[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGKpeSl76Q5u0CrIApPay1BQsEeE4M0CNEpYwzlOZWi8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},923,"Veljesten kesken","Heyse, Paul",1830,1914,"923-heyse-paul-veljesten-kesken","923__Heyse_Paul__Veljesten_kesken","Yksinäytöksinen huvinäytelmä","naytelma",[14],"huumori",[16],"nobel","fi",1885,1897,7487,44569,false,68702,[25],"German drama -- Translations into Finnish",[27,28,29],"Humour","Plays/Films/Dramas","Nobel Prizes in Literature","\"Veljesten kesken: Yksinäytöksinen huvinäytelmä\" by Paul Heyse is a one-act comedy probably written in the late 19th century. The play centers around familial relationships and the discussions among three brothers regarding the future of their younger sister, Klaara, as they navigate the dynamics of love, societal expectations, and personal ambitions.   In this comedic exploration, the three brothers, Kaarlo, Emanuel, and Bruno, come together to discuss their control over their sister's life and potential suitors. As tensions rise, it is revealed that Klaara has her own desires and plans, leading to humorous exchanges and misunderstandings. The arrival of Edvard, the suitor, complicates matters further, as the brothers initially oppose him based on his perceived social status. However, the plot takes a turn as Klaara asserts her independence, ultimately challenging the brothers' notions of guardianship and love, thus highlighting the complexities of familial bonds in the face of romance and personal choice. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Asp, Hilda Maria",226,"Nobel-palkitun Heysen yksinäytöksinen huvinäytelmä seuraa kolmen veljeksen — professorin, pastorin ja luonnontutkijan — sekä heidän sisarensa ja serkkunsa kohtaamista. Komedia rakentuu perhesuhteiden, pienten salaisuuksien ja naimapuheiden ympärille kaupunkiasunnossa.","Paul Heysen 'Veljesten kesken' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 0923.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VELJESTEN KESKEN\n\nYksinäytöksinen huvinäytelmä\n\n\nKirj.\n\nPAUL HEYSE\n\n\nSuomennos saksalaisesta alkuteoksesta \"unter Brüder\"\n\n\n\n\n\nKuopiossa,\nU. W. Telén & C:o,\n1897.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n_Kaarlo_, matematiikan professori.\n_Emanuel_, pastori              | hänen veljensä.\n_Bruno_, tohtori luonnontutkija |\n_Klaara_, hänen sisarensa.\n_Toini_, heidän serkkunsa.\n_Edvard Winzer_, arkkitehti ja valtiorakennusten tarkastaja.\n\nPaikka: joku suurempi kaupunki. Aika: nykyinen.\n\n\n\n\nSomasti sisustettu huone. Molemmin puolin ja keskellä ovet, etualalla\nvasemmalla (katsojista) ikkuna, sen edessä pieni ompelupöytä, oikealla\netualalla sohva, sen edessä ympyräinen pöytä tuolineen. Keskellä\nhuonetta, taka-alalla katettu pöytä -- viittä henkeä varten -- sen\nkeskellä on kukkavihko vesimaljassa.\n\n\n1:nen kohtaus.\n\n_Klaara_ (tulee oikealta, hyräellen itsekseen, menee ruokapöydän luo,\ntarkastelee sitä hetkisen, sitte peiliovelle, jonka avaa, huutaa).\nToini! -- Serkku -- nypykkä!\n\n_Toini_ (ulkoa). Minuako huudat, Klaara?\n\n_Klaara_. Jos nyt voisit hetkiseksi hellitä talouspuuhistasi.\n\n_Toini_ (näkyy ovessa, edessä suuri kyökkiliina, puukapusta\nkädessä). Etkö voisi kyökissä sanoa sanottavaasi? Minä olen juuri\nvalmistamassa -- --\n\n_Klaara_. En pienoiseni. Vanha Leena ei saa vielä kuulla salaisuuttani\nja sinun herkullinen omenakakkusi joutuu kyllä aikanaan valmiiksi. Tule\ntänne vaan lapsukainen, heitä hetkiseksi kyökkivaltikkasi ja istu tähän\nviereeni. (Ottaa häneltä kapustan ja vie hänet sohvalle.)\n\n_Toini_. Mitä sinulla on mielessä -- sinä hymyilet niin kummallisesti.\n\n_Klaara_ (istuu hänen viereensä). Vastaapas vaan yhteen pieneen\nkysymykseen, mutta vastaakin rehellisesti: tekisikö sinun mielesi\nnaimisiin?\n\n_Toini_ (tahtoo nousta, Klaara pidättää häntä). No, mutta Klaara,\ntuollaisia sinä kyselet juurikuin minulla on kädet täynnä puuhia --\nmeidän ensimmäiset päivällisemme -- tulevathan molemmat veljesi varta\nvasten tänne päivälliselle --\n\n_Klaara_ (lyö häntä keveästi kapustalla). Voi sinua pikku tekopyhä!\nNiin -- kun sinä puuhaisit Brunon tai Emanuelin takia? Ei, Kaarlo\nsattui kerran kehumaan omenaleivostasi -- siinä se solmu on -- vähät\nsinä vierastemme kiitoksista.\n\n_Toini_ (vähän harmistuneena). No, tuskinpa minä heitä edes tunnenkaan.\nOlinhan minä melkein lapsi, kun veljesi kävivät kaikki yhdessä meillä\ntätini luona. Kaarlo serkku taas --\n\n_Klaara_. Niin, hänet sinä tunnet perin pohjin, samoin kaikki hänen\nsuuret ja pienet mielitekonsa matematiikista herkkuruokiin asti. Ja kun\nsinä pidät hänen vikojaankin arvokkaina avuina, on oikeammin\ntarpeetonta kysyä: etkö tahtoisi ottaa mieheksesi rakasta serkkuasi,\nminun veljeäni?\n\n_Toini_ (nousee). Ei, nyt minä jo tosiaan suutun sinun sopimattomaan\npilkkaasi. (Aikoo pois.)\n\n_Klaara_ (nousee tyynenä). Minä en ollenkaan pilkkaa, sillä vaikka sinä\ntosin olet puolivuotta minua nuorempi, on sinun naittamisesi tärkein\nhuolittava. Sillä vielä ennen päivällistä on meidän ratkaistava pari\npainavaa asiaa.\n\n_Toini_ (kiihtyvällä liikutuksella). Mutta sehän on mahdotonta! Sinä\nvaan ivaat minua. Nyt olet ilkeä Klaara, oh -- sitä en olisi sinusta\nluullut! (On itkemäisillään. Kääntyy pois.)\n\n_Klaara_. Kyynelsilmin? -- No, näetkös vaan! Ellen olisi ollut\noikeassa, olisit sinä nauranut koko jutulle, etkä ruvennut noin\njuhlalliseksi. Kas noin! Tuossa saat suukkosen, lapsukainen! Sinä\nrakastat häntä. Se on oikein, vaikka se minulle, hänen sisarellensa, on\nkäsittämätöntä -- ja mitä häneen tulee: niin olkoon vaan niin kuiva\nlukuhevonen kuin onkin, kyllä hän sinuun rakastuu.\n\n_Toini_ (irroittaa itsensä Klaarasta; vilkkaasti). Hän ei ole mikään\nlukuhevonen, ei vähääkään kuiva. Sinulla vaan ei ole taipumusta\nmatematiikkiin.\n\n_Klaara_. Olkoon menneeks'! Sinussakin se taipumus heräsi vasta neljä\nkuukautta sitte, meille tultuasi. Useinhan se, Herra paratkoon,\ntapahtuu, että me tytöt innolla harrastamme jotain tiedettä,\nrakastuttuamme tuon tieteen opettajaan. No, sama se, kiitos vaan\nsuorasta tunnustuksestasi, -- nyt tiedän toimia sen mukaan.\n\n_Toini_. Mutta hyvä, rakas Klaara -- minä pyydän ja rukoilen sinua,\nett'et --\n\n_Klaara_ (menee pöydän luo). Kuule, tässä tarvitaan sijaa kuudelle.\n\n_Toini_. Kuudelle? Mutta onhan meitä vaan viisi, sinun kolme veljeäsi,\nsinä ja minä --\n\n_Klaara_. Voihan sattua -- niin kuule nyt, lapsikulta -- (pistää\nkätensä hänen kainaloonsa ja kävelee hänen kanssaan edestakaisin) --\nnuo kolme veljeäni eivät yhdy tänään täällä vaan syödäkseen ja\njuodakseen -- heidän pitäisi päättää rakkaan sisarensa elämän --\nonnesta.\n\n_Toini_. Sinun elämäsi -- onnestako?\n\n_Klaara_. Niin, se riippuu, paha kyllä, vielä heistä. Kun äitimme kuoli\n-- minä olin silloin kymmenen vuotias, ja viimeksi syntyneenä rakasti\nhän minua enin -- ei hän tahtonut uskoa minua kenenkään muun kuin\nkolmen poikansa holhottavaksi. Vanhimman Kaarlon, joka silloin jo oli\ndosentti, velvoitti hän pitämään talossa minun vanhan hoitajattareni ja\nitse uskollisesti valvomaan minun parastani. Sen Kaarlo on tehnytkin,\nniin hyvin kuin on ymmärtänyt.\n\n_Toini_. Oi, hän on niin hyvä.\n\n_Klaara_. Toisten veljieni piti ainakin kerran vuodessa tulla tänne\nsanomaan hekin sanasen minun kasvatuksestani. Voit arvata millaista\nsekasotkua noissa keskusteluissa usein syntyi, ja mikähän kumman kapine\nminusta olisi tullutkaan, ellen itse olisi ottanut kasvatusta\nhuolekseni. Heillä ei tietysti ole aavistustakaan siitä, luulevat vaan,\nettä kaikki minun avuni ovat heidän puuhiensa hedelmiä. Tänään on taas\nvuositilin päivä, siksi loistaa kukkakimppu pöydällä ja siksi meillä on\nhanhenpaistia arkipäivänä ja siksi minä kysyn sinulta, tahdotko ruveta\nprofessorin rouvaksi?\n\n_Toini_ (kääntyy pois punastuen). Mitä yhteyttä niillä sitten on\ntoistensa kanssa? Ja sen lisäksi ei Kaarlo vielä edes ajattelekaan\nminua.\n\n_Klaara_. Ei vielä, niin, sinä olet oikeassa. Vuosikausia voisi hän\nkäyttää sinua täällä välttämättömimpänä apunaan, eikä hän sittenkään\nkatselisi sinua hellemmin kuin logaritmitaulujansa, jotka samoin ovat\nhänelle välttämättömät. Mutta siksi Jumala on luonut sisaria, että he\najattelisivat hajamielisten veljiensä parasta, vaikka ovatkin sisaren\nholhojia.\n\n_Toini_ (syleilee häntä yhtäkkiä kiivaasti). Rakas -- paras -- armain\nKlaarani! Kuinka hyvä sinä olet!\n\n_Klaara_. Niin, minä olen hyvin hyvä. Minä olen jalomielisyyden\nesikuva. Sillä minä uhraan itse itseni sisarellisen rakkauden\nalttarille.\n\n_Toini_ (kummastuen). Kuinka niin?\n\n_Klaara_ (sivellen hänen hiuksiaan). Luuletko minun jäävän hetkeksikään\nveljeni taloon, jahka täällä joku nuori käly vallitsee?\n\n_Toini_. Etkö jää? Mutta -- sittehän se on mahdotonta! Minä en koskaan\nsuostu karkoittamaan sinua!\n\n_Klaara_. Rauhoitu sydänkäpyseni! Niin jalo kuin olenkin, olen minä\nsentään, niinkuin kaikki muutkin jalot ihmiset, ajatellut pikkuruisen\nitseänikin, ja sivumennen pitänyt huolta omasta tulevaisuudestanikin.\n\n_Toini_. Mutta sanohan sitte -- kuka?\n\n_Klaara_. Voi, serkku kultaseni, onnittele minua vaan hartaasti! Minä\nolen niin iloinen, että mieliisti tanssielisin ihan ilman musiikkia.\nSinäkin miellyt häneen, jahka vaan näet hänet, -- hän on niin\nherttainen, niin kaunis, niin reipas ja suora, ja jos herrat holhojani\neivät ole ihan pyöräpäisiä, kiittävät he riemulla onneansa, saadessaan\nheittää edesvastauksen minusta niin lujille hartijoille.\n\n_Toini_. Enhän minä vieläkään tiedä kuka --?\n\n_Klaara_. No niin, viime kesänä -- muistathan metsästysjuhlassa --\n\n_Toini_. Sielläkö? -- Enhän minä huomannut mitään.\n\n_Klaara_. Sinä et tietysti tähystellyt muita kuin armasta\nKaarlo-serkkuasi. Mutta näithän sen solakan juhlamarsalkin, joka\nlausui runon alussa --\n\n_Toini_. Sekö? Jonka kanssa tanssit koko illan. Voi Klaara -- --\n(Tahtoo syleillä häntä.)\n\n_Klaara_ (estäen, kuuntelee). Hsh! Ei sanaakaan enää! Veljeni tulevat.\nNyt menen pukuani kaunistelemaan. Edvard on taiteilija ja hänellä on\nhieno aisti. Siis näkemään saakka -- pikku kälyni! Pidä huoli\nkuudennesta sijasta pöydässä. (Pian oikealle.)\n\n_Toini_. Vieläkö tänään --? Ei, olen ihan kuin huumeessa! Klaara salaa\nkihloissa -- ja minä -- kaikki salaisimmat toivotukseni.\n\n\n2:nen kohtaus.\n\n    Toini, Kaarlo ja Emanuel (matkapuvussa).\n\n_Kaarlo_. Näin olet taas vanhassa pesässäsi, veikkoseni! Näetkös: pöytä\non entisellä paikallaan, samat ovat pöytäkapineetkin kuin rakkaan\näitimme aikoina. Ala vaan kotiutua! -- (Auttaa hänen päältään\npalttoota.) Tai tahdotko mennä heti huoneesesi? (Huomaa Toinin.) Hyvää\npäivää, serkku! Tässä tuon toisen. Bruno serkku saapuu, mutta\nidästäpäin tulevalla junalla. Tässä on Toini, Emanuel, meidän pikku\nToinimme!\n\n_Emanuel_. Tämä suuri neitikö?\n\n_Kaarlo_. Et olisi varmaan tuntenut häntä? Niin, silloin hän oli pieni,\nvilli metsävirpi vielä --\n\n_Emanuel_ (kumartaa juhlallisesti Toinille). Likinäköisyyteni takia,\nhyvä neiti, en --\n\n_Kaarlo_. \"Neiti\". Toini on sama lapsellinen olento kuin muinoisina\naikoina. Eikö niin serkkuseni, ethän sinä tahdo että sinua kutsutaan\nneidiksi?\n\n_Toini_ (ojentaa avomielisesti kätensä Emanuelille). Tervetuloa, rakas\nEmanuel serkku.\n\n_Emanuel_. Minua ilahuttaa, Toini serkku, tavata sinut täällä.\nKaarlo veljeni teki viisaasti kutsuessaan sinut tänne oivan tätisi\nkuoltua -- ja minun Eleonooranikin sanoi: Jumala siunatkoon hänen\nsisäänkäymisensä! (Pudistaa innokkaasti hänen kättänsä.)\n\n_Toini_ (irroittaa itsensä vaivalla). Ja nyt, -- ellet tahdo mitään\nmuuta, Kaarlo serkku, -- täytyy minun mennä kyökkiin katsomaan --\n\n_Kaarlo_. Mene vaan pikku Martta! Mutta missä Klaara on?\n\n_Toini_. Hän muuttaa vähä pukuansa.\n\n_Kaarlo_. No, älkäämme häntä häiritkö. (Toini menee perältä pois.)\n\n\n3:mas kohtaus.\n\n    Kaarlo. Emanuel.\n\n_Kaarlo_ (katselee Toinin jälkeen). Herttainen tyttö. Hän on kehittynyt\nmiellyttäväksi, eikö ole sinustakin?\n\n_Emanuel_ (panee päältään pitkän saalin ja vetää hansikkaat\nkäsistänsä). Tyytyväisen, lempeän ja kodikkaan näköinen! Minun\nEleonoorani sanoikin heti: saatpa nähdä, sanoi hän --?\n\n_Kaarlo_. Etkö tahtoisi lasin viiniä, Emanuel -- tai jotakin muuta\nvirvoketta -- sillä välin kun puolinen joutuu -- (Katsoo kelloansa.)\n\n_Emanuel_. Kiitoksia. Olen tottunut nauttimaan ravintoa vaan\nruoka-aikoina. Mutta missä Klaara viipyy?\n\n_Kaarlo_. Nainen, nainen! Koristelee itseänsä veljiänsäkin\nmiellyttääkseen. Onneksi on Toini ihan toisenlainen. Ottaessani hänet\nmeille, ajattelin tehdä hänelle hyvän työn. Nyt huomaan päivä päivältä\nselvemmin, että se tapahtui meidän onneksemme. Jos häntä ei olisi, kun\nKlaara viime aikoina on ihan --\n\n_Emanuel_ (istuu sohvalle). Niin, sinä teit jo tänne tullessamme pieniä\nviittauksia.\n\n_Kaarlo_. Jättäkäämme se! Minä kerron kaikki, jahka olemme kolmen\nkesken yhdessä. Sielläpä jo kuuluukin --\n\n_Emanuel_. Joku ajoi hevosella pihaan.\n\n_Kaarlo_. Maan ympäri purjehtija ryntää portaita ylös.\n\n_Emanuel_. Aina hän on yhtä huimapäinen. Mahtaako hän koskaan löytää\nsitä rauhaa, joka ei ole tästä maailmasta.\n\n\n4:s kohtaus.\n\n    Edelliset. Bruno.\n\n_Bruno_ (keskeltä, keveässä matkapuvussa, matkalaukku kädessä, viskaa\nsen likimmälle tuolille). Tässä nyt olen! Eccomi qua! Terve Kaarlo!\nSinäkin jo täällä, Jumalan mies! (Pudistaa kummankin kättä.)\n\n_Kaarlo_. Tervetullut Bruno! Hyvä että olet täsmällinen.\n\n_Bruno_. Täsmällisyys ei ole ainoastaan kuningasten kohteliaisuus, se\non myöskin maan ympäri purjehtijoiden. Minusta sinäkin olet pulska\npoika Emanuel. Maailma ja pastorin rouvan keittotaito näyttävät\nvaikuttavan sinuun. Mutta sinä Kaarlo -- kuuleppas, sinun pitäisi mennä\nnaimisiin tai lähteä minun kanssani matkoille. Poskillasi on sellainen\nkoulumiehen väri, joka minua ei miellytä.\n\n_Kaarlo_. Minä -- naimisiin? Mistä minä siihen saisin aikaa?\n\n_Bruno_. No, ottaisit sen noin lomatyöksesi. -- Mutta missä Klaara on?\n\n_Kaarlo_. Hän vielä koreilee itseänsä meitä varten. Mutta sanoppas nyt,\nveli kulta, mistä viimeksi tulet?\n\n_Bruno_. Suoraan Orkney saarilta, jossa olen kolme viikkoa pyydellyt\nerästä erittäin huomattavaa näkinkenkälajia -- olen nimittänyt sen\nHelix Claraksi. Kaksi viime kulunutta vuotta olen tutkinut vaan\nalhaisimpia eläimiä. Hauskalta taas tuntuu, veikkoset, palata ihmisten\npariin. (Kaataa itselleen lasin viiniä.) Sällithän Kaarlo -- (Juo.)\n\n_Kaarlo_. Ehkä tahdot mennä huoneesesi -- entisen sinisen kamarinne\nolen pitänyt teitä varten.\n\n_Bruno_. Ei, Kaarlo, minulla ei ole aikaa kotiutua. Heti päivällisen\njälkeen matkaan -- Pietarin juna lähtee kello 4.\n\n_Kaarlo_. Tänäänkö jo lähdet? Ja minä toivoin sinun --\n\n_Bruno_. Niin, näetkös, vihdoinkin se unelmani maan ympäri\npurjehtimiseen toteutuu. Eräs pohatta Hampurista aikoo tehdä tuon\nhuvimatkan jollain laivallaan ja hän ottaa yhden luonnontutkijan\nmukaansa. Tarjokkaita on hänellä jo puoli tusinaa ja ellen minä\nkiiruhda sinne persoonallisilla ominaisuuksillani häntä hurmaamaan --\n\n_Emanuel_. Voitko sitten vuoden kuluttua niinkuin tänään? --\n\n_Bruno_. Kuka ties en! (Kaataen taas viiniä.) Mutta minä lähetän teille\nsähkösanomalla valtakirjan Hongkongista eli Uudesta Seelannista. (Juo.)\nBordeaux'si ei ole parasta lajia, Kaarlo. Minä lähetän Hampurista\nmuutamia pulloja hienointa Scherryä. Mutta nyt tahtoisin nähdä tuon\nalaikäisen lapsemme, hyvin kasvatetun sisar -- neitini -- (On menossa\nKlaaran huoneesen.)\n\n_Kaarlo_ (estää häntä). Kuule Bruno, paras on, että keskustelemme\nennenkuin Klaara on tavannut teitä. Minulla on jotain ilmoitettavaa\nteille --\n\n_Bruno_. Kuinka? Eikö lapsi ole ollut kiltti? Niin harvinaisen siivo\ntyttönen, vuosisatamme viisaampien pedagogien kasvattama.\n\n_Kaarlo_. Istu tänne lähemmäksi, Bruno. Asia ei ole vielä vaarallinen\n-- meidän kokemuksellamme ja hänen luottamuksensa meihin voi vielä\najoissa parantaa.\n\n_Bruno_. Mitä lempoa -- eihän vaan ensimmäinen rakkausjuttu? Sinun\nvalvontas alla, Kaarlo veli? No, onhan luonnonhistoriassa esimerkkiä --\n\n_Kaarlo_. Näinä päivinä on häntä kosinut eräs minulle tähän asti ihan\nuppi outo mies. Klaara väittää tuntevansa miehen perinpohjin ja\npitävänsä häntä erittäin rakastettavana. Missä he ovat voineet\ntutustua, sitä minä en --\n\n_Bruno_. No, hän ratsastaa joka päivä kahdesti tästä ohitse,\nkummallakin kertaa toinen puku päällä, sehän on riittävä todistus hänen\noivallisesta luonnostaan ja harvinaisesta viehätysvoimastaan.\n\n_Kaarlo_. Ei, hän ei ole upseeri, tavallinen rakennusten tarkastaja,\nroteva ja solakka, naiskäsitteiden mukaan kaunis mies.\n\n_Emanuel_. Että Klaara panee arvoa noin ulkonaisille\nominaisuuksille --!\n\n_Bruno_. Ei, Emanuel, se on luonnonlaki, jonka Luoja itse on säätänyt.\nMinä arvelen monesta syystä, että alhaisemmissakin eläimissä naaras\nvalitsee puolisonsa ulkonaisten avujen mukaan.\n\n_Kaarlo_. Ei, vakavasti asiaan: mies on käynyt itse luonani kosimassa\nja minun kysyessäni, voiko hän perustaa oman kodin, vastasi hän, ettei\nhänen tulonsa tosin ole suuret, mutta kun Klaaralla kerran on varoja --\n\n_Emanuel_. Inhoittava rahanhimo siis! Ja sen hän kehtasi sanoa sinulle\nvasten silmiä?\n\n_Bruno_. Parempi vaan, ettei hän salannut sitä, niinkuin tuhannet muut.\nKun meillä ei olisi muuta häntä vastaan.\n\n_Kaarlo_. Sepä se on. Minä olen tietysti hankkinut hänestä tarkkoja\ntietoja. Siten sain kuulla että: tuo herra Edvard Winzer --\n\n_Emanuel_. Winzer? Niinkö sanoit? Roteva, nuori mies, noin\nkolmenkymmenen ikäinen --\n\n_Kaarlo_. (Nyökäyttää myöntäen päätänsä.)\n\n_Emanuel_. Siniset silmät -- vaalea täysiparta.\n\n_Kaarlo_. Mistä sinä hänet tunnet?\n\n_Emanuel_. Jos hän on sama -- hän kävi keväällä luonani katsomassa\nkirkkoani -- tiedättehän että hartain toivoni on saada se korjatuksi --\nse sen kyllä ansaitsee, niin komea kirkko kuin on, myöhäisempää\ngotilaista rakennustapaa. No niin, me olimme hyvin ystävälliset\nhänelle, ja kirkko näytti miellyttävän häntä. Mutta kun minä toisena\naamuna kehoitan häntä tulemaan kanssani kirkkoon saarnan ajaksi, syytti\nhän tärkeitä toimiaan ja meni matkaansa aamukellojen soidessa.\n\n_Kaarlo_. Siitä päättäen hän tosiaan oli sama mies.\n\n_Emanuel_. Minun Eleonoorani sanoi heti huomanneensa, että tuo Winzer\noli maailman lapsi, ilman vähintäkään synnin tuntoa.\n\n_Bruno_. Mutta ehkä hänellä oli tärkeitä toimia? Ja ehkä sinä jo kahden\nkesken ollessanne saarnasit niin paljon että --\n\n_Kaarlo_. Leikki pois, Bruno! Asia on vakavaa laatua. Ja minä olen\ntullut tiedustelujeni avulla samoihin johtopäätöksiin hänestä kuin\nkälymmekin. Virkamatkoillaan kuuluu tuo huikentelevainen mies joka\npaikassa käyttäilevän varakkaita, kauniita tyttöjä, herättävän\ntoiveita, solmivan keveitä liittoja -- sanalla sanoen, hänen maineensa\non jotenkin epäiltävä, ja koska sekä omantuntomme että äiti vainajamme\nmuisto velvoittaa suojelemaan sisartamme kevytmielisen viettelijän\npauloista --\n\n_Emanuel_. Niin, veljeni, meidän tulee häntä suojella. Me\nlaiminlöisimme velvollisuutemme, jos nyt olisimme heikot. Ja mitä\nsanoisi minun Eleonoorani sellaisesta langosta.\n\n_Kaarlo_ (Brunolle, joka kädet taskuissa kulkee kiivaasti\nedestakaisin). Toivottavasti sinä, Bruno, olet yhtä mieltä meidän\nkanssamme.\n\n_Bruno_. Täydellisesti, vaikka en samoista syistä. Tuo kosija voisi\nolla hyvin arvokas mies, käydä kernaasti kirkossa ja jättää jokaisen\nsoman tyttösen rauhaan, -- ei hän sittenkään olisi kylliksi hyvä meidän\nKlaarallemme.\n\n_Emanuel_. No, no, jos hänen luonteensa vaan olisi -- -- Ei saa vaatia\nliikoja!\n\n_Bruno_. Mitä? Mokoma rakennusten tarkastaja! Joku tyhjätasku, joka\nehkä joskus kiipee mitättömäksi neuvokseksi ja saa jonkun vaivaisen\ntähden rintaansa. Ei, veikkoset, paraskaan ei ole kylliksi hyvä meidän\nsisarellemme, joka näin veljesten kesken puhuen on oikea helmi.\nMatkoillani tarkastelen jokaista rikasta ja ylhäistä miestä -- joka ei\nole liian vanha ja tuima nähdäkseni soisinko hänelle Klaaramme.\n\n_Kaarlo_. Etkö vielä ole tavannut sopivaa?\n\n_Bruno_. En tähän asti. Mutta antakaa vaan minun hommata. Onhan Klaara\nvielä nuori ja voi odottaa ja ehkä minä lopulta keksin jonkun uhka\nylimyksen tai ehkä vielä prinssinkin -- saahan se olla vähä\ntummaihoinen, tummat ovat usein harvinaisimmat -- ja prinssi rakastuu\nhänen kuvaansa, jota minä tietysti aina kuljetan mukanani --\n\n_Emanuel_. Niin, Herran tiet ovat ihmeelliset. Eilen minä luin eräässä\nlähetyskertomuksessa --\n\n_Kaarlo_ (nousee). Siis on asia päätetty. Me sanomme tuolle herra\nWinzerille, jonka pitäisi juuri tähän aikaan tulla kuulemaan vastausta,\nettä pidämme sisaremme liian nuorena naitavaksi. Hyvä Luoja, 18\nvuotinen! Minä olen 32 ja olen vielä naimaton ja naimattomana kait\npysynkin.\n\n_Bruno_. Tämä ehkä surettaa Klaaraa. Emanuel. Joka rakastaa lastaan,\nkurittaa sitä. Ja kun hän on vielä alaikäinen --\n\n_Kaarlo_. Ja tietää meidän aina tarkoittavan hänen parastansa.\n\n_Bruno_. Se hänen pitäisi tosiaan tietämän.\n\n_Kaarlo_. Järkevä tyttö kun on --\n\n_Bruno_ (vähän pakoitetulla naurulla). Eikä hänen nyt tarvitse peljätä\nkyöpeliäkään, koska minä kerran lähden matkoilleni maan ympäri.\n\n_Kaarlo_. Siis -- suostuttu?\n\n_Emanuel_ (nousee, ojentaa kätensä, samoin Brunokin). Suostuttu.\n\n\n5:s kohtaus.\n\n    Edelliset. Klaara.\n\n_Klaara_ (hyvin tyynenä). Kolme veljestä käsi kädessä -- saa kai\nsisarkin sitte olla läsnä.\n\n_Bruno_ (rientäen iloisesti häneen päin). Klaara -- kiltti, pikku\nsiskoni! (katselee häntä kummastuneena). Tuhat tulimaista, olethan sinä\nyhä vielä kasvanut -- valmis nuori neiti -- (Syleilee häntä. Klaara\nsallii sen, mutta ei vastaa hänen hyväilyjään.)\n\n_Klaara_. Hyvää päivää Bruno. No, eihän se nuori neiti vielä taida olla\nihan valmis. Terve tullut, Emanuel. Kuinka Elenoorasi voi? Mutta te\nnäytätte juhlalliselta. Häiritsinkö teitä salaliittoa solmitessa?\n\n_Bruno_ (nauraa hämillään). Salaliittoa -- hahahha -- niin sinnepäin\ntosiaan -- tietysti sinun parhaaksesi. -- (Hiljaa Kaarlolle.) Sano sinä\nse hänelle! Sinä olet vanhin.\n\n_Kaarlo_ (hiljaa Emanuelille). Sano sinä se hänelle, joka olet\narvokkain --\n\n_Emanuel_. En minä! Brunosta hän aina on enin pitänyt.\n\n_Klaara_ (nauraen). Arvoisa holhojaneuvosto näyttää olevan jossain\npulassa. Vaikka minulla, alaikäisenä ollen, on täällä vaan istumaoikeus\nilman äänivaltaa, tahdon sentään auttaa herroja veljiäni ja tunnustaa,\nettä jo tiedän sen, mitä he eivät uskalla minulle ilmoittaa.\n\n_Emanuel_. Eivät uskalla?\n\n_Kaarlo_. Sinä olet kuunnellut?\n\n_Klaara_. Ainoastaan kuullut, hyvä veli, hiuksiani kammatessani. Te\nolette niin lujaäänisesti julistaneet siveellistä kammoanne, että minun\nolisi pitänyt pistää pumpulia korviini ollakseni kuulematta -- eikä\nsitä sentään voi vaatia tytöltä, jonka kohtalo on ratkaistava\nviereisessä huoneessa.\n\n_Bruno_ (yhä hämillään ja teeskennellen iloisuutta.) Sinä pikku\nveitikka! No, koska olet kuullut kaikki, tiedät siis että --\n\n_Klaara_. Niin tiedän, että te tarkoitatte minun parastani --\n\n_Kaarlo_. Sinä ymmärrät --\n\n_Klaara_. Järkevä tyttö kun olen --\n\n_Emanuel_. Ja kun me kaikki sydämmestä rakastamme sinua --\n\n_Klaara_ -- niin täytyy teidän kurittaa minua. -- Tietysti. Mutta\nkoulutytölläkin on oikeus puolustaa itseänsä, ennenkuin siitä\nrangaistaan. Eikö niin?\n\n_Bruno_. Puolustaa? Mutta Klaara kulta, eihän kukaan syytä sinua! Minä\nvakuutan --\n\n_Klaara_. Ellette syytä minua, sytytätte te ainakin minun sulhastani,\nenkä minä salli sitäkään.\n\n_Kaarlo_. Sinun -- sulhastasi?\n\n_Klaara_. Niin, kihlattua sulhastani, tietysti ei kahdeksantoista\nvuotiaan, järjettömän tytön kihloihin meno merkitse mitään, eihän\nhänellä vielä ole mitään omaa tahtoa.\n\n_Emanuel_. Minun täytyy tunnustaa --\n\n_Klaara_. Anna minun nyt ensin tehdä tunnustuksiani, veli Emanuel. Siis\nensiksikin ilmoitan ett'ei sulhaseni \"epäiltävä maine\" vähääkään\nsäikytä minua.\n\n_Kaarlo_. Siinäpä se vika juuri on. Sinun kokemattomuutesi.\n\n_Klaara_. Oh, minä olen kuullut, mitä hänestä sanotaan, ehkä enemmän\nkuin sinä -- vieläpä hänen omasta suustaan. Mutta minä tiedän myöskin\nettä nuoret miehet tavallisesti eivät ole häntä hurskaampia, papit yhtä\nvähän kuin professoritkin, -- maan ympäri purjehtijoista puhumattakaan.\n\n_Bruno_. Hahaha! Nyt saamme ripityksemme!\n\n_Klaara_. Toiseksi hänen jumalattomuutensa. Hän ei tosin jäänyt\nkuulemaan sinun saarnaasi. Mutta oletko tiedustellut hänen uskoansa?\nMinulle hän ainakin taas sanoi uskovansa suosiolliseen sallimukseen'\nsiitä asti, kun tuli tuntemaan minun metsästysjuhlassa.\n\n_Kaarlo_. Vai niin, vai silloin?\n\n_Emanuel_. Tuollainen huikentelevainen lause todistaa paraiten, kuinka\nkeveästi hän --\n\n_Klaara_. Elä sano, keveästi ei se häneltä sujunut, päinvastoin, hän\nsopersi sen minulle hyvin arkana. Ja mitä tulee kolmanteen\nsyytökseenne, että hän kosii minua vaan inhottavasta rahanhimosta --\nniitä suloisia sanojahan sinä käytit, Emanuel veljeni?\n\n_Emanuel_. Niin -- noh -- hänen sanansa Kaarlolle --\n\n_Klaara_. Ne olin minä hänelle opettanut. Hän kertoi minulle, että\nhänen pitää palkallansa elättää kaksi sisartansakin. Silloin minä\nilmoitin hänelle, että vaikka en ole juuri rikas, riittää äidin\nperintöni sentään meille ensi aluksi, niin ettei meidän ole tarvis\nravita itseämme vaan rakkaudella. Niin, nyt olen pykälä pykälältä\nkumonnut hirvittävät syytöksenne ja odotan vaan että herrat holhojani\nantavat minulle siunauksensa, (Istuu pöydän ääreen, järjestää kukkia,\njotka ovat pöydällä lasissa. Veljet katsovat toisiinsa, nyykäyttävät\nolkapäitään, puhuvat hiljaa keskenänsä.)\n\n_Kaarlo_. Klaara -- kulta --\n\n_Emanuel_. Sinä uskot tietysti asiain olevan niinkuin toivot. Mutta me,\njotka katselemme asiaa puolueettomalta kannalta --\n\n_Bruno_. No, etkö mitä, Klaaraseni, ole järkevä. Elä nyt heittäy\nensimmäiselle, jonka kanssa olet sattunut tanssimaan pari pyörähdystä.\nTuollaisen rakennustarkastajan --\n\n_Klaara_ (nousee). Valtiorakennusten ylitarkastaja, jos suvaitset. Voi\nBruno, sinulta olin vähin tällaista odottanut. Nuo molemmat eivät\nkykene minua käsittämään. Kaarloa sokaisevat kylmät numerot ja kuviot,\nja Emanuel ei ole tavannut tällaisia kysymyksiä katkismuksessaan, Mutta\nsinä Bruno, pikku tyttönä minä jo itkin ja huokailin kanssasi, jakaen\nsinun lemmentuskiasi. (Tuskastuen.) Oi, tämä on säälimätöntä. Hirviöitä\nte olette, julmuria, ahdasmielisiä ilkiöitä, ja jos äitiparkani olisi\ntätä aavistanut --\n\n_Toini_ (huutaa keskiovesta). Valtiorakennusten ylitarkastaja Winzer\npyytää saada kunnian --\n\n_Kaarlo_ (tarttuu rivakasti puheesen). Ei, ei! Ei sovi nyt! Minä\nilmoitan hänelle kirjallisesti.\n\n_Toini_ (katsoo Klaaraan). Hän on jo etuhuoneessa.\n\n_Klaara_ (juoksee keskiovelle, avaa sen selälleen ja huutaa). Herra\nylitarkastaja on tervetullut!\n\n\n6:s kohtaus.\n\n    Edelliset (paitsi Toini) Edvard.\n\n_Edvard_ (kumartaa). Arvoisa neiti -- hyvät herrat --\n\n_Klaara_ (iloisesti). Tulet parhaasen aikaan Edvard. Täällä tapaat\nholhojani kaikki kolme yhtäaikaa. Tässä on minulla kunnia esittää\nsinulle hengellisen veljeni -- ja tässä maailmallisen. Matemaatillisen\nveljeni sinä jo tunnet.\n\n_Edvard_. Iloitsen tutustumisesta --\n\n_Bruno_ (menee Edvardin luo, pudistaen avomielisesti hänen kättään;\ntoiset pysyvät vieraina). Minua ilahuttaa tosiaan, hyvä herra --\nsallikaa minun vielä kerran kysyä nimeänne -- sisarkultani näkyy vaan\nkäyttävän Edvardia.\n\n_Edvard_. Edvard Winzer, valtiorakennusten ylitarkastaja.\n\n_Bruno_ (kumartaa). Erittäin hauskaa tutustua kanssanne. Tehkää hyvin\n-- (Tarjoo tuolia.)\n\n_Edvard_. Teillä on niin hauska asunto, (istuu) huoneet täynnä vanhoja\ntauluja ja muistoja. (Katselee ympärilleen seiniä.)\n\n_Kaarlo_ (yskii ja puhuttelee sitte hiljaa Emanuelia).\n\n_Bruno_ (istuu Edvardin luo). Poltatteko tupakkaa? Me olemme\ntottunet --\n\n_Edvard_. Kiitos. Tällä hetkellä en voi -- ymmärrättehän sen --\n\n_Bruno_. Mitä te siellä seisoskelette mykkinä ja kankeana? Minusta\nvoimme suorittaa asian ihan tyynesti --\n\n_Edvard_. Hyvät herrat, (nousee) asemamme on vähän kummallinen --\nmeidän pitäisi pian tulla läheisiksi sukulaisiksi ja olemme tähän asti\nolleet ihan uppo oudot toisillemme. Mutta sallikaa minun sanoa, kuinka\nhyvältä minusta tuntuu, että niin ystävällisesti otatte minut\nveljespiiriinne.\n\n_Kaarlo_. Suoraan sanoen -- jos arvelette --\n\n_Emanuel_. Ennenkuin olemme ehtineet lausua --\n\n_Edvard_. No, mitä tässä pitkistä puheista. Tuo hiljainen\nmyöntymyksenne riittää kyllä. Sisarenne ei ole tosin voinut kertoa\nteille, kuinka suuresti häntä rakastan. Hän ei taida itsekään tietää\nsitä -- minä en juuri ole runsassanainen tunteistani puhuessani. Mutta\nveljesten kesken on kädenlyönnillä syvempi merkitys kuin pöyhkeillä\nvakuutuksilla. Ja tuo viidelle hengelle katettu pöytä kukkakimppuineen\ntodistaa minulle, että tekin pidätte juhlallisena tätä päivää, jolloin\nkoko elämäni onni päätetään. Ja siksi -- siksi tahtoisin kaikesta\nsydämmestäni kiittää teitä. Rakas -- herra Bruno -- (Pudistaa Brunon\nkättä, Bruno on perin hämillään. Menee sitten Kaarlon luo.) Arvoisa\nherra professori -- tai enkö saa heti sanoa -- rakas lankoni --\n\n_Kaarlo_ (väistyen). Hyvä herra -- niin suuren arvon kuin annankin\ntuttavuudellenne täytyy minun sentään -- paha kyllä --\n\n_Edvard_ (ällistyen). Kuinka?\n\n_Emanuel_. Teidän varmuutenne -- hyvä herra --\n\n_Edvard_ (katsoo vierastuen Klaaraan). Mitä tämä merkitsee, Klaara?\n\n_Kaarlo_. Niin, hyvä herra, kun noin arvelematta luulette -- hm! --\nMinun täytyy sanoa teille, että olisitte säästänyt itseltänne ja meiltä\ntämän kiusallisen selkkauksen, jos olisitte odottanut kirjallista\nvastaustamme arvoisaan pyyntöönne. Tarkasti punnittuamme asiaa, olemme\ntulleet siihen päätökseen, että veljelliset velvollisuutemme estävät\nmeitä antamasta suostumustamme.\n\n_Emanuel_ (joka katselee moittivasti Edvardia). Erittäin tärkeistä\nsyistä, hyvä herra, me --\n\n_Bruno_ (rivakasti). Tietysti me vaan erittäin painavista syistä\nkiellämme niin kelpo mieheltä -- toivottavasti ette epäile meidän\nystävällistä osanottoamme --\n\n_Edvard_ (on ensin harmistua, mutta talttuu Klaaran katseesta). Olette\nerittäin hyväntahtoinen. Mutta ehkä olette myös niin hyvä, että\nselitätte minulle nuo tärkeät ja painavat syynne!\n\n_Kaarlo_. Tietysti, sehän on velvollisuutemme. (Hiljaa Emanuelille.)\nEtkö sinä Emanuel.\n\n_Emanuel_ (hiljaa). Minusta on Bruno jo niin tutustunut hänen kanssaan.\n\n_Bruno_ (hiljaa). Ei, se on vanhimman tehtävä.\n\n_Kaarlo_. No niin, hyvä herra, pääsyy on se, että sisaremme on niin\nnuori ja niin kokematon.\n\n_Emanuel_. Sitä paitsi ne mielipiteet, joita häneen on istutettu, eivät\ntaida sopia teidän katsantotapaanne.\n\n_Bruno_. Ette voi ymmärtää minua väärin, jos sanon että meidän täytyy\nottaa huomioon muutamia suhteita --\n\n_Edvard_. Mutta hyvät herrat --! (Klaara menee hänen luokseen ja laskee\nkätensä hänen käsivarrelleen.) Suoraan sanoen tuntuvat nämä teidän\nsyynne vaan tekosyiltä ja minä pyydän pyytämällä että ilmoitatte\nminulle todelliset esteet. Toivoakseni ne eivät ole sitä laatua, että\nminulla on syytä loukkaantua. (Yhä kiivaammin.) Muuten -- vaikka\nrakastankin sisartanne sanomattomasti -- ja vaikka tähän asti olen\nsyystä kunnioittanut tämän sisarenne veljiä, en voisi --\n\n_Klaara_ (tyynesti mutta vakavasti). Tahdotko tehdä minulle jotain\nmieliksi, Edvard?\n\n_Edvard_ (yhä vielä kiihkeänä). Kaikki mitä vaan kunniani sallii. Mutta\nsano itse --\n\n_Klaara_. Niin -- mene sitte heti täältä, sanomatta enää sanaakaan ja\njätä loput minun huolekseni. Jos kunniasi sallii sinun totella\nalaikäisen neuvoa, niin siitä on sinulle koituva palkinto. Kello kahden\naikaan me syömme päivällistä. Toini serkku on leiponut oivallisen\nomenakaakun. Luultava on, että jos olet kiltti, saat sinäkin siitä\npalasen. Ja kuule -- (Kuiskuttaa hänelle korvaan.)\n\n_Kaarlo_. Kuinka tuttavallisesti --!\n\n_Emanuel_. Jos minun Eleonoorani näkisi tuon --!\n\n_Bruno_. Tuhat tulimaista, eivät he meistä juuri suurin välitä.\n\n_Klaara_. Ymmärsitkö? No, mene sitte!\n\n_Edvard_ (tullut taas iloisen näköiseksi; puoliääneen). Pyytääkö heidän\npitää sinua? No, sen sanon, jos se sinulta onnistuu, olet sinä\nsellainen noita että peljätä täytyy. Minä nyt jo olen niin\nauttamattomasti verkossani, että -- (kumartaa veljille.) Minä poistun\nsuloisen sisarenne ilmoittamista syistä. Minusta oli sittenkin hupaista\ntutustua teidän kanssanne, vaikka te näytte enemmän suosivan minun\nkaukaisempaa tuttavuuttani. Näkemään saakka (pois).\n\n\n7:s kohtaus.\n\n    Edelliset (paitsi Edvard).\n\n_Kaarlo_ (on vaikeasti hillinnyt itseänsä). Ei, tämä on jokseenkin\nharvinaista! Tuollainen röyhkeä veijari! Sen sijaan että tiedustelisi\nomaltatunnoltansa meidän todellisia syitämme, ottaa hän ensin muka\nloukkaantuaksensa siitä, että me emme heitä sisartamme suin päin hänen\nkaulaansa ja menee sitte reippaana ja tyytyväisenä tiehensä, iloiten\ntutustumisesta!\n\n_Emanuel_. Minun Eleonoorani oli ihan oikeassa; hän on eksynyt maailman\nlapsi ilman vähintäkään synnin tuntoa.\n\n_Bruno_. Ei, veli kulta, se minua hänessä enin miellytti. Olisiko hänen\npitänyt näyttää siltä kuin olisi tehnyt kuoleman synnin pitäessään\nKlaaraamme suloisena? Kun vaan ei olisi muuta esteenä --\n\n_Kaarlo_. Ja sinä sitte Klaara -- se on uskomatonta! Sellaista\nvälinpitämättömyyttä -- sellaista uhkaa sinä näytät meille ihan päin\nsilmiä -- melkein kutsuit hänet tänne päivälliselle. -- Jaa, toden\ntotta, ennenkuin istun sellaisen kutsumattoman vieraan kanssa pöytään,\nsaat --\n\n_Emanuel_. Rauhoitu veljeni, rauhoitu! Meidän tulee kohdella\nhairahtuneita veljiämme lempeydellä ja anteeksiantavaisuudella.\n\n_Kaarlo_. Oikeassa olet, minä en tahdo tulistua. Onhan vaara kuitenkin\npoistettu. Minä menen huoneeseni ja korjaan yhden korrektuuriarkin.\nTieteellinen työ on paras lääke tuollaisia perheellisiä selkkauksia\nvastaan. (Menee katsoen moittivasti Klaaraan.)\n\n_Emanuel_ (seuraten häntä). Ota minut mukaasi, Kaarlo. Lupasin\nEleonooralleni että heti perille tultuani lähetän hänelle kirjekortin.\nVeljellinen ja kristillinen rakkaus kieltää minun kertomasta tuolle\npuhtaalle sielulle sinun loukkaavasta hairahduksestasi, sisareni.\n(Molemmat oikealle.)\n\n\n8;s kohtaus.\n\n    (Klaara istuu näennäisesti ihan huolettomana työpöydän ääreen\n    ja alkaa virkata. Bruno kävelee tyytymättömänä edestakaisin,\n    avaa vihdoin matkalaukkunsa, ottaa sieltä jotain ja tuo sen\n    Klaaralle.)\n\n_Bruno_. Minä toin sinulle jotain tuomisiksi, Klaara kultaseni.\n\n_Klaara_ (katsomatta ylös). Vai niin?\n\n_Bruno_. Rannerenkaan valkoisista koralleista. Orkney saarilla tekevät\nniitä oikein somia -- katsoppas vaan!\n\n_Klaara_ (välinpitämättömästi). Kiitoksia. Se on hyvin soma.\n\n_Bruno_ (panee rannerenkaan pöydälle). Ethän sinä ole edes katsonut\nsiihen. Niin innokkaasti työssä! Saako kysyä, mitä nuo hienot sisaren\nsormet tuosta ihmekappaleesta valmistavat?\n\n_Klaara_ (tyynesti tehden työtään). Ei mitään erinomaista, rahakukkaroa\nvaan.\n\n_Bruno_ (vetää tuolin hänen tuolinsa luo ja istuu). Tietysti ei saa\ntietää kuka onnellinen tuon saa.\n\n_Klaara_. Saa kyllä. Edvardille minä sitä aion. Siitä olisi tullut\nkylliksi suuri kätkemään tuollaisen \"tyhjätaskun\" koko omaisuuden. Nyt\nsaan ruveta säilyttämään sitä vanhojen muistojeni joukossa.\n\n_Bruno_ (liikkuu levottomana edestakaisin tuolillaan). Kuuleppas\nsiskoni -- hm! -- minun täytyy tunnustaa, että koko juttu harmittaa\nminua.\n\n_Klaara_ (tyynesti). Vai niin?\n\n_Bruno_. Niin, Klaara, harmittaa oikein kovasti. Jos olisin tiennyt\nsinun niin vakavasti hurmaantuneen tuohon rakennusten tarkastajaan --\n\n_Klaara_. Minä pyydän valtiorakennusten ylitarkastajaan.\n\n_Bruno_. Suoraan sanoen; hän miellytti minuakin. Hän näyttää kelpo\ntoverilta.\n\n_Klaara_. Hyvin ystävällisesti ajateltu.\n\n_Bruno_. Ei, elä näytä nyt noin tylyltä, Klaara käpyseni! Minä niin\niloitsin muistellessani kilttiä, iloista pikku sisartani ja nyt --\n\n_Klaara_. Nyt olet itse turmellut itseltäsi ilon. Mutta elä siitä\nvälitä. Kyllä minä itseäni lohdutan. Tiedänhän minä että te tarkoitatte\nminun parastani, ja kun te olette niin kokeneita ja viisaita miehiä, ja\nminä vaan tyhmä, nuori tyttö, pitää minun olla teille hyvin kiitollinen\nsiitä, että noin hellästi hoitelette minua alaikäisenä ollessani.\n\n_Bruno_ (vielä vähän epävarmana). Kas noin, nyt puhut järkevästi.\nAnnappas kuin suutelen sinua pikku viisaus! (Tahtoo syleillä häntä,\nKlaara työntää hänet tyynesti pois.) Ja mitä sinun rakennus --\nvaltiorakennusten ylitarkastajaasi tulee -- usko minua, sinä unhotat\nhänet pikemmin kuin hän sinut.\n\n_Klaara_. Luuletko niin? Sinä näytät olevan erittäin kokenut mies\nunhottamisessa.\n\n_Bruno_ (puoliääneen). No niin, kuka tässä voi väittää pysyneensä ensi\nlemmelleen uskollisena?\n\n_Klaara_. Kun toinen parempi on tarjolla -- niin juuri! No toisen sinä\nhankit minulle. Niin, sivumennen pyytäisin, ettet valitse liian vanhaa\nja paksua uhkaylimystä minulle, tai jos se sattuu olemaan prinssi,\nniin en minä huoli ihan mustasta, korkeintaan hän saa olla\ntummanruskea, mutta ei tatuerattu.\n\n_Bruno_. Ei, leikki sikseen, Klaara, minun vakava luuloni on, että\npaikoillaan pysyvä mies tekee vaimonsa onnellisemmaksi kuin alituinen\nmatkailija.\n\n_Klaara_. Mutta jos vaimo tahtoisi matkustaa mukana.\n\n_Bruno_. Matkustaa mukana? Jättäen talot ja tavarat omiin hoitoinsa?\n\n_Klaara_ (ei ole kuulevinaan häntä). Ainakin tunnen minä erään nuoren\nnaisen, joka olisi tahtonut vaikka maailman ääriin sellaisenkin\ntuulihatun kanssa kuin sinä olet.\n\n_Bruno_ (nousee hyvin liikutettuna, menee huoneen halki, kysyy toisesta\nkulmasta). Sinä tunnet yhden, joka -- Hänellä olisi uskallusta, no elä\nnyt! Minä -- minä tahtoisin tuntea sen naisen.\n\n_Klaara_ (nauraen). Ehkä sinä jo tunnet hänet. Näytit sinä ainakin pari\nvuotta sitten tunteneen oikein hyvin. Mutta sen jälkeen kun sinä olet\nalkanut tutkia vaan alhaisempia eläimiä --\n\n_Bruno_ (kääntyy kiihkeästi). Ei, Klaara, minä en ansaitse pilkkaasi.\nMinun oli toden totta tukala erota Ottiliesta. Mutta unhottaa --\nunhottaa en ole voinut häntä koskaan! -- (Yhä vilkkaammin.) Silloin en\nkosinut häntä vaan sen vuoksi, että minulla ei ollut pienintäkään\ntoivoa, tiesinhän minä, ettei hän jättäisi vanhaa, sairasta isäänsä,\nseuratakseen minua avaraan maailmaan.\n\n_Klaara_. Hänen isänsä kuoli kaksi viikkoa sinun lähdettyäsi. Nyt hän\nelää yksin äitinsä ja sisarensa kanssa.\n\n_Bruno_ (iloisesti). Mitä sanot? Hänen isänsä kuollut? -- ja hän siis\nvapaa?\n\n_Klaara_. Niin vapaa, että tuntee olevansa jotenkin hyödytön maailmassa\nja tuumii vakaasti hakea jotain työ-alaa joko opettajattarena tai\nseuraneitinä.\n\n_Bruno_. Ottilieko? Ei koskaan! Hän -- seuraneitinä! Hän -- tuo\nhurmaava tyttö? Ei, jos se on totta, jos hän muistelee vielä minua,\nniinkuin minä häntä --\n\n_Klaara_. Niin, siinäpä se solmu on. Hän ei enää maininnut sinun\nnimeäsi. Hän näytti olleen kovasti loukkaantunut sinun sydämmettömästä\nleikistäsi, jona hän sitä piti.\n\n_Bruno_ (liikutettuna). Onko se totta? Sitte minun pitää mennä niin\npian kuin mahdollista -- (Astuu ihan Klaaran eteen, tarttuu hänen\nmolempiin käsiinsä.) Klaara, armas sisko kultani, sinun pitää auttaa\nminua. Minä tahdon sovittaa kaikki -- minä menen heti hänen luokseen.\n\n_Klaara_. Tuskin hän ottaa sinua vastaan.\n\n_Bruno_. Anna sitte joku kirje -- joku asia -- vaan syyksi --\n\n_Klaara_ (ottaa kirjoituspaperia pöytälaatikosta), No, koska sinä nyt\nolet minun veljeni ja pidät vaan parainta miestä kylliksi hyvänä\nminulle -- (Kirjoittaa lyijykynällä.)\n\n_Bruno_ (kävelee edestakaisin). Sinä olet parhain sisar koko maan\npiirillä! Ja minä julmuri kielsin sinulta valtion rakennusten\nylitarkastajasi. Mutta odotappas, kiitokseksi ylevämielisyydestäsi --\n\n_Klaara_. Oh, minä en huoli armolahjoista. Minä odottelen kernaammin\nsinun prinssiäsi. Kun rouvinesi matkustelet Etelämeren saarilla, niin\nvalitkaa sieltä -- Ottilie tuntee minun vaatimukseni -- (Kirjoittaa.)\n\"Kohtele häntä niin hyvin kuin hän ansaitsee\" -- tuo ei ainakaan ole\nliiaksi kova lause.\n\n_Bruno_. Anna olla, kyllä minä itse puhun puolestani.\n\n_Klaara_ (kirjoittaa osoitteen kirjeesen). Vie hänelle tuo rannerengas.\nMinun kalttaiseni pikku tytölle se on liian kaunis; minulle voit\nlahjoittaa nuken. Ja tässä on kirje.\n\n_Bruno_. Klaara! sinä olet parhain, armain, viisain olento koko\nitäisellä maanpuoliskolla. Sinua minä kiitän elämäni onnesta ja saatpa\nnähdä että --\n\n_Klaara_. Onnistumisestasi en voi vastata.\n\n_Bruno_. Asuuko hän vielä entisessä paikassa? (Klaara nyökkää.) No\nniin, sitte olen puolen tunnin päästä joko onnettomin tai onnellisin\nmaan ympäri purjehtija tämän auringon alla. (Pian pois.)\n\n\n9:s kohtaus.\n\n    Klaara (sitten) Toini.\n\n_Klaara_ (katselee hänen jälkeensä). Mene vaan matkaasi kirjeinesi!\nPieni rangaistus tekee sinulle hyvää. Voi noita ylpeitä, rikkiviisaita,\nlyhytnäköisiä luomisen herroja! Mihin me orjiksi joutuneet naisparat\njoutuisimme, ellei meillä olisi siksi älyä, että pistämme teille\npäitset päähän! (Toinille, joka tulee kiireesti sisälle.) No,\nsydänkäpyseni? Miksi näytät noin säikähtyneeltä? Onko taidetuotteesi\nturmeltunut?\n\n_Toini_. Ei, mutta sano nyt Klaara, mitä täällä on tekeillä? Bruno\nserkku syöksi ulos ohitseni, pitäen minua vanhana Leenana ja sinun\nEdvardisi meni niin pian pois --\n\n_Klaara_. Että näytti melkein siltä kuin olisi hän saanut rukkaset. No,\nkyllä hän pian palaa. Pidä vaan huoli kuudennesta lautasesta. Ehkä\ntarvitaan vielä seitsemäskin.\n\n_Toini_. Mutta sittehän minun kaakkuni on liian pieni.\n\n_Klaara_ (suutelee häntä). Ole huoletta! Rakastuneilla ei ole\nruokahalua. Mutta nyt kuuluu Emanuel tulevan -- minä tahtoisin\npuhutella häntä kahden kesken --\n\n_Toini_. Elä vaan puhu Kaarlo serkulle tuosta asiasta --! Jos vähäkään\nminua rakastat!\n\n_Klaara_. Mitä tulee mieleesi? (Toini pois perältä.)\n\n\n10:s kohtaus.\n\n    Klaara. Emanuel.\n\n_Emanuel_ (kirje kädessä). Kirjekortin sijaan kirjoitinkin kirjeen, nyt\nvien sen heti postilaatikkoon.\n\n_Klaara_. Kokonaisen kirjeen? Sinä olet hyvän aviomiehen malli. Kolme\ntuntia olet ollut erillään hänestä ja nyt jo pitkä epistola.\n\n_Emanuel_. Kolme sivua vaan. Hän lukee niin mielellään minun\nkirjeitäni. Muutenkin hän on --\n\n_Klaara_. Oikea vaimon esikuva, niin on. Enhän muuten olisi häntä\nsinulle valinnutkaan.\n\n_Emanuel_. Valinnut.\n\n_Klaara_. Ainakin hyväksyin minä sinun vaalisi ja olin puhemiehenäsi\nja puoltajanasi. Sinä olit niin kaino, puhuttelit häntä vaan\nsaarnastuolista. Minä taas -- vaikka olin silloin kahta vuotta\nnuorempi, siis nykyistäkin lapsellisempi --\n\n_Emanuel_ (hämillään). Minä en ole koskaan unohtava, Klaara, -- mitä\nsinä silloin teit --, ja siksi olikin tänään niin paha mieleni, kun en\nparaimmalla tahdollani voinut --\n\n_Klaara_. Elkäämme enää puhelko siitä. \"Niin hirsipuun kuin vaimon,\nonni määrää.\"\n\n_Emanuel_. Tai oikeimmin: avioliitot solmitaan taivaassa. Mutta\ntämä --?\n\n_Klaara_. Ah, meidän metsästysjuhlassamme hymyili taivas niin sinisen\nkirkkaana. Mutta te kai sen paraiten ymmärrätte.\n\n_Emanuel_. Minua ilahuttaa että huomaat sen. Muuten on itsensä\nkieltämys meidän maallinen kohtalomme.\n\n_Klaara_. Niin, se on totta, Emanuel! Sinun pitäisi vaan saarnata tuota\nitsensäkieltämistä muillekin.\n\n_Emanuel_. Muillekin?\n\n_Klaara_. Esimerkiksi Kaarlo veljellemme. Hän ei ajattele\nitsensäkieltämistä, vaan tahtoo pitää kaikki mitä hänellä on.\n\n_Emanuel_. Kaarloko? Mitä hän tahtoo? Onhan hän kieltänyt itseltään\navioliiton onnen.\n\n_Klaara_. Niin, kun hänen on mukavampi pitää kahta orjaa kuin yhtä. Oh,\ntuota sydämmetöntä itsekkäisyyttä!\n\n_Emanuel_. Mutta minä en käsitä --\n\n_Klaara_. Etkö käsitä? Eikö ole päivän selvää, miksi hän ei laske minua\nmiehelään? Jos minä lähden kotoa, ei Toinikaan enää voi jäädä taloon.\nMitä ihmiset siitä sanoisivat. Ja kun hän ei voi tulla hänettä\ntoimeen --\n\n_Emanuel_. Puhutko täyttä totta?\n\n_Klaara_. No, onhan hän opettanut tytölle ikävää matematiikkiansakin,\nnäyttänyt hänelle kuinka logaritmia etsitään sukkelimmin! Tietäähän\nToini mille paikalle pitää hänen laskea lamppu -- kolme tuumaa\nkirjoitusneuvoista, ja mihin käsikirjoitukset asetetaan. Ja tyttöriepu\norjailee onnellisena -- sillä hän rakastaa tuota hirviötä.\n\n_Emanuel_. Minä kummastelen. Ja Kaarlo tietää sen?\n\n_Klaara_. Tietysti! Sen tuollainen mies kyllä tietää ja käyttää sitä\ntyytyväisenä hyväkseen. Hän ei ajattele seurauksia, ei niitä toiveita,\njoita kylvää kokemattoman sydämmeen, aikomatta koskaan täyttää niitä.\nJa minun pitää jäädä kotiin, tulla vanhaksi piiaksi peitelläkseni ja\nsuojellakseni mokomaa suhdetta.\n\n_Emanuel_. Ai, ai! Tuo ei ole Jumalalle otollista, veljeni! Minun on\ntosiaan --\n\n_Klaara_. Herra varjelkoon, Emanuel! Elä puhu hänelle sanaakaan tästä.\nHän luulisi vaan minun ylettäneen sinua kostaakseni hänelle Edvardini\nkarkoituksen. Niin, onhan Edvardillakin heikkoutensa. Mutta tuollaisiin\ntekoihin hän ei kykenisi.\n\n_Emanuel_. Niin, niin, en minäkään luulisi hänen tekevän Kaarlon\ntavalla.\n\n_Klaara_. Sinä et muuten tunne hänen luonnettansa. Olisit kuullut,\nkuinka hän puhui sinun hiljaisesta pappilastasi --\n\n_Emanuel_. Hänkö? Tuo maailman lapsi --\n\n_Klaara_. Kuinka hän ylisti sinun Eleonooraasi papin rouvan\nihanteeksi --\n\n_Emanuel_. Ainakin hän käytti itsensä hyvin kohteliaasti\nEleonooralleni.\n\n_Klaara_. Ja kuinka hän sanoi sinun muistuttavan Wakefieldin\nkappalaisesta --\n\n_Emanuel_. Minäkin alussa luulin että sopisimme oivallisesti yhteen,\nkunnes --\n\n_Klaara_. Ja sinun kirkkosi sitten! Hän toimittaisi sen niin\nmielellään parannettavaksi. Mutta täytyyhän hänen vast'edes karttaa\nyhteensattumista teidän kanssanne, kun te kohtelitte häntä niin\nloukkaavasti --\n\n_Emanuel_. Ei, minä luulen tosiaan että me hätäilimme liiaksi. Olisihan\nmeidän pitänyt tarkemmin punnita asiaa ja tuota nuorukaista. Enköhän\nminä --\n\n_Klaara_ (huokaa). Nyt on jo liian myöhäistä -- ja sinä olet oikeassa,\nitsensäkieltämys on meidän maallinen kohtalomme. Mutta minun täytyy nyt\nmennä Toinin luo. Muuten tuo rakastunut, toivoton tyttöparka suolaa\nliiaksi sopan. (Pian perälle.)\n\n\n11:ta kohtaus.\n\n    Emanuel. Kaarlo.\n\n_Kaarlo_ (hieroo tyytyväisenä käsiään). Sekin työ on tehty. Nyt olen\nansainnut päivälliseni. Mutta missä se Bruno viipyy?\n\n_Emanuel_ (nyykäyttää olkapäitään, koettaa näyttää ankaralta). Hm!\n\n_Kaarlo_. Vahinko että te kumpikin olette niin epämatemaatillisia.\nMuuten lukisin teille ennen puolista viimeisen väitökseni. Jos minua ei\nsen johdosta nimitetä tiedeakatemian jäseneksi --\n\n_Emanuel_. Voi Kaarlo veljeni, mikä se meitä hyödyttää vaikka kaiken\nmaailman kunnian voittaisimme, jos kärsimme vahinkoa sielullemme --\n\n_Kaarlo_ (katsoo häneen kummastuneena). Mitä sinä puhut, veli?\n\n_Emanuel_. Mene omaantuntoosi, Kaarlo, ja tutki eikö sisällinen ääni\nhuuda sinulle: minä olen ollut uskotoin palvelija. Leiviskän, joka\nminulle uskottiin, olen minä --\n\n_Kaarlo_. Kuule, Emanuel, sinä alat käydä tukalaksi. Jos mielestäsi\nhuomaat minussa jotain moitittavaa, niin sano se suoraan. Nuo\nraamatulliset pistopuheet --\n\n_Emanuel_. No niin, suoraan sanoen: minä pidän sitä tapaa, jolla sinä\nkohtelet viatonta serkkuamme epäsiveellisenä, epäkristillisenä,\nanteeksiantamattomana rikoksena.\n\n_Kaarlo_. Kohtelen Toinia?\n\n_Emanuel_. Huomaa heti ensi silmäyksellä, että lapsirukka on kovasti\nrakastunut sinuun. Sen sijaan, että ajoissa haihduttaisit tuon tunteen,\nelähytät sinä sitä. Sinä kohtelet häntä niin tuttavallisesti, kun mies\nvoi kohdella ainoastaan elämänsä seurakumppania, niinkuin minä kohtelen\nEleonooraani, joka jakaa kaikki minun ajatukseni samoin kuin Toini\nsinun matematiikkisi, joka hakee minulle raamatunlauseita, samoin kuin\nToini sinulle logaritmia --\n\n_Kaarlo_. Olisiko Klaara -- ei, tämä on ihan suunnatonta!\n\n_Emanuel_. Niin, se on suunnatonta, että sinä viettelet kiusaukseen\npuhtaan sielun, josta sinun tulee tehdä tili viimeisellä tuomiolla, sen\nsijaan että päästäisit hänet pahasta ja joko naisit hänet tai\nlähettäisit hänet luotasi. (Menee Kaarlon luo, sydämellisesti.) Sinä\ntiedät veljeni, kuinka hartaasti minä sinua rakastan ja kuinka vaikea\nminun on moittia sinua. Mutta omatuntoni, rakas Kaarlo. -- Tässä\nkirjeessäni kiittelin sinua. Nyt en voi lähettää sitä, kun aina ja joka\npaikassa tahdon antaa totuudelle kunnian. Mene omaan tuntoosi -- ja\nmitä teet, niin tee se pian! (Menee moittivasti katsellen häneen pois.)\n\n\n12:ta kohtaus.\n\n    Kaarlo (sitten) Toini.\n\n_Kaarlo_ (ihan ällistyneenä). Tässä nyt ollaan! En ole koskaan tahtonut\nmyöntää, että asiat ovat sillä kannalla. -- Rakastunut tällaiseen\nyksipuoliseen ihmiseen, joka ikävän tieteensä kanssa aina on pilkan\naiheena -- vaikka -- (hymyilee itsekseen) ei Toinikaan pidä\nmatematiikkia ollenkaan ikävänä (haaveksien). Kummallinen tyttö, joka\nharrastaa muitakin numeroita kuin kyökkiluettelonsa laskuja -- ja hänen\nsielunsa rauha olisi siis minun omallatunnollani? Me emme siis enää voi\nelää niinkuin tähän asti suloisessa kolmiyhteydessä -- rauhallisina\nkuin yhtäkulmainen kolmio. -- Taivahinen, tuolla hän tulee! (Astuu pari\naskelta etualalle, pyyhkii otsaansa..)\n\n_Toini_ (keskellä, tuoden kaakkua, puhuu kyökkiin). Minä en ymmärrä,\nKlaara, miksi minun nyt jo täytyy viedä kaakkuni pöydälle? Sen arvo on\nenemmän sisällisissä ominaisuuksissa kuin kauniissa ulkomuodossa. --\nAh! (Huomaa Kaarlon.)\n\n_Kaarlo_ (itsekseen). Kuinka viehättävä hän on! Minun täytyy tosiaan!\nMitä teet, niin tee pian, sanoi Emanuel.\n\n_Toini_ (itsekseen). Klaara ilkiö, hänellä oli varmaan jotain\nmielessä --\n\n_Kaarlo_. Mitä kaunista sinä nyt tuot, Toini kulta?\n\n_Toini_. Omenaleivosta vaan, Kaarlo serkku!\n\n_Kaarlo_ (itsekseen, liikutettuna). Aivan oikein! Hän tietää minun\npitävän omenaleivoksista ja on siksi -- (rykii; ääneen). Näytäppäs\nsitä! Oikea taideteos! Ja tuossa -- sokerista tehty mittausopillinen\nkuvio!\n\n_Toini_ (punastuen). Anna anteeksi, Kaarlo! Se on vaan lapsellista\nleikkiä. Kerran pilkkasit minua, kun en heti voinut ymmärtää\nPythagoraan väittämää. Nyt olen oikein tehnyt parastani ja tiedän kyllä\n(lukee pikaisesti) että hypotenuussan neliö on yhtä suuri kuin\nkummankin kateetin neliöin summa.\n\n_Kaarlo_. Tosiaan -- ja koko kuvio on niin soma ja täsmällinen --\n\n_Toini_. Hypotenuussa sattui tulemaan liian paksuksi, mutta\nkumpaisenkin kateetin neliö --\n\n_Kaarlo_ (katselee leivosta innostuneena). Ihmeen soma! Matematiikin\njyrkin vihollinen ihastuisi tuohon -- noihin somiin piirteisiin --\n(tahtoo tarttua Toinin käteen). Ja kun tuollainen käsi on --\n\n_Toini_ (vetää nopeasti kätensä pois, panee leivoksen pöydälle ja on\nmenossa).\n\n_Kaarlo_. Ei, jää -- viivy nyt hetkinen --\n\n_Toini_. Minun täytyy mennä -. kohta on päivällis-aika --\n\n_Kaarlo_ (pidättää häntä), Juuri tuo -- sinun velvollisuuden tuntosi --\nsinun perheelliset avusi -- ja sen lisäksi rakkautesi tieteesen --\nToini -- sinä olet ainoa nainen, joka koskaan on ymmärtänyt minua. Etkö\nnytkin voisi -- kun en ehkä puhu oikein selvissä lauseissa -- Toini --\n\n_Toini_. Oi, päästä minut, Kaarlo. Minä -- ehkä minä ymmärrän oikein\ntarkoituksesi -- mutta ei, ei, -- ei koskaan. (Tahtoo pois.)\n\n_Kaarlo_. Ei koskaan? Miks' ei, rakas Toini? Miks' et voisi täällä\nkodissani vallita, niinkuin jo aikoja sitten sydämmessäni?\n\n_Toini_ (vakavasti; irroittaen kätensä). Siksi, että sitte\nkarkoittaisin täältä sen, joka on ennen minua vallinnut täällä. Klaara\non itse sanonut minulle, että heti jättää tämän talon, jahka täällä\njoku toinen tulee emännäksi. Vaikka rakastaisin sinua vielä enemmän\nkuin rakastan -- ei -- en sittenkään koskaan suostuisi --\n\n_Kaarlo_. Sinä siis rakastat minua, Toini? Sano se vielä kerran, ja\nmuut esteet me kyllä --\n\n_Toini_. Niin, niin minä rakastan sinua -- ja kuitenkin -- ei koskaan!\nSe on päätökseni!\n\n_Kaarlo_. No niin, kuolemattoman Pythagoraan nimessä! (Tahtoo vetää\nToinin syliinsä, Klaara ja Bruno tulevat sisään).\n\n\n13:ta kohtaus.\n\n    Edelliset. Klaara. Bruno (sittemmin) Emanuel.\n\n_Klaara_. Palasitko sinä niin pian takaisin, Bruno? (Huomaa Kaarlon ja\nToinin; nauraen.) Ahaa, me hallitsemme.\n\n_Bruno_ (on tullut hajamielisenä Klaaran kanssa). Hyvää päivää serkku,\nsuo anteeksi että minä äsken --\n\n_Klaara_. No miksi niin nolona, Bruno?\n\n_Bruno_. Klaara, sisarkultaseni, -- hän on enkeli! hän antoi minulle\nanteeksi -- lupasi seurata minua vaikka maailman ääriin -- mutta --\nyhdellä ehdolla -- ja se riippuu sinusta --\n\n_Klaara_ (teeskentelee hämmästystä). Minusta?\n\n_Bruno_. Minä tulen, näet, Ottilien luota, Kaarlo! Minä tarjosin\nhänelle käteni ja sijaa Hampurilaislaivan kajuutissa. Ja ajatteleppas\nhän suostuu, mutta hän on tehnyt Klaaran kanssa sen lupauksen, että\njoko menevät samana päivänä miehelään tai jäävät kumpikin\nnaimattomaksi.\n\n_Klaara_ (itsekseen). Kirje on tehnyt vaikutuksensa.\n\n_Kaarlo_ (hämillään; katselee yhä Toinia). Kummallista! Oikea tyttöjen\noikku!\n\n_Bruno_. Lasten hullutuksia. Ja kuitenkin vakuutti hän minulle\nsellaisella lujuudella. (Emanuelille, joka tulee vasemmalta). Veli\nEmanuel, mitä siihen sanot: minä olen mennyt kihloihin!\n\n_Emanuel_. Noinko päätä pahkaa? Ai, ai!\n\n_Bruno_. Ottilien, entisen armaani kanssa -- mutta Klaara ja hän ovat\nvannoneet viettää häänsä samana päivänä -- Voi Klaara kultaseni, jos\nminua rakastat --\n\n_Klaara_. Minä säälin sinua Bruno, mutta tyttöjen valat ovat yhtä\nkalliita kuin muutkin, eikö niin, Emanuel? Ja kun minä en saa nauttia\navioliiton onnea, täytyy tyytyä osaani.\n\n_Kaarlo_ (hämillään). En minä ymmärrä, Klaara, miksi sinä -- tosin me\narvelimme että -- mutta Toinikin luulee sulhasesi olevan --\n\n_Emanuel_. (Vilkkaasti; on puhellut kiivaasti Brunon kanssa.) Vala on\naina pyhä. Mutta kun oikein punnitsemme asiaa, luulen minä, että me\nhätäilimme lausuessamme mielipiteemme valitustasi.\n\n_Bruno_ (katkaisee). Oi, hän on mainio mies! Minä tapasin hänet tuolla\nkadulla. Hän kuljeksi sikaria poltellen edestakaisin ja tervehti minua\nystävällisesti ja iloisesti, vähääkään juroilematta. Minä rohkenin\nkysyä, eikö hän tulisi kanssani sisälle, kutsuihan Klaara hänet\npuoliselle kello kaksi. Hän vastasi ystävällisesti, mutta varmasti,\nettä me veljekset karkoitimme hänet niin loukkaavasti, että hän ei voi\npalata meille, ellemme me kolmisin itse käy häntä hakemassa kadulta.\n\n_Kaarlo_. Mekö? Hakemassa? Kolmisinko?\n\n_Bruno_. Kummallinen vaatimus! Mutta hän näytti samalla niin hauskalta\nja tyytyväiseltä -- ja sen lisäksi -- tuleva lankomies --\n\n_Kaarlo_ (kysyy salaa Toinilta hänen mielipidettään. Toini nyökkää\nvilkkaasti). Toinikin arvelee että --\n\n_Emanuel_. Ja kun meidän pitää antaa lähimmäisellemme seitsemän kertaa\nseitsemänkymmentä kertaa päivässä anteeksi.\n\n_Bruno_. No, tulkaa sitte! Saatte nähdä, hän on harvinainen mies. Minä\nen luule, että maata ympäri matkustaessanikaan voisin löytää parempaa!\n(Ottaa veljiänsä kainalosta ja menevät yhdessä perältä.)\n\n\n14:ta kohtaus.\n\n    Klaara. Toini.\n\n_Klaara_. Tuo oli ensimmäinen kunnon sana, jonka tänään lausuit, Bruno\nparka! Sen vuoksi on sinulle paljon anteeksiannettava. (Kääntyy\nToiniin.) Entä sinä serkkuseni? Sinä vaikenet. No niin, olethan sinä\nvast'ikään puhunut sydämmesi keveäksi. Ymmärsikö se pimitetty syntinen\nsinun sokeriväittämääsi? No sitten suutelen sinua \"pikku kälyseni\".\n\n_Toini_. Oi Klaara -- minä olisin niin onnellinen! Mutta onko se totta,\nettä sinäkin menet kihloihin?\n\n_Klaara_. Niin totta kuin kaksi kertaa kaksi on neljä. Kuuleppas!\nSieltä tulee minun onneni portaita ylös. Nyt saavat herrat holhojani\nrukoilla ennenkuin suostun ottamaan onnea, jota eivät äsken minulle\nsallineet.\n\n\n15:ta kohtaus.\n\n    (Veljekset tulevat kiskoen mukanaan Edvardia, joka on\n    vastustelevinaan.)\n\n_Edvard_. Hyvät herrat -- teidän äkillinen ystävyytenne -- minä en\ntosiaan ymmärrä sitä --\n\n_Bruno_ (ottaa häneltä hatun). Olkaa kuin kotonanne, herra\nvaltiorakennusten ylitarkastaja!\n\n_Kaarlo_ (ottaa päällystakin). Meidän täytyy tulla hyviksi ystäviksi.\n\n_Emanuel_. Mehän olemme jo ennestään tutut. Muistatte kai minun\nEleonoorani?\n\n_Edvard_ (katselee veitikkamaisesti Klaaraan). Vai niin! Kiitoksia\nhyvät herrat! Epäilemättä aiotte te nyt ilmoittaa minulle todelliset\nsyynne, minkä tähden hylkäsitte minun.\n\n_Kaarlo_. No, nuo syyt -- minä vakuutan --\n\n_Bruno_. Me pidämme teidän pyyntöänne yhtä arvokkaana kuin\nluonnettannekin ja --\n\n_Emanuel_. Ja kun sisaremme hänen ikäisekseen on hyvin järkevä ja\navioliitot solmitaan taivaassa --\n\n_Edvard_ (menee iloisesti Klaaran luo). Klaara, armaani -- onko tämä\ntotta? Tämä suosiollinen käänne? Oi sinä, suloinen, peloittava noita!\n\n_Klaara_ (väistyen). Seis, hyvä herra! Niin pitkällä eivät asiat vielä\nole. Minä olisin hyvin kiittämätön, jos en seuraisi viisasten ja\nhellien holhojieni neuvoja.\n\n_Edvard_ (hämmästyen). Kiittämätönkö?\n\n_Klaara_. He olivat ihan oikeassa varoittaessaan minua luottamasta\nmieheen, joka aina vie sydämmensä matkoilleen, eikä jätä sitä vaimonsa\nluo kotiin --\n\n_Bruno_. Minä sanon sinulle, Klaara --\n\n_Klaara_. -- joka ei käy kirkossa saarnaa kuulemassa, eikä suinkaan\nsitte kuuntelisi kotiripityksiäkään tarpeellisella hartaudella --\n\n_Edvard_. Mutta, rakas Klaara --\n\n_Klaara_. Senvuoksi kiitän teitä arvoisasta tarjouksestanne ja\nsurkuttelen, etten voi siihen suostua. Toivottavasti minä hoidan tässä\ntalossa emännyyttä kuolinhetkeeni asti. (Kumartaa Edvardille, joka\nseisoo hetken ällistyneenä.)\n\n_Kaarlo_ (hyvin hämillään). Kuule, Klaara, minä annan arvon sinun\nsisarelliselle uskollisuudellesi, mutta voisihan tulla suhteita,\njotka --\n\n_Klaara_. Ei, Kaarlo, elä koetakkaan saada minua horjumaan. Minä\ntiedän, mitä olen sinulle velkaa ja että vielä kauan tarvitsen sinun\njohtoasi ja hoitoasi, -- ja kun te itse selitätte minulle niin hyvät\nsyyt --\n\n_Kaarlo_. No ne syyt -- (Katsoo Toiniin.) Emme me ole mitään itsepäisiä\njöröjä, vaan voimme muuttaa mielipiteitä. -- Ja jos me nyt oikein\npyydämme sinua --\n\n_Emanuel_. Koska sinä olet niin järkevä tyttö, että jumalattomampikin\nmies sinun johdollasi parantuisi --\n\n_Bruno_. Ei, Klaara kulta, elä nyt kiellä. Ellet voi tehdä sitä itsesi\ntakia, niin tee se meidän mieliksemme. Uhraa itsesi veljiesi hyväksi ja\ntee meidät kaikki onnellisiksi!\n\n_Klaara_ (vallattomalla riemulla astuen alemmaksi). No vihdoinkin!\nTunnustatteko nyt tekopyhät, että omaksi hyväksenne vaaditte minulta\nsamaa, jonka äsken kielsitte minulta muka minun hyväkseni? No olkoon\nmenneeksi! -- sekä sisarellisesta rakkaudesta -- kootakseni tulisia\nhiiliä pääni päälle -- että rakkaudesta tähän huonomaineiseen\nmaankiertäjään, mutta pääasiallisesti sen vuoksi, että olen nälissäni\nja tahdon päivällistä, suostun minä täyttämään pyyntönne ja vaihdan\nkolme holhojaani yhteen ainoaan. (Ojentaa Edvardille kätensä,)\n\n_Edvard_. Sinä ilkiö! Juuri kuin minä voisin ottaa askeltakaan\ntuntematta kahleitasi! Arvoisat lankoni --\n\n_Klaara_. Seis! Vielä täytyy minun puhua alaikäisen serkkuni puolesta.\nHän on päättänyt pyhittää koko elämänsä matematiikille ja Kaarlo\nserkullensa.\n\n_Bruno_. Eläköön! Vielä yksi kihlattu pari! Se merkitsee hyvää! Klaara,\ntoimita seitsemäs lautanen pöydälle! Odottakaa vaan hetkinen, minä tuon\npaikalla Ottilieni! (Pian pois.)\n\n_Emanuel_. Oi, kun nyt tarvittaisi vielä kahdeksas lautanen. Olisi nyt\nminun Eleonooranikin täällä!\n\nEsirippu alas.\n\n\n\n"]