[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ft4lJkf3le-cxc3ihw8xJswvrCrSUX7KHCeHm43Se2kc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},926,"Kokka-tarinoita","N. N. (tekijä tuntematon)",null,"926-n-n-kokka-tarinoita","926__N._N.__Kokka-tarinoita","novelli",[12],"huumori",[],"fi",1862,6796,42055,false,48159,[21],"Fables, Finnish",[23,24],"Humour","Short Stories","\"Kokka-tarinoita\" by Anonymous is a collection of anecdotes written during the early 19th century. The book presents a variety of stories that touch upon the follies and wisdom of human behavior, often blending humor with moral lessons. It is intended for a general audience, likely reflecting the societal norms and issues of its time.  The contents of \"Kokka-tarinoita\" consist of short tales that illustrate various interactions between characters from different walks of life, including peasants, nobles, and common folk. Each story often ends with a humorous twist or a thought-provoking moral, highlighting the absurdities of social norms, misunderstandings, and the quirks of human nature. For example, one tale recounts the futile attempts of a man and his son to satisfy everyone’s expectations while traveling with their donkey, ultimately leading to a comically foolish decision. The overarching theme emphasizes the importance of personal judgment over societal pressure, reflecting a timeless aspect of human experience. (This is an automatically generated summary.)",[],131,"Kokoelma sisältää huumoria, opettavaisia satuja ja lyhyitä tarinoita, joita kutsutaan kokka-tarinoiksi. Teos tarjoaa monipuolisen valikoiman anekdootteja eri yhteiskuntaluokista ja elämäntilanteista. Mukana on muun muassa klassinen kertomus vanhuksesta, pojasta ja aasista.","'Kokka-tarinoita' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 926. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KOKKA-TARINOITA\n\n\nLukemisia Kansalle. N:ot 166-168.\n\n\n\nTurussa,\nJ. W. Liljan kirjapainossa,\n1862.\n\n\n\n\n\n\n        Imprimatur: C. A. Sanmark.\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nMeidän tietääksemme ei vielä ole suomeksi ilmestynyt sentapaista\nkokousta, kuin tämä tästä lukialle tarjona oleva. Meidän käyttämämme\nnimitys, kokka-tarina, vastaa muukalaista sanaa: _anekdot_, joka tulee\nkreikan-kielestä, kussa _anekdoton_ merkitsee tosia tapauksia, sanoja\nj.n.e.,  joita ei vielä ole kirjoitettu, tahi joitten keksiäin nimiä\njoko ei tahdota, tahi ei enään taideta ilmoittaa.\n\nPäivä päivältä on \"anekdot\" -sanan mieli laajentunut. Nyt tarkoitetaan\nsillä sanalla sekä kokka-puheita, että myös pieniä tarinoita,\nopettavaisia satuja j.n.e.\n\nKokka-tarinain jakaminen luokkihin (esim. ruhtinas-, pappis-, tuomari-,\ntalonpoikais-tarinoihin) on monesta syystä sopimaton, välistä kenties\nloukkaavakin. Paras järjestys on tässä ei seurata mitään vakavaa\njärjestystä. Ne ovat verrattavat huonekaluihin, jotka, ehkei\nyhdistettyinä, kuitenkin täyttävät ja kaunistavat kamaria.\n\nUsiat lukiat ehkä pitänevät muutamia ja montakin näistä tarinoista\naivan halpoina; mutta meidän sopii sanoa: kuka voi kaikkein mieltä\nnoutaa, ja viitata ensimäiseen tarinaa.\n\n\n\n\n1.\n\n\nKuka voi kaikkein mieltä noutaa? Eräs hyväntahtoinen vanhus, jolla oli\naasi myytävänä, otti kerran kanssaan noin 13-vuotisen poikansa\nlähimmäiseen kaupunkiin, jossa oli markkinat. Heille tuli ensin vastaan\nmies, joka sanoi: \"voi, hölmöjä kun olettekin molemmat; tuolla astuu\naasinne komeasti edellänne ja itse kuljette jalkasin!\" -- Näistä\nnuhteista pani vanhus poikansa aasin selkään. -- \"Hyi ... haasti toinen\nmies, heitä kohdaten ... sinä poika-lurjus joudut vissiin hirteen.\nSopiiko sinun ratsastaa, samassa kun isäsi täytyy jalkasin käydä sun\nperässäsi?\" -- Tuo vanha arrenteeraja, seuraten tätä neuvoa, käski\npoikansa astua alas, ja hyppäsi itse aasin selkään. -- Nyt tapasi heitä\nkunniallinen vaimo markkinoille mennessään ja lausui surkeillen: \"voi,\nvanhus, sun sydämessäsi ei lie sääliä; sun lihava ja laiska ruumiisi\nlojottelee tuolla juhdan selässä, milloin tämän pienen poikarukan\ntäytyy tallata polviin saakka kurassa, työlästi voiden vetää jalkaa\njalan eteen.\" -- Hiljaisesti otti vanhus nyt pojan takansa aasin\nselkään. -- \"Kuuleppas, vanha veitikka ... huusi nyt eräs\nruvan-kauppias, joka hetken perästä tuli näkyviin ... saisinko kysyä\nteiltä kysymyksen, ystäväni, onko tämä juhta teidän omanne?\" --\n\"Kyllähän se niin on\", vastasi vanhus. -- \"Totta jumal' avita, taitaisi\najatella pahaa teistä, koska panette niin raskaan taakan nuorelle\nluontokappaleelle. Kaksi pulskasta miestä yhden aasirukan selässä!\" --\nTuo hyvä-sydäminen äijä tuli nyt vasta oikeahan pulaan; hän tahtoi\nvoimansa jälkeen olla kaikkien naapuriensa mieleen, ja näki nyt, ettei\nhän saanut ajaa aasiansa edellänsä, eikä itse eikä poikansa istua sen\nselässä, eivätkä molemmat yhdessä. Pitkän miettimisen perästä löysi hän\ntoki neuvon, noutaaksensa jokaisen mieltä. Hän sitoi köydellä aasin\njalat yhteen ja nyt kantoi isä poikanensa tuon kumotun aasin kangella\nkaupunkiin päin. Ehkä taakka oli jotenkin raskas, ehtivät he vihdoin\nsen sillan tykö, jonka korvalla parhaimmat markkinat vietettiin.\nMarkkinaväki, nähdessänsä tämän kummallisen kometian, purskahti\nyhteiseen nauruun ja huutoon. Ehkä vanhus luonnostansa oli sangen\nkärsivällinen ja hiljainen, ei hän kuitenkaan enää jaksanut kärsiä tätä\nviimeistä solvausta. Närkästyksissänsä heitti hän aasinsa sillan ylitse\nvirtaan ja kävi taas kotiinsa toimituksiansa toimittamaan.\n\n\n\n\n2.\n\n\nEräs sultaani, huviksensa kävellen, huomasi munkin istuvan tien ohella,\nihmisen pääkallo kädessänsä. Havaitsematta majesteettia, katseli tuo\nkunnianarvoinen vanhus sangen vakavasti kalloa, ja näkyi olevan syvissä\najatuksissa. Noja olonsa ja koko tilansa hämmästytti sultaania, joka\nläheni kysyen, miksi ja mistä syystä hän oli vaipunut niin syviin\nmietteisiin. \"Herra keisari -- vastasi munkki -- tämä ihmisen pääkallo\nnäytettiin minulle tänä aamuna, ja siitä hetkestä olen turhaan\nyrittänyt saamaan ilmi, kuuluiko tuo kallo aikanansa mahtavaiselle\nruhtinaalle, niinkuin Te olette, herra keisari, vai kuuluiko se\nsemmoiselle köyhälle munkille, kuin minä.\"\n\n\n\n\n3.\n\n\nEräs vähäsen kaupungin seppä Spaniassa murhasi miehen ja tuli siis\nhirteen tuomituksi. Kylän parhaimmat talonpojat toinen toiseensa\nyhdistyneet, tulivat nyt pormestarille pyytäin, että seppä saisi jäädä\nrankaisematta, siitä syystä, että hän oli kaupungin ainoa seppä joka\nosasi hevoisia kengittää, parantaa pyöriä j.n.e. Mutta pormestari\nsanoi: \"millä tavalla lie minun sitten mahdollista lakia täyttää.\" Eräs\nmaa-kyläläinen vastasi: \"herra, kaupungissamme on kaksi kankuria, niin\nvähäisessä paikassa on yksi kylläksi, hirtä toinen!\"\n\n\n\n\n4.\n\n\n* [Tällä tähdellä merkityt, alkuperäiset tarinat koskevat Suomalaisia.]\nMainio kemian provessori P.A. v. Bonsdorff (k. 1837) oli sangen\nnirso ja arka ruvanlaitoksessa. Kulkeissansa Saksassa tuotiin\nravintohuoneessa hänen eteensä lautaellinen voita, jonka joukkoon oli\npäässyt ihmishiuksia. Ensin vihastuen leppyi hän pian ja sanoi\nnaurahdellen: \"tuokaat toinen kerta mulle voita eriksensä ja hiuksia\neriksensä, että sitten saan sekoittaa niitä yhteen, mieltäni myöten.\"\n\n\n\n5.\n\n\n* Eräs yliopistolainen, joka oli viettänyt iltansa iloisten kumppanien\nparissa, kävi yösydännä koppaamaan pakarin ovelle. Kun pienet\nkoppaukset eivät auttaneet, koputti hän koputtamistaan, kunnes pakari,\nvielä unen huumeissa, aukasi oven ja kysäsi vihaisella äänellä, mitä\ntuo outo tahtoi. -- Pakari, onko teillä nuorta nisuleipää? -- \"On\nkaiketi\", -- vastasi pakari paljon leppynynnä. -- \"Kiittäkäät Jumalaa\nsiitä onnesta\" -- sanoi yliopistolainen ja meni tiehensä.\n\n\n\n\n6.\n\n\n* Maantien ohella pieksi mies kovasti poikaa. Eräs sivuitse kulkija\njalka-mies kysäsi: \"miksi hakkaatte poikaanne niin tylysti?\" -- Toinen\nvastasi: \"hän ei ole poikani, on vaan orpanani, joka on pariksi\npäiväksi tullut maalle, huvittamaan itsiänsä.\"\n\n\n\n\n7.\n\n\nMillä tavalla rikastuu kauppamies? Tanskan kuningas Fredrik IV matkusti\nkerran vähäisen kaupungin läpitse, jossa kuuli paljon puhuttavan\neräästä kauppiaasta, joka vähään aikaan oli koonnut paljon tavaraa.\nHän oli ensin pitänyt rihkama-kauppaa, mutta sitten ruvennut\nvilja-kauppiaaksi. Kuningas, jonka teki mieli tuntea semmoista miestä,\nkutsutti hänen tykönsä ja kysyi millä tavalla hän oli ajannut asiansa,\ntullaksensa rikkaaksi niin lyhyellä ajalla niin vähäisessä kaupungissa.\nKauppias vastasi, että hän kauppa-puuhissaan oli seurannut vaan yhtä\nohjetta, josta hänen väkisinkin oli rikastuminen rikastumistaan. Tämä\nohje neuvoi: \"osta kalliilla hintaa ja myy halvalla!\" -- Kuningas\nmuistutti: \"jaa, mutta sillä tavoin on teidän köyhtyminen.\" -- \"Ei\ntotta, herra kuningas\", vastasi kauppias, \"tämä on kauppamiehelle ainoa\nkeino vaurastumiseen. Ruvetessani viljakauppahan, ostin parahimmat\nsortit, antaen tynnyristä killinkiä enemmän kuin toiset, ja möin\njälleen tynnyrin killinkiä vähempään, kuin muut. Tulin siitä tutuksi,\nettä minulta saatiin parhaimpia viljasortteja halvimmalla hinnalla;\nkaikki kävivät kauppaa minun kanssani niin että melkein koko\nviljakauppa vetäysi minun aittahani. Toivoin vaan 6 sadanneksen voittoa\nkuin muilla oli 12, mutta kuitenkin voitin minä 72 sadannesta vuoteeni,\nkoska minä jo kuukauden sisällä sain ostetut tavarani myydyiksi. Tuo\npikainen ja suuri kaupan kulkuhan siis minua rikastutti.\" -- \"Oikein,\nvallan oikein\", sanoi kuningas, \"mutta ettekö pelännyt toisten\nkauppamiesten lainaavan teiltä oppianne?\" -- \"En, herra kuningas; olin\nvakuutettu, että he, seurataksensa esimerkkiäni, olivat aivan ahneet ja\ntyhmät.\"\n\n\n\n\n8.\n\n\nPröyssin kuninkaan Fredrik toisen aikana eleskeli Berliinissä kraatari,\njoka ilmain ja säiden ennustuksista oli tullut vallan mainioksi.\nSaatuansa tiedon tästä, kutsutti kuningas kraatarin linnaan. Vapisten\ntunnusti prohveetta, että hänen veljensä (siihen aikaan tähtitiedon\nprohvessori Berliinissä, ja opiltansa mainio) joka toinen viikko antoi\npainattaa sään ennustuksia 14 päiväksi. Kraataria oli veli pyytänyt\nviemään käsi-kirjoituksen pränttiin. Hänellä oli tapana katsahtaa\nkirjoituksen läpi ja sitten ennustaa perin-vastoin sitä. -- \"Siitä\ntullee siis\", lisäsi kraatari -- \"että minä tavallisesti ennustan\ntotta, kun veljeni ennustukset useimmasti menevät tuuleen.\" -- Kuningas\nnauroi sydämmestään kraatarin syvämielisyyttä, antoi hänelle lahjan ja\nmyös armollisen luvan vastakin pitkittää syrjätoimitustansa säiden\nennustajana.\n\n\n\n\n9.\n\n\n* Suomen talonpoika on, monien avujensa keralla, valitettavasti, sangen\ntaipuvainen lainkäymisiin ja riitoihin, usein niin vähäpätöisistä\nasioista, että itse voittajakin tule tuhlaamaan aikansa ja rahansa,\njotka hiljaisesti vierivät asianajajain eli alvokaatein plakkariin.\n\nAikanansa eli maamittari, joka huvittavain tapainsa ja monen\nkokka-puheensa varten sai lisänimen: Hullu-Heikki. Jakaissansa tilukset\nkahden talonpojan välillä, tuli toinen hänen tykö ja sanoi, näyttäin\nkartalla.\n\n-- Jos te jaatte niin, että minulle tulee osaksi tuo pelto-palanen,\nehkä se ei ole kahden tynnyrin alan maata suurempi, maksan minä teille\nsata riksiä.\n\nMaamittari silmäillen karttaan vastasi:\n\n-- Anomukses, Tervonen, on kartan jälkeen likimittäin vilpitön. Annan\nsiis sen pelto-palasen sinulle.\n\nMaamittarin pitäissä sanansa, sai hän myös Tervoselta luvatun makson.\nMutta Tervosen naapuri, Yrjölä, ei saanut mieleensä, tämän asian oikein\nkäyneen, jonkatähden lähetti valituskirjan asianomaiselle oikeudelle.\nOikeus, nähden valituksen ei juuri perättömäksi, lähetti toisen\nmaamittarin tutkimaan jakoa. Tämä uusi jakaja päätti asian tuiki\ntoisin, niin että Yrjölä sai pelto-palansa takasin. Kun tästä\npäätöksestä ei enää kelvannut aplierata, tuli Tervonen vihastuneena ja\nmurheellisena Hullu-Heikin tykö, ja pyysi sata riksiänsä takasin. --\n\"Kuules, Tervonen, etkös sinä luvannut minulle sata riksiä, jos minä\nsinulle antaisin tuon pelto-kappaleen. Minä jaoin sen sinulle; enkö\nminä puolestani sitä sinulle antanut? Mutta sinä, miks' ett'et pitänyt\nsitä?\"\n\n\n\n\n10.\n\n\nEräs nälkään nääntyvä herrasmies silmäili ravintohuoneessa ruokalistaa.\n-- Kuuleppas poika -- huusi hän passarille -- mitä maksaa lihankaste?\n-- Kaste saadaan maksotta. -- Entäs leipä sitten? -- Saadaan myös\nmaksotta. -- Passari, tuo minulle siis kastetta ja leipää!\n\n\n\n\n11.\n\n\nRanskan kuningas, Henrikki IV oli luonnoltaan säästävä, eikä käyttänyt\nrahaa turhuuksiin, vaan valtakunnan ja alamaistensa hyödyksi. Kerran\nnäytti itsensä kuninkaalle mies, joka sanoi voivansa syödä niin paljon\nkun kuusi tavallista miestä. Tämä suuri syömäri toivoi, kuninkaan\nmieluisestikin antavan jonkun lahjan suojellaksensa niin merkillistä\nmiestä. Henrikki, joka jo ennakolta oli kuullut puhuttavan tästä\nankarasta ahmatista, kysyi häneltä, oliko tosi, että hän taisi syödä\nkuuden kanssa kilpaa. -- On, herra kuningas -- vastasi ahmatti. -- Ja\nsinä teet työtä samassa määrässä? -- Teen niin paljon työtä kun joku\ntoinenkin samassa ijässä ja voimassa. -- Mene hiiteen, lurjus -- sanoi\nkuningas -- jos valtakunnassani olisi kuusi semmoista ihmistä kun sinä,\nantaisin teidän kaikki hirttää. Senkaltaiset ahmatit pikaisesti\nhotkisivat suuhunsa koko valtakunnan.\n\n\n\n\n12.\n\n\nKeisari Kaarlo V oli metsästäissä eksynyt, mutta huomaten töllin\nlikellä, astui hän sisään levätäksensä muutaman hetken. Siellä näki\nneljä miestä makaavan pitkinä, ikäänkuin syvässä unessa. Yksi nousi\ntoki ylös, ja sanoi lähestyen keisaria: \"unessa näin minä\nvelvollisuuteni olevan ottaa teidän kellonne.\" Ja hän ottikin sen.\nToinen, sanoen unessa nähneensä, että oudon päällystakki olisi hänelle\nhyvin sovelias, otti keisarilta takin. Kolmas otti häneltä\nrahakukkaron. Neljäs vihdoin pyysi anteeksi, jos hän tutkistelisi\nkaikkia oudon vaatteita. Tutkiessaan havaitsi kaulassa vähäiset\nkultakäädyt, joissa rippui hopiainen pilli. Rosvon tahtoessa näpistellä\nnämät kalliit kalut, sanoi keisari: \"mutta ennenkuin viet minulta tämän\npillin, tahdothan tuntea sen avut.\" Samassa puhalsi hän pillillä.\nYstävät, jotka etsivät keisaria, kuulivat soiton, riensivät tölliin ja\njotenkin hämmästyneinä näkivät keisarinsa puolialastomassa tilassa.\nHavaiten itsensä jo olevan turvassa, sanoi keisari heille: \"katsokaat\nnäitä hyviä miehiä, joista jokainen on nähnyt unta, juuri mieltänsä\nmyöten. Mutta nyt on minun vuoroni nähdä unta.\" Muutaman hetken\nmiettien itseksensä, sanoi Kaarlo: \"minä keisari olen nähnyt sen unen,\nettä kaikki nämät neljä pitää hirtettämän.\" Kohta hirtettiin net myös\ntöllin viereen.\n\n\n\n\n13.\n\n\n* Eräs talonpoika tuli liki-asuvaisen lakimiehen tykö, sanoen tulleensa\nsuureen pulaan onnettomasta, äsken tapahtuneesta kohtauksesta. --\n\"Yhden teidän häristänne on minun sonnini pahasti puskenut. Olisin\niloinen, kun saisin tietää, minkä palkinnon saisin tarita.\" -- \"Te\nolette kunnian mies, sanoi alvokaatti -- ette suinkaan pidä sitä\nsopimattomana, jos minä toivon teiltä toisen härjän, haavoitetun\nsiaan.\" -- \"Tämä ei ole muuta kun oikein, mutta -- huomasi talonpoika\n-- kuinka olen sanonut? Todella sanoin väärin, teidän sonninnehan se\noli, joka puski minun härkäni kuolijaksi.\" -- \"Onko niin\", haastoi\nalvokaatti -- \"tämä tekee asian toiseksi. Minun täytyy likemmin\ntiedustella koko seikka, jos...\" -- \"Mikä jos? -- katkaisi talonpoika\nhänen puhettansa -- koko asia olisi tullut päätetyksi ilman tuota sanaa\njos, kun vaan te herra sihtieri oisitte yhtä valmis antamaan toisille\noikeutta, kuin olette sitä toisilta vaatimaan.\"\n\n\n\n\n14.\n\n\nKuolemasta ei mihinkään pääsee. Kauppamies merimatkalla kysyi\nkipparilta, mihin tautiin tämän isä oli kuollut. Kippari vastasi:\n\"isäni, iso-isäni, ja iso-isäni isä hukkuivat kaikki mereen.\" -- Noh --\narveli kauppias -- ettekö te ole pelvossa, saadaksenne saman lopun? --\n\"Saisinko kysyä -- tuumasi kippari -- mihin tautiin teidän isänne,\niso-isänne ja iso-isänne isä kuolivat?\" -- \"Kaikki kuolivat he\nvuoteellansa.\" -- \"Hyvä -- vastasi kippari -- mutta kuinka minä siis\npelkäisin purjehtimista enemmän kun te pelkäätte yösiaanne?\"\n\n\n\n\n15.\n\n\nEräs aatelismies söi illallista vähäisen kaupungin ravintohuoneessa.\nAtrian jälkeen kysyi ravintolan isäntä, oliko ruoka oudon mieleen;\n\"ruvanne oli oiva\", vastasi aatelis-mies -- \"olen saanut semmoisen\nehtoollisen, kun ei muu mies koko valtakunnassa.\" -- \"Toki paitsi\npormestaria\" -- lisäsi isäntä. \"Paitsi ei ketään\", sanoi aatelismies.\n-- \"Teidän täytyy toisista eroittaman pormestarin.\" -- \"En viitsi\",\nvastasi aatelismies. Lyhyesti sanottu, heidän riita tuli niin kuumaksi,\nettä isäntä (joka oli raatmanni, ehkei viisaudeltaan Solonin eli\nLykurgon vertainen) veti vieraansa pormestarin eteen. Tämä, jonka järki\noli tarkasti tasakorkoinen raatmannin järjen kanssa, puhutteli outoa\npöyhkiästi: \"jo ikivanhoista ajoista on tässä kaupungissa ollut tapana,\neroittaa pormestari muista ihmisistä, niin että jokaisen, muista\npuhuttuansa, täytyy lisätä: paitsi herra pormestaria. Rikos tätä tapaa\nvastaan sovitetaan yhdellä ruplalla.\" -- \"Hyvä -- sanoi aatelismies --\ntuossa on rupla, mutta tahdon tulla hirtetyksi, jollei tuo vanhus, kuin\nsaatti minun tänne, ole suurin narri koko kristikunnassa, paitsi teitä,\nherra pormestari.\"\n\n\n\n\n16.\n\n\nNuori, korkeasukuinen herrasmies oli äsken palannut matkustuksistansa\nulkomailla. Olihan hänellä sama tapa, kuin useimmin muillakin\nmatkustelijoilla -- kaunistaa totuutta mielijohteen kukkaisilla. Kerran\njutteli hän noista monista lahjoista, joita oli muistoksi saanut\nulkomaan ruhtinoilta. Eritoten ylpeili hän, haastaen saaneensa muhkiat\nsuitset ranskan kuninkaalta. \"Ne ovat somasti koristetut kullalla ja\nkalleilla kiveillä, enkä tiedä, raskinenko panna ne hevoseni suuhun.\nKuinka minä parhaimmin käyttäisin niitä?\" -- lisäsi hän kääntyen\nharmaapäisen upsierin puoleen. -- \"Pistäkäät, herra paroni, suitset\nomaan suuhunne\" -- vastasi tuo harmaapäinen kunnioitettava vanhus,\njonka mieleen lörpötys, kerskaus ja valhe ei laisinkaan ollut.\n\n\n\n\n17.\n\n\n* Turussa kiitti leveäpuheinen kauppias Pietarin kaupunkia ja kaikkia\nsen komeuksia. Kuin hänen puheensa ei ollut juuri viisaasti asetettu,\neikä aina soveltunut yhteen totuuden kanssa, rohkeni eräs tähän asti ei\nhavaittu, selvästi puettu herra (joka kauvan aikaa oli asunut\nPietarissa) kysyä. \"onko herrani sitten ollut Venäjän pääkaupungissa?\"\n-- \"Itse en ole ollut Pietarissa, höpisi toinen, mutta minulla oli\nveli, jota aina makiasti halutti sinne päästä.\"\n\n\n\n\n18.\n\n\nVenäläinen kreivi, joka oli pitkällä matkalla, jäi kerran yöksi köyhän\nOstiaakin majaan. [Ostiaakit ovat suvultansa Suomalaisia ja asuvat\nSiberian avarassa maassa ja ovat kaikki niiltä harvoilta\nmatkustavaisilta (esim. meidän Castrén vainaalta), jotka tervehtivät\nSiberian erämaata, kiitetyt rehellisyydestänsä.] Tulevana päivänä hän\nkadotti rahakukkaronsa, jossa oli sata ruplaa. Ostiaakin poika, joka\nmetsästi jotenkin kaukana majasta, löysi rahakukkaron, mutta jätti sen\npaikallensa. Isän käskystä peitti hän sen lehdillä ja risuilla,\nsäilyttääksensä sen siksi että kenties omistaja ilmaantuisi. Kolmen\nkuukauden jälkeen kreivi palaten ajoi jälleen saman Ostiaakin luo.\nSattumalta tuli myös puhuneeksi kadonneesta kukkarostaan. Talonpoika,\njoka nyt vasta tunsi hänen, huusi ihastuen: \"Olitko siis sinä se mies,\njoka kadotit tuon rahakukkaron? Poikani saa tulla näyttämään sinulle,\nmissä se makaa, niin ettäs saat ottaa sen ylös omin käsin.\"\n\n\n\n\n19.\n\n\n* Eräs herrasmies, jota halutti, itsellensä ja muillekin huviksi, ostaa\npuhuvaista papukaijaa, meni, ennen Turun suurta paloa, kauppapuotiin,\njossa oli myytävänä näitä eläviä kylläkin. Tutkiessaan papukaijoja,\ntuli hän juuri ihastuksiin heidän viisaasta puheliaisuudestaan; mutta\nhavaiten yhden, joka oli ääneti, sanoi hän: \"kuules, seuraa vihaava\nherra, miks'et sinä mitään haasta?\" -- Ajattelen sitä enemmin --\nvastasi tuo viisas papukaija. -- \"Oh merkillistä\", sanoi herrasmies\nkauppiaalle, \"mikä on linnun hinta?\" -- \"Viisikymmentä riksiä.\" --\n\"Mieluisesti maksan minä sen rahan. Olen iloinen tästä kaupasta.\" --\nLäksipä sitten kotiinsa, lujasti luullen, tämän papukaijan osaavan\nihmeitäkin jaaria. Mutta, koko kuukauden kuluttua, lintu-parka ei\nosannut muita sanoja lörpöttää, kuin vaan nuot ikävät: \"ajattelen sitä\nenemmin.\" -- \"Voi sinua rukkaa\", sanoi herra, \"sinä olet vaan hassu,\nmutta suurempi hassu olen toki minä, koska vaan yhdestä sanasta\nmääräsin arvosi.\"\n\n\n\n\n20.\n\n\nLintuen kieli. Sulttaani Mahmud oli ulkonaisilla sodillaan ja\nkotoisella hirmuvallallaan, täyttänyt Persian hävityksellä ja\nraunioilla. Tämän suuren ruhtinaan visiiri lausui kerran, että hän jo\nnuoruudessa oli eräältä viisaalta vanhukselta oppinut lintuen kielen,\nniin että kohta linnun suunsa avatessa, ymmärtäisi visiiri selvästi\nmitä se sanoi. Iltana, visiirin sulttaanin parissa palatessa\nmetsästämisestä, näkyi kaksi pöllöä, rauniolla kasvavan puun oksilla.\nSulttaani sanoi: \"mieluisesti tahtoisin tietää, mitä nämät rumat linnut\nnyt puhelevat keskenänsä; kuultele nyt ystäväni ja anna sitten minulle\ntieto.\" -- Visiiri läheni puuta ja oli tarkasti kuultelevanansa\nlintujen puhetta. Palattuansa sanoi hän: \"herra sulttaani, olen kyllä\nosittain havainnut lintuparin keskinäistä puhetta, mut en tohdi sitä\njutella.\" Sulttaani ei tytynyt semmoiseen vastaukseen vaan käski\nvisiirin sana sanalta selittää kaikki, mitä muisti. -- \"Saan sitten\nsanoa selvän totuuden, mut älkäät vaan vihastuko, herra sulttaani!\nyhdellä näistä linnuista on poika ja toisella tyttö. Nämät nuorukaiset\nmiettivät nyt aviota keskenänsä. Pojan isä sanoi tytön isälle: 'Rakas\nveljeni, suostun minä tähän avioliittoon, jahka sinä morsiuslahjaksi\nannat tyttärellesi viisikymmentä tuhaksi palannutta taloa.' -- Tähän\nvastasi tytön isä: 'viidenkymmenen talon siaan annan minä vaikka\nviisisataa. Suo Jumala pitkä elämä Sulttaani Mahmudille; hänen\nhallitessa, totisesti ei puutu poltettuja kyliä!'\" -- Historia sanoo\ntämän sadun niin liikuttaneen Sulttaanin sydäntä, että hän uudesti\nrakennutti kaikki hävitetyt kylät, ja siitä asti aina piti huolta\nalammaistensa edusta ja onnesta.\n\n\n\n\n21.\n\n\n* Kuusi vuotinen lapsi, joka oli kiitetty sukkelista vastauksista,\nkutsuttiin kerran pitoihin, vierasten iloksi ja hämmästykseksi. Eräs\nherra korkeasta säädystä näytti pojalle saksan-omenan, luvaten hänelle\nsen, jos tuo piskuinen osaisi vastata tähän kysymykseen: \"missä on\nJumala?\" -- Poika vastasi: \"sanokaat, missä Jumala ei ole, ja minä\nannan teille kaksi omenaa.\"\n\n\n\n\n22.\n\n\n* Laki-pöydällä valansa tekevä värjäri nosti jo sinisen kätensä, mutta\npalautettiin tuomarilta, joka sanoi: riisukaat sormikkaanne, ystäväni!\n-- -- Ottakaat silmälasit, herra tuomari! vastasi värjäri.\n\n\n\n\n23.\n\n\nKaksi vanhaa toveria, joista toinen kauvan oli ollut ulkomailla,\nkohtasivat kerran toinen toisensa. Noh, kuinkas sinä jaksat, sanoi\nMatti. -- Aivan hyvin -- vastasi Heikki -- olen nainutkin poissa\nollessani. -- Onpa se hyvä uutinen. -- Ei niinkään hyvä, sillä valitsin\npahan ja ilkeän. -- Olet siis surkuteltava. -- Tuskin, sillä vaimoni\ntoi myötänsä kaksi tynnyriä kultaa. -- Oletpa siis rikas. -- En kovin\nrikas, sillä vaimoni rahalla ostin minä suuren lauman lampaita ja ne\nkuolivat kaikki ruttoon. -- Olethan toki todella surkuteltava. -- En\nvaan niin surkuteltava, kuins luulet, sillä pelkistä nahoista voitin\nenemmän kuin lammasten hinnan. -- Sillä tavalla olet saanut aivan hyvän\npalkinnon. -- En vaan, sillä taloni ja tavarani hävitti tulipalo\nperinpohjin. -- Voi, voi, tuo oli todella kamala tapaus. -- Ei ylen\nkamala, sillä samassa kuin talo, paloi myös ilkeä vaimoni.\n\n\n\n\n24.\n\n\nRanskalainen kauppias matkusti pohjois-Amerikan sisämailla. Siihen\naikaan (v. 1800) oli siellä paljon soita, jotka sivistys ja ahkeruus\nmeidän aikanamme suuremmaksi osaksi on muuttanut hedelmällisiksi.\nMatkustavaisen hevonen vaipui hyllyyn, jonkatähden kauppias, nähden\nmahdottomaksi saada sitä ylös, otti kuorman sen seljästä. Kantaen itse\ntämän raskaan taakan, tuli hän kovin voivuksiin ja oli jo jättämällään\nkaikki, paitsi rahansa, koska näkyi Intialainen hevosen selässä. Tämä\nsäälien matkustavaisen surkeata tilaa, käski hänen taakkanensa astua\nylös hevosen selkään ja sillä tavalla tulivat molemmat, ehkä matka oli\npitkä, toki vähitellen erääseen kaupunkiin.\n\nNyt arveli tuo kiittämätön kauppias helposti voittavansa hevosen siltä\ntyhmältä Intialaiselta. Tämän maatessa sikeässä unessa, otti kauppias\nvaan hevosen ja ajoi kaluinensa pois. Intialainen, herättyänsä\nkaivatessa hevosta ja toveria, ajoi niitä takaa ja tuotti myös molemmat\ntakasin kaupunkiin. Ranskalainen, kovin suuttunut tästä väkivallasta,\nsanoi: \"tämän Intialaisen tapasin minä metsässä ja säälien sallein minä\nhänen istua minun kanssani hevosen selkään; sama kiittämätön lurjus\ntahtoo nyt kavaluudella omistaa hevoseni -- tämän hevosen, joka jo\nkolme vuotta on kantanut minun ja kapineeni.\"\n\nPaljon kansaa oli kokoontunut ja koska ranskalaisen historia kuului\nsangen todenmukaiselta, arveli jokainen, että Intialainen ansaitsisi\nankarata rangaistusta. Tämä anoi, että he toki, ennen päätöstänsä,\nkuultelisivat historian myös hänen suustaan, johon he myös suostuivat.\nNyt kertoi hän tapauksen selvästi kuin se olikin tapahtunut. -- \"Mutta\n-- lisäsi hän -- koska molempien historiamme ovat niin samanlaatuiset,\nettä sopii epäillä kertomukseni totuutta, taluttakaat siis hevonen\nsyrjään, peittäkäät sen pää ja tuokaat se sitte tänne takasin.\" Tämän\nviipymättä tehtyä, sanoi Intialainen, kääntyin kauppiaan puolelle:\n\"koska hevonen sananne jälkeen on ollut teillä jo kolme vuotta, tulee\nteidän tietää, kummassa silmässä sillä on kaihi; sanokaat siis silmän\nnimi, oikea eli vasen, ja hevonen on teidän. Joll'ette osaisi vastata\noikein, kuuluu hevonen minulle.\" Kansan mieluisesti suostuessa tähän\nehtoon, sanoi ranskalainen, antaen asian rippua onnessa: \"kaihi on\noikeassa silmässä.\" -- \"Paljastakaat hevosen pää -- sanoi Intialainen\nilolla -- nyt näette, että molemmat sen silmät ovat terveet ja ehiät.\"\n\n\n\n\n25.\n\n\n* Aatelis-kartanossa oli kauvan ollut riita kyökki-piijan ja ohjillisen\nvälillä taaleen tuomisesta kahvepöytään. Saatuansa tiedon tästä,\nkutsutti herra eräänä aamuna molemmat tykönsä, saadaksensa kuulla, mitä\nheillä oli sanomista. Valittaen sanoi piika: \"tämä ohjillinen oleskelee\njoka aamu kyökissä vetäin laiskat jalkansa edes takasin, mutta niin\npaha on hän luonnostansa, ettei vaan viitsi auttaa minua taaleen\ntuomisella, ehkä hän kyllä näkee, minulla olevan työtä yltäkyllin.\" --\nTähän vastasi ohjillinen, semmoista ei kuuluvan hänen toimiinsa. --\n\"Olkoon niin -- sanoi herra -- mutta mitä siis luulet niihin kuuluvan?\"\n-- \"Pitää huolta hevosista, puhdistaa ja ajaa vaunut.\" -- \"Oikein\nvastattu -- sanoi herra -- enkä minä tahdo sinulta enempää työtä, kuin\nsinun tulee tehdä; sen vaan tahdon minä, että sinä tästä edes, joku\naamu ennen kahveen aikaa, panet hevoset vaunuin eteen ja ajat tämän\ntoverisi, kyökkipiijan rieska-kamarille. Toivon tämän kuuluvan sinun\ntoimiisi.\"\n\n\n\n\n26.\n\n\nKaksi tutenttia Espaniassa kävi yhdessä kotoansa Salamankkaan, jossa on\nmainio akatemia. Väsyneinä jalka-matkasta lepäsivät muutaman hetken\nvarjoisella paikalla, virkistävän lähteen reunalla. Noustessaan ylös,\npitkittämään matkaansa, näkivät kiven, johon oli piirretty sanoja,\njotka aika jo oli niin kuluttanut, että he työläästi taisivat ne\nselittää. Sanat olivat nämät: \"tämän alla lepää Tohtori Pietari\nGarcia'n sielu haudattuna.\" -- Nuorempi tutentti, ilonen ja\nkeviämielinen veitikka, rupesi kohta nauruun ja huusi: \"sielu\nhaudattuna. Kuinka voin minä sitä ymmärtää? Mielelläni tahtoisin\ntietää, mikä hölmö on määrännyt sellaisen hullun piirroksen.\" --\nKumppaninsa, toinen tutentti, joka oli syvämietteisempi, sanoi\nitseksensä: \"nämät sanat sisältävät, kenties, jonkun salaisuuden.\" --\nAntoi hän siis nuoremman tutentin mennä tiehensä ja sitten rupesi hän\nveitsellänsä kaivamaan mullan kiven alta ja ympäriltä. Nostaen vihdoin\nkiven ylös, näki hän sen alla nahkukukkaron, ja kukkarossa löysi hän\nsata tukaattia ja paperin, johon oli kirjoitettu: \"Ole perijäni sinä,\njolla oli järkeä aavistaa piirroksen tarkoitusta; käytä niitä rahoja\nparemmin kun minä!\" -- Ilossansa aarteesta kävi tutentti Salamankkaan,\ntohtorin sielu taskussansa.\n\n\n\n\n27.\n\n\nNitokris, kuninkaatar Babyloonissa, määräsi, että hänen muistoksi\nrakennettaisi muistopatsas tällä piirroksella: \"jos joku niitä\nruhtinoita jotka minun jälkeen nousevat tämän maan kuningas-istuimelle,\njoutuu rahan ahdinkoon, avatkoon hän hauta, ja ottakoon siitä tavaroita\ntarpeeksensa. Mutta älköön avatko, jollei hän ole totisessa pulassa ja\nrahan hädässä!\" -- Tämä muistopatsas jäi liikkumatta, siksi että\nDareios, Hystaspin poika, tuli kuninkaaksi. Uteliaisuudesta eli\nahneudesta antoi hän avata haudan, mutta ei löytänyt toivottua rahaa\neikä aarteita vaan nämät piiritetyt sanat: \"ahneutesi on saattanu\nsinulle häpeän, vaan ei rikkautta. Jollei raha-arkkusi olisi pohjaton\nja rahan-janos sammuttamaton, et sinä suinkaan kuolleitten hautoja\nolisi solvannut!\"\n\n\n\n\n28.\n\n\nOli tuttu, että eräs rikas ja visu rahamies ei koskaan kutsunut\nvieraita pöytäänsä. \"Lyön vetoa -- sanoi nuori veitikka -- että minä\nsaan häneltä kutsumuksen päivälliselle.\" -- Lyötiin veto ja tulevana\npäivänä kävi veitikkamme rahamiehen tykö juuri siihen aikaan, jona\ntiesi hänen aterioitsevan. Palvelialle sanoi hän tahtovansa puhua\nherran kanssa eräässä asiassa, joka herralle oli tuopa tuhannen ruplan\nvoiton. Palvelian sisään mentyä ja ilmoitettua isännällensä tämän\nseikan, tuli herra kohta ulos ja sanoi oudolle: \"Mitä te sanotte,\nherra, että voisitte minulle toimittaa tuhannen ruplan voiton?\" --\n\"Kyllähän se niin on, mutta en tahdo katkaista ruokalepoanne. Menen\nitse syömään päivälliseni, mutta parin tunnin jälkeen ... saanko\npalata?\" -- \"Kaikella muotoa, tulkaat sisään. Syökäät minun kanssani.\"\n-- Nuori mies suostui kutsumukseen ja söi suurella ruokahalulla.\nPäivällisen lopetettua ja rahamiehen perheen pois mentyä, sanoi talon\nisäntä: \"Noh herra, käydään nyt asiaamme. Pyydän nöyrimmästi, saisinko\ntietää, millä tavalla teillä olisi mahdollista toimittaa minulle\ntuhannen ruplan voiton?\" -- \"Olen kuullut teillä olevan tyttären, jonka\nte aivotte naittaa pois?\" -- \"Aivan niin onkin.\" -- \"Ja että olette\nmääränneet hänelle kymmenen tuhatta ruplaa myötä-antimiksi.\" -- \"Tämä\non myös tosi.\" -- \"No hyvä, suokaat siis tyttärenne minulle, minä en\ntahdo morsiuslahjaksi niin paljoa; minä tyydyn yhdeksän tuhanteen\nruplaan ja te voitatte tässä kaupassa tuhannen ruplaa.\" Suostuiko isä\ntähän ehtoon, emme tarkasti tiedä. -- Tosi on kuitenkin, että tuo\nviisas veitikka voitti vetonsa.\n\n\n\n\n29.\n\n\n* Vähänen tyttö leikkasi kerran pitkät, kähärät hiuksensa ja pani ne\nsievästi rasiaan talteen. Äiti tullen sisään samassa sanoi\nhämmästyksissä: \"Mitä olet tehnyt, lapseni, oletpa leikannut hiuksesi\npoikki.\" -- \"Olen -- vastasi tyttö -- en tahdo joka päivä käydä\nnivarilla; sentähden olen pannut net talteen. Mutta huomenna puen ne\njälleen päälleni -- niin tädilläkin on tapana tehdä.\"\n\n\n\n\n30.\n\n\nEräs korkeasti oppinut herra rakasti niin kirjojansa, että hän\nateriallekin kutsuttua työläästi jätti niitä. Kerran häntä jo kauvan\nodotettua, tuli vaimonsa sisälle ja nähden miehensä nyt kuin\ntavallisestikin kiinnitetyn kirjoihinsa, sanoi hän: \"Ah, joska sentään\nolisin kirja!\" -- \"Mintähden niin?\" -- kysäsi oppinut. -- \"Sentähden\nettä sinä sitten aina pysyisit minun tykönäni\" -- vastasi vaimo. --\n\"Siihen myös minä olisin tytyvä -- pitkitti mies, mutta sinun pitäisi\nsilloin olla almanakkana.\" -- \"Mintähden juuri almanakkana?\" --\n\"Sentähden että minä sitten joka vuosi saisin uuden.\"\n\n\n\n\n31.\n\n\n* Laulun voima. Puhakka, suomalainen runoseppämme, näki itsensä kerran\npakotetuksi käymään lakia pellostansa. Kyläläinen, jonka pelto koski\nPuhakan peltoon, oli muuttanut väliaidan, jota hänen oli hoitaminen,\nison kappaleen Puhakan pellon puolelle. Koska tämä riita ei taittu\nhyvillä sanoilla ja sovinnolla ratkaista, annettiin se siis oikeuteen.\nPuhakka oli jo voittamallansa, koska eräs herrasmies, joka aina oli\nhäntä katsonut nurjilla silmillä, lupasi ryhtyä asiaan ja laillisesti\nnäyttää toteen, että raja ennenkin oli käynyt niin, kuin Puhakan\nnaapuri oli sen asettanut.\n\nPuhakka kävi herrasmiehen luoksi ja kysäsi, oliko todella hänen aikomus\npitää naapurin puolta, ajaen väärää asiata. Antamatta suoraa vastausta\nlisäsi alvokaatti vielä senkin ennustuksen, että Puhakan, kulunkit\nmaksaaksensa, pian oli luopuminen koko pellosta, ja että hän, paitsi\ntätä, vielä menettäisi hyvän nimensäkin.\n\n-- Ettekö siis pidä väliä, vaikka puhutte vakuutustanne vastaan ja\nteette värän valan? lausui Puhakka.\n\n-- Tiesittekö opettaa minulle velvollisuuksiani? -- kuului tuo\npilkallinen ja pöyhkiä vastaus.\n\n-- Luulette osaavanne pimittää hyvin kiitettävän oikeuden silmät ja\ntoki itse päästä koskematta?\n\n-- Kahta siitä. Oikeuden silmät kääntyvät helposti, mihin viisaus vaan\nheidät kääntää.\n\n-- Jahka olisitte kunnian mies, ette suinkaan tahtoisi keltään riistää\nlaillisen omaisuutensa...\n\n-- Olen kuullut kyllä -- ärjäsi alvokaatti. -- Menkäät nyt tiehenne,\nkoskei teillä ole mitään muuta sanomista.\n\nSilloin, sanotaan, välähtelivät Puhakan silmät. Koiramaisilla,\nsukkelilla silmillä sanoi hän: \"Odottakaat, minä teen teistä runon!\"\n\nHerrasmies kavahti tuoliltansa, huutaen:\n\n-- Älkäät, Jumalan tähden! Naapurinne ajakoon itse asiansa. Siitä minä\nen enää pidä huolta --- lisäsi hän, kohteliaasti seuraten Puhakkaa\nulos.\n\n\n\n\n32.\n\n\n* Nuori mies ajoi muutamana iltana isvosikalla, mutta aikoen kotiin,\nmuisti rahakukkaronsa olevan tyhjän, ja ettei kotonakaan rahaa ollut\nsaapuvilla. Pelastaitaksensa hädästä, jutteli hän alakuloisella\näänellä, kadottaneensa rekeen kaksi hopiaruplaa, joita pimeässä löytää\nei ollut mahdollista. Käski siis isvosikan odottaa siksi että hän\nkamaristaan toisi valkiata rahat hakeeksensa. Kohta sisään mentyänsä,\nkuuli hän kulkuisten helinän, jonkatähden riensi portille, huutaen\nisvosikkaa seisahtamaan. Mutta tämä oli ikään kuin kuuro ja ajoi\nennättämiseen pois.\n\n\n\n\n33.\n\n\nRehellinen pahantekijä. Espanjalainen herttua Ossuna tuli Barcelonaan\nkuninkaallisella valtakirjalla, jonka voimasta hän sai armahtaa\nmuutamia ikuisia vankija. Tultuansa erääseen vankihuoneeseen rupesi\nherttua tutkimaan syytä heidän tilaansa, saadaksensa jonkun johdon\narmahtamiseen. Jokainen vangeista osasi selittää syynsä puhtaaksi,\nlykäten rangaistuksen vihollisten pahuuden, eli tuomarien vääryyden\nsyyksi. Vaan yksi vanki poikkesi tästä tavasta, sillä herttuan\nkysymykseen, mistä syystä hän oli tullut tähän surkuteltavaan tilaan,\nvastasi hän:\n\n-- Minua lähetettiin tänne täydellisestä syystä. Maantiellä Saragossan\nseuduissa tein minä rosvo-työn. Tosi on kyllä, että minä olin kovassa\ntuskassa ja tarpeessa sekä itseni että leipää kaipaavan perheeni\npuolesta. Kuitenkin olin minä syypää suureen rikokseeni ja kärsin siis\noikeuden mukaan rangaistustani.\n\n-- Hei, hei -- huusi herttua -- olempa vihdoin löytänyt hävyttömän\nveitikan! Kuinkas sinä tohdit tunkeutua näitten rehellisten miesten\nseuraan. Kuuleppas, vankien vartia, päästä tämän lurjuksen kahleet.\nMene tiehes, pahantekijä; älä tästä edespäin koskaan enää oleskele niin\nviattomassa joukossa! -- Jumalan avulla en koskaan -- sanoi tuo\nvapahdettu ihmis-rukka. -- Siunatkoon Jumala teitä armostanne,\njalomielinen herra herttua!\n\n\n\n\n34.\n\n\nMuutamat nuoret herrat, jotka juodessansa ravinto-huoneessa puhelivat\nsitä ja tätä, joutuivat myös puheeseen kummitusten olosta. Yksi\njoukossa kielsi kummituksia ja aaveita perinpohjin ja näyttääksensä\npovessansa ei olevan vähintäkään pelkoa, löi hän vetoa, yösydännä\ntuodaksensa pääkallon läheisestä luuhuoneesta. Haudankaivaja suostui,\nkohtuullisella rahalla, jättämään luuhuoneen oven avoinna. Uskalikkomme\ntuli määrätyllä ajalla kamalalle paikalle, tietämättä että yksi\ntoveriansa oli mennyt sinne edeltäkäsin. Haperoiten luu-läjässä löysi\nhän pian pääkallon, jolla hän jo oli lähtemällään luuhuoneesta, koska\nhän kuuli sulkeutuneen äänen sanovan: \"se on minun pääkalloni.\" -- Hyvä\nsanoi nuorukainen -- minun täytyy siis hakea toista. Tarttuessansa\ntoiseen, kolmanteen ja neljänteen kalloon, kuuli hän aina samat sanat\nmutta sanotut erilaisilla äänillä. Vihdoin ottaessaan viidennen, sanoi\nhän: \"mun täytyy ottaa yhden, olkoon kenen hyvänsä\", ja juoksi\ntiehensä. Palattuansa toverien seuraan, sanoi hän viskaten pääkallon\npöydälle: \"tuoss' on kallo, mutta tahdon tulla hirtetyksi jollei\nomistaja tule kohta perässä.\"\n\n\n\n\n35.\n\n\n* Tolppari määrättiin isännältänsä viemään naapuriherralle kirje ynnä\nkopallinen krapuja. Päivän kuumasta paisteesta väsynyt, nukkui hän\nkoiviston varjoon. Kuka osaa kuvailla hämmästystänsä, kun herättyänsä\nnäki korin tuiki tyhjänä ja krapu-joukon päässeen karkuun. Veipä toki\ntyhjän kopan ja kirjeen määrä-paikkaan. Naapuriherra sanoi, luettuansa\nkirjeen: \"No ystäväni, onpa kirjeessä krapujakin?\" Ilosta lyöden\nkäsiänsä yhteen lausui tolppari: \"Jumalan olkoon kiitos, että ovat\nsiellä; luulin minä heidän jo päässeen karkuun.\"\n\n\n\n\n36.\n\n\nKiinan keisari, Kamhi, piti tarkkaa huolta, ettei pöytänsä koskaan\nkaivannut kalleita ja tulisia viiniä Euroopasta. Käskipä kerran\nmandariinin, joka oli enimmän uskottuja virkamiehiänsä, tulla kanssaan\njuomaan. Tästä leikistä tuli keisari ensin juovuksiin ja vaipui sitten\nsyvään uneen.\n\nMandariini, peläten tästä keisarin kohtuuttomuudesta tulevan pahoja\nvaikutuksia, kävi henkivartioitten tykö, joille hän jutteli herransa\nolevan humalassa. Viisailla sanoilla selitti hän heille, kuinka tuo\nkeisarin paha taipumus pian kenties kääntyisi pahaksi tavaksi, kuinka\nluontonsa, ennenkin pikainen, viinin pahoista höyryistä tulisi vielä\npikaisemmaksi ja niin kiivaaksi, ettei hän enää olisi säästävä\nparhaimpia uskotuitansakaan. \"Estääksenne niin suurta vaaraa, on teidän\npaneminen minä kahleisiin ja heittäminen vankihuoneesen, ikään kuin\nkäsky olisi lähtenyt itse keisarilta\" -- lisäsi tuo sukkela mandariini.\n\nHenkivartiat suostuivat oman hyötynsä vuoksi mielellänsäkin tähän\nesitykseen. Keisari hämmästyi koska herättyänsä näki itsensä yksinään\nja kysyi, mihin pöytäkumppaninsa oli joutunut. Vastattiin, että tämä\noli kovaksi onnekseen loukannut keisarin mieltä, niin että häntä\nherran käskystä oli viety vankihuoneesen, jossa nyt vartoi\nkuolema-tuomiotansa.\n\nKeisari näytti muutamaksi hetkeksi joutuneen syviin ajatuksiin; sitten\nantoi käskyn saattaa mandariinin silmiensä eteen. Tämä tuli paikalle\nkahleissansa; laskein itsensä keisarin jalkain juureen pyysi hän\npahantekijänä herraltansa armoa. Tämä kysyi, mikä oli saattanut vangin\ntämmöiseen tilaan ja kuhun rikokseen hän luuli itsensä syypääksi.\nMandariini vastasi: -- rikoksestani en tiedä mitään; sen vaan tiedän,\nherra keisari, että teidän käskystänne heitettiin minä synkiään\nvankihuoneeseen, jossa minun vaan oli odottaminen hengen rangaistusta.\n\nKeisari meni vielä syvempään miettimiseen kuin ennen. Tuokion aikaa oli\nhän alakuloinen ja äänetöin. Vihdoin pitäin tämän väkivaltansa, jota\nhän ei taitanut muistaakaan, lähteneen viinin pahoista sumuista,\npelasti omin käsiin mandariinin kahleista ja -- tästä asti huomattiin,\nkeisarin juodessansa aina välttävän kaiken liiallisuuden.\n\n\n\n\n37.\n\n\nKoska sittemmin Persian kuningas, tuo suuri maan-valloittaja Kyros\nvielä oli noin kahdentoista-vuotinen, eleskeli hän -- historioitsian\nXenofon'in mukaan -- iso-isänsä, Median kuninkaan Astyag'in hovissa.\nPuolikasvuinen Kyros piti silloin, iso-isän huviksi, juomanlaskijan\nvirkaa. Kerta suurten pitojen jälkeen kysäsi kuningas, mitä varten\npojan-poikansa ruokapöydässä oltaessa aina oli mennyt hänen tuolinsa\nohitse. -- Se on toki -- lisäsi kuningas --- päätoimi koko\npalvelluksessasi. -- Tämä -- vastasi Kyros -- ei tullut unhotuksesta\neikä huolettomuudesta, vaan johtui mieleeni luulo, juoman olevan\nmyrkytetyn. -- Mikä vei sinun sellaisiin ajatuksiin? --- kysyi\nkuningas. -- Sen tohdin kyllä sanoa -- vastasi nuorukainen; --\npidoissa, jotka sinä, rakas isoisä, tuonnain pidit, huomasin minä, että\nkaikki, jotka joivat siitä juomasta, rupesivat mielipuolina pauhaamaan;\nheidän ylönpaltinen ilo näkyi tulleen jostakin pahasta kivusta; itse\nsinäkin, iso-isä kulta, olit kuin riivattu. Olit nähtävästi unhottanut\nkorkean virkasi, ja kuinka alhaiset alamaisesi ovat sinun suhteesi;\nkoetellen tanssia, jaksoit sinä tuskin pysyä jaloillasi. -- Hymysuin\nsanoi Astyages: -- etkös, kiltti poikani, koskaan ole nähnyt isäsi\nsamassa tilassa? Millä tavalla hän humala-päissään käyttänee itsensä?\n-- Minun isäni -- vastasi tuo rohkia nuorukainen -- juo vaan ruumiin\nravinnoksi; hän unhottaa toisin klasin siksi että luonto häntä\nmuistuttaa sen totisesta tarpeesta. -- Kuningas taputti vaan Kyroa ja\npiti hänestä vielä enemmän kuin ennen.\n\n\n\n\n38.\n\n\n* Nuori kunnioitettu talollinen tuli tervehtimään pastoriansa, jolle\nhän muutaman kirjoituksen palkinnoksi toi eväitä. Pastori tarjoi\ntalolliselle pienen ryypyn, jonka tämä ensin vähän kursaillen pani\npohjaan. Koska talollinen oli viisas ja puhelias mies, rupesi pastori\nhänen kanssa haastamaan sitä ja tätä. Neljänneksen tuntia mentyä,\ntarjoi pastori toisen eli piiskaryypyn. Kieltämättä otti talonpoika\ntämän vastaan ja joi sen myös kursailematta pohjaan. Vielä viipyi hän\nmuutaman minuutin, mutta jo lähtemällänsä pyysi hän kolmannen ryypyn\nsanoen: \"yksi ryyppy on liian paljo, mutta kaksi on liian vähä.\"\n\n\n\n\n39.\n\n\n* Eräs vanha, yksinkertainen pappismies ylämaasta, joka ei paljon\nollut ottanut osaa uudenaikasen maailman menoista, tuli kerran\nravintohuoneeseen, jossa hän seuraten ruoka-listaa söi järjestänsä\nmonta ruokalajia. Koska hän oli ehtinyt noin puoleen listaa oli hän jo\nliiaksi ravittu ja väsynyt. Hän kävi siis ravintohuoneen isännän tykö\nvalittaen mahdottomaksi syödä kaikki ne ruvat, joita lista osoitti.\n\"Mutta -- lisäsi pappi -- tahdon minä sittekin maksaa koko listasta,\nkun vaan pääsen tästä peevelin pulasta.\"\n\n\n\n\n40.\n\n\nOikeus Turkissa. Köyhä turkkilainen, joka rikkaan naapurin juonista oli\nkadottanut maakartanonsa, kutsutti tämän tuomarin eteen. Köyhällä oli\nkirjoituksia, jotka vahvistivat hänen väitöksensä; mutta niitä\nkumoaksensa oli rikas saattanut puoleensa monta todistajata; vielä\nparemmin vahvistaaksensa heidän puheensa lisäsi hän, tuomarille\nlahjaksi, kukkaron 500 tukaattia. Asiaa tutkittaissa näytti köyhä mies\npaperinsa, joita vastaan rikas jälleen tuotti todistajansa. Tutkimisten\nlopetettua, oli tuo rikas varmaan vakuutettu tuomarin päättävän\npäätöksen tuiki hänen mieleensä. Mutta tämä virkamies ei ollut niitä\ntuomareita, joihin raha vaikuttaa, vaan ottaen kukkaron sohvansa alta,\nsanoi hän rikkaalle miehelle: \"tässä asiassa olette paljon harhailleet;\ntämä köyhä rukka ei jaksa tuottaa todistajia, hänelle eduksi, mutta\nminä jaksan niitä tuottaa viisi sataa, ja tässä ne ovat.\" Niin sanoen\npaiskasi hän, inholla, rahakukkaron pöydälle, samassa päättäin asian\nköyhälle eduksi.\n\n\n\n\n41.\n\n\nTohtori Stukely (englantilainen) tuli kerran, suostumuksen jälkeen,\ntervehtimään tuota suurta tähtein tutkiata, Sir Isaak Nevton'ia.\nPalvelia sanoi herransa olevan oppiaineissansa, milloin ei kellään\nollut lupaa häntä häiritä. Häntä odottaaksensa istui kuitenkin tohtori\nalas, eritoten ruokatunnin jo läsnä ollessa. Kymmenen minuutin mentyä,\ntuotiin päivälliseksi pöydälle paistettu lintu kannen alla. Kului koko\ntunti vaan Sir Newtonia ei näkynyt. Tohtori asettain itsensä pöytään,\nsöi siis rohkiasti paistetun linnun ja näyttäin tyhjän talrikin, käski\nhän palvelian tuoda toisen herrallensa. Ennen paistin valmistettua,\ntuli tuo kuulusa mies sisälle. Pyytäin pitkän viipymisensä anteeksi,\nlisäsi hän: -- \"sallikaat minun vaan vähän haukata; kohta olen teidän\nomanne. Tällä haavaa olen jotenkin väsynyt.\" -- Niin sanoen nosti hän\nkannen ja nähdessään paistin jo syödyksi, kääntyi hän, muutoksetta\nkasvoissa, tohtorin puoleen sanoen: \"kas mitä sukkelaa kansaa me\noppineet toki olemme. Unhotin, että jo olen syönyt.\"\n\n\n\n\n42.\n\n\nEräs kalihvi, joka ankaruudellaan oli joutunut alamaistensa kauhuksi,\nmatkusti kerran tuntemattomaksi puettuna maansa kaukaisinta osaa. Häntä\nkohtaavalta Arapialaiselta kysyi muun muassa: \"minkälainen ihminen lie\ntuo kalihvi, josta niin paljon haastetaan?\" -- Se vai -- vastasi\nArapialainen -- se ei ole ihminen, vaan julma peto. -- \"Mistä häntä\nsitten syytetään?\" -- sanoi kalihvi. -- Kaikenlaisista julmista\nhirmutöistä. -- \"Oletteko ikään häntä nähneet?\" -- Jumalan kiitos, en.\n-- \"Katsele häntä nyt tarkasti -- sanoi kalihvi -- sillä itse kalihvi\nnyt puhuttelee sinua.\" -- Arapialainen, näyttämättä vähintäkään\nhämmästystä, sanoi katsellen levollisesti kalihvia: \"entäs te, kurkia\nherra kalihvi, tiedättekö te, kuka minä olen?\" -- Kalihvin vastatessa\nkieltäin, lisäsi Arapialainen: \"minä olen Zoharin perheestä, jonka\njälkeiset ovat vaivatut hulluudelta, yhden päivän vuodessa. Tänäpänä on\nminun vuoroni.\"\n\n\n\n\n43.\n\n\n* Itku silmissä tuli Antti (suuri veitikka muutoin) toverinsa Heikin\nvastaan. Tämän nauraessa hänen itkuansa, sanoi Antti: \"syytä on kyllä\nitkeäni. Ystävämme Matti rukka, tuo oiva poika, paras poika koko\nmaailmassa, tuomittiin eilän vitsan-alaiseksi.\" -- Noh, mitä pahaa on\nhän sitten tehnyt? -- \"Ei mitään sen pahempaa, kuin kukin muu olisi\ntehnyt hänen tilassansa; hän näki suitset maantiellä ja korjasi ne.\" --\nVoi, huusi Heikki, nyt vasta tuomarit ovat tulleet peräti hulluiksi!\nTuomita ihmistä vitsoihin suitsien ylös otosta! Tämä on todella aivan\nkovaa. \"Sanoakseni totuuden, lisäsi Antti, oli suitsien toiseen päähän\nsidottu hevonen.\"\n\n\n\n\n44.\n\n\n* Eräs hajamielinen, vanha herra tuli kadulla ristipojallensa vastaan,\njoka hänen kysymykseen vastasi menevänsä kouluun. \"Se on hyvä, vallan\nhyvä -- lausui vanhus -- sinä olet kiltti poika; tässä saat puolen\nruplaa; toivon vielä elää niin kauvan, että saan kuulla sinun pitävän\nruumissaarnani.\"\n\n\n\n\n45.\n\n\n* Turussa v. 1743 päätetyn rauhan-liiton säännöstä tuli yksi osa\nMändyharjun pitäjätä kuulumaan Ruotsille, toinen taas Venäjälle. Koska\npitäjäläisillä ei ollut varaa sentähden rakentaa toista kirkkoa, täytyi\nsiis papin esirukouksessa muistaa sekä kuninkaallisen Ruotsalaisen että\nkeisarillisen Venäläisen huoneen. Kerta Kustaa III, matkustaissansa\nnäillä tienoilla, poikkesi pappilaan. Pilkaten kysyi hän provastilta,\nketä hän ensin esirukouksessaan mainitsi, Venäjän keisarinnaa eli\nRuotsin kuningasta. Levollisesti ja hymysuin vastasi provasti\nviekkaasti: \"Keisarinnaa ensin, kuinka muuten; naisihmisiä kohtaan\ntäytyy aina olla säädyllinen.\"\n\n\n\n\n46.\n\n\n* Eräs kirkkoherra toivoi tulevaisilla tohtori-vihkiäisillä saavansa\nPyhän Raamatun tohtorin arvonimeä ja sitä seuraavata hattua. Kerta\nihmetteli hän kappalaisensa terveyttä, kysyin kuinka tämä hoiteli\nruumistansa, kun hän itse, tarkallakin varovaisuudella, aina oli\nkitulias ja pahoilla mielin. Kappalainen vastasi: \"tuo suuri eroitus\nterveydessä tulee siitä, että teillä on hattu ajussa mutta minulla vaan\npäässä. Eli toisilla sanoilla: teillä on hattu sisäpuolella päätä,\nminulla vaan ulkopuolella.\"\n\n\n\n\n47.\n\n\nKerran kuumana päivänä seisoi Ranskan sotamarsalkki, Turenne, vaaleissa\nvaatteissa esikamarinsa akkunalla, katsoen ohitse kulkevaisia, kun yksi\npalvelioistansa astui sisään. Tämä, pettyen puvusta, piti herransa\nalakokiksi, hiipi salaa eteen ja antoi marsalkille kädellä, joka ei\nollut kehnoimpia, hyvän lyömän peräpuolelle. Turenne kääntyi kohta ja\npalvelia, nähden herransa kasvot, muuttui pelvosta melkein\nmielipuoleksi, eikä tainnut muuta kuin vapisevalla äänellä sopertaa:\n\"luulin Yrjöksi.\" -- Puoleksi vetäin suunsa hymyyn, sanoi marsalkki:\n\"luulitkos, mutta ei sinun sittekään olisi pitänyt lyömän niin\nkovasti.\"\n\n\n\n\n48.\n\n\nKolme rosvoa, jotka äsken olivat saaneet hyvän saaliin erään vähäsen\nmaakaupungin lähellä, päättivät, että vaan yksi heistä menisi\nkaupunkiin ostamaan ruoka-aineita, jotka hänen sitten piti tuoman\nmäärättyyn paikkaan metsässä. Tämän mentyä, neuvottelivat jälellä\nolevat keskenänsä ja, enentääksensä osansa saaliista, päättivät he,\nkohta toverin palattua, murhata hänen. Niin kävikin; mutta tuo murhattu\nkumppani, jonka sieluun samanlainen tarkoitus oli mahtunut heitä\nvastaan, oli kohta, syötyänsä hyvän aterian, myrkyttänyt kaikki jälellä\nolevat ruoka-aineet. Sillä tavoin kuolivat he kaikki kolme, toinen\npetettynä toiselta.\n\nTällainen on ystävyys pahantekijäin välillä.\n\n\n\n\n49.\n\n\nEräs itämainen ruhtinas kohtasi, lystimatkalla muutaman korkean\nvirkamiehen parissa, köyhän erokkaan, joka avoin suin huusi: \"kuka\nhyvänsä minulle antaa sata kultarahaa, saa minulta hyvän neuvon.\"\nRuhtinas antoi lukea erokkaalle tämän summan, jonka perästä erokas\nsanoi: -- älä rupee mihinkään toimeen, ellet hyvin ole miettinyt sen\nloppua!\n\nKuullessaan tämän halvan ja jokapäiväisen oppilauseen, purskahtivat\nhovimiehet nauruun, sanoen: \"erokas on saanut hyvän makson viisaasta\nsanastaan.\" Mutta ruhtinas tytyi tähän vastaukseen niin suuresti, että\nhän antoi piirittää sen kulta-puustaveilla hovinsa nurkkiin ja\njokaiseen kulta- eli hopia-astiahan. Jonkun ajan perästä oli ruhtinaan\njäsen-lääkäri rahoilla houkuteltu kuolettamaan hänen myrkytetyllä\nlansetilla, suonen-iskun hetkinä. Päivä koska ruhtinaan käsivarsi jo\noli sidottu ja tuo pahan onnen lansetti lääkärin kädessä, sanoi entinen\nitseksensä: \"älä rupee mihinkään toimeen, ellet ole hyvin miettinyt sen\nloppua.\"\n\nNäistä sanoista vapisten, päästi lääkäri lansetin kädestään. Ruhtinas,\nhavaiten hänen vimmansa, kysyi sen syytä. Lääkäri lankesi polvillensa,\ntunnustaen koko seikan. Hän sai rikoksensa anteeksi, mutta pahan liiton\nnostajat rangaistiin kuolemalla.\n\nRuhtinas sanoi hovimiehille, jotka pilkaten pitivät erokkaan neuvon\naivan halpana: \"eipä ole juuri halpa se neuvo, joka voi kuninkaan\npelastaa kuolemasta.\"\n\n\n\n\n50.\n\n\n* Kylmällä talvipäivällä kävi suutari N., joka myös vähää ennen oli\nsaanut raatmannin kunnia-nimen, ylös alas pitkin Helsingin katuja,\nvelkoaksensa suutarin töistä ansaitut, mutta vielä maksamattomat rahat.\nOllen laiska maksaja, sai myös luutnantti H. nähdä raatmannin pulskeat\nkasvot. Tämän sisään astuessa, ei kuitenkaan H. noussut ylös mukavalta\nsohvaltaan vaan pitkitti, kirja kädessä, lukemistansa. Hieroen kylmiä\nkäsiänsä sanoi raatmanni: -- \"merkillisen kylmä ilma tänäpänä, herra\nluutnantti.\" -- Kuka käski teidän käydä ulos? -- muistutti tämä. --\n\"Tahtoisin maksoa niistä saappaista ja kalosseista, jotka minä joku\naika sitte teille valmisten. Yhdessä maksavat ne vaan 10 ruplaa\nhopeassa.\" -- Maksakoot mitä hyvänsä; kahta siitä. Ei mull' ole mitään\nrahaa. -- \"Koska herra luutnantti katsoo mahdolliseksi maksaa tämän\nvelan?\" -- En minä ole mikään tietäjä. -- \"No, mutta miksi te siis\nollenkaan tilaatte jalkineita, koskette näe taitavanne niitä\nmilloinkaan maksaa?\" -- Nyt nousi luutnantti ylös sohvalta, lähestyi\nraatmannia ja sanoi lyödessään kädet yhteen: -- Ettekös ole pentelen\ntyhmä nyt jälleen? Kuinka se sopisi, ja miltä se näyttäisi, jos kruunun\nupsieri kulta-kauluksella kävisi paljain jaloin?\n\nKovin häpeillään meni suutari tiehensä mutta totuuden arvoksi on toki\nsanottava, että luutnantti muutaman viikon jälkeen maksoi täyden\nvelkansa.\n\n\n\n\n51.\n\n\nKeisari Joosef toisen hallitessa Itävallassa, oli Pyömissä perästyksiin\nkatovuosia, niin että monella maamiehellä ei ollut leipää nälkänsä\nsammutteeksi. Joosef lähetti siis Pyömiin paljon viljaa ja muitakin\nruoka-aineita ja matkusti itsekin sinne, katsoaksensa, oliko kaikki\njaettu hänen määräämällä tavalla. Ilmoittamatta kuka hän oli, tuli\nkeisari erääseen vähäseen Pyömiläiseen kaupunkiin. Ulkopuolella\nmaaherran taloa oli paljon vaunuja ja rattaita viljaa täynnä; mutta\ntalonpojat, joille ne kuuluivat, olivat kokoontuneet ja puhelivat\nsuutuksissa keskenänsä. Keisari kysyen syytä tähän ruokottomuuteen, sai\nvastauksen: \"tässä olemme vartoneet monta tiimaa, ehkä kotihimme on\nkahdeksan penikulmaa.\" -- Puhuvat totta -- lisäsi maaherran saapuvilla\noleva sihtieri -- ja paitsi sitä ovat köyhät kaupunkilaiset myöskin jo\nmonet tunnit saaneet vartoa viljan jakoa.\n\nKeisari, ehkä pukunsa oli vallan yksinkertainen, meni nyt sisälle\nhuoneeseen, käskein sihtierin herrallensa, jonka luona oli vieraita,\nilmoittaa oudon tulleen. Nousi nyt tämä kahdenvälinen puhe:\n\n_Maaherra_. Kuku te olette?\n\n_Keisari_. Upsieri keisarin palveluksessa.\n\n_Maaherra_. Millä taidan olla teille avuksi?\n\n_Keisari_. Sillä, että te päätätte talonpoikain asian ja päästätte\nheidän kotiinsa. He ovat vartoneet kylläksensä.\n\n_Maaherra_. Talonpojilla on hyvä aika vartoa; heidän varten en luovu\nhuvituksestani.\n\n_Keisari_. Mutta heillä on vielä noin kahdeksan penikulman matka kotiin\nja heidän on jo ollut vartominen ylönpaltisesti.\n\n_Maaherra_. Mitä teidän on tekemistä talonpoikien kanssa?\n\n_Keisari_. Pitää oleman rakas ihmisiä kohtaan ja jättämän viattomia\ntalonpoikia rasittamatta.\n\n_Maaherra_. Teidän siivolliset nurkka-saarnanne eivät tähän sovi.\nTunnen muutenkin velvollisuuteni.\n\nKeisari ei enää voinut kärsiä alamaisensa, tuon korkean herran ylpeyttä\nja kovaa sydäntä. Jalolla ruumiin käytöksellä sanoi hän nyt\nmaaherralle:\n\n-- Näen minä nyt itseni pakoitetuksi ilmoittamaan, että vilja ja sen\njakaminen tästälähin ... ei enää kuulu teidän toimituksiinne. Kuuleppas\nystäväni (keisari kääntyi sihtierille) -- sinun tulee nyt pitää\nkansasta huolta. Hamasta tästä hetkestä olet sinä tämän läänin herra.\n-- Mitä taas teihin, entinen lääninherra, tulee, arvaatte kenties,\nminun olevan keisarinne, joka tämän kautta eroittaa teidän virastanne.\n\nNäin sanoen kävi keisari hitaisesti pois, jättäin tuon kovamielisen\nvirkamiehen miettimään tuota syystä päällensä saatettua rangaistusta.\n\n\n\n\n52.\n\n\n* Ruotsin aikana oli usein, milloin katovuosia rasitti sitä maata,\nSuomessa hyvä tulo, niin että meidän maamme kutsuttiinkin Ruotsin\njyvä-aitaksi. Ikivanhuudesta oli myös Suomalaisten olut kiitetty. Tuli\ntoki kerran, kuninkaatar Kristiinan hallitessa, Suomeenkin suuri\nkatovuosi. Valituskirjan tästä lähetettyä hoville, sanoi tuo sukkela\nmutta keviämielinen kuninkaatar naurahdellen: \"Suomalaiset, mikä niillä\nhätänä; onhan heillä leipää ja olutta!\"\n\n\n\n"]