[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fV56GMWQFzA5bysEMDHPwpu1MqguRlDZBl9wSon79KDg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},924,"Kruununtorppari","Kataja, Väinö",1867,1914,"924-kataja-vaino-kruununtorppari","924__Kataja_Väinö__Kruununtorppari","Kuvaus kiveliöstä","romaani",[],[],"fi",1910,null,27166,169968,false,61049,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Kruununtorppari: Kuvaus kiveliöstä\" by Väinö Kataja is a novel written in the early 20th century. The story follows Jooseppi, an elderly man living in a remote Finnish area, where he has dedicated his life to establishing his home. The narrative centers around Jooseppi's hopes and struggles as he anticipates the acknowledgment of his land as an inherited property, representing both personal accomplishment and the challenges of rural life.  The opening of the novel introduces Jooseppi during a conversation with the vallesmanni (the local sheriff) about the status of his property. Jooseppi is elated to learn that after years of hard work, his efforts to build a new home in the wilderness are coming to fruition as his land will now be recognized officially. As he reflects on his past struggles, from the arduous work of land clearing to the joys and sorrows of his family life, his character unfolds as one forged by resilience. The scene not only sets up his emotional journey but also hints at the dynamics of village life and the significance of land ownership in rural Finland. (This is an automatically generated summary.)",[],106,"Romaani sijoittuu syrjäiseen kiveliöön, jossa Romakkaniemen Jooseppi on raivannut kruununtalon vuosikymmenten työllä. Kertomus seuraa Joosepin pyrkimystä lunastaa asuttamansa tila perintötaloksi sekä elämää erämaan vaativissa olosuhteissa.","Väinö Katajan 'Kruununtorppari' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 0924.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KRUUNUNTORPPARI\n\nKuvaus kiveliöstä\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1910.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nVallesmannin virkahuoneessa puhelee kaksi miestä. Vallesmanni on vanha\nmies, ja vanha on hänen vieraansakin, Romakkaniemen Jooseppi,\nuudistalokas kaukana olevan Moinajärven rannalta.\n\nKevätkeliä hyväkseen käyttäen on Jooseppi lähtenyt nimismiehen\npuheille tiedustamaan, mitä alkaa kuulua Romakkaniemen uudistalon\nperinnöksihaku-hommasta.\n\nHyvät tuttavat ovat vanha nimismies ja Romakkaniemen Jooseppi. Kunnon\nmieheksi on nimismies Joosepin tuntenut ja senvuoksi pitääkin häntä\nhyvänä vieraana. Ja kannattaakin pitää. Ei ole ollut Joosepin tapana\ntyhjänä kirkolle saapua yksinäisen järvensä rannalta. Aina on tuomista\nollut. Milloin metsälintua laukku pullollaan, milloin säkillinen\njärvisiikaa, milloin mitäkin. Ja kun nimismiehen tuli lähteä\nMoinajärvelle pitämään kruununkatselimista uudistalolla, oli silloin\naina Jooseppi veneineen vastassa Alpaslahden rannalla, johon\nrantamailta tuleva polku päättyi. Viime kesänä oli viimeinen katselmus\npidetty, ja siinä oli käynyt selville, että talo oli kaikin puolin\nsiinä kunnossa, että siitä voi täyden veron maksaa ja että talon voi\nperinnöksi lunastaa.\n\nSiitä he nyt puhelevat, ja hyviä uutisia on nimismiehellä Joosepille\nannettavana. Tyytyväisenä ja hyvillään kuuntelee Jooseppi nimismiehen\npuhetta. Hänen toivonsa alkaa siis nyt vihdoinkin täyttyä hänen\nsaadessaan talonsa perintötaloksi. Siihen hän on pyrkinyt ja sitä\nvarten työtä tehnyt koko elämänsä ajan. Monta kymmentä vuotta on\nkulunut, ennenkuin lyömättömään kiveliöön on talo tullut. Sitkeästi on\nsiinä Jooseppi työtä tehnyt ja toivonut. Joko sitten nyt nuoruuden\ntoivo alkaisi toteutua? Ei ole köyhän miehen helppo elää kaukana\nkiveliössä, johon ei mikään tie vie. Ei sinne synny talo touhulla ja\nsuupieksämällä. Sitkeää, äänetöntä työtä siihen tarvitaan.\n\nJa kun Jooseppi nyt palauttaa muistiinsa menneet vuosikymmenet,\ntuntuvat ne kuluneen kuin virranjuoksu. Nuorena, vastanaineena miehenä\nhän rupesi Moinajärven rannalle kruunun asukkaaksi ja talon oli nyt\nsiihen korkean Romakkaniemen juurelle tehnyt.\n\nMutta miehen näköinen onkin vielä Jooseppi. Kun hän siinä istuu\nnimismiehen virkapöydän päässä, näyttävät hartiat pöydän levyisiltä.\nLeveät, vankat kämmenet hyväilevät harmajaa partaa, ja sinisistä\nsilmistä loistaa melkein lapsellinen ilo. Hän onkin ollut nuorena komea\nmies ja voimastaan kuuluisa, vankin isävainajansa kuudesta pojasta.\nMutta nyt on jo paras voima kulunut kiviä vääntäessä ja vartalon\nnotkeus kangistunut niityn raivauksessa. Mutta helpompien päivien ja\nhuolettoman elämän toivo virkistää nyt häntä, ja vähä väliä ilmestyy\nhänen kasvoilleen päiväpaisteinen hymy.\n\n\"Joko häntä sitten saanee vähän huolettomammat päivät?\" arvelee hän\nvielä vakuudeksi.\n\n\"Jo sinä nyt tarvitsetkin. Vanhaksi alat jo tulla ja koko ikäsi olet\nraatanut kuin karhu. Ei sinne vain joka mies olisi taloa tehnyt. Eipä\nole muihin Moinajärven niemiin asukasta tullut, vaikka maita olisi...\"\n\n\"Eipä taida tämä nykyinen polvi... se ei luota maatyöhön, vaan pyrkii\nrahallisiin ansioihin.\"\n\n\"Kuinka ne sinun poikasi...?\"\n\n\"Samanlaisia ovat kuin muutkin nuoret miehet. Puulaakin töissä kulkevat\nkesät, talvet. Eikä näytä olevan apua sanomisesta.\"\n\n\"Jaa, jaa... siinä se on...\"\n\n\"Ahtaallehan se ottaa elämän joskus kiveliön asukkaalla, niinkuin\nminullakin. Kun joutuu tiettömien korpien taakse kauas ihmisten\nilmoilta, ottaa joskus lujalle. On siinä ollut monta mustaa päivää\nminullakin, kun lapset olivat pieniä...\"\n\n\"Sen ymmärrän...\"\n\n\"Vallesmanni sen ymmärtää ja on nähnyt siksi monta kertaa meidänkin\nelämämme...\"\n\n\"Paljon kurjempia paikkoja on tässä pitäjässä muita. Romakkaniemi on\nparhaiten hoidettu kruunun uudistalo koko pitäjässä...\"\n\nJooseppi hymähti nimismiehen kiitoksesta.\n\n\"Jos pojat olisivat alkaneet tehdä työtä siinä, niinkuin uskoin, kun\nvielä olivat pieniä, niin pian me olisimme siitä tehneet hyvän talon.\nPaljon olisi vielä korpia ja lihavia ojanvarsia, joihin saisi\nniittyä... Mutta ei käy enää minultakaan työnteko niinkuin ennen...\nMutta jos nyt käy niinkuin vallesmanni sanoo...\"\n\n\"Ettäkö perintötaloksi...?\"\n\n\"Niinpä vain.\"\n\n\"No varmaa se on... Perintökirja on jo minun takanani...\"\n\nJooseppi hämmästyi sanattomaksi. Tuo vallesmanni oli aina pitänyt hänen\npuoltaan. Hän tuli niin hyvilleen, että teki mieli mennä vallesmannia\nkaulasta kiittämään.\n\nHetken mietittyään arveli Jooseppi: -- Se ei olekaan enää kruunu\nisäntänä sitten.\n\nSe lause lähti sydämen pohjasta, jossa vuosikymmeniä oli vartonut\nilmoille päästäkseen ja nyt pääsi ja helpotti niin, että Joosepista\ntuntui kuin olisi äkkiä nuortunut.\n\n\"No enpä minä olisi uskonut!\"\n\nHän naureskeli, ja silmissä loisti lapsen ilo.\n\n\"Kyllä minä vielä kaikki vallesmannin hyvät työt muistan... jahka tästä\npääsen omaksi isännäksi ja saan velat maksetuksi.\"\n\nNimismies selaili papereitaan.\n\n\"Täällä ne ovat Romakkaniemen uudistalon paperit kaikki... tässä on se\nensimmäinen päätös, jossa tila päätettiin perustettavaksi... täällä\novat sitten katselmuspöytäkirjat ynnä muut... ja kiinnekirja täällä\nlukon takana.\"\n\nNimismies otti avainkimpun taskustaan ja sanoi:\n\n\"Saat katsella itsekin.\"\n\nHän veti esiin pöytälaatikosta paperiarkin.\n\n\"Tässä se on. Jooseppi Pekanpoika Honkasaajo eli Romakkaniemi...\"\n\nJooseppi nousi katsomaan ja näki, että siinä oli hänen nimensä ja\nsenaatin sinetti ja koreita nimiä.\n\n\"Vai tuo se nyt on. Eipä ole kovinkaan iso.\"\n\nNimismies hymähti.\n\n\"Ei se iso ole, mutta iso on sillä merkitys.\"\n\n\"Joo. Monta palavaa on tuon paperin takia tehty. Tiennevätkö herrat,\nkuinka lujassa se on ollut?\"\n\n\"Tuskinpa sitä ajattelevat -- eivätkä he yleensä ajattele semmoisia.\"\n\n\"Ei kummakaan. Helpolla kun aina ovat.\"\n\nNimismies katseli ulos ja väliin Jooseppia, joka siinä hyvillä mielin\npuheli. Olisi ollut sanottava vielä Joosepille yksi asia, mutta ei\nhennonnut häiritä hänen hyvää mieltään. Saattaapa sen sanoa toistekin,\najatteli hän.\n\nMutta Jooseppi ei huomannut, että nimismies istui omissa mietteissään\nja ikäänkuin säälien katseli häntä. Hän vain hyvillä mielin jaaritteli.\n\n\"No nyt minä saan asua kuin kotonani ainakin\", tuumaili hän. \"Eikä\ntaida enää vallesmannikaan käydä katselmuksia pitämässä?\"\n\n\"Ei käy enää. Nyt saat tästä puolin itse purkaa ja rakentaa ja raivata\nniittyä ja tehdä peltoa.\"\n\nYhä paremmalle tuulelle Jooseppi tuli sitä mukaa kuin ehti asiaa\nmielessään hautoa. Romakkaniemen uudistalossa oli hyvää metsää, jota\nJooseppi oli hoitanut kuin silmäteräänsä, toivoen sitten saavansa sen\nmyydä, kun talo lunastettaisiin perintötilaksi. Hän oli rakennuksiinkin\nkäyttänyt huonompaa metsää ja säästänyt parhaat männiköt. Sitä\nsäästömetsää vastaan hän oli tukkiyhtiöltä ottanut lainaa, jotta\npikemmin saisi talonsa valmiiseen kuntoon. Sen tiesi nimismieskin,\nmutta tiesi myöskin erään toisen asian, joka koski Romakkaniemen\nmetsää, mutta jota ei nyt tahtonut Joosepille sanoa.\n\nMutta Jooseppi jutteli:\n\n\"Ja niin minä olen päättänyt -- ja semmoinen on Leenankin mieli --\nettei myydä kuin sen verran, että puulaakin velka saadaan maksetuksi.\nLoppu kasvakoon, kun ei ole muuta välttämätöntä tarvetta.\"\n\n\"Niin vainkin\", sanoi nimismies hajamielisesti. \"Kuinka Leena nyt voi?\"\n\nJooseppi muuttui vakavaksi.\n\n\"Ei sen Leenan asiat ole oikein hyvin. Kun nuorin poika hukkui, niin\nsiitä asti on näin kevätaikoina tinkinyt höperöimään. Ja uskon asioita\nsotkee joukkoon. Ei näy kirjastakaan saavan apua. öisin pelkää\nkuolevansa... ja muuten murehtii kaikista asioista. Mutta kyllä minä\nluulen, että kun kuulee, että jo on meillä kiinteet taloon, niin\nilostuu ja ehkä alkaa parata.\"\n\n\"Joo, joo.\"\n\nNimismies näytti miettivän jotakin muuta.\n\n\"Taitaa olla Joosepilla hyvääkin metsää?\" hän sitten kysyi.\n\n\"On sitä siihen säästämällä vähin karttunut, kun parhaat puut olen\njättänyt kaatamatta. Ja onhan nähnyt vallesmannikin, että pirtin\nhirretkin ovat aivan honkaa ja vikanaista aihkia...\"\n\n\"Joo, niinpä vain.\"\n\nMutta sitten näytti nimismies muistavan jotakin tähdellisempää.\n\n\"En ollut muistaakaan... en ollut muistaakaan\", puheli hän ja rupesi\nselailemaan papereitaan.\n\nJooseppi alkoi jo epäillä, että eihän vain liene siellä joku paha\npaperi hänelle, mutta kun muisti, ettei ollut muita velkoja kuin\npuulaakiin, niin rauhoittui.\n\n\"Sinne päin pitäjää tulee nyt ensi kesänä maanmittaritöitä. Kruununmaat\ntulevat kaikki mitattaviksi, kaikki kiveliötkin siellä Moinajärvenkin\nympäristöllä...\"\n\n\"Soo, soo...\"\n\n\"Joo. Sinne tulee hyvää ansiota, sillä maanmittarit tarvitsevat\nrivakoita, sitkeitä miehiä työhönsä. Saisit siellä jo ilmoitella\nnuorille miehille... omille pojillesikin. Ja työtä riittää koko ensi\nkesän ja ehkä vielä tulevankin.\"\n\n\"No jopa kuulen! Milloinkahan alkavat?\"\n\n\"Hyvin luultavaa, että työ alkaa heti järven auettua.\"\n\nJooseppi näkyi miettivän.\n\n\"Vaan on siinä mittaamista ja hakkaamista ennenkuin on Moinakiveliökin\nlinjoitettu. Paljonkohan maksavat palkkaa... jos tulisi asiasta\npuhetta...\"\n\n\"Hyvät palkat... sen minä voin vakuuttaa, mutta raskasta onkin työ.\"\n\nNuorempana oli Jooseppikin kerran kaksi ollut maanmittarin työssä.\n\n\"No on se... ei se nyt juuri _työtä_ ole\", arveli hän.\n\nHetken kuluttua jatkoi nimismies mietteitään.\n\n\"Ja siinä teidän talossanne sopii maanmittarien asua, kun työt\nsuurimmaksi osaksi tulevat Moinajärven ympäristölle. Siinähän on teillä\nhuoneita juuri kyllä, ja aina siinä rahaäyrin saatte vaivastanne\ntekin.\"\n\n\"No jos tyytynevät... On siihen jonkun kerran metsäherrakin yöksi\njäänyt ja vallesmannikin, he, he...\"\n\n\"Oojaa... Saavat kiittää, kun pääsevät erämaassa semmoiseen siistiin\npaikkaan, sen minä takaan.\"\n\n\"No, saattelee siinä jo ruokaansa syödä!\" kehahti Jooseppikin,\nnimismiehen kiitoksesta yltyneenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotiaan päin, Moinajärven rannalle, johon kirkonkylästä on alun\nkuudetta penikulmaa, hiihtelee Jooseppi, Romakkaniemen isäntä. Keveästi\nhiihtää vielä vanha, vaivaantunut mies, ja tanakasti jalka liikkuu,\nkäsi sauvaa työntää.\n\nPuoliyön aikaan on Jooseppi noussut suksilleen ja oikaissut suoraan\nkirkonkylästä asumatonta takalistoa kohden. Saatuaan pienet ostoksensa\nsullotuksi laukkuunsa ja nimismiestä puhuteltuaan hän on hyvillä mielin\nlähtenyt taipaleelle. Lyhyt on jo Pohjolan keväinen yö. Taivaan\ntalvinen pimeä on tiessään, ja illan ja aamun vinkat jo iskevät silmää\ntoisilleen. Ei yö enää yöltä tunnu, vaikka hämy vielä metsillä öitänsä\nviettää.\n\nTalollisten rajalinjoja noudattaen Jooseppi hiihtelee hankea pitkin,\njonka yökylmä on kovettanut suksenkantavaksi. Ensimmäisen vastaleen\npäälle kun on työntänyt, helpponee kulku, ja loivassa myötäleessä\nluistavat sukset kuin olisi rasvaa alla. Hämyn vuoksi ei vielä erota\nmuuta kuin metsän puut ja talvisen taivaan... Jooseppi vaipuu omiin\najatuksiinsa. Tie on tuttu, ennen moneen kertaan hiihdetty; tuttuja\novat myös maat ja vaarat, eikä öinen hämy hidastuta hänen hiihtoaan.\nMutta Jooseppi ei muista näin hauskoissa mietteissä ennen hiihtäneensä.\nOli ollut joitakuita retkiä, jotka varsinkin olivat mieleen painuneet.\nSilloinkin kun talviyönä joutui kirkonkylään lääkärin neuvoja kysymään,\nkun nuorin lapsi syntyi... Ja monena pitkänä vuotena, jona leipä\njouluksi loppui ja avuton väkensä täytyi turvatta kotia jättää...\n\nMutta ne olivat jo ohi ne vuodet, ja sitkeän työn hedelmä alkoi kypsyä.\nTäysiä olivat jo lapset ja terveitä... nuorin, vaivainen, hukkui...\nOllapa Leenakin vielä terve... niinkuin nuorena naimisiin mennessä!\nTalo nyt valmiina, omana! Perintökirja, keisarin käskystä annettu,\nvalmiina! Ei muuta enää kuin kirjoihin vain merkitään, että\nRomakkaniemen perintötalo nro 12 Viojärven kylässä. Niin sanoi\nvallesmanni, paras herra maan päällä...\n\nJooseppia nauratti ajatellessa, kuinka hyvä vanha vallesmanni oli\nollut. Neuvonut oli ja kehoittanut, että \"tee sinä se ja se, niin pian\nolet oma isäntäsi...\"\n\nJos sattuisi nyt metsälle hyvä hinta, niin pian saisi jonkun verran\npäälle puulaakin velasta, että kykenisi palkkaamaan niityn raivaajia.\n\nYö alkoi valkenemistaan valjeta, raitis keväinen yö muuttui\nkirkassilmäiseksi aamuksi. Kun Jooseppi metsän peitosta päästi suksensa\nmyötälettä alas jyrkkärantaiselle metsäjärvelle, hohti jo idän\ntaivaanrannalla hopeista vinkkaa, varhaisen aamun tuloa ennustaen.\nHäntä auttoi myötäleen antama vauhti järven poikki, ja toiselta\nrannalta alkoi kohota laaja metsäinen kukkula, jonka poikki oli hakattu\nkruunun rajalinja...\n\nJooseppi suuntasi nyt hiihtoaan pohjoista kohden, kun tiesi siellä\nolevan tasaisempia maita ja siten pikemmin ehtivänsä Ruokojärvelle,\njonka rannalla oli uudistalo. Sinne aikoi ehtiä ennenkuin päivä alkaisi\nlämmittää ja huove pudottaa. Siinä keskipäivän ajan levähtäisi.\n\nNiin hän oli tehnyt tullessaan, ja talossa oli käsketty käydä\npalatessakin.\n\nHyvillä mielin Jooseppi mietiskeli:\n\n-- Taitaa sillä olla Ruokojärven Juhanilla omat hommansa... niinpäin\nolen ollut ymmärtävinäni. Kumpaa tytärtä tuumannee, Liinuako vai\nKreetaa? Sinne meille on hiihtänyt tässä joulun pyhinäkin, ja mitäpä\nvarten minua olisi tarvinnut niin hyvitellä ja käskeä käymään, kun muut\njo ennen ehtivät? Ja jos oikein sanon, niin enpä parempaa vävyä\nhaluakaan. Työtyrimpi on kuin minun poikani ja käsistään tekevä. Uutta\nnavettaa nytkin oli salvamassa, ja nurkka näkyi nousseen suoraan kuin\njouhimänty ja salvos oli tiivis ja siisti. Talon mies on ja\nmaatyöntekijä. Sellaiset ne kiveliön miehiä ovatkin... ja\nsäästäväinen...\n\n-- Ja hätäkös nyt on! Jos tahtonee Juhani, niin tulkoon milloin tahtoo\nmeille ja käykööt vihille. Kumpaako miettinee, Liinuako vai Kreetaa...\nOlisi hauskaakin saada vereksiä voimia taloon, kun omat pojat huippivat\nkesäkaudet tukkitöissä ja talvet omissa hommissaan ja itselleen\nkeräävät. Sopiipa siihen nyt tullakin... perintötalo, josta työnteolla\ntulee vielä vankka talo, joka elättää väkensä reimasti. Mitä\nsanonevatkaan Ruokojärvessä, kun kuulevat, että jo on perintökirja\nannettu!\n\nJo oli Jooseppi miettiessään lykkinyt lylyään pitkin kruunun rajalinjaa\nniin kauas, että alkoi näkyä korkean Viovaaran huippu oikealta. Hän\nhiihteli nyt Viovaaraa kohden, aikoen sen etelänpuolisen paljukan\nkautta pyrkiä yli.\n\nKun hän ehti vaaran kylkeen ja nousi päällemmäksi, läikähti kultaista\naamuauringon valoa häntä vastaan, ja koko siintävä, kaukainen avaruus\nleimahti kuin kirkkaaseen liekkiin. Valoa tulvi tulvimalla asumattoman\nkiveliön hiljaa herääviin keväisiin metsiin. Hän näki auringon kohoavan\nkahden suuren lumilakisen kukkulan välistä kirkkaankellertävänä ja\nvalojen kultaavan valkopää-huippuja.\n\nKun hän ehti paljukan laelle, mistä emävaaran korkein huippu alkoi\nkohota, levisi hänen nähtäväkseen suuri ja ihana jättiläiserämaa. Niin\nkauas kuin silmä kantoi, välkkyivät lumiset vaarain laet kuin kullatut\nkuvut aamukirkkaan auringon huikaisevassa valossa. Alempana vaarain\nkupeilla pohotti vielä varjossa olevia metsiä, joiden latvoihin vain\npäivän säteet osuivat. Näkyi järviä, luikerteli valkoisena,\npolveilevana juovana metsäjoki, joka toisesta järvestä lähtien kierteli\nvaarojen juuritse ja koskena kohisi alempana olevaan järveen. Mutta\nViovaaran alta sopi jo näkymään rasian muotoinen Ruokojärvi ja\npienoinen talo sen korkealta rannalta. Se oli ainoa talo tässä\nkiveliössä, ja siihen päästyään oli Jooseppi hiihtänyt puoli matkaa.\n\nNyt hän saattoi jo nähdä kauemmaskin pohjoiseen, jossa päin vaarat\nnäyttivät korkeammilta. Penikulmia laajana pohotti sieltä Moinakiveliö,\nääretön erämaa, jonka keskeltä kohosi muita korkeampi kukkula,\nMoinatunturi.\n\nSen tunturin takana oli Moinajärvi, jonka rannalla Romakkaniemen talo\noli.\n\nJooseppi korjaili varpaallista, laski laukun hangelle ja aikoi siinä\npanna piippuunsa. Paljukalle sopivat jo päivän säteet lämmittämään,\neikä hänellä enää ollut Ruokojärvelle kuin pieni huraus vain,\nmyötämaata järvelle asti.\n\nSuuri on Jumalan luonto, ja suurin on kevät, joka ajaa pimeyden pois!\nVoi sentään kuinka oli maailmaa pitkälti ja kaunista... oli somia\njärviä, joiden rannoilla huurteiset lepät kimaltelivat ja sulivat\npaljaiksi sitä mukaa kuin päivä ehti lämmittää.\n\nJooseppi tunsi lapsen iloa mielessään. Ja vaikka hän oli hiihtänyt\nnopeammin kuin ennen, ei hän tuntenut vielä minkäänlaista väsymystä.\nOliko sitten hänen hyvä mielensä vaiko keväthangen liukas keli hänen\nvoimiaan lisäämässä? Ollapa, että hän vielä olisi nuori... ollapa sillä\niällä, kun yöpyi Moinajärven rannalle ja näki sen unen! Hän työntäisi\nvieläkin, kiertäisi koko Ruokojärven ja hiihtäisi suoraa Moinakiveliötä\nkohden... ja vielä ehtisi kotia ennenkuin huove alkaisi punottaa.\n\nMutta ei ole enää uskallusta yksin niin pitkälle taipaleelle painua...\njos päivempänä aurinko alkaisi hyvinkin hankea pehmittää.\n\nTuli ajatelleeksi tuota Ruokojärven väkeäkin. Yksiin aikoihin he olivat\nHeikin, Ruokojärven isännän, kanssa taloa tänne kiveliöön alkaneet\nhommata. Mutta ei ollut Heikistä kiveliöön eläjäksi. Liian hoikka oli\nvarsi, pehmeä käsi ja kuinka lie ollut tervekään. Kituvaa oli elämä\naina ollut, ja hätä ja puute ainainen... Ei ollut saanut Heikki parka\nisoja toimeen, ja jollei olisi ollut vaimon perintöä, niin tuskin olisi\ntakkaansa tulta koskaan sytyttänyt. Järven rannoilta otti heinän kuin\nläjästä kolmelle lehmälleen, mutta sen isommaksi ei ollut taloa saanut.\n\nEi ollut oikein maahenkeä, arveli Jooseppi. Laiskaksi ei voinut Heikkiä\nsanoa. Käsistään teki talvikaudet rekiä ja risloja, keväiset pitkät\npäivät naputteli veneitä ja niitä rantalaisille myi... Ja hyvänhän sai\nhinnan, kun rantamailla ei ollut semmoista reki- eikä veneseppää. Mutta\nkun jauhotavara oli aina ostossa, jäivät sinne komeat rahat, eikä\ntaloon mitään uudistusta liiennyt. Peltoakaan ei ollut kuin neljäsosa\nmitä Romakkaniemessä, ja sekin huonosti viljeltyä. Jooseppi tiesi, että\nHeikille oli jo monet kerrat annettu muistutuksia, että ellei alkaisi\nparemmin taloa asua, niin... Nimismies oli Joosepille niin sanonut.\n\nTyhjin käsin oli hänkin, Jooseppi, aloittanut. Eipä ollut paljoa muuta\nkuin puhtaat kämmenet ja kirves, kun Romakkaniemeen maihin nousi ja\nkalamiesten saunassa ensi vuoden asui, talvenkin...\n\nMutta ei käynyt Heikkiä yksin syyttäminen, vaikka toimettomaksi\nJooseppi hänet arveli. Kovaa olivat kokeneet. Lapsistakin oli ollut\nmurhetta. Tyttäristä varsinkin. Joutuivat rantamaille palvelukseen,\nsiitä menivät ompelijan oppiin -- ja köyhäinhoidossa ovat nyt\nmolemmat... äpärälapsia viis' kuus' kummallakin... kuinka käynee\nnuorimmallekaan, Marille, joka on pappilaan piiaksi mennyt..\n\nJooseppi alkoi köyttää laukkua selkäänsä, piipun vielä savutessa\nhampaissa. Silmäili sinne päin, josta oli tullut, ja täältä korkealta\nViovaaran paljukalta näki jylhän kukkulaisen erämaan välkkyvän, --\nnousevan auringon valossa. Sieltä siinsi Jyppyrä, jonka korkeinta\nhuippua peitti sakea männikkö ja jonka hän oli sivuuttanut, tännempää\npohotti Ehovaaran valkoinen laki, jonka huippu oli alaston ja sileä. Ei\nrantamaillekaan päin silmä nähnyt asuttuja tienoita.\n\nHän kopisti piipusta tuhat, pisti sen taskuunsa ja lykkäsi hiljaiseen\nvauhtiin, jyrkimpiä rinteitä vältellen. Viovaaran kylki oli harvaa\nmännikköä, niin että hän, kun viistoon ohjaili, helposti saattoi\nvälttää puut ja kiertää louhikot.\n\nRuokojärven talo näkyi jo aivan selvästi. Ei punaiseksi maalattua\npilkkua koko talossa, ja rempallaan muutkin paikat!\n\nKuuluisi Juhani alkavan taloa korjata, mutta kun kruunu hakkaa metsän,\nniin... mitäpä siihen sitten enää asumaan, metsättömään taloon...\n\nSiinä alkoi myötäle jyrketä, ja suksien vauhti eneni sitä mukaa.\nJoosepin täytyi sauvoillaan hiljentää vauhtia, ja sittenkin kiskoi\naamukylmä ja vinkeä meno vedet silmiin. Mutta kun metsä loppui, päästi\nhän suksensa täyteen vauhtiin ja viillätti nyt kuin lentävä metso\njärveen kallistuvaa myötälettä pitkin, niin että laukun kieli selän\ntakana leijaili.\n\nPuolijärveen auttoi myötäleen antama vauhti, ja siitä Jooseppi oikaisi\ntaloa kohden, lykkäsi lujasti järven törmälle ja oli pian vainioiden\ntakana, josta ei näkynyt muuta kuin seipäitten kärkiä kinoksen alta.\nValveilla oltiin jo, koska savu nousi sekä navetan että pirtin\npiipuista. Pihalle oli sillä välin nostettu sahajalat, joiden päällä\nköllötti siroja, oksattomia petäjiä.\n\n-- Veneen lautojapa täällä miehet sahailevat, -- arveli hän ja alkoi\nasettaa suksiansa seinää vasten. Silloin juuri pyörähti Juhani pihalle\naamuvirkkuna ja avopäin.\n\n\"Terveisiä rantamailta\", tervehti Jooseppi.\n\nMutta Juhanilla tuntui olevan muita mietteitä, koska varsin riensi\nJoosepilta kysymään:\n\n\"Eipä tainnut olla minulle mitään?\"\n\n\"On täällä muuan käärö, mikä lienee. Oinas-Jussi-Pekka sen matkaani\ntoimitti.\"\n\n\"Ei huoli puhua pirtissä mitään\", ehti Juhani varoittaa.\n\nJooseppi silmäili Juhania kysyvästi. Mitähän tuolla pojalla nyt olikaan\nmielessä? Eiköhän vain ollut jotakin?\n\nJuhani oli komea, nuori mies; pitkä ja solakka vartalo oli isän\nperintöä. Kasvot olivat punakat ja silmät siniset, mutta niiden ilme\noli kalsea ja kylmä. Partaa ei ollut vielä vähääkään. Jooseppi ojensi\npovitaskustaan Juhanille tulevan käärön.\n\n\"Tämä se on .. En huolinut sitä laukkuun panna, kun Jussi-Pekka\nvaroitteli sitä tarkoin säilyttämään\", sanoi hän.\n\n\"Ei huoli puhua mitään pirtissä\", muistutti vielä Juhani.\n\nRuokojärvessä olikin jo Joosepin tuloa varrottu, kun emännälläkin oli\nmonta asiaa Joosepin matkassa.\n\nJa hyvänä vieraana hänet vastaanotettiin, ja uudet aamukahvit pani\nemäntä tulelle sillä välin kun Jooseppi laukustaan kaivoi taloon\ntulevia ostoksia.\n\nIsäntä Heikki ei ollut vielä ehtinyt pukeutua, vaan vetäessään kenkiä\njalkaansa kysyi:\n\n\"Kävitkö vallesmannin puheilla?\"\n\n\"Kävin.\"\n\nJa Joosepin kasvot taas ilostuivat.\n\n\"Hyvää taisi kuulua...?\"\n\n\"No eipä pahaakaan. Hyvä herra se on vallesmanni...\"\n\n\"Kuuluu olleen jo lehdessäkin, että Romakkaniemeen on perintökirja\nannettu...\"\n\nJooseppi hätkähti.\n\n\"Vai on ollut lehdissä! Kukapa sitä kertoi?\"\n\n\"Toissa yönä tässä kävivät rantalaiset, Mäkirovan Heikki ja Jorkun\nKalle, niin kertoivat lehdessä nähneensä. Tuli puheeksi, kun kuulivat,\nettä olit hiihtänyt tästä Viovaaran kautta vallesmannin puheille.\"\n\n\"Niinpä ovat nyt asiat\", sanoi Jooseppi siihen vain ja alkoi hommata\npiippuunsa. Hän koetti salata iloaan, mutta Ruokojärven mies näki\nkyllä, että Joosepin suu oli hymyssä. Ja Joosepista taas näytti\nniinkuin Heikin silmäin ilmeessä olisi kateutta.\n\n\"Hyvä taisi olla hanki?\" kysyi Heikki hetken kuluttua.\n\n\"Mikäpä ollessa... ei vielä liiaksi kovettunutkaan. Puolenyön aikaan\nlähdin...\"\n\nMutta kamariin toimitti emäntä Joosepin, kahvitti ja levähtämään käski\npanna siksi aikaa kun hän aterian valmistaisi. Väsymys alkoikin jo\nJooseppia vaivana sitä enemmän, kuta korkeammalle päivä kiipesi ja\nalkoi lämmittää.\n\n\"Huove siitä tulee... ei nyt suksi luista\", arveli hän.\n\n\"Kuumempi tulee päivä kuin eilen\", ennusteli emäntäkin. \"Panepa tuohon\nnyt pitkäksesi, niin minä tässä navettatöiden välissä toimitan\nlihakeiton.\"\n\nEmäntä oli jo ehtinyt sokerissa ottaa muutaman tipan hokmannia, jota\nJooseppi oli hänelle apteekista tuonut.\n\n\"Jopa lakkasivat madot mouruamasta, kun roppeja sain\", lisäsi hän ja\nmeni toimiinsa.\n\nJooseppi heittäysi pitkäkseen, ja raukaisevan häntä tuntuikin. Mutta\nennenkuin ennätti nukkua, avasi Juhani hiljaa oven ja tuli kamariin.\n\n\"Tulee lämmin päivä\", arveli hän.\n\n\"Niin tuntuu tekevän.\"\n\nJuhani istui miettiväisenä ja näytti tahtovan jotakin sanoa.\n\n\"Jos pääsiäisen pyhinä hiihtäisin Romakkaniemeen\", arveli hän vihdoin.\n\n\"Kun sattuisi suksikeliä silloin\", sanoi siihen Jooseppi, silmät\nummessa.\n\n\"Taitaa väsyttää\", tuumasi Juhani.\n\n\"Kun pääsee lämpiämään, niin alkaa raukaista\", myönsi Jooseppi.\n\n\"Jos viette terveisiä tyttärillenne\", pyysi Juhani ja näytti, että\nolisi muutakin sanomista, mutta ei sanonut.\n\n\"Keveätpä ne ovat kuljettaa\", lupasi Jooseppi ja nukkui siihen.\n\n\n\n2.\n\n\nKerran eräänä syysiltana hän oli metsästysretkellään yöpynyt suuren,\nseitsensaarisen Moinajärven rannalle, korkean niemen nenään sakeaan\nkuusikkoon. Yö oli ollut lauha, vaikka taivaankantta peittivät tähdet.\nTuulen henki oli tyyntynyt, ja lämmin nuotio, jonka hän oli sytyttänyt\nkahden kiven väliin, raukaisi ja uuvutti.\n\nSiihen hän oli nukkunut ja aamupuoleen nähnyt unta.\n\nOli tuntunut siltä kuin hän olisikin valveilla ja levähtäisi siinä\nnuotion lämpimässä. Äkkiä oli siihen viereen ilmaantunut outo mies ja\npuhunut:\n\n\"Yövyit tähän!... Olisit noussut vähän matkaa vielä, niemen juurelle\npäin, niin olisit nähnyt sen paikan, johon saat talosi rakentaa. Siinä\non hyvää, kivetöntä peltomaata, ja loitompana on lihavaa korpea ja\nkorterantainen joki...\"\n\n\"Elä nyt!\" oli hän ollut sanovinaan. \"Mistäs nuo tiedot sait... outo\nmies?\"\n\nMutta outo ei ollut kuulevinaankaan hänen puheitaan, vaan jatkoi\nomiaan:\n\n\"Kun arvaisit oikealle paikalle talosi tehdä... Minä tietäisin, mutta\non kielletty sanomasta... enkä muuta puhu...\"\n\nJa siihen sanaan oli outo kadonnut järvelle päin...\n\n-- Mikä lie ollut miehiään, niin kumma kiilto silmissä ja käynti\nkuulumaton kuin varjolla, -- oli hän miettivinään. Sitten hän muka\nnousi, heitti pari honganpölkkyä lisää nuotioon ja lähti niemen\njuurelle päin kävelemään, kirves kainalossa. Oli kirkas, kuulakka\nkeskipäivä juhannuksen jälkeen. Äskeinen kuusikko loppui ja männikkö\ntuli sijaan. Niemen rannoilta päin alkoi kuulua kellojen kalkatusta,\nikäänkuin siellä olisi karjaa laitumella. Mitä ihmettä? Oliko täällä\njoku asukas? Ei suinkaan. Ei yhtään ihmisasuntoa pitänyt vielä olla\nMoinajärven rannalla. Mutta karjan kellot kuuluivat yhä tarkemmin, kuta\njuuremmaksi nientä hän käveli.\n\n-- Mutta jopa on kummaa... jopa on kummaa, -- hän mietti. -- Kuka on\ntänne asumaan tullut ja karjankin jo hankkinut...\n\nJa kun hän vielä tuokion käveli, ilmestyi hänen eteensä aita ja sievä\nvainio sen toisella puolen. Oras oli jo pitkänä ja välkkyi siinä\npäiväpaisteessa kuin vihreä samettikenttä... Ja talo näkyi siinä\nkorkeammalla: aivan uusi pirttirakennus, navetta alempana, aitta\njärvelle päin... ja kai heinälatoja ja muita huoneita...\n\nJa yhä hän oli olevinaan valveilla. -- Mitä kummaa tämä on? -- oli hän\nyhä miettivinään, sitten nousevinaan aidan yli, ja kun huomasi\npientaretta pitkin vievän polun, lähti sitä pitkin taloon nousemaan.\nPihalle paistoi päivä niin kuumasti, että melkein tuntui polttavan.\nJanokin oli. Ei vain yhtään ihmistä näkynyt, ja navetan ovi oli auki.\nHän meni pirttiin, jonka keltaiseksi maalatulle lattialle oli\nripoiteltu haavanlehtiä. Ketään ei näkynyt. Hän koetti istua penkille,\njoka täytti koko sivuseinän. Mutta kun hän istahti, romahti penkki\npoikki ja koko sivuseinä kaatui. Hän siunaili hädissään ja läksi\njuoksemaan järvelle päin, niemen nenää kohden... Mutta silloin hän\nnäki, että Moinavaarasta suoraan aukeni kuin tulinen tie, joka räiskien\ntuli yli korkeimman laen, jatkui yhtä tulisena poikki leveän järven ja\nnäytti taloa kohden tulevan. Ja yhä tulisemmaksi ja kuumemmaksi kävi...\nhänenkin kasvojaan jo poltteli...\n\n\"Herra Jumala!\" huusi hän ja silloin vasta heräsi, heräsi siihen, että\nnuotio oli syttynyt suureen loimoon ja poltteli hänen kasvojaan.\n\nSilloin alkoi aamu sarastaa.\n\nMutta hän jäi siihen paikalleen istumaan eikä heti päässyt selville,\noliko tämä unta vai totta. Niin vilkkaassa unessa oli hän ollut.\n\nKun hän nyt sitä vielä kolmenkymmenen vuoden kuluttua mieleensä\npalautti, muisti hän tuon unensa yhtä tarkoin, pienimpiin seikkoihin\nasti.\n\nSiitä kun oli oikein hereille päässyt, oli lähtenyt nousemaan niemeen\npäin... ja silloin teki päätöksensä, että siihen rupeisi kruunulle\ntorppariksi.\n\nSamana syksynä hän jo toi Leenan ja lapsenkin ja asettui asumaan\nrantalaisten kalasaunaan, jossa kalamiehet kesäisin oleskelivat, kun\npyydystivät Moinajärven lihavia asujamia. Siinä meni se talvi, ja\ntoisena hän oli jo oman katon alla.\n\nNäitä Jooseppi mietiskeli, kun Ruokojärven uudistalosta nousi harjulle\nja lähti läpi lyömättömien metsien kotiaan päin hiihtämään. Mikä sen\nnyt oli tuon unen mieleen johdattanut? Ei ollut sitä muistanut\nkymmeniin vuosiin, vaikka ensi aikoina Leenan kanssa usein siitä\npuheli. Eikä ollut muuta kertaa sillä lailla unessa mitään ilmoitettu\neikä neuvottu. Pahana enteenä oli Leena pitänyt sitä suoraa linjaa,\njoka tulisena kulki Moinavaaran jyrkimmän laen yli ja näytti\nRomakkaniemeä lähestyvän...\n\nLienee ennustanut, että tulee Moinakiveliökin linjoitettavaksi ja\nmitattavaksi -- niinkuin kuuluu tulevankin jo tänä kesänä.\n\nJooseppi oli kiivennyt Hirviharjun laelle, mistä jo siinsi suuren,\nseitsensaarisen Moinajärven lahtia ja niemien neniä, ja jylhänä,\narmottomana jättiläisenä kohosi Moinatunturin kupera laki penikulmia\nlaajasta alustastaan.\n\nAamu oli kirkas ja kylmä niinkuin eilinenkin aamu, jolloin hän saapui\nRuokojärvelle, ja kylmää riittäisi vielä niin kauan, että ehtisi kotia\nennenkuin huove rupeisi pudottamaan. Jooseppi jouduttikin hiihtoaan:\nalkoi jo olla kiire kotitöihin. Vaimoväet siellä yksin taloa pitivät ja\nolivat kai jo pitkästyneetkin. Ei ollut Jooseppi näin kauan aikonut\nviipyäkään, mutta kun päivisin täytyi rokulia pitää huoveen takia, ei\nehtinytkään takaisin niin pian kuin oli arvellut.\n\n-- Vaan jos nyt kuluikin jokunen päivää liiempaa, niin hyviä kuultiin\nuutisia, -- mietiskeli hän ja oikaisi nyt hiihtoaan sakean korven\npoikki suoraan sitä ilmaa kohden, jossa tiesi Romakkaniemen olevan,\nmutta jota ei korkean Susisaaren vuoksi vielä näkynyt.\n\nJa kun korpi aukeni ja puuttomia ahoja tuli vastaan, tuumi Jooseppi:\n\n-- Vielä pitää pari heinälatoa salvaa tässä kevään korvalla Sammaljoen\nniitylle... eikä ole hätää ehtiäkään... syksyllä jo on hirret paikalle\najettu. Ollapa, että pojat olisivat kotona... vaan ne eivät... Sinne\npyrkivät tukkitöihin ja porometsiin. Ja menkööt... mutta eivät ne minun\ntalossani isännöitse. Pari pellon ojaa koko kuluneena syksynä saivat\nkaivetuksi, kaksi vankkaa miestä...\n\nJa kun hän oli laskeutunut Hirviharjulta maahan pistävän lahden\npohjukkaan, mietti hän:\n\n-- Eiköhän olisi ollut Ruokojärven miehelläkin muuta työtä kuin veneen\nlautoja sahata! Kun ei kelvollista niittylatoa ole yhtään ainoaa --\nmutta talo on olevinaan...\n\n-- Olenpa kuullut, että Juhanissa olisi miestä talonkin työhön, mutta\neivät kuulu olevan pojan ja isän välit nykyisinkään oikein hyvät...\nPoromiehenä Juhani oleilee, ja jos lienee perää, mitä raitio Juuso,\nMeltas-paliskunnan mies, sanoi, niin pojalla on pankissa jo kelpo\nsumma, josta isä ei kuulu mitään tietävän...\n\n-- Kumpaako sitten aikonee, Liinua vai Kreetaa -- en tuota kysynyt --\nenkä tahtonutkaan kysyä. Mutta työtätekeviä ovat molemmat ja\nmuutenkin... Ja olisipa se kelpo vävy tervetullut... semmoinen\nsäästäväinen mies. Jo oli Jooseppi hiihtänyt ulos lahden pohjukasta ja\nsaapunut järven ulapalle, jossa kiva hanki tinki suksea lipeämään. Yli\nvaarain lakien heloitti jo aurinko, ja sen kilo alkoi lämmittää. Suuren\njärven pinta kimalteli ja välkkyi kirkkaassa valossa, niin että silmiä\nhuikaisi. Korkearantaista ja louhikkorintaista Susisaarta kohden\nJooseppi lykkeli, ja kun sen ohi kerran ehtisi, alkaisi Romakkaniemi\nnäkyä. Tästä Susisaaren kuvetta pitkin ei ollut kulkutietä koskaan\nmuulloin kuin keväthankien ja syyskuivien aikana, jolloin Hirviharjun\nkautta oikaistiin Ruokojärvelle ja siitä taas rantamaille,\nkirkonkylään. Kesäisin pääsi maisia maita kulkien ja järvien lahtia\nkiertäen polkua pitkin Ruokojärvelle, mutta venekulkua ei näiden kahden\njärven välissä ollut. Romakkaniemen kesäreittinä oli koskinen Lumijoki,\njoka Moinajärven eteläisimmästä lahdensopukasta puski kolkon kiveliön\nhalki pienempien järvien kautta rantavesille. Se oli vaivaloinen\nkulkutie, eikä sitä Jooseppikaan käyttänyt kirkkotienään.\n\nMutta jo oli Jooseppi sivuuttanut louhikkorintaisen Susisaaren, ja kun\nhän ehti pohjoispäähän, alkoi Romakkaniemen nenä näkyä. Ensin näkyi\nkorkea hiekkaranta, jonka rinnasta päivä jo oli lumen sulattanut, niin\nettä kellertävä hiekka paistoi lumisen rantatörmän alta. Korkeammalta,\nniemen juurelta päin, näkyi jo talokin: uljas punaiseksi maalattu\nasuinrakennus, navetta latoineen, aittaa, tallia ja muita huoneita.\nNotkossa peltojen päässä kyyrötti sauna, jota ei ollut punattu. Talolta\nse näytti, näytti varsinkin täällä kiveliössä, jossa naapurit eivät\nvoineet sitä häpeään saattaa.\n\n-- Romakkaniemen perintötalo Moinajärven rannalla, -- hymähti Jooseppi,\nkun hyvillä mielin katseli kotoaan kohden, jota kirkkaan aamuauringon\nvalo sopi valaisemaan. -- Ei se nyt enää ole kruunun torppa eikä\nuudistalo, vaan se on perintötalo, jossa kruunu ei enää isännöitse...\n\nHyvältä tuntui Joosepin sydämessä ja mieli niin hauskalta, että\nitselleen täytyi hymytä. Mutta siinä olikin paras elämä kulunut, ja\nsiihen hän oli ahkeruutensa ja voimansa uhrannut.\n\nJo näkyi savu nousevan vaaleana kirkasta taivasta kohden. Kuului kuin\nkoirain haukuntaa ja väliin kuin poronkellon kalkatusta.\n\nMutta kun hän saapui lähemmäksi rantaa, näki hän Pontun, vanhan\ntypihäntäisen porokoiransa, täyttä laukkaa kynsivän häntä vastaan\npitkin kovaa järvihankea. Ponttu oli vainunnut isäntänsä tuloa ja\ntuntenut hänet jo jäälle. Ulisten ja hyppien Jooseppia vastaan se\nilonsa ilmaisi, suu kummassa irvistyksessä.\n\n\"No no, no no, so, so, so\", hyvitteli sitä Jooseppikin, otti kintaan\nkädestään ja antoi sen haistella paljasta kämmentä.\n\nNoustessaan venevalkamasta törmälle hän huomasi heti vieraan poron\nsaunan luona, pulkasta luppoja syödä nopostelemassa. Joku vieras kai\noli taloon yöpynyt, mutta poromiehiä se ei ollut, sen tunsi Jooseppi\nporon valjaista ja koirasta, joka haukkua jäyskytti, pulkan kupeella\närhentäen.\n\nJooseppi hiihteli pihaan päin ja näki samalla toisen tyttärensä Liinun\ntulevan navetasta, sylissään korkea läjä pestyjä viilipyttyjä.\n\nLiinu oli pitkän solakka, sinisilmäinen tyttö. Hänen hiuksensa olivat\nkullankeltaiset ja kasvot loistivat. Hipiä oli hieno kuin silkki ja\nliikkeet notkeat ja virkut. Kauniiksi tytöksi häntä oli mainittu jo\nmuuallakin, ja rippikouluajalla sanottiin lukkarin häneen rakastuneen.\n\nIsänsä nähtyään hän seisahtui sylillisineen keskelle pihaa.\n\n\"Terveisiä\", toivotti Jooseppi ja kysäisi sitten yhteen menoon:\n\n\"Kenen tuo poro on?\"\n\n\"Kemppaiseksi sanoi itseään ja puulaakin asiaa kertoi teille olevan.\"\n\nJooseppi nosti suksensa tikapuita vasten porrasten edessä, sukaisi\nkerran partaansa ja lähti nousemaan portaille.\n\n\"Terveisiä laitettiin Ruokojärvestäkin -- Juhaniltakin\", muisti hän\nvielä sanoa.\n\n\"Ruokojärven kauttako te olette tullut?\" kysäisi Liinu eikä ollut\nterveisistä millänsäkään.\n\n\"Sen kautta menin, sen kautta oikaisin takaisinkin.\"\n\nJa Pontun ja Liinun saattamana kävi Jooseppi sisälle.\n\nEmäntä Leena oli koko ajan ollut vuoteen omana. Houraillutkin oli ja\npelännyt Joosepille jotakin pahaa tapahtuvan. Ei ollut mikään lohdutus\nauttanut, kertoivat tyttäret. Sillä Kreetakin, vanhempi tytöistä, oli\npirtissä ja istuen takan luona kuori perunoita lihakeittoon, jota\noltiin Kemppaiselle valmistamassa. Nyt oli Leena vihoviimein päässyt\nnukkumaan eikä herännyt Joosepin tulostakaan.\n\nSaatuaan laukun selästään ja pantuaan sen keskelle pöytää hän virkkoi:\n\n\"Kyllä tästä äitikin rupeaa paranemaan, jahka kuulee hyviä uutisia.\"\n\nKreeta, joka oli saanut perunat kuorituksi, virkkoi siihen:\n\n\"Tuo Kemppainen tässä jo puhui, että perintökirja on tälle talolle\nannettu.\"\n\nKreeta ei vivahtanutkaan sisareensa. Hän oli lyhempi ja tukevampi,\nmustatukkainen ja ruskeasilmäinen, vakavan näköinen, mutta muuten\nmiellyttävä.\n\n\"Vai sanoi Kemppainen niin! Mistä hiidessä sen nyt jo koko maailma\ntietää?\" virkkoi Jooseppi siihen.\n\nMutta tyttäret huomasivat, että isä tällä kertaa rantamailta\npalatessaan oli paljoa puheliaampi kuin ennen, ja käynnissäkin oli\nikäänkuin ylpeämpää ryhtiä.\n\n\"Niin ovat nyt asiat. Sopisi nyt poikainkin elää talossa, joka\nperintönä kulkee isästä lapseen! Mutta mitä ovat tehneet talon työtä\nsitten kun miehiksi tulivat? Luetut ne päivät ovat. Ja siellä olkoot\npuulaakissa -- minä tässä kyllä vielä toimittelen, mutta kun tulee\nkutsu minulle pois, niin kyllä minä teidän vaivanne ja työnne,\ntyttäret, muistan -- jospa vaikka miehenkin tahtoisitte ottaa...\"\n\nTytöt silmäsivät toisiaan. Tuolla tavalla ei isä koskaan ennen ollut\npuhunut. Mitä kaikella lie tarkoittanutkin!\n\nJa sillä aikaa kun Jooseppi meni talliin ja muutenkin isännän silmällä\nkatseli, miten tytöt hänen poissa ollessaan olivat taloa hoitaneet,\njuttelivat sisaret keskenään.\n\n\"Terveiset oli Ruokojärven Juhani laittanut -- sinulle\", virkahti Liinu\nikäänkuin hyvitelläkseen sisartaan, joka aamukauden oli ollut huonolla\ntuulella.\n\n\"Sinulle kai ne oli aiottu\", tokaisi Kreeta. \"En minä ole häntä\nvailla.\"\n\nMutta samassa tuli Kemppainen pirttiin. Hänelle oli vuode valmistettu\nkookkaaseen tupaan, johon porstuasta oli ovi oikealle. Tuvan päässä oli\nvielä kaksi sievää kamaria, pihanpuolinen Liinun nimessä ja\nmetsänpuolinen Kreetan.\n\nKemppainen oli jo ikämies, joka oli puulaakin hommissa vanhentunut.\nKoko ikänsä metsiä hiihdellyt ja ajattajana ollut. Puulaaki oli hänet\nnyt Joosepin puheille lähettänyt kuulemaan, joko metsän kaupoista\nsovittaisiin. Haukotellen hän alkoi panna paulakenkiä jalkaansa, ja\nkuultuaan, että Jooseppi jo oli kotia saapunut, hän näytti virkistyvän.\n\nKreeta meni nyt lehmänhoitoon, ja Liinu jäi keittoa valmistamaan ja\nhuoneita siistimään.\n\nKemppainen alkoi Joosepin kanssa puhella asioistaan. Puulaaki oli vielä\ntänä keväänä aikonut ehtiä hakkauttaa Romakkaniemen metsän ja uittaa\ntukit valtaväylään.\n\n\"Siitä ei tule mitään\", sanoi Jooseppi kuivasti Kemppaisen puheisiin.\nHän tunsi nyt olevansa isäntä, hänkin.\n\n\"Mitäs helvettiä se on?\" kivahti Kemppainen. \"Kiittäkää, ettei puulaaki\njo ennen ole alkanut teitä ahdistella... olisi käynyt teille niinkuin\nSärkirovan miehellekin, että myytiin koko talo.\"\n\n\"Eipäs nyt, mies, leveile... Ei tässä olla niin jäniksenpassilla\nliikkeellä. On niitä muitakin metsänostajia kuin teidän puulaakinne.\"\n\n\"Mutta omansa puulaaki tahtoo -- se uskokaa!\" rämisi Kemppainen.\n\n\"Omansa saapikin -- puheen mukaan, mutta ei ennen. En minä anna paksun\nlumen aikana metsääni hakata -- ja vie ne terveiset, jos tahdot...\"\n\nKemppainen oli toivonut Joosepin heti suostuvan, ja niin olivat\npuulaakin isännätkin uskoneet. Ja semmoinen oli ollut puhe, kun rahaa\nJoosepille lainasivat, että heti kun talo perinnöksi saataisiin,\npuulaakin annettaisiin metsästä ottaa omansa. Kemppaista harmitti\nkovasti, ettei hän onnistunut asiallaan.\n\nKiivaasti hän veti kengät jalkaansa ja ärähti:\n\n\"Tämä maksaa teille vielä paljon. Pannaan velkakirjat uloshakuun!\"\n\nHän alkoi kätystää ylleen rukkasiansa ja aikoi heti painua taipaleelle.\n\nJooseppi katseli tyynesti kiukkuisen miehen hommaa ja virkkoi sitten:\n\n\"No syö nyt ennenkuin taipaleelle lähdet!\"\n\nKemppainen ei ollut kuulevinaankaan, virkahti vain, kun jo ovessa oli\nmenossa:\n\n\"Kyllä täällä käy toinen mies asiasta puhumassa.\"\n\nJa niin hän työntyi ulos, valjasti ja lähti hankea pitkin viillättämään\npoikki järven Alpaslahtea kohden, josta kesäisin polku vei rantamaille\npäin. Jooseppi katseli sivuikkunasta hänen menoaan, ja tuntui kuin\nolisi joku salainen pelko ilmaantunut hänen sisimpäänsä. Äsken ei\ntuntenut, mutta nyt tuntui.\n\n-- Vaan saanhan minä vallesmannilta neuvoja, jos rupeavat hätyyttämään,\n-- lohdutteli hän itseään.\n\nPääsiäisaamuna varhain ajaa hurautti Ruokojärven Juhani Romakkaniemen\npihalle uljaalla porohärällään, niin että kello kilkatti kuin tuskassa\nja valjaat välähtelivät punaisen kellertäviltä.\n\n\"Jopahan tuli Juhani\", virkahti Jooseppi, joka tulijan ensiksi osui\nikkunasta näkemään. \"Pääsiäisen aikana aikoikin tulla.\"\n\nTytöt olivat molemmin ulkosalla, Jooseppi ja Leena vain pirtissä.\nLeenakin oli jo niin toipunut, ettei enää houraillut, ja jaksoi vähin\nliikuskellakin huoneessa.\n\nJooseppi oli Leenallekin selittänyt, mitä Ruokojärven Juhanilla oli\nmielessä. Kunnon mieheksi tiesi Leenakin Juhanin, vaikka usein oli\nkuullut mainittavan hänen omituisesta kitsaudestaan.\n\n\"Jos Liinua ajattelisi ja hänet kihlaisi, olisi se paremmin minun\nmieleeni\", puhui hän sängystään Joosepille, joka valmistausi vierasta\nvastaanottamaan.\n\nJa kääntäen laihtuneet, ryppyiset kasvonsa ja suuret, surumieliset\nsilmänsä Jooseppiin päin hän jatkoi:\n\n\"Sillä ei sitä hyvä peri Liinua... niin on luonnoltaan tullut\ntätivainajaansa, jonka tukkilaiset raiskasivat kuoliaaksi ja jonka\nmuistat...\"\n\n\"Elä nyt anna taas niille omille ajatuksillesi valtaa\", nuhteli\nJooseppi, mutta emäntä jatkoi:\n\n\"Sinä et mitään huomaa, joka olet hyvää sukua, mutta minun puolellani\non paljon huonoja... Kun pitikin tulla tuon Liinun tätivainajaansa,\nettä välistä kun katson, niin pahaa tekee... Samanlainen on varsi ja\nsilmäin kiilto ja hameen heiluttaminen... vaikka en ennen ole puhunut\nsinulle. Jos maailmalle joutuisi, Liinu, niin hullusti kävisi...\nniinkuin Ruokojärven tyttärillekin.\"\n\nEmännän ääni oli valittava, ja hän katsoi Jooseppiin kuin apua anoen.\n\n\"Elä nyt vaivaa itseäsi taas niillä mietteilläsi, kun nyt olet päässyt\njaloillesi monesta aikaa. Mihinkäs ne nyt tästä joutuisivat,\nperintötalosta... ja hyvät tyttäret ovat molemmat... ja vävyjä tässä\ntarvittaisiinkin\", puheli Jooseppi vaimolleen, jonka taas uskoi alkavan\nhourailla.\n\n\"Kreeta on jäykempi -- hän kyllä maailmassa elää\", jatkoi Leena, aina\nJooseppia silmiin katsoen ja hänen katsettaan etsien. \"Se on perinyt\nsinun kovan luontosi ja työinnonkin... Koeta sinä nyt puhua Juhanille\nLiinusta...\"\n\nEmäntä oihkaisi ikäänkuin johonkin paikkaan olisi kovasti koskenut,\nkääntyi makaamaan seinään päin, ja Jooseppi kuuli hänen höpisevän:\n\n\"Molemmat poikani helvetti perii, vaan tyttäreni viepi jo tässä\nelämässä... Jeesus Kristus...\"\n\nJooseppi näki, että Liinu ja Kreeta jo olivat ilmaantuneet pihalle ja\npuhuttelivat Juhania, joka antoi porolleen luppoja pulkasta.\n\n-- Tottapahan vieraastaan huolen pitävät, -- arveli hän, mutta meni\nkuitenkin pihalle hänkin, puserosillaan ja avopäin. Lämmin ja hauska\nkevätaamu olikin.\n\n\"Moinakiveliön kauttako tulit?\" sanoi Jooseppi ja pisti kättä\nJuhanille.\n\n\"Niitä maita tulin ja kovaa kyytiä\", kehui Juhani.\n\nJa kun kysyttiin, kuuluiko erinomaisempia, kertoi Juhani viikolla\nkäyneensä kirkolla.\n\n\"Ja vallesmanni kuuluu olleen hyvin huonona sairaana\", tiesi hän\nuutisia.\n\n\"Jopa kummaa kuulen! Ja terve oli minun käydessäni... eikä kipujakaan\nvalitellut.\"\n\nJoosepin mieleen jysähti epämääräinen pelko siitä, että jos nyt vanha\nvallesmanni kuolisi... Liekö muistanut käyttää perintökirjaa\nhenkikirjurilla -- niinkuin sanoi tarvittavan?\n\n\"Jopa on kumma, -- ihmetteli hän vieläkin. Tuliko puheeksi, oliko\nvaarallinen tauti?\" tokaisi hän sitten.\n\n\"En tuota tarkemmin kysellyt.\"\n\nMutta hajamielisenä oli Jooseppi, kun hän Juhanin kanssa kävi sisälle.\nHän vei Juhanin tupaan, käski istumaan ja haki sängyn alta\nsikaarilaatikon.\n\nIstuivat siinä sitten väkevää sikaaria poltellen toinen toisessa päässä\npöytää, eikä kumpikaan puhunut mitään. Aurinko kohosi yhä korkeammalle\nja lämmitti katon räystäitä, niin että lumi alkoi sulaa. Mutta etelän\ntaivaalla, auringon alla, näkyi hienoa pilveä kuin usvaa, ja etelästä\npäin kävi tuuli.\n\n\"Taitaapa siitä ruveta suveamaan\", arveli vihdoin Jooseppi.\n\nJuhani niisti sikaariansa kengän kärkeen ja polki tuhan jalkansa alle.\n\nLiinu toi samalla kahvia kahdella kupilla.\n\n\"Olisi tuolla kaapissa tilkkanen hokmannia, jos tahtoisit panna\nsekaan\", tarjosi Jooseppi.\n\nMutta Juhani ei sanonut tahtovansa. Muissa mietteissä istui, ei vain\nkyennyt mitään puhumaan.\n\n\"Kumpaako tytärtä sinä sitten meinaat, jos sillä asialla olet?\" kysyi\nJooseppi vihdoin, kun he olivat jääneet kahden kesken.\n\nJuhani katsoi hämmästyneenä. Eikö Jooseppi sitä tiennyt? Eikös Liinu\nollut sanonut?\n\n\"No Liinua minä...\"\n\nJa sitten alkoikin puhe luistaa. Juhani kehui, ettei hän aivan varaton\nollut: pitäjän säästöpankissa oli sievoinen summa, ja muuten oli\nviidettäkymmentä poroa. Eikä ollut kepulikalu sormuskaan, jonka hän nyt\noli Liinulle tuonut. Mutta vasta ensi kekrinä menisivät yhteen. Siihen\nmennessä aikoi Juhani hommata talonpaikkaa.\n\nJooseppi kuunteli hymyssä suin. Eipä ole vain monta nuorta miestä,\njoilla olisi semmoisia säästöjä.\n\n\"On tässä sijaa sinullekin, jos tässä halunnette aloittaa elämänne\",\nehdotti hän.\n\nMutta omaa kotia tuntui Juhani mielivän.\n\n\"Olisin minä isältä sen kotitorpan ostanut, mutta siihen kun jäisivät\nruokittavikseni molemmat, ja kukaties vielä osaisivat siihen sisaretkin\näpäräsikiöineen... niin eroon haluan.\"\n\nJuhanin silmät vilkuivat kylmästi, ja ohuet huulet näyttivät\nvärähtelevän.\n\nJoosepilla ei ollut siihen mitään sanomista.\n\n\"Uuden navetan olen siihen salvannut, ja se riittäköön. Tukinuittoon\nlähden tästä vesien auettua...\"\n\nKylmä oli Juhanin äänikin, kalskahteli kuin pakkasrauta, ja tunteeton\nhänen kylmänharmaa silmänsä.\n\n\"Kyllä siinä pian yhden miehen ansio syötäisiin ja kulkijoille\njaettaisiin, jos antamaan rupeisin\", sanoi hän kuin selitykseksi, kun\nei Jooseppi mitään virkkanut.\n\nMutta hetken kuluttua nousi Jooseppi mennäkseen ja sanoi:\n\n\"No niin. Sopinette sitten Liinun kanssa. Leenan ja minun puolestani ei\nole mitään vastustelemisia.\"\n\nJooseppi meni puhuttelemaan Leenaa.\n\nEmäntä näytti nyt olevan paremmalla tuulella. Näytti siltä kuin olisi\njokunen ilonsädekin silmistä välähtänyt.\n\n\"Jo minä Kreetalta kuulin... Kyllä nyt Liinu turvassa on, kun\nRuokojärven Juhanin miehekseen ottaa... Menikö se sinne Juhanin\npuheille?\" puheli hän, nyt virkeästi.\n\n\"Sinne näkyi menevän...\"\n\n\"Herra on kuullut rukoukseni... Muistatko sinä, Jooseppi, kun sinä\nminua aloit hyväillä?\"\n\n\"Enpä tuota enää niin muista\", arveli Jooseppi, mutta tunnossaan hän\npäätteli, että Leena taas houri, vaikka näytti olevan selvänä.\n\n\"Minäpä muistan niinkuin tämän päivän\", puheli emäntä, ja silmiin oli\nilmaantunut omituinen kiilto. \"Kun Järvirovasta yhdessä lähdimme\nsuksilla naapuriin, kysyit sinä: 'Leena, etkös rupeaisi minulle\nvaimoksi?' Minä hiihdin jälessä, sinä edellä latua aukaisten.\n'Vaimoksesi rupean, vaan en huoraksesi', vastasin minä. Sillä minä\nmuistin sisarvainajan, Eveliinan, jonka tukkilaiset raiskasivat. Etkös\nsinä muista häntä? Katsopa tuota Liinun käyntiä ja naurua ja\nliikkeitä...\" Emäntä tuntui väsyvän puhuessaan. Mutta kysyi vielä:\n\"Koska ne aikovat vihillä käydä?\"\n\nJooseppi rykäisi. Hän oli aivan varma, että Leena houraili.\n\n\"Syksyllä vasta. Omaa kotia kuuluu meinaavan Juhani.\"\n\nLeena ei siihen vastannut mitään. Jooseppikin nousi tuolilta, sängyn\nvierestä, ja kävi kaatamassa lisää kahvia pannusta.\n\n\"Sanoin minä, että olisi tässäkin sijaa, jos tahtovat tässä ensiksi\nolla\", selitteli Jooseppi, kahvia juodessaan.\n\nMutta emäntä ei puhunut siihenkään mitään. Itselleen mitä lie höpissyt,\nkoska huulet liikkuivat.\n\nJooseppi jäi siihen takan luo mietteisiinsä istumaan.\n\n-- Mistä se lienee tuo Leenan tauti oikein kotoisin? -- mietiskeli hän.\n-- Eivät siihen näy auttavan lääkärinkään lääkkeet eivätkä neuvot.\nOlisiko sukuvikaa? Leenan veli oli tullut mielenvikaan ja siinä tilassa\nkoskeen hypännyt, äitinsäkin kuului vanhemmiten hourailleen... Mikä\nhänet ymmärtänee ja tietänee...\n\nIson, jalkaniekan ja kuparirintaisen pannun oli Kreeta kahvia keittänyt\nsulhasmiestä varten, ja siinä se takan nurkalla tuoksui, ihan Joosepin\nnokan alla. Ei malttanut Jooseppi kauan katsella ennenkuin kaatoi taas\nkuppinsa täyteen.\n\nMutta silloin Ponttukin, joka oli isännän sängystä kiiluvin silmin\nkatsellut hänen liikkeitään, hypähti lattialle ja koettaen häntänsä\ntyveä heilutella käveli nöyränä ja silmät sulavina Joosepin luo. Jo\npuraisi Jooseppi palasen sokerista ja heitti sen Pontulle.\n\n\"Maista sinäkin nyt... vanhaksi jo tuletkin\", sanoi hän.\n\nMutta tuvassa istuivat kahden kesken Juhani ja Liinu hiljaisella\näänellä keskenään supatellen. Ja Liinu oli jo pannut päähänsä Juhanin\nantaman valkoisen silkkihuivin ja sormeensa paksun sormuksen.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKun hän ensimmäisenä syksynä asettui tänne vanhaa kalasaunaa\ntiivistämään talvea varten ja hirsiä kartanon paikalle veistämään, jäi\nLeena vielä lapsen kanssa kotitaloonsa, Järvirovaan. Mutta talven\ntullen, parhaan munakan aikana, hän toi Leenankin kolmitakkareessä\nkirkkaana marraskuun päivänä järven yli vetäen. Ikävää oli ensi talven\naikana Leena pitänyt, kun viikkomääriä piti olla kaksistaan lapsen\nkanssa sillaikaa kun hän, Jooseppi, hiihti metsiä ja haki elatusta.\nMutta nälkää ei ollut koskaan. Ruokaa antoi kiveliö, ja järvi jakoi\nantimiaan. Silloin oli Leenakin hyvillä mielin kerran kertonut, että\nkun muut häntä pelottivat lähtemästä Romakkaniemeen, niin kauas\nihmisten ilmoilta, oli Meltas-äijä lohduttanut ja sanonut:\n\n\"Sen Honkasaajon Joosepin kanssa uskallat lähteä, mutta enpä minä\nmuihin nuoriin miehiin luottaisi. Kova on kiveliö ja kovaa miestä\nkysyy\", oli vielä lisännyt.\n\nEpäilleet sitä olivat kaikki, mitenkä tyhjä mies kiveliöön talon tekee.\nMutta ei epäillyt Jooseppi. Tiesi, että luonnon valmistamia niittyjä\noli järven lahtien perissä, joihin korvista juoksi ojia, ja että oli\npolvikahlama heinikkoa korvissa, joista ensi vuosina heiniä keräsi. Ja\nkun hän oli kirvesmies ja tekijä, sai Leena kolmantena talvena jo\nkolmen lehmän nännejä tunnustella uudessa, somassa navetassa.\n\nKun vanha vallesmanni ensi kerran kävi Moinajärvellä, siitä saattoi\nolla parikymmentä vuotta aikaa, oli hän kädestä pitäen Jooseppia\nkiittänyt ja sanonut:\n\n\"Niin saapi yksikin mies paljon valmista, kun kaiken aikansa työhön\nkäyttää, mutta mitä ovat nyt muut tällä ajalla saaneet!\" Ja kiittänyt\noli Leenaakin.\n\n-- Eikä ole omallatunnollani, että olisin laiskana ollut, -- mietiskeli\nJooseppi, kun lumen lähtiessä varhain aamulla veisteli navettaan\nhinkaloita.\n\nPaljon hän oli taas tänäkin keväänä ehtinyt, senkin jälkeen kun\nkirkolta palasi. Kaksi uutta niittylatoa oli salvanut, ja pian\nvalmistuisivat hinkalot, hyvinkin siksi, kun kevätkylvön teko alkaisi.\n\nPiha oli jo lumeton, mutta vainioilla vielä näkyi paksuja kinoksia.\nJärven rannoille oli näinä viimeisinä päivinä ilmaantunut porovettä,\nmutta jäät olivat vielä kivat ja liikkumattomat. Mutta kevät huokui jo\nilmassa, ja suuri, siintävä kiveliö ympärillä tuoksui kevättä ja\nverestä voimaa. Jos sateeksi panisi, ei monen päivän asia olisi\nennenkuin järven jäätkin löyhtyisivät. Suvituuli oli tänäänkin kaiken\npäivää pehmeästi puhallellut etelän ilmoilta, ja komea männikkö, joka\ntalon taakse, niemen juurelle, oli säästömetsäksi jätetty, huojui\nhiljaa pihkaisine havuneuloineen. Yli navetan harjan, siihen kohden\npihaa, jossa Jooseppi hinkaloita salvoi, sopi Moinatunturin laki\npilvien rajalta näkymään. Valkoiselta pohotti vielä sen kalju huippu,\nmutta sen rinteillä ja alhaalla juurella vihannoivat iänikuiset\njouhimänniköt ja maanvanhat kuusikot.\n\nHetken hän siinä vielä naputteli, ja tarkkaan kävi vielä kirves\nsalvokseen. Mutta olipa Joosepilla nyt kevätaikana monenlaisia\nhuoliakin. Kemppaisen käynti oli ensinkin harmittanut, ja pelkoakin\ntuntui, että puulaaki ehkä haastaisi saamisestaan. Ei ollut kuitenkaan\nhaastetta vielä kuulunut, eikä ollut tullut vallesmanniltakaan\nperintökirjaa, jonka hän oli luvannut lähettää, jahka kirjoihin\nmerkittäisiin, että Romakkaniemi oli perintötalo.\n\n-- Mutta tottapa lähettää, tuumi Jooseppi, kun osuu luotettava kulkija,\njonka matkaan uskaltaa panna. Ei sitä semmoista kirjaa kaikkien\nräkänokkain kanssa sovi lähettää. Ei ole kuulunut sanomia\nvallesmannistakaan, onko paranemaan päin vai yhäkö sairastaa...\nToipuvan luulisi vielä, kun on semmoinen vankka ja lihava mies! Ja\nminun ikäiseni! Kun kuuluu syntymäpäiväkin olevan sama. Viikkoa ennen\nMikonpäivää täyttyy kummallakin kolmeseitsemättä.\n\nOli vielä yksi asia, joka Jooseppia harmitti. Liinu oli kammoissaan\nJuhanin kihloista. Itkeä vikisi eikä tullut kangaspuita liikutelleeksi\nniinkuin olisi pitänyt, vaikka itselleen kutoi ja Kreeta toimitti\nnavettatyöt ja hoiti äitiä. Mikä nyt sitten, jos Juhani olikin\njylkynluontoinen ja visu? -- Hulluahan on sitä murehtia, -- päätteli\nJooseppi, -- mutta kun yhteen menevät, niin siellä sopikoot... ja jopa\non minusta näinä päivinä ollut tyynempänä Liinukin...\n\nJooseppi nopsautti kirveensä kiinni pälkkimättömän hirren vesanteeseen,\notti tupakkaa kukkarostaan ja haukkasi uuden mällin poskeensa.\nVerkalleen hän käveli rantaan. Sinne vei tie vanhan saunan ohi, joka\nsiinä vieläkin suuren kiven vieressä kyyrötti. Siinä se oli ensimmäisen\ntalven asunto, eikä ollut sitä tullut puretuksi, vaikka vallesmannikin\noli siitä joskus maininnut.\n\n-- Lahotkoon siihen loppukin... eipä se siinä ole kenenkään tiellä, --\nmietti Jooseppi.\n\nMutta rantaan ehdittyään ja päästyään rantaporeen yli kahta rankaa\npitkin, jotka siihen oli sillakseen nostanut, hän lähti rantajäätä\npitkin kävelemään. Metsän laidassa, vähän matkaa järven lahden\npohjukasta, oli Joosepilla pato purossa, joka juoksi metsempää kiveliön\nhalki, Säkkijärvestä. Siinä oli hänellä ensimmäinen kevätkalan\npyyntipaikka. Syvään, virtavaan puroon, joka aukeni aikaisin keväällä,\nhän oli rakentanut kuusennäreistä padon, jossa oli vanneniekka merta\npyydyksenä. Ja kalaa siitä lähti joka hakemalla, illoin aamuin.\nPuolillaan oli nytkin merta välkkyvävatsaisia haukia ja synkkänaamaisia\nahvenia. Hyvillään Jooseppi nosti merran kaloineen rannalle, jossa jo\nkuusten eteläpuolella oli täplä törmää paljaana. Siihen hän jätti kalat\npotkimaan sillä välin, kunnes oli reikään pannut toisen merran, joka\noli edellisen päivän päiväpaisteessa kuivanut. Irroitettuaan kalat ja\nripustettuaan merran kuusenoksaan kuivamaan hän lähti, kalat\npajukoukussa riippumassa, takaisin. Mutta nyt eivät pysyneet miehen\najatukset siinä, mitä oli tekemässä.\n\n-- Jahka saan kevätkylvöt kylvetyksi, niin lähden kirkolle... ennen\ntästä ei jouda eikä sovi lähteä. Täytyy ottaa selko, mitä\nvallesmannikin arvelisi... Häneltä ne kuitenkin parhaat neuvot saa.\n\nSitä oli Jooseppi jo miettinyt siitä asti, kun Kemppainen kävi.\n\nEi ollut sattunut ketään kulkijaa sitten kun Ruokojärven Juhani oli\nkihlausmatkallaan käynyt. Romakkaniemen kautta ei kulkenut\ntukkilaistenkaan tie, eikä ollut taloon Juhanin lähdön jälkeen ketään\nvierasta ilmestynyt. Välijoesta, jossa oli asukkaita ja joka oli kolmen\nneljänneksen päässä Romakkaniemestä, ei ollut ketään tullut. Olivat kai\nvälijokelaisetkin käyttäneet toisia teitä, jos olivat käyneet\nrantamailla.\n\nJooseppi oli saapunut vanhan saunan kohdalle ja aikoi jo astua telalle\nporeen yli mennäkseen, kun sattui silmäämään järven selälle,\nAlpaslahteen päin. Pitkin päiväpaisteista järven jäätä hiihteli sieltä\nmies puserosillaan ja laukku selässä.\n\n-- Mikä kulkija lienee, mutta rantamailta se on tulossa, koska\nAlpaslahdesta päin hiihtää, -- arveli Jooseppi ja jäi siihen seisoa\ntöllistelemään. -- Romakkanientä kohden näkyy hiihtävän... Tottapa\ntalossa käy.\n\nJooseppi lähti nousemaan pihaan, antoi kalakimpun Kreetalle ja aikoi\njatkaa työtänsä. Mutta vähän väliä hän silmäsi järvelle, jossa tulija\nlähestyi vinhaa kyytiä. Eipä ollut niin monia kulkijoita Romakkaniemen\nkautta, ettei uteliaana puheille käynyt. Välistä oli ollut sellaisia\ntalvia, ettei käynyt kukaan rantamailla niin syrjäisessä kiveliössä. Ja\nunohtuipa Jooseppikin nyt kirves käteen hiihtäjää katselemaan, unohtui,\nvaikka aina työssä ollessa oli semmoisessa touhussa, ettei päätään\nnostanut, kun tyttäretkin puhuttelivat. Mutta nyt saattoi Joosepin\nuteliaisuuteen olla syynä sekin, että hän rannasta päin odotti sanomia\nja viestejä. Ja kun hiihtäjä lähestyi rantaa, kipristi Jooseppi\nkulmiaan, että tarkemmin näkisi. Pian hän näytti tulijan tuntevan,\nkoska itsekseen arveli:\n\n-- Jos ei kahta samanlaista miestä ole, niin tuo ei ole kukaan muu kuin\nJuho-veli Honkasaajosta...\n\nJa kun tulija saapui rantaan ja suksiaan kantaen nousi maalle Joosepin\näskeisiä rankoja myöten, tunsi Jooseppi hänet varmasti nuoremmaksi\nveljekseen Juhoksi, joka vieläkin asui kotimökissä toisen järven,\nLampsijärven, rannalla. Moinajärveltä oli sinne kolmen penikulman\nmatka. Ei ollut Juho-veli käynyt Romakkaniemessä kymmeneen vuoteen,\neivätkä olleet veljekset koko sinä aikana toisiaan tavanneet. Rakkaita\ntoisilleen he kyllä olivat aina olleet, mutta vähän liikkuvia kun\nkumpainenkin olivat, niin eivät olleet yhteen sattuneet niin pitkään\naikaan. Kotonaan mökissään istuskeli Juho kaiket talvet, astioita\nuurtaen ja vasuja valmistellen. Hän eleli rauhallisesti vanhan\nnuorenmiehen elämää ypö yksin. Kesäisin kalasteli ja syksyllä\nrantamaille vei veneenlastin järvisiikoja ja pieniä sillejä. Ja\nkerrottiinpa, että ukko oli vuosien kuluessa kerännyt melkoisen säästön\nja että monen talollisen velkakirja oli ukon punaisessa, raudoitetussa\narkussa.\n\nTervetullut oli vieras Romakkaniemeen, ja leveään hymyyn vetäysi\nJoosepin naama, kun hän puhuttelemaan kävi ja kättäkin pisti, vaikka\ntoinen näytti pitävän sitä joutavana kohteliaisuuden ilmauksena.\n\n\"Rantamailla olin käymässä\", jutteli Juho-veli siinä pihalla, asettaen\nsuksiaan hinkalokehän varaan päivän puolelle kuivamaan, \"niin tuli\nmieleeni, kun poikkimaisin Viojärvelle tulin, että hiihdänpähän nyt\nRomakkaniemenkin kautta, koska järvissä selkäjäätkin ovat vielä lujat.\nJa lujat näkyvät olevan vielä tässäkin järvessä... Ajattelin: käynpä\nkatsomassa, koska kuuluu Leenakin sairastelleen koko talven.\"\n\n\"Joo, ja hourailemaan pakkailee\", lisäsi Jooseppi.\n\nMutta Juho veli näki heti, että työtä oli talossa tehty sitten hänen\nviime käyntinsä. Talli oli kokonaan uusi ja päärakennukseen oli\njatkettu kaksi kamaria. Peltoa oli paljon tehty uutta, ja niemen\njuuriniityllekin eli Sorsalahteen oli kolme kookasta heinälatoa\nilmestynyt.\n\n\"Montako sinulla nyt on lypsävää?\" tiedusti hän, kun ensin oli hyvillä\nmielin nähnyt, mitä Jooseppi oli puuhaillut.\n\n\"Kymmenen niitä nyt on lypsävää, mutta kolmetoista on kytkysessä.\nEnempikin pitäisin, vaan enpä halua, että heinät loppuvat kesken.\"\n\n\"Ohoo. Oletpa niittyä raivannut sitten viime käyntini... Seitsemän oli\nsilloin kytkysessä... Taisipa tulla niitty tuosta Ahmaojasta!\"\n\n\"Tuli, veikkonen... ja vieläkin on raivaamatta vihainenkin vanha virsta\nparasta leppäistä ojanvartta.\"\n\nNiin siinä veljekset haastelivat, nyt monesta aikaa toisensa\nkohdattuaan. Mutta näkyi päällekin päin, kumpi veljeksistä oli talon\nomalla hartiavoimallaan korpeen tehnyt ja kumpi talvet nikkaroi\nastioita ja kesät kalasteli. Puolta leveämpi oli Joosepin käyrä selkä\nja puolta leveämmät kämmenet, jotka tumman tervaisina ja mahtavina\nroikkuivat pitkien, raajakkaiden käsivarsien päässä. Hintelä oli\nJuho-veljen muukin ruumis Joosepin leveään persoonaan verrattuna.\nAinoastaan kasvojen ilmeessä ja harmahtavan parran mallissa, joka kulki\nkorvalta leuan alitse toisen korvan alle, oli yhtäläisyyttä, ja siitä\nheidät tunsi veljeksiksi.\n\n\"Mutta lienetkö kuullut -- olisiko sattunut kuluneella viikolla\nkulkijaa -- että kuollut on vanha vallesmanni -- paras ystäväsi ja\nherrasi!\" kertoi Juho, kun olivat pirttiin nousemassa.\n\nJooseppi seisahtui yhteen kohti, toinen jalka jo rappusilla.\n\n\"Niin kuulin, ja on jo haudattukin\", lisäsi Juho.\n\n\"Jopa kuoli liika hyvä herra... Onkin ollut minulla tunnossa siitä\nasti, kun kuulin, että oli sairastunut...\"\n\nJoosepin ääni ikäänkuin vavahti ja päivän polttama poski kalpeni.\n\n\"Kolmeseitsemättä olisi viikkoa ennen Mikonpäivää täyttänyt\", jatkoi\nhän. \"Yks'ikäisiä olimme päivänkin päälle. Muistan kuin tämän päivän,\nkun aloin tähän Romakkaniemeen immisoonia hakea. Piti olla papinkirja\nmatkassa, että kruunu näkee, ettei ole liikoja kirjoituksia. Sitä kun\nvallesmanni katselee, niin remahtaa nauramaan, että 'perhana olla, kun\nolemme yks'ikäisiä miehiä'. Siinä sen kuulin ensi kerran...\"\n\nJa kun he astuivat pirttiin ja vierasta alettiin kestitä, ei Jooseppi\nlakannut vallesmanni-vainajaa kiittelemästä, vaan muisteli yhä uusia\nhyviä töitä.\n\nLeenakin kääntyi vuoteellaan, kun kuuli, kuka vieras oli taloon tullut.\nKertoi ensiksi, että Ruokojärven Juhanista tulisi vävy taloon, kun oli\nkihlannut Liinun, -- kertoi sen hymysuin, Juhoon katsellen.\n\n\"Mutta kuuluuhan sillä olleen Välijoen Villelläkin tästä talosta\nnaimahomma\", muisteli Juho.\n\nJooseppi ei puhunut siihen mitään, mutta Leenan poskille nousi puna.\n\n\"On semmoinen tuhlari ja väkeviäkin kuuluu maistelevan\", sanoi hän.\n\n\"Minuun ei asia kuulu, vaan jos niin visu on se Juhani kuin kerrotaan,\nniin ei se vaimolleen täyttä ateriaa anna\", tuumaili Juho.\n\n\"Liioittelevat ihmiset\", sanoi Jooseppi siihen.\n\nEivätkä enää siitä asiasta puhuneet.\n\nTuoretta kalakeittoa veli Juholle tarjottiin ja parhaan mukaan\nharvinaista vierasta kestittiin. Mutta syötyä tulivat puheeksi\nkruununmaan asukkaat ja uudistalojen metsät. Juho-veli tuntui olevan\nsitä mieltä, että huonosti ja nylkyrin tavoin kohteli hallitus kovan\nkiveliön asukasta.\n\n\"Onhan nyt sinullakin, Jooseppi, elettävä talo tässä\", puheli Juho, kun\nkahden kesken istuivat tuvassa, \"ja perintökirjan olet saanut. Ja mitä\nvelkaa lienet puulaakista ottanut, sen säästömetsällä maksaisit...\"\n\n\"Niin on aikomus tässä...\"\n\n\"Niinpä vainkin. Ja kyllä kai sen tarvitsisit. Sillä teepä talo\nasumattomaan järvenniemeen, kauas muista ihmisistä, niin siinä yhden\nmiehen ruumis jo vitsaksi vääntyy! Mutta mistä tiedät, eikö kruunu\nhakkaa parhaita puita metsästäsi ja myy omaksi hyväkseen ja laiskojen\nherrojen palkoiksi!\"\n\nJooseppi hämmästyi.\n\n\"Ei, ei ole minun kirjoissani semmoisia pykäliä, että kruunu hakkaa...\nPois se... Mistä helvetistä sinä semmoisia...!\"\n\nJooseppi nousi istumasta, kummallinen levottomuus näytti tärisyttävän\nrauhallista miestä. Ei ollut kirosanaa sen miehen huulilta kuultu sitte\nkun poikasena ollessa.\n\n\"Enpä häntä ole juuri sinun kohdaltasi kuullut, vaan lienet kuullut\nTievon Pekasta, jolla kappelissa oli kruunun talo?\"\n\n\"En ole sattunut kuulemaan.\"\n\nJoosepin puhe tuntui käyvän tavallista nopeammin.\n\n\"Kävi niin, että kruunu hakkasikin parhaat puut metsästä ja puulaakin\nvelka jäi maksamatta ja puulaaki haki velkansa pois, talo myytiin ja\nmies sai marssia matkoihinsa...\"\n\n\"En ole kuullut... Eikä puhunut vallesmanni-vainaja kruunun hakkuusta\nmitään.\"\n\nMutta sen näki Juho-veli, että kovin asia koski Jooseppiin.\n\n\"Ja jos kruunu sillä lailla alkaa tästäpuolin asukastaan kohdella, niin\nkiveliöiksi jäävät kaikki kruununmaat -- kukapa lähtee elinajakseen\ntyötä tekemään, kun ei mitään toivoa ole vanhan päivän varasta. Kuuluu\ntulleen uusi asetus, vaan en muista vuosilukua, että joka sen vuoden\njälkeen vasta on immisoonia hakenut, niin niistä kruunu parhaat puut\nhakkaa...\"\n\n\"Voipi olla. Mutta ei puhunut vallesmanni-vainaja mitään, vaan kehoitti\ntekemään peltoa, raivaamaan niittyä ja joka kohdalle uusimaan, että\npikemmin perintötaloksi saa...\"\n\n\"No en tiedä sinun kohdallesi sanoa, vaan niin on käynyt Tievon\nPekalle.\"\n\nJooseppi haki hyvän aikaa kaappinsa laatikosta.\n\n\"Täällä pitäisi olla yksi syynipöytäkirja vielä tallella. Se on\nvallesmanni-vainajan omaa kirjoitusta, eikä siinä puhuta kruunun\nhakkuusta mitään\", sanoi hän. Vihdoin hän löysi repallaan olevan\npaperiarkin, vei sen Juho-veljen nokan alle ja sanoi: \"Lueppas sinä\ntämä... kuinka sinä käsität... Tämä se juuri on... Ei siitä vaan Leena\nole sitä paikkaa löytänyt.\"\n\nVeli Juho olikin taitava sekä kirjoituksen että kirjan lukija ja selvän\ntuntui saavan, kun verkalleen luki, Joosepin tarkkaan kuunnellessa:\n\n    Vuonna 1899, syyskuun 30 päivänä, toimitti allekirjoittanut\n    kruununnimismies apumiesten itsellisen Pekka Kävyn ja lautamies\n    Justinus Vitsamaan kanssa katselmuksen Romakkaniemi-nimisellä\n    1/8 manttaalin kruununuudistalolla n:o 8 Viojärven kylässä X:n\n    pitäjässä, tilan haltijan Jooseppi Honkasaajon eli Romakkaniemen\n    saapuvilla ollen.\n\n\"Niin näkyy olevan\", arveli Juho väliin ja jatkoi sitten:\n\n    Tätä toimitusta koskevista kirjoista havaittiin, että sittenkun\n    Keisarillinen Suomen Senaatti kesäkuun 10 päivänä 1896 antamallaan\n    päätöksellä oli vahvistanut läänin Herra Kuvernöörin maaliskuun 24\n    päivänä 1894 antaman päätöksen, jonka kautta tämä tila on päätetty\n    perustettavaksi ja verotettavaksi 1/8 manttaalin suuruiseksi,\n    oli tilan haltija lokakuun 5 päivänä 1897 tekemässään\n    hakemuksessa pyytänyt päästä siihen asukkaaksi, minkä johdosta\n    Kuvernöörinvirasto lähetepäätöksessä marraskuun 14 p:ltä 1898 oli\n    määrännyt tämän katselmuksen tilalla pidettäväksi; ja kävi\n    toimitus seuraavalla tavalla...\n\n\"No siinä sen nyt kuulet\", sanoi Jooseppi. \"Ei yhtään sanaa ole siitä,\nettä kruunu hakkaa...\"\n\n\"Ei näy olevan. Enkä minä sanonutkaan, että se sinun kohdallesi sattuu,\nvaan sen olen kuullut, että kappelissa käy muillekin samalla tavalla\nkuin Tievon Pekalle.\"\n\n\"Olikohan Pekka laiminlyönyt tehtäviään?\" arveli Jooseppi.\n\n\"Sitä en tiedä, mutta kehuivat ne kappelilaiset, että vireä on mies, se\nPekka.\"\n\nHetken Jooseppi mietti, sanoi sitten:\n\n\"Tässä kun kevät joutuu ja kylvöni saan tehdyksi, on ollutkin\naikomukseni rantaan lähteä... siitäkin perintökirjasta kuulemaan...\"\n\n\"Se onkin parasta, kun nyt vallesmannikin on kuollut.\"\n\n\"Joo, niin olen päättänyt... Kuka lienee nyt vallesmannina?\"\n\n\"Mikä lienee nuori poikanen, kuulin.\"\n\nNiin siinä veljekset puhelivat, ja tarkkaan kyseli Juho, visu ja vireä,\nkuinka säästäen talossa elettiin.\n\n\"Kenelle sinä talvivoin myit?\" muisti hän kysyä.\n\n\"Tässä jo myin kevättalvella, Isovaaran Iisakille, jonka tunnet.\"\n\n\"Kuuluvat saaneen paremmat hinnat Kemijokivarrella...\"\n\n\"En ole kuullut...\"\n\nJa Juho sai vielä tietää, että ruokaa oli kesäksi. Oli kolme sadan\nkilon säkkiä ruisjauhoja, suoloja ja ulkonakuivattua poronlihaa...\nOlipa aitan hinkalossa jokunen tynnyri kauniita, valkean sinerviä\nohria, hallavuosien varalta siemeniksi säästettyjä.\n\n\"Ei sovi moittia\", kiitteli Juho.\n\n\"Joo... ja järven antimet erittäin\", kehui Jooseppi.\n\nPari päivää viipyi Juho vieraana veljensä talossa, jossa pidettiin\nhyvää hoitoa. Mutta koska kesä näytti alkavan tulla tositeolla, suori\nJuho suksensa, köytti laukun selkäänsä ja laittausi taipaleelle.\n\nHalki Moinajärven hän lähti hiihtämään niitä kukkuloita kohti, jotka\nnäkyivät kaukana taivaanrannan tasalta. Niiden lähettyvillä oli\nLampsijärvi, jonka rannalla Juholla, Honkasaajossa, oli näpsä mökkinsä.\n\n\n\n\n4.\n\n\nKesä on tullut.\n\nLautisulana lainehtii saivovesinen Moinajärvi, ja rantakoivikot käyvät\nlehteen. Valo on vallannut pimeimmät korvetkin ja kiveliön\nkaukaisimmatkin rotkot. Linnun laulu ei lakkaa, vaikka laine väsyy\npuolenyön kirkkaana hetkenä. Yksinäisen metsäjärven rannoilla on iloa\nja elämää ja luhikko-ojanteissa vilkasta liikettä. Niemien nenistä ja\nsaarien selistä kuuluu käkien kukuntaa, ja peuraparvi ui kahakäteen\nrannalta toiselle. Ihanasti hymyilevät lehdet, ja erämaan vankat metsät\nhuokuvat viimeiset kylmät jäässä olleista rinnoistaan.\n\nPoissa on pimeä ja kylmä paennut, ja valo ja lämmin ovat nyt herroina.\nEi kukaan enää muista pakkasöiden pimeää, ei kukaan ajattele kylmää,\nkun lämmin etelä puhaltaa ja yötä päivää aurinko paistaa.\n\nPolkua pitkin, joka Romakkaniemestä lähtee Välijokeen, kävelee Liinu\nnopein askelin. Uuden saunan vierestä lähtee se polku, joka yhdistää\nnaapurit, nousee männikköön talon taakse ja painuu metsään. Varhainen\non aamu, hiljainen on ympäristö. Tuntuu kuin sykähtelisi ilosta erämaan\nsydän ja kovan kiveliön silmä kyyneltyisi nyt, kun valo ja lämmin\ntäyttävät maan ja taivaan. Polku on kaita ja pounikkoa paikoin, vuoroin\ntaas kivikkorovaa ja jäkäläkangasta. Mutta päivä paistaa sille puiden\nlomitse, ja kanervakankaalla, jossa kellertävä hiekka peittää polkua,\ntuntuu se jalkaa lämmittävän, kun Liinu avojaloin kävellä keikuttaa. Ei\nole nyt Liinun suu hymyssä, eivät naura silmät eikä poskille kuoppaa\nilmesty. Vakavana kävelee Romakkaniemen komea tytär, ja itkettyneet\novat siniset silmät. Mutta miellyttävästi notkahtelee vartalo ja\nkauniisti kaartuu jäntevä nilkka, kun hän kiveltä toiselle hypähtää ja\nloikkaa pienien purojen poikki. Heilahtaa silloin pitkä kullankeltainen\npalmikko pyöreiden lanteiden päällä.\n\nSurun viestiä on Liinu viemässä lähimpään naapuriin Välijokeen. Kuolon\nsanomaa saattamassa. Kylmänä makaa nyt Romakkaniemen toimelias ja\ntyötyri emäntä Leena, joka melkein kaksi vuotta on kitumalla kuihtunut.\nPoissa on nyt Joosepin jäntevä kumppani, joka yhdessä miehensä kanssa\ntalon kiveliöön teki ja muhkean karjan kasvatti. Poissa on\nrohkeamielinen vaimo, joka miestään seurasi asumattoman järven niemeen,\nvaikkei kattoa pään päälle ollut. Toivonut ja toivonut oli Jooseppi,\nettä iloiset sanomat virkistäisivät Leenan mieltä ja että kun tulisi\nkesä ja linnut alkaisivat laulaa ja kevätkylvöt oraalle nousisivat,\nsilloin Leena toipuisi ja vielä virkoisi entiseksi emännäksi.\n\nHyviä uutisia hän saikin kuulla: talon tiesi nyt olevan oikein oman,\nmieleisen tiesi saavansa vävypojan. Ruokojärven Juhanin, -- eikä\nminkäänlaisia pahoja asioita olisi pitänyt olla --, mutta sittenkään ei\nenää elämään virkistynyt. Kun järven jäät suvituulilla murenivat, kun\npihan nurmi jo vihannoi ja ensimmäinen pääsky toi terveiset eteläisiltä\nmailta, silloin umpeen painuivat toimeliaan vaimon silmät ja huulet\ntiiviisti yhteen pusertuivat.\n\nJooseppi ei ollut näinä viime aikoina vaimoaan ymmärtänyt, vaan oli\naina uskonut hänen hourailevan, kun lapsista huolehti, kummia unia\nsanoi näkevänsä ja pelkäävänsä jotakin kauheaa, mikä oli tulossa.\nSemmoista oli ollut koko Leenan suku ja varsinkin äitivainaja, joka oli\nnähnyt näkyjä siihen asti, kunnes tuli mielenhäiriöön.\n\nHe olivat olleet siinä kaikin äidin vuoteen vieressä, kun loppu\nlähestyi, Jooseppi sängyn laidalla istuen. Viimeiseksi oli sairas\ntahtonut puhua, mutta ei voinutkaan. Silmien ilmeessä oli tervettä\nälyä, huulet liikahtelivat, mutta ääntä ei kuulunut. Syvän surullinen\noli katse, jonka hän loi tyttäriinsä ennenkuin silmät ummistuivat.\n\nLiinu tunsi kylmiä väreitä pitkin selkäpiitään kulkevan, kun muisteli\näidin loppua. Hän ei olisi tahtonut äidin vuoteen viereen tullakaan,\nmutta Kreeta ja isä pakottivat. Ja kun Liinu nyt kävellessään palautti\nmuistiinsa kuluneen talven tapahtumia ja äitivainajan hajanaisia\npuheita, uskoi hänkin, samoin kuin isä, että äidiltä oli järki\nluiskahtanut. -- Olihan sekin outoa, -- mietti Liinu, -- että äiti niin\nväkisin työnsi minua Juhanille vaimoksi. Äidille mieliksi piti niin\ntehdä. Joulusta asti, jolloin Juhani ensi kerran kosi, hän siitä puhui\nja Juhania kiitteli...\n\nTuntui kuin olisi jokin helpotus tullut Liinulle, kun hän nyt muisti,\nettä äiti oli poissa eikä enää ollut pakottamassa Juhanille menemään.\nVastenmielinen oli Juhani Liinun mielestä, vaikka olikin punaverinen.\nKylmä oli hänen katseensa, eivätkä hänen puheensa lemmeltä tuntuneet.\nToista olisi Välijoen Ville, pulska tukkipoika, jonka laulu kuului\nkesäisin järveltä kiveliöön asti. Mutta Villeä äitivainaja ja isä\nmoittivat viinaan meneväksi ja rentuksi. Äiti ei sallinut Villen olla\ntalossa yötäkään.\n\nMonissa mietteissä Liinu kävelee. Hänen vilkas mielensä kuvittelee\nkummia juttuja, hän muistaa rippikouluaikaansa ja iloisia iltoja\nkirkonkylässä. Kerrankin, kun salaa mentiin Mäkelän riiheen yösydännä\ntanssimaan. Sinne tuli herrojakin, keitä lienevät olleet, punssia\ntarjosivat ja tanssata vihkaisivat... Taivas, jos se olisi tullut\nrovastin tietoon!\n\n\"Sinäpä olet korea tyttö\", oli eräskin sanonut ja pyrkinyt suutelemaan.\nLiinu ei ollut arvannutkaan välttää, ja niin herra oli suudellut ihan\nvasten huulia...\n\nMutta nyt Liinu ehtii jo kapean joen rannalle, jonka toisella puolella\non vähäinen talo navettoineen ja muine ulkohuoneineen. Se on\nkruununtorppa, vasta vuosikymmen toista sitten rakennettu. Pieniä\npeltotilkkuja on siinä ympärillä, vanhan kuusisen aidan ympäröiminä. Se\non Välijoki -- Romakkaniemen lähin naapuri --, jossa asuu Iisakki Väylä\nvaimonsa ja kahden jo täysikäisen lapsensa kanssa.\n\nHän seisahtuu törmälle. Talon rannassa on vene, mutta ei näy ketään\nliikkeellä. Liinu huutaa. Jo kuulevat sisälle, ja joku silmää ikkunasta\nulos.\n\nSe on Ville. Näppärästi hän rientää pirtistä ja sieltä rantaan, kun on\ntuntenut tulijan. Hyvällä sysäyksellä on vene kapean joen toisella\nrannalla, ja Liinu tarttuu siihen keulasta kiinni. Uljas nuori mies on\nVille, katse on avonainen ja silmien ilme lempeä. Mutta roima on varsi\nja ääni miehekäs. Kysyvin katsein hän silmäilee Liinua eikä saa sanaa\nsuustansa. Ruokojärven Juhanin morsiamen tietää Liinun olevan eikä\nsiksi puhuttele enää kuin ennen. Tapasivathan kiveliönkin asukkaat\ntoisensa silloin tällöin, vaikka taival olikin pitkä. Talvi-illoin, kun\npuhteet olivat pimeät ja pitkät, hiihtivät Romakkaniemen tyttäret\njoskus Välijokeen tarinoimaan, varsinkin silloin, kun tiesivät Villen\nolevan kotosalla, ja välijokelaisetkin kävivät vuorostaan\nRomakkaniemessä. Hiihteli silloin aina Villen ja Mantan matkassa\nJosefiinakin, Välijoen tanakka emäntä, joka kerran oli karhunkin\nampunut. Ja silloin kerrottiin molemmin puolin mitä oli satuttu\nkuulemaan uutisia. Erään kerran oli Liinu, kun yksin kotia palasi,\neksynyt ladulta; tuisku oli sen puhaltanut umpeen. Mutta kun oli ollut\nmyötätuuli ja hän oli huutanut, oli huudon Välijokeen kuullut Ville...\nja sitten saattanut Liinun kotia asti.\n\nNiitä matkoja ja illan hauskoja kai nyt nuori mies muisteli, koska ei\nryhtynyt puheisiin.\n\n\"Meillä kävi kuolema\", sanoi Liinu, kun he jo olivat päässeet toiselle\nrannalle.\n\n\"Äitisikö...?\"\n\n\"Äiti... Me olimme Kreetan kanssa sitä odottaneet, kun hän heikkeni\npäivä päivältä, mutta isä ei uskonut...\"\n\n\"Meidän äiti kyllä sanoi, kun hangen aikana palasi: 'ei näe\nRomakkaniemen Leena enää ensi juhannusta'.\"\n\nHe nousivat maihin ja kävivät pihaan päin.\n\n\"Apua läksin hakemaan: isääsi, äitiäsi, Mantaa ja sinua... Eihän sitä\nruumista muutoin saa kirkollekaan, jos ei saa miehiä kantajiksi\nViojärvelle asti...\"\n\n\"Kotosalla tässä olemmekin kaikin\", sanoi Ville ikäänkuin lohdutukseksi\nLiinulle.\n\nMutta kun Ville koetti tavoittaa Liinun katsetta, vältti Liinu. Ei\nennen niin tehnyt, vaan suoraan silmiin katsoi ja nauroi.\n\nJa nuoren miehen sydämessä sykähti kumman kylmästi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRomakkaniemen isossa pirtissä höyläsi Jooseppi arkun lautoja\nLeena-vainajalle. Lämpöiset olivat päivät, ruumis oli pian saatava\nhautaan, ja vaivaloinen ja pitkä matka oli kirkolle.\n\nKovin tuntui nyt Joosepista huolekkaalta elämä entiseen verraten. Siitä\nasti kun veli Juho kävi, ei Jooseppi ollut saanut oikeaa lepoa yöllä\neikä päivällä. Monet asiat huolettivat: puulaakin velka, vallesmannin\nkuolema ja perintökirja. Mutta hän ei joutanut lähtemään rantamaille\ntiedustamaan. Kevätkylvön aika lähestyi, ja keli kävi huonoksi. Täytyi\nensin kevätkylvöt toimittaa, niin sitten olisi aikaa. Mutta juuri kun\nhän kylvi viimeiset siemenet, sattui tämä kaiken muun huolen lisäksi --\nLeenan kuolema... Ei ollut Jooseppi uskonut, että Leenan loppu oli\ntulossa, vaan odottanut, että hän siitä vielä toipuisi ja kesän päälle\nkokonaan paranisi. Mutta toisin oli käynyt. Samoja luulojaan ja uniaan\nLeena yhä oli selitellyt houraillen eikä sanonut kipuja missään olevan.\nKolmekymmentä vuotta he olivat yhdessä eläneet. Hyvä kumppani oli Leena\nollut, taitava ja työtyri emäntä siihen asti kun alkoi niitä luulojaan\nselitellä ja uskon asioista puhella. Sitten hän ei enää huolehtinut\ntalonkaan töistä, vaan luki kirjaa ja väliin itki... Monta kovaa oli\nkoettu Leenan kanssa ja pyritty siihen, että Romakkaniemi saataisiin\noikeaksi omaksi. Ja nyt juuri olisivat huolettomammat päivät alkaneet,\ntulikin kuolema kesken kaiken.\n\nKun he joskus nuorempina olivat kuolemasta puhuneet, oli Jooseppi aina\nuskonut ensin kuolevansa, jotta Leena sitten saisi hänet hautaan\nsaattaa.\n\n-- Mutta ei näy käyvän mikään ihmisen mielen mukaan, -- mietiskeli\nJooseppi, kun hikipäissä arkkua viimeisteli. -- Ei mennyt toivo toteen\npoikainkaan, Eelin ja Pennen, suhteen. Eivät pysyneet kotona, vaan\ntukkilaisten joukkoon antausivat, ja mitä elämää siellä nyt\nviettänevätkään. Sekin oli Leenaan koskenut, vaikkei hän siitä suoraan\npuhunut.\n\nEi ollut elänyt se nuorin poika, joka oli Leenan mielestä ollut\nkaikkein rakkain ja josta oikeaa kiveliön miestä kumpikin toivoi...\nHukkui ihan kotirantaan, aivan kuin vetehinen olisi järveen vetänyt.\n\nJa kun Jooseppi sai arkun valmiiksi, istahti hän höyläpenkille, ja\nraskas huokaus nousi rinnasta.\n\n-- Niinpä tämä tuntuu autiolta minunkin elämäni, kovin yksinpä tunnen\nolevan, -- mietti hän. -- Oli ollut sentään hyvin hauskaa ja tunnolle\nhelpottavaa, kun huoliansa sai Leenalle jutella ja yksissä tuumin\nelämänsä järjestää...\n\nJa kun hän vielä katseli arkkua, löytäisikö silmä siinä virhettä,\ntuumaili hän:\n\n-- Enpä minä olisi uskonut, että minä Leenalle arkkua olisin\ntekemässä...\n\nHän nousi, kävi pihalle ja puheli Kreetalle, joka kesänavetalta tullen\nkantoi isoa maitopyttyä kesäkellariin päärakennuksen pohjoispäähän.\nLehmät oli Kreeta jo laskenut laitumelle. Kellot kalkattivat\nkasvattimännikön takaa, ja karja tuntui painuvan Sorsalahden niityn\naidanvartta takakorpea kohti.\n\nJooseppi seisahtui keskelle pihaa. Päivä paistoi jo korkealta, lämmin\noli ja järvi tyven. Ei ollut vielä ehtinyt kylvö itää, mutta nurmi\nkasvoi jo pitkänä ruohona pihalla ja peltojen pientareilla. Jooseppi\nosui luomaan katseensa Moinatunturille, jonka harmaja, puuton laki\nsädehti auringon valossa.\n\nJa siinä samassa hän taas muisti sen unensa, jonka näki, kun tämän\nniemen nenään yöpyi. Karjan kellot kuuluivat nytkin. Joko tulisi nyt\nMoinakiveliökin linjoitettavaksi ja mitattavaksi? Kumma se uni\nsittenkin oli ollut -- entä jos nyt toteutuisi? Vallesmanni-vainaja oli\nsanonut tänä kesänä maanmittarien tulevan, heti vesien auettua. Mutta\neipä ollut vielä kuulunut...\n\nKeskelle pihaa hän laskeusi pitkäkseen, pää oikean käden varaan, katse\njärven poikki Moinatunturin lakeen päin tähdättynä.\n\n-- Olisipa nyt tyven järvellä ruumista kuljettaa, kun joutuisivat\nsieltä avuksi Välijoesta, -- mietiskeli hän. Sieltä pohotti Alpaslahti\njärven toiselta rannalta korkean kuusikkonsa suojasta.\n\nMutta ei tuntunut olo hyvältä Joosepista siinä pihallakaan. Kolkkoa ja\nikävää oli kaikki. Hän nousi, käveli maitokellarin ovelle ja katsoi\nkellariin, jossa Kreeta parhaallaan siivilöi maitoa. Jooseppi oli\navopäin, niinkuin hänen tapansa oli kesäisin.\n\nSiinä tuli kauhean ikävä, kun mieleen johtui Leena ja aamu, jolloin hän\nensi kerran oli tässä kellarissa maitoa siivilöimässä. Ei ollut\nKreetakaan äitinsä näköinen, vaan tukevampi, ja tylympi oli katse kuin\nLeena-vainajalla, mutta muuten töittensä puolesta hän oli äitiinsä\nparemmin kuin Liinu, joka teki kaikki hätiköimällä.\n\nTulisikohan kummastakaan äitinsä vertaista?\n\n\"Saadaanpa kuulla, ollaanko Välijoessa kotosalla\", sanoi Jooseppi\nvihdoin Kreetalle.\n\n\"Totta kai siellä ainakin vanhukset ovat\", uskoi Kreeta.\n\nMuuta eivät puhuneet. Ponttukin kävellä vätysteli kellarin luo,\nJoosepin viereen asettui ja haukotteli. Jo tuli kissakin\nmaitotilkalleen. Kreeta ojensi mirrille kupposen, josta se kehräten\nalkoi latkia -- vanha tummanharmaa kissa. Eikä uskaltanut Ponttu mennä\nhäiritsemään äkeän vanhuksen ateriaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiihen on Romakkaniemen isoon kolmilaitaiseen nuottaveneeseen kannettu\nmusta arkku, kannettu sitä varten tehdyillä sapilailla, jotka on\ntarpeellisen kauas toisistaan yhdistetty väännetyillä koivuvitsoilla.\nSiinä he vielä pyörivät maalla ja veneessä, välijokelaiset Josefiina ja\nManta, punaverinen, nokkela tyttö, Iisakki ja Ville ja Romakkaniemen\nJooseppi tyttärineen.\n\nKirkolle ollaan nyt rakasta vainajaa saattamassa. Ponttu häärii siinä\nrannalla, uikuttaa ja pyrkii veneeseen, mutta Jooseppi komentaa sen\npihaan. Ja kun vene työnnetään vesille, ei Romakkaniemeen jää ketään\nmuita kuin Kreeta yksin Pontun ja vanhan kissan kanssa.\n\nPeränpitäjäksi asettuu Jooseppi. Manta ja Liinu tarttuvat airoihin ja\nistuvat soututeljolle. Etukeulassa istuu Josefiina, itkua puserrellen,\nja piitan päällä Ville. Ja niin raskas, kankea kolmilaita lähtee järven\npoikki Alpaslahtea kohden, johon Viojärvestä tuleva polku loppuu.\n\nEi ole leikin asia, kun kiveliön asukas kuolee tiettömän erämaan järven\nrannalla. Kaukana on kirkkomaa, johon ruumis on saatettava, kaukana\npappi, joka mullat heittää. Mutta ei ole muuta tietä, vaan pitää mennä.\nEi ole Moinajärvestä vesireittiä muuta kuin kuiva Lumionjoki, jota ei\nkuivina kesäaikoina pääse veneellä kulkemaan.\n\nKun ruumissaatto saapuu Alpaslahteen, on ilta, mutta korkealta paistaa\nvielä aurinko ja ihanalta näyttää Joosepin silmään Romakkaniemi, jonka\nrakennukset on viime kesänä punaisiksi maalattu. Mutta suru nyt täyttää\nhänen sydämensä, ja hänestä tuntuu kuin hän Leenan kuoleman jälkeen\nolisi vanhentunut ja voimat vähentyneet.\n\nMutta Alpaslahdessa nostetaan ruumispaarit veneestä, ja nyt alkaa\nraskas taival Viojärvelle asti, sillä ruumista on kannettava kahden\njärven välinen taival. Vaivaloinen on polku, nousee ensin jyrkkänä ja\nkallioisena ja jatkuu sitten mutkikkaana kivikkorovaa pitkin, kunnes\nnäyttää aukean, leväisen jänkän laitaan loppuvan. Siihen jänkän laitaan\nasti kantavat Jooseppi edellä ja Välijoen Iisakki jäljessä. Mutta\nsitten he laskevat arkun kuivalle maalle, ja vettä tippuva palava on\nkummallakin.\n\n\"Pääsisi tämän jänkän poikki onnessa\", huoahtaa Jooseppi.\n\nSiihen ovat kaikki istuneet mikä kivelle, mikä mättäälle.\n\nItkua siinä pusertelee Välijoen emäntä taaskin ja sanoo:\n\n\"Siinä on nyt ensimmäinen kuolija Moinajärven rannalta... kenen vuoro\nnyt joutunee? Vaikka viikon päästä jo minutkin vietäisiin...\"\n\nJo ratkeaa Liinukin äänekkääseen itkuun, ja Jooseppi pyyhkäisee\npartaansa.\n\n\"Mutta ilolla se tämä vainaja maailman murheista lähti ja nyt taivaassa\nsaa juhannusta viettää\", puhelee Josefiina itkunsa seasta.\n\nVille ja Manta tarjoutuvat nyt kantajiksi, mutta Jooseppi ei sano\nheihin tässä jänkällä luottavansa. Sittenkun on jänkän poikki päästy ja\nalkaa kovempaa maata, vaihtuvat kantajat.\n\nSurkean surkeaa on kulku leväisen, heiluvan jänkän poikki. Polveen asti\nuppoaa jalka vettä ja ruskeaa ruostetta roiskuvaan suohon, ja välistä\nmies on silmälleen menossa.\n\nMutta kun viimein pääsevät jänkän toiseen rantaan, ovat molemmat miehet\nniin uuvuksissa, ettei tahdo paikalta kyetä.\n\n\"Saisi se kruunu sen verran asukkaistaan huolta pitää, että tuon jänkän\nporrastaisi\", sanoi Välijoen Iisakki, tuimasti katsellen.\n\n\"Eipä niistä meille takamaan asukkaille isoa hyötyä teistä ole, vaikka\nniitä saa korjata\", arveli Jooseppikin tyytymättömällä äänellä.\n\nMutta kun he siinä olivat tuokion levänneet ja miehet hikensä\nkuivaneet, lähdettiin taas liikkeelle. Nyt kävi Ville edelläkantajaksi\nja Manta, tanakka tyttö, jälkeen. Jänkän laidasta alkoikin taas\ntasaista harjua, joka vastaleena kohosi korkealle Viovaaralle.\nKorkeimmalle laelle nousi polku, sillä kahden puolen oli\nlouhikkorantoja, joiden sivu ei päässyt yli eikä ympäri. Mutta kun\nnousu yhä jyrkkeni, levähtivät kantajat, ja Josefiina astui Mantan\nsijalle kantajaksi.\n\nViovaaran laelle päästyä oli aamu jo alkanut, kirkas, kastehelminen\naamu. Romakkaniemen takaa nousi aurinko, ja suuri, saarekas Moinajärvi\nvälkkyi siellä kaukana. Kolkkona jättiläisenä törrötti Moinatunturin\npaljas laki, mutta kullankeltaisina heräilivät kiveliön metsät. Mutta\neipä näkynyt Viovaaran laelle Välijokea, joka oli piilossa synkän\nkorven takana. Sensijaan etelästä päin ja lännestä, jonne oltiin\nmenossa, kimalteli suurten vaarain välistä yksinäisiä järviä kuin\nerämaata valvovia silmiä. Jo sopi näkymään Viojärvikin, jonka rannalla\npienoinen Viojärven kylä oli.\n\nVuoroin vaihtuivat kantajat, ja vihdoin ruumiinsaattajat uupuneina\nsaapuivat Viojärvelle, jossa oli kolme verotaloa ja kaksi mökkiä.\nViojärven pohjoispäästä lähti kapea, mutta syvävetinen ja\nhauskarantainen Viojoki, joka laski kaukaisista erämaista tulevaan\nvaltasuoneen, ja tämä vuorostaan kuljetti kaikki metsäjärvien vedet\nsuureen valtaväylään Tornionjokeen. Viojärveltä oli kirkolle asti\nvenekulku kaiken kesää, ja senvuoksi viojärveläiset elivätkin\nonnellisemmassa asemassa kuin romakkaniemeläiset, välijokelaiset ja\nmonet muut järvikyläläiset. Harvoin sattuu kuolema kesäiseen aikaan\nnoilla yksinäisillä järvien rannoilla, ikäänkuin suuri Luoja olisi\ntahtonut pitää henkeä sairaassa siihen asti, että ruumis saatettiin\nkirkolle rekikelillä. Mutta osui joskus. Kerrottiinpa Pahtajärven\nmiehestä, että kun vanha vaari keskellä kiireintä heinäaikaa otti ja\nkuoli, ei Pahtajärven mies lähtenyt kiireenä aikana ruumista kirkolle\nkuljettamaan, vaan kaivoi kuopan kaltioon ja pani äijän sinne... Ja kun\nei ketään kulkijaa käynyt talossa koko kesänä, ei kukaan tiennyt vaarin\nkuolemasta. Kun sitten tuli rekikeli ja jänkät kantoivat, kaivoi\nPahtajärven mies äijän kaltiosta, pani arkkuun ja ajoi kirkolle.\n\nMutta eipä ollut osannut niin viisaana olla Pahtajärven mieskään\nrovastia puhutellessa kuin oli ollut älykäs ruumista kätkössä pitämään.\n\n\"Koska vaari kuoli\", oli rovasti kysynyt.\n\n\"Ka, keskellä kuuminta ja kiireintä heinäaikaahan se per -- ... otti ja\nkuoli...\"\n\nVanhantalon pirtissä Viojärven rannalla muisteltiin tätä Pahtajärven\nmiehen tekoa.\n\nMutta talon rannassa hommailivat ruumiinkuljettajat, ja arkku oli jo\nnostettu veneeseen. Siinä oli vieraskin vene, vasta aamulla kirkolta\npäin siihen tullut. Kuului olevan kaksi maanmittaria, jotka ryhtyisivät\nMoinakiveliötä linjoittamaan ja mittaamaan. Kamariin oli herroille\ntehty vuode, siellä he nyt olivat levähtämässä.\n\nHerrojen saattomiehet, Ylinivan miehet kirkonkylästä, juttelivat\nJoosepille, kun venevalkamassa yhteen sattuivat.\n\n\"Ne ovat sitten niitä, joista vallesmanni-vainaja keväällä puhui\",\nsanoi Jooseppi. \"Puhuivatko mitään siitä, aikovatko meille niinkuin\nkesäasuntonsa sijoittaa?\"\n\n\"Kyllä ne siitä puhuivat, mutta tässä aikoivat levähtää\", tiesivät\nmiehet kertoa.\n\nVeneen luona he kaikki hommailivat, mutta tästä tuli Mantan ja Liinun\nlähteä takaisin. Toiset, Jooseppi, Iisakki, Josefiina ja Ville,\nlähtisivät vainajaa hautaan asti saattamaan. Rannalla seisoivat tytöt,\nkun vene loittoni järvelle ja Jooseppi ohjaili sitä Viojoen suuta\nkohden. Itkuun Liinu ratkesi ja Mantakin. Tulipa siihen Vanhantalon\nemäntäkin lähtöä katsomaan ja kyynelsilmin vainajasta puheli.\n\n\"Onneen ja iloon hän on kostunut\", vaikeroi hän. \"Jospa meidänkin\nvaelluksemme noin päättyisi!\"\n\nJa taloon levähtämään emäntä kutsui tytöt. Keiton oli jo valmistanut ja\nkahvit keittänyt.\n\nMutta sitten vasta kun ruumisvene oli Viojärven päähän ehtinyt ja joen\nsuulle näkyvistä häipynyt, nousivat tytöt, emännän kutsua noudattaen,\nloivaa rantatörmää ylös taloon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaunis on iltapäivä, kun ruumisvene hyvää kyytiä viiltää pitkin\nmutkikasta Viojokea. Somia, koskisia polvia pistelee joki, kun\nkorkeiden törmäinsä välissä virtailee. Veneen perässä istuu Jooseppi,\njoka parhaiten tuntee joen mutkat, ja Ville soutaa. Iisakki ja\nJosefiina istuvat keskellä venettä, piippu suussa kummallakin.\n\nHauskalta tuntuu nyt kulku, kun virta vie ja linnut laulavat ja\nvaloisana välkkyy Pohjolan kesäinen yö. Ja tieto siitä, että\nrantamaille ollaan menossa, tuntuu elävän mieltä ilahduttavan, vaikka\nollaan kuollutta kuljettamassa. Mutta alajuoksultaan on pieni Viojoki\nvirtava kuin myllynränni, ja veneen vauhti enenee sitä nopeammaksi,\nkuta likemmäksi päästään Porolompaloa, johon joki laskee ja jossa se\nyhtyy erämaista tulevaan valtasuoneen. Mutta tarkoin tuntee Jooseppi\njoen polvekkeet, äkkimutkat ja pikkukoskien juonteenperät. Vilahtavat\nvain menijäin silmiin korkeat, heinävät joen törmät ja liikkumattomat\nmetsät molemmin puolin.\n\nVihdoin saavutaan väljemmille vesille ja pauhaaville koskille, joille\nei ruumislastissa uskalla laskea, vaan arkku kannetaan kosken niskalta\njohtavaa polkua pitkin kosken alle. Ja niin kuljetaan vaivoja\nsäästämättä, lepoa nauttimatta, kunnes on päästy kirkonkylän rantaan.\n\n\n\n\n5.\n\n\nKun Manta ja Liinu ovat vähän maistelleet Vanhantalon emännän keitosta,\naikovat he heti lähteä paluumatkalle. Kiire on kummallakin. Välijoessa\nei ole ketään kotona, ja Romakkaniemessä oli Kreeta arka kuin veden\nkala yksin ollessaan. Ruskeassa rapakossa ovat tyttöjen hameenhelmat,\nvaikka he ovat niitä kuoruksissakin kantaneet. Molemmilla\non varrelliset pieksut, joiden suut on tiukkaan köytetty\npunasinirantuisilla sukkarihmoilla polven alta kiinni. He vaihtavat\nkenkiinsä uudet heinät, kiinnittävät sukkarihmoja ja sitten aikovat\nlähteä.\n\nVanhantalon emäntä katselee siinä tyttöjen valmistuksia ja puhelee:\n\n\"Taitaa tulla nyt sinne Moinakiveliöönkin väkeä tänä kesänä, kun\nkuuluvat kymmenen miestä tarvitsevan töihinsä nämä maanmittarit. Ja\nsemmoisia tahtoisivat, jotka ennenkin ovat maanmittarintyötä tehneet.\"\n\n\"Kun ei tullut puheeksi... Meidän Ville on monena kesänä ollut\nmaanmittarintöissä\", sanoi Manta, vetäen tiukkaan sukkarihmaa pullean\npohkeensa yläpuolelle.\n\n\"Taitavat miehet olla lujassa nyt, kun tukinuitot ovat keskissä, --\nsiellä ovat vielä keväisillä matkoillaan meidänkin pojat... Mutta hyvää\npalkkaa kuuluvat lupaavan tottuneille\", puheli emäntä. \"Väsyksissä\nsanoivat olevansa, mutta mistäpä nyt niin olisivat väsyneet, kun veneen\npohjalla olivat maata köllöttäneet, -- sanoivat nuo Ylinivan miehet. --\nNyt nukkua köröttävät eivätkä käskeneet tulla herättämään...\"\n\n\"Niinhän ne herrat väsyvät\", sanoi Manta.\n\n\"Joo. Vaikka ovat nuoria miehiä kumpikin.\"\n\n\"Kuuluukin kuolleen se vanha maanmittari, Päänlunti, joka meilläkin\nkerran kävi\", sanoi Liinu.\n\n\"Outoja nämä ovat. Ensi kertaa kuuluvat olevan näillä mailla ja täällä\npäin. Oikein hauskoja herroja tuntuivat olevan.\"\n\nMutta ennenkuin tytöt ehtivät lähteä, muisti emäntä vielä Liinulta\nkysyä:\n\n\"No, koska te Ruokojärven Juhanin kanssa yhteen menette?\"\n\n\"Ei ole tietoa\", vastasi Liinu ja keikautti ylpeästi päätänsä.\n\n\"Hyvähän se mies on, Juhani, ja rahaa kuuluu olevan pankissa... kuinka\nlienee muutoin sinun mieleisesi. Eivät häntä tämän kylän tytöt hyvänä\npidä...\"\n\n\"Itsepä on ottamassa... tottapa oikeaan osaa\", sanoi siihen Liinun\npuolesta Manta.\n\nJuuri kun emäntää hyvästeltiin, ilmestyi toinen herroista pihalle. Hän\nnäytti nuorelta, komealta mieheltä, ja tytöt nähtyään hän virkkoi:\n\n\"Kas, onhan sillä emännällä kaksi komeaa tyttöä, vaikka vakuutti, ettei\nole.\"\n\nHän lähestyi tyttöjä ja jutteli:\n\n\"Olisihan tämä muutoin, mutta kun ovat näin valoisat yötkin, ettei\nsaata nukkua.\"\n\nMutta Vanhantalon emäntä kävi esittelemään:\n\n\"Eivät nämä ole meidän kylän tyttöjä. Tämä Manta on Välijoesta ja tämä\nLiinu on Romakkaniemestä. Ruumista ovat tähän olleet saattamassa...\"\n\n\"Vai Manta ja Liinu\", tuumaili herra, vielä uni silmässä.\n\nSiinä samassa lähtivät Manta ja Liinu kujaa kohti, josta polku poikkesi\nnavetan taitse Alpaslahteen päin. Nopein askelin he astuivat, Manta\nedellä ja Liinu perässä.\n\n\"Sepä näytti mukavalta herralta\", sanoi Liinu, kun he olivat ehtineet\ntalon näkyvistä.\n\n\"Oli kyllä soman näköinen herra, ja uljas oli katsanto.\"\n\nTaas he kävelivät kovaa kyytiä, niin että risut polulta pirskoilivat.\n\n\"Nämä ne ovat niitä herroja, joista isä on puhunut. Ne taitavat tulla\nmeille asumaan\", kertoi Liinu. \"Kuuluvat alkavan Moinakiveliötä\nmitata.\"\n\n\"Niin kuuluvat. Teille tulee sitten vieraita paljon, jos miehetkin\nsiihen asettuvat\", sanoi Manta.\n\n\"Itsellä niillä kuuluu eväät olevan. Vanhantalon emäntä kertoi, että\nkirkolta tulee toinen veneenlasti eväitä tuomaan.\"\n\nNiin tytöt juttelivat. Mutta ehdittyään Viovaaran laelle, josta\nMoinajärvi ja Romakkaniemi alkoivat näkyä, he istahtivat levähtämään.\n\n\"Toista olisi kuitenkin olla rantamailla kuin täällä rämpiä\nrapakkojänkkiä\", alkoi Manta puhella, ja hänen silmänsä syttyivät kuin\ntuleen ja posket punoittivat kuin puolukat. \"Jahka ensi syksyyn elän,\nniin palvelukseen lähden... Hyvät palkat saa ja talon ruuan ja --\nhauskoja iltamia joka sunnuntai...\"\n\nLiinu huokasi.\n\n\"Katunut olen\", jatkoi Manta, \"kun en jo viime syksynä lähtenyt.\nMikonpäivän sunnuntaina kun kirkolla kävin, tarjosi Maaherran isäntä\nkaksisataa rahapalkkaa ja vuosivärkit...\"\n\n\"Olisin minäkin lähtenyt, mutta vanhemmat eivät ole päästäneet. Äiti on\naina pannut vastaan...\"\n\n\"Sitähän se loruaa meidänkin äiti... Niistä Ruokojärven tyttäristä aina\nesimerkkiä ottaa... Mutta pakkoko on ruveta huoraksi, niin että jos\nmiehen tahtoo, niin oikein omakseen ottaa... Ja siellä niitä on vara\nvalita... Ei ensimmäisen räkänokan tuumiin ole pakko suostua...\"\n\n\"Onpa vaankin vara valita! Muistatko toissa Juhannuksena Aavasaksalla?\"\n\n\"Kuinka en muistaisi! Silloin oli hauskaa sinullakin. Herratkin kävivät\npiiriin ja myötäänsä pyysivät. Muistatko sitä yhtä, joka kahvitkin\nlaittoi ja kun pääsi kahden kesken, niin kerjäili suuteloa ja käsiä\npuserteli...\"\n\n\"Yritti se minultakin...\"\n\n\"Mutta sitten kävi kummasti, kun ei hyvällä uskonut, vaan kärtti ja\npuristelemaan kävi ja povia tunnustelemaan, niin minä...\"\n\n\"Mitä sinä...?\"\n\n\"Minä räiskäytin kämmenellä naamaan ja sanoin, että tuossa...\"\n\nHe nauroivat sille molemmin.\n\n\"Eivät ne kaikki herrat ole semmoisia, vaan tukkilaiset ne vasta härkiä\novat\", sanoi Liinu.\n\nMutta lehmäänsä hoitamaan oli Mantalla kiire, ja vartoi kai Kreetakin,\nkun illalla olivat luvanneet palata ja saattoi olla jo lähellä puolta\nyötä. Kiireesti he taas lähtivät astumaan ja saapuivat leväisen jänkän\nlaitaan. Siinä he kuorivat hameensa vyötäisilleen ja alkoivat hyppiä\nmättäältä mättäälle, rapakkopaikkoja vältellen.\n\n\"Helkkari, kun putosi toinen jalka ihan reiden juurelle asti\", huusi\nManta, joka oli jäänyt Liinusta jälkeen.\n\n\"Ja vielä puhtaan paidan panit lähtiessäsi\", päivitteli Liinu.\n\nMutta kostuivat tytöt vihdoin Alpaslahteen Romakkaniemen kookkaan\nkolmilaidan luo. Ihmeellinen yö oli. Taikka oliko yö ollenkaan vai\noliko vasta ilta, päivänlaskun aika, vai oliko aamuvarhainen,\npäivännousun aika? Sitä eivät tytöt tienneet, vaan koettivat arvailla.\nRomakkaniemen takaa loisti aurinko tulipunaisena ja melkein\nsäteettömänä. Saarien metsiköt kumottivat kullalta, ja järvi kiilteli\nkuin kuvastin. Etelän taivaalta näytti vaaleaa pilveä leviävän pitkin\nuntuvanpehmoista taivaan kantta.\n\nHe työnsivät veneen vesille, ja Liinu istui soutamaan. Yön hiljaisuus\nja erämaan yksinäisyys vaikuttivat tyttöjenkin mieliin.\n\n\"Oletko sinä koskaan oikein rakastanut?\" kysyi Manta äkkiä.\n\n\"En minä muista, että olisin...\"\n\n\"Mutta minä muistan... Toissa kesänä, kun Raitikoskella oli tukinuitto.\nSiellä oli niin komea tukkipoika, Juntunen, etten ole koskaan nähnyt.\"\n\n\"Puhutteliko sinua...?\"\n\n\"Oli sunnuntai-ilta, ja kosken rannalla pidettiin tanssia. Se Juntunen\nensin soitti, mutta sitten kun rupesi tanssimaan, niin minua ensiksi\npyysi. Se hukkui sitten Juopakoskeen... Olet kai kuullut?\"\n\n\"Olen minä kuullut...\"\n\n\"Jos semmoisia ystäviä kostaisi, niin semmoiselle vaimoksi menisi...\nLauletaanpa jotakin, että Kreetakin kuulee meidän tulossa olevan.\"\n\n\"Mitä laulamme?\"\n\n\"Laulamme sitä, että: Maantien varrella katajapensas...\" Ja he\nalkoivat:\n\n    Maantien varrell' on katajapensas,\n    ja siinä on tikkelperi.\n    Ja tään kylän poikain liivintaskuss'\n    on Saksan silinteri.\n\nKauas vuoriseen ympäristöön kierteli laulu, ja kaiku kertoi sen ensin\nlähimmiltä kukkuloilta, sitten kierrellen kaukaisuuteen ja vasta pitkän\najan perästä kertoen sen laulajille.\n\nSamassa alkoi Romakkaniemestä päin kuulua koiran haukuntaa.\n\n\"Ponttu on kuullut meidän laulumme\", sanoi Liinu.\n\n\"Pontun ääni se on\", sanoi Mantakin.\n\nKun he olivat hetken olleet ääneti, kysyi Manta:\n\n\"Oikeinko sinä todella aiot sille Ruokojärven Juhanille vaimoksi\nmennä?\"\n\n\"Kihlat se väkisten antoi, mutta en ole sormusta pitänyt enkä\nhuiviakaan kuin kerran...\"\n\n\"No sitä minäkin. En huolisi minäkään, vaikka kahden kirnussa olisin.\nSilmätkin semmoiset totiset ja tylyt...\"\n\nHe olivat jo puolijärvessä, kun Liinu huudahti:\n\n\"Vieras vene on meidän venevalkamassa... ja Ponttu siellä rannalla\nkävelee.\"\n\nMantakin herkesi soutamasta ja kääntyi katsomaan.\n\n\"Niin on, näemmä, ja pirtin savupiipusta nousee savu...\"\n\n\"Aivan uusi, vastatervattu vene... nyt näkyy paremmin, kun ei aurinko\nkilota...\"\n\n\"Kuka mahtanee olla?\" kysyi Manta uteliaana.\n\n\"Jos ei vain liene se Kemppainen, puulaakin mies, niin sitten se on\nVäänänen, joka viime kesänä oli heinänteossa...\"\n\n\"Häm, häm\", virkkoi Manta, viekas katse pienissä terävissä silmissään.\n\"Siellä on Kreetallakin omansa... Onpa se komea mies, vaan kuuluu\nolevan kirjaton, niinkuin kaikki muutkin etelän puolen miehet...\"\n\nSiitä Väänäsestä he sitten juttelivat koko välin, kunnes saapuivat\nRomakkaniemen rantaan juuri silloin, kun aurinko paistoi\nkasvattimännikön läpi törmälle ja venevalkamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisen päivän iltana näkivät Romakkaniemen tytöt, jotka kahden olivat\nkotona, savun nousevan Alpaslahdelta. Siitä he arvasivat siellä jonkun\ntulijan olevan, joka halusi päästä taloon.\n\nIkävä olikin heillä ollut, kun kahden kesken olivat. Nyt vasta tuntui\näidin kuolema ikävältä. Ei ollut toisella toiselle mitään uutta\nsanomista. Äänettöminä he tekivät töitään eivätkä monta sanaa puhuneet.\nEi ollut joutanut Välijoen Mantakaan kumppaniksi, kun lehmä tarvitsi\nkotimökillä hoitajaa.\n\nKun Kreeta tuli lypsämästä ja laski kellarin eteen pytyn, huomasi hän\nsavun ensiksi. Siitä hän ilostui ja juoksi sanomaan Liinulle, joka\nrannassa pesi saunan edessä vaatteita.\n\n\"Kuka mahtanee olla?\"\n\nKreetakin näytti vilkastuneen tavallisesta olostaan.\n\n\"Kun eivät vain ole jo niitä maanmittariherroja\", arveli Liinu. \"Mutta\nne ne ovatkin! Muita kulkijoita sieltäpäin ei ole...\"\n\nYhdessä he päättivät lähteä Alpaslahteen. Tulisessa kiireessä Kreeta\nsiivilöitsi maidon, ja kumpikin pukeusi parempiin vaatteisiin, panipa\nLiinu vielä palmikkoonsa nauhankin, niinkuin oli nähnyt kirkonkylän\ntyttöjen pitävän.\n\n\"Toisenko sinä näit?\" kysyi Kreeta, kun he olivat jo järvelle menossa.\n\n\"Niin. Se heräsi nukkumasta ja puhui selvää suomea. Oli Välijoen Villen\nkokoinen mies ja vähän huulipartaa... Ei se ylpeältä näyttänyt...\nsirovartaloinen herra.\"\n\nEhdittyään likemmäksi Alpaslahtea he erottivat, että kolme miestä\nseisoi rannalla. Tulikin oli jo vähennyt, ettei enää noussut kuin\nvaaleaa pilvisavua, joka pysähtyi kuusten juurelle siihen lähelle,\njaksamatta enää kohota kesäkirkkaaseen ilmaan. Erottivat senkin, että\nkaksi niistä oli tavallisen jätkän puvussa, mutta kolmas näytti\nherralta, ja Liinu tunsi hänet samaksi, joka oli häntä puhutellut\nVanhantalon kartanolla.\n\n\"Jopas sieltä Manta ja Liinu tulevat\", kuulivat he herran huutavan.\n\n\"Se luulee sinua Välijoen Mantaksi\", kuiskasi Liinu Kreetalle.\n\n\"Eipä sattunutkaan Manta\", huusi Kreeta takaisin.\n\nMutta kun kaikki kapsäkit ja muut kamppeet oli kannettu veneeseen ja\nvene lykätty vesille, käski nuori herra miesten ruveta soutamaan ja\ntyttöjen istua joutilaina.\n\n\"Kyllä me soudamme\", sanoivat tytöt.\n\nTäällä kiveliössä eivät miehet koskaan soutaneet silloin kun naisväkeä\noli veneessä. Mutta nuori herra ei sittenkään sallinut tyttöjen soutaa.\n\n\"Vai olette sisaruksia\", puheli hän veneen perästä. \"Enpä olisi sitä\nuskonut. Ette ole toistenne näköisiä vähääkään.\"\n\nKreeta ja Liinu eivät näyttäneet sisaruksilta. Kreeta mustatukkainen,\ntanakkaa tekoa ja jolealuontoisempi, Liinu vaaleaverinen, pitkä,\nsolakka ja notkealiikkeinen.\n\n\"Vai saan minä kamarin -- ja sauna on ja kylpeä koska mieli tekee\",\njutteli hän taas veneen perästä. \"Ja maitoa saan... hyvä on.\"\n\nSitten hän kertoi itsestään. Etelä-Suomesta hän oli kotoisin ja ensi\nkertaa täällä pohjoisessa. Tulisi ehkä täällä päin olemaankin. Tänä\nkesänä tuskin ehdittäisiin koko Moinakiveliötä mitata.\n\nPuhuessaan hän tähtäsi vuoroon Kreetaa, vuoroon Liinua silmiin ja\nhymyili. Komea mies hän olikin tyttöjen mielestä, pitkä, mustatukkainen\nja hyväluontoinen. Puheli kuin tuttavilleen. Liinu ei oikein uskaltanut\nhäntä katsoa silmiin. Näytti kuin nuori herra olisi tahtonut ihan\nlävitse katsoa.\n\n\"Vai viikon päästä isänne tulee takaisin\", sanoi hän taas.\n\nJa kun hän muisti, minkälaista leväjänkkää pitkin ruumista oli\nkannettu, alkoi hänelle selvitä erämaan asukkaan elämä. Kauheaa!\nTämmöistä hän ei ollut osannut ajatellakaan.\n\nJa kun hän ei kotvaan puhunut mitään, vaan istui omissa ajatuksissaan,\nrohkaisi Kreeta mielensä ja alkoi kysellä. Mikä oli nimi? Kuinka vanha\nhän oli? Oliko veljiä ja sisaria? Oliko jo vaimo ja lapsia, vaikka niin\nnuorelta näytti?\n\nHerra hymähti, sytytti savukkeen ja selitti. Janne Leppiniemi oli nimi.\nEi ollut sisaria yhtään. Yksi oli velimies Helsingissä. Ei ollut vaimoa\nvielä tiedossakaan.\n\nLiinun mielestä varsinkin oli tämä herra miellyttävä. Eivät olleet\nkirkonkylän herrat noin somia, eivät puhutelleet noin ystävällisesti.\nTällä oli katse lempeä ja puhe lauhkea, toisilla ilkeä, ja käytös\nröyhkeä, varsinkin metsäkyläläisiä kohtaan, joita rantamailla pidettiin\ntyhmempinä.\n\nLeppiniemi näytti taas vaipuvan omiin mietteisiinsä. Järven selälle hän\nsilmäili, katseli saaria ja kukkulaista ympäristöä. Outoa oli tämä\nluonto hänelle ja kirkas valo omituista. Talo, joka tuolta korkealta\nniemeltä paistoi ilta-auringon valossa, näytti somalta punaiseksi\nmaalattuine rakennuksineen. Ei se köyhältä näyttänyt, vaikka\nviljelykset olivatkin pieniä. Kuinka he kuitenkin näin hyvin elivät,\ntiettömän erämaan takana! Talon tytöt olivat hyvin puettuja, puhtaita\nja miellyttäviä impiä. Varsinkin tuo toinen, Liinu. Hänen kasvojensa\nilme oli herttaisen hyvä, ja sinisten silmien loisto niin kirkas kuin\ntämä ihmevaloinen ilta.\n\n\"Olipa ikävää, kun en saanut isäänne puhutella, vaikka hän siitä ohitse\nmeni\", sanoi hän pitkän ajan perästä.\n\n\"Olitte nukkumassa, kun me tulimme ruumiin kanssa taloon.\"\n\nKun he ehtivät lähemmäksi Romakkaniemen rantaa, kysyi Liinu:\n\n\"Mihinkäs toinen herra on jäänyt?\"\n\nLeppiniemi selitti, että toinen, Nyykreeni-niminen, lähti\nVanhastatalosta Ruokojärveen, jonka takaa hän aloittaisi mittaustyöt.\nSinne olivat jo työmiehet edeltä päin menneet. Mutta tänne\nRomakkaniemeen saapuisi Nyykreenikin muutaman päivän päästä.\n\n\"Ja lisää tänne tulee minullekin miehiä. Vanhantalon isäntä lupasi\ntoimittaa.\"\n\nKun he olivat aivan likellä rantaa, kysyi Leppiniemi:\n\n\"Mikä tuo pienoinen uusi tupa on ihan rannalla?\"\n\n\"Se on sauna\", vastasi Liinu, hänkin sinne päin silmäten. Ja nyt vasta\nLeppiniemi huomasi Liinun pitkän, vaalean palmikon ja sinisen nauhan\nsen latvassa.\n\n-- Kylläpä tuon tytön liikkeet ovat miellyttäviä, -- ajatteli hän. --\nPohjola on paljon kauniimpi kuin koskaan uskoin. Kaunista, puhdasta\nväkeä ja siistejä taloja sydänmaassakin!\n\nRannalla olivat Ponttu ja kissa vastassa. Ponttu näytti äkäiseltä oudot\nvieraat nähtyään, mennä murjotti taloon päin hiljaa äristen ja lyhyt\ntypihäntä pystössä kuin kynttilän pää. Mutta kissa hyppäsi veneeseen ja\nnaukuen Kreetan syliin.\n\n\"Täällä on talonväki vastassa\", nauroi Liinu Leppiniemeen katsahtaen.\n\nTämä huomasi tytön naurussa semmoista viehkeyttä, että tunsi kuin\njotakin sanatonta suloa olisi sydämeen uponnut.\n\nHän katsoi kelloaan. Oli puolenyön aika, mutta aurinko oli vielä\nkorkeammalla Moinatunturin huippua, jonka harmaja laki näytti\nsädehtivän.\n\nOmituinen, turvallinen tunne, kuin olisi kotiin tulossa pitkältä\nmatkalta, valtasi hänet, kun hän tyttöjen seuraamana nousi kapeaa\nrantapolkua venevalkamasta taloon.\n\n\n\n\n6.\n\n\nTäydellä terällä polttaa keskipäivän kuuma aurinko Joosepin mustaa\nniskaa ja harmaan takin selkää, kun hän hikipäässä kävelee pitkin\nkirkonkylän hietaista ja pölisevää maantietä.\n\nMaalarin mökillä on pidetty hautajaiset ja tuttavia kirkonkyläläisiä\nkutsuttu jatkoksi, sekä kantajiksi että suruvieraiksi. Vehnäskahvit on\nJosefiina, nokkela nainen, toimittanut ja miehille sikaarit, naisille\nkampiaiset. Kaikki on nyt toimitettu. Maalarin mökillä levähtävät vielä\nvälijokelaiset ja tarinoivat sillä aikaa kun Jooseppi kulkee\nasioillaan.\n\nNuorelta, uudelta nimismieheltä on Jooseppi saanut perintökirjansa.\nVanha vallesmanni oli ehtinyt ennen kuolemaansa panna sen kuoreen ja\nsiihen kirjoittaa Joosepin osoitteen. Hyvin on siis se asia\nkäynyt. Jooseppi on tiedustellut tältä uudelta nimismieheltä\nkruununhakkuustakin, mutta hän ei sanonut tietävänsä, koska vielä oli\nouto eikä tuntenut näitä asioita.\n\nHäntä neuvottiin metsäherran luo. Hän sen tietää, jos tahtoo sanoa.\nMutta kiukkuinen, ylpeä ja tuima herra on tämä nykyinen metsäherra,\njoka kuuluu olevan aatelissukua ja kaukaa etelästä tullut. Ei ole\nNyyperi-vainajan veroinen, joka antoi kättä kiveliön miehellekin\nja tuttavana naurusuin puhutteli, eikä tunnu tämä osaavan\nsuomenkieltäkään. Hän ei käsitä, mitä Jooseppi tarkoittaa; ei käske\nistumaan vanhaa, harmaantunutta miestä, vaan purkaa kiukkuaan.\n\n\"Saate stämmingi kaikki nyybyggiläiset... Kruunun maalla laiskana\nsyömä... semmottii lorvi te olla...\"\n\n\"Ei siellä laiskana kauan hengissä pysy\", sanoo Jooseppi, \"kiveliön\nkeskellä!\"\n\n\"Jaa, jaa, me tiera se...\"\n\nJooseppi sanoo hyvästit ja menee.\n\n-- Onpa semmoinen kirja nyt taskussa, että saat konstisi koettaa, --\narvelee hän, kun metsäherran luota palaa. -- Tämänaikaiset herrat\ntaitavatkin olla aika piruja. Mikä lienee tämä uusi vallesmannikin,\npaha on katsanto ja liikkeet ärtyiset... Mikä lieneekään?\n\nJooseppi ei ole tavannut puulaakin miehiä kirkonkylässä. Muuten on\nkuulunut huhuja, että tulee toisia metsänostajia. Uusi puulaaki kuuluu\nalkavan liikkua nyt näillä mailla.\n\nMaalarin mökillä tietää Nällhuuti, kansan asianajaja ja tietävä mies,\nJoosepille sitä kertoa. Neuvoo vielä:\n\n\"Elä sinä, mies, hätäile myymään metsääsi -- kyllä metsä kalusta aina\nkäy. Ei ole kukaan sitä katunut, ettei myynyt metsäänsä, vaan sitä on\nmoni katunut, että myi...\"\n\nViisas oli mies tuo Nällhuuti, sen nyt tunsi Jooseppikin.\n\n\"Polkuhinnasta se puulaaki sinun metsäsi ottaa, kun velassa olet. Mutta\nodota toista ostajaa, niin eri hinnan lupaavat\", neuvoi yhä Nällhuuti.\n\nJooseppi kuunteli tyytyväisenä, ja Josefiina toimitti Nällhuutillekin\nhautajaiskahvit.\n\n\"Lieneekö sinulla selvillä, kuinka paljon olet puulaakista rahaa\nottanut ja montako velkakirjaa olet antanut?\" tiedusti Nällhuuti.\n\n\"Johan se toki on selvillä\", vakuutti Jooseppi.\n\n\"Mutta minä olen nähnyt senkin, että pahoin puulaaki pettää oppimatonta\nkansaa. Viime talvikäräjilläkin oli kumma juttu. Vehkalahden mies,\nKolarista, joka oli puulaakista ottanut metsää vastaan rahaa ja\nkymmenen eri velkakirjaa antanut, joutui puille paljaille. Kaikki\nkymmenen velkakirjaa oli laskettu korkoineen yhteen ja kirjoitettu\nsitten yhteen velkakirjaan koko summa, että asia muka olisi selvempi.\nJa sen ison velkakirjan alle käsketään Vehkalahden miehen kirjoittaa\nnimensä. No, hän kirjoittaa, mutta ei pyydäkään takaisin ennen\nantamiaan velkakirjoja. Ne jäävät puulaakin haltuun, samoin kuin isokin\nvelkakirja. Joo. Ja puulaaki hakkaa metsän, saa saakurin uljaita puita,\nja kun sitten on kaikki raiskannut, ettei linnunistuinta kuulu jääneen,\nniin haastetaankin Vehkalahden mies käräjiin ja kaikkien velkakirjojen,\nniin pienten kuin sen ison, sisältöä vaaditaan...\"\n\n\"Jopa oli helvetin hullu mieheksi se Vehkalahden mies\", keskeytti\nVälijoen Iisakki, joka makasi sängyssä selällään.\n\n\"Kuinka kävi?\" kysyi Jooseppi.\n\n\"Kävi niin, että velkakirjain sisältö tuomittiin... Mutta asia on vielä\nkesken.\"\n\nJooseppi istui miettiväisenä. Vihdoin hän sanoi:\n\n\"Eipä tuommoistakaan ole kuulunut ennen.\"\n\n\"Ovat ne tainneet ennenkin pettää, mutta ei ole tullut niin yleiseksi\ntiedoksi\", sanoi Nällhuuti.\n\nNyt Jooseppi ei kuitenkaan enää joutanut kuuntelemaan Nällhuutin\npuheita. Piti vielä käydä Mäkelän puheilla, jolla oli Romakkaniemen\ntieosa korjattavana.\n\nKalliiksi oli tänä kesänä tullut tienkorjuu, kertoi Mäkelä. Tämä uusi\nnimismies oli määrännyt Romakkaniemen tiehen kolme uutta rumpua\ntehtäväksi. Olisi huutokaupalla myynyt ne tehtäviksi, mutta Mäkelä oli\nehtinyt väliin.\n\n\"Julman täsmällinen mies tämä uusi vallesmanni, ja karjuu kuin peto\ntientarkastuksessa\", selitteli Mäkelä. \"Lämminneet ne ovat tämän\ntarkastuksen aikana kaikki tientekovelvolliset.\"\n\n\"Ei siitä tullut herrainpäivillä helpotusta manttaalimiehille?\" kysyi\nJooseppi.\n\n\"Lieneehän siitä puhetta ollut, ja luvattu on kyllä, mutta kesken on se\nlaki vielä\", tiesi Mäkelä.\n\n\"Taitaa olla ja pysyä aita matalana talonpoikaa kohti aina\", arveli\nJooseppi.\n\n\"Ei se vain tällä hommalla meidän asiamme parane -- tieasia ei\nensinkään.\"\n\nMutta koska Mäkelä ei ollut nylkyri ja Joosepilla oli kovin vähän\nrahaa, kun oli vaimovainaja juuri hautaan saatettu ja monenlaisia\nmenoja siitä ollut, tyytyi hän siihen, että Jooseppi syksyllä maksaisi\npuolet järvikaloilla, toiset puolet rahalla.\n\nKun Jooseppi palasi Mäkelän luota maalarin mökille kirkon\nviereen, juttelivat siellä vielä Välijoen Iisakki ja Nällhuuti.\nKruununuudistaloista he kuuluivat puhuvan, Iisakki selittäen oman\nkruununtorppansa asioita.\n\nSitten Jooseppi kävi vielä kahdessa kirkonkylän porvarissa minkä\nmitäkin pikkutarvetta ostamassa. Ostipa molemmille tyttärilleen\ntuliaisiksi mustat silkkihuivit ja tötterön rusinoita, joista Liinu oli\nkorvaan kuiskannut Vanhantalon rannassa erotessa.\n\nJosefiinakin oli ostanut laukkunsa täyteen minkä mitäkin tarvetta.\nMutta raskaampaa tavaraa ei mitään otettu. Talvikelillä oli Jooseppikin\nja samoin Välijoen Iisakki kesäeväät hommannut kaukaiseen kotiinsa. Ei\nolisi nyt jaksanut lastia sauvoakaan väkevävirtaista jokea ylös.\n\nVihdoin he olivat valmiit lähtemään paluumatkalle, joka vastavirtaan\noli monin verroin vaivaloisempi kuin tullessa.\n\nVasta kun he ovat kovimmista koskista ylös sauvoneet, jättäneet\nmonitaloiset kylät taakseen ja saapuneet yhä harvenevaan\njokitörmäasutukseen, vasta sitten he alkavat keskenään vilkkaammin\njutella, kukin havainnoitaan kirkonkylältä kertoen. Ja Porolompalolla\nlevähtäessä, ennenkuin lähdetään Viojokea vastavirtaan puskemaan,\nsukeutuu puhetta monenlaista. Ei ole Porolompalossa muuta asuntoa kuin\nviheliäinen torppa Viojoen suussa, kruununmaalla. Porolompalo on\ntorpankin nimi, ja siinä asuu kruunun metsävahti Airis-Mikko\nsilmäpuolen vaimonsa kanssa. Mutta kesän aikana siinä käy monenlaisia\nkulkijoita sekä erämaahan, suuriin järvikyliin, menijöitä että sieltä\npalaaviakin. Tukkilaisten käymäpaikka se myös on, vaikkeivät tukit\nkoskaan kauan viivy Porolompalolla, se kun on virtava muihin\nlompaloihin verrattuna.\n\nTarkkaan tiedustelee torpan vaimo, kielevä Anna-Kreeta kirkonkylän\nkuulumisia, ja tarkkaan selittää Josefiina. Miehet makaavat lattialla,\nkullakin laukku päänsä alla. Kun vaimot pauhaavat juorujaan, toinen\nkysyy, toinen selittää, lyhytvartinen piippu suussa kummallakin,\noikaisee siinä Joosepin vieressä Välijoen Iisakki polvensa suoraksi ja\nvirkkaa:\n\n\"Eipä siitä tainnut tulla kruununmaan asukkaalle mitään hyötyä näillä\njälkimmäisillä herrainpäivilläkään. Nällhuuti sanoi, että tiukemmalle\nvain ottavat... että kuka ei kykene maata viljelemään eikä taloa\nrakentamaan, niin pois ajetaan, ja työvaivat myydään. Ennenkuin nyt saa\ntalon perinnöksi, on mies harmaa ja haudassa. Ja hakkaahan se kruunu\nkuulemma tästä puolin jokaisesta uudistalosta parhaat puut...\"\n\nJooseppi kuuntelee Iisakin puheita. Mutta sitten hän nousee istumaan,\nkolistaa piippuaan, panee uutta tupakkaa ja kysyy:\n\n\"Nällhuutiko kertoi?\"\n\n\"Nällhuuti, ja oli siitä puhe lautamiehenkin kanssa kirkolla.\"\n\nJooseppi miettii hetken, sanoo sitten:\n\n\"Jos eläisi vanha vallesmanni, niin kyllä tietäisi ja oikein puhuisi.\nMutta kuoli liika hyvä mies...\"\n\n\"Oikein puhut. Mutta minkäpä sille nyt mahtaisi vallesmanni\nvainajakaan, kun hallitus asetuksiaan tiukentaa... Kyllä nyt saa,\nsaakeli soikoon, kruunu tästä puolin vartoa, kuka kylmään korpeen alkaa\ntaloa tehdä. Sen verran minä sanon...\"\n\n\"Lieneekö nyt juuri niinkuin Nällhuuti sitä selitteli?\" puuttui Ville\npuheeseen.\n\nVille on mielessään myös kuvitellut, että hän hakisi kruunulta torpan\npaikan Moinajärven Reponiemeen ja naisi Romakkaniemestä. Mutta näistä\nmietteistään hän ei ole kellekään puhunut.\n\n\"Niin, tienneekö sentään Nällhuutikaan, vaikka on lakia oppinut kaikkia\npykäliä\", arvelee Jooseppikin Villen puolella.\n\n\"Mutta mitäs sanoisit, jos sinultakin parhaat puut hakattaisiin?\" kysyy\nIisakki, Jooseppiin kääntyen.\n\nSiihen Jooseppi ei vastaa. Kerran kaksi nousevat sieraimet kuin pahaa\nhenkeä puhaltaen, ja silmissä välähtää kummasti. Mutta Iisakin\njaaritteluista hän ei ole tietääkseenkään.\n\nJa siihen kesken puheitansa nukahtavat Iisakki ja Ville. Jooseppi\nvalvoo ummessa silmin, eikä tunnu nukuttavan. Enemmän on nyt huolia\nkuin silloin, kun köyhänä miehenä Romakkaniemeen meni. Enemmän\ntotisesti, vaikka lapset jo ovat täysi-ikäisiä. Nyt vasta Leenan\nkuolemakin alkaa oikein tuntua, ja nyt vasta hän ymmärtää menettäneensä\nhyvän vaimon. Ja muutenkin, nyt tulee väsymys jo pienestäkin\nponnistuksesta ja parin vuorokauden valvonnasta. Ennen sai valvoa ja\ntehdä työtä vuorokausimääriä eikä väsymystä tuntunut. Ei muu nytkään\npahasti mieltä kaiva kuin se, että kenties kruunu sittenkin hakkaa\nmetsän parhaat puut... juuri ne, jotka hän on metsäänsä säästänyt,\nkäyttäen vain huonoimmat rakennuksiinsa. Eipä ollut vallesmanni\nvainajakaan sitä pykälää tiennyt, koska ei ollut siitä mitään puhunut.\n\nJa hän tuntee kummallista vihaa nousevan sydämeensä, semmoista, jota ei\nole koskaan ennen kokenut. Häntä melkein pyörryttää, ja pahaa tekee\nsydänalassa. Ohimoilla jyskyttää veri kuin vasaralla.\n\n\"Nyt sinä olet oma isäntäsi\", oli vallesmanni-vainaja sanonut, kun\nviimeisen kerran kättä puristi. Tiesikö sitten hänkään!\n\nVaimot luulivat Joosepin nukkuvan, ja Anna-Kreeta kysyi:\n\n\"Et sinä mitään kuullut Ruokojärven Marista, joka pappilassa palvelee?\"\n\n\"Puhuttelin kyllä. Vartavasten menin pappilaan ja kaivolla kohtasin...\nHullusti kävi Marillekin... raskaana on. Johan minä sanoin...\"\n\n\"Herra Isä! Kaikista Ruokojärven tyttäristäkö tulikin porttoja?\"\n\n\"Niin näkyi käyvän. Saihan sen arvatakin, kun jätkäin kanssa oli aina\nmellastanut...\"\n\nJooseppi kuunteli vaimojen puhetta ja unohti hetkeksi omat mietteensä.\nLeena-vainaja oli aina pelännyt sitä tyttäristään, varsinkin Liinusta.\nEi laskenut tukkijoelle käymäänkään eikä jätkien sallinut pitkälti\ntalossa majailla. Niin he olivat tähän asti säilyneet. Jos nyt saisi\nkaksi kelpo vävymiestä... Tai ehkäpä vielä kostuvat pojatkin kotia, kun\nkuulevat äidin kuolleen. Sopisi Eelin ottaa tuo Välijoen Manta, tanakka\ntyttö...\n\nMutta taas Jooseppi kuuli vaimojen puhuvan.\n\n\"Tuskin siitä Romakkaniemeen niinkään hyvää vävyä Ruokojärven Juhanista\ntulee, kuin Jooseppi taitaa uskoa\", sanoi Josefiina, joka oli toivonut\nLiinua Villelle.\n\n\"Hassunahan sitä kuuluvat pitävän koko miestä, Juhania... Tukkijoella\nkun oli ollut, niin oli ollut niin visu, ettei raaskinut syödä...\nsiellä oli kuollut vasikka Isollajärvellä eräässä talossa, niin salaa\noli sen nylkenyt ja lihat syönyt... Jätkät saivat tietää sen ja toisena\npäivänä olivat Juhanin laukkuun tukkineet itsekuolleen lampaan karitsan\nja muuta moskaa... kissan raatokin kuului olleen\", selitteli\nAnna-Kreeta.\n\nJuhanin saituudesta oli ennenkin ollut monenlaisia puheita. He\nnauroivat molemmin. Ja Anna-Kreeta vielä lisäsi:\n\n\"Kuuluuhan se olleen hänen setävainajansa semmoinen saita, että\nviimeiseksi söi hevosen kavion ja siihen kuoli... Setäänsä kai se on\ntullut Juhani...\"\n\n\"Muistan kuulleeni... Lampisjärven äijä, se kätki kaikki rahansa\nmetsiin ja louhikkoihin, eikä kukaan ole onnistunut löytämään\", sanoi\nJosefiina.\n\nJooseppi oli kyllä kuullut tuommoisia puheita, mutta ei Juhanista\nainakaan tätä ennen. Senvuoksi kai Liinu oli murehtinut ja salaa\nitkenyt.\n\nMutta väsymys voitti vihdoin Josefiinankin, ja piippu suussa hän\nkallistui Anna-Kreetan sänkyyn nukahtaakseen. Nukkui sitten\nJooseppikin, ja kilpaa kuorsasivat kaikki sillä aikaa kun päivä oli\nkuumimmillaan. Mutta kun illempana viileni, lähtivät he mutkikasta\nViojokea ylöspäin sauvomaan.\n\nKun he pääsivät Vanhantalon rantaan, oli siinä kolme ihka uutta venettä\nrinnakkain venevalkamassa. Jooseppi arvasi heti, että Ruokojärven\nHeikki oli jo veneitään rantamaille viemässä, komeita, keltaruskeassa\ntervassa olevia veneitä. Ruokojärvestä johti kapea Ruokojoki\nViojärveen, niin kapea, että siitä vene hädintuskin mahtui. Mutta sitä\nmyöten oli Heikki joka kevät veneitä kuljettanut ja hyvät hinnat niistä\nsaanut. Usein oli hänellä ollut kaksi uutta venettä, mutta kolmea ei\nennen ollut näkynyt.\n\n\"Eivät kai nuo Heikin kaikki ole\", tuumasi Iisakki.\n\n\"Jos lie Juhanin tuo kolmas\", arveli Ville. \"Veneen teossa se hiljan\nkeväällä oli, kun Ruokojärven kautta kuljin.\"\n\n\"Juhanin tekemä näkyy olevan tuo kolmas\", virkahti Jooseppi, tuntijan\nsilmällä veneitä katsellen.\n\nNoustessaan taloon he tapasivat siellä Ruokojärven Heikin ja Juhanin.\nVälijoen Josefiina, toimekas eukko, alkoi sekä Vanhantalon väelle että\nRuokojärven miehille valmistaa vehnäskahvia. Semmoinen oli ollut\nJoosepin kanssa puhe, että paluumatkalla pidettäisiin Vanhassatalossa\nloput hautajaisista.\n\n\n\n\n7.\n\n\nJoosepin palatessa kotiansa oli ohra jo vihannoivalla oraalla. Viikon\npäivät, vähän runsaamminkin, hän oli viipynyt kirkonkylämatkallaan,\nmutta sillä välin oli luonto käynyt kukkaan. Lehti lepatti jo melkein\ntäytenä, kauniisti vihannoi ohran tuuhea oras, ja rantaluhta ulottui\npolveen.\n\nMutta Jooseppi ei ollut koskaan ennen niin raskain askelin kotitörmää\ntaloon noussut kuin nyt. Ponttu heilutti hänelle typihäntäänsä ja oli\njo rannassa vastassa, rantakoivuissa lauloivat linnut, ja lupaavalta\nnäytti nuori oras. Mutta alakuloinen oli vanhan miehen mieli, ja\nsairaalta tuntui ruumis. Eikä mikään tuntunut ilahduttavan... Eikä\nkoskaan ollut tuntunut koti näin kylmän tyhjältä, ei silloinkaan, kun\nensi talvi asuttiin vanhassa saunassa ja karhuntalja oli vuoteena ja\nluhtaheinät pään pohjana.\n\nTerveiset hän toi kirkolta tyttärille, vähin kertoi kuulumisia ja sen,\nmihin hauta kaivettiin ja äidin ruumis kätkettiin. Tuliaiset hän myös\njakeli ja vuorostaan kuunteli, mitä tytöt olostaan kertoivat, mutta ei\nmuuta sanonut. Sitten hän istui yksin Leena-vainajan sängyssä ja\nmietiskeli, väsynyt, voimaton ilme ennen terveenjykevillä kasvoillaan.\n\n\"Onko Eelistä ja Pentistä mitään kuulunut?\" kysyi hän.\n\nSanan olivat tytöt veljilleen kaikkien kulkijain matkassa lähettäneet,\nmutta mitään ei ollut pojista kuulunut.\n\nKoettaessaan syödä Jooseppi jauhatti palaa suussa pitkän aikaa eikä\ntuntunut nälkää. Silloin hän pani pitkäkseen ja sanoi olevansa\nväsyksissä.\n\nLeena-vainajan eläessä hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että\nhän jäisi yksin... eikä sitäkään, miltä tuntuisi, jos toinen kuolisi ja\ntoinen yksin jäisi... Heillä oli ollut semmoista ahertamista kaikkina\nnäinä vuosina Romakkaniemessä, kun toivossa tehtiin työtä ja\nvalmistettiin taloa, ettei väsymystä, tautia eikä kuolemaa ollut\nmuistettukaan. Yhä vain työtä kesät talvet, niin että unenkin silmistä\nusein vei...\n\nSilloin vielä, kun lapset olivat pieniä ja tässä ympärillä kaikin minkä\nmitäkin auttoivat, oli Leena-vainaja aina iloinen, aina naurusuin,\nvaikka oli ollut koviakin päiviä. Mutta siitä ne olivat alkaneet Leenan\nhuolet ja unettomat yöt, kun Eeli ja Pentti väkisin menivät\ntukkilaisten joukkoon ja aina suuremmiksi varttuivat, ja kun hukkui\nnuorin poika, Aukusti, jota molemmin aina kaipasivat.\n\nJa nyt viime aikoina oli tullut lisäksi tytöistäkin huolia... Kyllä\nJooseppi sen nyt ymmärsi, miksi Leena valvoi, ja nyt arvasi, että\nvainajalla olisi ollut paljon sanomista hänelle, muttei kaikkea\nsanonut. Kenties Leena ei tahtonut hänelle kaikkia kiusauksiaan\nilmaista, vai uskoiko, ettei isä kuitenkaan ymmärtäisi äidin huolia...\nKun tytöt kertoivat maanmittari-herroista, että molemmat olivat\npyrkineet tänne asumaan, kuunteli Jooseppi heidän puhettaan\nvälinpitämättömästi.\n\n\"Eivät ne käy kuin sunnuntaisin täällä. Kiveliössä ovat yötäkin, kun\ntoisen pitäjän rajalta ovat lähteneet linjoja tuomaan. Syyskesällä\nvasta joutuvat Moinakiveliöön... Voita ne meiltä ostivat, itsellään\nheillä olikin muut eväät, ja saunan pyysivät lämmittämään...\"\n\n\"Tuntuivatko ylpeiltä?\" kysyi Jooseppi kuitenkin.\n\n\"Hyviä herroja näyttivät olevan ja terveiset käskivät isännälle sanoa.\nSe pitempi, Leppiniemi nimeltään, meinasi, jotta jopa täällä on hyvä\ntalo keskellä kiveliötä. Se kävi maitokellarissakin ja kesänavetalla ja\noli ihmeissään.\"\n\n\"Tuntuiko ymmärtävän, että tässä on työtä tehty?\"\n\nJooseppi alkoi vähitellen virkistyä äskeisestä alakuloisuudestaan.\n\n\"Sitähän se juuri kummailikin, kun kuuli, että isä oli yksin kaikki\nrakennuksetkin salvanut.\"\n\n\"Ei tainnut olla puhetta, että tämä nyt on perintötalo?\"\n\n\"Ei siitä, vaan hän näytti kartasta, mistä kulkee kruunun ja\nRomakkaniemen rajalinja, jonka sanoi uudestaan aukaistavan...\"\n\n\"Aukaistavanko? Se on kylliksi selvä... vesatkin olen katkonut\", sanoi\nJooseppi, ja näytti siltä kuin hän olisi säpsähtänyt.\n\n\"Ei kai tiennyt... Puheli vain, kun karttojaan katseli...\"\n\nJooseppi ei päässyt entiseen työvauhtiinsa, ja lisäksi hän oli\nvähäpuheinen. Paljon olisi ollut töitä tehtäviä nyt juhannuksen\ntienoissa. Sorsalahdessa oli kaksi sarkaa kesken kuokkimista ja\nojamullat hajoittamatta. Ne olisi pitänyt saada kylvökuntoon, risut\npoltetuiksi ja tuhka hajoitetuksi. Sillä ruista hän aikoi niihin\nJaakonpäivän tienoissa kylvää.\n\nReetkin olisi pitänyt tervata päiväpaisteeseen kuivumaan. Eräänä\npäivänä hän kantoi ne tallin päähän, johon etelän aurinko sopi\nlämpimästi paistamaan, ja aikoi ruveta niitä tervaamaan. Kankea\ntervakin oli lämpöisessä paisteessa pytyssä nurkan juurella niin\nnotkistunut, että venyi kuin parhain öljy. Mutta kun hän sai pankkoreen\njalakset sivellyiksi, niin siihen jäi...\n\nJa juhannus, ilon ja valon juhla, lähestyi.\n\nTaas eräänä päivänä hän ryhtyi panemaan uusia hinkaloita navettaan,\nmutta kesken jäi sekin työ. Sitten eräänä iltana hän lähti kuokka\nolalla Sorsalahteen, johon polku vei kesänavetan kautta.\n\nTytöt olivat lypsämässä, ja hän kuuli heidän keskenään supattamalla\npuhelevan ja väliin nauravan...\n\nEivätkö ne enää äitiä muistaneetkaan! Hänen oma sydämensä oli murheesta\nhaljeta! Ei tullut kummastakaan äitinsä veroista.\n\nHän seisahtui navetan kynnykselle, istahti sitten kynnykselle, pani\npiippuunsa, mutta ei puhunut mitään.\n\nLiinu meni siitä ohitse maitokiulua pyttyyn tyhjentämään ja virkkoi:\n\n\"Paarmain käsissä lehmätkin ehtyvät.\"\n\n\"Eiköhän siitä pian aikaa tule sade, joka paarmat vähentää\", sanoi\nJooseppi.\n\nSiinä ne olivat hinkaloissaan lehmät, täynnä korven mehevää ruohoa.\nValkoisia nupoja kaikki. Siitä yhdestä ainoasta lehmästä,\nHillankukasta, jonka Juho-veli hääpäivänä lahjoitti heille, hänelle ja\nLeena-vainajalle, polveutui koko karja. Se oli ollut hyvä lypsylehmä ja\nkaksikymmentä kertaa Romakkaniemessä poikinut, ennenkuin joutui\nvanhuuttaan jalattomaksi...\n\nKarja oli ollut Leenan ylpeys. Siitä hän huolehti ja sitä vaali, ja\nhyvin lehmät Leenan hoidossa menestyivät. Ja semmoinen talonvaimo oli\nLeena, että kirkonkylän kauppias aina kummasteli sitä voin paljoutta ja\nhyvyyttä, kun syyskelillä kirkonkylään vietiin.\n\nMutta kuinka kävisi nyt, kun Leenan silmä ei ollut katsomassa\nkarjaansa?\n\nJooseppi nousi, käveli verkkaan Sorsalahteen ja alkoi kuokkia. Mutta\ntoisaalla kulkivat hänen ajatuksensa.\n\n-- Jos eläisi nyt vielä vanha vallesmanni, niin hänen puheilleen\nlähtisin heti... Hän sen kyllä tietäisi, onko kruunulla oikeutta hakata\nminun metsääni, -- tuumi hän.\n\nNällhuuti oli kyllä puhunut siihen suuntaan Välijoen Iisakille, ja\nsemmoisen käsityksen hän oli itsekin saanut uuden metsäherran puheista,\nvaikkei tullut oikeaa tolkkua.\n\nKun hän ennen työskenteli kuokkamaalla, nousi kuokka rivakasti, otti\nleveän ja paksun palan, paksu juuri katkesi kuin korte, ja sitkeä vesa\ntaittui. Mutta nyt hän kuokkiessaan kesken lyönninkin unohtui\nmietteisiinsä ja nakkasi sitten kuokanpalan eri suuntaan kuin oli ollut\naikomus.\n\n-- Jos sopisi puhutella näitä maanmittareita, -- ajatteli hän. -- Kyllä\nkai hekin tietävät...\n\nMutta silloin nousi kuin vihanpuuska heitäkin kohtaan. Mikä ne tänne\nlähetti linjoittamaan ja hakkaamaan juuri tänä kesänä?\n\nJa sitten puulaakin velka...\n\nTyöstä ei tullut mitään. Pois piti heittää kuokkiminen. Ei ollut rauhaa\ntehdä työtä. Selvyys ja varmuus piti saada!\n\nJooseppi jätti kuokkansa suuren kannon oksaan ja käveli pihaan. Ja\nsuoraan kaapilleen hän meni ja alkoi sieltä penkoa.\n\nHän ei osannut kirjoittaa eikä kirjoitusta lukea, mutta lyijykynällä\nhän oli itse opetellut merkitsemään muistiinpanojansa paperille ja\nalmanakkaan. Siellä oli sekin paperiarkki, johon hän oli puulaakista\nottamansa rahasummat merkinnyt. Siihen hän oli pannut jokaisen summan,\nsillä monta eri kertaa oli täytynyt ottaa.\n\nSaatuaan sen käsiinsä hän istahti pöydän luo ja alkoi laskea yhteen.\nTämännäköisiä olivat Joosepin muistiinpanot:\n\n    IIIII O k. 11,10 i 13\n    IIII  O k.  4,31 a 14.\n    IIIII O k.  2,29 i 31.\n    ooo   O k.  0,34 i *7.\n\nHän luki ääneen ja ymmärsi hyvin kirjanpitonsa.\n\nEnsimmäinen otto oli viisisataa markkaa, ja se erä otettiin täyden kuun\naikana sinä vuonna ja sinä päivänä, johon sen vuoden almanakan laitaan\noli pantu merkki. Toisella kerralla hän oli ottanut neljäsataa markkaa\nja kolmannella kerralla taas viisisataa. Neljännellä kerralla ei ollut\npuulaakissa rahaa, ja siksi hän otti kolme sadan kilon jauhosäkkiä,\njotka nekin oli oikein merkitty sekä muistipaperiin että almanakan\nsyrjään.\n\nHän kävi \"kirjansa\" läpi, laski yhteen, mutta ei muistanut koroista\nmitään.\n\n-- Paljon on ottoja, -- mietti hän. -- Jos vain kruunu hakkaa metsän,\njota vastaan on velkaa otettu ja jota olen niin säästäen pitänyt,\nniin...\n\nHän ei uskaltanut ajatella loppuun. Jos puulaaki alkaisi hätyyttää,\nniin kävisi huonosti -- niin paljon oli velkaa. Ja kun hän\nmiettiväisenä alkoi koota papereitaan takaisin laatikkoon, päätti hän\nlähteä juhannuksen jälkeen tiedustamaan asian laitaa ja ottamaan varman\nselon. Ennen heinäntekoa olisi parhaiten aikaa, kun Sorsalahden sarkain\nkuokkimisen jättäisi tältä kesältä.\n\nJa näissä mietteissään ja huolissaan hän käveli edestakaisin pihalla ja\nväliin huoneissa, joissa tyttäret tekivät juhannussiivousta. Sitten hän\nkävi verkkojaan kokemassa ja otti Pontun veneeseen, mutta kovin\nvähäpuheinen hän oli palatessaan, vaikka järvi oli runsaasti jakanut\nantimiaan.\n\n\n\n\n7.\n\n\nNiinkuin laululinnun elämää viettää kansa kesäisin valoisassa\nPohjolassa. Kauaksi aikaa ei lintunen kätke päätänsä siiven alle, ei\nlepoa kaipaa, vaan laulaa ja iloitsee. Ja niin iloitsevat myös kolkko\nkiveliö ja erämaan ihmiset. Ei tule yötä, ei päivä lopu. Tulvillaan\nvälkkyvää valoa ovat pimeät korvet, ja laulusta raikuvat yksinäisen\nmetsäjärven rannat.\n\nHymysuin tuli juhannus Moinajärvenkin rannalle. Laine lipatti iloisesti\nhiekkarantaan, kummalliset valot liitelivät vaarojen lakia pitkin\nlämpimänä autereena, ja kaiku kierteli kaukaisten, kukkulaisten\nkiveliöiden halki.\n\nJuhannusaattona oli Romakkaniemessä vilkasta liikettä ja iloista\nelämää. Maanmittari-herrat olivat palanneet metsästä juhannukseksi\ntaloon kylpemään ja lepäämään. Työmiehet olivat hajaantuneet mikä\nminnekin muihin järvikyliin, kun juhannuksena osui olemaan kaksi pyhää.\nMutta olipa Välijoen Ville, joka myöskin oli linjan hakkuussa, saapunut\nherrain matkassa heidän tavaroitaan kantaen Romakkaniemeen. Mantakin\noli Välijoesta tullut juhannuspyhiksi naapuriin, kun muihin järvikyliin\noli pitempi matka.\n\nSaunan lämmityshommissa olivat nyt naiset. Manta ja Kreeta kantoivat jo\njärvestä kirkasta vettä uudella sangolla saunaan, joka tuprutti väkevää\nsauhua kirkkaaseen ilmaan. Liinu valmisteli vereksistä koivunoksista\npehmeitä vihtoja, ja Ville väänsi siroja koivunvesoja siteiksi.\n\nMutta pihan nurmella pitkänään makailivat herrat Joosepin kanssa\npuhellen. Nyykreeni-niminen oli lyhyt ja paksu herra, nuori vielä,\nmutta alkua ihramahaan. Nauroi puhuessaan, taliset silmät pullollaan\nkuin kuopistaan putoamassa. Hän miellytti Jooseppia enemmän kuin\nLeppiniemi, joka harvoin hymähti. Nyykreeni oli talonpoikaisempi mies\nJoosepin mielestä ja tuntui ymmärtävän maamiehenkin elämää. Talonpojan\npoika kuului olevankin ja työtä tehnyt niinkuin muutkin. Vieläkin kehui\nkirveen olevan miehen kädessä, kun hän sen otti kouraansa; vieläkin\nsanoi ojanluonnin käyvän, vaikka heti lähtisi yrittämään.\n\nKiertäen ja varovasti Jooseppi koetti ottaa selvää, mikä kruunulla oli\ntarkoituksena, kun nyt näitä kiveliöitä näin mittautti. Olivathan\nkruunun ja yksityisten rajat selvät.\n\n\"Mutta niitä ei ole näitä maita ennen mitattu eikä kartoitettu... nyt\nne mitataan, ja kruunu luettaa joka puun, että saadaan tietoon sen\nomaisuus\", selitteli Nyykreeni.\n\nLeppiniemi naurahti.\n\nJooseppia harmitti. Poikaseltahan Leppiniemi näytti Nyykreenin\nrinnalla. Vanhempi virkamies kai Nyykreeni olikin.\n\nMonta kertaa pyöri Joosepin huulilla kysymys, kuinka hänen metsälleen\nkävisi, mutta ei oikein uskaltanut.\n\nTiesivätköhän?\n\nJa kun hän vihdoin pääsi puheessaan niin pitkälle, että kysyi, ei\nNyykreeni sanonut sitä asiaa varmaan tietävänsä.\n\n\"Mutta jos käykin kruununhakkuu, niin eihän kruunu ota kuin suurimmat\npuut -- jäähän tähän metsää\", koki Nyykreeni tietämättömyyttään\npeittää.\n\n\"Mutta sepä onkin niin, että minä olen parhaat puut säästänyt ja\nhuonoimmat, aihkit ja kelohongat rakennuksiin käyttänyt\", sanoi\nJooseppi, mutta tunnossaan hän päätti, että tämä oli kumma juttu, kun\neivät tienneet, vaikka olivat olevinaan herroja.\n\nEi auttanut muu kuin lähteä Nällhuutin puheille kirkonkylään...\n\nJa hän poistui rantaan päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaunasta ei enää noussut paksua savua, ainoastaan hienoa höyryä, ja\nsieltä tuoksui jo sieraimiin miellyttävä haju. Manta meni siitä\nherrojen sivu.\n\n\"Joko on kylpy kohta valmis?\" kysyi Nyykreeni, silmää iskien.\n\n\"Kunhan kivenvihat ensin lyödään\", vastasi Manta naurahtaen,\n\n    \"Tilu likka ihana,\n    tilu reijet lihavat,\n    tilu lii, tilu lii\",\n\nlauloi Nyykreeni juuri kun Manta käveli ohi.\n\n\"Säms, poika\", sanoi Manta, mutta katsahti Nyykreeniin ja nauroi\nmennessään.\n\nNyykreeni seurasi hänen menoaan vetisin silmin, kuivin suin.\n\nLeppiniemi oli sillä välin mennyt saunan luo ja haastatteli Liinua,\njoka ohkaisessa puvussa ja avopäin näytti sanomattoman miellyttävältä.\n\n\"Täällä on kummallista olla täällä Pohjolassa, kun on näin valoisaa\",\njutteli hän ja istui kivelle melkein Liinun viereen. \"Kun yöt ovat yhtä\nvaloisat kuin päivätkin. Eikä täällä tunnu tarvitsevan nukkuakaan kuin\nsilloin tällöin.\"\n\nHän katseli, kuinka Liinun sievät kätöset latoivat lehviä somiin\nvihtoihin ja kuinka hän sitten, kun Ville hänelle ojensi siteen,\nnäppärästi pyöräytti sen varpujen tyvien ympärille.\n\n\"Kukas nyt tällä aikaa nukkuisi\", puheli Liinu eikä malttanut\nolla katsahtamatta Leppiniemen kauniisiin silmiin. \"Me emme ole\nnukkuneet pariin viikkoon öillä, päivillä hetken, kun aurinko on\nkuumimmillaan...\"\n\n\"Sepä taitaisikin olla selvintä\", arveli Leppiniemikin.\n\nNyt puuttui Villekin puheeseen.\n\n\"Täällä onkin tähän vuodenaikaan tapana öisin tehdä työtä ja päivin\nlevähtää. Viileämpää kuitenkin on yöllä eikä ole niin paljon\nsyöpäläisiä.\"\n\n\"Mutta öisin mekin tästäpuolin ryhdymme linjatöihin\", sanoi Leppiniemi\ninnostuen.\n\nSääsket ja paarmat olivatkin ahdistelleet kuluneella viikolla ihan\nhirveästi.\n\n\"Mutta nyt juhannuksen jälkeen niitä vasta oikein ilmaantuu, jos ilma\nnäin lämpimänä pysyy\", sanoi Ville, ja häntä kadutti, ettei hän ollut\nymmärtänyt istua sille kivelle, jonka Leppiniemi oli itselleen\nvalinnut.\n\nNyykreeni oli innostunut auttamaan. Kreetan kanssa hän tuli rannasta,\nkantaen isolla saavilla vettä.\n\n\"Kyllä tänne nyt jo saisi alkaa riisua\", sanoi sitten Kreeta saunasta\nja heitti puukupilla vettä kiukaalle.\n\nNyykreeni seisoi saunan ovella ja puheli Kreetalle hymysuin:\n\n\"Kreetapa se tuleekin minua kylvettämään.\"\n\nJa samalla hän tavoitti Kreetan kättä omaansa.\n\n\"Tulkoon tuo Manta, hänellä on parempi saunapää kuin minulla.\"\n\n\"No elä nyt!\" vastasi Nyykreeni naurahtaen ja tarttui kaulasta Kreetaa,\nkun tämä saunan ovella pyrki ohitse.\n\nKreetaa nauratti.\n\n-- Tuopa on mukava herra, tuo Nyykreeni, -- ajatteli Kreeta.\n\nMutta kun kylpy oli valmis ja tuoreita lehviä oli pantu lauteille ja\nseinän rakoihin, riisuutuivat herrat saunaan. Saunan luokse kivien\npäälle he jättivät vaatteensa niinkuin edellisillä kerroilla olivat\nnähneet muidenkin tekevän.\n\nManta lähti kylvettäjäksi. Ei jättänyt päälleen muuta kuin alushameen\nja ohkaisen röijyn, jotka otti Liinulta lainaksi, etteivät omat\nvaatteet kastuisi.\n\nHyvä oli löyly, ja tasaisesti Manta sitä anteli, kastellen vihtaa\nsaavissa ja siitä kiuasta pitkin tiputellen. Sillä lailla tuli\ntasainen, pehmoinen ja miellyttävä löyly.\n\n\"Mistä Manta sen on oppinut?\" kysyi Nyykreeni, joka maata retkotti\nselällään lauteilla.\n\n\"Olen minä herroja ennenkin kylvettänyt.\"\n\n\"Soo, soo. Missä niin?\"\n\n\"Saunassapa tietenkin.\"\n\nLeppiniemi nauroi.\n\n\"Mutta olikos näin komeita herroja?\" kysyi Nyykreeni.\n\n\"Olivat toki...\"\n\nNiin jaarittelivat puolipimeässä saunassa, johon vähän tuli kesäistä\nvaloa katonrajassa olevasta pienestä reiästä.\n\nVihtain roiskinaa, hauskoja mielihyvän huudahduksia kuului sisältä ja\nväliin kiukaan kivien sähisevää pihinää. Mutta vähään aikaan ei\nkuulunut isompaa ääntä.\n\nÄkkiä ponnahti saunan matala, mustunut ovi auki, ja Manta pullahti kuin\npyssynsuusta saunan eteen.\n\n\"Saatanan härkä, kun ei anna pestä rauhassa\", kirosi hän saunan edessä.\n\"Elä sinä luule, että se on niin löyhässä kuin näyttää\", jatkoi hän\nsitten hiljaisemmalla äänellä.\n\nHerrat puhuivat ruotsia keskenään ja nauroivat.\n\n\"No Manta tulee nyt kuitenkin jatkamaan pesemistä\", houkutteli\nNyykreeni.\n\n\"Tulen minä, mutta pitää olla siivosti\", vaati Manta.\n\n\"Siivostipa tietenkin\", lupasi Nyykreeni puolestaan.\n\n\"Pitäisi valella kiehuvalla vedellä tai panna muurasmättääseen\",\nkiukutteli Manta, kun uudestaan alkoi hangata Nyykreenin selkää.\n\nKun herrat olivat kylpeneet, saunan edessä kuivaneet ruumiinsa ja\npukeutuneet, lähtivät toiset kylpyyn.\n\nPihalla tapasi Leppiniemi Liinun, joka oli menossa saunaan.\n\n\"Lähdemmehän sitten Susisaaressa käymään ja verkkoja kokemaan?\" kysyi\nhän.\n\nLiinun kaula oli paljaana, ja posket punoittivat. Päällä oli vain lyhyt\nraitainen alushame, niin että paljaat jalat näkyivät melkein polvesta\nasti. Liinu piirteli oikean jalan varpaalla pihan nurmea, katsomatta\nsilmiin Leppiniemeä, ja virkkoi:\n\n\"Menemme huomenna kaikin...\"\n\n\"Kahden olisi hauskempi.\"\n\nLeppiniemi sanoi sen melkein kuiskaamalla.\n\nLiinu räpsäytti kämmenellä Leppiniemeä käsivarteen ja juoksi nauraen\nsaunalle.\n\nJuuri kun Jooseppi oli saunaan riisuutumassa, näki hän Välijoen Iisakin\nlaukku selässä kävellä vihmovan polkua pitkin Välijoesta päin. Pian\nsitten Iisakkikin huomasi Joosepin siinä saunaanlähtöhommassa, kiirehti\nhänen luokseen ja hyvää iltaa sanottuaan virkkoi:\n\n\"Taisinpa kerjetä saunaan...\"\n\n\"Parhaiksi kerkisit. Herrat tässä juuri ovat kylpeneet.\"\n\n\"Sattuipa se sitten...\"\n\nJa Iisakkikin alkoi riisuutua.\n\n\"Mihinkäs sitten olet menossa?\" tiedusti Jooseppi; \"näin juhlan\naattona?\"\n\n\"Oli minulla ajatus mennä lauttahommiin rantavesille. Niinpä se tuntuu\nraskaalta tuo linjan hakkuu vanhalle miehelle.\"\n\n\"Sinnepäin olen minäkin ollut lähtöajatuksissa.\"\n\n\"Sopisikin sitten, että ottaisimme saattajan Vanhastatalosta\nPorolompaloon asti.\"\n\n\"Niin... taikka jos joutaisi vene lainaksi\", sanoi Jooseppi, ja he\nmenivät saunaan, karvaiset ruumiit välkkyen ilta-auringon valossa.\n\nMutta saunan edessä pukeusi Mantakin, tulipunaisena ja hikoilevana.\n\n\"Oikea härkä tuo Nyykreeni\", sanoi hän Liinulle.\n\n\"Leikillään kai\", sanoi Liinu.\n\n\"Leikilläänpä tietenkin, mutta on sillä rajansa leikilläkin. No, sitten\nhän pyysi anteeksi ja lupasi silkkihuivin vaivoista. Leppiniemi on\npaljoa mieluisempi herra.\"\n\n\"Niin minustakin, mutta Kreeta sanoi, että Nyykreeni on mieluisempi,\nkun on lihavampi...\"\n\n\"Pyh... Silmätkin kuin putoamassa päästä.\"\n\nAlastomaksi riisui itsensä Liinukin eikä huomannut, että Leppiniemi\nhuoneestaan, ikkunan pielestä, tähtäsi häntä kuin vaaniva peto.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIisakin seurassa lähti Jooseppikin rantamaille heti kun he olivat\nkylpeneet ja Iisakkikin vielä aterioinut. Villen tuli lähteä\nViojärvelle asti, Vanhastatalosta noutamaan herrojen juhannuseväitä,\njotka oli sinne tuotu kirkonkylästä.\n\nJooseppi kokosi kaikki paperinsa, asiaan kuuluvat ja kuulumattomat, ja\nkääri ne yhteen rullaan, jonka köytti kiinni paksulla verkkolangalla ja\npani laukkuunsa. Hän tahtoi ottaa kaikki paperinsa matkaan, jos\nsattuisi tarve tulemaan, kun aikoi Nällhuutinkin puheilla käydä.\n\nJooseppi istui veneen perään, Ville kävi soututeljolle, ja Iisakki\nistui piitalla.\n\n\"Taidan muuttaa rantamaille asumaan\", puheli Iisakki, kun puheeksi oli\ntullut huono toimeentulo täällä erämaassa. \"Siellä sentään saa työtä\nmonenlaista. Rovasti ehdotti, että hän antaa torpan asuakseni, jos\nrengiksi rupeisin ja Josefiina karjanhoitajaksi.\"\n\n\"Ettäkö jättäisit oman torppasi...?\"\n\n\"Pakko lienee jättää niin minun kuin monen muunkin, jos asetukset\nsemmoisia ovat kuin olen kuullut. Eikä täällä niin helppo ole elää,\nettä kannattaisi kruunun kadehtia.\"\n\n\"Oikein puhut. Sen verran sanon, että lepoa jo ruumis tahtoo, kun\nlyömättömään kiveliöön talon tekee.\"\n\n\"Minä en nyt juuri välitä, mutta tunnen monta kruununmaan asukasta,\njoilla on pieniä lapsia, ja jos pois joutuvat torpistaan, niin\nköyhäinhoitoon käy tie. Semmoista huolta se hallitus maansa raivaajista\npitää... hohoo...\"\n\nJooseppi kuunteli. Iisakki jatkoi:\n\n\"Taitaa kruunu ja hallitus uskoa, että sinäkin olet Romakkaniemestä\nnoin vaan kädenkäänteessä talon tehnyt, -- että liika hyvä on miehen\nolla... niin että joutaa siltä hyvyyttä vähän metsäherroillekin. Jos\ntodeksi käy se puhe, että Romakkaniemenkin metsä joutuu kruunun\nhakattavaksi...\"\n\nIisakin ääni oli kylmänkatkera, kun jatkoi:\n\n\"Mutta sen minä sanon, että syy on sitten näissä pikku herroissa --\nvorstmestareissa; ei sitä keisari tiedä, että leivän vievät suusta\nkovan korven muokkaajalta. Metsäherrat! Ne ovat juuri niitä herroja,\njoita hallitus elättää lystikseen. Ymmärtäväiset miehet sanovat, että\nviikossa oikea kynämies kirjoittaa sen, mitä metsäherrat kokonaisena\nvuotena. Ja palkkaa on monta sataa kuukaudessa... eikä muuta työtä kuin\nviheltää. Mutta jos keisari kerran saa niistä tiedon, niin paremmin\nalkaa asukkaistaan huolta pitää.\"\n\nNiinpäin ei Jooseppi koskaan ollut asiaa ajatellut.\n\nPitkän ajan perästä, juuri kun he saapuivat Alpaslahteen, hän virkkoi:\n\n\"Vallesmanni-vainaja on kuitenkin minun ja monen muun parasta katsonut,\nsen ymmärrän.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta rauhallisen Romakkaniemen pirtissä alkoi iloinen leikki ja\nhauskat hommat.\n\nOlihan nyt juhannusyö.\n\nMoinatunturin laen yli paistoi sydänyön aurinko sateettomin,\nveripunaisin kasvoin. Kiveliö uinahti hetkeksi, laulu lakkasi\nrannoilta, laine nukahti rannan valkoiselle hiekalle. Mutta valkosiivin\nja kirkkain kasvoin liiteli kesäisten ilmojen hengetär siunaten ja\nkätensä levittäen uinahtavan erämaan yli...\n\nErämaan ihanimpana yönä vettyi kovan kiveliönkin kylmä silmä, ja sen\njäinen sydän suli ja lämpeni.\n\n\n\n\n8.\n\n\nKaksi viikkoa viipyi Jooseppi kirkonkylämatkallaan. Porolompalosta hän\nsai paluumatkalla kumppanikseen Airis-Mikon, joka nimismiehen asialla\nollen lähti viemään rahoja maanmittareille, työpalkoiksi linjan\nhakkaajille. Kahden he puskivat Viojokea ylös Mikon näppärällä\nkoskiveneellä.\n\nRaskain mielin Jooseppi palasi. Herroja hän ei tosin tavannut muita kun\nrovastin, joka ei tiennyt antaa asiaan paljoa \"valaistusta\". Mutta sen\nsijaan hän viipyi Nällhuutin luona monta päivää. Viisas mies oli\nNällhuuti. Otti selvän Joosepin papereista ja tutki asetuksia ja\nlakipykäliä. Ja hän tuli siihen ikävään päätökseen, että kruunulla oli\noikeus hakata Romakkaniemen metsä, kun perustamispäätös oli jälkeen\nvuoden 1892 annettu. Kumma, ettei ollut jo ennen hakkauttanut!\n\nNiin oli Nällhuuti tutkinut, mutta sittenkin Jooseppi epäili. Eihän\nvallesmanni-vainaja ollut siitä maininnut, vaikka muissa asioissa\nneuvoi. Saattoipa erehtyä Nällhuutikin tai käsittää väärin asetukset.\n\nPuulaakin herrojen puheilla hän oli myös käynyt, ja he olivat luvanneet\nvartoa ensi talveen. Jos he silloin saisivat metsää sen verran kuin\nJoosepin velka teki, niin ei vielä hätyytettäisi. Mutta jos kruunu\nhakkaisi parhaat puut, niin silloin velka haettaisiin ulos.\n\nJooseppi jäi kuin kiehuvaan koskeen. Ei tiennyt, pääsisikö rannalle vai\neikö. Toisella puolella puulaaki velkakirjoineen, toisella kruunu\nvaatimassa hänen metsäänsä. Epätieto ja toisinaan pimeät toivottomuuden\npuuskat tekivät hänestä levottoman miehen, jolla ei ollut yön lepoa\neikä päivän rauhaa. Jos välistä saikin tuntonsa tyynnytetyksi joksikin\naikaa, niin sitä kamalampana sitten kuvasteli tulevaisuus.\n\nVäliin hänelle tuli semmoinen lapsellinen usko, että oli unohdettu\nhänen metsänsä, kun vanha metsäherra oli päässyt ylempään virkaan eikä\ntämä nuorempi tuntenut asioita. Varmaan se oli kruununkirjoista jäänyt\npois, koska vallesmanni-vainajakaan ei ollut siitä mitään maininnut...\n\nMutta Nällhuuti oli vakuuttanut, ettei asiaa sillä tavalla unohdettu.\nKyllä herrat pitäisivät huolen.\n\nKun Vanhantalon ranta alkoi näkyä ja he pääsivät virtavalta joelta\nViojärvelle, virkkoi Airis-Mikko, puheen käännyttyä kruununtorppiin:\n\n\"Kuuluvat tulevan pois haastettaviksi tältäkin taustalta Välijoen\nIisakki ja Ruokojärven Heikki.\"\n\n\"Ka, minkätähden?\" kysyi Jooseppi.\n\n\"No, kun eivät ole täyttäneet asumavelvollisuuksiaan eivätkä kruunun\nkanssa tehtyä kontrahtia\", tiesi Mikko.\n\n\"Mistä sinä ne tiedot sait?\"\n\nJooseppi loi Mikkoon synkän silmäyksen. Mitä oli Mikko sitten\ntoimittanut kruunun maalla asuessaan? Ei rikkaa ristiin. Ei pottumaata\nollut viheliäinen pirtin taakse viitsinyt kuokkia!\n\n\"Tämä nuori metsäherra kertoi.\"\n\n\"Mutta taitaapa olla sille nuorelle metsäherrallekin kousinpitäjänsä.\nKeisarin käskyä täytyy hänenkin totella... niinkuin kaikkien\nmuidenkin.\"\n\n\"Saattaa niin olla, mutta keisarin käsky se onkin, että ajetaan pois...\njoka ei kruununmaata oikeinpäin viljele...\"\n\nJo nousi Joosepille vimma. Niinhän tuo Mikko puhui kuin olisi herra\nitsekin! Kelvoton!\n\n\"Mitäs sinä olet kruununmaalla toimittanut... kysyn\", sanoi Jooseppi\nkiukkuisella äänellä.\n\nMikko hymähti.\n\n\"Minähän olen kruunun palvelija, jolle tulee panksuuni\", hän sanoi,\neikä Jooseppi siihen enää mitään virkkanut.\n\nVanhassatalossa he söivät kumpikin.\n\nKun Jooseppi osui yksinään menemään nurkan taakse, seurasi emäntä\nperässä. Sanoi kahdenkeskistä asiaa Joosepille.\n\n\"Ajattelin sinulle tässä kahden kesken puhua, että pysy sinä kotona,\nkoska kuuluvat siellä juhannusyönä juoneen ja tanssineen. Olivat\nsaaneet Ruokojärven Juhaninkin maistelemaan...\"\n\n\"Tukkilaisetko?\"\n\n\"Ne maanmittarit. Koko laukullisen vei Välijoen Ville väkevää. Tuntui,\nettä siinä oli, kun laukkua liikutteli.\"\n\nJooseppi ei puhunut mitään.\n\n\"Minä oikein säälin sinua. Leena-vainaja sentään oli emäntien\nemäntä...\"\n\nJooseppi huokasi.\n\n-- Kyllähän minä miespoloinen lujalle tulin vanhoilla päivilläni,\nvaikka luulin nyt pääseväni helpommalle ja kiusattomaan elämään. Kaikki\nkovat koettelemukset tulevat yhtaikaa.\n\nRaskain mielin ja tuntien outoa uupumista hän lähti yksin kävellä\nvätystämään Alpaslahteen vievää polkua. Ei ollut laukku raskas, mutta\nsittenkin se tuntui painavan ja rasittavan kuumana paistepäivänä.\nAvopäin hän käveli, pitkä, harmaja tukka paidan kaulukselle venyen.\n\nViovaaran laella hän levähti. Siinä taas Leena-vainaja muistui mieleen.\nLeena se osasi tytötkin kousissa pitää, jyrkän sanan sanoi eikä\npäästänyt kylille mellastamaan. Mutta miten kävisi nyt, kun Leenan\nsilmät eivät olleet näkemässä! Kun olisivat edes pojat, Eeli ja Penne,\nkotiutuneet... nyt heinäntekoajaksi! Saisivat alkaa isännöidä nyt, ja\nhätäkös olisi valmiissa talossa, jossa oli lypsävä karja ja viljaa\nantavat pellot. Kirkonkylässä oli Jooseppi tavannut tuttavia\ntukkilaisia, jotka olivat kuljettamassa lauttoja meren suulle, ja\nheiltä kuullut, että hänen poikansa olivat jo keväällä menneet\nOunasjoelle eivätkä suinkaan tulisi rantamaille muualta kuin Kemijokea.\n\nHe eivät tietenkään olleet saaneet tietoa äidin kuolemasta.\n\nSiinä korkealla Viovaaran huipulla tuntui viileämmältä ja raitis\ntuulenhenkäys etelästä vilvoitti hänen kuumaa otsaansa ja puhalsi\navonaisesta paidanrinnasta suoraan ihoon.\n\nHän nousi ja lähti. Mutta ei käynyt kävely nyt enää niinkuin ennen,\nvielä kolmantenakin kesänä. Raskaalta tuntui jalka, ja vaikka luuli jo\nnousevansa kiven yli, niin ei noussutkaan, vaan töksähti kiveen.\n\nMerkillistä, että hän oli juuri näinä viime aikoina heikontunut.\n\nKun Romakkaniemi ja Moinajärvi alkoivat näkyä, ei hän tuntenut mielensä\nniin ilostuvan kuin ennen. Vaikka päivä paistoi ja järvessä pienoiset\nlaineet liplattivat, näytti kuitenkin kuin sen rannoilta olisi vieras\nhymy myhäillyt; ja vaikka niemennenän pitkät koivut ja männikkö talon\ntakana olivat ennallaan, tuntui Joosepista kuin kalseat väreet olisivat\nsiellä kahakäteen leijailleet.\n\nAlpaslahdessa hän sytytti suuren nuotion ja istui sen viereen\ntupakoimaan.\n\nTuulenhenki, joka oli käynyt etelästä päin, oli kokonaan tyyntynyt.\n\nRomakkaniemen rannasta työnnettiin vene vesille, ja se lähti\nAlpaslahteen päin.\n\nSilloin kuului metsän takaa hakkaamista ja kaatuvien puiden parahtavaa\nryskettä. Hakkuu ja ryske tuntuivat tulevan Moinavaarasta päin, tältä\npuolen tunturin.\n\nJooseppi kuunteli. Maanmittarit olivat jo siis ehtineet Moinakiveliöön,\nvaikka olivat sanoneet, että vasta syyskesällä sinne joutuisivat. Yhä\nkovemmin kuului ryske, ja Joosepista näytti kuin järvi sen ryskeen\nkuullessaan tyyntyisi ja rantametsät kummastellen ja pelokkaina sitä\nkuuntelisivat...\n\nNoutajavene lähestyi Alpaslahtea, ja Jooseppi tunsi jo noutajankin. Se\noli menneenkesällinen heinäntekijä, Väänänen, etelän puolen mies, joka\npuheen mukaan nytkin oli tullut Romakkaniemeen heinätyöhön.\n\nVäänänen kertoi kuulumisia omilta matkoiltaan. Hyvät palkat oli\ntukinuitossa maksettu. Moneen taloon oli heinäntekijäksi pyydetty,\nmutta kun kerran oli Joosepille lupautunut, tahtoi hän sanassaan pysyä.\n\nViikon päivät hän oli jo ollut talossa, isäntää odotellen, -- niin hän\nkertoi. Oli hommannut viikatteet varsiinsa ja tervannut haravat\npäiväpaisteeseen kuivumaan. Sitten hän oli kolmatta vuorokautta hakenut\nlehmää.\n\n\"Lehmääkö?\" kysyi Jooseppi ikäänkuin nyt vasta heräten omista\najatuksistaan.\n\n\"Niin, Punakorva jäi kotia tulematta. Ei tullut sitten aamullakaan. Ja\nminä läksin hakemaan. Kolmatta vuorokautta sain hakea ennenkuin löysin.\nKatajajänkällä oli kaltioon mennyt ja siihen kuollut\", kertoi Väänänen.\n\n\"Se oli paras maitolehmä\", sanoi Jooseppi hetken kuluttua. Ja kun\nVäänänen ei tiennyt siihen mitään arvella, jatkoi Jooseppi: \"Minkä\nedellä se nyt karjaakin alkanee vastustaa.\"\n\nMutta tunnossaan hän päätti, että Leena-vainaja nouti pois nimikkonsa.\nLeenan mieluisin ja rakkain lehmä oli Punakorva ollut. Vei lehmänsä\nmennessään...\n\nKun he pääsivät puolijärveen, silmäsi Jooseppi taaksensa Moinakiveliöön\npäin.\n\nHän säpsähti ja muisti nyt taas ihan elävästi sen unensa, jonka silloin\nsyysyönä näki, kun ensi kerran maihin nousi Romakkaniemeen ja siihen\nyöpyi...\n\nSillä suoraan Moinatunturin laen yli kulki nyt suora, leveä linja, jota\noltiin paraikaa hakkaamassa, ja se näytti viivasuorana tulevan\nRomakkaniemeä kohden, niinkuin unessakin oli näyttänyt. Päivä paistoi\npitkin linjaa, jonka pää jo oli tulossa kuusikkokorvessa vaaran\nalimmalla rinteellä... juuri niinkuin unessa oli nähnyt...\n\nLeena oli pitänyt sitä linjaa huonona enteenä, kun joskus siitä unesta\ntuli puhe.\n\nJooseppi muisti Leenan sanoneen:\n\n\"Se on se maailman tie, jota pitkin pahennus tänne Romakkaniemeen vielä\nkerran tulee... pahennus ja häväistys, sillä se tie on tulisen helvetin\ntie...\"\n\nHänellä oli ollut kummalliset aavistuksensa, Leena-vainajalla, pelkonsa\nja luulonsa, joita Jooseppi aina oli uskonut mielenvian oireiksi.\nPuhumattomaksi kävi Jooseppi. Hän oli saanut täällä järvensä niemessä\nkolmattakymmentä vuotta elää, toivoa ja tehdä työtä. Maailmalta ei\nkuulunut mitään, eikä kukaan Leenan ja hänen yksinäistä rauhaansa\nhäirinnyt. Ne olivat hauskimmat vuodet, kun lapset eivät vielä olleet\nripillä käyneet. Yhdessä tehtiin työtä. Uljas talo rakennettiin, ruokaa\noli, ja karja menestyi ja lisääntyi. Mutta sitten tulivat nämä suuret\ntukkiliikkeet tänne ympäristölle. Jätkäjoukkoon menivät pojat, sillä\nsiellä liikuteltiin rahaa. Vaateliaammiksi ja tyytymättömiksi olivat\ntytötkin tulleet sitten kun rippikoulun kävivät ja jonkun kerran\njoulukirkossa...\n\nSitä oli Leena pelännytkin, aina muistaen onnetonta sisartaan, joka jo\nrippikouluaikana oli syntiin langennut. Jos olisi saanut elää edes\nyksin! Mutta nyt tuli tuo linjan hakkuu ja monet muut...\n\nEntä jos lieneekin sitten tuo linja se, joka tuo onnettomuuden suoraan\nkujaansa pitkin Romakkaniemeen?\n\nMutta kun he saapuivat ihan lähelle rantaa, heräsi Jooseppi\nmietteistään ja kysyi:\n\n\"Onko muitakin vastuksia sattunut?\"\n\n\"Eipä muuta. Terveinä täällä ovat kaikki pysyneet, mutta minusta\nnäyttää, että nuo herrat liiaksi isännöivät teidän poissaollessanne.\"\n\nVäänäsen äänessä tuntui selvästi mustasukkaisuutta.\n\n\n\n\n9.\n\n\n\nKesän kuluessa Jooseppi sairasteli vähä väliä. Eikä oikein tervettä\npäivää ollut yhtään. Heinänteon aikana täytyi toisinaan panna maata\nkeskellä parasta poutapäivää.\n\nKummallista se oli Väänäsestä, eivätkä tytötkään voineet olla\nihmettelemättä. Ennen, muina kesinä hän liehui, varsinkin kuumina\npoutapäivinä, avopäin ja paitahihasillaan, niin ettei hänelle kukaan\nkestänyt. Ja monesti hän silloin muistutti sekä Kreetalle että\nLiinulle: \"Liikkukaapa... liikkukaapa!\" Nyt hän ei näyttänyt\nvälittävän, tekivätkö toisetkaan, kun ei itse kyennyt työhön.\n\nKun tytöt kysyivät, tunsiko hän missään erittäin kipuja, sanoi hän\nvain, että voimaa oli vähän.\n\nÄitivainajaa he arvelivat hänen niin murehtivan, ja niin arveli\nVälijoen Josefiinakin, kun näki Joosepin laihtuneen ja harmaantuneen\nmuutamassa viikossa.\n\nKummallisen levottomaksi hän oli käynyt. Tytöt olivat nähneet hänet\nuseana yönä valvomassa ja kaikennäköisiä papereita tutkimassa ja\ntoisesta pinkasta toiseen latomassa. Silloin he aina olivat kuulleet\nhänen itsekseen ääneen puhelevan ja joskus naureskelevankin. Siitä he\neivät olleet kenellekään kertoneet, mutta sen oli huomannut kerran\nVälijoen Josefiinakin, kun sattui heinäaikana taloon yöpymään.\n\nJoskus sunnuntaisin, kun hän aamulla varhain lähti verkoille, joita\ntavallisesti laski toisen niemen, Reponiemen taakse, hän ei palannut\nennenkuin iltamyöhällä.\n\nSilloin hän oli vähäpuheinen eikä käynyt juttelemaan maanmittarienkaan\nkanssa, jotka pyhänajaksi aina tulivat taloon saunomaan ja levähtämään.\nVälisti hän pysähtyi keskelle pihaa seisomaan ja katseli suoraan\nMoinatunturin lakea kohden, jonka yli vastahakattu linja suorana juoksi\njärven rantaan asti.\n\nMutta sattui päiviä sellaisiakin, että hänet tapasi entinen työinto, ja\nsilloin hän taas yritti kahdesta miehestä. Puhelipa sellaisina päivinä\nSorsalahden uudisviljelyksestäkin ja tulevista hommistaan. Kerran jo,\nkun soudettiin järven toiselle rannalle, Luomalanjoelle, heinäntekoon,\nhän alkoi puhella Väänäselle aikovansa jäädä syyskalan pyyntiin koko\navoveden ajaksi. \"Kun ei kuulu omia poikia kotiin\", oli hän sanonut.\n\nNiin kului sitten kesä, heinänteko loppui, ja ohra tuleentui\nleikattavaksi. Jooseppi oli leikkuuaikana ollut melkoisen terve, mutta\nhyvin vähäpuheinen. Joskus hän oli nähnyt Liinun itkevän, mutta ei\nollut kysynyt syytä. Mutta sitten hän oli kerran aterioidessa\nkummastellut sitä, ettei Ruokojärven Juhani ollut koko kesänä käynyt\ntalossa. Siihen ei kumpikaan tyttö ollut mitään vastannut.\n\nKauniina syyspäivänä, kun lehti lepatti kellastuneena ja sänkipellot\npaistoivat alastomilta ja ensimmäinen riihi oli lämpiämässä, otti\nJooseppi vanhan luodikkonsa seinältä ja läksi Pontun seuraamana\nmetsään.\n\n\"Jos osuisi linnunpojan saamaan\", sanoi hän.\n\nMutta vähän oli metsälintua näkynyt, eikä Ponttukaan enää jaksanut\nkaasikkoa pitkin niin nuuskia kuin ennen nuorempana. Välijokeen\nvievällä polulla Jooseppikin enimmäkseen pysytteli. Raskaalta tuntui\nsammalikko kävellä. Ja niin hän hiljakseen saapui Välijokeen asti,\nvaikkei aikonut siellä käydäkään.\n\nManta nouti hänet joen yli.\n\nJosefiinakin tuli jo porrasten edessä vastaan. Jooseppi ei ollut sitten\nLeenan kuoleman käynyt naapurissa.\n\n\"Mitäpä leskelle kuuluu?\" kysyi Josefiina ja alkoi toimittaa\nkahvipannuaan takkaan.\n\n\"Eipä juuri mitään\", vastasi Jooseppi alakuloisesti.\n\n\"Kovin sinä miesparka taidat kaivata Leena-vainajaa, kun noin olet\nlaihtunut ja harmaantunut.\"\n\n\"On tässä tänä kesänä ollut muitakin huolia.\"\n\nKun Josefiina oli keittänyt kahvit ja täyttänyt kupit, kutsui hän\nJooseppia pöydän päähän juomaan.\n\n\"Saisit sinä pitää silmällä siellä kotonasi niitä herroja. Kovinpa ne\nolivat juhannusyönä rakkaanluontoisiksi käyneet, ja teilläkin on kaksi\nkomeaa tytärtä. Manta kertoi, että väkisten suutelivat häntäkin...\nVille-pahuksen olivat juottaneet humalaan... tänne tuli itku kurkussa.\nSitä Liinua niin murehtii.\"\n\n\"Mutta ne ovat naineita miehiä.\"\n\n\"Lie mitä lie, mutta pois minä talostani semmoiset kyyditsisin. Jos\nLeena-vainaja olisi elossa, eivät olisi ne herrat Romakkaniemessä\nvanhenneet.\"\n\nJooseppi vaipui mietteisiinsä. Hän ei ollut tullut sitä ajatelleeksi.\nItse hän oli aina elänyt siveästi eikä koskaan ketään muita rakastanut\nkuin Leena-vainajaa.\n\n\"Olihan se lihavampi herra, Nyykreeni, luvannut Mantalle rahaa, jos\nalastomaksi riisuu ja sitten tanssii\", kertoi Josefiina.\n\nJooseppi ei tuntunut oikein käsittävän, mitä herrat noilla vehkeillään\nolivat tarkoittaneet. Mutta sitten johtui hänelle mieleen se, mitä\nLeena-vainaja oli sanonut, mitä aavistellut ja mistä varoitellut.\nMuisti siinä samassa sen suoran, leveän linjan, jota Leena-vainaja oli\nhelvetin tieksi sanonut, ja hänelle selveni äkkiä...\n\nSokea ja tyhmä hän oli ollut, kun ei ollut mitään huomannut! Senvuoksi\nolivatkin Kreeta ja Liinu häntä toimittaneet rantamaille\njuhannusaattona ja senvuoksi järvelle, verkkoja kokemaan\nsunnuntaiyöksi, kun herrat tulivat taloon!\n\nHerrojen hommasta kaikki!\n\n\"Ruokojärven Juhanille he olivat maksaneet hyvän palkan -- Juhani kun\nei mitään väkevää maista, -- ja panneet viemään kirjettä poikki kairan\nRovaniemeen...\"\n\nJoosepin valtasi silmitön viha. Se kohdistui ensiksi kaikkiin\nherroihin, jotka olivat roistoja ja nylkyreitä -- pettäjiä, jotka\nkäyttivät rehellisen miehen hikeä hyväkseen. Mutta sitten vasta hänen\nvihansa vimma täyteen voimaansa nousi näitä maanmittareita kohtaan. Ne\nolivat tulleet tänne linjojaan raivaamaan ja hänen rauhallisen kotinsa\nhäväisseet. Niillä saattoi olla tiedossaan Romakkaniemenkin metsä,\nvaikkeivät sanoneet... saattoivat olla puulaakinkin kanssa yksissä\ntuumissa!\n\nHänen rintansa kohosi pari kolme kertaa raskaasti, outo tuli leimahti\nsilmissä, ja hänen kookas nyrkkinsä putosi raskaasti pöytään, niin että\nkahvikupit lentelivät lattialle.\n\nJosefiina säpsähti ja katsoi Jooseppiin kuin mielenvikaiseen.\n\n\"Elä nyt sentään niin pahaksesi pane... Ei se nyt vielä... mutta\nhalusin sinulle huomauttaa\", koki hän selitellä.\n\nMutta kun ensimmäinen vihapuuska oli mennyt, valtasi Joosepin semmoinen\nvoimattomuus, että pirtti pimeni. Hän vapisi ja pääsi vaivoin sänkyyn\npitkäkseen.\n\nToinnuttuaan hän lähti kiirein askelin kotiaan päin. Kiivaasti hän nyt\nastui, eivätkä polun kivet tai risut hänen kulkuaan nyt hidastuttaneet.\nJuoksun hölkkää sai Ponttu isäntänsä jäljessä panna.\n\nHänen ensimmäinen ajatuksensa oli viskata kaikki herrain kamppeet\njärveen, ja Kreetan ja Liinun... niin. Hän ei ollut oikein selvillä,\nkuinka hän sitten...\n\n\"Mitä .. mitä sanoisi Leena-vainaja, jos elämässä olisi!\" höpisi hän.\n\nOli jo iltahämy, kun Jooseppi kotinsa pihalle ehti, mutta järvellä\nkajasteli vielä päivän vinkka, niin että hän näki veneen poistuvan sivu\npuolijärven Alpaslahteen päin.\n\nRuokojärven Juhani seisoi pihalla järvelle katsellen. Ketään muita ei\nnäkynyt liikkeellä.\n\nJoosepin vimma laskeusi, kun hän näki Juhanin.\n\n\"Keitä ne nuo menijät ovat?\" kysyi hän järvelle viitaten.\n\nJa hän sai kuulla Juhanilta, että ne olivat kaksi maanmittarien\nlähettämää miestä, jotka olivat tulleet heidän kamppeitaan noutamaan.\nItse he olivat jo menneet rantamaille. Kuului keskeytetyn linjojen\nhakkuu täksi kesäksi.\n\n\"Kreeta ja Liinu menivät saattamaan Alpaslahteen\", lisäsi Juhani.\n\n-- Parhaiksi ehtivätkin pois tieltäni, -- mietti Jooseppi, mutta ei\nvirkkanut siitä Juhanille mitään.\n\nJuhani näytti olevan kuivalla tuulella, ja hänen jääkylmät silmänsä\ntoljottivat melkein liikkumatta kuopissaan. Huulet olivat tiiviisti\nyhteen puserrettuina, ja sieraimissa kävi hermostuneita väreitä,\nikäänkuin vaimas olisi nahan alla liikkunut.\n\nJooseppi ja Juhani eivät olleet tavanneet toisiaan sitten juhannuksen,\njolloin Viojärven Vanhassatalossa tulivat vastakkain. Juhani olikin\nkaiken kesää ollut rantamailla, lautan sounnissa enimmäkseen. Vasta nyt\nhän oli palannut. Kotonaan, Ruokojärvellä, oli käväisemällä käynyt. Isä\nsairasteli sitä keuhkotautiaan, ja äitiä vaivasivat vatsamadot.\n\nHe menivät yhdessä pirttiin. Pilkotuista honkapuista Jooseppi laittoi\ntulen takkaan. Loimuavan tulen vieressä Jooseppi vähän hätkähti, kun\nsattui katsahtamaan Juhaniin. Kummallisen kylmältä näytti Juhani.\nPoskilihakset olivat litistyneet niin liki leukoja, että hän näytti,\nmyötäänsä purevan hammastaan. Nälkiintyneeltäkin hän näytti, ja paljon\noli kesän aikana laihtunutkin.\n\n\"Läksin vähän tiedustelemaan siitä keväällisestä asiasta\", alkoi Juhani\nsoinnuttomalla äänellä puhua.\n\n\"Eikös se jo ollut selvä sinun ja Liinun väli silloin?\" kysyi Jooseppi.\n\n\"Niin, mutta siinä on vähä muutakin. Puulaakin miesten puheilla kävin,\nja ryöstöön aikoivat panna teidän velkakirjanne. Sanotaan kruunun\ntästäkin metsän hakkaavan... Taitaa tulla talokin myytäväksi, sillä\neihän irtaimisto riitä puulaakin velkaan, joka kuuluu nousevan\nkuuteentuhanteen korkoineen...\"\n\n\"Ei ikäpäivänä minun velkani ole niin suuri\", karjaisi Jooseppi, niin\nettä pirtti jymisi.\n\nJuhani säpsähti. Hän ei ollut koskaan nähnyt Jooseppia tuolla päällä.\n\n\"Minulla on paperilla joka penni, mitä olen ottanut. Ja mitä metsään\nkuuluu, niin sitä ei niinkään hakata. Laki se on maassa vielä\", sanoi\nJooseppi sitten vähän tyynempänä.\n\n\"Mutta puulaakille oli ilmoitettu, että jos tahtovat västinkiä välttää,\nniin ei saa mennä Romakkaniemen metsää hakkaamaan, vaikka Jooseppi\nlupaisikin\", selitti Juhani vuorostaan.\n\nKumpikin oli hetken vaiti.\n\n\"Ei taida sitten Liinullekaan liietä mitään\", virkahti vihdoin Juhani,\nsyrjäsilmällä Jooseppiin katsellen.\n\n\"Tavaraako sinä sitten luulit saavasi, kun Liinun kihlasit?\" sanoi\nJooseppi halveksivasti.\n\n\"Kai nyt vaimonkin tulisi joku vuosi myötäjäisillään elää, ettei heti\nmiehen tarvitsisi ruveta elättämään... luulen...\"\n\nJooseppi nousi, heitti kuivia honganpirstoja takkaan ja sanoi:\n\n\"Ottakoon kaksi lehmäänsä ja vaatteensa, mutta muuta en anna eikä ole\nantamista...\"\n\nJuhani mietti hetkisen, puhui sitten houkuttelevalla äänellä, salaa\nJooseppia silmäillen:\n\n\"Jos panisitte kaiken irtaimiston ja vaikkapa talonkin minun nimeeni --\ntehtäisiin oikea kauppakirja -- niin ei pystyisi puulaakikaan saamaan,\nkun koko talo irtaimistoineen olisi minun... Tässä kun on tuo\nVäänänenkin, joka on kirjoitusmies, niin... Sillä lailla ei puulaaki\nsaisi mitään, kun kruunu kuitenkin metsän hakkaa...\"\n\nJooseppi mietti. Nyt hän vasta käsitti, mitä Juhani oli miettinyt, kun\nLiinun kihlasi... Romakkaniemen isännäksi se olikin himoinnut... saita!\n\n\"Kuka sinulle semmoista on neuvonut?\" kysyi Jooseppi hetken kuluttua.\n\nJuhani hytkähti hyvästä mielestä, että Jooseppi jo suostuukin.\n\n\"Kävin Nällhuutin puheilla, ja kun hän kuuli, että tulen vävyksi, niin\nsanoi, että se olisi ainoa pelastus... muuten kävisi Joosepille\nhuonosti, sanoi. Vasaran alle joutuu talokin...\"\n\nJuhani odotti, mitä Jooseppi alkaisi arvella.\n\n\"En minä myy taloani, jonka itse korvesta olen kuokkinut... Tee sinäkin\ntalo, ota vaimo ja syö ruokaa eläkä rääkkää itseäsi nälällä\", sanoi\nJooseppi jyrkästi.\n\nJuhani yritti vieläkin houkutella.\n\n\"Kun vaan kauppakirjat saisit, niin ulos kujasta varmaan ajaisit\nminut\", murahti Jooseppi Juhanin puheisiin.\n\nJuhani yritti sitten vähempää.\n\n\"No jos kuitenkin kolme lehmää Liinulle annatte ja lampaat ja mitä on\nporoja, tämänvuotiset ohrat kaikki... sitten sänky ja patjat... niin\nMikkelinä menemme yhteen...\"\n\n\"Ei tule...\"\n\n\"Mutta minä vaadin sitten kihlani pois ja huivista rahan\", sanoi\nJuhani, nyt vuorostaan hänkin nousten seisomaan.\n\n\"Pyydä siltä, jolle olet antanutkin -- oma on asiasi.\"\n\nJuhani seisoi kalmankalpeana.\n\n\"Saatte katua, ettette myynyt minulle\", sanoi hän väräjävällä äänellä\nja painui ulos, paiskaten vankan pirtinoven semmoisella vauhdilla\nkiinni, että seinät helisivät.\n\nJooseppi jäi yksin. Kuumina paloivat hänen ajatuksensa ja koko maailma\ntuntui olevan nurinpäin. Hän ei jaksanut ajatella yhtään asiaa loppuun.\nSai kustakin huolestaan sirpaleen mieleensä, mietti sitä hetken,\nkoettaen päästä selvyyteen, mutta samassa muistui toinen asia ja\nsekoitti edellisen.\n\nSitten äkkiä välähti hänen mieleensä eräs ajatus, jota hän ei ollut\nennen hoksannut...\n\n-- Hallituksen puheille tästä pitää lähteä! Siellä varmaan tiedetään...\nKruunu pitää asukkaansa puolta... ei se ryöstä... Herrain lakia on, jos\nkruunun nimessä minulta metsän hakkaavat... Hallituksen puheille ja\nvaikka keisariin asti!\n\nHän innostui siitä niin, että alkoi kävellä pitkin lattiaa. Se oli\nonnellinen ajatus, viimeisessä hädässä tullut... Kun ei sitä ennen\nollut hoksannut eikä Nällhuutikaan ymmärtänyt neuvoa!\n\nHän pudotti päreitä orrelta, sytytti yhden ja pisti toiset kainaloonsa.\nKaapilleen hän käveli, palava päre hampaissa, ja alkoi koota\npapereitaan, asiaan kuuluvia ja kuulumattomia kokoon.\n\nSiinä hommassa hänet Kreeta tapasi, kun myöhemmällä palasi\nAlpaslahdesta maanmittarien kamppeiden noutajia saattamasta. Mutta niin\noli Jooseppi ajatuksissaan, ettei muistanut kysyä mitään Liinusta, joka\noli aikonut käydä Viojärvellä.\n\nVäänänen, joka iltamyöhään oli Sorsalahdella ojamultia hajoitellut,\nhavaitsi Joosepin käytöksessä kummallisen muutoksen tapahtuneen.\n\n\"Äkkiäpä ne herrat lähtivätkin. Viime sunnuntaina eivät vielä\nlähdöstään mitään maininneet\", sanoi hän. \"Taisivat saada kaikki\ntehdyksi\", hän lisäsi hetken perästä, kun Jooseppi ei näyttänyt hänen\npuhettaan kuulevan.\n\nKreeta istui loisteen lämpimään ja tuijotti pitkään kellertäviin\nliekkeihin. Hänen silmäinsä alle oli ilmestynyt mustia juovia, ja hän\nnäytti entisestään laihtuneelta.\n\nMutta seuraavana yönä Jooseppi ei nukkunut lainkaan. Väänänen kuuli\nhänen tuvassa kävelevän edestakaisin, paperirulla vuoroin kummassakin\nkädessä, ja itsekseen puhelevan...\n\nMies, joka aina ennen ilta- ja aamupuhteet käsitöissä askarteli!\n\n\n\n\n10.\n\n\nSyyskierällä, kun järvet jo olivat jäässä, pehmeät pounikot miehen\nkantavina ja alastomat jänkät lujina, panteen peittäminä\niljankokenttinä, oli lautamies liikkeellä järvikylillä. Jalkaisin hän\nkulki todistajansa kanssa toiselta järveltä toiselle, ja paljon oli\nhaasteita. Muutamia järvikylän isäntiä oli haastettu maantiekorjuun\nlaiminlyömisestä, toisia taas olivat kauppiaat saamisista kovistamassa.\n\nViojärven Vanhassatalossa lautamies levätessään kertoi retkistään.\nKaksi kierrosta oli vielä käymättä, pisimmillä nurkilla asiat\ntoimittamatta, Ruokojärvellä ja Romakkaniemessä ja Välijoessakin.\n\n\"Mutta tyhjän saat siellä käynnistä\", sanoi Vanhantalon isäntä\nlautamiehelle ja jatkoi katkeralla äänellä: \"Ei ole Ruokojärven mies\nenää monen päivän vastuksena kruunulle eikä kunnalle -- hyvä, jos\nhengissä kohtaat. Kuolleet olisivat sinne nälkäänkin, jos ei tämän\nkylän väki olisi ruokaa toimittanut... Kaiketi siitä hallitus kintaansa\npaikkaa, kun mokomankin hallanpesän saa haltuunsa... 'Rakennus- ja\nviljelysvelvollisuuksien laiminlyömisestä'... Kukahan hullu siinä vain\nrupeaa raatamaan pohjattomassa kivikossa, jossa ei parhaanakaan vuonna\nsaa kuin lentäviä kaunoja... No, niinkuin sanoin, tuskin on hengissä\nenää Heikki parka -- niin että lähtee se sieltä haastamattakin...\"\n\nLautamieheltä meni mieli vähän noloksi. Hän oli uskonut, että\nVanhantalon miehestä saisi puolustajan, kun ei hänelle ollut haastetta\nja kun muutenkin Vanhatalo oli varakas mies, jolla ei ollut velkaa\nherroille eikä talonpojille.\n\n\"Mutta asia täytyy kuitenkin toimittaa\", sanoi lautamies.\n\n\"Sepä tietty. Entä mitäs sanot, jos mies on kuolleena!\" naurahti\nVanhatalo vähän pilkallisesti.\n\n\"Samanlainen haaste on Välijoen Iisakillekin\", virkkoi taas lautamies.\n\n\"Eihän siinä ole Välijoessa yhteen kuukauteen ketään asunut --\nsiihenkin torppaan saa nyt 'asuma- ja rakennusvelvollisuuksia' mennä\ntäyttämään vaikka vorsmestari itse... Siinä on talo eikä ole lukittu\",\nnaurahti taas Vanhantalon viisaannäköinen, laihankalpea isäntä.\n\nLautamies oli luullut, että Vanhantalon isäntä oli tavallinen typerä\njärvikyläläinen, mutta eipä näyttänyt olevankaan.\n\n\"Etkä ainakaan tällä kierroksella kohtaa Välijoen Iisakkia. Kesällä jo\nhän meni rantamaille eikä ole takaisin kuulunut. Eikö näkynyt siellä\npäin?\"\n\n\"Mutta käydä siellä kuitenkin täytyy.\" Lautamiehen äänestä tuntui kuin\nhän ei oikein uskoisi Vanhantalon isännän puheita.\n\n\"Niinpä tietenkin. Käydä käsketyn pitää. Sittenpä hänet tietänet, kun\njoka loukon koluat\", arveli Vanhatalo.\n\nTuli sitten puhe Romakkaniemestä. Lautamies ei tuntunut tietävän\nRomakkaniemen elämästä mitään. Mikonpäivän aikana hän oli tavannut\nJoosepin Nällhuutissa ja siinä antanut puulaakin haasteen. Mutta nyt\noli jälestäpäin vielä löytynyt muuan velkakirja, jolla pojat Eeli ja\nPenne olivat puulaakista ottaneet rahaa lainaksi ja jossa Jooseppi oli\ntakauksessa. Siitä velkakirjasta nyt piti asianomaisille toimittaa\nhaaste. Ei tiennyt lautamies sitäkään, että Jooseppi oli jo\nriihenpuinnin aikana lähtenyt isompia herroja puhuttelemaan\nmetsäasiassaan.\n\n\"Jos hallitusmiehet oikein tietäisivät Joosepin kohtalon, niin en usko,\nettä puhtaaksi ryöstäisivät ahkeran ja siivon miehen vanhoilla\npäivillään, vaikka kruunulla olisikin oikeus metsä hakkauttaa. Mutta\nolisi sopinut Joosepinkin toisella tavalla metsäänsä hoitaa -- niinkuin\nmoni muu on tehnyt, -- niin lukupuut ne olisivat, jotka kruunu saisi.\nMutta omakseen luuli saavansa... Ja jos vanha vallesmanni vielä eläisi,\nniin uskon minä, että asia muuttuisi\", puheli Vanhatalo.\n\n\"Minkäpä sille mahtaisi vallesmanni-vainajakaan, kun asetukset ovat\nmuuttuneet\", arveli lautamies.\n\n\"Muuttuneen kuuluvat, mutta minusta näyttää, että jos kruunu näin\nrupeaa repelöimään ja määriä tekemään kruununmaan asukkaalle, niin ei\nole yhtään uudistalon halukasta -- saa pitää itse korpensa ja\nkiveliönsä. Kuuluvatkin olevan nämä nykyiset virkaherrat kuin\nilmiperkeleet kruununmaan asukasta kohtaan, -- kruununvoudista\nalkaen... Luulenpa, että kuluu aikaa, ennenkuin Välijokeen\nja Ruokojärveen uudet asukkaat tulevat, -- ja miten käynee\nRomakkaniemellekin, -- ei siinäkään vatsa ihrotu, jos ei muualta ruokaa\ntuo...\"\n\nEipä ollut lautamiehellä Vanhantalon isännän puheisiin vastaan\nsanomista. Hänenkin täytyi myöntää, että raskasta oli kiveliön asukkaan\nelämä.\n\nPeltojen laitaan, vainioiden taakse isäntä saattoi lautamiehen\ntodistajineen ja neuvoi, miten polku kulki Moinajärvelle.\n\n\"Kun Viovaaran laelle nousette, -- ja vaaran alla on merkitty kivi,\njonka sivu polku vie -- niin kun arvannette järvelle katsoa ja\nRomakkaniemeen päin, näkyy talo niemeltä niinkuin Mooses vuorelta\", hän\nneuvoi.\n\nKirkas ja kylmähkö oli lokakuun päivä, vahvassa kuurassa oli maa, ja\nhiljaisuus vallitsi alakuloisessa syysmetsässä. Polkua noudattaen\npoistuivat miehet Vanhastatalosta Viojärven rannalta Moinakiveliötä\nkohden.\n\nKun he olivat kävelleet jänkän poikki, joka nyt rennosti kantoi miehen,\nvirkkoi toinen:\n\n\"Tästä ne ovat ruumiinkin viime kesänä kantaneet.\"\n\n\"Tästä ne ovat kantaneet\", virkkoi siihen toinen, mutta sitten he\najattelivat kumpikin tapausta äänettöminä itsekseen, miettien kai, että\njänkkä kesällä oli heiluva levä. Hyvin he osasivat Vanhantalon isännän\nneuvomaa polkua, johon kuura oli tasaisemmasti tarttunut, niin että se\nnäytti luikertelevalta valkoiselta nauhalta, joka kierteli\nkalliopahtoja ja louhikoita. Ei ollut näistä miehistä kumpikaan käynyt\nnäin kaukana kiveliössä, vaikka omaa pitäjää oli tämäkin. Talvisin ei\nollut teitä, ja raskas oli kulku kesäisin.\n\nViovaaralta he näkivät suuren, seitsensaarisen Moinajärven kirkkaana\nkiiltelevän syysjäässään ja punaisen talon sen toisella rannalla,\nkorkean Romakkaniemen juurella.\n\n\"Komeahan täällä onkin talo...\"\n\n\"Onpa kyllä... Tämä se on sitten Moinakiveliötä, ja tuo harmaja korkea\nhuippu on Moinatunturi..,\"\n\n\"Niin on... oikeassa olemme...\"\n\nJa he lähtivät jatkamaan matkaansa Moinajärvelle päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIkävää oli ollut elämä Romakkaniemessä näinä viikkoina, kun Jooseppi\noli ollut matkallaan, josta ei kukaan mitään tiennyt. Väänänen oli\ntyttöjen kera puinut riihet, ja he olivat yrittäneet syyskalaakin\nnuotalla, mutta vähiin oli saalis pysähtynyt, kun Jooseppi, kalamies,\nei ollut neuvojaan antamassa.\n\nVälijoen Manta oli mennyt kirkonkylän Maaherralle karjakoksi ja\nJosefiina, yksin jäätyään, myynyt lehmänsä Lampsijärven Mäkelään ja\nmuuttanut Romakkaniemeen, jossa oli sijaa ja lämmintä hänellekin. Ville\noli jo varhain syksyllä mennyt toiseen pitäjään, ja sanomain mukaan hän\noli nyt tukkitöissä. Iisakki oli ruvennut pappilaan isäntärengiksi ja\nmonet sanat Josefiinalle lähettänyt, että hänenkin piti tulla. Hyvän\ntorpan oli rovasti antanut heille asuttavaksi.\n\nMutta eipä pitänyt Josefiina kiirettä rantamaille lähtemään kiveliöstä,\njossa oli parhaan ikänsä ollut. Hän aikoi nyt ensiksi olla\nRomakkaniemessä, kun tytöt pyysivät, ainakin niin kauan kunnes Jooseppi\nkotiutuisi, josta ei tiennyt millä hetkellä tulisi.\n\nVäänänen toimitteli talon töitä, mutta raskasmielisiä ja ikävässä he\nolivat kaikki. Nyt vasta tytötkin saivat tietää, minkä vuoksi isä koko\nkesän oli murehtinut ja minkälaiset talon asiat olivat...\n\nJa pian huomasi Josefiina, kuinka tyttöjen omat asiat olivat. Sitä hän\noli pelännyt, sillä hän oli Mantan puheista saanut kylliksi käsitystä.\nJopa hän oli kerran ottanut tytöt lujalle, ja itkien he olivat\ntunnustaneet, kuinka herrat heidät pettivät...\n\n\"Pettivätkö? Ei suinkaan väkivallalla, jos ei teidän puoleltanne olisi\nollut suostumusta...\"\n\n\"Ne lupasivat ottaa rouvakseen\", sanoivat molemmat.\n\n\"Parhaat naimamiehet! Oppilaitahan ne kuuluvat olleen molemmat...\nKirkonkylällä olivat kehuneet, että heillä oli ollut hauska kesä\nMoinajärven rannalla.\"\n\nSilloin tytötkin ymmärsivät, ettei tarvinnut enää odottaa... Kavalasti\nnuo herrat olivat lähteneetkin. Eivät hyvästiä sanoneet eivätkä itse\nkamppeitaankaan tulleet noutamaan. Epätoivossa oli Liinu perään\nlähtenyt, mutta korjanneet olivat luunsa herrat jo Vanhastatalosta.\n\nKaiken tämän kurjuuden ja ikävän lisäksi ilmestyi eräänä päivänä\nmetsäherra miehineen ja alkoi leimata Romakkaniemen metsää. Niinpä\nleimattiin säästömetsänkin kauniit, sirot petäjät, jotka talon takana\nniemen juurella kasvoivat, Joosepin paras puisto, jota hän oli hoitanut\nkuin parasta peltoa!\n\nVäänänen kirosi, ja kun metsänleimaajat pyrkivät taloon yöksi, tarjoili\nhän heille kujasta halkoa. Metsässä he saivat kyyröttää, eikä Väänänen\nantanut tyttöjen myydä maitoakaan, vaikka kultaa maksettaisiin.\n\n\"Jumala otti Leenan pois, niin ettei ole tätä kurjuutta näkemässä...\nKuinka käynee Joosepin... Kestänevätkö miesparan aivot kaikkea\nyhtaikaa?\" huokaili Josefiina.\n\nSemmoista oli elämä Romakkaniemessä, kun lautamies todistajineen\nsaapui.\n\nKun Kreeta ja Liinu näkivät outoja tulijoita järvellä, kiipesivät he\nullakolle piiloon ja varoittivat Josefiinaa mitään heistä\nilmoittamasta.\n\nVäänäsen kanssa tulivat vieraat pirttiin. Josefiina tunsi lautamiehen\nja alkoi kirkonkylän kuulumisia udella. Mutta Väänänen istui pitkissä\nmietteissä penkillä ja syljeskeli.\n\n\"Olisi ollut asiaa Iisakillekin\", sanoi lautamies Josefiinalle.\n\nJosefiina oli kyllä asian arvannut, mutta yhtäkaikki hänen terävä\nluontonsa syttyi tuleen.\n\n\"Vai niin\", sanoi hän kiukkuisella äänellä. \"Vai on asiaa. Kyllä minä\nasian arvaan. Siellä on talo -- ottakaa siitä ja viekää vaikka\nhousuntaskussa vorsmestarille... Vähemmällä siitä nälkäpaikasta ja\nhallanpesästä, mikä Välijokikin on, lähtee kuin haasteilla ja\nuhkauksilla... Saa tulla meidän puolesta eläjä ja asukas mistä tahtoo.\nSopii nyt kruunun tulla linnaansa...\"\n\n\"No elkäähän nyt\", koki lautamies.\n\nMutta kun Josefiina kerran oli päässyt hyvään vauhtiin, jatkoi hän,\nmäiskien luutaa varteen, niin että akkunat helisivät:\n\n\"Ja jos luulette, että on omaisuuksia ja irtaimistoja, joita kruunu\nhimoitsee ja hallitus halajaa, niin saan mainita, ettei ole muuta\npyöreää kuin reikä takapuolessa...\"\n\nSen sanottuaan hän meni luuta kädessä ulos. Lautamies istui\ntodistajineen nolona. He eivät olleet sattuneet noin suulasta eukkoa\nmatkalla kohtaamaan.\n\nMutta Väänänen alkoi tiedustella Joosepin asioista, ja saatuaan kuulla,\nkuinka iso velka oli puulaakiin, hän arveli:\n\n\"Taitaapa tulla sitten isännän muutos tähän taloon.\"\n\nSiihen lautamies ei puhunut mitään. Kun hänelle mainittiin, että\nJooseppi ei ollut tavattavissa ja että Välijoen Iisakki oli\nrantamailla, alkoi hän hommata lähtöä. Mutta sitä ennen hän aukaisi\nlaukkunsa, ja miehet alkoivat aterioida. Lautamies kysyi, eikö saisi\nmaksua vastaan karjan antimia.\n\nPiiloutunut oli Josefiinakin ja tytöt olivat ullakolla. Mutta\nVäänänen toimitti viilipytyn vieraille, ymmärtäen, että lautamies oli\nviaton tässä asiassa. Hänen mukaansa Väänänen pani kirjeen\npostikonttoriin vietäväksi, ja se oli osoitettu hänen kotipitäjänsä\nkirkkoherranvirastolle. Niine hyvineen lautamies sai todistajansa\nkanssa lähteä liikkeelle Moinajärven rannalta.\n\nVäänänen käveli heidän matkassaan rantaan, vanhan saunan luo asti.\nHänellä oli mateenkoukkuja ulompana lahdella, ja niitä oli hän aikeissa\nlähteä kokemaan. Mutta saunan luona hän muistikin, ettei kirvestä\nollutkaan matkassa. Hän aikoi juuri palata sitä noutamaan, kun näki\nSusisaaren takaa miehen ilmaantuvan ja kävelevän taloon päin. Sitä\ntietä eivät tähän vuoden aikaan muut kulkeneet kuin ruokojärveläiset,\nja Väänänen arvasikin heti, ettei tulija ollut kukaan muu kuin\nRuokojärven Juhani.\n\nVäänänen jäi seisomaan, katsellen vuoroin lautamiehen ja hänen\ntodistajansa jälkeen, jotka jo kävellä huiskivat kaukana järvellä, ja\nvuoroin Susisaaresta päin tulevaa Ruokojärven Juhania.\n\nMitä saattoi olla Juhanilla asiaa? Viime kerralla täällä käydessään hän\noli eronnut vihassa ja ottanut kihlansa takaisin Liinulta. Mitä se\ntänne nyt vielä tuli nuuskimaan?\n\nEipä ollut näiden kahden miehen tervehdys toisilleen kovinkaan\nystävällinen, kun he rannassa tulivat vastakkain.\n\n\"Jopa on järvi mainiolla munakalla\", sanoi Juhani.\n\n\"Taitaa olla\", vastasi Väänänen.\n\n\"Yksinkö sinä tässä kesämiehenä olet?\" kysyi Juhani.\n\n\"Niin on Jooseppi pyytänyt, kun etelään lähti. Mutta mihinkäs sinä\nsitten olet viiruamassa?\"\n\nVäänäsen ääni soi kuivalta ja kylmältä.\n\n\"Matkaapa on tännekin.\"\n\nJa niin miehet lyhyviä, kuivia ja pisteleviä sanoja vaihtaen nousivat\nrannasta pihalle.\n\nVasta monta tuntia talossa oltuaan Juhani ilmoitti asiansa. Hän kutsui\nLiinun kahden kesken porstuan peräkamariin ja alkoi uudestaan esitellä\nnaimahommia. Hän oli kyllä kuullut, kuinka sekä Kreetan että Liinun\nasiat olivat, mutta tahtoi antaa Liinulle anteeksi hairahduksen. Ja kun\nlapsi syntyisi, niin... olkoon hänen nimessään... Viatonhan lapsi oli.\n\nLiinu säpsähti. Hän ei ollut enää odottanut kosijaksi Juhania, joka oli\nisän kanssa viime kerralla niin pahasti riitaantunut. Oliko Juhanilla\ntodellakin nyt naimisen tarkoitus?\n\nHän katsoi Juhanin harmaisiin silmiin, jotka vilkuen ja jääkylminä\npälyivät kuopissaan, ohuihin huuliin ja sinisenlaihoihin kasvoihin ja\nmuisti, että Juhani oli syönyt itsekuolleen vasikan raadon...\n\nMutta se olisi kuitenkin hänen pelastuksensa, eikä häpeä enää olisi\nniin suuri! Juhani uskoi Liinun vaikenemisen olevan suostumuksen merkin\n-- eikä hän ollut sitä epäillytkään -- ja virkkoi:\n\n\"Siirrettäisiin nyt heti sinun tavarasi pois Ruokojärveen -- ulosottoon\nne muuten menevät. Kun nyt isäsikin on poissa, niin sopisi ohriakin\nottaa, ja hyvä olisi nyt kylmän aikana siirtää, -- jänkät ja järvet\nkantavat...\"\n\nLiinu ei vastannut. Juhani tuntui nyt kauhean tylyltä. Hän muisteli\nVälijoen Villeä, rakkaan luontoista ja reipasta poikaa...\n\n\"Mutta minä en tohdi mitään liikuttaa, ennenkuin isä tulee\", sanoi\nLiinu vihdoin, ollen kahdella päällä, suuressa tuskassa.\n\n\"No ymmärräthän itsekin, että jotakin sinullakin pitää olla, kun yhteen\nmenemme. Lehmiä, joista saat karjanantia, ja viljaa, joista leipää\nleivot... Ja sillä lailla sinä pääset äpärälasta tekemästä. Äitisi jos\neläisi, niin pakottaisi...\"\n\n\"Koeta puhua Kreetalle\", esitteli Liinu.\n\n\"Ei Kreeta näy minua kärsivän likelläänkään...\"\n\n\"Mutta minunko sitten pitäisi kärsiä ja ruveta sinun kanssasi raatoja\nsyömään!\" tokaisi Liinu niin tuskaisena ja asemastaan huolissaan, ettei\ntiennyt mitä puhui.\n\nMutta nyt nousi Juhanillakin horma nokkaan.\n\n\"Saat vielä syödä raatojakin, kun sen pirun penikan synnytät\nmaailmaan... Kiitä, jos sinut pelastan, porton.\"\n\nLiinu ratkesi itkuun. Hänellä ei ollut koskaan ollutkaan kyllin kovaa\nluontoa -- ja nyt oli itku hyvin löyhässä.\n\nMitä hän tekisi, suostuisiko tuolle tylylle miehelle vaimoksi -- vai\nkärsisikö häpeän?\n\nHän itki ja vapisi. Silloin hän vielä muisti Välijoen Villen.\nHyvästellessä oli Ville kättä puristanut ja sanonut, ettei hän Liinua\nkoskaan unohtaisi. Mutta Ville ei tiennyt, että hän... niin, että hänet\noli petetty.\n\nEi, ei! Ennen hän juoksisi järveen, jollei muu auttaisi.\n\nJa sanaakaan enää sanomatta hän pyörähti pois huoneesta ja juoksi\nnavettaan itkemään. Kreeta riensi hänen jälkeensä tietämättä, mikä nyt\noli hätänä, kun sisar näytti olevan niin huolissaan ja murheissaan.\nMutta heidän jäljessään kävellä hyssytti vielä Josefiina ja nähdessään\nmolempain päät yhdessä itkemässä sanoi:\n\n\"Jo tämä on surkeaa... Saatanan herrat!\"\n\nJuhani ja Väänänen jäivät kahden pirttiin.\n\n\"Minä olisin tästä talosta myöskin saamassa, mutta kun on aikomus ottaa\ntuo Liinu vaimokseni, niin olkoon, kunhan saan myötäjäiset\", alkoi\nJuhani selitellä Väänäselle, ikäänkuin Liinu jo olisi suostumuksensa\nantanut.\n\n\"Onkos velkakirja?\" kysyi Väänänen.\n\n\"Mitäpä se sinuun kuuluu, oli tai ei. Vierashan sinä tässä olet ja\netelän puolen mies lisäksi.\"\n\n\"Mutta et tästä liikuta mitään, ennenkuin isäntä tulee\", sanoi\nVäänänen. \"Minun on Jooseppi käskenyt taloa hoitaa siksi, kunnes itse\npalaa herroja puhuttelemasta.\"\n\n\"Entä jos minä en kysy sinulta\", ärähti Juhani kiukkuisena.\n\nMutta tumma puna nousi Väänäsen otsalle, ja silmät salamoivat. Väänänen\noli vankka ja paksu mies, puolta vankempi Juhania. Vähän arasti silmäsi\nJuhani Väänäsen hartioita.\n\n\"Jos halunnet vanhaa henkeäsi säästää, niin tuki suusi\", sanoi\nVäänänen.\n\nJa hetken perästä näkyi Ruokojärven Juhani kävelevän Susisaaren rantaa\npitkin Ruokojärveä kohden.\n\nHän ei ollut onnistunut kosinnassaan.\n\n\n\n\n11.\n\n\n\nSydäntalven kylmä kuu loistaa totiselta taivaalta. Sen valo himmentää\nrevontulien loimua ja tähtien kirkkautta.\n\nHiljaisuus on erämaan metsissä, pakkanen vain paukahtelee kivan hongan\nkorossa ja huurteisten korpien kuivissa kuusissa. Kuin hautakummut\npaistavat vaarojen puuttomat, lumiset laet, äänettöminä, kuolleina.\nMutta rannattoman kiveliön keskeltä siintää järvensilmiä vaarojen\nvälistä kuin valkoisia keitaita kuun hopeavalossa.\n\nTainnoksissa on erämaa, kylmetyksissä kiveliö, ja paksut jäät peittävät\nsinertävien järvien kirkkaita silmiä.\n\nViojärveltä päin hiihtää mies verkkaan, laukku selässä, Moinakiveliötä\nkohden. Hän ei noudata kesällistä polkua, vaan nousee loivimpia\nrinteitä ja halkaisee suot ja jänkät mistä sattuu.\n\nHiihtäjä on Romakkaniemen Jooseppi, joka nyt vasta palaa syksylliseltä\nmatkaltaan.\n\nVäsyneesti hän hiihtää, ja kolkoilta tuntuvat nyt tutut vaarat ja\naukeat maat. Kovin on alakuloinen hänen mielensä ja umpi edessä, jos\nmitä ajattelisi. Romakkaniemeen päin hän kuitenkin hiihtää, vaikka\nsydän tuntuu verta vuotavan ja mieli itkevän kivenkovaa kohtaloa.\n\nMatkallaan hän ei ollut saanut mitään toimeen. Virastoissa hän kyllä\nkävi ja herroja puhutteli. Vartoa käskettiin, että asiasta otettaisiin\nselvä. Ja kun vihoviimein tuli tieto, ei muuta lohdutusta annettu kuin\nse, että kruunulla oli oikeus hakkauttaa Romakkaniemen metsä. Silloin\nhän oli kokenut selittää, että siten menisi hänen metsänsä puhtaaksi,\nettä vain huonoimmat puut hän oli omiksi tarpeiksi käyttänyt -- mutta\nsiihen ei ollut osattu mitään selittää. Senkin hän oli sanonut, että\noli pitänyt ottaa velkaa kyetäkseen maata viljelemään ja taloa\nrakentamaan siihen kuntoon, että saisi sen perinnöksi. Millä hän siis\nnyt velan maksaisi, kun kruunu hakkaisi metsän? Siihen olivat herrat\nkyllä osanneet vastata, että mitä menit ottamaan velkaa ja sekaantumaan\nasioihin puulaakin kanssa. Ja kun hän siihen selitti, kuinka raskasta\nja kovaa oli korven elämä, kun tiettömän erämaan takana asui, oli vain\nnaurahdettu ja sanottu, ettei hän suinkaan ollut köyhä, koska oli\nnytkin uudet sarkavaatteet yllä...\n\nPois täytyi lähteä. Yksi ja toinen neuvoi vielä isompain herrain\npuheille, mutta hukkaan meni sielläkin. Ja kun hän mainitsi siitä,\nettei vallesmanni-vainaja ollut puhunut kruununhakkuusta mitään,\nvastattiin, että kyllä vallesmanni tiesi, mutta ei sanonut...\n\nTakapuolitse kirkonkylää hän oli hiihtänyt. Ei tehnyt mieli tutun kylän\nläpi hiihtää eikä tuttavia puhutella...\n\nViojärven Vanhassatalossa hän oli levähtänyt, mutta kun tuli korea\nkuutamo, jatkoi hän taas matkaansa. Siellä hän oli kuullut sanomat\nkotoaan, ja silloin oli hänen viimeinenkin voimansa loppunut. Oli\nkerrottu ulosotosta, jonka tämä nuori nimismies oli Airis-Mikko\nmukanaan Romakkaniemessä tehnyt. Kaikki irtaimisto oli mennyt puulaakin\nvelkaan, joka ei siitä isosti vähentynyt, ja talo oli lisäksi\njulistettu ulosottoon. Mutta vielä oli viimeinen isku, jonka\nVanhantalon isäntä lopuksi sanoi ja joka koski Kreetaa ja Liinua... Se\ntieto teki niin pahaa, ettei puukon isku olisi voinut pahempaa tehdä.\n\nMitä pahaa hän oli tehnyt elämässään, että hänen loppuikänsä oli\ntämmöistä kärsimistä?\n\nJa kun hän nyt yksin hiihti talvisena yönä, kulki jäänyt elämä\nuudelleen hänen mielessään. Hän ei muistanut viettäneensä työtöntä\npäivää. Lapsena piti lähteä kotimökiltä, Honkasaajosta; renkipoikana\nsai palella pakkaspäivinä, ja raskas, raskas oli lapselle työ... Sitten\nhän raatoi tukkimetsissä ja tutustui Leenaan... Silloin alkoi mieli\ntehdä omaa kotia, kun ikävältä tuntui vieras katto pään päällä...\n\nHän oli ehtinyt Viovaaran laelle. Suurena valkoisena lumikenttänä näkyi\njärvi saarineen, jotka olivat kuin kokoon kutistuneet pakkasen käsissä.\nKuun kalpeassa valossa siinti talo korkean niemen juurelta, yksin, kuin\nhyljättynä ja ikävöiden...\n\nJoosepin rinnassa vihlaisi kuin tulinen viillos, joka pani väräjämään\njoka solun ja jäsenen...\n\nMiehuutensa parhaat vuodet hän siinä muisti, Leena-vainajan, rakkaan ja\nhyvän, ainoan ystävän raskaan elämänsä varrella.\n\nHänellä ei ollut enää ketään, jonka vuoksi eläisi. Ei mitään, mitä\nomaksensa sanoisi. Pojat hummaamassa maailmalla ja tytöt häväisseet\nisänsä ja kotinsa!\n\nMitä hän teki Romakkaniemessä? Nyt tuntui viimeinenkin jänne\nkatkenneen, ja toivoton yksinäisen ja väsyneen tie oli umpinaisena\nedessä...\n\nMihinkä hän menisi? Mihin päänsä kallistaisi ja odottaisi kuolemaa?\n\nMutta ajatuksissaan hän sittenkin hiihteli Romakkaniemeen päin\nikäänkuin vanhaa uraa, jota ennenkin oli järven yli hiihtänyt.\n\nTullessaan lähemmäksi rantaa ja katsahtaessaan taloon hän havaitsi,\nettä koko suuri, kaunis kasvattimännikkö, oksattomat jouhipetäjät, oli\nkaikki talon takaa kaadettu. Ja niemen sivulla näkyi syvä tukkitie,\njoka näytti lähtevän Lumijoelle päin... Puulaaki oli siis jo aloittanut\nmetsän hakkuun. Hän ikäänkuin jähmettyi suolapatsaaksi ja katsoi\nhetkisen kylmin, elottomin silmin siihen aukeaan paikkaan, talon\ntaakse, jossa korkeat männyt ennen talviöinä humisivat ja kesäilloin\nsuloisesti soittivat.\n\nSilloin hän muisti Juho-veljensä, Honkasaajossa, lapsuutensa kodissa...\nJa hän käänsi ihan maan rannasta sukset pohjoiseen päin ja lähti kuin\nhätyytetty peto hiihtämään niitä vaarojen lakia kohden, jotka kohosivat\nMoinajärven pohjoispäässä ja joiden takana oli Lampsijärvi ja\nHonkasaajo, lapsuudenkoti, järven korkealla rannalla.\n\nMutta kun hän ehti Moinatunturin laen kohdalle, osuivat silmät väkisin\nsiihen leveään, suoraan linjaan, joka laen yli juoksi järven rantaan\nsaakka. Kuun kalpeassa valossa se näytti Joosepista kaamealta\nhirviöltä, joka kulki silmää räväyttämättä ja väistymättä, niellen ja\nhävittäen kaikki, mitä sen eteen osui.\n\nJa taas hän muisti sen unen, jonka oli ensi yötä Romakkaniemessä\nviettäessään nähnyt. Tuota pitkin oli onnettomuus, köyhyys ja häpeä\ntullut... Se oli helvetin tie, joka alkoi pahasta maailmasta ja päättyi\ntänne kiveliön keskelle. Sitä myöten oli tulvimalla tulvinut ensin\nhuonoja viestejä, sitten syntiä ja häpeää ja nyt viimeksi köyhyys ja\nkertomaton kurjuus, julma häviö.\n\nJa hänelle selkeni sekin, ettei Leena-vainaja houraillut, kun aavisti\npahaa tulevan, kun luuloistaan kertoi ja pelkäsi.\n\nSiksi hän oli kiirehtinyt Liinua naimisiin, kun uskoi sisarvainajansa\nluontoiseksi... Eikä hän itse ollut ymmärtänyt eikä aavistanut mitään!\n\nNyt hän ymmärsi!\n\nKavalasti ja salaa olivat herrat menetelleet!\n\nPäälle päätteeksi oli kaikki sattunut yhtenä jonona, kaikki\nonnettomuudet ja raskaat murheet. Ensin vanhan vallesmannin kuolema,\nsitten Leenan, masentaen niin mielen, ettei jaksanut juuri mitään tehdä\neikä ajatella. Sitten tulivat huolet puulaakin velasta ja\nkruununhakkuun pelko, ja sitten ne maanmittarit, jotka juuri olivat\nhelvetin tien aukaisijoita ja hänen häviönsä ja häpeänsä viimeisiä\nsuorittajia.\n\nMutta niin masentunut, niin väsynyt oli hänen mielensä ja niin\ntylstynyt hänen sydämensä, ettei hän enää jaksanut suuttua... eikä\noikein selvästi sitäkään tuntea kuinka kovaonninen hän oli...\n\nMutta helpotuksena tuli mieleen, ettei ollut enää pitkä aika kuolemaan.\nHän tunsi sen. Elämä tuntui olevan kuin kerälle kerittyä nauhaa, joka\nhuomaamatta yhä väheni, sydämen alla kierrellen. Kun kerä kuluisi\nloppuun, silloin lakkaisi elämä, tuska ja murhe loppuisivat.\n\nHän loi silmänsä taivasta kohden, jossa tähdet kimaltelivat. Kuinka se\nnäyttikään kirkkaalta ja pyörryttävän korkealta!\n\n-- Jumala ja herrojen Herra... Näkeekö ja tunteeko, kuinka täällä\ntaistelee kärsivä ihminen? Näkee kyllä, kaikki tietää ja suurena\ntilipäivänä puheilleen käskee!\n\nJa väsyneessä mielessään hän ajatteli:\n\n-- Kun pitkäisen leimaus nyt jyrähtäisi... tuo idän taivas halkeaisi\nkahtia ja suuri valaistus kirkastaisi länttä ja Herra pilven partaalla\nviittaisi kokoon kaiken maailman syntiset...\n\n-- Jooseppi Pekanpoika... kärsinyt ja kovaa kokenut... astu tänne\ntaivaan iloon...\n\nSairaloisessa mielenjännityksessä ja kummissa haaveissaan hän hiihti\nniin, että höyry nousi harmaista hiuksista. Hän saapui Moinajärven\npäähän ja kääntyi siitä metsäistä ojan vartta noudattaen Lampsijärveen\npäin.\n\nOliko oikein totta se eletty elämä Romakkaniemessä, vai oliko hän vielä\nnuori, naimaton mies, joka kulki metsäojan varsilla saukonrautoja\nvirittämässä?\n\nVarhain aamulla hän pääsi Juho-veljen luo, lapsuuden kotiin,\nLampsijärven Honkasaajoon. Eikä moneen viikkoon jaksanut vuoteesta\nnousta.\n\n\n\n\n12.\n\n\n\nVasta kevättalvella, jolloin lumi vielä oli paksuimmillaan eikä kevään\nkevät vielä ollut mitään mahtanut kiveliön kinoksille, vaikka valon\nvalta oli enentynyt, joutui Romakkaniemi myytäväksi.\n\nHuhtikuu oli jo puolivälissä.\n\nPorolompaloon asti oli kruununvouti, talon myyjä, apulaisineen\nhevoskyydillä päässyt, askeltietä kävelyä ajaen. Mutta siinä nousikin\nherroille tie pystyyn. Ei ollut Viojärveen päin muuta kuin suksen latu,\njota poromiehetkin jolloinkulloin kulkivat.\n\nAiris-Mikko oli herroille hommannut ajoporot, että siitä pääsisivät\nporokyydillä matkaa jatkamaan. Mikolle oli tämä uusi vallesmanni\nasiasta ilmoittanut ja pyytänyt häntä oppaaksi herroille. Mutta\nkiukkuaan purki kruununvouti, joka oli outo täällä pohjoisilla mailla.\nHän ei ollut ennen istunut poronpulkassa eikä ollut erinomainen\nhiihtäjäkään, vaikka oli nuori mies. Ja hintelä, laiha ja vähäruokainen\nherra oli hänen kirjurinsakin, niinkuin nälkiintynyt koira herransa\nperässä. Puulaakin puolesta oli Kemppainen matkassa. Hän oli jo\nsaapunut porollaan vuorokautta ennen Porolompaloon ja siinä herroja\nvartonut.\n\nSilmäpuoli Anna-Kreeta hääräsi siinä, savuava piippu suussa, ja teki\nkruununvoudille selvää Romakkaniemen väestä. Leena-vainajan\nkuolemastakin mainitsi ja lopuksi selitti, että kun viime kesänä kaksi\nnuorta maanmittaria siinä majaili, kihlasivat he molemmat tytöt,\nNyykreeni-niminen Kreetan ja Leppiniemi-niminen Liinun. Ja naimisiin he\nolivat luvanneet mennä, rouvikseen ottaa salon tyttäret. Mutta eivätpä\nottaneetkaan...\n\n\"Vai eivät ottaneet\", sanoi kruununvouti, joka akkunasta katseli,\nkuinka Mikko poroja pihalla valjasteli.\n\n\"Eivät ottaneet. Karkaamalla lähtivät, ja raskaiksi jäivät tytöt...\"\n\n\"Soo, soo. -- Tapahtuuhan semmoista!\"\n\nKruununvouti ei näyttänyt vähääkään miettivän sitä, mitä kuuli\nAnna-Kreetan puhuvan.\n\n\"Ovatko he komeitakin tyttöjä?\" kysyi nyt kirjuri, hänkin heräten\nvelttoudestaan.\n\n\"Komeita ovat vieläkin. Liinu onkin maailman kauneimpia tyttöjä.\nRovastikin oli rippikouluaikana ihmetellyt -- sanonut, ettei niin\nsirovartista tyttöä ole koko pitäjässä. -- Mutta hullusti kävi\nkummallekin...\"\n\nHerrat eivät oikein halunneet kuulla Anna-Kreetan jaarituksia, mutta\nhän jatkoi vielä:\n\n\"Liika raskas murhe tuli yhden miehen hartioille. Ensin kruunu metsän\nvei, sitten...\"\n\nSilloin juuri tuli Mikko sisälle ja kuultuaan, mistä Anna-Kreeta\nherroille puhui, karjaisi närkästyneenä:\n\n\"Ole siinä... Ja mene pois herrain nokan alta suutasi soittamasta.\"\n\n\"Taidetaan olla valmiit lähtemään?\" kysyi kruununvouti.\n\n\"Jopa kohta\", ilmoitti Mikko, hakien vielä jotakin pahansiivoisesta\nsängystä.\n\n\"Missä hemmetissä toinen vanttu on?\"\n\nHän haki ja kaivoi ja puheli:\n\n\"Olisipa hanki nyt niinkuin välisti keväällä jo tähän aikaan on, niin\npian tästä oltaisiin Viojärvellä, mutta nyt ei. Tie pudottaa, ja lämmin\non päiväkin liiaksi poron verelle.\"\n\nViimein he pääsevät taipaleelle.\n\nEdellä ajaa Mikko, entistä suksenlatua noudattaen, kruununvouti\npulkassaan Mikon perässä ja sitten kirjuri, hoikkasäärinen herra. Mutta\nviimeksi on jäänyt Kemppainen, sikaari suussa istuen.\n\nHitaasti kuluu matka, sillä tie on löyhä, ja kun on keskipäivän aika ja\nlämmin paiste, kävellä vätystävät porot suu auki saaloen.\n\nNiin kävelee neljä poroa peräkkäin Viojoen vartta Viojärvelle. Tämä\nmatkue on kai nyt viimeinen, ennenkuin Romakkaniemen hävitys on\ntäydellinen.\n\nMutta sitä ei ajattele Mikko, eikä sääli kruununvoutikaan muuta kuin\nomaa ruumistaan, jonka täytyy siinä olla nipistyksessä ahtaassa\npulkassa. Kirjuri ei mieti mitään, ja Kemppainen on hyvillään siitä,\nettä puulaaki taaskin on tämmöisen uskotun toimen hänelle antanut.\nMutta kun kruununvoudin roikka vihoviimein ehtii Viojärvelle ja nousee\nVanhantalon pihaan, on siinä ruumisarkku poronreessä, ihan rappusten\nedessä.\n\nHeti tunnetaan Vanhassatalossa, että hän on kruununvouti, sillä häntä\non näinä päivinä varrottu matkalla Romakkaniemeen taloa puulaakin\nsaatavasta myymään.\n\nMikko toimittelee siinä porot kiinni ja luppoja eteen.\n\n\"Jopa oli riivatun pitkä matka ja huono tie\", oihkaa kruununvouti, kun\nkirjuri kiskoo hänet pulkasta pönkilleen -- lihavan ja kankean miehen,\nvaikka hän on vielä nuoren näköinen.\n\n\"Ja eihän tämä vielä ole Romakkaniemi! Voi sun saakeli... hohoi...\"\n\nUlos on tullut Vanhantalon isäntäkin ja kuullut kruununvoudin puheet.\nSitten hän astuu tervehtimään.\n\n\"Jopa on huono tie tänne\", sanoo kruununvouti uudestaan, ikäänkuin\nisäntää moittien.\n\n\"Eikö ollut ketään taipaleella, että olisi myydä paukauttanut\",\nnaurahtaa Vanhatalo pistelevästi. \"Herrain asia se on katsoa, että tiet\novat hyvät, ja määrätä moukat tekemään. -- Vai oli huono tie...\"\n\nVanhaataloakin on viime käräjissä sakotettu maantienkorjuun\nlaiminlyömisestä.\n\nKruununvouti ymmärtää yskän, mutta eipä tiedä lakipykälää, jolla\nkykenisi suulasta miestä vähän nolaamaan. \"Ohoo... täällä on ruumis...\nKuka se vainaja on?\" kysyy hän eikä ole tietävinäänkään Vanhantalon\näskeisestä vastauksesta.\n\n\"Tästä se on naapurista -- Ruokojärvestä, uudistalokas Heikki\nRuokojärvi eli Järppi\", selittää Vanhatalo. \"Satuitte vastakkain,\nriitaveljet. Heikki tahtoi näyttää herra kruununvoudille, että hän\nlähtee haastamattakin kruununtalosta pois... tuossa on nyt menossa eikä\nvastaan pane... ei pane\", lisää hän sitten.\n\nKruununvouti katsahtaa kiukkuisesti Vanhaantaloon. Tuon kasvoista ei\nsaa selvää, tekeekö pilkkaa vai onko niin tyhmä. Laihat kasvot ovat\npienet, silmät harmaat ja katse terävä kuin nuoli. Tyhmäksi ei tuota\nmiestä oikein voi uskoa.\n\nMutta kun mennään sisälle suureen tupaan, johon Vanhatalo herrat\nopastaa, virkkaa kruununvouti taas:\n\n\"Mahtaako tänä iltana enää ehtiäkään Romakkaniemeen?\"\n\n\"Sinnekö ollaan menossa?\"\n\nVanhatalo näyttää naurahtavan.\n\n\"Mitäs helvettiä minä täällä muutoin rämpisin, ellen asian takia!\"\n\nKruununvouti alkaa närkästyä. Mutta Vanhatalo juttelee:\n\n\"Ajattelin, että jos herrat hauskemmakseen ajelevat... näitä\nkruununtaloja katsellen, koska ne tuntuvat olevan niin rakkaat --\nkruunulle. Vai Romakkaniemeen... Noo. Olisipa siitäkin talosta jo\nuskonut vähemmällä väellä lopun saavan.\"\n\n\"Ka, vastaa sitten, mies, onko sinne pitkä matka?\"\n\nKruununvouti kävelee edestakaisin lattialla ja suuttuu yhä enemmän\ntuolle miehelle. Hän ei tunne peräpohjalaisia, etelästä päin kun on\nkotoisin... Ennen ei hänelle ole talonpoikainen mies koskaan noin\nuskaltanut puhua. Hävytön ja suulas lurjus!\n\n\"En minä ole mitannut\", sanoo Vanhatalo tyynenä. \"Mutta nälkä tulee\nvälillä yksisuolisella miehellä, sen verran tästä ainakin on matkaa.\"\n\n\"Sinähän olet hävytön mies!\"\n\nKruununvouti pyörähtää tulipunaisena Vanhantalon eteen.\n\nMutta Vanhantalon kasvoissa ei yksikään väre ole muuttunut. Levollisena\nhän nousee ja virkkaa:\n\n\"Ka, kotonani minä olen...\"\n\nJa äänessä helähtää semmoinen varmuus ja häikäilemättömyys, ettei\nkruununvoudilla ole mitään sanomista.\n\nIsäntä kääntyy, menee jurona ulos tuvasta ja rykäisee ovella\nmennessään.\n\nKruununvouti kävelee taas edestakaisin ja purkaa kiukkuaan,\nkirjurilleen ruotsiksi sopottaen. Mutta mikäs auttaa! Kaukana\nkiveliössä he nyt ovat, teitä ei ole eikä oikein turvaa mihinkään. Yö\non tulossa. Kahdessa muussa talossa Viojärvellä ei ole muuta lämmintä\nhuonetta kuin perheen tupa, jossa koko talonväki asuu ja nukkuu. Tähän\nsiis täytyy yöpyä, jos ei tahdo kinokseen panna maata. Ei siis auta\nkiukkuileminen. Ei ole lähellä viheltävää junaa, johon sopisi hypätä ja\najaa... niin, vaikka hiiteen täältä tiettömästä erämaasta...\n\n\"Tämä onkin niin saatanan laaja nimismiespiiri, että puolikin\nriittäisi, ja harvaan asuttu\", sanoo hän, mutta sitten hän alkaa\ntyyntyä.\n\nEmäntä tulee nyt puheille.\n\n\"Taitaa olla parasta yöpyä tähän\", hän sanoo. \"Tästä on mäkinen väli\nRomakkaniemeen. Eikä siellä taitaisi nyt juuri olla sijaa vieraille,\nkun on kaksi lapsivaimoa talossa... Oli se kummaa, että piti juuri tuon\nJoosepin kohdalle noin onnettomasti sattua. Mitä ajatteleekin Jumala,\nkun siivoa ja ahkeraa miestä noin rankaisee. Yhtenä ainoana vuonna hän\nmenetti kaikki, vaimonsa, metsänsä ja nyt talonsa, ja molemmat tyttäret\njoutuivat herrain raiskattaviksi... Liika kovakourainen se on kruunukin\nturvatonta kiveliön asukasta kohtaan. Mies raataa ikänsä, taloa\nvalmistaa, peltoa tekee, niittyä raivaa... kun talo alkaa elettäväksi\ntulla, niin silloin kaikki menettää...\"\n\n\"Jaa, jaa... Se on asia, jota minä en voi auttaa\", sanoo kruununvouti,\nvielä vähän äskeisessä kiukussaan.\n\n\"Mutta ryöstämään te kyllä kykenette\", väittää emäntäkin.\n\nNyt kruununvouti yltyy vimmaan ja komentaa puheilleen Airis-Mikon, joka\nruokkii poroja. Hän tiedustelee, eikö olisi muita taloja, joihin\npääsisi yöksi, kun tässä talossa sekä isäntä että emäntä ovat niin\nhävyttömiä ja suulaita, ettei tänne voi jäädä. Mutta Mikko ei sano\nolevan. Toisissa taloissa on vähän sijaa ja likainen hoito.\n\n\"Tässä se majaili aina kulkiessaan vanha vallesmannikin ja hyvä tuttava\nolikin tämän isännän ja emännän kanssa\", selittää Mikko.\n\n\"Mutta ne ovat hävyttömiä ihmisiä!\"\n\nMikko ei uskalla puhua siihen mitään. Sen hän on tullut huomaamaan,\nettei herroille saa panna vastaan silloin kun ne näyttävät olevan\nsuutuksissa. Hiljaa silloin pitää olla ja nöyränä, sillä se miellyttää\nherroja.\n\n\"Näyttää pakastavan yöllä, aamukylmäsellä kun lähdemme, olemme pian\nRomakkaniemessä... niin että jos sopisi tässä levähtää\", houkuttelee\nMikko.\n\n\"Onko tästä sitten parempi tie kuin tähän asti?\" tiukkaa kruununvouti,\näreänä Mikollekin.\n\n\"En nyt tiedä paremmasta, mutta pääsee tästä porolla. Viikolla kuuluu\nentinen Välijoen Ville käyneen rantamailla, ja on tästä, kuulin ma,\nporomiehiäkin hiihdellyt\", kokee Mikko selittää.\n\n\"Niin te sanotte, että pääsee ja pääsee, -- niinhän te sanoitte\nkotonannekin, että pääsee... Mutta minkälaista pääsemistä tämä on?\n_Frågas billigt_...\"\n\nMikko ei tohdi panna äkäiselle herralle vastaan, vaikka kielellä jo\npyörii tuima vastaus. Täytyy kärsiä ja nieleskellä karvaat palat alas\nsen, jolla on metsänvartijan virka.\n\n\"Samanlaisia lorveja te olette kaikki... Kun tulee se ryssän laki, niin\nkyllä teistä sinni otetaan... _jäfla tuppar_!\"\n\nMutta eipä ole vielä ryssän laki voimassa, ja niin täytyy korskean\nherrankin tyyntyä ja pyytää siivosti yösijaa.\n\n\n\n\n13.\n\n\nSamana aamuna, jona kruununvouti läksi Viojärven Vanhastatalosta\nRomakkaniemeen päin, oltiin Romakkaniemessä aikaisin liikkeellä.\n\nJooseppi sairasteli yhä vieläkin Honkasaajossa Juhon luona, joka\nkohteli murtunutta miestä veljenrakkaudella. Ei näyttänyt enää\nJoosepista eläjää tulevan. Kova vilutauti oli loputkin voimat vienyt,\nja toisinaan hän houraili monta päivää yhteen menoon. Eikä ollut\nvuoteesta yrittänytkään nousta.\n\nRomakkaniemeen oli Kemppainen palkannut tulemaan miehiä, jotta\nhuutokauppa voitaisiin pitää. Jätkämiehiä ne olivat kaikki ja istuivat\npenkillä keskenään jutellen, varhaisena kevätaamuna.\n\nJosefiina hommaili vieläkin talossa. Ei ollut sopinut jättää kahta\nturvatonta tyttöä yksin, kun synnyttämisen aika oli tullut. Ja molemmat\nhe olivatkin sekä Kreeta että Liinu vuoteessa, ja vieressä oli\nkummallakin pieni poikanen. Toisesta pitäjästä oli Välijoen Villekin\nsaapunut ja ilmoittanut, ettei hän vieläkään jättäisi Liinua, vaan\nanteeksi antaisi, omakseen ottaisi, ja yhdessä he muuttaisivat pois\ntoiseen pitäjään, jossa hän oli hankkinut hyvän toimeentulon.\n\nHeidän matkassaan ei Josefiina kuitenkaan aikonut lähteä, vaan tahtoi\nmennä rantamaille, tuikeaksi eukoksi Iisakille, pappilan torpparille.\n\nKirjansa oli Väänänenkin saanut kotipitäjästä ja selvästi näkyi\nvieläkin rakkaana pitävän Kreetaa, hellää ystävää, jonka herrat saivat\nviekoitella. Ja keskenään he olivat jo asiansa myös päättäneet ja\naikoivat vesien auettua siirtyä naapuripitäjääseen, jossa oli alkanut\niso tukkiliike.\n\nTäksi päiväksi oli pakkohuutokauppa kuulutettu. Tänään siis myytäisiin\npuulaakin velasta Joosepin lyömättömästä korvesta viljelty talo, \"ellei\nlaillista estettä väliin tulisi\". Ja mitäpä estettä tulisi? Niillä,\njotka tahtoisivat täällä kaukana elää ja kykenisivät työhön, ei ollut\npääomaa, eikä puulaaki uskonut velkaa. Ja ne taas, joilla oli rahaa,\neivät kiinnittäneet omaisuuttaan erämaan yksinäiseen taloon, johon\ntietä ei ollut tullut eikä mennyt kesällä eikä talvella.\n\nSiitä puhelivat ne jätkämiehet, jotka Kemppainen oli toimittanut\nhuutokauppaväeksi ja jotka olivat tukinhakkuupaikalta hiihtäneet\nkiveliön poikki Romakkaniemeen. Puhelipa siinä Väänänenkin joukkoon, ja\nkun hän kertoi, kuinka Joosepille oli oikeastaan käynyt tässä asiassa,\nsilloin tuli jätkienkin sitä surku. Eräs pitkä, vaaleaverinen nuori\nmies kertoi hänen isälleen käyneen samalla lailla ja lasten silloin\nhajaantuneen maailmalle. Missä nyt lienevät? Yksin hän oli lähtenyt\ntänne kauas pohjan perille.\n\nSiinä oli joukossa vielä Ruokojärven Juhanikin, joka oli\naamuvarhaisella tänne hiihtänyt. Vähäpuheisena hän istui, kapeat kasvot\nlaihoina ja verettöminä. Juhanin tiedettiin koettaneen hakea eukkoa\nmonelta haaralta tänä talvena, mutta kukaan ei uskaltanut ruveta\nvaimoksi kitsaalle miehelle, vaikka kaikki tiesivät hänet varakkaaksi.\nJa Josefiina ennusti hänelle samanlaista loppua kuin oli hänen\nsedälläänkin, Lampsijärven äijällä, joka saituudessaan meni niin\npitkälle, että söi hevosenkavion ja siihen kuoli...\n\nPirtin sivuakkunasta sopi Alpaslahti näkymään, ja sinne miehet vähä\nväliä katsahtivat nähdäkseen, milloin kruununvoudin roikka ilmestyisi.\nKemppainen oli jo monta päivää sitten mennyt kruununvoutia vastaan\nPorolompaloon -- herrat olivat niin määränneet -- ja aikonut siellä\nvartoa ja yhtä matkaa sitten tulla Romakkaniemeen, kertoivat jätkät.\n\nMutta siinä odottaessa tuli puhetta monenlaista, kun aika tahtoi käydä\npitkäksi. Muuan jätkä, nuori ja vilkas mies, virkkoi saatuaan kuulla,\nmitä tietä talon tyttäret kumpikin olivat lapsen saaneet:\n\n\"Mutta elatuksen ne kai haastavat herroilta. Ja sitä tuomitaankin\nherrasmiehiltä sen verran, että tuntuu, ja kaikki kulut lisäksi. Niin\nlähtee, että paukkuu.\"\n\nJosefiina ja Väänänen kuuntelivat nuoren jätkän puhetta, ja Ville\nkysyi:\n\n\"Kun olisi semmoinen mies, joka kykenisi auttamaan ja opastamaan!\"\n\n\"On niitä semmoisia, eivätkä he tahdo penniäkään ennenkuin asia on\npäättynyt\", tiesi nuori jätkä. \"Ja jos vielä saattaisi näyttää, että\nnaimisen varjolla ovat narranneet, ja jos kihloja jonkunkaanlaisia ovat\nantaneet, niin sitä suurempi eläke lapselle tuomitaan\", selitti hän\nlisää.\n\n\"Niin se vain käy!\" todistivat toisetkin.\n\n\"Ei ole vaikeakaan näyttää toteen\", sanoi nyt Josefiina. \"Tässä on\nmuori, joka tietää paljon, ja tyttäreni Manta vielä enemmän. Sormus on\nkummallakin, ja Manta on monta kertaa nähnyt... ja herrat olivat\nkumpainenkin sanoneet, että rouvakseen ottavat. Minunkin mieheni\nIisakki, joka nyt on pappilassa, on herrain omasta suusta kuullut...\"\n\n\"No sitten se lähtee kuin hyllyltä\", vakuutti nuori mies.\n\nNiin siinä miehet juttelivat. Tuli sitten puhe Joosepistakin, joka\nsairasti yhä eikä jaksanut tulla kuulemaan, kun talo myytiin.\n\n\"Tuskin olisi saattanut tulla, jos tervekin olisi\", sanoi Väänänen.\n\"Pahakseen on pannut nämä asiat kaikki. Kesällä luulin jo monta kertaa,\nettä hourata siitä alkaa... Ja kumma oli, ettei alkanut. Mutta nyt\ntautivuoteella onkin houraillut. Ei tuntenut minuakaan, kun puheilla\nkävin. Minulle kertoi hänen veljensä Juho, jonka luona hän sairastaa,\nettä kotorantaan asti hän oli hiihtänyt, kun talvella isompain herrain\npuheilta palasi, mutta kun näki tuon kannikon, jossa hänen parhaat\npuunsa ennen huojuivat, oli se tehnyt niin pahaa, ettei taloon, omaan\nkotiinsa, malttanut tulla, vaan rannasta lähti Lampsijärveen\nhiihtämään...\"\n\nMiehet kuuntelivat äänettöminä, ja muuan vanhempi jätkä alkoi kertoa\nsamantapaisia esimerkkejä muualta Pohjois-Suomesta.\n\n\"Koskee se semmoinen mieheen\", sanoivat he.\n\nJosefiina puserteli itkua ja samalla kertoi:\n\n\"Jo se on nyt saanut kruunu Moinakiveliön tyhjäksi... Pois on käsketty\nmeidät -- ja siellä on nyt Välijoessa mökki kylmillä. Ruokojärvikin on\ntyhjänä. Keuhkotautiinsa on kuollut Heikki, ja köyhäinhoitoon joutuu\nkai Kaisakin, kivuloinen ja vanha...\"\n\nJuhani, joka oli toisten jätkäin joukossa istunut penkillä, teki asiaa\nulos.\n\n\"Tuossa on sen Ruokojärven Heikin poika... Olisi pojalla ollut varaa\ntoimittaa isänsä hautaan, mutta ei penniä kuulu antaneen. On kerrottu,\nettä Viojärven Vanhatalo on kuolleen ja kuolinpesän ottanut\nhaltuunsa...\"\n\n\"Onpa se susi pojaksi\", sanoivat jätkät.\n\nJa taas kun puheen väli tuli, silmäilivät he Alpaslahteen.\n\n\"Jo ilmaantui poro jäälle\", sanoi muuan, joka juuri oli akkunasta\nvahtimassa.\n\nKaikki riensivät akkunaan.\n\nKuusikosta ilmaantui ensin Mikko poroineen täyttä laukkaa, myötäle kun\noli. Vasta hetken perästä kaahotti kruununvoudin poro, raskas mies kuin\njauhosäkki pulkassa. Poro koetti kynsiä Mikon poron kantapäillä, mutta\nkun oli painava taakka pulkassa, ei jaksanut laukassa seurata, ja\njärvelle päästyä piteni väli pitenemistään. Kirjuri ja Kemppainen\ntömähtivät melkein peräkkäin jäälle, mutta siinä Kemppainen tempasi\nhihnaa, ja yhtenä suittuna nelisti hänen ajokkaansa kirjurin ja\nkruununvoudin porojen ohitse ja pääsi yhä lähemmäs Mikkoa.\n\nUlos pihalle pullahtivat Romakkaniemen pirtistä jätkätkin ja näkivät,\nkuinka ryöstömiehet, poronkellon kalkattaessa, ajaa karauttivat\ntekemään viimeistä häviötä kiveliön taloon.\n\nJa kirkas, kaunis ja tyven oli huhtikuun varhainen aamu ja kirkas\npäivä, jona Romakkaniemi pakkohuutokaupassa myytiin ja puulaakin omaksi\njoutui.\n\n\n\n\n14.\n\n\nOn taas kesä ja juhannus. Jälleen kaunistavat välkkyvät valot Pohjolaa,\nja laululliseksi on uudestaan käynyt iloitseva kiveliö.\n\nSuuren, seitsensaarisen Moinajärven rannalla ei kukaan ole kuulemassa,\nkuinka linnut visertävät kilvan ja kiitollisina, kuinka käki kukkuu\nleipää lehteen, kuinka kaiku kiertää korkeuksien huipuilta toisille ja\nkuinka laine loiskii valkoista rantahiekkaa vasten -- yksin kuin\nitkuvirttä veisaten.\n\nSorsa poikineen ui talon venevalkamaan, ja jänikset lyövät leikkiä\npihanurmella.\n\nAutioiksi ja asukkaitta on talo jäänyt; ovet pönkittyinä se näyttää\nkuolleitten majalta. Rikkaruohoa kasvavat nyt pellot, joissa tähän\naikaan ennen vankka oras vihannoi. Rannikkona, oksain ja latvain\npeittämänä kuolon kenttänä on nyt Joosepin entinen kullankeltakyIkinen\njouhimännikkö. Kuollutta kaikki, missä ennen nuori elämä ja toivo\nsykähteli.\n\nSärkyneestä akkunasta puhaltaa illan tuuli sisälle ja ulvoo ja itkee\nkuin ikävöiden ja kaivaten. Nyt eivät kilkata karjankellot, kun päivä\nlännen maille painuu, eikä ammu lehmä veräjän takana kesänavetan luona.\nEi näy vireätä vanhaa miestä avopäin Sorsalahdessa kuokkimassa.\n\nSiihen on jäänyt talo asukkaitta. Ei ollut ketään halukasta tulemaan\nerämaan taloon, josta metsä on raiskattu ja joka on kaukana tiestä ja\nmuista ihmisasunnoista. Puulaaki saa pitää omanaan! Siihen kai lahoo,\nvainio metsittyy... ja hallitus haukottelee...\n\nJa niin on sitten Moinakiveliö asukkaitta niinkuin on ollut ennen\nvanhaan. Karhut tekevät sinne pesänsä, ja ahmat vaanien nuuskivat poron\njälkiä...\n\nEikä kai kauan kestäne, ennenkuin unohtuu, että siinä kerran, tuossa\nniemellä, on ollut talo, jossa oli vireä vanha mies isäntänä.\n\nMutta juhannusaattona on sentään saivovetisen, seitsensaarisen\nMoinajärven selällä vene, joka näyttää pyrkivän Romakkaniemeä kohden.\nViojärven Vanhantalon isäntä on lähtenyt juhannuskalaan nuorimman\ntyttärensä kanssa. Maukkaampi ja lihavampi kala on kirkkaan Moinajärven\nsiika, juhlakalaksi otollisempi kuin liejupohjaisen Viojärven\nmustapäinen ahven tai kissastunut, punasilmäinen särki.\n\nSusisaaren taakse hän on heittänyt verkot, tehnyt tulen rannalle, ja\nlämpöisenä, laulullisena iltana hän nyt odottaa aikaa, jolloin lähtisi\nkokemaan.\n\nSilloin alkaa kuulua koiran ulvontaa Romakkaniemestä päin. Välisti\nhaukkuu, välisti ulvoo kuin valittaisi... Ja yhä ulvoo ja uikuttaa.\n\nKuka siellä lienee autiossa, asumattomassa talossa? Eihän siellä\nsuinkaan ole kukaan käynyt, kun tyttäret miehineen hiljan keväällä\nmuuttivat pois? Olisiko jostakin muusta järvestä sinne poikennut\nkalamiehiä?\n\nJa yhä uikuttaa ja ulvoo koira, valittaa haikeasti ja pitkään. Silloin\nVanhatalo työntää veneensä liikkeelle ja lähtee tyttärineen\nRomakkanientä kohden.\n\nHänelle johtuu mieleen Jooseppi, joka vielä oleskelee veljensä luona ja\nkuuluu jäiden lähtiessä jo olleen virkumpi jalkeillakin, ja käyneen\nkevätkalan pyynnissä veljensä kanssa. Surkeaa hänestä on ajatella, että\npiti elettävästä talosta noin häviö tuleman, ja niin monenlainen\nhäviö...\n\nKun vene on ehtinyt Susisaaren takaa, niin että Romakkaniemi alkaa\nnäkyä, havaitsee Vanhatalo veneen olevan syrjittäin talon rannassa,\nvenevalkamaa ylempänä. Koira näkyy siinä juoksevan edestakaisin pitkin\nrantahiekkaa ja kuuluu yhä ulvovan.\n\nMikä se vene saattaa olla, kun ei yhtään ihmistä näy?\n\nMutta kun he tulevat likemmäksi, tuntee Vanhatalo Pontun, Romakkaniemen\nJoosepin vanhan typihäntäkoiran...\n\nPonttu kuuluu jo talvella viedyn Joosepille Lamsijärveen! Mikä sen\ntänne entisen kotinsa rannalle nyt on lähettänyt ulvomaan?\n\nMutta Vanhantalon isännänkin kova luonto säpsähtää, kun hän huomaa,\nettä veneen pohjalla selällään retkottaa mies verkkojen päällä. Heti\nhän näkee, että se on Jooseppi. Avopäin ja puseroisillaan on ukko\nsiihen kuollut.\n\n\"Kotirantaansa tuli kuolemaan, vanha kalamies, kalamiehistä parhain\",\nsanoo hän, tunnustellen kuolleen kättä.\n\nJa hänen silmäänsä nousee kyynel, kun hän sovittaa Jooseppi-vainajan\nlaihtuneet kädet ristiin rinnalle.\n\n\n\n"]