[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f24ZLDb4kF7U9rWQdiW6M8Rvnu-8-mjYmCYDuKae7Voo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":8,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},927,"Liput liehumassa","Björnson, Björnstjerne",1832,1910,"927-bjornson-bjornstjerne-liput-liehumassa","927__Björnson_Björnstjerne__Liput_liehumassa",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1884,86219,548942,false,48139,[23],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[25,26],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Liput liehumassa\" by Bjørnstjerne Bjørnson is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the lives of the inhabitants of a grand estate known as \"Kartano,\" where themes of social hierarchy, power struggles, and the consequences of personal lives intertwine. The novel's main character appears to be John Kurt, who faces various familial and societal challenges throughout the narrative.  At the start of the novel, the reader is introduced to the illustrious \"Kartano,\" a vast estate whose history is marked by power dynamics, social ambitions, and personal tragedies. The narrative discusses the estate's origins dating back two centuries and highlights its earlier inhabitants, such as the German seafarer Curt, who married into the local nobility. As the story unfolds, we learn of various characters, including Konrad Kurt, known for his struggles with alcohol and familial connections, which significantly shape his identity and actions. The opening establishes a rich tapestry of life surrounding the estate, hinting at deeper emotional conflicts and societal issues that are likely to unfold as the story progresses. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Hämeen-Anttila, Väinö",296,"Björnsonin romaani käsittelee kasvatusta, perinnöllisyyttä ja yhteiskunnallisia uudistuksia norjalaisessa rannikkokaupungissa. Keskiössä on Rendalenin koulu, jossa kokeillaan uudenlaisia opetusmenetelmiä suvun menneisyyden varjojen ja paikallisyhteisön epäluulojen keskellä.","Björnstjerne Björnsonin 'Liput liehumassa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 927. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LIPUT LIEHUMASSA\n\nKirj.\n\nBjörnstjerne Björnson\n\n\nSuomentanut [\"Det flager i byen og paa havnen\"] V. Hämeen-Anttila\n\n\n\nKansa, Helsinki, 1910.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nVanhasta asiakirjasta.\n\n 1. \"Kartano\" ja sen asujat\n 2. Kuinka edelleen kävi\n\nJohn Kurt.\n\n 1. Yksinäisyys\n 2. Nero\n 3. \"Ihmisen rinta on kuin meri\"\n 4. Purje näkyvissä\n 5. Kotielämää\n 6. Ensimmäinen seuraus ja toinen\n\nEräs puhe.\n\n 1. Valtaistuimelta syökseminen\n 2. \"Vuorella\"\n 3. Lapsia\n 4. Viimeiset vuodet puutarhassa\n 5. Puhe\n\nYleisesikunta.\n\n 1. Suuri puhe ja pieni kaupunki\n 2. Yleisesikunta\n 3. Seura\n 4. Portailla\n\nAjojahti.\n\n 1. Hän nainen lie vai lapsi vasta?\n 2. Kyyhkyslakassa\n 3. Toisista erotettuna\n 4. Ajojahti\n\nMitä uskollisuus merkitsee.\n\n 1. Autuaallisuutta\n 2. Onneton\n 3. Sisäisiä selvityksiä; rauhanehdotuksia ulospäin\n 4. Sota\n\nTaistele itse.\n\n 1. Molemmissa leireissä\n 2. Liput liehumassa yli kaupungin ja sataman\n\n\n\n\nBJÖRNSTJERNE BJÖRNSON\n\n\n_Norjan kirjallisuus keskittyy ulkomaalaisen mielessä tavallisesti\nmelkeinpä vain kahteen suureen nimeen, Björnsoniin ja Ibseniin.\nSamalla kuin nämä voimakkaat ja itsenäiset miehet kohottivat maansa\nkirjallisuuden maailmanmaineeseen, heidän mahtava herätystyönsä\nmitä hedelmällisimmin pääsi vaikuttamaan monilla muillakin\naloilla. Erityisesti Björnson sytyttävänä puhujana ja taistelua\npelkäämättömänä sanomalehtimiehenä joutui sangen tehokkaasti ottamaan\nosaa myös isänmaansa valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin asioihin.\n\nMartinus Björnstjerne Björnson syntyi papin poikana joulukuun 8\np:nä 1832 Kviknessä Hedemarkissa. Koulunkäyntinsä hän aloitti\nkotipaikkakunnallaan, mutta hänet lähetettiin sittemmin Molden\nkaupungin keskikouluun. Oppiminen sujui aika huonosti, sillä paljon\nenemmän kuin koulutehtävät tuota vilkasta, hilpeätä ja tarmokasta\npoikaa viehättivät historialliset romaanit, seikkailukertomukset\nja uljaat viikinkisadut. V. 1849 Björnson erosi Molden koulusta\nja meni sitten Kristianiaan jatkamaan opintojaan Heltbergin\n\"ylioppilasleipomossa\", jossa tutustui mm. Ibseniin ja Vinjeen ja\njosta tuli ylioppilaaksi v. 1852.\n\nYliopisto-opinnot päättyivät melkein alkuunsa. Björnson tunsi\ntehtävänsä olevan muilla aloilla. Hän herättikin pian huomiota\nsanomalehtimiehenä ja myös teatterinjohtajana. Vähitellen hän siirtyi\nsuorittamaan varsinaista elämäntehtäväänsä kirjailijana kuitenkaan\nkoskaan luopumatta politiikastakaan. Erityisen tehokkaasti Björnson\nsaattoi vaikuttaa puheillaan, sillä hänen mielikuvituksensa rikkaus,\nhänen hehkuva innostuksensa ja hänen sanojensa tenhoava kauneus\nvalloittivat vastustamattomasti penseimmätkin kuulijat.\n\nLaajentaakseen näköalojaan Björnson teki useita ulkomaanmatkoja aina\nEtelä-Eurooppaa ja Amerikkaa myöten. Hän kävi Suomessakin, ja aina\nsorrettujen puolesta taistelevana hän rohkeasti esiintyi Suomen\noikeuksien puolustajana Venäjää vastaan.\n\nBjörnson sai elämässään kokea paljon vastustusta, mutta myös\nrunsaasti myötäkäymistä. Hänen osakseen tulleista lukuisista\nkunnianosoituksista mainittakoon tässä vain, että v. 1863 suurkäräjät\nmyönsivät hänelle runoilijaneläkkeen -- ensimmäisen Norjassa -- ja\nettä tunnustus Ruotsin taholta tuli Nobelin palkinnon muodossa v.\n1903. -- Björnson kuoli huhtikuun 26 p:nä 1910 Pariisissa.\n\nKirjallisessa tuotannossaan Björnson aluksi käsitteli historiallisia\naiheita (mm. näytelmissä \"Taistelujen väliajalla\", \"Ontuva Hulda\",\n\"Sverre kuningas\", \"Sigurd Stembe\", \"Sigurd Jorsalfan\") ja loi\nmuutamia ihanteellisia ja samalla todellisuudentuntuisia eteviä\nkansanelämän kuvauksia (mm. suomennetut \"Päivärinteen Synnöve\",\n\"Arne\", \"Iloinen poika\", \"Kalatyttö\", \"Morsiusmarssi\"). Mutta\n1870-luvulla hän ryhtyi käsittelemään, etupäässä näytelmissä,\nnykyaikaisen yhteiskunnan ja moraalin probleemeja. Hänen\ntuotannossaan on nyt läpikäypänä piirteenä tinkimätön totuuden\nvaatimus. Valtiollisen ja liike-elämän monet epäkohdat hän räikeästi\nvetää julkisen tarkastelun alaisiksi (näytelmissä \"Toimittaja\",\n\"Konkurssi\", \"Kuningas\", \"Uusi järjestelmä\", \"Paul Lange\" ja \"Tora\nParsberg\"), ja myös yksityiselle ihmiselle hän puhuu vaativan\nvelvoittavasti. Jokaisen on ymmärrettävä elämän vastuullisuus,\nkaikessa on pyrittävä puhtauteen, miehen on siveellisyydessä\ntäytettävä samat mitat kuin naisen, ja nainen saakoon kehittää\nitseään yhtä vapaasti kuin mies (romaani \"Liput liehumassa\", näyt.\n\"Leonarda\" ja \"Hansikas\"). Uskonnon piirissä liikkuvat Björnsonin\nparas näytelmä \"Yli voimain\" ja romaani \"Jumalan teillä\", jossa\ntekijä selvittelee omaa kristillisyydenkäsitystään.\n\nAivan erikoista huomiota ansaitsee Björnsonin lyriikka. Se\non raikkaan, nuorekkaan inspiraation synnyttämää, korutonta,\nhavainnollista ja elävää, ja monien mielestä Björnson onkin päässyt\nsuurimpiin taiteellisiin tuloksiin juuri lyriikassaan._\n\n\n\n\nVANHASTA ASIAKIRJASTA\n\n\n1\n\n\"Kartano\" ja sen asujat\n\n\nKartano oli todennäköisesti muodostunut samaan tapaan kuin useimmat\nmuutkin suurtilat kaikissa maissa ja kaikkina aikoina, väkevän\noikeudella. Kenties enemmän tai vähemmän väkinäisillä naimiskaupoilla\nja rehellisillä, ostoilla, mutta kenties myöskin juonien, petosten ja\nmuiden halpamaisuuksien avulla; emme sitä enää tiedä.\n\nKaksisataa vuotta takaperin se oli suunnaton maatila. Päätilus oli\nsilloin kuten nytkin kaupungin yläpuolelle kohoavalla metsäisellä\nvuorenrinteellä. Koko kaupungin näkee sieltä, sekä tällä\npuolen satamaa sijaitsevan vanhan kaupungin että tuolle puolen\nhiekkaniemelle syntyneen uuden asutuksen. Niemi suojaa satamaa\nmereltä päin, mutta ei ole kuitenkaan avointa ulappaa vastassa;\nulkopuolella on saaria ja särkkiä, joiden välissä on kaupungin kaksi\npääsysalmea, pohjoiseksi ja läntiseksi väyläksi nimitettyä. Kaikki\ntuo näkyy \"Kartanoon\", samoin kuin laaja merenselkäkin. Edelleen\nnäkyy oikealla joki, joka vaahdoten vyöryy satamaan savikumpujen\nlomitse. Aikoinaan joki ja kaikki sen suulle rakennetut laitokset\nolivat \"Kartanon\" omaisuutta, vieläpä koko kaupungin alue, saaret\nja rannikko molemmin puolin. Siihen kuuluivat joen ylävarreltakin\nalemmat rinteet ja metsät. Kaksisataa vuotta takaperin oli asiain\nlaita näin.\n\n\"Kartanon\" päärakennus on iso muurikivitalo, jonka yläpuolelle\nkohoaa lyhyt, tylppä torni. Oikealla siihen liittyy pitkä\nsivurakennus, mutta kumma kyllä ei vasemmalla. Takana on joukko\nvanhoja muurikivisuojia, kuten talli, navetta ja sen sellaisia,\nsekä palvelusväen tupa. Talon pääportaissa -- jotka ovat kooltaan\ntodellinen paasivuori -- on puoliympyrässä askelmat laidasta\nlaitaan. Niiltä johtaa juhlallinen puistokuja aina torille asti,\nkumpaisellakin sivullaan korkea kiviaita, joka reunustaa sitä melkein\nperille saakka, sillä niin pitkälle ulottuvat puistokujan kahtia\njakamat kasvitarhat. Ketoa viljelmien molemmin puolin, niiden ja\nkaupungin välillä samoin. Rakennusten yläpuolella vuoren kupeella\nlehtimetsää, jossa havupuut ovat kuitenkin jälleen aloittaneet\nhiljaisen taistelunsa. Aikoinaan on nimittäin havumetsä yksinään\nvallinnut vuorta.\n\nKuka on tehnyt nämä suuret raivaukset, pystyttänyt nämä jyhkeät\nsuojat? tulee kysyneeksi nähdessään ensi kertaa \"Kartanon\"\nrakennukset ja tilukset.\n\nJo kolmattasataa vuotta takaperin, vuoden 1660 vaiheilla, muuan\nsaksalainen laivuri, Kurt nimeltään (silloisen kirjoitustavan mukaan\nCurt), ensi kerran poikkesi tuonne satamaan laivalla, jonka hän\nsiellä maalautti uudestaan ja takiloitsi toisin, arvattavastikin\ntehdäkseen sen tuntemattomaksi. Nyt tiedämme, että hän oli silloin\naikoja sitten karkotettu isänmaastaan _väkivallan_ takia ja että hän\noli suurta saksalaista ruhtinassukua, jolla vieläkin on kuuluisa\nnimi; sitä ei tarvitse tässä mainita. Hän esittäysi Curtina,\nristimänimellään. Hän ei ollut siellä pitkääkään aikaa oleillut, kun\njo kosi \"Kartanon\" tytärtä ja perijätärtä, eikä hän häikäillyt, kuten\nalempana kerrotusta nähdään.\n\nSe oli jalosukuinen neiti Ingeborg Klauntytär. (Seuraan tästä\nalkaen sananmukaisesti erästä kaupungista ja erittäinkin kartanosta\nlaadittua kuvausta, jonka on edellisen vuosisadan alkupuolella\nkyhännyt sikäläisen Sancta Marian kirkon vanha suntio ja kanttori.)\nHän pujahteli piiloon pimeille ylisille, alas kellareihin,\nnavettaan ja talliin, tai pakeni hakaan ja metsään, joka kerta kun\nmahtipontinen ulkomaalainen laivuri Curt tuli kosiokäynnille. Sillä\nsilloin tämä tavallisesti oli pöhnäpäissään. Jalosukuisen herra\nKlaus Matiaksenpojan piti toimittaa hänelle olutta kellaristaan\nja tarita, mitä hän suvaitsi muuta pyytää, ja jälkeenpäin Curt\nlöi hänet melkein vaivaiseksi, kun herra Klaus ei voinut hankkia\nneitiä puheisille hänen kanssaan, ja hätyytteli kaikkia talossa\neläjiä. Ja hän vannoi, että jos joku rohkenisi tavoitella neitiä\naviovaimokseen, siltä hän niskat nurin vääntäisi, samaten kuin\nneidiltä itseltäänkin ja hänen suvultaan, jos neiti olisi kenellekään\nmuulle kuin hänelle suosiollinen. Ja Hans Fürstiä, joka asui torin\nlaidassa vastapäätä Sancta Marian kirkkoa ja jonka sanottiin kulkevan\nneidon kotona kosima-aikeissa, Curt pitkäperjantain aamuna Hansin\nasuntoon tunkeutuneena tämän vielä vuoteellaan maatessa suomi\ntukevalla raipalla niin surkeasti, että Hans kauan jälkeenpäin\nvirui verissään. Hans Fürst ei enää saanut olluksi kaupungissa, kun\nCurt saapui sinne laivoineen, niinkuin hän tästä lähtein useasti\nteki. Samaten ei voutikaan, herra Bernhard v. Klüwer, joka tahtoi\nhäntä ojentaa. Uhitellen Curt laski laivansa voudin talon kohdalle;\nlaivoja oli hänellä silloin kaksi, ja kanuunia ja paljon väkeä. Eikä\nvouti hirvinnyt enää mennä ulos yksinänsä eikä rohjennut virkaansa\ntoimittaa, vaan matkusti pois ja jäi sille tielleen. Niin meni\nhyvinkin vuosi, ennen kuin virka jälleen täytettiin. Mutta siihen\npantiin saksalainen, joka oli Curtille kaikin tavoin mieliksi.\nEntinen vouti sai muualla viran.\n\nCurtista kerrottiin yleiseen, että hän oli rosvouksella saanut\nensimmäisen laivansa Pohjanmerellä. Sittemmin hän purjehti kahdella\nlaivalla, ja ihmiset pitivät varmana, että hän sen toisenkin oli\nanastanut. Mutta hänen väkensä oli siitä visusti vaiti, eikä kukaan\ntehnyt hänelle siinä asiassa mitään. Mutta seuraavalla tavalla hän\nneidin sai:\n\nHänen korkean ylhäisyytensä käskynhaltija Ulrik Frederik\nGüldenlöven kirjuri tuli tuomaan käskyä kaikkivaltaiselta,\nkaikkeinarmollisimmalta kuningas Frederik Kolmannelta, nyttemmin\nkorkeanautuaasti nukkuneelta Herrassa, jalosukuiselle Klaus\nMatiaksenpojalle kartanossa ja kaupungin hyville asukkaille,\nneuvoskunnalle ja porvareille, heidän pitääkseen huolta siitä, että\nlaivuri Curt, joka oli korkeata Saksanmaan aatelia, saisi arvoisan\nneitsyen Ingeborg Klauntyttären aviovaimoksensa, ja hallitsija lupasi\nheille kuninkaallisen suosionsa ja erityisen suopeamielisyytensä,\njota herra Curt oli lakkaamatta nauttinut. Silloin tapahtui kuninkaan\ntahto. Kirjuri oli tullut Sören Rasmussenin purrella Oslosta ja oli\nsaksalainen, osaten vain välttävästi tanskaa. Hän vaati uhkeata\nvastaanottoa, jonka saikin, sillä hänet majoitettiin raatihuoneelle\nja pyydettiin viipymään yli häiden sekä sillävälin käyttämään\nerinäisten kaupungin porvarien vieraanvaraisuutta.\n\nHäät vietettiin hyvin prameasti, mutta monin karvain kyynelin neiti\nIngeborgin puolelta, niinkuin myös Klaus Matiaksenpojan, joka tiesi\nnyt hyvien päiviensä olevan mennyttä. Mutta hääpäivänä tuli Curt\nhumalaan, ja silloin hän yltyi huitelemaan kirjuria, ajaen hänet\npois pöydästä, koska hän ei muka ansainnut istua kunniallisten\nmiesten ja heidän naistensa parissa. Sillä hän ei ollut mikään\nkäskynhaltijan kirjuri, vaan karannut parturinkisälli pahainen, joka\noli ollut palveluksessa Curtin langolla Pommerissa. Mutta parturi\npakeni niemelle ja sieltä pohjoiselle saarelle, mistä kirkui itsensä\nerääseen ohipurjehtivaan laivaan. Häät loppuivat siihen paikkaan,\nmutta siitä Curt vähät välitti, sillä morsiamen oli hän nyt saanut.\n\nNäin se kävi: Laivuri Curt oli ollut Oslossa ja siellä tavannut\njonkun holsteinilaisen Georg v. Bregentvedtin, joka oli ratsumestari\nja autteli käskynhaltijaa sotatoimissa. Mutta Georg v. Bregentvedt\nja Curt tunsivat toisensa Saksan ajoilta, ja tämä Georg oli\nsukkelatuumainen kelmi, ja hän auttoi Curtia siinä konnankoukussa.\nParturin he saivat kätyrikseen.\n\nVanha Klaus Matiaksenpoika matkusti heti Köpenhaminaan valittamaan\nasiaansa kuninkaalle, jonka luona kolmasti saikin _audiencen_, ja\nkuningas vihastui joka kerta kovasti, mutta kaiketikin taas unohti\nsen muiden asiain tähden, sillä Curtilla oli maanmiehiä hovissa.\nSillävälin loppuivat ne rahat, jotka Klaus Matiaksenpoika oli\nvarustanut matkaansa, ja Curt oli ottanut kartanon ja kieltäysi\nlähettämästä hänelle lisää, samalla uhaten kostoa jokaiselle, joka\nhäntä auttaisi. Kun Klaus Matiaksenpoika sitten sai tyttäreltään\nerään jahtilaivurin välityksellä salavihkaa lähetetyn kirjeen, että\nhän nyt kantoi lasta, mutta että Curt haki muun naisväen seuraa sekä\nkartanossa että kaupungilla, ei hän enää katsonut kannattavan pyrkiä\nkotiin. Eikä kukaan hänestä sen koommin kuullut. Klaus Matiaksenpoika\noli tanskalaista sukua ja kelpo mies.\n\nKartano oli siihen aikaan tavattoman laaja herrastila lisineen ja\netuisuuksineen, omistaen joenkin rantamainensa monta penikulmaa\nyläjuoksulle päin, metsän ja talot. Ja Curt laittoi jokitöyräälle\nsuuren tiilitehtaan ja kutsui paljon hollantilaisia. Sittemmin hän\nperusti niinikään laivaveistämön, joka on ollut kaupungille suureksi\nhyödyksi. Hän rakennutti myös hyvin merkillisen sahalaitoksen,\njollaista ei ollut täällä päin koskaan ennen nähty.\n\nEdelleen hän matkusti kuninkaan luokse, joka silloin oli\nsuurivaltaisin perintöruhtinas ja herra, kuningas Kristian Viides,\nnyttemmin autuaasti nukkunut, tämän hovissa mahtavien, ylhäisten\nmaanmiestensä avulla päästäkseen kuninkaalliseen suosioon ja\nystävyyteen. Hän saikin moniaita kertoja _audiencen_ ja miellytti\nkuningasta suurella voimallaan kuin myöskin koko olennollaan. Hän\nsanoi kuninkaalle alamaisimmasti olevan entismuistoisena tapana,\nettä jos kuningas armollisuudessaan saapuisi näille seuduille, hän\nottaisi asuntonsa kartanosta. Kaksi kuningasta oli ollut siellä\nyötä, korkeanautuas kuningas Kristian Neljäs kahdestikin, ja hän\nnöyrimmästi odotti itselleen samaa suosiollisuuden osoitusta.\nKuningas ei sitä evännyt. Mutta Curtin tarkoituksena oli täten\npäästä takaisin niihin aatelisiin oikeuksiin, jotka häneltä oli\nisänmaassaan tuomittu menetetyiksi. Ja hän matkusti kotiin ja päätti\nkorkeudessaan, että vanha kartanorakennus, vaikka olikin kaikin\npuolin erinomainen asumus, tilava ja uljas, kuitenkin revittäisiin\nja sijalle rakennettaisiin linna kuninkaan kunniaksi hänen\nmajesteettinsa saapumisen varalle.\n\nJa hän ryhtyi heti tuumasta toimeen. Mutta kun hän tällöin halusi\nHans Fürstin taloa torin laidassa vastapäätä Sancta Marian kirkkoa,\nnimittäin asuakseen siinä uuden linnan ollessa rakenteella, hän\nkarkotti mainitun Hansin sieltä siihen asti, kunnes linna olisi katon\nalla. Tämä kävi seuraavasti. Hän kielsi merimiehiä ja käsityöläisiä\nja kalastajia ostamasta häneltä ainoatakaan korttelia tai unssia\ntaikka kyynärää, sillä Curtilla oli ollut alhainen kansa puolellaan\naina siitä saakka, kun hän oli kaupunkiin tullut. Hurjaluontoiset\nmerenkyntäjät ja heidän kumppaninsa eivät ole kuin maallaeläjät.\nNe palvovat niitä, joilla on heihin valtaa. Ne ovat, ne ja niiden\nesi-isät, antaneet kurmoittaa itseään laivassa ja maissa. Ne eivät\nviihdy, ellei niitä komennella ja sätitä ja mukiloida ja elleivät ole\navittamassa laivurin riihatonta eleskelyä.\n\nMutta lisäksi oli Curt samaan aikaan antanut niille vuoren vapaasti\nasuttavaksi, niin monelle kuin sieltä vain joka taholla sijaa\nlöytyisi, sekä halvalla rakennustarpeita, niin että vuorella nyt\non kokonainen kyläkunta, joka näkyy kauas jokaiselle satamaan\npurjehtivalle laivalle. Ylimmälle kohdalle ovat luotsit rakentaneet\nitselleen tähystyskojun.\n\nVoidaankin sanoa, etteivät Curt ja hänen sukunsa ilman tätä kaupungin\nalhaison suosiota ikinä olisi vallinneet ja elämöineet, niinkuin\novat aina tähän päivään asti menetelleet. Mitä törkeämpiä väkivallan\ntöitä he tekivät, sitä korkeammalle he kohosivat rahvaan silmissä,\nsillä siltä kannalta se ottaa asiat. Kaikki rikkomuksensa sai siis\nCurt huoletta jättää korvaamatta. Hän ei koko elämänsä aikana\nantanut mitään sovitusta kenellekään! Ihmisillä on vielä hänen\njälkeensä muistissaan se sanantapa, jota hän käytti, milloin joku\nvaati hyvitystä: 'Minä sinulle antamas korvausta persauksistani,\nsenkin _verdammte bauer_-kollo!' Sillä hän ei milloinkaan puhunut\nkieltämme oikein, ja _bauer_-kolloksi haukkui hän jokaista, johon hän\nsuuttui. Hänen maassaan nimittäin kuulutaan syvästi halveksittavan\ntalonpoikaa, melkeinpä pidetään elukkana; hän ei ollenkaan omista\ntaloa taikka maata, vaan tekee työtä herralle, hän ja hänen koko\nperheensä. Ne eivät siitä pääse ennenkuin kuollessaan; ja niinhän on\nTanskassakin.\n\nMutta mitä sanottuun Hans Fürstiin tulee, niin hänellä ei ollut\nmitään muuta kuin kauppansa, joten hänen oli täytymys siirtyä\ntoiselle puolelle toria Siegfried Brandenburgin vanhaan taloon,\nvasemmanpuoleiseen rakennukseen, sillä niitä oli kaksi. Ja siellä hän\noli, kunnes Curt muutti ylös linnaansa.\n\nSellaisena kuin se nyt on, ei se ole kokonaan Curtin työtä. Hän ei\nole rakennuttanut isoa oikeanpuolista sivurakennusta eikä tilavia\nulkosuojia. Eikä hän myöskään ole muurauttanut kasvitarhan kiviaitoja\nne ovat hänen poikansa jäljiltä. Mutta ison asuinrakennuksen sekä\nportaikon ja tornin hän on rakennuttanut, ja muurien välisen\npuistokujan on herra Curt laitattanut, sillä ennen oli siinä vain\ntie, eikä tämä mennyt suoraan, vaan kasvimaan ulkopuolitse oikealle,\nkuten voidaan vieläkin osoittaa. Niinikään ovat puut tämän suuren\npuistokujan molemmin puolin Curtin itsensä istuttamia jok'ainoa,\nsillä hänellä oli taitava käsi sellaisessa, niinkuin hän itsekin\nhyvin tiesi. Siten on myös suurin osa kasvitarhaa, sellaisena kuin\nse nyt on molemmin puolin, hänen istuttamaansa, ja hän tuotatti\nHollannista monia uusia ja kalliita puita, yrttejä ja kukkasia,\njoista hänen mielisairas vaimonsa sai viihdykettä, silloin kun hänet\nlaskettiin jaloittelemaan, sillä hän rakasti kukkasia.\n\nLinnan sisuskaan ei enimmältä osaltaan ole Curtin ajalta; sillä\nmitä hän siitä laittoi, sen teetätti uudestaan hänen poikansa,\nherra Adler, kuten hänen nimensä oli suuren merisankarin Cort\nAdlerin mukaan. Curt siinä ikäänkuin naljaili, että nimitti poikansa\nAdleriksi sitten, kun itse oli ottanut nimekseen Curtin, joten\namiraalin koko nimi kääntyi toisin päin. Kuninkaallinen sänky ja\nmuut kuninkaankamarin huonekalut, sellaisena kuin kamaria vielä\nnäytellään, eivät ole Curtista nekään peräisin. Mitä Curt on siihen\nhankkinut, se on nyt toisessa huoneessa käytävästä vasemmalle; siinä\nsängyssä nukkui herra Adler itse. Siellä ovat huonekalutkin. Mutta\nkuninkaankamariin toimitti herra Adler kaikki uutta Hollannista,\njonne hän itse purjehti laivoillaan Köpenhaminasta. Sillä matkallaan\nhän osti seinäverhotkin, jotka nyt riippuvat kuninkaan huoneessa\nkuninkaallisen makuuhuoneen vieressä, sekä sen ison karossin [tilavat\nnelipyöräiset katetut vaunut, tavallisesti \"valtionvaunuina\"\nhoveissa. _Suom._], josta tuonnempana. Sitä vastoin ovat kaikki\nkultapuitteiset maalaukset Curtin ajoilta. Ritarisalin taulut ovat\njäljennöksiä hänen isäinsä linnassa säilytetyistä ja esittävät hänen\nesivanhempiansa.\n\nOlen tyyten unohtanut kertoa tornista, joka ei valmistunut\ntäydelliseksi, ja miksi se kesken jäi. Ensimmältä rakennustyötä johti\nlyypekkiläinen mestari. Hän kyllästyi siihen, kun olisi tarvinnut\nrahaa, ja livisti varkain. Herra Curt viiletti hänen perässään erään\ntanskalaisen miehen nopeakulkuisella laivalla, joka osui parahiksi\nolemaan satamassa; mutta hän ei enää tavoittanut karkuria. Toinen\ntuli Holsteinista tai jostakin sieltä päin. Curtilla oli siihen\naikaan luonansa hyvin kaunis naisihminen. Hän oli erään flaamilaisen\nlaivurin vaimo, jonka Curt oli viekoitellut luokseen, enää\nluovuttamatta häntä takaisin, niin että laivurin oli täytynyt lähteä.\nHäneen rakastui rakennusmestari, ja toinen vastasi siihen. Silloin\nherra Curt rusikoitsi heidät kauhistuttavasti ja ajatti alastomina\nmolemmat alas torille. Ne pääsivät sitten turvaan veneellä.\nRakennusmestari oli ihan raajarikoksi lyöty. En tiedä, mihin he\nlienevät joutuneet.\n\nSilloin Curt jätti silleen tornin, joka olikin hyvin vaivalloinen\nrakennettava. Tuli sana, että kuningas saapuisi sinä kesänä, joten\nhän laitatti sen yli leveän katon, joka päällystettiin tiilillä\ntavalliseen tapaan. Sellaisena se on pysynyt, sillä kukaan ei ole\nsiihen sen koommin kajonnut.\n\nCurt oli antautunut ylettömiin kustannuksiin sen suuren kunnian\ntähden, että hän näkisi kuninkaan kattonsa alla. Silloin oli maatila\nvielä eheänä. Silloin peitti havumetsä molempia jokirinteitä ja\nlaaksonuomaa niin pitkälle kuin silmä kantoi. Samaten saaria. Toista\ntuli sitten, kun kauppamiehet ottivat metsän pantista. Mutta tämä\npanttaus alkoi jo Curtin aikana.\n\nNyt on kerrottava Curtin elämästä muuten, ensinnäkin, että hänen\nvaimonsa oli jo hyvin aikaisesta mielenvikainen. Hän oli hieno\nolento katsella, eikä sietänyt miestänsä, sellaisena kuin tämä oli.\nHänet teljettiin sitten sisälle. Takimaisessa kamarissa vasemmalle\nvoimme vielä nähdä hänen jalkainsa kuluttamat kourut oven edessä,\nmistä hän pyrki ulos eikä päässyt. Niinikään voimme nähdä jälkiä\nikkunan rautakangista, jotka Curt siihen asetutti, sitten kun\nvaimo oli kerran hypännyt alas puutarhaan ja satuttanut itsensä\npahanpäiväisesti. Siihen aikaan kun linna oli kaikille avoinna Curtin\nkuoleman jälkeen ja hänen poikiensa ollessa ulkomailla, silloin\nsaatoimme nähdä, mitä hän oli piirrellyt seiniin ylt'ympäri, sillä\nCurt ei ollut huonetta puhdistuttanut eivätkä nekään, jotka poikien\nalaikäisyyden ja poissaolon aikana hoitivat kartanoa. Mutta pojat\npesetyttivät pois nuo kirjoitukset. Näin ne minäkin, silloin kun ensi\nkertaa tulin opiskelevaisena tähän kaupunkiin. Ne olivat enimmiten\nvirren värssyjä kirjasta; mutta oli myös valituksia ja muita\nsieviä sepitelmiä, jotka sydämestä tulleina liikuttivat mieltäni.\nEsimerkiksi pakkasen panemasta karpalosta. Tämä on luonnon hentoisin\nnähtävä, kirjoitti hän, ja totisesti olen sitä sittemmin useasti\najatellut. Sillä erittäinkin on se totta silloin, kun jänkällä\njääriite tekee sulamistansa.\n\nMutta erään tapauksen mainitsen tässä; se sattui kerran hänen\nollessaan terveenä ja istuessaan pöydässä sieur van Geelmuydenin\nseurassa, joka oli Curtin parhaita ystäviä ja leikkisä mies.\nÄkkiä häneen tuli taas pöydässä hulluus, ja hän viskasi veitsensä\nCurtia kohti, sanoen sinä päivänä jonkun hänelle kertoneen, että\nCurtilla oli 100 lasta kiertelemässä kaupungilla. Silloin van\nGeelmuyden virkahti nokkelasti: 'Korkeasti kunnioitettava Ingeborg\nCurt, kenenkään ei sovi uskoa kuin puolet siitä, mitä pahat\nihmiset sanovat.' Sekös pani Curtin ja kaikki vieraat hohottamaan\ntäyttä kurkkua, ja tämän lauseen takia herra Curt lahjoitti van\nGeelmuydenille, jolle hän muutenkin osoitti suurta _fiducea_, sen\ntalon tulliportin äärestä, joka siellä vieläkin nähdään, -- siinä\non toinen huonekerta rakennettu lähes kaksi kyynärää ensimmäisen\nyli, sen talon vieressä, jonka vouti sai. Talolle annettiin noiden\n_piquante_ sanojen tähden nimeksi '_Bon mot_' [sutkaus], mistä rahvas\non muovannut 'Pummin', kuten nyt koko katua nimitetään.\n\nTuskin ainoanakaan keväänä ajettiin ylhäällä kartanossa lanta\npelloille tai tyhjennettiin keittiötunkio, ettei siitä löytynyt\nlapsenruumiita. Sillä hän vietti irstasta elämää palvelustyttöjensä\nja muiden kanssa, joita hän sai sinne. Kun sitten nyt autuaasti\nHerrassa nukkunut Kristiansandin piispa, korkea-arvoisa herra\nmaisteri Jersin, oli tulossa tarkastusmatkalle kaupunkiin jonkin\naikaa ennen Curtin kuolemaa ja Curt sai siitä vihiä, pyysi hän\nosakseen sitä armollisuutta, että saisi pitää asunnossaan ja\nkestityksessään piispaa hänen oleskellessaan täällä, ja sitä ei\npiispa evännyt. Silloin Curt purjehti eräällä kotona olevalla\nlaivallaan häntä vastaan, ottaen mukaansa papin ja kirkkoneuvoston\nsekä kuninkaan uskollisia palvelijoita ja porvareita, ja pani\nlaivalla toimeen suuret vieraspidot piispalle, jonka he noutivat\nnaapuripapin luota, tämänkin tullessa matkaan kolmanneksi. Ja he\ntulivat kaikin maihin sellaisessa tilassa, että se vasta oli näky.\n\nCurt otti osalleen piispan, ja heidän tultuansa kartanon portaille\nasti ja aikoessaan nousta niitä ylös kääntyi piispa sanomaan kaikkien\nkuullen, että nämä olivat isoimmat portaat, mitä hän oli tässä maassa\nnähnyt. Siihen Curt vastasi: 'Näillä portailla, teidän armonne, on\neräs toinenkin ominaisuus; sillä ylös niitä on noussut useampia\nneitsyitä kuin alas laskeutunut.' Hän sanoi sen saksaksi, mutta se\noli sisältönä. Minä olen sen kuullut eräältä, joka oli silloin nuori,\nmutta seisoi portailla ojentamassa tervetuliaisolutta herra Curtille;\ntämä joi piispan kunniaksi ja tarjosi hänelle. Mutta portailla\nseisoja oli sittemmin raatimies Niels Ingebrektinpoika, joka oli\nsilloin kirjurina Curtilla; hän sen minulle kertoi.\n\nNyt on puhuttava Curtin kuolemasta. Se kävi seuraavasti. Kaupunkiin\noli tullut muuan talonpoika vaimonsa ja tyttärensä keralla, ja vaikka\npaikalla samaan aikaan oli vilkasta kansan vilinää, ei kukaan ollut\nnähnyt niin komeita ihmisiä, ja tästä puheltiin eräissä kartanon\nkemuissa. Erittäinkin ylisteltiin tytärtä. Eipä toisin siis käynyt\nkuin että seuraavana päivänä talonpoika, hänen vaimonsa ja tyttärensä\nolivat linnassa, Curtin sinne kutsumina. Siellä heitä kestittiin\nkuin hienointa väkeä ja opasteltiin kaikissa huoneissa. Mutta kaiken\nloppuna oli, että Curtin väkeä tuli joukkoon ja tyttö erotettiin\nisästään ja raiskattiin. Hän oli kovin loukkaannuksissaan ja pyysi\nisäänsä vaatimaan suuren hyvityksen. Sen isä tekikin; mutta Curt ei\nollut millänsäkään. Silloin talonpoika valitti kuninkaan voudille,\njoka neuvoi häntä siihen tyytymään; sillä kukaan ei ollut vielä\nsaanut korvausta Curtilta, tällä kun oli puolellaan koko ylempi\nesivalta, sekä hengellinen että sotilaallinen ja maallinen, samoin\nkuin suosijoita hovissa. Lisäksi Curt saattoi varmasti luottaa\nkaupungin alhaisoon.\n\nMutta talonpoika meni ylös Curtin luokse yksinänsä ja tapasi hänet\ntallin takalistolla, sen ja navetan välisellä tanhualla. Ja siellä\nhän vaati taas korvaustansa. 'Minä sinulle antamas korvausta\npersauksistani, senkin _verdammte bauer_-kollo', vastasi Curt. Tämä\noli hänen tavallinen puheenpartensa. Silloin talonpoika sieppasi\nherra Curtin syliinsä maasta. Sitten hän päästeli ikäänkuin kaikessa\nrauhassa hänen housunsa alas ja otti korvauksensa, mistä Curt oli\nhänen käskenyt sen ottaa, lähipaikoilta. Ja hän otti sen puukollaan.\nPihalla ei ollut ketään muita kuin pari naisihmistä sekä muuan vanha\ntallirenki. Tämä seisoi katselemassa. Curt ja mikä häneen kuului\nheitettiin tunkiolle. Siinä päättyi Curtin elämä.\n\nIhmiset eivät tahtoneet sitä uskoa, vaan kiirehtivät katsomaan.\nEi ollut Curt koskaan ennen hävinnyt ketään miestä vastassa, ja\nnyt oli hänet siepattu kuin pieni lapsi avuttomuudessaan. Siitä\nläksi liikkeelle se puhe, että paholainen oli nähtävästi itse ollut\nkaupungissa ja ryhtynyt rankaisemaan. Ja sitä vahvisti se seikka,\nettei talonpoikaa sen koommin ollut löydettävissä eikä hänen nimeänsä\nkuultu, kun häntä ei tuntenut kukaan niistä talonpojista, joita\nsilloin oli kaupungissa. Mutta talonpojat osaavat olla vaiti, joten\nasia ei ole varma.\n\nOlipa se kuka tahansa, sääsi tässä kaikkivaltias Jumala itse.\nSillä ilman Hänen tahtoansa ei halpa varpunenkaan putoa maahan.\nHän on ennakolta määrännyt omat tiensä, ja niinpä sen suuren\nsyntisen piti henkensä heittää siellä tunkiolla kaikkien entisten\nlastenruumiittensa seassa. Jumalan nimi olkoon ikuisesti kiitetty,\namen!\n\n\n\n\n2\n\nKuinka edelleen kävi\n\n\nCurtin pojat olivat siihen aikaan Köpenhaminassa maisteri Owe Guden\nhoteissa. Hänen kanssaan he myöhemmällä matkustivat ulkomaillekin ja\noleskelivat eritoten Curtin ylhäisten sukulaisten luona kauan. Adler\npalasi sitten kotiin ottamaan kartanon haltuunsa. Mutta Max jäi sinne\nlueskelemaan papiksi, suurten puhujalahjojensa vuoksi.\n\nHerra Adler näyttäysi harvoin kaupungilla eikä milloinkaan lähtenyt\nsinne kävelylle, vaan häntä kantoivat upeaan liveriin puetut\npalvelijat _porte chaisessä_ Samaten linnassa; siellä seisoi toinen\npalvelija toisensa tiellä ja kaikki vaatetettuina kuin ruhtinaan\npitoihin. Herra Adler olosteli yksinänsä ja seurustelematta kaupungin\narvoisien porvarien kanssa, jotka eivät olleet hänelle mitään. Herra\nAdler tursistui ajan mittaan ylenmäärin lihavaksi ja kävi omituiseksi\noloissansa ja tavoissansa. Niinpä hän ei koskaan puhunut ihmisten\nkanssa, kuunteli vain.\n\nOltuansa täällä joitakin vuosia, kaikkien hommien muuten menestyessä\nhyvin Torbiörn Kristofferinpojan taitavassa hoidossa, matkusti\nherra Adlerkin Köpenhaminaan. Sillä silloin ei enää ollut Kristian\nViidettä, korkeastiautuasta muistossa; oli hänen poikansa,\nmeidän korkea perintöruhtinaamme ja herramme, suurvaltaisin,\nkaikkeinarmollisin kuningas Fredrik Neljäs (jota Jumala kaikilla\nhyveillä kaunistakoon ja tukekoon!) tullut meidän hallitsijaksemme.\nJa hänen eteensä polvistui vaivalloisesti herra Adler rukoilemaan\nhäntä täyttämään hänen korkeastiautuaan herra isänsä hänen autuaalle\nisällensä antaman armollisen lupauksen suvaita tulla meidän luoksemme\ntänne kaupunkiin ja nukkua hänen halvan kattonsa alla hänen\nensi kertaa käydessään vieraisilla Norjassa, missä kaikki häntä\nodottelivat. Ja salaisena tarkoituksena oli, kuten kuningaskin tiesi,\nettä herra Adler saisi takaisin sen korkean aatelisarvon, jonka hänen\nisänsä oli aikomaan nuoruudessaan konnankoukuilla menettänyt. Tätä\nsuvaitsi kuningas suosiollisesti kuunnella.\n\nSilloin herra Adler matkusti suoraa päätä Hollantiin, sillä mitä\nisä oli tehnyt, ei ollut kylliksi kelvollista. Tältä matkalta hän\nmyöskin toi kotiin sen suuren karossin, jollainen täällä nähtiin\nensi kertaa. Sotakomisaari, herra v. Synnestwedt arveli, ettei\nherra Adlerin sopinut ajaa karossissa, kun hän ei ollut mikään\nsäätyhenkilö, ja teki asiasta valituksen. Ensi kertaa tunnustettiin\nsilloin Köpenhaminasta käsin, että Curtit olivat hyvin korkeata\naatelia. Siitä asti hän ei koskaan ajellut ilman esiratsastajia\nja metsästäjiä, sitä paitsi vielä pitäen kahta palvelijaa takana.\nSiksipä täytyikin hänen mäkien vuoksi käyttää neljää hevosta. Mutta\nkaupunki luki sen itsellensä kunniaksi, että siellä oli mies, jolla\noli moiset oikeudet.\n\nMutta herra Adler oli Köpenhaminassa havainnut, että siinä linnassa,\njossa kuningas siellä asui, eivät nukkuneet hänen palvelijansa\neikä hänen seurueensa, kuten kohtuullista olikin, vaan ainoastansa\nhän ja hänen korkea perheensä. Sitä vastoin kuninkaallinen seurue\nja kuninkaallinen palvelusväki asui eriksensä kumpainenkin\nsivurakennuksessaan. Siitä syystä herra Adler liitätti uuteen linnaan\nsen ison oikeanpuoleisen sivurakennuksen, joka siellä nyt nähdään.\nSiellä oleskelisivat kuninkaan seurue ja palvelusväki, samoin kuin\nherra Adler itsekin ja hänen palvelusväkensä, kun kuningas tulisi.\nMutta Torbiörn Kristofferinpoika, hänen uskottu miehensä, kieltäysi\njyrkästi liittämästä vasenta sivurakennusta lisäksi ja uhkasi\nlähteä. Sentähden on oikeanpuoleinen yksinänsä. Eikä herra Adler\npäässyt täydentämään torniakaan. Sillä kartanoon oli otettu vielä\nmonia uusia kiinnityksiä tämän suuren prameuden takia, eikä Torbiörn\nKristofferinpoika mitenkään saanut korkorahoja irti, joten muutamia\nkalleimpia pantteja oli suurella tappiolla myytävä. Samaten myytiin\nkaupungin rakennustontit kukin vuokraajalleen, joka lunastaa jaksoi.\nSilloin kartanon paloittelu alkoi.\n\nHerra Adlerin nuorempi veli, pappi Max-herra, oli\nkaikenlaisissa toimissa hyvin taitava mies, joten hän tuki Torbiörn\nKristofferinpoikaa. Ja kun nyt käyn antamaan kuvausta herra Maxista,\nrukoilen Jumalaa varjelemaan minua nostamasta nurjamielisyyden kilpeä\nkuollutta miestä vastaan, joka on minulle tuottanut moninaista\nkiusaa. Sillä minusta oli samana vuonna ansiottomasti tullut Sancta\nMarian kirkon suntio ja kanttori tässä kaupungissa; mutta minä en\ntahdo nyt täyttää kallista paperia kaikella meidän kinastelullamme\nsiitä ruukusta, joka oli ostettu herra Curtin jälkeen toimitetusta\nhuutokaupasta ja joutunut minulle perintönä, taikka sillä riidalla,\njoka syntyi, kun minun piti herra Maxin sijasta, hänen sinä päivänä\nvoidessaan juomisesta pahoin, lukea saarna Dr. Martinuksen kirjasta\nja herra Max tuli ylös saarnastuoliin ja löi minut kumoon. Tämä\nkaikki olkoon minun puolestani unhotuksen omaa nyt, kun hän on\nturpeen alla. En siis siitä syystä tässä hänestä tosikuvausta\npiirrä. Mutta että jälkeentulevaiset tietäisivät, millä tavoin\nHerran ihmeelliset tiet ovat sattuneet tähän sukuun. Myöskin että\nkävisi selväksi, miten tämä kaupunki lienee edellä muita Jumalan\nvaarinpidossa, koska hän niin näkyväisesti on avittanut sitä lyömällä\nsen kiusanhenget maahan.\n\nHeti kun herra Max tänne tuli, hallitsi ja vallitsi hän ensin\nveljeänsä ja kaikkea kartanon väkeä, sitten kirkkoa ja kaikkea\nsiihen kuuluvata, mutta senjälkeen myöskin koko kaupunkia. Hän\noli pahempi kuin isä, herra Curt, siinä suhteessa, että hän oli\noppinut ja osasi suurella taidolla ja viisaalla oveluudella kietoa\nja vääntää sekä ihmisiä että asioita. Hän oli myös mitä valtaisin\nmies saarnastuolissa. Kun se kauhistava onnettomuus tapahtui, että\nSancta Marian kirkko taivaan ukontulen sytyttämällä paloi maan\ntasalle, meille kaikille muistutukseksi, kuten tässä minun _Manu\nscriptumissani_ toisaalla kerrotaan, puhui herra Max koko kesän\nläpeensä joka sunnuntai torilla, muutamalla korokkeella. Ja silloin\nkuultiin hänet koko tällä kulmalla kaupunkia; niin, seisoivatpa\nulkona satamassa laivojensa kannella ja kuulivat hänet sinnekin,\nsekä ikkunoihin vastapäätä niemellä, vaikka eivät siellä toki sanoja\nerottaneet. Niin, erään ulkoväylältä hinatun aluksen laivuri on itse\nkertonut minulle, miten he kaikki pohjoiselle väylälle asti kuulivat\nkaupungista ikäänkuin synnytystuskissa kirkuvan vaimon ääntä eivätkä\ntienneet mitä ajatella. Sillä miehen ääni kuulostaa pitkältä matkalta\nkuin naisen...\n\nSentähden olkoon sanottuna herra Maxin ylistykseksi, että hänen\naikanansa kirkossa käyminen tuotti kaikille hyödyllistä pelkoa.\nEikä hän kärsinytkään, että kukaan jäi pois. Hän kyseli heitä\nsaarnastuolista tai haki heitä taloista, jonkatähden kirkkoa ei ole\nkoskaan käytetty niin uutterasti kuin silloin. Alhainen kansa oli\nhäneen erinomattain kiintynyt, kuten muinoin hänen isäänsä. Sillä hän\nsuvaitsi useasti käydä heidän häissään ja maahanpaniaisissaan sekä\nmaistella heidän oluttansa, kuin myöskin antaa heille hyödyllisiä\nneuvoja kaikesta heidän elannostansa; sillä hän oli älykäs ja tunsi\nheidät kaikki nimeltänsä, miehet ja naiset. Hän alisti vähitellen\nvaltaansa koko kaupungin, niin ettei kukaan saanut niinä päivinä\nkotiinsa mitään, luovuttamatta siitä osuutta papille, eikä myöskään\nteurastettu eikä olutta pantu pappia sillä siunaamatta. Ja ellei\nköyhä voinut hänelle mitään muuta lahjoittaa, niin kalaa. Eikä niinä\npäivinä kukaan voinut, ylhäinen tai alhainen, naittaa tytärtänsä\ntai toisin tavoin muuttaa olojansa, ensin kuulematta herra Maxin\nneuvoa. Ja kun hyviä lahjoja ja muuta suostuttelua oli salassa\ntarjolla, saattoivat monet saada herra Maxilta mitä muilla keinoin\noli mahdoton hankkia. Tämän minä tiedän; sillä minä kerron sitä, mitä\nminä tiedän, enkä sitä, mitä en tiedä. Sitä, joka oli hänen tahtoansa\nvastaan, saattoi hän vainota ja kiusata yötä päivää, häntä ja hänen\nhuonekuntaansa sekä hänen sukuansa, sekä maallisen ja sotilaallisen\nesivallan kautta että ystävien ja avulla aina Köpenhaminaa myöten.\n[Kuten kävi Karl Brandenburgille torin laidassa. Hänellä oli tytär\nKristiane, joka oli luonnostaan ylpeä, mutta kaunis. Ensimmäisen\nvaimonsa kuoltua herra Max oitis pyysi Kristianea aviokseen; mutta\ntämä ei tahtonut ja isä suojeli häntä siinä, vaikka pelkäsikin.\nSilloin Karl Brandenburg pantiin syytteeseen luvattomien tavarain\nkauppaamisesta; sitten vääristä mitoista ja painoista, ja lopuksi\nJumalan pilkkaamisesta. Viimeisestä hänet vapautti kuolema. Sitten\ntuli poika kotiin Ranskanmaalta; hänet lähetettiin sotapalvelukseen,\neikä kukaan ole hänestä sen koommin kuullut. Silloin kun esivalta\nensin nousi Karl Brandenburgia vastaan, oli hän kaupungin rikkain\nmies. Mutta hänen kuollessaan oli tyttärellä ainoastaan sen verran,\nettä pääsi asumaan erääseen maalaistaloon. Siellä hän elää vielä.\nMonia samanlaisia tapauksia sattui, joten kukaan ei uskaltanut ruveta\nhäntä vastaan.]\n\nMutta siitä oli kaupungille hyvääkin, niinkuin että kukaan ei siihen\naikaan saanut nostaa mitään käräjäjuttua, vaan hänen oli esitettävä\nasiansa papille, joka sen ratkaisi. Samaten silloin kun oli uusi\nkirkko Sancta Marian sijaan rakennettava, se jota nyt kansan suussa\nristikirkoksi nimitetään, -- silloin oli koko puuha kaikin puolin\nhänen hoidossaan, niin että hän on sen oikea rakennusmestari, joten\ntämä uhkea temppeli on kaupungille kunniaksi ja hänelle iäiseksi\nmuistoksi. Se maksoi hirveästi rahaa, mikä kaikki meni hänen\nveljelleen, sillä kartano hankki kivet ja puut sekä kauppateitse\nmuun. Mutta herra Max kokosi rahat, ja sen hän teki sillä tavoin kuin\nvihollinen olisi saanut kaupungin ryöstääksensä. Sillä kun minäkin\nyksistäni lasken, mitä kaikkea minun oli pakko hellittää, niin en\nymmärrä kuinka siihen suostuin. Mutta hän oli kamala mies. Hän kävi\nitse joka laivassa, ensi työksensä joka aamu rientäen satamaan\nkatsomaan, ja samaten monta kertaa päivässä, ja silloin ne saivat\nsuorittaa veroa. Jokaisen matkustavaisen, miehen ja naisen, jonka hän\nsai etsityksi käsiinsä, täytyi luovuttaa roponsa kirkon hyväksi.\n\nKerran hänen oli käydä pahoin satamassa leski Sara Andersenin luona,\njoka piti majalaa merimiehille. Sillä hän varoitti asukkejansa\naina kun näki papin tulevan, ja nämä ryömiskelivät ylisille\ntai kellareihin piiloon, kun kukaan ei voinut vastustaa hänen\nsuostuttelujansa tai uhkauksiansa. Niinpä myöskin rikas Heinrich\nArendt Lyypekistä; hän oli tullut tänne sen laivansa takia, joka\noli häneltä merellä rosvouksella anastettu ja tänne myyty. Hän\ntunsi vanhastaan hyvin herra Maxin ja ryömi ylisille. Mutta herra\nMax oli tottunut siihen _trafiqueen_ ja ryömi perässä. Mutta kun\nhän oli kovin raskas, katkesivat tikkaiden puolapuut ja hän solahti\nalas, tarttuen kaiteiden väliin kiinni. Mutta silloin nousi Saralle\nsuuri tuomiopäivä, ja hänen täytyi uhrata valtainen _summa_ uudelle\nkirkolle rikkaan Heinrich Arendtin sijasta. Tämä ei tahtonut korvata\nsitä leskelle, vaan kieräili mielinkielisin puhein, niin että Sara ei\nsaanut mitään, kuten on minulle useasti karvain kyynelin kertonut.\n\nSanottu Andersenin leski muuten kuoli samana päivänä, niin, samalla\ntunnillakin, kuin herra Max. Olen paljon aprikoinut löytääkseni\nJumalan syvän aivoituksen siitä, ja monet muut samaten. Mutta ei\nolisi hyvä, jos me ihmislapset oivaltaisimme kaikki.\n\nMutta herra Maxin kuolema tapahtui seuraavasti. Alussa tänne\ntullessaan hän kesti kaikki mitä joikin; mutta ei lopulta. Ja\nhumalapäissään hän oli vaarallinen naisväelle, niin että ne saivat\nhäntä taiten kartella. Ja niin sattui kerran linnassa, kun hän oli\npakottanut veljensä pitämään isot pidot, kuten hän yleensä pakotti\ntämän tekemään kahdesti vuodessa, toiset uunnavuonna ja toiset\njuhannuksena. Tämä tapahtui juhannuksena.\n\nMutta ennen kuin enempää kerron, on minun mainittava, että kartanon\nkäytävässä on hyvin pimeätä isojen portaiden sisäpuolella, silloin\nkun kaksoisoven molemmat puoliskot on suljettu. Ja silloin ne olivat\nsuljetut sademyrskyn tähden, joita tällä rannikolla tiheään sattuu.\nHerra Max erehtyi luulemaan Ane Trulintyttäreksi, tulliportilta,\nNille Maununtytärtä, raatimies Paavelsenin perheestä, kun molemmilla\noli samanlainen punakukallinen karttuunihame. Se sattui hämyisessä\nkäytävässä. Ja se, joka tunsi nuo molemmat, voi sen käsittää. Mutta\nraatimies Paavelsenin tytär ei ollut mikään leikiteltävä; niin, hän\nrohkeni nostaa aika kirkunan häntä vastaan. Nyt nousi ankara meteli\nja häly. Raatimies haki isännän, ja tämä tuli puhuttelemaan veljeänsä\nja sanoi olevansa kovin tällaista elämöimistä vastaan linnassa,\nvalittaen että Max ei lopettaisi ennen kuin olisi saattanut häviöön\nheidät kaikki. Kukaan ei ollut koskaan ennen kuullut niin monta\nsanaa herra Adlerin suusta yhdellä kertaa; mutta kaikki havaitsivat\nne hyvin ajatelluiksi ja sopiviksi. Mutta herra Max ei kärsinyt\nitselleen tätä sanottavan, sillä hän seisoi papin kauhtanassa,\npäivällinen kun oli vast'ikään syöty. Ja sentähden hän ryntäsi\nveljensä kimppuun, ja tavattoman lihavuutensa vuoksi ei herra Adler\nvoinut säilyttää tasapainoaan, vaan kaatui ensin seinää ja sitten\nlattiaa vasten, kumpaisellakin kerralla kolauttaen pahasti päänsä.\nSitten ei herra Adlerilla enää ollut ymmärrystänsä, ja pian hän\nkuolikin.\n\nSilloin herra Max otti kartanon haltuunsa itselleen ja\nperillisilleen. Mutta samasta hetkestä asti, kun hän muutti sinne\nylös, oli hän virmapäinen. Hän luuli aina olevansa henkien vainooma.\nHän näki ympärillään veljensä hengen, isänsä ja äitinsä sekä muita\nhenkiä. Hän ei saanut niiltä unta ja siirtyi huoneesta huoneeseen\nympäri koko rakennuksen ja kiljui ja saarnasi niitä vastaan\nvoimallisesti. Hän ei myöskään sallinut pitää ikkunoita kiinni,\nsillä niistä piti henkien kaikota ulos. Mutta ikkunain ääressä oli\npidettävä vartijoita, jotta hän ei saanut itse syöksyä ulos.\n\nIhmiset kuulivat alas kaupunkiin asti hänen saarnaavan niin lujasti\nkuin olisi tapellut jonkun kanssa. Siitä on se puhe lähtöisin, että\nherra Max kilvoitteli perkeleen kanssa ja että henget olivat kaikki\ntämän lähettämiä. Niin, sanottiinpa yleiseen, että herra Maxilla\noli kaiken aikaa ollut perkele palvelijanansa kaikissa onnellisissa\nyrityksissään. Nyt perkele tahtoi hänet takaisin, sillä nyt oli aika\ntullut. Mutta herra Max koetti nujertaa häntä suurella voimallansa\nSanan käyttelyssä ja papin taidoilla yleensä. Niin kamppailivat he\nkaikin voimin yötä päivää, sillä herra Maxin piti pysyttää ottelu\nkäynnissä, jottei olisi joutunut yllätetyksi. Koko kaupunki keräysi\ntorille ja ylemmäksi kuuntelemaan. Kaikkia painoi suuri kauhistus,\nmutta hiljaisuudessa. Ei myöskään ollut ketään pappia saatavissa\nkäsille, vaikka lähetettiin sana kumpaisellekin haaralle joka päivä.\nHe olivat poissa. Siten ei ollut ketään sanan voimalla auttamassa\nherra Maxia perkelettä vastaan.\n\nSitten eräänä iltana kimmelteli kaikissa ruuduissa tuolla ylhäällä\nja koko rakennuksen päällä outo loiste, kuin olisi se ollut tulessa.\nRaatihuoneen Anders, myöskin Anders Punanokaksi nimitetty, oli\nkävelemässä kaupungista arpakapulaa viemään. Hän kuuli puistokujassa\nkartanon lähellä miespoloisen käheällä äänellä kirkuvan, sillä nyt\nhänellä ei ollut ketään saattajaa. Ja Anders näki tuliliekkien\nleimahtelevan koko rakennuksen yli ja niiden keskessä paholaisen\nmakaavan katon harjalla ihan herra Maxin ikkunan kohdalla, sanoen:\n\"Nyt sinun on tultava, Max.\"\n\nAnders ei jatkanut matkaansa, vaan pyörsi takaisin kaupunkiin.\nKiljuen tultuansa torille kertoi hän, mitä oli nähnyt ja kuullut.\nJa hän tuli yhtä kaistapäiseksi kuin herra Max itsekin, niin että\nhänetkin oli lukittava huoneeseen ja vartioittavaksi pantava.\n\nNyt ihmiset oivalsivat, kuka oli lopuksi voittanut. Ja kaikki\nodottivat nähdäkseen tuloksen. Seuraavana päivänä kuolikin aivan\noikein herra Max, mutta hiljaisesti ja täydellä järjellään, mikä\nihmetytti monia. Niin, hän teki vielä merkeillä tiettäväksi, että\nhän tahtoi äitinsä huoneeseen, kuollakseen siellä. Ja tuskin hänet\noli viety sinne, kun myöskin odottamatta saapui pastori Thomasius,\nja hän rukoili herra Maxin edestä ja antoi hänelle kalliit alttarin\nsakramentit siinä samassa huoneessa. Ja hän veisasi hänen edestään ja\nrukoili sydämellisesti, ja herra Max saattoi nyt myöskin rukoilla,\nvaikkakaan ei ääneen. Siellä hän kuoli samalla vuoteella kuin hänen\näitivainajansakin. Ympärillä olevat panivat merkille, että samassa\nsilmänräpäyksessä kaikuivat hänen itsensä rakentaman kirkon kellot.\nLienee siis kumminkin epätietoista, kuka sai viimeisen otteen, hänkö\nvai perkele.\n\nSoisinpa minulla olevan suuren kirjoittajan lahjat, voidakseni kuvata\ntämän miehen kaikin puolin semmoisena kuin hän oli. Sillä sellaisena\nkuin hän ilmi elävänä oli ei häntä voi kukaan ajatella, joka ei ole\nollut hänen alaisenansa, vieläpä monta vuotta kuten minä. Minä voin\nsiitä vieläkin öisin nähdä unia. Ja silloin vaimoni havahtuu suureen\ntuskaani ja valitukseeni, herättäen minut ja vakuuttaen, että hän on\nkuollut. Mutta silloin olen minä tavallisesti likomärkä hiestä.\n\nHän oli kolmasti naimisissa ja oli menemäisillään neljännen kerran\navioliittoon silloin kun kuoli. Olen puhutellut kaikkia niitä\nkolmea, sillä minullahan oli siellä käymistä viran puolesta. Silloin\nhe valittivat hätäänsä, toinen toisensa jälkeen. Sillä hän tahtoi\nsaada kaikki tehdyksi ja kaikki yhdellä kertaa. Minä en käytä\nomia sanojani, vaan Aadel Knutintyttären, joka oli hänen toinen\naviovaimonsa. Hän kuoli kynttelinpäivän aikoihin. Mutta vähää ennen\nistui hän isossa tuolissa viheriässä salissa ja kutsui minut sisälle,\nsillä hän oli kuullut ääneni keittiöstä. Silloin hän oli hyvin\nheikko, ja hänen kätensä vapisivat. Minä kysyin, mikä oli hätänä. 'Se\non hätänä,' vastasi hän, 'että hän, joka on minun aviomieheni, on\nminut kuluttanut loppuun lapsensynnytyksillä ja aherruksilla kuin sen\nvaatekappaleen, joka hänellä on lähinnä ruumista, niin että nyt olen\nminä valmis. Jumala tietää, kuka joutuu seuraavaksi. Ehkä hän sentään\nmyöskin itse sen tietää.' Näin sanoi vaimo. Ja vähän ajan kuluttua\nhän kuoli.\n\nMutta seuraava oli Birgitte Mogenintytär, apteekkarin. Ja häät\nvietettiin päivälleen kolme kuukautta edesmenneen Aadelin\nmaahanpaniaisista. Vaikka Birgitte oli kookas, vanttera nainen,\njoutui hän sellaiseen tuskaan, kuullessaan tulevansa herra Maxin\naviovaimoksi, että hän sitten vahvisteli itseänsä apteekkarin,\nisänsä, kaupaksi pitämillä väkevillä juomilla, milloin vain pääsi\nniihin käsiksi. Hän on itse kertonut minulle, miksi hän alkoi juoda,\nja tämä oli syy. Mutta hän tappeli päihdyksissä ollessaan miehensä\nkanssa ja lopuksi otti itsensä päiviltä myrkyllä. Tämän on tohtori\nMogens Mauritius sittemmin kertonut. Hän ei kuollut juomiseen, kuten\nsiihen aikaan puhe kävi. Hän oli naimisissa kolme vuotta, ja hänellä\noli kaksi poikaa miehensä kanssa. Kaikkiaan oli tällä kolmetoista\nlasta, vaikk'ei hän ollut vanha mies kuollessaan. Vanhimman, Adlerin,\nhän löi molemmilta korviltaan kuuroksi, niin että hän kuljeskelee\nympäri kuin kouho.\n\nJos minä vähäisillä lahjoillani kykenisinkin kuvailemaan, millainen\nhän oli vaimojansa, palvelusväkeänsä, lapsiansa ja muita kohtaan\nsilloin kun hän suuttui, niin en sitä kuitenkaan tekisi. Sillä me\nnäimme hänen erkanemisessansa, että Jumala itse tutkimattomassa\narmossaan (niin, totisesti se on suuri!) on hänelle anteeksi\nantanut. Miksikä emme siis me ihmiset, joita vastaan hän on paljon\nvähemmän syntiä tehnyt, menettelisi samaten? Kuten sanoikin piispa\nkalliissa muistopuheessaan hänestä. Sillä hänen hautajaisensa\npidettiin suuret ja komeat. En ole eläissäni moisia nähnyt. Voisin\ntäyttää useita sivuja, jos tahtoisin luetella, mitä säätyhenkilöitä\ntäällä oli mukana, ja mainita, mitä täällä kolmen päivän mittaan\npuhuttiin, syötiin ja juotiin. Hän oli eläessään mahtavampi kuin\nkukaan muu tässä kaupungissa oleskellut mies. Kenelläkään muulla kuin\nkuninkaalla itsellänsä ei ollut mitään sanomista niin kauan kuin hän\noli voimissaan.\n\nHänellä oli myös paljon käytännöllistä älyä, siinä suhteessa\nnimittäin, että hän avitteli ihmisiä heidän vaikeimmissa\ntehtävissään, etenkin heidän tileissään ja rakennushommissaan. Olen\nkertonut kirkosta, mutta unohtanut mainita, että hän oli samalla\nsuuri laivanrakentaja. Hän ymmärsi sitä ammattia siitä asti kun\npienoisena poikana kierteli telakalla ja myöhemmin Köpenhaminassa\nveistämösaarella, missä hän alinomaa käyskenteli kaikkea\nkatselemassa, samaten kuin hän ulkomaillakin piti tarkoin silmällä\ntällaisia toimia. Minä olen sen kuullut häneltä itseltään. Ne laivat,\njotka täällä hänen veljensä veistämöllä jokitörmän juurella hänen\naikanansa rakennettiin, ovat kaikki hänen käsialaansa, ja useita\nniistä myytiin ulkomaille suureksi ylistykseksi ja voitoksi. Mutta\nnyt saapikin hänestä riittää.\n\nTästä kertomuksesta olemme selkeästi nähneet Jumalan ohjauksen,\nnimittäin että isä Curt hän tuhosi heidän äitinsä ja itsensä, ja\nherra Max hän tuhosi sekä veljensä ja itsensä että melkein tyyten\nvanhimman poikansakin. Heille oli vähäiseksi siunaukseksi, mitä\nolivat ryöstäneet Klaus Matiaksenpojalta ja niin monilta muilta.\nNiinikään vei heidän voimansa yksistään heidän lankeemukseensa. Sen\nohella meidän tulee muistaa, että kuninkaan korkeata ja pyhää nimeä\nrikollisesti käytettiin päästäkseen kartanoon käsiksi, mutta että\nrangaistukseksi se tuli haaskatuksikin samassa korkeastipyhässä\nnimessä.\n\nTämän ovat panneet merkille muutkin kuin minä arvoton. Sillä kun\nedellämainittu raatimies Niels Ingebrektinpoika oli Köpenhaminassa\nhakemassa täkäläistä tullinhoitajan virkaa, sanoi hän sen kuninkaan\nrippi-isälle, jonka hän tunsi. Ja kun Niels pyysi _audiencea_\nkuninkaan luona, seurasi kuninkaallinen rippi-isä häntä ja pyysi\nhäntä siinä kuninkaan edessä avoimesti kertomaan sen, minkä oli\nhänellekin kertonut. Ja kun nyt kuningas sai ihan totuudenmukaisesti\nkuulla, millä tavoin oli käynyt, että kartano tuli Curtin käsiin, ja\nmikä tuotti sen häviön, -- että nimittäin molempiin oli kuninkaan\nkorkea nimi tietämättä ollut kummina, silloin suvaitsi kuningas\narmossa kallistaa korvansa ja jonkin aikaa ajateltuansa lausua:\n'Meidän Herramme on viekkaampi kuin kaikki kelmit yhteensä.' Ja\ntämän kuninkaallisen lauselman teen minä alamaisuudessa omakseni,\njättäessäni nyt Curtien historian ja antautuessani toisille aloille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuoden 1830 vaiheilla oli \"Kartanosta\" jäljellä: lehtipuita kasvava\nylänkö, jolla taas alkoi ilmetä havupuitakin; isot rapistuneet\nrakennukset, laajat kasvistarhat kiviaidan reunustaman puistokujan\nmolemmin puolin, kappale karua ketoa näiden ja kaupungin välillä\nsekä myös kaistale molemmilla laidoilla. Edelleen \"Kartanoon\" kuului\njoitakin hakattuja metsämaita siellä täällä.\n\nSilloinen omistaja, vihreätä pinkkoesiliinaa käyttävä pitkä,\ntummapintainen mies, työskenteli puutarhurina omilla kasvismaillaan.\nNämä ja muutamat lehmät olivat hänen ainoana tulolähteenään.\n\nHän olikin ainoa elossa koko suvusta tässä maassa, eikä hän ollut\nnaimisissa.\n\n\n\n\nJOHN KURT\n\n\n1\n\nYksinäisyys\n\nKonrad Kurt oli karannut kotoa viidentoista vuoden vanhana. Kauemmin\nei hän nimittäin sietänyt nähdä äitinsä rääkkäämistä; tämä perintö\noli säilynyt suvussa. Hän oli paennut eräässä laivassa Hulliin,\nmissä hänen enonsa asui. Mutta Konrad kasvatettiin maalla; eno\nmaksoi hänestä. Muuan lääkäri oli sanonut, että pojan hermosto oli\nvialla; jos hänestä tahdottiin saada mies, niin hänen piti oleskella\nraittiissa ilmassa, esimerkiksi puutarhurina. Kurtien suvussa olikin\nperiytynyt harrastus kasvitarhassa häärimiseen, ja tämä tuli hänen\nelinkeinokseen.\n\nIsän kuoltua hän palasi kotiin huolehtiakseen äitirukasta ja\nitsestään eikä nähnyt, mihin muuhunkaan ryhtyisi. Hänen rakastettava\nisänsä oli nimittäin myynyt viimeisetkin metsät tyyten hakattaviksi,\nviimeisetkin laivaosuudet, viimeiset ranta-aitat ja lopuksi\ntiilitehtaan. Kaikesta tästä yhteensä hän oli järjestänyt itselleen\nelinkoron. Toisin sanoen -- hänellä oli ollut rakennukset, istutukset\nja hiukan maata; muutoin hän oli \"syönyt puhtaaksi\" ympäriltään,\nkuten sanotaan. Se kelpasi jättää pojalle. Tämähän saattoi vuorostaan\naloittaa myymällä maan; se oli kaupungin rajalla ja soveltui\noivallisiksi rakennustonteiksi, samoin kuin alempi noista kahdesta\nkasvitarhastakin. Mutta \"Kartanosta\" oli jo myyty tarpeeksi, arveli\nKonrad Kurt ja otti lainan, jolla hän ojitti kasvitarhat ja kesannot\nsekä korjasi rakennuksia sen verran, etteivät ne joutuneet häviöön.\nHän laajensi kasvihuonetta, rakensi myöhemmin toisen lisää; sanalla\nsanoen, hän näytti ihmisille, että tilasta kävi saaminen elantonsa ja\netenkin että kasvitarhaa kävi hoitaminen kannattavasti -- mikä siihen\naikaan ja niillä tienoin oli uutta.\n\nAlussa hän lähetti muualle melkein koko tuotantonsa, mutta vähitellen\ntässä tuli muutos.\n\nHän nukkui, aterioitsi ja kirjoitteli samassa huoneessa. Se oli\nlähinnä vasemmanpuoleisessa käytävässä, ensimmäisen Kurtin kamari,\njota hänen jälkeensä kaikki \"Kartanon\" omistajat olivat käyttäneet.\nSisempänä oleva kamari oli ollut heidän makuuhuoneensa, mutta sen\nKonrad Kurt luovutti äidilleen. Tällä oli nyt onnellisimmat päivänsä.\nPalvelusväki ja työläiset liikuskelivat keittiössä toisella puolella\nleveätä käytävää, joka jakoi koko rakennuksen kahtia. Muutoin oli\npäärakennus autio. Syksyisin Kurt kuitenkin levitti maantuotteitansa\neri kamarien ja salien permannoille kuivamaan, milloin oli tilasta\npuutetta.\n\nHän oli kiivas mies, toisin ajoin harvasanainen, toisin ajoin\nmellastava; mutta hän oli hyvä. Palvelusväki ja työläiset pitivät\nhänestä; hän nimittäin piti heistä. Selänteellä asuville merimiehille\nja kalastajille hän antoi siementä, opetti heitä istuttamaan\nkasvistarhaa ja käyttämään sen tuotteita. Aikojen kuluessa oli\nheidän asumuksiensa ympäristölle kertynyt niin paljon tunkiota,\nettä jokainen kykeni saamaan itselleen pikku ryytimaatilkun, kun\nahkeroitsi sen hyväksi; multaa he saivat hakea häneltä, jos tahtoivat\nsekoittaa maata. Eivät olisi vuorelaiset osanneet ajatellakaan, että\nhe vielä kuljettaisivat multaa sinne ylös, että he saisivat aikaa\nsellaiseen tai tuntisivat hauskuutta siitä. Hän kävi heidän luonaan\nkeväällä ja kesällä joka sunnuntai auttelemassa; koko elämänsä ajan\nhän teki niin. Mutta ne olivatkin melkein ainoat kerrat, jolloin\nhänet nähtiin kasvistarhan, talon ja kellarin ulkopuolella.\n\nKello 4 joka kevät ja kesä hän oli jalkeilla ja ulkona, syksyisin\nja talvisin siitä asti, kun tuli valoisaa. Kesällä hän käytti\nsäämiskähousuja, harmaan valkeaa palttinatakkia, vihreätä\npinkkoesiliinaa ja päässään isolippaista lakkia, talvella samoja\nsäämiskähousuja ja esiliinansa alle napitettua merimiesmekkoa, mutta\npäässään hän silloin piti leveäliepukkaista karvalakkia, joka oli\naina käännetty alas, niin että väljät korvalliset huitelivat häntä\nkasvoihin. Ihmiset eivät milloinkaan olleet nähneet häntä toisin\npukeutuneena, paitsi sunnuntaisin. Silloin hän oli ajellut partansa,\nottanut tärkätyn paidan ylleen ja jättänyt esiliinansa pois.\n\nHänellä ei ollut Kurtien leveätä, uhmailevaa otsaa; hänen oli\njokseenkin korkea ja tuntui kovin valkoiselta, kenties syystä, että\nhän muuten oli ahavoitunut. Mutta sukunsa pikaiset, tuimat silmät\nhänellä oli. Kasvot olivat pitemmät kuin Kurtien ja laihat, nenä\nleveähkö. Perheenäidit ja lapset älysivät pian, että heidän oli\nparempi mennä ylös kartanoon tekemään kauppaa tuon karskin, usein\npauhaavan miehen kanssa kuin hänen myymäläänsä torin laitaan, sillä\nhänen kanssaan luisti kaupanteko, ja hän oli hyvin lapsirakas. Mutta\nhe eivät saaneet jahkailla liian pitkään eivätkä tinkiä. Hänellä oli\nsellainen tapa, että hän kesken kaiken katseli eteensä kuin jotakin\nraskasta ajatellen ja suoristausi sitten riuskasti hymähdellen: \"Hm,\nhm, hm, hm\", ja lopuksi pitkään ja syvään: \"Hy-y-mm!\"\n\nHän menestyi hyvin; hänen lehmänsä ja kasvistarhansa elättivät hänet\nyhä paremmin. Mutta muutamien vuosien kuluttua alettiin huhuta, että\nhän äitinsä kuolemasta asti oli istunut joka ilta yksinään ja juonut\npäihdyksiin asti whiskytotia. Jos tahdottiin tietää, oliko se totta,\ntarvitsi vain mennä sinne ylös hiukan ennen yhdeksää, sillä silloin\nhän säännöllisesti kävi levolle. Ja sen tekikin yksi ja toinen. Niin,\nse oli ihan totta; kello puoli yhdeksältä hän oli tukkihumalassa. Hän\nei kyennyt kunnolleen puhumaan, mutta itki herkästi.\n\nTämän sai \"vanha\" pastori Green kuulla; jo silloin nuorena miehenä\nmainittiin häntä näet \"vanhaksi\", sillä hän oli erään kamalan\ntapauksen johdosta menettänyt tukkansa värin. Pastori Green oli\nniitä, jotka Norjassa ensimmäisinä esiintyivät juopumusta vastaan, --\nniitä, jotka olivat pyhittäneet elämänsä tähän työhön.\n\nHänen pääperiaatteensa oli ja on, ettei hyödytä saarnata juoppoutta\nvastaan muulla kuin tosiseikoilla ja toiminnalla ja että on turha\najatella käännyttää jotakuta juoppoa tietämättä syytä, miksi hän\nryyppää. On aina joku syy, ja _siitä_ voidaan juoppous pysähdyttää,\nellei se ole liian syvästi periytynyttä tai liian pitkälle kehittynyt\ntapa. Hän meni Konrad Kurtin luo ja pakisi hänen kanssaan siksi,\nkunnes sai kuulla, että Konrad Kurt oli ollut suhteissa sen\npuutarhurin vaimoon, jonka luona hän oli Englannissa ollut opissa.\nTämän kanssa oli Kurtilla lapsi. Nainen oli sitten kuollut samaan\naikaan kuin Kurtin äiti. Hirveätä oli ollut pettää miestä. \"Mutta he\neivät olleet voineet sitä auttaa.\" Ja sitten hän itki. Poika, jonka\nhe olivat saaneet, -- oi, vilkkaampaa ei ollut maan päällä syntynyt.\nPäihtynyt nyyhki kaipuusta ja syytteli itseänsä hurjin sadatuksin.\n\nGreen koetti saada häntä matkalle pyytämään syntiänsä anteeksi\npuutarhurilta ja ottamaan pojan mukaansa kotiin, mutta siihen oli\nKonrad Kurt liiaksi pelkuri. Ja lopulta kävi niin, että Greenin\ntäytyi kääntyä muiden puoleen, ja eräänä kesäiltana hän asteli\npitkän, tummatukkaisen, kaksitoistavuotiaan pojan kanssa ylös\n\"Kartanoon\" ja kysyi Kurtia, joka oli vielä kasvistarhassa. Ja\nkannatti katsella, miten Konrad Kurt nousi pystyyn hyödätyslavan\näärestä, jota oli maannut kaivelemassa, ja alkoi kaapia multaa\nkäsistään, -- ja sitten pysähtyi kesken puuhansa, tuijotti ison\nlakinlippansa alta Greenistä tummatukkaiseen, pitkään viikariin\nja tästä Greeniin ja sitten viimein tunsi nuo pikaiset, tuimat\nsilmät, leveähkön nenän ja hänen laihat kasvonsa! Tietämättään hän\npuhui englantia. \"_I beg pardon; but this lad_ --?\" Hän ei päässyt\npitemmälle... Greenin täytyi sen vuoksi jatkaa; kyllä, hänen poikansa\nse oli.\n\nSinä iltana Kurt unohti asettaa whiskypullon esille. Ja kun hän\nseuraavana kertana aikoi ottaa sen, otti poika pullon ja paiskasi\nsen ulos avoimesta ikkunasta kiveen; se heitto osui paikalleen, ja\nlasi ja sokeriastia ja teelusikka seurasivat perässä, -- oivallisesti\ntähdättyinä. Pastori Green oli pyytänyt häntä pitämään silmällä,\nmilloin isä ottaisi esille whiskypullonsa, ja silloin huolehtimaan\nsiitä, että saisi sen häneltä. Tällä lailla sen tehtävän suoritti\npoika.\n\nIsä seisoi häneen tuijotellen, -- kunnes puhkesi hillittömään nauruun.\n\n\n\n\n2\n\nNero\n\n\nMilloinkaan ei ole kukaan varmemmin uskonut poikaansa neroksi\nkuin Konrad Kurt uskoi. Siitä puhumattakaan, että poika oli aimo\nkasvitieteilijä ja tunsi puutarhuritaidon salaisuudet, ei kartanossa\nollut ainoatakaan tehtävää, navetasta keittiöön asti, mitä hän\nei pian osannut. Sen näki, että hänet oli kasvatettu kartanolla\npuutarhurien, keittiö- ja navettaväen parissa, mutta että hän oli\nlisäksi saanut hyvää opetusta.\n\nNyt hänen piti myöskin päästä laivoihin ja veneisiin oppimaan\nsikäläisiä hommia; hän ei ollut koskaan ennen oleskellut\nsatamakaupungissa.\n\nJa kuinka hän oppi norjankielen! Muutamissa viikoissa! Ensiksikin\nkiroilemaan. Isä oli pakahtua naurusta kuullessaan kaikkia niitä\nsadatuksia, joita poika heti käytteli naurettavasti ääntäen. Ja\nkuinka elävästi hän osasi kertoa! Jo ennen, kuin hän kieltäkään\ntaisi, huvitti hän työläisiä kerrassaan tavattomassa määrässä.\nHän saattoikin senvuoksi tehdä mitä tahansa kujeita; ne olivat\nvain hauskoja. Ja kun hän sitten oppi hiukan puhumaan, -- mitä\nhän uskottelikaan heille! Isän riemuna oli hiipiä jonkin tuuhean\npensasaidan taakse kuuntelemaan.\n\nPoika jutteli heille, millaista oli Englannin hovissa, missä hän\noli ollut paasina. Hän se yhdessä muutamien toverien kanssa aina\nastui nuoren, viehättävän kuningattaren edellä; takanapäin marssivat\nsitten kaikki nuo suuret tekotukkaiset. Arvattavasti hän oli nähnyt\nsellaista teatterissa tai piirrettynä. Ja mitä kamalia sotatapauksia\nhän olikaan nähnyt Intiassa, ollessaan siellä pikimmältään Englannin\nkuningattaren saattueessa! -- Isä seisoi piilossa ja ihaili\nvärihehkua, jota poika sai kuvailuunsa, vaikka hän ei vielä montakaan\nsanaa osannut kieltä. Isä pääsi seikkailemaan pojan kertomuksissa.\nHän ei enää juonut whiskytotia, vaan päihdytti itsensä pojastaan.\nNero kerrassaan! oi, mikä verraton nero!\n\nKasvistarhasta piti alituiseen häätää kissoja, joita hiipi\nläheisestä kaupungista linnunpyyntiin. Eräänä päivänä oli John\n-- se oli nuorimman herra Kurtin nimi -- saanut käsiinsä erään\npahimpia linnustajia, ja hän päätti, että murhaaja naulittaisiin\nelävältä ristiin. Kun päivätyöläisistä, nuorimmistakaan, ei kukaan\ntahtonut olla tässä mukana, sulki hän kissan talteen ja antoi sille\nrunsaasti syötävää siksi aikaa, kun itse kävi satamasta noutamassa\npari joutopoikaa. Pian kuuli isä sellaista riemun rähäkkää, että\nhänen täytyi lähteä katsomaan, mistä oli kysymys, varsinkin kun\nsiihen sekaantui vimmattua rääkymistä. Hän tapasi ristiinnaulitsijat\nhyppimässä intiaanitanssia ristiinnaulitun edessä, -- vaivaisen,\ntallinseinässä sätkivän kissan. Johnin pohjaton ilo esti häntä\nnäkemästä isää. Tämän ensimmäisenä ajatuksena ei sillä kertaa\nlaisinkaan ollut, että hänen poikansa John oli nero. Vaikka -- kun\nhän sitä jälkeenpäin ajatteli, hänen täytyi sentään myöntää, että se\noli merkillinen keksintö. Ja työ oli myös hiton hyvin tehty. Sillä on\ntyölästä naulita elävää kissaa seinään.\n\nMutta kun isä oli eräänä päivänä kieltänyt poikaa menemästä alas\nsatamaan -- ilma oli liian peloittava -- ja poika tämän palkitakseen\nkävi käsiksi isän hienoimpaan omenapuuhun, nuoreen hoidokkiin, joka\nensi kertaa kantoi hedelmää ja jonka juuret hän nyt sahasi poikki,\nyhden kerrallaan, levittäen jälleen mullan niiden yli, -- silloin\nei isä joutunut ihastuksiinsa työn taidokkuudesta, ei keksinnön\nsukkeluutta siunaillut. Että poika oli nero, senkin hän unohti, --\nunohti siinä määrin, että sisällä työhuoneessaan puhutteli häntä ihan\nverekseltään leikattu ja hyvin oksittu koivunvarpu kourassa.\n\nPoika ei aavistanut, ei voinut käsittää, että isä hutkisi häntä.\nKun tuo kerrassaan uskomaton, tuiki mahdoton kuitenkin tapahtui, --\nsilloin oli poika, kasvot mielipuolisen pelon vääristäminä, yhdellä\nhyppäyksellä ovessa. Isäkin oli notkea ja reipas ja syöksähti hänen\nniskaansa kuin vimmainen leopardi. Hän iski pojan permantoon, hän\nhuiteli tosiaan villin mielihalun kannustamana. Poika kirkui,\nrukoili, lupasi, kerjäsi; hän oli polvillaan, kieri, sätki, hyppeli\npystyyn ja heittelehti pitkäkseen. Silmät pullistuivat päästä,\nkirkaukset muuttuivat yksitoikkoiseksi, älyttömäksi ulinaksi, kasvot\nolivat ihan sinisinä. Kaikki piiat, rengit, työläiset hyökkäsivät\nulkokäytävästä, riuhtaisivat ovet auki. Isä raivostui keskeytyksestä,\nsäntäsi toiselle ovelle ja hosui siellä seisovia, sitten toiselle\nsivaltelemaan sieltäkin pyrkijöitä, -- hän oli yhtä mieletön kuin\npoikakin. Mutta tämä oli sillävälin pelastautunut.\n\nTuntia myöhemmin hän oli ulkona puutarharenkien keskessä. Ja silloin\nei ollut kiltimpää, nöyrempää, nopsempaa, reippaampaa poikaa kuin\nJohn Kurt. Hän autteli milloin toista, milloin toista suostuttelevia,\nnäppäriä sanoja puhellen. Ja sitten hän innostui kertomaan kaikista\nGibraltarin uloimman kärjen apinoista; hei, siellä ihan vilisee\napinoita, ne seisoskelevat siellä tähystämässä Afrikkaa. Hän matki\nniitä, leiskui, oli utelias, hylätty, peloissaan, kärväs, iljettävä\nkuten ne. Oli selvää, että hän oli nähnyt apinoita, joskaan ei juuri\nGibraltarilla.\n\nIsä oli kävellyt lähistölle ja rattoisuuden kuullessaan kätkeytyi\ntavallisuuden mukaan. Siellä hän nyt seisoi kyyristellen ja ahmien,\n-- ahmien ja kyyristellen. Illalla oli isällä ja pojalla keskustelu\nsamassa huoneessa, Kurtien vanhassa huoneessa. Siellä molemmat\nviimeiset Kurtit itkivät sylitysten. Poika lupaili olla aina, aina,\naina kiltti, ja isä olla koskaan, koskaan enää lyömättä häntä,\nkoskaan!\n\nVähän jälkeenpäin muuan poikanen, joka juoksenteli asioilla, sai\nuuden, hienon pyhätakin. Pojan veli oli perämies, ja tämä oli\njossain Englannin satamassa kadulla ostanut takin eräältä akalta\npilahinnasta. Poika oli kuullut, ettei koko kaupungissa ollut niin\nhienoa, takkia, ja siinä hän oli ihmisten mielestä oikeassa. Mutta\nkun hänen piti seuraavana sunnuntaina vetää se yllensä, olikin se\nleikelty siekaleiksi, sievästi ja varmalla kädellä, siten nimittäin,\nettä se riippui kuin eheänä, vaikka oli pelkkinä kaistoina. Tietysti\nkaikki ajattelivat Johnia; itse hän oli sillä hetkellä soutelemassa.\nKun isä oli häntä viime kerralla niin kovakouraisesti pidellyt ja\nkun he pitivät Johnista, arvelutti väkeä mennä sanomaan mitään.\nMutta puutarhuripojalla, Andreas Berg oli hänen nimensä, oli vain\ntämä takki, ja hän oli ollut siitä onnenautuas; siksi hän ei voinut\nhillitä itkuaan, ja vanha Kurt huomasi sen viimein. Silloin totuuden\ntäytyi tulla esille.\n\nSaattoi näyttää käsittämättömältä, ettei John ollut ajatellut,\nkuinka tässä kävisi, -- ettei hän ymmärtänyt kaikkien ihmisten heti\narvaavan syylliseksi häntä sen jälkeen, mitä kissalle ja kasvitarhan\nparhaalle omenapuulle oli tapahtunut. Kenties hän mielessään arveli,\nettei asia koskenut muita kuin häntä ja pikku poikaa itseänsä? tai\nettä hänen isänsä oli hänelle luvannut, ettei hän enää koskaan\nsaisi selkäsaunaa? -- John tuli riemumielin mereltä; jo kasvitarhan\nportilla hän alkoi kehuskella, mitä urotöitä hän oli sinä päivänä\ntehnyt. Silloin isä huusi häntä tuvan avoimesta ikkunasta. Poika\nvastasi kajahtavalla äänellä ja harppasi isot portaat yhdessä\npyörähdyksessä.\n\nHeti kun hän näki pöydällä takin ja sen vieressä valmiina uuden,\nhyvin oksitun raipan, hän oli siinä silmänräpäyksessä kelmeä\nkuin kalkki ja joutui järjiltään. Hän kieppui paikallaan ympäri\nja kiiruhti hokemaan, ei tavallisella äänellään, vaan käheästi\nläähättäen: \"En se minä ole en se minä ole, en se minä ole!\" --\nmutta nähdessään isänsä kohottavan raippaa hän vaihtoi hokemisensa\nsalamannopeasti ja huusi tavallisella äänellään: _\"Olen!_ Se olen\nminä, se olen minä, se olen minä!\"\n\n\"Pyydätkö anteeksi!\"\n\n\"Pyydän! Pyydän! Pyydän! Pyydän!\" ja polvillaan ja kädet pään yli\nristissä: \"Anteeksi, anteeksi, anteeksi, anteeksi!\"\n\n\"Ja pyydätkö pojalta anteeksi?\"\n\n\"Pyydän kyllä! missä poika on? Mennään pojan luo!\" -- hän ponnahti\njaloilleen ja ovelle, pelokkaana tähyillen isäänsä. Tämä asteli\nperässä raippa koholla ulos, mutta hän ei raskinut lyödä.\n\nPikku pojan eteen John jälleen lankesi polvilleen. Ja sitten hän\nriisui yltään oman takkinsa ja liivinsä ja antoi pojalle. Kukaan ei\nollut pyytänyt häntä niin tekemään. Liivintaskussa oli englantilainen\nkultaraha ja pari norjalaista hopealanttia. Ne kierähtivät maahan.\nHän antoi siekailematta nekin. Nyt joutui isä liikutuksen valtaan,\nja hänen täytyi poistua. Työläisten pian jälkeenpäin istuessa\npöydässä John näytteli heille taas Gibraltarin apinoita. Sitten\nhän tuli luottavaisena isänsä luo ja kysyi, eikö hän saisi antaa\npäivätyöläisille kotiin vietäväksi jotakin siitä, mitä he olivat\ntänään korjanneet ylös maasta. Siihen suostuttiin, ja poika läksi\nheidän matkaansa, auttaakseen heitä kantamisessa. Isä seisoi\nikkunassa. --\n\nJohnin seuraava urotyö tapahtui merellä. Kenties hän oli nyt oppinut,\nettä muutamat asiat olivat maalla vaarallisia. Oli siis koetettava,\neikö merellä ollut vapaampaa. Hän läksi veneeseen erään pikku pojan\nkanssa, jonka aikoi heittää mereen, voidakseen itse pelastaa hänet.\nHän oli lukenut jotakin sellaista, tai hänen teki mielensä nähdä\npojan tuskaa. Ja sen hän sai nähdä. Pienokainen ei nimittäin osannut\nrahtuakaan uida ja luuli voivansa kauhistustansa ilmaisemalla saada\ntoisen käsittämään sen ja luopumaan aikeestaan. Mutta turhaan. Pojan\nkauhistuminen yltyi; hän kirkui kaikella vähäisellä voimallaan,\nniin että Johninkin olisi pitänyt tuntea kauhua. Mutta ei! Sitten\npienokainen tarrautui pikku sormillaan Johnin vaatteisiin; hänet\nkiskottiin irti, -- kaappasi sitten kiinni veneestä, ja kiskottiin\nirti, -- sitten epätoivoissaan airoista, mutta työnnettiin mereen.\nJohn suin päin perässä. Hän tavoittikin pienokaisen, juuri kun\ntämä oli uppoamaisillaan, ja piteli häntä ylhäällä. Mutta hänellä\noli täysi työ saada lapsi takaisin veneeseen, sillä pienokainen\noli saanut kouristuksen. Ihmisiä souti paikalle joka haaralta; he\nluulivat murhan olevan tekeillä.\n\nSinä iltana ei John tullut kotiin. Useita päiviä haeskeltiin\nhäntä; ensin oli siinä puuhassa kartanon väki, sitten myöskin\npoliisiviranomaiset, lopulta monet kaupunkilaisetkin, joiden kävi\nsääliksi isää. Vihdoin he löysivät pojan ylhäältä eräästä tunturin\nkarjatalosta. Hän heittäysi pitkäkseen maahan ja kirkui täyttä\nkurkkua; hän ei tahtonut tulla kotiin, ennenkuin tulijat lupasivat,\nettei kukaan pieksisi häntä.\n\nTämä viimeinen urotyö teki hänet tunnetuksi kaupungissa. Olipa se\nhänelle eduksi tai ei, yksimielisesti päättelivät kaikki, ettei hän\nollut kuin muut lapset, ihan tolkullaan, -- ja koulussakin myöhemmin\noltiin häntä kohtaan suvaitsevaisia, ei tietenkään toverien taholta,\nne eivät ole kenellekään suvaitsevaisia, vaan opettajien. Hän\nteki mitä kamalimpia kolttosia, erittäinkin kehitysiässään erään\nrikkomuksen, jota ei sovi tässä mainita. Mutta hänen isänsä tuli\nkouluun ja rukoili hänen puolestaan. Kaikkien opettajien tuli surku\nisää, joka ahersi niin kunnollisesti. Täytyi siis tälläkin kertaa\nosoittaa laupeutta.\n\n\n\n\n3\n\n\"Ihmisen rinta on kuin meri\"\n\n\nHän suoritti tutkintonsa hyvin. Sitten hän viehättyi rupeamaan\nkadetiksi, ja siihen isä heti antoi suostumuksensa, sillä\nsotakoulussa hän oppisi järjestystä ja kuria. Mutta jos kurilla\nymmärretään käskyn tottelemista, ei hänen tarvinnut sitä oppia, ja\nsäännötön ei hän ollut koskaan ollut. Muuta oli hänessä vikaa, ja\npari kertaa hän oli joutumaisillaan karkotetuksi sotakoulustakin.\nOpettajia kohtaan hän oli aina mielistelevä, ja se pelasti hänet.\nHyvän hän suoritti tutkinnon sielläkin ja uhkui pelkkää innostusta\nalaansa. Eritoten hän osoittautui oivalliseksi harjoitusmestariksi.\nPirteästi, reippaasti ja kaskujen merkeissä siinä kaikki luisti,\nmissä hän oli, ja sadatustenkin, sillä voimasanat olivat vähitellen\ntulleet hänen erikoistaidokseen. Kaikki prikaatin upseerit eivät\nyhteensä kiroilleet vuodessa puoliakaan siitä, mitä hän viikossa\nnoitui. Hän saattoi aloittaa jonkin kirouksen komppanian toisessa\npäässä, miesten seistessä rivissä, ja ladella sitä jatkuvasti, kunnes\nehti toiseen päähän.\n\nSillä mielikuvituksella, jonka hän haaskasi sadatteluun, olisi\nhän maalarina voinut täyttää kokonaisen museon, runoilijana tai\nsäveltäjänä kirjaston. Noita kiroiluja ei hevin voi painattaa; ne\nolivat enimmäkseen miesten kesken käytettäviä. Yleiseen, julkiseen\nkäytäntöön oli hänellä kielen tavallinen valikoima, vaikka hän\nkäyttelikin sitä taiturimaisesti. Vihjatakseni edellisten laatua,\n-- omatekoisten, tarkoitan, -- annan hiukan miedonnetun näytteen.\nKomppania oli eräänä sunnuntaina ollut asetettuna rukoukseen, ja\npappi oli paukutellut heille liian pitkän saarnan, jonka John Kurt\nväitti päälle päätteeksi lukeneensa jostakin vanhasta postillasta,\njoten hän julisti pappia kohtaan seuraavan siunauksen: \"Piru\npalavilla postilloilla sen suolet sisältä valaiskoon!\"\n\nJuttuja oli hänellä tyhjentymätön varasto. Ne tarjottiin sellaisessa\nkuvien ja kirousten kastikkeessa, että porisi. Jutuilla oli muuten se\nominaisuus, että kaikki eivät niitä uskoneet.\n\nJohn Kurt oli pitkä, laiha, luiseva, notkea kuin paju. Hän piti\ntäyspartaa, mutta se ei oikein menestynyt; se oli takkuinen, ja\nsiinä oli aukkoja, missä ei mitään kasvanut. Tästä tuli kasvojen\nnäköön jotakin repeytynyttä. Tuimien silmiensä leimahtaessa hän oli\npeloittava. Mutta otsa oli kirkas, sen pinta omituisen valkoinen;\nsen yli saattoi välähdellä salamoita hänen ollessaan parhaalla\ntuulella, ja silloin hän ei ollut peloittavakaan. Hänellä oli suuri\nvaikutusvalta ihmisiin, ja hän osasi sitä käyttää.\n\nSuurinta oli hyvärakenteiselle miehelle tietysti upseerina ja\nsotilaana olo. Hän pauhasi ja jyrisytti maailmalle vakuutuksiaan,\nettei kenestäkään voinut tulla ihmistä, ellei hän ollut ensin käynyt\nläpi \"äksiisiä\". (Hän käytti mielellään kansanomaisia sanoja ja\nkäänteitä; kirjakielessä ei ollut kylliksi värikkyyttä.) Äksiisiä\nja kuria! Naisväen suurimpana puutteena oli, että he eivät olleet\nkoskaan saaneet kuria ja tahtia syntiseen elämäänsä, -- \"ne siat\".\nKoko maa pitäisi järjestää kuin \"äksiisitaloksi\". Silloin ei olisi\nsairaita eikä raihnaita, ja silloin olisi, perhana puhaltakoon ja\npärryttäköön, järjestys ja komento. Koko suurkäräjäin pitäisi,\nsaakeli soikoon, lähteä nummelle harjoituksiin; ennen ei koko\nliutaan järkeä tulisi. Kuninkaan pitäisi, jukoliut, johtaa äksiisiä;\nmuutoin kävisi kuin sikotarhassa, missä tanakimmat kärsät tönivät\npois kaukalolta toiset kärsät. Yhden pitäisi olla sauva kourassa\nkaitsijana.\n\nKuka siis voikaan kuvata hänen toveriensa, tuttaviensa, mutta\nennen kaikkea hänen isänsä ihmetystä, kun eräänä päivänä annettiin\ntiedoksi, että yliluutnantti John Kurt oli anonut eroaan ja armossa\nsaanut sen!\n\nHän riensi kotiin. Kun joku häneltä kysyi syytä, vastasi hän, että\nkoko sotalaitos oli, hemmetissä, mitä viheliäisintä apinoimista;\nkenenkään kunniallisen miehen ei pitäisi siihen alentua. Upseerit\nolivat pyntättyjä, opetettuja apinoita; he kasvattivat terveitä,\ntanakoita poikia apinoiksi; kenraalit olivat töyhtöpäitä\nsuurapinoita, ja kuningas oli yliapina.\n\nMiksi hän siis aikoi? Maanviertäjäksi kuten isäkin! \"Kamara\" -- se\noli ainoa vankka, mitä maailmassa oli. Se oli sen vuoksi myöskin\nainoa, jolla oli arvoa ja joka antoi kaikelle muulle arvoa. Kaivaa\nesille kamarasta hienoimmalta maistuvaa ja hienoimmalta tuoksuvaa, se\noli, pentele vieköön, etevintä, mihin vapaa mies saattoi ryhtyä. Nyt\nhän pukeusi kuin retku kaikkien muiden sekaan kesähelteeseen tuonne\nkasvismaalle ja uurasti olkansa takaa.\n\nNiin, näin oli kesällä. Mutta syksy ei ollut mennyt, ennenkuin hän,\npiru periköön ja keriköön, huomasi puutarhanhoidon olevan silkkaa\n\"sontaa\". Siihen kuului käyttää _sitä_ lajia sontaa, ja _niin_ paljon\nsontaa, ja _sillä_ lailla sontaa. Hänestä tuntui viimein \"koko\nmaailma olevan iso sontakasa\". Niillä kansoilla oli paras oltava,\njotka omistivat isoimman. Mitä lempoa oli sota muuta kuin että\nihmiset tappoivat toisiansa kukin sontakasansa takia? Runous herui\nparemmin keväisin, kun sonta alkoi palaa.\n\nHän läksi laivassa Etelämerelle. Missä hän nyt oli, _ja monta\nvuotta_, siitä ei kukaan voinut saada selvää, kunnes hän vihdoin\neräänä kauniina kevätpäivänä palasi kotiin. Jos piti uskoa\nhäntä itseään, oli hän käynyt kaikkialla maapallolla. Sillä\nsittemmin ei hänen läheisyydessään mainittu maata, ei kansaa, ei\nluonnonhistoriallista merkillisyyttä, ei satamaa, ei kuuluisaa\nrakennusta, jota hän ei ollut nähnyt; ei myöskään ketään mainiota\nmiestä, jonka kanssa hän ei ollut sinä tai jota hän ei ainakin\ntuntenut. Kaikki ei ollut satua. Tietoja hänellä oli, niitäkin, joita\nsaadaan paikalla. Merkillisiä tuttavuuksia oli hänellä niin ikään;\nsen osoitti hänen kirjeenvaihtonsa. Vielä loppukesällä tavoitti häntä\neräs englantilainen lordi ystävinensä saadakseen hänet mukaansa\ntunturimetsästykselle.\n\nMiksi hän oli palannut kotiin? No, sanoi hän, nähdäkseen isänsä\nkuolevan. Isä muuten oli mitä parhaimmassa voinnissa ja ihan yhtä\npirteä sinä päivänä, jona hän läksi matkoilleen, kuin sinäkin\npäivänä, jona hän takaisin tuli. Mutta poika puolestaan väitti, ettei\nhän, herra nähköön, sietänyt kauemmin ajatella isän kenties vaipuvan\nkuolinvuoteelleen hänen olemattansa saapuvilla. Kotiintulostaan asti\nhän oli pelkkää huolenpitoa ja herttaisuutta isäänsä kohtaan. Tämä\noli käynyt vanhaksi ja antoi menetellä kanssaan, niinkuin pojan\npäähän pisti. Osaksi nämä pälkähdykset olivat kerrassaan merkillisiä,\nkuten esimerkiksi hänen äkkiä tahtoessaan, että isän ei pitäisi\nsyödä. Tai kun hänen päähänsä yhtä pikaisesti juolahti asettaa\nhänet lämpimään kylpyyn, jota seurasi kylmä suihku. Tai kun hän\noikaisi vanhuksen paksujen haahkanuntuvapieluksien alle hikoamaan,\nisän tuntematta vähintäkään tarvetta siihen. Hän silmäili poikaa\nomituisella katseella syrjästä. Paljon sanovalla katseella. Siinä\nei ollut turvallisuutta eikä pelkoa, vielä vähemmän leikillisyyttä,\nvaan kummallista, kylmää uteliaisuutta, kuin hän olisi kyllä halunnut\ntietää, _mitä vielä._ Toisinaan taas tuntui katse kysyvän: \"Onko tämä\nJohn? Vai _eikö_ tämä ole John?\"\n\n\n\n\n4\n\nPurje näkyvissä\n\n\nSyksyllä samana vuonna, jonka keväänä John Kurt oli palannut,\ntuli kotiin eräs nuori tyttö, josta pian saatiin koko kaupungin\npuheenaihe. Ja kahdestakin syystä. Hän oli nimeltään Tomasine\nRendalen; isä, yliopettaja Rendalen, oli tämän sukunimen omaksunut\nsiitä, että hänen isänsä oli kotoisin Rendalenin tunturiseudulta.\nYliopettaja Rendalen oli vanttera, kookas mies, joka käyskenteli\nhiljaista, hiukan raskasta koulukulkuansa kaupungilla. Vaimonsa\nkuoltua hän ei ottanut osaa mihinkään koulutyönsä ja kaupungin\nlukuyhdistyksen ulkopuolella. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa ja\nantoi lasten ja vanhan Marianen vallita talossaan.\n\nHänen vanhin lapsensa oli Tomasine; tämä oli tavattoman lahjakas\nkieliopinnoissa, ja hänellä oli äitinsä päättäväisyys. Kuudentoista\nvuoden vanhana hän lainasi pikku summan rahaa, läksi Englantiin\nerääseen opistoon ja oppi perin pohjin englannin kielen. Sieltä hänet\nsiirrettiin erääseen Ranskan opistoon, jossa hän opetti englantia ja\nitse oppi ranskaa. Sittemmin hän Saksassa opetti eräässä opistossa\nsekä ranskaa että englantia ja oppi itse saksaa. Hän oli ollut poissa\nlähes viisi vuotta, kehittynyt tottuneeksi ja erinomaisen taitavaksi\nopettajattareksi ja alkoi heti kotiin tultuansa opettaa naisia ja\nmiehiä sekä lyhennellä velkaansa. Tämä herätti kaupungin yksimielistä\nihastusta. Kaikki olivat hänen hyvänpäivän tuttujaan.\n\nMutta yhtä yksimielistä ihastusta herätti hänen vartalonsa. Tarvitaan\nmelkoisen paljon, ennenkuin tämä voi käydä päinsä. Kauniita kasvoja\nihaillaan aina, sillä niitä ei voi kokonaan väärentää; kaunista\nvartaloa sitä vastoin ei ihailla suoraa päätä. Mutta hän oli solakka\nja voimakas, uusimman kuosin mukaan pukeutuva. Kuten kaikki nuoret,\nterveet tytöt oli hän lapsesta asti halunnut harjoittaa ruumistaan ja\nmyöskin aina hankkinut tilaisuutta siihen. Englannissa hän senvuoksi\nheti alkoi voimistella; kaikkina näinä vuosina hän oli pysynyt tässä\nmieliharrastuksessaan. Hänen ryhtinsä olikin nyt ihan toinen kuin\nainoankaan muun tytön koko kaupungissa.\n\nHänen vartalonsa ihastelua ei vähääkään laimentanut se, että nenä\noli litteähkö, että hänellä oli vaalea tukka, joka sai hänet\netäämmältä näyttämään kaljupäiseltä, että kulmakarvoista ei voinut\npuhuakaan, että silmät olivat harmaat ja -- silloin kun hän ei\nkäyttänyt kakkuloita -- siristelevät. Suu oli aivan liian iso, mutta\nhampaat säännölliset ja niin terveet, kuin suku olisi ollut vielä\nRendalenissa järsimässä kovaa leipää. Kun ihmiset näkivät hänet\ntakaapäin ja hän aavistamatta käänsi kasvonsa heihin, joutuivat he\nällistyksen valtaan. Häntä oli koetettu nimitellä \"ällistykseksi\",\nmutta se ei käynyt päinsä. Vartalo auttoi hänet yli kaikkien\narveluttavuuksien. Ollen likinäköinen hän käytti kakkuloita, ainoana\nnuorena naisena koko kaupungissa. Siihen aikaa ei vielä ollut tapana\nkäyttää _pince-nez'tä._ Tämäkin toi häneen jotakin erikoista. Hän\nihan säteili voimaa ja järkevyyttä.\n\nTalven kuluessa hänestä tuli ehdottomasti tanssiaisten ensimmäinen\nnainen. Hänen ilonsa siitä että hän jälleen oli kotona, jälleen sai\nluontevasti liikkua molempiin sukupuoliin kuuluvan iloisen nuorison\nparissa ja että kaikki olivat häntä kohtaan ystävällisiä, samalla\nkuin hän menestyi hankkeissaan hyvin, oli erityisen näkyvä; se ilmeni\nmyös usein vilpittöminä sanoina. Sentähden hän ei herättänyt mitään\nkateutta. Kenties auttoi hiukan sekin, ettei hän omankaan tietonsa\nmukaan ollut kaunis.\n\nSe talvi oli tanssiaistalvi, ja kaikkialla hän oli mukana. Tanssi oli\nhauskinta, mitä hän tiesi.\n\nTalven mittaan alkoi myöskin John Kurt olla tanssimiehiä. Se\ntapahtui yksistään hänen vuokseen. Hän kuuli Kurtin heti sanovan\nsen. Mutta hänhän tiesi, ettei Kurt mukautunut yleisiin sääntöihin,\nettä hänellä oli kaikkialla vapaa puhevalta. Hän huomasi Kurtin\nmuuttuneeksi ja hyvin kummalliseksi. Mutta hän teki kuten toisetkin;\nhän ei kartellut Kurtia eikä ollut millänsäkään, joskin tämä vannoi\nhirttävänsä, muhentavansa, keittävänsä, karistavansa itsensä, ellei\nTomasine tuossa \"tanssiheleijassa\" ollut kuin nuori, valkoinen,\nhirnuva aavikkohepo tai kuin kokonainen linnunsoitimen leiskuna\nmetsänlaidassa. Hänen käsivartensa ja kaulansa olivat ihan kuin\nherkullinen, pikkuruinen, lämpöinen turkkilainen sianporsas,\nsellainen, jolla on \"punainen pinta\". Neito viiletti tanssissa, herra\nnähköön, kuin _a great man of war_ merellä. Kurtin itsensä tanssiessa\nhänen kanssaan tuntui kautta kunnian, hengen ja autuuden, siltä\n\"kuin olisi ylhäällä tunturilla porhaltamassa ylös louhikkoa kivääri\nkädessä, koirien vilistäessä täyttä karkua harjulta harjulle\". Nämä\njoka tanssin lomassa korvaan päräytellyt \"rrrummutukset\" tekivät\nhauskuuden vielä hupaisemmaksi. Toiset nauroivat, ja Tomasine\nnauroi. Hänellä ei ollut vähintäkään ihmistuntemusta. Sitä ei\nsaa pistäytymällä toisesta opistosta toiseen, vaikka ne ovat eri\nmaissakin.\n\nKurt tuli pian kotiinkin hänen luokseen. Hän tiesi Tomasinen\nvapaa-ajat; pian hän tiesi tämän kävelytunnitkin ja haki häntä\nkaikkialta. Tomasine piti huolta siitä, ettei ollut koskaan yksinään;\nmuuten hänelle oli Kurtin tulo mieluista kylläkin. Tämä jutteli\nsilloin hänelle ja ystävättärille hauskoja asioita ja joskus\nliikuttaviakin. Niinpä herran hylätystä, eksyneestä riekonpesyeestä,\njonka hän oli käsin yksitellen poiminut kanervikosta, missä poikaset\npiipertelivät ensimmäisissä untuvissaan; hän oli vienyt ne kotiin\n\"luhaansa\". Hän kertoi sen niin kanervaisella tunturiraikkaudella,\nniin välittömästi, että heille tuli kyynelet silmiin. Sellainen\ninnostutti häntä. Rajuimpiinkin tarinoihinsa hän heitti sitten jonkin\nhienon, liikuttavan piirteen.\n\nTyttöjä viehätti myöskin se tapa, jolla hän aina puheli isästään\n-- hullunkurisimman ja hellimmän seos, alituiseen naurun ja itkun\nväliltä. He tottuivat hänen raakoihin kuviinsa, hänen mehukkaaseen\nkieleensä; sitä ei voitu välttää, se loi sen omalaatuisen\nvärikkyyden, joka usein säikytti heitä, mutta tenhosi. Tomasine ja\nystävättäret eivät sitä itselleen muulla tavoin selvittäneet, kuin\nettä heistä viimein ei tuntunut kykenevän kertomaan kukaan muu kuin\nhän.\n\nNäin tuntui Tomasinesta enemmän kuin toisista. Hän tunsi, kuten\nasianlaita olikin, että kaikki tarkoitti hänen hauskutustansa.\n\nEräänä päivänä, heidän sattumalta jäätyään kahden kesken, Kurt\njutteli hänelle tarinan luotsinleskestä, jolle hän niinä päivinä\ninnokkaasti keräsi rahaa. Hän näki avuliaisuutensa miellyttävän\nTomasinea ja sanoi muitta mutkitta, että hänelle oli neiti Tomasine\nHolm Rendalen, mikä kaupunki on erämaan karavaanille. Niin, kun\nTomasine sitä nauroi, oli syynä se, ettei hän tiennyt, mitä oli\ntallustella aina samassa hiekassa ja samassa helteessä väsyneenä,\nnääntyneenä, janoissaan, nälissään. Silloin on kaupungin näkeminen\njotakin! Tomasine oli minareetin torni ja plataanit ja vesilähde ja\nkielletty viini ja telttojen valkoiset katot ja tanssi ja kitaran\nsoitto ja paistetun lihan haju. Entä jos he kaksi lyöttäytyisivät\nyhteen? Silloin he möisivät täällä \"koko höskän\" ja matkustaisivat\nmaailman ihanimpiin maihin ja lojuisivat selällään aurinkokatoksien\nalla ja antaisivat toisten hyöriä tiputtelemassa heihin ruokaa ja\njuomaa? Tai sitten he jäisivät ja kiskoisivat kartanon kasvitarhat\nylös tunturille asti? Sillä mitä kaikkea kasvaisikaan sellainen\nkamara, moisella päivänrinteellä ja noin lämpimän merituulen\nleyhähtelyissä? He siis kaivautuisivat harjujen uumeniin kuin kaksi\nmaamyyrää ja rikastuisivat?\n\nMutta hän näki Tomasinen lause lauseelta yltyvän kauhun! Taaskin hän\npysähtymättä antoi puheensa lipua myrskyiseksi isänsä ylistelyksi.\nTämä ei nimittäin ollut mitään muuta kuin hänen isänsä päähänpistoa,\nsillä ukko tahtoi vihdoinkin saada poikansa naimisiin. Hänen isänsä\nsaattoi nousta vuoteeltaan talviöinä, kun äkkiä pakasti, \"ja kietoa\nmonia niinimattoja ja villahuopia vilunarkojen hedelmäpuiden\nympärille kuin ne olisivat alastomia kakaroita\". Kun hänen isänsä\npiti hakata pois jokin pensas, \"otti hän ensin linnunpesät käsiinsä\nja kantoi ne toiseen pensaaseen ja siteli ne sinne kiinni\". Tomasinen\nei senvuoksi ollut ihmeteltävä, jos hän ajatteli poikaansakin.\nMutta itse saattoi John kyllä odottaa, hän oli onnellinen niissä\nolosuhteissa, joihin oli nyt joutunut. Aloitti sitten jutun\nmuutamista lehmistä, jotka eivät tahtoneet pureksia ruohoa, syystä\nettä tämä oli kalventunutta; mutta hän kiinnitti niille päähän isot\nvihreät kakkulat, ja silloin näytti ruoho verekseltä, \"ja kylläpä ne\ntottamaar söivätkin\".\n\nSen verran Tomasine toki tajusi, että John Kurt oli pettynyt.\nThomasinea itseään oli alkanut peloittaa, hän ei oikein tiennyt\nmiksi. Mutta kyllä hän sen sentään tiesikin. Hän oli juuri samana\npäivänä kuullut John Kurtin hirveän siveettömästä elämästä.\n\nSitten tapahtui se merkillisyys, että muuan hänen äitivainajansa\nystävätär tuli hänen luokseen soveliaan johdannon jälkeen\npuhumaan Kurtin puolesta. Ja jonkin aikaa myöhemmin tuli vielä\ntoinen hänen rakkaan äitinsä ystävätär, ja kolmaskin! John Kurt\nei kyllä tosiaankaan ollut kuin toiset, mutta hänestä tulisi\nerinomainen aviomies, siitä olivat he kaikki varmat. Ja mitä hänen\nsiveettömyyteensä tuli, niin se kyllä oli huono juttu, mutta pahempi\nkuin monien muiden se tuskin oli; kaupungissa saattoivat naineetkin\nmiehet tehdä ilkeitä rikkomuksia. Siinä oli ero, että hän paljasti\nvikansa ihan julkisesti. Noiden kolmen naisen puheet olivat hyvin\nsamanlaisia, ja Tomasine pani merkille niiden yksituumaisuuden. John\nKurt itse pysytteli tovin poissa, paitsi että hän aina kaupungille\nmennessään ja sieltä tullessaan -- mikä tapahtui usein -- käveli\nRendalenin asunnon ohi, vaikka perhe asui syrjässä, kaukana\nvasemmalla torista, lähellä ketorinnettä. Aina talon sivuuttaessansa\nhän tervehti, jos vain kissakin ikkunassa istui.\n\nNiin ikään hän lähetti joka aamu kukkavihon; päivä ja kukkavihko\nolivat yhtä varmat. Vanha Mariane, joka ne otti vastaan, lisäsi\nhalukkaasti sanan tai pari Tomasinesta. Kurtilla oli joka kerta jokin\ntilapäishuomautus huulillaan, kuten \"Jumala hänen kaulakuoppaansa\nsiunatkoon!\"\n\nSitten, kun äidin parhaat ystävättäret olivat käyneet Tomasinen\nluona Kurtin asiaa ajamassa, ei kestänyt kovinkaan pitkää aikaa,\nennenkuin hänen omia parhaita ystävättäriänsä alkoi tulla. Muutamat\nolivat ennen tehneet päinvastoin; he olivat maininneet Kurtia melkein\ninhoten, he eivät voineet sietää \"hänen valejuttujaan\", \"hänen\nraakoja puheitaan\" eivätkä häntä itseään; \"hän oli kuvatus\". Nyt\nhe alkoivat myöntää, että hänessä sentään oli jotakin kiintoisaa,\njonkinlaista demonista viehätystä.\n\nKurt oli tietysti käynyt heidän puheillaan, ensin sen luona,\njolle tiesi olevansa vastenmielisin. Tälle hän sanoi tietävänsä\nsen, kunnioittavansa häntä siitä. Olihan hän kurja, halveksittava\nolento. Mutta juuri siitä syystä hän oli tullut. Sillä toinen oli\nkaupungin rehellisin ja tunnollisin ihminen; kaikki olivat siitä\nyksimielisiä. Hänen _täytyi_ auttaa häntä! Toinen ei tuntenut hänen\nelämäntarinaansa; siitä koko asia. Hän ei siksi myöskään tiennyt,\nminkätähden Kurtia oli jo pojasta asti ymmärretty ja täytynyt\nymmärtää väärin, joten hän oli pakostakin suennut eriskummaiseksi.\nNiin, eihän hänen oikeastaan tarvinnut sanoa mitään; toinenhan\nnäki ihmisten läpi. -- Erään toisen käsistä sanoi Kurt, että ne\nolivat niin sievoiset, niin herkulliset ja pyöreät ja verekset,\nettä niitä voisi käyttää kahvin kanssa. -- Hän pyöritti ja vyörytti\nheidät sanavirtaansa; hän suihkutti heitä kylmästi ja leyhytti\nheitä lämpimästi; hän peloitti heitä, ja hän liikutti heitä. He\neivät menettäneet tajuaan; he ymmärsivät hyvin, ettei kaikki\nollut vilpitöntä ja välitöntä. Mutta juuri _se_ kääntyi hänen\npuolustuksekseen. _Hän_ ei huolinut verhoutua; mielinkielinhän\nolivat useimmat, kun tahtoivat saavuttaa jotakin.\n\nSitten kajahteli yhtenäinen naurun remakka kaupungin toisesta\npäästä toiseen, sillä kevätpuolella hänet selitti eräs pieni reipas\nompelijatar lapsensa isäksi, ja hän tunnusti lapsen koko maailman\nedessä sekä toimitutti sen suurella touhulla kirkkoon kastettavaksi,\njolloin sille pantiin nimeksi -- _Tomasine._\n\nUusi naurun rähäkkä seurasi heti perässä, sillä kun häneltä\nkysyttiin, kuinka ihmeessä hänen päähänsä saattoi pälkähtää\nsellaista, vastasi hän, että jos asia olisi hänen määrättävissään,\nniin pantaisiin -- herra nähköön -- jok'ainoan lapsen nimeksi\nkaupungissa tästä lähtien joko Tomas tai Tomasine. Se oli liikuttavaa.\n\nSiihen aikaan hänen isänsä kuoli, ja erikoisissa olosuhteissa. Vanhus\noli lähettänyt Tomasinelle sanan, että hänen vointinsa ei ollut hyvä;\nolisiko Tomasine niin ystävällinen ja pistäytyisi hänen luokseen\nensi kerralla iltakävelylle lähtiessään? Nuo kaksi olivat vanhoja\ntuttavia; tytön pienenä ollessa oli hän useasti antanut tälle kourat\ntäyteen kirsikoita, sillä lapsi oli näyttänyt niin reippaalta ja\nterveeltä; vanhalla puutarhurilla on silmää sellaiselle.\n\nTomasine läksi ylös kartanoon ja tapasi hänet hänen työhuoneessaan.\nTulija oli siellä ensi kertaa. Sen seinät oli verhottu jollakin\njäykällä, tummalla, joka arvatenkin oli nahkaa ja oli aikoinaan\nollut maalattu ja kullattu. Ikkunan viereisessä sopessa oli iso\nkaappi, viehättävä huonekalu, vähintään kaksisataa vuotta vanha,\ntaiteellisesti veistelty. Ikkunan edessä oli järeätekoinen,\nmaalaamaton pöytä, täynnä papereita, siemennäytteitä, sanomalehtiä,\nruoanmuruja; sen ääressä istui hän itsekin vanhanaikaisessa\nnojatuolissa, sellaisessa, jossa on lyhyt, leveä nahkaselkä. Hän\nnousi ja pakotti Tomasinen istuutumaan tuoliin. Itse hän käveli\nharmaassa palttinatakissaan, pinkkoesiliina yllään ja louskuvat\ntohvelit jalassa. Päässä oli hänellä isolippainen lakkinsa, kaulaan\noli kiedottu paksu pyyheliina; hän oli hiukan käheä ja muutenkin\nraihnas -- kevät oli sinä vuonna niin kolea.\n\nTuo pitkä, laiha mies alkoi harppoa ikkunan edessä olevan pöydän ja\nulkokäytävän puoleisella peräseinällä olevan makuusijan välillä;\nhän harppoi ja harppoi pitkin sisäseinää ohi suuren uunin, jonka\nreunuksella komeili kaksi oldenburgilaista, kumpaisellakin suunnaton\ntekotukka päässä; hän harppoi uunin vastapäisellä seinällä\nnaksuttelevan vanhan kaappikellon tahdissa. Se löi juuri seitsemän,\njonkin soittolaitteen pitäessä suurta pauhua. Hänen sänkynsä oli\nkiilloitettua koivua; pitkin seiniä sitä vastoin törrötti vanhoja,\nmadonsyömiä tuoleja, toisissa yksi jalka uusi tai kaksi, toisissa\nuusi selkämys. Seinille oli ripusteltu maalauksia, joista vielä näkyi\njoku punakeltainen käsivarsi tai ruskeanpunainen hame, mutta kaikki\nmuu oli mustaa. Puitteissa oli enemmän jäljellä kärpäsistä kuin\nkultaajasta. Ja Konrad Kurtin pauhuinen puhe hänen marssiessaan oli\nsamaa lajia kuin kamarikin, seos vanhaa ja uutta, vanhaa enimmäkseen\nsuvusta eikä vailla kerskailua, uutta vähemmän, ja tämä nykyajan\nvaatimattomampaan kuosiin. Hän haastoi ilman poikansa sadatuksia\nja kuvia, mutta jotensakin voimakkaasti. Hän kerskui toisena\nhetkenä, pilkkasi toisena, kuten poika useasti. _Summa summarum_ oli\nkuitenkin se, että tämä suurenmoinen suku oli lopullaan; runko ei\nenää kelvannut. Jos se tahdottiin pelastaa, se ja suvun viimeinen\nomaisuus, täytyi käyttää ymppäystä. Uusi, voimakas puu oli löydettävä.\n\nTomasine istui siellä lähes kaksi tuntia ja kuunteli. Hän löi laimin\nillallisaikansa, iltakurssinsa. Vanhus ei tahtonut päästää häntä.\nSisemmästä käytävästä avasi palvelustyttö oven kysyäkseen, kattaisiko\nhän pöydän, mutta hänet häädettiin pois.\n\nKävellessään kotiin puistokujan kautta, missä sadepurot olivat\nrepineet jalkatien ja vanhat puut kohisivat myrskyssä, tuntui\nTomasinesta, kuin hän olisi tullut hautakammiosta; siellä hän oli\ntavannut yhden ainoan elävän miehen, joka käyskenteli vainajiaan\ntarkastellen. Tomasinella ei ollut vähintäkään kaipuuta mennä\ntuonne sisälle. Hän kääntyi katsomaan laastittua, likaista, isoa,\npieni-ikkunaista rakennusta. Hän huudahti äänekkäästi: \"Ei!\"\n\nHänen seuraavana aamuna palatessaan kamariinsa ei John Kurtin\ntavallista kukkavihkoa ollutkaan tullut. Se tuotti hänelle pistoksen;\nhän ei tiennyt miksi, sillä näinhän hän toki tahtoi? Eikö niin ollut\nasia? Hänen piti juuri selvitellä se itselleen, kun hänen isänsä\npalasi aamukävelyltään hyvin kalpeana. Hän kertoi vanhan Kurtin yöllä\nkuolleen. Hänet oli aamulla tavattu hengettömänä nojatuolistaan\npöydän äärestä.\n\nHeti jälkeenpäin saapui John Kurt. Hän ei sanonut mitään, vaan\nheittäysi sohvaan ja itki. Itki niin hillittömästi, että sekä\nTomasine että hänen isänsä alkoivat pelätä. -- Ja kuinka katkerasti\nhän sitten yltyikään soimaamaan itseään!\n\nHän palasi joka päivä ja kevensi sydäntään heille, aina järkyttävän\nvoimakkaasti. Missään muualla ei hän käynyt eikä ketään muita\npuhutellut. Ainoastaan heitä ja väkeänsä. Yötä päivää tekivät hän ja\nhe työtä, sillä he rakensivat talon isoille portaille kukkatemppeliä,\njosta vanhus kannettaisiin ulos. Tämä kukkatemppeli tuli tavattoman\nkaunis. Siitä syntyi puhetta, ja maahanpaniaisten aatto-iltana tuli\nihmisiä ylös kartanoon sitä katsomaan, niiden mukana Tomasinekin\nisänsä kanssa. Vainajan ystävä, rovasti Green, tuli pian näkyviin\npuistokujasta, ja hänen takanaan saapui puoli \"vuorta\", lapsia ja\naikaihmisiä, katsomaan ja kiittämään ja lausumaan jäähyväisiä; he\nolivat käyneet noutamassa papin. Vanha Green nousi ylös portaille ja\nlausui muistosanoja kukkien ystävästä, joka _meidän_ keväästämme\nmeni iäiseen. Yleinen liikutus puhkesi valloilleen; pojan täytyi\npoistua.\n\nSeuraavana päivänä hän hautajaisista poikkesi Rendalenille. Mutta hän\nei tavannut Tomasinea kotoa. Tästä hän pettyi niin kovasti, tuli niin\nsydämensä pohjasta murheelliseksi, että seisoi kauan mykkänä, vihdoin\nhuoahtaen, ettei hänellä siis ollut ketään, niin, ei ainoatakaan!\nHän olisi hartaasti suonut, että hänetkin olisi voitu samalla\nkertaa mullata. Olihan hän rasituksena niillekin, joista hän piti;\nsen hän kyllä älysi. Ja hän läksi tiehensä. Tämä liikutti vanhaa\nMarianea, joka oli kuulijana, ja kun Tomasine viimein tuli kotiin,\nkertoi sen vanhus sillä tavalla, että se liikutti Tomasineakin.\nAsia oli niin, että Tomasine ei ollut tahtonut olla kotona; hän oli\npelännyt tulijaa. Hänellä ei ollut riittänyt rohkeutta kohdata toisen\nliikutusta, joka kenties saisi omituisen suunnan.\n\nNyt hän katui sitä. Hän otti äkkiä kakkulansa nenältään ja puhdisti\nne, asetti ne jälleen paikoilleen ja katseli itseään kuvastimesta.\nEikö hän ollut kyllin suuri ja voimakas uskaltaakseen? Hän seisoi\nikäänkuin tähtäilemässä.\n\nSen ajan pukuna käytettiin parhaasta päästä vyöllä kiinnitettyä,\npoimuteltua miehustaa ja vannehametta; hän painoi molemmilla lujilla\nkäsillään vyön alas. Valkoiset irtohihat oli hän sisään tultuaan\nriisunut pois; puvun varsinaiset hihat olivat auki, niin että hänen\nranteensa ja käsivartensa kuvastuivat hyvänä vastakohtana mustalle\npuvulle. Hän nautti niiden voimasta; ihmiset, jotka voimistelevat\npaljon, ovat tottuneet sellaiseen. Mutta silmät etsivät ehdottomasti\nkasvoja, heikkoa kohtaa. Ne olivat totisesti uskomattoman rumat!\nTämä litteä nenä, nämä isot huulet ja tämä tukka, otsan värinen,\nolivat tuskin katseltavia. Ja nämä kulmakarvat -- vaaleat, lyhyet\nharjakset -- pistäysivät ulos niin ohuesti, että kävivät suorastaan\nnäkymättömiksi. -- Eipä väinkään; ei kannattanut hänen ylpeillä.\nRakastihan John Kurt häntä todellisesti. Ja oli onneton, -- ypö\nyksinäinen ja onneton. -- Ja hänen isänsä oli painanut Tomasinen alas\ntuoliinsa...\n\nHeti jälkeenpäin köpitti vanha Mariane ylös puistokujaa niin\nnopeasti kuin kykeni. Hän seisahtui kuitenkin kerran ja kehitti\nsanomalehtipaperista käsiinsä hienon -- voi, niin hienon kirjeen;\nhänen piti sitä silmätä.\n\nKun kirje oli John Kurtin kädessä, repäisi tämä sen kiivaasti auki ja\notti kotelosta paksun englantilaisen kirjekortin, johon oli kuvattu\nkyyhkynen. Paperi oli hyvin tukevaa ja kyyhkynen hyvin piirretty. Hän\nluki siitä seuraavat, tottuneen käden ripeästi kirjoittamat sanat:\n\n    \"Minä teen sen.\n         Tomasine.\"\n\nJohn Kurt kääntyi Marianea kohti: \"Kah\", hän sanoi, \"olipa minun\nisäni verraton mies! Sillä jos hän ei olisi juuri nyt kuollut, niin\nenpä tottamaar olisi tyttöä saanut.\"\n\nHän tahtoi mennä naimisiin seuraavana päivänä. Hänen mitä suurimmaksi\nihmetyksekseen ei Tomasine tahtonut sitä; ei edes seuraavalla\nviikollakaan. Tomasine lopetti nyt kaikki opetustuntinsa, alkaakseen\nopiskella uutta asemaansa varten; hän ei osannut mitään, ei muuta\nkuin pitää järjestystä ympärillään: hänhän oli pienestä pitäen vain\npysynyt kirjoissaan. John Kurt hurmaantui kuullessaan näistä hänen\npuutteistaan! _Hän_, John, osasi kaikkea. Epäilikö joku _sitäkin?_\nHän osasi pestä ja siivota sekä huoneissa että keittiössä, paremmin\nkuin norjalainen sisäkkö tai keittäjätär! Hän työnsi paikalla syrjään\nvanhan Marianen ja näytti sen heille, erä erältä. Niin reimasti\nja sievästi, niin perinpohjaisesti kuin vain kaikkein tottunein\npalvelijatar teki hän sen; se oli totta. Edelleen hän osasi laittaa\nkaikenlaisia ruokia, -- lajeja, joiden nimiäkään he eivät tienneet;\nhän osasi paistaa, leipoa, hän osasi kutoa sukkaa, ommella, parsia;\nhän osasi pestä liinavaatteita, silittää, kiilloittaa. Hänen eikä\nkenenkään muun täytyi saada opettaa Tomasinea; miksi ei aloitettaisi\nheti?\n\nJa niin kävi. Itse hän teki ostoksia ja kutsui seuraa Rendalenille.\nNämä päivät olivat hauskimmat, mitä Rendalenin perheellä oli ollut.\nNiistä kulki häly kautta koko kaupungin; ystävien ja tuttavien piti\npäästä katselemaan. Ja kuuntelemaan! Mikä remu ja riemu! Millaisia\nkertomuksia siitä, missä John Kurt oli minkin oppinut! Milloin\nAustralian kullankaivajien keskellä alituisessa hengenvaarassa,\nmilloin Niilin laivassa englantilaisen herrasväen vieraana, jolloin\nkokki määräsi koko vauhdin. Toisella kertaa brasilialaisessa\nneekerihotellissa, sitten Etelä-Amerikan kaivoksissa, ja taas äkkiä\nisossa höyrylaivassa Haitin vesillä! Sieltä karkaaminen. Hän ei\nsäästellyt paikallisvärejä eikä muitakaan värejä; kamaluuksia ja\nkirouksia sateli kuin tulta taivaasta eri maitten ja kansojen yli.\nMutta työ luisti.\n\nTomasine oli alikokki, alipesijä, alisilittäjä ja aliparsija! Tätä\nviimeksimainittuakin osasi John Kurt paremmin. Hän teki työtä yhtä\nnopeasti kuin pakisikin, yhtä innokkaasti. Hän keskeytti itsensä,\nja aivan rutosti, joka kerta, kun Tomasine teki virheen, tällä kun\nei ollutkaan oikeata luontumusta. Nyt John poikkeuksetta valloitti\nkaikki puolelleen.\n\nMutta kävisihän yhtä hyvin ja paremmin tämä opetus ja hauskuus\npäinsä ylhäällä kartanossa. Siitä tulivat vähitellen kaikki\nyksimielisyyteen, -- ja Tomasine taipui.\n\n\n\n\n5\n\nKotielämää\n\n\nHeidät vihittiin eräänä ehtoopäivänä kotona; ainoastaan perhe oli\nsaapuvilla, ja pöydästä he kaksistaan kävelivät ylös käsikoukkua.\nSilloin oli kuumetta molemmin puolin; sitä ei voitu salata. Niin, se\nkävi vain näkyvämmäksi siitä, että kaiken piti käydä, kuin ei olisi\nmitään tekeillä.\n\nTuolla ylhäällä ei ollut tehty suorastaan mitään heidän\nvastaanottamisekseen; senkin piti tulla jälkeenpäin. Ensimmäinen\nkamari vasemmalla oli tästä lähtien arki- ja ruokailuhuoneena;\nsitä lähinnä oli makuuhuone. Talon parhaat huonekalut ja parhaat\nsängyt, osaksi vanhoja, kallisarvoisia kapineita, oli nyt siirretty\ntänne, seinien nahkapäällys pesty, mutta se ei ollut siitä kovinkaan\nparantunut. Laipiot jykevine veistoskoristeinensa kyllä näyttivät\npesun jälkeen siistimmiltä. Pesua oli tuhlattu myöskin maalauksiin,\nmutta se ei ollut aina menestynyt; kun puitteet oli samalla uudestaan\nkullattu, näyttivät ne kamalilta. Siinä onkin mainittu jokseenkin\nkaikki. Makuuhuoneen viereen oli heti John Kurtin tultua kotiin\nsovitettu kylpyhuone; tämä jaettiin nyt kahtia, joten saatiin\npukeutumishuonekin. Keittiö toisella puolella isoa käytävää, joka\nkulki talon halki pitkittäin, oli kuin avara tanssisali; siihen\nhankittiin Englannista rautahella -- vastanaineethan viettäisivät\nrunsaan osan ajastaan sen edessä.\n\nMuutamia päiviä he olivat ihan yksikseen. Eivät he myöhemminkään\nolleet liikkeellä, mutta ystävättäret saivat erityisiä kutsuja, --\nja pian oli sama hauskuttelu käynnissä tuolla ylhäällä kuin ennen\nalhaalla Rendalenilla. Vihkiäisten edellisinä ja jälkeisinä päivinä\noli Tomasine rakastunut -- silmittömästi rakastunut John Kurtiin,\nainoastaan ajatteli John Kurtia, oli lakkaamatta onnellinen,\ntäydellisesti antautunut.\n\nMutta hänen luonteeseensa ei kuulunut antautuminen; siksi se ei\nhänelle soveltunut. Hän näytti niin järkyttyneeltä, niin, melkeinpä\ntyperältä. Hän tunsi sen, kun ystävättäret katselivat häntä; olihan\nhän aikaisemmin itse havainnut sen kuvastimestaan. Sen huomatessaan\nhän ajatteli jotakin, mutta torjui sen luotansa; sitten se valtasi\nhänet silloin tällöin kuin salainen säikky. Tietysti hän tahtoi\nhäivyttää sen, mutta tuli silloin vielä enemmän siksi, mikä hän ei\ntahtonut olla. Ystävättäret kuiskailivat, että hän oli tullut niin\noudoksi; hän, joka juuri oli miellyttänyt reippaalla, välittömällä\nolemuksellaan, oli nyt joko kummallisen hajamielinen tai raju.\n\nMuuan pikku seikka herätti huomiota: kukaan ystävättäristä ei saanut\ntulla pitemmälle kuin vierashuoneeseen ja keittiöön; kaikkialla oli\nhuolellisesti lukittua. Tomasine ihan vaani, vaanisivatko _he._\n\nMutta piankin vaani yksi heitä kaikkia. Kukaan ei enää voinut\nolla kahden kesken Tomasinen kanssa John Kurtin avaamatta ovia ja\npistämättä päätänsä sisälle; hänen tuloaan ei voitu kuulla, ennenkuin\nhän seisoi ovessa. Kaikki lukot oli korjattu ja voideltu; saranat\nkääntyivät ilman narahdusta. Jos he kävelivät kasvitarhan leveillä\nkäytävillä, ilmestyi hän odottamatta jonkin pensasaidan takaa.\nJos hänen saapuvilla ollessaan kuiskailtiin, alkoi hän sadatella,\nkäydä levottomaksi, yrmeäksi -- ei suorastaan heitä vastaan, mutta\nkuitenkin siten, että heidän täytyi älytä. Tavallisesti ryöpsähti\nsilloin raesade siitä, että Tomasinella ei ollut järjestyksen tajua.\n\nYstävättäret ajattelivat, että joko olivat _he_ tiellä tai oli tiellä\njotakin, jota he varsin mielellään tahtoivat kartella. Ja toinen\ntoisensa jälkeen he alkoivat käydä yhä harvemmin.\n\nViimeisenä ymmärsi Tomasine miehensä rauhattomuuden. Hän ajatteli\nalussa, että John tuli siten muita peloitellakseen. Valitukset hänen\nepäjärjestyksestään olivat tosia; järjestystä on ensin _opittava_.\nMyöhemmin, kun mikään erehdys ei enää ollut mahdollinen, hän kysyi\nitseltään, oliko John mustasukkainen niille, jotka kävivät hänen\nvaimonsa luona. Mutta siinä tapauksessa hänen olisi pitänyt olla\nmustasukkainen ennemmin; silloin he tulivat useammin kuin nyt.\n\nOliko John sitten peloissaan? _Mistä_ peloissaan? Siitäkö, että he\npuhuisivat _hänestä? Mitä_ puhuisivat hänestä?\n\nHän tiesi sen samassa.\n\nJohn Kurt oli sillä kertaa poissa, joten hän sai aikaa, aikaa jäähtyä\nhiukan. Hänen luonteensa ei johtanut pikaisiin päätöksiin, ja hänelle\noli epäselvää sekä miltä kannalta asian ottaisi että mihin hänellä\naviollisessa yhdyselämässä oli oikeus ja mihin ei. Hän ei ollut\nmilloinkaan puhunut siitä kenenkään kanssa, ei milloinkaan lukenut.\nTuska muuttui vähin erin harkitsemiseksi; hän ryhtyi taas työhönsä ja\nkoetti olla, kuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nMutta John Kurt huomasi heti, että hänen olemuksensa oli muuttunut.\nSittemmin hän huomasi tuolloin tällöin, että hänen vaimonsa oli\nitkenyt. Joka kerta tämän jälkeen kotiin tullessaan hän kysyi,\noliko talossa käynyt ketään. -- Ei. -- Kerran Tomasine kuuli hänen\nkuitenkin jälkeenpäin tiedustavan puutarhurilta, oliko rouvan luona\nollut ketään hänen poissaollessaan.\n\nKurt alkoi arastella ja varoa häntä, oikeastaan olla epävarma.\nMutta ajan mittaan ei hän voinut tätä sietää, vaan kävi äkkiä\nkärsimättömäksi ja heti raa'aksi. Katui sitten rajusti, pyysi\nkahteenkymmeneen kertaan anteeksi. Tämä temppu uudistui. Tomasine\nei ollut herkkähermoinen, niin että edellinen ei häntä säikyttänyt\neikä jälkimmäinen saanut häntä muuttumaan. Hän oli ystävällinen,\nmutta aina pidättyvä. Siten keräysi voimakas rajuilma uhkaamaan; sen\ntunsivat he molemmat. Siirtymiset kylmän ja lämpimän välillä kävivät\npikaisemmiksi, edelläkäyvät kuuropuuskat tuimemmiksi, hiljaisuus\nja painostus jälkeenpäin vaarallisemmiksi. Ja kesken tätä kaikkea\nsaattoi John Kurt sitten jälleen olla niin uskomattoman herttainen,\nniin luonnollisen iloinen ja huomaavainen, että Tomasine unohti\nkaikki enteet, antautuen toivomaan, että he ilman mitään nimenomaista\nratkaisua, ainoastaan hänen hiljaisella torjunnallaan, jota mies\ntajusi mitä herkimmin, saisivat yhdyselämänsä muuttumaan siksi, mitä\n_hän_ tavalliseksi kunnialliseksi avioliitoksi ajatteli.\n\nEräänä ehtoopäivänä Kurt tuli satamasta, missä oli työskennellyt\nkaiken päivää; hänen piti muuttaa vaatteita, sillä hänet oli kutsuttu\nsuurille herrainpäivällisille kaupungille. Hän meni makuuhuoneeseen,\nheitti yltään takin ja liivit, tuli jälleen ruokailuhuoneeseen\nja puhui kylvystä; hän harppaili pari kertaa edes takaisin, kuin\npunniten jotakin; Tomasine tunsi, ettei nyt ollut turvallista. Itse\nhän oli pukeutunut lähteäkseen kaupungille erään ystävättären luo;\nKurt asteli ohitse ja tarkasteli häntä. Toinen arveli parhaaksi\npoistua.\n\nNähdessään vaimonsa olevan lähtemäisillään ehdotti Kurt, että tämä\nodottaisi, heidän mennäkseen yhdessä. Tomasine esteli sillä, että\nhäntä jo odoteltiin. Mutta \"siihen loruiluun\" saisivat ne kyllä\nsittenkin aikaa; nyt voisi Tomasine hiukan auttaa häntä.\n\nTämä kysyi, _millä._ Sitä ei toinen kärsinyt. Hänellä ei ollut mitään\noikeutta kysyä mitään sellaista. Hän ei ylipäätään ollut kuuliainen;\nhän ei ollut vielä sitä oppinut. Pitihän hänen toki tietää, että hän\noli nyt saanut herransa ja että hänen tuli olla tälle \"kaikessa\"\nalamainen. Niin sanottiin itse Raamatussa.\n\nVastaukseksi toinen pani hatun päähänsä; se oli valmiina pöydällä,\npäivän varjon ja viitan vieressä. Kurt raivostui nyt ja kysyi,\nluuliko hän, ettei hän nähnyt, mikä Tomasine oli? Hän muka oli niin\npaljon parempi miestänsä ja sen vuoksi alituiseen varuillaan häntä\nvastaan. Hän ei totta kyllä ollut saanut tilaisuutta viettää sitä\nelämää, mitä Kurt oli viettänyt. Mutta siinä olikin totisesti koko\nero heidän välillään. Pohjaltaan hän oli sama kuin miehensäkin;\ntäydellisesti. Siksi ei Tomasinen kannattanut enää näytellä sitä\nilveilyä.\n\nTämä tuli niin odottamatta Tomasinelle, että hän huudahti: \"Tolvana!\"\n-- otti kapineensa ja tahtoi lähteä; etukäytävän ovi oli hänen\ntakanaan. Kurt heittäysi väliin, kiersi oven lukkoon ja sieppasi\nitselleen avaimen, kiirehti sitten molemmille toisillekin oville,\nlukitsi nekin ja otti avaimet. Vieläpä hän pani ikkunatkin kiinni.\n\n\"Mitä ajatteletkaan?\" kysyi Tomasine kalmankalpeana ja otti kakkulat\nnenältään; hatun hän unohti päähänsä.\n\n\"Opettaa sinulle kerrankin, mikä sinä oikeastaan olet\", vastasi\ntoinen. Ja vaimonsa kauhuksi Kurt nimitteli häntä pahimmin sanoin,\nmillä naista voi herjata. Pauhatessaan hän tuli ihan Tomasinen\nsilmille; hänen hengityksensä puhalteli toisen huulille. Hän syyti\nsoimauksia, jotka polttelivat toista kuin kiehuva vesi. Tuolle\nroistolle oli hän luovuttautunut.\n\nMutta Kurtin mieleen johti hänen läheisyytensä ja hänen\nvierailupukunsa tuoksu erään aatoksen. Salamannopeasti hänelle\npälkähti päähän, että nyt oli hetki tullut tuon nujertamiseksi. Tuo\nkuvitteli itsestään liikaa, seisoessaan ryhdistäytyneenä. Tuo uskalsi\ntahtoa olla jotakin itsessään. _Hänen_ oli tuo; _hänen_ kapineensa.\nHän voi hänelle tehdä mitä tahtoi.\n\nMutta toinen asettui vastarintaan.\n\nKurt varoitti häntä ensin. Hän kysyi, mitä toinen ajattelikaan?\nAikoiko pakottaa _häntä? Nainen?_ Äkkiä hän ärjäisi: \"Minä en pelkää\nkissansilmiäsi!\"\n\nNyt syntyi ottelu vanhassa Kurtien tyyssijassa. Se tapahtui yhden\nKurtin ja hänen vaimonsa välillä, ja kaikella sillä voimalla,\nmitä kahdessa ihmisessä on, -- Kurtin taholta kaikella sillä\ntunnottomuudella, jota torjuttu vallanhimo, loukattu miehentahto\nvoi tuottaa. Ihan yksin, lukittujen ovien ja ikkunain takana, ilman\näännähdystäkään. Pöytä kumottiin, ja kaikki, mitä sen päällä oli\nollut, valui lattialle tai pirstaantui. Tuolit poukkoilivat nurin.\nUusi sohva työnnältyi keskilattialle. He kuukertuivat itsekin,\nmutta nousivat taas jaloilleen. He reutoutuivat sitten toiselle\nseinälle ja tölmäsivät siellä raskaaseen kaappikelloon. Se huojui\nja kaatui iskien Kurtia olkaan ja osaksi päähän, niin että hänen\ntäytyi pysähtyä toinnuttautumaan. Toisella olisi silloin ollut aikaa\nkoettaa jotakin ovea tai edes vaihtaa paikkaa. Mutta sitä hän ei\ntehnyt. Hän katseli itseään, sillä hänellä oli tuskin ainoatakaan\neheätä vaatekappaletta verhonaan. Hänen hiuksensa riippuivat hajalle\nrevittyinä, ja hän tunsi kipua päässään. Hän ei tehnyt mitään muuta\nkuin vapautti itsensä vannehameen jäännöksistä, jotka viskasi pois;\nne jäivät pöydänjalkojen päälle riippumaan. Hänestä vuoti verta, sen\nhän tunsi; Kurt oli kerran kouraissut häntä suusta ja nenästä, ja\nkynsien jäljet kirvelivät.\n\nSitten he jatkoivat. Tällä kertaa Kurt heti kaatoi hänet nurin.\nMutta sillä hän ei paljoakaan voittanut. Hän ei nimittäin ollut niin\npaljon voimakkaampi vaimoaan, että olisi voinut jakaa voimaansa,\nmenettämättä heti kaikkea, mitä oli saavuttanut. Niin pian kuin\nTomasine sai toisen kätensä vapaaksi, tempautui hän ahdistajansa\nsivulle. Tämä taas uuteen hyökkäykseen. Toinen kavahti jaloilleen\nkuin kissa. Kurt nousi verkalleen. Hän oli läkähtyä, hirveän valju,\nmenehtymäisillään. Tomasine seisoi hänen edessään riekaleissaan ja\nkatseli; hänkin läähätti rajusti, mutta pystyi vielä muuhunkin. Nyt\nKurt kuuli ensimmäiset sanat hänen suustaan, sikäli kuin hän kykeni\nkiivaalta huohotukseltaan lausumaan: \"Etkö tahdo -- -- koettaa vielä\nkerran?\"\n\nKurt vetäytyi taaksepäin tuolille, ainoalle, joka oli vielä pystyssä.\nJa sille hän lysähti alas. Hän ei katsonut vaimoonsa; istui\nlannistuneena ja puhkuili. Kesti kauan, ennenkuin muutamat pitemmät\npysähdykset ennustivat hänen nyt alkavan tointua.\n\nToinen seisoi uuninreunukseen nojaten ja pyysi riekaleitansa\nkoossa pidellen häntä avaamaan makuuhuoneen oven, hän kun tahtoi\nsaada vaatteensa. Kurt ei vastannut. Silloin toinen pilkkasi hänen\nrajatonta raukkamaisuuttaan ja kehnouttaan. Soimattu kuunteli\nsanaakaan hiiskumatta. Sitten hän osoitti sormellaan vaimoansa, ja\nhänen kasvonsa ilmaisivat, kuinka ruma tämä oli. Se vahingonilo\nviimein antoi hänelle puhelahjankin takaisin. Tuossa repaleissaan\nhiukset pörröisinä seisten oli hän, sanoi Kurt, raaimpien ja\niljettävimpien päihtyneiden lutkien näköinen. Mutta hän ei saanut\nmitään väriä siihen, ei edes kirousta. -- \"Etkö nyt jaksa sadatella?\"\nkysyi toinen.\n\nKurt otti piston rauhallisesti vastaan. Hän vain nousi ja asteli\nhitaasti lattian poikki makuuhuoneen ovelle, etsi käsiinsä avaimen\nja aukaisi. Sisälle mennessään hän katseli vaimoaan ja lukitsi oven\njälkeensä sisäpuolelta. Siihen jäi Tomasine seisomaan.\n\nNyt hän kuuli miehensä menevän kylpyhuoneeseen ja ottavan suihkun,\nsitten pukeutuvan. Hän istuutui odottamaan. Kurt tuli pitkän tovin\nkuluttua jälleen ulos, seuraan valmistuneena, lukitsi oven perässään\nja pisti avaimen taskuunsa. Hän jätti käden samalla taskuunsa,\npisti toisenkin kätensä taskuun ja vihelteli. Hän astui vaimonsa\nohitse kumollaan olevien huonekalujen ja muiden kapineiden yli; hän\nei nostanut ylös ainoatakaan. Lopuksi hän kapusi kellokaapin yli,\npäästäkseen ulko-ovelle. \"Nyt saat siellä oikein hauskutella!\" hän\nsanoi, pisti avaimen lukkoon, veti sen taas pois ja lukitsi ulkoa.\nTomasine kuuli hänen ottavan avaimen haltuunsa.\n\nTalon väki luuli molempien menneen ulos, sillä kaikkialla oli\nlukittua, kamarienkin ovet oli teljetty, mikä ei muutoin ollut\ntapana. Kello 9 oli talossa hiljaista sekä ulkona että sisällä.\n\nOli kulunut jo kappale elokuuta, eikä ollut kuutamoa. Kello 10\ntuli joku mies riuskasti kävellen ylös puistokujaa. Hän ei nähnyt\nrakennuksessa mitään valoa. Sitten hän nousi ylös portaita,\nkäytävään, missä pimeys pakotti hänet haparoimaan ovelle; hän ei\nilmeisesti ollut talossa tuttu. Hän kolkutti, mutta ei saanut\nvastausta. Hän väänsi ovenripaa, -- lukossa. Hän kolkutti kovemmin,\nröykytti. Odotti, mutta ketään ei kuulunut. Sitten yhä voimakkaammin,\nja huusi: \"Tomasine!\"\n\n\"Niin\", vastattiin heti sisältä, ja vähän myöhemmin ihan oven takaa:\n\"Sinäkö siellä, isä?\"\n\n\"Etkö voi avata?\"\n\n\"Minulla ei ole avainta.\"\n\nToinen kuuli äänestä, että hän itki. \"Missä sitten avain on?\"\n\n\"John otti sen lähtiessään mukaansa.\"\n\nTovin äänettömyys, ja sitten kysymys: \"Onko hän siis sulkenut sinut\nsisälle?\"\n\n\"On\", vastattiin ankaran itkun seasta.\n\nHän kuuli isänsä jälleen lähtevän. Askelet tömisivät portaissa,\nsitten etäämpänä, häipyivät, mikä ihmetytti häntä. Sillä isä ei\nollut hiiskunut sanaakaan. Hän niin kaipasi jonkun seuraa! Tämä oli\nkerrassaan käsittämätöntä.\n\nSitten häntä alkoi peloittaa, sillä tämän täytyi merkitä jotakin.\nMiksi hän lähti? Minne lähti? Kohtaamaan Kurtia? Mitä tapahtuisi?\nVeri alkoi taas kiertää hänen puolialastomassa ruumiissaan, sillä hän\noli vielä sellaisena kuin miehensä poistuessakin. Hän riensi ikkunaan\nmitään erottamatta; kuuli samassa jonkun taas olevan portailla,\njuoksi ovelle, ei voinut askelista päätellä, kuka oli tulossa, ne\nkun tassuttivat niin varovasti. \"Sinäkö siellä, isä?\" hän kysyi.\n-- \"Niin, minulla on avaimet\", vastasi toinen. Hän tuli sisälle,\nja tytär heittäysi ääneensä itkien hänen rintaansa vasten. Hän\nalkoi tolkuttaa jotakin, mutta isä keskeytti: \"Hyvä, hyvä! Sinun ei\ntarvitse enää pelätä.\"\n\nHän ilmoitti Tomasinelle kuivasti ja lyhyesti, että John Kurt oli\nkuollut; ne seisoivat nyt portaiden juurella ruumis mukanaan.\n\nOsaksi isältään, osaksi sittemmin toisilta hän kuuli, että John Kurt\noli seurassaan syönyt ja juonut vahvasti ja tullut yhä kiihtyneempään\nmielentilaan. Pöydästä noustuaan hän oli kaikin mokomin tahtonut\nlähteä erääseen pahamaineiseen taloon; sen täytyi hauskuttaa\nTomasinea niin helvetisti. Toiset koettivat pitää häntä aisoissa, ja\nsilloin hän joutui raivoihinsa, ihan suunniltaan, kuukertui kumoon ja\noli hengetön.\n\nJohn Kurtia ei asetettu mihinkään kukkatemppeliin portaille.\n\n\n\n\n6\n\nEnsimmäinen seuraus ja toinen\n\n\nNiinä päivinä tuli useita hänen äitinsä ystävättäriä ja hänen\nomiansakin ilmaisemaan osanottoaan ja tarjoamaan apuansa. Mutta hän\nei ollut kotona kenellekään. Hän oli sinä ehtoopäivänä, jolloin\noli istunut sisälle teljettynä, vaatteet, nuoruus, itsekunnioitus\nriistettynä, hengestään vapisevana, -- hän oli muistellut, että\nsamaan aikaan John Kurt istui päivällisillä kaupungin parhaassa\nseurassa. Elleivät seurapiirit olisi hyväksyneet John Kurtia, ei hän\nikinä olisi nyt siinä istunut, niin kokematon kouluneiti kuin olikin.\nHe olivat melkein yksituumaisesti luovuttaneet hänet, Tomasinen --\nse oli oikea sana. Ja mikäli hän tiesi, olivat he kuitenkin pitäneet\nhänestä ja tunteneet kunnioitusta häntä kohtaan! Hän ei tahtonut\nheitä enää nähdä! Jos hän olisi ollut vapaa, olisi hän karannut\nmaasta.\n\n-- -- Hänen oma vikansa? Hän näki sen, näki sen! Hän ei enää tahtonut\nnäyttäytyä ihmisille...\n\n-- -- _Nyt_ hän oli vapaa! Mutta nyt sitoi jokin uusi; kamala\nepätietoisuus: -- kantoiko hän lasta vai ei?\n\nHän kenties toimittaisi maailmaan mielettömän ihmisen hänkin? Sillä\nnyt, kun mies oli poissa, hän tahtoi väkisinkin ajatella, että hän\noli ollut hullu, -- kuten monet hänen suvustaan. Synnyttäisikö\nhänkin lapsen, joka olisi muodostunut jos jonkinlaisista aineksista?\nJa olisi sitten koko ikänsä sidottu siihen? Syystä että nuo tuolla\nalhaalla kaupungissa olivat hänet hylänneet? Ja hän ei ollut\nymmärtänyt itseään? -- -- Hän tuli muutamissa viikoissa entisen\nitsensä varjoksi.\n\nIhmeellistä: melkein heti, kun epätietoisuus muuttui varmuudeksi,\nettä hän kantoi lasta, että hän oli äiti, tuli juhla-aika ja sen\nmukana päättäväisyys. Hän ei ymmärtänyt, miksi hän ei ollut ennemmin\nälynnyt niin selvää, niin itsestään johtuvaa asiaa. Hänen sydämensä\nalla elävä olento ratkaisisi. Jos siitä tulisi kuvatus, niin kaikki\nolisi lopussa; _hän_ ei tahtoisi elää vaaliakseen sellaisen isoksi.\nMutta jos lapsessa esiintyisi hänen kunniallinen sukunsa ja isän\nparempi osa, vaikkakin sekoittuneena, oli pidettävä suuren suurena\nsiunauksena, että hän nyt sai yksinään sen pitää. Hänen tuli siis\nodottaa nähdäkseen ja sillä välin tehdä työtä.\n\nTomasine oli herännyt, ja tästä lähtien alkoi jotakin luontaista\nsuuruutta kehittyä hänessä.\n\n_Yksinään_ oli hän kestänyt ulkonaisen ja sisäisen taistelun;\n_yksinään_ hän vakaannutti itsensä. Se vei aikaa, sillä hän ei ollut\nnopea ajatuksiltaan. Mutta levottomuus oli poissa; hän söi, lepäsi ja\noli jälleen liikkeellä. Siten hän pääsi eräänä päivänä kaikin puolin\nvalmiiksi tuumittelustaan.\n\nEnsin hän kutsutti luokseen kasvitarhan hoitajan. Hän oli aika\nkomea, vaaleaverinen mies, jossa itsepuolustus oli kehittänyt\npäättäväisyyttä, sillä hän ei ollut kukaan muu kuin se Andreas\nBerg, jonka pyhätakin John Kurt oli silponut; hän oli ollut\nkartanossa siitä asti. Andreas Berg oli saanut kokea paljon vanhan,\npikaluontoisen Kurtin aikana, joka muuten epäilemättä olisi tehnyt\nhänet perillisekseen, ellei poika olisi palannut kotiin. Sittemmin\nhän oli kestänyt kaikki tämänkin oikut ja purkaukset.\n\nTomasine pyysi häntä istuutumaan. Hän kysyi, oliko hänellä mitään\nmuuta suunnitelmaa kuin jäädä hänen palvelukseensa. -- Ei; hän halusi\njäädä, -- jos rouva Kurt tahtoi. -- Voiko hän siis luottaa häneen? --\nKyllä, rouva Kurt voisi varmasti luottaa.\n\nJälkimmäinen tahtoi nyt ensiksikin pyytää, ettei Andreas enää\npuhuttelisi häntä rouva Kurtiksi, vaan rouva Rendaleniksi, ja että\nhän myös suostuttaisi muutkin käyttämään rouva Kurtin sijasta rouva\nRendalenia. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa, -- toisen silmät\nepävarmasti leimahtelevina kakkulain takaa ja toisen kummastuksesta\nsuurina. Mutta nähdessään sitten hänen silmälasiensa vähitellen\ntäyttyvän, kun kyynelet eivät päässeet vapaasti valumaan -- hänen\nlitteä nenänsä sai lasit painamaan poskiluuta --, kiirehti Andreas\nBerg sanomaan: \"Hyvä, se tapahtuu!\" Toinen otti nyt kakkulat\nnenältään, kuivasi ensin silmänsä, sitten silmälasinsa, antoi\nitselleen kylliksi aikaa, ennenkuin joutui seuraavaan asiaansa. Sillä\nvälin vilahti jotakin kylmää kasvojen yli.\n\n\"Hyvä Berg\", sanoi hän ja asetti kakkulat nenälleen, \"ettekö voi\nkaikessa hiljaisuudessa, niin ettei kukaan sitä huomaa, saada suvun\nmuotokuvia, kaikkia maalauksia täältä, sillä minä en osaa niissä\naina tehdä eroa, -- poltetuksi tai muulla tavoin hävitetyiksi, ettei\nniitä enää ole olemassa? Ja niin pian kuin mukavasti käy päinsä? --\nYmmärrättekö minua?\"\n\n\"Kyllä, rouva. -- Mutta --?\"\n\n\"Mitä tahdotte sanoa --?\"\n\n\"Se käy pulmalliseksi, kun ei kukaan saa sitä huomata --?\"\n\nToinen mietiskeli. \"Jos joku huomaakin, niin huomatkoonpa, Berg.\"\n\n\"Hyvä; sitten se tietysti tapahtuu.\"\n\nJa se tapahtui, -- hirmuisesti käryten palaneelta palttinalta,\npalaneelta nahalta ja muulta palaneelta. Hiljainen tuuli tuuditteli\nkäryä eräänä päivänä yli koko kaupungin; se löyhkäsi melkein\njokitörmän työmaille asti.\n\nSitten hän pyysi isäänsä muuttamaan ylös hänen luokseen koko perheen\nkanssa. Se tapahtui heti. Hän antoi omansa ja heidän taloutensa\nhoidon vanhalle Marianelle ja auttoi tätä siinä, missä toinen halusi.\nPerhe asui hänen kamariensa takana olevissa huoneissa.\n\nHeti jälkeenpäin oli kaupungin sanomalehdissä seuraava ilmoitus:\n\n            _Rouva Tomasine Rendalen\n    aloittaa jälleen opetustuntinsa englannin-, ranskan- ja\n    saksankielissä. Lähempiä tietoja saa Kartanosta._\n\nLaillisestikin hän muutti nimensä. Tuntiensa ulkopuolella, joita\nhänellä oli niin paljon kuin halusi, hän opiskeli kirjanpitoa ja\npiti piankin itse tulo- ja menotiliä kasvitarhasta, karjasta ja\ntaloudesta. Samalla hän alkoi opiskella hiukan kaikkea sitä, mistä\npiti kirjaa; hän tahtoi aikanaan kyetä olemaan mukana tekemässä\npäätöksiä. Kenties hän ei koskaan tulisi noita tietoja käyttäneeksi;\nmutta tätenhän hänelle riitti puuhaa.\n\nHänelle ei jäänyt ollenkaan aikaa hautomisiin; toistaiseksi se oli\ntärkeintä. Hän vaipui uneen heti, kun laski päänsä pielukselle,\nniin väsynyt hän oli joka ilta, ja kaikkien kauttaaltaan terveiden\nihmisten tavoin oli hän vilkkaan valpas, kun avasi silmänsä, ja\nmelkein heti kylvyssä.\n\nKaikki tämä ei kuitenkaan voinut estää sitä, että ajan joutuessa\npitemmälle kävi yhä raskaammaksi se salainen ajatus, joka häntä\nkalvoi. Hän oli hävittänyt kaikki Kurtien suvun kuvat; hän oli\nympäröinyt itsensä omalla suvullaan. Joka kerta, kun ajatus\nedellisestä hiipi esille, pani hän sen vastapainoksi jotakin\njälkimmäisestä. Hän ei tuntenut äitinsä sukua, mutta hän oli lapsena\nRendalenissa nähnyt isänsä sukua ja kuullut sen vaiheet. Siinä ei\nollut mitään merkittävää; tasainen, hiukan raskas luonnonlaatu oli\nsilloin tällöin, päästyään liiankauan kiusaantumaan tai jouduttuaan\näärimmäiseen ahdinkoon, riistäytynyt johonkin repäisevään, mutta\nmuutoin säyseän kestävästi uurastanut ja askarrellut.\n\nMutta kaikki, mitä hän siitä tiesi, niin näkemänsä kuin\nkuulemansakin, asetti hän tuota vastaan, joka pyrki Kurtien taholta\nesille. Tämä oli tummaa; hänen oma sukunsa loi parhaasta päästä\nvaloisia kuvia, vaaleita olentoja, valoisaa olemusta. Hän sai\nsellaisen tottumuksen siirrellä pois kuvia ja loihtia sijalle toisia,\nettä samassa silmänräpäyksessä, kun joku Kurteja koskeva muisto pyrki\nesille, hääti sen kulmakarvaton, vaaleaverinen valtias. Seurauksena\noli varsin luonnollisesti, että tumma tai vaalea väri tuli hänelle\nratkaisevaksi; ulkonaisesta tuli sisällinen; lapsen ensimmäisen\nnäkemisen täytyi riittää ratkaisemaan äidin koko elämä. Ja sitten\nhänen koko tuskansa keräysi tuohon ensimmäiseen silmänräpäykseen.\n\nMitä lähemmäksi suuri hetki tuli, sitä ahdistavammaksi kävi tämä\ntuska. Tavallinen hommailu ei enää riittänyt sitä huumaamaan; hän\nerkani oppilaistaan ja otti osaa työhön sisällä ja ulkona. Kevät oli\nsinä vuonna myöhäinen; innoissaan hän vilustutti itsensä, uhmasi\nvastaan niin kauan, kunnes hänet pidätettiin sisälle ja toimitettiin\nhiessä makuulle, -- ja silloin tuska heti pääsi voitolle, niin että\nhän ennen aikojaan luuli synnytysoireiden tulleen ja joutui ihan\nsuunniltaan.\n\nHän alkoi heti kilvoitella John Kurtin kanssa. Ja kun hän peräti\nvoipuneena tuli jälleen tajuihinsa, ei tuska silti päättynyt. Lapsen\nensimmäinen näkeminenhän riittäisi, ja se oli hänen hädässään ja\nepätoivossaan saanut sen merkityksen, että tumma tai vaalea tukka\nratkaisisi. -- Jos se on tumma -- ajatteli hän, -- niin olen\ntuomittu; silloin en kykene taivuttamaan lasta. Ja se _tulee_ tumma;\ntuo suku on niin voimakas; sen raju väkevyys on painanut liian syvän\njäljen minuunkin; sen mielikuvitus varjostaa minut tällä hetkellä;\nminä en saa ajatelluksi _sitä_, mitä tahdon.\n\nSitten vastasi lohduttavasti ääni hänen sielussaan, että vanha Konrad\nKurt oli kuitenkin ollut kelpo mies; Kurteissa oli hyviäkin voimia.\n-- Entä jos ne toistamiseen kerääntyisivät lapseen, joka syntyy?\nJoskaan eivät sekoittumattomina -- en vaadi niin paljoa! -- niin\nkuitenkin vallitsevina. -- Hän rukoili sitä, voi, kuinka hartaasti,\nkunnes muisti, että se oli myöhäistä. Se oli varmasti jo aikaa sitten\nratkaistua.\n\nÄärettömyydessä näyttäysi kaula, joka kumartui hänen ylitseen.\nEnsimmäisen Kurtin muotokuvan kaula. Ahdistettu käytti vanhaa\ntaitoaan, oman sukunsa muotojen työntämistä sitä vastaan; mutta ne\neivät totelleet, vaaleaveriset! Kaula jäi paikoilleen kuin jäikin.\nSiihen ei sillä ollut mitään oikeutta; kenelläkään suvussa ei enää\nollut sitä kaulaa, ei Konrad Kurtilla, ei Johnilla. \"Mutta ottakaa\ntoki se kaula pois!\" kirkui hän ympärillään olijoille. Sanat \"pois,\nottakaa pois!\" loivat uusia mielikuvia. Heti tuli nimittäin John\nKurt julistamaan, ettei hän suinkaan suostuisi lähtemään pois;\nhäntä ei, piru hääriköön ja hyöriköön, Tomasine saisi pois. Hänen\nvalkoinen otsansa säkenöitsi. Hän sadatteli niin, että pelkät \"ärrät\"\nparahtelivat ja sorahtelivat. Ihan hänen poskensa vieressä. Häntä\nvoivutti tämä sisäinen taistelu siinä määrin, että kun synnytyskivut\ntodella alkoivat, oli se kevennystä, sillä voimallisesti ne työnsivät\nsyrjään kaiken muun. Ei enää mitään kuumetta; heti ihan terveenä hän\nkeräsi urhoollisesti kaikki voimansa, mutta ne olivat vähäisemmät,\nkuin kukaan aavisti. Sen vuoksi kesti kauan, ennenkuin hän kuuli\nheikon kitinän ja \"Poika, rouva! Te olette saanut pojan!\" ja sitten\nlempeästi ja viihdyttävästi: \"Tomasine, sinä olet saanut pojan.\"\n\nHiljainen riemu oli täyttänyt hänet heti, kun oli loppuun taisteltu;\nnyt se kohdistui sanaan \"poika\"; hänellä oli poika. Sitten tätä\nriemunaaltoa kohtasi tuskan vastalaine. \"Tukka?\" sai hän ihan hiljaa\nkysytyksi; hän ei jaksanut enempää. -- \"Punainen, rouva.\"\n\nHänellä oli hämärä aistimus, ettei se siis ollut tumma eikä vaalea,\nkenties kuitenkin pikemmin tumma. Se ei ollut selvillä, ... se\noli..., hän vaipui hiljaisesti pois kaikesta.\n\nToiset eivät sitä pitkään aikaan huomanneet, sillä kukaan ei olisi\nosannut ajatella, että tämä luja olento makasi pyörryksissä. Siksi\nkesti kauan, ennenkuin hänet saatiin hereille. Ja silloin vallitsi\nkauhistus.\n\nVasta jälkeenpäin hän sai tietää, mitä oli tapahtunut, -- miksi\naika-ajoin hämärsi, miksi hänellä oli jotakin mustaa muistissaan.\n\nLapsi oli jäykistynyt, ja he nostivat sen ylös hänen luokseen. Mutta\nei kyllin lähelle; hän ei oikein nähnyt. Merkki, että heidän piti\ntulla lähemmäksi; mutta se oli niin pulmallista; hän ei saanut sitä\naikaan äänellään; ei päällänsäkään, ja kättä hän ei muistanut, tai\nse ei totellut. Mutta joku sen ymmärsi ja kohotti lapsen ylös, niin\nettä se koski hänen poskeensa, siihen, mihin sen isä oli viimeksi\nhengittänyt. Nyt hän tunsi jotakin pehmeätä, jotakin lämmintä,\njotakin hienoa; hienointa, mitä hänen ihonsa oli nivellyt. Hän kuuli\nkulahduksen, piipahduksen, ja nyt hän näki... kulmakarvat, omansa,\nsukunsa vaaleat, hajalliset harjakset.\n\nSe oli liian paljon, -- liian paljon hyvää. Se oli liian suurta onnea.\n\nVeri kiersi rivakammin; pian tulvi lämpöä poskiin, kyyneliä silmiin.\nHän makasi hiljaisesti itkien, pienoisen yhä ollessa kiinnittyneenä\nhänen äidilliseen rintaansa.\n\nHän siis Jumalan avulla koettaisi itse tehdä muun.\n\n\n\n\nERÄS PUHE\n\n\n1\n\nValtaistuimelta syökseminen\n\n\nRouva Tomasine Rendalen vei itse lapsensa kastettavaksi ja antoi\nsille oman nimensä. Pikku Tomasin kehto oli hänen makuusijansa\nvieressä, ja siinä huoneessa Tomasine oleskeli; siitä tuli hänen\nluku- ja työhuoneensa, etuhuone oli tyhjä kuin kylmilleen jätettynä.\n\nHän sai ystävättäriltään Englannista, Ranskasta, Saksasta kasvatusta\nkäsitteleviä kirjoja kolmella kielellä! Mutta hän pani ne kuitenkin\npian syrjään liian epämääräisinä tai oikullisina. Sitten hän ryhtyi\nlaajentamaan tietojaan yleensä; hän tahtoi olla pojan opettajatar\nkaikessa, hän eikä kukaan muu!\n\nMutta pojan päästessä puolen vuoden vanhaksi se työskentely kärsi\nsuuria häiriöitä, sillä hän oli levoton lapsi. Lääkäri vakuutti,\nettei pojalla hänen nähdäkseen ollut mitään vaivaa; hän ei\nkirkunut kivusta. Mutta jos esimerkiksi ei ollut paikalla siinä\nsilmänräpäyksessä, kun poika avasi silmänsä, nimittäin se, jolla\noli ruoka, silloin ei hän kirkunut ainoastaan, kunnes äiti tuli --\nsiinä olisi voinut olla kohtuutta --, mutta sitten, kun hän oli\ntullutkin ja nostanut lapsen rinnoilleen, kirkui tämä maidon valuessa\nsuupielistä. Imaisi taas muutamaan kertaan, hellitti ja parkui; hän\nei voinut unohtaa.\n\nKun oli tekeillä jotakin, mitä hän ei tahtonut, kirkui hän itsensä\nsiniseksi, sätki ja tekeysi kankeaksi; toisinaan Tomasinesta tuntui,\nkuin hän ei olisikaan ihmistä helmassaan pidellyt, vaan vaihdokasta.\nLapsen ollessa yhdeksän kuukauden vanha täytyi hänen lakata antamasta\nrintaa; se kiihtymys ja säikky, jossa lapsi häntä piti, vaikutti\nmaidon kautta takaisin lapseen. Taistelu, joka nyt nousi, oli julma.\nSitä kesti kokonaista kolme päivää ja yötä. Koko tänä aikana ei häntä\nsaatu maistamaan pisaraakaan vierasta ruokaa, paitsi mitä häneen\nsaatiin viekkaudella. Ja kun Tomasine liehui tuvassa tai käytävässä\nkuunnellen noita käheitä kirkauksia, joiksi pojan ääni oli painunut,\neikä saanut näyttäytyä eikä auttaa, -- silloin hän muisti useammin\nkuin kerran häpeäkseen, mitä oli ajatellut ja päättänyt, ennenkuin\nlapsi syntyi. Poika itki sisäpuolella, ja äiti itki ulkopuolella;\nkukaan ei saanut häntä poistumaan sieltä.\n\nJa tällä pojan ensimmäisellä suurella sodalla maailmassa, saada pitää\näidinmaito, ei ollut taistelulla terveellistä vaikutusta, sillä\nsiitä lähtien hän tahtoi vielä entistä pahemmin saada kirkumisella\nitselleen kaikki. Tomasine oli voimakas, kärsivällinen ihminen, mutta\npoika rasitti hänet sekä laihaksi että hermostuneeksi. Hän ajatteli\npulan korjautuvan lapsen tullessa isommaksi ja odotti, kunnes tämä\npääsi vuoden vanhaksi, ja jäi vielä sittenkin odottamaan; mutta mitä\nenemmän poika vaurastui, sitä itsepintaisemmin hän itki.\n\nTäytyi siis valita määrätty menettelytapa. Professorikirjat eivät\ntähän riittäneet, tai hän ei ollut niitä ymmärtänyt. Hän kyseli\nsitten kokeneilta ihmisiltä ja sai neuvoksi hauskutella häntä\nlakkaamatta. Se auttoi tovin; lapsi vaikeni, kun näki jotakin uutta.\nMutta samaa ei hän tahtonut nähdä uudestaan enempää kuin enintään\nkahdesti; jos äiti unohti sen, joutui poika niin raivoihinsa, ettei\nedes mikään uuden uutukainen kyennyt häntä viihdyttämään.\n\nSitten joku toinen neuvoi häntä antamaan pienokaisen kirkua -- kirkua\nniin paljon kuin mieli teki. Ikuiset vallat, sitä karjuntaa! Jos\nhänet olisi valittu koko kaupungin kiusan ja vaivan edustajaksi,\nei hän olisi voinut hoitaa tointansa paremmin. Ei, ajatteli\nTomasine, tämä vain rääkkää hengen sekä pojalta että minulta. Hän\nheittäysi sitten ihan päinvastaiseen; hän ryhtyi arvailemaan pojan\najatuksia jo kauan ennen, kuin tämä niitä saisikaan ja oli hänen\nmielikseen kaikessa. Se auttoi; -- mutta jos hän arvasi väärin, ei\nhyödyttänyt edes oikea arvaaminen sitten. Äidillinen alamainen ja\norjatar joutui kuten monet ennen häntä niin pitkälle hädässään ja\nepätoivossaan, että päätti nousta kapinaan. Pikku hirmuhallitsija\noli syöstävä valtaistuimelta. Vallankumous puhkesi 6 -- kuudella\n-- läpsäyksellä hänen armonsa nimettömälle. Kaikki sisäisen sodan\nkauhut osoittausivat oitis; mutta toiset kuusi, seitsemän, kahdeksan,\nkahteentoista asti seurasivat perässä. Luopua iäkseen vallasta on\nvaikeata vajaan kahdenkin vuoden vanhalle tyrannille, joten taistelu\noli kestänyt useita tunteja, ennenkuin -- hän antautui? ei, sitä hän\nei suinkaan tehnyt; mutta -- hän nukahti.\n\nNiin menehtyneeksi oli Tomasine käynyt kuukausien rauhattomuudesta,\npelosta ja yövalvonnasta sekä nyt taistelusta, että hän värisi ja\nhikosi. Hän nojausi nukkuvan yli kuten Davidin sanotaan seisseen\nSaulin vuoteen yli kumartuneena; hänen kävi kukistunutta suuruutta\nsääliksi. Hän kuuli tämän maatessaan nikottelevan avuttomuuttaan; hän\nnäki viimeisten kyynelten kuivuvan poskelle, nyrkkiin puristuneiden\nkäsien tempoilevan, ohuen päänahan aaltoilevan. Kuka olisi poikaa\nkohtaan hyvä, ellei hän? Kuinka hän ikävöitsikään pojan heräämistä\nsaadakseen oikein näyttää hänelle kaikkein lempeimmän sävynsä,\nkisaillakseen hänelle ja tehdäkseen hänen kanssaan kaikki ne pikku\ntemput, jotka hurmaavat jokaista äitiä. Erittäinkin hän toivoi\nsaavansa lapsen suipistamaan suunsa suutelolle. Sen tehdessään oli\npoika vastustamaton.\n\nVihdoinkin hän alkoi liikahdella ja hieroa nenäänsä; äiti\nkärsimättömyydessään pujotti kätensä hänen alleen ja painoi päänsä\nhänen kasvojensa likelle, saadakseen niistä terveen elämän tuoksua.\n\nSilloin pojan suu vääntyi parahdukseen; epätoivo nousi silmään,\nmusta, yhä mustempi, ja vihdoin hän puhkesi kirkumaan, --\nkauhistuneeseen ja kauhistuttavaan kirkunaan, vääntäytyen äidin\nluota käsillään, päällään, ruumiillaan!... Hänen täytyi kiireesti\npäästää lapsi ja kutsua sisarensa. Tälle poika heti kohotti pienet\nkäsivartensa, tämän rintaa vasten hän painautui oikein ollakseen\nturvassa.\n\nHylätty äiti seisoi tätä katsellen, ja samalla ajatteli hän\nnyt ajautuneensa kompassin ympäri, nyt oli hän siinä, mistä\nmuutamia kuukausia aikaisemmin oli aloittanut. Ensin tuli surkean\nvoimattomuuden tunne, sitten syvän häpeän, ja äkkiä hän sieppasi\nsisarelta pojan ja hoiteli hänet itse, tahtoipa tämä tai ei. Poika\nkiljui kaiken aikaa täyttä kurkkua, ja kun hänet oli siistitty eikä\nhän tahtonut ottaa ruokaa äidin kädestä, ropsahteli läpsäyksiä ja\nsateli sanoja, eikä äiti herennyt, ennenkuin poika koetti koota\nkaikki voimansa vaietakseen ja tosiaankin sai äänensä taukoamaan,\nhaukkoen ilmaa kuin läkähtymäisillään.\n\nVähitellen oli kapina peloiteltu hillityiksi hiiskahduksiksi\nlukittujen ovien taakse; jos ne yhden ainoankaan kerran pyrkivät\nulos, -- oh, ne heristeltiin takaisin! Lopulta pienokainen koetti\nsäikähdyksissään vielä suipistaa suunsakin suutelolle, osoittaakseen\näidille, että ihan vastoin hänen tahtoaan nuo uppiniskaiset\nyrittelivät tunkeutua esille. Se oli lystikkään liikuttavaa\nyrittelyä. Sitten hänet pakotettiin syömään, ja sitten voitettu\nlaskettiin makuulle ja nukahti nikotellen. Äiti kävi hiukan\njaloittelemassa, tuli sitten vuoteen vierelle ja vartioitsi kuten\nviimeksikin, ahdistuneena ajatellen heräämistä. Ja aivan oikein,\npoikanen oli tuskin silmänsä avannut ja hänet nähnyt, kun tuo pitkä\njollotus purkausi ulos, mutta lapsi veti sen verkalleen ja pelokkaana\nsisälle jälleen; niin, ojensipa kätensäkin ja antausi sille, joka\nhymyili hänen ylitseen.\n\nMonta on ollut onnellista voittajaa, sekä ennen että sen jälkeen,\nkun rouva Tomasine Rendalen syöksi poikansa valtaistuimelta ja\nitse asettui sille; päälle päätteeksi hänen onneaan häiritsi se\ntietoisuus, että tämä olisi hänen pitänyt jo alussa tehdä, -- kauan,\nkauan sitten. Mutta kuitenkin hän oli ihan yhtä iloinen myöhäisestä\nvoitostaan kuin mikään kenraali pikemmin saadustaan. Ja sinä iltana\nlaskeutuessaan levolle hän oli niin uupunut ja tyytyväinen, kuin\nolisi vallannut kaupungin.\n\nPoika oli kai silloin 1 3/4 vuoden ikäinen. Äiti ymmärsi hyvin, että\ntämä taistelu ei ollut viimeinen; mutta hän ymmärsi myöskin, että nyt\noli lapsi oikkujensa epävakaisilla purjehduksilla vihdoinkin keksinyt\näitinsä, -- tästä lähtien oli äiti hänen mantereensa.\n\nÄiti sai siitä pian näytteen. Voitonriemussako hän nyt alkoi\nkäyttää hilkkaa, vai oliko se kauan haudottu suunnitelma hiuksien\npeittämiseksi, jotka olivat niin ärsyttäneet omistajatartaan,\ntahtoiko hän nyt saada hiustensa sijalle jotakin selvemmin erottuvaa\n-- joka tapauksessa hilkka ilmestyi juuri nyt. Se täytyi pojan\nkaikin mokomin heti häätää pois. Hänen vuokseen oli äiti jo uhrannut\nkakkulat, joita vastaan poika niin ikään oli sodan julistanut; mutta\nhilkkaa hän ei tahtonut uhrata. Monihan voi tyytyä menettämään\nvaltansa todellisuuden, mutta ei sen vertauskuvia, ja tämä äitinsä\nhiuksien ja pään hallitseminen oli ylpeä, ylväs vallan merkki, josta\npoika ei tahtonut hellittää; ja niin syntyi siitä taistelu. Mutta\npoika antautui jo ennen tulisimman temmellyksen alkuakaan. Hänen\nkaksi pientä kättänsä lyötiin kerta kerran jälkeen takaisin, ja\njoka kerta voimakkaammin hänen huudoistaan huolimatta, ja äkkiä hän\nheittäysi äidin kaulaan, ja pikku sota päättyi siten sovintoon.\n\nPojan kaksivuotissyntymäpäivään Tomasine pääsi onnellisena äitinä.\nMuuan englantilainen ystävätär, jonka kanssa hän oli ollut\nsäännöllisessä kirjeenvaihdossa siitä asti, kun oli lopettanut\nseurustelunsa kaupungilla, oli täksi suureksi päiväksi lähettänyt\nhänelle Charles Dickensin _David Copperfieldin_, joka siihen aikaan\noli Englannin suosituin romaani. Kirja tuli päivää liian aikaisin;\nhän luki sitä heti pitkän kappaleen, ja sen kaikki vilkkaat kuvat\nkeräysivät pikku Tomasin ympärille hänen huomispäiväkseen, jolloin\nhän esiintyisi kiireestä kantapäähän asti uudessa asussa. Hän näki\nunta pikku _Jipistä_ ja pikku Tomasista.\n\nHän heräsi syntymäpäivänä hiukan myöhemmin kuin Tomas, mutta tämä\nmakasi ihan hiljaisena. Koko yönä ei hän ollut häirinnyt äitiään;\nkahteen kuukauteen oli hän sitä tuskin enää tehnyt. Onnellisena ja\nylpeänä tervehti häntä äiti.\n\nEnsimmäiset tunnit kuluivat pelkässä riemussa. Kello 9 istui poika\nlattialla uusissa vaatteissaan, kaikkien niiden lelujen keskessä,\njoita äiti ja tämän omaiset olivat hänelle antaneet. Itse istui äiti\ntäysissä pukeissa ikkunan ääreen lukemaan _David Copperfieldiä_; hän\noli koettanut avata raittiin ilman vuoksi ikkunan, mutta kevätpäivä\noli kylmänlainen.\n\nSilloin hänet kutsuttiin keittiöön. Poika ei koskaan pitänyt\nsiitä, että äiti poistui hänen luotansa, mutta nyt hän istui niin\nsyventyneenä omiin puuhiinsa, että hän kenties saattoi uskaltaa\nsen; kuitenkin hän varovaisuuden vuoksi meni ensin makuuhuoneeseen\nja sieltä sisäkäytävän kautta keittiöön. Hän jätti keittiön oven\nauki siltä varalta, että poika pitkistyisi hänen poissaoloonsa ja\nalkaisi huutaa. Mutta huutoa ei kuulunut, joten äiti toimitti työnsä\nvalmiiksi.\n\nArkihuoneessa oli hiljaista, epäiltävän hiljaista. Poika oli\nnimittäin pannut tarkoin merkille kirjan, jota äiti luki, sillä\nenglantilaiseen tapaan se oli sidottu kirjaviin kuvallisiin kansiin.\nHän oli nähnyt äidin laskevan sen pöydälle. Hänenkin teki mieli\nlukea sitä hiukan, milloin se kävi keskeytyksettä päinsä. Yksin\njäätyään hän heti jätti kaikki lelut, nousi, taapersi pöydän ääreen,\ntyönsi päällystetyn jakkaran alleen, kun ei muutoin saanut hyvää\notetta, raastoi kirjan syliinsä ja istuutui jälleen lattialle. Kesti\ntovin aikaa, ennenkuin hän teki sen havainnon, jonka oli kirjoista\nennemminkin saanut, mutta aina taas unohtanut, nimittäin, että oli\nhankala lukea monta lehteä kerrallaan; yksi tai kaksi kerrallaan\nsitä vastoin -- se menetteli. Hän otti ne siis kirjasta; siten ne\nolivat helpommat lukea. Parin ensimmäisen jälkeen hän otti useampia,\nkaikkiaan kaksikymmentä, -- kunnes äiti saapui hätään.\n\nTästä lukemistavasta he paikalla joutuivat epäsopuun. Äiti menetti\nmalttinsa, tempasi kirjan häneltä pikaisesti ja muistutti hänelle\ntuimasti, että tiesihän hän kirjojen olevan häneltä kiellettyjä.\nPoika säikähti ensin, mutta tovin kuluttua hän ojenteli molempia\nkäsiään ja sanoi: \"Mujje kijja, äiti! Mujje kijja!\" Toinen ei\ntietysti ottanut kuullakseen; pienoinen tallusti lähemmäksi ja\naloitti taas mielistelevästi: \"Mujje kijja, äiti, mujje kijja!\"\n\n\"Ei!\" vastasi toinen terävästi, sillä kirja oli surkeasti revitty\njuuri siltä kohdalta, johon hän oli keskeyttänyt lukemisensa. Poika\nodotti hiukan; mutta taaskin: \"Mujje kijja, äiti; mujje kijja!\"\n\nÄiti muisti, että nyt oli pojan syntymäpäivä, ja vastasi sävyisämmin,\ntällä kertaa osoittamalla hänelle, millaisen vahingon hän oli tehnyt.\nPoika kuunteli ja vastasi: \"Mujje kijja, äiti; mujje kijja!\" Äidillä\noli namusia; hän antoi pojalle hiukan, ja tämä söi ne pyydellen:\n\"Mujje kijja, äiti! Mujje kijja!\"\n\nSilloin hän laski kirjan kädestään, sieppasi pojan, tanssitti häntä\npitkin permantoa ja asetti hänet lelujensa keskelle. Itse hän palasi\njärjestämään revittyjä lehtiä. Pian seisoi poika hänen vieressään\nja kurkotteli toisella kädellään ylös pöydälle, toisella pidellen\nkiinni: \"Mujje kijja, äiti! Mujje kijja!\"\n\nTaaskin hän laski sivulle kirjan ja etsi käsille pojan\npäällysvaatteet mennäkseen ulos hänen kanssaan. Siihen ei tämä\ntahtonut millään muotoa suostua, hän tekeysi kankeaksi kuin keppi;\nmutta _äiti_ tahtoi, että he lähtisivät ulos. He olivat satamassa\ntunnin ajan, ja poika leikki siellä. Äidin sitten arkihuoneessa\nriisuessa päällysvaatteita hänen yltään hän ojensi vapaan kätensä\npöytään päin: \"Mujje kijja, äiti; mujje kijja!\" -- ja kaikkein\nmielistelevimmällä äänellään ja sävyllään.\n\nToinen ajatteli parhaaksi lyöttäytyä kuuroksi ja ryhtyä leikkelemään\npaperisuikaleita, joita kumilla liimasi revittyjen lehdensiekaleiden\nyli; se oli hidasta työtä, ja sillä välin poika seisoi mankuen ja\nkerjäten ja hypistellen ja kurkotellen: \"Mujje kijja, äiti; mujje\nkijja!\" Kaipahan kerran taukoaa, ajatteli äiti; mutta hän pääsi\nvalmiiksi omasta puuhastaan, ja poika yhä jatkoi.\n\nÄiti toivoi kovin pääsevänsä eroon hänen seurastaan ja takaisin\nkirjan pariin; sehän oli verrattomasti hauskempi. Mutta vihastua hän\nei tahtonut, -- ja niinpä hän ryhtyi puhaltamaan huilua: hän liikutti\nsormiaan kuin piccolohuilua käyt ellen ja vihelteli samalla; siinä\nhän oli taitava. Poika nyki ja tempoi hänen hamettaan, ja hän vastasi\nhuilulla. Tässä hän kävi hilpeäksi, ja hilpeys yltyi, kun poika\nvihastui ja huusi: \"ei! ei!\" huilunsoittoon ja itki ja löi häntä;\nhuilunsoiton vauhti vilkastui yhä enemmän. _Lapsi_ ei lopettanut,\n_äiti_ ei lopettanut; Kurtien henget pälyivät kaikissa loukoissa ja\nraoissa.\n\nSitten poika heittäysi selälleen permannolle, rummutti, rummutti\nkantapäillään ja karjui. Toinen soitti vielä huilua, mutta heikommin,\nsillä hän tunsi, että poika se lopultakin voittanut oli; nyt hän\nistuutui tuijottamaan lasta. Hänellä oli taas edessään se vanha\ntaistelu. Huilunsoitto vaihtui yht'äkkiä itkuksi, lohduttomaksi,\nhillittömäksi itkuksi. Poika, joka raivossaan oli pitänyt häntä\ntarkoin silmällä, kummastui siinä määrin, että unohti kirkumisen.\nTomasinen oli vallannut hänen vanha pelkonsa, eikä hän nähnyt eikä\nkuullut, ennenkuin hänen toinen kätensä tunsi jotakin lämmintä;\nse riippui veltosti alas, samalla kuin hän epätoivoissaan oli\nheittäytynyt taaksepäin ja nostanut toisen kätensä kasvoilleen.\nHän katsahti nyt kummastuneihin kasvoihin, oman punaisen poikansa\nkyynelistä märkiin kasvoihin. Heti, kun poika näki äidin häneen\nkatsovan, koetti hänen suunsa suipistua suutelolle; nyt hän ojensi\nkätensäkin. Ja niin nostettiin pieni litteä nenä ylös ison litteän\nnenän viereen, ja äidin suu kujerteli ja kisaili ja suuteli hänen\nkoko kasvojansa ja päätänsä. Pojan kädet kietoutuivat hänen kaulaansa.\n\nÄiti ei ottanut kirjaa, vaan hän piti pojan. Eikä poika edes\nvilkaissut pöytään päin, jolla kirja oli.\n\nSe oli heidän viimeinen suuri taistelunsa. Tuhansia pienempiä\nsattui tietysti; mutta yksikään ei kestänyt kauempaa kuin muutamia\nminuutteja.\n\n\n\n\n2\n\n\"Vuorella\"\n\n\nTomasine piti pojan aina omassa valvonnassaan; vilkas, lahjakas lapsi\ntarvitsi peräti valpasta silmää, mutta kuitenkin hän pääsi pojan\nnelivuotissyntymäpäivään hyvällä mielellä. Tänäkin päivänä tapahtui\njotakin määräävää.\n\nPojalla oli ollut muutamia leikkitovereita, ja hän, joka oli tottunut\nolemaan yksinään, tahtoi kaikki käymään omalla tavallaan, joten hän\nei ollut käyttäytynyt laisinkaan kiltisti. Siksi hän sai neljä vuotta\ntäyttäessään muiden lahjojen mukana kirjan veljestä ja sisaresta,\nja siinä kerrottiin, kuinka veikko oli aina kiltti siskolle, voi,\nniin sävyisä ja avulias! Se osoitettiin kynäpiirroksilla, joissa\npikku veli aina asteli pikku sisarta vetämässä. Tomas kuitenkin\notti kirjasta toisen opetuksen; hän kysyi, miks'ei hänelläkin ollut\nsisarta, eikö hänkin saisi sisarta?\n\nTomasine Rendalen oli tosin useasti muistanut, että pojalla oli\nsisar; mutta hän ei ollut muistanut sitä minään itseänsä koskevana\nasiana. Sellaiselta ei se hänestä nytkään tuntunut; mutta niin kauan\nkärtti poika, että hän viimein ajatteli asiaa hiukan vakavammin. Entä\njos pojan sisar nyt kärsi puutetta? Maatila oli John Kurtin, ja se\nmenestyi oivallisesti hänen oman suunnitelmansa ansiosta: kasvimaiden\nkiskomisesta edemmäksi ylämäkeen, niiden laajentamisesta melkein\nkaksin verroin. John Kurtin lapsilla piti olla riittävä elanto; siitä\nei saisi olla epäilystä.\n\nHän tiedusti siis lapsesta ja kuuli, että hänen pikku kaimansa\noli mummonsa, Marit Stöenin, hoidossa; \"Stöan muori\" oli jäänyt\nleskeksi luotsista, joka oli sikäläisellä rannikolla hankkinut hyvän\nnimen. Marit asui ylhäällä \"vuorella\", siis kartanosta vasemmalla,\nja Tomasine päätti etsiä lapsen näkyviinsä. Mutta mitään kiirettä\nei sillä ollut; hän tekisi sen jonakin sunnuntaina kauniin ilman\nsattuessa. Mutta toisena sunnuntaina toisensa jälkeen osui olemaan\nkehno sää, niin että ehdittiin jo täyteen kesään, ennenkuin tuli\nsellainen pyhäpäivä, joka antoi hänelle halun lähteä; Andreas Berg\nlyöttäysi mukaan.\n\nTie sinne oli sama, joka vei vasemmalle torilta uuden hautuumaan\nohi edelleen sisämaahan. Mutta poikettuaan \"vuorelle\" päin he\njoutuivat pikemmin kaatopaikalle kuin tielle. Niihin aikoihin asti\noli kaupunkien pikkueläjien annettu rakennella ja asustaa mielensä\nmukaan; juuri nyt siellä kuitenkin tehtiin oikeata tietä.\n\nAlhaalla rannassa oli vene veneen vieressä niin tiheässä kuin\nmahdollista, sillä täällä vuoren vasemmalla puolella ne olivat\nsuojassa. Veneissä ja näiden ympärillä hyöri epälukuinen liuta\nlapsia, parhaasta päästä pieniä, metelöiden kuin tuhannesta kurkusta.\nTomasine aprikoitsi, oliko tuolla sekin, jota hän etsi; hän katsoi\njokaista villiintynyttä vastaantulijaa kasvoihin, nähdäkseen\ntuttuja piirteitä; erittäin hauskaa se ei ollut. Pörröiset tenavat\nkerääntyivät parveksi hänen ympärilleen, kun hän tiedusti Marit\nStöeniä, ja vähintään kaksikymmentä viittasi ylös, korkealle ylös;\nmutta hänen oli mahdoton erottaa, mitä he kaikki yhteen suuhun\nsanoivat. Pysähtyä ei hän myöskään tahtonut, vaan alkoi Andreas\nBergin kanssa nousta noita korkkiruuvin kierteitä ylös; mellakka\nseurasi häntä herkeämättä takaa päin, mutta ei yksikään lapsista,\nmistä hän päätti, ettei kenelläkään heistä ollut Marit Stöenin kanssa\nmitään tekemistä.\n\nPolku oli kulunut itse kiveen, paikoitellen paranneltuna askelmalla\ntai parilla, toisin paikoin taas kallioon kiinnitetyillä portailla.\nTie kiersi oikealle ja vasemmalle, vasemmalle ja oikealle; ei ollut\nneljääkään taloa samassa rivissä. Ja kuinka eriskummaisia olivatkaan\nmonet niistä! Niin, olipa joukossa sellaisiakin, jotka oikeastaan\nolivat lautavajalla lisättyjä laivankeittiöitä. Monissa taloissa oli\ntoisen huonekerran portaat talon ulkopuolella, joissakin ne olivat\njälkeenpäin rakennetun kuistin katolla. Useat talot olivat siten\nrakennetut, että alakerran ulko-ovi oli länsipuolella ja raitti\nsiellä oven tasalla, mutta yläkerran uloskäytävä itään päin, sillä\nsielläkin oli tie oven tasalla.\n\nMelkein kaikissa taloissa oli merkillisiä lisäkkeitä, enimmäkseen\npoikki sahattuja veneitä pystyyn nostettuina; mutta oli kattoinakin\nlautaseinien tai muurattujen alusien päälle kumolleen sovitettuja\nveneitä. Pieniä kasvismaakaistaleita pujottelihe kaikkialla, usein\nmitä mahdottomimmissa paikoissa, missä ne saattoivat olla tuskin\nkahden kämmenenkään levyisiä. Kirpeä töryn haju, jota kuitenkin\nmiellyttävästi heikensi tervan katku, leijaili vuorella, ennenkuin\nhajautuen nousi kuin hyötyisä uhrituoksu pyhätaivaalle, -- näillä\nmaailman kulmilla vallitsevan olosteluvapauden mukaisesti.\n\nAlhaalla rannassa vilisevän lapsilauman kohu kaikui kuin tasainen\nkellojen pauhu, jota silloin tällöin vihloi jokin kimakka ääni;\njoku kukko kiekui, joku satamassa maleksiva laivakoira saattoi\nluskuttaa ohitse soutavalle veneelle ja saada vastauksen toiselta\nvillaturkilta, joka kavahti koivilleen täällä ylhäällä. Muuten oli\naivan hiljaista; he kuulivat vain omien askeltensa rauskahtelevan\nkivipinnalla ja ylemmäksi päästessään lisäksi kiukkuista lapsen\nkirkunaa. Tomasine katseli saarten ja salmien yli aina ulapalle\nasti, joka kaukana alhaalla päilyi kirkkaana kuvastimena. Kaupungin\nkaduilla näyttäysi joku yksinäinen kävelijä ja toisin paikoin pieniä\nlapsiryhmiä, mutta ne olivat niin etäällä, ettei mikään ääni voinut\nsieltä tunkeutua tuon ihan alla kohisevan meurun läpi tänne ylös.\nOikealla näkyi kartano, joka juuri lähetti ensimmäisen haikunsa\nkeittiön savutorvesta. Täällä hänen ympärillään olivat kaikki\nsavutorvet jo aikaa tuprunneet; kaupungissakin elpyi vähitellen yksi\nja toinen toimintaan.\n\nPäivä oli lämmin; he ponnistelivat ja hikoilivat vuoren kupeella, ja\nhän ajatteli niitä, jotka raskaasta työstä joka ilta nousivat nämä\nkaksikymmentä tai kolmekymmentä, ehkä viisikymmentäkin portaikkoa\nylös illalliselleen, puunhakkuuseensa ja vuoteellensa.\n\nHän ei kohdannut ainoatakaan ihmistä, mutta hän näki\njoitakuita, enimmäkseen vanhoja ukkoja imeskelemässä piippuaan\nkynnyksillä istuskellen; työmiehet kai nukkuivat ennen sunnuntain\npuolipäivällistä, naisväki liesien ääressä askarteli. Siellä täällä\nnäkyi sentään joku joutilas tyttö istumassa portailla ja juttelemassa\ntoisen kanssa, joka oli kaiketi tullut illan hauskuttelusta sopimaan.\nTai joku nuori meripoika saattoi piippu suussa ja kädet taskuissa\nnojailla seinustalla puhellen tytön kanssa, joka häveliäänä seisoi\nhänen edessään. Hiukan yli puolitien päästyään hän tapasi joukon\ntyttöjä ja poikia, enimmäkseen puolikasvuisia, lojumassa ja istumassa\nison paaden ympärillä. Ei mitään mellastusta, ei edes puhelua; hän\nei heistä tiennyt, ennenkuin oli ihan heidän lähellään. Pahimmassa\nlöyhkässä he siinä oleilivat, mutta se ei tuntunut heitä häiritsevän.\nMitä hommaa saattoikaan heillä olla? Mikään ei ilmaissut sitä.\nHän kysyi heiltä tietä. Jotkut kohottausivat hiukan; yksi ainoa\nvanhempi vastasi, osoittaen punaista taloa, jossa oli valkoiset\nikkunalaudat. Tomasine oli juuri puhdistanut kakkulansa ja silmäili\nnyt taloa; mutta hän näki myöskin selvästi kaikkien kasvojenilmeistä,\nettä jok'ainoa tunsi hänet, että jok'ainoa oivalsi, mitä hän Stöan\nmuorista tahtoi. Mutta yksikään ei hiiskunut mitään; kuitenkin hän\nkuuli hiukan tirskunaa ja supattelua, kun oli ehtinyt edemmäksi.\n\nHän kysyi Bergiltä, mitä kummaa he saattoivat puuhata, kun olivat\nnoin hiljaisia, ja Berg arveli, että pojat pelasivat korttia ja\ntytöt katselivat. Mutta oli juuri aamusaarnan aika, niin että he\npiilottivat kortit silloin, kun vieraita meni ohitse. Tomasine\njohtui ajattelemaan, mitä eroa oli pienen norjalaisen kaupungin\ntyökansan ja ulkomaisen suurkaupungin alhaison välillä, ja palautti\nmieleensä monia muistoja. Mutta tämän ohella häntä ajattelutti jokin\nmuukin, jokin vastenmielinen; se ei tahtonut heittää rauhaan; --\nhyväinen aika, mitä se oli? Niin, se oli tuo ylhäältä mäeltä kaikuva\nkiukkuinen lapsen kirkuna. Nyt lähemmäksi tultuaan hän tunsi sen,\nse toi tuskaa mukanaan; sehän oli hänen poikansa vanhaa jollotusta!\nNiin, sitä se oli! Siinä määrin sama äänensointu, tahti, tarmo, että\nse pisti ja vihloi; eihän toki pojan sisar siellä ulvonut häntä\nvastaan?\n\nLämmin oli hänen ennestäänkin, ja nyt hän alkoi ihan kuin\nhehkua. Vanhaa pelkoa tunkeusi häneen heti, sekavia ajatuksia\nmenneiltä päiviltä, taisteluista poikansa kanssa... \"Mutta rouva,\ntehän kävelette liian kovaa!\" Andreas Berg sitä huusi alhaalta\nmäenrinteeltä.\n\nHän tuskin näkikään Bergiä, kakkulat olivat täyttyneet; hän otti\nne nyt nenältään, kuivaili kasvojaan ja niitä, huohotti ja nauroi\nväkisinkin. Berg tuli verkalleen ylös. Lapsenporu pysyi kuitenkin\nennallaan, mutta nyt järjilleen tultuaan hän älysi, että se tuli\nylempää, kun taas Marit Stöenin talo, punainen talo valkoisine\nikkunalautoineen, näkyi melkein hänen edessään mäessä _vasemmalla;_\nse oli isoin täällä ylhäällä, ja olihan se osoitettu hänelle, hän\nei voinut erehtyä. Hän tunsi mielensä ihan keventyneeksi, kun lähti\nastumaan sitä kohti.\n\nHe eivät päässeet sinne suoraan, vaan heidän piti tehdä kierros\nja tulla takaisin pitkin Marit Stöenin ryytimaan aitaa, joka oli\nmaalattu sekin, jos kohta jo jokseenkin kauan sitten. Talon kaksi\nikkunaa olivat merelle päin; täältä avautui suurenmoinen näköala.\nMutta ovi oli päätyseinässä vasemmalla; sen ulkopuolelle oli\nrakennettu kuisti, johon johti pari porrasastuinta.\n\nIhan hiljaista sisällä ja ulkona, mutta lastenhälinä alhaalta ja\nlapsenkiukku ylhäältä kohtasivat toisensa ilmassa. Kasvismaa,\njota myöten he kulkivat oli laajin, jonka he olivat vuorella\nnähneet. Oikeastaan ei se eikä talo ollut sellainen, mitä\nnimitetään \"vauraaksi\", mutta täällä oli siistiä, tai miksi\nsitä sanoisi... Tomasine ei heti löytänyt oikeata määritelmää,\nsillä nyt hän näki tummatukkaisen, vilkaskatseisen, ihmettelevän\nlapsen, joka juuri nousi kynnykseltä helmassaan, jotakin minkä hän\nhellitti livahtaakseen sisälle tupaan. Heti jälkeenpäin näyttäysi\nvanhanpuoleinen, pitkä nainen, jolla oli vielä suorimaton tumma tukka\nja vielä pesemättömät kauniit, älykkäät kasvot. Vaimo tunsi paikalla\nTomasinen, joka nyt nousi ylös portaita kuistille. Vaimo hymyili.\n\"Tuleeko rouva siis meille?\" sanoi hän.\n\nTomasinen piti taas puuhata ainaisten kakkulainsa kanssa. Ja hänen\nasettaessaan niitä nenälleen oli vaimo järjestänyt tuvassa niin\npaljon kuin oli voinut, sillä tyttönen riippui hänen liepeissään\nmolemmin käsin, aina pysytellen poissa vieraan näkyvistä, kiepahtipa\nvaimo minne päin tahansa. Andreas Berg jäi ulkopuolelle.\n\nMarit Stöen pyyteli anteeksi, että täällä oli niin siistimätöntä. Hän\nteki sen miellyttävällä äänellä ja luontevasti. Olihan jo puolipäivä\nlähenemässä, joten täällä pitäisi olla toisin, puheli hän, mutta\ntäällä oli edellisenä iltana ollut tanssihuvien tapaiset; \"nekös\nmalttaisivat vähällä heittää\". Ei hän voinut rouvaa kamariinkaan\npyytää, sillä _siellä_ oli vielä kehnompaa, hän nauroi. Hänellä ei\nollut aivan vähäisiä tuloja tuvasta ja kahvin myynnistä, hän lisäsi.\nTupa oli tilavin tällä vuoren kulmalla, ja \"vuori on ikäänkuin kahtia\njaettu, sillä tämänpuolelaiset eivät tahdo olla missään tekemisissä\ntuonpuolelaisten kanssa\", hän naureskeli.\n\nTomasine Rendalen oli istuutunut, mutta kun hänen piti ryhtyä\nsilmäilemään ympärilleen tuvassa, huomasi hän kakkulain taaskin\ntehneen tenän; hänen oli kai tullut lämpimämpi kuin hän tiesikään.\nNäitä pyyhkiessään hän kysyi lapsen äitiä. Vaimo vastasi, että\n\"Petrea\" oli naimisissa.\n\n\"Naimisissa?\"\n\n\"Niin, perämies Aslaksenin kanssa.\" Hän oli perin kelpo poika,\nvakuutti vaimo, \"joka viimein tahtoi hänet\". He eivät enää asuneet\ntäällä, hän kertoi ja selitti juurta jaksaen, millaisissa oloissa he\nelivät; Aslaksen saisi pian laivan.\n\nLapsi pilkisti silloin tällöin mummon liepeiden takaa, ja joka\nkerta Tomasine tarkasteli häntä. Hänellä oli tumma pörrötukka, ihan\nkuin mummolla, ja hän oli muuten sekoitus John Kurtia ja sitä, joka\nseisoi hänen edessään, -- sekoitus, joka vaikutti -- niin, hän ei\nvoinut sille mitään: se vaikutti vastenmielisesti. Ja kuitenkin\nlapsi oli kaunis. Silmät olivat Kurtin tuimat silmät, siitä ei ollut\nepäilystäkään, mutta silti niissä oli jotakin nauravaa.\n\n\"Lapsi jää siis sinun luoksesi?\" kysyi Tomasine ja osoitti päivän\nvarjollaan sinne päin, mihin tämä oli kätkeytynyt.\n\n\"Niin, lapsesta on kylläkin huolta pidetty\", vastasi mummo, saaden\nkäsiinsä pienokaisen pään. \"Ensiksikin John Kurt maksoi Petrealle,\noitis kun hän onnettomuuteen joutui, ja toimitti niin prameat\nristiäiset, että ihan hävettää. Ja sitten hän antoi sille sadan\ntaalerin säästöpankkikirjan, ja isän kuoltua se sai samanlaisen\nlisää, jossa oli toinen mokoma.\"\n\nJa Marit Stöen itki. Itki kiitollisuudesta, kun John Kurt oli omalle\nlapselleen antanut kaksisataa taaleria. Tomasine ei tähän hetkeen\nasti ollut aavistanutkaan sellaista asiaintilaa. \"Onko teillä niistä\nrahoista vielä jäljellä?\"\n\n\"Onko meillä niistä rahoista vielä jäljellä?\" nauroi Marit. \"On toki!\nPikku pahainen ei toden totta olisi voinut niitä kaikkia kuluttaa,\neihän, lapsonen?\" Hän nauroi, sai taas kiharapään käsiinsä ja veti\nsen esille, mutta lapsi livahti jälleen heti taakse.\n\n\"Eikö lapsi ole kovin tiellä, kun sinä olet yksinäsi ja joudut\ntekemään työtä?\"\n\n\"Eipä vainkaan. Me emme pidä kovinkaan suuresti lukua, emme. No,\nistukoonpa nyt siinä\", hän sanoi ja kääntyi puolittain, hymyillen\nkatsellakseen takanaan kyyröttelevää lasta.\n\n\"Onko hän helppo vaalia? Eikö hän ole kiukkuinen?\"\n\n\"Hoo, parahiksi\", nauroi Marit; \"on se muuten hauskakin, raukka\". Nyt\nhän veti lapsen väkisin esille, mutta pienokainen rimpuili vastaan.\n\"No, älähän nyt ole niin höperö!\"\n\nMutta Tomasine ei välittänyt joutua lähempään kosketukseen lapsen\nkanssa, vaan nousi sen vuoksi ja silmäili ympärilleen tuvassa.\nSavuhormi oli perällä kamarinpuoleisessa nurkassa; ikkunan ääressä\noli pöytä ja sillä aamiaisen rippeitä, kahvikuppi ja puuronpalasia\nsisältävä maitokulho. Vastapäisellä seinällä, siis savuhormin ja sen\nseinän välillä, jossa ovi oli, riippui joitakin valokuvia ja kiinni\nnaulattuna pari maalausta. Valokuvat esittivät kai Aslaksenia ja\nPetreaa -- rouva Rendalen astui katsomatta niiden ohi; maalauksista\ntoinen kuvasi isoa laivaa täysissä purjeissa, toinen Ranskan uutta\nkeisaria ja keisarinnaa. Jälkimmäisestä ei Tomasine vielä ollut\nmitään kuvaa nähnyt, joten hän siirtyi sitä silmäilemään. Isonenäinen\nkeisari näytti olevan neljänkolmatta vuoden vaiheilla, hänen\npuolisonsa oli puolialaston, mutta hän oli kuitenkin hyvin viaton\npikku tyttönen, tuskin kuudentoista vuoden iässä.\n\n\"Ne ovat sellaisia, joita käydään kaupalla\", selitti Marit. \"Minusta\ntuntui hupaiselta saada keisarinna seinälle, sillä eihän hän\nikäänkuin ollut syntynyt sellaiseen. -- Niin, eikäpä keisarikaan.\"\n\nTomasine, joka nyt oli tullut avoimen oven kohdalle, kysäisi: \"Mutta,\nHerra armahda, kuka se on tuo lapsi, joka kirkuu lakkaamatta?\"\n\nMarit nauroi: \"Hoo, se on Lars Tobiassenin poika, se.\"\n\n\"Hän ei tee muuta kuin kirkuu, hän\", kuului äkkiä pienokaisen\nääni mummon liepeiden takaa; hän oli innoissaan pistäytynyt ihan\nesille. Mutta omaa ääntänsä kauhistuen hän nyt pisti päänsä isoäidin\nliepeisiin.\n\n\"Tunteeko rouva Lars Tobiassenia?\" kysyi Marit.\n\nTomasine kävi tarkkaavaksi. \"En. Mikä hän on?\"\n\n\"Sitä ei ole helppo sanoa\", vastasi Marit, \"sillä se on niin monta\nlajia. Se vasta on kova juomaan. Nyt viimeksi kuuluu ruvenneen\nteurastajaksi. Sanovat, ettei siinä ammatissa pidetä kovinkaan\ntarkalla... Eikö rouva ole sitä koskaan nähnyt?\"\n\n\"En; mutta miksi sitä kysyt?\"\n\n\"Voi, saanenkohan sitä sanoa?\" Hän silmäili Tomasinea\nveitikkamaisesti.\n\n\"Mikä estäisi?\"\n\n\"Niin, minähän sanon vain, mitä muut sanovat, minä. _Minä_ en sitä\nsuinkaan ole keksinyt!\" nauroi hän. \"Mitä sitten?\"\n\n\"Sanovat, että se on Kurt, sekin; niin, ei näitä viimeisiä, mutta\nhiukan etäämpää.\" Hän näki sanojensa vaikuttavan Tomasineen ja lisäsi\nnokkelasti: \"Ehkä se on pelkkää lorua. Se ei ole vähääkään niiden\nnäköinen, jotka minä olen nähnyt. Tämä on oikea tappelupukari, tämä\nnäin.\"\n\n\"Semmoisia ovat jotkut Kurtitkin kyllä olleet\", vastasi Tomasine,\nsanoakseen jotakin, ja hän astui ikkunaan katselemaan ulos.\n\n\"Niin, kyllä olen kuullut\", sanoi Marit; \"niitä kuuluu olevan\nikäänkuin kahta lajia, toiset paksuja ja mustia ja toiset taas\nluisevia. Mutta hyviä ne ovat sentään olleet, -- useimmat niistä.\nSanokoot ihmiset mitä sanovat, mutta köyhää kansaa kohtaan --\", hänen\nkätensä tavoitti lasta.\n\nTomasine oli samassa kääntynyt ja teki nyt merkin Maritille.\nIkkunasta he näkivät kasvismaan aidan takana joukon väkeä; siellä\nseisoi myöskin Andreas Berg, ja hän puhutteli muutamia heistä,\nkenties pidättääkseen heitä siellä, jotta he eivät olisi tunkeutuneet\novelle. Ne olivat enimmäkseen puolikasvuisia, ja Tomasine näki heidän\nolevan samoja, joiden ohitse hän oli tuolla alhaalla tullut, -- jotka\nolivat lojuneet ja istuneet paaden ympärillä; kenties niitä oli\ntullut lisääkin. Kaikki seisoivat tähystellen ikkunaan päin.\n\n\"Hei, mitkäs markkinat tässä tulee!\" sanoi Marit.\n\n\"Näetkö tuota vaaleakiharaista, repaleista poikaa?\" tiedusti Tomasine.\n\n\"Kyllä, näkeehän tuon.\" Tomasine kuuli äänestä, että Marit tiesi,\nmitä Tomasine tahtoi tietää. \"Sehän on nuoren konsuli Fürstin poika,\nse; ei se sitä isäkseen valehtele, eipä vain\", -- ja se oli totta,\nsillä noiden vaaleiden, kiharaisten hiuksien ja noiden nauravien\nsilmien kanssa oli Tomasine tanssinut monta, monta kertaa. Hän\nsävähti hehkuvan punaiseksi. \"No, hyvä Jumala, eihän rouva sille\nmitään mahda.\"\n\n\"Mutta nyt kysyn _minä_ rouvalta. Tunteeko rouva tuota tyttöä tuolla,\njoka seisoo ja pitää liepeitänsä koossa käsillään? Hän on kai repinyt\nhelmanauhansa, raukka, ... tuo tuolla taempana, melkein pelkkä paita\nyllään -- jonka tukka ei ole keltainen eikä punainen ja joka on niin\ntavattoman valkeapintainen? Katsokaa, _tuo_ tuolla! No, eikö rouva\nvoi nähdä, mikä _se_ on?\" -- Sen oli Tomasine nähnyt jo aikaa sitten,\nsuurista ulkomaisista opistoista oli hänellä pitkällinen harjaannus\ntuntea vanhempia lapsista ja lapsia vanhemmista; mutta hän oli\nvaiti. \"Niin, siinä on niin täysi röökynä Engel kuin missään näkee,\nonpa vainenkin!\" nauroi Marit; \"vaikk'ei tuo kahisekaan silkissä\".\nTomasine vetäytyi pois ikkunasta. Marit nauroi, eikä nyt ilman\nhäijyyttä. \"Onpa hiukan sekavaa oltavaa täällä vuorella.\"\n\nTomasine kiirehti sanomaan, että hän oli ajatellut antaa lapselle\n60 taaleria vuodessa, ja tässä oli ensimmäiset kolmekymmentä jo\nkuluneelta vuosipuoliskolta.\n\nJos hän muuta apua tarvitsisi, piti hänen vain tulla sanomaan. Lapsen\ntultua isommaksi he puhelisivat, mitä olisi edelleen tehtävä. Marit\nseisoi rahat kädessä; tämä oli kovin paljon, paljon enemmän kuin\nolisi osannut odottaa. Jos kaikki olisivat sellaisia niitä kohtaan,\njotka ovat joutuneet onnettomuuteen, niin --; hän itki.\n\nLapsi oli sillä välin hellittänyt liepeistä ja uskaltanut pujahtaa\nulos, kuullessaan kasvismaan aidan luona olevan väkeä. Hän oli\nhiipinyt kuistille tirkistelemään eräästä raosta. Nyt hän syöksähti\nsisälle, ja samassa kajahteli ulkoa naurun remakkaa. Lapsi sai vain\näännetyksi: \"Lars Tobiassen!\" ja mummonsa liepeisiin molemmin käsin\ntarttuen kietoi ne ympärilleen. Tomasine alkoi pelätä, että mies\ntulisi tänne taloon, ja astui sen vuoksi kiireesti ovea kohti edes\njäähyväisiä sanomatta; hän solmi samalla hattunsa nauhoja, jotka hän\noli päästänyt irti, ja siitä johtui, että hän oli vähällä kaatua ja\njoutui vielä suuremmalla vauhdilla portaille.\n\nMutta Lars Tobiassen oli juuri ehtinyt ohitse, nauru oli remahtanut\nsilloin, kun hänen piti kääntyä oikealle; hän oli tukkihumalassa.\nTomasine tuli ulos juuri, kun mies selin häneen oli päässyt\nensimmäiselle ylätasanteelle; lapsi kirkui hiukan loitompana.\nTomasine näki miehen lyhyeksi kerityn niskan, -- missä olikaan hän\nennen nähnyt tuon pronssinkarvaisen häränkaulan? Ja tuon hiustupsun\nsen keskellä? Oi, taivas, sehän oli tuo kamala kaula, joka kumartui\nhänen ylitseen sinä iltana, kun hänen synnytyksensä tapahtui!\nVanhimman Kurtin kaula; se se oli! Ja nyt niska karjui vinkuvalle\nlapselle: \"Niin, maltapas vain! Kyllä minä, lempo rrrrriihatkoon,\nannan sulle kirrrrrkumista, minä!\"\n\nTomasine säntäsi alas portaita, ryytimaan ympäri, väkijoukon ohitse.\nHän ei tahtonut kuulla sadatusta toistamiseen, ei löylytystä --\neikä, millään muotoa ei tuota mieletöntä lapsenporua! Hän enemmän\njuoksi kuin käveli ihmisten ohitse, jotka tekivät tilaa, mutt'eivät\nenempää kuin sitä oli, joten hän tölmäsi useita vasten, ja alamäkeen\ntullessaan hän hyppeli askelmalta askelmalle, -- oli kuulevinaan\nnaurua takaa päin, mutta hyppeli vain vielä nopeammin; eräässä\nkaarteessa hän oli vähällä kaatua, mutta sai pysähdytyksi. Kaikesta\nhuolimatta hän herkeämättä kuuli lapsen säikyn ja juopuneen äänen;\nlisäksi tuli kimakka naisen mekastus. Koirat heräsivät luskuttamaan,\nmutta eivät olleet kyllin lähellä voidakseen huumata häneltä pois\nnoita ääniä, noita kamalia ääniä, kunnes -- Jumalan kiitos! --\nkaupungin kahden kirkon kellot alkoivat melkein samalla hetkellä\nkumahdella ja ne sitten valtasivat itselleen koko ilmapiirin\nyksistään.\n\nHän oli silloin saapunut sille isolle paadelle, jonka ympärillä\nnuoriso oli äskettäin ollut; nyt oli paikka tyhjänä, ja siellä hän\nvaipui alas ja puhkesi heti itkuun.\n\nVihdoin Andreas Berg tuli perässä; tämän arvokkaasta astunnasta hän\ntunsi käyttäytyneensä maltittomasti. Hän ei rohjennutkaan odottaa,\nkunnes toinen tulisi ihan perille. Taaksensa katsahtamatta hän\nnousi ja käveli edelleen; hänen polvensa tutisivat, mutta hän ei\nenää antanut henkien itseänsä ajaa. Siunatut kirkonkellot päästivät\nhänet kuulemasta enempää; ne kajahtelivat, kunnes hän ehti aivan\nalas asti. Lapset eivät olleet siellä enää; oli tullut puolipäivä.\nNeljännestunnin kuluttua hänkin istui pidellen pikku pojuansa\nhelmassaan. Pienokaista kummastutti suuresti hänen kiihkeytensä ja\nkyynelehtimisensä; hän vakuutteli hyvin innokkaasti olleensa \"kiltti\"\nkaiken aikaa.\n\nSiitä hän kiitti lasta uudestaan ja yhä uudestaan taputtaen,\nsyleillen ja suudellen, mutta itki sitten vielä enemmän.\n\nNyt hän tunsi käyttäytyneensä häijysti, kun ei ollut edes laskenut\nkättänsä pojan pikku sisaren kiharoille, vaikka tämäkin oli ollut\n\"kiltti\". Pojan lelut olivat pitkin hajallaan; nyt äiti ajatteli sitä\nhuiviin käärittyä puukapulaa, jonka pojan pikku sisar oli pudottanut\nsäikähtyneenä noustessaan kynnykseltä. Tomasine oli sen nähnyt, hän\noli ulos rynnätessään ollut kaatua siihen; mutta mikään ei ollut\npehmittänyt hänen mieltään. Eihän lapsi voinut sitä auttaa, että\nheillä oli sama isä? -- Tomasine se totisesti ei ollut käyttäytynyt\n\"kiltisti\" sinä aamupäivänä.\n\n\n\n\n3\n\nLapsia\n\n\nTämän käynnin ensimmäisenä seurauksena oli, että Tomasinen täytyi\nsaada puhua jonkun kanssa. Sillä maailmassa oli toki kehnompaakin\nperintöä kuin Kurtien; hän tahtoi saada selon. Arvelematta hän\nvalitsi sen miehen, jota kohtaan tunsi syvintä kunnioitusta, \"vanhan\"\nGreenin. Niin varmasti kuin tuli ehtoopäivä, asteli vanha Green joka\npäivä siitä ohitse; kävely ulottui pitkin kasvitarhaa oikealle, sinne\nmistä tie oli ennen kulkenut ja missä nyt polku vei ylös metsään.\nTämä kierros mäissä ja metsissä oli rovasti Greenin rakkain. Tomasine\npiti häntä silmällä puutarhaportin luona, mutta Green ei viime\naikoina juuri koskaan kävellyt yksinään -- suutari Nils Hansen oli\nhänen mukanaan, kaupungin omituisin mies, muuten naimisissa naisen\nkanssa, jonka Tomasine tunsi ulkomailta ja joka oli ollut hänen\nystävättäriään.\n\nEräänä päivänä pälyillessään puutarhaportin luona nähdäkseen, olisiko\nrovasti yksinään, Tomasine kuuli hänen ja Hansenin äänet kaukaa\nalhaalta mäestä. Mormonit alkoivat siihen aikaan tulla ensimmäisten\nlähettiensä välityksellä tunnetuiksi Pohjoismaissa; lehdet\njulkaisivat alituiseen jotakin tuosta uudesta opista. Suutari Nils\nHansen puhui kovalla äänellä. \"Mormonit?\" hän pauhasi. \"Me olemme\nitse niin hyviä mormoneja kuin nekin siellä Amerikassa. Kuinka monta\nvaimoa on miehellä, ennenkuin hänet kirkossa vihitään? Ja jälkeenpäin\nsitten? Kauppamiehet ovat pahimpia; mutta muut myöskin.\"\n\nHe tulivat lähemmäksi, ennenkuin rovasti vastasi: \"Katsokaas, Hansen,\nminä lähden siitä, että ne suvut, jotka ovat päässeet monogamiaan,\ntodelliseen monogamiaan --\"\n\n\"Mitä _se_ on?\"\n\nRovasti pysähtyi: \"Se merkitsee yksiavioisuutta; polygamia on\nmoniavioisuus.\"\n\n\"Vai sillä lailla!\"\n\n\"Niitä sukuja, jotka ovat saavuttaneet todellisen monogamian, ei ole\nkovinkaan monia; useimmat ovat vielä polygamisia.\"\n\nTaaskin he kävelivät. Suutari Hansen tokaisi: \"Niin, se on, kautta\nkaiken, minunkin mielipiteeni!\"\n\nRovasti: \"Edistys on siinä, että ne häpeävät...\" Tomasine ei kuullut\nenempää.\n\nMaailmassa on muutakin kehnoa perintöä kuin Kurtien, ajatteli\nTomasine jälleen. Kuinka olisikaan John Kurt muutoin voinut olla\nsiedetty? Niin, vieläpä suosittu? Hän tietenkin miellytti jotakin\nsalaista useimmissa.\n\nKun hänellä ei ollut rohkeutta mennä suoraan rovasti Greenin luokse,\nmeni hän ensin Nils Hansenin kotiin. Nils Hansenista sanottiin\nyleensä, että hän eli koko kaupungin vihasta ja menestyi mainiosti.\nHänen rikoksenaan oli se, että hän oli joitakin vuosia takaperin\njärjestänyt pikkuporvarit taisteluun isoisia vastaan; oikeastaan\noli rikoksena kai taistelun päättyminen hänen voitokseen. Hän oli\nottanut heiltä esimiehyyden, valloittanut kirkkojen tuolisijat, niin\nettä kaikilla nyt oli siellä yhtäläinen arvo; hän oli toimittanut\nvalvontaa kaikkialle ja järjestänyt tulo- ja menoarvion sellaiseen\ntapaan, jota johtavat piirit pitivät päättömän virheellisenä. Hänen\npahin konnankoukkunsa oli luultavasti se, että hän oli kaupungin\nulkopuolelta haalitulla raha-avulla perustuttanut vähäväkisten\npankin, _Säästörahaksi_ nimitetyn, ja että se auttoi monia\npikkueläjiä melkoisesti vaurastumaan ja vielä useampia itsenäisiksi.\nKaikilla vanhoilla etuoikeutetuilla aloilla olivat hänen sukkelat\nvastauksensa kalvamassa perustoita.\n\nOli herättänyt uskomatonta hilpeyttä, kun eräs kaupungin opettajatar,\nkaunis, vaaleaverinen, tavallista paremmankin kasvatuksen saanut\nneitonen, jolla sen lisäksi oli varojakin odotettavana, hylkäsi\nuseita \"erinomaisia\" tarjouksia kihlautuakseen raa'an, ruman suutari\nHansenin kanssa. Hän oli päällepäätteeksi suorastaan rakastunut\nsuutariinsa; hän myhäili ja punasteli, kun vain miestä mainittiin,\nsaatikka kun tämä itse purjehti esille, hiukan kallellaan muuten,\nhullunkurisena naamaltaan, killisilmäisenä, suunnattoman leveine\nhartioineen ja käsineen. Loppumatonta pilaa lasketeltiin heidän\nselkänsä takana siitä, että tyttö ensin kihlattuna ja sitten\nnaimisissa piti koulua suutari Hansenille ja että tämä kerskui siitä.\nMutta ivaajat saivat kyllä sitten kokea sitä koulua -- ja maksaa sen\nmyöskin.\n\nHän oli vanhempi kuin Tomasine, mutta oli aikoinaan ollut muutamia\nkuukausia yhdessä hänen kanssaan Englannissa. Tomasinen tullessa\nkotiin oli Laura ollut vuoden ajan naimisissa; avioliittonsa\nperusteella hän oli joutunut sen piirin ulkopuolelle, missä Tomasine\nliikkui, mutta Tomasine kävi hänen luonansa usein, sillä hän piti\ntuosta pienestä, terveestä, virkeästä vaimosta.\n\nJuuri siksi Tomasine suuttui erittäinkin häneen silloin, kun kävi\nilmi, mikä John Kurt oli, -- siitä, ettei toinen ollut sanallakaan\nvaroittanut häntä. John Kurtin kuoltua Laura oli tuon tuostakin\nkoettanut saada Tomasinea puhutelluksi, mutta turhaan.\n\n95 95\n\nMutta nyt Tomasine ajatteli: Jos kenties useimmilla vaimoilla on\nvalittamista ja jos tämä ei estä ketään naista menemästä naimisiin,\n-- niin miksi silloin vaatia, että he olisivat neuvoneet minulle\ntoisin kuin kenties olisivat itse menetelleet?\n\nJa niin hän läksi Laura Hansenin luo. He asuivat pienessä\nvanhanaikaisessa talossa torin laidassa Fürstin talon vieressä; tuo\nomituisen näköinen rakennus, jonka toisella puolella oli ahdas kuja\nja iso, tilavaan pihaan johtava portti toisella, oli se perintö,\njoka oli ollut Lauralla odotettavana ja jonka hän oli nyt saanut.\nLaura oli hentoinen, mutta siromuotoinen ja puhdaspiirteinen nainen.\nToisista hän tuntui rohkealta, toisista aralta; se kai riippui\nsiitä, mistä oli kysymys. Toiset sanoivat häntä puheliaaksi, toiset\nharvasanaiseksi; hän sovittausi henkilöiden ja tilaisuuksien mukaan.\nYstävättäret eivät nyt olleet viiteen vuoteen tavanneet toisiaan.\nLaura istui ompelemassa myymälän takakamarissa, jonka ikkuna oli\npikku veräjälle päin, mutta nousi nyt -- ihmetellen, punehtuen ja\nhiukan liikuttuneenakin. Tomasine oli siis jälleen hänen luonansa.\n\nMolemmat olivat aluksi hieman jäykkiä. Pieni, tummatukkainen tytön\ntylleröinen istui jakkaralla opetellen neulomista; hän katsoi heihin\nviisaasti, mutta hänet lähetettiin nyt pois. Äiti ymmärsi heti, että\nheidän, entisaikojen ystävätärten, piti saada olla kahden kesken ja\ntehdä tiliä. Ja niin he saivatkin.\n\nUseiden johdantojen jälkeen Tomasine esitti valituksensa häntä kuten\nkaikkia ystävättäriänsä vastaan, hellävaraisesti, mutta kuitenkin\nkäsitettävästi. Laura vastasi: Kun tyttöä ei itseään loukkaa\nsellainen elämä kuin John Kurtin viettämä, ei ole muiden hyvä puhua\nhänelle siitä. Laura puolestaan oli evännyt useitakin miehiä juuri\nsiitä syystä, että he olivat tässä suhteessa olleet epäiltäviä tai\nenemmän kuin epäiltäviä. Mutta Hansenin hän tiesi siinäkin suhteessa\noikeaksi mieheksi.\n\nIso Tomasine tunsi pienenevänsä pikku Lauran varmojen silmien ja\nrauhallisen puheen edessä. Syyttäjän korkealta tasolta hän putosi\nalas syytettyjen sekaan, -- ja putous oli huimaava. Ylväästi hän oli\npysynyt korkeudessaan monta vuotta, ja pelkästään muutamat parissa\nminuutissa lausutut sanat olivat hänet syösseet sieltä.\n\nHän ei nyt pitänyt omaa kyvykkyyttänsä suuressakaan arvossa;\nniin, hän oli hetkisen onneton siitä, että oli ollut niin kovin\nlyhytälyinen. Hän ihan kaipasi koettaa, oliko hän yhtä tyhmä\nmuussakin, mutta sai sentään pian sen verran tasapainoa, että käsitti\nolosuhteidenkin voivan osaksi johtaa jonkin asian yksipuoliseen\noivaltamiseen.\n\nHän istui siinä puhumatta, kuulematta; äännähteli yksitavuisia\nvastauksia. Laura käytti tilaisuutta mennäkseen hommaamaan suklaata\nja pyytääkseen miestään siksi aikaa tulemaan sisälle. Pahaksi onneksi\ntällä ei juuri sillä hetkellä ollut siihen aikaa, mutta hän oli\nkuitenkin Tomasinen vierailusta niin iloissaan, että hänen täytyi\npistää päänsä sisälle ovesta ja sanoa se. Hänellä oli helmanahka\nedessään ja polvihihna vasemmassa kädessään; Tomasine nousi\ntarttuakseen hänen oikeaansa, mutta hän näytti sitä nauraen, se kun\nei ollut kateltavassa kunnossa. \"Tahdoin vain sanoa monta, monta\nhyvääpäivää vanhalle ystävälle!\" hän virkkoi omalla tavallaan ja\nvetäysi nyökkäillen pois; mutta samassa tuli pikku Augusta jälleen\nsisälle myymälästä kuultuaan isänsä äänen. Mies pisti päänsä taas\novesta: \"Katsokaas tuota! Minä sanon aina, että mustapintaisen on\nnaitava vaaleaverinen; silloin sitä tulee jonkinlaisia lapsia!\" Hän\nhykähteli.\n\nAugusta oli tavattoman iso ja voimakas ikäisekseen -- hän oli\nkai vuotta vanhempi Tomasia --, ja saadessaan hänet nyt luokseen\nja puhuteltavakseen Tomasine ihmetteli tätä lasta. Silmissä ja\notsalla säteili kuin aikaihmisen kirkkautta; hänen puheensakin oli\nhyvin selkeätä. Tyttö oli vastakohta hänen omalle hermostuneelle\npunapäällensä, joka ei milloinkaan tehnyt kolmea kysymystä samasta\nasiasta, vaan tohahti yhdestä toiseen, -- hän oli virkistävä\nvastakohta ulkonaisesti ja sisällisesti.\n\nPikku Augusta ei lakannut kysymästä, ennenkuin kaikki oli selvillä;\nvasta sitten hän kävi levollisesti käsiksi seuraavaan asiaan,\njosta ehkä oli mainittu. Hänen kätensä olivat pyöreät ja kuitenkin\nkiinteät; Tomasin olivat laihat, pisamaiset, ja rauhattoman\nnäköisetkin. Tytön tukka oli tumma ja tavattoman tuuhea, mutta silti\nsileänä palmikossa. Tomasin tukka törrötteli punaisina töyhtöinä,\njotka kasvoivat ikäänkuin hajallaan; siinä ei ollut koskaan\njärjestystä havaittavana, niin että Tomasine oli vast'ikään leikannut\nsen lyhyeksi. Poika oli luiseva ja laiha, tyttö täyteläinen, mutta\ntervettä voimaa uhkuva. Tomasine muisteli itseään lapsena; miksi\nei hänenkin lapsestaan ollut tullut sellaista? Hän tunsi kateuden\ntapaista. Augustan pikku samettiröijyssä ei ollut ainoatakaan tahraa,\nvaikkei se ollut laisinkaan uusi; Tomasine haeskeli sellaista\nkatseillaan niin kauan, että koko tyttö tuntui hänestä tukevalta,\nkimmoiselta sametilta.\n\nÄiti toi kamariin suklaata. Nyt oli jää sulanut, ja keskustelun\naiheita ilmestyi yltä kyllin, etenkin sitten, kun Augusta oli\ntaas lähetetty pois. Tomasine kysyi, miten tämä lapsi oli tullut\nniin viehättäväksi, niin rauhalliseksi, niin ymmärtäväiseksi, ja\nhänen täytyi nyt kuulla, ettei lapsi ollut koskaan osoittautunut\nlevottomaksi. Ei ensi alussakaan? Ei koskaan. Ja virkku ja reipas\nihan pienestä typykästä. Tomasine oli kaikkein vähimmin ajatellut\nsanoa mitään pahaa pikku Tomasistaan, mutta vastakohta oli niin\nsuunnaton. Ja niin tuli esille, mitä _hän_ oli saanut kestää ja miten\nherkeämättömästi hänen vieläkin täytyi pitää poikaa silmällä.\n\nLaura sai hänen puhellessaan sen varman käsityksen, että tämä oli\najan mittaan Tomasinelle liikaa ja siitä syystä vaarallistakin.\nNiinpä he molemmin läksivät yhdessä rovasti Greenin puheille,\nja siitä päivästä lähtien nähtiin tuon muhkean herrasmiehen\npitkäliepeisessä takissaan ja leveä hattu päässään usein suuntaavan\nkulkunsa ylös puistokäytävää lähtiessään ehtoopäiväkävelylleen, eikä\nkasvitarhan takareunaa myöten kuten ennen.\n\nEdelleen Tomasine joutui vähitellen väleihin entisten ystävättäriensä\nkanssa; he liikuskelivat taas kartanon puutarhojen leveillä\nkäytävillä, useat lapsiaan talutellen. Niin palasi ajan mittaan hänen\nelämäänsä iloa ja luottamusta -- ja apua.\n\nSillä nyt, kun Tomasin kasvatuksen piti alkaa, se tapahtui toiseen\ntapaan, kuin hän oli ajatellut. Poika joutui kouluun, -- kouluun,\njota Tomasine itse piti hänelle ja joukolle pikku tyttöjä,\nystävättäriensä lapsia. Alussa tämä pojasta oli uskomattoman\nveikeätä; hän oli pohjattoman onnellinen ja avulias, jopa\nuhraavainen. Mutta vähitellen kuullessaan toisilta pojilta, että oli\nhäpeä liikkua pelkkien pikku tyttöjen parissa, hän tahtoi myöskin\ntietää, miksi hänet oli siihen tuomittu. Eikö äiti voinut lähettää\nniitä kaikkia takaisin kotiin ja ottaa tänne poikia tilalle? Hän\nmankui tätä, riehui, itki; mutta tyttöjen seurana hän pysyi. -- Jospa\nhän vain voisi käsittää, mitä hyötyä siitä oli!\n\nMitä kaikkea nimittäin täytyikään hänen kärsiä niiden poikien\ntaholta, jotka kävivät yleistä poikakoulua! Ja joilla oli _miehiä_\nopettajinaan! Kun hän vain pisti päänsä puutarhamuurin yli, kuuli\nhän: \"hamehousu\", \"lellivauva\", \"akkaprinssi\", \"röökynäpisama\".\nVarsinkin tätä viimeistä! Sillä hän oli hirmuisen pisamainen, ihan\npunapilkkuinen kasvoistaan ja käsistään; lisäksi hänellä oli tuo\nhäpeämätön punainen tukka. Ajatellakin sitten itseään mainittavan,\nkoko poikaa, pisamaksi, röökynäpisamaksi, kuin hän olisi pelkkä\npisamatäplä tyttöparvessa! Voi hyväinenaika, kuinka hän halveksi\ntyttöjä!\n\nMutta jos hän rohkeni lausua tämän heille itselleen, -- ja sitä\nkaipaa useastikin poika, jolla on sydän oikealla paikalla; hän ei\nvoi alituiseen vain ääneti halveksia, -- niin hän sai selkäänsä,\ntodellisesti, hirveästi selkäänsä -- äidiltäänkö? se toki olisi\nvielä voinut käydä päinsä; ei, noilta samaisilta viheliäisiltä pikku\ntytöiltä! Toiset pitelivät häntä ja raastoivat hänet kumoon, ja\ntoiset löylyttivät häntä, eivätkä ollenkaan leikillään; se kirveli\nvietävästi. Ja äiti seisoi siinä katselemassa ja nauroi, nauroi\nniin, että kyynelet tulivat silmiin ja hänen täytyi ottaa kakkulat\nnenältään kuivatakseen ne.\n\nTytöt eivät tahtoneet tietää mistään pienestä vallanhimoisesta\ntyrannista keskuudessaan, mistään kopeasta nuoresta herrasta.\nSaatuaan työnsä valmiiksi he sanoivat hänelle, että kohtelias\nseuramies, hyvä kumppani, oli aina tervetullut; ja jos hän siihen\nirvisteli, niin taas uudestaan, maahan jälleen ja selkään, enemmän\nselkään, yhä enemmän selkään. Sitten he niiasivat, yksi kerrallaan,\nkun olivat valmiit; heitä oli niin kovin monta, he vain huvittelivat.\n\nMutta pahin on vielä kertomatta. Yhteen noista \"tytöntypyköistä\" hän\noli samaan aikaan kuolettavasti rakastunut; sen tiesi tyttö itse, se\nkiittämätön ruoja, ja sen tiesi Tomasin äitikin. Hän oli varma siitä,\nettä hänen äitiänsä varsinkin tästä syystä noin kamalasti nauratti.\nSe oli niistä kovakätisin, Augusta Hansen, Lauran tytär, -- Augusta,\njonka kanssa hän oli kirsikoita syönyt yhdessä, siten nimittäin,\nettä he ottivat ne toistensa suusta, ensin Augusta hänen, kun hän\npiti kantaa suussaan ja marjaa huulillaan; sitten hän Augustan.\nAugusta oli hänelle lahjoittanut vyönauhansa ritarimerkiksi hänen\n-- ypö yksinään muuten -- pitämiinsä turnajaisiin. Augustalle oli\nhän vastavuoroon lahjoittanut koko kokoelmansa tyhjiksi puhallettuja\nmunia; hän oli itse kerännyt niistä jok'ainoan. Silloin hän oli\npyytänyt siihen äidin lupaa, sillä se ei voinut oikein käydä\npäinsä ilman. Hän oli kuiskannut sen takaa päin äidin korvaan;\ntämä ei sillon saanut katsoa häneen. Ja äiti oli kysynyt, pitikö\nhän Augustasta, ja hän oli äidille uskonut, että etenkin tukasta.\nJa Augusta oli myöskin kiltein ja viisain. Se, mitä Augusta sanoi,\noli oikein. Ja siitä oli äitikin ollut yhtä mieltä; hän ei ollut\nnauranut. Mutta nyt hän seisoi katselemassa, kuinka Augusta häntä\nkurmoitti, sillä Augustan kädet ne mäikyttivät pahimmin.\n\nMoisen petollisuuden jälkeen -- eikä näin, sen pahempi, tapahtunut\nainoastaan kerran, vaan milloin hyvänsä! -- oli hänellä tapana olla\npitkän aikaa puhumatta Augustalle; kerran hän sai olluksi vaiti\nkolme päivää. Äitiä kohtaan hän koetti samaa, mutta hän ei saanut\nkoskaan pysytyksi totisena, kun äiti katseli häntä; tämä houkutteli\nhänet alinomaa nauramaan. Sitten hän yritteli vakavammalla,\nsäännöllisemmällä neuvottelulla saada syntymään toista järjestystä\nvastaisuudeksi; tämä kiistahan ei koskenut sen vähempää kuin\nsukupuolten oikeata suhdetta, -- suhdetta, jonka syvyyttä hän ei\ntosin vielä pohjannut, mutta jonka hänen miehinen vaistonsa ilmaisi\nolevan hullulla kannalla täällä ylhäällä kasvismaalla; tämä täytyi\nsaada toiseksi. Mutta siitäpä ei vain koskaan valmista tullut.\n\nOikeastaan hän piti rovasti Greeniä pahimpaan vikapäänä. Yhdestä\nasiasta hän oli ihan varma, -- että rovasti Green se oli keksinyt\nhänellekin pakolliseksi soittaa pianoa, kuten pikku tytöt. Kukaan\nmuu poika ei istunut siten takomassa. Tomas vihasi pitkäliepeistä,\nkyömynenäistä, tuuheakulmaista pappia, joka aina kävi siellä ja\nmyhäili hänet nähdessään; hän vihasi tätä siinä määrin, että maaliin\nammuskellessaan aina koetti piirustaa hänet ja osua häntä takkiin,\nnenään, silmään. Mutta osuipa hän pappia mihin hittoon tahansa, ei\nvain tullut mitään muutosta; pianonsoitto jatkui, tytöt pysyivät,\nja jos hän jonakin päivänä saikin poikia kasvismaalle, eivät he\nhyvässäkään lykyssä saaneet olla yksikseen. Eipä vainkaan, nuo\nkiusalliset tytöt laahautuivat kaikessa mukana. Ja sitten tuli\nkaikkia jälkijuttuja, -- joko jostakin, mitä joku poika oli tehnyt\ntai sanonut ja mikä sai aikaan, että siitä pojasta oli suoriuduttu;\nse ei sinne enää koskaan tullut, -- tai myöskin siitä, että Tomas\nitse oli tahtonut rehennellä toveriensa silmissä ja olla isoa miestä.\nTästä hän sai jälkeenpäin löylytystä. Toisinaan he olivat osittaneet\nhänen rikkomuksensa pikku eriin, joten hän ensin sai selkäänsä\nyhdestä asiasta ja sitten toisesta.\n\nAugusta oli aina rökittämisen puolella, hän iski hanakimmin,\nlainkaan muistamatta kirsikoita tai munia tai pikku palveluksia.\nLukemattomat kerrat Tomas vannoutui erilleen koko ystävyydestä\nja uskollisuudesta; mutta kun sitten Augusta ei siitä vähääkään\nvälittänyt, vaan leiskui tuossa tuuheine palmikkoinensa, vantterilla\njaloillaan ... niin, silloin hän suvaitsi alentua. Hänen piti antaa\ntytön ymmärtää, ettei hän tyttöä kenties pelkästään halveksinutkaan;\noli kuitenkin mahdollista tytön saada armokin. Augusta ei ollut häntä\nnäkevinänsäkään. Ja niin oli loppuna, ettei Tomasista ... näyttänyt\nkannattavan muistella sitä sen enempää.\n\nMerkillistä oli Augustassa, että hän tuli aina hallinneeksi,\nvaikk'ei siitä välittänytkään. Hän antoi muiden vallita viimeiseen\nasti; hänestä oli kerrassaan yhdentekevää, kuka vallitsi ja mitä\ntoiset saivat päähänsä. Mutta joka kerta, kun takelsi, ohjasi _hän\n_ asian ladulleen. Voi hyväinenaika, kuinka Tomas häntä ihaili ja\nkuinka usein hän sen tytölle lausui! Ja vihoitteli itsekseen, kun ei\nvoinut tekeytyä välinpitämättömäksi. Augustan kanssapa hän viimein\njoutui kumppanuuteen pianonkin ääressä, -- ja siitä lähtien tuli\npianonsoitto hänelle kaikista aineista rakkaimmaksi.\n\nNäiden ensimmäisten kiistavuosien jälkeen tuli toisia; hän saavutti\nnimittäin viimein sen verran etevämmyyttä, että ilkesi tunnustaa\ntyttötoverinsa. Vieläpä hän alentui ottamaan vastaan apuakin\nheiltä, milloin toisia poikia oli ulkopuolella haastamassa häntä\ntappeluun; niin -- kuka olisi osannut sitä ajatella? -- tulipa aika,\njolloin hän uljaan sisukkaasti otteli urheitten ystävättäriensä\npuolesta, -- etenkin milloin joku poika oli nimittänyt Augustaa\n\"suutarintyllykäksi\", jopa \"pylsyksi\". Silloin hän olisi halusta\n\"mennyt kuolemaan\", eikä se ollut pöyhkeilyä, sillä yhdeksänvuotiaana\nhän oli vähällä runneltua vaivaiseksi, kun oli tuollaisesta syystä\nhyökännyt kymmenkunnan kiusanhengen kimppuun yhdellä kertaa, niistä\noli vähintään kolme monta vuotta vanhempia kuin hän. Se oli hänen\nylpein hetkensä, kun hän makasi verekset etikkakääreet ohimoilla ja\nAugustan piti päästä niitä vaihtamaan äidin sijasta. Nyt, kun hän oli\n_todellakin_ tehnyt jotakin puhumisen arvoista, -- eikä lupaillut.\n\n\n\n\n4\n\nViimeiset vuodet puutarhassa\n\n\nTähän aikaan Tomasin ulkonaisessa elämässä tapahtui suuria muutoksia.\n\nEnsinnäkin hän sai kumppanin. Useita vuosia aikaisemmin oli\nkaupungissa kuollut muuan kappalainen Vangen, joka oli naimisissa\nerään haavemielisen tanskalaisen naisen kanssa; he olivat\nviettäneet kahdenkeskistä paimenelämää, kirjaimellisesti ilman\nhuolta huomisesta. Ihmiset ovat sellaisissa tapauksissa varsin\nystävällisiä; leski sai sen verran, että saattoi ensimmäiset vuodet\nelättää lapsensa ja itsensä. Seuraavina vuosina sitä ei tarvittu; hän\nnimittäin kuoli. Rovasti Greenin välityksellä poika Karl tuli rouva\nRendalenin luo \"koetteelle\"; hän oli silloin yksitoistavuotias, kaksi\nvuotta vanhempi Tomasia.\n\nKarl Vangen oli pitkä, solakka, tummaverinen, isopäinen; etenkin vei\notsa tilaa. Silmäkuopat olivat laajat, harmaansiniset silmät lempeät,\nsuu iso ja miellyttävä varsinkin taipuessaan myhäilyyn. Hän oli\nhiljainen ja hyvin siivo, uudessa paikassaan arka. Illalla mennessään\nsisälle Tomasin kanssa, jolla nyt oli huoneensa kylpyhuoneen toisella\npuolella, hän polvistui sen uuden sängyn eteen, joka oli sinne häntä\nvarten asetettu, ja siinä hän pää käsiensä varassa rukoili kauan\nja hiljaa. Jälleen noustessaan hän hymyili kyynelet silmissään\ntoverille, mutta ei puhunut. Tomas kuuli hänen sitten kiihkeästi\nnyyhkyttävän peitteen alla; sitä kesti kauan. Tomasinkin täytyi\nlopulta itkeä, mutta hän varoi antamasta toisen sitä kuulla.\n\nKaikki olivat sydämellisen leppeitä tulokkaalle, mutta kukaan ei niin\nsuuresti kuin Tomas. Jos hän olisi voinut lankana punoutua hänen\nympärilleen, olisi hän sen tehnyt. Karl kävi lyseota, jossa hänellä\noli vapaapaikka, joten he olivat erillään melkein kaiken päivää; he\neivät siis lukeneet läksyjänsäkään yhdessä hänen ollessaan kotona.\nEikä Karl suonutkaan itselleen paljoa lomaa, sillä hän oli hidas\noppimaan, mutta kuitenkin etevin luokallaan ja tahtoi siinä asemassa\npysyäkin. Tomas ei niin ollen voinut koskaan päästä häneen käsiksi\nniin usein kuin tahtoi, -- ei päässyt koskaan olemaan häntä kohtaan\nniin hyvä kuin olisi toivonut. Ja sitten vihdoinkin tullessaan Karl\noli väsyksissä; hän ei päässyt oikein vauhtiin. Hän ei kenties\nmyöskään pitänyt kylliksi arvossa, mitä toinen oli hänelle varannut;\nhän ei käsittänyt, kuinka hartaasti Tomas oli häntä odottanut, kuinka\npaljon Tomas iloitsi hänestä. Hän oli ensimmäinen kumppani, mikä\nTomasilla oli ollut; mutta Karlilla oli useita.\n\nKarl oli ylipäänsä liian vitkallinen ja lauhkea, aina peloissaan\nvaatteistansa, tarkoin tottelevainen, milloin oli sanottu jotakin;\ntässä ja muissa suhteissa Tomasin vastakohta. Lopulta Tomas havaitsi,\nettä Karl oli pohjaltaan tyttö, -- yksi tyttö lisää talossa, mutta\nei läheskään niin hauska kuin nuo toiset. Pian hän alkoi nimittää\nkumppaniaan Karolineksi; hän pititteli, kun Karl oli viluissaan\ntai arasteli tehdä jotakin, ja kun Karl suopeasti hymyili, sen\nsijaan että olisi suuttunut, teki Tomas oman suunsa leveäksi kuten\nhänenkin oli, venyttämällä sitä molemmin etusormin. Ja kun se oli\nniin perin metkaa, olivat heti tytötkin siinä mukana. He kehuivat\nTomasia hänen ritarillisuudestaan heitä kohtaan; hän oli itsekin\ntästä ominaisuudestaan ylpeä. Mutta yhdessä hän ja he saattoivat\nolla kerrassaan epäritarillisia Karlille, aivan sitä huomaamattaan.\nKuten esimerkiksi silloin, kun Tomas oli keksinyt, että he joka\nkerta Karlin näyttäytyessä ryntäisivät yksitellen häneen käsiksi\nja harjaisivat kaikki hänen vaatteitansa käsillään, koska hän oli\nniin arka vaatteistaan; hänellähän oli ollut niin vähän. Häntä\nharjattiin ja harjattiin, kunnes hän itki. Ja silloin hän oli heti\n\"ruikutusrukoilija\" ja \"itkupirri\". Asia tuli kahta hullummaksi,\nkun ilmeni, että Karl, joka oli sekä vanhempi että paljon isompi\nkuin Tomas, kuitenkin oli heikompi. Silloinhan Tomasin piti näyttää\nkuntoaan, ja tämä sukesi pahoinpitelyksi.\n\nKarlille ei pohjaltaan ollutkaan kovin vastenmielistä olla\nmarttyyrina; hänestä se oli jotakin suurta. Mutta tämän saivat nuo\ntoiset piankin selville; sitä he eivät voineet millään muotoa sietää!\nSiitä hetkestä alkaen hän joutui yhäkin ahtaammalle.\n\nMutta miten Augusta suhtautui näihin asioihin? Augusta oli Karlia\nkohtaan hyvä, ja mitä häijympiä toiset olivat, sitä ystävällisemmäksi\nhän kävi. Mutta hän ei sekaantunut muiden puuhiin; yleensäkin hän oli\nviime aikoina yhä tiukemmin vetäytynyt erilleen kaikesta rajusta.\nJoka kerta, kun Karl turvautui häneen, hän pääsi kuitenkin rauhaan;\nsiksi tapahtuikin niin yhä useammin, lopulta alituiseen. Hän ei\nuskaltanut tulla puutarhaan ilman Augustaa.\n\nTomas oli liian ylpeä ilmaisemaan mitään huomanneensa, mutta hän\nantoi Karlin maksaa. Varsinkin hän vannoi kostoa kerran, kun hän\noli valittanut pianotunnilla asiasta ja Augusta oli vastannut, että\nniin saisi olla, kunnes Tomasista tulisi niin kelpo poika kuin Karl\noli, sillä siitä puuttui paljon. Lauantaiehtoopäivisin oli Karl aina\nhautuumaalla asettamassa tuoreita kukkia vanhempiensa haudalle.\nKun hän sitten seuraavana lauantaina asteli vasu käsivarrellaan,\njärjestäytyi Tomas puistokujassa hänen tielleen; siellä hän pyysi\nKarlia lupaamaan, ettei tämä enää puhuttelisi Augustaa. Mutta muuten\nniin säyseä Karl ei tahtonut sitä luvata, ja kun Tomas häntä siitä\nlöi, ei hän senkään uhalla tahtonut. Tomas löi ja löi häntä; niin,\nhän sai lyödä häntä minkä jaksoi, mutta Augustaa puhuttelemasta\nei hän luopuisi. Suunniltaan vimmastuneena Tomas potkaisi häntä\nvaaralliseen kohtaan; toinen kiljaisi vihlovasti ja vaipui maahan.\n\nTomasin täytyi itse toimittaa hänet kotiin kannetuksi, itse juosta\nnoutamaan lääkäriä, ja hänen tuskan ja vauhdin hiki otsallaan\nvilistäessään sen paikan ohi, missä Karl oli silmät häneen luotuina\nlysähtänyt maahan, muuttui Karlin kuva; avuton, hiljainen poika, joka\npolvistui makuusijansa eteen rukoilemaan ensimmäisenä iltana uudessa\npaikassaan, vietti ylösnousemustansa hänen sielussaan. Tomas kiiruhti\ntakaisin kotiin ennen lääkäriä; hänen täytyi kiireesti, kenenkään\nsitä näkemättä, polvistua siihen, mihin Karl oli vaipunut, ja siellä\nitkeä ja rukoilla.\n\nSamana iltana hänen äitinsä, Andreas Berg ja hän istuivat kolmisin\narkihuoneessa. Andreas Berg oli rouva Rendalenin pyynnöstä tullut\nkertomaan Tomasille hänen isänsä, John Kurtin, lapsuudesta, kertomaan\nsiitä ilman mitään salailua ja äidin läsnäollessa. Berg oli vakava\nmies, ja ankarakin. Häntä oli useastikin suututtanut Tomasin\nkäyttäytyminen Karlia kohtaan, ja nyt hän kertoili eri kohtia John\nKurtin poikuusajoilta, kertoili tuomitsematta ainoallakaan sanalla,\nmutta tapaus seurasi toistansa raskaampana; tämä oli Bergin tyyliä.\nÄiti ei katsonut tarpeelliseksi lisätä puolestaan sanaakaan.\n\nHän kuuli Tomasin sitten illalla kuiskivan ja nyyhkyttävän Karlin\nsängyn ääressä; hän näki poikansa seuraavana päivänä puhelevan ulkona\nkäytävässä Augustan kanssa. Pari kertaa hän oli päivän kuluessa\nkietaissut käsivartensa äidin vyötäisille ja itkenyt, mutta ollut\nvaiti.\n\nTätä mielenkuohua kesti kauan. Sill'aikaa päätettiin, että Karlin\n\"koetusaika\" oli nyt lopussa; hän siirtyi pojaksi perheeseen. Lääkäri\noli selittänyt, että hän saisi eliniäkseen haittaa siitä potkaisusta,\njonka hänelle oli mustasukkaisuus ja vallanhimo suvainnut antaa, --\nja tämä oli tuottanut ratkaisun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän jälkeenpäin tapahtui toinen suuri mullistus. Ne tytöt, jotka\nolivat Tomasin keralla nauttineet rouva Rendalenin opetusta alusta\nasti, olivat päässeet niin paljon edelle -- eivät ainoastaan\nsamanikäisistä tyttökoululaisista, vaan myöskin lyseolaisista,\netenkin kielissä, että monet tahtoivat, häntä laajentamaan luokkansa\nkouluksi ja ottamaan koko kaupungin tyttökoulun kartanoon. Tämä\ntoivomus oli lopulta tullut yksimieliseksi ja kehittyi painostukseksi.\n\nRovasti Green oli kaikista innokkain. Mihin kauniimpaan rouva\nRendalen saattoi käyttää tietoansa ja hallintokykyänsä? Koko hänen\nkehityksensä, koko elämänkokemuksensa kohdistui tähän päämäärään.\n\nSaattaisiko uskoa, että Kurtien talo kajahtelisi turvallisesta\nlastennaurusta, että _siellä_ tulevat naissukupolvet oppisivat\ntyöskentelyä itsenäiseen asemaan pääsemiseksi -- sekä avioliitossa\nettä sen ulkopuolella!\n\nSiten esitettynä asia sai vertauskuvallista merkitystä. Ani harvat\nmeistä huomaavat, että jotkin selitykset ja ennusmerkit, erinäiset\naavistukset, satunnaiset muistot painavat päätöksissämme paljon\nenemmän kuin suoranaiset todistelut. Tomasine Rendalen ei ollut\npoikkeuksena.\n\nHän oli sentään kyllin käytännöllinen kysyäkseen itseltään, kelpasiko\nhän tosiaankin kaikkeen siihen, mitä rovasti koulutyöhön sisällytti.\nHäntä aavistutti, että vanhus kaikkien uudistusmiesten tavoin oli\nherkkätoiveinen, että hän vaati kolmen sukupolven työtä yhdeltä\nja odotti yksilöltä tuhansien ihmisten tuloksia. Tomasine oli\nmyöskin kyllin ymmärtäväinen epäilläkseen, tokko tavallista hiukan\nperusteellisempi kielten opetus, hiukan paremmin kerrottu historia\nja muu sellainen voisi sanottavasti kohentaa siveellisyyttä ja\nitsenäisyyttä.\n\nMutta vertauskuva oli voimallisempi kuin nämä järkisyyt. Näyttihän\nsiltä, kuin tässä olisi ollut määrätty asia annettuna määrätyn\nhenkilön ajettavaksi. Hänhän oli nyt täällä Kurtien perijättärenä,\nsuureen koulutyöhön varustettuna; se oli totta. Käydä tasoittamaan\nhuonoa esimerkkiä ja antamaan hyvää ... siihenhän hänellä kaiketikin\noli jonkinlaista tottumusta.\n\nJoka tapauksessa tämä antoi hänelle voimia. Kerran päätettyään hän\ntarttui työhön niin että tuntui, ja sai muut tekemään samaten.\n\nHän otti maatilaan uuden kiinnityksen ja korjautti talon ylhäältä\nalas asti.\n\nKaikkia ikkunoita isonnettiin. Ne alakerran huoneet, jotka isoista\nportaista tultaessa olivat oikealla kädellä, jäivät entiselleen,\nmutta vasemmalla ja sivurakennuksessa sekä kauttaaltaan yläkerrassa\ntehtiin melkein kaikkiin huoneisiin se muutos, että väliovet\nmuurattiin kiinni, joten niihin pääsi ainoastaan pitkästä\nsisäkäytävästä.\n\nVasemmalla sijaitseva iso ritarisali muodostettiin voimistelusaliksi\nja kokoushuoneeksi; siellä myöskin pidettiin aamurukoukset.\nKäytävästä yläkertaan johtavat kaksiosaiset portaat suljettiin\nulkokäytävästä väliseinällä ja siihen kumpaisellekin sivulle\nsovitetulla kahdella ovella. Rouva Rendalen pidätti sillä tavoin\nitseään varten ulkokäytävän; talon kuuluisat paasiportaat veivät\nvain hänen asuntoonsa ja suurissa juhlatilaisuuksissa ritarisaliin.\nOppilaat saivat oman pääsytiensä pihan puolelta siten, että ison,\ntyhjän, hyödyttömän tornin alaosasta järjestettiin eteinen. Ulkoa\nrakennus vapautettiin kalkkikerroksestaan; punainen muurikiven väri\nverestettiin, ja talo näytti uudelta.\n\nSuuri toivioretki tuonne ylös, kun kaikki oli valmista; suuria\ntoiveita uudesta opinahjosta.\n\nTomasine joutui melkoiseen velkaan; se koulu, jonka hän otti\nhaltuunsa, täytyi hänen myöskin lunastaa, ja hyvin kalliista\nhinnasta. Mutta oppilastulva oli heti alusta asti ennen kuulumaton.\nPikku tyttöjä ilmoitettiin maalta, vieläpä lähikaupungeistakin.\nHeidät sijoitettiin hänen osoitustensa mukaan täysihoitoon; itse ei\nhän ensi alussa tahtonut ottaa ketään asumaan taloon, hänen piti\nrauhassa järjestää koulu.\n\nToisinaan hänestä tuntui, ettei hän koskaan saavuttaisi tätä\nyksinkertaista päämäärää, järjestettyä koulua. Se takelsi ensinnäkin\nopettajistoon; hänen vaatimuksiaan ei kyetty täyttämään. Hän kokeili\nja erotteli; kaikkea sitä pulaa ja säännöttömyyttä, kaikkea sitä\nliikarasitusta, mitä sellaisista oloista johtuu, hän kärsi parempien\naikojen odotuksessa. Jokapäiväinen aherrus, loppumaton rauhattomuus,\nhuolia tuottava rahanhankinta ahdisti häntä päivästä päivään; hän\nmuisteli alkuperäistä päämääräänsä, suurta vertauskuvaa, naurettavana\nhaaveena.\n\n_Yksi_ hänestä näytti varmalta: hän menetti täten poikansa. Ei hänen\nrakkauttaan eikä ylimalkaan hänen kuuliaisuuttansakaan, ei myöskään\nkokonaan hänen opetustaan, vaan hänen luonteensa ohjauksen, hänen\nlikeisyytensä, hänestä iloitsemisen.\n\nPojan leikkeihin, hänen suunnitelmiinsa, ilmaisumuotoihinsa solui\njotakin kiihkeää, mielikuvituksellista, haaveksivaa, minkä äiti näki\nyltyvän ja mikä oli hänelle syvästi vastenmielistä. Oikaistessaan\npoikaa hän näki tämän silmien hermostuneessa hätäisyydessä\nhämärää kärsimättömyyttä; hän tunsi pojan häntä ylimielisesti\narvostelevan. Karlin kanssa seurusteleminen pikemminkin tuki vikaa;\nKarl oli itsekin haaveksija. Senvuoksi äiti pyysi, että Augusta\ntaltuttaisi pojan kiihkeyttä, koettaisi pidätellä häntä arkisessa\ntodellisuudessa. Mutta Augusta ei koskaan antautunut keskusteluun\nsiitä. Rouva Rendalen näki siten näiden taipumusten kehittyvän. Se\ntärveli hänen ilonsa koulusta, kun tämä vihdoin ainakin ulkonaisesti\nalkoi sujua. Kaiken kaikkiaan: hän kyseli itseltään, mitä oli tällä\nahdistuksen täyttämällä elämällä muuta voittanut kuin lisääntynyttä\nvelkaa ja suuresti karttunutta huolta. Nyt hän oli kuitenkin sidottu;\njokainen päivä anasti hänet ja luovutti seuraavalle; jos hän hetken\nlepäsi, uhkasi kaikki kukistua hänen päällensä.\n\nTästä äidin paljosta huolesta ei Tomasilla ollut hämärintäkään\naavistusta; hän eli samaan aikaan onnellista voimakkaan kehityksen\nelämää. Karlin suuremmat tiedot auttoivat häntä; he haaveksivat\nja rakastivat yhdessä, he keksivät kaikkea mahdollista ollakseen\n\"neideille\" hyödyksi ja iloksi, he ja heidän toverinsa, sillä\nvähitellen oli useampia vedetty piiriin, ja kaikessa heidän\nkeksimässään oli enemmän kaunista, enemmän vaihtelua sitten, kun\npoikia ja tyttöjä oli alituiseen yhdessä.\n\nTomas voimistui, mutta ei näyttänyt tulevan pitkäksi, vaikka molemmat\nvanhemmat olivat kookkaita. Hän oli erinomaisen sorea ja asteli\nryhdikkäästi ja joustavasti ulospäin kääntyneillä jaloillaan, jotka\nolivat niin pienet, että hän saattoi käyttää tyttöjen kenkiä. Hän\noli melkein yhtä kapeakin vyötäisiltään kuin he, mutta harteva.\nKahdentoista vuoden vanhana hän sai pojista ensimmäisen palkinnon\neräässä voimistelunäytännössä, jollaiset nyt olivat päässeet vauhtiin\nsielläkin päin maata.\n\nHänen päänsä oli voimakasmuotoinen, erittäinkin yläosastaan;\nposkiluut olivat ulkonevat, nenä oli jo nyt kohonnut paljon\nkorkeammalle kuin äidin, mikä antoi hänelle paljon hauskuuden\naihetta; äiti kuitenkin aina vastasi, että alaosastaan pojan nenä oli\nvähintään yhtä leveä kuin hänenkin. Hänellä oli ohuet, hienomuotoiset\nhuulet. Silmät eivät olleet isot ja näyttivät vielä pienemmiltä\nsiksi, että hän rypisteli otsaansa ja tirkisteli; ne olivat harmaat,\nilmeeltään levottomat ja kuitenkin terävät. Otsa oli valkea ja\nsamanlainen kuin isän, mutta kasvojen, kaulan ja käsien hipiä niin\nläpeensä kesakkoinen, että se paistoi punaisena kuin tukkakin; tämä\ntörrötti pystyssä ja oli enimmäkseen töyhtöinä. Kaunis hän ei ollut.\nKun hänen vierellään näkyi pitkän, tummaverisen Karlin jyhkeä otsa,\nisot silmäkuopat, leveä, tasainen suu, lempeä muoto ja hiljainen\nolemus, näytti hän kuin räpyttelevältä ja herätti kenties äidissään\nenemmän levottomuutta, kuin olisi aihetta ollut. Nyt hänestä oli\ntullut Karlin täysin uskollinen ystävä; hän ihan rakasti tätä, --\nkuten hän yleensäkin joko rakasti tahi inhosi, vähempi ei riittänyt.\n\nHän oli neljännellätoista vuodellaan, kun hänen piti saada syksyllä\nlähteä enonsa, merikapteenin, matkassa Hampuriin, sieltä Englantiin\nja takaisin. Retki oli sovittu jo kevätkesästä, mutta lykätty. Tomas,\njoka lueskeli yksityisesti, saattoi tehdä sen milloin tahansa, ja\nmiehevintä oli tehdä se syysmyrskyjen aikana. Hänen varustuksensa\nolivat valmiit; he odottivat purjetuulta.\n\nEräänä lauantaiehtoopäivänä Augusta ja hän istuivat ylhäällä\nomenapuussa, hän oksallaan oikealla ja Augusta vasemmalla. Heidän\npiti karistella puuta, palttinapussit riippuivat tyhjinä heidän\nvyötäisillään. Augusta oli tarttunut kädellään päänsä kohdalla\nolevaan oksaan ja nojasi päätänsä käsivarteen, kuunnellen Tomasia.\nHe olivat nähneet lääkärin, tohtori Knut Holmsenin, menevän rouva\nRendalenin luokse, ja tämä ihmeellinen uusi tohtori oli niitä, joita\nTomas \"rakasti\". Hän oli äskettäin tohtorin kanssa lukenut Mommsenin\nesitystä Gracchuksista hänen Rooman historiastaan, ja sitä hän nyt\nselosti; sellaista ei Gracchuksista heidän omassa historiankirjassaan\nmainittu. Gracchukset olivat nyt hänen ihanteensa! Mutta kesken\ninnostunutta kuvailua hänen mieleensä juolahti, että kun hän tahtoi\nolla molempina Gracchuksina, piti Augustan olla Gracchuksien äitinä;\nmitään suurempaa ei ollut naiselle olemassa kuin olla samalla kertaa\nScipion tytär ja Gracchuksien äiti. Mutta siihen ei Augustalla\nollut mitään halua; hän ei voinut pitää siitä, että Gracchuksien\näiti eli sen jälkeen, kun pojat olivat saaneet surmansa. Augusta\noli alituiseen niin peloissaan kuolemasta; kuolemassa oli jotakin\nkamalaa. Hän istui siinä nojaten päätään käsivarteensa ja sanoi tuon\nhiljaisesti kuin itsekseen. Hän näytti kovin viehkeältä. Vai oliko\nhän väsyksissä? kysyi Tomas.\n\nEi, hän ei ollut väsyksissä, mutta hän kaipasi levollista oloa.\n\nNiin, saattoivathan he vielä jonkin aikaa istua.\n\nAugusta muutti asentoaan, ja he puhelivat edelleen.\n\nKun Gracchuksien äiti tapasi pojat taivaassa --\n\nMutta tulivatko Gracchukset ja hän taivaaseen? Eiväthän he uskoneet\nJeesukseen?\n\nMoninaisten tuumailujen perästä lapset pääsivät yksimielisyyteen\nsiitä, että _nyt_ he otaksuttavasti olivat saaneet opastusta\nJeesuksesta ja siis joutuneet taivaaseen. Mutta mitä sitten edelleen?\nMitä he hommasivat siellä? Augustaa pöyristytti; äänettömyys oli niin\npeloittava. Hän kätki kasvonsa, ja niiden taas näyttäytyessä hän oli\nitkenyt. Tomas istui kauan häntä katsellen.\n\n\"Kuulehan, Augusta\", hän sanoi, \"kumpainenkaan meistä kahdesta\nei kuole, ennenkuin tulemme hirveän vanhoiksi, eikö niin? Niin\nvanhoiksi, ettemme enää jaksa kävellä? Silloinhan se jo on kuitenkin\nyhdentekevää, eikö niin?\"\n\nAugusta hymyili. \"Silloin kerran kun annoit minulle ikikukat sinä\npyysit, että muistaisin sinua kuoltuasi, niin pyysit.\"\n\n\"Niin, minä olin niin hirmuisen onneton sinä päivänä. Ja lisäksi olin\nsaanut sen kuvan, joka esitti kuningas Edvardin poikia. [Edvard IV:n\nmolemmat pojat -- vanhempi kolmentoista ikäinen -- saivat julman\nlopun. _Suom._] -- Kuulehan.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Nyt merellä syysmyrskyissä ... syysmyrskyt voivat olla varsin\nvaarallisia, näes ... silloin annan köyttää itseni kiinni, ja sitten\nkirjoitan sinulle tarkalleen, mitä ajattelen. Ja sittenhän sinäkin\nkirjoitat, mitä ajattelet sitä lukiessasi?\"\n\n\"Siitä tullee kamalaa!\" nauroi Augusta; hän oli vanhempi.\n\nTomas tuli hämilleen, joten syntyi äänettömyys. Mutta sen aikana\nTomas katseli hänen täyteläisyyttään ja hyväntuulisuuttaan, tuuheita\npalmikkojansa ja pitkiä silmäripsiään -- Augusta istui silmät alas\nluotuina. Niin, hänpä oli nyt kasvanut, Augusta; olihan hänellä nyt\noikea povikin, ja tuollaiset ranteet ja omituisen lujat kädet...\nTomas istui katsellen, kunnes sanoi: \"Mutta Augusta\".\n\n\"No?\"\n\n\"Karl kirjoittaa minulle jok'ainoa päivä; äiti on luvannut hänelle\nrahaa siihen. Etkö siis sinä voi lisätä puolestasi joitakin rivejä --\nmitä?\"\n\n\"Joka päivä, Tomas? Sepä on usein se.\"\n\n\"Mutta etkö kuitenkin --?\"\n\n\"Minä en suinkaan koe mitään merkittävää joka päivä, minä. Kuule,\nTomas, työlääksihän se vain käypi?\" Hän katsoi Tomasiin vilpittömästi.\n\n\"Mutta\", intti toinen, \"kaikki, jotka pitävät toisistaan, tekevät\nniin\". -- Hän oli tulipunainen ja kääntyi pois; Augusta varmaankin\nnauraisi.\n\nMutta Augusta ei nauranut. Tovin kuluttua Tomas kuuli hänen sanovan\n(sillä hän ei ollut kääntynyt takaisin): \"Niinpä niin, pitäneehän se\nsitten tehdä.\" Augusta ryhtyi poimimaan omenoita.\n\nSamaan aikaan Tomasin äiti seisoi arkihuoneen ikkunan ääressä\nlääkärin edessä. Hän katseli vuoroin lääkäriä ja vuoroin ulkona\nomenapuussa istuvia lapsia. Tohtori oli juuri kertonut, että Lars\nTobiassen oli tullut pähkähulluksi ja että hänen poikansa oli\nsäikähtänyt ja niin ikään joutunut järjiltään; hän oli jo kauan\nollutkin menettämäisillään ymmärryksensä. \"Kurtien perintöä\",\nsanoivat ihmiset vuorella; siellä oli ollut montakin hullua Kurtia,\nmiehiä ja naisia. Siihen oli sitten rouva Rendalen vastannut, että\nhän tiesi sen ja oli ollut peloissaan sekä Tomasin syntymän edellä\nettä jonkin aikaa jälkeenpäinkin; mutta nyt hän tunsi itsensä\nturvalliseksi, -- \"vaikka\", hän lisäsi, \"Tomasissa on jotakin\nsuhteettoman liioiteltua, haaveellista\".\n\nHän katsoi kysyvästi tohtoriin, joka vastasi: \"Niin, hänen hermonsa\novat tärviöllä.\"\n\nTohtori Knut Holmsen oli noita ennakolta vanhoiksipojiksi määrättyjä,\njotka tosin joskus huolettomuudessaan voivat ajautua avioliittoon,\nmutta eivät viitsi ajatella yhdessä tai tuntea yhdessä kenenkään\nmuun ihmisen kanssa, vaan ovat kaikkialla kuin itsekseen. Nyt tulla\ntupsahti häneltä vastaus, joka syntyi itsestään. Mutta äitiä se\nsäikähdytti kamalasti.\n\n\"Voisiko Tomas tulla hulluksi?\" hän kysyi.\n\nTätä ei tohtori ollut tarkoittanut; hän vastasikin vain: \"Ei hän,\nmutta hänen lapsensa.\"\n\nRouva Rendalen kavahti pystyyn, tuijotti häneen kalmankalpeana ja\nhänestä ulos puutarhaan. \"Tiedättekö, mitä sanotte?\" hän kysyi.\n\nHolmsen punehtui, sillä tämä järeä ihminen oli oikeastaan hyvin\nhäveliäs. Ja suoriutuakseen pälkäästä hän alkoi puhua juuri\nlukemastaan kirjasta, joka olisi oikeastaan pitänyt kaikkien lukea;\nse oli Prosper Lucasin _Perinnöllisyys._\n\nOmenapuussa istuvat nuoret näkivät heti jälkeenpäin tohtori Knut\nHolmsenin ja rouva Rendalenin yhdessä kävelevän kaupungille ja\njälkimmäisen sittemmin palaavan kaksi isoa kirjaa kainalossaan.\n\nSeuraavan päivän iltana Tomas läksi matkalleen ja viipyi poissa kaksi\nkuukautta. Hän oli molemmissa satamissa, joihin he poikkesivat,\nsaanut uskollisen Karlin joka päivä hänen lähdöstään asti kyhäämiä\nkirjeitä, edelleen muutamia sydämellisiä kirjeitä äidiltään, mutta\nei riviäkään Augustalta. Tämä oli sairaana, hänen teki kipeätä\nsydämestä; laajentunut sydän, kirjoitti äiti. Nyt Tomas muisti, että\nAugusta oli viime aikoina etsinyt rauhaa; hän tunsi kipua. Mutta\nAugustan lainen sankari ei tietysti voisi nujertua; hän kyllä tulisi\ntaas terveeksi!\n\nLaiva tuli myöhään eräänä iltana satamaan. Kartanossa ei kenelläkään\nollut siitä aavistusta, ennenkuin Tomas arkihuoneessa hyppäsi äitinsä\nkaulaan; tämä istui siellä ihan yksinään tilejänsä järjestellen.\n\nHän huusi \"Tomas!\" kuin olisi todellakin säikähtynyt, ja se sai\npojan vain vielä hullummaksi ilosta; hän painautui kaikin voimin\näitinsä tukevaa vartaloa vasten, -- mutta silloin ... hän huomasi\ntämän itkevän. Hän hellitti ihmeissään, katseli äitiä, ja tämä\nheittäysi pöydän yli katkerasti nyyhkyttäen. Augusta oli kaksi päivää\naikaisemmin kuollut.\n\nSeuraavana aamupäivänä hän meni äitinsä kanssa kauhuissaan ja\nitkettyneenä tuonne alas kukkasia viemään. Rouva Rendalen valitsi\nsivuportin, hän tahtoi tulla sisälle takatietä. Silloin Nils Hansen\nnäki hänet työpajastaan ja tuli heti ulos; Tomas oli jäänyt hiukan\ntaemmaksi. Häntä niin järkytti käyskennellä vanhoja tuttuja teitä,\nettei hän voinut heti tulla perässä. Mutta hänen tullessaan sisälle\nja Nils Hansenin saadessa nähdä hänetkin, Augustan leikkitoverin ja\nparhaan ystävän, mies puhkesi rajuun itkuun ja poistui.\n\nSamoin kävi rouva Hansenin. Hän oli tuvassa järjestelemässä vainajan\nympärillä; hänen nuorin, kaksivuotias tyttösensä istui hänen luonansa\nlattialla, kun rouva Rendalen avasi oven ja astui sisälle. Laura\ntuli häntä vastaan ja kiitti siitä, että hän tänäänkin poikkesi\nkatsomaan. Laura näytti hillityltä, mutta heti, kun lohduton Tomas\npistäytyi esille kukkinensa, lysähti toinen tuolille ja itki ääneen.\nLapsikin alkoi itkeä. Tätä ei Tomas voinut kestää; hän laski kukkaset\nkädestään, tietämättä mihin, ja karkasi takaisin kotiin. Hän oli\nnähnyt nuo tuuheat palmikot, jotka olivat suorina valkoisella\nhurstilla, nukkuvat kasvot ja ristiin lasketuissa käsissä nuo\nikikukat; hän tunsi ne heti nauhasta.\n\nKuinka raskaalta taakalta tuntuikaan tähän aikaan rouva Rendalenista\nkoulu, sillä tuo haavoittunut pikku sydän ikävöitsi alinomaa äidin\nturviin. Hän oli peräti ahdistuneella mielellä poikansa taipumuksesta\nhaaveksimiseen, sen saamasta uudesta aiheesta, eikä osannut ajatella,\nmillä voisi sitä ehkäistä ottamatta häneltä hänen ainoata lohtuaan.\nMutta hämmästyipä hän vähitellen nähdessään, että Augustan kuolema\nvaikutti ihan päinvastoin.\n\nAugusta oli pelännyt kuolemaa, kenties vielä enemmän\nkuolemattomuutta; tästä piti Tomas horjumattoman lujasti kiinni,\njoten hän ei ajatellutkaan etsiä ystävätärtänsä sieltä, -- se\nolisi ollut kuin hänen kiusaamistansa. Useimpia lapsia hirvittää\niankaikkisuuden ajatteleminen. Varsinkin Karl hautoi nyt tätä\naihetta, mutta hänen täytyi olla vaiti. Tomas ei sitä sietänyt.\nOli vastoin Augustan tahtoa, että koetettaisiin löytää hänet\niankaikkisuudesta; siitä Tomas oli varma.\n\nKarl taipui; eihän hänen ystävänsä epäillyt itse kuolemattomuutta,\njoten hän saattoi mukautua tämän tahtoon.\n\nEikö siis Tomas ollenkaan koettanut loihtia Augustaa esille? Kyllä,\nistuessaan pianoa kosketellen hän varmasti seurusteli Augustan\nkanssa; he olivat istuskelleet sen edessä vieretysten. Menneisyyttä\nhän siis ajatteli. Äiti kummastui eräänä päivänä, kun poika oli\nantanut hiukan kiivaan vastauksen, mutta palasi heti jälkeenpäin\nsisälle ja heittäysi hänen kaulaansa. Hän oli niin tottunut poikansa\nkiivauteen, ettei sitä useasti pannut merkillekään, milloin tämä\nvain ei ollut epäkohtelias. Hän katseli nyt poikaansa: \"Mitä on\ntapahtunut?\" Silloin tämä punastui ja painautui hänen korvansa\nlähelle, kuten hänen tapansa oli silloin, kun äiti ei saanut katsoa\nhäneen hänen puhuessaan. \"Niin, kerran, kun olin vastannut sinulle\nkiivaasti, Augusta tuli perässäni ulos portaille ja sanoi: 'Tomas,\nsinä et saa koskaan sillä tavalla vastata äidillesi.' En silloin sen\nenempää välittänyt siitä, mutta nyt -- nyt muistin sen, kun tulin\nulos portaille.\"\n\nTähän aikaan he innokkaasti lukivat yhdessä esimerkkejä Lucasin\nkirjasta. Nämä monestikin ihmeelliset todisteet taipumusten ja\nominaisuuksien periytymisestä, jotka saattoivat puhjeta esille\nuseiden sukupolvien pysähdyksen jälkeen, vaikuttivat Tomasiin\nsyvästi; hän sai mietittäväkseen koko joukon kysymyksiä, joista\nselvää saadakseen poikkeili tohtorin puheille.\n\nVähitellen hän antausi entisiin hommiinsa, mutta hän oli hiljaisempi.\n\n\n\n\n5\n\nPuhe\n\n\nNeljätoista vuotta tämän jälkeen nähtiin eräänä keväisenä\nehtoopäivänä toukokuun alussa suuri vaellus pitkin puistokujaa\n\"Kartanoon\". Kandidaatti Tomas Rendalenin piti esitelmällä vihkiä\npihalle rakennettu iso, uusi voimistelurakennus. Tässä tilaisuudessa\nhän tahtoi selitellä, minkä suunnitelman mukaan hän johtaisi koulua,\njonka hän elokuusta alkaen ottaisi haltuunsa.\n\nTiedettiin, että tämä oli ollut hänen päämääränsä, jo ennenkuin\nhän oli matkustanut Kristianiaan ylioppilastutkintoa suorittamaan,\n-- ettei hänellä ollut kangastanut mitään muuta elämäntyötä\nopiskellessaan ja sittemmin tutkintojensa jälkeen ottaessaan osaa\nopetukseen useissa poika- ja tyttökouluissa ja nyt usean vuoden\naikana tutustuessaan kumpaisiinkin Saksassa, Sveitsissä, Ranskassa,\nEnglannissa ja lopuksi Amerikassa. Viimeksimainitussa maassa hän oli\nparhaiten löytänyt, mitä etsi, kerrottiin. Itse hän oli lausunut,\nettä hänen elämänkehityksensä oli siinä puheessa, jonka hän tänään\naikoi pitää, ja sitä pidettiin kummallisena; oltiin uteliaita.\n\nNiinä neljänä, viitenä kuukautena, jotka hän nyt oli ollut kotona,\nhän oli rakennuttanut voimisteluhuoneiston, sillä entisen,\nritarisalin, hän oli muodostanut joksikin, missä voitiin tehdä\nkemiallisia ja fysikaalisia kokeita, -- ei oikein tiedetty,\nmillaiseksi; mutta kaipahan se aikanaan saataisiin nähdä. Ja tornista\noli tullut pikku tähtitorni. Loputtomasti oli hänen laatikoistansa\npurettu ja tuotu jotakin, mitä hän sanoi \"havaintovälineiksi\":\nlapsille oli esitetty mitä ihmeellisimpiä näytteitä.\n\nKaikki tämä ja hänen laajat matkansa olivat maksaneet paljon. Millä\nkeinoin oli rahoja hankittu? Rouva Rendalen oli kerran saanut\nselville, että metsät oli myyty kartanosta erikseen, osaksi ennen,\nosaksi sen jälkeen, kun oli myyty talot, joihin ne kuuluivat. Toiset\nnäistä metsistä oli aikoinaan myyty vain täydellisesti hakattaviksi;\nmaa oli siis edelleenkin kartanon. Mutta kun ne olivat kauan olleet\nkäyttämättöminä, oli tämä unohdettu, ja ympäristön talot olivat\nosittain ottaneet metsät. Muutamia oikeusjuttuja tästä asiasta rouva\nRendalen hävisi, toisia voitti, ja kelpo norjalaisilla tukkipuilla\nTomas ja Karl olivat opiskelleet, Tomas luonnontieteitä ja Karl\njumaluusoppia, ja kumpainenkin matkustanut ulkomaille. Karl oli\nvuoden kuluttua palannut kotiin, mutta Tomas pitkittänyt matkojaan.\n\nNäinä kuukausina nyt kotona ollessaan hän oli luennoinut ylimpien\nluokkien tytöille, etenkin luonnontieteiden alalta, m.m. selitellyt\nheille kaikkein uusimpia havaintoja aivojen toiminnasta, näytellen\nheille isoja piirustuksia! Kun lapset taas kertoivat aikaihmisille,\nmillä tavoin havainnot oli tehty, teki näidenkin mieli kuunnella,\njoten ei ollut harvinaista, että vanhempia sisaria ja äitejä, jopa\nisiäkin, istui sulloutuneina tyttösien sekaan kuuntelemassa häntä\n\"Kartanon\" luokkahuoneissa.\n\nSiten voi käsittää, miksi ihmistulva nyt oli niin runsas.\n\nTomas oli ruma, punatukkainen, kesakkoinen nuori mies, jolla\noli jokseenkin leveä nenä, harmaat siristelevät silmät ilman\nkulmakarvoja, ainakaan näkyviä, ja kapeahuulinen suu kuten isällään.\nJa kuitenkin sanottiin koko tyttökoulun olevan hurmaantuneen häneen!\nTahdottiin nähdä ja kuulla, mitä tämä oli; siksi oli kolme naista\njokaista herrasmiestä kohti siinä liudassa, joka kuhisi ylös rinnettä.\n\nSuurilta portailta rakennuksen edustalta oli tehty tie oikealle\njulkipuolen ja edelleen sivurakennuksen ympäri pihan takalistolle,\nyleinen koulutie. Sillä puolella oli uusi voimisteluhuoneistokin.\nMutta sen pääoven eteen, ylös portaille, oli asetettu vartija, ja\nulkopuolella ylt'ympärillä tunkeili joukko ihmisiä pannen osaksi\nkovaäänisestikin vastalauseensa tästä kohtelusta. Andreas Berg oli\nsaanut toimekseen pitää silmällä, että ainoastaan \"lasten vanhempia\"\npääsi sisälle. Kutsu oli nimenomaan kohdistunut heihin, mutta tätä ei\nollut huomattu tai ymmärretty, tai oli tahdottu kuitenkin yrittää ja\nnoustiin nyt kapinaan. Tietysti nämä olivat enimmäkseen nuorta väkeä.\n\nSuurta hilpeyttä syntyi joka kerta, kun joku vanhempi, joka ei ollut\nvirallisesti tunnustettu isäksi tai äidiksi, torjuttiin takaisin.\nAnton Dösen -- jota nimitettiin myöskin \"ranskalaiseksi Döseniksi\",\nsillä hän oli asustanut useita vuosia Ranskassa ja kävi nyt kauppaa\nranskalaisilla korutavaroilla melkein suoraan vastapäätä Jensenin\nneitejä \"Pummin\" varrella, -- esittäysi \"isänä\" ja pyrki sisälle; hän\nei ollut milloinkaan ollut naimisissa, samainen ranskalainen Dösen.\nSyntyi suuri hilpeys! Horjumattoman totinen Andreas Berg peräytti\nhänet takaisin, ja ranskalainen Dösen kysyi, mitä hornaa sitten\ntarvittiin sisällepääsemiseksi? Täytyikö hänen rientää kaupunkiin\nhankkimaan papintodistus siitä, että hän oli isä?\n\nRanskalaisella Dösenillä oli nimittäin etuoikeutena tunnustaa\njulkisesti kaikki syntinsä; ihmiset mielellään kuulivat niitä.\nHänen myymälästään ostettiin paljon hänen keveistä tavoistaan ja\npuheistaan huolimatta; kilpailu kahden vinon Jensenin neidin kanssa\nmuotihepenien myynnissä ei ollut vaarallinen.\n\nMutta kas, tuossahan Jensenin neidit tulivatkin, ja he pääsivät\nsisälle! Rajaton riemu seurakunnassa! Sillä senhän tiesivät toki\nkaikki ihmiset, etteivät Jensenin neidit, Jumala paratkoon, olleet\nlasta synnyttäneet! Andreas selitti sen johtuvan siitä, että heillä\noli sisarentytär koulussa. \"_Siitäkö_ syystä he eivät ole lasta\nsynnyttäneet?\" -- \"Ei, siitä syystä he pääsivät sisälle; he olivat\nvanhempien sijaisia.\" -- \"Mutta\", arveli Dösen, \"täytyyhän sitten\nmerkitä enemmän olla _isä_ kuin isän sijainen.\" -- Suurta suosiota.\n-- \"Olenhan muuten minäkin isän sijainen niille, joille annan ruoan\nja palkan; enkö ole?\" -- Tähän ei Berg vastannut mitään. Nyt tulivat\npormestari ja hänen puolisonsa. Heitäkään ei Berg tahtonut päästää\nohitseen, sillä he eivät olleet \"vanhempia\", eikä heillä myöskään\nollut holhotteja koulussa.\n\nDösen hurrasi ja taputti käsiään, ja monet hänen mukanaan; kajahteli\nyleinen naurunremakka. Kaikkihan tunsivat pormestarin eivätkä hänestä\npitäneet; odoteltiin siis jotakin hauskaa. Pormestari tulistuikin\npaikalla niin vimmastuneeksi, ettei voinut puhua, änkytti vain\nja viuhtoi. Hän oli pitkä, laiha, kakkulanenäinen mies, jolla\noli huulillaan ainainen virnistys -- ei iloisuudesta tai muusta\nsellaisesta, ei, vaan huonosta vatsasta; sen leima kuvastui hänen\nvääntyneillä kasvoillaan.\n\nVihdoinkin hän sai puhekykynsä ja kysyi Andreas Bergiltä, oliko tämä\nhullu. Ja pormestaritar, joka tällaisissa tilaisuuksissa mielellään\njouduttausi etunenään, huomautti, ettei kaupungissa voitu sulkea\nmitään kokousta pormestarilta. Tämä ei vähääkään tehonnut Andreas\nBergiin; hän ryhtyi avaamaan toisille tulijoille, jotka todellakin\nolivat lasten vanhempia, ja lukitsi sitten taas. Nyt täytyi Dösenin\npuhua pormestarin puolesta. \"Andreas Bergin pitäisi ymmärtää,\nettä kun pormestarilla ei ole lapsia, ei se ole pormestarin vika;\nniin, eikä pormestarinnankaan.\" -- Pauhaavia suosionosoituksia. --\n\"Vanhempien paratiisia ei voida kokonaan sulkea pormestarilta tuosta\nsyystä, kun kerran sentään...\", hän ei päässyt pitemmälle: pormestari\nkysyi, oliko hän hullu. -- \"Kyllä, teidän puolestanne, herra\npormestari!\" vastasi Dösen. Siitäpä vasta naurun mellakka remahti!\n\nSamassa saapui pikku vaimonsa kanssa suutari Nils Hansen. Häneltä oli\npormestari toki satoja kertoja kysynyt, oliko hän hullu, -- niin että\nNils Hansen nauroi heti, kun kuuli tuon sanan. \"Kuka _nyt_ on hullu?\"\nhän kysyi.\n\n\"Andreas Berg!\" vastasi pormestari.\n\n\"Ei, minähän\", huusi Dösen.\n\n\"Pormestari!\" luikkasivat jotkut joukosta.\n\n\"Ajatelkaahan\", sanoi pormestari Nils Hansenille, \"Andreas Berg on\nniin häpeämätön, että -- että -- epää vaimoltani ja -- ja -- ja\nminulta pääsyn sisälle!\"\n\nNils Hansenista näki, että tämä huvitti häntä. Laura-rouva sitä\nvastoin joutui kummiinsa ja tiedusti Bergiltä: \"Hyvä ystävä, miksi?\"\nMutta jos hän luuli taivuttavansa Bergin vastaamaan, niin erehtyipä.\nHän avasi suutarin pariskunnalle: \"Olkaa hyvä!\" sanoi hän. Ja heidän\ntäytyi mennä sisälle. Mutta he kuulivat Dösenin huutavan heidän\nperäänsä: \"Pormestari rouvineen ei pääse sisälle, kun he eivät ole\nsaaneet lapsia!\"\n\nTämä kuultiin koko salissa; pitkällinen, satakertainen hahatus vyöryi\nulos, ja ulkoa vyöryi voimallinen naurun pauhu vastaukseksi takaisin\novea vasten samassa, kun se suljettiin Nils Hansenin jälkeen.\n\nKeskustelun soristessa salissa alkoi ulkona uusi liikehtiminen.\nMaaherra oli saapunut. Hänen puolisonsa oli ottanut mukaansa vieraan\nnaisen, jota Berg ei tahtonut päästää sisälle; ainoastaan \"vanhempia\"\noli kutsuttu, intti hän vääjäämättömänä. Hän tiesi, että seuralaista\nnimitettiin \"neiti Kriegeriksi\"; tämä oli ostanut häneltä kukkia.\n\nMaaherra, lisänimeltään myös \"tyttöjen Jukka\", vaaleaverinen,\nkapea- ja veitikkakasvoinen mies, katseli kahta säikähtänyttä\nseuralaistaan; nämä seisoivat ylhäällä portailla hehkuvan punaisina\nkumpainenkin. Maaherrattarelle oli alun pitäen ollut se vakaumus\nselviönä, ettei naista, jonka _hän_ otti mukaansa, mitenkään voitu\ntorjua. Ja kuitenkin oli niin käynyt; hän seisoi petoksesta\nkiinni joutuneena, hän ja hänen ystävättärensä, Dösenin ja tämän\nliittolaisten naurettavana ja tuntemattomien suuren lauman häijysti\ntuijoteltavana, -- hän oli nimittäin vast'ikään tullut kaupunkiin.\nKaunis nainen hän oli, sielukas kasvoiltaan, pitkä, solakka, mutta hän\nnäytti kovin säikkyneeltä; hänen silmänsä harhailivat avuttomasti ja\nkohdistuivat viimein rukoilevasti hänen mieheensä, joka seisoi jo taas\nalhaalla ja nauroi muiden mukana noille portailla värjöttelijöille.\n\n\"Onko siis niin _vaarallista_, jos neiti Krieger pääsee sisälle?\"\ntokaisi maaherra. Suurta naurua. Luultavasti tämä suututti Bergiä;\nhän kosti sillä, että varoittamatta työnsi rouvan sopivasti syrjään,\navatakseen oven toisille. Parvi naisia, kaikki laillisesti vihittyjä\nja lapsiansa kouluun laittaneita, asteli nyt ylös ja sisälle.\nRouva poloinen sipsutti alas portaita, hämillinen vieras ystävätär\nkintereillään; heidän välillään oli lyhyt sananvaihto, joka päättyi\nsiihen, että ystävätär läksi. Maaherratar tahtoi lopulta saattaa\nhäntä, mutta tarjouksesta kieltäydyttiin; sitten läksi maaherra\nritarillisesti mukaan, mutta vieras nainen riensi häntä pakoon.\nMaaherra joutui yrityksessään eräiden vaunujen tielle; niiden eteen\noli valjastettu kaksi isoa tanskalaista hevosta, joita ohjasi\nharmaaseen liveriin puettu ajuri.\n\nSiinä tulivat konsuli Engel ja hänen puolisonsa; he ajoivat suoraan\nsisäpihalle, kun rouva oli kivulloinen. Mikään ei voinut olla\nherttaisempaa, hellempää, avuliaampaa kuin se tapa, jolla konsuli nyt\nauttoi puolisonsa ulos kuomuvaunuista, melkein kantoi hänet sisälle.\nHän oli komea mies, ylväs kasvoiltaan; hänen tunnettu hymyilynsä oli\nystävällisempi kuin koskaan, hänen lipuessaan heikon taakkansa kanssa\nväkijoukon läpi.\n\nRouvakin oli sievä; silmien ilme oli viisas ja kärsivä, tai kenties\noikeammin kärsivän viisas; silmistä levisi sama ilme suun piirteisiin\nja laihoille poskille. Koko hänen hitaalla taivalluksellaan vaunuilta\nportaille ja edelleen vaivalloisesti näitä ylös seurasivat häntä\nmaaherrattaren pelästyneet linnunsilmät; ne liehuivat sairaan\nympärillä niin, että ilma tuli kysymyksiä tulvilleen. Hänestä ne\nvilahtivat konsuliin, tämän silmistä jälleen rouvan silmiin ...\nmitä ihmettä ne tahtoivat? Ne täyttyivät kyynelillä; hän pyyhki ne\nripeästi, katse arkana. Samassa tuli maaherra viemään hänet sisälle;\nhän säikähti, punehtui, hymyili; niin, nauroi, -- Luoja tiesi mitä\nnauroikaan.\n\nRouva Emmy Wingaard astui juuri ohitse nuorena ja säteilevänä.\nMaaherra kuiskasi hänelle ja saikin sanotuksi jotakin, mikä pani\ntoisen hymyilemään. Sitten maaherra kysyi, eivätkö he istuisi\nyhdessä. -- Rouva Emmy Wingaard oli omaa sukuaan Fürst; hänellä\noli kiharainen, vaalea tukka ja sukkelat silmät, joista hän loi\nmuutamia katseita Döseniin, veljensä, meriväen luutnantin, parhaaseen\nystävään. Dösen otti epätoivoisen ilmeen naamalleen, viittasi sisälle\nja painoi alas päänsä. Toinen ymmärsi, ettei häntä päästetty sisälle,\nja hiveli toista hansikoitua etusormeaan toisella pilkaksi hänelle,\nsoluessaan sisälle. Kuinka kaunis ja ilomielinen hän oli; hän\nmuistutti kaupungin ja koko rannikon etevintä seuramiestä, veljeänsä\nNiels Fürstiä, meriväen luutnanttia.\n\nJos joku epäili, oliko Niels Fürst rannikkokaupunkien leijona,\ntarvitsi hänen vain kysyä siltä naiselta, joka tuli nyt Emmy-rouvan\nperässä; kysyköön Kaja Gröndalilta, insinöörin rouvalta --\ninsinöörin, joka ei ole milloinkaan kotona. Kysyköön häneltä, onko\nNiels Fürst, joka on kotona hyvin usein, ympäristön kaupunkien\nensimmäinen seuramies, niin tuo rehevä naikkonen katsoo kysyjään\npunastumatta ja kysyy vastaan, epäileekö sitä kukaan. -- Ritarillinen\nmaaherra antoi kaikkien naisten käydä sisälle edellään ja virkkoi\npari ystävällistä sanaa Andreas Bergille, joka ei vastannut.\n\nSamassa Berg näki rouva Rendalenin, jota hänen poikansa saatteli;\nmutta takana saapui pormestari rouvansa kanssa. Kaikki neljä tulivat\npäärakennuksen oppilaskäytävästä -- siitä, joka johti tornin kautta.\nPormestari oli siis tunkeutunut rouva Rendalenin luokse valittamaan!\nPantaisiinko nyt ehkä tämän vallattoman nuorison edessä Bergin viaksi\nse, että hän oli ankarasti totellut määräyksiä? He astelivat aivan\noikein tätä pääovea kohti sen sijaan, että olisivat menneet toiselle\novelle, joka johti eteiseen, missä oppilaiden voimistelupuvut\nriippuivat. Mitään muuta varten kuin pääsyn hankkimiseksi\npormestarille eivät he voineet tulla tätä tietä.\n\nLähinnä olijat tervehtivät rouva Rendalenia ja hänen poikaansa.\nBerg avasi, rouva Rendalen astui ensimmäisenä ylös, mutta peräytyi\nja antoi tosiaankin pormestarin pariskunnan mennä edellään; näiden\njälkeen meni sisälle hänen poikansa. Itse hän jäi seisomaan.\n\nHän oli komea nainen; hilkan alla oli tukka tuhkanharmaa. Kasvot\nolivat ruskettuneet, voimakkaat; niissä oli kakkulain alla jotakin\nloistavaa. Hän oli tehnyt kelpo määrän työtä ja tiesi saavansa\nkunnioitusta osakseen.\n\n\"Kaikki te, jotka ette kuulu tänne, olkaa ystävällisiä ja poistukaa;\ntäällä tulee nyt olla rauhallista.\"\n\nHän oli sen tuskin sanonut, kun jo yksi ja toinen alkoi liikkua, ja\nkun takimmaiset kääntyivät kulmasta ja katosivat, mukautuivat pian\ntoisetkin; hiukan hyminää, hiukan kuiskittua leikinlaskua, mutta\nlähtiväthän he. Andreas Berg oli ainoa, jonka teki mieli mukista,\nsillä tuo pormestarin juttu oli tukala. \"Nyt ei kai enää tule lisää,\nniin että tekin voitte mennä sisälle, Berg. Paljon kiitoksia!\" Ja\nsillä oli kaikki valmista.\n\nHän astui saliin; likeisimmät nousivat ja tervehtivät, sillä se oli\ntotuttua tapaa, he kun olivat entisiä oppilaita. Mutta kun he sen\ntekivät, nousi vähitellen koko yleisö.\n\nHän tervehti oikeaan ja vasempaan ja istuutui ylös katederin viereen\nkorokkeelle. Hän katseli yli salin. Kaikki istumapaikat olivat\ntäynnä, joitakuita miehiä seisoi keskikäytävällä; nyt hekin saivat\ntuoleja, joita eräs vanha vaimo toi.\n\nTomas Rendalen seisoi taempana ikkunan ääressä ja puheli tohtori\nHolmsenin kanssa. Tämä herrasmies näytti jokseenkin turpealta ja oli\npunakka kasvoiltaan. Hänen suuret murjottavat silmänsä kuvastivat\nivaa ja ujoutta sekaisin; hän seisoi puolittain hymyillen ja\npuolittain hämillään hivellen toisella kädellään ruskeaa, hiukan\nharmahtavaa partaansa, kuunnellessaan Rendalenia.\n\nTomas Rendalen oli hänen suora vastakohtansa, päättäväinen, tulinen,\nsorea. Koululapset olivat kilvan kertoneet hänen käyttävän hajuvettä,\nja totisesti -- hänestä tuoksui kuin hienostonaisesta. Jotakin\nhienostelevaa oli hänen liinavaatteissaankin, hänen harmaassa\npuvussaan, joka kadehdittavan kuosikkaasti sopeutui ruumiin mukaan.\nHän oli erinomaisen sirovartinen ja hyvin joustava kaikissa\nliikkeissään. Kuiskaillen puhutellessaan tohtoria hänellä oli\nhermostunut, ponnistava sävy; oli kuin hän olisi tahtonut käyttää\nsilmänräpäystä hyväkseen viimeiseen asti. Sitten hän äkkiä keskeytti\npuhelunsa ja riensi toisaanne. Ovi nimittäin avautui vielä kerran, ja\nsisälle tulivat ne, joita hän nähtävästi oli odotellut, vanha Green\nkappalaisen Karl Vangenin taluttamana.\n\nNiin, nyt hän oli _vanha_ Green, köyryinen ukko, joka käveli\nvarovasti, tukenaan pitkä pastori Vangen! Karlin kasvot olivat\nniitä, jotka eivät hevin muutu; iso otsa, isot silmäkuopat, säyseät\nsilmät ja leveä tasainen, hiukan hymyilevä suu, josta Tomas oli\naikoinaan niin paljon pilaa tehnyt, olivat kaikki kuten ennenkin,\nvartta oli vain karttunut. Tomas tuli tervehtimään vanhusta ja astui\nkunnioittavasti hänen vierellään ylös korokkeelle, jonne hänelle oli\nvarattu nojatuoli rouva Rendalenin viereen. Karl Vangen istuutui\ntoiselle sivulle, ja Tomas Rendalen nousi katederiin.\n\nHän pujautti hermostuneet, kesakkoiset kätensä punaiseen tukkaansa,\nsiten kohentaen sen vielä pörröisemmäksi; sieltä taskuun tavoittamaan\nnenäliinaa, sitten vesikarahviin, sitten kapineihin, joita hän\nsiirteli pois pulpetilta; hän oli kamalan rauhaton olento. Hän\nkatseli harmailla, siristelevillä silmillään terävästi sinne ja\ntänne, lopulta äitiinsä ja vanhaan Greeniin, hymyili Karl Vangenille\n-- ja aloitti. Hänen äänessään oli tenorisointu, se oli täyteläinen,\nsydämellinen ja hyvin harjaantunut, joten se kuului miellyttävältä.\n\nYleisön mitä suurimmaksi ihmetykseksi hän sanoi tahtovansa lähinnä\npuhua siveellisyydestä. Tämä koulu oli lähinnä rakennettu siveellisiä\ntarkoitusperiä silmällä pitäen. Koko kasvatuksen täytyi koulussa\ntästä lähtien enemmän kuin ennen ottaa siveellisyys päämääräkseen.\nHänen voidakseen vapaasti puhua tästä oli ollut tarpeellista\nrajoittaa yleisö tarkoin käsittämään yksinomaan vanhempia tai niitä,\njoilla oli samanlainen vastuu ja joiden voitiin tämän perusteella\nodottaa käsittelevän tätä vakavaa asiaa vakavalta kannalta.\n\n(Ja hänessä itsessään ilmeni vakavuus, jossa oli hiukan terävyyttä;\nhän melkein uhkasi. Hän ei ollenkaan nähnyt, kuinka säikähtäneeksi\ntämä maalaiskaupungin yleisö heti kävi; hän käsitti heidän häminsä\njonkinlaiseksi juhlallisuudeksi, joksikin kirkkoväen arkailuksi, --\nja jatkoi täyttä vauhtia.)\n\nEi ainoastaan itse naisen vuoksi pitänyt toden perään aloittaa\ntästä, vaan myöskin miehen. Kumpainenkin ottakoon itsestään vaarin,\nmies kuten nainenkin; mutta naisella oli se kannustin, että jos\nhän piti itsestään vaarin, hän pääsi korkeammalle yhdyselämässä ja\nyhteiskunnassa.\n\nTähän pitäisi koulun auttaa naista paremmin kuin ennen.\n\n\"Se kunnianarvoisa mies, joka istuu oikealla puolellani, on minulle\nkerran sanonut, että yksistään ne suvut sortuvat juoppouspaheeseen,\njoiden hermot sukupuolihurjastelu on ensin perin pohjin tärvellyt;\nsellaisissa suvuissa tulee juoppouspahe helposti perinnölliseksi.\nLuullakseni voimme siitä lähteestä johtaa muitakin kuin sen.\nNautinnonhalun ehdottomasti: se viihtyy useasti näköjään rehevässä\nmaaperässä, mutta ihminen voi näyttää rehevältä ja kuitenkin olla\nkerrassaan pilalla. Se luonteenlujuuden puute, joka aiheuttaa\njaksamattomuutta, tahdottomuutta, kun tulee vastoinkäymisiä, on\ntavallisesti isien sukupuolisynnin hedelmä, usein omalla lisättynä.\nKaikkinainen siveellinen ja älyllinen velttous ja tylsyys, kun\nse leviää suvuissa, jotka ovat aikanaan kunnostautuneet, voidaan\nenimmäkseen johtaa tähän syyhyn, ainakin voimakkaimpana useimmista.\nMeidän kiivautemme, pikaisuutemme, meidän kärsimättömyytemme, meidän\nliioittelumme, meidän ärtyisyytemme, -- milloin niiden tuottajina\neivät ole aivan satunnaiset kasvatusseikat, aivan satunnaiset\nsairaudet, -- johtuvat myös etupäässä tästä; kaikki sellainen on\nrappeutumista, tavallisesti useissa sukupolvissa saatua ja kenties\nviimeisessä lisääntynyttä.\n\n\"Tutkimukset tällä alalla ovat kovin uusia; me emme voi vielä esittää\nniin päteviä todisteita kuin aavistamme olevan. Vasta viime aikoina\non vakavien miesten ja naisten työ alkanut kohdistua tähän kaikkein\ntärkeimpään toiminta-alaan; mutta harvat ovat vielä ne, jotka\ntietävät, että se _on_ tärkein.\n\n\"Sentähden ei koulukaan tässä ole tehtävänsä tasalla, naiskoulu ei\nlähestulkoonkaan.\n\n\"Se naisnuorison koulu, jossa olemme tällä hetkellä, on\nopetuslaitoksena yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin maassa. Sen\ntiedän, mutta johtajattaren suurena murheena hänen kaiken toimintansa\naikana on ollut, ettei hän ole saavuttanut sitä päämäärää, jonka\noli itselleen alkuaan asettanut, -- tavallista _suuremman_ lisän\nantamista siveelliselle kasvatukselle. Tästä on äitini puhellut\nkanssani enemmän kuin mistään muusta, joten se viimein kehittyi\nminunkin jokapäiväiseksi ajatuksekseni. Minun syntyperäni,\nkasvatukseni, elämäni kulku olivat useammalla kuin yhdellä tavalla\nmääränneet sen elämäntyökseni.\"\n\n(Hänen äänensä värähteli hiukan; hänen täytyi pysähtyä. Hänen äitinsä\noli liikuttunut. Yleistä tuijottavaa kummastusta.)\n\n\"Naisen siveellinen kasvatus? vastaavat useimmat. Onko siinä mitään\nvikaa? Rahvaan keskuudessa kylläkin; mutta kaupungin sivistyneissä\nluokissa? Eikö se ole erinomainen? Uskonnon turvassa, kodin puhtaassa\nilmassa, koulun säännöllisessä työssä, samaan sukupuoleen kuuluvien\nikäisten parissa?\n\n\"Niin, kuinka onkaan tämän kaiken laita?\n\n\"Sallikaa minun ensin ottaa puheeksi kodin puhdas ilma; aivan\nohimennen. Merikaupungissa -- sen kai kaikki myöntävät -- ei\nsiveellinen virtaus ole voimakkain virtaus. Kauppamiehet ja\nmerimiehet -- se johtuu heidän kehityksestään -- kuuluvat\nsiveellisessä suhteessa kehnoimpiin. Kukaan ei rohjenne sitä kieltää.\nJo nuorena aloitettu harhaileva elämä työntää kaltevalle pinnalle\nsiveellisyyden. Kauppamiehen elinkeino, jossa voittoprosentti\nalituiseen häilyy kohtuullisen ansion ja -- varkauden välillä, ei\nlujita siveellistä tahtoa. Sivistys on tavallisesti ylen vähäinen,\nlukeminen supistunut pariin sanomalehteen ja romaaneihin, seurustelu\noman säädyn ja perheen ulkopuolella melkein olematon; siinä on\nsiten niukasti vastapainoa. Merimiehen elämä on tavallisesti\nirtolaisen elämää kaikenlaatuisessa seurassa ympäri maapallon.\nYhdeksässä tapauksessa kymmenestä on laivuri sivistymätön mies,\nkenties raaka, usein laivan isännän polkema; hän polkee melkein aina\nitse, missä tilaisuus siihen houkuttaa. Ja kun olot ovat meillä\nkehittyneet nykyiselleen: että laivuri on oppinut juonittelemaan\nitselleen prosentteja rahdista kuten myöskin kaikesta, mitä hän\nlaivan tarpeiksi ostaa, jopa vedestäkin, -- minä tiedän sellaisia\nesimerkkejä! -- siis ovelaan varasteluun -- -- niin käsitämme, ettei\nsellaisessa elämässä kasvateta ankaria periaatteita. Siinä tuleekin\nyleensä annetuksi raaka esimerkki alaisille.\n\n\"Ja kun koko tämä joukko kääntyy kotipuoleensa, ei se\ntapahdu kaupungin siveellisen tahdon vahvistamiseksi eikä sen\nluonteenlujuuden lisäämiseksi. Ja mitä koteihin tulee, etenkin\nlaivurien, niin käsitämme, että lasten kasvatus olisi voinut kaivata\nvankempaa tukea. Jos kaikki eivät käsitä tätä, niin selvitän sen?\"\n\n(Jospa ne, jotka tämän lukevat, voisivat nähdä yleisön säikähdyksen,\nhämmingin, epävarmuuden, tuskan; yksityisten henkilöiden raivon, --\nesimerkiksi kolmen ruskeanpunaisen laivurin! --, toisten kiinteän\ntuijotuksen alas hattunsa pohjaan, käsiinsä tai etumiehensä selkään,\nmutta myöskin moniaitten häväistysjutusta johtuvan vahingonilon!\nNämä viimeksimainitut olivat ainoat, jotka uskalsivat katsoa ylös.\nSilmäykset kohdistuivat ahnaina hymyilevään Engeliin, laivureihin,\nkauppiaihin, maaherraan, heidän rouviinsa, -- kaikkiin, joilla oli\nomasta tai toisen puolesta jotakin jalkapuussa istuttavaa! Siellä\noli naisia itkuun herahtamaisillaan häpeästä, suuttumuksesta,\nkauhistuksesta sen takia, että heidän täytyi olla saapuvilla; he\nolivat karkaamaisillaan joka silmänräpäys, mutta eivät rohjenneet.\nSiellä oli miehiä, jotka ajattelivat: jos tätä jatkuu puoli\ntuumaakaan pitemmälle, -- niin, silloin totta toisen kerran nousen\nminä! Mutta he eivät nousseet. Kun tohtori niisti nenäänsä,\nsäikähtyivät kaikki, kuin hän olisi ukkosena jylissyt.)\n\n\"Monet kai luulevat, että kun lapsi ei näe mitään loukkaavaa kotona\ntai kuule ruokottomia puheita, on siinä tehty kaikki, mitä tehdä\nvoidaan, erittäinkin jos myös pidetään silmällä, ettei se itse joudu\nmihinkään hullutukseen.\n\n\"Minä sanon, että niin kauan, kun ei enempää tehdä, on lapsi kaikelle\nalttiina.\n\n\"Täällä haaveillaan tietämättömyyden viattomuutta; se on yhteydessä\naiheen kanssa, josta en voi nyt puhua, -- hankin kyllä myöhemmin\ntilaisuuden siihen. Täällä rajoitun sanomaan, että se viattomuus,\njoka tietää, mitkä ovat vaarat ja on taistellut niitä vastaan\nnuoresta asti, _yksistään se on voimakas_.\n\n\"Kaikki kasvatus, joka tällä alalla jotakin saa toimeen, panee\nvälttämättömäksi ehdoksi _täydellisen luottavaisuuden lapsen ja\nvanhempien kesken._ Joka tapauksessa lapsen ja äidin kesken, tai\nkoko ajatukseni ilmaistakseni: lapsen ja sen vanhemman välillä, joka\nparemmin kykenee säilyttämään lapsen luottamuksen; tämä on nimittäin\nerikoinen lahja. Ja ellei kumpaisellakaan vanhemmista ole sitä, kuten\nvoi helposti sattua, niin hankkikoot jonkun, jolla se on! Tehkööt\nkaikkensa, jotta tämä tapahtuu!\n\n\"Jos lapsen isä on mies, joka ei itse ole kelvollisesti kestänyt\ntaisteluaan, olkoon se hänelle tullut aikaisin tai myöhään, niin\nhän on tässä työssä -- ei ainoastaan viidentenä pyöränä vaunun\nalla; se kävisi toki päinsä, -- vaan tavallisesti hän on esteenä.\nSillä silloin hänen olemuksessaan, puheessaan, seurustelussaan on\nuseimmiten jotakin, mikä loukkaa tai houkuttaa; se, mitä pitäisi\nkäsitellä vakavasti ja lujasti, käy hänen läsnäollessaan huvittavaksi\ntai häilyväksi.\n\n\"Ja tässä kaupungissa, sikäli kuin minä sitä tunnen ja varsinkin\nmikäli _ne_ sen tuntevat, jotka ovat paikkakunnalla vanhoja ja\nkäyneet terävänäköisiksi tässä asiassa, -- tässä kaupungissa ovat\nluullakseni useimmat kodit siinä suhteessa kehnoja. Isät eivät ole\napuna; äitien yritys täyden luottavaisuuden säilyttämiseksi ikään\nkuin toveruksien kesken, on varmasti varsin laimea, -- sääntönä on\nkai, että sitä tuskin yritetäänkään. He eivät ymmärrä sitä yrittää.\n\n\"Näin ollen pysyy myöskin _koulun_ työ asian hyväksi pettymystä\ntuottavana. Se voi nimittäin helposti syöstä lapset jalon opin ja\nhuonon käytännön välille. Tieto pahasta, kun sitä ei tue valpas,\nluottavainen suhde, voi helposti koitua kiusaukseksi sekin; jo\nPaavali on sen pannut merkille.\n\n\"Edellytän siitä syystä, että ensi alussa meidän työmme joutuu\nelämässä useastikin todistamaan meitä vastaan; mutta ei ole\nkuitenkaan mitään muuta tietä kuljettavana, -- ei, ei mitään muuta!\n\n\"Eikö ole määrättyä ikäkautta, jota koulun tulee erityisesti valvoa?\nEikö ole erittäinkin sen ylitse pelastuminen tärkeätä? Herättää halua\ntähän, hankkia välineet -- kas siinä tehtävä! Kysykää lääkäreiltä;\nkysykää kokeneilta kasvattajattarilta!\n\n\"Minun äitini, jota rohjennen sanoa kokeneeksi kasvattajattareksi,\ntodistaa, että kehitysiässä soluvat useimmat pois, menettävät\navonaisuutensa, osittain tai kokonaan ahkeruutensa,\njärjestyksenharrastuksensa; heihin tulvii jotakin sekalaista\nvierasta, -- eri yksilöillä mitä erilaatuisinta. Ajatelkaahan, hän\nsanoo, _että näin käy useimpien._ Muu on poikkeuksena; tämä on\nsääntönä.\"\n\n(Yleisöä silmäillessään olisi luullut tämän koskeneen ainoastaan\nnaisia eikä miehiä. Miehet nimittäin katselivat vapaasti ja\nhäikäilemättömästi naisiin, mikä teki hetken vielä kiusallisemmaksi\n-- olletikin niille, joiden jokainen tiesi olleen rouva Rendalenin\nkoulun oppilaita.)\n\n\"Siis: _tähän_ on työ perustettava; tämän siirtymiskauden\nkohtaamiseen täysin varustettuna on kaikki tähdättävä.\n\n\"Sillä sitä ei hyödytä kieltää eikä kiertää: tämä on tärkeintä.\nTähän verraten, joka on oikeimmiten sielun ja ruumiin säilyttämistä,\novat esimerkiksi kielitiedot, pianonsoitto, naistentaidot pelkkää\nylellisyyttä; historia, maantieto, laskento, kirjoitus merkitsevät\nhiukan enemmän, mutta ovat kuitenkin vain kolmannen luokan arvoja.\n\n\"Entä uskonto? Eikö _se_ voi auttaa tästä käänteestä ylitse? Niin,\nmitä arvellaan? Tieto Jumalasta, siveyskäskyistä on tietysti\nvälttämätöntä tietoa, mutta se vaikuttaa vasta sitten, kun se tulee\nelämänkatsomukseksi. _Ja se on hyvin harvinaista._ Älkää perustako\nliian paljon uskoon, joka voidaan menettää! Ani harvat valtaa harras\nuskonnollisuus pysyväisesti.\n\n\"Toiselta tosin näyttää, koska meillä on vielä uskonto melkein ainoa,\nmitä tarjotaan ainakaan isompien kaupunkien ulkopuolella, koska me\nemme täällä yleensä ole oppineet näkemään, ja myöskin siitä syystä,\nettä useimmat vielä tekeytyvät toiseksi kuin ovat.\n\n\"Lapset eivät ole poikkeuksena; älkää toki sitä luulko! Lapsia\nvoi helpommin temmata mukaan, mutta he unohtavat nopeammin ja\ntäydellisemmin toisen asian toisen tieltä. Ei paljoakaan tarvitse\nsaadakseen heidät uskomaan, mutta ei myöskään paljoa saadakseen\nheidät epäilemään. Suhdeluku pysyy senvuoksi samana: ne, jotka harras\nuskonnollisuus pysyvästi sitoo heidän siveelliseen tahtoonsa, ovat\nlastenkin keskuudessa ani harvat.\n\n\"Täällä on neljä pappia saapuvilla; pyydän heitä nousemaan minua\nvastaan väittämään; en usko heidän tuntevan tarvetta siihen.\"\n\n(Tovin pysähdys; kaikkien katseet suuntausivat niihin pappeihin,\njoita saivat näkyviinsä. Nuo neljä hyvin kunnianarvoisaa istuivat\nliikkumattomina kuin jumalankuvat.)\n\n\"Tarkoitanko siis, ettei uskonnon opetusta kouluissa ole pidettävä\ntärkeänä? Päinvastoin! Jokainen uskontotunti jumalallisen ilmoituksen\ntäydessä vakavuudessa -- mieluimmin sen, henkilön johtamana, joka\nvalmistaa lasta Jumalan yhteyteen siihen asti, kunnes tämä pääsee\nripille. Mieluimmin siis papin; sanoisin, ehdottomasti papin, jos\nse kävisi päinsä. Suhde opettajaankin pitäisi nimittäin saada tässä\ntueksi.\n\n\"En voi laajemmin puuttua tähän; sanon vain, että näin on meidän\nkoulussamme järjestetty. Nuoruuden ystäväni, veljeni, pastori Karl\nVangen, saa oppilaat siitä asti, kun he ovat kuuden vuoden ikäisiä,\nsiihen saakka, kun he täyttävät kuusitoista vuotta, joka koulupäivän\naamuna hartaudenharjoitukseensa ja opetettaviksensa, ja tarkoituksena\non, että hän johtaa tämän laumansa ripille.\"\n\n\"Mutta jo lausumastani käy selville, että tämä voi merkitä\n_syvällistä ja kaunista suhdetta_ ainoastaan joillekuille harvoille.\n\n\"Koulun on jo aika tunnustaa tämä. -- Viime aikoina on\", hän\njatkoi uuden, aivan lyhyen pysähdyksen jälkeen, \"alettu korottaa\nhistorian opetus, kirjallisuuden selostelu luonnetta muodostavien\naineiden arvoon. Kun nämä aineet tulevat kouluopetusta varten enemmän\nmuokatuiksi kuin ne vielä ovat, saavatkin ne suurempaa merkitystä\nsiinä suhteessa.\n\n\"Apua on tietysti aina siitä\", hän arveli, \"että lapsi oppii\ntuntemaan suuria, hyviä esimerkkejä, tutustuu yleviin ajatuksiin ja\nsaa -- vaikka niukankin -- yleissilmäyksen ihmiskunnan elämänkulusta\nkuten yksityisen kansankin, yksityisen suurihmisen. Mutta pääasiaksi\nei voi koskaan tulla _se_, että kuulee kerrottavan _muista_.\"\n\n(Nyt yleisö alkoi käydä uteliaaksi; mihin hän lopulta tähtäsi? He\ntunsivat, että nyt pitäisi sen viimeinkin kuulua.)\n\n(Hän ojentausi katederin yli ja sanoi verkalleen:)\n\n\"'Tärkein tieto ihmiselle on oppia hoitamaan itseään, ja lähinnä\ntärkein on oppia hoitamaan jälkeläisiään.' Nämä Herbert Spencerin\nsanat ovat pian koko maailman ohjelmana.\"\n\n\"Ennenkuin tämä tulee tärkeimmäksi koulullekin, eivät muutkaan aineet\nsaa oikeata sijaansa ja siitä riippuvaa järjestystään.\n\n\"Mutta sillä, että oppii itseänsä hoitamaan, jälkeläisiään hoitamaan,\non siveellinen tarkoitusperä, se on ainoa keino, jota voidaan tässä\nkäyttää perustuksena.\n\n\"Jos sinä varhaisella iällä saat riittävästi tietoa siitä, millä\ntavoin ruumiisi on muodostunut ja toimii, ja jos saat suoran\nselvityksen siitä, miten sinä voit vaurastuttaa tai vahingoittaa\nsitä ja itsesi kautta niitä, joita sinusta syntyy tai riippuvaisiksi\njoutuu, ei tämä sinun tietämisesi ainoastaan ole varmin vartijasi,\njos _tahdot_ sitä käyttää, vaan se myös tavallisesti tekee\nsinut halukkaaksi sitä käyttämään. Vastuuntuntoa herättää tieto\nvoimakkaammin kuin mikään muu. Mutta älköön tietoa annettako liian\nmyöhään.\n\n\"Minun ei tarvitse sanoa, että yleinen koulu antaa sitä liian vähän\n-- eikä anna sitä sillä tavalla kuin pitäisi.\"\n\n\"Tiedettäköön, miksi sitä annetaan. Oltakoon avosydämisiä,\nperusteellisia, älköön salattako yhtään mitään; juuri se, mitä nyt\nyleensä salataan, _on tärkeintä._\"\n\n\"Minä puhun kehitysiästä. Tietääkö lapsi, mitä se on, mikä silloin\nalkaa, ja miksi se alkaa, -- tarkoitan täydellistä tietämystä?\nTietääkö se, mitä kiusauksia silloin koituu, tai minkätähden niitä\nkoituu? Onko se oppinut, millä näitä vastustetaan? Onko se oppinut,\nmillä tavoin se sinä aikana voi rakentaa edellytyksiä terveydelle\nja siten luonteenlujuudelle, valoisalle maailmankatsomukselle,\nonnelle? Että tästä ajasta siis riippuu elämän jatko, niin, seuraava\nsukupolvi?\"\n\n\"Onko tätä opetettu siten, että tieto on juurtunut lapsen tahtoon?\nOvatko ne aineet, jotka edellä mainitsin, tässä tulleet kaikin\nvoimin avuksi sillä, mikä juuri nyt, juuri tässä voisi johtaa\nmielikuvituksen jaloille urille, vahvistaa päättäväisyyttä,\ninnostuttaa? Sillä lapsia, varsinkin nuoria tyttöjä, voidaan\ninnostuttaa.\"\n\n\"Tai laskeutuakseni siihen, mihin kaikki kykenevät: tietävätkö kodit,\nettä siinä iässä ovat jotkin ruokalajit ja mausteet muutamille\nluonteille vaaraksi? Että silloin on mieluimmin pidettävä määrättyä\nruokajärjestystä, ja siinä tapauksessa millaista? Tietävätkö koulut,\nettä erikoisen voimistelun tulee osaltaan olla siinä tukena?\"\n\n\"Eivät kaikki lapset kaipaa samaa luottavaista suhdetta, huolenpitoa,\nkäsittelyä; moniaat eivät kaipaa kerrassaan minkäänlaista. Mutta että\nuseimmat kaipaavat, -- sen tiedätte omasta kokemuksestanne. Te olette\nkaikki olleet kerran nuoria, ja teillä on ollut tovereita.\"\n\n(Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. Voitiin kuulla pienen linnun\nviserrys kaukaa, kaukaa ulkoa.)\n\n\"Kysyn vielä lisäksi: eivätkö tässä iässä oppineet salailemaan ne,\njotka eivät olleet sitä ennen oppineet? Ja toimimaan piilossa?\nHäpeilystä loukkaantuu kunniantunto, sen mukana rohkeus. Kun jotakin\nasiaa saa kosketella, toista ei, -- niin silloin saamme kolahduksia\nrohkeudellemme. Aivan hiljaisesti, tavallisesti huomaamattomina,\nalkavat tässä iässä itsehävityksen voimat ruumiissa ja luonteessa\nKukaan ei rohkene väittää minua vastaan!\"\n\n(Hänen kamalat pysähdyksensä olivat miltei pahemmat kuin kaikki, mitä\nhän sanoi. Tässä hän taaskin pysähtyi; hän nimittäin siirtyi nyt\nuuteen näkökohtaan.)\n\nMutta onko missään päin maailmaa, hän kysyi, koulu järjestetty sillä\ntavoin, kuin nämä kokemukset vaativat?\n\nTähän hän vastasi seikkaperäisesti kuvailemalla useita Amerikan ja\nEnglannin kouluja, jotka olivat osaksi yksinomaan tyttöjä, osaksi\ntyttöjä ja poikia varten yhteisesti, samoin kertomalla useista\nkorkeakouluista, joista toiset oli perustettu yksistään nuoria naisia\nvarten, toiset taas sekä nuorille naisille että miehille yhteisesti.\nHän ei tarkoittanut niiden jokaisen esittävän kaikkea, mitä hän olisi\ntoivonut; mutta jokainen esitti jotakin, muutamat paljonkin siitä.\n\nVarsinkin hän selosti laajemmalti erästä Bostonin lääketieteellistä\nyliopistoa, jossa muuan naimaton nainen oli anatomian professorina\nja opetti molempiin sukupuoliin kuuluvia nuoria ylioppilaita. Hän\nkertoi tämän professorin erityisesti pitävän huolta siitä, että hänen\nnaisoppilaistaan tulisi opettajattaria kaupungin tyttökouluihin.\n\nTämä naisprofessori oli sitä mieltä, että jokaisessa koulussa\ntulisi olla lääkäri opettajana. Joko lääkärin itsensä tai jonkun\nmuun luonnontutkijan tulisi johtaa lapsen luonnontutkimusta\nkokonaisuudessaan, mutta aina siten, että opetettava sai tehoisia\nvaikutelmia. Jo lapsi saattoi mikroskoopilla nähdä, miten esimerkiksi\nkasvi on rakentunut soluista ja miten kaikki sen erilaiset osat\nkehittyvät yhtenäisestä perustasta; havaita kasvien hengitystä,\nsolujakoa, latvan kasvua, hedelmöittymistä, saada mielikuvituksensa\nsoimaan, vieläpä luonnon työn ja sopusoinnun ohjaamana.\n\nLasten piti aikaisin oppia pyhästi ihailemaan kaikkea, mikä\noli tervettä, raikasta, luonnollista, ja säälimään kaikkea\nvahingoittunutta ja sairasta, inhoamaan kaikkea luonnotonta, mutta\nsamalla säälimään siinäkin.\n\nTehtäköön analyysejä ja hankittakoon mikroskooppeja sekä sellainen\nmäärä kuvia ja laitteita, ettei voi olla puhettakaan minkään\npääkohdan häilyvästä ymmärtämisestä tai opetuksen muodostumisesta\npelkäksi kyllästyttäväksi läksyjen pänttäämiseksi tai rasittavaksi\nluentotunniksi. Koulutyö olkoon omakohtaista, todella voimia\nkehittävää työskentelyä opettajan opastuksella.\n\nKoulu kävisi tietysti paljon kalliimmaksi kuin nykyinen;\nopetusvälineiden hankkiminen, kun nämä tahdottiin kunnolliset,\noli varsin tuntuva menoerä. Hän kertoi heille, mitä yksistään\nmikroskooppi maksoi, ja niitä tarvitsi jokainen koulu _monta;_ sitä\npaitsi tarvittiin opettajille suurempi palkka.\n\n\"Sotamenoarvio saa sen korvata\", hän sanoi leikkisästi. Siveellisesti\nja ruumiillisesti voimakas sukupolvi, -- se oli täysi hyvitys.\n\nAjan hankkimiseksi täytyi -- paitsi sitä täydellistä välinekokoelmaa,\njoka suuressa määrin lyhensi luennoimista, -- osaksi myöskin\nmuita aineita esittää kokonaan toiseen tapaan kuin nyt ja kaiken\nläksyjen lukemisen tapahtua opettajain avulla koulussa. Siten olisi\nkoulua pidettävä sekä aamu- että iltapäivällä, ja koulupaikalla\nnautittaisiin ateria, riittävästi voimakasta ruokaa. Koulusta\ntullessaan oli lapsi täydellisesti vapaa, ilman mitään omantunnon\npelkoa huomispäivästä. Kaikesta tästä ja erittäinkin opetuksen\njärjestämisestä uuden suunnitelman mukaan hän aikoi puhua samaan\naikaan ja samassa paikassa seuraavana lauantaina, ja siihen hän kuten\nnytkin kutsui lasten vanhemmat.\n\nHän ei tahtonut salata mielipiteenään olevan, että ennen pitkää koko\nmaailmassa opetus järjestyisi tässä esitettyyn tapaan ja tapahtuisi\nkokonaan valtion, kunnan kustannuksella. Tämä oli yhteiskunnan suurin\nasia.\n\nMutta siitä välittämättä, mitä oli tulossa ja mikä oli olevaista,\nseurasi nyt hänen koulunsa naisen voimien ja kuntoisuuden\nkehittämiseksi sitä latua, jota _hän_ piti oikeana. Kaikista uusien\naatteiden julistamistavoista oli esimerkki pätevin.\n\nHän pyysi hartaasti vanhempien apua! Hän tahtoi yrittää toimittaa\ntälle kaupungille sen kunnian, että se kävisi edellä. Mutta se oli\nmenoja vaativa yritys. Mitä maksoikaan pelkästään se naislääkäri,\njoka nyt siirtyi tänne Amerikasta, johtamaan sitä opetusta, jota hän\npiti koulun tärkeimpänä!\n\n(Liikehtimistä, sorinaa, vilkkautta yleisössä, ensi kerran koko\nesitelmän aikana.)\n\n\"Niin, Bostonissa olen tavannut norjalaisen naisen, joka muutti\nsynnyinmaastaan hyvin nuorena ja on useita vuosia takaperin\nsuorittanut tutkintonsa lääketieteellisessä yliopistossa; hänen\nnimensä on Cornelia Hall.\" (Hän äänsi nimen englanniksi.) \"Tämä\nnainen on jo saanut tottumusta tyttöoppilaitosten opettajattarena.\nHän on myöskin hankkinut itselleen käytännöllistä harjaannusta. Hänen\ntännetulonsa on uhraus, jonka hän tekee isänmaansa hyväksi; mutta me\nemme voi ottaa sitä vastaan sillä tavoin, että hän kolmentuhannen\ndollarin vuosituloista siirtyisi tavalliselle norjalaisen\nopettajattaren palkalle. Täällä hän ei voi ansaita lääkärinä; hän\nei saa täällä harjoittaa ammattiansa paitsi 'puoskaroimisasetuksen'\nehdoilla, jotka ovat alentavia muualta tulevalle lääkärille kuten\nsille kansallekin, joka on sen asetuksen laatinut.\"\n\n\"Edelleen koulun kojekokoelma on kylläkin aika runsas, mutta tuskin\nse voi kasvaa kyllin suureksi. Sikäli kuin se lisääntyy, keventyy\nopetustyö.\"\n\n\"Minä en häpeä tunnustaa, että äitini, joka on käyttänyt tähän\nkokonaisen omaisuuden, ei mitenkään voi mennä pitemmälle; olen\nkenties jo rasittanut hänen voimiaan liiaksi. Käännyn siis\nluottavasti kaikkien läsnäolijoiden, erittäinkin naisten, puoleen ja\nsanon heille: jos kokemuksesta tiedätte, mikä tässä on kysymyksessä,\nminkä arvoinen on tietorikas nainen, joka on oppinut hallitsemaan\nitseään, nojautumaan itseensä, -- niin tulkaa avukseni! Lastenne\ntähden tehkää se! Hyvän esimerkin vuoksi tehkää se!\"\n\n\"Mitä minuun tulee, -- niin minä tahdon elää ja kuolla tämän asian\nhyväksi täällä synnyinkaupungissamme.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimeiset sanansa hän lausui äkillisen, kuohahtavan liikutuksen\nvallassa. Se yllätti hänet niin arvaamattomasti, että hän unohti\nvoimisteluhuoneen vihkimisen. Hänen täytyi kumartamatta rientää pois\nkatederista; hän katosi pikku eteisen ovesta ja juoksi sieltä pihan\nyli taloon.\n\nYleisö istui, kuin hän ei olisikaan lopettanut. Loppulause kohtasi\nheidätkin niin rutosti, niin rajusti, ja hänen liikutuksessaan\noli sähköinen voima, joka levisi laajalle. Kuulijain täytyi koota\najatuksiaan.\n\nMuutamat järeäluontoisemmat nousivat kuitenkin ovensuussa, sitten\nkaikki. Nyt rouva Rendalenin kohtasi mitä suurinta hämmästystä\ntuottava hetki.\n\nHänhän ei nähnyt hyvin, ei kakkuloillaankaan kauas. Ja sitä paitsi\nhän oli kaiken aikaa katsellut vain poikaansa. Istuminen pää\nhäneen käännettynä oli saanut lihakset kaulan oikealla puolella\nkivistelemään; sen vuoksi hän oli lopulta siirtänyt tuoliansa ja\nistunut suoraan häntä vastassa. Aine oli hänelle tuttu, lause\nlauseelta, mutta puhujan tarmokas esitystapa, hänen henkilökohtainen\nvaikutusvaltansa, hänen säikkymättömyytensä oli äidille aina uutta;\nhäntä se ei ollenkaan peloittanut. Päinvastoin, hän oli itse urhea\nluonteeltaan, ja hän tiesi, että jos missään asiassa tarvittiin\navonaisuutta, niin toki tässä. Hän tunsi olot ja niitä kohtaan\nvallitsevan välinpitämättömyyden. Hän tahtoi, että he _kerran\nelämässään_ kuulisivat. Ja toinen teki sen niin jalosti, tuntui\nhänestä. Hän seurasi mukana ja tunsi puhujan sisäisen liikutuksen;\nhän tiesi, että jos puhuja ei pitäisi varaansa, liikutus tempaisi\nhänet valtaansa.\n\nKun siis nuo muutamat yleisölle kohdistetut sanat äkkiä sytyttivät\nleimahduksen, oli hänkin valmis kuten puhuja. Tämän loppusanat\ntäyttivät hänen kakkulansa. Hänen täytyi ryhtyä pyyhkimään niitä,\nja sill'aikaa hän ei nähnyt ketään eikä ajatellut mitään muuta\nkuin itseään. Mutta hän heräsi ja tuli siinä silmänräpäyksessä\nvalmiiksi nousemaan, kun kuuli toisten alkavan. Hän tahtoi seistä\nvastaanottamassa niitä, jotka tahtoisivat tervehtiä häntä ja kenties\nmyöskin pyytää häntä viemään tervehdykset _sille_, joka oli rientänyt\ntiehensä.\n\nJa ketään ei sitten tullutkaan. Kyllä sentään, Jensenin neidit\ntulivat, nuo kaksi koukistunutta muotikauppiasta. Hiljaisina,\nsydämellisinä ja hymyilevinä kuten aina he tulivat, kiittivät ja\npyysivät lausumaan \"koulunjohtajalle\" tuhannet tervehdykset; jos\nhe saivat luvan, haluaisivat he kyllä itsekin pistäytyä kiittämään\nhäntä. Mutta Jensenin neidit olivat ainoat. Ei edes Nils Hansen\ntullut, eikä Laura, ei ainoakaan hänen vanhoista oppilaistaan, ei\nedes rouva Engel, rakas Emilie parka, jota hän oli juuri tullut\najatelleeksi; ei kukaan.\n\nJos joku olisi astunut rouva Rendalenin luo yleisön puolesta antamaan\nhänelle korvapuustin, ei tämä kelpo nainen olisi voinut enempää\ntyrmistyä. Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsi?!\n\nHänellehän tuo esitelmä oli heidän kahden yhdyselämää, ajatus\najatukselta samaa, mitä he olivat oppineet ja kokeneet yhdessä ja\nmille saaneet toisiltaan vahvistuksen.\n\nMutta se oli enemmänkin; se oli rouva Rendalenin koko pitkällinen\ntyö, alusta loppuun Tomasin kanssa, suoritettu heti syntymästä asti\nsiihen saakka, kunnes tämä seisoi kuten nyt, selkeänä, tietorikkaana,\nlämminsydämisenä, suuren päämäärän elähdyttämänä. Esitelmä sisälsi\ntämän työn, tämän kehityksen kukoistuksessaan; nyt se kävisi\nhedelmälle.\n\nKuinka hän rakastikaan poikaansa, kuinka hän ihaili tätä! _Hän_\ntiesi, mitä hänen poikansa oli taistellut ja suorittanut näinä\nkahdeksanakolmatta vuonna; hän tiesi, mistä oli punoutunut jokainen\najatus, joka nyt soinnahteli.\n\nHänellä oli ollut siitä unelma, vaan ei selvyyttä; se oli hänen\npojallaan! Hän ei olisi voinut toimittaa mitään tällä selvyydellä,\njos se olisi hänellä ollutkin; mutta hänen poikansa voi!\n\nNiin, eikö tämä kuitenkin ollut onnellisesti päättynyt uhkayritys,\nvaikka se olikin vaatinut paljon työtä häneltä ja hänen pojaltaan?\nMitä hän oli ajatellut epäselvästi nuoruutensa rohkeamielisyydessä,\nnimittäin muokata Kurtien perinnön toiseksi lisäämällä siihen oman\nperintönsä; -- ja sittemmin, mitä hän oli uskalikkona aloittanut\nsiistiessään suvun synkeän asuinsijan ja tehdessään siitä valoisan\nja puhtaan ja antautuessaan muuttamaan \"turvallista lasten naurua\"\nsinne; sen hän oli aloittanut sekavasti, tyhmästi, mutta urheasti, --\nnyt se seisoi vakaalla pohjalla! Ja se oli tapahtunut hänen lapsensa\navulla! Eikö se ollut onnellisesti päättynyt uhkayritys?\n\nKuinka ylenmäärin onnellinen hän olikaan! Hän olisi voinut polvistua\nyleisön eteen kiittämään Jumalaa, -- niin, vaikkapa laululla, joskaan\nhän ei osannut laulaa ainoatakaan puhdasta säveltä! Hän tiesi, että\njos kaikki nämä ihmiset tulisivat kiittämään häntä, puhumaan hänen\nkanssaan, ei hän enää voisi hallita itseään. Mutta mitä sekään\nmerkitsisi? Hänen poikansahan oli tehnyt sen niin hyvin!\n\nJa sitten ei kuulunut ainoatakaan ihmistä. Niin, Jensenin neidit;\nmutta ei ketään muuta. He läksivät.\n\nMutta entä vanha rovasti? Niin, hän istui vielä paikallaan ja\nmietiskeli; välittömän puhumisen tarpeen olisi toki pitänyt kannustaa\n_hänet_ nousemaan, niin, sanomaan jotakin toisten puolesta. Vasta\nnyt, kun melkein kaikki olivat menneet, hän alkoi liikahdella; hän\nkatsoi ylös, katseli kauan rouva Rendalenia, ikään kuin kysyvästi,\nnousi vaivalloisesti jaloilleen ja tuli. Vihdoinkin! \"Niin, hyvä\nrouva, tämä oli kelpo työ.\"\n\n\"Niin, eikö ollutkin --?\"\n\n\"Kerrassaan kelpo työ. Mutta olisin antanut paljon siitä, että sitä\n_ei_ olisi tehty.\"\n\n\"Mutta rovasti --?\"\n\n\"Niin, minä en voi nyt puhella siitä; täällä on liiaksi hälinää,\nja minä olen väsynyt. Toisella kertaa. Sanokaa hänelle terveisiä\nminulta! Hyvästi, rouva!\" Hän tarttui Karlin käsivarteen ja tahtoi\nastua alas.\n\nYksi ainoa ihminen oli yhtä säikähtynyt, jopa tyrmistynyt tästä kuin\nrouva Rendalen, nimittäin Karl. Hänkin oli alusta asti vain seurannut\nesitelmää ja sen pitäjää; viattomuudessaan hän ei ollut ajatellut\nsitä mahdollisuutta, että kukaan voisi tuntea muuta, kuin että nämä\nolivat paikalleen lausuttuja sanoja, oikean miehen puhumia. Mutta\nsittemmin sattumalta silmätessään yleisöä, nimittäin kun sille tehdyt\nkysymykset alkoivat, hän oli alkanut epäillä. Ja se oli yltynyt, niin\nettä hänen sydämensä lopulta pamppaili. Mutta että kukaan ei tullut\näidin luokse, eipä edes yksikään hänen entisistä oppilaistansa...\nKarl tunsi hänen kasvonsa, näki hänen tuskansa! Ja nyt vielä rovasti!\nOi, hän päästi rovastin käsivarren ja tarttui molemmin käsin\nrouva Rendalenin käteen; hänellä oli harras halu syleillä häntä,\nmutta täällä oli vielä liian useita huoneessa. Hän katseli rouva\nRendalenia, kunnes kyynelet kihosivat hänelle silmiin, ja sitten\nhän kuitenkin sieppasi hänet syliinsä, vieläpä suutelikin häntä;\nkatselkoot, kutka tahtoivat. Sitten hän antoi hiukan hämmästyneelle\nrovastille käsivartensa ja auttoi hänet alas portaita.\n\nTästä kunnon rouva Rendalen jälleen tointui. Hän kiiti kepeämmin kuin\nkukaan olisi voinut uskoa ulos ovesta pikku eteiseen ja sieltä pihan\npoikki taloon. Siellä hän etsi poikansa; tämä oli juuri heittänyt\nyltään hännystakin ja liivit ja aikoi ottaa kylvyn. Mutta äiti ei\nvoinut odottaa, kunnes hän olisi siitä valmis; hän heittäysi poikansa\nkaulaan, painoi hänet rintaansa vasten ja itki hokien: \"Tomas, rakas\nTomas! Sinä minun Tomasini!\"\n\nToinenkin oli jo aikoja ymmärtänyt, että jossakin oli vikaa. Nyt\nvahvisti tätä äidin katse, äidin olemus; edelleen se, ettei hän\nsanonut mitään, ei tuonut terveisiä keneltäkään, vaikka oli jäänyt\njälkeenpäin. Nyt jännityksen mentyä ohi Tomas Rendalen tunsi hämärää\ntuskallisuutta, pistoksen sydämessään.\n\nMutta hän ei tahtonut puhua siitä. Eikä äitikään. Sitten tämä läksi,\nja hän otti kylpynsä. --\n\nAndreas Berg jäi jälkeenpäin voimistelusaliin. Ja kun viimeinen\nkuulija oli poistunut, hän lukitsi oven ja asteli arvokkaana\npääovenpuoleiseen nurkkaan; sinne oli kasattu erinäisiä\nvoimistelulaitteita, ja niiden yli oli heitetty iso purje.\n\nTähän purjeeseen hän kävi käsiksi ja riuhtaisi sen suurella rymyllä\nalas lattialle.\n\nSilloin tuli näkyviin kaksi päätä ja neljä käsivartta, jotka ripeästi\npunoutuivat toisiinsa, kaksi hametta ja neljä nauhakenkää; kahdet\ntippuvan hiestyneet, tulipunaiset kasvot painautuivat toisiansa\nvasten, harrilleen hajaantunut vaalea tukka sekaantui pörröiseen\ntummaan.\n\nBerg seisoi ankarana. \"Näin useaan kertaan, että purje liikahteli\",\nhän sanoi. \"En voinut älytä, mitä tämä merkitsi; lopuksi luulin\ntapaavani pari pikku tyttöä. Mutta ne olivatkin kaksi aikuista\nneitokaista. Ettekö häpeä?\"\n\nToinen piileksijä alkoi itkeä ja toinen nauraa.\n\n\"Ja nämäkö ovat kelpo miesten lapsia? Maaherran tytär?\" sanoi\nBerg sille, joka nauroi. \"Täyskasvuinen tyttö, ripille päässyt ja\nylimmällä luokalla. -- Ja sinä siinä. Luuletko, etten sinua tunne?\nNils Hansenin tytär; äitisi oli täällä. Olisipa hänen toki pitänyt\nsaada nähdä sinut purjeen alla! Niin, ja isäsi myöskin! Onpas vain\nkerrassaan ero sinun ja sisaresi Augustan välillä! Hän käyttäytyi\naina ihmisten lailla, hän. -- Niin, nouskaa nyt vain koreasti! Kyllä\nminä menen rouvalle sanomaan.\" Hän ei ollut vielä ulkona ovesta,\nkun tytöt jo kavahtivat jaloilleen. Hyväinen aika, minkä näköisiä\nhe olivat! Vaatteiltaan, hiuksiltaan ja kasvoiltaan, erittäinkin\nkasvoiltaan, ihan kuin pikku lapset, jotka ovat itkeneet ja likaisin\nkäsin laappineet kyyneliään pitkin silmäkulmia ja poskia.\n\nSe johtui siitä, että he olivat tomuisten kojeitten seassa tahrineet\nkätensä ja joutuneet kuivailemaan hikeä, joka valui virtanaan ja\nkirveli silmiä. Ja kylläpä he olivat jäykistyneitä ja menehtyneitä!\nVaikka heillä oli ollut hyvä tilaisuus laittaa itselleen mukava\npaikka, olivat he siinä maanneet liian kauan samassa asennossa;\nvähintään tuntia ennen esitelmän alkamista he olivat pujahtaneet\npurjeen alle, olematta hetkeäkään turvallisia.\n\nToinen itki ja morkkasi toista, joka nauroi, mutta kun he pääsivät\noikein katselemaan toisiaan ja saivat toisilleen selitellyksi, minkä\nnäköisiä olivat, purskahtivat molemmat huimaan nauruun ja hyökkäsivät\nrakennuksen toisessa päässä olevaan pikku huoneeseen, missä\ntiesivät siistiytymistarpeita olevan. Ja sieltä heidän piti rientää\ntäysihoitolaisten luo kertomaan. Sillä eivät he yksistään omasta\npuolestaan olleet purjeen alla värjötelleet; ei, he olivat ylimmän\nluokan siihen toimeen valitsemia. Nämä olivat kaikki olleet mukana ja\nvetäneet heidän ylitseen purjeen.\n\nHeillä oli ollut ruokaa mukanaan ja juomaa myöskin, olutta. Mutta sen\nhe olivat ahmineet aikaa ennen esitelmän alkua.\n\nTuonne täysihoitolaisten luokse oli ylin luokka kokoontunut, siellä\nhe odottelivat. Senhän täytyi olla jotakin aivan erikoista, minkä\nainoastaan vanhemmat saisivat tietää.\n\nJa nyt nämä kaksi tiesivät sen! Heillä oli tuskin aikaa hieroa\npahinta ryöttää ihostaan, suoria tukkaansa sen verran, että\nsaattoivat häpeilemättä juosta pihan yli. Mutta niin tulisesti kuin\nhe kiirehtivätkin, toisten kärsimättömyys ehätti heistä edelle.\nTuolla ryntäsi luokka pihan yli voimistelusaliin päin. He olivat\nistuneet ja odottaneet nähdäkseen Andreas Bergin lukitsevan oven ja\nkatoavan; tämän oli hän tehnyt verkalleen, mutta vihdoinkin lähtenyt\nkeittiöön.\n\nNuo kaksi oli valittu heidän hyvän muistinsa ansiosta, ja se\nuskomattomuus tapahtui, että he tosiaankin muistivat koko puheen,\nainakin tarkalleen ne käänteet, jotka tehosivat eniten, jotka\nlausuttiin parhaiten, jotka olivat uusimmat!\n\nJa jos Tomas Rendalen oli puhunut kiittämättömälle yleisölle, niin\ntässäpä oli kiitollinen kuulijakunta. Nuoret tytöt rakastavat\nuljuutta; päästessään itse asettumasta esille ovat he hehkuvaa intoa\ntulvillaan. Katsokaahan häntä, vaaleaveristä, pitkää, solakkaa,\nsuurisilmäistä maaherran tytärtä! Hänellä oli äitinsä linnunkasvot,\nmutta sen sijaan, että äidin olivat pelästyneet, olivat nämä\nkoholla kuin uskaliaaseen lentoon. Kuontalollinen tuuheata vaaleaa\ntukkaa heilui hajallaan niiden ympärillä, ja nyt, kun silmät,\nkoko kasvot säteilivät, liekehti sekin. Hän ei muistanut kertoa\nsamassa järjestyksessä, kuin luennoitsija oli puhunut; voimallisin,\nhauskin tuli ensin. Häntä ymmärrettiin aivan hyvin; koulusta sekä\nyhdyselämästä Tomas Rendalenin, hänen äitinsä ja opettajattarien\nkanssa he olivat saaneet suuremmat edellytykset kuin yleisöllä\nylipäänsä oli ymmärtää, mitä Tomas Rendalen tarkoitti. Mutta\nparhaassa vauhdissa ollessaan Nora pysähtyi, karahti punaiseksi,\nvaaleni kalmankalpeaksi: rouva Rendalen seisoi portailla!\n\nAndreas Berg oli pitänyt sanansa. Ja he olivat unohtaneet hänet.\n\nAndreas Bergin tullessa käveli rouva Rendalen kuohuksissaan, ja\nhänelle oli suorastaan mieluisaa saada jotakin suuttumuksensa\njäähdyttämiseksi. Hän köpitti ulos isoille portaille; hän tahtoi\ntavata heidät vereksestä teosta ja taivalsi sen vuoksi koko\nsivurakennuksen ympäri ja pitkin voimisteluhuoneiston seinustaa,\nyllättääkseen heidät takaa päin. Mutta jo eteisen ovella, jonka\ntytöt tietysti olivat unohtaneet lukita, hän kuuli Noran kumppaninsa\ntukemana esittävän puhetta, Tomasin puhetta -- Tomasin äänenpainolla,\nhänen esitystavallaan, hänen tulisuudellaan, ... todella\nkaunopuheisesti ... niin, _siinä_ oli yksi, joka oli kuullut!\n\nKelpo rouva kokonaan itsensä unohtaneena tunkeutui ihan esille,\ntodellakin ainoastaan nähdäkseen ja ollakseen mukana. Mutta siten ei\nhänen tuloaan käsitetty.\n\nNoran kauhistus, toisten huudahtelut heidän käännähtäessään ja\nnähdessään tuon voimallisen olennon, sepä oli näky! Rouva Rendalen\noli kylliksi koulunpää käyttääkseen tätä hyväkseen; hän siis korotti\näänensä ja sanoi: \"Minun pitäisi totisesti olla suuttunut, ja syystä.\nNäen teidän _käsittävän_ sen! Mutta mitään niin verratonta kuin Noran\nmuistin vertaista en ole ikinä kuullut.\" -- Ei ollut kuullut mitään\n\"niin verratonta vertaista\" -- oli hyvä, ettei tätä tyylinäytettä\nlausuttu koulussa!\n\nMutta kuullessaan, ettei ollut henki kysymyksessä, ja nähdessään\nrouva Rendalenin rehellisen ilon heittäysi Nora kuusitoistavuotiaan\nkaikella innolla ja hehkulla hänen rintaansa vasten. Ja hyrähti\nitkuun.\n\nNiin, sepä oli kuten rouva Rendalen halusi. Siksi hän sanoi: \"Sinä\nolet suunnattoman herttainen tyttö, Noraseni! Kuulkaa, lapset, kun\nolette valmiit täältä, niin pistäytykää minun luokseni, otamme\nitsellemme oikean pakinahetken.\"\n\n\n\n\nYLEISESIKUNTA\n\n\nNyt ajattelee ymmärtäväinen lukija: tästä tulee koulun kuvailu. Ja\nsitä mieltä olen minäkin, että niin pitäisi.\n\nMutta elämän päättely ei aina ole sama kuin meidän, ja meidän on\nnoudattaminen edellisen säädäntää.\n\n\n\n\n1\n\nSuuri puhe ja pieni kaupunki\n\n\nJo samana iltana tiesi Tomas, niitä rovasti Green ajatteli; Karl tuli\ntuoden sen viestin.\n\nTomas tuli ulkona häntä vastaan nähtyään hänet puistokujassa, ja he\ntekivät pitkän kävelyn sisämaahan vasemmalle päin.\n\nRovasti Green oli edellyttänyt, että kun Tomas aikoi esittää\nopetussuunnitelmansa, oli tosiaankin kysymyksessä opetussuunnitelma\neikä mitään oleellisesti toista; hän ei ollut silmänräpäykseksikään\najatellut sitä mahdollisuutta, että siitä muodostuisi ohjelmapuhe\nsuurin piirtein, opetussuunnitelman jäädessä vain vihjaukseksi.\n\nKenties voidaan sellainen puhe sellaisesta aiheesta jo nykyään pitää\nmaassamme, mutta siinä tapauksessa ainoastaan parissa suurimmassa\nkaupungissamme; pienissä tuskin kymmenenkään vuoden kuluttua. Ja\npuhujan tulee olla vapaana liikkuva mies. Mies, joka tahtoo perustaa\nkoulun sellaisen puheen nojaan, -- niin, mitään järjettömämpää\nyritystä ei vanha herra voinut ajatella. Karl oli saanut toimekseen\nilmoittaa tämän hänelle sananmukaisesti; Tomasin ei nimittäin pitäisi\nolla harhatoiveissa siitä, mitä nyt seuraisi. Jos koulu tämän jälkeen\npysyi pystyssä, niin se oli yksinomaan sen arvonannon ansiota, jonka\nhänen äitinsä oli sille hankkinut. Tuollaisen haasteen jälkeen koulua\ntuomittaisiin -- ei opetuksensa mukaan, ei, vaan jokaisen koulusta\njo tänä vuonna pääsevän tytön mukaan sitä tuomittaisiin. Jos _hän_\nastahtaisi harhaan, saisi koulu sen viakseen. Rovasti kuuli puheesta,\nettä tätä pelkäsi Tomas itsekin; miksi ihmeessä ei hän ollut siis\npysynyt vaiti? Nyt voisi sattuma kukistaa koulun.\n\nOn mahdotonta kuvata Tomasin mielenahdistusta. Hän tunsi Karlin\nkertoessa, että Karl jo oli yhtä mieltä rovastin kanssa. Hän\ntunsi, että hänen äitinsäkin siirtyisi sille puolelle, että kaikki\nsiirtyisivät! Hän oli tehnyt suuren hulluuden.\n\nHe eivät tulleet kotiin ennen puoltayötä. He eivät voineet puhua\näidin kanssa sinä iltana. Kaikki olikin aivan hiljaista heidän\nsaapuessaan huoneisiinsa.\n\nTomasilla oli vanha suojansa, kylpyhuoneen takana, mutta se oli nyt\nhänen kotiintulokseen korjailtu uuteen kuntoon. Karlilla oli nyt\nhuoneensa tämän vieressä, kulmakamari. Kuten kaikki kartanon huoneet\nolivat nämäkin pitkänomaiset, joten kaihdinta, joka eristi sen osan\nhuonetta, missä sänky oli, tuskin huomasi.\n\nHeidän illallisensa odotti heitä, mutta siinä määrin he olivat\nalakuloisia, että he eivät siihen kajonneet.\n\nVielä Karlin mentyä levolle Tomas istui hänen vuoteensa reunalla. Ja\nnäin ei käynyt ainoastaan sinä yönä.\n\nSeuraavana aamuna varhain -- sunnuntaina -- rouva Rendalen pistäysi\nalas Nils Hansenin perheeseen; hän tahtoi tapansa mukaan käydä\nsuoraan päin.\n\nHän palasi samaan aikaan, kuin ihmiset menivät kirkkoon; Karl näki\nhänet puistokujalle antavasta ikkunastaan ja ilmoitti Tomasille, itse\nhän oli lähdössä kirkkoon. Tomas seurasi häntä ulos äitinsä luo, joka\nnäytti olevan murheissaan. Ei siis edes Nils Hanseninkaan väki --?\n\nEi; Nils Hansen itse oli sanonut, ettei hänen tehnyt mieli \"tulla\nkirkossa haukutuksi\". Mitä hän sillä tarkoitti? Sitä, että hän meni\njulkisiin esitelmiin oppiakseen jotakin tai huvikseen, ei tullakseen\nkarkeasti puhutelluksi tai kuullakseen muita niin puhuteltavan.\n\nRouva Rendalen oli hänelle vastannut, että esitelmöitsijän piti saada\nosoittaa ihmisten vikojakin. -- \"Niin, mutta ei tarvitse _kutsua_\nihmisiä tulemaan vikojansa kuulemaan.\" -- -- Entäs rouva Hansen?\n\nLaura ei uskonut Tomasin ehdotusta oikeaksi; \"lasten ei sovi tietää\nkaikkea\". Tätä vastaan oli kuitenkin suutari väittänyt, että hänen\ntalonpoikaiskokemuksensa ilmaisi toista. Maalla tiesivät lapset\npienestä pitäen kaikki, ja jos siveettömyyskin oli maalla varsin\nsuuri, ei vika ollut siinä, vaan siinä, että maallakin oli koko asia\nlaiminlyöty. Itse hän oli kasvanut ahtaan kujan varrella, missä\nmolemmat sukupuolet kävivät samaa koulua ja ottivat osaa samoihin\nleikkeihin, kunnes olivat täyskasvuisia; he olivat selvillä kaikesta,\nmutta hän muisteli sitä aikaa turvallisesti.\n\nTätä oli Nils Hansen sanonut niin usein ennenkin, että Tomas\nihmetteli, miksi äiti nyt kertasi sen. Toinen tekikin sen ainoastaan\nvoittaakseen aikaa.\n\nRouva Emilie Engel oli nimittäin sairastunut; vaunuista oli hänet\nillalla kannettu suoraan vuoteeseen. Tohtori oli ollut siellä eilen,\nyöllä jälleen, ja tuli sieltä juuri nyt; rouva Rendalen oli kohdannut\nhänet. Hän hyrähti itkuun. Jos Emilie nyt tähän menehtyisi, olisi\nse rouva Rendalenin syy. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, ettei\nEmilie sietänyt puhuttavan miesten uskottomuudesta oman miehensä\nistuessa hänen vieressään, -- Emilie oli niin heikko ja herkkä!\nRouva Rendalenin olisi pitänyt hinnalla millä hyvänsä estää Tomas\ntekemästä sellaista. Sen sijaan hän oli ollut iloinen siitä, että\nhänen poikansa teki sen! Se johtui siitä, että hän ja muut Tomasin\nympäristössä aina tulivat yksimielisiksi hänen kanssaan, -- olivatpa\nsitä tai ei, sillä tietysti Tomas oli mennyt liian pitkälle;\ntohtorikin oli sitä sanonut.\n\nMitä hän oli sanonut? -- Hän oli sanonut, että siinä työskentelivät\n\"nuo kirotut hermot\", -- \"Kurtien kohtuuttomuus toisella tavalla\".\nRouva Rendalen alkoi uudestaan itkeä.\n\nJa kuin olisi tahtonut paikalla näyttää hänelle, että tohtori ja hän\nolivat oikeassa, Tomas suuttui silmittömästi. Kamalaa oli olla taas\nkotona näin viheliäisissä oloissa, joutua työskentelemään häilyvien\nja raukkamaisten ihmisten keskellä, jotka säikkyivät kukin taholleen\nheti, kun joku parannus kohtasi vastustusta.\n\nEi ollut kysymyksessä parannus itse, vaan tapa --!\n\nTapa? Parannusta ei voinut varkain toimittaa käytäntöön; sen täytyi\ntulla näyttäytymään oikeassa karvassaan. Eilen illalla, kun hän oli\nväsyksissä, tunsi hänkin tämän jäävuorikylmyyden; häntä puistatti.\nMutta nyt asia toki kävi liian hulluksi. Jos kaikki väistyisivät,\nniin _hän_ kuitenkin seisoisi. Tosin hän oli ajatellut, että hänen\näitinsä oli vakaampi kuin olikaan, sillä hänen omia kokemuksiaanhan\ntotisesti olivat useimmat niistä, joita hän eilen esitti. --\n\nTämä sanottiin sunnuntaina aamupäivällä kasvismaalla. Tiistaina\npäivällä kannettiin kaupungin sanomalehti, _Tilskueren_,\ntilaajillensa. Isoa kysymysmerkkiä otsakkeenansa käyttäen halusi\njoku lähettäjä tietää, saattoiko tosiaankin olla mahdollista, että\neräässä kaupungin suuressa koulussa oli enin osa lapsia vaipunut\nsiveettömyyteen. Siitä huolimatta, että johtaja itse oli sen sanonut\nuseille sadoille ihmisille, rohjettiin kuitenkin epäillä. Ettei häntä\ntodellakaan ollut väärin ymmärretty, siitä oli takeena se, että hän\noli toistanut sanansa. \"Tämä\" (siveettömyys nimittäin) \"on sääntönä\",\noli hän sanonut; _\"muu on poikkeuksena\"._\n\nKyhäelmä oli allekirjoitusta vailla; se sytytti mykän kuohunnan,\ntyytymättömyys leimahti ilmiliekkiin. Kukaan ei puhunut muusta.\nKoulutyttöjä painosti seuraavana päivänä valju kauhistus.\nAamurukouksiin kerääntyivät kaikki kuin rangaistukseen, oppilaat ja\nopettajattaret. Myöskin Karl Vangen oli ahdistuneella mielellä eikä\nvoinut kunnolleen toimittaa rukouksia. Päivän työ kävi hiljaisesti ja\nhaluttomasti. Rendalen ei näyttäytynyt.\n\nHän vastasi pannen nimensä julki seuraavassa numerossa, torstaina,\nettä jos tuo \"väärinymmärrys\" oli tahallinen, niin se oli\nhalpamielinen; jos se oli tarkoittamaton, olisi siihen joka\ntaputuksessa pitänyt yrittää saada selvitys yksityistä tietä. Ei\nollut sanottu mitään vähääkään tuohon tapaan. Oli vain sanottu,\nettä kehityskausi lapsesta aikaihmiseksi oli niin vaikea ikäkausi\nuseimmille, että se oli vaarallinen; siksi se vaati valppautta.\n\nJa se, mitä puheessa oli sanottu koulun johtajattaren havainneen,\nettä lapset siinä iässä muuttuivat olemukseltaan, menettivät\nahkeruutensa, järjestyksenhalunsa; \"että tämä oli sääntönä; muu\noli poikkeuksena\". Saattoiko kukaan sisällyttää tähän mitään niin\nkauheata, kuin nyt väitettiin? --\n\nVastaus oli hyvä, mutta se ei pätenyt; kiihtymys oli jo niin suuri,\netteivät sanat mitään vaikuttaneet. Miksi oli kehitysikä vaarallinen,\n-- he arvelivat, -- ellei sen takia, josta hän nyt tahtoi kiemurrella\nerilleen?\n\nHeti Rendalenin vastauksen alla oli samassa numerossa uusi kysymys,\nyksi ainoa lause, allekirjoituksena \"Eräs äiti.\" -- Minkätähden\noli niin kovin tärkeätä pienten lasten oppia, millä tavalla suvun\njatkuminen tapahtuu?\n\nTämä kysymys ilmaisi erään _toisen_ puolen siitä pahennuksesta, joka\ntäytti kaupungin.\n\nJa sen kysymyksen alla vielä yksi, osoitettu \"Hra kandidaatti\nja koulunjohtaja Tomas Rendalenille\". Kysymys oli esitetty\n\"kunnioittavasti\"; se sisälsi yksistään, eikö hän tahtonut painattaa\nviime lauantaina tyttökoulun uudessa voimisteluhuoneistossa\npitämäänsä puhetta. Niiden, jotka olivat sen kuulleet, pitäisi saada\nnauttia siitä toistamiseen, ja niiden, jotka eivät olleet niin\nonnellisia olleet, ei sopisi menettää tilaisuutta oppia tuntemaan\nesitelmää, joka oli niin ainoalaatuinen. Allekirjoituksena: \"Terveen\nja oikean valistuksen ystävä.\"\n\nSeuraavassa numerossa (lauantaina) Rendalenin vastaukset. Lapset\nopiskelivat jo nyt luonnonhistoriaa, siis myöskin lajien jatkamisen\nehtoja; _minkä tähden_ heidän täytyi tätä opiskella, siihen\noli jokainen johtaja tai rehtori yhtä läheinen vastaamaan kuin\nhänkin. Uutta ei hänen ehdotuksessaan laisinkaan ollut tämä ja se\nkoski ala-astetta ainoastaan siinä määrin, kuin aineen laajuus ja\nopetustapa salli.\n\nToiseen kysymykseen hän vastasi, että esitelmä, jota kuulemaan\nainoastaan lasten vanhemmilla oli pääsy, ei tietystikään soveltunut\njulkisuutta varten.\n\nHarvat katsoivat nämä vastaukset tyydyttäviksi. Hän vain kiemurtelihe\nerilleen. Vähintään kolmesataa ihmistä oli kuullut esitelmän, joten\nsitä varsin hyvin voitaisiin sanomalehdistössäkin käsitellä.\n\nKolme uutta kyhäelmää samassa numerossa.\n\nEnsimmäinen ilmaisi iloa siitä, että vastaukset saatiin niin\nnopeasti. -- Eikö hra Rendalen nyt myöskin tahtoisi selittää, millä\ntavoin nuorten ihmisten syntinen vaisto voidaan mikroskoopeilla\ntyrehdyttää?\n\nTämä sukkeluus tunnettiin oitis Dösenistä lähteneeksi.\n\nToisen allekirjoittajana oli _Arithmeticus_, ja tämä laskeskeli,\nmitä maalle maksaisi, jos jokainen koulu tästä lähtien saisi\nopettajakseen lääkärin. Hän sai yksistään täksi ainoaksi menoeräksi\nmiljoonan kruunua vuodessa. Jos jokaisella koululla olisi myöskin\npappi, koituisi siitä toinen mokoma. Summittaisen arvion mukaan\nRendalenin suunnitelmaan tarvittavat välineet ja muut ainekset\nmaksaisivat tuskin vähempää kuin satatuhatta kruunua vuodessa. Maan\nyleistä menoarviota koululaitokselle rasitettaisiin siis noin kahden\nmiljoonan sadantuhannen kruunun vuotuisella lisäerällä.\n\nHän kysyi, oliko tämä järjellistä. --\n\nSitten oli julkaistuna kirjelmä \"Hra Tomas Kurtille, myöskin\nRendaleniksi nimitetylle\".\n\nEräs kaupungin lapsi oli \"häväissyt\" oman pesänsä. Jos tämä kaupunki\noli huonompi kuin muut kaupungit, mitä lähettäjä epäili, niin\nesitelmöitsijän oma suku oli varmasti eniten syypää siihen. Ja sekä\nvanhalta että uudelta ajalta. Hän oli siis se mies, jonka pitäisi\npuhua kaikkein viimeisimpänä.\n\nLähettäjä käytti nimimerkkinään \"_Suum cuique_\" [Latinaa, = kullekin\nosuutensa. _Suom._]. --\n\nSamana päivänä Rendalen piti toisen esitelmänsä, ja tähän,\njoka oli ilmoitettu yksinomaan teknilliseksi luennoksi, oli --\nopettajattaret mukaan luettuina -- saapunut 20, kaksikymmentä,\nihmistä; kymmenen tuli lisää esitelmän aikana. Saattoi nähdä\nTomasista, rouva Rendalenista, Karlista, että nämä kahdeksan päivää\nolivat olleet heille raskas koetus. Tomas alkoi puheensa tänään kuin\ntoinen ihminen, -- hiljaisesti, voimattomasti, hapuillen; hänen\nhermostuksensa oli kasvanut kahdellakymmenellä prosentilla. Nenäliina\nvaelteli taskusta taskuun, vesikarahvi tyhjentyi, tukka pöyhistyi,\nkädet tempoilivat, jalat liikkuivat kuin urkujen polkimilla.\n\nMutta ehdittyään koulun opetussuunnitelmaan ja alettuaan näytellä\naineistoaan, kojeitansa sekä niitä selitellä, elpyi hän ja oli pian\nentisellään. Hänen oivallinen kykynsä tehdä kaikki selväksi ja\nherättää harrastusta oli palannut.\n\nMikroskooppi ja sen alle asetettu lehti kiersi ympäri hänen\npuhuessaan; herkeämättä hän osoitti heille jotakin uutta, joko\nkokonaisia keräelmiä tai myöskin suuria värikuvia tai vieläpä\ntäydellisesti suoritettuja jäljennöksiä, joita voitiin irroittaa\nliitoksistaan ja tutkia pienimpiäkin osiaan myöten, esim. ihmisen\nrinnan, vatsan, kaulan, pään. Muutamat hienommat osat olivat\nsuurennetussa mittakaavassa tehtyjä. Heidän maassaan, kertoi hän\nitse, ei ollut koskaan kerätty näiden aineksien vertaista; me saimme\nkiittää suuren maailman harrastusta siitä, että meidänkin pienessä\nja etäisessä sopessamme saatiin nähdä sellaista ja että hänen oli\nylipäätään ollut mahdollista hankkia kokoelmaansa; osaksi siinä oli\nhänelle lahjoitettuakin.\n\nNe harvat, jotka olivat esitelmää kuulemassa, olivat erinomaisen\ntyytyväisiä. He arvelivat, että koulusta kyllä voisi tulla hyvä,\njoskin hän oli pitänyt onnettoman puheen.\n\nMutta tätä hyväntahtoisempaa käsitystä edustivat liian harvat\nvoidakseen saada aikaan vastavirtausta.\n\nTiistain numerossa kysyi joku lähettäjä _\"Suum cuique\"-nimimerkin_\nkäyttäjältä, merkitsikö se: jokaiselle sialle [latinaa, sus = sika.\n_Suom._]?\n\nJos tämä kysymys olikin eduksi Rendalenille, niin oli seuraava\nkyhäelmä ehdottomasti pahin, mitä oli häntä vastaan julkaistu.\nLähettäjä aloitti pahoittelemalla, kuinka röyhkeätä oli nuoren\nmiehen, joka päälle päätteeksi oli tuskin lainkaan ollut kotona\ntäysikasvuiseksi tultuaan, kuitenkin pauhaavan ylväästi morkkailla\ntämän kaupungin tapoja.\n\nLisäksi hän puhui kuin olisi tuntenut kaikki maan laivurit! Kuin hän\nolisi seurannut heitä ympäri maapallon ja kuulustellut heitä. Ja\nkokonaan hävyltä pään puraistakseen hän puhui, kuin hän tuntisi _koko\nmaailman_ kauppiassäädyn!\n\nNiin nenäkäs, niin kevytmielisiä puheentapoja syytelevä mies ei\nvoinut olla kasvatuslaitoksen opettaja, kaikkein vähimmin johtaja.\n\nNäin ollen pitäisi viipymättä julkaista kehoitus uuden koulun\nperustamiseksi. Tiedettiin, että ystävällinen kääntyminen koulun\nentisen johtajattaren puoleen, jotta hän jatkaisi edelleen ilman\nherra Rendalenin apua, oli ollut turha. No niin, siispä lähettäjä\ntahtoi vaatia arvossapidettyjä kansalaisia asettumaan uuden koulun\nperustamiseksi julkaistavan kehoituksen etunenään. Se saisi yleistä\nkannatusta.\n\nKaupungissa kummailtiin, kuka tämä lähettäjä saattoi olla. Kerhossa\npohdittiin ehdotusta vielä samana iltana, mutta sielläkään hän\nei paljastautunut. Yksimielisesti päätettiin odottaa konsuli\nEngelin vuoksi. Ei epäilty sitä, että hän tahtoisi olla mukana, --\ntiedettiinhän varsin hyvin, mitä seurauksia Rendalenin puheella\noli ollut konsulin perheessä; mutta ei käynyt päinsä puhua hänelle\nsuunnitelmasta juuri nyt. Rouva Engel oli vaarallisesti sairaana.\n\nVaikka neuvottelua kesti vain muutamia minuutteja, olivat kaikki\nheti yksimielisiä. Neuvottelun päätyttyä ei kello ollut enempää kuin\nyhdeksän, joten sen passiivisena kuulijana ollut tohtori Holmsen\nlähti suoraan kerhosta, torin laidalta, ylös puistokujaa kartanoon\nja kertoi Tomas Rendalenille kaikki. Mitä pikemmin hän sai sen\ntietää, sen parempi, arveli Holmsen. Piru nyt enää olkoon tässä\nlemmon luolassa kauemmin; se oli _hänen_ neuvonsa. Tomas vei tohtorin\nmukanaan äitinsä luo ja kertoi jutun siellä, heti lisäten, että hän\nehdottomasti tahtoi matkustaa pois.\n\nKarl tuli samassa kotiin; asia kerrottiin taas hänelle, eikä hänkään\nuskonut hyödyttävän jatkaa sen jälkeen, mitä hän oli sinä päivänä\nkaupungilla kuullut.\n\nMutta rouva Rendalen ei tahtonut mitenkään väistyttävän. Mieluummin\npainatettakoon koko koulusuunnitelma ja sen perustelu kirjaksi ja\nvedottakoon kaupungista koko maahan. Täytyihän toki Norjassa olla\nsiksi monia ymmärtäväisiä vanhempia, että he saisivat täyden koulun!\nTämä, hän sanoi, ei ollut hänen ehdotuksensa, se oli Tomasin, jonka\nsiis piti se täytäntöönkin panna!\n\nHänpä tunsi Tomasin; tarvitsi vain suoriutua erinäisistä repeloivista\nvaikutelmista, niin hän oli kyllä mies puolestaan. Sinä iltana ei\nerottu ennen kahtatoista ja silloin he olivat yhtä mieltä\njatkamisesta.\n\nKoulutyö vahvisti Rendalenia. Hän oli verraton koulumies ja sai\nsiitä eheän ilonsa. Ja nyt hän pani kaiken sielunsa työhön. Hän teki\nhauskimpia ja opettavaisimpia kokeita, mitä tiesi, ja kertoi ja\nselitti ja luennoi.\n\nVanhimman luokan hän oli aina kotiintulostaan asti ottanut yhtenä\nviikon iltana erityiseen kokoukseen rouva Rendalenin huoneeseen. Hän\noli tutustuttanut heitä suureen naiskysymykseen, sellaisena kuin\ntämä kuohutti mieliä yli koko sivistyneen maailman -- hän lueskeli\nheille ja pani toimeen soitannollisia illanviettoja heidän kanssaan.\nTähän aikaan näillä kokouksilla oli tietenkin erikoinen merkitys\nhänelle. Hän ei sanallakaan kajonnut päivän kiistaan, mutta luettavaa\nja keskustelunaihetta, jopa musiikkikappaleitakin valitessaan hän\nehdottomasti tuli valaneeksi niihin uskoaan suuren asian voittoon,\nkiihkoaan, kun hänen herkkä mielensä oli tulvillaan. Ylin luokka\nluotti häneen horjumattomasti, ja sillä oli suuri vaikutus toisiin.\nPian hän otti haltuunsa koko koulun laulunopetuksen, harjoitti\nisompia kuoroja ja hilpeitä numeroita -- sekin loi yhteistuntoa.\n\nMutta kaikesta huolimatta näyttäytyi kapinan oireita. Että nämä\njoka kerta tukahtuivat, siitä sai kiittää erittäinkin Karl Vangenin\naamuhartaushetkiä oppilasten ja opettajain kanssa.\n\nKarl ei ollut mikään etevälahjainen henki mutta hänellä oli yksi\nominaisuus, joka vastasi paljoa henkevyyttä: hän ei ollut milloinkaan\npuhunut muuta kuin totta. Hän sanoi asian tarkalleen siten, kuin sen\nsielussaan tunsi; kukaan ja mikään ei saanut häntä siitä siirtymään.\nJa kun hänen elämänsä oli surun vihkimä ja sitten muuttunut iloksi,\noli hänellä ilmauksia molempia varten äänessäänkin. Se tehosi.\n\nHän rukoili niin hartaasti Jumalalta koulurauhaa; älköön ulkopuolella\nriehuva riita tunkeutuko näiden portaiden sisäpuolelle. Me täällä,\nmehän tarkoitimme vain hyvää toisillemme; eikö niin? -- Ei enempää\ntarvittu, kun jo muutamat alkoivat itkeä. Eräänä kertana hän lisäsi\nsaaneensa valtuuden sanoa, että se, joka vähimmässäkin määrässä\nepäili koulua, saisi lähteä milloin tahansa; sääntöjen edellyttämää\neroamisaikaa ei tarvinnut noudattaa. Tämän he kaikki saisivat mainita\nvanhemmilleen; heidän tuli kertoa näille, olivatko tyytyväisiä täällä\noloonsa vai eivätkö, _tarkalleen niinkuin asia oli_.\n\nOlivatko koulun viholliset saaneet selville, mikä valta Karl\nVangenilla oli tuolla ylhäällä? Nyt suunnattiin nimittäin hyökkäys\nhäneen. _Tilskuereniin_ ilmestyi kyhäys \"Rovastinapulaiselle Karl\nVangenille\"!\n\nHänen siveellisiä periaatteitaan kuten hyvää tahtoansakin pidettiin\narvossa; siksi ihmeteltiin mitä suurimmassa määrin, että hän saattoi\nliittyä sellaisiin mielipiteisiin, kuin koulussa oli lausuttu.\n\"Kukaan, joka ei ollut aivan vähälahjainen tai liian herkkäuskoinen\"\n(sananmukaisesti), ei voinut erehtyä siitä, että kysymyksessä\noli uskonnon syrjäyttäminen ja luonnontieteiden toimittaminen\nvallitsevaan asemaan.\n\nTämä saattoi liikkeelle kokonaisen vyöryn. Noista sepityksistä\nmainittakoon yksi ainoa.\n\n\"Se, joka nämä rivit kirjottaa, ei voi olla ilmaisematta suruaan\nsiitä, mitä hän sai kokea, nimittäin että kun eräs röyhkeä ääni\nkysyi kateederista Tyttökoulun Voimistelusalissa, eikö asia ollut\nsillä tavalla, että ainoastaan ani harvat ovat taipuisia saamaan\npysyväisen uskonnollisen herätyksen, _silloin jäi 4 -- neljä --\npappia istualleen!_ Sanoivatko he tähän pilkkaavaiseen puheeseen\nsydämessänsä: jaa?\n\n\"Eikö siis Jeesuksen suuri sanoma ole käynyt ulos _'kaikille\nkansoille?'_ (Ks. Matt. 28:19, Mark. 16:15, Luuk. 24:47, Ap. Teot\n10:42-43, Koloss. 1:23.)\n\n\"Siinä määrin se kävi ulos 'kaikille', että sen ensi sijassa voivat\nymmärtää yksinkertaiset. (Ks. Matt. 11:25, Luuk. 10:21, 1 Kor.\n1:19-27, Room. 1:21-22.)\n\n\"Jos eivät ehdottomasti kaikki ole taipuvaisia pysyväisesti heräämään\nJumalalliseen totuuteen, niin mitä hirveitä johtopäätöksiä\nvoitaisiinkaan tästä tehdä?\n\n\"Niin, voisiko Raamattu silloin ylipäätään olla Jumalallinen totuus?\n\n\"Se mies, joka kysyi niin julkeasti, elää Kirkon opettajien keskessä,\nniin, on heidän ystäviänsäkin. Sentähden rohkenen myöskin sanoa, että\nse on epäuskon ääni, meidän keskestämme lähtenyt. (Ks. 1. Joh. 2:19,\nAp. Teot 15:24 ja 20:30, Gal. 2:4.)\n\n\"Missä olivat ne neljä Siionin vartijaa? Minä olin siinä ja siinä\nnousemaisillani, mutta minä odotin heitä. Minä sanon tämän jälleen ja\nsurulla: missä he olivat?\n\n\"_Eiväthän kai nukkuneet?_ (Ks. Matt. 24:42-43 ja 25:5, Mark.13: 33,\nLuuk. 21:36, 1. Kor. 15:33-34, 1. Tess. 5:6, Ef. 5:14.)\n\n\"Jos nimeni asettaisin alle, ei se ilmaisisi mitään, mikä saisi jonkun\najattelemaan. Sentähden asetan seuraavat pyhät sanat ja luvut:\n\n\"Davidin psalmit 80:7.\"\n\nKoko kaupunki selasi esille Davidin psalmin 80:7 ja luki:\n\n\"Sinä olet meidän pannut riidaksi meidän läsnä asuvaisillemme; ja\nmeidän vihollisemme pilkkaavat meitä.\"\n\nViittaus ilmaisi sen suuttumuksen, jota kaikki tunsivat siitä, että\nkaupunki oli heidän riitansa johdosta joutunut naapurien pilkaksi.\n\nSillä kateellisten naapurikaupunkien sanomalehdet olivat nälkäisinä\nsyöksyneet tähän häväistysjuttuun käsiksi! Sateli pisteliäitä\nselostuksia ja paljasteluja. Kaupunki ei ollut milloinkaan ollut\njumalisuudestaan kuulu, yhtä vähän kuin siveellisyydestään tai\nhyveistään yleensä. Sitä enemmän rikkaudestaan, rennosta elämästään\nja yritteliäisyydestään. \"Roskakaupunkien\" lehdissä oli alituiseen\nluettavana mitä häpeämättömimpiä ylistyksiä tästä äkillisestä\nkääntymyksestä, suurenmoisesta siveellisestä vakavuudesta, joka ihan\nihmetyönä oli vallannut \"pikku Babylonin\".\n\nPari päivää takaperin oli muuan noita nalkuttajia aloittanut\nviivanalaisen, joka oli ilmeisesti omassa kaupungissa kirjoitettu.\nSe olikin päivätty \"_Kurtevigissa_\", ja kaupungin _chronique\nscandaleuse_ kertoiltiin siinä hyvin sukkelasti -- tietysti\ntekaistuin nimin, mutta jokainen ihminen tunsi jutut. Se päättyi\nhuomautukseen, että oli helppo käsittää, minkä tähden kävi\n\"Kurtevigin\" pyhäksi velvollisuudeksi ehkäistä uudistusta kaupungin\ntavoissa.\n\nKun tämä oli ainoa Rendalenin uuden koulun puolustukseksi painettu,\nuskottiin -- niin sokeaan kiihkoon oli jouduttu -- Rendalenin, jos ei\nkirjoittaneen pakinaa, ainakin antaneen siihen aineksia.\n\nNyt merimiesyhdistys kutsui isoin kirjaimin kokouksen \"urheata\nmerimiessäätyämme vastaan eräältä taholta singottujen syytösten\njohdosta\".\n\nKokouksessa oli se erikoista, että siellä oli tuskin kolmea\nmerimiestä saapuvilla. Puhetta johti eräs laivaveistämön omistaja,\njoka ei ollut milloinkaan purjehtinut merillä. Pääpuhuja oli\nkaupungin satamakapteeni, joka tosin oli aikoinaan ollut laivurina,\nmutta siitä oli hyvin kauan. Hän pauhasi hirmuisesti. Hän oli\nmyös laatinut kirjallisen vastalauseen, joka ilmaisi \"merimiesten\nhalveksimisen\" sellaista puhetta kohtaan. Vastalauseen jäljennös\nlähetettiin heti kokouspaikalta Tomas Rendalenille. Sikäli kaikki\nkävi kuten pitikin; mutta punssin tultua ja siihen alusta asti\nriuskasti kiinni käytyä elvyttiin piankin liian innostuneiksi.\nSilloin ainoa saapuvilla oleva laivuri Kasper Johannesen suvaitsi\nväittää, että \"Tomas Rendalen, pahus vieköön, oli sentään hiukan\noikeassa\".\n\nSiitäpä jyty nousi! Satamakapteeni esitti viimein, että \"tämä\nuusi häpäisijä\" viskattaisiin ulos. Kasper Johannesenin ei tehnyt\nollenkaan mieli hyväksyä \"ulosviskaalikseen\" miestä, joka _\"itse\noli ottanut prosentteja!\"_ Tunsihan hän ihmisiä, jotka olivat hänen\nkanssaan purjehtineet! Laivaveistämön omistaja tahtoi sovittaa\njupakan arvokkaasti, mutta Kasper Johannesen käski hänen vain \"mennä\nhelvettiin\"; eivätkö he kaikki tienneet, että hän oli rikastunut\nkelvottomilla aluksilla? Eikö itse merivakuutusyhtiön asiamies ollut\nsitä sanonut? \"Koreata huolenpitoa merimiehistä se, perhanassa!\"\nJ.n.e., j.n.e. Tämä päättyi katutappeluun.\n\nPäättyi? Se ei päättynyt koko kesänä, ei koko syksynä. Kaupunki\nei enää puhunut koulusta. Viikkokausiin ei kukaan puhunut muusta\nkuin liikeasioistaan ja siitä, kutka olivat rehellisiä ja kutka\nprosenttivarkaita; liikeasioistaan, ja kutka laivurit olivat\nsuorastaan suurvarkaita ja kutka vain pikku näpistelijöitä;\nliikeasioistaan, ja kutka laivurit olivat ihan rehellisiä; --\nliikeasioistaan, ja laivuri N.N:stä, jonka nyt kelpasi vetäytyä\nyksityiselämään ja ryhtyä johonkin hommaan maissa! Laivojen\nsyksymmällä kotiuduttua joutuivat laivurit itse mukaan. Muutamia\nerotettiin; nämä antoivat ilmi toisia, jotka olivat säästyneet.\nPerämiehet, matruusit eivät tahtoneet olla todistajina, mutta heidät\npakotettiin siihen. Mitä rajuimpia vihavälejä pääsi alkuun -- tai\ntaisteltiin loppuun paikalla. \"Laivurisota\" pelasti koulun. Kaupunki\nei ollut kyllin iso pitämään kahta polttavaa kysymystä käynnissä\nyht'aikaa, ja näistä kahdesta tuli se, joka koski raha-asioita,\ntietenkin ajan mittaan tärkeämmäksi.\n\nMutta jos \"laivurisota\" pelastikin koulun, ei se pelastanut\nRendalenia. Hän saattoi odottaa tilintekoa minä hetkenä tahansa.\nHän ei mielellään pistäytynytkään alas kaupunkiin, eikä missään\ntapauksessa iltaisin.\n\nHän sai taas muistutuksen tilanteen kireydestä, kun hänen vähän\njälkeen sodan syttymisen oli eräänä sunnuntaiaamuna aivan varhain\nlähdettävä vaunuilla alas tullivajalle; hän meni vastaan miss\nHallia, joka saapui englantilaisessa höyrylaivassa. Lauluseuran\nja voimisteluseuran piti tehdä retki; siellä oli siten parisataa\nnuorta ihmistä koolla varhaisesta ajasta huolimatta. Noiden kaikkien\nkeskessä Rendalen ei tuntenut itseään turvalliseksi. Täpärällä\noli, että he jättivät hänet henkilökohtaisesti rauhaan; sisukkaita\nkatseita ja uhkaavia viittauksia sinkoili häneen. Hänen astuessaan\nveneeseen heitettiin köysi sillä tavoin irti, että se löi hatun\nhäneltä päästä ja roiskautti ryöpyn hänen niskaansa -- epähuomiossapa\ntietenkin.\n\nKäsitettiin, minkä tähden hän oli tänne vaunuineen tullut,\ntietystikin noutamaan kaupungin uutta hyveenvartijaa, amerikkalaista\nlääkärimissiä. Englantilaisen höyrylaivan jyhkeä keulapää kohosi ihan\nvastapäätä; ihmiset lykkäsivät oman matkansa, kunnes oli saatu nähdä\nmissi. Tuolla peri Rendalen hänet ja hänen tamineensa veneeseen, hän\noli ainoa matkustaja. Täytyihän noin merkillistä katsella.\n\nJa se olikin sitten lapsi! Pieni, laiha, ripeä nainen, joka ylös\nhypähtäessään epäsi kaiken avun. Hän kapaisi heti alas portaita\ntakaisin, sillä veneessäolijat koettivat nopeasti penkoa esiin\nhänen laukkuaan, eikä hän osannut esittää ohjeitaan norjaksi;\nhän palasi vireästi ylös laukku kädessään, -- sitten vaunuille,\nsitten ylös vaunuihin, yksi, kaksi, kolme, kepeästi, hymyillen.\nMutta istuuduttuaan hän kummastellen silmäili taaksensa tuohon\npainostavaan, epäluuloiseen laumaan. Suuren silmäparin pitkällinen,\ntutkiva katse lipui yli väkijoukon; Rendalen järjesteli sillä välin\nmatkatavarat ja laitteli ohjaksissa jotakin kuntoon, ennenkuin nousi\nvaunuihin.\n\nSitä aikaa käyttivät tämän naisen lääkärinsilmät. Ne olivat saaneet\nselkeän, kylmän huomiokyvyn; ne eivät enää harhailleet pitkin,\nvaan valitsivat muutamia kasvoja sieltä täältä nuorison parvesta,\nripeästi, varmasti. Ne, joita katse kohtasi, tunsivat sen sydämeensä\nasti. Eikä laiturilla seisovista kahdestasadasta nuoresta miehestä\nyksikään epäillyt sitä, että nuo silmät voivat havaita yhtä ja toista.\n\nLaivurisodan kehityttyä hiukan pitemmälle, kesäloman lopulla\nnimittäin, levisi kaupungilla tieto, että lääkärit olivat menettäneet\nkaiken toivonsa rakastettavasta Emilie Engelistä, kaikkien köyhien\nystävästä, kaikkien ihmisten ystävästä.\n\nRouva Rendalenilla oli muun lisänä ollut kärsittävänään yhä yltyviä\ntunnonsoimauksia rouva Engelin tähden; nyt viesti kohtasi häntä\nkuin pyörryttävä isku. Koulun oppilaista ei ollut -- aina Augusta\nHansenin päivistä asti -- kukaan ollut sellainen kuin Emilie Engel:\nniin kunnokas, niin ymmärtäväinen ja hyvä. Rouva Rendaleniin hän\noli kiintynyt kuin äitiin, oli myös antanut hänelle (ja yksistään\nhänelle) luottamuksensa, kun tuli onnettomaksi rakastaessaan sitä,\njoka petti häntä. Koko kaupunki oli kauan tiennyt, mitä _hän_ vasta\nviime vuosina sai tietää. Emilien kärsimys se enemmän kuin mikään muu\noli tehnyt rouva Rendalenin niin iloiseksi siitä, että Tomas \"otti\nkaiken mukaan\", kuten äiti sanoi.\n\nJa nyt?\n\nRouva Rendalen ja Tomas tiesivät heti, että kaikki tahtoivat tulkita\nTomas Rendalenin raakamaisuudellaan surmanneen hänet. Katkeruus\nheräsi yhä voimakkaampana. Rouva Rendalen ei ollut saanut lääkäriltä\nlupaa puhutella sairasta; tohtori Holmsen oli järeään tapaansa\nsanonut, että hän oli \"liian läheistä sukua esitelmälle\". Lausuma oli\ntullut muidenkin tietoon.\n\nEmilie Engel kuoli aikaisin aamulla; ehtoopäivällä ajoi kartanoon\nhänen sielunpaimenensa, vanha Green. Hän toi terveiset vainajalta\nja antoi rouva Rendalenille Emilien säästöpankkikirjan; siihen\noli Emilie suurin, vapisevin kirjaimin kirjoittanut: \"Koululle.\nTeidän _E_.\" Rovasti ilmoitti, että tämä tapahtui hänen miehensä\nsuostumuksella. Talletus oli 5,000 kruunua.\n\nRouva Rendalenin liikutus ja ilo, -- suru ja kiitollisuus olivat niin\nkiihkeät, että hänen täytyi poistua vanhuksen luota, eikä hän enää\nnäyttäytynytkään. Tomas saapui samassa kotiin ja kohtasi rovastin,\njuuri kun tämän piti palvelijan avulla astua alas isoja portaita.\nVanhus pyysi häntä menemään äidin luo, tämä varmaankin halusi häntä\npuhutella. Tomas säikähti, mutta hillitsi itsensä ja auttoi rovastin\nvaunuihin.\n\nRouva Rendalen oli makuuhuoneessa, missä hän hillittömästi itkien\nasteli edestakaisin. Tomasin nähdessään hän heittäytyi poikansa\nkaulaan, ja Tomas pyysi häntä Luojan nimessä sanomaan, mikä oli\nhätänä. Toinen sai vihdoin edes viitatuksi talletuskirjaan; Tomas\nnäki ja otti sen.\n\nSamassa silmänräpäyksessä hän tunsi, että tämä oli pelastus. Nyt kävi\nilmi, mitä hän oli kärsinyt: hän puhkesi itkuun hänkin.\n\nSeuraavan päivän aamuna kiersi oppilaiden vanhempien luona kirjelmä,\njossa rouva Rendalen tiedusti, saisivatko lapset luvan koulun\npuolesta kunnioittaa rouva Engelin muistoa. Siinä tapauksessa tulisi\nkaikkien hautauspäivänä kokoontua valkopukuisina kirkkomaan portille\nLapset kävelisivät kirstun edellä, kaikkein pienimmät sirotellen\nkukkia, toiset veisaten virttä, ja haudalla laulaisi lapsikuoro.\n\nJos he saisivat luvan, olisi kokoonnuttava koululle samana päivänä\nkello 12.\n\nKun oli vain pari päivää koulun avaamiseen, olivat melkein kaikki\noppilaat kaupungissa; viimeisetkin saapuivat vähitellen. Ainoakaan ei\njäänyt pois.\n\nOlipa uskomatonta, mitä Tomas Rendalen sai toimeen seitsemässä,\nkahdeksassa päivässä; hän tiesi, että tässä suoritettaisiin taistelu.\n\nTilskuerenin seuraava numero ilmoitti kuolemantapauksesta mainiten\nmuutamia sanoja rouva Engelin suuresta hyväntekeväisyydestä ja\nlisäksi seuraavaa: \"Vainaja kuuluu säätäneen tuntuvan rahasumman\neräälle laitokselle kaupungissamme.\"\n\nMitä tämä uutinen oli selvyydessä vailla, sen korvasi lehti muutoin:\nsinä päivänä ei ollut riviäkään hyökkäyksiä koulua vastaan.\n\nNäissä olosuhteissa rouva Engelin hautaustilaisuudesta tuli\nainoalaatuinen. Sitä ennustivat jo ne valmistukset, joita tehtiin,\nne huhut, joita oli liikkeellä. Koulut pyysivät lupapäivää ja\nsaivat sen; päätettiin sulkea kaikki myymälät, sirotella havuilla\nkadut, joita myöten saattue kulkisi, asettaa väylälle lippulaiva\nampumaan kunnialaukauksia. Kuultiin, että oli tilattu lähimmästä\ngarnisonikaupungista rykmentin soittokunta ja että se oli saanut\nluvan saapua.\n\nKaupungin ja lähikaupunkien johtavien liikemiesten piti hautuumaan\nportilla ottaa kirstu ruumisvaunuista ja kantaa se hautaan. Useat\nhöyrylaivat toivat molemmilta suunnilta väkeä, joka tahtoi nähdä ja\nkuulla. Kun kirkkojen kellot hautauspäivänä alkoivat kajahdella,\nolivat jo kadut tulvillaan. Hautuumaan portin sisä- ja ulkopuolella\nei piankaan enää kukaan voinut saada sijaa. Ellei tätä tungosta\nolisi ennakolta arvattu ja järjestysvallan vahvistamiseksi hankittu\nmiehiä, eivät naiset olisi uskaltautuneet sinne; nyt saivat hyvän\npaikan sekä koulu että oppilaitten äidit ja sisarukset. Kuitenkin,\nkun kunnialaukaukset pamahtelivat ja soitto alkoi kaikua, ja vielä\nenemmän, kun saattue tuli näkyviin, syntyi ahdinkoa; kuului muutamia\nkirkauksia, useat säikähtyivät, mutta hämminki tasaantui jälleen, --\njännitys vain lisääntyi.\n\nSoittokunta marssi portin ohitse, seisahtui sitten ja raiutteli\nsäveliään ulkopuolella sillä aikaa, kun ruumisvaunut pysähtyivät,\nliikemiehet astuivat esille ja ottivat kirstun, ja se määrätön\npaljous kukkasia, joka ei ollut mahtunut kirstulle, koottiin ja\nkannettiin perässä. Rendalen oli samaan aikaan tunkeutunut esille\nsaattueesta ja järjestänyt valkoisen parvensa portin takana.\nKirstu kannettiin sisäpuolelle, mutta pysähdyttiin, kunnes vaunut\nolivat ajaneet ohitse ja saattue liittyi mukaan. Soitto taukosi,\nkoululapset virittivät virren, voimakkaasti, sointuisasti, -- ja\ntämä siirtyminen metallisoittimista naisten lauluun tenhosi mielet.\nTästä juhlallisesta silmänräpäyksestä alkaen ja edelleen, kun\nsaattue jälleen alkoi astella eteenpäin, -- kukkasia sirottelevat\nvalkopukuiset pienokaiset edellä, koulun laulukuoro perässä, ja\nsitten kirstu, -- tästä hetkestä vaihtui hautauksen luonne.\n\nTänne oli tullut juhlakulkue, suru oli muunnettu kauneudeksi,\nhäivytetty täysin käsin jaelluksi kunnianosoitukseksi; rikkauden\nkulkue oli pysähtynyt vainajien asuinsijan ovelle. Kaikki olivat\nmukana auttamassa; rouva Emilie Engel haudattiin kuin hallitseva\nruhtinatar.\n\nMutta sillä hetkellä, kun virsi kohosi tuolla edessäpäin naisten\nkeskestä ja kaikki nuo hennot kätöset alkoivat vasuista hapuilla\nkukkasia, kääntyivät kaikkien katseet sinne, kaikkien ajatukset\nseurasivat tuota valkoista viirua sen pujottautuessa ylös mäkeä\nmustan naisparven keskessä, joka kulki yhä mukana.\n\nSe taistelu, joka oli äskettäin riehunut, muistettiin heti; se\nseurasi ylhäällä heidän yllään uhkailevassa ilmassa ja heidän\ntakanaan astelevassa mustassa saattojoukossa. Nyt he yht'äkkiä\nnäkivät rouva Engelin kalpeat kasvot veisuun takaa. Poloista,\npoloista Emilietä oltiin hautaamassa, satakertaisesti petettyä\nEmilietä, jonka kaikki hiukan vanhemmat tunsivat hänen lapsuudestaan\nasti ja olivat nähneet kirkossa joka sunnuntai valjuna,\nsurumielisenä. Eikö tuntunut siltä, kuin valkoiset pikkutytöt\nolisivat työntyneet esille ottamaan vainajan niiltä, jotka tulivat\nhänen kanssaan? Lahjoitussäädöksellään hän oli antanut itsensä näille\npienokaisille.\n\nJa sikäli kuin tämä pitkä valkoinen parvi solui ylös laudoitukselle,\njoka oli rakennettu heitä varten haudan toiselle laidalle ja\nvarustettu kaiteilla, tuntui vielä siltäkin, kuin heillä -- yksistään\nheillä -- olisi sananvalta hänen suhteensa.\n\nRendalen asteli heidän joukkoonsa hattu kädessään. Kaikki pienet\nkukkien sirottelijat olivat jälleen saaneet vasunsa täyteen ja\njärjestyivät hänen eteensä tuolla ylhäällä. Kirstu laskettiin\nhautaan, oli hiljaista, Rendalen antoi merkin. Alkoi hillitty soitto,\nja kuorolaulu nousi ilmoille. Hän johti keveästi kättään liikuttaen,\nseisten muuten hievahtamatta, hetken täyttämänä ja hallitsemana.\nKaikki nämä äänet antoivat vastauksen häneltä; ne lauloivat haudan\nyli kiitosta tulevaisuuden koululta. Naiset joutuivat liikutuksen\nvaltaan. Karl Vangenin huolehtiva silmä etsi rouva Rendalenia; hän\nnäki, kuinka liikutettu tämä oli, ja raivasi tiensä hänen luokseen.\nMutta saatuaan hänet käsivartensa tuekseen rouva Rendalen heti tahtoi\npäästä laulajien lavan viereen; hänen täytyi nähdä hauta. Ja Karl vei\nhänet paikalle.\n\nMutta sitten, kun hänkin oli tullut sinne, tuntui siltä, että\ntunnelmaan oli tullut jotakin sellaista, mikä kuului toiseen\nmaailmaan eikä tähän. Se kenties tajuttiin vain hämärästi, mutta\najateltiin selkeästi sitten, kun vanha Green laulun päätyttyä\nautettiin ylös tyttöjen luo ja puhui. Hän mainitsi vainajan eri\ntilaisuuksissa lausumia sanoja; yhdessä ne loivat kuvan. Kaikki tuli\nlausutuksi näiden sanojen välityksellä, eikä kuitenkaan mitään;\nkaikki ymmärsivät kenenkään loukkaantumatta. Erityisesti tuli Engel\nliikutetuksi, sillä vainajan suuri hellyys häntä kohtaan ilmeni\nparissa näistä lauselmista. Ja ennenkuin hän itse tiesikään, ja\nvastoin hänen tahtoaan, nämä sanat pakottivat hänet hillittömään\nitkuun. Hän ei voinut sitä pysähdyttää.\n\nSilloin Green lopetti. Hän lopetti niillä vainajan sanoilla, jotka\ntämä oli liittänyt koululle tekemäänsä lahjoitukseen: \"Tässä asiassa\non kaksi puoluetta --.\" Vainaja oli valinnut omansa, lisäsi puhuja.\n\nSoittokunta esiintyi jälleen ja sitten kuoro. Vanhus autettiin alas,\npienokaiset sulloutuivat kaiteita vasten sirotellakseen viimeiset\nkukkansa. Samassa jylisi lännessä, meren ulappa kuvastui mustana,\nrankka sateenpuuska oli tulossa. Ihmiset tähyilivät kaupunkiin\npäin, missä liput riippuivat värähtämättöminä synkkää taivasta\nvasten; kaikki ennusti rajuilmaa. Taas ukkosen jyrähdys, paljon\nvoimakkaampana ja lähempänä; saattue alkoi horjua, vähitellen hajota.\nMuutamat riensivät pois vilkaisematta alas hautaan tai tervehtimättä\nperhettä. Tovin kuluttua kuvastuivat valkopukuiset tyttöset suurina\nparvina alhaalla tiellä ilman mustenevaa ja maan tummanvihreää\ntaustaa vasten; jotkut heistä alkoivat juosta, -- sitten yhä\nuseammat, ja rouva Rendalenin suureksi kauhuksi he alkoivat nauraa ja\nhuutaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKartanossa oli parahiksi päästy ruoalta, kun rouva Rendalen sai\npari pienehköä nimetöntä lahjaa \"koululle\", tunnuslauseena: \"On\nkaksi puoluetta.\" Ehtoopäivän kuluessa he saivat useampia, kaikki\nnimettömiä, eikä yksikään niistä suuri. Mutta se osoitti kuitenkin,\nettei koulussa ollut pelkkiä vihollisia. Heillä ei ollut aikaa\npuhella siitä pitkälti; illalla nimittäin vietettäisiin koulussa\npieni muistojuhla, johon oli kutsuttu rouva Engelin ystävättäriä ja\nmolemmat ylimmät luokat. Rouva Rendalen kertoilisi seurustelustaan\nmanalle menneen kanssa; vanha Green oli niin ikään luvannut saapua\nja kenties kertoisikin jotain. Sitten olisi musiikkia, virsi\nveisattaisiin uudestaan j.n.e. Koko päivä oli aherrettu juhlasalissa,\nmutta valmistuminen oli täpärää. Heidät keskeytti vielä kerran kirje,\ntällä kertaa tohtori Holmsenin lähettämä; hänen palvelijansa toi\nsen. Tohtorin nimeä ei ollut alla, mutta käsiala oli yhtä tuttu kuin\npalvelijakin. Ja kuka muu kuin hän olisi voinut nimensä asemesta\nkäyttää allekirjoituksena \"Vanha sika\"?\n\nKirje kuului:\n\n    \"Hyvä Rendalen,\n\n    'on kaksi puoluetta'; se voi kyllä olla oikein. Ja joskin olen\n    sitä mieltä, että toinen näistä puolueista on käyttäytynyt\n    penteleen tyhmästi enkä varmaankaan vastedeskään jaksa\n    liittyä siihen, -- niin oheistettuna on maksuosoitus kolmea\n    'mikroskooppia' varten, -- koska kerran olet saanut takaperoiseen\n    Kurtin-kalloosi, että se on 'mikroskoopeilla' tehtävä!\n\n    Minä en usko siihen hiventäkään, en luota enempää tiedon voimaan\n    tässä kuin uskonnonkaan; entisellään pysyy. Mutta ilmassa vilahti\n    tänään jotakin valkoista, niin, jotakin laulun tapaista ja sen\n    semmoista; -- voisihan sattua olemaan asiassa jotakin. Kuten\n    sanottu, tässä on rahat.\" --\n\nJo nähtiin ylimpien luokkien vähitellen keräytyvän ylös\ntäysihoitolaisten luo, joten he siis piankin saisivat yleisönsä\npaikalle. Noiden nuorten naisten tuli tavata toisensa surupukuisina\n-- mikäli mahdollista --, ja sehän oli niin uutta ja hauskaa,\netteivät he voineet olla tulematta liian aikaisin.\n\nJuhla pidettiin \"laboratoriossa\", entisessä ritarisalissa. Oli\ntietysti ollut perin työlästä saada se järjestetyksi surujuhlaa\nvarten, mutta ensimmäisten naisten tullessa oltiin valmiita, -- vain\nEmilien muotokuvaa odoteltiin.\n\nNoiden kahden tanskalaisen hevosen vetämät ja liveripukuisen ajajan\nohjaamat vaunut vierivät verkalleen ylös puistokujaa. Rouva Rendalen\nja Tomas menivät isojen portaiden juurelle vastaan. Tomas avasi\nvaunujen ovet nuorelle, syvään suruun pukeutuneelle naiselle, joka\nheittäysi rouva Rendalenin kaulaan; hän oli vainajan ainoa tytär.\nHänkin oli nimeltään Emilie ja olisi koulussa vielä tämän vuotta.\n\nHän oli harvinaisen kaunis neitonen, solakkavartinen, ja\nhienohipiäinen mustissaan; hiuksilla, jotka olivat oikeata Engelien\nperintöä, eivät punaiset eivätkä keltaiset, oli musta huntu eikä\nmitään muuta. Hän nousi itkien ylös portaita rouva Rendalenin\nkäsivarren varassa; Tomas toi perässä muotokuvaa, jonka yli oli\nheitetty peite, sillä nyt sateli. Kaikki nousivat seisomaan heidän\nastuessaan sisälle; nuori nainen itki silloin vielä rajummin ja etsi\nitselleen sopen, jonne piiloutui huntunsa ja nenäliinansa taakse.\nMuotokuva kiinnitettiin mustalla verhottuun laboratorion savutorveen;\nmolemmin puolin oli järjestelty Norjan lippuja; nyt kierrettiin\nseppeleitä sen ympärille.\n\nJuhla alkoi surumarssilla, jonka nelikätisesti soittivat Tomas\nRendalen ja se, jolla oli ollut lyhyt alttosoolo-osa hautuumaalla\ntänään, Augusta Hansenin sisar, sama, joka tuona lauantaina oli\npiileksinyt purjeen alla. Sitten seurasivat puheet ja virsi;\nkaikki kävi onnellisesti, oli tunnelmallista ja toisinaan mieliala\nliikuttunutkin. Lopuksi veisattiin virsi johdannoksi muutamille Karl\nVangenin sanoille. Hän oli hiljakkoin lukenut, ettei elämä ollut\numpinainen rata, vaan avoin; tätä hän käytti aiheenaan.\n\nSillä välin oli kaikissa koulun juhlissa tavallinen vaatimaton\nillallispöytä, lisänään jälkiruokaa ja viiniä, katettu rouva\nRendalenin huoneeseen. Tomas nimittäin tahtoi lopuksi saada\ntilaisuuden maljalla kiittää kahta ylintä luokkaa ja näiden\nvälityksellä kaikkia siitä, että he olivat tänään auttaneet kauniin\nmuiston viettämistä.\n\nKaikki, jotka lauloivat tuolla ylhäällä kuolleitten kummulla tänään,\nallansa kaupunki ja edessään melkoinen osa sen asukkaita, olivat\nkaiketikin tunteneet jotakin, joka oli koulun kanssa tehdyn liiton\nkaltaista; vainajan puhdas muisto oli sille hymyillyt.\n\n\"Eikö totta\", hän lopetti; \"sen liiton me pidämme?\"\n\n\"Niin, niin!\" Koko parvi riensi lasit koholla häntä kohti; kaikki\nnuoret silmät säihkyivät. Etumaisia oli vainajan tytär; toiset\ntekivät hänelle tilaa. Hän punehtui liikutuksesta ja kiitollisuudesta\nkilauttaessaan lasinsa Tomasin lasiin.\n\nKello 10 oltiin kartanossa omin väin. Tomas sanoi äidilleen,\naikoessaan lähteä levolle: \"Ei ollut sentään kovinkaan hullua, että\npidin sen puheen voimistelusalissa; mitä sinä ajattelet?\"\n\n\"Niin, tiedätkös, Tomas, minäkin alan todella taas ... ei, ei! Se\n_oli_ hullutus! Kunhan en taaskin tulisi houkutelluksi tolalta.\"\n\nSisäkkö toi kirjeen, jonka palvelusväki oli unohtanut, sillä se oli\ntullut juhlan aikana. \"Näetkö? Näetkö?\" Tomas Rendalen nauroi ja\navasi:\n\n    \"Niin, nyt kai luulet voittaneesi, senkin häpäisijä! Näin\n    tämänpäiväisen ylvästelysi, kun seisoit kaikkien pikku tyttöjen\n    keskessä, jotka olit viekoitellut puolellesi. Itsekkyys\n    pörhistäysi pisamaisesta, killisilmäisestä naamastasi kuin\n    takkuinen Juudaksen-tukkasi. Hyi lempo!\n\n    Mutta sinut nujerretaan, kun sitä vähimmin odotat', senkin\n    porsaankuono.\n\n                                               _Veritas_.\"\n\n\n\n\n2\n\nYleisesikunta\n\n\n    \"Vaalea Milla ja tumma Tora,\n    tanakka Tinka ja kaita Nora.\"\n\nKiisteltiin, missä tämä erinomainen säepari poljentoineen ja\nloppusointuineen oli ensi kerran kajahdellut, ylimmällä latinanko\nvai reaaliosaston luokalla. Kiistaa ei voida enää ratkaista, mutta\nnäiden neljän neitosen näyttäytyessä säkeistöä useasti kiljuttiin,\nlaulettiin, jääryteltiin heidän takanaan -- aluksi kilvan Dösenin\nsepityksen kanssa, joka kuului: _\"Tora, Nora, ora pro nobis!\"_ vaikka\ntämä joutui edellisestä häviölle, koska se oli vaillinaisempi,\nsiihen kun ei sisältynyt noita kahta muuta nimeä, Tinkaa ja Millaa.\nMutta sekin sai väistyä; heistä sommitellun uuden sanan seppo oli\nselkeästi tiedossa: Rendalen sanoi heitä eräässä tilaisuudessa\n_\"yleisesikunnaksi\"_, hänen jälkeensä koko koulu, sitten poikakoulu\nja lopulta kaikki, jotka pääsivät suomaan heille sen kunnian.\n\nMe tunnemme yleisesikunnasta jo kolme, nimittäin tiedämme heidät,\nemme tunne sen paremmin. Valoisa Milla ei ole kukaan muu kuin Emilie\nEngel, joka surupuvussaan näytti emaljikuvalta; tanakka Tinka on\nKatinka Hansen, Augustan sisar, alttoääni, ja kaita Nora on maaherran\ntytär, hän, joka oli purjeen alla, -- jolla oli suuret silmät ja\n\"sädehtivä\" tukka. Tummaa Toraa emme sitä vastoin tunne, -- ja hän\nsaa vielä tovin häilyä salaperäisyydessä.\n\nVuosi sitten oli siihen osaan maata tullut uusi maaherra, Jens\nTue, jolla oli lisänimenään \"tyttöjen Jukka\". Sen sijaan, että\nhän olisi astunut virkaansa, hän matkusti ulkomaille vaimonsa\nkanssa, jota uhkasi keuhkotauti. Rouva oli mustasukkaisuudesta ja\nturvattomuudentunteesta vähitellen menettänyt kokonaan tasapainonsa;\nhänen piti näyttää niin sanomattoman tyytyväiseltä, kaikenlaisiin\nhenkeviin asioihin ja musiikkiin innostuneelta, mutta eräänä päivänä\nvoimat eivät enää riittäneet, -- hän sairastui. Mies otti hänet\nsilloin hoivattavakseen ja läksi matkalle hänen kanssaan, ja kun mies\nsillä kierroksella oli pelkkää herttaisuutta ja hilpeyttä, ei enempää\ntarvittu; vaimo palasi kotiin terveenä ja iloisena. Mutta heidän\nollessaan ulkomailla oli heidän tyttärensä täällä.\n\nOlisi näyttänyt järjellisemmältä, että Nora olisi jäänyt Kristianiaan\nsukunsa ja ystäviensä luokse. Tosin syystä sanottiin, että rouva\nRendalenin koulu ja täysihoito olivat erinomaiset, mutta siinä\nsaattoi tuskin olla koko selitys. Oltiin uteliaita maaherran\ntyttärestä, kun hän astui maihin.\n\nNykyaikainen neitonen, pitkä, solakka; jollei juuri elegantti,\nniin toki sulava sekä asultaan että olemukseltaan, -- oikeastaan\nylemmyyttä huokuva. Ei loukkaavasti; hän oli siihen liian notkea,\nliian ripeä myöskin, ja hän valloitti sen, jonka puoleen kääntyi.\nHän toi kaikkialle vauhtia mukanaan, ja silloin ihmiset suvaitsevat\npaljon.\n\nMutta kukaan ei tahtonut suvaita hänen kirjeittenkyhäilyään eikä\nsitä uskomatonta kirjeiden paljoutta, jonka hän viikoittain sai!\nEivät opettajattaret, sillä hän löi koulutyönsä laimin; eivät\ntoverit, sillä hän löi laimin heidät. Niin, hän oli heitä tuskin\nvielä nähnytkään! Hän vaipui joka yö uneen sormet musteessa ja\nkasa kirjeitä vuoteensa edessä. Hän joko kirjoitti kirjeitä, luki\nkirjeitä tai itki kirjeiden sisältöä. Jokaisella välitunnilla\nhän juoksi lisäämään joitakin rivejä johonkin sepitelmäänsä tai\nlukemaan uudestaan viimeksi saamaansa postia. Kun häntä kiusasivat\nmuiden vainoamiset, hän katosi joka aterian perästä. Missä hän oli?\nPantiin toimeen ajometsästys, ja hänet löydettiin ylisiltä, tietysti\nkirjoittamasta, tällä kertaa suurta tynnyriä pöytänä käyttäen; hän\noli sinisenä vilusta. Häneltä oli jäänyt vähintään kaksikymmentä\n\"parasta ystävätärtä\" Kristianiaan; kaikki nämä kaksikymmentä\nkirjoittelivat, ja kaikki kaksikymmentä saivat vastauksia, pitkiä\nvastauksia; toisen ei nimittäin koskaan saanut olla lyhyempi kuin\ntoisenkaan.\n\nOnneksi hänellä oli toinenkin intohimo, ja usein käy niin, että\ntoinen pelastaa meidät toisesta. Häntä hurmasi soitto ja laulu. Hän\nlauloi paikoitellen hämmästyttävän runollisesti; vaikka toisaalta\nhänen laulunsa ei tietenkään ollut teknillisesti viimeisteltyä.\nMutta näinkin ihailivat häntä toverit -- eikä kukaan niin suuresti\nkuin Tinka Hansen, sillä Tinka oli itsekin musikaalinen, mutta\ntoiseen ja säyseämpään tapaan. Kuten Augusta-sisarensa oli hänkin\naikaisin kehittynyt, eritoten johdonmukaisuuden puolesta. Katinka\noli tasainen, selkeä, varma; hän osasi ulkoa kaiken soittamansa,\nja hän soitti paljon. Hänestä tuli siten se, joka kunnioittavasti\nsäesti Noran laulua pianon ääressä. Mutta hänen suorituksensa ei\nollut paljon arvoista; Nora kävi sitä heti muokkaamaan eikä herennyt,\nennenkuin sai esille, mitä tahtoi. Tinka oli tästä hyvin kiitollinen.\n\nSitten Nora eräänä päivänä huomasi Tinkan soinnukkaan alttoäänen,\nja siitä päivästä asti viriteltiin duettoja, duettoja! Ikä kehoitti\nkuitenkin varovaisuuteen, ja jollei Nora tahtonut pitää rajaa, tahtoi\nja piti Tinka. Nora oli tottunut käskemään, joten syntyi taistelu,\nmutta Tinka oli siinä määrin tottunut voittamaan, milloin hänen\nomatuntonsa sanoi hänen olevan oikeassa, että Nora piankin hävisi.\nTämä oli heidän ystävyytensä perustana. Noralle oli sanomattoman\nviihdyttävää ja turvallista saada seurakseen toveri, joka häntä\nihaili ja samalla hillitsi. Mutta Tinkaan tehosi Nora jokseenkin kuin\nsarja taidevaikutelmia sellaiseen, joka ei ennen ole mitään nähnyt.\nKun Nora lisäksi osoitti ehdotonta luottamusta, tuntui tunnollisesta\nTinkasta, että siihen oli vastattava.\n\nKaikki tiesivät sen, mutta Tinka ei ollut sitä kenellekään\nkuolevaiselle tunnustanut: Tinka oli kihloissa. \"Hän\" -- miehenpuoli\n-- tuli juuri niinä päivinä ylioppilaaksi; Tinka sai häneltä kirjeen\nkerran viikossa, hän ei useastakaan syystä halunnut niitä useammin.\nFrederik oli hänen nimensä, Frederik Tygesen; hänen isänsä oli\nkäräjäkirjuri Tygesen samasta kaupungista. Nora oli \"ensimmäinen\nmaailmassa\", jolle hän sen ilmaisi.\n\nVoi taivas, kuinka Nora riemuitsi! Tosiaankin oikeissa kihloissa,\nvanhempien vaiteliaalla suostumuksella, ja saaden kirjeen joka\nviikko! Miten se oli tapahtunut? Niin, siinä oli se merkillistä,\nettei sitä tiennyt heistä kumpainenkaan. He olivat kerran, Tinkan\nollessa yhdeksännellä, kuulleet avoimesta ovesta rouva Rendalenin ja\nhänen äitinsä puhelevan Augustasta ja Tomas Rendalenista, nimittäin\nmitä _toinen_ oli sanonut äidilleen Augustasta ja mitä _toinen_\noli omalleen Tomasista puhunut. Ja sitten nämä kaksi lasta olivat\npysyneet yhdessä kuten nuokin kaksi olivat tehneet, mutta eivät\nolleet koskaan puhelleet, että he niin tekisivät. Eivät koskaan.\n\nTälle yhdelle, perustana olevalle luottamukselle he rakensivat\nlujan ystävyyden, ja Tinkan ystävyys toi muita samanlaisia suhteita\nmukanaan. Osia Noran sielusta suvaitsi muuttaa tänne Kristianiasta ja\nvähitellen sijoittua uuteen ihailijatarliutaan. Pian hän kirjoitti\nparhaille kristianialaisille ystävättärilleen vain tuolloin tällöin,\nja kirjeet alkoivat: \"On hirmuisen kauan siitä, kun --\" tai \"Olenpa\nihan heittiö, kun --\" taikka \"Toistaiseksi lykkääminen on pahinta,\nmitä on olemassa\".\n\nMutta oli määrätty raja sillä, keitä hän täällä ylimmällä luokalla\nsaattoi valloittaa, ja siihen hän ei ollut tyytyväinen; hän olisi\noikeastaan mieluimmin halunnut ne, jotka kieltäytyivät. Kuitenkaan\nei hän tämän rajan yli päässyt, sillä seikka oli se, että täällä oli\nollut kuningatar ennenkin, niin, oli vieläkin. Hänen mahtikeinonsa\nolivat toiset; mutta olivatko ne vähäisemmät, se riippui kunkin\nmausta.\n\nEnsiksikin hän oli kaupungin rikkain perijätär, toisekseen\npalvelija ajoi ylös koululle noutamaan häntä, milloin vähänkin oli\nodotettavissa sadetta, lunta tai viimaa, ja pari likeistä kumppania\nsai kyydin samalla. Jotakin hyvää oli hänellä miltei aina mukanaan:\nhänen taskurahansa olivat sitä laatua, että mitä enemmän hän pani\nliikkeelle, sitä enemmän hänellä oli; tuo pikku kukkaro tuntui\npohjattomalta. Hän sai äidiltä, hän sai isältä, hän sai kahdelta\nnaimattomalta sedältä. Lisäksi hän oli kelpo tyttö, hienotunteinen,\nherttainen. Kukaan ei ollut kuullut hänen käyttävän kiivasta sanaa\ntai tekevän rajua liikettä edes voimistelussakaan; hän esiintyi\npehmeästi, hiukan hillitysti. Hänen silmissään oli malttinsa\nmenettäminen ilkeintä, mitä saattoi kenellekään sattua. Hän eli kuin\nuntuvissa, ja hänen seurapiiriinsä pääseminen oli myöskin untuviin\njoutumista. Me tunnemme hänet jo; hän oli Emilie Engel.\n\nAivan erityisen lahjakas hän ei ollut, mutta ahkera; hän ihan\nponnisteli, kun jokin teki kiusaa. Kaikki pitivät hänestä,\njotkut liehittelivät, pari suorastaan palvoi häntä. Mihinkään\nnäistä ryhmistä ei Tinka Hansen kuulunut; jos Tinka jollekulle\nantautui, täytyi tämän olla hänen vastakohtansa, -- levollinen,\nvelvollisuuksistaan huolehtiva Milla oli liiaksi hänen itsensä\nkaltainen.\n\nKun nyt Nora tuli ja ensiksi liittyi Tinkaan ja Tinkan kautta\nmuihin, loukkasi tämä Millaa. Kun sitten Nora lähestyi häntä, oli\nse myöhäistä. Paljon kohteliaisuutta, jopa avuliaisuutta, -- mutta\nei koskaan sanaakaan hänen laulunsa kiittelyksi, ei ainoatakaan\nhymyä hänen Kristianian-huomautuksilleen, ei ainoatakaan katsetta\nylös, kun koko luokka hänen vilkkaita esityksiään kuunnellessaan\nihaillen tähysteli hänen kasvojaan. Nora ei kestänyt tätä\nvälinpitämättömyyttä; hän alentui liehakoimaan, ja kaikilla niillä\ntavoilla, joita ainoastaan nuori tyttö taitaa, -- turhaan.\n\nNiin jouduttiin puolueiksi. Nora havaitsi Millan tyhjäksi,\nitsekkääksi, kylmäksi, vaateliaaksi, neitimäiseksi. Milla havaitsi\nNoran -- ei, Milla ei havainnut Norasta mitään; Milla antoi\nystävättäriensä puhua ja kuunteli itse. Noran rento kristianialainen\npuheenlaatu ja olemus oli sopimaton; hänen oikullista seurusteluaan\nei voinut sietää kukaan, joka piti itseään arvossa; hänen lahjansa\nolivat kaikki pintapuolisia, hän oli luonteeton. Edelleen luultiin\nvoitavan muutamista lauselmista päättää, että hän oli vailla\nuskontoa, ja Millan puolue oli uskonnollinen. Hän pääsi itse\nripille pääsiäisenä, ja hänen harrasmielinen äitinsä oli yhä vain\nkivulloisempi, mikä sai hänen ajatuksensa ja katsantokantansa\nverhoutumaan haaveellisuuden huntuun; hän viihtyi hyvin sen takana,\nhänen kaipuunsa haki sitä. Ja tuohon hengelliseen unelmoimiseen hän\nkoetti saada mukaansa tyttärenkin.\n\nRippikouluaikana Milla sai uskotun itselleen Jensenin neitien\nsisarentyttärestä, pikku Anna Rognesta, joka silloin oli voimakkaan\nuskonnollisen herätyksen valtaama. Hän oli pari vuotta vanhempi,\nmutta pieni kasvultaan ja heikko terveydeltään; olipa hän paria\nkertaa ollut lähellä kuolemaakin. Annalla oli uskonnollista tietoa\nenemmän kuin useimmilla aikaihmisilläkään, ja hän ihastutti\nrippikouluaikanaan Karl Vangenia. Hän sai haaveellisuuttaan\nsiirtymään Millaan, jolla ei ollut mitään pikku haaveksimista\nvastaan. Heti, kun pikku Anna näki tuon heijastuksen, ilahdutti\nse hänen sydäntään, ja hän selitti Millan \"henkeväksi\". Hän piti\nmerkillisenä, että he kaksi eivät olleet ennemmin löytäneet toisiaan.\n\nSitten tuli se hetki, jolloin lääkärit menettivät toivonsa Millan\näidistä. Silloin kävivät pikku Annan voimat yliluonnollisiksi; hän\nvalvoi sairaan luona yhdessä ystävättärensä kanssa, luki, lauloi,\nrukoili, sillä rouva Engel täytyi pelastaa ja pelastettaisiin!\nTohtori ei voinut häntä pelastaa, mutta sen voisi rukous, -- kuinka\nvarma hän olikaan, kuinka innostunut!\n\nJa kun sitten rouva Engel kuitenkin kuoli, olisi Anna\nkirjaimellisesti antanut mielellään henkensä tyttären edestä. Hänestä\noli itsestään ylen kaunista nähdä rikkaan perijättären, jota kaikki\nelämän mukavuudet ympäröitsivät, vaipuvan polvilleen Jeesuksen\nedessä. Ja nyt, kun rukoukset eivät olleet päteneet ja hän kuitenkin\nuskoi, niin, haikeimmassa lohduttomuudessaankin sentään hänen\nkanssaan kiitti Jumalaa ihan alamaisesti, -- silloin solmi pikku Anna\nsielussaan hänen kanssaan liiton, jota ei kuolemakaan katkaisisi.\n\nMilla aloitti koulutyönsä nyt kolme viikkoa myöhemmin kuin toiset.\nHän asettui Anna Rognen vieruskumppaniksi; tämän kanssa ajaen\nhän myös melkein joka päivä saapui kouluun, ja hänet jälleen vei\nluoksensa vaunuissaan, -- hän asui nimittäin vielä maalla, ja Anna\noli enimmäkseen hänen luonansa.\n\nMillan tulo herätti huomiota, Hänen surupukunsa teki hänet\ntenhoavaksi; hänen kalpea katsantonsa ja hillitty olemuksensa\nsoveltuivat siihen kuin himmeät hopeahelat mustapuiseen huiluun.\nSe hiljainen leppeys, jolla hän kohteli kaikkia, Noran palavimpia\nihailijoitakin saavutti hienotunteista ystävyyttä; tuntui\npuolentoista päivän ajan siltä, kuin olisi kaikki vain ollut\nhiljaista surujuhlaa Millalle.\n\nMutta ihan hänen edessään olevalle penkille oli tullut uusi silmäpari\nkatseltavaksi, uusi selkä, uusi kaula, uudet käsivarret. Uusi ääni,\nuudet liikkeet ja -- Millalla ei se havainto ollut viimeisenä -- uusi\npuku. Varsinkin kun siihen tulivat lisäksi uusi hattu ja uusi takki,\noli tässä värivalinta rohkeampi, kuosi hienompi, yksityispiirteisyys\nrunsaampi, kuin hän vielä oli kenelläkään nähnyt.\n\nHän tiesi, kuka tämä tulokas oli, -- isä oli tullipäällysmies\nHolm Bergenistä, tuo ruskeakasvoinen, suuri- ja tummasilmäinen,\nvalkeakiharainen, ihmeellisen arka mies, joka joi, joi, niin että hän\nvain armosta sai pysyä virassaan; hänellä oli kymmenen lasta!\n\nTora oli vanhin ja kaksitoistavuotiaasta saanut kasvatuksensa osaksi\nEnglannissa, osaksi Ranskassa, sedän luona, joka oli ensin toisessa,\nsitten toisessa maassa laivanvälittäjänä. Nyt hän oli kuollut ja\njättänyt kasvatilleen pienen elinkoron. Kaiken tämän tiesi Milla. Ja\nAnna oli myös tullut maininneeksi, että Tora Holm oli sievä.\n\nMutta tämä ei ollut oikea sana. Millä silmällä olikaan Anna katsonut?\nTora oli kaunotar, erikoinen, \"ulkomaalainen\". Anna oli kuullut yhtä\nvähän kuin nähnytkin, sillä kaikki olivat tästä yhtä mieltä.\n\nMilla ei ensi päivänä muuta tehnyt kuin katseli Toraa, ja vaikka\ntämä käänsi selkänsä, ei hän mitenkään voinut kestää sitä alallaan,\nvaan vääntelehti ja kyyristely kuin olisi tuntenut toisen katseet\nniskassaan. Mitä rauhattomammaksi Tora kävi, sitä rauhallisemmin\nMilla tutkisteli häntä. Kotona oli arkihuoneessa marmoriin veistetty\nnuori Augustuksen pää; sitä oli Milla pienestä pitäen ihaillut. Tässä\nse oli nyt penkillä hänen edessään naisruumiiseen juuttuneena ja\nkääntelehti hohteessa ja väreissä!\n\nOtsa ihan sama, koko pään muoto, leveys yläosassa, poskien kaari,\nsilmäkulmien kaari, leuan kaari -- samat, samat! Silmät olivat\ntoisenlaiset ja vilkkaammat; Augustuksen-pään silmät olivat tuntuneet\nhiukan kuolleilta tai ainakin hidasilmeisiltä; nämä elehtivät\nherkeämättä harmaansinisinä vivahduksina pitkien, tiheitten, tummien\nripsien alta. Suu oli täyteläinen ja kaareva. Tukka mustanruskea,\nruskeanmusta, aina sen mukaan kuin valo heijastui. Ihon väri oli\njotakin vaaleanruskean tapaista, Milla ei keksinyt sille määritelmää;\nsiinä oli sekoitus, jollaista hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Ja\niso, liian iso luomi vasemmassa poskessa; se nähtävästi kiusasi\nToraa, sillä hän ei koskaan kääntänyt sitä poskeansa päin, milloin\nkääntyi katsomaan Millaa. Vartalo oli kehittynyt, aika voimakas ja\nihan kuin taltalla veistetty. Arvattavasti hän oli yli kuudentoista\nikäinen. Tällä haavaa hän ei näyttänyt oikein terveeltä, hänellä oli\nkepeitä sinisiä piirtoja silmien alla, ja hän hikoili. Koko hänen\nolentonsa oli huomiota herättävä; Milla silmäili häntä ilman kateuden\nhäivettäkään. Uuden neitosen aisti voitti kaikki, mitä hän oli tähän\nasti tavannut; kuinka paljon hän varmaan tiesikään!\n\nMilla silmäili silloin tällöin vierustoveriaan. Anna istui siinä\nterävänenäisenä ja laihana; varsinkin pistivät Millan silmiin tänään\nhänen suhteettoman pitkät, ohuet, sinertävän valjut sormensa. Tuo oli\nniin kokonaan toista!\n\nPuhuttelisiko hän tulokasta, olisi huomaavainen? Kenties se olisi\nhiukan tunkeilevaa; sitten se aikomus jäi itsestään sikseen, kun hän\ntoisella välitunnilla näki hänen kävelevän käsikkäin Noran kanssa.\n\nNoina kolmena viikkona ennen Millan tuloa olikin tapahtunut jotakin,\nkaikessa hiljaisuudessa mullistus, joka ei ollut vielä päättynyt.\n\nTora Holm oli eräänä aamuna ilmestynyt kouluun -- ja onnettomalla\ntavalla. Hän oli tullut liian myöhään, ei tavannut isossa käytävässä\nketään eikä tiennyt minne mennä. Kaikki olivat kokoontuneina\naamurukouksiin \"laboratorioon\". Silloin tuli Karl Vangen, jota\neräs sairaskäynti oli viivyttänyt. Hän oli vähällä tölmätä Toran\nkumoon ja joutui niin hämilleen, kuin vain nuori pappi voi joutua.\nHän otaksui tytön uudeksi opettajattareksi, hämmennytti hänet ja\nitsensä kömpelyydellään. Kesti sen vuoksi tovin, ennenkuin tyttö\nbergeniläismurteellaan sai tolkutetuksi, kuka hän oli; ja kun toinen\ntämän kuuli ja hänen mieleensä välähti, että tytöllä oli ollut\ntukalaa sedän kuoltua ja nyt surulliseen kotiin tultuansa, huudahti\nhän: \"Täällä me kaikki olemme teille hyvin, hyvin ystävällisiä --!\"\nja tarttui hänen käteensä: \"tervetuloa, tervetuloa!\" Eikä enempää\ntarvittu, kun tulokas jo itki. Hän oli hermostunut ja peloissaan;\nkaikki oli uutta ja tuntematonta. Mutta silloin ei Vangen tiennyt\nmuuta tehdä kuin avata oven ja kutsua: \"Äiti!\" ja ulos tuli rouva\nRendalen kakkulat viistossa ja kysäisi hiukan lyhyeen (sillä rouva\nRendalen oli täsmällinen, ja niin piti muidenkin olla): \"Mitä nyt,\nKarl?\"\n\n\"Täällä on neiti Holm, tullipäällysmies Holmin tytär, äiti!\"\n\n\"No niin, anna hänen tulla sisälle\", vastasi rouva Rendalen, avaten\noven kokonaan. \"Tervetuloa!\" toivotti hän seisten ovessa ja ojentaen\nkätensä hiukan hämärässä käytävässä seisovalle oppilaalle. Siinä oli\nliian paljon käskyä, jotta Tora olisi voinut olla tulematta. Silloin\nnäki rouva Rendalen, että hän tuli kouluun itkien -- ihan kuin\nviisivuotiaat pikku tyttöset; hän joutui ihmetyksiinsä. Hän osoitti\nToralle paikan, jolle tämä ujona asettui, ja pyysi sitten erästä\nopettajatarta auttamaan häneltä pois hattua ja päällystakkia, --\njotka uusi hupakko oli istuutuessaankin jättänyt ylleen, ajatteli hän\nitsekseen.\n\nHe veisasivat virren, ja Karl puhui kohtaamisesta. Kun kohtasi\nihmisissä olevaa hyvää, silloin kohtasi Jumalan; tämä oli hänen\naineensa. Se solui Toran ohitse kauniin äänen kohuna. Häntä kiusasi\nhänen onneton esiintymisensä ja vaikutus, jonka se oli tehnyt --\nensinnäkin rouva Rendaleniin, mutta myöskin toisiin; sen hän oli\nkyllä huomannut. Hän ei saanut rauhaa; vääntelehti, kun joku katseli\nhäntä; kääntyi päin ja kääntyi pois, kuin olisi tahtonut sekä näkyä\nettä olla näkymättömissä. Jos häntä puhuteltiin, kuten tietysti\nvähin erin tapahtui, punehtui hän ja vastasi jotakin, jotka hän heti\njälkeenpäin paranteli.\n\nJa näin meni ensimmäinen päivä, toinen ja kolmaskin. Hän ei osannut\nNorjan maantietoa eikä Norjan historiaa; niin, hän ei osannut mitään\npaitsi englantia ja ranskaa ja karahti tulipunaiseksi, kun tämä\nkävi ilmi. Mutta kun selvisi, että hän puhui näitä molempia kieliä\nsujuvasti, punastui hän samaten. Hän ei tahtonut millään muotoa\nvoimistella; viimeisenä verukkeena oli se, ettei hänellä ollut\npukua. Hän ompeli itselleen sitten puvun, ja siitä tuli keimailun\nmestariteos. Mutta hän ei myöntänyt sitä, se oli muka jokapäiväinen,\noikeastaan rumakin. Hän ei jaksanut voimistella, vaikka olikin\ntukeva; heittäytyi kerrassaan ryhdittömäksi ja alkoi itkeä. Miss\nHall, joka valvoi voimistelua ja järjesti erityisiä liikkeitä\nyksilöiden mukaan, otti hänet ikkunan luo ja tarkasteli häntä. Miss\nHall oli osittain unohtanut norjan kielen eikä kiireessä muistanut,\nettä Tora puhui englantia; hän hapuili jotakin sanaa, tutkiessaan\ntyttöä. Tora ymmärsi hänet väärin ja karkasi hänen luotansa,\npukeutui, juoksi suoraa päätä kotiin eikä enää tahtonut tulla kouluun.\n\nOli jokseenkin työlästä taivuttaa häntä -- ei ainoastaan takaisin\nkouluun, vaan myöskin täysihoitoon; hänen täytyi saada parempaa\nravintoa kuin hän sai kotonaan, sillä hänellä oli kalvetustaudin\nalkua. Tämä oli se sana, jota miss Hall ei ollut muistanut. Tora tuli\nnyt miss Hallin huonekumppaniksi, hän oli ensimmäinen siihen asemaan\njoutunut; sittemmin oli melkein aina joku miss Hallin luona.\n\nVähin erin unohti vastatullut itsensä sikäli, että hän saattoi istua\nalallaan, mutta ei koskaan silloin, kun joku pitempään katseli häntä\ntai hänestä puhui. Hän ilmeisesti tunsi sen selässään, arvelivat\ntoverit. He tekivät kokeita, ja heistä oli hauskaa, kun hän\ntodellakin kävi vähitellen levottomaksi, vihdoin kääntyi ja katsoi\nheihin.\n\nNora oli asunut koulun täysihoidossa koko edellisen vuoden; sen\nvuoksi hän oli siellä nytkin. Hän ei puhutellut Toraa, paitsi\nohimennen; mutta eräänä sunnuntaina Tora kysyi häneltä, voisiko hän\nsaada luvan sommitella hänen hiuslaitteensa. Se herätti hoitolassa\nsellaista huomiota, kuin hän olisi tarjonnut Noralle uusia hiuksia.\nViesti kulki huoneesta huoneeseen, kaikki riensivät koolle, vanhemmat\nkuten nuoremmatkin; kaikki tahtoivat nähdä Noran saavan uuden tukan.\nHe seisoivat, he riippuivat toistensa yli tuon suuren toimituksen\ntapahtuessa. Mutta vähempää ei se todella ollutkaan; nauru vaihtui\npian hämmästykseksi, riemuksi, kätten taputukseksi.\n\nEräänä päivänä Noran tukan joutuessa epäjärjestykseen oli Tora heti\nnähnyt, että tällainen tukkalaite soveltuisi hänelle. Se sopi noihin\nsuuriin avoimiin silmiin, jotka olivat kokonaan hallitsevina hänen\npienissä kasvoissaan. Otsaa ei ollut juuri nimeksikään, posket\npäättyivät ihan alkuunsa, ja suu vastasi kirsikkaa tai paria; nenä\ntäytti osan, -- oikea suvun nenä, mutta se vain ohjasi huomion\nsilmiin, jotka siis joka tapauksessa yksinään valtasivat katsojan\nhuomion.\n\nNyt oli löydettävä sellainen hiuslaite, että sekin olisi silmien\napuna. Tora oli nähnyt paljon ja tottunut saamaan \"valoisia\naatoksia\"; mutta tukkasommitelmissa ei hänellä ollut sellaista vielä\nollut. Hän sai sen!\n\nHän aloitti tietysti päästämällä hiukset hajalleen ja suorimalla ne;\nsitten hän otti otsatukan ja solmi sen kahdeksi isoksi kiehkuraksi\nkumpaisellekin sivulle. Se oli itsessään hyvin pieni eikä ollenkaan\nsilmiinpistävä; mutta vaikutus oli tässä hämmästyttävä. Kun\nsilmiin tuli säihkyä, niin tukka näytti kuin nostavan siipiänsä ja\nkohottautuvan lentoon. Toisinaan se taas ikäänkuin sädehti; hiukset\nolivat myös luonnostaan hiukan aaltoilevat.\n\nTähän asti ei Noraa milloinkaan ollut sanottu kauniiksi; hänessä\noli muuta kiintoisaa. Mutta nyt täytyi itse Rendaleninkin, jonka\nei muutoin ollut tapana juuri kiinnittää huomiota yksilöihin,\nseuraavalla luentotunnillaan pysähtyä, sattumalta vilkaistessaan\nNoraan päin. Koko luokka tiesi, mitä hän ajatteli.\n\nSe, joka kenties vähimmin välitti siitä, oli Nora itse; nyt hän oli\nsuoriutunut tukastaan, eikä hänen tarvitsisi enää vastedes nähdä\nsiitä vaivaa. Mutta kun Tora heidän ystävyytensä edelleen kehittyessä\nalkoi ihastella hänen lahjakkuuttaan ja liioittelevaan tapaansa\nvakuutti, että Nora oli \"pelkkää henkevyyttä\", että Noran soitto\nja laulu \"suorastaan veivät loihtumaailmaan\", että hänen lentävät\nsanansa \"kaikki iskivät naulan kantaan\", -- niin, _se_ oli jotakin!\nTällaista tahtoi Nora kyllääntymättä ahmia lisää, ja hän helli tätä\nystävyyttä. Tora Holm teki alituiseen uusia havaintoja, ennen kaikkea\nsen, että Nora oli aina oikeassa; silloinkin kun hän oli muita\nkohtaan ollut oikullinen, kiivas, niin, vieläpä saatuaan jonkin pikku\nuskottomuudenpuuskiansakin oli Nora oikeassa ... _pohjaltaan_.\n\nSilloin Noralle selvisi, että Tora Holm oli ensimmäinen, joka\nkonsanaan oli häntä täydellisesti ymmärtänyt. Ajatellakin, että tämän\nheti huomasi vieras, uusilla, puolueettomilla silmillä katseleva!\n\nMitä hartaammin nämä kaksi keskenään seurustelivat, sitä\nlahjakkaammiksi he tulivat. Toran kyky jutella tarinoita oli\n\"verrattomin\", mitä Nora tiesi. Hän keräsi kaikki puoluelaisensa\nhäntä kuuntelemaan, -- ja silloin se alkoi! Seikkailuja ja romaaneja\ntäyttä vauhtia; mitä kaikkea olikaan Tora lukenut, millainen\nmuisti hänellä olikaan! _Tuhannen ja yhden yön tarinoista_ -- ei\nnuorisonlaitoksesta, ei, vaan oikeasta kokoelmasta -- saattoivat\ntytöt kuunnella yhä uudestaan samoja kertomuksia kuten pikku lapset.\nLisäksi he rakastivat sellaisia todellisuuden kuvauksia, jotka eivät\nolleet sen korkeammalla, kuin että he niihin yltivät; kuitenkin piti\nrakastajien (ja määrätyillä ehdoilla heidän itsensäkin) mieluimmin\nolla jaloja ja onnettomia. Nämä 15--17-vuotiaat (Tora itse oli\nmelkein seitsemäntoista täyttänyt) olivat eri syistä vain varkain\nlukeneet kirjallisuutta kouluaineiden ulkopuolella, joten kaikella\nheidän lukemallaan oli pelkän satunnaisuuden leima Ne kirjat, joita\nRendalen oli nyt lueskellut heille, olivat ripeästi laajentaneet\nheidän näköpiiriänsä ja kaipuutaan, joten Tora oli hirveän\ntervetullut.\n\nMutta tarinoimisten lomassa Nora tahtoi saada Toran itselleen, oikein\nomaksensa. Nora--Tora, Tora--Nora punoutuivat toisiinsa; muita ei\nvoinut tulla lisäksi. Nora selittikin avoimesti, että he halusivat\nmieluimmin olla kahden.\n\nToverit tunsivat Noran ja tiesivät, että puuska tasaantuisi\nmuutamassa päivässä; he nauroivat vain. Mutta yksi ei nauranut.\n\nTinka Hansen ei voinut sietää uskottomuutta. Hän oli pari kertaa\nottanut Noran ankaraan tilintekoon ja varoittanut häntä. Tällä\nkertaa hän oli vaiti ja antoi rangaistuksena olla sen, että jäi pois\ntarkalleen toivomuksen mukaisesti; Nora ei koskaan saanut häntä\nseurakseen.\n\nPian tuntui Norasta tyhjältä kaikissa noissa upeissa itämaisissa\nlinnoissa. Hän ei tiennyt, ennenkuin sai kokea, ettei hänellä ilman\nTinkaa ollut täyttä vapautta viehättyä Toran kertomiin; ilman häntä\nei hän edes oikein rohjennut kuunnella, Toran romaanit olivat usein\nkovin \"ranskalaisia\". Hän oli nyt runsaan vuoden ajan ollut tottunut\nTinkan rajoihin; hän oli epävarma siitä, oliko hän rajain sisä- vaiko\nulkopuolella, -- paha omatunto pyrki mukaan. Sitten se pian purkausi\nToraan. Hän ei tiennyt, mihin he ryhtyisivät, hän keskeytti aloitetun\npuuhan omavaltaisena, käski jotakin muuta, mutta pysähdytti senkin.\nLupasi eikä täyttänyt, -- kyllästyi.\n\nJa juuri tämän ajanjakson alettua tuli Milla kouluun.\n\nTorstai-iltana rouva Rendalenin luona -- Tomasin piti juuri lukea\nheille ääneen erästä uutta näytelmää -- Tora Holm sattumalta\nseisahtui Millan eteen ja katseli hänen uutta mustaa pukuaan, joka\noli toinen kuin hänen koulussa käyttämänsä. Pukua lähestymättä hän\npiirteli sormellaan ja virkahti: \"Reunusteiden olisi pitänyt kulkea\nnäin, eikä noin, -- ja mieluummin olla kapeammat.\" Hän ei odottanut\nvastausta, vaan astui edelleen ja istuutui.\n\nSeuraavana päivänä, jo ennen aamurukouksia, tuli Milla hänen luokseen\nkiittämään; hän oli nyt koettanut neuvoa ja havainnut sen oikeaksi.\nAikaa ei ollut enempään. Mutta ensimmäisellä välitunnilla he\nehdottomasti etsivät toisensa.\n\n\"Miten saatoitte sen heti nähdä?\" kysyi Milla.\n\n\"Olin sitä äskettäin koettanut nukelle\", vastasi Tora.\n\n\"Nukelle?\" toisti Milla hiukan punehtuen.\n\nSilloin Tora tunsi, että sitä ei hänen kenties olisi pitänyt\nilmaista; hän oli aina epävarma oikeasta. Voi hyväinen aika, kuinka\nhieno vaisto Milla Engelillä täytyikään olla, kun hän punehtui hänen\ntähtensä! --\n\n\"Te siis puuhailette nukkien kanssa?\" sanoi seuraavana päivänä Milla\nhymyillen, soluessaan ohitse.\n\nTora vakuutti ... niin, ei voinut käsittää, mitä hän oikeastaan\nvakuutteli -- myönsikö hän itsellään tosiaankin olevan pari nukkea,\nvai hänen sisarensako ne olivat; puolustautuiko hän sillä, että\nnaineillakin naisilla usein oli nukkia, joten siinä ei voinut olla\nmitään hupsua, vai huomauttiko hän varsin hyvin tietävänsä, kuinka\nsopimatonta se oli, koska kunkin ikäkauden tulisi pysyä omissa\nhommissaan... Bergeniläinen tankkaili tätä ja muuta lisäksi, ja Milla\nmyhäili.\n\n\"Ettekö pistäytyisi minun luokseni iltapäivällä? Olemme nyt tulleet\nkotiin maalta.\"\n\nTora ajatteli vasta kieltäydyttyänsä. Sitten hän oli siitäkin\njulmasti pahoillaan.\n\nMutta kello 6 hän oli siellä.\n\nTora tahtoi eteen- ja ylöspäin. Hän ei olisi suonut itseään sitovan\nsellaisen kodin kuin hänellä oli, sellaisen kohtalon, joka siellä\nuhkasi. Hän siis noudatti kutsua, mutta oli samalla pelokas.\n\nKonsuli Engelin talo oli kaupungissa jokseenkin ainoa, joka\npidettiin lukittuna päivälläkin. Ovikelloa soitettaessa tuli milloin\nmiespalvelija, milloin sisäkkö avaamaan. Sitten oltiin talossa, missä\nsamat brysselinmatot kulkivat pitkin käytäviä, portaita ja huoneita\nja missä ensiksikin joutui kahden seinäkuvastimen väliin, joista näki\nitsensä kiireestä kantapäähän.\n\nTora opastettiin yläkertaan; \"neidin\" huoneet olivat siellä. Hänet\notettiin sydämellisesti vastaan. Kamarit olivat olleet rouva Engelin\nolopaikkana viime vuodet; hän tuli silloin harvoin alas. Täällä hän\noli kuollutkin; siksi oli perhe tänä vuonna mennyt niin myöhään\nmaalle ja vasta nyt muuttanut kaupunkiasuntoon.\n\nTäällä oli kaikki sirous ja mukavuus, millä voi huoneen varustaa.\nHuonekalut kaikki kuin pieluksia sairaan ympärillä; mihin kajosi,\nse antoi myöten. Ne oli päällystetty sammalen vihreällä silkillä,\njota myöskin ikkuna- ja oviverhot olivat. Seinien väri oli tumman\nepämääräinen. Vanhanaikainen, ruusupuusta valmistettu, taiteellisilla\nveistoksilla somistettu _chiffonnier_, sisälsi loppumattomasti pikku\nkomeroita ja kätköjä. Tora ei saanut kylläänsä sen katselemisesta.\nSiellä oli Erard-piano veisteltyine päineen ja vertauskuvineen;\nkirjakaappi samaa tyyliä. Maalaukset, jotka enimmäkseen olivat\nmaisemia, olivat erityisessä ulokkeessa, jonne tuli ilta-aurinko.\nKaikkialla oli hillittyä, miltei kuin liekomättäillä metsän\nsyvyyksissä. Tora siirtyi toisesta toiseen; hän katseli jokaista\nesinettä kuin yksilöä, jonka kanssa hän halusi päästä väleihin.\nMakuuhuoneessa hän ihaili pehmoista mattoa, johon jalka upposi,\nnurkassa olevaa pikku leposohvaa, upeilla uutimilla eristettyä\nsänkyä, peilipöydän esineiden moninaisuutta ja siroutta.\n\nMilla oli iloinen, kun sai näytellä Toralle kaikkea. Tämä kävi ilmi\nsiitä, että hän sanoi tuntuvan siltä, kuin ei hän koskaan ennen olisi\nsaatellut ketään äitinsä huoneissa.\n\nYhden ainoan huonekalun Tora aina säännöllisesti sivuutti. Lopulta\nhän ei enää voinut lainkaan sietää sitä; sehän rikkoi koko\nyhtenäisyyden. \"Mitä onkaan tuossa kaapissa?\" hän kysyi; \"miksi se on\ntuohon asetettu?\"\n\nMilla vastasi hymyillen, että se todella pisti räikeästi silmään; sen\nhän tiesi. Ei se ollut siinä ennen ollutkaan; se oli nimittäin hänen\nja oli seurannut hänen mukanaan lapsuudesta asti...\n\n\"Mutta eikö sitä sitten voisi sijoittaa muuanne?\"\n\n\"Ei, eipä oikein.\" Vastauksessa oli jotakin pidättelevää; ei sopinut\nkysellä enempää.\n\nToran lähtiessä Milla pyysi häntä taas pian poikkeamaan luoksensa.\nMutta oli parasta ilmoittaa tulonsa ennakolta, jotta he voisivat olla\nkahden kesken; se oli hauskinta. Tora ymmärsi tämän koskevan etenkin\nAnna Rognea; mutta sehän ei ollut hänen asiansa.\n\nNiinpä tapahtui, että kun hän seuraavalla kerralla puolipimeässä\ntarinoitsi erästä Tuhannen ja yhden yön seikkailua Noralle ja hänen\nystävättärilleen, jotka tilaisuutta varten olivat leiriytyneet\nmatoille ja pieluksille pitkin lattiaa, hän tokaisi: \"Kaikista\ntuntemistani ihmisistä muistuttaa Gulnarea enimmin Milla Engel.\"\n\nTämä oli siinä ympäristössä samaa kuin sanoa kuninkaan kuullen,\nettei hän ole valtakunnan viisain mies. Nora ällistyi, ystävättäret\nlisäksi kuohahtivat. Tora tunsi tehneensä jotakin hullua; hän yritti\nselviytyä antamalla Millalle sen \"passiivisen\" kauneuden, josta tässä\noli kysymys. Sanat \"aktiivinen\" ja \"passiivinen\" olivat siihen aikaan\niskusanoja ylimmällä luokalla. Oli \"aktiivisia\" ihmisiä samoin kuin\n\"passiivisiakin\", \"aktiivisia\" silmiä ja \"passiivisia\", \"aktiivisia\"\nvärejä ja \"passiivisia\".\n\n\"Mutta, voi toki\", virkahti eräs tytöistä, \"eihän Millalla edes ole\nmustaa tukkaa. Hän on vaaleaverinen!\"\n\n\"Niinhän Norakin on\", vastasi ajattelematon bergenitär.\n\n\"Minä en ollenkaan tahdo olla mikään 'passiivinen' kaunotar, minä, --\nmikään itämainen prinsessa\", huomautti asianomainen pahastuneena.\n\n\"Ei, enhän minä sitä lainkaan tarkoittanutkaan; minä tarkoitin vain\n--\", hän vaikeni, sillä hän ei tosiaankaan tiennyt, miksi oli se\nsanonut.\n\n\"Tämä on silkkaa lirunlarua\", arvelivat toiset ja ahdistivat Toraa\nniin kauan, kunnes hän kyynelsilmin selitti, että Milla oli hienoin\nja kunnollisin koko koulussa; hän, Tora, oli äärettömän onnellinen\ntuntiessaan jonkun, joka oli niin säveä, niin hienotunteinen.\nSemmoisia eivät totisesti kaikki olleet.\n\nTämä meni yli kaikkien rajojen. Yksinpä niinkään sääliväinen tyttö\nkuin Gina Krog ei nyt empinyt ilmaista, mitä hän oli jo kaksi päivää\ntiennyt tahtomatta sitä kenellekään sanoa: että Tora kulki Millan\nluona ja että he olivat \"sinuja\"!\n\nTuli hiljaista. Seuraavana hetkenä oli Nora poissa, seurue\nhajalla. Tora koetti selitellä puolestaan, mutta kukaan ei ottanut\nkuunnellakseen. Millan puoluetta ei ollut täysihoitolassa; kukaan\nsikäläisistä tytöistä ei ollut astunut jalkaansa Milla Engelin kotiin\n-- siitä syystä, ettei heitä ollut koskaan pyydetty.\n\nMiten Tora heittelehtikään itseään ja päänalustansa käännellen sinä\niltana, -- unta hän ei saanut. Häntä vaivasi, kalvoi, ettei hän\nvoinut olla toisen ystävättärenä olematta toisen kanssa epäsovussa.\nNyt piti koko täysihoitola häntä uskottomana heilakkana, -- Jumala\ntaivaassa tiesi parhaiten, ettei hän semmoinen ollut. Mutta\ntämän takia hän voisi joutua muiden ulkopuolelle, kenties saada\nitseensä häipymättömän tahran. Hänellä oli alituiseen tulevaisuus\nkysymyksessä. Hän oli niin ajelehtinut pitkin, että tunsi itsensä\nkovin turvattomaksi; hän tapaili ja hapuili tukea, ja se lipui aina\nhänen käsistään.\n\nHän vuodatti karvaita kyyneliä. Molemmista hän piti, kumpaisestakin\neri tapaan. Minkä tähden se ei voinut olla hänelle sallittua, kun\nhän kaipasi sitä? Mitä hän tekisi? Hän ei olisi tahtonut uhrata\nkumpaistakaan.\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai; hänen täytyi mennä kirkkoon, mutta hän\nei mitenkään voinut odottaa toisia, joiden myöskin piti lähteä, vaan\npyyhälsi kiireesti Millan luokse.\n\nMilla oli pukeutunut niin ikään kirkkoon mennäkseen; he tulivat\nkäytävässä vastakkain. Mutta kun Tora pyysi saada häntä puhutella,\nkummastui hän, vei hänet sisälle ja kiersi oven lukkoon. Nyt Tora\nhyrähti itkuun ja kertoi kaiken, tarkalleen niinkuin asia oli; hän\nei salaillut, että piti heistä molemmista, eikä syytä siihen; eikä\nmyöskään, kuinka hylätty hän oli ja, mitä seurauksia tästä voisi\nkoitua hänen koko tulevaisuudelleen. Nora oli niin mahtava siellä\ntäysihoitolassa ja koulussa.\n\nKesken kertomisen, juuri kun Tora oli hiukan pysähtynyt itkeäkseen,\nMilla kuuli jonkun olevan ovella; siellä koputettiinkin. Hän avasi\nsen verran, että sai hiivityksi ulos. Tovin kuluttua hän palasi ja\nkertoi, että hän ja Anna Rogne olivat sopineet kirkkoon menemisestä,\nmutta nyt hän oli tehnyt esteeksi päänkivistyksen; tosin hän oli jo\nviime sunnuntaina menetellyt samaten, mutta sille ei mitään voinut.\nMillan kävi sääliksi Toraa; hän tunsi vilpitöntä hyväntahtoisuutta\nhäntä kohtaan, se kävi ilmi nyt. Hän lupasi olla panematta pahakseen,\nmitä hyvänsä Tora keksisi ollakseen hyvissä väleissä Noran ja tämän\nmonien ystävättärien kanssa. Milla oli todella herttainen.\n\nTora ehti vain syleillä ja suudella häntä siitä; hänen täytyi\nnäyttäytyä kirkossa. Mutta eikö hän saisi tulla jälleen iltapäivällä?\nKuinka lohdutettu hän nyt olikaan; mutta hän kaipasi lisää, hän oli\nniin peloissaan, hänen piti saada neuvotella kaikesta Millan kanssa.\nTämä pyysi häntä palaamaan niin pian kuin mahdollista.\n\nKahvihetken jälkeen hän tuli sinne, ja Milla kuiskasi, lukittuaan\noven ja laskien käsivartensa hänen kaulaansa, että nyt hän\ntoimittaisi ystävättärelleen erään ilon; ainakin hän luuli sen\nhäntä ilahduttavan. Kenellekään, ainoallekaan sielulle hän ei ollut\nnäyttänyt, mitä Tora nyt saisi nähdäkseen. \"Tuo kaappi tuossa --\"\n\n\"Tuo kaappi tuossa --?\"\n\n\"Aikoinaan on se ollut minun nukkekaappini.\"\n\n\"Sinun nukkekaappisi!\"\n\n\"Nyt tietävät kaikki, ettei se ole se enää\", sanoi Milla. Samassa hän\nkiepautti sen auki: sen isot kaksoisovet käännähtivät alhaalta ja\nylhäältä auki yht'aikaa, ja tyttöjen katseille ilmestyi rakennuksen\nneljä huonekertaa: alimmaisessa täydellinen, uskomattoman sievä\nkeittiö, pesukomero ja ruokailuhuone; sen päällä sali, iso ja komea\nsali, jossa oli mitä hienoimpia silkillä päällystettyjä huonekaluja,\nkiilloitettu pöytä, uuni, kuvastin, kaappikello; kolmannessa\nhuonekerrassa makuukamareita ja niissä mitä viehättävimpiä pikku\nsänkyjä, todellisia, täydellisiä vuoteita, sekä pesutelineitä, joista\nei puuttunut mitään aina eräisiin nimittämättömiin pikku kapistuksiin\nasti... Neljännessä huonekerrassa oli vaatekammio, -- suurenmoinen\nvarasto nukenpukuja silkistä, sametista, _moire antiquesta_, eri\nvärisistä suuri joukko vielä leikkaamattomia kankaita, kaikenlaisia\njäännöspaloja, ilmeisesti ahkerasti huolella monien vuosien mittaan\nkeräiltyjä. Ja liinavaatteita, vieläpä sukkia, muita alusvaatteita,\nkaikkia kaksittain, samoin kuin hattuja, päällystakkeja, koruja,\nvöitä...\n\nTora kirkaisi! Hän oli polvillaan ja kurkotteli, mutta ei ollut\nvielä sormellaankaan kajonnut, vain ahminut silmillään, kykenemättä\najatuksissaan kokoamaan näkemäänsä. Sillä sitä ei voinut tarkastella\nkokonaisuutena, siinä oli liian paljon, liian moninaista, liian\nodottamaton yksityispiirteiden paljous; hän ei ollut vielä edes\nlukenut nukkeja. \"Yksi, kaksi, kolme, neljä, -- viisi, -- kuusi!\nseitsemän!! kahdeksan!!! --\" Hän oli aloittanut hiljaa, mutta korotti\nääntään joka numerolla, joten Milla kiirehti sanomaan: \"Kaksitoista,\nkaksitoista! -- Niitä on kaksitoista!\"\n\n\"Kaksitoista! Kerrassaan kaksitoista! Hyvä taivaan Jumala! Sinä olet\nsäilyttänyt kaikki nuket, mitä olet eläessäsi saanut? Et hävittänyt\nainoatakaan?!\"\n\nKyllä, kyllä sentään; mutta ei enää seitsemän vuoden ikäisestä saakka.\n\n\"Odotahan!\" -- ja juhlallisesti kuin peläten tavoiteltavan katoavan\nTora pisti varovasti kätensä sisälle ja otti mitä suloisimman ison\nnuken, joka oli puettu vaaleanpunaiseen silkkiin; kengät ja hattu\nsamaa vaaleanpunaista, päivänvarjo tummanpunainen, pikku viuhka\npistetty vyöhön. Alusvaatteet oli ommeltu pitsein ja kirjailuin kuten\naikaihmisten, hameessa oli tasku ja siinä nenäliina sekä käsiin\nsopivat ranskalaiset hansikkaat; olipa vielä lemmikkien muotoinen\nsiro, pienoinen rintasolkikin, ja samaa tyyliä olivat rannerengas ja\nkello. Hän mykistyi ihailuun; hänen käännellessään sitä, tutkiessaan\nkuosia, vaatetusta, alusvaatteita, pitäen sitä kaukana itsestään,\npitäen sitä lähellä, keskeytti hiljaisuuden koputus ovelta. Joku oli\ntullut portaita ihan kamarin luo tyttöjen kuulematta puuhiltansa\nhisahdustakaan; he säikähtivät.\n\nMilla kohotti sormensa; ei äännähdystäkään! Hän punastui ja kalpeni\njälleen. Tietysti siellä oli Anna. Mutta Anna ei ollut milloinkaan\nnähnyt nukkeja, eikä saisi nähdä. Hän ei ymmärtäisi! Olipa täällä --\nselitti hän sitten -- kaksi surupukuistakin nukkea, mutta Anna oli\ntähän aikaan ollut niin paljon Millan parissa, ettei hän ollut saanut\nvalmiiksi useampia, vaikka hänen aikomuksenaan oli ollut nähdä ne\nkaikki surupukuisina; siitä olisi tietysti tullut erinomaisen somaa.\nNyt koputettiin jälleen, epävarmasti, heikosti. He pidättelivät\nhengitystään; Milla oli siihen menehtyä. Sitten he kuulivat\nloittonevia askelia, ja nyt olivat korvat niin jännittyneinä, että he\nkuulivat hänen sipsutuksensa vielä portaistakin. Tämä onneton sattuma\noli kerrassaan epätoivoon saattava. Milla oli ilmoittanut, että jos\nkukaan muu kuin Tora tulisi, olisi hän päänkivistyksensä tähden\nlähtenyt ajelulle.\n\nMutta palvelijatar, joka oli sen tiedon saanut, hänen oma\npalvelijattarensa, ei siis nähtävästi ollut pysynyt paikallaan,\nvaikka nyt oli hänen vuoronsa. Mitä Milla tekisi?\n\nMutta näistä mietteistä tempasi hänet eräs tuulispää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNora lojui Tinka Hansenin vuoteella. Huone oli pieni, siniseksi\nmaalattu, laudoitettu komero suutari Hansenin uudessa talossa torin\nlaidassa. Sängyn lisäksi siellä oli ruskeaksi maalattu, avonainen\nkirjakaappi, pari tuolia, iso kahdelle aiottu pesuteline, jolle ei\nollut muutakaan paikkaa löytynyt, sekä korkea, lyhyt sohva, jossa nyt\nTinka istui katsellen ystävätärtään ja nojaten oikeata käsivarttansa\nedessään olevaan pieneen kirjoituspöytäänsä.\n\nNora makasi ja nyyhkytti ääneen, ja sitä levollisesti katsellen istui\nTinka. Nyt oli Norakin kokenut, miltä uskottomuus tuntui; nyt hän\ntiesi, miltä maistui tulla toisen takia hylätyksi.\n\nMutta suruna oli muutakin kuin hylätyksi joutuminen. Hänet oli syösty\nalas, tuhottu. Tora oli ensin kohottanut hänet korkealle; hänhän oli\npelkkää henkevyyttä, erehtymätön. Nyt oli sama Tora antanut hänen\nkukistua -- Milla Engelin tähden!\n\nMaailma oli pelkkää valhetta ja petosta.\n\n\"Hyvä Jumala, minkä tähden et voi pitää minusta, Tinka? Sinä et\ntiedä, kuinka onneton olen.\"\n\nMutta Tinka oli vaiti.\n\n\"Minä en voi elää ilman sinua, Tinka; ei, minä en voi! Tästä aamusta\nasti olen huomannut, että olen aina väärässä. Minussa ei ole\nvähääkään ryhtiä; ei, ei ole.\"\n\n\"Eipä kyllä\", lohdutti häntä Tinka.\n\n\"Ei, ei ole. Voi taivas, mitä tekisin? Etkö voi puhua minulle?\" Hän\nitki nyt ihan hirveästi.\n\n\"Sinä tahdot itseäsi vain palvottavan, Nora.\"\n\n\"En 'vain', Tinka; älä sano 'vain'!\"\n\n\"En -- en. Mutta sinä et ole koskaan onnellinen, paitsi milloin sinua\npalvotaan, ja siihen ihmiset kyllästyvät.\"\n\n\"Mitä tekisinkään, Tinka? Kautta taivaan, olen siitä itsekin\nkylläännyksissäni. Niin, sinä et sitä usko? Mutta se on totta.\nErittäinkin nyt, kun Millaakin palvotaan, -- uh, iljettää katsella\nsitä!\"\n\n\"Kaiketi vain siitä syystä, että sinä et itse ole Millan sijalla?\"\n\n\"Ei, kautta taivaan, Tinka!\" -- hän kohottautui kyynärpäänsä varaan.\n\"Tora on tehnyt sitä niin liian paljon, että olen nyt kyllästynyt.\nNiin, olen ihan! Ja ajatteles, että nyt hän on Millan luona!\" Hän\nheittäytyi taas pitkäkseen ja itki suuttumustaan ja häpeäänsä.\n\nHän nousi äkkiä: \"Mutta minun täytyy päästä; erilleen tästä. Se on\ninhoittavaa; minä halveksin itseäni! Sinä et tiedä, mitä olen aamusta\nasti ajatellut. Auta minua, Tinka! Sinä olet niistä kaikista ihan\nainoa, joka puhuu minulle totta.\"\n\nTinka istui liikkumattomana. Nora heittäytyi taas pitkäkseen, kääntyi\npois ja itki.\n\n\"Minä en voi käsittää\", aloitti vihdoin Tinka, \"että sinä, joka niin\nhaaveksit --\"\n\n\"Älä käytä sitä sanaa!\" keskeytti Nora kädellään torjuen; \"se on\nkäynyt niin ellottavaksi, nyt kun Millakin sitä käyttää. Milla\n'haaveksii' myöskin! Voitko ajatella mitään niin...\"\n\n\"Kyllä, kyllä; minä en sano 'haaveksit'...\"\n\n\"Ei, älä totisesti sitä tee --!\"\n\n\"Sanonpa siis: harrastat; sinä, joka niin harrastat kaikkea, mikä on\noikeata ja suurta, ja joka olet niin urheakin -- sillä urhea sinä\nolet: sinä voit auliisti mennä kuolemaan sen puolesta, minkä uskot\noikeaksi --\"\n\n\"Niin, niin voin, Tinka! Minä uskon voivani!\" hän nousi puolittain;\n\"voi, kuinka viehättävää on kuulla jälleen jotakin hyvää, -- ja\nerittäinkin sinun suustasi! Olin ihan kuin kappaleiksi raadeltu!\"\n\n\"Niin, mutta nyt tulee se, mitä aion sanoa, näetkös. Eikö ole häpeä,\nettä niin kelpo tyttö kuitenkin on moinen riikinkukko...\"\n\n\"Riikinkukko, Tinka?\"\n\n\"Riikinkukko juuri; sinä näytät riikinkukolta.\"\n\n\"Minäkö? Oletkohan sinä --?\"\n\n\"Niin, en sitä minä ole sanonut...\"\n\n\"Ethän tietysti, sen saatoin arvatakin --!\"\n\n\"Tora sen on sanonut...\"\n\n\"Onko Tora --? Sitä petollis--\"\n\n\"Mutta Tora on oikeassa! Sinä olet peloittavasti riikinkukon\nkaltainen, Nora ... ohuet pikku kasvosi, -- ja sinä olet niin\nhentoinen...\"\n\n\"Ei, mutta Tinka!\"\n\n\"Totta se on. Kaikki me ystävättäret olemme yhtä mieltä siitä. Meidän\npitäisi olla silminä sinun laahuksessasi, -- niin, juuri niin.\"\n\nNora viskautui vuoteelle ja voivotti pää ja kädet pielukseen\npainettuina.\n\n\"Olet tietysti loukannut Toraa, sinä olet loukannut kaikkia. Sinähän\nolet niin oikullinen, olet niin hemmoteltu...\"\n\n\"Niin, _niin_ minä olen\", kuului pieluksesta.\n\n\"Niin olet. Samaa sanoo myös Frederik.\"\n\n\"Mitä Frederik sanoo?\" Hän käänsi punaiset kasvonsa heti ylös\npieluksesta; Frederikin sana painoi.\n\n\"Minä luen sen sinulle\", vastasi toinen, avasi kirjoituspöydän\nja otti esille vähintään viisiarkkisen kirjeen. \"Hän kirjoittaa\ntässä\", puheli hän, etsien käsille neljännen arkin neljännen sivun\nyhtä vitkallisen varmasti kuin oli avannut kirjoituspöydän, hakenut\nkirjeen, lukinnut kirjoituspöydän ja nyt luki:\n\n\"Sinun ei myöskään sovi olla hänelle liian ankara; sillä jos hän\nolisi sellainen luonnostaan, niin hän käyttäytyisi toisin ja osaisi\ntoisella tavoin pitää ihailijansa kiinni. Nyt hän on vain hemmoteltu\nlapsi, joka ei ole milloinkaan tehnyt mitään siitä ylistelyä saamatta\nja on lisäksi käynyt niin oikulliseksi, että tänään kyllästyy\neiliseen kehujaansa.\"\n\n\"Hyvä Jumala, kuinka totta se on, Tinka!\"\n\n\"Mutta kenties hän kerran kyllästyy siihenkin. Sillä tahtoohan hän\njotakin parempaa kuin tätä; sen vaikutelman sain kesällä. Mutta auta\nhäntä sinä, Tinka!\" -- --\n\n\"Niin, tee se!\" Nora oli kohottautunut ja istui nyt sängyn reunalla;\nhän oli laskenut kätensä ristiin ja katseli Tinkaa. \"Sinun pitää\nalituiseen olla minun parissani, Tinka. Minä en tyydy itseeni\nmuulloin kuin silloin, kun sinä olet tyytyväinen. Voi, Tinka! -- Minä\nen koskaan, koskaan, koskaan, koskaan enää ole sellainen! Jos vain\nnäet merkkejä siitä, niin ota minut siitä kiinni! Minullahan on halua\nolla jotakin parempaa, tiedäthän. -- Minulla on halua tulla kuuluksi,\n-- niin, älä nyt naura! Minulla _ei_ pohjaltaan ole halua laulaa ja\nnäytellä ilvenäytelmää noille toisille ja saada kehuja ja kehuja;\nmutta on vain niin käynyt, minä en sitä ymmärrä! -- Minulla ei ole\nhalua; minä tahdon _taitaa_ jotakin, minä tahdon _olla mukana_\njossakin tenhoavassa! _Niin, sitä minä haluan!_ Luulen toisinaan,\nettä lähden sotaan, tai kuolen nihilistien riveissä Venäjällä ...\nniin, luulen! Tai matkustelen ympäri ja puhun, joudun alashuudetuksi\nja häväistyksi. Niin, minä voisin... En tiedä, mitä varten se\ntapahtuisi; mutta minua haluttaa. -- En sano sitä kerskatakseni,\nTinka; sanon sen vain siksi, että tunnen niin, -- kautta taivaan,\ntunnen niin!... Jos erehdyn, niin se johtuu siitä, että se on pelkkää\nkaipuuta. Kenties olen epäkelpo. No niin, silloin se on pelkkää\nkaipuuta, kuulehan! Silloin se ei ole muuta. _Mutta kaipuu minussa\non!_ Minulla ei ole halua siihen, mistä nyt pöyhistelen ja kehumisia\nsaan. Minussa on sellainen sanomattoman suuri, suuri, suuri kaipuu!\n--\"\n\nHän oli noussut seisomaan, silmät säihkyivät läpi kyynelten, tukka\nkuohuili; hän oli ojentanut pitkät käsivartensa, mutta samassa\nyllätti itku, -- nyt hän kiemurteli vuoteella. Tinka ei kyennyt\nvastustamaan kaikkia niitä hyviä muistoja, joita Nora nyt oli\nherättänyt. Hän huojui kaikessa leveydessään ja täyteläisyydessään\nvuoteen vierelle ja kumartui hänen ylitseen.\n\nJa niin he sitten istuivat tuokion yhdessä vaipuneina siihen\nsupatteluun, joka on sovinnon onnekkuudelle ominaista. Tinkan\nmielestä ei häipynyt pois, mitä hän näinä päivinä oli muistiinsa\npiirtänyt Noralle lausuttavaksi, mutta kaikki ponsi puuttui siitä;\nNoran sukkelat vastaukset tekivät sen melkein äiteläksi. Hänen\ntäytyi lopulta nauraa _sitä_, mikä oli hänestä äsken näyttänyt hyvin\nvakavalta, tavattoman arveluttavalta.\n\nJa kesken kaiken joku hyökkäsi ylös portaita, askelma askelmalta\nensimmäiset portaat kuin rumpukapuloilla, sitten toiset, nyt\nkolmannet tänne ylös ja eteenpäin ylisten poikki samana riehuvana,\nheikentymättömänä tuulispäänä... Oli vain yksi, joka toisinaan tuli\nsillä tavalla; mutta hänhän ei siellä toki voinut olla...?\n\nTäällä ylhäällä ei ovi ollut lukossa. Täällä ylhäällä ei koputettu,\ntäällä ylhäällä vain tempaistiin auki. Niin, Tora se oli. -- Hyvä\nJumala!\n\nNoiden kahden tytön hämmästystä, loukkaannusta, arvokkuutta ei\nkyettäisi hovissa osoittamaan paremmin. Tinkan pimeä tietämättömyys\nsiitä, että maapallolla saattoi olla mitään Tora Holmia, tai Noran\nylhäinen, sanaton \"älä-koske-minuun!\" ... oivalliset!\n\nMilloinkaan ei ole niin hyvä näytös surkeammin jäänyt tehoansa vaille.\n\nTora säihkyi iloa, voittoa, riemujuhlaa, puhui _kahdestatoista_\nnukesta, joista useat olivat tavallisten lasten kokoisia, ja --\nhän uskoi itse -- _puolestasadasta_ nukenpuvusta, monenlaisesta\n_moiré antiquesta_, silkistä, sametista, aamupuvuista; kirjailluista\npaidoista, ja housuista, silkkisukista, hansikkaista ja päivän\nvarjoista ynnä muusta; kaihtimilla eristetyistä sängyistä,\npesutelineistä kaikkinensa, mitä siinä oli, nimittämätöntä kapistusta\nmyöten, joka nimitettiin; kaikesta keittiöpuolesta saliin ja salin\nkalustoon asti; suurenmoisesta suunnitelmasta, että kaikkien nukkien\npiti joutua hovitanssiaisiin kuninkaan syntymäpäiväksi; Millasta,\njoka oli satatuhatta kertaa parempi kuin he saattoivat uneksiakaan ja\njolla ei ollut mitään vastaan, ei, joka _toivoi_, että he molemmat\nsaapuisivat hänen mukanaan katsomaan sitä _heti paikalla_ ja olisivat\nsaapuvilla noissa hovitanssiaispuuhissa... tietysti mitä hirmuisimman\nvaitiolon säilyttäen. Niin, se oli totta! Se _oli \"kautta taivaan\"_\ntotta!\n\nSitten hän kertoi, miten tämä oli tapahtunut, -- Millan kamareista,\nmiltä ne näyttivät, miten hän oli käynyt siellä monet kerrat,\nkuulematta sanaakaan nukeista. Mutta tänään oli Milla ne hänelle\nnäyttänyt vain sydämensä hyvyydestä lohduttaakseen häntä. Nyt hän\ntahtoi ne toisillekin näyttää, jos siten kaikki voisi olla hyvin ja\nkunnossa ja kaikki neljä olla tästä lähtien ystävyksiä! Tora oli sitä\nesittänyt; Milla tali säikähtynyt, mutta sitten hän oli siirtynyt\nToran kannalle ja lopulta havainnut sen kauniiksi! Milla oli hyvä, --\nja niin piti heidänkin olla! Ei mitään empimisiä -- _heidän täytyi!_\nMinkä tähden täällä piti olla kaksi puoluetta? Milla oli _omalla_\ntavallaan, ja Nora omallansa. Oikeastaan he eivät olleet tehneet\ntoisilleen vähintäkään, kukaan heistä. Eivät rahtuakaan! \"Siepatkaa\nvain yllenne! -- ja aika vauhtia; puhumme siitä sitten matkalla\nedelleen!\"\n\nNuo kaksi silmäilivät toisiaan, mutta Tora ei suonut heille\nhengähdyslomaa: \"Voimme ilmoittaa kotiin, että jäämme sinne iltaan\nasti, sillä se on tarkoituksena! Eihän toki käy päinsä hylätä kutsua?\nNimenomaista kutsua Engelille?\"\n\nTora oli myrskytuulena, ja tempoi ruumiillisestikin mukaansa. Ja\nmyrskyn riehuessa oli syttynyt palo silmiin, liikkeisiin; hän räiskyi\nkipinöitä. Hän valtasi heidät...\n\nTovin kuluttua he kaikki neljä seisoivat kaapin edessä. Johdanto,\nalku-ujoilu, kursailu ja vastakursailu saivat hädin kahta minuuttia\nosalleen; Tora tarttui Millaan ja työnsi hänet hiljaa kaapin ääreen:\n\"Avaa! Avaa! Me puhumme sitten! Avaa!\" Milla tunsi itse, että tässä\noli toiminta parempi kuin puhuminen, -- ja avasi.\n\nKahden vastatulleen ihasteluhuudot palkitsivat hänet täydellisesti!\nTuossa pikku kokoelmassa oli talletettuna melkoinen määrä ahkeruutta,\njärjestyksenhalua, uskollisuutta, kauneustajua, josta hän oli\nitsekseen tietoinen ja joka kiinnitti siihen hänen sydämensä. Se oli\nhänen aarteensa, sitä eivät olleet milloinkaan nähneet monet eikä\nnyt pariin vuoteen kukaan muu kuin hän itse; sitä sulostutti siten\nerityinen salaperäisyydenkin viehätys. Siitä nautittaisiin, kun se\naikanaan avattaisiin muiden hämmästyneille katseille, -- ja nyt siitä\nnautittiin!\n\nKukin löysi omansa. Tinkan silmissä nuo nuket olivat lapsia; hän\nlaverteli niille lastenkieltä: \"Voi hivveän sujoista\", \"hellan\ntelttu\". Hän alkoi riisua erästä saadakseen iloita sen pukemisesta.\n\nTora riemuitsi kankaista, tunnusteli muutamia, piteli niitä\npäivänvaloa vasten, asetteli niitä vastakkain. Erikoisesti hurmasi\nhäntä muuan korukudoksen kappale, jonka hän nyt vasta näki (Milla\netsi sen häntä varten esille). Se herätti suunnitelman toisensa\njälkeen; hän puhui herkeämättä.\n\nNora nautti kaapista kokonaisuutena, taidekokoelmana. Milla esiintyi\nhänen silmissään uudessa valossa; kaikki tunsivat, mitä Nora hänestä\nnyt ajatteli, -- sen näki Millan keveästä punehtumisestakin. He\nosoittivat sitten koko illan toisiansa kohtaan arvonantoa, jonka muut\nkatsoivat luonnolliseksi.\n\nPian he kaikin istuivat pöydän ympärillä nuket välissään; kankaat\nja kaikki vaatetustarpeet, mitä voitiin ajatella käyttökelpoisiksi\nsuurta päämäärää -- hovitanssiaisia -- varten, oli levitetty\npöydälle, ja kahdeksan silmää ja neljäkymmentä sormea penkoi tuota\npaljoutta. Ei voitu päästä yksimielisyyteen. Tora tahtoi saada\npukutanssiaiset, ja hänen taukoamaton puheensa täytti ilman kuvilla\nja kirjavilla väreillä; ritarineitoja ja _rococo_-naisia nauhoilleen,\nsulkineen ja hattuineen kieppui yhtenä vilinänä. Milla pysytteli\nnykyajassa, muotilehdessä, erittäinkin muutamissa ihan äsken\ntulleissa numeroissa. Nora liehui milloin toisen, milloin toisen\nmukana, mikäli jokin yksityisseikka tenhosi hänen mielikuvituksensa.\nTinka vastusti koko ajatusta. He voisivat kukin vaatettaa oman\nnukkensa miten parhaaksi katsoivat.\n\nTämä herätti Noran ja Toran paheksumista; täytyihän toki olla\nyhtenäinen tyyli. Milla kohteli esitystä säveämmin, mutta oli vastaan\nhänkin. Noran taholta tuli väittelyyn pian kärsimättömyyttä, ja\nsellaisen taituruuden nojalla, johon ainoastaan tytöt pystyvät,\nsukesi tästä sitten kiista -- Tomas Rendalenista ja Karl Vangenista!\nEi ollenkaan Tinkan ja toisten välillä, vaan Tora Noraa ja Tinkaa\nvastassa. Toran herkkähermoisuus ei sietänyt tuota samaa ominaisuutta\nRendalenissa; joko oli tämä syynä tai hänessä oli vastustuksen henki:\ntoisin ei voi selittää sitä, että hän ensimmäisestä päivästä asti\noli ollut epäsuopea Rendalenia kohtaan. Hypähtävä vertaus jonkin\npunapilkkuisen tilkun ja Rendalenin käsien välillä oli nyt sytyttänyt\nkinastuksen; Nora vastasi nimittäin heti, että Rendalenin kädet\nolivat sukkelat, oikein puhuvat kädet, kun sitä vastoin Vangenin\nolivat \"tyhmät ja pitkät, yhtä leveät ylhäältä kuin alhaalta\".\n\nKun tyttökoulussa on vain kaksi miespuolista opettajaa, eivät\noppilaat hevin voi ylistää molempia; toista on morkattava silloin,\nkun toista kiitellään. Ja siinä koulussa sai säveä Karl Vangen\nsyrjäytyä, kun haluttiin hurmaantua henkevään Rendaleniin. Mutta\ntässä oli Tora päinvastaisella kannalla; aina siitä asti, kun Karl\nVangen oli kätkenyt hänen kätensä omaansa lämpimäksi tervetuloksi\nja samalla säteillyt hänelle lempeällä silmäparillaan, niin, päälle\npäätteeksi tehnyt sen senpäiväisen rukouksensa tekstiksi ... siitä\nasti Tora piti hänestä. Ja mitä kömpelömpi ja herkkäuskoisempi Karl\nVangen oli, sitä enemmän Tora tappeli hänen puolestaan, joten toisten\n_täytyi_ kiusoitella häntä.\n\nTällä kertaa se alkoi varsin vaatimattomasti; he sinkauttelivat\nToralle vain Karl Vangenin \"tyhjän, tyhmän\" otsakuoren, hänen leveän\nsuunsa, hänen pitkät sormensa, pitkät säärensä, isot jalkansa. Tora\npuolestaan Rendalenin punaisen tukan, siristelevät silmät, hänen\nnaismaisen sievisteleväisyytensä, hänen hajuvedellä pirskoitellun\nnenäliinansa. Mutta sitten ottelu kävi tuimemmaksi. Toran terävä\näly haki esimerkkejä Rendalenin hillittömästä kiivaudesta ja hänen\nsilloin tekemistänsä hairahduksista; esimerkkejä hänen epätasaisesta\nmielialastaan: toisinaan hän harppaili neljännestunnittain\nedestakaisin luokkahuoneessa puhumatta, kuulematta, näkemättä,\nsitten hän taas oli pelkkää eloisuutta, kerrassaan remuavan\nhyväntuulinen, -- joka suhteessa liikoihin menevä. Toiset pitivät\ntätä arvostelua kohtuuttomana, syystä että se noin irrallisena\nei antanut vähäisintäkään käsitystä Rendalenista, joka kuitenkin\nkaikitenkin oli herttaisin ja kunnollisin opettaja, mitä olla\nsaattoi. Tinkalla oli mainio matkimistaito eikä vähäisintäkään\ntaipumusta uskonnollisuuteen, joten Karl Vangen helposti tuntui\nhänestä hupaiselta; hän alkoi nyt saarnata tai oikeammin määkiä papin\ntapaan, -- silmät taivasta kohti kääntyneestä hartaudesta jäykkinä.\nNora nauroi katketakseen, Tora itki.\n\nMillakaan ei ollut voinut torjua naurunhaluaan, mutta ryhtyi nyt\nkuitenkin puoltamaan Karl Vangenia; hän huomautti levollisesti, että\nVangen oli hänestä \"viehättävä\". Rendalenista hän ei puhunut.\n\nKoska Milla oli emäntä ja Nora ja Tinka ensi kertaa hänen\nvierainansa, lopettivat he. Mutta Tora ei hellittänyt; nyt hän vasta\noikein veisasikin Karl Vangenin ylistystä.\n\nVastaamista välttääkseen ja vihjatakseen, että tämä jo saisi riittää,\nNora nousi nenäänsä nyrpistäen ja katsoi ulos ikkunasta.\n\n\"Voi hyväinen aika, tuollahan menee Anna Rogne!\" huudahti hän.\n\n\"Onko hän käynyt täällä?\" kysyi Milla, nousi kalpeana ja astui\nikkunaan päin.\n\n\"On varmastikin.\"\n\nHän näki Annan kiitävän tiehensä, hän oli ilmeisesti hyvin\nkiihdyksissään. Itse hän riensi soveliaan ripeästi ulos ovesta ja\nalas portaita. Kesti tovin, ennenkuin hän palasi.\n\nSilloin hän oli hiljainen ja todella järkkynyt. Anna oli ollut ihan\nylhäällä asti, siis heidän ovensa takana.\n\nYleinen ihmetys. Milla kertoi sitten, mitä oli aamupäivällä\ntapahtunut ja kuinka viaton hän pohjaltaan oli siinä asiassa. Tora\notti sen heti itseensä ja oli hirveän onneton.\n\n\"Ei, syy on yksistään minun\", arveli Milla.\n\nMitä hän tekisi? Hän oli valjastuttanut vaunut.\n\nKukaan ei vastannut, mutta he katsoivat tahtomattansakin Tinkaan.\n\n\"Niin\", tuumi Tinka, \"mepä kaikin noudamme Annan ja selitämme\nhänelle, miten tämä on tapahtunut\". Nora ja Tora yhtyivät ehdotukseen\nheti. _Se_ oli ainoa oikea!\n\nMillakin myönsi, että tämä kai oli paras menettelytapa. Mutta hän\nei ollut milloinkaan hiiskunut nukeista sanaakaan Annalle; Annalla\nei ollut luontumusta sellaiseen. Ja nyt ei tätä nukkejuttua voinut\nkunnolleen selittää Annalle häntä loukkaamatta.\n\nNora ja Tora älysivät sen; se ei käynyt päinsä.\n\nMutta Tinka uskoi sen käyvän. Hän oli valmis ottamaan toimen yksin\nsuorittaakseen.\n\nEi, jos sen joku tekisi, piti Millan se tehdä.\n\nTämä johti Millan mieleen ajatuksen kirjoittaa. Sanoa\nyksinkertaisesti, että toiset olivat tulleet; eikö hänkin yhtyisi\njoukkoon? Kirjelmää viemään hän lähettäisi vaunut. -- Kyllä,\narvelivat toiset, se kävisi päinsä.\n\n\"Lähde itse!\" neuvoi Tinka.\n\n\"Ei, niin epäkohtelias en vieraitani kohtaan ole\", nauroi Milla. Hän\nistuutui kirjoittamaan.\n\nToiset istuivat sill'aikaa hiljaa. Mutta Nora keskeytti: \"Tinka on\ntotisesti oikeassa; lähde itse! Mehän voimme siksi aikaa lähteä\nkävelylle.\"\n\n\"Ei\", vastasi Milla, käännähtäen kirjeestään; \"eihän Annan tarvitse\ntietää, että me olemme hänet nähneet. Silloin on mitä luonnollisinta,\nettä lähetän hänelle kutsun, koska te olette tulleet tänne.\"\n\nSen huomasivat toiset oivalliseksi. Hän sai kirjeensä valmiiksi ja\nkiiti alas. Hänen palatessaan he kuulivat vaunujen vierivän ulos\ntalon sivuportista.\n\nMilla myhäili: \"Minä kirjoitin toisella kertaa selittäväni, minkä\ntähden te olitte tulleet. Hansia pyysin kiirehtimään ja tekemään\npikku kaarroksen, jotta hän ei tapaisi Annaa; kenties vaunut siten\nehtivät perille ennenkuin hän itse.\"\n\nHän oli silmin nähden iloissaan siitä, että oli taitavasti\nsuoriutunut kiusallisesta tilanteesta.\n\nPalattiin jälleen neuvotteluun nukkejuhlasta; mutta ennenkuin vaunut\ntoisivat Annan, täytyi nuket tamineinensa asetella kaappiin.\n\nÄkkiä Nora huudahti: \"Kun emme siis kuitenkaan puhu nukeista Annalle,\nniin miksi ihmeessä emme voineet kaikin lähteä mukaan?\"\n\nHe silmäilivät toisiaan kotvasen kummastellen; sehän oli totta!\nHe purskahtivat nauruun: kuinka he olivatkaan saaneet sen hupsun\najatuksen, että kaikkien lähtö olisi ollut samaa kuin nukkien\nilmaiseminen? He koettivat muistella sitä. Yksimielisenä päätelmänä\noli, että se joka tapauksessa todisti pahaa omaatuntoa.\n\nTinka esitti, että nuket, puvut ja kankaat hyvissä ajoin\njärjestettäisiin paikoilleen Millan valvonnan alaisina, mutta Milla\ntarjoutui järjestelemään kaikki jälkeenpäin; heidän piti vain istua\nrauhassa. Sitä vastaan he nostivat kapinan, paikoilleen sovittelu ja\njärjestely oli niin hirveän hauskaa. Ja niin kävi.\n\nVaunut palasivat ilman Annaa; \"hänellä oli päänkivistystä\".\n\nTora katsoi Millaan ja Milla Toraan; tämä oli kiitoksia viimeisestä.\nSe nolostutti heidät kaikki tuokioksi, mutta muistaessaan, että hehän\nsiis saattoivatkin ottaa nuket jälleen esille, olivat nuo kolme\nvierasta piankin lohdutettuja.\n\nHeidän jälleen päästyään puuhiinsa johtui keskustelu tietenkin\nAnnaan. Kukaan noista kolmesta ei pitänyt hänestä; heidän mielestään\nhän oli tekeytyvä, \"_prétentieuse_\", kuten Tora sanoi suipistetusti\nääntäen ranskaa. Anna ponnisteli erikoisen muodon tavoittamiseksi;\nkaiken hänen sanomansa tai tekemänsä piti olla niin hirveän oikein.\nMutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hän kirjoitti hyvin;\nsiinä tuo virheettömyys ja tarkkuus oli paikallaan. Sitten he\nyltyivät pilkkaamaan hänen uskonnollista haaveksintaansa. Edelliseen\nei Milla ollut kajonnut; jälkimmäisestä hän tyytyi sanomaan, että\nhänessä ehkä oli sitä liiaksi. Nora oli ensimmäinen, joka irtausi\npöydän äärestä, hän ei kestänyt pitempään, hänen täytyi saada hiukan\nmusiikkia, sanoi hän. Koeteltiin Erard-pianoa. Milla pahoitteli,\nettei se ollut oikein vireessä, eikä se ollutkaan; mutta kuinka\nsoinnukkaat olivatkaan siinä sävelet! Nora lauloi, muiden vaaliessa\nnukkejansa. Sitten hän tahtoi saada Tinkankin esille, mutta Tinkan ei\nensimmältä tehnyt mieli jättää sinistä nukkeansa; lopuksi Millakin\npyysi häntä.\n\nHe olivat laulaneet pari numeroa, kun ovelle koputettiin; Millan\nkamarineito ilmoitti, että konsuli oli tullut. Suuri yllätys, häntä\nei ollut odotettu; Milla riensi alas. Toiset sopivat keskenään, että\nheidän siis oli lähteminen; olisi tukalaa syödä illallista konsulin\nseurassa. Varsinkin Tora vaikerteli; hänen kalvosimensa olivat\nkäyneet epäilyttäviksi, voisikohan pyytää Millalta paria lainaksi?\nNeuvottelun kestäessä avautui ovi, sisälle tuli Milla nopeammin\nkuin kukaan olisi uskonut hänelle mahdolliseksi. \"Isä tulee!\" hän\nkuiskasi, riensi pöydän luo ja kaikki perässä; sieltä kaapille,\nkaapilta pöydän luo, pöydän luota kaapille ... otsat kalahtelivat\nyhteen, hartiat tuuppailivat toisiaan, varpaille tallattiin,\nhillittyä kirahtelua, hillittyä naurua, hillittyä torumista... Kaikki\noli poissa pöydältä, lukon takana, kun konsuli koputti ovelle.\n\nNora oli työntäissyt Tinkaa, niin että tämä oli kuukertunut sohvalle;\nitse hän istui nyt totisena tuolilla, Milla ja Tora seisoivat kaapin\nluona.\n\nKonsuli astui sisälle hienona, hymyilevänä kuten aina. Hän näki nuo\nneljä tulipunaisina pidätetystä naurusta tai mistä lieneekään ollut,\nhämillisinä, tekeytyneinä. Hän ajatteli: mikä hitto noiden on? -- ja\nastui Noran, maaherran tyttären, luo, tervehti kohteliaasti, toivotti\nhänet tervetulleeksi ja kysyi hänen vanhempiensa vointia; siirtyi\nsitten toisiin, jotka Milla esitteli, sitten takaisin Noraan ja kysyi\nhilpeästi, suotaisiinko hänelle huvi viedä neiti alas ruokapöytään.\nHän tuli höyrylaivalta ja oli merimatkan jälkeen niin nälkiintynyt\nkuin ikinä mahdollista.\n\nNora antoi hänelle käsivartensa, mutta hän tahtoi toiset käymään\nedellä, ja nämä empivät; näytti siltä, kuin toinen odottelisi\ntoista. Tinka ei lopulta voinut ymmärtää, miksi Tora ei hievahtanut,\nja kun konsuli uudestaan vetosi häneen, läksi hän, vaikka se oli\nkiusallista. Minkä tähden ei Milla auttanut häntä? Hänkin nimittäin\nseisoi kuin kiinni naulittuna. Konsuli työnsi keveästi Millaa:\n\"_avancez, mesdemoiselles_!\" Milla horjahti keskilattialle, -- ja\nnäkyviin tuli nuken alaosa! Se makasi siinä \"paljain pyllyin\", kuten\nlaulussa sanotaan. Tora yritti sitä peittää, mutta konsuli oli\nhuomannut sen ja \"Anteeksi, neiti!\" kumartunut ottamaan sen ylös.\n\nTora juoksi, Tinka juoksi, Milla juoksi, Nora hellitti ja juoksi,\nja konsuli nukke kainalossaan perässä. \"Mitä tämä on? Mitä ihmettä\ntämä on?\" Kaikki ryntäsivät ruokailuhuoneeseen ja seisoivat siellä\nyhtenä rykelmänä, nauruun pakahtumaisillaan, kun konsuli tuli nukke\nkorkealle kohotettuna kuin lippu. Se oli sininen nukke, jonka Tinka\noli riisunut kolmanteen kertaan ja aikoi panna makuulle silloin,\nkun konsuli tuli ja kaikki meni mullin mallin. Se oli nähtävästi\nluistanut tyttöjen kantamuksista lattialle ja häijysti asettunut\njonkun liepeen suojaan silloin, kun kaappi lukittiin. Milla ja Tora\nolivat havainneet sen yht'aikaa, yht'aikaa asettuneet pitämään sitä\npiilossa.\n\nKonsuli kävi pöytään nuken keralla. Ensin hän istui nukke\nkäsivarrellaan, sitten asetti sen ruokaliinaansa ja sitä pariin\nkertaan hyssyteltyään laski sen pöydälle makaamaan teevati\npäänalusena; siitä sieppasi sen Milla talteensa.\n\nLeikkivätkö he siis tosiaankin nukeilla?\n\nKaukana siitä! He olivat kokoontuneet joululahjoja valmistamaan. --\nMilla antoi tämän vastauksen.\n\n\"Miksi salata niin viatonta?\" kysyi konsuli.\n\n\"Tietysti siksi, ettei nukke ollut puettu\", vastasi tytär. Saattoi\nkuulla, että he olivat tottuneita miekkailijoita. Pian tuli Nora\nlisäksi; hänelläkin oli tottumusta, sillä hänelläkin oli isä, joka\nkiusaili nuoria tyttöjä.\n\nToiset kaksi joutuivat ikään kuin hiukan ulkopuolelle. Mutta\nkorvaukseksi konsulin katse viipyi heissä melkein koko ajan.\nTinka saattoi kyllä ymmärtää, että Toran täytyi herättää hänen\nhuomiotansa; mutta miksi katseli konsuli häntäkin? Vähitellen hän\nkävi epävarmaksi; hihasta oli kai jostakin kohti sauma ratkennut,\nsellaista sattui hänelle toisinaan. Hän tähysteli vikaa niin hyvin\nkuin taisi, mutta ei pystynyt havaitsemaan mitään. Hänestä tuntui,\nkuin hän olisi alasti.\n\nKonsuli oli hyvin hilpeä; äkkiä hänen koko huomaavaisuutensa\nkohdistui Toraan. Ei ollut pitkälle päästy ateriassa, ja Tora oli jo\nlopettanut!\n\nNuo onnettomat kalvosimet hermostuttivat nimittäin Toraa aivan\nhirvittävästi. Konsulihan tuijotti häneen lakkaamatta. Luomea hän ei\nkatsellut, sillä sen sivun hän oli saanut käännetyksi Millaan; ei\nyleensä kasvojakaan, -- hän katseli alemmaksi. Hän työnsi lautasen\nedestään ja pisti kätensä pöydän alle piiloon.\n\n\"Hyvä neiti Holm, ettekö syö? -- Ettekö voi hyvin, pikku neiti Holm?\n-- Mikä on vikana? Vai haluatteko jotakin? Sanokaahan vain! -- Milla,\nannahan neiti Holmille uusi kupillinen teetä, -- niin! -- Eikö\nteetäkään? -- -- Lasi viiniä? Hoo, lasillinen viiniäpä tietenkin! --\nMaljanne, neiti! -- Mutta tehän ette maistakaan? -- Pidättekö enemmin\nmadeirasta? -- Mutta, hyvä neiti, punastutteko siitä? -- Päänkipua?\nAi, hm! -- Kenties tahdotte --? ... Tulisiko Millan auttaa teitä?\nEi sitäkään. Sanokaahan toki, mitä haluaisitte, neitiseni!... Onko\nteillä useinkin päänkipua, neiti Holm? -- No, siis sitä ei teillä\ntoki ole. Minä tunsin erään nuoren tytön, jolla oli päänkipua milloin\nvain hänen kalvosimissaan oli jotakin vikaa. -- Mutta, rakkahin\nMilla, eihän se mitään neiti Holmin kiusaamista ole. -- Eihän, neiti\nHolm?...\"\n\nToran oli vallannut turvattomuuden tunne, joka syntyi vähemmästäkin\naiheesta kuin tällaisesta, ja joka kerta se sai hänet itkemään. Hänen\ntäytyi poistua pöydästä ja kiitää yläkertaan.\n\nMillakin nousi, sävyssään arvokkuus, jota ystävättäret ihailivat; hän\nmeni perässä. --\n\nKun toisetkin tulivat kamariin, oli Tora mennyt, Milla kalpea, mutta\nehdottomasti vaiti tapahtuneesta. Myöskin Tinka ja Nora pukivat\nylleen; Milla antoi heidän tehdä sen. Hän suuteli heitä ja pyysi\npian tulemaan uudestaan; samaa hän pyysi alhaalla käytävässä. Vasta\ntakaisin yläkertaan tultuaan ja yksikseen sulkeuduttuaan hän puhkesi\nitkuun. Mitään sellaista ei olisi koskaan tapahtunut, jos hänen\näitinsä olisi istunut pöydässä; itse ei hän kyennyt täyttämään sijaa,\nhäntä olikin isä erityisesti loukannut. Hänen äitinsä oli muuttanut\nniin kovin liian aikaisin pois. Oi, äiti, äiti, äiti, äiti!\n\nOvelle koputettiin. Hän kysyi, kuka siellä. Hänen isänsä. Hänen\ntietysti täytyi avata, mutta hän palasi sohvan luo ja heittäytyi\nitkien sen takakulman yli.\n\nKonsuli istuutui hiljaa, ja tovin kuluttua hän sanoi varovasti,\nmelkein kuiskaten: \"Kuulehan, Milla, minä pahoittelen äskeistä, --\nenpä enää totisesti tiedä, miten se sattui. Mutta se on kiusallista\n-- tietysti enimmin sinun vuoksesi. Enhän arvannut, että hän\nottaisi sen niin sydämelleen. Minä pidän kovin paljon siitä, että\nystävättäriäsi poikkeaa tänne luoksesi, ja erittäinkin näistä\nnuorista tytöistä. Kuitenkin ... ja kenties juuri se tunne ajoi\nminua ... oletko ollut kyllin varovainen tuon yhden valinnassa,\nMilla?\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"En mitään määrättyä. -- Rakkahin, älä siitä niin kiivastu! Sinä et\nvarmastikaan ymmärrä minua. Tyttö, joka siinä määrin on epävarma\nitsestään, näetkös, ja -- niin -- jota niin helposti voidaan\nhämmennyttää...; voisi tulla päivä, jona katuisit seurustelleesi\nhänen kanssaan.\"\n\nMilla nousi ihan liidunvalkeana; hänestä aivan tuntui, kuin olisi\nisä sanonut sen hänestä itsestään. Tuskinpa moni tyttö hänen iässään\nolisikaan toisin tuntenut. Mutta hän ei hiiskunut sanaakaan. Hän\nhyrähti ankaraan itkuun ja meni makuuhuoneeseen, lukiten oven\nperästään.\n\nSeuraavana päivänä, heti kun soitettiin välitunnille, oli Millalla\nTora käsikynkässään, ja sitten jokaisella seuraavalla välitunnilla;\nhe olivat molemmat mitä loistavimmalla tuulella. Nora ja Tinka\nsuorastaan ihastuivat Millaan tästä. He eivät olleet ajatelleet,\nettä hänessä olisi niin paljon sydämellisyyttä ja rohkeutta, -- ja\nparemmin kuin mikään muu oli tuo pikku tapaus heidän ystävyytensä\npohjana.\n\n\"Yleisesikunta\" oli muodostunut.\n\n\n\n\n3\n\nSeura\n\n\nHuomattiin pian, että koko ylin luokka ja sen mukana ylintä lähin\nolivat joutuneet yhtenäisen johdon alaisiksi.\n\nRendalen tuli niin ihmeisiinsä muutoksesta, jonka aihetta hän ei\nkäsittänyt, että hän viimein kysyi, ja se kerrottiin hänelle. Tämä\nhuvitti häntä erinomaisesti; hän antoi noille neljälle heidän kuulun\nnimensä ja teki lisäksi sen ehdotuksen, että he perustaisivat\nnyt \"seuran\". Tosin heillä oli viikoittain kokoontumisilta hänen\näitinsä luona, ja sitähän he voisivat jatkaa; mutta parempi oli,\nettä he ottaisivat asian kokonaan omiin käsiinsä, määräisivät, mitä\nhaluaisivat luettavaksi ääneen tai mistä esitelmän kuulla tai mitä\nitse toimisivat. Varsinkin viimeksimainittua. Nuorilla tytöillä\noli niin monia \"hepeniä\" mielessään, että heidän pitäisi aikaisin\nuurastaa muodostaakseen jonkin aatteen valmiiksi, seuratakseen\njotakuta nimenomaista harrastusta.\n\nSeura! Ylin luokka perustaa seuran! Ystävättäriä voidaan äänestää\njäseniksi kaupungilta, niin ikään sopii äänestää vanhempia oppilaita\nlähimmältä luokalta, ja seurassaan he saavat puhella, mistä itse\ntahtovat, kutsua kenet itse tahtovat pitämään esitelmiä, esittämään\nmusiikkia ... itse ovat he herroina, -- he, eikä kukaan muu. He\nsaavat laatia lakeja, valita puheenjohtajan, kirjurin, säätää\nsakkoja!... Mitä kaikkia kuvitelmia tämä elähdyttikään liikkeelle --\nei ainoastaan ylimmillä luokilla, vaan kaikkialla aina alinta myöten,\nmissä pienimmät istuivat tavailemassa ja laulelemassa kissasta;\nmillaista eloisuutta syntyikään pöytien alitse ja päällitse,\nkuiskimisia tunneilla, hälinää väliajoilla!\n\nKun koulun anastaa kysymys, josta ei saa tunneilla puhua ääneen,\nsaattaa se opettajat epätoivoon. Kukaan ei lue, kukaan ei kuule,\nkukaan ei pysy järjestyksessä eikä muista. Jos tahtoo saada oikeata\nhupia luokalla vallitsevasta kiihkosta, niin ei saa asettua eteen,\nsillä silloin he talttuvat; -- ei, tulee asettua taakse ja pitää\nsilmällä palmikkoja. Voisi luulla niiden saaneen itsenäisesti\ntoimivan elämän. Ne hyppivät, ne tanssivat, ne kiertyvät ja ne\nkiehittyvät hajalle; värieroavaisuudet käyvät tässä ylettömässä\nrauhattomuudessa varsin hauskaksi. Kaikki nuo tulipunaiset,\nvaaleanpunaiset, ruskeanpunaiset vastakohtina tummille, jotka\nnäyttävät ikään kuin vedessä kostutetuilta tai öljyä tiukkuvilta\ntaikka ovat himmeän tummia kuin kahvinsakka; niille, jotka ovat ulkoa\nmustia ja sisältä ruskeita, ja ihan korpinsinimustille; vaaleille,\njoissa on kaikenlaisia harmaita, keltaisia ja harmaankeltaisia\nvivahduksia vihreässä pohjavärissä; yleensä kaikki nuo mahdottomat\nsiirtymisvärit, jotka ovat kehitysiälle ominaisia. Palmikot ovat\ninnokkaita kuin rupattelisivat keskenään, tekisivät temppuja\ntoisilleen, hypähtelisivät toisiansa vastaan; seläntakainen elämä on\nuskollinen heijastus siitä, mitä edessä tapahtuu.\n\n\"Seuran\" ensimmäisessä \"perustavassa\" kokouksessa valittiin Nora\npuheenjohtajaksi. Tinka oli tottunut siihen, että kaikki työ\nsälytettiin hänelle, joten hän jo ennakolta tiesi joutuvansa\nkirjuriksi, ja siksi hän tulikin -- yksimielisesti. Siitä oli se etu,\narveli Nora, että hän siten voisi jäljentää keskustelupöytäkirjat\nFrederikille. Ensimmäisenä säädöksenä oli kylläkin, että kaikki oli\nsalaista; mutta Tinkahan oli kihloissa.\n\nMuuten he aloittivat ilman kirjoitettuja sääntöjä; mutta\nFrederik vaati Kristianiasta käsin mitä tiukimmin lakeja. Hän\nlähetti luonnoksen, joka sääsi sakkoa poissaolosta, sakkoa\nmäärätyn toimitettavan laiminlyömisestä, sakkoa toiskertaisesta\nvallattomuudesta, sakkoa äänestämättä jättämisestä. Mutta\ntytöt ottivat asian käytännöllisemmältä kannalta kuin hän --\n\"pökkelö\", kuten Tinka häntä tässä tilaisuudessa nimitti. Kaikessa\nhiljaisuudessa laativat Nora ja hän uuden lakiehdotuksen. Se\nkäsiteltiin seuraavassa kokouksessa vilkkaalla pauhulla; lakeihin ei\nheillä näkynyt olevan luontumusta.\n\nKaupungilla tehtiin pilaa \"seurasta\"; jotkut katsoivat sen\nsopimattomaksi, jopa muutamat kerrassaan vaaralliseksikin. Mutta\nkun kaupunkiin samaan aikaan saapui näyttelijäseurue ja sen paras\nnäytäntö sattui \"seuran\" kokousillaksi eikä tämän jäseniä paria\npoikkeusta lukuun ottamatta voitu saada uhraamaan illanviettoaan,\npidettiin tätä \"seuran\" innostuksen kenraaliharjoitusnäytteenä; ei\nkatsottu kannattavan houkutella esiin ensi-iltaa, he saivat olla\nrauhassa.\n\nPian ilmeni vaarallinen puute \"seuran\" säännöissä. Jokainen sai\nnimettömänä lähettää puheenjohtajalle keskustelukysymysehdotuksia;\nsitten äänestettiin, otettaisiinko ne päiväjärjestykseen vai\nei. Siten esitettiin nimettömästi, että keskusteltaisiin\n\"kuolemattomuudesta\"; äänestyksessä ei esitys saanut ainoatakaan\nääntä. Esityksen tekijä ei siis ollut \"seuran\" jäsen. Eräs toinen\nesitys kuului: \"Missä määrin on miesväen sallittava viljellä\nhuulipartaa?\" -- ja se oli kirjoitettu samalla käsialalla. Nyt\nehdotettiin, ettei otettaisi lukuun mitään kirjelmää, jota ei ollut\nkokousten aikana asetettu kirjurin pöydälle. Muistutettiin tätä\nvastaan, että esitykset eivät siten enää pysyisi nimettöminä; mutta\nnähtävästi luotettiin omaan kätevyyteen, sillä esitys hyväksyttiin.\n\nVaikka keskustelut olivat ehdottomasti salaisia, kerrottiin\nkaupungilla jonkun nuoren neitosen tuolla ylhäällä pitämässään\nesitelmässä katsoneen surkean raukkamaiseksi miehissä sen, etteivät\nhe voineet pitää siveydenlupaustaan yhtä hyvin kuin nainenkin.\nSilloin Dösen tekaisi kuuluisan lauselmansa:\n\n_Nora, Tora, ora pro nobis_. [Latinaa = Nora, Tora, rukoile\npuolestamme. _Suom._]\n\nEi muuten koskaan päästy varmuuteen siitä, mitä tytöt olivat\nkokouksissaan käsitelleet. He olivat sopineet, että antaisivat kaiken\nheistä sanotun käydä todesta; tuo veitikkamainen salaseura hyväksyi\ntämän pilan.\n\nPahimpia heidän härnääjiään oli konsuli Engel. Hän oli pian päässyt\nsovintoon yleisesikunnan kanssa esittämällä tyttärensä kautta\nanteeksipyytelyn. Edelleen hän lahjoitti Toralle japanilaisen\nlippaan, jossa oli monia pienempiä sisällä, ja sisimmässä oli\nuhkea rintaneula. Ja oikein saadakseen kaikki jälleen hyväksi hän\npani toimeen sopijaispäivälliset, joille Milla sai kutsua useita\nystävättäriään. Konsuli oli ripeästi hankkinut suunnattoman ison\nnuken, jonka oli asettanut pöydälle ja juhlallisesti ojensi noille\nneljälle; se vasta oli muhkea.\n\nTinka oli ottanut ylleen tukevimman pukunsa. Tora oli yltiöpäisellä\ntuulella alapäässä Millan luona, jonka vieressä hän istui; hän pakisi\nherkeämättä, niin että Milla tyrkkäsi häntä pöydän alla saadakseen\nystävättärensä vaikenemaan. Silloin Tora nauroi kuin hullu. Nora\njuoksi pianon ääreen kesken jälkiruoan esittämään laulun, jota\nkonsuli ei ollut kuullut. Tämä vakuutti sitten, ettei hän ollut\nmilloinkaan huvitellut viattomammin. Hänellä ei ollut mitään muuta\nmuotoa keskustelulle heidän kanssaan kuin kiusoittelu; yleensä se\nkohdistui \"seuraan\". He nauroivat hänen naljailulleen, he johtivat\nsitä pitemmälle; mutta he eivät ilmaisseet mitään, sillä nainen on\nperin tottunut kärsimään pilkkaa, kun on kysymyksessä jotakin, mistä\nhän pitää.\n\n\"Seura\" oli heidän elämässään suuri uutuus; ja pian se tuli\nmerkitsemään heille muutakin. Mutta sen osoittamiseksi kääntykäämme\ntakaisin erääseen, joka odottelee meitä.\n\nAnna Rogne ei tullut kouluun sinä maanantaina, jona Milla oli\nvastassa sydän itsesoimauksia tulvillaan. Heti kouluajan päätyttyä\nMilla tavoitti häntä vaunuineen, mutta Anna oli sairaana; tädit\ntulivat myhäillen vastaan ja vakuuttivat, ettei häntä saisi häiritä.\nSeuraavana päivänä Milla saapui uudestaan; hän kysyi, eikö hän\nsaisi vilahdukseltakaan nähdä potilasta. Anna ja hän olivat yhdessä\nalkaneet lukea _Fabiolaa_; eiköhän hän nyt voisi lukea ääneen\nAnnalle? Pikku Anna teki esteitä; myhäilijät myhäilivät, -- ja Milla\nlähti.\n\nKolme viikkoa oli Anna koulusta poissa; Milla tavoitteli häntä vielä\npari kertaa, mutta ei päässyt sisälle asti. Sitten hän heitti silleen.\n\nAnna ei ollut sairas; hän uskoi tädeille peittelemättä, mikä oli\nvikana. Hänet oli petetty ja poljettu, niin, vieläpä ryöstettykin.\nMitä hän tällä viimeisellä tarkoitti, sitä hän ei pitkään aikaan\ntahtonut selittää; hän ei voinut. Hänen täytyi saada olla ihan, ihan,\nihan yksikseen. He kuulivat hänen päivät pitkät käyskentelevän tuolla\nylisillä -- toisinaan öisinkin; heitä ahdisti mitä suurin pelko,\nmutta he tekivät hänen toivomuksensa mukaisesti.\n\nJoka kerta, kun he pitivät hartaushetken, antoivat he hänelle tiedon,\nmutta hän ei saapunut koskaan. Hänen nähdessään heidän yltyvän\nkummastuksensa ja huolestuksensa puhkesi viimeinkin ilmoille, että\njuuri _tässä_ hän oli kärsinyt pahimman häviönsä, sillä kaikki,\nmitä hänellä oli ollut rakkainta, oli hän jakanut Millan kanssa.\nPuhumattakaan synnintunnustuksesta ei edes ollut ainoatakaan\nrukousta, ei virttä, ei rakasta raamatunkohtaa sellaista, mitä hän ei\nolisi käyttänyt kuten käytetään kihlasormuksia, vaihdetaan lahjoja,\nsuudellaan toistensa valokuvia ... hän ei enää sietänyt nähdä sitä\ntai kuulla sitä, ei ajatellakaan sitä!\n\nHän ei itkenyt, muiden nähden ainakaan; pikku Annalla oli tahtoa. Hän\nkatseli tapahtunutta kuin toinen vihollinen katselee toista; se ei\ntuottanut _tuskaa_ vaan _suuttumusta_. Hän vihasi toista, halveksi\nitseään. Hänen erehdyksensä -- viimeisen päivän viimeiseen hetkeen\nasti, jolloin hän seisoi Millan oven edessä ja kuuli toisten nauravan\nsisäpuolella -- ... voitiinko ajatella mitään naurettavampaa? Mitä\nhän juhlallisen totisena oli toiminut yhdessä mokomankin kanssa, --\nja se sisäinen voima, jota hän oli uskonut siinä olevaksi ... ei\nollut rajaa hänen häpeämiselleen, kun hän sitä ajatteli. Ja kuitenkin\nsitä oli ajateltava. Hän pakotti itsensä tunnustamaan sen tädeille;\nhän pakotti itsensä tutkistelemaan sitä sen syvimpiä syitä myöten.\nSiitä koitui työ, ja se toi muuta mukanaan.\n\nMutta hän kohottautui siitä, -- alkoi liikkua ulkona, tehdä pitkiä\nyksinäisiä kävelyjä ja vihdoin lukea. Kolmen viikon kuluttua\nhän saapui kouluun, hiukan kalpeampana kuin tavallista ja vielä\nlaihempana, mutta kaikessa muussa näköjään entisellään.\n\nHän ei istunut vanhalle paikalleen, mutta oli ystävällinen kaikille,\n-- Millallekin. Tämä ei enää yrittänyt antaa mitään selitystä; mutta\nei kenties tapahtunut hänen tietämättään se, että Tora yritti. Anna\nkuunteli häntä -- ja pyysi hiukan keltaista lankaa; hän toimittaisi\nhuomenna takaisin.\n\nKaikissa seuran kokouksissa hän kävi ahkerasti: tämä ilmeisesti\nherätti hänen harrastustaan, mutta hän ei ottanut mitään toimivaa\nosaa.\n\nSitten lähempänä joulua oli Rendalenia -- Noran ehdotuksesta --\nkutsuttu puhumaan heille Henrik Ibsenin _Kummittelijoista_; hän\nkieltäytyi, mutta pyysi saada puhua muutamia sanoja sukuvastuusta.\nHän arveli nimittäin, että siinä, jos se kehitettäisiin ja\nomaksuttaisiin, oli useita uusia siveellisyyssääntöjä, vieläpä että\nsiitä puhkeaisi paljossakin mullistus. Tultiin jännittyneiksi;\nilomielin ajateltiin saatavan kiintoisa, hiljainen esitys --\nja saatiin katkonainen, mutta karmiva saarna. Tytöt istuivat\nsäikähtyneinä sekä Rendalenin omasta liikutuksesta että hänen\nsanoistaan. Hän huudahti lopuksi, että ne, jotka päästivät\nperiytyviä tauteja lapsiinsa, -- ne, joilla esimerkiksi oli tiheään\nmielisairautta suvussa ja jotka silti menivät naimisiin, -- ne,\njotka irstailujen heikontamina toimittivat lapsia maailmaan, -- ne,\njotka rahojen takia menivät naimisiin vaivaisten tai terveytensä\nmenettäneiden kanssa ja siittivät lapsia heidän kanssaan, olivat\npahempia kuin suurimmat roistot, pahempia kuin varkaat, väärentäjät,\nrosvot, murhaajat ... sellaista hän syyti...\n\nOli täytynyt tapahtua jotakin. Rouva Rendalen olikin muutamien\npäivien ajan kävellyt silmät punaisina, ja Rendalen itse oli ollut\npoissa, varmaankin Kristianiassa.\n\nTästä esitelmästä Anna meni häntä kiittämään omalla \"koppavalla\"\ntavallaan. Anna sanoi hänen lähdettyään, että se oli parasta, mitä\nhän oli kuullut. Vain yksi yhtyi tähän, ja se oli miss Hall; toiset\neivät sanoneet mitään, niin, olipa kauan kiusallisen hiljaista.\nVihdoin joku lausui, että esitelmä tuntui hänestä peloittavan\nrajulta. Siihen pikku Anna vastasi, että ihmisiä täytyi herättää;\nkaikki tehtiin \"ajanvietteeksi\", -- siinä oltiin tässäkin seurassa\njo pitkällä. Tämä nolostutti vielä lisää; Nora loukkaantui ja\nkysyi, eikö sitten Anna tahtoisi tehdä jotakin seuran hyväksi. Anna\npunastui, mutta kaikkien hämmästykseksi hän vastasi: kyllä, hän\nyrittäisi.\n\nSitten hän katosi koulusta useaksi päiväksi, mutta seuraavaan seuran\nkokoukseen -- viimeiseen tällä puolella joulua -- hän ilmoitti\nesitelmän. Hän toivoi saavansa kuulijoikseen sekä Rendalenin että\nrouva Rendalenin ja Karl Vangenin; sepä ei juuri ollut kynttilänsä\npanemista vakan alle, arvelivat ystävättäret. Kutsutut tietysti\nsaapuivat.\n\nPikku Anna näytti tullessaan rasittuneelta; hänen kätensä myös\nvapisivat, kun ohuet, kalpeat sormet selailivat käsikirjoitusta\ntuolla ylhäällä katederissa ja asettivat kynttilät paikoilleen.\n\nÄäni, sanonta olivat täsmälliset, toisinaan miltei terävät. Hänen\nsuuret silmänsä eivät kernaasti katsoneet ylös; milloin ne sen\ntekivät, kuvastui niissä merkityksellisyys, joka saattoi ärsyttää.\nHän luki sana sanalta. Varsinkin alku oli siten pinnistettyä.\n\n\"Nainen ei samassa määrin työskentele itsensä parantamiseksi kuin hän\nasettaa suuria vaatimuksia miehelle. Hän ei karsi olemuksestaan niitä\nvikoja, joita hän sai toisissa ja huonommissa olosuhteissa. Siten\nmainitsen tänä iltana yhden vian: valehtelemisen.\n\n\"Heikompana olentona hän on totuttautunut valehtelemaan. Mutta nainen\nei enää ole niin epävarmalla pohjalla, että hänen tarvitsee sitä\ntehdä.\n\n\"Minä tarkoitan esimerkiksi sitä, että hän alituiseen tekeytyy\nniin leppeäksi, niin hurskaaksi, niin vaatimattomaksi, niin\nrakastettavaksi vieraiden edessä: kun vain vieras esiintyy, tulee hän\nsiten valheelliseksi.\n\n\"Ja minä tarkoitan sellaista, että jos suoran tien kulkemisessa\non jotakin epämiellyttävää, tekee hän heti kaarroksen; hän\nverukkelehtii, teeskentelee. Jos hänen pitäisi tehdä jotakin, mihin\nhänellä ei enää ole halua, niin hänellä on muka päänkivistys; jos\ntulee joku, jota hän ei mielellään tapaisi, on hän mennyt ulos,\nvaikka istuukin huoneessaan. Häntä ei vähimmässäkään määrin arastuta\nkäyttää palvelijatartaan, tytärtään, ystävätärtään valehtelemaan\nhänen puolestaan, milloin hän itse ei voi.\n\n\"Muutamat naiset -- ehkä niitä on verraten moniakin -- ovat siinä\nmäärin tottuneet mainitsemaan vääriä syitä tai unohtamaan oikeita,\nyleensä 'keksimään', että he tekevät sitä ilman mitään ulkonaista\npakkoa; se miellyttää heitä jonkinlaisena keikailuna.\n\n\"Jospa niin olisi ainoastaan ihmisten välisissä suhteissa! Mutta\nsamanlainen on suhde Jumalaankin. Tästä käytän erään kirjailijan\nsanoja. Hän lausuu: 'On työläs arvostella naisen uskonnollisuutta,\nniin kauan kuin uskonto on hänen ainoana henkisenä harrastuksenaan.\nMutta kun näkee sata, kaksisataa, kolmesataa naista jonkun muotipapin\nympärillä, silloin voidaan aavistaa pahaa. Onhan toisen sanoille\nantautuminen kylläkin helpoin ajattelutapa; mutta vielä helpommin\npääsee hurmaantumalla saarnaajaan itseensä, ja kaikkein helpoimmin\nolemalla hurmaantuvinaan, koska muut hurmaantuvat...'\n\n\"'Se usko, joka on menettänyt maalliset ihanteensa ja sitten siirtää\nne taivaaseen, ei suinkaan ole niin varma hyvästä vastaanotosta\nsiellä, kuin papit lupaavat. Tavallisesti ei siitä tulekaan enempää\nkuin epämääräinen kaipuu...'\n\n\"'... Niin ikään on monia naisia, jotka ovat kovin huolehtivia\nennakolta; parasta turvata itsensä ja omaisensa kaiken varalta.\nMitähän meidän Herramme sanoo, kun he aloittavat...?'\"\n\nHän lueskeli otteita edelleen, ja useat niistä herättivät naurua\n-- etenkin Karl Vangenissa, kumma kyllä. Siitä hän siirtyi naisen\ntoimintaan hyväntekeväisyysseuroissa, jolloin hän panee toimeen\niloisia tanssiaisia köyhien hädästä (\"tulot köyhille\", kuten\nsanotaan), laittaa hauskoja myyjäisiä, niin, teatteriesityksiäkin\nhukkuneiden tai palaneiden jälkeenjääneistä. Kuvattiin, miten\nhän sellaisissa seuroissa kuin tämäkin tässä huvitteli suurilla\nkysymyksillä, viehättyi erityisiin luennoitsijoihin; Anna oli ylen\nterävä -- kuten yleensä nuoriso arvostelemaan antautuessaan.\n\nLopettaessaan ja alas tullessaan ei hän alussa käsittänyt, mitä\nhänelle sanottiin; hän vastaili sattumattomasti ja kyseli uudestaan.\nMutta hän toipui vähin erin. Silloin hän etsi katseellaan Rendalenia.\nTämä oli poistunut.\n\nAnna kummastui tavattomasti. Sitten hän sipsutti rouva Rendalenin luo\nkuulemaan syytä. Hänen täytyi aloittaa kysymällä, miltä _hänestä_\ntuntui.\n\n\"Niin, tyttöseni, sinä olet varmastikin aikalailla oikeassa;\nmutta minä niin pelkään, että te nyt yllytte soveltamaan kaikkeen\n'totisuutta'. Teitä poloisia, silloinpa te vasta oikein valehtelemaan\njoudutte! Harvat naiset voivat pysyä 'totisina', tyttöseni. Mutta\nmuovailla itseään he kyllä voivat; nyrjähdyttää he voivat itsensä\nmyös, -- Jumala paratkoon! He käyvät usein niin luonnottomiksi, että\niljettää.\"\n\nVihdoin tuli Annan kysymys, hitaasti, varovasti: \"Miksi herra\nRendalen lähti?\"\n\n\"Luoja tiesi!\" -- hän huokasi, katsoi ovea kohti, josta hänen\npoikansa oli kadonnut, nousi ja poistui.\n\nKarl Vangen puheli Toran kanssa. Nyt hän näki Annan seisovan jouten\nja tuli sanomaan, että hän oli \"kovin mielissään\" muutamista\notteista; hän tunsi kirjan. Karl Vangen oli ollut koitumaisillaan\nmuotipapiksi; onneksi hän oli välttänyt vaaran, mutta säikky\noli vielä veressä. Sen tiesi Anna tädeiltään, joten hänellä oli\nsalainen avain Vangenin puheisiin; tämä pysytteli yksinomaan naisen\nuskonnollisessa suhteessa eikä ollut aivan yhtä mieltä esitelmän\npitäjän kanssa. Silloin Anna kysyi hänen mielipidettään muusta.\n\"Tunnen naisia niin vähän muissa suhteissa\", vastasi toinen hiukan\npunehtuen; \"en rohkene puuttua siihen\".\n\nHeti aikuisten mentyä puhkesi häly valloilleen, sillä tytöt olivat\nihastuksissaan. \"Pikku Anna\" oli heistä vanhin, ja se unohtui\nhelposti, kun hän oli ruumiillisesti niin jälkeen jäänyt; he eivät\nolleet ajatelleet hänen kykenevän mihinkään sellaiseen. \"Olipa se\nerinomaisesti sommiteltu; kerrassaan hyvin sanottu. Ja oman jäsenemme\nsuusta!\"\n\nVarsinkin olivat Nora ja Tora viehättyneitä. \"Sellaisia me olemme!\nNiin epätosia me olemme -- enimmäkseen pikkuasioissa, tietenkin. Ja\nkuinka me huvittelemmekaan vakavalla, -- oih! Ei, tarvitaan tekoja\nlisäksi; tai ellei tekoja, niin --\"\n\n-- \"aivastuspulveria\", virkkoi joku, ja koko parvi kikatti.\n\nMutta he jatkoivat taas. \"Se on totta; kautta taivaan, se on totta!\nTässä täytyy tulla muutos; on häpeä, että me olemme tällaisia!\"\n\nAloittaakseen tahtoivat kaikki saattaa Annaa kotiin, -- niin, he\ntahtoivat! Ja sen he tekivät, niin että Annan molemmat vinovartiset\ntädit yömyssyissään pelästyivät, kun kello 11 ja 12 välillä yöllä\nkuulivat parven sorisevan ulkopuolella ja huutavan \"hyvää yötä! hyvää\nyötä! hyvää yötä!\" kahdellakymmenellä heleällä tytönäänellä. Entä\npikku Anna itse? Hänenhän täytyi tulla sisälle kertomaan heille, mitä\noli tekeillä; mutta hän sanoi vain, että nuo olivat saatelleet. Hän\nei heti voinut selittää enempää; hän oli epävarma.\n\nHän oli kirjoittanut tuon sydänverellään. Hän oli kääntänyt\nkatkerimman kokemuksensa hyökkäykseksi; hän oli ollut varma siitä,\nettä hänen kimppuunsa käytäisiin tämän takia, että hänet syöstäisiin\nhylkiöksi, -- ja hän olikin saanut siitä kiitosta ja taaskin\nkiitosta, riemastusta ja taaskin riemastusta, kehumista ja yhä vain\nkehumista... Hän makasi vuoteellaan eikä saanut unta.\n\nSamaan aikaan makasi useampi kuin yksi pikku pää pohtimassa,\nmitä ihmettä he oikein keksisivätkään. Kaipuu vakavuuteen,\njärkkymättömään toteen tarvitsi ehdottomasti käytäntöä; muutoinhan\nse voisi kuoleutua. Ja se keksittiin! Millalla oli surua; Milla ei\nvoinut mennä tanssiaisiin jouluna: kukaan ei menisi tanssiaisiin\njouluna. Niin, naurakaa vain, mutta se päätettiin yksimielisesti;\nystävätärtä ei hylätä surussa. Ei koko talvena tahtonut yksikään\n\"yleisesikunnasta\" mennä tanssiaisiin. Millaa imarteli niin suuri\nmyötätunto; mutta... Ei mitään muttaa! Järkähtämätön, yksimielinen\npäätös. Eikä asia siihen jäisi; aprikoitiin lisää...\n\nKaupungin nuorisoa suretti niin monen nuoren, iloisen tanssikumppanin\npuuttuminen salista; mutta siinä ei mikään suru auttanut. Niin, heitä\nilahdutti, että surtiin.\n\nKuten sanottu: se ei jäisi -- siihen.\n\n\n\n\n4\n\nPortailla\n\n\nTämä yhteistunto niiden kesken, jotka kulkivat etumaisina ja antoivat\nsuunnan, tämä vilkas tiedon, itsenäisen elämänkatsomuksen kaipuu\nsieti kyllä arvostelua ja kenties hiukan pilaakin, mutta se oli\nkuitenkin vääjäämätön todiste siitä, että koulu oli nyt hyvällä\ntolalla.\n\nKaupungissa hämmästeltiin, että havaintovälineiden, kokeiden,\nopetustapojen etevyys juurrutti niin selvää ja ennen kaikkea niin\nharrastukseen perustuvaa tietoa lapsiin asioista, joita kaikki\npystyivät ymmärtämään ja jotka kuuluivat elämän läheisimpiin\ntarpeisiin. Kodit olivat kerrontaa ja tiedonhalua tulvillaan,\npyydeltiin saada ostaa kojeita kemiallisiin ja fysikaalisiin\nkokeisiin, mikroskooppeja, historiallisia piirroksia, jotka\nvalaisivat uskontoa ja elämäntapoja kautta kaikkien aikojen. Poikia\nja tyttöjä ei enää voinut toisiinsa verratakaan, kun oli innosta ja\nopista kysymys.\n\nTämä saattoi opetustunnit onnekkaiksi; suuret kokoontumiset puolelta\npäivin pöytien ääreen \"aamiaiselle\" tuolla ylhäällä olivat juhlia,\nja oppilaat juoksivat alas mäkeä ehtoopäivisin ilman kirjoja, ilman\nläksyjä, vapaina, vapaina, vapaina...!\n\nMutta onnellisimmat jäivät tuonne ylös; ne olivat rouva Rendalen\nja Karl Vangen. Missä rouva Rendalen mennä touhotti kakkulat\nnenällä hiljaa hyräillen epämusikaalisella äänellä, siinä tuntui\nsyyskesän heinäkuorma tulevan vastaan; raikas tuoksu leyhähti jo\nkaukaa, ja mielellään antoi tietä noin valtavalle, hyödylliselle\nja kukkuroilleen sälytetylle ilmestykselle. Karl Vangen hymyili\naina leveästi; hänellä ei enää ollut aikaa vetää hymyänsä takaisin.\nHän säteili, kun vain joku vilkaisi ylös koulua kohti, ja saattoi\nloppumattomiin asti kuunnella tai itse kertoilla koulun pikku\ntapauksia; ne olivat kaikki merkillisiä tai hauskoja.\n\nVain _Tomas_ ei ollut oikein mukana. Mutta yleensäkään ei Tomasia\nkäynyt sanominen \"sävyisäksi\", jos sillä ymmärretään luottavaista\nseurustelua, tasaista hyväntuulisuutta. Joko hän käytti pitkää Karl\nVangenia pukkinaan ulkona puutarhan käytävillä, vieläpä sisällä\narkihuoneessa, hypellen hänen ylitseen kuten on pikku poikien tapa,\ntai harppoi edestakaisin, edestakaisin, tavallisesti hymisten, kädet\ntaskuissa, kunnes pelkkä katseleminenkin huimasi sivullista. Toisin\najoin hän soitteli pianoa tuntikausia tai työskenteli koulussa ja\nkoulun hyväksi ilman levon hetkeäkään, mutta saattoi myös syventyä\njohonkin uuteen kirjaan eikä silloin sietänyt minkäänlaista\nhäiritsemistä. Niin ikään hän teki tavattoman pitkiä kävelymatkoja,\nluennoitsi ja huvitteli taas tyttöjen kanssa kuin toveri, mutta\nsitten toisin ajoin ei kärsinyt nähdäkään heitä, koulua tai mitään\nsiihen kuuluvaa. Äidin täytyi silloin hoitaa kirjallisuustunti hänen\npuolestaan, miss Hall sai osalleen kemian ja fysiikan, Nora laulun;\nTomas ei tahtonut, ei voinut. Sitten hän tuli taas iloisempana,\nreippaampana kuin koskaan, teki työtä kahden edestä. Äiti katsoi\nsyyksi kaikki ne vuodet, jotka poika oli elänyt ilman säännöllistä\ntointa.\n\nJos heillä oli vieraita, ei hän tullut näkyviin lainkaan, tai tuli ja\ntenhosi kaikki, taikka tuli ja istui mykkänä. Seisoi ja puheli jonkun\nkanssa, sanoi: \"Niin, totta kyllä! Varsin oikein!\" -- lähti eikä enää\npalannut.\n\nNyt tuota katseltiin nerokkuuden näkökulmasta; Tomas Rendalenissa oli\njotakin nerokasta.\n\nEnnen Amerikkaan lähtöä hän oli \"keksinyt\" erään\nhistorianopettajattaren; \"keksiminen\" olikin hänen mielitekojaan.\nHän oli nimeltään Karen Lote ja opetti käsitöitä, kirjoitusta\nja piirustusta. Rendalen oli pannut merkille hänen tietonsa eri\ntyylilajien alalta ja sai selville, että tällä nuorella tytöllä\noli melkoinen taidehistoriallinen sivistys. \"Laajentakaa se\nsivistyshistorialliseksi!\" Hän ei väsynyt antamaan tätä neuvoa.\nTäällä kotona on sivistyshistoriallinen tietämys kehno, ja ainoastaan\ntällä historialla on koulussa arvoa. Hän alkoi jo silloin koota sitä\nsuurta piirustuskokoelmaa, joka koululla on, ja siten hän valtasi\ntytön harrastuksen.\n\nHän piti sitä yllä lähettelemällä matkaltaan lisää kuvia sekä\nkirjoja ja neuvoja, ja tuskin hän oli palannut kotiin, kun otti\nhistoriantunnit koko koulussa, näyttääkseen opettajattarelle, miten\nhän tarkoitti opetuksen annettavaksi. Kehitystä, yhteyttä hän\netsi ripeällä, historiallisella yleissilmäyksellä, jota valaisi\nkartoilla ja piirustuksilla; hän teki sen lyhyeksi pienille,\npitemmäksi varttuneemmille, käyttäen yksityisseikkoja vain luonteen\nomaisuuden selittelyyn. Hän teki sen yksipuolisesti, mutta siinä\noli voimaa ja värikkyyttä, siitä sai käsityksen historiasta. Karen\nLote viehättyi; Rendalenin olemuksen ja mielipiteiden uutuus, hänen\nihmeellinen opetuskykynsä, sen voimakkuus, joka sai toisen uskomaan,\nettei hänelle ollut maailmassa olemassa ketään muuta kuin se, jota\nhän juuri sillä hetkellä katseli; -- hänen vaatetuksensa sorea\naistikkuus, hänen hyvin hoidettu asunsa, aina siihen hienon hajuveden\nkeveään tuntuun asti, joka häntä aina seurasi... tämä syvällisille\nvaikutelmille herkkä lahjakas neitonen ei kuutenakolmatta\nikävuotenaan ollut kokenut mitään vähääkään tämän kaltaista, tämän\njokapäiväisen virkistyksen veroista.\n\nRendalenia kohdannut väärinymmärrys ja vaino kärsimyksineen kohotti\nneiti Loten tunteet hurmaannukseksi. Mutta hän ei vaivannut sillä\nketään.\n\nSitten Rendalen otti koulun haltuunsa johtajana. Hän tuli ja kuunteli\ntoisen opetusta -- milloin sai vapaan hetken, hän tuli, otti\ninnokkaasti osaa tai lähti sanaakaan hiiskumatta. Pysyi poissa pitkiä\naikoja, tuli taas sitten joka päivä, otti häneltä kokonaisia tunteja,\n-- tai harppaili edestakaisin, edestakaisin, -- ja jäi tykkänään pois.\n\nJoulun edellä meni Karen Lote rouva Rendalenin luo ja vakuutti\nhänelle, ettei hän voinut olla koulussa päivääkään kauemmin.\n\nKun hän vain kuuli Tomas Rendalenin askelet käytävästä, vapisi\nhän; tämän läsnäollessa ei hän voinut kertoa yksinkertaisintakaan\ntapausta, saati selitellä mitään.\n\nMutta minkä tähden?\n\nRendalen osoitti hänelle mitä ilmeisintä vähäksymistä! -- Neiti Lote\nitki ääneensä.\n\nVähäksymistä?\n\nNiin! Rendalen tarttui yhtä mittaa hänen sanoihinsa, otti koko tunnin\nhäneltä, -- tai ei pitänyt häntä oikaisemisen arvoisena, vaan käänsi\nselkänsä, ei tervehtinyt, ei tullut. -- Hän luetteli vastuksiaan\nloputtomasti.\n\nRouva Rendalen kutsui opettajattaret koolle ja esitti heille neiti\nLoten valituksen, varmana siitä, että tämä oli mitä kummallisin\nväärinymmärrys.\n\nMutta se opettajatar, joka oli tullut neiti Loten sijalle\npiirustuksessa, vakuutti, että ellei hänellä olisi äitiä\nelätettävänään, olisi hänkin jo aikaa sitten lähtenyt; hän ei\nsietänyt Rendalenin herkeämättömiä muistutuksia lasten kuullen.\nRendalen oli tuskastuttava tyranni; juuri sillä tavoin eikä toisin\ntäytyi kaiken olla pienintäkin piirrettä myöten. Hän oli tehnyt\nopettajattaren niin hermostuneeksi, että hän vapisi, kun vain kuuli\nhänen tulonsa käytävästä. Hänkin itki.\n\nSäikähtynyt rouva Rendalen kääntyi nopeasti toisiin; mitä tämä\nolikaan? Puhukoot kielten opettajattaret, hänen pienestä pitäen\nkasvattamansa oppilaat, hänen hyvät ystävättärensä, jotka olivat\nhänen avullaan kehittäneet itseänsä edelleen ulkomailla. Niin,\nhe arvelivat kyllä, ettei Rendalen itse ollenkaan aavistanut\n\"muistuttelevansa\", yhtä vähän kuin loukkaavansakaan ketään\nsekaantuessaan opetukseen siten, että lapset huomasivat hänen\netevämmyytensä, -- mutta tuskastuttavaa se varmasti useinkin oli.\nHän oli niin epätasainen, sekä opettajattaria että lapsia kohtaan;\nhän ei menetellyt samanlaisissa tilaisuuksissa samalla tavalla, vaan\naina mielialansa mukaan. Heidän mielipiteensä oli, ja siihen yhtyivät\nkaikki, ettei häntä voinut sanoa sopivaksi johtamaan koulua. Samaa\nmieltä oli itse miss Hall, jolla ei muutoin ollut mitään valittamista.\n\nRouva Rendalen pyysi heitä kaiken hyvän nimessä ajattelemaan syvästi;\neiväthän he toki tahtoneet syöstä koulua nurin? Hän oli kovin\nkuohuksissaan ja sanoi, että hän toistaiseksi ottaisi haltuunsa\njohdon. Mutta he eivät saisi antaa sen tulla muiden tietoon! Hän\nantautui luonteenomaisen rajusti järkkymyksensä valtaan. Silloin\ntoiset pelästyivät, syntyi liikuttavia kohtauksia, he ylistelivät\nhänen poikaansa, toinen toistansa uutterammin; niin, jos ei olisi\näskeistä kuullut, olisi uskonut heidän kaikkien olevan hehkuvaa\nihailua tulvillaan.\n\nLoppujen lopuksi: laatia erinomainen opetussuunnitelma nykyajan\nparhaitten esikuvien mukaan ja itse olla verraton opettaja, -- se on\naivan toista ja paljon enemmän kuin olla kelvollinen koulunjohtaja.\nSiitä olivat he ja äiti pian yhtä mieltä; tällä he lohduttelivat\ntoisiaan niin hyvin kuin kävi päinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Rendalenille se oli hänen elämäntehtävänsä; jos hän sen\nmenetti, ei hänellä ollut mitään.\n\nSiitä asti, kun Augusta vaipui hautaan ja hän sai tietää, ettei hänen\nmyöskään kannattanut luoda itselleen perhettä, oli se -- äidin koulun\nottaminen haltuunsa ja tekeminen siksi, mitä äiti oli uneksinut eikä\nsaavuttanut -- ollut hänen kihlauksensa, hänen avioliittonsa, hänen\nsukunsa jatkuminen. Hän oli ylpeä siitä. Tätä oli hänen ensimmäisessä\nnuoruudessaan, hänen työssään, hänen urheudessaan ilmennyt harras\ntarmo; tämä oli niin ikään Karl Vangenin horjumattoman ihailun lähde,\nrouva Rendalenin keskustelujen ja kirjeiden salainen teksti.\n\nKuitenkin tulivat taistelut, eikä Rendalenin hillitön luonne\nkestänyt niitä kaikkia onnellisesti. Mutta joka kerta valtasi hänet\nhäpeän tunne ihanteensa edessä, ja se koitui peloksi, -- tuoksi\nlannistavaksi peloksi, jota äiti oli tuntenut kantaessaan häntä\nsydämensä alla. Äiti oli usein kuvannut sitä voimakkain värein:\nmutta se ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä poika koki; se oli\nhirvittävää. Se ajoi hänet takaisin avomielisyyteen äitinsä kanssa;\nse sai aikaan, että hän ehdottomasti säilytti tämän luottavaisen\nsuhteen. Se oli heille välttämätön, sillä heillä oli yhteinen\nelämäntehtävä.\n\nKenties hän olisi syössyt nurin äidin, elämäntehtävän ja pelonkin,\njos hänen aistilliset rakastumisensa olisivat keskittyneet johonkin\nyksityiseen ihmiseen, sillä hänessä oli hurjaa tarmoa, joka\nsilloin olisi tarrautunut toisen tarmoon. Mutta hänen luonteensa\nperinnäinen levottomuus antoi toisen vaikutelman häivyttää toisen;\npelko sai aikaa tulla väliin aina voimakkaammin -- ja jäi lopulta\nvoimakkaimmaksi. Elämäntehtävä oli pelastettu.\n\nSiitä asti, kun hän oli kokonaan päässyt voitolle, oli häneen\nkehittynyt jotakin reutovaa. Se oli aina piillyt hänessä; se\nmuistutti hänen isänsä kuvainkaipuuta, hänen haluansa ottaa asiat\nsuurelliselta kannalta.\n\nHänen opintonsa pinnistyivät -- ei koskaan yhtä asiaa kerrallaan,\nvaan rauhattomasti toisesta toiseen. Elleivät tutkintoaineet olisi\nniin erikoisessa määrässä soveltuneet hänen taipumuksilleen, ei\nhän olisi koskaan saanut tutkintoaan suoritetuksi; hän oli valmis\nsiitä aikaa ennen määräpäivää ja jo pitkälle ehtinyt muuhun. Hän oli\naina edellä siitä, mitä hänellä oli parhaillaan tekeillä; se tuli\nmäärätyn tai ajatellun kokonaisuuden niveleksi. Karl Vangenista,\njoka näki hänen lueskeluaan, oli usein uskomatonta, mitä kaikkea\nhän silti ehti. Aivan samoin hän seurusteli ihmisten kanssa; usein\nei hän tuntunut olevan saapuvillakaan ja sai kuitenkin aivan selviä\nvaikutelmia.\n\nMutta nämä kaikki olivat samaa laatua. Hän näki kuvia ja todistuksia\njostakin, mitä parhaillaan tutkiskeli; ei ihmisiä, vaan ilmiöitä; ei\nesineitä, vaan käsitteitä.\n\nNiin kauan, kuin Karen Loten piti syventyä hänen historialliseen\nmenetelmäänsä, herätti hän tavattomassa määrässä hänen\nkiinnostustaan, sitten ei vähääkään. Muiden kävi jokseenkin samoin\n-- poikkeuksena miss Hall. Tämän opetus oli uutta; hän oli jännittynyt\nnäkemään sen seurauksia, ensin älyllisiä, sitten siveellisiä.\n\nEntä hänen _oma_ työnsä? -- sitten kun vuosikausia kestänyt,\nherkeämätön aineksien ja menetelmien etsintä kautta koko maailman\noli päättynyt, -- sitten kun takavuosina aloitettu ja korjailtu ja\nloppumattomasti pohdittu opetussuunnitelma oli pantu käytäntöön,\n-- erittäinkin sitten kun raaka, ulkoa päin noussut vastarinta oli\nnujerrettu ... niin, mikä lipuikaan sitten sekaan ja tuli tielle --?\nEikö hän _voinut_ enempää --? Eikö hän _tahtonut_ enempää --? Eikö se\nollut hänelle enää kylliksi?...\n\nKaikki ihmiset hänen ympärillään olivat iloissaan siitä; varsinkin\nhänen äitinsä ilo oli liikuttavaa. \"Tämä on se koulu, jota olen\nuneksinut, poikani! Minun rakas Tomasini!\" -- Hän kuuli tuon\nmelkein joka päivä; hän kiitti ja suuteli äitiänsä siitä, hän\nkaipasi sitä. Mutta kuitenkin! ... opetus, hänen pääaineensa, --\nniin, häntä voi jännittää jonkin asian saattaminen vakuuttavan\nselkeäksi, jonkin johtavan aatteen tekeminen muistettavaksi,\nvaikeimman kuvaaminen helppotajuisesti; häntä saattoi viehättää uuden\nkäsityksen juurruttaminen vanhempiin kuulijoihin tai heidän huomionsa\nkohdistaminen johonkin nykyajan kysymykseen. Kaikessa, mikä tarjosi\nratkaistavaksi jonkin ongelman, oli hän kekseliään kärsivällisesti\nmukana; sen ulkopuolella ei hänellä ollut maltin ja harrastuksen\nrahtuakaan.\n\nHän tiesi monet puutteensa, ja ne kiusasivat häntä yhä ahdistavammin,\nhän kun kiihkeästi tutkisteli itseään. Oli hetkiä, jolloin hän ei\nsietänyt koulua.\n\nSilloin hän tunsi menettäneensä elämänhalunsa, kannustajansa ... hän\nolisi sanonut rakkautensakin, ellei äitiä olisi ollut, ja Karlia\nlisäksi; hän piti sydämellisesti Karlista. Vaimon ja perheen kaipuuta\nse ei ollut, välitöntä ainakaan; eihän kukaan erityisesti vetänyt\nhäntä puoleensa?\n\nTämäkö se oli onnettomuutena? Ettei hän voinut solmia mitään suhdetta\n--? Lapsena hän oli voinut...\n\nKun mies näissä mietteissään siirtyy päivästä toiseen ja jonakin\niltana kohtaa äitinsä itkun ja valittelun siitä, että opettajattaret\neivät enää tahdo sietää häntä johtajana, ei hän hätkähdä, kuin\nkuulisi jotakin odottamatonta. Tomas pysyi pianon ääressä, missä\noli istunut äidin tullessa; hän näppäsi kosketinta silloin tällöin\näitinsä pitkän ja usein keskeytyneen puhelun aikana: hän näki äitinsä\nepätoivon, kätki omansa. Hänestä tuntui, ettei hänellä nyt enää ollut\ntäällä tehtävää.\n\nHän huomautti hiljaisesti, että äidin kenties pitäisi toistaiseksi\nottaa koulu johtaakseen; hän tokaisi sen, ikäänkuin se ei olisi\nmerkinnyt mitään enempää. Toinen vastasi, että samaa oli hänkin\nopettajattarille sanonut. Tomas kävi kalman kalpeaksi. Äiti kiiruhti\nlisäämään, että tietysti ainoastaan Tomas kykeni valvomaan omaa\nsuunnitelmaansa. Hän pyysi poikaansa heti puhumaan opettajattarien\nkanssa. Eikähän hän koskaan kenenkään kanssa puhellutkaan.\nHehän ymmärsivät häntä kerrassaan väärin; hän loukkasi heitä,\nkun ei osoittanut heille mitään luottavaisuutta, ei edes aina\nhienotunteisuuttakaan. Eikö hän sitten pitänyt heistä?\n\nTämä oli Tomasille liikaa; hän heittäytyi pianon yli ja itki, mutta\nnousi heti, otti hattunsa ja takkinsa ja läksi ulos, vaikka äiti\nhäntä rukoili jäämään ja puhelemaan edelleen hänen kanssaan kuten\nentisaikoina. Tomas ei voinut.\n\nSillä äidinkin suhteessa häneen oli jotakin, mikä nyt tuotti\nhänelle tuskaa. Hän oli poikansa tullessa kotiin vastaanottanut\nhänet mitä ihailevimmin; kaikki, mitä hän oli sanonut ja tahtonut,\noli oikein. Mutta hänen ohjelmapuheensa jälkeen oli äiti alkanut\nepäillä. Vähitellen tämä oli yltynyt siinä määrin, että äiti nyt\nliitti kysymysmerkin kaikkeen, mitä poika sanoi; opettajattarien\nensimmäisen valituksen perusteella äiti nyt otti koulun pois häneltä!\nTämän saattoi äiti oivallisesti yhdistää, ylpeyteensä poikansa\nkoulujärjestelmästä ja myhäilevään, hiljaiseen riemuunsa sen hyvästä\nmenestyksestä.\n\nHänen epäilynsä ei silti ollut enempää kuin mihin kenties oli oikeus\nsellaisella käytännöllisellä järjellä kuin hänen. Hän ei syyttänyt\näitiä siitä; hän ei vain voinut sietää sitä.\n\nTuo opettajattarien jupakka oli kamala. Hänen mielipiteensä heistä\noli se, että he olivat erinomaisia; ei kukaan siinä määrin kuin Karen\nLote, -- muutoin ei hän olisi tästä koskaan välittänyt.\n\nHänen suhteessaan ihmisiin täytyi sisinnä olla jotakin toivottoman\nnurinkurista, kun häntä voitiin siinä määrin ymmärtää väärin. Hänen\noma tyhjyyden- ja haluttomuudentunteensa ehkä johtui samasta --?\n\nNämä naisethan olivat olleet häneen hurmaantuneita. He, ja ylin\nluokka myös... Oliko sekin hairahdusta? Vai oliko se nyt häipynyttä?\n\n\"Hurmaantua\", mitä oli \"hurmaantua?\" Hän työnsi sen halveksien\nluotansa ... ja kuitenkin se oli ilahduttanut häntä ja eksyttänyt\nhänet. Hän oli pitänyt sitä kiinteänä lähtökohtanaan.\n\nEi, sen, joka tahtoi saada, on annettava. Sen, josta pidetään, on\npitäminen. Ja hän ei sitä voinut ... siten ... kuin hän näki muiden\nvoivan.\n\nEikä se kai ihmeellistä ollutkaan. Hänen sukunsa oli kenties\ntyhjentänyt kykynsä rakastaa ihmisiä. Mitä se oli tehnyt muuta kuin\nsitä, polvi polvelta rikkoessaan ihmisten uskollisuussääntöjä,\nheittäytyessään paatuneeksi ihmisten tuomiolle, haaskatessaan\nvertansa oman itsensä ja jälkeläistensä hävittämisellä, -- ja muiden\nja näiden jälkeläisten myöskin?\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän asteli maalle päin vasempaan -- samaa tietä kuin sinä\nkevätiltana, jona oli pitänyt esitelmänsä. Hän muisti, kuinka\nriemuissaan hän oli tullut kotiin Amerikasta, kuinka hän oli\nunelmoinut antavansa maanmiehilleen esimerkin, joka valaisisi, jos he\nsitä seuraisivat. Mikä oli pienen kansan ihanampaa kuin koota suurin\nvoimansa lastensa opetukseen, _siihen_ tallettaa säästörahansa?\nSuuret kansat tuhlatkoot rahansa armeijoihin!\n\nHän muisti, kuinka häntä sinä iltana ilahdutti se ajatus, että\nsiten sovitetaan isäin pahat teot. Siten on maan päällä kaikki\nkehittynyt. Herätys on tullut voimakkaimpiin sukuihin; vaistomaisesti\nne ovat tunteneet puutteensa ja etsineet veren sekoitusta niiden\nparantamiseksi. Sen vuoksi on kaikella suurella ja hyvällä suku\nesi-isänään, sen kärsimys perustuksena kaipuulleen, sen kaipuu\nperustuksena työllensä.\n\nKun koulussa sadat nuoret innokkaasti pyrkivät eteenpäin, kun he\nsilmät loistaen pyrkivät hänen asettamiaan päämääriä kohti ja kun\nvanhimmat hänen vaikutuksestaan johtivat asiain kulkua, kohottivat\nlippuja --, olivat he ensi sijassa _yhden suvun_ talossa ja pääsivät\nosallisiksi sen suvun kehityksestä. _Hänen_ sukunsa kehitys oli\njohtanut tähän kouluun.\n\nMutta sisimpänä se kuitenkin toi heikkoutensa mukanaan. Hänessä, joka\noli rakentanut, oli myöskin häviön itu; hän ei siis voinut päästä\npitemmälle siinä. Hänellä ei ollut kantavaa rakkautta; -- hänellä\noli kyllä näkemystä, yritystä, kunnianhimoa, mutta... Sodan lahjoja,\nmiks'ei; ei rauhan.\n\nNiinkuin hän mitteli maantietä tuona iltana esitelmän pidettyään,\nsydämeltään sairaana, tuskaisena, oi, niin tuskaisena, sillä hänen\nmonivuotista varmuuttaan oli horjutettu, -- Karl oli harppaillut\nhänen vierellään kuin pitkä, korkeakoipinen koira, säyseäkatseinen,\nmykkä ... samoin asteli hän nyt jälleen, mutta nyt oli vain talvi\nja hän oli yksin; häntä hävetti ottaa ketään mukaansa. Se epävarma\nuumoilu, joka oli häntä silloin ensi kerran puistattanut, oli nyt\nvarmuutta. Hän ei voinut päästä pitemmälle. Hyvä Jumala, hän ei\nvoinut. Hän oli koulun sairaus.\n\nLumi kajasteli tuolla päivinä, pelloilta se nimittäin oli sulanut;\nkuutamossa maisema näytti aaveelliselta. Metsässä oli honkien\njuurella lumi kiinteätä, osaksi myöskin poluilla, mutta tässä oli\najotie jäätynyt syväuurtoiseksi, täynnä teräviä pikku kiviä, hevosten\nkokkareita; missä oli paljasta tai puolittain paljasta, siinä oli\ntyöläs kävellä. Hän palasi ruumiillisesti ja sielullisesti niin\nuupuneena, ettei muistanut milloinkaan tunteneensa herpaannuttavampaa\nväsymystä. Uuden hautuumaan kohdalla, missä hänen isänsä ja isoisänsä\nlepäsivät ja missä meri aaltoilevana ja mustana vetäytyi lähelle tien\ntoisella puolella, tunsi hän jotakin, mikä saattoi toimittaa hänet\ntuonne ylös tai tuonne alas, tai molempiin -- sekin oli mahdollista.\n\nKello oli jo kaksitoista; kuten esitelmänkin jälkeisenä yönä ei\nhän nytkään tahtonut tulla kotiin ennenkuin oli varma siitä, että\näiti oli lakannut häntä odottamasta; tavallisesti äiti kävi levolle\nyhdeksän ja kymmenen välillä. Mutta ylös puistokujaa ponnistellessaan\nhän pian näki valoa arkihuoneesta ja vähän jälkeenpäin myöskin Karlin\nkamarista. Jollei hän olisi ollut niin surkeasti menehdyksissä, olisi\nhän pyörtänyt takaisin. Nyt ei auttanut.\n\nÄiti oli käytävässä vastassa kynttilä kädessään. \"Hyvä Jumala, Tomas,\nkuinka sinä olet säikyttänyt minua!\" hän kuiskasi.\n\nMitä hän sillä tarkoitti? Tomas katseli häntä; poloinen, vähintään\nkymmenen vuotta vanhemmalta hän näytti -- niin itkettyneeltä,\nniin kiihtyneeltä, niin surkean hylätyltä. Hän aloitti: \"Tomas,\nkoettakaamme toki...\" \"Ei, äiti\", -- hän torjui kädellään; \"minä olen\nniin kovin, oi, niin kovin väsynyt\". Hän astui hitaasti äidin kamarin\npoikki sisäkäytävään, hyvää yötä sanomatta, taaksensa katsahtamatta;\näiti kuuli hänen askelensa käytävästä, kuuli hänen avaavan huoneensa\noven, vetävän sen kiinni ja ... kiertävän sen lukkoon sisäpuolelta!\nSe herätti aina vanhan muiston, tuo hirveä ääni. Ja miksi hän teki\nsen? Sehän oli, kuin hän olisi lukinnut heidät eroon.\n\nTulta sytyttäessään Tomas kuuli Karlin tarttuvan heidän väliovensa\nsäppiin. Hän jätti kynttilän pöydälle, astui verhon luo ja näki\nKarlin kalpeiden, huolestuneiden kasvojen tähystelevän ovelta. Miksi\nolivat hän ja äiti asettuneet kumpainenkin omaan huoneeseensa?\nTietysti, jotta äiti saisi yksinään puhua poikansa kanssa tämän\nvihdoinkin palatessa, oli Karl vetäytynyt omaan kamariinsa. Hän\nolisi voinut heittäytyä Karlin kaulaan ja itkeä ääneen. Kaikki,\nmitä hän oli äidin nähdessä pidätellyt, pyrki nytkin esille. Karlin\nhorjumaton luottamus häneen oli hänen voimakkain tukensa. Vielä tällä\nhetkelläkin se säilyi; hän näki sen Karlin huolestumisen takaa aivan\nkuten valovirran hänen päänsä takana ovesta, sillä heidän välissään\noli pimeätä. \"Ei, Karl rakas, ei tänä iltana; minä olen niin\nväsyksissä.\" Verkalleen, kuulumattomasti Karl veti pitkät säärensä\ntakaisin sisälle ja kiersi avainta lukossa ihan hiiren hiljaa.\n\nTomas kävi suoraa päätä vuoteeseen, vaipui heti uneen ja nukkui\nyhteen menoon. Hänen herätessään ja noustessaan kelloa katsomaan se\nkävi yhdeksää.\n\nHeti esille pyrkinyt eilinen tuska väistyi tämän pitkän, terveen\nunen tietoisuuden tieltä. -- Ei voi mitenkään olla niin paljoa\nepäkunnossa, kuin eilen luulin, koskapa en ole tämän rasittuneempi!\n-- Hän hypähti ylös. -- Minulle voi olla muu elämäntyö säästettynä\nkuin tämä tässä, ellei se ole tämä. -- Hän pukeutui ripeästi ja sopi\nsamalla itsekseen, että hän tekisi muutaman päivän matkan. Hän tahtoi\npunnita ja -- punnitessaan olla yksinään. Siinä kaikki selvitys,\nmitä äiti sai tullessaan sisälle hänen luokseen hänen ollessaan\naamiaisella. Hän pyysi sanomaan Karlille terveisiä ja matkusti kello\n10.\n\nSe ei ollut äidille pelkästään epämieluista. -- Mielenmuutokset\novat hänessä niin nopeita, -- ajatteli äiti; -- kenties hän tulee\ntakaisin toisena kuin lähtee. -- Hänen perusheikkoutensa, mielialojen\nperustalla puhuminen ja toimiminen, herätti äidissä tuon katseen,\ntuon kysymysmerkin kaikkeen, mitä poika sanoi; Tomas sai sen nytkin.\n\nHän vihasi sitä.\n\nTällä kertaa äiti kuitenkin erehtyi: Tomas palasi ihan samana kuin\nlähtikin; sen vain äiti huomasi, ensi kertaa puhuessaan hänen\nkanssaan, että hän oli hiukan katkeroitunut opettajattaria kohtaan.\nKiittämättömiksi olennoiksi hän heitä nimitti; hän oli opettanut\nheille enemmän kuin kukaan ihminen saattoi, joka ei ollut tehnyt\nhänen matkojaan, kokenut ja lueskellut kuten hän. Hän ei tahtonut\njoutua tekemisiin heidän kanssaan! -- Tavatessaan heidät hän\nkiusasi heitä sirolla kohteliaisuudella. Se huvitti häntä; hän oli\nsuorastaan säälimätön heille. Opetuksen hän otti haltuunsa kuten\nennenkin, -- paitsi laulua, joka siirtyi Noralle; tämä oli siis\nnyt sekä opettajana että oppilaana. Tomas vakuutti hänellä olevan\nensiluokkaiset opettajanlahjat.\n\nKenties hänen harrastuksensa koulua kohtaan heräisi jälleen, ajatteli\nKarl, jos se saisi kauttaaltaan uudet opettajattaret! Hän puhui rouva\nRendalenille tästä. Rouva Rendalenin piti ryhtyä varovasti tutkimaan\nasiaa, ja hän aloitti puhumalla Tomasin kanssa observatoriosta, jota\nhe olivat vähin erin varustelleet tornissa; heidän oli täytynyt\nrahojen puutteessa pysähtyä. Ensi kesäksi arveli rouva Rendalen\nsaavansa varoja jatkamiseen.\n\n\"Luoja tiesi, missä minä silloin olen!\" vastasi toinen ja kiirehti\npois.\n\nJos puhuisin suoraan opettajattarille? -- ajatteli hänen väsymätön\näitinsä; -- jos saan heidät pyytämään häneltä anteeksi? -- Hän\nhommasi heidät koolle eräänä päivänä juuri ennen joulua ja kertoi\nheille -- joutuen heti liikutuksen valtaan --, että hänen poikansa\noli nyt useaan kertaan päästellyt lauselmia, jotka viittailivat hänen\ntahtovan matkustaa muualle.\n\nSyntyi tovin säikähdys. Vihdoin Karen Lote sai sanoiksi, kun kaikki\nalkoivat tuijotella häntä. Hän ei ollut tarkoittanut sitä, -- hän oli\nvain tarkoittanut, -- hän ei ollut tarkoittanut yhtään mitään, olihan\nvain ollut niin kamalan hermostunut. Hän oli luullut, ettei Rendalen\nollut häneen tyytyväinen. Piirustuksen ja käsitöiden opettajatar,\nhyväpäinen, solakka, vaaleaverinen neitonen, innostui sitten.\nTätä spenceriläistä piirustustapaa, jonka Rendalen oli saattanut\nkäytäntöön, ei ollut alun pitäen oikein selvitetty, ja Rendalen oli\nehtimän takaa häntä ojentamassa. Kuitenkaan ei hänen olisi pitänyt\nsanoa mitään; ei, ei olisi pitänyt. Hän itki.\n\nOpettajattaret kaikin vakuuttelivat kiitollisuuttaan; Rendalenhan oli\njoka alalla nähnyt ja kuullut niin paljon. Mutta oli kovin ikävää,\nettä hän kohteli heitä ... kuin nollia.\n\nRouva Rendalen tempasi käteensä kakkulansa, puhdisti ne ja asetti\nnenälleen, -- tempasi ne taas pois, puhdisti ja asetti nenälleen.\n\nEi, nytpä tahtoi miss Hall sanoa, mikä oli vikana. Se, että hän\nkohteli kaikkia ja kaikkea epätasaisesti. Sellainen menettely saattaa\nopettajattaret epävarmoiksi ja heikontaa lasten oikeudentuntoa, ja\ntämä on toiseksi pahin menetys, minkä lapset voivat kokea. Hän olisi\nniin mielellään puhutellut Rendalenia, sanoi pikku amerikatar; mutta\ntämä tekeytyi luoksepääsemättömäksi. -- Tänään oli hänkin hermostunut.\n\nTämä pani myttyyn rouva Rendalenin suunnitelman; hän ei tiennyt\nmitä vastata. Kaikki neuvottelut pysähtyivät kuitenkin tähän;\nportailta kajahti suuri kuoro riemuitsevia tytönääniä, ja kaikki\nriensivät ikkunoihin. Siellä oli Nora oppilaiden kanssa. Näinä\nviimeisinä päivinä ennen joulua oli oppilailla vähän läksyjä, ja\nniinpä he ryhtyivät harjoittamaan muutamia kuorolauluja, mutta\nharjoitukset päättyivät joka kerta tuolla ulkona portailla, -- se\noli Noran monia päähänpistoja. Se saavutti niin myrskyisää suosiota,\netteivät ainoastaan kaikki pienimmät, jotka eivät laulaneet mukana,\nmenneet tuonne ylös odottelemaan suurta hetkeä, vaan yleisökin\nseisoi silloin puistokujassa. Heti kun tytöt vauhdissa ryntäsivät\npäällysvaatteissaan kulman takaa ja syöksähtivät ylös portaita,\nvetäytyivät joukot puistokujassa tiheämmin yhteen ja tulivat\nlähemmäksi; rouva Rendalen ja opettajattaret olivat nyt ottaneet\npitkät takit ylleen ja seisoivat avoimissa ikkunoissa.\n\nTytöt olivat järjestyneet porrasaskelmille ylhäältä alas asti;\npienokaiset, jotka eivät laulaneet, täyttivät sivut. Ihan alhaalla\nseisoi Nora, taaksepäin taivutettu vaalea tukka hilkan alla, joka\nhänellä oli aina niskassa. Hän oli omaksunut Rendalenin tavan lyödä\ntahtia, -- ainoan, minkä tuo levoton olento teki rauhallisesti,\nliikuttaen vain oikeata rannettaan ja antaen merkkejä vasemmalla\nkädellään. Nora piti kättänsä aivan samalla paikalla rinnan edessä\nkuin Rendalenkin ja sai sen kyllä kuulla.\n\nLaulu kaikui ihanana portailla; säveleet kiirivät voimakkaina\nkauas. Kenties antoi myöskin lisänsä heidän edessään avautuva\nnäköala, jonka mielikuvitus muovasi soinnuiksi ja väreiksi; kenties\nkohotti vaikutusta myöskin eräs _\"vanha asiakirja\"_ [johdannossa\non siitä käytetty joitakuita kappaleita. _Tekijä._], joka oli\njuuri, ilmestynyt jouluksi ja jonka kaupungissa joka kolmas ihminen\nkahdestatoista ikävuodesta ylöspäin jo tunsi. Kenties nimittäin\nkuultiin samaan aikaan noita pimeitä menneisyyden ääniä, jotka\nvastakohdan voimalla tekivät tyttöjen laulun valoisammaksi ja hetken\nviehkeämmäksi. He seisoivat laulamassa jouluvirttä ylhäällä Kurtien\nportailla.\n\nHeidän alapuolellaan levisi kaupunki ja kahden niemekkeen kainaloon\npistäytyvä satama, jonka molemmat rannat nyt talvella olivat\nlaivoja täynnä. Sisinnä poukamassa pitkin savirinteitä kaikki\ntouhuiset tehtaat, suuret lankkuvarastot. Täällä vasemmalla vuori\ntalorykelmineen, venesatama allansa, ja vuoren ja kaupungin\nulkopuolella saaret ja meri. Sää on rannikolla rauhatonta; useimmiten\nheidän siinä laulamassa seistessään ja katsellessaan yli kaupungin\nja meren vaikutelmia saaden kiiti ajelehtivia pilviä tai heijastui\nsärkynyttä valoa maiseman yli, tai jos oli rauhallista ja valoisaa\ntäällä, ärjyi merellä. Kenties se selitti, miksi tytöt mieluimmin\nvalitsivat kaihomielisiä lauluja.\n\nOpettajattarille kuten oppilaillekin tuli portailta kajahteleva\nlaulu ensi hetkestä asti koulun loistokohdaksi. Jos työ jokaiselta\nluokalta, koko viikon, vuoden, olisi voinut keräytyä lauluun; jos\nkaikki hedelmälliset aloitteet, hyvät aikomukset, hienot alut\nolisivat voineet saada vahvistusta kaikkien äänien sopusoinnusta,\nei laulukohtaus olisi voinut tehdä heitä onnellisemmiksi, --\nopettajattariin nähden kenties juuri siksi, että heidän mielessään\noli tällä hetkellä jotakin kirvelevää.\n\nVanhemmat tytöt, etenkin \"seuran\" jäsenet, pitivät tätä hetkeä kuin\nkokouksena. Mitä yhdellä ja toisella, kahdella ja useammalla on\nerillistä hyvää, se aina yhtyy laulettaessa; kaikella ihanteellisella\nharrastelulla on luontaista sukulaisuutta sopusointuisten sävelten\nkanssa.\n\nMutta syvimmin se vaikutti erääseen joka kätkeytyi suljetun ikkunan\ntaakse, koska ei tahtonut millään muotoa, että hänet nähtäisiin. Itse\nhän näki Noran, vaalea viitta hartioilla, pää taaksepäin ojentuneena\nja tahtipuikko kädessä; mutta hän ei tahtonut tulla esiin.\n\nLaulu yli kaupungin ja kaupungille omistettu -- se, joka oli\nalkanut rouva Engelin haudalla, -- kätki noina naisääninä kaikki,\nmitä Rendalen maan päällä tahtoi. Kuinka onnettomaksi ne hänet nyt\ntekivätkään! Hän koetti vastapainoksi muistella, mistä hän kuitenkin\nmonin ja lujin ottein oli päässyt voitolle, sillä se oli toki jotakin!\n\nEikä ollutkaan joka miehen saavutettavissa se, mihin asti hän oli\npäässyt; -- mutta tähän oli raja pantu.\n\nTaukoaisiko nyt laulu pian ... vai kajahtelisiko se vielä hänen\njälkeensä? Hän ajatteli äitiään.\n\n_Hän_, Tomas, se todellisuudessa seisoikin portailla. Sisään vai ulos\n--?\n\nJa koko kulkue porhalsi pois, riemuitsevina ryhminä alas puistokujaa,\nyleisesikunta viimeisenä; Toralla oli nimittäin jotakin kerrottavaa\ntai esitettävää, he astelivat verkalleen ja useasti pysähdellen.\nNiin, tämäpä oli kysymyksenä: omistaa jotakin riemussa ja\ntotisuudessa muiden kanssa jaettavaa.\n\n\n\n\nAJOJAHTI\n\n\n1\n\nHän nainen lie vai lapsi vasta?\n\n\n    Hän nainen lie vai lapsi vasta?\n    En selvää saanut ongelmasta.\n\n    Kun luulet löytäneesi naisen,\n    syliisi saatkin lapsukaisen.\n\n    Jos tavoittelet lasta arkaa,\n    näät: naisena hän luota karkaa.\n\nKevät tuli aikaisin; siitä nousi nuorten leirissä suurta riemua\nleppeätä taivasta kohti. Kevät kuohutti heidän veressään\nlevottomuutta, mieleenjohtumia, suuria suunnitelmia, hilpeätä\nvallattomuutta, tohisevaa huimapäisyyttä; oli päiviä, jolloin\nkoulukoneisto uhkasi hajota pirstaleiksi ja kaikki käskeminen\njoutui naurun asiaksi. Tarvittiin varoitteluja, nuhteita, osaksi\nläpsäyksiäkin, lisättyä silmälläpitoa, monia keinoja pikku haahden\nohjaamiseksi vaarallisessa kevättulvassa ilman liian kovia\nyhteentörmäyksiä ja keinahduksia.\n\nItse \"seurakin\" joutui huojuvalle kannalle. Ei voinut lehtien\npuhjettua puutarhassa lähteä ulos ja pihan takalistolle muka\nosoittamaan harrastusta jonkun ystävättären sepitelmään \"naisten\nnykyaikaisesta vaatetuksesta\". Jos kokousta olisi edes pidetty\nmetsässä, olisivat he silloin voineet antaa \"nykyaikaisen\nvaatetuksen\" kieriä kanervikossa ja vapaasti repeytyä siekaleiksi,\ntai he olisivat voineet ripustaa sen johonkin puunhaarukkaan. He\nolisivat voineet antaa lintujen viserrellä siitä. Nyt he vähät\nvälittivät \"nykyaikaisesta vaatetuksesta\", joka luettaisiin\nainekirjoitusvihosta; he jäivät ihan mutkattomasti, pois. Nora\nkäytti turhaan koko suostuttelutaitoaan ja kekseliäisyyttään.\nMutta sitten tuli muuan suuri tapaus -- keväästä ja kevätkaipuusta\nkenties syntynyt sekin -- ja \"seura kahahti täyteen\", kuten Tora\nbergeniläisellä puhetavallaan lausui.\n\nMiss Hall oli ylimmillä luokilla tarmokkaasti yrittänyt luoda\njonkinlaista perustusta luennoille, jotka hänen aineessaan kuuluivat\nnäille luokille. Hänen ja täysikasvuisten oppilasten oli täytynyt\noikein yhdessä käydä asioihin käsiksi. Mutta seurauksena olikin\nsitten se, että he olivat tässä uurastuksessaan saaneet luottamusta\ntätä pikku naista kohtaan; puheltiin aivan avoimesti kaikesta, mikä\nkuului naisen rakenteeseen, terveyteen ja lasten hoitoon. Kaupungin\näidithän olivat pysytelleet mahdollisimman kauan häveliäinä lasten\npuolesta, kun nämä eivät itse halunneet lainkaan ujostella. Isät\nauttoivat aviopuolisoitansa tässä; he olivat peräti säästeliäitä\nselittelyissään. Mutta kun nuo häpeämättömät tyttölapset alituiseen\nsaivat yhä julkeampaa valistusta, ei lopultakaan mikään auttanut.\n\nMitä seuraan tuli, tämä tietämys ja etenkin tämä miss Hallin kanssa\nsolmiutunut tuttavallisuus vaikutti siihen, että naisasia vähitellen\nsolui fyysilliselle tolalle ja sieltä etsi äärimmäisiä perusteitansa.\nVedettiin uudestaan esille eräs teos, joka meidän kirjallisuudessamme\nselittelee, että se vapaus, jonka mies ottaa itselleen avioliiton\nedellä ja osaksi jälkeenkin, tärvelee miehen luonteen ja naisen\naseman, totuttaen uskottomuuteen ja omavaltaisuuteen polvi polvelta.\n\nKaren Lote oli sivistyshistorian opiskelussaan ottanut erityisesti\nhuomioon avioliiton kehityshistorian. Hän osoitti nyt, että se\nkeino, jota oli useasti ehdotettu, nimittäin saman vapauden\nantaminen naiselle, minkä mies itselleen otti, olisi taka-askel,\ntavaton katko kehityksessä; ilmeisen selvästi kävi edistys kohti\nloukkaamatonta yksiavioisuutta, yhtä pyhää miehelle kuin naisellekin.\nNyt seuraavassa kokouksessa miss Hall otti asian käsiteltäväksi\nsen fyysilliseltä puolelta. Voidaanko fyysillisesti todistaa, että\nmiehellä on suurempi kiusaus kuin naisella? Siis parempi oikeus\npuolustautua? Hän todisti päin vastoin, että naisella täytyy olla\nmonin verroin suurempi. Siitä huolimatta nainen useimmiten piti\navioliittoa kunniassa siveällä elämällä, kun taas täytyi vielä voida\nsanoa, että miehen laita oli ihan vastakkainen.\n\nTämä puhe herätti vilkkaan puheensorinan. Mies oli siis tässäkin\nottanut väkevämmän oikeuden omaksi edukseen, -- mutta todellisuudessa\nsekä itselleen että yhteiskunnalle turmioksi. Nainen sitä vastoin oli\nsivistyneissä yhteiskunnissa kautta satojen sukupolvien kuulunut vain\nyhdelle miehelle. Siten hänellä oli _peritty_ kyky olla uskollinen.\nSiispä mieskin voisi saavuttaa tämän kyvyn.\n\nEsitelmää seuranneen keskustelun aikana mielenkiinto asiaa kohtaan\nvielä kasvoi, ja viikon varrella tähän aineeseen kohdistui niin monia\najatuksia, että täytyi jouduttaa uuden kokouksen pitämistä.\n\nEnsi kertaa yhdistyksen perustamisesta asti puuttui Tinka Hansen\npuheeseen. Se nainen, joka otti puolisokseen siveettömästi eläneen\nmiehen, teki itsensä osalliseksi syyhyn. Hän hyväksyi sukupuolensa\nsillä tavalla kohtelemisen. Ja nainen saisi itse rangaistuksen.\nKuvitteliko kukaan nainen, että moiseen elämään totuttautunut mies\nvoisi siitä heretä?\n\nNiin, sitä eivät missään tapauksessa voineet _ne_ kuvitella,\njotka olivat viime vuosina kuulleet esitelmistä, että tapa on\nhermostokysymys. Ei useampi kuin yksi sadasta voita tapaa vapaalla\ntahdollaan; useimmiten siihen tarvitaan kovaa välttämättömyyttä.\n\nTinka oli kuten aina käsitellyt kysymystä \"Frederikin kanssa\"; ihmekö\nsiis, että hänessä tuossa seistessään oli uskottavuutta riittämään\nkahdellekin.\n\nHuomautuksia seurasi sellainen kohu ja sorina, että seuran koko\nolemassaolon aikana tuskin oli moista nähty. Kahden tai kolmen\nmuodostamissa ryhmissä puhkesi ilmoille lauselmia, jotka kuvastivat\nkunkin tunnelaatua, kuten: \"Syleilläkin miestä, joka --!\" --\n\"Ajatelkaahan, ruumis ruumista vasten sellaisen kanssa, joka --!\"\nTätä supateltua suuttumusta kuuli Nora mennessään katederiin ja\nsanoessaan, että heidän ei pitäisi sinä iltana erota lupaamatta\ntoisillensa: _he_ ainakin tekevät voitavansa, jotta nainen tässä\nsuhteessa saisi oman arvonsa ja vastuunsa tuntoa. Hän ei saanut\npuhutuksi loppuun, kun jo kaikki nousivat seisomaan, kuin olisi\näänestys ollut tapahtumassa.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin heillä oli taas kokous. Oli tullut väliin\njotakin, mikä hajaannutti ajatuksia, -- uusi tapaus.\n\nOn kai huomattu, että Tora mielellään kertoili haaveellisia\nseikkailuja ja sille rajalle kuuluvia tapauksia, -- hänen\nmielilukemisensa oli Bulwerin _Omituinen tarina_. Hänen pikku\nAugustuksen-päänsä, joka oli täpöisen täynnä värikkäitä korukankaita\nja siroja kuoseja, vieraita kieliä ja salaisia juorujuttuja, kaikkia\nmaallisia turhuuksia, hurmaantui kaikkeen salaperäiseen! Eräästä\npäivästä alkaen ei kukaan ystävättäristä kuitenkaan enää kuullut\nsanaakaan sellaisesta. Vain yksi ainoa, yksi ainoa saisi vastedes\nnähdä tämän hämyisen puolen hänen kirjavasta olemuksestaan. Siitäkö\nsyystä, että hän tahtoi tämän yhden kanssa omistaa tämän yhden\n-- kuten tytöt usein? Vai oliko _sekin_ jonkinlaista mystiikkaa,\nettä ainoastaan tuo yksi henkilö eheästi sopi siihen?... Missä hän\nsitten kohtasikin Karl Vangenin, ja olivatpa he kahden kesken tai\nkahdenkymmenen seurassa, -- Tora sai sovitetuksi niin, että he\njoutuivat kuiskailemaan.\n\nHänen ystävättärensä ihmettelivät. Mitä merkillistä supateltavaa\nhänellä papin kanssa oli? Juuri nyt oli Vangen antanut hänen lukea\nJohn Wesleystä. Tora ahmi kirjan kuten hän kaikki kirjat ahmi, ja\nsitten nämä kaksi puhelivat John Wesleyn äkillisistä herätyksistä.\nIhmiset, jotka joutuivat hänen katseensa, hänen haastelunsa, hänen\nläheisyytensä vaikutukseen, tekivät kääntymyksen ja olivat hänen\nomiansa siitä hetkestä alkaen. John Wesley polveutui pitkästä\npappisarjasta sekä isän että äidin taholta; tietysti tämä seikka oli\nsuuressa määrin keskittänyt hänen uskomis- ja julistamiskykyään. Se\ntehosi kuin sähköinen kosketus; eräät luonteet eivät voineet sitä\nvastustaa.\n\nMiten tästä siirryttiin Kurteihin, jotka tähän aikaan ylen määrin\nkiinnittivät Toran mieltä, niin, se on hänen arvoituksensa..\nMutta pian istui kelpo Karl Vangen innostuneesti kertoilemassa\nhänelle Tomas Rendalenin taistelusta, jota tämä kävi vapautuakseen\nKurtien perinnöstä. Ennenkin oli suvussa ollut veren sekoitusta ja\nponnisteltu sen tapoja vastaan; mutta Tomas Rendalenin kasvatus\nja taistelu oli tarmokkuudessaan mallikelpoinen. Salamyhkäisesti\nVangen kysyi, oliko Tora huomannut Tomasin siisteyden, huolellisen\npukeutumisen. Oliko hän havainnut tuon keveän, miltei aistimattoman\ntuoksun, joka johtui hienosta -- voi, niin kalliista! -- hajuvedestä.\nSe seurasi häntä aina. Ehtimiseen hän peseytyi ja kylpi, lisäsi nuori\npappi punehtuen. Useimmat luulivat tämän johtuvan turhamaisuudesta,\nja turhamainen hän oli. Mutta eikö Tora voinut aavistaa, mitä se\nmerkitsi?\n\nTomas Rendalen oli taisteluillaan lopulta saavuttanut saman\npuhtaudenkaipuun, saman pyhän puhtaudentunnon, joka on nuorissa\ntytöissä synnynnäinen. Rendalenille oli ruumiin hoito ja asu ja\ntuoksu jonkinlaista temppelipalvelusta, -- aivan niinkuin nuorille\nnaisille, milloin heillä on varoja ja aikaa siihen. Hän oli sen\ntajunnut Tomasin lausunnoista; hän oli varma siitä, että näin oli\nasian laita. Niin, oli merkillistä, että se kehitys omaksui juuri\ntämän muodon, eikö ollutkin? Mutta se johtui kenties siitä, että\nhänet oli kasvatettu tyttöjen joukossa. Mitä Tora arveli siitä? --\nKarl Vangen esitti tämän viime arvauksensa hyvin hämillään; hänelle\noli syystä tai toisesta tärkeätä, että toinen selvästi ymmärtäisi\nmiehen voivan olla nuhteeton, vaikk'ei hän juuri somistelisikaan\nitseään eikä hajuvedellä pirskoittelisi.\n\nSiitä hetkestä asti oli Tora Holmilla _yksi lisää_ haaveilukseen, --\nyksi lisää runsaassa ohjelmistossaan!\n\nNyt hän kuvitteli ymmärtävänsä Rendalenin elämänsuunnitelman ja\ntoiminnan heidän keskuudessaan!... Ja jollei hän ymmärtänytkään\ntai oikeammin ajatellut hänen mielialansa rauhattomuuden,\nhänen epävakaisuutensa syitä, ei se enää häirinnyt Toran tästä\n\"tarmokkaasta\" luonteesta muodostamaa kuvaa. Hän rakasti Rendalenia!\nEi ollut muuta sanaa sille, että hän olisi voinut Rendalenin tähden\ntehdä mitä ikinä tahansa. Ja siinä muodossa hän kertoi sen, kertoi\nensin läheisimmille ystävättärilleen, sitten lähinnä läheisimmille,\nsitten edelleen pitkin piiriä. Ehtymättömän voimakkaasti pursusi sama\njuttu samassa äänilajissa kahdenteenkymmenenteen kertaan koko heidän\nystäväsarjansa viimeisille, ennenkuin seuraava päivä oli lopussa!\n\nNoin suuri innostus tarttuu; jollei Tomas Rendaleniin entuudestaan\noltu hurmaantuneita, niin nyt oltiin. Punaisen tukan, kesakkoisen\nihon, leveän nenän, siristelevien killisilmien, kulmakarvattomien,\nlevottomien kasvojen uhalla hän oli miehen ihannekuva! Hän jäähdytti\nsitä hiukan itse, kun tuli luokkaan ja alkoi harppailla pitkin\npenkkirivejä vilkaisematta ainoaankaan heistä. Tai kun hän kiivaasti,\n-- niin tulistuneen kiivaasti, -- että he hypähtelivät istuallaan,\n-- tarttui johonkin, mikä häiritsi opetusta, sillä hänen kanssaan ei\nkäynyt leikitteleminen! Mutta he saivat hurmiokuvansa jälleen koolle\nhänen lähdettyään, tai erittäinkin milloin hän sinä päivänä sattui\noikealle tuulelleen ja kävi tarmokkaaseen tapaansa suurpiirteisesti\nja selkeästi selittelemään, -- silloin ei ollut hänen vertaistaan.\n\nMutta juuri siitä syystä, että oli vain yksi Tomas Rendalen, oli\nluonnollista, että muutamat heikommat luonteet alkoivat kysellä\nitseltään: \"Mutta hyvä Jumala, kun on vain yksi, ja meitä on niin\nmonta?\" -- Niin, sitä he kyselivät.\n\nEn tahdo sanoa, kutka tai edes kuinka monet joutuivat tähän\nepäilykseen. Kysymys on asiassa vähimmin tärkeätä; vastaus se\nmerkitsee. Vastaus! Sillä me voimme aivan hyvin jo nytkin tunnustaa,\nettä muutamat näistä tytöistä olivat ponnistaneet hiukan liikaa\nsinä iltana, jolloin he olivat niin yksimielisesti myöntyneet Tinka\nHansenin ylevään esitykseen ja Noran jyrkkään lupauksen vaadintaan.\nSellainen tajutaan jälkeenpäin, kun rauhassa ajatellaan sitä yhtä,\njota hieman rakastetaan tai jolta kernaasti suodaan saatavan\nrakkautta ... ja josta tiedetään, että hän jo... Niin, sillä vanha\nKurtien kaupunki oli hirmuinen juorupesä.\n\nSilloin alkaa hiukan epäillä noita lujia lauselmia Eikö asianomainen\nnuori mies, siitä huolimatta mitä oli tehnyt, kuitenkin ansainnut\nluottamusta, kun lupasi _hänelle_, tytölle jotakin? Ja kun hän\npuolestaan lupasi tuolle nuorelle miehelle jotakin? Oi, varmastikin!\nHänestä kyllä koituisi kiltti poika, koituisi toden totta, kun vain\npääsisi hyvään hoivaan. Suurilla teorioilla ei kukaan elä.\n\nJoku sitten huomasi tämän olevan kavallusta, ja niin he joutuivat\nvihoihin keskenään, ja niinpä pidettiin uusi kokous. Siellä\nhaastettiin ne puhumaan, jotka olivat viime kerran jälkeen rohjenneet\nmuuttaa mielipiteitään. Pitkään aikaan ei kukaan tahtonut esiintyä,\nmutta sitten tosiaan sanoi kuitenkin eräs urhea tummaverinen suoraan,\nettä he hänestä tuntuivat viimeksi menneen liian pitkälle. Jos kaikki\nmiehet olisivat olleet kuin ... kuin viimeksi oli toivoteltu heidän\nolevan, niin silloin --! Mutta sellaisia he eivät nyt ole, -- ja mitä\nsiis? -- Niin, siinä nyt seisomme!\n\n\"Ja siinä saamme seistä!\" oli vastaus. Tämä sankarillinen vastaus\nsai myöskin vastauksen, -- ja siten syntyi kaksi puoluetta sekä\nvälittävä ryhmä; viimeksimainitusta ei kuitenkaan oltu oikein\nselvillä, kuten keskipuolueiden laita useasti on. Tinka Hansen\n(ja \"Frederik\") ja kaikki, jotka olivat yhtä mieltä näiden kahden\nkanssa (\"frederikiläiset\" siis), taistelivat sukupuolten ehdottoman\ntasa-arvoisuuden puolesta. Rikkomukset siveyttä vastaan tuli tästä\nlähtien tuomita yhtä ankarasti, olipa rikkojana mies tai nainen. Miss\nHall oli opettajattarista ainoa kokoukseen saapunut, ja hän oli hyvin\ninnokas \"frederikiläinen\". Sikäli kuin tietämyksemme avartuu, virkkoi\nhän, ei edes siveettömyyden seurausten tarvitse olla sukupuolille\nerilaiset. Ei siis tätäkään voitaisi enää esittää erikoisena\nsyytöksenä naista vastaan. Ne, jotka määrittelivät erotuksen\nsiksi seikaksi, että naisen rikkomus loukkasi kotia, kun taas\nmiehen ... loukkasi toista kotia, loukkasi toisen vaimoa tai\ntytärtä, ne saisivat hävetä ja vaieta.\n\nVähintään kahdesti miss Hall kertasi tämän, kun siihen ei vastattu\nmitään. Vastapuolue sivuutti sen kokonaan; se hoki ja hoki, että\nmies saattoi olla erinomaisen kunnollinen, jos olikin rikkonut tätä\nvaatimusta meidän nykyisissä olosuhteissamme. Ainoastaan yleisesti\ntiedetty siveettömyys teki avioliiton mahdottomaksi.\n\n\"Frederikiläisiä\" suututti sellainen \"kevyt\" puhe. Se oli oven\navaamista leveälle jatkolle. He käyttivät niin voimallisia sanoja,\nettä toisetkin kivahtivat. Syntyi sekamelska; kaikki puhuivat, kukaan\nei tahtonut kuunnella.\n\nTämä sattui torstaina. Seuraavana iltana istui \"yleisesikunta\"\nMillan luona koolla. He olivat aloittaneet samasta aiheesta, mutta\nvähitellen palanneet Rendaleniin, mikä aihe siis osoittautui vielä\nkulumattomammaksi kuin tuo toinen.\n\nTinka piirteli isolle puoliarkille Rendalenin käsialan jäljittelyä.\nToiset tarkkailivat kokeita, Rendalenin järeä käsiala oli hänen\nsiistin asunsa vastakohta, nimittäin huolimattomasti kokoon\nsolmiutunutta, kirjaimet toistensa niskassa ja sanat samoin. Tinkan\nliioitellut näytteet muistuttivat korukirjailukaavauksia.\n\nTinka kirjoitti: \"Minä en kestä tätä; tulkaa tapaamaan minua tänään\ntorille kello 9!\" Tuon hän kirjoitti ikäänkuin pilkalliseksi\nreunahuomautukseksi siihen, mistä he puhelivat, he näet parhaillaan\njuttelivat niistä, jotka olisivat onnellisia moisen kirjeen\nsaadessaan. Hän kirjoitti sen poikittain, suurena punoksena yli koko\nsivun; lehden toisensa perästä hän töherteli.\n\nKuka ensimmäisenä esitti, mitä nyt seurasi? Siitä he eivät\njälkeenpäin päässeet yksimielisyyteen. Vain se seikka on varma,\nettä ainoastaan Milla vastusteli, mutta siinä määrin heikosti\nja naurunhaluisesti, että muistutusten varsin oikein tulkittiin\nmerkitsevän päinvastaista. Kukin heistä otti toimittaakseen yhden\nkirjeen perille lauantaina aamupäivällä; yksi pistettiin Karen\nLoten päällystakin taskuun, yksi piirustuksenopettajattaren pitkän,\nkauhtuneen, sinisen viitan taskuun; kolmas ja neljäs livahti miss\nHallin ja erään kieltenopettajattaren kauhtanoihin.\n\nKirjeet olivat allekirjoitusta vailla, kuoret avoimet ja ilman\nosoitetta, -- kutsu oli kyhätty niin keveästi, että koko juttu\nsaattoi käydä pilasta. Mutta _se_ siinä juuri olikin houkuttelevaa.\n\nToiselta puolen ei nimittäin voitu kieltää, että juuri huolettomasti\nsohaistua voitiin ajatella Rendalenille luonteenomaiseksi, silloin\nkun hän tuskaantuneena tahtoi tehdä pikaisen lopun.\n\nKello 9 lauantai-iltana, niin rauhaisena ja leppoisan lauhana, ettei\nkissakaan olisi osannut ajatella petosta, palasivat viimeiset urheat\nkävelijät maaseudulle suuntaamaltaan runolliselta iltataivallukselta;\nenin osa vetäytyi hartaina torin yli kaupunkiin. Samaten pyörsivät\nsiihen aikaan ne täysihoitolaiset, jotka olivat olleet ulkona\nhuvittelemassa, pitkin puistokujaa koululle. Siten oli laskettu\nyleisesikunnan voivan liittyä jompaankumpaan näistä ryhmistä, kun se\nepäluuloja karttaen halusi kokea pyydyksiään.\n\nTietysti he olivat paikalla kaikki neljä; he tapasivat muutamia\npahantuulisia ystävättäriä täysihoitolasta kappaleen matkaa alempana\nja lyöttäytyivät heidän seuraansa. He sovittivat niin, etteivät\nmenneet torin yli ennenkuin täsmälleen määrähetkenä. Ja aivan oikein,\nlaupias taivas: torin yläpäässä, juuri oikealle johtavan puistokujan\nsyrjässä, asteli samana hetkenä Karen Lote; kukaan ei voinut\nerehtyä, hänen hoikasta vartalostaan, harmaasta päällystakistaan\nja hattutöyhdöstään. Siinä määrin oli noille kaikille neljälle\nodottamatonta kohdata _hänet_, että jos nämä täysihoitolaiset eivät\nolisi olleet niin yrmeitä ja väsyneitä, he olisivat huomanneet\nsalaliittolaisten hämmennyksen. -- Saattoiko siellä todellakin olla\nKaren Lote?\n\nTuolla hän taas kääntyi vasemmalle; kaiken maailman nähden hän siis\nkäveli täällä jotakuta odotellen.\n\nHe tuijottivat hänestä toisiinsa. He eivät nauraneet, he eivät\ntehneet mitään merkkiä; he olivat säikähdyksissään.\n\nMutta mieliala muuttui, kun he näkivät pitkän\npiirustuksenopettajattaren heilahtavan puistokujaan ylhäältä päin!\nHän asteli ripeästi alas heitä kohti; hänelle oli nimittäin samaksi\nhetkeksi asetettu kohtaus puistokujaan! Milla kyyristäytyi Toran\ntaakse, Tora olisi myöskin mielellään lymynnyt jonkun suojaan;\nheidän täytyi keksiä koirankuria saadakseen tekosyytä nauramiseen.\nPiirustuksenopettajattaren pyyhältäessä ohitse kuumeessa ja kiireessä\nhe olivat juuri saaneet Tinka Hansenin syöstyksi erääseen kuoppaan,\njoka kaikeksi onneksi oli kuiva.\n\nNyt he innostuivat kokemaan noita kahta muutakin sadinta! He läksivät\nyhdessä täysihoitolan huoneisiin, mistä saattoivat nähdä pihan yli.\nMiss Hallille he olivat sovittaneet kohtauksen voimistelusalin\ntaakse, mutta ellei hän värjötellyt siellä aivan liikahtamattomana,\nei hän siellä ollut. Paljoa paremmin ei myöskään onnistunut heidän\nretkeilynsä puutarhan poikki oikealle, missä kieltenopettajattarella\nolisi pitänyt olla kohtauksensa. Tämä kyllä aivan oikein tuli alas\npolkua, mutta hän tuli useampien seurassa, hypellen täyttä vauhtia\nylhäältä metsästä. Hän ei edes vilkaissut ympärilleen. Jos hän\noli kirjettä lukenutkaan, niin oli hän pitänyt sitä pilana. Itse\nlivahtivat nuo neljä puutarhan halki ulos samaa tietä; he eivät\ntahtoneet toistamiseen tavata Karen Lotea.\n\nMutta muutamia tunteja aikaisemmin oli tapahtunut jotakin, mikä olisi\nsaattanut kaiken ilmi, ellei sitä olisi pysähdytetty; silloinpa eivät\nnuo neljä olisi enää jalkaansa kouluun astuneet.\n\nMiss Hall oli kello kuuden tienoissa kävelyltä palatessaan hyvin\nhermostuneesti, hyvin tiukasti vaatinut saada puhutella herra\nRendalenia. Hän ojensi Rendalenille kirjeen heti tämän tullessa.\nToinen otti sen, luki, piteli sitä jonkin matkan päässä ja ratkesi\nnauramaan, ja kun miss Hall otti asian vakavalta kannalta, nauroi hän\nvielä enemmän, lopulta ihan hillittömästi.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin hän sai miss Hallilta kirjeen, jossa\ntämä ilmoitti matkustavansa ensimmäisellä höyrylaivalla. Rendalen\ntulisessa kiireessä etsimään äitiä, jonka vihdoin löysi navetasta.\nPilkallisesti hän selitti tälle koko jutun ja vakuutti, että miss\nHall oli epäilemättä menettänyt järkensä. Rouva Rendalen kiiti\nsitten miss Hallin luo. Tämä oli rajusti kuohuksissaan, itki ja\nantoi kummallisia, kiivaita selityksiä, rouva Rendalenin ottaessa\nkakkulat nenältään ja puhdistellessa ja puhdistellessa niitä; hän ei\nymmärtänyt rahtuakaan. Kenties selviää englanniksi paremmin, ajatteli\nrouva Rendalen; mutta yhtä pimeänä asia sittenkin pysyi.\n\nLyhyimmin sanoen: mistä hän oli suutuksissaan? Miksi hän tahtoi\nmatkustaa? Mitä pitäisi tehdä? Mitä hyvitystä hän vaati?\n\nHän vaati, että syyllistä _rangaistaisiin!_\n\nEikö muuta! -- He riensivät molemmin täysihoitolaisten huoneisiin,\njotka olivat nyt tyhjillään. Siellä he ryhtyivät tutkimaan\nkirjoitusvihkoja, kirjesalkkuja, kirjankansia; he halusivat saada\nselville, kuka ylimmillä luokilla oli niin konnamainen, että\nharjoitteli Rendalenin käsialan jäljentämistä. Sieltä lähdettiin alas\nluokkahuoneisiin. Ylimmät luokat olivat ihan siinä kunnossa, mihin\nolivat jääneetkin, sillä näiden luokkien pesupäivä oli keskiviikko,\neikä iltasiivous ollut vielä ehtinyt sinne. Sieltä he huolellisesti\npoimivat kaikki sinne tänne viskellyt paperitukot, kiehittivät ne\nsileiksi ja tutkivat ne; he pilkistelivät ainekirjoitusvihkoihin,\nkoulukirjoihin, pulpetteihin. He tahtoivat saada selville, kuka se\nonneton oli, joka harjoitteli Rendalenin käsialaa.\n\n_Kaikki tekivät sitä!_...\n\nSikäli kuin tämä tosiasia valkeni, että siis kaikilla koulun\ntäysikasvuisilla tytöillä pyöri mielessä _Rendalen_ ja _Rendalen_ ja\nyhä _Rendalen_, lauhtui miss Hall. Viimein he molemmat poistuivat\nluokkahuoneista; ei hiiskunut sanaakaan toinen eikä toinenkaan.\n\nMiss Hall ei enää koskaan puhunut siitä asiasta.\n\nMutta rouva Rendalen puhui Karl Vangenin kanssa. Maanantain\naamurukous otti tekstikseen, ettei kenenkään pitäisi koskaan\nmenetellä muita kohtaan toisin, kuin soisi muiden menettelevän häntä\nitseänsä kohtaan. Tämä kärjistyi suoranaisiksi nuhteiksi nuorisolle,\n\"jolle oli suurta riemua etsiä muiden heikkoja tai kipeitä kohtia ja\noikein pistää heitä niihin\".\n\nNuo neljä eivät rohjenneet katsoa ylös, mutta rohkenivatpa vilkua\nhiukan sivulle, piirustuksenopettajattareen, joka oli sinä päivänä\nsaanut päähänpiston istua laboratoriopöydän ääreen, päin muita. Hän\nnojasi pitkää käsivarttansa pöytään, pää oli vaipunut käsivaraan;\ntoinen käsi hypisteli jotakin pöydällä, johon hän herkeämättä\ntuijotti. Mutta kyynel toisensa jälkeen kierähti pitkin kasvoja,\nhänen liikahtamattansa tai niitä pyyhkimättänsä; hän oli kerrassaan\nunohtanut ympäristön.\n\nKaikki neljä näkivät sen. Ja kun päästiin kolmanteen väliaikaan\nja opettajatar oli yhtä lohduton, itki yhä edelleen, -- silloin\nei Nora enää voinut kestää tätä. Hän veti opettajattaren mukaansa\nerääseen täysihoitolaisten huoneeseen ja käsivartensa hänen kaulaansa\nkietaisten kuiskasi häneltä anteeksi, anteeksi ja anteeksi; ei tullut\nsanotuksi mistä.\n\nHe painautuivat toisiansa vasten mykässä luottamuksellisuudessa;\nsuru, myötätunto, häpeä, anteeksiantavaisuus sulautuivat yhteen.\nPitkää, köyhää neitiä, jolta he olivat kavaltaneet hänen kalliin\nsalaisuutensa, lohdutti vihdoin noin rajaton katumus, noin\ntäydellinen ymmärtämys, noin harras, harras sydämellisyys.\n\nSamana päivänä kuulivat Tora ja Tinka, mitä Nora oli tehnyt. He\ntahtoivat tehdä samaten, mutta hän kielsi; onnettoman ei millään\nmuotoa pitänyt aavistaa, että hänen salaisuutensa tiesi useampi kuin\nyksi.\n\nKaren Lote kääntyi sairaaksi. Rendalenin täytyi ottaa hänen aineensa\nja siirtää muutamia omia tuntejaan miss Hallille.\n\nKaikki kolme tunsivat, ettei kenenkään sopinut edes lähestyä Karen\nLotea.\n\nKuinka kummassa he olivatkaan joutuneet mihinkään niin inhoittavaan\nkuin mitä olivat saaneet aikaan? Ja vieläpä parhaassa vauhdissa\nkäsitellessään naisen asemaa, naisen kunniaa ja vastuuta?\n\nMilla ei enää tahtonut puhua toisten kanssa; koulussa hän pysytteli\nitsekseen, ja jos joku tavoitteli häntä kotoa, oli siellä ovet\nlukittu. Heistä kaikista oli kuin myrskyn edellä.\n\nMutta että Milla vetäytyi pois heistä kuin _he_ olisivat syylliset\neikä hän, sitä ei Nora kärsinyt. Niinpä nuo kolme eräänä päivänä\nvetivätkin Millan syrjään ja vaativat hänet tilille. Milla tahtoi\nloukkaantuneena päästä rauhaan, mutta siinä ei auttanut mikään.\nJa silloin Milla antoi kuulla, että he olivat viekoitelleet hänet\nsellaiseen, mikä ei ollut oikeata. Ja sellaisessa ei hän enää\ntahtonut olla mukana.\n\nHän ei saanut muuta vastausta kuin Noran suuret silmät, mutta niitä\nhän punastui. \"Tietysti oli hänelläkin osansa tapahtuneessa; siitä\nhän ei tahtonut peräytyä. Mutta hän toivoi vastaisuudeksi pääsevänsä\nhäpeämästä itseään, niinkuin hän oli nämä päivät hävennyt.\" Silloin\ntoiset kysyivät, luuliko hän, että _he_ olivat hävenneet vähemmän.\n\nMilla uskoi nyt heille hieman ylväästi, että hän ensimmäisessä\nsäikähdyksessään Karl Vangenin puheen jälkeen oli kysynyt isältään,\npääsisikö hän mukaan isänsä kylpymatkalle Etelä-Saksaan. Tämä oli\nhyvin iloissaan myöntynyt; nyt ei Milla voinut enää peräytyä, he\nmatkustaisivat muutaman päivän kuluttua.\n\nEnsin ystävättäret tunsivat sen kylmyyden, joka ilmeni siinä,\nettä Milla oli todellakin ajatellut kadota sanaa sanomatta. Mutta\nMilla tunsi sen kyllä itsekin, sillä hän teki siitä hetkestä asti\nkäännöksen ja koetti haihduttaa sitä vaikutelmaa. _Hän_ se nyt kaikin\npuolin oli herttaisin. Kun sitten piirustuksenopettajatar astui\nesille, yllään hyvin siro viitta ja hattu, eikä ollut mahdollista\nsaada selville, kuka se \"hyvä ystävätär\" oli, jolta hän oli nämä\nsaanut, oli noille kolmelle heti selvää, että ne olivat Millasta\nlähtöisin. Milla sen kyllä kielsi, mutta se oli hänen taholtaan vain\nyhä kunnollisempaa. Siten sulautui molemminpuolinen närkästys vielä\nlikeisempään liittymiseen näiksi harvoiksi päiviksi, jotka hän vielä\noli heidän keskessään.\n\nHänen isänsä tarjosi \"erojaispäivälliset\". Päätapauksena niillä oli\nkakun paljastaminen, jonka laella neljä sokerista valmistettua tyttöä\npiteli toisiaan sormettomin käsin, tanssien punaisen lipun ympärillä,\njossa oli vaalilauseena _\"Emansipaatio\"_. Jalustassa oli kirjoitus\n_\"Seura\"_.\n\nMutta pilkka ei enää tehonnut. Sama seura pani seuraavana päivänä\ntoimeen läksiäiskemut Millalle. Kaikki hyvät henget suosivat tätä\nheidän viimeistä yhdessäoloaan, sen monia lyhyitä puheita, sen\nmusiikkia ja laulua, sen koko tunnelmaa. Eräs vakavamielinen tyttö\nmuistutti mieliin, että kaikki se viehättävä, mitä heillä oli\nyhteisesti ollut tänä kouluvuotena, oli alkanut ylhäällä rouva\nEngelin hautakummulla; nyt se päättyi täällä Millan läksiäiskemuilla.\nSilloin tämä tuli liikutetuksi, ihan särkyneeksi. Hän selitti\nolevansa aivan arvoton, hän ei ansainnut heidän osoittamaansa\nhyvyyttä, hän ei ollut sellainen kuin he luulivat.\n\nTora tuli syleilemään häntä, ja se tapahtui vilpittömästä sydämestä,\nsen tunsivat kaikki. Tora oli kiitollinen elämänsä kauneimmista\npäivistä; sen hän nyt kuiskasi Millalle, ja se tuntui hyvältä.\nHe päättivät saattaa Millan kotiin; hän pisti käsivartensa Toran\nkainaloon.\n\n\"Nyt minulle alkaa ikävät ajat\", nyyhki Tora.\n\n\"Mutta tulenhan minä takaisin, Tora!\"\n\nTinka torui hänen liiallista herkkyyttään. Se uhkasi nimittäin tehdä\nkaikesta irvikuvan, niin että se kävi muille tukalaksi. Mutta Tora ei\nollut ensi kertaa sellainen.\n\nHeidän hyvästellessään Millan oven edustalla Tora juoksi perässä\nportaille ja käytävään: mikään ei voinut olla kylliksi. Sisällä\nkäytävässä hän otti esille pikku lippaan, jonka Milla heti\ntunsi: siinä oli hänen ainoa arvokapineensa, perintö sedältä,\njoka oli nuoruudessaan tuonut sen Kaliforniasta, -- pienistä\nraakakullanrakeista pujotellut painavat ketjut, kerrassaan komea\nkoru. Hän painoi ne Millan käteen; itse hän ei ollut niitä\nmilloinkaan käyttänyt.\n\nMutta Milla ei millään muotoa tahtonut riistää niitä häneltä; hän\nei edes tiennyt, millä puolustelisi sellaista tekoa isälleen. Hän\ntorjui sen päättävästi, lopulta kylmästi, niin että Tora loukkaantui\nja kapaisi pois; mutta Milla saavutti hänet, pidätti hänet, pakotti\nhänet sisälle luoksensa, suuteli häntä. Eikö hän uskonut Millan\ntajuavan, kuinka suurta hän tarjosi? Mutta Millalle oli epääminen\nomantunnon asia. Eiväthän he saisi erota toisistaan tuolla tavoin.\nTora jäisi hänen luokseen. Hän olisi siellä yötä. Eikö niin?\n\nJa niin kävi. Kun nuoret tytöt oikein pitävät toisistaan, täytyy\nheidän nukkua yhdessä.\n\nUlkopuolelle jääneet odottelivat tovin. Kun Toraa ei lopultakaan\nkuulunut, he astelivat kappaleen matkaa loitommaksi; heidän pisti\nvihaksi. Kuitenkin he tulivat kaikin takaisin ja hiipivät hiljaa\npuutarhan veräjästä sisälle, konttorirakennuksen ohitse. Vähän\nmyöhemmin kuulivat molemmat ystävättäret ylös makuuhuoneeseensa\nhillittyä naiskuoron laulua ikkunan alta. Tinkan alttosooloon he\nlauloivat: \"Uinuos!\"\n\nSitten kaihdin vedettiin puolittain ylös, ja vaalea ja tumma,\ntoisiaan syleillen, kumpikin valkoisessa yöpuvussa, nyökkäili nauraen\nalas...\n\nKoko koulu oli seuraavana päivänä tullivajan luona, rouva Rendalen,\nopettajat, opettajattaret, kaikki -- paitsi Anna Rogne; hän ei ollut\nsaapunut eilisiltaisiin läksiäisiinkään.\n\nYleinen itkun, suutelemisen ja Millan matkapuvun ihailun kohu.\nPienokaisistakin tuntui, että heidän piti olla mukana; itkeä he\neivät voineet, mutta he osasivat suudella. Ensin yksi pienempi\ntarjosi suukkosensa, sitten kaksi, sitten viisi. Viimein kaikkien\ntäytyi saada suudelma matkalaiselta ja hengitystään pidättäen hypätä\ntakaisin.\n\nKamarineito sai kaikki kukkamaljat ja sitten useita vateja täyteen\nkukkasia; hän ihan laahasi niitä.\n\nItkettynyt Tora oli ilmestynyt sinne Millan ja Engelin seurassa\nsaaden jälkimmäiseltä kaikkea mahdollista kohteliaisuutta osakseen;\nmutta nyt hän pysytteli kaikkein takimmaisena. Millan täytyi etsiä\nhänet käsille antaakseen hänelle viimeisen kädenpuristuksensa,\nviimeisen suutelonsa.\n\nKun höyrylaiva viimeisessä käänteessään sivuutti laivasillan ja tuo\nmustapukuinen solakka olento, -- jonka hatunharso oli repeytynyt\npuolittain irti, niin että sekin liehutti, -- kohotti nenäliinansa\nystävättäriä kohti, tuli laivasillalla siinä silmänräpäyksessä\npelkkää valkoista näkyviin; pienet edessä, isommat näiden takana,\n_kaikki_ huiskuttivat nenäliinojaan. Höyrylaivasta katsoen se näytti\nmereen syöksyvän kosken vaahtoamiselta.\n\n\n\n\n2\n\nKyyhkyslakassa\n\n\nKeskipäivällä voimistelusalissa, missä ylimmät luokat parhaillaan\nharjoittelivat, hiukan laiskasti, sillä sää oli liian kaunis ja\nisosta vuorelle päin antavasta ikkunasta oli pari ruutua avattu,\njoten ulkoa tulvi sisälle puiden ja kukkasien tuoksua; keskipäivällä\nvoimistelusalissa, juuri kun miss Hall oli saapunut paikalle ja\ntavallisuuden mukaan keskeyttänyt säännönmukaiset harjoitukset\nottamalla muutamia yksityisiä tekemään erityisiä liikkeitä;\nkeskipäivällä voimistelusalissa, missä sen johdosta osa tyttöjä\nhetkeksi vetäytyi ikkunan luo taaskin katsahtaakseen noihin satoihin\nkukkiviin hedelmäpuihin, jotka amfiteatterimaisesti kattoivat ison\nneliön heidän yläpuolellaan kohoavasta rinteestä yhtenäisellä\nainoalla tiheällä kruunulla; keskipäivällä voimistelusalissa,\njuuri kun samaiset tytöt eivät voineet täydellisesti nauttia\ntästä hetkisestä, kuten olisivat tahtoneet, koska ihan ikkunan\nalla muutamat nenäkkäät pikkupuut tänä samaisena vuonna olivat\nniin satumaisesti kasvaneet pituutta, ettei piankaan enää ollut\nmahdollista nähdä rinteen ihanuutta muualta, kuin mistä ne sen\nsallivat, -- niin, vielä pahempi, nämä nuoret puut houkuttelivat\npaikalle mehiläisiä keoistaan oikealta, ja nämä mehiläiset olivat\nvielä nenäkkäämpiä, sillä ne surisivat sisälle avoimista ruuduista\nja säikyttivät tyttöjä, milloin nämä tahtoivat pilkistellä puiden\npunoutumien lomitse; keskipäivällä voimistelusalissa, kun kaikki\nkasvitarhan päivätyö-työläiset, ne, jotka käyttivät luisia eikä\nteräksisiä lapioita, kuokkia ja tadikkoja ja aloittivat työnsä joka\npäivä auringon noustessa, lopettaaksensa hyvissä ajoin ehtoopäivällä,\nja ahersivat ilman vakinaista työsopimusta, mutta myöskin ilman\nvalvontaa ja irtisanontaa koko kesän ja syksyn läpeensä, rouva\nRendalenin ruoassa sekä vaimoineen että lapsineen, hyvinä ystävinä\nkaikkien paitsi kissan kanssa, parhaillaan kerrassaan satalukuisena\njoukkona parveilivat joka kulmalta ja suoristautuivat jälleen\nköyristyäkseen alas ja piiloutuakseen pensaisiin joka taholle,\n-- seisoivat tytöt nyt sitä ihmetellen, kun samassa metsän puut\ntaipuivat istutusmaan vasemmalla puolella syvään, ja hiekkamultaa ja\nsiemeniä tuprusi ilmaan tehdäkseen synkän hyökkäyksen kasvismaalle,\nsyystä että pikapäinen \"maatuuli\" oli syöksähtänyt harjulle, käyden\nsuomimaan vähäisintäkään varoitusta antamatta vasemmalta oikealle,\n-- ja tuskin se oli saavuttanut puutarhan, kun puiden kukkaset\neivät enää olleet puiden, vaan ilman: jok'ainoan täysin kehittyneen\numpun jok'ainoa terälehti lehahti leijailemaan, -- kepeämmin,\neloisammin lennellen kuin lumitähtöset voivat sinkoilla, sillä nämä\ntavoittelevat maata. Ilmassa liehui miljoonia kukkasiipiä pelkkänä\ntuikkivana valkeiden perhosten vilinänä, jonka aukoista vilahteli\nyhtä ja toista vihreätä kuin saarina pilvimeressä, kuin kangastuksen\nkareina.\n\nTytöt riemuitsivat, kirkuivat, taputtivat käsiään, kaikki hyökkäsivät\nryhmäksi, kaikki huusivat, ihmeen lipuessa loistavana kasvitarhan\nylitse. Metsästä tohahtanut synkkä vainolainen ehätti kasvismaalle,\nseurasi perässä samaan suuntaan. Pian se oli siinä, missä äsken oli\nkukkasade ollut; sen ura oli soukempi, mutta vauhti vinhempi.\n\nTytöt syöksähtivät isoa ovea kohti, joka oli puolittain auki;\nhe tahtoivat seurata valkoista vaeltajaparvea, hedelmäpuiden\nkarkulaisia. He unohtivat olevansa voimistelupuvussa, täällä\nrakennusten takanahan ei sillä ollut väliä; he kirkuivat, he\nhyppelivät, -- kun ovi ulkoa päin työnnettiin ihan auki ja portailla\nseisoi nuori mies, yllään valkoiset housut, meri väen upseerin takki\nja samoin lakki. Hän nauroi, ja hän tervehti. Hän tervehti, ja hän\nnauroi. Tulija oli Niels Fürst.\n\nHänen takanaan seisoi alhaalla pihalla Kaja Gröndal vaalean hatun\nja sinipunaisen päivänvarjon suojassa. Hän näytti muhkealta. Hänkin\nnauroi.\n\n\"Eikö Elisa ole täällä?\" kysyi Niels Fürst. Kumpaisellakaan ylimmällä\nluokalla ei kukaan ollut nimeltään Elisa; kukaan ei tuntenut koulussa\nketään Elisaa.\n\n\"Ei, ei Elisa\", sanoi Fürst. \"Olava?\"\n\nEi ketään Olavaakaan kahdella ylimmällä luokalla. Olava? Kukaan ei\ntuntenut ketään Olavaa koko koulussa. Hän ei vähääkään välittänyt\nsiitä, että kaikki ymmärsivät sen olevan leikin tekoa. Hän silmäili\nheitä voimistelupukuisina, -- toista toisensa jälkeen... Molemmat\nkädet olivat kukkasia täynnä; hänen täytyi tervehtiessään asettaa\noikeassa kädessään olevat rintaansa vasten ja painaa niitä vasemmalla\nkäsivarrellaan. Myöskin rouva Gröndalilla oli kukkasia. He olivat\nilmeisesti juuri ostaneet ne kartanosta, ja samassa oli hän kuullut,\nettä molemmat ylimmät luokat parhaillaan voimistelivat, ja sitä hän\noli halunnut nähdä.\n\n\"Suokaa anteeksi\", hän puheli, \"kenties hänen nimensä oli Petra? Tai\nkenties hän ei ollenkaan ollut täällä?\"\n\nHän kohotti lakkiaan, hänen tukkansa kaikki vaaleat kiharat\ntuntuivat niin ikään nauravan, ja kaikki tytöt nauroivat niin, että\nvoimistelusalin seinät kajahtelivat. Niels Fürst hyppäsi alas,\nrouva Gröndal kääntyi ja läksi hänen kerallaan; heidän kiertäessään\nsivurakennuksen kulman Fürst vielä nyökkäsi taaksensa.\n\nTyttöjen nauru kiiri korkeassa hallissa. Omituinen kiihtymys oli\nvallannut heistä useimmat. He juoksivat toistensa ympärillä,\nviskelivät kysymyksiä, odottamatta vastauksia; missä kolme seisoi\nryhmänä, siihen täytyi useampia rynnätä lisäksi. Jos joku nauroi\nenemmän kuin toiset, säntäsivät kaikki sinne.\n\nKaksi joutui kinaan, ja suukopu yltyi. Pari kiirehti paikalle, sitten\nuseampia, viimein kaikki. Kinakin koski ovelle ilmestynyttä suurta\nkyyhkyssieppoa.\n\nTinka oli kinastelijoista toinen; hän oli vain kuohuksissaan\ntunkeilijan häpeämättömyydestä ja etsi itselleen puoluetta. Silloin\nhän sai näkyviinsä Toran, joka oli istuutunut rahille oven suuhun ja\noli kalmankalpea. Miss Hall parhaillaan hoivaili häntä.\n\nTinka juoksi heidän luokseen, ja jo kaukaa hän kysyi: \"Mikä on\nhätänä? Mitä on tapahtunut?\"\n\nTora oli seisonut voimistelemassa erikseen; hänestä oli nimittäin\ntullut kiihkeä voimistelija, ja hän noudatti omaa järjestelmää.\nParhaillaan harjoitellessaan hän näki puoliavoimesta ovesta pienen\nlintuparin, joka liehui edestakaisin erään pensaan ympärillä. Oliko\npensaan alla joku? Oliko niillä siinä pesä? Oliko se pelkkää kisailua?\n\nSilloin hän näkee Kaja Gröndalin punaisen hameen peittävän pensaan,\nison kukkavihon ja päivänvarjon lintujen sijalla, meriväen upseerin\npuvussa nuoren miehen, kädet täynnä kukkia. Tora ei tuntenut\nhäntä. Nyt Kaja keksi hänet, ja joko Tora kuvitteli sen tai Kaja\ntodellakin sanoi: \"Tuossa hän on!\" Meriväen upseeri katsoi nyt\nToraan, sitten hän piti silmänsä herkeämättä tähdättyinä häneen, ja\nnämä silmät nauroivat ja pistivät. Kaja Gröndal tahtoi pidätellä\nhäntä ja vetäytyi taaksepäin, mutta toinen eteni vakaasti, ei\npysähtynyt portaidenkaan juurella, vaan nousi niitä ylös ja edelleen,\nsilmänräpäykseksikään päästämättä Toran katsetta irti omastaan. Tora\nei voinut jäsentäkään liikuttaa. Ikkunan ääressä remahtaneen suuren\npauhun, tuulispään, joka kohotti rouva Gröndalin harson ja uhkasi\nkääntää hänen päivän varjonsa nurin, pensaitten taipumisen, puiden\nkohinan ... kaiken hän näki, kuuli, mutta etäisesti. Hän ei voinut\noikein käsittää sitä, koota aistimuksiaan yhteen, -- kummallinen\nraukeus yllätti hänet, etenkin herpaannuttaen polvet, ne eivät olleet\nkannattaa.\n\nSilloin tytöt päästivät huikean kirkunan ja ryntäsivät yhtenä parvena\novelle päin; samassa upseeri työnsi oven kokonaan auki jalallaan.\nTämä tuntui Torasta kuin raikkaalta ilmalta, kuin joku olisi käynyt\nhäneen kiinni ja tukenut häntä. Mutta niin kauan kuin upseeri seisoi\ntuossa, ei hän päässyt pois, vaikka halusi; hänen _täytyi_ seistä.\n\nVasta tunkeilijan mentyä hän koetti tajuta, missä rahi oli, ja sille\nistuutuessaan -- vasta silloin -- hän tunsi voivansa pahoin. Hän\njäi taistelemaan kohtauksensa kanssa. Miss Hall tuli avuksi, ja nyt\nmyöskin Tinka, ja kun Tinka kysyi päättävästi ja voimakkaasta niin se\nauttoi; hän sai itketyksi.\n\nToiset parveilivat paikalle, mutta näiden kalmankalpeiden kasvojen\nedessä he kävivät hiljaisiksi, hiiskumattoman hiljaisiksi. He eivät\nedes kyselleet.\n\n\"Hän on voimistellut liian rajusti\", kuiskasi miss Hall.\n\n\"Hän tekee kaikki niin rajusti\", lisäsi Nora hellästi istuutuen hänen\nviereensä ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten.\n\nToiset läksivät, miss Hallin pyynnöstä. Heidän kuultiin sitten\npikku eteisessä pukua muuttaessaan saavan takaisin koko entisen\nhilpeytensä; sen jälkeen heidän kuultiin ryhmittäin poistuvan.\n\nVielä puoliselle soitettaessa Tora istui siinä Tinka toisella\npuolellaan ja Nora toisella sekä miss Hall edessään. Tora oli puhunut\nuseita kertoja ja vakuuttanut, että nyt hän jaksoi hyvin. Kaikki\nkolme luulivat, että hän oli voimistellut liian lujasti. Hän luuli\nniin itsekin, mutta hän huoahti: \"Hyvä Jumala, kuinka ilkeä ja paha\nihminen!\"\n\nMuut katselivat toisiaan. \"Tarkoitatko Niels Fürstiä?\"\n\nHän ei vastannut heti. \"Se siis oli Niels Fürst?\" Vähän myöhemmin\nhäntä puistatti kuin vilusta. Mutta hän ei selittänyt sen enempää.\nHän ymmärsi tapahtuman siten, että voimistelu oli sen aiheuttanut, --\nettä tunkeilijalla oli ollut omituinen vaikutus häneen, kun hän oli\ntullut heikoksi voinniltaan. Hän oli mieluummin puhumatta asiasta.\n\nMyöhemmin miss Hall poistui. Toiset kaksi istuutuivat jälleen, Tora\npyysi sitä. Oli niin viihdyttävää pidellä heidän käsiään.\n\n\n\n\n3\n\nToisista erotettuna\n\n\nJo seuraavana päivänä Tora kuuli Niels Fürstin sanoneen, että hän\noli \"viehkein kaunokainen\", minkä Fürst oli Norjassa nähnyt. Tora\nei tahtonut ensin uskoa sitä, mutta hän sai sen lähipäivinä kuulla\njoka taholta. Hänen seuraavana kertana kohdatessaan Kaja Gröndalin\nkertoi tämäkin sen; Tora oli rouvaan tutustunut Millan kautta ja oli\nhänen kanssaan tervehtimisväleissä. Nyt oli Tora toipunut sen verran\nreipasluontoiseksi jälleen, että vastasi bergeniläisellä murteellaan:\n\"Ellei luutnantti Fürstillä olisi niin huono maku, niin olisipa se\narvostelu ollut norjalaisille tytöille ikävää.\"\n\nKesä tuli hyvin lämmin. Kaikki, jotka kykenivät, olivat muuttaneet\nmaalle rannikolle tai korkealle tunturiseutuun. Heti koulun päätyttyä\nsen asujaimet hävisivät, vain muutamia köyhiä jäi jäljelle, ja\nTora niiden joukossa. Nora pääsi äitinsä seurassa kylpylaitokseen;\nTinkan vanhemmat olivat vauraudessaan hankkineet maatalon.\nAnna Rogne oli kaupungissa: Rendalenin avulla hän valmistautui\nhistorianopettajattareksi Karen Loten jälkeen, joka oli jättänyt\nkoulun. Mutta Anna ei halunnut seurustella etenkään Toran kanssa\nniiden välien takia, joita tällä oli Millaan. Ja kun Tora silti\ntahtoi yrittää, hän huomasi Annan siinä määrin syventyneeksi\nhommiinsa ja tuskaiseksi -- hänen kun piti jo kesäloman päättyessä\nottaa alemmat luokat haltuunsa --, että Tora kyllästyi häneen.\n\nTora asui jälleen hiekkaniemekkeellä äitinsä luona (isästä ei\npuhuttu), -- asui ullakkokamarissa kahden sisarensa kanssa\nsekamelskassa ja mylläkässä tuntien häpeää ja haluttomuutta, jonka\nhän ravisti pois joka kerta, kun lauttautti itsensä salmen yli,\njuostakseen kartanon yläpuolella olevaan metsään tai maantietä myöten\ntorilta oikealle ulos \"lehtoihin\". Nämä olivat maantien vierellä\nmetsässä huvipaikka, avara aukea, jossa oli useita siistittyjä\n\"pikkulehtoja\" ja näihin aseteltuina penkkejä ja pöytiä. Niiden\nvälitse kierteli haarova polkujen verkko..\n\nEräänä lauantai-ehtoopäivänä hän taaskin aikoi lähteä sinne kuulemaan\nsoittoa, mutta ensin pistäytyä Jensenin neitien luo hakemaan\nitselleen seuraa. Kaupungilla hän tapasi Kaja Gröndalin, joka oli\nsaapunut miestään vastaan, mutta tätä ei ollutkaan kuulunut. Eikö nyt\nTora sen sijaan tulisi mukaan? Höyrylaiva lähtisi tunnin kuluttua.\n\nTora oli hyvin heikko kutsuille. Vajaan tunnin kuluttua hän palasi\nmukanaan iso hattulipas, jossa hänellä oli yökapistuksensa ja\nvalkoinen puku.\n\nSeuraavana aamuna -- sunnuntaina -- hän seisoi ulkona kuistilla\nrouva Gröndalin pikku maatalossa. Hänen oikealle puolelleen oli\nkaikki talon kukkaset juuri nosteltu sadetta saamaan. Ilma oli vielä\nusvana, märkänä, sankkana usvana; puutarhan takana oikealla se kääri\nhongiston vaippaansa. Hän näki etumaiset puut ja osan alastonta\nkalliota alempana merellä päin, näkyipä merestäkin himmeästi\nhäämöttävä juova. Usva leijui hyvin matalalla, ilmassa ei tuntunut\nvärähdystäkään.\n\nHän kuuli höyrylaivan puhkumisen. Äsken se oli viheltänyt tuolla\nvasemmalla, missä oli silta; nyt se kiiti edelleen ohitse. Hän erotti\nepäselvinä hahmopiirteinä vaaleassa usvassa tiheämmän, tummemman,\nkohisevan sumun. Hän ei ajatellut sitä sen enempää, vaan katseli\npolkua, joka johti laiturilta tämän puutarhan ja toisen välitse,\nmatalaa, keltaista aitaa, joka oli vastapäätä korkeata, upeata,\nvalurautaista, tämän takana olevia vanhoja suuren puiston puita;\nsiellä hän tiesi olevan useita rakennuksia, joita ei nähnyt tänne.\nSiellä nimittäin asui Wingaardin väki, ja siellä vietettäisiin\nnuorison karkeloita tänään. Keitä hän tapaisi siellä? Sitä hän\nmietiskeli siinä seistessään. Rouva oli omaa sukuaan Fürst; olisiko\nNiels Fürst siellä? Sitä hän mietiskeli siinä seistessään... Fürst\noli laivassaan purjehdusväylällä.\n\nMiksi hän ei tulisi? Olihan sunnuntai. Miksi hän ei ottaisi moniaita\nupseereja mukaansa?\n\nJos Tora olisi tiennyt tämän, ennenkuin tuli höyrylaivalle eilen,\nniin olisiko hän lähtenytkään? Sitä hän tänään kyseli itseltään.\nHän oli heti sen kuullessaan tuntenut jotakin ahdistavaa; toisin\najoin palasi sama tunne tänäänkin. Mutta tuo epämiellyttävä aistimus\noli nyt häipynyt -- merkillistä kyllä, ajatteli hän. Toivoiko hän\ntodellakin kohtaavansa Fürstin? Hän ei toivonut toisen koskettavan\nhäntä; ei, ei! Eikä katselevankaan, kuten viimeksi. Mutta näkevänsä\nhänet? Ja myöskin tulevansa nähdyksi, -- kun se saattoi tapahtua\nsattumoisin...? Kyllä, sitä hänen teki mieli; hänen teki sitä kovasti\nmieli.\n\nKuistilla astuessaan suoraan kohti portaita, jotka johtivat\nylös vasemmalta, hän saattoi nähdä sisälle arkihuoneeseen; hän\nsaattoi myöskin tähytä eräästä kuvastimesta, oliko rouva Gröndalin\nmakuukamarinaan käyttämän sisähuoneen ovi auki. Ei, se oli edelleen\nkiinni. Silloin hän palasi entiselle seisontasijalleen.\n\nVielä hän kykeni erottamaan höyrylaivan -- liikkuvan, tumman\nusvaryhmän vaaleassa huurupaljoudessa; se vetäytyi edemmäksi ja\nulommaksi. Kuistin kaide oli kostea; hän kuivasi kätensä, unohti sen,\nja laski ne taas kaiteelle. Valkoisen pukunsa hän olisi voinut jättää\nkotiin: tämä oli hienoa tihkusadetta. Linnut viihtyivät märässä\nilmassa; ne visertelivät hänen ympärillään. Myöskin kukkaset, puut ja\nruoho viihtyivät; hän tunnusteli eri tuoksuvirtauksia.\n\nYksi näistä vei hänen ajatuksensa kauas, kauas sieltä erääseen\nHavren lähistön maataloon meren rannalle. Sininen, kirpeä ilma,\npurjealuksia, höyrylaivoja, pitkä hiekkakaistale, aaltojen kumea\nhuokailu sen yli. Ihan rannassa maatalo, jyhkeä ja harmaa; siellä\nhe asuivat. Puutarhan puolinen kapea veräjä oli avoinna. Hän seisoi\npuutarhassa kivipenkillä lyhyt hame yllään ja käsivarret paljaina;\nhän näki itsensä pitkissä raitaisissa sukissaan, joita hän ihaili\nsaadessaan ne ensi kertaa jalkaansa. Hän kurkisteli aidan yli, ja\nsamaa tuoksua lemahteli kuin nyt jälleen ajoittain täällä.\n\nOli iltapuoli; setä oli tulossa kaupungista. Hämärän omenapuutarhan\nhalki vievä polku oli soralla peitetty, hän kuuli sedän askelten\nnarskuvan...\n\nTäällä hän näkee vasemmallaan sateentuhutuksessa suunnattoman ison\nsateenvarjon ja sen alla parin valkoisia lahkeita. Sateenvarjo\nei kohoa niin korkealle, että hän voisi nähdä, kuka tulija on.\nNytkään, kun on puutarhan veräjä avattava, se ei kohoa; se vain\nlipuu matalammalle eteenpäin. Mutta hän tietää nyt, että tuo hiekan\nnarskuminen ei tullut Havren maataloon päin, vaan tänne. Tulija ei\nollut hänen setänsä, vaan...\n\nSateenvarjo kohoaa; sen kantaja seisoo puutarhan aidan sisäpuolella.\nNäkyy tumma takki, olkihattu ja hyvin kummastuneet kasvot. Tora\ntuntee hiukan sitä ahdistusta, josta luuli jo päässeensä. Mutta\nsamassa kun tulija katsoi häneen, häipyi se -- ihan päin vastoin kuin\nviimeksi. Hän ei ilmeisesti ollut odottanut näkevänsä tummaa naista\nkuistilla; kenties ei ketään näin aikaisin. Mutta se ei ollut hänelle\nsuinkaan vastenmielistä; hän hymyili ja tervehti, tänään ei silmissä,\nollut mitään pistävää. Hän pysähtyi portaiden juurelle.\n\nSateenvarjo lepäsi oikealla olalla hänen laskiessaan vasemman\nkäsivartensa kaiteelle ja nojatessaan siihen. Tuo sinettisormuksinen\nkäsi oli siromuotoinen. Hän oli solakka ja notkea. Päässä oli kolme\nhuomattavaa piirrettä. Herkkätuntoinen, aistillinen suun seutu\noli lakkaamattomassa liikkeessä, kun huulet ikäänkuin joustimilla\nvetäytyivät edestakaisin, kokoon ja ulos; itse huulet olivat lyhyet\nja täyteläiset. Iso silmäpari oli veitikkamainen, naurava, mutta kun\nhän kohotti päänsä hieman taaksepäin ja puolittain sulki silmänsä,\nne pistivät. Runsas ja ihan kiharainen tukka oli vaalean kellertävä;\nviikset pitkät, punertavat.\n\nSiinä nojatessaan kaiteen yli hän oli pelkkää lepoa, nautintoa ja\ntyytyväisyyttä uhkuva. Mutta kenenkään ei sopinut luottaa siihen,\neikä sitä kukaan hevin tullut tehneeksikään. Sillä päässä, ruumiissa,\nkädessä oli nauravan, velton, pehmeän takana jotakin kissasta\nmuistuttavaa. Tora sekä näki että tunsi sen, mutta tänään enemmän\nuteliaana kuin peloissaan.\n\n\"Varsin odottamatonta tavata _teidät_. Oletteko ollut täällä kauan?\"\n\n\"Tulin eilen illalla rouva Gröndalin kanssa; hän oli kaupungissa.\"\n\n\"Oliko hän siellä?\"\n\nJa nyt nämä kaksi johtuivat keskustelemaan matkasta tänne, ilmasta,\npaikasta, olematta esiteltyjä toisilleen, -- haasteluun, jolla ei\nollut mitään muuta silmämäärää kuin saada aihetta katsella toisiaan.\nJokainen lausuma oli puolinainen tai kokonainen lause, joskus kaksi,\nilman väriä, ilman harkintaa, jotta vain viimeksi sanottu ei pysyisi\nviimeisenä. Fürst seisoi tuolla alhaalla ja tarkasteli häntä yhä\nmieltyneemmin, -- pään muotoa ja kasvonpiirteitä ilmeinensä. Silmät\nihan hohtelivat tiheiden, pitkien ripsien alta; mikä oli tuo väri? Ne\nnäyttivät mustilta, mutta...? Ja povi! vartalo! Kaula, käsivarret,\nihon väri, mustan tumma tukka, hänen pukunsa... Fürst siirsi itsensä\nkokonaan syrjään, ottaen vain vaikutelmia vastaan.\n\nKuinka kauan tätä kesti, sitä ei kai kumpainenkaan tiennyt. Fürst ei\ntahtonut häiritä itseään, eikä toinen tahtonut häiritä häntä. Tora\nnäki itsensä elävässä kuvastimessa, mutta viatonta ei huvitus ollut,\nsillä vähitellen se alkoi häntä huimata.\n\nTora kokosi ajatuksensa ja keskeytti puhelun, astui kuistin poikki\nmuutamien kukkasien luo ja alkoi hypistellä niiden lehtiä, joita hän\nvarmasti piteli pahoin.\n\nSitten Fürst tuli hitaasti ylös sateenvarjo olallaan, vasen käsi\nkaidetta sivellen. \"Te kai lähdette mukaan sisareni luo iltapäivällä?\"\n\n\"Rouva Gröndal sanoo hankkivansa minulle kutsun.\"\n\n\"Tietysti. Me tanssimme. Annatteko minulle ensimmäisen valssin?\"\nTora ei katsahtanut ylös. \"Ettekö tahdo tanssia ensimmäistä valssia\nminun kanssani?\" Tora tunsi koko olemuksessaan, että siihen ei\nhänen sopinut vastata. \"Anteeksi, vasta muistankin, etten ole\nesitelty; mutta kun tiedätte, kuka sisareni on, niin tiedätte kai\nmyös suunnilleen, kuka minä olen?\" Hän hymyili ja tuli lähemmäksi,\nyhä ison sateenvarjonsa alla ja vasen käsi kaiteella lipuen. Tora\nsuoristausi, mutta ei vastannut. \"On siis sovittu ensimmäisestä\nvalssista?\" Hän virkkoi sen hiukan huolimattomasti, hiukan\nylimielisesti, miltei kuin loukkaantuneena.\n\nHän näpsäytti sateenvarjonsa kasaan ja kääntyi käytävää kohti: \"Rouva\nGröndal on kai kotona?\" hän astui sisälle. Tora aikoi kiirehtiä\nsanomaan: \"Mutta hän ei ole jalkeilla.\" Se tuntui kuitenkin samalta\nkuin pyytää häntä jäämään tänne. Sitä paitsi: _nyt_ oli kai rouva\nGröndal sikäli jalkeilla, että saattoi itse varoittaa kuullessaan\ntulijan askelet arkihuoneesta.\n\nFürst astui arkihuoneeseen, mutta hän ei palannut ulos. Oliko rouva\nGröndal tullut sisälle? Ei, sieltä ei kuulunut puhetta.\n\nTora astui portaiden luo ja katsoi kuvastimeen: kamarin ovi oli selki\nselällään.\n\nAlas portaita ja puutarhan poikki kiiti hän, ulos puutarhasta ja pois\nmetsään, sitten takaisin sieltä, sillä siellä oli aivan liian märkää,\nja ulos merelle päin kalliolle metsän suojaan; siellä hän istuutui\nisolle kivelle. Hän vavahteli; povi kohoili kuin halkeamaisillaan.\n\n\"Neiti Holm?\" huusi rouva Gröndal. \"Neiti Holm?\"\n\nHän olikin siis pukeutunut! Tuon huudon täytyi tulla kuistilta\ntai puutarhasta. Rouva Gröndal oli kenties ollut ulkona vieraansa\ntullessa arkihuoneeseen. Siksi ei ollut syntynyt keskustelua.\n\nMutta Tora ei voinut heti toipua vastaamaan rouva Gröndalille. Ja kun\nhän ei ensimmäisellä kerralla vastannut, tuntui hänestä, että piti\npysyä vaiti myöhemminkin. Pian huudot lakkasivat kuulumasta.\n\nMitähän kello oli? Saattoiko Fürst tulla vierailulle naisen luo niin\naikaisin? Suoraan laiturilta -- ei sisarensa, vaan rouva Gröndalin\nluo? Mitähän kello on?\n\nMutta hänellä ei ollut kelloa mukanaan; hän oli unohtanut sen.\n\nTuollahan valkoiset lahkeet tulevat ulos kalliolle häntä kohti ja\nsateenvarjo myös! Hänet oli siis löydetty. \"Mutta, hyvä neiti, ettekö\nkuule rouva Gröndalin huutavan teitä?\" Tora ei vastannut. \"Ja kuinka\nmärkä olettekaan! Ilman sateenvarjoa! -- Tehkää hyvin! -- Miksi\njuoksitte?\" Ei vastausta. \"Rouva Gröndal on vatkannut munakokkelia\nmeille koko aamupuhteen.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Niin. Hänen miehensä piti olla täällä tänään, hän on minulle velkaa\nmunakokkelin. Mutta hän ei tullutkaan.\"\n\n\"Mitä nyt kello sitten on?\"\n\n\"Kelloko? Mitä ihmettä sillä tiedolla teette? -- Kohta yksitoista.\"\n\n\"Kohta yksitoista?\"\n\n\"Niin, katsokaa itse!\" Hän ojensi Toran nähtäväksi jykevän,\namerikkalaisen kultakellon, ponnahduttaen kuoren auki.\n\nTora seurasi häntä ääneti.\n\nHeidän jälleen saapuessaan puutarhaan Tora tahtoi tietää, miten Fürst\noli voinut niin joutuin löytää hänet. Niin, hän oli nähnyt Toran\naskelten jäljet tässä hiekassa, ja loput hän oli päätellyt, sillä\neihän kukaan ollut voinut näin märällä säällä mennä metsään, joten\nhänen täytyi olla kalliolla.\n\nSitten he hyvin hilpeän mielialan vallitessa söivät\nmunakokkelia yhdessä. Mutta tuntia myöhemmin Tora istui yksinään\nullakkokamarissaan; hän oli lukinnut ovensa. Ja kello kuusi samana\niltapäivänä, juuri kun vieraat kokoontuivat Wingaardille, hän istui\nkaupunkiin takaisin menevässä höyrylaivassa.\n\nMitä oli tapahtunut? Ei mitään, ei yhtään mitään. Mutta jokseenkin\nkuten usva yli maiseman, jota se vieläkin verhosi, vaikk'ei niin\nmatalalla kuin aamupäivällä, leijui kaiken tämän yllä jotakin\nhänelle epäselvää, mahdotonta. Hän ei sietänyt olla Fürstin ja rouva\nGröndalin seurassa, hän ei voinut siinä olla luonnollinen; kaikki,\nmitä hän teki ja sanoi, kävi takaperoisesti.\n\nSen tähden hän ei uskaltanut lähteä kutsuihin, ja vain\najatellessaankin tanssivansa Fürstin kanssa hän värisi. Se ei käynyt\npäinsä. Niin, eipä siinä siis ollut muuta tehtävää kuin paeta. Hän\nalensi itseänsä hirmuisesti keksiessään perusteita paolleen.\n\nMutta höyrylaivassa hän nyt kuitenkin istui. Se oli melkein urotyö;\nhän oli iloissaan.\n\nMuut matkustajat olivat ylhäällä kajuutan katolla tai kajuutassa;\nikkunat olivat auki. Hän meni keulaan, missä istui pari työmiestä.\n\nKauas näiden edelle hän istuutui ihan yksikseen. Häntä aivan\nriemastutti, kun höyrylaiva viiletti ohi saarten; hän tunsi kuin\npääsevänsä jostakin ahdistuksesta.\n\nUsvasta huolimatta ilta oli kaunis; oli leuto sää, eikä enää\nsatanut. Saaret, joiden välitse he kulkivat, kuvastuivat selvinä.\nNiiden moniväriset kalliot, vihreät ruohotilkut, kasvitarhat\ntaloinensa -- melkein joka saarella asui joku -- näkyivät erinomaisen\nkirkaspiirteisinä; samoin ihmiset, jotka istuivat ja seisoivat\nulkopuolella katsellen ohitse kiitävää laivaa. Hän olisi voinut\ntoivoa asuvansa tuolla tavoin, hän haaveksi elävänsä niin; hän\nistui järjestelemässä asumusta makunsa mukaan, tällä kertaa hyvin\nvaatimattomasti. Se oli niin virkistävää sen jälkeen, mistä hän oli\nlähtenyt.\n\nJa sitten se tukaluus alkoi jälleen! Tuntui jotakin ahdistavaa,\nentistä turvattomuutta...\n\nTietysti muisto, ajatteli hän ja hengähti syvään. Mutta hänen täytyi\nkääntyä katsomaan taaksensa.\n\nTuossa hän seisoi! Neljän, viiden askelen päässä seisoi Fürst\nkannella. Hän tervehti ja hymyili.\n\nKalmankalpeaksi valahtaen, taas tulipunaiseksi karahtaen tyttö\nkääntyi suuren suuttumuksen vallassa...\n\n\"Ei, ettehän toki ole vihoissanne minulle? -- Minä lähden mieluummin\nteidän kanssanne takaisin kaupunkiin kuin tanssin täällä kello\nviiteen asti aamulla. Onko _se_ niin ihmeellistä? Enhän kai siitä\nhalveksimista ansainne? Mitä?\"\n\nNyt puhuja istuutui hänen taakseen. Tora tunsi sen ja siirrähti\nkappaleen matkaa hänestä.\n\n\"Mutta miksi noin teette? Tietysti vain saadakseni teitä puhutella\nläksin mukaan; senhän kai tajuatte?\"\n\nToraa painoi sekä pelon että häpeän sekainen tunne. Hän oli nyt\nyksinään, toisista erotettuna; hän olisi voinut huutaa heidän\nnimeään. Aina kun Tora tunsi hylätyn asemansa, hän alkoi itkeä.\n\nSen näki puhuttelija, ja aivan toisella äänellä hän sanoi:\n\n\"Hyvä neiti, älkää mitenkään ymmärtäkö minua väärin! Enhän suinkaan\ntahdo kiusata teitä; kaikkea muuta! Tahtoisin mielelläni puhua\nkanssanne, se on totta. Enkö voi saada lupaa siihen? Miksi en voi?\"\n\nTora ei vastannut; mutta, hän ei itkenytkään. Toinen siirtyi\njokapäiväisiin asioihin ja sai hänet levolliseksi; pahoitteli\nsitten, etteivät he olleet tunteneet toisiaan aikaisemmin. \"Ensi\nkerran teidät nähdessäni sanoin itselleni ... niin, olkoon sikseen,\nmitä minä itselleni sanoin. Mutta minulla oli pikku toivomus nähdä\nteidät vielä kerran. Sen sain sitten tänään odottamattomasti\ntäyttymään. Mutta jutella emme saaneet keskenämme. Te olitte todella\nkovin kummallinen. Miksi olitte sellainen? -- Niin, kenties ette\nollutkaan kummallinen? Miksi esimerkiksi tahdoitte lähteä? Minunhan\ntäytyi ajatella, että siihen oli minussa syytä; ettehän te ennen\nminun tuloani aikonut lähteä? Mitä?... No niin, siten olette tehnyt\nminut uteliaaksi, tietäkää se. Jos ollenkaan voisin tavoitella\nteitä, niin haluaisinpa kuulla, millä minä säikytin teidät?\nIsolla sateenvarjollaniko? Niin, nyt te hymyilette. Mutta miksi\ntahdoittekaan matkustaa pois, neiti? Sanokaahan minulle! --\"\n\nHän siirtyi hiukan likemmäksi, ja Tora jäi paikalleen istumaan. Fürst\npuheli kepeästi ja leikkisästi, hetkeksikään pysähtymättä. Kykenipä\nTora kerran käännähtämään puolittain päinkin ja vilkaisemaan hänen\nveitikankasvoihinsa, ja silloin he nauroivat molemmin. Hauska mies\nhän oli.\n\nErään seisahduspaikan rannassa oli punainen talo ja siellä joukko\nnuorisoa kokoontuneena voimistelutelineitten ympärille. Nuori mies ja\nnuori nainen olivat kiinnittäneet kumpainenkin köytensä napakiikkuun;\nmies kaahasi naista kaikin voimin: muutamia askelia maassa, pitkä\nhuippaus ilmassa, sitten jälleen muutamia askelia ja taaskin huima\nilmahyppy. Saavuttaisiko hän tavoittamansa? Ei mitenkään! Nainen oli\nkeveämpi, notkeampi; hänellä oli epäilemättä lujemmat sääret, hän\njuosta piipersi niin että tuskin raajoja erotti, ja kuinka riuskasti\nhän viuhahtikaan ilmassa! Tukka ja hame hulmusivat oikonaan perässä.\n\nSekä Fürst että Tora tarkkasivat tätä ajoa jännittyneinä,\nmutta äänettöminä. Tora tunsi Fürstin yht'äkkiä kuin tulena polttavan\nselkäänsä; hän oli hiipinyt lähemmäksi. Ja nopean mielenmuutteen\nvallassa hän nousi, meni kajuuttaan ja istuutui muiden joukkoon. Fürst\nseisoi laiturilla, kun Tora oli astumassa pois hiekkaniemekkeellä; hän\ntahtoi antaa tälle kätensä, mutta toinen väisti. Fürst tahtoi kantaa\nhänen hattulipastaan, mutta hän juoksi tiehensä. Mies meni takaisin\nlaivaan, astuakseen maihin sataman pohjukassa.\n\n\n\n\n4\n\nAjojahti\n\n\nTora saapui kotiin jokseenkin samaan aikaan kuin isänsäkin, joka oli\nollut toverien kanssa purjehdusmatkalla. Häntä tuettiin maissa, ja\nhänen vastaanottonsa oli lämmin. Lapset kaikkosivat, Tora sulkeutui\nullakolle eikä rohjennut edes mennä alas illalliselle, vaikka olikin\nnälissään. Hänen täytyi sitten avata ovensa sisarilleen; näiden\nkanssa hän joutui riitaan, he kun olivat käyskennelleet hänen\nhienoimmissa kengissään ja melkein tärvelleet ne. Se päättyi siihen,\nettä toinen heistä sinkautti kengät päin häntä, ja siitä alkoi\ntappelu, sitten kantelu, ja raivoissaan oleva äitikin riensi hätään.\nTora itki, kunnes nukkui, ihan kuin lapsi.\n\nSeuraavana päivänä hän koetti autella äitiään taloustoimissa, mutta\ntämäkään ei käynyt päinsä ilman kovia sanoja ja pistopuheita, kuten\nettä moiset hienot, ylväät neidit olivat vain tiellä. Yleensä\nhän kuitenkin ajoi tahtonsa täytäntöön, nimittäin päätöksensä\nolla äitinsä apuna, etenkin vaatteiden laittelemisessa. Pienestä\nelinkorostaan hän pani lisäksi mitä kykeni, niin että välit pysyivät\nkyllä hyvinä. Mutta niinpä tuntuikin Torasta, että hänellä oli\noikeus olla hiukan itseänsäkin varten. Tuokiota ennen illallista\nhän lauttautti itsensä salmen yli ja käveli joko ylös kartanon\nyläpuolella olevaan metsään tai ulos \"lehtoihin\"; kotona ei ollut\nrauhaa.\n\nMinne tahansa hän aikoi, metsään tai lehtoihin, hän nousi maihin\n\"Pummin\" kohdalla ja meni sen kautta, mikä ei juuri ollut suorin\ntie. Mutta hän ei tiennyt kaupungissa kauniimpaa paikkaa kuin oli\n\"Pummin\" varrella suuressa puutarhassa sijaitseva talo, joten\nhän joka päivä ilokseen silmäili sitä. Molemmat olivat kuuluneet\nWingaardin suvulle, mutta nyttemmin ne oli vävyväleissä vaihdettu\nFürstien torin laidassa omistamaan taloon, missä Wingaardit jatkoivat\nFürstien kauppaliikettä. Lanko Niels Fürst omisti siis nyt tuon ison\npuutarhatalon.\n\nTora käveli hiukan arkaillen sen ohi, -- vaikk'ei tuo peloittava\nollutkaan täällä, vaan ulkona sotalaivoissa. Tämä ahdistus oli\nkeskeytyksenä, askarruksena ajatuksille sekin, joten se ikäänkuin\nkuului hänen kävelyynsä.\n\nJoka kerta sen häivyttyä hänellä oli tapana sitä huolettomampana\nastella ylös rinnettä tai sivulle päin. Tuollaisessa pienessä\nnorjalaisessa kaupungissa jokainen nuori tyttö kuljeskelee yksikseen\nmissä tahtoo. Hän tapaa toisia ja yhtyy heihin tai jatkaa matkaansa.\nTora enimmäkseen halusi olla pari tuntia yksin; yleensä hänellä oli\nvakinaiset paikkansa, ja ne löytäessään hän otti esille kirjan,\njos hänellä oli mukanaan, tai haaveksi ilman kirjojen apua. Tai --\nkuten juuri nyt sattui -- hän kirjoitteli pitkiä kirjeitä, yhden\njoka päivä, siitä merkillisestä, mitä hänelle oli tapahtunut.\nHänellä oli salkkunsa kainalossaan ja mustetolppo taskussaan; hän\nmakasi ruohikossa salkku kivellä tai istui kivellä salkku sylissään\nja mustetolppo vieressä. Se kävi oivallisesti; siten syntyi aito\nulkoilmakirjeitä, joissa sanat lentelivät tuulen mukana ja joukkoon\njoutui kaikkea, minkä mieli teki.\n\nJa kuinka kaunista olikaan tuolla hämyn katveessa, minne aurinko\nhiukan pilkisteli, missä oravan rasahtelu oksilla hiukan säpsähdytti.\nEtäinen kohu satamasta, jokitörmän teollisuuslaitoksista tai\nlehdoissa ja maantiellä puhelevien, joskus soiton ääni, tekivät hänen\nolosijansa syvän hiljaisuuden vielä tuntuvammaksi. Tämä oli hänen\nainoata kesärunouttaan. Heti aamuisin silmänsä avatessaan hän alkoi\nikävöidä tänne. Kotiolojen hälinä ja torailu lipui ohitse, kuin se\nei olisi häntä koskenut; täällä hän eli. Hänen suuri retkeilynsä\nrouva Gröndalin luokse ja merkillinen laivamatkansa takaisin kotiin\nkuvattiin tietysti täällä kirjeessä Millalle, Noralle ja samoin\nTinkalle.\n\nNeljäntenä päivänä hänen piti lukea läpi nämä kolmen edellisen\npäivän kyhäelmät; hän ihan iloitsi, hän tiesi menestyksellisesti\ntoisinnelleensa aihettaan. Mutta jo ensimmäistä kirjettä lukiessaan\nhän kävi hiukan arvelevaksi; hän nimittäin muisti nuo toiset, ja\neroavaisuus oli varmaankin vähitellen käynyt liian suureksi. Jos\nneitoset joskus sattumalta vertaisivat niitä toisiinsa, -- niin,\nsilloinpa helposti sattuisi tuollainen ikävä kohtaus, jossa Tora\nvedettäisiin tilille. Ei, sellaista ei hän enää halunnut.\n\nEnsimmäisessä kirjeessä hän oli käsitellyt asiaa vakavasti, kuvaillut\nhämmennystään, erehdystänsä, pelkoaan; kukaan, joka luki sen, ei\nvoinut olla huomaamatta, että Toralla oli ollut edessään henkilö,\njota hän oli pelännyt. Toisessa kirjeessä hän teki pilaa itsestään ja\nFürstistä ja koko seikkailusta. Kolmannessa hän kuvasi tummatukkaista\ntyttöä, joka vaelsi vieraalla rannalla ja näki vetehisen nousevan\nesille vaaleaviiksisenä ja kiharatukkaisena. Hädissään tumma tyttö\npakeni laivaan lähteäkseen kotiinsa omalle maalleen: mutta vetehinen\nui kaiken aikaa laivan perässä käsi sydämellään. Tytön noustessa\nmaihin hän päästi valitushuudon; neito kuuli sitä sitten yöllä\nunessaan.\n\nTora repäisi kaikki kolme kirjettä kahtia eikä kirjoittanut\nainoatakaan uutta.\n\nMutta kävelyjään hän yhä jatkoi. Hänellä ei ollut aavistustakaan\nsiitä, että Niels Fürst oli palannut kaupunkiin, että eräs toveri\noli ottanut hoitaakseen hänen virkansa, että hän hiljaisuudessa\nlueskeli kieliä, valmistautuakseen uutta uraa varten, loistavampaa\nkuin entinen, ja että hän asusti omassa talossaan. Vielä vähemmin\ntiesi Tora, että Fürst ikkunakuvastimestaan ensimmäisenä päivänä taas\nkaupungissa ollessaan näki hänen kävelevän ohitse ja hiukan arasti\nvilkaisevan taloon päin ja että hän seuraavanakin päivänä teki saman\nhavainnon. Fürst tiesi, ettei tämä tie ollut ylös metsään lyhyin --\nsinne käveli Tora ensimmäisenä päivänä -- eikä lehtoihinkaan, minne\nhän toisena meni. Fürst oli molempina päivinä lähtenyt ulos. Nyt\nkolmantena päivänä hän istui valmiina seuraamaan perille asti; nyt\nhän luuli ymmärtävänsä.\n\nHän tunsi hiukan tyttöjä, jotka sekä tahtoivat että eivät tahtoneet\n-- juuri tuohon tapaan he käyttäytyivät.\n\nTänäänkin Tora saapui odotuksen mukaan; tänäänkin hän tuskaisesti\nsilmäsi taloon ja sitten asteli edelleen salkku kainalossa. Hänet\npysähdytti joku, ja silloin hän tuli katsahtaneeksi taaksensa. Siten\nhän huomasi Fürstin! Tämä tuli rivakasti; hän oli ajossa, hän oli\npäässyt jäljille.\n\nTora hyvästeli nopeasti, ja niin pian kuin huomiota! herättämättä\nsaattoi, siirtyi hän tavallisesta käynnistään ripeimpään, mihin\nkykeni; häntä oli alkanut peloittaa, selittämättömästi peloittaa.\nHänen olisi kenties pikemmin pitänyt kääntyä takaisin; mutta tänään\nhän ei sietänyt Fürstin silmiä, eikä täällä ollut ihmisiä lähistöllä.\nSiten hän asteli joutuin, joutuin, joutuin; mutta hän aavisti toisen\nlyhentävän välimatkaa, melkeinpä tunsi sen.\n\nJuosta hän ei rohjennut maantiellä, mutta hän luotti siihen, että\nhän oli paremmin perehtynyt lehtoihin kuin ahdistajansa ja kykenisi\nhiipimään pois. Hän poikkesi siis tieltä ja läksi rientämään\noikopolkua metsään; kauhukseen hän näki ajajansakin heti hypähtävän\nmetsään, tehdäkseen samaten. Silloin hän uskalsi juosta ylöspäin,\nmutta _kohti_ sitä reunaa, jolta toinen läheni; siellä hän kyyristyi\nison kiven taakse. Hän oli menetellyt oikein, sillä melkein heti hän\nnäki Fürstin astelevan ohitse ja eteenpäin vain pikku matkan päässä\npiilopaikasta, niissä hän istui kyyryssä, sydän pakahtumaisillaan\nsykintäänsä. Täällä, missä kukaan ei voinut ajajaa nähdä, tämä\njuoksi, loikki, hyppeli; hän tunkeusi suoraan päin yli esteiden.\n\nTora odotti, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä, ja läksi sitten\nkiitämään metsän poikki päinvastaiselle suunnalle. Hän ei pysähtynyt\nennenkuin oli korkealla kartanon yläpuolella yksinäisen, lehtipuiden\nympäröimän hongan suojassa kivellä. Ja hänen kiihkein hengähdyksin ja\nkatsein silmäillessään ympärilleen ja havaitessaan eriskummalliseksi\nsen, mitä hän silmänräpäyksessä näki allaan, kuvastui vainolainen\nhänen sielunsa silmien eteen sellaisena, kuin hän oli ollut kiven\nohitse hyökätessään. Hän oli iljettävä! Se mies saattoi tehdä mitä\nhyvänsä.\n\nEikä hän enää koskaan päässyt kiusaajastaan eroon. Kaikkialla ja\naina hän, kuin ei muuta olisi olemassakaan. Tai oikeammin, jokaisena\npäivän hetkenä Tora pakoili häntä, mutta taas hän oli tuntuvissa.\n\nSisarukset kertoivat hänelle, että Fürst kävi siellä soutelemassa ja\nkäväisi sisällä; että hän kulki ohitse ja käväisi sisällä; että hän\npuhutteli heitä ja lähetti heidän kauttaan terveisensä. Se saattoi\nheidät intoihinsa, he olivat ylpeitä siitä; heidätkin oli saavuttanut\nsana, että Tora oli \"viehkein kaunokainen\".\n\nMutta Toran kauhistus yltyi. Häntä vainottiin; ahdistaja ei enää\nhellittäisi, sen hän tunsi.\n\nMinne hän kääntyisi? Rendalenin väestä ei enää ketään ollut kotona.\nHän saisi tulla sinne lupa-ajan jälkeen, mutta sitä kestäisi vielä\nlähes kolme viikkoa. Kenellekään muulle hän ei voinut puhua; häntä\nhävetti. Hän ajatteli hiukan suutari Hansenin väkeä, mutta rouva\nHansen oli ankara; hän tuskin ymmärtäisi asian laitaa. Äitiänsä hän\nei ajatellutkaan.\n\nMutta koko tämä taisteluhan tapahtui hänessä itsessään; hänen ei\ntarvinnut olla kenenkään ihmisen vallassa, kun ei itse tahtonut.\n\nEi, mutta kun hän nyt kerran ei voinut häätää ahdistajaansa\najatuksistaan?\n\nLauantai-iltana hän oli heittäytynyt vuoteelleen niin uupuneena,\nkuin olisi päivän pitkän tehnyt mitä raskainta ruumiillista työtä.\nHän makasi katsellen ohitse soluvan laivan raakapuita. Hän seurasi\nkatseillaan tuulessa lepattavien, keveästi pingoitettujen purjeiden\npoimuja. Ne näyttivät niin läheisiltä, kuin hän olisi voinut\nkoskettaa niitä. Ulkona kävi raju aaltoilu. Ulapalta, myrskystä,\npalaamassa tänne satamaan. -- Hänkin tahtoi etsiä satamaa!\n\nOli lauantai-ilta; huomenna hänen täytyi mennä kirkkoon. Karl\nVangenin kasvot hymyilivät hänen ylitseen samassa, kun hän sitä\najatteli, ja hänestä tuntui heti hyvältä, ennenkuin hän vaipui\nuneen. Jos Karl Vangen olisi ollut tyttö, olisi hän mennyt hänen,\njuuri _hänen_ luokseen ilmaisemaan mielensä ahdistuksen. Niinpä hän\nistuikin seuraavana päivänä takimmaisessa penkissä. Karl Vangen oli\nkohdannut hänet, tervehtinyt ja sanonut, että oli hyvä, että hän\njälleen tulisi heidän luokseen kartanoon ja auttaisi rouva Rendalenia.\n\nNäiden sanojen johdosta hän oli valinnut kaikkein takimmaisen penkin;\nhän ei ollut varma siitä, ettei hyrähtäisi itkuun.\n\nMutta sitä hän ei tehnyt. Oli jotakin kylmää kirkossa ja\nhiljaisuudessa ja ihmisissä; ei ollut kesäpäivä kuten ulkona. Sitä\npaitsi, kun Karl Vangen nousi saarnastuoliin ja aloitti rukouksensa,\noli se sama kuin Toran ensimmäisenä koulupäivänä, toistensa\nkohtaamisesta, -- melkein sanasta sanaan sama! Ja se kiusasi häntä.\nEttä Karl Vangeninkin rukous oli vanhaa läksyä! Tämä pikku sattumus\nanasti hänen ajatuksensa, joten hän ei seurannut kirkonmenoja. Hän\nkuuli saarnan käsittelevän kääntymystä ja Karl Vangenin tapansa\nmukaan valaisevan sanojaan elämästä otetuilla esimerkeillä. Mutta\nTora tunsi nämä esimerkit koulusta, joka ainoan.\n\nSilloin hänet herätti nimi John Wesley. Tämän kääntymys, arveli\nVangen, oli perusteellisin, joka vaiheessaan täydellisin, mitä hän\ntunsi. Hän kuvaili sitä ja siirtyi sitten mainitsemaan esimerkkejä\n_äkillisistä_ kääntymyksistä ja mainitsi pari Wesleyn itsensä\naikaansaamaa. Toiset luonteet, toinen entisyys, toinen tietämys,\ntoisenlainen pelko.\n\nMutta näistä nopeista kääntymyksistä hän tahtoi erityisesti puhua\ntänään. Hän oli tuntenut nuoren tytön, jolla oli palava halu saada\nsynnilleen armahdus, eikä hän voinut sitä saada, kunnes eräänä\npäivänä näki Rubensin maalaaman ristiinnaulitsemisen ja ristin\njuurella Maria Magdalenan, pitkät hiukset hajallaan. Maria Magdalena\ntahtoi hän olla! Ja heti kun hänen onnistui ajatella itsensä ristin\njuurelle Maria Magdalenan sijalle, ajatella siinä määrin että\nhän eikä kukaan muu siinä polvistui, -- hän sai varmuuden siitä,\nettä _hänen_ tähtensä oli Jeesus ristinpuussa; _hänen_ syntinsä\nolivat annetut anteeksi. Hänet valtasi suuri, suuri riemu. --\nUseita samanlaisia esimerkkejä puhuja, tiesi etenkin naisista. He\nolivat niin hartaasti tarttuneet johonkin yksityiseen Jeesuksen\nelämän kohtaan, johonkin hänen yksityiseen sanaansa johonkin armon\nsalaisuuden piirteeseen, -- tuijottaneet siihen, kunnes se vaikutti\nsuurena valona, autuaallisena näkynä. Kaikki kävi heille siitä\nhetkestä selkeäksi, heidän syntinsä otettiin pois; heidän tahtonsa\nsai siitä päivästä ja hetkestä asti riemukkaan rohkeuden.\n\nEnempää ei Tora kuullut -- eikä siis myöskään, että Vangen tahtoi\npuhua juuri sitä _vastaan_.\n\nPaikalla hän oli vauhdissa tekemään yrityksen! Saarnaajan peräti\ntuttu ääni sorisi edelleen, kaikki hänen ympärillään ja koko paikka\nturtui häneltä ... hän katseli Jeesusta ristinpuussa keskellä\nvierasta, ajelehtivien, mustien pilvien kattamaa maisemaa, jossa oli\njoka kukkula, joka laakso, joka puu suruharsoon verhoutuneena. Tora\nnäki Vapahtajan silmien vajoavan syvälle, hänen rintansa kohoavan ja\nlaskevan, ja tuli yö. Hän tunsi oman pikku kärsimyksensä kätkeytyvän\ntähän suureen, kauheaan.\n\nKuinka kauan hän tässä horrostilassa istui, sitä hän ei tiennyt.\n\nSaarna ei ollut päättynyt. Hän ei siis voinut lähteä, mutta ei\nmyöskään kuunnella; hän ei tahtonut.\n\nJa kirkosta lähtiessään hänellä oli vain yksi toivomus: voida\nantautua tähän jälleen niin pian kuin kävi päinsä.\n\nHän ei ollut moneen päivään käynyt ulkona ovestaan. Nyt iltapäivällä\nhänen täytyi päästä liikkeelle. Fürstiä peläten hän kapusi vuorelle\nja suuntasi sieltä kulkunsa ylös metsään pitkin hautuumaan viertä,\nlöysi taas tiensä ison hongan luo oikealle ja istuutui kivelle sen\nsuojaan; paasi oli matala ja tasainen.\n\nHänen mietteissään oli totisuutta. Ei hän unelmoimista ja nautintoa\netsinyt; ei, todellista apua, uutta elämää. Nämä kovat päivät olivat\nvalaisseet hänen mieltään. Hän tiesi nyt olevansa vähän kaikkea,\ntahtovansa vähän kaikkea, sitäkin, mikä oli syntiä; sen vuoksi hän\noli helppo saalis roistollekin. Hän ei ollut puolustautunut alusta\nasti; hän oli ihan valmistautumaton, -- niin, vaarassa oli jotakin\nhoukuttelevaa.\n\nNyt tämän piti olla lopussa Hän ryhtyisi mihin hyvänsä, kunhan\nse vain sitoisi häntä. Hänessä ei ollut enää kunnianhimoa, vain\nmielentuskaa.\n\nHän heittäytyi polvilleen, ja lämmenneenä ja herkistyneenä ripeästä\nkiipeämisestä hän lähetti taivasta kohti rukouksen sydämensä\nsisimmästä syvyydestä. Se oli mitä nöyrin, mitä surkeimmasti anova.\nHätä oli ankara.\n\nSaada tahto sitä vastaan, joka hänen tahtoaan vainosi! Hän ei\nhetkeäkään epäillyt, että _hänen_ täytyi saada tämä lahja välittömän\nnäyn muodossa.\n\nHän näki hengessä itsensä hyvin voimakkaana. Hän näki itsensä\npelottomana uurastamassa jonkin asian hyväksi -- yhdentekevää minkä,\nkunhan se vain antoi tukea! Jos sitä aherrusta kestäisi koko eliniän,\nniin kestäköön kernaasti. Se olisi toivottavintakin! Niin, hän ei\nnyt voinut ajatella suurempaa onnea, kunniaa, rikkautta kuin saada\njonkin raskaan tehtävän; hänen luonteensa sai hänet toivoilemaan\näärimmäisyyksiä.\n\nJa sitten hän tahtoi vaipua näkyyn, -- ei, hän pysähtyi; häntä\nhäiritsi ystävättärien ajatteleminen. Millan suurimpana tuskana\nviime kirjeessä oli ollut, ettei sää pysyisi kauniina, ja\nNora oli pelännyt, että hänelle unohdettaisiin lähettää uusia\nsoittokappaleita. Miksi piti yksistään _hänellä_, joka tässä istui\npiilossaan, olla niin hirveän tukalaa? Hänen hylätyn asemansa olisi\npitänyt tehdä ihmiset armeliaiksi, mutta se juuri vain usutti heitä.\n\nHän istui kääntyneenä poispäin maisemasta, hongan rotevaan runkoon\nnojaten. Edessään hän näki pelkkää rehevää vesakkoa ja tiheätä\nsaniaiskasvillisuutta.\n\nHyvä Jumala, kuinka voimatonta olikaan kaikki se, mitä he olivat\nkäsi kädessä käyskennelleet loruilemassa seuran kokouksissa ja\nmuualla! Vain muutamia viikkoja oli siitä, ja nyt hänen täytyi\npiileksiä täällä. Jos se tulisi tunnetuksi, niin hän kai menettäisi\nsaavuttamansa pikku aseman? Tuskinpa hän silloin enää pääsisi Engelin\nperheeseen; hän ei voisi käydä Millan ystävättärestä, eipä hän\nkaiketikaan saisi palata rouva Rendaleninkaan luokse!\n\nJa hän itki. Mutta sitten hän tahtoi reipastua. Hikiset, kiihtyneet,\nkirotut kasvot tuolta rinteen kiveltä kuvastuivat hänen silmiinsä!\nHäntä pöyristytti! Sillä hän ymmärsi itsekin, että se pelko, jolla\nhän itseänsä säikytteli, oli vaarallisempi hänelle kuin mies.\n\nHänen olisi oikeastaan pitänyt lähteä takaisin kotiin; mutta eihän\nollut häpeä harkita asiaa. Ja niin hän jäi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToran äsken noustessa ylös mäkiä kohti pistäytyi Niels Fürst\nerääseen laivaan, jonka kapteenin hän tunsi, ja juuri kun tyttö\nsaapui laakealle paadelle hongan juurelle, seisoi Fürst laivan uusi\nkaukoputki kädessään, koetellakseen sitä. Hän asetteli sen kuntoon\nja suuntasi sen ensin jokitörmää kohti ja antoi sen sitten lipua\nylemmäksi ja pitkin näköpiiriä.\n\nTora oli tuskin istuutunut kivelle, kun kaukoputkikin hänet saavutti\nja sen pitelijä tunsi hänet...\n\nFürst kiirehti oikotietä torin yli ja edelleen kartanon istutusmaista\noikealle.\n\nViime kerrasta asti Fürst ei ollut ajatellut mitään muuta. Hän ei\nkyennyt enää ryhtymään mihinkään, ja hänen oli vaikea saada unta.\nNoin suurta kauneutta ei hän ollut koskaan ennen ajanut takaa. Kun\ntyttö päivä päivältä käveli hänen asuntonsa ohi ja kuitenkin heti\nhänen tullessaan piiloutui, niin hän oli vielä viaton. Oli siis\nvain löydettävä hänet sieltä, missä hän istui; mitään suurempaa\npalvelusta ei tytölle voinut tehdä. Mitä useammin tyttö lymysi, sitä\nharkitumman viekkaasti hän halusi löytyä. Nyt Fürst ymmärsi, miksi\ntyttö kesken kaiken oli lähtenyt rouva Gröndalilta. Nyt hän ymmärsi,\nmiksi tyttö itki höyrylaivassa; voi noita lapsosia! Mutta tämä ajo\nkävi kuluttavaksi, jos se venyi liian pitkälle. Kunnianhimokin tuli\npeliin; älköön kukaan ajatelko puijaavansa _häntä_. Niin ikään olisi\nhänen maineensa parhaiten turvassa, jos hän menestyisi yrityksessään,\nsilloin toinen pysyisi vaiti. Kunhan ei tyttö vain saisi häntä\nnäkyviinsä liian aikaisin. Kunhan vain ensin pääsisi niin likelle,\nettä kykenisi hallitsemaan häntä silmillään --!\n\nRiehuvassa kiihkossaankin hän hiiviskeli ketterästi eteenpäin, -- ei\npoluilla, vaan suoraan metsän halki lehvistön suojassa. Hän kiipesi,\nmissä ei voinut kävellä; hän loikki, missä ei voinut kiivetä. Tora\nistui hapuilemassa kiinteätä mielikuvaa, jota voisi laajentaa, kunnes\nse kokonaan valtaisi hänet ja ummistuisi hänen ylitseen. Mutta se ei\nonnistunut; jokin särki sen joka kerta. Sitten risahti oksa tuolla\nalhaalla. Kaiken aikaa hän oli tuntenut kiusausta kääntyä katsomaan\ntaakseen. Oliko siellä kuitenkin joku?\n\nHän katseli alaspäin. Ensin hän ei huomannut mitään, tai kyllä\nsentään, oksien heiluntaa; hän kuuli myös lehtien rapinaa. Siellä\nsaattoi olla joku kartanon hevonen tai lehmä; niillä oli siellä\nhakamaansa. Hän sävähti kuitenkin kuumaksi, hänen teki mieli nousta\nja lähteä; mutta silmät kiintyivät tähystämään noita oksia, niiden\nalla kuvastui jotakin tummaa. Sitten pistäysi pää esille, mies,\n_hän_. Miten ihmeessä --? Tiesikö Fürst, että hän --? Miten hän tuli\n--? Hänen tahtonsa sekosi voimattomiin, kauhistuneihin kysymyksiin.\n\nSilloin tulija katsoi ylös. Ponnistaen kaikki voimansa Tora\nkohottautui, vaikka häneen tuntui olevan kiinnitettynä sadat\npunnukset. Mutta hän ei kääntynyt tulijasta pois eikä päässyt\nhievahtamaan; hän menetti vähitellen tahtonsakin tehdä niin. Sitten\noli vain paasi heidän välissään. Toraa värisytti pelko, ja se piristi\nhäntä; nyt hän käänsi päänsä, eteni kompastellen muutamia askeliakin\n-- ja kohtasi ajajansa. Hän kumartui poispäin. Toinen kosketti hänen\nkättään, hänen käsivartensa hiipi tytön käsivarren alle, tämä sai\nikään kuin tulivyön uumilleen. Hän kaatui niin odottamattomasti\nja niin raskaasti, että toinen oli vähällä kuukertua nurin hänen\nkanssaan.\n\n\n\n\nMITÄ USKOLLISUUS MERKITSEE\n\n\n1\n\nAutuaallisuutta\n\n\n    Rakas Nora, tiedän ennakolta, että tästä ei tule säällinen\n    kirje; minulla ei ole aikaa. Luulen melkein, että sinä et saa\n    tätä näyttää toisille; he tuskin tajuaisivat tunteitani. Onhan\n    kerta kaikkiaan olemassa jotakin, mikä erottaa toiset meistä\n    kahdesta; sen sanoo minulle jokin tunne. Kunhan nyt vain voisin\n    saada _jotakinkaan_ ilmaistuksi kaikesta, mitä nyt -- tunnen,\n    olin vähällä vielä kerran kirjoittaa. Tiedätkös, minä olen elänyt\n    elämäni suurimman, kauneimman, rakkaimman päivän.\n\n    Niin, nyt sinä käyt uteliaaksi. En tahdo kiusata sinua, mutta\n    kumminkin minun täytyy aloittaa siitä, millä tavoin ja miksi\n    tulin sen kokeneeksi.\n\n    Kun tulimme tänne Kööpenhaminaan, niin kuka olikaan asemalla\n    vastassa muu kuin Niels Fürst? Tietysti se oli sovittua hänen\n    ja isän kesken, sen älysin kohta; mutta isähän osaa niin\n    oivallisesti olla vaiti kaikesta. Tiedätkö, mistä Niels Fürst\n    tuli?\n\n    Sofierosta.\n\n    Niin, nyt se on kirjoitettu, ja nyt ymmärrät kaiken. Niinkuin\n    olen sinulle kertonut, osoitettiin isälle jo jonkin aikaa sitten\n    se kunnia, että Hänen Majesteettinsa kutsui hänet katsomaan\n    Sofierota, kun hän seuraavan kerran matkustaisi ulkomaille.\n    Monelle norjalaiselle ei sitä liene tapahtunut, joten tämä on\n    isälle hyvin mairittelevaa.\n\n    Hän ei ollut siitä mitään kertonut minulle; hän ei tahtonut\n    ennenaikaisesti saattaa minua \"hermostuneeksi\", sanoi hän. Fürst\n    saapui suoraan Sofierosta; ajatteles, hänestä kukaties tulee\n    käskyläisupseeri sille prinssille, joka on merimies, nimittäin\n    H.K.K. prinssi Oskarille. Fürst mainitsi, mihin aikaan junat\n    seuraavana päivänä lähtisivät. Hyvä Jumala, jo seuraavana\n    päivänä! Silloin meitä odotettiin sinne!\n\n    Minä en saanut lupaa ryhtyä minkäänlaatuisiin\n    pukeutumishankkeisiin; minun piti vain tulla ihan matkapuvussani\n    kuten isänikin. Häijy luutnantti Fürst -- sinä tiedät, että hän\n    on sukua meille; hän nimittää minua \"serkuksi\", vaikka enhän\n    sentään ole --, hän sanoi minulle, että minä olin kyllin \"soma\"\n    sellaisenanikin. Tunnetko häntä?\n\n    Pitipä siis saada nukutuksi matkan jälkeen, käsitäthän, sillä\n    niukka nukkuminen tärvelee ulkonäköä. Enkä ole koskaan niin\n    ponnistellut unta saadakseni; olin läpikotaisin säikähdyksissäni,\n    sen arvaat. Ajattelin mitä maailmassa ikävintä oli, muistatko\n    tullivahtimestari Jacobsenin nenää? Makasin tirkistellen hänen\n    nenäänsä, kunnes todellakin huumaannuin uneen siitä. Ja niin\n    väsynyt olin, kuulehan, että kun uneen pääsin, nukuin kuin\n    pölkky. En Jumalan kiitos ollut kovin kehnossa kunnossa, kun\n    nousin ylös. Mutta sittemmin kävi tukalaksi, ihan toivottoman\n    tukalaksi. Sinä et ole koskaan ollut sellaisissa olosuhteissa,\n    joten ehkä pidät kummallisena, että mitä enemmän muistelin tuota\n    suurta hetkeä ja ajattelin, että minulla ei ollut tiedossani\n    ainoatakaan naista, jolta kyselisin -- miesväki ei voi vastailla\n    sellaisiin asioihin, ja ne nauravat --, sitä pelkäilevämmäksi\n    tulin. Tuntui hiukan aamukylmäkin, ja nämä kaksi, vilu ja säikky\n    -- Fürst nimitti sitä \"kanuunakuumeeksi\" -- tuottivat lopulta\n    seurauksia. Se oli hirmuisen noloa, sillä ajan mittaan en voinut\n    sitä salata; niin, ymmärräthän. Mutta minä saan lohduttautua\n    sillä, etten ole ensimmäinen nuori tyttö, jolle on näin käynyt\n    silloin, kun hän joutuu hovissa esiteltäväksi.\n\n    Käännyin viimein suoraan sairaaksi, ja siitä syystä minulla on\n    tuskin käsitystäkään matkasta tai mitä sen varrella puhelimme.\n    Kuitenkin jouduin riitaan. Fürst sanoi, että kuningasvalta\n    kaikissa maissa koettaa kerätä rahavaltaa ympärilleen\n    alempia luokkia vastaan. Se minusta kuitenkin näyttää kovin\n    nurinkuriselta. Onko kuningasvalta olemassa puolustaakseen\n    itseänsä? Minä ajattelin, että se oli olemassa alempien luokkien\n    puolustamiseksi. Sen sanoinkin. Silloin isä alkoi härnätä minua\n    \"seuralla\" ja koululla ja Karen Loten historiantunneilla,\n    -- niin, kuulethan jo hänen äänensä? Fürst kysyi, kuka siis\n    puolustaisi rikkaita. He, arvelin minä, puolustivat itseään. Joka\n    tapauksessa oli ilkeätä heidän kavaltaa alempia luokkia. Eikö\n    niin?\n\n    Voi taivas, kuinka Juutinrauma on viehättävä! Kun läksimme ylitse\n    (olenhan unohtanut sanoa, että me tulimme sinne, Helsingöriin\n    nimittäin, rautateitse) -- niin, siitäpä näet, millaisessa\n    kuohunnassa olen tänään! -- -- -- Ei, minä pyyhin kaiken pois.\n    Muutoin en pääse koskaan valmiiksi. Isähän tahtoo minua mukaansa\n    ulos aamupäivällä; saat pian kuulla miksi.\n\n    Aloitan linnasta, joka näkyy salmelle. Sen asema on\n    eriskummainen, mutta se ei ole niin iso kuin olimme odottaneet.\n    Ja niin tulimme Helsingborgiin. Siellä, kuulehan, -- niin, nyt\n    joudut ihmeisiisi, siellä odottivat meitä kuninkaalliset vaunut.\n    Sekä isä että Fürst eivät muka olleet millänsäkään; mutta olen\n    nyt varma siitä, että he olivat vähintään yhtä hämmästyneitä\n    kuin minäkin. Vaunut muuten olivat kuten muutkin vaunut; liveri\n    vain erottaa. Mutta minä istuin mitä kuolettavimmassa pelossa;\n    kuinka tässä kävisikään? Vaikka ilma oli nyt tullut herttaiseksi,\n    täytyi minun kuitenkin, ennenkuin astuimme vaunuihin, ensin olla\n    yksikseni. Missä määrin se tärveli minulta kaiken, sen voit\n    päättää siitä, että minä hikosin läpi hansikkaitteni; mutta\n    minulla oli tietysti toiset ottaa käsiini, kun jouduin perille.\n    Isä teki minut epätoivoiseksi sanoessaan: \"Kuinka rasittuneelta\n    näytätkään, tyttöseni!\" Luulenpa saaneeni kyyneliä silmiini,\n    sillä Fürst, jota vastapäätä istuin, alkoi hauskutella minua.\n    Mutta minä en paljoakaan kuullut.\n\n    Kesken kaiken huomasin maaperän olevan hiekka-, kivi- ja\n    kivihiilikerrostumaa ja purojen olevan vahvasti raudanpitoisia,\n    -- ja muistin Rendalenin sekä hänen karttansa ja kokoelmansa.\n    Niin, mitä kaikkea minun mielessäni vilahteli tuskassani, sitä\n    et voi kuvitellakaan. Jos joku olisi päästänyt minut kotiin\n    takaisin ja vaatinut korvaukseksi siitä vaikka melkein kaiken,\n    mitä minulla on kaunista, niin toden totta olisin hyväksynyt\n    tarjouksen. Me ajoimme pikku metsän halki ja päädyimme suurelle\n    avoimelle paikalle, -- linnan eteen!\n\n    Nähdessäni paikan ja siinä kasvavan ruohikon, -- niin, mistähän\n    kaikkea sellaista johtuneekaan mieleen! -- muistin kovin selvästi\n    sen ajan, jolloin koulussa opin, että tuollainen paikka oli\n    englanniksi _bowling-green_ ja että rouva Rendalen samassa tuli\n    luokkaan ja kysyi, minkä tähden sen nimenä oli _bomling-green_.\n    Ja että Tora kuiskasi sen minulle; kuinka näppärä Tora olikaan\n    semmoisessa! -- Niin, en enää tiedä, mihin me pysähdyimme.\n    Minä tulin ulos vaunuista siten, että hyvin ylhäinen herra\n    otti meidät vastaan ja antoi minulle käsivartensa. Meille\n    osoitettiin pukuhuoneet; minun kanssani tuli joku rouvashenkilö.\n    Jumalan kiitos! Siihen silmänräpäykseen asti en ollut ihminen.\n    Pääsin siksi vasta, kun täälläkin sain olla yksinäni; sinä\n    ymmärrät. Ellen sitä sinulle kertoisi -- vaikka se onkin minulle\n    kiusallista --, niin koko päivä ei saisi väriänsä; sinun täytyy\n    saada tietää se sellaisena, kuin se oli. Se oli hirveätä. Kuinka\n    erottamatonta onkaan korkea ja alhainen!\n\n    Katselin itseäni kuvastimesta; voi, minkä näköinen olinkaan!\n    Saatoin niin selvästi huomata sen isäni kasvoista, kun tapasimme\n    toisemme eräässä huoneessa, -- ajatteles, minä en tajunnut, mihin\n    suuntaan kuljimme tai missä päin huone oli! Tiedätkös, minne\n    meidän piti mennä? Puutarhaan, ja siellä olisimme lounaalla\n    Heidän Majesteettiensa seurassa. Suurempi ei varmaankaan voi\n    olla armollisuus pienen norjalaisen kaupungin porvarillista\n    väkeä kohtaan. Eikö niin? Muistatko, kun silloin kerran puimme\n    nukkejamme hovitanssiaisiin?\n\n    Sama ylhäinen herra -- Fürst ei muista hänen nimeään, mutta\n    luullakseni hän oli kamariherra -- vei minua ja sanoi minulle\n    jotakin ruotsiksi, -- niin, minä en sitä ymmärtänyt; olin\n    suunniltani. Milloinkaan ei kukaan voi olla pahemmassa\n    ahdistuksessa. Nähdessäni puutarhan ja tullessani sinne ...\n    niin, silmissäni sulautui kaikki yhteen, puut, ihmiset, pöydät,\n    palvelijat, tuolit; kuolettava tuskani olisi voinut saada minut\n    vaipumaan maahan. Ponnistin kaikin voimin vastaan, sen vakuutan.\n    Se herra, joka minua vei, kaiketikin tunsi käsivarteni vapisevan\n    tai luki surkeista kasvoistani. Hän pyysi minua rohkaistumaan,\n    Heidän Majesteettinsa olivat kovin herttaiset; tämän puheen\n    ymmärsin.\n\n    Voi taivasten tekijä, kuinka he olivatkin säteilevän hyviä!\n    Erittäinkin kuningas! Oi sitä hymyä, sitä kädenpuristusta,\n    niitä silmiä! Kokonainen hyvyyden meri läikkyi edessäni. Mutta\n    muutakin kuin hyvyyttä, tiedä se; varsinkin silmissä on jotakin\n    viehättävää, niin, \"lumoavaa\", kuten Toralla oli tapana sanoa.\n    Tahdon näistä silmistä mieluummin käyttää taivaan kuin meren\n    vertauskuvaa, sillä siten sinä voit paremmin ymmärtää, minkä\n    ruotsalainen sanoo olevan \"_tjusande_\". Norjankielessä ei ole\n    sille vastinetta. Niin, _tjusande_ juuri! Vain etelän kansoilla\n    on sellaisia silmiä. Kuinka me olemmekaan kylmiä ja itsekkäitä --\n    se minun täytyy sanoa --, kun katsomme niihin. Ainakin minusta\n    tuntuu siltä.\n\n    Nyt saat kuulla minun ihmeeni, sillä ihme se melkein on.\n    Samasta hetkestä, -- voin sanoa samasta sekunnista, kun Hänen\n    Majesteettinsa silmät suuntautuivat minuun, minä olin terve.\n    Mitä sanonkaan? Terve? Minä tunsin tuon katseen täyttävän ja\n    lämmittävän koko olemukseni; minä tunsin sen -- eikö olekin\n    merkillistä, mutta kautta Luojan, se on totta! -- polvissani.\n    Niin, polvissani. Kaikista kielemme sanoista vain yksi voi\n    täydellisesti määritellä minun tilani. Olen melkein samassa\n    tilassa nyt jälleen, saadessani kertoa sen sinulle; toiset eivät\n    minua ymmärtäisi: minä olin _autuaallinen_. Kenties on arkista,\n    vieläpä synnillistä käyttää sitä sanaa tässä yhteydessä; mutta\n    _tosi_ se on. --\n\n    Tiedätkö sitten, mitä kuningas sanoi? \"Tervetuloa kotiini,\n    neiti!\" kauneimmalla, parhaiten sointuvalla norjankielellä, mitä\n    olen kuullut.\n\n    Kuningatar hymyili. Hän kysyi, mistä kaupungista olin. Kuningas\n    vastasi minun puolestani. -- \"Mikä on papin nimi?\" kysyi\n    kuningatar. -- \"Karl Vangen\", vastasin minä, mutta se oli\n    hullusti; minunhan olisi pitänyt mainita rovastin nimi tai\n    yleensä vanhempien pappien. Samassa kuningas tervehti isääni,\n    joka seisoi Fürstin vieressä, ja sitten hän sanoi: \"Huomaan, että\n    luutnantilla on oivallinen maku.\" Ihan niin sattuivat sanat,\n    toinen toisensa perästä. Olen niitä sittemmin useasti ajatellut,\n    sillä nehän osoittavat, että Niels Fürst on puhunut minusta\n    näissä korkeissa piireissä. En tiennyt, että he voisivat puhella\n    mistään sellaisesta.\n\n    Niinpä kävimme aterialle. Sama komea herra vei minut. \"No?\"\n    hän sanoi ruotsiksi, ja minä kiirehdin vastaamaan, että olin\n    hurmaannuksissani. \"Siten käy kaikkien\", vakuutti hän. Me emme\n    istuutuneet, vaan kävelimme niinkuin tahdoimme, ja nyt tuli --\n    ajatteles! -- toinen toisensa perästä esittelyttämään itsensä\n    minulle. Yksi oli kreivi, toinen oli paroni, yksi oli kreivitär,\n    toinen vapaaherratar, yksi oli ylitallimestari; varsinkin tämä\n    tuli ja meni ja puheli lakkaamatta. Ei juuri siinä, mitä he\n    sanoivat, mutta heidän koko olemuksessaan ja tavassaan oli\n    jotakin uskomattoman henkevää ja viehättävää. Mutta vaikuttihan\n    siihen kaiketi myös ympäristö ja paikka, sillä minä olin kuin en\n    olisi enää maan päällä ollutkaan.\n\n    Vain palvelijat, kuulehan, saivat minut tuntemaan itseni\n    epävarmaksi ja pieneksi; he tuntuivat minusta niin täsmällisiltä,\n    niin huomaavaisilta, niin ylvään tietäviltä, millä tavoin kaiken\n    pitäisi olla. Minä en suinkaan aina käyttäytynytkään oikein; me\n    norjalaisethan emme opi mitään.\n\n    Niin, olipa siellä aateluutta ja kauneutta ja hyvyyttä, ja\n    ikäänkuin kovin valoisaa ja korkeata. Mutta prinsseistä ei siellä\n    ollut ketään.\n\n    Mitä me söimme -- minä en maistanut juuri mitään --, sen\n    kuitenkin osaan ulkoa; olen päättänyt kirjoittaa sen kaiken\n    päiväkirjaani ja jäljentää sen Toralle, sekä sen että linnan\n    sisustuksen ja tuhansia muita seikkoja, joista sinä et välitä.\n    Ethän sinä ymmärrä edes ruoan hyvyyttä. Mutta minä teenkin\n    niin, että lähetän sinulle henkisemmän, etkä sinä näytä sitä\n    ainoallekaan ihmiselle. Voi taivas, jos sen tekisit! Nora, sinä\n    et tiedä, mutta minulla täytyy olla joku, jolle sen sanon;\n    muutoin onni on taakkana. En ole milloinkaan ollut kuten eilen ja\n    tänään; olen kuin hajoillut.\n\n    Toralle kuvailen pukuni; minullahan on tietysti nyt uusi, jolla\n    aion yllättää teidät kaikki, vaikk'ei mustasta saakaan paljoa\n    tehdyksi. Kuitenkin luulen sen somistavan minua. Enkä minä enää\n    näyttänyt sairaalta; sain useista kuvastimista nähdä linnassa\n    vilahduksen itsestäni, sillä tiedäkin, että meitä opasteltiin\n    katselemassa huoneita.\n\n    Aluksi silmäilimme huoneita sillä sivulla, mistä ensin tulimme;\n    sieltä siirryimme vasemmalle suureen saliin, jossa kuninkaallisia\n    vieraspitoja vietetään kaikessa komeudessaan. Saisipa kerran\n    olla mukana! Vierassali on verhottu valkoisella ja siniselle\n    pohjalle sommitelluilla arabeskeilla, seinillä suuren suuria\n    tauluja; yksi on Markus Larssonin, se on niin kummallinen.\n    Ja sinisellä silkillä päällystettyjä leposohvia ja tuoleja,\n    suunnattoman iso, monivärisestä lasista valmistettu kattokruunu,\n    uhkea! Seinävierellä kaksi punaiseen puettua ja runsaasti\n    kullattua neekerityttöä kannattaa lamppuja; oikeita taideteoksia!\n    Suunnattoman iso marmoriuuni -- muodoltaan semmoinen, mitä\n    me sanomme liedeksi; mutta sana on niin ruma -- ja uhkeasti\n    koristeltuja seinäkelloja ja posliinimaljakoita. Peräti omituinen\n    kukkapöytä japanilaista posliinia; voi, kuinka se oli siro.\n    Samoin japanilainen tai kiinalainen kirjoituspöytä, mustaa puuta\n    ja kultahelainen; mutta se oli kabinetissa.\n\n    Tässähän minä olen jo keskellä kuvausta! Se ei ole tarkoituksena;\n    minun siis täytyy sivuuttaa kabinetti. Sen kaiken saat lukea\n    Toran kirjeestä. Sinulle kerron vain sen verran, että kun näköala\n    on isolta ulokkeelta yli salmen ja kaikkien purjelaivojen ja\n    höyrylaivojen ja Helsingborgin ja Kronborgin, on tuskin ollenkaan\n    näköalaa pohjoiseen päin.\n\n    Etkö usko, että olimme makuuhuoneissakin? En tiedä, oliko se\n    oikein; mutta siellä olimme. Väen väkiseltä pidätyn kuvailemasta\n    niitä sinulle nyt heti, niitä ja Heidän Majesteettiensa\n    arkihuoneita. Hyvä Jumala, sinun olisi pitänyt nähdä valkoinen\n    silkkipäällys vaaleanpunaisine reunuksineen kuningattaren kamarin\n    sekä seinissä että katossa, ja siellä oleva kirjoituspöytä!\n    Kuinka olivatkaan kuninkaan huoneet ylevät ja vaatimattomasti\n    sisustetut! Kuninkaan makuuhuoneessa näin päänalusella kaksi\n    hiuskarvaa, niin, sinä tiedät, kuinka hyvät silmät minulla\n    on; silloin jättäydyn hiukan jälkeen ja otin ne kenenkään\n    huomaamatta, talletin ne kellokotelooni.\n\n    Mutta tämä muistuttaa minulle suuresta tapauksestani. Kun\n    palasimme puutarhaan, sattui valo juuri hyvin kirkkaasti\n    veräjään; silloin näin jotakin kirjoitettuna, nimittäin aitaan.\n    Minä sinne. Se oli ranskaa ja epäilemättä naisen käsialaa.\n    -- -- -- Niin, sinä näet, että olen sen tästäkin pyyhkinyt\n    jälleen pois, sillä kun on itselleen luvannut olevansa koskaan\n    kertomatta, mitä siinä oli, niin ei saa kertoa. Se oli\n    inhoittavaa. Minä laapiskelin sitä pois sormillani, mutta minun\n    täytyi kiirehtiä, ja siinä tulin puun sälöön repäisseeksi sekä\n    hansikkaani että sormeni kelpo tavalla, niin että vuoti verta,\n    ja sitten pyyhinkin sen näkymättömiin verelläni. Kellekään\n    kuolevaiselle en ole hiiskunut sanaakaan siitä ennenkuin nyt\n    tässä. Et sinäkään saa kertoa sitä kellekään; isälle sanoin\n    piikin pistäneen minua sormeen, kun olin aikonut poimia ruusun.\n    Ihme ettei kukaan minua nähnyt, Nora? Mutta he seisoivat\n    katsellen jotakin puutarhassa. Ja että kukaan muu ei ollut\n    nähnyt sitä kirjoitusta, ennenkuin minä sen näin? Eikö se ollut\n    ihmeellistä?\n\n    Kuninkaalliset ja heidän seurueensa eivät enää olleet\n    puutarhassa. Mutta se herra, joka oli ottanut meidät vastaan,\n    ilmestyi nyt. Kun hän ei näyttänyt aikovat viedä meitä toisten\n    luo, pyysi isä häntä esittämään H. Majesteeteillensa meidän\n    alamaiset tervehdyksemme, ja niin läksimme puutarhasta. Vaunut\n    vierivät taas esille, ja hieno seuralaiseni ojensi minulle\n    viehättävän kukkavihkon _\"kuninkaallisesta puutarhasta\"_; miltä\n    kuuluu sinusta? Se on kirjoittaessani tässä edessäni. Se on\n    sommiteltu Ruotsin ja Norjan väreistä. Fürst kyllä huomauttaa,\n    että useimmissa kukissa on niitä värejä, mutta minä luulin, että\n    siinä oli syvempi merkitys.\n\n    Ihailen erittäinkin erästä liljaa ja ruusua. Muutamia lemmikkejä\n    liitän tähän kirjeeseen.\n\n    Sillä sinun tulee tietää, rakas Nora, että nyt en minä tulekaan\n    kotiin. Toivoakseni se on sinulle melkein yhtä suuri hämmästys\n    kuin oli minullekin isän sanoessa sen minulle tänä aamuna. Minä\n    lähden Pariisiin oppimaan täydellisesti ranskaa.\n\n    Onko hän äskettäin tehnyt sen päätöksen, vai minkä tähden hän\n    ei ole sanonut sitä minulle aikaisemmin? kysyt sinä tietysti.\n    Tiedätkös, me matkustamme jo huomenna; mitä siitä arvelet? Isällä\n    ei ole aikaa viipyä kauemmin poissa; meidän täytyy kiirehtiä.\n    Mutta miksi emme sitten matkustaneet suoraan? kysyt jälleen!\n    Niin. Sitä kysyin minäkin, -- vaikka toden totta en olisikaan\n    mistään hinnasta eilispäivääni vailla.\n\n    Isä vastasi, että hän teki päätöksensä vasta eilen. Luutnantti\n    Fürst oli hänelle huomauttanut, että jokainen hienosti sivistynyt\n    ruotsalainen nainen puhuu yhtä hyvin ranskaa kuin ruotsia, ja\n    samoin jokainen saksalainen ja venäläinen, yleensä tulee jokaisen\n    hienosti sivistyneen naisen puhua ranskaa kuin äidinkieltänsä.\n\n    Matkustaminen ei ole minulle epämieluista. Siihen kyllä menee\n    kokonainen vuosi. Minun siis täytyy erota teistä; mutta sitä\n    enemmän on meillä toisillemme kerrottavaa, kun taas osumme yhteen.\n\n    Erästä seikkaa minun täytyy sinulta kysyä. Luutnantti Fürst\n    sanoo, että...\n\n    Näin pitkälle olin päässyt, kun isä tuli aamupäivällä ja minun\n    täytyi kätkeä kirje. Hän otti minut ulos eikä antanut minulle\n    aikaa. Vasta nyt illalla olemme jälleen kotona, ja tiedätkö,\n    minkä tähden? Sulloaksemme kapistuksemme ja matkustaaksemme.\n    Heti. Uusi päätös. Luutnantti Fürst suo isälle sen huvin, että\n    lähtee mukaan. Heitänpä siis kirjeen sellaisenaan rautatien\n    postilaatikkoon. Aavistan, että jos lukisin sen, et sitä saisi.\n\n                                            Sinun _Millasi_.\n\nNora oli äitinsä kanssa lähtenyt kylpylaitoksesta, kun kirje tuli\nsinne. Se lähetettiin heidän perässään Kristianiaan, missä he\noleskelivat. Kotiin tullessaan hän löysi seuraavan, Hampurista\nlähetetyn sähkösanoman: \"Älä lue kirjettä, joka tulee; lähetä se\nminulle Pariisiin, _Hótel Continental_.\"\n\nMutta silloin oli kirje luettu.\n\n\n\n\n2\n\nOnneton\n\n\nVähän jälkeen lukuvuoden alkamisen miss Hall pani toimeen\nluentokurssit kaupungin naisille. Oli tullut muotiin kuulla hiukan\nkaikkea sitä sopimatonta, mitä heidän tyttärensä ja nuoremmat\nsisarensa olivat edellisenä vuonna kuulleet.\n\nLuentoja pidettiin kahdesti viikossa laboratorion isossa salissa, ja\nse oli tavallisesti täynnä. Useimmat niistä, jotka olivat tänä vuonna\npäässeet ylimmältä luokalta, kävivät näillä luennoilla myöskin.\n\nKerran lokakuussa luentosaliin kokoonnuttaessa tuli Tora sisälle\nystävättäriensä seurassa. Yleistä ihmetystä ja tervehtelyä. Missä\nhän oli ollut? Minkä tähden hän oli niin kalpea? ja voi hyväinen\naika, kuinka laihtunut hän oli! Oli siis totta, että hän oli ollut\nsairaana? Vestlandetissako [rannikkoalue Stavangerista pohjoiseen.\n_Suom._] hän oli oleskellut? Milloin hän oli saapunut kaupunkiin?\nAsuiko hän nyt täällä kartanossa?\n\nKeskustelu taukosi rouva Rendalenin ja miss Hallin tullessa sisälle;\nne, jotka eivät istuneet, riensivät hakemaan paikkaa. Mutta näytti\nolevan tilan ahtautta; tungos ei ollut koskaan ollut näin suuri. Miss\nHall nimittäin selitteli eräänlaisia hermoilmiöitä, joita ei ollut\nennen tarkattu tai joita oli suorastaan väitetty olemattomiksikin,\nja tämä aine kävi tunti tunnilta kiintoisammaksi. Tilan saamiseksi\navattiin tänään ulkokäytävään johtava suuri kaksoisovi ja\nsuljettiin samalla käytävä. Tänne sijoitettiin nyt tuoleja; niin\nikään asetettiin pari tuoliriviä salin etualalle laboratoriopöydän\nsivuille. Rouva Rendalenin käskevä ääni kajahteli, kunnes oltiin\nlevollisina. Toralle ja hänen ystävättärilleen osoitettiin paikat\nnäille etualalla oleville tuoleille.\n\nMiss Hall aloitti siitä, mihin oli edellisellä kerralla lopettanut;\n\"ihmiskunnan moraali ja terveys vaativat, että naisen hermoja\nvahvistetaan\". Siihen ei riittänyt, että nainen aineellisesti\nvaurastui; hänen tahtoaan oli kypsytettävä tietämyksellä, hänellä\npiti olla elämässä päämäärä, joka ei hevin sallinut hänen joutua\ntoisen ihmisen pesurievuksi.\n\nProfessorimaiseen tapaan hän sitten lyhyesti selitteli niille, jotka\neivät olleet viime kerralla olleet saapuvilla, mitä hän oli silloin\npuhunut.\n\nHeikkohermoisia ja erittäinkin hysteerisiä luonteita voitiin muutamin\nkoneellisin tavoin saattaa \"hypnoottiseen\", \"somnambuliseen\",\n\"magneettiseen\" tilaan. Se tila oli tajunnan taintumusta; ihminen\nteki taintumuksensa aikana, mitä _se_ halusi, joka oli hänet siihen\ntilaan saattanut. Hän oli toisen uhrina. Eikä ainoastaan nukkuessaan;\nmyöskin jälkeenpäin, herättyään, hän ehdottomasti totteli niitä\nkäskyjä, joita oli tuossa tilassa ollessaan saanut. Miss Hall\njohdatti kuulijain mieliin pari esimerkkiä.\n\nTässä tilassa saattoivat joidenkuiden mielteet käydä muissa\npaikoissa, vieläpä muiden ajatuksissakin, saapuvilla olevien ja\netäistenkin. Muutamat harvat saattoivat myöskin nähdä tulevaisuuteen.\n\nTätä tosiseikkaa ei enää käynyt kieltäminen, mutta selittää sitä\nei voitu. Ennen otaksuttiin, että tämä ominaisuus johtui uskosta;\nnyt tiedetään, ettei se ole sen kanssa missään yhteydessä. Mutta\ntuohon poikkeustilaan _kykenivät jotkut saattamaan itsensä_, toiset\nkovin ponnistuksin, toiset pelkästään tahtomalla. Kaikki tekivät\nsen -- mitä sitten muuta lisäksi käyttivätkään -- herkeämättömästi\ntuijottamalla johonkin joko ajatuksissaan kuvastuvaan tahi\nulkonaisesti näkyvään esineeseen.\n\nUseimmat meistä tuntevat tuollaisen tuijotuksen vaikutusta hiukan,\nmutta ainoastaan heikkohermoiset voivat erityisissä olosuhteissa\nsiten saattaa itsensä kiihtymykseen ja horrosnäkyihin. Monia\nkääntymyksiä tapahtuu sillä tavalla, erittäinkin naisten keskuudessa.\n\n\"Tänään joudumme sitten siihen, mikä on naiselle vaarallisinta.\nMuutamilla ihmisillä on kyky vaivuttaa toisia, etenkin naisia,\ntähän tilaan ilman tavallista mekaanista välinettä, olematta ihan\nlähellä, ilman mitään kosketusta, pelkällä katseellaan. He voivat\npakottaa asianomaisen katsomaan heitä ja katseensa hänen katseeseensa\nkiinnittäen hallita hänen tahtoaan. Miss Hall kertoi, mitä oli\nkuullut eräältä maailman suurimpia laulajattaria. Tämä oli kerran\nseisoessaan rautatievaunussa, -- juna oli juuri pysähtynyt ja hän\nkatseli ulos ikkunasta, joka oli aseman vastakkaisella puolella\n--, tuntenut itsensä huonovointiseksi. Hän tunsi että hänen oli\npakko katsoa taakseen ja kohtasi silloin pistävän silmäparin, joka\nheti tuijotti hänen silmiinsä. Hän riensi joutuin ulos ja muutti\nvaunua. Mutta mies perässä; tämä nähtävästi tunsi voimansa ja tahtoi\nsitä käyttää. Laulajatar sai käsiinsä impressarionsa ja pyysi tätä\nvapauttamaan hänet 'noista vihreistä silmistä'. Se tapahtui. Mutta\nhän vakuutti itse, että ilman apua hän olisi ollut hukassa.\n\n\"Laulajatar sattui olemaan selvillä heikkoudestaan. Kuinka monet\novat? Etenkin kun kosketus tulee lisäksi, ovat he heti suunniltaan.\nMies, joka ei tiedä, mitä tämä on, otaksuu sen tietysti tahdoksi\nsaada lisää ja toimii sen mukaisesti.\n\n\"Mutta sitä sen ei tarvitse olla. Minä rohkenen vakuuttaa, että moni\nlankeemukseen suistunut nainen on yhtä viaton siihen kuin tietämätön\nlapsi.\n\n\"Sen tähden...\"\n\nTuoli kolahti nurin, jotakin pehmeätä, raskasta putosi; heti raapivat\nuseat läheiset tuolit lattiaa, kuului ympärillä seisomaan nousseiden\nkirkaisuja ja huudahduksia. Silloin nousivat kaikki, takimmaiset\nkapusivat penkeille. Kaiken hälyn läpi kuuluivat sanat: \"Astukaa\nsyrjään!\" Se oli rouva Rendalenin ääni. Penkeillä seisojat eivät\nkuitenkaan nähneet mitään ja tekivät kuiskivia kysymyksiä etualalle\npäin. Mutta vain kaikkein läheisimmät näkivät, mikä oli hätänä,\neivätkä he vastanneet, mutta eivät siirtyneetkään, ennenkuin rouva\nRendalen ja pari muuta nousivat nostaen elotonta ruumista, jonka\nrouva Rendalen kantoi pois käsivarsillaan; se oli Tora. \"Astukaa\nsyrjään\", kuului uudestaan.\n\nMiss Hall seurasi kintereillä, sitten Nora, sitten Tinka ja Anna\nRogne. Lopuksi useita ystävättäriä.\n\nMiss Hall riensi edelle heti heidän ulos käytävään tultuansa ja avasi\noven rouva Rendalenin arkihuoneeseen; hän kiiti sisälle ja asetti\nsohvalle pieluksen. Rouva Rendalenin laskiessa alas kantamuksensa\nja Noran ollessa apuna kääntyi miss Hall moniin ympärillä\nolijoihin ja pyysi heitä poistumaan. Heti kun rouva Rendalen pääsi\nsuoristautumaan, uudisti hän karskisti pyynnön. He läksivätkin\nkaikki. Ulkona isossa käytävässä he kohtasivat laboratoriosta\ntunkeutuvan tulvan; oli käyty uteliaiksi. Samoin saapui tulijoita\nkouluhuoneista, jotka vähitellen avautuivat.\n\nVain Nora, kalpeana kuin ruumis, piti oikeampana jäädä. Mutta kun\nystävätärparka alkoi osoittaa elonmerkkejä, valtasi hänet kamala\naavistus. Hän juoksi sulkemaan molempiin käytäviin johtavat ovet.\nTuskin se oli tehty, kun hän kuuli Toran huutavan: \"Niin, niin,\nnäin on _minun_ käynyt! Niin, niin!\" Ja sitten epätoivon itkua. Se\nkajahteli käytäviin.\n\nJos joku ulkopuolella kuulisi sen? Nora kiiti sisempään käytävään\nväentulvaa vastaan; hän ei selvästi tiennyt, millä aikoi estää heitä\ntulemasta ovien lähelle. Hän ei itsekään käsittänyt, miten sai\ntunkeutuneeksi täysikasvuisten ja lasten ahdingon läpi, miten sai\nääntä ja rohkeutta huutaa, että he eivät saisi mennä pitemmälle, että\nheidän pitäisi tulla sisälle takaisin.\n\nHän nousi ylös katederiin, otti viivoittimen ja löi sillä voimiensa\ntakaa huomiota saavuttaakseen; molemmilta tahoilta keräännyttiinkin\nsisälle. Sitten hän takoi jälleen, ja tuli hiljaista. Hän sanoi:\n\n\"Tora Holm on maannut hermokuumeessa. Ilma kävi täällä liian\npainostavaksi, ja luento pelästytti häntä. Ja -- ja -- ja... Niin,\nnyt kyllä tulee miss Hall.\"\n\nHän sanoi viimeisen lauseensa, kun ei tiennyt mitään muuta\nsanottavaa; hän syöksyi pois, jottei olisi jo täällä sisällä\npuhjennut itkuun.\n\nMutta miss Hall ei voinut tulla, ja lopuksi rouva Rendalenin täytyi\nmennä luentosaliin ja nousta katederiin:\n\n\"Teidän tulee suoda anteeksi; miss Hallin on oltava sairaan luona.\nMinun on otettava osalta syykseni se, mitä on tapahtunut. Neiti Holm\nei olisi niin huonovointisena saanut istua tässä tungoksessa. Enkä\nminä myöskään kyllin ajoissa tarkannut häntä; luento vei kaiken\nhuomioni. Onkin aika, että kaikki me, joilla on tekemistä kasvatuksen\nkanssa, kerran heräämme huomaamaan luentosarjan aiheen tärkeyden.\"\n\nHänen äänensä värähteli, hän oli niin valkea kuin hilkka hänen\npäässänsä; hän lähti välittämättä niistä, jotka tahtoivat puhutella\nhäntä.\n\nMutta sisällä rouva Rendalenin makuuhuoneessa seisoi Nora painautuen\nTinkaan ja vapisten itkunsa vallassa. Tinka oli neuvoton. Joku\nkurkisti käytävän ovesta. Kun ei kukaan kieltänyt, astui hän\nhiljaisesti sisälle; hän katseli heitä suurin, tutkivin silmin. Siinä\noli Anna Rogne.\n\n\"Mikä on tullut?\" hän kuiskasi. Nora kohotti kasvonsa, molemmat\ntuijottivat häneen. Anna oli kesästä asti säilyttänyt muutamia Toran\nlauselmia mielessään; näihin hän nyt nojautui kuiskatessaan: \"Minä\naavistan pahinta!\" Hän liitti kätensä ristiin, kyynelet tulvivat\nesille. Nora laski päänsä jälleen alas Tinkan olalle ja itki ääneen.\n\nSamaan aikaan he kuulivat Toran äänen arkihuoneesta. He eivät voineet\nerottaa sanoja; ne lausuttiin katkonaisesti, toivottomuutta täynnä,\nitkuisina, hurjina. Sitten tuli ihan hiljaista.\n\nHiljaisuus oli melkein pahempi. Täällä makuuhuoneessakin syntyi\nhaudan hiljaisuus. Viimein sitä oli mahdoton sietää. Mitä se\nmerkitsi? He vaihtoivat silmäyksiä keskenään ja aikoivat juuri\ntyöntyä sisälle, kun kuulivat raskaita, rivakoita askelia ovi\nlennähti auki, ja rouva Rendalen riensi sisälle ja heidän ohitseen\nkädet pään yli kohotettuina. Mikä oli hätänä? Jumalan nimessä, mikä?\nHe menivät arkihuoneeseen. Tora makasi nyt lattialla; miss Hall\nseisoi hänen ylitseen kumartuneena, pöydällä oli vadissa vettä.\n\nMissä Hall katsahti ylös. \"Auttakaa minua, että saamme hänet\njälleen ylös!\" He tekivät niin. Tora ei ollut tainnuksissa, sen he\nhuomasivat; mutta hän ei tahtonut tai voinut ollenkaan toimia. Hänen\ntaas maatessaan sohvalla, ihan kuin kuollut, sinertävänä, laihana,\nsärkyneenä, kääntyi miss Hall omituinen ilme silmissään toisiin. He\nkatselivat häntä kammostuneina. Miss Hall vastasi heille myöntävästi\nkahdella vakavalla pään nyökkäyksellä...\n\nKaikki kolme peräytyivät pari askelta.\n\nTovin kuluttua hiipi ensin yksi lattian poikki rouva Rendalenin\nluokse hänen huoneeseensa, sitten toinen ja kolmaskin. Rouva Rendalen\nistui isossa nojatuolissa, liikkumattomana. Nora tuli ja laski päänsä\nhänen helmaansa.\n\nEi puhuttu mitään.\n\nMutta sitten he taas kuulivat Toran äänen arkihuoneesta, kuulivat\nhänen selittelevän, itkevän, vaikertavan. Ja hetken kuluttua miss\nHall tuli heidän luokseen.\n\n\"Mitä nyt taas?\" kysyi rouva Rendalen voipuneesti, melkein ynseästi.\n\n\"Tiedättekö\", sanoi miss Hall, \"mies tuli hänen luokseen vielä\nkerran\". He tuijottivat häneen. \"Hän oli siirtynyt pienelle saarelle\nerään luotsin perheeseen. Sen sai mies vainutuksi tietoonsa ja\nvaani hänet käsille sieltäkin! Senkin roisto! Silloin hän pakeni\nVestlandetiin, ja siellä hän sairastui.\"\n\n\"Lapsiraukka\", huudahti rouva Rendalen. Hänen saalinsa heräsi\njälleen, hän nousi ripeästi ja kiirehti taas Toran luo; hänen ei\nolisi koskaan pitänyt jättää tyttöparkaa. \"Rakas, rakas lapseni\n--!\" puheli hän tullessaan. Mutta tuskin oli Tora hänet nähnyt, kun\nkääntyi pois, nosti molemmat kätensä häntä kohti ja huusi: \"Ei, ei,\nei! Älkää tulko! Älkää sanoko mitään! Ei, ei, ei! -- Minä en voi\nsille mitään, minä en voi sille mitään! -- Kyllä, hyvä Jumala, minä\nvoinkin!\" -- ja hän ratkesi mitä rajuimpaan itkuun.\n\nRouva Rendalen tuli kuitenkin. Niin pian kuin toinen saattoi kuulla,\nsanoi hän: \"Älä ota asiaa siten sydämellesi, lapseni! Me emme sinua\nsilti hylkää.\" Tämä tuntui häntä tyynnyttävän; mutta kun rouva\nRendalen virkkoi, että asiassa oli viipymättä tehtävä jotakin ja että\nhänen täytyi puhua poikansa kanssa siitäs niin puhkesi kiihtymys\ntaaskin valloilleen.\n\n\"Ei, ei, ei! Voi, Jumalan nimessä, ei, ei!\" Hän joutui ihan raivoon.\n\n\"Mutta rakas Tora? Tiedät itse, millä kannalla asia on. Tässä\n_täytyy_ toimia, sillä tämä kohdistaa moitteet...\"\n\n\"Minä tiedän sen, minä tiedän sen! Mutta ei mitään hänelle! Ei vielä!\nEi! Tahdon ensin päästä pois tieltä! Älkää sanoko mitään! Sitä ei\ntarvita!\" Hän riehui, ja hänen äänensä oli niin sydäntä särkevä, että\nkaikki muut riensivät paikalle. He yrittivät saada hänet olemaan\nhiljaa pitelemällä häntä käsin, mutta hän ei kaiketikaan nähnyt\nheitä. Hän vapautti joka kerta kätensä ja päänsä ja kiemurteli ja\nitki ja rukoili, että he olisivat vaiti, vaiti! Tällä välin tuli\nRendalen.\n\nHän oli sattumalta avannut kylpyhuoneen oven ja heti kuullut itkun ja\nvaikerruksen; hän oli luullut sen tulevan makuuhuoneesta ja mennyt\nkäytävän poikki sinne. Nyt hän seisoi täällä.\n\nTora hypähti ylös, kirkaisi, -- heittäytyi sitten pitkäkseen\neteenpäin, kasvot käsillään peittäen. Rouva Rendalen astui poikaansa\nvastaan, tarttui hänen käteensä ja saattoi hänet hänen huoneeseensa.\n\nTora ponnisteli ylös ja ulos; hän ei nyt enää tahtonut elää, ei\nmistään hinnasta! Hän reuhtoi itsensä irti heistä, ilman Tinkaa\nhän olisi karannut pois; hän oli järjiltään. Hän sekä puri että\nkiskoi; Tinka piteli kunnes oli turtana ja pyysi apua. Silloin\nAnna nouti rouva Rendalenin, ja heti tämän tultua Tora antautui.\nHänen taltuttamanaan hän suostui ensin istumaan sohvalle ja sitten\nhiukan tyynnyttyään käymään makuuhuoneeseen, riisuutumaan siellä ja\npaneutumaan vuoteeseen, joka oli tehty rouva Rendalenin makuusijan\nviereen.\n\nSitten rouva Rendalenin täytyi istuutua pitelemään häntä kädestä.\nVielä unessakin hän nikotteli kuin lapsi ja voihkaili.\n\n\n\n\n3\n\nSisäisiä selvityksiä; rauhanehdotuksia ulospäin\n\n\nKun rouva Rendalen tarjoutui heti puhumaan poikansa kanssa ja samaten\nsilloin, kun hän tarttui tämän käteen sen tehdäkseen, hän ei tehnyt\nsitä halukkaasti, vaan päin vastoin hyvin ahdistuneesti. Äidin\nja pojan välit olivat, kuten tiedämme, aikaa sitten menettäneet\nluottamuksellisen luonteensa; viime aikoina ne eivät olleet edes\npysyneet hyvinä, jopa olivat lopulta käyneet suorastaan huonoiksikin.\nRendalenin puolelta tuntui täysi rikkoutuminen tapahtuneen. Kukaan ei\nvoinut mennä väliin, ei edes Karl Vangen. Tomas kieltäytyi puhumasta\nsiitä; hän kärsi, milloin Karl Vangen sitä yritteli.\n\nUlkonaisesti oli tämä viime käänne tullut kylläkin satunnaisena.\nSopimuksen mukaanhan Tora Holm olisi autellut rouva Rendalenia,\nmutta kun hän jäi sairaana makaamaan Vestlandetiin, tarjoutui Nora\navuksi. Noran lahjat olivat toisilla aloilla kuin Toran, joten hänen\napunsakin muodostui toiseksi; hänet pantiin muun muassa hoitamaan\nkirjanpitoa.\n\nEräänä päivänä Nora istui jouten ja kirjoja taaksepäin selaillen\nvertaili entistä ja nykyistä. Tomasin astuessa arkihuoneen poikki\nhienona, rivakasti kävelylle aikovana, kysyi hän: \"Mikä Tomasine se\nonkaan käyttänyt niin paljon rahoja? Ei se teidän äitinne ole. Sillä\nomalle tililleen hän merkitsee suoraan: 'Minulle itselleni.'\"\n\n\"Tomasine? En ole milloinkaan kuullut ketään Tomasinea mainittavan.\"\nHän astui pöydän ääreen, laski hattunsa pois, ja likinäköinen kun\noli, kumartui syvään yli tilikirjan, pörhisteli vaaleakarvaisia\nsilmäkulmiaan, tähysti harmailla, terävillä silmillään. Nora selaili\nja näytti hänelle menoerän kuukausi kuukaudelta, siitä oli moniaita\nvuosia. Nora ei asiasta suuriakaan välittänyt, mutta sitten aloitti\n_hän_. Noralle ei asia mitään erityisempää merkinnyt; Tomasista se\nnäytti peräti tähdelliseltä.\n\nHänen tutkiessaan kirjoja Nora tarkkaili häntä ja hänen ruumiillisen\nläheisyytensä vaikutusta itseensä; tämä oli miellyttävä. Hän katseli\nsileiksi ajeltujen kasvojen kesakkoja; tässä asennossa näkyivät suun\nterävät piirteet, silmän välähtely ja otsan paiste vielä selvemmin.\nPoskiseudun voimakkuus, kapinallinen punainen tukka huvittivat\nkatselijaa. Hän seurasi katseillaan noita lyhyitä, hiukan harittavia,\nhermostuneita sormia niiden selaillessa lehtiä tai sivellessä näitä\nylhäältä alas. Käsi oli vanttera, kesakkoinen ja siinä tiheässä\nvaaleita töyhtöjä, ranne leveä; käsivarren voi ikäänkuin tuntea, Nora\nseurasi sitä tahtomattansakin ihan olkaan asti, -- hän oli varmasti\nvoimakas mies. Hän kuuli paidan kahinan ja kaulahuivin sipseen toisen\nhengähdellessä; hän tunsi hajuveden keveän lemun, joka nyt hänen\npäänsä ollessa lähellä sekaantui hänen ihonsa tuoksuun. Katselijan\nvaltasi hiukkanen pelkoa tai huumaannusta. Hän ajatteli keveämmin,\nripeämmin, oli tiukemmin jännittynyt. Hän toivoi tätä kestävän; se\ntuntui ehdottomasti hyvältä.\n\n\"Missä äiti on?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Tämäpä on kovin kummallista.\" Hän sieppasi hattunsa ja läksi.\n\nTuskin viittä minuuttia myöhemmin tulla touhuttivat molemmat\nsisemmästä käytävästä: \"Mutta Tomas, millaisen sävyn sinä otatkaan?\"\n\n\"Sävyn otankaan --?\"\n\nHeti, kun rouva Rendalen näki Noran olevan arkihuoneessa, hän kääntyi\nripeästi poikaansa: \"Sh!\" ja astui makuuhuoneeseen päin, toinen\nperässä. Nora kuuli Rendalenin mitä kiivaimmalla äänellä herkeämättä\npuhuvan; hän kuuli myös rouva Rendalenin torjuvasti, vihdoin itkien\npuolustautuvan. Lopulta Rendalen poistui; pitkän tovin kuluttua tuli\nhänen äitinsä sisälle, väsyneenä ja suruissaan.\n\n\"Minä olen kai tehnyt jotakin aivan typerää?\" sanoi Nora hämillään.\n\nRouva Rendalen ei vastannut; hän asteli verkalleen edestakaisin.\nSitten alkoi tuska painaa kuitenkin enemmän kuin hän jaksoi yksinään\nkantaa, ja Noran ilmeinen osanotto houkutteli häntä. \"Hyvä Jumala,\ntuon luulin olevan parhaita tekojani, -- ja sitten kuulen, että se on\nkehnoin!\" Kyynelet täyttivät hänen kakkulansa, ja hän ryhtyi tapansa\nmukaan niitä puhdistamaan, samalla kun istuutui.\n\nNora nousi ja tuli myötätuntoa tulvillaan: \"Mutta rakas rouva\nRendalen --!\" Hän polvistui johtajattarensa eteen. Vanhus ikävöitsi\ntällaista ystävällisyyttä, ikävöitsi saada uskoa huolensa toiselle,\nja niin Nora sai kuulla, että Tomasine oli Tomasin sisar. Tyttö\noli aloittanut uransa hyvin, mutta sitten, kun hän oli matkustanut\nAmerikkaan, hän oli joutunut huonoille jäljille, ja hänet lähetettiin\nmielisairaana takaisin kotiin. Rouva Rendalen oli maksanut hänen\nhoitonsa kuolemaan asti. Tästä kaikesta oli äiti ollut pojalleen\npuhumatta; miksi olisikaan tämän tarvinnut sitä tietää? Mutta nyt\nhän ahdisti äitiään mitä kamalimmilla syytöksillä. Vainajalla oli\nollut sama perintöoikeus isänsä omaisuuteen kuin hänelläkin; tätä\nkoskevat lait olivat halpamaiset, kukaan kunnon ihminen ei voinut\nniitä noudattaa. Mitä kiihkeimmin sanoin hän oli paiskannut sisarensa\nonnettomuuden äidilleen päin kasvoja; _hänen_ oli siitä vastattava!\n\nNora kauhistui. Hän oli kyllä kuullut yhtä ja toista siitä lähtien\nkun oli tänne ylös tullut; mutta tätä --! Rendalenin olemus sinä\naikana, joka nyt seurasi, säikytti häntä jos mahdollista vielä\nenemmän; hän kärsi yhtä suuresti kuin rouva Rendalen. Hän nimittäin\nkohteli äitiään vieraasti, tylysti, milloin näki pakoksi olla hänen\nseurassaan; yleensä hän kartteli äitiään.\n\nJo pojasta asti äiti oli Tomasista toisinaan tuntunut järeältä\nja jämeältä, niin, kuin eivät he olisi sukuakaan keskenään. Joka\nkerta olivat sen vastapainona kiitollisuus, maailmankatsomuksen ja\ntoiminnan yhteisyys, ja mitä tahansa Tomas tunsikin, hän ihaili aina\näitinsä voimakkuutta, hänen johtokykyään. Nurjamielisyys tuli aina\nnopeasti ja hälveni heti.\n\nViime aikoina sitä vastoin...\n\nÄiti ei ymmärtänyt, missä oli vika, eikä myöskään Karl. Mutta he\nymmärsivät, että hän oli onneton. Enimmäkseen näytti siltä, kuin\nhän olisi joutunut yltyvään itsensä kiusaamiseen, ja siinä he eivät\nerehtyneet.\n\nNyt hän jälleen saattoi taitavasti kuin Kierkegaard keksiä, että\nellei _häntä_ olisi ollut, olisi hänen sisarensa elänyt onnellisena.\nSilloin hänen sisarensa olisi perinyt omaisuuden ja saanut sen\nmukaisen kasvatuksen. Hänen perinnäisissä taipumuksissaan ei olisi\npäässyt valtaan se, mikä nyt oli johtanut mielenvikaisuuteen.\n\nTai hän ajatteli sisarensa kasvatetuksi yhdessä hänen kanssaan,\nAugustan kanssa, kaikkien muiden tyttöjen kanssa täällä puutarhassa\nja koulussa. Taivaan vallat, noilla vierailla oli oikeus ja pääsy,\nmutta ei vain hänellä, hänen sisarellaan, hänen isänsä tyttärellä.\nEttä hänen äitinsä saattoi levollisella omallatunnolla maksaa itsensä\nvapaaksi tästä vääjäämättömästä velvollisuudesta, -- ja muutamilla\nvaivaisilla taalereilla kuukaudessa! Milloinkaan tuntematta itseltään\nenempää vaadittavan! Mikä rikos onkaan tehty tuota onnetonta kohtaan!\nEikä sitä sitten edes oivalleta!\n\nKesken tätä kaikkea sattui Toran tapaus. Äiti _tahtoi_ puhua\nhänen kanssaan. Ensimmäisellä kerralla, kuten tiedämme, hänet\nkeskeytettiin. Mutta Toran nukkuessa hän meni poikansa huoneeseen ja\nuskoi tälle kaiken.\n\nRendalen näki heti, miten suuri merkitys tapauksella oli koululle,\nystävättärille ja hänelle itselleen, ja joutui sellaiseen vimmaan\nNiels Fürstiä vastaan, jota hän ei ennestäänkään rakkaana pitänyt,\nettä se voidaan parhaiten kuvata hänen omilla sanoillaan: \"Jos hän\nolisi täällä, niin näillä kahdella kädelläni peittoaisin hänet\ntaikinaksi!\" Vaikk'ei Tomas sanottavasti ollut isänsä näköinen,\nsaattoi hän siinä määrin muistuttaa isäänsä, että rouva Rendalenia\npöyristytti.\n\nJa juuri tämä ahdistus antoi äidille rohkeutta. Nyt hän oli vuoden\najan nähnyt poikansa kärsimättömyyttä, ärtyisyyttä, antanut heränneen\nraivokkuuden yltyä. Aina kun hän itse oli sen aiheuttanut, oli hän\nkyennyt vain puolustautumaan, kenties poistunut tieltä; poika oli\ntodellakin vähitellen lannistanut äitinsä.\n\nMutta nyt oli toinen ihminen kysymyksessä. Toran epätoivo ajoi rouva\nRendalenia eteenpäin; siinä olikin tuskallista sukulaisuutta sen\nkanssa, minkä rouva Rendalen näki edessään.\n\nKun Tomas jälleenkin hillittömän purkauksen jälkeen aikoi rientää\npois, asettui äiti tielle.\n\n\"Tomas, sinä säikyttelet minut hengiltä rajuudellasi! Sinä päästät\nsen joka kerta vapaammin valtoimeksi, niin että se voi kiihtyä yli\nvoimiesi, poikani.\"\n\nTomas vavahti ja kävi kalmankalpeaksi.\n\n\"Niin, kohtuuttomuus on kohtuuttomuutta, pääsipä se mille alalle\ntahansa. Ja minusta tuntuu, että sinun tulee varoa itseäsi.\" Hänen\näänensä värähteli, heidän katseensa sattuivat yhteen ja mittelivät\ntoisiaan. Tomasin katseeseen oli noussut jotakin onnetonta ja\nkatkeroitunutta; se pisti.\n\n\"Mutta, Tomas, eikö minulla ole lupaa varoittaa sinua? Minulla,\njoka olen äitisi? -- Ei, älähän toki noin minua katsele! _Minussa_\nei ole syytä tähän. Minä olen vastustanut sitä niin hyvin kuin olen\nymmärtänyt -- niin, jo siitä asti, kun et vielä ollut syntynytkään,\nTomas. Ja aion vastustaa edelleenkin. Nyt tänä vuonna et enää\ntaistele vastaan. Ja varsinkin minuun annat sen purkautua.\"\n\nTomas seisoi ikkunan ääressä ja katseli ulos. Nyt hän kääntyi, ja\nhänen katseensa kuvasti surua.\n\n\"Missä vika, Tomas, Jumalan nimessä, missä?\" -- Mutta Tomas siirrähti\npois ja nojasi päänsä käsivarteensa. \"En ymmärrä sinua, Tomas!\nSinähän oletkin minua paljon etevämpi. Olet sanonut, että minussa on\njotakin synnynnäisen sokeata. Ja sen minä tunnustan. -- Niin, sinä\nnöyryytät minua usein. Usein omissa, silmissäni, ja olkoon niin,\nmutta myöskin muiden nähden, -- mitä sinun ei tarvitsisi. Mutta\nsittenpä sinun pitäisi kyetä sietämään, että minä sinulle huomautan,\nkun sinä puolestasi teet erehdyksiä.\"\n\nViime sanansa hän lausui melkein nöyrästi; ne vaikuttivat painavasti.\nTomas ei puhunut, mutta hän kääntyi ja alkoi silminnähtävästi\nkuohuksissaan harppailla edestakaisin.\n\n\"Enkö voisi saada tietää, mitä sinulla on minua vastaan? Eihän\nvikaani ole ainoastaan se, mistä minua oikaiset... Niin, Tomas, sinä\net siedä minun käyttävän sitä sanaa. Mutta _minun_ on kärsittävä\nenemmän kuin sana. Ei ole ainoastaan se syynä; kaiken tämän pohjalla\non jotakin. Mitä se on? Minkä tähden et enää puhu, Tomas? Et minun\nkanssani, et Karlin kanssa? Sinä olet itse onneton, -- luuletko,\nettemme me sitä näe? Ja silloin mielelläni tahtoisin olla sinulle\njotakin. Jos olenkin rinnallasi ala-arvoinen...\"\n\n\"En siedä kuulla sitä sanaa!\" kirkaisi toinen.\n\n\"Ei, ei; mutta ethän suvaitse puhella minun kanssani? Joten minun\ntäytyy ajatella ... ei, en sitä sanokaan! Mutta siitä nähnet itse,\nmillainen olet? Sinulle ei edes saa mainita vastaavia sanoja! Ja sinä\n--? Minä vaikenen. Näen, että sinä kärsit, poikani. Jospa muistaisit,\nettä samoin on minun laitani! Luojan nimessä, saanenhan muistuttaa\nsinulle siitä, että tätä on kestänyt jo lähes vuoden päivät. Enkä\nminä tiedä vähintäkään vikaa itsessäni! Tomas, en vähintäkään muuta\nkuin mikä johtuu kykyjeni puutteellisuudesta. Jos on vikana jotakin,\nmitä _voin_ korjata, voi, sano se! Niin, sano minulle se, olipa se\nmitä hyvänsä! Etkö voi osoittaa minulle luottamusta --?\"\n\n\"Etkö sinä voi osoittaa minulle, _sinä_?\" puhkesi Tomasin rinnasta.\nHän heittäytyi sohvalle kasvot käsien peitossa...\n\nJa sitten tuli ilmi, että hän riutui. Että hänellä oli lämmin,\nkiihkeä luonne, jonka täytyi saada luottamusta osakseen, --\nluottamusta ja rakkautta, muutoin hän menehtyisi. Että se\n\"suhteiden puute\", johon hän oli totuttautunut ja jota hän oli\nkehittänyt väsymättömässä opiskelussa, ainaisessa matkustelussa ja\nsuunnittelussa, se kääntyi tyhjyydeksi, se johti mitä kiduttavimpaan\nnälkään täällä vakituisissa olosuhteissa, jotka päivittäin palasivat\nsamojen ihmisten sydämellisyytenä, alttiutena, uhrautuvaisuutena\nsamoja kohtaan, -- _hänen_ aina ollessaan ulkopuolella. Että hänen\nolemuksensa anoi sitä, mitä hän sai katsella, -- \"ei tuota riivattua\nmakostelua\", kuten hän sanoi, ei, vaan juuri sitä, missä oli\nperusmuotona luottamuksellisuus, luottamuksellisuus ja vielä kerran\nluottamuksellisuus. Heidän täytyisi voida kärsiä häntä ja omaksua\nhänet sellaisena kuin hän oli, _siksi, että he uskoisivat häneen_.\nMuutoin hän joutuisi ihan hukkaan.\n\nJa rouva Rendalen istui siinä viimeiseltä pidellen hänen päätänsä\nhelmassaan. Hän kuunteli ja kuunteli, ja sydän paisui, ja kakkulat\nhän laski kokonaan pois, sillä niitä ei enää kannattanut yrittääkään\nkäyttää. Hän ajatteli: hän on oikeassa, -- hyvä Jumala, kuinka\noikeassa hän on! Toinen kuva heijastui hänen eteensä toisensa\njälkeen. Mutta kaikkia muita voimakkaimpana se, mitä Tomasille oli\nopettajatarten osalta tapahtunut. Heitä oli äiti heti uskonut ja\nheti noudattaakseen, heidän mieltään ottanut koulun pojaltaan, niin,\nsiitä asti ollut jonkinlaisena ylivalvojana. Tähän hetkeen asti\nhän oli elänyt siinä autuaassa kuvittelussa, että se oli Tomasille\nyhdentekevää, jopa huojennus!\n\nSitten häntä aavistutti, mitä hän muutenkin oli ehkä rikkonut --\nhän ei tuntenut tätä hienoa, herkästi loukkaantuvaa luonnetta. Kun\nTomasissa taannutetut voimat taas olivat saamassa valtaa, niin se oli\näidin syy!\n\n\"Sinä tarkoitat tuota opettajattarien kanssa sattunutta, Tomas?\" hän\nkysyi, ja ääni oli pelkkää itsensä moittimista.\n\nSilloin Tomas tarttui hänen käsiinsä ja piteli niitä, luetellessaan\nvaivojansa. Siitä sukesi pitkän pitkä sarja, isompia seikkoja\nja pienempiä, niinkin pieniä, ettei toinen tiennyt niiden\nolemassaolostakaan. Vastauksia, ohimennen annettuja neuvoja, toiselle\nvirkettyjä sanoja, mykkiä katseitakin jonkin johdosta, mitä Tomas\noli sanonut. Säikähdyksissään kelpo rouva Rendalen pyyteli anteeksi\nkädellä ja suulla ja käsivarsilla ja povella ja vannoi, että jos\nTomas tämän perästä sanoisi kuuhun menevänsä, uskoisi hän poikaansa.\n\nMutta tuskin hän oli kiihdyttänyt itsensä tähän tukevaan\nliioitteluun, jolle Tomasinkin täytyi hymyillä, kun hänen\nmuistinsakin heräsi. Hänen mieleensä kuvastui selvästi, millä tavoin\nhän ensi kertaa oli alkanut epäillä. Se tapahtui hänen poikansa\nsuuren puheen jälkeen; Tomas oli siinä saanut hänet mukaansa\niljanteelle, paljon pitemmälle kuin hän saattoi seurata, ja sen\nhuomasi hän vasta perästä päin. Siinä oli syy! Tomasin todistelujen\nvoimallisuus, hänen suostuttelukykynsä ja lisäksi jokin, mikä oli\nmahdoton kuvata, ei suonut ihmisille vapautta; sen vaikutuksen\nalaisiksi olivat epäilemättä opettajattaretkin joutuneet.\n\nMutta ihmiset ovat valitettavasti sellaisia, että heti, kun he\nhuomaavat jonkun saaneen heidät mukaansa pitemmälle kuin heille\nsoveltuu, eivät he asetu vastarintaan ainoastaan siitä, -- sehän\nolisi vain oikein, -- vaan he ovat sitten epäuskoisia kaikkeen\nnähden, mitä hän sanoo. Rouva Rendalen tiesi toisinaan tehneensä\nniin ja koettaneensa korjata sitä, mutta hän ei aavistanutkaan näin\ntapahtuneen niin useasti, vielä vähemmän hän oli ajatellut poikansa\nsitä huomaavan. Hän oli tuntenut vahingoittavansa itseään niin\ntehdessään, mutta hänen mieleensä ei ollut ennen juolahtanut, että\nhän vahingoitti myöskin poikaansa. Tomas oli tekeytynyt niin ylvääksi\nja niin eristyneeksi.\n\nNiin, siten tuli tässä selvityksiä. Ne keskeytyivät, ja niihin\nryhdyttiin jälleen seuraavina parina päivänä aina, kun vain\nkävi päinsä. Tora paran kohtalo ratkaistiin niiden ohella\nlähitulevaisuudeksi; se oli vain pikku osakorvaus siitä kaikesta\nsuuresta, mitä hänen kohtauksensa oli täällä saanut aikaan. Nyt\navautui luottamuksellisuus, joka Tomasin taholta tulvi valtavan\nvuolaana. Kokonaisen vuoden suuri tyhjyys täyttyi kahdessa päivässä.\nHän antoi niin välittömästi, niin hellästi ja niin uskollisesti\npienimmänkin, että äiti enemmän kuin ihaili, -- hän rakastui. Jos\nhän istui tai käveli omissa ajatuksissaan ja poika odottamatta\ntuli, karahti äiti punaiseksi. Milloin hän vain kuulikin poikansa\naskelet, saattoi sen nähdä hänen sävystään; hän arvasi, mitä poika\ntahtoi, ja _kaikki_, mitä hän tahtoi, oli erinomaista. Jos hän näki\npoikansa olevan hyvällä tuulella, oi, silloinpa hän lauloi, -- ja se\noli pahinta, mihin hän saattoi puuttua, sillä vielä ei ole kukaan\nkäsittänyt, mitä hän luuli laulavansa. Nora olisi tuntenut itsensä\nonnettomaksi, ellei häntäkin olisi temmannut mukaansa tämä suuri\nsovintojuhla, jota kesti aamusta iltaan ja taaskin aamusta iltaan.\n\nKuten sanottu, kesken tätä mielten uudistumista järjestettiin\nToran asia. Rendalenilla oli pian selvillä, mitä oli tehtävä.\nSanomalehdissä mainittiin Fürstin tulleen määrätyksi Tukholmaan, ja\nRendalen tarjoutui viipymättä matkustamaan sinne Toran saattajana.\nFürst pakotettaisiin menemään hänen kanssaan naimisiin. Ei tietysti\nollut tarkoituksena, että hän eläisi moisen roiston kanssa yhdessä,\nvaan että hänen nimensä saataisiin lapselle ja avustus hänelle\nitselleen, jotta hän voisi oppia jotakin ja pitää lapsestaan huolta.\nVaikka Rendalenin pitäisi kääntyä Fürstin esimiesten puoleen, niin,\nvaikkapa kuninkaaseen asti, niin hän takasi, että roisto joutuisi\ntäyttämään velvollisuutensa. Kukaan asianosainen, kaikkein vähimmin\nhänen äitinsä, ei hetkeäkään epäillyt. Vallitsi lämmin, hyötyisä\nilma, toiveikas mieliala.\n\nTora poloinen oli alusta asti pitänyt Rendalenin ehdotusta\nvastenmielisenä. Hänen mukautumisensa ratkaisevana perusteena oli\nhuolehtiminen koulusta ja ystäväpiiristä, jotta mahdollisimman\nvähäinen varjo kohtaisi kumpaistakin. Oltiin siksi sääliviä, ettei\nsitä mainittu, mutta asiahan oli itsestään selvä.\n\nVain yhdessä kohdassa muutettiin Rendalenin suunnitelmaa: rouva\nRendalenin oli lähdettävä eikä hänen; -- matkasta olisi muutoin\nvoinut koitua hankalia seurauksia.\n\nKahden päivän kuluttua suunnitelman laatimisesta, kolmen päivän\nkuluttua rajusti keskeytyneestä luennosta he läksivät matkalle.\n\nViimeisen päivän ehtoopäivänä rouva Rendalen kävi äkkiä\nalakuloiseksi. Tiedettiin, että oli ollut hiukan pulaa rahoista\n-- mutta sitähän tuolla ylhäällä sattui usein --, ja juuri nyt\noli se selvitetty; siitä huolimatta eivät usvapilvet hälvenneet.\nRendalen meni häntä puhuttelemaan ja tahtoi tietää, mikä oli hätänä.\nPari kertaa äiti torjui hänet verukkeilla, mutta toisen pysyessä\ntiukkana hänen täytyi purkaa sanoiksi, ettei hän mitenkään voinut\nsitä ilmaista; se oli toisen salaisuus -- ei Toran, hän kiirehti\nlisäämään. \"Käytä omia silmiäsi, niin pääset kiusaamasta minua!\"\n\nJa Tomas käytti omia silmiään sekä ihmisiin että eläimiin, mutta\nhänen oli aivan mahdoton käsittää, mistä äiti oli apeutensa saanut.\nRouva Rendalen matkusti salaisuuksineen. Rendalen kiersi jälkeenpäin\ntoisilta; kaikki olivat yhtä tietämättömiä.\n\nKaupungissa herätti huomiota, että rouva Rendalen tähän vuodenaikaan\nja kesken kiireintä koulukautta lähti -- Tukholmaan. Ja että hän\nseuraa kaivatessaan valitsi Tora Holmin, joka oli sairas. Tora Holmin\näiti kertoi ylpeänä, että tytär ei mahdollisesti tulisikaan takaisin;\njos nimittäin Tukholma osoittautuisi oikeaksi paikaksi, niin hän\nsiellä \"jatkaisi opintojaan\". Kaikki olivat kuulleet, että Tora oli\nharvinaisen lahjakas, joten tätä pidettiin varsin järkevänä.\n\nRouva Rendalen oli käynyt maaherra Tuen luona keskustelemassa\nhänen ja rouvan kanssa Norasta. Hänen nähdäkseen oli Nora kuin\nluotu opettamaan ja johtamaan. Hän oli myös vähemmän tekeytyvä,\nmitä enemmän sai vastuuta, eikä silloin myöskään oikullinen. Rouva\nRendalen kysyi, eikö Nora saisi muuttaa koululle ja nyt ensinnäkin\nhänen poissa ollessaan valvoa taloutta ja täysihoitolaa, vastata\nvarojen hoidosta ja kirjanpidosta. Sittemmin hän voisi olla apuna --\nkenties myöskin edelleen kehittäytyä koulualaa varten.\n\nSiihen molemmat vanhemmat antoivat empimättä ja heti suostumuksensa;\nheillä oli hänestä ihan sama käsitys kuin rouva Rendalenilla. Isä\nlisäsi myhäillen, ettei hänellä näyttänyt olevan mitään luontumusta\nrakastumiseen. \"Ei\", arveli äiti iloisena, \"hänellä ei ole mitään\ntaipumusta avioliittoon\".\n\nTietenkin tuolla kartanossa ja täysihoitolassa pidettiin\nihmeellisenä, että nuorin opettajatar, edellisen lukuvuoden oppilas,\nasetettiin heidän yläpuolelleen. Mutta oli kylläkin totta, että Nora\nnyt osoitti parhaita ominaisuuksiaan; hän oli virkku, neuvokas ja\nuskomattoman avulias.\n\nRendalenin kanssa hän tuli hyvin toimeen. Tomasia tuntui miellyttävän\npuhella hänen kanssaan, tai oikeastaan _hän_ puheli ja Nora kuunteli.\nMutta Rendalenhan ei koskaan menetellyt toisin; hänellä oli tapana\nlähteä, kun muut aloittivat.\n\nVaikk'ei hän vielä ollut kolmeakymmentä vuotta täyttänyt, hän alkoi\nvähitellen omaksua omituisia tapoja, mutta jokainen niistä oli\nmerkkinä jostakin hänen kehityksestään. Eiköhän silläkin, että hän\njuoksi keskusteluja pakoon, ollut alkuperusteenansa sarja surullisia\nkokemuksia? Nyt hän rehellisesti taisteli sitä raivoa vastaan,\njohon jotkin seikat, jotkin nimet saattoivat hänet. Seurauksena\noli, että joka kerta, kun hän tapasi itsensä siitä ja pysähtyi, hän\nkakisteli, kuin olisi saanut sen väärään kurkkuun. Jos tuntui kovin\nvastukselliselta, niin hän myöskin sylkäisi pariin, kolmeen kertaan\nhuulet yhteen puristettuina -- ei mitään näkyvää sylkeä, enintään\nhienoa tihkusadetta, näkymätöntä suihketta.\n\nTinka matki sitä verrattomasti. Hän sovitti kasvonsa väänteisiin --\npienemmistä asioista kuin olisi ottanut liiallisen annoksen sinappia,\nsuuremmista kuin olisi nielaissut saippuaa --, käänsi päänsä sivulle\nja kakisteli kissan kuivaa köhää. Jos hän vielä oli sylkevinäänkin,\nniin se tapahtui monen penikulman ylväältä etäisyydeltä. Pian kaikki\noppilaat osasivat sen; mitään he eivät osanneet paremmin.\n\nKoulussa oli Rendalen nyt, kuten ensimmäisinä aikoina kotiintulonsa\njälkeen, pelkkää reippautta ja eloisuutta, uskomattoman kekseliäs\nsaamaan asioita helposti tajuttaviksi, usein tenhoava. Tosin hänestä\nnytkin koitui opettajatarten vitsaus, se on myönnettävä; mutta ei\nollut enää mitään perustetta hänen ymmärtämisekseen väärin, vaikka he\nmonta kertaa hikoilivatkin tuskaannuksesta, kun hän alkoi sekaantua\nasioihin. Kävi päinsä mennä hänen luokseen ja puhua hänelle siitä, ja\nsilloin hän oli vastustamattoman herttainen; mutta epäkohta ei silti\nkorjautunut.\n\nLasten epätasainen kohtelu ja saman asian erilainen käsittely\nvaihtelevien mielialojen mukaan säilyi, paha kyllä, sekin; mutta se\ntapahtui välittömästi, ja tämä sekä hänen ehdoton oikeamielisyytensä\nja ennen kaikkea se seikka, että hän avomielisesti pyysi anteeksi,\nkun hänen todistettiin olevan väärässä, korjasivat enimmät haitat.\nMiss Hallin täytyi tunnustaa, että hän oli liian ankarasti katsellut\ntätä hänen parantumatonta heikkouttaan -- kuten useita muitakin.\nSillä itse vannoutuneimpienkin ihailijoiden oli sanottava, että\nRendalen ei ollut täydellinen. Niinpä hän fysiikan tunnilla useiden\nluokkien edessä ryhtyi leikkelemään pöytään kasvoja, joiden piirteet\nsattuma oli aloittanut, ja hetkistä myöhemmin hän riehui kuin\nturkkilainen, syystä että muuan pikku tyttö oli raapustanut pienen\npienen nimen pulpettiinsa! \"Luuliko hän, että sitä varten käydään\nkoulua? Ajatteliko hän pulpettien olevan veistelemistä varten?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Rendalen ilmoitti Tukholmasta, että Fürst oli poissa, mutta\nsaapuisi jälleen moniaiden päivien kuluttua; heidän oli siis\nodotettava. Aika käytettäisiin Toran sijoittamiseksi kunnolliseen\nperheeseen.\n\nMatkan he olivat tehneet maitse; vuodenajasta huolimatta se oli\nvirkistänyt heitä, samoin kuin nyt oleskelu Tukholmassa. Kirje oli\ntäynnä toivoa; Tora toipui päivä päivältä.\n\nRendalen oli ihastuksissaan; se, joka ei häntä tuntenut, olisi\nuskonut, että hän piti Toran onnettomuutta mitä suurimpana\nonnena. \"Siinä sen näkee!\" hän huusi iloisena, kun tapasi jonkun\nasianosaisista. Mitä hän sillä tarkoitti, sitä ei aina ollut helppo\ntietää.\n\nMutta hänen ja muiden voiton varmuudelle oli pahana kolauksena\nsellaisen huhun leviäminen kaupungilla, että Niels Fürst oli\nkihloissa! Ja kuka oli hänen morsiamensa? \"Teidän uskollinen\nystävättärenne, teille ikuisesti kiitollinen Milla Engel.\"\n\nHuhu oli Anton Dösenistä lähtöisin, Niels Fürstin parhaasta\nystävästä. Hän ei pannut sitä liikkeelle muuna kuin oletuksena, mutta\nhän luuli olevansa varma. Suku pysyi molemmin puolin diplomaattisena;\n\"se ei tiennyt asiasta\".\n\nSietipä nähdä \"seuran\" jäseniä heidän tavatessaan toisensa niinä\npäivinä! Ennen kaikkia Tinka Hansenia, kun hän juhlallisesti avasi\npöytäkirjan ja näytti heille Millan nimeä! Hän saattoi käydä valalle\nsiitä, että \"tietyllä siveettömyydellä\" olivat kaikki ajatelleet\nNiels Fürstiä. Milla oli kuulunut ankarimpiin. Hänen äitinsä\ntestamenttisäädös tekikin sen seikan itsestään selväksi. -- Ei,\nkihlaus oli mahdoton! Hänestä ei voitu ajatella niin kehnoa! Sehän\nolisi uskottomuutta sekä eläviä että kuolleita kohtaan.\n\nMillan monet Noralle Pariisista lähettämät kirjeet luettiin\nnyt uudelleen. Hän asui erään amerikattaren kanssa jossakin\nranskalaisessa perheessä, joka oli kärsinyt monia häviöitä, mutta\nsuku ja ympäristö olivat ylhäistä. Hän eli legitimistisessä\nilmapiirissä, ei kuitenkaan lajiaan ankarimmassa; hän sai tilaisuutta\nja halua ihailla kaikkea \"hienoa\", uskonnosta ja politiikasta\nriippumatta -- kaikkea muodissa olevaa, kaikkea lahjakkuutta\nja kauneutta. Ja hän käytti tilaisuutta. \"Sinä tiedät, niin\nhurmaantuvainenhan on luonteeni\", kirjoitti Milla.\n\nHän oli aloittanut \"seuran\" uskollisena jäsenenä, koulun kuuliaisena\noppilaana ja siten ranskalaisuuteen tympeytyneenä. Mutta melkein\nhuomaamattomasti tuli mielenmuute. Maalaukset, romaanit ja\nteatterinäytännöt viehättivät häntä; ulkonainen elämä, joskin hiukan\ntaempana, kiihdytti. Ihan itsenäinen ei uusi käsitys ollut; erotti\namerikattaren äänen, vaikka käsiala oli Millan. Mutta juuri tämä\nsuhde vaikutti, ettei siihen ollut kiinnitetty sen ansaitsemaa\nhuomiota.\n\nMilla kirjoitti, ettei se käynyt päinsä, mitä he olivat ajatelleet\nollessaan koulussa yhdessä; hänen isänsä oli oikeassa. Hän kertoili\njoka kirjeessä yhtä ja toista, minkä piti todistaa tätä, -- ei\netäisimmälläkään tavalla säädyttömästi, vaan päin vastoin käyttäen\nhienoutta, joka ei ollut taidokkuutta vailla. \"Ei saa luoda\nitselleen mitään harhakuvia\", hän kirjoitti, \"niin joutuu vähimmin\nonnettomaksi\".\n\nNora oli vastannut niin kuin hän siitä ajatteli.\n\nNyt tämä sai uutta merkitystä! Olisiko tuo Millan kirjoitustapa\nenemmän kuin ohi vilahtelevan elämän satunnaisia varjoja? Olisiko\nse tosiaan hyvin harkittua johdantoa kihlautumiselle Niels Fürstin\nkanssa? Mahdotonta! Nora oli yläpuolella niin kehnojen luulojen.\n\nHän oli antanut Toralle juhlallisen lupauksen olla kertomatta mitään\nMillalle; nyt hän katsoi olevansa vapautettu siitä ja kirjoitti\nsydämensä kyllyydestä. Myöskin Tinka kirjoitti, kuohuksissaan siitä\nsynnistä, joka on tehty Toraa vastaan, ja huhusta, että moisen\nhenkilön kanssa oli Toran paras ystävätär kihlautunut. Hän, jonka\nnimi oli pöytäkirjassa!...\n\nViisi pitkää päivää kului, ennenkuin he taas saivat kirjeen rouva\nRendalenilta, ja se oli kuivakiskoinen ja lyhyt; Fürst ei nimittäin\nvielä ollut saapunut kaupunkiin. Heti jälkeenpäin tuli pitkä ja\nliikuttava kirje Toralta, mutta sitten meni useita päiviä tuomatta\nmitään viestiä kumpaiseltakaan.\n\nSiitä kun Nora ja Tinka kirjoittivat Millalle, oli jo pian kymmenen\npäivää kulunut; he olisivat voineet saada vastauksen, jos hän olisi\nsen heti lähettänyt. Se hänen olisikin pitänyt tehdä sellaisen\nilmoituksen ja syytöksen johdosta.\n\nHeidän korviaan alkoi kuumoittaa. Varsinkin kun eräs, joka ei ollut\nottanut osaa kirjeen kirjoittamiseen, nyt virkkoi, että hän kuultuaan\nMillan ja Fürstin matkustavan yhdessä oli ajatellut: \"Sepä sopiva\npari.\"\n\nPuhuja tietysti oli Anna Rogne. Miksei hän sitten ollut sanonut?\nSiksi, että toiset olisivat siinä nähneet epäluottamusta, \"ja\", hän\nlisäsi hymyillen, \"se olisi ollut väärin\".\n\nVihdoin eräänä iltapäivänä Noran tullessa arkihuoneeseen\nlaulutunnilta oli pöydällä sinetöity iso kirjekuori: \"Tässä se on!\"\noli kirjoitettuna päälle Rendalenin isolla käsialalla. Nora aavisti\npahaa, kun Rendalen ei itse ollut heti tullut sitä tuomaan. Nora\nolisi toisille luvannut olla lukematta sitä ennen heidän tuloaan\npaikalle, mutta senlaatuisia lupauksia ei voi pitää.\n\nRouva Rendalenilla oli ollut suuri keskustelunsa Fürstin kanssa. Tämä\noli kuunnellut kaikkea rouva Rendalenin esittämää niin kohteliaan\nlevollisesti kuin olisi ollut valmistautunut siihen. Ja kun hänen\nvihdoin piti vastata, aloitti hän huomauttamalla, että tämä oli\ntyöläs tehtävä; asianomaisesta henkilöstä olivat henkilömielipiteet\nniin erilaiset. Hänen silmissään Tora Holm oli tavattoman aistillinen\nnainen, joka miehen läsnä ollessa tuskin kykeni hallitsemaan\nitseänsä. Kysymykseen, tiesikö Fürst, mikä voima hänellä tässä\nsuhteessa oli, hän vastasi myöntävästi. Kuitenkin se vaikutti\nainoastaan eräänlaisiin naisiin, ja juuri sitä lajia oli Tora.\n\nHänellä ei ollut vähäisintäkään velvoitusta ottaa vaimokseen Toraa\nparemmin kuin muita, joiden kanssa oli ollut suhteissa. Lapsesta\nhän pitäisi huolta, ja kyllähän Torastakin, nimittäin kohtuulliset\nmäärävuodet.\n\nRouva Rendalen uhkasi kertoa kaikki hänen esimiehilleen, vieläpä\nkuninkaallekin, jos olisi tarvis.\n\n\"Tehkää niin hyvin! Varmaankin minä yletyn yhtä kauas kuin tekin,\nrouva.\"\n\nRouva Rendalen sanoi hänelle, että tästä koituisi kova sota, ja\nsiihen hän vastasi tietävänsä, miten sitä käydä. Hän ei antanut\njoukon juonittelijoita karkottaa itseänsä uraltaan. Se nainen,\njoka oli kysymyksessä, oli sopiva _femme entretenne_ [Ranskaa, =\njalkavaimo. _Suom._] hienommissa piireissä; pakottaa häntä hänelle\nvaimoksi oli suunnatonta.\n\nMutta hän käsitti, mistä oli kysymys. Hänen piti uhrautua koulun\nhyväksi. Hänen ei kuitenkaan tehnyt mieli olla niin kiltti. Hän\ntiesi, millaisia esitelmiä koulussa pidettiin, sekä naisten\n\"seurassa\" että muutoin; millaisia keskusteluja ja millaista\nlukemista heillä oli ollut. Oli kylläkin käsitettävää, että\naistilliset luonteet sellaisesta tärveltyvät. Sen tähden koulun piti\nhänen mielestään kestää seuraukset; niitä sille kaiketi koituisi\nuseampiakin.\n\nRouva Rendalen oli saanut sen nimenomaisen vaikutelman, että oli\ntapahtunut jotakin, mikä oli vimmastuttanut häntä ja jo ennen\npuhuttelijan tuloa ilmaissut hänelle, mistä hän joutuisi vastaamaan.\n\nKeskustelu oli siinä määrin järkyttänyt rouva Rendalenia, että hän\nsairastui, ja siitä syystä hän ei ollut kirjoittanut aikaisemmin. Hän\nei ollut tahtonut sanoa mitään, ennenkuin voisi samalla ilmoittaa\nlähtevänsä kotimatkalle seuraavana päivänä; sen hän voi nyt. Hänellä\nei ollut rohkeutta ryhtyä mihinkään enempää täällä vieraassa\nkaupungissa, eikä hän uskonut, että se olisi ollut oikeinkaan. Sikäli\nkuin hän ymmärsi, toivoi Fürst juuri julkisuutta ja sotaa.\n\nHän oli peloittava olento; oli oltava varuillaan.\n\nRouva Rendalen ei salannut, että tämä saattaisi heidän koulunsa\nvaaraan ja koituisi suureksi suruksi Toralle itselleen ja hänen\nviattomille ystävättärillensä; Tora oli kovin onnettomalla mielellä.\nHeitä molempia kammotti huominen ero.\n\nKirje päättyi valitukseen siitä, että nämä taistelut, jotka\neivät kuuluneet koulun toimintaan, eivät milloinkaan loppuneet.\n\"Vihollisemme ovat tästä saaneet vaarallisen avun; pian ilmenee,\nolemmeko _me_ mitään saaneet.\"\n\nMyöhään samana iltana -- miss Hall, Tinka, Anna Rogne olivat kaikin\nlukeneet kirjeen ja istuivat arkihuoneessa Noran kanssa koolla --\ntuli sähkösanoma. Luultiin sen tulevan rouva Rendalenilta Tomasille,\nja Nora nousi pyytääkseen jotakuta palvelijatarta viemään sen\nsisälle, kun Tinka huusi, ettei se ollutkaan osoitettu Rendalenille,\nvaan hänelle itselleen. \"Minulle?\" kysyi Nora ja tuli lähelle. Aivan\noikein; se oli Millan lähettämä. Se kuului: _\"Inhoittavaa. Huhu\nperätön.\"_\n\nNeljätoista päivää oli kulunut siitä, kun Nora ja Tinka olivat\nkirjoittaneet; Millalla oli siis ollut kirje suunnilleen kymmenen\npäivää, ja sitten hän lähetti sähkösanoman? Mitä tämä merkitsi?\n\nMuiden piankin unohtaessa sen pohtiessaan rouva Rendalenilta tulleita\nviestejä, joiden rinnalla tämä uutinen oli jokseenkin vähäpätöinen,\njäi Anna Rogne istumaan sähkösanoma kädessään. Hän aprikoitsi ja\naprikoitsi.\n\nToiset kyselivät itseltään, sotkeutuisivatko nyt _hekin_ Toran\nhäväistysjuttuun? \"Sota\" oli kenties jo julistettu? Niels Fürst\noli kirjoittanut jollekulle kaupunkilaiselle ja ilmaissut _oman_\nkäsityksensä; mitä siis tapahtuisi? Tulisi kai sellainen aika,\njolloin tuskin kukaan heistä rohkenisi näyttäytyä kadulla.\n\nAnna Rogne keskeytti heidät. \"Tämä sähkösanoma, -- eikö sitä pitäisi\nviedä Rendalenille?\" Kyllä, tietysti, se tehtiinkin heti. Kaikki\nodottivat, että Rendalen rientäisi heidän luokseen. Mutta turhaan,\npäin vastoin he kuulivat hänen kotvasen kuluttua näppäisevän pianoa.\n\n\"No, kun ei Rendalenkaan näy ottavan sähkösanomaa huomioon, niin\nsaanen minä sanoa, millä tavoin asian kulku lienee käynyt?\" kysyi\nAnna hiukan virallisesti.\n\nHänen mielestään täytyi asianlaidan olla niin, että Fürst ja Milla\nolivat todellakin menneet kihloihin, mutta Noran kirjeen johdosta\noli Milla heti ja jyrkästi purkanut välit, vihjaten sen verran,\nettä toinen oli ymmärtänyt aiheen. Sen tähden hän oli esiintynyt\nvalmistautuneena rouva Rendalenin keskustelussa, sen tähden hän\nhalusi julkisuutta ja sotaa; muutoin ei hänellä ollut toiveita\nvoittamisesta. Ja voittaa hänen piti; rannikon rikkaimman tytön\nnaiminen oli ehtona hänen tulevaisuudelleen.\n\nJuuri siksi, että Milla oli ollut kihloissa hänen kanssaan, oli hänen\nollut työläs kirjoittaa. Niin kauan hän ajatteli -- kenties yrittikin\n--, kunnes keksi keinon sähköttää.\n\nAnna lopetti sanoen: \"Oletan luutnantti Fürstin tällä hetkellä olevan\nPariisissa.\"\n\nSopii yhtä hyvin hetikin sanoa, että Annan suhde Millaan kävi\nkohtalokkaaksi jälkimmäiselle. Sillä oli vaikutuksensa -- ensinnäkin\nniihin, joiden keskuudessa hän täällä joka päivä istui, ja myöhemmin\nmyöskin rouva Rendaleniin. Niels Fürst oli todellakin matkalla\nPariisiin; mutta jos Millan ystävättäret olisivat heti panneet\nkuoreen rouva Rendalenin kirjeen ja lähettäneet sen hänelle, olisi\nhän tuskin ottanut vastaan Fürstiä. Ja jos he sitten olisivat\npyytäneet Toraa kirjoittamaan Millalle -- niin, kuten hän sitten\nkirjoitti heille itselleen, kun kävi välttämättömäksi, ... ei Fürst\nmillään ehdolla olisi koskaan päässyt puheille, ei suullisesti eikä\nkirjeellisesti. Nytkään hän ei päässyt. Tarvittiin ensin uusiintuvaa\napua kotoa päin. Mutta siitä oli Fürst pitänyt huolen.\n\nHän ei ollut hukannut aikaa.\n\n\n\n\n4\n\nSota\n\n\nJo päivää ennen rouva Rendalenin kirjettä ja Noralle tullutta\nsähkösanomaa oli Anton Dösen saanut kirjeen Fürstiltä. Sitä oli hyvin\npunnittu, ennenkuin se kirjoitettiin, ja ilmeisesti se oli harkittu\nluettavaksi ääneen tai lähetettäväksi kiertämään kädestä käteen.\n\nKertomuksessaan Torasta Fürst antoi heidän kohtaukselleen rouva\nGröndalin luona suuren merkityksen. Hän oli nähnyt tytön vain kerran\nennen, ja vilahdukselta, eikä ollut aavistanutkaan kohtaavansa\nhäntä tuolla maatalossa. Tyttö oli ollut hauska ja säveä, kertoi\nrouva Gröndal, siihen asti, kun Fürst tuli; mutta silloin hän heti\nkävi luonnottomaksi. Hän ei voinut sietää, että Fürst puheli rouva\nGröndalin kanssa. Hän piilottautui, etsitytti itseänsä -- ja keksi\nmatkustaa tiehensä. Tietysti Fürst läksi sitten mukaan, saadakseen\nhiukan enemmän nähdä, mitä tuo olikaan. Heti hänen tultuaan tytön\nläheisyyteen höyrylaivassa tämä itki! Hän ei antanut auttaa itseään\nmaihin, mutta heittäytyi joka päivä leiskumaan hänen asuntonsa ohi ja\nkurkkailemaan, oliko hän kotona! Kierteli sitten edelleen lehtoihin\ntai ylös metsään -- yksinään.\n\nHän muisti eräät koululla pidetyt esitelmät ja keskustelut; hänestä\ntuntui, että nuoren tytön, joka pääsi niin aisteja kiihottavasta\nilmapiiristä, täytyi käyttäytyä juuri sillä tavoin. Hänestä näytti,\nettä tässä oli kyllin tepsivää \"magneettista vaikutusta\"; ei tarvittu\nmitään muuta.\n\nHän ei tahtonut puolustella sillä, että oli vihdoin antanut\nviekoitella itsensä seuraamaan perässä metsään, missä tyttö\nhuvittelitte leikkimällä piilosta hänen kanssaan; kaikki tyttösethän\naloittavat niin. Mutta Fürst tahtoi kysyä, tokko kukaan arvonsa\ntunteva mies naisi heilakkaa, joka päivittäin tepsutteli hänen\nikkunainsa alitse houkutellakseen hänet metsään?\n\nRouva Rendalen ajatteli toisin; hän oli saapunut perässä Tukholmaan\nsaadakseen toimeen avioliiton. Tietenkin samanlaisen kuin hänen\nomansa oli ollut.\n\nHänellä puolestaan oli liian korkea käsitys avioliitosta hänen\ntahtoakseen sitä sillä tavoin häväistä.\n\nHän oli tarjoutunut pitämään huolta tytöstä ainakin niin kauan,\nkuin lapsi kaipaisi äitiään, ja tunnustamaan lapsen omakseen. Niin\npitkälle käskivät kunnia ja velvollisuus hänen mennä; mutta edemmäksi\n--? Se olisi kehnon teon korvaamista vielä kehnommalla...\n\nJa siitä olivat yhtä mieltä kaikki, joille Dösen luki kirjeen. Hän\nluki sitä myymälässä, kadulla, kerhossa; toiset saivat sen lamaksi\nmukaansa. Vaikka paperi oli huolellisesti valittua, kierteli se niin\nkauan, että siitä tuli tahriutunut riekale.\n\nTästä kirjeestä otettiin kaksi jäljennöstä, toinen Rendalenille hänen\npyynnöstään ja toinen -- niin, Dösen mietti sitä hetkisen, mutta\nuudistettujen rukoilujen perästä hän ei voinut evätä sitä -- Tora\nHolmin äidille.\n\nTästä jäljennöksestä Dösen sai iloa. Toran äiti oli raju, voimakas,\nelämäntaistelun katkeroittama ihminen. Yleensä hän ajatteli asioita\nepäilevästi ja pilkallisesti. Suuttuneena hän oli häikäilemätön.\nEräänä aamuna, keskellä kiireisintä koulutyötä hän seisoi tuolla\nylhäällä käytävässä, yllään raskas, nukkavieru doffeliviitta,\nräikeänvärisillä höyhenillä koristeltu hattu päässään ja paljaissa\nkäsissään vanha puuhka, jolla hän viuhtoi. Leveimmällä Bergenin\nmurteella hän vaati, että hänen tyttärensä annettaisiin hänelle\ntakaisin! He olivat tuhonneet hänet ja varastaneet hänet! Tora oli\ntullut tänne kelpo lapsena, mutta täällä, \"tässä kirotussa vanhassa\nKurtien pesässä\", hän oli pilaantunut. Ja nyt, Jumala sen heille\nanteeksi antakoon, hän oli ihmisten hampaissa ja häväistävänä. Häntä,\njoka oli äiti, \"sai nyt jokahinen vatvoaksensa\". Mutta he joutuisivat\nsen maksamaan! \"Heidät manuutettaisiin, -- hän lähettäisi poliisit\nheidän niskaansa.\"\n\nHänen sapekkuutensa oli hillitön, mutta hänen surunsa oli aitoa.\nKaikki karkasivat tiehensä; sitten hän tunkeutui erääseen luokkaan,\njoka heti hajautui siitä syystä, että opettajatar pakeni. Hänen\nonnistui sillä tavoin hajaannuttaa kolme luokkaa. Hän sai aikaan\nyletöntä häiriötä. Muutamat säikähtyivät niin, että säntäsivät\nihan ylisille asti ja seisoivat siellä viluissaan kuunnellen,\nuskaltaisivatko tulla takaisin alas.\n\nJotkut vanhemmat oppilaat, jotka muistivat historiasta, että\nmäärätyissä tilanteissa on osoitettava urheutta, pysyivät paikoillaan\npuhuakseen hänelle järkeä. Mutta silloin hän joutui suunniltaan;\nhänellä oli ilmeisesti jonkinlainen käsitys, että täällä opittiin\nolemaan epäsiveellisiä. Häntä kuohutti, että \"kelpo ihmisten lapset\"\ntahtoivat puolustaa sellaista. He kaikkosivat pois, muutamat sulkien\nkorvansa käsillään.\n\nMutta pienokaisilla oli hänestä mitä suurin ilo. He piirittivät\nhänet ja seurasivat häntä riemusaatossa. Kulkue ajautui keittiöön,\nmissä rouva antoi saman esityksen. Siellä sääliteltiin häntä, mutta\nhe varoivat hiiskumasta vastaan sanaakaan. Sitten tultiin taas pian\nkäytävään Rendalenin oven eteen, joka oli suljettu; Karl Vangenin ovi\noli suljettu sekin. Palattiin rouva Rendalenin ovelle, joka oli auki.\nHänen huoneeseensa he tunkeutuivat; hän tahtoi nähdä, eikö Rendalen\nollut löydettävissä.\n\nRendalen oli kaupungilla ja palasi vasta seuraavalle tunnille.\n\nMutta Karl Vangen tuli kotiin. Hyvin totisena hän käski olla hiljaa,\ntoimitti lapset pois ja otti äitiparan kamariinsa. Siellä tämä istui\nvähintään tunnin tyhjentämässä sydäntään. Yhtenä surinana kuului\nhänen epätoivonsa Torasta, juoposta miehestä ja heidän hädästään.\nSata kruunua taskussaan ja kyynelehtivänä hän astui alas puistokujaa.\n\nKoulussa oli sellainen elämä kuin kanakopissa, kun joku on\nmurtautunut sen asujaimia ahdistamaan. Vai eivätkö kaikki ole sitä\nnäkyä nähneet? Ensin kanat pelästyksissään kirkuen lentelevät\nikkunoita ja seiniä ja portaita ja orsia vasten, kunnes ovat\npökerryksissä ja väsyneitä eivätkä jaksa lentää. Sitten ne edelleen\ntäyttä kurkkua kaakattaen juoksevat ympäri lattiaa, törmäten\nvateihin ja kaukaloihin ja toisiinsa. Ja vaaran mentyä ohi ei\nmetakka kuitenkaan lopu; ne kaakattavat, torailevat, rääkyvät kaikki\nyht'aikaa ja heikentymättömästi. Hälyä kestää ja riittää, sillä aina,\nkun joku aikoo lopettaa, on toisia itsepintaisempia, jotka eivät\nhellitä; siten ne herättävät kaikki pelon muistot uudelleen, ja koko\nparvi menoaa entistä pahemmin.\n\nVihdoin puhdistellaan höyhenet, lyödään siipiä, ravistellaan, kunnes\nollaan vanhalla tolalla.\n\nMutta sille ei koulu päässyt koko päivänä; vaikutus säilyi osittain\nkauan, uhkasi tulla vaaralliseksikin.\n\nKylläpä kaupungilla vahingonilo ilkkui! Kylläpä remahteli\nvoitonnauru! Konttoreissa, laitureilla, kaduilla! Ei muusta puhuttu.\n\nKun rouva Rendalen pari päivää myöhemmin tuli kotiin, oli häntä\nvastassa suuri ihmistungos, etupäässä miesnuorisoa. Koulussa oli\ntullut lauantaina tietoon, että hän saapuisi sunnuntaina iltapäivällä\nhöyrylaivassa. Kukaan ei voinut käyttää vapaata aikaansa paremmin\nkuin katsellakseen, millä tavoin suuruus palaa hävittyään taistelun.\nOlihan häväistysjuttu, jota hän oli tahtonut matkansa avulla peittää,\nnyt tullut tietoon samoin kuin matkakin.\n\nKun Rendalen ilmestyi laivarantaan vaunuissa, ei hän päässyt ajamaan\nväkijoukon läpi, joten hänen oli etsittävä joku pitämään silmällä\nvaunuja, hänen itsensä yrittäessä raivata tietä laiturille. Nora,\nTinka, Anna ja muutamat muut ystävättäret, jotka olivat päättäneet\nlähteä yhdessä, pysähtyivät nähdessään väkijoukon -- ja pyörsivät\ntakaisin, seuraten pyhän Pietarin ammoin antamaa esimerkkiä, tietysti\nsiten muutettu, kuin meidän aikamme sallii. Ainoastaan pikku miss\nHall uhmasi noita vaarallisia sotavalmistuksia. Hän hiipi eteenpäin,\nkunnes seisoi hermostuneen Rendalenin vierellä tämän juuri aikoessa\nastua laivan kannelle.\n\nRouva Rendalen näytti voipuneelta; niistä katseista, joita hän\nkiireessä vaihtoi Tomasin ja miss Hallin kanssa, ilmeni selvästi,\nettä hän ymmärsi, miksi väkijoukko oli saapuvilla, ja ettei hän\ntuntenut itseään turvalliseksi. Hän tarttui hyvin lujasti poikansa\nkäsivarteen.\n\nMutta kunnioitus häntä kohtaan, kenties nyt silmästä silmään\nseisottaessa myöskin sääli, sai aikaan, ettei kukaan ryhtynyt\nmihinkään häiriön tekoon. Heille avautui tie. Tietysti eleistä\nja katseista ilmeni, ettei tässä kunniavartiona seisty. Muutamia\nvanhempiakin tuttavia oli paikalla. Niinpä pormestari rouvineen.\nHe tuskin tervehtivät. Ylvään siveellisyyden kaikkea ankaruutta\nsoveltaen he katselivat syntisten kulkua ohitseen.\n\nLähinnä laituria seisovat painuivat syrjemmälle eteenpäin vaunuja\nkohti; vähitellen sinne työntyivät kaikki, jotka nuo kolme olivat\nsivuuttaneet. Vaunut olivat ihan piiritetyt heidän istuutuessaan\nniihin. Sitten heidän täytyi verkalleen, askel askelelta, sivuuttaa\nväkijoukko vielä kertaalleen. Nyt se oli käynyt kiusallisemmaksi.\nTuskin he olivat päässeet siitä selviytymään, kun Rendalen läiskäytti\nhevoselle kelpo sivalluksen raipalla, -- hän oli suutuksissaan.\n\nSilloin hän kadulla näki Anton Dösenin ja monien muiden hänen\nmukanaan kiitävän alas heitä kohti minkä ehtivät; he olivat\ntulistuneita ja, nähtävästi tulivat suoraan päivällisiltä. Kaikki\ntervehtivät suunnattoman juhlallisesti. Joko oli Dösenin tervehdys\nepäkohtelias tai Rendalenista näytti hänen kiihtymyksessään siltä,\n-- yht'äkkiä hän pysähdytti hevoset, heitti ohjakset taakseen miss\nHallille, syöksähti alas vaunuista ja Dösenin luo ja sivalsi tätä\nniin terhakasti korvalle, että toinen kierähti nurin. Vaunujen\nluo, etuistuimelle ja täyttä vauhtia pois niin nopeasti, ettei\nkukaan tointunut hämmästyksestään, ennenkuin vaunut jo kumisivat\nsiltakivillä.\n\nKartanon käytävässä seisoivat nuo kolme karkulaista, Tinka, Anna\nja Nora. Miss Hall kiiti ensimmäisenä ylös portaita ja kertoi\nsäihkyvänä, mitä oli tapahtunut. Mutta rouva Rendalenia se ei saanut\nilahtumaan. Myös Rendalen katosi heti, kun oli taluttanut äitinsä\nhänen huoneeseensa; hän palasi vasta pitkän ajan kuluttua ja oli\nsilloin nyreissään.\n\nKeskustelu käsitteli yksinomaan Toran jutun pimeätä kohtaa, jota tämä\nitse ei ollut pitänyt ollenkaan tärkeänä, tuskin mainitsemisenkaan\narvoisena, -- heidän kohtaamistansa rouva Gröndalin luona.\nKaupungilla se oli tuhonnut kaikki yritykset saada syyn Niels Fürstin\nniskoille. Rouva Gröndal oli kirjaimellisesti vahvistanut Fürstin\nkäsityksen. \"Tora Holm oli hullaantuneesti rakastunut; hän riensi\nkaupunkiin ainoastaan saadakseen Fürstin mukaansa.\"\n\nRouva Rendalen tiesi vakuuttaa heille, että Toran oli tehnyt\n\"hullaantuneeksi\" ainoastaan se tuttavallinen tapa, jolla rouva\nGröndal ja Fürst seurustelivat keskenään; se loukkasi häntä. Kenties\nasiaan vaikutti lisäksi se, että Fürst oli alkanut herättää Toran\nmielenkiintoa; nyt jälkeenpäin Tora ymmärsi sen.\n\nSovittiin siitä, että annettaisiin Toran itsensä esittää asia. Tinka\nkirjoitti hänelle samana iltana.\n\nRendalen oli sillä välin tullut joukkoon, ja nyt juteltiin matkasta\nja miten Tora oli jaksanut. Rouva Rendalenin piti juuri esittää\nkäsityksensä sen mukaan, kuin hän nyt Toran tunsi, ja toiset olivat\nhyvin jännittyneitä sitä kuulemaan, mutta Karl Vangen keskeytti\nheidät; hän tuli kirkosta. Hänen ja kasvatusäidin välinen kohtaus\noli vielä sydämellisempi kuin tavallisesti; Rouva Rendalen läksikin\nVangenin keralla tämän huoneeseen.\n\nEikä rouva Rendalenia kuulunut takaisin.\n\nKarl Vangenia oli Toran onnettomuus kohdannut syvimmin, mutta sitä ei\ntiennyt kukaan muu kuin hänen kasvatusäitinsä.\n\nVangen oli oleskellut kaikessa hiljaisuudessa ja tuntenut itsensä\nonnellisimmaksi ihmiseksi maan päällä. Hän ei milloinkaan kohdannut\nToraa tämän silminnähtävästi ilahtumatta. Tätä seikkaa ei Vangen\nrohjennut tulkita siten, että Tora rakasti häntä, -- kaukana siitä.\nMutta _hän_ rakasti ja ajatteli, että kun rouva Rendalen joskus\ntulisi avuksi, voisi solea Tora kenties saada hänen kanssaan yhteisiä\nharrastuksia. Ja sen tehtyään hän kenties avaisi silmänsä Vangenin\nsuurelle rakkaudelle. Silloin hän kukaties tuntisi Vangenin voivan\ntehdä jotakin, jotta hänkin tulisi onnelliseksi.\n\nRouva Rendalen oli kyllä nähnyt hänen puhelevan Toran kanssa ja\nTorasta, mutta hän ei ollut aavistanut mitään, ennenkuin oli\neräänä aamuna kertonut Vangenille, kuinka surkeasti Toran oli\nkäynyt. Silloin hän näki Vangenin värin vaihtuvan ja hänen jäävän\nmykäksi sen sijaan, että olisi ilmaissut osanottonsa ja tarjonnut\napuaan. Tätäkään ei rouva Rendalen ollut pitänyt ratkaisevana;\nhänen ajatuksensa olivatkin niin kiinteästi kohdistuneet Tomasin\nkanssa muodostuneeseen uuteen suhteeseen, -- mutta kuitenkin hän jo\nhämärästi aavisteli jotain. Kun sitten ei voitu saada hankituksi\nniitä varoja, jotka rouva Rendalen oli laskenut matkaan tarvittavan,\nja Karl vei hänet kamariinsa tarjoten säästörahansa ja pikku\nperintönsä ... silloin Karl näki hänen silmistään, että hän ymmärsi\nkaikki. Silloin ei hän enää voinut pidättyä, vaan avasi sylinsä:\n\"Niin, siten on asia, äiti!\"\n\n    \"Rakas Nora!\n\n    En tiedä, mitä minusta enää ajatteletkaan, kun en ole\n    kirjoittanut.\n\n    Mutta viime kirjeesi saattoi minut niin suureen\n    mielenliikutukseen rakkaan Toramme tähden, etten todellakaan\n    tiennyt, mitä kirjoittaisin. Kuinka hämmentyneeksi ja\n    sanattomaksi sellainen tekeekään toisen, rakas Nora! Ja salli\n    minun heti lisätä -- myöskin häpeämään se pakottaa. Hirveätä,\n    että mokomaa voi sattua kenellekään, jonka kanssa olemme\n    seurustelleet!\n\n    En milloinkaan unohda, mitä isäni sanoi hänet ensi kertaa\n    tavattuansa. Silloin suutuin siitä kovin, sillä mehän ajattelimme\n    niin hyvää toisistamme.\n\n    Oletko myös varma siitä, rakas Nora, että asia on käynyt ihan\n    siten, kuin Tora on kertonut? Tiedäthän, ettei hän aina ollut\n    täsmällinen. Ja etenkin tämänlaisessa tapauksessa ajattelen\n    oltavan jälkeenpäin taipuvaisia värittämiseen. Etkö sinäkin sitä\n    luule?\n\n    En tahdo sanoa, mitä olen kuullut; sekin voi olla erehdystä.\n    Mutta sinä tiedät itse, rakas Nora, ettei hän milloinkaan ollut\n    varovainen. Muistatko, että sinun täytyi pari kertaa pysähdyttää\n    hänet kesken hänen kertoilemisensa? Hänhän oli ollut Ranskassa;\n    hän tiesi enemmän kuin me muut. Kun nyt muistelen, mitä hän\n    aikanaan on minulle jutellut, niin olipa siinä yhtä ja toista.\n    Eiköhän siitä jotakin jäänyt hänen luonteeseensa?\n\n    En tietysti sano tätä minään soimauksena; kaikkein vähimmin voisi\n    se johtua mieleeni nyt, kun hän on onneton. Mutta se kukaties\n    selittää kaikenlaista.\n\n    Minun tulee häntä hirveästi surku, ja sinä tekisit minulle\n    palveluksen, jos voisit neuvoa minulle, millä tavalla voisin olla\n    hänelle hyödyksi hänen loukkaantumattansa tai kiusaantumattansa.\n\n    En tule tällä kertaa vastanneeksi rakkaalle Tinkalle. Vie hänelle\n    ystävälliset terveiseni ja sano, että hänen viime kirjeessään\n    esiintyvä puhetapa 'Toran paras ystävätär' ei missään tapauksessa\n    sovellu minuun.\n\n    Saattoi aikanaan näyttää siltä; sitä en kiellä. Mutta se oli\n    kokonaan Toran syy. Hän ei tunkeutunut seuraani, olisi väärin\n    sanoa niin. Mutta hänen kanssaan ollessa oli mahdotonta olla\n    joutumatta liian pitkälle. Minun täytyi olla pitävinäni siitä\n    enemmän kuin minulla oli halua, ja sitä kesti viimeiseen hetkeen\n    asti. Tiedätkös, minä en ollut ollut kolmea päivää hänestä\n    erossa, kun jo tunsin vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Kenties se\n    oli minussa ilkeätä.\n\n    Hänen vaikutuksensa minuun ulottui kuitenkin pitemmälle kuin\n    eroomme asti. Tätä en heti älynnyt, mutta minulla on tässä\n    edessäni todistus, -- se kirje, jonka sinä ystävällisesti lähetit\n    minulle takaisin ja jossa minä kaikella kiireellä töhersin\n    jotakin Sofierossa saamistani vaikutelmista. Minä säilytän sen;\n    olkoon se rangaistuksenani. Olen juuri nyt lukenut sen lävitse.\n    Kun sinäkin valitettavasti olet lukenut sen (mitä en koskaan anna\n    itselleni anteeksi), niin pystyt päättelemään, voiko minulta\n    tullut kirje koskaan olla vieraampi kuin tämä? En tiedä miten,\n    mutta Toran minä siinä näen kauttaaltaan; en osaa sitä selittää.\n    Sen koommin en ole kyennyt kirjoittamaan Toralle.\n\n    Täällä, missä kaikella on muotonsa ja missä ei ole mitään sijaa\n    tunteilevalle tuttavallisuudelle, loukkaa niin sanomattomasti\n    tuollaisen pelkkä muisteleminenkin. Se on hiukan samanlaista kuin\n    menisi ulos kadulle tukka huolimattomasti kammattuna -- ja vain\n    alusvaatteisillaan.\n\n    Mutta kenties olen liian ankara, onhan seurustelusävyssä siellä\n    kotona paljon syytä siihen. Entisyyttä muistutti elävästi\n    mieleeni eräitten saksalaisten tapaaminen; hekin ovat sellaisia.\n    Tora kuitenkin oli pahin, mitä olen tavannut.\n\n    Mutta kuinka lahjakas hän olikaan! En ota ylleni uutta pukua enkä\n    tutki uutta kuosia muistamatta häntä. Eikö hänen pitäisi ruveta\n    muotikauppiaaksi? Jos voisin tehdä jotakin sen asian hyväksi,\n    olisi se minulle mieluista. Mihin muuhunkaan hän saattaa ryhtyä?\n    Minun on häntä todellakin kovin sääli.\n\n    Minulla on paljon kerrottavaa; koenhan jotakin melkein joka\n    päivä. Mutta tuo Toran selkkaus on saanut minut apealle mielelle;\n    minulta puuttuu halua aloittaa mitään iloisempaa.\n\n    Tora parka! Voithan sanoa hänelle terveiseni, mutta et saa sanoa\n    mitään siitä, mitä olen luottamuksellisesti kirjoittanut; se\n    loukkaisi häntä olematta hyödyksi kenellekään meistä. Kohtalohan\n    on nyt nostanut välillemme muurin, joten meidän ei tarvitse.\n    Terveiseni Tinkalle, rouva Rendalenille ja kaikille, joilla on\n    mielessään uskollinen ystävättäresi -- ja muissa suhteissa hyvin\n    onnellinen --\n\n                                              _Milla Engel_.\"\n\n\n\n\nTAISTELE ITSE\n\n\n1\n\nMolemmissa leireissä\n\n\nMillan kirjeen jälkeen Nora katosi muiden seurasta; eipä hän moneen\npäivään kyennyt toimeensakaan ryhtymään, hän oli ihan voimaton. Ensin\nTora omalla tavallaan, nyt Milla omallaan ... se oli liikaa hänelle,\njolla oli ollut johtava asema heidän yhteiselämässään, -- joka oli\nluottanut heidän työskentelyynsä ja ollut siitä ylpeä. Viime aikoina\nhän oli kärsinyt pilkkaa -- ei vähimmin isältään, sitten kun ilmeni,\nettä hänen esimiehyytensä saattoi hänet naurunalaiseksi; hän oli\nkoettanut kestää sitä, mutta Millan kirje lannisti hänet.\n\nJo ennenkin hän oli, kuten olemme nähneet, silloin tällöin tuntenut\nelämänsä pintapuoliseksi ja ulkonaiseksi. Mutta tämän perästä! Hän\nmuisteli yhä uudelleen mielialoja ja tapauksia toveriensa keskuudesta\nsiitä asti, kun oli tänne tullut; hän kohtasi kaikkialla nuo suuret\nkaipuut ja tuon surkean raukkamaisuuden, kun tuli koetus -- kohtasi\nomassa itsessäänkin. Helposti innostuvia, sanomattoman epävakaisia;\naivot täynnä tyhjänpäiväisyyttä, turhamaisuutta, kateutta.\nMonessa esiintyi iljettävä himokkuus, joka petti heitä itseään\nsadoissa valeasuissa. Tärveltyneitä vuosituhantisesta perinnöstä,\nväkevämmän mairittelemisesta... Hän ei enää tahtonut olla seuran\npuheenjohtajana, tuskin jäsenenäkään; siitä ei ollut mitään hyötyä,\nja hänellä oli enemmän kuin kylliksi kiusaa omassa itsessään. Hän\nnäki saaneensa moninaisia irrallisia taipumuksia, \"häiriöllistä\nhenkevyyttä\", kuten hänen isänsä sanoi äidistä. Juuri nyt eivät\nvanhempien välit olleet hyvät. Nora tarrasi kouluun, ihan kätkeytyi\nsinne.\n\nTuli joulu; hänellä oli lomaa, ja hänen piti mennä kotiin, mutta\nhän pyysi saada jäädä. Hän istui paljon yksinään, Tinkan anasti\nFrederik Tygesen, joka vietti joulua kotikaupungissa; kihlaus oli\nnyt jokseenkin julkinen. Anna Rogne lueskeli filosofiaa Rendalenin\nopastuksella ja oli niin oppinut ja onnellinen, ettei soveltunut\nseuraksi.\n\nUsein, jonkun tullessa sisälle, Nora istui itkemässä. Hän osasi\nsilloin nopeasti kuivata kyynelensä; käsi sipaili molempia silmiä\nniin ripeästi, kuin hän olisi kärpästä tavoittanut. Sitten hän\nhymyili tulijalle avomielisesti, -- olipa se kuka tahansa; hänen\nalakuloisuutensa aihe ei siis ollut talossa.\n\nNora nyreissään? Nora yksinäisenä? Kaikki tiesivät, että sitä\nsaattoi sattua. Mutta tällä kertaa sitä kesti kauan. Tietysti\nkyseltiin, mutta Nora kävi heti niin ylvääksi, ettei kukaan kysynyt\ntoistamiseen...\n\nVihdoin joulun välipäivinä tuli kauan odotettu kirje Toralta. Sen\njohdosta Rendalen lyöttäytyi hänen kouluystävättäriensä seuraan.\nKirjeen johdanto selitti heti, mitä tahdottiin tietääkin; se\nmuistutti tapauksesta, jonka he olivat heti muistaneet, mutta tähän\nasti sitä ymmärtämättä. Se kertoi, miten oli käynyt Fürstin ja Toran\nensi kertaa kohdatessa toisensa aamupäivällä voimistelusalissa, kun\nhän oli ollut kiihtynyt ja rasittunut harjoituksista ja Fürst oli\ntullut hitaasti kävellen, lävistäen hänet katseellaan ja pidättäen\nhäntä naulittuna, kunnes oli seisonut hänen vieressään.\n\nKirjeen tempoileva kerronta, jota yhtä mittaa keskeyttelivät\nlisäykset, sivuhypyt, vakuuttelut, antoivat selkeän kuvan Torasta.\nJollei hän ollut aina ollut \"täsmällinen\", oli hän nyt ihan\nliikuttavassa määrässä, -- kenties juuri siitä syystä, että hän tiesi\ntuohon itseänsä kohdanneeseen epäluuloon olevan jotakin aihetta. Anna\nRogne luki kirjeen ääneen heidän ollessaan koolla; hän osasi sen\nulkoa ja esitti sen hiukan tekeytyneesti, tasaisella äänenpainolla.\nSiten kirje sai puhua omasta puolestaan; sen monet mutkat ja\nlisäykset pistäytyivät hauskasti esille, vakuutukset kohosivat ilmi\nkuin suihkut. Naurettiin ja oltiin liikutettuja.\n\nRendalen oli lukemisen aikana istunut Noraa katsellen. Hän oli juuri\nkuullut, ettei Nora enää tahtonut olla seuran puheenjohtajana, ja\nsilloin Rendalenin täytyi keskeyttää se kuoreensa sulkeutuminen,\njonka hän oli olokseen pakottanut.\n\nKirjeen anastaessa muiden huomion ja saadessa kunkin haastelemaan\nsiitä naapuriensa kanssa istuutui Rendalen Noran luo ja puheli hyvin\nkauan ja vilkkaasti hänen kanssaan, -- kunnes yksi ja toinen huomasi,\nettä Nora usein pyyhkäisi suuria silmiänsä kädellään. Silloin\nkeskustelu ehtyi; alettiin katsella heitä.\n\nRouva Rendalen ehdotti, että saataisiin musiikkia; hän pyysi\npoikaansa soittamaan. \"Mielelläni\", vastasi tämä, mutta jäi\nmiettiväisenä istumaan. \"Mitä siitä sanotte, jos ensin koetan puhua\nsiitä masennuksesta, joka useasti valtaa naisen, kun hänen silmänsä\navautuvat näkemään hänen perimiään heikkouksia?\"\n\nHe kaikki halusivat kuulla! Hän sanoi, että hänelle oli tänä iltana\nmuistutettu, miten hän runsaasti vuosi takaperin oli eräässä\nseuran kokouksessa lohduttomasti puhunut perinnöstä. Tämä oli\ntodella johtunut vain onnettomasta mielialasta. Hänen mielipiteensä\nperinnöllisyydestä oli juuri se, että toinen perintö joutuu toista\nvastaan; ei lainkaan tarvitse olla toiveeton. Aikojen kuluessa ovat\nsuvut niin sekautuneet toisiinsa, että huonolla perintöhaaralla, joka\nvoidaan tukahduttaa, melkein aina on vierellään hyvä, jota voidaan\nkehittämisellä lujittaa. On varottava, ettei sattuma saa _koskaan_\nvallita; ensin kasvattajan ja sitten itsekasvattajan on oltava\najoissa tarkkaavainen.\n\nHän oli niin perehtynyt aineeseensa, että pystyi paikalla esittämään\nsarjan historiallisia todisteita. Hän lisäsi toisia omastaan ja\nmuiden kokemuksesta kerättyjä. Pojasta pitäen oli tämä kysymys\naskarruttanut hänen mieltään. Hänen suvussaan oli taipumusta\nmielenvikaisuuteen. Jokainen hänen keksimänsä esimerkki siitä\nosoitti nimenomaan, että tauti puhkesi ilmi ainoastaan siellä,\nmissä se heikkous sai levitä, joka johti mielenvikaisuuteen. Missä\nheikkoutta vankasti vastustettiin veren sekoituksella, kasvatuksella\nja itsekasvatuksella, siellä yksilö pelastettuna kävi elämäntyöhönsä.\nPerintö ei ollut mikään määrääjä, vain yksi tekijä.\n\nToisinaan puhuttiin, että tieto ja seurustelu eivät auttaisi mitään.\nMutta mitä todisti se kirje, joka oli äsken luettu? No, se osoitti\nensiksikin hyvin selkeästi Toran perityt heikkoudet ja toisekseen,\nettä jos miss Hall olisi pitänyt luentonsa neljä kuukautta\naikaisemmin, olisi Tora kuitenkin pelastunut.\n\nVoimme siis syystä sanoa: auttakaa toisianne tiedoilla ja\npelottomalla neuvolla! Nainen on ollut tuomittuna eristetyksi; mies\non etsinyt yhteyttä ja tietoa.\n\nVasta yhteiselämässä naisetkin opettavat toisiansa taistelemaan oman\nasiansa puolesta.\n\n\"Sisäisellä kehityksellä\" on usein käännekohtia, jolloin seurustelu\non tukalaa. Siinä menetelköön kukin kykynsä mukaan; \"mutta älköön\nkukaan epäilkö, että velvollisuutemme täyttäminen vain hyödyttää\nsisäistä kellitystämme\".\n\nEnempää ei puhe sisältänyt; mutta tästä illasta asti, niistä\nkeskusteluista alkaen, jotka nyt seurasivat, johtui se voimakas\nliittoutuminen kaikkien niiden naisten kesken, jotka seuraavana\naikana ajoivat koulun asiaa kaupungilla. Tästä illasta alkoi myöskin\nseuran vallitseminen koulussa. Jokainen soraääni vaimennettiin,\nennenkuin se saavutti opettajista ketään. Jo ennen olivat seuran\njäsenet jakautuneet kautta kaikkien luokkien auttaakseen hitaimpia\nläksyjen lukemisen aikana; tämä oli antanut heille vaikutusvaltaa,\nja he käyttivät sitä. Tästä illasta sai myös alkunsa -- ja se onkin\nkai ajan mittaan paras tulos -- Rendalenin luennoitseminen vuorelle\nrakennetussa rukoushuoneessa.\n\nJoka lauantai-ilta hän esitti luonnonhistoriallisia lakeja\npiirustusten ja kokeiden valaisemina ja joka sunnuntai-ilta\nsivistyshistoriallisia kuvauksia niin ikään kuvilla valaistuina. Nils\nHansen maksoi, mitä edelliset tuottivat kuluja Rendalenille; itse hän\noli joka ainoa kerta kuulemassa. Rendalen oli aloittanut tämän myös\najoissa hankkiakseen itselleen puoluelaisia; \"hän ei tahtonut leijua\nilmassa\". Mutta heti hänen siellä seistessään valtasi hänen mielensä\ntässä avautuva tehtävä, ja hän sai miss Hallinkin sinne puhumaan\nnaisille joka sunnuntai kello kolmen ja neljän välillä. Miss Hall\notti luennoidakseen vuorotellen lastentaudeista ja naistentaudeista.\nHän sai tavattoman runsaan kuulijakunnan. Siihen ei suinkaan ollut\nvähäisimpänä vaikuttimena se, että taisteluvalmis miss heti selitti\nkummankinlaisilla taudeilla osaltaan olevan saman aiheen: miesten\nsiveettömän elämän...\n\nMutta takaisin tuohon iltaan!\n\nOn hetkiä, jolloin ihmisten tahdot ja se, mitä ne ovat ennakolta\nvalmistelleet, kerääntyvät halukkaasti, kuin eivät olisi koskaan\nolleet epäluuloisia toisiaan kohtaan, koskaan hajallaan; ne ovat\nuuden kylvön suuria korjuuhetkiä. \"Kartanossa\" oli sellainen hetki\njoulukuun 29 p:n iltana; päivä pantiin muistiin ja sitä mainittiin\nsittemmin usein. Erottiin vasta puolenyön seuduissa; pois lähtevät\nlauloivat astellessaan alas puistokujaa.\n\nAlettuaan riisuutua rouva Rendalen kuuli ihmeekseen, että Tomas meni\njälleen ulos. Hän avasi puolittain oven: \"Rakkaani, minne vielä?\"\n\n\"Voi, on niin tähtikirkasta.\"\n\nRouva Rendalen ei ollut \"runollinen\". Hän astui ikkunan luo ja\nkurkisti kaihtimen taakse; olipa tosiaan tähtikirkasta. Piste.\nKoulumummolla onkin niin paljon ajateltavaa; ei liikene yhtään aikaa\ntähdille. Mutta sävy, jolla Tomas tuon mainitsi?... Oikeastaan ei\nTomas viime aikoina ollut koskaan ollut iloisempi kuin tänä iltana.\nEikä hän ollutkaan koskaan ennen malttanut pysyä heidän seurassaan\nkoko iltaa, yli puolenyönkin! Tomas alkoi varmasti nyt vakiintua.\nVai oliko se erityisesti taistelunhalua? Hän oli hirmuisesti Kurtien\nkaltainen...\n\n\"Rouva Rendalen?\"\n\n\"Hyväinen aika!\"\n\n\"Minä se vain olen --\"\n\n\"Mutta, rakas Nora, etkö ole mennyt makuulle? Nyt minä lukitsen\noveni... Mitä näenkään? Sinä olet vielä täysissä pukeissa?\"\n\n\"Niin, oli niin tähtikirkasta.\"\n\n\"Tomas meni ulos.\"\n\n\"Sen kuulin. Voi hyväinen aika, rouva Rendalen!\"\n\n\"Mikä on mielessäsi, tyttöseni? Niin, suohan anteeksi, nyt minä\nlaskeudun vuoteelleni! -- Kas niin!\"\n\n\"Minä olen niin onnellinen.\"\n\n\"Oletko? Sepä hyvä, se, sillä sinä olit kauan niin onneton.\"\n\n\"Kaikki, mitä Rendalen sanoi --\"\n\n\"Niin, tänä iltana hän oli hyvä!\"\n\n\"Rouva Rendalen, käykö päinsä kiittää häntä siitä? Luuletteko?\"\n\n\"Luulenko, että se käy päinsä --? Mitä tarkoitat, tyttöseni?\"\n\n\"En saanut rauhaa, ennenkuin sain sen kirjoitetuksi.\"\n\n\"Kirjoitetuksi? Kun asutte samassa talossa?\"\n\n\"Ajattelin saada sen lähetetyksi hänelle tänä iltana.\"\n\n\"Tänä yönä, tarkoittanet? Voitpa yhtä hyvin odottaa aamuun,\ntyttöseni, ja silloin voit sanoa hänelle sen. Tiedäthän, että Tomas\non närkäs.\"\n\n\"Mutta tänä iltana hän on hyvällä tuulella? --?\"\n\n\"Tahdot siis asettaa kirjeen hänen huoneeseensa?\"\n\n\"Hyväinen aika, enhän minä! Ajatelkaa, jos pastori Vangen tulisi, tai\nRendalen itse!\"\n\n\"Tahdotko sitten, että minä --?\"\n\n\"Rakas rouva Rendalen!\"\n\n\"Otahan minun kakkulani tuosta, niin katson!\"\n\n\"Olkaa hyvä!\"\n\nRouva Rendalen luki:\n\n    \"Herra Rendalen!\n\n    En voi mennä levolle, ennenkuin olen lausunut teille kiitokseni\n    tämäniltaisesta; tahdon niin välttämättömästi vakuuttaa, etten\n    omasta kohdastani tarvinnut sitä. Mutta minä en saanut siellä\n    tilaisuutta. Kiitos!\n\n    Syvimmästi kunnioittaen\n\n                                             _Nora Tue_.\"\n\nRouva Rendalenin makuusija narisi, hän kohottautui. \"Sen minä asetan\nhänen pöydälleen kynttilän viereen; onhan sinulla kirjeenkuori? No,\nsiinä se on. -- Oletko kirjoittanut päälle osoitteen?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Vain hame ja tohvelit, noin --. Tässä sinä teit sievästi, Nora.\nNiin, hän oli tänä iltana hyvä. Kas niin.\" Hän köpitti poikansa\nhuoneeseen.\n\nJälleen päästyään vuoteeseensa: \"Mutta, Nora, minkä tähden et heti\npaikalla lausunut hänelle kiitoksiasi?\"\n\nVastauksen asemesta Nora laski päänsä rouva Rendalenin pään lähelle,\nsuuteli hyvää yötä ja astua sipsutteli pois. Hän kääntyi ovessa:\n\"Sammutanko kynttilän?\"\n\n\"Älä. Hyvää yötä, tyttöseni!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvi vieri ohi; alettiin toivoa, että \"sotakin\" soluisi loppuun, --\ntällä kertaa kuten viimeksikin.\n\nMutta kun mielet ovat pingoittuneita, tarvitaan lisäksi vain vähän.\nValtiollinen taistelu riehui parhaillaan mitä tuimimmin. Niin sanottu\n\"kansanpuolue\" oli saanut itselleen sanomalehden; _Tilskueren_ tuntui\nheistä painuneen matalimmalle vääryyden tasolle. Tämän ja uuden\nlehden välillä puhkesi mitä ankarin kiista; se repeli hermoja pahasti.\n\nKeväämmällä, Rendalenin syntymäpäiväksi, sai sitten \"seura\" sen\nonnettoman ajatuksen, että toimitti suuren lipputangon pystytetyksi\ntorniin; siitä liehui merkkipäivänä suunnattoman iso Norjan lippu\nilman unionimerkkiä.\n\nTytöt eivät varmaankaan tulleet ajatelleeksi vanhaa lippuriitaa,\nmutta Rendalen oli näyttänyt koko koululle piirroksia maapallon\nkaikista valtakunnanlipuista ja silloin selittänyt, että\nunionimerkkiä käyttivät vanhastaan vain ne valtiot, jotka olivat\nsulautuneet toisiinsa, kuten Skotlanti, Irlanti ja Englanti\nsekä amerikkalaiset vapaavaltiot. Tämä oli maailman käsitys\nunionimerkistä, lippujen eri väreistä huolimatta. Unionimerkki antoi\nsiis Norjalle, pienemmälle valtiolle, sen leiman, kuin se olisi\nsulautunut Ruotsiin.\n\nMutta loppu tulkittiin \"mielenosoitukseksi\"; se oli \"politiikan\nharrastusta koulussa\". Rendalen ei sitten enää antanutkaan vetää sitä\nylös, hän tahtoi karttaa uutta kiistaa.\n\nMutta se ei auttanut. Vihaiset henget olivat heränneet; kaikki vanhat\nsyytökset ilmestyivät jälleen _Tilskuerenin_ palstoille, ja kerhossa\ntiedoitti äkkiä pormestari 5,000 kruunun lahjoituksen \"koulun\nperustamiseksi ilman politiikkaa, ilman yksipuolisesti pinnistettyä\nopetustapaa, ilman siveydenvastaista järjestelmää\". Lahjoittaja\nhalusi pysyä salassa. Siten oli päästy ratkaisevaan alkuun.\n\nPormestari ja hänen puolisonsa panivat kumpainenkin lisäksi 1,000\nkruunua. Hän edelliselläkin kerralla oli uuden koulun perustamista\nehdottanut; nyt hän astui julkisesti esille, hän oli niin\n\"sydäntynyt\". Nimettömästi annettu lahja oli tarkalleen yhtä suuri\nkuin rouva Engelin aikoinaan tekemä lahjoitus; oliko konsuli Engel\nantajana? Heti merkittiin useita kannatuseriä, mutta ne eivät olleet\nsuuria.\n\nHerkeämättä pyrki Rendalen kerhon jäseneksi ja yht'aikaa hänen\nkanssaan useita hänen ystäviään, näiden joukossa Karl Vangen ja Nils\nHansen. Kaikki nämä päästettiin eräässä suuressa kokouksessa kerhoon,\nNils Hansen kuitenkin niukalla enemmistöllä; kerho oli osaksi hänen\nmaallaan, mitä seikkaa hän sai kiittää läpäisemisestään. Rendalenin\nanomus sitä vastoin \"pantiin pöydälle\". Säännöissä kyllä määrättiin,\nettä jokainen jäseneksi pyrkiminen oli ratkaistava _ensimmäisessä_\nkokouksessa, mutta onneksi oli niin monta lakimiestä paikalla, että\nmääräys voitiin tulkita, ja silloin osoittautui, että \"ensimmäinen\"\noikeastaan merkitsi \"seuraavaa\".\n\nTähän seuraavaan kokoukseen keräännyttiinkin mieslukuisasti.\nPormestari avasi kokouksen antamalla sen hämmästyttävän selityksen,\nettä Rendalen olisi pidettävä loitolla \"rauhan\" vuoksi.\n\nMutta kokoukseen oli joukko miehiä lähetetty asianomaisten vaimojensa\ntoimesta äänestämään Rendalenin hyväksi, ja muuan näistä siivoista\nvaimojensa miehistä teki sen sävyisän huomautuksen, että pormestarin\nehdotus jo oli häirinnyt \"rauhaa\". Tästä toinen niin kiivastui, ettei\nsaanut sanaakaan suustansa pitkään toviin, joten konsuli Engelin\nasianajaja, kaupungin paras puhuja, huomasi välttämättömäksi tulla\napuun. Hänen nimensä oli Bugge, ja hän oli rehevän kaunopuheinen.\nUseat asianajajat seurasivat hänen jälkiään, ja kaikki he enemmän\ntai vähemmän haastoivat rauhasta, moraalista ja kristillisyydestä,\n-- joita aineita he toki tunsivat _von hörensagen_ [Saksaa, =\nkuulopuheelta. _Suom._].\n\nKarl Vangen kysyi, mitä ihmettä näillä suurilla asioilla oli\ntekemistä sen seikan kanssa, että Rendalen halusi päästä\nseurustelukerhon jäseneksi. Mutta tuskin oli Vangen noussut puhumaan,\nkun pormestari veti pitkän luettelon taskustaan. Hän kysyi, saisiko\nhän esittää pastori Vangenille moniaita kysymyksiä. \"Kernaasti.\"\n\n\"Ensimmäinen kysymys: Onko totta, että herra Rendalen on sanonut,\nettei historianopetusta voida kunnolleen juurruttaa ihmisiin,\njotka uskovat maallisen elämän alkaneen paratiisissa ja maapallon\nasukkaiden aloittaneen täydellisinä?\"\n\nHiiskumaton hiljaisuus; sitten Karl Vangen hiukan vavahdellen:\n\"Kyllä, se on totta. Mutta --\"\n\n\"Suokaa anteeksi, minulla on puheenvuoro\", keskeytti pormestari.\n\n\"Ei\", arveli muuan noista siivoista vaimojen miehistä, \"pastorille\nkuuluu puheenvuoro, sillä häneltähän kysyttiin\".\n\nTästä syntyi suurta kohua. Todelliset miehet olivat onneksi\nenemmistönä; siivoilla vaimojensa miehillä ei edes ollut niin\nvoimakkaita kurkkujakaan. -- \"Toinen kysymys: Onko totta, että\nRendalen on sanonut --\"\n\n\"Mutta, hyvät herrat\", huusi Nils Hansen, \"ripillepääsemistäkö varten\nRendalen kerhoon pyrkii?\"\n\nNaurun pauhina oli vastauksena. Koko salista ilman puolue-erotusta\nkajahteli suunnaton iloisuus. Pormestari odotti; heti hiljaisuuden\npalattua hän aloitti: \"Toinen kysymys: Onko totta --\", ja nauru\nräjähti taas ilmoille äskeistä huumaavampana. Pormestari käänsi\nluettelonsa kokoon ja läksi.\n\nNyt Karl Vangen sai suunvuoron. Hänen ystävänsä Rendalen oli sitä\nmieltä, että historianopetuksen piti tunnollisesti esittää kaikki\nliikkeet sellaisinaan, siis myöskin kristinopin kehitys, mutta\nettä ihmiselämän kuvaaminen Jumalan opastuksen alaisena kuuluu\nkirkkohistoriaan.\n\n\"Eikö hän siis ole kristitty?\" kysyi Bugge.\n\n\"Se ei kuulu meihin täällä\", huusi Nils Hansen.\n\n\"Eikö hän siis ole kristitty?\" toisti Bugge.\n\n\"Ei, kristitty ei hän ole\", vastasi Karl Vangen punaisena kuin pikku\npoika.\n\n\"Sitä taulapäätä\", kuultiin Nils Hansenin sanovan puoliääneen; nyt\nlähti hänkin.\n\n\"Silloin hän on pettänyt meitä!\" huusi Bugge.\n\n\"Se hänen olisi pitänyt heti alussa sanoa\", arveli joku toinen, Useat\nhuusivat yht'aikaa, vallitsi levottomuus, häly, ilo. Kaikki siivot\nvaimojensa miehet vaikenivat säikähtäneinä.\n\nMuuan rauhallinen, arvossa pidetty mies nousi puhumaan: \"Niin, minä\nmelkein saatoin älytäkin, ettei Rendalen ollut kristitty. Naisen\ntasa-arvoisuus miehen rinnalla on vastoin kristinoppia.\"\n\nSilloin pastori Vangen taas nousi korokkeelle, ja nyt hän puhui\nlämpimästi. Rendalen oli toiminut täysin rehellisesti. Niin kauan\nkuin kristinoppi kannattaa ihmisten siveellistä tietoisuutta, tulee\njokaisen koulunjohtajan sovittaa, että sitä opetetaan lapsille niin\nvälittömästi ja hartaasti kuin mahdollista. Ja siten oli Rendalen\nmenetellyt. Oli vain valitettavaa, että hänen työkalunsa oli niin\nkehno, nimittäin puhuja itse. Mutta hän takasi läsnäolijoille, että\nhänellä oli täysi tilaisuus antaa, mitä hän antamaan kykeni.\n\nTämä teki hyvän vaikutuksen, ja hetkisen näytti siltä, että jupakka\npäättyisikin siihen. Mutta edellä mainittu kansalainen nousi\npuhumaan; oli ilmeistä, että hän oli tosissaan. \"Jos Tomas Rendalen\nolisi sanonut tämän, kun hän kaksi vuotta takaperin puhui tuolla\nvoimistelusalissa, jos hän olisi sanonut: 'Minä en ole kristitty',\nei koulusta olisi tullut mitään.\" -- Siihen ei Karl Vangen kiireessä\ntiennyt mitä sanoa; se näytti hänestä jokseenkin todenmukaiselta.\nHeti jälkeenpäin toimitettiin äänestys, ja suuren suurella\nenemmistöllä evättiin Rendalenin pääsy. \"Ei siitä syystä\", kuten\nBugge virkkoi, \"ettei Rendalen ole uskovainen, sillä täällä ollaan\nsuvaitsevaisia, vaan syystä, että hän ei ole ollut rehellinen\".\n\nNiin pian kuin kykeni, Rendalen keräsi ystävänsä ja kutka kuulijoiksi\nhalusivat päästä, kokoukseen voimistelusaliin. Ja siellä oli salin\ntäysi yleisöä. Tämä oli taistelua, jota kaikki tajusivat, ja\nuseimmilla oli siihen harrastusta. Varsinainen naiskysymyskin oli nyt\nparemmin selvillä kuin kaksi vuotta takaperin; Rendalen sai puhua\nvapaasti. Hän aloitti selittämällä, että tässä oli uskontoa, käytetty\n\"viimeisenä pontena\". Hän oli sitä kauan odottanut. Kuulijakunta\nsai hauskan kuvauksen kerhon siveellisestä ja kristillisestä\nvastuuntunnosta, jota se osoitti tupakansavupilvissä korttipöytien ja\npunssin ympärillä; samaten siitä miesväen hyveestä, jona oli ankarat\nvaatimukset -- naisen hyveestä.\n\nTyöskentelyä naisen ja miehen tasa-arvoisuuden hyväksi ei voitu\nsanoa \"vihamieliseksi kristillisyydelle\", ellei hyväksyttäisi\njuutalaisuuden tunkeutumista kristinoppiin. Jos niin tehtäisiin ja\nsiis hyväksyttäisiin kaksituhatta vuotta takaperin juutalaisten\nmaassa naisten oloista vallinnut käsityskanta, niin hän voisi taata\nkristityille, että he eivät sillä tuhoaisi nykyajan vaatimuksia,\nvaan itsensä. Hän ei kenenkään apua niin kiihkeästi kaivannut kuin\ntotisten kristittyjen. Hän arvelikin, että sen kristityn, jolla ei\nollut taantumuksellisia tarkoitusperiä, täytyi tässä kohden asettua\nsamalle kannalle kuin suuri ranskalainen pappi Pressensé.\n\nItse hän oli historian opettajana koettanut luotettavasti osoittaa\nkristinopin vaikutusta. Luonnontieteiden opettajana hän ei sitä\nvastoin voinut estää, että monetkin tiedot kääntyivät juutalaisia\nperielmiä vastaan; kristillisimmässäkin koulussa täytyi kunnollisen\nopettajan joutua luonnontieteissä samaan asemaan. Mutta pääopit,\nusko Jumalaan ja Jeesuksen kautta tapahtuvaan vapahdukseen, pysyivät\nkajoamattomina.\n\nKristinopin julistaminen tässä koulussa oli vapaa, kaikkien\nkunnioittaman papin johtama. Tietysti hänellä oli täysi oikeus\nvaatia, että hänen oma uskonsa saisi jäädä ulkopuolelle. Niin, hänen\n_velvollisuutensa_ oli vaatia sitä, kun kysymys tiettävästi vedettiin\nesille pelkästään häiriön aikaansaamiseksi.\n\nTällä kertaa halkoi koulua vastaan tähdättyä virtausta hyvin voimakas\nvastavirtaus. Ja oli hyvänä merkkinä, että miss Hallin julkiset\nluennot koululla edelleen saivat runsaasti kuulijoita.\n\nMutta mitä olisivat Rendalen tai hänen innokkaat taistelukumppaninsa\nsanoneet, jos olisivat tienneet, että koko liikettä heti lipun\nnostamisesta asti johdettiin ulkoapäin? Että _Tilskuerenin_ parhaita\nkyhäyksiä ei edes ollut omassa kaupungissa kirjoitettu. Että\npormestari oli pelinappulana keveässä, mutta voimakkaassa kädessä.\nEttä ne 5,000 kruunua, jotka olivat kannustaneet hänen kykyjään ja\nsiveysharrastustansa -- samoin kuin hänen puolisonsakin -- eivät\nolleetkaan konsuli Engelistä lähtöisin.\n\nMitä olisi pormestari, mitä olisi asianajaja Bugge virkaveljineen\nsanonut, jos he olisivat tienneet, että se suuri nimetön, joka oli\nhaastanut heidän kaunopuheisuutensa liikkeelle, oli heittiö, joka\noli tarkoin laskenut, että niin ne miehet käyttäytyisivät, kun\nuskoisivat lahjoittajaksi konsuli Engelin? Mitä olisivat kaikki ne\nkunnioitettavat miehet ja naiset, jotka taistelivat moraalin ja\nkristillisyyden puolesta, -- mitä he olisivat sanoneet, jos olisivat\ntienneet, että Tukholmassa istui mies, joka punnitsi heidän intonsa\nja ennakkoluuloisuutensa samoin kuin toisien matelevaisuuden ja\nhännystelyn niin ylemmyydentuntoisesti, kuin raakojen luonnonvoimien\nteho otetaan meidän tarkoitustemme palvelukseen?\n\nPoissaoleva ei kuitenkaan saattanut ihan täsmälleen osua viholliseen;\nmissä naisia on mukana, ei aina ole helppo tehdäkään laskelmia.\nSuurista ponnistuksista huolimatta olivat rahalahjat harvat, -- kovin\nkovin harvat.\n\nPitääpä siis virittää miina ja räjäyttää pois osa tästä\nvastarinnasta! Ja niin hän teki. Huhu Niels Fürstin kihlautumisesta\nMilla Engelin kanssa oli häipynyt; nyt se elpyi uudelleen ja sen\nmukana koko naispuolueen katkeroituminen! Rendalenin ympäristöstä\nviskeltiin suuttuneita, pilkallisia sanoja yli kaupungin; ne\nsatuttivat ja loukkasivat molempia sukuja, sekä Fürstin että Engelin.\nVarsinkin pisti konsuli Engeliä se, että Rendalenin kerrottiin\nsanoneen: \"Konsulin kaikkien jalkavaimojen pitäisi sinä päivänä\nlähteä morsiussaatoksi.\"\n\nEngel toimitti Rendalenille sellaiset terveiset, että tähän asti hän\noli pysytellyt ulkopuolella.\n\nMutta _jos_ tulisi häät, varustettaisiin uusi koulu sekä\nrakennuksella että rahoilla.\n\nSe, joka välitti tämän tiedon Rendalenille, sai heti paikalla\nvastauksen: \"Niin, on parasta, että konsulilla on varauksena _'jos'_.\nSillä missään tämän kaupungin kirkossa ei Milla Engel saa itseään\nNiels Fürstin kanssa vihityksi.\"\n\nTämä meni toki yli kaikkien rajojen; sitä mieltä olivat muutkin kuin\nkonsuli. Nyt hän tunsi pakoksi toimia.\n\nMilla ei nimittäin ollut uudestaan kihloissa Niels Fürstin kanssa;\nhuhu oli väärä, se oli juoni. Tähän asti ei konsuli ollut huolinut\npuuttua asiaan; sellaisissa hommissa on käytettävä sopuisuutta.\nHän oli tyytynyt lähettelemään leikkeitä _Tilskuerenista_, pikku\nkertomuksia, kaskuja jne. Hän oli myös saanut toisia kirjoittelemaan;\nMillahan ei enää ollut kirjeenvaihdossa kenenkään kartanolaisen\nkanssa. Mutta nyt konsuli kirjoitti suoraan hänelle. Hänellä oli\nonneksi lähetettävänä leike eräästä luterilaisesta viikkolehdestä,\njossa muuan suuressa arvossa pidetty pappi parhaillaan tutkisteli\nsitä väitettä, että naisella oli sama oikeus vaatia puhtautta\nmieheltä kuin miehellä naiselta; tutkistelemuksen ankarasti\njohdettuna tuloksena oli, että sellainen väite oli epäkristillinen.\n\n\"Siinä näet!\" kirjoitti isä. \"Mitä muuta on tiellä? Sinähän\nrakastat Niels Fürstiä? Jos sinulla on mitään ehtoa asetettavana\navioliitollesi hänen kanssaan, niin mainitse se, lapseni! Sinun ja\nminun arvoni vaatii, että sinut vihitään meidän olosuhteittemme\nmukaisesti, syntymäkaupungissasi.\" Ja Milla mainitsi sen. Jos hänen\nrakkaan äitinsä pappi, vanha rovasti Green, joka oli toimittanut\nhänen äitinsä testamenttisäädöksen koululle, vihkisi hänet, _hän\nomakohtaisesti_, saisi isä heti määrätä hääpäivän.\n\nSiis vanhan Greenin, kaupungin enimmin kunnioitetun miehen, piti\nmennä takuuseen puolueesta? Tämän katsoi konsuli jokseenkin\nmahdottomaksi. Hän kirjoitti Niels Fürstille, että nyt hänellä oli\nniukat toiveet.\n\nSitä mieltä ei ollut Fürst. Useimmat vanhukset ovat taipuvaisia\nsovitteluun. Hän ohjasi lankonsa rovastin puheille, ja tämän käytyä\nsiellä vastasi Fürst konsulille, että asema oli kenties parempi\nkuin hän luuli. Konsuli matkaan. Ehkä hän kummastui, kun vanhus\npäättävästi sanoi, että samalla piti koulua vastaan tähdättyjen\nhyökkäysten päättyä. Omituinen hymy vilahti konsulin kasvoilla, kun\nhän pahoitteli, että hänellä ei ollut niin suurta vaikutusvaltaa.\nVanhus kohtasi hymyn hymyllä; hän uskoi, että vaikutusvallasta ei\nollut puutetta. Ja niin sovittiin.\n\nEräänä perjantaiaamuna kutsuivat painetut kirjeet oman ja\nnaapurikaupunkien ystäviä kunnioittamaan läsnäolollaan konsulin\ntyttären ja meriväenluutnantti Niels Fürstin vihkiäisiä.\n\nJo seuraavan viikon maanantaina kello 4 ehtoopäivällä ne\ntapahtuisivat Ristikirkossa; kiirehdittiin. Muutamien vanhimpien\nystäviensä kutsukirjeisiin konsuli lisäsi omakätisesti, että perheen\nvanha sielunpaimen, hänen unohtumattoman vaimonsa ystävä, vanha\nrovasti Green, osoittaisi rakastavaisille sen kunnian, että vihkisi\nheidät.\n\nSamana päivänä puolenpäivän aikaan konsuli asteli pitkin laitureita,\njuuri kun liikemaailman edustajia tuli sieltä tai hyöri siellä.\nHäntä kohtasi yleinen tervehtely säihkyvin kasvoin ja innokkain\nhatunheilautuksin, ja ne, joilla oli siihen lupa, hymyillen\npuristivat onnellista kättä.\n\nIhmisiä oli suututtanut, että Rendalen tahtoi määrätä, kuka saisi\nnaida ja kuka ei, -- aivan kuin menneinä aikoina Max Kurt. Hän,\nvelkaantunut miespoloinen, niskassaan suuri koulu, joka minä päivänä\nhyvänsä saattoi romahtaa hänen päälleen!\n\nViesti vihkiäisistä ja että rovasti Green toimittaisi vihkimisen,\nkiersi lauantaina höyrylaivojen mukana pitkin rannikkoa molemmin\npuolin, hyppäsi maihin saarilla, kylpi pitkin rantaa, hiipi halki\nmetsien kauas sisämahaan. Kaikkialla se sai aikaan eloa; toisen\npuolueen kesävieraat riemuitsivat, toisen suuttumus oli suuri. Mutta\nkumpaisessakaan puolueessa ei yksikään nainen ollut selittämättä,\nettä sinä päivänäpä hän lähtisi katselijaksi kaupunkiin! Lapset\nmankuivat mukaan; vihkiäisiä toimiteltiin jo lehdoissa ja kareilla,\nvanha rovasti Green seisoi lyhyessä mekossa ja paljain käsivarsin\nmessuamassa morsiusparille vapisevalla äänellä.\n\nHiukan myöhemmin tulla köntysteli se huhu perässä, että se, joka oli\nantanut 5,000 kruunua uuden koulun perustamiseksi, -- oli ottanut\nrahat takaisin! että konsuli Engel oli moittinut koko koulua vastaan\nnostettua \"rähäkkää\"! Jos sitä ajettaisiin pitemmälle, täytyisi hänen\ntehokkaasti tukea vaimonsa testamenttilahjoitusta; hänen vaimonsa\nmuisto vaati sitä häneltä.\n\nOliko ryhdytty sovitteluihin? Palaisiko Milla rauhan enkelinä kotiin?\nEntä kristillisyys ja siveellisyys?\n\nJouduttiin kiihdyksiin, toisaalta naurettiin. Jotkut eivät tahtoneet\nantautua, niiden joukossa pormestari. Mutta miten saadakaan uutta\nkoulua ilman Engeliä? Ja kuka ei olisi lopulta halunnut rauhaa, kun\npäästiin tyynemmin harkitsemaan sen etuja? Lahjoittajattaren tytär\nvihittynä avioliittoon Niels Fürstin kanssa ... sepä sellainen\nvoitto, että kelpasi! Pari moista naimaliittoa lisää -- mieluimmin\nkoulun etevimpien oppilaitten keskuudesta --, ja silloin seisoisi\nhorjumattomana hyvä vanha perustus, hyvä vanha hyveen- ja vallanjako\nsukupuolten kesken. Silloin jatkakoot kernaasti puuhiaan Rendalen ja\nseura ja miss Hall. Torasta ei enää puhuttu.\n\nMaanantaina Milla vihittäisiin, ja saman päivän iltana hän lähtisi\nmatkalle. Perjantai-iltana hän saapuisi; ei kolmeakaan päivää\nkaupungissa! -- se ei osoittanut suurta uljuutta, arvelivat hänen\nentiset ystävättärensä.\n\nEikä yksikään heistä ollut mennyt laivasillalle häntä vastaan. Mutta\nsitä ei tarvittukaan; rankasta sateesta huolimatta oli siellä täysi\ntungos. Ne häät, joita varten hän palasi kotiin, olisivat ilman\nalkuhistoriaansakin olleet merkillisimmät miesmuistiin. Sulhanen\nvoisi nyt haltuunsa joutuvan suunnattoman omaisuuden tukemana\naloittaa hovista uran, joka veisi maan korkeimpiin asemiin. Kaikki,\njotka hänet tunsivat, sanoivat häntä \"synnynnäiseksi valtiomieheksi\"\n-- ei kovinkaan mairittelevaa tälle kaupungille, mutta sitä en minä\nvoi auttaa.\n\nMorsian oli kaunotar, jolla oli täydellisen maailmannaisen\nedellytykset; ja hän olisi nyt niin lyhyen tovin kotona, että hänet\noli vilahdukselta saatava näkyviin.\n\nLippuja oli kohotettu kaikkialle, mutta ne riippuivat häpeissään\npitkin tankojaan kuin raaviskellut värilaikut. Kaupungin ympäristön\nkauniita vihreäpukuisia vuoria verhosi sumu; talot, puutarhat,\nsatama häämöttivät tuhkanharmaasta hunnusta. Katot eivät olleet\npunaisenruskeita, vaan mustia, talot eivät valkoisia, vaan\nsavenkarvaisia, eivät keltaisia, vaan nokeentuneita; kaikki värit\nolivat vaimentuneita, niin että rakennukset kyyristyivät kiinteämmin\nyhteen ja näyttivät ihmeellisen pieniltä ja köyryisiltä sen silmissä,\njoka tuli Pariisista ja seisoi sateessa höyrylaivan kannella sen\nlipuessa satamaan saarten lomitse.\n\nAinoastaan kartanon pitkä päärakennus ja jäykät kiviaidat\npuistokujien reunoilla kyräilivät puiden ja vehmauden kehässä.\nTiilikiven väri oli uhkaavan tumma, ikkunat ammottivat pikimustina;\ntylppä, yrmeä torni vaaniskeli. Hänen tullessaan lähemmäksi näkyi\ntornin huipussa suunnattoman iso valkoinen lipputanko ilman lippua...\nKartano oli sulkeutuneena, leveänä ja uhkaavana. Hän tahtoi kääntää\nhuomionsa pois siitä ja alensi katseensa Ristikirkkoa ja sen hoikkaa\nhuippua kohti. Sen huipun alla hänet uhallakin...\n\nTaivaan vallat, mitä tuo on? Kaikki tuo liikkuva musta tuolla\nlaivasillalla? Aina rakennusten seiniin asti? Sateenvarjoja?\nTodellakin pelkkiä, pelkkiä sateenvarjoja! Mitä tämä merkitsi?\nKaikista hänelle lähetetyistä tiedoista ja kenties vielä enemmän\nniistä, joita ei ollut hänelle lähetetty, hän oli saanut sen\nkäsityksen, että joskaan kaikki ei ollut kuten hän olisi toivonut,\noli täällä nyt kaikessa tapauksessa rauha vallalla eikä mitään\nvaaraa. Rovasti Greenin vaikutusvalta suojasi häntä, ja itse hän ei\nsuinkaan tahtonut olla kenenkään ihmisen vastuksena. Mutta hänen\nnähdessään kaikki nuo ihmiset johtui hänen mieleensä muisto siitä,\nmillä tavoin rouva Rendalen rukkaa oli tervehditty hänen palatessaan\nToraa saattamasta. Ja Milla vaaleni kalmankalpeaksi, -- hänet yllätti\nhirveä pelko.\n\nVaikka hän ponnisti vastaan kaikin, kaikin voimin, hänen täytyi\nvavahdella, -- ja väristys huojutteli pian polviakin, niin että koko\nruumis tärisi; hänen täytyi pidellä kiinni, istuutua. Vähäisessä\nneljän minuutin ajassa hän koki ... oi, enemmän kuin äitinsä\nkuollessa, sillä silloin hänellä oli likellään leijuva lohduttaja,\njälleennäkemisen lupausten valo, pimeyden kirkastus. Tämä tässä oli\npohjattomaan kuiluun tempaava hirviö. Säälimättömästi nauraen se\nväijyi hänen ympärillään, tavoitteli hänen käsiään, ... minne hän\nvoisi ryömiä piiloon?...\n\nHänen isänsä oli mukana, mutta tällä haavaa alhaalla hytissä\nkokoamassa tavaroita Konsuli kuuli laivan käännähtävän kohti laiturin\nkylkeä, sitten satojen hurrausta, ja taas ja taas. Hän kannelle,\n-- silloin hänen tyttärensä syöksähti häntä kohti, hapuili häntä,\npainautui hänen rintaansa vasten, suupielet värähtelevinä. Hän, joka\naina oli eheätä puuta, oli tällä hetkellä pelkkinä sälöinä. \"Mutta\nMilla --! Nehän hurraavat morsiamelle! Milla!...\"\n\n\"Pitele minua\", kuiskasi tytär. \"Anna minun tointua. En tiennyt;\nluulin --\", ja hän itki, -- oi, kuinka hillittömästi hän itki!\n\nKaikeksi onneksi sattui laituriin laskemisessa jotakin viivytystä;\nmeni aikaa, ennenkuin laiva oli kunnolleen kiinnitetty. Kapteeni\nnoitui, jännitys jakautui Millan kuunnellessa, niin että hän\nastuessaan maihin isän käsivarren varassa, vielä vaaleana, vielä\nhiukan vavahdellen, kuitenkin kykeni muhkeassa matkapuvussaan\nhymyilemään keimailevan hattunsa alta. Häntä sievisti se, että hän\noli itkenyt. Huikea hurraa morsiamelle, konsuli Engelille! Melkein\npelkkää miesväkeä, eikä ketään, joita hän tunsi lähemmin; kyllä\nsentään, tuollapa olivat Fürstin sisar ja rouva Gröndal. Sitten\nWingaard ja nyt muita, ja kukkasia ja tervehdyksiä ja tungosta,\nja taas ja yhä hurraata ja uusia tervehdyksiä, pelkkää, pelkkää\nystävyyden osoittelua, pelkkää, pelkkää riemukasta vastaanottoa.\nVielä enemmän kukkasia! Vaunut melkein täyteen! Istuessaan niihin --\nsamoihin, joissa hän 13--14 kuukautta takaperin oli ajanut tänne alas\nToran kanssa -- hän ei saanut aikaa muistella viimekertaista. Tämä\noli suurenmoista, verratonta! --\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana yönä, kellon käydessä kolmea, tulivat kyytirattaat verkalleen\nylös puistokujaa kartanoon. Niillä istui tiheään hunnutettu nainen,\nlapsi käsivarrellaan. Häntä odotettiin, sillä Rendalen kiirehti heti\nalas ottamaan hänet vastaan ja viemään hänet ylös; portailla seisoi\nrouva Rendalen. Se oli liikuttava kohtaus.\n\n\n\n\n2\n\nLiput liehumassa yli kaupungin ja sataman\n\n\nKello kolmen ja neljän välillä porhalsi kaksi onnetonta kirjapainon\njuoksupoikaa kumpikin omalle kulmalleen sanomalehtitukku kainalossa.\nHe viskoivat _Tilskuerenia_ sisälle käytäviin, asettivat portaille,\npujottelivat porttien alitse. Kiireesti, kiireesti. Kirkko oli 30\naikaa sitten täynnä; nyt oli torikin \"sullottuna\" ylhäältä alas asti.\n\nKun kunnon porvarit tulivat takaisin kotiinsa ja löysivät\nsanomalehtensä, lukivat he siitä seuraavaa:\n\n\"Tänä hetkenä, jolloin lehtemme painaminen alkaa, tarjoaa kaupunkimme\njuhlallisen näyn. Hra meriväenluutnantti Niels Fürst ja neiti\nEmilia Engel, molemmat kaupunkimme vanhimpiin ja kunnioitetuimpiin\nsukuihin kuuluvia, vihitään avioliittoon tänään kello 4 Ristikirkossa\nkunnianarvoisan rovastimme edessä. Maalta, missä kaikki perheet,\njoilla on siihen varoja, nauttivat kesälepoaan, on tulvimalla tultu\ntähän juhlatilaisuuteen. Huomattava määrä vieraitakin täyttää\nkatumme. Kerrotaan, että hra konsuli Engel on Norjan hovin hra\nylikamariherran kautta vastaanottanut Hänen Majesteettinsa kuninkaan\nonnittelun. Hra konsuli Engel on tehnyt onnellisen perhetapahtuman\njohdosta Yhdistykselle köyhien synnyttäjien avustamiseksi 10,000\nkruunun suuruisen lahjoituksen, josta yhdistys saa käyttää korot.\nKaikille kaupungin köyhille kustantaa konsuli tänään päivällisen\nkaupungin vaivaistalossa. Edelleen saimme tietää juuri viime\nhetkessä, että hän erityisestä anomuksesta on antanut 2,000 kruunua\nRistikirkon oivallisten urkujen korjaamiseksi ajanmukaisiksi.\n\n\"Liput ovat liehumassa yli kaupungin ja sataman.\"\n\nKeskipäivällä oli raikas tuulahdus virvoitellut hehkuvan kuumia\nkatuja; nyt leyhähdytteli vain jokin oikukas henkäys lippuja,\nja jokakerta, kun ne kohoutuivat, kattoi värikäs harso koko\nkaupunkia ja pitkää satamaa; useat laivat olivat liputettuja\nmastonhuipusta kannelle asti. Muuan parkkilaiva on hinattu\nulommaksi, upeimmin koristeltu kaikista, ampumaan kunnialaukauksia\nsiitä hetkestä asti, kun pariskunta on vihitty, siihen saakka, kun\nmorsiusvaunut pysähtyvät Engelin talon edustalle; sitten ammutaan\ntervehdyslaukauksia päivällisten aikana.\n\nLenseä taivaan leppoisuus yli vuorten ja metsien ja meren ja\nkaupungin! Kuinka kodikas olikaan kaupunki päivänpaisteessa!\nSen korttelit seisoivat kapearäystäisinä ja maalaisen prameina\nmukulakiveysten välissä, jotka auringon lämmittäminä hohtelivat\nlakaisusta tyytyväisinä. Kuvajaiset olivat hyvin voimakkaat;\nkun rauhallinen ihminen tuli varjosta kadun harmaanvalkoiseen\nkimmellykseen, tuntui hänestä samalta kuin vanhoina aikoina\ntalikynttilän sydämestä sen päästessä kynttiläsaksista vapaaksi.\nKissa aivasteli auringon paahteessa, mutta uskaltautui kuitenkin\nkadun yli, sillä tänään olivat koirat kuuroja. Katuoja -- muulloin\nmonien pikku jalkineiden riemu ja tärviö -- haukotteli toivottomana;\nsanomalehdenkantajat hyppelivät tasajalkaa sen yli tyhjistä taloista\nkadun toiselta puolelta tyhjiin taloihin kadun toiselle puolelle.\n\nKaikkialla näytti ylen puhtaalta ja viehättävältä ja hiljaiselta.\nVain laiturikadulla tuntui lahonneen puun, suolatun sillin,\nmerirasvan ja muun lemua. Siellä työskenneltiinkin; juhla mastoissa,\nuurastus kannella ja kannen alla. Muualla kaupungissa työt\nenimmäkseen lopetettiin kello kolmelta.\n\n\"Vuorelta\" nähtiin lapsiparvien hyppelevän torille päin, ja\nhiukan myöhemmin sieltä asteli joukoittain naisväkeä, vanhaa ja\nnuorta. Tunsivathan vuorelaisetkin hiukan niitä sukuja, jotka nyt\nyhdistyisivät.\n\nOlipa kerrassaan ihana päivä! Lyhyet maatuulen puuskaukset huokuivat\nmerelle; levottomina, tummina kärkinä ne tohahtivat esille, mutta\nhävisivät sinisenharmaaseen veteen saarten luo. Ulkopuolella\nlevisi valtavan rauhallisena avara ulappa ja katseli maihin. Kyllä\nolivatkin metsän peittämät vuoret ja mäet viehkeitä hongan ja\nlehtipuiden kylläisissä väreissä, reunustanaan niitetyt nurmikot eri\nvivahduksineen.\n\nHautuumaan viereisellä tiellä oli pitkä viiru jalankulkijoita;\nlähiseudun talonpoikaisväestö ponnisteli mukaan viime hetkessä\nsaadakseen vilahduksen komeudesta, miehet edellä, naisväki\nperässäpäin. Saarten lomasta sukelsi pieni myöhästynyt höyryalus,\nhohisten ja puhkuen. Se oli täydessä lastissa tuoden lähikaupungin\nväkeä, pikku torvisoittokunta mukanaan.\n\nVuori kohosi merestä päivänpaisteeseen kuin muurahaiskeko niiden\nsilmissä, jotka tulivat aavalta päin. Mutta kuva särkyi lähemmäksi\npäästyä; silloin sen pikku talot kauan muistuttivat kuivamaan\nripustettuja sukkia ja liinavaatteita. Ihan lähellä siitä sitten\nmuodostui mitä huvittavin merilinnun sukuun kuuluvien ihmislasten\npesien sija. Alhaalla kaupungissa kaikki hienot pienokaiset\ntähystelivät sitä pelonsekaisen kateellisina -- erittäinkin\ntällaisena päivänä, sillä liput liehuttelivat mielikuvituksen\nhereille.\n\nTuon tuostakin ihmiset käänsivät päänsä kartanoa kohti. Mahtava\npunainen muurirakennus kimmelteli kaikista ikkunoistaan aurinkoa\nheijastellen, mutta lippu ei ollut ylhäällä.\n\nVielä niin myöhään kuin runsaasti puoli neljältä konsuli Engel nousi\nsikari hampaissaan ylisille katsomaan, oliko lippu ilmestynyt. Emilie\npyrki juuri ylisten portaita alas; hän oli mennyt tuonne ylös muuten\njo valmiiksi pukeutuneena, paitsi että hänellä vielä oli _peignoir_\nyllään. Isänsä kohdatessaan hän punastui.\n\n\"Mitä sinä täällä ylhäällä teet, tyttöseni?\"\n\n\"Minä haen --\", hän solui ohitse, sanomatta mitä. Ei ollut lippua\nkartanon tornissa.\n\nKonsuli pölläytteli paksuja savupilviä. Jos siellä olisi ollut lippu\nvaikkapa ilman unionimerkkiäkin, olisi se kuitenkin tänään tuntunut\nuskomattoman hyvältä.\n\nSiitä asti, kun oli alettu huhuta, että Tora Holm oli kartanossa\nlapsensa kanssa -- ja sitä kerrottiin heti lauantaiaamuna, -- riippui\ntuolla ylhäällä vuorella vieremä valmiina syöksähtämään heidän\npäällensä. Se oli likistänyt konsulista kaikki hänen lahjoituksensa;\njos vain joku olisi vielä anonut, olisi hän antanut lisää. Hänellä\noli ollut kaksi unetonta yötä! Olikohan totta, että Rendalen oli\nvanhalle rovastille lähettänyt kunnioitusta uhkuvan kirjeen,\njossa hän sanoi, että jos tämän piti olla \"rauhaa\", ilmeni tässä\njälleenkin, että rauha kuuluu pahallehengelle, mutta taistelu on\nJumalan!\n\nMitä he ajattelivatkaan? Häväistysjuttua?... Koko kaupunki kyseli.\n\nToran ilmestyminen lapsen kanssa juuri nyt oli tuomion julistamista.\nToralla oli siis peloton omatunto; tapahtuisi siis jotakin.\n\nMikään puolustus ei pätenyt tähän ainoaan tosiseikkaan: Tora Holm\nuskaltaa tulla esille; Rendalen, rouva Rendalen uskoivat häntä,\n_kaikki_ hänen ystävättärensä uskoivat häntä.\n\nSe sai eloa kaikkiin Fürstin nuorenmiehenjuttuihin, nimittäin _sillä_\nmaankulmalla tapahtuneihin. Arkioloissa ne saattoivat osoittaa, mikä\nlemmon veitikka Niels Fürst oli ja kääntyä roimaksi nauruksi. Nyt\nnauru pysähtyi. Jutut eivät sietäneet Toran läsnäoloa; ne muuttivat\nväriään, jotkut kuulostivat ihan roskaisilta.\n\nJa appi-isän suhteet! Nekin vedettiin jälleen esille. Yksikään\nniistä ei sisältänyt rivakkaa viettelyä, odottamatonta, suurenmoista\nvalloitusta; ei mitään häväistysjuttua -- Jumala varjelkoon! Mutta\ntiedettiin eräitä hiljaisia suhteita, joita oli usein kaksikin\nyht'aikaa. Kalliita lahjoja ja pikku elinkorko ja niin ikään\ntiedettiin. Tiedettiin lapsia, jotka kävivät hänen lapsistaan;\njotkut olivat häpeämättömästi hänen näköisiään. Nyt heräsi kaikki;\n\"varomattomuuksiakin\", kaksikymmentä vuotta vanhoja ja vanhempia,\nnousi jälleen unheesta. Tuollaisella pikku maalaiskaupungilla on\narmoton muisti.\n\nÄskettäin olivat ihmiset riemuinneet siitä, että rouva Engelin\nlahjoitus oli saanut vastalahjoituksen, jotta tuolla ylhäällä valtaan\npäässyt \"siivottomuus\" voitaisiin lopettaa. Nyt, kun naisväkeä tulvi\nkaupunkiin jo sunnuntaina ja nuoremmat heti kiirehtivät kartanoon tai\nkeräytyivät ryhmiksi kaduille, lipui muisto rouva Engelin kauniista\nhautauspäivästä yli kaupungin. Mitä hänen tyttärensä nyt saattoi\ntäytäntöön, se ei pohjaltaan ollut oikein äidin muistoa kohtaan.\n\nMilla itse oli ainoa, joka ei tiennyt Toran olevan tuolla. Fürst\noli tullut lauantaina aamupäivällä, ja hän kuuli sen heti. Sekä hän\nettä isä ajattelivat, että Tora oli tullut tunkeutuakseen Millan\npuheille. Peräti huolellisesti järjestettiin niin, ettei Tora itse,\nei viestin tuoja Toralta, ei kirje, ei merkki voisi saapua taloon\ntarkastettavaksi joutumatta. Ympäristöt olivat saaneet tarkat ohjeet;\nne olivatkin yksinomaan molempien sukujen jäseniä. Morsiustytöt\ntulivat kaupunkiin sunnuntaina; hekin olivat sukulaisia ja -- yhtä\nainoata poikkeusta lukuun ottamatta -- kaikki ulkopuolelta kaupungin.\n\nMilla ei tiennyt mitään, paitsi että toinen puolue oli hävinnyt\nja kukistunut; se ei mitään niin hartaasti halunnut kuin\nrauhaa. Hänen isällään oli vakaana aikomuksena auttaa koulua;\nsaattoihan se vaikuttaa paljon hyvää, luovuttuaan hankalimmista\nhaaveellisuuksistansa. Erittäinkin tästä isän lupauksesta Milla\noli kiitollinen. Hyväinen aika, miksi ei elettäisi sovussa? Elämme\nvarmastikin, vakuutti Fürst. Koulupuolue on tehnyt rauhan; onhan\nvanha rovasti Green päässyt selvyyteen. Se on totta, vanha rovasti\nGreen on päässyt selvyyteen, toisti Milla itsekseen, kun epäilys\nahdisteli.\n\nSunnuntaina hän oli kirkossa kuulemassa ukkoa. Se teki niin\nhyvää. Ja ehtoopäivällä hän kävi isänsä kanssa rovastin luona\nvieraisilla. Rovasti oli erinomaisen herttainen. Hän kehoitti Millaa\nkärsivällisyyteen; me emme muuta maailmaa, mutta me voimme antaa\nsille hyvän esimerkin, -- sen oli hänen äitinsä tehnyt. Milla tuli\nkovin liikutetuksi. Oi, jospa kaikki ihmiset olisivat hyviä!\n\nHänen isänsä ei ollut milloinkaan esiintynyt niin sydämellisesti\nhäntä kohtaan kuin nyt. Hänen herkeämätön ystävällisyytensä\nmuistutti sitä aikaa, jolloin hänen äitinsä makasi sairaana. Ja tuo\nsuurenmoinen hyväntekeväisyys ... hienommalla, kauniimmalla tavalla\nhän ei olisi voinut osoittaa tyttärelleen kunniaa.\n\nFürst oli loppumattoman hyvällä tuulella, ja hän ilmaisi sitä\nylimielisesti. Hän kertoili hovista, hirmuisen häijysti muuten;\nFürstin seurassa oli kovin miellyttävää ja henkevää. Milla tunsi\nitsensä todella onnelliseksi, -- joskin ohella tuntui heikkoa kaipuun\nsivumakua, pientä levottomuuden häiriötä. Sen verran, että hänen\ntäytyi viime silmänräpäyksessä kiitää ylisille katsomaan, eikö\ntornissa ollut lippua. Mutta ei ollut. Kenties siellä ei ollut ketään\nkotona? Se olisikin molemmille puolueille parasta. Joskus muulloin he\nvoisivat sitten tavata toisensa. --\n\nNyt morsiuspuku ylle!...\n\nOlisipa Tora nähnyt sen!... Tora parka! Mutta siten käy, kun ei ole\nvarovainen. Milla pyysi kamarineitsyttä ystävällisesti tarkkaamaan,\nettä poimut painuisivat sileinä yli turnyyrin. Samassa rouva Wingaard\ntuli sisälle tuoden morsiusseppeleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki, jotka lähikaduilla tungeksivat torille, näkivät jotakin\npunaista kirkon avattua tammista ulko-ovea vasten vasemmalla. Se oli\npunainen mekko, ja mekko oli pitkän matruusin yllä. Kirkonpalvelija\noli tahtonut häntä laskeutumaan alas, mutta se oli turhaa. Ylt'ympäri\nseisoi naisia, jotka olisivat mielellään ottaneet parhaan sijan; hän\noli vastannut, että hänellä oli yhtä hyvä oikeus seistä siinä kuin\nkenellä muulla tahansa. Ja se hänellä kieltämättä oli. Hän ei ollut\nkaupungista; kukaan ei häntä tuntenut. Käteen tatuoitu merkki osoitti\nhänen palvelevan sotalaivassa, ja sen hän sanoikin; nyt hän purjehti\npuutavara-aluksessa. Hän oli kookas mies.\n\nMuuten portailla ja niiden juurella sekä kauas siitä eteenpäin seisoi\nnaisia, pelkkiä naisia, vanhempia ja nuorempia, kaikki, jotka eivät\nolleet päässeet kirkkoon. Joka kerta, kun sisäovi avautui ja nähtiin\nsisälle kirkkoon, oli sielläkin molemmilla puolilla aina kuoriin asti\npelkkiä naisia, pelkkiä hattuja kukkasineen, sulkineen, harsoineen.\nYksinäinen, paljas miehen päälaki eräässä penkkirivissä näytti\nyksinäiseltä jälkeenpäin kypsyneeltä karviaismarjalta syksyisellä\noksalla. Jos herra Max vainaja olisi voinut katsella kuorista, missä\nhän lepäsi, olisi se varmaankin ollut eloisa näky hänen naisrakkaille\nsilmilleen, olletikin kun nuorimmat kaikkialla istuivat etumaisina.\nHe olivat olleet kiihkeimmät hankkimaan itselleen sijan.\n\nMelkein kaikki päivänvarjot, mitä torilla nähtiin, olivat portailla\ntai näiden ympärillä tai siinä päässä toria, monivärisenä,\nliikehtivänä kilpikatoksena, jonka alla tarinoitiin juttuja ja\nnaurettiin loppumattomasti. Tuota \"köyhien synnyttäjien\" lahjoitusta\npitivät kaikki hyvin hupaisena. Että Engel, jolla oli aistia,\nsaattoikaan... No, se johtui tietenkin siitä, että rouva Wingaard\noli yhdistyksen puheenjohtajana; se veitikka oli konsulin siihen\nhoukutellut. Kumpainenkin omalla puolellaan portaita ja kumpainenkin\noman ryhmänsä keskessä seisoivat ne kaksi köyhää sisarusta, joilla\noli ollut kerhon ja hotellin emännyys, kunnes heidän molempien\ntäytyi syrjäytyä -- Engelin taloudenhoitajattaren tieltä. Heillä ei\nollut vähäisintäkään syytä säästää Engeliä tai hänen tämänpäiväisiä\nvieraitaan, rannikon pomoja.\n\nLähinnä tätä parvea oli toinen liuta naisia, joilta ei ollut aivan\nniin hyvin liiennyt aikaa paikan hankkimiseen. Siellä oli harvassa\npäivänvarjoja, mutta runsaasti hattuja, huiveja ja päähineetöntä\nnuorisoa. Hihitystä ja kuiskinaa ja supattelua!... Ei mitään\nhartautta, juhlallisuutta, arvonantoa, -- ei ollenkaan sellaista oloa\nkuin maalaiskaupungissa muutoin. Sielläkään, missä miesten tummempi\nparvi oli vastassa, ei vallinnut totisuus eli \"siivollisuus\",\nkuten pormestari olisi sanonut ja kuten hän todella sanoikin\nviedessään komeassa virkapuvussaan puolisoansa kutsuvieraiden\njoukossa sisälle kirkkoon kello neljännestä vailla neljä. Siellä\nlasketeltiin sukkeluuksia ja naureskeltiin, tarkasteltiin juhlallisia\nkutsuvieraita, jotka eivät olleet siitä tietääkseenkään; heitä\ntähysteltiin hilpein katsein, ikäänkuin tovereita! Kaupunkia oli\ntyöläs enää tunteakaan. Kun kaksi pojan vekaraa oli kavunnut erään\nlähitalon savutorven huipulle, niin heille taputeltiin käsiä ja\nhuudeltiin! Tämä tapahtui juuri pormestarin saapuessa.\n\nKeskellä kutsuvieraita, pormestarin kintereillä, hoiperteli kaupungin\nurkuri täydessä humalassa. Hän oli pitkä- ja vaaleatukkainen\nnuori mies, Schwabenista kolme, neljä vuotta takaperin tänne\nkonserttimatkalla saapunut soittotaiteilija, joka olikin jäänyt\nkaupunkiin. Urkuri oli silloin juuri kuollut, urut olivat\nerinomaiset, ja täällähän sai niin voimistuttavia merikylpyjä.\nPehmeäluontoinen, haaveellinen, aito musikaalinen ihminen, joka oli\narkipäivinä kaikkien suosikki ja sai enemmän työtä kuin suorittamaan\nkykeni, ja joka juhlapäivinä, nimittäin \"_wenn Konstantinopel erobert\nworden ischt_\" [Saksaa, = kun Konstantinopoli on valloitettu.\n_Suom._], kuten hän sanoi, joi itsensä humalaankin. Se sattui\nhyvin harvoin; mutta silloin hän teki, mitä ikinä päähän pisti.\nHuippukohdan hän oli saavuttanut kerran, kun muuan sisälähetyksen\nsaarnamies puhui kuorin ovella synneistämme; urkuri näki kaikkien\nihmisten haukottelevan -- ja intoutui soittamaan urkuja, niin että\nseinät tärisivät! Se selitettiin siten, että saarnaaja piti liian\npitkiä pysähdyksiä; urkuri oli pisimmän käsittänyt väärin.\n\nTänään oli hänen päähänsä pälkähtänyt sellainen hyvä ajatus, että\noli reippaasti pistäytynyt konsuli Engelin konttoriin ja pyytänyt\nrahaa urkuihin. Ja sen hän sai maksuosoituksena kouraansa! Siispä\noli taaskin _\"Konstantinopel erobert worden\"_, -- ja samppanjakorkit\npaukahtelivat! Kuka hyvänsä sai juoda mukana. Hän tuli autuaallinen\npaiste kasvoillaan, suurellisesti heilutellen käsivarsiaan. Kaikki\nnauroivat, ja hän nauroi. Ihan pormestarin ja hänen puolisonsa\nkintereillä hän purjehti! He jäykistyivät niin kankeiksi, niin\nkankeiksi, kuin urkuri olisi saanut heidät valjaisiin ja nyt ajanut\nheillä kirkkoon.\n\nSuurta kohua syntyi, kun eräät vaunut tahtoivat raivata itselleen\ntien; tähän asti olivat kaikki tulleet kävellen. Täällä ei ollut\ntilaa vaunuille, väitettiin, ja asetuttiin eteen; järjestysvallan\ntäytyi ehättää avuksi. Vaunuissa istui epämääräisen ikäinen sievä,\nhienostunut nainen hiukan pöhöttyneen herrasmiehen vieressä, jolla\noli hyvin kaunismuotoinen pää ja ylhäinen ryhti. Vastapäätä naista\nistui punakka, vanhahko herrasmies, jolla oli isot everstin viikset,\npujoparta ja joukko ritarimerkkejä rinnassa; hän puheli koko ajan\nsiihen sävyyn kuin he kolme olisivat istuneet suljetussa kamarissa,\nmissä kukaan ei voinut heitä nähdä.\n\nHe eivät olleet tästä kaupungista; kukaan ei tuntenut heitä,\nennenkuin he olivat astuneet ulos ja ritarimerkkinen mies vei naisen\nkirkkoon. Silloin kertoivat hotellin siivoojattaret, että hän oli\neräs pääkonsuli Kristianiasta; rouva ei ollut hänen, vaan sen herran,\njoka käveli vieressä. Tämä oli konsuli Garman, Garman & Worsen\nkauppahuoneesta. Heti heidän jäljessään tuli kaksi muuta vierasta,\nkonsulit Bernick ja Riis. Edellinen meni maahanpaniaisiin keppi\nkädessä, jälkimmäinen tanssiaisiin Olavin ritarimerkki rinnassa.\nUseita porhoja saapui peräkkäin puolisoiden kanssa tai ilman,\nsilli- ja puutavaramiljoonamiehiä. Heidän mustan yksitoikkoisuutensa\nkatkaisi maaherra uhkeassa virkapuvussaan ja ilman puolisoa,\nvierellään vanha luuvaloinen kenraali, joka oli sukua Fürsteille.\nSitten seurasi virkamiehiä ja kauppiaita sekaisin, useimmat\nvaimoineen. Nämä riippuivat miestensä käsivarressa kuin täyteen\nsullottu ja hyvin kallisarvoinen vasu, jota vailla mies ei voinut\ntäällä näyttäytyä.\n\nHisahtamaton hiljaisuus levisi torin alimmasta päästä ja eteni\nylöspäin kuin verkkainen öljy virta yli kohisevan meren. Sulhanen\nastui ulos vaunuista tuolla alhaalla, seuralaisenaan lankonsa,\nkonsuli Wingaard. Toisista vaunuista astui ulos pari meriväen\nupseeria ja kaksi siviilimiestä; toinen näistä oli Anton Dösen.\nKaikki neljä liittyivät sulhasen saattueeksi.\n\nKaikki ne taitavat kenttäliikkeet, jotka olivat saaneet aikaan, että\nFürst tänään saattoi purjehtia väkijoukon läpi Ristikirkkoa kohti,\nihailtuna tai kadehdittuna, saateltuna tai inhottuna, hän oli itse\nsuorittanut; sikäli hän saattoi voitonsankarina kunniakkaasti kulkea\nkirkkoon. Mutta hän ei astellut kuin voitonsankari; sen näki lapsikin\nheti ensi silmäyksellä.\n\nHän nimittäin oli mitä kuolettavimmassa tuskassa. Tora ei ollut\nnäyttäytynyt, ei lähettänyt ketään puolestaan, ei kirjoittanut. Ei\nhän eikä kukaan hänen ystävättäristään ollut edes käynyt Engelin\ntalon lähistöllä. Ei siis suostuttelemaan eikä säikyttämään Emilietä\nhän ollut tullut. Miksi hän siis oli tullut? Mihin tähtäsi Rendalenin\nuhkaus?\n\nKirkkoon asti riitti vaaraa. Tuolla sisällä suojasi kirkon oma,\npyhyys heitä ja kunnianarvoisaa pappia. Mutta täällä --! Hänen\nsilmänsä tähyilivät ylös rinnettä kartanoon... Se tapahtui\nvaistomaisesti. Ei tuolla, vaan täällä voisi Tora astua esille. Tai\ntoisia astua esille --! Tora ei ollut ainoa.\n\nHänen puoliksi ummistuneet silmänsä vaaniskelivat, hänen ahavoituneet\nkasvonsa olivat liikkumattomat hänen suupieltensä joustimet olivat\nkatkenneet; ei mitään hymyilyä. Hänen vaaleat viiksensä riippuivat\nvenyttäen kasvoja. Muhkean miehen käynti oli tullut pingoittuneen\nvarovaksi... jokainen askel voisi tuottaa onnettomuuden. Ellei\nse kohtaisi häntä, niin se odotteli perässätulijaa, morsianta.\nKaikkialla kiilui silmiä, osaksi teräväkatseisia, mutta ei ollenkaan\nniitä, joita hän pelkäsi. Hän oli pitempi kuin naiset; hän saattoi\nkatsella kauas, ja hän katseli, -- molemmille sivuille. Ei mitään.\n\nHän oli juuri laskenut jalkansa ensimmäiselle porrasaskelmalle, kun\npitkä matruusi astahti askelen eteenpäin: \"Anna-Maija käski sanoa\nterveisiä!\"\n\nLähellä seisovat kuulivat sen; etäämpänä olijat näkivät\nliikehtimisen: \"Sanoiko hän jotakin? Mitä hän sanoi?\" S-äänteet\nsuhahtelivat pitkin. Niille, jotka seisoivat etäällä kirkosta, kuului\nsuhina kuin kirkon ympärillä olisi varoiteltu \"hyssssssssss\".\n\nFürst seisahtui, silmät painuivat syvälle, ihan kuin olisi hienoa\ntomua puhallettu hänen kasvoihinsa. Hansikoitu käsi kouraisi\nnenäliinaa; sen mukana levisi hienoa tuoksua. Hän niisti -- ja astui\nedelleen. Saattue perässä.\n\nSisällä oli hämy vastassa, päivänpaisteesta tultaessa; mutta hämyssä\ntuikki silmiä, naisten silmiä, silmiä!\n\nTäällä istuivat Toran ystävättäret! Fürst tunsi koko kaupungin; hän\ntarkkaili heitä yksitellen. Etumaisina he istuivat, jännittyneinä,\nlevottomina, uhkaavina. Täytyi lopultakin olla tekeillä jotakin!\nSamassa kuultiin suurten kirkonkellojen alkavan kumahdella; nyt siis\nnähtiin morsiamen vaunut torin alapäässä. Mitä nyt tapahtuisi?\n\nNora, Tinka, Anna Rogne istuivat aivan hänen vasemmallaan hänen\nastellessaan kuoriin. Hän loi väkisinkin katseensa toiselle puolelle;\nsiellä oli ensimmäinen tuolirivi tyhjänä. Kuorissa noustiin seisten\nvastaanottamaan sulhasta.\n\nUlkona alkoi kuhina. Nyt morsiusvaunut ja niiden takana\nmorsiustyttöjen ja rouva Wingaardin vaunut eivät ainoastaan\ntulleet, vaan harmaaliverinen ajaja tahtoi lisäksi päästä ihan\nkirkon edustalle, ja sepä ei käynyt laatuun. Lähimmät painautuivat\ntaaksepäin, tehdäkseen tilaa, mutta takana olijat eivät antaneet\nitseään työnnellä ja asettuivat hanakasti vastaan, joten monet\nhorjahtivat vaununikkunoihin. Kirahduksia, vihaisia sanoja, käskyjä\nja vaunuissa pelkoa. Engel pisti päänsä ulos, mutta hänen ääntänsä ei\nkuultu; sitten hän astui esiin. Järjestysvalta oli paikalla ja teki\ninnokkaasti tilaa raharuhtinaalle, morsian seurasi kintereillä, ja\npian olivat morsiustytötkin päässeet alas. He järjestyivät, ja niin\nläksi kulkue liikkeelle. He eivät tulleet samaa uraa kuin toiset\nolivat saapuneet, mutta kaikkialla väistyttiin.\n\nMyrtti kellanpunaiseen tukkaansa pujotettuna morsian näytti\nenglantilaisen akateemikon moitteettomalta teokselta. Kasvojen\npiirteet olivat säännölliset ja aito englantilaiset, hipiä hieno\nja hyvin valkea, hartianviiva hiukan notkolla, tavattoman sievä\nkäsivarsi, ryhti kainon, hienon neitsyen. Hän astui etukumarassa\nkehenkään katsomatta. Käsi lepäsi keveästi isän käsivarrella;\nhiukan alapuolella isän ritarimerkin näkyi vilahdukselta tyttären\ntimanttikoriste, mutta ainoastaan niille, jotka seisoivat heidän\nedessään tai korkeammalla. Vanhanaikainen solki, kallisarvoinen\nkoru, jota hänen äitinsä tiedettiin mielellään käyttäneen, kiinnitti\nkukkavihon hänen povelleen. Tuulenpuuska kohotti hänen huntuaan\nheidän tullessaan portaille; se tavoitti matruusin kasvoja, mutta ei\nyltänyt. Tuuli leyhytteli hienoa tuoksuvirtausta kauas.\n\nKuinka keventyneeksi tunsikaan mielensä Engel seisoessaan ohella!\nTämä oli ollut tukalin taival, minkä hän oli eläessään kulkenut!\nEikä hän kuitenkaan ollut kiirehtinyt. Ei. Sävyisänä, hiljaisena,\nleppeänä, hurskaana hän oli edennyt; katseensa hän piti kiinnitettynä\nyhteen pisteeseen, -- siihen neulansilmäänkö, josta oli päästävä\nläpi? Hänen säännölliset, kauniit kasvonsa näyttivät siltä, kuin\nei niitä olisi ikinä liikuttanut sellainen mielle, joka ei ollut\nsopusoinnussa kunniallisen käyttäytymisen, vanhempien ja esimiesten\nhyvien neuvojen kanssa. Niin, kuin hän ei olisi elämältäkään saanut\ntietoa siitä, mitä sellainen oli. Aina oli hänen huonekuntansa ollut\njumalaapelkäävä huonekunta; kolmessa sukupolvessa oli perustettu\nlahjoitusrahastoja. Sikäli olisi se tuoksu, jota nyt levisi\nympärille, voinut tulla Palestiinasta. Mutta hyväinen aika, ei siis\nmitään vaaraa ollutkaan? Nythän olemmekin jo kirkossa!\n\nUrut alkoivat pauhata päihtyneen schwabenilaisen kaikella kiihkolla;\nniiden täyteläiset soinnut tulvivat konsuli Engelin mieleen ja\ntäyttivät hänet hänen oikealla olemuksellaan. Mitään onnea ei voi\nverrata tasaluontoisen miehen onneen, kun hän on tuntenut olevansa\nvaarassa ja sitten huomaakin, ettei mitään vaaraa ollutkaan!\nSe ei hypähtele, se onnekkuuden tunne, eikä myöskään pursuile,\nvaan jakautuu hiljakseen kaikkiin elimiin kuin kylläinen, jalo\nitsestään nauttiminen. Se muistuttaa riemua jälleen kuntoon saadusta\nruoansulatuksesta, myhäilevää näkyä, miellyttävää tuoksua siitä, mitä\nsiis taas edelleen rohjetaan tavoitella. Hän kohotti herttaisimman\nkatsantonsa saarnastuolia kohti antaen kaikkien näkevien silmien\nkannatella häntä. Hän aavisteli kateutta, ja se kutkutti häntä\nmieluisasti. Mikä tulevaisuus hänellä olikaan kainalossaan!\n\nSilloin morsiamen käsi värähti. Hätäisesti aleni konsulin katse\nsaarnatuolista; kalmankalpea oli morsian, hän tuijotti, hänen oli\ntyölästä tulla mukana tai hän oli vastahakoinen tulemaan. Mikä nyt?\nNora, Tinka, Anna Rogne ja useita muita oli ihan vastapäätä sitä\nkohtaa, joka heidän piti sivuuttaa; -- no, entä sitten, oliko se niin\nvaarallista?\n\nOuto kiihtymys, vahingonilon ja säikyn sekainen, kuvastui kaikkien\nkasvoilla, kaikkien, minne konsuli katselikaan ... ja se tarttui\nhäneen! Mitä se merkitsi? Ehdottomasti hänen silmänsä tapailivat\nkuoria; jospa he jo olisivat siellä! Siellähän toki täytyi saada\nrauha. Mutta kuorissa olivat kaikki nousseet seisomaan! He seisoivat\nkauhistuneina ja katselivat tänne alas, -- ei morsiamen puolelle,\nvaan vastakkaiselle. Vieläpä hänen tyttärensäkin kirahtaen ponnahti\ntaaksepäin, vetäen konsulin mukanaan.\n\nTuonne etumaiselle penkille, oikealle heidän eteensä, oli juuri\nnyt tullut... siis sakaristosta, siis kuorin läpi ... pastori\nVangen, hänen perässään Tora Holm kantaen jotakin sylissään, sitten\nmiss Hall, sitten Rendalen. Siinä järjestyksessä he juuri olivat\nistuutumassa, kun morsiuspari saapui. Toralla oli kaksinkertainen\nmusta huntu kasvoillaan ja kantamuksensa ympärillä, ja se oli\ntarttunut johonkin, niin että hän nyt vasta pääsi miss Hallin avulla\nvapaaksi ja kääntyi avokatseisena ja lapsi käsivarrellaan morsianta\nkohti. Suuttumus, kielto, jylisevä uhkaus, jännitys saivat yletöntä\ntehoa urkujen pauhusta.\n\nSitten Milla laahattiin eteenpäin. Hän tuli kuoriin kuin valkoinen\nsilkkipuku useiden muiden naistenpukujen keskeen. Rahinaa ja kahinaa;\npäitä ja käsiä ja kukkavihkoja ja silmiä yhtenä vilinänä, niin\nettä Milla ei saanut selvää itsestään, omasta istuimestaan, omasta\nkukkavihostaan, omasta nenäliinastaan. Viimeiseltä olivat kaikki\ntarjoamassa apua, hajuvettä, häiritsevänä mylläkkänä. Pahimmin\noli tiellä tuo punainen isoviiksinen kummitus, jolla oli rintamus\nritarimerkkejä täynnä; hän tahtoi kaikin mokomin tyrkyttää Millalle\ntämän omaa kukkavihkoa, ja Milla ei sietänyt sen tuoksua. Vihdoinkin\npäästessään vapaaksi ja saadessaan hengähtää, oi, vielä kerran,\n-- oi, ja vielä kerran ... hän puhkesi itkuun. Hän veti huntunsa\nkasvoilleen. Hänen tuli niin itseänsä sääli, Millan; nehän olivat\ntehneet kauheata. Ja sitten hän joutui raivoon. Voi, kuinka tuliseen\nraivoon hän yltyi!\n\nKonsuli Engel sai siitä ensimmäisen katseen, -- ja kaiken muun\nlisänä, mitä hän oli saanut, se vaikutti kuin viimeinen pisara, joka\ntekee tajuttomaksi; konsuli istui hourien, että hänen lahkeensa\ntutisivat tyhjinä. Mitä merkitsikään tämä?...\n\nHieno Fürst istui hänen vieressään siirrellen hattuansa kädestä\ntoiseen ja jalkojaan vuorotellen päällekkäin. _Häntä_ tämä kaikki\ntarkoitti, eikä tuleva valtiomies ollut vielä päässyt niin pitkälle,\nettä olisi voinut istua alallaan silloin, kun häntä nyljettiin,\nleikeltiin ja palasina heiteltiin pataan. Dösen, joka oli ihan hänen\ntakanaan, siveli valkealla hansikkaallaan vaaleitten viiksiensä\nkärkiä, nyt oikeata, nyt vasenta, nyt vasenta, nyt oikeata,\nkiireesti, kiireemmin, mitä kiireimmin. Hän oli uskomattoman\nuuttera. Kirkossa olijat näkivät tuon valkoisen hansikkaan nenän\nalla salamoitsevan ja luulivat hänen tekevän temppuja tai merkkejä,\nkykenemättä ymmärtämään kenelle. Porhoista tuntui aseman painostus\nkovin tukalalta. Mutta samalla kertaa heidän kuitenkin täytyi vielä\nnähdä vilahdus naisesta, jolla oli lapsi käsivarrellaan; hän oli\nhiivatin kaunis, -- ulkomaalainen. Ja he ojentelivat kaulaansa, ja\nhe käännähtelivät; konsuli Bernickinkin kaula venyi ja kiertyi kuin\nkiekumaan opettelevan kukkopoikasen.\n\nKaiken onnettomuuden lisäksi rovasti jäi tulematta. Kirkonpalvelija\nkävi ulos ja sisälle, sisälle ja ulos, kasvoillaan mitä\ntyhjänpäiväisimmän touhuilun juhlallinen ilme.\n\nUrkuri pitkitti reimasti! Hänestä tuntui, että rovasti Greenin\ntuloon kestäisi jokseenkin kauan, joten hän voisi siirtyä virteen.\nMahtipontisen hän oli jo aikaa sitten käyttänyt loppuun; hän oli nyt\nhaipunut sen suoranaiseen vastakohtaan, imelään. Pelkkiä paimenpillin\nsäveliä mitä mahdottomimpina piipityksinä. Hänen mielikuvituksensa\nkaiketi vaelsi kaikkien niiden pienokaisten keskuudessa, joita tästä\navioliitosta koituisi; hän heristeli niille sormellaan ja pititteli\nniille kvintissä: \"tui--tui!\"\n\nVihdoin oli Engel tointunut sen verran, että taas tunsi hienon ja\nkarkean, hyvinkasvatetun ja sivistymättömän eron. Viimeksimainitun\nlaisille ihmisille oli häväistys juttu suurinta nautintoa. Mutta tämä\ntässä oli uusi, ihan ennen kuulumaton. Tarvittiin _Kurt_ hautomaan\nsellaista, panemaan toimeen niin riivattua konnanjuonta.\n\nHänen nenäliinansa oli jo märkänä, hänen hansikkaansa alkoivat käydä\nharmaiksi. Löyhytellessään ja kuivaillessaan tuskan hikeä hän vilkui\nahdistuneesti Millaan. Hänen tyttärensä vihasi nyt häntä! Hän rukoili\nJumalaa, niin, sen teki konsuli Emil Engel, oikein hartaasti hän\nrukoili Jumalaa, etteivät heidän syntinsä tulisi tämän viattoman\ntyttöpoloisen päälle! He olivat valehdelleet tälle, kyllä, mutta mitä\nparhaassa tarkoituksessa; senhän Jumala tiesi! Mutta kuka olisikaan\nosannut olla valmistautunut siihen, että voitaisiin ryhtyä mihinkään\nniin mielettömään kuin pyhyyden häpäisemiseen! Engel ei tavallisissa\noloissa sadatellut, hän oli liian hieno mies sellaiseen; mutta heti\ntuon hartaan jumalanpuhuttelunsa jälkeen hän toivotteli sydämensä\nkaikella voimalla: paholainen nuo kaikki omikseen periköön!\n\nMärkä nenäliina sujahti jälleen esille. Samaan aikaan ajatteli Milla\naivan oikein: nousenko ja lähdenkö?\n\nEngel näki sen hänen silmistään, hänen liikkeistään. Fürst näki sen\nmyöskin. Molemmat tunsivat sen kuin miljoonana sähköisenä pistoksena,\nmutta he eivät kuitenkaan voineet luopua siitä viimeisestä toivosta,\nettä Milla oli liian hyvin kasvatettu tehdäkseen häväistysjutun\nsuuremmaksi. Edellinen tunsi, että jos hänen tyttärensä jäisikin,\nolisi hän tästä hetkestä alkaen murtunut, tahrittu mies ...\njälkimmäinen tunsi, että jos morsian vain menisi hänen kanssaan\nalttarille, niin kyllä hän kaiken uhalla vielä uransa raivaisi!\n\nMutta Greeniä ei ikinä kuulunut! Nyt kaikkien ajatukset kohdistuivat\ntähän; kävi hirmuisen kiusalliseksi! Kaikkien silmät tuijottivat\nsakastin oveen. Oliko hän sairastunut? Vai tekeytyikö hän sairaaksi,\npäästäkseen eroon? Missä siis oli kappalainen? Kappalainen esille!\nMiks'ei Karl Vangen noussut? Kuorissa olevat naiset, jotka eivät\nvielä olleet tointuneet ensi säikähdyksestään -- moniaiden oli\ntäytynyt käydä käsin kiinni penkkinsä alasyrjään estääkseen\nvavahteluansa --, heidät saattoi tämä uusi jännitys ihan sairaiksi;\nuseat alkoivat itkeä. -- Niin, ajatteli Milla, sääli on minua,\nhirmuisen sääli! Hyvä Jumala, olisipa äiti elänyt! -- Ja hän itki\nnyt mitä haikeimmin. Kaikki ihmiset olivat vannoutuneet häntä\nvastaan, joka ei ollut mitään tehnyt. Pitipä nyt vanhan Greeninkin\nantaa hänen näin julmasti istua kaikkien ilkeiden, ilkeiden ihmisten\nällisteltävänä!\n\nJa sitten kävi niin, että hän pääsi ensimmäisestä, varsinaisesta\nkysymyksestä ja syöksähti hylätyn olonsa tunteeseen niin\nvoimakkaasti, että kun Green vihdoinkin tuli, se tuntui hänestä\nhuojennukselta, taivaan palkinnolta.\n\nMutta jos hän ei siis ollutkaan edes hetkiseksi kyennyt pääsemään\nsen vertaa itseänsä ajattelemasta, että olisi voinut miettiä, minkä\ntähden tämä tehtiin ... no, miettivätpä sitä _ne_, jotka istuivat\nkuorin alapuolella. Eivät ainoastaan ne, jotka olivat olleet\nsuunnitelmassa mukana, heitähän oli vain jokunen, -- ei ainoastaan\npuolue, ja se oli lukuisa; ei, _kaikki_ naiset tunsivat, kuinka\nkuohuttavaa oli, että Milla sen jälkeen, mikä oli satuttautunut\nhänen tiellensä, _tahtoi_ mennä edemmäksi! Ja jos hänet oli laahattu\ntuonne, niin miksei hän nyt noussut? Miksei hän poistunut heidän\nluotansa? He odottelivat sitä hetki hetkeltä; mutta Milla istui\nalallaan! Oliko se todellakin mahdollista sen jälkeen, kun oli niin\njärisyttävästi vedottu hänen omaantuntoonsa! --\n\nJokainen urhea nainen, jolla on täysi vapaus, käy ehdottomasti\nheikomman, vääryyttä kärsivän puolelle. Mielet aaltoilivat kirkossa\nkuin meri; kuohunta kävi yhä rajummaksi. Onko ajateltavissa, että hän\nastuu alttarille tuon roiston kumppanina? Häpeä noille piirittäjille,\njotka sitä koettavat saada aikaan!\n\nKaikki tuijottivat alttaria kohti. Eikö vanha Green saapuisikaan?\nHäntä arveluttaa viime hetkessä antaa kirkon siunausta tälle\navioliitolle! Karl Vangen ei olisi siihen ikinä ryhtynytkään! Hän\nistui vietellyn ja petetyn luona, hän. Hän oli niin yksinkertainen,\nettä uskoi kirkon paikan olevan siinä, Karl Vangen. Kuinka monia\nkiitollisia katseita kohdistuikaan hänen suuriin kasvoihinsa näinä\nmuutamina minuutteina ... niillä olisi voinut kullata useita\nkirkonholveja ja tuhansittain virsikirjoja ja raamattuja!\n\nNyt nähtiin kuorissa olijain katseista, että vanha Green viimein\ntuli! Tosiaan siis kuitenkin? -- Hitaasti ja sairaana hän tuli,\nhyvinkin sairaana. Hän ihan näytti kirkolliselta kompromissilta,\nkuiskailtiin. Tuskin hän oli päässyt alttarin eteen, kun virsi alkoi.\nKoko kuorin seurakunta veisasi mukana. Innoissaan, kevennyksissään,\nkiitollisina kaitselmukselle he veisasivat, sulhanen, Engel, kenraali\nja pääkonsuli, Bernick, Dösen, Riis, porhot, maaherra, -- veisasivat\nensimmäisestä morsiamesta, jonka itse Jumala ohjasi ensimmäisen\nsulhasen luo. Yksikään heistä ei sitä uskonut, mutta he veisasivat,\nveisasivat, niin että oli vahinko, että urkujen pauhu hukutti heidän\näänensä, sillä sellaisia veisuun ääniä olisi sietänyt kuulla. Heidän\nnaisväkensä säesti kimakasti; he olivat niin säikähtyneitä, etteivät\nlöytäneet virttä, mutta he osasivat suunnilleen sen ulkoa. Nopein\nyhtymään mukaan ja äänekkäin avioliiton ylistyksen veisaa ja oli\nrouva Garman.\n\nMutta paitsi heitä ja urkuria ei veisannut koko kirkossa yksikään\nainoa. Kuohunta kävi niin rajuksi, niin yleiseksi, että monet eivät\nvoineet istua. He nousivat seisomaan. Takana olevat tahtoivat myös\nnähdä ja nousivat hekin.\n\nMutta ennen kaikkia muita Tora. Mitä nämä täällä hänen ympärillään\nolivat tunteneet ja tunsivat, se oli lievää verrattuna siihen, mitä\ntunsi hän, joka pohjimmaltaan oli äitinsä tytär ja oli jännittynyt\nmatkastaan ja tästä, minkä ainoastaan hänen rakenteensa saattoi\nollenkaan kestää. Ellei minkään muun, niin Millan itsensä vuoksi oli\ntämä estettävä naimasta tuota konnaa. Tähän tarvittiin, että Tora\nnäyttäytyisi, hän ja lapsi. Kaikki muu saattoi jäädä tehottomaksi,\nmutta tämä pakottaisi Millan pysähtymään; hän tunsi Millan! Oli vain\nkysymys siitä, olisiko Toralla tahtoa ja rohkeutta siihen. Kyllä,\nhänellä oli! Sillä hänen ystävättärillään oli tahtoa ja rohkeutta\nolla mukana. Eihän asia koskenut vain häntä itseään; se koski koulua,\nse koski Millaa, se koski suurta asiaa, se koski tuhansia!\n\nKukaan, kaikkein vähimmin Tora itse, ei ollut voinut epäillä, etteikö\nmorsiamelle riittäisi hänen näyttäytymisensä lapsi käsivarrellaan.\nSiitä asti, kun Milla oli alkanut itkeä kuorissa ja kuitenkin\njäänyt istumaan ... ja tähän saakka, jolloin Green saapui, oli\nToran kiihtymys yltynyt siinä määrin, että läheisimmät alkoivat\npelätä. Vastapäiselle penkkiriville nähtiin se myös. _Silloin_ he\ntiesivät, että nyt tulisi jotakin, jota eivät he eikä hänkään olleet\najatelleet, ennenkuin se tapahtuisi. Tora oli Tora. Ja aivan oikein...\n\nFürst oli jo alttarilla, konsuli Wingaardin viemänä; Engel tuli\nvarovasti astellen matolla viedäkseen tyttärensä hänen vierelleen.\nMilla nousi ja antoi morsiustyttöjen järjestellä laahuksensa ja\nhuntunsa, -- kun Tora syöksähti ulos penkkirivistä ja eteenpäin.\n\nKaikki tuonne kuoriin keräytyneet katselivat morsianta, joka ojensi\nkätensä isälleen ja hänen kanssaan kääntyi alttaria kohden. He eivät\nnähneet Toraa hänen tullessaan alttarin portaille. He kuulivat\ntakanaan kuin meren kohahduksen, ja samassa pyyhälsi jotakin mustaa\nohitse. Naiset kirkuivat, herrat jäykkenivät. Alttarilla olijat\nkääntyivät päin, Engel horjahti taaksepäin, Tora hänen ja tyttären\nväliin.\n\n\"Tahdotko, että asetan lapsen eteesi, Milla? Polvistutko sen päälle?\"\n\n\"En, en!\" huusi Milla kauhistuneena. Hän väistyi, ja kädet eteen\nkohotettuina hän läksi pakoon kuorista; huntu hulmusi pitkällä takana.\n\nKaikki olivat nousseet seisomaan, Tora oli heti kiitänyt edelleen\nsakastiin. Hän tunsi voimiensa nyt ehtyvän. Miss Hall meni perässä.\n\nMutta kun Milla ehti alas kuorista, ei hän tiennyt minne kääntyä.\nJonkunhan täytyi toki tulla, jonkunhan toki täytyi saattaa häntä;\nhänen naisellinen vaistonsa sanoi hänelle sen. Hän kääntyi\nepätoivoisena katsomaan taakseen. Sakastin ovi tuolla ylhäällä\navautui, vihlova kouristusitku kuului sisältä, vain sen aikaa kuin\noven avaamiseen ja sulkemiseen tarvitaan; mutta se riitti. Millakin\nalkoi itkeä. Silloin kiertyi käsivarsi hänen uumilleen ja veti häntä\npäättävästi mukanaan ulos; se oli Noran.\n\nSamassa hetkessä, kun Milla oli antautunut, oli kaikki loppunut.\nKaikki viha oli puhallettu pois. Ja useimpien mielistä. Rendalen ehti\nviereen heti jälkeenpäin ja astui nyt edellä raivaamassa tietä.\n\nUrkuri, joka ei ollut nähnyt alkua, vaan odotteli ensimmäisen\nvirren värsyn jälkeen vihkimäpuhetta, nousi seisoalleen kohun\nkäydessä hillittömäksi; mitä tämä oli? Hän näki morsiamen kirkon\nkeskilattialla, toiset kuorissa ja koko seurakunnan jalkeilla...\n\"_Aber das war kurios! Wird's nichts daraus? Ho -- ho! Ich hab' meine\nzweitausend_!\" [Jopa on kumma! Eikö siitä tulekaan mitään? Ho-hoo!\nMinulla on kaksituhattani! _Suom. huom._] -- Ja hän paiskautui\nsoittamaan urkuja. Jotkut tahtoivat pysähdyttää hänet; mutta hän\nkysyi, \"mitä he olivat morshiamelle tehnet. Hänele voi soito tehde\nhyve.\"\n\nNiin pian kuin kellonsoittaja kuuli urkujen pauhun, hän ajatteli:\n\"Kas niin, nyt he ovat vihityt!\" -- ja puuttui mukaan molemmilla\nkelloillaan. Ja niin pian kuin tervehdyslaivalle kuultiin\nkirkonkellojen kumahtelu, alkoivat kanuunat jyristä. Heidän oli määrä\nampua siihen asti, kunnes morsian astuisi ulos, ja kun tätä ei voitu\nnähdä laivalle, mutta siitä piti saada merkki, niin he tämän merkin\nunohtuessa kesken hälinää ammuskelivat yhä edelleen, jyrisyttivät,\njyrisyttivät, jyrisyttivät. Heistä itsestäänkin lopulta tuntui\nlaukauksia tulevan kovin paljon, mutta se oli muiden asia, -- niin\nkauan kuin heillä riitti ruutia, he täräyttelivät kaupunkia. Sillä\nsielläkin oli juotu kelpo tavalla.\n\nTämä herätti yleistä hupaisuutta. Kaikki keikahti vakavuudesta\nnauruksi -- ensin siinä joukossa, joka tulvi ulos kirkosta\nurkujen pauhinassa ja kirkonkellojen kajahdellessa ja kanuunain\njyrähdellessä; sitten nauru levisi yltyvänä torilla odottaneihin,\njotka ulottivat sen yli koko kaupungin. Ei ollut milloinkaan\nmiesmuistiin naurettu niin paljon jokitörmiltä vuoren ja hiekkaniemen\nuloimpiin asumuksiin asti. Maalaisetkin matkasivat naurellen\njyrinässä kotiin, ja minne he tulivat, siellä nauru remahteli.\n\nLiput olivat liehumassa yli kaupungin ja sataman.\n\nKumahteli ja liehui, liehui ja kumahteli. Ja naurettiin!\n\nHäävieraat aluksi silmäilivät toisiaan pelokkaasti. Hajallisina\nryhminä ja alla päin he sulloutuivat ulos kirkosta. Mutta ulkona\nvaltaan päässyt nauru oli tarttuvaa; tullessaan kotiin ja lukiessaan\n_Tilskuerenia_ nauroivat _hekin_. Itse pormestarikin nauroi!\n\nYlös puistokujaa astelivat Nora ja Rendalen. Kanuunat jyrähtelivät,\nja he kääntyivät katselemaan yli kaupungin ja sataman liehuvia\nlippuja -- ja nauroivat. Karl Vangen harppaili pitkillä säärillään\nohitse; Tora oli jälleen Nils Hansenin luona. Tora oli äärettömän\nheikkona, mutta tyytyväinen.\n\nVangenin piti hakea vaunut, -- ja hän kiiti pois.\n\nEi vähempää kuin viisitoista nuorta tyttöä kiirehti yht'aikaa rouva\nRendalenin luo; toinen suuri saattue oli tulossa heidän takanaan.\nHe eivät kävelleet, he tohahtivat pyrynä ja sivuuttivat heidät\nvilahduksena. Rouva Rendalen tuli sittemmin ulos portaille poikaansa\nja Noraa vastaan; mutta nämäpä käyttäytyivät kokonaan toisin kuin\nkaikki muut, pysähtelivät joka hetki. Nyt, kun rouva Rendalen niin\nsuunnattomasti ikävöitsi heitä! Että saattoivatkin unohtaa hänet!\n\nYht'äkkiä hän tempasi kakkulat nenältään ja puhdisti ne. Sitten hän\nasetti ne hitaasti nenälleen...\n\nJa Rendalen sanoi tuolla alhaalla puistokujassa astellessaan, että\nhänen ensimmäisessä esitelmässään oli varmaan paljon yksipuolista\nja epäselvää, paljon mieleenlyöttymiä. Ja paljon muuten hänen\nkehityksessäänkin sellaista, mikä ei läheskään ollut edes\npuolivalmista. Mutta \"elämä on koulu\", ja se koskee ensi kädessä\nkoulumestaria.\n\nTai oikeastaan hän ei virkkanut sanaakaan kaikesta tästä. Hänellä\nei ollut vähintäkään tilaisuutta mihinkään niin jäykkään ja\nkylmäkiskoiseen. Suoraan sanoen, sill'aikaa kun kaupunki ja satama\nvasten tahtoaankin liputti hänen elämäntyöllensä, asteli hän\ntäällä kosimassa. Hän kosi sitä, jonka hiukset \"sädehtivät\". Tämä\nei tuntenut itseään sen arvoiseksi ja karkotti joukon kärpäsiä\nsilmiltään. Mutta oli niin mahdotonta tehdä muuta kuin suostua, ja\nkuitenkin...\n\nSitten he sopivat monista, monista, monista asioista. Ensimmäinen\noli, että kun ihminen seisoo turvallisena toiminnassaan, silloin\nvoi kehityksestä tulla jotakin; ja toinen oli, että kun siihen\nkäydään kaksin, edistyy se kaksin verroin nopeammin. Tai kenties oli\njälkimmäinen edellinen, ja edellinen jälkimmäinen; he eivät olleet\nsyyntakeisia...\n\n'Mutta viisitoista tyttöä oli yht'aikaa ylhäällä tornissa; heidän\nteki tänään mieli vetää ylös lippu, jossa ei ollut valhetta. Ja\nsellaisen asian puolesta, jossa ei ollut valheetta. He luikkasivat\nalas pyytäen lupaa. Rendalen seisoi portaiden juurella; hän nauroi\nheille. Nora oli juossut hänen luotansa -- ylös portaita rouva\nRendalenin syliin. Hän painautui nyt kiihkeän kiinteästi hänen\npoveaan vasten odotellen, kunnes toinen saisi kakkulansa paremmin\npaikoilleen.\n\n\"Eipä sentään\", huusi Rendalen tornissa olijoille, \"ei tänään --\nMillan vuoksi. Mutta pian me aloitamme.\"\n\n\n\n"]