumajojen luo, hän lähti levottoman näköisenä haeskelemaan Rautapartaa.

Eräänä päivänä he taaskin murkinan jälkeen makailevat molemmat havumajassaan.

"Salailet jotain, Parta...", tokaisee Tapo. "Liekö tässä mitä salailemisia", kiertelee setämies.

"Älä koukoile, ukko! Millä asioilla kävi täällä toissa päivänä sääksmäkisten pitäjän vanhin?"

"Linnan vanhimmalta, Reko-äijältä, toi sanoja... tulevista syyskäräjistä", urisee kahden vaiheilla, vastenmielisesti Rautaparta. Tapo kavahtaa polvilleen.

"Mitä turiset? Nehän on jo päätetty ... touon jälkeiseksi viikoksi, Ukonjuhliksi...?"

Nyt oli Rautaparta pahassa permessä. Hänen täytyi jatkaa: "Niinhän se lupaili, Reko-valtari, mutta ... kun ei ole Rapolan harjulla tuomioympyrää, eikä ole ollut tapana käräjiä käydä useinkaan uhrijuhlien aikana..."

"Kuka koira on ollut siellä juoksemassa ... konnien asialla?"

Rautaparta yritti jälleen tyynnytellä pilantapaisella: "Liepä ollut... Ja mitä enemmän koiria sitä enemmän kirppuja ... sinunkin selkänahassasi." Tapo vihastuu vihastumistaan: "Puhu selvästi! Nyt ei ole enää aika kysellä arpoja. Minun täytyy päästä väärien syytösten alta jo kaskeamisajaksi tai viimeistään elokuun alkuun, kun vesiväylät Vuojolaan ovat parhaimmillaan..."

Ukko oli noussut olkapäänsä varaan, ja vihdoin hän paljasti pitkään hautomansa ajatukset: "Sitä vain, että sinun kanteen alla olostasi on hyötyä Aimalan Hirvelle, joka ei ole vielä saanut valmiiksi Kuljunlinnan varustuksia tappelun varalta ja joka – huomaa se, pöllö – kosiskelee parhaillaan Reko-päällikön pojantytärtä, Ritva-neitoa, silloin kun Kalsoisten poika-isäntä yrittelee kihunpitoa vierasverisen, olemattoman ja tavoittamattoman kanssa..."

Tämä oli jo selvää syyttelyä. Mutta se katkesi kuin säilän terään. Tapo ponnahti seisaalleen, harppasi oviaukkoon ja päätti koko keskustelun. "Kaukaa on ollut tapana meikäläisten naittilas hakea, eikä aio tämäkään mies naapurikarsinoissa pelehtiä." Sanoi ja läksi eikä tullut lähettyvillekään koko päivänä.

Niin kuluu toukokuuta päivä toisensa jälkeen. Kelmeä haavankylki on jo ruvennut ruskottamaan. Läheisen Jokistenjärven rantapajukko siintää nuoren laihon ja väkevän kerman värisenä. Ja etelänpuolisen Sivakkavuoren notkelma työntää hottoa heinää viimeisten lumilaikkojensa lomitse.

Orjat yhä liehtovat, kaivavat ja rakentavat, päämiesten ikeet niskassa ja kovien päivien rautakuolaimet suissa. Vallihauta syvenee ja jyrkentyy kuoleman kuruksi, salvokset korkenevat ja ampuma-aukkojen nelinurkkaiset silmät alkavat tuijottaa järkkymättöminä länttä ja etelää vasten.

Näinä keväänkirpeinä öinä on Tapon vaikea saada unta. Ei siksi, että kirjotikat ja palokärki ovat jo tulleet, pannen mikä tiks mikä taks tai suoraan rummuttelemalla. Onea mieliala jäytää sydäntä ja pääluuta. Mitä ne vielä keksinevätkään ... hänen vainolaisensa? Viattomanakin hän tuntee itsensä hetkittäin henkipaton merkillä merkityksi.

Aamuaurinko räköttää havujen lomitse suoraan silmämunaan. Luomet rävähtävät kuumeisina olemattomasta unesta auki. Hän ravistaa Rautapartaa olasta. Tämä havahtuu kerkeästi vanhan miehen kepeästä unesta.

"Painun tästä kylämaille", Tapo jurahti kuin pitkän ajattelun päätöksenä. "Hoitelet sillä aikaa linnan tekoa." Aikoi nousta lähteäkseen. "Mitä aiot siellä ... kyläkunnissa?"

Tapo seisoi jo oviaukolla, ennenkuin vastasi: "Vaadin Aimalaisen taisteluun, ennenkuin ehtii itsensä penkoa liian syvälle, mäyräkuono, Kuljunpesäänsä..."

Rautaparta teki hätäisen liikkeen. Mutta silloin Tapo oli jo painumassa rinnettä alaspäin.

Ukko kaapaisi perästä, tarttui Tapoa käsivarresta ja laski tuimat sanat! "Sitä ole tekemättä, poika! Etkö tiedä, houkka, mitä siitä sanottaisiin? Pelkäsi, pelkäsi jättää asiansa lautamiesten ja valtarin ratkaistavaksi, syyllinen se on ollut – niin alkaisivat hokea meidänkin puolen miehet tehnyt se sen on ... salamurhan, kun ei uskaltanut seisoa kantajaa vastaan silmästä silmään ... tuomiokehässä. Niin hoettaisiin. Etkä ikinä enää nousisi päämiehen paikalle, jollet halua ruveta rosvoksi!"

Tapon otsa oli työntynyt eteenpäin, ikäänkuin puskeakseen vastaan. Mutta hän ei näyttänyt löytävän ajatuksen tynkääkään kyetäkseen tekemään tyhjäksi selvän selvää järkipuhetta.

Niinpä hän hetken kuluttua lysähti voimattomaksi, huitaisi väsyneesti kädellään myönnytykseksi ja läksi hitaasti kapuamaan linnavuoren pohjoiselle laelle.

Muutamina öinä ovat tuoneet vahtimiehet tietoja, että Kuloveden puolesta on näkynyt uusia savuja, aivan kuin suurista nuotioista.

"Suoniemen ja Nohkuan perukan kalasavuja", arvelee Rautaparta. Mutta Tapo ei sitä usko. Sieltä päin ne ovat ennenkin yritelleet, Vuojolaiset. Viimesyksyinen taistelu Swederusta vastaan valahti kaameana näkynä hänen mieleensä. Ja seuraavina öinä hän liikuskeli pariinkin otteeseen ylimmillä valleilla tai hirsitornissa Arpian luona, jonka hän tarkimpana miehenään oli pannut sinne vartijaksi.

"Sotaniitulla liikkuu ihmisen näköisiä!" huudahtaa valoisan yön hämärimpänä hetkenä Arpia tornista. Tapo kapuaa miehen viereen. "Vai lienevätkö rauhattomia manalaisia, hatanpoikia ja kyöpeleitä", jousellinen varoskelee.

"Eivätpä taitane...", Tapo mumisee. "Tule!"

He laskeutuvat rinnepolkua. Tulee vastaan kalteva katajikkoaho. Aamu on jo valahtanut himmeän kuulakkaasta pilvestä kedolle. Kaste kimaltelee maassa ja huurre on sulamaisillaan raskaiksi pisaroiksi korkeitten katajien neulasissa.

Ahon alalaidassa seisoo nainen, jolla on yllä nuotionokien tahraama, alunperin vaalea sarkanuttu ja päässä korvallisille kietaistu liina. Lähettyvillä kurkkailee pieni äijänkäppyrä, aholle hukkunutta tolanpäätä haeskellen.

"Keitä olette?" Tapo kysäisee. Nainen jää katsomaan häneen, aivan kuin olisi tietänyt juuri tuon miehen vastaansa tulevan. Vaistomaisesti hän ojentaa rypistynyttä nuttuaan helmuksista, sipaisee päähuivia kädellään, liikahtaa kuin vieraspirttiin astuakseen ja jää katsomaan Tapoa silmät loistaen aamun kostuttamista kasvoista.

Tapo on jo heittämäisillään leikillisen sanan, aivan kuin pälkäästä päästäkseen, mutta kysäisee vieläkin lyhyesti: "Mistä olette matkalla?"

"Salonsaarelta ja Sarkolasta. Olen Sarkoisten tytär ... Maretta." Nimet tuntuivat tutuilta.

Niistä oli kai Rautaparta maininnut markkinoilta palatessaan. Mutta neidon nimi haiskahti kristityltä. Se ärsytti häntä.

"Olet kristitty ja pappien kastama?" "Olen ollut, en ole enää", Maretta vastasi astuen lähemmäksi, melkein kuin odottaen toisen antavan kättä. Alhaalta, silmät nostettuna Tapon kumartunutta päätä kohti hän jatkaa kiireisemmin: "Arventalon uhrilähteessä pesin pääni ja rintani ... ja tulomatkalla laskin lyylihavun Suoniemen taivaanpetäjälle ja nyt ... olen pakana." Käsivarret hervahtivat, aivan kuin olisivat tahtoneet osottaa alttiutta ja puhtautta. Neito jäi katsomaan avoimin huulin.

Tapo oli joutua ymmälle. Tuo neito ei ole voinut lähteä erämaan läpi, rämeisiin ja soihin, jollei ole ollut kovaa pakkoa... Mutta miksi se puhui pesemisistään ja tyylittelyistään, melkein kuin mielistellen? Sieltä päin ... munkkien mailta saattoi tulla vakoojia missä hahmossa tahansa. Ja naisethan ne niiden orjiksi ... ensimmäisinä höynäytyivät...

"Ketä haet?" hän iski jyrkkänä. "Sinua ... olet Kalsoisten Tapo-päällikkö." "Mistä tunnet?" "Tietänenkö", neito tapaili hämmentyen, "lienet sen näköinen ja..." "Olenko? Vai sen näköinen...? No, jopas... Ka, kenenkäpäs toisen!" Tapo yltyi nauramaan, hohotti tarpeekseen ja viittoi tulijat itseänsä seuraamaan.

Aamunvirkeällä nuotiolla istuivat Tapo, Rautaparta, Maretta-neito ja Ilolais-ukko, Sarkolan loismies, joka oli ollut tulomatkalla oppaana. Rautaukko oli ottanut neidon vastaan kuin omaisen, ryhtyen kyselemään kuulumisia.

Mutta Maretta ei päässyt läheskään heti puheenalkuun. Hän katseli ympärilleen. Siellä kiersivät vallit ja korkea hirsimuuri, eikä näkynyt muuta kuin huikaiseva, aamun tyhjä taivas, josta iski alas auringon silmä selkeänä kehänä, mutta katsannoltaan tuimana ja väkevänä. Jossain alla oli huimaavia syvyyksiä, matalaa korpea ja laakeita vesiä. Mutta täällä oli olo kuin Turisaan raudankovassa kourassa tai jossain ... haarniskaista nahkaa lemuavan jättiläisen kupeella. Ja tuo tuossa ... maankuulu Kalsoisten poika...

Maretta osasi lausahtaa vain pari sanaa, katsellen seisovin silmin Tapon olkapään ohitse liikkumattomaan ilmaan.

Mutta Ilolais-ukko, joka oli oikeastaan vasta keski-ikämies, mutta lie ollut kapeilta hartioiltaan ja sitkeine naamaryppyineen ukonnäköinen jo syntyessään, hänpä otti sanasta varteen. Oli ruvennut aukoilemaan eväskonttinsa kielekettä, mutta pannut samalla oman kielensä kilipukin kellona pälpättelemään.

Vai ei ollut kuulumisia? Oli tullut Sarkolaan kesken kevättakun keritsemistä lammasten kupeista ... oli tullut huhu, että munkkeja ja pappeja oli sauvomassa Vammaskoskea. Sarko-isäntäkin oli alkanut kummastella, kun eivät olleet niillä main tavallisesti lukujansa veisanneet muuta kuin markkina-aikoina, ja nyt olivat Saksankivet ja muut kauppakentät typösen tyhjinä.

Salonsaarelle olivat nousseet. Uteliasta kansaa oli kertynyt vanavesissä. Ja sinne olivat pystyttäneet Arventalon karsikkomäelle alttarinsa.

"No, mitäs", elostuu ukko yhä kielevämmäksi, "Sarko-kupiaskin läksi muutamine jousellisineen ja minäkin perässä. Ja siitäpäs noin niinkuin meikäläisten kunniaksi panivat toimeen korean pyhäinkulkueen.

"Ei se nyt toki ollut tälle pojalle mitä kumman kummaa, sillä Pyykosken messuilla on Ilolais-ukko valeltu ja ristiin kastettu yhtä monta kertaa kuin on kämmäkässä sormia. Se Nyyjänäisten munkki kun näetsen, se mustanaama, se kun kysyy syysmarkkinoilla: No, Ilolais-ukko, jokos olet taas pessyt pääparkasi pirunlähteessä, ja minä kun tuota ... sukasen ja tokasen, jotta valeltu on ristinpesut pakanakaltiossa, eipähän ole konsa vara venettä kaatanut, niin silloinkos se kalottipää ... tarttuu niskasukaan ja taas valahuttaa hengenpeson ukko paran niskaan... Niin että..."

Rautaparta kysäisi Maretalta jotain hänen taatostaan ja Kojotar-emosta. Tarinoitsija oli joutua sotkeuksiin. Mutta tarttui taas kuin salakan häntään.

"Niin jotta ... mukana se oli taaskin ... Nyyjänäisten munkki. Arven uhrilehtoa ja karsikkoa kiersi pyhän saaton etukokassa, kanteli kellanpunaista lippua ja huuteli taikojaan. 'Mansio tiapoolika, tiapoolika'! se manasi moneen kertaan, ees-taas kuukistellen kuin harakka tervassa.

"Mutta oli niillä mukana muitakin pelejä. Kepin päässä kiikuttivat pöllönpään näköistä puukuvaa, jota sanoivat pyhän Eerikin kuvaksi, ja sen jälessä kolmea hopeista tähkää, näistä kun muka vuoti siunausta ja mannaa meikäläisten kevätkynnöksille.

"Mutta eipä ollut vielä sittenkään suurinta koreutta nähty! Kun kolmatta kertaa manasivat ja kiersivät, tuli jononnenään kotateltastaan uljas pappi, jota sanoivat itsensä piispan kappalaiseksi Räntämäeltä. Se kantoi mahanpukerollaan pyhää kirjaa, ja jo oli ukolla monenkertaiset hameet, kasukkamekot ja koltut, jotta ei tiennyt, oliko oikeita miehen havuksia koko otuksella... Ja hopeiset ja kultaiset ristit, kukankuvat ja enkelinsiivet säihkyivät vitivalkeasta vaatteesta, ihan kuin Henrikin kuvasta Nousiaisten kirkossa.

"Kiesus sentään sitä komeutta! Mutta ei se vielä siihenkään loppunut. Panivat taas pystyyn alttarinsa. Ja siitäkös alkoi huitoa Nyyjänäisten nuoraniekka, heilui ja sojotti kuin kapakala tynnyristä, puhui ja huuteli sekamelskassa oikeat kielet ja latinat.

"'Erikus viktorijoosus!' se huusi moneen kertaan. Jossutteli ja jessutteli pitkät tovit ja sitten parkaisi suurella äänellä: 'Sikna, Sikna!' Ja sitten ... oitis perään kuin tulikuuma nauriinhauvikas suussa: 'Mirakula, mirakula...' osutellen sormellaan Eerikki-kuninkaan kuvaa.

"Mutta välillä se haasteli ihmisten tapaan. Monet merkit ja ihmeet oli muka tehnyt pyhillä luillaan marttyyrivainaja, ja kun oli näet eläessään haavoihin lyöty, kidutettu ja häväisty ja lopuksi vielä päänpuolesta pantu poikki.

"Oli muka pyhällä Eerikillä sinä samana hetkenä kuolinpäivänsä, ja sitä varten se oli tullut hopeatähkillä siunaamaan niityt ja pellot, pakanajuupelit kääntämään, karsikot kaatamaan, pirunkivet musertamaan, ja rikkaita kirkkoja rakentamaan... Oli näet muka ... sillä hallussaan sellainen tavaran runsauskin, ettei kummempaa pyhän kirjan suurella rekolla, Salamonilla, jolla oli ollut vaimojakin kokonaisen porotakan verran ja..."

Rautaparta oli kuunnellut myhäillen. Mutta Tapo näki, että Maretalla oli jotain sanottavaa, ja hän huitaisi Ilolais-ukolle: "Mitä turhia suulastella!"

"Hyvät vallat!" hämmästeli ukko, "ei se ollut vasta kuin pientä römönpitoa. Sitten se vasta tuli minkä tuleman piti, kun muutamien päivien perästä saapasteli paikalle vuojolaisritari sotajoukkoineen..."

Ei sotaräikän äkkinäinen toitotus olisi sillä tavalla kavahduttanut Tapoa kuin tarinoitsijan viimeiset sanat. "Ritari Wibrecht?" hän huudahti, kääntyen Marettaan päin.

Niin, ritari Wibrecht oli tullut sotarenkeineen, kertoi nyt Maretta. Jo tulopäivänään hän oli ryhtynyt hävittämään Kojolan linnavarustuksia. Kun Sarko-päällikkö oli asettunut sitä menoa vastaan, ritari oli heitättänyt hänen jousellisensa saarenrannan kalakellareihin ja pakottanut oman joukkonsa lisäksi miehiä taloista kaatamaan metsää ja vierittämään kiviä Kiuralan niemelle, jonne piti rakennettaman uusi kirkko Pirkanmaan käännyttämiseksi.

Ritarin tultua oli muuttunut pappien ja munkkien kielellä hunaja myrkyksi. He olivat kironneet nyrkit pystyssä karsikon, sen kaskena polttaneet ja taaskin kironneet sen tuhkat, mannut ja maaperätkin. Pyhät lähteet he olivat sokaisseet, taivaanpetäjät koko saarelta kaataneet, ja uhrilehdon noituneet muka omakseen, tulevan kirkonpapin talonpaikaksi.

Ei ollut enää lempeätä sanaa puhunut kukaan muu kuin eräs sistersiläismunkki, joka oli tullut ritarin mukana Vuojolasta. Hän oli yrittänyt saarnata hävitystyötä vastaan, mutta turhaan. Salonsaarelle ei ollut jätetty yhtäkään lyylipaikkaa entisiä jumalia palvella.

"Se on ollut ... isä Johannes", mumisi Tapo itsekseen.

Kysyi taas Maretalta: "Paljonko on miehiä Wibrecht-ritarilla?" "Laskin ne ... niitä on satakunta ja päälliköt lisäksi."

Tapon koura alkoi hieroa leukaa ja kulmalliset synkkenivät. "Sen sotarengit joivat Sarkolastakin olvet, ja niiden humalapuheista sain selville, että Vuojolassa on kaksinkertaistettu varusväki", lisäsi Maretta.

"Sittenkin hyökkään", jupisi Tapo katsahtaen Rautapartaan.

Maretta oli noussut. "Sitä varten tulin", hän sanoi. "Sinun on kostettava meikäläisten puolesta ja varjeltava tämänpuolinen Häme!"

Sellainen viha ja uhma oli välkähtänyt hänen silmistään Tapoa kohti, että tämä kysäisi puoleksi hämmästyneenä, puoleksi halveksien: "Ja eikö ollut tuonpuolen sukulaisheimolla lähettää miehennäköisempiä sitä pyytelemään?"

Neito astui lähemmäksi, puhui kuin kahdenkesken, silmästä silmään: "Ei ollut", hän alkoi pidätetyin äänin, melkein kuiskaten. "He ovat kastettuja jo kahdessa polvessa, mutta minä olen pakana ja vihaan jokaista vierasveristä kestikasakasta ritareihin ja piispoihin saakka. Tuletko?"

"Anna ajan vanheta, Tapo", tarttui Rautaparta, on parasta vuottaa ... syyskäräjien tuolle puolen..."

"En ... en voi enkä, rutto syököön, halua! Tuohon ... nenäni alle ei Wibrecht-ritari kirkkoja rakentele, sen vannon!"

Kylmä riemu viisti vihurina hänen lävitseen. Nyt se oli lopullisesti antanut aseet hänen käteensä. "Entä jos ei pidä rauhaa Wibrecht-ritari?" oli hän kysynyt rakastetultaan Vuojolan hongikossa. "Silloin on oikeutesi taistella", oli Notburga vastannut levollisen lempeänä. Ne sanat olivat koko talven lohduttaneet. Ja nyt ne leimahduttivat hänen vanhan vihansa ritaria vastaan hurjaksi kostoniloksi. Mikään ei olisi voinut tänä hetkenä häntä pidättää.

"Mutta työlästä on kynnettömänä puunrunkoa nousta, Kalsoisten poika", epäili yhä Rautaparta. "Katsopas tuolta hirren yli meille päin. Aimalan kylä ja sen naapurikylät, koko Nurmikunta ja sen takamaatkin, Naistenmatkan Nuoliat, Haikot ja Sorkkalat, ovat nyt Aimalaisen pojan vallassa. Sinua, salamurhasta syytettyä, eivät tänä hetkenä tottele muut kuin omankyläiset, Sorrin Mieho hinsalaisineen ja ... ehkäpä narvankyläiset etelämpää. Mutta niistäkin ovat parhaat jouselliset kevätkalassa, Tarjanteella saakka ja Huuhkojärven perukoilla. Mitäs tyhjästä otat? Yhtä paljon kuin kaljamasta jäästä?"

"Minä haluan kostaa!" "Ja oitis, oitispa tietenkin!" ivaili ukko. Kävi samassa synkän vakavaksi, heilautteli hiljalleen tyhjää hihaansa ja jatkoi hitaasti: "Minä odotin aikoinani kostoa Vuojolalle toistakymmentä vuotta, sinä jaksanet ... kolmisen kuukautta. Kosto on, poikaseni, kierretty karhu, jota ei ole nyljettävä ennen oikeata tappoaikaa..."

Mutta Tapo oli ruvennut laskemaan: "Täällä ja kotona on meillä ... kymmenkunta jousellista. Hinsalasta ja Narvasta saan toki kiihtelyksen verran miehennahkoja... ja siinä sitä on jo liikojakin!" hän päätti voitollisena. "Arpia!" hän huusi vartiotorniin, "kokoa jouset!"

Rakennustöitä jäivät jatkamaan Repo-ukon johdossa muut orjajoukot paitsi pajamiehet, jotka saivat lähteä suoraan Kalsilaan, nuolia karkaisemaan ja kallitsemaan tapparoita ja miekkoja.

4.

Kylviäisleipä.

Kalsilassa on päästy jo touon tekoon.

Tänä hetkenä, aamun valaistessa vasta Konhon ja Aimalantien risteystä, talon luhtiporttia ja takaista metsänrintaa, ei näy vielä pientareilla paljoakaan liikettä. Ojattomien peltolaikkojen laitamilla vain pari orja-akkaa lapioi viimeistellen vieruksia ja pientareita. Mutta rantakodan vaiheilla liikuskelee jo vedenkannossa Nokke-tyttö, lapinkana. Ja yläkodasta nousee sauhu pörheänä oravanhäntänä ilmaan. Sillä siellä kylän apu vaimot ovat jo keittelemässä tuoretta keväthaukea ja juhlakeittoja päivän kunniaksi.

Miehennäköistä ei näy mailla eikä halmeilla. Mutta pajaorjat, jotka oli lähetetty suoraa tietä Siuron linnasta kotiin, ovat jo työnsä alkaneet. Yhtämittainen kipinäpyörre sähähtelee pajan katosta tyynenä seisovaan ilmaan. Ja askareissaan lienevät jo muutkin miehet, sillä jo aamun sarastaessa oli otettu toukoleipä aitan salvosta, siitä kullekin pala taitettu ja lisäksi annettu kylviäisolvesta pitkät siemaisut palanpaineeksi, kuten vanha kyläntapa vaati.

Vihdoin, päivän jo levitessä vahvana valona pitkin Kalsilan lahtea, ilmestyy riihitielle matala äijänturilas, joka kanniskelee hitaasti siemensäkkiä peltoja kohti. Ukko pysähtyy, kuivaa rohtimisella hiemallaan hikeä ja nostaa varovasti housujaan. Se on Hinkka-ukko, jonka askel on käynyt entistäänkin hitaammaksi, vanhain revähtymäin yhä pahemmin painaessa housunpuolta maata kohti.

Taas pysähtyy ukko. Silmää taakseen Aimalan tielle. Urahtaa kuin suutuksissaan isäntänsä puolesta. Unohtaa taas samassa ajatuksensa. Kajakkaassa ilmassa kuuluu tanhuakarsinasta asti villavuonan inisemistä. Siitä se oli kasvava, ensimmäisenä syntyneestä kevätkaritsasta, tulevaksi leikkuuajaksi – Maa-akalle ja Ukolle uhrattavaksi – oikea mustavillainen ukkopässi...

Hinkka-ukko havahtuu hommaansa. Ja tovin kuluttua astuu luhdin solasta toinenkin äijä, Iirolan ukko, joka näyttää astuvan entistään kepeämmin, kun on päässyt melkein kuin isännöimään tyhjään Kalsilaan. Hänellä on yllään polviin saakka ulottuva puhdas hurstimekko ja olkahihnassa haapapuinen, välkeä kylvövakka, johon sopii kerrallaan parikin kielollista siemenviljaa.

Ukko tarkastelee pellon multaa. Hyrisee hyvillään. Jo oli vetänyt seittinsä hämähäkki kokkareitten ympärille, ei näkynyt kevättulvan jäljiltä enää minkäänlaista pellonrokkoa, ei notkopaikkojenkaan vieriltä. "On aika, on ... upottaa siemen Maan-kapeen sydämeen..."

Pelto kimmeltää aamukasteisissa seiteissä. Ja somasti panee lievässä tuulenvirissä iloisia klyk-klykkyjään pirtin viirin palokärki. Ukot jäävät seisomaan viljasäkin vierelle. "Kuivaa on ja kepeää", on Hinkka hotisevinaan. Ja Iirolan ukko soljuttelee tunnustelevin kämmenin siementä sormiensa lomitse.

Astuu taas luhtiportista kaksi naista. Edellä kulkee Anukka-emäntä, jäljessä Ilottu, Arpian pullea nuorikko. Molemmilla on yllä puhtaanvalkea kylvömekko ja päässä valkearaitainen liina.

Tiuritar on ennen nuorempana ollut koko kylän kylväjämuori, mitä arvoa ei siihen aikaan annettukaan muille kuin kaveihmisille, koska nainen on lähempänä maan tuoksuvaa multaa, siemenen itämistä ja taivaan voimia kuin kovakourainen miehenturilas. Eikä noussut oikealla tavalla, se tiettiin aikoinaan koko kylässä, kenenkään vilja kolmelle karvalle, jollei Kalsoisten Tiuritar ollut touon tullen lempein kämmenin siementä sirottelemassa.

Emäntä pysähtyy, katsahtaa yli lahden. Siellä ... Linnamäen hartialla, roviokummun alla makaavat Kuura-päällikön puhtaaksi pestyt luut ja sen sotaratsu vieressä, kirpeän kevätnurmikon alla. Harakka viipottaa rovion laitaa kiveltä kivelle ja takaisesta männiköstä kuuluu äkkinäistä räkätystä. Se tietää Anukka-emon mielestä pahaa. Hän hypistelee kuin hätäännyksissään kylvöpaitaansa, joka oli hänen oman puoliso vainajansa peruja, ja tokaisee Ilotulle: "Ei harakka hyvän edellä naura." Ja taas on hänet yltämäisillään itkutauti, joka jo talvenmittaan on ehtinyt haalistaa Tiurittaren silmät ja kurtistaa entisen pyöreän leuan repsahtaneeksi, vanhan naisen leuanalustaksi.

Hän huokaisee, astuu askelen, pari. Ja alkaapa taaskin himertää muinainen touhukkaan emännöimisen ilo poskipäillä. On sentään vieläkin maanpäällistä eloa ja oloa, jos onkin mennyt rotevin ja uljain yrkämies manalaisten maahan, on poika, päällikköpoika, jonka levottomat retket panevat hymähtäen huokaisemaan, aivan kuin ennen ... hänen verevän taattonsa loppumattomat sotataipaleet.

Iirola on jo pannut kylvövakan olkahihnaan. Hänen vierelleen astuu Tiuritar, heittää ensi kourallisen pitkin pyörtänön rajaa, lausuen tavanmukaiset sanat: "Linnuille, hiirille ... jäniksille."

Tämän jälkeen hän askel askelelta kuopaisee kylvövakkaan ja heittää siemenen tottunein pivollisin. Harvaan on tänä kevännä kylvettävä, sillä harvaan olivat petäjänhelpeetkin karisseet, keväthangille, ja jo pesäpäivinäkin oli ollut viikoikseen kajakkata pakkasilmaa, mikä sekin tiesi hyötyisää pellonkasvua.

Ja hellästi varoskellen käy kylvö. Ei ole hyvä edes painavalla jalalla astua, jotta ei rikkoontuisi maa-emän rinta tai muuten vioittuisi pyhä hipiä.

Nokke-tyttö kuulee airojen kolkkavan. Nokkelasti käännähti pyöreä pää. "Joko tulevat?" havahtuu hereä ilonväre mustissa silmissä. Tapo-päällikön hahmo tuntuu liikuskelevan läheisillä vesillä. Tuosta se tuli kerrankin ... viime talvena. Nousahti reestä, astahti lähelle, ja siinä, samassa paikassa, hänen hieroessaan rasvaa päkimellä nahanketeen, sujautti suuren kämmenensä olan taitse...

Lapinkana juoksahtaa rantakivelle. Pettyy pahasti. Sieltä soutaa yksinäinen vene, airoissa laihaharteinen ukko ja perässä naisennäköinen. Tämä nousee rohkein askelin rantaan ja kysäisee suoraa päätä: "Onko isäntä jo tullut?"

Nokke nyrpistää olemattoman nenänsä. Sen oli ... tuon tulijan silmissä sellaista tulenpaloa ja äänessä kuin jännittynyttä ikävää. Mikä liekin ... isännän perässä juoksentelija. Orjatar ei ole kuulevinaan koko kysymystä. "Onko tullut ja oliko paljonkin miehiä mukana?" kuuluu taas, yhä kiihkein äänin, ja välähtävät otsanauhassa tinanastat ja kilajavat lasihelmet.

"Ei ollut tullut", tuiskahtaa orjatar. Tulija, Sarkoisten Maretta, kysyy emäntää. "Tuolla ... toukopellolla!" Neito alkaa nousta, ukko perässä hiihätellen, ripein nilkoin ylämäkeä. Nokke-tyttö tuntee vihaavansa tuota naista kuin pieni tiainen vaarallista houkutuskäärmettä.

5.

Lempolaiset ja korpirosvot.

Taas on orjatar muutaman päivän perästä räpähiä huuhtelemassa kotalaiturilla. Nyt alkaa lahdelta kuulua toisenmoinen ryske. Sieltä tulee venejono, teljoilla ja soututuhdoilla jousellista miestä. Ja etumaisessa kokassa seisoo Tapo-päällikkö.

Isäntä loikkaa laiturille. Katsahtaa vain sivumennen orjattareen, joka on äsken nokkelasti laskenut lonkille nostetut hameenhelmat alas ja nyt jää pää nurpolla laiturinpäähän, kädessä vaateriepu. Eivätkä hänelle muutkaan ennätä sanaa heittää. Vain Sorrilan Mieho, joka nousee viimeisen veneen perästä hitaana ja leveänä, pullea naama päivästä ja kevätahavasta punakkana paistaen, kömpii lähettyville, seisahtaa reidet levällään ja hohahtaa muka leikintapaiseksi: "Ka, ka ... ajettu tamma ja pietty piika ... nepä ne ... nurpolla nokin..." Iski viimeisissä sanoissaan häijynkurisesti silmää viitaten aittamäelle ja hotaisee Nokkea kylkeen. Tyttö huitaisi vastaan, kasvot tummanpunaisina kiukusta ja häpeästä, sillä Sorrilan römöpoika oli selvästikin tarkoitellut viimetalvisia, Tapo-päällikön läksiäisiä.

Tapon astuessa pirtin ovea kohti tulee kynnykselle Sarkoisten Maretta, kädessä vanha lypsinkiulu, joka on puolillaan liotettuja laukanmukuloita. On astumaisillaan karjatarhan polulle, kun huomaa tulijan.

He seisovat hetken sanattomina vastakkain. Neidon märissä käsivarsissa, vyötäisille kietaistussa esiliinassa ja ripeässä lanteessa on touhuavaa nuorikkoa.

"No, kas ... lienet jo emännöimässä?" Tapo tokaisee. "Sinua odottelemassa", sanoo neito painokkaasti. "Liekö paljonkin miehiä mukanasi?" Mies huitaisee harmistuneena: "Kolmisenkymmentä! Mikä taipaleella, mikä touonteossa, mikä pankolla makailemassa..." Suu on kääntynyt halveksivaan irveen. Lisää sitten puheentapaista jatkaakseen: "Kävitkö jo Sarkolassa ... sukuloimassa?" "Käväisin, ei ollut sielläkään miehiä kotosalla, minkä äijänkuluja ja pojankurikoita. Mutta ... minä olen tullut sinua seuratakseni!" neito helähytti lopuksi katsoen miestä silmiin korkealta kynnyskiveltä. "Taitaisitpa juosta torakentältä hameet korvissa!" hohottaa Tapo karkeasti. "Ei ole luulo tiedon verta." "Eikä piika miehen verta", laskettaa Tapo ja aikoo pirttiin.

Maretta pysähdyttää hänet käsivarresta, sanoo läheltä, huulet miehen korvan alla: "Haluan iloita sinun kostostasi ja ... itseni kostosta."

"Miksi oikeastaan olet niihin ... Vuojolaisiin ja Kiesuksennoitiin noin veriin saakka sydäntynyt?" "Sen sanonen, kun olen kokenut tekojasi." "Lie niitä ollut jo liiemmältikin koettavissa ... tämän miehen osalta!" heitti Tapo ylpeänä vastaan, heilautti päätään ja kumartui kamanaa kohti.

Oli talossa yhäkin kosolta kylviäisoltta, sillä sitä oli pantu yhdeksästä kapasta ohraisia ja yhdeksästä rukiisia maltaita, sen kun näet piti riittää vielä Ukonjuhlaan, vieläpä elonleikkuihin saakka.

Sitä juoksutti nyt somimmassa hanhikossaan Anukka-emo pojalle. Ja samassa jo juoksi ovelle, käpsähti kynnykselle, lehahti luhdinsolaan ja huuteli Nokke-tyttöä saunanlaittoon.

Mutta pirtissä istui jo ennestään eilispäivänä saapunut Sääksmäen mies, Voipalan isäntä-poika, Sorrin Miehon lankomies.

Tämän, Voipalan Aikamielen eli Aikarin, ympärille nyt kerääntyivät Rautaparrat, Tapot, Arpiat ja Miehot, vieläpä tämän veljenpallukat, Lippo ja Teisko, jotka nyt ovat päässeet jo todenteolla jouselliseen ikään. Ja kummia olivat Vanajanpuolen uutiset. Oli yht'äkkiä ilmestynyt erämaistaan Kurjen Tora rosvoineen. Lienee kiertänyt Vuolijoen mutkasta Lehijärven puolelle, kun oli yht'äkkiä hyökännyt etelästä käsin ja kahmaissut käsiinsä Tenholankankaan linnavarustukset, niillä kun oli ollut vain kourallinen jousellisia vartioväkenä. Tapo kavahti, mutta kääntyi samassa ivalliseksi: "Vai jo makaavat sääksmäkeläisetkin? Eikö ole Hakoisten päälliköllä juoksuttaa miehiä rosvon niskaan etelästä ja Raporekolla soudattaa niitä Vanajanselkää pitkin ryntäitä vasten? Vai pelkäättekö selkänahkansa menettäneitä varkaita ja korpeen ajettuja henkipattoja?" Aikari oli kiivastua: "Ei kyllä pelätä! Mutta ... kevät taipaleilla ovat meikäläisetkin jouset, Rapolan varustukset ovat pahasti rappiolla, varsinkin Vuorentaan puolelta, ja sieltä uhkaa Aimalainen, joka kiukkupäisenä haarniskoi miehiään Kuljunlinnassa. Ne miehet ovat sukulaisia ja samassa juonessa..."

"Nyt taitanet hömmäillä tuulen tuomia", sanoi Rautaparta. "Eihän siinä ole järjen tynkääkään, että muka Aimalainen, Rapolan Ritvan kosiomies, uhkailisi tulevaa appeaan ... selän takaa?"

"Eipä ei", Aikari alkoi, "mutta Kurkelaisen emäntä, Aimatar, on sokonsokea kostonhimossaan Kalsoisia vastaan, ja Rapo-ukko, joka ei halua olla liitoissa ja tekemisissä korpirosvon tai sen sukulaisten kanssa, lähetti tyttärensä naittilaslunnaat Aimalan Hirvi-päällikölle takaisin, ja siitä se ... Aimalainen, uhkaa sodalla." Aikari oli noussut, sanoakseen päätesanat mojovasti ja juhlavasti: "Minä ja taatto ukon siihen tekoon taivuttelimme. Ja senkin uhalla, ettei ole meillä päin kurinalaisina edes häkäsaunalaiset ja kaskimiehet. Ne nurisevat! Ovat muka isoisemmat riistäneet niiltä – niin ovat alkaneet hoeskella – laittomasti muka ... yhteiset majavanpyynnöt, köyhän osuudet yhteispellosta ja kieltäneet kaskenteon selkämaillaan... Jo kiroilevat korvin kuultavaksi eivätkä lupaa enää raataa linnatöitä, ei kirveskynääkään nostaa, vaikka seisoisi vainolainen Rapolan harjun alla." Aikari vaikeni synkkänä.

Tapon ajatukset heitältivät välittömästi toissatalvisiin tapauksiin, Iirolan ukkoon ja kaikkiin Pirkkalankin puolelaisiin kädestä kärsään eleskeleviin.

Siinä oli se viheriämyrkkyinen rutto, joka oli leviämässä parhaillaan yli koko Hämeen rintamaitten. Täällä päin oli sitä ennättänyt eniten kylvää Aimalan ahne ukko vainaja, ja nyt sen poika, tuo äyskiväinen ja alemmilleen yhtä mittaa räyskivä, lonkkiaan vääntävä pukertaja...

Tapo oli jäänyt otsa kurtuissa näihin ajatuksiin kiinni. Hän ei saanut niistä vieläkään irti selvää sanottavaksi kelpaavaa ajatusta. Mutta aivojen pohjilta kertyi entistäkin varmempana aavisteleva tieto siitä, että sieltä päin, osattomien taholta oli pettävä pian koko Hämeen pohjimmaisinkin maaperä.

Tällä hetkellä saattoi tuollainen tunto hänet suutahtamaan noita älyttömiä, ahneita valtamiehiä vastaan. Seuraavissa sanoissaan hän oli vaatimuksissaan koventunut koventumistaan.

"Näin kyllä", hän alkoi kiivaasti, "että olet tullut jotain meiltä päin anelemaan. Mutta se olkoon sanottuna Reko-ukolle ja muille senpuolen valloille, jotta ... heimokäräjistä on kapula saatettava jo Ukonvakkojen aattopäiviksi joko Urjalan Koukonniitylle tai Rapolaan, muussa tapauksessa..."

Aikari oli jo aikovana ojennellut kämmentään ja iski nyt loppusanansa kuin kirveen hamaralla: "No, kylläpäs tässä ihme kummalla ajaa, kun ei saa suunvuoroa, jotta ... sen se juuri, linnanvanhin, käski sinulle sanomaan, ja lisäksi senkin, että sinulle on Ritva-neito varaeltu, jos halunnet sen liiton lujitteeksi sääksmäkisten kanssa."

Mieho alkoi hyvillään hekottaa: "Nee, nee ... meillä kun on mitä myydä, sanoi entinen piika mallassaunassa. Mikäpäs siinä... Kun jo kaukaa ammoo, sinä likeltä pusket!"

Tapo oli istunut matalalla jakkaralla keskellä pirttiä. Nyt hän oli, kuultuaan rapolaisten naittamisaikeet, painanut kyynärpäänsä polviin ja jäänyt tuijottamaan otsatukka valahtaneena lattiapalkkia kohti. Hetkeen hän ei kyennyt nostamaan päätään, joka oli tulvahtanut täyteen kiukkuista verta. Hän tunsi, että muurin kolkalle, hänen selkänsä taakse, oli tullut Sarkoisten tytär. Tätäkin hän nyt häpesi. Oli aivan kuin häntä olisi tässä ostamalla ostettu, luvattu takaisin miehen kunniat ja maineet, jos suostuisi mille tahansa nurtukselle naitettavaksi.

Hän on aikailevinaan päästäkseen rauhallisemmaksi. Vääntäytyy hitaasti seisaalleen, kääntäen selkänsä peräpenkillä istuviin miehiin. Joutuu katsahtamaan Maretta-neitoon.

Tämän kasvot tuijottavat häntä kohti verettömiksi valahtaneina, aivan kuin vaatisi sekin ... tuo tuntematon olento häneltä jotain ... tekemättömiä tekoja tai kihermänpitoja ja naimiskauppoja...

Mutta siinä juuri, aikaillessaan, häneen taas iskihe ylpeä ajatus omista miehisistä oikeuksistaan. Hän ryhdistihe, istui pöydän päähän isännän paikalle.

"Liepä noita ... tupelle tulleita lähellä ja kaukana", hän aloittelee kautta rantain. Hetki on tärkeä. Nyt täytyy osata ajatella ja vastata. Ja niinpä tapasivat hänen riihattomat metsäläisaivonsa ensi kerran yli tämän päivän ja yli omain päiväkuntien kantautuvia ajatuksia. Oli aivan kuin olisi tullut taatto vainaja, Kuura-päällikkö, hänelle avuksi. "Katsos ... mekin olemme olleet vain puolikkaita, kuten Aimoisetkin", oli taatto hänelle lausahtanut Tiurinniemellä tummien veripisaroiden norahdellessa kämmenselälle. Ja samalta istuimeltaan se oli senkin sanonut, että Vuojolan kukistajalla täytyi olla sekä sotijan maine että valta käsissään.

"Niinpä niin ... liitot ja vallat", hän aluksi jupisi sekavin sanoin. Samassa selkeni hänelle koko sanottavansa: "Niin se on ... koko Häme on pitämässä parhaillaan omia peijaisiaan. Ei muuta kuin kääräistä tuohenpalaan ja viimeinen leskiakka viemään Kiesuksen-kalmoillisia ristin juureen. Miehiä ei sen enempää kuin minkä korpirosvo siellä ja lempolainen täällä päin, muilla rahko päässä ja isorupi ruumiissa pelkästä makailemisesta. Ja minkä miekkaa heilutamme, sen keskenämme tappelemme tai omat osattomamme petkutamme nälkäläisiksi, keritsemme huhtikuista karitsaakin alastomammiksi ja orjaa toivottomammiksi..."

"Älä nyt, hyvä mies, korppina koiku", Mieho ärähti, "tässähän sitä juuri pannaan sääksmäkistenkin vanhat kaunat pussiin ja pussi Rapolanlinnan pohjattomaan kaivoon. Ei muuta kuin kauppa lukkoon ja sitten härkä penkkiin tyttären häiksi."

Aikari ja muut miehet jurahtivat mielet myötäsukaan. Voipalainen oli ryhtymäisillään uusiin selittelyihin. Mutta Tapo iski asian ytimeen: "Paljonko takaa nyt heti Rapola ja Voipala jousta ja keihästä potkaistakseni Vuojolan koirat irti kantapäistä, ennenkuin pääsen ajamaan kurkelaishurtat Päijänteen taakse ja nurmikuntalaiset Kuljunlinnasta?" Ja kun ei kuulunut heti sääksmäkisen vastausta, hän lisäsi puoliksi itsekseen: "Sillä näyttääpä siltä, että kahta keihäsmetsää vastaan minun on taisteltava, kuten oli taattonikin ... koko elämänsä ajan."

"Johan sitä lie tullut sanotuksi", tapaili Aikari, "jotta ... tyhjänä on tällä haavaa miehistä niin Voipalan puoli kuin Mäskäläkin, mutta..."

"Siinä sitä ollaan!" huudahti Tapo. "Ja sotalinnat rappiolla, kun osasi taattoni hankkia liitolla karjalaisten kanssa idästäpäin rauhaa, eikä ole ollut teillä enää pelkoa Novgorodista! Onpa sopinut, onpa, rutto syököön, oleilla vain ja jospa meloskellakin ... kutemassa kilpaa hauen ja sammakon kanssa." Ääni oli sana sanalta terästynyt yhä viiltävämmäksi ivaksi ja viimeisessä iskussaan se kohahti syvää halveksumista.

"Kykenettekö edes pitämään kurkelaiset ja kuljulaiset alallaan sillä aikaa, kun minä poltan Kiuralan Kiesuksenkirkot?"

"Ei ole, sen muistanevat luissaan niin äyrämöiset kuin varjakatkin, vielä konsa ylitetty Rapolan linnaharjua," Aikari vastasi juurevin sanoin.

"Ja kyennettekö turvaamaan käräjärauhan Ukonpäiviksi?" kysäisi heti jatkoksi Rautaparta, joka oli noussut seisomaan hiljainen ilo kasvoillaan ja lähestynyt Tapoa. "Ovatpa jo silloin meikäläisetkin jouset kotosalla. Kyllä pysyy rauha", lopetteli Aikari.

"Hyvä", Tapo laski päättävästi kämmenensä pöytää vasten, "ja minä kaadan siihen mennessä Vuojolaisten kirkonkukon vaikka ... pajaorjillani, jos ei ole vapaista tappelijoiksi."

Hetkeksi hän taas vaikeni. Mutta näytti aivan kuin jääneen ihmeissään katsomaan äsken lennähtänyttä ajatustaan. "Tottakin, saat antaa, Parta, pajaorjasi joukon jatkoksi", hän sanoi ukolle.

Tämä alkoi harata vastaan. Mutta Tapo kivahti hänellekin: "Sinäkin olet samoja kyöpeleitä ... saita, ahnuri, orjiesi luunpurija ja alustalaistesi nylkyri! Sanottu ja tehty. Jokainen takojaorja, joka uskaltaa mukaan, pääsee vapaaksi verensä hinnalla!"

Niine sanoineen hän nousi tyynenä, vapautuneen näköisenä. Viime teollaan hän tunsi ottaneensa Rautaparraltakin ohjakset ja hänen kovat orjakuolaimensa omiin käsiinsä. Nyt vasta hän oli talossaan ainoa ja oikea isäntä.

Noustessaan Tapo tuli taas katsahtaneeksi yksillä jalansijoilla seisovaan Maretta-neitoon. Tämä katsoi häntä äskeisestään uuden näköisenä. Huulet nauroivat kosteina, rohkean avoimina, mutta katseesta tunkihe kimmeltävän ilon alta jotain toivotonta anelemista kuin epäpuhtaan ihmisen hädänalaista rukousta jumalankuvan alla.

Ja hitaasti sulkeutuivat nauravat huulet vakaviksi. Niihin tuli jäykkää kalseutta, joka kummastutti Tapoakin. Tuntui, kuin häntä vastaan olisi tullut iänikuisia mykänkiroja kantava äänetön olento ja tahtonut hänelle puhua, mutta ei kyennyt enempää kuin silmiensä pohjukoilla tuijottamaan.

Seuraavana aamuna he läksivät taipaleelle.

Kun Tapo astui rantaa kohti odottaville veneille, hän pysähtyi hämmästyneenä puolimäkeen. Rantakalliolla seisoi vanha Rautaparta pitäen kädessään päivässä säteilevää patakypäräänsä ja vyöllä pronssikahvainen miekkansa, jota hän ei ollut kantanut kertaakaan Holsten surmanajoista saakka.

Ukko ei liikahda, ei edes Tapon astahtaessa vierelle. Nostaa vain hitaasti kypärän vasempaan kainaloonsa. "Lähdetkö matkaan?" "Onpa jo tarpeeksi aika vanhentunut. Adam Holste näyttää siittäneen liian paljon perillisiä..." Kysäisi samassa: "Ja muistanetko tunnusmerkkejä tuolla olkasi takana keihääsi kärjenlappeissa?" "No, kah..." heitti Tapo katsahtaen silmänurkallaan olan takana huotrasta sojottavaa keihästään, "taitaapa siellä olla pari kaksihäntäistä matoa... omia suomujaan kiukkuisena puremassa!"

"Niitäpä niitä", hymähti ukko, "ja niitä on sinulle nyt, tästä alkaen, tarpeen ... rautakäärmeen juoniloita ja vanhan ojakonnan viisautta. Neuvojaksesi olen aikonut mukaan."

Rautaparta oli puhunut nuorekkaasti naurahdellen kuin itseään pilkatakseen, mutta silmissä oli näkijän ja myrrysmiehen tuima, punnitseva katse.

"Tarpeenpa, hyvinkin!" Tapo löi setämiestä olalle. "Mutta koinpa jo Tiurinlinnassa, minkälainen on oikea miesten taistelu! Se on kuin iskisi kalmantyyneen ilmaan Tuulen-akan ja Ukon-kajavan tappelu ja harjujen hongikot humahtaisivat hulluun myrskyyn... Turrin poika jylmää salamassa pilvestä pilveen, ja yht'äkkiä, alla manalaisen parran, huohottavassa ilossa, tuskassa ja vaarassa saat päähäsi järjen salaman... Se kimpoo otsasta kuin isku kivestä irti. Ja silloinpa tiedät, poika, mitä teet tai tekemättä jätät... Sellainen se on ... miekkamiehen järjensalama!"

Tapo oli katsonut kirpeän kirkkaana hyppelehtivää lahden pintaa. Pienet laineet olivat nousseet hänen silmissään loppumattomaksi aallokoksi, jota vastaan sotauisko iski kokkansa kuin käärmeen pää Iku-Turson niskaan. Hän heilautti kättään Mieholle, joka jo leikaili veneineen ulohtaalla rannasta ja viittoili kämmenellään vastaan.

Siitä Kalsoistenkin päämiehet nousivat uiskojensa melanvarteen ja nostivat käsivartensa lähtömerkiksi pyyryissä istuville jousellisille ja pajamiehille, joiden naamat nyt paistoivat karheata voimaa ja uskollista tahtoa.

6.

Väijytys.

Kuloveden Salonsaarella, lahden kaarteessa, joka avautuu pohjaan päin Kiuralannientä kohti ja jonka takaa nousee korkea vuori, makailevat vuojolaissotamiehet hiljan sytytetyn nuotion vieremillä.

Astulf ja Lutiger, saksilaiset asemiehet, joista edellinen on tullut alapäälliköksi Swederuksen jälkeen, istuvat laakealla kivellä, syrjempänä pitkin kenttää rojottavasta leiristä.

Astulf potkaisee saappaankorollaan maassa viruvaa tyhjää oluttynnöriä: "Ziun ja Freian nimeen... on tämäkin kesän tuloa! Ilma on kirkasta, kirkkaampaa kuin isä Reinin vihreä kristalli, kun Karhutähti tanssii sen sylissä Valpurinyönä..." Jäi muistamaan tuokioksi kotomaittensa näkyjä. Mutta tuoksahti taas kärsimättömänä: "Domus prostibulis! tätäkin hiljaisuutta ... liikkumattoman hiljaista kuin Gereonin marttyyrikirkossa. Mutta harmaata ja raskasta kuitenkin kaikki. Harmaampaa kuin Moselin savivelli mataessaan Reinin syliin..."

Astulf oli noussut kylmästä hytisten ja ruvennut lyömään kämmeniään läikyen vastakkain selän taakse. "Hoi, miehet, jäikö tynnörin näköistä yhteenkään taloon?" Sotamiehet murisevat vastaan haluttomina kieltävin, kohmettunein elein.

"Köyhä kansa!" kiroilee yhä Astulf. "Vai köyhä?" havahtuu Lutiger. Niiden olvet on pantu maakuoppiin, kuten simasarvet, hopeamaljat, rahat ja aarteet... Ja meille juottavat puutuopista rapaa, jos juottavat!"

"Hallha! Hallha!" huusi Astulf saksilaisen sotahuutonsa. "Ylös, miehet, Widukindin korppien nimeen ... ryöstämään, olutta tänne, vaikka mustan Helin sumuporteilta asti!"

Asemiehiä nouseskeli. Mutta Astulfin ja sotilaitten huomio oli samassa kääntynyt selälle päin. Sieltä oli kuulunut ... Kiuralanniemestä päin kuin hukkuvan avunhuuto, joka tukehtui äkkiä, aivan kuin nielevä häränsilmä olisi sen umpeuttanut lukkoon.

Alapäällikkö oli jo epäilemäisillään salahyökkäystä. Kuka niitä tiesi... yht'äkkiä ammahtavat rantapensaikosta puukko hampaissa ja ... kurkut auki tai pää sohjoksi. Viimesyksyinen Swederuksen surma oli vielä tuoreessa muistissa.

"Hallha!" hän huusi taas kantavalla äänellä, aivankuin yltääkseen vastapäiselle niemelle asti, jossa ryhmä heikäläisiä oli keskeneräisellä kirkkorakennuksella vartiossa. "Taisi ulvahtaa tulikurkku lapinkorvesta", tokaisi joku. "Tai kahlekoira Finsterlandista saakka", lisäiltiin kammahtaen joukosta.

Mutta mitään ei enää kuulunut kuulostamallakaan. Sen sijaan alkoivat kajakkaassa ilmassa kolkehtia soutavat airot. Ja pian ilmestyi idänpuoleisen niemen takaa yksinäinen vene, joka käänsi kokkansa hitaassa kaaressa kohti nuotiota. Se näytti olevan lujassa lastissa, laidat syvällä vedessä.

Alapäällikkö terästää silmiään, oliko ehkä ritari Wibrecht tulossa tarkastamaan leiriä. Mutta ei ... ei sen näköistäkään. Ukon tapainen istui perässä ja olematon rääsypekka soutamassa.

Mitäpä kostua ... tuollaisista, oli Astulf jo heittämäisillään koko veneen mielestään.

Mutta se lähestyi yhä, suoraa ja varman suuntaansa. Jo karahti rantahiekkaan kokka. Ja ketterästi nousi soutajapoika laidan yli. Ukko rähmi väljissä rohtimisissaan ja virsuissaan, tepasteli rantahiekalla ja näytti ontuvan toista jalkaansa. Mutta koppasee äkkiä kämmentensä väliin täyden umpitynnörin, panee somerolle, koppaa yhtä keveästi toisen ja samassa kolmannenkin, kiskaisten molemmat yhtäpäätä kainaloihinsa. Lähtee nuotiokennästä kohti, pojan ryhtyessä kantamaan jäljelle jäänyttä perässä.

Ukolla on päässä kasvoja syvälle varjostava kokkalakki ja naama kai nuotioilla tuhraantunut nokeen ja tuhkaan.

"Pyhä Plektrudis ja Reginhard!" "Korppi syököön!" "Pyhän Martinuksen tulenpalavan halstarin kautta!" kuului vuojolaissotamiesten rykelmistä ilohuutoja. "Hallha, hallha! Hoi, Widukindin penikat!" huusi Astulf, levittäen molemmat kätensä ja astuen ukkoa vastaan.

Tynnöriukko seisoo nöyrän näköisenä, kyssäselkäisenä rähmyksenä suupielet imelässä kurtussa. "Toin tässä kristityn antimia ... ristinmiehille", hokee ja tekee ristinmerkin tapaista. Mutta silmät pallittavat tulenkajossa nokinaamasta vetreinä kuin mäihäpallot. Astulfiin iskeytyy epäluulo. "Mistä tulet? Mistä olet nämä saanut?"

Lutiger on jo lyönyt omin päin yhden tynnöreistä auki. Hyvää mieltä röhisten ja tynnöriä kohti tungeksien sotamiehet ovat alkaneet hääriä kuin tappelussa. Lutiger nostaa koko tynnörin leualleen, juo, jotta kiherä parta valuu ruskeaa vaahtoa, ja panee juoman kiertämään.

"Kojolan piilohaudasta", on alkanut selittää ukko Astulfille. "Eivät soisi... salapakanat, osmeroisvallat ... edes suun kostuketta ristinsotureille, mutta me ... loismiehet, me ... ristiin kastetut, rujot ja rammat, me, tuota ... rikkailta vähennämme ja omaa köyhänosaamme taivaassa lisäilemme..." Ukko oli puhunut höperöllä äänellä ja suutaan mutustellen. Alapäällikkö ei osannut sen enempää tutkailla. Karjahti yli koko leirin, löi auki oman tynnörinsä ja juominki alkoi. Vain vartijat molempien nienten kärjissä ja takaisella vuorella saivat kuulostella kuivin suin ja karvain mielin puheenpitoa, sorinaa ja melua.

Äijän hintelä poika ruiskauttaa tovin kuluttua hampaankolostaan ukon lähettyvillä pitkän syljen ja kuihaisee korvaan: "Eipä ole ... korpin ruokaa paljonkaan alle sadan miehen, joka roikan kiersin ja päänupit lueskelin."

Ukko oli ollut äsken siemaisevinaan miesten joukossa pitkät olvet ja leveili nyt humalaisen näköisenä: "Ka, mitäpä tuosta ... silloin akka autuasna, kun on ukko humalassa, tavataan sanoa Sorrilan puolella..." Hätkähti vähän viimeisiä sanojaan ja kuihaisi vastaan pojalle: "Kuule, Hänni, hoitele nuotiota ja tarkkaile, että on joka hetki valmiina kolme kekälepäistä ranganpätkää." Erosivat taas muina miehinään.

Astulf on jo Lutigerin kanssa häkäissyt päänsä kuumaksi. Muinaiset kotoseudun kuvat liikkuvat lämpöisen vehmaina hänen silmissään. "Muistatko, veriveljeni", hän lyö toveriaan olalle, "muistatko kotorantojamme Weserillä, siellä Engernin puolella? Siellä se vasta on kevät! Pyhän Prokuluksen lähteen kautta, muistatko?" Leppoisassa sekamelskassa alkoivat tulvia hänen huuliltaan pakanalliset ja kristilliset jumalat: "Kun siellä, poikaseni, toitahutti Adalhard-herra sarveensa kevätmetsässä, riistanajossa, silloinpa syöksyi koko heerbann vehmaita metsiä päin." Hän oli noussut istumakivelleen seisomaan ja jatkoi aivan kuin olisi joltain kummulta kuvaillut aamun varhaista riistametsää: "Freia-äiti ratsastaa parhaillaan läpi lehvikon pyhillä kissoillaan. Lempeä Holda-rouva ajelee kasteista sammalmattoa metsäkarjullaan, johtaen sen riistamiehen eteen. Ja kuuletko, poika, kuuletko? Witolf-jättiläinen kumahuttelee rautakangella koivujen ja tammien kylkeen, jotta käy humu ja ryske. Sudet ja karhut havahtavat luolistaan ja ... hehe ... muistatko, lurjus? Muistatko? Sano, veriveljeni, sano pyhän Kunibertin nimeen, tai heilahtaa huotrastaan Saxnotin miekka..."

Kertoja oli ärtymäisillään iloiseen käsirysyyn. Mutta toiselta puolen leiriä oli joku hänen heimolaisistaan yltynyt laulamaan vanhaa saksilaista sotalaulua.

    "Engernin miesten häilävät miekat,
    vertyy frankkien valkeat kilvet,
    Saxnotin voitto on tullut.
    Sen punakilvet ja torvet
    kostoa Werdenin surmasta räikää.
    Walhalla aukee, Ziuntalo loistaa,
    Odinin korpit on työssä."

Laulu kaikui kotomaan ikävää ja ammonaikaista voimaa Pohjolan autiossa yössä.

Aivan läheltä seuraa leirin tapahtumia Kalsoisten Tapo ja Rautaparta. He seisovat vuorenkupeesta maansisustaan työntyvän ahtaan aukon suussa, jonka peittää näkyvistä tuuhea kataja. Siihen paikkaan on kallionlohkareista muodostunut portin tapainen, jonka kansa uskoi johtavan suoraan maahisten kartanoon, mutta joka tosiasiassa vei vain ahtaaseen syöveriin, vuoren sisään, ja tämän läpi vastakkaiselle puolelle, jossa tiheän lehvistön peitossa oli toinen, yhtä ahdas portinaukko.

Maretta-neito ja Ilolais-ukko olivat opastaneet tänne pirkkojen pienen joukon, sillä vain yllätyksin oli voitettavissa kaksinkertainen vihollinen.

Tapo seuraa, leukaperät puristuneina jännittävään odotukseen, Miehon ja Revon Hännin hommia. Äsken, kun oli kuulunut vuojolaisvartijan kuolinhuuto Kiuralanniemestä, hän oli henkäissyt kylmästä ilosta. Arpia oli täyttänyt tehtävänsä. Kirkon puoliväliin nousseet hirsikerrat roihahtaisivat kohta tuleen, kun vain saisi Mieho annetuksi sovitut merkit.

Saksilaisten meluavalta laululta hän ei hetkeen aikaan kuule mitään. Sen loputtua hän kuulostaa ylöspäin, vuorelle, jossa odottavat parhaillaan lymypaikoissaan Sorrin Lippo ja Teisko. Näiden piti nukuttaa vuorella seisovat vartijat äkkiä ja äänettömästi.

Mutta sieltäpäin ei kuulu vielä mitään. Ja Tapon katse siirtyy taas seuraamaan erikoisesti Astulfia, jonka hän on havainnut leirin päämieheksi.

Mutta tämä ei näytä vieläkään oikeita humalan merkkejä. Lie vain äskeisestä laulusta ilostumistaankin ilostunut ja ruvennut sukkelapäisenä kompailemaan kokemattomamman toverinsa kanssa.

Pujoi haaleanpunaista leukapartaansa, jonka hän oli selvästikin leikannut ritari Wibrechtin parran malliin, ja yltyi holtittomaksi koiranleuaksi: "Häh, eikös ole pyöveli porttolan yliherra Regensburgissa? Domus prostibulis! sanoi Luttichin piispa. Mutta tiedätkös, rakkari, mikä on Regensburgin pyövelin päävirka?"

"He, jo toki ... katkoa päitä!" ilostui Lutiger: "Marjan pojan kautta, sinä olet tolvana! Etkö kuullut, että hänen päävirkansa oli olla pääherra porttolassa? Domus prostibulis! Mutta ei ole sekään pääasia hänen päävirassaan..."

"Mutta sanopas sinä", yritti Lutigerkin olla poikaa puolestaan, "sanopas, miksi pyhä Agnes ei pessyt ruumistaan koko elämässään!" Mutta Astulf veti sellaisen arvan selväksi yhdellä huitaisulla: "Heh, no, jotta ... ei tuntisi vahingossakaan lihan iloa pyhissä paikoissaan, pöllö. Hoi, poika, Betlehemin malja!"

Mutta vieläkin oli äskeinen riettaus viisastelematta loppuun. "Osasitkos sanoa", Astulf jatkoi itsepintaisesti, "mikä oli se pääasia siinä pyövelin päävirassa, no?" Lutiger oli nauravinaan kokeneen riettaasti ja höhähti muka tietävästi: "Liekö tuossa sen enempiä tietämisiä, mutta..."

"Onpahan, poika! Pyhän Martinuksen nimeen, sinä untuvanaama, etkö sinä sitä tiedä, että pyövelin pääasia on kuorsata tymähumalassa, silloin kun piispa Reginhard käy porttolassa!"

Siitä leikkauksesta sieti kyllä ylpeillä. Kompailijan raikuva nauru ja pitkät röyhtäisyt panivat Lutigerin pelkäksi onkilieroksi sellaisen viisauden edessä.

Tapo on ruvennut hakemaan katseillaan taaskin ritari Wibrechtin hahmoa, mutta ei löydä, ei leirin alueelta eikä selän puolelta.

Tämä on toiselta puolen hyvä merkki. Alapäällikön humala on jo nousussaan ja johdottomat miehet on helppo saattaa sekasortoon. Mutta sittenkin ... juuri sen miehen pitäisi olla tuossa juuri nyt, tuossa silmien alla ... hänen miekkansa valossa.

Kurkkua alkaa itsepintaisesti kuivata. Hän katsahtaa Rautapartaan, mutta ei näe muuta kuin heikosti kimmeltävän kypärän ja liikahtamattoman parrankaaren.

Mitä aikailee ... tuo Sorrilan rähmys? Kähmii siellä täällä ja ontuelee roikasta roikkaan? Ettei vain, lallus, ryyppäisi itseänsä alakärsäksi toheloksi?

Jo, jo käy kuihaisemassa Revon pojalle! Tämä yltyy hetken kuluttua nakkailemaan nuotion lähettyviltä kivenmukuloita veteen. Juoksahtaa rantaan ja viilettää pari voileipää lituskaisilla kivillä. Jo palaa taas tulen luo. Potkiskelee nuotiopuita, jotta säkenet singahtavat. Ottaa äkkiä palavan kekäleen heittäen sen kaaressa rantaveteen. Ja samassa, yhteen menoon, kaksi muuta ranganpäätä perässä. Jää virnistelemään, aivan kuin pojankurikka ilkimieliselle kepposelleen.

"Hyvin tehty," jupisee Tapo ja jää nyt jännittyneenä tuijottamaan Kiuralannientä kohti.

Kulun hetki. Tuntuu kuluneen pitkä aika. Mieho ja Hänni siirtyilevät kaartaen vuoren kuvetta kohti. Tapon takana, lähimmillä miehillä, on heille varattu miekka ja tappara.

Äkkiä alkaa vuorelta kuulua huutoa ja ryskettä. Sorrinpoikien uhrit ovat sittenkin päässeet temmeltämään ennen tuupertumistaan. Yhtä nopeasti palaa hiljaisuus. Mutta eräät Vuojolaiset ovat jotain kuulleet. He juoksevat Astulfia kohti, viittoen hätäisinä vuorelle päin. Mieho ja Hänni ovat seisahtuneet paikoilleen. Tapo on nykäissyt Rautapartaa hihasta. Tämä jatkaa merkkiä taakseen, miehestä mieheen, jotka vuottavat ahtaissa mäyränkoloissaan hyökkäyskäskyä.

Astulf näyttää käsittävän, että vaara on uhkaamassa. Hän huitaisee päätään aivan kuin karkoittaakseen liiat humalat. On jo lähtemäisillään Miehoa kohti, joka luimistelee ympärilleen hakeakseen kivenlohkaretta, jolla rymähyttää alkajaisiksi.

"Kirkko palaa! Pyhän Eerikin kirkko!" kuuluu samassa huuto rannemmalta. Ja koko leiri jähmettyy katsomaan Kiuralannientä, josta nousee pystysuorana sauhu ja lieska.

"Karmelin vuoren kautta!" "Missä on ritari ... ritari Wibrecht?" kuuluu kauhistuneita huutoja.

Pirkat ovat äskeisestä päällikkönsä merkistä ja palkkasoturien kauhunhuudoista alkaneet pakkautua vuoren onkalon suuta kohti. Mutta Tapo ja Rautaparta työntävät miehet sanaa sanomatta takaisin mäyränkoloihinsa.

Nyt oli syytä odottaa parhainta hetkeä.

7.

Friisiläiskorpin joutsenlaulu.

Astulf päällikkö oli kiroillut pyöräpäisenä pyhimysten ja Witolf-jättiläisen nimeen.

"Veneisiin!" hän oli saanut lopulta irti kurkustaan selvänä käskynä. "Siellä on pakanoita tai Maksameren saatanat! Domus prostibulis!" hän noituu yhä palkkasotureitten kahlatessa veneisiinsä.

Näitä loittonee vähitellen rannasta. Kokonainen jono on niitä jo työntymässä selemmälle, ryhtyen soutamaan huimaa vauhtia tulenpatsasta kohti.

Vielä on jotakuinkin puolet Vuojolaisia rannalla. Mutta venemiehet ovat jo niin kaukana, ettei täältä hevin kuulu heille saakka päällikön käsky huutamallakaan.

Jo heittäytyy Astulf-päällikkökin veneeseen. Etenee kivenheiton verran rannasta. Silloin on pirkkojen aika tullut. Tapo ponnahtaa suojastaan. Juoksahtaa kennäälle ja laskee keihäänsä lähimmän miehen maksaan. "Rinta rinnan! Rinta rinnan!" hän huutaa vuoren kupeesta juokseville miehilleen.

Vuojolaispäällikkö ja pari lähintä venekuntaa kääntyy takaisin rantaa kohti. Taistelu on alkanut somerikolla ja kennäällä, laakeitten kallioitten vaiheilla.

Vuojolaiset ovat sulkeutuneet lujaksi rivistöksi. Mutta yllätyksen kauhu lamaa heidät. He eivät ennätä tarttua koviin jalkajousiinsa, vaan luottavat pelkkään miekkaan. Hyökkäys on tullut äkillisenä vyörynä heidän niskaansa. Ja mistä? Mistä? Suoraan vuoresta, vuorten alta! Hiidet ja peikot iskevät kalpeassa yössä värittömin kasvoin... Niiden säilät näyttävät palavan! Ne on kiskaistu suoraan Norrheimista, helvetinvuoren alimmaisesta ahjosta. Ja itse muotopuoli Lucifer on niitä johtamassa!

Sillä hirvittävimmältä näyttää heidän silmissään Rautaparta, joka on hyökännyt oikea kädentynkä koholla, tyhjä hiha heilahdellen edestakaisin ja miekka vasemmuksessa. Sen kypärä hohtaa himmeän valjuna kuin kuolinlakki vainajan päässä. Kasvot eivät liikahda, mutta silmät palavat kovaa tulta kulmatukkojen alta.

Palkkasoturien tottuneet käsivarret nousevat iskuun ja laskeutuvat alas. Mutta ne eivät kykene huutamaan pyhiä eivätkä tavalliseen tapaansa rennosti kiroilemaan. Kädet pysyvät kumman puutuneina, ja näkymättömät riipat painavat polvitaipeissa.

Hetken ajan on veri jo heissä hurjistumaisillaan, kun Astulf on huutanut "hallha, hallha"-huutonsa tyrskynä saapuvan veneensä kokasta. Mutta päällikkö ei pääse miestensä rintamaan saakka. Hänet on ottanut vastaan vesirajassa Kalsoisten Tapo.

Maanpuolelta painaa tapparoineen Sorrin Mieho kuin niittomies aamunkasteisella rantaniityllä. Hänen sivullaan syöksähtelevät vimmattuina, pörhöniskaisina ampiaisina Lippo ja Teisko. Ja Revon Hänni pureutuu koirana selkäpuolen Vuojolaisiin. Juuttuu yht'äkkiä puukkoineen rotevien miesten lonkkiin, irtautuu taas, juoksahtaa turvaan, mutta isketyn tuupertuessa ammahtaa taas tulipäisenä kekäleenä vihollisensa niskaan.

Astulf makaa jo haavoittuneena matalassa rantavedessä, pyrkien käsivarsiensa avulla maalle päin. Tapo on noussut nuotionviereiselle kivelle silmäämään taistelun kulkua. "Kierrä taaksepäin, selkäpuolelle!" hän huutaa Mieholle. "Tunkekaa ne kokoon ja lyökää kasvoihin ja niskaan! Lyökää ... kalmalaisille kaikki! Se on vierasta verta!"

Mutta päätaistelu on edessäpäin. Tapo havaitsee uuden veneen kiitävän oikeanpuolisesta niemekkeestä ja miehen kokassa huitomassa pysäytymismerkkejä Kiuralannientä lähestyvälle venejonolle. Tämä pysähtelee epäröiden, kääntyy vähitellen ympäri ja hurjana juokseva vene tapaa joukon keskellä salmea.

"Se se on ... Wibrecht-ritari", jupisee Tapo. "Rautaparta!" hän huudahtaa ukolle, joka katselee jo sivummalta lopputaistelua.

Ukko on havainnut tapahtuman salmella. Hän katsahtaa Tapoon. Tämän silmät ovat leimahtaneet hurjaan paloon. Niissä on metsäläisen synkkää vihaa ja kuumaa tulenpaloa, kuin ilveksenhiihtäjällä, joka näkee lopultakin saaliinsa kääntyvän päin viimeiseen taisteluunsa.

"Ottanet sen hoteisiisi yksin?" tokaisee Rautaparta viitaten ritariin, jonka kypärä, kilpi, rengaspaita ja polvisuojukset kiiltävät jo kaukaa nousevassa auringossa. "Surmaan sen ... rantaveteen", Tapo mutisee silmä koko ajan tähdättynä vihollisen ylpeään, takakenoiseen päähän.

Heidän takanaan on taistelu jo lakannut verilöylyyn, jossa palkkasoturien jäännösjoukko on tiheään tungettuna isketty teuraina maahan. Uupuneita miehiä kertyy rantaan. "Narvalaisia on kelmennyt viitisen miestä, hinsalaisia pari ja pajaorjia, kukaties ... kymmenkunta. Iskivät kuin moukarilla, paljaina rinta", selittelee hiestä märkä Mieho, pyyhkien housuihinsa verisiä kämmeniään. "Sepä se", huudahtaa Tapo, "he taistelevat enemmästä kuin elämästä! Juokse, järjestä miehet ... rinta rinnan ... ylemmäksi", hän päättää kiirehtivin elein. Hyökkäävä vene syöksyy yhä kohtisuoraan rantaa päin. "Kristuksen veri, pyhä veri!" kuuluu jo loitolta ritarin sotahuuto. Tapo riipaisee lähimmän miehen keihään. Välimatka on pitkä. Mutta hän ei malta enää odottaa. Hän kiskaisee olkansa takaa hirvittävän heiton. Keihään vana suhisee tuulena. Se lentää kohti. Se osuu!

Mutta pettymys panee heittäjän kasvot irvistämään kiukusta. Sillä ritari on ottanut sen vastaan kilvellään, kiskaissut sen samassa irti ja nauraa nyt hurjaa, halveksivaa naurua.

Tapo on temmannut kilpensä vasemmukseen aikoen hyökätä veteen. Mutta taaskin hän on laskenut väärin. Wibrecht ritari toitahuttaa pientä vaskitorvea. Ja samassa sujuttautuvat veneet rintamaan. Kovat rautajouset kaartuvat ratisten, ja äkkiä kimmahtavat jänteet rahkoihinsa. Pitkien nuolten jäätävä vihuri yltää rannan. Pirkkoja horjahtaa taaskin tanterelle.

Ja kuin ärsytykseksi ritari tekee toisenkin tempun.

Kuuluu lujia käskyjä. Veneet kääntyvät taas ja syöksähtävät uutena rintamana lännenpuolisen niemen sivua pitkin. Ja hyökkääjät katoavat rantapensaikkoon.

Nyt vasta pirkkapäällikkö älyää, että hän on tekemisissä itseänsä taitavamman sotaherran kanssa. Hän hyökkää ylemmäksi. Jouselliset ovat järjestyneet rintamantapaiseen. Mutta niitä on tuskin kolmeakymmentä täyteen. Niinpä on kaksinkertainen ylivoima tulossa väsyneitä miehiä vastaan. Tapo tuntee hädän puristavan kurkkuaan. Hän näkee sumussa haavoittuneitten rykelmät, kuulee vieriltään valitukset, voihkinan ja kuolonhorteiset kiroukset. Kosteassa aamuhuurussa löyhkää veri imelänä maltaanhajuna sieraimiin. Koivujen oksilta tippuu parvittain kristallinkirkkaita pisaroita häikäisevässä aamussa. Nuoret lehdet ja kasteiset seitit kuultavat heleän viheriänä, ihanan olemattomana verhona taivasta vasten. Hopeapisarat eivät lakkaa helmeilemästä. Nuori päällikkö näkee ne sokaistunein silmin, ja kuitenkin näkee ... yksin ne koko tässä hourupäisessä aamussa. Syvällä etoo mieltä verenhaju, aivan kuin ennen poikana kyläisessä syysteurastuksessa. Miksi ne tunkevat tänne ... idästä, lännestä, jokaisesta koskensuusta, jokaisesta jokiväylästä ja lahdenperukasta? Miksi oli hänen taattonsa kasvoilla väsynyt, alinomaisen surun ilme? Se oli kai ... tämänlaatuista ... vainolaiskirojen panentatautia? Hän ei jaksa tänä hetkenä enää kuohahtaa edes suuttumuksesta. Tunnustelee vain avuttomana viittansa hihaa. Se on märkä. "Lie satanut ... taistelun aikana", hän hymähtää ... jotain hymähtääkseen.

Tuossa seisovat Mieho ja Rautaparta miesten edessä ja katsovat häneen kummastuneina, levottomina. "Kiesuksen perkeleet!" on Tapo karjahtavinaan. Mutta se tuntuu vain ähkäisynä omaankin korvaan, eikä hän tiedä vieläkään, mihin keinoon tarttua.

Yksinäisiä nuolia vipajaa niemen rantapensaikosta ja maankin puolelta, puunkorkuisten katajien taitse. "Kilvet kouraan!" Tapo käskee vaistomaisesti. Mutta nuoltentulo taajentuu, käy yhä tarkemmaksi. Hän tajuaa, että Vuojolaiset lähenevät pensas pensaalta ja aikovat naulita pirkat mies mieheltä vuorenseinämää vasten. Ja tuon aukeaman yli on niitä vastaan mahdotonta hyökätä!

Vuoren kalju otsa tuijottaa kylmänä vastaan, alaspäin. Mutta se panee Tapon yht'äkkiä huudahtamaan ilosta. Hän on paukauttavinaan itseänsä otsaan ... omaa pöhköyttään. Harppaa jousellisten luo, käskee ja hoputtaa melkein kuiskaten: "Vuoreen, jonossa ... luikahtakaa yksitellen, noin ... sillä tavalla, sillä tavalla..."

Ritari Wibrecht ilmestyy aukeaman vastapuolelle. Hän on nostanut kypäränsilmikkonsa otsalle. Silmät pälyvät vaanien puolelle ja toiselle ja juuttuvat lopulta pelkkänä ihmetyksenä vuoren seinämään. Hän epäilee järkevän aprikoimisen ja taikauskoisten kuvitelmien välimailla. Nehän kykenevät ... lapin velhot, hukkumaan tuleen ja ajamaan näkymättömällä kivellä vettä myöten?

Aamuvihuri viisti salmea. Aamukukko kiekui pitkään kaukaisesta talosta. Hän oli kuulevinaan tuulen viheltävän. Vai oliko se noitien tuulenhuutoa paatisesta aluksesta? Kuuntelija teki nopean ristinmerkin.

Samassa ... tuossa aivan jalkojen edessä kukki keväinen orjantappura. Se oli kuin ilmestys, Neitsyen, taivaan morsiamen, siihen siunaama ... yht'äkkiä, hänelle vahvistukseksi, sillä orjantappuraa pelkäsivät helvetin pirut ja manalan hurtatkin.

Ritari ryhdistihe. Viittasi miehensä seuraamaan.

Tapo seisoo katajan takana. Hän on päättänyt houkutella vihollisensa lähitaisteluun. Se on hänen ainoa pelastuksensa.

Vuojolaiset lähestyvät hajallisessa rintamassa. Ritari Wibrecht on jo tuossa ... katajan takana... Kääntää epätietoisena häneen päin selkänsä. Sitä voisi iskeä suoraan niskasukaan ... kypärän ja rengaspaidan lomitse, välähtää Tapossa.

Mutta hän päästää hurjan taisteluhuutonsa: "Hoi, miehet, hoi!" ja loikkaa näkyville.

Ritari ja pirkka taistelevat erikseen. Lyö kaulaan, kaulasuoniin, takoo Tapon aivoissa. Tai polvilumpioitten yläpuolelle... Sen on silmikko ylhäällä! Häikäise se, pane aurinkoa vasten... Sen on haarniska raskaampi. Väsytä se pitkin loikkauksin, älä anna rauhaa äläkä armoa... Pirkan aivot ovat nyt kylmät kuin nälkäisen keväthauen, joka jään varjosta tekee hirveimmät syöksynsä, täynnä havahtuneen luonnon säälimättömintä elämänhimoa.

Kaksi tasavertaista säilää välkehtii kenttää pitkin. Niiden välillä ratkaistaan koko taistelu. Tämän tietää heistä kumpikin. He eivät huolehdi enää joukoistaan. Tapokaan ei ennätä nähdä, että pirkat taistelevat melkein toivottomassa puristuksessa. Tosin selän suojana vuorenrinta, mutta edessä ylivoimaisen ja vahvan vihollisen nahkahaarniskainen ja kilvekäs kalmanketju.

Nuo kaksi miekkaa katoavat niemen puolelle. Mutta ne palaavat taas, kummankin kärjessä yhä salamannopea välkähtely.

Sammuneesta nuotiosta rojottaa ulospäin pari rangan tyveä laakean kallion kuvetta vasten. Tapo äkkää paikan. Tuohon, tuohon se voi ... kompastua!

Hän kiertää rannan puolelta nuotiota kohti. Jos ei onnistu aie, joutuu se ainakin naama aurinkoa vasten ja sokaistuu epävarmemmaksi.

Mutta hän joutuu itse viettävälle maalle. Ritari suojaa keskiruumiinsa kilvellä ja alkaa huiman iskusarjan ylhäältä päin.

Tapon päätä uhkaa joka hetki kuolema. Kilpi koholla hänen täytyy peräytyä vesirajaan, vieläpä kapeata soraulkonemaa pitkin. Lepänurpuja ui näkymättömän tuulen ajamina rantavedessä. Peräytyjä luulee niihin tuijottaneensa pitkän aikaa, joskin on ne saanut vain yht'äkkisenä näkynä silmänkalvoonsa. Ne vievät joka tapauksessa hänen mielensä humahtavan tuulen nopeudella jonnekin ... kotorantamalle. Nehän olivat olleet hänen varhaisvuosiensa lukemattomia uiskoparvia kotovalkamassa...

"Miksi tulit!" hän äsähtää äkkiä kiukkuisena, hampaat karskahtaen. Miekka kimmahtaa sokeasti hyökkääjän kilven alitse. Se tuntui iskevän lihaa, suojatonta reittä. Koko hänen vartalonsa saa takaisin entisen voimansa "Jokos sait! Mitäs tulit näille main ... vaakkumaan, hiienkorppi?"

Ritari oli peräytynyt ylemmäksi kennäälle. Tapo hyökkää, selkäpiissä ja niskassa ruumiinpinta kananlihalla sokeankuumasta vihasta ja jännityksestä.

Vasemmalta alkaa kuulua pirkkojen avunhuutoja, Tapon aistit tajuavat ne kaukaisina, ummehtuneina huutoina. Hän iskee yhä ... nuotiota kohti. Miekan edessä on jotain tarmotonta. Hän tuntee sen ja saa takaisin kylmän harkitsemiskykynsä. Sen vasen jalka on hervoton. Se laahaa sitä peräytyessään... Nyt sen kantapää on rankojen vieressä... Yht'äkkinen isku ylöspäin, ilmaan saa sen horjahtamaan. Nyt se rojahtaa selälleen. Ja samassa lennähtää sen miekka laajasta alaiskusta kourasta irti.

Tapon voitonhuuto tunkee kurkusta käheänä vaakkumisena. Mutta Vuojolaisten joukosta on syöksähtänyt miehiä päällikölleen apuun. Ne ympäröivät hänet ja nostavat seisaalleen. Tapo silmää pirkkojaan. Syntyneestä aukosta kahlaa parhaillaan Mieho tapparoineen, rinnalla Rautaparta. Vanhus on kuoleman kalpea kypäräänsä saamasta iskusta. Miehon pää on paljas, naama juoksee virtanaan hikeä. Suolainen hiki on sumentanut silmäluometkin tulenpolttaviksi viiruiksi. "Kerran kuolla syntyneen", hän ähkää, "eikä tässä ... maaten manalle, mutta ... tarvis on apua". He hyökkäävät kolmisin vuojolaisrintaman vasempaan kylkeen. Ritari johtaa taistelua miestensä takaa.

Pirkkojen korvissa kiekuu jo selvästi manalan kylmäharjainen kukko. Kohta näyttää ylivoima heidät työntävän vuorenseinää vasten ja naulitsevan kuin pöllönpojat hevostallin ovenkamanaan.

Mutta silloin ... pohjattoman haudan reunalla pysähtyy tappelu kuin olisi alkanut ukkonen jylmätä suoraan heleästä auringosta. Eikä kuitenkaan kuulunut muuta kuin naisen ylpeänä kajahtava ääni ylhäältä, metsän rajasta. Siellä seisoo, vuorenharjan kierrettyään, kokonainen jousellisten joukko, etupäässä Sarko-isäntä ja luinen tyttärensä Maretta.

"Missä on Kalso-päällikkö?" oli neito äsken huutanut riemukkain äänin. Tapo näki hänet seisomassa solakkana, nauhattomin otsin, toisen palmikoista hajallaan olkapäällä. Sen oikea käsivarsi oli kohollaan, aivan kuin hakemassa häntä, metsän viemää, takaisin ihaloille rintamaille...

Hän nostaa kätensä, johon hän on tempaissut viholliselta keihään, riehakkaaksi tervehdykseksi. Vaistomaisesti hän ryntää Vuojolaisten taitse. Nämä tuijottavat ällistyneinä, liikahtamatta. Ritari Wibrecht yksinään seisoo häntä vastassa, kilpi ja miekka yhä kourassa. Tapo ei odota, ei harkitse. Hän vetää aseensa olan taitse väkivoimaiseen iskuun. Se lentää kilven vieritse, murtaa ritarin asepaidan ja tunkeutuu vasemman solisluun alle.

Samassa vauhdissa loikkaa Tapo yli kaatuvan miehen, kohti Maretta-neitoa. Hän huohottaa syvin palkein. Ottaa neitoa käsivarresta ja lyö Sarkolan isäntää olalle. Se on kovakouraista kiittämistä pirkkojen pelastamisesta. Ja Sarkoisten tyttären silmissä on naurava, kimmeltävä loiste.

Vuojolaiset seisovat tyrmistyneinä kahden joukon välissä. Mieho huutaa jotain ... hyökkäyskäskyn tapaista. "Riisukaa aseet! Ne säästetään!"

Rautaparralle, joka nousee hänkin sarkonlahtelaisia kohti, Tapo tokaisee ilopäissään remahtaen: "Siinä on sulle, saituri, uudet pajaorjat!" "Liepä, liepä, jollen myy niitä Nevan orjasaarella riunaan ja tenkaan ... Moskovan pajareille", ukko koukoilee, vaikka horjuukin päätä särkevästä kivusta ja väsymyksestä.

Ritari Wibrecht makaa yksinään viettävällä kennäällä, keihäs yhä rintakehässä.

Kalsoisten Tapo pysähtyy verivihollisensa kupeelle. Tämä avaa silmänsä. Ei näytä kuitenkaan jaksavan katsoa mihinkään määrättyyn paikkaan. "Muistanet helvetissäsi ... miten käy kulkukoirien pirkkojen riistamailla", Tapo lyö leppymättömän synkät kirot makaajaa vasten kasvoja.

Ritari näyttää kuulevan ja ymmärtävän nuo sanat. Hän kohoaa hitaasti toisen kyynärpäänsä varaan ja alkaa puhua, täysin tajuissaan, silmät selkeinä: "Olen Kristuksen vasalli ja kuolen lääniherrani puolesta... Tämä oli taistelu taivaasta, pakana!"

"Haluatko armoniskun?"

"Sen sanon kohta, mutta muista sitä ennen, että friisit ja saksit eivät kyenneet vastustamaan frankkien ristinmiekkaa eivätkä vendit meikäläisiä ... ristinritareita. Ja teidätkin, hämäläispakanat, on murskaava miekka ja risti..."

Hän näytti valahtavan entistäänkin kalpeammaksi. Mutta nousi taas, ja nyt tulvahti veri hänen päähänsä kuumeesta ja vihasta. "Etkä ryöstä, vironsusi, Notburga-neitoa. Hänen kädellään ostelee parhaillaan Bunge-herra Haalogalannin laamanninpoikaa, hyökätäkseen sinua ja karjalaisia vastaan! Siinä sinulle ... joutsenlauluistani paras!" Kuoleva oli huutanut viime sanat riemuitsevassa vihassa. Tapo oli murskaamaisillaan hänen otsaluunsa. Mutta ritari nosti kätensä: "Odota..." Samassa hän kiskaisi hampaat yhteen puristuneina keihäänkärjen rinnastaan. Aseen jäljestä ja suusta tulvahti veri ja punertava kuohu. Hän nousi kuolintuskansa voimasta polvilleen. Huohotti katkonaisesti: "Kristuksen ... veri on ... pyhä veri..." Ja tämä oli kuin viimeistä voitelua ja uskontunnustusta. Siihen hän sortui, haparoiden olkansa vertynyttä ristinmerkkiä.

"Joko lauloit! – Lauloitpa hyvinkin, pahalaisen kenokaula korppi!" Tapo huudahti, hengähtäen pitkän vihan irti itsestään. Hän ei osannut eikä tahtonut tällä hetkellä enempää ajatella. Korven ihmisen päättynyt saaliinajo vain raukaisi jäsenet ajatuksettomaan väsymykseen, ja komea saalis tuossa ... jalkojen juuressa täytti hänen päänsä erämaitten loppumattomalla huminalla.

8.

Turrinpojan sotaolvet.

Voittoisat pirkat ovat jo kotomatkalla. He ovat yöpyneet Kiuralanniemelle, palaneen Kiesuksen kirkon raunioille, ja pystyttäneet sen tuhkaläjälle omat ilokokkonsa.

Viereisestä Kiuralan talosta sekä kauempaa, Sarkolasta, Kojolasta ja Nohkuasta oli soudettu ja kannettu ylettömät määrät juotavaa ja purtavaa. Ei puuttunut siianpäätä, Kokemäen kuulua kevätlohta eikä lihanpuolta ja rukiista ruokaa.

"Sepäs, sepä ... siianpää ja piianpää – ne ovat yhtä makeat", hoeskeli Mieho, maaten rähmällään nuotion kumossa ja kaivaen hampaillaan siianpään sulavimpia rasvapaloja. "Ja siitä se on kumma ... tämä olvenjuonti, jotta tynnöri tyhjenee, vaikka tappi ei juo tippaakaan", herahteli miehen mieli lavea haarikka leuan alla.

"Jopa jo", tarttui Ilolais-ukko, "milloin mettä, milloin vettä, eikä tiedä kalja parka mikä olvessa laulaa..." Otti samassa kiinni parhaimmasta runosuonestaan: "Tuop' oli kurja Kullervoinen...", hän alkoi käreimmällä kurkullaan. "Höhö", kielsi Mieho, "älä huoli laulaa, ennenkuin on löylyt lyöty", ja paiskasi naamaansa lisää kuumiketta. "Kukapa tässä kaikkein mielen noutaa!" Ilolainen kärähti kuin katajanraasku tulessa, suutahtaneena laulajamaineensa puolesta. "Mutta laulaa se kurjakin omalla kulkullaan!" "Ja kirnuaa se rumakin akka ... omalla kirnullaan", leveili Mieho äreällä äänellä, mutta kasvoilla rasvanmakuinen juhlapaiste.

Oli kertynyt kansaa Kuloveden rantakylistä. Akasta akkaan ja miehestä mieheen oli kiertänyt huhu, että Salonsaaren vuorenonkalo ei kulkenutkaan maahisten niittylöille, vaan vieläkin kauemmaksi. Se kiersi mukamas vuoren kupeitse vesien alle, notkistihe suunnattoman suureksi tuohitorveksi, kierrätteli Kuloveden luotojen alitse pirkkalaiserämaan laitaan ja täältäkin yhä pitemmälle, soiden ja korvenemien alitse aina Siuron linnavuoren alle, sen suojahautaan saakka. Ja sieltä, sieltä se oli tullut ... pitäen kiinni maahisentyttären uhkeasta kämmenestä, tämä pakanapäällikkö, Kalsoisten Tapo, jota nyt oli tultu kummana katsomaan.

Emännät aukoivat vakkojaan, tyttäret taittelivat juhlahelmoillaan parhaat kakkunsa ja juustokimpaleensa päällikkömiehille, jotka ryypiskelivät hopeatuopista Sarko-isännän tarjoamaa ulkomaan viiniä. Tämä oli punaista ja tummaa. Ja Sarkoinen oli yltynyt melkeinpä kastamattomaksi pakanaksi. "Liepä meitä jo kasteltu parissakin polvessa, mutta eipä ole valko- ja mustamekkojen kanssa sen enempää ollut tekemistä kuin minkä kauppaa on tehty ja kannut kumottu talvimakaajain kanssa. Eikä sallita meillä nyt eikä vasta ... sulkaniekkojen heiteskellä omia jousellisia kellarinpohjille, eipä ... piru vieköön, sallitakaan ... korkeammillekaan saapassäärille..."

Sarkoisten Maretta liikuskeli ylimmäisenä emäntänä. Tytärten kielen kuhinasta oli helppo kuulla, että häntä pidettiin Kalsoisten päällikön varsinaisena vierustelijana. Se se oli vaeltanut läpi suokorpien sanat viemään. Se se oli miehille tulomatkalla liehtarina. Ja kun oli pantu kovalle tappelussa, oli omin päin päästänyt rantakellareista irti ritari Wibrechtin niihin heittämät miehet ja saanut Sarko-päällikön usutetuksi torapaikalle...

Nyt neito seisoo lepäilevän Tapon takana. Entinen mykäntuska on silmistä poissa. Hän on nyt ikäänkuin jotain ansainnut. Oli sanonut Kalsoisten pää hänelle taistelun jälkeen: "Oletpa pelastanut pääni, Sarkoisten tytär! Eikä sitä jätetä maksamatta, vaikka ... tuota myöten sen halunnet omaksesi..." Ja siinä oli mies vetänyt kämmenlappeellaan kaulasuonia pitkin ja nauranut untuvapartaisena peikkona.

Nyt tuo sama pää lepäsi hänen esiliinansa alla kypärättömänä, paksuin suortuvin. Siitä teki mieli ottaa sormauksia täysin kahmaloin, painaa se syliinsä ja viedä jonnekin ... näiltä main kauas, missä ei olisi tarvis enää mitään muistaa, ei itseänsä eikä kostojansa.

Kun Sarko oli maininnut talvimakaajista, oli neito vielä kerran vavahtanut. Mutta samassa hän oli ottanut haarikkaan lisää viiniä tynnyristä ja täyttänyt Tapon maljan. Ja juoja oli siemaissut siitä, ruskeissa silmissä hunajan loiste ja huulissa hänelle, Maretalle, tarkoitettu vetävä nauru.

Mutta samassa se oli kääntynyt taas Sarkoisen puoleen ja kysäisi nyt äkkinäisellä tavalla: "Rakennatko minua varten uiskoparven tuonne Sarkonlahteen, lähettääkseni syyskesästä osan joukoistani tätä tietä nousemaan Vuojolaa kohti?"

"Rakentanenpa hyvinkin", Sarko vastasi höllällä, aiheettomalla äänellä. "Se rakennetaan!" huudahti Maretta. "Taattoni ja Kojolaiset, yksinpä Nohkuat ja Pirkkinäiset ryhtyvät kyllä juoneen, kun en päästä niitä ... makailemaan kauppakirstujensa karhunnahoille", hän jatkoi nauraen, äänessä altista ja lujaa lupausta. "Sinuun uskon kuin miekkaani!" löi Tapo huotraansa pitkin. "Sinulla ei ole silmänahjossa meltoa kuonaa, sen nähnee, ken sinut kenkinee ... aitassasi", hän käänsihe kuumaan kihermänpitoon ja koppasi tyttöä polvenlumpiosta. Kumma juoma oli hullaannuttamaisillaan. Tyttö hengitteli lähellä kuin yksinäinen tuomenoksa väkevässä lepikossa. Sarko näytti hymähtelevän, kuten ainakin parhaimmalle piian viejälle.

Mutta äskeinen ajatuksenjuolahdus ei sittenkään päästänyt Tapoa irti.

Voitonilon ja humalankin alla oli käärmeillyt yhäkin myrkyllisenä jomotuksena kuolevan ritarin sanat, että oli muka ruvettu Notburga-neidosta hieromaan kauppoja Haalogalannin laamanninpojan kanssa. "Mitä lie ollut ... helvetinkorpin viimeisiä haaskanhakuja", hän oli koettanut hokea itselleen. Mutta juuri se ... haaskalinnun kostonhuuto, oli ruvennut repimään hänen sisuksiaan. Humalan se oli tehnyt milloin alakärsäiseksi myrtymykseksi, milloin yltiöpäiseksi remahteluksi. Ja nyt se oli heittänyt hänet vastaisiin vainoretkiin ... ikäänkuin oman alakuloisen mielen karkaisemiseksi.

"Ja rinnan, yht'aikaa sinun uiskojesi kanssa", hän alkoi taaskin kuvitella, "laskevat sotaveljeni karjalaiset, Tiurin Joutti ja ottopoika Kaplahainen, tuolta ylhäältä, Siikajoen latvoilta, Kainuun puolelle. Ja silloinpa jäävät Vuojolan emännät kuin ohrasorsat rantalepikon ja liinaverkon väliin..."

Puhelija oli noussut näkyjensä mukana istumaan äskeiselle päänaluskivelleen. "Ja onpa meillä ... pirkoilla ja sääksmäkisillä Kauppajoen suissakin ennestään venejonot, joilla kierretään ympäri Ahvenanmaan ja vaikka Voionmaan, jos on tarpeen...!"

"Ohoh-ohoh!" varoskeli Sarko. "Mutta sieltä päin ovat juuttilaiset jo parina kesänä hävitelleet meikäläisiäkin rantamaita. Taitaisitpa joutua kyttäilemään piilosilla juutinpirujen kanssa?"

"Mitä joutunen, sen tietänen", Tapo löi vastaan kovalla, suuttuneella äänellä. Hänellä ei ollut aikaa perustella tai aprikoida kuvitelmiaan. Hänellä oli nyt kerta kaikkiaan tarve avata välkeitä taipaleita, jotka kaikki polveilivat Vuojolaa ja sen pientä yliskamaria kohti.

Tämän vuoksi hän jatkoi yhäkin holtittomampana: "Ja saanette tietää, Harjavallan kastelapset, ettei ole hyvä määkiä Kiesuksen lampaana kahden keihäsmetsän välillä. Silloin ei enää anneta armoa vieraan veren meltouttamille kamasaksoille..."

Sarko rupesi tyynnyttelemään kuohahtanutta nuorukaista. "No, no, hyvä mies, tappele toki, tappele taipaleesi, ja myötä ollaan, myötä, mutta eipä tehne pahaa senkään puolen pirkoille helppo rahansaanti. Sillä me hankitaan muonat ja aseet ja laivat. Ja tasoiksi pannaan saalisvoitot, tasan ... kauhat ja kattilat..."

Tapo remahti huvitettuna nauramaan: "Sinä Turrin poika! Tasanpa kai ... miehet tappelussa ja naiset tappelun jälkeen!" hän rentoili ja ojensi kouransa Marettaa kohti. "Ihanpa ihan", Sarko ihastui, "nipalleen tasan, niin valkoiset kuin mustatkin villat".

Mutta olipa kuin olikin Ilolais-ukko noussut kukoksi tunkiolle. Huilautti kurkustaan yht'äkkiä sellaisen keveläkielisen joikauksen, jotta korvat hörähtivät kuulemaan vieriltä ja loitolta.

    "Tuop oli kurja Kullervoinen,
    jopa käänti Käärekosken..."

hän alkoi ja istahti nokkelana vieläkin korkeammalle kivelle.

    "Iski kalliot kaheksi,
    järkytti ikuiset jängät..."

ja taaskin hän pysähtyi, pani aivan kuin huilunsa poveen ja rupesi selittelemään muka vieraanmaan miehille.

"Se oli näätsen sillä tavalla", alkoi ukko puoliksi loilotellen kertoa, "että juuri näillämain, viitisen miespolvea taaksepäin, kävivät verisen veljessotansa Kalervoinen ja Untamo. Tuolla noin, tuolla...", hän nosti etunäppinsä koukerona ilmaan, "Sarkolan puolella, siellä... Miema-joen suissa rymisteli Untamo, ja tuolla, Käärekosken niskan takana, Kalervo-reko, joka oli ollut pään ja vallan maineessa vainoretkillä.

"Olipa sitten vuosien kuluessa pirulaisen lintu, yölepakko, jolle Taivaan-ukko on antanut luvan lentää vain öiseen aikaan ... no, kah, olipa pudotellut nahkasiipi nisistään kateenpoikasia Untamon mieleen, muka rekoveljen sotamaineen vuoksi. Ja siitä sen leveä suu ja lättänenä kääntyi alituiseen irvistykseen, kuten on paholaisen räpylälinnullakin. Ja sen silmäterät kävivät pistävämmiksi naskalin teriä, kun olivat näätsen nekin muuttuneet yölepakon tihrusilmiksi. Ja niinpä se ... Untamoisparka, poltti syysyönä Kalervoisen pirtit ja talot, ajoi veljensä henkipatoksi korpeen ja otti taaperoisen poikakakaran orjaksi.

"Mutta kuinkas kävi? Sakosi tukka ja yleni orjapojalla varsi sellaiseksi koljoksi, ettei lapinnoitien Junturi-jumalakaan sille enää vetänyt voimissa vertoja.

"Sattuipa sitten, että oli pantu poika kalankutuun tuonne Rekolan järvelle. Sisuunnuksissaan se jo menomatkalla veti veneen perässään yli jyrkän kannaksen. Eikä tulomatkallakaan ruvennut mutkaista jokea lykkäilemään, vaan kaivoi taattonsa raunioista palovangot, kuokat ja kirveet. Taittoi suuret näreet ja rangat kouran pitimiksi. Ja siitä alkoi huhtoa. Huhtoi yöt ja päivät, teutaroi ja huusi kuin Römövuoren jättiläinen keväthumalassa. Ja Huppiot, kaikuvuorten haltijat, huusivat vastaan, jotta kauhistui koko Untamala, pyrähtivät ohrasorsat pesiltään ja maitikalat valahuttivat hätäpäissään siemenensä. Sillä tuonne, tuonne noin ... Onnian lahteen saakka kajahti kaiku, kiersi siitä selemmällekin. Kutalan saareen ja tänne Kiuralan niemelle saakka..."

"Kaipa, kaipa ... entäpä vieläkin kauemmaksi, Nohkuan takamaille ja Vammaskoskeen", pisti lomaan joku kiuralaismies.

"Minnepä liekään eksynyt ... kaiku parka", tapaili taas Ilolais-ukko, "mutta siellä se vain väänsi ja puski Kalervon poika".

"Ja sitten ... kostiko hyvinkin Kullervo-orja?" Maretta uteli viehtyneenä tarinaan. "Parastakin paremmin!" loilotti ukko. "Tuli kolmannen päivän illankajo, jo rymähti kannas maaemiä myöten. Se oli kuin kaatomyrskyn tuloa. Rutaa ja mutaa, liekoja, hatasarvisia juurakkoja alkaa painua tulvan mukana kannaksen poikki. Kahtaalle kääntyvät kalliolohkareet, jylmäävät alas jyrkännettä pitkin, vetäen myrskyn kuohua perässään summattomana usvana ja sauhuna.

"Orjat ja piiat, loiset, isännät ja emännät pitelevät korviaan Untamolan pihalla. Ja silloin ... sieltä se tulee. Veneen perässä seisoo, hiienharjana viuhtoo tukka, hiienlapana viistään mela myrskyisessä ilmassa. Kokka vipajaa pilviä kohti, hukkuu kuohuihin, taas väikähtää kokonsiipenä näkyviin ja tölmää tuonne noin, Sarkonlahteen, jonka yli vuoltuvat summattomat vedet, jotta... kun tapaa kuivan maan sillä puolen jänkäpeikon vene, se jää, hyökymyrskyn jälleen taannuttua, tuon Hiienvuoren rinteelle kekottamaan. Eikä siihen uskaltanut Untamo lepakonkynsillään tarttua, sillä nyt hän tiesi Kullervon verikoston suorittajaksi, joka oli surmaava isänsä vainoojan ja itsensä miekkaan menettävä."

Siitä jatkoi Ilolainen hereästä kielestään tarinaa ja laulua, loilotusta ja tarinaa kevätyön pimeänhäiveeseen saakka.

Mutta siihen mennessä oli Remusenpoika jo hyrskytellyt miesten veret niin väkeviksi, että pani joko elämöimään tai tappeloittamaan. Ja olipa siinä mihin liiat sisut puskea. Palaneen kappelin peruskivet lojuivat yhä paikoillaan, mikä jyhkeänä mörkönä törröttäen, mikä vielä helvetinpaaterona hohkuen ristinmiesten vihaa. Ne piti jylmätä rantakaltaalta virranpohjiin. Ja siitä se alkoi... oikea Sorrinpoikien elämänpito. "Ristinkantaja!" hoettiin Mieholle, jonka toissasyksyinen ristinrouhaisu Vuojolassa oli vielä tuoreessa maineessa.

Koholla käsin Mieho paiskeli yksiä ja toisia lohkareita jymistäen kallionkuvetta. Lippo ja Teisko mölysivät myötä ensimmäisessä miehenhumalassaan kuin ukkomullikat karjassa.

Entiset pajaorjat olivat pysytelleet omassa joukossaan, kun oli tuntunut aluksi vapaan miehen olo oudolta. Mutta nyt nostaisi niiden suurin mies, Torko, suoraa päätä nurkkakiven olalleen, talsi kovapohjaista nurmea, nousi kalliolle, ähelsi taakkoineen korkealle irtokivelle ja lasketti hirvittävän ampauksensa suoraan syvään veteen. Se molskahti ja päästi vedestä irti kuumaa höyryä kuin helvetin kurusta. Ja syntyi melu, aivan kuin koko kansa olisi Ukonjuhlissa hyökännyt summattomana laumana kohti juhlavuorta, huutaen, huitoen ja yhteen ääneen karjuen pahoja henkiä vastaan.

"So-so, so-so...", sossutteli Mieho, "hyväpä lienee ... hyttynenkin avuksi..." Vääntäytyi hänkin nurkalleen ja kantoi sen minkä Torkokin, paiskasi nurkallisen kiven vieläkin kauemmaksi, jotta syntyi uusi huuto ja möly, entistäkin hirvittävämpi.

Takaisella nurmikolla kävi neitojen ja nuorukaisten tanssi, joka oli alkanut yksinkertaisella käsikisalla. Tanssijat seisoivat vastakkain, ja poika otti omaan kahmaloonsa tyttönsä käden, vuoroin toisen, vuoroin toisen, aivan kuin punniten, paljoko painoi naittilaan kädenanto.

Jäävät siihen poikajouset paikalleen jököttämään. Mutta silloin on tytärten aika tullut. He alkavat, miehen kädestä ottaen, liehua paikallaan edestakaisin. Sujahtaa tyttö omahisensa lonkan ohitse kainalon alle, vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle. Siitä kiepahuttaa itsensä ympäri, näyttelee milloin näköpäänsä, milloin lannepuolensa, jotta helmat kiepsahtavat. Pojat kuhisevat korvaan houkuttelultaan. Pähkinäpensaikko takaisella rinteellä polttaa jo heidän ajatuksiaan. Tyttö ei vastaa halaistua sanaa, mutta naurahtelee yötsijälleen puolella suulla. Jatkaa ja jatkaa teerenpeliään, vääntää tukevia olkapäitään, tömisyttää pullopohkeillaan ja lonkillaan, jotta kyllä niiden varassa heinä- ja kerpotakan kantaa hyvässäkin talossa. Hehkuvina nauriinmollosina hohkuvat posket, sillä ne ne ovat piian parhaat puhemiehet. Ja napittavat tinasilmät tulenpaloa ja kihunpitoa... Miesten remu kaltaalla jatkuu. Siellä käy nyt parittain jykevä paini. Nurmi lohkeilee kaistaleina. Kivenmukulat nuljahtelevat. Laakeat kalliot kumahtelevat pakanain temmeltäessä toistensa vyöhihnassa tai ryntäissä.

Yksiä ja toisia pareja katoo tanssijain parvesta. Pähkinäpensastossa tehdään naimiskauppoja, ja nyt on antilailla kiire, sillä ovatpa he jo kevättalvella hämärän kuhjeessa, toisten näkemättä, hiipineet sikovajan ovelle ja potkaisseet sitä jalallaan. Ja kun oli emäsika vastannut: "Noh...", ja saattanut panna pariinkin kertaan: "Noh, noh...", oli se ollut varma naimamerkki. Eikä nyt ollut enää liikoja aikailtava, jos sattui varsinkin pojan kädenotto tuntumaan oikealta synnyntärakkaudelta.

9.

Vanhan ojakonnan viisautta.

"Niinpä ne ovat olleet ... nämä vuodet kuin kevätaitan koleahkossa varjossa elelemistä", mietiskelee Rautaparta lepuuttaessaan Kiuralan aitassa sairasta päätään, jota yhä kolottaa paha luunmurtuma. "Niin on joutunut tuollaisten kevätaamujenkin heräämistä katselemaan ... tanhuantouhuja, Anukka-emon askelia aittapolulla ja muuta elämänkoreutta ... oman yksinäisyytensä kömmäköstä", ukko antaa ajatustensa sommelon hiljaa suoltua. "Ja liepä ollut joskus pelkkää suokuusen autiokatveesta tuijottelemista ... tällaista pääluun porottamista ja olemattoman käden pyryilmaisia ennustelemisia", hän kääntyy katkerahkoon naurahdukseen.

Ja he luulevat, nuo ihmiset, että hän on ollut ovela kauppakettu, pelkkää viisautta ja rautaa, jolla on pantu kurinalaiset orjat takomaan suvun lujimmat takeet!

He eivät tiedä, että yli vuosikymmenen pituinen verikosto on hoto ja täyttymätön käenpoika ihmisen elämänpesässä. Se syö ja heittää syrjään kaikki muut ... lämminuntuvaiset, hennommat elämänalut. Se on ollut kuin tuo hänen tyhjä hihansa ... orjain pelätti, mutta itselle jäytävä tuska.

Se siitti kaksinkertaisen voiman vasemmukseen. Se teki pään repolaistakin ovelammaksi. Se opetti tyhjentämään vierasveristen kukkarot kaupanteossa. Se oli tehnyt hänet vakoilijain mestariksi. Se oli täyttänyt Kalsilan rauta- ja aarreaitat, sillä hän ja suku tarvitsivat voimaa ja valtaa ... kerran, ajan tullen, iskeä Adam Holstea päälaesta lapaluihin ja koko Vuojolaa ... perustuksia myöten.

Mutta kun se oli tullut toteen ... tuo hänen oma kostonsa, oli se tullut aivan kuin liian myöhään. Kosto on kierretty karhu, joka on tapettava oikealla hetkellä, hän muisti sanoneensa Tapolle Siuronlinnan nuotiolla. "Hyvinpä neuvottu", hän nyt hymähti ajatukselleen. "Mutta eipä tietänyt neuvoja itse oikeata aikaa..." Kun Adam Holste oli maannut rautalehteä lapaluissa ja ryntäissä, oli hän itse, surmaaja, jo elänyt tuoreimman verikostonsa ohi.

Hän oli ennättänyt juuri siinä vuosikymmenessä nähdä liian paljon ihmisiä, vierasverisiä vihanpitoja ja oman uskonsa miehiä. Eivätkä enää senjälkeen suvun uskot olleet hänelle pyhiä, yhtä vähän kuin Kiesuksen mekkoniekkojen lampaannaamat, joissa oli kiherävillan peitossa pukinsarvet ja sudenkuonot.

Jo kostaessaan hän oli ollut vain oman, entisen itsensä varjo.

Ukon ajatukset lensivät haikein, pitkin siivenlennoin taaksepäin siihen aikaan, jolloin hän oli lyöttänyt poikki myrkytetyn käsivartensa. Silloin, verekseltään, olisi pitänyt ... tuo hänen kostonsa suorittaa, olisi pitänyt ... puhtaasta pakanaverestä, jossa kiehui vielä kiimasoitten kirki, pedonhimo ja hiitolaiset...

Sarkoisten Maretta oli tullut luhdinsolasta ja istahtanut pirtin kynnyskivelle. Katseli yli matalan lammaskatoksen, josta näkyi kaistale viheriää rantakennästä ja viehkuroiva joenpinta. Siihen jäi istumaan toinen käsi helmassa, toinen poskea vasten, kuten ovat lukemattomien hämäläispolvien tyttäret katselleet kevätaamun kipeänkaunista syntymistä.

Makaileva ukko nosti päätään ja kuulosteli ääniä juhlakentältä päin. "Ovatpa kellistyneet ... römönpitäjät Remusenpojan jalkakoukkuihin ja halaavat nyt maanakan turvallisia virsunpäällisiä", hän urahteli taas melkein kuin äsken entiselle nuoruudelleen, haikeasti, kaukaisessa ilossa.

Mutta tuon neidon tulo vei hänen ajatuksensa suoraa päätä Kalsilan pientareille. Mitäpäs tuo muuta ... Sarkoisten tytär? Emännäksi aikoi. Ja sopikin aikoa. Näytti olevan vetävä luonnoltaan eikä ollut silti ylpeyttään heittänyt tienoheen...

Tullee vielä vaikka Anukka-emon verta ... emännän paikalle! Jopa olikin repsahtanut vanhaksi Tiurin valio. Ja kauankopa enää hänkään, ukko parka, jaksaisi käydä kauppataipaleita?

Uutta, uutta ja nuorta olisi tarpeen Kalsilassa!

Mutta siinäpä se olikin vastassa tuorein ja vaarallisin kysymys.

Kykenisikö nuori päällikkö suistamaan sukua uhkaavat suuret vaarat...? Tokenisiko maltin ja järjen puolesta, jos näyttikin olevan luotu johtamaan torakentällä?

Tosin sillä oli varsi luja. Niin oli ottanut lehtensä honteloon latvapuoleen kuin nuori pihlaja. Ja pelkkää visakoivua ja katajaa se oli ytimiltään. Ei tarvinnut unta enempää kuin minkä Hyrytär ennätti näppinsä nuotiossa lämmittää. Kerkeästi nousi jalka tolalle tai pälkääseen ja mitattomat taipaleet jätti taakseen, vaikka olisi kulunut nälkävuosi murkinasta lounaspalaan. Eikä se aikaillut, kuten oli tehnyt hän, yksinpä omassa kostossaan. Näytti ennemminkin iskevän liian aikaisin, hätäpäissään. Lie tullut Anukka-emolta sukuun läimähteleviä karjalaisveriä...

Ei puuttunut, totta vieköön, sen pojan sisusta jännesuonta, minkä vetää jousenrahkaan vainotaipaleilla. Ja olipa tuo – sen oli ukko pannut ennen lähtöään merkille – olipa puhunut Kalsilan pirtissä voipalaiselle tuimasti ja selkeästi, järkimiehen tapaan, melkein kuin taattonsa parhaimmillaan. Näytti nähneen arat paikat ja asiat kiukkuisena pöllönäkin kuin haukka ilmasta. Tokenee se, visapää, kohtapuoleen järjelläkin tappelemaan.

Mutta puolta se oli sittenkin vajaa, toista aivojen puolta! Ruvetapa nyt kihunpitoon vierasverisen, pyhimyksiään maikailevan mankarintyttären kanssa! Ruveta, rutto syököön, ja lisäksi perintävihollisen linnassa!

Noh, liepä joskus nähty, että yökollina saattoi kökkäillä vaikka ristinpirujen talkoissa. Mikäs siinä ... nuorenmiehen luuhata susivävynä tai ryöstää tyttö ajan tullen orjapiiaksi Kalsilaan. Sellaista on ennenkin tehty näillä main ... Kuuran taaton ja taatontaaton aikoina. Eikä siinä silloin enempää painanut varjakkatytär kuin lapinkanakaan.

Mutta ryhtyä sillä tavalla ... ojentelemaan sulhasliinaa tytölle yli veren vikojen, juosta hulluna mitattomat kiimasuot, hokea yökenkärunoja ja synnyntärakkautta ja panna vaaraan koko taistelu Vuojolaa vastaan? Se oli kouhopäistä vasikantautia, joka oli pojasta leikattava irti vaikka oralla polttamalla.

Mikäpä olisi pojan ollut rahoessa Rapolan Ritva-tytärtä? Koko Sääksmäki ja Vanaja ja heimon rekolinna liitettäisiin sitä tietä Kalsoisten oravametsiin ja päiväkuntiin. Ja koko tämänpuolinen Hämeen heimo seisoisi yhtenä miehenä länttä tai itää vastaan.

Ja olisipa juuttunut jo Karjalan sodassa vaikkapa Pelkosen Kyhättyyn, olisi lujitettu kaksinkertaiseksi liitto äyrämöisten kanssa...

Kynnyskivellä istuva Maretta oli ollut jo ukolta unohtumaisillaan. Mutta nyt oli neito noussut seisomaan ja kurkotti kaulaansa jotain tarkatakseen rantakennäälle päin.

Taikkapa ... tuossahan on Sarkoisten tytär ihan kainalon alla. Ei muuta kuin sujauttaa puukkonsa sen kihlatuppeen, jo tuli Harjavallan rikkailta rahan väkeä, ja työntyisi Hämeen valta täällä päin jokisuihin saakka, kun olisi verestää vanhat sukusuhteet, alkoi taas ukko laskeskella.

Maretta oli tullut aitan ovelle. "Siellä taitaa liikkua rannan puolella vierasta väkeä. Lienevätkö vuojolaisvankien vartijat pysyneet selvillä päin?"

"Tottapa, tottapa...", ukko vastaa ajatuksissaan. Nousee lavitsan reunalle, mutta jatkaa äskeisiä juonensäikeitään: "Liekö vielä tyhjänä Sarkoisten tyttären kihlatuppi?" Neito näyttää vavahtavan, tarttuu rintaketjuun kuin sydäntä kouraisten. "Sitä vain, jotta ... satuitko näkemään emännänpolut Kalsilan pihamaalla?" ukko laskee muka leikkisästä suusta, mutta kiertäen samalla neitoa aikeisiinsa.

"Liepä niille ... parempiakin kulkijoita", Maretta vastaa hämmentyneenä ja jollain tavoin synkkänä. "Entä, rupean sinulle puhemieheksi ja muita vastaan konttimieheksi?" "Keitä vastaan?" kysyy neito äkkiä, katse välähtäen. "Lie parvikin kanannäköisiä ja pivollinen ulkomaan lintuja, mutta Kalsilaan tarvitaan emäntä, jonka veressä on meikäläisten umpilampien puhdasta rautaa."

Rautaparta ei nähnyt aitan varjossa, miten Maretan kasvot kuumenivat äkkinäisestä tuskasta. Hölmää, liejuista hölmää oli hänen sydämessään...

Hänen teki mieli tunnustaa kaikki ... edes yhdelle ainoalle ihmiselle. Mutta kasvojen hipiä oli jo valahtanut harmaaksi. Hänellä ei ollut siihenkään ... itsensä paljastamiseen voimia. Sanoi vain kaukaittain: "Omia aikojaanpa tuo jäi nytkin sinne katselemaan, selkävesiä ja koskenniskoja kohti. Ei näytä huomaavan ... lähellä seisovia..." "Huomaapa hyvinkin", ukko kouraisi koninleikillä neitoa olkapäästä, "kun vain kerrankin hoksaa, hirvas parka, oikean houkutusporon korvenrinnasta... Jos osannet seurata tällaisen vanhan ojakonnan viisautta ... niissä asioissa?" hän kysyi lopuksi vaativasti, melkein kuin suoraa salaliittoa tehden.

Maretta vaistosi ukon tarkoittavan pohjimmaltaan totista totta. Hän ojensi vakavana kätensä, vaikka huulet puhuivatkin puoleksi leikkiä: "No, jospa ihan ahjoosi panet ja taoskelet ... vaikka emännänsirpiksi... Tuossa on, Partaukko!"

He läksivät yhdessä yölliselle juhlakennäälle. Astahtivat luhdinsolasta. Ukko katsahti ilmanreunoja: "Jopas on paistetta, jopas... Taitavat tässä vielä jäätyneetkin mäihät mahlaksi sulaa... Vai?"

Neito katsahti ilmoja hänkin ja naurahti heleästi, silmät huikaistuneina.

10.

Pannakirot.

Rautaparta hiihättelee päätään varoen läpi rantakoivikon tuonpuoleiseen nurmikon laitaan. Nuotiolta, kaltaalta ja katajikosta kuuluu pelkkää kuorsausta. Temmeltäjät makaavat huokuen, puhaltaen tai röhisten suuressa ja autuaassa sovussa.

"Siinäpä, siinäpäs ... kuin umpiaidassa hyvän talon porsaat", katselija laskee taaskin aamuista leikkiä.

Mutta samassa hän luulee näkevänsä ilmestyksen jostain Anukka-emon taivaankartanosta.

Aukeaman läntisestä koivikonrinnasta on astunut esiin samanmuotoinen, Kiesuksen näköinen olento kuin hän oli kerran, nuorna miessä nähnyt Visbyssä, Maariankappelin alttaritaulussa. Valkea viitta ja puhtaana laskeutuva olkavaate peittävät sen olemattomalta tuntuvan ruumiin. Mutta kaulalla on mustahelminen rukousnauha, josta riippuu kimmeltävä risti, ja vyöllä on puhdas hamppunuora.

Nyt se kääntyy, pysähtyy, katsoo aamua, joka kietoo sen pään ja hopeaiset korvalliset huikaisevaan valoon. Taas se ryhtyy astumaan kaitaan reunaa! On aivan kuin se aikoisi nostaa kättään loihtiakseen kuorsaajat hereille. Mutta ei ... se jääkin yhä vain katselemaan.

Tapo on istunut pihlajan varjossa kivellä. Ja hän on tuntenut tulijan jo koivikon laidasta. Hänestä on jollakin tavalla luonnollista isä Johanneksen tulo, sillä hänen ajatuksensa olivat olleet koko yksinäisen aamun Notburgan luona.

Mutta tässä tulijassa oli nyt jotain pyhempää kuin entisessä Johannes-munkissa nuhraantuneine sarkatakkeineen, ruojukenkineen ja töröpäisine karvalakkeineen. Tapo jää uudelleen katsomaan noita viipeitä, hyväntahtoisia kasvoja ja heikkoa rintaa, johon Notburga oli kerran nojannut kuin lammassaareen menehtynyt vuona paimenensa syliin.

Tuo mies tekee hänet taaskin pelkällä tulollaan koiranpenikaksi, joka tuntee jäsenissään honteloa avuttomuutta, aivan kuin olisi hyväkin luupala kerjättävissä. Ja sitten, seuraavassa hetkessä, se taas saa pörhistymään mieleen kiukuntapaista.

Tuohon valkohameiseen pyhimykseen täytyi jostain syystä luottaa toisella tavalla kuin muihin Vuojolaisiin, mutta siitä ei saanut sittenkään koskaan pohjimmaista selvyyttä...

Tapo lähtee roimasti astumaan kävelijää kohti. "Olet tullut...", hän alkaa. "Mitä sanoo Notburga? Vuottaneeko?" Ja taas hän tunsi, miten silmiin kiertyi nöyrää anelemista.

"Olenpa niinkin", munkki hymähteli, "kun muut pyhien palvelijat ovat paenneet."

"Toitko sanoja?" Tapo hengähtää täysin keuhkoin. "Tulin hänelle sanomia hakemaan ... sinun veritekojesi jäljiltä!" isä huudahti ankarammin, mutta ei näyttänyt sittenkään ryhtyvän saarnanpitoon. "Sano suoraan, onko neito minua varten vai aiotaanko myydä muille ... laamanninpojalle!"

"Miserere mei Deus!" huudahti munkki hieman kärsimättömästi. "Hänen ruumiillinen sydämensä on sinulle uskollinen kuin liljasinetti. Mutta muista, että minä olen puettanut hänet hyveen mantteliin, ja siksi, siksi juuri...", isän sanat kovenivat hetki hetkeltä yhä tuomitsevammiksi, "hän pitelee jokaisessa rukouksessaan vahakynttilää vapisevin sormin kuin kuoleva, sillä hän tietää rukoilevansa ryövärin puolesta!"

"Ryövärin? Hiienkorppi itse, ritari Wibrecht, työntyi tänne, meikäläisten maille, hävittäen ja ryöväten, ja silloin minulla on oikeus taistella henkeen ja vereen, ja neito on kantava vaikka olkiseppelettä minun vuokseni. – Niin on hän sanonut ja vannonut!"

"Olkiseppelettä? Etkö sinä tiedä, että se on Kuoleman synti, jota hän varoo tekemästä!"

"Mitä liekin, en tiedä. Mutta ... ymmärsin kuitenkin... Neito on minun, vaikka puettaisit hänet nunnanpaitaan!"

"Olet salamurhasta syytetty oman heimosi kesken, melkein henkipatto, olet polttanut pyhän Eerikin kirkon, olet leikannut kymmenet ristinsoturien sielut eroon heidän ruumiistaan, lisännyt verivelkaasi täysin kahmaloin – luuletko sinä, että Bunge-herra, niin heikko kuin onkin uskossa, antaa tytärtään ryövärille?"

Isän äänensävy oli kuitenkin ollut ankarissakin sanoissa uteleva, melkein kuin hän olisi ollut tekemässä jotain sopimusta. Tapon pälkähti päähän, että munkki oli lähetetty hieromaan sopukauppaa Vuojolan puolesta.

"Pyhä mies", hän tokaisi naurahtaen, "taitanet puhua suuhusi pantuja, viisaan Bunge-herran pureksimia... Kas, kas, jopa osaat! Vuoroin maireata suuta ja vuoroin pannakiroja. Ja sittenkös on muka hankaaseen juoksemassa ... villipeura! Vai mitä, ukkeli?"

Sanat näyttivät sattuneen isä Johannekseen. Hän tiesi Vuojolan tänä hetkenä turvattomammaksi kuin koskaan ennen. Rotrud-emännän havittelut Haalogalantiin päin olivat vasta pelkkiä aikeita. Edellisen syksyn puheet ristiretkestä olivat tyrehtyneet Visbyn raatiherrojen kitsauteen ja Lindköpingin piispan hidasteluun. Ja niin oli Bunge-herra ollut koko talven ritarin retkeä vastaan.

Hänen, isä Johanneksen, oli pitänyt lähteä mukaan hillitsemään ja tarpeen tullen sovittelemaan. Ja nyt, musertavan tappion jälkeen, hänellä oli taas siunattu hetki ajaa hiljaisella käännytystyöllä Jumalansa asiaa.

"Teen sen kuin on hyväksi kirkolle, Kristuksen morsiamelle, sinulle ja Notburga-neidolle." Hän kääntyi melkein helläksi, ojensi toisen kätensä anovasti, toisen kuin siunaukseen: "Ota kaste, Kalsoisten Tapani, ota, ja yksinpä Rotrud-emäntäkin on ... näissä oloissa, suostuva ottamaan sinut..."

Tapo oli lähtenyt voitollisen näköisenä astumaan heräilevää pirkkajoukkoa kohti. Nyt hän pysähtyi kuohahtaen ylpeään suuttumukseen: "Ottamaan? Vävyksikö? Tottapa kai... oikeaksi kotivävyksi, kun vain ensin annat pestä pakanakarrisi nutipääksi, nuolla sen, silitellä ja nuolla määkiväksi lampaanpääksi... Ehei, ukkeli, meitä ei oteta, sillä meillä on ollut tapana ottaa itse."

Rautaparta ja Maretta olivat tulleet lähettyville. Jouselliset olivat nouseskelleet ja jääneet, ken istuen ken seisoskellen, kuulemaan päällikkönsä suuttuneita sanoja.

"Eipä ei", tokaisee Mieho omalta istuimeltaan, "ei ole meilläpäin ollut miesten tapana syöskennellä lampaanruohoja..."

Pakanat myhähtelivät, naurahtelivat tai kyräilivät mykkinä.

Mutta munkin kasvot olivat äkkiä ilahtuneet kuin tarinanpitoon. Hän alkoi puhua koko joukolle. "Hän vihaa, tämä teidän päällikkönne, ristiä kuin kapinoitsija ja ryöväri. Mutta minä sanon teille, että oikea pakana on parempi kuin kristitty, joka on uskossaan heikko."

Pirkat katsoivat hölmistyneinä. Ja munkki innostui kertomaan kuin loppakorville pojankurikoille jännittävää tarinaa. Hän puhui ihmeellisen tapauksen kuninkaasta, jota vastaan oli noussut seitsemänkymmentä kapinallista päällikköä. Kuningas oli valloittanut kapinallisten pääpaikan, suuren kaupungin, ja uskottomat herttuat oli tuotu kahleissa hänen eteensä. Yksi noista seitsemästäkymmenestä oli kuitenkin pysynyt erillään taistelusta, asettumatta kummallekaan puolelle. Ja hän seisoi suu maireana tuomittavien sivulla, sillä hän luuli saavansa vieläpä palkinnon viisaudestaan. Mutta muut päämiehet olivat painaneet päänsä nöyrään rukoukseen, sillä he eivät voineet odottaa muuta kuin kuolemaa.

"Ja tiedättekö, hyvät miehet, miten kuningas tuomitsi?" kysyi munkki kesken kertomustaan.

"Noh", tokaisi Mieho, "mairesuiselta housut kinttuihin ja katajaista selkään ja muille miehille miehen kuolema".

Isä Johannes nauroi hyvillään. "Eipähän, Mieho, kaikki muut saivat armon, mutta tuo mairesuu mestattiin. Ja oletteko kuulleet, mitä kuningas sanoi langettaessaan tuomiot?"

"Eipä lie tuotu viestiä tapauksesta ... Pirkkalaan saakka", leukaili joku miehistä. "Ei kai, se kun jäi minun tuotavakseni", nauroi nokkelasti isä Johannes. "'Teidän vihassanne, kapinoitsijat, on rakkauden siemen, mutta sinulla, penseä mies, ei ole vihaa eikä rakkautta. Siksi olet jo itse tuominnut sielusi elämästä irti!' Sillä tavalla hän puhui sanasta sanaan, ja saman sanon minä teille, pakanat: Hänessä, Kristuksessa, me vihaamme ja rakastamme, mutta vain rakkaudessa on taivaallinen sulo ja täydellinen ilo! Se on, veljeni, seitsemäs ja ihanin jalokivi Neitsyen kruunussa, se on enkelten ruoka ja leipä, ja ihmiselle se on armon alttari ja laupeuden puku..."

Saarnaajan sanat olivat lentäneet pieninä, untuvaisina linnunpoikina kuumasta pesästä. Niistä kuului hetkisen pakanain korvaan käsittämätöntä, mutta suloista aamulaulua. Monet jäivät ihmettelemään kuin olisivat nähneet etelämaitten välkkyväsiipisiä lentäväisiä keskellä korpea.

Mutta Tapo oli viime sanoista synkistynyt. Ne olivat kuin kylmän vihoja vanhaan haavaan. Jokaisessa varjakoitten hyökkäyksessä, kuten toissaöisessäkin hädän hetkessä, hän oli joutunut hokemaan taattonsa tapaan: "Miksi ne tulevat tänne, nuo verihurtat, vierasrotuiset ryövärit...? Miksi ne eivät anna olla meidän rauhassa yhtäkään miespolvea...?"

Ja hän oli oppinut jo noita hokemiaan ajattelemaankin. Siksi hän jurahti katkerasti: "Onpa noita sanoja ... armoja ja laupeuksia, kuultu ennenkin hoettavan. Mutta opeta ne ensiksi omillesi ... hiienkorpeille ja ryöväreille!" Hän ei näyttänyt osaavan jatkaa, mutta kuohahti äkkiä oikeutetusta suuttumuksesta: "Siihen mennessä riittää meille selvä viha kaikkia vierasverisiä vastaan!"

Mutta tuo munkin saarnanloppu oli tarttunut myöskin Rautaparran yöllisiin ajatuksiin. Hänkin jurahti vastahakoisena: "Hölmöilet, pappi, eipä ole minun vihastani ... itänyt koskaan rakkauden siementä, vaan kosto ... umpeen menemätön haava."

Isä Johannes näytti aikovan vastata, sanat olivat jo lentämäisillään kerkeinä huulilta. Mutta Tapo oli noussut, vetänyt kädellään kuin miekalla katkaisten: "Jo riittävät höperöimiset. Ryöväreitä vastaan ryöväri! Sillä eipä haluta meitä ... orjailla eikä riippua ristillä sinun Kiesuksesi Kolkatalla!"

Isä Johannes oli tarpeen tullen hengessä kiivas mies. Tapon puhe oli ollut pyhimmän pilkkaa. Ja siksi hän yltyi puhumaan yksin jumalansa suulla, kasvoilla marttyyrin hurmahenkistä mielettömyyttä: "Kuulen, kuulen mitä sanot, sinä pyhän haudan häväisijä, sinä saraseeni, sinä öykkäripakana! Mutta kuule mitä sanoo sinulle Herra! Olet kerran kurjin Jumalan penikoista, sinulla on oleva suu, jolla et osaa puhua, sinulla on oleva vainotun elukan jalat, joilla et pääse askelta pakenemaan. Sinä läähätät ilveksenä kuusien alla, sinä hoiput ruo'istoissa kuin syysvesiin pakeneva peuranvasa. Ketuilla on oleva luolansa, mutta sinulla ei ole mihin pääsi kallistaisit, jotta tuntisit kerran kärsimyksen pojan Golgatalta, tuntisit lunastajaksesi ja kuninkaaksesi!

"Mutta siihen mennessä muista: sinä olet kirottu. Sinulle ei ole rakkautta eikä armoa. Anateema! Sinun sydämesi kuivuu, sinun aivosi lakastuvat. Leipäsi on kiveä ja nuotiosi tuli on jäätä. Riekaleet ovat vaatteesi. Et rauhaa saa, et saa, sillä kääntymätön ryöväri on Antikristuksen ja Saatanan poika.

"Minä erotan sinut vedestä, ilmasta, taivaasta ja maasta. Minä kiellän sinulta enkelten laulun ja laivaan valon, tähtien loiston ja kuutamon lohdutuksen. Kuiluun! Pimeyteen, jossa on itku ja hammasten kiristys. Ja tämän teen minä pyhimysten palvelijana pyhän kirkon ja herramme Kristuksen nimeen. Mene! Mene!"

Yksinkertaisimmat pirkkojen joukosta seisoivat silmät kauhussa. Tuossa kirosi heidän päällikkönsä lapinnoitaakin mahtavampi olento. Sen sanat karmivat luita ja ytimiä. Ne ennustivat nälkää, henkipattoutta ja kuolemaa. He odottivat tuon manaajan hengen lentävän tuhansina noidanlintuina, kaakkureina, ilmaan ja tämän täyttyvän niiden kalmankammottavista kak-kak-kak-huudoista.

Mutta Tapo ei tuntenut sen enempää kuin taistelun tuoksinassa, jossa miekka iski miekkaa ja tappara tapparaa. Hän vastasi räikeästi uhmaten, kiroten kirousta vastaan:

"Mene, mene! Saat juosta hulluna koirana Vuojolaan... Ja siellä ulvo, kun et kerta muuta osaa! He tietäkööt, että Ukonjuhlan jälkeen seison viisisataa miestä takanani Vuojolan portilla, ja silloin rahon tai ryöstän Notburgan, Rotrud-emännän ja Bunge-herran tyttären. Noh, juokse, jolkuta koko matka, jotta saat pitää pääsi, Kiesuksen koira!"

Käsi oli noussut miekankahvaan. Mutta isä Johannes oli jo kääntynyt kasvoilla kuoleman väsynyt riutumus.

Hän läksi hitaasti astumaan rantakallasta pitkin, alavesiä kohti. Mykkinä tai jurahdellen alkoivat pirkat tehdä lähtöä kotomatkalle. Yksinpä Miehokin rypisteli silmänviirujaan, aivan kuin ei olisi saanut kiinni tällä kertaa mistään sorrilaisesta sananlaskusta.

Sarkoisten veneen erotessa rannasta oli Maretta jäänyt seisomaan ylemmäksi, laakealle kivelle. Aamuinen ilo oli hänestä kadonnut. Odottiko hän vielä jotakuta vai ei, oli mahdoton arvata. Ei käsi, ei huuli liikahtanut hyvästijättöön Kalsoisille eikä muille pirkoille.

Vihdoin lähestyi häntä kuitenkin Tapo huolettoman näköisenä. Ojensi kättään. Neito ei siihen tarttunut. Rautaparta lähestyi taempaa. Tapo oli kääntymäisillään poispäin, aivankuin olisi jo hyvästinsä heittänyt.

Silloin Maretta löi häntä ivallisin sanoin, syyttävän katkerasti: "Vai silläkö tavalla taistelee Kalsoisten poika vierasverisiä vastaan? Veristää vieraat miehet saadakseen sukuunsa naisesta vihollisverta."

Tapo oli kääntynyt katsomaan järvelle päin. Mutta Rautaparta yritti lievitellä: "Kukapa sitä noissa i'issä vielä ... kaikki kaivot kiertää, mutta..." "Varsinkaan, kun ei taida vielä paljonkaan järki särkeä sen miehen mieltä", iski neito kuuluvalla äänellä ja halveksivasti.

"Lienenpä kuitenkin joskus kuullut, jotta luontuu naisen veri miehen sukuun eikä päinvastoin, olkoon sitten veriään vaikka ... sinimustien maasta!" kuului loitompaa Tapon ylpeä vastaus. Läksi veneineen, taakseen katsomatta.

Rautaparta otti omaksi hyvästikseen Sarkoisten tyttären jäykän käden.

Mutta vielä myöhemmin, levättäessä maataipaleen tienpäässä, ukko jurahti Tapolle: "Juoksit vasikkana hullun papin perässä. Mistä luulet ottavasi viittä sataa miestä Ukonpäivään?"

Tapo mietti hetken. Ei näyttänyt löytävän hevin pätevää vastausta. Mutta ryhdistihe kuitenkin, sai kasvoilleen kuin kaukaa tulevaa valoa. "Saipa kerran kokoon taatontaattoni ... Novgorodin rasboinikkeja vastaan kaksi tuhatta konnankokoista miestä!" Niin hän sanoi, katsahtaen urkenevaa korpipolkua pitkin kuin olisi kätkenyt avautuvan erämaan syli kaikki mitä hän tarvitsisi, isien henget, miesten ja maahisten suuret voimat, hänen itsensä tarvitsematta joka hetki punnita ja ajatella.

11.

Tarolaisen pellonoja.

Säijän- ja Laukonselän kiertämässä Hinsalan kylässä oli tänä kevännä, Ukon juhlan ja heimokäräjien juuri lähestyessä, yllin kyllin närkästystä ja kiukkuista suunpitoa.

Ja kylän hyvänahkaisin mies, Sorrin Mieho, oli koko toran ja nahinan syy. Hän oli näetsen Salonsaaren taistelun jälkeen iskeytynyt joutessaan kummaan työhön, ruvennut möyrimään auki koko tämänpuolisen Pirkkalan ensimmäistä pellonojaa.

Tyvyn, Äijäntalon ja Sorrilan alavilla mailla oli tulva tänä kevännä tehnyt tyhmät tuhonsa, pannahinen. Kun muilla Pyhäjärven rintamailla oli jo kylviäiset pidetty, peitti yhäkin Hinsalan niemekkeen vähäisiä peltoläikkiä kauttaaltaan haalea, viheriänruskea sammalpeite. Mitäpä siihen oli kylvämistä. Mutta kukaan ei ollut vielä näillä main ajatellut ojantekemistä sen enempää kuin minkä hulluimpien kevätpurojen levittämien vesien auttelemista rantaniityille päin.

Sellainen homma oli kerta kaikkiaan taattojen pitämysten ja uskojen häpäisemistä.

Tämän vuoksi hotisivat parhaallaan Äijäntalon tanhuvilla piiat ja akat: "Rahko sen on päässä, ja rohtuma sen syö koko miehen, kun sillä tavalla ... ruhtoo ja runtoo Mantereenakan puhtaat jäsenet! Ei huoli ukko-jumalasta, joka antaa kuivat ja sateet ja touonteot omalla ajallaan..."

Ärhäkkäin oli vihassaan Tyvyn Liuha-ukko. Siihen oli syitä jos toisiakin. Oli toki hänelläkin omat ilman merkkinsä, joita tähän saakka oli nöyrästi seurattu koko kylässä. Ja nyt, se viirusilmä, eikös rupeakin huitomaan jumalattomana jänkäpeikkona?

Vie muilta ihmisiltä, kuten häneltäkin, vanhat viisaudet ja arvot, melkeinpä kuin lailliset perinnöt. Juuri niin, sillä Tyvyn suvussa olivat ilmojen merkit kulkeneet polvesta polveen sen taattuna maineena ja arvonantajana. Ja nyt ... ei muka enää mitään merkkiä tuulen tiestä eikä päivän sapesta, ei kotatulen palamisesta, ei kuun kehästä eikä nurkkien paukkamisesta. Ei, ei muuta kuin repimistä ja riuhtomista, ja näihin asti kun oli kielletty kakaratkin edes vitsan nenällä maata koskemasta...

Oli aivan kuin olisi lapioitu Tyvyn ukon omaa hautaa. Aamuisella rysänkoentamatkalla hän ilkeili kenelle tahaan sorrilaisista: "Häh, jokos ovat kakkaranaliset sontiaiset kuontumassa vesieläviksi?"

Varsinkin jos sattui Sorrin Lippo, jolla oli Tyvyn Hyvätyn kanssa jonkinlaista kihermöimisen halua, meloskelemaan ruuhessa, äyski tyvyläinen melkeinpä kielenkanta irrallaan: "Vai, vai, tyttäriä mukamas... Ei Arpian tirheemillä, ei hopearuplalla eikä kultatengalla ... savikuonoille, alakärsille tonkijoille, sontiaisille!"

"Noh, jos et anna tänä syksynä, annatpa ensi kesänä, kun työntää sontiaisten pelto riihikuivaa viljaa ja Tyvyläisen norot isorupista rokkoa ja sammakonpoikia!" velhoili Lippo vastaan.

Tuolle ukonkuvatukselle, joka näissä kylvöasioissa ei osannut muuta kuin kurkistella sammakonkutua ja hauenmaksoja tai taivaan soiluvaisia, sille näet ei kannattanut ruveta kertomaan sorrilaisten vanhaa tarinaa muinaisaikojen Tarolaisesta, joka oli kuokkinut auki koko maailman ensimmäisen pellonojan, eikä sitäkään, että he, veljekset, olivat jo Kokemäen puolella nähneet yksiä ja toisia ojankoukeroita, joista koko tämä hurja tuuma oli juniutunutkin Ison-Miehon päähän.

Niin iskivät taaskin tuulisena aamuna Sorrin pallukat kuokin ja lapioin peräkkäisessä jonossa kuin hyvän talon porsaat jumalatonta ojaansa auki.

Eikä siinä tyydytä pelkkiin ojankoukeroihin, vaan keskipellon alavahkosta notkelmasta aukeaa ankara valtaoja, oikea Kurjuksen kulkku, joka on pimittämäisillään kaivurit lotisevan märkään, savenharmajaan hotoonsa.

Eellimmäisenä puskee Mieho, perässä tulevat Lippo ja Teisko ja näiden rohtimisten takapuolten peitossa yhäkin matalammat Hosso ja Poukka, vieläkin nuorempien, Loilun, Hopun ja Nyyrön, taapertaessa vielä Ilari-sisarensa liepeissä tanhuan puolella.

Takanapäin on jo avattua viemäriä kymmenet sylet, edessä alkaa kohota kivensekainen kennäs, johon on enää turha ojaa iskeä. Mutta etumies, Iso-Mieho, ei hellitä, kun on kerran päässyt raivaustyön alkuun.

Keskenkasvuinen Poukka on jäänyt kuokankalsu kourassa katselemaan kotoportille päin. On jano ja nälkä. Siitä sattuu silmä katonharjan tuulessa häilähtelevään viirikuvaan. Eikä siellä keiku mikään lintu tai lännestä päin tulleet kiekuvaiset, siellä mollottaa suuri kiekonmuotoinen rautalevy, auringon ikivanha kuva, ja tämän perässä, aivan kuin kiekon laitaa kapuamassa, kömpelösti leikattu eläimenkuva, jota taatto sanoi jänikseksi, mutta joka voi yhtä hyvin olla porsas tai koppakuoriainen.

Sillä näyttää olevan joka hetki kiire kavuta kiekon ylimmälle kehälle, mutta ei se ole päässyt koskaan sen pitemmälle. Kapuaa ja kapuaa kuin porsas purtilonlaitaa vasten.

Nyt se näyttää Poukasta lentäväiseltä, kukaties ampiaiselta tai muulta pörriäiseltä. "Viipsiäinen vaapsiainen, pomppiainen pömppiäinen", poika alkaa hokea huvitettuna varaussanoja, mutta ei osaa sen enempää. Hosso rupeaa jätkyttämään pää väärässä takapuolensa taakse: "Kimalainen kamalainen, pure puuta, pure maata, pure Poukan pyllypuolta, älä miehen leukaluuta..."

Silloin suuttui pikkuinen Poukka. Rupesi pahasti pärsäämään, iski käsirysyyn käymäisillään omat tolkuttomat hokunsa: "Hyöriäinen, pyöriäinen, hossiainen, possiainen...!" Ja jo tarraa isomman veljen niskasukaan, kun ei taaskaan muista sen enempiä hokusanoja. Mutta siitä sai poika sellaisen tukkapöllyn, että pääsi suuri parku, kuin ampiaisen puremasta.

Teisko ärähti pienemmilleen varottavasti. Mutta Iso-Mieho oli suoristanut hänkin selkäänsä ja karjahti koko jonolle: "Soh, pörriäiset, kuokka kouraan tai...!"

Ja taas painuivat pyöreät selät ojan varjoon. Mutta yhä kuului loppupäästä sanatonta, kiukkuista ähellystä.

Tulee siihen kotvan kuluttua mukaan seuraavakin sorrilaispolvi. Lokka-emäntä tulee hakemaan miehiä murkinalle, käsivarrellaan esikoispoikansa, joka oli suorastaan kiirehtimällä syntynyt jo kevättalvella, samoihin aikoihin Ukonpässin kanssa.

Nuorikon jäntevät kaulasuonet ovat sitten tyttöajan pehmentyneet. Leuka on käynyt pyöreämmäksi. Ja silmissä on himmeä kuulto, kun hän jo tullessaan hyssyttelee ja jokeltelee pojalleen: "Mikäs kaukaa tulee?" hän on kysyvinään ja vastaa itse: "Pilvi kaukaa tulee..." "Mikä pilven parmahilla?" "Äiti pilven parmahilla." "Mikäs äityen sylissä?" "Poika äitinsä sylissä!"

Hän on tullut jo ojalle. Mutta ei malta vieläkään hokujansa lopettaa: "Mikäs lapsen kukkasena?" "Höyhen lapsen kukkasena." "Mitäs sillä höyhenellä?" "Pyyhin nää pyhäiset silmät..." Ja äiti suutelee poikansa silmiä iloisessa metakassa, sillä pieni mies on ryhtynyt lujaan nuotanvetoon oman äitinsä hiuksilla.

Eikä tällä pojalla juuri sen kummempaa ole vielä nimeäkään. Äiti sanoo pullukaksi, isä pallukaksi, mutta perimmäiset pojantallukat milloin Pylsyksi milloin Ärräksi.

Kiukkuisen tarkkana ärrittääkin miehenalku ojantekoa, sorahtelee sorrilaiseen tapaan, pulputtaa ja pylsyilee päällimmäisen näköisenä, aivan kuin aikomaisillaan lasketella ärräpäitä hampaattomasta suustaan. Mutta taaton tinasilmät tiirottavat sen löylynpunakoista kasvoista täynnä yhtämittaista naurua.

Mieho oli nouseskellut ojasta, pyyhkinyt naamastaan pahimmat roiskeet ja aikoi nyt kääntyä kotopihaa kohti. Mutta silmäsi vielä itäpuolen niemitse Säijänselän ja Toutosen välistä vettä. Tuuli kävi ankarana aavalta Toutosenselältä. Mieho yhä tiirotti kämmenensä alitse. Oli kuin luullut jo keksineensä mustukaista laineilta. Mutta ei osannut vielä muuta kuin tokaista vanhan sananparren: "Se tuulen tuntee, joka Toutosen soutaa..." Löi samassa reiteensä aivan kuin olisi siinä paikassa hakemansa löytänyt.

"Siinä se nyt on ... Olkitaipalen vene, vankoveteläiset, jotka vievät käräjille kuulua Kainutarta."

Tuijottaa selälle yhä tuimempana. "Siinä ovat ... Kapeen Noukka-ukko istuu kelminä perässä ja keskellä emäntä parka, varmaankin niiniköydet kalvoisissa..."

Muutkin näyttivät tuntevan tapahtuman. Lokka-emäntä nyökkäsi vakavana. "Mitäpäs tässä sitten ... murkina makoon ja...", aikoi Lippo. "Ja miekka kupeelle", jatkoi Mieho, "niillä käräjillä ei leikitä. Luulenpa, että syntyy Rapolan rantakennäällä oikea juuttilaisen jumalanpalvelus."

Sorrilan sukukunta, josta ei nyt puutu muuta kuin kevätkalassa viipyvä Perko-ukko, kääntyy vielä luhtiportinkin luota tarkkailemaan selkävesiä.

Jo tuli näkyviin selän pohjoispäästä toinenkin matkavene. Jokainen arvasi sanomattakin, että se oli Ison-Kapeen naapurin vene, jota ohjasi nuori jousellinen, Aution Sarikka, Noukka-ukon vastapuoli heimokäräjillä.

Aivan kuin olisi noussut idänpuolelta ahdistava ukkosenkehä, joka teki alisen taivaan uhkaavan synkeäksi, tuntui seisovien sorrilaisten mielessä säälinsekaista kammoa. Sillä Vankovedellä jo vuosi sitten sattunut tapahtuma oli levinnyt järkyttävänä tarinana jo aikoja sitten kylästä kylään pitkin Näsi- ja Pyhäjärven rantoja.

Ei ollut kuultu miesmuistiin, että isäntä, eipä edes sellainen valtamies kuin Ison-Kapeen Noukka, olisi uhannut omaa emäntäänsä kuolemalla, muka uskottomasta vierustelemisesta.

Asiasta ei tällä kertaa sen enempää puhuttu. Mutta erikoisesti näyttivät Lokka-emännän surunsekaiseksi muuttuneet silmät katsovan yhä jonnekin ... onnettoman vaimon puoleen, jonka hän oli nähnyt vielä vuosi sitten kevättaipaleella taloon poikettaessa.

Se oli ollut, tuo Kainutar, kuin kaukomaan ihminen. Ja kaukaa oli sen Noukka-isäntä tuonutkin, Ähtävän takaa, alamailta. Jo vuosia oli muhkea emäntä ollut kylän ainoa kylväjämuori. Mutta vastentahtoisena naittilaana olivat huhunneet hänen kerran taloon tulleen ... kaljupäisen, luutuneen äijänkäppyrän vaimoksi.

Pitkät ikävät näytti istuneenkin tuo hämäräluominen, lempeäkätinen Kainutar, jota kotopientareilla oli sanottu Kukkajalaksi ja Kukkiaksi.

Nyt vasta, jälkeenpäin, oli omassa elämässään yksinkertaisen onnellinen Lokka ymmärtänyt silloiset näkemänsä. Se oli katsonut kerrankin mykkänä naapurin Sarijoutsea, aivan kuin olisi toivottomasta ikävästä aikonut viitata korvenlaitaan ja huutaa kaikkien kuullen: 'Tuonne, tule tuonne!' Mutta mykäksi se oli jäänyt, entisestäänkin jäykistynyt, aivan kuin nokinaamojen seitapahtaaksi, joka kuulema odottaa hengittämättömänä kevättä, uhrien aikaa, parasta kalansaalista, poronkuuta ja hirvaansarvia ... ruvetakseen lyhyeksi kesäksi elämään.

Sen se on kyllä tehnyt, mistä syytetään, päätteli itsekseen Lokka-emäntä, mutta ei puhunut sitäkään ajatustaan muille. Katsahti vain ikäänkuin omasta elämästään kiitollisena, raikkain silmänpilkkein mieheensä päin, joka pöydänpäässä iski nauriinhauvikkaita leukojensa maloon.

Isäntää ei häiritse meiske ja melu, joka täyttää koko talon. Suuri kanaparvi ei ole tällä kertaa karsinan alla, mutta se pitää pihanurkkauksen humalistossa omia kaakatuksiaan, kukon toruessa vimmatusti. Aurinkoviiri kitisee, vingahtelee ja narajaa, aivan kuin olisi maannapa jäänyt tervaamatta. Tanhualta saakka kuuluu vaimojen läiske, ja pari häkäsaunalaista piiantumppua vetää kaivolta soraäänistä lemmenlaulua:

    "Älä muihka, musta lintu,
    et very minun verellä,
    et liho minun lihalla..."

Sillä tässä talossa saa pikkaraisinkin piianpapana laulaa minkä suusta lähtee. Samaan tohinaan suuri imisä perässään iso liuta naskuja jököttää röhkien kynnyksen yli pirttiin, kiertää vinkuvaiset kupeillaan kiukaan ohi syvään huoneentapaiseen, joka ulkonee kuin sattumalta siihen kasvaneena kylkiäisenä muusta pirtistä.

Mikään ei näy tässä talossa pysyvän säällisen koreasti paikoillaan. Yksinpä miesten puolen lattiapalkitkin makaavat kuluneina, oksankyhmyt niskassa tai kyljiltään lahonneina.

Mutta kaikesta huolimatta liikkuu asuinpirtissä ja pihamaalla, jota ympäröi sekasortoinen rykelmä kuukalleen menneitä umpiaitoja, katoksia ja aittoja, lämmin elämänilma, väärentämätön luonnonlemu, jossa asujainten on makoisen hyvä eleskellä.

Niinpä onkin Sorrin talo siitä kumma, että siellä käy aina kova touhu ja meno, mutta kenelläkään ei ole kiirettä. Kaikkein vähimmän sen isännällä.

Nytkään hän ei turhia hosu. Syö ja yhäkin syö. Läimäisee lempeästi nuorikkoaan lannepuolille, kun tämä kumartuu ottamaan lattialta rääsäävää Ärrä-poikaa. Höllittelee suolivyötä, ähkii kuin saunan lauteilla, tinasilmissä iloinen pilke, ja mäjäyttää joskus mekastavia poikia syrjemmälle, jos sattuvat kierähtämään ihan haarujen väliin.

"Joka tuulella makaa, se tyynellä soutaa", on eräs sorrilaisten parhaista viisauksista. Ja niinpä isäntä sonnustaa vasta iltapäivällä itsensä matkaan. Ottaa viimetyökseen seinältä katkenneen taltan näköisen kivenkappaleen, jota sanotaan ukonnaulaksi. Se on hänen taikakalunsa, jota hän kantaa aina tuluskukkarossaan, varustautuakseen liikoja yllätyksiä vastaan, lie lähtö riistanajoon, käräjille tai sotaan.

Illansuussa, menotaipaleella, oli Taivaanukko heittänyt yli järven ankaran sateenkaaren, jota myöten nyt parhaillaan nosteli itselleen yöjuomia varastoon. Lippo ja Teisko pitivät keskenään tarinaa siitä umpilammen kokoisesta hopeamaljasta, johon ylimmäinen taivaanäijä juomia horitteli, jotta saisi havahtuessaan satakunta saavillista suunkostukkeeksi.

Mutta Mieho istui suun pukahtamatta. Tuo ylähäinen merkki oli vienyt hänet viimekesäisiin Huuhkojärven tapahtumiin ... Aimalan Ikätoran surmaan, josta nyt oli heimokäräjiä käytävä, ja senjälkeen tulleeseen Pyhänkorvan veriyöhön. Silloinkin oli ilmestynyt kummallisena palona ukonkaari. Ja oli hoettu miehestä mieheen: 'Kalsoisten ennusmerkki!' Hän toisti nämä sanat ajatuksissaan. Mutta pojat, jotka olivat olleet retkellä mukana, väittivät tietävinä vastaan: "Eipä ole miekannäköiseksi katkennut, kuten Huuhkojärvellä! Silloin se vasta tietää vainonaikojen tuloa. Niin sanoi Hinkka-ukkokin..."

Mutta Mieho antoi nuoremmille jäyhästi käskynsä: "Suu tukkoon! Jäätte molemmat Aimalantien pensastoihin ja otatte selvän, mihin tapaan aikonevat käräjille nurmikuntalaiset, puolella vai koko joukolla, miekallisina vai täysissä aseissa. Noh, hakoniskat, ymmärrättekö yskän vaiko suoraa rykimistä?" Ääni oli nyt tuima, suorastaan julma.

Sillä ihan kaikkein parhaimmalla tuulellaan ei Sorrin Miehokaan ollut muualla kuin kotopirtissä, hikisessä taistelussa tai – Tarolaisen pellonojassa.

12.

Kainutar.

Nyt, alkukesästä, oli Rapolan linnaharjukin uhkeimmillaan.

Eteläiseltä kyljeltään se levittäiksen meheviksi rantaniityiksi puhtaine kiviperäisine niemenkaltaineen. Tuomi, vapiseva haapa, juuri valkeaksi puhjennut pihlaja ja hehkeä koivu kukkeuttivat ihaniksi sen rinteet. Ja ammonaikainen, kuusien, lehmusten ja tammien varjostama tie kulki sen kuvetta Voipalan uhritalosta Rapolaan, linnataloon.

Harjun mahtavaa selkäruotoa, joka ulottuu penikulmaisena kaarena kaakkoa kohti Oitinkärkeen, peittää jyhkeä hongikko. Ja pääpuoli, joka ojentaiksen ohi Niittysaarten ja Salonsaaren Liuttulan salmeen, työntää sekin uhkaavaa kuusentutkainta kuin vanha, laakaleukainen hauenkuono pedonsarvia.

– Mutta selkäkyttyrältään, jota kiertävät korkeat hirsivallit, torni ja ahtaat portit, on harju luikattu kaljuksi! Ja sen niskakyssästä, linna-alueen keskeltä, aukeaa ammottava, hottoa heinää työntävä suojahauta, joka syvimmästä kurustaan uhosi keskikesään saakka kylmää, karkeaa huurua. Se oli näet itsekin, Rapo-jättiläinen, kerran syntynyt jääkylmäisestä alkumerestä.

Ja niin oli syntynyt tuo Jumalanhautakin jo olemattomina aikoina, kertoi kansa.

Kun näätsen Turisaan poika Turri oli ollut hakemassa Hämeen heimolle linnapaikkoja, oli vuorenniska seisonut tunturinkorkuisessa jäässä. Eikä kyennyt Turrin-poikakaan pelkälle jääkaljamalle linnaa rakentamaan. Ei myöskään hänen Hatta-veljensä, joka sopupään tullen oli rientänyt nuoremman veljensä avuksi. Silloin oli Turri huutanut taattoansa, Turisasta. Ja tämä oli käskenyt vahvimman poikansa Koljon töihin mukaan.

Tämä hirmu jätti ei ollut kauankaan aikaillut. Oli nostanut polvilleen, reisilleen ja lopuksi, kolmantena päivänä, ryntäilleen vuoren sisästä mitattoman jäälohkareen ja kantanut sen muutamin roima-askelin itäistä jyrkännettä alas, jossa vieläkin näkyy sen latuskajalan jälkinä mahtavat, porrasmaiset kerrokset.

Ja siitä se oli, Koljo, lopulta roiskauttanut jymylohkareen pohjoista kohti, Ruijanmeren puolelle, jylhän tunturin sulamattomaksi huipuksi.

Sillä tavalla, kertoi kansa, oli tämä maankuulu turvahauta syntynyt. Ja se se oli tehnyt valloittamattomaksi Hämeen ylpeimmän heimolinnan.

Kalsoisten Tapo astuu Rapolan rantatietä lähestyen Niittysaaria vastassa olevaa käräjäkallasta. Kirkkaalla aamutaivaalla varjoilee muutama raskaannäköinen pilvi. Mutta harvoin niiden vuoksi tummuu ilma.

Ilomielistä ja ryhdikästä on hänen astuntansa. Tämä on hänelle kuin juhlapäivä. Ja paras puku on hänen yllään.

Kuten juhlakisaan menevällä ainakin, ei hänellä ole lainkaan päähinettä. Mutta tukka on tasattu korvallisilta ja niskasta ja kammattu harvinaisen sileäksi. Palttinaisen paidan sepaluksesta paistaa leveäkehäinen hopeasolki, ja sinisen verkatakin helmusten kulmista välkkyy runsas ryhmä pronssitähtiä.

Vasen käsi lepäsi rennosti miekkavyöllä, joka oli sotasaalis ja kotoisin ritari Wibrechtin ritariasusta. Se oli hänen komeutensa. Hänen viime voittonsa maine oli jo levinnyt takamaille saakka. Ja tämä raskassolkinen nahkavyö, jonka kaatunut ritari itse oli ryöstänyt vendiläissodissa abodriittipäälliköltä, oli nyt hänen maineensa väkevä merkki. Käsi hiveli tietämättään sen seitsentä vaskisolkea, joista kustakin riippui heläjävä pyörylä hevosenpääkuvioineen. Se se vasta oli hänen mielestään oikea päällikön vyö!

Mutta hänen oma pitkä miekkansa riippui sen hankkiluksesta.

Hänellä ei ollut kiirettä.

Vasemmalla, niemenkaltaalla, lie jo Kainutar paikallaan käräjäympyrässä, syytetynkivellä. Ja sitten ... ei ollut enää muita kuin Kalsoisten ja Aimoisten riita-asia. Sillä vain pitäjänkäräjillä ratkeamattomiksi jääneet tai koko heimoa koskevat tapaukset käsiteltiin täällä uhrijuhlien yhteydessä ja heimonvanhimman valtarinkivillä.

Ja näitä ei Tapo, syytöntäkin viattomampana, pelkää. Jo edeltäpäin hän on näkevinään kurjaakin kurjempina Aimalaisen räpyttelevät, valkoripsiset silmät, joissa ei lopultakaan ollut sisua ja väriä sen enempää kuin haljakoissa lampaansilmissä.

Harjun läntistä alamäkeä painelee hajareisin kaksi matalajalkaista jousellista. Sorrin Lippo ja Teisko pysähtyvät kävelijän eteen. Kysäisevät Miehoa, jääden pyyhkielemään hikeä niskapehkostaan.

Nyt vasta Tapo muistaa, että Mieho, jonka kanssa hän oli viime yönä nukkunut samalla lavitsalla, oli sanonut lähtevänsä kiertelemään rantatietä ... Kiiliään ja Oitinkärkeen päin.

Pojat näyttävät tietävän jotain erikoista. "Se on mennyt uumoskelemaan Kurjen Toran metkuja," he sanovat kuin huomaamattaan samasta suusta. "Metkuja...?" "Kyllä niillä on..." jupisevat veljekset. Ja viimein Lippo tokaisee selvät sanat: "Me olimme vakoilemassa Aimoista ... Miehon käskystä. Ja se toi mukanaan satakunta jousellista, jätti ne tuonne ... harjun taakse, Vuorentaan puolelle."

"Mies yrittää komeilla", sanoi Tapo. "Mutta niillä on mukana kaaret ja viinet ja keihäät", jatkaa Lippo itsepintaisesti. "Ei ole ollut sellainen tapana käräjiin tultaessa."

"Juoskaa Kiiliään päin ja tuokaa Mieho tuonne ... käräjätörmälle."

Hän istahti kivelle. Mietti hetken. Ei, ei ollut mahdollista edes aikoa mitään juonta tai yllätystä. He olivat luvanneet molemmat ... Hirvi ja Kurki pitää pyhänä käräjärauhan. Ja sen merkiksi oli Tora omasta halustaan luovuttanut Tenholan linnan takaisin Reko-vanhimman vartioväelle. Ovathan he toki päällikkömiehiä...!

Käsi vei rauhoittuneena hiuksia otsasta niskaan saakka. Hän jatkoi matkaa. Törmällä oli kansa tunkeutunut sankkana joukkona tuomiokehän ympärille. Rautaparta näkyi seisovan Reko-ukon takana, joka istui ryhmysauvaansa nojaten, valkohapsinen pää tasaisesti tutisten, korkealla valtarinkivellä.

Tapo istahti syrjemmälle. Mutta nyt hän näki tahtomattaankin joukon lomitse syytetyn kivellä seisovasta naisesta pään ja hartiat.

Sen tukka oli hajallaan, hunnuttomana. Rohtiminen paita oli olkapäältä riekaleina. Isäntä oli pitänyt häntä edellisestä syksystä saakka vankina jalankäymättömässä korvessa, jossain perimmäisten perukoitten kalasaunassa joku apuvaimo ja jousellisukko vartijoinaan. Siksipä kai sen silmät ovat noin syvälle painuneet, aivan kuin näkisivät yöllisiä metsänkuvahaisia, ja kasvot laihtuneet. Ovat kukaties nälässä kiusanneet...

Istujan ajatukset hamuilivat sinne ja tänne. Sittenkin oli veljesten äsken tuoma tieto taas tuossa silmien edessä... hämähäkin verkon tapaisena kiusana. Se oli huitaistava sivuun.

Mutta samassa tuli senkin sijalle äitimuori ja sen toissa-aamuiset läksiäispuheet. Oli muka nähnyt, emo, ennusunen edellisenä yönä.

Oli ollut, kertoi, emännänlavitsallaan lepäilemässä ja kuunnellut viirilinnun narisevaa käännähtelyä. "Rauhaapa, rauhaapa lykyttelee", oli ollut lausahtavinaan.

Mutta silloin, äkkiä ... oli pirtinkatto hukkunut aivan kuin olemattomiin. Ja palokärki rummutti viirinkylkeä kuin kumajavaa honkaa. Se huusi ja rummutti, kirkui ja ryrrytti, ja samassa se lensi suunnattomana kokkolintuna ilmaan, talon yläpuolelle.

Pian kertyi sen ympärille määrätön pikkulintujen pilvi, josta tuli piipitystä ja vihellystä, vaakkumista ja räkätystä, ihan kuin olisi oltu onnettomain vainajain kylässä. Ja ne iskivät kokon höyhenistöön, nyppivät nyppimistään ja riipivät sen lopulta kaulan puolelta vereslihalle ja alastomaksi, niin että sen summaton kurkku alkoi lopulta vuotaa verisateena maahan.

Siitä tuli yöllinen pimeys kuin kaatamalla. Taivas soilehti revontulia täynnä, mutta nämä olivat polttavia, kuten oikea tulenlieska. Maa, pensaat, koivut, petäjät ja isännänkuusi kalma-aitan nurkalta olivat kärventyneet, vieläpä kattotuohet käpristyneet ja lentelivät nyt tulenroihuina myrskyiseen yöhön.

Ja yhä palokärki kokonkin hahmossa jatkoi ryrrytystään, mutta nyt ukkosta suuremmalla äänellä, verinen päälaki kekallaan ja kaula kenossa aivan kuin olisi rummuttanut taivaan patsasta asemiltaan.

Kova oli ollut myös painajainen unen näkijällä. Se oli laskeutunut hänen rinnalleen naispuolisena hottona häijyläisenä, jolla on tapana kutittaa uhrinsa kuoliaaksi jouhisilla rinnanpäillään ja hikisillä suortuvillaan. Nukkuja oli ollut läkähtymäisillään sen hien lemuun, kunnes oli havahtunut vimmatusti riuhtoessaan kalmanpetoa vastaan.

"Jopa tässä", oli Rautaparta yrähtänyt koko unelle, "kyllä naisilla unia riittää". Mutta maammo oli virkahtanut melkein kiivaasti vastaan: "Uni on vanhin tietäjistä, puhu mitä puhut!" Ja ukko oli ruvennut lepyttelemään: "Jopa, jopa... Ja musta on unosen silmä."

Ja eikös ollut käynyt kumman levottomaksi Rautapartakin. Oli kierrellyt aamuhetket aittojen nurkilla, käväissyt kuoppamäellä ja lopulta tokaissut emolle, vaikka hän, Tapo, oli istunut lähettyvillä: "Täytyneepä panna maakellariin korut ja rahat ja ... pojan perintökypärä, jotta joutuvat edes maan hyviksi ... omahisille vainajille."

Tapo hymähti vieläkin muistaessaan miten hän oli päästänyt pitkät naurut höpeltäville vanhuksille.

Mutta hänelle tuli kuitenkin halu lähestyä Rauta-ukkoa. Oli kiertynyt häneenkin joitain olemattomia unenaaveita, pöpperöpäitä kuvatuksia, joita oli turha ruveta miehisen miehen sen enempää mietiskelemään.

Setämiehen olan yli Tapo näki selvästi tuomiokehään. Savakko-akka on parhaillaan todistamassa. Lautamiesten edessä viittilöiden, milloin toiselle, milloin toiselle, Reko-ukolle niiaten ja huntuansa korvallisilta tuontuostakin sipaisten vaimo kertoo näkemänsä ja kuulemansa.

Oli ollut toukoaamuna Ailla-tytön, lapinkanan, kanssa lapioimassa pellonvieruksia. Ruumiinkäsi sahran lempiraudassa oli Sarikka-isäntä sen pellon kyntänyt, jotta varjeltuisi maa rikkaruohoilta. Mutta itse Kainuttaren, Kapeen emännän, se oli sekin pyytänyt kylväjämuorikseen.

Ja sieltä se oli tullutkin, iso emäntä, kuin mikäkin hautova hanhi, kun oli muka rikkauttaan silkkaa mahtia ja komeutta.

Kesken kertomustaan sihahti todistajavaimo sopensalaiseen nauruun, kuten oli tehnyt tuona samaisena aamunakin, kun oli nähnyt isoisen ihmisen sortuvan onnettomuuteen.

"Ei sillä, ei sillä ... oli niillä jo aikaisemminkin ollut keskenään verenkihuja", akka suhahteli ja viittilöi, "mutta nyt, nyt se vasta nähtiin, tuossa aivan ... kylvösäkin vierellä oikea kihunpito kiimasuolta..."

Olivat jääneet, rakastavaiset, seisomaan vastakkain. Ja silloin oli kuulunut alhaalta, lahdenpohjukasta, kimahtelevaa kolketta, siellä kun Noukka-isäntä oli ollut lujittelemassa rysäseipäitään.

"Mutta siitäkös huoli tämä emäntä ... siitäkään. Julkiset näätsen sudella silmät, huoran silmät julkeammat, sanotaan... Ja siitäkös hohahti ensi sanoikseen meidän isännälle: 'Hae parhain paitasi, eipähän sen ... Noukan paidasta paikkatilkuksikaan.' Kylvöpaitaa tarkoitti näetsen, tulenlautta... Ei huolinut oman isäntänsä mekkoa edes siihenkään hommaan, niin jotta ... omia salmiaan se houkutteli soutelemaan ... viatonta ja kokematonta miestä..."

Tapo oli lakannut kuuntelemasta. Hän on jäänyt katsomaan Kainuttaren kasvoja. Ne ovat äskeisestään muuttuneet. Pää nyökkää näkymättömän hiljaa. Silmät katsovat yli lautamiesten ympyrän, kohti Sarikkaa, joka seisoo sivummalla, toinen käsi selän takana puserrettuna lujaksi nyrkiksi ja nuoret kasvot voimattomasta vihasta hätää täynnä.

Mutta Kainutar ei näytä kuuntelevan mitään. Akan ilkeät sanat lentelevät herhiläisinä hänen korvissaan, mutta hän vain katsoo. Kasvoilla ei näy katumusta eikä myöskään uhmaa. Ne ovat taas vehmaan näköiset, aivan kuin niihin olisi kihonnut viimeisen kesäyön kaste ennen routayön tuloa. Hän ei avaa suutaan. Hän on vain tyyni, kypsä nainen, jolle tuo häväisty rakkaus on ollut luonnon lain väkevä täyttymys ja on nyt ... elämääkin enempi.

Tapo tuntee mielessään paisuvan aivan kuin oman rakkautensa, joka on sekin huuhtova väkevänä koskenvuolteena tieltä pois rantaruuhkat ja toisten asettelemat tokeet. Ja samalla tunkee aivoihin voimakas halu jollain tavalla auttaa tuota naista ja sen vierustelijaa.

Mutta savakon kielas ääni särähtää pakostakin korviin. Nyt se kertoo, mitä hän ja Ailla-tyttö olivat muuta kuulleet syytetyn ja Sarikan puheista. Kylväessään oli emäntä pysähtynyt ja jäänyt tuijottamaan yli lahden, Lammassaareen, ja sanonut: "Kaipa olisi jo vietävä kohta lampaatkin ... kesäsaareen..." Ja sen suu oli ollut kuin muurainlakka suomättäällä. "No, vaikka paikalla!" oli tokaissut vastaan nuori-isäntä. Ja silloin oli Noukka-ukko nouseskellut kalakontti selässä rannan alta.

Mutta nämäkös olivat siitä vain yltyneet. Painuivat rantapajukkoa kohti, jonka suojassa oli keltatervassa Sarikan vene. Ja he, Ailla ja savakko, olivat laskeutuneet alemmaksi pellon piennarta, muka töitä teeskellen.

Ja taas oli emäntä huokaissut muka, jotta ... "jospa siellä jo liekään saaressa nurmea senkään vertaa ... edes lampaille asti". "No, rutto syököön, vaikka sotahevosille!" oli nuori isäntä hurjistunut vastaan.

Ja siitä ne olivat työntäneet veneen telalta, soutaneet muka ilman aikojaan Lammassaarta kohti ja hukkuneet sen rantapajukkoon.

"Suonsilmään, suonsilmään sitä tietä tullaan, minä jo silloin kuihaisin Ailla-tytölle". Ja samassa vilahti savakon silmistä syytettyä kohtaan ilkeän mielen peittelemätön ilo, aivan kuin olisi akka yhäkin supissut silloisiaan Aillan korvaan: Joutuivatpas kerran isoisetkin omiin heittopermiinsä... "Kuolemaan siitä ... sellaisesta on tähän saakka tuomittu käräjillä! Suonsilmään ja niiniköydet ranteissa, ranteissapa hyvinkin", söpötti akka taas ääneen toiselle ja toiselle lautamiehelle. "Ja syyskylmiin saakka se jatkui ... se pesänpito", hoksasi hän lopuksi kuin koko kertomuksensa vahvistukseksi.

Lapinkanan ja Kapeen vastarannalla asuvan Toikon emännän vahvistettua savakon puheet tuli pitkä hiljaisuus. Ei tullut lisää todistuksia. Orjatytön puheet eivät päteneet todistuksena vapaan asioissa. Näin ollen oli olemassa vain kaksi naispuolista todistajaa, joista toinen, Toikon emäntä, oli haastanut vain kuulopuheitten perustalla. Syytetty taas ei kieltänyt eikä myöntänyt.

Reko-ukon pää tutisi yhä levottomammin. Hän näytti olevan kykenemätön ratkaisemaan tärkeitä asioita. Pitkä ikä ja pitkä suru kolmen salskean pojan kaatumisesta viimeisessä Karjalan sodassa olivat vähitellen vieneet vanhuksen kalman varjoon, josta hän ei enää, puolittain sokeanakin, osannut paljoakaan erottaa maanpäällisiä tapauksia.

Vanhuksen näkö tuskastutti Tapoa. Hän jurahti synkkänä Rautaparralle: "Heikossa kantimessapa ovat tuon ukon käsissä Kalsoistenkin asiat." "Mutta Ritva-neitopa on jo kuulemma edeltäkäsin sinun puolellasi, niin jotta...", setämies koetteli varovasti sauvoimella pohjakiviä.

Tapo ähkäisi ja mykkeni.

Tällä aikaa oli Voipalan isäntäpoika, Aikari, joka istui hänkin lautamiehenkivellä, tarttunut asiaan. "Eivät riitä todistajasi, Kapee. Tietänet sen ennestään, että kolme tarvitaan urospuolisiakin, jos on toetakseen."

"Ei, ei riitä", mumisevat lautamiehet, "ei riitä parillinen luku, jos vaikka olisi parempiakin kuin nämä ... kaveihmiset."

Noukan nauriinkarvainen pääkaljama keikkui suuttuneena. Ukko piti suurta ääntä. Vaati syytetyn kivittämistä tai suonsilmään upottamista. Käräjärahvas liikkui hitaissa, väittelevissä ryhmissä. Sarikka seisoi taempana kalpeana, katseessa tuskallista toivoa. Kainuttaren silmät katsoivat tyynnyttävästi lohduttaen voimattomaan mieheen. Kului tovi, kului kaksi. Oikeata ja selvää tuomiota oli vaikeatakin vaikeampi löytää.

Lomassa Tapo havaitsee ympyrän vastakkaiselta puolelta Miehon, joka näyttää hakevan häntä silmillään. Hän viittaa kumppania kohti.

"Tunnusta vaimo", ärähtää lopulta päätuomari heikolla äänellä, ärtyneenä omasta voimattomuudestaan. Mutta Kainutar hymyilee vastaan vaisusti riemuitsevaa hymyä eikä avaa suutaan, ei kieltoon eikä tunnustukseen.

Painuvat taas moneen kertaan lautamiesten päät toistensa puoleen. Supistaan, urahdellaan. Lopulta nyökäytellään hyväksyvästi päätä. On alkanut kiertää jokin varma sana istujasta istujaan. Se kulkee kahta puolta Reko-valtaria kohti. Tämän pää taipuu kuulemaan mitä lähinnä istuvalla Voipalan Aikarilla on sanottavaa. Vie käden korvan taakse. Näyttää lopulta pääsevän tolkulle asiasta.

"Niinpä olkoon", tuli tutisevasta parrasta hyväksyvin nyökytyksin. Kepsahti laiha vanhus samassa seisaalleen. "Niin olkoon!" hän toisti kuuluvammin, käreällä äänellä. "Koska syytetty on tehnyt luvattomia matkoja Lammassaareen, hän tältä tuomiotörmältä uikoon yli tuon selän, Niittysaaren itäkärkeen, ja sieltä vastarannan korpeen, jos on uidakseen. Jos ei, on Pilvien pitäjä hänet tuominnut syylliseksi. Mene, mene, vaimo, jos tiedät itsesi puhtaaksi..."

Tuomarin ääni oli käreytynyt loppulauseissa yhä ohuemmaksi. Hän sijoittautui varovasti takaisin istuimelleen.

Käräjärahvas oli kohahtanut. Se oli kuullut jumalantuomion. Ja nyt se avasi keskeensä tietä kaitaan kalliopäätä kohti.

Kainuttaren pää oli noussut ylpeänä ja kasvot riemuitsevina. Hän alkoi astua hitain askelin läpi mykistyneen rahvaan. Jatkoi matkaansa, teki pienen polvekkeen kohti nuorta Autiolaista, seisahtui hetkeksi ja hymyili, yhä katsoen ulappaa pitkin: "Liekö jo siellä... Lammassaaressa nurmi ja heinä ... maahan mätänemässä?" Niissä sanoissa oli läheistä kutsua, mutta niiden alla oli myöskin salaisen kysymyksen tutkain: "rohjenneeko tuo, rakastaneeko tuo minua kuinkakin paljon..."

Vain hengähtämän hetkeksi hän vieläkin seisahti. Pehmeä, voimakas olkapää paistoi riekaleisesta paidasta. Ei ollut edes hametta karkeaa, risaista paidanhelmaa peittämässä. Mutta nyt hän kääntyy taas, astuu edelleen uhkeana mahtiemäntänä katsomatta kehenkään. Nyt hän laskeutuu kalliotörmän kuvetta rantakiville, etenee askel askelelta, kunnes vettä on lanteitten tasalla. Siitä alkaa uida pitkin, rauhallisin haamaisuin.

Jo on mennyt keihäänheittämä, jo nuolen kantama. Yhä leviävät kahta puolta hänen sivuiltaan levolliset laineet.

Silloin ... rannalle, kallion laelle, syöksähtää mies, Sarijoutsi. Riisuu miekkansa, mutta koettaa kourallaan, että puukko on tupessaan. Heitäksen kaltaalta alas, saa kantavaa vettä alleen. Ryhtyy uimaan summattoman pitkin käsivarsin. Se on kuin sotauiskon painumista saaliin jälkeen. Se on elämän myrskyä Manan ulapalla.

He uivat yhä. Nyt he ovat jo kaukana, rinnakkain. Enää ei heillä näytä olevan kiirettä. Mutta Niittysaaren kärkeen noustessaan he ovat katkaisseet vasta pienemmän puoliskon matkaa. Kaltaalle saattaa nähdä miten Kainutar valahtaa väsyneenä rantakivelle. Mutta jää kuitenkin istumaan.

"Kestäneekö tuo...?" kyselee Tapo itseltään, rinnassa pelkkää jännittynyttä myötämieltä. Mieho seisoo hänen vieressään ja näyttää punnitsevan muita asioita. "Kaikissa näissä ollaan, sanoo pässi, mutta ... kärsääni on haiskahtanut koko aamun korpirosvon sudenhaju." Hän tökkää Tapoa kylkeen: "Haetit minut liian aikaisin ... nuuskimasta sen jälkiä."

Mutta Tapo ei kuule eikä näe muuta kuin henkipattojen taistelua elämästään. Nyt he ovat kääntyneet selin tänne päin. Katsahtavat pilvien puoleen kuin väkeä rukoillakseen. Työntyvät taas uimasilleen.

Molempien päät alkavat näkyä yhä pienempinä, mutta melkein olemattomina mustukaisina. Kotvan aikaa näyttää siltä, kuin he olisivat kokonaan kadonneet.

Katselijoissa alkaa kiertää onea sääli. Tuo uinti oli ollut niin ylpeää ja ennen näkemätöntä, että useimmissa rinnoissa oli syttynyt salainen ilo heidän puolestaan. "Niinköpä menehtyivät... hanhi ja joutsen?" ajattelivat masentuneina.

Vihdoin, monien hengähtämättömien hetkien perästä, tapahtui sittenkin jotain. Kaukorannalle nousi kaksi hahmoa. Ilo syttyi katselijoitten silmiin. Vanha tarinoitten kuva Vetehisen pojasta, jolla oli punan verevät kasvot, suuret silmät ja hopeasilaiset vaatteet, nousi heidän mieleensä. Ja sen rinnalle kohosi Vedenemännän tytär, joka rannalle nousten, mäihänhienossa paidassaan, huhuili rantalaitumelta valkeankirjavaa karjaansa, huhuili huilunheleällä äänellään.

Kaikkien katseet olivat jännittyneet. Nyt he nousivat kokonaan näkyviin. Hoippuivat toisiansa vasten ja taas erilleen. Nousivat taas yhä korkeammalle. Sulautuivat jälleen kahdesta yhdeksi ja häipyivät olemattomiin. Katosivat pimeän korven laidasta omiin, salaperäisiin maailmoihinsa.

Jumalantuomio oli tapahtunut.

Tapon rintaan ratkesi ennen tuntematon, väkevä riemu. Hänen uroonvaistonsa sanoi hänelle, että oli tapahtunut oikeus. Ja vieläkin enemmän: tuo tapaus ikäänkuin huusi voimakkaalla äänellä kaiken synnyntärakkauden puolesta. Aution Sarijoutsi oli jättänyt talonsa ja tavaransa ja heittynyt henkipatoksi suojellakseen pelkkä puukko aseenaan itseänsä vanhempaa naista, koska tämä oli humalluttanut hänen sisimmät verensä. Eikä ollut Kainutar ajatellut mahtiasemaansa, ei rikkauksiansa, sillä toissa keväänä hän oli syntynyt ja ylentynyt omaksi itsekseen, ja nyt hän himoitsi kasvaa nuorena raitana, missä tahansa, sysmäisimmässä korvessa tai rutaisen umpilammen rannalla, kunhan vain ei kukaan ennenaikojaan kuivattanut sen heleitä mahloja.

Tällainen entistäkin välkeämpi uskallus mielessään ja oma lemmenkohtalo rajattomana ulappana edessään jäi Kalsoisten Tapo odottamaan syyttäjiään, käräjäväen hajaantuessa murkinan ajaksi asentopaikoilleen.

13.

Tuomio.

Miesten mielet, odotettaessa Kalsoisten päällikköä tuomiokehään, olivat jännittymistään jännittyneet. Jokainen tiesi, ettei tällä kertaa arvottu yhtä ja toista niittypalasta, majavapatoa tai miehenmetsän rajoja.

Nyt oli lopultakin kysymys, kumpi suku, Kalsoisten vai Aimoisten, nousisi Pirkkalan johtosuvuksi.

Ikätoran kuolemasta oli pitäjänvanhimman valtarinkivi ollut tyhjänä. Oliko tälle nyt istuva taattonsa perillisenä Hirvipäällikkö vai Tapo tai Rautaparta, joka jo ennestään oli kylänvanhimman asemassa, siitä oli tänä iltapäivänä heitettävä jumalanarpa.

Mutta oliko arparengas hypähtelevä kohtalonseulan kalvolla myötä- vai vastapäivään, toiselle vai toiselle suvulle, riippui siitä, kykenikö Aimoinen iskemään vastustajaansa häpeänkurikalla, langettavalla tuomiolla, vai ei.

Tämä oli tuon hetken suuri, jännittävä kysymys, joka koski yhtähyvin isoisia talollisia kuin kylänloppuisiakin, sillä näillekin ja juuri näille ennusti Kalsoisten voitto elämänkeinojen helpottumista, mutta Aimoisten valta yhä osattomammaksi joutumista, melkeinpä orjuutta.

Ei osattu enää käräjärahvaan kesken asiasta väitelläkään. Reko-ukko ja lautamiehet istuivat paikoillaan. Mieho ja muut syytetyn todistajat seisoivat kookkaana ryhmänä kehän ulkopuolella, valmiina vannomaan todistajan valansa.

Katseet seurailevat rantatietä. Pienehkö, rikkaaseen asuun puettu mies pukertaa lännenpuoleista alamäkeä. Sen tuntevat kaikki Aimoisten Hirveksi, jolla on mukanaan omat todistajansa.

Mieho tokaisee kuuluvalla äänellä ja leveällä suulla: "Kah, jopa lisännee poutaa, kun on etana köntimässä ja sarvet päässä!"

"Sinä ähky, minä ähky, mutta minulla on sarvet, sanoi etana, kun kiveen puski", jatkui heti tuoltaan sorrilaisten joukosta.

Läimäykset Aimalaista vastaan saivat osakseen pitkät naurut loitommistakin ryhmistä. Jännitys laukesi hetkeksi rehevään puheenpitoon.

"Uljasta poikaa", tokaisi joku Saarioisten mies, "painelee kuin lempo lautamiehen perässä!"

Tulija pysähtyy hetkeksi tienhaaraan, pellonlaitaan. "Ka, ka, ettei vain tee pilausta Rapolan peltoon!" kärmeili joku Pirkan puolen köyhimyksistä. "Eipähän mitä", jatkui taas ilkeilyä, "hokee uutta lemmennostatusta Rapolan tyttärelle, kun sai kuulemma äskettäin siltä pahan näpsäyksen säpyskäluuhunsa".

Hotosuinen naurunremu yltyi tästä yltymistään. Mutta Aimalan isäntä oikaisi samassa pellonkulmaa entistä tuimemmin elein. Ja kotvan kuluttua havaitaan jo törmällekin myös Tapon ja Rautaparran lähestyvän Rapolasta päin.

Kalsoisten Tapo on seisonut kotvan kolmannellatoista kivellä, syytetyn paikalla. Aimoinen on esittänyt silmät räpytellen kanteensa, kuvannut sen Huuhkojärven tapauksen, jossa Ikätora oli menettänyt henkensä. Ja ajoi nyt syytettyä kuin varmaa saalista hangasaitojen väliin, kalmankuoppia kohti: "Ymmärtäneehän sen joka mies, että Kalsoisella oli etua menettää Aimoisten päämies hengiltä. Niillä oli parhaillaan riita Huuhkojärven uusista päiväkunnista."

"Niistä ei voinut olla mitään riitaa!" syytetty huudahtaa. "Ne oli jo oman hengen uhalla kierretty Sorrien ja Kalsoisten nimiin, ja lapin miehet olivat tavanmukaiseen veroon alistuneet."

"Vai ei", ivasi Hirvi, "miksi sitten suostuit taattoni tarjoamaan vetoon?" "Luuleeko täällä yksikään, että olisin tosissani jalkapuolen kantturan kanssa lähtenyt kilvaten jolkuttamaan kierrettyjä päiväkuntia, kuten ukko leikinpäiten kärtti?" "Mitä varten ... siinä tapauksessa kuitenkin läksit ja otit mukaan viinen ja kaaren, puhumattakaan puukosta?"

"Koska Rautaparta tokaisi korvaani: 'Sillä lie jotain muutakin kuin miltä näyttää, käväise kuulemassa', ja olihan sillä, taatollasi, asioita", Tapo vastasi ylimielinen hymy suunpielissä. "Halusi sukuunsa, kun ei kyennyt kuulemma oma poika katsomaan tyvipuolta ylemmäksi. Puuttui oikeita päällikönveriä näetsen, ja tottapahan ukko oman poikansa tunsi."

Hirvi murti suuta pahasti vinoon. Hän puhkui häpeänkarvasta suuttumusta. Tapo nauroi, ja pitkin käräjärahvasta kiersi hyväksyvä äänen pito, missä hekotellen ja hohottaen, missä tyynesti levittäen suut messingilleen.

Syytetty tuli katsahtaneeksi yli miesryhmien päitten. Siellä ... takana, hongankylkeä vasten nojaa liikkumattomana tummanharmaaseen verkaan pukeutunut mies.

Sen paksu tukka on varjossa ja näyttää tällä kertaa mustalta. Leveä liikkumaton otsa paistaa kylmänä kilpenä. Lujat leukaperät, ohut tumma parta ja laihat poskiluut leikkautuvat terävinä puukonvetoina näkyviin.

Se on Kurjen Tora, jonka Tapo nyt vasta saa silmiinsä. Joku sen rosvoista seisoo sen vieressä. Miesten katseet tapaavat toisensa. Toran pedonvälkkeinen katse säkenöi Tapon silmäterään kiiltävänä kuin äsken hiottu miekkarauta. Siinä ei ole ilmettä, jota voisi sanoa vihaksi tai raivoksi. Mutta Tapo on samassa hetkessä varma, että siinä seisoo hänen varsinainen vastustajansa. Hän oli jatkavinaan puhettaan Hirvelle, mutta lennätti sen samalla nuolenkärkenä Kurkelaista kohti.

"Niinpä niin!" hän huudahti. "Tarjosi tytärtään, mutta ei huolittu. Ja siitä se ... kopea Aimatar heittyi emännäksi sudenluolaan ... korpirosvolle!"

Käsi oli viitannut kuin sivumennen Toraa kohti. Mutta tämä ei liikahduttanut yhtäkään ilmettä eikä jäsentä. Ja rahvas kammahti sinä hetkenä äänen sorinaa. Se oli alkanut jostain syystä pelätä tätä hetkeä ja päivää.

Hirvi-päällikkö oli taas saanut sanat suuhunsa. "Vai niin, vai niin, mutta kartatpa puhumasta jousen mukaanotosta ... nuolenkantaman matkalle?" "Etkö ole, mies parka, koskaan pannut veroon lapinäijiä, tietääksesi, että jokaisessa metsänrinnassa ja jokaisen puun takana väijyy lappi kalmanvarjona voittajaa, eikä ole tapana silloin liikkua askeltakaan ilman asetta?"

Puhe oli sitovaa. Lautamiehet ja Reko-ukko nyökyttivät hyväksyvästi päätään. Mutta päätuomari pyrki ohjaamaan asiaa kohti ratkaisua. Kysäisi: "Kuka voi todistaa, oliko surma tehty puukolla vai nuolella?" Mieho astui esiin ja todisti, että Tapon puukossa oleva veri, jota oli väitetty vainajan vereksi, oli tullut siihen jo edellisenä iltana, sinisorsaa avattaessa nuotiolla ja että niskahaavan oli niinollen tehnyt lapinnuoli.

"Näytä se nuoli! Käytiin hakemassa, vai kuinka miehet?" Hirvi kääntyi todistajiensa puoleen. "Löysikö sitä kukaan, löysikö? Puhukaa valanne mukaan!" hän lisäsi uhkaavasti. Ei ollut löytynyt, myöntelivät miehet. Mutta Aimalan vanha kaskiukko, joka vainajan ruumiin äärestä oli huudahtanut, että se oli puukolla surmattu, ei avannut suutaan, katsasteli pelokkaana isäntäänsä ja painoi taas päänsä alas, vetäytyen joukon peittoon.

"Surmatyö on siis tehty puukolla, koska murhaajan nuolikontista ei ollut sulkapäitä vähentynyt. Ja siitä on todistajana Aimalan kaskiukko! Astu esiin, Kohma, ja sano sanottavasi!" käski Aimoinen. Vanhus nyökkäsi vaivoin, kasvoilla tuhkanharmaa väri, ikäänkuin isännälleen myönnytykseksi.

Mutta Mieho alkoi levitteleidä kuin tappelun alkajaisiksi: "Meilläkin lie sekä tehty että saatu haavoja ja osataan erottaa puukko nuolesta yhtä hyvin kuin hamara terästä. Minä olen jo todistanut tätä höperöpäistä ukkoa vastaan, joka on kaiken lisäksi Aimoisen vallassa ja puhuu mitä käsketään. Ja lisän kanssa sanottuna ... jokainen lapinsaita peittää tihutyönsä, tekee sen sitten nuolella tai keihäällä!" Mieho koetteli oinistellen lapaluittensa voimaa, aivan kuin olisi jo ollut turhia puheita liikaa.

Voipalan Aikari oli noussut lautamiehen paikaltaan: "Tässä on sana vasten sanaa ja vala vasten valaa! Ei ole päästy asiassa tyveen eikä latvaan eikä päästä, jollei oteta avuksi jumalanarpaa."

Tämä sana humahti Tapon korvaan merkillisellä voimalla. Hän katsahti vaistomaisesti selkiä pitkin ja taivaalle. Ilma oli havahtunut lempeäksi lounatuuleksi, ja taivaankuvun laidoilta oli pari pilveä kapuamassa ylemmäksi.

Jumalanarpa! soinnahti syytetyn korvassa ylimmäisenä kohtalonäänenä. Se pani hänet kuulostamaan hämmästyttävän kaukaisia tapahtumia. Anukka-emon toissa-aamuinen unennäkö häivähti ohi olemattomana aaveena. Sen taakse, poikavuosille saakka, lennähti nyt ajatus, joka haki vapautuneena voitollista, mahtavaa näkyä. Ja tämä tuli vastaan taaskin, pitkästä aikaa Kalsoisten sukutarinasta.

Hän, hän itse, Kalsoisten Tapo, oli se tylleröinen isopoika, jonka vakavakatseinen Maan vaimo oli syöttänyt nisistään upeaksi mieheksi. "Mene ja valloita erämaa, kulje siihen suuntaan kuin näyttää taivaankaaresta katkaistu miekka", kuuluivat yhäkin sen kapeen kohtalonsanat. Kalsoisten sodanmerkkiä hän ei muistanut nähneensä sitten Huuhkojärven tapauksen. Mutta se oli kohta nouseva. Sillä nuo ennussanat kuuluivat hänelle, yksin hänelle, ja Kalsoisten yksin oli johdettava, kuten Rautaparta oli ne moneen kertaan selittänyt.

Tänä hetkenä hän ei ollut varma ainoastaan syyttömyydestään vaan myöskin onnellisesta kohtalonarvastaan. Sehän oli jo ajat sitten jumalissa taottu. Ja niinpä hän oli nyt kuin juopumaisillaan jumalisten juomingeissa. Tietämättään hän odotti ihmettä, joka avaisi heimolaisten silmät... näkemään kuten hänkin ... suuret teot ja taipaleet.

"Pilvet ovat, poikani, Jumalan ajatuksia", kuului taaskin Anukka-emon muinainen sana. Ja niinpä hän huudahti koko käräjäväelle, lautamiehille ja Reko-valtarille kuin yksinkertaisen selvänä asiana: "Oikein, Aikari, anokaamme Ukkojumalan arpa tuolta ... ilmanpielestä! Jos tuo jyhkeä, kämmenenmuotoinen pilvenvenkale, joka on juuri ja juuri yltämäisillään päivänkiekon, jos se väistyy eikä kosketa aurinkoa, on Aimoisen syytös väärä ja tolkuton, kuten olen vannonutkin."

Kansa kääntyy katsomaan, ken hitaasti olan yli, ken kekassa pää, syytetyn osoittamaa pilveä. Hämmästynyt, pelonalainen tunto painui tuijottelijoihin. Ei kuulunut ääntä, ei risahdusta.

Mutta Rautaparran leuankaari oli noussut tuimasti etusojoon. Mitä se poika hounaili? Panna nyt sillä tavalla selvä asia olemattomien varaan! Hän astui päättävästi tuomioympyrän sisäpuolelle ja iski harkiten sanansa: "Minun asiani ei ole tässä jutussa väittää tai todistaa. Mutta minä vaadin, että Kohman, Aimoisten kaskimiehen, on sanottava todistuksensa omin sanoin kaikkien kuultavaksi. Tähän saakka hän on vain nyökytellyt isäntänsä käskystä."

Samassa hän kääntyi tutkivin katsein kaskiukkoa päin, veti hänet hihasta keskemmälle ja jatkoi tuimasti: "Mykkä syö valansa kuin koira oksennuksensa! Mutta vapaan miehen vala vaatii vapaata ja selvää puhetta."

Loppulause oli selvä haaste lautamiehille ja tuomarille. He näyttivät hyväksyvän Rautaparran vaatimuksen.

Kohma-ukko oli valahtanut entistäkin harmaammaksi kasvoiltaan. Änkytti hetken. Katsoi isäntäänsä kuin kuolinkolkkausta vartoen. Sitten ... kuin anoen turvaa kaikilta oikeamielisiltä miehiltä hän alkoi puhua hätäisellä äänellä:

"Hyvä on valiovaltain ja isoisten sanoa ... 'vapaan miehen vala'... Hämeessä ei ole ollut vala vapaa siitä alkaen, kun meikäläiset ... vielä eellispolvessa tasavertaiset jako veljet niityssä ja pellossa, tehtiin kädestä kärsään eläjiksi, kylänloppuisiksi, joilla ei ole vanhanturvaa muuta kuin rikkaitten riihityksiltä armonjyvät tyttärillemme, jotka..."

"Puhu siitä, mistä vannoit!" keskeytti Aikari.

"Sitä vain, että luulo ei ole tietämisen verta, ja siksi täytyy minun perättää silloiset sanani, jotta oli muka puukolla tapettu ... tullee sitten eteen vaikka henkipaton tolattomat taipaleet..." Kaskiukko katsoi nyt rohkeasti isäntäänsä, aivan kuin ihminen, joka oli juuri laskenut veneensä melonsyöstävään koskeen eikä enää voinut perääntyä. "Se oli näetsen sillä tavalla, että aamulla tarkkailin toistamiseen kuolinhaavaa ja hoksasin toista. Sen reunat olivat mustat ja se oli paisunut kuin Paiseen-akan kieli. Eikä siitä ollut vaikea arvata, että se oli myrkytetyn lapinnuolen tekemä, varsinkin kun oli pieliin jäänyt hivenen verran härskiintynyttä rasvaa, johon nokinaamojen on tapana myrkkynsä juututtaa..."

Kansa ja lautamiehet kohahtivat. Asiahan oli selvääkin selvempi. Kenenkään hämäläisen nuolenkärjessä, saatikka puukossa ei myrkkyä ollut... Mutta vieläkään ei jännitys kokonaan lauennut, sillä ukolla näytti olevan vieläkin jotain lisättävää. "Ja minkä olin keksinyt, sen näytin tälle Hiipalle ja tälle ... Viljakalle", hän osoittaa kahta Aimoisten jousellista. "Mutta me päätimme, jotta suu tuppeen, sillä ei ollut enää silloin hyvä sekaantua suurten tappeluihin..."

Todistaja vaikeni. Hänen kasvonsa olivat hiestyneet raskaasta tunnustuksesta. Mutta nyt niillä oli riutunut, valoisa ilme. Eipä tarvinnut hänen enää kauhistua Manalankarhua, jolla oli tapana repiä valansa rikkojat, joko maan päällä tai viimeistään tuonelassa.

Päätuomari julisti syytetyn vapaaksi kanteesta. Ja kysäisi lopuksi tavan mukaan: "Liekö kenelläkään muuta sanottavaa syytettyä vastaan?"

Vallitsi hiljaisuus. Tapo odotti vielä kivellään viimeistä merkkiä astuakseen käräjäkansan keskeen. Hän muisti seisoneensa samalla tavalla viime syksynä taattonsa kuolinroviolla, jolta hän oli huutanut kansalle: "Kun tulevat elokuun myrskyt ensi kesänä, nousevat pirkkalaisveneet satakokkaisena jonona lapintaipalet, Ukonselät ja kosket ... läntiselle suolamerelle saakka. Enkä pane siihen mennessä päähäni Perman kypärää!"

Hän katsahti voitollisin elein myhäilevää Rautapartaa, joka vielä Kokemäeltä palattaessa oli tutkaillut: 'Mistä luulet ottavasi viisisataa miestä?' Vai ei hän, Kalsoisten Tapo! Ja jo huomenissa, ylihuomenissa! Nyt oli voittanut Kuura-päällikön henki. Kalsilan miesten rinnalle ei enää yksikään mäyriäinen kykenisi pyrkimään. Pirkkalassa ja sääksmäkisten kanssa vallitsi sopu. Se oli kaksinkertaistava Kalsoisten voimat...

Hän oli näkevinään kuin huikasevan auteren läpi, että tuomari jo viittasi kädellään ja että lautamiehet alkoivat nouseskella.

Mutta hän lie nähnyt vain oman mielensä kuvajaisia. Sillä samassa kuului korvaan kylmä, raudankova ääni: "Minä syytän, minä ... Kurjen Tora!" Puhuja oli astunut tuomiokehän taakse.

Nyt hän loikkasi sen sisäpuolelle.

Kansa seisoi mykkänä hämmästyksestä. Se tuijotti suu auki tuohon synkkään tulijaan, joka äkkiä tuntui ottaneen koko joukon valtansa alle.

Yksin Sorrin Mieho pälyili muuallekin. Niemestä juoksee niittyä pitkin Rapolaa kohti sama jousellinen, joka oli äsken seisonut korpirosvon vieressä. Samaa juoksunhölkkää se jatkaa ohi Rapolan ja katoo Voipalan tienmutkasta Kiiliään päin.

Tapaukset syöksähtävät kuitenkin nyt sellaisena koskena jyrkännettä alas, että Mieho ei kerkiä muuta kuin levitellä vähän käsivarsiaan vuolteita vasten.

"Minä puren tasakärsän pyhää kämmentä, joka repiköön minut, jos vääryyttä ajan, minä vannon tuleen ja vereen ja miekkani kautta ... tuo mies on ryöstön tekijä ja murhapolttaja!" oli taas kajahtanut Kurjen Toran ääni.

Hän, Kurkelainen, oli kaksi syksyä takaperin, niin hän kertoi, pelastanut Kalsoisten verolapin, Kaulen ja tämän kotakuntien hengen, kun pororuhtinaan elikot olivat kuolemaisillaan sukupuuttoon, koska ne eivät olleet saaneet jäkälää äkkiä lyöttyneitten syysiljanteiden alta.

Hän, Kurkelainen, oli muka antanut Kaule-ukolle muonaa, leipää ja viljaa, jotta sen heimo oli päässyt matkaan itäisiin korpiin, helpommille jäkälämaille. Mutta avunannostaan hän oli ottanut, kuten vanha Hämeen laki oikeutti, lapinäijän kolmeksi vuodeksi omaksi verollisekseen. Ja sitten, talvemmalla, kun kiero peskiukko ei ollut nahkoja suorittanut, hakenut veronsa ryöstämällä.

Nämä hänelle laillisesti kuuluvat turkistavarat oli Kalsoisten päällikköpoika väkivalloin ryöstänyt, iskenyt maahan patsasaitan ja polttanut muut varastoaitat, paeten luihuna rosvona tihutyöt tehtyään, ryöstäen vieläpä lapinkanan, Kaulen tyttären, joka sekin kuului hänen, Kurjen Toran, verosaataviin.

Yhä syytetyn kivellä seisovan Tapon silmät olivat sumentuneet. Miehen puheessa oli siteeksi totta, mutta kaikki pääasiat olivat katalinta valetta. Hän, Tapo, oli aikonut ajantullen vaatia Kurjen vastaamaan ryöstöstä Pirkkalan käräjätörmälle. Ja nyt tuo sama mies...! Sellainen määrä väärää valaa, röyhkeyttä ja konnuutta oli hänet läkähdyttää. Hän oli yhäkin liian nuori harkitakseen kylmästi ja vaatiakseen asian esille seuraaviin Pirkkalan käräjiin. Hän ei enää nähnyt ympärilleen. Kuuli vain jotain humahtelevaa kohinaa. Kaitaan muutama petäjä oli levittäytynyt hänen sokaistuvien silmiensä eteen pimeäksi korvenlaidaksi, josta läähätti häntä vastaan tuo vanha laakaleuka susi. Yhä, yhäkin se huurusi häntä vastaan murhan henkeä. Se oli taaskin loikkaamaisillaan suoraan kurkkuun, raateluhampaat välkkyen, verikieli lotkallaan...

Oli kulunut vain laskematon tuokio. Tapo oli kiskaissut mykän sameasti karjahtaen miekkansa ja huutanut sekapäisiä sanoja: "Manalantuomio ... verikosto! Polvesta polveen..." Hän syöksyi sokkona Kurkelaista päin, joka huusi, miekkaansa huotrasta vetäen: "Se rikkoi käräjärauhan ... todistakaa!" Ja niistä sanoista kaikui vahingoniloinen riemu.

Reko oli paennut istuimeltaan. Lautamiehet nouseskelivat. Rahvas oli tyrmistynyt.

Oli kyllä tapana, että kaksintaistelua käytettiin jumalan tuomiona. Mutta se kuului lautakunnan hyväksyttäviin. Nyt oli Kalsoisen yltiöpäinen miekanvetäisy todellakin käräjärauhan törkeä häpäisy. Mieliala kääntyi häntä vastaan, kuten pyhänhäväisijää ainakin. Lautamiehet, joista varsinkin sääksmäkeläiset ikivanhojen takamaariitojen vuoksi eivät suopein silmin katsoneet ketään pirkkaa, nostivat kätensä torjuvasti Tapoa vastaan kuin kiroten hänen tekonsa. Rahvas nousi tyrmistyksistään kantapäilleen. Se murahteli, ojenteli nyrkkejä ilmaan. Ja kohta räjähti ilmoille jyrähtelevä huuto.

Aimoista ei näkynyt missään. Rautaparta ja Mieho neuvottelivat synkkinä syrjemmällä. Kurjen ja Tapon miekat kiertävät kimahtaen, sähähtäen ja taas tulenkielinä leiskahtaen tuomiokehää.

Kesken sekasorron avautuu Voipalan tienmutkasta yllättävä näky. Kurjen korpirosvot, viitisenkymmentä miestä, lähestyivät täysissä aseissa, rautakaaren sakarat ja viinet kiekkuivat selässä, kilvet ja keihäät välkähtelivät kourissa. Jokainen ymmärsi, että tuo joukko oli tullut taistelemaan.

Eikä ennätä kulua montakaan hetkeä, kun vastapäiseltä puolelta, alamäkeä, painaa juoksujalkaa Aimoisen jousellisjoukko, edellistäkin taajempi. Pääsy niemestä maalle päin sulkeutuu. Puolittain aseettomia miehiä alkaa vetäytyä törmältä rantaa kohti, jonka kupeessa on rivi vesipuolelaisten veneitä. Ketkä jäävät paikoilleen, seisovat tyrmistyneinä. Mieho ja Rautaparta ovat huutaneet Tapolle. Tämä katsahtaa ympärilleen. Taistelu katkeaa. Kurjen Tora jää käskijän näköisenä seisomaan Reko-valtarin tuomarinkiven eteen. Saapuneet jouselliset levittäytyvät puolikaareen kaitaan ympärille. Ja Hirvi-päällikkö törmää vihasta kähisten Kurjen Toran, liittolaisensa, luo.

"Sääksmäen, Mäskälän, Rengon ja Pirkkalan miehet!" alkaa Kurjen Tora käskevästi. "Tapana on ollut, että käräjärauhan rikkomisesta, ryöstöstä tai murhapoltosta tuomitaan mies henkipatoksi, jolta riistetään aseet ja ajetaan miehissä takaa, kunnes surmataan tai nääntyy väsymykseen ja nälkään. Onko niin vai ei?"

Kansa sieltä täältä murahteli myönnytykseksi. Synkkämaineiseen korvenhurttaan ei sittenkään luotettu. Mutta Kurkelainen ei antanut joukolle aikaa selviämään tyrmistyksestään. "Minä ja Lempoisten päämies palautamme rikotun käräjä- ja uhrirauhan..."

Mutta Mieho oli hypännyt tasajalassa kehäkiven yli: "Sinä itse, jouhikuono, ja sinä, Aimalainen, te olette molemmat samassa konnanjuonessa aikoneet aikomalla rauhat rikkoa. Miksi olette tänne tulleet sotajoukot mukana ja ne pitäneet tähän saakka väijytyksissä, häh?"

Rautaparta oli saanut käsiinsä Reko-ukon ja vaati tätä työntämään Kurjen syytökset Pirkkalan pitäjänkäräjille. Hän istutti höpisevän vanhuksen istuttamalla tuomarinkivelle.

Mutta Kurki ei antanut aikaa ukollekaan selviytyä pelästyksestään. Hän uhkasi suoraa päätä: "Tuomitse henkipatoksi, kolminkertaiseksi henkipatoksi, jos haluat säilyttää tuon tuolla ... Rapolan linnan, jossa tänä hetkenä on vain kourallinen vartioväkeä!" Vanhus lyyhistyi, kutistui olemattomaksi. Voipalan Aikarikin vaikeni synkkänä. Voimasuhteet olivat tänä hetkenä luonnottomat.

Tapo Kalsila seisoi miekka höllästi kourassa. Jalat tuntuivat turtuneilta, niillä ei päässyt liikahtamaan. Hänet oli heitetty yht'äkkiä yllätettynä peuranhirvaana ansakuoppaan, jonka pohja oli tehty teräviksi hakatuista hirrenpäistä. Ne olivat tunkeutuneet uhrin ruumiiseen ruskahtaen ja lamanneet sen jäsenet. Ja nyt ... tuskaa ei edes tuntunut. Ajatuskaan ei liikahtanut. Tämä tapaus oli painajaisuntakin mahdottomampi.

Kurki oli remahtanut voitolliseen hohotukseen ja rojahtanut istumaan tyhjäksi jääneelle lautamiehen kivelle. "Noh, jos ei kerran lautamiehet istu eikä tuomari puhu, rupean tässä minä mies lautamieheksi. Tuo mies tuossa on tuomittava henkipatoksi. Lopusta pitävät kyllä huolen nuo tuolla", hän viittasi jousellisiinsa.

"Eikä riitä sekään!" kuului Aimalaisen sihisevistä hampaista. "Henkipaton päälliköntalo on poltettava maan tasalle ja sen aarteet on luovutettava heimon uhritilalle sakkona! Nuo tuolla ... minun mieheni pitävät kyllä siitä huolen." Samassa hän riipaisi miekan Tapon kourasta. "Noh, matkaan, mies! Oitinkärkeen tai Liuttulan salmeen saakka saat juosta vapaasti. Siitä alkaa kuolemanajo."

Mieho menetti lopultakin kaiken malttinsa. Hänen uskollista sydäntään oli rouhaissut kuin tylsä rauta kumppaninsa voimaton häpeä. Mies nosti vanhaan tapaansa lautamiesten istuinkivistä yhden lohkareen päänsä ylle ja paiskasi sen Kurjen Toraa kohti. Mutta tämä oli loikannut syrjään. Jouselliset syöksyivät keihäät tanassa paikalle. Syntyi sekasorto, joka horjahteli kömpelönä karhuna puolelta toiselle. Koko tuomioympyrä meni hajalle. Miehon miekka nousi ja hukkui. Hän raivasi tilaa kantapäin, polveniskuin ja mahtavin hartioin, kunnes sai keihäästä syvän iskun polvilumpionsa yläpuolelle.

Hyödytön tappelu lakkasi. Rahvas oli väistynyt törmän alavierille. Kurjen Tora määräsi tahtonsa mukaan. Ja Reko-ukko höpisi myöntymystään perinpohjin tahdottomana.

Rautaparta näki, ettei ollut muuta tehtävissä kuin koettaa pelastaa mitä pelastettavissa oli... ainakin Kalsoisten talo hävitykseltä.

"Lähtekäämme!" hän huusi Tapolle yli keihäsmiesten. Mieho oli maannut maassa, veren levitessä valtoimena housunriekaleita pitkin. Nyt hän ryömii Tapoa kohti, tarttuu vaivoin tämän jalkapöytään. "Mene", hän ähisee. Tapo kumartuu toverinsa puoleen. "Ruoselälle tai Huuhkojärvelle ... kalakentille ... tuon sinne ... apua ... mene..."

Jouselliset olivat avanneet kujan henkipaton lähteä. Rautaparta oli ottanut kumarapäistä miestä olkavarresta ja ohjasi niittypolulle. He kulkivat hitaasti. Tuomittu laahasi jalkojaan kuin olisi isketty syvät keihään haavat lonkkiin tai kinttusuoniin.

Hän ei näe edes maata askelta pitemmälle. Mutta hämärät kuvat liikahtelevat kummanmuotoisina hänen silmissään ja korviin kuuluu katkonaisia ääniä. Milloin näkyy hajanaisia kuvia Anukka-emon unesta, milloin, salamanlyhyen hetken, Kainutar uimassa välkeätä vettä. Särähtää yht'äkkiä isä Johanneksen pannakiroista yksinäisiä sanoja: "Et rauhaa saa, et saa!..." "Minä erotan sinut taivaasta ja maasta! Läähätät ilveksenä kuusien alla..." Samaan menoon kuului Sarkoisten tyttären katkera nauru. Ja ylitse kaiken kaikui kaatuneen ritarin sotahuuto: "Kristuksen veri, pyhä veri!"

Ja hän vain jolkutteli joutavanpäiväisenä kulkukoirana eräänlaista sorapohjaista tietä, jonkun olennon, armeliaan ihmisen kai ... hoputellessa häntä parempaan juoksuun.

14.

Pyhimys ja henkipatto.

Hyljesaaren eteläisessä laidassa, talaan kynnyksellä, jossa makaa kevätteloillaan suuri hyljevene railoineen ja kelkkoineen, istuu Notburga-neito levottomassa tuskassa.

Tuuli tulee lännestä lakkaamattomasti humisten ja ajaen hurjat laineensa kiitävinä maininkeina tänne saakka, saaren ja manteren väliseen salmeen.

Tuulenpuuska on vetäissyt neidon viheriän viitanliepeen syrjään, niin että sen sininen silkkivuori välkkyilee pieninä laineina vihurissa.

Hänen kätensä hivelee hetken vyötäröä, jota peittää pelkästään ruskeanharmaa sarkahame. Tämä on hänen katumuspukunsa. Se on kulunut ja painaa karkeana hienoon liinaan ja verkaan tottunutta ruumista.

Tuo silkkivuorinen viitta, jonka hän on pitkästä aikaa ottanut harteilleen, on sekin nyt hänen mielestään syntiä. Sillä enemmän, vieläkin enemmän hän on tahtonut itseänsä kiduttaa siitä lähtien, kun isä Johannes palasi Kokemäeltä hirvittävine tietoineen.

Paastot hän on pitänyt kaksin kerroin. Ja siksi hän on laihtunut. Soukat kasvot ovat käyneet kalpeiksi keskellä kesää. Ei yhtään kirjosidettä tai korua ole hänen yllään.

Pitkä epätietoisuuksineen kuluttava talvi on jo hänet ennestään kalvistanut. Mutta nyt, Salonsaaren taistelun jälkeen, on hän tahtonut tappaa kokonaan sielustaan sen kuvan, jota hän oli kerran kuvitellut jaloksi nuorukaiseksi, suurten metsien ja nurmikkotelttain ihmeelliseksi kuninkaanpojaksi.

Kun hän oli saanut tiedon, että tuo sama mies, Kalsoisten Tapani, oli kirkonpolttaja, satakertainen ristinmiesten surmaaja ja oman rippi-isän tuomitsema Jumalan vihan alle, hän ei ollut pyytänyt muuta kuin piikikästä katumusvyötä, sovittaakseen kuolemansyntinsä.

Sitä hän ei ollut saanut. "Rukoile, paastoa", oli rippi-isä sanonut, "ja Kristus on nukuttava sinun jäsenesi uneen ja sinun sydämesi lepoon".

Isä Johannes oli häntä auttanut hengellisesti kiivaampana kuin koskaan ennen. Tuo mies, pakanaryöväri, oli uusi Köyliön Lalli, joka verisessä takissaan sai maata iankaikkisesti pyhän Henrikin jalkain alla. Eikä ollut sen pakanan tuomio lakkaava eikä lievittyvä. Yhtä iankaikkisesti oli pyhä mies häntä polkeva, loistaen viheriän valkeassa puvussaan, käsi kohotettuna julistamaan ristin voittoa pakanallisesta murhamiehestä.

Nuo puheet, huolimatta alinomaisista rukouksista ja kirjatuolin ääressä istumisesta, olivat olleet hänen sielulleen pitkät ajat kiirastulessa oljentelemista. Kun hän oli valittanut, joutunut epäuskoon, oli munkki huutanut: "Tuo mies on vihan mies, sen suusta löyhkää suden henki, se kantaa pedon harjaa ja skorpionit ovat sen käsinä ja jalkoina!"

Tähän rippi-isän loihtimaan kauhunkuvaan hän oli näinä aikoina aivan kuin rukoillut itsensä kiinni. Mitä enemmän hän siihen tuijotti, sitä syvemmälle peittyivät Kalsoisten pedon ihmisennäköiset kasvot.

Tosin hänen tuskansa ei ollut vielä siihenkään lakannut. Mutta viisas hengenmies oli näyttänyt hänelle kaiken lisäksi myös hänet itsensä, katumuksentekijän. Hän oli maalannut raamattuunsa, Johannes-evankelistan kohdalle, ihmeellisen kuvan Neitsyestä, jolla oli kullanvärinen rintavaate ja tätä tähtäämässä yhdeksän kärsimyksen säilää. Ja alla seisoi sinisin kirjaimin "Mater dolorosa".

"Etkö ottaisi näitä vastaan sinä, Kristuksen mitättömin piika? Paina se syvään, syvälle rintaan, ja se veri, joka vuotaa, on oleva makeata maitoa, yhtä suloista kuin se valkea veri, jonka vuodatti Maxentius-keisari pyhän Katariinan marttyyriruumiista."

Ja niin oli isä silittänyt lempeästi hänen sairasta päätään ja hymissyt moneen kertaan: "Kultainen portti... porta aurea, porta aurea..."

Sillä hän oli varmaankin tarkoittanut luostaria ja sen rauhanporttia, jota rippitytär ei sen jälkeen ollut lakannut ajattelemasta. Oli aivan kuin pyhä Gertrud, joka hänkin oli koko elämänsä kehrännyt hiljaisen tuskan värttinällä, olisi kantanut hänet, maailman orvon, surumieliseen rauhaan. Mikään ei voinut häntä enää uhata.

Hän oli sittenkin saanut anomansa katumusvyön ... juuri noista näkymättömistä jumalanäidin tuskansäilistä. Ne olivat ikäänkuin joka hetki painumaisillaan hänen hauraaseen rintaansa, joka kohta oli vapahtuva kaikista katoavaisuuden vaivoista.

Mutta niiden tuottamat ajatukset olivat niin suloisen kirveltäviä, että niiden tuskassakin oli jotain maallista nautintoa. Oli oltava hiljaa. Ei saanut liikahduttaa ... ei sydäntä, ei yhtäkään jäsentä, jotta ne eivät liian aikaisin surmaisi häntä kokonaan tästä maailmasta pois. Ei saanut myöskään enää ajatella. Häneltä puuttui jollain tavalla voimaa päättämällä päättää, lähteä ja kolkuttaa luostarinporttia. Pyhimykset saivat itse määrätä hänelle oikean hetken ja surmata viimeisenkin hänessä ... tuon raukean odotuksenkin, joka yhä häntä muistutti loittonevasta elämästä.

Neito oli istunut jo kauan samalla paikalla. Heinäkuinen illanhämärä oli jo tulossa, mutta myrsky tuntui yötä vasten yhä yltyvän.

Vastarannalta näkyy liikettä. Yksinäinen varjo näyttää kiertävän rantaa jotain hakien. Istuja tuntee sen oitis pitkästä, hoipahtelevasta vartalosta. Hän kavahtaa kuulostelemaan Linnasaareen päin. Juoksahtaa pensaston suojaan saaren pohjoisrannalle. Siellä ... vanhalla paikallaan ... Ristinkukkulalla kääntelehtii levottoman näköisenä hänen isänsä, Bunge-herra.

Hänen vanha tiilenpunainen takkinsa liehahtelee tuulessa. Ukko on yhtä levoton kuin kaksi vuotta sitten, Kalsoisten päällikköpojan tehdessä hullun hyökkäyksensä. Taas on kauppalinnassa vajaalukuinen aseväki ja päällikkönä vain saksilainen Astulf, joka pahasti haavoitettuna oli päässyt parin miehen kanssa pakoon Salonsaaren verilöylystä.

Tytärtään hän ei enää osaa päästää silmiensä alta ... siitä alkaen kun oli saanut viestin, että Kalsoisten hirmu aikoi marssia viisisataa miestä mukanaan ryöstämään Notburga-neitoa.

Ukko näyttää kuitenkin taas laskeutuvan linnaa kohti. Jo katoaa portista. Tytär kiirehtii takaisin talaan edustalle.

Matala, ruuhen näköinen vene matelee vaivalloisesti uhkaavassa laitatuulessa saarta kohti. Notburga istahtaa hengästyneenä kynnykselle.

Nyt vasta hän huomaa korean silkkivuorisen viittansa. Miksi hän oli ottanut sen ylleen? Halusiko hän sittenkin koreilla tuon tulijan edessä? Omantunnon soimaus saa hänet nousemaan suutahtaneena itselleen. Hän heittää viitan syrjään. Tällä tavalla, vain karkea sarkamekko yllään hän haluaa ottaa tuon pakanan vastaan. Nähköön, ettei hän odota enää mitään ... kuolemansyntiin langenneelta.

Mutta miksi hän oli tullut tänne lainkaan?

Omantunnon kummallinen kuume nousi taas hänen rintaansa. Mitä hän olikaan tehnyt, kun suomalaispoika Hermo oli aamulla pujahtanut naisten tupaan ja kuihaissut korvaan: "Kalsoisten päällikkö on tullut ... omain heimolaistensa takaa-ajamana, henkipattona. Tahtoo tavata."

Hän, lihansa kuolettaja, oli säikähtynyt, valahtanut sanattomaksi tuon onnettoman ryövärin puolesta. Hän tahtoo juosta sen luo ... sitä pelastamaan ja oli saanut lopulta sanotuksi: "Hyljesaareen ... hämärissä..."

Ja nyt tuolla se on tulossa, tuo kirkon kiroama ja omain heimolaistensa tuomitsema...

Neidon täytyi taaskin, kuten koko iltapäivän, ruveta puolustamaan itseään. "Pahalle hengellekin on tehtävä oikeutta", oli isä Johannes hänelle opettanut. "Niinpä on sinun velvollisuutesi kuulla, mitä ryövärillä on sanottavana puolustuksekseen", hän oli hokenut itselleen. Ja samasta ajatuksesta hän sai taaskin jäyhän, melkeinpä uhkaavan rauhan sydämeensä.

Pieni ruuhi oli painunut yhä syvemmälle. Se oli varmaan uppoamaisillaan. Uikoon, neito tapailee kylmänä, uikoon, sehän on kuin villihirvi, tuo ryöväri! Ei katso mitä polkee jalkainsa alle. Ja niinhän se on syöksynyt aina ihmissutena, hirvittävä kita auki myrskyä vasten, eläen kristittyjen verestä ja pahanhengen sakeasta tuulesta...

Tulijan uppoamaisillaan oleva ruuhi sortuu rantakiville. Soutaja kahlaa maihin kiskoen ruuhta perässään. Notburga seisoo liikkumattomana talaan nurkkauksella.

Mutta hän on heltymäisillään, juoksemaisillaan vastaan tuota miestä, joka hoippuu häntä kohti kurjempana kuin vainotuinkaan henkipatto.

Sen sinisessä verkatakissa ei ole mitään väriä. Se on virttynyt ja riekaleina. Paita on auki rinnasta, joka huohottaa laihana, iho huoltuneena monenkarvaiseksi.

Mutta Notburga ei pääse jaloiltaan. Hän on havainnut, että miehen vaateriekaleita pitää kiinni leveä, raskassolkinen vyö. Se on ritari Wibrechtin sotavyö!

Neito tuntee sen. Ja katkera inho nousee kurkkuun. Sotarosvo, ruumiinryöstäjä! hän on huudahtamaisillaan, mutta ei jaksa, vaan lysähtää talaan kynnykselle istumaan.

Tapo Kalsila ei osaa jäädä seisomaan. Aivan kuin hän olisi loppuun saakka nääntynyt hänen polvensa lysmyvät hitaasti maahan, ja hän asettaa suuret kämmenensä Notburgan polville.

Mutta niissä ei ole mitään ryövärin kouraisua eikä ryöstäjää. Kämmenselissä ovat suonet kohollaan, niissä on mustiksi hyytyneitä haavoja, ristiin rastiin, aivan kuin niitä olisi ruoskittu.

Notburga laskee tietämättään kalpean kätensä toiselle kämmenselälle. Silloin hän näkee henkipaton silmät. Ne ovat syvällä päässä, niiden aluset sinertävät aivan kuin niillä laihoilla nahkuripojilla, jotka vääntävät aamusta iltaan parkkitiinua tuolla suomalaiskylässä.

Mutta sen tummissa silmissä on yhä samanlainen kostea palo kuin ennenkin. Ne katsovat häneen ... aivan kuin pyhimykseen. Eikä se osaa sen enempää liikahtaa eikä puhua.

"Tule mukaani. Minä kostan vielä ... kostettavani ja...", hengittää Tapo vihdoin Notburgan huulia kohti, katse anovana ja selittävästi. Mutta sanat olivat huokuneet yhä vain kostoa. Ne riipaisevat neidon sydäntä, sillä niiden alta huurusi tuli ja veri.

"Pyhänhäväisijä, kirkonpolttaja!" Notburga sai huudahtaneeksi raskaassa ahdistuksessa. Ja samassa hän tarttui riuhtaisten miehen vyöhön: "Ruumiinryöstäjä..."

Viimeinen sana nosti Tapon hitaasti seisaalleen. Entinen ylpeys soinnahti äänestä hänen vastatessaan: "Tämä on sotasaalis! Miekka ei tunne armoa ... Hämeen hävittäjille."

Notburgakin oli noussut, hänen vartalonsa korkeni. "Sitä kirkkoa rakennettiin kristittyyn seutuun eikä pakanakorpiin."

"Sastamala on yhtähyvin Hämettä kuin Pirkanmaakin. Sinne ei ole vierasveristen tulemista!"

"Ja mitä hakee Kalsoisten henkipatto vierasverisen naisen luota?" Notburga liekehti suuttumusta.

"Lupauksen täyttämistä, sen ... olkiseppeleen kantamista henkipaton rinnalla!"

Tapo tunsi, että hän puhui toisin kuin tahtoi. Hänen päänsä oli ollut täynnä kokemiansa vaivoja. Hän oli ajatellut kertoa, miten hän oli uinut takaa-ajettuna Liuttulansalmen yli, jossa myrkynviheriä, löyhkänmakuinen petäjänpöly ja laumana ajautuvat, hotot pajujen ja raitojen kissat olivat tukehduttaa hänen läähättävän kurkkunsa. Siitä hän olisi tahtonut kertoa, matkastaan suonevoja pitkin kotitanhuville, hiukaisevassa nälässä, nähdäkseen miten kototalo oli palanut poroksi ja oma maammo löytämättömissä.

Ennen kaikkea hän oli aikonut puhua siitä, miksi hän ei ollut edes jäänyt Ruoselälle tai Huuhkojärvelle. Sarijoutsen ja Kainuttaren synnyntärakkaus, heidän uintinsa henkipattojen korpeen oli vahvistanut hänen, takaa-ajetun, mielen. Hänen oli täytynyt tulla. Heidän molempien piti samalla tavalla uida rinnakkain yli kuolemanselkien ja sitten ... yhdessä vaeltaa henkipattoina hämärässä korvessa, elää kalasta ja metsänriistasta jalankäymättömillä takamailla, kunnes oli tullut aika palata ja kostaa...

Sellaiset mielenkuvat olivat liikehtineet aarretulina suolta suolle, yöstä yöhön, hänen vaeltaessaan summattomat erämaat nälkiintyneenä hirvaana yli Parkanon vesien Kyrönjoen rantarämeitä kohti.

Mutta tuossa seisoi nyt hänen edessään vieras nainen, jolle hän ei osannut puhua.

"Sinä herjaat armoa!" oli neito taas vastannut. "Luuletko sinä, että manna sataa taivaasta kirkonpolttajalle? Se on kuolemansynti!"

Sanat pelkästään särisivät Tapon korvissa. Hän oli uponnut yhä äskeisiin näkyihinsä.

"Miksi on oma heimosi tuominnut sinut henkipatoksi?" Tämän kysymyksen Tapo kuuli selvästi. Katkera uhma sai hänet vastaamaan yltiöpäisestä sen enempiä selittämättä: "Salamurhasta, ryöstöstä ja murhapoltosta!"

Näistä iskuista Notburga valahti tuohenkalpeaksi. Hän ei enää jaksanut taistella tuon luonnottoman hirviön kanssa.

Hän katsoi muualle ja sanoi alistuneesti: "Niinpä ei minulla ole enää muuta jäljellä kuin ... luostarin portti."

Niin raukeat kuin nämä sanat olivatkin, soinnahti niistä Tapon korvaan kaukaista rakkautta. Ne yhtyivät hauraana liekkinä hänen äskeisten näkyjensä virvatuliin. Ja hän huudahti: "Olen syytön jokaiseen niistä, kuten olen vannonutkin!"

Notburgan kasvot valaistuivat. Hän ojensi kiihkeästi kätensä: "Vanno se minulle, vanno ... pyhimysten ja Kristuksen hikiliinan kautta..."

Mies synkistyi jälleen. Hän tunsi jollakin tavalla tulevansa epärehelliseksi tai alentuvansa nöyristelijäksi, jos hän nyt ryhtyisi tavailemaan käskettyjä sanoja. "Olen vannonut tuleen ja miekkani kautta ... meikäläisten tapaan ja se saa riittää!" Äänen vakavasta kaiusta, koko miehen olemuksesta neito tunsi, että se vala oli yhtä varma kuin enkeli Mikaelin totuuden vaaka. Mutta oli aivan kuin isä Johanneksen henki olisi pitänyt hänet kahleissaan. Hänen täytyi jatkaa hurskaita näkyjään.

"Ota kaste, Tapahaiseni", hän rukoili, lähestyi rakastettuaan ja kurkoitti molemmat kätensä hänen alastomille ryntäilleen. "Ota kaste", hän toisti, "ja vaella kauas ... katumuksen tekijänä..." Jollain tavalla hän tahtoi tehdä tämän kaiken Tapolle niin helpoksi kuin suinkin ja lisäsi iloisen houkuttelevasti: "Ei sen kauemmaksi kuin Visbyn Pyhän Hengen Huoneeseen, joka on itsensä Katariina-marttyyrin suojeluksessa. Rosmariini, lavendeli ja tymia kasvavat sen tarhassa. Niiden tuoksu antaa katujalle uuden sydämen ja uuden hengen..."

Sanat olivat hymisseet suloisena rakkaudentunnustuksena. Tapo tunsi elävien sormien hyväilevän rintaansa. Hän kuunteli kuin houkuttelevaan uneen voipuva.

"Lähde, Tapahaiseni, lähde", tuli entistä kiihkeämmin. "Sen holvissa kantaa kolme enkeliä hikiliinaa, keihästä ja ristiä Kristuksen kärsimyksen muistoksi. Ja ne parantavat totisen rukoilijan kaikesta omantunnon vaivasta, vaikka hän olisi tehnyt ryövärin töitä..."

Hyväilevät kädet, rukoileva ääni, pyhät kuvat, jotka muistuttivat Anukka-emon tarinoita, olivat hukuttamaisillaan jokaisen omapäisen ajatuksen Tapon aivoista. Mutta Notburgan vertaus ryöväriin iski taas vääränä syytöksenä häntä vastaan. Pitikö hänen ryömiä jonnekin ...kontata muka ... kuvien alle ja katua tekemättömiä konnantekoja? Siinä oli taas jotain petosta hänen rehellistä miehuuttansa vastaan. Se oli sitä paitsi jollain tavalla kavallusta koko heimoa kohtaan. Pitäjän- ja heimokäräjät olivat uskosta päättäneet kristityssäkin Hämeessä eivätkä ketkä tahansa, jollei sattunut olemaan orja tai nöyräpäinen läksijäin.

"En ole ryöväri", hän jurahti vihdoin. "Olen päällikkö, joka voi ottaa kasteen vain heimonsa kanssa." Ja yhä tuimistuivat hänen ajatuksensa: "Eikä ole meillä tapana nöyristelemällä ansaita naittilasta!"

Notburga oli loitonnut, jäykistynyt taas paikalleen.

"Eikä ole tässä uskosta kysymys", Tapo kuohahti uudelleen. "Kummallekin riittäköön omansa."

Aivan kuin saavuttamattoman kaukaa kuului Notburgan vastaus: "Tiedän kyllä ... sinulla on maahiset ja manalaiset, vainajain pimeät henget, polttoroviot ja uhrit, mutta ... sinulta ja sinun uskoltasi puuttuu taivasta, niin juuri... taivasta ja armoa..."

Mies ei vastannut. He puhuivat kahta eri kieltä. Tuo nainen on ryöstettävä, huusivat hänen metsäläisvaistonsa. Se on kannettava korpeen ja heitettävä lapinkanana ryntäitten alle. Mutta tietämättään tuo sama metsäläinen oli arka tämän rakkauden edessä, joka oli siittänyt häneen kummallisia, käsittämättömiä kuvajaisia.

Hän ei osannut vastata mitään. Häneltä oli viety kaikki. Täällä oli vastassa verinen vihollinen, ja ... muotopuolet pyhimykset, tuolla ... omassa maailmassa, vainolaiset, korpirosvot. Hänen oli nälkä. Ruumis oli jonkinlaista hottoa puuta, jonka mäihäkin oli pelkkää kuivaa kuorta...

He seisoivat yhä sanattomina.

Kauppalinnasta päin kuului pitkä huuto. Tapo jännittyi silmänräpäyksessä. Ajetun metsänriistan vainu havahdutti hänet, kuten jo sadat kerrat näillä henkipaton taipaleilla. Hän kyyristyi, tunkeutui tiheikköön ja sujuttautui nopeasti saaren pohjoisrannalle.

Aluksi hän ei nähnyt mitään epätavallista. Oikealla, suomalaiskylän kennäällä, kävelivät vartijat. Mutta Ristinkukkulalla on hänelle jotain uutta. Mahtava lankkuristi seisoo yhä paikallaan. Mutta sen vieressä on kohoamassa keskeneräinen rakennus, jonka telineillä liikuskelee kirvesmiehiä. Katselija hymähtää: "Kirkkopa tietenkin ... eivät riitä pelkät ristit."

Miehen käskevä huuto kuuluu jälleen, ja kolme raskasta merivenettä soutaa jonossa salmesta kiertäen pääsaarta. Etumaisessa aluksessa seisovan päällikön Tapo tuntee ensi näkemältään. Se on Astulf, jonka hän luuli surmanneensa Salonsaarella.

Veneet näyttävät olevan jotain etsimässä. Astulf viittoo suuntaa, pälyillen molemmille rannoille. Siinä Tapo huomaa melkein edessä Notburgan pienen veneen, joka oli vain puolittain vedetty pensaston suojaan.

Ne hakevat linnanneitoa, isäukko on huolissaan. Samassa hän on kiinni veneen kokkarenkaassa ja vetää sen syvälle pensaikkoon. Hän on nähnyt tarpeeksi ja juoksee takaisin talaalle.

Notburga kiirehtii häntä vastaan. Tapo seisahtuu, aivan kuin karttaisi lähelle tulemista. Kysyy jyrkästi: "Aikooko isäsi naittaa sinut tuonne" – hän viittaa pohjoista kohti – "Perämeren taakse, laamanninpojalle?" Äänessä on ivaa ja röyhkeyttä. Vaara oli pannut taas kiertämään hänen miehiset verensä.

Notburga vastasi tapaillen, ikäänkuin olisi nyt vasta muistanut senkin vaaran olevan uhkaamassa: "Vanhempiaan tulee totella, mutta ... minun äitini pyhä Neitsyt on keksivä kyllä keinot ... Haalogalannin Thore-ritariakin vastaan."

Tapo naurahti katkerasti. Mutta terästyi vieläkin lujaan sanaan: "Meillä päin on paras keino sellaisissa tapauksissa naittilaan ryöstö!" Hän heilautti kättään, loikkasi rantakiville, työnsi kahlaten ruuhensa ulommaksi ja heittyi sen airoihin. Vartalo jännittyi pyyryistä vetäessään ajatuksettomasta uhmasta, joka kuitenkin jollain tavalla ilahdutti ja tyynnytti rannalla seisovan Notburgan sydäntä.

Etsijäin huutoja kuului pohjoisrannalta, mutta neito ei liikahtanut paikaltaan, ennenkuin ruuhi oli päässyt vastarannalle ja sen soutaja kadonnut pimeään korpeen.

15.

Synsiän erämaissa.

Kolme henkipattoa on harhaillut koleat syysajat Pohjois-Päijänteen jylhiä rantoja.

Kaksi niistä, Kainutar ja Sarijoutsi, ovat vaeltaneet viikko viikolta, sen enempiä kenenkään vainoamatta, Vanajalta Kukkian kautta Päijänteelle ja tämän länsirantaa, Juokslahden kupeitse, kapean salmen niemenkärkeen, jossa kyyhötti jonkun sääksmäkisen syystyhjä kalasauna.

Ja tänne, marraskuun jo vetäessä salmea ohueen jäähän, joka näytti vieläkin melkein notkahtelevan selällisten maininkien paineesta, oli viikon verran taaksepäin hakenut tiensä myös Kalsoisten vainottu päällikkö.

Hän oli pyrkinyt Vuojolasta kohti Näsijärven taipaleita, tavatakseen Miehon, Rautaparran tai muita omanpuoleisia kalasaunoilta. Mutta Kurjen Toran ja Aimoisen miehiä oli täälläkin pakolaista väijymässä. Syysvihurin kahisuttamassa kaislikossa hän oli saanut seisoa erään illan pimeän tuloon saakka eksyttääkseen vainolaiset ja oikaistakseen taas korpien kautta idemmäksi, Keuruselälle.

Täällä, Kaukos-ukon uudistalossa, hän oli hetken lepuutellut nääntyneitä jäseniään. Mutta rauhaa hän ei ollut saanut. Oli saatava tietoja omahisista. Oli koottava edes kourallinen miehiä, joilla saattoi nousta vastarintaan mihin tahansa, mikä vapahtaisi tästä kurjasta kulkukoiran elämästä.

Kaukosen isännältä hän oli saanut vanhan miekankalsun, pahasti lientyneen jousen ja viinellisen mukkapäisiä vasamia. Nyt hän saattoi elää syysriistasta ja tehdä uusia suunnitelmia. Kaukos-ukko oli lupautunut sanan viejäksi kotolaisille. Ja hän itse oli työntynyt yhä idemmäksi, Keiteleen eteläpohjukkaa kohti, Paadentaipalelle, josta kulku oli vähitellen kääntynyt Päijännettä kohti. Sillä hänellä oli talttumaton himo päästä Kurjen Toran valtamaille, joko jollain tavalla yllättääkseen tuon verivihollisensa tai hakeakseen ainakin Kaule-vainajan kotakuntia, joilta hän saattoi nostaa veroja, ehkäpä saada miesvoimaakin ympärilleen.

Nyt hän on vihdoin tavannut kaltaisiansa, Sarijoutsen ja Kainuttaren, joiden kanssa hän on lyöttäytynyt yhteiseen elonpitoon.

Oh parhaillaan marraskuinen aamuhämärä. Tapo havahtuu perälavitsalla. Kainuttaren ja Sarikan tasainen hengitys kuuluu kiukaan vieriltä, lattiataljoilta. Unen lämpöinen huoku tekee hänelle hyvää. Se on sellaista onnea, joka ei ole häntä, toivotonta miestä, varten. Mutta sittenkin ... hän hengittää tuota tyyntä henkipattojen rakkaudenlämpöä sieraimiinsa. Se ikäänkuin lievittelee myrkytettyjä veriä, katkeria kostonhaluja, jotka yhä täyttymättöminä näännyttävät ruumista ja sielua. Jokainen hänen unensa on ollut rauhatonta kavahtelemista ja jokainen päivä on ohut pelkästään oman henkiparan pelastelemista ... joitain näkymättömän kaukaisia tekoja varten, joiden täytyi tulla, täytyi, vaikka hänet pantaisiin niitä odottamaan iästä ikään ... tukehduttavassa kalmistohaudassa tai kristittyjen helvetinpaateroilla.

Nyt, tänä varhaisaamuna, hän tuntee hengittävänsä noista nukkuvista olennoista itseensä salaperäisiä voimia, ja hänen mielensä on pitkästä aikaa melkeinpä rauhallinen. Ei muuta kuin nousta, panna tulenpalo kiukaansilmään, ja olipa tämä olo aivan kuin omilla kalasaunoilla ennenmuinoin ... kolkkakalassa puuhailemista.

Seinäluukusta, itärannan kelmeästä kuullosta, hän näki, että päivä oli jo alkamassa. Oli jo oikeastaan aika lähteä riistanhakuun. Hän nousee, ottaa seinältä viinensä ja jousensa ja työntyy ulos. Täällä hän nousee sivummalla kuukottavaa aitankoppaa kohti. Mutta tuskin hän on päässyt puoliväliin rohisevaa pihapolkua, kun värähtää selkäpiissä. Hän aavistaa kuulleensa huudontapaista. Ja se oli kaiken lisäksi kuulostanut naisäänen kirkaisulta. Hän seisoo hievahtamatta. Nyt kantautuu miesten karjuntaa vastarannalta. Katse kiertää nopeasti ympäristöä. Ruumis vapautuu jännityksestä. Tuollaisen ... pariöisen jään yli ei pääse edes orava töppösillään, saatikka Kurjen koljonkokoiset rosvot. Hän vetää kuitenkin kalahaasiasta lujan riu'un, jolla ainakin ulottuu, jos sattuisi joku hullu yrittämään rantaa kohti.

Aamunkajo levittäiksen jo lavealti mustaa jäätä pitkin vihertävänä, himmeänä myrkkynä. Mutta vastarannan pimennosta, joka syveni Synsiön pitkään lahteen, ei silmä kyennyt vielä mitään erottamaan. Sieltä kertyi vain hitaasti kammoa rinnan puoleen. Martaitten päivä oli vasta melkeinpä kantapäillä. Eivätkä päässeet aina keyrittäret, vainajain henget, oikeassa hetkessä solahtamaan takaisin manaloihinsa. Niitä saattoi yhäkin raukkoja jos toisiakin uikuttaa, huutaa, liitäen harhailla tai lentää maita myöten.

Yhä oneammin liikahteli Tapon mielessä, aivan kuin joskus poikana, kun ohuella, mustalla syysjäällä nousi kummaa kammoa jään alta, pimeistä syvänteistä.

Nyt se oli varmasti naisen ääntä! Ja se kuului... vainajan pillin ääneltä, mutta huikeammalta kuin mikään muu ääni. Ja tuolla! Nyt jo ulohtaalla rannasta liitää kutistunut haamu jäätä pitkin. Sen juoksu ja koko liikehtiminen on epätodellisen kevyttä kuin keijavaisen tanssimista aamuöisellä vuorenrinteellä.

Mutta ei auttanut henkipaton liikoja kammahdella. Tapo iski yhä tarkemmin katseensa liitävään olentoon. Tämä lensi nyt viistosti suoraa viivaa eteenpäin, kohti salmenkeskistä saarta. Se liikkui tavattoman nopeasti ja hukkui saaren rantapensaikkoon, jonka huurre jo alkoi paistaa yhä kirkastuvassa aamussa.

Pakeneva olento ei näyttänyt tarvitsevan kotvaksikaan hengähtämisaikaa. Se on jo lähtenyt saaresta ja kiitää nyt kohti tämänpuoleista rantaa. Tapo työntyy jään rajaan, sillä lopultakin hän käsittää tulijan järkiolennoksi, koska se oli osannut kerran ottaa saarenkin pakomatkansa avuksi.

Se lähenee pienenä keränä, käy yhä selvemmin naisen muotoiseksi ja hiihättelee viimeiset sylenmitat suoraan Tapoa kohti, käsivarsien väliin, solahtaen samassa menehtyneenä kivenkaljamalle.

Siinä näyttää tyttö satuttaneen polvenlumpionsa, koska voihkaisee tuskasta eikä pääse ylös. Se on kannettava saunaan lavitsalle, tyttöriepu. Sehän saattoi jäätyä ihan kouriin. Ei muuta yllä kuin hihaton sarkanuttu paidan lisäksi, ohut hame ja risoiksi menneet lapinmalliset ruojuskengät jalassa.

Mutta jäältä oli taas alkanut kuulua ääniä. Tyttö havahtuu tainnoksistaan. Hän nostaa päätään. Kalsoisten lapinkanan, Nokke-tytön, kasvot katsovat ylöspäin Tapoa kohti. Hänen silmissään on hämmästynyttä iloa, mutta huulet vapisevat yhä hätää: "Tapa ne kaikki, tapa, sinua hakevat ... Kurjen Toran miehiä..."

Saunan ovelle on ilmestynyt Sarikka, kädessä nuijantapainen ase. Tapo viittaa. Myös Kainutar on työntynyt pihalle. Hän saa huolehtia saapuneen lavitsalle toipumaan.

Kolme miestä juoksee suoraa vauhtia yli salmen. Jo putoo yksi jäihin. Ja kuuluu pitkää, toivotonta huutoa, kunnes ääneen yhtyy uusi avunhuuto, toisenkin miehistä upotessa murtuviin jäihin. Mutta kolmas ei hellitä. Juoksee kepein askelin, etenee hiihättämällä, ei syöksähtele eikä hidastele.

Tapo viittaa käskevästi Sarikalle. He painautuvat rantakivien suojaan. Juoksija näyttää pyrkivän vasemmanpuolista laakeahkoa kalliota kohti.

Tapon silmät välähtävät. Hän loikkaa kalliolle vastaan. Tulija näyttää äkkäävän yht'äkkiä vihollisen edessään, mutta ei kykene enää muuttamaan suuntaa. Hän luisuu vasten tahtoaan odottavan miehen eteen kallion alle. Silloin ... pitkä näreestä palhottu riuku putoo hänen pääkuoreensa, jää murtuu yht'äkkiä melkein pyöreäksi avannoksi. Lyöty on kadonnut kuin vetehisen ahmaisemana olemattomiin. Tuonnempaa, salmelta, lakkaavat hukkuvain huudot vähitellen kuulumasta.

"Ei ole, eipä ole ... sananviejää", Tapo tokaisee Sarikalle, joka on tullut hänen vierelleen. Miehet hengittävät pakkasaamuun tyytyväisistä sisuksistaan paksua huurua.

Niin oli noussut Kalsoisten Tapolle keskeltä manalanpimeää vuodenaikaa kaukaista valonhäivettä. Hän oli saanut edes kerran iskeä takaa-ajajiansa upoksiin.

Ja Nokke-tyttö oli hänelle aivan kuin kevään ensimmäinen västäräkki, joka viipotellen rantakivillä kertoo eteläisemmistä rintamaista. Jokainen sen tuoma viesti avasi pieniä päiviä hänen elämänsä hirvittävään routaan.

Kotomailla elettiin sittenkin. Entinen pajaorja, Torko, oli pelastanut hänen äitinsä vainolaisjoukkojen hyökätessä Kalsilaa vastaan. Oli soutanut emon ja Nokke-tytön Laukonlahteen ja sieltä perimmäisille takamaille, piilopirttiin. Mieho paikkaili yhä haavaansa kotolavitsalla. Mutta Rautaparta, joka oli jäänyt Taposta nääntyneenä Liuttulan salmen rantaan, oli jo ryhtynyt ajamaan Kalsoisten asiaa. Hän oli lähtenyt avunhakuun Karjalaan, Tiurilaisen, Pelkosen ja Kaplahaisen pateille.

Anukka-emo oli hänen, ehtoisensa, vuoksi vointunut sairaslavitsalle ja nähnyt näkyjä. Eikä hän ollut saanut rauhaa, ennenkuin Torko oli tuonut Kaukos-ukolta viestin pojan olinpaikasta ja Nokke-tyttö oli lähtenyt häntä etsimään.

Nämä uutiset olivat Tapolle kuin kirpaiseva poltinrauta pakkasen panemille haavoille. Hän oljenteli mietiskellen muutaman päivän. Oli taas tuossa lähettyvillä omahinen, kotopirtin hyrräävä kissa, Nokke-tyttö. Ja oli sen kiepsahtelevassa, pehmeästi pyörivässä olennossa yhtä hyvin löylynlyöjää ja päänpesijää. Se huuhteli huoltuneesta rinnasta näkymättömiin eräät liian hienot, vierasverisen pyhimyksen sormenjäljet, jotka viimeiset pakotaipaleet olivat poltelleet niin kipeinä orvaskettä, ettei niitä ollut uskaltanut edes ajatella.

Yhäkin oli olo pelkkää odottamista. Mutta nyt hän metsästeli Sarikan kanssa toisentapaisena kuin tänne tultuaan. Talvenvaraa alkoi karttua rutosti pihansyrjän aitankoperoon. Eikä hän enää hellittänyt yhtämittaa, yöllä ja päivällä, tarkkailemasta pian hankkiutuvia selkiä Synsiään ja Rutalahteen päin, josta hyvinkin saattoi ilmestyä lapinraitoja muuttomatkalla talvisille asentopaikoilleen. Kaule-vainajan poika, Juoksa, ja tämän Rauni-sisar, jonka hän oli pelastanut Kurkelaisen kourista, oli haettava heti, kun oli purkanut lunta sen verran, että saattoi pitkätkin taipaleet kalhulla potkaista.

Pakkanen alkoi jo paukkua. Vieläkään ei ollut tavattu ihmisennäköistä, ei peskiäijää eikä vainolaista.

Mutta eräinä päivinä oli kuu käynyt kehättömäksi, mikä ennusti purkuilmojen tuloa. Jo oli muutamana aamuna noki palanut padan pohjassa senkin jälkeen, kun se oli otettu liedeltä. Lisäksi olivat alkaneet pitkät itätuulet, jotka aina olivat ennustaneet ilkeitä ilmoja.

Tapo kävi levottomammaksi päivä päivältä. Sarikka on veistänyt lujasta kuusipuusta lylyä ja petäjästä kalhua, mutta työ on hidasta, sillä henkipatoilla ei ole sen ehompaa kirvestä kuin löydetystä tuuranterästä tehty koje, puhumattakaan muista työkaluista.

Jo aikaisemmin syksyllä, peurojen kiima-aikana, oli Sarikka saanut nuijituksi kaksi hatarasarvistaan osmonsolmuun juuttunutta hirvasta. Ja nyt peurojen alkaessa yhtyä laumaksi Tapo oli saanut yllätetyksi vasoja johtelevan vanhan naarasporon. Nokke ja Kainutar olivat kuroneet kokoon lujat peskintapaiset mekot henkipatoille. Ja näiden elikoitten koipinahoista Tapo parhaillaan, ilmojen lopultakin työnnyttyä seliltä oikeana lumipurkuna, leikkelee sopivia kaistaleita kalhun pohjanahoiksi.

Nokke on hakemassa aitasta varastoon pantua rasvaa lylynpohjan luistattamiseksi, kun ei ollut tervan näköistäkään sen paremmaksi paahtimeksi.

Lapintyttö pujahtaa ovesta silmät säikähtyneinä. Pohjoisesta päin oli ajanut pitkä pororaito ja kadonnut Synsiänlahden pohjaa kohti.

Miehille tuli tulinen kiire. Se saattoi olla hyvinkin Kaulen perikuntaa, joka pyrki Soiniemen takaisille vanhoille jäkälämailleen. Mutta Nokke oli kadonnut, hetken seisottuaan pelokkaan näköisenä, takaisin pihalle.

Kainutar on ryhtynyt sulattelemaan peuranihraa hitain, levollisin elein, sillä hän oli entistäänkin muhkeampi kantaessaan viimeisiä aikojaan Sarikalle esikoista. Tapo on tarttunut vuolemaan sompasauvan yläpäähän veistettyä lapionmuotoista lapaa, joka oli oleva hyvään tarpeeseen kaivettaessa korpiseen hankeen yöpymäsijoja.

Mutta keskellä touhua on Nokke taas pujahtanut saunaan. Ja nyt on hänellä kainalossa kömpelötekoiset sivakat. Ne oli nekin saatava rasvatuiksi.

Sarikka hymähti tietävästi, sillä hän oli Noken aneluista ne tyttöä varten veistänyt. Mutta Tapo hähähti hämmästyneenä, ne kun oli tehty salassa, hänen kiertäessään joka-aamuiset ansapolut.

Ja yhä enemmän hän hämmästyi, kun Nokke ilmoitti tahtovansa isäntänsä mukaan. Kuka oli rakentamassa havumajaa asentopaikoille, jollei hän, taitava Nokke, ollut mukana? Ei ollut heillä moniakaan nahkaisia lämmikkeiksi. Hän oli valvova nuotioita yöt läpeensä, kun isännän piti levätä riistanajosta ja hiihtämisestä. Ja kuka osasi sen paremmin säilyttää rasvan kalassa ja linnussa, kun oli paistettava rassissa riistaa? Hänen täytyi päästä mukaan matkalle, joka saattoi kestää viikkoja.

Niin tyttö pyyteli ja selitteli. Mutta salaisimmista syistään, jotka olivat hänelle pyhistä unista selvinneet, hän ei puhunut sanaakaan.

Monen monina öinä olivat hänen oman heimonsa suojelushenget, autuas saivokansa, joka asui pyhissä vuorissa, seitapahtaitten suojassa, näyttäneet hänelle ennusmerkkinsä. Unessa, joka yö samannäköisesti, olivat hyvänsuovat henget hänelle lähettäneet kummat kutsunsa. Siinä oli ollut aina pelkkää kevättä. Menneen syksyn puolukka ja sianmarja olivat nostaneet hangen alta raikkaat marjansa, joita hän, muka muinaisen kotosiljonsa lähettyvillä, söi syömistään kilpaa lumivarpusten kanssa. Ja joka kerta oli hänen tyttöaikansa pyhä kissa, käpäliään lumipäivillä aristellen, häntä seuraillut.

Mutta olivat olleet ennusmerkit sitäkin selvempiä. Aina oli ollut käki kukkumassa. Se oli näyttänyt hänelle punaiset jalat, mikä merkitsi unessa henkien kutsua onnellisen saivokansan joukkoon. Ja se oli kukkunut kuin joikumalla, niin että sen sanatkin saattoi ymmärtää: "Ei kuule, ei kuule, voia-voia-naa, ei kuule nääntynyt kirjovalkko voi-voi-naa, ei kuule kevätkäkeä nun-naa-naa!"

Ja se joiku oli tarkoittanut hänen omaa nimikkoporoansa, joka oli ollut valkean kirjava ja jolla oli ollut kuononpäässä valkea täplä, pyhän uhriporon merkki.

Oliko ihme, että hänen täytyi pysytellä isäntänsä lähettyvillä. Se tarvitsi häntä, pienen pientä uhriporoa, joka oli varjeleva kevääseen saakka vaarojen alaista miestä.

Sarikka oli sitä paitsi hänen liittolaisensa. Lapinheimoinen nainen oli hyvä turva Synsiän puolella, jossa kotakansa oli vielä melkein kokonaan veroon alistamatta. Se oli käynyt nimellisiä isäntiään, sääksmäkisiä ja pirkkoja, vastaan epätoivoista, säälimätöntä salasotaa vuodesta vuoteen.

Sen siljoille ei ollut hyvä umpimähkään suksiansa sujahuttaa yksinäisen eränkävijän. Oli viisasta ottaa mukaan lapinkana, joka saattoi vaaratta urkkia tuntemattomien lapinkylien mielialat.

Ja niinpä kävi, että seuraavana aamuna oikaisi salmen yli kaakkoa kohti Kalsoisten Tapo, jäljissään ilomielisenä sivakoiva, paksussa peskimekossaan keränmuotoinen orjatyttö.

16.

Lapinkanan seitauhri.

Vanhanselän pohjoislaitamalla, josta urkenee ohi pyöreän Pärnäsaaren syvä väylä jylhien vuorten lomaan, liikkuu huikaisevassa vihurissa kaksi outoa näkyä.

Edellä kulkee kovakohmaista lunta ahkiokulu ja tämän edessä vanha vaatimenluuska. Mutta poro juoksee laihuudestaan ja vanhuudestaan huolimatta sellaista vauhtia kuin olisi lapinnoitien Jabme-akka imenyt viimeisetkin aivot sen päästä, ja se nyt tölväisi näkymättömän saivokansan ajamana, päättömänä ja hulluna, kohti kuolemaa.

Jäljessä, noidutusta porosta kaukana, hiihtää väljässä peskissään lapin-Nokke ajaen toivottomana takaa tuota noiduttua eläintä. Raskas turkki painaa hiottavana taakkana. Mutta hän ei voi sitä heittää tienoheen, sillä sitä juuri hän on hiihtämässä tuonne kuolemanahkioon, jossa makaa tainnoksissa alaston mies, Kalsoisten Tapo.

Tyttö on näkevinään läpi välimatkan ja sokaisevan tuiskun onnettoman isäntänsä, joka makaa kalma ryntäillään ahkion pohjalla. Hänellä ei ole rihmaakaan yllä. Mutta hänet on köytetty lujin niiniköysin, hievahtamattomaksi matalalaitaiseen lapinrekeen.

Pari aamua sitten he olivat yöllisellä asentopaikallaan joutuneet nokinaamojen käsiin. Nokke oli hetkiseksi nukahtanut aamu-uneen. Hän herää siihen, että hänet kiskaistaan käärönä syrjään, ja hän näkee kauhukseen, että isännän kaulaan ja jalkoihin oli heitetty suopunki. He olivat joutuneet synkimmän lapinruhtinaan, Jauva-äijän, valtaan.

Ken Hämeen miehistä makasi sen ukon suopungissa, sitä ei säälitty. Jokainen sääksi, Rengon mies tai pirkka sai hänen kotakäräjissään vain kuolemantuomion. Ja näin oli käynyt Taponkin. Mieshogieshen poikien orjuuttajana, lapinkanan ryöstäjänä ja pirkkalaissutena hänet oli päätetty ajaa Rota-aimoon, lapinpoikien helvettiin, jossa pimeän henki Rutu oli hänet syövä lepyttimikseen.

Mikään puhe, houkutus tai uhkaus ei ollut auttanut. Pirkkalainen päällikkömies oli harvinainen saalis. Se oli uhrattava, jotta saivo-henget antaisivat suuret voimat lapinkansalle uuteen sotaan Hämeen tarolaisia vastaan. Kotakunnan myrrysmies Gouka, joka osasi lentää sekä tuuliaispäänä että tulenlieskana, oli sen sanonut ja vangitun kohtalon vasaroinut arpakalvoltaan kaikkien nähtäväksi.

Niin oli avuton uhri riisuttu alastomaksi, köytetty ahkioon ja valjastettu tämän eteen vanha kirjava poro, jonka utareet oli rupitauti pöhöttänyt ja laihduttanut ruumiiltaan sellaiseksi luuskaksi, ettei se näyttänyt kykenevän muuta kuin laahaamaan takaruumistaan. Tällainen elukka ei ollut koskaan ensimmäiseltäkään selältä jaksava ihmisten ilmoille.

Siksi olikin Gouka lovensyvässä hurmiossa huudahtanut, lyödessään vaadinta selkään: "Syö, Jabme-akka, syö kerrankin ... luunytyä ja pakkasen paistama susipirkka!"

Nokke oli hiihtänyt vangitun isäntänsä jäljessä, kuunnellut kotalouteitten takana käräjänpitoa ja vaatimen hoiputtua jäälle työntynyt sivakoillaan perässä, kaartaen kenenkään näkemättä rantametsään.

Mutta tuo hoippupolvinen eläin oli ollutkin jo selän puolella juoksemassa, vauhkoutuneena ja hulluna. Se pysähtyy kohta, se läkähtyy kuoliaaksi, oli neito hokenut itsekseen ja lähtenyt taas hiihtämään.

Mutta nyt se jatkaa yhä. Ovat jääneet jo taakse Palavansaaret ja Kurjenniemet. Se ei pysähdy. Se ei ole tavallinen poro, se on mananajokas, joka hänen, pienen lapinkanan, on saavutettava kiistämättömillä sivakoilla.

Pärnäsaaren takaa nousee näkyviin Varpuskallio, lapinkansan Passevaara, jolla seisoo kivinen uhriseita. Hiihtäjän kuumeiset aivot ovat sekoamaisillaan. Niiden ajatukset lentävät pieninä pakkastiaisina Tuonelanvuorta kohti, sieltä taas takaisin äskeiseen kuolemankotaan. Hän on kuulevinaan uudestaan Goukan peruuttamattomat sanat: "Tuossa seisoo arpa, Rutun mustan ratsun kohdalla ... sen on kuoltava."

Lapinkana tuntee nousevan vihan sydämeensä ... pienenä, mustana eläimenä. Hän on sen suorastaan näkevinään selvin silmin. Hän kauhistuu. Hän tajuaa vihaavansa omaa heimoaan, joka ajaa tuolla kuolemaan hänen osmeroistansa, hänen punanverevää, liinatukkaista isäntäänsä, jonka oma hän on ollut aina jokaisessa unessa ja joka aamu herätessä...

Tällöin, keskellä houreisia ajatuksia, hän näkee kummia, jotka sävähyttävät hänen aistinsa hereille.

Hulluna juossut poro on alkanut kiertää ympyrää. Ja nyt ... yhä se jatkaa samaa kiertoa! Ympyrä ei pienene eikä laajene. Meno on yhtä hurjaa kuin äsken. Mutta se ei etene. Se ikäänkuin odottaa häntä, jotta he saisivat yhdessä ajaa ... jonnekin, ihmisten ilmoille. "Vai siksikö se kiertää, että uhri on jo kuollut!" tuli kamala ajatus hänen huuliltaan äänekkäänä, vihlovana huutona. Luonnonlapsen sydän oli pakahtua uudesta hädästä.

Mutta sivakat työntyivät yhä eteenpäin. Välimatka lyheni. Poro jatkoi juopuneena ympyräänsä. Hiihtäjä oli jo katsovinaan ahkion vierestä kuollutta, alastonta ruumista.

Kun on enää muutama sauvantyöntö välimatkaa, tajuaa tyttö poron ja ahkion seisovan liikkumattomina. Ja itsensä hän tajuaa seisomassa vieressä ja tuijottamassa ahkioon.

Jäätynyt mies makasi köysissä sen pohjalla. Sen poskilla oli parranuntuva jäähileessä. Tukka oli pienenä nietoksena. Silmillä oli lunta kaksi kukkuraa. Ja rinta oli jäänkohmassa.

Nokke heittäytyy vainajan päälle. Kokoo kahmaloin lumen pois hänen hiuksiltaan, kainaloistaan ja kupeiltaan. Sitten hän avaa lämpimän peskimekkonsa. Peittää tällä heidät molemmat. Avaa sarkanuttunsa. Painaa alastoman rintansa vainajan kylkiluita vasten. Hän hyväilee huohottavin henkäyksin kaulan, poskipäät ja ryntäät. Hän tahtoo antaa elämää tai... juoda kuolemaa; mitään hän ei osaa enää ajatella.

Äkkiä toivoton hyväilijä jää tuijottamaan isäntänsä silmiin. Hän on tuntenut rintansa alla kylkiluitten vavahtavan. Ja nyt, tuossa ne ovat... sen ruskeat silmät ... elottoman kaihen peitossa. Mutta ne ovat auki. Ne katsovat kuin elämän takaa ja sittenkin elävinä. Ja huulet liikahtelevat ... ihankuin olisi mies heräämässä kesken uniaan.

Metsäntyttären tarmo herää. Hän nousee. Aukoo köydet. Riisuu peskinsä. Riisuu sarkanuttunsa. Nostaa paleltuneen istumaan ja pukee peskin hartioille. Hieroo lujin sormin lumella sen alta miehen koko ruumiin. Ja sitäkin lujemmin hän hieroo jalat. Nämä alkavat punertaa. Tapo nostaa jo itseään ahkion laidoista. Mutta katse yhä harhailee. Niissä näyttää elävän ymmärrys siitä, että hän on elossa. Mutta niissä ei ole vielä vähintäkään tajuntaa siitä, missä hän on ja kuka on hänen lähellään.

Nokke kietoo sarkanuttunsa hänen jalkojensa ympäri ja köyttää sen tiiviisti. Samoin hän köyttää peskin hänen hartioittensa ympäri. Isäntä näyttää liikuttavan huuliaan jotain sanoakseen. Mutta nuokahtaa samalla kuin hyvää tekevään uneen.

Tyttö katselee ympärilleen ja itseään. Hänellä ei ole enää yllään muuta kuin peurannahkaiset kaationsa ja jäätyneet ruojuskengät. Oliko hänen kuoltava ja isännän jäätävä eloon? Ei, ei! Hän joutuu hätään. Hän haluaa elää yhä uudestaan tuon miehen lapinkanana. Heidän täytyy kummankin pelastua.

Tuolla ... selän länsirannalla – hän aavistaa sen – on jo hämäläisten pohjoisimpia kalasaunoja tai uudistaloja. Jos liekin matkaa penikulma, hänhän voi hiihtää tai likistäytyä ahkioon, isännän kylkeä vasten...?

Nokella on kiire. Selästä lapaluitten alta, vavahduttelevat kylmänvihat koko ruumista. Hän kiertää ajokkaan pääpuoleen.

Aamu oli ennättänyt jo pitkälle. Ilma oli tyyntynyt. Aurinkoa ei näy, sillä se on peittynyt ohuena kuultavan pilviverhon taakse. Ei ole pilvessä eikä hangella yhtään ainoata valoläikkää, vain unettavasti himertävää valoa, joka täyttää koko avaruuden. Sellainen talvipäivän ilma on salakavalinta pakkasta, jota ei tunne, ennenkuin se on pureutunut ytimiin saakka.

Niin ei Nokkekaan vielä huomaa, että hänen rintojensa nisät ovat jo sinertyneet. Hän tarkkailee nuokkuvaa vaadinta. Sen suusta huuruaa tasainen hengitys. Mutta kaula riippuu kuoleman hervottomana lunta kohti, melkein etukoparoitten välissä. Jaksaisiko tuo mihinkään?

Hän nosti leuan alta sen turpaa. Ja silloin hän sen näki! Sen kuonossa oli laaja, valkea täplä. Se oli jumalan aljo, se oli hänen uniensa pyhä eläin. Se ei ollut mikään sairas luuska. Se ei ollut noidan ruoskan tänne ajama. Se oli itse heitä varten tullut, saivokansan lähettämä. Se tiesi kaikki.

Lapinkanan tuli hyvä olla. "Sinä, sinä, valkeakuonoiseni, sinä, kirjavakarvaiseni, sinä saat ratkaista kaikki", hän hymisi hiljaa sen korvaan. Ja pyhä eläin näytti havahtuvan, melkein virkistyvän. Nyt jo haamaisi lunta herkällä turvallaan.

Nokke paneutui ahkioon isäntänsä viereen, joka yhä pysyi istumassa, mutta silmät sulkeutuneina. Hän nykäisi ajohihnasta, nykäisi pari kertaa. Läimäytti hihnalla sen kylkeä pitkin. Heilautti sen uudestaan ja uudestaan. Pyhä aljo ei liikahtanutkaan.

Kului tovi. Lapinkana nousi hangelle. Asetti ajohihnan isäntänsä kouraan. Se pysyi velttona. Mutta Nokke laski kätensä vaatimen niskasukaan. Katse nousi jonnekin ... pilviin päin. Siellä, itärannalla, liikkumattomassa ilmassa, seisoi Passevaaralla jyhkeä lapinseita. Saivoon astuneet omahiset tuntuivat katselevan sen kupeilta häntä kohti. Hän hymyili vastaukseksi, kumartui ja huusi läheltä vaatimen korvaan: "Juokse kirjoseni, juokse valkeakuonoiseni, juokse tuonne!" Ja hän osoitti kädellään kohti läntistä rantaa. Silloin se tapahtui. Poro työntyi lyhyeen laukkaan, asettui tasaiseen menoon ja loittoni loittonemistaan.

Lapinkana oli noussut suksilleen. Jokin elämisen vaisto sai hänet työnnältämään ne muutaman askelmitan ahkion jälkeä pitkin. Mutta silloin kopristi rintojen alta Kalmanpojan rautanäpit. Ja hän katsoi itseään. Iho oli kalpea ja tunnoton, nisät olivat muuttuneet mustiksi marjoiksi. Hän väsähtyi paikoilleen. Pyhä aljo oli arpansa tehnyt. Se oli pysähtynyt mustan ratsun kohdalle. Ja hän kääntyi seitavuorta kohti.

Suloinen, syvä haikeus sydämessä ja kalmankynnet, nyt enää kipua tekemättä, syvällä ruumiissa hän alkoi hitaasti jutaa saivokansan jumalan kuvaa kohti.

Hän ei enää ajatellut, mutta kuitenkin hän muisti noita uljaita osmeroisia, joille lapinkana oli kuin paleltunut tiainen varvikossa. Niiden täytyy jäädä eloon, sillä niiden piti taistella loppumattomiin suurista, kummallisista asioista, joita ei pienen lumivarpusen tarvinnut ymmärtää.

Pyhä seita läheni ajattomana ja ajatuksettomana. Sen alla oli alinomainen kevät. Siellä oli hänen pyhä kissansa. Siellä istui vireällä oksalla, joka puunsi kuin hänen kaunein korunauhansa, käki kukkumassa. Ja pikkuvalkot, pyhät vasat, söivät ikuista, heleänsinistä jäkälää.

Ja kun hän tuli vuoren juurelle, eivät hänen huulensa enää liikkuneet, mutta ne hymisivät kuitenkin viimeistä, pyhää joikua: "Voitelen, voitelen pyhää seitaa, voiaa-voiaa, nun-nun-naa..."

17.

Jumalantauti.

Kalsoisten Tapo ei muistanut koskaan tätä ennen osanneensa ajatella. Oli ollut jo joitakin päähän pälkähtymiä aikaisemminkin. Oli tullut mieleen jolloinkin ajatuksen tapaisia läimähtelyjä tähänkin mennessä.

Mutta nyt vasta, kun hän oli maannut kolotuksessa ja horkassa kolmisen viikkoa, ja manalainen tuulenmato oli vasta vähitellen lujilla löylyillä, heinähauteilla ja mustin lampaanvilloin nujerrettu, oli alkanut tuntua aivan kuin hammasluu olisi lopultakin korkeutunut puremaan oikeitten ajatusten suolarakeita.

Hullu noitaporo oli heittänyt hänet ohi Juokslahden Patajoen suihin, kiskaissut siitä vielä kerran lyhyen äkkijuoksun takaisin pohjoista kohti pienen järven kupeeseen ja mukannut päänsä Köykän talon nurkkaukseen, josta sen isäntä, Ikanti, ja tämän emäntä olivat hänet kantaneet karsinalavitsalle sulamaan.

Sairas poro oli siihen pakahtunut kuoliaaksi. Mutta pirttiin kannettu mies oli herännyt muutaman kuuron kuluttua. Ja siitä oli iskenyt niskaan sellainen ähky, että olivat vähältä rikkoutua kovatkin veret. Luunsolmut olivat jokaiselta kääntämältä naksaneet ja jäseniä kolottanut kuin ikälopulla ukolla. Eikä koko ruumisranissa ollut yhteen aikaan sen enempää kiinnipitäjää kuin hauras nahka ja tyhjät suonet.

Mutta siinäpä se olikin ollut ihme, että juuri silloin ... ihmisparan ollessa avuttomimmillaan oli hänen kohtalonviirinsä ruvennut näyttämään taas onnellisempia tuulensuuntia.

Tuskin hän oli kyennyt kyselemään yhtä ja toista maailmanmenosta, jo löysi hänet hakumatkoillaan Torko entisine pajaorjineen ja asettui suuriluisena, uskollisena susikoirana henkipattoisen päällikkönsä vartijaksi. Eikä aikaakaan, kun Kaule-vainajan poika, Juoksa, oli Torkan miesten hakemana siirtänyt Soiniemen takaa talvikotansa ja porotokkansa Patajoen pohjanpuolisiin petäjämetsiin. Ja jo näitäkin tapahtumia aikaisemmin oli Ikanti hiihtänyt hänen kuolemanporonsa tuoreet vanat ja tuonut Nokke-tytön jäätyneen ruumiin ihmisten tapaan haudattavaksi.

Nämä kaikki, ennen kaikkea lapinkanan nöyrä uhri, jonka hän muisti kuin unessa kokeneensa, olivat panneet miehen miettimään ennen ajattelemattomia.

Pienimmät, syrjityimmät olennot olivat hänet pelastaneet ja parhaillaan varjelivat hänen henkeänsä. Mitä hän oli tehnyt heille hyvää, melkeinpä kuin sattumalta, se kasvoi nyt satoa enemmän kuin hyötyisinkään kaski.

Vieläkin kerran heittyi ajatus muinaiseen sukutarinaan ja tämän ennustamiin kärsimyksiin, joita saivat kestää yhtä hyvin maammot, miniät ja kälyt kuin veristyvät miehetkin. Nyt hän vasta tunsi sen ymmärtävänsä, varsinkin lapinkanan hautapaikalla.

Kun hän oli päässyt ensi kerran ryhmysauvan varassa jalkeille, oli hän kompuroinut sinne ... läheiseen petäjikönrintaan.

Sillä matkalla hän hymähteli vaisusti kristittyjen tarinoille oman verensä uhraamisesta toisten ihmisolentojen puolesta. Eipä tarvittu siihen, hän ajatteli, Kiesuksen kaukaisia oppeja, kun pienin pakanaorjattarista antoi itsensä ja elämänsä. Eikäpä näytä voittavan Ukonuskoja eikä kristitty konsa suuria taisteluita, jolleivät ole vuodattaneet hänen jalanjälkiinsä pienet vuonat ainokaista sydäntään ... uhrivereksi.

Siihen tapaan ajatteli nyt Kalsoisten päämies, milloin lavitsalla maatessaan, milloin jolkutellessaan kepin varassa.

Ikanti-isäntä oli mietteliäs mies, jolle saattoi lausahtaa ajatuksen tuolloin tällöin.

"Niinpä liekin", Tapo tokaisi eräänä aamupuhteena, isännän leikellessä tanotuohesta kontinviilekkeitä ja emännän, Liesjärven Loilottaren, istuessa kangaspuilla, "jotta ei kuonnu hyvästäkään miehestä sankaria, jollei ole pienennäköisiä auttajiksi".

"Onpa kuin onkin", Ikanti vastasi, "jos kylänloppuiset nurisevat, ei käräjillä vala kestä, ei riista juokse, eivätkä iske miekat yhtärintaa torakentillä."

Tämä vei Tapon moniin jo ennenkin häivähtäneisiin ajatuksiin. Pitkästä aikaa hän kuohahti pohjaveriä myöten. Hän näki edessään Rapolan käräjäkaltaan ja pelonalaisen Kohma-ukon nielemässä valaansa ruotaisena palana. Tuli eteen Aimoisten näännyttämä Iirolan äijä ja Kurkelaisen surmaama Kaule-lappi.

Kokonaiset kyläkunnat ja häkäsaunalaisten osattomat joukot levittäytyivät hänen eteensä alavasta laaksosta, niittyrannoilta ja kyläpeltojen pientareilta. Ja siinä keriytyivät hänen monet kokemansa selkeäksi ajatukseksi: "Ken erottaa vapaan veren vapaasta maasta, on orjien tekijä!" hän huudahti. "Koko tämä heimo on tehty tekemällä epäsikiöksi, jolla on nälkäkurjen ruumis, mutta monta päätä, liian monta..." Hän jäi hakemaan loppusanoja moneen kertaan, aivan kuin olisi hakenut vapauttavaa päätössanaa.

Ikanti myöntelee nyökytellen, emäntä on lakannut paukuttamasta pirtaa. Hiljaisuuden vallitessa Tapo naurahtaa melkein kuin liian yksinkertaiselle ajatukselle. Jatkaa vuoroin itsekseen, vuoroin köykkäläiselle: "Siinäpä se, siinäpä se ... Etkös vihtonutkin selkääni löylyssä käärmeenruholla, jonka pää oli leikattu ennen kevätkäen kukkumista? – Siinäpä se... Ja eikös lähtenyt tuulennenä ja horkka? – Silläpä, silläpä juuri... Niitä päitä on vähennettävä!" hän huudahti melkein entisensä tapaisena, yltiönä ja hurjana. Mutta lisäksi iskivät loppusanat selkeänä päätöksenä: "Ja jo ennen kevättä ne on lyötävä, jos aiotaan manata Rytkänkoskeen ajoissa ... tämä heimomme panentatauti."

Vain hiljaa hiihättelemällä kävi parantuminen. Ei auttanut kiirehtiä. Mutta joka aamu hän nousi lavitsaltaan entistä rohkeampana, sillä hän ymmärsi oman tautinsa jumalantaudiksi, joka kypsytti järkeä kärsijän päähän.

Niinpä kun eräänä päivänä hiihti pihaan Arpia mukanaan Kalsilan jouselliset, jotka hän oli keräillyt takakorpien nuotiotulilta, oli hänellä heti miehilleen tehtäviä. Revon Hänni sai muutaman miehen kanssa lähteä Aimoisten maille viemään kummia sanomia.

Heidän piti kiertää salassa häkäsaunasta toiseen ja puhua Kalsoisen pojan hyvistä aikeista. Vapaata miestä ei ole erotettava vapaasta maasta, heidän tuli selitellä yhteispellosta osattomille. Siksi tuli jokaisen, joka oli hätäpäivinään menettänyt pelto-osuutensa isoisille ahnehtijoille, saada se takaisin. Ja minkä kukin kykeni rintamaille avaamaan lisää peltoa, sai sen kiertää omaksi umpiaidakseen.

Lähimpien takamaitten kaskenpoltosta ei kukaan saanut sulkea kyläkunnan vapaata miestä, sillä kuten oli jokaisella osuus rinnasta, oli oleva selkäpuolestakin, takametsistä. Mutta kaukokorvessa oli oleva jokaisella rajaton oikeus rastia kaskea, kaataa ja polttaa.

Kenenkään köyhän ei myöskään tarvinnut enää varkain pyydystää majavapadoilla, jotka kukin saisi tästä alkaen omistaa ensin tulleen oikeudella.

"Jokaisen vapaana syntyneen," Tapo teroitti sananviejilleen moneen kertaan, "tulee elää omillaan ja vapaana, jotta vala kestää käräjillä, eikä kenenkään tarvitse pelätä leipäänsä ja särvintänsä miehen rehellisestä sanasta."

Lähetettyään viestit Tapo tunsi aivan kuin valloittaneensa Aimalaisen kyläkunnat.

Samaan menoon hän lähetti Juoksan miehiä itäänpäin Sorrien voipalaisilta ostamiin lapinkyliin ja lupasi Miehon nimissä niille, kuten oli tehnyt Juoksan kotakunnille, kolmen vuoden verovapauden, jos nyt oitis toisivat talviset verot peskinahassa, poronlihassa ja muussa muonassa, jota hän alkoi kipeästi tarvita kertyville joukoilleen.

Ja hänen käskyjänsä toteltiin, sillä omasta sisäisestä varmuudestaan hän kylvi kylvämällä ympärilleen uskoa asiansa voittoon.

Tapo näki näkemällä nyt jo Hämeen yksimielisenä ja vapaana. Niinpä, kun tuli palaavan Juoksan mukana tieto, että Aimatar oli Ylimmäisen järven Kurkelassa synnyttänyt pojan ja että maammo oli sen nimittänyt Vainoksi, hän virkahti tyynesti hymyillen:

"Teitpä sen ... sikiöparkasi liian myöhään, kostotar! Ennen käen kukkumista on lakkaava Hämeestä vaino..."

Nikamapaikkoja riipoi vielä joka astumalta. Mutta lopulta, eräänä helmikuisena aamuna, kun päivänkilo häikäisi silmät onnellisen sokeiksi, ei nuori päällikkö kyennyt enää veriänsä suistamaan. Hän heitti ryhmysauvansa nurkkaan. "Luukoiso, ruostekoiso, pure kissan kinttuluita, älä ihmisen ihoja!" hän loilotti käsivarsiaan levitellen. Hyppäsi riuskasti suksille ja työntyi selille, etelään päin.

Hiihtäjän veri yltyy hitaasti potkaisu potkaisulta. Pyörryttävä tuska lyö luunsolmuista niskatukkaan hikeä virtanaan. Hän jatkaa jatkamistaan. Kipu lakkaa vähitellen tuntumasta. Loikkaava askel norjistuu norjistumistaan. Silmät ovat terästyneet entiselleen. Ne hakevat yli kimmeltävien hankien yhä uusia ja uusia määränpäitä. Hän ei osaa kääntyä takaisin, ennenkuin hätkähtää yht'äkkistä näkemäänsä.

Souselän eteläpäissä kiertää äkkiä ilmoille Mustasalon takaa hiihtävä jousellisjoukko. Ne saattaisivat olla Soiniemestä päin tulevia Juoksan hakemia lapinmiehiä, mutta niillä ei näy pororaitoja missään. Ei enempää kuin yksinäinen ajokas, joka jutaa hiihtäjistä sivummalla... Kurjen Torako? Se voi olla vainotiellä häntä vastaan! Hän heittäytyy suulleen pienen selällisen karin taakse. Jää tarkkailemaan. Pattoisen ajan piileskelyt kiertävät muistiin. Silloinen suupieleen syntynyt katkera juova piirtyy jälleen näkyviin. Hän kyllä tietää suojelevansa selkänahkansa matalaselkäisenä kettunakin... Koura tapaisee miekantuppea pitkin vaistomaisena vihanmerkkinä.

Joukko lähestyy lujaa vauhtia. Piileskelijä kiertää hitaasti karia pysyäkseen näkymättömissä. Jo erottautuvat hiihtäjien jalat ja käsivarret. Makaaja jää tuijottamaan eräisiin jalkapareihin. Ne puskevat eteenpäin levällään, aivankuin tarpoisivat paksua lunta. Ja se lykkäilee ... tuo mies molemmin käsivarsin, toisessa kourassa sompasauva, toisessa jousenkaari. Kuva on kummallisen tuttu. Sen takana painelee kaksi matalaa jääräniskaa ... niilläkin matalat haarat levällään...

"Sorrilaisia!" Tapo huudahtaa ponnahtaen suksilleen. Tuntui, kuin nyt vasta olisivat olleet oikeat suksiparit jalkapohjien alla.

Mieho seisoo ällistyneenä. Kerää vähitellen päähän järjentapaista, mutta ei saa vieläkään irti tavallista honotustaan. Nostaa vain molemmat kämmenensä ja tarraa kumppaninsa hartioihin, niin että tämän polvet notkahtavat.

"Noh, siinä sitä ollaan! Ja minä kun luulin, ettei ole tapetulla kahta päätä", Mieho alkoi lopultakin sanailla.

Oli näet tullut huhu Pirkkalaan, että lappalaiset olivat Kalsoisten pojan tappaneet palelluttamalla Päijänteen jäille ja heidän, hinsalaisten ja narvalaisten, oli muka pitänyt lähteä hakemaan susien kaluamat luut edes pussiin pistettäviksi.

"Mutta eivätpä näy, rutto syököön", Mieho takalteli edelleen, "hurjan luut ensimmäiseksi mätänevän, sanotaan..." Taajaksi ryhmäksi työntyneet miehet seisoivat nekin ymmällä naama. "Johan ma sen sanoin, jotta ... ei Kuura-päällikön poika uhaten kuole", lisäsi Hinkka-ukko, joka oli ajanut laitamalta pulkassaan.

Tapo oli kahmaisemaisillaan ukon ryntäilleen. Sen naama aivan kuin paistoi kotoista iloa ja ennenmuinoisia tarinanpitoja rakovalkeilla.

Mutta hän synkkeni samassa. "Mitä tiedät, Hinkka, maammostani?" hän kysäisi hengähtäen syvään, "liekö entisillään ... pakosaunassa?" "Hoideltu on, onpa hyvinkin, mutta kalmoillisia se sinua varten paistelee ja ohuiksi ovat hivenneet hiukset päänsärystä ja surusta."

Tapo ja Mieho läksivät hitaasti, rinnakkain, jatkamaan matkaa. "On sinne tullut jo pitkämatkaisiakin hautajaisvieraita ... Kokemäeltä saakka", Mieho tokaisi hartaana lykkiessään. "Sarkoisten tytärkö ... Marettako?" "Sepä se ... sukuloi Sarkolassa ja kuuluu kuolinhuhujen tultua kuivahtaneen tyhjän tuokkosen näköiseksi..."

Tapo antoi mennä pari tavallista pitempää lylynmittaa ja iski somman hankeen. "Hoi, Repo!" hän huusi. Koko jono pysähtyi. Vaitelias Repo-ukko työntyi eteen. "Turhaan sinä täällä, Repo, aikojasi lykkäilet ... rakentaja. Paina takaisin, vie sana maammolle, että olen elossa, ja sano Sarkoisten tyttärelle, jotta hankkikoon sinulle miehet kaatamaan pirtin seiniä hongikosta, niin ... onpa jo syksyllä pystyssä kihermät uusien ortten alla!"

Repo-ukko nyökkäsi jäyhästi myhäillen. Tapo loikkasi pitkiä lylyjä eteenpäin huulilla yhäkin kuin koirankurinen vastaus niihin Maretan sanoihin, jotka hän oli kylmässä ivassa singonnut häntä vastaan Nohkuan rantakaltaalla.

Taivassalon suuren saaren liepeillä hän selitteli Mieholle: "Huomenissa painutaan taas etelään Karjalantien päähän vuottelemaan Rautapartaa ja samalla matkalla käväistään Hollo-jättiläisen pateilla, se kun taitaa olla, ukko, meikäläisille suvunsukua."

Silmät välkähtelivät rohkeita aikeita. Mieho naurahteli myötäsukaan, ymmärtävästi, sillä Hollolan laajoilla takamailla rymysi sääksmäkisten ja pirkkojen sukulaismiehiä, joista saattoi nostaa metsällisen verran jousellista urosta, miekkaa ja keihästä.

18.

Kostaja.

Tällä kertaa puski kevät suoraan etelästä. Sieltä, Kauppajoen suista, kevätahava nousi nousemistaan kohti Hollolan erämaanasutuksia.

Se rouhaisi pahasti pienen Hahmajärven syltäpaksuja jäitä ja pani pian senjälkeen kirret liikkeelle Jarvalan savimailla, jossa Jarva-isäntä oli jo monet vuodet paiskellut raivioitaan talonmaiksi.

Eikä se pysähtynyt siihenkään, etelänhenki. Lujan tuulen kantamana se ravisteli ohimennessään Kiiluan linnatörmän kuusikot lumettomiksi ja työntyi samaa lentoa yli koko Vesijärven, ajaen maitiahvenet ja rasvaisimmat kutulahnat Paimelan lahteen.

Täällä päin oli tapana Kurkilan Koppo-ukon ja Paimelanperän Roton koluta kevätkalassa. Ei puuttunut tavallisina keväinä näiltä main elämisen touhua. Sillä kaikkine sukuineen, poikineen ja miniöineen, pojanpoikineen ja -tyttärineen ukot tänne säännöllisesti ilmestyivät. Silloin vetäistiin liinaverkot ohrasorsaa varten yli kapeitten salmien, koettiin verkkolahnat ja katiskahauet. Ja kun etelä pani oikein myrskyn myräkäksi, vietiin matalat lahnat yhä pohjoisemmaksi, Anianvirtaan, josta työntyi muun saaliin lisäksi rasvaista ankeriasta haasiakaupalla pyydyksiin.

Näin tapahtui tavallisina keväinä. Mutta nyt näytti pysähtyneen näillä rannoilla elämä. Harvalukuiset vaimot ja tyttäret liikuskelivat Jarvalan ja tämän naapureitten toukopelloilla. Muutamat pojankurikat hoitelivat katiskankokemiset. Ja Paimelan puolessa Rotot ja Kopot meloskelivat melkeinpä yksinäisinä ukkoina. Poissa olivat perhekunnista nuoret miehet, isännät ja isäntäpojat.

Jo ensimmäisten painanteitten ilmestyessä pelloille he olivat näet raskaat eväskontit selässä painuneet pohjoista kohti, Kalsoisten Tapon kuuluttamalle sotaretkelle.

Samoihin aikoihin oli Rapolan harjulinnakin työntynyt täyteen pelonalaista elämää. Jo maaliskuussa, monenmuotoisten huhujen levitessä Päijänteeltä päin, olivat Vanajan etelärannoilta, Saarioispuolelta, ja yhtä hyvin Vuorentaan pohjanpuolisista kyläkunnista sääksmäkiset, varsinkin äveriäät talolliset, vaeltaneet karjoineen ja vaimoväkineen linnan turviin. Sen suojahauta oli täyttynyt laihasta takkuisesta karjasta, joka vaivoin pysyi hengissä mukana tuoduilla heinillä ja lehdeksillä.

Rapolan lännenpuoleisille rinteille olivat pakolaiset pystyttäneet perhekunnittain havumajoja, joista saattoi, vainolaisen ilmestyessä itäportille, nopeasti päästä hirsivarustusten turviin.

Täällä, pääportilla, seisoi yötä päivää tornissa tähystäjä, tuijotellen herkeämättä yli Vanajaveden Tenholan linnakangasta kohti, josta hyökkääjiä odoteltiin.

Kaakkoisportille oli ajettu Voipalan hiekkahaudoista soraa ja kiviä ja parhaillaan lujitetaan sen puolen rappeutunutta etuvarustusta suurin miesjoukoin.

Hirsivalleille rintasuojuksen taakse on kannettu ammuspaikkojen kohdalle heittokiviä valmiiksi kasoiksi, joista tappelun tullen niitä sopi vierittää jyrkännettä alas, joka sekin oli jäädytetty valeluvesin kovaksi iljanteeksi.

Liesikivillä, jotka kiersivät säännöllisin välimatkoin pitkin hirsiseinien sisäpuolta, seisoivat mahtavat padat täynnä vettä, vierillä halkopinot, joilla piti kiehuttaa vesi tulikuumaksi hyökkääjien niskan polttimeksi.

Mitään ei ollut lyöty laimin, sillä linnanvanhin, Reko-ukko, on levottomalla mielellä yöt ja päivät. Voipalan Aikari tyynnyttelee päämiestä. Kosto uhkasi hänen arvelujensa mukaan vain lempoisia ja Kurjen Toraa eikä heitä, sääksmäkisiä. Mutta vanhus tietää tunnossaan, että hän oli heikkouksissaan päästänyt Kalsoisten asian väärille tolille käräjillä, eikä saa rauhaa. Hän on hänkin joutunut maata ja ilmaa pitkin lentelevien huhujen valtaan.

Näistä ei enää lopultakaan osaa sanoa, mikä niissä on tarinaa, mikä totta. Ne ovat paisuneet luonnonlasten jumaltaruisissa mielikuvissa viikko viikolta yhä luonnottomammiksi.

Kalsoisten päällikkö oli kuultu jo lapinnoitien tappamaksi. Mutta sitten, yht'äkkiä, se oli herännyt hiitolaisena jäänalisesta haudastaan, kerännyt olemattomista väkeä ympärilleen, ja huutanut kostavansa, etenkin isoisille.

"Hämeessä on liian monta päätä, niitä on vähennettävä, vähennettävä!" oli huhu kertonut sen huutaneen hyhmäisestä suustaan.

Puhuttiin karjalaisista, Hämeen pahimmista vainolaisista, joita muka tuo kostopäinen henkipatto oli nyt tuomassa omaa heimoansa vastaan. Mutta yhtä hyvin huhuttiin, että sen nuotioleirit herätti jalkeille joka aamu rautaharjainen Hiienkukko ja että koko sen sotajoukko oli päätöntä hiitolaisväkeä, jota oli mahdotonta tavallisin väin ja asein tappaa. Olipa lopulta itse Kalsoinenkin pelkkä vainaja, joka oli tullut haamuna kostamaan sukunsa kolhut.

Toiset tiesivät kertoa pienempiä kummia. Orjat, henkipatot ja häkäsaunalaiset se oli kerännyt ympärilleen, luvannut niille valtamiesten maat ja mannut ja lapintenaville verisen koston raskaista veroista ja orjuuttamisesta. Ja nyt kuulema sinkoilivat sen vierillä ja etujoukkoina määrättömät laumat kotakansan ajokkaita, joka ahkiossa vinosilmä tulikulkku, kourassa noiduttu jousi ja jousella myrkytetty lapinnuoli.

Kun humahti raskaasti harjun kuusikko kevättalvisessa ilmassa, silloin kammahti Rapolassa jousellistenkin mielet. Se aivan kuin ennusti kostajan saapumista, sillä siinä hohahti itsensä metsänsaatanan henki. Eikä se ollut mikään kumma sellaista kuulla ja uskoa. Huhuttiinpa varmana seikkana, että Kalsoisten poika oli entisestään, näöltäänkin, perinpohjin muuttunut. Sen tukka oli kuulemma niskasta lähtemättömässä kuurassa, ja kiireeltä se harotti pystyssä kuin nauloitetun nuijan piikit. Eikä sitä kyennyt kukaan iskemään vastaan, sillä sen käsissä oli manalanäijän antama soittokoje, joka oli tehty ruumiinlavasta ja jota tuo hajatukkainen kostaja raiutti jäisin rantein, jäisin sormin ja jäisin kynsin, silmissä sammumaton verenkarvainen poltto.

Niinpä kun eräänä kajakkana iltapäivänä juoksee viesti läkähtymäisillään Reko-ukon ja Voipalan Aikarin eteen ja läähättää silmät kauhuisina, että suunnaton, kiemurteleva jono hiihtäviä jousi- ja keihäsniekkoja, nuija- ja tapparamiehiä ja lapinpulkkia oli noussut Oitinkärkeen, vavahtaa koko linna- ja pakolaisväki.

Linnanvanhin ja Aikari panevat sytyttämään tervasoihtuja itäiselle portille, jotta vainolainen ei pääse yllättämällä kiertämään pohjanpuolisille valleille, joiden alla rinne on matalin. Itse he rientävät parhaat jousimiehet mukanaan kaakkoiselle etuvarustukselle, jolla työt on jo tältä päivältä lopetettu.

Kuulakka ilma sakenee nopeasti iltahämäräksi. Suojahaudasta, jossa karja märehtii viimeisiä kerporippeitään, nousee raaka sumu ylöspäin tasaisena huuruna.

Reko-päällikkö seuraa tutisten, hämärin silmin rantatietä, joka kaartuu Kiiliäntalon kupeitse Oitinkärkeä kohti.

Musta lukematon vana miestä hiihtää loppumattomana lonkerona rantajäätä pitkin. Tosiasiassa on lähestyvä joukko tuskin yli kolmeakaan sataa miestä. Mutta sankka hämärä, Kalsoisten sotamaine monessa polvessa, kostajaa vastaan tapahtunut vääryys ja suunnattomat huhut saavat joukon näyttämään moninkertaiselta.

Päämiesten ihmeeksi ei vainolaisjoukko kuitenkaan ryhdy suoranaisiin sotatoimiin. Se nousee linnalaisten näkyvissä Voipalan tietä kohti kaakkoisporttia. Sen etujoukko ei häikäile nousta aivan varustuksen alle, soihtujen valaisemalle aukeamalle, jousien tähdättäväksi.

Alhaalta kuuluu Kalsoisten Tapon jyrkkä, kaikuva ääni: "Missä on linnanvanhin? Tulkoon kuulemaan puhettani!"

Hänellä on yllään lyhyehkö kevyestä vasannahasta tehty takki. Päässä on iloisennäköisenä, hieman kallellaan korkeasakarainen korvuslakki. Tulenvalossa välkehtii voimakkaasti hänen saalisvyönsä suuret soljet ja heilahtelevat ympyrälevyt. Mutta jokaisen on helppo nähdä, ettei hänellä ole edes miekkaa hankkiluksessa, ei keihästä kädessä tai huotrassa.

Reko-ukko on ymmällä. Aikari on jotain vastaamaisillaan, varsinkin kun näkee sukulaismiehensä, Miehon, seisovan leppoisassa hahmossaan Kalsoisen lähettyvillä. Mutta hänkin jää odottamaan ylimmän päällikön sanaa.

"Eikö vastata?" kajahtaa jälleen kostajan ääni, nyt jo uhkaavasti. "Vainolaisenako olet tullut, korpirosvo?" saa linnanvanhin lopulta sanotuksi. Sanat kärähtävät ärtyneinä, mutta epätodellisina. Niissä on enemmän höperöivää tolkuttomuutta kuin tietoista syytöstä. Silloin vastaa alhaalta vakava ääni, joka tuntuu kuin takovan moneen kertaan mietittyjä ajatuksia: "En ole tullut omaa heimoani vastaan. Olen hakemassa oikeuttani sinun vapisevista käsistäsi." Syntyi lyhyt hiljaisuus. Viimeisissä sanoissa oli jo ollut kylmää halveksumista ja ne jatkuivat vääjäämättömänä käskynä: "Tulin hakemaan miekkaani, jonka konnien avulla lautamiehesi kädestäni riisti. Tuo se tänne!" Aikari tokaisi jonkin käskyn lähimmälle jouselliselle.

"Mitä muuta haluat?" kysyi hetken kuluttua Reko neuvottomalla äänellä. "Kurjen Toran päätä! Se rosvo on heitettävä tuohon ... eteeni." "Ei ole täällä kurkelaisia..." "En usko sinua, sinä valtariksi höperö! Puhukoon Aikari!"

"Mies oleilee Sotavallan tienoilla, Mäyhäjärvellä. Sinut se on taitanut luulla vainajaksi", vastaa Voipalan isäntä totista totta.

"Hyvä on. Missä on miekka? Se on tuotava tuohon käteen!"

Odotetaan kotvan kiusallisessa jännityksessä. Vihdoin, jousellisen juostua sen Rapolasta, astuu Aikari raskaasti avautuvasta portista ja ojentaa sen Kalsoiselle.

Tämä työntää sen hankkilukseen sanaa sanomatta. Mutta hetken kuluttua soi hänen äänensä entistäkin ylpeämpänä: "Ja vielä sana, Reko-ukko! Pane kiertämään viestikapula. Mies joka talosta ympäri Vanajan tulkoon kahden viikon kuluttua rakentamaan Kalsoisten talon entiselleen. Haluan viettää Kurjen Toran peijaisia oman isäntäpöytäni päässä! Kuuletko, ukko?"

Kun ei vastausta heti kuulunut, hän ärjähti kiivastuneena: "Muussa tapauksessa valloitan linnasi ja asetan oman mieheni sen päälliköksi!"

"Puheesi on oikeus ja kohtuus. Käräjien väärä tuomio on heimon myöskin korjattava", vastasi silloin Aikari jyrkin sanoin. Ja Reko näytti höpisevän jotain myönnytykseksi.

"Hyvä on. Te kuulitte, miehet?" huudahti Tapo. Lähimmästä ryhmästä ja alempaa rinteeltä, koko sotajoukosta, kuului silloin hurja karjahdus vastaukseksi päällikölle.

"Hoi, miehet, matkaan!" Tapo jatkoi. "Ruosteenkarvaiset mäyriäiset maahisten pariin ja korpirosvo päättömäksi!" Jälleen raikui voimakas, pitkä huuto rinnettä pitkin. Päällikkö oli noussut suksilleen ja laskenut sokealta näyttävää vauhtia alas jyrkänteen petäjikköpylväistöön.

Niin katosi kostajan sotajoukko nopeasti rantatielle, nousi jälleen Rapolan kohdalla näkyviin harjun rinteelle ja hukkui taas sen ylimmäiseen kuusikkokorpeen kuin saalista ajava, pitkänä ja matalaselkäisenä juokseva tuhatjalkainen peto.

19.

Tilinteko.

"Junnin jannin juppaniska, en paremmin sano", känisi Sorrin Mieho yönuotiolla, Kuljunlinnan varustuksilla, josta Aimalainen oli edellisenä yönä paennut jäljettömiin. "Se vääräsääri, se vintturakoipi, se pyörösilmä jänis", hän ärryttelee sisujaan. "Ollapa tässä ajossa minun pystykorvani Turja myötä, en kehtaisi näyttää silmiäni omalle koiralleni. Ei enempää kuin jänönpapanoita puskikot täynnä, mutta ampumamatkalla ei ainuttakaan töpöhäntää..."

Mieho oli tottakin kiukuissaan, vaikka leuat jäytivät äsken teurastettua ja tuoreeltaan paistettua poronlihaa.

Sorrin isännän vahvimpia puolia ei ollut suinkaan nopea vauhti hiihto- tai jalkataipaleella. Ja nyt oli Kalso-päällikkö riepottamalla riepottanut häntä ja muita pitkillä hikisillä koiranjuoksuilla. Oli jättänyt Lempoisten harjulle, Hiidentielle, Arpian satakunnalla miehellä sulkemaan Kurkelaiselta tiet eteläänpäin. Ja itse oli kääntynyt pääjoukon nenässä Liuttulan salmesta pohjoista kohti, painellut Mallasvettä ja Roinetta Liuksialan lahteen ja täältä suoraan itäänpäin järvi- ja kangastaipaleita Kuljunlinnan selkäpuolelle, Sääksjärvelle.

Se oli ollut Miehon mielestä ihmisen rääkkäämistä. Jo puolimatkasta olivat rannat alkaneet lotista keväthölskeessä. Maataipaleella oli yhtä hyvin lyly kuin kalhukin istunut kuin änähtämättömään tervaan. Porotokka, jota käytettiin mukana teuraskarjana, oli saanut kevätrupea kieleen, kalmanajoksia kurkkuun ja keuhkoihin. Mitkä kaahasivat hulluina hottoa lunta, mitkä kyykkytaudissa seisoa sojottivat selkä köyryssä yhtämittaa olemattomalla tarpeellaan. Oli siinä ollut muilla jos lapinpojillakin juoksemista, huutamista ja tarpomista. Eikä enempää ollut nukuttu kuin lyhyt yönkuuro ihoon jäätyvissä ketaleissa.

Joka aamun sarastaessa oli päällikkö karjaissut jalkeille. Oli ollut kiire muka. Aimalainen oli yllätettävä pirunlinnassaan.

Kesken kiukkujaan rupesi Mieho kuitenkin vähitellen itsekseen hörähtelemään.

Oli se ollut hupaista sekin ... voittaa kerran tappelematta. Jos olikin ollut hikistä taival, oli se ollut heille molemmille, Tapolle ja hänelle, kuin tuoreen ja terveen kevätlaihon nousemista yht'äkkiä, kuin loitsimalla nääntyneeltä näyttävästä maaperästä.

Kylänloppuiset, läksijäimet ja kaikki osattomat, jotka olivat saaneet Kalsoisen viestit vapaan miehen pelastamisesta, vaelsivat yksitellen, ryhmin ja joukoittain heitä vastaan.

Häkäsaunojen ovet olivat kaikkialla avoinna. Kituliaan elämän huolluttamia kasvoja työntyi kynnyksiltä päivänvaloon. Turtunut horros oli aivankuin pesty niiden hipiältä. Haleat silmät, jotka olivat salavihaisina tai tylsinä tuijotelleet isoisiin, olivat terästyneet. Kumartuneet selät olivat suoristuneet. Ja jokaisessa kourassa oli toista jos toistakin kättä pitempää ... Kalsoisten puolesta aimalaisia ahmatteja vastaan.

Sen mitä he, häkäsaunalaiset, olivat kuulleet kaukaisia tarinoita Kiesuksesta, joka oli astunut taivaasta osattomia ja orjia avittamaan, sen he sovittivat Kalsoisten nuoreen päällikköön, joka oli ollut vainottu kuin hän, Juortanin jumalanpoika, ja kärsinyt nälkää ja pakkasta kuin he, osmeroisten sortamat miehet...

Tällaisina he saapuivat Tapoa vastaan, kuin lunastajansa luokse. Ja kostajan sotajoukko lisääntyi päivästä päivään, aivankuin uudestaan tervehtynyt Hämeenpelto olisi kasvanut joka kokkareeltaan miestä ja miekkaa. Tuntui kuin kevätahava itse, huhuileva ja huimapäinen Tuulenpoika olisi lakaisemalla lakaissut viimeisetkin ruvet ja rokot maaemon hipiältä ja nostanut miesten lisäksi vieläpä keskenkasvuiset, heikkorintaiset pojantenavat ja yhtä hyvin luutuneet ikäloput taistelemaan oikeamielisestä elämän menosta...

Niinpä oli tapahtunut, että tultaessa Sääksjärvelle oli joukko Roineen ranta-asutuksilta, Lempoisten kyläkunnista ja lännempääkin, Naistenmatkasta saakka, paisunut lähes kolminkertaiseksi.

Jopa oli alkanut tulla vastaan yksiä ja toisia Kuljunlinnasta karkailevia Hirvi-päällikön omia jousellisia, joille oli käynyt sietämättömäksi Aimalaisen ahne ja töykeä vallanpito.

Ja tapahtuipa yhäkin ihmeempää. Tuskin oli Sääksjärveltä päästy Ahosten järven pohjoiskolkkaan, kun tulvahtaa vastaan melkeinpä puolet Kuljun linnan puolustajista, tuoden viestin, että Hirvi-päällikkö oli paennut lähimpine miehineen itäänpäin, henkipaton ja rosvon taipaleille.

Ja tässä sitä nyt oltiin. Eikä päästä lähtemään ennenkuin velimiehet ja Revon Hänni palaavat kuulostelemasta Kurjen Toran leiripaikkoja.

Kymmenkunnalla nuotiolla paistetaan poronlihoja. Sininen savu pysyttelee hirsimuurien sisäpuolella melkein kuin summattomassa pirtissä. Tarina kiertää kutakin nuotiota yhtämittaisena äänensorinana. Tapo käyskelee yksinään suojavallia pitkin ampumakorokkeella. Pysähtelee ja jää hetkeksi tuijottamaan etelää kohti, jonne päin vartiomiehiä on levitetty Kukkolan taloon saakka.

Mieho on ruvennut tutunomaisesta savunkärystä ja raukaisevasta lihasta torkahtelemaan. Nyt hän on jo näkemäisillään koiranunia Sorrilan suunnattomasta valtaojasta joka panee Tyvyn Liuha-ukon pihisemään kateellisesta kiukusta. Sopii, sopiipa siihen peltoon tänä keväänä panna itämään ohra ja kaura. On vähältä, ettei Lokka-emäntäkin pullukkapoikineen tule siinä samassa miehen unensekaiseen mieleen. Ainakin huulet mutruilevat jo makean muikeina sorrilaisia unennäköjä.

Mieho herää siihen, että Tapo kävelee levottomana hänen päänsä takana ja kyselee tiukasti jotain hengästyneen näköiseltä vahtimieheltä.

"Nee, nee ... ei tässä laiskan touko kasva", ennättää Mieho venytellä pöpperöisissään. Mutta silloin hänen korvansa tapaa kauhistuttavia uutisia.

Hänen veljensä Lippo ja Teisko ovat joutuneet vakoilumatkalla Kurkelaisen joukkojen käsiin. Revon Hänni on säilyttänyt nahkansa, päässyt henkihieverissä Kukkolaan, ja vahtimies on tuomassa sanaa onnettomasta tapauksesta.

Tuskin Mieholle selviää hirvittävä todellisuus, kun raskaat vedet alkavat herua silmistä. Hän näkee takanaan, tarolaisen ojassa, pitkän veljessarjansa. Ne pallukat, ne peijakkaan tupelkainit! hän on ärjäisevinään itkevässä tuskassa. On nieltävä jotain sanomattoman haikeata. Nytkö ... kaksi niistä ... pallukkapojista, poissa ... äheltävästä ja mekastavasta jonosta?

Ei se sääli, Kurjen Tora... Tämä ajatus panee silmät kuiviksi. Kämmenet painuvat polviin. Mies hyppää tasajalassa seisaalleen. Katse hakee kivenkupeelta tapparaa. Hän tempaa sen raivossa kouraansa. Tappava viha on riihaannuttamaisillaan veret hulluiksi. Mutta hän puristaa tapparan vartta rystyset valkeiksi ja jurisee hampaistaan: "Se mies ... minun osalleni ... kurko syököön, minun osalleni!" viimeiset sanat huutavat vaatimuksena Tapoa vastaan.

Päällikkö seisoo hetken kulmalliset syvissä uomissa. "Kummalle tahansa", hän sanoo hitaasti, "Hämeeseen ei tule kevättä, ennenkuin se mies on hakona mätänemässä."

Ja samassa kajahti käsky yli leirin: "Hoi, miehet, matkaan!" "Matkaan, miehet, matkaan!" toisti Mieho luonnottomana kaikuna perässä. "Mutta minä sen tapan, minä yksin sen tapan!" hän karjui painuen tappara ainoana aseenaan eteläporttia kohti.

Kurjen Tora oleilee Mäyhäjärven pienessä saaressa, josta läntiseen niemeen on nuolenkantaman matka. Saarta, kuten vastapäisiä rantojakin, kiertää sula vesi, mutta paksu, joskin hauras jää peittää vielä toivottoman harmaana järven.

Hän tietää olevansa loukossa. Hän on äskettäin yrittänyt Lempoisten harjua etelään päin, mutta Arpia on lyönyt hänet takaisin. Senjälkeen hän yritti itään, Mallasvettä kohti. Mutta sielläkin oli Kalsoinen menomatkallaan nostanut sekä pieneläjät että talolliset häntä vastaan. Nyt hän saattoi sitäkin vähemmän avata tietä länteen päin, Vesilahden vauraisiin kyläkuntiin, joissa joka mies oli valmis tappelemaan kalsilaisten puolesta.

Kurkelainen tiesi olevansa umpikujassa ja vieläkin pahemmassa: sudenhaudassa, jonka partailta kohta putoilevat takaa-ajajien nuijat pääluuta kohti.

Mutta hän on päättänyt myydä henkensä verisesti. Koko Lempoisten Nurmikunnan talot on tyhjennetty muonasta. Nälkään ei häntä hevin näännytetä. Veneet järven rannoilta on tuotu tänne, pakopaikkaan. Hauras jää ei enää kannata enempää kuin ehkä yksinäisen miehen sieltä täältä. Ja hänellä on vielä viitisenkymmentä henkipattoa, joilla ei ole mitään armontoivoa ja tappelevat jokainen viimeiseen kuolinkolkkaukseen saakka.

Parhaillaan, aamun sarastaessa, korpipäällikkö reuhottaa nahkaisillaan nuotion ääressä, kulunut ja ryvettynyt hirvennahkaviitta levällään. Keihäs ja miekka on käden ulottuvilla. Hän tuijottaa aprikoivin ilmein kahta rantapetäjää, joissa torkkuvat sidottuina Lippo ja Teisko.

Pojat ovat nälästä ja voimattomasta kiukusta retkahtaneet aamuyöstä horteeseen. Teisko, nuorempi, äännähtelee katkonaisia parahduksia painajaisen kourissa. Lippo nuokkuu tukka silmillä ja puhisee kuin raskaassa unessa.

Tora naurahtaa. Olipa se aika tempaus ... viimeiseksi teoksi, tuo poikanallien kiinniotto. Tai ehkäpä ei sittenkään viimeinen temppu? Niillä voi kukaties ostaa vapaan pääsyn ... takaisin korpiin, Ylimmäisen rannoille, jossa vuottaa komea vaimo ja Vaino-poika, karhuntaljalla synnytetty, upeilla rinnoilla juotettu ja karhunmaksalla syötetty tenava...

Hän murahtaa melkein hyväntuulisesti. Siitä se nousee ... kostaja, jos sattuu päättymään tämä tora manalaan...

Mies nousee, ojenteleiksen. Laaja hammaskarsina avautuu äänettömään nauruun. Sopiipa Kalsoisen ja pölhöpäisen sorrilaisen saada ensi näkemäkseen pojankurikat nuokkumassa rantapuissa!

Lippo havahtuu ja tuijottaa Toran kookasta hahmoa kuin pallisilmäinen sammakko haukkovaa käärmettä. Ajatus ei enää liiku sinne eikä tänne. Mutta rosvon käännyttyä loitommaksi hän jurahtaa Teiskolle: "Korvat auki, poika, ei tässä nyt sentään olla liekapäisiä nautoja... Kuulin keskiyöllä kolahteluja järven yli ja hakkuuta, kirveeniskuja puun kylkeen. Taatto on tulossa." Teisko kavahti pää pystyyn. Ja molempien korvat kuulostelivat herkeämättä jäälle päin.

Seuraavan yön pimeimpänä hetkenä vastapäisen niemen kainalossa ja kärjessä liikahtelee äänettömiä varjoja. Kukin niistä kahlaa varovasti rantavettä selässä jouset, toisessa kourassa keihäs, toisessa pitkä riuku, jonka avulla piti kannatella ruhoa hotolla kevätjäällä.

Tapon miesten piti päästä aamuhämärän alkaessa yllättämällä saaren eteen ja mikäli mahdollista pelastaa pojat äkkinäisellä hyökkäyksellä.

Revon Hänni laihana ruipelona etenee sukkelimmin pelkän keihään varassa. Silmät tarkkaavat rävähtämättöminä saaren rantapensaikkoa, johon hän aikoo sujuttautua löytääkseen ajoissa vakoojakumppaninsa. Tuossa ... aivan edessä on jo rantasula. Tämän toisella puolella hän on erottavinaan Sorrin pojat petäjän tyvessä. Nuorukainen jää hetkeksi liikahtamattomaksi. Vetää hitaasti puukon tupesta ja puree sen hampaittensa väliin. Nyt on vain solautettava itsensä jään reunasta uimasilleen ja päästävä katkomaan köydet. Vielä kerran hän kuulostelee. Ei pienintäkään merkkiä hereilläolosta. Hän päättää tehdä rohkean tempauksen: hypätä yhdellä loikkauksella matalaan veteen ja sitten... Nyt hän seisoo jo kyykyllään jään reunalla, on ponnahtamaisillaan eteenpäin...

Silloin rävähtää rannalta jousen jänne. Poika tapailee lonkkaansa, mutta kuukahtaa samassa veteen. Ja hurja nauru hohottaa saaresta. Kurkelainen loikkaa rantakalliolle ja huutaa röyhkeällä äänellä: "Seis, sammakot, tai toinen ja kolmas nuoli naulitsee nuo poikapöllöt petäjän kylkeen!" Rämpivät haamut pysähtyvät paikoilleen.

Mieho, joka etenee Tapon lähettyvillä, ähkäisee voimattomasta tuskasta. Toran jousenjänne kirahtaa hitaasti uudelleen rahkaan. Miehon jäsenet ovat lamassa. Juuri ja juuri umpeutunutta keihäshaavaa reidessä alkaa nykiä ja jomottaa kummallisella tavalla. Mutta hän ei uskalla liikahduttaa yhtäkään jäsentä.

Tapo Kalsila on noussut. Ohentuneessa aamuhämärässä veriviholliset näkevät selvästi toisensa, silmästä silmään. "Mitä tahdot poikien hengestä?" kysyi Tapo. "Taistella yksinomaan sinun kanssasi, jommankumman kuolemaan saakka. Ja siinä olkoon koko tappelu!" Tora vastasi harkitsevan hitaasti.

Mutta silloin huusi Mieho: "Minulla on oikeus taistella veljieni hengestä! Ja jos minut kaadat, saat vapaan pääsyn miehinesi. Siitä on takuussa päällikkömme..." Mies viittasi kumppanilleen, että tämä antaisi sanansa. Mutta Tora päästi vähäksyvän naurun. "Hyvä, hyvä! Mutta vain kaupanpäälliseksi, sinä Kalsoisten kolkkapoika! Päälliköt ensin!" "Selvä on!" kajahti Tapon ääni vastaan. "Muut pysykööt alallaan, hievahtamattomina!" hän jatkoi omilleen, jotka kyyhöttivät yhä hajallaan siellä täällä.

Samassa lensi Toran kädestä keihäs Tapoa vastaan, joka vältti sen vaivoin heittäytymällä jäälle. Mutta tämä murtui. Mies solahti kainaloita myöten. Tora juoksee miekka kourassa niemeen, kiertää täältä matalaa vettä jäälle pyrkien antamaan avuttomalle vastustajalleen ratkaisevan iskun. "Myöhäänpä ollaan tänä vuonna kolkkakalassa!" hyökkääjä huutaa juostessaan matalana, jalat levällään uhriaan kohti. Rannalle kerääntyneet rosvot räjähtävät päällikkönsä mukana hurjaan meluun.

Toran kunnoton äkkiyllätys oli antanut Tapolle. yli-inhimilliset voimat. Hän oli vetänyt turvariukunsa yli avannon, se tuntui pitävältä ja hän tempaisihe riuhtaisemalla suoraan jäälle, haamaisi keihäänsä, sillä ei ollut enää aikaa vetäistä miekkaa huotrasta.

Toinen polvi oli hänellä vielä jäätä vasten Toran miekan välkähtäessä päätä kohti. Mutta hän asetti keihäänvarren viistosti päänsä yläpuolelle, ja isku liukahti sivuun.

Hän on jo molemmilla jaloillaan. "Vuoroin vieraissa!" hän huudahtaa ja sinkoo keihäänsä. Mutta vastustajalla on kilpensä. Hän vangitsee heiton. Tapo hakee silmillään omaa kilpeänsä. Se on solahtanut hukkaan jään murtuessa. Nyt hänellä ei ole muuta kuin miekka ja puukko. Hänen täytyy kestää suojattomana Kurkelaisen pitkän miekan iskut.

Mutta hän tajuaa, että vastustaja on ruumiiltaan häntä raskaampi, eikä hänellä ole mitään kannatinriukua. Hänen täytyy estää vihollinen hinnalla millä tahansa pääsemästä takaisin saareen, kovalle maalle.

Niinpä hän kaartaa nopeasti riuku turvanaan maan puolelle. Etenee täältä Toraa kohti, joka hämmästyneenä jää hetkiseksi paikoilleen.

Nyt alkaa taistelu kummallisin asein. Tapo ei hellitä riukua vasemmasta kädestään, samalla kun hän heiluttaa miekkaa oikealla. Riuku estää Kurkelaista pääsemästä liian lähelle kilpineen ja miekkoineen. Se saattaa hänet yrittämään kaartaen puolelta ja toiselta vastustajan kimppuun.

Mutta tällä tavalla hän joutuu perääntymään huomaamattaan yhä selemmälle, sillä Tapo, hyökkäyksiä torjuessaan, etenee samalla askel askelelta. "Häme tarvitsee puhdasta ilmaa, sinä valansyöjä ja konna!" huutaa voitollisin äänin Tapo. "Totta, Kalso, päällikönpäitä, on vähennettävä ... jompi kumpi meistä!" Tora vastaa.

Pitkä sarja henkipaton vaaranpaikkoja vilahtelee varjoina Tapon silmien editse. Tuo mies tuossa on lopultakin yksin syyllinen niihin kaikkiin. Ja se on syyllinen vainotun ja voimattoman pahimpaan tuskaan, siihen, ettei hän enää, onnettomimpina hetkinään, edes jaksanut toivoa nousevansa vääryyttä kostamaan...

Tämä henkipattoajan katkerin myrkky kuohahtaa nyt pohjamujuja myöten taistelevan miehen sydämeen. Sen täytyy päästä ryöhäämään pois hänen sielustaan. Muuten hän ei voi tuntea olevansa puhdas ja vapaa.

Ja se väläyttää taas hänen muistiinsa myöskin itkettävimmän niistä kolhuista, joita hän oli kurjimmillaan kokenut. Ilman tuota häntä vastaan taistelevaa miestä ei viattoman lapinkanan olisi tarvinnut hänen puolestaan antaa seitauhriansa ... elämäänsä!

Hän näkee hetkisen ajan kuin silmiensä edessä Synsiän erämaat ja itsensä seisomassa piilopirtin rantakalliolla, jolta hän oli haasianriu'ulla kolkannut Kurkelaisen rosvon jään alle, olemattomiin.

Kuvat olivat välähdelleet laskemattomassa hetkessä läpi pään. Nyt, viimeisessä näkemyksessään, hän valmistuu kylmästi vihollistaan tarkaten loppuiskuun.

Se mikä on tehtävä, on tehtävä pian. Tora on peräytymistään peräytynyt hakien jalkojensa alle lujempia jäänpaikkoja. Mutta nyt hän on jo pääsemässä lähelle vastarannan niemenkärkeä. Ja siellä hän, Tapo, oli joutuva kilvettömänä epätasaiseen taisteluun.

Määrätyssä hetkessä hän näkee Toran seisovan pahasti tummuneella jäänlaikalla. Silloin hän heittää koko kohtalonsa yhden ainoan iskun varaan. Miekka lahtaa kädestä jäälle. Molemmat kourat tarttuvat riukuun. Käsivarret kohottavat sen korkealle. Pitkä vartalo jännittyy, korkenee eteenpäin työntyväksi hyökkäykseksi. Ja valtava isku rusahtaa Kurkelaisen kypärään. Jää murtuu kuin olisi ollut miehen alla pelkkää haurasta kohmaa. Taintunut, raskas ruumis katoo ääntä päästämättä eikä nouse. Jäljellä on vain pieni, pyöreä avanto. Tapo Kalsila huoahtaa muutamin hengenvedoin raskaan rintansa tyhjäksi ja jää väsyneenä tuijottamaan.

Korviin alkaa kuulua pitkin jäätä nouseskelevien miesten huikeata huutoa. Kurjen miehet seisovat saarenkärjessä tiiviinä, synkkänä ryhmänä. He odottavat kuolemaa.

Mutta voittaja ei heitä vielä näe. Sillä rantavedessä käy jäitten sohina, melske ja molske. Lippo ja Teisko haamivat parhaillaan jäänreunaa, joka lohkeilee lohkeilemistaan. He lyövät puukkonsa hampaat irvessä jäähän ja pyllistelevät ylöspäin pyöreitä takamuksiaan, vetääkseen ruhonsa kovalle paikalle.

Tapo ei voi olla nauramatta. Siellä jyllää Sorrin pallukoitten terve elämänvoima! Samaan melskeeseen hinaa Mieho kahlaten ja uiden rantaveteen pelastunutta Revon Hänniä, joka näyttää kylmän kohmettamalta tai on kukaties jo kokonaan menehtynyt.

Kalsilaisten riukujen avulla uijat autetaan kaikki jäälle turvaan.

Tapo lähestyy voitetun vihollisensa miehiä: "Ken teistä antautuu, saa armon. Ja tämänkeväiset Pirkkalan käräjät päästävät teidät henkipaton kiroista, sen takaan!"

Epäluuloiset rosvot tuijottavat yhä synkkinä. "Tarvitsen miekkamiehiä suureen sotaan. Otan teidät omiksi miehikseni. Ken suostuu, kahlatkoon tänne eteeni, ken ei, vetäytyköön jään yli vastarannan itäisiin erämaihin ja jääköön halveksituksi rosvoksi!" voittaja selittää lopullisen tahtonsa.

Suurin osa entisistä kurkelaisista tottelee. Vain harvat katoavat saaren tiheikköön painuakseen entisille taipaleilleen.

Tapo Kalsila on voittanut koko Hämeessä puolelleen heimolaisten mielet ja kaikki sen jouset ja keihäät.

20.

Uudessa Kalsilassa.

Kalsilan lahden pohjukasta nousee karjapolku idänpuolisille metsämaille, joilta parhaillaan illankuhjeessa palailee Hupari, kyläpaimen, karjoineen. Nyt juuri on vuorollaan kylän päätalo antamassa paimenelle yölavitsan ja muonan yhtä moneksi yöksi kuin on talon karjassa päälukua. Tästä on ylen hyvillään Hupari-ukko, sillä ei anna Anukka-emäntä turhia kitsastellen paimenelle kuuluvaa voinokaretta, lampaanpakaraa ja reikäleipää. Sen talon antimista jää tavallisesti talvenkin varalle monenlaista särvintä. Eikä sieltä syksylläkään työnnetä pelkkää kourallista likopellavaa tai kapallista viljaa nupopäätä kohti. Runsaat ja lämminkätiset ovat olleet aina Tiurittaren hyvittäjäiset. Ovat olleet tätä ennen ja koomminkin tänä kesänä, kun Kalsila on koko Pirkkalan ja kukaties koko heimon päätalo.

Paimen täräyttää lehmänsarvitorvellaan sellaisen tulokaiun, että pikkuinen aputyttö, Ravenikki, pitelee molemmin käsin korviaan.

Koko karja pysähtyy töllistelemään. Tyttö ja Hupari seisahtuvat myös ja jäävät tuijottamaan ihmeissään uuden uutukaista linnataloa.

Sen tanhuarakennukset, näiden väliset hirsisalvokset, kattotuohet, palkit ja malat, kuten entistä välkeämpi päärakennuskin, paistavat kirpeän keltaisina ja nurkanpäät tasaisemmin veistettyinä kuin oli yleensä siihen aikaan tapana.

Mutta piha ja tanhua ovat entisestään laajentuneet, sillä pirtin pohjoispäätyyn on kulmikkain rakennettu melkein yhtä kookas vieruspirtti, joka muistuttaa Vuojolan asetupaa ja joka onkin tarkoitettu pelkästään päällikkötalon jousi- ja metsämiesten olinpaikaksi.

Tarkalleen entisensänäköinen palokärki seisoo uuden pirtinviirin latvassa, nikamiltaan vielä tuoreessa lampaantalissa, niin että se somasti keinahtelee melkein tuulettomassakin ilmassa.

Vain ulompana seisovat riihi- ja pajarakennukset ovat vanhoillaan, kuten myöskin pihanperän isännänkuusi, joskin toiselta kyljeltään palon jälkeen kuivaksi ruskehtaneena.

Kylän yhteiselle karjakujalle näyttää jo keräytyvän naapuritaloisiakin vaimonpuolia hakemaan kukin oman talonsa elikoita iltalypsylle.

Kivikkorinnettä, joka riihen kupeitse kallistuu rantaa kohti, karjakujalle, kulkee Kalsilasta päin joustavin askelin hoikka nainen. Mäenrinteen kiviä kiertelevä kallioimarre paistaa paimenten silmään saakka kirpeän keltaisena ja astujan punankirjava esiliina häilehtii maan heleätä keltaa vasten häikäisevänä liekkinä.

"Joko lie Sarkoisten neito nuorikkona talossa?" utelee Ravenikki. "Mitä lie", Hupari hekottaa pieni nenä naskalina leveässä naamassa, "katsotusviikolla, sanovat ... housuviikolla, jotta emäntä kokee, osaako naittilas nännit heruttaa ja miehen takamuksiin panna pitävät paikat..."

Tyttö tirskuttaa. Kellokas on alkanut painua alamäkeen.

Kun Maretta ajaa karjaa ylämäkeä ja pääsee riihitielle, tulee Konhosta päin Tapo levottomin askelin. Neito pysähtelee epävarmana. Mutta mies ei näytä kiirehtivän päästäkseen hänen rinnalleen. Joutuu kuitenkin vierelle astumaan ja sanoo kuin jotain sanoakseen: "Työstä työhön morsianta, sanotaan ... katsotusviikolla." "Sanotaanpa niinkin ja jatketaan, jotta ... unesta unehen ihmisen lasta", vastaa Maretta, mutta hänen sanoissaankin on vierastelemista.

Sarkoisten tytär oli, kuultuaan Tapon henkipatoksi, lähtenyt syksyllä Pirkkalaan. Hän oli kestänyt routaiset taipaleet sydämessä hätä ja ilo. Hän tahtoi nostaa sukulaismiehensä varjelemaan onnettoman henkeä. Mutta mielet olivat olleet maassa koko Pirkkalassa ja miehet pelkkiä vätyksiä. Ja siihen olivat samaan kurjuuteen tulleet talvipakkasille huhut Tapon kuolemasta. Hän, Maretta, oli silloin surrut vainajaa kuin kesken kaatunutta omahistansa, sulhasmiestänsä. Ja se suru oli ollut suloisen kipeätä tuskaa, aivankuin olisi kalmantarttuma syönyt joka jäsenestä, huokosesta huokoseen itsensä sydäntä kohti. Mutta kun oli tullut mieheltä tieto, että hän, Maretta parka, sai hankkia miehet talonhirsiä kaatamaan, se oli paennut, kalmantauti, nopsaan, yhdessä ainoassa päivässä kuin tuonenkoiran huunpurema kevätpaisteessa. Eikä hän ollut sen jälkeen osannut kuvitella itseänsä minnekään muualle kuin tänne, Kalsilan emännäksi.

Mutta nyt, kun emäntä on pitänyt häntä täällä, kuten ainakin morsianta katsotusviikolla, tuo mies häntä karttelee, hyvittelee, ei päästä lähtemään ja kuitenkin karttelee. Harvoin tavatessa on laskevinaan leikkiä, mutta katse on jossain muualla, ei hänessä, ja koko olemuksessa on sanatonta levottomuutta.

"Etkö saanut vieläkään viestiä Rautaparrasta?" neito kysäisee tuskallisen äänettömyyden jälkeen. "En, en saanut", urahtaa mies synkästi. "Eikö ole tullut... Vuojolastakaan päin?" hän kysäisee hetken kuluttua, kautta rantain, mutta silmissä ilkamointia, sillä hän tietää, että tuo vierasverinen antilas oli hyljännyt henkipaton silloin, kun tämä oli kurjimmillaan käynyt sitä anelemassa. Tapo ei vastaa. Hän tempautuu neidon viereltä ja harppoo pitkin askelin luhtiporttia kohti.

Tapo Kalsila on nyt koko Hämeen valtamies. Rapolan Reko oli pitänyt sanansa ja lähettänyt Vanajan miehet hänen talonsa rakennustöihin. Viime kevätkäräjillä oli hänet, Sarikka emäntineen ja Kurkelaisen henkipatot julistettu vapaiksi ja loukkaamattomiksi. Suurtalolliset hän oli pakottanut hyväksymään antamansa lupaukset maattomille kylänloppuisille. Rautaparran hän oli valituttanut pitäjän vanhimmaksi. Ja hänellä itsellään oli nyt jalkeilla tai aseisiin nostettavissa suurempi jousellisten määrä kuin oli ollut koskaan yhdelläkään kalsolaisella päälliköllä.

Mutta kun hän oli tämän kaiken saavuttanut, oli häntä vastaan tullut pelkkää tyhjän tyhjää ilmaa. Mitä hän kaikella tällä teki... heimolaisten suosiolla, väellä ja voimalla? Tähänkö hän oli jäävä ... isännöimään päivästä päivään, vierellään Sarkotar ... emäntänä?

"En ole luotu rauhaan ... en ainakaan vielä", hän oli vastannut Anukka-emon kyseleviin katseisiin, jotka tarkoittivat häntä houkutella häitten pitoon. "Oikeata puhetta", oli tokaissut askareiltaan Maretta, "ei ainakaan ennen, kun on hävitetty vieras veriset, pippurisaksat, Harjavallasta Vuojolaan saakka."

Tuona hetkenä oli Tapo taas tuntenut Marettaan voimakasta vetoa. Siinä oli, rutto syököön, oikea pirkkanainen, joka osasi vaikka sotaan hänen rinnallaan!

Tuo sama neito oli lähtenyt häntä, henkipattoa, hakemaan, kun se toinen, vieras ... oli sensijaan ruvennut pyhimyksillä vitsomaan jo kylliksi ruoskittua selkää... Tuo tuossa, päälliköntytär, joka tarjosi itsensä ja lujat liitot koko rikkaan Harjavallan kanssa, oli huoltunut surusta ja kalmoillisia leiponut, kuten Anukka-emo, kun oli kuullut kuolleeksi. Ja se toinen ... lähetti mätäruuhessa takaisin korpeen ... tulematta mukaan, antamatta lohtua ... luupalankaan vertaa...

Sinä kertana Tapo olikin melkein jo sujahuttanut kosintapuukkonsa tupellisen tytön kupeelle. Oli tokaissut Maretan sanoihin emolleen rennosti viitaten: "Siinä se on vasta oikea antilas housuviikolla, ei pelkää työtä eikä sotaa! Annapa tulla sirpinsiliäisten ja mallassaunojen valvojaisten..."

Näissä sanoissa oli ollut kuohahtavan ihastuksen lisäksi myöskin hyvittäjäisiä Anukka-emolle, jota ohentuneine, valkeine hiuksineen, sameine silmineen oli melkein höpöttävän lapsen tapaan hyviteltävä.

Mutta niiden pohjalla lie ollut sittenkin jotain muuta ... karkaisevaa hyvitystä omalle miehiselle itselle, melkeinpä kostoniloa tuota toista... hyljeksijää kohtaan.

Monet päivät senjälkeen hän oli hoitanut isännyyttä ja heimon asioita rauhallisen ja kokeneen miehen näköisenä.

Mutta ulkona, maailmalla, tapahtui sittenkin jotain, mikä oli pian taas hänen rauhansa tärvellyt. Setämies, Rautaparta, oli ollut viime talvesta asti tietymättömissä. Nostaessaan kevättalvella väkeä Hollolan takamailta ja vuotellessaan ukkoa Karjalan matkalta Tapo oli saanut vain lyhyen viestin: "Kestä poika tuonnemmaksi yksin. Karjalan miehet nousevat norjalaisia vastaan. Minä lähden vainotaipaleille myötä ... Kalsoisten etujen tähden."

Paljonkaan enempään hän ei ollut saanut irti viestiä hiihtävästä äyrämöisnuorukaisesta. Mutta hän tiesi, että karjalaisten lapinmailla käytiin melkein yhtämittaista toraa Haalogalannin norjalaisia vastaan kotakansan verotuksesta. Siellä jossain ... Kemijärven tienoilla oli "kahtiavetoinen maa", jossa kävivät veroa sekä karjalaiset että Norjan miehet. Ja siellä syntyi ryöstäjäin kesken tappelu tuon tuostakin, milloin erämaissa, milloin Tornionpuolen markkinapaikoilla. Ja suuretkin vainoretket yli rajaseutujen, Lainiojoen ja Rustajärven tienoilta, toistuivat puolelta ja toiselta harva se talvi.

Eikä hän voinut olla liittämättä Rautaparran viestiä tietoihin Haalogalannin laamanninpojan ja Vuojolan liittoaikeista, joissa Notburga-neito, kuten tämä itsekin oli myöntänyt, oli Rotrud-emännän houkutuslintuna.

Siellä ... kaukana oli jo jotain tapahtunut. Sieltä päin ... lännestä uhattiin myös Hämettä, ehkäpä ... entisiin verrattuna, kymmenkertaisin voimin.

Niinpä nytkin, kun hän riihitiellä oli eronnut Maretasta, tarpoi hän kuin kiusattu hirvi metsästäjän niiniverkossa. Hän työnsi työntämällä poispäin ajatusta, että hänen olisi noustava pelastamaan Notburga-neitoa. Mitä se ... nunnankokelas häneen kuului...?

Pajan ohi painaessaan hän repäisi koko kourallaan yhä sakenevaa leukapartaansa. Ei noussut lakeisesta savu eikä tohissut hormi ja palkeet Kalsilan pajassa. Sillä ei ollut tällä erää olemassakaan talossa pajaorjia. Salonsaarelta otetut vuojolaisvangit olivat Kalsilan hävityksessä päässeet pakenemaan, tietenkin takaisin Vuojolan kauppalinnaan...

Hyvä, hyvä oli kai niiden siellä... noitaemännän, Bunge-herran ja kukaties tyttären ollut nauraa Kalsoisten talon häviötä. Ja siitäpä lienevät yhä yltyneetkin hyökkäysaikeisiin ja ... tyttärenkauppoihin...?

Oh saatava selvyyttä, oli tehtävä jotain, vaikka rokko söisi ja tulikurko leimahtaisi!

Sinä päivänä ei ohut hyvä kenenkään lähestyä nuorta isäntää, joka painui omaan aittaansa kuin saalismailtaan nälkäisenä luolaansa jolkutellut metsänpeto.

Mutta eräänä elokuunalkuisena päivänä, jolloin tohiseva länsimyrsky on sekoittanut Kalsilanlahden veden ruskehtavaksi savivelliksi ja molskuttaa parhaillaan jättiläistarpoimellaan ajolahnaa tuhansin pariskunnin lahden perukkaan, kuuluu niemenkärjestä remuava metakka.

On tullut äkkiä myrskyn niskaan kaatosade, joka viistää naamaa kirveltävin pisaroin ja pieksee vihapäisiä aallonharjoja.

Vene laskettaa myötämyrskyssä lahtea pitkin. Perässä istuu Mieho. Tätä vastapäätä joutilaalla teljolla Joron ottopoika Kaplahainen ja molempien välissä kookas oluttynnöri, josta miehet yhtä mittaa loruttelevat miehisen miehen sisustervaa yhteiseen haarikkaan.

Mieholla on räyskälakki päässä ja hänen naamansa paistaa kuin tippuvan räystään takaa. Kaplahaispojan tuuheana aaltoileva tukka on kihertynyt myrskyssä kiharalle ja senjälkeen oijistunut likopellavaisina suikaleina korvia pitkin.

Mutta myrskyn meteli ei uroita kykene enää synkistyttämään. Ihossa tuntuu kupeita myöten lämmin lotina, ja päät ovat höyrähtämäisillään hulluiksi pelkästä jälleen näkemisestä ja veljeyden ilosta.

Soututuhdoilla vetelevät yhtä märkinä Lippo, Teisko, Hosso ja Poukka virnistellen isompainsa tökeröitä ilonpitoja.

"Hoi, pojat, huovatkaa, huovatkaa", loilottaa Mieho pallukoille, "kyllä rikkaan leipä soutamattakin soutaa..." Isäntä ojentaa haarikan vieraalleen: "He, juopas, juopas nieprapoika, kun et järkeäsi juo!" "He-heh", hekottaa Jorolainen, "minkä humala ottaa, sen aamulla antaa..." Ja siitä laikahti yhtä päätä humalahurjana laulamaan: "Joisin mie joka olusen, kaikki viinat vierrettäisin..."

Ja siihen katkesi laulu. Mutta samaan hengenvetoon hän alkoi tolkuttaa kummallista tarinaa hopeasilmäisestä Ogoi-tyttärestä ja Gauroi-veljestä, joka pelasti sisarensa Hovatitsan, pajarinrosvon, koprista.

Ja hän pakisi, viittilöi ja lauloi, kunnes vene seisahti ankaraan jymäykseen Kalsilan kotarantaan.

Kun olivat iltaan mennessä humalakäet kukkuneet päänsä kirkkaiksi Kalsilan saunanorsilla, pantiin asiat illallispöydässä taas selville tolille.

Oli ollut miehillä syytä pitää jo eilisillasta alkaen olutjuhlia Sorrilassa, jonne Kaplahainen oli viestimatkallaan pohjoisesta käsin, Siikajoelta saakka, ensiksi osunut.

Kevättalvella olivat näet vuokselaiset saaneet omassa Lapinmaassaan, Savutunturin juurella, suuren voiton norjalaisista, joiden oli täytynyt paeta veroja nostamatta, ahkiot jousellistensa ruumiita täynnä takaisin rajojensa taakse.

Karjalaan oli jo syksyllä saatu viestit, että Norjan puolella suuret metsäpalot olivat hävittäneet lapinäijien jäkälämaat ja että kotakansa, jonka oli tapana kesäkuurot paimentaa tokkiansa Länsimeren tuntureilla saakka, oli paennut suurin joukoin Suomen puolelle, joten Norjan miehet olivat jääneet ilman tavanmukaisia lapin veroja.

Silloin he olivat varustaneet suuren sotajoukon, syöksyneet yli Lainiojoen, ajaneet yllättämiään metsä- ja tunturilappalaisia muka karkureina omalle puolelleen rautakaivoksiinsa raatamaan ja senjälkeen hiihtäneet yli kahtiavetoisenkin maan, jossa verotus oli ollut jaettuna tasan vuokselaisten ja Norjan miesten kesken.

Ja siitä se oli syntynyt Savutunturin sinisiä hankia veristävä taistelu, josta riitti Kaplahaisella pakisemista.

Tapo kuunteli nyrkki painettuna yhtämittaisessa jännityksessä pöydänpäätä vasten. Nyt oli, rutto syököön, jotain alkamassa. Vetävät taipaleet olivat auenneet suurempina kuin koskaan ennen hänen eteensä. Ja juuri nyt, kun hänellä oli, totta vieköön, väkeä ja miekkaa takanansa!

Nyt ei riittänyt enää hänen uhkauksensa isä Johannekselle, että hän oli astuva viisisataa miestä takanansa Vuojolan lankkuportin eteen ... muka kosimaan. Nyt oli asia yhteinen sekä Karjalalle että Hämeelle. Oli ovella koko maan taistelu vieraita herroja vastaan.

Pää kuumaksi leiskahtaneena hän laski nämä ajatuksensa solkenaan Miehon ja Kaplahaisen kuulla.

"Ruokorannoille, ruokorannoille saakka", yhtyi Kaplahainen, "ja sitten me pojat ripapäitten lumikaklat kaulataan ja vierretellään tulisen tummaiset viinat..."

Ensi iskulla Vuojolaisia ja norjalaisia vastaan oli kiire, sillä Haalogalannin Thore Halvardinpojan oli tappio saattanut kiireesti yhtymään liittoon Bunge-herran kanssa. Jo nyt, Saloisten syysmarkkinoilla, piti laamanninpojan tavata Bunge-herra tyttärineen, ja niistä kihlajaisista oli alkava lännenherrojen yhteinen taistelu ainakin karjalaisvaltaa vastaan.

Tämä Kaplahaisen uutinen sai Tapon nousemaan hitaasti pöydänpäästä. "Ymmärrätkö, Mieho", hän virkkoi painokkaasti, "että ... jos nyt me, pirkat, pysymme aloillamme, on vaarassa kaatua kumoon karjalaisten eteläisin raja-aita Pyhäjoella ja että senjälkeen tulee meikäläisten vuoro ... tukehtua kahteen kitaan ... Vuojolaisten ja norjalaisten?" "Ka, onpa niillä neuvot, saastahisilla ... yksitellen kiertää karhunpesät...", jupisi Mieho.

Tapo oli kävellyt valkeata honkalattiaa muurinkulmalle saakka ja virkkoi sieltä Kaplahaiselle: "Joko nyt uskotte, vuokselaiset, taattoni ajatusta, jotta vain ... sekä Hämeeseen että Karjalaan pohjaten seisoo Suomen karhu kaksin jaloin?"

Kaplahaisen nyökättyä hän seisoi jo keskilattialla ja heilautti nyrkkiään kuin lyöden lujat päätökset pöytään: "Hyvä, huomisaamuna on meillä lähtö, ja minä takaan sen, ettei keritä sopuvilloja ainakaan laamanninpojan ja Rotrud-emännän karitsasta."

Seuraavana aamuna seisoi Maretta tiepuolessa himmeän kellerväksi tuleentuneen kaurapellon laidassa, jossa ojanpiennarta kiersi tummanpunainen horsma. Hän sormeili mietteissään verenpunaista kukanlatvaa. Kaukana jylmäsi heikosti kuuluva ukkonen. Pilvet seisoivat jyhkeinä, torninmuotoisina möhkäleinä.

Tietä astuu Tapo venevalkamaa kohti, jossa uiskojono vuottaa päällikköä.

"Otatko sepalukseen vai kypärääsi?" neito virkahti taittaen horsman varrestaan. "Eipä oteta, ei kumpaankaan!" mies virkahti naurahtaen vastaan. "Tuonne taakse ... keihäänkärkeen, se se ennustaa ... vihollisen verta..."

"Jollet liene lähdössä kosiomatkalle?" tuli hetken kuluttua neidon ahdistuneesta rinnasta leikin tapainen, mutta syvältä nouseva kysymys.

"Jos naisen tuonen, tuon ryöstämällä ja ... orjattareksi, en muuksi."

Maretta tunsi, että nuo sanat, jotka mies oli latonut hitaasti toinen toisensa jälkeen, paljastivat lujaksi taotun ajatuksen. Hän liikahti, sieppasi helmikkään otsanauhansa ja sitoi tällä horsmantertun keihäsvarteen. Heilahti taas selän takaa miehen eteen ja kysyi katsoen silmästä silmään: "Oletko kuullut, mitä teki Harjavallan Kirstinä Pahdinginkoskella, kun talvimakaaja oli hänet häväissyt ja pettänyt?"

Tapon katsoessa kysyvästi hän jatkoi: "Se neito parka, kun oli ymmärtänyt tuon pippurisaksan kurjuuden, sai takaisin oman sukunsa voimat, ja hän kosti, kosti oman itsensä ja heimonsa puolesta..."

Kertojan ääni oli samassa intoutunut. Hän puhui kuin kiihottaen kuulijaansa johonkin ratkaisevaan tekoon.

"Kirstinä houkutteli kestin koskenniskaiselle saarelle, jota syksyjää oli alkanut kiertää maanpuolelta. Sinne, pieneen yöpymismajaan, hän heitti miehen nukkumaan ja itse odotti aamua vastapäisessä niemessä. Ja kun kesti vilunhorteessa ja nälkäisenä pyrki aamulla salmen yli, oli sen yön vanha jää rikottu ja neito huusi rannalta veneensä vierestä, airo kädessä: 'Tällä airolla särjen jokaisena aamuna jokaöisen jään, kunnes olet kuollut!' Ja niin hän teki, kunnes pettäjän kuollessa itsekin menehtyi pakkaseen. Mutta ennen jäätymistään vesi ennätti heittää heidän ylleen monenkertaiset jäiset käärinliinat. Niin nousi jäinen arkku sille puolen, toinen tälle, ja ne hukkuivat vasta keväällä melonsyöstävään koskeen..."

"Mitä tarkoitat?" Tapo tokaisi kummissaan. "Sitä, sitä vain", sanoi Maretta äänessä rukoilevaa anelemista, "että niin on tehtävä niille kaikille ... merentakaisille. Ne pettävät kaikki!"

Tapo seisoi hetken epätietoisen näköisenä, virkahti arvellen: "Sellaisiapa ne... naisten tavat..."

"Tuliko Kirstinä jälleen puhtaaksi ... kostotyön tekemällä?" Kysymys oli tehty palavin silmin. Se vaati vaatimalla vastausta. "Liepä tullut, ehkäpä tuli", tapaili Tapo. Mutta löysi samassa omasta mielestään selvän ajatuksen: "Tulipa hyvinkin, ainakin ... itsensä surmaamalla."

He jättivät toisilleen hyvästi. Mutta Maretta jäi seisomaan kädet hervottomina, pääsemättä paikaltaan. Hän oli saanut lähtijän viimeisistä sanoista aivankuin itse oman kuolemantuomionsa ja surmaniskunsa.

"Ainakin ... itsensä surmaamalla...?" hän toisteli sanoja. Heikeä ukkonen jumahteli kaukaa. Mutta neito ei kyennyt mitään kuulemaan eikä ajattelemaan.

21.

Saloisten markkinoilla.

Tänä syksynä kiehui kansaa Saloisten markkinapaikalla enemmän kuin koskaan ennen, ja kokonainen pieni laivasto keinahteli sen Satamalahdella ulkomaisia kyttiä ja kauppahaaksia.

Nousevan Lyypekin hansamankarit olivat jo alkaneet vimmatun kilpailun vanhan Visbyn kauppakuntien kanssa, ja molemmin puolin oli valmistauduttu huolella valtaamaan näitä pohjoisia markkina-alueita.

Ei ollut myöskään sattuma, että pohjoiset kauppapaikat, aina norjalaista Torgaria myöten, olivat laskeneet tavaralaivansa tavallista lukuisampina tänne Perämeren suihin. Keinuihan Haalogalannin laamanninpojan, Thore-ritarin, raskas sotahaaksi sataman ulkoväylällä ja tarjosi suojaa Pohjanmiehilleen näiden kauppataistelussa karjalaisia vastaan, joiden kaupankäyntiä ja lapinherruutta piti silläkin tavalla murtaa täällä Pyhäjoen rajamailla.

Mutta karjalaiset olivat saapuneet hekin kaksinkertaisin voimin. Heidän kauppa-uiskonsa olivat kulkeneet täysin lastein suunnattomat taipaleet Vuokselta ja Laatokalta. Pielisen vesien kautta Oulunjärvelle ja Venetheittoon, Siikajoen latvoille, josta virroitse ja meritse oli lasketeltu Satamalahdelle ja lopulta hinattu veneet matalaan Kalkanperään saakka.

Täällä, korven laidassa, oli valkoviittaisilla karjalaisilla oma omituinen alueensa, jolle oli kyhätty riu'uista ja laudoista monenlaista katosta ja myymäpöytää. Ja näillä main kävi kauppa ja liikkui raha, sillä riuskaeleiset vuokselaiset olivat yhtä kuuluja kauppataidostaan kuin soikeakasvoiset friisit maanmainiosta laskupäästään.

Äyrämöiskauppiaat Hylkeet, Kiverit, Mahkoset, Ihalaiset ja Toivottuiset ja vielä kaukaisemmat itäisten pokostain miehet Kostjat, Smenkot, Gridka Timoshkinit ja Sjenkat mittailivat pellavaansa kymmenin sormauksin, kunnes tulivat täyteen kokonaiset pjatokit, tai vaihtoivat Käkisalmen kuulua lohta, jota idässäpäin syötiin yksinpä Moskovan pajarien juhlapöydissä, Westfalin, Saksin tai Visbyn saksojen lyijyyn, kupariin ja verkaan, puhumattakaan raskaasta lyypekkiläisestä tynnöriviinistä, joka täytti sisukset ja kihautti kielet yhäkin luistavampaan kaupantekoon.

Erikoisesti kiertelivät läntisten kauppakuntain ostajat, varsinkin friisiläiskauppiaat, Kurkijoen Kuuppolan ja Koplolan kyläläisten ja Impilahden hannukkalaisten myymäpöytien ympärillä, sillä heiltä sai hyvin opetettuja ajohaukkoja välitettäväksi frankkilaisritareille tai sitäkin kauemmaksi.

Oli tarjolla Ilomantsin hyväksi taattua näätää, yksinpä karhunhampaita kristittyjen amuleteiksi sekä Kannustaisen maanmainiota, pehmeävillaista majavaa, varsinkin sen rasvaa, joka upposi tottakin markkinoilla kuin rasva nahkaan, sillä se oli ajan taatuimpia lääkkeitä ... lievitti päänsäryt ja kouristuskohtaukset, vieläpä paransi saastaiset lemmentaudit yhtä hyvin kuin Skyytiän tai Pontoksen maailmankuulut nuijahännät.

Tällä kertaa oli karjalaisilla tavallista vähemmän turkistavaroita, sillä norjalaisten ryöstöretken vuoksi oli lapin vero jäänyt viime talvena puolittain kantamatta.

Ei myöskään näyttänyt olevan paljonkaan tällä erää tavaraa Sisä-Pirkkalasta, jonka kauppiaat olivat ottaneet asentopaikkansa vuokselaisten naapureiksi. Mutta Kokemäen pirkat olivat sonnustautuneet sitäkin laajempaan kaupantekoon. Kallisarvoiset sini- ja mustaketut, hirvennahat, näädät, hillerit ja Vanajanmajavat sekä lukemattomat oravakiihtelykset riippuivat Harjavallan rikkaitten myymäorsilla ja siirtyivät kaupparenkien käsivarsilla markkinoitten merenpuoliselle laitamalle, Rojuniemelle, jonka rantueelle ulkomaiset kaupantekijät olivat pystyttäneet kojunsa ja telttansa.

Tästä kirjavasta joukosta paistoivat värikkäimpinä friisien kiltaveljet upeine verkaviittoineen, joita heidän Birkan ja Hedabynsiirtolansa välittivät Pohjolaan Utrechtin kuuluisista värjäriverstaista. Mutta heillä oli jo tähän aikaan kestettävänä puolestaan ankara kilpailu Teljen, Kalmarin ja Visbyn kanssa, ja he olivat sonnustautuneet hekin markkinoille monenkarvaisin uutuuksin.

Friisit olivat näet ulottaneet kauppatiensä rannikoltaan saksilaismaan kautta vasta vallatulle vendiläisalueelle saakka ja kykenivät nyt tarjoamaan daanilaiskorpien metsäomenia ja -hunajaa, jolla he alensivat pahasti Riian ja Novgorodin kauppaaman mordvalaishunajan hintoja, vieläpä vendiläisiä visentinsarvia juomahaarikoiksi isoisten pitoihin.

Mutta markkina-alueen keskellä helisivät monennäköisimmät rahanmerkit. Sillä siellä seisoi pystyhirsistä lujaksi rakennettu kapakka. Ja Pyhänkorvan viini- ja pippurisaksa, jota Harjavallan pirkkalaiset sanoivat Mauriksi tai Maukkariksi, myyskenteli täällä mausteita, tynnöriviiniä, väkeviä simoja ja olutta.

Mitä pitemmälle päivä kului sitä äänekkäämmäksi riihautui kapakan vaiheilla kielten sekamelska monenkarvaisten ulkolaisten kaupparenkien kesken. Mutta norjalaiset ja karjalaiset näyttivät karttelevan kaukaittain toisiaan. Ja Sisä-Pirkkalan miehet pysyttelivät enimmäkseen Rojulahden puolella omilla asentopaikoillaan tai vuokselaisten seurassa. Sillä heidän päällikkönsä Tapo ja Rautaparta, joka oli tänne saapunut Karjalan miesten mukana Lapinretkeltään, pitivät kaiken varalta koossa miehensä, pyrkien itse pysymään toistaiseksi tuntemattomina.

Ympäri Maukkari-kestin harjakaisilojen olivat ulkomaiset tempuntekijät ja leikarit pystytelleet omia lavojaan, joilta korpien miehet saivat nähdä kummat kapeleet. Tosin oli vielä kotoista töllistellä kekkuilevia pukkeja, jotka osasivat nousta kapula kapulalta melkein kuin seipään kärkeen ja vieläkin pyöriä ympäri neljällä koparallaan. Mutta liehui siinä lähettyvillä sellaisiakin Reinin kaupunkien teikareita, jotka soittelivat käsiharpuillaan tai puhalsivat huilunnäköisiä kojeita, pitäen samalla muutamalla ihme-elävällään pientä eläinnäyttelyä.

He osasivat maanitella miehenmittaista käärmettä. Ja se se jo pani erämaitten härkämiehiltä leuat longalleen. Ja kun nuo pelimannit panivat lisäksi tanssimaan hännättömän apinan ja teputtamaan lavanreunoja pienen, tumman egyptiläisen aasin, joka oli muka sen emäaasin jälkeläisiä, jonka maidossa keisarinrouva Poppaea oli kylpenyt, silloin jo Halikon ja Koroistenkin tottuneet miehet vetivät hammaskarsinansa levälleen. Sitä aasia ei kyennyt voittamaan koko markkinoilla mikään muu kuin smaragdinvihreä, punasepelinen papukaija, joka söi unikukkaa ja päähkenöitä ja joka oli kerran pelastanut ihmisen tapaan puhumalla Englannin kuningattaren Eleonoran, tämä kun oli sattunut piilottamaan rakastajan oman herransa aviovuoteeseen. Mutta sitä papattavaa lintua näyteltäessä lauloikin pillipiipari samasta syntisestä naisesta tehtyä laulua:

    "Meren ääriltä Reinin rantaan
    mies kunnian ja kukkaronsa tuhlaa,
    kera Engellandin Eleonooran
    jos viettää saa hän lemmenjuhlaa,"

jollaisena sitä laulettiin noihin aikoihin Juortanista Glyde-vuonoon saakka.

Sellaisten mestarien rinnalla ei herättänyt paljoakaan huomiota hämettä haastava karhunkesyttäjä, joka talutteli laiskannäköisenä paikasta toiseen kahta juppaniskaista karhua. Eivätkä nämä olleet – sen saattoi hounakin nähdä – edes oikeita tasakärsiä, vaan leveäharteisia pojanjullikoita, jotka olivat panneet päähänsä karhunpään turpineen ja niskaansa ja rinnalleen maahan saakka reuhottavat pörhöiset nahat.

Eikä tämä karhuntanssittaja näyttänyt välittävän edes rahansaannista. Kulki, pysähteli, kuulosteli, pitäen naamansa tarkasti takkunahkaisen reuhkalakin peitossa, joten vain pienet, iloiset silmänviirit tiirottivat sivureuhkojen keskeltä näkyviin.

Erikoisen ahkerasti tämä kolmikko liikuskelee vuojolais- ja visbyläiskauppiaitten parissa, jotka pysyttelevät etupäässä Satamalahden etelärannalla, ikäänkuin hakien turvaa lähettyvillä keinahtelevasta Vuojolan sotahaahdesta ja Bunge-herran korkeaperäisestä päällikkölaivasta.

Siellä päin tekee karhumestari parhaimmat temppunsa. Ja kun on aikansa kuulostellut mankarien puheita, läimäyttää toista pörröpenikkaa tai molempia takamuksille, jotta nämä kierivät keränä poispäin, vääntyen itse taapertamaan perässä.

Karhunpojat pyörähtelevät kojulta toiselle, tuovat herransa luokse milloin pari Harjavallan pirkkaa, milloin Kaplahaisen miehiä, jotka sopottavat, viittilöivät hetken ja katoavat taas markkinarahvaan sekaan.

Tällä tavalla saa Tapo oleskelupaikkaansa yhtä mittaa tietoja Sorrin Mieholta ja tämän veljiltä, Lipolta ja Teiskolta. Lounaan tienoissa hän ei ole selvillä ainoastaan siitä, että Thore Halvardinpoika oleskelee Bunge-herran laivalla ja että siellä parhaillaan juodaan kihlajaismaljoja Notburgan istuessa upeassa juhlapuvussa isänsä kansiteltassa, vaan lisäksi siitäkin, että norjalais- ja vuojolaisherrat ovat aikeissa illan tullen antaa ensimmäisen yhteisiskunsa erittäinkin karjalaisille. He odottavat vain, kunnes karjalaiset ja hämäläiset ennättävät saada kylliksi makoonsa Maukkarin kapakasta.

Vaaralliset huhut alkavat kiertää vähitellen laajemmaltikin vuokselaisten ja pirkkojen kesken. Niitä kertyy kasapäiksi keoiksi. Ne saattavat hetkeksi hajota, hukkua tuuleen ja toiseen. Mutta ne palaavat jälleen entistäänkin kummempina. Ne aivankuin syttyvät tuleen, hulmahtavat lieskoiksi, joita eivät vielä vähemmän tietävät näe sen enempää kuin kalmanpaikkojen virvaliekkiöitä. Mutta kaikki tuntevat, että jotain ratkaisevaa on tekeillä.

Vähitellen laajenevat huhut yhä hirvittävämmiksi. Vanhat puheet Linköpingin piispan ristiretken saarnaamisista kääntyvät varmoiksi uutisiksi. Ne ovat jo kehkeytyneet tapahtumiksi. Gotlannin Visby on jo asettanut Upsalankuninkaan käytettäväksi seitsemän sotahaahta ja yhtä monta lisälaivaa varten neljäkymmentä hopeamarkkaa kutakin kohti. Juuttilaiset merirosvot kiertelevät yhä röyhkeämpinä lounaisissa saaristovesissä. Ja nyt ovat lisäksi Torgarin rikkaat kauppiaat ja haalogalantilaisritari, kuuluisa sodankävijä, yhtymässä samaan suureen sotaretkeen ei ainoastaan Karjalan-Lappia vaan myöskin koko Hämettä vastaan.

Varmimmin tiedetään nämä asiat Kalkanperän vuokselaisten ja Hämeenpirkkojen päällikkömajassa. Tämän oviaukolla seisoo pitkässä karjalaisviitassa Kalsoisten Tapo, Rautaparran levätessä sen sisäpuolella, havukasalla.

Tapo tuijottaa pureskellen leukaperiään Satamalahdelle, Bunge-herran laivaa, jonka keulapuolessa seisoo suurin kirjaimin "Notburga".

Sitä vastaan on isku lyötävä. Hän on sen luvannut, ja hän on sen antava ajoissa, ennenkuin vihollinen hyökkää koko summattomalla rintamallaan. Nyt hän ei usko tuntevansa mitään muuta kuin vihaa ... koko Hämeen ja Karjalan puolesta. "Vai on tämä mies ... pyhäinhäväisijä ja ruumiinryöstäjä?" tunkevat myrkyllisinä kysymyksinä muistiin Notburgan syytökset. "Ja sinä itse ... pyhimysten kalvettama valehtelija! Eikös sopinutkin rukoilla Maariaista suojaksi muka laamanninpoikaa vastaan, aikoa muka pyhän Kertun luostarikoppiin ja sitten... purjehtia ripapäisenä Pohjanrosvon morsiameksi?"

Kasvot olivat kiristyneet kiristymistään. "Hyvä on!" hän todellakin huudahtaa kuohahtavasta rinnasta. Oikeinpa tuli sanotuksi Sarkoisten tyttärelle. Tuo kiero nunna on "pelastettava" liioilta ritareilta... ajettava Lemunlahden orjamarkkinoille tai Nevanniskaan ... Orjasaarelle ja myytävä kattilaranista Novgorodin riettaimmalle pajarille... Ajatus ajatukselta puristuivat molemmat nyrkit tunnottomassa tuskassa ja vihassa luisiksi, verettömiksi moukareiksi, jotka olivat valmiit hirvittävään iskuun.

Rautaparta sairastelee yhä havuilla lapinretken vaivoja ja Salonsaarelta saatua päänmurtumaa. Tapo, Mieho, Tiurin Joutti ja Kaplahainen pitävät mikä maakivellä istuen, mikä seisoen lopullista neuvottelua.

Puhumista ei ole enää paljoakaan. Tapo jakaa kullekin tehtävänsä. Miehon ja Kaplahaisen piti kerätä pirkat ja vuokselaiset Maukkarin kapakkaan ja tämän ympärille. Yksikään ei saanut ottaa ryyppyjä sen enempiä, mutta kaikkien oli ruvettava reuhaamaan muka lieskuvassa humalassa, jotta houkuteltaisiin norjalais- ja vuojolaissotilaat laivoistaan maalle. Miekat oli juopottelijain pidettävä piilossa viittojen alla. Mutta hän itse ja Tiurilainen jäivät jousi- ja keihäsmiehineen odottamaan metsän suojaan.

Taistelun alkaessa oli kolmen sorrilaisen ja Kaplahaisen parhaine purjehtijoineen vietävä kaksi vuokselaisuiskoa Satamalahden pohjoisrannalle ja odotettava siellä häntä, Tapoa, kämmenet vetovalmiina pyyryissä.

"Sinä, Tiurilainen, johdat taistelua", päätti Tapo. "Mutta minä otan osalleni laamanninpojan ja morsiamen ryöstön, sillä siinä se on halkaisu, joka leikkaa irti toisistaan pippurisaksat ja Ruijan tunturipeikot..."

Mutta Mieho oli alkanut jupista omiaan: "Peijakkaan tupelkaini..." Jo syläistä pärskäytti kuuluvasti. Hän oli pitkästä aikaa lopulta suuttumassa, nenä alkoi honottaa. Kimmastuneena nousi mies Tapoa vastaan: "Olenko minä mikä saivar sinun tukassasi, häh? Mäihäjärven jäällä sain takamukset märkinä ällöttää, kun sinä tappelit. Salonsaarella ei sen enempää kuin niittomiehen huitomista, ja nyt taas ... venepojaksi... noh?" Siihen se oli takaltua, mutta jatkui taas entistäänkin häijympänä: "Ollaanko tässä vai... häh? Eipäs ollakaan, mies! En ole mikään lutukaisen poika seinänraossa tai akkani peiton alla, en, rutto syököön. Vai luuletko? Luuletko minua latuskaiseksi ämmän lutukseksi tai käykkäleuan vanhaksi virsuksi, häh?"

Siinä veti Mieho henkeään, joten Tapo sai tokaistuksi: "Älä turhia hauku! Saat tapella siihen asti kun minäkin ja sitten painetaan yhdessä veneille, jos osaat panna taajaan ... takakämpilläsi."

Sorrilainen oli suutahtaa taaskin rehellisten takatassujensa puolesta. Mutta jäi sitten vain murahtelemaan: "Sopiipa pistellä, sopii, mutta ... saapa tuo joskus lynkkäkin linnun ja kampura kalan, kun hyvin sattuu..."

Tapon juoni näytti onnistuvan. Viestit lienevät vieneen nopsaan tietoja suomalaisten juopuneesta rähinänpidosta kapakan vaiheilla, koskapa Thore-ritari ja Bunge-herra laskivat maihin melkein yllättämällä, haalogalantilaisen johtaessa omia miehiään ja saksalaisen Astulfin Vuojolaisia sotilaita.

Herrat jättivät joukkonsa rannalle ja lähestyivät rauhanmiesten näköisinä kapakan vierillä hoilottelevaa rahvasta. Rotger Sibbenpojan suupieliä kiertää entinen varovan mairea viekkaus. Mutta hän näyttää pahasti vanhentuneen. Leuat ovat lutistuneet kokonaan hampaattomiksi, ja mahanpuolesta tohisee hengitys entistäänkin vaivalloisemmin. Silmien alukset ovat repsahtaneet tyhjiksi pusseiksi, ja katseessa on levoton, melkeinpä kärsivä ilme.

Ei ole hän viime aikoina saanut hengähtämän verran rauhaa Rotrud-emännältä, joka on ajanut asiat siihen, missä ne nyt ovat ... sotaan ja hävitykseen, vieläpä oman ainokaisen tyttären rääkkäämiseen. Tässä kohdassa hän on vastustanut ankaraa emäntäänsä viimeiseen saakka, mutta mikäpä siinäkään oli auttanut... Viimein oli hän suostunut ottamaan mukaan tyttären ... muka naitettavaksi, saadakseen tyttö paran edes sillä tavalla vapaaksi yliskamarista, jossa häntä oli pidetty suorastaan vankina. "Kylläpä tässä vielä ... keinot keksitään, enhän minä sinua, västäräkki, toki pakolla...", oli hän sopertaen kuihaissut tyttärelleen lähtöä tehtäessä.

Notburga oli noussut kalpein kasvoin ja tokaissut vastaan: "Lähden, isä. Pyhän Barbaran kiduttajat tappoi salama, ja hän ja pyhä Gertrud tulevat minulle suojaksi ... ainakin vihkimäalttarin edessä..."

Jokin salainen, melkein hymyilevän varma päätös näytti silloin piirtyvän hänen huulilleen... Ja sama hiljainen lujuus oli niillä pysynyt koko matkan ajan.

Se se oli lohduttanut hellämielistä isää. "Ehkäpä tässä, ehkäpä antaa vielä viisaus neuvonsa näissäkin ... muka suuremmissa asioissa", näyttivät vinoilevan nytkin hänen huulensa maireassa hymyssä.

Mieho heilui yhä hurjemmin karhunpenikoittensa tanssimestarina maleksivassa joukossa, joka tuntui hänestä liiaksi hiljentäneen hoilotustaan muukalaisten lähestyessä.

Thore-viikinki kulki leveäharteisena ja punakkana täysissä aseissa kummallista rykelmää kohti. Herrat pysähtyvät karhunkuljettajan eteen. "Hämäläiskarhuja", tokaisee kuin selittäen Bunge vieraalleen. "Hyvät ovat turkit ja helppo nylkeä!" hohottaa norjalainen ja potkaisee toista karhunpoikaa takamuksille. Tämä hyppää ilmassa ympäri ällistyttävän raivokkaasti, niin että Bunge-herra hätkähtää. Mutta karhunpenikat, Lippo ja Teisko, pyörivät samassa näkymättömiin ja ryhtyvät kiertämään kojujen taitse Satamalahden rantaan, jossa vuottaa vuokselaisuiskoja.

Sillä välin on herroja lähestynyt Kaplahainen käsivarrellaan kaksi metsästyshaukkaa. "Korkeat vallat, ah osmoiseni", hän on tekevinään liukasta kauppaa, "hyvät ovat ajohaukat, rakkaat osmeroiset ... ei Nevalla ruhtinaan lapsilla ole sen parempia ... jäniksen iskee, ei kotkaa pelkää, pyörylässä nousee, nuolena iskee..."

Joron ottopoika kumarteli suu vinossa, vilautti silmää Mieholle ja katosi hänkin samassa rahvaan sekaan.

Pitkä mies, joka notkauttaa vartaloaan Bunge-herran mielestä kumman tutusti, heilauttaa itsensä rahvaan takaa eräälle leikarien lavitsalle. Bunge pallittaa ihmeissään. Sillä on lähelle nilkkoja ulottuva valkeasarkainen karjalaisviitta, mutta korvallisreuhkojen lomitse sen silmät palavat samalla tavalla kuin muutama vuosi sitten erään pirkkapojan hänen suurtuvassaan...

Siinä samassa riuhtaisee Tapo Kalsila viittansa syrjään. Tulee näkyviin punanruskea hämäläispuku, raskassolkinen Wibrecht-ritarin vyö sekä kiiltävä patakypärä reuhkalakin alta.

Bunge-herra käännähtää ohuilla hoivillaan lähteäkseen pakoon. "Hoi, miehet, vuokselaiset ja pirkat, tänne, tänne!" huutaa Tapo lujalla äänellä. Loitompaakin alkaa kansa tunkeutua lähemmäksi.

Thore-ritari on huutanut rantaan päin alapäällikölleen, jonka käskyjä alkaa kuulua tänne saakka. Mutta muukalaiset näkevät edessään vain sekasortoista joukkoa ja jäävät vielä seisomaan puolitiehen, aukeamalle.

"Nuo osmeroiset tuossa", jatkaa Tapo, "ovat juuri tehneet keskenänsä liiton riistääkseen karjalaisten lapinmaat Pyhäjoesta Ruijaan ja hävittääkseen sen jälkeen pirkkojen rintamaat. Ne on tapettava!"

Se mikä monelle äyrämöiselle, joka oli tullut vain kauppaa tekemään, oli ollut tähän saakka pelkkää huhua, kävi nyt selväksi. Lähijoukossa syntyi ankara melu. "Ja mitä he aikovat lopuksi, orjuutettuaan koko Hämeenkin? Tunkea vuokselaiset kahta puolta susihautaan, Novgorodin ja lännenherrain kaahatessa yht'aikaa idästä ja lännestä vapaata Karjalan miestä... Ne on tapettava ajoissa!"

Tapo vetäisi miekkansa. Mieho seisoi jo paljain päin tappara kourassa. Ja yhtä haavaa lähestyy metsän rinnasta Tiurin Joutin johdossa voimakas vuokselais-pirkkalainen jousi- ja keihäsrintama.

Tapo välkähyttää hyökkäysmerkin. Mutta jää vielä tuokioksi korokkeelle, sillä Tiurilaisen rinnalla hyökkää sairas Rautaparta tyhjä hiha ja miekka koholla. Hän näyttää hakevan Bunge-herraa, huutaen vanhoja vihojaan: "Rötkeri, hoi, Vuojolainen, nyt maksetaan henkirahat Adam Holstesta! Tule ottamaan, sinä saiturisaksa!"

Silloin on jo Mieho taistelussa Thore Halvardinpojan kanssa. Tapo loikkaa lavitsalta maahan. Mutta ennenkuin hän ennättää edes kumppaninsa rinnalle, horjahtaa ja rojahtaa maahan viikinki, toinen käsivarsi olemattomissa Sorrilaisen tapparan iskusta. Ei ole aikaa puhua. Tapo viittaa rantuetta kohti, jonne heidän on lyötävä tie auki. Ja silloin on jo taas Mieho hänen edellään raivaten huimasti ja äkkiä aukon ällistyneitten Vuojolaisten rintamaan, niin että Tapo ei ennätä muuta kuin seurata kannoilla.

Mieho näyttää kostelevan tapansa mukaan juurta jaksain kumppanin äskeiset letkaukset sorrilaisten hitaudesta muka. Tapon päästessä vihollisten lomitse mies painaa loivaa tannerta paksuna järkäleenä, jolla ei näytä olevan ylä- eikä alaraajoja. Se vyöryy aivankuin omalla painollaan, kunnes se pysähtyy lahden pohjoiskaarteen somerikolle, levittää haaransa tanakasti ja hotisee suustaan kuin pajapalkeet hormista: "Hoh-hoh ... mitäs sanot? Siinä se juoksee sorrilainen tasakärsä pyllyllään minkä pitkät hoijakat haasiakoivillaan..."

Tapo huutaa nauraen. "Mitäs varastit lurjus, toisen miehen saaliin?" Mieho hihittää häijyimmässä ilossaan: "Enkös ma jo sanonut, että on sillä joskus ... kampurallakin omat apajansa..."

Siitä he painelivat rinnakkain niemen ulommaista kainaloa kohti, jossa odottaa kaksi uiskoa, miehet tuhdoilla, kourat pyyryissä ja perävannas käännettynä maata vasten.

Hämärä on tuskin vielä suojaa antamassa. Mutta hyökkäys on niin riuska ja yllätys niin äkillinen, että aluksen vähät vartijat eivät ennätä muuta kuin ottaa vastaan surmaniskun Miehon karjuessa tapparansa alta: "Mereen, mereen! Ne on suolattava, saastahiset, munaskuita myöten!"

Bunge-ukko ährystää juoksemalla etelärantaa parine miehineen, pyörähtää veneen pohjalle aikoen jotain yrittää tyttärensä puolesta. Mutta vuokselaiset ovat tottuneita purjehtijoita. Tuokiossa on Kaplahainen perämiehenä, purjeet keskimastossa. Ja alus alkaa kohtalaisessa luoteistuulessa painua kohti avomerta, Bunge paran jäädessä avuttomana ojentelemaan käsivarsiaan tyttärensä ryöstäjille.

Peräkannen telttamaisessa kajuutassa istuu matalalla peräpenkillä Notburga-neito.

Hänellä on yllään mitä upein puku, kuten katsottavaksi tuodulle morsiamelle kuului. Lyhyt hartiaviitta on hienoa damastia, joka on koristeltu hopeaisin ja taivaansinisin kukin. Viitan lomitse tulee näkyviin santelipurppurainen silkkipuku, ja otsalla on kultaneuleinen, korkealle kohoava ripa.

Tämän vaatetuksen värit muistuttavat ihmeitä tekevän neitsyen alttarikuvia. Ja hän istuu itse kuin Maariaisen kuva. Otsakoriste sädehtii liikkumattomana, peittäen näkymättömiin mustat hiukset. Jalokivinen risti rinnalla ei nouse, ei laske. Hänen hengityksensä näyttää pysähtyneen. Eloa ei ole muualla kuin silmissä ja suumalossa. Katse tuijottaa laajentuneena oviverhoa kohti. Ja niin pitkää kärsimystä kuin onkin kalvistuneilla kasvoilla, on niille tänä hetkenä hereytynyt kummannäköistä hymyä ja silmiin noussut uhmaa, sillä hän on nähnyt äsken satamassa syttyneen taistelun, ryöstäjäin tulon ja isänsä toivottomat kädet.

Oviverho reväistään auki. Viimesyksyinen henkipatto seisoo siinä rotevana päällikkönä, päälaki kattoa tapaillen. Hän näyttää odottavan hetken jotain avunhuutoa, parkaisua tai rukoilemista.

Mutta siinä istuu neito silmiään nostamatta aivankuin se Maariankuva, jonka heleät värit ja hahmo oli painunut Tapon mieleen isä Johanneksen matka-alttarin neitsyestä, yksisarvisesta ja tätä uhkaavasta metsästäjästä.

Hän on katkerina hetkinään, ajatellessaan tuota neitoa laamanninpojan nuorikkona... juhlalaivassa, matkalla Perämeren satamiin, kuvitellut riuhtaisevansa tänä hetkenä teeskentelijättären kaulalta sen pyhät korut, rukousnauhat ja ristit, antavansa sen rukoilla maassa henkeään ja neitsyyttään ... eikä sittenkään vastata halaistua sanaa...

Mutta nyt hän vain sanoo jäyhästi: "Vuojolan neito on Kalsoisten vanki."

Neito ei nosta ripsiään, ei avaa luomiaan hiuksen vertaa. Tämä on taas nostattamaisillaan ryöstäjän raivoon. Hän on syöksemäisillään suustaan hurjat aikeensa neidon myymisestä Nevanniskan Orjasaarella pajarien rengeille, kasakkamiehille, jotka maksavat minkä maksavat ... pari Moskovan ruplaa, pari alttiinaa ja tenkoja lisäksi ... tuollaisista, pippurisaksojen tyttäristä...

Mutta taaskin sulki jonkinlainen miehuudentunto hänen suunsa. Hän virkahti yksikantaan, jurahtamalla: "Thore Halvardinpoika makaa verissään tanterella."

Siinä liikahti ensi kerran Notburgan käsi.

Hän sanoi puolittain huudahtamalla: "Silloinhan ... minä olen vapaa, pelastettu..." Ja mies on näkevinään hivenen lepänpunaa hänen poskipäillään. Mutta tuo neito on sittenkin hänen pettäjänsä! Hän ei pääse irti katkerista tunnoistaan: "Olet vanki, kuten jo sanoin tai... Kalsoisten orjatar!" hän iski karkeasti. "Siksipä juuri!" Notburga huudahti. Sillä hän tunsi sittenkin tuon miehen luona olevansa suojassa. Mutta salainen tuska katkaisi hänen tunnustuksensa. Hän ei ollut lähtenyt tuon miehen mukaan, kun se oli häntä rukoillut vainottuna henkipattona, rääsyissä ja kurjana. Hän, Notburga, oli vain vaatinut ja syyttänyt sitä rikoksista. Nyt kun sama mies seisoi tuossa voittajana, ei hänellä ollut oikeutta, sen sanoi hänen naisellinen omanarvontuntonsa, heittäytyä sen syliin, kuten ken tahansa saalisteltava hempukka...

Siksi hän jatkoi vastaten Tapon kysyvään katseeseen: "Niin, olen aina vapaa ... Kristuksessa." "Se herra ei sinua enää paljonkaan auttane", Tapo vastasi pettyneen halveksivasti. Neito jäykistyi, hapuili sormin ristiä rinnaltaan ja hymisi puolittain kuuluvasti viime aikojensa rakkainta rukousta: "O, crux ave, spes unica..."

"Eivätkä myöskään latinat ja pyhimykset niillä main auta!" kuohahti Tapo lopultakin aivankuin tavaten pohjimmaiset syöverit itsestään katkeraan syytökseen tuota naista ja kaikkia vierasverisiä vastaan. "Muistanet, että teikäläisillä on ollut tapana painaa uppiniskaisen hämäläispakanan otsaan poltinmerkki... pyhän kasteen muistoksi. Mutta siellä päin ... Nevan ja Moskovan pokostoissa..."

Hän oli keskeyttämäisillään sisimmästä häpeäntunteesta. Mutta hänen tuijottava katseensa oli osunut maassa avoimena olevaan arkkuun, josta paistoi silkkikangasta ja koruja varmastikin haalogalantilaisen kosintalunnaita ja silloin hän jatkoi hillittömän räikeästi. "Niin, niin! Siellä ei kärähytetä otsaluuhun kristillistä kolmikolkkaa, vaan variksen varvas, mustat räpylät ja tuohon, tuohon noin ... kulmallisten maloon, jotta ei peitä niitä kutrotukka sinä ilmoisna ikänä..."

Notburga oli noussut käsi silmiensä suojana kuin päästäkseen näkemästä tuota raakaa, röyhkeätä naamaa. "Niinpä anna mulle tuo orjanmerkkisi! Olen ollut ja olen valmis vaeltamaan marttyyrien tietä. Mutta sinä, sinä poistu silmistäni... olet kehno, kehnompi katumatonta ryöväriä..." Ääni sammui inhoon.

Tapo seisoi hetken kasvot tummanpuhuvina tukehduttavasta häpeästä. Hän sai ponnistaa koko miehisen tahtonsa, ettei hänen ennenmuinoinen holtiton sydämensä heittänyt häntä tuon pettäjättären eteen maahan ... selittelemään ja rukoilemaan. "Niinpä olkoonkin", hän sanoi vaivalloisen hitaasti ja poistui.

Vuojolan rantuetta purjehdittaessa Mieho ja Kaplahainen ehdottivat hyökättäväksi kauppalinnan kimppuun, jossa oli luultavasti vain heikko varusväki vartiossa. Tapo kielsi jyrkästi, jäykin kädenliikkein. "Ei tapella enää ... tästä alkaen pieniä tappeluita. Ensi kesänä ... kaikin miehin ja uiskoin ja kaikkia taipaleita pitkin ... koko Häme ja koko Karjala ... vieraita satamia vastaan", hän iski sana sanalta aivan kuin olisi hakenut voimaa taattonsa, Kuura-päällikön, suuresta ajatuksesta.

22.

Peuranajo.

Oli tullut kerstehankien aika. Peurat pysyttelivät sysmäisimmillä jäkälämaillaan suurissa laumoissa, sillä ei ollut nyt viisasta sarveikkaammankaan hirvaan saada jäljilleen sutta tai metsämiestä. Hankikannolla näet lumen jäänkova kerste leikkaa sen jalat nilelle, ja veristävin jaloin se sortuu helposti takaa-ajajan saaliiksi.

Mutta siksipä juuri nyt, maaliskuisina viikkoina, Pirkkalan järvien ja nevojen väliset kannakset olivat täynnä huutoa, melskettä ja satapäisten peuralaumain kuolinkorinaa, sillä Kalsoisten päällikön käskystä oli pantu toimeen ennenkuulumattoman laajoja väkiajoja kyläkunnittain tai monin kyläkunnin yht'aikaa.

Seuraavan kesän suurta vainoretkeä varten eivät riittäneet vain uiskotelakat, joita jo syksystä alkaen oli ruvettu kunnostelemaan Vuoksella, Koivistolla, Kauppajoen suissa ja Kokemäellä, tarvittiin kuivattua ja savustettua peuranlapaa monisataiselle, ehkäpä tuhatpäiselle sotajoukolle. Ja ennen kaikkea oli hankittava suuret määrät villipeuran nahkaa, joka oli paksua ja kovaa, ajan taatuinta kilpi- ja panssaripäällystettä.

Kalsilan, Hinsalan, Narvalan, Naistenmatkan ja Lempoisten Nurmikunnan miehet liikkuivat omissa väkiajoissaan Näsijärven peurakiekeroilla, joiksi lapinmiehet nimittelivät leiriytyneitä peuralaumoja.

Tapon ja Miehon ajokunta, viitisenkymmentä miestä ynnä Juoksa-lapin kotakansa, oli ottanut asentopaikakseen Aution talon, jota nyt, kuten Kapeetakin – Noukka-ukon kuolla kupsahettua – hallitsi Sarikka Kainuttarineen.

Ja parhaillaan, huikaisevan auringon kimmellyttäessä hankia, käy ajo Vankoselän vastakkaisella rannalla.

Täällä, pitkän lahden niemenkoprossa, josta järvihanget ulottuvat syvälle luodetta kohti ja ponnahtavat yli kapean kannaksen uudeksi järvenseläksi, on rakennettu penikulmaiset hangasaidat Aurejärvelle päin leviäviä jäkälikkäitä erämaita pitkin.

Sieltä, kaukaisilta kiekeroilta, ovat jo aamuhämärissä lapinkoirat säikäyttäneet peuralaumat liikkeelle. Ja nyt parhaillaan koirat ja ajomiehet ohjailevat varoen ja kaukaittain riistaa harvariukuisten hangasaitojen väliin, jotka vähitellen kapenevat ja tihenevät, aivan kuin nuotan siulat perää kohti, päin järvien välistä kannasta.

Niemenkoukerossa savuaa joukko nuotioita ja seisoo pari havumajaa, joiden ympärillä lojuu pitkinä jonoina ahkioita, vetohärkien syöskennellessä metsänrinnassa jäkäläkasoillaan.

Hinsalaiset hiihtelevät tuon tuostakin lahdenpohjasta ja korpiladuilta tuoden sanoja Tapolle ja Mieholle riistan vähittäisestä lähenemisestä niitä surmanpaikkoja, polkuhautoja, kohti, joita on kaivettu kannakselle ja peitetty näkymättömiksi oksien, sammalien ja lumen avulla.

Jo kimahtelee kaukaisia koiranhaukkuja. Jo kuuluu kannaksentakaiselta järveltäkin Juoksan kotalaisten huutoja, jotka hätyyttävät riistaa syrjäytymästä kuolemanuraltaan sinnepäin.

Nuotiopaikalla ovat jo jouselliset seisomassa pälkäillään. He odottavat vain käskyä syöksyäkseen kannasta kohti. Tapo hiihtelee rantuetta, kuulostelee, nousee korpiladulle, liu'uttelee taas takaisin törmänteelle ja jää tuijottamaan etelää kohti, josta lähestyy kiitämällä pieni mustukainen, kohta havukan kokoinen haamu ja lopulta Revon Hänni pulkalla hurjasti huitoen ajohihnaa juoksuporon kyljeltä toiselle.

Tuollaista menoa ei ajeta turhan vuoksi, sävähtää Tapo. Se tulee kotoa Kalsilasta, jossa Notburga-neito on istunut hiljaa, melkein puhumattomana Anukka-emon hoivissa pitkät kuukaudet, hänen, isännän, ollessa monilla taipaleilla johtamassa varustelutöitä. He ovat olleet molemmat toisilleen kuin kaksi jääpatsasta, kumpikin omalla koskenniskallaan, liikkumattomissa ylävesissä, tavoittamatta toisiaan sen enempää kuin Rutjanmeren toivottomat haamut.

Isännän poiketessa taipaleiltaan kotosalla oli muukalaisneito istunut pirtissä karsinan puolella puhumatta, liikahtamatta. Ei ollut muuttanut pakkastenkaan tullen hämäläiseen pukuparteen omia vaatteitaan, joiden silkit ja kultaneuleet olivat kuluneet, nuhraantuneet ja mustuneet, aivan kuin lakastuneet lehdet koreasta kukasta. Tuskin oli Rauni, joka oli annettu hänen käskyläisekseen, saanut rukoilemalla hänen ottamaan pahimmiksi pakkaspäiviksi vasannahkaista turkkia hetaleittensa ylle.

Halveksi varmaan ... "katumattoman ryövärin" antimia, oli Tapo ajatellut. Näkihän sen monesta muustakin seikasta. Oli kuulemma ollut hänen poissaollessaan puheliaskin Anukka-emolle ja Raunille, joille oli kertonut pitkät puhteet pyhimystarinoita. Töihinkin oli alkanut tarttua. Oli kehrännyt, kutonutpa kangastakin ja koruneuleenkin oli pingoittanut telineelle, jonka emäntä oli hänen pyynnöstään teettänyt.

Näin olivat kertoneet hänelle kotohiset naiset. Mutta sitten ... hänen astuessaan pirttiin ja tulojuhlaa vietettäessä? Ei liikahtanut, ei suostunut pöytään, ei ottanut edes viiniä pikarista, joka oli Visbyn kultaseppien taontaa. Olet kehno, kehnompi katumatonta ryöväriä, se näytti yhä hokevan hänelle joka ilmeellään.

"Mitä olette hänelle puhuneet ... minusta tai meikäläisten asioista?" hän oli kysynyt epäluuloisena emolta ja Raunilta. "Hyvitellyt on emäntä ... hyvittelemistään", selitti Rauni. "Kun tässäkin kerran sattuivat akat hotisemaan Sarkoisten tyttären muka katsotusviikosta, jo kuihaisi korvaan emäntä ... hyvän hyvyyttään, jotta ... Kalsoisten päämies otti kenen tahtoi ja jotta..." Tapo oli ähkäissyt, purrut karskahtaen hampaat yhteen ja työntynyt miesten pirttiin, johon oli jäänyt oleilemaan muutamiksi lepopäivikseen. "Niinpä siis olkoon", oli hänkin toistellut itselleen omia sanojaan ja jatkanut taipaleitaan.

Mutta lähtemätön tuska oli sittenkin jäänyt jomottamaan mielenpohjia. Ja nyt, Revon Hännin kompuroidessa kangistuneena pulkasta, se oli taas lyöttäytynyt aivankuin tauti pintaveriin. Jokin onneton tapahtuma, katkera menetys tai... suorastaan kalmanviesti tuntui olevan tulossa häntä päin...

"Se on karannut ... Raunin ajokkaalla", sanoi Hänni. "Kuka?" äännähti Tapo tolkuttomana. "No, ka ... Vuojolaisvanki." "Mitä siellä sitten on ... tapahtunut?" Tapon kauhistuneessa huudossa oli julmistunutta syytöstä, aivankuin kaikki, kotolaisetkin, olisivat liittyneet häntä vastaan. "Ei sen kummempia", Hänni jatkoi vakuuttavasti. "Oli tullut eellispäivänä Sarkoisten neito tuomaan viestejä Sastamalasta ja ... sitten se... Aamulla oli poissa Raunin pikkuvalkko ja se mikä hän lie ... orja tai vanki."

"Ja mihin, mihin?" hoki Tapo hiljaa, puoliksi itsekseen. Toimekas Revonpoika viittasi oitis selälle: "Tuolla on pulkanvana! Lie päässyt viime yön tieneessä tästä ohi..."

Mies syöksähti alas jäälle pitkin loikkauksin. Mutta pysähtyi kuin seinän eteen. Hänessä huusi onnellinen ääni: Se on suuttunut Maretan tulosta! Se on lemmenkateutta...! Mutta iski toinen ajatus vastaan: Sehän pyrki parhaillaan samoja taipaleita kuin oli syksyllä tullutkin ... Vuojolaa kohti, aikoen päästä hänestä, sanaa sanomatta, sama halveksunta mielessä...

Sukset kääntyvät hitaasti. Päällikkö viittasi luokseen Arpian: "Ota kolme parasta ajokasta ja miestä, aja takaa ja tuo tänne, tuo ... ehjänä ja elävänä!"

Metsänrinnasta ryski näkyviin peuralauma, joka oli päässyt työntymään ohi hangasaitojen. Eläimet tarpoivat nääntyneinä, likaisen lumen värisinä rykelminä, vauhkoutuen hulluiksi nähdessään aavan selän edessään.

Joukko Juoksan lappalaisia kieppuu suksillaan vierillä ja ympärillä lähetellen myrkkynuoliaan peurojen kaulaan ja kylkeen. Haavoittuneet elikot laukkaavat jäälle päin. Mutta niitä ei ajeta takaa, sillä ne tuupertuvat kohta myrkky verissään järvenselälle. Lapinkoirat vinkuvat, haukkuvat, takertuvat uhrien takavilloihin ja kellistyvät siellä täällä leveän kopran iskusta hangelle.

Pirkkalan jouselliset ovat nopeasti teurastaneet keihäillään loput eläimistä. Mutta samalla sujahtaa Juoksa Tapon eteen huutaen: "Soadde gardde, soadde gardde!" sojottaen käsivarsi pitkällä kannasta kohti, jossa tunkee ahtautuvaa kangaspolkua riistan päälauma polkuhautoja kohti. Sinne syöksyvät nyt päälliköt ja miehet.

Syvät haudat, joiden pohjamaahan on tuettu keihäitä ja teräväkärkisiä hirrenpäitä, täyttyvät uusista ja uusista uhreista. Niille ei ennätetä antaa armoniskuja, sillä lukematon lauma on pääsemäisillään pakoon yli täyttyneitten, veristen hautojen. Osa ajomiehiä on kiertänyt pohjanpuolelle sekasortoista laumaa vastaan. Tämä joutuu viimeistä päätä myöten umpirenkaan sisään. Nuolet, keihäät ja nuijat jatkavat tuhoa herkeämättä. Mieho tekee työtä tasaisesti, hän lyö kahtapuolta visapäisellä, raudoitetulla nuijallaan, etenee yhtä hitaasti, jättämättä jälkeensä yhtäkään elävännäköistä tenavaa.

Tappotyö ei pääse lakkaamaan. Se on kalmanriihen puintia tai kyöpeleitten niittoa verenkarvaisessa yössä, sillä veristen ruhojen huuru peittää melkein kuin näkymättömiin päivänpaisteen. Se saa miehet hulluiksi, eleiltään ja hahmoiltaan pöyristyttäviksi koljolaisiksi, joiden sieraimissa ja kitalaessa on pelkkää verenhajua ja silmien edessä harmaata ja punaista ilmaa.

Vasta hämärän tullen on elikot nyletty ja paloiteltu lihoiksi. Vuotia ja ruhonpuolikkaita latjataan ahkiojonoon. Miesten ei auta hetkeksikään ojentautua lepäilemään, sillä jalat ja käsivarret ovat väsymyksestä uupumaisillaan. On jatkettava, jatkettava, jotta ei kaatuisi tunnottomana tönkkänä hangelle.

Kuin horroksissa jouselliset taluttelevat vetohärkiä metsänrinnasta valjastaakseen ne raskaitten ahkioitten eteen. Koirat pitävät murisevissa rykelmissä siellä täällä peijaisia herkutellen parhailla sydänlihoilla ja maksoilla.

Mutta miesten joukosta ei kuulu edes pakinanpitoa. Naamat myrtyneinä he toimiskelevat kuin suutuksissaan sekä muille että itselleen.

Tapo oli lähtenyt kesken kaiken, levottomin mielin tappotanterelta.

Jo lahdella hän havaitsi, että hänen päällikkömajansa kattoaukosta nousi savua, häilähdellen ja tuprahtaen, kuten ainakin vast'ikään sytytetystä nuotiosta.

Hän on siellä! Ja hän elää...! tuntui savukierre julistavan onnellista sanomaa hiihtäjälle, jonka kalhu alkoi painua tanakasti hankea vasten.

Majan tulisijan lähellä paksulla havuvuoteella makasi Notburga, näköjään tainnoksissa. Tulijan mielestä riipaisi pahasti. Neito parka lojui turkki auki. Korea Maarianpuku painoi repeilleenä ja märkänä näkymättömästi hengittävää ruumista. Päässä oli ollut pelkkä liina, ja tämä oli solahtanut syrjään paksujen hiusten levätessä kosteina suikaleina havuilla.

Arpia, joka oli istunut maakivellä vartioimassa, poistui mykkänä. Neidon ruumis vavahti. Hän valitti hiljaa.

"Miksi teit ... tällaista?" Tapo kysyi äänessä pelkkää sääliä ja tuskaa.

Notburga kavahti istualleen, piteli hetken käsivarttaan, aivan kuin se olisi puutunut tunnottomaksi.

"Miksi yritit paeta?" Nyt vasta näytti neito heränneen. Hän työnsi kätensä havuihin ja tuijotti suurin silmin. "Miksi!" hän vastasi. Ja siinä sanassa oli huutoa ja katkeraa syytöstä. Kasvot tiivistyivät. Niihin tuli kova ilme, joka uhosi hetki hetkeltä yhä hurjempaa uhmaa. Katselijalle tuli pakostakin mieleen, että tuossa katseessa oli samaa taipumatonta, kulmainalista voimaa kuin Vuojolan Rotrud-emännässä ja että noilla huulilla ei ollut tänä hetkenä pyhimystä tai nunnankokelasta enempää kuin korpeen ajetulla pakananaisella.

"Miksi läksit?" Tapo toisti entistä jyrkemmin. "Kysy itseltäsi!" tuli jääkylmästi, halveksuvasti.

Mies synkistyi, kulmalliset tuimenivat ja yhtä jäinen oli vastaus: "Taattosi ja maammosi kädet ovat sidotut, niin kauan kuin olet Kalsoisten vanki. Ja siksipä ... varo toista kertaa yrittämästä!"

"Sinun taloosi en enää palaa", neito vastasi silmät palaen mieletöntä vihaa. "Huomen aamulla palaat... samassa raidassa ryöstäjäsi kanssa."

Mies poistui niska jäykkänä. Notburga tuijotti hetken itseään, sekautuneita hameenhelmojaan ja pukunsa rikkeimiä. Nyt vasta hän säikähti omaa kurjuuttaan, hamuili vapisevin käsin turkkia ympärilleen, aivankuin olisi joku häpeällisesti yrittänyt riisua hänen vaateverhojaan.

Kuorma-ahkiot olivat jo illalla lähteneet jutaamaan satapäisenä raitona paluumatkalle. Päällikkö oli yöpynyt jousellisineen Sarikan taloon ja oli nyt vasta, seuraavana iltapäivänä, lähestymässä Pyynikin korkeita hongikoita.

Päivä oli haurastanut kerstekuoren. Matka kävi hitaasti. Tapo ajoi jäljessä, muusta raidosta oikealla tuijottaen mietteissään jonon keskelle, jossa kulki Notburga-neidon pikkuvalkko.

Vasemmalta on alkanut kuulua jylmäävä koski. Jo siintää niskavesien laaja mustunut hottojää, josta alkaa hitaasti nielevä virta. Vaarallista paikkaa kierretään kaukaittain oikealta, kohti tuttua uraa, joka vie yli kannaksen Viinikanjoen suihin.

Raidossa syntyy sekasorto. Pikkuvalkko näyttää seisahtelevan, aivankuin sitä kiskottaisiin äkillisin nykäyksin ajohihnasta. Nyt se pyrkii yhtäkkiseen laukkaan oikealle. Mutta samassa se tekee kaarroksen vastakkaiseen suuntaan lähtien vauhkona laukkaamaan kohti sulaa. Ja samalla Tapo näkee, että ajohihna viuhuu sen kylkiä pitkin.

Sinun taloosi en enää palaa, kajahtaa uudestaan Tapon korvissa neidon eilisiltainen uhka. Nyt, nyt se ... aikoo ajaa ... palautumattomiin... Hihna viuhuu yhä korkeammassa kaaressa, valkko laukkaa kaula ojossa...

Tapo on noussut seisaalleen pulkassa. Hän tähtää sulapaikan mustaa rajaa, sitä kohtaa, johon näyttää vetävän pikkuvalkon kohtisuora juoksu.

Miehen voimakas ajohärkä on päässyt täyteen laukkaan. Se tölmää poikki seisahtuneen raidon, syösten vinossa kulmassa oikealta kohti pakenijaa.

Notburga on noussut pulkassa polvilleen ja kiihtää kiihtämistään elukkaa, joka näyttää vaistoavan kuolemaa ja yrittää kaartaa oikealle. Neito riuhtoo sitä entiseen suuntaan. Mutta sillä aikaa on takaa-ajaja voittanut matkaa.

Pikkuvalkko näyttää kuitenkin taas riuhtomisesta vauhkoutuneen mielettömäksi. Se tunkee sokeana kohti mustaa sulaa. Tapon sarvekas härkä laukkaa pitkin, tasaisin askelin. Hän ei uskalla heittää hihnaa, ettei eläin ryhtyisi mihinkään äkkinäiseen tenäntekoon. Hihna valtoimena ojentuneessa kädessä Tapo tähtää herkeämättä kuoleman mustaa rajaa. Hän näkee pyrynä sinkoavan lumen läpi, että neidon ajokas tekee hullunkierroksen lähellä jäänrajaa. Vielä hetki, yksi ainoa hetki! humisee takaa-ajajan aivoissa.

Samassa härkäporon mahtava pää sysää syrjään vauhkon vaatimen. Tämä lymähtää polvilleen.

Tapo on hypähtänyt hauraalle jäälle, tarttunut valkkoa kuonohihnaan ja työntää elikkoa hitaasti vaaranpaikasta taaksepäin. Kun hän tuntee lumista jäätä allaan, hän pysähtyy ja kahmaisee naisen pulkasta käsivarsilleen. Levein jaloin varovasti juosten hän kantaa taakkaa, joka puristuu häntä vasten melkein kuin hukkunut, joka ensi kerran onnellisena tajuaa pelastuneensa takaisin elämään.

Paksun lumen kohdalla Tapo laskee neidon hitaasti alas. Tämä ei irroita käsivarsiaan, vaan hengittää kuumasti hänen huohottavan suunsa alla.

Vähitellen tasaantuu neidon hengitys. Mutta nyt se muuttuu näkymättömäksi, suloiseksi virraksi, joka tunkeutuu miehen sydämeen kaikilta puolilta kuin puhdas, heleä veri. Se sanoo varmemmin kuin tuhannet sanat: tämä neito tässä on ollut minun joka hetki, tähän asti ja tästä alkaen...

Kuitenkin kysyy Tapo: "Halusitko kuolla?" "En halua, en enää...", hymisi vastaukseksi ajatukseton rakkaus.

"Miksi, miksi sitten ... äsken...?"

"En halunnut enää nähdä ... sinun ... nuorikkoasi ... Sarkoisten tytärtä..." Viime sanat tulivat syvältä, yhä uhmaten, mutta nyt soiden voitollisena lauluna.

Tapon rinnassa alkaa kuohua tulinen koski. Se on särkeä hänen kylkiluunsa kuin mitättömät korret. Hän hohahtaa nauruntapaisesti. Katsoo yli Notburgan pään. Näkee raidon seisovan liikahtamattomana jonona. Tajuaa ympärillään lämpöiset hanget, jotka ennustavat suojaa.

Raikuva, pitkä nauru hukkuu hehkuvaan ilmaan. "Sinä villipeurani, sinä vauhko sinivalkkoni..." Hän ei osaa sen enempää sanoa. Ja niidenkin sanojen hyväilevä moite hukkuu jälleen riemuitsevaan nauruun.

"Vai Sarkoisten tytärtä!" hän huudahtaa. Nostaa Notburgan kaksin käsin rintansa tasalle, vetää hänet omaan pulkkaansa. Viittaa kädellä jousellisille ja lyö oman hatasarvensa täyteen laukkaan.

23.

Näkymätön ansa.

Pyhimykset ja männinkäiset, toratanteret, vieläpä rintamaitten lempeäpaisteinen elämä oli jäänyt Notburgan ja Tapon selän taakse.

Tapo ei lakannut ihmettelemästä entistä itseään, koko tähänastista elämäänsä. Sehän oli ollut ylen nuoren olennon yhtämittaista ajamista näännyttävältä taipaleelta toiselle, vihasta vihaan, veriteosta toiseen. Se oli ollut huohottamista henkipaton läähättävillä juoksuilla ja kostonhimon lievittelemistä rutaisilla suovesillä.

Ei koskaan hän ollut saanut elää, kuten muut. Aina oli sukuperinnön veristävä kannus ollut painettuna hänen kupeeseensa. Ja hän oli tottakin vaeltanut nälänkuoliaana, jolkutellut sutena ja laukannut vauhkona, läkähtyvänä peurana jonkin tunnottoman voiman ajamana polkuhaudasta toiseen. Jo kauan aikaa sitten, tuon tuostakin hänen tuijotellessaan toivottoman kaukaista Notburga-neidon unikuvaa, oli kaikkien muitten, onnellisten ihmisten, elämänaskare ja rakkaus viiltänyt kipeästi hänen salaisimpiin ytimiinsä.

Kun Arpia oli taannoisena kevättalvena tullut nuorikkonsa kanssa häntä vastaan matkalla kaskenrastintaan tai kun Mieho oli löpissyt omia vierustelemisiaan ja Kainutar yli kalmanselkien haaminut Sarijoutsen rinnalla, silloin oli hän osattomana tuntenut kateuden käärmeen kaluavan hitaasti mieltä ja tuntoa: Niin noilla muilla ... mitenkäs minulla? Vain käsky, isien heltymätön käsky, jota oli lempeyttänyt vain Kuura-taaton jalomuotoinen, valonvälkkeinen hahmo...

Mutta nyt kun hän oli tuonut Notburgan Kalsilaan, puettanut hänet punavalkeaan hämäläisneidon pukuun, ei hän nähnyt ketään muuta eikä ajatellut mitään.

Jokainen sen näki ... hänen huumaantuneen rakkautensa.

Maretta-neito oli muutaman päivän kuluttua jatkanut matkaansa sukulaistaloon. Mutta hänellä oli ollut riihitiellä keskustelu Rautaparran kanssa.

Tämä köpötteli ensi kerran elämässään konkeloisen kepin varassa. Pään vaiva ei heittänyt, raudankarvainen parta oli muuttunut hallavaksi ja saanut kasvaa hoitamattomaksi. Puheenpitokin oli jo alkanut väpättää huulia vanhuksen tapaan, joskin välkähteli vielä katse valppaana ja terävänä.

"Jo on taitanut Hämeen päämies hypätä hameisiin", Maretta alkoi. "Helmoissa urohon palkka, sanotaan", ukko kierteli arkaa asiaa.

"Muistanetko Nohkuan aitanperiltä latelemiasi ojakonnan viisauksia, jotta muka ... tarvittaisiin omien umpilampien puhdasta rautaa?" "Muistanenpa toki... Sulle puhemies, muille konttimies, mutta ... annapa ajan vanheta syyskylmiin, jo putoilevat oksilta muuttolinnut..." "Kenpä tietää, ehkäpä, mutta silloin on ainakin Kalsoisten päämies menettänyt maineensa ja kunniansa!"

Ukko katsoi kysyvästi. Maretta lisäsi yhä katkerampana: "En saanut tovinkaan verran armoa sille edes viestejäni kertoa... Nyt on sinun ne hänelle vietävä. Sano, että Nyyjänäisten munkki on alkanut toden perään ristiretkisaarnansa ja että Visbyn herrat lähettivät jo syksyllä Vuojolaan uudet varusväet ja nyt ovat tehneet liiton Laatokan varjakoitten kanssa..." Hän hengähti syvään, ikäänkuin valmistuakseen painavimpaan iskuunsa. "Ei liene pahimmoiksi hänen kuulla", neito jatkoi katkerassa ivassa, "että Torkel Haakin poika, joka surmasi hänen oman taattonsa, varustaa laivastoa hyökätäkseen vuokselaisten selkään, näiden yrittäessä ensi keväänä lännen vesille. Mutta ... eipä taitane enää se mies joutaa ... verivelkoja muistelemaan..."

Rautaparta pysähtyi. Hän joutui hätään sukunsa puolesta. "No, jopas tuli narri naineheksi... ajattomalla ajalla", ukko tarttui sovitellen Maretan käsivarteen. "Mutta me, mepä luemme sellaiset nostatukset, jotta routa ajaa porsaan ... omille kaukaloille..."

Marettaa näytti inhottavan yhtähyvin ukon hyvittely kuin oma itsensä. Hän päätti synkästi, puhuen puoliksi itsekseen: "Tahtonenko sitäkään, en tiedä. Kuitenkin ... olen pessyt itseni puhtaaksi verellä ... vieraista saastahisista ja sen olen valmis tekemään myös sen ainoan miehen puolesta, joka kykenee johtamaan Hämeen suurinta sotaa."

Neito ojensi kättään hyvästiksi. Ukko näytti keränneen koko entisen tarmonsa tuimaksi katseeksi ja vastasi: "Ja se tehdään, jos muu ei auta. Vuota Sarkolassa sanojani, ei jätä muuriainenkaan omia muniaan hoitelematta..."

Ukko kääntyi. Hoki vielä paluumatkalla itsekseen: "Eipä jätä ... ajallaan hoitamatta... Eikä jätä heimo heitteelle parahinta kuopustaan..."

Tapo jakoi vielä kevään tullen yksiä ja toisia käskyjä. Aution Sarikan hän lähetti, antaen mukaan omia jousellisiaan, masentamaan lopullisesti Synsiän Jauva-lapin, joka ei ollut vielä saanut kostoa Nokke-tytön kuolemasta. "Sen seitansa juurella saakoot he polvillaan vannoa sinulle alamaisuutta ja maksaa verot Aution ja Kapeen aittoihin."

Hänestä oli tuntunut, kuin hän itse olisi sillä tavalla maksanut viimeisen veronsa menneisyydelle ja olisi nyt vapaa nykyhetkeä, tätä omaa kevättänsä ja rakkauttansa varten.

Muutenkin hän näytti näinä aikoina toimivan yht'äkkisten mielijohteitten varassa, välittämättä juurtajaksaisista suunnitelmista. Kun toi Kaukos-ukon poika Keuruselältä viestin, että Huuhkojärven nokinaamat olivat kevätnuotallaan työntyneet hänen kalavesilleen, hävittäneet hänen katiskansa ja varastaneet hänen rysänsä ja verkkonsa, näytti päällikkö saaneen oivan ajatuksen. Hän läimäytti, polveensa ja sanoi Notburgalle: "Me lähdemme mekin ... kevätkalaan ... kahden!" Turhaan koetti Rautaparta estellä: "Ja kaksinko muka otatte vastaan lappien salanuolet? Muistanet Ikätoran kuolemaa..."

"Yksin ne otan, tuohon silmään, halliparta!" iloitsi yhä Tapo, ryhtyen malttamattomana jakelemaan lähtökäskyjä. "Lie niitä tällä erää suurempiakin asioita kuin päällikön lähteä ... kevätkutuun", koetti Rautaparta viitaten kertomiinsa Kokemäenviesteihin.

Mutta Tapoa ei saanut tällä erää mikään suuttumaan. "Kah, jospa työnnynkin kotovävyksi Vuojolaan", hän laski koirankurista leikkiä. "Äläkä yritäkään sitten enää, vanha kelmi, anoppia ja minua kaupoissa peteskellä!"

Ukko ymmärsi, että tuo oli yltiöpäistä pilkkaa. Mutta kun hän katsahti onnellisena nauravaan Notburgaan, alkoi hänen suunsa väpättää sanatonta suuttumusta. "Tuollainen houkutuslintu ... sepä se saattaa miehen mielen viedä... mihin tahansa, vaikkapa ... oman heimon pettäjäksi, viho viheliäiseksi epatoksi", hän ajatteli sydän täynnä surua, epäluuloa ja karmeutta.

Eikä ennättänyt kulua päivääkään nuoren isännän lähdöstä, kun alkoi ukko hankkiutua matkalle hänkin ... Sarkolaa kohti.

24.

Sala-ampujat.

Notburgan tyttöaikaiset hupakonkuvitelmat kuninkaanpojasta, jolla oli purppurainen teltta viheriällä nurmikkokennäällä, olivat toteutuneet ihmeellisellä tavalla.

Tänne Huuhkojärven kaukaisimpaan kuruun, joka päättyi keväänvihreään nurmitörmään, oli Tapo hänet soutanut monisyltäisten kalliopahtain lomitse. Kuin noitumalla olivat tulleet käppyräiset vinosilmät ja rakentaneet tuohisin loutein vilpeän himmeän kodan, jonka pohjan he olivat peittäneet hienoin vasannahoin, vieläpä ilveksen- ja karhuntaljoin. Mutta nuotiokivet, keittopaikka, oli rakennettu ulkopuolelle, tähän tuulettomaan rantakouruun, jossa sopi somasti puuhailla ... vuotellessa metsäpolulta tai kalasta nuorta isäntää. "Olenpa lapinpoikain ruhtinas!" oli Tapahainen nauranut hänen ihmettelemisiinsä. Ja vääräsääret peskiäijät olivat kumarrelleet, kadonneet taas olemattomiin, jonnekin ... kuulema Tarhian selän kalakentille.

Notburga kurkisti kapeata järvenväylää pitkin. Hänen oli ikävä, jokahetkinen ikävä tuota miestä. Yksinolo oli hänelle salaista kammoa keskellä huumaavia muistoja. Takainen korpi kohosi kaljuksi kallioksi. Se oli Golgatan vuori, kituliaat kuuset seisoivat kuin ristien sarjat sen ylimmällä laella, ja käkkyräpetäjien latvukset näyttivät kipeän pistäviltä orjantappuraseppeleiltä.

Notburga hymisi vanhalta muistiltaan suojelusta Helena-pyhimykseltä, joka oli löytänyt Kristuksen ristin ja herättänyt sen kosketuksella kuolleen nuorukaisen eloon.

Mutta samassa hän naurahti vapautuneesti. Tuo hullu mies, hänen Tapahaisensa, oli sekoittanut koko hänen pyhimystensä maailman. Jos yritti niitä sille opettaa, ei ollut tuonaankaan, löi leikiksi, väänsi ne pakanalliselle kielelleen ja pani hänetkin pakostakin hymyilemään. "Osataanpa meilläkin!" hän remusi. "Heltteri heleä neitsyt!" se sepitteli itsestään pyhästä Helenasta, muka muistellen maammonsa lukuja. Jos sattui hän muistamaan neitsyellistä Barbaraa, se alkoi taas hokea omia loitsujaan: "Purppula puhas emäntä..." Eikä sille osannut suuttua, jos vaikka loilotti pyhän kirjan Susannasta: "Sanervatar saunapiika, oletkos löylyssä asuva...?"

Näin yksinollen hänen pyhimyksensä näpertelivät kuin hyjätyt linnut pienin nokin hänen tuntoaan. Mutta kun saapui tuo mies, loikkasi veneestä ja nosti hänet käsivarsilleen, ne lensivät olemattomiin. "Minä olen Nyypetti, Tapion poika ja sinä, sinä olet Tyytikkö, Tapion tytär", hän hyväili huulillaan, äänellään, koko voimallaan...

Silloin oli hän kuin loihtimalla onnellisessa turvassa.

Jälleen on Tapo palailemassa rysännostosta ja katiskankoennasta. Hän meloskelee veltosti, melkein laiskasti lapinmiesten ruuhta, jonka hän on heiltä verottanut kalaa käydäkseen. Maitiahventa ja kutuhaukea lojuu ja ponnahtelee ruuhenpohja ruuhkanaan.

Kalliopahdat ja ohukaiset koivut kuvastuvat rannalta pohjattomiin. Liikkumaton taivas tuijottelee varjojen keskeltä loppumattomana kaivona.

Tuonne taakse ... oikealle kädelle jäi kivikkovieru, jolta hän oli lähtenyt Ikätoran kanssa ukko paran kalmankierrokselle. Tapaus tuntui olevan ajattomien aikojen takana. Tuosta ... kallionkyljestä, Koljonpään alta oli silloin työntynyt kaatosateessa kaksinkertainen ukonkaari kahtena miekanlappeena ja ennustanut veritöitä...

Nekin olivat nyt lukemattomien penikulmien takana, kaukaisten torakenttien tuolla puolen.

Minkä kiersi nyt miehessä veri, sen souteli syviä, ajatuksettomia rantoja ... hukuttavassa erämaassa. Ei ollut tarvis miekkaa kupeella, ei keihästä eikä kilpeä. Paadar-lapin heimo oli talttunut muutamalla lujalla sanalla: "Yksikin salanuoli, ansa tai loukku minua vastaan hävittää sinut ja sinun kotakuntasi, niin ettei nouse siljoiltasi savunkiekuraa", hän oli lukenut Paadarille lyhyen lain. Ja äijä oli lähetellyt yllinkyllin lahjaveroja ... rasvaisimmat makkaransa, paistetut poronaivot, lapinkaakut ja ottemit, joista oli soma kornailla luunytyä puukonkärjellä.

Ei puuttunut maitoa, ei rasvaa, ei nahkaisia ... hänen nuorikoltaan...

Meloskelijan silmä ei osaa pitkään aikaan kiintyä mihinkään. Tuore pihkanhaju, raskaitten, kimmeltäväin tervaleppien lemu tuosta ... melkein käden ulottuvilta ja koivunlehvien heikeä tuoksu, joka aavistutteli kotoista kylyä, upotti hänet aivankuin pehmeään syliin. Syvällä olemuksen uumenissa lepäsi rauha, sama rauha, joka oli asunut lukemattomien eellispolvien veressä, miehissä, jotka rahoen tai ryöstäen olivat tuoneet antilaansa jalankäymättömiin sysmiin ja salvointaan veistelleet nuorikon imettäessä kaltevalla aholla esikoistaan.

Tuollainen nuori emäntä oli kuin hänen sukutarinansa vakavakatseinen maanvaimo, joka oli juottanut tylleröisen tenavan miehen kokoiseksi ja sanonut: "Mene ja valloita tämä erämaa..."

Niinpä oli sittenkin juolahtanut mieleen taas tuo muinainen taattojen käsky. Mutta nyt se ei jännitellyt hänen mielenjänteitään. "Aika tapella, aika vierustella", hän oli tässä eräänäkin päivänä virkahtanut Notburgalle tämän viitatessa lähestyvään vainoretkeen.

Ja kun Notburga oli yrittänyt jatkaa: "Säästänetkö taattoni?" hän oli huitaissut huolettomasti: "Se tupelkaini... hoitakoon kauppojani Voionmaan satamissa!" Ja tovin kuluttua hän oli lisännyt yhtä huolettomasti: "Ja pappi saa lukea sulle synninpäästöt, jotta ... ei ole sinun tarvis kantaa olkiseppeleitä ... Vuojolan raunioilla."

Oliko hän mikä telakkaorja, jonka pitäisi lauta laudalta nitoa uiskot ja imetellä tervat? Hän oli päämies, joka itse tiesi aikansa ... lähteä, käskeä ja taistella.

Nyt, tänä päivänä huomenissa ja tuonnemmaksi ... ei ollut muuta tarvis kuin lepäillä uneliaana petona, iloita oman verensä mahloista ja syödä kyllältään nuoren nuorta saalasta, jonka jäsenet olivat ihanammat Paadarlapin luunytyjä ja vasanaivoja...

Siinä tarttui sittenkin silmä alastomaan haavankylkeen. Se pani hymähtämään. Haapa parka pysyi muita kauemmin lehdettömänä, kun ei ollut toisten tapaan kumartanut ristiä kantavaa Kiesusta, oli Notburga selittänyt. Ja siksi sen muka lehdetkin saivat väristä läpi kesän ... katumuksesta ja omantunnon tuskista... Silloin hän, Tapo, oli kyllältään nauranut ja huudahtanut Notburgalle: "Siinäpä luojanluoma minuista lajia ... ei osaa kumarrella Kiesuksia!" "Varo, varo, Tapahaiseni", oli nuorikko hätääntynyt. Mutta hän oli hukuttanut koko sen pään, hiukset, silmät ja suun ryntäitään vasten...

Ruuhi oli kesken ajatuksia pysähtynyt. Katse ei päässyt irti haavan kelmeästä varresta. Sillä siinä törrötti, selvääkin selvemmästi... pitkäsulkainen nuoli.

Tapo kavahti. Vetäisi rantaan. Kiskaisi nuolen käteensä. Nokinaamojen tekoja... Hän mittaili suuntaa ja välimatkoja. Sen oli täytynyt lentää yli järven. Mutta ... kukapa nyt tähän aikaan keväästä edes oravaa ampuisi? Ei edes ahmaa tuolta saakka kukaan kykene osaamaan, ei edes lapinampuja... Eikä ollut tapana lapinsaidoilla tuhlata rautakärkiä turhiin?

Pieni levottomuus oli alkanut kaihertaa mieltä. Kun ei kuitenkaan ollut mitään järjellistä syytä sen suurempiin epäilyihin, hän heitti nuolen pois tyynnytellen itsekseen: "No, mitäpäs ... lie joku keskenkasvuinen pilanpäiten lennätellyt..."

Tapo ei ollut löytämästään puhunut mitään Notburgalle. Eikä heidän piilopirttinsä onnellista elämää viikon päiviin häirinnyt mikään.

Silloin kuitenkin ammahti äskeistä selvempi merkki vihamielisestä maailmasta.

Notburga tuntee aamuvarhaisessa unessaan päivänsäteen kutittavan suloisesti silmäluomiaan. Unimielissään hän aprikoi, joko lie avattava silmät ja noustava tulentekoon. Hamuileva käsi tuntee, että vierustaljalta on mies jo lähtenyt ... kalanhakuun.

Näistä luomenalisista kuultavista näyistä ei henno yht'äkkiä irtautua. Niissä näkyy hänen rakastettunsa niin läheisen selkeänä, aivankuin pitäisi tuossa... omalla kämmenellään koko suuren miehen ja hyväilisi mielensä mukaan...

Kuitenkin hän alkaa nouseskella. Pääsee lynkämöisilleen, kihertää yhäkin omia naurujaan ja kierähtää keränä taljalle. Jo kiepsahtaa lopultakin jaloilleen ja kulkee silmiään varjostaen oviaukolle.

Rantatörmällä seisoo selkä häneen päin Tapo tarkastellen niska kumarassa jotain hyppysistään.

Notburga hiipii selän taakse, nostaa hengähtämättömänä kätensä miehen olkapäille. Mutta Tapo ei käänny. Jupisee puoliksi itsekseen: "Niin on, selvä on ... myrkytetty lapinnuoli..."

Vielä kerran hän tarkkaa nuolta ja koskettelee varovasti sen rautalehteä. Tässä on tahmeata rasvaa. Ja nuolen varressa on puukon viilto. "Vai oikein peurankaatoon ... ovat lähteneet, peskipojat..." Sillä nuolella oli tottakin tarkoitettu surmaa. Se oli näet raskas ja tappava, ja lovi sen kaulassa oli tehty sitä varten, että kun hirvi tai peura, joka oli saanut sen kylkeensä, hankasi heikosta kohdasta puunkylkeen nuolen poikki, ei saanut myrkytettyä rautakärkeä lihoistaan irti. Eikä myöskään, jos ihminen sattui otukseksi sitä saanut hevin haavasta vedetyksi.

Tapo oli juuri äsken seisonut ruuhensa pääpuolessa, aikoen työnnältää sen veteen. Hänen kumartuessaan oli yht'äkkiä ilma alkanut surista, ja yli päälaen oli suhahtanut nuoli, joka oli uponnut seläntakaiseen törmään.

"Vai niin, vai sillä tavalla pidit valasi, Paadar parka!" huudahti Tapo. Hän näytti arvioivan tilannetta. Notburga ei voinut jäädä tänne yksin. Niitä saattoi yhä piillä joka pensaikossa. He läksivät yhdessä yli järvenperukan ja siitä maitse Tarhianselän lapinkentille.

Astuttuaan metsänreunaan, josta avautuivat saamelaisten kotasiljot, Tapo huudahti yllättyneenä. Rannankaarre oli tyhjä. Ei yhtä ainoata kotaa, ei elikkoa, ei ihmistä. Rantapetäjässä kuukki yksinäinen korppi. "Ohoo, vast'ikään ... paettu", jupisi Tapo. Sillä korppi oli kotakansan viisas pyyntilintu, jolla oli tapana seurata vaeltavien lappalaisten kintereillä paikasta toiseen ja raakkuen ilmoitella hyvät apajat ja jäkälämaat isännilleen.

He työntyivät äskeisille kotasiljoille. Lähdöllä näytti olleen kiire. Tulisijojen ympärillä ei ollut ainoastaan rikottuja munankuoria ja kalanruotoja, eräällä oli vielä patarani puolillaan keittoa ja lähettyvillä ehjä ruojuskenkä. Sitä paitsi riippui yhä ulommassa niemessä kuivamassa käpäläverkko, jolla kalalappien oli tapana kokea lohipurnujaan.

Sanaa sanomatta Tapo veti Notburgan paluumatkalle. Tultuaan jälleen kallioille, joiden alle oli jätetty ruuhi, he näkivät idästäpäin hienoisen savukiekuran nousevan ilmaan. Oli selvää, että niillä main olivat kotakunnat jo luulleet päässeensä turvaan ja sytytelleet ensimmäisen nuotionsa.

"Nyt voit mennä rauhassa majaan, minä lähden", Tapo tokaisi tarttuen päättävästi miekkansa kahvaan. Notburgan hätä ei auttanut. "Ole rauhassa", mies virkkoi, "silmästä silmään ei rohkene konsa lapinäijä tähdätä pirkkaa".

Takaa-ajaja oli oikaissut suoraan läpi laajanotkoisen laakson kohti nuotiota. Mutta kun hän oli päässyt lakealle harjulle, oli siellä taas tuo tilapäinen kotakenttä tyhjä. Vain tuhka oli vielä lämmin pienellä tulisi jaha ja ympärillä tyhjäksi järsittyjä lohenpäitä.

Yhä enemmän vimmastuen, hiostuneena ja nälkäisenä, hän työntyi taas seuraamaan pakenijain jälkiä.

Aukeaman idänpuolisessa reunassa oli petäjän vesaan tarttunut jonkun lapinkanan kuikannahkainen pussi, jossa oli luuneula, lankaa ja nauhanpätkiä.

Tapo oli pysähtynyt ja punnitsi pientä pussia melkein hellävaroen kämmenellään. Hän ei voinut olla muistamatta pienen Nokke-tytön piipertämistä kotopihoilla, sen sirkeänkoreita nutunnauhoja ja parhainta ylpeyttä, kuikannahkaista ompelupussia.

Tuo muisto ikäänkuin pelasti hänen mielessään Paadarin kotalaiset ankarimmalta kostolta. Hän oli jo vähällä kääntyä takaisin.

Mutta samassa näkyi äskeinen korppi lentää lekottelemassa yli harjun. Se laahoi matalalta yli idänpuolisen laakson ja näytti laskeutuvan vastapäiselle rinteelle.

Tapo merkitsi itselleen suoran suunnan ja läksi kuin läksikin taas kotalaisten uutta asentopaikkaa kohti.

Ja täältä, loivasti nousevalta petäjikkörinteeltä, hän heidät yllätti. Naisväki on jo pystyttänyt kotariu'ut ja latoo parhaillaan niille tuohilouteita. Lapinkakara huutaa maahan jätetyssä komsiossa, jota vastaan hieroo kylkeänsä pieni, musta lapinkissa. Tenavan äiti ei näytä kerkiävän kapaloistaan tyynnyttelemään, kun on juuri kyykyllään nuotion luona kääntämässä kivilaatalla paistuvaa ohutta leipää.

Kotalaiset näyttävät täysin huolettomilta. Paadar-äijä istuu unisena matalalla kivellä heilutellen tuluspussiaan ja jauhaen leukapielissään poltetun koivunpahkan väettämää pihkamälliä. Petäjien lomitse kuuluu puunhakkuuta ja nuoren miehen joikausta, joka laulaa keväthankien sokaisemasta vaatimesta, joka ei enää saa konsa kuulla kevätkäen kukkumista.

Paadar-äijä on tuupertua säikäyksiinsä, kun pirkkapäällikkö yht'äkkiä seisoo hänen edessään ja heittää myrkytetyn lapinnuolen hänen peskinsä helmaan.

"Rikoit valasi. Tuo on kasteltu myrkkymujuissa minun päätäni varten. Ja sinun heimolaisesi jousenuralta se läksi. Tunnustatko?"

Huolettomana askartelevan lapinsiljon elämänmeno näytti samassa katkenneen kuin miekan terään. Joikaus ja hakkuu lakkasi, naiset pysähtyivät vavisten paikoilleen, ja Paadar-äijän leuat jäivät kauhusta ammolleen, ruskean liemen valuessa ryppyistä suupieltä pitkin.

Hän heittäytyi kontalleen kuin seitakuvan eteen, painui maahan kädet ojollaan ja hamuili verottajansa kengänkautoa, aivankuin olisi aikonut hieroa hyvitellen parhaat uhrirasvansa julmettuneen jumalan jalkapöytään.

Ei ollut hänen syynsä eikä heimon... Oli varoitellut kotalaisiansa valtoja vastaan kaunoja kantamasta. Kuin tshiätshis ... pyhä tiaisparka suuren Taalon kidassa, kuin pienen pieni tiuku hatasarven valjaissa ... niin ovat Mieshogieshen lapset pirkkavaltojen alla. Ei ole nousemista, ei...

Mutta hänen pojanpoikansa, nuori Njolpa, oli ollut pienestä pitäen vaaranväen noituma, maahisten vaihtama. Ei osannut pysytellä hiljaa kalassa, uiskenteli kuin nuori hirvas ja sukelteli kuin majavanpoika auringonlaskun jälkeen ... ei pelännyt tshattsi-haltiata, joka sellaisen, jumalattoman, sotkee jouhimatoisiin hiuksiinsa. Ei edes yksisilmäisen Tiermes-jumalan liekehtivää jousenkaarta säikkynyt eikä sen vihapäistä jylmäystä taivaalla...

Se se oli ... poika parka salanuolen sinkahuttanut, ja he, muut kotalaiset, olivat säikäyksissään lähteneet pakomatkalle.

"Parahan kirjonauhaiseni, hopeavöiseni saat valita lapinkanaksesi... Ja lumivalkeat peskit ja valkonahkaiset kengät saa hän myötä... talven varaksi... Vai halunnetko enemmän...? Ota, ota ... saivokansalle heitämme uhriksi savukuntani kuopuspojan? Tuossa, ota, tuossa se makaa, sano sana, mutta ... heimo säästä, säästä..."

Tapo katkaisi vanhan nokinaaman pitkät rukoilut: "Tuo pojanpoikasi tänne!"

Hänen eteensä astui lappalaiseksi tavallista salskeampi nuorukainen: suorasäärinen, uhkasilmäinen ja pystypäinen miehenalku, jonka kapeat huulet olivat puristuneet mykäksi, avautumattomaksi vihanpiirroksi ja jonka korvenkävijän jäntereissä oli keveätä, yht'äkkiä yllättävää ilveskissaa.

"Hyvä", pirkka laski tuomion lyhyesti ja rauhallisesti "seuraat minua ... panttivangikseni. Muun kotakansan on palattava huomenna kalakentilleen." Eikä hän saanut kovilta kuulostaviin loppusanoihinkaan sen syvempää julmuutta: "Jos pakenet, saa heimosi siitä koston. Ja jos yksikään heimostasi yltyy sala-ampujaksi, saat sinä sen maksaa hengelläsi. Onko selvä?"

Njolpa nuorukainen nyökkäsi mykkänä. Pirkka viittasi ja katosi kuin tuulen tuoma peikko vankeineen, niin että Paadar-äijä luuli nähneensä oman tuulenjumalansa, pieggo-oumiksen, jonka liikkuessa ei uskaltanut viheltää, ei noitua eikä kiroilla, sillä se oli äkkipikainen, pahapäinen ja turhan turhastakin riehahtava jumala.

Oli tuuleton, kellervän kuultava aamuyö Tapon vankeineen lähestyessä Huuhkojärven havumajaa. Läpi rinteen lehvistön välkkyy vastaan järvenpohja suurena, helmenkimmeltävänä lähteenä. Silmä ei erota mikä on varjoa, mikä ilmaan ylentyvää lehvistöä tai kuusentutkainta. On olematonta ja ajatonta. Vain vilpeä, heleä ilo kiertää nälän keventämässä ruumiissa. Ja siinä nukkuu kukkea nurmikkotörmä verevät kastepisarat lehtien kuvuissa ja kehäkukkien pienissä auringoissa.

"Hän nukkuu ... vireätä unta kuumalla taljalla", ajattelee tulija. Njolpa jää seisomaan mykkänä, tummana hahmona. Tapo hiipii oviaukosta majaan. Täällä on himmeää, viheriää valoa. Valkeat vasannahat kiiltävät hopeankarvaisena mattona. Ilveksennahat puuntavat värikkäinä kuin suurten lohien kyljet kuultavasta vedestä. Ja kaksi suurta karhunnahkaa reuhottaa kuin makaisivat elävät mesikämmenet rähmällään, kuono maata pitkin.

Mutta ... maja on tyhjä!

Tapo ei usko silmiään. Iloinen nauru elää yhä huulilla. Mutta katse ei tapaa sittenkään ketään... vain valon vipajavaa virtaa, joka olemattomana, aineettomana alkaa aivankuin soida korvaan.

"Se on ollut hereillä... Se on piiloutunut!" pälkähtää päähän. Hän huhuilee pihakennäällä. Kaiku vastaa kalliopahdoista pitkänä, luonnottoman täyteläisenä äänenä, joka alkaa vähitellen kammottaa.

Perhoset ovat heränneet päivänlentoihinsa. Mutta ne näyttävät kirkasta ilmaa vasten tummilta varjoilta. Ja yht'äkkiä tuntuu lintujen tuhatääninen viserrys hämmästyttävän räikeältä. On kuin se nyt vasta olisi alkanut, yht'aikaa kaikista puista, jokaiselta oksalta ja jokaisen lehvän takaa...

Huhuilijan ääni muuttuu huudoksi, jonka alla on hätää.

Tuossa on ruuhi paikallaan... Ja tuolla vene, jolla he olivat tänne taipalet soutaneet... Vielä kerran kajahtaa huutajan ääni ärtyvänä käskynä: "Tule, tule...! Missä olet, missä?"

Tapon katse kiintyy Njolpaan, joka seisoo yhä hievahtamatta paikallaan, mutta osoittaa sormellaan rantahiekan ja kallion rajaa, jossa on orjantappurapensaikkoa kukanalut yhä piilossa lujien suppujen sisässä. Sieltä helottaa kuitenkin punaista väriä ... punaista kirjailua siniseltä pohjalta. Se on Notburgan otsanauha!

Tapo syöksähtää rantaan. Pensaikkoa on tallattu ja raastettu. Kukkien okaisiin varsiin on ikäänkuin tartuttu molemmin käsin... Okaita on mennyt poikki! Tuossa, tuossa on kuin veritäplä ... okaan repimästä kädestä...

Tapo kulkee matalana kahlaten pensaikon toiseen laitaan. Sieltä on nurmilaikka, joka erottaa pensaston kalliosta, tallattu sekin. Ja tuossa, kallion kupeessa, päättyvät jäljet yht'äkkiä ... jyrkkään, viettävänä kalliona syvenevään rantaan...

Hirvittävä varmuus on iskenyt tulenlieskana Tapon aivoihin. Se on houkuteltu majasta, sitten ... se on raastettu rantaan ja ... hukutettu tai ... ryöstetty!

Takki repeää yhtenä riuhtaisuna hänen yltään. Hän syöksyy kalliolta syviin, pitkiin sukelluksiin. Seisovin silmin hän tunkee kuultavaa vettä, saa kiinni pohjahakojen niljaisista lonkeroista. Nousee pinnalle, haamaisee rantaan puutunein käsivarsin. Huohottaa hetken maassa ja syöksyy uudelleen syvyyteen, palatakseen taaskin entistään menehtyneempänä.

Nuori Njolpa näytti oivaltaneen, mistä oli kysymys. Sanaa sanomatta hän ryhtyi vuorostaan sukeltamaan. Viipyi syvyyksissä luonnottoman pitkät ajat. Nousi pinnalle. Mutta ei haamaissut edes rantaan, vaan pulahti telkänpoikana taas pinnan alle, moneen kertaan, loppumattomiin, kunnes pudisti jäykästi päätään: "Ei ole hukkunut."

"Lapinkansanko tekoja?" oli pälähtänyt ensi hetkenä Tapon mieleen. Mutta kun hän katsoi lapinpojan sukeltamista ja näki Paadar-äijän säikähtyneet kasvot, kääntyivät hänen epäluulonsa pakostakin toisaalle.

"Entä Vuojolaisten vakoojat?"

Entä omaheimoiset, jotka olivat myrtyneinä pälyilleet, vieläpä nurisseet vierasveristä vastaan ... jo Kalsilassa?

Kysymys kysymyksen jälkeen ponnahteli esiin toivottomasta pimeydestä. Niiden ajamana hän kuin unessa kantoi muonaa veneeseen. Näki äkkiä evästä karttuneen kylliksi keulaan, astui airoihin ja viittasi lapinpojan yläsille.

Hetken kuluttua huojahteli kaislikko ja kevättulvaisessa vedessä siellä täällä seisova rantapajukko pystypäisistä mainingeista, jotka työntyivät kahta puolta hyrskynä etenevästä keulasta.

25.

Verenpunainen horsma.

Haapa oli jo sekin päässyt lehteen. Mutta Tapon tuskin tarvitsi sitä nähdä tavallisin silmin. Hänen katseensa etsi, hänen suunsa kyseli ja hänen korvansa kuulostivat vain yhtä ja ainoata: kadonnutta Notburgaa.

Viikkokaupalla hän souti Njolpa-lapin kera Näsijärven kalakenttiä hakien jälkiä hukkuneesta. Ensi työkseen, laskettuaan Keurunselän kosket, hän oikaisi veneenkokkansa Mustaselälle, sorrilaisten erärannoille, saadakseen Miehon avukseen. Täällä hän sai tarpoa aina ylimmäiselle Heräjärvelle asti, ennenkuin tapasi Perko-ukon ja tämän nuoremmaiset, Lipon ja Teiskon, Poukan ja Hosso-pojan, katiskakaislikoiltaan.

Mieho oli jossain etelässä, ehkäpä Kalsilassa, jonne oli tullut Vuojolasta neuvottelijoita, selitteli vanhaisäntä silmissä hänelläkin jyrkkää vastahenkeä, kuten kerran Kalsilan pihalla järähtäessään karmeat sanansa mustakaapuja ja varjakoita vastaan. Ukon jäyhä, melkein halveksiva vastahangan veto ja tuo hämärä tieto iski ilmannuolena haeskelijaan. Niinpä olivat olleet Vuojolaisten kätyrit liikkeellä! Nekö, nekö olivat ryöstäneet hänen nuorikkonsa? Mutta kuinka ne olisivat kyenneet työntymään sinne saakka ja saalistansa kuljettamaan näillä taipaleilla, joilla kolusi kaikkialla oma heimo eräkentillään?

Vene juoksi jälleen laineita, nyt myöskin Lippo ja Teisko soutajina, kohti Aution taloa, jossa astui kynnykselle Kainutar, liepeissään pojan tenava ja sylissään tytön tyyperöinen. Sarikka-isäntä meloskeli takamaillaan, Pirttijärven katiskoilla.

Nyt Tapo sai, isäntää haettaessa, hetken levätä turtunein käsivarsin, pakottavin kämmenin, horteisessa mielessä vain yksi ajatus: suonmättäistä, kirokiven sisästä, ilmasta tai suoraan hornan häränsilmästä oli noussut häntä päin suikulainen ja salamyrkkyinen lapakäärme, jota vastaan eivät mitkään loitsut auttaneet.

Sarijoutsi saapui synkkänä. Uutiset olivat olleet huonoja. Monien kyläkuntien miehet mörisivät jo isona karhuna päämiestä vastaan tämän vierustelemisesta vihaverisen kanssa. Häneen oli muka mustapäinen vetehinen ... se pahin kaikista, Vennontytär, tartuttanut veenvihaiset ruohtumat ja mielen viat, jotta ei enää kyennyt muuta kuin kainaloitaan syyhyttelemään vierasverisen kupeella...

Tapo katkaisi yhä synkistyen Sarikan jaaritukset: "Saastahiset velhot! Ne tukehutan kyllä aikanaan omiin mujuihinsa. Mutta missä on Vuojolan neito? Oletko kuullut jotakin tai nähnyt sen ryöstäjiä?"

Mutta Sarikka ravisti vain päätään vastaukseksi ja lisäsi uusia tuhoviestejä. Oli muka parhaillaan Kurjen Aimatar naittelemassa Miela-sisartaan Voipalan Aikarille, jotta saisi Sääksmäen isoiset luopumaan Kalsoisista. Ja muutenkin ... jos puolustelivatkin häntä yhä häkäsaunalaiset, olivat Pirkkalassakin Lempoisten talolliset taas kääntymässä henkipattoisen Aimalaisen puolelle. Oli jo kuulemma Hirvi-päällikkö käynyt kiertelemässä Nurmikunnan isoisissa...

Tapo mykkeni. Aution talon seinät tuntuivat huojuvan neljältä taholta. Ja samalla tavalla oli horjumassa koko hänen tähänastinen työnsä. Mutta hitaasti puristuivat hänen leukaperänsä verettömiksi lujasta päätöksestä. Nyt oli kuitenkin jotain maaperää jalkojen alla. Pimeydestä oli astumassa esiin olentoja, joita vastaan saattoi ainakin iskeä tarvitsematta pelkästään haparoida tai haamia hukkuneita pohjattomista vesistä.

Sarikka sai tulla mukaan. Ja taas jatkui taival vasten humisevaa etelätuulta.

Seuraavan päivän iltana he lähestyivät Pyynikin kannastaivalta. Koski jylmäsi kevättulvassaan jo kaukaa summatonta Ukonvirttä.

Se pani miettimään ajattomia asioita. Ensi hetkessä se kohahti mieleen suloisen katkerana muistona. Missä, missä oli nyt se vapiseva peuranvasa, jonka hän äskeisenä kevättalvena oli pelastanut koskenniskan kuolemansulasta? Tuo iästä ikään humiseva soitto aivankuin uuvutti mietiskelijän tuskan lähtemättömäksi, mutta entistä hiljaisemmaksi suruksi. Se oli nyt, ainakin hetkittäin, palautumattomasti menetetyn vainajan murehtimista.

Eikä ollut ihme, että tämän läheisimmän kalmanhaamun taakse nousi ajattomasta kohinasta toinenkin hahmo: hänen taattonsa Tiurinkosken korkeilta varustuksilta. Nuo olennot seisoivat hetkisen hänen mielenkuvissaan aivankuin toisiansa vastassa. Oliko hän kaikissa taisteluissaan ja näitäkin suuremmissa aikeissaan ajanut takaa enemmän omaa, saavuttamatonta rakastettuaan kuin isänsä ylpeätä näkyä: Yksi yhteinen valtaheimo satamasta satamaan, suolamerestä suolamereen?

Riisuttiinko häntä jossain ... Maankapeen polvilla alastomaksi viimeisistäkin kapalovöistä, yksinpä synnyntärakkaudesta, jotta hänelle ei jäisi mitään muuta osaa kuin taaton henki ja vala...?

Kosken kohina vahveni pauhaavaksi myrskyksi, joka näytti työntävän ammottavasta hornasta hyisenkylmää ja tulenpolttavaista huurua päin Ukko-jumalan järkkymätöntä taivasta. Epäilyt, kysymykset ja tuskat jäätyivät tai paloivat karreksi. Niitä ei osannut enää jatkaa... Täytyi ruveta tarkkailemaan oikeata väylää valkamanpohjiin.

Rantatörmällä ei pirkkojen tutulta nuotiopaikalta näy savua nousemassa eikä ihmisiäkään yöpymisaikeissa.

Mutta kun Tapo nousee katsastamaan koskenvierisiä teloja, joita myöten on tapana vene kiskoa suvantorinteelle, tapaa hän sarkolaisia aluksensa vieriltä, rantapensaitten suojasta. Ja ylempänä, hongikon laidassa seisoo yksinäinen nainen.

Sarkoisten Maretta!

Miksi hän näyttää aivankuin tuonne yht'äkkiä juosseelta ja vieläkin kuin kahden vaiheilla: paetako vai pysyä näkyvissä?

"Joko nyt ... kevätkalasta?" Tapo kysäisee vetomiehiltä. Nämä murahtelevat jotain myöntymyksen tapaista. Mutta veneessä ei ole saalista eikä pienintäkään merkkiä kalavehkeistä tai yleensä pitkästä olosta kalakentillä.

Ja miksi on ollut Sarkoisten tytär mukana? Sellainen ei ollut suurtalon emäntäneitojen tapoja...

Kamala aavistus syöksyi kuin lennosta läpi Tapon kulmaluitten. Tuo nainen ... sehän oli jo kerran Kalsilassa ... melkein kuin katsotusviikolla ... ainakin omasta mielestään... Välähtävät samassa, yhtämittaisessa sarjassa., kaukaisemmatkin tapaukset. Mitä se sanoikaan Nohkuan kaltaalla erottaessa ... vihollisveren tuomisesta sukuun? Jo silloin sen katse ja ääni oli ollut ivallisen katkera... Ja myöhemmin ... Kalsilassa? "Jollet liene lähdössä kosiomatkalle?" se oli kysynyt ahdistunein äänin. Ja sitten ... viime kerralla! Kuin kalmankuvajäinen se oli tuijotellut onnellista Notburgaa...

Äskeinen aavistus oli kääntymäisillään hirvittäväksi varmuudeksi: tuo nainen tuolla on ryöstättänyt tai surmannut hänen nuorikkonsa!

Tapo nousee Marettaa kohti, joka katsoo suoraan häntä päin lujin ja tutkimattomin kasvoin, aivankuin olisi päättänyt ryhtyä taisteluun.

Tapo tajusi vaistomaisesti, että noiden kasvojen takaa ei saanut mitään päivänvaloon suoraan kysymällä tai käskemällä. Siksi peitti hän epäluulonsa ja kauhunsa pariin jäyhään sanaan: "Tyhjiin näyttää menneen Sarkolaisten nuotanperä?" "Meillä Kokemäellä tavataan sanoa, jotta vaivaisen mertaan kala ensinnä menee...", Maretta kierteli vastaan.

"Tai räähkä ja marta", Tapo iski lujemmin kuin oli aikonutkaan, "jos ken kehnoin käsin mertansa laskee". "Mitenpä lienee...", kuului Maretan huulilta kaksimielistä naurua, "hyvin on käynyt, kun on kala koskessa ja liha linnun siiven alla."

Koskessa! Tapon päähän jumahti siitä sanasta kuin tunnustus tihutyöstä, sillä siinä oli neidon ivanväre vaihtunut äkkinäiseksi uhmaksi.

Syntyi vaikea vaitiolo. Mutta Tapo näki, että saapuvassa kevätyön kalpeassa hämärässä Maretan kasvot olivat valahtaneet riutuneen surullisiksi.

"Jäänetkö tähän ... yönuotiolle?" mies kysäisi. Tuo nainen tuossa ei kykenisi kestämään koko yötä katala työ tunnollaan. Se oli kuohahtava kohta omaa ylpeyttään ja paljastava lemmenkateet tekonsa...

"Tiennetkö jotain Sorrin Miehosta tai Rautaparrasta?" tarttui Tapo juuri sytytetyn nuotion jo pilkahutellessa liekkejä pökkelöiden lomasta.

"Sorrin isäntä yrittelee ajaa heimon asioita, kun hukkui Hämeen valtias ... lehtilahnan kutuun..."

Niinpä rohkenee tuo nainen yhä murtaa suuta halveksivasti häntä vastaan! kiehahti tulenpalava viha miehen sisuksissa. Mutta hän pakotti itsensä jatkamaan välinpitämättömän näköisenä: "Entä ... Rautaparta?"

"Potee kuulemma yhä heikompana ... pääluuta porottaa ja mieltä kolottaa suru ... Kalsoisten kuopuksesta..."

Tapo oli tuijottavinaan tuleen, mutta hän tajusi selvääkin selvemmästi, että kohta hän oli kuristava tuon naisen kurkusta ilmi sen kamalat teot. Hänen kämmenensä kouristui kuin aikoisi haamaista käärmettä niskasukaan: "Ja mitä olet tehnyt sinä ... koko tänä aikana?"

Siihen sanaan tyrehtyivät Maretan halveksivat vihanpistot. Hän vastasi kotvan kuluttua väsyneesti: "Lienen miettinyt ... itseäni."

Taas näki Tapo hänen silmissään tuota samaa toivotonta mielensairautta, joka niistä oli kalseana ruvennut tuijottamaan juuri sellaisina hetkinä, jolloin hänen sylinsä oli ollut avautumaisillaan ... kuolettavassa rakkaudessa.

Viimekesäinen Kirstinan tarina kävi Tapolle yht'äkkiä selväksi. Siinä, siinähän tuo nainen oli paljastanut oman kohtalonsa. Hän oli kerran itse samalla tavalla joutunut muukalaisen pettämäksi ja kostanut ... omalla tavallaan... Siitä siis täyttymättömät vihat vieraita vastaan ja ... toivottomat, mykkyyden salpaan jäävät rakkauden sanat...

Tapo oli noussut. Ja nyt hän löi tietoisesti terävimmän säilänsä Sarkoisten tyttären sydämeen? "Olet Kirstinan äpärätytär ... sen, josta viime kesänä puhuit..."

Hän nousi hitain askelin rantavierua ylemmäksi, yhä loitoten syrjemmällä illastavista miehistä, ja jäi tuijottamaan matalan kaitaan kyljitse vihisevää koskea.

Pitkän tovin kuluttua nousi myös Maretta. Seisoi kauan, katsoi tyyntyneelle järvenselälle. Ohut kosteus oli kihonnut kalseaan silmään, jossa ei päilynyt enää mitään toivoa, tuskinpa murhettakaan.

Neito muisti tarkalleen, sana sanalta, oli muistanut joka päivä ja yö, mitä Tapo oli vastannut hänen kysymykseensä, oliko tahrattu Kirstinä tullut puhtaaksi kostamalla. "Tulipa hyvinkin, ainakin ... itsensä surmaamalla", oli mies jättänyt hänelle lähtösanoikseen.

Ja yhtä hyvin hän tajusi nyt, mitä Tapo oli tarkoittanut äskeisellä "äpärällä". Mutta kuitenkin hän kysyi, noustuaan hänkin koskenkaltaalle miehen hartioitten taakse: "Miksi... äpärä, sen Kirstinan äpärätytär?"

"Salamurhaa ei hyvitetä muulla kuin ... omalla kuolemalla."

"Ei ollut salamurha viheliäisen koiran heittäminen koskeen", vastasi Maretta hitaasti. "Sitäpaitsi ... minun täytyi nähtävästi... elää edelleen."

Tapo kääntyi äkkinäisessä hurjassa tuskassa: "Sitäkö varten, että saisit surmata minun ainoan valvattini, minun ... nuorikkoni...?"

Mutta Maretta seisoi myrskyä vastassa tyynenä kuin kaukaa rannalta katsovana, syrjäisenä. "Muistanetko mitä sanoin minäkin sinulle viime syyskesänä? 'Niin on tehtävä niille kaikille ... merentakaisille. Ne pettävät kaikki!' Niinhän sanoin, muistatko, kun kiersivät uhkeat horsmat kaurapellon piennarta?"

Tapo ei kyennyt enää sanoja kuulemaan. Hän tahtoi tietää, tietää vain sen, mikä oli tullut hänen rakastettunsa kohtaloksi.

"Miten menetit hänet? Hukutitko vai ... onko puukkosi veressä vai ... ryöstätitkö ja ehkä ... luovutit hänet...?"

Hukkuva toivo lauhdutti hänen viimeisiä sanojaan. Ehkä sittenkin tuo olento on heltynyt ... ratkaisevassa hetkessä ... säästänyt hengen ... pannut vangiksi piilopirttiin tai ... jättänyt vaikkapa ... vihollisen käsiin?

Mutta Maretta näytti tunnottomalta: "En ole tutkittavissa enkä sinun tuomittavissasi. Tein sen, mikä täytyi tehdä", hän vastasi yksitoikkoisin sanoin.

"Entä nuo tuolla ... rikostoverisi", Tapo viittasi Sarkolan jousellisiin, "pakotan ne tunnustamaan tai... kuolemaan!"

Maretta naurahti kuin omalle viisaudelleen: "He eivät tiedä mitään muuta, kuin että olen hänet ryöstänyt. Mitä on tehty, se on minun tekemääni ... yksin minun! Kuuletko?"

"Siinä tapauksessa ... saat surman sinä!" Maretta naurahti jälleen, nyt väsyneesti, kaukaisessa kaipuussa: "Minut surmasit jo siellä ... punaisten horsmien luona..."

Tapo tunsi olevansa voimaton Sarkoisten tyttären käsissä. Neito oli loitonnut kaitaan rannalle, vetävän nielun yläpuolelle. Mies ei kyennyt muuta kuin miettimään miten saisi Maretan vangikseen. Sillä vain siten jäi jäljelle toivo pakottaa neito edes joskus tunnustamaan salaisuutensa.

Maretan ympärillä kiersi koskenhuuruinen kehä. Hän oli kuin kostean verhon takana, toisella puolella elämää.

"Kalsoisten Tapo!" hän huudahti. Sanat eivät olleet äänekkäitä. Mutta ne tuntuivat kuulijan korvaan kaukaiselta huhuamiselta. "Sinut minä pelastin, sinut, Kalsoisten päämies! Älä unohda tekojasi... Hävitä Vuojola! Sinun tulee olla valtias, Hämeen ja Pohjolan valtias, sillä sellaisena minä olen sinua rakastanut..."

Sanat hukkuivat kuin vihisevään tuuleen. Käsi nousi, vartalo korkeni olemattomaksi hetkeksi. Se horjahti. Hukkui näkymättömiin. Kuului kosken ärjähtävä ääni ja kaukaa, alempaa, syvältä nousevaa jylinää, aivankuin olisivat ranta ja pohjakivet lähteneet jylmäämään kohti alimmaisia suvantovesiä.

Seuraavana aamuna saatiin vainaja nostetuksi kosken alta, jossa kiertävä suvantovirta oli sen kuljettanut tyynen Viinikanjoen suihin, pohjahiekalle.

Hänet nostettiin Sarkolan miesten veneeseen, peitettiin Kalsoisten päällikön haljakansinisellä viitalla. Ja veneet ujuttautuivat selälle päin tyynessä aamussa.

26.

Suolamerestä suolamereen.

Meren synkänharmaat rosvot, suippopyrstöiset räiskät, hyökkäilivät Vuojolan ulkoluotojen yläpuolella kalalokkien kimppuun, joiden täytyi silloin tällöin luopua sekä saaliistaan että valkeista tai sinenharmaista höyhenistään, uusien ryöstäjien yltyessä taas ja taas räikeästi huutamaan täyttymätöntä nälkäänsä.

Kauniit punanokkaiset lapintiirat ja näiden mustanokkaiset sukulaispojat, kalatiirat, päästelevät viattomina kirraa-kirraa-huutojaan tai panevat hädän tullen "tirrää-tirrää", kiitäen omille teilleen.

Mutta kaiken kirkunan ja tappelun yläpuolella lyö harvoin iskuin valkokärkisillä siivillään elokuista vahvaa tuulta vasten yksinäinen merilokki, joka on saalismatkallaan eksynyt tavallista pohjoisemmaksi. Sen juhlallinen ääni lentää länsituulen myötä kauppalinnan hirsitornia kohti, jonka ylimmästä akkuna-aukosta katselevat merelle päin ylpeät, riemuitsevat kasvot.

Nämä ovat Rotrud Siewertintyttären, Vuojolan valtaemännän, kasvot pöyhkeine huntuineen ja mustine liinoineen. Hän kuulee kyllä merilinnun matalat äänet, jotka ajoittain kantautuvat korvaan kuin lyötäisiin kumeata rumpua. Mutta katse tähtää lähemmäksi, satamalahdelle ja ulkoväylälle, jossa keinahtelee Vuojolan avuksi hämäläisiä ja karjalaisia vastaan tullut laivasto.

Eivät riitä enää valtarouvan raskaskoruiset sormet lukea lännenlaivojen määrää, eivät kahteenkaan kertaan laskettuina.

Haalogalannin viikinkialukset olivat ajan parhainta tekoa. Niiden tällä kertaa purjeettomat mastot seisoivat ylpeännäköisessä kaarekkaassa rintamassa. Ja puna- ja valkoraitaiset peitekankaat paistoivat kirkkaasti maston molemmilta puolilta.

Näihin Thore Halvardinpojan laivoihin kuului erikoinen lastialuskin, joka muita kömpelötekoisempana, leveänä ja korkeaperäisenä töksähteli tuskin heilahtamatta vastatuuleen.

Vielä kauempana nuokkuu pari tammilaitaista slesvigiläistä laivaa, jotka raskaine köleineen ovat syväkulkuisia, mutta jalomuotoisia aluksia, solevan soukkine perävantaineen ja keulakokkineen.

Aivan äsken, tänä aamuna, on tullut ulkoväylälle kristittyjen laivaston harvinaisin ilmestys, jota nyt Rotrud-emäntä on vartavasten noussut tarkkailemaan. Se on tullut Normandiasta saakka ... korkealaitainen soutu- ja purjelaiva, joka keulapuoleltaan näyttää eroavan kaikista sisämerien aluksista. Sen äärimmäisestä kokasta näet etenevät uhkaavat, raskaasti raudoitetut tyrmäyspuskurit, joilla valtamerillä oli tapana törmäyttää vihollislaiva upoksiin tai muuten lannistaa tämän voima ennen sivustataistelun alkamista.

Rotrud-rouvan silmissä välähti vahingonilo. "Mitähän kestänevät ... tuotakin vastaan lipparikarjalaisten uiskolierot!" hän huudahteli sisimmässään, niin että helähti ja rämähti lonkalla raskas avainkimppu.

Kuitenkaan ei tuokaan kaukolaiva, ei yksikään muu alus voittanut hänen Visbynsä lähettämiä sotalaivoja. Näitä ei ollut kolmea enempää. Mutta niissä oli kussakin kolmattakymmentä airoparia, joiden soutuaukot nyt tuijottivat ankarina niiden pitkäkaarisista kyljistä, heleitten päällikkötelttojen paistaessa peräkansilta.

Hänen vanha tuttavansa kaappari Alf Erlinginpoika oli niillä tuonut yhteensä kolmesataa miestä Vuojolan varusväen lisäksi.

Sopii tulla vuokselaisuiskojen, minkä pääsevät Torkel Torkelinpojan kilpikehistä! Ja olipa niiden tiellä muitakin vastuksia: tanskalaiset merikaapparit lounaisessa saaristossa!

Välähti samassa kiukku emännän silmästä. Ajatukset olivat siirrähtäneet Kokemäelle. Siellä oli kuulemma joku lemmenhullu pirkkakaupin tytär rakennellut koko kevättalven sotaveneitä, ja Teljän puolella oli säilytelty Kalsoisten rosvon viime syksynä ryöstämää Vuojolan päällikkölaivaa...

Tuska ja kostonhimo tarrautuivat kovaluisiin kasvoihin. Sillä tyttären ryöstö oli tapaus, jonka ympärille oli kiertynyt koko hänen viimetalvinen kärsimyksensä. Sen vuoksi olivat hänen matalat kulmallisensa painuneet entistäkin synkempinä silmien ylle. Siksi oli hänen lujiin suupieliinsä uurtunut kaksi syvää juovaa, jotka leikkasivat kuin haavat leuankaarta.

Eivätkö koskaan päässeet hänen sukunsa naiset pesemään itseänsä puhtaiksi tuosta hämäläisveren saastaisesta sakasta? Ryöstetty tytär, hänen ainoa tyttärensä, oli palannut kotiin pilattuna. Ja sen sulhanen, Thore-ritari, saapasteli parhaillaan tuolla maapuolen varustuksilla toiskätisenä, koko talven maattuaan verettömänä kuoliona...

Rotrud-rouva oli kääntynyt vaistomaisesti maanpuolista akkuna-aukkoa kohti, josta näkyi Ristinkukkulalta pienen kappelin harjaristi hopealta sädehtien.

"Noh, entäpä sitten...?" jäykisti mielen juuriaan ankara emäntä. "Saakoon kelvata ... tyttärelle raajarikko, kun eivät olleet sopineet kuuluisat ja komeat ritarit!"

Oliko saanut hänkään ... "Harjavallan noita-akka", nuoruudenrakastettuaan, Adam Holstea? Eipä ei ... oli täytynyt hakea solvattuun sukuun arvonlisää Rotger parasta, joka sattui olemaan oikean oltermannin poika...

Tässä hetkessä nousi katkeran muistelijan silmään taas synkkä hämäläishahmo, Rautaparta, joka oli surmannut hänen ainoan, raskain salasynnein ostetun rakkautensa ... Adam Holsten.

"Barbaarit", hän jupisi. Mutta kasvoille oli jo levinnyt kuin vanhuuden väsymystä. Ei ollut jäänyt mitään muuta hänen elämästään jäljelle kuin kosto.

Vanhat portaat natisivat ja ruskahtelivat pahasti hänen astuessaan niitä kotvan kuluttua alaspäin. "Pyhien jalkaluitten kautta, pyhän Dionysoksen nimeen...", hän hoki hokemistaan hakien sisimmästään kuin noitavoimia lopulliseen kostoon tai ... kuolemaan.

Rotger Sibbenpoika ja Thore-ritari olivat palanneet salmen takaa tarkastamasta suomalaiskylän takaisia vallivarustuksia.

Nämä olivat ritari Wibrechtin jäljeltä paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen. Mutta Bunge-herran kasvoilla, jotka kokotalvisesta surun upottelemisesta olutkannuun olivat pöhöttyneet hottolihaisiksi, oli nyt halvaantuneen miehen ilme.

Hänen viimeiset voimansa olivat aivankuin lopsahtaneet kevättalvella, jolloin hän oli saanut ristiin saakka tämän pienen kappelin, joka oli vihitty Notburgan lemmikkipyhimyksen Gertrudin nimeen.

Kuin vainajalle hän oli sen rakennuttanut. Sen jälkeen hän ei halunnut muuta kuin päästä pois täältä ... verenkarvaisilta Maksameriltä.

Ja nytkin ... hän ajatteli etupäässä vain tyttärensä ja itsensä pelastamista. Hätäisin, hellin silmäyksin hän haki ulkoväylältä suurinta Visbynlaivaa, johon hän oli lähettänyt tyttärensä rippi-isän hoivissa.

Kaukaa eteläisten salmien takaa kantautui herrojen korviin valtavaa huminaa ja ryskettä, johon sekaantui hakkuuta, kalkutusta, huutoja ja kaatuvien honkien rytinää.

Thore-ritarin kasvot, joilta entinen karkea punakkuus oli kokonaan kadonnut, jännittyivät tarkkaaviksi. Tänä päivänä oli tuo ryske paisumistaan paisunut. Vakoojat olivat arvioineet vihollisen voimat suunnilleen tuhatpäiseksi sotajoukoksi. Mutta se oli pysynyt viikon päivät melkein kuulumattomissa siitä huolimatta, että se oli päästetty melkeinpä esteettömästi yli pienten jokiväylien tuonne mantereenpuolisen Mustasaaren korpisille suomaille.

Eellispäivinä oli hakkuuta ja ryskettä kuulunut ainoastaan idästä päin yli suomalaiskylän, jonka kainulais- ja hämäläisveriset asukkaat olivat melkein kaikki paenneet tuonpuolisiin korpiin sotahuhujen varmistuessa. Mutta nyt ... myöskin etelästä?

Tarkkailtuaan hyljesaaren tienoitten välimatkoja kirosi norjalaisvarjakka halveksivasti. Aikovat kai rakentaa ... tolvanat, hirsilauttoja! Mutta ... hänhän saattoi laskea tuokiossa käärmekokkansa ja täyttää molemmat salmet nuoli- ja keihässateella. Mereltä päin ei heitä ... puolustajia, voinut uhata kukaan. Korkeintaan ... tiirat ja räiskät!

Hän hohotti ja kirosi, puoliksi jomottelevaa olkapäätä, puoliksi noita hämäläiskolloja, joille hänellä kyllä oli kostettavaa, hänelläkin, Thore Halvardinpojalla.

Soisten rantakorpien peitossa vilkkuu lukemattomia pieniä nuotioita, joiden valossa jousellisryhmät veistivät, kuten Thore-ritari oli arvannut, lauttahirsiä, joita toiset joukot hinasivat läpi ryteikköjen rantapensaikkojen taakse, täällä vitsaksilla nidottaviksi.

Laajaksi hakatun aukeaman keskellä pitävät rakovalkealla neuvoa sotajoukkojen päämiehet.

Sääksmäen aikari, Suur-Pirkkalan Tapo Kalsila, koko vainoretken päistä ylimmäinen, ja Sorrin Mieho istuvat puunrungolla odotellen vielä Siikajoen vuokselaislaivastosta saapuvia Pelkos-ukkoa ja Tiurin Jouttia.

Kyrönjoen latvapuolelta, jota on tapana sanoa Korpijoeksi, on päälliköitten joukkoon kohonnut Kurikan isäntä, johtaen kyröläisiä ja hämeenkyröläisiä, joita on kerääntynyt vain kourallinen, koska senpuolen miehet on pantu etupäässä Kokemäen purjelaivojen miehistöksi.

Sensijaan on Ylistaron Kalso pirkka-Kalsoisten sukulaismiehenä tuonut Immo-poikineen vainoretkelle oman, lähes satapäisen jousellisjoukkonsa, johon on liittynyt koperon verran myös jalasjärveläisiä.

Rautaparta lepäilee tulenloimossa havuvuoteellaan, josta hän tuskin pääsee omin voimin liikkeelle. Anukka-emäntä, Mieho ja Tapo olivat lujasti estelleet ukkoa lähtemästä vainoretken vaivoihin. Mutta vanhus oli noussut lavitsaltaan polvet vavisten, parta takkuisena ja silmät tuikkaen syvistä varjoistaan kuin tulenkipunat kekäleistä.

"Syyt ovat syvällä, suku parka... Nämä silmät eivät sokene, ennenkuin ovat nähneet Vuojolan linnan leimahtavan tuleksi ja tukaksi!" hän oli ärähtänyt ja kääntynyt lopuksi Tapon puoleen: "Ja sitäkin enemmän, Tapahaiseni ... minulla ei ole lupa kuolla sinusta kaukana... Lie sanottavia..."

Nyt vanhus katsoo raikkaasti myhäillen veljenpoikaansa. Mitä hetkin kestänyt, kestä loppuun saakka, hän ajattelee, ikäänkuin rohkaisten itseäänkin kantamaan omaa salaisuuttaan.

Tapon kasvoilla häilähtelee heikeä liekki. Kestetyn järkytyksen merkit näyttävät niiltä melkeinpä kadonneen.

Kun hän oli tuskallisella paluumatkallaan päässyt Sorrilaan saakka, Miehon pateille, ja tältä kuullut, että Vuojolan neuvottelijat, isä Johannes ja Astulf-päällikkö, olivat palanneet kotomailleen Kokemäen tietä, oli hän saanut lopullisen varmuuden synkimmälle epäluulolleen: Notburga oli saatettu surmaan. Olihan mahdotonta, että Sarkoisten tytär ja isä Johannes olisivat saattaneet tavata toisiaan ryöstön jälkeen, koskapa hän oli toisen tavannut matkalla etelään ja toinen oli matkannut suoraan länttä kohti.

Siitä hetkestä alkaen hän oli ajatellut rakastettuansa vainajana ja ryhtynyt työhön yksin heimonsa asian tähden, taattonsa perillisenä. Kalakenttiä ja kyläkuntia kiertäneen murinan ja kapinamielen hän oli lopettanut ensimmäisissä sääksmäkisten, pirkkojen ja vuokselaislähettien neuvotteluissa.

Nyt hän raskaan päivätyön jälkeen pyyhkieli hitaasti hiemallaan hikeä tukanrajasta, pitäen toisella kädellä polvellaan ylimmäistä päällikönmerkkiään: Perman kypärää, jonka Rautaparta oli hänelle lähtöpäivänä hakenut Kalsilan maakellarin lujimmasta arkusta. Sen rautakupua kiertävät kultalehdet välkehtivät kuin suuret, näkevät silmät.

Vaitelias istuja näyttää itse katsovan monia taipaleitaan taaksepäin. Kaikki se, minkä hän oli jo kauan sitten nähnyt, oli nyt, tällä hetkellä, ratkaistumaisillaan. "Enkä pane siihen mennessä päähäni Perman kypärää!" kiertää kaukaa taaton roviolta kaiku hänen korvaansa. Häntä hymyilyttään sen äänen tuoma ajatus. On aivankuin kaikki teot ja työt, jotka hän on tehnyt tai tekemättä jättänyt, olisivat olleet niiltä ajoilta alkaen askel askelelta tarkalleen mitattuja. Niiden on täytynyt ... tappioiden, kärsimysten ja voittojen tulla juuri sillä tavalla kuin ovat tulleet.

Hänellä itsellään on niissä ollut osa ja arpa vain siihen määrään saakka, että hän on nyt, tänä hetkenä, sillä paikalla kuin on: johtamassa Hämeen suurinta taistelua vieraita anastajia vastaan.

Rautaparta hymähtelee yhä omia katsomisiaan. Tuo kuopus tuossa ... Kalsoisten pätevin poika, hän mieteksii, ei tietäne itse miltä hän näyttää.

Eräänlainen mieltä hyreksyttävä, kaukainen, korpientakainen kuva avautuu hänen eteensä, aivankuin hän itse istuisi kannolla korvenlaidassa tätä omaa kuvitelmaansa katsomassa.

On nousemassa puolitiessään, jopa lähellä ylimpiä hirsikertojaan, suuren suuri sukupirtti, jonka kynnykseltä isännänpenkille ei hevin kuulu mikä tahansa penin haukku.

Eilen on äkkiä kuollut rakentajan nuorikko ahokivellä istumasta. Mutta mies kalkuttaa yhä salvoimellaan. On jatkettava, on sittenkin jatkettava. Ovatpa vielä maammot ja anopit, apet, veljet, sisaret ja näälämiehet. On toki tarpeen pirtti suuren suvun asuttavaksi. Kesken, kesken olivat vielä Kalsoisten teot ja toimet.

Eipä ollut vielä lakannut kaartumasta taivaalle Kalsoisten sodanmerkki, sateenkaari, joka varsinkin elokuun aikuisina lähtöpäivinä oli kuin uhalla ilmestynyt miekanteränä pilvien lomaan, uhannut, välkehtinyt, kadonnut ja taaskin ilmestynyt seuraavana iltana.

Ja hän on jatkanut ja jatkaa ... tuo nuori isäntä, herkeämättä, aamusta iltaan, pannen päivät päälletyksin, niin poutaiset kuin kolkot, sadetta vihmovat päivät...

Tällaisia lapsekkaita mietiskeli Rautaparta Pelkos-ukon ja Joutti-päälikön saapumiseen saakka.

27.

Vuojolan perikato.

Tänä yönä on koko taistelu yhden ainoan, ratkaisevan arvanheiton varassa. Ja pohjatuulen lakaisema meri on se pimeyden rumpu, jolla heitetty onnenarpa vapisee.

Tapo Kalsila on kulkenut rantametsiä myöten eteläitse Hyljesaaresta niemen läntisimpään nokkaan. Täällä hän on odottanut iltaa päivästä asti, seuralaisenaan Ylistaron Kalso ja lähettyvillä Immo, Lippo, Teisko ja Revon Hänni viestinviejiksi eri tahoille.

Maajoukon taistelun alkajaiset riippuvat kokonaan siitä, mitä alkaa kuulua eteläiseltä meritaipaleelta, Kaplahaisen johtamasta Kokemäen-laivueesta.

Päällikkö on kuulostellut sanaakaan puhumatta, mitä ääniä tuuli kantaisi etelän puolelta. Mutta siima on ollut samalla teroitettuna herkeämättä ohi pohjoisniemen Perämerelle päin.

Sen harvan kuusikon läpi tuikahtaa äkkiä valonväikettä. Tapo nyökkää Kalsolle ja harppaa korkealle rantakalliolle. Vinhassa, pieniaallokkoisessa tuulessa lähestyvät sieltä Siikajoen rantakatveissa piileskelleet karjalaisuiskot. Mutta nekään eivät vielä riitä muuhun kuin häiritsemään vihollislaivastoa ja sitomaan varsinkin viikinkiuiskojen miesvoimaa aluksiinsa.

Kalso-päällikkö on noussut sukulaismiehensä vierelle ja nuoret jouselliset kiikkuvat korkealla kuusenlatvassa. Heidän on määrä tähystellä lounasta kohti.

He ovat kuitenkin unohtamaisillaan tärkeän tehtävänsä, sillä pohjoisessa on alkamassa kummallinen taistelu.

Thore-varjakan sujakat alukset nostavat kiireesti ankkureitaan. Ne ovat yllätettyjä. Niillä ei näytä olleen mitään tietoa Siikajoen salalaivastosta.

Vuokselaisuiskot ovat lähestyneet hitaasti, purjeettomina. Äkkiä ne katoavat niemen taakse, mutta samalla jättävät tuulen ajettavaksi lauttoja, joilla palaa tappura ja terva viistävinä roihuina.

"Hoi, pojat!" huutaa Teisko ällistyneenä ennennäkemättömästä näystä, "Tiurin Joutti polttaa merellistä kaskea!" Ohuet kuusenlatvat horjahtelivat nuorukaisten hurjapäisistä riuhtaisuista.

"Ole siinä", huitaisi Lippo nuoremmalleen, "römönpitoa se vain on ... kokkotulia Ukon juhlissa!" Mutta Revon Hänni tirskui hammaslovestaan veljesparia tietävämpänä: "Oisittepa olleet, tenavat, Tiurinlinnan tappelussa ... Siellä ne kasket poltettiin ... maissa ja merissä!"

Linnasaarelta päin etenee kiitävää vauhtia vene viikinkilaivoja kohti. Tapo naurahtaa. Siellä lähettää Norjanvarjakka omia miehiään laivoille. Niillä on hätä käsissä! Joukko pahimpia vastustajia on loittonemassa...

Pian ovat viikinkilaivat päässeet soudunvauhtiin, kohti pohjoisnientä. Mutta Pelkonen ja Tiurinpoika kiitävät samassa omien lauttaroihujensa yläpuolitse, laitatuulta, hurjaa vauhtia, pyrkien varjakkarintaman vastakkaiselle sivustalle, jossa makaa raskas normannilainen tyrmääjä. Ne eivät näytä aikovankaan lähitaisteluun Norjan viikinkikokkien kanssa. Nehän eivät ole pituusmitoiltaan puoltakaan pitkistä norjalaisaluksista. Mutta ne sujahtavat kuin lapakäärmeet laineitten lomitse, melkeinpä näkymättömissä, vaikka hämärä on vasta alkamassa.

Leveä lastilaiva, yhtä vähän kuin Gotlannin suuret alukset, joihin on jätetty pelkästään vartioväki, eivät pääse ottamaan osaa tähän leikinnäköiseen taisteluun. Mutta Normandian raskas sotalaiva on työntänyt pitkät airot keula- ja perähangoistaan ja nostaa uhkaavan näköisenä tyrmäyspuskurinsa pohjatuulta vasten.

Vuoksen miehet näyttävät kuitenkin ilkkuvan tälle kömpelölle tursaalle. Ne kaartavat kuin lokkilinnut laineilla yhä vain sitä kohti. Jo sujahtavat vieritse, jo syöksähtää pari uiskoa sen kokkapuskurin editse. Kiitäjät ampuvat kaukaitse tappuranuolia, jotka singahtavat loistavassa kaaressa normannilaista hirviötä päin.

Ne eivät näytä kuitenkaan vielä tartuttavan tulta vihollislaivaan, ja varjakat ovat kääntymässä tuulen yläpuolitse ajamaan takaa karjalaiskarkureita.

Silloin syttyy Gange Rolfin jälkeläisten ympärillä tulilautta siellä, toinen täällä. Ne painuvat aluksen kupeeseen, nuolevat sen kylkiä. Ja niiden yli lentää Vuoksentappuroita yhä, tupruttaen aluksen kannelle tulta ja savua.

Tapo huutaa jotain tähystäjille. Nämä ojentavat kaulansa lounaiselle ulapalle. Mutta Kaplahaisen laivoja ei näy eikä kuulu.

Pelkos-ukon ja Tiurilaisen uiskot katoavat länteen ... haalagalantilaisten hyökkääjäin tieltä, jotka painuvat pakenijain jälkeen peräkkäisessä jonossa.

Normannilaisaluksen ympärillä ja peräkannella lisääntyy savu. Tämä kierähtelee, tuprahtelee kuin huuru kiehuvasta padasta, sakenee, pöllähtelee pilvinä, joista välkähtelee lieskoja. Eikä aikaakaan ... se roihahtaa täydeksi tulipaloksi!

Päälliköt arvioivat, oliko mahdollista päästä nyt, norjalaisten ennättämättä hyökätä, lautoilla yli Hyljesaaren salmien. Tapo pudistaa lopulta arvelevaisena päätään. Hän aavistaa, että ritari on hakkuusta ja ryskeestä arvannut hänen aikeensa. "Täytyy odottaa, täytyy", hän jupisee raskaasti hengittäen, sillä hän tietää, että jos onkin hyökkääjäin kannalta taistelu ratkaistavissa vain maalla, eivät Mieho ja Kurikka ilman Linnasaarella syntyvää sekasortoa kykene pääporttia murtamaan.

Hän jää tuijottamaan kohti Hyljesaarta, jonka rannalla hän kerran ... henkipattona oli nääntyneenä langennut rakastettunsa polvien eteen. "Se on kaukana ... sekin tuska...", hän tuntee, aivankuin sitä takaisin kaivaten.

Jo palaa turhasta takaa-ajosta norjalaislaivue. Mutta samoihin aikoihin irtautuu satamalaiturista kokonainen laivue soutuveneitä. Ne pyrkivät kohti vuojolaisaluksia. Nuokin aikeet ovat arvattavissa. Alf Erlinginpoika on päättänyt ryhtyä taisteluun ... ainakin osalla miehistöään.

Täytyy odottaa, täytyy... Ja siksi Sorrin Miehon mastonpituiset puskurihirret lojuvat yhä toimettomina samalla petäjäkummulla, jossa Tapo oli kerran syyskasteisessa hämärässä tavannut Notburgan.

Rantapensaikkojen katveissa lotisevat valmiit lautat, natisuttaen turhaan vitsaspantojaan. Linnasaarella alkaa olla jo pimeä ja liikahtamattoman äänetöntä. Vain kaukana ulkoväylällä roihuaa puskurialus mahtavana kokkona, jonka ääriltä työntyy ulommaksi mustia möhkäleitä, soutuveneitä, kadoten pimeään, kohti vuojolaisaluksia.

Revon Hänni heilauttaa loppakorviaan pimeässä kuusenlatvassa. Koko hänen päänsä on lentämäisillään yölepakkona etelään päin. Sieltä kuuluu läpi tuulen tasaista kolketta. Pari valoa sävähtää näkyviin ja katoaa samassa.

"Ottopoika! Kaplahainen!" hän rääkäisee maahan päin kuukkivana variksenpoikana.

Pian polkevat Lippo ja Teisko pimeää rantasomerikkoa viestinviejinä isolle veljelleen. Hänni ja Immo kiitävät samaa tietä pysähtyen jokaisen lautan kohdalle kuihaisten käskyt.

Vitsaspannoin sidotuin meloin ja pitkin riu'uin työntäen ja kaartaen pyritään Hyljesaaren molempia päitä kohti. Kapeahkossa salmessa ei vastatuuli tee paljoakaan haittaa. Saaren ulommaiset kivikot alkavat jo paistaa niljakkaina himmeänä, kajastavassa tulipalon valossa.

Äkkiä kuuluu lautoilta, sieltä täältä, tukahdutettu huuto, hampaisiin pureutuva kirous tai loiskaus, miehen kaatuessa veteen. Rantakivien takaa on rämähtänyt jousen jänteitä. Nuoltensurina yltyy. Uudet jänteet kimahtavat jalkajousen rahkaan. Tummia hahmoja nousee kivien takaa, heilahtavat, ampuvat, katoavat jälleen.

Astulf, saksilainen, on ollut jo pimeän tulosta asti väijyksissä Hyljesaaressa. Hyökkääjäin tuho näyttää varmalta.

"Uimalla!" huutaa pirkkapäällikkö näkymättömistä, karjaisevalla äänellä.

Revon Hänni, joka tietää mitä on uida Vuojolan salmien syysvesissä, on jo pulahtanut omiin sukelluksiinsa ja pujahtelee nahkiaisena vesikivien niljakkaissa kupeissa, vetäen puukon hampaisiinsa ja kontaten lopulta kovaa maata kohti.

Uijat pyrkivät vaistomaisesti saarenrannan hyljetalasta päin, josta nuoltentulo näytti olleen heikointa.

Tapo ei kykene äskeisiä tappioita arvioimaan, mutta tavattuaan talaan edustalta ryhmän miehiään, hän tajuaa olevansa kahden uhkan välissä. Molemmista saaren soukkenevista päistä ovat yllättäjät parhaillaan lähestymässä.

Tapaamisestaan Notburgan kanssa hän muistaa saaren keskikohdaltaan kapeaksi, tiheämetsäiseksi ja olettaa yllättäjäin veneitten makaavan vastarannalla.

Hän antaa kulkea nopean kuihaisun yhä lisääntyvässä miesjoukossa: "Suoraan vastarannalle..."

Täällä vasta, veneitten luona, jonne vartijoitten lisäksi työntyy Astulfin sotamiehiä kahta puolta, tiheässä rintamassa, lujassa järjestyksessä ja miekat maalla, täällä alkaa taistelu rannasta ja aluksista. Ja se käydään melkein sysimustassa pimeydessä, jossa mies ei erota ystävää vihollisesta.

Samaan aikaan on Kaplahainen alkanut oman taistelunsa slesvigiläislaivoja vastaan etelästä käsin, kykenemättä kuitenkaan hänkään sen enempään kuin herkeämättömään häiriöntekoon, yhdessä mereltä palaavien vuokselaisuiskojen kanssa, jotka sitovat edelleen vihollisen voimia myös ylätuulen puolelta.

Viestin saatuaan ovat Mieho ja Kurikka alkaneet itäportilla toranpitonsa. Yli rintavarustuksen näkyvät merellisessä tulenkajossa helposti vihollisten päät mustina hahmoina.

Pirkat ja kyröläiset pitivät yllä hidasta nuolisadetta. "Ampukaa, pojat, kuta pitempi mies sitä suurempi rojaus!" oli Sorrilainen sen pannut alkuun mehevään tapaansa.

"Eipä tässä ... köyhän velka viikoksi jouda", sorahti toinen sorrilainen, Lippo, asettaessaan nuolta vaolle.

"Ka, ka, tässä sitä ollaan, sanoi akka, kun suden kanssa riitaa piti", jatkeskeli Mieho.

Mutta hän ärtyi ärtymistään. Sillä tämä kaukaittain tappeleminen, josta ei ollut paljoakaan tuloksia, ei sopinut hänen luonnolleen.

"Mitäpä tästä", hän tokaisi Kurikalle, "matalasta aidasta joka mies änkee, mutta me pojat kun mennään rymyämällä... Hoi, pässit, puuta puskemaan!" hän huutaa, jotta raikuu korvenlaitoja pitkin.

Kurikka koettaa hillitä liian yksipäistä ja suorasukaista tappelijaa, joka ei näyttänyt osaavan tuumankaan vertaa oikeata sotataitoa.

Mutta Mieho leveili yhä tuhmemmasti: "Nääpäs, Kurikka, kun tuli lyötyä veto Kalsoisten Tapon kanssa, jotta tämä poika se taaskin etumiehenä rojauttaa Vuojolan kirkonristit tannerta pitkin, niin tuota... Ja jos niikseen pannaan", hän käänsihe äkkiä tietäväksi ja tarmokkaaksi, "niin yöllä yötyrit tulevat, pimeässä piianviejät, häh... Ymmärrätkös yskän?"

Ja siitä alkoi äkkinäinen, kaikessa rehentelyssäänkin yllättävä ja murskaava hyökkäys, Kurikan kyröläisineen sitä taitavasti avittaessa yhtämittaisella ammunnalla pohjanpuolisia valleja vastaan.

Roikka roikalta, niin monta kuin hartiaa mahtui karsittujen jättiläishonkien alle, syöksyivät pirkat petäjäkunnaalta suoraan pääporttia vasten, hajautuen, tekonsa tehtyään ja kukin ryhmä veriset maksut maksettuaan, pimeän peittoon, uuteen ja taaskin uuteen ryntäykseen.

Tätä hämäläisen itsepäistä taistelua, joka vähitellen alkaa kammottaa puolustajien mieltä tasaisesti, järkkymättömästi takovalla voimallaan, jatkuu hikipäisenä ja verisenä yhä ... valjuun aamuhämärään saakka, joka himertää pimeäkorpisesta koillisesta.

Jotain levottomuutta, ehkäpä sekasortoa on jo syntynyt varustusten takana, sillä sieltä on alkanut kuulua epäselviä huutoja, aivankuin puolustajien takana, Linnasaarella, olisi jotain erikoista tapahtumassa.

Kurikka lähettää Sorrilaiselle sanan: "Linnasaarella lie hätä käsissä, sinne soudetaan tältä puolen lisäväkeä."

Mutta sinä hetkenä istuu Mieho petäjäkunnaalla pitäen veljensä Teiskon päätä sylissään, leveillä kämmenillään. Äskeisessä hyökkäyksessä on nuorukainen saanut rautakärjen syvälle rintaansa. Veri pursuu huulilta ja silmät tuijottavat säikähtyneinä vanhemman veljen kasvoja. Näillä vavahtelee liikuttava tuska ja suru. Paksu, hidas itkuntulo takertaa kurkkua ja norahtelee hiensekaisena, sameana juovana kuolevan nuorukaisen otsatukalle.

"Veljyeni, jokos sattui ... sattuikos pahasti? Eipähän mitä, eipähän mitä...", hän hokee, tietäen kaiken toivon turhaksi, "vielä me rymyojat kaivetaan ... kotopelloilla... Ja Tyvyn ukko, Liuha parka ... se kun saa kärmeillä tyhjältä pelloltaan... Sorrinpoikien meheviä laihoja ja... Ja sitten kun häät vietetään, Lippo-pojan häät ... sen Tyvyn Hyvätyn kanssa... Muistatkos? Silloinpa me pojat teiskataan ... sirpinsiliäisissä ja..."

Rautaparta oli köpötellyt viereen keihäs kourassa kepin verosta. Nyökytteli vaieten päätään, hymähti puoliksi itsekseen: "Somap' on sotahan kuolla, onpa hyvinkin, onpa..."

Nuorukaisen niska notkahti. Huulet painuivat kuin turvalliseen uneen isonveljen kämmenillä. Sorrin talo oli veronsa maksanut.

Liekö konsa Hämeen korpien tasakärsä, jolta metsämiehen keihäs on penikan veristänyt, noussut hirvittävämpänä kostoon kuin nyt Sorrin Mieho, pyyhkäistyään kämmenselällä silmiä sokaisevat karpalot syrjemmälle?

Otsasuonet punnersivat paksuina matoina, leuka järisi, tuskin näkyen, mutta hampaita karskuttaen, kuin olisi purrut mies suolarakeita hitaasti liikkuvilla leuoillaan. Raskas ruumis huojui kuin pedon, joka harvoin on tottunut käymään kahdella jalalla, kun hän paineli synkkänä seisovan jousellisjoukon luo.

Jokainen kykeni näkemään, että tuon miehen kömpelö ruho oli kohta syöksevä vastustamattomana järkäleenä vaikka Tuonelan käärmeaitoja vasten.

Sotaloitsut nousivat ajatuksettomina kurkkuun ja läksivät umpinaisesta suusta epäselvänä muminana: "Nouse, maa, havaja, mantu", hän jumahteli koko olemukseltaan. "Päälleni panuinen paita saahessa minun sotahan!" hän äkkiä ärjähti revähtävässä tuskassa ja raivossa. Ja taas sulkeutuivat leuat loksahtamalla kuin ketun raudat.

Mutta hän osoitti miehille maassa rojottavia puskurihirsiä, jotka vaativat kymmeniä miehiä, ennenkuin änähtivät koholle maaperästä.

Jo seisoi valmiina pari sataa miestä jonossa, kunkin ryhmän harteilla hirret kuin nielevää koskea laskeakseen.

Eikä puhunut päällikkö enää sanaakaan. Hän heilautti ilmoitse tapparansa ja syöksyi vihollisporttia vasten, raskaana ja salamannopeana kontiona, joka on äkännyt sontareiet aholla ja vyöryy hyllyväutareista kellokasta päin.

Niin jumahtivat sanomattomalla raivolla korven puskurit lankkuporttiin, joka oli jo yön hyökkäyksissä saanut pahoja rikkeimiä naamatauluunsa. Jokaista jymähdystä seurasi karjunta sadoista kurkuista. Miehon ja Lipon tapparat heiluivat riihimiesten varstoina saranapuolia pitkin. Vaaksanpituiset naulat putoilivat lankkujen halkeimista. Saranat höllenivät, vääntyivät tapparanteräin iskiessä, rouhaistessa ja vääntäessä.

Ja hirrentyvet painuivat yhä, toinen toisensa jälkeen, kuin elävät, ähisevät, murisevat ja möyreilevät tursaat horjuvaa seinää vasten.

Minkä ruumista jäi tanterelle, vierille tai alle, sen sai jäädä, valittaa, voihkia, kirota tai korista. Minkä poltti puolustajain tulenpalavat vedenkaadot karrelle miestä ja lihaa, sai huutaa huikaisevassa tuskassa. Kukaan ei ennättänyt lievittelemään.

Minkä murskautui paiskatuista lohkareista päänkuoria, sai valua märkään maahan silmät ja aivot. Kukaan ei enää auttanut toistaan, ei poika taattoansa, ei veljyt veljeänsä.

Sotaketojen kyöpelit itse näyttivät tulleen raivaamaan uusien veripeltojensa penkereitä.

Mutta eipä ollut vielä ennättänyt viimeinen yönhäive haihtua, kun rojahti maahan portinpuolisko, toisen jäädessä longalleen pihtipieltä vasten.

Mieho saa vihdoin verisestä käsirysystä, jolla tuhottiin tai ajettiin veneitten turviin suomalaiskylän puolustajat, reväistyksi silmäviirunsa auki. Hän hakee katseellaan jotain kiinnekohtaa aamusumun kiertämältä Linnasaarelta.

Sieltä paistaa kummannäköinen maailma. Sumumerestä ei näy muuta kuin märkänä kiiltelevä musta hirsitorni ja himmeästi säteilevä kappelin risti. Saaren rantoja ja sen päällitse vyöryilevät raskaat aamusumuiset pilvenjönkäleet. Ja kaukaa, meren puolelta, saattaa vain aavistaa heikeän aamutuulen hajoittelevan sumuja ja savuja, joita yhä nouseskelee palaneista laivoista.

Mieho nousee pajan viereiselle kennäälle Lippo ja Kurikka kantapäillään.

"Siivollapa ovat siellä ... siat säkissä", hän ihmettelee terhenisen saaren hiljaisuutta.

Mutta Lippo sojottaa sormellaan saaren etelärantaa pitkin, kohti ulommaista niemekettä. Miehet tuijottavat silmä kovana. Jo alkaa näkyä liikahtelevan sumun läpi mustia, taistelevia haamuja. Pistää näkyviin märkyyttään paistava hiha tai välähtää miekanlape, joka heilahtaa kuin miestä vailla, olemattoman haamun iskemänä.

"Siellä on meikäläisillä niskassa tulinen turkki", Lippo virkkoi. "Onpa, marta syököön, lepänpuna juoksemassa...", jatkaa jupisten Mieho ja työntyy kennäältä alas.

Tapo taistelee uupumaisillaan rantakallion kupeessa pieni joukko miehiä olan takana. Hän oli yöllisessä käsikähmässä kyennyt tuhoamaan Astulfin väijysjoukot. Mutta se oli maksanut kamalan hinnan. Viimeiset miehet taistelivat nyt yläpuolelta tunkevaa vuojolaisrintamaa vasten, uskaltamatta saarrosta peläten edetä kapealta niemekkeeltä.

Pienen joukon, josta ei yksikään mies ole haavaa vailla, täytyy seisoa paikallaan. Se ei voi hyökätä eikä palata taaksepäin. Sen täytyy vain kestää joko avuntuloon tai kuolemaan saakka.

Äskeinen jymähtely, rymy ja karjunta suomalaiskylästä päin oli nostanut viimeisen toivon päällikön rintaan, mutta vain väsyneen ja heikon.

Pirkkojen jokaista hyökkääjää koetteli tänä tuokiona se miekan tutkain, joka häilähtelee jokaisessa taistelussa määrättynä hetkenä kuin yhtä ainokaista hiuskarvaa katkaisten: Jaksanenko? En jaksa enää, en! Turhaa, turhan turhaa... Käsi jäykistyy, jänner höltyy. Rintaan juuttuu toivotonta routaa, kurkkuun nousee nihkeätä makua. Nälkä kurnii, kupeita ja vyötäisiä kiertää kuin kuolleena makaava käärme. Jalkapohjia painaa ja silmät huikaistuvat olemattomista virvatulista.

Silloin suikertaa miehen päähän ajatus päästä pois, pakoon, erämaitten taakse, piilopirtin loukkoon ... melkeinpä vaikka häpeän hinnalla.

Ja kuitenkin täytyy, minun täytyy! huutaa vastaan miehinen laki ja pakko.

Sellainen on taistelijan ytimissä kaksiteräinen miekka sotakedon ratkaisevimmassa rintamassa. Ja sellaisena se jäyti tänä hetkenä Tapon jokaista jousellista, nuorta ja vanhaa.

Miehon kuuluvat käskyt ovat alkaneet kantautua salmen takaa. Ne ovat kaikuneet aluksi eksyneen hätähuudoilta. Tapo vavahtaa. Ollaanko siellä tappion puolella? Pelastaako se joukkoja surman häränsilmästä? Hän kuulostaa yhä jännittyneempänä. Lopulta raikuu rantoja pitkin selviä sanoja: "Uimalla, hoi, pojat, uimasille!"

Sehän hyökkää! soi kuuntelijan omassa rinnassa kantava ääni. Korva on herkistynyt äärimmilleen. – Se kuulee miesjoukkojen junnaushuutoja, jotka yhtyvät ryminään ja veden mahtaviin loiskeisiin. "Ne hinaavat lisäksi lauttoja rantaan...", Tapo päättelee. "Ne tulevat, pojat, ne tulevat!" hän huutaa miehille ja käskee nämä suojaan rantakivien taakse.

Itse hän nousee sumun suojassa kaartain ylemmäksi rinteelle. Täältä näkee häilähtelevän sumun läpi Ristinkukkulalle ja osan satamapolkua. Kummulle kerääntyy parhaillaan vihollisia. Ne ovat salmen takaa paenneita. Mutta vasemmalta, laiturin puolelta, näkyy kiireistä liikehtimistä. Tummia hahmoja kulkee rantapuotien lomitse ylös ja alas. Ja rantaan painuvilla on kuin mahtavia kyttyröitä selässä.

Tapo on hohahtamaisillaan riemusta. Siellä lastataan Bunge-herran viimeisiä, tavara-arkkuja pakomatkalle!

Sumu alkaa hälvetä nopeasti. Se hajoaa pitkiksi käsivarsiksi, pitkäsormisiksi kämmeniksi, joiden lomitse näkee kuin verkon silmien läpi yht'äkkisiä selviä näköaloja. Musta vedenpinta alkaa jo paljastua sumumeren alta. Ja ylhäällä nouseskelee sen yläpuolelle tuhansia riekaleisia ohuita hattaroita.

Tapon kilvennahka on tiheässä nuolta. Se painaa vasemmusta. Levottomana hän kiskoo rautakärkiä vähemmäksi. Se on kuin elämän ja kuoleman arpojen vetämistä. Sillä jos sumu kaikkoo, ennenkuin Mieho on ehtinyt yli, silloin kukkulalla seisovat Vuojolaiset vyöryvät tänne ... alas ja veristävät nämä joukonrippeet hengähtämän tuokiossa rantaveteen. Mutta jos, jos ennättää ajoissa Sorrilainen...?

Yhtä tarkasti, mutta ruumis hermostuneesti nytkähdellen, palavissaan touhottaen sinne ja tänne, on seurannut tapahtumia Bunge-herra. Kiertää parhaillaan autiossa suurtuvassaan, josta jokainen arvokalu ja pitoarkku on jo viety lastiveneisiin ja näillä Visbyn päällikkölaivaan.

Satama ja ulkoväylä ovat sentään vielä auki, sillä karjalaiset uiskot näyttävät painuneen merenrinnan taakse.

Ukko harppaa vierushuoneeseen. Sieppaa ajatuksissaan isä Johanneksen kirjoituspulpetilta kauppakuntansa liljasinetin ja lähtee lopulta pukertamaan torniin. Nousee ensi kerrokseen. Tämä on tyhjä. Mutta sinne on kannettu valtaisa kasa kuivaa merikaislaa.

Tämä näky panee herran rypistämään kulmallisiaan. Silmät tuijottavat hetken ylöspäin, aivankuin läpi katon, ja kädet alkavat vavista pelonsekaista suuttumusta.

Haparoiden, polviansa mukkaillen tikkaitten puolapuihin hän nousee ylimpään tornikammioon.

Siellä seisoo korkealla lavitsalla hänen ankara rouvansa, Rotrud-emäntä, katsoen liikahtamatta kalteri-akkunasta Ristinkukkulalle ja suomalaiskylää kohti.

Hän ei kuule puolisonsa äheltävää tuloa. Ei tee pienintäkään liikettä. Leuka nojaa rystysiin. Silmät ovat pimeissä varjoissa. Mutta aamunvalo heitäksen räikeänä kulmikkaille poskiluille. Ja seinällä palava tervasoihtu läimehtii levotonta valoa hartioille valahtaneeseen mustaan liinaan ja valkoiseen huntuun.

"Tule, viimeinen vene vuottaa...", kuuluu Bunge-herran käheä ääni.

Rotrud Siewertintytär ei käänny, ei vastaa.

"Etkö näe? Ne ovat jo tulossa ... salmen yli..."

Emäntä-puoliso naurahtaa nuivasti. Herra jää tuijottamaan peräseinälle, joka on ahdettu täyteen merikaislaa, vieläpä monenlaista astiaa, joissa näyttää olevan rasvaöljyä tai tervaa.

"Mitä aiot, Rotrud, mitä, sano?" hän huohottaa kauhistuneena. Mutta ei kuulu yhäkään vastausta.

Hetken kuluttua tarttuu emäntä lujalla kouralla akkuna-aukon rautatankoon.

"Olisinpa tietänyt kerran", hän alkaa synkässä vihassa, "olisinpa sen tietänyt..." Äkkiä hän käännähtää puolisoaan kohti:

"Ei olisi Kalsoisten rosvopoikaa täällä leipäkeitolla lihoteltu, vaan nuijittu maakuoppaan ... pääluu murskana!" Loppusanat olivat tulleet huutamalla. Niistä uhosi solvausta alhaalla seisovaa miestä päin kasvoja. "Mutta sinä, sinä lallus, sinä penningin pyörittäjä, viisas muka, kauppaherra muka ... sinä hieroskelit sopuja ja säästit, säästelit kuin kaukomaan prinssiä...!" Suu sulkeutui taas leukapielten halveksiviksi kurtuiksi.

"Tyttäremme ... Notburga on pelastettava ... tule!"

Siinä hetkessä muuttihe Rotrud-rouvan halveksiva ilme raivoksi.

"Pelastettava? Pakanaryövärin pilaama, pirkkojen pilaama, korven ryteiköissä näännytelty...! Ja sinä, sinä olet siihen syypää, löperö parka! Mene."

Silloin alkoi täristä ukon pöhistynyt ruumis suuttumusta. Päähän syöksyi mustanpuhuva veri, sinertävä nenä kihelmöi, sormet haparoivat nenänpieliä ja polvet tutisivat:

"Menenpä hyvinkin!" hän ärjähti. "Menen Riiaan, Tallinnaan tai Gotenhofiin kauppakuntamme päämieheksi ja naitan tyttäremme arvolliselleen miehelle ja..."

"Kylläpä kai...", katkaisi ukon puhetulvan kalsea ääni. Ja tovin kuluttua Rotrud jatkoi yhä kolkommasti: "Mutta Harjavallan noita-akan tyttärentytär ei näytä silmiään Visbyn oltermannien pöyhkeille rouville. Sorrun tai voitan..."

Hätäisä pelko, pitkä riita ja viha, jota ei enää tarvinnut peitellä, nytkähtelivät Bunge-herran kasvojen poimuissa. Hän tunsi olevansa jostain melkeinpä hyvillään ... ehkäpä juuri ikuisesta erosta omasta puolisostaan.

Kaksi vanhusta, joissa oli kiertänyt koko yhteiselämän aikana toisilleen ventovieras veri, katsoi nyt pitkän tovin silmästä silmään.

Se oli toivotonta hyvästijättöä, julmempaa kuin ero kuolemassa, sillä sitä ei ylentänyt kuoleman majesteetti eikä lievittänyt haudalle nouseva unohduksen nurmi. Ja minkä siinä oli kuoleman tuloa, oli se miehen silmissä kammoa, naisen jäätä ja jään alla katkerata vihaa.

Ukko ei jaksanut enää katsoa. Emäntä naurahti kuin heikompansa voittaja. "Niin, voitan tai palan!" hän huudahti, viitaten käden ulottuvilla palavaan soihtuun. Kääntyi taas tuijottamaan akkunasta, näkemättä ja kuulematta lainkaan, että hänen puolisonsa painui vapisevin jäsenin tikapuita alas pelastautuakseen Visbyn-laivalleen.

Ja ankaran rouvan eteen avautui tuoksina ja temmellys, jonka kaltaista ei ollut vielä ihmissilmä nähnyt Suomensaaren sotakedoilla.

Raskaasti kohoava aurinko oli jo paahtanut sumeat ilmat hajalle. Sorrilaisten joukot liikehtivät sen valossa yhä vielä kirjavina, sekasortoisina rykelminä. Kurikka ja Ylistaron Kalso huutavat lauttoja hinaaville jonoille käskyjään. Hinsalaiset, narvalaiset ja Torko-jätin muinaiset pajaorjat seisovat jo yhä sakovana joukkona Sorrilaisen ympärillä.

Lauttoja pärskii ja loiskahtelee uusia ja uusia rantaveteen. Mieho työntyi synkin kasvoin, malttamattomana vedenrajaan. Hän on heittäytymäisillään uimasilleen. Mutta vastarannalla, vallikaivannon harjalla juoksee Vuojolaisia varoiksi uhattua paikkaa kohti, jossa seisoo syltä pitkää merikaislaa arveluttavaksi turvaksi hyökkäävälle viholliselle.

Yli salmen lentää kummaltakin puolen rymy, melske, uhkaushuudot ja sarvipäiset kiroukset. Mieho huitoo Kurikkaa ja Kalsoa kiirehtimään, jotta hyökkäys tapahtuisi yht'aikaa puolustajain kumpaakin sivustaa päin.

Miehon rintaa repii hätä ja kimma Tapon puolesta, jonka miehistä hän ei hetkeen aikaan näe haamuakaan.

Ristinkukkulalla seisoneet palkkasoturit alkavat painua Thore-ritarin kohotettua miekkaa seuraten rantavallia kohti. Mutta saksilainen Lutiger näyttää saaneen käskyn jäännös joukolla hankkiutua Tapon miehiä vastaan, sillä hän näyttää hakevan katseellaan näkymättömiä kalsilaisia.

Samassa hetkessä, viimeistenkin sumuhattaroiden sulaessa ihalaan ilmaan, Mieho näkee Perman kypärän kultalaikkojen kimaltelevan kallionkielekkeen yläpuolelta. Siellä seisoo Tapo koko mittavuudessaan, miekka paljaana välkehtien aivankuin hätämerkkinä sotakumppanille.

Sitä näkyä ei enää Miehon sisu kestä. Hän nostaa molemmat nyrkkinsä ilmaan, huutaen miehilleen: "Miekka tuppeen ja puukko hampaisiin! Ja sitten ... piru perkelettä vastaan, sanoi pappi helvetissä! Hoi, pojat, hoi!"

Satakunta hurjapäätä halkoo salmen syvää vettä, vitaan vasemmalle, kohti suojaavaa kaislikkoa. Ja samalla lähtevät jo ensimmäiset lautalliset muuta sotajoukkoa omia tähtäimiään kohti.

Nuolet alkavat kantautua uimamiesten parveen. Lautoilla haamivat melamiehet kuin tarpojat nuotalla, ja jouselliset seisovat jänne rahkossa ja rautakärki uralla. Kohta on vertyvä taas suolameri hämäläisestä verestä.

Mieho ponnistaa suoraan kaislikosta käsirysyyn. Veli vainajan säikähtyneet, lapsenilmeiset kasvot katsovat yhä häntä läheltä kuin rukoillakseen apua tai ... manatakseen kostoa nuoren elämänsä nimessä. Eikä tappelija tunne enää mitään muuta ihmistunnetta kuin koston tulenpalavat syöverit. Puukko sujahtaa, viiltää, pistää ja puhkoo kuin käärme kulossa. Koura kahmaisee, nyrkki rusahtelee päänkuoriin, jalkapohja tölmää miehiä kuin märkiä tallukoita. Ja Lippo halkoo liiat miehet miekalla, halkaisee kaksin käsin, olan takaa kuin kuokkamies Tarolaisen pellonojassa.

Vallihaudassa möyreilevät vihamiehet mutaisina rykelminä, ken vyötäisiä, ken kurkkua myöten kahlaten ja tallaten pohjamutiin allepäin joutunutta verivihollista.

Tapo-päällikön miehet seisovat taas hänen kupeellaan. Nyt on hyökättävä miehenriekaleillakin, sillä hän havaitsee lautoilta horjahtavan hämäläisiä reunojen yli kuin vetehisten ahmaisemina.

Päivä välkehtii hänen kypärällään, viitanhattarat viistävät ilmaa ja jalat ottavat koljonaskelia kalliokamaraa pitkin, kun hän hyökkää Lutigerin ylivoimaa päin.

Kolmella penkerellä ryöhää yht'aikaa torapelto vihaa, hävitystä ja kuolemaa.

Viimeisessä hetkessä näyttää itse Turisas tai Ukko-jumala heittävän arpansa sotakentälle. He mäikähyttävät jumalisten juomingeistaan sellaisen turrinkiven, että seisahtuu tuokioksi kuin kalliopahtaaseen synkeä taistelu.

Ristinkukkulalta, vedenrajasta ja suojavallilta alkavat tuijottaa omahiset ja viholliset ammosuisina linnantornin ylimmäistä huippua kohti.

Se palaa! Sehän palaa, kurko kuolkoon... Työntää aukoistaan vitivalkoista, hottoa savua ja tulenkieliä! Yksikään ei voinut käsittää luonnollista syytä sellaisen kokon syttymiseen.

"Pyhä Laurentius!" huusivat ristinsoturit tulella poltettua marttyyriään. Toiset huokasivat kauhuissaan pyhää Agataa, jolta pyövelit olivat heleät rinnat tulisilla pihdeillä repineet kidutuslavitsalla.

Mutta pakanat uskoivat, että pääjumala itse oli tulen välkähyttänyt kokonsulallaan tai pannut Panulan neidon, Hyryttären, sen yönpimeässä kattilastaan vaaputtelemaan.

He saivat kolminkertaiset voimat. He vyöryivät uudestaan tulenpalavina turrinkivinä Vuojolaisten sekaan, jotka yhä seisoivat kauhutukkaisina kuin kadotukseen tuomitut, sillä tuli alkoi jo uhata yksinpä Gertrudille pyhitettyä kappelia.

"Pyhä Sebastian, pyhä Sebastian", he hokivat ottaessaan avuttomaan rintaansa rautakärkiä, keihäänteriä ja puukoniskuja.

Suurten syntien vuoksi oli taivaan kuningatar heidät hylännyt miekan alle, joka ei koskaan anteeksi anna...!

Thore Halvardinpoika kokoo viimeisiä joukkojaan. Mutta Mieho, Tapo ja Kurikka etenevät yht'aikaa, kukin suunnaltaan, häntä kohti, rinnettä päin. On kuin kolme alkukorpien tarvasta olisi iskenyt kärsänsä yht'aikaa kolmelta puolelta samaan teuraaseen. Tämä taisteli hetken hengestään, sai kuoleman torahampaat ruumiiseensa, lysmyi maahan, ponnahti vielä kerran näkyviin vääntelehtien säälimättömissä tutkaimissa. Ja sitten ... sykki, vavahteli vielä kotvan kuolemansa jälkeen.

Samaan verenhyrskeeseen hukkui Thore Halvardinpojan elämä. Samaan tulenmyrskyyn romahti linnantorni ja loimahti pyhän Gertrudin kappeli heleine risteineen. Ja vasta päivien kuluttua, uusia perustuksia raivattaessa, kaivettiin tornin raunioista esiin Rotrud Siewertintyttären hiiltynyt ruumis, joka vaivoin tunnettiin oman perisuomalaisen rotunsa vihaajaksi, Harjavallan noita-akaksi ja Vuojolan kauppalinnan synkkäveriseksi ruhtinattareksi.

Puolenpäivän aikaan paahtoi Hämeen riemuitseva aurinko autiota saarta, jota peitti ylt'yleensä tuhka, sora, törröttävät rauniot, ruumiitten ruhka, liejuiset haudat ja verenmakuinen, hitaasti haihtuva löyhkä.

Vuojolan perikato oli tullut.

28.

Hämeen valtias.

Rautaparta makaa suomalaiskylän autiossa pajassa lavitsalla. Hän on siinä ... nahkaisillaan potenut jo lähes kuukauden päivät hitaasti tappavaa kuolinhaavaansa, syvää keihäänpistoa, joka mädättää melkein tuskattomasti polvitaipeen tienoilta jalan valtimosuonta poikki.

Hänen täytyy maata selällään. Kasvot oviaukkoa kohti hän katselee kirpeän kirkasta syyskuun merenrantaista maisemaa, Linnasaarta ja tämän kummulle väellä ja voimalla nousevaa uutta linnarakennusta.

Etisen kennään vahva nurmi on paksussa härmässä. Yksinäisen petäjän kylki paistaa häikäisevää punaa. Rantakoivujen ryhmä on jo syksynkirjavaa; ruskean kellervät ja raskaan viheriät lehtihameet ovat sekaantuneet toisiinsa kuin kyläisten tyttöjen totisessa parvessa.

Varhain tullut aamupakkanen kirvoittelee linnarakennusten nurkilta kimahtavat, kalkkavat ja roikuvat iskut irtonaisina ilmaan ja ilman läpi ukon hereään korvaan. Siellä se nousee ... Kalsoisten valtiaspirtti!

Kymmenet miehet veistävät jo kolmatta tai neljättä hirsikertaa. Satakunta raataa ympäriinsä, maaperällä: raivaa rauniokasoja, ajaa maanruskaa nurmipaikoilta mereen, junnaa hirsiä rantavedestä, hinaa ne rakennuspaikalle, palhoo ja veistää, naulailee ja korjailee tulipalolta säästynyttä laituria ja kohentelee meritaistelun vikuuttamaa Satamalahden hirsipaalutusta.

Ja monet nopsaan kyhätyt kodat keittelevät miehille murkinaa.

"Onpa jo vanhennut aika ... minun kohdaltani", Rautaparta hymähtää vanhan sananpartensa. Ja hänen silmänsä kajottavat aivankuin havahtuneita kevätilmoja hakien.

Hänen kuopuksensa, Anukka-emon poika, on Hämeen valtias ... Hän on vaitelias, raudankova mies, jolla on valtakunta hallita ja rakentaa.

Ukon ajatukset kulkevat ylpein lennoin taivalta ja toista, kauppapaikasta toiseen, rajasta rajaan ja merkistä merkkiin. Täältä ... Kokemäelle, Teljästä itään, yli Pirkanmaan ja Vanajan rintamaitten Päijänteelle ... ja sitäkin sinnemmäksi! Entäpä Pohjaa kohti? – Huuhkojärveä ylemmäksi, Räyrinkiin, Pyhäjoelle ... Perämeren pohjiin, Savutunturille, jonka juurilta ei Norjan mies enää tokene änähyttämäänkään vuokselaisten ja pirkkojen limittäistä keihäsmetsää.

Kuolevassa on yhtämittaista sisäistä naurua. Tämän keskeyttää vain käreä ärähdys, kun sattuu Tuonenpoika näppineen kiskaisemaan kinttusuonesta. "Ähäh, häh...", on hänen silloin tapana äsähtää, "jopa myöhästyit, hiienseppä, pihteinesi! Onpa valmistakin valmiimpi pajaorjien isäntä..."

Tapo näkyy seisomassa uudisrakennuksen telineillä, joille Mieho on perässä nousemassa. Seisoopa salskeana humalasalkona ... poika! on ukko yhä iloittelevinaan.

Mutta siinäpä se taisikin olla ukolle orvaskettäkin arempi paikka, jonka vuoksi viivytteli kiekaustaan Manalan rautaharja kukko?

Mikä oli suvulle parempi? Sanoako sen jalolle kuopukselle, jotta ... yhäkin oli elossa jossain ... se synnyntärakkaus, vai valehdellako vaikenemalla loppuun saakka...? Olivatpa vieläkin vuottelemassa Kojalan tyttäret ja Nohkuattaret, oli Rapolan linnanneito ja Vuoksella upea, rikas Pelkos-ukon Kyllätty.

Jospa hän olisi tietänyt, miksi oli tuo riuska ja toimelias valtamies muutamin hetkin kuin jäiseen lakkiin, jääpantsariin ja hyisiin kintaisiin puettu...

Sen poskipäät ja niska ruskottivat tervettä punaa kirpeässä syysilmassa. Mutta sen silmistä saattoi nähdä kärsimisen tapaista tuijotusta. Eikä se enää paljoakaan puhunut muuta kuin ... selväpäistä asiaa...?

Ukko riuhtaisi ähkäisten nahkaiset jaloiltaan ja tukihe kyynärpäilleen. Hiveli jalkaansa polvea kohti.

Samassa hän kammahti. Siellä oli polven tienoo tunnottomana tönkkänä. Hän tuijottaa raajaansa pitkin. Sen nahka on kelmeätä ja tummanpuhuvaa. Luukoiso ja visvakoiso on ampautunut lihan ja nahan väliin ja siittää ruttoa yli koko ruumiin.

Nyt hän vasta tuntee, että myrkky on jo sydänlihojakin kaluamassa. Rinta alkaa huokua heikosti ja lyhyin henkäyksin. Sinne on myrkky kiehahtanut äkkitautina, joka tappaa kaatamalla.

Tukehduttava hätä valtaa sairaan kauhutukkaisena painajaisena. On kuin hän ei saisi ääntä kurkustaan. Mutta omilla korvillaan kuulematta hän huutaa huutamistaan jotakuta ihmistä luokseen.

Suvun päämies on saatava kuulemaan, mitä mananmatkaajalla on tunnollaan. "Ei käy päinsä, ei käy", hän hokee itsekseen, "että Hämeen valloittajalta salaillaan asioita"...

Revon Hänni tölmää pajan ovelle. "Hämeen valtias, Hämeen, Hämeen..." kuoleva kähisee, jo hourailevissa silmissä ikäänkuin jotain perin tärkeätä ja korkeassa päässä ylpeyttä koko suvun puolesta. "Juokse, juokse!" hän huutaa yht'äkkiä kuin keskellä sotakentän melskettä.

Repo-ukko, rakentaja, kulkee nurkalta nurkalle. Tapo tuijottaa telineitten äärimmäiseltä nurkalta merelle päin, jossa yhä pitävät vartiota Sarkoisten Maretan sotauiskot ja Saloisten satamasta ryöstetty "Notburga", Bunge-herran entinen päällikkölaiva.

Nuo alukset, jotka keinahdellen ujuttautuvat harvahkona kurkien jatana satamasta ulkoväylille, eivät vie eivätkä tuo hänelle, tämän saarellisen linnan valloittajalle, enää mitään viestejä. Tuonevatko koskaan?

Hän hymähtää vaisusti. Kaikki, jotka häntä avittivat ja rakastivat, olivat joutuneet vain uhreiksi ... seitansa juurelle, kosken kuohuihin tai ... murhaajan kataliin kouriin.

Eikä ole enää edessäkään päin muuta kuin raatamista ja toraa. Pyykosken suvannot, Koroiset, Rikalat, Teljät ja Kauppajoen suut ... nekin on lujitettava omiksi linnoiksi ... rajapyykeiksi Hämeen laajalle valtakunnalle... Työtä on yllin kyllin.

Mutta ei ole sittenkään edessä mitään muuta kuin routainen rata merellisiä rantoja pitkin. Ja takana suvun käsky, vain ankara, loppumaton, kylmä ja ylpeä käsky.

Katselija on jäykistynyt paikalleen kuin raskashaarniskainen sotamies vartiossa. Lähellä olevana hän muistaa tuskin ketään muuta kuin taattonsa, Kuura-päällikön, seisomassa Tiurinlinnan kosken sumuverhon takana ... yksinäisenä, epämääräisenä hahmona, hänkin vainajan tapaisena.

Mieho makaa myrtynein naamoin rähmällään ylintä hirttä vasten. Hän on ärtynyt ärtymistään päivä päivältä, viikko viikolta, sillä nämä merelliset, karkeat tuulet tai savenkarvaiset pilvet, tämä märkä ja matala rantamaa, yksinpä sen vieraankopeat kaislikot idättävät hänessä vain myrryttävää ikävää kotopuolen sisäjärville, rinta- ja korpimaille.

"Liepä tuo totta, jotta ... kun on pakko niskassa, niin härkäkin lypsää", hän oli näinä viikkoina urissut toiselle jos toisellekin, "mutta sen minä panen vaikka vetoon, jotta ei ole meren silakasta juhlakalaksi sen enempää kuin tuollaisista hotokaislikoista katiskapaikaksi".

"Menepä siitä emännän pateille, jotta palaneeko sen riihi vielä täytenään vai joko lie tekoset tehty, poika tai kakara", hän oli virkkanut Lipolle lähettäessään tämän pari viikkoa sitten viestinhakuun kotopuolelle.

Mutta samassa hän oli tarttunut velimiestä hartioista ja ähissyt ikäväntautiaan kuin metsänviemä nalliainen: "Katsopa siellä polunvieriäkin, joko lie kypsänä puolukanmarja... Ja sitäkin silmää, liekö jo teerevänä kotikaskella nauriinnaatti, se ... poutajumalan naperopoika, ja liekö jo kukaties jäniksen pöpö lihomassa ja tuota, sopineeko jo kohta soida pienen pillin ... pyynpettäjän pivossa..."

Ja ihan viime kerran kättä kääpäistessään jo urahti häpeillään, vihaisen näköisenä silmiään pallitellen: "Ja sanokin, tupelkaini, se sana Lokka-akalle, jotta ... ei jyskä näillä main miehen sydän keskellä rintaa... Rannalla raukuu kuin kalamiehen koira!"

Nytkin, kyynärpäät levällään ja leuka hirttä vasten hän jurahtaa ohi astelevalle Repo-ukolle: "Muille lie emä, mutta mulle emintimä ... tämä Ulapan-akka merellä..." Repo-ukko hymähti aivankuin härnätäkseen: "Liepä, liepä... Ei ole se akka tuonaankaan, jos rakki laidalta latkii."

"Häh", Mieho suutahti, "vai ei tuonaankaan, vai ei...? No, jopas jotakin sanoi pässi, kun...", hän ärrytteli sisujaan kuin tarratakseen käsirysyyn. "Mutta sen minä sanon, sinä rumahisen ruttopoika, jotta ... parempi on ojankuokkurilla varvasriepu kuin merenkyntäjällä kypärä, häh!"

Ja kun ei ukko saanut suolletuksi suoranaan vastausta, hän alkoi ylistää synnyntämaitaan isolla ja hereällä suulla: "Siellä, siellä main sitä riittää ... myötämäkeä reellä ja lylyllä laskea. Ja siellä se paistaa metsä ja järvi ja katiskaiset kaislikot kuin aamuaskareissa emäntäisen helevät helmat. Onnellansa siellä mies metsään menee ja ruuheensa astuu. Ja jos ei ole langoissa jänis, ovat oksalla vuottelemassa terret ja ahmat. Ja entäpä? Jos ei ole syönyt koukkua kala, niin on toki jäljellä mato ja väkä! Häh? Vai etkö usko, peijakkaan turilas? Noh?"

"Uskotaan, uskotaanpa toki... toinen merellä mies, sinä manni mantereella, sanotaan", yritti Repo-ukko. "Vai manni, mukamas, vai oikein mannittelemaan, sinä ... timpermanni..." Mieho venytteli leukapieliään niin halveksivasti kuin suinkin sai suumalonsa vääntymään. Mutta jäi kesken vihanpitojaan tiirottamaan salmelle päin, josta Revon Hänni soutaa pienellä veneellä kiitävää vauhtia, lähtien rannalta juoksemaan ylämäkeä kuin höyryhäntä tulipalossa.

Tapo kumartuu Rauta-ukon suumalon ylle ottaakseen selvää kuolevan huohotuksesta.

"Se lie elossa ... synnyntärakkaus...", tohisee manalaisen avonaisesta suusta.

Kuulija ei saa sanoista selvää tolkkua eikä voi edes jo mahdottomaksi ajateltua ruveta näin yhtäkkiä tajuamaan.

"Vierasverinen ... nuorikkosi ... elää!" kuuluu nyt selvänä huutona. "Missä, missä? Millä tavalla...?"

Mutta kuoleva on hervahtanut ja painanut härmäiset silmänsä umpeen.

"Sano, Parta, sano", manaa Tapo moneen kertaan, maaten polvillaan multapermannolla. Kuluu kalmanmykkä, pitkä tuokio.

Mananmatkaaja nousee ryntäille, kuin jonnekin lähteäkseen, ja koettaa yhäkin, kalmalaisen jo olasta repiessä, tarttua asiaan: "Kaksi orjaa, Sarkolaisten orjaa... Vaihtoivat sen ... omiksi lunnaikseen..."

"Kenelle, kenelle...?" "Vaihtoivat ... lunnaikseen, vaihtoivat", kuuluu enää muutamia haihtuvia sanoja, ja kuoleva näyttää hapuilevan jotakin nimeä, mutta ei jaksa, ei jaksa, vaikka silmät, huulet, kasvot ja koukistuneet sormet näyttävät kaikki yhtaikaa sitä hakevan yöhön hukkuvan tajun syvimmistä uumenista.

Rautaparta on muuttunut Manalan asujaimeksi. Tapo ja Mieho jäävät tuijottamaan seisovin silmin vainajaa, jonka kelmeän otsan alle nyt on haudattu ihmeellisen arvoituksen parhain päästösana.

Siitä hetkestä aikain ei Kalsoisten Tapo enää saanut rauhaa. Hän kiertelee päivät päästään työmailla, mutta pitkät illat ja aamuyöt korvenlaitoja pitkin.

Eräänä varhaisaamuna, kun elottoman keltainen koivikonrinta, josta verenpuhuvat pihlajat paistoivat kuin auki reväistyt sydämet, seisoi odotellen viimeistä syysmyrskyä, Tapo käyskelee jälleen mantereenpuolista korvenlaitaa.

Keskellä alavaa niittymaata makaa entisen kumpupetäjikön sijalla laaja, musta kalmanpelto, jolla taistelun jälkeen oli poltettu toista sataa hämäläistä kaatunutta. Tuo ylpeä manalankaski on uhonnut viikosta viikkoon sankareitten väkevätä uhkaa. Hatta ja Koljo, sodanjumalan verestä hurjistuneet pojat, olivat myrskyöin kamppailleet kalmanuksina kämmenet ja viitenä varstana sormet sen yläpuolella.

Ja kyöpelit, kaatuneitten henget, olivat pitäneet sen kirpeällä tuhkalla omia peijaisiaan, kunnes olivat juhlista väsyneinä menneet Tuonelan iki-ihanaan rauhaan.

Nyt oli tuo paikka voimallinen kesanto, joka kyllästyneenä omaan itseensä vuottaa uuden itämisen ja kasvamisen mahtavaa tuskaa.

Tämä pyhä paikka oli ollut kulkijalle monet viikot myös Notburgan hauta, jolle hän oli vienyt hetki hetkeltä nöyrtyvässä surussa oman rintansa kalmoilliset.

Mutta nyt, Rauta-ukon kuoltua, se oli hänelle jälleen alkanut kasvaa päivä päivältä havahtuvia muistoja.

Hänen ruumiinsa oli vieläkin riutunut tuskin arpeutuneista haavoista, kolhuista ja valvomisen vaivoista. Eikä hän jaksa yhäkään selvittää aivojensa liikahtelevia ajatuksia juurtajaksain, järjellisesti punniten.

Mutta hän kyselee parhaillaankin: "Hän elää...? Kaksi Sarkolaisten orjaa? Omiksi lunnaikseen...? Missä ja millä tavalla? Kenelle, kenelle?"

Tähän hän on pysähtynyt jo monenmonet kerrat.

Ajatus hamuilee toivottomin haamaisuin meren yli, Vuojolaisten maalle. Mutta se ei jaksa tapailla tekoja, jotka tänä hetkenä tuntuvat olevan mahdottomuuden summattoman ulapan takana.

Hän seisoo kuolinrovion reunamalla. Katse ei ota tarttuakseen mihinkään paikkaan, ei kauaksi eikä lähelle. Rautaparta, joka hänkin makaa oman heimonsa tuhkassa, saapuu vaisuna muistona äskeisten kysymysten kutsumana hänen mieleensä. Mutta siinäkin muistossa on tällä kertaa vain ajatuksetonta surua.

Työ alkaa uudisrakennuksella. Kaukaiset iskut kantautuvat seisoskelijan korvaan. Hän kääntyy. Silmä osuu eteläisen rantatien taipeeseen, joka hukkuu jyhkeän kallion taakse.

Sieltä taivaltaa sauva kädessä joku olento. Tämä pysähtyy kuin levätäkseen kallion kirkkaanpunertavaa kuvetta vasten. Se ei ole kotoheimoa, tulee Tapon mieleen. Sillä on ulkomainen matkaviitta harteilla. Mutta se on aivankuin liian lavea hintelävartiselle tulijalle...

Nyt se lähestyy, tuo kepeän näköinen olento käsi kohotettuna ja sauvan käyrä pää ojennettuna seisojaa kohti. Mikä liekin ... santti Pietari käyräsauvoineen, tulee Tapon mieleen joistakin pyhimyskuvista.

Mutta kun olento lähestyy, nousee ilmielävänä näkyviin vilpeä vanhus, rasittuneet, mutta sittenkin aamunraikkaat kasvot ja tuo siunauksen tapaan ojentunut, melkein kuin syleilevä käsivarsi ... isä Johannes ilmi elävänä, tutusti nyökkäillen, huulilla kuin yhtämittaista armonsanomaa kaikille kärsiville.

"Älä puhu, älä puhu, poikani", hän virkahtaa avosuin ja seisovin silmin tuijottavalle Tapolle. "Mitä mietit parhaillaan, sen selitän sinulle selkeäksi kuin Neitsyen hopeavaippa... Minut lähettää Guthnalsluostarin apotti, joka kirkasti minun vajavaisen järkeni, ja minut lähettää sinun morsiamesi, Notburga Rotgerintytär, joka tekee sen, mihin minä en heikkouskoisuudessani kyennyt..."

Hänen sanansa tulvivat malttamattomina kuin pesästä lentoon pyrkivät pääskysenpojat. Hän otti Tapon kädestä ja johti hänet tientaipeen punanhelevälle kallionkaltaalle istumaan.

"Tiedätkö", hän jatkoi läheisellä äänellä, "että kaukaisen Skotlannin rannikolla, johon Golgatan maanjäristyksessä syntyi synkkäluolaisia kalliosaaria, sinne perusti, pahat henget häätäen, pyhä Columba kerran ihmeellisen Hengen tyyssijan, Iona luostarin, jossa minäkin olen kerran murhaajansieluni Neitsyelle pelastanut...

"Niin, poikani, kuule, vaikka olisivat synnintekosi veriruskeat, hän, Notburga, ne siellä pesee nyt ... maitoakin vaaleammiksi..."

"Sielläkö saakka, mahdottomien merien takana?" sai Tapo kysytyksi, äänessä syvää pettymystä ja pelkoa.

"Älä pelkää, poikani, älä pelkää. Yksi hetkikin riittää hänelle, Notburgalle ... Herran esikartanoissa. Hän palaa. Mutta nyt hän on sinne matkalla. Läpi ruotsien maan, läpi Norjan hän vaeltaa, karkean viitan ainoina koristuksina pyhiinvaeltajan merkit ja otsarivan paikalla katumusmatkaajan olkiseppel.

"Karkean rahvaan joukossa hän kulkee. Nidarosin tuomiokirkon portaat hän nousee polvillaan, jotta kaikki kansa näkisi hänen syntinsä. Mutta siitäkin hän jatkaa, sinun tähtesi, poikani. Hän kulkee laivassa maailman suurimpain ihmeitten luostariin, jossa pyhän Ruumiin kevätjuhlassa kuolemansyntikin sulaa olemattomaksi, aivankuin se vahalilja, jota hän kantaa autuaan juhlan kulkueessa."

Tapo näytti yhä epäuskoisemmalta ja murtuneelta.

"Etkö usko, synnin poika?" isä kivahti. "Jos osaisit, parka, edes lukea, olisit nähnyt Cornwalliksen Richardin ja Provencen Giselan ihmeestä, että Ionan rukous jakkaralla on vuorenpainava synti höyhentäkin keveämpi. Etkö tiedä, että Richard-herttua syötti Gisela-rouvalleen tämän rakastajan sydämen kullankirjavassa fasaanipaistissa, mistä onneton vaimo kuoli omaan kauhistukseensa...?"

"Koska hän palaa, koska?" vaikeroi hiljaa, puoliksi itsekseen kuuntelija.

Mutta isä Johannes ei ollut kuuntelevinaankaan. Hän jatkoi yhä hurmioituneempana: "Eikä löytänyt Cornwalliksen herttua mistään rauhaa tunnontuskilleen. Ei pyhältä maalta, ei taistelusta saraseeneja vastaan, ei Italian, ei Ranskan oppineista luostareista. Vasta sitten, kun hän oli nöyrtynyt moneksi vuodeksi Iona-luostarin sikopaimeneksi, tapahtui hänelle eräässä pyhän Ruumiin kevätjuhlassa armo..."

"Monta vuotta...? Kuinka monta vuotta...?"

Mutta rippi-isä oli noussut. Liikahteli kepeänä edestakaisin. Nousi kalliolle, josta avautui näköala Satamalahdelle ja merelle. Hän viittasi Tapon luokseen.

"Kas, kas, uudet, puhtaat linnat nousevat... Sinussa on miestä, onpa totisesti. Minä rupean sinun kirjuriksesi! Kuuletko?" hän kurotti kankean koljolaisen olan paikkeille kätensä ja nauroi kiusantapaista naurua: "Älä luulekaan, houkka, että minun tarvitsee sinua ruveta käännyttelemään! Notburga, sinun nuorikkosi, on tuopa mukanaan sellaisen sanoman, että itse peset pesemällä kasvosi pakanuuden perkkeistä... Sillä sinua, juuri sinua hän on parhaillaan pelastamassa Neitsyt Maarialle ja itselleen..."

"Koska hän palaa, sano!" Miehen äänessä oli karkeata vaatimusta. Mutta hänen silmänsä olivat alkaneet vähitellen paistaa kevään autereista paloa. Hän katsoi nousevaa linnaa kuin omaa sukupirttiänsä, jota rakennetaan nuorikon tulemiseksi.

"No, keväällä, keväällä, ensi avoveden noustessa tuonne Satamalahdelle ja linnasi uhkean tornin paistaessa häntä vastaan. Ymmärrätkö, poikani?"

Tapo Kalsilan suonet olivat alkaneet kierrättää yhä voimallisemmin uutta, heleätä verta. Niitten kohina oli huikaista hänen silmänsä kuin ennen nuorukaisiän huimimpina päivinä.

Oikea käsi oli alkanut kiertää kaaressa kuin jotain vastustajaa tai jotain sanomattoman kauan kaivattua haamaistakseen ryntäitä vasten. Äkkiä se rojahti papin olkapäälle, jotta ukko kyykähti pieneksi käppyräksi.

"Tuletpa hyvinkin ja paikalla oitis ... kirjurikseni, pappi!" Tapo kajahutti vasten nouseskelevaa aamutuulta. "Tokipa täytynee Visbyn, Lyypekin ja Tallinnan mankarien kanssa vaihtaa sanomia ... kaupoista ja muista. Ja tulkoon sitten vaikka Bunge-ukko Voionmaalle asioitteni ajajaksi."

Hän nauroi entistä nauruaan, pitkään ja hohottavasti. Ja lähti roimin askelin, perässään Johannes-kirjuri, Vuojolanlinnansa pääporttia kohti.

Se kulku oli kuin voittajan kulkua merellisiä rantoja myöten. Se urkeni joensuusta toiseen, kauppapaikasta toiseen. Se nousi merensuvannoista jokia ylemmäksi, sauvoi melonsyöstävät kosket, kantautui yli kannastaipaleitten. Se kiersi vallaten vanhat ja uudet riistakorvet, oravametsät ja päiväkunnat. Eikä se näyttänyt pysähtyvän mihinkään, ennenkuin oli rastittu ympäri sekä pitkin ja poikin Suomen miesten oma, itsenäinen valtakunta.

Eikä ollut enää tämä hänen matkansa, ei suolamerten rannikoilla eikä jalankäymättömissä erämaissa, yksinäistä roudan peittämää rataa.

Sen vierillä kasvoivat rikkaat kylät, markkinakaupungit, sitkeät katajamäet, kaikuvat kankaat, linnavuorien jyhkeät kuusikot, värisevät haavat, koivikot, niityt ja pellot. Eikä näitä yksikään olento, ei omahinen eikä vieras, enää tuntunut voivan häneltä riistää, ei nyt eikä vuosisadoissa, mitkä saattoivatkin tulla aikojen aallehtiessa ... ehkäpä vuorenpaatisetkin kohtalot Hämeen heimon, koko Suomensaaren heimojen osaksi.

Pitkä, runsas ja voimakas elämä näytti syleilevän häntä, Hämeen valtiasta, sekä kaikilta tuulensuunnilta että myöskin mantuisista maaperistä ja ylähäisistä pilvistä, joita Anukka-emo oli tavannut hänen poikapolvenaan sanoa Jumalan ajatuksiksi.