[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fz_FdWocFdnKkhju2IINS1tava9wvJDg4bDlrAeN8G5g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},922,"Nuori pirkkalaispäällikkö II","Haarla, Lauri",1890,1944,"922-haarla-lauri-nuori-pirkkalaispaallikko-ii","922__Haarla_Lauri__Nuori_pirkkalaispäällikkö_II","Historiallinen romaani","romaani",[],[],"fi",1934,null,53664,367328,true,[],[],[],"Keskiaikaiseen Suomeen sijoittuva historiallinen romaani kuvaa pirkkalaisten elämää, erämaiden valloitusta ja valtataisteluja Hämeen rintamailla. Teos seuraa nuoren päällikön kasvua ja koettelemuksia luonnonvoimien sekä vihollisten keskellä.","Lauri Haarlan 'Nuori pirkkalaispäällikkö II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 922. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","NUORI PIRKKALAISPÄÄLLIKKÖ II\n\nKirj.\n\nLauri Haarla\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1935.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Suomenakka herää.\n  2. Sarkoisten Maretta.\n  3. Signa et Miracula.\n  4. Kylviäisleipä.\n  5. Lempolaiset ja korpirosvot.\n  6. Väijytys.\n  7. Friisiläiskorpin joutsenlaulu.\n  8. Turrinpojan sotaolvet.\n  9. Vanhan ojakonnan viisautta.\n 10. Pannakirot.\n 11. Tarolaisen pellonoja.\n 12. Kainutar.\n 13. Tuomio.\n 14. Pyhimys ja henkipatto.\n 15. Synsiän erämaissa.\n 16. Lapinkanan seitauhri.\n 17. Jumalantauti.\n 18. Kostaja.\n 19. Tilinteko.\n 20. Uudessa Kalsilassa.\n 21. Saloisten markkinoilla.\n 22. Peuranajo.\n 23. Näkymätön ansa.\n 24. Sala-ampujat.\n 25. Verenpunainen horsma.\n 26. Suolamerestä suolamereen.\n 27. Vuojolan perikato.\n\n\n\n\n1.\n\nSuomenakka herää.\n\n\nSuomenakka, maaemän tyttäristä sisukkain ja sitkein, oli taas,\nviime martaitten päivästä saakka, maannut kuoliona koko talven.\nSen pää rojotti Tenojoella, toisen jalan virsu Vuoksen latvoilla,\ntoisen Kymijoella, Hollo-jättiläisen asentopaikoilla. Lännenpuolinen\nhameenlieve oli jo syksyllä uponnut merisiin hyhmiin, jotka olivat\nsen kopristaneet tuulen hulmahtamattomaksi, härmäksi, jääksi ja\nlumeksi.\n\nJos herättelikin sitä jo maaliskuussa Tuulenakka, levitti lentoon\nsatakertaiset hynttyynsä, niin että Tapiokin heräsi puimaan\npetäjäriihtään, ei noussut istualleenkaan Suomenakka.\n\nRaotti vain toista silmäänsä Ruijan puolessa, Liuron tunturin laella,\njonka pyhä kaltiolähde suli silloin haikeaksi, läpikuultavaksi,\nerämaitten yksinäisimmäksi silmäksi. Katsoi hetken. Tuijotti\nsilmäkaihellaan liikkumatonta päivänsappea. Ei nähnyt maidonvalkeata\njoutsenta lentämässä Inaria kohti. Tuijotti yöhön saakka. Näki Rutjan\ntulet välyämässä ja soilehtimassa. Veti taas silmänsä härmään. Ei\nollut vieläkään aika nousta, se huomasi. Niinpä yltyi taas martaana\nmakaamaan viikosta viikkoon.\n\nMutta huhtikuussa nousi lounaasta, Saksansalmista, sellainen\nkevätahava, että havahtui Vuolenkoskella saakka Hollo-jättiläinen,\nhavahtuivat Vuoksella Tiurinkosken hurjapäiset kolmoiset ja Aurajoki\navasi levälleen leppoisan suumalonsa.\n\nJa siitä se rupesi oinistelemaan, erämaanakkakin, jäseniään ja\nhaukottelemaan, longahuttelemaan niin, että tohina ja ryske alkoi\nkuulua sysmäisten korpienkin takaa, Toutosenselältä ja Vanajalta\nsaakka.\n\nJa varsinkin sieltä päin, sillä horteessa lojuneen Suomenakan\nkeuhkot, sydänmunat ja muut elämänveren lähteet olivat maanneet\nkalmankohmeessaan juuri niillä main, pyhien koskien suojaisissa\nkopruissa, Hämeen heimon ihanilla rintamailla.\n\n\n\n\n2.\n\nSarkoisten Maretta.\n\n\nLounaasta käsin oli jo viikon kuluttua päivä työntynyt Sarvi-ukon\nmaille, Halikon lahdenperukkaan, jonka kuulusta kauppapaikasta,\nRikalan satamasta, viron- ja saksankestit alkoivat hankkiutua\nmerentakaisille kotomailleen.\n\nKeväthölskeeseensä joutui tyyni Loimijokikin ja ujutteli tulvavetensä\nkohti Kokemäkeä, jossa Pahdingin ja Lammaisten kosket karjahtelivat,\nsyöksyivät suvantoihinsa ja painuivat välkeänä kymenä kohti Teljän\nkauppalinnaa.\n\nTäälläkinpäin, Pyhänkorvan kauppapaikalla, Rakkulaisten Saksankivillä\nja suvantojen markkinakentillä oli jo varastoaitat tyhjennetty.\nPulleamahaiset haahdet oli latjattu täyteen Hämeen-Pirkkalan\nturkistavaroita: hirven- ja poronnahkoja, ahmaa, näätää, kettua,\nkärppää ja oravakiihtelyksiä, joita Harjavallan pirkkakauppiaat\nolivat talven aikana erämaantakaisilta sukulaismiehiltä ostaneet\nja huikein voitoin myyneet talvehtiville kestipojille, Visbyn ja\nLyypekin mankaripohattain kaupparengeille.\n\nNyt oli jo viimeiset harjakaisjuomingit juotu Pyhän Olavin\nkiltatuvassa. Kokemäen Pirkkinäiset ja Sarkonlahden Sarkoiset\nolivat jo soudattaneet ja sauvotelleet itsensä kotikonnuilleen,\nsaunoitelleet veristään raskaat olvet ja päätä pakottavat\nReininviinit ja sutkautelleet emännilleen, aivan kuin pieneksi\nselvittelyn tapaiseksi: \"Ka, niinpä sitä sanotaankin, jotta ...\n'kipaten kiltaan mennään, kontaten kotia tullaan'.\"\n\nMutta Sarkoisten Maretta istui Pahdinginkosken alimmalla könkäällä\ntuijottaen suvantokaarteen markkinakojujen hökkelikylää.\nUpearipsuinen vaaleanharmaa liina on hartioilla, pitkä oljenkeltainen\npalmikko ulottuu taakse hoikalle vyötärölle saakka, toinen ujuttautuu\nolkaliinan suojassa solevata kaulaa pitkin helmaan saakka. Otsanauhan\nvieriltä paistaa auringonkilossa kaksi irrallista suikaletta vieläkin\nvaaleampaa tukkaa. Ne kiertävät korvanlehteä kuin tuleentuneet tähkät.\n\nMutta kupiaantyttären kasvot ovat kalpeat kuin hukkuneitten neitojen,\nmeriraukkojen, kelmeässä yössä. Soukka leuka on liikkumattoman\njäykkä. Ja kulmallisten alla on harmaansinisten silmien ilme yhteen\npaikkaan tuijottava, aivan kuin niitä jäytäisi yhtämittainen,\npoistumaton näky.\n\nOlka liikahtaa kylmänväreestä tai äkkinäisestä inhosta. Kaksi\nkalanperkaajatarta, loisvaimojen yksin saatuja tyttäriä, on työntynyt\nrantapuotien lomitse vesikiville ja ryhtynyt pärskyttämään suomuja\nkeväthauesta.\n\nVielä äsken, muutamia päiviä sitten, nuo häkäsaunojen tyttörievut\nolivat pelehtineet tuolla alhaalla, myymäkojujen nurkissa,\nkestijoutioitten kanssa, joita päällikkötalojen tyttäret eivät\npitäneet edes pilanteon arvoisina.\n\nHäpeän kuuma veri nousi tukahduttavana ohimosuoniin saakka. Hän,\nMaretta, oli viime kesänä ollut tuollaisia ... kylän läksijäimiäkin\nnaurettavampi, elänyt kestikasakan vierustelijana, hulluna ja\nhoukkana, jonka kaulaan rietas salakyttä oli kietaissut kavalan\nheittopermensä huikaisevassa juhannusyössä...\n\nNyt hän oli läkähtyä häpeään tuon menneenkesäisen vuoksi, eikä edes\nviime syksyn tuoma kosto enää riittänyt lohdutukseksi. Ajatukset\neivät kyenneet taaskaan pysähtymään.\n\nNe kiitivät kosken vuolteita ylöspäin ja tapasivat koskenniskan\ntakaisen pienen saaren, jonka alla hitaasti velloi seisova vesi,\nmutta toisella puolella, rannankaarretta pitkin, kiersi akkavirta ja\ntoisella tulinen, ahmaiseva koski.\n\nSe, se oli ollut heidän saarensa, hänen ja Gunno-herran, joka oli\nkeikaillut sulkahatussa ja Lyypekin parhaassa keltaverassa ja joka\noli sanonut olevansa Visbyn Swertingien kuulua kauppiassukua,\npienten kolttosiensa vuoksi muka riitaantunut taattonsa kanssa ja\nheittäytynyt, suutuksissaan muka ... palkkarengiksi.\n\nIstujan huulilla vavahteli ivan väre. Ohoh, ne näyttivät\nilkamoivan, silläpä saarella teit viimeisen kolttosesi, kestipoika,\nmaailmanrannan kiertäjä...\n\nMutta katse oli taas kääntynyt rantapuotien rykelmään. Kasvojen\nilme muuttui katkeraksi ja suuhun nousi katkeraa makua. Siellä,\ntuolla hökkelikujilla, se pitkäkyntinen valeniekka oli petoksensa\npaljastanut.\n\nHän oli istunut silloinkin tällä samalla kivellä, odotellut ilo\nsydämessä, että Gunno saisi mankari-isäntänsä laivan lastatuksi,\njäädäkseen itse tänne hänen luokseen, talvehtimaan.\n\nJo nostelevat eräät haahdet ankkureitaankin. Viimeinenkin lohitynnyri\nja oravannahka on jo kannettu kauppaherran laivaan. Mutta Gunnoa ei\nkuulu eikä näy.\n\nTietymätön hätä panee hänet, Maretan, juoksemaan patosiltoja pitkin\nrantakojujen puolelle. Hän kiertelee kujia. Kyselee Gunno-herraa\nvastaantulijoilta. Hän ei välitä enää rakkauttansa salailla. Kukaan\nei ole kestiherraa nähnyt. Hänen hätänsä käy yhä polttavammaksi.\nTäytyy pysähtyä ja tyynnyttää hullaantunutta sydäntä. Hän jää\nnojaamaan erään kojun nurkkaukseen.\n\nVieläkin, tänä hetkenä, istuja muistaa kuin eilisen päivän, miten\nhän oli jäänyt katselemaan vastarannan taivasta. Siellä oli ollut\nkummallisia pilvenhuiskaleita, aivan kuin helmikuisia keijavaisia,\njotka liihoittelevat sinertävien vuorten rinteillä, ennustaen\nkatovuotta ja nimettömiä tauteja.\n\nSilloin, samassa hetkessä, oli hänen silmänsä tavannut Gunno-herran,\njoka oli tyhjän kujan kulmauksessa nuorittamassa jotain tavaramyttyä,\nlähettyvillä suuri raskaan näköinen arkku.\n\n\"Siinäpä hän onkin\", hän sanoo ilahtuen itsekseen. Mutta itselleenkin\nkummaksi hän ei osaa liikahtaa paikaltaan.\n\nMies kiristää nuoria hiki hatussa. Mutta silmää vähän väliä nurkitse\nrantaan päin, jossa näkyy joukko laivamiehiä hyvästelemässä\ntyttöletukoita.\n\nMikä kummallinen aie piileekään hänen rakastettunsa eleissä?\nNiissähän on -- Maretta on kauhistumaisillaan -- niissä on ... noissa\nkäsivarsissa ja sormissa kuin varkaan haamaisua ja kouristumista...\nJa sehän pälyileekin kuin ... pitkäkyntinen varas, joka pelkää tulla\nyllätetyksi. Eikä näe sittenkään -- neito on naurahtamaisillaan -- ei\nnäe, ei kuule. Onpas pojalla kiirettä...\n\nSiinä on taaskin tulvahtamaisillaan hänen mieleensä iloinen ajatus.\nSillä on kiire, poikaparalla, hänen luokseen, hänen, Maretan! Ja\nsiinä saa vielä kauppiasherransa ryysytkin niputella ja arkut\nlastata...\n\nSamassa alkaa Gunno-kesti hätäisesti viittoilla rantaan päin.\nOdottelee jännittyneenä. Katsahtaa koskenkönkäälle, mutta pysyttelee\ntarkasti nurkan takana. Viuhtoilee, huitoo uudestaan. Jo eroo\npari laivapoikaa rannanpuolen miesjoukosta. Panevat juoksuksi.\nVaistomaisesti Maretta painautuu oman kojunsa nurkkauksen taakse,\nnäkymättömiin rakastetultaan. Sen kasvoissa ja heristelevissä\nnyrkeissä oli taaskin ollut jotain pelonalaista luihuutta, pakoon\nluikkivaa varasta.\n\nMaretta on pysähdyttämäisillään juoksevat laivarengit. Mutta hän ei\nuskalla, on ikäänkuin liian ratkaisevaa tulossa. Hän valahtaa taas\nvoimattomaksi. Keijavaispilvet ovat taas alkaneet liihoittelevan\ntanssinsa, niin että hämärtää silmiä ja sydänalassa liikahtelee\noneata kammoa. Kantajat palaavat välillään raskas arkku. Laskevat\nhetkeksi kantamuksensa maahan. Maretta saa kysytyksi nurkaltaan:\n\"Mitä kannatte?\" \"Gunno-herran matka-arkkua.\" \"Liekö lähdössä\njonnekin?\" \"No, Visbyhyn suoraa päätä ... isäntämme mukana.\"\n\nSiinä seisoi Sarkoisten neito.\n\nHän katsoo vaistomaisesti varttansa pitkin, huojuen kuin vastakoivu,\njosta karkea käsi riipoo parhaillaan heiveröisimmät oksat. Vasen\nkäsi nousee vyötäröiltä, vetää raskaasti rintaa pitkin, tarttuu\npaidan sepalukseen, aivan kuin koetellakseen, oliko se reväisty\nauki. \"Likaista, likaista ... karkuri\", tulee raskaana hengityksenä\nhuohottavilta huulilta.\n\nMutta tällöin, tässä ainoassa hetkessä, irtautui hänen sydämestään\njotain kuumaa ja raskasta. Ajatukset alkoivat liikkua jollain\ntavalla tyhjässä tilassa. Ja nyt ne olivat hyytävän varmat. Hän\ntiesi näkevänsä nyt sekä itsensä että tuon ... tuon karkurikestin,\npalkkarengin, jolla ei ollut muuta kuin koreat hetaleet matkiakseen\nisoisten tapoja. \"Vai rakkautta\", hän hymähti. Huulet olivat\njäätyneet hitaasti ilkamoivaan nauruun. Hän ei tuntenut enää mitään\ntuskaa rakkaudesta tai sen tapaisestakaan. Oli olemassa vain häpeä,\njoka oli pestävä pois. \"Vai niin, vai sillä tavalla... Maailmanrannan\nrentutko tässä ... ilveilemään Sarkoisten tyttärien kanssa!\"\n\nMuistelija on noussut kiveltä, aivan kuin hän olisi tahtonut\nuudestaan, seisaaltaan ja ylpeänä, elää kostonilonsa ja tuomionsa.\n\nMiten taitavasti hän olikaan houkutellut kestipojan ansaan. Oli\nollut huolettomana hyvästelevinään ja näytellyt pientä surkeutta\nerojaiskättelyssä. Sitten, yht'äkkiä, oli ollut kavahtavinaan kaulaan\nja supissut hätäisesti kuin tarjoten helliä muistoja erojaisiksi:\n\"Meidän saaressamme, tuolla ... minulla on sinulle yllätys! Siellä on\nkätkettynä aarre. Tule, hakekaamme...\"\n\nJa kun kesti oli epäröinyt, hän oli houkutellut yhä vakuuttavammin:\n\"Siellä on Sigtunan ja Kalmarin markkoja, friisiläistä ja Vuojolaista\nrahaa ja koruja, jotka voi hyvin Visbyssä vaihtaa, katsos ... aioin\nne oikeastaan meidän pakomatkaamme varten, tulevaksi kevääksi,\nmutta...\"\n\nMaretta oli tullut kesken muistojensa rantaan, lohipadon\nsyrjään, jossa vihisi väkevä virta tokeitten lomitse. Hän oli\nhelähtämäisillään nauramaan. Helpollapa antoi itsensä pettää... se\nhelppoherra, hän ajatteli yhäkin halveksien. Hän on taas nousevinaan\nkoskenrantaa ylähäiselle saarelle, jossa täyttyi se, minkä täyttymän\npiti.\n\nParilla aironvedolla hän on vetäisevinään veneen yli kapean\nsalmen. Hän on harppaavinaan kokasta rantakivelle ja heittävinään\nkuin sivumennen kestille: \"Siirrä vene tuonnemmaksi, virrattomaan\nveteen...\", ja kun mies oli yrittänyt nousta maihin, hän oli\nhuudahtanut huolettomasti: \"Ei, ei, pysy siellä, ota arkku vastaan!\"\nSitten hän oli ollut hetken kaivavinaan, käsin, kynsin, sormin,\nja kahmaloin. Samassa hän oli ikäänkuin hengittääkseen noussut,\ntarttunut veneenkokkaan ja muka ilakoiden uhkaillut: \"Tiedä, mies,\njos työnnällän tästä tuonne virtaan, nielee sinut kuolema ...\nkoskessa!\" \"Työnnä, työnnä!\" oli se houkka huutanut nauraen vastaan.\nJa hän oli ollut taaskin jatkavinaan lemmekkään mustasukkaisena:\n\"Vai ovatko tottakin Lyypekin ja Hedabyn naittilaat pirkattariakin\nnauherampia?\" \"Eivätpä olekaan, mutta ... tulenpa taas ensi kesänä,\ntulen varmasti, kuuletko?\" Se parka oli lopultakin jotain, nähnyt\nhänen silmiensä tuhosta ja kuolemasta. Ja tuomio oli tullut.\n\nSarkoisten tytär näkee yhäkin, tänä hetkenä, itsensä seisomassa\nveneen kokan vieressä. Se painuu syvälle veteen hänen kättensä alla\nja vene alkaa keikkua. Mies nostaa anovasti kätensä. Mutta ei uskalla\nliikahtaa paikaltaan. \"Vai eivät ole\", sanoo Maretta hitaan jäyhästi,\nsana sanalta. Äkkiä venytetyt sanat aivan kuin jäätyvät huulille.\nNe särkyvät, käyvät katkonaisiksi, alkavat putoilla rautaisina\nrakeina, kuin synkästä tuomion pilvestä: \"Tiedätkö mitä tehdään\npakana-Pirkkalan puolella karkuriorjille ja petollisille rengeille?\nTiedätkö mitä siellä tehdään varasteleville maankiertäjille ja\nrentuille? Vai et, vai et! Kohta saat sen tietää ja kokea.\"\n\nKestin kädet ojentuvat taas rukoilevasti ja mielistelevästi. Hän\nluulee neidon tulleen mielipuoleksi mustasukkaisesta rakkaudesta.\n\nMutta Maretasta tuntuu, ettei hän saa ääntänsä kuuluville oman\nvihansa myrskyltä. Hän jatkaa huutamalla: \"Ne heitetään niskapadolta\nkoskeen, koskeen! Ja saavat uida, jos uivat, saavat nousta suvannosta\nmärkinä koirina, jos nousevat, ja sitten ... he saavat juosta korpeen\nhenkipatoiksi, jos juoksevat. Niin, niin, _jos_ juoksevat, luihu\nhäntä koipien välissä, silmät pälyen, kuono nurpallaan ja koparat\nkynnettöminä. Mutta sinä, sinä korea teikarivaras ja karkurirenttu,\nsinä saat erikoisen armon... kristittyyn tapaan. Saat mukaasi\naarteen, saat, saat ... oikean morsiamen, pirkkalaistyttären\nkuvahaisen, joka ei ole vähäksi arvattavissa...\"\n\nHuutaja oli tukehtua omaan sanatulvaansa. Hän tuskin näkee sokeassa\nvihassaan, että Gunno-kesti makaa märkänä koirana veneen pohjalla,\nodottaen surkein, jännittynein naamoin, että mielipuolen päähän\npälkähtäisi jotain muuta, jotain, mikä hänet pelastaisi.\n\n\"He, siinä!\" huutaa Maretta. Heittää rannalta jalkojensa juuresta\nkiemuraisen, lahonneen juurakon keskelle venettä. \"Siinä on, ota!\nSiinä on talvimakaajalle morsianta ja aarretta... Hoi, mies, matkasi\nalkaa!\"\n\nVene irtoaa raivokkaan käden työnnältämänä. Se syöksähtää oikealle,\nkuohuja kohti. Kesti hapuilee airoja. Mutta liian myöhään. Pyörre\nkiepahuttaa kepeän aluksen kaarnanlastuna ympäri. Mies seisoo\nkauhun lyömänä hetken, kaatuu rähmälleen. Ponnistautuu polvilleen.\nVielä kerran nousevat kädet toivottomaan avunhuutoon. Vene hukkuu\nkohisevan virran pyörteisiin, hypähtää näkyviin, katoaa taas, kunnes\nkoskenniskan pitkä nielevä vuolle ahmaisee sen palautumattomasti\nsummattomaan sudenkitaansa.\n\nSarkoisten tytär on lakannut pitkäksi ajaksi hengittämästä. Vihdoin\nhän huoahtaa koko pakahtuneen rintansa tyhjäksi. Siemaisee sen taas\ntäyteen uutta, kylmänraikasta ilmaa ja lähtee kävelemään saaren\nrannanpuoleiseen niemeen, uidakseen salmen yli mantereelle.\n\nHänen rintansa ja päänsä on huojentunut kaikesta tuskasta. Mutta\nhänen askelensa on väsynyt, aivan kuin raskaan päivätyön tehneellä,\nvanhenevalla naisella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamankaltainen lamauttava väsymys painaa nytkin raskaana riippana\nhänen jäseniään. Hän ei tunne vieläkään itseään puhtaaksi häpeästä.\nHän vihaa jokaista vierasveristä olentoa. Mutta hän ei tiedä mitä\nhänen on tehtävä.\n\nJoka päivä, ollessaan parhaillaan sukuloimassa täällä Pyhänkorvalla,\nhän on tehnyt tämän matkan koskenkönkäälle. Se ei ole noussut ...\ntuo vainaja, suvantovesistä näkyviin. Ei ole tullut siitä huhuakaan\nalavesien puolelta. Jokin ... yhäkin täyttymätön kostonhimo tai\nrauhan kaipuu huutaa hänessä. Hän seisoo ja seisoo. Tuijottaa\nvellovan suvannon ja koskenpyörteitten rajaan.\n\nJos se nousisi juuri tuosta, tuon viimeisen pyörteen alta, rumana\nja pöhöttyneenä, silloin hän tietäisi, että Paiseen-akka on sen\nkeittänyt mätänevällä kielellään ja...\n\nAjatus ei kykene jatkamaan päähän saakka hirvittävää näkyä. Hän\nhuitaisee kädellään ohi silmän ja poskelle valahtaneen hiussuikaleen\nja kääntyy riuhtaisevin askelin paluutielle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuulee lännestä. Luja vihuri nousee virtaa vastahakaan. Alastomat\nkoivut ja kelmeänruskeat rantahaavat, yksinpä jäykät, jättiläismäiset\nkatajatkin taipuvat sen mukaan. Huima tuuli huumaa hetkeksi kävelijän\najatuksettomaksi. Veri alkaa vähitellen kiertää lämpöisenä. Uudet,\nrohkeat näyt alkavat häivähdellä silmien editse. Varsinkin erästä\nnäistä, jo viime syksynä syntynyttä, hän on kantanut mielessään läpi\ntalven, aivan kuin salaista sydämen alla kasvavaa sikiötä, joka kerää\nahmattina ruokaa emonsa terveestä ruumiista, paisuttaen sen suonet ja\nsolut.\n\nJuuri samoihin aikoihin, kun hän oli tehnyt kostotyönsä, oli kerran,\nkeskellä pimeätä syysyötä, herännyt koko Pyhänkorvan asujamisto.\nVastarannalla oli vuojolaisrenkien venetelakka syttynyt tuleen.\nOli kuulunut taistelun melskettä. Sitten oli tullut kammottava\nhiljaisuus. Mutta aamun hämärässä valossa oli nähty vastarannan\npenkereillä liikkuvan suuria miehenhaamuja, kuin kyöpeleitä,\nsodassa kaatuneitten rauhattomia henkiä. Nämä olivat kadonneet\nkuitenkin päivän kohotessa, aivan kuin olemattomiin, pohjoispuolisen\nKynsikankaan autioille taipaleille.\n\nPäivällä, kun kyläläiset olivat hiipineet paikalle, oli tavattu\nkymmenkunta vuojolaisrenkiä surmattuina. Ja kummanmuotoiset huhut\nolivat alkaneet kiertää.\n\nSurmatyön oli tehnyt, niin kerrottiin, pakana-Pirkkalan\npäällikönpoika, Kalsoisten Tapo, joka taisteli Vuojolan kauppalinnan\nWibrecht-ritaria vastaan. Sieltä se oli tullut ... erämaitten\ntakaa, pudottautunut ahmana vihollistensa niskaan, haukkonut poikki\nkaulasuonet ja taas kadonnut syviin, saavuttamattomiin korpiin.\n\nNyt jälleen, kevättalvella, oli tuo tapahtuma palautunut\npalautumistaan Maretan muistiin. Se eli vielä ... tuo hurja\npäällikönpoika. Huhut olivat taaskin tänä keväänä ruvenneet siitä\nmiehestä tietämään yhtä ja toista.\n\nKyrösjärven taipaleilla oli nähty vaeltelevan sen vakoojia kohti\nParkanon ja Jalasjärven vesiä, ehkäpä Ylistaroon ja Vuojolan\nporteille saakka. Ja varmana tietona oli ruvettu kertomaan miehestä\nmieheen, jotta se itse, tuo rohkea pakana, oli viime syksynä\npolttanut taatto-vainajansa ruumiin pyhällä roviolla, ja sitten,\njo kevättalvesta alkaen ... ryskänyt orjajoukkoineen Kuloveden\ntuolla puolen, Siuron linnan valleilla, niitä ylentelemässä ja\nvarustelemassa.\n\nSiellä, pakana-Hämeessä, oli Sarkoisillakin sukulaismiehiä Sarkolan\ntalossa. Oli niitä Marettakin tavannut kotoisilla syys- ja\ntalvimarkkinoilla. Leveäharteisia jääriä tai hongankolistajia olivat\nolleet ... nuo korventakalaiset. Eikä niitä ollut tahrannut kaste tai\nvieras veri...\n\nMitä lämpöisempänä alkoi huhtikuu humahdella, sitä voimakkaampi halu\nnousi Maretassa palata takaisin kotiin, Sarkonlahden Sarkolaan, joka\nsijaitsi lähempänä pakanallisia erämaita.\n\nMenomatkalla sopi hyvinkin poiketa Salonsaaren Kojolaan, jonka\ntyttäriä oli hänen oma maammonsa. Sillä saarella näet seisoi yhäkin\nkaatamattomana Arventalon uhrikarsikko ja esitaattojen lyylilehto\npyhine lähteineen, jossa sopi pestä päästään ja rinnoiltaan pappien\nkastevedet.\n\nJa aivan kuin nyt vasta hän muisti, melkein korvin kuulemalla,\nsenkin, että siellä Salonsaaren rannalla humisi myöskin ammonaikainen\nÄmmänpetäjä, Taivaan-akan pyhä kelohonka, jonka juurelle matkamiehet\nsaivat laskea puhtaan havunoksan lyylitelläkseen itselleen\nmyötätuulet ja leppoisat taipaleet.\n\nMillä tavalla hän oli parhaiten itsensä puhdistava kristityn\nmuukalaisen tahrasta, pääsevä jälleen terveeksi pakanaksi, sitä\nhän ei osannut itselleen varmasti selvitellä vielä eväsvakkoja\ntäytellessäänkään.\n\nMutta sen hän tiesi nyt ajattelemattakin, että näiltä main ja täällä\nkokemastaan hänen oli riuhtaistava itsensä irti, tuli mitä tuli.\n\nNiinpä eräänä huhtikuunloppuisena aamuna Sarkoisten tytär istahti\nyksin soututuhdolle ja käänsi veneenkokan itäänpäin, Vammaskosken\nsuvantoja kohti.\n\nHänen airojensa lappeet painuivat aluksi syvin, äkkinäisin iskuin\nvirtaavaan veteen. Mutta vähitellen valui soutajan käsivarsista\npyyryihin rauhallinen tahti. Vene eteni, hänen kostonsa saari jäi yhä\nkauemmaksi taaksepäin.\n\nJa hän souti mieli hartaana saaresta saareen, vaelsi kannastaipaleet\ntoisen toisensa jälkeen aivan kuin kristitty toivioretkeläinen,\njoka palastaa polvistumaan pyhimysjäännösten ihmeitä tekevän arkun\neteen. Mutta hänen korvissaan humisi pakanallisen Tuulen-akan huhuilu\nja huuto, ja hänen sydäntään paisutti iästä ikään pakanallinen\nkevätaurinko.\n\n\n\n\n3.\n\nSigna et Miracula.\n\n\nTora-akan vaskenkarvallinen poika, rautaharjaksinen Turri-poika,\njoka oli taaton puolelta itsensä sodanjumalan, Turisaan, pahnaa,\noli kerran vihapäissään, tapellessaan vanhemman veljensä,\nHatta-jättiläisen, kanssa paiskannut turrinkivensä keskelle\nPirkanmaata ja yltynyt rakentamaan linnoja ympäri hämäläisten\nheimomaita.\n\nNosti Kernaalan rantavuorelle Hakoisten linnan, rakensi sitäkin\nylpeämmän tornin Rapolanharjun jynkeimmälle kyttyrälle ja Kuloveden\nkoillisille kolkille jylhän Siuronlinnan, jota kristityt olivat näinä\naikoina ruvenneet haukuskelemaan Pirunlinnaksi.\n\nLisäksi paiskeli sinne ja tänne pienempiä hyypiönmäkiä ja\nlinnavuoria. Mutta maanmahtaviksi lukoiksi, avaamattomiksi ja\nvalloittamattomiksi, hän ennätti latoa, veistää ja takoa vain nuo\nkolme maanmainiota turrinlinnaa.\n\nParhaillaan, eräänä toukokuunalkuisena päivänä, kuuluu Siuronkosken\nniskapuolilta, Linnavuorelta, ankara ryske.\n\nOrjajoukko nostaa linnan kivivalleille Repo-ukon, Kalsilan\nvenemestarin, johdolla uutta kaksinkertaista hirsiseinää, jonka arkut\ntäytetään hiekalla ja soralla, joten jää luja tantere puolustajain\ntaistella ulommaisen hirsiseinän, rintasuojuksen, takaa.\n\nPajaorjat, käskijänään itse Rautaparta, takovat etelämuurilla\nmahtavan lankkuportin ja tämäntakaisen kaksikerroksisen hirsitornin\nluona, jotka nekin rauhanaikojen kuluessa ovat päässeet pahasti\nränsistymään.\n\nHölmännostajaorjat raatavat myös etelävalleilla, näiden\nulkopuolella, kaivaen Arpian käskyläisinä umpeutunutta vallihautaa\nylipääsemättömäksi rotkoksi.\n\nVeistokirveet sihahtavat ja roikuvat pitkään hongankylkiä myöten.\nSalvosnurkilla iskeskelevät kirveenterät, lastua purkaen ja heitellen\nkimahtavia kaikuja alas laaksoon. Portilta päin taas helähtelevät\nvasarat naulankantaan ja jumahtelevat moukarit. Uusia saranarautoja\njuutetaan siellä sijoilleen, ja raskaat hirrenpuolikkaat,\nsulkupuomit, saavat päihinsä murtumattomat rautarenkaat.\n\nEtelään viettävällä aukeamalla on joukko tilapäisesti kyhättyjä\nhavumajoja, joiden piirissä palaa yötä ja päivää nuotio. Tällä\nkertaa, keskellä päivää, se on alentunut hehkuvaksi hiilloskasaksi.\n\nSiihen tuijottaa tovin verran Rauta-parta, pidellen ainoata kättänsä\nsen yllä koholla, aivan kuin lämmitelläkseen. Hänellä on päässä\nentisestäänkin kuluneempana vanha näädännahkareuhkansa, jonka\nkorvalliset sujuttautuvat höllinä ohimoilta alaspäin. Pitkät ajat on\nukko mietteissään. Mutta oikean käden tyngän tyhjä hiha heilahtaa\näkkiä melkein vihaisesti. Nyt ei ole aikaa, näyttää sanovan hänen\nnykäisevä liikkeensä. Täytyy katsoa orjain raatamista.\n\nUkko nousee portinpieleen, kivivallille, ja heilahuttaa terveen\nkätensä hirsimuurin harjalle. Täältä hän jurahtaa orjille pari\nkäskyä, mutta jää taas tuijottamaan yli erämaisen havumeren\nkyläisille rintamaille.\n\nHän on näkevinään yli Toutosenselän Kuljun puolelle saakka,\njossa Aimalan Hirvi varustelee parhaillaan omaa Lemmonlinnaansa.\nRauta-parran parrankaari työntyy, hampaitten synkästi puristuessa,\nharmaana karrina eteenpäin.\n\nSieltä takaapäin uhkaa heitä, Kalsoisia, veljesvaino, sillä\nAimalan isäntä haluaa väenväkisin kukkoilla ylimmillä orsilla.\nNyt on olevinaan aika tullut riistää perintökypärä Kalsoisten\nTapon aarreaitasta, kun sai pojan niskaan sysätyksi syytteen muka\ntaattonsa murhasta ja naitetuksi sisarensa Kurjen Toralle, joka lisää\nlisäämistään metsärosvojensa laumaa Päijänteen takana. Eikä tiedä\npoikaparka vielä edes kaikista juoniloista, joita ne konnat ovat\npunoneet käräjäkehän ympärille. On ollut sääli Anukka-emon pojalle\nennenaikojaan liikoja paljastella, kun on ollut tänä talvena jo\nkylliksi kuormaa muutenkin nuorille harteille.\n\nTapo-päällikkö näyttää näinä viime aikoina elävän levotonta\nhuhtikuuta, oikeata sulamakuuta. Milloin humahtaa päässä huikea valo,\nmilloin iskeytyy mieleen lähtemättömältä tuntuva kevätrouta. Nyt hän\non parhaillaan linnavuoren pohjanpuolella, jossa ei ole vallituksia\nlainkaan, sillä siellä kohoo vuori monisyltäisenä, äkkijyrkkänä\npahtaana, jolle ei mikään vihollinen kykene nousemaan, jollei\nlentämällä lentäne.\n\nSiellä päin seisoo vuoren kupeessa korkea, irrallinen kalliolohkare,\njonne Tapo on päättänyt rakentaa hirsisillan, saadakseen aikaan\nuuden etuvarustuksen. On hinattu paikalleen jo pari hirttä, jotka\nujuttautuvat vuoren rinnasta yli kuilun kallion päälaelle.\n\nNiitä myöten on nuori päällikkö juuri äsken juossut ja seisoo nyt\nkivisen torninsa huipulla. Hän mittaa ja suunnittelee. Tasapäisen\nlohkareen ympäritse on pystytettävä kivivalli ja hirsikerros, jonka\ntakaa voi alkajaisiksi iskeä nuolin ja keihäin vihollista päihin, jos\nsattuisi tältä suunnalta yrittelemään.\n\nHetken kuluttua hän vetäisee korvuslakin päästään ja haroo\npalavissaan hikistä tukkaansa. Jää toviksi katsastelemaan länttä ja\nluodetta kohti.\n\nSieltä paistaa läheltä Kuloveden rantaa hallavan ruskeana Sotaniittu,\njossa taattojen on ollut tapana ottaa vastaan käsirysyssä Kokemäeltä\npäin tulevat vainolaiset.\n\nLuoteesta avautuu Hämeenkyrön mitaton erämaa ja Kyrösjärven selkä,\njossa jäät näyttävät tekevän vasta lähtöään.\n\nSiellä kiertää aavaa selkää kaistale sulaa vettä, joka paistaa tänne\nvuorelle huikaisevan sinisenä, sinisempänä kuin urosteeren rinta\nsoitimella. Se ennusti taipaleitten avautumista Vuojolaa kohti ja toi\nhetkeksi rakastetun kasvot aivan kuin käden ulottuville, tuohon aivan\n... silmien eteen, jotta teki mieli kahmaista niitten kuvajainen\nvieläkin lähemmäksi.\n\nMutta koko Kyrösselkä oli sittenkin keskiselältään jäässä, joka\nmakasi paikallaan harmaanruskeana, toivottomana, liikahtamattomana.\nSe ikäänkuin hyydytti hänen mielensä ja jäädytti kuuman ikävän\nkatkeraksi tuijotukseksi.\n\nHetken hän vieläkin koetti kypsytellä aamupäiväistä kuvitelmaansa\noikeaksi teoksi. Se oli toteutuva heti Ukon juhlien jälkeen, joilla\nhän oli astuva syytetynkiveltä itsensä viattomaksi todistaneena ja\npuhtaaksi vannoneena. Ja sitten ... olipa alkava matka taipaleita\npitkin perässä viisikymmenkokkainen uiskojono, täynnä asevälkkyistä\nmiestä ja aarrearkkua morsiamen rahomiseksi. Viimeisen maataipaleen\ntienpäässä hän oli painava päähänsä perintökypärän. Eikä sitten\nsen enempää kuin astua Vuojolan lankkuportille, kopauttaa siihen\nmiekankahvalla ja tokaista vartijalle: \"Liekö kotona Rotrud-emäntä\nja Bunge-herra?\" Ja sitten ... vaikkapa huikahuttaa jo yli salmen:\n\"Liekö linnassa naittilasta? Jos ei rahomalla anneta, niin\nryöstämällä otetaan!\"\n\nIdästäpäin kuului korvaan hiirihaukkojen moniääninen, naukuva huuto.\nSe hämäsi äskeisiltä toliltaan kuvittelijan aistit. Ja samassa hän\nhavaitsee aivan allaan tumman rastaan alastomassa haavanlatvassa.\nKas, kas, olipa tullut kyntömaitten lintu kummaan paikkaan... Samassa\nalkaa lintu räkättää pahalla äänellä, nokka auki ja levottomana\nkuukistellen.\n\nTapo on vihastuvinaan. \"Häh, mitäs tulit hiienlinnaan? Olisit pysynyt\nkyntömiehen perässä ja visertänyt rantalepässä! Vai liekö jo tullut\nampiaishaukkakin ... vanha vainolaisesi, ja nyt olet pakomatkalla,\nhäh?\"\n\nHän oli heittävinään poikamaisen vallattomana räkättirastasta\nkivenmukulalla. Mutta kun hän kääntyi hirrenselkiä poispäin ja oli\npäässyt havumajojen luo, hän lähti levottoman näköisenä haeskelemaan\nRautapartaa.\n\nEräänä päivänä he taaskin murkinan jälkeen makailevat molemmat\nhavumajassaan.\n\n\"Salailet jotain, Parta...\", tokaisee Tapo. \"Liekö tässä mitä\nsalailemisia\", kiertelee setämies.\n\n\"Älä koukoile, ukko! Millä asioilla kävi täällä toissa päivänä\nsääksmäkisten pitäjän vanhin?\"\n\n\"Linnan vanhimmalta, Reko-äijältä, toi sanoja... tulevista\nsyyskäräjistä\", urisee kahden vaiheilla, vastenmielisesti Rautaparta.\nTapo kavahtaa polvilleen.\n\n\"Mitä turiset? Nehän on jo päätetty ... touon jälkeiseksi viikoksi,\nUkonjuhliksi...?\"\n\nNyt oli Rautaparta pahassa permessä. Hänen täytyi jatkaa: \"Niinhän\nse lupaili, Reko-valtari, mutta ... kun ei ole Rapolan harjulla\ntuomioympyrää, eikä ole ollut tapana käräjiä käydä useinkaan\nuhrijuhlien aikana...\"\n\n\"Kuka koira on ollut siellä juoksemassa ... konnien asialla?\"\n\nRautaparta yritti jälleen tyynnytellä pilantapaisella: \"Liepä\nollut... Ja mitä enemmän koiria sitä enemmän kirppuja ... sinunkin\nselkänahassasi.\" Tapo vihastuu vihastumistaan: \"Puhu selvästi!\nNyt ei ole enää aika kysellä arpoja. Minun täytyy päästä väärien\nsyytösten alta jo kaskeamisajaksi tai viimeistään elokuun alkuun, kun\nvesiväylät Vuojolaan ovat parhaimmillaan...\"\n\nUkko oli noussut olkapäänsä varaan, ja vihdoin hän paljasti pitkään\nhautomansa ajatukset: \"Sitä vain, että sinun kanteen alla olostasi\non hyötyä Aimalan Hirvelle, joka ei ole vielä saanut valmiiksi\nKuljunlinnan varustuksia tappelun varalta ja joka -- huomaa se, pöllö\n-- kosiskelee parhaillaan Reko-päällikön pojantytärtä, Ritva-neitoa,\nsilloin kun Kalsoisten poika-isäntä yrittelee kihunpitoa\nvierasverisen, olemattoman ja tavoittamattoman kanssa...\"\n\nTämä oli jo selvää syyttelyä. Mutta se katkesi kuin säilän terään.\nTapo ponnahti seisaalleen, harppasi oviaukkoon ja päätti koko\nkeskustelun. \"Kaukaa on ollut tapana meikäläisten naittilas hakea,\neikä aio tämäkään mies naapurikarsinoissa pelehtiä.\" Sanoi ja läksi\neikä tullut lähettyvillekään koko päivänä.\n\nNiin kuluu toukokuuta päivä toisensa jälkeen. Kelmeä haavankylki\non jo ruvennut ruskottamaan. Läheisen Jokistenjärven rantapajukko\nsiintää nuoren laihon ja väkevän kerman värisenä. Ja etelänpuolisen\nSivakkavuoren notkelma työntää hottoa heinää viimeisten\nlumilaikkojensa lomitse.\n\nOrjat yhä liehtovat, kaivavat ja rakentavat, päämiesten ikeet\nniskassa ja kovien päivien rautakuolaimet suissa. Vallihauta\nsyvenee ja jyrkentyy kuoleman kuruksi, salvokset korkenevat\nja ampuma-aukkojen nelinurkkaiset silmät alkavat tuijottaa\njärkkymättöminä länttä ja etelää vasten.\n\nNäinä keväänkirpeinä öinä on Tapon vaikea saada unta. Ei siksi,\nettä kirjotikat ja palokärki ovat jo tulleet, pannen mikä tiks mikä\ntaks tai suoraan rummuttelemalla. Onea mieliala jäytää sydäntä ja\npääluuta. Mitä ne vielä keksinevätkään ... hänen vainolaisensa?\nViattomanakin hän tuntee itsensä hetkittäin henkipaton merkillä\nmerkityksi.\n\nAamuaurinko räköttää havujen lomitse suoraan silmämunaan. Luomet\nrävähtävät kuumeisina olemattomasta unesta auki. Hän ravistaa\nRautapartaa olasta. Tämä havahtuu kerkeästi vanhan miehen kepeästä\nunesta.\n\n\"Painun tästä kylämaille\", Tapo jurahti kuin pitkän ajattelun\npäätöksenä. \"Hoitelet sillä aikaa linnan tekoa.\" Aikoi nousta\nlähteäkseen. \"Mitä aiot siellä ... kyläkunnissa?\"\n\nTapo seisoi jo oviaukolla, ennenkuin vastasi: \"Vaadin Aimalaisen\ntaisteluun, ennenkuin ehtii itsensä penkoa liian syvälle, mäyräkuono,\nKuljunpesäänsä...\"\n\nRautaparta teki hätäisen liikkeen. Mutta silloin Tapo oli jo\npainumassa rinnettä alaspäin.\n\nUkko kaapaisi perästä, tarttui Tapoa käsivarresta ja laski tuimat\nsanat! \"Sitä ole tekemättä, poika! Etkö tiedä, houkka, mitä siitä\nsanottaisiin? Pelkäsi, pelkäsi jättää asiansa lautamiesten ja\nvaltarin ratkaistavaksi, syyllinen se on ollut -- niin alkaisivat\nhokea meidänkin puolen miehet tehnyt se sen on ... salamurhan,\nkun ei uskaltanut seisoa kantajaa vastaan silmästä silmään ...\ntuomiokehässä. Niin hoettaisiin. Etkä ikinä enää nousisi päämiehen\npaikalle, jollet halua ruveta rosvoksi!\"\n\nTapon otsa oli työntynyt eteenpäin, ikäänkuin puskeakseen vastaan.\nMutta hän ei näyttänyt löytävän ajatuksen tynkääkään kyetäkseen\ntekemään tyhjäksi selvän selvää järkipuhetta.\n\nNiinpä hän hetken kuluttua lysähti voimattomaksi, huitaisi väsyneesti\nkädellään myönnytykseksi ja läksi hitaasti kapuamaan linnavuoren\npohjoiselle laelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamina öinä ovat tuoneet vahtimiehet tietoja, että Kuloveden\npuolesta on näkynyt uusia savuja, aivan kuin suurista nuotioista.\n\n\"Suoniemen ja Nohkuan perukan kalasavuja\", arvelee Rautaparta.\nMutta Tapo ei sitä usko. Sieltä päin ne ovat ennenkin yritelleet,\nVuojolaiset. Viimesyksyinen taistelu Swederusta vastaan valahti\nkaameana näkynä hänen mieleensä. Ja seuraavina öinä hän liikuskeli\npariinkin otteeseen ylimmillä valleilla tai hirsitornissa Arpian\nluona, jonka hän tarkimpana miehenään oli pannut sinne vartijaksi.\n\n\"Sotaniitulla liikkuu ihmisen näköisiä!\" huudahtaa valoisan yön\nhämärimpänä hetkenä Arpia tornista. Tapo kapuaa miehen viereen.\n\"Vai lienevätkö rauhattomia manalaisia, hatanpoikia ja kyöpeleitä\",\njousellinen varoskelee.\n\n\"Eivätpä taitane...\", Tapo mumisee. \"Tule!\"\n\nHe laskeutuvat rinnepolkua. Tulee vastaan kalteva katajikkoaho.\nAamu on jo valahtanut himmeän kuulakkaasta pilvestä kedolle. Kaste\nkimaltelee maassa ja huurre on sulamaisillaan raskaiksi pisaroiksi\nkorkeitten katajien neulasissa.\n\nAhon alalaidassa seisoo nainen, jolla on yllä nuotionokien tahraama,\nalunperin vaalea sarkanuttu ja päässä korvallisille kietaistu liina.\nLähettyvillä kurkkailee pieni äijänkäppyrä, aholle hukkunutta\ntolanpäätä haeskellen.\n\n\"Keitä olette?\" Tapo kysäisee. Nainen jää katsomaan häneen,\naivan kuin olisi tietänyt juuri tuon miehen vastaansa tulevan.\nVaistomaisesti hän ojentaa rypistynyttä nuttuaan helmuksista,\nsipaisee päähuivia kädellään, liikahtaa kuin vieraspirttiin\nastuakseen ja jää katsomaan Tapoa silmät loistaen aamun kostuttamista\nkasvoista.\n\nTapo on jo heittämäisillään leikillisen sanan, aivan kuin pälkäästä\npäästäkseen, mutta kysäisee vieläkin lyhyesti: \"Mistä olette\nmatkalla?\"\n\n\"Salonsaarelta ja Sarkolasta. Olen Sarkoisten tytär ... Maretta.\"\nNimet tuntuivat tutuilta.\n\nNiistä oli kai Rautaparta maininnut markkinoilta palatessaan. Mutta\nneidon nimi haiskahti kristityltä. Se ärsytti häntä.\n\n\"Olet kristitty ja pappien kastama?\" \"Olen ollut, en ole enää\",\nMaretta vastasi astuen lähemmäksi, melkein kuin odottaen toisen\nantavan kättä. Alhaalta, silmät nostettuna Tapon kumartunutta päätä\nkohti hän jatkaa kiireisemmin: \"Arventalon uhrilähteessä pesin\npääni ja rintani ... ja tulomatkalla laskin lyylihavun Suoniemen\ntaivaanpetäjälle ja nyt ... olen pakana.\" Käsivarret hervahtivat,\naivan kuin olisivat tahtoneet osottaa alttiutta ja puhtautta. Neito\njäi katsomaan avoimin huulin.\n\nTapo oli joutua ymmälle. Tuo neito ei ole voinut lähteä erämaan läpi,\nrämeisiin ja soihin, jollei ole ollut kovaa pakkoa... Mutta miksi se\npuhui pesemisistään ja tyylittelyistään, melkein kuin mielistellen?\nSieltä päin ... munkkien mailta saattoi tulla vakoojia missä\nhahmossa tahansa. Ja naisethan ne niiden orjiksi ... ensimmäisinä\nhöynäytyivät...\n\n\"Ketä haet?\" hän iski jyrkkänä. \"Sinua ... olet Kalsoisten\nTapo-päällikkö.\" \"Mistä tunnet?\" \"Tietänenkö\", neito tapaili\nhämmentyen, \"lienet sen näköinen ja...\" \"Olenko? Vai sen näköinen...?\nNo, jopas... Ka, kenenkäpäs toisen!\" Tapo yltyi nauramaan, hohotti\ntarpeekseen ja viittoi tulijat itseänsä seuraamaan.\n\nAamunvirkeällä nuotiolla istuivat Tapo, Rautaparta, Maretta-neito ja\nIlolais-ukko, Sarkolan loismies, joka oli ollut tulomatkalla oppaana.\nRautaukko oli ottanut neidon vastaan kuin omaisen, ryhtyen kyselemään\nkuulumisia.\n\nMutta Maretta ei päässyt läheskään heti puheenalkuun. Hän katseli\nympärilleen. Siellä kiersivät vallit ja korkea hirsimuuri, eikä\nnäkynyt muuta kuin huikaiseva, aamun tyhjä taivas, josta iski alas\nauringon silmä selkeänä kehänä, mutta katsannoltaan tuimana ja\nväkevänä. Jossain alla oli huimaavia syvyyksiä, matalaa korpea ja\nlaakeita vesiä. Mutta täällä oli olo kuin Turisaan raudankovassa\nkourassa tai jossain ... haarniskaista nahkaa lemuavan jättiläisen\nkupeella. Ja tuo tuossa ... maankuulu Kalsoisten poika...\n\nMaretta osasi lausahtaa vain pari sanaa, katsellen seisovin silmin\nTapon olkapään ohitse liikkumattomaan ilmaan.\n\nMutta Ilolais-ukko, joka oli oikeastaan vasta keski-ikämies,\nmutta lie ollut kapeilta hartioiltaan ja sitkeine naamaryppyineen\nukonnäköinen jo syntyessään, hänpä otti sanasta varteen. Oli ruvennut\naukoilemaan eväskonttinsa kielekettä, mutta pannut samalla oman\nkielensä kilipukin kellona pälpättelemään.\n\nVai ei ollut kuulumisia? Oli tullut Sarkolaan kesken kevättakun\nkeritsemistä lammasten kupeista ... oli tullut huhu, että munkkeja\nja pappeja oli sauvomassa Vammaskoskea. Sarko-isäntäkin oli alkanut\nkummastella, kun eivät olleet niillä main tavallisesti lukujansa\nveisanneet muuta kuin markkina-aikoina, ja nyt olivat Saksankivet ja\nmuut kauppakentät typösen tyhjinä.\n\nSalonsaarelle olivat nousseet. Uteliasta kansaa oli kertynyt\nvanavesissä. Ja sinne olivat pystyttäneet Arventalon karsikkomäelle\nalttarinsa.\n\n\"No, mitäs\", elostuu ukko yhä kielevämmäksi, \"Sarko-kupiaskin läksi\nmuutamine jousellisineen ja minäkin perässä. Ja siitäpäs noin\nniinkuin meikäläisten kunniaksi panivat toimeen korean pyhäinkulkueen.\n\n\"Ei se nyt toki ollut tälle pojalle mitä kumman kummaa, sillä\nPyykosken messuilla on Ilolais-ukko valeltu ja ristiin kastettu\nyhtä monta kertaa kuin on kämmäkässä sormia. Se Nyyjänäisten munkki\nkun näetsen, se mustanaama, se kun kysyy syysmarkkinoilla: No,\nIlolais-ukko, jokos olet taas pessyt pääparkasi pirunlähteessä, ja\nminä kun tuota ... sukasen ja tokasen, jotta valeltu on ristinpesut\npakanakaltiossa, eipähän ole konsa vara venettä kaatanut, niin\nsilloinkos se kalottipää ... tarttuu niskasukaan ja taas valahuttaa\nhengenpeson ukko paran niskaan... Niin että...\"\n\nRautaparta kysäisi Maretalta jotain hänen taatostaan ja\nKojotar-emosta. Tarinoitsija oli joutua sotkeuksiin. Mutta tarttui\ntaas kuin salakan häntään.\n\n\"Niin jotta ... mukana se oli taaskin ... Nyyjänäisten munkki. Arven\nuhrilehtoa ja karsikkoa kiersi pyhän saaton etukokassa, kanteli\nkellanpunaista lippua ja huuteli taikojaan. 'Mansio tiapoolika,\ntiapoolika'! se manasi moneen kertaan, ees-taas kuukistellen kuin\nharakka tervassa.\n\n\"Mutta oli niillä mukana muitakin pelejä. Kepin päässä kiikuttivat\npöllönpään näköistä puukuvaa, jota sanoivat pyhän Eerikin kuvaksi, ja\nsen jälessä kolmea hopeista tähkää, näistä kun muka vuoti siunausta\nja mannaa meikäläisten kevätkynnöksille.\n\n\"Mutta eipä ollut vielä sittenkään suurinta koreutta nähty!\nKun kolmatta kertaa manasivat ja kiersivät, tuli jononnenään\nkotateltastaan uljas pappi, jota sanoivat itsensä piispan\nkappalaiseksi Räntämäeltä. Se kantoi mahanpukerollaan pyhää kirjaa,\nja jo oli ukolla monenkertaiset hameet, kasukkamekot ja koltut,\njotta ei tiennyt, oliko oikeita miehen havuksia koko otuksella... Ja\nhopeiset ja kultaiset ristit, kukankuvat ja enkelinsiivet säihkyivät\nvitivalkeasta vaatteesta, ihan kuin Henrikin kuvasta Nousiaisten\nkirkossa.\n\n\"Kiesus sentään sitä komeutta! Mutta ei se vielä siihenkään\nloppunut. Panivat taas pystyyn alttarinsa. Ja siitäkös alkoi huitoa\nNyyjänäisten nuoraniekka, heilui ja sojotti kuin kapakala tynnyristä,\npuhui ja huuteli sekamelskassa oikeat kielet ja latinat.\n\n\"'Erikus viktorijoosus!' se huusi moneen kertaan. Jossutteli ja\njessutteli pitkät tovit ja sitten parkaisi suurella äänellä:\n'Sikna, Sikna!' Ja sitten ... oitis perään kuin tulikuuma\nnauriinhauvikas suussa: 'Mirakula, mirakula...' osutellen sormellaan\nEerikki-kuninkaan kuvaa.\n\n\"Mutta välillä se haasteli ihmisten tapaan. Monet merkit ja ihmeet\noli muka tehnyt pyhillä luillaan marttyyrivainaja, ja kun oli näet\neläessään haavoihin lyöty, kidutettu ja häväisty ja lopuksi vielä\npäänpuolesta pantu poikki.\n\n\"Oli muka pyhällä Eerikillä sinä samana hetkenä kuolinpäivänsä,\nja sitä varten se oli tullut hopeatähkillä siunaamaan niityt ja\npellot, pakanajuupelit kääntämään, karsikot kaatamaan, pirunkivet\nmusertamaan, ja rikkaita kirkkoja rakentamaan... Oli näet muka ...\nsillä hallussaan sellainen tavaran runsauskin, ettei kummempaa pyhän\nkirjan suurella rekolla, Salamonilla, jolla oli ollut vaimojakin\nkokonaisen porotakan verran ja...\"\n\nRautaparta oli kuunnellut myhäillen. Mutta Tapo näki, että Maretalla\noli jotain sanottavaa, ja hän huitaisi Ilolais-ukolle: \"Mitä turhia\nsuulastella!\"\n\n\"Hyvät vallat!\" hämmästeli ukko, \"ei se ollut vasta kuin pientä\nrömönpitoa. Sitten se vasta tuli minkä tuleman piti, kun\nmuutamien päivien perästä saapasteli paikalle vuojolaisritari\nsotajoukkoineen...\"\n\nEi sotaräikän äkkinäinen toitotus olisi sillä tavalla kavahduttanut\nTapoa kuin tarinoitsijan viimeiset sanat. \"Ritari Wibrecht?\" hän\nhuudahti, kääntyen Marettaan päin.\n\nNiin, ritari Wibrecht oli tullut sotarenkeineen, kertoi nyt\nMaretta. Jo tulopäivänään hän oli ryhtynyt hävittämään Kojolan\nlinnavarustuksia. Kun Sarko-päällikkö oli asettunut sitä menoa\nvastaan, ritari oli heitättänyt hänen jousellisensa saarenrannan\nkalakellareihin ja pakottanut oman joukkonsa lisäksi miehiä taloista\nkaatamaan metsää ja vierittämään kiviä Kiuralan niemelle, jonne piti\nrakennettaman uusi kirkko Pirkanmaan käännyttämiseksi.\n\nRitarin tultua oli muuttunut pappien ja munkkien kielellä hunaja\nmyrkyksi. He olivat kironneet nyrkit pystyssä karsikon, sen kaskena\npolttaneet ja taaskin kironneet sen tuhkat, mannut ja maaperätkin.\nPyhät lähteet he olivat sokaisseet, taivaanpetäjät koko saarelta\nkaataneet, ja uhrilehdon noituneet muka omakseen, tulevan kirkonpapin\ntalonpaikaksi.\n\nEi ollut enää lempeätä sanaa puhunut kukaan muu kuin eräs\nsistersiläismunkki, joka oli tullut ritarin mukana Vuojolasta.\nHän oli yrittänyt saarnata hävitystyötä vastaan, mutta turhaan.\nSalonsaarelle ei ollut jätetty yhtäkään lyylipaikkaa entisiä jumalia\npalvella.\n\n\"Se on ollut ... isä Johannes\", mumisi Tapo itsekseen.\n\nKysyi taas Maretalta: \"Paljonko on miehiä Wibrecht-ritarilla?\"\n\"Laskin ne ... niitä on satakunta ja päälliköt lisäksi.\"\n\nTapon koura alkoi hieroa leukaa ja kulmalliset synkkenivät. \"Sen\nsotarengit joivat Sarkolastakin olvet, ja niiden humalapuheista sain\nselville, että Vuojolassa on kaksinkertaistettu varusväki\", lisäsi\nMaretta.\n\n\"Sittenkin hyökkään\", jupisi Tapo katsahtaen Rautapartaan.\n\nMaretta oli noussut. \"Sitä varten tulin\", hän sanoi. \"Sinun on\nkostettava meikäläisten puolesta ja varjeltava tämänpuolinen Häme!\"\n\nSellainen viha ja uhma oli välkähtänyt hänen silmistään Tapoa kohti,\nettä tämä kysäisi puoleksi hämmästyneenä, puoleksi halveksien: \"Ja\neikö ollut tuonpuolen sukulaisheimolla lähettää miehennäköisempiä\nsitä pyytelemään?\"\n\nNeito astui lähemmäksi, puhui kuin kahdenkesken, silmästä silmään:\n\"Ei ollut\", hän alkoi pidätetyin äänin, melkein kuiskaten. \"He ovat\nkastettuja jo kahdessa polvessa, mutta minä olen pakana ja vihaan\njokaista vierasveristä kestikasakasta ritareihin ja piispoihin\nsaakka. Tuletko?\"\n\n\"Anna ajan vanheta, Tapo\", tarttui Rautaparta, on parasta vuottaa ...\nsyyskäräjien tuolle puolen...\"\n\n\"En ... en voi enkä, rutto syököön, halua! Tuohon ... nenäni alle ei\nWibrecht-ritari kirkkoja rakentele, sen vannon!\"\n\nKylmä riemu viisti vihurina hänen lävitseen. Nyt se oli\nlopullisesti antanut aseet hänen käteensä. \"Entä jos ei pidä\nrauhaa Wibrecht-ritari?\" oli hän kysynyt rakastetultaan Vuojolan\nhongikossa. \"Silloin on oikeutesi taistella\", oli Notburga vastannut\nlevollisen lempeänä. Ne sanat olivat koko talven lohduttaneet. Ja\nnyt ne leimahduttivat hänen vanhan vihansa ritaria vastaan hurjaksi\nkostoniloksi. Mikään ei olisi voinut tänä hetkenä häntä pidättää.\n\n\"Mutta työlästä on kynnettömänä puunrunkoa nousta, Kalsoisten poika\",\nepäili yhä Rautaparta. \"Katsopas tuolta hirren yli meille päin.\nAimalan kylä ja sen naapurikylät, koko Nurmikunta ja sen takamaatkin,\nNaistenmatkan Nuoliat, Haikot ja Sorkkalat, ovat nyt Aimalaisen pojan\nvallassa. Sinua, salamurhasta syytettyä, eivät tänä hetkenä tottele\nmuut kuin omankyläiset, Sorrin Mieho hinsalaisineen ja ... ehkäpä\nnarvankyläiset etelämpää. Mutta niistäkin ovat parhaat jouselliset\nkevätkalassa, Tarjanteella saakka ja Huuhkojärven perukoilla. Mitäs\ntyhjästä otat? Yhtä paljon kuin kaljamasta jäästä?\"\n\n\"Minä haluan kostaa!\" \"Ja oitis, oitispa tietenkin!\" ivaili ukko.\nKävi samassa synkän vakavaksi, heilautteli hiljalleen tyhjää hihaansa\nja jatkoi hitaasti: \"Minä odotin aikoinani kostoa Vuojolalle\ntoistakymmentä vuotta, sinä jaksanet ... kolmisen kuukautta. Kosto\non, poikaseni, kierretty karhu, jota ei ole nyljettävä ennen oikeata\ntappoaikaa...\"\n\nMutta Tapo oli ruvennut laskemaan: \"Täällä ja kotona on meillä\n... kymmenkunta jousellista. Hinsalasta ja Narvasta saan toki\nkiihtelyksen verran miehennahkoja... ja siinä sitä on jo liikojakin!\"\nhän päätti voitollisena. \"Arpia!\" hän huusi vartiotorniin, \"kokoa\njouset!\"\n\nRakennustöitä jäivät jatkamaan Repo-ukon johdossa muut orjajoukot\npaitsi pajamiehet, jotka saivat lähteä suoraan Kalsilaan, nuolia\nkarkaisemaan ja kallitsemaan tapparoita ja miekkoja.\n\n\n\n\n4.\n\nKylviäisleipä.\n\n\nKalsilassa on päästy jo touon tekoon.\n\nTänä hetkenä, aamun valaistessa vasta Konhon ja Aimalantien\nristeystä, talon luhtiporttia ja takaista metsänrintaa, ei näy\nvielä pientareilla paljoakaan liikettä. Ojattomien peltolaikkojen\nlaitamilla vain pari orja-akkaa lapioi viimeistellen vieruksia ja\npientareita. Mutta rantakodan vaiheilla liikuskelee jo vedenkannossa\nNokke-tyttö, lapinkana. Ja yläkodasta nousee sauhu pörheänä\noravanhäntänä ilmaan. Sillä siellä kylän apu vaimot ovat jo\nkeittelemässä tuoretta keväthaukea ja juhlakeittoja päivän kunniaksi.\n\nMiehennäköistä ei näy mailla eikä halmeilla. Mutta pajaorjat, jotka\noli lähetetty suoraa tietä Siuron linnasta kotiin, ovat jo työnsä\nalkaneet. Yhtämittainen kipinäpyörre sähähtelee pajan katosta tyynenä\nseisovaan ilmaan. Ja askareissaan lienevät jo muutkin miehet, sillä\njo aamun sarastaessa oli otettu toukoleipä aitan salvosta, siitä\nkullekin pala taitettu ja lisäksi annettu kylviäisolvesta pitkät\nsiemaisut palanpaineeksi, kuten vanha kyläntapa vaati.\n\nVihdoin, päivän jo levitessä vahvana valona pitkin Kalsilan lahtea,\nilmestyy riihitielle matala äijänturilas, joka kanniskelee hitaasti\nsiemensäkkiä peltoja kohti. Ukko pysähtyy, kuivaa rohtimisella\nhiemallaan hikeä ja nostaa varovasti housujaan. Se on Hinkka-ukko,\njonka askel on käynyt entistäänkin hitaammaksi, vanhain revähtymäin\nyhä pahemmin painaessa housunpuolta maata kohti.\n\nTaas pysähtyy ukko. Silmää taakseen Aimalan tielle. Urahtaa kuin\nsuutuksissaan isäntänsä puolesta. Unohtaa taas samassa ajatuksensa.\nKajakkaassa ilmassa kuuluu tanhuakarsinasta asti villavuonan\ninisemistä. Siitä se oli kasvava, ensimmäisenä syntyneestä\nkevätkaritsasta, tulevaksi leikkuuajaksi -- Maa-akalle ja Ukolle\nuhrattavaksi -- oikea mustavillainen ukkopässi...\n\nHinkka-ukko havahtuu hommaansa. Ja tovin kuluttua astuu luhdin\nsolasta toinenkin äijä, Iirolan ukko, joka näyttää astuvan entistään\nkepeämmin, kun on päässyt melkein kuin isännöimään tyhjään Kalsilaan.\nHänellä on yllään polviin saakka ulottuva puhdas hurstimekko ja\nolkahihnassa haapapuinen, välkeä kylvövakka, johon sopii kerrallaan\nparikin kielollista siemenviljaa.\n\nUkko tarkastelee pellon multaa. Hyrisee hyvillään. Jo oli vetänyt\nseittinsä hämähäkki kokkareitten ympärille, ei näkynyt kevättulvan\njäljiltä enää minkäänlaista pellonrokkoa, ei notkopaikkojenkaan\nvieriltä. \"On aika, on ... upottaa siemen Maan-kapeen sydämeen...\"\n\nPelto kimmeltää aamukasteisissa seiteissä. Ja somasti panee lievässä\ntuulenvirissä iloisia klyk-klykkyjään pirtin viirin palokärki.\nUkot jäävät seisomaan viljasäkin vierelle. \"Kuivaa on ja kepeää\",\non Hinkka hotisevinaan. Ja Iirolan ukko soljuttelee tunnustelevin\nkämmenin siementä sormiensa lomitse.\n\nAstuu taas luhtiportista kaksi naista. Edellä kulkee Anukka-emäntä,\njäljessä Ilottu, Arpian pullea nuorikko. Molemmilla on yllä\npuhtaanvalkea kylvömekko ja päässä valkearaitainen liina.\n\nTiuritar on ennen nuorempana ollut koko kylän kylväjämuori, mitä\narvoa ei siihen aikaan annettukaan muille kuin kaveihmisille,\nkoska nainen on lähempänä maan tuoksuvaa multaa, siemenen itämistä\nja taivaan voimia kuin kovakourainen miehenturilas. Eikä noussut\noikealla tavalla, se tiettiin aikoinaan koko kylässä, kenenkään vilja\nkolmelle karvalle, jollei Kalsoisten Tiuritar ollut touon tullen\nlempein kämmenin siementä sirottelemassa.\n\nEmäntä pysähtyy, katsahtaa yli lahden. Siellä ... Linnamäen\nhartialla, roviokummun alla makaavat Kuura-päällikön puhtaaksi pestyt\nluut ja sen sotaratsu vieressä, kirpeän kevätnurmikon alla. Harakka\nviipottaa rovion laitaa kiveltä kivelle ja takaisesta männiköstä\nkuuluu äkkinäistä räkätystä. Se tietää Anukka-emon mielestä pahaa.\nHän hypistelee kuin hätäännyksissään kylvöpaitaansa, joka oli hänen\noman puoliso vainajansa peruja, ja tokaisee Ilotulle: \"Ei harakka\nhyvän edellä naura.\" Ja taas on hänet yltämäisillään itkutauti, joka\njo talvenmittaan on ehtinyt haalistaa Tiurittaren silmät ja kurtistaa\nentisen pyöreän leuan repsahtaneeksi, vanhan naisen leuanalustaksi.\n\nHän huokaisee, astuu askelen, pari. Ja alkaapa taaskin himertää\nmuinainen touhukkaan emännöimisen ilo poskipäillä. On sentään\nvieläkin maanpäällistä eloa ja oloa, jos onkin mennyt rotevin ja\nuljain yrkämies manalaisten maahan, on poika, päällikköpoika, jonka\nlevottomat retket panevat hymähtäen huokaisemaan, aivan kuin ennen\n... hänen verevän taattonsa loppumattomat sotataipaleet.\n\nIirola on jo pannut kylvövakan olkahihnaan. Hänen vierelleen astuu\nTiuritar, heittää ensi kourallisen pitkin pyörtänön rajaa, lausuen\ntavanmukaiset sanat: \"Linnuille, hiirille ... jäniksille.\"\n\nTämän jälkeen hän askel askelelta kuopaisee kylvövakkaan ja heittää\nsiemenen tottunein pivollisin. Harvaan on tänä kevännä kylvettävä,\nsillä harvaan olivat petäjänhelpeetkin karisseet, keväthangille, ja\njo pesäpäivinäkin oli ollut viikoikseen kajakkata pakkasilmaa, mikä\nsekin tiesi hyötyisää pellonkasvua.\n\nJa hellästi varoskellen käy kylvö. Ei ole hyvä edes painavalla\njalalla astua, jotta ei rikkoontuisi maa-emän rinta tai muuten\nvioittuisi pyhä hipiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNokke-tyttö kuulee airojen kolkkavan. Nokkelasti käännähti pyöreä\npää. \"Joko tulevat?\" havahtuu hereä ilonväre mustissa silmissä.\nTapo-päällikön hahmo tuntuu liikuskelevan läheisillä vesillä. Tuosta\nse tuli kerrankin ... viime talvena. Nousahti reestä, astahti\nlähelle, ja siinä, samassa paikassa, hänen hieroessaan rasvaa\npäkimellä nahanketeen, sujautti suuren kämmenensä olan taitse...\n\nLapinkana juoksahtaa rantakivelle. Pettyy pahasti. Sieltä\nsoutaa yksinäinen vene, airoissa laihaharteinen ukko ja perässä\nnaisennäköinen. Tämä nousee rohkein askelin rantaan ja kysäisee\nsuoraa päätä: \"Onko isäntä jo tullut?\"\n\nNokke nyrpistää olemattoman nenänsä. Sen oli ... tuon tulijan\nsilmissä sellaista tulenpaloa ja äänessä kuin jännittynyttä ikävää.\nMikä liekin ... isännän perässä juoksentelija. Orjatar ei ole\nkuulevinaan koko kysymystä. \"Onko tullut ja oliko paljonkin miehiä\nmukana?\" kuuluu taas, yhä kiihkein äänin, ja välähtävät otsanauhassa\ntinanastat ja kilajavat lasihelmet.\n\n\"Ei ollut tullut\", tuiskahtaa orjatar. Tulija, Sarkoisten Maretta,\nkysyy emäntää. \"Tuolla ... toukopellolla!\" Neito alkaa nousta,\nukko perässä hiihätellen, ripein nilkoin ylämäkeä. Nokke-tyttö\ntuntee vihaavansa tuota naista kuin pieni tiainen vaarallista\nhoukutuskäärmettä.\n\n\n\n\n5.\n\nLempolaiset ja korpirosvot.\n\n\nTaas on orjatar muutaman päivän perästä räpähiä huuhtelemassa\nkotalaiturilla. Nyt alkaa lahdelta kuulua toisenmoinen ryske. Sieltä\ntulee venejono, teljoilla ja soututuhdoilla jousellista miestä. Ja\netumaisessa kokassa seisoo Tapo-päällikkö.\n\nIsäntä loikkaa laiturille. Katsahtaa vain sivumennen orjattareen,\njoka on äsken nokkelasti laskenut lonkille nostetut hameenhelmat alas\nja nyt jää pää nurpolla laiturinpäähän, kädessä vaateriepu. Eivätkä\nhänelle muutkaan ennätä sanaa heittää. Vain Sorrilan Mieho, joka\nnousee viimeisen veneen perästä hitaana ja leveänä, pullea naama\npäivästä ja kevätahavasta punakkana paistaen, kömpii lähettyville,\nseisahtaa reidet levällään ja hohahtaa muka leikintapaiseksi:\n\"Ka, ka ... ajettu tamma ja pietty piika ... nepä ne ... nurpolla\nnokin...\" Iski viimeisissä sanoissaan häijynkurisesti silmää viitaten\naittamäelle ja hotaisee Nokkea kylkeen. Tyttö huitaisi vastaan,\nkasvot tummanpunaisina kiukusta ja häpeästä, sillä Sorrilan römöpoika\noli selvästikin tarkoitellut viimetalvisia, Tapo-päällikön läksiäisiä.\n\nTapon astuessa pirtin ovea kohti tulee kynnykselle Sarkoisten\nMaretta, kädessä vanha lypsinkiulu, joka on puolillaan liotettuja\nlaukanmukuloita. On astumaisillaan karjatarhan polulle, kun huomaa\ntulijan.\n\nHe seisovat hetken sanattomina vastakkain. Neidon märissä\nkäsivarsissa, vyötäisille kietaistussa esiliinassa ja ripeässä\nlanteessa on touhuavaa nuorikkoa.\n\n\"No, kas ... lienet jo emännöimässä?\" Tapo tokaisee. \"Sinua\nodottelemassa\", sanoo neito painokkaasti. \"Liekö paljonkin miehiä\nmukanasi?\" Mies huitaisee harmistuneena: \"Kolmisenkymmentä! Mikä\ntaipaleella, mikä touonteossa, mikä pankolla makailemassa...\" Suu\non kääntynyt halveksivaan irveen. Lisää sitten puheentapaista\njatkaakseen: \"Kävitkö jo Sarkolassa ... sukuloimassa?\" \"Käväisin,\nei ollut sielläkään miehiä kotosalla, minkä äijänkuluja ja\npojankurikoita. Mutta ... minä olen tullut sinua seuratakseni!\" neito\nhelähytti lopuksi katsoen miestä silmiin korkealta kynnyskiveltä.\n\"Taitaisitpa juosta torakentältä hameet korvissa!\" hohottaa Tapo\nkarkeasti. \"Ei ole luulo tiedon verta.\" \"Eikä piika miehen verta\",\nlaskettaa Tapo ja aikoo pirttiin.\n\nMaretta pysähdyttää hänet käsivarresta, sanoo läheltä, huulet miehen\nkorvan alla: \"Haluan iloita sinun kostostasi ja ... itseni kostosta.\"\n\n\"Miksi oikeastaan olet niihin ... Vuojolaisiin ja Kiesuksennoitiin\nnoin veriin saakka sydäntynyt?\" \"Sen sanonen, kun olen kokenut\ntekojasi.\" \"Lie niitä ollut jo liiemmältikin koettavissa ... tämän\nmiehen osalta!\" heitti Tapo ylpeänä vastaan, heilautti päätään ja\nkumartui kamanaa kohti.\n\nOli talossa yhäkin kosolta kylviäisoltta, sillä sitä oli pantu\nyhdeksästä kapasta ohraisia ja yhdeksästä rukiisia maltaita, sen kun\nnäet piti riittää vielä Ukonjuhlaan, vieläpä elonleikkuihin saakka.\n\nSitä juoksutti nyt somimmassa hanhikossaan Anukka-emo pojalle. Ja\nsamassa jo juoksi ovelle, käpsähti kynnykselle, lehahti luhdinsolaan\nja huuteli Nokke-tyttöä saunanlaittoon.\n\nMutta pirtissä istui jo ennestään eilispäivänä saapunut Sääksmäen\nmies, Voipalan isäntä-poika, Sorrin Miehon lankomies.\n\nTämän, Voipalan Aikamielen eli Aikarin, ympärille nyt kerääntyivät\nRautaparrat, Tapot, Arpiat ja Miehot, vieläpä tämän veljenpallukat,\nLippo ja Teisko, jotka nyt ovat päässeet jo todenteolla\njouselliseen ikään. Ja kummia olivat Vanajanpuolen uutiset.\nOli yht'äkkiä ilmestynyt erämaistaan Kurjen Tora rosvoineen.\nLienee kiertänyt Vuolijoen mutkasta Lehijärven puolelle, kun\noli yht'äkkiä hyökännyt etelästä käsin ja kahmaissut käsiinsä\nTenholankankaan linnavarustukset, niillä kun oli ollut vain\nkourallinen jousellisia vartioväkenä. Tapo kavahti, mutta kääntyi\nsamassa ivalliseksi: \"Vai jo makaavat sääksmäkeläisetkin? Eikö ole\nHakoisten päälliköllä juoksuttaa miehiä rosvon niskaan etelästä ja\nRaporekolla soudattaa niitä Vanajanselkää pitkin ryntäitä vasten?\nVai pelkäättekö selkänahkansa menettäneitä varkaita ja korpeen\najettuja henkipattoja?\" Aikari oli kiivastua: \"Ei kyllä pelätä!\nMutta ... kevät taipaleilla ovat meikäläisetkin jouset, Rapolan\nvarustukset ovat pahasti rappiolla, varsinkin Vuorentaan puolelta,\nja sieltä uhkaa Aimalainen, joka kiukkupäisenä haarniskoi miehiään\nKuljunlinnassa. Ne miehet ovat sukulaisia ja samassa juonessa...\"\n\n\"Nyt taitanet hömmäillä tuulen tuomia\", sanoi Rautaparta. \"Eihän\nsiinä ole järjen tynkääkään, että muka Aimalainen, Rapolan Ritvan\nkosiomies, uhkailisi tulevaa appeaan ... selän takaa?\"\n\n\"Eipä ei\", Aikari alkoi, \"mutta Kurkelaisen emäntä, Aimatar, on\nsokonsokea kostonhimossaan Kalsoisia vastaan, ja Rapo-ukko, joka ei\nhalua olla liitoissa ja tekemisissä korpirosvon tai sen sukulaisten\nkanssa, lähetti tyttärensä naittilaslunnaat Aimalan Hirvi-päällikölle\ntakaisin, ja siitä se ... Aimalainen, uhkaa sodalla.\" Aikari oli\nnoussut, sanoakseen päätesanat mojovasti ja juhlavasti: \"Minä ja\ntaatto ukon siihen tekoon taivuttelimme. Ja senkin uhalla, ettei\nole meillä päin kurinalaisina edes häkäsaunalaiset ja kaskimiehet.\nNe nurisevat! Ovat muka isoisemmat riistäneet niiltä -- niin\novat alkaneet hoeskella -- laittomasti muka ... yhteiset\nmajavanpyynnöt, köyhän osuudet yhteispellosta ja kieltäneet kaskenteon\nselkämaillaan... Jo kiroilevat korvin kuultavaksi eivätkä lupaa enää\nraataa linnatöitä, ei kirveskynääkään nostaa, vaikka seisoisi\nvainolainen Rapolan harjun alla.\" Aikari vaikeni synkkänä.\n\nTapon ajatukset heitältivät välittömästi toissatalvisiin tapauksiin,\nIirolan ukkoon ja kaikkiin Pirkkalankin puolelaisiin kädestä kärsään\neleskeleviin.\n\nSiinä oli se viheriämyrkkyinen rutto, joka oli leviämässä parhaillaan\nyli koko Hämeen rintamaitten. Täällä päin oli sitä ennättänyt eniten\nkylvää Aimalan ahne ukko vainaja, ja nyt sen poika, tuo äyskiväinen\nja alemmilleen yhtä mittaa räyskivä, lonkkiaan vääntävä pukertaja...\n\nTapo oli jäänyt otsa kurtuissa näihin ajatuksiin kiinni. Hän ei\nsaanut niistä vieläkään irti selvää sanottavaksi kelpaavaa ajatusta.\nMutta aivojen pohjilta kertyi entistäkin varmempana aavisteleva tieto\nsiitä, että sieltä päin, osattomien taholta oli pettävä pian koko\nHämeen pohjimmaisinkin maaperä.\n\nTällä hetkellä saattoi tuollainen tunto hänet suutahtamaan noita\nälyttömiä, ahneita valtamiehiä vastaan. Seuraavissa sanoissaan hän\noli vaatimuksissaan koventunut koventumistaan.\n\n\"Näin kyllä\", hän alkoi kiivaasti, \"että olet tullut jotain meiltä\npäin anelemaan. Mutta se olkoon sanottuna Reko-ukolle ja muille\nsenpuolen valloille, jotta ... heimokäräjistä on kapula saatettava jo\nUkonvakkojen aattopäiviksi joko Urjalan Koukonniitylle tai Rapolaan,\nmuussa tapauksessa...\"\n\nAikari oli jo aikovana ojennellut kämmentään ja iski nyt loppusanansa\nkuin kirveen hamaralla: \"No, kylläpäs tässä ihme kummalla ajaa,\nkun ei saa suunvuoroa, jotta ... sen se juuri, linnanvanhin, käski\nsinulle sanomaan, ja lisäksi senkin, että sinulle on Ritva-neito\nvaraeltu, jos halunnet sen liiton lujitteeksi sääksmäkisten kanssa.\"\n\nMieho alkoi hyvillään hekottaa: \"Nee, nee ... meillä kun on mitä\nmyydä, sanoi entinen piika mallassaunassa. Mikäpäs siinä... Kun jo\nkaukaa ammoo, sinä likeltä pusket!\"\n\nTapo oli istunut matalalla jakkaralla keskellä pirttiä. Nyt hän\noli, kuultuaan rapolaisten naittamisaikeet, painanut kyynärpäänsä\npolviin ja jäänyt tuijottamaan otsatukka valahtaneena lattiapalkkia\nkohti. Hetkeen hän ei kyennyt nostamaan päätään, joka oli tulvahtanut\ntäyteen kiukkuista verta. Hän tunsi, että muurin kolkalle, hänen\nselkänsä taakse, oli tullut Sarkoisten tytär. Tätäkin hän nyt häpesi.\nOli aivan kuin häntä olisi tässä ostamalla ostettu, luvattu takaisin\nmiehen kunniat ja maineet, jos suostuisi mille tahansa nurtukselle\nnaitettavaksi.\n\nHän on aikailevinaan päästäkseen rauhallisemmaksi. Vääntäytyy\nhitaasti seisaalleen, kääntäen selkänsä peräpenkillä istuviin\nmiehiin. Joutuu katsahtamaan Maretta-neitoon.\n\nTämän kasvot tuijottavat häntä kohti verettömiksi valahtaneina, aivan\nkuin vaatisi sekin ... tuo tuntematon olento häneltä jotain ...\ntekemättömiä tekoja tai kihermänpitoja ja naimiskauppoja...\n\nMutta siinä juuri, aikaillessaan, häneen taas iskihe ylpeä ajatus\nomista miehisistä oikeuksistaan. Hän ryhdistihe, istui pöydän päähän\nisännän paikalle.\n\n\"Liepä noita ... tupelle tulleita lähellä ja kaukana\", hän aloittelee\nkautta rantain. Hetki on tärkeä. Nyt täytyy osata ajatella ja\nvastata. Ja niinpä tapasivat hänen riihattomat metsäläisaivonsa\nensi kerran yli tämän päivän ja yli omain päiväkuntien\nkantautuvia ajatuksia. Oli aivan kuin olisi tullut taatto vainaja,\nKuura-päällikkö, hänelle avuksi. \"Katsos ... mekin olemme olleet\nvain puolikkaita, kuten Aimoisetkin\", oli taatto hänelle lausahtanut\nTiurinniemellä tummien veripisaroiden norahdellessa kämmenselälle.\nJa samalta istuimeltaan se oli senkin sanonut, että Vuojolan\nkukistajalla täytyi olla sekä sotijan maine että valta käsissään.\n\n\"Niinpä niin ... liitot ja vallat\", hän aluksi jupisi sekavin sanoin.\nSamassa selkeni hänelle koko sanottavansa: \"Niin se on ... koko Häme\non pitämässä parhaillaan omia peijaisiaan. Ei muuta kuin kääräistä\ntuohenpalaan ja viimeinen leskiakka viemään Kiesuksen-kalmoillisia\nristin juureen. Miehiä ei sen enempää kuin minkä korpirosvo siellä\nja lempolainen täällä päin, muilla rahko päässä ja isorupi ruumiissa\npelkästä makailemisesta. Ja minkä miekkaa heilutamme, sen keskenämme\ntappelemme tai omat osattomamme petkutamme nälkäläisiksi, keritsemme\nhuhtikuista karitsaakin alastomammiksi ja orjaa toivottomammiksi...\"\n\n\"Älä nyt, hyvä mies, korppina koiku\", Mieho ärähti, \"tässähän sitä\njuuri pannaan sääksmäkistenkin vanhat kaunat pussiin ja pussi\nRapolanlinnan pohjattomaan kaivoon. Ei muuta kuin kauppa lukkoon ja\nsitten härkä penkkiin tyttären häiksi.\"\n\nAikari ja muut miehet jurahtivat mielet myötäsukaan. Voipalainen\noli ryhtymäisillään uusiin selittelyihin. Mutta Tapo iski asian\nytimeen: \"Paljonko takaa nyt heti Rapola ja Voipala jousta ja\nkeihästä potkaistakseni Vuojolan koirat irti kantapäistä, ennenkuin\npääsen ajamaan kurkelaishurtat Päijänteen taakse ja nurmikuntalaiset\nKuljunlinnasta?\" Ja kun ei kuulunut heti sääksmäkisen vastausta,\nhän lisäsi puoliksi itsekseen: \"Sillä näyttääpä siltä, että kahta\nkeihäsmetsää vastaan minun on taisteltava, kuten oli taattonikin ...\nkoko elämänsä ajan.\"\n\n\"Johan sitä lie tullut sanotuksi\", tapaili Aikari, \"jotta ... tyhjänä\non tällä haavaa miehistä niin Voipalan puoli kuin Mäskäläkin,\nmutta...\"\n\n\"Siinä sitä ollaan!\" huudahti Tapo. \"Ja sotalinnat rappiolla, kun\nosasi taattoni hankkia liitolla karjalaisten kanssa idästäpäin\nrauhaa, eikä ole ollut teillä enää pelkoa Novgorodista! Onpa sopinut,\nonpa, rutto syököön, oleilla vain ja jospa meloskellakin ...\nkutemassa kilpaa hauen ja sammakon kanssa.\" Ääni oli sana sanalta\nterästynyt yhä viiltävämmäksi ivaksi ja viimeisessä iskussaan se\nkohahti syvää halveksumista.\n\n\"Kykenettekö edes pitämään kurkelaiset ja kuljulaiset alallaan sillä\naikaa, kun minä poltan Kiuralan Kiesuksenkirkot?\"\n\n\"Ei ole, sen muistanevat luissaan niin äyrämöiset kuin varjakatkin,\nvielä konsa ylitetty Rapolan linnaharjua,\" Aikari vastasi juurevin\nsanoin.\n\n\"Ja kyennettekö turvaamaan käräjärauhan Ukonpäiviksi?\" kysäisi\nheti jatkoksi Rautaparta, joka oli noussut seisomaan hiljainen ilo\nkasvoillaan ja lähestynyt Tapoa. \"Ovatpa jo silloin meikäläisetkin\njouset kotosalla. Kyllä pysyy rauha\", lopetteli Aikari.\n\n\"Hyvä\", Tapo laski päättävästi kämmenensä pöytää vasten, \"ja\nminä kaadan siihen mennessä Vuojolaisten kirkonkukon vaikka ...\npajaorjillani, jos ei ole vapaista tappelijoiksi.\"\n\nHetkeksi hän taas vaikeni. Mutta näytti aivan kuin jääneen ihmeissään\nkatsomaan äsken lennähtänyttä ajatustaan. \"Tottakin, saat antaa,\nParta, pajaorjasi joukon jatkoksi\", hän sanoi ukolle.\n\nTämä alkoi harata vastaan. Mutta Tapo kivahti hänellekin: \"Sinäkin\nolet samoja kyöpeleitä ... saita, ahnuri, orjiesi luunpurija ja\nalustalaistesi nylkyri! Sanottu ja tehty. Jokainen takojaorja, joka\nuskaltaa mukaan, pääsee vapaaksi verensä hinnalla!\"\n\nNiine sanoineen hän nousi tyynenä, vapautuneen näköisenä. Viime\nteollaan hän tunsi ottaneensa Rautaparraltakin ohjakset ja hänen\nkovat orjakuolaimensa omiin käsiinsä. Nyt vasta hän oli talossaan\nainoa ja oikea isäntä.\n\nNoustessaan Tapo tuli taas katsahtaneeksi yksillä jalansijoilla\nseisovaan Maretta-neitoon. Tämä katsoi häntä äskeisestään uuden\nnäköisenä. Huulet nauroivat kosteina, rohkean avoimina, mutta\nkatseesta tunkihe kimmeltävän ilon alta jotain toivotonta anelemista\nkuin epäpuhtaan ihmisen hädänalaista rukousta jumalankuvan alla.\n\nJa hitaasti sulkeutuivat nauravat huulet vakaviksi. Niihin tuli\njäykkää kalseutta, joka kummastutti Tapoakin. Tuntui, kuin häntä\nvastaan olisi tullut iänikuisia mykänkiroja kantava äänetön olento\nja tahtonut hänelle puhua, mutta ei kyennyt enempää kuin silmiensä\npohjukoilla tuijottamaan.\n\nSeuraavana aamuna he läksivät taipaleelle.\n\nKun Tapo astui rantaa kohti odottaville veneille, hän pysähtyi\nhämmästyneenä puolimäkeen. Rantakalliolla seisoi vanha Rautaparta\npitäen kädessään päivässä säteilevää patakypäräänsä ja vyöllä\npronssikahvainen miekkansa, jota hän ei ollut kantanut kertaakaan\nHolsten surmanajoista saakka.\n\nUkko ei liikahda, ei edes Tapon astahtaessa vierelle. Nostaa vain\nhitaasti kypärän vasempaan kainaloonsa. \"Lähdetkö matkaan?\" \"Onpa\njo tarpeeksi aika vanhentunut. Adam Holste näyttää siittäneen liian\npaljon perillisiä...\" Kysäisi samassa: \"Ja muistanetko tunnusmerkkejä\ntuolla olkasi takana keihääsi kärjenlappeissa?\" \"No, kah...\" heitti\nTapo katsahtaen silmänurkallaan olan takana huotrasta sojottavaa\nkeihästään, \"taitaapa siellä olla pari kaksihäntäistä matoa... omia\nsuomujaan kiukkuisena puremassa!\"\n\n\"Niitäpä niitä\", hymähti ukko, \"ja niitä on sinulle nyt, tästä\nalkaen, tarpeen ... rautakäärmeen juoniloita ja vanhan ojakonnan\nviisautta. Neuvojaksesi olen aikonut mukaan.\"\n\nRautaparta oli puhunut nuorekkaasti naurahdellen kuin itseään\npilkatakseen, mutta silmissä oli näkijän ja myrrysmiehen tuima,\npunnitseva katse.\n\n\"Tarpeenpa, hyvinkin!\" Tapo löi setämiestä olalle. \"Mutta koinpa jo\nTiurinlinnassa, minkälainen on oikea miesten taistelu! Se on kuin\niskisi kalmantyyneen ilmaan Tuulen-akan ja Ukon-kajavan tappelu ja\nharjujen hongikot humahtaisivat hulluun myrskyyn... Turrin poika\njylmää salamassa pilvestä pilveen, ja yht'äkkiä, alla manalaisen\nparran, huohottavassa ilossa, tuskassa ja vaarassa saat päähäsi\njärjen salaman... Se kimpoo otsasta kuin isku kivestä irti. Ja\nsilloinpa tiedät, poika, mitä teet tai tekemättä jätät... Sellainen\nse on ... miekkamiehen järjensalama!\"\n\nTapo oli katsonut kirpeän kirkkaana hyppelehtivää lahden pintaa.\nPienet laineet olivat nousseet hänen silmissään loppumattomaksi\naallokoksi, jota vastaan sotauisko iski kokkansa kuin käärmeen pää\nIku-Turson niskaan. Hän heilautti kättään Mieholle, joka jo leikaili\nveneineen ulohtaalla rannasta ja viittoili kämmenellään vastaan.\n\nSiitä Kalsoistenkin päämiehet nousivat uiskojensa melanvarteen ja\nnostivat käsivartensa lähtömerkiksi pyyryissä istuville jousellisille\nja pajamiehille, joiden naamat nyt paistoivat karheata voimaa ja\nuskollista tahtoa.\n\n\n\n\n6.\n\nVäijytys.\n\n\nKuloveden Salonsaarella, lahden kaarteessa, joka avautuu pohjaan päin\nKiuralannientä kohti ja jonka takaa nousee korkea vuori, makailevat\nvuojolaissotamiehet hiljan sytytetyn nuotion vieremillä.\n\nAstulf ja Lutiger, saksilaiset asemiehet, joista edellinen on tullut\nalapäälliköksi Swederuksen jälkeen, istuvat laakealla kivellä,\nsyrjempänä pitkin kenttää rojottavasta leiristä.\n\nAstulf potkaisee saappaankorollaan maassa viruvaa tyhjää\noluttynnöriä: \"Ziun ja Freian nimeen... on tämäkin kesän tuloa!\nIlma on kirkasta, kirkkaampaa kuin isä Reinin vihreä kristalli,\nkun Karhutähti tanssii sen sylissä Valpurinyönä...\" Jäi muistamaan\ntuokioksi kotomaittensa näkyjä. Mutta tuoksahti taas kärsimättömänä:\n\"Domus prostibulis! tätäkin hiljaisuutta ... liikkumattoman hiljaista\nkuin Gereonin marttyyrikirkossa. Mutta harmaata ja raskasta kuitenkin\nkaikki. Harmaampaa kuin Moselin savivelli mataessaan Reinin syliin...\"\n\nAstulf oli noussut kylmästä hytisten ja ruvennut lyömään kämmeniään\nläikyen vastakkain selän taakse. \"Hoi, miehet, jäikö tynnörin\nnäköistä yhteenkään taloon?\" Sotamiehet murisevat vastaan haluttomina\nkieltävin, kohmettunein elein.\n\n\"Köyhä kansa!\" kiroilee yhä Astulf. \"Vai köyhä?\" havahtuu Lutiger.\nNiiden olvet on pantu maakuoppiin, kuten simasarvet, hopeamaljat,\nrahat ja aarteet... Ja meille juottavat puutuopista rapaa, jos\njuottavat!\"\n\n\"Hallha! Hallha!\" huusi Astulf saksilaisen sotahuutonsa. \"Ylös,\nmiehet, Widukindin korppien nimeen ... ryöstämään, olutta tänne,\nvaikka mustan Helin sumuporteilta asti!\"\n\nAsemiehiä nouseskeli. Mutta Astulfin ja sotilaitten huomio\noli samassa kääntynyt selälle päin. Sieltä oli kuulunut ...\nKiuralanniemestä päin kuin hukkuvan avunhuuto, joka tukehtui äkkiä,\naivan kuin nielevä häränsilmä olisi sen umpeuttanut lukkoon.\n\nAlapäällikkö oli jo epäilemäisillään salahyökkäystä. Kuka niitä\ntiesi... yht'äkkiä ammahtavat rantapensaikosta puukko hampaissa ja\n... kurkut auki tai pää sohjoksi. Viimesyksyinen Swederuksen surma\noli vielä tuoreessa muistissa.\n\n\"Hallha!\" hän huusi taas kantavalla äänellä, aivankuin yltääkseen\nvastapäiselle niemelle asti, jossa ryhmä heikäläisiä oli\nkeskeneräisellä kirkkorakennuksella vartiossa. \"Taisi ulvahtaa\ntulikurkku lapinkorvesta\", tokaisi joku. \"Tai kahlekoira\nFinsterlandista saakka\", lisäiltiin kammahtaen joukosta.\n\nMutta mitään ei enää kuulunut kuulostamallakaan. Sen sijaan alkoivat\nkajakkaassa ilmassa kolkehtia soutavat airot. Ja pian ilmestyi\nidänpuoleisen niemen takaa yksinäinen vene, joka käänsi kokkansa\nhitaassa kaaressa kohti nuotiota. Se näytti olevan lujassa lastissa,\nlaidat syvällä vedessä.\n\nAlapäällikkö terästää silmiään, oliko ehkä ritari Wibrecht tulossa\ntarkastamaan leiriä. Mutta ei ... ei sen näköistäkään. Ukon tapainen\nistui perässä ja olematon rääsypekka soutamassa.\n\nMitäpä kostua ... tuollaisista, oli Astulf jo heittämäisillään koko\nveneen mielestään.\n\nMutta se lähestyi yhä, suoraa ja varman suuntaansa. Jo karahti\nrantahiekkaan kokka. Ja ketterästi nousi soutajapoika laidan yli.\nUkko rähmi väljissä rohtimisissaan ja virsuissaan, tepasteli\nrantahiekalla ja näytti ontuvan toista jalkaansa. Mutta koppasee\näkkiä kämmentensä väliin täyden umpitynnörin, panee somerolle, koppaa\nyhtä keveästi toisen ja samassa kolmannenkin, kiskaisten molemmat\nyhtäpäätä kainaloihinsa. Lähtee nuotiokennästä kohti, pojan ryhtyessä\nkantamaan jäljelle jäänyttä perässä.\n\nUkolla on päässä kasvoja syvälle varjostava kokkalakki ja naama kai\nnuotioilla tuhraantunut nokeen ja tuhkaan.\n\n\"Pyhä Plektrudis ja Reginhard!\" \"Korppi syököön!\" \"Pyhän Martinuksen\ntulenpalavan halstarin kautta!\" kuului vuojolaissotamiesten\nrykelmistä ilohuutoja. \"Hallha, hallha! Hoi, Widukindin penikat!\"\nhuusi Astulf, levittäen molemmat kätensä ja astuen ukkoa vastaan.\n\nTynnöriukko seisoo nöyrän näköisenä, kyssäselkäisenä rähmyksenä\nsuupielet imelässä kurtussa. \"Toin tässä kristityn antimia ...\nristinmiehille\", hokee ja tekee ristinmerkin tapaista. Mutta silmät\npallittavat tulenkajossa nokinaamasta vetreinä kuin mäihäpallot.\nAstulfiin iskeytyy epäluulo. \"Mistä tulet? Mistä olet nämä saanut?\"\n\nLutiger on jo lyönyt omin päin yhden tynnöreistä auki. Hyvää mieltä\nröhisten ja tynnöriä kohti tungeksien sotamiehet ovat alkaneet hääriä\nkuin tappelussa. Lutiger nostaa koko tynnörin leualleen, juo, jotta\nkiherä parta valuu ruskeaa vaahtoa, ja panee juoman kiertämään.\n\n\"Kojolan piilohaudasta\", on alkanut selittää ukko Astulfille. \"Eivät\nsoisi... salapakanat, osmeroisvallat ... edes suun kostuketta\nristinsotureille, mutta me ... loismiehet, me ... ristiin kastetut,\nrujot ja rammat, me, tuota ... rikkailta vähennämme ja omaa\nköyhänosaamme taivaassa lisäilemme...\" Ukko oli puhunut höperöllä\näänellä ja suutaan mutustellen. Alapäällikkö ei osannut sen enempää\ntutkailla. Karjahti yli koko leirin, löi auki oman tynnörinsä\nja juominki alkoi. Vain vartijat molempien nienten kärjissä ja\ntakaisella vuorella saivat kuulostella kuivin suin ja karvain mielin\npuheenpitoa, sorinaa ja melua.\n\nÄijän hintelä poika ruiskauttaa tovin kuluttua hampaankolostaan ukon\nlähettyvillä pitkän syljen ja kuihaisee korvaan: \"Eipä ole ... korpin\nruokaa paljonkaan alle sadan miehen, joka roikan kiersin ja päänupit\nlueskelin.\"\n\nUkko oli ollut äsken siemaisevinaan miesten joukossa pitkät olvet\nja leveili nyt humalaisen näköisenä: \"Ka, mitäpä tuosta ... silloin\nakka autuasna, kun on ukko humalassa, tavataan sanoa Sorrilan\npuolella...\" Hätkähti vähän viimeisiä sanojaan ja kuihaisi vastaan\npojalle: \"Kuule, Hänni, hoitele nuotiota ja tarkkaile, että on joka\nhetki valmiina kolme kekälepäistä ranganpätkää.\" Erosivat taas muina\nmiehinään.\n\nAstulf on jo Lutigerin kanssa häkäissyt päänsä kuumaksi. Muinaiset\nkotoseudun kuvat liikkuvat lämpöisen vehmaina hänen silmissään.\n\"Muistatko, veriveljeni\", hän lyö toveriaan olalle, \"muistatko\nkotorantojamme Weserillä, siellä Engernin puolella? Siellä se vasta\non kevät! Pyhän Prokuluksen lähteen kautta, muistatko?\" Leppoisassa\nsekamelskassa alkoivat tulvia hänen huuliltaan pakanalliset\nja kristilliset jumalat: \"Kun siellä, poikaseni, toitahutti\nAdalhard-herra sarveensa kevätmetsässä, riistanajossa, silloinpa\nsyöksyi koko heerbann vehmaita metsiä päin.\" Hän oli noussut\nistumakivelleen seisomaan ja jatkoi aivan kuin olisi joltain kummulta\nkuvaillut aamun varhaista riistametsää: \"Freia-äiti ratsastaa\nparhaillaan läpi lehvikon pyhillä kissoillaan. Lempeä Holda-rouva\najelee kasteista sammalmattoa metsäkarjullaan, johtaen sen\nriistamiehen eteen. Ja kuuletko, poika, kuuletko? Witolf-jättiläinen\nkumahuttelee rautakangella koivujen ja tammien kylkeen, jotta käy\nhumu ja ryske. Sudet ja karhut havahtavat luolistaan ja ... hehe\n... muistatko, lurjus? Muistatko? Sano, veriveljeni, sano pyhän\nKunibertin nimeen, tai heilahtaa huotrastaan Saxnotin miekka...\"\n\nKertoja oli ärtymäisillään iloiseen käsirysyyn. Mutta toiselta puolen\nleiriä oli joku hänen heimolaisistaan yltynyt laulamaan vanhaa\nsaksilaista sotalaulua.\n\n    \"Engernin miesten häilävät miekat,\n    vertyy frankkien valkeat kilvet,\n    Saxnotin voitto on tullut.\n    Sen punakilvet ja torvet\n    kostoa Werdenin surmasta räikää.\n    Walhalla aukee, Ziuntalo loistaa,\n    Odinin korpit on työssä.\"\n\nLaulu kaikui kotomaan ikävää ja ammonaikaista voimaa Pohjolan\nautiossa yössä.\n\nAivan läheltä seuraa leirin tapahtumia Kalsoisten Tapo ja Rautaparta.\nHe seisovat vuorenkupeesta maansisustaan työntyvän ahtaan aukon\nsuussa, jonka peittää näkyvistä tuuhea kataja. Siihen paikkaan on\nkallionlohkareista muodostunut portin tapainen, jonka kansa uskoi\njohtavan suoraan maahisten kartanoon, mutta joka tosiasiassa vei vain\nahtaaseen syöveriin, vuoren sisään, ja tämän läpi vastakkaiselle\npuolelle, jossa tiheän lehvistön peitossa oli toinen, yhtä ahdas\nportinaukko.\n\nMaretta-neito ja Ilolais-ukko olivat opastaneet tänne pirkkojen\npienen joukon, sillä vain yllätyksin oli voitettavissa\nkaksinkertainen vihollinen.\n\nTapo seuraa, leukaperät puristuneina jännittävään odotukseen, Miehon\nja Revon Hännin hommia. Äsken, kun oli kuulunut vuojolaisvartijan\nkuolinhuuto Kiuralanniemestä, hän oli henkäissyt kylmästä ilosta.\nArpia oli täyttänyt tehtävänsä. Kirkon puoliväliin nousseet\nhirsikerrat roihahtaisivat kohta tuleen, kun vain saisi Mieho\nannetuksi sovitut merkit.\n\nSaksilaisten meluavalta laululta hän ei hetkeen aikaan kuule mitään.\nSen loputtua hän kuulostaa ylöspäin, vuorelle, jossa odottavat\nparhaillaan lymypaikoissaan Sorrin Lippo ja Teisko. Näiden piti\nnukuttaa vuorella seisovat vartijat äkkiä ja äänettömästi.\n\nMutta sieltäpäin ei kuulu vielä mitään. Ja Tapon katse siirtyy taas\nseuraamaan erikoisesti Astulfia, jonka hän on havainnut leirin\npäämieheksi.\n\nMutta tämä ei näytä vieläkään oikeita humalan merkkejä. Lie\nvain äskeisestä laulusta ilostumistaankin ilostunut ja ruvennut\nsukkelapäisenä kompailemaan kokemattomamman toverinsa kanssa.\n\nPujoi haaleanpunaista leukapartaansa, jonka hän oli selvästikin\nleikannut ritari Wibrechtin parran malliin, ja yltyi holtittomaksi\nkoiranleuaksi: \"Häh, eikös ole pyöveli porttolan yliherra\nRegensburgissa? Domus prostibulis! sanoi Luttichin piispa. Mutta\ntiedätkös, rakkari, mikä on Regensburgin pyövelin päävirka?\"\n\n\"He, jo toki ... katkoa päitä!\" ilostui Lutiger: \"Marjan pojan\nkautta, sinä olet tolvana! Etkö kuullut, että hänen päävirkansa oli\nolla pääherra porttolassa? Domus prostibulis! Mutta ei ole sekään\npääasia hänen päävirassaan...\"\n\n\"Mutta sanopas sinä\", yritti Lutigerkin olla poikaa puolestaan,\n\"sanopas, miksi pyhä Agnes ei pessyt ruumistaan koko elämässään!\"\nMutta Astulf veti sellaisen arvan selväksi yhdellä huitaisulla:\n\"Heh, no, jotta ... ei tuntisi vahingossakaan lihan iloa pyhissä\npaikoissaan, pöllö. Hoi, poika, Betlehemin malja!\"\n\nMutta vieläkin oli äskeinen riettaus viisastelematta loppuun.\n\"Osasitkos sanoa\", Astulf jatkoi itsepintaisesti, \"mikä oli se\npääasia siinä pyövelin päävirassa, no?\" Lutiger oli nauravinaan\nkokeneen riettaasti ja höhähti muka tietävästi: \"Liekö tuossa sen\nenempiä tietämisiä, mutta...\"\n\n\"Onpahan, poika! Pyhän Martinuksen nimeen, sinä untuvanaama, etkö\nsinä sitä tiedä, että pyövelin pääasia on kuorsata tymähumalassa,\nsilloin kun piispa Reginhard käy porttolassa!\"\n\nSiitä leikkauksesta sieti kyllä ylpeillä. Kompailijan raikuva\nnauru ja pitkät röyhtäisyt panivat Lutigerin pelkäksi onkilieroksi\nsellaisen viisauden edessä.\n\nTapo on ruvennut hakemaan katseillaan taaskin ritari Wibrechtin\nhahmoa, mutta ei löydä, ei leirin alueelta eikä selän puolelta.\n\nTämä on toiselta puolen hyvä merkki. Alapäällikön humala on jo\nnousussaan ja johdottomat miehet on helppo saattaa sekasortoon. Mutta\nsittenkin ... juuri sen miehen pitäisi olla tuossa juuri nyt, tuossa\nsilmien alla ... hänen miekkansa valossa.\n\nKurkkua alkaa itsepintaisesti kuivata. Hän katsahtaa Rautapartaan,\nmutta ei näe muuta kuin heikosti kimmeltävän kypärän ja\nliikahtamattoman parrankaaren.\n\nMitä aikailee ... tuo Sorrilan rähmys? Kähmii siellä täällä ja\nontuelee roikasta roikkaan? Ettei vain, lallus, ryyppäisi itseänsä\nalakärsäksi toheloksi?\n\nJo, jo käy kuihaisemassa Revon pojalle! Tämä yltyy hetken kuluttua\nnakkailemaan nuotion lähettyviltä kivenmukuloita veteen. Juoksahtaa\nrantaan ja viilettää pari voileipää lituskaisilla kivillä. Jo palaa\ntaas tulen luo. Potkiskelee nuotiopuita, jotta säkenet singahtavat.\nOttaa äkkiä palavan kekäleen heittäen sen kaaressa rantaveteen.\nJa samassa, yhteen menoon, kaksi muuta ranganpäätä perässä. Jää\nvirnistelemään, aivan kuin pojankurikka ilkimieliselle kepposelleen.\n\n\"Hyvin tehty,\" jupisee Tapo ja jää nyt jännittyneenä tuijottamaan\nKiuralannientä kohti.\n\nKulun hetki. Tuntuu kuluneen pitkä aika. Mieho ja Hänni siirtyilevät\nkaartaen vuoren kuvetta kohti. Tapon takana, lähimmillä miehillä, on\nheille varattu miekka ja tappara.\n\nÄkkiä alkaa vuorelta kuulua huutoa ja ryskettä. Sorrinpoikien uhrit\novat sittenkin päässeet temmeltämään ennen tuupertumistaan. Yhtä\nnopeasti palaa hiljaisuus. Mutta eräät Vuojolaiset ovat jotain\nkuulleet. He juoksevat Astulfia kohti, viittoen hätäisinä vuorelle\npäin. Mieho ja Hänni ovat seisahtuneet paikoilleen. Tapo on nykäissyt\nRautapartaa hihasta. Tämä jatkaa merkkiä taakseen, miehestä mieheen,\njotka vuottavat ahtaissa mäyränkoloissaan hyökkäyskäskyä.\n\nAstulf näyttää käsittävän, että vaara on uhkaamassa. Hän\nhuitaisee päätään aivan kuin karkoittaakseen liiat humalat. On jo\nlähtemäisillään Miehoa kohti, joka luimistelee ympärilleen hakeakseen\nkivenlohkaretta, jolla rymähyttää alkajaisiksi.\n\n\"Kirkko palaa! Pyhän Eerikin kirkko!\" kuuluu samassa huuto\nrannemmalta. Ja koko leiri jähmettyy katsomaan Kiuralannientä, josta\nnousee pystysuorana sauhu ja lieska.\n\n\"Karmelin vuoren kautta!\" \"Missä on ritari ... ritari Wibrecht?\"\nkuuluu kauhistuneita huutoja.\n\nPirkat ovat äskeisestä päällikkönsä merkistä ja palkkasoturien\nkauhunhuudoista alkaneet pakkautua vuoren onkalon suuta kohti.\nMutta Tapo ja Rautaparta työntävät miehet sanaa sanomatta takaisin\nmäyränkoloihinsa.\n\nNyt oli syytä odottaa parhainta hetkeä.\n\n\n\n\n7.\n\nFriisiläiskorpin joutsenlaulu.\n\n\nAstulf päällikkö oli kiroillut pyöräpäisenä pyhimysten ja\nWitolf-jättiläisen nimeen.\n\n\"Veneisiin!\" hän oli saanut lopulta irti kurkustaan selvänä käskynä.\n\"Siellä on pakanoita tai Maksameren saatanat! Domus prostibulis!\" hän\nnoituu yhä palkkasotureitten kahlatessa veneisiinsä.\n\nNäitä loittonee vähitellen rannasta. Kokonainen jono on niitä\njo työntymässä selemmälle, ryhtyen soutamaan huimaa vauhtia\ntulenpatsasta kohti.\n\nVielä on jotakuinkin puolet Vuojolaisia rannalla. Mutta venemiehet\novat jo niin kaukana, ettei täältä hevin kuulu heille saakka\npäällikön käsky huutamallakaan.\n\nJo heittäytyy Astulf-päällikkökin veneeseen. Etenee kivenheiton\nverran rannasta. Silloin on pirkkojen aika tullut. Tapo ponnahtaa\nsuojastaan. Juoksahtaa kennäälle ja laskee keihäänsä lähimmän miehen\nmaksaan. \"Rinta rinnan! Rinta rinnan!\" hän huutaa vuoren kupeesta\njuokseville miehilleen.\n\nVuojolaispäällikkö ja pari lähintä venekuntaa kääntyy takaisin rantaa\nkohti. Taistelu on alkanut somerikolla ja kennäällä, laakeitten\nkallioitten vaiheilla.\n\nVuojolaiset ovat sulkeutuneet lujaksi rivistöksi. Mutta yllätyksen\nkauhu lamaa heidät. He eivät ennätä tarttua koviin jalkajousiinsa,\nvaan luottavat pelkkään miekkaan. Hyökkäys on tullut äkillisenä\nvyörynä heidän niskaansa. Ja mistä? Mistä? Suoraan vuoresta,\nvuorten alta! Hiidet ja peikot iskevät kalpeassa yössä värittömin\nkasvoin... Niiden säilät näyttävät palavan! Ne on kiskaistu suoraan\nNorrheimista, helvetinvuoren alimmaisesta ahjosta. Ja itse muotopuoli\nLucifer on niitä johtamassa!\n\nSillä hirvittävimmältä näyttää heidän silmissään Rautaparta, joka\non hyökännyt oikea kädentynkä koholla, tyhjä hiha heilahdellen\nedestakaisin ja miekka vasemmuksessa. Sen kypärä hohtaa himmeän\nvaljuna kuin kuolinlakki vainajan päässä. Kasvot eivät liikahda,\nmutta silmät palavat kovaa tulta kulmatukkojen alta.\n\nPalkkasoturien tottuneet käsivarret nousevat iskuun ja laskeutuvat\nalas. Mutta ne eivät kykene huutamaan pyhiä eivätkä tavalliseen\ntapaansa rennosti kiroilemaan. Kädet pysyvät kumman puutuneina, ja\nnäkymättömät riipat painavat polvitaipeissa.\n\nHetken ajan on veri jo heissä hurjistumaisillaan, kun Astulf on\nhuutanut \"hallha, hallha\"-huutonsa tyrskynä saapuvan veneensä\nkokasta. Mutta päällikkö ei pääse miestensä rintamaan saakka. Hänet\non ottanut vastaan vesirajassa Kalsoisten Tapo.\n\nMaanpuolelta painaa tapparoineen Sorrin Mieho kuin niittomies\naamunkasteisella rantaniityllä. Hänen sivullaan syöksähtelevät\nvimmattuina, pörhöniskaisina ampiaisina Lippo ja Teisko. Ja Revon\nHänni pureutuu koirana selkäpuolen Vuojolaisiin. Juuttuu yht'äkkiä\npuukkoineen rotevien miesten lonkkiin, irtautuu taas, juoksahtaa\nturvaan, mutta isketyn tuupertuessa ammahtaa taas tulipäisenä\nkekäleenä vihollisensa niskaan.\n\nAstulf makaa jo haavoittuneena matalassa rantavedessä, pyrkien\nkäsivarsiensa avulla maalle päin. Tapo on noussut nuotionviereiselle\nkivelle silmäämään taistelun kulkua. \"Kierrä taaksepäin,\nselkäpuolelle!\" hän huutaa Mieholle. \"Tunkekaa ne kokoon ja lyökää\nkasvoihin ja niskaan! Lyökää ... kalmalaisille kaikki! Se on vierasta\nverta!\"\n\nMutta päätaistelu on edessäpäin. Tapo havaitsee uuden veneen\nkiitävän oikeanpuolisesta niemekkeestä ja miehen kokassa huitomassa\npysäytymismerkkejä Kiuralannientä lähestyvälle venejonolle. Tämä\npysähtelee epäröiden, kääntyy vähitellen ympäri ja hurjana juokseva\nvene tapaa joukon keskellä salmea.\n\n\"Se se on ... Wibrecht-ritari\", jupisee Tapo. \"Rautaparta!\" hän\nhuudahtaa ukolle, joka katselee jo sivummalta lopputaistelua.\n\nUkko on havainnut tapahtuman salmella. Hän katsahtaa Tapoon. Tämän\nsilmät ovat leimahtaneet hurjaan paloon. Niissä on metsäläisen\nsynkkää vihaa ja kuumaa tulenpaloa, kuin ilveksenhiihtäjällä, joka\nnäkee lopultakin saaliinsa kääntyvän päin viimeiseen taisteluunsa.\n\n\"Ottanet sen hoteisiisi yksin?\" tokaisee Rautaparta viitaten\nritariin, jonka kypärä, kilpi, rengaspaita ja polvisuojukset\nkiiltävät jo kaukaa nousevassa auringossa. \"Surmaan sen ...\nrantaveteen\", Tapo mutisee silmä koko ajan tähdättynä vihollisen\nylpeään, takakenoiseen päähän.\n\nHeidän takanaan on taistelu jo lakannut verilöylyyn, jossa\npalkkasoturien jäännösjoukko on tiheään tungettuna isketty teuraina\nmaahan. Uupuneita miehiä kertyy rantaan. \"Narvalaisia on kelmennyt\nviitisen miestä, hinsalaisia pari ja pajaorjia, kukaties ...\nkymmenkunta. Iskivät kuin moukarilla, paljaina rinta\", selittelee\nhiestä märkä Mieho, pyyhkien housuihinsa verisiä kämmeniään. \"Sepä\nse\", huudahtaa Tapo, \"he taistelevat enemmästä kuin elämästä!\nJuokse, järjestä miehet ... rinta rinnan ... ylemmäksi\", hän päättää\nkiirehtivin elein. Hyökkäävä vene syöksyy yhä kohtisuoraan rantaa\npäin. \"Kristuksen veri, pyhä veri!\" kuuluu jo loitolta ritarin\nsotahuuto. Tapo riipaisee lähimmän miehen keihään. Välimatka on\npitkä. Mutta hän ei malta enää odottaa. Hän kiskaisee olkansa takaa\nhirvittävän heiton. Keihään vana suhisee tuulena. Se lentää kohti. Se\nosuu!\n\nMutta pettymys panee heittäjän kasvot irvistämään kiukusta. Sillä\nritari on ottanut sen vastaan kilvellään, kiskaissut sen samassa irti\nja nauraa nyt hurjaa, halveksivaa naurua.\n\nTapo on temmannut kilpensä vasemmukseen aikoen hyökätä veteen.\nMutta taaskin hän on laskenut väärin. Wibrecht ritari toitahuttaa\npientä vaskitorvea. Ja samassa sujuttautuvat veneet rintamaan.\nKovat rautajouset kaartuvat ratisten, ja äkkiä kimmahtavat jänteet\nrahkoihinsa. Pitkien nuolten jäätävä vihuri yltää rannan. Pirkkoja\nhorjahtaa taaskin tanterelle.\n\nJa kuin ärsytykseksi ritari tekee toisenkin tempun.\n\nKuuluu lujia käskyjä. Veneet kääntyvät taas ja syöksähtävät uutena\nrintamana lännenpuolisen niemen sivua pitkin. Ja hyökkääjät katoavat\nrantapensaikkoon.\n\nNyt vasta pirkkapäällikkö älyää, että hän on tekemisissä itseänsä\ntaitavamman sotaherran kanssa. Hän hyökkää ylemmäksi. Jouselliset\novat järjestyneet rintamantapaiseen. Mutta niitä on tuskin\nkolmeakymmentä täyteen. Niinpä on kaksinkertainen ylivoima tulossa\nväsyneitä miehiä vastaan. Tapo tuntee hädän puristavan kurkkuaan.\nHän näkee sumussa haavoittuneitten rykelmät, kuulee vieriltään\nvalitukset, voihkinan ja kuolonhorteiset kiroukset. Kosteassa\naamuhuurussa löyhkää veri imelänä maltaanhajuna sieraimiin.\nKoivujen oksilta tippuu parvittain kristallinkirkkaita pisaroita\nhäikäisevässä aamussa. Nuoret lehdet ja kasteiset seitit kuultavat\nheleän viheriänä, ihanan olemattomana verhona taivasta vasten.\nHopeapisarat eivät lakkaa helmeilemästä. Nuori päällikkö näkee ne\nsokaistunein silmin, ja kuitenkin näkee ... yksin ne koko tässä\nhourupäisessä aamussa. Syvällä etoo mieltä verenhaju, aivan kuin\nennen poikana kyläisessä syysteurastuksessa. Miksi ne tunkevat\ntänne ... idästä, lännestä, jokaisesta koskensuusta, jokaisesta\njokiväylästä ja lahdenperukasta? Miksi oli hänen taattonsa kasvoilla\nväsynyt, alinomaisen surun ilme? Se oli kai ... tämänlaatuista ...\nvainolaiskirojen panentatautia? Hän ei jaksa tänä hetkenä enää\nkuohahtaa edes suuttumuksesta. Tunnustelee vain avuttomana viittansa\nhihaa. Se on märkä. \"Lie satanut ... taistelun aikana\", hän hymähtää\n... jotain hymähtääkseen.\n\nTuossa seisovat Mieho ja Rautaparta miesten edessä ja katsovat\nhäneen kummastuneina, levottomina. \"Kiesuksen perkeleet!\" on Tapo\nkarjahtavinaan. Mutta se tuntuu vain ähkäisynä omaankin korvaan, eikä\nhän tiedä vieläkään, mihin keinoon tarttua.\n\nYksinäisiä nuolia vipajaa niemen rantapensaikosta ja maankin\npuolelta, puunkorkuisten katajien taitse. \"Kilvet kouraan!\" Tapo\nkäskee vaistomaisesti. Mutta nuoltentulo taajentuu, käy yhä\ntarkemmaksi. Hän tajuaa, että Vuojolaiset lähenevät pensas pensaalta\nja aikovat naulita pirkat mies mieheltä vuorenseinämää vasten. Ja\ntuon aukeaman yli on niitä vastaan mahdotonta hyökätä!\n\nVuoren kalju otsa tuijottaa kylmänä vastaan, alaspäin. Mutta se panee\nTapon yht'äkkiä huudahtamaan ilosta. Hän on paukauttavinaan itseänsä\notsaan ... omaa pöhköyttään. Harppaa jousellisten luo, käskee ja\nhoputtaa melkein kuiskaten: \"Vuoreen, jonossa ... luikahtakaa\nyksitellen, noin ... sillä tavalla, sillä tavalla...\"\n\nRitari Wibrecht ilmestyy aukeaman vastapuolelle. Hän on nostanut\nkypäränsilmikkonsa otsalle. Silmät pälyvät vaanien puolelle ja\ntoiselle ja juuttuvat lopulta pelkkänä ihmetyksenä vuoren seinämään.\nHän epäilee järkevän aprikoimisen ja taikauskoisten kuvitelmien\nvälimailla. Nehän kykenevät ... lapin velhot, hukkumaan tuleen ja\najamaan näkymättömällä kivellä vettä myöten?\n\nAamuvihuri viisti salmea. Aamukukko kiekui pitkään kaukaisesta\ntalosta. Hän oli kuulevinaan tuulen viheltävän. Vai oliko se\nnoitien tuulenhuutoa paatisesta aluksesta? Kuuntelija teki nopean\nristinmerkin.\n\nSamassa ... tuossa aivan jalkojen edessä kukki keväinen orjantappura.\nSe oli kuin ilmestys, Neitsyen, taivaan morsiamen, siihen siunaama\n... yht'äkkiä, hänelle vahvistukseksi, sillä orjantappuraa pelkäsivät\nhelvetin pirut ja manalan hurtatkin.\n\nRitari ryhdistihe. Viittasi miehensä seuraamaan.\n\nTapo seisoo katajan takana. Hän on päättänyt houkutella vihollisensa\nlähitaisteluun. Se on hänen ainoa pelastuksensa.\n\nVuojolaiset lähestyvät hajallisessa rintamassa. Ritari Wibrecht\non jo tuossa ... katajan takana... Kääntää epätietoisena häneen\npäin selkänsä. Sitä voisi iskeä suoraan niskasukaan ... kypärän ja\nrengaspaidan lomitse, välähtää Tapossa.\n\nMutta hän päästää hurjan taisteluhuutonsa: \"Hoi, miehet, hoi!\" ja\nloikkaa näkyville.\n\nRitari ja pirkka taistelevat erikseen. Lyö kaulaan, kaulasuoniin,\ntakoo Tapon aivoissa. Tai polvilumpioitten yläpuolelle... Sen\non silmikko ylhäällä! Häikäise se, pane aurinkoa vasten... Sen\non haarniska raskaampi. Väsytä se pitkin loikkauksin, älä anna\nrauhaa äläkä armoa... Pirkan aivot ovat nyt kylmät kuin nälkäisen\nkeväthauen, joka jään varjosta tekee hirveimmät syöksynsä, täynnä\nhavahtuneen luonnon säälimättömintä elämänhimoa.\n\nKaksi tasavertaista säilää välkehtii kenttää pitkin. Niiden välillä\nratkaistaan koko taistelu. Tämän tietää heistä kumpikin. He eivät\nhuolehdi enää joukoistaan. Tapokaan ei ennätä nähdä, että pirkat\ntaistelevat melkein toivottomassa puristuksessa. Tosin selän\nsuojana vuorenrinta, mutta edessä ylivoimaisen ja vahvan vihollisen\nnahkahaarniskainen ja kilvekäs kalmanketju.\n\nNuo kaksi miekkaa katoavat niemen puolelle. Mutta ne palaavat taas,\nkummankin kärjessä yhä salamannopea välkähtely.\n\nSammuneesta nuotiosta rojottaa ulospäin pari rangan tyveä laakean\nkallion kuvetta vasten. Tapo äkkää paikan. Tuohon, tuohon se voi ...\nkompastua!\n\nHän kiertää rannan puolelta nuotiota kohti. Jos ei onnistu aie,\njoutuu se ainakin naama aurinkoa vasten ja sokaistuu epävarmemmaksi.\n\nMutta hän joutuu itse viettävälle maalle. Ritari suojaa\nkeskiruumiinsa kilvellä ja alkaa huiman iskusarjan ylhäältä päin.\n\nTapon päätä uhkaa joka hetki kuolema. Kilpi koholla hänen täytyy\nperäytyä vesirajaan, vieläpä kapeata soraulkonemaa pitkin.\nLepänurpuja ui näkymättömän tuulen ajamina rantavedessä. Peräytyjä\nluulee niihin tuijottaneensa pitkän aikaa, joskin on ne saanut vain\nyht'äkkisenä näkynä silmänkalvoonsa. Ne vievät joka tapauksessa hänen\nmielensä humahtavan tuulen nopeudella jonnekin ... kotorantamalle.\nNehän olivat olleet hänen varhaisvuosiensa lukemattomia uiskoparvia\nkotovalkamassa...\n\n\"Miksi tulit!\" hän äsähtää äkkiä kiukkuisena, hampaat karskahtaen.\nMiekka kimmahtaa sokeasti hyökkääjän kilven alitse. Se tuntui iskevän\nlihaa, suojatonta reittä. Koko hänen vartalonsa saa takaisin entisen\nvoimansa \"Jokos sait! Mitäs tulit näille main ... vaakkumaan,\nhiienkorppi?\"\n\nRitari oli peräytynyt ylemmäksi kennäälle. Tapo hyökkää, selkäpiissä\nja niskassa ruumiinpinta kananlihalla sokeankuumasta vihasta ja\njännityksestä.\n\nVasemmalta alkaa kuulua pirkkojen avunhuutoja, Tapon aistit tajuavat\nne kaukaisina, ummehtuneina huutoina. Hän iskee yhä ... nuotiota\nkohti. Miekan edessä on jotain tarmotonta. Hän tuntee sen ja saa\ntakaisin kylmän harkitsemiskykynsä. Sen vasen jalka on hervoton.\nSe laahaa sitä peräytyessään... Nyt sen kantapää on rankojen\nvieressä... Yht'äkkinen isku ylöspäin, ilmaan saa sen horjahtamaan.\nNyt se rojahtaa selälleen. Ja samassa lennähtää sen miekka laajasta\nalaiskusta kourasta irti.\n\nTapon voitonhuuto tunkee kurkusta käheänä vaakkumisena. Mutta\nVuojolaisten joukosta on syöksähtänyt miehiä päällikölleen apuun. Ne\nympäröivät hänet ja nostavat seisaalleen. Tapo silmää pirkkojaan.\nSyntyneestä aukosta kahlaa parhaillaan Mieho tapparoineen, rinnalla\nRautaparta. Vanhus on kuoleman kalpea kypäräänsä saamasta iskusta.\nMiehon pää on paljas, naama juoksee virtanaan hikeä. Suolainen hiki\non sumentanut silmäluometkin tulenpolttaviksi viiruiksi. \"Kerran\nkuolla syntyneen\", hän ähkää, \"eikä tässä ... maaten manalle, mutta\n... tarvis on apua\". He hyökkäävät kolmisin vuojolaisrintaman\nvasempaan kylkeen. Ritari johtaa taistelua miestensä takaa.\n\nPirkkojen korvissa kiekuu jo selvästi manalan kylmäharjainen kukko.\nKohta näyttää ylivoima heidät työntävän vuorenseinää vasten ja\nnaulitsevan kuin pöllönpojat hevostallin ovenkamanaan.\n\nMutta silloin ... pohjattoman haudan reunalla pysähtyy tappelu\nkuin olisi alkanut ukkonen jylmätä suoraan heleästä auringosta.\nEikä kuitenkaan kuulunut muuta kuin naisen ylpeänä kajahtava ääni\nylhäältä, metsän rajasta. Siellä seisoo, vuorenharjan kierrettyään,\nkokonainen jousellisten joukko, etupäässä Sarko-isäntä ja luinen\ntyttärensä Maretta.\n\n\"Missä on Kalso-päällikkö?\" oli neito äsken huutanut riemukkain\näänin. Tapo näki hänet seisomassa solakkana, nauhattomin otsin,\ntoisen palmikoista hajallaan olkapäällä. Sen oikea käsivarsi oli\nkohollaan, aivan kuin hakemassa häntä, metsän viemää, takaisin\nihaloille rintamaille...\n\nHän nostaa kätensä, johon hän on tempaissut viholliselta keihään,\nriehakkaaksi tervehdykseksi. Vaistomaisesti hän ryntää Vuojolaisten\ntaitse. Nämä tuijottavat ällistyneinä, liikahtamatta. Ritari Wibrecht\nyksinään seisoo häntä vastassa, kilpi ja miekka yhä kourassa. Tapo\nei odota, ei harkitse. Hän vetää aseensa olan taitse väkivoimaiseen\niskuun. Se lentää kilven vieritse, murtaa ritarin asepaidan ja\ntunkeutuu vasemman solisluun alle.\n\nSamassa vauhdissa loikkaa Tapo yli kaatuvan miehen, kohti\nMaretta-neitoa. Hän huohottaa syvin palkein. Ottaa neitoa\nkäsivarresta ja lyö Sarkolan isäntää olalle. Se on kovakouraista\nkiittämistä pirkkojen pelastamisesta. Ja Sarkoisten tyttären silmissä\non naurava, kimmeltävä loiste.\n\nVuojolaiset seisovat tyrmistyneinä kahden joukon välissä. Mieho\nhuutaa jotain ... hyökkäyskäskyn tapaista. \"Riisukaa aseet! Ne\nsäästetään!\"\n\nRautaparralle, joka nousee hänkin sarkonlahtelaisia kohti, Tapo\ntokaisee ilopäissään remahtaen: \"Siinä on sulle, saituri, uudet\npajaorjat!\" \"Liepä, liepä, jollen myy niitä Nevan orjasaarella\nriunaan ja tenkaan ... Moskovan pajareille\", ukko koukoilee, vaikka\nhorjuukin päätä särkevästä kivusta ja väsymyksestä.\n\nRitari Wibrecht makaa yksinään viettävällä kennäällä, keihäs yhä\nrintakehässä.\n\nKalsoisten Tapo pysähtyy verivihollisensa kupeelle. Tämä avaa\nsilmänsä. Ei näytä kuitenkaan jaksavan katsoa mihinkään määrättyyn\npaikkaan. \"Muistanet helvetissäsi ... miten käy kulkukoirien\npirkkojen riistamailla\", Tapo lyö leppymättömän synkät kirot makaajaa\nvasten kasvoja.\n\nRitari näyttää kuulevan ja ymmärtävän nuo sanat. Hän kohoaa hitaasti\ntoisen kyynärpäänsä varaan ja alkaa puhua, täysin tajuissaan, silmät\nselkeinä: \"Olen Kristuksen vasalli ja kuolen lääniherrani puolesta...\nTämä oli taistelu taivaasta, pakana!\"\n\n\"Haluatko armoniskun?\"\n\n\"Sen sanon kohta, mutta muista sitä ennen, että friisit ja saksit\neivät kyenneet vastustamaan frankkien ristinmiekkaa eivätkä vendit\nmeikäläisiä ... ristinritareita. Ja teidätkin, hämäläispakanat, on\nmurskaava miekka ja risti...\"\n\nHän näytti valahtavan entistäänkin kalpeammaksi. Mutta nousi\ntaas, ja nyt tulvahti veri hänen päähänsä kuumeesta ja vihasta.\n\"Etkä ryöstä, vironsusi, Notburga-neitoa. Hänen kädellään ostelee\nparhaillaan Bunge-herra Haalogalannin laamanninpoikaa, hyökätäkseen\nsinua ja karjalaisia vastaan! Siinä sinulle ... joutsenlauluistani\nparas!\" Kuoleva oli huutanut viime sanat riemuitsevassa vihassa.\nTapo oli murskaamaisillaan hänen otsaluunsa. Mutta ritari nosti\nkätensä: \"Odota...\" Samassa hän kiskaisi hampaat yhteen puristuneina\nkeihäänkärjen rinnastaan. Aseen jäljestä ja suusta tulvahti veri\nja punertava kuohu. Hän nousi kuolintuskansa voimasta polvilleen.\nHuohotti katkonaisesti: \"Kristuksen ... veri on ... pyhä veri...\"\nJa tämä oli kuin viimeistä voitelua ja uskontunnustusta. Siihen hän\nsortui, haparoiden olkansa vertynyttä ristinmerkkiä.\n\n\"Joko lauloit! -- Lauloitpa hyvinkin, pahalaisen kenokaula korppi!\"\nTapo huudahti, hengähtäen pitkän vihan irti itsestään. Hän ei\nosannut eikä tahtonut tällä hetkellä enempää ajatella. Korven\nihmisen päättynyt saaliinajo vain raukaisi jäsenet ajatuksettomaan\nväsymykseen, ja komea saalis tuossa ... jalkojen juuressa täytti\nhänen päänsä erämaitten loppumattomalla huminalla.\n\n\n\n\n8.\n\nTurrinpojan sotaolvet.\n\n\nVoittoisat pirkat ovat jo kotomatkalla. He ovat yöpyneet\nKiuralanniemelle, palaneen Kiesuksen kirkon raunioille, ja\npystyttäneet sen tuhkaläjälle omat ilokokkonsa.\n\nViereisestä Kiuralan talosta sekä kauempaa, Sarkolasta, Kojolasta\nja Nohkuasta oli soudettu ja kannettu ylettömät määrät juotavaa ja\npurtavaa. Ei puuttunut siianpäätä, Kokemäen kuulua kevätlohta eikä\nlihanpuolta ja rukiista ruokaa.\n\n\"Sepäs, sepä ... siianpää ja piianpää -- ne ovat yhtä makeat\",\nhoeskeli Mieho, maaten rähmällään nuotion kumossa ja kaivaen\nhampaillaan siianpään sulavimpia rasvapaloja. \"Ja siitä se on kumma\n... tämä olvenjuonti, jotta tynnöri tyhjenee, vaikka tappi ei juo\ntippaakaan\", herahteli miehen mieli lavea haarikka leuan alla.\n\n\"Jopa jo\", tarttui Ilolais-ukko, \"milloin mettä, milloin vettä,\neikä tiedä kalja parka mikä olvessa laulaa...\" Otti samassa kiinni\nparhaimmasta runosuonestaan: \"Tuop' oli kurja Kullervoinen...\",\nhän alkoi käreimmällä kurkullaan. \"Höhö\", kielsi Mieho, \"älä huoli\nlaulaa, ennenkuin on löylyt lyöty\", ja paiskasi naamaansa lisää\nkuumiketta. \"Kukapa tässä kaikkein mielen noutaa!\" Ilolainen kärähti\nkuin katajanraasku tulessa, suutahtaneena laulajamaineensa puolesta.\n\"Mutta laulaa se kurjakin omalla kulkullaan!\" \"Ja kirnuaa se rumakin\nakka ... omalla kirnullaan\", leveili Mieho äreällä äänellä, mutta\nkasvoilla rasvanmakuinen juhlapaiste.\n\nOli kertynyt kansaa Kuloveden rantakylistä. Akasta akkaan ja\nmiehestä mieheen oli kiertänyt huhu, että Salonsaaren vuorenonkalo\nei kulkenutkaan maahisten niittylöille, vaan vieläkin kauemmaksi.\nSe kiersi mukamas vuoren kupeitse vesien alle, notkistihe\nsuunnattoman suureksi tuohitorveksi, kierrätteli Kuloveden luotojen\nalitse pirkkalaiserämaan laitaan ja täältäkin yhä pitemmälle,\nsoiden ja korvenemien alitse aina Siuron linnavuoren alle, sen\nsuojahautaan saakka. Ja sieltä, sieltä se oli tullut ... pitäen\nkiinni maahisentyttären uhkeasta kämmenestä, tämä pakanapäällikkö,\nKalsoisten Tapo, jota nyt oli tultu kummana katsomaan.\n\nEmännät aukoivat vakkojaan, tyttäret taittelivat juhlahelmoillaan\nparhaat kakkunsa ja juustokimpaleensa päällikkömiehille, jotka\nryypiskelivät hopeatuopista Sarko-isännän tarjoamaa ulkomaan viiniä.\nTämä oli punaista ja tummaa. Ja Sarkoinen oli yltynyt melkeinpä\nkastamattomaksi pakanaksi. \"Liepä meitä jo kasteltu parissakin\npolvessa, mutta eipä ole valko- ja mustamekkojen kanssa sen enempää\nollut tekemistä kuin minkä kauppaa on tehty ja kannut kumottu\ntalvimakaajain kanssa. Eikä sallita meillä nyt eikä vasta ...\nsulkaniekkojen heiteskellä omia jousellisia kellarinpohjille, eipä\n... piru vieköön, sallitakaan ... korkeammillekaan saapassäärille...\"\n\nSarkoisten Maretta liikuskeli ylimmäisenä emäntänä. Tytärten kielen\nkuhinasta oli helppo kuulla, että häntä pidettiin Kalsoisten\npäällikön varsinaisena vierustelijana. Se se oli vaeltanut läpi\nsuokorpien sanat viemään. Se se oli miehille tulomatkalla liehtarina.\nJa kun oli pantu kovalle tappelussa, oli omin päin päästänyt\nrantakellareista irti ritari Wibrechtin niihin heittämät miehet ja\nsaanut Sarko-päällikön usutetuksi torapaikalle...\n\nNyt neito seisoo lepäilevän Tapon takana. Entinen mykäntuska on\nsilmistä poissa. Hän on nyt ikäänkuin jotain ansainnut. Oli sanonut\nKalsoisten pää hänelle taistelun jälkeen: \"Oletpa pelastanut\npääni, Sarkoisten tytär! Eikä sitä jätetä maksamatta, vaikka ...\ntuota myöten sen halunnet omaksesi...\" Ja siinä oli mies vetänyt\nkämmenlappeellaan kaulasuonia pitkin ja nauranut untuvapartaisena\npeikkona.\n\nNyt tuo sama pää lepäsi hänen esiliinansa alla kypärättömänä, paksuin\nsuortuvin. Siitä teki mieli ottaa sormauksia täysin kahmaloin, painaa\nse syliinsä ja viedä jonnekin ... näiltä main kauas, missä ei olisi\ntarvis enää mitään muistaa, ei itseänsä eikä kostojansa.\n\nKun Sarko oli maininnut talvimakaajista, oli neito vielä kerran\nvavahtanut. Mutta samassa hän oli ottanut haarikkaan lisää viiniä\ntynnyristä ja täyttänyt Tapon maljan. Ja juoja oli siemaissut siitä,\nruskeissa silmissä hunajan loiste ja huulissa hänelle, Maretalle,\ntarkoitettu vetävä nauru.\n\nMutta samassa se oli kääntynyt taas Sarkoisen puoleen ja kysäisi nyt\näkkinäisellä tavalla: \"Rakennatko minua varten uiskoparven tuonne\nSarkonlahteen, lähettääkseni syyskesästä osan joukoistani tätä tietä\nnousemaan Vuojolaa kohti?\"\n\n\"Rakentanenpa hyvinkin\", Sarko vastasi höllällä, aiheettomalla\näänellä. \"Se rakennetaan!\" huudahti Maretta. \"Taattoni ja Kojolaiset,\nyksinpä Nohkuat ja Pirkkinäiset ryhtyvät kyllä juoneen, kun en päästä\nniitä ... makailemaan kauppakirstujensa karhunnahoille\", hän jatkoi\nnauraen, äänessä altista ja lujaa lupausta. \"Sinuun uskon kuin\nmiekkaani!\" löi Tapo huotraansa pitkin. \"Sinulla ei ole silmänahjossa\nmeltoa kuonaa, sen nähnee, ken sinut kenkinee ... aitassasi\", hän\nkäänsihe kuumaan kihermänpitoon ja koppasi tyttöä polvenlumpiosta.\nKumma juoma oli hullaannuttamaisillaan. Tyttö hengitteli lähellä kuin\nyksinäinen tuomenoksa väkevässä lepikossa. Sarko näytti hymähtelevän,\nkuten ainakin parhaimmalle piian viejälle.\n\nMutta äskeinen ajatuksenjuolahdus ei sittenkään päästänyt Tapoa irti.\n\nVoitonilon ja humalankin alla oli käärmeillyt yhäkin myrkyllisenä\njomotuksena kuolevan ritarin sanat, että oli muka ruvettu\nNotburga-neidosta hieromaan kauppoja Haalogalannin laamanninpojan\nkanssa. \"Mitä lie ollut ... helvetinkorpin viimeisiä haaskanhakuja\",\nhän oli koettanut hokea itselleen. Mutta juuri se ... haaskalinnun\nkostonhuuto, oli ruvennut repimään hänen sisuksiaan. Humalan se oli\ntehnyt milloin alakärsäiseksi myrtymykseksi, milloin yltiöpäiseksi\nremahteluksi. Ja nyt se oli heittänyt hänet vastaisiin vainoretkiin\n... ikäänkuin oman alakuloisen mielen karkaisemiseksi.\n\n\"Ja rinnan, yht'aikaa sinun uiskojesi kanssa\", hän alkoi taaskin\nkuvitella, \"laskevat sotaveljeni karjalaiset, Tiurin Joutti ja\nottopoika Kaplahainen, tuolta ylhäältä, Siikajoen latvoilta, Kainuun\npuolelle. Ja silloinpa jäävät Vuojolan emännät kuin ohrasorsat\nrantalepikon ja liinaverkon väliin...\"\n\nPuhelija oli noussut näkyjensä mukana istumaan äskeiselle\npäänaluskivelleen. \"Ja onpa meillä ... pirkoilla ja sääksmäkisillä\nKauppajoen suissakin ennestään venejonot, joilla kierretään ympäri\nAhvenanmaan ja vaikka Voionmaan, jos on tarpeen...!\"\n\n\"Ohoh-ohoh!\" varoskeli Sarko. \"Mutta sieltä päin ovat juuttilaiset\njo parina kesänä hävitelleet meikäläisiäkin rantamaita. Taitaisitpa\njoutua kyttäilemään piilosilla juutinpirujen kanssa?\"\n\n\"Mitä joutunen, sen tietänen\", Tapo löi vastaan kovalla,\nsuuttuneella äänellä. Hänellä ei ollut aikaa perustella tai\naprikoida kuvitelmiaan. Hänellä oli nyt kerta kaikkiaan tarve avata\nvälkeitä taipaleita, jotka kaikki polveilivat Vuojolaa ja sen pientä\nyliskamaria kohti.\n\nTämän vuoksi hän jatkoi yhäkin holtittomampana: \"Ja saanette tietää,\nHarjavallan kastelapset, ettei ole hyvä määkiä Kiesuksen lampaana\nkahden keihäsmetsän välillä. Silloin ei enää anneta armoa vieraan\nveren meltouttamille kamasaksoille...\"\n\nSarko rupesi tyynnyttelemään kuohahtanutta nuorukaista. \"No, no,\nhyvä mies, tappele toki, tappele taipaleesi, ja myötä ollaan, myötä,\nmutta eipä tehne pahaa senkään puolen pirkoille helppo rahansaanti.\nSillä me hankitaan muonat ja aseet ja laivat. Ja tasoiksi pannaan\nsaalisvoitot, tasan ... kauhat ja kattilat...\"\n\nTapo remahti huvitettuna nauramaan: \"Sinä Turrin poika! Tasanpa kai\n... miehet tappelussa ja naiset tappelun jälkeen!\" hän rentoili\nja ojensi kouransa Marettaa kohti. \"Ihanpa ihan\", Sarko ihastui,\n\"nipalleen tasan, niin valkoiset kuin mustatkin villat\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta olipa kuin olikin Ilolais-ukko noussut kukoksi tunkiolle.\nHuilautti kurkustaan yht'äkkiä sellaisen keveläkielisen joikauksen,\njotta korvat hörähtivät kuulemaan vieriltä ja loitolta.\n\n    \"Tuop oli kurja Kullervoinen,\n    jopa käänti Käärekosken...\"\n\nhän alkoi ja istahti nokkelana vieläkin korkeammalle kivelle.\n\n    \"Iski kalliot kaheksi,\n    järkytti ikuiset jängät...\"\n\nja taaskin hän pysähtyi, pani aivan kuin huilunsa poveen ja rupesi\nselittelemään muka vieraanmaan miehille.\n\n\"Se oli näätsen sillä tavalla\", alkoi ukko puoliksi loilotellen\nkertoa, \"että juuri näillämain, viitisen miespolvea taaksepäin,\nkävivät verisen veljessotansa Kalervoinen ja Untamo. Tuolla noin,\ntuolla...\", hän nosti etunäppinsä koukerona ilmaan, \"Sarkolan\npuolella, siellä... Miema-joen suissa rymisteli Untamo, ja tuolla,\nKäärekosken niskan takana, Kalervo-reko, joka oli ollut pään ja\nvallan maineessa vainoretkillä.\n\n\"Olipa sitten vuosien kuluessa pirulaisen lintu, yölepakko, jolle\nTaivaan-ukko on antanut luvan lentää vain öiseen aikaan ... no,\nkah, olipa pudotellut nahkasiipi nisistään kateenpoikasia Untamon\nmieleen, muka rekoveljen sotamaineen vuoksi. Ja siitä sen leveä suu\nja lättänenä kääntyi alituiseen irvistykseen, kuten on paholaisen\nräpylälinnullakin. Ja sen silmäterät kävivät pistävämmiksi naskalin\nteriä, kun olivat näätsen nekin muuttuneet yölepakon tihrusilmiksi.\nJa niinpä se ... Untamoisparka, poltti syysyönä Kalervoisen pirtit\nja talot, ajoi veljensä henkipatoksi korpeen ja otti taaperoisen\npoikakakaran orjaksi.\n\n\"Mutta kuinkas kävi? Sakosi tukka ja yleni orjapojalla varsi\nsellaiseksi koljoksi, ettei lapinnoitien Junturi-jumalakaan sille\nenää vetänyt voimissa vertoja.\n\n\"Sattuipa sitten, että oli pantu poika kalankutuun tuonne Rekolan\njärvelle. Sisuunnuksissaan se jo menomatkalla veti veneen perässään\nyli jyrkän kannaksen. Eikä tulomatkallakaan ruvennut mutkaista jokea\nlykkäilemään, vaan kaivoi taattonsa raunioista palovangot, kuokat\nja kirveet. Taittoi suuret näreet ja rangat kouran pitimiksi. Ja\nsiitä alkoi huhtoa. Huhtoi yöt ja päivät, teutaroi ja huusi kuin\nRömövuoren jättiläinen keväthumalassa. Ja Huppiot, kaikuvuorten\nhaltijat, huusivat vastaan, jotta kauhistui koko Untamala, pyrähtivät\nohrasorsat pesiltään ja maitikalat valahuttivat hätäpäissään\nsiemenensä. Sillä tuonne, tuonne noin ... Onnian lahteen saakka\nkajahti kaiku, kiersi siitä selemmällekin. Kutalan saareen ja tänne\nKiuralan niemelle saakka...\"\n\n\"Kaipa, kaipa ... entäpä vieläkin kauemmaksi, Nohkuan takamaille ja\nVammaskoskeen\", pisti lomaan joku kiuralaismies.\n\n\"Minnepä liekään eksynyt ... kaiku parka\", tapaili taas Ilolais-ukko,\n\"mutta siellä se vain väänsi ja puski Kalervon poika\".\n\n\"Ja sitten ... kostiko hyvinkin Kullervo-orja?\" Maretta uteli\nviehtyneenä tarinaan. \"Parastakin paremmin!\" loilotti ukko. \"Tuli\nkolmannen päivän illankajo, jo rymähti kannas maaemiä myöten. Se\noli kuin kaatomyrskyn tuloa. Rutaa ja mutaa, liekoja, hatasarvisia\njuurakkoja alkaa painua tulvan mukana kannaksen poikki. Kahtaalle\nkääntyvät kalliolohkareet, jylmäävät alas jyrkännettä pitkin, vetäen\nmyrskyn kuohua perässään summattomana usvana ja sauhuna.\n\n\"Orjat ja piiat, loiset, isännät ja emännät pitelevät korviaan\nUntamolan pihalla. Ja silloin ... sieltä se tulee. Veneen perässä\nseisoo, hiienharjana viuhtoo tukka, hiienlapana viistään mela\nmyrskyisessä ilmassa. Kokka vipajaa pilviä kohti, hukkuu kuohuihin,\ntaas väikähtää kokonsiipenä näkyviin ja tölmää tuonne noin,\nSarkonlahteen, jonka yli vuoltuvat summattomat vedet, jotta... kun\ntapaa kuivan maan sillä puolen jänkäpeikon vene, se jää, hyökymyrskyn\njälleen taannuttua, tuon Hiienvuoren rinteelle kekottamaan. Eikä\nsiihen uskaltanut Untamo lepakonkynsillään tarttua, sillä nyt hän\ntiesi Kullervon verikoston suorittajaksi, joka oli surmaava isänsä\nvainoojan ja itsensä miekkaan menettävä.\"\n\nSiitä jatkoi Ilolainen hereästä kielestään tarinaa ja laulua,\nloilotusta ja tarinaa kevätyön pimeänhäiveeseen saakka.\n\nMutta siihen mennessä oli Remusenpoika jo hyrskytellyt miesten veret\nniin väkeviksi, että pani joko elämöimään tai tappeloittamaan. Ja\nolipa siinä mihin liiat sisut puskea. Palaneen kappelin peruskivet\nlojuivat yhä paikoillaan, mikä jyhkeänä mörkönä törröttäen, mikä\nvielä helvetinpaaterona hohkuen ristinmiesten vihaa. Ne piti\njylmätä rantakaltaalta virranpohjiin. Ja siitä se alkoi... oikea\nSorrinpoikien elämänpito. \"Ristinkantaja!\" hoettiin Mieholle, jonka\ntoissasyksyinen ristinrouhaisu Vuojolassa oli vielä tuoreessa\nmaineessa.\n\nKoholla käsin Mieho paiskeli yksiä ja toisia lohkareita jymistäen\nkallionkuvetta. Lippo ja Teisko mölysivät myötä ensimmäisessä\nmiehenhumalassaan kuin ukkomullikat karjassa.\n\nEntiset pajaorjat olivat pysytelleet omassa joukossaan, kun oli\ntuntunut aluksi vapaan miehen olo oudolta. Mutta nyt nostaisi\nniiden suurin mies, Torko, suoraa päätä nurkkakiven olalleen,\ntalsi kovapohjaista nurmea, nousi kalliolle, ähelsi taakkoineen\nkorkealle irtokivelle ja lasketti hirvittävän ampauksensa suoraan\nsyvään veteen. Se molskahti ja päästi vedestä irti kuumaa höyryä\nkuin helvetin kurusta. Ja syntyi melu, aivan kuin koko kansa olisi\nUkonjuhlissa hyökännyt summattomana laumana kohti juhlavuorta,\nhuutaen, huitoen ja yhteen ääneen karjuen pahoja henkiä vastaan.\n\n\"So-so, so-so...\", sossutteli Mieho, \"hyväpä lienee ... hyttynenkin\navuksi...\" Vääntäytyi hänkin nurkalleen ja kantoi sen minkä Torkokin,\npaiskasi nurkallisen kiven vieläkin kauemmaksi, jotta syntyi uusi\nhuuto ja möly, entistäkin hirvittävämpi.\n\nTakaisella nurmikolla kävi neitojen ja nuorukaisten tanssi, joka oli\nalkanut yksinkertaisella käsikisalla. Tanssijat seisoivat vastakkain,\nja poika otti omaan kahmaloonsa tyttönsä käden, vuoroin toisen,\nvuoroin toisen, aivan kuin punniten, paljoko painoi naittilaan\nkädenanto.\n\nJäävät siihen poikajouset paikalleen jököttämään. Mutta silloin\non tytärten aika tullut. He alkavat, miehen kädestä ottaen,\nliehua paikallaan edestakaisin. Sujahtaa tyttö omahisensa lonkan\nohitse kainalon alle, vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle.\nSiitä kiepahuttaa itsensä ympäri, näyttelee milloin näköpäänsä,\nmilloin lannepuolensa, jotta helmat kiepsahtavat. Pojat kuhisevat\nkorvaan houkuttelultaan. Pähkinäpensaikko takaisella rinteellä\npolttaa jo heidän ajatuksiaan. Tyttö ei vastaa halaistua sanaa,\nmutta naurahtelee yötsijälleen puolella suulla. Jatkaa ja\njatkaa teerenpeliään, vääntää tukevia olkapäitään, tömisyttää\npullopohkeillaan ja lonkillaan, jotta kyllä niiden varassa\nheinä- ja kerpotakan kantaa hyvässäkin talossa. Hehkuvina\nnauriinmollosina hohkuvat posket, sillä ne ne ovat piian parhaat\npuhemiehet. Ja napittavat tinasilmät tulenpaloa ja kihunpitoa...\nMiesten remu kaltaalla jatkuu. Siellä käy nyt parittain jykevä paini.\nNurmi lohkeilee kaistaleina. Kivenmukulat nuljahtelevat. Laakeat\nkalliot kumahtelevat pakanain temmeltäessä toistensa vyöhihnassa tai\nryntäissä.\n\nYksiä ja toisia pareja katoo tanssijain parvesta. Pähkinäpensastossa\ntehdään naimiskauppoja, ja nyt on antilailla kiire, sillä ovatpa he\njo kevättalvella hämärän kuhjeessa, toisten näkemättä, hiipineet\nsikovajan ovelle ja potkaisseet sitä jalallaan. Ja kun oli emäsika\nvastannut: \"Noh...\", ja saattanut panna pariinkin kertaan: \"Noh,\nnoh...\", oli se ollut varma naimamerkki. Eikä nyt ollut enää liikoja\naikailtava, jos sattui varsinkin pojan kädenotto tuntumaan oikealta\nsynnyntärakkaudelta.\n\n\n\n\n9.\n\nVanhan ojakonnan viisautta.\n\n\n\"Niinpä ne ovat olleet ... nämä vuodet kuin kevätaitan koleahkossa\nvarjossa elelemistä\", mietiskelee Rautaparta lepuuttaessaan Kiuralan\naitassa sairasta päätään, jota yhä kolottaa paha luunmurtuma. \"Niin\non joutunut tuollaisten kevätaamujenkin heräämistä katselemaan\n... tanhuantouhuja, Anukka-emon askelia aittapolulla ja muuta\nelämänkoreutta ... oman yksinäisyytensä kömmäköstä\", ukko antaa\najatustensa sommelon hiljaa suoltua. \"Ja liepä ollut joskus pelkkää\nsuokuusen autiokatveesta tuijottelemista ... tällaista pääluun\nporottamista ja olemattoman käden pyryilmaisia ennustelemisia\", hän\nkääntyy katkerahkoon naurahdukseen.\n\nJa he luulevat, nuo ihmiset, että hän on ollut ovela kauppakettu,\npelkkää viisautta ja rautaa, jolla on pantu kurinalaiset orjat\ntakomaan suvun lujimmat takeet!\n\nHe eivät tiedä, että yli vuosikymmenen pituinen verikosto on hoto\nja täyttymätön käenpoika ihmisen elämänpesässä. Se syö ja heittää\nsyrjään kaikki muut ... lämminuntuvaiset, hennommat elämänalut. Se on\nollut kuin tuo hänen tyhjä hihansa ... orjain pelätti, mutta itselle\njäytävä tuska.\n\nSe siitti kaksinkertaisen voiman vasemmukseen. Se teki pään\nrepolaistakin ovelammaksi. Se opetti tyhjentämään vierasveristen\nkukkarot kaupanteossa. Se oli tehnyt hänet vakoilijain mestariksi.\nSe oli täyttänyt Kalsilan rauta- ja aarreaitat, sillä hän ja suku\ntarvitsivat voimaa ja valtaa ... kerran, ajan tullen, iskeä Adam\nHolstea päälaesta lapaluihin ja koko Vuojolaa ... perustuksia myöten.\n\nMutta kun se oli tullut toteen ... tuo hänen _oma_ kostonsa, oli\nse tullut aivan kuin liian myöhään. Kosto on kierretty karhu, joka\non tapettava oikealla hetkellä, hän muisti sanoneensa Tapolle\nSiuronlinnan nuotiolla. \"Hyvinpä neuvottu\", hän nyt hymähti\najatukselleen. \"Mutta eipä tietänyt neuvoja itse oikeata aikaa...\"\nKun Adam Holste oli maannut rautalehteä lapaluissa ja ryntäissä, oli\nhän itse, surmaaja, jo elänyt tuoreimman verikostonsa ohi.\n\nHän oli ennättänyt juuri siinä vuosikymmenessä nähdä liian paljon\nihmisiä, vierasverisiä vihanpitoja ja oman uskonsa miehiä. Eivätkä\nenää senjälkeen suvun uskot olleet hänelle pyhiä, yhtä vähän kuin\nKiesuksen mekkoniekkojen lampaannaamat, joissa oli kiherävillan\npeitossa pukinsarvet ja sudenkuonot.\n\nJo kostaessaan hän oli ollut vain oman, entisen itsensä varjo.\n\nUkon ajatukset lensivät haikein, pitkin siivenlennoin taaksepäin\nsiihen aikaan, jolloin hän oli lyöttänyt poikki myrkytetyn\nkäsivartensa. Silloin, verekseltään, olisi pitänyt ... tuo hänen\nkostonsa suorittaa, olisi pitänyt ... puhtaasta pakanaverestä, jossa\nkiehui vielä kiimasoitten kirki, pedonhimo ja hiitolaiset...\n\nSarkoisten Maretta oli tullut luhdinsolasta ja istahtanut pirtin\nkynnyskivelle. Katseli yli matalan lammaskatoksen, josta näkyi\nkaistale viheriää rantakennästä ja viehkuroiva joenpinta. Siihen\njäi istumaan toinen käsi helmassa, toinen poskea vasten, kuten\novat lukemattomien hämäläispolvien tyttäret katselleet kevätaamun\nkipeänkaunista syntymistä.\n\nMakaileva ukko nosti päätään ja kuulosteli ääniä juhlakentältä päin.\n\"Ovatpa kellistyneet ... römönpitäjät Remusenpojan jalkakoukkuihin ja\nhalaavat nyt maanakan turvallisia virsunpäällisiä\", hän urahteli taas\nmelkein kuin äsken entiselle nuoruudelleen, haikeasti, kaukaisessa\nilossa.\n\nMutta tuon neidon tulo vei hänen ajatuksensa suoraa päätä Kalsilan\npientareille. Mitäpäs tuo muuta ... Sarkoisten tytär? Emännäksi\naikoi. Ja sopikin aikoa. Näytti olevan vetävä luonnoltaan eikä ollut\nsilti ylpeyttään heittänyt tienoheen...\n\nTullee vielä vaikka Anukka-emon verta ... emännän paikalle! Jopa\nolikin repsahtanut vanhaksi Tiurin valio. Ja kauankopa enää hänkään,\nukko parka, jaksaisi käydä kauppataipaleita?\n\nUutta, uutta ja nuorta olisi tarpeen Kalsilassa!\n\nMutta siinäpä se olikin vastassa tuorein ja vaarallisin kysymys.\n\nKykenisikö nuori päällikkö suistamaan sukua uhkaavat suuret\nvaarat...? Tokenisiko maltin ja järjen puolesta, jos näyttikin\nolevan luotu johtamaan torakentällä?\n\nTosin sillä oli varsi luja. Niin oli ottanut lehtensä honteloon\nlatvapuoleen kuin nuori pihlaja. Ja pelkkää visakoivua ja katajaa\nse oli ytimiltään. Ei tarvinnut unta enempää kuin minkä Hyrytär\nennätti näppinsä nuotiossa lämmittää. Kerkeästi nousi jalka tolalle\ntai pälkääseen ja mitattomat taipaleet jätti taakseen, vaikka olisi\nkulunut nälkävuosi murkinasta lounaspalaan. Eikä se aikaillut,\nkuten oli tehnyt hän, yksinpä omassa kostossaan. Näytti ennemminkin\niskevän liian aikaisin, hätäpäissään. Lie tullut Anukka-emolta sukuun\nläimähteleviä karjalaisveriä...\n\nEi puuttunut, totta vieköön, sen pojan sisusta jännesuonta, minkä\nvetää jousenrahkaan vainotaipaleilla. Ja olipa tuo -- sen oli ukko\npannut ennen lähtöään merkille -- olipa puhunut Kalsilan pirtissä\nvoipalaiselle tuimasti ja selkeästi, järkimiehen tapaan, melkein\nkuin taattonsa parhaimmillaan. Näytti nähneen arat paikat ja asiat\nkiukkuisena pöllönäkin kuin haukka ilmasta. Tokenee se, visapää,\nkohtapuoleen järjelläkin tappelemaan.\n\nMutta puolta se oli sittenkin vajaa, toista aivojen puolta!\nRuvetapa nyt kihunpitoon vierasverisen, pyhimyksiään maikailevan\nmankarintyttären kanssa! Ruveta, rutto syököön, ja lisäksi\nperintävihollisen linnassa!\n\nNoh, liepä joskus nähty, että yökollina saattoi kökkäillä vaikka\nristinpirujen talkoissa. Mikäs siinä ... nuorenmiehen luuhata\nsusivävynä tai ryöstää tyttö ajan tullen orjapiiaksi Kalsilaan.\nSellaista on ennenkin tehty näillä main ... Kuuran taaton ja\ntaatontaaton aikoina. Eikä siinä silloin enempää painanut\nvarjakkatytär kuin lapinkanakaan.\n\nMutta ryhtyä sillä tavalla ... ojentelemaan sulhasliinaa tytölle\nyli veren vikojen, juosta hulluna mitattomat kiimasuot, hokea\nyökenkärunoja ja synnyntärakkautta ja panna vaaraan koko taistelu\nVuojolaa vastaan? Se oli kouhopäistä vasikantautia, joka oli pojasta\nleikattava irti vaikka oralla polttamalla.\n\nMikäpä olisi pojan ollut rahoessa Rapolan Ritva-tytärtä? Koko\nSääksmäki ja Vanaja ja heimon rekolinna liitettäisiin sitä tietä\nKalsoisten oravametsiin ja päiväkuntiin. Ja koko tämänpuolinen Hämeen\nheimo seisoisi yhtenä miehenä länttä tai itää vastaan.\n\nJa olisipa juuttunut jo Karjalan sodassa vaikkapa Pelkosen Kyhättyyn,\nolisi lujitettu kaksinkertaiseksi liitto äyrämöisten kanssa...\n\nKynnyskivellä istuva Maretta oli ollut jo ukolta unohtumaisillaan.\nMutta nyt oli neito noussut seisomaan ja kurkotti kaulaansa jotain\ntarkatakseen rantakennäälle päin.\n\nTaikkapa ... tuossahan on Sarkoisten tytär ihan kainalon alla. Ei\nmuuta kuin sujauttaa puukkonsa sen kihlatuppeen, jo tuli Harjavallan\nrikkailta rahan väkeä, ja työntyisi Hämeen valta täällä päin\njokisuihin saakka, kun olisi verestää vanhat sukusuhteet, alkoi taas\nukko laskeskella.\n\nMaretta oli tullut aitan ovelle. \"Siellä taitaa liikkua rannan\npuolella vierasta väkeä. Lienevätkö vuojolaisvankien vartijat\npysyneet selvillä päin?\"\n\n\"Tottapa, tottapa...\", ukko vastaa ajatuksissaan. Nousee lavitsan\nreunalle, mutta jatkaa äskeisiä juonensäikeitään: \"Liekö vielä\ntyhjänä Sarkoisten tyttären kihlatuppi?\" Neito näyttää vavahtavan,\ntarttuu rintaketjuun kuin sydäntä kouraisten. \"Sitä vain, jotta ...\nsatuitko näkemään emännänpolut Kalsilan pihamaalla?\" ukko laskee muka\nleikkisästä suusta, mutta kiertäen samalla neitoa aikeisiinsa.\n\n\"Liepä niille ... parempiakin kulkijoita\", Maretta vastaa\nhämmentyneenä ja jollain tavoin synkkänä. \"Entä, rupean sinulle\npuhemieheksi ja muita vastaan konttimieheksi?\" \"Keitä vastaan?\"\nkysyy neito äkkiä, katse välähtäen. \"Lie parvikin kanannäköisiä ja\npivollinen ulkomaan lintuja, mutta Kalsilaan tarvitaan emäntä, jonka\nveressä on meikäläisten umpilampien puhdasta rautaa.\"\n\nRautaparta ei nähnyt aitan varjossa, miten Maretan kasvot kuumenivat\näkkinäisestä tuskasta. Hölmää, liejuista hölmää oli hänen\nsydämessään...\n\nHänen teki mieli tunnustaa kaikki ... edes yhdelle ainoalle\nihmiselle. Mutta kasvojen hipiä oli jo valahtanut harmaaksi. Hänellä\nei ollut siihenkään ... itsensä paljastamiseen voimia. Sanoi vain\nkaukaittain: \"Omia aikojaanpa tuo jäi nytkin sinne katselemaan,\nselkävesiä ja koskenniskoja kohti. Ei näytä huomaavan ... lähellä\nseisovia...\" \"Huomaapa hyvinkin\", ukko kouraisi koninleikillä\nneitoa olkapäästä, \"kun vain kerrankin hoksaa, hirvas parka, oikean\nhoukutusporon korvenrinnasta... Jos osannet seurata tällaisen\nvanhan ojakonnan viisautta ... niissä asioissa?\" hän kysyi lopuksi\nvaativasti, melkein kuin suoraa salaliittoa tehden.\n\nMaretta vaistosi ukon tarkoittavan pohjimmaltaan totista totta.\nHän ojensi vakavana kätensä, vaikka huulet puhuivatkin puoleksi\nleikkiä: \"No, jospa ihan ahjoosi panet ja taoskelet ... vaikka\nemännänsirpiksi... Tuossa on, Partaukko!\"\n\nHe läksivät yhdessä yölliselle juhlakennäälle. Astahtivat\nluhdinsolasta. Ukko katsahti ilmanreunoja: \"Jopas on paistetta,\njopas... Taitavat tässä vielä jäätyneetkin mäihät mahlaksi\nsulaa... Vai?\"\n\nNeito katsahti ilmoja hänkin ja naurahti heleästi, silmät\nhuikaistuneina.\n\n\n\n\n10.\n\nPannakirot.\n\n\nRautaparta hiihättelee päätään varoen läpi rantakoivikon\ntuonpuoleiseen nurmikon laitaan. Nuotiolta, kaltaalta ja katajikosta\nkuuluu pelkkää kuorsausta. Temmeltäjät makaavat huokuen, puhaltaen\ntai röhisten suuressa ja autuaassa sovussa.\n\n\"Siinäpä, siinäpäs ... kuin umpiaidassa hyvän talon porsaat\",\nkatselija laskee taaskin aamuista leikkiä.\n\nMutta samassa hän luulee näkevänsä ilmestyksen jostain Anukka-emon\ntaivaankartanosta.\n\nAukeaman läntisestä koivikonrinnasta on astunut esiin samanmuotoinen,\nKiesuksen näköinen olento kuin hän oli kerran, nuorna miessä nähnyt\nVisbyssä, Maariankappelin alttaritaulussa. Valkea viitta ja puhtaana\nlaskeutuva olkavaate peittävät sen olemattomalta tuntuvan ruumiin.\nMutta kaulalla on mustahelminen rukousnauha, josta riippuu kimmeltävä\nristi, ja vyöllä on puhdas hamppunuora.\n\nNyt se kääntyy, pysähtyy, katsoo aamua, joka kietoo sen pään ja\nhopeaiset korvalliset huikaisevaan valoon. Taas se ryhtyy astumaan\nkaitaan reunaa! On aivan kuin se aikoisi nostaa kättään loihtiakseen\nkuorsaajat hereille. Mutta ei ... se jääkin yhä vain katselemaan.\n\nTapo on istunut pihlajan varjossa kivellä. Ja hän on tuntenut tulijan\njo koivikon laidasta. Hänestä on jollakin tavalla luonnollista\nisä Johanneksen tulo, sillä hänen ajatuksensa olivat olleet koko\nyksinäisen aamun Notburgan luona.\n\nMutta tässä tulijassa oli nyt jotain pyhempää kuin entisessä\nJohannes-munkissa nuhraantuneine sarkatakkeineen, ruojukenkineen\nja töröpäisine karvalakkeineen. Tapo jää uudelleen katsomaan noita\nviipeitä, hyväntahtoisia kasvoja ja heikkoa rintaa, johon Notburga\noli kerran nojannut kuin lammassaareen menehtynyt vuona paimenensa\nsyliin.\n\nTuo mies tekee hänet taaskin pelkällä tulollaan koiranpenikaksi, joka\ntuntee jäsenissään honteloa avuttomuutta, aivan kuin olisi hyväkin\nluupala kerjättävissä. Ja sitten, seuraavassa hetkessä, se taas saa\npörhistymään mieleen kiukuntapaista.\n\nTuohon valkohameiseen pyhimykseen täytyi jostain syystä luottaa\ntoisella tavalla kuin muihin Vuojolaisiin, mutta siitä ei saanut\nsittenkään koskaan pohjimmaista selvyyttä...\n\nTapo lähtee roimasti astumaan kävelijää kohti. \"Olet tullut...\", hän\nalkaa. \"Mitä sanoo Notburga? Vuottaneeko?\" Ja taas hän tunsi, miten\nsilmiin kiertyi nöyrää anelemista.\n\n\"Olenpa niinkin\", munkki hymähteli, \"kun muut pyhien palvelijat ovat\npaenneet.\"\n\n\"Toitko sanoja?\" Tapo hengähtää täysin keuhkoin. \"Tulin hänelle\nsanomia hakemaan ... sinun veritekojesi jäljiltä!\" isä huudahti\nankarammin, mutta ei näyttänyt sittenkään ryhtyvän saarnanpitoon.\n\"Sano suoraan, onko neito minua varten vai aiotaanko myydä muille ...\nlaamanninpojalle!\"\n\n\"Miserere mei Deus!\" huudahti munkki hieman kärsimättömästi. \"Hänen\nruumiillinen sydämensä on sinulle uskollinen kuin liljasinetti.\nMutta muista, että minä olen puettanut hänet hyveen mantteliin, ja\nsiksi, siksi juuri...\", isän sanat kovenivat hetki hetkeltä yhä\ntuomitsevammiksi, \"hän pitelee jokaisessa rukouksessaan vahakynttilää\nvapisevin sormin kuin kuoleva, sillä hän tietää rukoilevansa ryövärin\npuolesta!\"\n\n\"Ryövärin? Hiienkorppi itse, ritari Wibrecht, työntyi tänne,\nmeikäläisten maille, hävittäen ja ryöväten, ja silloin minulla on\noikeus taistella henkeen ja vereen, ja neito on kantava vaikka\nolkiseppelettä minun vuokseni. -- Niin on hän sanonut ja vannonut!\"\n\n\"Olkiseppelettä? Etkö sinä tiedä, että se on Kuoleman synti, jota hän\nvaroo tekemästä!\"\n\n\"Mitä liekin, en tiedä. Mutta ... ymmärsin kuitenkin... Neito on\nminun, vaikka puettaisit hänet nunnanpaitaan!\"\n\n\"Olet salamurhasta syytetty oman heimosi kesken, melkein henkipatto,\nolet polttanut pyhän Eerikin kirkon, olet leikannut kymmenet\nristinsoturien sielut eroon heidän ruumiistaan, lisännyt verivelkaasi\ntäysin kahmaloin -- luuletko sinä, että Bunge-herra, niin heikko kuin\nonkin uskossa, antaa tytärtään ryövärille?\"\n\nIsän äänensävy oli kuitenkin ollut ankarissakin sanoissa uteleva,\nmelkein kuin hän olisi ollut tekemässä jotain sopimusta. Tapon\npälkähti päähän, että munkki oli lähetetty hieromaan sopukauppaa\nVuojolan puolesta.\n\n\"Pyhä mies\", hän tokaisi naurahtaen, \"taitanet puhua suuhusi\npantuja, viisaan Bunge-herran pureksimia... Kas, kas, jopa osaat!\nVuoroin maireata suuta ja vuoroin pannakiroja. Ja sittenkös on muka\nhankaaseen juoksemassa ... villipeura! Vai mitä, ukkeli?\"\n\nSanat näyttivät sattuneen isä Johannekseen. Hän tiesi Vuojolan\ntänä hetkenä turvattomammaksi kuin koskaan ennen. Rotrud-emännän\nhavittelut Haalogalantiin päin olivat vasta pelkkiä aikeita.\nEdellisen syksyn puheet ristiretkestä olivat tyrehtyneet Visbyn\nraatiherrojen kitsauteen ja Lindköpingin piispan hidasteluun. Ja niin\noli Bunge-herra ollut koko talven ritarin retkeä vastaan.\n\nHänen, isä Johanneksen, oli pitänyt lähteä mukaan hillitsemään ja\ntarpeen tullen sovittelemaan. Ja nyt, musertavan tappion jälkeen,\nhänellä oli taas siunattu hetki ajaa hiljaisella käännytystyöllä\nJumalansa asiaa.\n\n\"Teen sen kuin on hyväksi kirkolle, Kristuksen morsiamelle, sinulle\nja Notburga-neidolle.\" Hän kääntyi melkein helläksi, ojensi toisen\nkätensä anovasti, toisen kuin siunaukseen: \"Ota kaste, Kalsoisten\nTapani, ota, ja yksinpä Rotrud-emäntäkin on ... näissä oloissa,\nsuostuva ottamaan sinut...\"\n\nTapo oli lähtenyt voitollisen näköisenä astumaan heräilevää\npirkkajoukkoa kohti. Nyt hän pysähtyi kuohahtaen ylpeään\nsuuttumukseen: \"Ottamaan? Vävyksikö? Tottapa kai... oikeaksi\nkotivävyksi, kun vain ensin annat pestä pakanakarrisi nutipääksi,\nnuolla sen, silitellä ja nuolla määkiväksi lampaanpääksi... Ehei,\nukkeli, meitä ei oteta, sillä meillä on ollut tapana ottaa itse.\"\n\nRautaparta ja Maretta olivat tulleet lähettyville. Jouselliset olivat\nnouseskelleet ja jääneet, ken istuen ken seisoskellen, kuulemaan\npäällikkönsä suuttuneita sanoja.\n\n\"Eipä ei\", tokaisee Mieho omalta istuimeltaan, \"ei ole meilläpäin\nollut miesten tapana syöskennellä lampaanruohoja...\"\n\nPakanat myhähtelivät, naurahtelivat tai kyräilivät mykkinä.\n\nMutta munkin kasvot olivat äkkiä ilahtuneet kuin tarinanpitoon. Hän\nalkoi puhua koko joukolle. \"Hän vihaa, tämä teidän päällikkönne,\nristiä kuin kapinoitsija ja ryöväri. Mutta minä sanon teille, että\noikea pakana on parempi kuin kristitty, joka on uskossaan heikko.\"\n\nPirkat katsoivat hölmistyneinä. Ja munkki innostui kertomaan kuin\nloppakorville pojankurikoille jännittävää tarinaa. Hän puhui\nihmeellisen tapauksen kuninkaasta, jota vastaan oli noussut\nseitsemänkymmentä kapinallista päällikköä. Kuningas oli valloittanut\nkapinallisten pääpaikan, suuren kaupungin, ja uskottomat herttuat\noli tuotu kahleissa hänen eteensä. Yksi noista seitsemästäkymmenestä\noli kuitenkin pysynyt erillään taistelusta, asettumatta kummallekaan\npuolelle. Ja hän seisoi suu maireana tuomittavien sivulla, sillä hän\nluuli saavansa vieläpä palkinnon viisaudestaan. Mutta muut päämiehet\nolivat painaneet päänsä nöyrään rukoukseen, sillä he eivät voineet\nodottaa muuta kuin kuolemaa.\n\n\"Ja tiedättekö, hyvät miehet, miten kuningas tuomitsi?\" kysyi munkki\nkesken kertomustaan.\n\n\"Noh\", tokaisi Mieho, \"mairesuiselta housut kinttuihin ja katajaista\nselkään ja muille miehille miehen kuolema\".\n\nIsä Johannes nauroi hyvillään. \"Eipähän, Mieho, kaikki muut saivat\narmon, mutta tuo mairesuu mestattiin. Ja oletteko kuulleet, mitä\nkuningas sanoi langettaessaan tuomiot?\"\n\n\"Eipä lie tuotu viestiä tapauksesta ... Pirkkalaan saakka\", leukaili\njoku miehistä. \"Ei kai, se kun jäi minun tuotavakseni\", nauroi\nnokkelasti isä Johannes. \"'Teidän vihassanne, kapinoitsijat, on\nrakkauden siemen, mutta sinulla, penseä mies, ei ole vihaa eikä\nrakkautta. Siksi olet jo itse tuominnut sielusi elämästä irti!'\nSillä tavalla hän puhui sanasta sanaan, ja saman sanon minä teille,\npakanat: Hänessä, Kristuksessa, me vihaamme ja rakastamme, mutta vain\nrakkaudessa on taivaallinen sulo ja täydellinen ilo! Se on, veljeni,\nseitsemäs ja ihanin jalokivi Neitsyen kruunussa, se on enkelten ruoka\nja leipä, ja ihmiselle se on armon alttari ja laupeuden puku...\"\n\nSaarnaajan sanat olivat lentäneet pieninä, untuvaisina linnunpoikina\nkuumasta pesästä. Niistä kuului hetkisen pakanain korvaan\nkäsittämätöntä, mutta suloista aamulaulua. Monet jäivät ihmettelemään\nkuin olisivat nähneet etelämaitten välkkyväsiipisiä lentäväisiä\nkeskellä korpea.\n\nMutta Tapo oli viime sanoista synkistynyt. Ne olivat kuin kylmän\nvihoja vanhaan haavaan. Jokaisessa varjakoitten hyökkäyksessä, kuten\ntoissaöisessäkin hädän hetkessä, hän oli joutunut hokemaan taattonsa\ntapaan: \"Miksi ne tulevat tänne, nuo verihurtat, vierasrotuiset\nryövärit...? Miksi ne eivät anna olla meidän rauhassa yhtäkään\nmiespolvea...?\"\n\nJa hän oli oppinut jo noita hokemiaan ajattelemaankin. Siksi hän\njurahti katkerasti: \"Onpa noita sanoja ... armoja ja laupeuksia,\nkuultu ennenkin hoettavan. Mutta opeta ne ensiksi omillesi ...\nhiienkorpeille ja ryöväreille!\" Hän ei näyttänyt osaavan jatkaa,\nmutta kuohahti äkkiä oikeutetusta suuttumuksesta: \"Siihen mennessä\nriittää meille selvä viha kaikkia vierasverisiä vastaan!\"\n\nMutta tuo munkin saarnanloppu oli tarttunut myöskin Rautaparran\nyöllisiin ajatuksiin. Hänkin jurahti vastahakoisena: \"Hölmöilet,\npappi, eipä ole minun vihastani ... itänyt koskaan rakkauden\nsiementä, vaan kosto ... umpeen menemätön haava.\"\n\nIsä Johannes näytti aikovan vastata, sanat olivat jo lentämäisillään\nkerkeinä huulilta. Mutta Tapo oli noussut, vetänyt kädellään kuin\nmiekalla katkaisten: \"Jo riittävät höperöimiset. Ryöväreitä vastaan\nryöväri! Sillä eipä haluta meitä ... orjailla eikä riippua ristillä\nsinun Kiesuksesi Kolkatalla!\"\n\nIsä Johannes oli tarpeen tullen hengessä kiivas mies. Tapon puhe oli\nollut pyhimmän pilkkaa. Ja siksi hän yltyi puhumaan yksin jumalansa\nsuulla, kasvoilla marttyyrin hurmahenkistä mielettömyyttä: \"Kuulen,\nkuulen mitä sanot, sinä pyhän haudan häväisijä, sinä saraseeni,\nsinä öykkäripakana! Mutta kuule mitä sanoo sinulle Herra! Olet\nkerran kurjin Jumalan penikoista, sinulla on oleva suu, jolla et\nosaa puhua, sinulla on oleva vainotun elukan jalat, joilla et pääse\naskelta pakenemaan. Sinä läähätät ilveksenä kuusien alla, sinä\nhoiput ruo'istoissa kuin syysvesiin pakeneva peuranvasa. Ketuilla on\noleva luolansa, mutta sinulla ei ole mihin pääsi kallistaisit, jotta\ntuntisit kerran kärsimyksen pojan Golgatalta, tuntisit lunastajaksesi\nja kuninkaaksesi!\n\n\"Mutta siihen mennessä muista: sinä olet kirottu. Sinulle ei ole\nrakkautta eikä armoa. Anateema! Sinun sydämesi kuivuu, sinun aivosi\nlakastuvat. Leipäsi on kiveä ja nuotiosi tuli on jäätä. Riekaleet\novat vaatteesi. Et rauhaa saa, et saa, sillä kääntymätön ryöväri on\nAntikristuksen ja Saatanan poika.\n\n\"Minä erotan sinut vedestä, ilmasta, taivaasta ja maasta. Minä\nkiellän sinulta enkelten laulun ja laivaan valon, tähtien loiston ja\nkuutamon lohdutuksen. Kuiluun! Pimeyteen, jossa on itku ja hammasten\nkiristys. Ja tämän teen minä pyhimysten palvelijana pyhän kirkon ja\nherramme Kristuksen nimeen. Mene! Mene!\"\n\nYksinkertaisimmat pirkkojen joukosta seisoivat silmät kauhussa.\nTuossa kirosi heidän päällikkönsä lapinnoitaakin mahtavampi\nolento. Sen sanat karmivat luita ja ytimiä. Ne ennustivat nälkää,\nhenkipattoutta ja kuolemaa. He odottivat tuon manaajan hengen\nlentävän tuhansina noidanlintuina, kaakkureina, ilmaan ja tämän\ntäyttyvän niiden kalmankammottavista kak-kak-kak-huudoista.\n\nMutta Tapo ei tuntenut sen enempää kuin taistelun tuoksinassa, jossa\nmiekka iski miekkaa ja tappara tapparaa. Hän vastasi räikeästi\nuhmaten, kiroten kirousta vastaan:\n\n\"Mene, mene! Saat juosta hulluna koirana Vuojolaan... Ja siellä ulvo,\nkun et kerta muuta osaa! He tietäkööt, että Ukonjuhlan jälkeen seison\nviisisataa miestä takanani Vuojolan portilla, ja silloin rahon tai\nryöstän Notburgan, Rotrud-emännän ja Bunge-herran tyttären. Noh,\njuokse, jolkuta koko matka, jotta saat pitää pääsi, Kiesuksen koira!\"\n\nKäsi oli noussut miekankahvaan. Mutta isä Johannes oli jo kääntynyt\nkasvoilla kuoleman väsynyt riutumus.\n\nHän läksi hitaasti astumaan rantakallasta pitkin, alavesiä kohti.\nMykkinä tai jurahdellen alkoivat pirkat tehdä lähtöä kotomatkalle.\nYksinpä Miehokin rypisteli silmänviirujaan, aivan kuin ei olisi\nsaanut kiinni tällä kertaa mistään sorrilaisesta sananlaskusta.\n\nSarkoisten veneen erotessa rannasta oli Maretta jäänyt seisomaan\nylemmäksi, laakealle kivelle. Aamuinen ilo oli hänestä kadonnut.\nOdottiko hän vielä jotakuta vai ei, oli mahdoton arvata. Ei käsi, ei\nhuuli liikahtanut hyvästijättöön Kalsoisille eikä muille pirkoille.\n\nVihdoin lähestyi häntä kuitenkin Tapo huolettoman näköisenä. Ojensi\nkättään. Neito ei siihen tarttunut. Rautaparta lähestyi taempaa.\nTapo oli kääntymäisillään poispäin, aivankuin olisi jo hyvästinsä\nheittänyt.\n\nSilloin Maretta löi häntä ivallisin sanoin, syyttävän katkerasti:\n\"Vai silläkö tavalla taistelee Kalsoisten poika vierasverisiä\nvastaan? Veristää vieraat _miehet_ saadakseen sukuunsa naisesta\nvihollisverta.\"\n\nTapo oli kääntynyt katsomaan järvelle päin. Mutta Rautaparta yritti\nlievitellä: \"Kukapa sitä noissa i'issä vielä ... kaikki kaivot\nkiertää, mutta...\" \"Varsinkaan, kun ei taida vielä paljonkaan\njärki särkeä sen miehen mieltä\", iski neito kuuluvalla äänellä ja\nhalveksivasti.\n\n\"Lienenpä kuitenkin joskus kuullut, jotta luontuu naisen veri miehen\nsukuun eikä päinvastoin, olkoon sitten veriään vaikka ... sinimustien\nmaasta!\" kuului loitompaa Tapon ylpeä vastaus. Läksi veneineen,\ntaakseen katsomatta.\n\nRautaparta otti omaksi hyvästikseen Sarkoisten tyttären jäykän käden.\n\nMutta vielä myöhemmin, levättäessä maataipaleen tienpäässä, ukko\njurahti Tapolle: \"Juoksit vasikkana hullun papin perässä. Mistä\nluulet ottavasi viittä sataa miestä Ukonpäivään?\"\n\nTapo mietti hetken. Ei näyttänyt löytävän hevin pätevää vastausta.\nMutta ryhdistihe kuitenkin, sai kasvoilleen kuin kaukaa tulevaa\nvaloa. \"Saipa kerran kokoon taatontaattoni ... Novgorodin\nrasboinikkeja vastaan kaksi tuhatta konnankokoista miestä!\" Niin hän\nsanoi, katsahtaen urkenevaa korpipolkua pitkin kuin olisi kätkenyt\navautuvan erämaan syli kaikki mitä hän tarvitsisi, isien henget,\nmiesten ja maahisten suuret voimat, hänen itsensä tarvitsematta joka\nhetki punnita ja ajatella.\n\n\n\n\n11.\n\nTarolaisen pellonoja.\n\n\nSäijän- ja Laukonselän kiertämässä Hinsalan kylässä oli tänä kevännä,\nUkon juhlan ja heimokäräjien juuri lähestyessä, yllin kyllin\nnärkästystä ja kiukkuista suunpitoa.\n\nJa kylän hyvänahkaisin mies, Sorrin Mieho, oli koko toran ja nahinan\nsyy. Hän oli näetsen Salonsaaren taistelun jälkeen iskeytynyt\njoutessaan kummaan työhön, ruvennut möyrimään auki koko tämänpuolisen\nPirkkalan ensimmäistä pellonojaa.\n\nTyvyn, Äijäntalon ja Sorrilan alavilla mailla oli tulva tänä kevännä\ntehnyt tyhmät tuhonsa, pannahinen. Kun muilla Pyhäjärven rintamailla\noli jo kylviäiset pidetty, peitti yhäkin Hinsalan niemekkeen vähäisiä\npeltoläikkiä kauttaaltaan haalea, viheriänruskea sammalpeite.\nMitäpä siihen oli kylvämistä. Mutta kukaan ei ollut vielä näillä\nmain ajatellut ojantekemistä sen enempää kuin minkä hulluimpien\nkevätpurojen levittämien vesien auttelemista rantaniityille päin.\n\nSellainen homma oli kerta kaikkiaan taattojen pitämysten ja uskojen\nhäpäisemistä.\n\nTämän vuoksi hotisivat parhaallaan Äijäntalon tanhuvilla piiat ja\nakat: \"Rahko sen on päässä, ja rohtuma sen syö koko miehen, kun sillä\ntavalla ... ruhtoo ja runtoo Mantereenakan puhtaat jäsenet! Ei huoli\nukko-jumalasta, joka antaa kuivat ja sateet ja touonteot omalla\najallaan...\"\n\nÄrhäkkäin oli vihassaan Tyvyn Liuha-ukko. Siihen oli syitä jos\ntoisiakin. Oli toki hänelläkin omat ilman merkkinsä, joita tähän\nsaakka oli nöyrästi seurattu koko kylässä. Ja nyt, se viirusilmä,\neikös rupeakin huitomaan jumalattomana jänkäpeikkona?\n\nVie muilta ihmisiltä, kuten häneltäkin, vanhat viisaudet ja arvot,\nmelkeinpä kuin lailliset perinnöt. Juuri niin, sillä Tyvyn suvussa\nolivat ilmojen merkit kulkeneet polvesta polveen sen taattuna\nmaineena ja arvonantajana. Ja nyt ... ei muka enää mitään merkkiä\ntuulen tiestä eikä päivän sapesta, ei kotatulen palamisesta, ei kuun\nkehästä eikä nurkkien paukkamisesta. Ei, ei muuta kuin repimistä ja\nriuhtomista, ja näihin asti kun oli kielletty kakaratkin edes vitsan\nnenällä maata koskemasta...\n\nOli aivan kuin olisi lapioitu Tyvyn ukon omaa hautaa. Aamuisella\nrysänkoentamatkalla hän ilkeili kenelle tahaan sorrilaisista: \"Häh,\njokos ovat kakkaranaliset sontiaiset kuontumassa vesieläviksi?\"\n\nVarsinkin jos sattui Sorrin Lippo, jolla oli Tyvyn Hyvätyn kanssa\njonkinlaista kihermöimisen halua, meloskelemaan ruuhessa, äyski\ntyvyläinen melkeinpä kielenkanta irrallaan: \"Vai, vai, tyttäriä\nmukamas... Ei Arpian tirheemillä, ei hopearuplalla eikä kultatengalla\n... savikuonoille, alakärsille tonkijoille, sontiaisille!\"\n\n\"Noh, jos et anna tänä syksynä, annatpa ensi kesänä, kun työntää\nsontiaisten pelto riihikuivaa viljaa ja Tyvyläisen norot isorupista\nrokkoa ja sammakonpoikia!\" velhoili Lippo vastaan.\n\nTuolle ukonkuvatukselle, joka näissä kylvöasioissa ei osannut\nmuuta kuin kurkistella sammakonkutua ja hauenmaksoja tai taivaan\nsoiluvaisia, sille näet ei kannattanut ruveta kertomaan sorrilaisten\nvanhaa tarinaa muinaisaikojen Tarolaisesta, joka oli kuokkinut\nauki koko maailman ensimmäisen pellonojan, eikä sitäkään, että he,\nveljekset, olivat jo Kokemäen puolella nähneet yksiä ja toisia\nojankoukeroita, joista koko tämä hurja tuuma oli juniutunutkin\nIson-Miehon päähän.\n\nNiin iskivät taaskin tuulisena aamuna Sorrin pallukat kuokin ja\nlapioin peräkkäisessä jonossa kuin hyvän talon porsaat jumalatonta\nojaansa auki.\n\nEikä siinä tyydytä pelkkiin ojankoukeroihin, vaan keskipellon\nalavahkosta notkelmasta aukeaa ankara valtaoja, oikea Kurjuksen\nkulkku, joka on pimittämäisillään kaivurit lotisevan märkään,\nsavenharmajaan hotoonsa.\n\nEellimmäisenä puskee Mieho, perässä tulevat Lippo ja Teisko ja näiden\nrohtimisten takapuolten peitossa yhäkin matalammat Hosso ja Poukka,\nvieläkin nuorempien, Loilun, Hopun ja Nyyrön, taapertaessa vielä\nIlari-sisarensa liepeissä tanhuan puolella.\n\nTakanapäin on jo avattua viemäriä kymmenet sylet, edessä alkaa kohota\nkivensekainen kennäs, johon on enää turha ojaa iskeä. Mutta etumies,\nIso-Mieho, ei hellitä, kun on kerran päässyt raivaustyön alkuun.\n\nKeskenkasvuinen Poukka on jäänyt kuokankalsu kourassa katselemaan\nkotoportille päin. On jano ja nälkä. Siitä sattuu silmä katonharjan\ntuulessa häilähtelevään viirikuvaan. Eikä siellä keiku mikään lintu\ntai lännestä päin tulleet kiekuvaiset, siellä mollottaa suuri\nkiekonmuotoinen rautalevy, auringon ikivanha kuva, ja tämän perässä,\naivan kuin kiekon laitaa kapuamassa, kömpelösti leikattu eläimenkuva,\njota taatto sanoi jänikseksi, mutta joka voi yhtä hyvin olla porsas\ntai koppakuoriainen.\n\nSillä näyttää olevan joka hetki kiire kavuta kiekon ylimmälle\nkehälle, mutta ei se ole päässyt koskaan sen pitemmälle. Kapuaa ja\nkapuaa kuin porsas purtilonlaitaa vasten.\n\nNyt se näyttää Poukasta lentäväiseltä, kukaties ampiaiselta\ntai muulta pörriäiseltä. \"Viipsiäinen vaapsiainen, pomppiainen\npömppiäinen\", poika alkaa hokea huvitettuna varaussanoja, mutta ei\nosaa sen enempää. Hosso rupeaa jätkyttämään pää väärässä takapuolensa\ntaakse: \"Kimalainen kamalainen, pure puuta, pure maata, pure Poukan\npyllypuolta, älä miehen leukaluuta...\"\n\nSilloin suuttui pikkuinen Poukka. Rupesi pahasti pärsäämään, iski\nkäsirysyyn käymäisillään omat tolkuttomat hokunsa: \"Hyöriäinen,\npyöriäinen, hossiainen, possiainen...!\" Ja jo tarraa isomman veljen\nniskasukaan, kun ei taaskaan muista sen enempiä hokusanoja. Mutta\nsiitä sai poika sellaisen tukkapöllyn, että pääsi suuri parku, kuin\nampiaisen puremasta.\n\nTeisko ärähti pienemmilleen varottavasti. Mutta Iso-Mieho oli\nsuoristanut hänkin selkäänsä ja karjahti koko jonolle: \"Soh,\npörriäiset, kuokka kouraan tai...!\"\n\nJa taas painuivat pyöreät selät ojan varjoon. Mutta yhä kuului\nloppupäästä sanatonta, kiukkuista ähellystä.\n\nTulee siihen kotvan kuluttua mukaan seuraavakin sorrilaispolvi.\nLokka-emäntä tulee hakemaan miehiä murkinalle, käsivarrellaan\nesikoispoikansa, joka oli suorastaan kiirehtimällä syntynyt jo\nkevättalvella, samoihin aikoihin Ukonpässin kanssa.\n\nNuorikon jäntevät kaulasuonet ovat sitten tyttöajan pehmentyneet.\nLeuka on käynyt pyöreämmäksi. Ja silmissä on himmeä kuulto, kun hän\njo tullessaan hyssyttelee ja jokeltelee pojalleen: \"Mikäs kaukaa\ntulee?\" hän on kysyvinään ja vastaa itse: \"Pilvi kaukaa tulee...\"\n\"Mikä pilven parmahilla?\" \"Äiti pilven parmahilla.\" \"Mikäs äityen\nsylissä?\" \"Poika äitinsä sylissä!\"\n\nHän on tullut jo ojalle. Mutta ei malta vieläkään hokujansa lopettaa:\n\"Mikäs lapsen kukkasena?\" \"Höyhen lapsen kukkasena.\" \"Mitäs sillä\nhöyhenellä?\" \"Pyyhin nää pyhäiset silmät...\" Ja äiti suutelee\npoikansa silmiä iloisessa metakassa, sillä pieni mies on ryhtynyt\nlujaan nuotanvetoon oman äitinsä hiuksilla.\n\nEikä tällä pojalla juuri sen kummempaa ole vielä nimeäkään. Äiti\nsanoo pullukaksi, isä pallukaksi, mutta perimmäiset pojantallukat\nmilloin Pylsyksi milloin Ärräksi.\n\nKiukkuisen tarkkana ärrittääkin miehenalku ojantekoa, sorahtelee\nsorrilaiseen tapaan, pulputtaa ja pylsyilee päällimmäisen näköisenä,\naivan kuin aikomaisillaan lasketella ärräpäitä hampaattomasta\nsuustaan. Mutta taaton tinasilmät tiirottavat sen löylynpunakoista\nkasvoista täynnä yhtämittaista naurua.\n\nMieho oli nouseskellut ojasta, pyyhkinyt naamastaan pahimmat roiskeet\nja aikoi nyt kääntyä kotopihaa kohti. Mutta silmäsi vielä itäpuolen\nniemitse Säijänselän ja Toutosen välistä vettä. Tuuli kävi ankarana\naavalta Toutosenselältä. Mieho yhä tiirotti kämmenensä alitse. Oli\nkuin luullut jo keksineensä mustukaista laineilta. Mutta ei osannut\nvielä muuta kuin tokaista vanhan sananparren: \"Se tuulen tuntee, joka\nToutosen soutaa...\" Löi samassa reiteensä aivan kuin olisi siinä\npaikassa hakemansa löytänyt.\n\n\"Siinä se nyt on ... Olkitaipalen vene, vankoveteläiset, jotka vievät\nkäräjille kuulua Kainutarta.\"\n\nTuijottaa selälle yhä tuimempana. \"Siinä ovat ... Kapeen Noukka-ukko\nistuu kelminä perässä ja keskellä emäntä parka, varmaankin\nniiniköydet kalvoisissa...\"\n\nMuutkin näyttivät tuntevan tapahtuman. Lokka-emäntä nyökkäsi\nvakavana. \"Mitäpäs tässä sitten ... murkina makoon ja...\", aikoi\nLippo. \"Ja miekka kupeelle\", jatkoi Mieho, \"niillä käräjillä\nei leikitä. Luulenpa, että syntyy Rapolan rantakennäällä oikea\njuuttilaisen jumalanpalvelus.\"\n\nSorrilan sukukunta, josta ei nyt puutu muuta kuin kevätkalassa\nviipyvä Perko-ukko, kääntyy vielä luhtiportinkin luota tarkkailemaan\nselkävesiä.\n\nJo tuli näkyviin selän pohjoispäästä toinenkin matkavene. Jokainen\narvasi sanomattakin, että se oli Ison-Kapeen naapurin vene, jota\nohjasi nuori jousellinen, Aution Sarikka, Noukka-ukon vastapuoli\nheimokäräjillä.\n\nAivan kuin olisi noussut idänpuolelta ahdistava ukkosenkehä, joka\nteki alisen taivaan uhkaavan synkeäksi, tuntui seisovien sorrilaisten\nmielessä säälinsekaista kammoa. Sillä Vankovedellä jo vuosi sitten\nsattunut tapahtuma oli levinnyt järkyttävänä tarinana jo aikoja\nsitten kylästä kylään pitkin Näsi- ja Pyhäjärven rantoja.\n\nEi ollut kuultu miesmuistiin, että isäntä, eipä edes sellainen\nvaltamies kuin Ison-Kapeen Noukka, olisi uhannut omaa emäntäänsä\nkuolemalla, muka uskottomasta vierustelemisesta.\n\nAsiasta ei tällä kertaa sen enempää puhuttu. Mutta erikoisesti\nnäyttivät Lokka-emännän surunsekaiseksi muuttuneet silmät katsovan\nyhä jonnekin ... onnettoman vaimon puoleen, jonka hän oli nähnyt\nvielä vuosi sitten kevättaipaleella taloon poikettaessa.\n\nSe oli ollut, tuo Kainutar, kuin kaukomaan ihminen. Ja kaukaa oli\nsen Noukka-isäntä tuonutkin, Ähtävän takaa, alamailta. Jo vuosia oli\nmuhkea emäntä ollut kylän ainoa kylväjämuori. Mutta vastentahtoisena\nnaittilaana olivat huhunneet hänen kerran taloon tulleen ...\nkaljupäisen, luutuneen äijänkäppyrän vaimoksi.\n\nPitkät ikävät näytti istuneenkin tuo hämäräluominen, lempeäkätinen\nKainutar, jota kotopientareilla oli sanottu Kukkajalaksi ja Kukkiaksi.\n\nNyt vasta, jälkeenpäin, oli omassa elämässään yksinkertaisen\nonnellinen Lokka ymmärtänyt silloiset näkemänsä. Se oli katsonut\nkerrankin mykkänä naapurin Sarijoutsea, aivan kuin olisi\ntoivottomasta ikävästä aikonut viitata korvenlaitaan ja huutaa\nkaikkien kuullen: 'Tuonne, tule tuonne!' Mutta mykäksi se oli jäänyt,\nentisestäänkin jäykistynyt, aivan kuin nokinaamojen seitapahtaaksi,\njoka kuulema odottaa hengittämättömänä kevättä, uhrien aikaa, parasta\nkalansaalista, poronkuuta ja hirvaansarvia ... ruvetakseen lyhyeksi\nkesäksi elämään.\n\nSen se on kyllä tehnyt, mistä syytetään, päätteli itsekseen\nLokka-emäntä, mutta ei puhunut sitäkään ajatustaan muille.\nKatsahti vain ikäänkuin omasta elämästään kiitollisena,\nraikkain silmänpilkkein mieheensä päin, joka pöydänpäässä iski\nnauriinhauvikkaita leukojensa maloon.\n\nIsäntää ei häiritse meiske ja melu, joka täyttää koko talon.\nSuuri kanaparvi ei ole tällä kertaa karsinan alla, mutta se pitää\npihanurkkauksen humalistossa omia kaakatuksiaan, kukon toruessa\nvimmatusti. Aurinkoviiri kitisee, vingahtelee ja narajaa, aivan\nkuin olisi maannapa jäänyt tervaamatta. Tanhualta saakka kuuluu\nvaimojen läiske, ja pari häkäsaunalaista piiantumppua vetää kaivolta\nsoraäänistä lemmenlaulua:\n\n    \"Älä muihka, musta lintu,\n    et very minun verellä,\n    et liho minun lihalla...\"\n\nSillä tässä talossa saa pikkaraisinkin piianpapana laulaa minkä\nsuusta lähtee. Samaan tohinaan suuri imisä perässään iso liuta\nnaskuja jököttää röhkien kynnyksen yli pirttiin, kiertää vinkuvaiset\nkupeillaan kiukaan ohi syvään huoneentapaiseen, joka ulkonee kuin\nsattumalta siihen kasvaneena kylkiäisenä muusta pirtistä.\n\nMikään ei näy tässä talossa pysyvän säällisen koreasti paikoillaan.\nYksinpä miesten puolen lattiapalkitkin makaavat kuluneina,\noksankyhmyt niskassa tai kyljiltään lahonneina.\n\nMutta kaikesta huolimatta liikkuu asuinpirtissä ja pihamaalla,\njota ympäröi sekasortoinen rykelmä kuukalleen menneitä umpiaitoja,\nkatoksia ja aittoja, lämmin elämänilma, väärentämätön luonnonlemu,\njossa asujainten on makoisen hyvä eleskellä.\n\nNiinpä onkin Sorrin talo siitä kumma, että siellä käy aina kova touhu\nja meno, mutta kenelläkään ei ole kiirettä. Kaikkein vähimmän sen\nisännällä.\n\nNytkään hän ei turhia hosu. Syö ja yhäkin syö. Läimäisee lempeästi\nnuorikkoaan lannepuolille, kun tämä kumartuu ottamaan lattialta\nrääsäävää Ärrä-poikaa. Höllittelee suolivyötä, ähkii kuin saunan\nlauteilla, tinasilmissä iloinen pilke, ja mäjäyttää joskus mekastavia\npoikia syrjemmälle, jos sattuvat kierähtämään ihan haarujen väliin.\n\n\"Joka tuulella makaa, se tyynellä soutaa\", on eräs sorrilaisten\nparhaista viisauksista. Ja niinpä isäntä sonnustaa vasta iltapäivällä\nitsensä matkaan. Ottaa viimetyökseen seinältä katkenneen taltan\nnäköisen kivenkappaleen, jota sanotaan ukonnaulaksi. Se on\nhänen taikakalunsa, jota hän kantaa aina tuluskukkarossaan,\nvarustautuakseen liikoja yllätyksiä vastaan, lie lähtö riistanajoon,\nkäräjille tai sotaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllansuussa, menotaipaleella, oli Taivaanukko heittänyt yli järven\nankaran sateenkaaren, jota myöten nyt parhaillaan nosteli itselleen\nyöjuomia varastoon. Lippo ja Teisko pitivät keskenään tarinaa siitä\numpilammen kokoisesta hopeamaljasta, johon ylimmäinen taivaanäijä\njuomia horitteli, jotta saisi havahtuessaan satakunta saavillista\nsuunkostukkeeksi.\n\nMutta Mieho istui suun pukahtamatta. Tuo ylähäinen merkki oli vienyt\nhänet viimekesäisiin Huuhkojärven tapahtumiin ... Aimalan Ikätoran\nsurmaan, josta nyt oli heimokäräjiä käytävä, ja senjälkeen tulleeseen\nPyhänkorvan veriyöhön. Silloinkin oli ilmestynyt kummallisena palona\nukonkaari. Ja oli hoettu miehestä mieheen: 'Kalsoisten ennusmerkki!'\nHän toisti nämä sanat ajatuksissaan. Mutta pojat, jotka olivat\nolleet retkellä mukana, väittivät tietävinä vastaan: \"Eipä ole\nmiekannäköiseksi katkennut, kuten Huuhkojärvellä! Silloin se vasta\ntietää vainonaikojen tuloa. Niin sanoi Hinkka-ukkokin...\"\n\nMutta Mieho antoi nuoremmille jäyhästi käskynsä: \"Suu tukkoon! Jäätte\nmolemmat Aimalantien pensastoihin ja otatte selvän, mihin tapaan\naikonevat käräjille nurmikuntalaiset, puolella vai koko joukolla,\nmiekallisina vai täysissä aseissa. Noh, hakoniskat, ymmärrättekö\nyskän vaiko suoraa rykimistä?\" Ääni oli nyt tuima, suorastaan julma.\n\nSillä ihan kaikkein parhaimmalla tuulellaan ei Sorrin Miehokaan ollut\nmuualla kuin kotopirtissä, hikisessä taistelussa tai -- Tarolaisen\npellonojassa.\n\n\n\n\n12.\n\nKainutar.\n\n\nNyt, alkukesästä, oli Rapolan linnaharjukin uhkeimmillaan.\n\nEteläiseltä kyljeltään se levittäiksen meheviksi rantaniityiksi\npuhtaine kiviperäisine niemenkaltaineen. Tuomi, vapiseva haapa, juuri\nvalkeaksi puhjennut pihlaja ja hehkeä koivu kukkeuttivat ihaniksi sen\nrinteet. Ja ammonaikainen, kuusien, lehmusten ja tammien varjostama\ntie kulki sen kuvetta Voipalan uhritalosta Rapolaan, linnataloon.\n\nHarjun mahtavaa selkäruotoa, joka ulottuu penikulmaisena kaarena\nkaakkoa kohti Oitinkärkeen, peittää jyhkeä hongikko. Ja pääpuoli,\njoka ojentaiksen ohi Niittysaarten ja Salonsaaren Liuttulan salmeen,\ntyöntää sekin uhkaavaa kuusentutkainta kuin vanha, laakaleukainen\nhauenkuono pedonsarvia.\n\n-- Mutta selkäkyttyrältään, jota kiertävät korkeat hirsivallit, torni\nja ahtaat portit, on harju luikattu kaljuksi! Ja sen niskakyssästä,\nlinna-alueen keskeltä, aukeaa ammottava, hottoa heinää työntävä\nsuojahauta, joka syvimmästä kurustaan uhosi keskikesään saakka\nkylmää, karkeaa huurua. Se oli näet itsekin, Rapo-jättiläinen, kerran\nsyntynyt jääkylmäisestä alkumerestä.\n\nJa niin oli syntynyt tuo Jumalanhautakin jo olemattomina aikoina,\nkertoi kansa.\n\nKun näätsen Turisaan poika Turri oli ollut hakemassa Hämeen heimolle\nlinnapaikkoja, oli vuorenniska seisonut tunturinkorkuisessa jäässä.\nEikä kyennyt Turrin-poikakaan pelkälle jääkaljamalle linnaa\nrakentamaan. Ei myöskään hänen Hatta-veljensä, joka sopupään tullen\noli rientänyt nuoremman veljensä avuksi. Silloin oli Turri huutanut\ntaattoansa, Turisasta. Ja tämä oli käskenyt vahvimman poikansa Koljon\ntöihin mukaan.\n\nTämä hirmu jätti ei ollut kauankaan aikaillut. Oli nostanut\npolvilleen, reisilleen ja lopuksi, kolmantena päivänä, ryntäilleen\nvuoren sisästä mitattoman jäälohkareen ja kantanut sen muutamin\nroima-askelin itäistä jyrkännettä alas, jossa vieläkin näkyy sen\nlatuskajalan jälkinä mahtavat, porrasmaiset kerrokset.\n\nJa siitä se oli, Koljo, lopulta roiskauttanut jymylohkareen pohjoista\nkohti, Ruijanmeren puolelle, jylhän tunturin sulamattomaksi huipuksi.\n\nSillä tavalla, kertoi kansa, oli tämä maankuulu turvahauta syntynyt.\nJa se se oli tehnyt valloittamattomaksi Hämeen ylpeimmän heimolinnan.\n\nKalsoisten Tapo astuu Rapolan rantatietä lähestyen Niittysaaria\nvastassa olevaa käräjäkallasta. Kirkkaalla aamutaivaalla varjoilee\nmuutama raskaannäköinen pilvi. Mutta harvoin niiden vuoksi tummuu\nilma.\n\nIlomielistä ja ryhdikästä on hänen astuntansa. Tämä on hänelle kuin\njuhlapäivä. Ja paras puku on hänen yllään.\n\nKuten juhlakisaan menevällä ainakin, ei hänellä ole lainkaan\npäähinettä. Mutta tukka on tasattu korvallisilta ja niskasta ja\nkammattu harvinaisen sileäksi. Palttinaisen paidan sepaluksesta\npaistaa leveäkehäinen hopeasolki, ja sinisen verkatakin helmusten\nkulmista välkkyy runsas ryhmä pronssitähtiä.\n\nVasen käsi lepäsi rennosti miekkavyöllä, joka oli sotasaalis ja\nkotoisin ritari Wibrechtin ritariasusta. Se oli hänen komeutensa.\nHänen viime voittonsa maine oli jo levinnyt takamaille saakka.\nJa tämä raskassolkinen nahkavyö, jonka kaatunut ritari itse\noli ryöstänyt vendiläissodissa abodriittipäälliköltä, oli nyt\n_hänen_ maineensa väkevä merkki. Käsi hiveli tietämättään sen\nseitsentä vaskisolkea, joista kustakin riippui heläjävä pyörylä\nhevosenpääkuvioineen. Se se vasta oli hänen mielestään oikea\npäällikön vyö!\n\nMutta hänen oma pitkä miekkansa riippui sen hankkiluksesta.\n\nHänellä ei ollut kiirettä.\n\nVasemmalla, niemenkaltaalla, lie jo Kainutar paikallaan\nkäräjäympyrässä, syytetynkivellä. Ja sitten ... ei ollut enää muita\nkuin Kalsoisten ja Aimoisten riita-asia. Sillä vain pitäjänkäräjillä\nratkeamattomiksi jääneet tai koko heimoa koskevat tapaukset\nkäsiteltiin täällä uhrijuhlien yhteydessä ja heimonvanhimman\nvaltarinkivillä.\n\nJa näitä ei Tapo, syytöntäkin viattomampana, pelkää. Jo edeltäpäin\nhän on näkevinään kurjaakin kurjempina Aimalaisen räpyttelevät,\nvalkoripsiset silmät, joissa ei lopultakaan ollut sisua ja väriä sen\nenempää kuin haljakoissa lampaansilmissä.\n\nHarjun läntistä alamäkeä painelee hajareisin kaksi matalajalkaista\njousellista. Sorrin Lippo ja Teisko pysähtyvät kävelijän eteen.\nKysäisevät Miehoa, jääden pyyhkielemään hikeä niskapehkostaan.\n\nNyt vasta Tapo muistaa, että Mieho, jonka kanssa hän oli viime yönä\nnukkunut samalla lavitsalla, oli sanonut lähtevänsä kiertelemään\nrantatietä ... Kiiliään ja Oitinkärkeen päin.\n\nPojat näyttävät tietävän jotain erikoista. \"Se on mennyt\nuumoskelemaan Kurjen Toran metkuja,\" he sanovat kuin huomaamattaan\nsamasta suusta. \"Metkuja...?\" \"Kyllä niillä on...\" jupisevat\nveljekset. Ja viimein Lippo tokaisee selvät sanat: \"Me olimme\nvakoilemassa Aimoista ... Miehon käskystä. Ja se toi mukanaan\nsatakunta jousellista, jätti ne tuonne ... harjun taakse, Vuorentaan\npuolelle.\"\n\n\"Mies yrittää komeilla\", sanoi Tapo. \"Mutta niillä on mukana kaaret\nja viinet ja keihäät\", jatkaa Lippo itsepintaisesti. \"Ei ole ollut\nsellainen tapana käräjiin tultaessa.\"\n\n\"Juoskaa Kiiliään päin ja tuokaa Mieho tuonne ... käräjätörmälle.\"\n\nHän istahti kivelle. Mietti hetken. Ei, ei ollut mahdollista edes\naikoa mitään juonta tai yllätystä. He olivat luvanneet molemmat ...\nHirvi ja Kurki pitää pyhänä käräjärauhan. Ja sen merkiksi oli Tora\nomasta halustaan luovuttanut Tenholan linnan takaisin Reko-vanhimman\nvartioväelle. Ovathan he toki päällikkömiehiä...!\n\nKäsi vei rauhoittuneena hiuksia otsasta niskaan saakka. Hän jatkoi\nmatkaa. Törmällä oli kansa tunkeutunut sankkana joukkona tuomiokehän\nympärille. Rautaparta näkyi seisovan Reko-ukon takana, joka istui\nryhmysauvaansa nojaten, valkohapsinen pää tasaisesti tutisten,\nkorkealla valtarinkivellä.\n\nTapo istahti syrjemmälle. Mutta nyt hän näki tahtomattaankin joukon\nlomitse syytetyn kivellä seisovasta naisesta pään ja hartiat.\n\nSen tukka oli hajallaan, hunnuttomana. Rohtiminen paita oli\nolkapäältä riekaleina. Isäntä oli pitänyt häntä edellisestä syksystä\nsaakka vankina jalankäymättömässä korvessa, jossain perimmäisten\nperukoitten kalasaunassa joku apuvaimo ja jousellisukko vartijoinaan.\nSiksipä kai sen silmät ovat noin syvälle painuneet, aivan kuin\nnäkisivät yöllisiä metsänkuvahaisia, ja kasvot laihtuneet. Ovat\nkukaties nälässä kiusanneet...\n\nIstujan ajatukset hamuilivat sinne ja tänne. Sittenkin oli veljesten\näsken tuoma tieto taas tuossa silmien edessä... hämähäkin verkon\ntapaisena kiusana. Se oli huitaistava sivuun.\n\nMutta samassa tuli senkin sijalle äitimuori ja sen toissa-aamuiset\nläksiäispuheet. Oli muka nähnyt, emo, ennusunen edellisenä yönä.\n\nOli ollut, kertoi, emännänlavitsallaan lepäilemässä ja kuunnellut\nviirilinnun narisevaa käännähtelyä. \"Rauhaapa, rauhaapa lykyttelee\",\noli ollut lausahtavinaan.\n\nMutta silloin, äkkiä ... oli pirtinkatto hukkunut aivan kuin\nolemattomiin. Ja palokärki rummutti viirinkylkeä kuin kumajavaa\nhonkaa. Se huusi ja rummutti, kirkui ja ryrrytti, ja samassa se lensi\nsuunnattomana kokkolintuna ilmaan, talon yläpuolelle.\n\nPian kertyi sen ympärille määrätön pikkulintujen pilvi, josta tuli\npiipitystä ja vihellystä, vaakkumista ja räkätystä, ihan kuin olisi\noltu onnettomain vainajain kylässä. Ja ne iskivät kokon höyhenistöön,\nnyppivät nyppimistään ja riipivät sen lopulta kaulan puolelta\nvereslihalle ja alastomaksi, niin että sen summaton kurkku alkoi\nlopulta vuotaa verisateena maahan.\n\nSiitä tuli yöllinen pimeys kuin kaatamalla. Taivas soilehti\nrevontulia täynnä, mutta nämä olivat polttavia, kuten oikea\ntulenlieska. Maa, pensaat, koivut, petäjät ja isännänkuusi\nkalma-aitan nurkalta olivat kärventyneet, vieläpä kattotuohet\nkäpristyneet ja lentelivät nyt tulenroihuina myrskyiseen yöhön.\n\nJa yhä palokärki kokonkin hahmossa jatkoi ryrrytystään, mutta nyt\nukkosta suuremmalla äänellä, verinen päälaki kekallaan ja kaula\nkenossa aivan kuin olisi rummuttanut taivaan patsasta asemiltaan.\n\nKova oli ollut myös painajainen unen näkijällä. Se oli laskeutunut\nhänen rinnalleen naispuolisena hottona häijyläisenä, jolla on tapana\nkutittaa uhrinsa kuoliaaksi jouhisilla rinnanpäillään ja hikisillä\nsuortuvillaan. Nukkuja oli ollut läkähtymäisillään sen hien lemuun,\nkunnes oli havahtunut vimmatusti riuhtoessaan kalmanpetoa vastaan.\n\n\"Jopa tässä\", oli Rautaparta yrähtänyt koko unelle, \"kyllä naisilla\nunia riittää\". Mutta maammo oli virkahtanut melkein kiivaasti\nvastaan: \"Uni on vanhin tietäjistä, puhu mitä puhut!\" Ja ukko oli\nruvennut lepyttelemään: \"Jopa, jopa... Ja musta on unosen silmä.\"\n\nJa eikös ollut käynyt kumman levottomaksi Rautapartakin. Oli\nkierrellyt aamuhetket aittojen nurkilla, käväissyt kuoppamäellä\nja lopulta tokaissut emolle, vaikka hän, Tapo, oli istunut\nlähettyvillä: \"Täytyneepä panna maakellariin korut ja rahat ja ...\npojan perintökypärä, jotta joutuvat edes maan hyviksi ... omahisille\nvainajille.\"\n\nTapo hymähti vieläkin muistaessaan miten hän oli päästänyt pitkät\nnaurut höpeltäville vanhuksille.\n\nMutta hänelle tuli kuitenkin halu lähestyä Rauta-ukkoa. Oli kiertynyt\nhäneenkin joitain olemattomia unenaaveita, pöpperöpäitä kuvatuksia,\njoita oli turha ruveta miehisen miehen sen enempää mietiskelemään.\n\nSetämiehen olan yli Tapo näki selvästi tuomiokehään. Savakko-akka\non parhaillaan todistamassa. Lautamiesten edessä viittilöiden,\nmilloin toiselle, milloin toiselle, Reko-ukolle niiaten ja huntuansa\nkorvallisilta tuontuostakin sipaisten vaimo kertoo näkemänsä ja\nkuulemansa.\n\nOli ollut toukoaamuna Ailla-tytön, lapinkanan, kanssa lapioimassa\npellonvieruksia. Ruumiinkäsi sahran lempiraudassa oli Sarikka-isäntä\nsen pellon kyntänyt, jotta varjeltuisi maa rikkaruohoilta. Mutta itse\nKainuttaren, Kapeen emännän, se oli sekin pyytänyt kylväjämuorikseen.\n\nJa sieltä se oli tullutkin, iso emäntä, kuin mikäkin hautova hanhi,\nkun oli muka rikkauttaan silkkaa mahtia ja komeutta.\n\nKesken kertomustaan sihahti todistajavaimo sopensalaiseen nauruun,\nkuten oli tehnyt tuona samaisena aamunakin, kun oli nähnyt isoisen\nihmisen sortuvan onnettomuuteen.\n\n\"Ei sillä, ei sillä ... oli niillä jo aikaisemminkin ollut keskenään\nverenkihuja\", akka suhahteli ja viittilöi, \"mutta nyt, nyt se vasta\nnähtiin, tuossa aivan ... kylvösäkin vierellä oikea kihunpito\nkiimasuolta...\"\n\nOlivat jääneet, rakastavaiset, seisomaan vastakkain. Ja silloin oli\nkuulunut alhaalta, lahdenpohjukasta, kimahtelevaa kolketta, siellä\nkun Noukka-isäntä oli ollut lujittelemassa rysäseipäitään.\n\n\"Mutta siitäkös huoli tämä emäntä ... siitäkään. Julkiset näätsen\nsudella silmät, huoran silmät julkeammat, sanotaan... Ja siitäkös\nhohahti ensi sanoikseen meidän isännälle: 'Hae parhain paitasi,\neipähän sen ... Noukan paidasta paikkatilkuksikaan.' Kylvöpaitaa\ntarkoitti näetsen, tulenlautta... Ei huolinut oman isäntänsä mekkoa\nedes siihenkään hommaan, niin jotta ... omia salmiaan se houkutteli\nsoutelemaan ... viatonta ja kokematonta miestä...\"\n\nTapo oli lakannut kuuntelemasta. Hän on jäänyt katsomaan Kainuttaren\nkasvoja. Ne ovat äskeisestään muuttuneet. Pää nyökkää näkymättömän\nhiljaa. Silmät katsovat yli lautamiesten ympyrän, kohti Sarikkaa,\njoka seisoo sivummalla, toinen käsi selän takana puserrettuna lujaksi\nnyrkiksi ja nuoret kasvot voimattomasta vihasta hätää täynnä.\n\nMutta Kainutar ei näytä kuuntelevan mitään. Akan ilkeät sanat\nlentelevät herhiläisinä hänen korvissaan, mutta hän vain katsoo.\nKasvoilla ei näy katumusta eikä myöskään uhmaa. Ne ovat taas vehmaan\nnäköiset, aivan kuin niihin olisi kihonnut viimeisen kesäyön kaste\nennen routayön tuloa. Hän ei avaa suutaan. Hän on vain tyyni, kypsä\nnainen, jolle tuo häväisty rakkaus on ollut luonnon lain väkevä\ntäyttymys ja on nyt ... elämääkin enempi.\n\nTapo tuntee mielessään paisuvan aivan kuin oman rakkautensa, joka on\nsekin huuhtova väkevänä koskenvuolteena tieltä pois rantaruuhkat ja\ntoisten asettelemat tokeet. Ja samalla tunkee aivoihin voimakas halu\njollain tavalla auttaa tuota naista ja sen vierustelijaa.\n\nMutta savakon kielas ääni särähtää pakostakin korviin. Nyt se kertoo,\nmitä hän ja Ailla-tyttö olivat muuta kuulleet syytetyn ja Sarikan\npuheista. Kylväessään oli emäntä pysähtynyt ja jäänyt tuijottamaan\nyli lahden, Lammassaareen, ja sanonut: \"Kaipa olisi jo vietävä kohta\nlampaatkin ... kesäsaareen...\" Ja sen suu oli ollut kuin muurainlakka\nsuomättäällä. \"No, vaikka paikalla!\" oli tokaissut vastaan\nnuori-isäntä. Ja silloin oli Noukka-ukko nouseskellut kalakontti\nselässä rannan alta.\n\nMutta nämäkös olivat siitä vain yltyneet. Painuivat rantapajukkoa\nkohti, jonka suojassa oli keltatervassa Sarikan vene. Ja he, Ailla ja\nsavakko, olivat laskeutuneet alemmaksi pellon piennarta, muka töitä\nteeskellen.\n\nJa taas oli emäntä huokaissut muka, jotta ... \"jospa siellä jo\nliekään saaressa nurmea senkään vertaa ... edes lampaille asti\". \"No,\nrutto syököön, vaikka sotahevosille!\" oli nuori isäntä hurjistunut\nvastaan.\n\nJa siitä ne olivat työntäneet veneen telalta, soutaneet muka ilman\naikojaan Lammassaarta kohti ja hukkuneet sen rantapajukkoon.\n\n\"Suonsilmään, suonsilmään sitä tietä tullaan, minä jo silloin\nkuihaisin Ailla-tytölle\". Ja samassa vilahti savakon silmistä\nsyytettyä kohtaan ilkeän mielen peittelemätön ilo, aivan kuin olisi\nakka yhäkin supissut silloisiaan Aillan korvaan: Joutuivatpas\nkerran isoisetkin omiin heittopermiinsä... \"Kuolemaan siitä ...\nsellaisesta on tähän saakka tuomittu käräjillä! Suonsilmään ja\nniiniköydet ranteissa, ranteissapa hyvinkin\", söpötti akka taas\nääneen toiselle ja toiselle lautamiehelle. \"Ja syyskylmiin saakka se\njatkui ... se pesänpito\", hoksasi hän lopuksi kuin koko kertomuksensa\nvahvistukseksi.\n\nLapinkanan ja Kapeen vastarannalla asuvan Toikon emännän vahvistettua\nsavakon puheet tuli pitkä hiljaisuus. Ei tullut lisää todistuksia.\nOrjatytön puheet eivät päteneet todistuksena vapaan asioissa. Näin\nollen oli olemassa vain kaksi naispuolista todistajaa, joista toinen,\nToikon emäntä, oli haastanut vain kuulopuheitten perustalla. Syytetty\ntaas ei kieltänyt eikä myöntänyt.\n\nReko-ukon pää tutisi yhä levottomammin. Hän näytti olevan kykenemätön\nratkaisemaan tärkeitä asioita. Pitkä ikä ja pitkä suru kolmen\nsalskean pojan kaatumisesta viimeisessä Karjalan sodassa olivat\nvähitellen vieneet vanhuksen kalman varjoon, josta hän ei enää,\npuolittain sokeanakin, osannut paljoakaan erottaa maanpäällisiä\ntapauksia.\n\nVanhuksen näkö tuskastutti Tapoa. Hän jurahti synkkänä Rautaparralle:\n\"Heikossa kantimessapa ovat tuon ukon käsissä Kalsoistenkin asiat.\"\n\"Mutta Ritva-neitopa on jo kuulemma edeltäkäsin sinun puolellasi,\nniin jotta...\", setämies koetteli varovasti sauvoimella pohjakiviä.\n\nTapo ähkäisi ja mykkeni.\n\nTällä aikaa oli Voipalan isäntäpoika, Aikari, joka istui hänkin\nlautamiehenkivellä, tarttunut asiaan. \"Eivät riitä todistajasi,\nKapee. Tietänet sen ennestään, että kolme tarvitaan urospuolisiakin,\njos on toetakseen.\"\n\n\"Ei, ei riitä\", mumisevat lautamiehet, \"ei riitä parillinen luku, jos\nvaikka olisi parempiakin kuin nämä ... kaveihmiset.\"\n\nNoukan nauriinkarvainen pääkaljama keikkui suuttuneena. Ukko\npiti suurta ääntä. Vaati syytetyn kivittämistä tai suonsilmään\nupottamista. Käräjärahvas liikkui hitaissa, väittelevissä ryhmissä.\nSarikka seisoi taempana kalpeana, katseessa tuskallista toivoa.\nKainuttaren silmät katsoivat tyynnyttävästi lohduttaen voimattomaan\nmieheen. Kului tovi, kului kaksi. Oikeata ja selvää tuomiota oli\nvaikeatakin vaikeampi löytää.\n\nLomassa Tapo havaitsee ympyrän vastakkaiselta puolelta Miehon, joka\nnäyttää hakevan häntä silmillään. Hän viittaa kumppania kohti.\n\n\"Tunnusta vaimo\", ärähtää lopulta päätuomari heikolla äänellä,\närtyneenä omasta voimattomuudestaan. Mutta Kainutar hymyilee vastaan\nvaisusti riemuitsevaa hymyä eikä avaa suutaan, ei kieltoon eikä\ntunnustukseen.\n\nPainuvat taas moneen kertaan lautamiesten päät toistensa puoleen.\nSupistaan, urahdellaan. Lopulta nyökäytellään hyväksyvästi päätä. On\nalkanut kiertää jokin varma sana istujasta istujaan. Se kulkee kahta\npuolta Reko-valtaria kohti. Tämän pää taipuu kuulemaan mitä lähinnä\nistuvalla Voipalan Aikarilla on sanottavaa. Vie käden korvan taakse.\nNäyttää lopulta pääsevän tolkulle asiasta.\n\n\"Niinpä olkoon\", tuli tutisevasta parrasta hyväksyvin nyökytyksin.\nKepsahti laiha vanhus samassa seisaalleen. \"Niin olkoon!\" hän toisti\nkuuluvammin, käreällä äänellä. \"Koska syytetty on tehnyt luvattomia\nmatkoja Lammassaareen, hän tältä tuomiotörmältä uikoon yli tuon\nselän, Niittysaaren itäkärkeen, ja sieltä vastarannan korpeen, jos\non uidakseen. Jos ei, on Pilvien pitäjä hänet tuominnut syylliseksi.\nMene, mene, vaimo, jos tiedät itsesi puhtaaksi...\"\n\nTuomarin ääni oli käreytynyt loppulauseissa yhä ohuemmaksi. Hän\nsijoittautui varovasti takaisin istuimelleen.\n\nKäräjärahvas oli kohahtanut. Se oli kuullut jumalantuomion. Ja nyt se\navasi keskeensä tietä kaitaan kalliopäätä kohti.\n\nKainuttaren pää oli noussut ylpeänä ja kasvot riemuitsevina.\nHän alkoi astua hitain askelin läpi mykistyneen rahvaan. Jatkoi\nmatkaansa, teki pienen polvekkeen kohti nuorta Autiolaista, seisahtui\nhetkeksi ja hymyili, yhä katsoen ulappaa pitkin: \"Liekö jo siellä...\nLammassaaressa nurmi ja heinä ... maahan mätänemässä?\" Niissä\nsanoissa oli läheistä kutsua, mutta niiden alla oli myöskin salaisen\nkysymyksen tutkain: \"rohjenneeko tuo, rakastaneeko tuo minua kuinkakin\npaljon...\"\n\nVain hengähtämän hetkeksi hän vieläkin seisahti. Pehmeä, voimakas\nolkapää paistoi riekaleisesta paidasta. Ei ollut edes hametta\nkarkeaa, risaista paidanhelmaa peittämässä. Mutta nyt hän kääntyy\ntaas, astuu edelleen uhkeana mahtiemäntänä katsomatta kehenkään.\nNyt hän laskeutuu kalliotörmän kuvetta rantakiville, etenee askel\naskelelta, kunnes vettä on lanteitten tasalla. Siitä alkaa uida\npitkin, rauhallisin haamaisuin.\n\nJo on mennyt keihäänheittämä, jo nuolen kantama. Yhä leviävät kahta\npuolta hänen sivuiltaan levolliset laineet.\n\nSilloin ... rannalle, kallion laelle, syöksähtää mies, Sarijoutsi.\nRiisuu miekkansa, mutta koettaa kourallaan, että puukko on tupessaan.\nHeitäksen kaltaalta alas, saa kantavaa vettä alleen. Ryhtyy uimaan\nsummattoman pitkin käsivarsin. Se on kuin sotauiskon painumista\nsaaliin jälkeen. Se on elämän myrskyä Manan ulapalla.\n\nHe uivat yhä. Nyt he ovat jo kaukana, rinnakkain. Enää ei heillä\nnäytä olevan kiirettä. Mutta Niittysaaren kärkeen noustessaan he ovat\nkatkaisseet vasta pienemmän puoliskon matkaa. Kaltaalle saattaa nähdä\nmiten Kainutar valahtaa väsyneenä rantakivelle. Mutta jää kuitenkin\nistumaan.\n\n\"Kestäneekö tuo...?\" kyselee Tapo itseltään, rinnassa pelkkää\njännittynyttä myötämieltä. Mieho seisoo hänen vieressään ja\nnäyttää punnitsevan muita asioita. \"Kaikissa näissä ollaan, sanoo\npässi, mutta ... kärsääni on haiskahtanut koko aamun korpirosvon\nsudenhaju.\" Hän tökkää Tapoa kylkeen: \"Haetit minut liian aikaisin\n... nuuskimasta sen jälkiä.\"\n\nMutta Tapo ei kuule eikä näe muuta kuin henkipattojen taistelua\nelämästään. Nyt he ovat kääntyneet selin tänne päin. Katsahtavat\npilvien puoleen kuin väkeä rukoillakseen. Työntyvät taas uimasilleen.\n\nMolempien päät alkavat näkyä yhä pienempinä, mutta melkein\nolemattomina mustukaisina. Kotvan aikaa näyttää siltä, kuin he\nolisivat kokonaan kadonneet.\n\nKatselijoissa alkaa kiertää onea sääli. Tuo uinti oli ollut niin\nylpeää ja ennen näkemätöntä, että useimmissa rinnoissa oli syttynyt\nsalainen ilo heidän puolestaan. \"Niinköpä menehtyivät... hanhi ja\njoutsen?\" ajattelivat masentuneina.\n\nVihdoin, monien hengähtämättömien hetkien perästä, tapahtui sittenkin\njotain. Kaukorannalle nousi kaksi hahmoa. Ilo syttyi katselijoitten\nsilmiin. Vanha tarinoitten kuva Vetehisen pojasta, jolla oli punan\nverevät kasvot, suuret silmät ja hopeasilaiset vaatteet, nousi\nheidän mieleensä. Ja sen rinnalle kohosi Vedenemännän tytär, joka\nrannalle nousten, mäihänhienossa paidassaan, huhuili rantalaitumelta\nvalkeankirjavaa karjaansa, huhuili huilunheleällä äänellään.\n\nKaikkien katseet olivat jännittyneet. Nyt he nousivat kokonaan\nnäkyviin. Hoippuivat toisiansa vasten ja taas erilleen. Nousivat taas\nyhä korkeammalle. Sulautuivat jälleen kahdesta yhdeksi ja häipyivät\nolemattomiin. Katosivat pimeän korven laidasta omiin, salaperäisiin\nmaailmoihinsa.\n\nJumalantuomio oli tapahtunut.\n\nTapon rintaan ratkesi ennen tuntematon, väkevä riemu. Hänen\nuroonvaistonsa sanoi hänelle, että oli tapahtunut oikeus. Ja vieläkin\nenemmän: tuo tapaus ikäänkuin huusi voimakkaalla äänellä kaiken\nsynnyntärakkauden puolesta. Aution Sarijoutsi oli jättänyt talonsa\nja tavaransa ja heittynyt henkipatoksi suojellakseen pelkkä puukko\naseenaan itseänsä vanhempaa naista, koska tämä oli humalluttanut\nhänen sisimmät verensä. Eikä ollut Kainutar ajatellut mahtiasemaansa,\nei rikkauksiansa, sillä toissa keväänä hän oli syntynyt ja ylentynyt\nomaksi itsekseen, ja nyt hän himoitsi kasvaa nuorena raitana, missä\ntahansa, sysmäisimmässä korvessa tai rutaisen umpilammen rannalla,\nkunhan vain ei kukaan ennenaikojaan kuivattanut sen heleitä mahloja.\n\nTällainen entistäkin välkeämpi uskallus mielessään ja oma\nlemmenkohtalo rajattomana ulappana edessään jäi Kalsoisten Tapo\nodottamaan syyttäjiään, käräjäväen hajaantuessa murkinan ajaksi\nasentopaikoilleen.\n\n\n\n\n13.\n\nTuomio.\n\n\nMiesten mielet, odotettaessa Kalsoisten päällikköä tuomiokehään,\nolivat jännittymistään jännittyneet. Jokainen tiesi, ettei tällä\nkertaa arvottu yhtä ja toista niittypalasta, majavapatoa tai\nmiehenmetsän rajoja.\n\nNyt oli lopultakin kysymys, kumpi suku, Kalsoisten vai Aimoisten,\nnousisi Pirkkalan johtosuvuksi.\n\nIkätoran kuolemasta oli pitäjänvanhimman valtarinkivi ollut tyhjänä.\nOliko tälle nyt istuva taattonsa perillisenä Hirvipäällikkö vai Tapo\ntai Rautaparta, joka jo ennestään oli kylänvanhimman asemassa, siitä\noli tänä iltapäivänä heitettävä jumalanarpa.\n\nMutta oliko arparengas hypähtelevä kohtalonseulan kalvolla myötä- vai\nvastapäivään, toiselle vai toiselle suvulle, riippui siitä, kykenikö\nAimoinen iskemään vastustajaansa häpeänkurikalla, langettavalla\ntuomiolla, vai ei.\n\nTämä oli tuon hetken suuri, jännittävä kysymys, joka koski yhtähyvin\nisoisia talollisia kuin kylänloppuisiakin, sillä näillekin ja juuri\nnäille ennusti Kalsoisten voitto elämänkeinojen helpottumista, mutta\nAimoisten valta yhä osattomammaksi joutumista, melkeinpä orjuutta.\n\nEi osattu enää käräjärahvaan kesken asiasta väitelläkään. Reko-ukko\nja lautamiehet istuivat paikoillaan. Mieho ja muut syytetyn\ntodistajat seisoivat kookkaana ryhmänä kehän ulkopuolella, valmiina\nvannomaan todistajan valansa.\n\nKatseet seurailevat rantatietä. Pienehkö, rikkaaseen asuun puettu\nmies pukertaa lännenpuoleista alamäkeä. Sen tuntevat kaikki Aimoisten\nHirveksi, jolla on mukanaan omat todistajansa.\n\nMieho tokaisee kuuluvalla äänellä ja leveällä suulla: \"Kah, jopa\nlisännee poutaa, kun on etana köntimässä ja sarvet päässä!\"\n\n\"Sinä ähky, minä ähky, mutta minulla on sarvet, sanoi etana, kun\nkiveen puski\", jatkui heti tuoltaan sorrilaisten joukosta.\n\nLäimäykset Aimalaista vastaan saivat osakseen pitkät naurut\nloitommistakin ryhmistä. Jännitys laukesi hetkeksi rehevään\npuheenpitoon.\n\n\"Uljasta poikaa\", tokaisi joku Saarioisten mies, \"painelee kuin lempo\nlautamiehen perässä!\"\n\nTulija pysähtyy hetkeksi tienhaaraan, pellonlaitaan. \"Ka, ka, ettei\nvain tee pilausta Rapolan peltoon!\" kärmeili joku Pirkan puolen\nköyhimyksistä. \"Eipähän mitä\", jatkui taas ilkeilyä, \"hokee uutta\nlemmennostatusta Rapolan tyttärelle, kun sai kuulemma äskettäin siltä\npahan näpsäyksen säpyskäluuhunsa\".\n\nHotosuinen naurunremu yltyi tästä yltymistään. Mutta Aimalan\nisäntä oikaisi samassa pellonkulmaa entistä tuimemmin elein. Ja\nkotvan kuluttua havaitaan jo törmällekin myös Tapon ja Rautaparran\nlähestyvän Rapolasta päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKalsoisten Tapo on seisonut kotvan kolmannellatoista kivellä,\nsyytetyn paikalla. Aimoinen on esittänyt silmät räpytellen kanteensa,\nkuvannut sen Huuhkojärven tapauksen, jossa Ikätora oli menettänyt\nhenkensä. Ja ajoi nyt syytettyä kuin varmaa saalista hangasaitojen\nväliin, kalmankuoppia kohti: \"Ymmärtäneehän sen joka mies, että\nKalsoisella oli etua menettää Aimoisten päämies hengiltä. Niillä oli\nparhaillaan riita Huuhkojärven uusista päiväkunnista.\"\n\n\"Niistä ei voinut olla mitään riitaa!\" syytetty huudahtaa. \"Ne oli jo\noman hengen uhalla kierretty Sorrien ja Kalsoisten nimiin, ja lapin\nmiehet olivat tavanmukaiseen veroon alistuneet.\"\n\n\"Vai ei\", ivasi Hirvi, \"miksi sitten suostuit taattoni tarjoamaan\nvetoon?\" \"Luuleeko täällä yksikään, että olisin tosissani jalkapuolen\nkantturan kanssa lähtenyt kilvaten jolkuttamaan kierrettyjä\npäiväkuntia, kuten ukko leikinpäiten kärtti?\" \"Mitä varten ...\nsiinä tapauksessa kuitenkin läksit ja otit mukaan viinen ja kaaren,\npuhumattakaan puukosta?\"\n\n\"Koska Rautaparta tokaisi korvaani: 'Sillä lie jotain muutakin kuin\nmiltä näyttää, käväise kuulemassa', ja olihan sillä, taatollasi,\nasioita\", Tapo vastasi ylimielinen hymy suunpielissä. \"Halusi\nsukuunsa, kun ei kyennyt kuulemma oma poika katsomaan tyvipuolta\nylemmäksi. Puuttui oikeita päällikönveriä näetsen, ja tottapahan ukko\noman poikansa tunsi.\"\n\nHirvi murti suuta pahasti vinoon. Hän puhkui häpeänkarvasta\nsuuttumusta. Tapo nauroi, ja pitkin käräjärahvasta kiersi hyväksyvä\näänen pito, missä hekotellen ja hohottaen, missä tyynesti levittäen\nsuut messingilleen.\n\nSyytetty tuli katsahtaneeksi yli miesryhmien päitten. Siellä ...\ntakana, hongankylkeä vasten nojaa liikkumattomana tummanharmaaseen\nverkaan pukeutunut mies.\n\nSen paksu tukka on varjossa ja näyttää tällä kertaa mustalta. Leveä\nliikkumaton otsa paistaa kylmänä kilpenä. Lujat leukaperät, ohut\ntumma parta ja laihat poskiluut leikkautuvat terävinä puukonvetoina\nnäkyviin.\n\nSe on Kurjen Tora, jonka Tapo nyt vasta saa silmiinsä. Joku sen\nrosvoista seisoo sen vieressä. Miesten katseet tapaavat toisensa.\nToran pedonvälkkeinen katse säkenöi Tapon silmäterään kiiltävänä kuin\näsken hiottu miekkarauta. Siinä ei ole ilmettä, jota voisi sanoa\nvihaksi tai raivoksi. Mutta Tapo on samassa hetkessä varma, että\nsiinä seisoo hänen varsinainen vastustajansa. Hän oli jatkavinaan\npuhettaan Hirvelle, mutta lennätti sen samalla nuolenkärkenä\nKurkelaista kohti.\n\n\"Niinpä niin!\" hän huudahti. \"Tarjosi tytärtään, mutta ei huolittu.\nJa siitä se ... kopea Aimatar heittyi emännäksi sudenluolaan ...\nkorpirosvolle!\"\n\nKäsi oli viitannut kuin sivumennen Toraa kohti. Mutta tämä ei\nliikahduttanut yhtäkään ilmettä eikä jäsentä. Ja rahvas kammahti sinä\nhetkenä äänen sorinaa. Se oli alkanut jostain syystä pelätä tätä\nhetkeä ja päivää.\n\nHirvi-päällikkö oli taas saanut sanat suuhunsa. \"Vai niin, vai niin,\nmutta kartatpa puhumasta jousen mukaanotosta ... nuolenkantaman\nmatkalle?\" \"Etkö ole, mies parka, koskaan pannut veroon lapinäijiä,\ntietääksesi, että jokaisessa metsänrinnassa ja jokaisen puun takana\nväijyy lappi kalmanvarjona voittajaa, eikä ole tapana silloin liikkua\naskeltakaan ilman asetta?\"\n\nPuhe oli sitovaa. Lautamiehet ja Reko-ukko nyökyttivät hyväksyvästi\npäätään. Mutta päätuomari pyrki ohjaamaan asiaa kohti ratkaisua.\nKysäisi: \"Kuka voi todistaa, oliko surma tehty puukolla vai\nnuolella?\" Mieho astui esiin ja todisti, että Tapon puukossa\noleva veri, jota oli väitetty vainajan vereksi, oli tullut siihen\njo edellisenä iltana, sinisorsaa avattaessa nuotiolla ja että\nniskahaavan oli niinollen tehnyt lapinnuoli.\n\n\"Näytä se nuoli! Käytiin hakemassa, vai kuinka miehet?\" Hirvi kääntyi\ntodistajiensa puoleen. \"Löysikö sitä kukaan, löysikö? Puhukaa valanne\nmukaan!\" hän lisäsi uhkaavasti. Ei ollut löytynyt, myöntelivät\nmiehet. Mutta Aimalan vanha kaskiukko, joka vainajan ruumiin äärestä\noli huudahtanut, että se oli puukolla surmattu, ei avannut suutaan,\nkatsasteli pelokkaana isäntäänsä ja painoi taas päänsä alas,\nvetäytyen joukon peittoon.\n\n\"Surmatyö on siis tehty puukolla, koska murhaajan nuolikontista\nei ollut sulkapäitä vähentynyt. Ja siitä on todistajana Aimalan\nkaskiukko! Astu esiin, Kohma, ja sano sanottavasi!\" käski Aimoinen.\nVanhus nyökkäsi vaivoin, kasvoilla tuhkanharmaa väri, ikäänkuin\nisännälleen myönnytykseksi.\n\nMutta Mieho alkoi levitteleidä kuin tappelun alkajaisiksi: \"Meilläkin\nlie sekä tehty että saatu haavoja ja osataan erottaa puukko\nnuolesta yhtä hyvin kuin hamara terästä. Minä olen jo todistanut\ntätä höperöpäistä ukkoa vastaan, joka on kaiken lisäksi Aimoisen\nvallassa ja puhuu mitä käsketään. Ja lisän kanssa sanottuna ...\njokainen lapinsaita peittää tihutyönsä, tekee sen sitten nuolella tai\nkeihäällä!\" Mieho koetteli oinistellen lapaluittensa voimaa, aivan\nkuin olisi jo ollut turhia puheita liikaa.\n\nVoipalan Aikari oli noussut lautamiehen paikaltaan: \"Tässä on sana\nvasten sanaa ja vala vasten valaa! Ei ole päästy asiassa tyveen eikä\nlatvaan eikä päästä, jollei oteta avuksi jumalanarpaa.\"\n\nTämä sana humahti Tapon korvaan merkillisellä voimalla. Hän katsahti\nvaistomaisesti selkiä pitkin ja taivaalle. Ilma oli havahtunut\nlempeäksi lounatuuleksi, ja taivaankuvun laidoilta oli pari pilveä\nkapuamassa ylemmäksi.\n\nJumalanarpa! soinnahti syytetyn korvassa ylimmäisenä kohtalonäänenä.\nSe pani hänet kuulostamaan hämmästyttävän kaukaisia tapahtumia.\nAnukka-emon toissa-aamuinen unennäkö häivähti ohi olemattomana\naaveena. Sen taakse, poikavuosille saakka, lennähti nyt ajatus, joka\nhaki vapautuneena voitollista, mahtavaa näkyä. Ja tämä tuli vastaan\ntaaskin, pitkästä aikaa Kalsoisten sukutarinasta.\n\nHän, hän itse, Kalsoisten Tapo, oli se tylleröinen isopoika, jonka\nvakavakatseinen Maan vaimo oli syöttänyt nisistään upeaksi mieheksi.\n\"Mene ja valloita erämaa, kulje siihen suuntaan kuin näyttää\ntaivaankaaresta katkaistu miekka\", kuuluivat yhäkin sen kapeen\nkohtalonsanat. Kalsoisten sodanmerkkiä hän ei muistanut nähneensä\nsitten Huuhkojärven tapauksen. Mutta se oli kohta nouseva. Sillä nuo\nennussanat kuuluivat hänelle, yksin hänelle, ja Kalsoisten yksin oli\njohdettava, kuten Rautaparta oli ne moneen kertaan selittänyt.\n\nTänä hetkenä hän ei ollut varma ainoastaan syyttömyydestään vaan\nmyöskin onnellisesta kohtalonarvastaan. Sehän oli jo ajat sitten\njumalissa taottu. Ja niinpä hän oli nyt kuin juopumaisillaan\njumalisten juomingeissa. Tietämättään hän odotti ihmettä, joka avaisi\nheimolaisten silmät... näkemään kuten hänkin ... suuret teot ja\ntaipaleet.\n\n\"Pilvet ovat, poikani, Jumalan ajatuksia\", kuului taaskin Anukka-emon\nmuinainen sana. Ja niinpä hän huudahti koko käräjäväelle,\nlautamiehille ja Reko-valtarille kuin yksinkertaisen selvänä\nasiana: \"Oikein, Aikari, anokaamme Ukkojumalan arpa tuolta ...\nilmanpielestä! Jos tuo jyhkeä, kämmenenmuotoinen pilvenvenkale, joka\non juuri ja juuri yltämäisillään päivänkiekon, jos se väistyy eikä\nkosketa aurinkoa, on Aimoisen syytös väärä ja tolkuton, kuten olen\nvannonutkin.\"\n\nKansa kääntyy katsomaan, ken hitaasti olan yli, ken kekassa pää,\nsyytetyn osoittamaa pilveä. Hämmästynyt, pelonalainen tunto painui\ntuijottelijoihin. Ei kuulunut ääntä, ei risahdusta.\n\nMutta Rautaparran leuankaari oli noussut tuimasti etusojoon. Mitä\nse poika hounaili? Panna nyt sillä tavalla selvä asia olemattomien\nvaraan! Hän astui päättävästi tuomioympyrän sisäpuolelle ja iski\nharkiten sanansa: \"Minun asiani ei ole tässä jutussa väittää tai\ntodistaa. Mutta minä vaadin, että Kohman, Aimoisten kaskimiehen,\non sanottava todistuksensa omin sanoin kaikkien kuultavaksi. Tähän\nsaakka hän on vain nyökytellyt isäntänsä käskystä.\"\n\nSamassa hän kääntyi tutkivin katsein kaskiukkoa päin, veti hänet\nhihasta keskemmälle ja jatkoi tuimasti: \"Mykkä syö valansa kuin koira\noksennuksensa! Mutta vapaan miehen vala vaatii vapaata ja selvää\npuhetta.\"\n\nLoppulause oli selvä haaste lautamiehille ja tuomarille. He näyttivät\nhyväksyvän Rautaparran vaatimuksen.\n\nKohma-ukko oli valahtanut entistäkin harmaammaksi kasvoiltaan.\nÄnkytti hetken. Katsoi isäntäänsä kuin kuolinkolkkausta vartoen.\nSitten ... kuin anoen turvaa kaikilta oikeamielisiltä miehiltä hän\nalkoi puhua hätäisellä äänellä:\n\n\"Hyvä on valiovaltain ja isoisten sanoa ... 'vapaan miehen vala'...\nHämeessä ei ole ollut vala vapaa siitä alkaen, kun meikäläiset\n... vielä eellispolvessa tasavertaiset jako veljet niityssä ja\npellossa, tehtiin kädestä kärsään eläjiksi, kylänloppuisiksi, joilla\nei ole vanhanturvaa muuta kuin rikkaitten riihityksiltä armonjyvät\ntyttärillemme, jotka...\"\n\n\"Puhu siitä, mistä vannoit!\" keskeytti Aikari.\n\n\"Sitä vain, että luulo ei ole tietämisen verta, ja siksi täytyy minun\nperättää silloiset sanani, jotta oli muka puukolla tapettu ... tullee\nsitten eteen vaikka henkipaton tolattomat taipaleet...\" Kaskiukko\nkatsoi nyt rohkeasti isäntäänsä, aivan kuin ihminen, joka oli juuri\nlaskenut veneensä melonsyöstävään koskeen eikä enää voinut perääntyä.\n\"Se oli näetsen sillä tavalla, että aamulla tarkkailin toistamiseen\nkuolinhaavaa ja hoksasin toista. Sen reunat olivat mustat ja se oli\npaisunut kuin Paiseen-akan kieli. Eikä siitä ollut vaikea arvata,\nettä se oli myrkytetyn lapinnuolen tekemä, varsinkin kun oli pieliin\njäänyt hivenen verran härskiintynyttä rasvaa, johon nokinaamojen on\ntapana myrkkynsä juututtaa...\"\n\nKansa ja lautamiehet kohahtivat. Asiahan oli selvääkin selvempi.\nKenenkään hämäläisen nuolenkärjessä, saatikka puukossa ei myrkkyä\nollut... Mutta vieläkään ei jännitys kokonaan lauennut, sillä ukolla\nnäytti olevan vieläkin jotain lisättävää. \"Ja minkä olin keksinyt,\nsen näytin tälle Hiipalle ja tälle ... Viljakalle\", hän osoittaa\nkahta Aimoisten jousellista. \"Mutta me päätimme, jotta suu tuppeen,\nsillä ei ollut enää silloin hyvä sekaantua suurten tappeluihin...\"\n\nTodistaja vaikeni. Hänen kasvonsa olivat hiestyneet raskaasta\ntunnustuksesta. Mutta nyt niillä oli riutunut, valoisa ilme. Eipä\ntarvinnut hänen enää kauhistua Manalankarhua, jolla oli tapana repiä\nvalansa rikkojat, joko maan päällä tai viimeistään tuonelassa.\n\nPäätuomari julisti syytetyn vapaaksi kanteesta. Ja kysäisi lopuksi\ntavan mukaan: \"Liekö kenelläkään muuta sanottavaa syytettyä vastaan?\"\n\nVallitsi hiljaisuus. Tapo odotti vielä kivellään viimeistä merkkiä\nastuakseen käräjäkansan keskeen. Hän muisti seisoneensa samalla\ntavalla viime syksynä taattonsa kuolinroviolla, jolta hän oli\nhuutanut kansalle: \"Kun tulevat elokuun myrskyt ensi kesänä, nousevat\npirkkalaisveneet satakokkaisena jonona lapintaipalet, Ukonselät ja\nkosket ... läntiselle suolamerelle saakka. Enkä pane siihen mennessä\npäähäni Perman kypärää!\"\n\nHän katsahti voitollisin elein myhäilevää Rautapartaa, joka vielä\nKokemäeltä palattaessa oli tutkaillut: 'Mistä luulet ottavasi\nviisisataa miestä?' Vai ei hän, Kalsoisten Tapo! Ja jo huomenissa,\nylihuomenissa! Nyt oli voittanut Kuura-päällikön henki. Kalsilan\nmiesten rinnalle ei enää yksikään mäyriäinen kykenisi pyrkimään.\nPirkkalassa ja sääksmäkisten kanssa vallitsi sopu. Se oli\nkaksinkertaistava Kalsoisten voimat...\n\nHän oli näkevinään kuin huikasevan auteren läpi, että tuomari jo\nviittasi kädellään ja että lautamiehet alkoivat nouseskella.\n\nMutta hän lie nähnyt vain oman mielensä kuvajaisia. Sillä samassa\nkuului korvaan kylmä, raudankova ääni: \"Minä syytän, minä ... Kurjen\nTora!\" Puhuja oli astunut tuomiokehän taakse.\n\nNyt hän loikkasi sen sisäpuolelle.\n\nKansa seisoi mykkänä hämmästyksestä. Se tuijotti suu auki tuohon\nsynkkään tulijaan, joka äkkiä tuntui ottaneen koko joukon valtansa\nalle.\n\nYksin Sorrin Mieho pälyili muuallekin. Niemestä juoksee niittyä\npitkin Rapolaa kohti sama jousellinen, joka oli äsken seisonut\nkorpirosvon vieressä. Samaa juoksunhölkkää se jatkaa ohi Rapolan ja\nkatoo Voipalan tienmutkasta Kiiliään päin.\n\nTapaukset syöksähtävät kuitenkin nyt sellaisena koskena jyrkännettä\nalas, että Mieho ei kerkiä muuta kuin levitellä vähän käsivarsiaan\nvuolteita vasten.\n\n\"Minä puren tasakärsän pyhää kämmentä, joka repiköön minut, jos\nvääryyttä ajan, minä vannon tuleen ja vereen ja miekkani kautta ...\ntuo mies on ryöstön tekijä ja murhapolttaja!\" oli taas kajahtanut\nKurjen Toran ääni.\n\nHän, Kurkelainen, oli kaksi syksyä takaperin, niin hän kertoi,\npelastanut Kalsoisten verolapin, Kaulen ja tämän kotakuntien hengen,\nkun pororuhtinaan elikot olivat kuolemaisillaan sukupuuttoon, koska\nne eivät olleet saaneet jäkälää äkkiä lyöttyneitten syysiljanteiden\nalta.\n\nHän, Kurkelainen, oli muka antanut Kaule-ukolle muonaa, leipää\nja viljaa, jotta sen heimo oli päässyt matkaan itäisiin korpiin,\nhelpommille jäkälämaille. Mutta avunannostaan hän oli ottanut, kuten\nvanha Hämeen laki oikeutti, lapinäijän kolmeksi vuodeksi omaksi\nverollisekseen. Ja sitten, talvemmalla, kun kiero peskiukko ei ollut\nnahkoja suorittanut, hakenut veronsa ryöstämällä.\n\nNämä hänelle laillisesti kuuluvat turkistavarat oli Kalsoisten\npäällikköpoika väkivalloin ryöstänyt, iskenyt maahan patsasaitan\nja polttanut muut varastoaitat, paeten luihuna rosvona tihutyöt\ntehtyään, ryöstäen vieläpä lapinkanan, Kaulen tyttären, joka sekin\nkuului hänen, Kurjen Toran, verosaataviin.\n\nYhä syytetyn kivellä seisovan Tapon silmät olivat sumentuneet.\nMiehen puheessa oli siteeksi totta, mutta kaikki pääasiat olivat\nkatalinta valetta. Hän, Tapo, oli aikonut ajantullen vaatia Kurjen\nvastaamaan ryöstöstä Pirkkalan käräjätörmälle. Ja nyt tuo sama\nmies...! Sellainen määrä väärää valaa, röyhkeyttä ja konnuutta oli\nhänet läkähdyttää. Hän oli yhäkin liian nuori harkitakseen kylmästi\nja vaatiakseen asian esille seuraaviin Pirkkalan käräjiin. Hän ei\nenää nähnyt ympärilleen. Kuuli vain jotain humahtelevaa kohinaa.\nKaitaan muutama petäjä oli levittäytynyt hänen sokaistuvien silmiensä\neteen pimeäksi korvenlaidaksi, josta läähätti häntä vastaan tuo vanha\nlaakaleuka susi. Yhä, yhäkin se huurusi häntä vastaan murhan henkeä.\nSe oli taaskin loikkaamaisillaan suoraan kurkkuun, raateluhampaat\nvälkkyen, verikieli lotkallaan...\n\nOli kulunut vain laskematon tuokio. Tapo oli kiskaissut mykän\nsameasti karjahtaen miekkansa ja huutanut sekapäisiä sanoja:\n\"Manalantuomio ... verikosto! Polvesta polveen...\" Hän syöksyi\nsokkona Kurkelaista päin, joka huusi, miekkaansa huotrasta vetäen:\n\"Se rikkoi käräjärauhan ... todistakaa!\" Ja niistä sanoista kaikui\nvahingoniloinen riemu.\n\nReko oli paennut istuimeltaan. Lautamiehet nouseskelivat. Rahvas oli\ntyrmistynyt.\n\nOli kyllä tapana, että kaksintaistelua käytettiin jumalan\ntuomiona. Mutta se kuului lautakunnan hyväksyttäviin. Nyt oli\nKalsoisen yltiöpäinen miekanvetäisy todellakin käräjärauhan törkeä\nhäpäisy. Mieliala kääntyi häntä vastaan, kuten pyhänhäväisijää\nainakin. Lautamiehet, joista varsinkin sääksmäkeläiset ikivanhojen\ntakamaariitojen vuoksi eivät suopein silmin katsoneet ketään pirkkaa,\nnostivat kätensä torjuvasti Tapoa vastaan kuin kiroten hänen tekonsa.\nRahvas nousi tyrmistyksistään kantapäilleen. Se murahteli, ojenteli\nnyrkkejä ilmaan. Ja kohta räjähti ilmoille jyrähtelevä huuto.\n\nAimoista ei näkynyt missään. Rautaparta ja Mieho neuvottelivat\nsynkkinä syrjemmällä. Kurjen ja Tapon miekat kiertävät kimahtaen,\nsähähtäen ja taas tulenkielinä leiskahtaen tuomiokehää.\n\nKesken sekasorron avautuu Voipalan tienmutkasta yllättävä näky.\nKurjen korpirosvot, viitisenkymmentä miestä, lähestyivät täysissä\naseissa, rautakaaren sakarat ja viinet kiekkuivat selässä, kilvet ja\nkeihäät välkähtelivät kourissa. Jokainen ymmärsi, että tuo joukko oli\ntullut taistelemaan.\n\nEikä ennätä kulua montakaan hetkeä, kun vastapäiseltä puolelta,\nalamäkeä, painaa juoksujalkaa Aimoisen jousellisjoukko, edellistäkin\ntaajempi. Pääsy niemestä maalle päin sulkeutuu. Puolittain aseettomia\nmiehiä alkaa vetäytyä törmältä rantaa kohti, jonka kupeessa on\nrivi vesipuolelaisten veneitä. Ketkä jäävät paikoilleen, seisovat\ntyrmistyneinä. Mieho ja Rautaparta ovat huutaneet Tapolle. Tämä\nkatsahtaa ympärilleen. Taistelu katkeaa. Kurjen Tora jää käskijän\nnäköisenä seisomaan Reko-valtarin tuomarinkiven eteen. Saapuneet\njouselliset levittäytyvät puolikaareen kaitaan ympärille. Ja\nHirvi-päällikkö törmää vihasta kähisten Kurjen Toran, liittolaisensa,\nluo.\n\n\"Sääksmäen, Mäskälän, Rengon ja Pirkkalan miehet!\" alkaa Kurjen\nTora käskevästi. \"Tapana on ollut, että käräjärauhan rikkomisesta,\nryöstöstä tai murhapoltosta tuomitaan mies henkipatoksi, jolta\nriistetään aseet ja ajetaan miehissä takaa, kunnes surmataan tai\nnääntyy väsymykseen ja nälkään. Onko niin vai ei?\"\n\nKansa sieltä täältä murahteli myönnytykseksi. Synkkämaineiseen\nkorvenhurttaan ei sittenkään luotettu. Mutta Kurkelainen ei antanut\njoukolle aikaa selviämään tyrmistyksestään. \"Minä ja Lempoisten\npäämies palautamme rikotun käräjä- ja uhrirauhan...\"\n\nMutta Mieho oli hypännyt tasajalassa kehäkiven yli: \"Sinä itse,\njouhikuono, ja sinä, Aimalainen, te olette molemmat samassa\nkonnanjuonessa aikoneet aikomalla rauhat rikkoa. Miksi olette tänne\ntulleet sotajoukot mukana ja ne pitäneet tähän saakka väijytyksissä,\nhäh?\"\n\nRautaparta oli saanut käsiinsä Reko-ukon ja vaati tätä työntämään\nKurjen syytökset Pirkkalan pitäjänkäräjille. Hän istutti höpisevän\nvanhuksen istuttamalla tuomarinkivelle.\n\nMutta Kurki ei antanut aikaa ukollekaan selviytyä pelästyksestään.\nHän uhkasi suoraa päätä: \"Tuomitse henkipatoksi, kolminkertaiseksi\nhenkipatoksi, jos haluat säilyttää tuon tuolla ... Rapolan linnan,\njossa tänä hetkenä on vain kourallinen vartioväkeä!\" Vanhus\nlyyhistyi, kutistui olemattomaksi. Voipalan Aikarikin vaikeni\nsynkkänä. Voimasuhteet olivat tänä hetkenä luonnottomat.\n\nTapo Kalsila seisoi miekka höllästi kourassa. Jalat tuntuivat\nturtuneilta, niillä ei päässyt liikahtamaan. Hänet oli heitetty\nyht'äkkiä yllätettynä peuranhirvaana ansakuoppaan, jonka pohja oli\ntehty teräviksi hakatuista hirrenpäistä. Ne olivat tunkeutuneet\nuhrin ruumiiseen ruskahtaen ja lamanneet sen jäsenet. Ja nyt ...\ntuskaa ei edes tuntunut. Ajatuskaan ei liikahtanut. Tämä tapaus oli\npainajaisuntakin mahdottomampi.\n\nKurki oli remahtanut voitolliseen hohotukseen ja rojahtanut\nistumaan tyhjäksi jääneelle lautamiehen kivelle. \"Noh, jos ei\nkerran lautamiehet istu eikä tuomari puhu, rupean tässä minä mies\nlautamieheksi. Tuo mies tuossa on tuomittava henkipatoksi. Lopusta\npitävät kyllä huolen nuo tuolla\", hän viittasi jousellisiinsa.\n\n\"Eikä riitä sekään!\" kuului Aimalaisen sihisevistä hampaista.\n\"Henkipaton päälliköntalo on poltettava maan tasalle ja sen aarteet\non luovutettava heimon uhritilalle sakkona! Nuo tuolla ... _minun_\nmieheni pitävät kyllä siitä huolen.\" Samassa hän riipaisi miekan\nTapon kourasta. \"Noh, matkaan, mies! Oitinkärkeen tai Liuttulan\nsalmeen saakka saat juosta vapaasti. Siitä alkaa kuolemanajo.\"\n\nMieho menetti lopultakin kaiken malttinsa. Hänen uskollista sydäntään\noli rouhaissut kuin tylsä rauta kumppaninsa voimaton häpeä. Mies\nnosti vanhaan tapaansa lautamiesten istuinkivistä yhden lohkareen\npäänsä ylle ja paiskasi sen Kurjen Toraa kohti. Mutta tämä oli\nloikannut syrjään. Jouselliset syöksyivät keihäät tanassa paikalle.\nSyntyi sekasorto, joka horjahteli kömpelönä karhuna puolelta\ntoiselle. Koko tuomioympyrä meni hajalle. Miehon miekka nousi ja\nhukkui. Hän raivasi tilaa kantapäin, polveniskuin ja mahtavin\nhartioin, kunnes sai keihäästä syvän iskun polvilumpionsa yläpuolelle.\n\nHyödytön tappelu lakkasi. Rahvas oli väistynyt törmän alavierille.\nKurjen Tora määräsi tahtonsa mukaan. Ja Reko-ukko höpisi\nmyöntymystään perinpohjin tahdottomana.\n\nRautaparta näki, ettei ollut muuta tehtävissä kuin koettaa pelastaa\nmitä pelastettavissa oli... ainakin Kalsoisten talo hävitykseltä.\n\n\"Lähtekäämme!\" hän huusi Tapolle yli keihäsmiesten. Mieho oli\nmaannut maassa, veren levitessä valtoimena housunriekaleita pitkin.\nNyt hän ryömii Tapoa kohti, tarttuu vaivoin tämän jalkapöytään.\n\"Mene\", hän ähisee. Tapo kumartuu toverinsa puoleen. \"Ruoselälle tai\nHuuhkojärvelle ... kalakentille ... tuon sinne ... apua ... mene...\"\n\nJouselliset olivat avanneet kujan henkipaton lähteä. Rautaparta oli\nottanut kumarapäistä miestä olkavarresta ja ohjasi niittypolulle.\nHe kulkivat hitaasti. Tuomittu laahasi jalkojaan kuin olisi isketty\nsyvät keihään haavat lonkkiin tai kinttusuoniin.\n\nHän ei näe edes maata askelta pitemmälle. Mutta hämärät kuvat\nliikahtelevat kummanmuotoisina hänen silmissään ja korviin kuuluu\nkatkonaisia ääniä. Milloin näkyy hajanaisia kuvia Anukka-emon unesta,\nmilloin, salamanlyhyen hetken, Kainutar uimassa välkeätä vettä.\nSärähtää yht'äkkiä isä Johanneksen pannakiroista yksinäisiä sanoja:\n\"Et rauhaa saa, et saa!...\" \"Minä erotan sinut taivaasta ja maasta!\nLäähätät ilveksenä kuusien alla...\" Samaan menoon kuului Sarkoisten\ntyttären katkera nauru. Ja ylitse kaiken kaikui kaatuneen ritarin\nsotahuuto: \"Kristuksen veri, pyhä veri!\"\n\nJa hän vain jolkutteli joutavanpäiväisenä kulkukoirana eräänlaista\nsorapohjaista tietä, jonkun olennon, armeliaan ihmisen kai ...\nhoputellessa häntä parempaan juoksuun.\n\n\n\n\n14.\n\nPyhimys ja henkipatto.\n\n\nHyljesaaren eteläisessä laidassa, talaan kynnyksellä, jossa makaa\nkevätteloillaan suuri hyljevene railoineen ja kelkkoineen, istuu\nNotburga-neito levottomassa tuskassa.\n\nTuuli tulee lännestä lakkaamattomasti humisten ja ajaen hurjat\nlaineensa kiitävinä maininkeina tänne saakka, saaren ja manteren\nväliseen salmeen.\n\nTuulenpuuska on vetäissyt neidon viheriän viitanliepeen syrjään, niin\nettä sen sininen silkkivuori välkkyilee pieninä laineina vihurissa.\n\nHänen kätensä hivelee hetken vyötäröä, jota peittää pelkästään\nruskeanharmaa sarkahame. Tämä on hänen katumuspukunsa. Se on kulunut\nja painaa karkeana hienoon liinaan ja verkaan tottunutta ruumista.\n\nTuo silkkivuorinen viitta, jonka hän on pitkästä aikaa ottanut\nharteilleen, on sekin nyt hänen mielestään syntiä. Sillä enemmän,\nvieläkin enemmän hän on tahtonut itseänsä kiduttaa siitä lähtien, kun\nisä Johannes palasi Kokemäeltä hirvittävine tietoineen.\n\nPaastot hän on pitänyt kaksin kerroin. Ja siksi hän on laihtunut.\nSoukat kasvot ovat käyneet kalpeiksi keskellä kesää. Ei yhtään\nkirjosidettä tai korua ole hänen yllään.\n\nPitkä epätietoisuuksineen kuluttava talvi on jo hänet ennestään\nkalvistanut. Mutta nyt, Salonsaaren taistelun jälkeen, on hän\ntahtonut tappaa kokonaan sielustaan sen kuvan, jota hän oli kerran\nkuvitellut jaloksi nuorukaiseksi, suurten metsien ja nurmikkotelttain\nihmeelliseksi kuninkaanpojaksi.\n\nKun hän oli saanut tiedon, että tuo sama mies, Kalsoisten Tapani,\noli kirkonpolttaja, satakertainen ristinmiesten surmaaja ja oman\nrippi-isän tuomitsema Jumalan vihan alle, hän ei ollut pyytänyt muuta\nkuin piikikästä katumusvyötä, sovittaakseen kuolemansyntinsä.\n\nSitä hän ei ollut saanut. \"Rukoile, paastoa\", oli rippi-isä sanonut,\n\"ja Kristus on nukuttava sinun jäsenesi uneen ja sinun sydämesi\nlepoon\".\n\nIsä Johannes oli häntä auttanut hengellisesti kiivaampana kuin\nkoskaan ennen. Tuo mies, pakanaryöväri, oli uusi Köyliön Lalli,\njoka verisessä takissaan sai maata iankaikkisesti pyhän Henrikin\njalkain alla. Eikä ollut sen pakanan tuomio lakkaava eikä lievittyvä.\nYhtä iankaikkisesti oli pyhä mies häntä polkeva, loistaen viheriän\nvalkeassa puvussaan, käsi kohotettuna julistamaan ristin voittoa\npakanallisesta murhamiehestä.\n\nNuo puheet, huolimatta alinomaisista rukouksista ja kirjatuolin\nääressä istumisesta, olivat olleet hänen sielulleen pitkät ajat\nkiirastulessa oljentelemista. Kun hän oli valittanut, joutunut\nepäuskoon, oli munkki huutanut: \"Tuo mies on vihan mies, sen suusta\nlöyhkää suden henki, se kantaa pedon harjaa ja skorpionit ovat sen\nkäsinä ja jalkoina!\"\n\nTähän rippi-isän loihtimaan kauhunkuvaan hän oli näinä aikoina aivan\nkuin rukoillut itsensä kiinni. Mitä enemmän hän siihen tuijotti, sitä\nsyvemmälle peittyivät Kalsoisten pedon ihmisennäköiset kasvot.\n\nTosin hänen tuskansa ei ollut vielä siihenkään lakannut. Mutta\nviisas hengenmies oli näyttänyt hänelle kaiken lisäksi myös hänet\nitsensä, katumuksentekijän. Hän oli maalannut raamattuunsa,\nJohannes-evankelistan kohdalle, ihmeellisen kuvan Neitsyestä, jolla\noli kullanvärinen rintavaate ja tätä tähtäämässä yhdeksän kärsimyksen\nsäilää. Ja alla seisoi sinisin kirjaimin \"Mater dolorosa\".\n\n\"Etkö ottaisi näitä vastaan sinä, Kristuksen mitättömin piika?\nPaina se syvään, syvälle rintaan, ja se veri, joka vuotaa, on oleva\nmakeata maitoa, yhtä suloista kuin se valkea veri, jonka vuodatti\nMaxentius-keisari pyhän Katariinan marttyyriruumiista.\"\n\nJa niin oli isä silittänyt lempeästi hänen sairasta päätään ja\nhymissyt moneen kertaan: \"Kultainen portti... porta aurea, porta\naurea...\"\n\nSillä hän oli varmaankin tarkoittanut luostaria ja sen rauhanporttia,\njota rippitytär ei sen jälkeen ollut lakannut ajattelemasta. Oli\naivan kuin pyhä Gertrud, joka hänkin oli koko elämänsä kehrännyt\nhiljaisen tuskan värttinällä, olisi kantanut hänet, maailman orvon,\nsurumieliseen rauhaan. Mikään ei voinut häntä enää uhata.\n\nHän oli sittenkin saanut anomansa katumusvyön ... juuri noista\nnäkymättömistä jumalanäidin tuskansäilistä. Ne olivat ikäänkuin joka\nhetki painumaisillaan hänen hauraaseen rintaansa, joka kohta oli\nvapahtuva kaikista katoavaisuuden vaivoista.\n\nMutta niiden tuottamat ajatukset olivat niin suloisen kirveltäviä,\nettä niiden tuskassakin oli jotain maallista nautintoa. Oli oltava\nhiljaa. Ei saanut liikahduttaa ... ei sydäntä, ei yhtäkään jäsentä,\njotta ne eivät liian aikaisin surmaisi häntä kokonaan tästä\nmaailmasta pois. Ei saanut myöskään enää ajatella. Häneltä puuttui\njollain tavalla voimaa päättämällä päättää, lähteä ja kolkuttaa\nluostarinporttia. Pyhimykset saivat itse määrätä hänelle oikean\nhetken ja surmata viimeisenkin hänessä ... tuon raukean odotuksenkin,\njoka yhä häntä muistutti loittonevasta elämästä.\n\nNeito oli istunut jo kauan samalla paikalla. Heinäkuinen illanhämärä\noli jo tulossa, mutta myrsky tuntui yötä vasten yhä yltyvän.\n\nVastarannalta näkyy liikettä. Yksinäinen varjo näyttää kiertävän\nrantaa jotain hakien. Istuja tuntee sen oitis pitkästä,\nhoipahtelevasta vartalosta. Hän kavahtaa kuulostelemaan Linnasaareen\npäin. Juoksahtaa pensaston suojaan saaren pohjoisrannalle. Siellä\n... vanhalla paikallaan ... Ristinkukkulalla kääntelehtii levottoman\nnäköisenä hänen isänsä, Bunge-herra.\n\nHänen vanha tiilenpunainen takkinsa liehahtelee tuulessa. Ukko on\nyhtä levoton kuin kaksi vuotta sitten, Kalsoisten päällikköpojan\ntehdessä hullun hyökkäyksensä. Taas on kauppalinnassa vajaalukuinen\naseväki ja päällikkönä vain saksilainen Astulf, joka pahasti\nhaavoitettuna oli päässyt parin miehen kanssa pakoon Salonsaaren\nverilöylystä.\n\nTytärtään hän ei enää osaa päästää silmiensä alta ... siitä alkaen\nkun oli saanut viestin, että Kalsoisten hirmu aikoi marssia\nviisisataa miestä mukanaan ryöstämään Notburga-neitoa.\n\nUkko näyttää kuitenkin taas laskeutuvan linnaa kohti. Jo katoaa\nportista. Tytär kiirehtii takaisin talaan edustalle.\n\nMatala, ruuhen näköinen vene matelee vaivalloisesti uhkaavassa\nlaitatuulessa saarta kohti. Notburga istahtaa hengästyneenä\nkynnykselle.\n\nNyt vasta hän huomaa korean silkkivuorisen viittansa. Miksi hän oli\nottanut sen ylleen? Halusiko hän sittenkin koreilla tuon tulijan\nedessä? Omantunnon soimaus saa hänet nousemaan suutahtaneena\nitselleen. Hän heittää viitan syrjään. Tällä tavalla, vain karkea\nsarkamekko yllään hän haluaa ottaa tuon pakanan vastaan. Nähköön,\nettei hän odota enää mitään ... kuolemansyntiin langenneelta.\n\nMutta miksi hän oli tullut tänne lainkaan?\n\nOmantunnon kummallinen kuume nousi taas hänen rintaansa. Mitä hän\nolikaan tehnyt, kun suomalaispoika Hermo oli aamulla pujahtanut\nnaisten tupaan ja kuihaissut korvaan: \"Kalsoisten päällikkö on tullut\n... omain heimolaistensa takaa-ajamana, henkipattona. Tahtoo tavata.\"\n\nHän, lihansa kuolettaja, oli säikähtynyt, valahtanut sanattomaksi\ntuon onnettoman ryövärin puolesta. Hän tahtoo juosta sen luo ...\nsitä pelastamaan ja oli saanut lopulta sanotuksi: \"Hyljesaareen ...\nhämärissä...\"\n\nJa nyt tuolla se on tulossa, tuo kirkon kiroama ja omain\nheimolaistensa tuomitsema...\n\nNeidon täytyi taaskin, kuten koko iltapäivän, ruveta puolustamaan\nitseään. \"Pahalle hengellekin on tehtävä oikeutta\", oli isä Johannes\nhänelle opettanut. \"Niinpä on sinun velvollisuutesi kuulla, mitä\nryövärillä on sanottavana puolustuksekseen\", hän oli hokenut\nitselleen. Ja samasta ajatuksesta hän sai taaskin jäyhän, melkeinpä\nuhkaavan rauhan sydämeensä.\n\nPieni ruuhi oli painunut yhä syvemmälle. Se oli varmaan\nuppoamaisillaan. Uikoon, neito tapailee kylmänä, uikoon, sehän on\nkuin villihirvi, tuo ryöväri! Ei katso mitä polkee jalkainsa alle.\nJa niinhän se on syöksynyt aina ihmissutena, hirvittävä kita auki\nmyrskyä vasten, eläen kristittyjen verestä ja pahanhengen sakeasta\ntuulesta...\n\nTulijan uppoamaisillaan oleva ruuhi sortuu rantakiville.\nSoutaja kahlaa maihin kiskoen ruuhta perässään. Notburga seisoo\nliikkumattomana talaan nurkkauksella.\n\nMutta hän on heltymäisillään, juoksemaisillaan vastaan tuota miestä,\njoka hoippuu häntä kohti kurjempana kuin vainotuinkaan henkipatto.\n\nSen sinisessä verkatakissa ei ole mitään väriä. Se on virttynyt ja\nriekaleina. Paita on auki rinnasta, joka huohottaa laihana, iho\nhuoltuneena monenkarvaiseksi.\n\nMutta Notburga ei pääse jaloiltaan. Hän on havainnut, että miehen\nvaateriekaleita pitää kiinni leveä, raskassolkinen vyö. Se on ritari\nWibrechtin sotavyö!\n\nNeito tuntee sen. Ja katkera inho nousee kurkkuun. Sotarosvo,\nruumiinryöstäjä! hän on huudahtamaisillaan, mutta ei jaksa, vaan\nlysähtää talaan kynnykselle istumaan.\n\nTapo Kalsila ei osaa jäädä seisomaan. Aivan kuin hän olisi loppuun\nsaakka nääntynyt hänen polvensa lysmyvät hitaasti maahan, ja hän\nasettaa suuret kämmenensä Notburgan polville.\n\nMutta niissä ei ole mitään ryövärin kouraisua eikä ryöstäjää.\nKämmenselissä ovat suonet kohollaan, niissä on mustiksi hyytyneitä\nhaavoja, ristiin rastiin, aivan kuin niitä olisi ruoskittu.\n\nNotburga laskee tietämättään kalpean kätensä toiselle kämmenselälle.\nSilloin hän näkee henkipaton silmät. Ne ovat syvällä päässä, niiden\naluset sinertävät aivan kuin niillä laihoilla nahkuripojilla, jotka\nvääntävät aamusta iltaan parkkitiinua tuolla suomalaiskylässä.\n\nMutta sen tummissa silmissä on yhä samanlainen kostea palo kuin\nennenkin. Ne katsovat häneen ... aivan kuin pyhimykseen. Eikä se osaa\nsen enempää liikahtaa eikä puhua.\n\n\"Tule mukaani. Minä kostan vielä ... kostettavani ja...\", hengittää\nTapo vihdoin Notburgan huulia kohti, katse anovana ja selittävästi.\nMutta sanat olivat huokuneet yhä vain kostoa. Ne riipaisevat neidon\nsydäntä, sillä niiden alta huurusi tuli ja veri.\n\n\"Pyhänhäväisijä, kirkonpolttaja!\" Notburga sai huudahtaneeksi\nraskaassa ahdistuksessa. Ja samassa hän tarttui riuhtaisten miehen\nvyöhön: \"Ruumiinryöstäjä...\"\n\nViimeinen sana nosti Tapon hitaasti seisaalleen. Entinen ylpeys\nsoinnahti äänestä hänen vastatessaan: \"Tämä on sotasaalis! Miekka ei\ntunne armoa ... Hämeen hävittäjille.\"\n\nNotburgakin oli noussut, hänen vartalonsa korkeni. \"Sitä kirkkoa\nrakennettiin kristittyyn seutuun eikä pakanakorpiin.\"\n\n\"Sastamala on yhtähyvin Hämettä kuin Pirkanmaakin. Sinne ei ole\nvierasveristen tulemista!\"\n\n\"Ja mitä hakee Kalsoisten henkipatto vierasverisen naisen luota?\"\nNotburga liekehti suuttumusta.\n\n\"Lupauksen täyttämistä, sen ... olkiseppeleen kantamista henkipaton\nrinnalla!\"\n\nTapo tunsi, että hän puhui toisin kuin tahtoi. Hänen päänsä oli\nollut täynnä kokemiansa vaivoja. Hän oli ajatellut kertoa, miten hän\noli uinut takaa-ajettuna Liuttulansalmen yli, jossa myrkynviheriä,\nlöyhkänmakuinen petäjänpöly ja laumana ajautuvat, hotot pajujen ja\nraitojen kissat olivat tukehduttaa hänen läähättävän kurkkunsa.\nSiitä hän olisi tahtonut kertoa, matkastaan suonevoja pitkin\nkotitanhuville, hiukaisevassa nälässä, nähdäkseen miten kototalo oli\npalanut poroksi ja oma maammo löytämättömissä.\n\nEnnen kaikkea hän oli aikonut puhua siitä, miksi hän ei ollut edes\njäänyt Ruoselälle tai Huuhkojärvelle. Sarijoutsen ja Kainuttaren\nsynnyntärakkaus, heidän uintinsa henkipattojen korpeen oli\nvahvistanut hänen, takaa-ajetun, mielen. Hänen oli _täytynyt_\ntulla. Heidän molempien piti samalla tavalla uida rinnakkain yli\nkuolemanselkien ja sitten ... yhdessä vaeltaa henkipattoina hämärässä\nkorvessa, elää kalasta ja metsänriistasta jalankäymättömillä\ntakamailla, kunnes oli tullut aika palata ja kostaa...\n\nSellaiset mielenkuvat olivat liikehtineet aarretulina suolta suolle,\nyöstä yöhön, hänen vaeltaessaan summattomat erämaat nälkiintyneenä\nhirvaana yli Parkanon vesien Kyrönjoen rantarämeitä kohti.\n\nMutta tuossa seisoi nyt hänen edessään vieras nainen, jolle hän ei\nosannut puhua.\n\n\"Sinä herjaat armoa!\" oli neito taas vastannut. \"Luuletko sinä, että\nmanna sataa taivaasta kirkonpolttajalle? Se on kuolemansynti!\"\n\nSanat pelkästään särisivät Tapon korvissa. Hän oli uponnut yhä\näskeisiin näkyihinsä.\n\n\"Miksi on oma heimosi tuominnut sinut henkipatoksi?\" Tämän kysymyksen\nTapo kuuli selvästi. Katkera uhma sai hänet vastaamaan yltiöpäisestä\nsen enempiä selittämättä: \"Salamurhasta, ryöstöstä ja murhapoltosta!\"\n\nNäistä iskuista Notburga valahti tuohenkalpeaksi. Hän ei enää\njaksanut taistella tuon luonnottoman hirviön kanssa.\n\nHän katsoi muualle ja sanoi alistuneesti: \"Niinpä ei minulla ole enää\nmuuta jäljellä kuin ... luostarin portti.\"\n\nNiin raukeat kuin nämä sanat olivatkin, soinnahti niistä Tapon\nkorvaan kaukaista rakkautta. Ne yhtyivät hauraana liekkinä hänen\näskeisten näkyjensä virvatuliin. Ja hän huudahti: \"Olen syytön\njokaiseen niistä, kuten olen vannonutkin!\"\n\nNotburgan kasvot valaistuivat. Hän ojensi kiihkeästi kätensä: \"Vanno\nse minulle, vanno ... pyhimysten ja Kristuksen hikiliinan kautta...\"\n\nMies synkistyi jälleen. Hän tunsi jollakin tavalla tulevansa\nepärehelliseksi tai alentuvansa nöyristelijäksi, jos hän nyt ryhtyisi\ntavailemaan käskettyjä sanoja. \"Olen vannonut tuleen ja miekkani\nkautta ... meikäläisten tapaan ja se saa riittää!\" Äänen vakavasta\nkaiusta, koko miehen olemuksesta neito tunsi, että se vala oli yhtä\nvarma kuin enkeli Mikaelin totuuden vaaka. Mutta oli aivan kuin isä\nJohanneksen henki olisi pitänyt hänet kahleissaan. Hänen täytyi\njatkaa hurskaita näkyjään.\n\n\"Ota kaste, Tapahaiseni\", hän rukoili, lähestyi rakastettuaan ja\nkurkoitti molemmat kätensä hänen alastomille ryntäilleen. \"Ota\nkaste\", hän toisti, \"ja vaella kauas ... katumuksen tekijänä...\"\nJollain tavalla hän tahtoi tehdä tämän kaiken Tapolle niin\nhelpoksi kuin suinkin ja lisäsi iloisen houkuttelevasti: \"Ei sen\nkauemmaksi kuin Visbyn Pyhän Hengen Huoneeseen, joka on itsensä\nKatariina-marttyyrin suojeluksessa. Rosmariini, lavendeli ja tymia\nkasvavat sen tarhassa. Niiden tuoksu antaa katujalle uuden sydämen ja\nuuden hengen...\"\n\nSanat olivat hymisseet suloisena rakkaudentunnustuksena. Tapo\ntunsi elävien sormien hyväilevän rintaansa. Hän kuunteli kuin\nhoukuttelevaan uneen voipuva.\n\n\"Lähde, Tapahaiseni, lähde\", tuli entistä kiihkeämmin. \"Sen holvissa\nkantaa kolme enkeliä hikiliinaa, keihästä ja ristiä Kristuksen\nkärsimyksen muistoksi. Ja ne parantavat totisen rukoilijan kaikesta\nomantunnon vaivasta, vaikka hän olisi tehnyt ryövärin töitä...\"\n\nHyväilevät kädet, rukoileva ääni, pyhät kuvat, jotka muistuttivat\nAnukka-emon tarinoita, olivat hukuttamaisillaan jokaisen omapäisen\najatuksen Tapon aivoista. Mutta Notburgan vertaus ryöväriin iski\ntaas vääränä syytöksenä häntä vastaan. Pitikö hänen ryömiä jonnekin\n...kontata muka ... kuvien alle ja katua tekemättömiä konnantekoja?\nSiinä oli taas jotain petosta hänen rehellistä miehuuttansa vastaan.\nSe oli sitä paitsi jollain tavalla kavallusta koko heimoa kohtaan.\nPitäjän- ja heimokäräjät olivat uskosta päättäneet kristityssäkin\nHämeessä eivätkä ketkä tahansa, jollei sattunut olemaan orja tai\nnöyräpäinen läksijäin.\n\n\"En ole ryöväri\", hän jurahti vihdoin. \"Olen päällikkö, joka voi\nottaa kasteen vain heimonsa kanssa.\" Ja yhä tuimistuivat hänen\najatuksensa: \"Eikä ole meillä tapana nöyristelemällä ansaita\nnaittilasta!\"\n\nNotburga oli loitonnut, jäykistynyt taas paikalleen.\n\n\"Eikä ole tässä uskosta kysymys\", Tapo kuohahti uudelleen.\n\"Kummallekin riittäköön omansa.\"\n\nAivan kuin saavuttamattoman kaukaa kuului Notburgan vastaus: \"Tiedän\nkyllä ... sinulla on maahiset ja manalaiset, vainajain pimeät henget,\npolttoroviot ja uhrit, mutta ... sinulta ja sinun uskoltasi puuttuu\n_taivasta_, niin juuri... taivasta ja armoa...\"\n\nMies ei vastannut. He puhuivat kahta eri kieltä. Tuo nainen on\nryöstettävä, huusivat hänen metsäläisvaistonsa. Se on kannettava\nkorpeen ja heitettävä lapinkanana ryntäitten alle. Mutta tietämättään\ntuo sama metsäläinen oli arka tämän rakkauden edessä, joka oli\nsiittänyt häneen kummallisia, käsittämättömiä kuvajaisia.\n\nHän ei osannut vastata mitään. Häneltä oli viety kaikki. Täällä oli\nvastassa verinen vihollinen, ja ... muotopuolet pyhimykset, tuolla\n... omassa maailmassa, vainolaiset, korpirosvot. Hänen oli nälkä.\nRuumis oli jonkinlaista hottoa puuta, jonka mäihäkin oli pelkkää\nkuivaa kuorta...\n\nHe seisoivat yhä sanattomina.\n\nKauppalinnasta päin kuului pitkä huuto. Tapo jännittyi\nsilmänräpäyksessä. Ajetun metsänriistan vainu havahdutti hänet,\nkuten jo sadat kerrat näillä henkipaton taipaleilla. Hän kyyristyi,\ntunkeutui tiheikköön ja sujuttautui nopeasti saaren pohjoisrannalle.\n\nAluksi hän ei nähnyt mitään epätavallista. Oikealla, suomalaiskylän\nkennäällä, kävelivät vartijat. Mutta Ristinkukkulalla on hänelle\njotain uutta. Mahtava lankkuristi seisoo yhä paikallaan. Mutta sen\nvieressä on kohoamassa keskeneräinen rakennus, jonka telineillä\nliikuskelee kirvesmiehiä. Katselija hymähtää: \"Kirkkopa tietenkin ...\neivät riitä pelkät ristit.\"\n\nMiehen käskevä huuto kuuluu jälleen, ja kolme raskasta merivenettä\nsoutaa jonossa salmesta kiertäen pääsaarta. Etumaisessa aluksessa\nseisovan päällikön Tapo tuntee ensi näkemältään. Se on Astulf, jonka\nhän luuli surmanneensa Salonsaarella.\n\nVeneet näyttävät olevan jotain etsimässä. Astulf viittoo suuntaa,\npälyillen molemmille rannoille. Siinä Tapo huomaa melkein edessä\nNotburgan pienen veneen, joka oli vain puolittain vedetty pensaston\nsuojaan.\n\nNe hakevat linnanneitoa, isäukko on huolissaan. Samassa hän on kiinni\nveneen kokkarenkaassa ja vetää sen syvälle pensaikkoon. Hän on nähnyt\ntarpeeksi ja juoksee takaisin talaalle.\n\nNotburga kiirehtii häntä vastaan. Tapo seisahtuu, aivan kuin\nkarttaisi lähelle tulemista. Kysyy jyrkästi: \"Aikooko isäsi naittaa\nsinut tuonne\" -- hän viittaa pohjoista kohti -- \"Perämeren taakse,\nlaamanninpojalle?\" Äänessä on ivaa ja röyhkeyttä. Vaara oli pannut\ntaas kiertämään hänen miehiset verensä.\n\nNotburga vastasi tapaillen, ikäänkuin olisi nyt vasta muistanut\nsenkin vaaran olevan uhkaamassa: \"Vanhempiaan tulee totella,\nmutta ... minun äitini pyhä Neitsyt on keksivä kyllä keinot ...\nHaalogalannin Thore-ritariakin vastaan.\"\n\nTapo naurahti katkerasti. Mutta terästyi vieläkin lujaan sanaan:\n\"Meillä päin on paras keino sellaisissa tapauksissa naittilaan\nryöstö!\" Hän heilautti kättään, loikkasi rantakiville, työnsi\nkahlaten ruuhensa ulommaksi ja heittyi sen airoihin. Vartalo\njännittyi pyyryistä vetäessään ajatuksettomasta uhmasta, joka\nkuitenkin jollain tavalla ilahdutti ja tyynnytti rannalla seisovan\nNotburgan sydäntä.\n\nEtsijäin huutoja kuului pohjoisrannalta, mutta neito ei liikahtanut\npaikaltaan, ennenkuin ruuhi oli päässyt vastarannalle ja sen soutaja\nkadonnut pimeään korpeen.\n\n\n\n\n15.\n\nSynsiän erämaissa.\n\n\nKolme henkipattoa on harhaillut koleat syysajat Pohjois-Päijänteen\njylhiä rantoja.\n\nKaksi niistä, Kainutar ja Sarijoutsi, ovat vaeltaneet viikko\nviikolta, sen enempiä kenenkään vainoamatta, Vanajalta Kukkian kautta\nPäijänteelle ja tämän länsirantaa, Juokslahden kupeitse, kapean\nsalmen niemenkärkeen, jossa kyyhötti jonkun sääksmäkisen syystyhjä\nkalasauna.\n\nJa tänne, marraskuun jo vetäessä salmea ohueen jäähän, joka näytti\nvieläkin melkein notkahtelevan selällisten maininkien paineesta, oli\nviikon verran taaksepäin hakenut tiensä myös Kalsoisten vainottu\npäällikkö.\n\nHän oli pyrkinyt Vuojolasta kohti Näsijärven taipaleita, tavatakseen\nMiehon, Rautaparran tai muita omanpuoleisia kalasaunoilta. Mutta\nKurjen Toran ja Aimoisen miehiä oli täälläkin pakolaista väijymässä.\nSyysvihurin kahisuttamassa kaislikossa hän oli saanut seisoa erään\nillan pimeän tuloon saakka eksyttääkseen vainolaiset ja oikaistakseen\ntaas korpien kautta idemmäksi, Keuruselälle.\n\nTäällä, Kaukos-ukon uudistalossa, hän oli hetken lepuutellut\nnääntyneitä jäseniään. Mutta rauhaa hän ei ollut saanut. Oli saatava\ntietoja omahisista. Oli koottava edes kourallinen miehiä, joilla\nsaattoi nousta vastarintaan mihin tahansa, mikä vapahtaisi tästä\nkurjasta kulkukoiran elämästä.\n\nKaukosen isännältä hän oli saanut vanhan miekankalsun, pahasti\nlientyneen jousen ja viinellisen mukkapäisiä vasamia. Nyt hän saattoi\nelää syysriistasta ja tehdä uusia suunnitelmia. Kaukos-ukko oli\nlupautunut sanan viejäksi kotolaisille. Ja hän itse oli työntynyt\nyhä idemmäksi, Keiteleen eteläpohjukkaa kohti, Paadentaipalelle,\njosta kulku oli vähitellen kääntynyt Päijännettä kohti. Sillä hänellä\noli talttumaton himo päästä Kurjen Toran valtamaille, joko jollain\ntavalla yllättääkseen tuon verivihollisensa tai hakeakseen ainakin\nKaule-vainajan kotakuntia, joilta hän saattoi nostaa veroja, ehkäpä\nsaada miesvoimaakin ympärilleen.\n\nNyt hän on vihdoin tavannut kaltaisiansa, Sarijoutsen ja Kainuttaren,\njoiden kanssa hän on lyöttäytynyt yhteiseen elonpitoon.\n\nOh parhaillaan marraskuinen aamuhämärä. Tapo havahtuu perälavitsalla.\nKainuttaren ja Sarikan tasainen hengitys kuuluu kiukaan vieriltä,\nlattiataljoilta. Unen lämpöinen huoku tekee hänelle hyvää. Se on\nsellaista onnea, joka ei ole häntä, toivotonta miestä, varten.\nMutta sittenkin ... hän hengittää tuota tyyntä henkipattojen\nrakkaudenlämpöä sieraimiinsa. Se ikäänkuin lievittelee myrkytettyjä\nveriä, katkeria kostonhaluja, jotka yhä täyttymättöminä näännyttävät\nruumista ja sielua. Jokainen hänen unensa on ollut rauhatonta\nkavahtelemista ja jokainen päivä on ohut pelkästään oman henkiparan\npelastelemista ... joitain näkymättömän kaukaisia tekoja varten,\njoiden täytyi tulla, täytyi, vaikka hänet pantaisiin niitä odottamaan\niästä ikään ... tukehduttavassa kalmistohaudassa tai kristittyjen\nhelvetinpaateroilla.\n\nNyt, tänä varhaisaamuna, hän tuntee hengittävänsä noista nukkuvista\nolennoista itseensä salaperäisiä voimia, ja hänen mielensä on\npitkästä aikaa melkeinpä rauhallinen. Ei muuta kuin nousta, panna\ntulenpalo kiukaansilmään, ja olipa tämä olo aivan kuin omilla\nkalasaunoilla ennenmuinoin ... kolkkakalassa puuhailemista.\n\nSeinäluukusta, itärannan kelmeästä kuullosta, hän näki, että päivä\noli jo alkamassa. Oli jo oikeastaan aika lähteä riistanhakuun.\nHän nousee, ottaa seinältä viinensä ja jousensa ja työntyy ulos.\nTäällä hän nousee sivummalla kuukottavaa aitankoppaa kohti. Mutta\ntuskin hän on päässyt puoliväliin rohisevaa pihapolkua, kun värähtää\nselkäpiissä. Hän aavistaa kuulleensa huudontapaista. Ja se oli kaiken\nlisäksi kuulostanut naisäänen kirkaisulta. Hän seisoo hievahtamatta.\nNyt kantautuu miesten karjuntaa vastarannalta. Katse kiertää\nnopeasti ympäristöä. Ruumis vapautuu jännityksestä. Tuollaisen ...\npariöisen jään yli ei pääse edes orava töppösillään, saatikka Kurjen\nkoljonkokoiset rosvot. Hän vetää kuitenkin kalahaasiasta lujan\nriu'un, jolla ainakin ulottuu, jos sattuisi joku hullu yrittämään\nrantaa kohti.\n\nAamunkajo levittäiksen jo lavealti mustaa jäätä pitkin vihertävänä,\nhimmeänä myrkkynä. Mutta vastarannan pimennosta, joka syveni\nSynsiön pitkään lahteen, ei silmä kyennyt vielä mitään erottamaan.\nSieltä kertyi vain hitaasti kammoa rinnan puoleen. Martaitten\npäivä oli vasta melkeinpä kantapäillä. Eivätkä päässeet aina\nkeyrittäret, vainajain henget, oikeassa hetkessä solahtamaan takaisin\nmanaloihinsa. Niitä saattoi yhäkin raukkoja jos toisiakin uikuttaa,\nhuutaa, liitäen harhailla tai lentää maita myöten.\n\nYhä oneammin liikahteli Tapon mielessä, aivan kuin joskus poikana,\nkun ohuella, mustalla syysjäällä nousi kummaa kammoa jään alta,\npimeistä syvänteistä.\n\nNyt se oli varmasti naisen ääntä! Ja se kuului... vainajan pillin\nääneltä, mutta huikeammalta kuin mikään muu ääni. Ja tuolla! Nyt jo\nulohtaalla rannasta liitää kutistunut haamu jäätä pitkin. Sen juoksu\nja koko liikehtiminen on epätodellisen kevyttä kuin keijavaisen\ntanssimista aamuöisellä vuorenrinteellä.\n\nMutta ei auttanut henkipaton liikoja kammahdella. Tapo iski yhä\ntarkemmin katseensa liitävään olentoon. Tämä lensi nyt viistosti\nsuoraa viivaa eteenpäin, kohti salmenkeskistä saarta. Se liikkui\ntavattoman nopeasti ja hukkui saaren rantapensaikkoon, jonka huurre\njo alkoi paistaa yhä kirkastuvassa aamussa.\n\nPakeneva olento ei näyttänyt tarvitsevan kotvaksikaan\nhengähtämisaikaa. Se on jo lähtenyt saaresta ja kiitää nyt kohti\ntämänpuoleista rantaa. Tapo työntyy jään rajaan, sillä lopultakin hän\nkäsittää tulijan järkiolennoksi, koska se oli osannut kerran ottaa\nsaarenkin pakomatkansa avuksi.\n\nSe lähenee pienenä keränä, käy yhä selvemmin naisen muotoiseksi ja\nhiihättelee viimeiset sylenmitat suoraan Tapoa kohti, käsivarsien\nväliin, solahtaen samassa menehtyneenä kivenkaljamalle.\n\nSiinä näyttää tyttö satuttaneen polvenlumpionsa, koska voihkaisee\ntuskasta eikä pääse ylös. Se on kannettava saunaan lavitsalle,\ntyttöriepu. Sehän saattoi jäätyä ihan kouriin. Ei muuta yllä kuin\nhihaton sarkanuttu paidan lisäksi, ohut hame ja risoiksi menneet\nlapinmalliset ruojuskengät jalassa.\n\nMutta jäältä oli taas alkanut kuulua ääniä. Tyttö havahtuu\ntainnoksistaan. Hän nostaa päätään. Kalsoisten lapinkanan,\nNokke-tytön, kasvot katsovat ylöspäin Tapoa kohti. Hänen silmissään\non hämmästynyttä iloa, mutta huulet vapisevat yhä hätää: \"Tapa ne\nkaikki, tapa, sinua hakevat ... Kurjen Toran miehiä...\"\n\nSaunan ovelle on ilmestynyt Sarikka, kädessä nuijantapainen ase.\nTapo viittaa. Myös Kainutar on työntynyt pihalle. Hän saa huolehtia\nsaapuneen lavitsalle toipumaan.\n\nKolme miestä juoksee suoraa vauhtia yli salmen. Jo putoo yksi\njäihin. Ja kuuluu pitkää, toivotonta huutoa, kunnes ääneen yhtyy\nuusi avunhuuto, toisenkin miehistä upotessa murtuviin jäihin. Mutta\nkolmas ei hellitä. Juoksee kepein askelin, etenee hiihättämällä, ei\nsyöksähtele eikä hidastele.\n\nTapo viittaa käskevästi Sarikalle. He painautuvat rantakivien\nsuojaan. Juoksija näyttää pyrkivän vasemmanpuolista laakeahkoa\nkalliota kohti.\n\nTapon silmät välähtävät. Hän loikkaa kalliolle vastaan. Tulija\nnäyttää äkkäävän yht'äkkiä vihollisen edessään, mutta ei kykene enää\nmuuttamaan suuntaa. Hän luisuu vasten tahtoaan odottavan miehen eteen\nkallion alle. Silloin ... pitkä näreestä palhottu riuku putoo hänen\npääkuoreensa, jää murtuu yht'äkkiä melkein pyöreäksi avannoksi. Lyöty\non kadonnut kuin vetehisen ahmaisemana olemattomiin. Tuonnempaa,\nsalmelta, lakkaavat hukkuvain huudot vähitellen kuulumasta.\n\n\"Ei ole, eipä ole ... sananviejää\", Tapo tokaisee Sarikalle,\njoka on tullut hänen vierelleen. Miehet hengittävät pakkasaamuun\ntyytyväisistä sisuksistaan paksua huurua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin oli noussut Kalsoisten Tapolle keskeltä manalanpimeää\nvuodenaikaa kaukaista valonhäivettä. Hän oli saanut edes kerran iskeä\ntakaa-ajajiansa upoksiin.\n\nJa Nokke-tyttö oli hänelle aivan kuin kevään ensimmäinen västäräkki,\njoka viipotellen rantakivillä kertoo eteläisemmistä rintamaista.\nJokainen sen tuoma viesti avasi pieniä päiviä hänen elämänsä\nhirvittävään routaan.\n\nKotomailla elettiin sittenkin. Entinen pajaorja, Torko, oli\npelastanut hänen äitinsä vainolaisjoukkojen hyökätessä Kalsilaa\nvastaan. Oli soutanut emon ja Nokke-tytön Laukonlahteen ja sieltä\nperimmäisille takamaille, piilopirttiin. Mieho paikkaili yhä\nhaavaansa kotolavitsalla. Mutta Rautaparta, joka oli jäänyt Taposta\nnääntyneenä Liuttulan salmen rantaan, oli jo ryhtynyt ajamaan\nKalsoisten asiaa. Hän oli lähtenyt avunhakuun Karjalaan, Tiurilaisen,\nPelkosen ja Kaplahaisen pateille.\n\nAnukka-emo oli hänen, ehtoisensa, vuoksi vointunut sairaslavitsalle\nja nähnyt näkyjä. Eikä hän ollut saanut rauhaa, ennenkuin Torko oli\ntuonut Kaukos-ukolta viestin pojan olinpaikasta ja Nokke-tyttö oli\nlähtenyt häntä etsimään.\n\nNämä uutiset olivat Tapolle kuin kirpaiseva poltinrauta pakkasen\npanemille haavoille. Hän oljenteli mietiskellen muutaman päivän.\nOli taas tuossa lähettyvillä omahinen, kotopirtin hyrräävä kissa,\nNokke-tyttö. Ja oli sen kiepsahtelevassa, pehmeästi pyörivässä\nolennossa yhtä hyvin löylynlyöjää ja päänpesijää. Se huuhteli\nhuoltuneesta rinnasta näkymättömiin eräät liian hienot, vierasverisen\npyhimyksen sormenjäljet, jotka viimeiset pakotaipaleet olivat\npoltelleet niin kipeinä orvaskettä, ettei niitä ollut uskaltanut edes\najatella.\n\nYhäkin oli olo pelkkää odottamista. Mutta nyt hän metsästeli Sarikan\nkanssa toisentapaisena kuin tänne tultuaan. Talvenvaraa alkoi\nkarttua rutosti pihansyrjän aitankoperoon. Eikä hän enää hellittänyt\nyhtämittaa, yöllä ja päivällä, tarkkailemasta pian hankkiutuvia\nselkiä Synsiään ja Rutalahteen päin, josta hyvinkin saattoi\nilmestyä lapinraitoja muuttomatkalla talvisille asentopaikoilleen.\nKaule-vainajan poika, Juoksa, ja tämän Rauni-sisar, jonka hän oli\npelastanut Kurkelaisen kourista, oli haettava heti, kun oli purkanut\nlunta sen verran, että saattoi pitkätkin taipaleet kalhulla potkaista.\n\nPakkanen alkoi jo paukkua. Vieläkään ei ollut tavattu\nihmisennäköistä, ei peskiäijää eikä vainolaista.\n\nMutta eräinä päivinä oli kuu käynyt kehättömäksi, mikä ennusti\npurkuilmojen tuloa. Jo oli muutamana aamuna noki palanut padan\npohjassa senkin jälkeen, kun se oli otettu liedeltä. Lisäksi olivat\nalkaneet pitkät itätuulet, jotka aina olivat ennustaneet ilkeitä\nilmoja.\n\nTapo kävi levottomammaksi päivä päivältä. Sarikka on veistänyt\nlujasta kuusipuusta lylyä ja petäjästä kalhua, mutta työ on hidasta,\nsillä henkipatoilla ei ole sen ehompaa kirvestä kuin löydetystä\ntuuranterästä tehty koje, puhumattakaan muista työkaluista.\n\nJo aikaisemmin syksyllä, peurojen kiima-aikana, oli Sarikka saanut\nnuijituksi kaksi hatarasarvistaan osmonsolmuun juuttunutta hirvasta.\nJa nyt peurojen alkaessa yhtyä laumaksi Tapo oli saanut yllätetyksi\nvasoja johtelevan vanhan naarasporon. Nokke ja Kainutar olivat\nkuroneet kokoon lujat peskintapaiset mekot henkipatoille. Ja näiden\nelikoitten koipinahoista Tapo parhaillaan, ilmojen lopultakin\ntyönnyttyä seliltä oikeana lumipurkuna, leikkelee sopivia kaistaleita\nkalhun pohjanahoiksi.\n\nNokke on hakemassa aitasta varastoon pantua rasvaa lylynpohjan\nluistattamiseksi, kun ei ollut tervan näköistäkään sen paremmaksi\npaahtimeksi.\n\nLapintyttö pujahtaa ovesta silmät säikähtyneinä. Pohjoisesta päin oli\najanut pitkä pororaito ja kadonnut Synsiänlahden pohjaa kohti.\n\nMiehille tuli tulinen kiire. Se saattoi olla hyvinkin Kaulen\nperikuntaa, joka pyrki Soiniemen takaisille vanhoille jäkälämailleen.\nMutta Nokke oli kadonnut, hetken seisottuaan pelokkaan näköisenä,\ntakaisin pihalle.\n\nKainutar on ryhtynyt sulattelemaan peuranihraa hitain, levollisin\nelein, sillä hän oli entistäänkin muhkeampi kantaessaan viimeisiä\naikojaan Sarikalle esikoista. Tapo on tarttunut vuolemaan sompasauvan\nyläpäähän veistettyä lapionmuotoista lapaa, joka oli oleva hyvään\ntarpeeseen kaivettaessa korpiseen hankeen yöpymäsijoja.\n\nMutta keskellä touhua on Nokke taas pujahtanut saunaan. Ja nyt on\nhänellä kainalossa kömpelötekoiset sivakat. Ne oli nekin saatava\nrasvatuiksi.\n\nSarikka hymähti tietävästi, sillä hän oli Noken aneluista ne tyttöä\nvarten veistänyt. Mutta Tapo hähähti hämmästyneenä, ne kun oli tehty\nsalassa, hänen kiertäessään joka-aamuiset ansapolut.\n\nJa yhä enemmän hän hämmästyi, kun Nokke ilmoitti tahtovansa isäntänsä\nmukaan. Kuka oli rakentamassa havumajaa asentopaikoille, jollei hän,\ntaitava Nokke, ollut mukana? Ei ollut heillä moniakaan nahkaisia\nlämmikkeiksi. Hän oli valvova nuotioita yöt läpeensä, kun isännän\npiti levätä riistanajosta ja hiihtämisestä. Ja kuka osasi sen\nparemmin säilyttää rasvan kalassa ja linnussa, kun oli paistettava\nrassissa riistaa? Hänen täytyi päästä mukaan matkalle, joka saattoi\nkestää viikkoja.\n\nNiin tyttö pyyteli ja selitteli. Mutta salaisimmista syistään, jotka\nolivat hänelle pyhistä unista selvinneet, hän ei puhunut sanaakaan.\n\nMonen monina öinä olivat hänen oman heimonsa suojelushenget, autuas\nsaivokansa, joka asui pyhissä vuorissa, seitapahtaitten suojassa,\nnäyttäneet hänelle ennusmerkkinsä. Unessa, joka yö samannäköisesti,\nolivat hyvänsuovat henget hänelle lähettäneet kummat kutsunsa.\nSiinä oli ollut aina pelkkää kevättä. Menneen syksyn puolukka ja\nsianmarja olivat nostaneet hangen alta raikkaat marjansa, joita hän,\nmuka muinaisen kotosiljonsa lähettyvillä, söi syömistään kilpaa\nlumivarpusten kanssa. Ja joka kerta oli hänen tyttöaikansa pyhä\nkissa, käpäliään lumipäivillä aristellen, häntä seuraillut.\n\nMutta olivat olleet ennusmerkit sitäkin selvempiä. Aina oli ollut\nkäki kukkumassa. Se oli näyttänyt hänelle punaiset jalat, mikä\nmerkitsi unessa henkien kutsua onnellisen saivokansan joukkoon. Ja\nse oli kukkunut kuin joikumalla, niin että sen sanatkin saattoi\nymmärtää: \"Ei kuule, ei kuule, voia-voia-naa, ei kuule nääntynyt\nkirjovalkko voi-voi-naa, ei kuule kevätkäkeä nun-naa-naa!\"\n\nJa se joiku oli tarkoittanut hänen omaa nimikkoporoansa, joka oli\nollut valkean kirjava ja jolla oli ollut kuononpäässä valkea täplä,\npyhän uhriporon merkki.\n\nOliko ihme, että hänen täytyi pysytellä isäntänsä lähettyvillä. Se\ntarvitsi häntä, pienen pientä uhriporoa, joka oli varjeleva kevääseen\nsaakka vaarojen alaista miestä.\n\nSarikka oli sitä paitsi hänen liittolaisensa. Lapinheimoinen nainen\noli hyvä turva Synsiän puolella, jossa kotakansa oli vielä melkein\nkokonaan veroon alistamatta. Se oli käynyt nimellisiä isäntiään,\nsääksmäkisiä ja pirkkoja, vastaan epätoivoista, säälimätöntä\nsalasotaa vuodesta vuoteen.\n\nSen siljoille ei ollut hyvä umpimähkään suksiansa sujahuttaa\nyksinäisen eränkävijän. Oli viisasta ottaa mukaan lapinkana, joka\nsaattoi vaaratta urkkia tuntemattomien lapinkylien mielialat.\n\nJa niinpä kävi, että seuraavana aamuna oikaisi salmen yli kaakkoa\nkohti Kalsoisten Tapo, jäljissään ilomielisenä sivakoiva, paksussa\npeskimekossaan keränmuotoinen orjatyttö.\n\n\n\n\n16.\n\nLapinkanan seitauhri.\n\n\nVanhanselän pohjoislaitamalla, josta urkenee ohi pyöreän Pärnäsaaren\nsyvä väylä jylhien vuorten lomaan, liikkuu huikaisevassa vihurissa\nkaksi outoa näkyä.\n\nEdellä kulkee kovakohmaista lunta ahkiokulu ja tämän edessä vanha\nvaatimenluuska. Mutta poro juoksee laihuudestaan ja vanhuudestaan\nhuolimatta sellaista vauhtia kuin olisi lapinnoitien Jabme-akka\nimenyt viimeisetkin aivot sen päästä, ja se nyt tölväisi näkymättömän\nsaivokansan ajamana, päättömänä ja hulluna, kohti kuolemaa.\n\nJäljessä, noidutusta porosta kaukana, hiihtää väljässä peskissään\nlapin-Nokke ajaen toivottomana takaa tuota noiduttua eläintä.\nRaskas turkki painaa hiottavana taakkana. Mutta hän ei voi sitä\nheittää tienoheen, sillä sitä juuri hän on hiihtämässä tuonne\nkuolemanahkioon, jossa makaa tainnoksissa alaston mies, Kalsoisten\nTapo.\n\nTyttö on näkevinään läpi välimatkan ja sokaisevan tuiskun onnettoman\nisäntänsä, joka makaa kalma ryntäillään ahkion pohjalla. Hänellä\nei ole rihmaakaan yllä. Mutta hänet on köytetty lujin niiniköysin,\nhievahtamattomaksi matalalaitaiseen lapinrekeen.\n\nPari aamua sitten he olivat yöllisellä asentopaikallaan joutuneet\nnokinaamojen käsiin. Nokke oli hetkiseksi nukahtanut aamu-uneen. Hän\nherää siihen, että hänet kiskaistaan käärönä syrjään, ja hän näkee\nkauhukseen, että isännän kaulaan ja jalkoihin oli heitetty suopunki.\nHe olivat joutuneet synkimmän lapinruhtinaan, Jauva-äijän, valtaan.\n\nKen Hämeen miehistä makasi sen ukon suopungissa, sitä ei säälitty.\nJokainen sääksi, Rengon mies tai pirkka sai hänen kotakäräjissään\nvain kuolemantuomion. Ja näin oli käynyt Taponkin. Mieshogieshen\npoikien orjuuttajana, lapinkanan ryöstäjänä ja pirkkalaissutena hänet\noli päätetty ajaa Rota-aimoon, lapinpoikien helvettiin, jossa pimeän\nhenki Rutu oli hänet syövä lepyttimikseen.\n\nMikään puhe, houkutus tai uhkaus ei ollut auttanut. Pirkkalainen\npäällikkömies oli harvinainen saalis. Se oli uhrattava, jotta\nsaivo-henget antaisivat suuret voimat lapinkansalle uuteen sotaan\nHämeen tarolaisia vastaan. Kotakunnan myrrysmies Gouka, joka osasi\nlentää sekä tuuliaispäänä että tulenlieskana, oli sen sanonut ja\nvangitun kohtalon vasaroinut arpakalvoltaan kaikkien nähtäväksi.\n\nNiin oli avuton uhri riisuttu alastomaksi, köytetty ahkioon ja\nvaljastettu tämän eteen vanha kirjava poro, jonka utareet oli\nrupitauti pöhöttänyt ja laihduttanut ruumiiltaan sellaiseksi\nluuskaksi, ettei se näyttänyt kykenevän muuta kuin laahaamaan\ntakaruumistaan. Tällainen elukka ei ollut koskaan ensimmäiseltäkään\nselältä jaksava ihmisten ilmoille.\n\nSiksi olikin Gouka lovensyvässä hurmiossa huudahtanut, lyödessään\nvaadinta selkään: \"Syö, Jabme-akka, syö kerrankin ... luunytyä ja\npakkasen paistama susipirkka!\"\n\nNokke oli hiihtänyt vangitun isäntänsä jäljessä, kuunnellut\nkotalouteitten takana käräjänpitoa ja vaatimen hoiputtua jäälle\ntyöntynyt sivakoillaan perässä, kaartaen kenenkään näkemättä\nrantametsään.\n\nMutta tuo hoippupolvinen eläin oli ollutkin jo selän puolella\njuoksemassa, vauhkoutuneena ja hulluna. Se pysähtyy kohta, se\nläkähtyy kuoliaaksi, oli neito hokenut itsekseen ja lähtenyt taas\nhiihtämään.\n\nMutta nyt se jatkaa yhä. Ovat jääneet jo taakse Palavansaaret\nja Kurjenniemet. Se ei pysähdy. Se ei ole tavallinen poro, se\non mananajokas, joka hänen, pienen lapinkanan, on saavutettava\nkiistämättömillä sivakoilla.\n\nPärnäsaaren takaa nousee näkyviin Varpuskallio, lapinkansan\nPassevaara, jolla seisoo kivinen uhriseita. Hiihtäjän kuumeiset\naivot ovat sekoamaisillaan. Niiden ajatukset lentävät pieninä\npakkastiaisina Tuonelanvuorta kohti, sieltä taas takaisin äskeiseen\nkuolemankotaan. Hän on kuulevinaan uudestaan Goukan peruuttamattomat\nsanat: \"Tuossa seisoo arpa, Rutun mustan ratsun kohdalla ... sen on\nkuoltava.\"\n\nLapinkana tuntee nousevan vihan sydämeensä ... pienenä, mustana\neläimenä. Hän on sen suorastaan näkevinään selvin silmin. Hän\nkauhistuu. Hän tajuaa vihaavansa omaa heimoaan, joka ajaa tuolla\nkuolemaan hänen osmeroistansa, hänen punanverevää, liinatukkaista\nisäntäänsä, jonka oma hän on ollut aina jokaisessa unessa ja joka\naamu herätessä...\n\nTällöin, keskellä houreisia ajatuksia, hän näkee kummia, jotka\nsävähyttävät hänen aistinsa hereille.\n\nHulluna juossut poro on alkanut kiertää ympyrää. Ja nyt ... yhä se\njatkaa samaa kiertoa! Ympyrä ei pienene eikä laajene. Meno on yhtä\nhurjaa kuin äsken. Mutta se ei etene. Se ikäänkuin odottaa häntä,\njotta he saisivat yhdessä ajaa ... jonnekin, ihmisten ilmoille. \"Vai\nsiksikö se kiertää, että uhri on jo kuollut!\" tuli kamala ajatus\nhänen huuliltaan äänekkäänä, vihlovana huutona. Luonnonlapsen sydän\noli pakahtua uudesta hädästä.\n\nMutta sivakat työntyivät yhä eteenpäin. Välimatka lyheni. Poro jatkoi\njuopuneena ympyräänsä. Hiihtäjä oli jo katsovinaan ahkion vierestä\nkuollutta, alastonta ruumista.\n\nKun on enää muutama sauvantyöntö välimatkaa, tajuaa tyttö poron ja\nahkion seisovan liikkumattomina. Ja itsensä hän tajuaa seisomassa\nvieressä ja tuijottamassa ahkioon.\n\nJäätynyt mies makasi köysissä sen pohjalla. Sen poskilla oli\nparranuntuva jäähileessä. Tukka oli pienenä nietoksena. Silmillä oli\nlunta kaksi kukkuraa. Ja rinta oli jäänkohmassa.\n\nNokke heittäytyy vainajan päälle. Kokoo kahmaloin lumen pois hänen\nhiuksiltaan, kainaloistaan ja kupeiltaan. Sitten hän avaa lämpimän\npeskimekkonsa. Peittää tällä heidät molemmat. Avaa sarkanuttunsa.\nPainaa alastoman rintansa vainajan kylkiluita vasten. Hän hyväilee\nhuohottavin henkäyksin kaulan, poskipäät ja ryntäät. Hän tahtoo antaa\nelämää tai... juoda kuolemaa; mitään hän ei osaa enää ajatella.\n\nÄkkiä toivoton hyväilijä jää tuijottamaan isäntänsä silmiin. Hän on\ntuntenut rintansa alla kylkiluitten vavahtavan. Ja nyt, tuossa ne\novat... sen ruskeat silmät ... elottoman kaihen peitossa. Mutta ne\novat auki. Ne katsovat kuin elämän takaa ja sittenkin elävinä. Ja\nhuulet liikahtelevat ... ihankuin olisi mies heräämässä kesken uniaan.\n\nMetsäntyttären tarmo herää. Hän nousee. Aukoo köydet. Riisuu\npeskinsä. Riisuu sarkanuttunsa. Nostaa paleltuneen istumaan ja pukee\npeskin hartioille. Hieroo lujin sormin lumella sen alta miehen koko\nruumiin. Ja sitäkin lujemmin hän hieroo jalat. Nämä alkavat punertaa.\nTapo nostaa jo itseään ahkion laidoista. Mutta katse yhä harhailee.\nNiissä näyttää elävän ymmärrys siitä, että hän on elossa. Mutta\nniissä ei ole vielä vähintäkään tajuntaa siitä, missä hän on ja kuka\non hänen lähellään.\n\nNokke kietoo sarkanuttunsa hänen jalkojensa ympäri ja köyttää sen\ntiiviisti. Samoin hän köyttää peskin hänen hartioittensa ympäri.\nIsäntä näyttää liikuttavan huuliaan jotain sanoakseen. Mutta\nnuokahtaa samalla kuin hyvää tekevään uneen.\n\nTyttö katselee ympärilleen ja itseään. Hänellä ei ole enää yllään\nmuuta kuin peurannahkaiset kaationsa ja jäätyneet ruojuskengät. Oliko\nhänen kuoltava ja isännän jäätävä eloon? Ei, ei! Hän joutuu hätään.\nHän haluaa elää yhä uudestaan tuon miehen lapinkanana. Heidän täytyy\nkummankin pelastua.\n\nTuolla ... selän länsirannalla -- hän aavistaa sen -- on jo\nhämäläisten pohjoisimpia kalasaunoja tai uudistaloja. Jos liekin\nmatkaa penikulma, hänhän voi hiihtää tai likistäytyä ahkioon, isännän\nkylkeä vasten...?\n\nNokella on kiire. Selästä lapaluitten alta, vavahduttelevat\nkylmänvihat koko ruumista. Hän kiertää ajokkaan pääpuoleen.\n\nAamu oli ennättänyt jo pitkälle. Ilma oli tyyntynyt. Aurinkoa ei näy,\nsillä se on peittynyt ohuena kuultavan pilviverhon taakse. Ei ole\npilvessä eikä hangella yhtään ainoata valoläikkää, vain unettavasti\nhimertävää valoa, joka täyttää koko avaruuden. Sellainen talvipäivän\nilma on salakavalinta pakkasta, jota ei tunne, ennenkuin se on\npureutunut ytimiin saakka.\n\nNiin ei Nokkekaan vielä huomaa, että hänen rintojensa nisät ovat jo\nsinertyneet. Hän tarkkailee nuokkuvaa vaadinta. Sen suusta huuruaa\ntasainen hengitys. Mutta kaula riippuu kuoleman hervottomana lunta\nkohti, melkein etukoparoitten välissä. Jaksaisiko tuo mihinkään?\n\nHän nosti leuan alta sen turpaa. Ja silloin hän sen näki! Sen\nkuonossa oli laaja, valkea täplä. Se oli jumalan aljo, se oli\nhänen uniensa pyhä eläin. Se ei ollut mikään sairas luuska. Se ei\nollut noidan ruoskan tänne ajama. Se oli itse heitä varten tullut,\nsaivokansan lähettämä. Se tiesi kaikki.\n\nLapinkanan tuli hyvä olla. \"Sinä, sinä, valkeakuonoiseni, sinä,\nkirjavakarvaiseni, sinä saat ratkaista kaikki\", hän hymisi hiljaa sen\nkorvaan. Ja pyhä eläin näytti havahtuvan, melkein virkistyvän. Nyt jo\nhaamaisi lunta herkällä turvallaan.\n\nNokke paneutui ahkioon isäntänsä viereen, joka yhä pysyi istumassa,\nmutta silmät sulkeutuneina. Hän nykäisi ajohihnasta, nykäisi pari\nkertaa. Läimäytti hihnalla sen kylkeä pitkin. Heilautti sen uudestaan\nja uudestaan. Pyhä aljo ei liikahtanutkaan.\n\nKului tovi. Lapinkana nousi hangelle. Asetti ajohihnan isäntänsä\nkouraan. Se pysyi velttona. Mutta Nokke laski kätensä vaatimen\nniskasukaan. Katse nousi jonnekin ... pilviin päin. Siellä,\nitärannalla, liikkumattomassa ilmassa, seisoi Passevaaralla jyhkeä\nlapinseita. Saivoon astuneet omahiset tuntuivat katselevan sen\nkupeilta häntä kohti. Hän hymyili vastaukseksi, kumartui ja huusi\nläheltä vaatimen korvaan: \"Juokse kirjoseni, juokse valkeakuonoiseni,\njuokse tuonne!\" Ja hän osoitti kädellään kohti läntistä rantaa.\nSilloin se tapahtui. Poro työntyi lyhyeen laukkaan, asettui tasaiseen\nmenoon ja loittoni loittonemistaan.\n\nLapinkana oli noussut suksilleen. Jokin elämisen vaisto sai hänet\ntyönnältämään ne muutaman askelmitan ahkion jälkeä pitkin. Mutta\nsilloin kopristi rintojen alta Kalmanpojan rautanäpit. Ja hän katsoi\nitseään. Iho oli kalpea ja tunnoton, nisät olivat muuttuneet mustiksi\nmarjoiksi. Hän väsähtyi paikoilleen. Pyhä aljo oli arpansa tehnyt.\nSe oli pysähtynyt mustan ratsun kohdalle. Ja hän kääntyi seitavuorta\nkohti.\n\nSuloinen, syvä haikeus sydämessä ja kalmankynnet, nyt enää kipua\ntekemättä, syvällä ruumiissa hän alkoi hitaasti jutaa saivokansan\njumalan kuvaa kohti.\n\nHän ei enää ajatellut, mutta kuitenkin hän muisti noita uljaita\nosmeroisia, joille lapinkana oli kuin paleltunut tiainen varvikossa.\nNiiden täytyy jäädä eloon, sillä niiden piti taistella loppumattomiin\nsuurista, kummallisista asioista, joita ei pienen lumivarpusen\ntarvinnut ymmärtää.\n\nPyhä seita läheni ajattomana ja ajatuksettomana. Sen alla oli\nalinomainen kevät. Siellä oli hänen pyhä kissansa. Siellä istui\nvireällä oksalla, joka puunsi kuin hänen kaunein korunauhansa,\nkäki kukkumassa. Ja pikkuvalkot, pyhät vasat, söivät ikuista,\nheleänsinistä jäkälää.\n\nJa kun hän tuli vuoren juurelle, eivät hänen huulensa enää\nliikkuneet, mutta ne hymisivät kuitenkin viimeistä, pyhää joikua:\n\"Voitelen, voitelen pyhää seitaa, voiaa-voiaa, nun-nun-naa...\"\n\n\n\n\n17.\n\nJumalantauti.\n\n\nKalsoisten Tapo ei muistanut koskaan tätä ennen osanneensa ajatella.\nOli ollut jo joitakin päähän pälkähtymiä aikaisemminkin. Oli tullut\nmieleen jolloinkin ajatuksen tapaisia läimähtelyjä tähänkin mennessä.\n\nMutta nyt vasta, kun hän oli maannut kolotuksessa ja horkassa\nkolmisen viikkoa, ja manalainen tuulenmato oli vasta vähitellen\nlujilla löylyillä, heinähauteilla ja mustin lampaanvilloin\nnujerrettu, oli alkanut tuntua aivan kuin hammasluu olisi lopultakin\nkorkeutunut puremaan oikeitten ajatusten suolarakeita.\n\nHullu noitaporo oli heittänyt hänet ohi Juokslahden Patajoen suihin,\nkiskaissut siitä vielä kerran lyhyen äkkijuoksun takaisin pohjoista\nkohti pienen järven kupeeseen ja mukannut päänsä Köykän talon\nnurkkaukseen, josta sen isäntä, Ikanti, ja tämän emäntä olivat hänet\nkantaneet karsinalavitsalle sulamaan.\n\nSairas poro oli siihen pakahtunut kuoliaaksi. Mutta pirttiin kannettu\nmies oli herännyt muutaman kuuron kuluttua. Ja siitä oli iskenyt\nniskaan sellainen ähky, että olivat vähältä rikkoutua kovatkin\nveret. Luunsolmut olivat jokaiselta kääntämältä naksaneet ja jäseniä\nkolottanut kuin ikälopulla ukolla. Eikä koko ruumisranissa ollut\nyhteen aikaan sen enempää kiinnipitäjää kuin hauras nahka ja tyhjät\nsuonet.\n\nMutta siinäpä se olikin ollut ihme, että juuri silloin ... ihmisparan\nollessa avuttomimmillaan oli hänen kohtalonviirinsä ruvennut\nnäyttämään taas onnellisempia tuulensuuntia.\n\nTuskin hän oli kyennyt kyselemään yhtä ja toista maailmanmenosta, jo\nlöysi hänet hakumatkoillaan Torko entisine pajaorjineen ja asettui\nsuuriluisena, uskollisena susikoirana henkipattoisen päällikkönsä\nvartijaksi. Eikä aikaakaan, kun Kaule-vainajan poika, Juoksa, oli\nTorkan miesten hakemana siirtänyt Soiniemen takaa talvikotansa ja\nporotokkansa Patajoen pohjanpuolisiin petäjämetsiin. Ja jo näitäkin\ntapahtumia aikaisemmin oli Ikanti hiihtänyt hänen kuolemanporonsa\ntuoreet vanat ja tuonut Nokke-tytön jäätyneen ruumiin ihmisten tapaan\nhaudattavaksi.\n\nNämä kaikki, ennen kaikkea lapinkanan nöyrä uhri, jonka hän muisti\nkuin unessa kokeneensa, olivat panneet miehen miettimään ennen\najattelemattomia.\n\nPienimmät, syrjityimmät olennot olivat hänet pelastaneet ja\nparhaillaan varjelivat hänen henkeänsä. Mitä hän oli tehnyt heille\nhyvää, melkeinpä kuin sattumalta, se kasvoi nyt satoa enemmän kuin\nhyötyisinkään kaski.\n\nVieläkin kerran heittyi ajatus muinaiseen sukutarinaan ja tämän\nennustamiin kärsimyksiin, joita saivat kestää yhtä hyvin maammot,\nminiät ja kälyt kuin veristyvät miehetkin. Nyt hän vasta tunsi sen\nymmärtävänsä, varsinkin lapinkanan hautapaikalla.\n\nKun hän oli päässyt ensi kerran ryhmysauvan varassa jalkeille, oli\nhän kompuroinut sinne ... läheiseen petäjikönrintaan.\n\nSillä matkalla hän hymähteli vaisusti kristittyjen tarinoille oman\nverensä uhraamisesta toisten ihmisolentojen puolesta. Eipä tarvittu\nsiihen, hän ajatteli, Kiesuksen kaukaisia oppeja, kun pienin\npakanaorjattarista antoi itsensä ja elämänsä. Eikäpä näytä voittavan\nUkonuskoja eikä kristitty konsa suuria taisteluita, jolleivät ole\nvuodattaneet hänen jalanjälkiinsä pienet vuonat ainokaista sydäntään\n... uhrivereksi.\n\nSiihen tapaan ajatteli nyt Kalsoisten päämies, milloin lavitsalla\nmaatessaan, milloin jolkutellessaan kepin varassa.\n\nIkanti-isäntä oli mietteliäs mies, jolle saattoi lausahtaa ajatuksen\ntuolloin tällöin.\n\n\"Niinpä liekin\", Tapo tokaisi eräänä aamupuhteena, isännän\nleikellessä tanotuohesta kontinviilekkeitä ja emännän, Liesjärven\nLoilottaren, istuessa kangaspuilla, \"jotta ei kuonnu hyvästäkään\nmiehestä sankaria, jollei ole pienennäköisiä auttajiksi\".\n\n\"Onpa kuin onkin\", Ikanti vastasi, \"jos kylänloppuiset nurisevat,\nei käräjillä vala kestä, ei riista juokse, eivätkä iske miekat\nyhtärintaa torakentillä.\"\n\nTämä vei Tapon moniin jo ennenkin häivähtäneisiin ajatuksiin.\nPitkästä aikaa hän kuohahti pohjaveriä myöten. Hän näki edessään\nRapolan käräjäkaltaan ja pelonalaisen Kohma-ukon nielemässä valaansa\nruotaisena palana. Tuli eteen Aimoisten näännyttämä Iirolan äijä ja\nKurkelaisen surmaama Kaule-lappi.\n\nKokonaiset kyläkunnat ja häkäsaunalaisten osattomat joukot\nlevittäytyivät hänen eteensä alavasta laaksosta, niittyrannoilta ja\nkyläpeltojen pientareilta. Ja siinä keriytyivät hänen monet kokemansa\nselkeäksi ajatukseksi: \"Ken erottaa vapaan veren vapaasta maasta, on\norjien tekijä!\" hän huudahti. \"Koko tämä heimo on tehty tekemällä\nepäsikiöksi, jolla on nälkäkurjen ruumis, mutta monta päätä, liian\nmonta...\" Hän jäi hakemaan loppusanoja moneen kertaan, aivan kuin\nolisi hakenut vapauttavaa päätössanaa.\n\nIkanti myöntelee nyökytellen, emäntä on lakannut paukuttamasta\npirtaa. Hiljaisuuden vallitessa Tapo naurahtaa melkein kuin liian\nyksinkertaiselle ajatukselle. Jatkaa vuoroin itsekseen, vuoroin\nköykkäläiselle: \"Siinäpä se, siinäpä se ... Etkös vihtonutkin\nselkääni löylyssä käärmeenruholla, jonka pää oli leikattu ennen\nkevätkäen kukkumista? -- Siinäpä se... Ja eikös lähtenyt tuulennenä\nja horkka? -- Silläpä, silläpä juuri... Niitä päitä on vähennettävä!\"\nhän huudahti melkein entisensä tapaisena, yltiönä ja hurjana. Mutta\nlisäksi iskivät loppusanat selkeänä päätöksenä: \"Ja jo ennen kevättä\nne on lyötävä, jos aiotaan manata Rytkänkoskeen ajoissa ... tämä\nheimomme panentatauti.\"\n\nVain hiljaa hiihättelemällä kävi parantuminen. Ei auttanut kiirehtiä.\nMutta joka aamu hän nousi lavitsaltaan entistä rohkeampana, sillä hän\nymmärsi oman tautinsa jumalantaudiksi, joka kypsytti järkeä kärsijän\npäähän.\n\nNiinpä kun eräänä päivänä hiihti pihaan Arpia mukanaan Kalsilan\njouselliset, jotka hän oli keräillyt takakorpien nuotiotulilta, oli\nhänellä heti miehilleen tehtäviä. Revon Hänni sai muutaman miehen\nkanssa lähteä Aimoisten maille viemään kummia sanomia.\n\nHeidän piti kiertää salassa häkäsaunasta toiseen ja puhua Kalsoisen\npojan hyvistä aikeista. Vapaata miestä ei ole erotettava vapaasta\nmaasta, heidän tuli selitellä yhteispellosta osattomille. Siksi tuli\njokaisen, joka oli hätäpäivinään menettänyt pelto-osuutensa isoisille\nahnehtijoille, saada se takaisin. Ja minkä kukin kykeni rintamaille\navaamaan lisää peltoa, sai sen kiertää omaksi umpiaidakseen.\n\nLähimpien takamaitten kaskenpoltosta ei kukaan saanut sulkea\nkyläkunnan vapaata miestä, sillä kuten oli jokaisella osuus rinnasta,\noli oleva selkäpuolestakin, takametsistä. Mutta kaukokorvessa oli\noleva jokaisella rajaton oikeus rastia kaskea, kaataa ja polttaa.\n\nKenenkään köyhän ei myöskään tarvinnut enää varkain pyydystää\nmajavapadoilla, jotka kukin saisi tästä alkaen omistaa ensin tulleen\noikeudella.\n\n\"Jokaisen vapaana syntyneen,\" Tapo teroitti sananviejilleen moneen\nkertaan, \"tulee elää omillaan ja vapaana, jotta vala kestää\nkäräjillä, eikä kenenkään tarvitse pelätä leipäänsä ja särvintänsä\nmiehen rehellisestä sanasta.\"\n\nLähetettyään viestit Tapo tunsi aivan kuin valloittaneensa Aimalaisen\nkyläkunnat.\n\nSamaan menoon hän lähetti Juoksan miehiä itäänpäin Sorrien\nvoipalaisilta ostamiin lapinkyliin ja lupasi Miehon nimissä niille,\nkuten oli tehnyt Juoksan kotakunnille, kolmen vuoden verovapauden,\njos nyt oitis toisivat talviset verot peskinahassa, poronlihassa\nja muussa muonassa, jota hän alkoi kipeästi tarvita kertyville\njoukoilleen.\n\nJa hänen käskyjänsä toteltiin, sillä omasta sisäisestä varmuudestaan\nhän kylvi kylvämällä ympärilleen uskoa asiansa voittoon.\n\nTapo näki näkemällä nyt jo Hämeen yksimielisenä ja vapaana. Niinpä,\nkun tuli palaavan Juoksan mukana tieto, että Aimatar oli Ylimmäisen\njärven Kurkelassa synnyttänyt pojan ja että maammo oli sen nimittänyt\nVainoksi, hän virkahti tyynesti hymyillen:\n\n\"Teitpä sen ... sikiöparkasi liian myöhään, kostotar! Ennen käen\nkukkumista on lakkaava Hämeestä vaino...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNikamapaikkoja riipoi vielä joka astumalta. Mutta lopulta, eräänä\nhelmikuisena aamuna, kun päivänkilo häikäisi silmät onnellisen\nsokeiksi, ei nuori päällikkö kyennyt enää veriänsä suistamaan.\nHän heitti ryhmysauvansa nurkkaan. \"Luukoiso, ruostekoiso, pure\nkissan kinttuluita, älä ihmisen ihoja!\" hän loilotti käsivarsiaan\nlevitellen. Hyppäsi riuskasti suksille ja työntyi selille, etelään\npäin.\n\nHiihtäjän veri yltyy hitaasti potkaisu potkaisulta. Pyörryttävä\ntuska lyö luunsolmuista niskatukkaan hikeä virtanaan. Hän jatkaa\njatkamistaan. Kipu lakkaa vähitellen tuntumasta. Loikkaava askel\nnorjistuu norjistumistaan. Silmät ovat terästyneet entiselleen. Ne\nhakevat yli kimmeltävien hankien yhä uusia ja uusia määränpäitä. Hän\nei osaa kääntyä takaisin, ennenkuin hätkähtää yht'äkkistä näkemäänsä.\n\nSouselän eteläpäissä kiertää äkkiä ilmoille Mustasalon takaa\nhiihtävä jousellisjoukko. Ne saattaisivat olla Soiniemestä päin\ntulevia Juoksan hakemia lapinmiehiä, mutta niillä ei näy pororaitoja\nmissään. Ei enempää kuin yksinäinen ajokas, joka jutaa hiihtäjistä\nsivummalla... Kurjen Torako? Se voi olla vainotiellä häntä\nvastaan! Hän heittäytyy suulleen pienen selällisen karin taakse.\nJää tarkkailemaan. Pattoisen ajan piileskelyt kiertävät muistiin.\nSilloinen suupieleen syntynyt katkera juova piirtyy jälleen näkyviin.\nHän kyllä tietää suojelevansa selkänahkansa matalaselkäisenä\nkettunakin... Koura tapaisee miekantuppea pitkin vaistomaisena\nvihanmerkkinä.\n\nJoukko lähestyy lujaa vauhtia. Piileskelijä kiertää hitaasti karia\npysyäkseen näkymättömissä. Jo erottautuvat hiihtäjien jalat ja\nkäsivarret. Makaaja jää tuijottamaan eräisiin jalkapareihin. Ne\npuskevat eteenpäin levällään, aivankuin tarpoisivat paksua lunta.\nJa se lykkäilee ... tuo mies molemmin käsivarsin, toisessa kourassa\nsompasauva, toisessa jousenkaari. Kuva on kummallisen tuttu. Sen\ntakana painelee kaksi matalaa jääräniskaa ... niilläkin matalat\nhaarat levällään...\n\n\"Sorrilaisia!\" Tapo huudahtaa ponnahtaen suksilleen. Tuntui, kuin nyt\nvasta olisivat olleet oikeat suksiparit jalkapohjien alla.\n\nMieho seisoo ällistyneenä. Kerää vähitellen päähän järjentapaista,\nmutta ei saa vieläkään irti tavallista honotustaan. Nostaa vain\nmolemmat kämmenensä ja tarraa kumppaninsa hartioihin, niin että tämän\npolvet notkahtavat.\n\n\"Noh, siinä sitä ollaan! Ja minä kun luulin, ettei ole tapetulla\nkahta päätä\", Mieho alkoi lopultakin sanailla.\n\nOli näet tullut huhu Pirkkalaan, että lappalaiset olivat Kalsoisten\npojan tappaneet palelluttamalla Päijänteen jäille ja heidän,\nhinsalaisten ja narvalaisten, oli muka pitänyt lähteä hakemaan susien\nkaluamat luut edes pussiin pistettäviksi.\n\n\"Mutta eivätpä näy, rutto syököön\", Mieho takalteli edelleen,\n\"hurjan luut ensimmäiseksi mätänevän, sanotaan...\" Taajaksi ryhmäksi\ntyöntyneet miehet seisoivat nekin ymmällä naama. \"Johan ma sen\nsanoin, jotta ... ei Kuura-päällikön poika uhaten kuole\", lisäsi\nHinkka-ukko, joka oli ajanut laitamalta pulkassaan.\n\nTapo oli kahmaisemaisillaan ukon ryntäilleen. Sen naama aivan kuin\npaistoi kotoista iloa ja ennenmuinoisia tarinanpitoja rakovalkeilla.\n\nMutta hän synkkeni samassa. \"Mitä tiedät, Hinkka, maammostani?\" hän\nkysäisi hengähtäen syvään, \"liekö entisillään ... pakosaunassa?\"\n\"Hoideltu on, onpa hyvinkin, mutta kalmoillisia se sinua varten\npaistelee ja ohuiksi ovat hivenneet hiukset päänsärystä ja surusta.\"\n\nTapo ja Mieho läksivät hitaasti, rinnakkain, jatkamaan matkaa. \"On\nsinne tullut jo pitkämatkaisiakin hautajaisvieraita ... Kokemäeltä\nsaakka\", Mieho tokaisi hartaana lykkiessään. \"Sarkoisten tytärkö ...\nMarettako?\" \"Sepä se ... sukuloi Sarkolassa ja kuuluu kuolinhuhujen\ntultua kuivahtaneen tyhjän tuokkosen näköiseksi...\"\n\nTapo antoi mennä pari tavallista pitempää lylynmittaa ja iski somman\nhankeen. \"Hoi, Repo!\" hän huusi. Koko jono pysähtyi. Vaitelias\nRepo-ukko työntyi eteen. \"Turhaan sinä täällä, Repo, aikojasi\nlykkäilet ... rakentaja. Paina takaisin, vie sana maammolle, että\nolen elossa, ja sano Sarkoisten tyttärelle, jotta hankkikoon sinulle\nmiehet kaatamaan pirtin seiniä hongikosta, niin ... onpa jo syksyllä\npystyssä kihermät uusien ortten alla!\"\n\nRepo-ukko nyökkäsi jäyhästi myhäillen. Tapo loikkasi pitkiä lylyjä\neteenpäin huulilla yhäkin kuin koirankurinen vastaus niihin Maretan\nsanoihin, jotka hän oli kylmässä ivassa singonnut häntä vastaan\nNohkuan rantakaltaalla.\n\nTaivassalon suuren saaren liepeillä hän selitteli Mieholle:\n\"Huomenissa painutaan taas etelään Karjalantien päähän vuottelemaan\nRautapartaa ja samalla matkalla käväistään Hollo-jättiläisen\npateilla, se kun taitaa olla, ukko, meikäläisille suvunsukua.\"\n\nSilmät välkähtelivät rohkeita aikeita. Mieho naurahteli myötäsukaan,\nymmärtävästi, sillä Hollolan laajoilla takamailla rymysi\nsääksmäkisten ja pirkkojen sukulaismiehiä, joista saattoi nostaa\nmetsällisen verran jousellista urosta, miekkaa ja keihästä.\n\n\n\n\n18.\n\nKostaja.\n\n\nTällä kertaa puski kevät suoraan etelästä. Sieltä, Kauppajoen suista,\nkevätahava nousi nousemistaan kohti Hollolan erämaanasutuksia.\n\nSe rouhaisi pahasti pienen Hahmajärven syltäpaksuja jäitä ja pani\npian senjälkeen kirret liikkeelle Jarvalan savimailla, jossa\nJarva-isäntä oli jo monet vuodet paiskellut raivioitaan talonmaiksi.\n\nEikä se pysähtynyt siihenkään, etelänhenki. Lujan tuulen kantamana\nse ravisteli ohimennessään Kiiluan linnatörmän kuusikot lumettomiksi\nja työntyi samaa lentoa yli koko Vesijärven, ajaen maitiahvenet ja\nrasvaisimmat kutulahnat Paimelan lahteen.\n\nTäällä päin oli tapana Kurkilan Koppo-ukon ja Paimelanperän Roton\nkoluta kevätkalassa. Ei puuttunut tavallisina keväinä näiltä main\nelämisen touhua. Sillä kaikkine sukuineen, poikineen ja miniöineen,\npojanpoikineen ja -tyttärineen ukot tänne säännöllisesti ilmestyivät.\nSilloin vetäistiin liinaverkot ohrasorsaa varten yli kapeitten\nsalmien, koettiin verkkolahnat ja katiskahauet. Ja kun etelä pani\noikein myrskyn myräkäksi, vietiin matalat lahnat yhä pohjoisemmaksi,\nAnianvirtaan, josta työntyi muun saaliin lisäksi rasvaista ankeriasta\nhaasiakaupalla pyydyksiin.\n\nNäin tapahtui tavallisina keväinä. Mutta nyt näytti pysähtyneen\nnäillä rannoilla elämä. Harvalukuiset vaimot ja tyttäret\nliikuskelivat Jarvalan ja tämän naapureitten toukopelloilla. Muutamat\npojankurikat hoitelivat katiskankokemiset. Ja Paimelan puolessa Rotot\nja Kopot meloskelivat melkeinpä yksinäisinä ukkoina. Poissa olivat\nperhekunnista nuoret miehet, isännät ja isäntäpojat.\n\nJo ensimmäisten painanteitten ilmestyessä pelloille he olivat näet\nraskaat eväskontit selässä painuneet pohjoista kohti, Kalsoisten\nTapon kuuluttamalle sotaretkelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamoihin aikoihin oli Rapolan harjulinnakin työntynyt täyteen\npelonalaista elämää. Jo maaliskuussa, monenmuotoisten huhujen\nlevitessä Päijänteeltä päin, olivat Vanajan etelärannoilta,\nSaarioispuolelta, ja yhtä hyvin Vuorentaan pohjanpuolisista\nkyläkunnista sääksmäkiset, varsinkin äveriäät talolliset, vaeltaneet\nkarjoineen ja vaimoväkineen linnan turviin. Sen suojahauta oli\ntäyttynyt laihasta takkuisesta karjasta, joka vaivoin pysyi hengissä\nmukana tuoduilla heinillä ja lehdeksillä.\n\nRapolan lännenpuoleisille rinteille olivat pakolaiset pystyttäneet\nperhekunnittain havumajoja, joista saattoi, vainolaisen ilmestyessä\nitäportille, nopeasti päästä hirsivarustusten turviin.\n\nTäällä, pääportilla, seisoi yötä päivää tornissa tähystäjä,\ntuijotellen herkeämättä yli Vanajaveden Tenholan linnakangasta kohti,\njosta hyökkääjiä odoteltiin.\n\nKaakkoisportille oli ajettu Voipalan hiekkahaudoista soraa ja kiviä\nja parhaillaan lujitetaan sen puolen rappeutunutta etuvarustusta\nsuurin miesjoukoin.\n\nHirsivalleille rintasuojuksen taakse on kannettu ammuspaikkojen\nkohdalle heittokiviä valmiiksi kasoiksi, joista tappelun tullen\nniitä sopi vierittää jyrkännettä alas, joka sekin oli jäädytetty\nvaleluvesin kovaksi iljanteeksi.\n\nLiesikivillä, jotka kiersivät säännöllisin välimatkoin pitkin\nhirsiseinien sisäpuolta, seisoivat mahtavat padat täynnä vettä,\nvierillä halkopinot, joilla piti kiehuttaa vesi tulikuumaksi\nhyökkääjien niskan polttimeksi.\n\nMitään ei ollut lyöty laimin, sillä linnanvanhin, Reko-ukko, on\nlevottomalla mielellä yöt ja päivät. Voipalan Aikari tyynnyttelee\npäämiestä. Kosto uhkasi hänen arvelujensa mukaan vain lempoisia\nja Kurjen Toraa eikä heitä, sääksmäkisiä. Mutta vanhus tietää\ntunnossaan, että hän oli heikkouksissaan päästänyt Kalsoisten asian\nväärille tolille käräjillä, eikä saa rauhaa. Hän on hänkin joutunut\nmaata ja ilmaa pitkin lentelevien huhujen valtaan.\n\nNäistä ei enää lopultakaan osaa sanoa, mikä niissä on tarinaa, mikä\ntotta. Ne ovat paisuneet luonnonlasten jumaltaruisissa mielikuvissa\nviikko viikolta yhä luonnottomammiksi.\n\nKalsoisten päällikkö oli kuultu jo lapinnoitien tappamaksi. Mutta\nsitten, yht'äkkiä, se oli herännyt hiitolaisena jäänalisesta\nhaudastaan, kerännyt olemattomista väkeä ympärilleen, ja huutanut\nkostavansa, etenkin isoisille.\n\n\"Hämeessä on liian monta päätä, niitä on vähennettävä, vähennettävä!\"\noli huhu kertonut sen huutaneen hyhmäisestä suustaan.\n\nPuhuttiin karjalaisista, Hämeen pahimmista vainolaisista, joita muka\ntuo kostopäinen henkipatto oli nyt tuomassa omaa heimoansa vastaan.\nMutta yhtä hyvin huhuttiin, että sen nuotioleirit herätti jalkeille\njoka aamu rautaharjainen Hiienkukko ja että koko sen sotajoukko oli\npäätöntä hiitolaisväkeä, jota oli mahdotonta tavallisin väin ja asein\ntappaa. Olipa lopulta itse Kalsoinenkin pelkkä vainaja, joka oli\ntullut haamuna kostamaan sukunsa kolhut.\n\nToiset tiesivät kertoa pienempiä kummia. Orjat, henkipatot ja\nhäkäsaunalaiset se oli kerännyt ympärilleen, luvannut niille\nvaltamiesten maat ja mannut ja lapintenaville verisen koston\nraskaista veroista ja orjuuttamisesta. Ja nyt kuulema sinkoilivat sen\nvierillä ja etujoukkoina määrättömät laumat kotakansan ajokkaita,\njoka ahkiossa vinosilmä tulikulkku, kourassa noiduttu jousi ja\njousella myrkytetty lapinnuoli.\n\nKun humahti raskaasti harjun kuusikko kevättalvisessa ilmassa,\nsilloin kammahti Rapolassa jousellistenkin mielet. Se aivan\nkuin ennusti kostajan saapumista, sillä siinä hohahti itsensä\nmetsänsaatanan henki. Eikä se ollut mikään kumma sellaista kuulla\nja uskoa. Huhuttiinpa varmana seikkana, että Kalsoisten poika\noli entisestään, näöltäänkin, perinpohjin muuttunut. Sen tukka\noli kuulemma niskasta lähtemättömässä kuurassa, ja kiireeltä se\nharotti pystyssä kuin nauloitetun nuijan piikit. Eikä sitä kyennyt\nkukaan iskemään vastaan, sillä sen käsissä oli manalanäijän antama\nsoittokoje, joka oli tehty ruumiinlavasta ja jota tuo hajatukkainen\nkostaja raiutti jäisin rantein, jäisin sormin ja jäisin kynsin,\nsilmissä sammumaton verenkarvainen poltto.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinpä kun eräänä kajakkana iltapäivänä juoksee viesti\nläkähtymäisillään Reko-ukon ja Voipalan Aikarin eteen ja läähättää\nsilmät kauhuisina, että suunnaton, kiemurteleva jono hiihtäviä\njousi- ja keihäsniekkoja, nuija- ja tapparamiehiä ja lapinpulkkia\noli noussut Oitinkärkeen, vavahtaa koko linna- ja pakolaisväki.\n\nLinnanvanhin ja Aikari panevat sytyttämään tervasoihtuja itäiselle\nportille, jotta vainolainen ei pääse yllättämällä kiertämään\npohjanpuolisille valleille, joiden alla rinne on matalin. Itse he\nrientävät parhaat jousimiehet mukanaan kaakkoiselle etuvarustukselle,\njolla työt on jo tältä päivältä lopetettu.\n\nKuulakka ilma sakenee nopeasti iltahämäräksi. Suojahaudasta, jossa\nkarja märehtii viimeisiä kerporippeitään, nousee raaka sumu ylöspäin\ntasaisena huuruna.\n\nReko-päällikkö seuraa tutisten, hämärin silmin rantatietä, joka\nkaartuu Kiiliäntalon kupeitse Oitinkärkeä kohti.\n\nMusta lukematon vana miestä hiihtää loppumattomana lonkerona\nrantajäätä pitkin. Tosiasiassa on lähestyvä joukko tuskin yli\nkolmeakaan sataa miestä. Mutta sankka hämärä, Kalsoisten sotamaine\nmonessa polvessa, kostajaa vastaan tapahtunut vääryys ja suunnattomat\nhuhut saavat joukon näyttämään moninkertaiselta.\n\nPäämiesten ihmeeksi ei vainolaisjoukko kuitenkaan ryhdy suoranaisiin\nsotatoimiin. Se nousee linnalaisten näkyvissä Voipalan tietä kohti\nkaakkoisporttia. Sen etujoukko ei häikäile nousta aivan varustuksen\nalle, soihtujen valaisemalle aukeamalle, jousien tähdättäväksi.\n\nAlhaalta kuuluu Kalsoisten Tapon jyrkkä, kaikuva ääni: \"Missä on\nlinnanvanhin? Tulkoon kuulemaan puhettani!\"\n\nHänellä on yllään lyhyehkö kevyestä vasannahasta tehty takki. Päässä\non iloisennäköisenä, hieman kallellaan korkeasakarainen korvuslakki.\nTulenvalossa välkehtii voimakkaasti hänen saalisvyönsä suuret soljet\nja heilahtelevat ympyrälevyt. Mutta jokaisen on helppo nähdä, ettei\nhänellä ole edes miekkaa hankkiluksessa, ei keihästä kädessä tai\nhuotrassa.\n\nReko-ukko on ymmällä. Aikari on jotain vastaamaisillaan, varsinkin\nkun näkee sukulaismiehensä, Miehon, seisovan leppoisassa hahmossaan\nKalsoisen lähettyvillä. Mutta hänkin jää odottamaan ylimmän päällikön\nsanaa.\n\n\"Eikö vastata?\" kajahtaa jälleen kostajan ääni, nyt jo uhkaavasti.\n\"Vainolaisenako olet tullut, korpirosvo?\" saa linnanvanhin lopulta\nsanotuksi. Sanat kärähtävät ärtyneinä, mutta epätodellisina. Niissä\non enemmän höperöivää tolkuttomuutta kuin tietoista syytöstä. Silloin\nvastaa alhaalta vakava ääni, joka tuntuu kuin takovan moneen kertaan\nmietittyjä ajatuksia: \"En ole tullut omaa heimoani vastaan. Olen\nhakemassa oikeuttani sinun vapisevista käsistäsi.\" Syntyi lyhyt\nhiljaisuus. Viimeisissä sanoissa oli jo ollut kylmää halveksumista\nja ne jatkuivat vääjäämättömänä käskynä: \"Tulin hakemaan miekkaani,\njonka konnien avulla lautamiehesi kädestäni riisti. Tuo se tänne!\"\nAikari tokaisi jonkin käskyn lähimmälle jouselliselle.\n\n\"Mitä muuta haluat?\" kysyi hetken kuluttua Reko neuvottomalla\näänellä. \"Kurjen Toran päätä! Se rosvo on heitettävä tuohon ...\neteeni.\" \"Ei ole täällä kurkelaisia...\" \"En usko sinua, sinä\nvaltariksi höperö! Puhukoon Aikari!\"\n\n\"Mies oleilee Sotavallan tienoilla, Mäyhäjärvellä. Sinut se on\ntaitanut luulla vainajaksi\", vastaa Voipalan isäntä totista totta.\n\n\"Hyvä on. Missä on miekka? Se on tuotava tuohon käteen!\"\n\nOdotetaan kotvan kiusallisessa jännityksessä. Vihdoin, jousellisen\njuostua sen Rapolasta, astuu Aikari raskaasti avautuvasta portista ja\nojentaa sen Kalsoiselle.\n\nTämä työntää sen hankkilukseen sanaa sanomatta. Mutta hetken\nkuluttua soi hänen äänensä entistäkin ylpeämpänä: \"Ja vielä sana,\nReko-ukko! Pane kiertämään viestikapula. Mies joka talosta ympäri\nVanajan tulkoon kahden viikon kuluttua rakentamaan Kalsoisten talon\nentiselleen. Haluan viettää Kurjen Toran peijaisia oman isäntäpöytäni\npäässä! Kuuletko, ukko?\"\n\nKun ei vastausta heti kuulunut, hän ärjähti kiivastuneena: \"Muussa\ntapauksessa valloitan linnasi ja asetan oman mieheni sen päälliköksi!\"\n\n\"Puheesi on oikeus ja kohtuus. Käräjien väärä tuomio on heimon\nmyöskin korjattava\", vastasi silloin Aikari jyrkin sanoin. Ja Reko\nnäytti höpisevän jotain myönnytykseksi.\n\n\"Hyvä on. Te kuulitte, miehet?\" huudahti Tapo. Lähimmästä ryhmästä ja\nalempaa rinteeltä, koko sotajoukosta, kuului silloin hurja karjahdus\nvastaukseksi päällikölle.\n\n\"Hoi, miehet, matkaan!\" Tapo jatkoi. \"Ruosteenkarvaiset mäyriäiset\nmaahisten pariin ja korpirosvo päättömäksi!\" Jälleen raikui\nvoimakas, pitkä huuto rinnettä pitkin. Päällikkö oli noussut\nsuksilleen ja laskenut sokealta näyttävää vauhtia alas jyrkänteen\npetäjikköpylväistöön.\n\nNiin katosi kostajan sotajoukko nopeasti rantatielle, nousi\njälleen Rapolan kohdalla näkyviin harjun rinteelle ja hukkui taas\nsen ylimmäiseen kuusikkokorpeen kuin saalista ajava, pitkänä ja\nmatalaselkäisenä juokseva tuhatjalkainen peto.\n\n\n\n\n19.\n\nTilinteko.\n\n\n\"Junnin jannin juppaniska, en paremmin sano\", känisi Sorrin\nMieho yönuotiolla, Kuljunlinnan varustuksilla, josta Aimalainen\noli edellisenä yönä paennut jäljettömiin. \"Se vääräsääri, se\nvintturakoipi, se pyörösilmä jänis\", hän ärryttelee sisujaan. \"Ollapa\ntässä ajossa minun pystykorvani Turja myötä, en kehtaisi näyttää\nsilmiäni omalle koiralleni. Ei enempää kuin jänönpapanoita puskikot\ntäynnä, mutta ampumamatkalla ei ainuttakaan töpöhäntää...\"\n\nMieho oli tottakin kiukuissaan, vaikka leuat jäytivät äsken\nteurastettua ja tuoreeltaan paistettua poronlihaa.\n\nSorrin isännän vahvimpia puolia ei ollut suinkaan nopea vauhti\nhiihto- tai jalkataipaleella. Ja nyt oli Kalso-päällikkö\nriepottamalla riepottanut häntä ja muita pitkillä hikisillä\nkoiranjuoksuilla. Oli jättänyt Lempoisten harjulle, Hiidentielle,\nArpian satakunnalla miehellä sulkemaan Kurkelaiselta tiet\neteläänpäin. Ja itse oli kääntynyt pääjoukon nenässä Liuttulan\nsalmesta pohjoista kohti, painellut Mallasvettä ja Roinetta\nLiuksialan lahteen ja täältä suoraan itäänpäin järvi- ja\nkangastaipaleita Kuljunlinnan selkäpuolelle, Sääksjärvelle.\n\nSe oli ollut Miehon mielestä ihmisen rääkkäämistä. Jo puolimatkasta\nolivat rannat alkaneet lotista keväthölskeessä. Maataipaleella\noli yhtä hyvin lyly kuin kalhukin istunut kuin änähtämättömään\ntervaan. Porotokka, jota käytettiin mukana teuraskarjana, oli\nsaanut kevätrupea kieleen, kalmanajoksia kurkkuun ja keuhkoihin.\nMitkä kaahasivat hulluina hottoa lunta, mitkä kyykkytaudissa seisoa\nsojottivat selkä köyryssä yhtämittaa olemattomalla tarpeellaan. Oli\nsiinä ollut muilla jos lapinpojillakin juoksemista, huutamista ja\ntarpomista. Eikä enempää ollut nukuttu kuin lyhyt yönkuuro ihoon\njäätyvissä ketaleissa.\n\nJoka aamun sarastaessa oli päällikkö karjaissut jalkeille. Oli ollut\nkiire muka. Aimalainen oli yllätettävä pirunlinnassaan.\n\nKesken kiukkujaan rupesi Mieho kuitenkin vähitellen itsekseen\nhörähtelemään.\n\nOli se ollut hupaista sekin ... voittaa kerran tappelematta. Jos\nolikin ollut hikistä taival, oli se ollut heille molemmille, Tapolle\nja hänelle, kuin tuoreen ja terveen kevätlaihon nousemista yht'äkkiä,\nkuin loitsimalla nääntyneeltä näyttävästä maaperästä.\n\nKylänloppuiset, läksijäimet ja kaikki osattomat, jotka olivat saaneet\nKalsoisen viestit vapaan miehen pelastamisesta, vaelsivat yksitellen,\nryhmin ja joukoittain heitä vastaan.\n\nHäkäsaunojen ovet olivat kaikkialla avoinna. Kituliaan elämän\nhuolluttamia kasvoja työntyi kynnyksiltä päivänvaloon. Turtunut\nhorros oli aivankuin pesty niiden hipiältä. Haleat silmät, jotka\nolivat salavihaisina tai tylsinä tuijotelleet isoisiin, olivat\nterästyneet. Kumartuneet selät olivat suoristuneet. Ja jokaisessa\nkourassa oli toista jos toistakin kättä pitempää ... Kalsoisten\npuolesta aimalaisia ahmatteja vastaan.\n\nSen mitä he, häkäsaunalaiset, olivat kuulleet kaukaisia tarinoita\nKiesuksesta, joka oli astunut taivaasta osattomia ja orjia\navittamaan, sen he sovittivat Kalsoisten nuoreen päällikköön, joka\noli ollut vainottu kuin hän, Juortanin jumalanpoika, ja kärsinyt\nnälkää ja pakkasta kuin he, osmeroisten sortamat miehet...\n\nTällaisina he saapuivat Tapoa vastaan, kuin lunastajansa luokse. Ja\nkostajan sotajoukko lisääntyi päivästä päivään, aivankuin uudestaan\ntervehtynyt Hämeenpelto olisi kasvanut joka kokkareeltaan miestä\nja miekkaa. Tuntui kuin kevätahava itse, huhuileva ja huimapäinen\nTuulenpoika olisi lakaisemalla lakaissut viimeisetkin ruvet ja rokot\nmaaemon hipiältä ja nostanut miesten lisäksi vieläpä keskenkasvuiset,\nheikkorintaiset pojantenavat ja yhtä hyvin luutuneet ikäloput\ntaistelemaan oikeamielisestä elämän menosta...\n\nNiinpä oli tapahtunut, että tultaessa Sääksjärvelle oli joukko\nRoineen ranta-asutuksilta, Lempoisten kyläkunnista ja lännempääkin,\nNaistenmatkasta saakka, paisunut lähes kolminkertaiseksi.\n\nJopa oli alkanut tulla vastaan yksiä ja toisia Kuljunlinnasta\nkarkailevia Hirvi-päällikön omia jousellisia, joille oli käynyt\nsietämättömäksi Aimalaisen ahne ja töykeä vallanpito.\n\nJa tapahtuipa yhäkin ihmeempää. Tuskin oli Sääksjärveltä päästy\nAhosten järven pohjoiskolkkaan, kun tulvahtaa vastaan melkeinpä\npuolet Kuljun linnan puolustajista, tuoden viestin, että\nHirvi-päällikkö oli paennut lähimpine miehineen itäänpäin, henkipaton\nja rosvon taipaleille.\n\nJa tässä sitä nyt oltiin. Eikä päästä lähtemään ennenkuin velimiehet\nja Revon Hänni palaavat kuulostelemasta Kurjen Toran leiripaikkoja.\n\nKymmenkunnalla nuotiolla paistetaan poronlihoja. Sininen savu\npysyttelee hirsimuurien sisäpuolella melkein kuin summattomassa\npirtissä. Tarina kiertää kutakin nuotiota yhtämittaisena\näänensorinana. Tapo käyskelee yksinään suojavallia pitkin\nampumakorokkeella. Pysähtelee ja jää hetkeksi tuijottamaan etelää\nkohti, jonne päin vartiomiehiä on levitetty Kukkolan taloon saakka.\n\nMieho on ruvennut tutunomaisesta savunkärystä ja raukaisevasta\nlihasta torkahtelemaan. Nyt hän on jo näkemäisillään koiranunia\nSorrilan suunnattomasta valtaojasta joka panee Tyvyn Liuha-ukon\npihisemään kateellisesta kiukusta. Sopii, sopiipa siihen peltoon\ntänä keväänä panna itämään ohra ja kaura. On vähältä, ettei\nLokka-emäntäkin pullukkapoikineen tule siinä samassa miehen\nunensekaiseen mieleen. Ainakin huulet mutruilevat jo makean muikeina\nsorrilaisia unennäköjä.\n\nMieho herää siihen, että Tapo kävelee levottomana hänen päänsä takana\nja kyselee tiukasti jotain hengästyneen näköiseltä vahtimieheltä.\n\n\"Nee, nee ... ei tässä laiskan touko kasva\", ennättää Mieho\nvenytellä pöpperöisissään. Mutta silloin hänen korvansa tapaa\nkauhistuttavia uutisia.\n\nHänen veljensä Lippo ja Teisko ovat joutuneet vakoilumatkalla\nKurkelaisen joukkojen käsiin. Revon Hänni on säilyttänyt nahkansa,\npäässyt henkihieverissä Kukkolaan, ja vahtimies on tuomassa sanaa\nonnettomasta tapauksesta.\n\nTuskin Mieholle selviää hirvittävä todellisuus, kun raskaat vedet\nalkavat herua silmistä. Hän näkee takanaan, tarolaisen ojassa,\npitkän veljessarjansa. Ne pallukat, ne peijakkaan tupelkainit! hän\non ärjäisevinään itkevässä tuskassa. On nieltävä jotain sanomattoman\nhaikeata. Nytkö ... kaksi niistä ... pallukkapojista, poissa ...\näheltävästä ja mekastavasta jonosta?\n\nEi se sääli, Kurjen Tora... Tämä ajatus panee silmät kuiviksi.\nKämmenet painuvat polviin. Mies hyppää tasajalassa seisaalleen. Katse\nhakee kivenkupeelta tapparaa. Hän tempaa sen raivossa kouraansa.\nTappava viha on riihaannuttamaisillaan veret hulluiksi. Mutta hän\npuristaa tapparan vartta rystyset valkeiksi ja jurisee hampaistaan:\n\"Se mies ... minun osalleni ... kurko syököön, minun osalleni!\"\nviimeiset sanat huutavat vaatimuksena Tapoa vastaan.\n\nPäällikkö seisoo hetken kulmalliset syvissä uomissa. \"Kummalle\ntahansa\", hän sanoo hitaasti, \"Hämeeseen ei tule kevättä, ennenkuin\nse mies on hakona mätänemässä.\"\n\nJa samassa kajahti käsky yli leirin: \"Hoi, miehet, matkaan!\"\n\"Matkaan, miehet, matkaan!\" toisti Mieho luonnottomana kaikuna\nperässä. \"Mutta minä sen tapan, minä yksin sen tapan!\" hän karjui\npainuen tappara ainoana aseenaan eteläporttia kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKurjen Tora oleilee Mäyhäjärven pienessä saaressa, josta läntiseen\nniemeen on nuolenkantaman matka. Saarta, kuten vastapäisiä\nrantojakin, kiertää sula vesi, mutta paksu, joskin hauras jää peittää\nvielä toivottoman harmaana järven.\n\nHän tietää olevansa loukossa. Hän on äskettäin yrittänyt Lempoisten\nharjua etelään päin, mutta Arpia on lyönyt hänet takaisin. Senjälkeen\nhän yritti itään, Mallasvettä kohti. Mutta sielläkin oli Kalsoinen\nmenomatkallaan nostanut sekä pieneläjät että talolliset häntä\nvastaan. Nyt hän saattoi sitäkin vähemmän avata tietä länteen päin,\nVesilahden vauraisiin kyläkuntiin, joissa joka mies oli valmis\ntappelemaan kalsilaisten puolesta.\n\nKurkelainen tiesi olevansa umpikujassa ja vieläkin pahemmassa:\nsudenhaudassa, jonka partailta kohta putoilevat takaa-ajajien nuijat\npääluuta kohti.\n\nMutta hän on päättänyt myydä henkensä verisesti. Koko Lempoisten\nNurmikunnan talot on tyhjennetty muonasta. Nälkään ei häntä hevin\nnäännytetä. Veneet järven rannoilta on tuotu tänne, pakopaikkaan.\nHauras jää ei enää kannata enempää kuin ehkä yksinäisen miehen\nsieltä täältä. Ja hänellä on vielä viitisenkymmentä henkipattoa,\njoilla ei ole mitään armontoivoa ja tappelevat jokainen viimeiseen\nkuolinkolkkaukseen saakka.\n\nParhaillaan, aamun sarastaessa, korpipäällikkö reuhottaa\nnahkaisillaan nuotion ääressä, kulunut ja ryvettynyt\nhirvennahkaviitta levällään. Keihäs ja miekka on käden ulottuvilla.\nHän tuijottaa aprikoivin ilmein kahta rantapetäjää, joissa torkkuvat\nsidottuina Lippo ja Teisko.\n\nPojat ovat nälästä ja voimattomasta kiukusta retkahtaneet aamuyöstä\nhorteeseen. Teisko, nuorempi, äännähtelee katkonaisia parahduksia\npainajaisen kourissa. Lippo nuokkuu tukka silmillä ja puhisee kuin\nraskaassa unessa.\n\nTora naurahtaa. Olipa se aika tempaus ... viimeiseksi teoksi,\ntuo poikanallien kiinniotto. Tai ehkäpä ei sittenkään viimeinen\ntemppu? Niillä voi kukaties ostaa vapaan pääsyn ... takaisin\nkorpiin, Ylimmäisen rannoille, jossa vuottaa komea vaimo ja\nVaino-poika, karhuntaljalla synnytetty, upeilla rinnoilla juotettu ja\nkarhunmaksalla syötetty tenava...\n\nHän murahtaa melkein hyväntuulisesti. Siitä se nousee ... kostaja,\njos sattuu päättymään tämä tora manalaan...\n\nMies nousee, ojenteleiksen. Laaja hammaskarsina avautuu äänettömään\nnauruun. Sopiipa Kalsoisen ja pölhöpäisen sorrilaisen saada ensi\nnäkemäkseen pojankurikat nuokkumassa rantapuissa!\n\nLippo havahtuu ja tuijottaa Toran kookasta hahmoa kuin pallisilmäinen\nsammakko haukkovaa käärmettä. Ajatus ei enää liiku sinne eikä tänne.\nMutta rosvon käännyttyä loitommaksi hän jurahtaa Teiskolle: \"Korvat\nauki, poika, ei tässä nyt sentään olla liekapäisiä nautoja... Kuulin\nkeskiyöllä kolahteluja järven yli ja hakkuuta, kirveeniskuja puun\nkylkeen. Taatto on tulossa.\" Teisko kavahti pää pystyyn. Ja molempien\nkorvat kuulostelivat herkeämättä jäälle päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan yön pimeimpänä hetkenä vastapäisen niemen kainalossa\nja kärjessä liikahtelee äänettömiä varjoja. Kukin niistä kahlaa\nvarovasti rantavettä selässä jouset, toisessa kourassa keihäs,\ntoisessa pitkä riuku, jonka avulla piti kannatella ruhoa hotolla\nkevätjäällä.\n\nTapon miesten piti päästä aamuhämärän alkaessa yllättämällä saaren\neteen ja mikäli mahdollista pelastaa pojat äkkinäisellä hyökkäyksellä.\n\nRevon Hänni laihana ruipelona etenee sukkelimmin pelkän keihään\nvarassa. Silmät tarkkaavat rävähtämättöminä saaren rantapensaikkoa,\njohon hän aikoo sujuttautua löytääkseen ajoissa vakoojakumppaninsa.\nTuossa ... aivan edessä on jo rantasula. Tämän toisella puolella\nhän on erottavinaan Sorrin pojat petäjän tyvessä. Nuorukainen jää\nhetkeksi liikahtamattomaksi. Vetää hitaasti puukon tupesta ja puree\nsen hampaittensa väliin. Nyt on vain solautettava itsensä jään\nreunasta uimasilleen ja päästävä katkomaan köydet. Vielä kerran hän\nkuulostelee. Ei pienintäkään merkkiä hereilläolosta. Hän päättää\ntehdä rohkean tempauksen: hypätä yhdellä loikkauksella matalaan\nveteen ja sitten... Nyt hän seisoo jo kyykyllään jään reunalla, on\nponnahtamaisillaan eteenpäin...\n\nSilloin rävähtää rannalta jousen jänne. Poika tapailee lonkkaansa,\nmutta kuukahtaa samassa veteen. Ja hurja nauru hohottaa saaresta.\nKurkelainen loikkaa rantakalliolle ja huutaa röyhkeällä äänellä:\n\"Seis, sammakot, tai toinen ja kolmas nuoli naulitsee nuo poikapöllöt\npetäjän kylkeen!\" Rämpivät haamut pysähtyvät paikoilleen.\n\nMieho, joka etenee Tapon lähettyvillä, ähkäisee voimattomasta\ntuskasta. Toran jousenjänne kirahtaa hitaasti uudelleen rahkaan.\nMiehon jäsenet ovat lamassa. Juuri ja juuri umpeutunutta keihäshaavaa\nreidessä alkaa nykiä ja jomottaa kummallisella tavalla. Mutta hän ei\nuskalla liikahduttaa yhtäkään jäsentä.\n\nTapo Kalsila on noussut. Ohentuneessa aamuhämärässä veriviholliset\nnäkevät selvästi toisensa, silmästä silmään. \"Mitä tahdot poikien\nhengestä?\" kysyi Tapo. \"Taistella yksinomaan sinun kanssasi,\njommankumman kuolemaan saakka. Ja siinä olkoon koko tappelu!\" Tora\nvastasi harkitsevan hitaasti.\n\nMutta silloin huusi Mieho: \"Minulla on oikeus taistella veljieni\nhengestä! Ja jos minut kaadat, saat vapaan pääsyn miehinesi. Siitä\non takuussa päällikkömme...\" Mies viittasi kumppanilleen, että tämä\nantaisi sanansa. Mutta Tora päästi vähäksyvän naurun. \"Hyvä, hyvä!\nMutta vain kaupanpäälliseksi, sinä Kalsoisten kolkkapoika! Päälliköt\nensin!\" \"Selvä on!\" kajahti Tapon ääni vastaan. \"Muut pysykööt\nalallaan, hievahtamattomina!\" hän jatkoi omilleen, jotka kyyhöttivät\nyhä hajallaan siellä täällä.\n\nSamassa lensi Toran kädestä keihäs Tapoa vastaan, joka vältti\nsen vaivoin heittäytymällä jäälle. Mutta tämä murtui. Mies\nsolahti kainaloita myöten. Tora juoksee miekka kourassa niemeen,\nkiertää täältä matalaa vettä jäälle pyrkien antamaan avuttomalle\nvastustajalleen ratkaisevan iskun. \"Myöhäänpä ollaan tänä vuonna\nkolkkakalassa!\" hyökkääjä huutaa juostessaan matalana, jalat\nlevällään uhriaan kohti. Rannalle kerääntyneet rosvot räjähtävät\npäällikkönsä mukana hurjaan meluun.\n\nToran kunnoton äkkiyllätys oli antanut Tapolle. yli-inhimilliset\nvoimat. Hän oli vetänyt turvariukunsa yli avannon, se tuntui\npitävältä ja hän tempaisihe riuhtaisemalla suoraan jäälle, haamaisi\nkeihäänsä, sillä ei ollut enää aikaa vetäistä miekkaa huotrasta.\n\nToinen polvi oli hänellä vielä jäätä vasten Toran miekan välkähtäessä\npäätä kohti. Mutta hän asetti keihäänvarren viistosti päänsä\nyläpuolelle, ja isku liukahti sivuun.\n\nHän on jo molemmilla jaloillaan. \"Vuoroin vieraissa!\" hän huudahtaa\nja sinkoo keihäänsä. Mutta vastustajalla on kilpensä. Hän vangitsee\nheiton. Tapo hakee silmillään omaa kilpeänsä. Se on solahtanut\nhukkaan jään murtuessa. Nyt hänellä ei ole muuta kuin miekka ja\npuukko. Hänen täytyy kestää suojattomana Kurkelaisen pitkän miekan\niskut.\n\nMutta hän tajuaa, että vastustaja on ruumiiltaan häntä raskaampi,\neikä hänellä ole mitään kannatinriukua. Hänen täytyy estää vihollinen\nhinnalla millä tahansa pääsemästä takaisin saareen, kovalle maalle.\n\nNiinpä hän kaartaa nopeasti riuku turvanaan maan puolelle. Etenee\ntäältä Toraa kohti, joka hämmästyneenä jää hetkiseksi paikoilleen.\n\nNyt alkaa taistelu kummallisin asein. Tapo ei hellitä riukua\nvasemmasta kädestään, samalla kun hän heiluttaa miekkaa oikealla.\nRiuku estää Kurkelaista pääsemästä liian lähelle kilpineen ja\nmiekkoineen. Se saattaa hänet yrittämään kaartaen puolelta ja\ntoiselta vastustajan kimppuun.\n\nMutta tällä tavalla hän joutuu perääntymään huomaamattaan yhä\nselemmälle, sillä Tapo, hyökkäyksiä torjuessaan, etenee samalla askel\naskelelta. \"Häme tarvitsee puhdasta ilmaa, sinä valansyöjä ja konna!\"\nhuutaa voitollisin äänin Tapo. \"Totta, Kalso, päällikönpäitä, on\nvähennettävä ... jompi kumpi meistä!\" Tora vastaa.\n\nPitkä sarja henkipaton vaaranpaikkoja vilahtelee varjoina Tapon\nsilmien editse. Tuo mies tuossa on lopultakin yksin syyllinen niihin\nkaikkiin. Ja se on syyllinen vainotun ja voimattoman pahimpaan\ntuskaan, siihen, ettei hän enää, onnettomimpina hetkinään, edes\njaksanut toivoa nousevansa vääryyttä kostamaan...\n\nTämä henkipattoajan katkerin myrkky kuohahtaa nyt pohjamujuja myöten\ntaistelevan miehen sydämeen. Sen täytyy päästä ryöhäämään pois hänen\nsielustaan. Muuten hän ei voi tuntea olevansa puhdas ja vapaa.\n\nJa se väläyttää taas hänen muistiinsa myöskin itkettävimmän niistä\nkolhuista, joita hän oli kurjimmillaan kokenut. Ilman tuota häntä\nvastaan taistelevaa miestä ei viattoman lapinkanan olisi tarvinnut\nhänen puolestaan antaa seitauhriansa ... elämäänsä!\n\nHän näkee hetkisen ajan kuin silmiensä edessä Synsiän erämaat\nja itsensä seisomassa piilopirtin rantakalliolla, jolta hän oli\nhaasianriu'ulla kolkannut Kurkelaisen rosvon jään alle, olemattomiin.\n\nKuvat olivat välähdelleet laskemattomassa hetkessä läpi pään. Nyt,\nviimeisessä näkemyksessään, hän valmistuu kylmästi vihollistaan\ntarkaten loppuiskuun.\n\nSe mikä on tehtävä, on tehtävä pian. Tora on peräytymistään\nperäytynyt hakien jalkojensa alle lujempia jäänpaikkoja. Mutta nyt\nhän on jo pääsemässä lähelle vastarannan niemenkärkeä. Ja siellä hän,\nTapo, oli joutuva kilvettömänä epätasaiseen taisteluun.\n\nMäärätyssä hetkessä hän näkee Toran seisovan pahasti tummuneella\njäänlaikalla. Silloin hän heittää koko kohtalonsa yhden ainoan iskun\nvaraan. Miekka lahtaa kädestä jäälle. Molemmat kourat tarttuvat\nriukuun. Käsivarret kohottavat sen korkealle. Pitkä vartalo\njännittyy, korkenee eteenpäin työntyväksi hyökkäykseksi. Ja valtava\nisku rusahtaa Kurkelaisen kypärään. Jää murtuu kuin olisi ollut\nmiehen alla pelkkää haurasta kohmaa. Taintunut, raskas ruumis katoo\nääntä päästämättä eikä nouse. Jäljellä on vain pieni, pyöreä avanto.\nTapo Kalsila huoahtaa muutamin hengenvedoin raskaan rintansa tyhjäksi\nja jää väsyneenä tuijottamaan.\n\nKorviin alkaa kuulua pitkin jäätä nouseskelevien miesten huikeata\nhuutoa. Kurjen miehet seisovat saarenkärjessä tiiviinä, synkkänä\nryhmänä. He odottavat kuolemaa.\n\nMutta voittaja ei heitä vielä näe. Sillä rantavedessä käy jäitten\nsohina, melske ja molske. Lippo ja Teisko haamivat parhaillaan\njäänreunaa, joka lohkeilee lohkeilemistaan. He lyövät puukkonsa\nhampaat irvessä jäähän ja pyllistelevät ylöspäin pyöreitä\ntakamuksiaan, vetääkseen ruhonsa kovalle paikalle.\n\nTapo ei voi olla nauramatta. Siellä jyllää Sorrin pallukoitten\nterve elämänvoima! Samaan melskeeseen hinaa Mieho kahlaten ja\nuiden rantaveteen pelastunutta Revon Hänniä, joka näyttää kylmän\nkohmettamalta tai on kukaties jo kokonaan menehtynyt.\n\nKalsilaisten riukujen avulla uijat autetaan kaikki jäälle turvaan.\n\nTapo lähestyy voitetun vihollisensa miehiä: \"Ken teistä antautuu, saa\narmon. Ja tämänkeväiset Pirkkalan käräjät päästävät teidät henkipaton\nkiroista, sen takaan!\"\n\nEpäluuloiset rosvot tuijottavat yhä synkkinä. \"Tarvitsen miekkamiehiä\nsuureen sotaan. Otan teidät omiksi miehikseni. Ken suostuu,\nkahlatkoon tänne eteeni, ken ei, vetäytyköön jään yli vastarannan\nitäisiin erämaihin ja jääköön halveksituksi rosvoksi!\" voittaja\nselittää lopullisen tahtonsa.\n\nSuurin osa entisistä kurkelaisista tottelee. Vain harvat katoavat\nsaaren tiheikköön painuakseen entisille taipaleilleen.\n\nTapo Kalsila on voittanut koko Hämeessä puolelleen heimolaisten\nmielet ja kaikki sen jouset ja keihäät.\n\n\n\n\n20.\n\nUudessa Kalsilassa.\n\n\nKalsilan lahden pohjukasta nousee karjapolku idänpuolisille\nmetsämaille, joilta parhaillaan illankuhjeessa palailee Hupari,\nkyläpaimen, karjoineen. Nyt juuri on vuorollaan kylän päätalo\nantamassa paimenelle yölavitsan ja muonan yhtä moneksi yöksi kuin\non talon karjassa päälukua. Tästä on ylen hyvillään Hupari-ukko,\nsillä ei anna Anukka-emäntä turhia kitsastellen paimenelle kuuluvaa\nvoinokaretta, lampaanpakaraa ja reikäleipää. Sen talon antimista jää\ntavallisesti talvenkin varalle monenlaista särvintä. Eikä sieltä\nsyksylläkään työnnetä pelkkää kourallista likopellavaa tai kapallista\nviljaa nupopäätä kohti. Runsaat ja lämminkätiset ovat olleet aina\nTiurittaren hyvittäjäiset. Ovat olleet tätä ennen ja koomminkin tänä\nkesänä, kun Kalsila on koko Pirkkalan ja kukaties koko heimon päätalo.\n\nPaimen täräyttää lehmänsarvitorvellaan sellaisen tulokaiun, että\npikkuinen aputyttö, Ravenikki, pitelee molemmin käsin korviaan.\n\nKoko karja pysähtyy töllistelemään. Tyttö ja Hupari seisahtuvat myös\nja jäävät tuijottamaan ihmeissään uuden uutukaista linnataloa.\n\nSen tanhuarakennukset, näiden väliset hirsisalvokset, kattotuohet,\npalkit ja malat, kuten entistä välkeämpi päärakennuskin, paistavat\nkirpeän keltaisina ja nurkanpäät tasaisemmin veistettyinä kuin oli\nyleensä siihen aikaan tapana.\n\nMutta piha ja tanhua ovat entisestään laajentuneet, sillä pirtin\npohjoispäätyyn on kulmikkain rakennettu melkein yhtä kookas\nvieruspirtti, joka muistuttaa Vuojolan asetupaa ja joka onkin\ntarkoitettu pelkästään päällikkötalon jousi- ja metsämiesten\nolinpaikaksi.\n\nTarkalleen entisensänäköinen palokärki seisoo uuden pirtinviirin\nlatvassa, nikamiltaan vielä tuoreessa lampaantalissa, niin että se\nsomasti keinahtelee melkein tuulettomassakin ilmassa.\n\nVain ulompana seisovat riihi- ja pajarakennukset ovat vanhoillaan,\nkuten myöskin pihanperän isännänkuusi, joskin toiselta kyljeltään\npalon jälkeen kuivaksi ruskehtaneena.\n\nKylän yhteiselle karjakujalle näyttää jo keräytyvän\nnaapuritaloisiakin vaimonpuolia hakemaan kukin oman talonsa elikoita\niltalypsylle.\n\nKivikkorinnettä, joka riihen kupeitse kallistuu rantaa kohti,\nkarjakujalle, kulkee Kalsilasta päin joustavin askelin hoikka nainen.\nMäenrinteen kiviä kiertelevä kallioimarre paistaa paimenten silmään\nsaakka kirpeän keltaisena ja astujan punankirjava esiliina häilehtii\nmaan heleätä keltaa vasten häikäisevänä liekkinä.\n\n\"Joko lie Sarkoisten neito nuorikkona talossa?\" utelee Ravenikki.\n\"Mitä lie\", Hupari hekottaa pieni nenä naskalina leveässä naamassa,\n\"katsotusviikolla, sanovat ... housuviikolla, jotta emäntä kokee,\nosaako naittilas nännit heruttaa ja miehen takamuksiin panna pitävät\npaikat...\"\n\nTyttö tirskuttaa. Kellokas on alkanut painua alamäkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Maretta ajaa karjaa ylämäkeä ja pääsee riihitielle, tulee\nKonhosta päin Tapo levottomin askelin. Neito pysähtelee epävarmana.\nMutta mies ei näytä kiirehtivän päästäkseen hänen rinnalleen. Joutuu\nkuitenkin vierelle astumaan ja sanoo kuin jotain sanoakseen: \"Työstä\ntyöhön morsianta, sanotaan ... katsotusviikolla.\" \"Sanotaanpa niinkin\nja jatketaan, jotta ... unesta unehen ihmisen lasta\", vastaa Maretta,\nmutta hänen sanoissaankin on vierastelemista.\n\nSarkoisten tytär oli, kuultuaan Tapon henkipatoksi, lähtenyt syksyllä\nPirkkalaan. Hän oli kestänyt routaiset taipaleet sydämessä hätä\nja ilo. Hän tahtoi nostaa sukulaismiehensä varjelemaan onnettoman\nhenkeä. Mutta mielet olivat olleet maassa koko Pirkkalassa ja\nmiehet pelkkiä vätyksiä. Ja siihen olivat samaan kurjuuteen tulleet\ntalvipakkasille huhut Tapon kuolemasta. Hän, Maretta, oli silloin\nsurrut vainajaa kuin kesken kaatunutta omahistansa, sulhasmiestänsä.\nJa se suru oli ollut suloisen kipeätä tuskaa, aivankuin olisi\nkalmantarttuma syönyt joka jäsenestä, huokosesta huokoseen itsensä\nsydäntä kohti. Mutta kun oli tullut mieheltä tieto, että hän, Maretta\nparka, sai hankkia miehet talonhirsiä kaatamaan, se oli paennut,\nkalmantauti, nopsaan, yhdessä ainoassa päivässä kuin tuonenkoiran\nhuunpurema kevätpaisteessa. Eikä hän ollut sen jälkeen osannut\nkuvitella itseänsä minnekään muualle kuin tänne, Kalsilan emännäksi.\n\nMutta nyt, kun emäntä on pitänyt häntä täällä, kuten ainakin\nmorsianta katsotusviikolla, tuo mies häntä karttelee, hyvittelee,\nei päästä lähtemään ja kuitenkin karttelee. Harvoin tavatessa on\nlaskevinaan leikkiä, mutta katse on jossain muualla, ei hänessä, ja\nkoko olemuksessa on sanatonta levottomuutta.\n\n\"Etkö saanut vieläkään viestiä Rautaparrasta?\" neito kysäisee\ntuskallisen äänettömyyden jälkeen. \"En, en saanut\", urahtaa mies\nsynkästi. \"Eikö ole tullut... Vuojolastakaan päin?\" hän kysäisee\nhetken kuluttua, kautta rantain, mutta silmissä ilkamointia, sillä\nhän tietää, että tuo vierasverinen antilas oli hyljännyt henkipaton\nsilloin, kun tämä oli kurjimmillaan käynyt sitä anelemassa. Tapo\nei vastaa. Hän tempautuu neidon viereltä ja harppoo pitkin askelin\nluhtiporttia kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapo Kalsila on nyt koko Hämeen valtamies. Rapolan Reko oli pitänyt\nsanansa ja lähettänyt Vanajan miehet hänen talonsa rakennustöihin.\nViime kevätkäräjillä oli hänet, Sarikka emäntineen ja Kurkelaisen\nhenkipatot julistettu vapaiksi ja loukkaamattomiksi. Suurtalolliset\nhän oli pakottanut hyväksymään antamansa lupaukset maattomille\nkylänloppuisille. Rautaparran hän oli valituttanut pitäjän\nvanhimmaksi. Ja hänellä itsellään oli nyt jalkeilla tai aseisiin\nnostettavissa suurempi jousellisten määrä kuin oli ollut koskaan\nyhdelläkään kalsolaisella päälliköllä.\n\nMutta kun hän oli tämän kaiken saavuttanut, oli häntä vastaan\ntullut pelkkää tyhjän tyhjää ilmaa. Mitä hän kaikella tällä teki...\nheimolaisten suosiolla, väellä ja voimalla? Tähänkö hän oli jäävä ...\nisännöimään päivästä päivään, vierellään Sarkotar ... emäntänä?\n\n\"En ole luotu rauhaan ... en ainakaan vielä\", hän oli vastannut\nAnukka-emon kyseleviin katseisiin, jotka tarkoittivat häntä\nhoukutella häitten pitoon. \"Oikeata puhetta\", oli tokaissut\naskareiltaan Maretta, \"ei ainakaan ennen, kun on hävitetty vieras\nveriset, pippurisaksat, Harjavallasta Vuojolaan saakka.\"\n\nTuona hetkenä oli Tapo taas tuntenut Marettaan voimakasta vetoa.\nSiinä oli, rutto syököön, oikea pirkkanainen, joka osasi vaikka\nsotaan hänen rinnallaan!\n\nTuo sama neito oli lähtenyt häntä, henkipattoa, _hakemaan_, kun se\ntoinen, vieras ... oli sensijaan ruvennut pyhimyksillä vitsomaan\njo kylliksi ruoskittua selkää... Tuo tuossa, päälliköntytär, joka\ntarjosi itsensä ja lujat liitot koko rikkaan Harjavallan kanssa, oli\nhuoltunut surusta ja kalmoillisia leiponut, kuten Anukka-emo, kun oli\nkuullut kuolleeksi. Ja se toinen ... lähetti mätäruuhessa takaisin\nkorpeen ... tulematta mukaan, antamatta lohtua ... luupalankaan\nvertaa...\n\nSinä kertana Tapo olikin melkein jo sujahuttanut kosintapuukkonsa\ntupellisen tytön kupeelle. Oli tokaissut Maretan sanoihin emolleen\nrennosti viitaten: \"Siinä se on vasta oikea antilas housuviikolla,\nei pelkää työtä eikä sotaa! Annapa tulla sirpinsiliäisten ja\nmallassaunojen valvojaisten...\"\n\nNäissä sanoissa oli ollut kuohahtavan ihastuksen lisäksi myöskin\nhyvittäjäisiä Anukka-emolle, jota ohentuneine, valkeine hiuksineen,\nsameine silmineen oli melkein höpöttävän lapsen tapaan hyviteltävä.\n\nMutta niiden pohjalla lie ollut sittenkin jotain muuta ...\nkarkaisevaa hyvitystä omalle miehiselle itselle, melkeinpä kostoniloa\ntuota toista... hyljeksijää kohtaan.\n\nMonet päivät senjälkeen hän oli hoitanut isännyyttä ja heimon asioita\nrauhallisen ja kokeneen miehen näköisenä.\n\nMutta ulkona, maailmalla, tapahtui sittenkin jotain, mikä oli pian\ntaas hänen rauhansa tärvellyt. Setämies, Rautaparta, oli ollut viime\ntalvesta asti tietymättömissä. Nostaessaan kevättalvella väkeä\nHollolan takamailta ja vuotellessaan ukkoa Karjalan matkalta Tapo oli\nsaanut vain lyhyen viestin: \"Kestä poika tuonnemmaksi yksin. Karjalan\nmiehet nousevat norjalaisia vastaan. Minä lähden vainotaipaleille\nmyötä ... Kalsoisten etujen tähden.\"\n\nPaljonkaan enempään hän ei ollut saanut irti viestiä hiihtävästä\näyrämöisnuorukaisesta. Mutta hän tiesi, että karjalaisten lapinmailla\nkäytiin melkein yhtämittaista toraa Haalogalannin norjalaisia\nvastaan kotakansan verotuksesta. Siellä jossain ... Kemijärven\ntienoilla oli \"kahtiavetoinen maa\", jossa kävivät veroa sekä\nkarjalaiset että Norjan miehet. Ja siellä syntyi ryöstäjäin kesken\ntappelu tuon tuostakin, milloin erämaissa, milloin Tornionpuolen\nmarkkinapaikoilla. Ja suuretkin vainoretket yli rajaseutujen,\nLainiojoen ja Rustajärven tienoilta, toistuivat puolelta ja toiselta\nharva se talvi.\n\nEikä hän voinut olla liittämättä Rautaparran viestiä tietoihin\nHaalogalannin laamanninpojan ja Vuojolan liittoaikeista, joissa\nNotburga-neito, kuten tämä itsekin oli myöntänyt, oli Rotrud-emännän\nhoukutuslintuna.\n\nSiellä ... kaukana oli jo jotain tapahtunut. Sieltä päin ...\nlännestä uhattiin myös Hämettä, ehkäpä ... entisiin verrattuna,\nkymmenkertaisin voimin.\n\nNiinpä nytkin, kun hän riihitiellä oli eronnut Maretasta, tarpoi\nhän kuin kiusattu hirvi metsästäjän niiniverkossa. Hän työnsi\ntyöntämällä poispäin ajatusta, että hänen olisi noustava pelastamaan\nNotburga-neitoa. Mitä se ... nunnankokelas häneen kuului...?\n\nPajan ohi painaessaan hän repäisi koko kourallaan yhä sakenevaa\nleukapartaansa. Ei noussut lakeisesta savu eikä tohissut hormi ja\npalkeet Kalsilan pajassa. Sillä ei ollut tällä erää olemassakaan\ntalossa pajaorjia. Salonsaarelta otetut vuojolaisvangit olivat\nKalsilan hävityksessä päässeet pakenemaan, tietenkin takaisin\nVuojolan kauppalinnaan...\n\nHyvä, hyvä oli kai niiden siellä... noitaemännän, Bunge-herran\nja kukaties tyttären ollut nauraa Kalsoisten talon häviötä.\nJa siitäpä lienevät yhä yltyneetkin hyökkäysaikeisiin ja ...\ntyttärenkauppoihin...?\n\nOh saatava selvyyttä, oli tehtävä jotain, vaikka rokko söisi ja\ntulikurko leimahtaisi!\n\nSinä päivänä ei ohut hyvä kenenkään lähestyä nuorta isäntää, joka\npainui omaan aittaansa kuin saalismailtaan nälkäisenä luolaansa\njolkutellut metsänpeto.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta eräänä elokuunalkuisena päivänä, jolloin tohiseva länsimyrsky\non sekoittanut Kalsilanlahden veden ruskehtavaksi savivelliksi ja\nmolskuttaa parhaillaan jättiläistarpoimellaan ajolahnaa tuhansin\npariskunnin lahden perukkaan, kuuluu niemenkärjestä remuava metakka.\n\nOn tullut äkkiä myrskyn niskaan kaatosade, joka viistää naamaa\nkirveltävin pisaroin ja pieksee vihapäisiä aallonharjoja.\n\nVene laskettaa myötämyrskyssä lahtea pitkin. Perässä istuu Mieho.\nTätä vastapäätä joutilaalla teljolla Joron ottopoika Kaplahainen\nja molempien välissä kookas oluttynnöri, josta miehet yhtä mittaa\nloruttelevat miehisen miehen sisustervaa yhteiseen haarikkaan.\n\nMieholla on räyskälakki päässä ja hänen naamansa paistaa kuin\ntippuvan räystään takaa. Kaplahaispojan tuuheana aaltoileva\ntukka on kihertynyt myrskyssä kiharalle ja senjälkeen oijistunut\nlikopellavaisina suikaleina korvia pitkin.\n\nMutta myrskyn meteli ei uroita kykene enää synkistyttämään. Ihossa\ntuntuu kupeita myöten lämmin lotina, ja päät ovat höyrähtämäisillään\nhulluiksi pelkästä jälleen näkemisestä ja veljeyden ilosta.\n\nSoututuhdoilla vetelevät yhtä märkinä Lippo, Teisko, Hosso ja Poukka\nvirnistellen isompainsa tökeröitä ilonpitoja.\n\n\"Hoi, pojat, huovatkaa, huovatkaa\", loilottaa Mieho pallukoille,\n\"kyllä rikkaan leipä soutamattakin soutaa...\" Isäntä ojentaa haarikan\nvieraalleen: \"He, juopas, juopas nieprapoika, kun et järkeäsi juo!\"\n\"He-heh\", hekottaa Jorolainen, \"minkä humala ottaa, sen aamulla\nantaa...\" Ja siitä laikahti yhtä päätä humalahurjana laulamaan:\n\"Joisin mie joka olusen, kaikki viinat vierrettäisin...\"\n\nJa siihen katkesi laulu. Mutta samaan hengenvetoon hän alkoi\ntolkuttaa kummallista tarinaa hopeasilmäisestä Ogoi-tyttärestä ja\nGauroi-veljestä, joka pelasti sisarensa Hovatitsan, pajarinrosvon,\nkoprista.\n\nJa hän pakisi, viittilöi ja lauloi, kunnes vene seisahti ankaraan\njymäykseen Kalsilan kotarantaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun olivat iltaan mennessä humalakäet kukkuneet päänsä kirkkaiksi\nKalsilan saunanorsilla, pantiin asiat illallispöydässä taas selville\ntolille.\n\nOli ollut miehillä syytä pitää jo eilisillasta alkaen olutjuhlia\nSorrilassa, jonne Kaplahainen oli viestimatkallaan pohjoisesta käsin,\nSiikajoelta saakka, ensiksi osunut.\n\nKevättalvella olivat näet vuokselaiset saaneet omassa Lapinmaassaan,\nSavutunturin juurella, suuren voiton norjalaisista, joiden oli\ntäytynyt paeta veroja nostamatta, ahkiot jousellistensa ruumiita\ntäynnä takaisin rajojensa taakse.\n\nKarjalaan oli jo syksyllä saatu viestit, että Norjan puolella\nsuuret metsäpalot olivat hävittäneet lapinäijien jäkälämaat ja että\nkotakansa, jonka oli tapana kesäkuurot paimentaa tokkiansa Länsimeren\ntuntureilla saakka, oli paennut suurin joukoin Suomen puolelle, joten\nNorjan miehet olivat jääneet ilman tavanmukaisia lapin veroja.\n\nSilloin he olivat varustaneet suuren sotajoukon, syöksyneet yli\nLainiojoen, ajaneet yllättämiään metsä- ja tunturilappalaisia\nmuka karkureina omalle puolelleen rautakaivoksiinsa raatamaan ja\nsenjälkeen hiihtäneet yli kahtiavetoisenkin maan, jossa verotus oli\nollut jaettuna tasan vuokselaisten ja Norjan miesten kesken.\n\nJa siitä se oli syntynyt Savutunturin sinisiä hankia veristävä\ntaistelu, josta riitti Kaplahaisella pakisemista.\n\nTapo kuunteli nyrkki painettuna yhtämittaisessa jännityksessä\npöydänpäätä vasten. Nyt oli, rutto syököön, jotain alkamassa. Vetävät\ntaipaleet olivat auenneet suurempina kuin koskaan ennen hänen\neteensä. Ja juuri nyt, kun hänellä oli, totta vieköön, väkeä ja\nmiekkaa takanansa!\n\nNyt ei riittänyt enää hänen uhkauksensa isä Johannekselle, että\nhän oli astuva viisisataa miestä takanansa Vuojolan lankkuportin\neteen ... muka kosimaan. Nyt oli asia yhteinen sekä Karjalalle että\nHämeelle. Oli ovella koko maan taistelu vieraita herroja vastaan.\n\nPää kuumaksi leiskahtaneena hän laski nämä ajatuksensa solkenaan\nMiehon ja Kaplahaisen kuulla.\n\n\"Ruokorannoille, ruokorannoille saakka\", yhtyi Kaplahainen, \"ja\nsitten me pojat ripapäitten lumikaklat kaulataan ja vierretellään\ntulisen tummaiset viinat...\"\n\nEnsi iskulla Vuojolaisia ja norjalaisia vastaan oli kiire,\nsillä Haalogalannin Thore Halvardinpojan oli tappio saattanut\nkiireesti yhtymään liittoon Bunge-herran kanssa. Jo nyt, Saloisten\nsyysmarkkinoilla, piti laamanninpojan tavata Bunge-herra tyttärineen,\nja niistä kihlajaisista oli alkava lännenherrojen yhteinen taistelu\nainakin karjalaisvaltaa vastaan.\n\nTämä Kaplahaisen uutinen sai Tapon nousemaan hitaasti pöydänpäästä.\n\"Ymmärrätkö, Mieho\", hän virkkoi painokkaasti, \"että ... jos nyt me,\npirkat, pysymme aloillamme, on vaarassa kaatua kumoon karjalaisten\neteläisin raja-aita Pyhäjoella ja että senjälkeen tulee meikäläisten\nvuoro ... tukehtua kahteen kitaan ... Vuojolaisten ja norjalaisten?\"\n\"Ka, onpa niillä neuvot, saastahisilla ... yksitellen kiertää\nkarhunpesät...\", jupisi Mieho.\n\nTapo oli kävellyt valkeata honkalattiaa muurinkulmalle saakka ja\nvirkkoi sieltä Kaplahaiselle: \"Joko nyt uskotte, vuokselaiset,\ntaattoni ajatusta, jotta vain ... sekä Hämeeseen että Karjalaan\npohjaten seisoo Suomen karhu kaksin jaloin?\"\n\nKaplahaisen nyökättyä hän seisoi jo keskilattialla ja heilautti\nnyrkkiään kuin lyöden lujat päätökset pöytään: \"Hyvä, huomisaamuna on\nmeillä lähtö, ja minä takaan sen, ettei keritä sopuvilloja ainakaan\nlaamanninpojan ja Rotrud-emännän karitsasta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna seisoi Maretta tiepuolessa himmeän kellerväksi\ntuleentuneen kaurapellon laidassa, jossa ojanpiennarta kiersi\ntummanpunainen horsma. Hän sormeili mietteissään verenpunaista\nkukanlatvaa. Kaukana jylmäsi heikosti kuuluva ukkonen. Pilvet\nseisoivat jyhkeinä, torninmuotoisina möhkäleinä.\n\nTietä astuu Tapo venevalkamaa kohti, jossa uiskojono vuottaa\npäällikköä.\n\n\"Otatko sepalukseen vai kypärääsi?\" neito virkahti taittaen horsman\nvarrestaan. \"Eipä oteta, ei kumpaankaan!\" mies virkahti naurahtaen\nvastaan. \"Tuonne taakse ... keihäänkärkeen, se se ennustaa ...\nvihollisen verta...\"\n\n\"Jollet liene lähdössä kosiomatkalle?\" tuli hetken kuluttua neidon\nahdistuneesta rinnasta leikin tapainen, mutta syvältä nouseva kysymys.\n\n\"Jos naisen tuonen, tuon ryöstämällä ja ... orjattareksi, en muuksi.\"\n\nMaretta tunsi, että nuo sanat, jotka mies oli latonut hitaasti toinen\ntoisensa jälkeen, paljastivat lujaksi taotun ajatuksen. Hän liikahti,\nsieppasi helmikkään otsanauhansa ja sitoi tällä horsmantertun\nkeihäsvarteen. Heilahti taas selän takaa miehen eteen ja kysyi\nkatsoen silmästä silmään: \"Oletko kuullut, mitä teki Harjavallan\nKirstinä Pahdinginkoskella, kun talvimakaaja oli hänet häväissyt ja\npettänyt?\"\n\nTapon katsoessa kysyvästi hän jatkoi: \"Se neito parka, kun oli\nymmärtänyt tuon pippurisaksan kurjuuden, sai takaisin oman sukunsa\nvoimat, ja hän kosti, kosti oman itsensä ja heimonsa puolesta...\"\n\nKertojan ääni oli samassa intoutunut. Hän puhui kuin kiihottaen\nkuulijaansa johonkin ratkaisevaan tekoon.\n\n\"Kirstinä houkutteli kestin koskenniskaiselle saarelle, jota syksyjää\noli alkanut kiertää maanpuolelta. Sinne, pieneen yöpymismajaan,\nhän heitti miehen nukkumaan ja itse odotti aamua vastapäisessä\nniemessä. Ja kun kesti vilunhorteessa ja nälkäisenä pyrki aamulla\nsalmen yli, oli sen yön vanha jää rikottu ja neito huusi rannalta\nveneensä vierestä, airo kädessä: 'Tällä airolla särjen jokaisena\naamuna jokaöisen jään, kunnes olet kuollut!' Ja niin hän teki,\nkunnes pettäjän kuollessa itsekin menehtyi pakkaseen. Mutta ennen\njäätymistään vesi ennätti heittää heidän ylleen monenkertaiset jäiset\nkäärinliinat. Niin nousi jäinen arkku sille puolen, toinen tälle, ja\nne hukkuivat vasta keväällä melonsyöstävään koskeen...\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" Tapo tokaisi kummissaan. \"Sitä, sitä vain\", sanoi\nMaretta äänessä rukoilevaa anelemista, \"että niin on tehtävä niille\nkaikille ... merentakaisille. Ne pettävät kaikki!\"\n\nTapo seisoi hetken epätietoisen näköisenä, virkahti arvellen:\n\"Sellaisiapa ne... naisten tavat...\"\n\n\"Tuliko Kirstinä jälleen puhtaaksi ... kostotyön tekemällä?\" Kysymys\noli tehty palavin silmin. Se vaati vaatimalla vastausta. \"Liepä\ntullut, ehkäpä tuli\", tapaili Tapo. Mutta löysi samassa omasta\nmielestään selvän ajatuksen: \"Tulipa hyvinkin, ainakin ... itsensä\nsurmaamalla.\"\n\nHe jättivät toisilleen hyvästi. Mutta Maretta jäi seisomaan kädet\nhervottomina, pääsemättä paikaltaan. Hän oli saanut lähtijän\nviimeisistä sanoista aivankuin itse oman kuolemantuomionsa ja\nsurmaniskunsa.\n\n\"Ainakin ... itsensä surmaamalla...?\" hän toisteli sanoja. Heikeä\nukkonen jumahteli kaukaa. Mutta neito ei kyennyt mitään kuulemaan\neikä ajattelemaan.\n\n\n\n\n21.\n\nSaloisten markkinoilla.\n\n\nTänä syksynä kiehui kansaa Saloisten markkinapaikalla enemmän\nkuin koskaan ennen, ja kokonainen pieni laivasto keinahteli sen\nSatamalahdella ulkomaisia kyttiä ja kauppahaaksia.\n\nNousevan Lyypekin hansamankarit olivat jo alkaneet vimmatun\nkilpailun vanhan Visbyn kauppakuntien kanssa, ja molemmin puolin oli\nvalmistauduttu huolella valtaamaan näitä pohjoisia markkina-alueita.\n\nEi ollut myöskään sattuma, että pohjoiset kauppapaikat, aina\nnorjalaista Torgaria myöten, olivat laskeneet tavaralaivansa\ntavallista lukuisampina tänne Perämeren suihin. Keinuihan\nHaalogalannin laamanninpojan, Thore-ritarin, raskas sotahaaksi\nsataman ulkoväylällä ja tarjosi suojaa Pohjanmiehilleen näiden\nkauppataistelussa karjalaisia vastaan, joiden kaupankäyntiä ja\nlapinherruutta piti silläkin tavalla murtaa täällä Pyhäjoen\nrajamailla.\n\nMutta karjalaiset olivat saapuneet hekin kaksinkertaisin voimin.\nHeidän kauppa-uiskonsa olivat kulkeneet täysin lastein suunnattomat\ntaipaleet Vuokselta ja Laatokalta. Pielisen vesien kautta\nOulunjärvelle ja Venetheittoon, Siikajoen latvoille, josta virroitse\nja meritse oli lasketeltu Satamalahdelle ja lopulta hinattu veneet\nmatalaan Kalkanperään saakka.\n\nTäällä, korven laidassa, oli valkoviittaisilla karjalaisilla oma\nomituinen alueensa, jolle oli kyhätty riu'uista ja laudoista\nmonenlaista katosta ja myymäpöytää. Ja näillä main kävi kauppa\nja liikkui raha, sillä riuskaeleiset vuokselaiset olivat yhtä\nkuuluja kauppataidostaan kuin soikeakasvoiset friisit maanmainiosta\nlaskupäästään.\n\nÄyrämöiskauppiaat Hylkeet, Kiverit, Mahkoset, Ihalaiset ja\nToivottuiset ja vielä kaukaisemmat itäisten pokostain miehet Kostjat,\nSmenkot, Gridka Timoshkinit ja Sjenkat mittailivat pellavaansa\nkymmenin sormauksin, kunnes tulivat täyteen kokonaiset pjatokit,\ntai vaihtoivat Käkisalmen kuulua lohta, jota idässäpäin syötiin\nyksinpä Moskovan pajarien juhlapöydissä, Westfalin, Saksin tai Visbyn\nsaksojen lyijyyn, kupariin ja verkaan, puhumattakaan raskaasta\nlyypekkiläisestä tynnöriviinistä, joka täytti sisukset ja kihautti\nkielet yhäkin luistavampaan kaupantekoon.\n\nErikoisesti kiertelivät läntisten kauppakuntain ostajat, varsinkin\nfriisiläiskauppiaat, Kurkijoen Kuuppolan ja Koplolan kyläläisten ja\nImpilahden hannukkalaisten myymäpöytien ympärillä, sillä heiltä sai\nhyvin opetettuja ajohaukkoja välitettäväksi frankkilaisritareille tai\nsitäkin kauemmaksi.\n\nOli tarjolla Ilomantsin hyväksi taattua näätää, yksinpä\nkarhunhampaita kristittyjen amuleteiksi sekä Kannustaisen\nmaanmainiota, pehmeävillaista majavaa, varsinkin sen rasvaa, joka\nupposi tottakin markkinoilla kuin rasva nahkaan, sillä se oli ajan\ntaatuimpia lääkkeitä ... lievitti päänsäryt ja kouristuskohtaukset,\nvieläpä paransi saastaiset lemmentaudit yhtä hyvin kuin Skyytiän tai\nPontoksen maailmankuulut nuijahännät.\n\nTällä kertaa oli karjalaisilla tavallista vähemmän turkistavaroita,\nsillä norjalaisten ryöstöretken vuoksi oli lapin vero jäänyt viime\ntalvena puolittain kantamatta.\n\nEi myöskään näyttänyt olevan paljonkaan tällä erää tavaraa\nSisä-Pirkkalasta, jonka kauppiaat olivat ottaneet asentopaikkansa\nvuokselaisten naapureiksi. Mutta Kokemäen pirkat olivat\nsonnustautuneet sitäkin laajempaan kaupantekoon. Kallisarvoiset\nsini- ja mustaketut, hirvennahat, näädät, hillerit ja Vanajanmajavat\nsekä lukemattomat oravakiihtelykset riippuivat Harjavallan rikkaitten\nmyymäorsilla ja siirtyivät kaupparenkien käsivarsilla markkinoitten\nmerenpuoliselle laitamalle, Rojuniemelle, jonka rantueelle ulkomaiset\nkaupantekijät olivat pystyttäneet kojunsa ja telttansa.\n\nTästä kirjavasta joukosta paistoivat värikkäimpinä friisien\nkiltaveljet upeine verkaviittoineen, joita heidän Birkan ja\nHedabynsiirtolansa välittivät Pohjolaan Utrechtin kuuluisista\nvärjäriverstaista. Mutta heillä oli jo tähän aikaan kestettävänä\npuolestaan ankara kilpailu Teljen, Kalmarin ja Visbyn kanssa, ja he\nolivat sonnustautuneet hekin markkinoille monenkarvaisin uutuuksin.\n\nFriisit olivat näet ulottaneet kauppatiensä rannikoltaan\nsaksilaismaan kautta vasta vallatulle vendiläisalueelle saakka\nja kykenivät nyt tarjoamaan daanilaiskorpien metsäomenia ja\n-hunajaa, jolla he alensivat pahasti Riian ja Novgorodin kauppaaman\nmordvalaishunajan hintoja, vieläpä vendiläisiä visentinsarvia\njuomahaarikoiksi isoisten pitoihin.\n\nMutta markkina-alueen keskellä helisivät monennäköisimmät\nrahanmerkit. Sillä siellä seisoi pystyhirsistä lujaksi rakennettu\nkapakka. Ja Pyhänkorvan viini- ja pippurisaksa, jota Harjavallan\npirkkalaiset sanoivat Mauriksi tai Maukkariksi, myyskenteli täällä\nmausteita, tynnöriviiniä, väkeviä simoja ja olutta.\n\nMitä pitemmälle päivä kului sitä äänekkäämmäksi riihautui\nkapakan vaiheilla kielten sekamelska monenkarvaisten ulkolaisten\nkaupparenkien kesken. Mutta norjalaiset ja karjalaiset näyttivät\nkarttelevan kaukaittain toisiaan. Ja Sisä-Pirkkalan miehet\npysyttelivät enimmäkseen Rojulahden puolella omilla asentopaikoillaan\ntai vuokselaisten seurassa. Sillä heidän päällikkönsä Tapo ja\nRautaparta, joka oli tänne saapunut Karjalan miesten mukana\nLapinretkeltään, pitivät kaiken varalta koossa miehensä, pyrkien itse\npysymään toistaiseksi tuntemattomina.\n\nYmpäri Maukkari-kestin harjakaisilojen olivat ulkomaiset\ntempuntekijät ja leikarit pystytelleet omia lavojaan, joilta korpien\nmiehet saivat nähdä kummat kapeleet. Tosin oli vielä kotoista\ntöllistellä kekkuilevia pukkeja, jotka osasivat nousta kapula\nkapulalta melkein kuin seipään kärkeen ja vieläkin pyöriä ympäri\nneljällä koparallaan. Mutta liehui siinä lähettyvillä sellaisiakin\nReinin kaupunkien teikareita, jotka soittelivat käsiharpuillaan\ntai puhalsivat huilunnäköisiä kojeita, pitäen samalla muutamalla\nihme-elävällään pientä eläinnäyttelyä.\n\nHe osasivat maanitella miehenmittaista käärmettä. Ja se se jo pani\nerämaitten härkämiehiltä leuat longalleen. Ja kun nuo pelimannit\npanivat lisäksi tanssimaan hännättömän apinan ja teputtamaan\nlavanreunoja pienen, tumman egyptiläisen aasin, joka oli muka sen\nemäaasin jälkeläisiä, jonka maidossa keisarinrouva Poppaea oli\nkylpenyt, silloin jo Halikon ja Koroistenkin tottuneet miehet\nvetivät hammaskarsinansa levälleen. Sitä aasia ei kyennyt voittamaan\nkoko markkinoilla mikään muu kuin smaragdinvihreä, punasepelinen\npapukaija, joka söi unikukkaa ja päähkenöitä ja joka oli kerran\npelastanut ihmisen tapaan puhumalla Englannin kuningattaren\nEleonoran, tämä kun oli sattunut piilottamaan rakastajan oman\nherransa aviovuoteeseen. Mutta sitä papattavaa lintua näyteltäessä\nlauloikin pillipiipari samasta syntisestä naisesta tehtyä laulua:\n\n    \"Meren ääriltä Reinin rantaan\n    mies kunnian ja kukkaronsa tuhlaa,\n    kera Engellandin Eleonooran\n    jos viettää saa hän lemmenjuhlaa,\"\n\njollaisena sitä laulettiin noihin aikoihin Juortanista Glyde-vuonoon\nsaakka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSellaisten mestarien rinnalla ei herättänyt paljoakaan huomiota\nhämettä haastava karhunkesyttäjä, joka talutteli laiskannäköisenä\npaikasta toiseen kahta juppaniskaista karhua. Eivätkä nämä olleet\n-- sen saattoi hounakin nähdä -- edes oikeita tasakärsiä, vaan\nleveäharteisia pojanjullikoita, jotka olivat panneet päähänsä\nkarhunpään turpineen ja niskaansa ja rinnalleen maahan saakka\nreuhottavat pörhöiset nahat.\n\nEikä tämä karhuntanssittaja näyttänyt välittävän edes rahansaannista.\nKulki, pysähteli, kuulosteli, pitäen naamansa tarkasti takkunahkaisen\nreuhkalakin peitossa, joten vain pienet, iloiset silmänviirit\ntiirottivat sivureuhkojen keskeltä näkyviin.\n\nErikoisen ahkerasti tämä kolmikko liikuskelee vuojolais- ja\nvisbyläiskauppiaitten parissa, jotka pysyttelevät etupäässä\nSatamalahden etelärannalla, ikäänkuin hakien turvaa lähettyvillä\nkeinahtelevasta Vuojolan sotahaahdesta ja Bunge-herran\nkorkeaperäisestä päällikkölaivasta.\n\nSiellä päin tekee karhumestari parhaimmat temppunsa. Ja kun\non aikansa kuulostellut mankarien puheita, läimäyttää toista\npörröpenikkaa tai molempia takamuksille, jotta nämä kierivät keränä\npoispäin, vääntyen itse taapertamaan perässä.\n\nKarhunpojat pyörähtelevät kojulta toiselle, tuovat herransa luokse\nmilloin pari Harjavallan pirkkaa, milloin Kaplahaisen miehiä, jotka\nsopottavat, viittilöivät hetken ja katoavat taas markkinarahvaan\nsekaan.\n\nTällä tavalla saa Tapo oleskelupaikkaansa yhtä mittaa tietoja Sorrin\nMieholta ja tämän veljiltä, Lipolta ja Teiskolta. Lounaan tienoissa\nhän ei ole selvillä ainoastaan siitä, että Thore Halvardinpoika\noleskelee Bunge-herran laivalla ja että siellä parhaillaan\njuodaan kihlajaismaljoja Notburgan istuessa upeassa juhlapuvussa\nisänsä kansiteltassa, vaan lisäksi siitäkin, että norjalais- ja\nvuojolaisherrat ovat aikeissa illan tullen antaa ensimmäisen\nyhteisiskunsa erittäinkin karjalaisille. He odottavat vain, kunnes\nkarjalaiset ja hämäläiset ennättävät saada kylliksi makoonsa\nMaukkarin kapakasta.\n\nVaaralliset huhut alkavat kiertää vähitellen laajemmaltikin\nvuokselaisten ja pirkkojen kesken. Niitä kertyy kasapäiksi keoiksi.\nNe saattavat hetkeksi hajota, hukkua tuuleen ja toiseen. Mutta ne\npalaavat jälleen entistäänkin kummempina. Ne aivankuin syttyvät\ntuleen, hulmahtavat lieskoiksi, joita eivät vielä vähemmän tietävät\nnäe sen enempää kuin kalmanpaikkojen virvaliekkiöitä. Mutta kaikki\ntuntevat, että jotain ratkaisevaa on tekeillä.\n\nVähitellen laajenevat huhut yhä hirvittävämmiksi. Vanhat puheet\nLinköpingin piispan ristiretken saarnaamisista kääntyvät varmoiksi\nuutisiksi. Ne ovat jo kehkeytyneet tapahtumiksi. Gotlannin Visby on\njo asettanut Upsalankuninkaan käytettäväksi seitsemän sotahaahta\nja yhtä monta lisälaivaa varten neljäkymmentä hopeamarkkaa kutakin\nkohti. Juuttilaiset merirosvot kiertelevät yhä röyhkeämpinä\nlounaisissa saaristovesissä. Ja nyt ovat lisäksi Torgarin rikkaat\nkauppiaat ja haalogalantilaisritari, kuuluisa sodankävijä, yhtymässä\nsamaan suureen sotaretkeen ei ainoastaan Karjalan-Lappia vaan myöskin\nkoko Hämettä vastaan.\n\nVarmimmin tiedetään nämä asiat Kalkanperän vuokselaisten ja\nHämeenpirkkojen päällikkömajassa. Tämän oviaukolla seisoo pitkässä\nkarjalaisviitassa Kalsoisten Tapo, Rautaparran levätessä sen\nsisäpuolella, havukasalla.\n\nTapo tuijottaa pureskellen leukaperiään Satamalahdelle, Bunge-herran\nlaivaa, jonka keulapuolessa seisoo suurin kirjaimin \"Notburga\".\n\nSitä vastaan on isku lyötävä. Hän on sen luvannut, ja hän on sen\nantava ajoissa, ennenkuin vihollinen hyökkää koko summattomalla\nrintamallaan. Nyt hän ei usko tuntevansa mitään muuta kuin\nvihaa ... koko Hämeen ja Karjalan puolesta. \"Vai on tämä mies\n... pyhäinhäväisijä ja ruumiinryöstäjä?\" tunkevat myrkyllisinä\nkysymyksinä muistiin Notburgan syytökset. \"Ja sinä itse ...\npyhimysten kalvettama valehtelija! Eikös sopinutkin rukoilla\nMaariaista suojaksi muka laamanninpoikaa vastaan, aikoa muka\npyhän Kertun luostarikoppiin ja sitten... purjehtia ripapäisenä\nPohjanrosvon morsiameksi?\"\n\nKasvot olivat kiristyneet kiristymistään. \"Hyvä on!\" hän todellakin\nhuudahtaa kuohahtavasta rinnasta. Oikeinpa tuli sanotuksi Sarkoisten\ntyttärelle. Tuo kiero nunna on \"pelastettava\" liioilta ritareilta...\najettava Lemunlahden orjamarkkinoille tai Nevanniskaan ...\nOrjasaarelle ja myytävä kattilaranista Novgorodin riettaimmalle\npajarille... Ajatus ajatukselta puristuivat molemmat nyrkit\ntunnottomassa tuskassa ja vihassa luisiksi, verettömiksi moukareiksi,\njotka olivat valmiit hirvittävään iskuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRautaparta sairastelee yhä havuilla lapinretken vaivoja ja\nSalonsaarelta saatua päänmurtumaa. Tapo, Mieho, Tiurin Joutti ja\nKaplahainen pitävät mikä maakivellä istuen, mikä seisoen lopullista\nneuvottelua.\n\nPuhumista ei ole enää paljoakaan. Tapo jakaa kullekin tehtävänsä.\nMiehon ja Kaplahaisen piti kerätä pirkat ja vuokselaiset Maukkarin\nkapakkaan ja tämän ympärille. Yksikään ei saanut ottaa ryyppyjä sen\nenempiä, mutta kaikkien oli ruvettava reuhaamaan muka lieskuvassa\nhumalassa, jotta houkuteltaisiin norjalais- ja vuojolaissotilaat\nlaivoistaan maalle. Miekat oli juopottelijain pidettävä piilossa\nviittojen alla. Mutta hän itse ja Tiurilainen jäivät jousi- ja\nkeihäsmiehineen odottamaan metsän suojaan.\n\nTaistelun alkaessa oli kolmen sorrilaisen ja Kaplahaisen parhaine\npurjehtijoineen vietävä kaksi vuokselaisuiskoa Satamalahden\npohjoisrannalle ja odotettava siellä häntä, Tapoa, kämmenet\nvetovalmiina pyyryissä.\n\n\"Sinä, Tiurilainen, johdat taistelua\", päätti Tapo. \"Mutta minä\notan osalleni laamanninpojan ja morsiamen ryöstön, sillä siinä se\non halkaisu, joka leikkaa irti toisistaan pippurisaksat ja Ruijan\ntunturipeikot...\"\n\nMutta Mieho oli alkanut jupista omiaan: \"Peijakkaan tupelkaini...\"\nJo syläistä pärskäytti kuuluvasti. Hän oli pitkästä aikaa lopulta\nsuuttumassa, nenä alkoi honottaa. Kimmastuneena nousi mies Tapoa\nvastaan: \"Olenko minä mikä saivar sinun tukassasi, häh? Mäihäjärven\njäällä sain takamukset märkinä ällöttää, kun sinä tappelit.\nSalonsaarella ei sen enempää kuin niittomiehen huitomista, ja nyt\ntaas ... venepojaksi... noh?\" Siihen se oli takaltua, mutta jatkui\ntaas entistäänkin häijympänä: \"Ollaanko tässä vai... häh? Eipäs\nollakaan, mies! En ole mikään lutukaisen poika seinänraossa tai\nakkani peiton alla, en, rutto syököön. Vai luuletko? Luuletko minua\nlatuskaiseksi ämmän lutukseksi tai käykkäleuan vanhaksi virsuksi,\nhäh?\"\n\nSiinä veti Mieho henkeään, joten Tapo sai tokaistuksi: \"Älä turhia\nhauku! Saat tapella siihen asti kun minäkin ja sitten painetaan\nyhdessä veneille, jos osaat panna taajaan ... takakämpilläsi.\"\n\nSorrilainen oli suutahtaa taaskin rehellisten takatassujensa\npuolesta. Mutta jäi sitten vain murahtelemaan: \"Sopiipa pistellä,\nsopii, mutta ... saapa tuo joskus lynkkäkin linnun ja kampura kalan,\nkun hyvin sattuu...\"\n\nTapon juoni näytti onnistuvan. Viestit lienevät vieneen nopsaan\ntietoja suomalaisten juopuneesta rähinänpidosta kapakan vaiheilla,\nkoskapa Thore-ritari ja Bunge-herra laskivat maihin melkein\nyllättämällä, haalogalantilaisen johtaessa omia miehiään ja\nsaksalaisen Astulfin Vuojolaisia sotilaita.\n\nHerrat jättivät joukkonsa rannalle ja lähestyivät rauhanmiesten\nnäköisinä kapakan vierillä hoilottelevaa rahvasta. Rotger Sibbenpojan\nsuupieliä kiertää entinen varovan mairea viekkaus. Mutta hän näyttää\npahasti vanhentuneen. Leuat ovat lutistuneet kokonaan hampaattomiksi,\nja mahanpuolesta tohisee hengitys entistäänkin vaivalloisemmin.\nSilmien alukset ovat repsahtaneet tyhjiksi pusseiksi, ja katseessa on\nlevoton, melkeinpä kärsivä ilme.\n\nEi ole hän viime aikoina saanut hengähtämän verran rauhaa\nRotrud-emännältä, joka on ajanut asiat siihen, missä ne nyt ovat\n... sotaan ja hävitykseen, vieläpä oman ainokaisen tyttären\nrääkkäämiseen. Tässä kohdassa hän on vastustanut ankaraa emäntäänsä\nviimeiseen saakka, mutta mikäpä siinäkään oli auttanut... Viimein\noli hän suostunut ottamaan mukaan tyttären ... muka naitettavaksi,\nsaadakseen tyttö paran edes sillä tavalla vapaaksi yliskamarista,\njossa häntä oli pidetty suorastaan vankina. \"Kylläpä tässä vielä ...\nkeinot keksitään, enhän minä sinua, västäräkki, toki pakolla...\", oli\nhän sopertaen kuihaissut tyttärelleen lähtöä tehtäessä.\n\nNotburga oli noussut kalpein kasvoin ja tokaissut vastaan: \"Lähden,\nisä. Pyhän Barbaran kiduttajat tappoi salama, ja hän ja pyhä Gertrud\ntulevat minulle suojaksi ... ainakin vihkimäalttarin edessä...\"\n\nJokin salainen, melkein hymyilevän varma päätös näytti silloin\npiirtyvän hänen huulilleen... Ja sama hiljainen lujuus oli niillä\npysynyt koko matkan ajan.\n\nSe se oli lohduttanut hellämielistä isää. \"Ehkäpä tässä, ehkäpä antaa\nvielä viisaus neuvonsa näissäkin ... muka suuremmissa asioissa\",\nnäyttivät vinoilevan nytkin hänen huulensa maireassa hymyssä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMieho heilui yhä hurjemmin karhunpenikoittensa tanssimestarina\nmaleksivassa joukossa, joka tuntui hänestä liiaksi hiljentäneen\nhoilotustaan muukalaisten lähestyessä.\n\nThore-viikinki kulki leveäharteisena ja punakkana täysissä aseissa\nkummallista rykelmää kohti. Herrat pysähtyvät karhunkuljettajan\neteen. \"Hämäläiskarhuja\", tokaisee kuin selittäen Bunge vieraalleen.\n\"Hyvät ovat turkit ja helppo nylkeä!\" hohottaa norjalainen ja\npotkaisee toista karhunpoikaa takamuksille. Tämä hyppää ilmassa\nympäri ällistyttävän raivokkaasti, niin että Bunge-herra hätkähtää.\nMutta karhunpenikat, Lippo ja Teisko, pyörivät samassa näkymättömiin\nja ryhtyvät kiertämään kojujen taitse Satamalahden rantaan, jossa\nvuottaa vuokselaisuiskoja.\n\nSillä välin on herroja lähestynyt Kaplahainen käsivarrellaan kaksi\nmetsästyshaukkaa. \"Korkeat vallat, ah osmoiseni\", hän on tekevinään\nliukasta kauppaa, \"hyvät ovat ajohaukat, rakkaat osmeroiset ... ei\nNevalla ruhtinaan lapsilla ole sen parempia ... jäniksen iskee, ei\nkotkaa pelkää, pyörylässä nousee, nuolena iskee...\"\n\nJoron ottopoika kumarteli suu vinossa, vilautti silmää Mieholle ja\nkatosi hänkin samassa rahvaan sekaan.\n\nPitkä mies, joka notkauttaa vartaloaan Bunge-herran mielestä\nkumman tutusti, heilauttaa itsensä rahvaan takaa eräälle leikarien\nlavitsalle. Bunge pallittaa ihmeissään. Sillä on lähelle nilkkoja\nulottuva valkeasarkainen karjalaisviitta, mutta korvallisreuhkojen\nlomitse sen silmät palavat samalla tavalla kuin muutama vuosi sitten\nerään pirkkapojan hänen suurtuvassaan...\n\nSiinä samassa riuhtaisee Tapo Kalsila viittansa syrjään. Tulee\nnäkyviin punanruskea hämäläispuku, raskassolkinen Wibrecht-ritarin\nvyö sekä kiiltävä patakypärä reuhkalakin alta.\n\nBunge-herra käännähtää ohuilla hoivillaan lähteäkseen pakoon. \"Hoi,\nmiehet, vuokselaiset ja pirkat, tänne, tänne!\" huutaa Tapo lujalla\näänellä. Loitompaakin alkaa kansa tunkeutua lähemmäksi.\n\nThore-ritari on huutanut rantaan päin alapäällikölleen, jonka käskyjä\nalkaa kuulua tänne saakka. Mutta muukalaiset näkevät edessään\nvain sekasortoista joukkoa ja jäävät vielä seisomaan puolitiehen,\naukeamalle.\n\n\"Nuo osmeroiset tuossa\", jatkaa Tapo, \"ovat juuri tehneet keskenänsä\nliiton riistääkseen karjalaisten lapinmaat Pyhäjoesta Ruijaan ja\nhävittääkseen sen jälkeen pirkkojen rintamaat. Ne on tapettava!\"\n\nSe mikä monelle äyrämöiselle, joka oli tullut vain kauppaa tekemään,\noli ollut tähän saakka pelkkää huhua, kävi nyt selväksi. Lähijoukossa\nsyntyi ankara melu. \"Ja mitä he aikovat lopuksi, orjuutettuaan koko\nHämeenkin? Tunkea vuokselaiset kahta puolta susihautaan, Novgorodin\nja lännenherrain kaahatessa yht'aikaa idästä ja lännestä vapaata\nKarjalan miestä... Ne on tapettava ajoissa!\"\n\nTapo vetäisi miekkansa. Mieho seisoi jo paljain päin tappara\nkourassa. Ja yhtä haavaa lähestyy metsän rinnasta Tiurin Joutin\njohdossa voimakas vuokselais-pirkkalainen jousi- ja keihäsrintama.\n\nTapo välkähyttää hyökkäysmerkin. Mutta jää vielä tuokioksi\nkorokkeelle, sillä Tiurilaisen rinnalla hyökkää sairas Rautaparta\ntyhjä hiha ja miekka koholla. Hän näyttää hakevan Bunge-herraa,\nhuutaen vanhoja vihojaan: \"Rötkeri, hoi, Vuojolainen, nyt maksetaan\nhenkirahat Adam Holstesta! Tule ottamaan, sinä saiturisaksa!\"\n\nSilloin on jo Mieho taistelussa Thore Halvardinpojan kanssa. Tapo\nloikkaa lavitsalta maahan. Mutta ennenkuin hän ennättää edes\nkumppaninsa rinnalle, horjahtaa ja rojahtaa maahan viikinki, toinen\nkäsivarsi olemattomissa Sorrilaisen tapparan iskusta. Ei ole aikaa\npuhua. Tapo viittaa rantuetta kohti, jonne heidän on lyötävä tie\nauki. Ja silloin on jo taas Mieho hänen edellään raivaten huimasti ja\näkkiä aukon ällistyneitten Vuojolaisten rintamaan, niin että Tapo ei\nennätä muuta kuin seurata kannoilla.\n\nMieho näyttää kostelevan tapansa mukaan juurta jaksain kumppanin\näskeiset letkaukset sorrilaisten hitaudesta muka. Tapon päästessä\nvihollisten lomitse mies painaa loivaa tannerta paksuna järkäleenä,\njolla ei näytä olevan ylä- eikä alaraajoja. Se vyöryy aivankuin\nomalla painollaan, kunnes se pysähtyy lahden pohjoiskaarteen\nsomerikolle, levittää haaransa tanakasti ja hotisee suustaan\nkuin pajapalkeet hormista: \"Hoh-hoh ... mitäs sanot? Siinä se\njuoksee sorrilainen tasakärsä pyllyllään minkä pitkät hoijakat\nhaasiakoivillaan...\"\n\nTapo huutaa nauraen. \"Mitäs varastit lurjus, toisen miehen saaliin?\"\nMieho hihittää häijyimmässä ilossaan: \"Enkös ma jo sanonut, että on\nsillä joskus ... kampurallakin omat apajansa...\"\n\nSiitä he painelivat rinnakkain niemen ulommaista kainaloa kohti,\njossa odottaa kaksi uiskoa, miehet tuhdoilla, kourat pyyryissä ja\nperävannas käännettynä maata vasten.\n\nHämärä on tuskin vielä suojaa antamassa. Mutta hyökkäys on niin\nriuska ja yllätys niin äkillinen, että aluksen vähät vartijat\neivät ennätä muuta kuin ottaa vastaan surmaniskun Miehon karjuessa\ntapparansa alta: \"Mereen, mereen! Ne on suolattava, saastahiset,\nmunaskuita myöten!\"\n\nBunge-ukko ährystää juoksemalla etelärantaa parine miehineen,\npyörähtää veneen pohjalle aikoen jotain yrittää tyttärensä puolesta.\nMutta vuokselaiset ovat tottuneita purjehtijoita. Tuokiossa on\nKaplahainen perämiehenä, purjeet keskimastossa. Ja alus alkaa\nkohtalaisessa luoteistuulessa painua kohti avomerta, Bunge paran\njäädessä avuttomana ojentelemaan käsivarsiaan tyttärensä ryöstäjille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPeräkannen telttamaisessa kajuutassa istuu matalalla peräpenkillä\nNotburga-neito.\n\nHänellä on yllään mitä upein puku, kuten katsottavaksi tuodulle\nmorsiamelle kuului. Lyhyt hartiaviitta on hienoa damastia, joka\non koristeltu hopeaisin ja taivaansinisin kukin. Viitan lomitse\ntulee näkyviin santelipurppurainen silkkipuku, ja otsalla on\nkultaneuleinen, korkealle kohoava ripa.\n\nTämän vaatetuksen värit muistuttavat ihmeitä tekevän neitsyen\nalttarikuvia. Ja hän istuu itse kuin Maariaisen kuva. Otsakoriste\nsädehtii liikkumattomana, peittäen näkymättömiin mustat hiukset.\nJalokivinen risti rinnalla ei nouse, ei laske. Hänen hengityksensä\nnäyttää pysähtyneen. Eloa ei ole muualla kuin silmissä ja suumalossa.\nKatse tuijottaa laajentuneena oviverhoa kohti. Ja niin pitkää\nkärsimystä kuin onkin kalvistuneilla kasvoilla, on niille tänä\nhetkenä hereytynyt kummannäköistä hymyä ja silmiin noussut uhmaa,\nsillä hän on nähnyt äsken satamassa syttyneen taistelun, ryöstäjäin\ntulon ja isänsä toivottomat kädet.\n\nOviverho reväistään auki. Viimesyksyinen henkipatto seisoo siinä\nrotevana päällikkönä, päälaki kattoa tapaillen. Hän näyttää odottavan\nhetken jotain avunhuutoa, parkaisua tai rukoilemista.\n\nMutta siinä istuu neito silmiään nostamatta aivankuin se Maariankuva,\njonka heleät värit ja hahmo oli painunut Tapon mieleen isä\nJohanneksen matka-alttarin neitsyestä, yksisarvisesta ja tätä\nuhkaavasta metsästäjästä.\n\nHän on katkerina hetkinään, ajatellessaan tuota neitoa laamanninpojan\nnuorikkona... juhlalaivassa, matkalla Perämeren satamiin, kuvitellut\nriuhtaisevansa tänä hetkenä teeskentelijättären kaulalta sen pyhät\nkorut, rukousnauhat ja ristit, antavansa sen rukoilla maassa henkeään\nja neitsyyttään ... eikä sittenkään vastata halaistua sanaa...\n\nMutta nyt hän vain sanoo jäyhästi: \"Vuojolan neito on Kalsoisten\nvanki.\"\n\nNeito ei nosta ripsiään, ei avaa luomiaan hiuksen vertaa. Tämä on\ntaas nostattamaisillaan ryöstäjän raivoon. Hän on syöksemäisillään\nsuustaan hurjat aikeensa neidon myymisestä Nevanniskan Orjasaarella\npajarien rengeille, kasakkamiehille, jotka maksavat minkä maksavat\n... pari Moskovan ruplaa, pari alttiinaa ja tenkoja lisäksi ...\ntuollaisista, pippurisaksojen tyttäristä...\n\nMutta taaskin sulki jonkinlainen miehuudentunto hänen suunsa. Hän\nvirkahti yksikantaan, jurahtamalla: \"Thore Halvardinpoika makaa\nverissään tanterella.\"\n\nSiinä liikahti ensi kerran Notburgan käsi.\n\nHän sanoi puolittain huudahtamalla: \"Silloinhan ... minä olen\nvapaa, pelastettu...\" Ja mies on näkevinään hivenen lepänpunaa\nhänen poskipäillään. Mutta tuo neito on sittenkin hänen pettäjänsä!\nHän ei pääse irti katkerista tunnoistaan: \"Olet vanki, kuten jo\nsanoin tai... Kalsoisten orjatar!\" hän iski karkeasti. \"Siksipä\njuuri!\" Notburga huudahti. Sillä hän tunsi sittenkin tuon miehen\nluona olevansa suojassa. Mutta salainen tuska katkaisi hänen\ntunnustuksensa. Hän ei ollut lähtenyt tuon miehen mukaan, kun se oli\nhäntä rukoillut vainottuna henkipattona, rääsyissä ja kurjana. Hän,\nNotburga, oli vain vaatinut ja syyttänyt sitä rikoksista. Nyt kun\nsama mies seisoi tuossa voittajana, ei hänellä ollut oikeutta, sen\nsanoi hänen naisellinen omanarvontuntonsa, heittäytyä sen syliin,\nkuten ken tahansa saalisteltava hempukka...\n\nSiksi hän jatkoi vastaten Tapon kysyvään katseeseen: \"Niin, olen aina\nvapaa ... Kristuksessa.\" \"Se herra ei sinua enää paljonkaan auttane\",\nTapo vastasi pettyneen halveksivasti. Neito jäykistyi, hapuili sormin\nristiä rinnaltaan ja hymisi puolittain kuuluvasti viime aikojensa\nrakkainta rukousta: \"O, crux ave, spes unica...\"\n\n\"Eivätkä myöskään latinat ja pyhimykset niillä main auta!\" kuohahti\nTapo lopultakin aivankuin tavaten pohjimmaiset syöverit itsestään\nkatkeraan syytökseen tuota naista ja kaikkia vierasverisiä vastaan.\n\"Muistanet, että teikäläisillä on ollut tapana painaa uppiniskaisen\nhämäläispakanan otsaan poltinmerkki... pyhän kasteen muistoksi. Mutta\nsiellä päin ... Nevan ja Moskovan pokostoissa...\"\n\nHän oli keskeyttämäisillään sisimmästä häpeäntunteesta. Mutta hänen\ntuijottava katseensa oli osunut maassa avoimena olevaan arkkuun,\njosta paistoi silkkikangasta ja koruja varmastikin haalogalantilaisen\nkosintalunnaita ja silloin hän jatkoi hillittömän räikeästi. \"Niin,\nniin! Siellä ei kärähytetä otsaluuhun kristillistä kolmikolkkaa,\nvaan variksen varvas, mustat räpylät ja tuohon, tuohon noin ...\nkulmallisten maloon, jotta ei peitä niitä kutrotukka sinä ilmoisna\nikänä...\"\n\nNotburga oli noussut käsi silmiensä suojana kuin päästäkseen\nnäkemästä tuota raakaa, röyhkeätä naamaa. \"Niinpä anna mulle tuo\norjanmerkkisi! Olen ollut ja olen valmis vaeltamaan marttyyrien\ntietä. Mutta sinä, sinä poistu silmistäni... olet kehno, kehnompi\nkatumatonta ryöväriä...\" Ääni sammui inhoon.\n\nTapo seisoi hetken kasvot tummanpuhuvina tukehduttavasta häpeästä.\nHän sai ponnistaa koko miehisen tahtonsa, ettei hänen ennenmuinoinen\nholtiton sydämensä heittänyt häntä tuon pettäjättären eteen maahan\n... selittelemään ja rukoilemaan. \"Niinpä olkoonkin\", hän sanoi\nvaivalloisen hitaasti ja poistui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuojolan rantuetta purjehdittaessa Mieho ja Kaplahainen ehdottivat\nhyökättäväksi kauppalinnan kimppuun, jossa oli luultavasti\nvain heikko varusväki vartiossa. Tapo kielsi jyrkästi, jäykin\nkädenliikkein. \"Ei tapella enää ... tästä alkaen pieniä tappeluita.\nEnsi kesänä ... kaikin miehin ja uiskoin ja kaikkia taipaleita\npitkin ... koko Häme ja koko Karjala ... vieraita satamia vastaan\",\nhän iski sana sanalta aivan kuin olisi hakenut voimaa taattonsa,\nKuura-päällikön, suuresta ajatuksesta.\n\n\n\n\n22.\n\nPeuranajo.\n\n\nOli tullut kerstehankien aika. Peurat pysyttelivät sysmäisimmillä\njäkälämaillaan suurissa laumoissa, sillä ei ollut nyt viisasta\nsarveikkaammankaan hirvaan saada jäljilleen sutta tai metsämiestä.\nHankikannolla näet lumen jäänkova kerste leikkaa sen jalat nilelle,\nja veristävin jaloin se sortuu helposti takaa-ajajan saaliiksi.\n\nMutta siksipä juuri nyt, maaliskuisina viikkoina, Pirkkalan järvien\nja nevojen väliset kannakset olivat täynnä huutoa, melskettä ja\nsatapäisten peuralaumain kuolinkorinaa, sillä Kalsoisten päällikön\nkäskystä oli pantu toimeen ennenkuulumattoman laajoja väkiajoja\nkyläkunnittain tai monin kyläkunnin yht'aikaa.\n\nSeuraavan kesän suurta vainoretkeä varten eivät riittäneet vain\nuiskotelakat, joita jo syksystä alkaen oli ruvettu kunnostelemaan\nVuoksella, Koivistolla, Kauppajoen suissa ja Kokemäellä, tarvittiin\nkuivattua ja savustettua peuranlapaa monisataiselle, ehkäpä\ntuhatpäiselle sotajoukolle. Ja ennen kaikkea oli hankittava suuret\nmäärät villipeuran nahkaa, joka oli paksua ja kovaa, ajan taatuinta\nkilpi- ja panssaripäällystettä.\n\nKalsilan, Hinsalan, Narvalan, Naistenmatkan ja Lempoisten Nurmikunnan\nmiehet liikkuivat omissa väkiajoissaan Näsijärven peurakiekeroilla,\njoiksi lapinmiehet nimittelivät leiriytyneitä peuralaumoja.\n\nTapon ja Miehon ajokunta, viitisenkymmentä miestä ynnä Juoksa-lapin\nkotakansa, oli ottanut asentopaikakseen Aution talon, jota nyt, kuten\nKapeetakin -- Noukka-ukon kuolla kupsahettua -- hallitsi Sarikka\nKainuttarineen.\n\nJa parhaillaan, huikaisevan auringon kimmellyttäessä hankia, käy ajo\nVankoselän vastakkaisella rannalla.\n\nTäällä, pitkän lahden niemenkoprossa, josta järvihanget ulottuvat\nsyvälle luodetta kohti ja ponnahtavat yli kapean kannaksen uudeksi\njärvenseläksi, on rakennettu penikulmaiset hangasaidat Aurejärvelle\npäin leviäviä jäkälikkäitä erämaita pitkin.\n\nSieltä, kaukaisilta kiekeroilta, ovat jo aamuhämärissä lapinkoirat\nsäikäyttäneet peuralaumat liikkeelle. Ja nyt parhaillaan koirat ja\najomiehet ohjailevat varoen ja kaukaittain riistaa harvariukuisten\nhangasaitojen väliin, jotka vähitellen kapenevat ja tihenevät, aivan\nkuin nuotan siulat perää kohti, päin järvien välistä kannasta.\n\nNiemenkoukerossa savuaa joukko nuotioita ja seisoo pari havumajaa,\njoiden ympärillä lojuu pitkinä jonoina ahkioita, vetohärkien\nsyöskennellessä metsänrinnassa jäkäläkasoillaan.\n\nHinsalaiset hiihtelevät tuon tuostakin lahdenpohjasta ja\nkorpiladuilta tuoden sanoja Tapolle ja Mieholle riistan vähittäisestä\nlähenemisestä niitä surmanpaikkoja, polkuhautoja, kohti, joita on\nkaivettu kannakselle ja peitetty näkymättömiksi oksien, sammalien ja\nlumen avulla.\n\nJo kimahtelee kaukaisia koiranhaukkuja. Jo kuuluu kannaksentakaiselta\njärveltäkin Juoksan kotalaisten huutoja, jotka hätyyttävät riistaa\nsyrjäytymästä kuolemanuraltaan sinnepäin.\n\nNuotiopaikalla ovat jo jouselliset seisomassa pälkäillään. He\nodottavat vain käskyä syöksyäkseen kannasta kohti. Tapo hiihtelee\nrantuetta, kuulostelee, nousee korpiladulle, liu'uttelee taas\ntakaisin törmänteelle ja jää tuijottamaan etelää kohti, josta\nlähestyy kiitämällä pieni mustukainen, kohta havukan kokoinen\nhaamu ja lopulta Revon Hänni pulkalla hurjasti huitoen ajohihnaa\njuoksuporon kyljeltä toiselle.\n\nTuollaista menoa ei ajeta turhan vuoksi, sävähtää Tapo. Se tulee\nkotoa Kalsilasta, jossa Notburga-neito on istunut hiljaa, melkein\npuhumattomana Anukka-emon hoivissa pitkät kuukaudet, hänen, isännän,\nollessa monilla taipaleilla johtamassa varustelutöitä. He ovat\nolleet molemmat toisilleen kuin kaksi jääpatsasta, kumpikin omalla\nkoskenniskallaan, liikkumattomissa ylävesissä, tavoittamatta toisiaan\nsen enempää kuin Rutjanmeren toivottomat haamut.\n\nIsännän poiketessa taipaleiltaan kotosalla oli muukalaisneito\nistunut pirtissä karsinan puolella puhumatta, liikahtamatta. Ei\nollut muuttanut pakkastenkaan tullen hämäläiseen pukuparteen\nomia vaatteitaan, joiden silkit ja kultaneuleet olivat kuluneet,\nnuhraantuneet ja mustuneet, aivan kuin lakastuneet lehdet koreasta\nkukasta. Tuskin oli Rauni, joka oli annettu hänen käskyläisekseen,\nsaanut rukoilemalla hänen ottamaan pahimmiksi pakkaspäiviksi\nvasannahkaista turkkia hetaleittensa ylle.\n\nHalveksi varmaan ... \"katumattoman ryövärin\" antimia, oli Tapo\najatellut. Näkihän sen monesta muustakin seikasta. Oli kuulemma ollut\nhänen poissaollessaan puheliaskin Anukka-emolle ja Raunille, joille\noli kertonut pitkät puhteet pyhimystarinoita. Töihinkin oli alkanut\ntarttua. Oli kehrännyt, kutonutpa kangastakin ja koruneuleenkin oli\npingoittanut telineelle, jonka emäntä oli hänen pyynnöstään teettänyt.\n\nNäin olivat kertoneet hänelle kotohiset naiset. Mutta sitten ...\nhänen astuessaan pirttiin ja tulojuhlaa vietettäessä? Ei liikahtanut,\nei suostunut pöytään, ei ottanut edes viiniä pikarista, joka oli\nVisbyn kultaseppien taontaa. Olet kehno, kehnompi katumatonta\nryöväriä, se näytti yhä hokevan hänelle joka ilmeellään.\n\n\"Mitä olette hänelle puhuneet ... minusta tai meikäläisten asioista?\"\nhän oli kysynyt epäluuloisena emolta ja Raunilta. \"Hyvitellyt on\nemäntä ... hyvittelemistään\", selitti Rauni. \"Kun tässäkin kerran\nsattuivat akat hotisemaan Sarkoisten tyttären muka katsotusviikosta,\njo kuihaisi korvaan emäntä ... hyvän hyvyyttään, jotta ... Kalsoisten\npäämies otti kenen tahtoi ja jotta...\" Tapo oli ähkäissyt, purrut\nkarskahtaen hampaat yhteen ja työntynyt miesten pirttiin, johon\noli jäänyt oleilemaan muutamiksi lepopäivikseen. \"Niinpä siis\nolkoon\", oli hänkin toistellut itselleen omia sanojaan ja jatkanut\ntaipaleitaan.\n\nMutta lähtemätön tuska oli sittenkin jäänyt jomottamaan mielenpohjia.\nJa nyt, Revon Hännin kompuroidessa kangistuneena pulkasta, se\noli taas lyöttäytynyt aivankuin tauti pintaveriin. Jokin onneton\ntapahtuma, katkera menetys tai... suorastaan kalmanviesti tuntui\nolevan tulossa häntä päin...\n\n\"Se on karannut ... Raunin ajokkaalla\", sanoi Hänni. \"Kuka?\" äännähti\nTapo tolkuttomana. \"No, ka ... Vuojolaisvanki.\" \"Mitä siellä sitten\non ... tapahtunut?\" Tapon kauhistuneessa huudossa oli julmistunutta\nsyytöstä, aivankuin kaikki, kotolaisetkin, olisivat liittyneet häntä\nvastaan. \"Ei sen kummempia\", Hänni jatkoi vakuuttavasti. \"Oli tullut\neellispäivänä Sarkoisten neito tuomaan viestejä Sastamalasta ja ...\nsitten se... Aamulla oli poissa Raunin pikkuvalkko ja se mikä hän lie\n... orja tai vanki.\"\n\n\"Ja mihin, mihin?\" hoki Tapo hiljaa, puoliksi itsekseen. Toimekas\nRevonpoika viittasi oitis selälle: \"Tuolla on pulkanvana! Lie päässyt\nviime yön tieneessä tästä ohi...\"\n\nMies syöksähti alas jäälle pitkin loikkauksin. Mutta pysähtyi kuin\nseinän eteen. Hänessä huusi onnellinen ääni: Se on suuttunut Maretan\ntulosta! Se on lemmenkateutta...! Mutta iski toinen ajatus vastaan:\nSehän pyrki parhaillaan samoja taipaleita kuin oli syksyllä tullutkin\n... Vuojolaa kohti, aikoen päästä hänestä, sanaa sanomatta, sama\nhalveksunta mielessä...\n\nSukset kääntyvät hitaasti. Päällikkö viittasi luokseen Arpian: \"Ota\nkolme parasta ajokasta ja miestä, aja takaa ja tuo tänne, tuo ...\nehjänä ja elävänä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMetsänrinnasta ryski näkyviin peuralauma, joka oli päässyt työntymään\nohi hangasaitojen. Eläimet tarpoivat nääntyneinä, likaisen lumen\nvärisinä rykelminä, vauhkoutuen hulluiksi nähdessään aavan selän\nedessään.\n\nJoukko Juoksan lappalaisia kieppuu suksillaan vierillä ja ympärillä\nlähetellen myrkkynuoliaan peurojen kaulaan ja kylkeen. Haavoittuneet\nelikot laukkaavat jäälle päin. Mutta niitä ei ajeta takaa, sillä\nne tuupertuvat kohta myrkky verissään järvenselälle. Lapinkoirat\nvinkuvat, haukkuvat, takertuvat uhrien takavilloihin ja kellistyvät\nsiellä täällä leveän kopran iskusta hangelle.\n\nPirkkalan jouselliset ovat nopeasti teurastaneet keihäillään loput\neläimistä. Mutta samalla sujahtaa Juoksa Tapon eteen huutaen: \"Soadde\ngardde, soadde gardde!\" sojottaen käsivarsi pitkällä kannasta kohti,\njossa tunkee ahtautuvaa kangaspolkua riistan päälauma polkuhautoja\nkohti. Sinne syöksyvät nyt päälliköt ja miehet.\n\nSyvät haudat, joiden pohjamaahan on tuettu keihäitä ja teräväkärkisiä\nhirrenpäitä, täyttyvät uusista ja uusista uhreista. Niille ei\nennätetä antaa armoniskuja, sillä lukematon lauma on pääsemäisillään\npakoon yli täyttyneitten, veristen hautojen. Osa ajomiehiä on\nkiertänyt pohjanpuolelle sekasortoista laumaa vastaan. Tämä joutuu\nviimeistä päätä myöten umpirenkaan sisään. Nuolet, keihäät ja nuijat\njatkavat tuhoa herkeämättä. Mieho tekee työtä tasaisesti, hän lyö\nkahtapuolta visapäisellä, raudoitetulla nuijallaan, etenee yhtä\nhitaasti, jättämättä jälkeensä yhtäkään elävännäköistä tenavaa.\n\nTappotyö ei pääse lakkaamaan. Se on kalmanriihen puintia tai\nkyöpeleitten niittoa verenkarvaisessa yössä, sillä veristen\nruhojen huuru peittää melkein kuin näkymättömiin päivänpaisteen.\nSe saa miehet hulluiksi, eleiltään ja hahmoiltaan pöyristyttäviksi\nkoljolaisiksi, joiden sieraimissa ja kitalaessa on pelkkää verenhajua\nja silmien edessä harmaata ja punaista ilmaa.\n\nVasta hämärän tullen on elikot nyletty ja paloiteltu lihoiksi.\nVuotia ja ruhonpuolikkaita latjataan ahkiojonoon. Miesten ei auta\nhetkeksikään ojentautua lepäilemään, sillä jalat ja käsivarret ovat\nväsymyksestä uupumaisillaan. On jatkettava, jatkettava, jotta ei\nkaatuisi tunnottomana tönkkänä hangelle.\n\nKuin horroksissa jouselliset taluttelevat vetohärkiä metsänrinnasta\nvaljastaakseen ne raskaitten ahkioitten eteen. Koirat pitävät\nmurisevissa rykelmissä siellä täällä peijaisia herkutellen parhailla\nsydänlihoilla ja maksoilla.\n\nMutta miesten joukosta ei kuulu edes pakinanpitoa. Naamat myrtyneinä\nhe toimiskelevat kuin suutuksissaan sekä muille että itselleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapo oli lähtenyt kesken kaiken, levottomin mielin tappotanterelta.\n\nJo lahdella hän havaitsi, että hänen päällikkömajansa kattoaukosta\nnousi savua, häilähdellen ja tuprahtaen, kuten ainakin vast'ikään\nsytytetystä nuotiosta.\n\nHän on siellä! Ja hän elää...! tuntui savukierre julistavan\nonnellista sanomaa hiihtäjälle, jonka kalhu alkoi painua tanakasti\nhankea vasten.\n\nMajan tulisijan lähellä paksulla havuvuoteella makasi Notburga,\nnäköjään tainnoksissa. Tulijan mielestä riipaisi pahasti. Neito parka\nlojui turkki auki. Korea Maarianpuku painoi repeilleenä ja märkänä\nnäkymättömästi hengittävää ruumista. Päässä oli ollut pelkkä liina,\nja tämä oli solahtanut syrjään paksujen hiusten levätessä kosteina\nsuikaleina havuilla.\n\nArpia, joka oli istunut maakivellä vartioimassa, poistui mykkänä.\nNeidon ruumis vavahti. Hän valitti hiljaa.\n\n\"Miksi teit ... tällaista?\" Tapo kysyi äänessä pelkkää sääliä ja\ntuskaa.\n\nNotburga kavahti istualleen, piteli hetken käsivarttaan, aivan kuin\nse olisi puutunut tunnottomaksi.\n\n\"Miksi yritit paeta?\" Nyt vasta näytti neito heränneen. Hän työnsi\nkätensä havuihin ja tuijotti suurin silmin. \"Miksi!\" hän vastasi. Ja\nsiinä sanassa oli huutoa ja katkeraa syytöstä. Kasvot tiivistyivät.\nNiihin tuli kova ilme, joka uhosi hetki hetkeltä yhä hurjempaa uhmaa.\nKatselijalle tuli pakostakin mieleen, että tuossa katseessa oli samaa\ntaipumatonta, kulmainalista voimaa kuin Vuojolan Rotrud-emännässä\nja että noilla huulilla ei ollut tänä hetkenä pyhimystä tai\nnunnankokelasta enempää kuin korpeen ajetulla pakananaisella.\n\n\"Miksi läksit?\" Tapo toisti entistä jyrkemmin. \"Kysy itseltäsi!\" tuli\njääkylmästi, halveksuvasti.\n\nMies synkistyi, kulmalliset tuimenivat ja yhtä jäinen oli vastaus:\n\"Taattosi ja maammosi kädet ovat sidotut, niin kauan kuin olet\nKalsoisten vanki. Ja siksipä ... varo toista kertaa yrittämästä!\"\n\n\"Sinun taloosi en enää palaa\", neito vastasi silmät palaen mieletöntä\nvihaa. \"Huomen aamulla palaat... samassa raidassa ryöstäjäsi kanssa.\"\n\nMies poistui niska jäykkänä. Notburga tuijotti hetken itseään,\nsekautuneita hameenhelmojaan ja pukunsa rikkeimiä. Nyt vasta\nhän säikähti omaa kurjuuttaan, hamuili vapisevin käsin turkkia\nympärilleen, aivankuin olisi joku häpeällisesti yrittänyt riisua\nhänen vaateverhojaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuorma-ahkiot olivat jo illalla lähteneet jutaamaan satapäisenä\nraitona paluumatkalle. Päällikkö oli yöpynyt jousellisineen Sarikan\ntaloon ja oli nyt vasta, seuraavana iltapäivänä, lähestymässä\nPyynikin korkeita hongikoita.\n\nPäivä oli haurastanut kerstekuoren. Matka kävi hitaasti. Tapo ajoi\njäljessä, muusta raidosta oikealla tuijottaen mietteissään jonon\nkeskelle, jossa kulki Notburga-neidon pikkuvalkko.\n\nVasemmalta on alkanut kuulua jylmäävä koski. Jo siintää niskavesien\nlaaja mustunut hottojää, josta alkaa hitaasti nielevä virta.\nVaarallista paikkaa kierretään kaukaittain oikealta, kohti tuttua\nuraa, joka vie yli kannaksen Viinikanjoen suihin.\n\nRaidossa syntyy sekasorto. Pikkuvalkko näyttää seisahtelevan,\naivankuin sitä kiskottaisiin äkillisin nykäyksin ajohihnasta. Nyt\nse pyrkii yhtäkkiseen laukkaan oikealle. Mutta samassa se tekee\nkaarroksen vastakkaiseen suuntaan lähtien vauhkona laukkaamaan kohti\nsulaa. Ja samalla Tapo näkee, että ajohihna viuhuu sen kylkiä pitkin.\n\nSinun taloosi en enää palaa, kajahtaa uudestaan Tapon korvissa\nneidon eilisiltainen uhka. Nyt, nyt se ... aikoo ajaa ...\npalautumattomiin... Hihna viuhuu yhä korkeammassa kaaressa, valkko\nlaukkaa kaula ojossa...\n\nTapo on noussut seisaalleen pulkassa. Hän tähtää sulapaikan mustaa\nrajaa, sitä kohtaa, johon näyttää vetävän pikkuvalkon kohtisuora\njuoksu.\n\nMiehen voimakas ajohärkä on päässyt täyteen laukkaan. Se tölmää\npoikki seisahtuneen raidon, syösten vinossa kulmassa oikealta kohti\npakenijaa.\n\nNotburga on noussut pulkassa polvilleen ja kiihtää kiihtämistään\nelukkaa, joka näyttää vaistoavan kuolemaa ja yrittää kaartaa\noikealle. Neito riuhtoo sitä entiseen suuntaan. Mutta sillä aikaa on\ntakaa-ajaja voittanut matkaa.\n\nPikkuvalkko näyttää kuitenkin taas riuhtomisesta vauhkoutuneen\nmielettömäksi. Se tunkee sokeana kohti mustaa sulaa. Tapon sarvekas\nhärkä laukkaa pitkin, tasaisin askelin. Hän ei uskalla heittää\nhihnaa, ettei eläin ryhtyisi mihinkään äkkinäiseen tenäntekoon. Hihna\nvaltoimena ojentuneessa kädessä Tapo tähtää herkeämättä kuoleman\nmustaa rajaa. Hän näkee pyrynä sinkoavan lumen läpi, että neidon\najokas tekee hullunkierroksen lähellä jäänrajaa. Vielä hetki, yksi\nainoa hetki! humisee takaa-ajajan aivoissa.\n\nSamassa härkäporon mahtava pää sysää syrjään vauhkon vaatimen. Tämä\nlymähtää polvilleen.\n\nTapo on hypähtänyt hauraalle jäälle, tarttunut valkkoa kuonohihnaan\nja työntää elikkoa hitaasti vaaranpaikasta taaksepäin. Kun hän tuntee\nlumista jäätä allaan, hän pysähtyy ja kahmaisee naisen pulkasta\nkäsivarsilleen. Levein jaloin varovasti juosten hän kantaa taakkaa,\njoka puristuu häntä vasten melkein kuin hukkunut, joka ensi kerran\nonnellisena tajuaa pelastuneensa takaisin elämään.\n\nPaksun lumen kohdalla Tapo laskee neidon hitaasti alas. Tämä ei\nirroita käsivarsiaan, vaan hengittää kuumasti hänen huohottavan\nsuunsa alla.\n\nVähitellen tasaantuu neidon hengitys. Mutta nyt se muuttuu\nnäkymättömäksi, suloiseksi virraksi, joka tunkeutuu miehen sydämeen\nkaikilta puolilta kuin puhdas, heleä veri. Se sanoo varmemmin kuin\ntuhannet sanat: tämä neito tässä on ollut minun joka hetki, tähän\nasti ja tästä alkaen...\n\nKuitenkin kysyy Tapo: \"Halusitko kuolla?\" \"En halua, en enää...\",\nhymisi vastaukseksi ajatukseton rakkaus.\n\n\"Miksi, miksi sitten ... äsken...?\"\n\n\"En halunnut enää nähdä ... sinun ... nuorikkoasi ... Sarkoisten\ntytärtä...\" Viime sanat tulivat syvältä, yhä uhmaten, mutta nyt\nsoiden voitollisena lauluna.\n\nTapon rinnassa alkaa kuohua tulinen koski. Se on särkeä hänen\nkylkiluunsa kuin mitättömät korret. Hän hohahtaa nauruntapaisesti.\nKatsoo yli Notburgan pään. Näkee raidon seisovan liikahtamattomana\njonona. Tajuaa ympärillään lämpöiset hanget, jotka ennustavat suojaa.\n\nRaikuva, pitkä nauru hukkuu hehkuvaan ilmaan. \"Sinä villipeurani,\nsinä vauhko sinivalkkoni...\" Hän ei osaa sen enempää sanoa. Ja\nniidenkin sanojen hyväilevä moite hukkuu jälleen riemuitsevaan\nnauruun.\n\n\"Vai Sarkoisten tytärtä!\" hän huudahtaa. Nostaa Notburgan kaksin\nkäsin rintansa tasalle, vetää hänet omaan pulkkaansa. Viittaa kädellä\njousellisille ja lyö oman hatasarvensa täyteen laukkaan.\n\n\n\n\n23.\n\nNäkymätön ansa.\n\n\nPyhimykset ja männinkäiset, toratanteret, vieläpä rintamaitten\nlempeäpaisteinen elämä oli jäänyt Notburgan ja Tapon selän taakse.\n\nTapo ei lakannut ihmettelemästä entistä itseään, koko tähänastista\nelämäänsä. Sehän oli ollut ylen nuoren olennon yhtämittaista ajamista\nnäännyttävältä taipaleelta toiselle, vihasta vihaan, veriteosta\ntoiseen. Se oli ollut huohottamista henkipaton läähättävillä\njuoksuilla ja kostonhimon lievittelemistä rutaisilla suovesillä.\n\nEi koskaan hän ollut saanut elää, kuten muut. Aina oli sukuperinnön\nveristävä kannus ollut painettuna hänen kupeeseensa. Ja hän oli\ntottakin vaeltanut nälänkuoliaana, jolkutellut sutena ja laukannut\nvauhkona, läkähtyvänä peurana jonkin tunnottoman voiman ajamana\npolkuhaudasta toiseen. Jo kauan aikaa sitten, tuon tuostakin hänen\ntuijotellessaan toivottoman kaukaista Notburga-neidon unikuvaa, oli\nkaikkien muitten, onnellisten ihmisten, elämänaskare ja rakkaus\nviiltänyt kipeästi hänen salaisimpiin ytimiinsä.\n\nKun Arpia oli taannoisena kevättalvena tullut nuorikkonsa kanssa\nhäntä vastaan matkalla kaskenrastintaan tai kun Mieho oli löpissyt\nomia vierustelemisiaan ja Kainutar yli kalmanselkien haaminut\nSarijoutsen rinnalla, silloin oli hän osattomana tuntenut kateuden\nkäärmeen kaluavan hitaasti mieltä ja tuntoa: Niin noilla muilla\n... mitenkäs minulla? Vain käsky, isien heltymätön käsky, jota oli\nlempeyttänyt vain Kuura-taaton jalomuotoinen, valonvälkkeinen hahmo...\n\nMutta nyt kun hän oli tuonut Notburgan Kalsilaan, puettanut hänet\npunavalkeaan hämäläisneidon pukuun, ei hän nähnyt ketään muuta eikä\najatellut mitään.\n\nJokainen sen näki ... hänen huumaantuneen rakkautensa.\n\nMaretta-neito oli muutaman päivän kuluttua jatkanut matkaansa\nsukulaistaloon. Mutta hänellä oli ollut riihitiellä keskustelu\nRautaparran kanssa.\n\nTämä köpötteli ensi kerran elämässään konkeloisen kepin varassa. Pään\nvaiva ei heittänyt, raudankarvainen parta oli muuttunut hallavaksi ja\nsaanut kasvaa hoitamattomaksi. Puheenpitokin oli jo alkanut väpättää\nhuulia vanhuksen tapaan, joskin välkähteli vielä katse valppaana ja\nterävänä.\n\n\"Jo on taitanut Hämeen päämies hypätä hameisiin\", Maretta alkoi.\n\"Helmoissa urohon palkka, sanotaan\", ukko kierteli arkaa asiaa.\n\n\"Muistanetko Nohkuan aitanperiltä latelemiasi ojakonnan viisauksia,\njotta muka ... tarvittaisiin omien umpilampien puhdasta rautaa?\"\n\"Muistanenpa toki... Sulle puhemies, muille konttimies, mutta\n... annapa ajan vanheta syyskylmiin, jo putoilevat oksilta\nmuuttolinnut...\" \"Kenpä tietää, ehkäpä, mutta silloin on ainakin\nKalsoisten päämies menettänyt maineensa ja kunniansa!\"\n\nUkko katsoi kysyvästi. Maretta lisäsi yhä katkerampana: \"En saanut\ntovinkaan verran armoa sille edes viestejäni kertoa... Nyt on sinun\nne hänelle vietävä. Sano, että Nyyjänäisten munkki on alkanut\ntoden perään ristiretkisaarnansa ja että Visbyn herrat lähettivät\njo syksyllä Vuojolaan uudet varusväet ja nyt ovat tehneet liiton\nLaatokan varjakoitten kanssa...\" Hän hengähti syvään, ikäänkuin\nvalmistuakseen painavimpaan iskuunsa. \"Ei liene pahimmoiksi hänen\nkuulla\", neito jatkoi katkerassa ivassa, \"että Torkel Haakin poika,\njoka surmasi hänen oman taattonsa, varustaa laivastoa hyökätäkseen\nvuokselaisten selkään, näiden yrittäessä ensi keväänä lännen\nvesille. Mutta ... eipä taitane enää se mies joutaa ... verivelkoja\nmuistelemaan...\"\n\nRautaparta pysähtyi. Hän joutui hätään sukunsa puolesta. \"No, jopas\ntuli narri naineheksi... ajattomalla ajalla\", ukko tarttui sovitellen\nMaretan käsivarteen. \"Mutta me, mepä luemme sellaiset nostatukset,\njotta routa ajaa porsaan ... omille kaukaloille...\"\n\nMarettaa näytti inhottavan yhtähyvin ukon hyvittely kuin oma itsensä.\nHän päätti synkästi, puhuen puoliksi itsekseen: \"Tahtonenko sitäkään,\nen tiedä. Kuitenkin ... olen pessyt itseni puhtaaksi verellä ...\nvieraista saastahisista ja sen olen valmis tekemään myös sen ainoan\nmiehen puolesta, joka kykenee johtamaan Hämeen suurinta sotaa.\"\n\nNeito ojensi kättään hyvästiksi. Ukko näytti keränneen koko entisen\ntarmonsa tuimaksi katseeksi ja vastasi: \"Ja se tehdään, jos muu ei\nauta. Vuota Sarkolassa sanojani, ei jätä muuriainenkaan omia muniaan\nhoitelematta...\"\n\nUkko kääntyi. Hoki vielä paluumatkalla itsekseen: \"Eipä jätä\n... ajallaan hoitamatta... Eikä jätä heimo heitteelle parahinta\nkuopustaan...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapo jakoi vielä kevään tullen yksiä ja toisia käskyjä. Aution\nSarikan hän lähetti, antaen mukaan omia jousellisiaan, masentamaan\nlopullisesti Synsiän Jauva-lapin, joka ei ollut vielä saanut kostoa\nNokke-tytön kuolemasta. \"Sen seitansa juurella saakoot he polvillaan\nvannoa sinulle alamaisuutta ja maksaa verot Aution ja Kapeen\naittoihin.\"\n\nHänestä oli tuntunut, kuin hän itse olisi sillä tavalla maksanut\nviimeisen veronsa menneisyydelle ja olisi nyt vapaa nykyhetkeä, tätä\nomaa kevättänsä ja rakkauttansa varten.\n\nMuutenkin hän näytti näinä aikoina toimivan yht'äkkisten\nmielijohteitten varassa, välittämättä juurtajaksaisista\nsuunnitelmista. Kun toi Kaukos-ukon poika Keuruselältä viestin, että\nHuuhkojärven nokinaamat olivat kevätnuotallaan työntyneet hänen\nkalavesilleen, hävittäneet hänen katiskansa ja varastaneet hänen\nrysänsä ja verkkonsa, näytti päällikkö saaneen oivan ajatuksen. Hän\nläimäytti, polveensa ja sanoi Notburgalle: \"Me lähdemme mekin ...\nkevätkalaan ... kahden!\" Turhaan koetti Rautaparta estellä: \"Ja\nkaksinko muka otatte vastaan lappien salanuolet? Muistanet Ikätoran\nkuolemaa...\"\n\n\"Yksin ne otan, tuohon silmään, halliparta!\" iloitsi yhä Tapo,\nryhtyen malttamattomana jakelemaan lähtökäskyjä. \"Lie niitä tällä\nerää suurempiakin asioita kuin päällikön lähteä ... kevätkutuun\",\nkoetti Rautaparta viitaten kertomiinsa Kokemäenviesteihin.\n\nMutta Tapoa ei saanut tällä erää mikään suuttumaan. \"Kah, jospa\ntyönnynkin kotovävyksi Vuojolaan\", hän laski koirankurista leikkiä.\n\"Äläkä yritäkään sitten enää, vanha kelmi, anoppia ja minua kaupoissa\npeteskellä!\"\n\nUkko ymmärsi, että tuo oli yltiöpäistä pilkkaa. Mutta kun hän\nkatsahti onnellisena nauravaan Notburgaan, alkoi hänen suunsa\nväpättää sanatonta suuttumusta. \"Tuollainen houkutuslintu ... sepä\nse saattaa miehen mielen viedä... mihin tahansa, vaikkapa ... oman\nheimon pettäjäksi, viho viheliäiseksi epatoksi\", hän ajatteli sydän\ntäynnä surua, epäluuloa ja karmeutta.\n\nEikä ennättänyt kulua päivääkään nuoren isännän lähdöstä, kun alkoi\nukko hankkiutua matkalle hänkin ... Sarkolaa kohti.\n\n\n\n\n24.\n\nSala-ampujat.\n\n\nNotburgan tyttöaikaiset hupakonkuvitelmat kuninkaanpojasta, jolla oli\npurppurainen teltta viheriällä nurmikkokennäällä, olivat toteutuneet\nihmeellisellä tavalla.\n\nTänne Huuhkojärven kaukaisimpaan kuruun, joka päättyi keväänvihreään\nnurmitörmään, oli Tapo hänet soutanut monisyltäisten kalliopahtain\nlomitse. Kuin noitumalla olivat tulleet käppyräiset vinosilmät ja\nrakentaneet tuohisin loutein vilpeän himmeän kodan, jonka pohjan\nhe olivat peittäneet hienoin vasannahoin, vieläpä ilveksen- ja\nkarhuntaljoin. Mutta nuotiokivet, keittopaikka, oli rakennettu\nulkopuolelle, tähän tuulettomaan rantakouruun, jossa sopi somasti\npuuhailla ... vuotellessa metsäpolulta tai kalasta nuorta isäntää.\n\"Olenpa lapinpoikain ruhtinas!\" oli Tapahainen nauranut hänen\nihmettelemisiinsä. Ja vääräsääret peskiäijät olivat kumarrelleet,\nkadonneet taas olemattomiin, jonnekin ... kuulema Tarhian selän\nkalakentille.\n\nNotburga kurkisti kapeata järvenväylää pitkin. Hänen oli ikävä,\njokahetkinen ikävä tuota miestä. Yksinolo oli hänelle salaista\nkammoa keskellä huumaavia muistoja. Takainen korpi kohosi kaljuksi\nkallioksi. Se oli Golgatan vuori, kituliaat kuuset seisoivat kuin\nristien sarjat sen ylimmällä laella, ja käkkyräpetäjien latvukset\nnäyttivät kipeän pistäviltä orjantappuraseppeleiltä.\n\nNotburga hymisi vanhalta muistiltaan suojelusta Helena-pyhimykseltä,\njoka oli löytänyt Kristuksen ristin ja herättänyt sen kosketuksella\nkuolleen nuorukaisen eloon.\n\nMutta samassa hän naurahti vapautuneesti. Tuo hullu mies, hänen\nTapahaisensa, oli sekoittanut koko hänen pyhimystensä maailman. Jos\nyritti niitä sille opettaa, ei ollut tuonaankaan, löi leikiksi,\nväänsi ne pakanalliselle kielelleen ja pani hänetkin pakostakin\nhymyilemään. \"Osataanpa meilläkin!\" hän remusi. \"Heltteri heleä\nneitsyt!\" se sepitteli itsestään pyhästä Helenasta, muka muistellen\nmaammonsa lukuja. Jos sattui hän muistamaan neitsyellistä Barbaraa,\nse alkoi taas hokea omia loitsujaan: \"Purppula puhas emäntä...\" Eikä\nsille osannut suuttua, jos vaikka loilotti pyhän kirjan Susannasta:\n\"Sanervatar saunapiika, oletkos löylyssä asuva...?\"\n\nNäin yksinollen hänen pyhimyksensä näpertelivät kuin hyjätyt linnut\npienin nokin hänen tuntoaan. Mutta kun saapui tuo mies, loikkasi\nveneestä ja nosti hänet käsivarsilleen, ne lensivät olemattomiin.\n\"Minä olen Nyypetti, Tapion poika ja sinä, sinä olet Tyytikkö, Tapion\ntytär\", hän hyväili huulillaan, äänellään, koko voimallaan...\n\nSilloin oli hän kuin loihtimalla onnellisessa turvassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJälleen on Tapo palailemassa rysännostosta ja katiskankoennasta. Hän\nmeloskelee veltosti, melkein laiskasti lapinmiesten ruuhta, jonka hän\non heiltä verottanut kalaa käydäkseen. Maitiahventa ja kutuhaukea\nlojuu ja ponnahtelee ruuhenpohja ruuhkanaan.\n\nKalliopahdat ja ohukaiset koivut kuvastuvat rannalta pohjattomiin.\nLiikkumaton taivas tuijottelee varjojen keskeltä loppumattomana\nkaivona.\n\nTuonne taakse ... oikealle kädelle jäi kivikkovieru, jolta hän oli\nlähtenyt Ikätoran kanssa ukko paran kalmankierrokselle. Tapaus\ntuntui olevan ajattomien aikojen takana. Tuosta ... kallionkyljestä,\nKoljonpään alta oli silloin työntynyt kaatosateessa kaksinkertainen\nukonkaari kahtena miekanlappeena ja ennustanut veritöitä...\n\nNekin olivat nyt lukemattomien penikulmien takana, kaukaisten\ntorakenttien tuolla puolen.\n\nMinkä kiersi nyt miehessä veri, sen souteli syviä, ajatuksettomia\nrantoja ... hukuttavassa erämaassa. Ei ollut tarvis miekkaa kupeella,\nei keihästä eikä kilpeä. Paadar-lapin heimo oli talttunut muutamalla\nlujalla sanalla: \"Yksikin salanuoli, ansa tai loukku minua vastaan\nhävittää sinut ja sinun kotakuntasi, niin ettei nouse siljoiltasi\nsavunkiekuraa\", hän oli lukenut Paadarille lyhyen lain. Ja äijä oli\nlähetellyt yllinkyllin lahjaveroja ... rasvaisimmat makkaransa,\npaistetut poronaivot, lapinkaakut ja ottemit, joista oli soma\nkornailla luunytyä puukonkärjellä.\n\nEi puuttunut maitoa, ei rasvaa, ei nahkaisia ... hänen nuorikoltaan...\n\nMeloskelijan silmä ei osaa pitkään aikaan kiintyä mihinkään. Tuore\npihkanhaju, raskaitten, kimmeltäväin tervaleppien lemu tuosta ...\nmelkein käden ulottuvilta ja koivunlehvien heikeä tuoksu, joka\naavistutteli kotoista kylyä, upotti hänet aivankuin pehmeään syliin.\nSyvällä olemuksen uumenissa lepäsi rauha, sama rauha, joka oli\nasunut lukemattomien eellispolvien veressä, miehissä, jotka rahoen\ntai ryöstäen olivat tuoneet antilaansa jalankäymättömiin sysmiin\nja salvointaan veistelleet nuorikon imettäessä kaltevalla aholla\nesikoistaan.\n\nTuollainen nuori emäntä oli kuin hänen sukutarinansa vakavakatseinen\nmaanvaimo, joka oli juottanut tylleröisen tenavan miehen kokoiseksi\nja sanonut: \"Mene ja valloita tämä erämaa...\"\n\nNiinpä oli sittenkin juolahtanut mieleen taas tuo muinainen\ntaattojen käsky. Mutta nyt se ei jännitellyt hänen mielenjänteitään.\n\"Aika tapella, aika vierustella\", hän oli tässä eräänäkin päivänä\nvirkahtanut Notburgalle tämän viitatessa lähestyvään vainoretkeen.\n\nJa kun Notburga oli yrittänyt jatkaa: \"Säästänetkö taattoni?\" hän\noli huitaissut huolettomasti: \"Se tupelkaini... hoitakoon kauppojani\nVoionmaan satamissa!\" Ja tovin kuluttua hän oli lisännyt yhtä\nhuolettomasti: \"Ja pappi saa lukea sulle synninpäästöt, jotta ... ei\nole sinun tarvis kantaa olkiseppeleitä ... Vuojolan raunioilla.\"\n\nOliko hän mikä telakkaorja, jonka pitäisi lauta laudalta nitoa uiskot\nja imetellä tervat? Hän oli päämies, joka itse tiesi aikansa ...\nlähteä, käskeä ja taistella.\n\nNyt, tänä päivänä huomenissa ja tuonnemmaksi ... ei ollut muuta\ntarvis kuin lepäillä uneliaana petona, iloita oman verensä mahloista\nja syödä kyllältään nuoren nuorta saalasta, jonka jäsenet olivat\nihanammat Paadarlapin luunytyjä ja vasanaivoja...\n\nSiinä tarttui sittenkin silmä alastomaan haavankylkeen. Se pani\nhymähtämään. Haapa parka pysyi muita kauemmin lehdettömänä, kun\nei ollut toisten tapaan kumartanut ristiä kantavaa Kiesusta, oli\nNotburga selittänyt. Ja siksi sen muka lehdetkin saivat väristä\nläpi kesän ... katumuksesta ja omantunnon tuskista... Silloin hän,\nTapo, oli kyllältään nauranut ja huudahtanut Notburgalle: \"Siinäpä\nluojanluoma minuista lajia ... ei osaa kumarrella Kiesuksia!\"\n\"Varo, varo, Tapahaiseni\", oli nuorikko hätääntynyt. Mutta hän oli\nhukuttanut koko sen pään, hiukset, silmät ja suun ryntäitään vasten...\n\nRuuhi oli kesken ajatuksia pysähtynyt. Katse ei päässyt irti haavan\nkelmeästä varresta. Sillä siinä törrötti, selvääkin selvemmästi...\npitkäsulkainen nuoli.\n\nTapo kavahti. Vetäisi rantaan. Kiskaisi nuolen käteensä. Nokinaamojen\ntekoja... Hän mittaili suuntaa ja välimatkoja. Sen oli täytynyt\nlentää yli järven. Mutta ... kukapa nyt tähän aikaan keväästä edes\noravaa ampuisi? Ei edes ahmaa tuolta saakka kukaan kykene osaamaan,\nei edes lapinampuja... Eikä ollut tapana lapinsaidoilla tuhlata\nrautakärkiä turhiin?\n\nPieni levottomuus oli alkanut kaihertaa mieltä. Kun ei kuitenkaan\nollut mitään järjellistä syytä sen suurempiin epäilyihin, hän heitti\nnuolen pois tyynnytellen itsekseen: \"No, mitäpäs ... lie joku\nkeskenkasvuinen pilanpäiten lennätellyt...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapo ei ollut löytämästään puhunut mitään Notburgalle. Eikä heidän\npiilopirttinsä onnellista elämää viikon päiviin häirinnyt mikään.\n\nSilloin kuitenkin ammahti äskeistä selvempi merkki vihamielisestä\nmaailmasta.\n\nNotburga tuntee aamuvarhaisessa unessaan päivänsäteen kutittavan\nsuloisesti silmäluomiaan. Unimielissään hän aprikoi, joko lie\navattava silmät ja noustava tulentekoon. Hamuileva käsi tuntee, että\nvierustaljalta on mies jo lähtenyt ... kalanhakuun.\n\nNäistä luomenalisista kuultavista näyistä ei henno yht'äkkiä\nirtautua. Niissä näkyy hänen rakastettunsa niin läheisen selkeänä,\naivankuin pitäisi tuossa... omalla kämmenellään koko suuren miehen ja\nhyväilisi mielensä mukaan...\n\nKuitenkin hän alkaa nouseskella. Pääsee lynkämöisilleen, kihertää\nyhäkin omia naurujaan ja kierähtää keränä taljalle. Jo kiepsahtaa\nlopultakin jaloilleen ja kulkee silmiään varjostaen oviaukolle.\n\nRantatörmällä seisoo selkä häneen päin Tapo tarkastellen niska\nkumarassa jotain hyppysistään.\n\nNotburga hiipii selän taakse, nostaa hengähtämättömänä kätensä miehen\nolkapäille. Mutta Tapo ei käänny. Jupisee puoliksi itsekseen: \"Niin\non, selvä on ... myrkytetty lapinnuoli...\"\n\nVielä kerran hän tarkkaa nuolta ja koskettelee varovasti sen\nrautalehteä. Tässä on tahmeata rasvaa. Ja nuolen varressa on puukon\nviilto. \"Vai oikein peurankaatoon ... ovat lähteneet, peskipojat...\"\nSillä nuolella oli tottakin tarkoitettu surmaa. Se oli näet raskas\nja tappava, ja lovi sen kaulassa oli tehty sitä varten, että kun\nhirvi tai peura, joka oli saanut sen kylkeensä, hankasi heikosta\nkohdasta puunkylkeen nuolen poikki, ei saanut myrkytettyä rautakärkeä\nlihoistaan irti. Eikä myöskään, jos ihminen sattui otukseksi sitä\nsaanut hevin haavasta vedetyksi.\n\nTapo oli juuri äsken seisonut ruuhensa pääpuolessa, aikoen työnnältää\nsen veteen. Hänen kumartuessaan oli yht'äkkiä ilma alkanut surista,\nja yli päälaen oli suhahtanut nuoli, joka oli uponnut seläntakaiseen\ntörmään.\n\n\"Vai niin, vai sillä tavalla pidit valasi, Paadar parka!\" huudahti\nTapo. Hän näytti arvioivan tilannetta. Notburga ei voinut jäädä tänne\nyksin. Niitä saattoi yhä piillä joka pensaikossa. He läksivät yhdessä\nyli järvenperukan ja siitä maitse Tarhianselän lapinkentille.\n\nAstuttuaan metsänreunaan, josta avautuivat saamelaisten kotasiljot,\nTapo huudahti yllättyneenä. Rannankaarre oli tyhjä. Ei yhtä ainoata\nkotaa, ei elikkoa, ei ihmistä. Rantapetäjässä kuukki yksinäinen\nkorppi. \"Ohoo, vast'ikään ... paettu\", jupisi Tapo. Sillä korppi oli\nkotakansan viisas pyyntilintu, jolla oli tapana seurata vaeltavien\nlappalaisten kintereillä paikasta toiseen ja raakkuen ilmoitella\nhyvät apajat ja jäkälämaat isännilleen.\n\nHe työntyivät äskeisille kotasiljoille. Lähdöllä näytti olleen kiire.\nTulisijojen ympärillä ei ollut ainoastaan rikottuja munankuoria\nja kalanruotoja, eräällä oli vielä patarani puolillaan keittoa ja\nlähettyvillä ehjä ruojuskenkä. Sitä paitsi riippui yhä ulommassa\nniemessä kuivamassa käpäläverkko, jolla kalalappien oli tapana kokea\nlohipurnujaan.\n\nSanaa sanomatta Tapo veti Notburgan paluumatkalle. Tultuaan jälleen\nkallioille, joiden alle oli jätetty ruuhi, he näkivät idästäpäin\nhienoisen savukiekuran nousevan ilmaan. Oli selvää, että niillä main\nolivat kotakunnat jo luulleet päässeensä turvaan ja sytytelleet\nensimmäisen nuotionsa.\n\n\"Nyt voit mennä rauhassa majaan, minä lähden\", Tapo tokaisi tarttuen\npäättävästi miekkansa kahvaan. Notburgan hätä ei auttanut. \"Ole\nrauhassa\", mies virkkoi, \"silmästä silmään ei rohkene konsa lapinäijä\ntähdätä pirkkaa\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nTakaa-ajaja oli oikaissut suoraan läpi laajanotkoisen laakson kohti\nnuotiota. Mutta kun hän oli päässyt lakealle harjulle, oli siellä\ntaas tuo tilapäinen kotakenttä tyhjä. Vain tuhka oli vielä lämmin\npienellä tulisi jaha ja ympärillä tyhjäksi järsittyjä lohenpäitä.\n\nYhä enemmän vimmastuen, hiostuneena ja nälkäisenä, hän työntyi taas\nseuraamaan pakenijain jälkiä.\n\nAukeaman idänpuolisessa reunassa oli petäjän vesaan tarttunut jonkun\nlapinkanan kuikannahkainen pussi, jossa oli luuneula, lankaa ja\nnauhanpätkiä.\n\nTapo oli pysähtynyt ja punnitsi pientä pussia melkein hellävaroen\nkämmenellään. Hän ei voinut olla muistamatta pienen Nokke-tytön\npiipertämistä kotopihoilla, sen sirkeänkoreita nutunnauhoja ja\nparhainta ylpeyttä, kuikannahkaista ompelupussia.\n\nTuo muisto ikäänkuin pelasti hänen mielessään Paadarin kotalaiset\nankarimmalta kostolta. Hän oli jo vähällä kääntyä takaisin.\n\nMutta samassa näkyi äskeinen korppi lentää lekottelemassa yli harjun.\nSe laahoi matalalta yli idänpuolisen laakson ja näytti laskeutuvan\nvastapäiselle rinteelle.\n\nTapo merkitsi itselleen suoran suunnan ja läksi kuin läksikin taas\nkotalaisten uutta asentopaikkaa kohti.\n\nJa täältä, loivasti nousevalta petäjikkörinteeltä, hän heidät\nyllätti. Naisväki on jo pystyttänyt kotariu'ut ja latoo parhaillaan\nniille tuohilouteita. Lapinkakara huutaa maahan jätetyssä komsiossa,\njota vastaan hieroo kylkeänsä pieni, musta lapinkissa. Tenavan\näiti ei näytä kerkiävän kapaloistaan tyynnyttelemään, kun on juuri\nkyykyllään nuotion luona kääntämässä kivilaatalla paistuvaa ohutta\nleipää.\n\nKotalaiset näyttävät täysin huolettomilta. Paadar-äijä istuu\nunisena matalalla kivellä heilutellen tuluspussiaan ja jauhaen\nleukapielissään poltetun koivunpahkan väettämää pihkamälliä. Petäjien\nlomitse kuuluu puunhakkuuta ja nuoren miehen joikausta, joka laulaa\nkeväthankien sokaisemasta vaatimesta, joka ei enää saa konsa kuulla\nkevätkäen kukkumista.\n\nPaadar-äijä on tuupertua säikäyksiinsä, kun pirkkapäällikkö yht'äkkiä\nseisoo hänen edessään ja heittää myrkytetyn lapinnuolen hänen\npeskinsä helmaan.\n\n\"Rikoit valasi. Tuo on kasteltu myrkkymujuissa minun päätäni varten.\nJa sinun heimolaisesi jousenuralta se läksi. Tunnustatko?\"\n\nHuolettomana askartelevan lapinsiljon elämänmeno näytti samassa\nkatkenneen kuin miekan terään. Joikaus ja hakkuu lakkasi, naiset\npysähtyivät vavisten paikoilleen, ja Paadar-äijän leuat jäivät\nkauhusta ammolleen, ruskean liemen valuessa ryppyistä suupieltä\npitkin.\n\nHän heittäytyi kontalleen kuin seitakuvan eteen, painui maahan kädet\nojollaan ja hamuili verottajansa kengänkautoa, aivankuin olisi\naikonut hieroa hyvitellen parhaat uhrirasvansa julmettuneen jumalan\njalkapöytään.\n\nEi ollut hänen syynsä eikä heimon... Oli varoitellut kotalaisiansa\nvaltoja vastaan kaunoja kantamasta. Kuin tshiätshis ... pyhä\ntiaisparka suuren Taalon kidassa, kuin pienen pieni tiuku hatasarven\nvaljaissa ... niin ovat Mieshogieshen lapset pirkkavaltojen alla. Ei\nole nousemista, ei...\n\nMutta hänen pojanpoikansa, nuori Njolpa, oli ollut pienestä pitäen\nvaaranväen noituma, maahisten vaihtama. Ei osannut pysytellä hiljaa\nkalassa, uiskenteli kuin nuori hirvas ja sukelteli kuin majavanpoika\nauringonlaskun jälkeen ... ei pelännyt tshattsi-haltiata, joka\nsellaisen, jumalattoman, sotkee jouhimatoisiin hiuksiinsa. Ei edes\nyksisilmäisen Tiermes-jumalan liekehtivää jousenkaarta säikkynyt eikä\nsen vihapäistä jylmäystä taivaalla...\n\nSe se oli ... poika parka salanuolen sinkahuttanut, ja he, muut\nkotalaiset, olivat säikäyksissään lähteneet pakomatkalle.\n\n\"Parahan kirjonauhaiseni, hopeavöiseni saat valita lapinkanaksesi...\nJa lumivalkeat peskit ja valkonahkaiset kengät saa hän myötä...\ntalven varaksi... Vai halunnetko enemmän...? Ota, ota ...\nsaivokansalle heitämme uhriksi savukuntani kuopuspojan? Tuossa, ota,\ntuossa se makaa, sano sana, mutta ... heimo säästä, säästä...\"\n\nTapo katkaisi vanhan nokinaaman pitkät rukoilut: \"Tuo pojanpoikasi\ntänne!\"\n\nHänen eteensä astui lappalaiseksi tavallista salskeampi nuorukainen:\nsuorasäärinen, uhkasilmäinen ja pystypäinen miehenalku, jonka kapeat\nhuulet olivat puristuneet mykäksi, avautumattomaksi vihanpiirroksi\nja jonka korvenkävijän jäntereissä oli keveätä, yht'äkkiä yllättävää\nilveskissaa.\n\n\"Hyvä\", pirkka laski tuomion lyhyesti ja rauhallisesti \"seuraat\nminua ... panttivangikseni. Muun kotakansan on palattava\nhuomenna kalakentilleen.\" Eikä hän saanut kovilta kuulostaviin\nloppusanoihinkaan sen syvempää julmuutta: \"Jos pakenet, saa heimosi\nsiitä koston. Ja jos yksikään heimostasi yltyy sala-ampujaksi, saat\nsinä sen maksaa hengelläsi. Onko selvä?\"\n\nNjolpa nuorukainen nyökkäsi mykkänä. Pirkka viittasi ja katosi kuin\ntuulen tuoma peikko vankeineen, niin että Paadar-äijä luuli nähneensä\noman tuulenjumalansa, pieggo-oumiksen, jonka liikkuessa ei uskaltanut\nviheltää, ei noitua eikä kiroilla, sillä se oli äkkipikainen,\npahapäinen ja turhan turhastakin riehahtava jumala.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli tuuleton, kellervän kuultava aamuyö Tapon vankeineen lähestyessä\nHuuhkojärven havumajaa. Läpi rinteen lehvistön välkkyy vastaan\njärvenpohja suurena, helmenkimmeltävänä lähteenä. Silmä ei erota\nmikä on varjoa, mikä ilmaan ylentyvää lehvistöä tai kuusentutkainta.\nOn olematonta ja ajatonta. Vain vilpeä, heleä ilo kiertää nälän\nkeventämässä ruumiissa. Ja siinä nukkuu kukkea nurmikkotörmä verevät\nkastepisarat lehtien kuvuissa ja kehäkukkien pienissä auringoissa.\n\n\"Hän nukkuu ... vireätä unta kuumalla taljalla\", ajattelee tulija.\nNjolpa jää seisomaan mykkänä, tummana hahmona. Tapo hiipii oviaukosta\nmajaan. Täällä on himmeää, viheriää valoa. Valkeat vasannahat\nkiiltävät hopeankarvaisena mattona. Ilveksennahat puuntavat\nvärikkäinä kuin suurten lohien kyljet kuultavasta vedestä. Ja kaksi\nsuurta karhunnahkaa reuhottaa kuin makaisivat elävät mesikämmenet\nrähmällään, kuono maata pitkin.\n\nMutta ... maja on tyhjä!\n\nTapo ei usko silmiään. Iloinen nauru elää yhä huulilla. Mutta katse\nei tapaa sittenkään ketään... vain valon vipajavaa virtaa, joka\nolemattomana, aineettomana alkaa aivankuin soida korvaan.\n\n\"Se on ollut hereillä... Se on piiloutunut!\" pälkähtää päähän.\nHän huhuilee pihakennäällä. Kaiku vastaa kalliopahdoista pitkänä,\nluonnottoman täyteläisenä äänenä, joka alkaa vähitellen kammottaa.\n\nPerhoset ovat heränneet päivänlentoihinsa. Mutta ne näyttävät\nkirkasta ilmaa vasten tummilta varjoilta. Ja yht'äkkiä tuntuu\nlintujen tuhatääninen viserrys hämmästyttävän räikeältä. On kuin\nse nyt vasta olisi alkanut, yht'aikaa kaikista puista, jokaiselta\noksalta ja jokaisen lehvän takaa...\n\nHuhuilijan ääni muuttuu huudoksi, jonka alla on hätää.\n\nTuossa on ruuhi paikallaan... Ja tuolla vene, jolla he olivat tänne\ntaipalet soutaneet... Vielä kerran kajahtaa huutajan ääni ärtyvänä\nkäskynä: \"Tule, tule...! Missä olet, missä?\"\n\nTapon katse kiintyy Njolpaan, joka seisoo yhä hievahtamatta\npaikallaan, mutta osoittaa sormellaan rantahiekan ja kallion rajaa,\njossa on orjantappurapensaikkoa kukanalut yhä piilossa lujien\nsuppujen sisässä. Sieltä helottaa kuitenkin punaista väriä ...\npunaista kirjailua siniseltä pohjalta. Se on Notburgan otsanauha!\n\nTapo syöksähtää rantaan. Pensaikkoa on tallattu ja raastettu. Kukkien\nokaisiin varsiin on ikäänkuin tartuttu molemmin käsin... Okaita on\nmennyt poikki! Tuossa, tuossa on kuin veritäplä ... okaan repimästä\nkädestä...\n\nTapo kulkee matalana kahlaten pensaikon toiseen laitaan. Sieltä on\nnurmilaikka, joka erottaa pensaston kalliosta, tallattu sekin. Ja\ntuossa, kallion kupeessa, päättyvät jäljet yht'äkkiä ... jyrkkään,\nviettävänä kalliona syvenevään rantaan...\n\nHirvittävä varmuus on iskenyt tulenlieskana Tapon aivoihin. Se\non houkuteltu majasta, sitten ... se on raastettu rantaan ja ...\nhukutettu tai ... ryöstetty!\n\nTakki repeää yhtenä riuhtaisuna hänen yltään. Hän syöksyy kalliolta\nsyviin, pitkiin sukelluksiin. Seisovin silmin hän tunkee kuultavaa\nvettä, saa kiinni pohjahakojen niljaisista lonkeroista. Nousee\npinnalle, haamaisee rantaan puutunein käsivarsin. Huohottaa hetken\nmaassa ja syöksyy uudelleen syvyyteen, palatakseen taaskin entistään\nmenehtyneempänä.\n\nNuori Njolpa näytti oivaltaneen, mistä oli kysymys. Sanaa sanomatta\nhän ryhtyi vuorostaan sukeltamaan. Viipyi syvyyksissä luonnottoman\npitkät ajat. Nousi pinnalle. Mutta ei haamaissut edes rantaan,\nvaan pulahti telkänpoikana taas pinnan alle, moneen kertaan,\nloppumattomiin, kunnes pudisti jäykästi päätään: \"Ei ole hukkunut.\"\n\n\"Lapinkansanko tekoja?\" oli pälähtänyt ensi hetkenä Tapon mieleen.\nMutta kun hän katsoi lapinpojan sukeltamista ja näki Paadar-äijän\nsäikähtyneet kasvot, kääntyivät hänen epäluulonsa pakostakin\ntoisaalle.\n\n\"Entä Vuojolaisten vakoojat?\"\n\nEntä omaheimoiset, jotka olivat myrtyneinä pälyilleet, vieläpä\nnurisseet vierasveristä vastaan ... jo Kalsilassa?\n\nKysymys kysymyksen jälkeen ponnahteli esiin toivottomasta pimeydestä.\nNiiden ajamana hän kuin unessa kantoi muonaa veneeseen. Näki äkkiä\nevästä karttuneen kylliksi keulaan, astui airoihin ja viittasi\nlapinpojan yläsille.\n\nHetken kuluttua huojahteli kaislikko ja kevättulvaisessa vedessä\nsiellä täällä seisova rantapajukko pystypäisistä mainingeista, jotka\ntyöntyivät kahta puolta hyrskynä etenevästä keulasta.\n\n\n\n\n25.\n\nVerenpunainen horsma.\n\n\nHaapa oli jo sekin päässyt lehteen. Mutta Tapon tuskin tarvitsi sitä\nnähdä tavallisin silmin. Hänen katseensa etsi, hänen suunsa kyseli ja\nhänen korvansa kuulostivat vain yhtä ja ainoata: kadonnutta Notburgaa.\n\nViikkokaupalla hän souti Njolpa-lapin kera Näsijärven kalakenttiä\nhakien jälkiä hukkuneesta. Ensi työkseen, laskettuaan Keurunselän\nkosket, hän oikaisi veneenkokkansa Mustaselälle, sorrilaisten\nerärannoille, saadakseen Miehon avukseen. Täällä hän sai tarpoa\naina ylimmäiselle Heräjärvelle asti, ennenkuin tapasi Perko-ukon\nja tämän nuoremmaiset, Lipon ja Teiskon, Poukan ja Hosso-pojan,\nkatiskakaislikoiltaan.\n\nMieho oli jossain etelässä, ehkäpä Kalsilassa, jonne oli tullut\nVuojolasta neuvottelijoita, selitteli vanhaisäntä silmissä hänelläkin\njyrkkää vastahenkeä, kuten kerran Kalsilan pihalla järähtäessään\nkarmeat sanansa mustakaapuja ja varjakoita vastaan. Ukon jäyhä,\nmelkein halveksiva vastahangan veto ja tuo hämärä tieto iski\nilmannuolena haeskelijaan. Niinpä olivat olleet Vuojolaisten kätyrit\nliikkeellä! Nekö, nekö olivat ryöstäneet hänen nuorikkonsa? Mutta\nkuinka ne olisivat kyenneet työntymään sinne saakka ja saalistansa\nkuljettamaan näillä taipaleilla, joilla kolusi kaikkialla oma heimo\neräkentillään?\n\nVene juoksi jälleen laineita, nyt myöskin Lippo ja Teisko soutajina,\nkohti Aution taloa, jossa astui kynnykselle Kainutar, liepeissään\npojan tenava ja sylissään tytön tyyperöinen. Sarikka-isäntä meloskeli\ntakamaillaan, Pirttijärven katiskoilla.\n\nNyt Tapo sai, isäntää haettaessa, hetken levätä turtunein käsivarsin,\npakottavin kämmenin, horteisessa mielessä vain yksi ajatus:\nsuonmättäistä, kirokiven sisästä, ilmasta tai suoraan hornan\nhäränsilmästä oli noussut häntä päin suikulainen ja salamyrkkyinen\nlapakäärme, jota vastaan eivät mitkään loitsut auttaneet.\n\nSarijoutsi saapui synkkänä. Uutiset olivat olleet huonoja. Monien\nkyläkuntien miehet mörisivät jo isona karhuna päämiestä vastaan\ntämän vierustelemisesta vihaverisen kanssa. Häneen oli muka\nmustapäinen vetehinen ... se pahin kaikista, Vennontytär, tartuttanut\nveenvihaiset ruohtumat ja mielen viat, jotta ei enää kyennyt muuta\nkuin kainaloitaan syyhyttelemään vierasverisen kupeella...\n\nTapo katkaisi yhä synkistyen Sarikan jaaritukset: \"Saastahiset\nvelhot! Ne tukehutan kyllä aikanaan omiin mujuihinsa. Mutta missä on\nVuojolan neito? Oletko kuullut jotakin tai nähnyt sen ryöstäjiä?\"\n\nMutta Sarikka ravisti vain päätään vastaukseksi ja lisäsi uusia\ntuhoviestejä. Oli muka parhaillaan Kurjen Aimatar naittelemassa\nMiela-sisartaan Voipalan Aikarille, jotta saisi Sääksmäen isoiset\nluopumaan Kalsoisista. Ja muutenkin ... jos puolustelivatkin häntä\nyhä häkäsaunalaiset, olivat Pirkkalassakin Lempoisten talolliset\ntaas kääntymässä henkipattoisen Aimalaisen puolelle. Oli jo kuulemma\nHirvi-päällikkö käynyt kiertelemässä Nurmikunnan isoisissa...\n\nTapo mykkeni. Aution talon seinät tuntuivat huojuvan neljältä\ntaholta. Ja samalla tavalla oli horjumassa koko hänen tähänastinen\ntyönsä. Mutta hitaasti puristuivat hänen leukaperänsä verettömiksi\nlujasta päätöksestä. Nyt oli kuitenkin jotain maaperää jalkojen\nalla. Pimeydestä oli astumassa esiin olentoja, joita vastaan\nsaattoi ainakin iskeä tarvitsematta pelkästään haparoida tai haamia\nhukkuneita pohjattomista vesistä.\n\nSarikka sai tulla mukaan. Ja taas jatkui taival vasten humisevaa\netelätuulta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan päivän iltana he lähestyivät Pyynikin kannastaivalta. Koski\njylmäsi kevättulvassaan jo kaukaa summatonta Ukonvirttä.\n\nSe pani miettimään ajattomia asioita. Ensi hetkessä se kohahti\nmieleen suloisen katkerana muistona. Missä, missä oli nyt se\nvapiseva peuranvasa, jonka hän äskeisenä kevättalvena oli pelastanut\nkoskenniskan kuolemansulasta? Tuo iästä ikään humiseva soitto\naivankuin uuvutti mietiskelijän tuskan lähtemättömäksi, mutta\nentistä hiljaisemmaksi suruksi. Se oli nyt, ainakin hetkittäin,\npalautumattomasti menetetyn vainajan murehtimista.\n\nEikä ollut ihme, että tämän läheisimmän kalmanhaamun taakse nousi\najattomasta kohinasta toinenkin hahmo: hänen taattonsa Tiurinkosken\nkorkeilta varustuksilta. Nuo olennot seisoivat hetkisen hänen\nmielenkuvissaan aivankuin toisiansa vastassa. Oliko hän kaikissa\ntaisteluissaan ja näitäkin suuremmissa aikeissaan ajanut takaa\nenemmän omaa, saavuttamatonta rakastettuaan kuin isänsä ylpeätä\nnäkyä: Yksi yhteinen valtaheimo satamasta satamaan, suolamerestä\nsuolamereen?\n\nRiisuttiinko häntä jossain ... Maankapeen polvilla alastomaksi\nviimeisistäkin kapalovöistä, yksinpä synnyntärakkaudesta, jotta\nhänelle ei jäisi mitään muuta osaa kuin taaton henki ja vala...?\n\nKosken kohina vahveni pauhaavaksi myrskyksi, joka näytti työntävän\nammottavasta hornasta hyisenkylmää ja tulenpolttavaista huurua päin\nUkko-jumalan järkkymätöntä taivasta. Epäilyt, kysymykset ja tuskat\njäätyivät tai paloivat karreksi. Niitä ei osannut enää jatkaa...\nTäytyi ruveta tarkkailemaan oikeata väylää valkamanpohjiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRantatörmällä ei pirkkojen tutulta nuotiopaikalta näy savua\nnousemassa eikä ihmisiäkään yöpymisaikeissa.\n\nMutta kun Tapo nousee katsastamaan koskenvierisiä teloja, joita\nmyöten on tapana vene kiskoa suvantorinteelle, tapaa hän sarkolaisia\naluksensa vieriltä, rantapensaitten suojasta. Ja ylempänä, hongikon\nlaidassa seisoo yksinäinen nainen.\n\nSarkoisten Maretta!\n\nMiksi hän näyttää aivankuin tuonne yht'äkkiä juosseelta ja vieläkin\nkuin kahden vaiheilla: paetako vai pysyä näkyvissä?\n\n\"Joko nyt ... kevätkalasta?\" Tapo kysäisee vetomiehiltä. Nämä\nmurahtelevat jotain myöntymyksen tapaista. Mutta veneessä ei ole\nsaalista eikä pienintäkään merkkiä kalavehkeistä tai yleensä pitkästä\nolosta kalakentillä.\n\nJa miksi on ollut Sarkoisten tytär mukana? Sellainen ei ollut\nsuurtalon emäntäneitojen tapoja...\n\nKamala aavistus syöksyi kuin lennosta läpi Tapon kulmaluitten.\nTuo nainen ... sehän oli jo kerran Kalsilassa ... melkein kuin\nkatsotusviikolla ... ainakin omasta mielestään... Välähtävät samassa,\nyhtämittaisessa sarjassa., kaukaisemmatkin tapaukset. Mitä se\nsanoikaan Nohkuan kaltaalla erottaessa ... vihollisveren tuomisesta\nsukuun? Jo silloin sen katse ja ääni oli ollut ivallisen katkera...\nJa myöhemmin ... Kalsilassa? \"Jollet liene lähdössä kosiomatkalle?\"\nse oli kysynyt ahdistunein äänin. Ja sitten ... viime kerralla! Kuin\nkalmankuvajäinen se oli tuijotellut onnellista Notburgaa...\n\nÄskeinen aavistus oli kääntymäisillään hirvittäväksi varmuudeksi: tuo\nnainen tuolla on ryöstättänyt tai surmannut hänen nuorikkonsa!\n\nTapo nousee Marettaa kohti, joka katsoo suoraan häntä päin lujin ja\ntutkimattomin kasvoin, aivankuin olisi päättänyt ryhtyä taisteluun.\n\nTapo tajusi vaistomaisesti, että noiden kasvojen takaa ei saanut\nmitään päivänvaloon suoraan kysymällä tai käskemällä. Siksi peitti\nhän epäluulonsa ja kauhunsa pariin jäyhään sanaan: \"Tyhjiin näyttää\nmenneen Sarkolaisten nuotanperä?\" \"Meillä Kokemäellä tavataan sanoa,\njotta vaivaisen mertaan kala ensinnä menee...\", Maretta kierteli\nvastaan.\n\n\"Tai räähkä ja marta\", Tapo iski lujemmin kuin oli aikonutkaan, \"jos\nken kehnoin käsin mertansa laskee\". \"Mitenpä lienee...\", kuului\nMaretan huulilta kaksimielistä naurua, \"hyvin on käynyt, kun on kala\nkoskessa ja liha linnun siiven alla.\"\n\nKoskessa! Tapon päähän jumahti siitä sanasta kuin tunnustus\ntihutyöstä, sillä siinä oli neidon ivanväre vaihtunut äkkinäiseksi\nuhmaksi.\n\nSyntyi vaikea vaitiolo. Mutta Tapo näki, että saapuvassa kevätyön\nkalpeassa hämärässä Maretan kasvot olivat valahtaneet riutuneen\nsurullisiksi.\n\n\"Jäänetkö tähän ... yönuotiolle?\" mies kysäisi. Tuo nainen tuossa ei\nkykenisi kestämään koko yötä katala työ tunnollaan. Se oli kuohahtava\nkohta omaa ylpeyttään ja paljastava lemmenkateet tekonsa...\n\n\"Tiennetkö jotain Sorrin Miehosta tai Rautaparrasta?\" tarttui Tapo\njuuri sytytetyn nuotion jo pilkahutellessa liekkejä pökkelöiden\nlomasta.\n\n\"Sorrin isäntä yrittelee ajaa heimon asioita, kun hukkui Hämeen\nvaltias ... lehtilahnan kutuun...\"\n\nNiinpä rohkenee tuo nainen yhä murtaa suuta halveksivasti häntä\nvastaan! kiehahti tulenpalava viha miehen sisuksissa. Mutta hän\npakotti itsensä jatkamaan välinpitämättömän näköisenä: \"Entä ...\nRautaparta?\"\n\n\"Potee kuulemma yhä heikompana ... pääluuta porottaa ja mieltä\nkolottaa suru ... Kalsoisten kuopuksesta...\"\n\nTapo oli tuijottavinaan tuleen, mutta hän tajusi selvääkin\nselvemmästi, että kohta hän oli kuristava tuon naisen kurkusta ilmi\nsen kamalat teot. Hänen kämmenensä kouristui kuin aikoisi haamaista\nkäärmettä niskasukaan: \"Ja mitä olet tehnyt sinä ... koko tänä\naikana?\"\n\nSiihen sanaan tyrehtyivät Maretan halveksivat vihanpistot. Hän\nvastasi kotvan kuluttua väsyneesti: \"Lienen miettinyt ... itseäni.\"\n\nTaas näki Tapo hänen silmissään tuota samaa toivotonta\nmielensairautta, joka niistä oli kalseana ruvennut tuijottamaan juuri\nsellaisina hetkinä, jolloin hänen sylinsä oli ollut avautumaisillaan\n... kuolettavassa rakkaudessa.\n\nViimekesäinen Kirstinan tarina kävi Tapolle yht'äkkiä selväksi.\nSiinä, siinähän tuo nainen oli paljastanut oman kohtalonsa. Hän\noli kerran itse samalla tavalla joutunut muukalaisen pettämäksi ja\nkostanut ... omalla tavallaan... Siitä siis täyttymättömät vihat\nvieraita vastaan ja ... toivottomat, mykkyyden salpaan jäävät\nrakkauden sanat...\n\nTapo oli noussut. Ja nyt hän löi tietoisesti terävimmän säilänsä\nSarkoisten tyttären sydämeen? \"Olet Kirstinan äpärätytär ... sen,\njosta viime kesänä puhuit...\"\n\nHän nousi hitain askelin rantavierua ylemmäksi, yhä loitoten\nsyrjemmällä illastavista miehistä, ja jäi tuijottamaan matalan\nkaitaan kyljitse vihisevää koskea.\n\nPitkän tovin kuluttua nousi myös Maretta. Seisoi kauan, katsoi\ntyyntyneelle järvenselälle. Ohut kosteus oli kihonnut kalseaan\nsilmään, jossa ei päilynyt enää mitään toivoa, tuskinpa murhettakaan.\n\nNeito muisti tarkalleen, sana sanalta, oli muistanut joka päivä ja\nyö, mitä Tapo oli vastannut hänen kysymykseensä, oliko tahrattu\nKirstinä tullut puhtaaksi kostamalla. \"Tulipa hyvinkin, ainakin ...\nitsensä surmaamalla\", oli mies jättänyt hänelle lähtösanoikseen.\n\nJa yhtä hyvin hän tajusi nyt, mitä Tapo oli tarkoittanut\näskeisellä \"äpärällä\". Mutta kuitenkin hän kysyi, noustuaan hänkin\nkoskenkaltaalle miehen hartioitten taakse: \"Miksi... äpärä, _sen_\nKirstinan äpärätytär?\"\n\n\"Salamurhaa ei hyvitetä muulla kuin ... omalla kuolemalla.\"\n\n\"Ei ollut salamurha viheliäisen koiran heittäminen koskeen\", vastasi\nMaretta hitaasti. \"Sitäpaitsi ... minun täytyi nähtävästi... elää\nedelleen.\"\n\nTapo kääntyi äkkinäisessä hurjassa tuskassa: \"Sitäkö varten, että\nsaisit surmata minun ainoan valvattini, minun ... nuorikkoni...?\"\n\nMutta Maretta seisoi myrskyä vastassa tyynenä kuin kaukaa rannalta\nkatsovana, syrjäisenä. \"Muistanetko mitä sanoin minäkin sinulle viime\nsyyskesänä? 'Niin on tehtävä niille kaikille ... merentakaisille. Ne\npettävät kaikki!' Niinhän sanoin, muistatko, kun kiersivät uhkeat\nhorsmat kaurapellon piennarta?\"\n\nTapo ei kyennyt enää sanoja kuulemaan. Hän tahtoi tietää, tietää vain\nsen, mikä oli tullut hänen rakastettunsa kohtaloksi.\n\n\"Miten menetit hänet? Hukutitko vai ... onko puukkosi veressä vai ...\nryöstätitkö ja ehkä ... luovutit hänet...?\"\n\nHukkuva toivo lauhdutti hänen viimeisiä sanojaan. Ehkä sittenkin tuo\nolento on heltynyt ... ratkaisevassa hetkessä ... säästänyt hengen\n... pannut vangiksi piilopirttiin tai ... jättänyt vaikkapa ...\nvihollisen käsiin?\n\nMutta Maretta näytti tunnottomalta: \"En ole tutkittavissa enkä\nsinun tuomittavissasi. Tein sen, mikä täytyi tehdä\", hän vastasi\nyksitoikkoisin sanoin.\n\n\"Entä nuo tuolla ... rikostoverisi\", Tapo viittasi Sarkolan\njousellisiin, \"pakotan ne tunnustamaan tai... kuolemaan!\"\n\nMaretta naurahti kuin omalle viisaudelleen: \"He eivät tiedä mitään\nmuuta, kuin että olen hänet ryöstänyt. Mitä on tehty, se on minun\ntekemääni ... yksin minun! Kuuletko?\"\n\n\"Siinä tapauksessa ... saat surman sinä!\" Maretta naurahti jälleen,\nnyt väsyneesti, kaukaisessa kaipuussa: \"Minut surmasit jo siellä ...\npunaisten horsmien luona...\"\n\nTapo tunsi olevansa voimaton Sarkoisten tyttären käsissä. Neito oli\nloitonnut kaitaan rannalle, vetävän nielun yläpuolelle. Mies ei\nkyennyt muuta kuin miettimään miten saisi Maretan vangikseen. Sillä\nvain siten jäi jäljelle toivo pakottaa neito edes joskus tunnustamaan\nsalaisuutensa.\n\nMaretan ympärillä kiersi koskenhuuruinen kehä. Hän oli kuin kostean\nverhon takana, toisella puolella elämää.\n\n\"Kalsoisten Tapo!\" hän huudahti. Sanat eivät olleet äänekkäitä. Mutta\nne tuntuivat kuulijan korvaan kaukaiselta huhuamiselta. \"Sinut minä\npelastin, sinut, Kalsoisten päämies! Älä unohda tekojasi... Hävitä\nVuojola! Sinun tulee olla valtias, Hämeen ja Pohjolan valtias, sillä\nsellaisena minä olen sinua rakastanut...\"\n\nSanat hukkuivat kuin vihisevään tuuleen. Käsi nousi, vartalo korkeni\nolemattomaksi hetkeksi. Se horjahti. Hukkui näkymättömiin. Kuului\nkosken ärjähtävä ääni ja kaukaa, alempaa, syvältä nousevaa jylinää,\naivankuin olisivat ranta ja pohjakivet lähteneet jylmäämään kohti\nalimmaisia suvantovesiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna saatiin vainaja nostetuksi kosken alta, jossa\nkiertävä suvantovirta oli sen kuljettanut tyynen Viinikanjoen suihin,\npohjahiekalle.\n\nHänet nostettiin Sarkolan miesten veneeseen, peitettiin Kalsoisten\npäällikön haljakansinisellä viitalla. Ja veneet ujuttautuivat selälle\npäin tyynessä aamussa.\n\n\n\n\n26.\n\nSuolamerestä suolamereen.\n\n\nMeren synkänharmaat rosvot, suippopyrstöiset räiskät, hyökkäilivät\nVuojolan ulkoluotojen yläpuolella kalalokkien kimppuun, joiden\ntäytyi silloin tällöin luopua sekä saaliistaan että valkeista tai\nsinenharmaista höyhenistään, uusien ryöstäjien yltyessä taas ja taas\nräikeästi huutamaan täyttymätöntä nälkäänsä.\n\nKauniit punanokkaiset lapintiirat ja näiden mustanokkaiset\nsukulaispojat, kalatiirat, päästelevät viattomina\nkirraa-kirraa-huutojaan tai panevat hädän tullen \"tirrää-tirrää\",\nkiitäen omille teilleen.\n\nMutta kaiken kirkunan ja tappelun yläpuolella lyö harvoin iskuin\nvalkokärkisillä siivillään elokuista vahvaa tuulta vasten\nyksinäinen merilokki, joka on saalismatkallaan eksynyt tavallista\npohjoisemmaksi. Sen juhlallinen ääni lentää länsituulen myötä\nkauppalinnan hirsitornia kohti, jonka ylimmästä akkuna-aukosta\nkatselevat merelle päin ylpeät, riemuitsevat kasvot.\n\nNämä ovat Rotrud Siewertintyttären, Vuojolan valtaemännän, kasvot\npöyhkeine huntuineen ja mustine liinoineen. Hän kuulee kyllä\nmerilinnun matalat äänet, jotka ajoittain kantautuvat korvaan\nkuin lyötäisiin kumeata rumpua. Mutta katse tähtää lähemmäksi,\nsatamalahdelle ja ulkoväylälle, jossa keinahtelee Vuojolan avuksi\nhämäläisiä ja karjalaisia vastaan tullut laivasto.\n\nEivät riitä enää valtarouvan raskaskoruiset sormet lukea\nlännenlaivojen määrää, eivät kahteenkaan kertaan laskettuina.\n\nHaalogalannin viikinkialukset olivat ajan parhainta tekoa. Niiden\ntällä kertaa purjeettomat mastot seisoivat ylpeännäköisessä\nkaarekkaassa rintamassa. Ja puna- ja valkoraitaiset peitekankaat\npaistoivat kirkkaasti maston molemmilta puolilta.\n\nNäihin Thore Halvardinpojan laivoihin kuului erikoinen lastialuskin,\njoka muita kömpelötekoisempana, leveänä ja korkeaperäisenä töksähteli\ntuskin heilahtamatta vastatuuleen.\n\nVielä kauempana nuokkuu pari tammilaitaista slesvigiläistä laivaa,\njotka raskaine köleineen ovat syväkulkuisia, mutta jalomuotoisia\naluksia, solevan soukkine perävantaineen ja keulakokkineen.\n\nAivan äsken, tänä aamuna, on tullut ulkoväylälle kristittyjen\nlaivaston harvinaisin ilmestys, jota nyt Rotrud-emäntä on vartavasten\nnoussut tarkkailemaan. Se on tullut Normandiasta saakka ...\nkorkealaitainen soutu- ja purjelaiva, joka keulapuoleltaan näyttää\neroavan kaikista sisämerien aluksista. Sen äärimmäisestä kokasta näet\netenevät uhkaavat, raskaasti raudoitetut tyrmäyspuskurit, joilla\nvaltamerillä oli tapana törmäyttää vihollislaiva upoksiin tai muuten\nlannistaa tämän voima ennen sivustataistelun alkamista.\n\nRotrud-rouvan silmissä välähti vahingonilo. \"Mitähän kestänevät ...\ntuotakin vastaan lipparikarjalaisten uiskolierot!\" hän huudahteli\nsisimmässään, niin että helähti ja rämähti lonkalla raskas\navainkimppu.\n\nKuitenkaan ei tuokaan kaukolaiva, ei yksikään muu alus voittanut\nhänen Visbynsä lähettämiä sotalaivoja. Näitä ei ollut kolmea enempää.\nMutta niissä oli kussakin kolmattakymmentä airoparia, joiden\nsoutuaukot nyt tuijottivat ankarina niiden pitkäkaarisista kyljistä,\nheleitten päällikkötelttojen paistaessa peräkansilta.\n\nHänen vanha tuttavansa kaappari Alf Erlinginpoika oli niillä tuonut\nyhteensä kolmesataa miestä Vuojolan varusväen lisäksi.\n\nSopii tulla vuokselaisuiskojen, minkä pääsevät Torkel Torkelinpojan\nkilpikehistä! Ja olipa niiden tiellä muitakin vastuksia: tanskalaiset\nmerikaapparit lounaisessa saaristossa!\n\nVälähti samassa kiukku emännän silmästä. Ajatukset olivat\nsiirrähtäneet Kokemäelle. Siellä oli kuulemma joku lemmenhullu\npirkkakaupin tytär rakennellut koko kevättalven sotaveneitä, ja\nTeljän puolella oli säilytelty Kalsoisten rosvon viime syksynä\nryöstämää Vuojolan päällikkölaivaa...\n\nTuska ja kostonhimo tarrautuivat kovaluisiin kasvoihin. Sillä\ntyttären ryöstö oli tapaus, jonka ympärille oli kiertynyt koko\nhänen viimetalvinen kärsimyksensä. Sen vuoksi olivat hänen matalat\nkulmallisensa painuneet entistäkin synkempinä silmien ylle. Siksi\noli hänen lujiin suupieliinsä uurtunut kaksi syvää juovaa, jotka\nleikkasivat kuin haavat leuankaarta.\n\nEivätkö koskaan päässeet hänen sukunsa naiset pesemään itseänsä\npuhtaiksi tuosta hämäläisveren saastaisesta sakasta? Ryöstetty\ntytär, hänen ainoa tyttärensä, oli palannut kotiin pilattuna. Ja\nsen sulhanen, Thore-ritari, saapasteli parhaillaan tuolla maapuolen\nvarustuksilla toiskätisenä, koko talven maattuaan verettömänä\nkuoliona...\n\nRotrud-rouva oli kääntynyt vaistomaisesti maanpuolista akkuna-aukkoa\nkohti, josta näkyi Ristinkukkulalta pienen kappelin harjaristi\nhopealta sädehtien.\n\n\"Noh, entäpä sitten...?\" jäykisti mielen juuriaan ankara emäntä.\n\"Saakoon kelvata ... tyttärelle raajarikko, kun eivät olleet sopineet\nkuuluisat ja komeat ritarit!\"\n\nOliko saanut hänkään ... \"Harjavallan noita-akka\",\nnuoruudenrakastettuaan, Adam Holstea? Eipä ei ... oli täytynyt hakea\nsolvattuun sukuun arvonlisää Rotger parasta, joka sattui olemaan\noikean oltermannin poika...\n\nTässä hetkessä nousi katkeran muistelijan silmään taas synkkä\nhämäläishahmo, Rautaparta, joka oli surmannut hänen ainoan, raskain\nsalasynnein ostetun rakkautensa ... Adam Holsten.\n\n\"Barbaarit\", hän jupisi. Mutta kasvoille oli jo levinnyt kuin\nvanhuuden väsymystä. Ei ollut jäänyt mitään muuta hänen elämästään\njäljelle kuin kosto.\n\nVanhat portaat natisivat ja ruskahtelivat pahasti hänen astuessaan\nniitä kotvan kuluttua alaspäin. \"Pyhien jalkaluitten kautta, pyhän\nDionysoksen nimeen...\", hän hoki hokemistaan hakien sisimmästään kuin\nnoitavoimia lopulliseen kostoon tai ... kuolemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRotger Sibbenpoika ja Thore-ritari olivat palanneet salmen takaa\ntarkastamasta suomalaiskylän takaisia vallivarustuksia.\n\nNämä olivat ritari Wibrechtin jäljeltä paremmassa kunnossa kuin\nkoskaan ennen. Mutta Bunge-herran kasvoilla, jotka kokotalvisesta\nsurun upottelemisesta olutkannuun olivat pöhöttyneet hottolihaisiksi,\noli nyt halvaantuneen miehen ilme.\n\nHänen viimeiset voimansa olivat aivankuin lopsahtaneet kevättalvella,\njolloin hän oli saanut ristiin saakka tämän pienen kappelin, joka oli\nvihitty Notburgan lemmikkipyhimyksen Gertrudin nimeen.\n\nKuin vainajalle hän oli sen rakennuttanut. Sen jälkeen hän ei\nhalunnut muuta kuin päästä pois täältä ... verenkarvaisilta\nMaksameriltä.\n\nJa nytkin ... hän ajatteli etupäässä vain tyttärensä ja itsensä\npelastamista. Hätäisin, hellin silmäyksin hän haki ulkoväylältä\nsuurinta Visbynlaivaa, johon hän oli lähettänyt tyttärensä rippi-isän\nhoivissa.\n\nKaukaa eteläisten salmien takaa kantautui herrojen korviin valtavaa\nhuminaa ja ryskettä, johon sekaantui hakkuuta, kalkutusta, huutoja ja\nkaatuvien honkien rytinää.\n\nThore-ritarin kasvot, joilta entinen karkea punakkuus oli kokonaan\nkadonnut, jännittyivät tarkkaaviksi. Tänä päivänä oli tuo ryske\npaisumistaan paisunut. Vakoojat olivat arvioineet vihollisen voimat\nsuunnilleen tuhatpäiseksi sotajoukoksi. Mutta se oli pysynyt viikon\npäivät melkein kuulumattomissa siitä huolimatta, että se oli\npäästetty melkeinpä esteettömästi yli pienten jokiväylien tuonne\nmantereenpuolisen Mustasaaren korpisille suomaille.\n\nEellispäivinä oli hakkuuta ja ryskettä kuulunut ainoastaan idästä\npäin yli suomalaiskylän, jonka kainulais- ja hämäläisveriset asukkaat\nolivat melkein kaikki paenneet tuonpuolisiin korpiin sotahuhujen\nvarmistuessa. Mutta nyt ... myöskin etelästä?\n\nTarkkailtuaan hyljesaaren tienoitten välimatkoja kirosi\nnorjalaisvarjakka halveksivasti. Aikovat kai rakentaa ...\ntolvanat, hirsilauttoja! Mutta ... hänhän saattoi laskea tuokiossa\nkäärmekokkansa ja täyttää molemmat salmet nuoli- ja keihässateella.\nMereltä päin ei heitä ... puolustajia, voinut uhata kukaan.\nKorkeintaan ... tiirat ja räiskät!\n\nHän hohotti ja kirosi, puoliksi jomottelevaa olkapäätä, puoliksi\nnoita hämäläiskolloja, joille hänellä kyllä oli kostettavaa,\nhänelläkin, Thore Halvardinpojalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSoisten rantakorpien peitossa vilkkuu lukemattomia pieniä nuotioita,\njoiden valossa jousellisryhmät veistivät, kuten Thore-ritari\noli arvannut, lauttahirsiä, joita toiset joukot hinasivat läpi\nryteikköjen rantapensaikkojen taakse, täällä vitsaksilla nidottaviksi.\n\nLaajaksi hakatun aukeaman keskellä pitävät rakovalkealla neuvoa\nsotajoukkojen päämiehet.\n\nSääksmäen aikari, Suur-Pirkkalan Tapo Kalsila, koko vainoretken\npäistä ylimmäinen, ja Sorrin Mieho istuvat puunrungolla odotellen\nvielä Siikajoen vuokselaislaivastosta saapuvia Pelkos-ukkoa ja Tiurin\nJouttia.\n\nKyrönjoen latvapuolelta, jota on tapana sanoa Korpijoeksi, on\npäälliköitten joukkoon kohonnut Kurikan isäntä, johtaen kyröläisiä\nja hämeenkyröläisiä, joita on kerääntynyt vain kourallinen,\nkoska senpuolen miehet on pantu etupäässä Kokemäen purjelaivojen\nmiehistöksi.\n\nSensijaan on Ylistaron Kalso pirkka-Kalsoisten sukulaismiehenä\ntuonut Immo-poikineen vainoretkelle oman, lähes satapäisen\njousellisjoukkonsa, johon on liittynyt koperon verran myös\njalasjärveläisiä.\n\nRautaparta lepäilee tulenloimossa havuvuoteellaan, josta hän tuskin\npääsee omin voimin liikkeelle. Anukka-emäntä, Mieho ja Tapo olivat\nlujasti estelleet ukkoa lähtemästä vainoretken vaivoihin. Mutta\nvanhus oli noussut lavitsaltaan polvet vavisten, parta takkuisena ja\nsilmät tuikkaen syvistä varjoistaan kuin tulenkipunat kekäleistä.\n\n\"Syyt ovat syvällä, suku parka... Nämä silmät eivät sokene, ennenkuin\novat nähneet Vuojolan linnan leimahtavan tuleksi ja tukaksi!\" hän oli\närähtänyt ja kääntynyt lopuksi Tapon puoleen: \"Ja sitäkin enemmän,\nTapahaiseni ... minulla ei ole lupa kuolla sinusta kaukana... Lie\nsanottavia...\"\n\nNyt vanhus katsoo raikkaasti myhäillen veljenpoikaansa. Mitä hetkin\nkestänyt, kestä loppuun saakka, hän ajattelee, ikäänkuin rohkaisten\nitseäänkin kantamaan omaa salaisuuttaan.\n\nTapon kasvoilla häilähtelee heikeä liekki. Kestetyn järkytyksen\nmerkit näyttävät niiltä melkeinpä kadonneen.\n\nKun hän oli tuskallisella paluumatkallaan päässyt Sorrilaan saakka,\nMiehon pateille, ja tältä kuullut, että Vuojolan neuvottelijat, isä\nJohannes ja Astulf-päällikkö, olivat palanneet kotomailleen Kokemäen\ntietä, oli hän saanut lopullisen varmuuden synkimmälle epäluulolleen:\nNotburga oli saatettu surmaan. Olihan mahdotonta, että Sarkoisten\ntytär ja isä Johannes olisivat saattaneet tavata toisiaan ryöstön\njälkeen, koskapa hän oli toisen tavannut matkalla etelään ja toinen\noli matkannut suoraan länttä kohti.\n\nSiitä hetkestä alkaen hän oli ajatellut rakastettuansa vainajana ja\nryhtynyt työhön yksin heimonsa asian tähden, taattonsa perillisenä.\nKalakenttiä ja kyläkuntia kiertäneen murinan ja kapinamielen\nhän oli lopettanut ensimmäisissä sääksmäkisten, pirkkojen ja\nvuokselaislähettien neuvotteluissa.\n\nNyt hän raskaan päivätyön jälkeen pyyhkieli hitaasti hiemallaan\nhikeä tukanrajasta, pitäen toisella kädellä polvellaan ylimmäistä\npäällikönmerkkiään: Perman kypärää, jonka Rautaparta oli hänelle\nlähtöpäivänä hakenut Kalsilan maakellarin lujimmasta arkusta. Sen\nrautakupua kiertävät kultalehdet välkehtivät kuin suuret, näkevät\nsilmät.\n\nVaitelias istuja näyttää itse katsovan monia taipaleitaan taaksepäin.\nKaikki se, minkä hän oli jo kauan sitten nähnyt, oli nyt, tällä\nhetkellä, ratkaistumaisillaan. \"Enkä pane siihen mennessä päähäni\nPerman kypärää!\" kiertää kaukaa taaton roviolta kaiku hänen\nkorvaansa. Häntä hymyilyttään sen äänen tuoma ajatus. On aivankuin\nkaikki teot ja työt, jotka hän on tehnyt tai tekemättä jättänyt,\nolisivat olleet niiltä ajoilta alkaen askel askelelta tarkalleen\nmitattuja. Niiden on täytynyt ... tappioiden, kärsimysten ja\nvoittojen tulla juuri sillä tavalla kuin ovat tulleet.\n\nHänellä itsellään on niissä ollut osa ja arpa vain siihen määrään\nsaakka, että hän on nyt, tänä hetkenä, sillä paikalla kuin on:\njohtamassa Hämeen suurinta taistelua vieraita anastajia vastaan.\n\nRautaparta hymähtelee yhä omia katsomisiaan. Tuo kuopus tuossa ...\nKalsoisten pätevin poika, hän mieteksii, ei tietäne itse miltä hän\nnäyttää.\n\nEräänlainen mieltä hyreksyttävä, kaukainen, korpientakainen\nkuva avautuu hänen eteensä, aivankuin hän itse istuisi kannolla\nkorvenlaidassa tätä omaa kuvitelmaansa katsomassa.\n\nOn nousemassa puolitiessään, jopa lähellä ylimpiä hirsikertojaan,\nsuuren suuri sukupirtti, jonka kynnykseltä isännänpenkille ei hevin\nkuulu mikä tahansa penin haukku.\n\nEilen on äkkiä kuollut rakentajan nuorikko ahokivellä istumasta.\nMutta mies kalkuttaa yhä salvoimellaan. On jatkettava, on sittenkin\njatkettava. Ovatpa vielä maammot ja anopit, apet, veljet, sisaret ja\nnäälämiehet. On toki tarpeen pirtti suuren suvun asuttavaksi. Kesken,\nkesken olivat vielä Kalsoisten teot ja toimet.\n\nEipä ollut vielä lakannut kaartumasta taivaalle Kalsoisten\nsodanmerkki, sateenkaari, joka varsinkin elokuun aikuisina\nlähtöpäivinä oli kuin uhalla ilmestynyt miekanteränä pilvien lomaan,\nuhannut, välkehtinyt, kadonnut ja taaskin ilmestynyt seuraavana\niltana.\n\nJa hän on jatkanut ja jatkaa ... tuo nuori isäntä, herkeämättä,\naamusta iltaan, pannen päivät päälletyksin, niin poutaiset kuin\nkolkot, sadetta vihmovat päivät...\n\nTällaisia lapsekkaita mietiskeli Rautaparta Pelkos-ukon ja\nJoutti-päälikön saapumiseen saakka.\n\n\n\n\n27.\n\nVuojolan perikato.\n\n\nTänä yönä on koko taistelu yhden ainoan, ratkaisevan arvanheiton\nvarassa. Ja pohjatuulen lakaisema meri on se pimeyden rumpu, jolla\nheitetty onnenarpa vapisee.\n\nTapo Kalsila on kulkenut rantametsiä myöten eteläitse Hyljesaaresta\nniemen läntisimpään nokkaan. Täällä hän on odottanut iltaa päivästä\nasti, seuralaisenaan Ylistaron Kalso ja lähettyvillä Immo, Lippo,\nTeisko ja Revon Hänni viestinviejiksi eri tahoille.\n\nMaajoukon taistelun alkajaiset riippuvat kokonaan siitä, mitä\nalkaa kuulua eteläiseltä meritaipaleelta, Kaplahaisen johtamasta\nKokemäen-laivueesta.\n\nPäällikkö on kuulostellut sanaakaan puhumatta, mitä ääniä tuuli\nkantaisi etelän puolelta. Mutta siima on ollut samalla teroitettuna\nherkeämättä ohi pohjoisniemen Perämerelle päin.\n\nSen harvan kuusikon läpi tuikahtaa äkkiä valonväikettä. Tapo\nnyökkää Kalsolle ja harppaa korkealle rantakalliolle. Vinhassa,\npieniaallokkoisessa tuulessa lähestyvät sieltä Siikajoen\nrantakatveissa piileskelleet karjalaisuiskot. Mutta nekään eivät\nvielä riitä muuhun kuin häiritsemään vihollislaivastoa ja sitomaan\nvarsinkin viikinkiuiskojen miesvoimaa aluksiinsa.\n\nKalso-päällikkö on noussut sukulaismiehensä vierelle ja nuoret\njouselliset kiikkuvat korkealla kuusenlatvassa. Heidän on määrä\ntähystellä lounasta kohti.\n\nHe ovat kuitenkin unohtamaisillaan tärkeän tehtävänsä, sillä\npohjoisessa on alkamassa kummallinen taistelu.\n\nThore-varjakan sujakat alukset nostavat kiireesti ankkureitaan. Ne\novat yllätettyjä. Niillä ei näytä olleen mitään tietoa Siikajoen\nsalalaivastosta.\n\nVuokselaisuiskot ovat lähestyneet hitaasti, purjeettomina. Äkkiä ne\nkatoavat niemen taakse, mutta samalla jättävät tuulen ajettavaksi\nlauttoja, joilla palaa tappura ja terva viistävinä roihuina.\n\n\"Hoi, pojat!\" huutaa Teisko ällistyneenä ennennäkemättömästä näystä,\n\"Tiurin Joutti polttaa merellistä kaskea!\" Ohuet kuusenlatvat\nhorjahtelivat nuorukaisten hurjapäisistä riuhtaisuista.\n\n\"Ole siinä\", huitaisi Lippo nuoremmalleen, \"römönpitoa se vain on ...\nkokkotulia Ukon juhlissa!\" Mutta Revon Hänni tirskui hammaslovestaan\nveljesparia tietävämpänä: \"Oisittepa olleet, tenavat, Tiurinlinnan\ntappelussa ... Siellä ne kasket poltettiin ... maissa ja merissä!\"\n\nLinnasaarelta päin etenee kiitävää vauhtia vene viikinkilaivoja\nkohti. Tapo naurahtaa. Siellä lähettää Norjanvarjakka omia miehiään\nlaivoille. Niillä on hätä käsissä! Joukko pahimpia vastustajia on\nloittonemassa...\n\nPian ovat viikinkilaivat päässeet soudunvauhtiin, kohti\npohjoisnientä. Mutta Pelkonen ja Tiurinpoika kiitävät samassa omien\nlauttaroihujensa yläpuolitse, laitatuulta, hurjaa vauhtia, pyrkien\nvarjakkarintaman vastakkaiselle sivustalle, jossa makaa raskas\nnormannilainen tyrmääjä. Ne eivät näytä aikovankaan lähitaisteluun\nNorjan viikinkikokkien kanssa. Nehän eivät ole pituusmitoiltaan\npuoltakaan pitkistä norjalaisaluksista. Mutta ne sujahtavat kuin\nlapakäärmeet laineitten lomitse, melkeinpä näkymättömissä, vaikka\nhämärä on vasta alkamassa.\n\nLeveä lastilaiva, yhtä vähän kuin Gotlannin suuret alukset, joihin\non jätetty pelkästään vartioväki, eivät pääse ottamaan osaa tähän\nleikinnäköiseen taisteluun. Mutta Normandian raskas sotalaiva on\ntyöntänyt pitkät airot keula- ja perähangoistaan ja nostaa uhkaavan\nnäköisenä tyrmäyspuskurinsa pohjatuulta vasten.\n\nVuoksen miehet näyttävät kuitenkin ilkkuvan tälle kömpelölle\ntursaalle. Ne kaartavat kuin lokkilinnut laineilla yhä vain sitä\nkohti. Jo sujahtavat vieritse, jo syöksähtää pari uiskoa sen\nkokkapuskurin editse. Kiitäjät ampuvat kaukaitse tappuranuolia, jotka\nsingahtavat loistavassa kaaressa normannilaista hirviötä päin.\n\nNe eivät näytä kuitenkaan vielä tartuttavan tulta vihollislaivaan,\nja varjakat ovat kääntymässä tuulen yläpuolitse ajamaan takaa\nkarjalaiskarkureita.\n\nSilloin syttyy Gange Rolfin jälkeläisten ympärillä tulilautta siellä,\ntoinen täällä. Ne painuvat aluksen kupeeseen, nuolevat sen kylkiä. Ja\nniiden yli lentää Vuoksentappuroita yhä, tupruttaen aluksen kannelle\ntulta ja savua.\n\nTapo huutaa jotain tähystäjille. Nämä ojentavat kaulansa lounaiselle\nulapalle. Mutta Kaplahaisen laivoja ei näy eikä kuulu.\n\nPelkos-ukon ja Tiurilaisen uiskot katoavat länteen ...\nhaalagalantilaisten hyökkääjäin tieltä, jotka painuvat pakenijain\njälkeen peräkkäisessä jonossa.\n\nNormannilaisaluksen ympärillä ja peräkannella lisääntyy savu. Tämä\nkierähtelee, tuprahtelee kuin huuru kiehuvasta padasta, sakenee,\npöllähtelee pilvinä, joista välkähtelee lieskoja. Eikä aikaakaan ...\nse roihahtaa täydeksi tulipaloksi!\n\nPäälliköt arvioivat, oliko mahdollista päästä nyt, norjalaisten\nennättämättä hyökätä, lautoilla yli Hyljesaaren salmien. Tapo\npudistaa lopulta arvelevaisena päätään. Hän aavistaa, että ritari\non hakkuusta ja ryskeestä arvannut hänen aikeensa. \"Täytyy odottaa,\ntäytyy\", hän jupisee raskaasti hengittäen, sillä hän tietää, että\njos onkin hyökkääjäin kannalta taistelu ratkaistavissa vain maalla,\neivät Mieho ja Kurikka ilman Linnasaarella syntyvää sekasortoa kykene\npääporttia murtamaan.\n\nHän jää tuijottamaan kohti Hyljesaarta, jonka rannalla hän kerran\n... henkipattona oli nääntyneenä langennut rakastettunsa polvien\neteen. \"Se on kaukana ... sekin tuska...\", hän tuntee, aivankuin sitä\ntakaisin kaivaten.\n\nJo palaa turhasta takaa-ajosta norjalaislaivue. Mutta samoihin\naikoihin irtautuu satamalaiturista kokonainen laivue soutuveneitä.\nNe pyrkivät kohti vuojolaisaluksia. Nuokin aikeet ovat arvattavissa.\nAlf Erlinginpoika on päättänyt ryhtyä taisteluun ... ainakin osalla\nmiehistöään.\n\nTäytyy odottaa, täytyy... Ja siksi Sorrin Miehon mastonpituiset\npuskurihirret lojuvat yhä toimettomina samalla petäjäkummulla, jossa\nTapo oli kerran syyskasteisessa hämärässä tavannut Notburgan.\n\nRantapensaikkojen katveissa lotisevat valmiit lautat, natisuttaen\nturhaan vitsaspantojaan. Linnasaarella alkaa olla jo pimeä ja\nliikahtamattoman äänetöntä. Vain kaukana ulkoväylällä roihuaa\npuskurialus mahtavana kokkona, jonka ääriltä työntyy ulommaksi mustia\nmöhkäleitä, soutuveneitä, kadoten pimeään, kohti vuojolaisaluksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRevon Hänni heilauttaa loppakorviaan pimeässä kuusenlatvassa. Koko\nhänen päänsä on lentämäisillään yölepakkona etelään päin. Sieltä\nkuuluu läpi tuulen tasaista kolketta. Pari valoa sävähtää näkyviin ja\nkatoaa samassa.\n\n\"Ottopoika! Kaplahainen!\" hän rääkäisee maahan päin kuukkivana\nvariksenpoikana.\n\nPian polkevat Lippo ja Teisko pimeää rantasomerikkoa viestinviejinä\nisolle veljelleen. Hänni ja Immo kiitävät samaa tietä pysähtyen\njokaisen lautan kohdalle kuihaisten käskyt.\n\nVitsaspannoin sidotuin meloin ja pitkin riu'uin työntäen ja kaartaen\npyritään Hyljesaaren molempia päitä kohti. Kapeahkossa salmessa ei\nvastatuuli tee paljoakaan haittaa. Saaren ulommaiset kivikot alkavat\njo paistaa niljakkaina himmeänä, kajastavassa tulipalon valossa.\n\nÄkkiä kuuluu lautoilta, sieltä täältä, tukahdutettu huuto, hampaisiin\npureutuva kirous tai loiskaus, miehen kaatuessa veteen. Rantakivien\ntakaa on rämähtänyt jousen jänteitä. Nuoltensurina yltyy. Uudet\njänteet kimahtavat jalkajousen rahkaan. Tummia hahmoja nousee kivien\ntakaa, heilahtavat, ampuvat, katoavat jälleen.\n\nAstulf, saksilainen, on ollut jo pimeän tulosta asti väijyksissä\nHyljesaaressa. Hyökkääjäin tuho näyttää varmalta.\n\n\"Uimalla!\" huutaa pirkkapäällikkö näkymättömistä, karjaisevalla\näänellä.\n\nRevon Hänni, joka tietää mitä on uida Vuojolan salmien syysvesissä,\non jo pulahtanut omiin sukelluksiinsa ja pujahtelee nahkiaisena\nvesikivien niljakkaissa kupeissa, vetäen puukon hampaisiinsa ja\nkontaten lopulta kovaa maata kohti.\n\nUijat pyrkivät vaistomaisesti saarenrannan hyljetalasta päin, josta\nnuoltentulo näytti olleen heikointa.\n\nTapo ei kykene äskeisiä tappioita arvioimaan, mutta tavattuaan talaan\nedustalta ryhmän miehiään, hän tajuaa olevansa kahden uhkan välissä.\nMolemmista saaren soukkenevista päistä ovat yllättäjät parhaillaan\nlähestymässä.\n\nTapaamisestaan Notburgan kanssa hän muistaa saaren keskikohdaltaan\nkapeaksi, tiheämetsäiseksi ja olettaa yllättäjäin veneitten makaavan\nvastarannalla.\n\nHän antaa kulkea nopean kuihaisun yhä lisääntyvässä miesjoukossa:\n\"Suoraan vastarannalle...\"\n\nTäällä vasta, veneitten luona, jonne vartijoitten lisäksi työntyy\nAstulfin sotamiehiä kahta puolta, tiheässä rintamassa, lujassa\njärjestyksessä ja miekat maalla, täällä alkaa taistelu rannasta ja\naluksista. Ja se käydään melkein sysimustassa pimeydessä, jossa mies\nei erota ystävää vihollisesta.\n\nSamaan aikaan on Kaplahainen alkanut oman taistelunsa\nslesvigiläislaivoja vastaan etelästä käsin, kykenemättä kuitenkaan\nhänkään sen enempään kuin herkeämättömään häiriöntekoon, yhdessä\nmereltä palaavien vuokselaisuiskojen kanssa, jotka sitovat edelleen\nvihollisen voimia myös ylätuulen puolelta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViestin saatuaan ovat Mieho ja Kurikka alkaneet itäportilla\ntoranpitonsa. Yli rintavarustuksen näkyvät merellisessä tulenkajossa\nhelposti vihollisten päät mustina hahmoina.\n\nPirkat ja kyröläiset pitivät yllä hidasta nuolisadetta. \"Ampukaa,\npojat, kuta pitempi mies sitä suurempi rojaus!\" oli Sorrilainen sen\npannut alkuun mehevään tapaansa.\n\n\"Eipä tässä ... köyhän velka viikoksi jouda\", sorahti toinen\nsorrilainen, Lippo, asettaessaan nuolta vaolle.\n\n\"Ka, ka, tässä sitä ollaan, sanoi akka, kun suden kanssa riitaa\npiti\", jatkeskeli Mieho.\n\nMutta hän ärtyi ärtymistään. Sillä tämä kaukaittain tappeleminen,\njosta ei ollut paljoakaan tuloksia, ei sopinut hänen luonnolleen.\n\n\"Mitäpä tästä\", hän tokaisi Kurikalle, \"matalasta aidasta joka mies\nänkee, mutta me pojat kun mennään rymyämällä... Hoi, pässit, puuta\npuskemaan!\" hän huutaa, jotta raikuu korvenlaitoja pitkin.\n\nKurikka koettaa hillitä liian yksipäistä ja suorasukaista tappelijaa,\njoka ei näyttänyt osaavan tuumankaan vertaa oikeata sotataitoa.\n\nMutta Mieho leveili yhä tuhmemmasti: \"Nääpäs, Kurikka, kun tuli\nlyötyä veto Kalsoisten Tapon kanssa, jotta tämä poika se taaskin\netumiehenä rojauttaa Vuojolan kirkonristit tannerta pitkin, niin\ntuota... Ja jos niikseen pannaan\", hän käänsihe äkkiä tietäväksi ja\ntarmokkaaksi, \"niin yöllä yötyrit tulevat, pimeässä piianviejät,\nhäh... Ymmärrätkös yskän?\"\n\nJa siitä alkoi äkkinäinen, kaikessa rehentelyssäänkin yllättävä ja\nmurskaava hyökkäys, Kurikan kyröläisineen sitä taitavasti avittaessa\nyhtämittaisella ammunnalla pohjanpuolisia valleja vastaan.\n\nRoikka roikalta, niin monta kuin hartiaa mahtui karsittujen\njättiläishonkien alle, syöksyivät pirkat petäjäkunnaalta suoraan\npääporttia vasten, hajautuen, tekonsa tehtyään ja kukin ryhmä veriset\nmaksut maksettuaan, pimeän peittoon, uuteen ja taaskin uuteen\nryntäykseen.\n\nTätä hämäläisen itsepäistä taistelua, joka vähitellen alkaa\nkammottaa puolustajien mieltä tasaisesti, järkkymättömästi takovalla\nvoimallaan, jatkuu hikipäisenä ja verisenä yhä ... valjuun\naamuhämärään saakka, joka himertää pimeäkorpisesta koillisesta.\n\nJotain levottomuutta, ehkäpä sekasortoa on jo syntynyt varustusten\ntakana, sillä sieltä on alkanut kuulua epäselviä huutoja, aivankuin\npuolustajien takana, Linnasaarella, olisi jotain erikoista\ntapahtumassa.\n\nKurikka lähettää Sorrilaiselle sanan: \"Linnasaarella lie hätä\nkäsissä, sinne soudetaan tältä puolen lisäväkeä.\"\n\nMutta sinä hetkenä istuu Mieho petäjäkunnaalla pitäen veljensä\nTeiskon päätä sylissään, leveillä kämmenillään. Äskeisessä\nhyökkäyksessä on nuorukainen saanut rautakärjen syvälle rintaansa.\nVeri pursuu huulilta ja silmät tuijottavat säikähtyneinä vanhemman\nveljen kasvoja. Näillä vavahtelee liikuttava tuska ja suru. Paksu,\nhidas itkuntulo takertaa kurkkua ja norahtelee hiensekaisena, sameana\njuovana kuolevan nuorukaisen otsatukalle.\n\n\"Veljyeni, jokos sattui ... sattuikos pahasti? Eipähän mitä, eipähän\nmitä...\", hän hokee, tietäen kaiken toivon turhaksi, \"vielä me\nrymyojat kaivetaan ... kotopelloilla... Ja Tyvyn ukko, Liuha parka\n... se kun saa kärmeillä tyhjältä pelloltaan... Sorrinpoikien meheviä\nlaihoja ja... Ja sitten kun häät vietetään, Lippo-pojan häät ... sen\nTyvyn Hyvätyn kanssa... Muistatkos? Silloinpa me pojat teiskataan ...\nsirpinsiliäisissä ja...\"\n\nRautaparta oli köpötellyt viereen keihäs kourassa kepin verosta.\nNyökytteli vaieten päätään, hymähti puoliksi itsekseen: \"Somap' on\nsotahan kuolla, onpa hyvinkin, onpa...\"\n\nNuorukaisen niska notkahti. Huulet painuivat kuin turvalliseen uneen\nisonveljen kämmenillä. Sorrin talo oli veronsa maksanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLiekö konsa Hämeen korpien tasakärsä, jolta metsämiehen keihäs on\npenikan veristänyt, noussut hirvittävämpänä kostoon kuin nyt Sorrin\nMieho, pyyhkäistyään kämmenselällä silmiä sokaisevat karpalot\nsyrjemmälle?\n\nOtsasuonet punnersivat paksuina matoina, leuka järisi, tuskin näkyen,\nmutta hampaita karskuttaen, kuin olisi purrut mies suolarakeita\nhitaasti liikkuvilla leuoillaan. Raskas ruumis huojui kuin pedon,\njoka harvoin on tottunut käymään kahdella jalalla, kun hän paineli\nsynkkänä seisovan jousellisjoukon luo.\n\nJokainen kykeni näkemään, että tuon miehen kömpelö ruho oli kohta\nsyöksevä vastustamattomana järkäleenä vaikka Tuonelan käärmeaitoja\nvasten.\n\nSotaloitsut nousivat ajatuksettomina kurkkuun ja läksivät\numpinaisesta suusta epäselvänä muminana: \"Nouse, maa, havaja, mantu\",\nhän jumahteli koko olemukseltaan. \"Päälleni panuinen paita saahessa\nminun sotahan!\" hän äkkiä ärjähti revähtävässä tuskassa ja raivossa.\nJa taas sulkeutuivat leuat loksahtamalla kuin ketun raudat.\n\nMutta hän osoitti miehille maassa rojottavia puskurihirsiä, jotka\nvaativat kymmeniä miehiä, ennenkuin änähtivät koholle maaperästä.\n\nJo seisoi valmiina pari sataa miestä jonossa, kunkin ryhmän harteilla\nhirret kuin nielevää koskea laskeakseen.\n\nEikä puhunut päällikkö enää sanaakaan. Hän heilautti ilmoitse\ntapparansa ja syöksyi vihollisporttia vasten, raskaana ja\nsalamannopeana kontiona, joka on äkännyt sontareiet aholla ja vyöryy\nhyllyväutareista kellokasta päin.\n\nNiin jumahtivat sanomattomalla raivolla korven puskurit\nlankkuporttiin, joka oli jo yön hyökkäyksissä saanut pahoja rikkeimiä\nnaamatauluunsa. Jokaista jymähdystä seurasi karjunta sadoista\nkurkuista. Miehon ja Lipon tapparat heiluivat riihimiesten varstoina\nsaranapuolia pitkin. Vaaksanpituiset naulat putoilivat lankkujen\nhalkeimista. Saranat höllenivät, vääntyivät tapparanteräin iskiessä,\nrouhaistessa ja vääntäessä.\n\nJa hirrentyvet painuivat yhä, toinen toisensa jälkeen, kuin elävät,\nähisevät, murisevat ja möyreilevät tursaat horjuvaa seinää vasten.\n\nMinkä ruumista jäi tanterelle, vierille tai alle, sen sai jäädä,\nvalittaa, voihkia, kirota tai korista. Minkä poltti puolustajain\ntulenpalavat vedenkaadot karrelle miestä ja lihaa, sai huutaa\nhuikaisevassa tuskassa. Kukaan ei ennättänyt lievittelemään.\n\nMinkä murskautui paiskatuista lohkareista päänkuoria, sai valua\nmärkään maahan silmät ja aivot. Kukaan ei enää auttanut toistaan, ei\npoika taattoansa, ei veljyt veljeänsä.\n\nSotaketojen kyöpelit itse näyttivät tulleen raivaamaan uusien\nveripeltojensa penkereitä.\n\nMutta eipä ollut vielä ennättänyt viimeinen yönhäive haihtua, kun\nrojahti maahan portinpuolisko, toisen jäädessä longalleen pihtipieltä\nvasten.\n\nMieho saa vihdoin verisestä käsirysystä, jolla tuhottiin tai\najettiin veneitten turviin suomalaiskylän puolustajat, reväistyksi\nsilmäviirunsa auki. Hän hakee katseellaan jotain kiinnekohtaa\naamusumun kiertämältä Linnasaarelta.\n\nSieltä paistaa kummannäköinen maailma. Sumumerestä ei näy muuta\nkuin märkänä kiiltelevä musta hirsitorni ja himmeästi säteilevä\nkappelin risti. Saaren rantoja ja sen päällitse vyöryilevät raskaat\naamusumuiset pilvenjönkäleet. Ja kaukaa, meren puolelta, saattaa vain\naavistaa heikeän aamutuulen hajoittelevan sumuja ja savuja, joita yhä\nnouseskelee palaneista laivoista.\n\nMieho nousee pajan viereiselle kennäälle Lippo ja Kurikka\nkantapäillään.\n\n\"Siivollapa ovat siellä ... siat säkissä\", hän ihmettelee terhenisen\nsaaren hiljaisuutta.\n\nMutta Lippo sojottaa sormellaan saaren etelärantaa pitkin, kohti\nulommaista niemekettä. Miehet tuijottavat silmä kovana. Jo alkaa\nnäkyä liikahtelevan sumun läpi mustia, taistelevia haamuja. Pistää\nnäkyviin märkyyttään paistava hiha tai välähtää miekanlape, joka\nheilahtaa kuin miestä vailla, olemattoman haamun iskemänä.\n\n\"Siellä on meikäläisillä niskassa tulinen turkki\", Lippo virkkoi.\n\"Onpa, marta syököön, lepänpuna juoksemassa...\", jatkaa jupisten\nMieho ja työntyy kennäältä alas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapo taistelee uupumaisillaan rantakallion kupeessa pieni joukko\nmiehiä olan takana. Hän oli yöllisessä käsikähmässä kyennyt\ntuhoamaan Astulfin väijysjoukot. Mutta se oli maksanut kamalan\nhinnan. Viimeiset miehet taistelivat nyt yläpuolelta tunkevaa\nvuojolaisrintamaa vasten, uskaltamatta saarrosta peläten edetä\nkapealta niemekkeeltä.\n\nPienen joukon, josta ei yksikään mies ole haavaa vailla, täytyy\nseisoa paikallaan. Se ei voi hyökätä eikä palata taaksepäin. Sen\ntäytyy vain kestää joko avuntuloon tai kuolemaan saakka.\n\nÄskeinen jymähtely, rymy ja karjunta suomalaiskylästä päin oli\nnostanut viimeisen toivon päällikön rintaan, mutta vain väsyneen ja\nheikon.\n\nPirkkojen jokaista hyökkääjää koetteli tänä tuokiona se miekan\ntutkain, joka häilähtelee jokaisessa taistelussa määrättynä hetkenä\nkuin yhtä ainokaista hiuskarvaa katkaisten: Jaksanenko? En jaksa\nenää, en! Turhaa, turhan turhaa... Käsi jäykistyy, jänner höltyy.\nRintaan juuttuu toivotonta routaa, kurkkuun nousee nihkeätä makua.\nNälkä kurnii, kupeita ja vyötäisiä kiertää kuin kuolleena makaava\nkäärme. Jalkapohjia painaa ja silmät huikaistuvat olemattomista\nvirvatulista.\n\nSilloin suikertaa miehen päähän ajatus päästä pois, pakoon,\nerämaitten taakse, piilopirtin loukkoon ... melkeinpä vaikka häpeän\nhinnalla.\n\nJa kuitenkin täytyy, minun täytyy! huutaa vastaan miehinen laki ja\npakko.\n\nSellainen on taistelijan ytimissä kaksiteräinen miekka sotakedon\nratkaisevimmassa rintamassa. Ja sellaisena se jäyti tänä hetkenä\nTapon jokaista jousellista, nuorta ja vanhaa.\n\nMiehon kuuluvat käskyt ovat alkaneet kantautua salmen takaa. Ne ovat\nkaikuneet aluksi eksyneen hätähuudoilta. Tapo vavahtaa. Ollaanko\nsiellä tappion puolella? Pelastaako se joukkoja surman häränsilmästä?\nHän kuulostaa yhä jännittyneempänä. Lopulta raikuu rantoja pitkin\nselviä sanoja: \"Uimalla, hoi, pojat, uimasille!\"\n\nSehän hyökkää! soi kuuntelijan omassa rinnassa kantava ääni. Korva on\nherkistynyt äärimmilleen. -- Se kuulee miesjoukkojen junnaushuutoja,\njotka yhtyvät ryminään ja veden mahtaviin loiskeisiin. \"Ne hinaavat\nlisäksi lauttoja rantaan...\", Tapo päättelee. \"Ne tulevat, pojat,\nne tulevat!\" hän huutaa miehille ja käskee nämä suojaan rantakivien\ntaakse.\n\nItse hän nousee sumun suojassa kaartain ylemmäksi rinteelle. Täältä\nnäkee häilähtelevän sumun läpi Ristinkukkulalle ja osan satamapolkua.\nKummulle kerääntyy parhaillaan vihollisia. Ne ovat salmen takaa\npaenneita. Mutta vasemmalta, laiturin puolelta, näkyy kiireistä\nliikehtimistä. Tummia hahmoja kulkee rantapuotien lomitse ylös ja\nalas. Ja rantaan painuvilla on kuin mahtavia kyttyröitä selässä.\n\nTapo on hohahtamaisillaan riemusta. Siellä lastataan Bunge-herran\nviimeisiä, tavara-arkkuja pakomatkalle!\n\nSumu alkaa hälvetä nopeasti. Se hajoaa pitkiksi käsivarsiksi,\npitkäsormisiksi kämmeniksi, joiden lomitse näkee kuin verkon silmien\nläpi yht'äkkisiä selviä näköaloja. Musta vedenpinta alkaa jo\npaljastua sumumeren alta. Ja ylhäällä nouseskelee sen yläpuolelle\ntuhansia riekaleisia ohuita hattaroita.\n\nTapon kilvennahka on tiheässä nuolta. Se painaa vasemmusta.\nLevottomana hän kiskoo rautakärkiä vähemmäksi. Se on kuin elämän ja\nkuoleman arpojen vetämistä. Sillä jos sumu kaikkoo, ennenkuin Mieho\non ehtinyt yli, silloin kukkulalla seisovat Vuojolaiset vyöryvät\ntänne ... alas ja veristävät nämä joukonrippeet hengähtämän tuokiossa\nrantaveteen. Mutta jos, _jos_ ennättää ajoissa Sorrilainen...?\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhtä tarkasti, mutta ruumis hermostuneesti nytkähdellen, palavissaan\ntouhottaen sinne ja tänne, on seurannut tapahtumia Bunge-herra.\nKiertää parhaillaan autiossa suurtuvassaan, josta jokainen\narvokalu ja pitoarkku on jo viety lastiveneisiin ja näillä Visbyn\npäällikkölaivaan.\n\nSatama ja ulkoväylä ovat sentään vielä auki, sillä karjalaiset uiskot\nnäyttävät painuneen merenrinnan taakse.\n\nUkko harppaa vierushuoneeseen. Sieppaa ajatuksissaan isä Johanneksen\nkirjoituspulpetilta kauppakuntansa liljasinetin ja lähtee lopulta\npukertamaan torniin. Nousee ensi kerrokseen. Tämä on tyhjä. Mutta\nsinne on kannettu valtaisa kasa kuivaa merikaislaa.\n\nTämä näky panee herran rypistämään kulmallisiaan. Silmät tuijottavat\nhetken ylöspäin, aivankuin läpi katon, ja kädet alkavat vavista\npelonsekaista suuttumusta.\n\nHaparoiden, polviansa mukkaillen tikkaitten puolapuihin hän nousee\nylimpään tornikammioon.\n\nSiellä seisoo korkealla lavitsalla hänen ankara rouvansa,\nRotrud-emäntä, katsoen liikahtamatta kalteri-akkunasta\nRistinkukkulalle ja suomalaiskylää kohti.\n\nHän ei kuule puolisonsa äheltävää tuloa. Ei tee pienintäkään\nliikettä. Leuka nojaa rystysiin. Silmät ovat pimeissä varjoissa.\nMutta aamunvalo heitäksen räikeänä kulmikkaille poskiluille. Ja\nseinällä palava tervasoihtu läimehtii levotonta valoa hartioille\nvalahtaneeseen mustaan liinaan ja valkoiseen huntuun.\n\n\"Tule, viimeinen vene vuottaa...\", kuuluu Bunge-herran käheä ääni.\n\nRotrud Siewertintytär ei käänny, ei vastaa.\n\n\"Etkö näe? Ne ovat jo tulossa ... salmen yli...\"\n\nEmäntä-puoliso naurahtaa nuivasti. Herra jää tuijottamaan\nperäseinälle, joka on ahdettu täyteen merikaislaa, vieläpä\nmonenlaista astiaa, joissa näyttää olevan rasvaöljyä tai tervaa.\n\n\"Mitä aiot, Rotrud, mitä, sano?\" hän huohottaa kauhistuneena. Mutta\nei kuulu yhäkään vastausta.\n\nHetken kuluttua tarttuu emäntä lujalla kouralla akkuna-aukon\nrautatankoon.\n\n\"Olisinpa tietänyt kerran\", hän alkaa synkässä vihassa, \"olisinpa sen\ntietänyt...\" Äkkiä hän käännähtää puolisoaan kohti:\n\n\"Ei olisi Kalsoisten rosvopoikaa täällä leipäkeitolla lihoteltu,\nvaan nuijittu maakuoppaan ... pääluu murskana!\" Loppusanat olivat\ntulleet huutamalla. Niistä uhosi solvausta alhaalla seisovaa miestä\npäin kasvoja. \"Mutta sinä, sinä lallus, sinä penningin pyörittäjä,\nviisas muka, kauppaherra muka ... sinä hieroskelit sopuja ja\nsäästit, säästelit kuin kaukomaan prinssiä...!\" Suu sulkeutui taas\nleukapielten halveksiviksi kurtuiksi.\n\n\"Tyttäremme ... Notburga on pelastettava ... tule!\"\n\nSiinä hetkessä muuttihe Rotrud-rouvan halveksiva ilme raivoksi.\n\n\"Pelastettava? Pakanaryövärin pilaama, pirkkojen pilaama, korven\nryteiköissä näännytelty...! Ja sinä, sinä olet siihen syypää, löperö\nparka! Mene.\"\n\nSilloin alkoi täristä ukon pöhistynyt ruumis suuttumusta. Päähän\nsyöksyi mustanpuhuva veri, sinertävä nenä kihelmöi, sormet haparoivat\nnenänpieliä ja polvet tutisivat:\n\n\"Menenpä hyvinkin!\" hän ärjähti. \"Menen Riiaan, Tallinnaan tai\nGotenhofiin kauppakuntamme päämieheksi ja naitan tyttäremme\narvolliselleen miehelle ja...\"\n\n\"Kylläpä kai...\", katkaisi ukon puhetulvan kalsea ääni. Ja tovin\nkuluttua Rotrud jatkoi yhä kolkommasti: \"Mutta Harjavallan noita-akan\ntyttärentytär ei näytä silmiään Visbyn oltermannien pöyhkeille\nrouville. Sorrun tai voitan...\"\n\nHätäisä pelko, pitkä riita ja viha, jota ei enää tarvinnut peitellä,\nnytkähtelivät Bunge-herran kasvojen poimuissa. Hän tunsi olevansa\njostain melkeinpä hyvillään ... ehkäpä juuri ikuisesta erosta omasta\npuolisostaan.\n\nKaksi vanhusta, joissa oli kiertänyt koko yhteiselämän aikana\ntoisilleen ventovieras veri, katsoi nyt pitkän tovin silmästä silmään.\n\nSe oli toivotonta hyvästijättöä, julmempaa kuin ero kuolemassa, sillä\nsitä ei ylentänyt kuoleman majesteetti eikä lievittänyt haudalle\nnouseva unohduksen nurmi. Ja minkä siinä oli kuoleman tuloa, oli se\nmiehen silmissä kammoa, naisen jäätä ja jään alla katkerata vihaa.\n\nUkko ei jaksanut enää katsoa. Emäntä naurahti kuin heikompansa\nvoittaja. \"Niin, voitan tai palan!\" hän huudahti, viitaten käden\nulottuvilla palavaan soihtuun. Kääntyi taas tuijottamaan akkunasta,\nnäkemättä ja kuulematta lainkaan, että hänen puolisonsa painui\nvapisevin jäsenin tikapuita alas pelastautuakseen Visbyn-laivalleen.\n\nJa ankaran rouvan eteen avautui tuoksina ja temmellys, jonka\nkaltaista ei ollut vielä ihmissilmä nähnyt Suomensaaren sotakedoilla.\n\nRaskaasti kohoava aurinko oli jo paahtanut sumeat ilmat hajalle.\nSorrilaisten joukot liikehtivät sen valossa yhä vielä kirjavina,\nsekasortoisina rykelminä. Kurikka ja Ylistaron Kalso huutavat\nlauttoja hinaaville jonoille käskyjään. Hinsalaiset, narvalaiset ja\nTorko-jätin muinaiset pajaorjat seisovat jo yhä sakovana joukkona\nSorrilaisen ympärillä.\n\nLauttoja pärskii ja loiskahtelee uusia ja uusia rantaveteen.\nMieho työntyi synkin kasvoin, malttamattomana vedenrajaan. Hän on\nheittäytymäisillään uimasilleen. Mutta vastarannalla, vallikaivannon\nharjalla juoksee Vuojolaisia varoiksi uhattua paikkaa kohti, jossa\nseisoo syltä pitkää merikaislaa arveluttavaksi turvaksi hyökkäävälle\nviholliselle.\n\nYli salmen lentää kummaltakin puolen rymy, melske, uhkaushuudot ja\nsarvipäiset kiroukset. Mieho huitoo Kurikkaa ja Kalsoa kiirehtimään,\njotta hyökkäys tapahtuisi yht'aikaa puolustajain kumpaakin sivustaa\npäin.\n\nMiehon rintaa repii hätä ja kimma Tapon puolesta, jonka miehistä hän\nei hetkeen aikaan näe haamuakaan.\n\nRistinkukkulalla seisoneet palkkasoturit alkavat painua Thore-ritarin\nkohotettua miekkaa seuraten rantavallia kohti. Mutta saksilainen\nLutiger näyttää saaneen käskyn jäännös joukolla hankkiutua Tapon\nmiehiä vastaan, sillä hän näyttää hakevan katseellaan näkymättömiä\nkalsilaisia.\n\nSamassa hetkessä, viimeistenkin sumuhattaroiden sulaessa ihalaan\nilmaan, Mieho näkee Perman kypärän kultalaikkojen kimaltelevan\nkallionkielekkeen yläpuolelta. Siellä seisoo Tapo koko\nmittavuudessaan, miekka paljaana välkehtien aivankuin hätämerkkinä\nsotakumppanille.\n\nSitä näkyä ei enää Miehon sisu kestä. Hän nostaa molemmat nyrkkinsä\nilmaan, huutaen miehilleen: \"Miekka tuppeen ja puukko hampaisiin!\nJa sitten ... piru perkelettä vastaan, sanoi pappi helvetissä! Hoi,\npojat, hoi!\"\n\nSatakunta hurjapäätä halkoo salmen syvää vettä, vitaan vasemmalle,\nkohti suojaavaa kaislikkoa. Ja samalla lähtevät jo ensimmäiset\nlautalliset muuta sotajoukkoa omia tähtäimiään kohti.\n\nNuolet alkavat kantautua uimamiesten parveen. Lautoilla haamivat\nmelamiehet kuin tarpojat nuotalla, ja jouselliset seisovat jänne\nrahkossa ja rautakärki uralla. Kohta on vertyvä taas suolameri\nhämäläisestä verestä.\n\nMieho ponnistaa suoraan kaislikosta käsirysyyn. Veli vainajan\nsäikähtyneet, lapsenilmeiset kasvot katsovat yhä häntä läheltä\nkuin rukoillakseen apua tai ... manatakseen kostoa nuoren elämänsä\nnimessä. Eikä tappelija tunne enää mitään muuta ihmistunnetta kuin\nkoston tulenpalavat syöverit. Puukko sujahtaa, viiltää, pistää ja\npuhkoo kuin käärme kulossa. Koura kahmaisee, nyrkki rusahtelee\npäänkuoriin, jalkapohja tölmää miehiä kuin märkiä tallukoita. Ja\nLippo halkoo liiat miehet miekalla, halkaisee kaksin käsin, olan\ntakaa kuin kuokkamies Tarolaisen pellonojassa.\n\nVallihaudassa möyreilevät vihamiehet mutaisina rykelminä, ken\nvyötäisiä, ken kurkkua myöten kahlaten ja tallaten pohjamutiin\nallepäin joutunutta verivihollista.\n\nTapo-päällikön miehet seisovat taas hänen kupeellaan. Nyt on\nhyökättävä miehenriekaleillakin, sillä hän havaitsee lautoilta\nhorjahtavan hämäläisiä reunojen yli kuin vetehisten ahmaisemina.\n\nPäivä välkehtii hänen kypärällään, viitanhattarat viistävät ilmaa ja\njalat ottavat koljonaskelia kalliokamaraa pitkin, kun hän hyökkää\nLutigerin ylivoimaa päin.\n\nKolmella penkerellä ryöhää yht'aikaa torapelto vihaa, hävitystä ja\nkuolemaa.\n\nViimeisessä hetkessä näyttää itse Turisas tai Ukko-jumala heittävän\narpansa sotakentälle. He mäikähyttävät jumalisten juomingeistaan\nsellaisen turrinkiven, että seisahtuu tuokioksi kuin kalliopahtaaseen\nsynkeä taistelu.\n\nRistinkukkulalta, vedenrajasta ja suojavallilta alkavat tuijottaa\nomahiset ja viholliset ammosuisina linnantornin ylimmäistä huippua\nkohti.\n\nSe palaa! Sehän palaa, kurko kuolkoon... Työntää aukoistaan\nvitivalkoista, hottoa savua ja tulenkieliä! Yksikään ei voinut\nkäsittää luonnollista syytä sellaisen kokon syttymiseen.\n\n\"Pyhä Laurentius!\" huusivat ristinsoturit tulella poltettua\nmarttyyriään. Toiset huokasivat kauhuissaan pyhää Agataa, jolta\npyövelit olivat heleät rinnat tulisilla pihdeillä repineet\nkidutuslavitsalla.\n\nMutta pakanat uskoivat, että pääjumala itse oli tulen välkähyttänyt\nkokonsulallaan tai pannut Panulan neidon, Hyryttären, sen yönpimeässä\nkattilastaan vaaputtelemaan.\n\nHe saivat kolminkertaiset voimat. He vyöryivät uudestaan\ntulenpalavina turrinkivinä Vuojolaisten sekaan, jotka yhä seisoivat\nkauhutukkaisina kuin kadotukseen tuomitut, sillä tuli alkoi jo uhata\nyksinpä Gertrudille pyhitettyä kappelia.\n\n\"Pyhä Sebastian, pyhä Sebastian\", he hokivat ottaessaan avuttomaan\nrintaansa rautakärkiä, keihäänteriä ja puukoniskuja.\n\nSuurten syntien vuoksi oli taivaan kuningatar heidät hylännyt miekan\nalle, joka ei koskaan anteeksi anna...!\n\nThore Halvardinpoika kokoo viimeisiä joukkojaan. Mutta Mieho, Tapo\nja Kurikka etenevät yht'aikaa, kukin suunnaltaan, häntä kohti,\nrinnettä päin. On kuin kolme alkukorpien tarvasta olisi iskenyt\nkärsänsä yht'aikaa kolmelta puolelta samaan teuraaseen. Tämä taisteli\nhetken hengestään, sai kuoleman torahampaat ruumiiseensa, lysmyi\nmaahan, ponnahti vielä kerran näkyviin vääntelehtien säälimättömissä\ntutkaimissa. Ja sitten ... sykki, vavahteli vielä kotvan kuolemansa\njälkeen.\n\nSamaan verenhyrskeeseen hukkui Thore Halvardinpojan elämä. Samaan\ntulenmyrskyyn romahti linnantorni ja loimahti pyhän Gertrudin\nkappeli heleine risteineen. Ja vasta päivien kuluttua, uusia\nperustuksia raivattaessa, kaivettiin tornin raunioista esiin Rotrud\nSiewertintyttären hiiltynyt ruumis, joka vaivoin tunnettiin oman\nperisuomalaisen rotunsa vihaajaksi, Harjavallan noita-akaksi ja\nVuojolan kauppalinnan synkkäveriseksi ruhtinattareksi.\n\nPuolenpäivän aikaan paahtoi Hämeen riemuitseva aurinko autiota\nsaarta, jota peitti ylt'yleensä tuhka, sora, törröttävät rauniot,\nruumiitten ruhka, liejuiset haudat ja verenmakuinen, hitaasti\nhaihtuva löyhkä.\n\nVuojolan perikato oli tullut.\n\n\n\n\n28.\n\nHämeen valtias.\n\n\nRautaparta makaa suomalaiskylän autiossa pajassa lavitsalla. Hän on\nsiinä ... nahkaisillaan potenut jo lähes kuukauden päivät hitaasti\ntappavaa kuolinhaavaansa, syvää keihäänpistoa, joka mädättää melkein\ntuskattomasti polvitaipeen tienoilta jalan valtimosuonta poikki.\n\nHänen täytyy maata selällään. Kasvot oviaukkoa kohti hän katselee\nkirpeän kirkasta syyskuun merenrantaista maisemaa, Linnasaarta ja\ntämän kummulle väellä ja voimalla nousevaa uutta linnarakennusta.\n\nEtisen kennään vahva nurmi on paksussa härmässä. Yksinäisen\npetäjän kylki paistaa häikäisevää punaa. Rantakoivujen ryhmä on jo\nsyksynkirjavaa; ruskean kellervät ja raskaan viheriät lehtihameet\novat sekaantuneet toisiinsa kuin kyläisten tyttöjen totisessa\nparvessa.\n\nVarhain tullut aamupakkanen kirvoittelee linnarakennusten nurkilta\nkimahtavat, kalkkavat ja roikuvat iskut irtonaisina ilmaan ja\nilman läpi ukon hereään korvaan. Siellä se nousee ... Kalsoisten\nvaltiaspirtti!\n\nKymmenet miehet veistävät jo kolmatta tai neljättä hirsikertaa.\nSatakunta raataa ympäriinsä, maaperällä: raivaa rauniokasoja, ajaa\nmaanruskaa nurmipaikoilta mereen, junnaa hirsiä rantavedestä, hinaa\nne rakennuspaikalle, palhoo ja veistää, naulailee ja korjailee\ntulipalolta säästynyttä laituria ja kohentelee meritaistelun\nvikuuttamaa Satamalahden hirsipaalutusta.\n\nJa monet nopsaan kyhätyt kodat keittelevät miehille murkinaa.\n\n\"Onpa jo vanhennut aika ... minun kohdaltani\", Rautaparta hymähtää\nvanhan sananpartensa. Ja hänen silmänsä kajottavat aivankuin\nhavahtuneita kevätilmoja hakien.\n\nHänen kuopuksensa, Anukka-emon poika, on Hämeen valtias ... Hän on\nvaitelias, raudankova mies, jolla on valtakunta hallita ja rakentaa.\n\nUkon ajatukset kulkevat ylpein lennoin taivalta ja toista,\nkauppapaikasta toiseen, rajasta rajaan ja merkistä merkkiin.\nTäältä ... Kokemäelle, Teljästä itään, yli Pirkanmaan ja Vanajan\nrintamaitten Päijänteelle ... ja sitäkin sinnemmäksi! Entäpä Pohjaa\nkohti? -- Huuhkojärveä ylemmäksi, Räyrinkiin, Pyhäjoelle ...\nPerämeren pohjiin, Savutunturille, jonka juurilta ei Norjan mies\nenää tokene änähyttämäänkään vuokselaisten ja pirkkojen limittäistä\nkeihäsmetsää.\n\nKuolevassa on yhtämittaista sisäistä naurua. Tämän keskeyttää\nvain käreä ärähdys, kun sattuu Tuonenpoika näppineen kiskaisemaan\nkinttusuonesta. \"Ähäh, häh...\", on hänen silloin tapana äsähtää,\n\"jopa myöhästyit, hiienseppä, pihteinesi! Onpa valmistakin valmiimpi\npajaorjien isäntä...\"\n\nTapo näkyy seisomassa uudisrakennuksen telineillä, joille Mieho on\nperässä nousemassa. Seisoopa salskeana humalasalkona ... poika! on\nukko yhä iloittelevinaan.\n\nMutta siinäpä se taisikin olla ukolle orvaskettäkin arempi paikka,\njonka vuoksi viivytteli kiekaustaan Manalan rautaharja kukko?\n\nMikä oli suvulle parempi? Sanoako sen jalolle kuopukselle, jotta ...\nyhäkin oli elossa jossain ... se synnyntärakkaus, vai valehdellako\nvaikenemalla loppuun saakka...? Olivatpa vieläkin vuottelemassa\nKojalan tyttäret ja Nohkuattaret, oli Rapolan linnanneito ja\nVuoksella upea, rikas Pelkos-ukon Kyllätty.\n\nJospa hän olisi tietänyt, miksi oli tuo riuska ja toimelias valtamies\nmuutamin hetkin kuin jäiseen lakkiin, jääpantsariin ja hyisiin\nkintaisiin puettu...\n\nSen poskipäät ja niska ruskottivat tervettä punaa kirpeässä\nsyysilmassa. Mutta sen silmistä saattoi nähdä kärsimisen tapaista\ntuijotusta. Eikä se enää paljoakaan puhunut muuta kuin ...\nselväpäistä asiaa...?\n\nUkko riuhtaisi ähkäisten nahkaiset jaloiltaan ja tukihe\nkyynärpäilleen. Hiveli jalkaansa polvea kohti.\n\nSamassa hän kammahti. Siellä oli polven tienoo tunnottomana\ntönkkänä. Hän tuijottaa raajaansa pitkin. Sen nahka on kelmeätä ja\ntummanpuhuvaa. Luukoiso ja visvakoiso on ampautunut lihan ja nahan\nväliin ja siittää ruttoa yli koko ruumiin.\n\nNyt hän vasta tuntee, että myrkky on jo sydänlihojakin kaluamassa.\nRinta alkaa huokua heikosti ja lyhyin henkäyksin. Sinne on myrkky\nkiehahtanut äkkitautina, joka tappaa kaatamalla.\n\nTukehduttava hätä valtaa sairaan kauhutukkaisena painajaisena.\nOn kuin hän ei saisi ääntä kurkustaan. Mutta omilla korvillaan\nkuulematta hän huutaa huutamistaan jotakuta ihmistä luokseen.\n\nSuvun päämies on saatava kuulemaan, mitä mananmatkaajalla on\ntunnollaan. \"Ei käy päinsä, ei käy\", hän hokee itsekseen, \"että\nHämeen valloittajalta salaillaan asioita\"...\n\nRevon Hänni tölmää pajan ovelle. \"Hämeen valtias, Hämeen, Hämeen...\"\nkuoleva kähisee, jo hourailevissa silmissä ikäänkuin jotain perin\ntärkeätä ja korkeassa päässä ylpeyttä koko suvun puolesta. \"Juokse,\njuokse!\" hän huutaa yht'äkkiä kuin keskellä sotakentän melskettä.\n\nRepo-ukko, rakentaja, kulkee nurkalta nurkalle. Tapo tuijottaa\ntelineitten äärimmäiseltä nurkalta merelle päin, jossa yhä pitävät\nvartiota Sarkoisten Maretan sotauiskot ja Saloisten satamasta\nryöstetty \"Notburga\", Bunge-herran entinen päällikkölaiva.\n\nNuo alukset, jotka keinahdellen ujuttautuvat harvahkona kurkien\njatana satamasta ulkoväylille, eivät vie eivätkä tuo hänelle, tämän\nsaarellisen linnan valloittajalle, enää mitään viestejä. Tuonevatko\nkoskaan?\n\nHän hymähtää vaisusti. Kaikki, jotka häntä avittivat ja rakastivat,\nolivat joutuneet vain uhreiksi ... seitansa juurelle, kosken\nkuohuihin tai ... murhaajan kataliin kouriin.\n\nEikä ole enää edessäkään päin muuta kuin raatamista ja toraa.\nPyykosken suvannot, Koroiset, Rikalat, Teljät ja Kauppajoen suut\n... nekin on lujitettava omiksi linnoiksi ... rajapyykeiksi Hämeen\nlaajalle valtakunnalle... Työtä on yllin kyllin.\n\nMutta ei ole sittenkään edessä mitään muuta kuin routainen rata\nmerellisiä rantoja pitkin. Ja takana suvun käsky, vain ankara,\nloppumaton, kylmä ja ylpeä käsky.\n\nKatselija on jäykistynyt paikalleen kuin raskashaarniskainen sotamies\nvartiossa. Lähellä olevana hän muistaa tuskin ketään muuta kuin\ntaattonsa, Kuura-päällikön, seisomassa Tiurinlinnan kosken sumuverhon\ntakana ... yksinäisenä, epämääräisenä hahmona, hänkin vainajan\ntapaisena.\n\nMieho makaa myrtynein naamoin rähmällään ylintä hirttä vasten. Hän\non ärtynyt ärtymistään päivä päivältä, viikko viikolta, sillä nämä\nmerelliset, karkeat tuulet tai savenkarvaiset pilvet, tämä märkä\nja matala rantamaa, yksinpä sen vieraankopeat kaislikot idättävät\nhänessä vain myrryttävää ikävää kotopuolen sisäjärville, rinta- ja\nkorpimaille.\n\n\"Liepä tuo totta, jotta ... kun on pakko niskassa, niin härkäkin\nlypsää\", hän oli näinä viikkoina urissut toiselle jos toisellekin,\n\"mutta sen minä panen vaikka vetoon, jotta ei ole meren silakasta\njuhlakalaksi sen enempää kuin tuollaisista hotokaislikoista\nkatiskapaikaksi\".\n\n\"Menepä siitä emännän pateille, jotta palaneeko sen riihi vielä\ntäytenään vai joko lie tekoset tehty, poika tai kakara\", hän\noli virkkanut Lipolle lähettäessään tämän pari viikkoa sitten\nviestinhakuun kotopuolelle.\n\nMutta samassa hän oli tarttunut velimiestä hartioista ja ähissyt\nikäväntautiaan kuin metsänviemä nalliainen: \"Katsopa siellä\npolunvieriäkin, joko lie kypsänä puolukanmarja... Ja sitäkin silmää,\nliekö jo teerevänä kotikaskella nauriinnaatti, se ... poutajumalan\nnaperopoika, ja liekö jo kukaties jäniksen pöpö lihomassa ja tuota,\nsopineeko jo kohta soida pienen pillin ... pyynpettäjän pivossa...\"\n\nJa ihan viime kerran kättä kääpäistessään jo urahti häpeillään,\nvihaisen näköisenä silmiään pallitellen: \"Ja sanokin, tupelkaini,\nse sana Lokka-akalle, jotta ... ei jyskä näillä main miehen sydän\nkeskellä rintaa... Rannalla raukuu kuin kalamiehen koira!\"\n\nNytkin, kyynärpäät levällään ja leuka hirttä vasten hän jurahtaa\nohi astelevalle Repo-ukolle: \"Muille lie emä, mutta mulle emintimä\n... tämä Ulapan-akka merellä...\" Repo-ukko hymähti aivankuin\nhärnätäkseen: \"Liepä, liepä... Ei ole se akka tuonaankaan, jos rakki\nlaidalta latkii.\"\n\n\"Häh\", Mieho suutahti, \"vai ei tuonaankaan, vai ei...? No,\njopas jotakin sanoi pässi, kun...\", hän ärrytteli sisujaan kuin\ntarratakseen käsirysyyn. \"Mutta sen minä sanon, sinä rumahisen\nruttopoika, jotta ... parempi on ojankuokkurilla varvasriepu kuin\nmerenkyntäjällä kypärä, häh!\"\n\nJa kun ei ukko saanut suolletuksi suoranaan vastausta, hän alkoi\nylistää synnyntämaitaan isolla ja hereällä suulla: \"Siellä, siellä\nmain sitä riittää ... myötämäkeä reellä ja lylyllä laskea. Ja\nsiellä se paistaa metsä ja järvi ja katiskaiset kaislikot kuin\naamuaskareissa emäntäisen helevät helmat. Onnellansa siellä mies\nmetsään menee ja ruuheensa astuu. Ja jos ei ole langoissa jänis, ovat\noksalla vuottelemassa terret ja ahmat. Ja entäpä? Jos ei ole syönyt\nkoukkua kala, niin on toki jäljellä mato ja väkä! Häh? Vai etkö usko,\npeijakkaan turilas? Noh?\"\n\n\"Uskotaan, uskotaanpa toki... toinen merellä mies, sinä manni\nmantereella, sanotaan\", yritti Repo-ukko. \"Vai manni, mukamas, vai\noikein mannittelemaan, sinä ... timpermanni...\" Mieho venytteli\nleukapieliään niin halveksivasti kuin suinkin sai suumalonsa\nvääntymään. Mutta jäi kesken vihanpitojaan tiirottamaan salmelle\npäin, josta Revon Hänni soutaa pienellä veneellä kiitävää vauhtia,\nlähtien rannalta juoksemaan ylämäkeä kuin höyryhäntä tulipalossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapo kumartuu Rauta-ukon suumalon ylle ottaakseen selvää kuolevan\nhuohotuksesta.\n\n\"Se lie elossa ... synnyntärakkaus...\", tohisee manalaisen\navonaisesta suusta.\n\nKuulija ei saa sanoista selvää tolkkua eikä voi edes jo mahdottomaksi\najateltua ruveta näin yhtäkkiä tajuamaan.\n\n\"Vierasverinen ... nuorikkosi ... _elää_!\" kuuluu nyt selvänä\nhuutona. \"Missä, missä? Millä tavalla...?\"\n\nMutta kuoleva on hervahtanut ja painanut härmäiset silmänsä umpeen.\n\n\"Sano, Parta, sano\", manaa Tapo moneen kertaan, maaten polvillaan\nmultapermannolla. Kuluu kalmanmykkä, pitkä tuokio.\n\nMananmatkaaja nousee ryntäille, kuin jonnekin lähteäkseen, ja koettaa\nyhäkin, kalmalaisen jo olasta repiessä, tarttua asiaan: \"Kaksi orjaa,\nSarkolaisten orjaa... Vaihtoivat sen ... omiksi lunnaikseen...\"\n\n\"Kenelle, kenelle...?\" \"Vaihtoivat ... lunnaikseen, vaihtoivat\",\nkuuluu enää muutamia haihtuvia sanoja, ja kuoleva näyttää hapuilevan\njotakin nimeä, mutta ei jaksa, ei jaksa, vaikka silmät, huulet,\nkasvot ja koukistuneet sormet näyttävät kaikki yhtaikaa sitä hakevan\nyöhön hukkuvan tajun syvimmistä uumenista.\n\nRautaparta on muuttunut Manalan asujaimeksi. Tapo ja Mieho jäävät\ntuijottamaan seisovin silmin vainajaa, jonka kelmeän otsan alle nyt\non haudattu ihmeellisen arvoituksen parhain päästösana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä hetkestä aikain ei Kalsoisten Tapo enää saanut rauhaa. Hän\nkiertelee päivät päästään työmailla, mutta pitkät illat ja aamuyöt\nkorvenlaitoja pitkin.\n\nEräänä varhaisaamuna, kun elottoman keltainen koivikonrinta, josta\nverenpuhuvat pihlajat paistoivat kuin auki reväistyt sydämet,\nseisoi odotellen viimeistä syysmyrskyä, Tapo käyskelee jälleen\nmantereenpuolista korvenlaitaa.\n\nKeskellä alavaa niittymaata makaa entisen kumpupetäjikön sijalla\nlaaja, musta kalmanpelto, jolla taistelun jälkeen oli poltettu\ntoista sataa hämäläistä kaatunutta. Tuo ylpeä manalankaski on\nuhonnut viikosta viikkoon sankareitten väkevätä uhkaa. Hatta ja\nKoljo, sodanjumalan verestä hurjistuneet pojat, olivat myrskyöin\nkamppailleet kalmanuksina kämmenet ja viitenä varstana sormet sen\nyläpuolella.\n\nJa kyöpelit, kaatuneitten henget, olivat pitäneet sen kirpeällä\ntuhkalla omia peijaisiaan, kunnes olivat juhlista väsyneinä menneet\nTuonelan iki-ihanaan rauhaan.\n\nNyt oli tuo paikka voimallinen kesanto, joka kyllästyneenä omaan\nitseensä vuottaa uuden itämisen ja kasvamisen mahtavaa tuskaa.\n\nTämä pyhä paikka oli ollut kulkijalle monet viikot myös Notburgan\nhauta, jolle hän oli vienyt hetki hetkeltä nöyrtyvässä surussa oman\nrintansa kalmoilliset.\n\nMutta nyt, Rauta-ukon kuoltua, se oli hänelle jälleen alkanut kasvaa\npäivä päivältä havahtuvia muistoja.\n\nHänen ruumiinsa oli vieläkin riutunut tuskin arpeutuneista haavoista,\nkolhuista ja valvomisen vaivoista. Eikä hän jaksa yhäkään selvittää\naivojensa liikahtelevia ajatuksia juurtajaksain, järjellisesti\npunniten.\n\nMutta hän kyselee parhaillaankin: \"Hän elää...? Kaksi Sarkolaisten\norjaa? Omiksi lunnaikseen...? Missä ja millä tavalla? Kenelle,\nkenelle?\"\n\nTähän hän on pysähtynyt jo monenmonet kerrat.\n\nAjatus hamuilee toivottomin haamaisuin meren yli, Vuojolaisten\nmaalle. Mutta se ei jaksa tapailla tekoja, jotka tänä hetkenä\ntuntuvat olevan mahdottomuuden summattoman ulapan takana.\n\nHän seisoo kuolinrovion reunamalla. Katse ei ota tarttuakseen\nmihinkään paikkaan, ei kauaksi eikä lähelle. Rautaparta, joka hänkin\nmakaa oman heimonsa tuhkassa, saapuu vaisuna muistona äskeisten\nkysymysten kutsumana hänen mieleensä. Mutta siinäkin muistossa on\ntällä kertaa vain ajatuksetonta surua.\n\nTyö alkaa uudisrakennuksella. Kaukaiset iskut kantautuvat\nseisoskelijan korvaan. Hän kääntyy. Silmä osuu eteläisen rantatien\ntaipeeseen, joka hukkuu jyhkeän kallion taakse.\n\nSieltä taivaltaa sauva kädessä joku olento. Tämä pysähtyy kuin\nlevätäkseen kallion kirkkaanpunertavaa kuvetta vasten. Se ei ole\nkotoheimoa, tulee Tapon mieleen. Sillä on ulkomainen matkaviitta\nharteilla. Mutta se on aivankuin liian lavea hintelävartiselle\ntulijalle...\n\nNyt se lähestyy, tuo kepeän näköinen olento käsi kohotettuna ja\nsauvan käyrä pää ojennettuna seisojaa kohti. Mikä liekin ... santti\nPietari käyräsauvoineen, tulee Tapon mieleen joistakin pyhimyskuvista.\n\nMutta kun olento lähestyy, nousee ilmielävänä näkyviin vilpeä vanhus,\nrasittuneet, mutta sittenkin aamunraikkaat kasvot ja tuo siunauksen\ntapaan ojentunut, melkein kuin syleilevä käsivarsi ... isä Johannes\nilmi elävänä, tutusti nyökkäillen, huulilla kuin yhtämittaista\narmonsanomaa kaikille kärsiville.\n\n\"Älä puhu, älä puhu, poikani\", hän virkahtaa avosuin ja seisovin\nsilmin tuijottavalle Tapolle. \"Mitä mietit parhaillaan, sen selitän\nsinulle selkeäksi kuin Neitsyen hopeavaippa... Minut lähettää\nGuthnalsluostarin apotti, joka kirkasti minun vajavaisen järkeni, ja\nminut lähettää sinun morsiamesi, Notburga Rotgerintytär, joka tekee\nsen, mihin minä en heikkouskoisuudessani kyennyt...\"\n\nHänen sanansa tulvivat malttamattomina kuin pesästä lentoon pyrkivät\npääskysenpojat. Hän otti Tapon kädestä ja johti hänet tientaipeen\npunanhelevälle kallionkaltaalle istumaan.\n\n\"Tiedätkö\", hän jatkoi läheisellä äänellä, \"että kaukaisen Skotlannin\nrannikolla, johon Golgatan maanjäristyksessä syntyi synkkäluolaisia\nkalliosaaria, sinne perusti, pahat henget häätäen, pyhä Columba\nkerran ihmeellisen Hengen tyyssijan, Iona luostarin, jossa minäkin\nolen kerran murhaajansieluni Neitsyelle pelastanut...\n\n\"Niin, poikani, kuule, vaikka olisivat synnintekosi veriruskeat, hän,\nNotburga, ne siellä pesee nyt ... maitoakin vaaleammiksi...\"\n\n\"Sielläkö saakka, mahdottomien merien takana?\" sai Tapo kysytyksi,\näänessä syvää pettymystä ja pelkoa.\n\n\"Älä pelkää, poikani, älä pelkää. Yksi hetkikin riittää hänelle,\nNotburgalle ... Herran esikartanoissa. Hän palaa. Mutta nyt hän on\nsinne matkalla. Läpi ruotsien maan, läpi Norjan hän vaeltaa, karkean\nviitan ainoina koristuksina pyhiinvaeltajan merkit ja otsarivan\npaikalla katumusmatkaajan olkiseppel.\n\n\"Karkean rahvaan joukossa hän kulkee. Nidarosin tuomiokirkon portaat\nhän nousee polvillaan, jotta kaikki kansa näkisi hänen syntinsä.\nMutta siitäkin hän jatkaa, sinun tähtesi, poikani. Hän kulkee\nlaivassa maailman suurimpain ihmeitten luostariin, jossa pyhän\nRuumiin kevätjuhlassa kuolemansyntikin sulaa olemattomaksi, aivankuin\nse vahalilja, jota hän kantaa autuaan juhlan kulkueessa.\"\n\nTapo näytti yhä epäuskoisemmalta ja murtuneelta.\n\n\"Etkö usko, synnin poika?\" isä kivahti. \"Jos osaisit, parka,\nedes lukea, olisit nähnyt Cornwalliksen Richardin ja Provencen\nGiselan ihmeestä, että Ionan rukous jakkaralla on vuorenpainava\nsynti höyhentäkin keveämpi. Etkö tiedä, että Richard-herttua\nsyötti Gisela-rouvalleen tämän rakastajan sydämen kullankirjavassa\nfasaanipaistissa, mistä onneton vaimo kuoli omaan kauhistukseensa...?\"\n\n\"Koska hän palaa, koska?\" vaikeroi hiljaa, puoliksi itsekseen\nkuuntelija.\n\nMutta isä Johannes ei ollut kuuntelevinaankaan. Hän jatkoi yhä\nhurmioituneempana: \"Eikä löytänyt Cornwalliksen herttua mistään\nrauhaa tunnontuskilleen. Ei pyhältä maalta, ei taistelusta\nsaraseeneja vastaan, ei Italian, ei Ranskan oppineista luostareista.\nVasta sitten, kun hän oli nöyrtynyt moneksi vuodeksi Iona-luostarin\nsikopaimeneksi, tapahtui hänelle eräässä pyhän Ruumiin kevätjuhlassa\narmo...\"\n\n\"Monta vuotta...? Kuinka monta vuotta...?\"\n\nMutta rippi-isä oli noussut. Liikahteli kepeänä edestakaisin. Nousi\nkalliolle, josta avautui näköala Satamalahdelle ja merelle. Hän\nviittasi Tapon luokseen.\n\n\"Kas, kas, uudet, puhtaat linnat nousevat... Sinussa on miestä,\nonpa totisesti. Minä rupean sinun kirjuriksesi! Kuuletko?\" hän\nkurotti kankean koljolaisen olan paikkeille kätensä ja nauroi\nkiusantapaista naurua: \"Älä luulekaan, houkka, että minun tarvitsee\nsinua ruveta käännyttelemään! Notburga, sinun nuorikkosi, on tuopa\nmukanaan sellaisen sanoman, että itse peset pesemällä kasvosi\npakanuuden perkkeistä... Sillä sinua, juuri sinua hän on parhaillaan\npelastamassa Neitsyt Maarialle ja itselleen...\"\n\n\"Koska hän palaa, sano!\" Miehen äänessä oli karkeata vaatimusta.\nMutta hänen silmänsä olivat alkaneet vähitellen paistaa\nkevään autereista paloa. Hän katsoi nousevaa linnaa kuin omaa\nsukupirttiänsä, jota rakennetaan nuorikon tulemiseksi.\n\n\"No, keväällä, keväällä, ensi avoveden noustessa tuonne\nSatamalahdelle ja linnasi uhkean tornin paistaessa häntä vastaan.\nYmmärrätkö, poikani?\"\n\nTapo Kalsilan suonet olivat alkaneet kierrättää yhä voimallisemmin\nuutta, heleätä verta. Niitten kohina oli huikaista hänen silmänsä\nkuin ennen nuorukaisiän huimimpina päivinä.\n\nOikea käsi oli alkanut kiertää kaaressa kuin jotain vastustajaa tai\njotain sanomattoman kauan kaivattua haamaistakseen ryntäitä vasten.\nÄkkiä se rojahti papin olkapäälle, jotta ukko kyykähti pieneksi\nkäppyräksi.\n\n\"Tuletpa hyvinkin ja paikalla oitis ... kirjurikseni, pappi!\" Tapo\nkajahutti vasten nouseskelevaa aamutuulta. \"Tokipa täytynee Visbyn,\nLyypekin ja Tallinnan mankarien kanssa vaihtaa sanomia ... kaupoista\nja muista. Ja tulkoon sitten vaikka Bunge-ukko Voionmaalle asioitteni\najajaksi.\"\n\nHän nauroi entistä nauruaan, pitkään ja hohottavasti. Ja lähti roimin\naskelin, perässään Johannes-kirjuri, Vuojolanlinnansa pääporttia\nkohti.\n\nSe kulku oli kuin voittajan kulkua merellisiä rantoja myöten.\nSe urkeni joensuusta toiseen, kauppapaikasta toiseen. Se nousi\nmerensuvannoista jokia ylemmäksi, sauvoi melonsyöstävät kosket,\nkantautui yli kannastaipaleitten. Se kiersi vallaten vanhat ja\nuudet riistakorvet, oravametsät ja päiväkunnat. Eikä se näyttänyt\npysähtyvän mihinkään, ennenkuin oli rastittu ympäri sekä pitkin ja\npoikin Suomen miesten oma, itsenäinen valtakunta.\n\nEikä ollut enää tämä hänen matkansa, ei suolamerten rannikoilla eikä\njalankäymättömissä erämaissa, yksinäistä roudan peittämää rataa.\n\nSen vierillä kasvoivat rikkaat kylät, markkinakaupungit, sitkeät\nkatajamäet, kaikuvat kankaat, linnavuorien jyhkeät kuusikot,\nvärisevät haavat, koivikot, niityt ja pellot. Eikä näitä yksikään\nolento, ei omahinen eikä vieras, enää tuntunut voivan häneltä\nriistää, ei nyt eikä vuosisadoissa, mitkä saattoivatkin tulla aikojen\naallehtiessa ... ehkäpä vuorenpaatisetkin kohtalot Hämeen heimon,\nkoko Suomensaaren heimojen osaksi.\n\nPitkä, runsas ja voimakas elämä näytti syleilevän häntä, Hämeen\nvaltiasta, sekä kaikilta tuulensuunnilta että myöskin mantuisista\nmaaperistä ja ylähäisistä pilvistä, joita Anukka-emo oli tavannut\nhänen poikapolvenaan sanoa Jumalan ajatuksiksi.\n\n\n\n"]