Punainen mies

PUNAINEN MIES

(Punainen mies II)

Kirj.

JOEL LEHTONEN

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1925.

1.

Tistelberg oli matkalla sisämaahan, toimitukseen, jonka Onni Tarkkanen oli ottanut huolekseen. Oli talvi, vähän ennen joulua. Päivä lyhyet kuin kaksi hämärää reunatusten, välissä kalpean valon rako. Pimeä aamu ja harmaan päivän alku olivat kuluneet paikallisradan junassa, hupaisen pienessä kuin leikkijuna; ja jouduttaessa muutama asemaväli päärataa oli jo tullut tuo toinen hämärä, – ikäänkuin jollakin unijuomalla tylsyyteen vaivuttava...

– Nyt siitä oli päästy ... jostakin!

Päästy – Julia Oljemarkista? Tässä hän istui, pitkävartiset saappaat jalassa, lyhyt turkki yllään, ja tuttu, paikoin numerottomaksi kulunut mittanauha, diopteri ja Tarkkasen kipreegeli yläpuolellaan hyllyllä...

Päästykö? Kun hän sitä ajattelikin, alkoi sydäntä ahdistaa autius. – Ja sitten hän iloitsi. Eihän oltu päästykään, – oli ainoastaan ikäänkuin otettu lomaa, – hengähdysaikaa!

Mitä sitten tulisi, ei hän kärsinyt miettiä. Nyt oli hänellä mielestään – oikeus levätä.

Ja hän istui tosiaan melkein ajatuksettomana. Piippukin unohtui välistä pitkäksi aikaa...

Näin sitä nyt koluutettiin itää kohti. Sitten oli käännyttävä pohjoiseen.

Hän matkusti kolmannessa luokassa, varaton mies, – ja kansanmies. Kansahan oli hänestä hauskempaakin kuin säätyläiset ... Tulia sytytettiin vaunujen lamppuihin, sota-ajan kehnoilla aineilla palavia tulia tomun samentamien kupujen sisään ... Juna täynnä venäläistä sotaväkeä, – lian ja ikäänkuin koko noiden sotamiesraukkain olemuksen surkeuden lemua... Pohjoiseen heidätkin vietiin. Mitä varten? Kuka tiesi, mitä Venäjä täällä puuhaili, – kuin kotonaan vieraan rodun keskuudessa, antamatta maan oikeille omistajille vihjausta suunnitelmistaan. Sotilaat, joukossa nytkin paljon nuoria poikia, porisivat omaa kieltään, jota Tistelberg ei enää yhtään ymmärtänyt, niin taitavasti oli tarmokas panslavistinen venäjän kielen opettaja Bobrikoffin aikoina päntännyt hänenkin päähänsä venäjää. Porisivat aikansa, ja väsähtivät nukkumaan penkeille, roskaamalleen permannolle ja tavarahyllyille, tukkien jaloillaan kulkijoilta tien. Muutamia hoippui kuitenkin juovuksissa sinne ja tänne, kiistellen keskenään ja hoilaten. No, Luojan kiitos, pian pääsisi Isidor oman kansansa pariin, – etäälle, syrjäseudulle! – Jokin emäntä katseli sotamiesten ryypiskelyä, kuunteli heidän lauleskeluaan, – ja yhtäkkiä lehahtivat hänen kasvonsa vihasta punaisiksi, hän kavahti paikaltaan, kasasi kiivain elein kamppeensa kokoon ja huudahti:

"Ja minä kun en rupea ryssien kanssa olemaan samassa vaunussa!" Emäntä meni.

Tistelberg katseli vielä sotamiesten rehjastelua ja siirtyi sitten samanne päin kuin tuo emäntäkin, ryssiin kyllästyneenä. Seuraavassa vaunussa matkusti miltei pelkästään suomalaisia. Siellä ei paljon poristu. Ei juteltu, ei laulettu... Istuttiin vaiti... Torkuttiin. – Oltiinkin ehditty syvälle sisämaahan, päivä pitkälle kulunut. – Vain yhdestä nurkasta, jossa paperossit tuprusivat, kuului reissusällien korttien läiskinä ja heidän kiroilunsa, – kiroilu yhtämittaisina, lukemattomina toisintoina. Ja sällit ryyppäsivät. Äskeinen emäntä alkoi nytkin nurista, sillä joku jätkistä ryhtyi vetämään jotakin törkeää laulua. Miehet vastasivat sadattelulla, haukkuivat emäntää manttaalipösöksi, jollaiset eivät totelleet rajahintoja, vaan nylkivät nykyään nahankin ihmisiltä ... Pikku lapsi itkeskeli eräässä nurkassa ... Emäntä ei vastannut jätkille, – ja sitten hän nukkui istualleen, mahtava vatsa koholla, suu auki, luomet elottomina, – kuorsahteli makeasti... Myöskin sällit painoivat lopulta otsatupsuiset päänsä seiniin ja nukkuivat, nostaen patiininsa vastapäätä istuvien syliin, yhtä häikäilemättä kuin ryssät...

Isidorille tuli yhtäkkiä omituinen mielikuva: siinä he makasivat, nuo väsyneet, – hänen oma kansansa... Heidän kasvonsa näyttivät unessa niin kummallisen kalseilta, hengettömiltä; niin, ne kasvot olivat – kuin jotakin ... kuollutta massaa.

Miksi hän ei ollut mennyt esimerkiksi sällien joukkoon, puhelemaan heidän kanssaan?

Ah, hän oli kai alkanut ajatella Juliaa, sittenkin...

Tuossa he tohisivat, hyllyivät, nuo uupuneet; eräät aivan kuin imivät unta. Minne lienevät olleet, kukin heistä, matkalla? Mikä asia tai pakko heitä jokaista ajoi? – Ja minne Tistelberg itsekin oli menossa? Mitä varten?

Nukkujat tuossa olivat hänestä jollakin tavoin ikäänkuin kuolleita! Sääli tuli heitä... Ja säälittävältä tuntui hän itsekin, säälittävimmältä kaikista näistä, jotka kuljeksivat jokainen omaan kohtaloonsa, – ehkä enimmät varsin heikon vaistonsa nojalla; mutta kärsivät, kun vaisto saattoi heidät auttamattomaan ansaan...

Miksi oli hän lähtenyt maalle? Julia, – tai paremminkin se, että hän oli Julian kohdannut, oli hänet pakottanut siihen! Ajanut – pakenemaan.

Ihmispoloiset tässä vaunussa tuntuivat yhtäkkiä ikäänkuin jonkin sellaisen vastakohdalta, mihin hän siellä merenrantakaupungissa oli tottunut... Hän alkoi jälleen nähdä Julia Oljemarkin ... sielullaan. Se näkeminen tuotti kohottavaa mielihyvää. Julia istui varmaan paraikaa takkavalkean ääressä, – kenties omassa kamarissaan, jossa kaapin kullatut koristeet kiiluivat. Kohenteli kauneilla, puhdasmuotoisilla käsillään säkenöivää tulta, – ja ajatteli Isidoria! Isidor näki hänen ylpeän, hieman pöyhkeänkin, profiilinsa hiilustan valossa. Hänen vaaleat, ohuthipiäiset kasvonsa hehkusta punertavina. Hänen kaarevan otsansa, jossa asui niin paljon kauniita ajatuksia. Tukan, tumman ja ruskean, jonka muutamia harmaita hapsia hän – ei nyt muistanut. Nuo hymyilevät huulet, joita hän oli suudellessa – purrut. Ja vielä enemmän: näki Julian värisevän lieden edessäkin viluisena tai – halusta saada hyväilyjä.

Menneisyyden kuva kiihotti autuaallisemmin kuin mennyt todellisuus...

Nämä ihmiset tässä: ne alkoivat tuntua hänestä, omituista ja naurettavaa kyllä, ikäänkuin onnettomilta: yhdelläkään heistä ei varmaan ollut sellaista ajateltavaa, sellaista haavetta kuin Julia Oljemark!

Jonakin erikoisuutena tulisi hän nyt kantamaan tuota naista sydämessään siellä maalla, ja olisi siitä syystä itsekin erikoinen! Kulkisi näöltään kylläkin samanlaisena kuin nuo toisetkin tuossa, heidän vertaisenaan ulkonaisissa suhteissa; jopa saattoi hän olla kohtalon sisäisen pulman vuoksi säälittävämpikin kuin he. Mutta hänellä olisi toki salainen rikkautensa, lohdutus, jolla olisi voima antaa hänen uskoa olevansa jotakin - parempaako?

2.

Matkustajakodissa, johon Tarkkanen oli neuvonut hänen menemään ja josta hänet seuraavana aamuna noutaisi maalle se kansakoulunopettaja, jolle Tarkkanen oli virkaveljeään kirjeellä suositellut, siellä sisämaan kaupungissa oli tuossa matkustajakodissa ensinnäkin näytettävä passi. Passia vaati rouva ehdottomasti, jo ennenkuin insinööri ehti ollenkaan nurista vastaan. Sitten hän nurisi moisesta innokkaasta kärttämisestä: se oli hänestä liiallista ryssien määräysten tottelemista, ja pakkoa yksilöäkin kohtaan, – pakkoa, jota esimerkiksi Helsingissä osattiin kiertää! Rouva kiihtyi julkeaksi. Sanoi että viisi hirttä oli tuosta poikki sellaiselle, ken ei tahtoisi totella. Määräyksen oli antanut tämän kaupungin poliisimestari, joka vaati yhä tiukemmin passien tarkastamista. Eihän herra vain ollut sitä joukkiota, jota tunkeutui silloin tällöin tähänkin matkustajakotiin, matkustaakseen ilman passeja – minne?

"Saksaanko? Sitäkö tarkoitatte?" jatkoi Tistelberg, mainitsematta kuitenkaan jääkäri-sanaa, jonka hän tosin oli kuullut sekä Oskar Klingstedtin että Idellin suusta niissä kansanopistoiltamissa, mutta jota muuten ei vielä missään muualla tunnettu. "Ei, Jumala varjelkoon tai paratkoon, niin hurja en ole! Tässä tuo kaunis passinne..."

Emäntä tähysti passia, sanoi että mikäs vaikeus tuossa nyt oli, näyttää passiansa, ja vei vieraan kamariin.

Kuinka huone tuntui kolkolta! Miltei tyhjä se oli: ainoastaan sellaiset puikkojalkaiset pöytä ja tuolit, joita nimitetään suomalaiseksi Aino-tyyliksi, ja sänky kuopalle painuneine patjoineen. Pöydällä hieman hämärän värinen liina! Permannolla pölyinen matonpätkä. – Kamari arvokas ainoastaan yhdessä suhteessa: kalleutensa puolesta.

Olikos tapa kyniä ansiotta rahaa ennättänyt jo tännekin – hänen suomalaisen sydänmaansa loukkoihin? Sitä kysäisi Isidor hymyillen rouvalta, joka vastasi, että rahan arvo oli alentunut mitättömiin ja ettei hän suinkaan ollut herran vaivainen: hänen majatalonsa maksoi nyt satasen tuhatta, – vuosi sitten oli hän sen saanut kymmenellä. Etsiköön herra täältä paremman paikan, jos löytäisi!

Alakuloisissa mietteissä siitä, että juuri suomalaisella seudulla oli näin töykeää, ahnasta, istui insinööri sitten vetoisen ikkunan ääressä odottaen teetä, joka tuli, lasi ja kaksikin, kelmeää, vedenväristä teetä.

"Mutta sokeri on lopussa. Sitä ei saa enää koko kaupungista. Tahtooko herra melassia?" kysyi palvelustyttö.

Tistelberg ei tahtonut: gulassitkin olivat hänestä jo liikaa – täällä!

Mutta pian pääsisi hän maalle...!

Hän joi teensä, maistoi viipaleen taikinaista vehnäleipää; ja asettui levolle.

Nyt hän oli todellakin – vapaa!

Ja tässä pesässä tuntui suurelta onnelta, että hän saattoi nukahtaa ajatellen Julia Oljemarkia!

Aamulla tuli mies maalta insinööriä tiedustamaan. Mutta tuo Tarkkaselle tuttu kansakoulunopettaja ei hän ollut, sen näki kohta: opettajanhan piti olla samanikäinen kuin Isidor, kun taas tämä oli vanhus. Mutta reipas ja solakka vanhus! Kasvot kalpeat, mutta suorat; silmät samoin suoraan katsovat – ja kuitenkin ovelat, omituisesti punareunaiset, kuin itkettyneet. Paljaspäin seisoi hän eteisessä. Otsa, jonka ympärillä harmahtavat hapset värähtelivät, oli korkea ja itsepäinen. Tistelberg kysyi, oliko hän opettaja Sarven lähettämä. Ukko hymähti salaperäisesti:

"Niin, olenhan tavallaan, jos olen ... Mutta se Kullervo Sarvi se kuitenkin joutui tuomaan minulle ilmi, että tällainen matkamies oli täältä haettava ja asunto teille meidän kylästä hankittava. Asunto nyt kyllä on ... jos se vain kelpaisi... Ainakin se on niin hyvä kuin meidän pienessä kylässä etenkin näin talvisaikaan voi saada..."

Ja hevonen odotti tuolla kadulla. Isidor oli jo aterioinut, ja lähdettiin kohta... Katujen vierillä kinokset, – jäykkinä, sen näköisinä kuin eivät olisi aikoneet siitä milloinkaan sulaa! Hiljalleen lönkytettiin pitkin pääkatua, lohduttoman suoraa ja pitkää, – vaikkei se liene ollut kahtakaan kilometriä. Uudenaikaisia taloja, joissa törrötti tornintapaisia ja ammotti erimuotoisia ikkunoita: nuori suomalainen kaupunki, vailla sellaista tyylikkyyttä, jota vielä paikoin näki siellä vanhassa merenrantakaupungissa. – Varsin kauan ei vanhusta tarvinnut houkutella siirtymään pukilta reen perään Tistelbergin viereen, vällyjen alle. Körötettiin järven jäälle. Sitten ajettiin ulappaa, – metsiä kohti, metsiä, jotka kylmä oli jäykistänyt ikäänkuin kuolleiksi... Tuuli muuttui kovemmaksi, kyytimies korjaili lammasnahkaisia paremmin Tistelbergin ympärille, laski hiljaa leikkiä puhurista ja hoputti ruunaansa, jonka harjaa viima viuhtoi.

Tistelberg alkoi tiedustella opettaja Sarvesta, ja lopulta ukko avautuikin puhumaan:

"Niin, se Kullervo Sarvi! Suoraan sanoen: hänestä en pidä! Minähän se estinkin teidät pääsemästä asumaan kansakoululle, jonne se opettaja olisi teidät ottanut. Ja siten estin tavallaan hänet tulemasta kaupunkiin teitä vastaan. – Haastelen nyt asiat niinkuin ne ovat. Minä olen kansakoulun johtokunnan esimies. Kullervo Sarvi, jolle maanmittarin tulosta oli kirjoitettu, kävi kyllä luonani pyytämässä lupaa ottaa teidät luokseen. Ja onhan nyt tosin lapsilla joululomaa, joten koululla olisi ollut runsaasti tilaa. Mutta Kullervo Sarvi on nyt hengeltään sitä laatua, etten minä omantuntoni mukaan nähnyt omaavani oikeutta antaa hänen ottaa seuraansa ketään! Ei siitä teidän pitäisi pahastua, – uskonhan, että te kyllä olette oikea ihminen! Mutta tämä Kullervo Sarvi! En minä eivätkä muutkaan oikeat täällä saata häntä suvaita. Paitsi että hän antaa lasten telmiä pulpeteilla ja tanssittaa heitä juhlissa, vihkii hän koulun muutenkin pahaan elämään. Piti siellä viime kesänä vihkimätöntä naistakin, jota hän sanoi muka vaimokseen. Ei sellainen ole oikeaa elämää! Ei se ole edes surutontakaan: se on paatunutta."

Vanhuksen puhe suruttomista ilmaisi, että hän oli herännäisiä.

"Tahallista paatumusta", jatkoi ukko. "Eikä hän sitä salaakaan. Kulkee julkisesti tehtaalla ja torpissa saarnaamassa. Ja turmelee opetustunneilla nuoret taimetkin. Pilkkaa lasten kuullen pappeja, kirkkoa, Jumalan seurakuntaa. Puhuu mukamas siitä rauhasta, jota ihmisjärjellä maailmaan rakennetaan. Parempi olisi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa...! Hän on nyt niitä – sosialisteja! Tuoltahan se hänen kirkkonsa, jota hän suosii, näkyy", laski vanhus leikkiä ja osoitti järven taakse, josta kohosi pari tehtaan savutorvea. "Kyykosken paperitehdas. Siellä se on heikäläisillä se työväentalonsa. – Kullervo Sarvi on saanut kyllä meiltä johtokunnan jäseniltä varoituksen etenkin lasten pilaamisesta. Mutta eipäs sano tottelevansa! Lasten vanhempiin ei muka kuulu ainakaan se, missä hän lepohetkensä ja sunnuntainsa viettää, palveleeko pirua tuolla työläisten punaisessa kirkossa vai käykö oikeassa kirkossa. Hän se pilaa työläisiä. Ja julkeitahan he ovat muutenkin siellä tehtaalla nykyään. Tehdas heitä syöttää, – heillä ei ole vaivaa hankkia leipäänsä maasta, ei huolta kadoista eikä mistään sellaisesta kuin meillä maanviljelijöillä. Ei vastuuta askareista: menevät paikoilleen, kun kello soi aamulla, ovat siellä tuntinsa melkein miten haluavat, ja – sitten kävelemään kylään tai niihin kokouksiinsa. Liehakoimaan ostovaatteissa, sen parempi mitä koreammissa. Vaatimaan yhä lisää palkkaa. Ja tanssimaan – pyhänäkin, sellaista nyt sallitaan!... Huutavat elintarpeitten kohonneen hinnassa niin ja niin monta prosenttia sodan jälkeen, ja talonpojan pitäisi heille antaa tuotteitaan huokeammalla kuin hän muualta saa! Nytkin melkein uhkailevat tehtaan herroja, jotka heidän elämäänsä armeliaasti katsovat. Kuuluisivat tekevän jymyn, jos lakot eivät olisi kielletyt. Ja siihen on se Kullervo Sarvi paljon syypää, pahin ärsyttäjistä, – sen olen sanonut hänelle itselleenkin suoraan. Mutta – ehkäpä te voitte viihtyä hänen kanssaan? Me vain emme viihdy. Pois hänet täytyisi täältä raivata, sillä hän on – isästä perkeleestä!"

Tistelberg hätkähti vanhuksen viimeisiä kiihkeitä sanoja: ne olivat naiiveja, mutta samalla juhlallisen vakavia, pelottavan vakavia. Vanhus tuntui kunnon mieheltä: sitä hänen suoruutensakin jo todisti; eikähän Isidor tuntenut vielä opettaja Sarvea, jota Onni oli hänelle suositellut ajattelematta, että Sarvi oli saattanut paljonkin muuttua sen jälkeen kun Tarkkanen oli hänet viimeksi nähnyt...

"Totta on", lopetti sisämaan herännäinen tämän jutun, "ettei minulla ja muilla johtokunnan jäsenillä olisi oikeutta kieltää opettajaa pitämästä vieraita omalla puolellaan, asuinhuoneissaan. Mutta minä kielsin sittenkin, – teidän hyväksenne. Silloin hän suuttui ja rankaisi minua panemalla minut hankkimaan teille asunnon ja noutamaan teidät kaupungista. Ja minä hankin! Kyllähän siinä talossa pitäisi toimeen tulla. Ruokaakin siinä saisi sen aikaa minkä kuulutte kylässä viipyvän. Parhaani olen koettanut. Olisihan se talo ollut minullakin, mutta meillä on niin ahdasta ja vaatimatonta..."

Insinööri vakuutti olevansa sangen vaatimaton. Silloin vanhuksen kasvot kirkastuivat kuin hän olisi todellakin päässyt jostakin vaikeasta huolesta. Iloisesti hoputti hän taas hevostaan ja alkoi puhella muista asioista:

"Mitä sinne maailmalle kuuluu? Mitenkäs ... kyllä kai se Saksan Vilkku yhä vain antaa venäläisille ja ranskalaisille selkään! Minulla ei ole kuin pieni sanomalehti, mutta käyn joskus isommissa naapureissa. Se on se, Vilkku!"

Ukko iski silmää, iloitsi Vilkustaan, kaapaisi ilosta oikein kainaloaankin, ikäänkuin ilo olisi kutittanut.

"Niin, kyllä se antaa", myönteli Tistelberg hajamielisenä, ihmetellen ensiksi, että täälläkin asetuttiin puolelle tai toiselle, ja muistaen Rolf Idellin vakuuttaneen, mikäli hän, Tistelberg, ymmärsi, että ainoastaan meidän ruotsikkomme muka kannattaisivat Saksaa. Sitten innostui hän utelemaan ukolta, miksi isännän mielestä nyt Ranskan ja ryssän, ja kai siinä mukana heidän liittolaisensakin, Englannin, olisi saatava selkäänsä.

"Ihme, että se Englanti rupesi näiden puolelle", selitti ukko. "Englanti ... se kuuluu olevan oikeakin maa... Sunnuntaikin siellä pyhitetään. Mutta Ranska ... mullistusten maa, ja liitossa tämän ryssän kanssa, työntää tälle rahaa... Perikatoonsa kulkee, lasten puutteessa, se ranskalaisten valtakunta. Jumala rankaisee lapsettomuudella, kun irstaasti eletään ja mellastellaan. Mutta tämä Vilkku, tämä se pitää kurin. Hän se on keisari. Ei ole Saksassa sosialistien meneminen häpäisemään maailmanjärjestystä... Ja Vilkku se antaa kuria – tälle meidän sanansa syöneelle..."

Herännäinen tarkoitti Nikolai II:sta.

Pilvet taivaanrannalla punersivat lumisten rantamäkien yläpuolella. Ylempänä taivaalla sinistä, joka tuskin erosi valkeasta. Paperitehtaalta matalan niemen takaa alkoivat sähkölamput kylmästi säkenöiden kiilua. Noustiin metsään, koluttiin tuutivalla reellä soiden kinoksissa, sitten kuusikoissa, joissa puut karistivat luntansa luokin koskettaessa oksiin... Sitten tultiin joen suuhun, kohva lotisi hevosen kavioissa. Painuttiin alas rotkoon. Sen pohjalla kohisi järvenlaskusta pienentynyt Kyykoski suunnattomien louhikkorantainsa välissä. Järvi oli laskettu muutamia vuosia sitten. Siitähän se oli tullut työnantaja Tistelbergillekin ... Kohottiin lopulta pilkkopimeässä jyrkkää mäenrinnettä, jonka laelta hohti tuli insinöörin tilapäisen kortteerin ikkunoista.

3.

Siellä hän nyt oli ollut pari päivää, korvessa. Maanmittarin pöytä talon salissa. Pöydän takana toinen täynnä ruukkukasveja, lehdettömiä tai mustiksi kuivuneissa lehdissä. Tuolta kiertelee vielä ikäheinä ikkunan päältä puusängyn nurkkamaan...

Yksinäinen ilta tämäkin. Ateria juuri nautittu viereisessä huoneessa, – yksin, seuralaisena vain oma varjo. Muuten kelpo illallinen, joukossa mannapuuroa, jota maanmittarit nimittävät maanmittarin puuroksi. Tuttu maalaisruoka, nytkin kanelilla ruskeaksi höystettynä, mutta ilman sokeria tällä kertaa. Ja siinä oli emäntä päivitellyt sokerin ja kaikkien muiden nautintoaineiden vähenemistä. Valittanut paloöljyn kalleutta; insinöörille hän sitä kyllä antaisi, mutta itse talonväki oli alkanut jo polttaa talikynttilöitä ja pärevalkeaa. – Emäntä poistui.

Sitten talo painui hiiskumattoman hiljaiseksi. Terveillä unen lahjoilla laupiaasti siunatut maalaisihmiset asettuivat levolle jo kello puoli kahdeksalta. – Öljylamppu pöydällä pihisee leppoisesti, valon upottaessa yläpuolen huonetta uinuvaan hämärään ja levittäen kotoista lämpöä.

Yksinäistä? Mutta nuori mies tuntee itsensä onnelliseksi yksinäisyydessään... Hyvään taloon tuntui herännäinen hänet hommanneen... Hiljaisuus pihisee, tuuli ja tuiskunpyörteet ulkona seinämällä tohahtelevat. Kuumasta pirtistä erottaa sikeää kuorsausta, – siellä he makaavat kuin pehkujen lämmössä, – nuo terveimmän ja kai onnellisimman kansanluokan lapset, vapaat, omillaan elävät talonpojat...

Niin, Tistelberg tuntee itsensä onnelliseksi, – poissa pauhaavasta politiikasta ja ennen kaikkea poissa omasta arvoituksestaan, joka oli tullut niin inhottavaksi. Hän ei tahdo ajatella, muistaa, että se arvoitus vaatisi vielä jatkonsa ja ratkaisunsa.

Päivällä oli hän käynyt katselemassa kylää ulkopuolisesti. Oli kävellyt pitkät matkat raittiissa ilmassa. – Ja raittiisti väsyneenä heittäytyy hän jälleen tänäkin iltana verrattain aikaisin levolle. Mitäpä polttaakaan tässä Bakun kallista nestettä? Työ ei ollut vielä huolena.

Ja seuraavana aamuna, kun päivä ennätti hyvin kirkastua, tuli opettaja Sarvi viimein maanmittaria tapaamaan.

Tistelberg oli kuvitellut mielessään Sarvea jollakin tavoin amerikkalaisen näköiseksi, sillä Tarkkanen oli tiennyt Sarven seikkailleen muutamia vuosia Atlantin takana. Tarkkanen oli kertonut, että Sarvi oli ylioppilas, oli tullut ylioppilaaksi samasta maaseutukaupungista kuin hänkin, muuten luokkansa ensimmäisenä, samoin kuin Onni; yhtä luokkaa alempana oli Sarvi ollut. Sitten oli Sarvi livistänyt Amerikkaan: pakoon venäläisten asevelvollisuutta, sillä juuri siihen aikaan lakkautettiin Suomen sotalaitos ja nuoret miehemme aiottiin viedä keisarikuntaan, hajoittaa venäläisen armeijan riveihin, meille vieraan, vihattavan rodun sekaan – venäläistymään. Silloin oli Tarkkanen hänet viimeksi nähnyt, ja nähnyt oikein kelpo miehenä: terveenä, hiukan jäykästi iloisena, selväpäisenä ja kuitenkin rohkeana, isänmaallisena. He olivat joskus Helsingissä istuneet yhdessä bodegoissa, viinilasien ääressä: molemmat he olivat kohtuuden miehiä. – Tarkkanen oli kuullut Kullervo Akilles Sarven olleen Yhdysvalloissa jonkin aikaa hevospaimenena ja sitten sanomalehtimiehenä.

Nyt ällistyi Tistelberg, kun hänen kuvittelemansa nuorennäköisen miehen asemesta, miehen, jonka piti muka olla englantilaiseen tapaan parraton ja sileäleukainen, saliin työntyi ilmiö, jonka leukaparta harmaan ja valkean sekaisena ulottui puoliväliin rintaa. Pitkä hän oli, niin että täytyi taivuttaa selkäänsä matalahkossa ovessa. Sarkapuku. Kallokkaat jalassa. Rukkaset irrallaan toisessa kädessä. Se patriarkka esitteli itsensä Sarveksi. Hän oli ystävällinen, naurahteli, hampaat kiilsivät silloin hohtavan valkeina. Ja kun hän riisui toisestakin kädestään mahdottoman ison koirannahkarukkasen, näyttivät kädetkin valkeilta. Ne kädet kättelivät lujasti, melkein liian rajusti pudistamalla, nuo kapeat, pitkäsormiset kädet. Kasvot olivat punertavat pakkasestakin. Katse suora, hymyilevä. Vesivaaleitten silmien ilme hermostunut ja ikäänkuin hiukan lapsellinen.

Kullervo Akilles Sarvi lausui insinöörin tervetulleeksi, ja jatkoi naurahtaen:

"No, te saitte asunnon! Sen kyllä arvasin: tuo pikku porho, joka teidät tänne toi, saattoi sen hyvin hankkia, – paremmin kuin minä. Kernaasti olisin ottanut teidät huoneisiini, mutta este ei tosiaan tullut minusta! Kertoiko se körttiläiskuningas jotain? Tällaisen suuren syntisen ei tietysti annettaisi enää kutsua vieraita edes omiin huoneisiinsa, – sillä ehkä soittaisin vierailleni urkuharmonilla kansantansseja, ellen sen pahempaa..."

Maanmittari myönsi, että kai hän oli jotakin vähäistä heränneeltä kuullut.

"Senhän arvasin", naurahti opettaja Sarvi. – Ja alkoi nyt puhua yhtä mittaa, niin vilkkaasti, että pari kultapaikkaa hänen hampaissaan kipeninä kiilsivät. "Kertoi luonnollisesti – minun vaimoasiastanikin? Onhan se hänentapaiselleen korpiporvarille merkillisyys: asua naisen kanssa antamatta itseään vihkiä. Tunnette siis tämän kysymyksen, niinkö? Oi, näistä talonpojista, – talollisista, – on ainainen vastus vapaalle hengelle! Tahdotteko kuulla jutun? Kuulla sen minunkin esittämänäni? Audiatur et altera pars! Minulla on ystävä, elämäntoveri, – nainen, – siis vaimo. Mutta en tahdo vihittäväksi papin edessä, noitatemppujen säestyksellä. Nykyajan ihmisenä häpeän sellaista. Eikä hän itsekään sitä tahdo. Ja kun emme ole vihittäneet itseämme, paisui täällä maalaisille meistä tuskallinen huoli, ja kansakoululla en saa pitää vaimoani enää asumassa: johtokunta ja varsinkin tuo körttiläinen estivät sen viime kesän lopulla. Pohjanmaa ei ole kaukana täältä, joten tällä seudulla, – joka muuten on hyvin sekarotua, sanon sen ohimennen, enimmäkseen kuitenkin hämäläisiä ja sitten savolaisia, – tällä seudulla on pohjalaistakin verta, kuten esimerkiksi tämä tuima köriläs. Ai, enhän koskenut arkaan paikkaan? Pyydän anteeksi! Insinööri Tarkkanen kirjoitti nimittäin, että tekin olisitte sieltä pohjoisesta. Lapsuutenneko vain siellä elänyt, ettekä tunne rotuanne? – No niin, jälleen tuosta teidän tänne tulostanne! Jonkinlaisesta psykologisesta intressistä halusin kumminkin mennä pyytämään johtokunnan esimieheltä lupaa ottaa luokseni teidät, kotiini mieleisen vieraan, – mieleisen: sillä olenhan hieman yksinkin täällä. Mutta entuudestaan minulle kaunaa kantava körttiläinen ei antanut! Siinä miehessä asuu vasta suututtavia ennakkoluuloja! En viitsinyt vedota selviin oikeuksiini siitä syystä, etten kenties olisi saattanut teitäkin huonoihin väleihin hänen kanssaan. Jätin asian kokonaan hänen huostaansa, kun sitä paitsi tiedän, että juuri hänellä, ei minulla, pakanalla, on vaikutusta näihin taikauskoisiin ja kristillisiin maalaishärkiin, mielestäni tolvanoihin, olivatpa he sitten isompia tai pienempiä manttaaliporhoja. No niin, hyvän hoidon kai tässä pikku rusthollissa saatte, – hyvästä maksusta; paremman kuin niinsanotun vanhanpojan luona... Tunnustan, että minun kotonani olisikin sangen köyhää..."

Tistelberg kiitteli talonsa väkeä. Kiitteli jo senkin vuoksi että Sarven sanat voisivat kuulua seinän toiselle puolelle, niin kovalla äänellä ja uhittelevasti opettaja puhui. Siinä siirtyi sitten pakina ilmoihin, lumeen, jota oli sievoisesti, mutta ei pahaksi haitaksi kenellekään, ei edes maanmittarille, vesijättöihin, jotka oli jaettava, järveen, jonka laskeminen oli aiheuttanut niiden syntymisen, Onni Tarkkaseen, jonka Sarvi tuskin enää muisti. Ja sitten maailman tapahtumiin. Etenkin maailmansodasta olisi Kullervo Sarvi tahtonut puhua laajemmaltikin ja vakavasti, mutta tällä kertaa ei hän joutanut: hän oli menossa etsimään itselleen jostakin vähän sianlihaa ja voita. Hän oli näet itse itselleen kokkina, – kun ei saanut pitää puolisoaan. Sanoi pistäytyvänsä suksilla ehkä kirkollakin ja tehdaskylässä asti, koettamassa, saisiko narratuksi kauppiaalta myöskin puntin tulitikkuja. Nyt oli hän poikennut ainoastaan lausumaan Tistelbergin tervetulleeksi ja kutsumaan hänet vieraakseen ellei aikaisemmin, niin ainakin toki jouluaatoksi, kuten insinööri Tarkkasen kanssa oli sovittu. Jos Sarvi jotenkin voisi auttaa Tistelbergiä, tekisi hän sen kovin mielellään.

"Niin, nyt minun täytyy lähteä! Näinä suunnattomien voittojen ja täyttymättömän ahneuden, – kolmen menneen sotavuoden hillittömän gulassaamisen, sodan ylistetyn siunauksen, – aikoina, saa sellainen, jonka etuoikeutena maanomistus ei ole, hiihtää hiki otsassa yksinkertaisimmankin ravintonsa tähden, – ja pahimmin hän, joka on vihattu mies, ajatteleva mies; mies, joka ei ryhdy tilanomistajien kanssa aivan huutokauppasille ja ehdoin tahdoin rajahintoja korottamaan, – eikä muutenkaan heitä imartelemaan. Suurten luo en mene, vaikkei joku heistä aina, ihme kyllä, nylkisikään. Enimmäthän heistä kiskovat toiselta ihmiseltä paitsi nahkaa jopa hengenkin! Maailmansodan opettama kaunis taito! En heiltä kerjää ilmeistä oikeuttani elää, saada leipäni! Pitäkööt vain minua kerjäläisenä, niinkuin sittenkin tekevät, kuten kaikkia muitakin tarvitsevia. Minua, joka mieluummin samoan loitolla heistä ja maksan pikku paikoissa enemmänkin: köyhät tarvitsevat apua..."

Saattaessaan Sarvea pihalle näki Tistelberg isännän seisovan kuistilla ja katsovan pilkallisesti opettajan jälkeen, joka hiihti pois rajusti sauvoilla sysäten, karvalakki korvilla. Isäntä hymähti itsekseen jotakin, ja selitti sitten Tistelbergille ainoastaan:

"Sosialisti... taas matkalla tehtaalle ja mäkitupiin villitsemään..."

Jouluun ei enää ollut kuin muutama päivä. Ennen uutta vuotta alkaisi hauskalta tuntuva urakka. Nyt teki nuori mies ainoastaan valmistuksia, kyseli paikkakunnan asianomaisten isäntien nimiä, noin vain huvikseen, sillä olihan hänellä paperiensa joukossa jo kaikki tiedot, mitä työhönsä tarvitsi. Otti selvää, millaisia he kukin olivat, tiedusteli vanhoja ukkoja paaluttajiksi, halusi udella, mistä saisi oivallisimmat hevoset... että työ menisi nopeasti. Kävi tölleissä etsimässä hupaisia ketjumiehiä ja teki heidän kanssaan sopimukset. Suksien hankinnastakin oli puolen päivän hauskutus. Sitten tulivat viihdyttävät hiihdot metsien pehmeissä hangissa ja lasketun järven jäillä, – merkillisessä hiljaisuudessa: koskaan ennen ei hän ollut sattunut tällaisiin talvitöihin, oli kierrellyt kansan keskuudessa ainoastaan kesäisin, hauskimpana aikana... Muisti tulisia heinäkuun päiviä, joina hän ennen nuorena, melkein lapsena oli pistellyt linjakeppejä pelkät kaatiot yllään, iloisesti viheltäen, siellä angervoisilla niittylakeuksilla...

Ja ennen muuta odotti hän kirjettä Julialta! He olivat sopineet keskenään kirjoittavansa toisilleen usein. Anelevasti oli Julia pyytänyt häneltä kirjeitä, se pyytely oli Isidorista tuntunut hyvältä, – ja kyllä hän kirjoittaisikin, mutta – eipäs vielä kirjoittanutkaan! Julia saisi kirjoittaa ensin, Julia tiesi osoitteen: juuri kansakoululla oli Tarkkanen, jolle Sarvi oli vastannut, sanonut postitoimiston olevan. Kansakoululla: hyvä aihe siis sekin käydä opettaja Sarven luona, tietämässä kirjeitä Julialta. Mutta Isidor ei tahtonut sinne vielä. Hän nautti odotuksesta, yksinäisyydestä, hiljaisuudesta – ikäänkuin todellakin jostain lomasta. Yksinäisyyttä tässä talossa kyllä sai. Isäntäväki oli hämäläistä, sitä oli alussa miltei tukala houkutella juttusille. Se puuhaili askareissaan vaiti, jopa istui jouten ollessaankin äänettömänä ... kuin kelpo muurahaisia, nämä yleensä ahkerat ihmiset, muurahaisia, jotka eivät ainaisessa työssään tarvitse sananlahjaa.

Isidor ajatteli, että ehkäpä he ovat näin äänettömiä ainoastaan – herraa kohtaan, ja oli siitä ajatuksestaan hieman katkera, – kunnes he sitten alkoivatkin muuttua hiukan puheliaammiksi. Lapset lähenivät jo luokse, ja hän ryhtyi välistä tuokioksi leikkimään heidän kanssaan. Elämä tuli rattoisammaksi. – Mutta kun hän ja isäntäväki olivat vaihtaneet jonkinlaista jutuntapaista keskenään, niin – taas painui Isidor mielellään takaisin yksinäisyyteensä, eteispuolelle: Julia Oljemark kutsui siihen...

Ei vielä ajatustakaan, mitä rakkaussuhde oli heille molemmille jo merkinnyt tai voisi vastaisuudessa tuoda mukanaan. Vain muistelmia hetkistä Julian kanssa siellä etäällä, Ankeriaisen kaupungissa, joka muuten oli Isidorille nyt aivan yhdentekevä – kuin koko elämä: nyt hän eli Julian kanssa kahden – tällä tavalla.

Rauhaa, viileää rauhaa niinkuin talvi! Julian muisteleminen, – Julian, jota hän piti kauniina ja sydämeltä jalona, oli saattanut hänet ensi päivinä mielellään sietämään tuota silloin auttamattoman hitaalta ja jöröltä tuntuvaa isäntäväkeäkin. Ja nytkin, kun nuo ihmiset tulivat vilkkaammiksi ja puhelivat asioistaan, tuntuivat he hänestä, melkein yhtäkkiä, merkillisiltä ... ne tuntuivat – kovin talonpoikaisilta. Mitä heidän muuta sitten olisi pitänyt olla? Isidor häpesi itseään, ja alkoi kuitenkin tuntea, että mitä hän heidän seurastaan? Julia, – se oli toista! Julia hiihti hänen vieressään joulukuun rauhoittavassa iltahämärässä pitkin tyhjiä järvenrantoja tai poikki vielä autiomman, kuolleen järvilakeuden. Julia muka kuiskutteli hänelle, – sellaistahan ei rouva Oljemark todellisuudessaan koskaan tehnyt, – kun hän seisoi salin jäätyneen ikkunan ääressä ja katseli, kuinka aurinko laskeutui mustan metsän varjoon ja rusko loimotteli kultaa suurissa, taivaslakeen asti ulottuvissa pilvissä tai pitkissä hehkuvissa pilvikekäleissä alempana ilmanrannalla. Nopeasti tuli taivaan väriin samean keltaista, ikäänkuin sairasta, kalpeaa, kylmää. Ja sitten tuon ihanan, haikean loimotuksen jälkeen pimeys – yö. Talo asettuisi jälleen pian levolle.

Mutta ei vielä yö. Ennenkuin lamppu oli sytytettävä, näkyi vielä tulen tuike saunan ikkunasta salin ikkunaan. Rattoisasta saunasta, jossa vierasta oli kestitty ennen muita. Himmeä tuike, – kun taas tanhualla jo hohti ja säteili kuutamo, valot ja varjot leikkivät sinisinä ja mustina, hanki kimalteli suurena erämaan keskellä, jossa eli niin merkillisen karuja, mutta yksinkertaisia, voimakkaita ihmisiä, ikäänkuin terveet korven ilvekset! Erämaa! Pakkasta paukahteleva yö! Kauneutta, josta hän olisi tahtonut ystävälleen kirjoittaa. Niin, mistä muusta? – Kirjoittaa, mutta – ei vielä.

Viimein hän toki ajatteli, että olisi aika käydä kansakoulua vilkaisemassa, olisiko Julialta tullut jotakin. Se ajatus toi mieleen ikäänkuin jonkin lämpöisen, hienon, huumaavan tuoksun. Niin, sellaisen aistillisen tuulahduksen, jota ei ollut täällä.

Mitä hänessä oli jo tapahtunut siellä Ankeriaan kaupungissa, ei hän huomannut eikä ajatellut.

4.

Tuolla kohosi mäenharjalla kansakoulu, harmaan taivaan alla, keskellä hajanaista kylää.

Opettaja Sarvi tervehti Tistelbergiä välittömästi. Vaati tulemaan sisään, omalle puolelleen koulusalista, joka toimitti postikonttorin virkaa. Insinööri ei malttanut enää olla kysymättä, oliko hänelle kirjeitä. Opettaja myönsi ja kiiruhti selailemaan kirjehyllyjä.

Oli yksi kirje Onni Tarkkaselta. Nopeasti työnsi Tistelberg sen taskuunsa. Julialta oli kaksi kirjettä, hieman rutistuneissa kuorissa, päällekirjoitus vinoon lentäneellä käsialalla, joka oli pitkulaista, hermostuneen kulmikasta ja hutiloituakin, paikoin ohutviivaista, paikoin lujasti painettua. Tistelberg oli kirjekuorissa tuntevinaan Julian – hajun: hiukkasen äitelän, kuten ummehtuneen, ja samalla mieluisasti kiihottavan, ärsyttävän. Hiljaa asetteli hän nyt nekin kirjeet taskuunsa, – jo kaksi kirjettä, – ja oli iloinen ja ikäänkuin jostakin vapautunut: kuin olisi päivä alkanut paistaa. Ulkona, koulusalin suurien ikkunain takana, oli harmaata, totista, – yksitoikkoista. Opettaja Sarvi kuulosteli, miten Tistelberg täällä viihtyi. Ja siinä menivät he opettajan huoneeseen tai huoneisiin: niitä oli kolme. Ensimmäinen kamareista näytti olevan aivan kylmillä pidetty, ja takimmainen, keittiön vieressä oleva, jossa opettaja asui, tuntui sekin viileänlaiselta. Kullervo Akilles Sarvi puuhaili kotonaan lappalaiskallokkaat jalassa. Asuinkamari vaikutti säälittävän köyhältä ja yksinkertaiselta: muutamia kapulatuoleja, rautasänky, iso kirjoituspöytä täynnä sanomalehtiä, papereita ja kirjoja, jotka eivät olleet suinkaan sekamelskassa, mutta paljoutensa tähden huojuvissa pinoissa. Jollakin pienemmällä pöydällä liinana vanhoja sanomalehtiä. Mutta kirjahyllyt ulottuivat kattoon saakka, ja niissä näkyi paitsi kotimaisia myöskin vieraskielisiä teoksia, etenkin englantilaisia! Ikkunalla kitui kukkasia. – Erikoisena ylellisyytenä sängyn vieressä seinällä riippui musta kangas, johon oli ommeltu silkillä ja hopealla tähti, jota ympäröi häntäänsä pureva käärme. – Tistelbergillä oli aikaa ja melkein ikäänkuin pakko tarkastella huonetta, – vaikka pitikin moista pikku julkeutena, – sillä opettaja oli mennyt keittiöön, kahvia puuhailemaan. Isidor hymähti naiivin lystikkäälle käärmekuviolle, jonka oli tuntevinaan teosofien merkiksi, – kun taas kirjoituspöydällä näkyi, jollakin tavoin sekin tuon käärmeen henkeen soveltuen, avattuna siihen aikaan ilmestynyt kirkonvastainen aikakauslehti "Prometheus" ja muutamia työväen päälehden, "Työmiehen" numeroita. Lehtien päälle oli jäänyt pari Marxin ja Krapotkinin teosta. Vielä oli sillä pöydällä keskeneräinen kirjoitus, ja punetolppo auki; kapeiksi leikatuista liuskoista päättäen oli kirjoitus aiottu sanomalehtiin, tai sitten se oli niitä esitelmiä, joita Sarvi kuului pitävän täällä Kyykosken paperitehtaan työväentalolla. Mutta mitäpä se vieraaseen kuului ... Isidor säpsähti ajatustakin, että olisi vilkaissut Sarven papereihin enemmän kuin silmät erehdyksessä niihin sattuivat, vaikka opettaja tuntui hänestä kovin mielenkiintoiselta.

Kullervo Akilles Sarvi tuli kamariin kahvimylly kädessä, alkoi jauhaa, ja kyseli siinä, miten insinööri oli nämä päivät viettänyt, – pakisi niinkuin yleensä vieraan kanssa ensin pakinoidaan, johteeksi kaikenlaisia vähäpätöisiä. Mutta pian kysyi hän, vakavaksi muuttuen ja luoden Tistelbergiin tiukan katseen:

"Mitäs te, insinööri, arvelette maailmansodasta?"

Taas sama kysymys, johon opettaja oli takertunut siellä Tistelbergin kortteeritalossa. Se tuli yhtäkkiä, tökäisemällä, kiivaasti. Kahvipapujen surina myllyssä oli lakannut, opettajan käsi seisahtunut kampiin.

Tistelberg naurahti kevytmielisesti:

"Mitäkö arvelen? Enpä paljon mitään..."

Kysymyksen hartaus tuntui hänestä hupaiselta, ja kiihkeä vivahde, jolla sanat lausuttiin, niinikään hullunkuriselta – ja kiusalliselta. – Millekähän puolelle tämäkin suomalainen sitten asettuisi – maailmansodassa? Saksan, Ranskan vai minkä vieraan hyväksi hän lausuisi mielipiteensä ja tarjoaisi kannatuksensa?

"Lyödäänpä veikkaa, että tästä teurastuksesta, verikylvöstä itää maailmalle varmasti uusi aika!" huudahti opettaja Sarvi ja ojensi Tistelbergille kätensä. Sormenpäät olivat vielä punaiset kirjoituksen korjaamisesta. "No, lyöttekö veikkaa? Pienet viinikekkerit voin puolestani asettaa, – minulla on kotitekoista viiniä."

Luonnollisesti tämäkin suomalainen, – Amerikassakin suomalaisena pysynyt, – oli valmis asettumaan jonkun puolelle, – hän amerikkalaisesti vedonlyönnillä! Mutta mitä hän sillä varmasti itävällä uudella ajalla tarkoitti?

Opettaja Sarvi ilmaisi sen, seisoen keittiön ovella kahvia jauhaen. Hän syytti maailmansotaa ei suinkaan inhimillisenä heikkoutena ja mielettömyytenä, vaan kaikkien nykyaikaisten valtioiden kapitalistien sanattomana keskinäisenä sopimuksena ja ulkokultaisena laskelmana, jonka tarkoituksena oli hankkia lisää ylellisyyttä noille kapitalisteille itselleen ja heitä palveleville pienille vähemmistöille. Petos oli julkeasti verhottu, suurien laumojen vuoksi, kristillisyyden lampaannahkaan. Kansat, – keskiluokatkin, – kärsivät vilpittömän harha- ja taikauskonsa marttyyreinä, ja usko kirkon oppeihin oli kaikista harha- ja taikauskoista suurin. Mutta, kiitos Jumalalle, – tai kehittyvälle ihmisjärjelle: tästä kaikkein pahimmasta kokemuksesta, julmimmasta, mitä kansat historiansa aikana olivat saaneet viattomasti kärsiä, juuri tästä sodasta avautuisivat lopulta niiden silmät, joita Kullervo Akilles Sarvi nimitti varsinaiseksi kansaksi, avautuisivat aivan varmasti. Kansat, jotka olivat palvelleet monta vuotta järjettömästi pettäjiään, ymmärtäisivät viimein tehdä verenimijöilleen tenän; ne heräisivät, viisastuisivat, kun eivät enää tapella jaksaisi. Ne syöksisivät eri maissa yhteiset vihollisensa, suuret kapitalistit ja koko heitä kannattavan vähemmistön, koettelemaan samaa kurjuutta, mitä heille itselleen oli annettu...

"Jonkinlaista kostoako?" kysyi nuori insinööri.

"Kostoako? Vai kostoa!" vastasi Sarvi. – Se olisi oikeutta. Ja vielä enemmän: kansojen puhdistamista nylkyreistä, verenimijöistä, – gulasseista, saalistajista, pettureista...

Tistelberg tunsi, että olihan opettaja Sarven sanoissa paljon totta. Pahasti oli maailma saanut kärsiä. Hän syttyi hieman, – vanha vapaa-ajattelija, 80-luvun lapsi, vaikka jo sellaisena epäuskoista ja heikkonevaa laatua. Mutta kun opettaja Sarvi jälleen väitti, – soimattuaan eri maiden kirkkojen yhteistä ulkokultaisuutta, joka salli niiden toimia sodassa aivan omia oppejaan vastaan, jopa myöskin toisiaan vastaan, yllyttäen kristittyjä taistelemaan keskenään; kirottuaan eri maiden rahamiespiirien, etupäässä sotatarvetehtailijain, suunnatonta törkeyttä, ja pilkattuaan ajatuskyvyllä varustettujen sivistyneistöjen velttoutta, sivistyneiden, jotka eivät olleet nousseet kapinaan petkutusta, sotaa, vastaan; ja syytettyään viimein kaikkein ankarimmin eri maiden sosialisteja, joiden olisi ennen muita ollut ryhdyttävä tuollaiseen kapinaan; – niin, kun hän jälleen väitti, juttunsa alkuun palaten, yhäti kaikkeen syyllisiksi eräitä harvoja, kapitalisteja, yläluokkaa, ajatteli Tistelberg: Olivatkohan nuo eräät sitten tehneet kaiken tämän tahallaan? Eivätkö he olleet joutuneet siihen tosiaan ainoastaan inhimillisessä heikkoudessaan, – kun eivät parempaa neuvoa keksineet? Ja kun opettaja kuvaili noiden vihaamiensa kapitalistien, paatuneiden yläluokkien, velttojen sivistyneistöjen vastakohtana itse kansaa, rahvasta, – köyhimpiä jäseniä kansasta, – ilmaisten vakaumuksensa, että ne, kansat sellaisina kuin hän ne käsitti, toisivat piankin paremman ajan, – silloin muisti Tistelberg omituisella tavalla – Juliaa, joka ei tuominnut ihmisiä luokittain, summakaupalla, eikä kovin paljon uskonut niihin köyhiin, joita oli silloin tällöin joutunut auttamaan, jos ei heiltä vaatinutkaan toki mitään. Hän säikähti hiukan tätä ajatustaan, että hän jollakin tavoin epäili kansaa. Hän, – kansanmies. Eikö hän enää siis – pitänyt kansasta? Mistä sellainen uusi olisi häneen tullut? Olisi ollut valhe sanoa, ettei hän muka siitä pitänyt: hän piti kyllä – yksinkertaisista, hyväsydämisistä ihmisistä.

Mutta Sarven vakuuttelut:

"Kansa, kansa, joka luo – uuden ajan..."

Tistelberg näki Julian pudistavan tällaisille väitteille hymyillen päätänsä. Niin, ainoastaan jokin yksilö erikseen, kansanluokista riippumatta, oli Julialle hyvä, – yksinkertainen, vaatimaton, hillitty, jalo. Ja Julialle näytti olevan tärkeämpää kunkin pitää huolta omasta hyvyydestään kuin jaotella ihmislaatuja luokkien mukaan...

Olisivatko Julian ajatukset häneen vaikuttaneet, – tuntuen nyt omituisena, kitkeränä epäilyksenä? Julia oli – ikäänkuin hänen sisällään, hänen "sielunsa", kuten Julia olisi sanonut. Se tuntui Tistelbergistä hyvältä, vaikka sielu-sana olikin ärsyttävä.

Ja kun opettaja Sarvi yhä siinä pauhasi, vuoroin punaisena, vuoroin kalpeana järkytyksestä, pauhasi niin että parta järähteli ja hieman sylkeäkin pirskui huulilta tulistuneiden sanojen mukana, vivahti hän Tistelbergistä koko lailla koomilliselta ja hänen kiihkonsa tuntui tuskalliselta. Tistelberg tahtoi keventää asiaa, hän löi sen leikiksi, sanoi:

"No niin, sietämättömäksi käy tämä sota jo viimeinkin. Tahtoohan kai enin osa ihmisiä ainoastaan elää rauhassa... Ja – minäpä tiedän, kuinka tämä leikki saataisiin loppumaan. Tiedän, millä tavalla vastaisuudessa sotia käydään! Kovin helppoja, hauskoja sotia! Kuulkaahan, opettaja, tällä tavoin. Armeijat, kahden vihollisinaan armeijat, marssivat rajalle, toisiaan vastaan. Miehet patruunoilla varustettuina, kuormastot mukana. Meille rakas papisto otetaan joukkoon retkelle. Tullaan rajalinjalle. Armeijat, – sotamiehet, – sekautuvat toisiinsa, juttelevat toistensa kanssa, mikäli toistensa kieltä ymmärtävät; no, tulkithan auttavat, tai sitten osataan kaikissa maissa jo yleensä esperantoa. Istutaan mättäille, – ranskalaiset ja saksalaiset sekaisin, – mutta eivät toki venäläiset ja saksalaiset, sillä se olisi minusta riivatun ikävää. – Istutaan, tupakoidaan. Jutellaan vuodentuloista, kylvämisestä ja kyntämisestä. Pakinoidaan puuta ja heinää. Katsellaan toistensa aseita ja taskupeilejä. – Viimein nousee joku sotamiehistä pystyyn, saksalainen, pistää porsliinipiipun taskuunsa ja sanoo:

– Ei kai tässä nyt auta muu kuin alkaa se sota.

– Ei kai auta, myöntää ranskalainen. Ketä ammutaan ensiksi?

– Ammutaan kenraalit ensiksi. Kukin armeija pitää huolta omista kenraaleistaan.

Sitten ammutaan kenraalit. Sitten everstit, majurit ja sen sellaiset. Vähitellen yhä pienempiin. Lopulta aliupseeritkin. – Ja siihen loppuu sota. Viholliset lyövät toisilleen kättä, hyvästelevät toisiaan, sanovat:

– Tämä sota kävi oikein mukavasti.

Sitten syödään muonaa kuormastosta, ja vihollisarmeijat marssivat takaisin kotiin, kumpikin omalle taholleen, jossa ne otetaan vastaan kukkasilla ja kunniamerkeillä. Ainoatakaan ei oikeastaan ole kaatunut, ei ole tullut orpoja, leskiä, sokeita, heikkopäisiä, ei mitään."

Kullervo Akilles Sarvi kouraisi näitä sanoja kuunnellessaan lujasti pöytää, jonka ääreen hän oli tullut istumaan, ja kavahti nopeasti seisoalleen. Hän nyökkäsi päätänsä niin että rinnoille ulottuva parta vavahti ja ojensi insinöörille kätensä:

"Te olette oikeassa! Niin, – niin sen pitää käydä! Te – olette mies!"

Tarkoittiko opettaja täyttä totta?

Hyvä oli, että hellalle unohtunut kahvi alkoi kuohua... Mutta kahvin juontikaan ei Tistelbergistä nyt oikein maistunut... Ah, maailma kykeni pilaamaan kahvinkin, jopa täällä korven helmassa.

Ja sitä paitsi Tistelbergille tuli ikävä avata Julian kirjeitä. Hän keksi jonkin tekosyyn päästäkseen nopeammin pois. Vielä pyysi opettaja Sarvi, että Tistelberg muistaisi tosiaan tulla viettämään hänen kanssaan jouluaattoa, ellei hauskempaa seuraa löytäisi. Tarjota olisi hänellä tuota kotitekoista viiniä, jota hän oli asettanut veikkaan, ja ainakin yhteisiä unelmia... Rouva Oljemarkin kirjeistä, joita Tistelberg istahti sohjuisen maantien varteen lukemaan, – vilkaisemaan vain hätäisesti, näin ensimmäistä kertaa, – oli toinen musteella, toinen lyijykynällä. Hutiloidumpaa käsialaa kuin päällekirjoitukset, ja ruotsin kielikin väärin kirjoitettua, saati sitten harvat suomalaiset sanat. – Ensimmäinen kirje kertoi, ikäänkuin neuvottomana ja moiseen kirjoitteluun tottumattomana, uutisia sieltä Ankeriaisen kaupungista. Ja sitten Julian omasta elämästä, vaikka hyvin lyhyesti. – Kauppaneuvos Klingstedt oli vangittu. "Santarmi", – seurasi kolme neljä mustalla peitettyä riviä: sotasensuurin työtä. Sitten näkyi ainoastaan: "Oskar Klingstedt." Taas pitkä aukko. "Eversti Leskinen oli alttiisti rientänyt auttamaan santarmia, kun vangittiin kauppaneuvosta, mikä oli tapahtunut keskellä yötä. Leskinen oli esiintynyt tilaisuudessa suuren keisarikunnan kelpo patrioottina." Kumma, ettei sensuuri tätä ollut hävittänyt! Edelleen kertoi Julia, ja sai rauhassa kertoa, että kauppaneuvos Klingstedt oli yrittänyt vastarintaa, ja silloin oli poliisimestari paljastanut sapelinsa. – Tietysti tämä oli seurausta Oskar Klingstedtin puheesta siellä kansanopistojuhlassa ja hänen paostaan nuorukaisten kanssa. "Kaupunki suri nyt kauppaneuvoksen kohtaloa. Spalernaja" – taas sensuurin musta pyyhkäisy. – Patterityöt kaupungissa olivat tosiaan alkaneet. Taivaanvuori, se rauhallinen kävelypaikka, josta näki niin kauas, oli tuossa tuokiossa muuttunut yhdeksi ainoaksi Jerusalemin hävitykseksi; se oli jo täynnä halkaistujen kallioiden lohkareita, sementtitynnyreitä ja miehiä. Rouva Oljemark oli sen nähnyt, hän oli mennyt sinne katsomaan, kunnes sotamies käännytti hänet kivääriään heristäen takaisin. "Siihen joutui nyt kivirikkopuutarhani! – Ja kaupungin sisällä ei näkötorniin enää saa mennä, siellä seisoo vahti. Ja suomalaiseen kansakouluun on sijoitettu sotaväkeä, jota ihmiset..." Lauseen oli Julia itse keskeyttänyt, luultavasti sensuurin vuoksi. "Nimismiehen käskystä, jota tilalliset eivät oikein voi totella, on kaupunkiin kuhahtanut sellaista väkeä, jota moititaan patterijätkiksi. Ne hävittävät illoin autoilla ajaen kaikki päivällä ansaitsemansa rahat, ja ihmiset pelkäävät niitä." Äskettäin olivat yhdeltä heistä paleltuneet kaikki sormet paitsi peukalo. Tohtori Oljemarkilla oli hän käynyt itseään sidottamassa. "Ja onpa noiden surkuteltavien kuljeksijain lisäksi tuotu kaupunkiin kiinalaisiakin, säälittäviä raukkoja, isänmaastaan tänne houkuteltuja, hyvillekin päiville. Nyt valittelevat kaupungin vanhat neidit kissojensa olevan vaarassa!"

Sitten: "Mitä muuta kerrottavaa, eikä juoruttavaa? – Niin, Onni Tarkkanen kuuluu pari päivää sitten ostaneen itselleen talon, sen ruokasalinkaapiksi kutsumasi, joka on Hildurin työtä, ison torin varrelta."

– Kas vain Onnia ... tulee tosiaan järkeväksi – siinä määrin, oudosteli Tistelberg.

"Köysti Keretti" – rouva Oljemark kirjoitti auttamatta: Köysti, – "kuuluu lähtevän uudelta vuodelta – Sysmään. Hänen rouvansa ei ole muka enää huolinut häntä luokseen, noiden Ester-juttujenkaan vuoksi, joista Sutelin yhä uhkailee, syyttäen jos ketä kaikkia paitsi ei – Birger Bengelssonia. Ja sanotaan, että yhä lisääkin herroja olisi sekautunut tuohon surkeaan juttuun. Rouva Keretti kuuluu aikovan takaisin Helsinkiin, työhön kuin ennenkin: ja siinä on tämä nainen viisas. – Köysti Keretti pakenee kai patterityöläisiä ja sotaväkeä, mutta Birger on sanonut hänen menevän Sysmään pakoon tyhmyyttään ja noita ukko Sutelinin uhkauksia. Iloitsen, että hän lähtee täältä, naukumasta vaimoltaan leipäänsä ja roskaisesta rehjastelusta, – jos hän nyt on rehjastellut, – ja pääsee maalle; siellä hän kenties johtuu ajattelemaan asioita syvemmin, puhdistuu, – ja löytää ehkä lopulta todellistakin runoutta. – Se näistä juoruista, joihin sittenkin olen takertunut!"

Pitkän kirjeen rivit tihenivät, kiiruhtivat. Julian luo jouluksi oli tullut hänen äitinsä Helsingistä, jossa Julian veli, joka oli tehtaaninsinöörinä Kotkassa, tuota herttaisen naiivia, mutta elämän mukavuuksiin nähden eräissä suhteissa koko lailla vaativaista rouvaa elätti. No, auttoihan Severikin Julian äitiä, mutta vähemmän kuin veli. – Ja sinne oli tullut Maire, joululomalle, Maire, joka riippui nyt Juliassa kaiken päivää kiinni, sittenkin, Severin kaikista hellittelyistä huolimatta, – se soma, mutta itsekäs, ovela veitikka. – Maire oli tosiaan oppinut jotakin Helsingissä, tätien ainaisen vartioinnin alaisena: hän oli nyt osannut läksynsä, joita Julia ei kyennyt hänelle opettamaan, ja oli saanut koko kauniin todistuksen.

Kirjeessä, joka päättyi siihen, ei ollut mitään tavanmukaista omistavaa lauselmaa, kenelle se oli lähetetty, ystävälle, tuttavalle, rakkaalle vai mille.

Toinen kirje oli omituinen. Se oli hätäinen. Julia oli nähnyt unen, joka sai hänet pelkäämään, että Isidorille tapahtuisi jotakin pahaa. Hän oli nähnyt Isidoria vastaan tulevan miehen, jolla oli punaiset kädet. Uni oli tavattoman selvä. Miehen otsa oli ollut matala. Muuten hän oli ollut pitkä mies.

Varokoon Isidor itseään: maanteillä kulki nykyään kaikkialla irtolaisia, ja heidän puukkonsa oli nopea!

"Tiedäthän, että olen ennenkin aavistanut tapahtumia, jotka sitten ovat toteutuneetkin", kirjoitti Julia. "Muistat ainakin sen, että aavistin silloin kun ensi kertaa tahdoit minua luoksesi, sinne Tarkkasen asuntoon, – jos muut esimerkkini olet unohtanut."

Niin, tämän Isidor muisti.

Jatko oli rauhallisempi, kirjoitettu illalla Julian omassa huoneessa, – joka oli Tistelbergistä niin pyhä, salaperäinen, – hiiltyvän takan ääressä, jonkin Byronin teoksen kannella. Juliasta oli ihanaa viimeinkin sulkeutua yksikseen, nauttia hiljaisuudesta, – päästyään palvelemasta äitiä tai Mairea. Yksikseen, – puhelemaan itsensä kanssa, – ja Isidorin kanssa: Julia oli sellaiseen puheluun niin tottunut viime syksynä, että hänen oli mahdotonta siitä enää luopua. –

Takkavalkeassa, jonka ääressä Tistelberg kuvitteli rouva Oljemarkin istuvan, oli Julia näkevinään kuvia, satuja, taruolentoja, – mutta mitä ne olivat, ei Julia tietänyt.

Ja sitten kaipasi Julia jotakin. Aavistihan Isidor kai, mitä hän kaipasi? Ainakin hänen olisi pitänyt aavistaa, koska Julia juuri sitä ajatteli! Hän olisi tahtonut Isidorin valokuvaa. Karttaa, jonka Tistelberg oli hänelle tehnyt, kuljetti hän käsilaukussaan, mutta kuitenkin...

"Mutta mitä on kirje?" kysyi yhtäkkiä Julia. Hän näki nyt mahdottomaksi ilmaista mitään kirjeellä: sanoja, sanoja ainoastaan ne olivat! Hänen oli vaikea saada niihin sisältymään mitään, – hän oli niin kömpelö, sekava, avuton, – ei osannut edes ruotsiakaan. Ja väsynytkin kaikesta touhusta: jouluhan läheni kiireesti. Sisäkkö kulki tanssiaisissa, Julian täytyi tehdä paljon hänen asemestaan. – Väsynyt! Ja onnellista oli kuitenkin se, että hän sai vuoteessaan ajatella: "Sinä kuitenkin muistat joskus sitäkin, joka – odottaa kirjettä!" Sellaisissa ajatuksissa oli Julia nykyään välistä nukkunutkin oikein hyvin, – paitsi viime yönä, jolloin oli nähnyt unen tuosta punakätisestä miehestä.

Punakätinen mies?

"Opettaja Sarviko?" naurahti Tistelberg itsekseen. – Sarven kynsille oli räiskähtänyt punetta tolposta. – Opettajalla oli tosiaan hieman matala ja ahdas otsa.

Julian pelko ja uni punaisesta miehestä tuntuivat Tistelbergistä hassunkurisilta. Mutta Julian huolenpito hänestä maistui sittenkin hyvältä.

Kirje päättyi sanoihin, jotka oli pistetty Julian nimen asemesta:

"Hyvää yötä".

5.

Onni Tarkkanen antoi, pienen pienellä käsialalla, neuvoja työhön nähden. Kehoitti hienotunteisesti, rivien alla, Isidoria pysymään päätöksessään nauttia maallaolosta: mitäpä viisas ihminen muuta kaipaisi kuin työtä? Onnin talonkaupasta ei tässä vielä ollut, kirje oli sitä aikaisempi.

Onni näytti siis luulevan että Isidor oli jotakin päättänyt, että hän oli jostakin päässyt, – Julia Oljemarkia Onni varmastikin tarkoitti! Mutta kuinka voisi olettaakaan, että tämä loppuisi tähän? Miten saattaisi hän tulla toimeen esimerkiksi ilman toivoa, että rouva Oljemark hänelle kirjoittaisi? – Tyhjää ja kolkkoa olisi täällä sitä vailla ollut – sittenkin. Ikäänkuin aselevolta tuntui Isidorista tämä pakeneminen.

Voittoa hänen vaistonsa himoitsivat. Siis – taistelun jatkumista ... Mutta nyt ei vielä taistelua ajateltu.

Tistelberg vastasi Tarkkaselle, kertoi alkavansa mittaamisen piakkoin, ja kertoi Sarvestakin, Onnin entisestä tuttavasta, joka nähtävästi oli suuresti muuttunut ja joka Tistelbergiä nyt – hiukan pelotti.

Ja sitten ryhtyi nuori mies varsinaiseen, hauskaan kirjeenvaihtoon: kirjoittamaan Julialle. Mitä hän kirjoittaisi?

Isidoria ikäänkuin loukkasi – tuskin tuntuvasti – Julian runsas puhe Mairesta, niin luonnollista kuin se hellyys Juliassa olikin. Mutta aivan kuin syrjäytetyksi se silti teki Isidorin, tuo uskottavasti varsin herttainen tyttö. – Niin, mitä hän nyt kirjoittaisi? Oli niin paljon kirjoittamista, ja kuitenkin – niin vähän. Paljon! Kuvia omasta elämästä täällä, elämästä, joka oli ulkonaisten tapahtumien puolesta oikeastaan aivan vaiheeton. Ja kuitenkin tekivät tunnelmat, jotka kiersivät yhäti Julian ympärillä, sen elämän Isidorille sisällisesti rikkaaksi. – Tarkkoja kuvailuja Isidorin pienistä kylämatkoista, joilta hän saattoi esittää huomioitaan ja mietteitään: esimerkiksi hänelle uusista kansantyypeistä ja ikäänkuin uusin silmin nähdystä kansanelämästä. Sitten luonnonkuvia: nehän häiritsivät kaikkein vähimmin noita Isidorin omia, Julian ympärillä pyöriviä tunnelmia, joissa hän tunsi itsensä onnelliseksi, – onnelliseksi luonnon helmassa, erossa pahimmista ristiriitaisen ajan virtauksista, ajatellen naista, jonka hän oli kohottanut jonkinlaiselle alttarille. Politiikkaa hiukan – täälläkin. Ainoastaan mykkä luonto oli jollakin tavoin rauhoitettua, – jos sen ohella ajatteli Juliaa, eikä ajatellut Juliaa muuten kuin jonakin kauniina fantasiana, joka kohotti luonnonkauneutta, lisäsi sen pyhää rauhaa. – Kirjoittelu, joka oli Tistelbergille outoa, varsinkin tällainen kaunosanainen luonnonmaalailu, johon hänen kirjeensä nyt pakosta miltei pelkästään supistuivat, – antoi hänen elämälleen lisää sisältöä. Julian vuoksi luuli hän luonnonilmiöitä tarkastelevansa: Julialle poimi hän talteen kaiken kauniin, minkä ympärillään näki, – Julialle lähetettäväksi. Ja jokainen huomio ja kauneusnäky kasvatti kohta toisen: sitä rikkautta pursui kuin runsaudensarvesta! Siinä olivat kaikki valaistukset, aamusta iltaan saakka, kaikilta ilmansuunnilta: valoa, hankia, metsää, lyhyen talvipäivän auringon kiiltelyä, talven hiljaisia ääniä, kuun säteilyä pakkasöinä, samoilua suksilla pitkin vesijättöä, kiipeilyä rannoilla pyykkejä etsimässä. – Kuvia aamun harmaasta hämärästä, ilmoihin haihtuvan kuun valosta. Hankien ruusuisesta punerruksesta hiljaisilla kalliorannoilla, honkien ritinästä ja havun tuoksusta. Lumikiteet säkenöivät. Kinokset jollakin korkealla, avonaisella mäellä, jonka poikki nuori mies hiihti, häikäisivät silmää, paistoivat kuin tulikivi, ja hangen varjot siirtyivät sinisinä pohjoisesta itään. Sitten innostuneita kirjeitä alettavasta työstä. Juliankaan vuoksi ei Isidor olisi voinut vetelehtiä; tuntui kuin sellainen olisi jollakin tavoin halventanut Juliaa. Ja kuitenkin ajatteli Isidor, että mitäpä se Juliaan kuului? Niin, Juliaan kuuluivat – ainoastaan nämä luonnonkuvat. Kuvat mahtavan rauhallisista talvipäivistä. Kuvat talviöistä, – tähtisistä öistä, jolloin kuuset korvessa seisoivat kuin jättiläismäiset aaveet hankikenttien ympärillä, liikkumatta, värähtämättä, – kun taas välistä metsässä tai pelloilla rämähti, paukahti: pakkanen riuhtoi aidaksia, halkoi puita. Kuu kiilui noina talviöinä, kun Isidor valvoi ajatellen Juliaa, taivaalla pienen pienenä, kylmän nitistämänä peukalonkokoiseksi. Yksi suuri tähti vilkutti ilmanrannalla, kaukana, Sirius oikeastaan, – kullankeltaisena, joskus sinisen säteileväksi muuttuen. Isidor näki sen ikkunaansa. Hänelle se oli Kointähti, Venus, rakkauden tähti. Valvoikohan Juliakin siellä etäällä ja katseli samaa tähteä?

Seuraavassa kirjeessään vastasi Julia, että hän oli ajatellut juuri sinä yönä samaa asiaa. Ajatellut huomaisiko Isidor, että hänkin sitä tähteä katseli. Sen tähden kautta lähetti hän Isidorille ajatuksensa. Sen kautta oli hän viimeksi tahtonut ilmoittaa, että ajatukset kulkivat sitä tietä, – ja Isidorin kirjeet todistivat, että Isidor oli tällaisen ajatuksenvaihdon oikein ymmärtänyt.

Minkä ajatuksen vaihdon? Isidoria pyrki hiukan harmittamaan, vaikkei hän ymmärtänyt syytä.

Juliahan kirjoitti enimmäkseen vain Mairesta, lapsestaan. Postin toi nyt kansakoululta talon väki, ja jokaisessa postissa oli Julialta kirjeitä, kaikissa ainakin vähän Mairesta.

Mitä Maire – kuului Isidoriin? Tietysti herttainen, viehkeä tyttö, – kai oikea äitinsä nuoruudenkuva. Niin, – vieras lapsi, – vieraan miehen lapsi! – Tistelbergistä oli joskus vastenmielistä, joskaan hän ei myöntänyt sitä itselleen, jopa välistä inhottavaakin kuulla Mairesta. Hän oli Maireen nähden syrjäinen. Hän oli olento, joka oli tunkeutunut Oljemarkien taloon. Hän puolestaan ei osannut Mairesta puhua juuri mitään. Hänellä oli vain – luontonsa.

Sillä välin tuli joulu. Sen vietti nuori mies opettaja Sarven luona. Se oli outo, tuima joulu!

Olihan Tistelberg tottunut outoihin jouluihin. Oli viettänyt niitä isänsä kuoltua toveriensa parissa Helsingissä. Viettänyt hummaten. Oli viettänyt niitä joskus yksinään, jossakin surkeanlaisessa pääkaupungin kahvilassa. Oli ollut yhden joulun koululaivallakin, – silloin kun Yrjö Burgwinkelin kanssa salaa päätti karata ns. ikuisen kesän maille. Mutta tämä joulu!

Opettaja Sarvi otti hänet kansakoululla vastaan sanoilla:

"Kuten näette, en ole hommannut meille mitään katinkultapaperilla ja karamelleillä kukkuroitua pihkapuuta, jonka ympärille kiedotaan marsalkannauha kuin diplomaattien kainaloon, – marsalkannauha, jossa luetaan ohjelmakirjoituksena vale: Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha jne. Sillä maassa ei ole rauhaa! Sellainen lause on nykyään, keskellä kansakuntien sotaa, törkeä vale, – ulkokultaisuutta, kuten muuten koko joulukuusi kristinopin pirullisinta pilkkaa, niin valtavaa ironiaa, että sitä ajatellessa voisi nauraa itsensä kyyneliin – ellei itkisi sydämensä surusta. Mitä se on tuo porvarillinen kunnian antaminen Jumalalle? Mitä se on nykyään? Mitä on joulu kaikille noille valtioille, jotka nyt yhä koettavat hävittää, tappaa toisensa? Tällaisen sodan joulun luulisi todistavan monelle, ettei kristillistä Jumalaa ole olemassakaan."

Ja Kullervo Akilles Sarvi kuvaili, millaista oli sotarintamilla juuri näilläkin alkavilla joulunaaton hetkillä, näillä hetkillä, joina he kaksi ryhtyivät nauttimaan joulurauhasta. Hän kuvaili suuttumusta vapisevalla äänellä, mitä siellä juoksuhaudoissa paraikaa tehtiin, kujeiltiin. Siellä vietettiin joulua, tapettiin kristinoppia, – kiitos olkoon kohtalolle! Sielläkin paloivat joulupuut, ainakin saksalaisten ja anglosaksien kasemateissa. Viholliset olivat tehneet keskenään muka joulurauhan, – kuten intiaanit tupakkarauhan, – aikomuksella tappaa toisiaan jälleen heti aamulla. Sotapapit julistivat: Kunnia olkoon Jumalalle. Papit: mikä pilkka! Kristitty pappi ei voinut koskaan rehellisesti olla sotapappi, sillä kieltäähän Kristus sodan. Mutta se joulunvietto olikin pelkkää kujeilua! Seuraavana aamuna, huomenna, pisteltäisiin niiltä, joita tänään kunnioitettiin vieraskäynneillä ja lahjoilla, rinnat auki. Puhkaistaisiin heidän aivonsa maahan kranaatinsirpaleilla, rikottaisiin heiltä leuat, poltettaisiin heidän kasvonsa kaasuilla karstalle, tehtäisiin heidät sokeiksi myrkyillä. Ja eiliset ystävät kannettaisiin omiin leireihinsä paareilla, joissa he lepäisivät verilätäköissä, verestä punaisina ja ruudista ja liasta mustina, kuolemaa kaipaavina, pettäjiään ja – Kristusta kiroavina. Sellaista oli kristillinen sotajoulu. – Mutta siitä koituisi hyvää: kansat huomaisivat, miten hallitukset juuri tuolla joulullaan lyövät kristinoppia korvalle. Että ne olivatkin kyllin tyhmiä kehoittaakseen joukkojaan pitämään joulurauhaa! Katoava maailma oli niin tomppeli, ettei se edes aavistanut, mitä vahinkoa teki tällaisella joululla itselleen. "Rintamajoulu tappaa parhaiten Jumalan, – kuten kristinoppi on aikoinaan tappanut veriset, aistilliset pakanuuden jumalat, Jupiterin, Marsin ja muut." Nyt oli vuoro kristinopin, tehtävänsä tehneen: sen Jumalan aika oli kuolla: "Niinkuin joulupuu-symbolikin on valtavalle osalle ihmisiä, – työläisille – jo ehdottomasti hengetön, korea kuori, jossa ei ole todellista sisältöä."

"Te ette tietystikään ole herkkä porvarilliselle joululle", jatkoi Kullervo Akilles Sarvi. "Joululle, rikkaiden, saalistajien juhlalle, joka on orvon osille joutuneiden ilmeinen pilkka. Tämä joulu on yleensä oikea saalistajien, gulassien joulu. Saapuva uusi vuosi merkitsee kuluttajille, köyhille ilmeistä nälänhätää, – niin nyt täällä maalla kiskotaan. – Oletteko tullut ajatelleeksi, millainen joulu jo nyt saattaa olla tälläkin seudulla, noissa pienissä tölleissä? Mielestäni on meidän tällä iällä", – opettaja Sarvi oli noin 30-vuotias, – "tehtävä selväksi tili itsemme kanssa, omaksi eduksemmekin: sillä uskonhan, että elämä jatkuu vielä haudan tuolla puolella, ja kuta jalommiksi pyrimme täällä, sitä parempi meidän on kuoltuamme, sitä ihanampaan tähteen pääsemme. – Niin, oletteko tullut huomanneeksi, että silloin kun meillä tässä nyt on tarjolla pieni jouluevankeliumi, nimittäin siankinkun kappale, jonka olen alentunut hankkimaan eräältä maapösöltä viisinkertaisesti rajahinnan ylitse maksamalla, – kinkunkappale, joka puhkuu ja pihisee uunissa kuin täysin syönyt rovasti, kun hän on lukenut joulusiunauksen keisarille ja armeijalle ja tunnustanut kansan synnit ... oletteko ajatellut, miten on laita täällä torpissa? Ei heillä ole ollut riisiä, kansan jouluruokaa, pitkiin aikoihin, tuollaista keltaiseksi paistettua, joka heilläkin ennen juhla-aterioilla välistä loisti. Ei heillä ole mitään kuin alku – nälänhätää, huolimatta kaikista annosjärjestelmistä, sillä eiväthän pösöt järjestelmiä tottele. Oletteko käynyt täällä köyhien kojuissa? Huomannut, mikä synkkä nurina siellä alkaa kuulua? Odotetaanpas: sen kunniaksi malja viinissä, pakanallisessa juomassa, vaikka se onkin valmistettu ainoastaan viinimarjoista. Velvollisuudesta kansaa kohtaan olen kyllä melkein raitis, mutta harvoiksi juhlahetkiksi olen valmistanut jotain, koska en tiedä, mihin muuhunkaan kykenisin koulun puutarhaa käyttämään. Viiniä, tulevan ajan kunniaksi! Se on toista vuotta mullan sisässä pulloissa maannutta. – Mutta älkää vain viitsikö hiiskua isännille täällä, että minä vielä viiniäkin kokkailen! Viina: se ehkä heistä olisi sallittavampaa! Mutta viini, – viinikin olisi kai heistä – liian sivistynyttä!"

Mentiin opettajan yksityispuolelle: siellä oli lämpöisempää kuin koulusalissa, ja opettaja Sarven piti hoitaa hellaansa. Pimeys ammotti ulkoa. Jostakin talosta, joka näkyi ikkunaan, tuikki valkeita, ehkä joulukuusi.

Varsin heikko viini näytti menevän opettajalle päähän, – jos hän nyt viiniä kiihottajakseen tarvitsi. Hän tuli kuitenkin entistä avomielisemmäksi. Kertoi olevansa jonkun papin äpärä. Hänet oli hylätty äitinsä kanssa. Mutta kirkkoherran omat pojat olivat saaneet isältään koulutusta. Äiti oli kuitenkin hänet kouluttanut, itsepintaisella työllä, pyykinpesulla... Niin, pienenä oli hän kierrellyt jouluna tähtipoikana rikkaiden ovilla, kerjäämässä; saanut joskus piparikakun, välistä leipääkin. Lyseossa, ylemmille luokille päästyään, oli hän itsekin alkanut ansaita, oli ollut kesäisin kirvesmiesten apulaisena. – Armeijaorjuuden tähden hän oli paennut Amerikkaan. Ja nyt hän oli täällä. Kai hänelläkin oli jokin tähtien määräämä tehtävänsä elämässä, työ ihmiskunnan ja oman kansan hyväksi. Niin, Suomessa oli paljon kurjuutta. Suomi oli suorastaan, Euroopan surkeimpia maita. – Eikö insinööri sitä uskonut? – Ei kai, tietysti hän, joka oli elellyt porvarispiireissä, ei nähnyt miten asiat oikeastaan olivat. Kullervo Akilles Sarvi tahtoi heti avata hänen silmänsä:

"Porvaristomme katselee aina vain Venäjän keisarikuntaan päin, päivittelee sikäläistä surkeutta ja kehuu meidän muka mainiota kulttuuriamme. Korostaa passiivista vastarintaamme. Jopa intoilee aktiivisellakin. Eikä tiedä omasta kansastamme mitään. Katsokaamme! Minulla on täällä tilastoa."

Ja opettaja meni erään kirjahyllynsä luokse ja kurotteli sieltä alas pinkan hänen omalla käsialallaan kirjoitettuja papereita.

Siinä täytyi hänen kuitenkin keskeyttää, sillä koulusalin ovelta alkoi kuulua jalkojen kopinaa:

"Nyt tulevat minun varsinaiset jouluvieraani", sanoi opettaja Sarvi, ja jatkoi: "Ehkä sittenkin on parasta sijoittaa viinilasit hiukan syrjään, kansan vuoksi: nuo vilpittömät ihmiset saattaisivat ymmärtää asian väärin".

Mentiin kamarista koulusaliin. Sisään työntäytyi siellä pieni ryhmä köyhiä, ylen huonoissa vaatteissa, vaikka tietysti parhaisiinsa olivat pukeutuneet. Tuli arastellen liuta lapsia, pyyhkien kylmästä punaisia neniään. Joku järeätekoinen torpanmies solutti sylistään lattialle tyttösen, jolla ei ollut edes kenkiä jalassa. – Ja sitten seurasi uusi rykelmä, pakkautuen ovensuussa kasaan, aikuisia ja nuorempaa väkeä. Opettaja vilkaisi iloisen ylpeästi Tistelbergiin, huudahti köyhät tervetulleiksi, riensi heidän luokseen, kätteli jokaista heitä, kyykistyi lasten puoleen, vei käsivarresta nuo vieraansa sisähuoneisiin, kehoitti yhden heistä, solakan naishetkaleen, hoitamaan kahvipuolta, talutti erään vanhan mummon parhaalle paikalle, tiedusteli uutisia köyhäintalolta, josta yksi naisista, kipeäsilmäinen eukko, nähtävästi oli karannut, ja eukko alkoi kertoa sieltä uutisia, valitella syöpäläisten paljoutta ja sitä, että johtaja anasti omiin ruokiinsa kaikki voit ja silavat. Opettaja kääntyi siitä pian jonkun mäkitupalaisen puoleen, joka nurisi, ettei kyennyt enää ostamaan jauhoja ja että rikkaiden talojen rouvat tahtoivat kai syöttää köyhille jäkälöitä ja nokkosia ja juottaa katajanmarjavettä kaljana: niin olivat he viime syksynä neuvoneet elintarvekokouksissa! Mäkitupalaisen äreä väitös herätti aika naurunrähäkän naisparvessa. Siinä ohella tiedusteli opettaja Sarvi joltakin tytöltä, jolla oli kiiltävät tanssikengät, miten hänen sulhasensa nyt tehtaalla voi. Tyttö oli melkoisen ovelan näköinen ja hyvin suulas, – kun taas muu joukko vaiteliaita, – kaikki jäykkiä, avuttomia, ikäänkuin kummastelevia kasvoja. Ja vihaavia, katkeria kasvoja! – Sitten jakoi opettaja lapsille pieniä lahjoja, kenelle lakin, kenelle kintaat, ja kutsui lopulta koko joukon pöytään kahville, joka siinä oli valmistunut. Kun kahvit oli juotu, nousi hän juhlallisesti seisomaan ja piti esitelmän, vähän samanlaisen kuin äsken Tistelbergille, – alkaen joulunvietosta, siirtyen joulunhistoriaan ja sitten nykyiseen maailmansodan jouluun. Nyt hän vain käytti apunaan konseptia, jonka oli ottanut Pöydältään. Selitti muuten siinä ohella julkaisevansa tämän kaiken artikkeleina "Prometheus"-lehdessä, ellei keisarillinen sotasensuuri, – nimittäin suomalaiset porvarisneidit, – varastaisi artikkeleita matkalla Helsinkiin – ja siinä tapauksessa hän yrittäisi uudestaan! Hän säilyttäisi ensimmäisen käsikirjoituksen. Jos artikkelit menisivät lehteen perille, olisi ihme nähdä, eikö hallitusvalta pyyhkisi sitä siitäkin pois. – Hän siirtyi puhumaan syyttömästä ahdingosta, johon porvarisvaltioitten järjestämä maailmansota oli meidänkin väkemme saattanut ja valitettavasti yhä pahemmin saattaisi. Puhui lukemattomiksi lisääntyvien gulassien ehtymättömästä voitonjanosta, ja loi katsauksen taaksepäin: että sellaista tässä maassa oli ollut aina. Hän pani nyt artikkelinsa syrjään ja ryhtyi nopeasti selailemaan tilastopinkkaa, jonka oli äsken ottanut alas hyllyltä. Surullisen kuvan vyörytti hän esille noista papereistaan! Suomi oli irtolaisten luvattu maa. Oikea köyhien maa...

"Kaunis on porvarien kakku päältä, mutta on silkkoa sisässä. Tai – kivi sisässä!"

Puoli maata oli irtolaisia. Enemmänkin: vuosikymmenet oli sellainen väki maaseudulla muodostanut lähes kolmanneksen koko kansasta. Vuonna 1880 sitä oli 27 prosenttia, vuoteen 1890 se oli paisunut nykyiseen määräänsä. Miten mainiosti oli edistytty vuodesta 1749, jolloin irtainta, mitään omistamatonta kansaa oli ollut ainoastaan pari kolme tuhatta henkeä. Mistä se kurjalisto sitten oli lähtöisin? Jokainen läsnäolija tiesi suurimman syyn: maanomistusolot, torppari- ja mäkitupaolot. Valtavat maa-alueet anastettu harvojen käsiin. Omistajat pitivät etuoikeutenaan riistää työntulokset niiltä, joita he suvaitsivat ottaa mailleen vuokralaisikseen. Muinoin oli aateliskartanoille hankittu väkivallalla mökkiläisiä, orjia: talonpoika ei saanut pitää monta palvelijaa, ei jakaa taloaan lasten kesken, ei perustaa mailleen torppia, ja maasta siirtyminenkin estettiin. Mene vain kartanoihin halvaksi työvoimaksi! – Samaa oli jatkunut nykypäiviin, toisessa muodossa: aateliskartanoina olivat nyt – kaikki isommat talot. – Torppari oli ollut täydellisesti maanomistajan mielivallasta riippuvainen. Omistaja yksin oli kauan määrännyt veropäivien luvun, ja määräsi nykyäänkin. Hän oli korottanut vaatimuksiaan yhäti, sikäli kuin torppari vähänkin vaurastui, sai itselleen maata raivatuksi. Ei sopinut milloinkaan antaa orjan kohota: kun orja oli raatanut toistakymmentä vuotta ja saanut peratuksi kauniit, viljavat alat, siirrettiin torppa uuteen korpeen, – kauemmaksi kartanosta. Orjan oli alettava alusta toisen hyväksi. Niin olivat tälläkin seudulla mahtitilain pellot syntyneet. – Eikä auttanut köyhän vedota lakiin, sillä lakia ei ollut... Ei ainakaan vielä joku aika sitten. Ken läsnäolijoista muisti, millaista oli 15 vuotta tätä ennen? Silloin enin osa torppareita viljeli isänmaataan pelkästään suullisilla välipuheilla. Ja kirjallisiinkin kontrahteihin varasi manttaaliporho, nykyajan aatelisherra, itselleen aina takaportin. Porho sääti sellaisia pykäliä kuin: "Torppari on velvollinen muuttamaan pois milloin vain minä näen hyväksi niin määrätä." Eikö tämä ollut ilmeistä orjuutta, samaa kuin Venäjällä maaorjuuden aikoina tai saksalaisten paroonien nujertamassa Virossa nykyäänkin? – Mitä merkitsivät vielä nekään parannukset, jotka torpparit olivat hankkineet sitten vähitellen, omalla taistelullaan, nousemalla kiusaajiaan vastaan? Olivathan he edelleen vain orjia: tekivät työtä toisten hyväksi, – päivätöitä ilmaiseksi:

"Muistakaa elämäänne! Monille teistä on veropäivätyö määrätty parikymmentä vuotta sitten, pitäen silmällä silloisia päiväpalkkoja. Palkat ovat muilla aloilla kohonneet rahtusen, joskaan ei tarpeeksi, – sillä sotalait ovat estäneet lakolla vaatimasta lisää. Rahanarvo alentuu huikeasti. Mikä kultakaivos te olettekaan isännillenne! Ihmekö, jos heidän talletuksensa pankeissa suunnattomasti kasvavat!"

Jälleen entisyyteen: niin, orjille oli omien miesten johdolla koetettu hankkia suurempia oikeuksia. Koetettu lyhentää heidän parikymmentuntista työpäiväänsä. Vakiinnuttaa edes heidän vuokraoikeuttaan maahan. Mutta porhot olivat jarruttaneet aina niitä yrityksiä. – Joskus olivat he estäneet ne – Venäjän keisarivallan avulla. Niin isänmaallisia nämä porvarimme todellisuudessa olivat. – Parikymmentä vuotta sitten oli muka asetettu komitea valmistamaan parannuksia maanvuokraamisesta maalla. Se kometia oli ollut – tuollainen suomalainen komitea: se jätti epäkohdat niin entiselleen, että itse keisarikin häpesi, eikä hyväksynyt komitean ehdotusta:

"Se oli kometiaa, sekin! Keisari antoi enemmän: teidän pienetkin oikeutenne ovat saadut – Venäjän avulla, eivätkä paremman kansanluokkamme suopeudesta!"

Ja kaikkeen yleensä sittenkin alistuttiin, – nukuttiin. Mitä teki yhä vieläkin tilanomistajan orja? Hän oli tosiaan ihmeellisen siivo, nuhjusmaisen kärsivällinen. Parempi oli muka taipua kuin joutua kodittomana harhailemaan, ajettuna torpasta pois. Sillä torppari on omistajalle kiusa, vastus, jonka saa häätää ja joka on ajettava maailman rannalle:

"Kun viimein saitte oikeuksia Venäjän avulla, kun parannuksia oloihinne lupasi tulla, silloin se yleinen häätäminen alkoi, silloin sai porvari kiireen puhdistaa maansa torpista – ennenkuin työnne tulokset joutuisivat vähän enemmän teille itsellenne. Muistatteko, miten teitä on kohdeltu? Muistatteko joukkohäätöjä kymmenisen vuotta sitten?"

Jonkin kartanon sadasta torpasta oli silloin lyöty kaikista ikkunat rikki, revitty pois ovi, hajoitettu uuni, ja lakkoon ryhtyneiden torpparien vaimot ja alastomat lapset oli karkoitettu kankaalle, johon siihenkään heillä ei ollut oikeutta. Ja kaikki oli tapahtunut – laillisesti: Suomen lakien mukaisesti. – Mutta miksi niitä lakeja ei oltu muutettu? – Niin olivat menetelleet omistajat, olivatpa he sitten nimeltään Hisingereitä tai von Konoveita, joitakin Hiisiä tai Vonkunohveja, tänne tunkeutuneita ulkomaalaisia, joiden nimiäkään kansa ei osannut lausua ja jotka halveksivat suomalaisia, tai sitten talonpoikaisnousukkaita, heidän matkijoitaan. Pois torpparit, kodittomina harhailemaan, – ja niin oli syntynyt osa suunnattomasta tuiki köyhiemme joukosta. Harhailemaan minne? Tukkimaille, tehtaisiin, rautatierakennuksille. Tukkiyhtiöiden tiloille: eivät maata viljelemään, sillä ne yhtiötkin ajoivat torpparinsa pois. – Opettaja luetteli monta kymmentä pitäjää, joissa oli yhteensä lähes tuhat tilaa joutunut tukkiyhtiöille, ja kaikilta niiltä tiloilta oli torpat hävitetty. Nykyään omistivat tukkiyhtiöt monissa pitäjissä puolet maasta, eivät suinkaan niitä viljelläkseen, vaan riistääkseen niistä rahaa. – Sitten tehtaalaiset: olivatko he paljon irtolaisia onnellisempia? Tosin heillä oli rahtusen parempi kuin maanomistajain orjina:

"Tehtaalaisilla on työpaikka, josta – joutuvat pois, jos tehdas suvaitaan panna seisomaan. Ja sellaiseen pulaan, kuule sinä toveri siellä, pian joudut, jos sotaa jatkuu! – Siellä on palkkaa – sen verran, että nykyään tuskin hengissä pysyt. Aika kiristyy yhäti. – Eikä ole esimerkiksi tuo Kyykosken tehdas työläisilleen edes asuntoja rakentanut: he ovat kortteeri-isäntänsä kynsissä, joka korottaa vuokraa korottamistaan, pistäen työkansan rahat itselleen komeasti pankkiin. Tehdastoverit, kärsimysveikot: olette ainaisessa velassa kauppiaalle! Ja vaatikaapas patruunoilta palkkojen korotusta! Miten onnistaakaan: sotalaki estää lakot! Sellaiset etuudet teillä on nykyään. Ja kuinka olette saanut taistella ennen kuin saavutitte nekään! Muistatteko aikoja, jolloin teillä ei ollut kurahtamista mistään, vaan saitte tyytyä vaiti kaikkeen, mitä yhtiö suinkin määräsi?"

Muistettiinko, miten Kyykosken tehtaan johtokunta oli viisi vuotta sitten vastannut, kun työläiset pitivät kokouksen ja pyysivät parannuksia? Vastaus kuului: Johtokunta päättää työläisten palkoista itse; tehtaan johtaja ei tahdo olla missään tekemisissä työläisten valitsemien edustajien kanssa. – Kas niin pöyhkeitä sitä oltiin, täällä Suomessa, syrjäisessä maassa, nämä Kyykosken herrat samoin kuin muutkin meillä, nuo ruotsalaiset Ramsayt, Hisingerit ja muut Hiidet, jotka kauniisti saarnasivat työläisilleen säästäväisyyttä, kun itse elivät komeudessa, osaksi ulkomaillakin.

Meillä oli tehtaanomistajien vereen syöpynyt, että heillä on rajaton valta menetellä tehtaan asioissa miten parhaaksi näkevät:

"Aina vain vastaus tällainen: 'Joks te ette takto tektä niinkuin minä käske, niin menkä helvetti!'"

Ja helvettiin oltiin lopulta jouduttu. Oli alettu sillä, että kiellettiin työläisiä liittymästä työväenyhdistyksiin, – ja se tehtiin silloin kuin yläluokkamme ylpeillen julisti maassamme vallitsevan yhdistymis- ja kokoontumisvapauden. Silloin kuin porvaristomme parahti, jos venäläinen hallitusvalta kielsi sitä itseään kokoontumasta. Oli alettu kieltämällä tilaamasta työväenlehteä, oli raivottu, kun vihdoin ryhdyttiin lakoilla lyhentämään työaikaa. Oli häädetty Kyykoskenkin lakkolaiset kerran autiolle saarelle, pakkasessa huuruavan kosken keskelle. Oli tehty omistajien kesken sopimuksia, etteivät ottaisi toistensa erotettuja orjia työhön. Oli hankittu lakkorikkureita – Venäjältä; pyydetty apua keisarivallan laittomasti asettamilta kuvernööreiltäkin, noilta Lihansyöjiltä, Mjasojedoffeilta, – heiltä, Suomen kansaa, omaa kansaa vastaan! Tehtaanomistaja oli osannut suomea sen verran, että oli huutanut lakkolaisille, kun oli antanut santarmien panna työväen johtajat käsirautoihin: "Vieläkö jatkatte lakkoa? Teidät pitäisi hirtettämän ja sitten läpiammuttaman!" Sellaista oli usein ollut herraimme rakkaus kansaan, niiden, jotka koko maailmalle julistivat Suomea sorrettavan! Ja sellaista oli ollut aikana, jolloin jo kaikkialla muissa maissa työnantajat neuvottelivat työväenjärjestöjen kanssa, niin Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, puhumattakaan Englannista ja Saksasta. Mutta meillä oltiin yhä ylpeitä hölmöjä, nuo vieraista maista tänne siirtyneet tehdasherramme, – oman maansa hulttiot, jotka olivat saaneet tilaisuuden täällä rikastua, – ja nuo metsäkaupoilla äveriäiksi tulleet rustitilallistemme pojat. Entä sivistyneistömme sitten? Se oli kansallismielistä, se ajatteli Suomen etua, – mutta tuskin ainoakaan porvarillinen sanomalehti teki vastalausetta, kun esimerkiksi bobrikoffilainen virkavalta harjoitti laittomuutta työväkeä vastaan; paremminkin se hyväksyi tuon laittomuuden.

"Mutta odottakaapas, ystävät! Jo alkaa kuulua kummia – idästä! Idästä valo, sanoo sananlasku. Olen seurannut lehtiä: niistä voi paljon lukea rivien välistä! Venäjältä kaikuu jo heikosti toista jyrinää kuin vielä se mitä näinä vuosina on rintamalta erottanut. Näkee uutisia – nälästä! Jo loppuu toki rikkaalta Venäjältäkin viimein leipä, jolla sotaorjia on syötetty. Ja silloin se loppuu meiltäkin. Saatte tosiaan porhoiltamme jäkälää ja katajanmarjoja! Ja silloin kai vihdoinkin huomaatte, etteivät kaikki teidän kärsimyksenne tapahdu ainoastaan sieluillenne autuudeksi, kuten kirkoissa tänäkin jouluna saarnataan. Silloin on hetki lyönyt: odottakaa sitä, valmistautukaa! Silloin luodaan uusi maailma. Silloin ne, jotka eivät taivu näkemään tuskaa ja vaivaa kuin me, ne, jotka ovat tottuneet elämään tekemättä työtä, silloin lailliseen vääryyteen ja keisarivallan tukeen luottaneet: maatkoot niinkuin ovat vuoteensa tehneet, elleivät taivu. Näin ajattelee moni muu kuin minä! – Silloin ehkä muistamme tämän poloisen kansan sananparren: Ei herroille ilman puukkoa mitään mahda! Silloin muistamme patruunat, kartanonherrat, kätyrikuvernöörit, herraslakimiehet. Minä tunnen, että se aika on tulossa, enkä pelkää sitä sanoa: Odottakaa!"

Siinä joulussa oli Tistelbergille jotakin kammottavaa, outoa. Ja kummastuttavaa: olivatko täällä asiat tosiaan näin synkästi? Kuinka sitä sitten yleensä ei huomattu? Sellaisesta ei puhuttu mitään siellä pienessä Ankeriaisen kaupungissakaan, – siellähän väki harrasti melkein – suurpolitiikkaa, kiisteli maailmansodassa taistelevista valtakunnista, – ja yleensä me porvarit nukuimme kaikessa rauhassa. Oliko jokin ontto syvyys olojemme alla, kuten opettaja Sarvi väitti? Oliko se totta? Mutta löihän Sarvi tuon tuostakin puhuessaan nyrkillään vakuuttavasti tilastovihkonsa kanteen.

Niin surullista siis! – Ja me, porvarit, olimme tehneet ja teimme kaiken tämän pahan tieten, kuten Kullervo Akilles Sarvi väitti? Tai olimme täällä, joka oli todellakin syrjäkulmaa maailmasta, niin yksinkertaisia, että pidimme tällaisia oloja koko maailman menoon kuuluvina? Olimmeko siinäkin suhteessa – mädänneet – niin kuin tuo pikku kaupunki Ester-juttuineen.

Tistelberg huokasi – ja unohti asian melkein kokonaan: porvari kuin porvari! Ja opettaja Sarvi alkoi tuntua hänestä kiusallisen ikävältä, intoilevalta, ilkeältä, jonka seuraan hän ei enää tahtonut. Hän välttyikin siitä niin ettei tavannut sittemmin Sarvea muuta kuin yhden ainoan kerran, sillä joulujen välillä alkoi työ ja vei hänen aikansa, ja heti uudelta vuodelta hän siirtyi toiseen kylään asumaankin. Mutta Sarvesta kuuli hän kyllä puhuttavan yleensä paljonkin, eniten eräissä kemuissa, Sylvesterin päivillä, jotka talollinen Sylvester Teljo piti kotonaan.

6.

Kokouksessa, johon maanmittari oli kuuluttanut isännät kahdeksi pyhien välipäiväksi ja jossa muuten tietysti sattui yhtä ja toista kiistaa, kun muutamat talonpojat vastoin kaikkia insinöörin esittämiä selityksiä ja karttojakin ja vastoin paaluttajaksi valitun luotettavan vanhuksen vakuutuksia ajoivat itselleen sellaisia etuja, joilla ei ollut oikeudellista pohjaa, kiihtyen esimerkiksi jostakin kapeasta rantakaistaleesta pelkkää louhta niin hillittömään vimmaan, että pari heistä sätti toisiaan naapurien kuullen ketuiksi ja rosvoiksi, – tyhjästä paisutettua kiihkoa, joka jatkuisi jälkeenpäin kenties vuosikausia ilkeänä käräjöintinä ja aitona, koskaan leppymättömänä suomalaisena vihana, – niin sitkeänä, ettei se loppuisi sittenkään kun riitelijältä olisi jo käräjäkuluina mennyt viimeinenkin penni; – niin, noina kokouspäivinä, jolloin oltiin välillä käydä toistensa kimppuun, – seikka, missä kaikkia elämänilmiöitä tarkastamaan yhtäkkiä omituisesti innostunut Tistelberg oli huomaavinaan talonpojan erikoisen rakkauden omistamiseen, maankamaraansa, ja ehkä vielä halun siepata hiukan lisääkin aluetta toiselta; – niinä kokouspäivinä tutustui hän tuohon kelpo talolliseen, valtiopäivämies Sylvester Teljoon. Tistelberg ihmetteli juuri keskellä eräiden isäntien ankaraa rähinää, miksi nämä maalaiset tuntuivat nyt hänestä paitsi mielenkiintoisilta myöskin jo vähän – kyllästyttäviltä, ja miksi heidän harrastuspiirinsä ikäänkuin hänelle – vieraalta maailmalta. Eikö hän ollut nähnyt moisia inhimillisesti ymmärrettäviä ärtymyskohtauksia ennenkin maanmittausretkillään, jolloin jotkut talolliset olivat raivoissaan heittäneet kirveensä kivikkoon, kun viisi kuusi kilometriä pitkän koelinjan pää meni puolen metriä ohitse pyykistä, johon oli tähdätty, joten rivi yhden osakkaan rakkaita haapoja oli kaadettu hukkaan? Silloin oli tuo syvä, vähästä syttynyt suuttumus nuorukaista enimmäkseen vain naurattanut; hän oli katsellut henkilöitä siellä, kesäisten, auringonpaisteessa välkkyvien korpien keskellä, jonkinmoisessa humoristisessa valossa. Nyt tuotti eräiden harvojen samanlainen vimmastuminen hänelle muutakin kuin huvia. Hän oli tuskastunut ja – muisti Juliaa.

Niin, todellakin, ensi kertaa poikavuosistaan asti oli hän nyt maalla talvella. Isän kanssa muinoin tehtyjä talviretkiä ei hän enää muistanut, – niin nuori hän silloin oli ollut. – Kenties oli sitten, myöhemmillä matkoilla, kesäinen aurinko kaiken sovittanut? Tai ehkä hän oli nyt elänyt huumorinsa kauden ohitse, – kauden, joka alkoi tuntua – lapselliselta. Töykeää tämä näiden muutamien maalaisten pikkumaisuus vain oli...

Mutta nämäkin ajatuksentapaiset liikkuivat hänessä paremminkin aavisteluna kuin ajatuksina; ne haihtuivat pian, ja niinpä hänen huomionsa kiintyi helposti Sylvester Teljoon, joka iski hänelle parin isännän riidellessä älykkäästi silmää, koetti rakentaa sovintoa heidän keskelleen ja laski silloin tällöin väittelyn sekaan lauhkeita sutkauksia. Toisen kokouspäivän loppuessa kutsui sitten Sylvester Teljo isäntiä luokseen tavanomaisille nimipäivilleen, ja insinöörin oli tultava mukaan.

Kylällä kuuli Tistelberg, että Teljoa paljon kunnioitettiin, että hän oli sangen monissa pitäjän luottamusviroissa ja että hän uhrasi kirjallisuuden hankintaan ja lukemiseen varoja jopa niin paljon, ettei oikein muka jaksanut eikä joutanut pitämään pienenlaisen tilansa asioita tasapainossa.

Sylvesterin päivän iltana ajoi nuori maanmittari isäntänsä, tuon vähäsanaisen, mutta nyt jo lauhkeaksi ja ystävälliseksi huomatun hämäläisen miehen reessä Teljon pihalle, jotakuinkin ensimmäisten joukossa. Talo oli lähellä Kyykosken tehdasta ja kirkonkylää. Talvi-illan hämärässä loisti matalahkon, vanhanaikaisen talon ikkunoista runsaasti tulia; pihalla kellarin edustalla seisoi pitkä jono kauroja rauskuttelevia hevosia loimilla peitettyinä; ja valaistulle kuistille ilmestyi itse Sylvester Teljo vieraita vastaan ottamaan, saappaat jalassa ja jonkinlainen hieman epäkuntoon joutunut sakettitakki yllä, kaulassa kaulukset, kiusallinen kravatti itsepäisesti leukaan kohonneena.

Pieni sali oli vieraita melkein täynnä. Siellä istui ovensuussa puusohvalla eräs jakokuntakokouksen melko riitainen isäntä, kyynärpäät polvia vasten, reiluissa kotikutoisissaan; ja hänen rinnallaan lyhytkokoinen älykkään näköinen mies, joka esitteli itsensä, – nimeä ei muiden esittelyiden sorinassa kuulunut. Tuossa uunin vieressä seisoi körttiläispuvussaan se kalpeakasvoinen vanhus, joka oli tuonut Tistelbergin tänne maalle kaupungista. Ja sitten esitti Teljo Tistelbergille notkeasti seudun suurimman kartanonomistajan, Kantalan, joka oli pyöreäpäinen, lyhytjalkainen, – kultaiset kellonperät sievästi paisuvan vatsan päällä, sekä hänen nuoren, sinisessä silkissä kuhisevan rouvansa. Oli muitakin, miehiä ja naisia. Esittelyt tehtyään heittäytyi Sylvester Teljo rentonaan samaan sohvaan, jossa Kantalat istuivat, toiseen, salinperällä olevaan, pehmustettuun sohvaan; nosti polvensa toisen päälle ja alkoi puhua luultavasti valtiopäiväpolitiikkaa. – Sali oli kuuma, hiilusta hehkui vielä takassa, ja sitä paitsi lämmittivät ilmaa katto- ja pöytälamput ja sota-ajan talikynttilät, joita oli asetettu ikkunoihin, pienelle kirjoituspöydälle ja urkuharmonion kannelle. Keinutuoli keskellä lattiaa odotti vielä tulijaansa. Odotettu oli kai pitäjän kirkkoherra: sen huomasi selvästi emännän sanoista, kun hän pistäytyi sisään tervehtimään uusia vieraita ja päivitteli sitten siinä kynttilöitä pystympään korjatessaan, ettei rovasti jo joutunut. – Sylvester Teljo naputteli etusormellaan pöytään ja lopetteli jotakin vieraiden tulon keskeyttämää kertomustaan viimeisestä eduskunnasta, jonka istunnoista oli varsin kauan, sillä jälkeen vuoden 1914 ei eduskuntaa oltu kutsuttu kokoon; – kuvaili erästä puolueensa johtohenkilöä, jonka nimi oli ruotsalainen ja joka muuten tunnettiin mieleltäänkin puoliruotsalaiseksi, – itse kuului Teljo nuorsuomalaisiin, – selosteli joitakin valtioasioita koskevia neuvotteluja hänen kanssaan, naureskeli leppoisasti tuon ystävänsä kustannuksella, ja sanoi:

"Minä sanoin kyllä silloin hänelle: Kuules, rakas Heikki, siinä sinä olet väärässä, retiisist väärässä."

Nyt kääntyi hän maanmittarin puoleen, joka katseli ihmeekseen isännän suuria kirjahyllyjä, jotka miltei peittivät päätyseinän:

"No, ette nyt ole tavannut sitä Kullervo Akilles Sarvea? Hehehe...! Niin, se on lystikäs heppu. Se saarnaa sellaista ... jos jotakin mahdotonta. Ja saarnaa vapaata rakkautta, suokaa anteeksi, rouva Kantala, hehehe. Sillä pitäisi saada olla jonkinlaiset sellaiset... hehe ... kesäheilat. No niin, sekin on nyt hänessä sitä mahdotonta puolta. Antaisi olla moiset – omina asioinaan."

Kaikki alkoivat puhua kiihotuskokouksesta, jonka opettaja Sarvi oli pitänyt jouluaattona kansakoululla. Joku isäntä ehdotti, että opettajasta olisi tehtävä valitus senaattiin. Toiset sanoivat, että se valitus olisi tehtävä tuomiokapituliin, ja yleensä oltiin sitä mieltä, että Sarvi olisi ajettava täältä pois. – Eikä maanmittarikaan ymmärtänyt mitä opettaja haaveillaan oikeastaan tarkoitti, – noilla haaveillaan jostakin uudenlaisesta yhteiskunnasta, jonka perustana olisivat – varmaankin kaikkein köyhimmät ja tietämättömimmät...

Herännyt isäntä, kansakoulun johtokunnan esimies, joka yhä seisoi surumielisen näköisenä uunin vieressä, lausui suuttuneella sävyllä, vastauksena Teljon äskeiseen naureskeluun:

"Ei ole sellaista oikeus pitää omana asianaan. Riettautta se on. Siitä sanoo Jumalan selvä sanakin..."

"No, mitäpäs tuosta, mitäpäs tuosta hupsusta", ennätti Sylvester Teljo pistää lauhkeasti väliin, kun pihalta, jossa oli nopeasti pimennyt, alkoi kuulua aisakellojen kalahtelua ja kulkusten helinää. Emäntä juoksi salin kautta eteiseen ja huudahti:

"Valtiopäivämies, joudu tänne, nyt tulee rovasti, ja tulee tohtori."

Herännäinen vanhus ja muutkin vieraat vaikenivat.

Aisakellot kalisivat ja kulkuset kilisivät pihalla. Sylvester Teljo kepsutti eteiseen, jossa emäntä hätäili ja tervehti vieraita. Sieltä kuului onnitteluja päivänsankarille ja toivotuksia: "Hyvää vuoden loppua." Salin ovi oli jäänyt puolittain auki, joten näki eteiseen ja pirtin puolelle, minne kumpaankin oli kerääntynyt ja kutsuttu tungokseen asti alempia vieraita. Eteiseen pujahti pirtistä jokin muori virsikirja kädessä. Ja joku emäntä tai rouva, joka oli kiertänyt toista tietä saliin, kuului sanovan:

"Se on rovasti."

Tilanomistaja Kantala nousi rouvineen pystyyn, herännyt isäntä seisoi edelleen uunin luona nöyrän ja samalla ylpeän näköisenä.

"Rovasti se on!" huudahti jälleen talon emäntä, tullen takaisin sisään. Silmälasejaan pyyhkiellen astui sitten kirkkoherra saliin, antoi herännäisvanhukselle kättä miltei ääneti päätänsä nyökäten, kätteli tuota riitaista isäntää, joka oli jäänyt istumaan ovensuusohvalle, mutta kavahti nyt pystyyn, ja meni peremmälle, pisti kouraa Kantalan kartanon omistajalle, kumarteli kohteliaasti hänen vaimolleen, ja pysähtyi vatsa pystyssä ja takinhelmat lihavuuden vuoksi levällään tähystelemään, ketä muita huoneessa olisi, tuli tirkistelemään aivan Tistelbergin eteen ja esitteli itsensä:

"Minä olen Kyrönpää, tämän pitäjän kirkkoherra."

Teljon emäntä johti juuri sisään uusia vieraita, ryhmän herrasväkeä. Maanmittari kuuli Kantalan ja hänen rouvansa kyselevän, miten tohtori voi ja miten valttari voi. Seisottiin tuokio paikoillaan, hiukan neuvottomina. Sitten tohtori esitteli itsensä oudoille ja asettui tavalliseen tuoliin kirjahyllyjen viereen, kun taas rouva Kantala vei hänen rouvansa, lääkkeiltä lemahtavan, vihreään silkkipuseroon ja mustaan pliseerattuun hameeseen puetun, rinnalleen peräsohvalle. Sylvester Teljo pujahti entiselle paikalleen saman sohvan nurkkaan, ja kirkkoherra asettui keinutuoliin, laskien leikkiä:

"No, onhan tämä vähän liikaa ... Joudun ikäänkuin kunniapaikalle..."

Sitten alkoi hiljainen juttelu, kuulumisten tietely kussakin nurkassa, jokainen ryhmä omista asioistaan; ja pysähdyttiin kuuntelemaan jonkun johtavamman henkilön sanoja, joihin liitettiin eri ryhmistä huomautuksia, joskus monista suista yhtaikaa. Siinä innostuttiin välistä kovasti hälisemään, ja silloin tuo riitainen isäntä huusi julki omia mielipiteitään, huusi, hoilasi. Sylvester Teljo kehoitteli vieraita, kun nyt kahvi- ja leivostarjottimet tulivat sisään ja alkoivat kiertonsa, panemaan sekaan ja ottamaan kaikkea. Johtui siinä puhe sokeriin ja vehnäsiinkin.

"Onpas tässä vielä hyvää Jumalan viljaa", sanoi kirkkoherra, koettaen pitää ruumistaan tasapainossa herkästi keikkuvassa keinutuolissa tarjottimen edessä.

"No on tuota meilläkin!" huudahti riitaisa isäntä, Riipinen nimeltään. "Ostin viime viikolla kuusi kahdeksankymmenen kilon säkkiä vehnäjauhoja. Pitäisi riittää tämän tukalan ajan yli..."

"Kunnesko rauha tulee?" kysyi kunnanlääkäri lempeällä äänellään. "Kuka sen tietää milloin se tulee", naurahti hän epäuskoisen haikeasti.

"Mekin hankittiin vehnäjauhoja", sukelsi siihen vähin rouva Kantala, "joten kirkkoherra on ystävällinen ja käy taas pian talossa maistamassa..."

"Hätäpäs tällä Riipisellä", virkkoi rovasti, rouva Kantalan pyyntöä huomaamatta. "Riipinen se ostaa – ryssän viljaa! – Tehän kuulutte taas teettävän halkoja. Niistä lähtee toisenmoinen hinta kuin ennen!"

Riipinen ei vastannut ensin mitään, hän kääntelehti paikallaan, mutta kehaisi sitten viimein kuitenkin päätänsä kohottaen:

"No, onhan niitä vähän teetetty! Mutta hakkuukustannuksetkin tulevat kalliiksi. Entäs sitten peli saada miehiä työhön: kaikki menevät tukkimetsiin, tai pattereille. Kun talollisetkin alkavat mennä! – Kyllä nyt metsät kaatuvat! Ja jos ei ensi keväänä saada vielä kyntöjäkään suoritetuiksi, niin mikä kilakka lieneekään tulevana talvena käsissä..."

"Elintarvepula. Ehkä – nälänhätä", huomautti Teljo huolissaan. "Ja kenties aikaisemminkin..."

"Mutta minä olen sittenkin tässä päässyt omilleni, – metsäkaupoissa ja muissa", jatkoi Riipinen. "On nyt ihmisellä, jolla on metsiä tai talo, kultaiset päivät, kuten sanotaan! Niin, jos on rasituksiakin: jos ostat reenraudat, ostat rautanauloja, ostat mitä hyvänsä: kaikki kallistuu... mikä hitto kallistanee. Ja torpparit hävittävät kallista metsää! Sinua, Kantala, se lykästi, kun sait torpparisi pois. Oliko se vuonna 1906 vai 1907?"

"Lykästihän se", vastasi Kantala, "lykästi tavallaan. Mahdotonta se kyllä oli niiden kanssa reistata. Ryhtyivät puhelemaan sellaistakin, että torppien pitäisi olla heidän omansa. Jonkinlaista yhteisomistuksen aatetta kai, – kuten nyt opettaja Sarvi saarnaa. Hekö ne torpat ja mäkituvat olisivat hoitaneet – nuo köyhät, joilla ei ole edes tietojakaan? – Silloin jo huomasin, mitä olisi tulossa, ja kärsin mielelläni senkin vahingon, että muuttivat erikoisesta maksusta pois. Kiitän Jumalaa ... Ei sitä voi enää pitää eikä ottaa torppareita."

Teljo rypisti otsaansa ja virkkoi huoaten:

"Niinhän se on... Ja olisiko heistä tosiaankin pysymään itsekseen pystyssä, vaikka saisivat torpanmaat – lahjaksikin?"

"Lahjaksi!" huudahti Riipinen. Pari muutakin isäntää huudahti yhteen ääneen, nauraen hermostuneen ärtyisesti:

"Ei tule mitään siitä! Vai muka...! Ei tipu Joonaalle viinaa!"

"Ei tiedä, ei tiedä", väitti Kantala vastaan.

Nousi äänien hälinä. Riipinen kuului kiroilevan. Nuristiin itsepäisiä ja kavalia torppareita, syytettiin opettaja Sarvea ja sosialisteja yleensä...

Joku emäntä, kun kuuli puhuttavan sosialistien maananastusaikeista, herkesi pakisemasta rouva Kantalalle. Hän oli hiljaa pakissut, että jos musta kukko otetaan taloon, niin siitä tiedetään, millainen hevonen talossa viihtyy: musta kukko muuttaa muka taloon sopivan hevosenkin mustaksi. Nyt hänkin alkoi paheksua mökkiläisiä ja sosialisteja, jumalattomia. Tohtorinna alkoi tämän vanhan emännän kukkotarinaa kuunneltuaan kuulustella innokkaasti rouva Rantalalta eräästä kielilläpuhujasta, joka oli äskettäin käynyt kirkolla. Mies oli saarnannut, ennustanut ja kävellyt unitilassa. Tohtorinna ei ollut päässyt tilaisuuteen. Rouva Kantala sanoi todellakin ilokseen olleensa siinä läsnä. Saarnaaja oli nukkunut niin sikeästi, ettei ollut herännyt, vaikka häntä oli pistelty jopa kuumennetuilla neuloillakin. Ja hän oli saarnannut niin ihanasti, ja kävellyt unessa, kävellyt leijaillen, silmät auki, niinkuin enkelit olisivat häntä taluttaneet. Rouva Kantala nousi ylös ja näytti koko vierasjoukolle, miten saarnaaja oli lattialla leijaillut. Silkkihame näytti tosiaan Isidorista somasti leijailevan, ja rouvan poskilla paloi hehku, silmissä harras kiilto. Kantala katseli ihaillen nuorta vaimoaan, ja jatkoi äskeistä juttua torppareista:

"Eivät he tiedä vaivoja, joita talonhoidossa täytyy kestää, – mieleni olisi myödä koko kartano, yhtiö tarjoaisi siitä kaksi miljoonaa. Eläisihän niilläkin lopun tätä maallista elämää."

"Ei pidä myödä", huomautti Sylvester Teljo. "Mikä yhtiö se on? Salayhtiöt kiertävät lakia, kun varsinaiset tukkiyhtiöt eivät enää saa ostaa tiloja..." Tohtori myönsi rouva Kantalalle, että paljonhan on sellaisia seikkoja, joihin esimerkiksi lääkäreillä ei ole selitystä, mutta jotka on – myönnettävä ainakin hyvää vaikuttaviksi voimiksi. Herännäinen vanhus lausui Jumalan täten julistavan totuuksiaan sairaan ja heikon ihmisen suun kautta, pannen hänet ihmeellisessä viisaudessaan puhumaan kielillä ihmisten varoitukseksi. Kirkkoherra huomautti siihen väliin, että sellainen ihme oli tapahtunut kristillisyyden alkuaikoina, kun Pyhä Henki vuodatettiin apostoleihin, ja nykyäänkin varmaan tapahtui Jumalan tarkoituksesta ikäänkuin samaa, joskaan ei aineellisessa merkityksessä. Ja sitten siirtyi Kyrönpää nurisevaan kansaan, syytti agitaattoreita: juuri agitaattorit saivat asiat sille tolalle, että maanomistajain kävi mahdottomaksi hoitaa alueitaan ja elättää niillä muitakin, kovaosaisempia, niinkuin vanhaan aikaan hyvässä sovussa elettiin:

"Yhä yltyy agitaattorien kiertely, sosialismin opin kuiskutus pahaa aavistamattomien korviin näilläkin main. Agitaattori: on hänelläkin elämäntehtävä! Miehen työtä: pitää kokouksia, narrata vähäisiä, yksinkertaisia ihmisiä vaatimaan itselleen hyvää – väkivallalla. Ja panna heidät sen suurenmoisen ohjelman lopuksi tanssimaan! Ja siitä kaikesta nostaa agitaattori pääsymaksun heiltä, – elää sillä tavoin kahmituilla rahoilla. Mokomat kelvottomat kiillottajat, – ovat hekin muka aatteen sankareita! Muistetaan tässä se mieslauma, joka äskettäin ajoi hevosilla pitäjämme läpi. Juovuksissa kuin pahat henget, puukot ja revolverit kädessä! Tunkeutuivat asumuksiin tien varrella, vaativat ruokaa, ottivat sitä anelemattakin, – ovat hekin lajiaan nälkäisiä, – eivätkä toisissa paikoissa maksaneet mitään. Ja yhdestä talosta ajoivat koko talonväen pihalle; toisessa hypittelivät huvikseen lumihangessa vanhaa emäntää, jonka olivat sängystä löytäneet, kun ei ollut päässyt pakoon niinkuin muut... Sellainen anarkia nykyään leviää... Ja sellaista se Kullervo Sarvikin levittää."

Sylvester Teljo nauroi noiden sällien hullutuksille, joissa ei onneksi ollut tapahtunut mitään varsin pahaa, mutta ei ollut varma, olivatko miehet, jotka tietysti oli pantava rautoihin, agitaattoreita vaiko ainoastaan tavallisia sällejä.

"Isästä perkeleestä he ovat!" sanoi herännyt isäntä patriarkallisella voimalla, joka Tistelbergiä jälleen hämmästytti.

"Niin, sitä he ovat", toisti rovasti, poskissaan tumma puna.

Teljo arveli, että patterityöt olivat näiden sällien mellastukseen alkusyynä:

"Mitähän Venäjä aikoo, kun rustaa pattereita tänne Kongon salollekin, keskelle järvenselkää? Sotatietäkö Vaasaan? – Pattereilla ne suomalaiset kaikkeen oppivat: ryssät itse varastavat siellä kassojaan, suomalaiset päällysmiehet varastavat ryssiltä, jätkät lahjovat päällysmiehiä, juovat, mellastelevat ja laiskottelevat. Ja ovat sotaväen suojassa..."

"Taitaa se paperi nyt Pietarissa maksaa?" kysäisi Riipinen siinä välillä tehtaan valttarilta.

"Maksaa se", myönsi valttari. "Puumassan hinnat ovat taas nousseet. Mutta metalliteollisuus vasta se on tänä vuonna tuottanut. Oijoi, sitä rahojen käärimistä, oikein kateeksi käy", naurahti hän.

"Ja mihinkä nuo meikäläiset poloiset ihmiset, joille työväenlehdet eivät koskaan puhu sanaakaan velvollisuuksista, vaan ainoastaan vaatimuksista, mihin he, joille paremmin menestyneiden olisi aina vain annettava lisää, lisäpalkkansa enimmäkseen käyttävät?" kysyi kirkkoherra Teljolta. "He eivät tyydy sellaiseen asemaan kuin jokaisessa yhteiskunnassa toisilla tulee aina olemaan. Ei, käydään tehtaanvaatteissa, – kotona ei enää viitsitä kangasta kutoa. Ja niiden vaatteiden pitää olla koreat. Saapaskenkää ei enää näe kuten ennen, oikeaan aikaan. Tytöillä tietysti ne tanssikengät, ja miehillä – ne punaiset kaulanauhat. Niin, ne herrat eivät tyydy siihen, mihin me, muori!"

Kirkkoherra naurahti ja viittasi vanhahtavaan naiseen, joka oli tullut myöhemmin sisään, tervehtinyt rouvia, jättänyt arasti herrat tervehtimättä ja istui nyt hänen lähellään, mutta hieman syrjemmällä, musta huivi päässä ja körttiröijy yllä. Hän oli ruustinna, – herännäinen ruustinna.

Rovasti jatkoi:

"Uudenaikaista koreutta nyt pitää olla! Jo pöydässä lesty- ja nisuleipää. Tai sitä on pitänyt olla monet viimeiset vuodet. Kuinkahan nyt suu pannaan, kun tulisi tottua ehkä pelkkään rukiiseen? Kun herkut nyt alkavat loppua, niin aletaan kirota! Pahanpäivän varalle ei ole pantu mitään säästöön. Sosialistilehdet eivät opeta milloinkaan säästäväisyyteen, – sekin on kai heistä synti: menettäisivät siihen kehoittamalla köyhälistölaumansa! Kirotaan niitä, jotka ovat olleet ahkerampia ja säästävämpiä, eivätkä kuluta aikaansa tanssia rylläämällä työväentalolla ja kuuntelemalla ja katselemalla noita kuplettilaulajia ja näytelmiä, jotka on Helsingistä tännekin asti kuljetettu, rehellisen suomalaisen maaseutuväestön keskuuteen."

"Ja minä en anna heille mitään, noille Kyykosken tehtaalaisille, kun tulevat ruokaa tahtomaan", sanoi Riipinen. "En, vaikka kuoppa täyteen perunoita mätänisi! Tulevat ostamaan, mutta vaativat niinkuin omaa osuuttaan! Pöyhkeitä!"

Eräs tupapuolelta ilmestynyt maalaisrouva valitti ruustinnalle, että alustalaisten kanssa oli nykyään hyvin vaikea tulla toimeen. Kertoi joskus aivan itkevänsä hermostumisesta: vaikka ne saivat aivan samaa ruokaa kuin isäntäväki, – lukuunottamatta muutamia vähäisiä kekkereitä, joissa oli parempaa, – niin aina ne nurisivat, epäilivät, sanoivat, että heillekin pitäisi olla vielä lisää. He olivat kateellisia, ja uhkailivatkin. Varmasti opettaja Sarven työtä.

"Mitä tästä vielä tulee", siunaili tuo rouva.

"Uhkailevat", toisti kirkkoherra uhkaavasti. "Millä? Jonkinlaisella tasajaolla, olen kuullut. Ärhentelevät niistä – rajahinnoista, jotka on määrätty, mutta joista ei ole mitään hyötyä: ovat vain vieneet tavarat salakauppaan. Tahtovat nyt koettaa korttijärjestelmää. Käskeä, kuinka kukin saa omalla ahkeruudellaan ansaitun ruokansa käyttää. Sitten, jos kortit tänne saadaan, pannaan vähäiset säästöt tasan, ja ollaan kaikki tyhjillä. Niin kai muuhunkin omistukseen nähden. Seurakunnan paimeniltakin pitäisi muka riistää etuudet pois, tehdä heistä leipäpappeja, kuin Amerikassa. Voi isänmaata, minkälaiseen pimeyden tilaan se joutuneekaan."

"Ja auttamattomiin taloudellisiin huoliin", huomautti ovensuun sohvalta se pienikokoinen, älykkään näköinen mies. "Jos nimittäin Venäjällä kävisi sittenkin hullusti! Kun pistäydyin Helsingissä, tuntuivat odottavan suuresta isänmaasta jotakin. – Viisas taisi tämä valttari olla, että osti minulta tupakkavarastoni. Ja sen sanon teille kaikille: ostakaa nyt, – tupakkaa, sokeria, ryyninloppuja, – tai pian niiden hinnat saattavat olla toiset! Mutta älkää levittäkö tätä asiaa kovin laajalle, muuten menevät vähäiset varastoni kaikenlaisille..."

Tohtorinna innostui nyt levottomana puhumaan eräiden emäntien kanssa, pitäisikö heidänkin alkaa koota ruoka- ja muita aineita varastoihin, kun kauppias kerran pelkäsi meille tulevan jotain pahaa Pietarista. Kauppias virkkoi, että siellä kuului tosiaan olleen nälkämellakoita. Ennusteltiinpa taas vallankumoustakin. – Kirkkoherra sanoi, että Pietarista, Venäjältä meille tuli ja tarttui kaikki paha. Venäläisten hengen tartuttamina olivat suomalaiset miehet Viaporin kapinan aikana 1906 sotkeutuneet sellaiseenkin kuin mellastamaan venäläisten kanssa. Sieltä oli silloin levinnyt anarkia meille, suomalaisille, luterilaisille, – maasta, jossa suudeltiin epäjumalia, jossa mässättiin luonnottomassa ylellisyydessä ja sitä mukaa yhtä mittaa uhattiin kapinalla. Sieltä mustanmullan maasta, joka kasvaisi yllin kyllin viljaa, jos sitä hoidettaisiin, oli kai kotoisin sekin levottomuuden henki, jota paholainen nykyäänkin yritti tänne tyrkyttää:

"Mutta – ehkä aika muuttuu! On maailmassa maa, missä eletään toisin, missä järjestys ja hyvä esivalta vallitsevat, missä sosialismin villitys on vielä tuntematonta..."

Kirkkoherra sanoi uskaltavansa puhua suoraan, että hän tarkoitti Saksaa, mallimaata, joka oli muiden kansojen johtaja hengen ja käytännön, tieteen, taiteen aloilla. – Kas vain Kyrönpäätä, joka tuntui äsken vastustavan teatteriakin: nyt hän ymmärsi taiteita, – ajatteli Isidor. – Kirkkoherra uskoi Saksan voittavan vastustajansa, joina oli ainakin yksi portto, – Ranska, – ja Englanti, joka kerskui alati pysyvänsä maailman valtiaana.

"Mahdollisesti nousee tärisyttäviä ukonilmoja idästä", sanoi hän. "Ehkä meillekin lähestyvät jonkinlaiset ratkaisun hetket. Varokaamme, ettemme joutuisi samaan helvettiin, johon Anti-Kristus silloin saatetaan heittää. Te tässä seurassa tiedätte, mitä minä Anti-Kristuksella tarkoitan..."

"Anti-Kristus! Anti-Kristus!" huudahti eteisestä kimeästi se nainen, jolla oli ollut virsikirja kädessä. Eteisen ovi oli jätetty auki salin kuumuuden vuoksi.

Tilanomistaja Kantala nousi ylös ja meni hitaasti urkuharmonion luokse:

"Niin, vakavat ovat ajat. Ja kun illan hetketkin ovat jo myöhäiset ja uusi vuosi, josta ei tiedetä, mitä se helmassaan kantaa, on tulossa, niin ehdotan, koska tiedän, että päivänsankarilla on vanhastaan tapana pitää juhlansa myöskin hengellisinä juhlina, joissa ihmiset saavat hengellistä opetusta, että kirkkoherra alkaisi... puhuisi kansalle, mitä parhaaksi näkee. Ja sanoisi nyt, minkä virren haluaa."

Sylvester Teljo katosi pirttiin ja kuului kehoittavan väkeä sieltä tulemaan eteiseen ja salin puolelle niin paljon kuin mahtui. Ovi täyttyi etenkin naisista. Kantala selaili koraalikirjaa, neuvotteli rovastin kanssa ja asettui soittamaan, kaikkien salissa olevien noustessa paikoiltaan. Virsi oli eräs herännäisten virsiä. Kansakoulun johtokunnan esimies veisasi hiljaa hyräillen, katsellen eteensä kuin jonnekin kaivattuun kaukaisuuteen. Pian alkoi tehtaan valttarin ääni kantaa enimmän, ja tuvan puolelta kajahti samassa heleä nuoren naisen ääni, vakavana, hartaana, totisena. Tohtorikin lauloi nyt mukana huonolla äänellään. Salista tummaisen pirtin perälle raikui sitten virsi, harmonion alakuloisten sävelten kulkiessa edeltä, väkevänä, yhä paisuen, vakavana. – Kirkkoherra Kyrönpää piti sen jälkeen saarnan tai paremminkin jonkinmoisen puheen. Hän jatkoi rohkeasti äskeistä esitelmäänsä ihmisten turmeltumisesta, jonka oletettua syytä, turmeltuvaa Venäjää vastaan tähdätty kärki oli kuitenkin tällä kertaa hiukkasen kätketympi kuin hänen äskeisissä sanoissaan. Ymmärsivätkö maalaiset oikein rovastin salaperäiseen asuun puetut sanat? Anti-Kristuksesta hän puhui, – mutta sen piti olla Venäjä. Hän pauhasi, jyrisi kuin oikea kansanapostoli:

"Jolla korvat kuulla on, se kuulkoon!"

Hän sinkosi anatheman sosialisteja vastaan, jotka lähenevällä vakavalla hetkellä varmaan heikontaisivat kansallista voimaamme. Vihjaili joihinkin poikiimme, – ilmeisesti Saksan joukkoihin paenneihin nuorukaisiin, joista yleensä ei juuri missään siihen aikaan vielä paljon tiedetty, poikiimme, joiden reippaan innostuksen tähden joku keisari ehkä antaisi meille jotain hyvää, – antaisi kenties oikean järjestyksen, jossa sellaisilla, jotka velvollisuuksia muistamatta tahtoivat alinomaa kiristää itselleen uusia etuja, ei olisi hiiskahtamista. Tistelbergin mieleen johtui jälleen Rolf Idellin käsitys, ettei muka suomalainen kansa ihaile Saksaa. Eivätkö nämäkin hartaat kuulijat, joista ainakin eräät, talonpojatkin, ymmärsivät nuo vihjaukset, olleet Suomen kansaa? ... No, Rolf oli hieman sosialisti, – ja meidän kansammehan oli kahtia jaettu ... Sitä se oli – täälläkin! Todistuksena siitä ainakin Kullervo Sarvi.

"Jolla korvat kuulla on, se kuulkoon", huudahti kirkkoherra. "Aika saattaa lähestyä. Anti-Kristus tulee!"

Eteisestä parahti äskeisen naisen ääni, hätääntynyt, heleä vaikerointi:

"Voi, voi, – Anti-Kristus!"

Siinä päättyikin kirkkoherran saarna. Hän kehoitti rukoukseen, melkein kaikki, poikkeuksina muun muassa Sylvester Teljo ja maanmittari, panivat kätensä ristiin, nostivat käden otsalleen tai painoivat päänsä jotain kaappia tai seinää vasten. Kun rukous oli luettu, kaikui loppuvirsi tumman kaihoisana kuin metsien huokaus.

Tuokion kesti sitten ikäänkuin neuvotonta hiljaisuutta. Sylvester Teljo sanoi mielisairaan Riikan siellä huudahtaneen, ja alkoi esittää, miten täälläkin olisi köyhien hoito järjestettävä niin, etteivät tuollaiset sairaat, joita oli kymmenittäin, pääsisi kuljeksimaan maanteillä, henkensäkin uhalla talvisin. Kunnalliskotiin, joka oli äskettäin rakennettu, olisi järjestettävä osasto heillekin. Mutta sitten ilmoitti hän, kun emäntä tuli supattamaan jotain hänen korvaansa, että illallinen oli valmis. Vierushuoneeseen oli katettu seisova pöytä. Mitään ei siitä puuttunut, lukuisat ja runsaat olivat tarjottavat niinkuin ainakin toimeliaan isännän ja kunnollisen emännän hoitamassa maatalossa tällaisinakin yhä kireämmiksi muuttuvina aikoina. Kynttilät lepattelivat iloisesti. Palvelus- ja aputytöt juoksivat edestakaisin. Mutta ennen aterioimista asettui Kantala valtapaikalle pöydän ja ikkunan vähin ja piti puheen isännälle, ja toisen, kaikkea hyvää toivovan puheen kohta alkavalle uudelle vuodelle, vuodelle 1917.

7.

Maanmittari käväisi sitten muutamina iltapuhteina Sylvester Teljon luona, josta hän paljon piti, ja joutui lopulta asumaan hänen taloonsakin, kun hän viimeisen kerran laajaa vesijättöä mitatessaan vaihtoi kylää. Sitä ennen asui hän parissa muussa paikassa, viimeksi eräässä erikoisen alkeellisessa mökissä, joka ei silti varmaan ollut köyhempi kuin monet muutkaan ympäristössä. Ahdas, puutteellinen asumus, johon joutumista hän kuitenkin piti onnenaan, – kuten nykyään monien kuvitelmien katoamista, jos nyt kenellekään on onnea siitä, että luulottelee päässeensä lähemmäksi totuutta. Siinä metsien, lumisten rotkojen ja järvien erilleen sulkemassa töllissä, siinä oli aikuisilla ainainen huoli, kuinka jaksaa hankkia näinä kiristyvinä aikoina leipää ja perunoita, ehkä ylellisyydeksi maidontilkkasen lapsilaumalle, joka talven vangitsemana ummehtuneeseen tupaan kitisi puutteitaan ja tautejaan. Niin, siellä huusi ja kirkui yhtä mittaa ainakin kolme neljä pienintä, – lapsia oli kaikkiaan yhdeksän; itku kuului keskellä yötäkin, kasvaen sitten heti aamusta yhdeksi ainoaksi keskenään tappelevien sisarusten itkuksi ja kirkunaksi, – koko päivän samaa, milloin vain herra sattui olemaan mökin hatarassa kylkeiskamarissa kuulemassa. Lapsiraukat! Suoraan sanoen liassa he rypivät, – mahdotonta olisi emännän ollut pitää puhtaana sänkyäkään, saatikka sitten permantoa, joka oli varsinaisena makuusijana muille paitsi kaikkein pienintä lähimmille; pienin itki lullassa. Mahdotonta, vaikkei äiti olisi jo turtunutkin antamaan kaiken olla sillään! Tuvasta, jonka ovi pidettiin lämmön säilyttämiseksi niin tarkoin kiinni kuin lasten juoksu portaille suinkin salli, ajoi ilman paksuus pois paitsi maanmittaria hänen maalaiset paalu- ja ketjumiehensäkin. Ja jos joku heistä karkaisi luontonsa ja tunkeusi pirttiin, niin saipa lahkeissaan mukaansa seinistä, rahien raoista jotain, pelkästään keskilattialla kävelystäkin. Ja ravintoa! Silmänalukset harmaansinertävinä kulki mökin väki, – valitti ajan ahdinkoa. – Mitäpä tästä asuinpaikasta olisi ollut herroille ruuaksi antamista? Joskus tilkkanen kahvimaitoa, ainoasta lehmästä, joka oli säästynyt verojen ryöstäjäksi kutsutulta, – laiha tilkka lasten kustannuksella. Reipas vanhempi ketjumies hiihteli kauas muonitusretkille, kiersi kaikki muut korven torpat, kooten voita ja kananmunia. – Mutta paitsi puutteellista ravintoa ja alastomuutta sellaista, että isot pojatkin koikkuivat housuttomina, kun taas pikku sisarukset kyyköttivät repaleissa uunilla, – paitsi alinomaista nälkää ja tauteja, joita vastaan ei tiedetty muuta apua kuin saunanlöyly tai kaikenlaisista sotkuista tekaistut lääkkeet, joiden piti soveltua joka asiaan, tai taikatemput aivan kuin pari sataa vuotta sitten; paitsi vanhempien saamattomuutta ja tietämättömyyttä, – sillä töllissä ei näkynyt muita kirjoja kuin nurkkahyllylle unohtunut, vanhanaikainen virsikirja ja pyhäkoulussa joskus käsitelty katekismus ja lisäksi pöydällä tai penkillä välistä muutama numero "Työmiestä", jonka opettaja Sarvi kuului sinne tuoneen, – huomasi siellä jotain muutakin, mikä teki Isidorin tunteet kaikkein tuskallisimmiksi: aina väijyi siellä salaviha niin sanottuja ylempiä kohtaan, milloin pilkahtaen ovelasti kätköstä, milloin pursuten itsepintaisena ilmi. Rikkaita kohtaan, isoja tilallisia, herroja kohtaan. Esivaltaa kohtaan. Emäntä ensin mairea, lyykistelevä ... Mutta väliseinä pirttiin oli siksi hatara, että siitä tunkeutuivat aikuistenkin äänet kylkeiskamariin, milloin niitä lasten kirkunalta saattoi erottaa. Mökin väki keskusteli kaiken yhtämittaisesta kallistumisesta ... Varsinaisten maanomistajien hyvä asema vihastutti sitä... Ja kaikkeen syynä sota, – maailmansota, herrojen sota, josta ei tullut loppua, jota – ei lopetettu! Kyllä nyt manttaaliporhojen kelpasi, heidän, jotka eivät antaneet toisten hyötyä maanviljelyksellä!

Mies ei jaksanut enää elättää perhettään entisellä tavalla. Eräänä päivänä julisti hänkin rupeavansa gulassiksi, ja hän hävisi kotoaan moneksi päiväksi, – kävi muka ostelemassa kupariromua. Mutta vanhempi ketjumies, veitikka, sanoi pian, että mökkiläiseltä pontikkaakin saataisiin: pikku hummaus tässä surkeassa kolossa olisi muka virkistänyt Isidoria! Maanmittari epäsi ilonpidon, kunnes päästäisiin onnellisempiin paikkoihin. – Alkeellisuutta! Ja oveluuttakin: katosi paalu-ukolta liivien taskuun unohtunutta rahaa. Sitä etsi koko mökki huoneista, hangesta, lapset uutterimmin, pari pientä heistä salaa keskenään supatellen. Harppasi stiftikin maanmittarin harppilaatikosta jonnekin, kunnes sekä rahat että stifti sattumalta löytyivät tuvan sängystä. – Isidoria alkoi vaivata noiden alastomien ja likaisten näkeminen kuin jokin omantunnon tuska, kauhea ja toivoton ahdistus. Julian kuva, – kummallista, että hän ajatteli Juliaa täällä, missä asukkaat taistelivat kaikkein alkeellisimmasta, – Julian kuva täytti mielen onnella, joka tuntui entistä omituisemmalta. Julian kasvot, kalpeahkot ja hienopiirteiset, huulilla vahvasti aistillisuuteen vivahtava puna, – intohimo, joka ei ollut sitä lajia, mikä ainoastaan lisää sukua ja tuskittelee luonnottoman runsasta lisääntymistä, – Julia, mukavuudessa elävä, ylellisiä kukkia viljelevä vallasnainen! Tistelberg ajatteli – hajuvesiäkin, joilla tuollainen ylellisiin elämäntapoihin tottunut nainen puhdistaa käsiään, hajuvesiä, joissa tuskin tuoksua tuntuu... Rouva Oljemark oli vihjannut arasti, ettei poloinen köyhä kansa voi sielultaan olla mikään ihanteen huippu; tiesi kai sen jo vaistosta! Miksi oli Isidor nyt vasta huomaavinaan samaa kuin rouva Oljemark? Nyt tuo varastelukin tässä mökissä! Julia olisi ollut siitä epätoivoissaan köyhien itsensä vuoksi; olisi onnettomia moittinut, koettanut kai heitä kasvattaa. – Tistelberg vetäytyi kyllästyksellä pois, ja kuitenkin tunnonvaivoissa. – Eikö hän ollut ennenkin tällaista nähnyt? Muisti joskus, melkein lapsena, asustaneensa isänsä kanssa Pohjan perillä eräässä samanlaisessa kamarissa, jossa nukkuminen öisin oli mahdotonta muuten kuin isän sadetakin päällä: isä nukkui sadetakillaan toisessa sängyssä pari tuntia, poika valvoi sen aikaa; sitten heräsi isä, karisti sadetakiltaan kiusanhenget ja antoi kahdeksi tunniksi Isidorin sänkyyn tuon suojustimen. Piimäsinnusta, joka oli saatu pöydälle tuoppiin, juoksi juodessa ristiin rastiin pitkin kasvoja niin että sai siivilöidä hampaillaan kuin valaskala. Isä, tuo niin ankarasti työtä vaativa, joka löikin joskus poikaansa, ja kuitenkin välistä kyynelehtivän hellä Isidorille, oli silloin sanonut, että sellainen tekee miehenalulle hyvää: hän oppii näkemään todellisuuden julmassa, kovassa valossa! – Nyt vasta muisti Isidor senkin mökin. – Ponnistautuipa Tistelberg sittenkin kerran siinä näyttelemään muka Juliaa: opettamaan avuttomia. Esitti, että tuvan seinät olisi valkaisten tiivistettävä. Mökinmies, ihminen, jolla oli tärkeämpääkin huolta, vastasi:

"Kalkillako valkaista? Miksi valkeaksi? Tapettakoon nälkäiset, – niinhän rikkaat aikonevat, – niin saadaan punaista väriä, oikein koreaa, herraskaista."

Ei taitanut kansa aina olla sellaista kuin sanomalehdet ja kirjailijat olivat uskotelleet ja Isidor itsekin uskonut. Uskonut ikäänkuin ulkomuistista, hän, 80-luvun rahvaanihailun mekaaninen jatkaja. Ei aivan sellaisia kilttejä mökkien Matteja ja Liisoja, jotka tiesivät maailmasta vähän, mutta olivat oloihinsa suloisen tyytyväiset. Vai näkivätkö hänen silmänsä ehkä liian herkästi kaikkea mustaa? Ja hän ajatteli, että kentiespä nuo entiset katselijat eivät olleetkaan liikkuneet oikein syvällä ihailemansa kansan parissa. Turismiin vivahtavaako heidän ihastuksensa oli ollut? – Ainakaan eivät he olleet liikkuneet kansan joukossa – tällaisina vaikeina aikoina.

Entäpä rikkaammat täällä sitten? Tuntui olevan paljon itsekylläisyyttä, huonompiosaisten valittamaa itsekkyyttä, – vaikka olihan poikkeuksiakin: sellaisia kuin Sylvester Teljo. Itsekkäitä... Niin, mutta ainakin oli talonpojissa kunnioitettavaa heidän – voimansa! Eipä heilläkään tietoja aivan suunnattomasti ollut. Vain parissa parhaassa talossa muita kirjoja kuin joku uskonnollinen. Mutta oli vakuuttavaa voimaa: sekä varallisuuden luomaa että sisällistä. Se sisäinen heissä: vanhat, järkkymättömät tavat, vanha uskonnollisuus! Ikäänkuin itse maaäidin povesta suoraan lähtenyt uskontoelämä, tosin taikauskon sekoittamaakin välistä, mutta horjumatonta. Sielunelämä sameahkon tummanvärinen kuin keskiajan kirkot, joita valaistiin sisäisellä valolla, alttarikynttilöillä; ulkopuolelle saivat jäädä kaikki paholaiset, – kerettiläiset, – villitsijät, joiden kanssa kunnon ihmisellä ei ollut muuta tekemistä kuin ehkä sotia niitä vastaan, vihata niitä.

– Kylläpä olisi Kullervo Akilles Sarvella melkoinen työ tällaisten maaemon valiolasten muuttamisessa tai nujertamisessa, – vuosituhantinen työ.

Mutta samalla kuin hän kunnioitti talonpojissa ainakin heidän ulkonaista mahtiaan ja tervettä tasapainoaan, samalla hän nyt tunsi olevansa sittenkin heille jollakin tavoin vieras. Julia Oljemark, ennakkoluulottoman vapaa, aina auttamaan aulis, sai uutta hohdetta. Hän kirjoitti Julialle yhtä mittaa, nyt luonnontunnelmien lisäksi, joissa ei enää riittänytkään aihetta niin runsaasti kuin alussa, yhä enemmän oloista ja henkilöistä, joita täällä näki. Pettyneiksi ja alakuloisiksi muuttuneita huomioita. Julia vastasi yhtä innokkaasti hänelle. Niin, he kirjoittivat pian miltei joka päivä. Julia välistä kolmekin kirjettä päivässä. Ensin lyhyemmin, – joulunpyhistä, tuskastuneena tuon juhlan suurista valmisteluista ja vieraista. – Siinä välissä – se erikoisesti moniksi sanoiksi pursuava ilo Mairesta. – Siinä kesken kaikkea, kiireessäkin, pitemmän ja melkein vimmastuneen kirjeen samaisista jouluajan kekkereistä, joista ei päässyt minnekään Severin suvun tapojen, tottumusten ja ulkonaisten muotojen kunnioituksen vuoksi, pidettiinpä sitten kutsut tohtorin luona tai oli lähdettävä oikein kaupungillekin, vastavierailulle. Ja sinne täytyi lähteä, sillä ainakin yhdet suuret viralliset uudenvuoden kutsut Severi vaati ehdottomasti pidettäväksi kotonaan, ja niistä seurasi muualle meneminen. Severin kekkerit kuuluivat hyviin tapoihin, vaikka hän olikin viime vuosina tullut niin jöröksi ja ihmisistä pettyneeksi. – Vieraisilla juoksemista siis tämä onneton jouluaika! Ainaisia samoja uutisia, – mitään kerrottavaa ei vuoden lopulla ollut tapahtunut. – Omia suuria kutsuja Julia sanoi pelänneensä niin, että kun ne lähenivät, vapisi jo etukäteen hermostuksesta. Sitten ne viimein tulivat. Hänessä ei saanut olla mitään moittimista, – eikä ollutkaan: kaikki asianmukaiset ruuat oli varattu, liikkiöt paistettu sääntöjen mukaan, lipeäkalat liotettu, tortut valmistettu kaikkein parhaista aineista. Mielellään Julia itsekin herkutteli ja vieraille tarjosi; mutta kuitenkin: miksi näin virallisesti, ikävissä yleisjuhlissa? Rouvat tunkeutuivat keittiöönkin kurkistelemaan kaappeihin, nähdäkseen, millainen perheenäiti tämä outotapainen Julia Ingeborg Ihander oli! Udeltiinpa ovelasti jotain Julian yksityisasioistakin, – Tistelberg arvasi niiden koskevan itseään, – udeltiin kohteliaasti. Julia oli kuitenkin pitänyt iloisen miinin ja osannut kääntää kyselijäin huomion ja keskustelun muuanne. – Hauskin oli noilla uudenvuoden kekkereillä ollut sittenkin Fritz Blöcker! Vaikka hänestä oli yleensä juteltu vallan kauheita Ester-jutun yhteydessä, – Sutelin kuului syyttävän Blöckeriä kaikkein pahimmaksi, – ei hän surkeuttaan toki salannutkaan! Hän oli tullut tohtori Oljemarkille puolihumalassa, ei ollut hävennyt itseään, oli niin ollen kuin mikä viaton lapsi. Ja oli tunkeutunut ahdistelemaan Juliaa niin että mokomaa täytyi lyödä. Mutta ei Blöcker ollut siitä edes suuttunut. Sillä välin kuin tämä oli tapahtunut Julian kamarissa, ei salissa oltu tiedetty mistään mitään. – Sitten siellä istuttiin entisellään, parhaissa puvuissa, jäykkinä koettaen keksiä puheenaiheita. Ja emännän oli ne löydettävä. Hän ei voinut koskea politiikkaan, sillä tilaisuuteen oli tullut sekä suomalaisia että ruotsalaisia, – Severi tahtoi päästä kaikista yhdellä kertaa. Täytyi tyytyä asioihin, jotka muka merkitsivät vähemmän: harvoihin konsertteihin, joulukirjallisuuteen, luistinrataan, jossa Maire kävi luistelemassa, ja luisteli jo mainiosti ... Ja lopulta sittenkin oli ryhdytty hiukan juoruamaan poissaolevista:

Eihän yleisissä seuroissa saatakaan mitään parempaa puhumista olla! Joukossa istuminen tekee poloiset, heikot ihmiset oikeastaan paljon ikävämmiksi kuin he todellisuudessa ovat. Jokaiseen tulee teeskentelyä, kun taas salassa piilisi paljon kaunistakin, jos saisi olla heidän kanssaan kahden kesken, joten he voisivat rauhassa avautua. – Viimein ei muuta turvaa kuin: "Olkaa nyt hyvä! Tehkää niin hyvin! Mutta välttämättä! Mutta voi nyt, apteekerska Dillberg." Niiaamista vanhoille, kuten tietysti pitääkin. Tarjoamista: nyt kakkua, nyt rypäleitä: niitäkin oli Julia hankkinut, – kauhean kalliita. Ja ruokaa niin että eräät varmaan huokasivat pakahtumisesta eivätkä pakahtumisikävyyttään salanneetkaan: joku Hildur Flotman, joku Onni Tarkkanen...

Ikävää ja väsyttävää rasitusta, koko joulun aika, – rasittavaa siinä määrin, ettei Julia joskus illoin voinut olla käyttämättä väkeviä unijuomiaan, – vaikka hän niitä nyt yleensä vältti, ikäänkuin Tistelbergin vuoksi. Touhuamista – kunnes lopultakin neulasiaan karistava joulukuusi oli annettu kantaa ulos. – Äiti oli samaan aikaan saatettu asemalle, takaisin matkalle Helsinkiin... Maire oli vielä jäänyt viikoksi.

Niin, pienen salaisuuden tapaisena halusi Julia mainita, että hänellä oli ollut hiukkasen pulmaa äidistäänkin. Varmaan olivat jotkut rouvat, jotka pujahtivat keittiöön katselemaan, välkkyivätkö siellä seinät, vihjailleet jotenkin mammaraukalle Julian ja Tistelbergin kirjeenvaihdosta. Osasivathan he olla niin hartaita ystäviä. Tai oli juttu tuosta kirjeenvaihdosta levinnyt postineitienkin välityksellä. – Mamma oli Julialta pari kertaa levottomana kysellyt, mitä kirjoittelua se oli, – mitä se semmoinen oli. Julia oli kääntänyt asian pelkäksi leikiksi: se oli muka jonkinmoista henkistä huvittelua, – ja henkistähän se olikin. Mamma ei ollut ymmärtänyt, mutta oli jättänyt asian silleen: hän oli nyt sellainen mukavuutta rakastava ihminen, joka ei jaksanut moisia ajatella. Mammaparka, – niin heikkoälyinen! Nyt oli Julian helpompi – seurustella Isidorin kanssa ei tarvinnut salata saapuneita kirjeitä äidiltään. Severihän niistä ei hiiskunut mitään, – mutta hermostui, jos hänen piti vilkaistakin noihin muun postin mukana eteisen permannolle pudonneihin kirjeisiin.

Severi! Arasti, ikäänkuin rivien välissä, ilmaisi Julia hänen asettuneen – tavalliseen elämäänsä. Severi oli jälleen hyvinkin siedettävä. Julia soimasi taas itseään, että hän silloin, kävelyretkillä Isidorin kanssa, oli kerran tai useamminkin puhunut Severistä niin loukkaavasti, rumasti, sillä täytyi myöntää, sittenkin, että tuo hänen kaikin puolin kunniallinen elättäjänsä oli oikeastaan harvoin aivan sietämätön. Nyt hän oli jo lakannut seurustelemasta Laina Suomelan kanssa, ja se oli Juliasta ikävää, sillä siten olisi Severillä toki ollut jotain elämää, hän olisi ehkä jälleen päässyt sielullisesti vilkastumaan ja rikastumaan. Severi istui suurten kutsujen jälkeen kotona aina. Siitä tuberkuloosistatistiikasta pelkäsi Julia koituvan miehelleen oikean manian...

– No niin, ajatteli Tistelberg, tietysti Severi Oljemark nyt sai olla kotonaan rauhassa, kun kerran rauhanhäiritsijä oli poissa, – kuten syrjäisen pitikin!

Ja Julia ymmärsi jälleen miestään. Nyt tuntuivat asiat Juliasta siinä suhteessa olevan melkeinpä hyvätkin. Julia kirjoitti, ettei Severi ollut vimmastunut sen jälkeen kuin hän oli kiihtynyt silloin syksyllä Julialle väittämään koko omaisuutensakin olevan hänen omaansa. Severi oli ollut rauhallinen ... oikeastaan aina sitten kun Isidor oli sieltä lähtenyt. – Oliko Julia jollakin tavoin talttunut? Se tuntui nuoresta miehestä hieman nololta, – ja alensi hänen silmissään Juliaakin. Vai niin helposti mukautuva, häilyvä Julia olikin...!

Entä Maire! "Maire luisteli mainiosti." "Maire oli pieni lippari." "Maire koketeerasi jo luistinradalla pikku pojille, jotka hänestä pitivät." Tistelberg näki mielessään Mairen, jota hän ei todellisuudessa ollut koskaan nähnyt, sellaisena notkeana, sirona ja valkohipiäisenä punasuuna kuin Julia tyttöstään kuvaili. Näki Mairen nojailevan Julian käsivarteen, sirkuttelevan, lörpöttelevän, kepsahtavan hänen syliinsä, – Julian syliin, joka alkoi tuntua Tistelbergistä niin hekkumalliselta. Isidorin kävi kateeksi ei suinkaan Mairea, lasta, vaan Juliaa. Hyvä oli Julialla: tyttö täytti päivisin Isidorin paikan ainakin Julian ajatuksissa.

Mutta illalla, – illalla olisi Julia kokonaan Isidorin, iltamyöhällä, kamarissaan, viimeisiä hiiliään tuikkivan takan ääressä.

Niinköhän olisi?

Mitä tämmöinen elämä Tistelbergille oikeastaan oli?

Julia kirjoitti hänelle kaupunkinsa kuulumisista, kotoisista touhuistaan. Keittiöstäänkin...! Kaikesta. Ja tietysti – Mairesta!

Kirjoitti taloustouhuilta riistetyllä ajalla. Tistelberg sai ikäänkuin rippeet, jotka Julialta jäivät kaikesta muusta ... Julia kirjoitti usein yöllä valvoessaan vuoteessaankin, – ehkä sitten kun Severi oli siellä käynyt. Voi kauheaa! Ja mitä oli Isidorilla tähän hiiskumista? Ei mitään! – Eikä muustakaan Julian kotoisesta elämästä. Ei oikeutta puhua Julialle kerrassaan mitään hänen miehestään, tuosta tavallisella porvarillisella mitalla arvioiden varsin moitteettomasta ihmisestä.

Tistelbergille jäivät aiheeksi pelkästään – runolliset maisemakuvat ja omat kansanhuomionsa. Ja Julialla olivat kukat melkein ainoaa, mikä ikäänkuin kuului Isidorillekin, – kukat, jotka pian alkaisivat odottaa kevättä, ihmeelliset uudet kaktuslajit, joita Julia aikoi hankkia: oli saanut tietää Helsingissä paikan, mistä niitä ehkä olisi saatavissa. – Kukat, ja pikku linnut, joille Julia varasi ruokaa kamarinsa ikkunalle, tuolle ikkunalle, jonka edessä ja alapuolella näkyi ryhmä talojen kattoja lumessa ja kauempana yksitoikkoinen, luminen merenlahti...

Niin, olihan heillä vielä yhteinen – iltatähtensä!

Sitten alkoi Juliakin kirjoitella luonnonkuvia, mikäli näki niitä tuosta ikkunastaan, sillä nyt ei hän enää ollut kävellyt. Kenenkä kanssa hän olisi sitä tehnytkään? Eihän Hildur Flotman jaksanut hangessa tallustella.

Kirjoitteli ikkunaansa näkyvistä kaupungin valoista, kuun ja auringon valaistuksista, merenlahdesta, kuuraisista puista, taloista – samaan tapaan kuin Isidor oli maisemia kuvaillut. Isidor oli harmikseen huomaavinaan, että Julia muuttui kirjeissään tavallaan kuten hänen kaiukseen, nimittäin siinä suhteessa, että hän alkoi kuvailla noita – maisemia, maisemia!...

8.

Sylvester Teljon tapasi maanmittari kerran, loppiaisen aikoina, suuressa ilossa. Valtiopäivämies loikoi kuumaksi lämmitetyssä makuukamarissaan lammasnahkavällyjen alla ja luki sanomalehdistä yhä uusia kuvauksia Rasputinista, jonka kuolemasta viikon päivät oli satanut uutisia. Teljo luki Tistelbergille ääneen, ja nauroi, tirskahteli, rähähteli. Ruhtinas Jusupoff ampunut muka vesikauhuisen koiran! Se koira oli Rasputin. Grigori Rasputin. Varas Grishka, juopotteleva talonpoika! Grishka, joka oli varastellut maalla hevosia. Luopunut sitten väkijuomista ja tupakasta, muuttunut jumaliseksi. Ruvennut profeetaksi! Alkanut ennustaa ihmeellisiä asioita, joita naiset alkoivat uskoa. Perusti uhripalveluksen, johon kuului hurja tanssi naisten kanssa pimeinä iltoina, tanssi, jonka jälkeen varas Grishka julisteli seurakunnalleen:

"Koetelkaa lihaanne!"

"Hahaha, varas Grishka, petturi Grishka, keisarin neuvonantaja! Ministerien tanssittaja! Lurjus, joka erotti ministereitä viroista! Keisarinnan ystävä! Keisarin tyttärien parantaja! Voi surkeutta!"

Sylvester Teljo hytkyi lammasnahkainsa alla yhä naurussa. Mutta yhtäkkiä hänen kasvonsa lensivät punaisiksi ja hän sanoi:

"Ja sellaista isäntää, jolla on mokomia neuvonantajia, pitää meidän palvella! Toista oli ennen. Minä kävin nuorena Pietarissakin, manööverien aikaan. Oli siellä sitä mahtia...! Ei täällä olisi tohtinut hievahtaakaan! – Mutta nyt: häviöönpä menee valtio, jossa tällaista tapahtuu! Oikeassa on kirkkoherra Kyrönpää: eroon Venäjästä pitäisi päästä; – hän on näet salaisia aktivisteja. Kyllä se Saksa taitaa sellaisen maan voittaa. Lähdenpä ja annan minäkin muutaman satasen Saksan kävijäin varsinaiselle asiamiehelle, jollainen on kirkonkylässä..."

Samassa tuli opettaja Sarvi taloon. Tuli tietämään Teljolta, jota piti siedettävänä miehenä, oliko hänestä todella kirjoitettu esivallalle kaksi kantelua, toisen itse pösövatsainen rovasti vaatien hänen erottamistaan, toisen Riipinen antaen hänet ilmi siitä, että hän oli marraskuussa raastanut keisarin kuvan pois koulusalinsa seinältä. Teljo oli kansakoulun johtokunnassa. Hän ei tahtonut valehdella: rovasti ei varmaan itsekään salaisi, että oli niin menetellyt, eikä Teljokaan voinut sanoa muuta kuin että oli monessa suhteessa ollut Sarvesta samaa mieltä kuin rovasti. – Mutta Riipisen ilmiannosta ei hän tietänyt mitään. Ehkä se oli niiden Riipisen palkollisten turhaa juttua, joilta opettaja Sarvi sanoi ilmiannosta kuulleensa:

"Mitä muuten lasten opettamiseen tulee: onhan teitä niin monta kertaa varoitettu hassutteluistanne", palasi Teljo jälleen kirkkoherran valitukseen.

Sarvi kiihtyi. Hän väitti, etteivät hänen aatteensa olleet mitään hassutuksia, vaan uuden, tulevan maailman ennustuksia! Eikö valtiopäivämies vieläkään nähnyt ajanmerkkejä? Tämäkin Rasputinin juttu! Mädännäisyys oli Venäjällä kehittynyt huippuunsa. Tällaiset paljastukset eivät pääsisi ilmi, vaan sensuuri ne estäisi, ellei maassa tavattomasti kuohuisi. Siellä nousisi pian eri leikki. Kansa oli siellä puhdistava kaiken mädän, luova uuden maailman! Sieltä leviäisi uudistus muuallekin. Saksa pyysi jo rauhaa, mutta porvarillinen maailma oli kyllin tyhmä, onneksi, eikä antaisi rauhaa. Sodan jatkuvat kärsimykset herättäisivät Saksassakin vallankumouksen. Vallankumous leviäisi koko maailmaan, – ja meillekin: sillä Suomikin oli mätä. Täälläkin pimitettiin kansaa. Totuutta ei saanut puhua. Viimeisenä esimerkkinä typerästä vanhoillisuudesta mainitsi opettaja Sarvi, että äskettäin oli tuomittu juuri hänen Prometheuksensa toimittaja linnavankeuteen jumalansanan pilkasta. Että mies tosiaan oli uskaltanut julistaa totuuksia nykyajan kapitalistien saalistamisesta! Syyttäjänä oli ollut tuomiokapituli. Ja nyt opettaja Sarvi melkein odotti samanlaista iskua kuin mainittu toimittaja oli saanut, sillä hän oli julkaissut ystävilleen jouluna maailmansodasta pitämänsä esitelmän eräässä työväenlehdessä. Hän odotti vankeutta, ja toivoi sitä! Tai odotti ainakin virasta erottamista siitä syystä, että oli uskaltanut moittia papiston ja porvarien ahneutta ja riistää keisarinkuvan alas seinältä:

"Ja te itse, valtiopäivämies, yhdyitte rovastin anomukseen, koska ette pannut vastalausettanne. Odottakaahan! Hetki saattaa lähestyä!"

Ja Kullervo Akilles Sarvi poistui rajusti, lyöden kamarinoven paukkinalla kiinni.

Rasputinista riitti nyt muuallakin juttua, noina pitkinä talvipuhteina. Siitä oli tullut merkittävä asia, jonkinlainen Venäjän mädännäisyyden vertauskuva. Taloissa ja mökeissä hänestä kilpaa puhuttiin. Olihan muitakin asioita. Oli kielletty elintarpeiden kuljetus läänistä toiseen, – mitäpä siitäkään kiellosta, – sällejä kulki tekemässä tihusia, kaupungista yhä vähenivät ne ja ne aineet, gulasseja ajeli entistä enemmän kylillä kokoamassa muonaa Helsinkiin ja Pietariin, rahaa tuli tilallisille, mutta missä lienee puute kasvanut niin että lehdet, joita Tistelberg Teljon luona luki, kirjoittivat ja päivittelivät, mihin viimein tässä kasvavassa kaiken loppumisen vyöryssä joutuisimme. – Venäjän lehdet uhkailivat Suomea Saksassa palvelevien suomalaisten vuoksi, noiden suomalaisten, joita samaiset uhkailijat yhtäkkiä alkoivat mainita Lockstedtissa harjoitetuksi luopiopataljoonaksi. Riian rintamalla huhuttiin niiden hurjien ja reippaiden luopioidemme kanuunain jo jyskävän tulta vasten ryssän silmiä. – Saksa oli kuitenkin kaikkien ihmeeksi tarjonnut rauhaa, mutta se oli hylätty. Yhdysvallatkin uhkasivat kaikkien kummaksi julistaa Saksalle sodan. No, Saksa kai pitäisi upotussodalla vielä Yhdysvallatkin kurissa! Huhuja, huhuja, levottomuutta! Mutta merkittävintä oli kuitenkin Rasputin.

"Rasputin! Rapsutin! Rapsuttaja!" Hirviö oli tullut isäntien ja renkien, talokasten ja torpparien, poikain ja piikain pilasanaksi, naurunesineeksi. Teljon taloon ajoi vankkarintaisia maalaisisäntiä – kuulemaan hauskoja Rasputinista! Pirtin pitkän pöydän ääressä, talikynttilän tai päreen valossa, luettiin, naurettiin! Ilkuttiin, – koko Venäjälle. Kantalan yöjuoksusta moitittu vouti sanoi syljeskellen, että hänen syntinsä olivat pienenlaiset, kun kerran keisarinnakin ja hänen tyttärensä... Ja nyt vouti kuului humppaavan öitään entistä enemmän. Eräs irtolaismies, jonka maanmittari oli ottanut yhdeksi apurikseen, kirosi: "Kas sillä tavalla ne keisarit rähmästävät." – Mutta uudessa kokouksessa, jonka Tistelberg piti jakokunnan osakkaiden kanssa, puristi tuo hänelle tuttu herännäinen isäntä kätensä nyrkkiin ja uhkasi:

"Sellainen Niku, joka pitää neuvonantajanaan – itse perkelettä, on ajettava maasta pois! Hänelle ei Suomen tarvitse pitää valaansa."

9.

Ja rouva Oljemark kirjoitti Tistelbergille jälleen opettaja Sarvesta, punaisesta miehestä.

Tistelberg oli pyytänyt Juliaa välttämään unijuomia, jotka veivät häneltä muistin ja heikonsivat sydämen. Julia sanoi koettavansa nyt todellakin lopettaa niiden käytön, ja lopetti. Mutta nukkui sen vuoksi joskus vasta aivan aamulla. Tai näki nykäyksittäin, horteeseen vaipuessaan, puolivalveilla, ikäänkuin näkyjä. Nyt hän oli nähnyt taas opettaja Sarven. Kuvaili näkyään melkoisen tarkoin ... eipä ihme, kun Tistelberg oli Sarvesta Julialle kirjoittanut. Ja varoitti Isidoria punaisesta miehestään. Tistelberg nauroi itsekseen moiselle ennustukselle...

Mutta eikö hän itsekin ollut nähnyt Juliaa unessa ennenkuin hänet, muistaakseen, oli vielä tavannutkaan, – tai ei ollut silloin vielä Juliaa ainakaan ajatellut?

Ja kuinka tiesi Julia silloin kerran, menneenä syksynä, tulla hänen luokseen eräänä iltana pelkästään Isidorin toivomuksesta, – sinä iltana, jolloin Julia oli seisonut Onni Tarkkasen pihalla saarnin alla jotain lehteä pureskellen?

Pelkällä ajattelunsa voimalla oli Isidor pakottanut Julian sinne saapumaan. Kummallista! Pitikö Tistelbergin tosiaankin uskoa jotain sellaista – kuin sielulliset salailmiöt?

Tiesihän Julia muuten kyllä monenmoista, mitä Tistelberg täällä milloinkin teki, mitä tunsi, ajatteli.

Hän asetti nyt Julian kokeelle: kysyi kirjeessä, mitä hän, Isidor, silloin tai silloin oli ajatellut ... kysyi jotain vähäpätöistä. Julia vastasi tosiaan onnistuneesti muutaman kerran, – ja yhden kerran ennen kuin Isidor kysyikään!

10.

Niin, Tistelberg tunsi välistä, että he olivat aavistuksiltaan yhtä ja samaa olentoa...

Nuori mies oli lopulta muuttanut Teljon taloon, lähelle tehdasta ja kirkonkylää. Siellä, kun hän oli saapunut miesten kanssa illalla kotiin, mitattuaan aamusta alkaen helmikuista järvenulappaa, – vuoroin huutaen komennuksia ja vuoroin laulaen jotain, jonka vallattomille sanoille miehet nauroivat, ja sitten taas rientäen suksilla seiväs- ja paalukuormia kiidättävien hevosten kanssa kilpaa, – siellä, kodikkaassa siistissä talonpoikaistalossa, jonne oli palattu huimaa vauhtia suoraan louhikkomäkien poikki, syöksytty jonona laaksoihin, hiihdetty tuliseen hikeen asti uusilla lumilakeuksilla, – siellä, mukavassa vuoteessa, nautittuaan kelpo illallisen ja vielä neljä, viisi kuppia miesten kahvipannusta, joka oli kaadettu puolilleen kahvijauhoa, niin että ulos kuistin viereen kasautui pian muurahaispesän kokoinen keko mustaa kahvinporoa, – siellä, tähtien kylmästi säkenöidessä nukkuvan talon yläpuolella, tunsi hän läheisimmin olevansa Julian kanssa jotain yhteistä. Seisoihan Julia aivan hänen vieressään, kun hän pitkän kirjeen kirjoitettuaan oli mennyt levolle. Eikö hän tuntenut Julian vaatteiden tuoksua, – hänen ihonsa, ruumiinsakin tuoksua, jossa oli jotain äitelää ja kuitenkin ihanaa... Ikkunasta näki hän taivaan suurimman tähden, johon Julia vuoteeltaan samoin tällä hetkellä katseli.

Joskus Julia välistä – sittenkin vihjaili mieheensä. Valitti, kärsi: sanoi tuntevansa itsensä miehensä läsnäolon vuoksi häväistyksi. Ja silloin hän julisti peitetyin sanoin Isidoria rakastavansa: suuria sanoja ei hän muka tohtinut käyttää, sen oli hän oppinut Isidorilta.

Ja kuitenkin saattoi rouva Oljemark yhtäkkiä huudahtaa:

"Tuli taas – kuikka."

Mikä oli se kuikka? Tistelberg oli sen vertauskuvan ymmärtävillään. Kirjeessä, joka oli hyvin lyhyt, Julia selitti olevansa tuuliviiri, huomanneensa kaiken tämän kirjoittelun niin puolinaiseksi, tunteensa kovin heikoksi.

Puolinaista? Tistelberg säpsähti; se ajatus oli hänestä harmittava, nolo. Se teki hänet levottomaksi. Ärsytti hänen tunteitaan melkein vihaan vivahtaviksi, ja kuitenkin tunsi hän salaperäisesti, että se Julian väite oli totta.

"Mitä oli tämä kirjoittelu?" väheksyi Julia. Uutisia ihmisistä, heidän perheistään, kaupungin herrain rehjastelusta yhä vain hupsun tytön kimpussa, – välistä iloinen uutinen, että Onni Tarkkasella oli nyt poika; ja sitten taas politiikasta tai – taivaasta, ilmasta, valaistuksista. Tällaista se oli! Eikä Julia voinut kuitenkaan kirjoittamisesta luopua, niin oli hän siihen jo tottunut, ainoaan iloonsa...

Tosiaan ainoaan: Mairekin oli nyt taas koulussa.

Niin Tistelberg alkoi huomata, uhkaavalla tavalla, että tämä oleskelu erillään – ei ollut mitään lopullista... Mitä tällainen elämä nyt oli? Todellakin: kirjoitella kirjeitä, – nykyään jo kuin muun ajanvietteen puutteessa, iltojen ikävyydessä. Hän muisteli tuota mökkiä, jossa oli äsken asunut, sen väen alkeellisuutta, likaisuutta, uhkaavaa vihaa. Ja eräitä maalaismahtavia, – sellaisia harvinaisen töykeitä tyyppejä kuin Riipinen, hän melkein halveksi, kunnioittaen ainoastaan tuollaisten talonpoikien reaalista voimaa. Miten joku Riipinen oli tyly, itsekäs, tietämätön! Kiskoi köyhemmiltä. Onneksi juuri sellaisia ei liene ollut monta ... Ikävää, pimeää, ahdistavaa, raskasta täällä sittenkin alkoi olla, jonkun Riipisen ja kurjan töllin väen vuoksi.

Siis itseensä sulkeutumisena tämä kirjoittelu.

Kirjoittelu, jossa siinäkin oli jotain houkkamaista. Jotain – epätervettä!

Julia oli sanonut, että hänestäkin tuntui puolinaiselta, ja ne sanat heittivät nuoren miehen yhtäkkiä takaisin samoihin sielunmyrskyihin, joissa hän oli saanut elää ennen joulua.

– Puolinaista? Mitä Julia sitten tahtoisi.

Ja miten saattaisi tämän suhteen tehdä kokonaiseksi?

Mitä tulisi, – jos Isidor karkaisisi luontonsa ja matkustaisi takaisin siihen kaupunkiin!

Kirjeissään Julia melkein kehoitti, että Isidorin oli työnsä päätyttyä sinne tultava, – niinkuin Isidorin asema siellä olisi kovinkaan helppo! Kauniita kehoituksia!

Jospa Isidor purisi hampaansa yhteen, menisi todellakin sinne, – ja tekisi itsensä julkeaksi Juliaa kohtaan!

Julia unelmoi edelleen – kävelyretkistä. Kauniita – unelmia! Ja mihin sellaisilla kauniilla päästäisiin sen pitemmälle? Jatkuisi entinen, syksyllinen surkeus, – epäröintikö ... kuin rihman vetäminen sekavasta vyyhdestä? Sellaiseenko Isidorin täytyisi jäädä.

Selvyyttä hän tahtoi ja himoitsi henkensä elämään.

Ja sitten Julia oli taas sanomattoman onnellinen ja samalla masentunut, kun Isidor oli kirjoittanut, että Julian väite puolinaisesta saattoi olla oikea, vihjannut, että rakkaus, joka ei mitenkään liittynyt esimerkiksi yhteisiin taloudellisiin siteisiin, voi tosiaan olla jotain – itsekuvittelua. Siitä kirjeestä oli Julialle jälleen tullut tuollainen, mitä hän kutsui mustaksi kuikaksi, ja samalla oli hän onnellinen, sillä kirjehän ilmaisi toisen pitävän hänestä.

– Onnellinen ja onneton, ajatteli Tistelberg. Mitä Julia soutaa ja huopaa? Kun kerran valittaa puolinaisuutta, niin olkoon kokonainen.

Hänen tunteisiinsa Juliaa kohtaan tuli jotain vihamielistä. Hän alkoi kiiruhtaa töitään, jotka sujuivat odottamattoman hyvin näinä verrattain vähälumisina, kauniina helmikuun päivinä. Kolmea kuukautta ei niihin menisikään: ylpeydekseen huomasi Tistelberg, että rutiini, isän ankara opetus, jotain merkitsi. Miksi hän olisi töitään viivyttänyt? Hurja ponnistelu päivin järvellä oli ainoa, joka voi antaa yöllä unta, – niin kyllästynyt hän oli kiistelevään maaseutuun. Antaa unta, mutta hyvin myöhään silloinkin: useimmat yöt istui hän jo yöllä valvoen, muun talon mentyä illalla aikaisin levolle, – istui yksinään ja lueskeli aikansa kuluksi kaiken, mitä Teljon kirjastosta löysi: Garibaldin, Julian ihaileman sankarin, elämän, kansantaloudelliset tilastot, valtiopäivien pöytäkirjatkin, – kunnes neljän tienoilla aamulla nukkui ja heräsi seitsemän aikaan vanhemman ketjumiehen nykäisyyn: "Aamukahville!" – Joutilaita sunnuntaita ei hän tietänyt kuinka käyttää. No, menipä kirkkoon, tarkkaili siellä tosiaan vakavaa, harrasta seurakuntaa ja myönsi itselleen sen uskonnollisuuden voiman ja merkityksen.

Pian alkoi hän kiusata Juliaa öittensä levottomilla unilla, Juliaa kohtaan häikäilemättömillä, kauheilla unilla: täytyihän kahden sydänystävän olla kaikessa keskenään rehellisiä! Se ja se uni oli liikkunut – hienostossa, Pietarin hovissa; Julian jalat olivat siellä alastomina hohtaneet. Ensimmäinen noita julkeita kirjeitä jäi lähettämättä. Mutta joku päivä sen jälkeen päästi Julia itse tuon aiotun kiusaamisen valloilleen: hän julisti, häveten kyllä, tietäneensä, että Isidor oli nähnyt hänestä sellaista unta.

Tistelberg kummastui, ja huumautui Julian salaperäisestä tietämyksestä. Hän lähetti nyt rouva Oljemarkille tuon jo tehdyn kirjeensä, sen aistillisen unikuvan. Hän aikoi piakkoin matkustaa täältä takaisin sinne merenrantakaupunkiin: ainakin oli hänen vietävä työnsä Onni Tarkkaselle, vietävä iloisena yllätyksenä, jos nyt Onni, joka ei muuten ollut pitkiin aikoihin kirjoittanut hänelle, enää tällaista ilonantia tarvitsi: viimeisessä kirjeessään oli hän kertonut paitsi talonkaupastaan myöskin ylpeän herttaisesti, että hänelle oli syntynyt poika, – ylpeyden aihe, jota Isidor ei oikein käsittänyt, mutta jo kuitenkin rahtusen kadehti. – Mutta sitten kirjoittikin rouva Oljemark, että hän halusi tavata Isidoria paremmin kuin he siellä Ankeriaisen kaupungissa, häiritsevässä tuttavien piirissä, oikeastaan saattoivat tavata, ja että hän itse oli valmis matkustamaan muillekin asioille Helsinkiin. Eikö Isidorin sopinut tulla ensin sinne? Tistelberg suostui, – ja tuntui kuin Julia olisi vietellyt.

11.

Maaliskuun ilta. Tistelberg haeskeli itselleen huonetta Helsingin hotelleista ja matkustajakodeista, – pienistä ja syrjäisemmistä, sillä tahdottiinhan keskustassa melkein niin paljon kuin hotelloitsijalla suinkin saattoi riittää mielikuvitusta vaatia. Junassa matkalla oli kiehunut ja kuhissut odottamattomia uutisia. Odottamattomiako? Olivathan niistä muutkin kuin Kullervo Akilles Sarvi huhunneet kaiken viime kuuta siellä maalla! Uutisia, jotka silti olivat tulleet yhtäkkiä, nopeasti kuin ukkonen kauan kestäneen, tukahduttavan helteen jälkeen: vallankumous näytti sittenkin puhjenneen Venäjällä! Junassa vilisi sen tieltä pakenevia. Suomalaiset heistä kertoivat kauhujuttuja silmät pyöreinä pelästyksestä, – toiset nauraen onnesta, että olivat melskeestä pelastuneet. Duumaa oli koetettu hajoittaa. Se ei ollut totellut. Eräät Pietarin rykmentit olivat kapinoiden asettuneet duuman puolelle. Samoin lähiseuduilta Pietaria vastaan marssitetut joukot. Julmat katumellakat. Ja vallankumoukselliset olivat voittaneet.

Valta oli siirtynyt jollekin väliaikaiselle komitealle. Kansalliskokous aiottiin kutsua koolle, – kuin ennen suuressa Ranskan vallankumouksessa. Aika oli muuttunut tuokiossa suurista tapauksista rikkaaksi, sekavan juovuttavaksi...

Niin, junassa oli tiedetty sellaistakin, että myöskin meillä olisi hallitusjärjestelmä muuttunut. Kylmäverisen hellittämätön ja ilkeä kenraalikuvernööri Seyn oli muka pidätetty virantoimituksesta. Matkustajilla oli into päästä Helsinkiin.

Hotellit täynnä Pietarista ryöppyäviä pakolaisia, sekä suomalaisia että venäläisiä, paitsi nyt maalaisia, jotka kävivät Helsingissä huvittelemassa, ja keinottelijoita, jotka kuljettivat pitkin maata mitä hyvänsä, ruokatarpeista ja väkijuomista kaikenmoiseen rojuun saakka. Niin, erään matkustajakodin vahtimestari kertoi, että tottakin täällä oli tapahtunut ihmeitä. Seyn oli ajettu venäläisten matruusien, noiden reippaiden poikien, antamat korvapuustit ja potkut lähtöeväinään Pietariin. Jokin salaneuvos oli nyt asetettu hänen tilalleen. Mitähän tästä vielä tulisikaan? Jännityksestä ja uteliaisuudesta vapisevan vahtimestarin kertomus keskeytyi, sillä portaista kuului venäjän kielen politusta ja kolme upseeria tuli kysymään huonetta, – huonetta kaikin mokomin. He saivat, niin kiivaasti he kärttivät; maanmittari jäi ilman. Jälleen kiertelemään katuja. Usvaisessa ilmassa kuulsivat katulyhdyt, jotka yhäti pysyivät zeppelinien hyökkäysten varalta sinettyinä, kummallisella, hornamaisella valolla, ja kuitenkin kauniina kuin mitkäkin ruiskukat. Jostakin kahvilasta pimeän kadun varrelta kajahteli Marseljeesin sävel soittimista. Sieltä kuului innokasta puheenporinaa ja hurraahuutoja. Vapaus, vallankumous! Sotilaita kuljeskeli kaduilla. Heitä pysähdyttiin ihaillen katselemaan. Ilmassa värisi ja liikkui jännittäviä tapahtumia, – kauheita tapahtumia: veri virtasi kai parhaillaan koskena Pietarissa. Siellä tehtiin julmia historiallisia tekoja...

Passipoliisin neuvoihin turvautuen löysi nuori mies itselleen lopultakin huoneen, eräästä aivan uudesta matkustajakodista Kaisaniemen läheltä. Hinta, jonka karhealla variksenäänellä raakkuva rouva hänelle heti ovella ilmoitti, oli sitä laatua, että näin vain taksatöillä elävä tuskin kykenisikään kauan tällaiseen leikkiin. Niin, pitkää aikaa hän tuskin voisikaan viipyä koko Helsingissä... Ainakin olisi hänen kohta ryhdyttävä kiivaasti työhön. – Rouva selitti, ettei hänellä oikeastaan olisi ollutkaan huonetta antaa, mutta antoi kuitenkin: luovutti yhden privaattihuoneistaan, oman makuukamarinsa muka. Se oli salin vieressä, pieni, kalsea, hengetön. Vuokra ennakolta suoritettava. Rouva riemahti pyytämään anteeksi, mutta sanoi, että sellainen oli tapa yleensä ulkomailla ja nyt Helsingissäkin. Ja lisäksi oli asunnossa pysyttävä vähintään kaksi viikkoa: jos aikaisemmin matkusti pois, jäi vuokra omistajan hyväksi. Mutta muita ehtoja ei ollutkaan, virkkoi rouva hymyillen. Tistelberg hellitti summan ja asettui kamariinsa. – Oli rouva Oljemarkin kanssa sovittu, että kun Isidor olisi saanut asunnon Helsingissä, oli hänen kirjoitettava siitä Julialle, joten Julia voisi lähteä matkalle hänen luokseen. Ja Julia oli ilmaissut arastellen, ettei hän toivonut Tistelbergiä vastaansa asemalle, noiden Severin sisarten vuoksi; Severi kirjoittaisi tietysti heille, että he tulisivat Juliaa vastaan, – ja he olivat nyt sellaisia, kovin vanhanaikaisia, nuo kälyt, kunnon vanhat tytöt...

Tässäkin kamarissa hotellien tavallinen Aino-kalusto, tietysti, tikkumaisine hajakoipineen. Ja mahtoikohan tuo yltäänsä pitsiin puettu rouva tai emäntä tosiaan nukkua tavallisissa oloissa tuossa kapeassa sängyssä, jonka patja oli kulunut ja kuopalle latistunut?

Piha näkyi heikossa sähkövalossa. Sitä ympäröivät korkeat, punaiset tiilirakennukset kuin muurit vankilanpihaa.

Nuori mies kaivoi matkalaukkuaan ja kirjoitti Julialle osoitteensa ja vähän muutakin, – sillaikaa kuin seinän takaa kuului emännän rämisevä nauru ja juopuneiden herrojen äänten ohella jonkun venäläisen laulu pianonsäestyksellä: Marseljeesia. Toisen seinän takana liikkuivat ja hälisivät muut matkustajat. – Vielä oli kirje vietävä postiin, laatikkoon asemalle. Ja sitten kierreltävä virkistäytymässä, katselemassa kaupunkia... Tuossa kellarikahvilassa jymisi ja puhkui automaattinen soittokaappi yhtä mittaa – Marseljeesia. Ikkunan läpi näki, että siellä istui ylioppilaita ja työläisiä, joukossa joku venäläinen sotamieskin. Nuori insinööri astui sisään. Sotamies kuljeskeli touhuten sinne tänne, koetti puhua suomalaisille jotain, ja lauloi. Suomalaiset eivät laulaneet, mutta porisivat vallankumouksesta. Työmiehet soitattivat kolikoillaan soittokaappia: Marseljeesia.

Mutta jälleen ulkona: toisista, oikeista, hienommista paikoista kuuli, että siellä veti orkesteri Porilaisten marssia, tuota pitkät ajat kiellettyä. Siellä kuhisi parempaa väkeä. Mutta ovesta saattoi työntyä sisään myöskin venäläisiä matruuseja, myömään punaisia paperikukkia, vallankumousmerkkejä. Joku herra taputteli jotakin matruusia olalle, tarjosi hänelle hienon sikarin ja osti kukkasen. Toiset noudattivat esimerkkiä, – mutta eivätpä eräät pistäneetkään punaista kukkaa rintaansa.

Ja siinäpä se sitten näyttikin olevan se vallankumous meillä, pienessä, porvarillisessa Helsingissä! Yleensä ei Pietarissa tapahtuva mullistus tuntunut ilahduttavan ainakaan suomalaista sivistynyttä luokkaa. Mitä kuuluivat meihin, porvareihin, sellaiset idästä tulleet asiat?

Tistelbergin matkustajakodin eteisessä liikkui vielä myöhään yöllä väkeä, mutta uutisintokin oli hiukan laimentunut.

Tistelberg painautui huoneeseensa, – tuohon kalseaan, koleaan.

Yksinäiseltä, orvolta tuntui nyt täälläkin, ja varsinkin täällä kaupungissa, jossa elämäntaistelu näytti raaemmalta kuin maalla. Hän kaipasi Juliaa lähelleen enemmän kuin koskaan ennen. Himo, joka maalla oli taikonut mieleen ihania kuvia, vaikkei sitä siellä ollut tunnustettu, syveni täällä sielullisemmaksi, kipeäksi kaipuuksi ... ikäänkuin kaipuuksi etsiä turvaa. Eikä se kadonnut, vaan paisui väkivaltaiseksi, – hellän väkivaltaiseksi. Maailma jyrisi, – suuri maailma! Siellä tehtiin suurtekoja, rohkeita tekoja, tai kuoltiin tekojen puolesta. Ja tehtiin kauheita julmuuksia...! Eräs matkustaja junassa oli kertonut, että Pietarissa oli santarmeja pudotettu korkealta ikkunoista alas kapinallisten sotamiesten pistimiin. Santarmit olivat näet salaa ampuneet ullakkoluukuista kansaa kuularuiskuilla... Tistelbergille, joka oli mielestään itsenäinen, tuli kummallinen halu juopua, ikäänkuin unohtaa hetkeksi koko kauhea ja samalla suuria tapahtumia valmisteleva elämä. Vielä yksi valoton, ikävä, päivä, – ja ylihuomenna Julia tulisi.

Mutta seuraavana päivänä tapahtui muutakin. Tistelberg oli ajatellut eilisten pikku huomioiden perusteella, että mitä meihin, suomalaisiin, Pietarin vallankumous kuului? Mehän elimme omissa oloissamme, – olimme sentään jonkinlainen oma valtiomme, satavuotinen autonominen valtio, jolla oli omat tapansa, tottumuksensa ja henkensä... Nyt käveli hän Kaisaniemen sivua kaupungille päin, myöhään aamulla, nukuttuaan kauan: saihan tässä nyt laiskotella. Aurinko paistoi kalpeasti. Räystäistä tipahteli käytäville vettä. – Ihmisiä virtasi oudon paljon samaan suuntaan kuin hänkin. Ne kiiruhtivat yhäti, ja puhuivat sittenkin vallankumouksesta! Ne tulivat Sörnäisistä päin, – olivat enimmäkseen työväkeä. Joku, joka alkoi rientää nopeammin, kuului huudahtavan:

"Hyvä tulee! Hyvä tulee."

Etäältä kuului omituisia ääniä, humisevia ja heliseviä, ikäänkuin telefonilankojen soittelua. Mutta ilmahan oli tyyni, eivätkä nuo äänet muutenkaan voineet siitä johtua!

Tuossa seisoi poikki kadun satasen metriä pitkä jono ruokapuodin edessä. Siinä oteltiin ja tuupittiin toisiaan hiljalleen ja kuuluipa kiukunpurkauksiakin nakeltavan jollekin, joka oli saanut puodista näkkileivän.

Eräs ohitse rientävistä kuului sanovan:

"Siellä on elämä! Upseereja tapetaan..."

Jono hajosi kuin taialla, lähti yleisen virran mukana kaupungille.

Tistelberg hätkähti äskeisiä sanoja:

"Upseereja tapetaan."

Mitä se oli?

Humahti jälleen kuin sade, ne äskeiset omituiset äänet, joita Tistelberg oli ensin luullut telefonilankojen synnyttämiksi. Nyt rämähti kuin raekuuro. Tullaan torille. Vastaan painuu hätääntynyttä yleisöä. Joku juoksee kohti, otsalla hiki ja kasvot kelmeinä, huudahtaa:

"Sinne ei ole menemistä! Siellä tehdään kamalia! Turunkasarmin sotamiehet tulevat. Ampuvat upseerejaan..."

Yleisön virta kääntyy takaisin. Eräät jäävät torin kulmalle tähystelemään varovasti, mitä on tekeillä. Toiset kiertävät mutkateitä jonnekin. – Työmiehen näköinen mies huomaa maassa venäläisen sotamiehen olkalapun, ottaa sen, katselee sitä, sanoo:

"Ne ovat olleet tässä. Ovatpas repineet merkit pois, eivät tahdo enää olla numeroita, joilla herrat pelaavat sotaa."

Ja pienentynyt virta vierii eteenpäin. Sotamiehiä parveilee torilla kuin kimalaisia. Punaiset liput liehuvat. Kiväärit heiluvat käsissä. Harmaa, kihisevä sotamiesten parvi huutelee, laulaa. Laukaus ja kaksi sotamiesten eturintamassa pamahtaa. Siinä oli se ääni, – kiväärin ääni. Joukko, jossa nuori mies liikkuu, peräytyy, hajoaa hetkeksi. – Joku eukko hoppuaa, että on heti juostava ostamaan silakkaa ennenkuin puodit pannaan kiinni. Pankit kuuluvat olevan suljetut, – ryssienkö, ryöstöjen pelosta? Raitiovaunuja ei näy... Joku kertoo, että sotamiehet olivat ampuneet jonkin hotellin ikkunaan, johon oli ilmestynyt eräs heidän upseereitaan. Olivat ampuneet upseerin. Toinen eukko siunailee, ennustelee viimeistä päivää. Kolmas vastaa, että – tämä onkin ensimmäinen päivä, uuden ajan koitto! Joku vanha nainen itkee. Sotamiesten kiväärien räikinää jatkuu. Uteliaiden ryhmä kääntyy oikealle, pienenee. Harvana liutana mennään kadun päähän, ja tuossa kulmassa seisoo jälleen se äskeinen mies, joka oli varoittanut, seisoo ja varoittelee käsiään huitoen nytkin, antaa neuvoja toiselle, lihavalle, lyhyelle herrasmiehelle:

"Sinne ei ole menemistä! Kyllä minä tämän leikin tiedän! Olisittepa ollut näkemässä, kun ampuivat vanhan kenraalin. Veivät Aleksanterinkadun päässä jäälle. Väsyneenä kenraali kulki. Veivät jäälle, jättivät yksinään, lähtivät matkan päähän, ampuivat yhteislaukauksen: siihen hän vajosi kuin kasa... Mutta ei tämä vielä mitään. Minä tulin Pietarista. Siellä se vasta helvetti! Mutta minä pääsin pakoon, piileksien. Eikä ole ihme, jos minua pelotti! Ryöstivät kaikki, – puodit, kaikki. Mutta mitäs minä: pois vain tulin! Eihän sitä nyt lopultakaan ryssiä pelätä! Minä vain hiljakseen hiipustelin pitkin syrjäkatuja pakoon! Olin läkähtyä pitkistä matkoista. Mutta Viipurin asemalle pääsin... Hyi, kauheaa."

Hän pyörähti ympäri ja jäi katsomaan, kun muu joukko eteni kiväärinpauketta kohti, pitkin katua, jonka varsilla lumi oli säilynyt korkeina kasoina, nähtävästi näiden levottomuuksien vuoksi. – Senaatintorilla uhoilivat valtion rakennusten katoilla punaiset liput, valtavat leijonaliput, näyttäen kultaisia jalopeurojaan. Sotamiehiä harmaissa kauhtanoissaan tori täynnä. Joukko, johon Isidor kuului, jälleen arkana venäläisten tieltä syrjään. Sivukadulla huomaa joku oikealla maassa jotain. Mennään paikalle. Siihen on surmattu kolme upseeria, heitetty kinokselle. Ryhmä väkeä seisoo ympärillä, surmattuja katselemassa. Uudet tulijat pysähtyvät hätkähtäen, toiset kääntyvät takaisin, toiset tunkeutuvat lisäämään uteliaiden joukkoa. Omituinen, tuima, häikäilemätön halu, jota Isidor oli valmis nimittämään jonkinmoiseksi – tiedonjanoksi, vaati hänetkin katselemaan tätä, vaikka se varmaan toisi hänelle kauhean olon. Se kiihotti ja rohkaisi tarkastamaan – murhattuja. Siinä ne makasivat hangessa, raastettuina, ryöstettyinä. Tässä nuo upseerit olivat taistelleet, – omia miehiään vastaan. Ne oli heitetty läjään. Tuon jalat poikittain toisen vatsan päällä. Yhden kasvot taivasta kohti ... toisella mantteli levälleen revitty, hieno, vaaleanharmaa, punaisella veralla sisustettu mantteli. Paidanrintamus auki, – sydänala yhtä ainoaa ruskeaksi hyytynyttä veritahraa; rinta seulanaan kai pistimen haavoja. Toisen, nuoren, laihan miehen päässä kamala iskuhaava, ylettäen otsalta takaraivoon asti, pää halkaistu puolen tuuman leveältä, punaisen mustana ammottava rako. Ja kasvot, joista tummat, sameat silmät kiiltävät elottomina, valkeat kuin säämiskä...

Joku nainen itkeskelee...

– Mistähän Venäjän kulmalta nämäkin onnettomat lienevät? Missä heidän omaisensa, ystävänsä? Nyt ne odottivat näitä kotiin. Pojat olivat uneksineet kultaisista kannuksista... Ja tässä he nyt makasivat, rinnat puhkaistuina, päät halki. Tällaista siis oli – vallankumous.

Harmaalta taivaalta aurinko pilkistää. Kivimuurin kupeella likaisessa pinossa ruumiit kuollutta, silvottua, rosvottua lihaa.

Kaikilta ruumiilta oli riistetty saappaat jalasta. Jalat ojentuivat jäykkinä, samanvärisinä kuin kasvotkin. Ja yhdeltä oli hakattu nimetön sormi poikki. Ehkä siinä oli ollut sormus...

Joku läsnäolevista naisista alkaa voida pahoin. Hän valittelee:

"Mitä rikollista nämä olivat tehneet?"

Mutta Isidor, joka seisoo siinä kummallisissa, vastenmielisissä tunteissa, jotka tekevät ajatuksen aivan tylsäksi, herää samassa ikäänkuin horteesta, sillä muudan suomalaisista miehistä virkkaa äskeiselle naiselle vastaukseksi, lausuu lyhyet sanat, jotka tulevat jäykkinä, kolkkoina, vihaa värisevällä äänellä:

"Mitä rikollista? Upseereita! Sotaherroja! Pitäisi lyödä heitä vielä tuohon."

Mies potkaisee saappaansa kärjellä kuohutta. Hän on kai mekaanikko, koska olan ympärillä riippuu nippu jotain metalliputkea. Vaaleanharmaissa silmissä kuumottaa kolkko viha. Eräät muut työmiehet murisevat myöntävästi. Joku heistä, ruotsia puhuva, jatkaa:

"Kuka käy tätä sotaa? Kuka tahtoo sotaa? Ylemmät herrat, diplomaatit. Ihmisten hätä on heille huvia... Koko maailma täyttyy gulasseilla... Mutta nyt tulee vuoro heillekin..."

Kun Isidor vilkaisee taakseen, jossa kiväärien pauke jälleen lähenee, näkee hän parin venäläisen sotamiehen syleilevän sitä suomalaista, joka oli potkaissut ruumista, ja kiinnittävän hänen rintaansa punaisen rusetin, hokien huonolla suomen kielellä:

"Tappakaa ... burshui..."

Matkustajakodissa levottomampaa kuin eilen, todella vilkastunutta. Joku kertoo, että vapausliike leimuaa meilläkin. Tampereella oli santarmeilta riisuttu aseet. Valtiolliset vankimme pääsevät pois Venäjältä... Joku herra, jolla on pyöreät, ruskeat silmät, huudahtelee onnesta, että Suomi on toista kuin Venäjä, nuo slaavilaiset, jotka ovat niin epäinhimillisiä: ovat satamassa sotalaivoissa polttaneet mariiniupseereja tulisella höyryllä:

"Jumalan kiitos, ettemme ole venäläisiä. Ettei meillä ole sellaiset olot kuin siellä. Meillä on leppoisa, aina leikkiin valmis suomalainen luonne."

Kolmas huutelee:

"Mitäs ryssistä! Ryssä on ryssä! Ei kannata luottaa! Siellä ovat nyt toiset miehet, – lupaavat antaa eduskunnan kokoontua. Mutta pettävät tietysti taas meidät, ryssät; iskevät niskaamme jälleen jossakin uudessa muodossa..."

Eräs ukko, joka istuu eteisessä syrjemmällä, isot kumikengät jalassa, tuskittelee:

"Nyt taisivat tulla ajat! Nyt ei Venäjältä lähtene enää mitään. Millä me elämme? Kyllä pitäisi nyt viranomaisten hankkia viljaa, mistä tahansa. Se on tärkeintä. Saadaanhan nyt suomalainen hallitus ... Se on kaikkein tärkeintä..."

Matkustajakodin rouva raakkuu eräälle herrasmiehelle, joka on puettu hienoihin turkkeihin, mutta on rengin näköinen:

"Kuules, sinähän tunnet siellä klubilla niitä upseereja. Ehkä he nyt joutuvat rahapulaan. Ostapas heiltä helmiä ja kaulaketju."

"Se olisi tärkeintä, tärkeintä", huokaa itsekseen äskeinen maalaiselta näyttävä ukko.

Isidorin ajatukset ovat ikäänkuin jostakin iskusta turtuneet. Se isku oli noiden surmattujen upseerien näkeminen, nuo kelmenneet, hyytyneet, verentahraamat ruumiit. Ne olivat jääneet mieleen, mutta ajatellakaan ei niitä ensin jaksanut. Sydämessä vain omituinen, raskas, ikäänkuin fyysillinen vastenmielisyys, – ja päässä pyörrytys. Aurinko paistoi kalpeasti kuin äskenkin. Kaupungilta kuului yhä kiväärien räiskettä. Ne raastetut ruumiit! Mies, joka oli niitä herjannut potkaisullaan! – Isidor vältti enää menemästä kaupungille, ei pelosta, vaan jonkinlaisesta äitelästä, inhottavasta tunteesta. Tuntui kuin olisi suuhun pakotettu jotain sellaista kuin raakaa lihaa.

Ja yhtäkkiä hän omituisella tavalla muisti, miten hän oli siellä maalla laskenut leikkiä opettaja Sarvelle – sodan lopettamisesta! Leikkiä, että eri armeijat ampuisivat kenraalinsa. Ja nyt, – nyt se oli toteutunut!

Mistä sellainen ajatus oli hänen päähänsä tullut?

Yöllä, herätessään tuon tuostakin siihen, että muisti nähneensä nuo ruumiit, herätessään jälleen tympeään, äitelään pahoinvointiin ja samalla lohduttomuuteen, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut, huomasi hän sitten yhtäkkiä muka, että – ajan yleiset ajatukset, – puhumattakaan tuollaisesta pilasta – nehän kulkivat ilmassa: johtuivat ikäänkuin joistakin salaperäisistä ilmavirroista, jotka liikkuivat kenenkään tahdosta riippumatta. Niin sekin hänen leikinlaskunsa. – Yleiset ajatukset tosiaan kiitivät ilmassa, kohtalon siivillä. Ympäröivätkö meitä todellakin tuntemattomat mahdit, ajatuksillaan, – omilla tarkoitusperillään? Syövyttivät meihin salaa mielikuviaan, yhtäkkiä, odottamatta?

– Onko ihminen siis aina tuollaisten käsittämättömien virtausten välikappale? Jonkinmoisten kaikkeuden henkien käskyläinen tai lelu?

Mutta jos kohtalolla ja sen uskotelluilla tarkoituksilla oli moinen salaperäinen voima ihmisiin, niin mitä sitten merkitsivät yksilöt? Mitä valtaa heillä lopultakaan oli – olivatpa he käsitystä tai toista?...

Miksi täälläkin kiivailtiin? Tistelberg muisti jonkun Rolf Idellin, joka oli niin varma siitä ja siitä, tai jonkun Oskar Klingstedtin, jälleen omastaan varman, opettaja Sarven, joka ennusti uuden ajan aamunkoittoa, miehen, joka oli potkaissut upseerin ruumista. – Siitä, että oli leikillään sattunut ennustamaan upseerimurhia, johtui Tistelberg ajattelemaan, että ihminen teki niinkuin sallima hänelle kuiskasi, oli arpanoppa jonkin käsittämättömän siirreltävänä.

Toisia upseereja oli pelastunut, sellaisia, jotka olivat heti suostuneet ottamaan vallankumouksellisilta sotamiehiltä vallankumousmerkin. Nämä surmatut olivat menettäneet henkensä ehkä siksi, että olivat pysyneet uskollisina valalleen, upseerivelvollisuudelleen, – olivat kai edelleen vaatineet sotamiehiltään tottelemista, kuria. Muut, huonommat, pelastuivat parhaiten, – pettäessään valansa.

Kannatti tosiaan siis olla noita parempia, parhaita, – velvollisuudelle ja kunnialle uskollisia! Kohtalo kulki kuitenkin omia teitään ja murskasi vastustajansa. Vaikkapa ihminen miten pohti, mikä oli oikeaa tai väärää, niin sai hartioilleen kevenemättömän murheen kuorman, ellei pahempaakin kohtaloa, jos ei käsittämättömien voimien vaatimuksiin alistunut. – Tistelberg ei juuri ajatellut Juliaa, mutta jotain yhteyttä Julian kanssa oli sittenkin näillä julmilla fatalistisilla mietteillä. – Hän jatkoi pian mietteitään, kohdistaen ne selvästi Juliaan:

– Mutta antautuako sittenkään kohtalon leluksi, yksilö, joka huomaa kohtalon aikeen? Päästävä olisi kohtalon kahleista, – murheen kuormasta. Lyötävä – itse kohtalo leikiksi!

Niin, huomenna tulisi Julia...

12.

Julia tuli. Isidor oli sittenkin vastassa asemalla. Hän oli huolissaan Juliasta: sotamiehet hoilasivat kaduilla, he jatkoivat upseerimetsästystä, olivat kaivaneet heitä hotellien kellareistakin jääkasojen takaa, jonne heitä oli piiloteltu; he olivat huligaanien kanssa yrittäneet rosvota eräitä kauppaliikkeitä, ja kerrottiin heidän ja suomalaisten jätkien yhdessä ahdistelleen naisia. Niin, kertoivatpa lehdet jossakin maaseudulla päästetyn rikollisiakin vankiloista. Sellaista siis nyt oli, – keskellä yleistä riemua. Suurta, uutta riemua, sillä juuri tänään oli keisari Nikolai luopunut valtaistuimesta! Merkillinen päivä.

Isidor halusi siis vilpittömästi, ettei Juliaa kohtaisi mikään vaara, vaikka oli myöskin loukkautunut siitä, ettei hän saisi mennä Juliaa vastaan. Hän asettui syrjään aseman valtaportaista. Juna jyrisi asemalle, ja viimein hän sitten näki Julian ja kaksi rotevaa naista, jotka hommasivat kälylleen ja itselleen ajuria miliisin avulla, – poliisitkin oli poistettu kansan vaatimuksesta ja sijaan ilmestynyt miliisejä, siviilimiehiä, joilla oli käsivarressa punainen nauha.

Hieman katkerana, mutta uhmaisin mielin näki Tistelberg noiden naisten vievän Juliaa reessään:

– Viekööt nyt... Mutta kun Julia tulee luokseni, niin hän on tosiaan sen paikan vieraana, minne tulee.

Rouva Oljemark oli ennättänyt kirjoittaa Isidorille, että hänen oli pysyttävä asunnossaan tänä iltana: Julia tulisi sinne varmaan heti kuin noilta kälyiltään pääsisi.

Isidor sai odottaa melkoisen kauan. Julia astui huoneeseen rauhallisin elein. Tistelberg huomasi jälleen hänen ihonsa, jonka hän siellä maalla oli muistanut aina hohtavan kauniiksi, ikäänkuin sisällisen hehkun valaisemaksi, ja tunsi nyt hänen ihonväriään kohtaan samaa kuin muutaman kerran sitä ennenkin. Niin, hänen mieleensä johtui sekin tuokio, jolloin hän oli nähnyt Julian ensi kerran siellä kansanopistojuhlissa viime syksynä eikä ollut pitänyt silloin hänen hervahtaneista, jonkinlaisen rappeutumisen hävittämistä ja kellastuttamista kasvoistaan... Mutta rouva Oljemarkin ryhtyessä kohta rauhallisesti riisumaan päällysvaippaansa, – rauhallisesti kuin ei Tistelbergissä olisi tällä välin mitään tapahtunut, – vaikka Isidor oli niin tyrmistynyt ja sekaannuksissaan, että tuskin muisti kohteliaisuuden vaatimusta auttaa tuota vaippaa Julian hartioilta, – muuten samaa, silkkivuorista vaippaa, jonka Isidor tunsi niin hyvin viime syksyn kävelyiden ajalta ja joka oli silloin tullut hänelle ikäänkuin jollakin tavoin pyhäksi, – niin, Julian saadessa vaipan yltään hälveni Isidorin vastenmielisyys. Siinä seisoi Julia, – Tistelberg näki tuon vartalon, jota hän oli siellä maalla niin halunnut ja josta hän oli nähnyt siellä unia.

Julia pyysi anteeksi, että hän oli sittenkin antanut odottaa. Olihan jo myöhä ... Hänen oli ollut mentävä kälyjensäkin vieraaksi aivan heti kun pääsi äitinsä luota, jossa hän varsinaisesti asui. Ja olihan hän tahtonutkin lähteä kälyjensä mukaan näkemään vähän Maireakin. Mutta onneksi oli Julian äitiparka niin herkkäuskoinen, että kun tytär palasi kaupungilta, sai hän narratuksi äidilleen, että tahtoi vieläkin pujahtaa kaupungille, muka katselemaan itselleen uutta kappaa, joka hänen oli ostettava. Äiti oli kai todellakin unohtanut, että ainakin oikeat liikkeet saattoivat olla jo kiinni, varsinkin tällaisena aikana. Mutta siltä varalta oli Julia lisännyt, että hän samalla aikoi hankkia äidilleen jotain oikein hyvää huomiseksi aamiaiseksi. Tuo vanha rouva oli sellaiselle hyvin herkkä, – pikku herkuttelulle niinkuin Julia itsekin... Varmaan Julia vähän viipyisikin ennenkuin ehtisi takaisin äitinsä luo. Ja tässä hän nyt oli, ja he saisivat vähän aikaa jutella keskenään. Hän ojensi uudestaan Isidorille kätensä. Nuori mies johti hänet sohvaan ja asettui itse pöydän toiselle puolelle, – katseli alakuloisena ja ärtyneenä maahan. Hän ei voinut puhua, hän eli omissa ajatus- ja tunnemaailmoissaan. Hän ajatteli:

– He saisivat jutella keskenään – vähän aikaa. Julia tuli tänne – ollakseen hänen kanssaan todella ainoastaan – minkä verran? Ollakseen tuokion. Antaakseen hänelle sellaisen armon ja lähteäkseen sitten pois.

Julia katseli häneen, näytti hiukan hätääntyvän, tarkasteli huonetta, mainitsi, että rouva, joka oli ollut avaamassa matkustajakodin ovea, oli näyttänyt raa'alta, ja alkoi sitten kiireesti kertoa uutisia sieltä maaseutukaupungista: sielläkin oli ollut meteliä. Poliisimestari Leskinen oli paennut kaupungista ja, kauheaa, kuului hirttäneen Loviisassa itsensä. Sotamiehet olivat Ankeriaan päässä upottaneet kaksi upseeria avantoon. Patterilaiset olivat olleet heidän mukanaan.

"No?" sanoi Julia keskeyttäen, odottavasti, katsoen Isidoriin.

"Olipa siinä uutisia kerrakseen", naurahti Tistelberg välinpitämättömästi.

"Niin, on ihmeellinen aika", puolustautui Julia. Ja oli tuokion avuttomasti vaiti. – "Kuule, kuule", huudahti hän sitten yhtäkkiä välittömästi: "Sinä – olet tullut niin – huononnäköiseksi. Sinä olet – laihtunut. – Sinä olet – kärsinyt siellä maalla!"

Hän lähestyi hyväilevästi Isidoria. Isidor naurahti:

"Laihtunutko muka? Ei se mitään, rajua liikkumista ulkona päivät pitkät, siinä koko asia. Ja viimeisessä paikassa unettomuutta, liian hyvin syötettynä. Mutta..."

"Mutta?" kysyi Julia hetken kuluttua, kun Isidor ei jatkanut.

Isidor näki ympärillään uuden koleatuntoisen vuokrahuoneensa, hengettömän ja tyhjän. Ja näki Julian, näki mielessään, sillä hän katsoi Juliasta yhä syrjään; näki hänen elävän mukavasti, miehensä rikkaassa kodissa, – jopa ylellisessä kodissa! Ja kälyjensä ja äitinsäkin luona täällä olisi Julialla aivan varmaan toista kuin tässä huoneessa, joka nyt tuntui niin köyhältä. Vielä muisti Tistelberg, miten hän oli Juliaa siellä maalla kaivannut; näki itsensä seisomassa maalaistupien ikkunain ääressä tähystellen illan pilviin, lounaaseen, aivan kuin sinne, missä Julia oli. Ja nyt Julia: näitä uutisiaan hänelle! Jokapäiväisiltä tuntuivat suuretkin tapahtumat. – Ja pitääköhän Julia todellakin luonnollisena asiana, että hänellä, Isidorilla, oli oleva tällaista? Ei, se ei kylläkään voinut olla totta: tietysti Julia toivoisi hänelle kaikkea hyvää ... Mutta siitä huolimatta: Julia tulee tänne – noin rauhallisena, alkaa jutella – uutisia. Julia jatkoikin:

"Kauppaneuvos Klingstedt, hän on kaikkien iloksi päässyt pois Spalernajasta. Niin lyhyellä kiusaamisella pelastui! Ja Oskar Klingstedt: hän ei ollutkaan Saksassa, hänkin oli ollut Spalernajassa. Heille oli kaupungissa varattu kukkavastaanotto..."

Julia keskeytti yhtäkkiä, kyynelet silmissä, hiljaa:

"Kuule, Isidor, tule kaupungille! Mennään – vaikka katsomaan sitä kappaa minulle. Sanopas, minkälaisen sen pitäisi olla?"

"Niin", jatkoi hän, "tahtoisin ostaa sellaisen, josta sinä pitäisit. Tahtoisin olla mieliksi sinulle..."

Tistelbergiä imarteli tuo pyyntö. Hän sanoi pitävänsä mustasta samettikapasta.

"Vai minun olisi mielestäsi oltava kuin mikä – bufetsikka!" huudahti Julia ja naurahti.

"Se pukee sinua", intti Isidor, tuntien kyllä, että hänen makunsa oli huono. "Se näyttää, tuollainen ihomyötäinen, paremmin vartalosi", sanoi hän uhmalla.

"Onko se nyt sitten niin tärkeää!" moitti rouva Oljemark ja näytti hätääntyvän. Tuli avuton hiljaisuus. Tistelberg ajatteli edelleen, että siinä nyt Julia antaa sille, jota ei aina usko edes rakastavansa, armon valita itselleen – päällysvaipan kuosin!... Tunnustaa suhteen puolinaiseksi ja valittaa sitä, – mutta ei pyri siitä pois!

Mutta Tistelberg ei tahtonut olla mikään lelu kohtalon käsissä, velvollisuutensa tähden! Velvollisuutensa?

Tiesikö Isidor edes, oliko tässä oikeastaan mitään velvollisuutta?

Hänen mieleensä muistui, että Julia oli kerran julistanut ihailevansa varieteelaulajattaria, sanonut, että olisi halunnut tanssia kuten he – yleisellä lavalla.

Oliko tämä tosiaan Julialle niin suuri asia?

Tistelbergille se ainakin oli suuri, kun oli näin pitkälle jouduttu! Nyt, kun ei enää päästy toisistaan! Nyt, kun kohtalo ei saisi leikitellä Isidorilla kuin joillakin muilla, heikoilla yksilöillä! Julian puolesta saisi se leikki kai kestää kauankin, niin rauhallinen hän oli... Pujahti tänne Isidorin luo – ikäänkuin huvittelemaan, vaarattomasti...!

Ja Julia lähtisi pian kotiinsa, maalle, jättäen Isidorin entisen kohtalonsa kynsiin. Suruun, synkeyteen.

Tällaista leikittelyä! Totta kyllä oli Isidor sanonut aikoinaan Julialle, ettei tuntenut rakkautta, sanonut siitä syystä, koska tunsi, ettei muka mielestään rakastanut tarpeeksi. Mutta nyt oli Julian käyttäytyminen näyttänyt todistavan, että Juliahan se ei tarpeeksi rakastanut: istui tuossa suhtautuen rauhallisesti asiaan, joka oli Isidorille tosiaan vakava... Kuinka hän oli tuota naista siellä maalla kaivannut! Ilmaissut hänelle jokaisen, pienimmänkin ajatuksensa! Palvellut ikäänkuin alttarilla! Ja odottanut tätä kohtausta!

Julia oli jollakin tavoin vienyt häneltä ilonkin, jota hän oli ennen maalla ollessaan tuntenut: Julia oli järkyttänyt hänen entisen uskonsa – kansaan; kaikkea epäilevä, puolinainen Julia, – pieni hupakko.

Julian vuoksi oli hänet syösty jälleen tänne kaupunkiin. Tähänkin kolkkoon, autioon kojuun, jossa hän tunsi itsensä niin orvoksi ja yksinäiseksi. Kuin kerjäläiseksi, jolle Julia, pian taas muihin, tavallisiin asioihinsa poistuen, antoi ikäänkuin vähäpätöisen almun.

Tällaiset ajatukset tai tunteet kiersivät nopeasti nuoren miehen mielessä, kun Julia yhtäkkiä tuli hänen luokseen ja avasi hänelle sylinsä, tuon sekä unissa nähdyn että valveilla himoitun sylin:

"Niin, sinä olet kärsinyt. Puhu minulle ... Mitä sinä ajattelet?"

Isidor kärsi niin muistoistaan ja vastaisuuden ikävästä, ettei virkkanut mitään, ei voinut Juliaan katsoakaan. Kärsi siitä ajatuksesta, että Julia hänet pian jättäisi. Isidor ei voinut salata kyyneliään, ja katkeruus väänsi hänen kasvojaan. Hän tunsi Julian hyväilyt, hänen povensa läheisyyden, ja hyväilevät, kauniit, pehmeät kädet, jotka riistettäisiin häneltä pian pois. Ja siinä tuli taasen päätös: hän, Tistelberg, ei tahtonut olla mikään kohtalon lelu, – niinkuin muut, hetken myrskyissä heitellyt ihmiset; ei odottaa enää, – kohtalon vallassa niinkuin hiiri kissan kynsissä. Maailmassa ratkaistiin pulmia miekallakin, tuhat kertaa vakavampia asioita kuin jokin kahden yksilön rakkaus. Armotta iskevällä miekalla, julkeudella, polkemisella, väkivallalla: lyhyt leikki, sillä hyvä! Isidor nosti Julian syliinsä, aikoi tehdä hänelle väkivaltaa. Julia riistäytyi hänestä irti, toinen anasti hänet jälleen, he taistelivat, Julia raivoon saakka. Nuori mies tunsi sydämessään jälleen ikäänkuin vihaa, hän näki Julian kasvot kalpeina, aivan valkeina, Julia puri hammastaan, työnsi nyrkit hänen rintaansa, uhkasi kipenöivin silmin. Isidor antoi hänen vapautua. Julia järjesti pukuaan. Ja sitten hän aikoi lähteä. Mutta tuli vielä Isidorin luo ikkunan ääreen ja puhui hiljaa, valittaen:

"Kuule, minä en voi erota näin. Minuun koskee kipeästi, että olen herättänyt sinussa intohimon! Se on minusta – oi, niin kaunista, mutta ... mitä nyt tehdä? Sinä olet kärsinyt tähteni. Mitä tehdä! Minä menen ... Mutta – päättäkäämme nyt, että kohtaamme vielä toisemme! Jos voisin jäädä tänne Helsinkiin, pitemmäksi aikaa...! Päättäkäämme, – niin puhun kaikki: millaista minun on, miten minäkin kärsin. Älä halveksi minua... minä puhun sitten kaikki. Mutta nyt minun täytyy lähteä."

Tistelberg mainitsi jonkin ravintolan, Julia kysyi, oliko siellä paljon yleisöä, – Julia tahtoi johonkin pieneen, että he saisivat olla rauhassa. Julia määräsi tunnin, jolloin hän huomisiltana koettaisi pujahtaa äitinsä luota kohtauspaikalle, tänne läheiseen puistoon: siellä he sitten päättäisivät minne mennä.

13.

Tistelberg odotti jälleen jotain Julialta. Ei voinut seuraavana päivänä mitään tehdä. Kuljeskeli kaduilla ja ravintoloissa; – tapahtumat menivät häneltä kuitenkin ikäänkuin ohi korvien. Mieli vuoroin iloinen, vuoroin nolo tai tuskastuneen epätietoinen. – Kaupungilla liehuivat julkisissa rakennuksissa leijonaliput, ja yksityisten katoille oli ilmestynyt uusia omia lippujamme: sini- ja valkeakaistaisia, tai siniraitaisia kuin Kreikan lippu, tai enimmät punakeltaisia, toiset keltajuovaisia kuin Espanjan; joukossa Ruotsin lippujakin: todistus ruotsinkielisen paremman väkemme kieltämättömästä taipumuksesta vetäytyä erilleen, johonkin omaansa siitä kansasta, jolle runoilijamme olivat jo kauan sitten suositelleet sinivalkeaa väriä. Lippujen kirjavuus, – ulkonainen näyte kansallistunteemme hapuilemisesta.

Kävellessään kuuli hän parin kansanmiehen, – molemmilla oli järeätekoiset kasvot ja vaatteet istuivat huonosti, – juttelevan hallitusrakennusten lipuista, jotka tuossa edessä liehuivat:

"Jalopeura, sapelit käpälissä: sodan vertauskuva", sanoi toinen.

"Nyljetty vasikka", vastasi toinen.

"Eiköhän riittäisi jo punainen lippu", jatkoi ensiksi puhunut.

Ja he siirtyivät toiselle kadulle muun hiljaisen väen joukossa.

Tuossa verkalleen marssiva miliisivartiosto, tervehtien kömpelösti venäläistä sotilaspatrullia...

Kadut varsin tyhjät. Mutta kahvilat täynnä väkeä, puhelevaa, uutisia lukevaa, levotonta. Eräässä suurimmista näytti kuitenkin olevan tilaa. Siellä naurettiin Nikolai Romanoffille, jonka nimeä vielä kaksi päivää sitten ei tohdittu hiiskahtaakaan, nyt sille nimelle hohotettiin, Nikulle, tylsäpäälle, vetelykselle, juopolle, lurjukselle. Kerrottiin yhä hauskempia ja hurjempia juttuja Rasputinista, Venäjän häpeästä, – niitä olivat lehdet ryöpsähtäneet tulvilleen. Jotkut hurrasivat asessori Svinhufvudin Siperiasta pääsemiselle. Keskusteltiin epätietoisina ja huolissaan, mikä juuri nimitetty uusi kenraalikuvernööri oli miehiään.

Katsellessaan kahvilan yleisöä kuuli Tistelberg jonkun huudahtavan hänen nimeään:

"Kas, mosatrampparikin on tullut maalta!"

Maisteri Birger Bengelsson se siinä kurkotti hänelle kapeaa kättänsä:

"Tulkaa tänne vaan. Istukaa! Tuolta saatte tuolin. – Tässä on ... tunnetteko tätä herraa enää? Niin, Oskar Klingstedt on suuresti muuttunut..."

Miehellä, jonka seurassa Bengelsson istui, oli mustasankaiset silmälasit, sakea, tumma parranturri, – ja tutunnäköiset kalpeat kasvot.

"Oskar Klingstedt hän tosiaan on", jatkoi Bengelsson ruotsiksi. "Me tultiin juuri tähän, ja Oskar alkoi kertoa intresantteja asioita. Jaha, herrat eivät lähemmin vielä tunne toisiaan?"

Bengelsson esitteli ja alkoi puhua Oskar Klingstedtin kerrottavia, vuoroin ruotsiksi, vuoroin suomeksi:

"Niin, Oskar onkin istunut Spalernajassa, hän ei Saksaan päässyt. Sen sijaan kaalia ja kakerlakkoja, hehehe... Ja ovelasti on hän välttänyt venäläisen keskuspoliisin urkinnat. Niin, eikä se pelkkää leikkiä ollut. Hirsipuukin jo uhkasi."

"Niin, tosiaan ei minulla ollut onnea", virkkoi Oskar Klingstedt hiljaa.

"Klingstedthän aikoi viime syksynä Saksaan", selitti Birger Bengelsson, "mutta hänet vangittiin Vaasan edustalla, kun ryhtyi pidättelemään poliisia, tyhmää maalaisidioottia, joka olisi vanginnut kaikki Oskarin rekryytit, hehehe. Sitten pääsivät pojat livistämään, mutta Oskar joutui kiinni. Nyt pojat ramppaavat Locksteinissa..."

"Lockstedt, – tulevina aikoina kuuluisa nimi", oikaisi Klingstedt lauhkeasti.

"Ja osa Riian rintamalla, hurjassa leikissä", selitteli Bengelsson yhä. "No, insinööri, – mitäs kuuluu sinne maalle? Mitäpäs sinne! Mitäs maalle talvella, siellä on ikävä! – Minä ja eräät toiset tultiin tänne, kuten kaikki ihmiset, joilla on intressiä asioihin. Viaporin kapinan aikanakin minä makasin täällä fasterini talon katolla, katselin kiikarilla pommitusta, ylioppilaslakki päässä, vatsallani, – olin edellisenä vuonna tullut ylioppilaaksi. Ja nyt seuraan jälleen tapahtumia, olen kierrellyt kaiken päivää sellaisissa piireissä, joissa tiedetään kaikki, kaikki! Kuulkaahan nyt, minä olen kuullut hyvin tärkeitä asioita! Mikael Romanoff, hän, hieno, aristokraattinen mies, muuten Suomi-ystävä, hänestä tulee keisari..."

Oskar Klingstedt ilmaisi hymyillen epäilyksensä.

"Tulee, tulee!" intti Birger Bengelsson. "Sen minä tiedän! Sain lukea telegrammit, joita sinne – asiantunteviin piireihin oli tullut."

Birger Bengelsson tiesi, että Mikael Romanoff oli sanonut niin ja niin, ja että Kerenski, Venäjän väliaikaisen hallituksen johtaja, oli kieltäytynyt presidentinarvosta: ei siis hänkään ollut pitänyt tasavaltaa Venäjälle sopivana:

"Tietysti Venäjä tarvitsee monarkin. Tasavalta ei sovi – ainakaan Venäjän musikoille! Ja se, että entente on tunnustanut Venäjän uuden ministeristön, todistaa, että Venäjälle asetetaan keisari: entente ei voisi luottaa hittolaiseen, joka ryhtyisi kokeilemaan uudella, sille ja siis samalla ympärysvalloille arveluttavalla hallitusmuodolla. Ja onhan Venäjän jatkettava sotaa. Kerenskin, hänenkin, tunnussanansa on: Sota voittoon. Ja nyt näyttää siltä, että Kreikkakin julistaa Saksalle sodan..."

"Ehkäpä Saksa kestää senkin ja vielä muita vihollisia", huomautti Klingstedt. "Peräytyy kyllä Ranskassa, mutta saattaahan se olla vain strategiaa: Hindenburgin elastinen ketju, joka ehkä kääriytyy takaisin hyökkääjäin ympärille. Ja mitä tulee Yhdysvaltain uusiin ja ainaisiin uhkauksiin, kovin kaukana taitaa olla suurisuinen onkel Sam."

Bengelsson näytti miettivältä. Sitten selitti hän:

"No niin, siinä tapauksessa, että Saksa voittaa, – tietysti minä olen samaa mieltä kuin sinä: että otamme itsellemme, jos vapaiksi joudumme, tukea sieltä. Me, germaanit, hehehe. Meidän on johdettava asioita, se aateluus velvoittaa...! Eihän suomalaisesta kansasta itsestään ole..."

Viimeiset sanat virkkoi Bengelsson Tistelbergiin vilkaisten.

Tistelberg murahti, että kukapa sitä kansaa lienee pitänyt sellaisessa tilassa, ettei siitä kenties vielä itsestään olisi asioitaan määräämään, tietämättömästä, varattomasta...

"Kukako pitänyt?" kysyi Bengelsson. "Sanokaa paremminkin: Kuka sitä on kehittänyt, opettanut!"

Ja Bengelsson todisteli, miten suomalainen rotu ei ollut osannut milloinkaan perustaa mitään valtiota:

"Meidän ruotsalaisemme, me, – väitettäköön mitä tahansa, – germaanit ovat valtion täälläkin järjestäneet."

"No niin, siitä ei maksa vaivaa väitellä", keskeytti Oskar Klingstedt. "Olisi tärkeämpiäkin asioita..."

"Oskar Klingstedt tarkoittaa, että niiden Saksassa olevien poikiemme olisi nyt tultava Suomeen", työntäytyi Bengelsson selittämään. "Loppuiko sinulta sokeri, Oskar? Katsos, Oskar, minulla on tällainen aivan uusi keksintö: sokeria mukana tällaisessa pienessä pussissa. Kauniiden tyttöjen työtä, hehehe..."

Bengelsson näytti pientä, kurenauhoilla varustettua silkkipussia, jossa hänellä oli mukana lisäsokeria:

"Mutta saat sinä muuten sokeria täältäkin", jatkoi hän. "Bufetinhoitajatar gulassaa sokerilla. Mene kysymään häneltä."

Tuskin oli Klingstedt mennyt, niin Bengelsson kuiskasi Tistelbergille:

"Älkää olko tietävinänne, että Rolf Idell tulee kohta tänne! Me matkustimme hänen kanssaan yhdessä Helsinkiin ja minä kävin hänen mukanaan – noissa asiantuntevissa piireissä. Hän juoksi äsken vain lennätintoimistoon lähettämään telegrammin lehteensä. Hän on täällä aivan kohta. Tästä saattaa koitua mielenkiintoista katsottavaa – ihmisten ja tapojen tutkijalle, hehehe."

Partainen Klingstedt palasi bufetista. Maisteli rauhallisesti kahviaan, ja alkoi siinä sitten, rehelliseen, rohkeaan tapaansa, hiljaisesti pistellä, että täällä nähtävästi pidettiin huolta jo maamme vastaisista hallitusmuodoista, siltä tuntui, maan, joka ei vielä ollut edes vapaa. Hänen peittelemättömänä mielipiteenään oli, että Suomen olisi nyt noustava taisteluun, – aseelliseen taisteluun! Paljon vähälukuisempien johtajien innostuksella kuin ne, jotka oli jo maalle kasvatettu, voitaisiin saada aikaan ihmeitä, jos olisi innostusta. Niitä kasvatettuja oli tosin ainoastaan kolme tuhatta, ei kahtakymmentä tuhatta, niinkuin hänkin oli ennen luullut, Jumala paratkoon. Mutta he olivat valmiita, – jos vain täällä oltaisi valmiita, – ja tulisivatkin kerran maahan! Mutta täällä nukuttiin, – oltiin heitäkin kohtaan ynseitä, – etenkin täällä Etelä-Suomessa. Ei ymmärretty hetkeä, – ainoaa, mitä me enää voisimme tehdä, – tulisivat sitten Venäjälle Mikaelit, Kerenskit tai muut. Ja hän kertoi lyhyesti jääkärien sankarillisista ponnistuksista heidän pyrkiessään vainoojat kintereillään päämääräänsä, kiitti suomalaisten joukkojen kunnostautumista tulilinjassa Riian rintamalla, mainitsi jostakin ottelusta, jossa hän oli itsekin ollut, kotimaassa vain, mutta ei sanonut, mitä hän siinä oli tehnyt, eikä kerskunut vankilassa olollaan.

Bengelsson ja Tistelberg, joille jääkäri-nimityskin oli ollut outo paitsi samaisen yltiön, Klingstedtin suusta kuultuna, kuuntelivat ällistyneinä. Tistelberg tunsi alkavansa innostua. Mutta keskellä Klingstedtin kertomusta Bengelsson huudahti:

"Kas, Rolf Idell! Tule vain tänne!"

Toimittaja Idell oli ilmestynyt keskelle salia. Hän riensi Bengelssonin luo käsiään yhteen lyöden ja sanoi:

"Nyt sai lehteni kaikki Helsingin Sanomien sähkösanomat. Aivan tuoreita uutisia! Vastapuolueen lehdelle pitkä nenä, tuota pitkä!"

Hän pysähtyi neuvottomana Klingstedtin, oudonnäköisen miehen, eteen. Bengelsson nauraa hekotteli:

"Sehän on Klingstedt, joka on ollut Spalernajassa! No, istu vain antagonistisi luokse."

Sitten esitteli Bengelsson insinöörin toimittajalle.

Nolona vilkaisi Rolf Idell Klingstedtiin ja alkoi viimein hiukan säälivästi kysellä, miten Spalernajassa oli voitu. Klingstedt vastasi lyhyesti ja jörösti, mutta hymyillen. Idell ryhtyi toisiin asioihin, innostui kehumaan, että oli tavannut puolueensa piireissä englantilaisia diplomaattejakin: hyvin menivät asiat, Venäjä kansanvaltaistui, entente takaisi Suomelle jälleen autonomian; militaristinen Saksa kukistuisi! Klingstedt ilmaisi epäilyksensä, Bengelsson kannatteli aluksi hänen mielipiteitään. Tuntui nousevan samanlainen kiista kuin Isidor oli nähnyt viime syksynä siellä kansanopistojuhlissa! Klingstedt esitteli todisteluita oletukselleen, ettei Saksan kohtalo vieläkään olisi suinkaan varma.

"Ja muuten", sanoi Klingstedt harmistuneena lopuksi, "mitä se oikeastaan meihin kuuluu? Meidänhän on – itsemme taisteltava! Uhrattava jotain itsemme puolesta..."

"Ymmärrän, nuo Lockstedtin junkkaripojat!" huudahti Rolf Idell. "Olen kuullut, että heidät muka aiotaan lähettää tänne – sotkemaan asiamme, joka nyt alkaisi olla niin hyvä."

Klingstedt myönsi, että ne kerran lähetettäisiin. Idell alkoi todistella, kuinka se vahingoittaisi meitä, ei hyödyttäisi, yhtään, – koska Saksa joutuisi lopullisesti tappiolle, sillä Yhdysvallatkin laivastonsa valmiiksi saatuaan julistaisivat Saksalle sodan:

"Mutta sitä eivät ymmärrä nämä suomalaiset, – jos näitä suomalaisiksi voi sanoa", väitti hän, vilkaisten Klingstedtiin.

Keskustelu katkesi, Bengelsson käänsi kasvonsa poispäin antagonisteista ja iski Tistelbergille silmää, – Tistelberg muisti tuon maalaisukon, jonka mielestä jälleen leipä meille olisi nyt ollut kaikkein tärkeintä. Mainitsi, että ainakin siellä maalla alkoi vähäistä väkeä puutekin ahdistaa ... ja näkihän sen sosialidemokraattisen puolueen äskeisestä tiedonannostakin, jossa vaadittiin ja luvattiin ennen muita uudistuksia elintarveasiain järjestelyä. Hän mainitsi toimittaja Idellille, että ehkäpä näistäkin asioista olisi kirjoitettava lehtiin: uhkaavasta nälänhädästä. Rolf Idell kuunteli hajamielisesti, väitti kyllä niistä jo kirjoittaneensakin, ja huudahti yhtäkkiä:

"Mutta kuulkaahan nyt, herra Klingstedt!"

Siirtyi itsepintaisesti puhumaan, miten tulokseton upotussota Saksalle lopullisesti tulisi olemaan: Englannin entinenkin laivasto oli niin suunnattoman suuri, ettei kuukautta kohti tuleva tonnistonmenetys merkitsisi vielä mitään, ja uusia laivoja rakennettiin yhtä mittaa. Ja suojeluslaitteita keksittiin!... Sitten lisäksi Yhdysvallat...

"No, niin, no niin, mitä se meihin lopultakin kuuluu, kuten sanottu?" tuskastui Oskar Klingstedt ja kiintyi sen sijaan, Idellin jatkaessa yksinään väittelyään, asiaan, jonka insinööri oli arasti esittänyt:

"Nälänhätääkö täällä aletaan pelätä? Sekin kiista siis vielä tulossa", sanoi hän Tistelbergille. "Toisellako puolella ne, joilla on leipää, toisella köyhät, jotka nurisevat, sanoitte? Ja eräät maanviljelijät, talonpojat tuntuvat taipuvaisilta kiskomaan? Niin, ja onhan täällä näinä päivinä jo alettu etsiä porvarillisten elintarvekätköjäkin ... Arveluttava oire..."

Oskar Klingstedt katseli vaiti ja mietteissään kattoon, Idellin yhä itsekseen puhuessa, ja jatkoi, ikäänkuin nähden jonkinlaisen vastaisuuskuvan:

"Pientä rosvoamista siellä ja täällä, – aivankuin Venäjällä! – Niin, kuka tietää, millaista siitä viimein saattaa kehittyä. Elintarpeiden nuuskijain mukana – venäläisiä. Sellaista se meillä on. – Ja – ehkäpä kuitenkin: ehkäpä talonpoikamme, jotka, kauniita poikkeuksia lukuunottamatta, vielä nykyään yleensä nukkuvat, ainakin täällä Etelä-Suomessa, sanon, ehkäpä he ja ylempi säätymme, joka samoin näinä tärkeinä päivinä tuntuu nukkuvan, – ehkäpä silloin koko kansa nousee kun – omat aitat ja muut kätköön pistetyt hyvät joutuvat vaaraan, – kun omat perunat uhataan rosvota! Mutta kunhan saavutettaisiin lopputarkoitus – edes niin!"

"Ja teistä olisi hyvä, jos sellaista tapahtuisi?" sekautui toimittaja Idell asiaan.

"Kyllä, – hätätilassa täytyisi iloita siitäkin", vastasi Klingstedt. "Jos vain jollakin tavoin viimein vapaudumme."

"Hyvä! Kyllä ymmärrän", jankkasi Rolf Idell pisteliäästi ja uhkaavasti. "Macchiavellin oppia, saksalaista politiikkaa, tietysti! Tai jesuiittalaisuutta: tarkoitus pyhittää keinot! Eräissä piireissä tiedetään, että Saksa on kiiruhtanut lähettämään Venäjälle, vallankumoussekaannuksen suojassa, kaikenlaisia anarkisteja, nihilistejä, joita Saksassa ja Sveitsissä on elänyt maanpaossa. Ja samoin se on provosoinut kapinoita Puolassa, Irlannissa ... Ehkäpä sitä nyt yritetään täälläkin? Niin, kuka tietää, mitä noissa elintarpeiden ryöstöissäkin, joista puhuitte, on alla? Kenties te, viisas diplomaatti, sen tiedätte", tuli pisteliäästi.

"Minäkö? Mitä te tarkoitatte? Ettehän vain tähtäile jotain sellaista, että olisin, – jonkinlainen provokaattori?" kiihtyi maisteri Klingstedt. "Minä – provokaattori – ryssien laskuun?"

"En sano, että ryssien, vaan muiden", vastasi toimittaja Idell.

"Muiden? Kenenkä sitten?"

"Kuka tietää, kuka tietää. Kenties ette – itsekään", sanoi Rolf Idell arvoituksellisesti.

"Kenen! Lausukaapas, jos tohditte?" vaati maisteri Klingstedt.

"No niin, ehkäpä – saksalaisten!" sanoi toimittaja julkeasti. "Tietämättänne itsekään!"

"Olenko minä Saksan provokaattori?" huusi Oskar Klingstedt ja nousi pystyyn. Koko kahvila kääntyi väittelijöitä katsomaan. Klingstedtin käsi kohosi, hän oli hyvin kalpea, hän löi Idelliä leukaan. Ja vielä uudestaan:

"Minäkö provokaattori! – Olenhan tässä juuri vakuuttanut, että olen ainoastaan suomalainen, ainoastaan omasta edustamme puhunut... Ja te ... sanotteko vielä, että minä olen..."

"Provokaattori! Saksan Villen provokaattori", jankkasi Rolf Idell läpättävin huulin, suojellen itseään ja väistyen heikkona ja avuttomana ovelle. "Saksassa opiskellut, saksalaista juridiikkaa lukenut. Ja preussilaisen – nyrkin ihailija! No niin ... minä menen, saatte jäädä yksinänne tekemään skandaaleja. Mutta voitte uskoa, että tämä ei jää silleen! Minä kirjoitan lehteeni, muistakaa se, noista teille rakkaista jääkäreistänne. Täytyyhän kansan saada tietää, että on suorastaan rikollista työntää ne tänne sotkemaan asioitamme. Siitä minä kirjoitan: se on rikollista, paheksuttavaa!"

Toimittaja heristeli ovella laihaa nyrkkiään ja poistui.

Bengelsson nauroi itsekseen, iski jälleen insinöörille silmää.

Klingstedt huokasi:

"No niin, tulin kiivastuneeksi. Ikävä asia, – heikkoutta minussa ... Mutta tällaista se on! – Kannattaako tosiaan tämän kansan puolesta tehdä työtä? Ja kuitenkin se on tehtävä. – Mutta nyt lieneekin minun parasta lähteä. Ryssät ovat vapauttaneet valtiolliset vankimme. Mutta eipä taida mennä kauan siihen kun se vapautus ei koskene maankavaltajia, – meikäläisiä. Olisihan tällaiset jo vangittu kaikki, ellei ryssälle tullut vallankumous esteeksi. No niin, näkemiin! Ehkä vielä tavataan."

Klingstedt ojensi seuralaisilleen kätensä ja poistui.

Birger Bengelsson nauroi:

"Hulluja ihmisiä! Hauska oli satuttaa heidät vastatusten. – No, mitäs sinne maalle kuuluukaan? ... Tehän olette ollut seurustelussa eräiden kaupunkimme hienoimpien perheiden kanssa. Kirjeenvaihdossakin, hehehe. Naisasioita. Kuulkaas, tiedättekö, mikä viini tepsii naisiin? Burgunderi – makeaa kuin marjamehu, mutta petollista: päät menevät hanhilta pyörälle. Kuulkaas, minä neuvon teitä..."

14.

"Sinä moitit minua, että olen puolinainen, pelkuri ... Niin, et juuri tällä hetkellä, mutta ... Niin, katseesikin pilkkaa minua siitä, ettei – rakkauteni ole kyllin suuri!" valitti Julia Oljemark, kun he istuivat illalla Kaisaniemen vanhassa ravintolassa, isossa taustahuoneessa, missä ei ollut ketään muita, eikä koko ravintolassakaan kuin pari venäläistä meriupseeria, aseettomia, upseerimerkkinsä menettäneitä, synkkiä ja vaiteliaita.

Isidor tunsi itsensä halpamaiseksi: kuinka hän halveksi tuota Bengelssonia, ja kuitenkin tarjosi hän nyt seuralaiselleen – burgunderia, vaikka hän oli päivällä ovelasti vältellyt uteliaan maisteriksi itseään nimittävän kysymyksiä, kääntänyt toisaalle, epäillen koko miestä, tunnettua joutavan juonittelijaa.

"Niin, ei ole rakkauteni kyllin eheä, sen myönnän", jatkoi Julia. "Se ei ole! Mutta ... minkä minä sille voin."

Julian kyynelet aivan virtasivat. Isidor, joka ne näki, vertaili niitä mielessään kristallilasien kimmellykseen, – ja nautti tahtomattaan niistä. He istuivat seinän vieressä. Julia kumarassa, aivan kuin maahan sorrettuna, muserrettuna. Ilta alkoi hämärtyä. Ikkunaverhojen takana, joihin näytti tarttuneen vuosikymmenien tomut, tupakansauhut ja ikäänkuin tuhansien salaperäisten seikkailujen ja hurjan elämän maku, välkkyivät ruudut kelmeten. Kuistia ei oltu vielä avattu; siellä odottivat tuolit ja pöydät kasaan työnnettyinä vuoden varsinaisesti ensimmäistä suurta juhlaa, Vappua ylioppilaineen. Ulkona nuokkuivat korkeat koivut, utuisessa ilmassa hiukan huurteessa, – ikivanhat koivut, jotka olivat nähneet niin paljon menneen Suomen merkkitapauksia, – heräävän Suomen ja nuoren Suomen, lapsi-Suomen ja nuorukais-Suomen, kaikessa vallattomuudessaan ihanteelliseen innostukseen pystyneen Suomen. – Ja tuolla syrjemmällä oli puolirappeutunut meripaviljonki, sekin historiallisista muistoista ja sadoista iloisista tai katkerista seikkaillusta rikas. Isidorillakin oli siellä muistoja. Siksi oli hän sinne pyrkinyt Julian kanssa tänä iltana, sillä halusihan rouva Oljemark ehdottomasti yksinäistä, kahdenkeskistä paikkaa, jossa saisi puhua kaikkensa. Niin, tuossa paviljongissa oli Tistelberg aikoinaan viettänyt toveriensa kanssa ne hulluttelevat juomingit, joissa hänen päätöksensä lähteä merille oli purkautunut ilmi. Siellä oli hän lausunut jäähyväiset opistotovereilleen, hän, joka ehkä pian makaisi merenpohjassa! – Ja kas tässä hän nyt vielä istui! Kohtauksessa rouva Oljemarkin kanssa! –

Meripaviljonkiin he eivät olleetkaan päässeet: kyyppari oli valittanut, että paviljonki oli vielä liian kylmä, – sitä ei maksanut yleensä vaivaa lämmittää, kun koko ravintolassa ei tällaisena aikana käynyt paljon väkeä: kaikkihan tahtoivat olla keskusravintoloissa, seuraamassa suuria uutisia.

Niin, silloisissa Tistelbergin ja hänen toveriensa kekkereissä oli ollut vielä melkoisen viatonta! – Nyt oli hänen kehityksensä käynyt ikäänkuin asteen edemmäksi: hän seikkaili tässä – toisen vaimon kanssa. Ja seikkailuninnossaan uskotteli hän, että se kehitys oli vienyt korkeammalle.

Viinistä, jolla Tistelberg tahtoi Juliaa lämmittää, sillä pitihän Julia viineistä, se oli Isidorin miltei tiedoton itsepuolustus, – oli kyyppari huomauttanut, ettei herrasväen tarvitsisi sitä salailla, ei pidellä salvetin alla kätkössä, sillä vallitsihan nyt vapaus: tällaisten tapahtumien aikoina, jolloin kenraaleilta raastettiin kunniamerkit, jopa henkikultakin, ei enää kenellekään riittänyt intoa nuuskia, mitä kukin halusi lasistaan maistaa. Sitten pyyteli palvelushaluinen kyyppari anteeksi juttujaan ja poistui hymyillen.

Julia tyhjensi lasinsa ahnaasti tai ikäänkuin päättävästi. Hän ei sitä maistellut, – kuten oli aina ennen vakuutellut kaipaavansa viinistä hiljalleen nauttia. Yhtäkkiä hän huudahti:

"Kuinka on tämä mahdollista? Tämä on niin omituista, – että minä täällä, kahden kesken kanssasi, ravintolassa. Mitähän Severin sisaret tästä ajattelisivat! Entä veljeni siellä Kotkassa! Jospa he tietäisivät! Kälyistä se olisi uskomatonta, niin epäilyttävillä taipumuksilla varustettuna kuin he minua pitävätkin, jo mielipiteitteni tähden. Mutta näin! Toinen heistä pitäisi minua heittiönä, jollaista tuskin voisi uskoa maailmassa olevankaan, ja toinen höpsönä, josta ei kannata puhua. Heidän sukunsa kunnian, Severin, piispan pojan, vaimo kohtauksessa – rakastajan kanssa... Enkä minä tätä heille ilmaise", koetti Julia hymyillä. "Sillä onhan tämä minulle sellainen – seikkailu! Jonkinlainen aarre, minun oma salaisuuteni, ja minä – osaan jo olla ovela: hyvin ovela ja varovainen! Ah, näkyy sitä ihminen tottuvan! He menevät ehkä tänä iltana äitini luo... Täytyy keksiä juttu, että tapasin kaupungilla jonkun ystävättären, – jonkun luokkatoverin, jota en ollut nähnyt siitä saakka kuin erosin tyttökoulusta kesken, kun en siellä osannut mitään. On kerrottava, että istuin hänen kanssaan siinä ja siinä ravintolassa; eivät nuo vanhat tyttörukat ravintoloita tunne ... Mutta äitini sitten! Ettei hän edelleenkään aavistaisi mitään! Mutta täällähän on kylmä! Anna anteeksi, että olen tällainen itkupussi. Tahdonhan iloita, – onhan tämä minulle ilo, vaikka et sitä usko. Nauranhan minä, lasken leikkiä! Mutta minulla on vilu, – minulla on vilu aina. Voisit olla niin kohtelias, että toimittaisit uuniin puita ja toisit päällystakkini."

Tistelberg meni noutamaan rouva Oljemarkin kapan ja auttoi sen hänen ylleen. Julia seisoi siinä, hymyili, katsoi salaa Tistelbergiin, koetteli vyötäröitään ja sanoi:

"No, etkö huomaa mitään? Etkö näe vieläkään! Tässä se nyt on, jota tahdoit, se samettikappa! Onko se nyt, – olenko nyt sinulle mieleinen?"

Olihan Tistelberg sen huomannut jo puistossa.

Julian äänessä oli hienoa ivaa ja masentumista, alakuloisuutta.

Tistelbergiä pisti omatunto, että hän oli tahtonut Juliaa tuohon pukuun – sellaisesta syystä, mutta nautinnokseen hän nyt katseli Julian vartaloa, jonka kappa saattoi paremmin näkyviin, ja povea, joka nyt kohosi ikäänkuin korkeampana. Hän suuteli Juliaa kaulaan. Julia työntyi hänestä vaieten irti ja katseli ulos, pimenevään iltaan. Ja Isidor näki hänen värisevän ja itkevän jälleen.

"Anna nyt minulle sitä viiniäsi!" keskeytti Julia rajusti. "Minä tahtoisin nyt juoda – kuin..."

Ja he tyhjensivät lasinsa, – oudossa, kolkossa hiljaisuudessa.

"Puhutaan nyt jostakin – muusta", sanoi rouva Oljemark viimein ja alkoi sieltä ja täältä, Venäjän tapahtumista ja kotikaupunkinsa asioista, mutta keskeytti pian tuskastuen:

"Mutta mitä minuun kaikki tämä kuuluu? Enhän voi, en jaksa niitä ajatella. – Niin, sinä moitit minua tuolla puistossa, kun tulimme, että olen puolinainen. Tarkoitit, että olen pelkuri: älä kiellä, tunnenhan pohjimmaisetkin ajatuksesi. Ivasit minua, että minä, pastori Ihanderin, seikkailijan tytär, olen kuitenkin vain noita tavallisia papintyttäriä, joita sinun laatuisesi ei rakasta: noita mielestäsi liian köyhäsieluisia muka, – niitä romaanien papintyttäriä, jotka eivät uskalla – antautua, vaan jäävät kaipuuseensa, kuin tyhjään ilmaan riippumaan... Eivät uskalla elää! Ne ovat sinusta köyhiä sieluja, säälittäviä raukkoja, joissa ei oikeastaan olisi sisältöä edes laihaan romaaniin. Niin, sinä et tyydy kaipuuseen... Sanoithan kerran tahtovasi seikkailulta jotain vaaraa, jopa – kuolemaa. Ja siinä olet oikeassa... Mutta – ymmärrä minua."

Rouva Oljemark koetti masentaa kyyneliään viinillä. Kyynelet virtasivat hänen poskiaan pitkin, tippuivat viinilasiin. Hän puhui väristen, katkonaisin lausein, kääntäen kasvonsa alas ja pois Tistelbergistä. Oli tullut melkein pimeä, kyyneliä ei enää näkynyt, mutta kuului itku ja sekaantuneet, hätääntyneet sanat:

"Sinä olet niin voimakas, – et tyydy, käyt eteenpäin. Ja minä jään taakse, minä, heikko. Minä, sellainen, joita pidät verettöminä, niitä vihaamiasi, puolivillaiseen puettuja papintyttäriä! Ja sitähän olen! Ja sellainen menettelyni on niin rumaa sinua kohtaan. – Ja kuitenkin: kun sanoit minulle, että jo muka eräät kirjeeni olisivat ilmaisseet, etten usko itsekään täydellisesti omaan tunteeseeni, – ja ehkä se on totta, – niin kuitenkin ne sanat loukkasivat minua! Ymmärräthän, mitä sellaisella kirjeelläni tarkoitin: juuri sitä, etten mielestäni rakastanut sinua kyllin paljon! Kun sinä odottaisit! Minä luulen, että kypsyn, – jos niin tahdot sanoa. Niin, minä muutun! Mutta minä en tahdo olla sinun – ikäänkuin leikillä! Minähän tahdon valmistautua! Vielä en sitä ole! Tahdon vakavaa, – ikäänkuin iankaikkista. En minä tiedä, mitä se on; mutta minähän olen tavallaan uskonnollinen. Ja uskon, että se valmistuminen kerran tulee! Nyt en vielä tiedä, kuinka tämän ratkaista. Sellaiseen ei saisi kuulua mitään ehtoja. Ja nyt niitä kuitenkin teen ja olen onneton! Tiedäthän, mitä minulle nykyään merkitsee, että siellä kaukanakin ajattelit minua, muistit minua, joka olen niin yksinäinen. Osaanhan kirjeesi ulkoa, miltei joka rivin, minä, huonopäinen. Ne ovat sytyttäneet, lämmittäneet minua. Oli kuin olisin ollut ainaisessa onnen unessa. – Jos mitä olen epäillyt, jos mitä olen peljännyt, jos mikä on tuonut minulle epätoivoista tuskaa, niin ainoastaan se, etten pidä sinusta kylliksi, koska en vielä nyt, heti, ole valmis. En vielä, en vielä..."

Toinen kuunteli puolittain pelokkain mielin; ajatuksiin johtui epämääräisesti, kuinka sitten hän, Isidor, olisi puolestaan valmis, – sitten kuin Julia omalla tavallaan valmistuisi? Se pelko teki Isidorin jälleen, niin heltynyt kuin hän olikin Julian alttiutta lupaavista sanoista, melkein julmaksi. Mitähän valmistumista Julia tarkoitti?

Pitäisikö koko uhkaavasta seikkailusta väistyä syrjään?

Mutta kun rouva Oljemark sitten ojensi hänelle pimeässä pyytävästi kätensä, valittaen ja anellen anteeksi, ettei hän vielä voinut olla Isidorin, kiihtyi Isidor suutelemaan tuota ojennettua kättä. Julia tahtoi tulta lamppuun, – valoa. Tistelberg ei totellut. Silloin nousi Julia ja käänsi itse tulen lamppuun. Hän tahtoi täältä pois: oli niin raskasta lähteä, mutta täytyi! Ja hän meni päättävästi ovelle. Tistelberg seurasi perästä eteiseen. Kyyppari vilkaisi rouva Oljemarkiin, jonka kasvoilla yhä virtasi kyyneliä, eikä Julia koettanutkaan kyyneliään salata: seisoi pystypäin, hymyili ja kuitenkin itki. – Tistelberg palasi vielä saliin maksamaan laskua. Sitten he lähtivät yhdessä kaupungille. Kulkivat aivan vaiti.

Tistelbergin asuntoon ei Julia enää sanonut voivansa tulla. Se Julian pelko tuntui Isidorista ilkeältä kuin synkkä syytös. – Eikä Isidor saisi saattaa seuralaistaan kauas kaupungillekaan: Julia ottaisi pian ajurin.

Niin, ja seuraavana päivänä täytyisi Julian jo matkustaa takaisin kotiinsa. Mutta sitä ennen tahtoi hän tavata vieläkin Isidoria.

Ja he sopivat eräästä pienestä ulkokahvilasta ja tunnista, jolloin he molemmat sinne tulisivat.

15.

Siellä kahvilassa koetti Julia järjestää Tistelbergin vastaisia oloja: oli huolissaan hänen asunnostaan, joka näytti hänestä ikävältä, tahtoi tietoja, missä hän kävisi syömässä, pelkäsi, että hän voisi sairastua, ja muuta sellaista, Isidorista yleensä melkoisen joutavaa pikku huolta.

"Niin, ja sen punaisen miehenkin minä olen jälleen nähnyt", sanoi Julia. "Joku aika sitten – uudessa unessa!"

Tistelberg hieman suuttui. Tämä alkoi hänestä jo tuntua manialta: aina tuollainen hiukan höperö enteily!

Mutta Julia pysyi hymyillen omassa vakuutuksessaan eikä suuttunut vastaväitteistä.

Siirryttiin jälleen äskeisiin asioihin: Isidorin ei yleensä pitäisi liikkua näin ulkopuolella kaupunkia. Iltaisin ei missään nimessä: sotamiehethän olivat tulleet vallattomiksi, ja miliisikin oli mitä oli...

Ja lopuksi vaati Julia, että Tistelbergin pitäisi muuttaa takaisin sinne merenrantakaupunkiin.

Tistelberg pudisti kieltävästi päätänsä.

Julia katsoi häneen kummastellen ja vaati selittävää vastausta:

"Sinä et tahdo tulla? Miksi et tahdo?"

Tistelberg oli vaiti.

"Sano suoraan", kysyi Julia viimein, "etkö tahdo tulla minun kotiini?"

Tistelberg myönsi sen, hieman katkerana ja synkästi.

"Siinä teet väärin!" huudahti rouva Oljemark. "Sinä et tahdo tulla Severin vuoksi. Siinä teet väärin, – monestakin syystä. Se koti, se on myöskin minun kotini! Siinä on paljon minun työtäni, – ehkä kaikki kodikas, mitä siinä näkyy, minun työtäni... Kaikki sellainen, mikä on minun mieleni mukaista. Ja tunnen, että nyt meidän täytyisi olla yhdessä enemmän kuin koskaan ennen." – Rouva Oljemark keskeytti, – ei sanonut, mistä syystä heidän pitäisi olla yhdessä enemmän kuin koskaan ennen, mutta hymyili. "Meidän olisi tutustuttava toisiimme... Ja sinä vältät sinne tulemista! Kuten sanottu, se on minunkin kotini. Oikeudesta kutsua sitä kodikseni en koskaan luovu: olen tosiaan ponnistellut siellä, tehnyt aina velvollisuuteni ja koettanut luoda kodin toisellekin niin viihtyisäksi kuin olen voinut. Siellähän näet minun leimani kaikessa, missä on jotakin persoonallista leimaa! Olet käynyt siellä ennenkin: siinä ei ollut mitään pahaa, eikä saa vastakaan olla. Niin, – eihän välillämme ole nytkään tapahtunut mitään, jonka tähden Severiä karttelisit. Ei – muka mitään", lisäsi hän hiljemmin.

"Ei todellakaan mitään", myönsi Tistelberg ironisesti ja uhkamielisenä.

"Tai on tapahtunut – jo aivan kaikki!" asettui rouva Oljemark vastarintaan. "Aivan kaikki! Kaikki, ja sen minä tahtoisin kertoa Severillekin, jos hän uskoisi! Ajattelen sittenkin, että hän – ei sitä kuitenkaan uskoisi. Tai ei tahtoisi uskoa. Kyllä hän minusta pitänee, omalla, ahtaalla, – ymmärrettävän itsekkäällä tavallaan... Mutta juuri hänenlaisensa on helpompi olla uskomatta, ummistaa silmänsä. Olen miltei varma, että jos olisin sinulle – muutenkin antautunut ja sanoisin sen hänelle, niin tuskin hän sitäkään uskoisi, – ei ainakaan – jos sanoisin sen – sopivalla tavalla. Ja vaikka sanoisin kaikkein selvimmästi, vakavimmasti, tahtoisiko hän sittenkään totuutta kuulla? Auttaisiko hänelle puhua? Luulen, etten salaa mitään, vaikka en hänelle puhukaan. Mutta käyköön, miten käy, mitään salaamista ei minulla toden tullen häneltä ole. Suudelmatko? Tuo vähäpätöisyys siinä kaikessa, mikä on jo olemassa sisäisesti? Ensin niitä arastelin. Nyt tunnen tosiaan, että sellaisen sivuseikan ilmaiseminen tai ilmaisematta jättäminen on vähäpätöisyys... Ainoa, kauhea vaikeus minulla on nykyään – kestää hänen hyväilyitään... Ymmärräthän, mitä tarkoitan. Hän, no niin, se on niin kauheaa! Olenhan hänelle kuin – mikäkin lihamöhkäle, – mielestäni kuin portto! Ja siitä tilasta, siitä epätoivoisesta häpeästä minun täytyisi päästä! Kun minä vain jaksaisin! Ja minä tunnen nyt vihdoinkin, että minä pääsen, – lopulta, jos sinä autat minua! – Tule jälleen sinne Tarkkasen toimistoon. Asut jossakin... Käyt usein meillä. Kävellään jälleen yhdessä. Onhan vielä käymättä sekin merenniemi, jossa minulle tuli se ensimmäinen – kuikka. Älä naura vertauskuvilleni!... Ja sitten istumme sinunkin asunnossasi, joka on oleva minulle ikäänkuin pikku koti. Tutustumme toisiimme... Sillä uskon, että kaikki vielä selviää. Kun uskon sinuun, uskon myöskin, että minulla on vielä voimaa ... Voimaa olla hyödyksi sinulle, – ja meille molemmille."

Viimeiset epämääräiset sanat tekivät Tistelbergin pohjimmaltaan levottomaksi, joskaan hän ei sitä levottomuutta olisi myöntänyt, jos olisi huomannut syyn siihen. Julia lisäsi:

"Minulla on sittenkin vielä ryhtiä. Nuorena tyttönä olisi sitä ehkä ollut paljonkin, – jos se olisi saanut rohkaisua. Elätinhän silloin muutamia vuosia itse henkenikin, – kunnes äitikin tahtoi minua Severille."

Ja Julia kertoi asian, jota Tistelberg ei vielä tietänyt, että hän, Julia, oli ollut eräät vuodet jonkinmoisena konttoristina eräällä tehtaalla.

Lopulta Tistelberg lupasi, että kun hän olisi ollut jonkin aikaa täällä Helsingissä, missä oli huonekin hankittu, niin tulisi hän sinne pikku kaupunkiin, – paatuisi kohtaamaan tohtori Oljemarkia ja sietämään kaiken muun, vähäisen, kun ei kerran itse Juliakaan sellaista arastellut. Sitä ennen he kirjoittaisivat edelleen toisilleen: sensuurikin oli poistettu, mikä vapautus! Suomen vaakunat tulivat postimerkkeihin ja rahoihinkin...

Kun he olivat tehneet tuon päätöksen, että Isidor menisi takaisin sinne Julian läheisyyteen, tunsi Isidor kyllä ilkeästi, että – salailua siellä olisi edelleen jatkettava! Ja uutta julkeutta: tunkeutua ehdoin tahdoin toisen, kelpo miehen kotiin häiritsijäksi, – ellei muun häiritsijäksi, niin kotoisen erakkoelämän, josta tohtori Oljemark piti!

Mutta tuntuihan Julia lupaavan, että sekin salailu, jonka muka Severi oli itse aiheuttanut, ehkä pian loppuisi – jollakin ihmeellisellä tavalla, ratkaisulla, jota Julia ei vielä ilmaissut eikä Tistelberg kysellyt.

Ja eikö ollut totta, niinkuin Julia sanoi, että sellaiset ulkonaiset seikat kuin esimerkiksi suudelmat olivat tosiaan jo niin vähäpätöisiä, että niitä saattoi melkein olla muistamatta? Jopa sietää niiden muistamisen vaikka Severin silmien edessä, jos ne syrjään katsovat silmät niitä olisivat tahtoneet huomatakaan.

Julia lupasi epämääräisesti ja kierrellen edistystä asialle, – lupasi nopeampaa ja kauniimpaa kuin koskaan ennen. Miksi ei Isidor sinne Ankeriaisen kaupunkiin palaisi, jos kerran tämä häpeälliseltä tuntuva asema päättyisi – jollakin onnellisella tavalla? Miksi olisi hän raukkamaisempi kuin Julia itse?

Sitten Julia esitti vielä uuden aiheen yhteisiin pitkiin kävelyretkiin. Severi rakennutti parastaikaa sitä uutta huvilaa. Sen oli hän tahtonut ensin valmiiksi kesäkuun puolivälissä, sitten kesäkuun alussa. Ja lopulta se hänen mielestään saattaisi valmistua jo toukokuussa. Nyt sitä joudutettiin niin suurella kiireellä kuin se aikaan katsoen oli mahdollista: miehiä ei saanut helposti, patterityöt siellä kaupungissa jatkuivat yhä, anastaen työväkeä. Mutta seinät olivat jo kohonneet puolimatkaa. Hildur Flotman oli tuskastunut moniin vastuksiin eikä jaksaisikaan rakennuksilla aina käydä. Nyt antaisi Severi, se oli varma, Julian pitää huolta, että huvila valmistuisi toukokuussa ja tulisi niin mukavaksi kuin Severin tottumukset vaativat. Julia kävisi siellä usein katsastamassa, neiti Flotmanin ohjeiden mukaan – ja apunaan Tistelberg.

Niin, siitä huvilasta, joka ei Julian mielestä oikeastaan ollut aiottukaan niin paljon Julialle kuin Mairelle, – huvila "Mairehan" sille tulisi nimeksikin, – uhkasi muuten koitua Julialle uusi kiusanpaikka. Ennen he olivat asuneet kaupungissa yleensä omine joukkoineen, mutta nyt oli Severi sanonut ottavansa huvilaan kesäksi nämä sisarensa täältä Helsingistä. Sisaret palvelivat rautatiellä. Perintörahojen korot ja palkat eivät riittäneet enää heille oikein kesäasunnon hankkimiseksi sisämaassa, missä he ennen olivat kesällä oleskelleet. Ja tietysti piti Severin palkita siskojaan siitäkin, että he kasvattivat Mairea. – Julia tiesi, ettei hänellä huvilassa olisi koskaan oikeaa rauhaa. Hän joutuisi luonnollisesti kiistaan mielipiteistäkin, – ellei aina jaksaisi pitää suutansa kiinni. Äitikään ei huvilassa viihtyisi: kälyt touhusivat alinomaa, eikä äiti pitänyt touhuamisesta; hän menisi Kotkaan Julian veljen luo ... Julia olisi kesähuvilassa yksinään ikäänkuin vieraiden kynsissä.

"Mutta sitä ennen saan toki jutella kanssasi", jatkoi Julia ja ojensi Isidorille veikeillen, sormiaan siristellen kätensä, nuo viettelevät, kauniit kädet: Isidorille arka paikka. Tuo käsien liike, joka hänelle oli ennestään niin tuttu, hellytti Tistelbergin mieltä ja – järkytti sitä yhtäkkiä kuin varmuus jostakin auttamattoman kohtalokkaasta, – kuten olisivat juuri ne kädet olleet hänelle jonkinlainen kohtalo! Nyt, siellä kahvilassa, jossa he istuivat keskellä päivää, oli niissä käsissä omituista tarmoa ja jotain velton veikeileväksi heittäytyvää, – aivan toisin kuin eilen.

He istuivat siellä pari tuntia. Sitten oli Julian lähdettävä, hänellä oli vielä paljon asioita kaupungille, ostoksia Severille. Hildur Flotmanille ja itselleen, ja illalla hän menisi teatteriin Mairen ja toisen kälynsä kanssa, – vain satunäytelmään, sillä käly ei muista pitänyt, eikä toinen käly mistään näytelmistä. Mutta rakastihan Julia itsekin satuja: istui ihaillen katselemassa kaikkea fantastista, haaveellista, jos vain muisti olla ajattelematta, ettei satujen tavallinen moraali, – näennäisen hyveen palkitseminen ja paheen rankaisu, – elämässä, oikeassa sadussa, aina ollutkaan totta. Nyt olisi hän halunnut käydä kuitenkin näkemässä jotain oikeaakin kappaletta, – istua jossakin suuressa teatterissa Isidorin kanssa; tai sitten konsertissa. Hän ihaili niin taidetta, suurien taiteilijain esittämänä, – taiteilijain, jotka olivat hänelle kuin itse kauneus: nuo ihmiset, joiden hän luuli uhraavan kovassa elämässään kaikkensa kauneuden, aatteittensa puolesta... Mutta eihän rouva Oljemarkilla enää ollut aikaa, ja hän oli lopultakin tyytyväinen, kun oli saanut edes seurustella Isidorin kanssa.

Tistelberg hymähti mielessään säälivästi Julian taiteilijaihastelulle, Julian, joka yleensä ei ollut tottunut ihmisiin paljon uskomaan, ei heitä luokittain ryhmittämään. Mutta – olihan Julia elänyt enimmäkseen maalla: ensin nuorena tyttönä siellä pappilassa ja muualla maaseudulla, missä lienee, ja sitten naimisiin jouduttuaan tuossa pikku kaupungissa, jossa ei käynyt paljon taiteilijoita ja jossa heihin ainakaan ei juuri ollut tilaisuutta tutustua. Helsinkiin ei Julia usein tahtonut lähteäkään kotitehtäviltään, eikä verottamaan Severin kukkaroa. – Isidor oli tietämättään jo tullut epäilevämmäksi kuin opettajansa.

16.

Nuori mies oli sittenkin samalla nolo, pettynyt ja ärtynyt siitä, ettei onnistunut aikomuksessaan ihmistä kohtaan, jota uskotteli rakastavansa. Ja odotti kuitenkin toiveista onnellisena Julialta jotain.

Niin nolo, että tuli ihmisiä karttavaksi. Ei halunnut juuri liikkua asumuksestaan. Tosin täytyi hänen oleskella siellä paljon pakostakin: Tarkkaselta oli hänen kummakseen tullut monisanainen ja kaarteleva, mutta ystävällinen kehoitus, että hänen olisi vielä tarkastettava vesijättöpaperinsa, jotka hän oli maalta lähettänyt Tarkkaselle postitse, koska niissä oli – runsaanlaisesti virheitä. Isidor myönsi nyt, että hän oli maalla sittenkin hiukan hutiloinut, oli pyrkinyt ennen kaikkea niin kiivaasti Julian seuraan...

Tässä hänellä oli nyt se seura: alaston, kolkko huone, seinän takana rehentelevä kortteerirouva ainaisine miesvieraineen!

Tistelberg oli niin kummallisella tavalla sisällisesti arka, että istuttuaan päivän pöytänsä ääressä, parantamassa hutiloimisensa syntejä ja tekemässä toisiakin töitä, joita Tarkkanen nyt ystävällisesti oli hänelle hankkinut, – istuttuaan kaiken keväisen päivää, auringon tiputtaessa yhä ahkerammin pisaroita räystäistä ahtaalle pihalle, – hän ei mennyt illallakaan kaupungille ennenkuin vasta hämärässä. Ja illalla liikkui hän itsepäisesti syrjässä: häpesi, pelkäsi jotain. Pelkäsi toisia ihmisiä, tavata tuttavia, jotka olisivat kenties ... puhuneet hänelle Juliasta, taipumattomasta Juliasta, niinkuin Bengelsson oli kerran alkanut, ja alkoi sitten toisenkin kerran. Bengelsson oleskeli yhä täällä. Isidor oli Bengelssonin sanoista huomaavinaan, että ukko Bengelsson oli suuttunut poikansa vetelehtimiseen ja oli ahdistanut hänet lähtemään maailmalle, yrittämään jotain omaa hommaa. Isidor oli tavannut Birger Bengelssonin taas toista viikkoa Julian lähdöstä, – kaupunkihan oli niin pieni, – ja mikä paikka maailmassa ei tässä suhteessa olisi pieni? Saattoihan suomalainen tavata tutun kansalaisensa vaikkapa Lontoon Strandilla tai Napolin pääkadulla! Bengelsson tulla keikaroi kadulla vastaan, alkoi puhua politiikkaa ja vei Tistelbergin asumukseensa, erääseen komeimpia hotelleja. Otti vaatekaapista esille wiskypullon ja jatkoi kannunvalamista. Nyt hän ei ylistänyt enää Mikael Romanoffia, vaan Kerenskiä, joka oli käynyt Helsingissäkin ja jonka luokse ylioppilaslaulukunnat olivat rientäneet tervehdykselle, esittäen hänelle Porilaisten marssia. Kerenski oli laskenut Runebergin patsaalle punanauhaisen seppeleen ... vallankumouksellisen Venäjän puolesta, jonka vapaus ... oli tietysti Suomenkin vapaus, ja oli puhunut kansanjoukoillekin, jotka olivat hurranneet hänelle. Kaikista tällaisista ihmeistä ei Tistelberg paljon tietänyt, hän, joka oli Julian menettelyn tähden omituisesti ihmisaraksi muuttunut. Mutta nythän Birger Bengelsson valisti seuralaistaan. Kerenski kuului eräässä puheessaan uhanneen kautta rantain ylioppilaitamme siitä, että he suosivat noita jääkäreitä, joiden olemassaoloa ei enää yleensä salattu. Oli uhannut ja pilkannut: pyrkikööt suomalaiset vain erilleen Venäjästä, pakottakoot Venäjän vaikka luovuttamaan meille Pietarinkin! – Birger Bengelsson tiesi, etteivät jääkärit saisi tulla Suomeen, heitä ei Kerenski armahtaisi.

"Ja onhan autonomiamme saatu takaisin", sanoi Bengelsson. "Riittäähän se meille. Kerenskin kanssa ei ole leikkimistä. Hän on nero, sitkeä, tarmokas, joka paikkaan ennättävä. Hänestä tulee varmaan Venäjän Napoleon."

Entente voittaisi, Venäjä pitäisi kyllä puolensa saksalaisten lähettämiä yllyttäjiäkin vastaan, sillä samoin kuin Rolf Idell väitti, oli Birger varmoista lähteistä kuullut, että tosiaan Saksa työntää nyt rintaman yli Venäjälle kaikki Venäjän entiset vallankumoukselliset: ovela temppu, jonka vuoksi Birger ihaili Saksaa.

"Mutta – jos sittenkin niin kävisi, että nuo nihilistit, jotka kuuluvat tavoittelevan jonkinlaista sosialistista vallankumousta, voittaisivat Venäjällä ja siellä menisi tietysti silloin päin pyttyä, heheh, – ja kun meilläkin sosialistit taas ryhtyvät kansanvaltaisuudella reuhaamaan, sillä onhan enemmistö sosialisteja pantu uuteen senaattiimmekin; niin, jos Venäjä heikkenee siinä määrin, että Saksa voittaa, niin silloin meidän on käännyttävä Saksan puoleen. Meidän sopii ajatella itsellemme valtiomuotoa sieltä. Ehkä kuningasta!"

Silloin pyrkisi Birger Bengelsson diplomaattiuralle. Hän kehuskeli olevansa vanhaa kulttuurisukua, hän oli oleskellut toissa talven Pariisissa, hankkinut itselleen pääsyn sinne tai oikeastaan ollut siellä jo sodan alkaessa; – hän osasi jo ranskaa; hänellä oli suhteita, ja ruotsalaisemmehan olivat kykenevimmät johtamaan maamme asioita. Hänen isällään ei ollut – enää niin paljon rahaa kuin ihmiset tuntuivat luulevan: isä oli muka liian hienoa, vanhaa sukua ansaitakseen niinkuin nousukkaat, – Birgerin oli itse aukaistava tiensä: se oli vanhojen sukujen perinnäistapakin. Mutta äskeiseen asiaan: suomalainen kansa oli vielä liian kehittymätöntä hoitaakseen valtiota viisaasti ja tasapuolisesti. Mitä muuta kuin liioittelua oli se, että työväen vaalijulistuksissa vaadittiin erikoista verotusta varakkaille? Ja vielä hullumpaa asiain sotkemista oli vaatimus, että työväki, ehkä koko kansa, oli vakuutettava – vanhuudenkin varalta? Sehän oli idiotismia, mahdoton toteuttaa, eihän sellaista ollut missään, eikä tulisi olemaankaan. Samaa typeryyttä, kuten sekin, että nyt päästettiin monessa paikassa varkaita ja murhamiehiä vankiloista, vallankumouksen innostuksessa.

No niin, varmuuden vuoksi sanoi Bengelsson seurustelevansa nykyään saksalaistenkin piireissä; hänen tulevaisuutensa vaati sitä.

Sitten nauroi Bengelsson eräälle runolle, joka oli ilmestynyt Helsingin Sanomissa:

"Katsokaapas tätä, se on Keretin työtä, siellä Sysmässä tehty. Mitä muuta voi syntyä Sysmässä, maalla? – Onko tässä järkeä: Soitti kansa virttä vapautensa kerran kera vieraan vallan. – Soitti virttä! Pianollako vai viisikielisellä kanteleella? Sellaista siitä tulee, kun menee Sysmään, – pakoon Esteriä, jonka hänelle tyrkkäsin, pakoon Sutelinin, helposti narrattavan idiootin, uhkauksia. Suttunenhan oli niin helppo lauhduttaa. – Mutta puhukaamme nyt muusta. Kuten sanottu, kulttuurisukujen perinnäistapoihin kuuluu, että poika avaa itse ratansa. En tiedä vielä mihin toistaiseksi tartun. Mutta sillä välin – menen naimisiin, hienoihin naimisiin, ja rikkaisiin. Minulla on täällä jo tiedossa tyttö, hienoa sukua."

Sen hienon ja rikkaan Birger ensin viettelisi, – juottaisi sopivalla viinillä, – Isidor muisti nolosti oman yrityksensä huumata Juliaa, – ja täytyisihän sitten tytön vanhempien antaa heille suostumuksensa.

"Mutta kyllähän te nämä naisten asiat ymmärrätte", jatkoi Bengelsson. "Tiedän ... tuon, no niin, rouva Oljemarkin kanssa."

Tistelberg lensi punaiseksi ja katseli alas.

Tuntui jollakin tavoin – kuin hän ei olisi Julian vuoksi saanut olla vapaa. Sisäisesti kuristivat ikäänkuin heltiämättömät siteet, – köyttivät hänet johonkin, – eivät eronneet hänestä millään voimalla! Ja se ajatus, ettei hän ollut sisäisesti vapaa, teki hänet ulkonaisestikin sidotuksi, puristetuksi, kiristetyksi.

Nyt olisi hänen tehnyt mieli lausuilla salaperäisesti peitellen jotain siihen suuntaan kuin olisi hänen ja Julian kesken tosiaan jotakin tapahtunut. Ilmaista moisia asioita – hienotunteisesti, arkaillen, ritarillisesti.

Ja sen hän teki, mutta lyhyemmin kuin olisi toivonut, niin että Bengelsson tuskin ymmärsi muuta kuin että Tistelberg tahtoi olla ritarillinen ja vaitelias.

Nopeasti keksi Tistelberg verukkeen, jonka avulla saattoi pujahtaa pois näistä Bengelssonin kekkereistä, – ettei olisi paljastanut muka omaa kehnouttaan: sitä, että Julia oli jaksanut torjua hänet.

Mutta sen jälkeen varoi hän kaikkia tuttaviaan. Varoi sairaasti. Etsi piilosoppia – kuin kipeä eläin.

Monesti oli hän ihmetellyt, miksi Julian kasvot näyttivät hänestä aina pitemmän eron jälkeen niin vastenmielisiltä, suorastaan äiteliltä, nuo kasvot, joissa oli rappeutumisen leima, ylettömästä unijuomien ja morfiininkin käytöstä johtunut; – ja miksi ne sitten jälleen, kahden kesken, rakkauden hehkuvilla hetkillä, alkoivat hänestä taas näyttää niin kauniilta ja innostuksen tuokioilla pelottavan kauniilta...

Niin, suhde Juliaan alkoi tiedottomasti tuntua hänestä joskus – liian vakavaltakin. Mutta päästäpä vapaaksi tällaisesta itsekidutuksesta! Painumasta kuoreensa ahtaammin kuin koskaan ennen. Miettimästä vuoroin – saamattomuuttaan. Vuoroin säälien Juliaa. Karttaen kummallisella tavalla isoja ravintoloita ja kahviloita, ulkonaisesti ilman mitään aihetta. Etsiä kolmannen luokan paikkoja. Tämä oli mielettömyyttä, hyvin sairaalloista! – Hermosairaan äidinkö onnetonta perintöä? – Pian hän ei vain sietänyt nähdäkään varsinkaan terveitä ihmisiä, onnellisia ihmisiä, ja kaikkein terveimpiä tapasi kai juuri noissa isoissa ravintoloissa ja huvipaikoissa: gulasseja ja rikkaita talonpoikia ... niitähän tunkeutui nyt maaseudulta Helsinki täyteen. Ne osasivat kiristää, kiskoa, huijata! Tehdä ehkä pahempaakin! Ja heidän naikkosensa siirtyivät sylistä toiseen, juovuksissa sekä samppanjasta että koristeista, jotka vielä äsken olivat kiiluneet venäläisen sotilasylimystön naisten kaulassa ja korvissa. He antoivat itselleen ja seurueelleen illallisia, jotka saattoivat maksaa kolmekymmentätuhatta markkaa: tällaisenkin ihmeen kertoi Isidorille eräässä pienessä kahvilassa – Ankeriaan kaupungin entinen sensori.

Siellä kahvilassa Tistelberg kävi usein. Se oli Senaatintorin ja Kauppatorin välillä. Permannolla lumisohjua. Ovi kävi alinomaa, kundeina ajureita, köyhiä ylioppilaita, minkä mitäkin vähäistä joukkoa. Isidor pelasi siellä ruman kahvilarouvan kanssa tammea: hänellä piti nyt olla surullista, surkeaa seuraa, pelkästä mieliharmista. – Ja sinne ilmestyi nyt tuo sensori, eversti Leskis-vainajan ystävä. Yllään samainen helletakki kuin ennen siellä merikaupungissa. Sensori alkoi:

"Nyt voin tervehtiä teitä ... minä olen kunniallinen mies. Ja piikanihan minä sielläkin annoin sensuroida lehtiä...! Pääsin vallankumouksesta ehjin nahoin, – sain ainoastaan tuuppimista ja korvatillikan miliisiltä ja Vihtori Korpelaiselta! Niin hyvin kävi."

Sensori nauroi ja hohti ilosta. Mutta sitten hän alkoi kertoa ystävänsä Leskisen hirttäytymisestä ja puristeli kauhuissaan otsaansa:

"Kauhea aika! Minkälainen aika! Ja mitä vielä tulee? – Mutta kaikki on nykyisen maailmanjärjestyksen syy, joka pakottaa yksilöt sellaiseen ammattiin kuin sensorin tai poliisimestarin."

Hän katui erehdyksiään. Tahtoi olla kansanmies. Ja siinä kertoi hän noista gulassi-illallisista, jotka olivat maksaneet ne kolmekymmentätuhatta markkaa. Kertoi ja maiskutteli suutansa:

"Ah sellaista elämää!"

Tarjosi Tistelbergille laatikollista sokeria: hän oli ruvennut gulassaamaan, hänkin. Milläpä muulla enää eli? Nälkä vaivasi. Ellei tänäänkään saisi lapsilleen illallista, lähettäisi hän vaimonsa kadulle; ottakoot hänetkin ne, jotka saavat maailmassa yhä vain lisää ja lisää.

Hän oli nyt ruvennut kirjoittelemaan työväen lehtiin. Niillä aatteellisilla artikkeleilla sai hän, katuva, herännyt kansanmies, ansaituksi sen vähän, minkä yleensä ansaitsi. Kirjoittelemaan gulasseista, jotka hävittivät suunnattomia summia mässäykseen, kun kansa joutui yhä enemmän puutteeseen.

Sokerikauppoja ei syntynyt. Lopulta sanoi sensori olevansa lähdössä johonkin muistojuhlaan, jota työväki ja sotilaat viettivät yhdessä vallankumouksessa kaatuneiden sankarien kunniaksi. Sitä ennen pyysi hän lainata insinööriltä vähän rahaa ja saikin lanttisensa.

"Lämpimät kiitokset, insinööri! – Niin, uusi aika on koittanut! Minä seuraan vallankumouksen punaista lippua! Näkemiin!"

– Minkä vallankumouksen lippua? Mikä vallankumous – meillä oli?

Välistä lehtiin vilkaistessaan näki Isidor kuitenkin tuon lipun: työläisten ja sotamiesten yhteisen lipun, joka hulmusi Pietarissa ja heitti ikäänkuin varjonsa tännekin. Nämäkin työväkemme ja sotilaiden yhteiset sankarijuhlat!

Niin, merkillistä: Pietarissa oli työväki ottanut haltuunsa tehtaita, – muun muassa Putilovin jättiläistehtaan hallinnon ... Mitä outoa tämä oli?

Jokin Sarvi siellä maalla kannatti varmaan jotain tällaistakin.

Mutta ne ajatukset haihtuivat pian ainaisen Julian tähden.

Ja sittenkin alkoi hän lukea välistä Julian kirjeitä hyvin huolimattomasti, jopa heitti niitä lukematta syrjäänkin, milloin pöydälleen tai milloin toki uuniin, paperijätteihin, joilla palvelustyttö oli lämmittävinään takkaa. Mistä syystä hän oli niille kirjeille ärtynyt? Tuokin kirje kertoi, että Julia nyt ompeli jotain Isidorille, tai molemmille heille yhteisesti, – yhteisesti, ja minne? – Ja samassa kirjeessä sanoi Julia innostuneensa ompelemaan jotain – sotaväelle. Ei ilmaissut, mitä se oli. Lupasi myöhemmin selitystä.

Mutta yhtä usein Isidor katui, että kohteli mielessään niin tylysti rouva Oljemarkia ja ajatteli niin häikäilemättä. Kun hän kuuli asuntorouvansa karkean äänen, johtui hän vertailemaan sitä rouva Oljemarkin pehmoiseen ja hiljaiseen, hänen enemmän aavisteluilla, – jopa arvoituksilla, – kuin sanoilla arkoja asioita ilmaisevaan ääneensä. Tai hän muisti, millä inholla hän oli viime syksynä tempautunut Emma Havolan hyväilyistä, silloin kun hän juuri oli tuskallisesti rakastumaisillaan rouva Oljemarkiin. – Onneksi ei hän ollut sattunut näkemään täällä rouva Havolaa ainoaakaan kertaa. Niin, samoin kuin muutakin julkisuutta vältti hän tarkoin sitä korttelia, jossa tuo hyväsydäminen porvarisnainen asui; kahvilaansakin kulki hän sivuilleen katsomatta, suorana kuin seiväs, sillä Emma Havolan asunto oli viime syksynä ollut lähellä sitä kahvilaa.

Ilkeintä oli, että Tistelberg kirjoitti aina tarkoin Julialle kaikista elämyksistään, tylsyydestäänkin ja häikäilemättömyydestään Juliaa kohtaan. Rehellisyys sitä muka vaati. – Mutta aivan tarkoin ei hän ilmaissut sellaisia seikkoja kuin että Julian kasvot olivat hänestä joskus vastenmieliset. Milloin hän siitäkin kirjoitti, kaunisteli ja silitteli hän hiukan asiaa, – melkein tietämättään.

17.

Tistelberg oli tosiaan päättänyt karkaista luontonsa ja lähteä takaisin tuohon kaupunkiin, joka oli muuttunut hänelle niin kohtalokkaaksi, – vienyt hänen entiset, joskus riehakkaat ilonsa ja vähentänyt omituisella tavalla hänen vilpitöntä, naiivia ihmisuskoaankin. Ja tämän oli hänen tietämättään saanut aikaan ihminen, jota hän piti ihmisistä parhaana...

Nuori mies matkusti kun matkustikin nyt siis sinne. Ankeriaisen kaupungissa pujahti hän pienestä asemasalista ulos ensimmäisten seassa ihmisparvessa, liioin sivuilleen katsomatta. Ja lähti menemään kaupungille, koettaen hidastuttaa askeleitaan, huomaten ikäänkuin salaillen ja syrjästä mitä vähäistä ympärillä tapahtui. Niin, hän tunsi itsensä rikolliseksi, vaikkei sitä itselleen myöntänyt.

Kaupunki oli muuttunut hänelle aivan kuin vieraaksi, elottomaksi. Muuttunut, – mutta hän itse ei mielestään sittenkään vielä juuri yhtään entisestään! Jo tuli tuttu aukea tori... Kosteassa ilmassa synkkänä punertava raatihuone, kellon pitkä viisari taivasta kohti, – kuin mikäkin varoittava sormi. Kauppakojut torin varrella entisellään. Lehmukset Esplanadilla eivät tietysti olleet ennättäneet kasvaa... Tuonne jäi harmaa, maahan vajonnut Seurahuone harjun rinteelle, – Seurahuone, jossa hän silloin, melkein tietämättään, oli Juliaan rakastunut; se paikka tuntui nyt ilkeän vastenmieliseltä. Kauanko siitä olikaan? – Ja vielä ylempänä tohtori Oljemarkin valkea talo...

Tänne hän nyt oli tullut – tunkeutumaan! Nolaamaan, – häpäisemään itseään... Häiritsemään kunniallisen ja ainakin hänelle varsin hyvän miehen rauhaa; mutta tuskallinen pakko ajoi siihen!

Tuolla vasemmalla oli märkään alanteeseen istutettu puisto. Ja tuossa oikealla Onni Tarkkasen uusi omaisuus, kaksikerroksinen kivirakennus ulkonevine ikkunoineen, – se komea, mutta mauton, – tosiaan kuin ruokasalin kaappi.

Rientäessään jäykkänä Onni Tarkkasen asuntoon muisti Tistelberg sen harmaan pienen puutalon, missä hän, vuosi sitten, oli vallattomasti huikennellut Emma Havolan kanssa. Silloin oli kevät, silloinkin kaislainen lahti tulvillaan puroista ajautunutta vettä. – Ja hän muisti päivän, jolloin oli katsellut Emma Havolan portailta pilveä ja ajatellut: Kuinka kauan vastaisuudessa muistan, että tuota valkeaa pilveä katselin. – Vieläpäs muisti! – Eikä sen talon ajatteleminen tuottanut hänelle enää edes katoamisen haikeuden kipua. Ainoa varsinaisesti muistettu oli vain se lyhyt hetki, jona hän oli katsellut kevättaivaalle; missään itseään Emma Havolaa koskevassa ei ollut enää vastenmielisyyttä, enempää kuin hurmaustakaan tai nuorekasta iloa!

Onni Tarkkanen otti hänet hymyillen, mutta hiukan hermostuneena vastaan. – Tuntui sitten haluavan kohta näyttää hänelle uutta kotiaan. Maatilan hankkimisesta ei hän enää puhunut...

Olipa Onnilla nyt toisella tavalla tilaa kuin entisessä asunnossa siellä syrjäisellä kadulla, siinä talossa, jonka pihalla kasvoi se kohtalokas saarni! Jopa oli Onni ennättänyt hankkia komeuttakin.

Myöskin rouva tuli saliin ja kutsui palvelustyttöä tuomaan oitis sisään perillisensä:

"Kruununprinssimme", sanoi rouva, kun poika tuotiin. "Eipä teillä ole tällaista, Tistelberg!" laski äiti leikkiä, ja poistui sitten pian ilmoittaen, että kahvi lähetettäisiin herroille Onnin kamariin. Sekin huone oli suuri, kuin mikäkin oikea piirustustoimisto.

"Kyllähän tässä nyt yleensä on tilaa", myönsi Onni Tarkkanen, mutta ei arvellut vuokralaisista, joille alakerta oli luovutettu, koituvan niinkään suuria etuja kuin yleensä luultaneen, ei ainakaan, jos otettiin huomioon isännyyden huolet ja rahan tosiarvon huikea aleneminen. – Sattuipa Isidor siinä kysäisemään, miten oli käynyt veljen myntinkeräysharrastusten? Tarkkanen vastasi, että ne olivat saaneet joutua hieman lomalle, toistaiseksi; kokoelmat olivat ehkä jo homehtuneetkin, ja sen sijaan kului Onnin liika aika nykyään milloin rahatoimikamarissa, jossa hänellä oli pientä lisätointa, tai sähkölaitoksella: hän oli nimittäin tässä äskettäin joutunut ottamaan hartioilleen sähkölaitoksen johtajan toimenkin, puolittain ikäänkuin erehdyksestä; entinen, ruotsalainen johtaja oli tehnyt joitakin rötöksiä, niin, pieniä hutiloimisvirheitä, ja kaupungin suomalainen enemmistö tahtoi näyttää, että suomalainenkin pystyisi samaan kuin ruotsalaiset ja tarpeen tullen vähän parempaankin, ja ajattelemattomuudessaan melkein oli Onni taipunut ottamaan itselleen tuon viran. Rouva Tarkkanen palasi vielä sitten herrojen seuraan, avaten oven kahvia kantavalle tytölle, seisoi hetkisen siinä ja kyseli uutisia Isidorin elämästä, mutta ei toki tehnyt vihjaustakaan rouva Oljemarkiin. Vain kerran kuitenkin ihmetteli ja säälitteli, ettei Tistelberg hommannut itselleen kotia, – ja lapsia, taasen. Sääliä, joka harmitti todellakin Isidoria, mitä kotiin tuli, mutta oli lapsiin nähden hänelle vielä kuitenkin melkoisessa määrin kuin puhua väristä värisokealle, vaikka hän jo kummallisesti, joskin heikosti, Onnia kadehtikin tuon lapsen vuoksi. – Siinä siirtyi juttu eduskuntavaaleihin, jotka herrasväen ällistykseksi olivat päätyneet porvariston perinpohjaiseen tappioon. Onni myönsi, että porvaristomme nukkui, mutta hänestä ei ollut kovin kantava se rouvan väite, että nukkumisen ohella oli täällä suunnattomasti mätääkin, jota muka Ester-juttu todisti. Se eli yhä vielä, siihen oli liittynyt uusia nimiäkin; kerrottiinpa jonkun ennen järkevän ja siistin nuoren lehtorinkin sekautuneen osakkaaksi siihen ja kehuskelevan itseään jonkinmoiseksi Rasputiniksi. Oliko hulluus vallannut miehet! Kauheaa, – suuri pettymys rouvalle moniin sellaisiin kaupungin arvohenkilöihin nähden, joista hän ei ollut voinut tällaista aavistaakaan. – Rouva istahti herrojen joukkoon hetkeksi, puhumaan nyt sodasta, jonka Yhdysvallat olivat julistaneet Saksaa vastaan, rouvalle närkästyksen, hänen miehelleen sekä närkästyksen että ihmetyksen aihe: että Saksaa, Euroopan järjestyksellisen kulttuurin kehtoa, suorastaan koetettiin hävittää maan päältä kuin mitäkin Karthagoa!

"No niin", lopetti Onni, "se on maailman menoa: kansat ainaisessa vartiossa toisiaan vastaan. Niiden täytyy alinomaa olla varuillaan, – pitää maailmassa puolensa – kuin yksityistenkin: siinä koko ratkaisu."

Hetken kuluttua pyysi rouva, jolla nyt oli lähtö apteekarska Dillbergin luokse vierailulle, Tistelbergiä tulemaan taloon toki ainakin illalliselle, jos Tistelbergillä sillä välillä olisi kenties muuta hommaa: viisas vihjaus, josta Isidorille ilmeni, että hänen tuskin sopisi nyt jäädä tänne asumaan ja josta hän iloitsi, sillä – tuntuihan Onnikin hänestä jo hieman vieraalta. – Tuosta ystävänsä asuinkysymyksestä alkoikin Onni sitten neuvottelun, kaarreltuaan ensin Isidorin tehtyjen töiden kautta, kysyen mitä hän nyt aikoi, ja esittäen hänelle uusia hommia, joita kyllä olisi tarjolla, ulkotöitäkin, kun tässä maat sulaisivat. Ensin tarjosi hän Tistelbergille kopioimisia ja laskuja, ja selitti viimein, että heillä, Tarkkasilla, oli ikävä kyllä sittenkin koko ahdasta, sillä palvelijattarille, joita nyt oli kaksi, oli täytynyt antaa erikoinen huone. Mutta piirustaa voisi Isidor täällä toimistossa, joten hän selviäisi ehkä esimerkiksi jollakin majatalon huoneella. – Sitten näytti Onnille tulevan kiire kaupungille, hän katsoi kehoaan ja sanoi, että hänellä nyt oli edessä juoksu juuri tuohon sähkölaitokseensa. Mutta illallahan tavattaisiin. Siihen mennessä Isidor kai järjestäisi hotelliseikkansa, joissa kylläkin voisi kulua aikaa...

Sitten he lähtivät yhdessä ulos. Tarkkanen saattoi ystäväänsä vielä muutaman korttelinvälin, jopa pistäysi hänen kanssaan uuteen, Möwe-nimiseen matkustajakotiinkin, katsomaan hänelle huonetta, jota ei siellä ollut, ja erosi sitten hänestä kiireesti toisaalle.

Nuori mies jatkoi asunnon etsimistä ja saikin sattumalta kamarin Ankeriaalta, ranta-aitoilta päin, kun tyytyi vähään. Pienen, pimeän huoneen, hänelle vanhastaan nimeltä tutussa majatalossa, josta juuri joku matkustaja oli poistunut.

Ja huhtikuun illan alkaessa himmetä lähti hän sitten päättävästi Julia Oljemarkin luo. Majatalon kuistin räystäistä tipahteli vesi harvakseen iljankoon ja pehmeään, sulavaan lumeen. Siinä huomasi Isidor, että valkeaan taloon harjun rinteelle piti joutua – ennen kuin ne tunnit, joina tohtori Oljemarkilla iltapuolella oli vastaanotto, ehtisivät aivan loppua...

Taivas pilvessä, pilvien läpi auringon hopea tuskin jaksoi kuultaa. Alanteeseen vajonneessa puistossa tiuskuttivat kevään talitiaiset. – Tohtori Oljemarkin portin vieressä, kanukkapensaissa, joiden rungot paistoivat punaisina, säkättivät varpuset, pyrähtäen nopeasti lentoon, kun ihminen kiiruhti siitä ohitse ... Tuossa ovella törröttivät nuo koomilliset kääpiöjättiläiset, jotka kannattivat kahta rakonkeveää sähkölamppupalloa, jättiläiset, joilla oli tukka kuin vanhoilla hämäläisillä talonpojilla. Nyt soi vaskisilla hämähäkeillä koristetun oven kello. Tultiin nopeasti avaamaan. Tulija oli itse Julia.

Eteisessä katosi Isidorilta melkein kokonaan epämääräisen ahdistuksen ilkeä tunne, niin vapaa oli nyt Julian käytös, – ikäänkuin jotain uutta, – vapaa ja avoin. Välittömästi toivotti hän Isidorin tervetulleeksi, – vaikka palvelijatarkin oli eteiseen kiiruhtanut, kutsui vierastaan ristimänimeltä, ojensi hänelle kätensä ja sanoi aikoneensa lähteä vastaan asemalle, sillä olihan Isidor ilmoittanut tulostaan; mutta Julia oli sitten pitänyt sitä tarpeettomana, ja olihan hänellä kotona hommaa. Nyt saisi hän sen rauhemmassa seurustella Isidorin kanssa. Ellan ottaessa Tistelbergin päällystakin haltuunsa sanoi Julia, että heille, Isidorille ja hänelle, alkaisi tosiaan tässä ensimmäinen hauska istunto, ja sitten monet kävelyretket. Niin puhellen meni hän itse edeltä saliin. Samassa pilkisti tohtori Oljemark sivuovesta ja tuli sisään, valkea kaapu yllään; hän kätteli nopeasti Tistelbergiä, ikäänkuin hieman pois tempaavalla nykäyksellä, katsoen tapansa mukaan syrjään, puhui jostakin patientista, pyysi palvelijalta jotain, tuli neuvottomaksi, jutteli, että kai ne sosialistit nyt Helsingissä riehuvat ilosta, kun voittivat vaaleissa, – ja katosi sitten takaisin vastaanottohuoneeseensa. – Julia nauroi ilosta, katseli Isidoria kasvoihin, valmisti hänelle mukavan paikan korituoliin monien pielusten keskelle ja toi oman pienen keinutuolinsa siihen vierasta vastapäätä. Lähti järjestämään kahvia. – Keinutuolissa näkyi joitakin ompeluksia, mitä lienevät olleet: harmaata, jäykkää kangasta, jonkinlaisia vöitäkö? Julia palasi saliin, otti ompelukset käsiinsä, katseli niitä, vilkaisi sitten hymyillen Tistelbergiin ja virkkoi:

"Täytynee nyt ottaa kauniimpi työ käsille. Nämä tässä – ovat niitä, joista sinulle jo vähän kirjoitin. Salaisuus, jota en vielä kerro ... Ja salaisuus on sekin, jonka nyt tuon, joskin toisenlainen... Olisin niin iloinen, jos siitä pitäisit."

Hän riensi harmaat ommeltavat sylissä ruokasalin puolelle ja omaan huoneeseensa. Isidor näki, että hänellä oli vaalea puku. Sitten riensi Julia sieltä tuoden sylissään toista ompelusta, suurta kangasta, jonka toiseen päähän oli tehty koristeita.

"Arvaisit nyt, mitä tästä olisi tuleva?" kysyi Julia kiusoitellen.

Isidor ei arvannut. Rouva Oljemark huudahti:

"No, – niinhän olikin, että se on sinulle salaisuus – vielä. Mutta onko tämä sinusta kaunis? Mallin valitsin itse. Helsingistä. Itse olen määrännyt värit, mutta olen niistä huolissani ... Onkohan se kaunis?"

"Komea, loistava", kehui Tistelberg. – Se ilahdutti hänen silmäänsä ja mieltään: tummanpunertavia kukkia, omituisia, fantastisia lintuja, joiden väriä ei luonnossa voinut olla, tumman kehystän keskellä.

"Ja se on hyvin hidasta työtä", kehui Julia. "Jokainen lehti vie paljon aikaa. – Mutta: kerropas nyt, – kerro kaikesta."

"Kaikki olen kirjoittanut. Mitäpä niistä", vastasi Isidor.

Julia katsahti häneen hieman levottomana, tutkivasti. Kohotti päätänsä ja kallisti sen taakse ja istui hetken silmäluomet, kuperat ja ylpeänmuotoiset, melkein suljettuina. – Kuitenkin alkoivat Tistelbergiltä vähäiset uutiset luistaa. Ja näistä omakohtaisista ja vähistä, joista kaikista Isidor tosiaan oli jo kirjoittanut, siirryttiin yleisiin. Nuori mies sattui mainitsemaan muun muassa, että hänessä oli kummallisella tavalla alkanut herättää huomiota, ajatuksia ja arveluksia se, että keskisääty kuului kokoavan elintarpeita varastoihin. Niin, Juliakin oli siihen ryhtynyt, eikä se Isidorista ollut aivan oikein, rahvaan vuoksi. Rouva Oljemark ei tietänyt, kuinka siihen asiaan suhtautua; mutta eihän voitu kädet ristissäkään odottaa – kaiken loppumista! Ja Tistelberg, joka usein ennen oli joutunut pikku väittelyyn Julian kanssa rahvaan kohtelusta, Julian, joka lopultakin oli ainakin yhtä itsepäinen kuin hän, Tistelberg taipui Julian käsitykseen. Niin jatkui tarina kaikenlaisista. –

Mutta kaikkein tärkeimpään asiaansa ei nuori mies puolestaan kuitenkaan koskenut: johonkin ikäänkuin uhkaavaan, joka tuntui Julian puolelta lähenevän...

Julia oli merkillisen virkeä. Välistä väitti hän avonaisen iloisesti vastaan, milloin Isidor vielä pyrki arvostelemaan ihmisiä ylimalkaisesti, luokittain; väitti ikäänkuin leikillä, ohimennen. – Ja lakkaamatta hänen sormensa siinä askartelivat ompeluksessa, joka levisi laajana hänen helmoihinsa ja jalkoihinsa, nuo pehmoiset ja valkeat sormet, joiden nystyröissä Isidor näki lapselliset pikku kuopat, – hemmoitelluilta tuntuvat sormet: ryhdikkäästi sysäsivät ne nyt neulaa silkkilankoineen kankaan läpi! Kädenseljässäkin, jonka iho oli sileä ja rypytön, oli Isidor huomaavinaan jotain erikoista tarmoa. Ja koko ajan näytti rouva Oljemarkin huulilla leijuvan veikeilevä hymy.

"Minä sanon sinulle jotain", virkkoi Julia yhtäkkiä iloisesti, keskellä näitä hajanaisia pakinoita, laskien neuleen syliinsä ja oikaisten selkäänsä. "Se on sitä, että – minä en ole koko sinä aikana, kun erosimme Helsingissä, käyttänyt unilääkkeitä! En toki ajatellutkaan kauheaa morfiinia! Morfiinia, joka on niin häpeällistä, – jonka pitäisi olla ainoastaan hyvin sairaita varten eikä – rappeutuneita. Tosinhan oikein rappeutunutkin saattaa olla sairas ... mutta minä luulen, etten minä enää olekaan oikein rappeutunut! – Ellen saa öisin unta, on minulla nyt muuta ajanvietettä: kirjeesikin, ja se, mikä on minun salaisuuteni! – Vaikeaa on ollut luopua ikäänkuin lopullisesti noista – myrkyistä. Mutta se on sittenkin onnistunut! Kiitokset – olethan niistä varoittanut. Miltä nyt kasvoni näyttävät? Tietysti ne – vielä kärsivät muutoksesta..."

Julia hieroi poskiaan, oli tullut punaiseksi.

Tistelberg tunsi itsekin punastuvansa, kun häpesi ajatelleensa, miten oli itsekseen arvostellut Julian kasvoja, mutta huomasi ja tunnusti nyt ilokseen, että jonkinlainen höllyys niistä oli todellakin vähentynyt, tuo höllyys, joka oli välistä näyttänyt hänestä miltei ilkeältä pöhöttyneisyydeltä. Julia hieroi hipiäänsä ja naurahti:

"Olet oikeassa. Tiedän, mitä tarkoitat, että – olen sinusta joskus ruma! Niinhän olen, älä väitä vastaan!"

Tistelberg ei väittänytkään. Hän siis myönsi.

Mistä Julia kaikki hänen ajatuksensa tiesi? – Tistelberg punastui jälleen.

"Mutta odotapas!" huudahti Julia. "Vai niin...! Nytpä tahdonkin hoitaa itseäni! Olenhan toki ollut aikoinani kaunis, vaikka olen itse turmellut itseni, – ehdoin tahdoin."

Hän muutti yhtäkkiä, tapansa mukaan, puheensa ruotsiksi: "Se on helpompaa kielelle", sanoi hän. "Niin, olenpa sillä, että olen kieltäytynyt unilääkkeistä, hiukan sovittanut – veljeänikin sinua kohtaan. Tiedäthän hänet siellä Kotkassa! Satuin kirjoittamaan hänelle kerran, että tulen nyt toimeen ilman narkoottisia aineita. Ja, – katsos, kyllä hänkin on varmaan jotain kuullut meidän suhteestamme, koska hän kerran varoittikin minua, parilla rivillä, kierrellen ja kaarrellen. Puhunkohan sinulle asian suoraan? Mistä hän oli saanut sinusta kuulla? Hän kertoi, että hänelle oli tullut kirje Helsingistä – kirje sinusta ja minusta. Kuka kumma sen olisi lähettänyt?" – Sitä ei Julia kysynyt, oliko Tistelberg Helsingissä jollekulle kertonut heidän suhteestaan, mutta Isidor tunsi tunnonvaivaa ja muisti Birger Bengelssonin. Julia jatkoi: "Ainahan ihmisten, joilla itsellään on köyhä sielullinen sisältö, täytyy jutella muista! Tai jutella – tunteittensa runsauden vuoksi." – Tämä oli kuin pistos. Julia lohdutti: "No, nuo pikku juorut ja tuo kirje nyt eivät yleensä mitään merkitse. Mutta kun vastasin veljelleni Kotkaan, – vastasin ainoastaan vaatien odottamaan, – niin mainitsin siinä myöskin lakanneeni käyttämästä noita myrkkyjä. Ja silloin hän kirjoitti, että siitä ainakin tuo Tistelberg ansaitsee kiitokset, että olen vähentänyt myrkytystäni... Minä olin ylpeä niistä sanoista, – ylpeä sinusta ja itsestäni. – Tosin veljeni tuskin uskoo, että näissä meidän asioissamme, sinun ja minun, on sen vakavampaa. Mutta odottakoon. Hän saa sen vielä nähdä ... pastori Ihanderin tyttärestä..."

Julia katsoi odottavasti Tistelbergiin, ja alkoi sitten jälleen, hiukan huokaisten, ommella. Tistelberg nautti Julian päätöksestä olla käyttämättä tuhoisia huumausaineita: siitä päätöksestä hengähti jotain uutta, – jotain tervettä, voimakasta ja raikastakin. – Mutta samalla juuri se päätös sai Isidorin jälleen oudosteleviin mietteisiin, – kuin tulossa olisi ollut jotain – jotain liian vakavaa! Se oli uutta, jota hän sittenkin pelkäsi!

Kovin vakavaa. No, eikö hänen mielestään seikkailussa pitänytkin olla vakavaa, jopa kuolemaa ja hätää?

Rouva Oljemarkista oli sillä seikalla, ettei Isidor nyt joutunutkaan Tarkkasille asumaan, – vaikka hän säälittelikin Isidoria sen vuoksi ja valitteli ehkä itsekin olevansa siihen jollakin tavoin vikapää, – hänestä oli sillä seikalla hyväkin puolensa: hän tulisi nyt käymään Isidorin luona usein, hyvin usein. Hän tahtoi tehdä tuon ahtaan ja kolean matkustajakodin kamarin Isidorille kodikkaaksi: hän järjestäisi siellä, toisi sinne kukkia. Täällähän niitä oli runsaasti: puutarhassa alkoivat ensimmäiset kevätkukat pilkistellä nurmesta, ja tuossa ikkunalla kukki jo pari kaktusta, toinen harvinainen, kellertävä kuin kerma, omituisia veren ja lihan värisiä hermoja kuvussaan. Rouva Oljemarkin kamarissa kukki niitä jo liikaakin. – Ja juuri tämäkin ompelus, jota Julia nyt teki:

"Mutta – sehän on salaisuus! Mennään nyt katsomaan, varsinaisia kaktuksiani. Minun kamariini."

Siellä oli noita Arabian kasveja, kuten rouva Oljemark tahtoi niitä välttämättä nimittää, ikäänkuin pieni ansari... hurjaa väriloistoa! Yhtä merkillisimmistä pidettiin lasin alla sitä varten, että sen piikit katoaisivat: sellaistahan oli Isidor Julialle uskotellut jostakin lukemansa jutun perusteella, – ja nyt, Julia yritti tuota koetella! Tällä menettelyllä uskoi Julia kasvista tulevan jotain ihmeellisen kaunista:

"Niin, kun ei tarvitse puolustautua, niin ehkä oikea kukinta alkaa", sanoi hän salaperäisesti.

Siellä oli kukkia liikaa. Yöksi täytyi ne siirtää eteiseen ja päiväksi jälleen tänne päivänpaisteeseen.

Kukkivan ikkunan takana alkoi aurinko aleta. Ilta oli kirkastunut. Koko taivaan alapuoli sinersi kalpeana. Ja sitten väritti puna yhtäkkiä kummallisesti talot ja katot, jotka sekaisena rykelmänä näkyivät tänne ylös, ja kalliomäet merenlahden takana: missä oli lumiaukea, alkoi se hohtaa vaaleanpunaisena, missä synkkiä petäjiä, tulivat ne punertavan mustiksi. Ja erään maalaiskartanon ikkunat hulmusivat tulipalon liekkeinä.

"Kevät alkaa!" huudahti Julia. "Miten kauan viivyt täällä? – Ja nyt – pääsen kävelemään! En ole koko talvena kävellyt. – Niin, meillähän on se tekosyy ... meillähän on siihen ikäänkuin oikeus, siltä minusta tuntuu. Hildur on entistä hermostuneempi koko rakennushommasta: työmiehet ovat yhtäkkiä tulleet sellaisiksi, etteivät tahtoisi enää tehdä enempää kuin kahdeksan tuntia päivässä, ja Severi kiiruhtaa yhä vain huvilan valmistumista. Severi suostuu tosiaan siihen, että käyn huvilalla Hildurin puolesta, ja sinä tulet mukaan."

Julia kääntyi Isidoriin päin ja katsoi häneen hymyillen, hieman alta kulmiensa, mutta avoimesti ja hehkuvin poskin.

"No, ei nyt, ei enää – täällä!" kielsi hän, kun Isidor kiihtyneenä aikoi syleillä. "Mennään pois, kahvi odottaa."

Kahvipöydässä, – johon myöskin tohtori tuli, alkaen puhua yleisistä asioista, kuivanlaisesti ja hiukan hermostuneesti, ja sanoen lopulta kuitenkin yhtäkkiä, anteeksipyytämättä, että hänen täytyi poistua, koska hänellä oli iltatyötä, se tavallinen tutkimuksensa, – kahvipöydässä jatkoi Julia, kun oli jäänyt Isidorin kanssa kahden kesken, noista kukkasistaan:

"Niin, minä luulen, että ihmisestäkin piikit todella saattavat kadota, jos hänen on hyvä olla, jos hän on suojattu. Mutta sellainen suojelus tulee häneen ehkä sisästäpäin, sielusta? Vai ulkonaiset seikatko sen tekevät? Mutta niin on nykyään, että tunnen kuin en huolehtisi, kiihtyisi enää mistään ulkonaisesta, kaikesta rumasta ja ilkeästä ... Olen ikäänkuin vapautunut itsevarjelusta, noista ulospäin kasvavista okaista. Ja kuinka siitä nautin! Elämä tuntuu välistä juovuttavan ihanalta. Miten olen suojattu! Siitä pieni esimerkki: kävin äskettäin täkäläisen Suomettaren toimituksessa. Minulla oli sinne asiaa sille konttorineidille, jonka tunnet ja jota olet suvainnut pilkata, koska hän on säälittävä naimattomaksi jäänyt, – jos siinä nyt mitään säälimistä on! No niin, se asia on sinulle salaisuus, sekin. – Mutta samalla jouduin sananvaihtoon toimitussihteerin kanssa. Moitin häntä siitä, että hän oli niin törkeästi kirjoittanut poliisimestarivainajasta, jonka kanssa kuultu ennen seurustelleenkin. Sanoin, että toisin olisi hän kirjoittanut ennen, kun Venäjä oli voimissaan: silloin lehti tuollaisia onnenonkijoita melkein ylisti. – Muistin siinä, että viime syksynä väitettiin juuri tämän toimittajan antaneen Oskar Klingstedtin ilmi santarmille. Ja kuulinhan minäkin, miten hän niissä kansanopistojuhlissa huusi, että me olemme vannoneet uskollisuuden valan keisarillemme! Toisin nyt joka suhteessa. Onpa tämä pikku Suometar kääntynyt melkoisen selvästi ihailemaan saksalaisiakin: jääkäreitä ei lehti enää moiti, se tehtävä on jäänyt Rolf Idellille. Rolf on julkaissut lehdessään artikkelisarjan, jossa hän paheksuu jääkäriliikettä, paljastaa sitä ruotsikkojemme keksintönä, kuvailee ja ärsyttää monia vastaansa. No niin, kuinka lienee; mutta Rolf on edes johdonmukainen, jatkaa entistä latuaan; mutta pikku Suomettaremme kääntelehtiminen, miksi sitä sanoisinkaan? – Minä hullu moitin siis siellä suoraan tuota pientä kalpeaa miestä. Mutta kuinka se herra suuttui! Hän kalpeni aivan valkeaksi, hän kuohui, huusi, ettei hän täällä kärsi kaupungin akkoja, hän ajoi tohtorinnan ulos: siitä sain! Ja hän vihjasi sinuun. – Mutta katsopas, tätä nyt tarkoitan: en loukkautunut hänen sanoistaan yhtään. Pidin niitä tavallaan oikeinakin, sillä olenhan vain yksinkertainen, typerä nainen. Itse loukkaus oli minulle aivan samantekevää. Niinkuin muutkin ihmisten jutut, jotka ovat minulle ennen tuoneet surua – oikeastaan heidän itsensä tähden. – Oi, nyt, kun olen vapautunut, saattaisin tunnustaa sinulle, vaikka en siitä kersku, että – on minua hiukan kiusattukin sinulla! Joku rouva säälinyt, – nimeä ei tarvitse mainita, tuon naiivin sielun. Toinen kauhistellut, kolmas ihmetellyt. Ja enimmät juorunneet jos mitä asiasta, sellaista, mitä eivät ollenkaan tunne. No niin, – mutta nyt olen päässyt siitä kaikesta välittämästä. Piikit katoavat."

18.

Tistelberg kävi sitten verrattain harvoin Onni Tarkkasen luona, josta hän loitontui niinkuin useinkin nuorimies naineista ja etenkin lasten isiksi tulleista ystävistään. Kävi vain ottamassa pieniä töitä, joita hän ei kuitenkaan jouduttanut. Myöskään muiden täkäläisten tuttaviensa kanssa, joita ei ollut monta, ei hän seurustellut. Mainittavinta oli, että hän tapasi Leevi Mölsän pari kertaa Seurahuoneella, kun sattui menemään sinne aterialle. Postimestari kuului siellä suorastaan asuvan. Toisella kerralla makasi Mölsä siellä surkeassa tilassa. Tarjoilijatar sanoi, että hän oli juonut kaiken talvea, ja nyt oli hän juonut pari viikkoa yhtä mittaa, syömättä moneen päivään palaakaan. Päällystakki yllään hotellihuoneen sängyssä loikova postimestari puhui, pirtulasista kulautellen, sitten jotain jostain aaveestakin, jota hän alinomaa näki. Se aave oli muka – gulassi. Sopiva jutunaihe Tistelbergillekin, – nuo yhtäkkiä vimmatusti lisääntyneet gulassit. Hän kertoi Mölsälle gulassien elämästä, muun muassa noista kolmenkymmenentuhannen markan kekkereistä, joista rappeutunut sensori oli hänelle Helsingissä puhunut, ja pakeni sitten Mölsän luota, jättäen postimestarin valittamaan, että hän pelkäsi yksinään öisin täällä hotellissa.

Isidorilla oli ainainen kiire Julian luokse, tohtori Oljemarkin taloon, jossa hän nykyään istui tunnin toisensa jälkeen, tuntematta enää häpeää tai mitään sellaista, mikä oli viime joulun edellä ajanut hänet tästä kaupungista ikäänkuin pakolaisuuteen. Oljemarkin salissa oleskeli hän kuin kotonaan, varsinkin tohtorin vastaanottoaikana, tullen sinne heti aamiaiselta ja viipyen siellä alussa päivälliseen, sitten päivällisen jälkeenkin, iltaan asti, seurustellen Julian kanssa, joka jutellessaan alinomaa ompeli keinutuolissaan istuen. Loikoi sohvallakin, tämä vieras, huomaamatta tai välittämättä, kuinka ivallisella ja lopulta halveksivalla tavalla palvelijatar saattoi kysyä, kun toi heille kahvia, hilloa tai jotain muuta makeaa:

"Mitäs herra nyt tahtoo?" – ikäänkuin Tistelberg olisi ollut isäntä talossa.

Julia Oljemark jälleen naurahteli tytön huomautuksille ja pistoksille, eikä huolinut niistä Isidorille puhua.

Hän pyrki nyt usein tiedustelemaan Isidorilta, millaista ulkomailla oli siinä tai siinä suhteessa ... siellä ... etelän aurinkoisilla mailla. Ja saikin Isidorin innostumaan ja kuvailemaan milloin Espanjaa ja Algeriaa, milloin Välimerta, josta Afrikan kallioiset rannat utuisina kohoavat, milloin maurilaisia kaupunkeja palatseineen...

Tohtori Oljemarkia ei Tistelberg tavannut pitkään aikaan enempää kuin kolme kertaa: jäädessään silloin, Julian kehoittelusta, taloon päivällisellekin. Ja silloin oli Severi kuin ennenkin: melkein sanaton, hoputtava, ehkä hieman kartteleva, mutta kumminkin kohtelias.

– No, mitäpäs pahaa tässä on? puolusteli Isidor ajatuksissaan itseään ja ojentelihe mukavasti Oljemarkin salissa, vakavain ja ihanteellisten entisten suurmiestemme valkeain kuvien keskellä, tai ruokasalissa, herkkuja tarjoavan pöydän ääressä, taikka Juliankin kukkivassa kamarissa. Eikä – tapahtunut mitään pahaa!

Sitten lähti hän rouva Oljemarkin kanssa neiti Flotmanin luokse, ottamaan arkkitehdiltä ohjeita, joiden mukaan heidän piti tarkastaa ja oikoa huvilaa rakentavien työmiesten tehtäviä. Ja Hildur Flotmanin neuvot saatuaan matkustivat he kaksi maalle. Pysähtyivät asemalle kävellessään ihailemaan kadulla ja isolla torilla kevättä, auringon hautovassa lämmössä räystäistä riippuvia jääpiikkejä, varpusten iloista hälinää, vettä, joka alkoi kimmeltäen puroina juosta...

Hildur Flotman oli näyttänyt olevan insinöörin avusta suorastaan kiitollinen, harmitellen, että Severi vaati nyt hänen pitämään huolen koko rakennuksesta, itse siihen enää puuttumatta, kun oli kerran piirustukset tarkastanut ja arkkitehdin suunnitelman täydellisesti hyväksynyt. Neiti oli hermostunut sen tai sen kirvesmiehen pöyhkeydestä; mies ei tahtonut ottaa hänen piirustuksiaan käteensäkään, vaan luuli osaavansa itse määrätä jonkin katon vinouden, jonkin ikkunan muodon; – ja neiti suututteli muuraria, urakoitsijaa, joka oli ahneudessaan, tiilejä säästääkseen, tehnyt pari uunia väärin, vasten hänen määräyksiään, joten uunit täytyi purkaa, ja syytti yleensä noiden parhaiden ammattimiesten itsetuntoisesta pöyhkeydestä ja joskus sattuvasta nylkemisestä ennen kaikkea sosialismia. Täten, työväen kiskoessa, johduttiin hänen mielestään muka amerikkalaisiin oloihin, jollaisissa oltiin pakotettuja, työn kalleuden, työläisten materiaalisten vaatimusten vuoksi, rakentamaan sillä tavoin kuin ainoastaan kaikkein suurin käytännöllisyys, ei kauneus, vaati; johduttiin rumuuteen, – rakennustaiteen rappioon. Siinä seuraus kaiken sellaisen työn halveksunnasta, joka olisi tehtävä uhrautumalla, ns. uskonnollisella hartaudella. Ainakaan kirkkojen rakentajaksi ei nykyajasta ollut. Ainoastaan Saksassa löytyi Hildur Flotmanin mielestä tuollaista pyhää hartautta. Siellä vaadittiin vielä jotain työläisiltä, siellä oli kuria, tottelevaisuutta.

"Ja kun nyt Saksa voittaa", sanoo neiti, – "sillä kuinka ylettää Amerikka sen kimppuun Atlantin takaa, – niin ehkä Saksasta leviää pelastus, uskonnollinen vakuutus ja kuriin tottumus muuhunkin maailmaan..."

Varmaankin pienen hyötynsä vuoksi suvaitsi arkkitehti sitten Tistelbergiä kotonaan Julian seurassa.

Julia ja nuori mies matkustivat nyt usein maalle, meren rannalle. Ja aina kun juna oli lähtenyt kaupungin asemalta ja vanhan, valkean ristikirkon katto jo loittoni etäältä kuultamaan, pisti Julia, joka kerta rohkeammin, kätensä vieressään istuvan Isidorin kainaloon tai pujotti sen aistillisesti hänen taskuunsa, hyväili hänen kättänsä siellä. Ja sitten hän kuitenkin havahteli katumaan ja sanoi, että hänen olisi kotonaankin – hyväiltävä näin; ja kun Isidor tempaisi kätensä esille ja tahtoi kietoa sen Julian vyötäröille, työnsi Julia hänet luotansa pois vielä.

He kävelivät reippaasti tuon melkoisen pitkän tien pysäkiltä hiekkanummien poikki huvilarakennukselle, pysähtyen usein katselemaan ympärilleen, etenkin Julia, mitä kevät oli saanut aikaan, Julia ihastellen ja silitellen pajujen silkkikissoja, huudahtaen kuinka hienon kaunis alastomien koivunoksien ruskea väri oli, kuinka liikuttavan iloista tiaisten laulu humisevan metsän kätkössä: ikäänkuin tulevan pesän ja pienoisten aavistelua. – Seisahduttiin tuokioksi jonkin lämpöisen mäenvierun juurella, jossa ei kuitenkaan näkynyt vielä pälviä, seisahduttiin yhtäkkiä, Isidor ensin, Julia sitten. Isidor kietoi kätensä Julian ympärille ja veti hänet puoleensa. Julia katsoi ensin kummastuneena, mutta antoi sen tapahtua, hänen kasvonsa hehkuivat, ikäänkuin aukenivat yhä suurempaan kummastukseen, ja hän huudahti:

"Tahtoisitko sinä minut näin, missä tahansa, milloin ja miten tahansa?"

Ja jatkoi iloisesti:

"Ei, se ei ole minusta paha! Minä iloitsen siitä. Mutta..."

He kulkivat edelleen vaiti. Julian viimeiset sanat olivat jälleen kuin lupaus.

Ja huvilalla täytti Tistelberg oman lupauksensa neiti Flotmanille, vaikka rouva Oljemark olikin tuossa tarkastuksessa tunnollisempi kuin hän, josta muuten piirustukset olivat niin rumat, että tuskin saattoivat innostuttaa vaatimaan itseään toteutettaviksi: seinät täynnä ulottumia, katto täynnä taittumia, koko laitos kuin mikäkin kypärä, savutorvi piikkinä keskellä. Mutta miehiä ystävällisiksi ja totteleviksikin saamaan oli maanmittari omiaan: leikinlaskuun valmis ja – tottunut tarpeen tullen huutamaan.

He palasivat näiltä retkiltään myöhään kevätiltain hämärissä, ja kertoivat sitten matkan tuloksista Severi Oljemarkille, Julia vakuuttaen tehneensä kaiken parhaansa ja Isidor noin vain, jonkinlaisena selityksenä. Palasivat hämärän laskeutuessa maan yli, teitä, jotka alkoivat ritistä yökylmän jäätäminä, painuen välistä toisiinsa kiinni metsissä tai kaupungin laitamilla. Julia huudahti:

"Minusta on niin liikuttavaa, minusta olisi niin kaunista, jos olisimme näin, hangessa, – kuin orvot linnut, joilla ei ole kotia, pesää. Ei se olisi minusta nyt syntiä. – Mutta ... kaikki selviää..."

Maailma kulki kulkuaan. Mitä he siitä? Kaikki tien varrella kohoavat villit kalliot, joille he poikkesivat, olivat kuin heidän omiaan. Eikä heidän poluilleen tosin sattunutkaan ilkivaltaisia irtolaisia tai huligaaneja, joita yhä kuhisi venäläisen sotaväen lisäksi paitsi kaupungissa myöskin metsissä, joissa he samosivat. Kuhisi entistä enemmän: patterityöt jatkuivat yhä, nimismiehet ahdistivat niinkuin ennenkin talonpoikia lähettämään valleille miehiä ja hevosia, mutta huononevilla tuloksilla, sikäli huononevilla, ettei talonpoikia saatu tottelemaan niinkuin ennen, entisiäkin renkejä karkasi valleilta ja työpalkat jäivät kaikkein vallattomimpien jätkien haltuun. Noille jääneille ei enää kuultu maksettavan usein palkkaakaan. Niitä hajosi sinne ja tänne, ja he, nuo kaikkialta kokoon haalitut irtolaiset, alkoivat maalla ja kaupungissa varastella, ryöstääkin, ja hätyytellä ihmisiä: sitä ja sitä kaupunkilaista oli ahdisteltu pimeässä itse Esplanadillakin. Julia ei sanonut heitä pelkäävänsä, eikähän Isidorinkaan sopinut silloin pelätä...

Niin, maailma kulki kulkuaan. Mitä he siitä? Mitä Venäjästä, Kerenskin yhä heikkonevista vakuutteluista, että sota jatkuisi kahta ankarampana, Venäjä vastaisi kuulalla kuulaan, laukauksella laukaukseen. Mitä sosialistilehtien yltyvistä kirjoituksista, joita Severi Oljemark selosti omien porvarislehtiensä mukaan, kummastellen työväen johtajain omituisia vaatimuksia, ettei vallankumouksen voittoja ollut päästettävä täälläkään käsistä, sillä porvarit eivät varmaan suostuisi mihinkään uudistuksiin, vaan jarruttivat eduskunnassa, koettivat pitää maata ennallaan!

Mitä he kaksi siitäkään, että itse Severi Oljemarkin talossa tapahtui sitten ennenkuulumaton kohtaus, melkoinen meteli!

Puutarhuri Sutelin oli sen aiheuttaja.

Rouvasväen Yhdistys oli tarttunut Sutelinin tytön asiaan. Etenkin opettajatar Laina Suomela vaati Esteriä toimitettavaksi ainakin kasvatuslaitokseen, sillä kaupunkia kauhistivat jutut, että tyttö sairastaisi jotakin kamalaa. Ja tunnustihan Fritz Ivar Blöcker, se juopotteleva rahjus, julkeasti olevansa itse Ester-sankarien ensimmäisiä, ja tiedettiinhän, samoin Fritzin omista tunnustuksista, että hän oli surkuteltavassa tilassa entisen kevytmielisen elämänsä vuoksi. Kaupunki kihisi ja kuohui suuttumusta ja kauhistusta. Toiset siunailivat, eräät nauroivatkin tälle suunnattomalle järjettömyydelle. Salaa sipistiin niiden ja niiden toistenkin herrojen joutuneen samaan kadotukseen kuin Fritz Blöcker, ja kaikki tuon apinamaisen tytön tähden, joka muuten oli alkanut lopulta juosta venäläistenkin parissa, kierrellä heidän kanssaan kaduilla ja kehua silloin ja silloin olevansa menossa pattereille tai kansakoululle, jonka ryssät olivat kasarmikseen anastaneet. – Sutelinit suuttuivat Rouvasväen Yhdistyksen vaatimuksesta. Mutta niin laajalle se vaatimus levisi, että eräät herratkin, sellaiset kuin lehtori Korpelainen, hommasivat tytön sairaalaan, – eivät poliisin kynsiin, kuten ennen olisi tehty: nyt oli toinen aika, miliisi ei ennättänyt eikä tahtonut koko juttuun puuttua. Ja tohtori Oljemarkia pyydettiin antamaan lausuntonsa sairaasta Esteristä. Severi Oljemarkin lausunto kuului, ettei Ester Sutelinia sopisi lähettää edes kasvatuslaitokseen, kuten yleensä vaadittiin, vaan hourujen hoitolaan, varsin vaarallisena vajaajärkisenä. Sutelinin ja hänen rouvansa vimma yltyi tästä lausunnosta. Ja kuinka ollakaan, eräänä päivänä tunkeutui puutarhuri tohtori Oljemarkin ruokasaliin, löi nyrkkiään pöytään, kirosi ja sadatteli niin että kiharainen tukka hänen päässään tärisi. Hän syytti tohtoria liian ylpeäksi kansaa kohtaan ja lupasi näyttää, oliko hänen tyttärensä heikkopäinen, vannoi kysyneensä asiasta myöskin tohtori Ruususen mieltä, – Ruususen, joka oli tällä välin jotenkin joutunut sairaalan lääkäriksi, – ja Ruusunen oli ollut valmis laskemaan Esterin sairaalasta kotihoitoon. Sutelinin itsensäkin mielestä Ester olisi ollut parannettavissa kuhnehoidolla, – se ei ollut mitään pahempaa! – Mutta herrat eivät olleet luottaneet Ruususeen! Varsinkin ruotsalaiset herrat, jotka olivat koettaneet turmella hänen tytärtään, olivat tahtoneet kadottaa uhrinsa silmiensä edestä – hullujen vankilaan. Mutta Sutelin tiesi, että entinen ruotsikkojen ja heidän häntyriensä valta oli loppunut! Ja hän osoitti pihalle, jossa seisoi paljon kansaa, miliisejä, työläismiehiä ja -naisia ja muutamia ryssiä. Rouva Sutelin ryntäsi niinikään miehensä takaa haukkumaan tohtoria, sätti kaikkein rumimmilla nimityksillä rouva Oljemarkia, joka oli rientänyt ottamaan selkoa kohtauksesta, ja vihjaili kursailematta Tistelbergiin. Puutarhuri jyristi nyrkkiä, että nyt oli valta kansalla, vallankumous oli sen sille antanut. Hän oli pitänyt jonkinlaisen kansalaiskokouksen Työväentalolla ja tuonut kansaa tänne mukanaan. Ellei tohtori Oljemark peruuttaisi lausuntoaan, oli Sutelinilla tiedossa jo pystyvä seuraajakin hänen virkaansa. Se ei ollut Ruusunen, sillä hänellä oli muuta tointa, mutta eräs äskettäin kaupunkiin muuttanut mies, joka oli ryhtynyt parantamaan keuhkotautia jollakin tervalta haisevalla seoksella ja onnistunut siinä niin, että oli saavuttanut yleisen tunnustuksen ja rikastunut, tuo tohtori. Peruuttiko tohtori Oljemark vai ei? Kyllä tällaisista herroista päästäisiin! Sutelin teki lähtöä pihalle, ikäänkuin katkaistakseen kaikki neuvottelut. Severi Oljemarkin selittelyt eivät häneen pystyneet. Hän meni kuistille ja vaati tohtoria vangittavaksi, vietäväksi poliisikamariin. – Ja kuka nyt johti miliisiosastoa, jonka oli vangitseminen suoritettava ja joka epäröiden lähestyi portaita? Sutelinin oma poika, Jalo Julku. Hän kuuluikin näinä päivinä tulleen Pietarista takaisin: siihen oli hänen syksyllinen jääkärihommailunsa lyhistynyt! Hän seisoi komppaniansa etunenässä jonkinlaisissa hiekanharmaissa, tiukoissa sotamiehen tamineissa, sellaisissa, joita venäläiset olivat nähtävästi saaneet länsieurooppalaisilta liittolaisiltaan, lätkälakki toisella korvallisella, antaen pitkän hiustöyhdön riippua näkyvillä toiselta, ja syljeskellen ympärilleen auringonkukan siemeniä.

"Hei pojat, mars!" huusi hän, ja kuvaili arkailijoille, kuinka Pietarissa oli upseerien päitä katkottu.

Onneksi riensivät lehtori Korpelainen ja Rolf Idell Oljemarkin talolle hätään. Molemmat puhuivat joukolle lakien kunnioittamisesta, Idell lempeästi selitellen, Korpelainen ankarammin. Ja tuosta merkillisestä vangitsemisaikomuksesta oli luovuttu Sutelinin raivoksi.

Mistä Sutelinit olivat tällaista keksineet? Sen tiesivät kyllä ne, jotka olivat asioita seuranneet. Jotain uutta ja tuhoisaa oli maassa tulossa. Näinhän olivat kansalaiskokoukset muuallakin menetelleet. Kilvalla olivat ne tai miliisi, välistä sotamiesten tukemina, erottaneet poliiseja, erottaneet nimismiehiä, tuomareita, ruununvouteja. Panneet siellä tai siellä viralta metsänvartijan, toisessa pitäjässä kansakoulunopettajia, toisessa kunnallislautakunnan esimiehiä, sitten tehtaitten työnjohtajia. Niin, eräässä pitäjässä oli siten erotettu kaikki virkamiehet! Eräässä toisessa oli päätetty erottaa piirilääkäri ja nimittää hänen sijaansa kunnan kätilö.

Sutelin raivosi ja uhkasi raastaa itselleen oikeuden raastuvassa. Hän raivosi nyt Idelliäkin vastaan, oli uhannut jo siellä Oljemarkin pihalla näyttävänsä hänellekin, petturille. Kuului kerskuvan omistavansa todistuskappaleena erään sellaisen valtin, joka löisi laudalta kaikki porvarisherrat, – mädänneitä renttuja kaikki muut paitsi maisteri Birger Bengelsson, joka hänestä oli ainoa kunnon mies.

19.

Severi Oljemark, niillä sangen harvoilla hetkillä kuin hän oleskeli vaimonsa ja Tistelbergin seurassa, – istuen silloinkin erillään ja lukien lehtiä, – suomalaisista porvarislehdistä ei kuitenkaan Uutta Suometarta, joka oli saanut etenkin näin puoliruotsalaisissa piireissä onnenonkijain suosijan ja melkein maanpetturin maineen, vaan nuorsuomalaisten äänenkannattajaa ja yhtä hartaasti ruotsinkielistä Hufvudstadsbladetia, – Severi Oljemark saattoi lehtiä lukiessaan kummastella, mitä tarkoittivat eräät työväen äänitorvet, joiden kirjoituksia porvarillisissa referoitiin, sillä, ettei muka työväen hetkellistä voittoa ollut päästettävä käsistä? Mikä oli tuo hetkellinen voitto? Sekö, että sosialistit olivat saaneet enemmistön eduskuntaan?

"No niin", selitti yleisiin asioihin hermostuneesti havahtunut tohtori, "sosialistit eivät luota tuohon omaan eduskuntaansa. Epäilevät, ettei sellainen enemmistökään auta heitä toteuttamaan vaatimuksiaan. Valtiopäiväjärjestyksen mukaan voi porvarillinen vähemmistö äänestää heidän esittämänsä lait yli seuraavien vaalien. Ja onhan sosialisteilla syytä olettaa, että porvariston täytyy menetellä niin: sosialistit vaativat, – mitä kaikkea ja merkillistä? He vaativat elintarvepulan järjestelyä. Onko sitä pulaa nyt olemassa?" ihmetteli tohtori Oljemark.

Tistelberg tiesi mainita, että kyllä sitä saattoi olla: hän oli ainakin maalla jotain sellaista nähnyt.

"No niin", toisti tohtori. "Ehkä siinä on perää. – Mutta toinen kysymys: vaativat torppareita vapaiksi. Ikäänkuin torpparit olisivat – mitäkin orjia! – Ja ilmaiseksiko, korvauksettako ne olisi vapautettava? Kuinka maatilat pysyisivät pystyssä ilman torppareita? Ainakin sanoi Akseli Jorvas, kun tapasin hänet äskettäin, että tilalliset, sellaiset suuremmat, jollaisia hänkin on, eivät tule hevillä sitä vaatimusta hyväksymään. Eivätkä he mitenkään voi myöntyä kahdeksantuntiseen työpäiväänkään, jota nyt tahdotaan, maaseudullekin, – ja miksi tahdotaan? Entäpä sitten kunnallisen äänioikeuden antaminen kaikille, sellaisille, joilla ei ole penniä taskussa ja jotka eivät ymmärrä, tiedä mitään, eivät monet ole käyneet edes kansakoulua! Tuollaisille sälleillekö ja räyhääjille kuin nuo Suttusen mukana minua kiusaamaan kulkeneet? – Ja sitten koko työväelle sairaus-, vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutus: käytännöllinen mahdottomuus! – Ja näitä mielettömiä vaatimuksiaan toteuttaakseen tarvitsevat sosialistijohtajat laumansa tukea. Siksi ei paheksuta rosvouksia, törkeitä elintarpeiden ryöstöjä, varkauksia, ei edes ihmisten hätyyttämistä kaduilla, alinomaisia puukotuksia. Onhan rikollisia tekoja painettava villaisella. Mitä ihmettä aiotaan? Lääkäreitä ei muka enää tarvita, mutta salaviinankeittäjille, joilta miliisi vie keittovehkeet, antaa jokin kansalaiskokous takaisin viinapannut! Ja kuulkaas, tässä on referaatti Kansan Lehdestä! Mitä se tarkoittaa, Kansan Lehti, kun vaatii joukkojaan taisteluun, – laillisuutta vastaan? Perustuslakiako vastaan, jolla sosialistien mullistustuumat voidaan ainakin lykätä toistaiseksi..."

Jonkinlaista yhteiskunnallistako vallankumousta täälläkin haaveiltiin, kysyi tohtori. Ja se haaveilu oli varmaan tartuntaa – Venäjältä. Siellähän saarnasi jokin uusi nimi, Lenin, jotain aivan mieletöntä. Sellaista, ettei Venäjän olisi annettava enää ainoaakaan kopeekkaa sotaan, oli hylättävä koko kansallinen puolustus. Ja sitä varten oli köyhin osa kansaa – aseistettava niitä vastaan, jotka tahtoivat jatkaa sotaa... ennen ei saataisi sotaa loppumaan.

"Merkillistä! Omituista ... Hulluuden syvin kuilu!" hermostui tohtori ja heitti lehden käsistään. "Ja huomatkaa se, että Lenin kehoittaa levittämään moista oppia koko maailmaan. – Siksikö esiintyi kokouksessa, jonka Blöckerin kaljatehtaan työläiset pitivät, jokin kiihottaja Pietarista? Fritz ei suostunut mihinkään. Ja nyt saadaan olla ilman pöytäjuomaa!"

Tohtori poistui, lähti omalle puolelleen, tapansa mukaan...

Mitä Julia ja Isidor kaikista näistä oudoista ajantapahtumista? Maailma kulki kulkuaan, he omaansa, nuo porvarilliset nautiskelijat! Juliakaan tuskin luki enää lehtiä, hänellä näytti olevan muuta ajattelemista: hän lupaili salaperäisillä sanoilla Isidorille jotain iloista yllätystä ja – tahtoi yhtä mittaa kuulla niistä etelän maista. Vieraitakaan, joita tohtori Oljemarkin talossa silloin tällöin kävi, eivät he enää kursailleet. Julia suoritti kaikki kotivelvollisuutensa huolellisesti, – sen täytyi hänen mielestään nyt riittää...

Tällaista häiriintymätöntä seurustelua Oljemarkin kotona, pitkin metsiä ja meren rantoja, kävelyitä puistossa ja kiipeämisiä harjulle näkötorniin, jonka venäläiset olivat jo jättäneet ja josta näkyi kauas Suomenlahdelle, jota rouva Oljemark sanoi Itämereksi, – tällaista rattoisaa kiertelyä melkein kaikkialla paitsi ei – hautausmaalla, jonne Julia ei nyt, Isidorin kummaksi, pyytänyt, sitä olisi kai jatkunut kauankin, ellei pari tapausta olisi herättänyt rakastuneita ikäänkuin sekavan unen houreista. He olivat juuri päättäneet tehdä oikein pitkän kävelyretken niin kauas merelle päin kuin pääsi, tuohon pieneen ulkokahvilaan, jonne he olivat jo syksyllä aikoneet. Silloin sattui ensimmäinen niistä tapahtumista.

20.

Leevi Mölsä teki itsemurhan.

Sutelinilta tuli hänelle haaste oikeuteen: lisäpisara vain, joka kaatoi hänen kolkon elämänsä, kärsimystensä kalkin.

Ne kaupunkilaiset, jotka olivat pilkistäneet postikonttorissa käydessään Mölsän yksityispuolelle, olivat nähneet siellä kodin yhä surullisemmassa epäjärjestyksessä. Jo kuistikin täynnä kaikenlaista rojua. Sisällä väliovet auki, kuka tahansa saattoi päästä menemään kylmästä eteisestä kolkkoon ruokasaliin ja sisemmällekin. Lapset yksinään itkemässä tai riitelemässä, yskäisinä ja huolimattomasti puettuina. Rouvallahan oli tavattomasti hommaa, juoksua asioilla. Ja postimestari itse aina poissa kotoa: juonut kaiken talvea, muuttuen naamaltaankin yhä surkeammaksi, – hän oli nykyään kuin mikäkin kapakala.

Ensinhän ei Leevi Mölsä ollut virkkanut vaimolleen moitteen sanaa, silloin kun koti oli alkanut näyttää hänestä sekalaiselta ja rumalta. Miten toisenlaista oli muualla, hienoissa perheissä! Esimerkiksi tohtori Oljemarkilla, jonne rouva Oljemark oli kerran talvella hänet vienyt, ohimennen. Millainen aistikkuus kaikessa, – ylellisyyttäkin! Ja kukkia: Leevi muisti äitinsä pelargonioilla ja verenpisaroilla täytetyt ikkunat. Mutta – ei enää huomauttanut niistäkään, kukista, Marille. Eikä sanonut, että se ja se uudin olisi pitänyt korjata, kun oli ennättänyt kulua rikki. Oli sulkenut kaiken sisäänsä. Ja etsinyt hauskuutta tuttaviensa seurasta ravintolassa. Koetteli jutella siellä hauskoja toveriensa kanssa.

Sitten hän lopulta kerran oli huomauttanut vaimolleen, juovuksissa ollessaan. Mutta katui katkerasti seuraavana päivänä moitteitaan, väitti niitä humalaisen hullutteluiksi: niissä ei hänen todellisella ajatuksellaan ollut mitään osaa.

Ja se jäikin ainoaksi kerraksi: hän sulki kaiken sisäänsä, – kaiken tuon kodin rumuudesta ja ilottomuudesta. Ja odotti muutosta.

Ja Mari yritti parastaan. Mutta millaista siitä tuli?

Sellaista, että kun Leevi eräänä lauantaina palasi kotiin, sinkosi hän permannolle tyynyn, jonka vaimo oli salin sohvalle ommellut.

Sekin jäi ainoaksi kerraksi sitä lajia. Leevi kärsi teostaan kitkerää tuskaa. Mitäpä Mari sille voi, ettei hän osannut parempaa? Että hän oli piika... Ja ettei hänellä ollut edes aikaa!

Leevi Mölsä koetti alistua. Katseli nöyrin mielin taulua, joka oli hänen omassa huoneessaan ja esitti Kristusta Getsemanessa. Ja kävi kirkossa. Mutta ajautui sittenkin viinan ääreen, pois ikävästä kodista.

Ja eksyi yhä naisten seuraan. Ei enää sen sairaanhoitajattaren: se oli jo mennyt Helsinkiin. Mutta kaupungissa, kun sinne oli tömähtänyt sotaväkeä ja upseereja, oli muitakin. Villiä elämää kaiken talvea. Konttorineiditkin hyppivät upseerien ympärillä.

Eikä hän kotonaan näistä retkistään kertonut. Miksi kiusata sellaisella Maria? Ei Leevin synti siitä parantuisi, – se jäisi ennalleen: sen hän tunsi.

Leevin oli alistuttava Jumalan edessä, – alistuttava syntiinsäkin, tyydyttävä kohtaloonsa.

Kotona oli kaikki ennallaan. Siihen tunsi Leevi kyllä olevansa itse syypää: itse oli hän silloin, kun sinkosi sohvatyynyn permannolle, keskeyttänyt vaimonsa yritykset kaunistaa kotia.

Leevihän olisi nykyään himoinnut sellaista kotia kuin oli – gulasseilla.

Jääköön siis koti sellaiselleen! Jumala kai tahtoi, että Leevin piti muutenkin kärsiä, suistua syvemmälle, alentua, saastua yhäti.

Nuo gulassit! Nykyajan loisto ja vaatimukset, jotka eräissä piireissä yltyivät kuin hulluus!

Mutta miten olisi vaimoraukka voinut hankkia hänelle rahtuakaan sellaista? Meniväthän virkamieheltä kaikki tulot nykyään leipään. Eihän heillä ollut enää varaa pitää edes piikatyttöä, saati sitten varsinaista palvelijaa. Jos vähänkin koetti elämästä nauttia, ja täytyihän jotain vaihtelua olla, edes juominen, niin meni heti enemmänkin.

Toista oli ennen virkamiesten. Nyt oli virkamies muuttunut jonkinlaiseksi tsinovnikaksi, sellaiseksi huonopalkkaiseksi ja kurjaksi raukaksi kuin kuvailtiin Venäjän virkamiehiä.

Leevi Mölsä olisi toivonut itselleen hyvillä ruuilla ja juomilla lastattuja pöytiä, kelpo sikaareja niinkuin ennen aikaan, pehmeitä mattoja, joilla kävellen ei askelta kuulunut.

Nyt kaikki entinenkin kului rääsyiksi, vaatteista sängynpeittoihin asti. Hyvä, että Mari-raukka sai itsensä ja lasten ylle verhoa edes kotona: kaupungille juhliin tai kyläilylle perheisiin ei hän olisi voinut lähteäkään, – jos Leevi olisi kehdannut viedä hänet sinne, – viedä piikaansa. Jota hän ei ollut pitkään aikaan rakastanut, vaikkei hän sitäkään ollut Marille sanonut, – ei vielä.

Niin, nyt olisi virkamiehellä ollut ainoastaan työtä, ei muuta. Työtäkö elämänsä loppuun asti? Sillä kyllä kai tätä kalleutta sittenkin riittäisi, vaikka sota loppuisikin!

Työtä ja lisää perhettä, lisää kuluja.

Lisää perhettä ... lihalontteja – vastaisten sotien ja vallankumousten hävitettäväksi!

Lapsia tapettaviksi: jonkinmoisella nautinnolla ajatteli Mölsä, että jokaisen uuden sukupolven oli kärsittävä näin, – kestettävä sallimuksen kauhea kidutus, alennuttava, jouduttava saastaan.

Monet saarnasivat, että kaikki maailmassa kerran muuttuisi. Sellaisia olivat nykyään nuokin, jotka julistivat, että sodat loppuisivat, kun joitakin heidän oppejaan seurattaisiin. Siihen oli Leevi uskonut. Se oli hänestä pahaakin: miten yksilö sitten eläisi, jos kaikki olisi niin yksitoikkoista ja ilman kärsimystä: toisten kidutushan tuotti nautintoa toisille.

Miten nauttia, jos kaikki ihmiset olisivat samassa asemassa eikä toisilla olisi kärsimystä ja hätää? Nautintohan oli sellaisen tahtomista, jota toisilla ei ollut.

Ja kuka suostuisi tuollaiseen kommunismiin? Kuka uhraisi työnsä ja vaivansa maailmassa toisten hyväksi? Kansako, nuoko uudet ihmiset, samaiset vallankumoukselliset, jotka kiduttivat toisia ihmisiä: upottivat täälläkin ne upseerit avantoon, jäädyttivät siihen, – ja olivat toisaalla polttaneet heitä höyryllä, puhkoneet heiltä silmät!

Ei, ihmisen ymmärrettävän ja hyväksyttävän itsekkyyden vuoksi tulisi vastaisuuden ihmisillä olemaan yhtä huonoa kuin nytkin. Ja vielä huonompaa: uusissa sodissa uusia ja kahta kamalampia hävitys- ja kidutuskeinoja. Yksinpä siviiliväki surmattaisiin joka maassa.

Nautinnokseen ajatteli Leevi Mölsä, miten pirullinen ihminen oli ... Ja miten pirullinen hänen oma piinansa Jumalan käsissä.

Mölsä jatkoi juomistaan, ainoaa nautintoa nykyaikana, ja nautti kärsimyksestään.

Joi vuorokausittain syömättä. Lopulta himoitsi ruokaa kuin susi: hän tarvitsi paljon ruokaa! Rasvaista ja makeaa ruokaa... Nyt alkoi sitä olla vaikea saada, vaikkapa olisi onnistunut hankkimaan rahaakin jostain velaksi tai vekseleillä.

Perheensä ja itsensä vuoksi täytyi hänen lähteä maaseudulle sapuskoita hakemaan. Akseli Jorvakselta oli hän kuullut, että lähiseudun taloissa oli pyytäjiä niin paljon, ettei voitaisi enää antaa kenellekään. Mölsä matkusti kauas sinne metsämaille, joita hän oli pitänyt ihanteenaan. Olihan sekin kielto, ettei ruokatavaroita saisi kuljettaa läänistä toiseen, mutta kukapa saattoi noudattaa kieltoja, kun vatsa vonkui.

Hän tuli matkaltaan ällistyneenä takaisin: siellä kaukanakin oli kiskottu. Sellaisia olivat nyt hänen ihailemansa vanhanaikaiset maalaisetkin!

Jospa hän olisi osannut olla gulassi, jollaisia kihisi kuin muurahaisia! Hän ei heitä kadehtinut. Hän olisi itse mielellään ollut niinkuin he, jos olisi – kyennyt. Mutta hän nyt oli tottunut virkamieheksi. Oli tukalaa touhuta. Oli alentavaa myödä mukavuutensa, juosta, touhuta.

Gulassi sai hänelle jonkinlaisen yleisen muodon. Henkilöityi yhdeksi ainoaksi tyypiksi, yhdeksi olennoksi. Työntäytyä joka paikkaan, – hälistä, hölistä, olla tungetteleva, osata kaikkea, ei epäröidä mitään, – muuttaa kaikki rahaksi! Yhä enemmän ajatteli hän gulasseja. Siitä ei päässyt minnekään. Se kummitteli postikonttorissa, milloin hän siellä istui. Se näkyi selvästi – kuin elävä ihminen: sillä oli matala otsa, pieni, kärjestä lattea nenä ja sieraimet, jotka olivat auki taivasta kohti. Mies kuin härkä, hävytön, julkea, tyhmä. Puhui huutamalla. Hosui käsivarsiaan ja hölisi: aina piti kuuluttaa, minne hän milloinkin meni, mistä voitti ja ansaitsi, ravasiko Helsinkiin vai Pietariin. Touhusi ja juoksi otsansa hiessä. Huitoi keppi kädessä. Oli aikoinaan myynyt kengännauhoja kadunkulmissa. Oli kerännyt kaduilta tupakanpätkiä, myönyt niitä jätkille. Oli kerännyt pelloilta luitakin. Liike oli kasvanut. Gulassi oli alkanut kasata halkoja. Ostaa ja myödä huviloita. Kiertää maaseudulla kokoamassa kaikki naulat, vanhat hevosenkengätkin. Nyt se keräsi elintarpeita, nylki niillä. Se ei hävennyt mitään. Valehteli, kerskui. Kehui itseään, pilkkasi vaatimattomia. Hölysi, mölysi. Pisti kokonaiset rautatiet taskuunsa. Esitteli itsensä kaikille sinuksi. Niin, hakkasi haloiksi hautuumaiden puutkin, – sellaistahan oli tapahtunut, että jokin maalaiskunta oli myönyt kirkkomaansa koivut haloiksi. – Se gulassasi haudoillakin: osti hautapaikat ja möi ne huutokaupalla. Möisi varmasti – vaikka vaimonsa, lapsensa, jos saisi kylliksi rahaa! Ja rikastui yhä, riemuitsi miljoonista! Tunkeutui kaikkein hienoimpiin paikkoihin. Pani toimeen illallisia, jotka maksoivat kymmeniä tuhansia markkoja. Ajatti autolla etsimässä itselleen hopeista sähkökellonnappia. Söi kuin porsas, – sormillaan. Kampasi ravintolapöydässä päätänsä. Hoilasi, hölisi, mölisi, kehui, komeili...

Gulassi tuli Mölsälle kuin paholaiseksi. Ajan paholaiseksi, – joka oli ihmisten kärsimykseksi päästetty irti.

Hän tunsi olevansa maahan poljettu, kun sai niin paljosta kieltäytyä. Madon ansaittu kohtalo!

Ja kasvoi himo nauttia, – niinkuin gulassit nauttivat. Kuin gulassit? Pirtua: siinä Leevin, saastaan poljetun, nautinto.

Vaatteetkin olivat niin huonot, ettei hän tohtinut enää mennä onnellisempien, talonkaupoilla ja jos jollakin gulassaamisella rikastuneiden luo, vaan seurusteli toisten, alennettujen, kärsivien, parissa. Siten oli seurustellut eversti Leskisenkin kanssa. Nyt ymmärsi Leevi Mölsä hänet, itse surkeuteen jouduttuaan. Ja sitten yhä huonompain. Monesti oli hän istunut Seurahuoneella jätkien seurassa.

Eikä hän pyytänyt vaimoltaan tai lapsiltaan anteeksi. Ainoastaan Jumalalta: Jumala tiesi, ettei hän voinut muunlainen olla!

Kerran hän sitten vaimoaan löi. Oli juonut, – siihen oli joutunut, alentanut itsensä, – kaksi viikkoa erään rappeutuneen luona, aamusta iltaan niinkuin suutarikin, palaa suuhunsa pistämättä. Tuli kotiin, jatkoi juomistaan kamarissaan. Vaimo koetti viedä häneltä pullon, ryhtyi itkusta ja maanittelusta väkivaltaan. Leevi työnsi Maria ensin ulos. Vaimo kimmastui vastarintaan. Silloin Leevi kaatoi hänet lattialle, veteli jaloista, sanoi lopultakin vihaavansa piikaansa ja löi häntä.

Sitten hän sai rauhassa juoda ja nukkui lopulta. Heräsi, muisti tapahtuman. Viha repi yhä hänen sieluaan, viha vaimoa kohtaan, joka ei ymmärtänyt, miksi hänen täytyi juoda. Ja hän tunsi, että hän tekisi pian vielä enemmän pahaa vaimolleen, – niin, lapsilleenkin. Jokin väkivaltainen voima tuli hänestä syvältä ja vaati sellaiseen! Hänen teki mielensä, silloin yöllä, mennä kuristamaan vaimonsa ja lapsensa. Parempi olisi lasten olla olemattomissa tällaisesta saastaisesta maailmasta!

Se hirveä voima tuli hänestä syvältä ... Vai tuliko se hänen ulkopuoleltaan? Tuolla nurkassa oli hän näkevinään jonkin mustan olennon, pahanhengen. Sillä oli julkea, matala otsa. Se oli se ... se sanoi:

"Parasta on, että tapat perheesi ja menet kuritushuoneeseen!"

Leevi Mölsä vapisi, pani kätensä ristiin, rukoili:

"Kristus, Kristus, minä en jaksa enää! Minä antaudun pahalle voimalle. Minä en voi vastustaa sitä enää, ota minut."

Vielä näki hän äitinsä kukkivan ikkunan. Ajatteli köyhää isäänsä, jota ei voinut auttaa...

Valvoessaan kerran liikkumatta vaimonsa vieressä, joka nukkui, – juovuksissa ollessaan sulkeutui Leevi omaan kamariinsa, – valvoessaan jälleen yhteisessä makuuhuoneessa, vaikkei sovintoa ollut tehty, Leevi ei ollut sitä tarjonnutkaan, huomasi hän yhä väkevämpänä tuon hänestä syvältä tulevan, kiduttavan voiman, joka vaati, että hänen olisi surmattava vaimonsa ja lapsensa heidän maatessaan.

Nyt hän pelkäsi maata vaimonsa luona. Ja vielä enemmän maata yksinään: näki sen hahmonsa, – gulassin, joka oli muuttunut pahaksihengeksi.

Ja näki eversti Leskisen istuvan sängyn reunalle ja viittovan häntä tulemaan mukaansa. Leskisen, kurjan seuratoverinsa, joka oli löydetty Loviisasta hirttäytyneenä hotellihuoneensa oveen, hirttäytyneenä, kun oli ensin koettanut puhkaista rintansa sapelilla, mutta onnistumatta. Leskisen, joka oli jättänyt jälkeensä kirjeen: "Olen roisto. Rankaisen itseni. Ken miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu!" – Leskisen, jonka kuoleman johdosta pastori Myötyri oli sanonut: "Vai hirtti itsensä; – minullekin jäi monivuotista velkaa kymmenen markkaa!" – niin saastaista oli elämä. Leskinen nyt viittasi sormellaan Leeviä: "Tule. Sinulla ei ole sellaisia roistontekoja niinkuin minulla! Mutta sinulle voi tulla – pahempaa."

Eräänä lauantaina meni postimestari pyytämään tohtori Oljemarkilta unilääkettä. Hän oli hermostunut, tahtoi rauhaa! Severi Oljemark määräsi hänelle – pari veronaalia. Leevi Mölsä naurahti pettyneesti ja kärsivästi ja poistui kuistille. Mutta tohtorin talon puutarhassa tapasi postimestari sitten kohta tohtorinnan.

Kotona, käytyään iltakirkossa, painautui Leevi Mölsä heti huoneeseensa, sanoi olevansa väsynyt. Makasi siinä liikkumatta, Getsemane-kuvan alla, ristissä käsin ja rukoili:

"Jeesus Kristus, ota minut! Vaikka tulisi ikuinen kadotus, – ja se tulee, se on sinun päätöksesi, siihen antaudun. Minä antaudun valtaasi, armoosi!"

Tunsi, että jos hän ei nyt ottaisi henkeä itseltään, tekisi hän jotain vielä kauheampaa.

Aamulla löydettiin postimestari permannolta, uunin luota, edessään maassa pulvereita ja paperipussi, jossa pulverit oli apteekista annettu.

21.

"Ole hiljaa! Ole hiljaa!" huudahti Hildur Flotman sohvasta Julialle. "Sinä puhut järjettömiä. Sinäkö olisit – tappanut postimestarin!"

Tohtori Oljemarkin salissa ei ollut muita kuin he kolme, Julia, neiti Flotman ja Tistelberg.

"Ja miksi en olisi tappanut?" kavahti rouva Oljemark vastaamaan, istuen keinutuolissa kuvastinpöydän vieressä. "Minä näin, ettei hänestä olisi enää voinut tulla oikeaa, – näin jo talvella: niin, Isidor, enkö ole kertonut, että toin hänet kerran tännekin, koetin lohduttaa ja rauhoittaa onnetonta. Hän kärsi kotioloistaan. Ja minä näin sitten, kuinka hänen vaimonsa kärsi ... jopa jouduin kerran postikonttorin välihuoneessa pakinoihin rouva Mölsän kanssa, ja hän ilmaisi minulle pelkäävänsä miestään: Leevi oli uhannut lapsiaankin. – Oi kuinka elämä saattaa olla tuskallista! Ihminen herää todellisuuteen kuin unesta. – Ja eilenhän Leevi tunnusti itse minulle, mitä aikoi..."

Samassa tuli tohtori Oljemark, joka oli noudettu kaupungille postimestari Mölsän kotiin, kun hän oli vainajan luota tavatut pulverit määrännytkin, riisui nopeasti päällystakkinsa ja riensi saliin:

"Tietysti selvisin! Veronaalipulverit, jotka määräsin, olivat käyttämättä, vaikka Leevi oli nähtävästi koettanut polttaa reseptini. – Mutta uunin edestä löydettiin vielä myöskin muita pulveripapereita..."

"Skopolaminia...", naurahti Julia, kohottamatta päätänsä. "Ehkäpä hän oli koettanut polttaa skopolaminipulverien kääreitä..."

"Mitä? Skopolaminia?" jatkoi Severi Oljemark. "Mistä sinä sen tiedät... Sitä se kyllä oli. Ja lisäksi morfiinia. – No niin, en suinkaan minä ketään auta pois maailmasta, se on selvä! Kenties joku – Ryysynen sellaistakin väittäisi. Nyt olen vapaa, veronaalia, jota oli vähän, ei oltu edes käytetty, ja muuta reseptiä ei siellä ollut. – Ja nyt puhutaan kaupungilla, että Leevi olisi surmannut itsensä, kun hänetkin on haastettu oikeuteen tuossa inhottavassa Esterin asiassa. Joku kelpo seurasta on kertonut, että hän olisi ollut siinä ensimmäisiä..."

"Ei hän sen vuoksi itseään surmannut", sanoi Julia.

"Minkä vuoksi sitten? Mistä sinä sen tiedät?... Kertovat, että hän olisi saanut vamman..."

"Mutta se ei ollut totta", väitti nytkin rouva Oljemark. "Sitä huhuttiin, – minä kysyin sitäkin, ja hän sanoi sen minulle itse. Eilen – kävelimme yhdessä."

"Sinä, hänen kanssaan? Hänenkin – sellaisen rentun?"

"Hänen!" asettui Julia vastarintaan. "Olen ennenkin kävellyt ja tuonut tännekin. – Ja varsinkin nyt tiedän, miksi hän surmasi itsensä!"

"Tänne! Hänet, – eihän hänen seurassaan voinut näyttäytyäkään: siivoton, parta pitkänä ja..."

"Minä menen mielelläni juuri sellaisten publikaanien luo..."

"Niin, niin, vaikka hullujen! Sen tiedän", pilkkasi Severi. "No nyt siitä sait, se oli parhaiksi sinulle..."

"Ja parhaiksi Leeville: nyt hän on viimeinkin vapaa, – poissa maailmasta, hänen on hyvä olla. Ja hänen vaimolleen ja lapsilleen tulee parempi. – Sillä Leevi olisi tappanut heidät kaikki, ellei näin olisi tapahtunut."

Tohtori Oljemark kysyi, mistä Julia sen muka tiesi.

"Kuten kuulit: Leevi sanoi sen minulle eilen. Ja olin sellaista ennenkin huomannut. Sanoi kaiken. Ja mitä ei sanonut, sen – näin itse. Siksi minä..."

"Niin", jatkoi Julia yhtäkkiä, – Tistelberg hätkähti ja aikoi jotenkin estää rouva Oljemarkia puhumasta, mutta ei ennättänyt, ja neiti Flotman nauroi kimeästi, – "niin", lausui Julia istuen käsivarret hervonneina ja katsoen miestänsä lujasti silmiin, "pitäisiköhän minun nyt mennä ilmiantamaan itseni? Sillä kyllä asia on se, että minä tapoin Leevi Mölsän! Minä näin hänen tulevan luotasi, hyvin väsyneenä ja epätoivoissaan. Puhelin hänen kanssaan. Ja minä, – minä annoin hänelle pulverit preparaatiksi, vai miksi sitä kutsutaan."

Tohtori Oljemark killisteli vaimoaan, tuli luo, kumartui häneen katsomaan, ymmällään, osaamatta edes mitään hiiskua. Julia jatkoi:

"Niin, juuri minä! Minä kävin ottamassa sinun kamaristasi nuo vapauttavat aineet. Sinä, Severi, annoit Leeville veronaalia liian vähän!"

"Älä hulluttele!" huudahti tohtori Oljemark.

"Mutta se on totta! Minä vakuutan, että se on totta! Murhaaja olen minä!"

"Älä hulluttele. Tämä on jo liian joutavaa pilaa! Liian eksentristä. Dillbergiltä ei hän niitä ole saanut. Mutta sinä...?"

"Ja luulet, etten minä sellaiseen pystyisi", naurahti Julia. "Sellainen minä kovalle ottaen olen. Säälinhän kärsivää eläintäkin. Muistanet, miten tapoin kissanpojan silloin eräänä kesänä, maalla, kun siltä oli jalka katkennut ja lapset sitä kiduttivat."

"Kissanpojan", matki Severi Oljemark, "kissanpojalla ja ihmisellä on kuitenkin ero".

"Se ero – että ihminen kärsii enemmän. Mennään katsomaan kamariisi, pöytälaatikkoosi."

"No olkoon menneeksi, oikkujesi vuoksi", sanoi tohtori ärtyneenä ja poistui. – Neiti Flotman alkoi tulisesti pauhata rouva Oljemarkille: jos Julia olisi tosiaan tämän tehnyt, ei siitä pitäisi edes puhua! Ei edes tällaisessa seurassa. Ja Tistelberg yhtyi samoihin varoituksiin.

Severi palasi hyvin kiihtyneenä:

"Niin, sieltä ovat kaikki ne pulverini poissa. Minä itse kyllä pidän tarkan vaarin sellaisista."

Tohtori kiehui, hän kyseli, kiivasteli, pani Julian lujille, ja Julia pysyi yhä vakuutuksessaan. Mies sulki salin oven:

"Ole hiljaa, – jos tällaista olisit tehnyt! Älä puhu niin kovasti: palvelijat kuulevat, ja kaupungilla jotkut Sutelinit alkavat heti jutella, että minä, me... Tällaista järjetöntä."

"Mutta syyllinenhän olen ainoastaan minä", puolustautui ja oikaisi Julia. Ja kertoi nyt alusta alkaen, miten hän oli postimestarin kanssa eilen kävellyt ja miten menetellyt ja mistä syystä: säälistä, paljon pahempaa estääkseen:

"Näin jo hänen silmistään, mitä hän etsi, kun sanoi saaneensa sinulta veronaalia liian vähän. Älä väitä, että en olisi sitä voinut nähdä, aavistaa! Minä aavistan kaikki! Hänen tunnustuksensa ei vielä ollut minulle todistus: minä tiesin sen muuten."

"Sinä olet – tosiaan hullu!" huusi tohtori Oljemark. "Ja minä en usko!"

"Ja sinusta olisi oikein tappaa ihminen sellaisesta syystä", sekautui neiti Flotman kimeällä äänellä puheeseen. "Edes neuvoa tällaiseen! Kun pitäisi vaatia täyttämään velvollisuutensa, hoitamaan itseään. Terve mies, mutta juoppo renttu."

"Rentuksi voi ihminen tulla salaisistakin syistä, joita emme osaa poistaa", virkkoi Julia hiljaa.

Tohtori Oljemark ja neiti Flotman löivät kuitenkin asian puolittain leikiksi. Arkkitehti koetti selitellä, että postimestari oli rangaissut itse itseänsä, – vaikka Julia ajattelemattomuudessaan olisikin antanut hänelle ne vaaralliset pulverit. – Julian väittäessä yhä vastaan neiti nousi punaisena ylös, heitti paperossinsa suutuksissaan pöydälle ja sanoi, että jos Julia olisi sen tehnyt, ei hän tahtoisi olla enää sellaisen ihmisen tuttu: tämäkin oli jo sentään liikaa!

"Ja mikä muu, rakas Jemine?" kysyi Julia ivallisesti.

Tohtori Oljemark kiiruhti neidin perästä eteiseen ja vaati ehdotonta vaiteliaisuutta: hän, Severi, joutuisi kovin tukalaan asemaan, jos tästä vielä alettaisiin syyttää, näinä villittyinä aikoina. – Arkkitehti kuului lupaavan.

Tohtori palasi saliin. Siellä seisoi nuori insinööri lämpiävän takan luona, kauhistellen mielessään Juliaa, jonka teon hän kyllä uskoi mahdolliseksi. Hänkin teki jo lähtöä talosta. Silloin tuli tohtori yhtäkkiä, Tistelbergin tajuamatta sellaista odottaa, muutaman askelen lähemmäksi, tähysteli hänen silmiinsä, suoraan silmun, kerrankin, – ja Tistelberg huomasi hänen kellertävien kasvojensa olevan omituisesti väännyksissä ja hänen silmiensä säkenöivän:

"Ja teille yksi sana, insinööri! Te istutte täällä aina! Te olette täällä, – niinkuin kotonanne!"

Severi kääntyi pois ja tuli sitten jälleen takaisin Tistelbergin eteen:

"Menkää!"

Isidor hätkähti, – aivan kuin heräsi. Tohtori jatkoi nopeasti: "Niin, menkää, menkää! Tuolla on ovi!"

Eihän sitä niin sopinut mennä. Itsepäinen nuori mies, hän istahti nojatuoliin ja kysyi, tuokion soperreltuaan, hieman salaivalla ja suuttuneenakin, mistä syystä.

"Mistä syystä!" toisti tohtori Oljemark. "Te olette hyvin julkea!"

Hän oli hetken vaiti ja tuli aivan Tistelbergin eteen:

"Täytyykö teille se – nimenomaan sanoa?"

Tistelberg odotti selitystä. Severi käveli sinne tänne, milloin kirjakaapin luo, milloin ruokasalin ovelle, ei katsonut vieraaseen eikä Juliaan, mutta koko hänen olemuksensa vapisi. Sitten hän sammalteli kiihkosta:

"Se pitäisi hienon miehen ymmärtää! ... Koko kaupunkihan siitä puhuu: niin, niin, – muutamat ovat minulle vihjailleet siitä jo aikaa sitten. En sano, että tässä on mitään! Eikä siinä tarvitse olla. Mutta, – nämähän ovat perheasioita. Minä en tahdo väittää mitään, mutta teidän on poistuttava, ymmärrättehän. Tämä on minun kotini, minä tahdon olla rauhassa - sellaisilta lapsellisuuksilta."

– Sitäkö se vain oli? ajatteli Tistelberg. – Ainoastaan ihmisten juttujen vuoksi?

Julia istui vaiti: Isidorista tuntui, että hän odotti jotain. Tuntui kuin jokin olisi vaatinut, että hän, Isidor, olisi nyt jotain tehnyt, – olisi ollut mies. Mutta hänkin istui saamattomana paikallaan.

"Niin, minä tahdon olla rauhassa! Minä en tahdo kuulla mistään", jatkoi Severi Oljemark. "Nyt kaupunki, joka minua on muutenkin viime päivinä hätyytellyt, saa tällaisesta vielä vettä myllyynsä..."

"No, te ette nouse?" kysyi tohtori viimein ja tuli aivan Tistelbergin eteen, joka tunsi sisällään todellakin alkavan sokeasti kuohua ja jota tohtorin pelkurimainen kiihko – hymyilytti. Tistelberg koetti selittää rauhallisesti, – ja vakaassa uskossa hän sen teki, – etteihän mitään ollut tapahtunut: he olivat Julian kanssa ystäviä! Ja kysyi, oliko tohtori tosiaankin niin arka, niin herkkä, lapsellinen, että välitti siitä, mitä joku kaupungilla jutunpuutteessa jaaritteli.

"Sinä olet väärässä, Severi", huudahti Julia yhtäkkiä. "Tämä on minunkin kotini! Ja eihän – mitään ole tapahtunut, – mitä ei ole voinut tapahtua – vielä..."

Tohtori Oljemark huusi:

"Ei ole tapahtunut, se siitä, mutta nyt te menette vain, insinööri!"

Hän läheni Tistelbergiä, ikäänkuin uhaten käydä käsiksi, kapeilla ja heikonnäköisillä tohtorinkäsillään. Mutta silmät kiiluivat:

"Minä tahdon rauhaa, siinä kaikki. Kaikkihan täällä on minun, minun! Minun työtäni, ponnistuksiani."

Isidor tunsi, että tästä saattaisi syntyä käsirysy, – varsin naurettava. Julia tosin katseli tuossa, odotti, onneton. Mutta olisiko hänestä, Isidorista, tappelijaksi? Ehkä oikein aseilla, vai? Ehei, Suomessa oli totuttu pois miekoista. Nykyaikaan tuntui kaksintaistelu, oli se vaikka nyrkkeilyä, muuten – anakronismilta. Ja vielä enemmän anakronismilta – taistelu naisesta: kuin mitkä kukot, he kaksi, pikku sankarit!

Ja sitäpaitsi Tistelberg tunsi, – se huomio oli nyt hänelle tullut kuin yllätys, – olevansa tohtori Oljemarkin talossa todellakin tungettelija! Sen oli hän tällä välin aivan unohtanut.

Sääli vain Juliaa, jolle ei myönnettykään kotia...

Tistelberg nousi, seisoi hetken hymyillen, kätteli Juliaa, joka ei ensin ojentanut hänelle kättänsä, pyysi hiljaa Juliaa olemaan toki vaiti Mölsän kuolemaa koskevista seikoista, ja ojensi tohtorillekin kätensä: Severi Oljemark kääntyi häneen selin. Ja samassa alkoi hän puhua Julialle:

"Ja sitäpaitsi Julia, sinulle tulee nyt työtä. Siskot Helsingistä ilmoittavat, että Mairelle on sattunut onnettomuus, hän on saanut anginan. Tietysti ei Mairea voida hoitaa siellä, sillä saattaisihan koko talo saada tartunnan. Hänet tuodaan tänne omaan kotiin. Ja sinun on hoidettava tyttöä kamarissasi, muuten tauti leviää tällä paikkakunnalla meidän tähtemme. Niin, ei auta, sinun on järjestettävä kamarisi sairashuoneeksi."

Tämän kuuli Tistelberg eteisessä, poistuessaan, – teeskennellen vielä suurempaa rauhallisuutta kuin hänessä jo olikaan.

Kohtaus oli tapahtunut hyvin nopeasti. Kävellessään läpi puutarhan, jossa krookukset lakastuneina alkoivat jo peittyä ruohikkoon, tunsi Tistelberg saaneensa kauniin kyydin, kunnioitti siitä tavallaan tohtori Oljemarkia, sääli Juliaa, ja – odotti itselleen jotain vielä kolkompaa.

22.

Nuorelle miehelle tuli katumus ja suru, vaikkei hän tietänyt ehdoin tahdoin tehneensä mitään pahaa: kohtalo oli saanut ja pakottanut hänet kiintymään rouva Oljemarkiin. Hän oli paennut kohtaloa, koettanut sitä vastaan väkivaltaa, antanut myötenkin, – eikä mikään auttanut: tässä hän taas oli ennallaan! Mitä olikaan tuleva?

Isidorista tuntui jälleen kuin olisi Julia siellä häneltä odottanut jotain. Mitä hänen sitten olisi pitänyt tehdä?

Hänellä oli varma virka-arvonsa ja toimeentuloa yllinkyllin, jos halusi... Ainoa oli siis, että hänen – olisi pitänyt vaatia Severi Oljemarkilta avioeroa... Olla tuo kotka, kuten hän oli viime syksynä haaveillut... Olisi sillä tavoin pitänyt tehdä tästä sekavasta ja sairaalloisesta iloista ja tervettä totta...

Miksi hän ei niin menetellyt? Jokin Julian ominaisuus esti, Isidor ei vielä tietänyt mikä...

Matkustajakotiin kävellessään, näennäisesti jäykkänä ja pöyhkeänä, nenä pitkin naamaa, mieli alakuloisena, ajatteli hän, että viimeisen kerran mahtoi hän astua jalkansa Severi Oljemarkin kynnyksen yli, viimeisiä kertoja oleskelisi hän koko tässä kaupungissa, kun vain pääsisi maalle; tässä kaupungissa, joka jäisi häneltä tuskallisena, kolkkona muistona, – jälleen hellittämättömänä kohtalona.

Iltamyöhällä kiiruhti Julia matkustajakotiin hänen luokseen, heitti kappansa sängylle, oli rajusti kuohuksissa miehensä käytöksestä: niin, vielä kerran, olihan koti yhtä paljon hänen kuin Severinkin, tai sen olisi pitänyt sitä olla. Kun Isidor oli lähtenyt sieltä, oli Julia vaatinut Severiä puheilleen ja sanonut hänelle, kun Severi ei näyttänyt mistään vihjailuista välittävän, että hän aikoi olla Isidorin. Väkivallalla ei hänen, Julia Ihanderin, pitämyksiä hillittäisi. – Mutta Julia tunsi epätoivokseen, ettei Severi nytkään ottanut asiaa uskoakseen, hän, kovin tasaisen suvun jäsen, joka niin vähän janosi elämää. Severi oli yhä soimannut Isidoria; niin, – tämän mainitsi Julia arastellen, hymyillen, – sanonut Tistelbergiä heittiöksi. Oli ihmetellyt, ettei Julia nähnyt, että tuo hänen seurustelutoverinsa oli alhainen luonnekin.

Tistelberg hätkähti:

– Heittiö? Julian turmelijako? Sellainen nimitys loukkasi kovasti. Ja suretti! Se oli surua Severi Oljemarkin tähden, siitä, että oli tuottanut Severille kärsimyksiä. Ja surua Julian vuoksi, jonka täytyi kärsiä muka tällaisen kunnottoman halventamana. Ja surua oman kohtalonsa vuoksi: hän tahtoi tällä hetkellä pääsyä ikipäiviksi tällaisesta! Kavahti pystyyn, meni ikkunan ääreen ja seisoi siinä selin, tukehduttaen kyyneliään, purren huuhaan, tähystellen tuskallisesti taivaalle, jossa kevään kalpeita tähtiä välkkyi.

– Heittiö! Sitä ei hän tuntenut olevansa: jokin sallima ahdisti onnetonta, sitoi raskaasti, ajoi edellään johonkin aavistamattomaan, kolkkoon.

Rouva Oljemark kiiruhti pimeästä, – lamppu oli jäänyt sytyttämättä, – hänen luokseen, kysyi hätäisen hellästi, mikä hänellä oli, sanoi säikähtäneensä, että Isidorin mieleen olisi johtunut ehkä tehdä itselleen pahaa, suuteli, kietoi syliinsä, ja kun sai viimein kuulla, mikä Isidoria oli loukannut, sanoi houkutellen:

"Ymmärräthän, etteivät ne Severin sanat minuun vaikuttaneet muuta kuin kenties – kiihottavasti! Minähän pidän sinusta, siksi tahdoin senkin kertoa. Niin, minähän tahdon olla sinun, – jollakin muodolla, lopultakin."

He seisoivat toisiinsa kiinni painuneina, hiljaisina, jäsenissään ja sieluissaan viimein omituinen juovuttava, rauha. Kärsimystoverit! Tähdet kiiltelivät taivaalla.

"Katso taivasta, – kuinka se on suuri ja rauhallinen", sanoi Julia.

Sitten oli Julia vakuuttanut miehelleen uudestaan, yhä totisemmin, että hän aikoi olla Isidorin. Silloin näytti Severi toki hiukan pelästyvän. Julia ei asialle mitään voinut: hän tahtoi itsekin lopulta itselleen omaa elämäänsä... Severin täytyi viimeinkin ymmärtää, että Julia eroaisi hänestä.

Mutta Tistelberg: hän ei nytkään tarjonnut Julialle asemaa vaimonaan... Jokin epämääräinen vakuutus, että se tarjous olisi vaara sellaiselle, mikä hänessä vielä oli kesken kehitystään, esti siitä...

Julia oli varmaankin auttanut Leevi Mölsää elämästä. Että sellainen oli mahdollista! Millä oikeutuksella? Juliassa taisi olla jotain – liian itsetietoista...

Oveen naputettiin. Ja tuskin he ennättivät kavahtaa toisistaan irti, niin joku tuli sisään ja näppäsi sähkölampun palamaan. Matkustajakodin pikku isäntä. Hän huudahti rouva Oljemarkin nimen, vilkuili epäluuloisesti ympärilleen, makeileva hymy huulillaan, teeskenteli, että hänellä oli täällä muka jotain tekemistä, puheli ilmoista ja sitten jotain nykyajasta, joka muuttui yhä maallisemmaksi ... kulki jonkinlaista Harmagedonia kohti: sitä todisti kaikki meidänkin maassamme. Eikä isännällä kuitenkaan kamarissa ollut mitään tekemistä. – Rouva Oljemark alkoi pukea päällystakkia ylleen. Silloin vasta isäntä poistui. – Julia sanoi siinä:

"Niin, en tiedä, kuinka monta päivää enää saamme seurustella keskenämme. Minun on mentävä noutamaan Maire Helsingistä ja sulkeudun hänen kanssaan kamariini. Ja teenhän sen mielelläni, joskaan en voi antaa anteeksi Severille, että hän, jolla on varaa palkata sairaanhoitajatar, vaatii minulta sellaista... Voisihan Severi sijoittaa Mairen vaikkapa sairaalaan, kävisimme siellä lasta katsomassa. No niin, minun täytyy taipua. Mutta me kirjoitamme toisillemme. – Ja sitten vielä seikka: sinun täytyy muuttaa tästä asunnosta pois! Näitkö tuota isäntää? Olen kuullut hänestä, että hän on helluntailainen, – sellaisia sanotaan ilmestyneen nykyaikaan paljon. Ei hyväksy virallista kirkkoa: mutta pistääpäs nenänsä meidän ovemme rakoon!"

"Kansan vapaa-aatteisuutta", hymähti Tistelberg. "Ja sinun on siis alistuttava arestiin? – No, ainakin on siitä se hyvä, ettet joudu suotta lörpöttelemään Mölsän asiasta, – jos sinä olet sen tehnyt."

Seuraavana aamuna tuli rouva Oljemark noutamaan Isidoria lähteäkseen hänen kanssaan etsimään hänelle uutta asuntoa. Kertoi, että Severi olikin itse matkustanut Helsinkiin tuomaan Mairea. Nyt oli Julialla vielä aikaa, ja sen hän käyttäisi Isidorin seurassa ja saadakseen hänelle mukavan ja miellyttävän huoneen.

Tistelberg ei ymmärtänyt, miksi hänen tarvitsi muuttaa ja mitä hän teki koko uudella huoneella. Juliahan – joutuisi arestiinsa! – Mutta hän ei hennonut Julialle sitä sanoa, ja Julia toteutti halunsa, innokkaasti, ikäänkuin jotain luvaten. Hän miltei veti Isidoria mukaansa, paikasta toiseen, kun he kiertelivät hotelleissa ja matkustajakodeissa. Tässä matkustajakodissa oli liian kosteaa, täällä taas varmaan rauhatonta! Mutta Isidor huomasi, ettei Julia halunnut etenkään kaupungin keskustassa olevia huoneita, vaan mielistyi sen sijaan erääseen, joka oli sivummalla, suurien metsien reunassa, talossa, jossa ilmoitettiin huoneita matkustajille. Kamarissa oli runsaasti kukkia, ja ovi suoraan kadulle. Sen nuori mies nyt otti, aistillisesti kiihtyneenä ja samalla melkein säälistä Juliaa kohtaan.

Sinne tuli rouva Oljemark sitten koko illaksi, kun Isidor ei enää suostunut lähtemään Oljemarkien kotiin. Täällä ei talon rouva tuntunut taitavan suomea, niinpä he puhuivat pelkästään suomea. Mutta kun Isidor kiihtyi, torjui Julia hänet:

"Odota! Odota. Minä olen aivan pian valmis."

23.

Sitten sattui se toinen tapaus, joka vielä kolkommin herätti nuoren miehen hänen epämääräisestä odotuksestaan.

He kirjoittelivat jälleen toisilleen. Rouva Oljemarkin ensimmäiset kirjeet, joista lähti desinfioinnin vastenmielinen löyhkä, valittivat tuota arestia, kapinoivat Severiä vastaan ja kertoivat mitä Julia sairaan vaalimisen ohella kamarissaan toimitteli: ompeli niitä tilauksiaan ja sitä suurta, kaunista verhoa, jonka Tistelberg oli viimeiset viikot nähnyt hänen sylissään, lueksi, ja valvoi, – sai huonosti unta. – Neljännen kirjeen jälkeen lupasi Julia kirjoittaa enemmän heti, seuraavassa postissa. Mutta siinä postissa ei tullut kirjettä.

Eikä seuraavana päivänäkään.

Sitten se tuli, synkkä, pettynyt, hyvin masentunut kirje, synkkä Tistelbergille jos lähettäjällekin.

Se kirje oli ikäänkuin heräämistä onnellisesta unesta todellisuuteen. Katkeran totuuden julistus. Rouva Oljemark puhui – tuosta iänikuisesta kuikastaan:

"Kuikka, rakas Isidor, mustin, mitä olen koskaan nähnyt. Vilkaisu merenpinnalle, halu auringonvaloon, ja sitten painuminen takaisin pimeään syvyyteen."

Julia sanoi olevansa pettynyt itsestään! Maire sen oli tehnyt, – Maire, joka oli nyt päässyt hänen lähelleen.

Julia julisti huomanneensa, unettomina öinä valvoessaan, ettei hän voisikaan olla Isidorille sitä kuin oli aikonut:

"Minä tunnustan näin, että en voi erota Mairesta, en ainakaan ennen kuin hän on kasvanut suuremmaksi."

Sitten, valiteltuaan sitä, että oli pettynyt itsestään, kertoi Julia, mitä hän näinä viimeisinä aikoina, Helsingistä palattuaan, oli jo mielessään suunnitellut. Mitä hän oli pidättänyt Tistelbergiltä salaisuutena, – aikonut ilmoittaa sen hänelle yllätyksenä vasta sitten kun kaikki olisi valmista:

Julia oli päättänyt ottaa syksyllä avioeron, suostuipa Severi siihen tai ei. – Mutta hän ei tahtonut tulla Isidorille taakaksi. Hän tahtoi tehdä itse työtä, tahtoi auttaa ystäväänsä, – ottipa Isidor hänet sitten niin sanotusti oikein tai ei.

Siksi oli Julia käynyt sen konttorineidinkin luona kaupungin suomettarelaisessa lehdessä. He olivat siellä sopineet, että Julia ottaisi kirjanpitokurssin vielä tänä keväänä ja kesän alussa, kaikessa hiljaisuudessa, Isidoriltakin salaa: siitäkin piti Isidorille tulla yllätys. Ja syksyllä olisi Julia sitten pystynyt johonkin, koettamaan elättää henkeään.

Sitäpaitsi oli hän näinä viikkoina totuttanut itseään muutenkin kovaan työhön, paljon kovempaan kuin kotihommat, jotka hän siinä ohella tarkoin suoritti. Hän tunnusti valvoneensa usein hyvin myöhään neule kädessä: hän oli ommellut noita sinisiä kankaitaan: patruunavöitä ja selkäreppuja sotilaille. Oli viime matkallaan Helsingissä hankkinut niitä tilauksia – juutalaisilta, kun ei muualta saanut. Niistä oli luvattu ompelupalkkaa niin ja niin monta kymmentä penniä kappaleelta. Niitä oli nyt jo aika röykkiö valmiina. Severin aikaa ei Julia niihin tuhlannut; hän teki niitä ainoastaan lepohetkillään, kun oli muun talouden hoitanut, ja öisin.

"Tahdoin siten koetella voimiani, olla kuin enimmät, köyhät, kärsivät ihmiset. Ja minä kestin! Iloitsin siitä: olisinhan sinun vertaisesi, eläisin itsekin omillani, en olisi sellainen rahanorja kuin esimerkiksi Hildur Flotman minua syyllä moittii. Ja sitten olisin tullut luoksesi, minne hyvänsä."

Tuo kukkasilla ja fantastisilla linnuilla koristettu ompelus jälleen oli aiottu heidän yhteiseen kotiinsa, Isidorin ja Julian kotiin, seinä verhoksi.

Mutta nyt oli tullut pettymys, kuikka! Auttamaton totuus: Julia ei jaksaisikaan erota Mairesta!

Niin, Julia uskoi nyt Isidorille erään asian, jota hän häpesi: silloin kuin Severi oli kohdellut Tistelbergiä niin sopimattomasti, oli Julia toivonut sellaistakin, että Isidor tekisi heidän keskinäisen asiansa selväksi, vaatisi avioeroa. Se oli ollut ruma ajatus: ihmisen, joka rakastaa, oli antauduttava ilman mitään pyyteitä, ehtoja! – Mutta kuinka iloinen Julia nyt oli, ettei Isidor ollut menetellyt niin, iloinen, koska hän itse, Julia – näyttäytyikin voimattomaksi, – kelvottomaksi! Kuinka iloinen, ja toivottomasti masentunut! Entistä ahdistusta, joka sai koko ihmisen vapisemaan kivusta. Selittämätöntä, hirveää tyhjyyttä. Kaikki jatkuisi kuin ennenkin. Ei hän kyennyt ketään rakastamaan – oikein. Eikä ollut syttynyt oikein kuin – lapsena. Hän tinki aina. – Masentuminen sellainen, että ellei juuri Maire olisi, niin... Rouva Oljemark kärsi sellaista epätoivoa, että sanoi etsivänsä jälleen rauhaa morfiinista.

Silti Julia rukoili, ettei Tistelberg lähtisi täältä pois, sillä hän kestäisi masennuksensa paremmin, jos saisi ajatella Isidorin olevan lähellään.

24.

Siihen se meni! Niin Julia jälleen alistui.

Siihen meni kaikki...!

Ja mitä nyt Tistelberg täällä teki?

Vielä oli aikaa kesätöihin. Hän kuljeskeli täällä, – mitä tavoittelemassa? Mitä nyt enää?

Mutta paitsi että hänen täytyi odottaa ulkotyötä ja asuntokin oli tullut hankituksi, ei hän tahtonut jättää Juliaa, onnetonta kohtalotoveriaan. Kuljeskeli joutilaana. Paperityöt eivät maistuneet, niin synkkä hän oli, ikäänkuin jälleen maailmaan yksinään hylätty. Joskus hän kävi katsomassa Juliaa ikkunan takaa, etäältä. Mutta puhella he eivät voineet: Isidor ei tahtonut mennä lähellekään Severi Oljemarkin taloa. Kuljeskeli, istui ravintoloissa, vähissä kahviloissa, lueskeli sanomalehtiä, kirjoituksia Leninistä, kommunisteista, jotka yllyttivät Venäjällä joukkojaan polttamaan kartanoita, ottamaan maat ja tehtaat haltuunsa, – noista yhä useammin mainituista bolsevikeista, jotka julistivat sellaista oppia, että kaikkien kansojen olisi ryhdyttävä jonkinlaiseen kansalaissotaan, niin Suomenkin: työläiset piti täälläkin aseistaa, riistämään valta porvareilta. Lupasivat meille siunatun vapauden – sillä ehdolla! Meillä eduskunnassa vaati vasemmistomme jyrkästi kaikki reforminsa toteutettaviksi, yhtäkkiä, odottelematta, turvautuen antamaan venäläisen sotaväen avulla lisää pontta vaatimuksilleen, piirittäen ryssien kanssa eduskuntataloa. Lakkoja räjähteli kaikkialla. No niin, olihan niitä sotilasasetuksilla viime vuodet padottukin! Nyt metallityöläiset. Nyt puusepät, nyt kirjapainot. Äsken tässäkin kaupungissa Blöckerin olut- eli kaljatehdas. Sitten miehet, jotka satamassa tervasivat kauppaneuvos Klingstedtin proomuja. Blöcker sadattelee, hän ei suostu mihinkään: sanoo jo sodan aikana suvainneensa lakkoja, vetoamatta lakkokieltoon, ja ylentäneensä palkkoja. Klingstedt taipuu, mutta silloin miehet kiristämään lisää! – Sen ja sen paperitehtaan herrat pyytävät apua – venäläiseltä sotaväeltä. Mutta eipäs tule: sotaväki päinvastoin yhtyy työväen kanssa uhkailemaan. Lakot kuin lumivyöry. Sanotaan peltojenkin jäävän niiden vuoksi kylvämättä. Maatyöläiset sadattelevat, että jos on kuoltava nälkään, niin kuoltakoon kaikki yhdessä, manttaaliporhot, gulassit, keinottelijat köyhien rinnalla. Isäntiä ajetaan vainioilta pois, uhataan puukoilla, emäntiä syljetään kasvoihin. Ryöstetään viljavarastoja, joita omistajat eivät suostu luovuttamaan yhteiskunnalle. Tanssitaan voitonriemussa, huudetaan: "Ei nyt ole lakeja, on kansanvalta."

Kuin noidankattila, höyryten riitaa, vihaa, kostoa. Mistä nämä mellakat, lakot, elintarpeiden ryöstöt yhtäkkiä? Ja taas yhä suurenevat lakot, yleislakot, tehtaiden sulkemiset, varastelut, puukottelut, yhä lisääntyvä kansan villiintyminen? Kirkoissakin revolverit paukkuvat, työmies nousee saarnastuoliin, huutaa: "Hirteen papit!" Ankeriaan kaupungin porvarit syyttivät tästä kaikesta ennen kuulumattomasta, sietämättömästä venäläistä sotaväkeä, sen levittämää tartuntaa, svabodaa. Pietarista se paha meille lainehti! Venäjällä hävitettiin parastaikaa armeijaa, mutta Pietarissa oli perustettu Punainen kaarti, – mitä varten? – Ihmeteltiin rahvasta, joka tahtoi täälläkin jotain järjetöntä mullistusta; ihmetteli ne nimittäin, jotka tapahtumiin juuri kiintyivätkin. Kukin hoiteli ennen kaikkea omia askareitaan, jokaisella oli omat elämänhuolensa. Joku haudattiin, postimestarin perheelle kerättiin listoilla avustusta, jossakin syntyi lapsia, siellä ja siellä oli käynyt varkaita, toisaalla oli tapeltu. – Mitä oli tulossa?

Tarkkanen, – hänen perheensä oli ainoa, jossa Isidor välistä kävi, – ihmetteli kuin muutkin, oli pettynyt suomalaisesta rahvaasta niinkuin Isidorkin, puhui, että kai tässä täytyisi toisenkin kansanluokan ryhtyä jotenkin suojelemaan omaisuuttaan ja henkeään; eduskunnan enemmistöhän tahtoi mullistaa maan raha-asiat sekasortoon, ja uhkaili tehdä sen vasten perustuslakiakin. Muuten oli Onni saanut tai saamaisillaan jälleen uuden kunniaviran: hänet oli valittu valtuustoehdokkaaksi. Sosialistit olivat tosin uhanneet, että ellei heille annettaisi ilman muuta enemmistöä valtuusmiespaikoista, tekisivät he yleislakon. Niin oli menetelty Raumalla, miksi ei täälläkin? Siihen uhkaukseen yritys sittenkin raukesi. Rouva Tarkkanen paheksui ankarasti, että nyt aiottiin takavarikoida säästäväisten ja eteensä katsoneiden ihmisten vähäiset leipä- ja ryynikätköt: pantaisiinhan kesäkuussa korttijärjestelmä toimeen. Hän oli epätoivoissaan, että hänen toinen palvelijattarensa juoksi sotilastanssiaisissa: olivathan sotamiehet vielä suomalaisella kansakoululla eivätkä tehneet muuta kuin tanssivat ja veljeilivät suomalaisten työmiesten ja patterijätkäin kanssa.

Kaikki meni kuitenkin melkein entistä menoaan. Isidor jälleen: mitäpä hän lopultakaan tästä kaikesta? Vaikka jo Kullervo Sarven talvellisen esitelmän olisi pitänyt saattaa hänen mielenkiintonsa ulkonaisiin tapahtumiin erikoisesti hereille ja silmänsä erottamaan pohjemmalle, niin – hän ajatteli tietysti niinkuin ihminen enimmäkseen omaa tilaansa, joka oli muuttunut toivovasta odotuksesta hätääntyneeksi epätoivoksi. Hän tunsi olevansa kohtalon painama, onnettomuuden ahdistama enemmän kuin koskaan ennen. Sielullinen helvetti, josta ei tullut loppua, – jossa ei liekkejä näkynyt: keväinen taivas säteili, puut kohta silmikoisivat, – mutta näkymättömät liekit hulmusivat ympärillä, kiduttivat, masensivat äärimmäiseen asti. Hänelle selvisi, ettei hänellä tosiaan ollut enää mitään odottamista. Hän ei viihtynyt missään, hän ainoastaan kaipasi Juliaa.

Enemmän kuin uutiset ryöstöistä, varkauksista, mellakoista ja anarkiasta, jonka uskottiin tarttuneen Venäjältä, herätti sitten kaupungin huomiota Sutelinin Esterin asian käsittely raastuvanoikeudessa. Tornikellon soittaessa kaksi tuntia ennen istuntoa riensivät kaikki raatihuoneelle. Sutelinin asiaa ajoi eräs nurkkasihteeri, pitkäkaulainen, honottava. Vastaajille oli jäänyt ainoastaan yksi oikea juristi: muut istuivat syytettyjen penkillä, – tai eivät oikeastaan tilaisuuteen tulleet. Siveellisyysrikoksesta oli haastettu parisenkymmentä herraa, – mutta ei yhtään alemmasta luokasta, vaikka väitettiin sellaisiakin sekaantuneen kauniiseen juttuun. – Birger Bengelsson tuli Helsingistä oikeuteen – todistajana. – Siinä saivat porvarit, juopottelevat, rentustelevat, kuulla kunniansa Sutelinin asiamiehen suusta, niin, yleensä koko mädäntynyt, nautiskeleva yläluokka! Istunto muuttui nauruksi, hohotteluksi, kun nurkkasihteeri avasi ja luki lopullisena todistuksena Esterin omakätisen päiväkirjan, jonkinlaisen reskontrakirjan. Siitä olivat viettelijät, joiden teoista nurkkasihteeri oli laatinut kronologisen luettelon, löydettävissä, kun vain avasi reunoistaan aakkosilla varustetuista lehdistä kuhunkin nimeen soveltuvan lehden. Siinä viettelytapausten aikamäärät ja paikat, puisto, lahdenrannat, satama-aitat, halkopinot, debet ja kredit, omenat ja lupaukset! Siinä syylliset ja syrjäiset. – Varottavana esimerkkinä puhui kantajan asiamies Leevi Mölsästä, joka oli itse rangaissut itsensä. – Blöcker oli syyllisistä yksinään saapuvilla, seisoi punanenäisenä ja hölmönä, tunnusti kaiken, Sutelinin raivoksi, – Sutelinin, joka ei enää koettanutkaan salata, mitä Ester sairasti; – tunnusti ja kirosi hiiteen koko nykyajan, jossa kaivellaan kaikki jutut esille. – Kirjailija Keretti oli lähettänyt Sysmästä puolustusasianajajan luettavaksi kirjelmän, jossa syytti Birger Bengelssonia, joka hänet oli narrannut tähän sotkuun. Bengelsson puolusteli hävyttömänä eräitä ystäviään ja todisti ja vannoi kiivaasti niitä entisiä ystäviään vastaan, joihin oli jostakin syystä myöhemmin vihastunut. – Yleisön naurunhohotus yltyi nyt aivan hillittömäksi, sillä Rolf Idellkin sai astua puolustautumaan, nähtävästi viattomasti syytettynä. Hän julisti, ettei ollut luonteeltaan turmelija, oli valmis vannomaan sen kaksi sormea raamatun päällä. Näin oli asia:

"Viime syksynä tutustuin tuohon tyttöön. Minä olin kuullut, että eräät herrat, joissa oli monia täkäläisiä ruotsalaisia, aikoisivat hänelle onnettomuutta. Kävin sen vuoksi tytön kotona ja pidin Esteriä erittäin lahjakkaana lapsena. Hänellä oli todellakin taiteellisia taipumuksia, näin hänen kerran kotonaan tanssivan somasti Salomea. – Sitten, eräänä iltana myöhään, se oli joulukuuta, tapasin toimituksesta tullessani Ankeriaalla hänet. Minä pysäytin hänet, sain istumaan kanssani eräille portaille, – oli kaunis, tyyni yö; – ja siinä neuvoin ja varoitin onnetonta noista miehistä, joita ei voi sanoa muiksi kuin roistoiksi. Ja nyt – mitenkä hän on merkinnyt reskontraansa, että minäkin...? En ymmärrä... Siinä ei ole mitään perää: minähän koetin häntä pelastaa..."

Oikeussali kaikui naurua. Sutelin syytti yhä Idelliä, vedoten tyttönsä päiväkirjaan, haukkui Rolfia petturiksi, josta hän ei ensin ollut moista uskonut.

Koko kanne muuten kumottiin, kaikkiin syytettyihin nähden: tyttöhän oli itse tunkeutunut joka paikkaan, ja hän oli selvästi epänormaali, hupsu. Niin, Sutelin sai maksaa hiukan oikeuskulujakin, ja silloin hän raivostui jälleen uhkaamaan mädännyttä porvaristoa, – uhkaamaan jollakin kamalalla, jolle naurettiin, – kun taas Sutelinia kannattavat työläiset, joita oli niinikään kerääntynyt tilaisuuteen, kirkuivat tuomarien vääryyttä ja porvarien riettautta.

Kaupungilla seurasi Ester-jutusta eräitä perheriitoja: se ja se lehtori erosi vaimostaan, toinen pari teki pesäeron, eräs herra ei ilennyt kaduilla liikkua. Birger Bengelsson, joka kehui varsinaisesti alkaneensa koko Ester-hulluttelun, kertoi monenmoisista perheselkkauksista, joita siitä oli aiheutunut. Oli nyt rouvilla itkua ja parkua:

"Rolf Idellin kuuluu hänen rouvansa ajavan yöksi pois sänkykamarista. Patjaansa kantaen laahustaa Rolf ruokasaliin, mutta rouva ei anna hänen sielläkään rauhassa maata, vaan jyskyttää kaiken yötä väliseinään, koska Rolf muka pitää rakastajattaria ... tuota Sutelinin Esteriä. Ja tehtailija Blöcker on ajanut toissa yönä rouvansa paitasillaan ulos kadulle!"

Ester Sutelin toimitettiin piirimielisairaalaan.

25.

Kesä läheni. Isidor oli viimeinkin lähdössä maalle, Akseli Jorvaksen taloon, josta tulisi hänen keskuspaikkansa – muka uudessa työssä. Mennessään alakuloisena asemalle kohtasi hän lehtori Korpelaisen ja neiti Suomelan. Korpelainen kyseli, tunsiko hän siellä maalla ketään muita talonpoikia kuin Jorvaksen? Niille pitäisi puhua, että olisi ryhdyttävä perustamaan jonkinlaisia suojelusjoukkoja varkaita ja rosvoja vastaan, joita raivosi maaseudulla. Niitä olisi perustettava tavallaan salaa, esimerkiksi palokuntien nimellä. Tietysti jokainen kelpo työmieskin olisi niihin tervetullut, – jos tulisi, sillä yllyttiväthän sosialistilehdet heitä anarkiaan. – Tistelberg ei tuntenut vielä kunnolleen Akseli Jorvastakaan, Onni Tarkkanen oli hankkinut hänelle asunnonkin Jorvaksen luona. Mutta Korpelaisen jutellessa edelleen, että Suomen kansan tervein osa, talonpojat, olisi nyt viimeinkin herätettävä suoraan taisteluun anarkiaa ja yleistä raaistumista vastaan ja neiti Suomelan huomauttaessa siihen väliin, että noilla palokunnilla olisi jonkinlainen toinenkin tarkoitus, nimittäin maan suojeleminen siinä tapauksessa, että venäläiset yrittäisivät evakuoida Suomen ja polttaa ja tappaa täällä niinkuin esimerkiksi Latviassa, kun pötkisivät täältä pakoon muka kerran tänne tulevan Saksan tieltä, – lupasi Tistelberg puhua asiasta ainakin Jorvakselle, vaikkei siitä oikeastaan mitään ymmärtänyt, niin epäselvästi se oli esitetty. Moinen salaperäisyys tuntui hänestä kiusalliselta, mutta hän ei siitä huomauttanutkaan: niin oli hän vaipunut omaan suruunsa.

Juna pääradalla, sekamelskaista tungosta. Melkein kaikki raahasivat ruokatarpeita, ken mistäkin haalittuja, iskien toisilleen silmää: "Sainpas sittenkin, kuljetuskielloista ja tarkastuksista huolimatta!" – Pysäkillä, josta Akseli Jorvaksen komea auto hänet noutaisi, oli jokin kansankokous. Siellä seisoi ja huitoi pienikokoinen, huonosti suomea puhuva, venäjäksi murtava mies. Hän hyppäsi vaunusillalle, seisoi, kääntelehti, vapisi, heilutti käsiään siinä. Ja alkoi puhua maalaisille ja vuoroin matkustajainkin puoleen pyörähtäen. Sanoja tuli tulvanaan, ääni vinkui, värisi kiihkoa. Nyt puhui hän suomea, nyt vaihtoi pari sanaa venäjäksi jonkun mustaverisen miehen kanssa, joka oli kavunnut alhaalta vaunusillalle hänen viereensä. Hän pauhasi, kirkui, huitoi käsivarsiaan, jotka näkyivät liian lyhyen takin hihoista yläpuolelle ranteiden. Kuin kärppä käännähteli hän oikealle, vasemmalle. Purki sanoja, oli niihin tikahtua. Julisti samoja asioita, joita Isidor oli kuullut maalla – opettaja Sarven suusta! Mutta nyt ne ajatukset olivat saaneet kauhistuttavan, melkein ruumiillisen hahmon: verisiä sanoja, hurmetta höyryäviä, murhaa tihkuvia ja tulipaloja loimuavia sanoja, melkeinpä tekoja, melkein ikäänkuin lihaa ja luuta. Petrogradissa oli raastettu kenraaleiltakin olkalaput ja prenikat. Mutta täällä, tuossa pysäkillä seisoi – poliisi! Seisoi kuin mikäkin maailman pylväs:

"Katsokaa mokomaa! Poliisi! Maalla ... Muualla on jo edes miliisejä. Katsokaa narria! Porvarislakien suojelijaa. Tilanomistajien, manttaaliporhojen kätyriä, porhojen, jotka keräävät kaikki ruokatarpeet itselleen. Katsokaa tänne junaankin: täällä on niitä porvareita, kuljettavat ruokatarpeita! Tahtovat tappaa köyhälistön nälkään. Nälänhätä on tulossa! Ajatelkaa tämän maan ruotsalaisia: aatelisina ne rehentelevät kansan niskoilla! Ajatelkaa torppareita, jotka hankkivat verenimijöilleen pankkeihin talletuksia!"

Joku jäsen nykyisessä senaatissa, jossa oli enemmistö sosialisteja, oli sotkenut maan muonitusasian: viljaa olisi saatu Venäjältä, hän vaati sitä hankittavaksi Amerikasta, koska voittaisi sillä hankinnalla miljoonia. Nyt odotettiin sitä Amerikan viljaa, josta sosialistisenaattori kiertäisi itselleen köyhälistöltä kymmenkertaisen hinnan! Herrassosialistit olivat pettureita. Aivan samanlaisia herroja kuin tehtaitten omistajat, suurtilalliset... Mutta aika muuttuisi! Kerenski villitsi vielä ihmisiä sotaan. Mutta hänen hetkensä löisi, Kerenskiä vastaan oli tehty murhayritys, hän saisi maksaa verellään sen, että yllytti kansoja tappelemaan keskenään. Kansat, köyhät löisivät viimeinkin kätensä yhteen, – kaikkien maiden köyhälistöt! Suomalaisenkin työmiehen oli lyötävä kätensä venäläisen sotilaan kouraan. Venäläinen ojentaisi kätensä saksalaisille sotamiehille, saksalaiset ranskalaisille, tulisi köyhälistön liitto kaikissa maissa! Maailma muuttuisi. Ei olisi enää koskaan sotia, kun niiden järjestäjät hävitettäisiin ja niiden syyt poistettaisiin. Se olisi maailman viimeinen sota, kansalaissota! Kartanot tuleen, elleivät omistajat mielisuosiolla antaisi niitä alustalaisilleen. Tehtaat työläisille! Porvarit kuolemaan, samoin heidän kätyrinsä, sosialistit, – niin tuhottaisiin heidän järjetön maailmankatsomuksensa, heidät itsensä tuhoamalla: vain pikku lapset saisivat jäädä eloon, heistä voisi vielä kasvattaa tulevaisuuden ihmisiä.

Siten huitoen, hypähdellen, vapisten. Eräiden kuunnellessa suu auki, toisten nauraessa...

Agitaattori oli tiellä, kun Isidor pyrki vaunusta pysäkille. Kiihkoilijalle kiihtynyt insinööri työnsi hänet rajusti syrjään. Silloin muuttui mies sangen kohteliaaksi, auttoi hänen matkalaukkuaankin vaunusillalta alas, ihmetteli, mikä toisessa laukussa kilisi.

"Kuularuisku!" naurahti Tistelberg.

Noustessaan autoon kuuli Tistelberg miehen takanaan pauhaavan:

"Kuularuiskuja, – niin, porvarit hankkivat kuularuiskuja. Kuuluvat jo perustavan kaarteja, ettei työväki saisi leipää. Tahtovat tappaa meidät nälkään. Ainoastaan mahtavilla pitäisi olla syömistä, manttaaliporhoilla, etuoikeutetuilla. Meille kauranakanoita, vot, vot kak! Mutta meilläkin on keinomme, torpparit, työläiset! Pietarissa on jo Punainen kaarti, uuden ajan armeija: jos sota on välttämätön, olkoon se sotaa sodanihailijoita vastaan! Sotaa maailmanrauhan levittämiseksi. Kaikki kansat kalistelevat kahleitaan: sota on ne herättänyt, maailmansota, jossa voittajatkaan eivät voita mitään. Aika on tullut. Taotaan miekat auroiksi! Tuho kauppiassotarosvoille, pappien petosvallalle, kaikille niille, jotka aikovat karata työväen kimppuun aseilla. Täyttyköön maljamme heidän verellään niinkuin he ovat täyttäneet maljansa veljiemme verellä..."

Akseli Jorvaksen talo, suomalaisessa kylässä, oli komea. Äskettäin oli istutettu puutarha, toista sataa hedelmäpuuta. Ansarin perustuksia kaivettiin.

"Jonkinmoinen talvipuutarha", iloitsi ja ylpeili Akseli Jorvas. Päärakennuksen korotus tekeillä, kuusi huonetta alakerran lisäksi. Sisällä hopeita ja kristalleja, joita rouva näytteli. Talossa kotiopettaja, nuori ylioppilas:

"Poikaa varten, äiti on hänet niin hemmotellut", sanoi Akseli Jorvas. "Poika työntäisi vain makeisia kuonoonsa, ei tahtoisi lukea. Tytöt lukevat itsekin."

Akseli Jorvaksen saha oli valmis. Mutta nyt siellä oli tietysti lakko, – työläisten vaatimuksia oli mahdoton täyttää. Nykyään ei saanut varastoa minnekään kaupaksi. Ja Jorvas oli menettänyt suunnattomasti, kun oli juuri ennen vallankumousta lähettänyt Pietariin kaksi höyryproomullista puita ja voita:

"Se oli hullun afääri: sinne jäivät proomut ja kaikki, tuskin itse pääsin hulinasta pakoon."

Ja torpparitkin aikoivat lakkoa. Veisivät muka hänen maansa: "Alkaa olla aivan riivattua. Eivät suostu mihinkään, enkä minäkään voi suostua. Olkoot sitten pellot tyhjinä, kylvämättä, kun en muuta voi! Enhän saata rahaksi muuttua. Teurastan hätätilassa koko karjani. Kai sitä Helsinkiin lihaa mahtuu!"

No niin, eipä nyt Jorvakselle paljon iloa näytellä uutta saunaansakaan, joka oli tekeillä. Se oli kaakeleilla sisustettu:

"Rouvani tähden tällainen sauna, hänen on niin vaikea kylpeä väen kanssa", mainitsi Akseli Jorvas.

Tuolla lahdella, josta jäät aivan viime päivinä olivat loppuun sulaneet, oli äskettäin ostettu moottorivenekin, pienen höyrypurren lisäksi.

"Vai niin, ettäkö kyllä tässä elettäisiin", nauraa röhötti Akseli Jorvas, kun Tistelberg kehui hänen paikkaansa. "Elettäisiin, – elleivät nuo ... agitaattorit: kulkevat uhkailemassa – sotamiehilläkin."

Tistelberg sai nyt aiheen mainita Jorvakselle lehtori Korpelaisen asiasta: noista jonkinmoisista palokunnista, joita olisi perustettava kierteleviä sällejä ja sen sellaisia vastaan. Jorvas sanoi tietävänsä, että niitä oli täytynyt eräillä seuduilla jo perustaa, eikä täälläkään lopulta muu auttaisi. Hän puhuisi asiasta eräille toisille talollisille. Lehtori Korpelainen oli kai keskushenkilöitä näissä hommissa? Jonkun olisi käytävä häneltä tarkempia neuvoja kysymässä.

"Mutta sosialistejako siihen mukaan?" huomautti Akseli Jorvas. "Näitä rähisijöitä. Ja paremmatkaan heistä, – jopahan he tulisivat! Eihän heillä ole mitään menettämistä, jos ryssät rupeaisivatkin maata evakuoimaan."

"Ja anna sitten heille maat siitä osakkaana olosta!" ärtyi rouva Jorvas. "Sellaista vääryyttä ne sosialistit eduskunnassa ajavat!"

Siihen se supistui Tistelbergin puhe noista palokunnista, joiden salassa pidetty lopputarkoitus oli jäänyt hänelle selittämättä ja jotka Jorvas käsitti etupäässä eräällä omalla tavallaan. Tistelberg mietiskeli jälleen omaa arvoitustaan. Oli väsynyt, – kuin kohtalon nujertama. Kevät kukki ympärillä. Hän sitä tuskin huomasi. Kun hän katsahti viidakkoihin, jotka olivat hiirenkorvalla, kaipasi hän kääntää silmänsä pois koko keväästä. Vihannoivat, tuoksuvat koivut olivat hänelle kuin houretta, ihanaa, mutta tuskallista, ahdistavaa. Hän ajatteli Juliaa entistä hellemmin, oli täällä taasen unohtanut väkivallanhalunsa ja unohtanut halveksumisensa siitä, että Julia oli niin pian antanut itsensä hervota rohkeasta päätöksestään. Hän kärsi omituisen aineettomasti. Kaipasi jonnekin, jonnekin pois, – ikäänkuin koko elämästä...

Kummallisella hekkumalla täytti hänet ajatus, että Julia oli antanut postimestarivainajalle nuo tuhoisat pulverit.

Ja että Julia kerran, kauan sitten, viime syksynä, oli tarjonnut hänelle itselleenkin jotain samantapaista.

Omena- ja kirsikkapuut kukkivat kylässä, jossa useimmissa taloissa oli puutarha, kukkivat valkeanaan, levittäen juovuttavaa tuoksua. Hän ei sitä kukoistusta nähnyt tai ei luullut näkevänsä. Sellaisen katselu teki kipeää: Julian olisi pitänyt olla hänen kanssaan kaikkea tätä näkemässä, – mutta nyt ei siitä tulisi mitään, – Julia oli heittänyt hänet yksinään, kärsimykseen.

Niin kuluivat päivät toimettomuudessa ... kuin kummallisessa houreessa.

Akseli Jorvas kiroili torppareitaan, jotka tekivät lakon, ja irtolaisia, joita hän oli ottanut peltotöihin, kun sittenkin koetti saada vainionsa kylvöön. Nyt niitä tuli tarjolle kaupungista ja jos jostakin, sillä ryssän aikeet vääntää kaikki pellot ja puutarhat pattereiksi tuntuivat viimeinkin loppuvan.

Mutta ne jätkät, huligaanit olivat laiskoja, oikeita vallitöiden koulussa käyneitä: eivät viitsineet mitään. Ja sitten hekin tekivät lakon. Eräänä päivänä, kun Akseli Jorvas oli viljelyksillään ja rouva kotona luki sanomalehtiä ja oli kuohuksissaan viimeisistä uutisista: Helsingissä oli kirkossa julistettu vallankumous, jokin hullu tohtori oli koonnut sinne sotamiehiä ja roistoja ja punainen lippukin oli pystytetty alttarille, ja omistavat luokat oli siinä paholaisen saarnassa päätetty tappaa, – ryntäsi isäntä Jorvas vimmoissaan sisään: hän oli aikonut itse mennä kylvämään, jätkät olivat kantaneet hänet pellolta aidan luo, paiskanneet aidan yli, ja nyt etsi hän revolveriaan. Että hän olikin jättänyt sen kotiin! Siinä hän kuitenkin rauhoittui. Mutta pellot jäivät tosiaan kylvämättä.

Tuli elintarpeiden säännöstely. Alettiin kiertää taloissa luetteloimassa varastoja. No niin, kaikkialla jauhoivat tuuli- ja vesimyllyt. Monienkin isäntien, jotka sanoivat, että korttijärjestelmä oli humbugia, täytyi saada jyvät jauhoiksi ja piiloon ennenkuin luetteloiden tekijät ehtisivät tarkastamaan aittoja. Muutenhan joutuisivat varastot ikäänkuin ilmaiseksi yhteiskunnalle: trokarit ja muut ruoka-aineiden kerääjät maksoivat niistä paljon enemmän. – Akseli Jorvas murisi ensin koko tarkastusta vastaan, ei sanonut laskevansa tarkastajia sisään. Laki on hänestä aivan humbugia: mitenkä nyt ihminen eläisi 225 grammalla jauhoja päivässä, kuten oli laskettu tulevan jokaista kansalaista kohti? – Sitten hän rauhoittui: hänet valittiin elintarvelautakuntaan. Häneltä eivät tarkastajat saaneet juuri mitään paitsi komeat vehnäskahvit:

"Viimeisistä nisujauhoista", sanoi rouva Jorvas.

Muut vehnät oli rouva piilotellut tekeillä olevan yläkerran onttoihin seiniin.

Niinhän meneteltiin melkein kaikkialla. Talojen ja torppienkin jyvät kulkivat salaa kuormissa metsiin tai katosivat yöllä rakennusten lattiain alle, tullakseen takaisin esille sitten kuin tarkastajat olivat poistuneet. Olihan sellaisia, jotka noudattivat tätä lakia, ja heitä kätkijät ihmettelivät, heille hymähdettiin:

"Rehellinen mies, mutta... No niin, meillä on liian vähän antaa, laki on liian myöhään tullut, kuolisimme itse nälkään. Jaa, jaa, antakoot nämä, onhan se heidän oma asiansa!"

Mutta ne työläiset, joilla ei ollut varastoja, kuuluivat uhkailevan. – Lopulta ryhtyivät tilan rengit ja piiatkin lakkoon. Talo oli autio. Palvelijat kulkivat keskellä kesäpäivää punaiset nauhat olalla kirkonkylään kokouksiin ja tanssiaisiin.

Ja sitten teki Akseli Jorvas tosiaan sen, mitä oli uhannut: ajatti melkein koko karjansa, jota ei jaksanut hoitaa, lukuunottamatta paria parasta lypsylehmää, eräällä uskollisella mäkitupalaisellaan teuraaksi Helsinkiin.

26.

Julia Oljemark kirjoitti jo huvila Mairesta, joka nyt oli melkeinpä täysin asuttavassa kunnossa. Viime viikkoina ei häneltä ollut kuulunut mitään uutta, – ainoastaan masentumista. Tässä kirjoitti hän, että Maire oli lopultakin koko virkeä, vain hiukan kalpea, ja Julia pääsisi Isidorin luo pariksi päivää.

Jorvaksen talossa, josta isäntä muuten juuri silloin oli sattunut lähtemään kotiopettajan kanssa suojeluskaartin järjestämishommiin, ilmoitti Tistelberg rouvalle tohtorinna Oljemarkin tulosta ja teeskenteli ikäänkuin hänellä olisi rouva Oljemarkin kanssa joitakin rahallisia asioita, – kuten hän olisi ollut tohtori Oljemarkille velkaa...

Ajettaessa hevosella Jorvaksen taloon, – rengit olivat lakossa, insinööri kuskasi, – kertoi Julia päässeensä poikkeamaan tänne matkalla Helsinkiin, jonne oli tavallaan lähetetty, ostamaan kaikenlaista, mitä huvilan sisustamiseen vielä tarvittiin. Samalla matkalla toisi hän sinne kälytkin, ja sitten alkaisivat emännyyshuolet tuossa hänen tulevassa ikävyytensä asunnossa. Parempi oli hänen ollut kaupungissa alkukesää, kahden kesken Mairen kanssa. Severi oli jo lähtenyt aikaisemmin huvilaan, ottaen Ellan mukaansa ja jättäen Julian hoitamaan toipuvaa Mairea. Niin, totisesti rakasti Severi Julian mielestä lopultakin vain omaa työtään, mukavuuttaan ja kunniaansa...

Julia sanoi ilmaisseensa Severille, että oli tällä matkalla päättänyt käydä Isidorin luona. Juliahan tahtoi olla rehellinen. Severi oli vastannut:

"Älä edes puhu niistä asioista. En siedä sellaisia kuulla ... Ole mitä olet, mutta älä puhu!"

Eikä hän ollut kieltänyt tätä Julian sivumatkaa, ei kysellyt, missä Tistelberg nykyään oleskeli. Hän tahtoi nähtävästi poistaa koko pahan ajatuksen mielestään.

Sitten, Isidorin kamarissa, mukavassa ja ylellisessäkin istuttaessa, kahden kesken, – sillä talon rouvalla oli tosiaan muutakin huolta kuin välittää vieraista, joille hän toimitti ainoastaan kahvit ja lähti sitten hoitamaan talouttaan ja jäljelle jääneitä lehmiään, minkä hän suorittikin tarmolla, entinen köyhä maalaistyttö, – siellä kertoi Julia ensin kaikenlaisia uutisia. Kauppaneuvos Klingstedt oli sulkenut puotinsa kokonaan, hänen varastonsa olivat loppuneet ja hän oli liian kunniallinen ryhtyäkseen käymään kauppaa sieltä täältä haalituilla tavaroilla. Klingstedtin kilpailija, ukko Bengelsson, tästä sulkemisesta vain rikastui: oli lähettänyt konttoristinsa ja kauppa-apulaisensa kiertämään pitkin maata kokoilemaan taivas tiesi mitä kaikkea, sulkeakseen kootut saaliit joksikin aikaa varastoon ja voittaakseen sitten niillä moninkertaisesti. – Fritz Blöckerin kaljatehdas seisoi, siellä oli yhä lakko. Blöcker, joka ei pohjimmaltaan ollut paha mies, vaan hölösuinen ja tuitukko, kiroili ja toivoi saksalaisten maihinnousua, josta huhuttiin, – aivan kuin se vaikuttaisi jollakin tavoin Fritzin tehtaaseen ja hänen rettelöihinsä työväkensä kanssa! – Suomettarelainen lehti oli rivien välissä alkanut yhä enemmän kannattaa saksalaisia, ehkäpä vastapuolueen lehden kiusallakin: olihan Rolf Idell kirjoittanut niin paheksuvasti jääkäreistä, ja nyt iloitsi Idell siitä, että eräät Helsingin professoritkin olivat ikäänkuin yhtyneet hänen kantaansa, sillä he varoittivat ylioppilasnuorisoa joistakin kevytmielisistä teoista, – ylioppilaissa oli kai huomattu kasvavaa innostusta samaan liikkeeseen kuin se, joka oli vienyt nuorukaisiamme Saksaan. Arvokkaat professorit varoittivat; ja Ankeriaan kaupungissa ei enin osa porvaristoa oikein tietänyt, mitä asiasta ajatella, vaikka vihoittelikin Rolf Idellille hänen saksalaisvihastaan: sillä entistä kitkerämpi venäläisvihakin oli herännyt. Ja se oli herännyt siitä, että senaatti ja eduskunta olivat yhdessä ryhtyneet vaatimaan, että Suomi jo saisi itse järjestää kaikki asiansa, mutta tähän vaatimukseen oli Kerenskin hallitus vastannut uhkauksilla ja pilkalla, uhkauksilla, että sellainen oli taas separatismia, ja pilkalla, ettei Venäjä sellaista sallisi. Ankeriaan kaupungin porvarit nyt pitivätkin enimmät tätä sosialistien vaatimusta liian uhkarohkeana, yhtä järjettömänä kuin muitakin heidän vaatimuksiaan. Mutta saksalaisihailu venäläisvihan ohella kasvoi. – Sähkötehtaalla oli ollut lakko, lakkolaiset olivat uhkailleet viedä valtuuston väkisten istumaan ja antamaan heille palkanlisäystä, aivan samoin kuin Turussa lakkolaiset olivat sotamiesten kanssa teljenneet valtuuston kaupungin talolle ja vaatineet itselleen enemmistön paikoista, – no niin, nämä ainaiset metelithän Isidor tiesi! – Mitä Julian omiin asioihin tuli: surullisinta hänestä oli, että hänen välinsä Hildur Flotmanin kanssa olivat aivan rikkoutuneet siitä, että hän oli tehnyt tuon Leevi Mölsän kuolemaa koskevan tunnustuksensa. Hildur oli tekeytynyt hänelle aivan kylmäksi, oli tuskin viitsinyt puhella hänen kanssaan.

"Niin, niin, vanhakin ystävyys katoaa", huokasi Julia. "Hildur oli ainoa, – mitä minulla siellä oli seurana."

Mutta nyt tahtoi Julia edes nauttia tästä yhdessäolosta Isidorin kanssa! He tekivät pikku suunnitelmia, lähtivät lehtoihin ja metsäpoluille, kulkivat vaiteliaina, tuskin toisiinsa katsahtaen, tai jos toisiinsa koskettivat, – muka pyyhkäistäkseen toistensa vaatteista jotakin varissutta havuneulasta tai irtautunutta lepänlehteä, – tapahtui se nopeasti, leikitellen, – kuin ainakin rakastuneiden. Juuri omasta suhteestaan he eivät halunneet puhella: olihan kaikki seisahtunut, auttamattomat esteet vastassa. Julia ei hiiskunut yksilöllisistä tuskistaan mitään, sanoi vain iloitsevansa siitä, että Isidor oli lähellä.

Melkein samoin seuraavana päivänä, yön jälkeen, jonka he nukkuivat rauhallisesti vieretysten olevissa huoneissa. Julia oli sijoitettu arvelematta sinne, niin taitavasti osasi hän illallispöydässä näytellä – velkojaa: olivat siitä Isidorin kanssa sopineet. – Ja jälleen he kiertelivät metsiä, punertavia kalliorantoja, soutelivat lahdella, joka lepäili kuin olisi itseään puolinukuksissa liekutellut. Tervaleppien tummat lehdet välkkyivät heidän päittensä päällä siimeisellä polulla. Ilmassa tuntui kydön käryä: metsävalkea jossakin taas, ehkä hillittömäin kuljeksijain ilkitöitä tilallisille. – Heidän sydämissään oli kuitenkin vielä rauha, syntynyt siitä onnesta, että he olivat päässeet vähäksi aikaa yhteen; he kulkivat kuin nukuksissa, mutta salainen intohimo väristi kuitenkin heitä. – Joskus saattoi Julia, joka kulki edellä, kääntyä yhtäkkiä toisen puoleen, kasvoillaan hehku, ja sanoa:

"Rakas..."

Ei mitään muuta. Isidor hymyili tuokion onneen unohtuneena, ja he jatkoivat hiljaista kävelyään.

Rouva Oljemark tahtoi välttämättä soutamaan; sitäkään ei Severi sallinut hänen tehdä huvilalla, nykyään miinojen vuoksi, ja kälytkin olivat siinä suhteessa arkoja. Hän sai nyt soutaa, mutta hänen kyynärpäihin asti paljaat kätensä paloivat siinä rakoille, kesäisessä auringonpaisteessa. Sitten syytti hän siitä puoleksi harmissaan Isidoria. Miksi ei Isidor ollut varoittanut auringolta:

"Mistä nyt löydän tekosyyn kälyilleni?... Severi ei kylläkään kysele."

Ja samalla hän näytti punaisia käsiään. Isidor huomasi, että niiden kyynärnivel oli hiukan taaksepäin taipuva, – aistillinen. Ja käsiään näyttäessään Julia hymyili kuten olisivat nuokin rakot olleet muka pieni uhri rakastajalle.

Soudeltuaan he onkivat. Rouva Oljemark riisui venheessä jalkineensa ja virkkoi, että sekin nautinto, tämä ilo saada olla huolimattoman vapaa, häneltä pian häviäisi: ainakaan vieraiden läsnäollessa ei hän huvilassa saisi olla paljasjaloin...

Tuli sen iloisen päivän ilta. Illallisella, kun emäntä hetkeksi poistui, keskeytti rouva Oljemark aterioimisensa ja katsoi kauan, talon lapsista välittämättä, Isidoriin; hänelle tulivat kyynelet silmiin. Tistelberg kysyi, mikä hänellä oli.

"Oh, ei se ole mitään!" vastasi Julia. "Mutta minulle tuli vain jotain mieleen... En sano sitä nyt; joskus ehkä, myöhemmin."

Julian piti olla täällä vielä seuraava päivä. Isidorin jännitys yön tullen kasvoi. Julia sulkeutui omalle puolelleen. Nuori mies aikoi hänelle valittaa: miksi oli Julia oikeastaan tänne matkustanut... Mutta Isidor odotti kuitenkin vielä.

Seuraavana aamuna uskoi rouva Oljemark ystävälleen, hymyillen:

"Tuo emäntä – vartioi meitä. Hän kurkisteli illalla myöhään verannalta sisälle, ja ajatteles, aamulla näin hänen päänsä ikkunassani: oli kavunnut siihen jollakin tavalla seinää pitkin. Hän on niin utelias. Tahtoisin panna ikkunaani ensi yöksi jonkin verhon, – minua loukkaa tuollainen vahdinpito."

Viimeisen päivän olivat he taas hiljaisia, eivät iloinneet niinkuin keskimmäisenä. Kun he istuivat kuumalla kalliolla lahden suussa, helteessä hiljaa suhisevan petäjikön varjossa, kuullen meren kohisevan alhaalla rannalla ja kajavain ilmassa kirkuvan, muisti Isidor koko ajan, että Julian oli huomenna lähdettävä ja hän itse jäisi tänne taas yksikseen, erilleen entiseen kalvavaan, lamauttavaan ikäväänsä. Ja nyt oli hänen vaikea estää elämäntuskansa ja katkeruutensa kyyneliä. Julia huomasi ne kumminkin, mutta oli vaiti. Ilta joutui. Aurinko laski punaisena ukkosautereeseen. Pilvet vyöryivät tai kohosivat kuin tornit, alemmat punaisina, ylemmät keltaisina, häämöttäen sameista usvista ja metsäpolttojen sauhusta. Julia katseli merta, haaveili, mitä sen takana olisi, ja ilmaisi kaipuunsa, että pitäisi sinne sittenkin kerran päästä ... sittenkin, – tuonne kauas, etelänmaille. Isidor ei vastannut mitään: olisiko Juliasta siihenkään...?

Huomenna rouva Oljemark lähtisi. Illalla vaati Isidor, että Julian oli oltava hänen. Yö oli viimeinen.

"Oi, älä puhu ... Miksi tahdot sellaista?"

Kuuman päivän jälkeen pilvet uhkuivat ukkosen värisinä. Rouva Oljemark poistui Tistelbergin kamarista nopeasti, tuskin virkkaen hänelle hyvää yötä, hänelle, joka oli tahtonut vetää hänet syliinsä. Julia oli riistäytynyt irti. Jokin sekava vimma heräsi Isidorissa, kun hän heittäytyi vuoteelleen, seinän viereen, jonka toiselta puolelta hän kuuli Julian liikkeet, ja kuuli sitten nyyhkytystä. Vimma ja suru, – sielullinen hätä sellainen kuin hän olisi tuntenut syöksyvänsä perikatoon, johonkin syvyyteen, – kuolemaanko? Tuntui mahdottomalta elää, – mahdottomalta tehdä työtä, tulla miksikään maailmassa. Ja este oli – Julia! Miksi oli hän tänne tullut? Oliko hän demooni: tulla sittenkin, – ja heittää tosiaan hänet näin! – Vimma kasvoi jälleen vihaksi, kuten aikaisemmin. Hän huudahti Juliaa nimeltä. Ei vastausta. Niin meni pitkän aikaa. Lopulta viereisessä huoneessa kuitenkin liikuttiin, Julia avasi oven, tuli aamuvaipassaan sisään, suuteli Isidoria ja sanoi: "En voinut kuitenkaan olla sanomatta sinulle hyvää yötä." Alkoi taistelu. Rouva Oljemark valitti, että Isidor tekisi täten tuskallisen lopun näille muutamille onnen päiville. Miksi Isidor niin kiiruhti! Julia ei ollut valmis, vielä. Vielä? – Niin, tämän äskeisen sielullisen muutoksen jälkeen. Isidor hyväili, aikeissa huumata, Julia tempautui irti huulet hänen huulissaan. Nuori mies tavoitti hänet takaisin, kiihtyi hänen kosketuksensa lämmöstä, muisti hänen ihonsa valkeuden, jonka oli sadat kerrat nähnyt Julian käsistä. Toinen taisteli vastaan, hän vakuutteli, sanoi:

"Luuletko, ettei minunkin vereni pala! Mutta minä en voi! Usko se, sekin aika tulee, – niin kummallista kuin se onkin! Täytyy sopeutua – tällaiseen. Kuule, sanon sinulle nyt, miksi minulle tuli melkein itku silloin ruokapöydässä. Ajattelin silloin: – Tällainen on hänen elämänsä, – sinun. Ja olisiko minusta edes ollut tällaiseen, silloinkaan, kun se on niin hyvää kuin tässä talossa. Ei silti, että sillä, mitä tarjottiin, olisi ollut mitään vikaa. Mutta olisinko minä jaksanut tyytyä edes siihen, mitä sinä tavallisissa oloissasi olisit voinut tarjota? Minähän olen niin hemmoiteltu, – minulla on rikkaat olot, minulla on ollut liian hyvä olla! Jokin hinta siitä, että olen myönyt itseni! Ja nyt minun olisi sittenkin ehkä ollut mahdoton toiseen elämään muuttua. Tuskin olisinkaan jaksanut kanssasi, vaikkei Mairea olisikaan ollut. Ja kumminkin rakastan sinua. Älä sano, etten sitä tekisi! Minä todistan sen sinulle, kun kerran kaiken täytyy nyt käydä toisin. Minun täytyy muuttua, mutta olen taas niin hidas..."

Tistelberg sanoi katkerana, että hän tuskin uskoisi Juliaan enää: hän tahtoi saada todisteen tuosta rakkaudesta. Kuvaili elämäänsä, joka oli niin masentunutta, lamautunutta. Hän ei tahtonut kuolla, vaan elää, – tehdä työtä! Mutta hän tunsi ikäänkuin olisi hän ollut menossa – jonkun Leevi Mölsän tietä: sellainen nousi hänen ajatuksiinsa jostakin salaisena pakkona. Hän kiihtyi uhkaamaan Juliaa, joka sulki hänen suunsa kädellään:

"Älä uhkaa, älä uhkaa!"

Tuli tuokion hiljaisuus. Julia itki, Isidorin kietoessa hänet syliinsä, sanoi:

"Älä pakota minua! Sinä tiedät, mitä siitä seuraisi: jos nyt heittäydyn sinulle, niin minun täytyy – surmata mieheni!"

Ja yhtäkkiä huudahti hän äänellä, joka sai Isidorin irtautumaan hänestä:

"Sinä tiedät, että minä pystyn siihen! Minä en voi olla kahden miehen oma!"

Julian kädet olivat kuumat, ne vuoroin hyväilivät, vuoroin työnsivät hänet luotaan, vartalo hehkui ohuen vaatetuksen alla, ja kuumasti hän henkäisi:

"Älä tee sitä! Sinä tiedät, mitä siitä seuraisi! Pitääkö minun joutua kuritushuoneeseen?"

Isidor nöyrtyi Julian epätoivoisista sanoista, jotka tulivat syvän ja uhkaavan vakavina ja joita muisto Leevi Mölsän kuolemasta vahvisti. Ja hän nöyrtyi säälistäkin: Julia – kuritushuoneeseen! – Ja sittenkin taisteltiin. Julia riisti viimein itsensä väkivallalla irti, ponnistaen kaikki ruumiinsa voimat, irtautui kuin vihamies toisesta ja sulkeutui omalle puolelleen.

Aamulla olivat hänen kasvonsa itkusta pöhöttyneet, hän ei osannut muuta kuin kyyneliensä lomassa valittaa elämänsä pulmallisuutta; ja hän puri huuhaan koettaessaan iloisesti hyvästellä talon rouvaa, joka nyt näytti vihastuneelta: oli kai yöllä jälleen urkkinut ja huomannut jotain.

27.

Nuori mies kärsi tosiaan. Oli aivan kuin murtunut. Tuskin edes ajatteli:

– Ensin aikoo avioeroon, sitten ei tule siitä mitään: on lapsi esteenä. Ja kuitenkin matkustaa sitten hänen luokseen, vakuuttaa rakastavansa, – eikä siihenkään ole ryhtiä ... Jopa lopulta huomaa itsensä vielä sellaiseksi hemmoitelluksi, että Akseli Jorvaksenkin komea pöytä oli hänelle liian talonpoikainen, ehkä raaka. Mitä sitten se varallisuus, jota minä olisin voinut hänelle tarjota!

Hän kärsi niin, että kaipasi todellakin – kuolemaa. Kirjoitti siitäkin Julialle.

Sellainen mielipuolinen kuolemankaipuu kasvoi siihen asti kunnes hän pyysi Julialta sitä: pyysi samaa kuin Julia oli lahjoittanut Leevi Mölsälle.

Ja viimein rouva Oljemark lähetti hänelle pullosen, jossa oli samoja aineita kuin ne, joilla postimestari oli vapautunut.

Julia kirjoitti, että hän ymmärsi Isidorin. Hän kärsi ajatellessaankin, miten Isidor oli anellut häneltä lepoa. Jos Isidor ei jaksaisi, niin... Julia olisi ollut mielestään itsekäs, jos olisi vaatinut Isidoria elämään. Ja kumminkin hän pyysi Isidoria ajattelemaan, minkä surun hän lähdöllään Julialle tuottaisi, miten sanomattoman yksin hän Julian jättäisi.

Hän sallisi Isidorille kyllä kuoleman: sehän ei ollut pelottava, se oli vapauttaja. Ja tällaisena se ei edes haavoittaisi, ei tuottaisi tuskaa, ei edes rumentaisi niinkuin morfiini, – Julian oma turva nykyään, – morfiini, joka jättää ainakin ruman piirron. Ei, se vaivuttaisi leppoiseen vapautuksen uneen.

Tistelbergille oli moisen pyydetyn lahjan saanti – pieni ällistys. Johtuihan hänen kuolemankaipuunsa – himosta elää, voittaa kaikki esteet. – Pilkkasiko Julia? Ei, se oli totta: se oli Julian luonteen mukaista, vakavaa, hellää, mutta jotain demonista totta.

Siinä Isidorin sydäntä ahdisti vielä Julian arasti ilmaistu valitus, että tuo Isidorin teko tulisi Julialle raskaaksi suruksi. Ja Isidor totesi, että hän silloin – olisikin kauhistavan kiittämätön Juliaa kohtaan. Kunniallisuuskin vaati jatkamaan taivalta edelleen. Mutta millä tavoin? Suhde tuntui nyt taas niin järjettömältä, surkealta. Se jatkuisi kuin mikäkin – päätön rajalinja, toisella puolella Julia, toisella hän.

"Me olemme kuin Tristan ja Isolde", kirjoitti Julia – Tristan, hän, Tistelberg!

Eikö hänellä ollut todellakaan oikeutta helpottaa tätä kohtaloa, yrittääkseen kantaa – kahleitaan? Hän oli aivan maahan masennettu: hän ei jaksanut ajatellakaan mitään, saati sitten yrittää työtä. Ja kuitenkin oli rakkaus, josta hän kärsi, hänelle suloinen risti.

Helpottaa? Paeta jälleen traagilliseksi muuttunutta suruaan, mutta minne? Eikö hänellä ollut oikeus suuttuakin itselleen, oikeus jotenkin – karaista luontoaan ... ikäänkuin raaistua!

Sattui sitten niin, että eräänä päivänä Akseli Jorvaksen talo piiritettiin. Lakon tehneet patterijätkät ja torpparit olivat tuoneet sinne parikymmentä venäläistä. Isännältä vaadittiin selvitystä, miksi hän oli myynyt karjansa, josta paljon väkeä piti elää, ja miksi hän kuului hankkineen taloonsa kivääreitä. Tappaakseenko nälkäistä kansaa? Turhaa oli kotiopettajan ja Tistelbergin vedota etenkään näiden raivostuneiden patterilaisten kunniantuntoon tai velvollisuuksiin työväen johtajia kohtaan: vakuuttelivathan nuo johtajat nimittäin lehdissä, etteivät järjestyneet työläiset muka tekisi väkivaltaa, ja valittivat joskus, että muukalaisia vedettiin mukaan meidän keskinäisiin kiistoihimme. Eräät miehet nauroivat, sanoivat, että eivät he olleet järjestyneitä, mutta pian he olisivat, tulisivat tänne takaisin Punaisen kaartin kanssa, jota kirkonkylässä perustettiin ja johon he liittyisivät. Silloin nähtäisiin, heltiäisivätkö Jorvakselta rahat! Ryssät tahtoivat rahoja heti. Akseli Jorvas ei ryhtynyt pullikoimaan pistimiä vastaan. Hän sai pitää kiväärinsäkin, kun maksoi päästään vaaditut 300 markkaa. Sitten hän, lauman lähdettyä, kirosi sosialistijohtajia ja hallitusta, joka oli aina valmis silittelemään tällaisten joukkojen päätä ja joka tyytyi ainoastaan selittämään, että moiset rosvoukset johtuivat joistakin kärsityistä vääryyksistä, kun olisi pitänyt roistoille antaa kivääreistä! Mutta mistä kivääreistä? Eihän ollut enää oikeaa poliisilaitostakaan. Täytyi ryhtyä tositeolla kiiruhtamaan suojeluskaartin järjestäytymistä!

Tapauksesta tuskastuivat Jorvakset kuitenkin niin, että päättivät muuttaa kaupunkiin. Ja omista sydänsuruistaan sekaantunut Tistelberg päätti lähteä Helsinkiin.

28.

Nuori mies oli hämmentynyt, masentunut. Jonnekin hän tahtoi – pois kaikesta entisestä, mihin hän viime vuonna oli sotkeutunut.

Hän melkein katui kaikkea edellisenä ja tänä vuonna tapahtunutta, – kuten olisi hän menettänyt viimeiset ajat jossakin toivottomassa, turhassa.

Sitten tuntui kuin olisi hän sitä kaikkea hävennytkin. Ja hän suututteli jälleen itselleen, ettei reväissyt itseään irti.

Vaisto ajoi jonnekin.

Hän heitti nyt tosiaan kirveensä kaivoon, niinkuin oli pari kertaa ennenkin tehnyt: lähti Helsinkiin, ilmoittamatta Onni Tarkkaselle mitään, Tarkkasen antamat työrahat taskussaan. Tottapahan vastaisuus pitäisi kaikesta huolen, – jos mitään vastaisuutta enää oli...

Traagillisen kohtalonsa kahleista tahtoi hän jollakin tavoin päästä.

Asunnon sattui hän löytämään itselleen tällä kertaa Sörnääsin puolelta, – keskustaan ei hänellä taas ärtymyksessään, joka kammoksui tuttavia, ollut halua eikä varojakaan, – niiden katujen varrelta, joille on annettu yleinen, köyhä nimi "Linjat". Suuri, rappeutuneen näköinen talo, alakerta tiilistä, ylempi puusta. Mukulakivillä laskettu piha vietto ja kuoppainen. Asukkaina kaikenlaisia, käsityöläisiä, runsaine lapsilaumoineen. Oikea katkeroituneen asuntokortteeri!

Rouva tai eukko, joka hänelle kamarin vuokrasi, tuntui sellaiselta kuin olisi sallinut yhtä ja toista.

Elämä meni menoaan, – ihmisiä kuljettivat niinkuin jotkin näkymättömät, mystilliset ilmavirrat, joille ei yksilö taitanut mitään. Eduskunta se istui, maanisät vaivasivat päätänsä, väittelivät, kiistelivät kiivaasti uudistuksista ja Suomen suhtautumisesta Venäjään; mutta tavalliset ihmiset, vähäiset ja tahdottomat, joihin Isidor nyt jollakin tavoin huomasi joutuneensa kuulumaan, elivät omaa elämäänsä, – huvittelivat parhaansa mukaan näinä hurjina aikoina. Se ja se puolue vaati rajuja yhteiskunnallisia uudistuksia, toiset jarruttivat vastaan. Uhattiinpa panna koko yhteiskunnan rattaat seisomaan, elleivät porvarit taipuisi kaikkiin vaatimuksiin. Kaupunki kihisi patterilaisia, – olivat joutuneet viimeinkin aivan työttömiksi, olivat kerääntyneet tänne metsistään: jo loppui todellakin peltojen ja puutarhojen vääntäminen vallihaudoiksi! Kihisi varkaita. Niitä tunkeusi öin ja päivin kauppoihin, kellareihin, ullakoille, ikkunoihin. Varastettiin, rosvottiin liikkeissä, yksityisiltä. – Kihisi kiinalaisia, mustaverisiä kirgiisejä. Kihisi trokareita, kuhisi kaikenlaisia pysähtyneistä tehtaista tulleita ja muita ansiomahdollisuuksia etsiviä. Revolverit paukkuivat! Puukot surmasivat keskellä päivääkin, valtakaduilla, mikäli kukaan mistään tapahtumista tiesi: porvarilehtien kirjapainotkin olivat lakossa! Ainoastaan "Työmies" ilmestyi agiteeraten liioitteluilla ja tihkuen verta: kuka sinne jaksoikaan kaikki nuo perinpohjaisesti, verisesti kuvatut vääristellyt tihu-uutiset kirjoittaa? – Sotaväki teki kolttosiaan, – vapaana, upseereja vailla. Upseerit itse temmelsivät, remusivat, iskivät sapeleillaan kaduilla pimeässä ja valossa ketä sattui, rosvosivatkin. Kuuluivat silloin ja silloin haeskelleen suomalaisilta aseita. Ei ollut miliisejäkään, noita kansan poliiseja, jotka vielä keväällä olivat seisoneet posket lontossa tupakkaa imien: hekin nyt lakossa. Maaseudulla kuuluttiin ryöstettävän viljoja. Aittojensa puolustajat olivat siellä ja siellä ampuneet laukauksia punaista kaartia vastaan. Veri virtasi. Sekavuus ja epävarmuus huimasi. Nälkä alkoi kaventaa poskia, mustentaa silmien aluksia; mutta tavallinen kansa, nuoriso tanssi! Piti iloa suurissa tanssihuoneistoissa, joita oli lisääntynyt sinne ja tänne, huumasi itseään juomilla, kuoli siellä täällä janoamaansa myrkkyyn, pirtuun, – juuri raittiuden ovella, kieltolain tultua keväällä hyväksytyksi. Kansa, – se ryyppäsi vain, miten tahtoi, tanssi puistoissa. Temmelteli kirkon portailla, joiden vieressä jostakin alastomana raahattu nainen kirkui apua. Tanssi hautausmaiden vieressä siellä ja siellä. Melkein tanssivat helluntailaisetkin saarnasaleissaan, tanssivat – henkisesti: odottivat viimeisten päivien autuutta! Villiä menoa kaduilla, puistoissa paahteisina kesäöinä. Naisia vilisee, auliita, tarjoutuvia, alempia ja ylempiäkin. Mustia ja vaaleita silmiä. Venakoita, jotka ovat paenneet Pietarin helvetistä, bolsevikkien alkamasta ylempien teurastuksesta; tarjoilijattaria, jotka ovat jääneet ilman paikkaa, kun alkoholi muka oli yhä ja ainaiseksi poistettu ravintoloista.

Niin, yhä enemmän katui Isidor, sitä itselleen tunnustamatta, katui haikeasti tuota luvatonta rakkauttaan Juliaan. Kaupunki hehkui kesän kuumuutta. Päivien jälkeen, jotka kuluivat alakuloisessa pulman aprikoimisessa, – päivien, joita etäinen ukkonen kumisutti, mutta lähettämättä sauhunsiniselle taivaalle pilviä, antamatta sadetta, – hehkuivat hämärtyvissä puistoissa silmät, joita Isidor piti unohduksen ja vapautuksen lähteinä; hehkuivat milloin tummina milloin sinertävinä, mutta yhtä huolettomina huolensa vuoksi kuin äskeiset tummatkin. Ne silmät täyttivät julkeasti lupauksensa. Nuori mies kiihtyi puhumaan rakkaudesta. Onneton oikaisi hänen erehdyksensä suurimmalla pilkalla, sanoen:

"Rahat, siinä rakkauteni! Kohtahan syödään kuolleenkouraa ja jäkälää..."

Mutta sittenkin tunsi arvoitustaan kahleina kantava ikäänkuin hän olisi – polkenut rikki jonkin käärmeen pään. Kuvaannollisesti: hänen sisässään se käärme kalvoi, – tämä rakkaus, joka vaati hänet ehkä ainaiseen uskollisuuteen, luonnottomaan uskollisuuteen. Hänen kahleensa, ne sittenkin - keventyivät.

Tumma närkästytti hänet julkealla tunnustuksellaan: oli tohtinut sanoa hänelle suoraan, ettei tämä ollut rakkautta! Ja teki sitten hänelle kerran ilmeisen pedon työn. Rakkauttaan pakeneva ja surmaava Isidor kuljeskeli ravintolasta, jossa oli ollut juhlallinen meno: uusia ystäviä aika liuta, – saihan niitä tällainen mies, – konttoristeja, jonkun opettajan, konttoripäälliköitä, jonkun lääkärin. Tänä iltana oli istuttu gulassien ja taiteilijain parissa, jokaisella povellaan jotain: yhdellä likööriä, toisella bolssia, ehkä viimeisiä varastoja ennen nyt hyväksytyn, mahdottoman, ärsyttävän kieltolain tuloa. – Keskellä kemuilua lähti Isidor pois. Tuli lähelle mustansa asuntoa, kohtauksesta oli sovittu. Portilla pysähdytti hänet liuta sakilaisia, leveälahkeisia, otsatukka silmillä, – aivan kuin pariisilaisista apachifilmeistä lainattuja. Tiukkasivat tietoja, mistä hän oli noin kypsynyt. "Herra aina pääsee pöhnään, mutta jätkien pääsy on niin ja näin!" vastasi suuttunut nuori mies, joka ei suvainnut vapauteensa sekautumista. – "Herra? Sanoitko herra?" Kirouksia kymmeninä toisintoina. Yksinäinen mies sysättiin keskeneräisen kadun kivitykseltä alas raviin: "Terveisiä Kotkasta, käskettiin sinua potkasta! Minä olen sälli Sörkästä! Tahdotko keuhkosi höyryämään? Onko sinulla rahaa." – Isidorilla oli liivintaskussa kasa likaisia sota-ajan paperimarkkoja vahtimestarien varalta. Ylivoima edessä. "Ja minä olen Humu Hupikasta! Anna rahat heti!" Humu veti puukkoaan hihasta. – Ja tuo musta villipeto, hän ilmestyi portille, komea, julkea tyttö, yhytti jätkiä: "Ottakaa! Lyökää!" Isidor löi asian leikiksi:

"Ettekö luule, että minä osaan kirota ja puhua sikamaisia, hampparit, katurontit, souvarit, sällit. Osaan paremmin kuin te – sitäkin, jos sitä kaipaatte!"

Hän lateli surkeimmat sanat kymmenissä toisinnoissa. Jätkät leppyivät, olivat saaneet rahansa:

"Mene kotiisi!"

Hän meni, ja oli saanut mustasta kylläkseen.

Pitäisi olla edes jotain vähän jalompaa! Että hän – häpäisikin näin – Juliaa! Nyt sinisilmäinen. Tällaista se vain oli! – Mutta seisoessaan sitten, kun Olga oli poistunut, ikkunansa ääressä, katsellen heinäkuun auringonpaisteessa hehkuviin kiviseiniin, tunsi hän kuitenkin uutta, omituisen rauhallista elinvoimaa. Ylpeili siitä, että edes nämä suudelmat olivat tehneet hänen huulensa punaisiksi. Ja ajatteli julmin mielin, että Julia tästä kärsi. Kirjoitti kaikesta Julialle.

Ilmoitus lehdessä, tuossa ainokaisessa "Työmiehessä": "Sonja N. tavataan torstaina ja perjantaina", se ja se katu. – Puolivenakko, tyhjästä elävä. Vakuuttelee tunnonvaivoissaan, ettei tällainen voi olla syntiä. Isidor ei sitä vakuutellut: hän tiesi, että se juuri oli syntiä, mutta tunsi, että hän siten yhä polki – kiduttavan rakkautensa päätä! Syntiä? Ennen kaikkea antautumista armoille, kun ei jaksanut toteuttaa sitä, mihin luonto janosi. Itsensä hävittämistä. Kärsimystä, – ikäänkuin uhria Julialle, tuskallista uhria heidän yhteiselle toivottomalle rakkaudelleen. Niin tunsi Juliakin. Kirjoitti yhäti:

"Kaikessa alentumisessani, toisen sylissä, tunnen olevani sielullisesti kuin jokin Heloise. Sinä olet Abelard."

Juliakin ikäänkuin uhrasi itsensä kohtalolle. He pyhittivät kumminkin – sielunsa toisilleen. Sielunsa?

Tottako? Joskus tuntui Isidorista todellakin kuin hän olisi nyt – entistä vähemmän ajatellut ja muistanut mitään aistillista.

Sonja oli pikku petturi. Kuljeskeli upseeriensa kanssa. He kaksi erosivat. Varsin palvelevainen kortteerieukko käännytti Sonjan pois, kun hän kerran sitten aamulla tuli katumuskäynnille. Olisi Isidor armahtanut, – olisi hankkinut itselleen ehkä joitakin merkillisiä jälkeläisiä ja – epävarman elämäntoverin!

Mistä tämä varmuuden kaipuu Isidorille nyt tuli, – varmuuden, jota ei ollut tuollaisilla huonojärkisillä, huonotahtoisilla kuin Sonja-raukka?

Mutta oliko sen järkevämpää – valita itselleen nainen, jolla oli jo mies ja sen miehen lapsi?

Hän kirjoitti Julialle vapautuneesti, vaikkei ollut vielä Juliasta niin irti, että olisi kaikelle tälle synkälle antanut vapautuksen nimen: paremminkin hän valitti tätä vapautustaan. Kirjoitti tarkkaan, juuri mitään salaamatta: entistä enemmän pakotti hänet jokin mystillinen vaatimus näyttäytyä Julialle ainakin sellaisena kuin hän todellisuudessa oli.

Mutta – kaikkea ei hän sittenkään kirjoittanut: salasi eräitä detaljeja, rumia, kauhistavia detaljeja.

Olisipa ollut edes oikeita, kunniallisempia naisia! Hieman porvarillisia ja komeita naisia, joista olisi voinut kirjoittaa Julialle!

Naisia, hulluina juopumuksen ja villin ajan ilosta, kiidättää kadulla, kahdella ajurilla. He huutavat ylioppilaille, joita samoaa perästä, – ruotsiksi, laulavalla Ruotsin ruotsillaan: "No pojat, pojat, joutukaa! Hyi, mikä kiinalainen tuossa tunkeutuu?" – Se oli tosiaan kiinalainen: "Hui, hautaseppeleen nauhat kaulassa!" – Kurjuuteen jätetyt patterikiinalaisethan rosvosivat itselleen ruumiin verhoja kalmistoista. – Ylioppilaat ajoivat vinosilmät pois ja kavahtivat toisille rattaille. Isidor toisille. – Juhlaa jossakin, nämä naiset, tarjoilijattaret kustantavat. Huomenna kolkko katumus, huoneisto nurin narin, arkinen, runoton. – Mutta kadun ja numeron oli Tistelberg muistavinaan vielä jonakin iltana myöhemmin. Meni sinne päin, oli ollut taas iloisessa seurassa, ärtyneenä Sonjalle, – sellainen oli alkanut kadottaa hänessä kaiken romanttisen hohteensa, painua alhaiseksi, kuivaksi, matalaksi, – ja katkerana Julialle: tunsi joutuneensa Julian vuoksi kaikkeen tähän, – Julian kiusalla. – Tuossa tuli vastaan liuta harmaatakkeja, sotamiehiä, joiden meteleistä ja rosvontöistä yhtä päätä kerrottiin. Nuori mies väistyi hetkeksi kätköön erääseen ovensyvennykseen. Ovi oli auki. Hän sisälle. Huomasi, että tämähän se talo olikin, jossa oli juhlittu. Hän kaiveli taskujaan: siellä olivat hänen kortteerinsa avaimet. Hän kiipesi toiseen kerrokseen, koetteli avaimiaan oveen: toinen avain soveltui. Astui sisään, huone oli suuri, siinä oli valmis vuode, niin, – melkoisen likainen. Hän heittäytyi siihen ja nukkui. Heräsi, kun vieressä seisoi tuttu nainen, kookas, punakka, samettinen päällystakki yllä. Sehän se oli, noita äskeisiä tarjoilijattaria. Nainen kohotti harsoaan huultensa avulla, hieman niinkuin rouva Oljemarkilla oli tapana. Kysyi: "Miten olette tänne tullut?" – "Avain sattui soveltumaan", vastasi Isidor. – "Mutta täällähän asuu se venäläinen upseeri. Eikö hän ole käynyt jyskyttämässä? Mitä hän nyt sanoo?" – Ei, Isidor ei ollut kuullut mitään. "No, selitän jotenkin hänelle", lopetti nainen, puolittain norjalainen, puolittain ruotsalainen, jota Tistelberg sitten otti tavakseen kutsua Hammerfestiksi: hän oli näet kotoisin jostakin pohjoisesta, Ruotsin ja Norjan rajalta. Oli joutunut sodan puhjetessa tänne, ei ollut päässyt täältä pois. Mies eli nyt muka Kristianiassa.

Niin he varsinaisesti tutustuivat. Hän ei nyt toki ollut mikään tuollainen hirvittävä musta, ei onneton hattumodisti Olga, ei kavala petturi Sonja! Ylöspäin tästä noustiin! Mutta komea nainen; – höyrysi punssille, hänen luonaan kekkeröi ruotsalaisia konttoristejamme ja tuo venäläinen upseeri, joka möi vähäisiä tavaroitaan: pieniä muistoesineitään, viulunsa, pistoolinsakin. Tistelberg joutui sen pistoolin ostajaksi: muisti vaarallisen kohtauksensa jätkien kanssa, josta ei ollut kauan, tuon mustasilmän portilla, – ilkeä, raivostuttava muisto hänelle, entiselle ehdottomalle kansanystävälle! Niin, ja näkyihän siellä päin, missä hän asui, usein aamulla kadulla verilammikoita. – No niin, norjatar, jolla oli kaunis, kaareva nenä, – kuin rouva Oljemarkilla, – rotunenä, – norjatar eli sittenkin ainaisessa huolessa: hänellä oli kaksi nuorta tytärtäkin. Ne, viattomat, nukkuivat eri kamarissaan, eivät kai oikein aavistaneet mitään, kun äiti illan pimetessä loikoi rahahuolissaan sohvalla, likaisen sininen kampausvaippa yllään, ja lähti sitten päätänsä epätoivoissaan puristellen ulos. Sitten olisi Isidorin ollut lunastettava huonekalut, jotka talonomistaja aikoi riistää tarjoilijattarelta vastineena maksamattomasta vuokrasta, kalliit huonekalut polkuhintaan. Ja mihin Isidor vielä olisikaan kietoutunut? Kai joutunut norjattaren toiseksi mieheksi, – jos naisraukalla toinen olikaan Kristianiassa, niinkuin kuitenkin näytti olevan. Sotaa jatkui, se sulki rajan, – avioero tapahtuisi kuin itsestään, ja Tistelberg oli sentään mies, joka ansaitsi rahaakin...

Isidor vetäytyi pois tällaisesta arveluttavasta, synkästä, – lopultakin kauheasta. Tapasi jälleen Emma Havolan: Emma oli sittenkin asunut koko ajan Helsingissä! Leski elää kituutteli nyt entisiä vähäisiä varojaan syöden, mutta toisessa korttelissa, varsin vaatimattomassa, pimeässä huoneistossa. Ei ollut kannattanut vuokralaisten pitäminen! Liikkeen perustamisesta – ei toiveitakaan! Jokin hyväsydäminen sukulainen, kristillismielinen arkkitehti, auttoi Emmaa, joka muuten aikoi tosiaankin pian siirtyä jonnekin maalle: tuskin jaksoi täällä enää tapella jonossa vaivaisesta leipäpalastaan! Rouva Havola viittaili entisiin suhteisiin... Tistelberg muisti jälleen sen toukokuun päivän, jona hän oli istunut Emma Havolan portailla, – päivän, jona Emma oli muuttanut Helsinkiin. Istunut ja katsonut pilviä, omena- ja kriikunapuiden kukkiessa, ja ajatellut:

– Kuinka kauan muistan, että täten tässä kevätpilveä katselen.

– Oi, onnelliset ajat, – huolettoman leikin ajat, ihmetteli Isidor mielessään.

Sydämellisesti ja viileästi erosivat hän ja Emma Havola toisistaan, ja Isidor lupasi tulla takaisin.

Julia tuntui säilyttäneen aavistelulahjansakin! Se hiukan hymyilytti Isidoria. Tuossakin kirjoitti Julia tuntevansa omituisena ahdistuksena sydämessään aina, milloin hänen ystävänsä syleili jotakuta toista naista:

"Herään silloin tuskallisesta unesta. Oi, tahtoisin olla silloin luonasi, – painaa käteni tuskaa väriseville huulillesi."

Tuskaako? Ei se ollut enää aina sellaista. Vapautusta se oli! Sen hän kirjoittikin Julialle. Julia ei näyttänyt jaksavan sitä käsittää, huomata sitä, että jonkinlaista onnea saattaa johtua aistillisten voimien purkautumisesta.

Ja ennustuslahjansa oli rouva Oljemark niinikään säilyttänyt. Oli huolissaan Isidorin terveydestä, – siihen olikin Julialla syytä, sen myönsi Isidor; olisi toki kohottava tällaisten vaarallisten naisten seurasta. Ja huolissaan ulkonaisista vaaroistakin, joihin Isidor voisi joutua mielettömässä asuinpaikassaan, Helsingin laitakaupungilla. Ja Julia vihjasi hänelle kerran jälleen tuosta iänikuisesta opettaja Sarvestaan! Isidor nauroi sille pelolle.

Ehkäpä suhde Juliaan olisikin rauennut hiljalleen täten, – niin viileäksi alkoi nuori mies tuntea itsensä, niin uudella tavalla oli hän jo ruvennut katselemaan naisia, – ikäänkuin sellaiselta kannalta, kelpaisiko se tai se hänelle vaimona, toverina, – ei rakkauden esineenä, rakastajattarena.

Julian kirjeitä ei hän välistä lukenutkaan, niitä oli hänen pöydällään siellä ja täällä, – vaikka hän yleensä ne poltti pois tieltä...

Ehkäpä se siihen olisi rauennut! Mutta kaiketi oli niin säädetty, että Tistelbergin tuli saada rangaistuksensakin!

Hän kävi jälleen joskus Emma Havolan luona, rattoisasti puhelemassa illoin, teepöydän ääressä. Siellä sattui kerran olemaan vieraisilla muudan nuori tyttö. Hänen tukkansa hohteli kuin kulta! Iho raikas, terve. Silmät kirkkaat, vilpittömät.

Nuori mies oli näinä aikoina alkanut välistä ajatella, että Julia oli muutamia vuosia vanhempi kuin hän itse.

Birger Bengelsson, se poika valitsi tietysti – mahdollisimman nuoria tyttöjä! Ja niin muutkin onnelliset, – terveet, järkevät, – miehet...

Tämä neito kuului palvelevan kassanhoitajattarena eräässä kahvilassa. Hän oli nimeltään Klara, – sukunimeä ei Tistelberg vielä muistanut.

Tästäkin vierailusta – siinä ohella tuosta neitosesta, kirjoitti Tistelberg Julialle. Parin päivän kuluttua ilmestyi Julia hänen luokseen Helsinkiin.

29.

Rouva Oljemark oli menossa Hankoon kylpemään. Hänellä oli violetti puku, käsissä pitsihansikkaat, tuollaiset tummat kyynärvarsiin ulottuvat, jotka auttavat käsien ihon kauneutta näkymään. Tistelberg huomasi, että varmaankin morfiini oli turmellut Julian kasvoja entistä pahemmin. Ja siinä, kun nuori mies auttoi päällystakkia Julian yltä, tuntui hänestä, että Julia tuli nyt ikäänkuin jonkinlaisena häiriönä. – Julia katseli ympärilleen, istuutui ja alkoi sitten hiljalleen kertoa oloistaan. Hän ei viihtynyt siellä huvilassa, kuten oli arvannutkin. Severin siskot, joita hän kyllä kunnioitti, olivat niin ahdasmielisiä, omituisia, ja toinen puuhasi liikaa. Hän ei ollut, se leikkotukka, hetkeäkään levossa. Milloin yhtä mittaa siistittävä huoneita, – ainahan puuttui jotain hyvästä järjestyksestä, – milloin kitkettävä käytäviä, metsäpolutkin annettava palvelijain ja Julian lakaista puhtaiksi. Milloin huoli vihannesmaista, milloin vartioitava Mairea, ettei hän juoksisi kuin poika eikä kahlailisi rannassa, sillä kelluihan meressä, tosin kaukana, miinoja, eikä ollut varmaa sotamiehistäkään, jotka kalastelivat seudulla dynamiitilla. Tosin sai Julia olla kälyilleen kiitollinen Mairesta, joka oli päässyt luokaltaan, vaikka oli sairastanutkin. Mutta kuinka oppisi Maire varomaan vaaroja, jos hänet aina estettäisiin niitä kohtaamasta? Julia itse tiesi, mihin voi joutua, jos lähetetään umpisilmin elämään...

Kälyjen vuoksi oli Ella poistunut palveluspaikastaan: kälyt eivät antaneet tytölle sunnuntailomaa muualle kuin hänen mennäkseen kirkkoon, ja sehän oli jo liian vanhanaikaista. Mutta niin oli varsinkin toinen käly, jota Julia kuvasi ulkomuodolta synkäksi ja ikäänkuin jonkun espanjalaisen inkvisiittorin näköiseksi, huomaamattaan anastanut Julialta emäntävallan. Ja kun nyt sattui niin, että Ella oli alkanut saarnata kummaa oppia, ettei muka mikään herrasväen työ ollutkaan oikeaa työtä: ei sellainen koruompelusten neulominen kuin Julia ja nuorempi käly tekivät, ei lukeminen, – inkvisiittorin näköinen vanhempi käly luki melkein pelkästään hengellisiä lehtiä ja aina sunnuntaisin ääneen koko talon joukolle päivän saarnatekstin ja postillaa, nuorempi ja Juliakin välistä jotain Severin suvussa kulkenutta romaania, esimerkiksi jotain Bourgetin teosta, joka Juliasta tuntui liian vanhanaikaiselta, teennäiseltä: mitä tiesi synneistä sellainen viaton, moraalinen mies, joka ei ollut niitä kokenut? – niin, kun Ella väitti, että Severin paperihommatkin olivat pelkkää huvittelua, koska hän saattoi antaa niiden olla tekemättä milloin tahtoi eikä siis ollut niihin ilmeisesti leipänsä vuoksi pakotettu kuten palkollinen, – arvaa sen, että kälyt Ellalle suuttuivat! Ella sai lähteä. Nyt saatiin uusi pulma hankkia taloon toinen sisäkkö. Ja sitten huoli hänen opettamisestaan. Mutta siihen ei Ellan asia päättynyt! Kuinka kauhistuttiin, kun eräänä päivänä tuli jostakin sotamiehiä kysymään, miksi Elia oli erotettu. Ne lähtivät toki pois, sillä Julia uhrasi heille punaisen pionikimpun ja kappaleen sokerikakkua. Mutta Severikin oli päättänyt hankkia kiväärin. – Severi muuten viimeisteli nyt teostaan, liitti lappusiaan yhteen säännöllisesti joka aamu kolme tuntia. Hän – näytti kenties sittenkin hiukan synkältä. Tistelbergistä he eivät olleet keskenään puhelleet. Vielä vähemmän kälyt koko asiasta. Julia olikin järjestänyt niin, että postimies pisti hänelle tulevat kirjeet kätköön, eri paikkaan portin viereen. Siten pääsi helpommalla kälyistä, jotka kyllä osoittivat hänelle mieltään juuri tämän jutun tähden: olivat tietysti jostakin siitä kuulleet. Varsinkaan inkvisiittori ei tosin puhunut mitään, mutta koetti Juliaa aina ikäänkuin kurittaa, kasvattaa: hoputti Juliaa työhön, – Juliaa, joka tahtoi tehdä työtä vapaasta tahdostaan, milloin itse halusi, ja neuvoskeli oleskelua raittiissa ilmassa, haravoimista, kitkemistä. Toinen käly joskus pistelikin Isidorilla. – Julia pujahti mielellään piiloon vihannesmaille tai rantakalliolleen. Siellä sai toki olla välistä yksinään. Muualla tuntui tukalalta hengittääkin: turhaa oli kälyjen kanssa ruveta puhumaan esimerkiksi lasten kasvatuksesta: tiesiväthän he, vaikka olivatkin vanhoja neitejä, sen asian paremmin kuin Julia. Turhaa politiikasta: etenkin nuorempi käly uskoi ja toivoi Saksan nousevan maihin ja ryhtyvän jollakin tavoin kurittamaan rahvasta, jonka villiintyminen oli hänelle vimman syy ja joka suhteessa käsittämätöntä. Turhaa avioliitosta: siinä ei voinut heille olla mitään epäilyksen rakoja, kun kerran nainen oli siihen antautunut, täytyi hänen pysyä edes sanassaan. Ja nuorempi vihjaili, oliko nyt Severissä sitten mitä vikaa! – Julia huokasi helpotuksesta, kun pääsi illalla yksinään huoneeseensa, uneen, – jos uneen pääsikään: morfiiniruiskun oli täytynyt tulla avuksi.

Niinpä oli hänen sydämensä tosiaan heikontunut entistään pahemmin.

Joskus hän karkasi yksinään metsiin. Etsi lehdokkeja, lapsuutensa kukkia, ja istutti niitä itselleen salaiseen paikkaan puutarhassa.

Ja nyt hän oli heikon sydämensä vuoksi – matkalla Hankoon, kylpemään.

Ja olipa hän antanut itsensä tahallaan vilustua merituulessa – päästäkseen tälle matkalle: niin ovelaksi sanoi hän kehittyneensä. – Severi oli todennut sydäntaudin pahenevan ja suostunut kylpymatkaan. Kai Severi – sittenkin piti Juliasta, tai tekisi sitten vaimon sairaus hänelle talouden vajavaiseksi!... Eikähän Severi oikeastaan ollutkaan tarkka, jos järkevä oma etu muuta vaati.

Kälyt hoitaisivat nyt huvilaa Julian poissa ohessa. He viipyisivät siellä vielä muutaman viikon.

Keskustelu siirtyi arkatuntoisiin, helliin asioihin: heidän keskinäisiin asioihinsa.

Julia moitti, että Isidor oli syöksynyt sellaisten naisten syliin. Kuinka se oli mahdollista: niin raakain ja surkuteltavain!

Julia sanoi eläneensä alinomaisessa tuskassa, että Isidor turmelisi myöskin sielunsa: ehkäpä ruumiin tuhoutuminen sittenkin olisi vähemmän valitettavaa kuin sielun... Ja Julia oli miettinyt, miten auttaa Isidoria.

Klarasta ei Julia hiiskunut, vaikka Isidor sattui jälleen hänestä mainitsemaan: oli tässä taas nähnyt tuon iloisen, herttaisen tytön ohimennen kadulla.

Nyt kysyi Julia, eikö Isidor voisi tulla hänen kanssaan Hankoon, muutamiksi päiviksi, huviretkelle. Hän katseli Isidorin huonetta, joka oli niin surullisen yksinkertainen, köyhä ja mauton. Ja olihan täällä Helsingissä niin sietämättömän kuuma.

Isidorin matkalle oli ennen kaikkea muudan melkoinen este: rahattomuus. Hän tunnusti käyttäneensä suorastaan julkeasti väärin Tarkkasen luottamusta, ja hän oli nyt täällä velkaa paljon muuallekin, uusille tuttaville, joita oli runsaasti saanut.

Julia tarjosi hänelle rahaa. Sen saattoi hän hyvällä omallatunnolla tehdä: hänellä oli nyt aivan omiakin rahojaan, noilla hullunkurisilla sotilastilauksilla ansaittuja. Niillä oli hän teettänyt tämän puvunkin. Oliko se Isidorista kaunis? Se paisui vyötäröiltä runsaina laskoksina ja oli uumilta kireä, – ikäänkuin rokokoota muistuttaen. – Tuon pikku lainan, jonka Julia tarjosi, Isidor maksaisi sitten joskus:

"Täytyyhän sinun jälleen ruveta työhön! Mitä tämmöinen on? Ethän aio turmella tulevaisuuttasi, se on mahdottomuus. Mutta ymmärrän sinua ... ja olethan joutunut tähän – minun tähteni! Niin, minusta on tämä melkein luonnollista... Onhan minulla itsellänikin ruumis ... Mutta kuinka tuskissani olen, että sinä olet tällaiseen syöksynyt!"

Tistelberg suostui. He päättivät matkustaa jo tänään. Julialla ei ollut täällä mitään tekemistä, hänen äitinsäkin, joka ei ollut kauan viihtynyt huvilassa, oli Kotkassa Julian veljen luona. He menivät Alppilaan, Julia tahtoi krapuja, söi herkutellen ja ahnaasti, nauttien vallattomasti niihin kuuluvasta viinasta. Junassa, kun oli pakinoitu yleisistä tapahtumista, joista ei paljon tiedettykään, sillä olivathan porvarilehtien suut yhä tukossa, alkoi rouva Oljemark sitten nauraen kertoa kaikenmoisia pieniä pilajuttuja, kaksimielisiä, yhä huimistuen, hieman kömpelösti niinkuin sellaisiin tottumaton nainen, hullunkurisella hilpeydellä ja – julkeudella, joka ikäänkuin vei Isidorin kauemmaksi Juliasta ja – kiihotti lähemmäksi. Juna kiiti ja jyrisi hiekkaisilla petäjänummilla. He olivat lopulta vaunussa melkein yksin, väsyneinä kuumasta päivästä ja Helsingissä kuljeskelusta. Nojasivat sanattomina toisiinsa. Oli tullut hämärä. Rouva Oljemark kehoitti Isidoria nukkumaan, heittäytymään puolittain hänen olkapäänsä varaan. Hän itse valvoisi. Kuumassa vaunussa tuli yhä hiljaisempaa. Vähät matkustajat pehmeillä istuimillaan hyllyivät ja nukkuivat. Konduktööri veti vaunun läpi kulkiessaan varjostimet lamppujen eteen. Oli melkein täysi pimeä. Julia oli nostanut jalkansa sohvalle, ja kehoitti, veti Isidoria lähelleen. Julian huimistelu jatkui leikinlaskuina, nauruna. Vaunun jyristessä hän kuiskutteli nauraen:

"Ai, ai, tuota jalkaani! Se tahtoisi... se tahtoisi aivan väkisten sinun toiselle puolellesi."

Ja hän purskahti nauruun. Rivosti. Tistelberg kummasteli ja kauhisteli hänessä yhtäkkiä jotain aivan uutta.

Seuraavana päivänä, – Julia oli toimittanut edellisenä yönä seuralaiselleen huoneen eräästä hotellista, kun ei enää ollut huoneita siinä täysihoitolassa, josta hän oli tilannut itselleen paikan, – seuraavana päivänä, käveltäessä yhdessä Hangon pitkillä hiekkarannoilla, oli Julia jälleen hiljainen, vakava. He tulivat valtaville patterirakennuksille, jotka venäläiset olivat jättäneet keskeneräisiksi. Siellä ammotti suunnaton kallioon hakattu holvi, jonkinlainen ammuskellari. Kumeasti kajahteli ääni korkealta katosta, jota ei näkynyt, niin pimeä oli. Tomuinen, synkkä kellari. Ulkona ... ihana auringonpaiste ja kukkiva kesä. Julia pysähdytti Tistelbergin:

"Rakas, – tämä on kuin kirkko... Niin juhlallinen... Kirkko... Tiedäthän, että minä uskon – johonkin. Ainakin ... sieluun. Kirkko... Niin, rakas, tällaisessa tahtoisin olla sinun..."

Tistelbergin mieleen johtui Julian isä, pastori Ihander, uskonnollinen kiihkoilija... Hän johti Julian pois tuosta tomuisesta luolasta. He kävelivät, hieman noloina, häveten. Tuli ilta. He viettivät sitä Julian huoneessa, siellä täysihoitolassa. Ulkona pimeää, – syyspuolta. Lamppu, se sattui olemaan äitelän punaisella varjostettu, painoi kamarin hämärään. Ikkuna kiilui syksynenteisenä. Aivan hiljaista. Palvelija vain ruokasalissa kalisteli teekannuja. Mitään eivät he tuokioon jutelleet. Julia oli pukeutunut yövaippaansa, sanoi ommelleensa sen äskettäin, se oli laaja, leviten väljinä poimuina hänen jalkoihinsa, ja tummanpunainen, näyttäen rinnan avoimena, hohtavana. Palvelija toi teen sisään. He nauttivat illallistaan vaieten. Täysihoitolan rouva pujahti sitten kysymään:

"Saako rouva Oljemarkin teen jo ottaa pois?" Hän sai sen ottaa. Hänen mentyään Julia huudahti: "Sellaista se on! Utelias, hänkin. Missään ei ole rauhaa meille, ei missään..."

Seuraavana päivänä he jatkoivat lyhyttä yhdessäoloaan, huviretkeään, menemällä katsomaan Tammisaarta, jossa he kumpikaan eivät olleet käyneet. Oli lauantai, Julian kylpykausi alkaisi maanantaina. Päivä jälleen kaunis, syksynvoittoinen. Aurinko kuuma, mutta puiden lehdissä ei enää kesän alkupuolen välkettä. Tuuli häilyi tervalepissä laaksossa, josta kaupunki alkoi kuultaa. Asemalla sanoi Julia päättäväisenä, – vähän kuin närkästyneenä:

"Niin, nyt sinä saat minua johtaa, viedä minne tahdot." He ajoivat kaupunkiin, joka punersi iltaruskossa. Hotellissa, hotellirouvan avatessa huoneen oven heille, Julia pysähtyi, ei voinut astua sisään, painoi käden sydämelleen ja katsoi rakastajaansa, joka sillaikaa piirsi matkustajakirjaan, että hän tässä muka rouvineen.

Mutta kamarissa sanoi Julia hymyillen: "Sydämeni oli lakata sykkimästä. Mutta nyt se on ohitse. Ja täällä on hyvä... Ja katsopas tuota kuvastinta. Vanha, hieno talo."

Ja hän huudahteli ilosta:

"Katso, miten vielä sattui! Katso näitä tuoleja, – rokokoota!" Istuttiin iltaa yhdessä. Aterioitiin. Siinä Julia neuvoi, että Isidorin olisi kirjoitettava anteeksipyyntö insinööri Tarkkaselle ja ryhdyttävä työhön. Ja he laativat tuon kirjeen.

Suuri kuvastin, joka oli vuoteita vastapäätä, heijasti kullattujen kehiensä sisään hämärän huoneen. Julia hymyili mitään virkkamatta. Heidän yhteinen tähtensä alkoi kiilua ikkunasta. Oli hiljaista. Talo nukkui. Julia sanoi:

"Katso nyt, katso vain: onko rintani kaunis? Niin, ei saanut olla enää epäröimistä, pelkoa. Olisit tuhonnut itsesi. Tahdon antaa sinulle kaikki... Ja tämä, on nyt tosiaan rokokoota..."

Tai hän huudahti ilveillen, veikeillen kaksi kertaa: "Katso, olenko ... olenko nyt sinusta – oikea papintytär...!"

Huomenna, se oli sunnuntai, tahtoi Julia kirkkoon: "Näithän sen vanhan, kivisen kirkon... Urut humisevat... Se on niin suurta, pyhää. Tahdon rukoilla siellä – sinulle kaikkea hyvää. Sillä olenhan nyt – uhrannut kaikki sinulle. Olen päässyt huolesta. Ja minä olen onnellinen."

30.

Nuori mies tunsi aukenevansa maailmalle, elämälle, – jonkinlaiselle uudelle elämälle, jota hän vielä tuskin aavisti, ja oli siitä syvästi kiitollinen Julialle. Hän halusi jälleen katsella ympärilleen – ikäänkuin uudella tavalla. Tahtoi pois entisistä seurapiireistään, noiden remuilijain, yhden päivän perhosten joukosta. Tuli halu työhön. Nyt hän odotti Onni Tarkkaselta vastausta. Etsi uusia tuttavia, tapasi vanhoja. Näki kerran Akseli Jorvaksen, joka sadatteli sosialistilehtiä ja ryssiä, kävi Emma Havolan luona viattomilla pikku kutsuilla, ja tapasi Birger Bengelssonin, joka sanoi oheensa kauan Helsingissä ja kehui nyt päässeensä varsinaisen afääriuransa alkuun: oli nimittäin ruvennut pörssimieheksi, liikkui jo sellaisissa piireissä kuin kotonaan. Tämä homma tulisi Birgerille kuitenkin olemaan ainoastaan väliaikaista. Hän seurusteli edelleen saksalaistensa kanssa, jotka olivat Suomen alamaisia, ja varsinkin yhden heistä, joka oli erittäin älykäs ja hieno mies. Ja salaisuutena uskoi Bengelsson tavoittelevansa tuon saksalaisen avulla suhteita, kun näet Suomesta tehtäisiin ehkä mahtavan Saksan suojeluksen alainen kuningaskunta. Siinä käveltäessä katua levisi Bengelssonin vilkas juttelu kuvailemaan eräiden saksalaisten ruhtinaiden hoveja. Erottaessa kehoitti silinteripää maisteri Tistelbergiä käymään luonaan ja ilmoitti hänelle osoitteensa: hänellä oli nyt oma lokaali, dubletti siellä ja siellä, joka tietysti oli hienointa kaupunginosaa.

Myöskin valtiopäivämies Sylvester Teljon kohtasi Tistelberg, niinikään kadulla, Aleksanterilla. Käsillään viittilöiden tallusteli tuo pieni kansanmies toisten herrain parvessa, huomasi viimetalvisen tuttavansa ja erosi omasta seurastaan. Ja alkoi, kun ensimmäiset kuulumiset oli vaihdettu:

"Sanoin tuossa, – kun puheltiin eduskuntatoverien kanssa, että Venäjän hallitus aikoo hajoittaa eduskuntamme, – sanoin, että nyt emme saa taipua, hajota: meidän täytyy asettua yhtenä kansana vastarintaan, – ja vaatia Suomelle itsenäisyyttä niinkuin sosialistit. Tietysti ei Venäjä tunnusta meille oikeutta – rajoittaa tulevan perustuslakia-säätävän laitoksensa oikeuksia, jos nyt Venäjälle perustuslaki koskaan tuleekaan! Tietysti ryssien mielestä sosialistimme ovat nousseet kapinaan, kun tahtovat Suomen tasavallan julistamista viipymättä. Minä en voi tasapuolisesti arvostellen olla tunnustamatta, että sosialistimme siinä tekevät ja tekivät miehen teon, kauniin teon! He ovat koko maassa ensimmäiset, jotka uskaltavat julistaa meille täyttä vapautta, tohtivat puhua rehellistä kieltä. Mutta porvarimme, joihin tietysti kuulun, ovat arkoja. Onhan Venäjä varoittanut meitä jonkinlaisesta päähännoususta, huimauksesta, vakuuttanut, että Suomen tasavalta on mahdottomuus..."

Sylvester Teljo ei pitänyt porvarien arkuudesta. Arkuus oli arkuutta, – kansakunnan täytyi uskaltaa ja uhratakin jotain! Niin, meidän oloissamme ei ollut enää pahenemisen varaa: ryssät, olivatpa he ketä tahansa, olivat jo päättäneet tukahduttaa kansamme. Viisaus ei ollut aina suurinta viisautta, niinkuin ne professorit, jotka olivat varoitelleet ja varoittivat aktivistista nuorisoa ja eduskunnan enemmistöä, luulivat. He vain filosofeerasivat eivätkä tunteneet oikeastaan Suomen kansan luonnetta eivätkä voimia. Teljon mielestä olisi lopultakin noustava, ja nyt oli Venäjä aivan mätä ja heikko: Kerenski ei jaksanut sitä rohkaista. Nyt oli uskallettava, uhrattava! Teljo sanoi olevansa puolestaan valmis tällä hetkellä porvarina uhraamaan kaikki saadakseen porvarit yhtymään sosialisteihin, sosialistit porvareihin, tekemään kaikki, että porvarit nousisivat kannattamaan sosialistien itsenäisyysvaatimusta. Juuri nyt, kun ei edes "Työmies" enää puhunut, ettei se tahtonut kuulla mistään maamme riippumattomuudesta: nyt sekin vaati nimenomaan sitä, ehkä osin siitä rohkaistuneena, että Venäjällä näytti bolsevismi leviävän, bolsevismi, jonka tunnussanoihin, olivat ne sitten rehellisiä tai viekasteluja, kuului vapauden myöntäminen rajamaille:

"Mutta vähäpä siitä, mikä sosialistit on rohkaissut, kun me kaikki vain olisimme yhtä mieltä, mekin porvarit rohkeampia ja kenties – rehellisempiä. Nyt eivät vanhoilliset pelkää Kerenskiä, vaan puhuvat, että Venäjällä nousee jokin Kuisma Minin ja palauttaa keisarivallan. Ei ole uskallusta – uhrata. Ja toiset toivonevat, että Kerenski tai jokin Kuisma Minin ehkäisee uudistukset täällä. Minunkin puoluelaiseni joskus jarruttavat eduskunnassa liikaa. Siellä on riita torpanmaiden lohkomisesta itsenäisiksi. Minä uhraisin mielelläni nuo liiat maani, – puhumattakaan vähästä leivästäni, jonka ovat saaneet merkitä elintarvelautakunnan luetteloihin jokaisen jyvän, sillä totisen nälänhädän uhatessa ei saa olla epätasaisuutta jaossa. Ja olen jo maani uhrannutkin: olen sanonut kolmelle neljälle mökkiläiselleni, että annan heille konnut ilmaiseksikin, elleivät he jaksa tai pidä oikeana niistä jotain maksaa. Miksi nyt monet omistusoikeuden pyhyyden julistajat ehdottomasti paheksuvat sitä, että niille, jotka eivät omista maata, visseillä ehdoilla annettaisiin omistusoikeutta? Tosiaan olen johtunut ajattelemaan, että eihän enin osa kansaa voi elää ilman maata, irtolaisina. – Hellittäisin kunnallisen äänioikeudenkin, kuten vaaditaan; hellittäisin vaikkapa ilman ehtoja, en kinaisi määräenemmistöstä ns. tärkeissä asioissa, sillä – tärkeintä olisi olla yksi kansa. Ja lahjoittaisinpa äänivallan, vaikkapa toistaiseksi, – hulluillekin, kuten raivokkaimmat tahtovat. Lupaisin jokaiselle työläiselle pensioninkin loppuiäksi, – jos jaksaisimme sen maksaa, sittenpähän se nähtäisiin! Uhraisin mitä tahansa yhteisrintaman vuoksi. Vaatiihan tällainen levoton vallankumousaika erikoista ymmärtämystä ja innostusta parempiosaisilta..."

Mutta porvareiksi sanotut olivat jarruttamalla arveluttavasti ärsyttäneet vastapuoluetta, – arveluttavasti, sillä siellä oli kyllä miehiä, joille oli ilo saada aihe yllyttää laumojaan epäluuloon kaikkia porvarien hommia kohtaan.

Eduskunnassa kävi kiivas rähäkkä. Toisaalla arkuutta Venäjän vuoksi, ja arkuutta luokkaoikeuksista, ehkä iloa tästä Venäjän uhkauksestakin hajoittaa parlamenttimme: sitenhän pelastuisimme muka uudistuksista ja – pelosta, että tässä täytyisi sosialistien kanssa ryhtyä mellakoimaan ryssiä vastaan. Toisaalta huudettiin:

"R-r-riistäjät! Köyhälistön nälkääntappajat! Orjalaitoksen kannattajat! Kerenskin saappaannuolijat!"

"Lieneekö tuo Venäjä, nuo vielä elossa olevat Rasputinit, niin luja, että sitä kannattaisi pelätä!" nauroi Sylvester Teljo. "Eikähän pelko ole mikään oikeutettu syy! Näette, että minusta on tullut aktivisti."

Teljo pelkäsi, että jos yhtyisimme eduskunnan hajoittajiin, ryssiin, niin ajaisimme ärsytetyt haaveilijamme, joita niitäkin oli, selviä bolsevikkeja, ehkä johtamaan laumansa muuhunkin kuin todella mahdollisiin uudistuksiin, joita monet meistä pelkäsivät ja joiden tähden eräät Kerenskin väliintuloa toivoivatkin:

"Oi surkeutta, on sellaisiakin meissä. – Ja meneväthän ne laumat itsestäänkin, omaa tietään... Riehuvat siellä maalla ... kaikenmoiset jätkät, haisten korpirojulta ja hokmannilta. Ryöstävät viljaa – ja siinä ohella kehoja. Veljeilevät Venäjän vallankumousarmeijan kanssa, – armeijan, joka varastelee, tanssii ja raiskaa. Panevat maaseudun nurin narin. Talonpoikakin lopulta suuttuu! Kuka tietää, miten käy! Kunhan ei vain bolsevismi alkaisi lainehtia yli maan – niinkuin Ryssänmaalla! Johan vaaditaan julkisestikin jonkinmoista työväen omien voimien keräämistä järjestöihin, punakaarteihin, ja saarnataan puoluekokouksissa, että koko kapitalistinen järjestelmä on muutettava, – yhtäkkiä tehtävä sellainen taika! Se nyt muka antaisi maailmalle uuden järjestelmän, jossa vallitsisi oikeus... Ja niissä kokouksissa annetaan sosialistien nykyisille johtajille epäluottamuslauseita. Kuka siellä sitten johtaa? Ketä ne räyhääjät oikein tottelevat? Ja punakaarteihin otetaan kai patterilaiset, tukkilaiset, jos mitä joukkoa, – ja silloin saattaa piru olla merrassa!"

Kyykosken tehdas, – puhelu siirtyi siinä välillä hiukan toisiin asioihin – oli osittain seisonut, siellä oli puhjennut pitkäaikainen lakko, ja kävi osittain puolilla työvuoroilla. Sieltäkin oli hajonnut työväkeä jos jonnekin. – Tistelberg kysyi siinä, miten nyt se omituinen opettaja Sarvi voi? Teljo kertoi, että Sarvi oli siirtynyt pitäjästä jo kauan sitten. Hänet oli pantu viralta. Riipinen oli todellakin tehnyt ilmiannon siitä, että opettaja oli raastanut keisarin kuvan koulusalin seinältä, mutta tämä ilmianto ei ollut asiaan vaikuttanut: tuli vallankumous väliin. Mutta kirkkoherra Kyrönpää oli valittanut kouluylihallitukseen ja kuvaillut opettaja Sarvea huonona kasvattajana, väestön villitsijänä ja ennen kaikkea sekapäisenä. Ja hulluhan Sarvi Teljosta olikin. Kouluun oli määrätty uusi opettaja, Sarvi häädetty, ja oli uhkaillen pistänyt pillit pussiinsa. – Valtiollisista asioista huolestunut Teljo siirtyi jälleen politiikkaan:

"Niin, herra tiesi, mitä tulee, jos, lainkirjaimen nojalla tosin, pidämme kiinni siitä käsityksestä, että Venäjän hallituksen täytyy saada olla yhä meidän korkein hallituselimemme, – jos arastelemme, pelkäämme ja yhä jarrutamme. Lisää anarkiaa, veritekoja! Pitäisi tulla jo maahan poikiemme sieltä rintamalta, rohkaisemaan, näyttämään, että meidän on taisteltava. Minä olen aktivisti, – niitä harvinaisia. Missä viipyvät he, jotka ovat valmiimmat uhraamaan? He viipyvät, ja sillä välin – täytyy täällä ilman heidän apuaan nousta puolustamaan henkeään ja omaisuuttaan rosvoja, murhamiehiä, temmeltäjiä vastaan. Tottakai te jo kuulutte johonkin suojeluskuntaan? Kyllä kannattaisi nuoren miehen niihin liittyä! Tarvitaanhan niitä estämään ihmisten omaisuuden laitonta ryöstöä ja varjelemaan henkeämme, ja toivottavasti muuhunkin: ajamaan ryssät maasta pois! Ne on ajettava, niin sanoin tuossa Heikillekin, retiisist, ja hän oli kanssani samaa mieltä!"

Tistelberg myönsi Sylvester Teljon olevan oikeassa, häpeältä tuntui hänestä tällaisena aikana vetäytyä velvollisuuksistaan, täytyihän anarkialle löytyä kuri!

Mistä sellainen ajattelu oli häneen tullut? Mihin oli hänestä joutunut välinpitämättömyys yleisiä asioita kohtaan, jopa pieni ylpeily siitä? Kas kummaa, missä se hänen entinen arvelunsa, että esimerkiksi kansanvalistus olisi – kuin jokin kaktuksen puiseva piikki, kun taas yksilöllinen, yhteiskunnasta erilleen vetäytynyt elämä ihmisen kaipuun kaunein kukka? – Ja missä – hänen ehdoton rahvaanihailunsa? Tosin pälkähti päähän, että pitäisi ensin mennä selvittämään mellastajille näitä tärkeitä asioita, ja – sitten vasta se kuri! Mutta mennäpä selvittämään niitä esimerkiksi tuollaisille sälleille, jotka olivat uhanneet puukolla panna hänen keuhkonsa höyryämään! Ja villiintyneille patterilaisille, – jopa vallankumouksen aikaan linnoista päästetyille rangaistusvangeille! Eihän siihen ollut – edes aikaa...

Sillä välin kohtasivat hän ja rouva Oljemark toisiaan melkoisen usein. Ensin Hangossa. Sitten tuli Julia pariksi päiväksi Helsinkiin, erääseen hotelliin. Tistelbergin asuntoon ei hän tahtonut: siellähän oli käynyt – noita naisia. Kerran matkustivat he Turkuun, kumpikin eri taholtaan. Tai he yhtyivät jollakin pääradan asemalla, jossakin hotellissa, ja sieltä vuorokaudeksi otettua huonetta Julia kutsui heidän kodikseen. Siellä Julia ompeli, istuen hotellihuoneen sohvalla, kaiken maailman gulassien yhteisellä sohvalla, tuota Isidorille tulevaa suuritöistä seinäverhoa. Rauhaa, naurua, hulluttelua. Välistä olivat asemakylien hotellit jo täynnä väkeä. He etsivät silloin jonkin matkustajakodin, vaikkapa kolmannen luokan yömajan, kolkon, hataran kamarin: mutta sekin oli Juliasta hauskaa, – ihmeellistä seikkailua!

Kerran Riihimäen hotellissa kysyi Julia:

"Kuule, mihinkä panitkaan sen pullosen, jonka sinulle lähetin Akseli Jorvaksen taloon?"

Tistelberg ei asiaa enää muistanutkaan. Pullo oli unohtunut jonnekin, – kai matkalaukkuun.

"Sen kyllä tiesin", sanoi Julia. "Enhän olisi sitä muuten sinulle antanutkaan. – Vai niin vähän sinä muistat minun vaivojani: sitä oli nyt vaikea hankkia, Severi ei sellaisessa minuun enää luota, sain käydä viekastelemassa ja valehtelemassa apteekkari Dillbergille. Kaikkeen sitä tottuu, – ihmeellistä kyllä ... enempäänkin. – Senhän arvasin: mitä siitä sinulle! Sinun elämäsi kulkee nyt voimalla eteenpäin. Jos minä vain – ehtisin perästä", huokasi hän lopuksi.

Rouva Oljemark kehoitti Isidoria muuttamaan pois Helsingistä, tuosta kovin kolkosta ja Julialle vastenmielisestäkin asunnosta, johonkin huvilakylään Helsingin lähelle. Siellä he voisivat olla yhdessä rauhemmassa. Ja sen Isidor sitten teki, ja Julia toi sinne hänen uuteen asuntoonsa ensimmäiseksi taloontuliaislahjaksi tuon komean, fantastisilla kukilla ja linnuilla kirjatun seinäverhon, joka viimein oli valmistunut.

Onni Tarkkaselta oli tullut vastaus: tuskin tuntuvat nuhteet rivien välissä, täydellinen leppyminen, runsaasti uutta työtä ja sitä paitsi lupaus, että Onni puolestaan auttaisi veljeä syksyllä pääsemään johonkin helsinkiläiseen toimistoon. Tistelberg ei nimittäin tahtonut edelleenkään nähdä koko Ankeriaisen kaupunkia... Työhön päästyään maksaisi Isidor Tarkkaselle kaiken menetetyn, ja maksaisi Juliallekin nuo hänen kovalla työllä kootut roposensa.

Muuttoa pois Helsingistä joudutti sitten myöskin sellainen seikka, että Isidor – tuli hankkineeksi itselleen vähäisen maatilan. Se homma alkoi elokuun lopulla, – kesä oli mennyt kaikkine kiihkeine tapauksineen, joita nuori mies koetti innokkaasti seurata, eduskunta hajoitettu manifestilla, jonka julkaisemista sosialistisen hallituksen jäsenet jyrkästi vastustivat, – ja eräät porvarilliset piirit tuntuivat suhtautuvan tuohon väkivaltaan tyytyväisinä siitäkin, että sosialistien hurjista uudistuksista oli nyt toistaiseksi päästy. Sosialistit syyttivät porvareita, että he olivat – salateitä turvautuneet vieraan hallitusvallan apuun, estääkseen uudistuksia toteutumasta; porvareita, jotka heistä olivat siis maankavaltajia, itsenäisyytemme vastustajia! Se syytös julistuksissa, joilla sosialistit kutsuivat joukkojaan uusiin vaaleihin, marraskuussa kokoontuvaa eduskuntaa varten, vaikka väittivät, että uusi eduskunta olisi laiton, edellisen, väkivallalla hajoitetun paikalle tunkeutuja: eihän hajoitettu eduskunta ollut kuunnellutkaan koko hajoitusmanifestia, se oli – pujahtanut sitä pakoon kesälomalle! Ja nyt, samalla kuin jatkettiin uuden eduskunnan vaaleja, uhattiin eräillä jyrkimmillä sosialistien tahoilla kokoontua kuitenkin saman eduskunnan istuntoihin uudestaan. Sellaista sekavaa, kiivasta, kiistaa ja syytöksiä. Mutta tavalliset ihmiset elivät omaa elämäänsä, johtajien väittelyistä välittämättä. Alin rahvas etenkin: maa kuin rosvopesä. Ryöstettiin elintarpeita, ja siinä ohella mitä käsiin sattui. Ryöstäjät jakoivat anastamiaan ruokatavaroita omilleen ilmaiseksi. Jos uhattiin rangaista anastajia, oli vastassa toinen uhkaus: yleislakko. Turhaan siinä laumojen johtajat koettivat rauhoitella: ikäänkuin myrskyn pyörre vei johtajatkin mukanaan. Siellä ja siellä olivat porvariskaartit, joita jo alettiin nimittää suojeluskunniksi, joutuneet ampumaan ryöstäjiä. Jo vaadittiin julkisesti ennen salaisina pidettyjen suojeluskuntien perustamista, ja vaatimuksiin vastattiin ryhtymällä julkisesti perustamaan jonkinmoista suurta Punaistakaartia, joka käsittäisi koko maan. Verta virtasi. Viha yltyi. Murhapoltot loimusivat. Siinä lomassa kertoivat lehdet Venäjän väliaikaisen hallituksen vallan sittenkin heikkenevän ja bolsevikkien vahvistuvan: tuulta purjeisiin niille, joita bolsevikkien tunnuslauseet innostivat, pelko porvareille: pitäisi sittenkin rohkeasti lyödä maa irti Venäjästä, bolsevikkien Venäjästä!

Niin, yksilö jatkoi elämäänsä. Koetti ajatella omiakin asioitaan myrskyn kiihtyvässä pyörteessä. Onni Tarkkanen oli maininnut kirjeessä eräästä pienestä talosta, jonka isäntä oli murhattu, mutta emäntä pelastunut. Kelpo pari oli keväällä jäänyt ilman palvelijoita. Kevättyöt olivat he tehneet itse, ja syksymmällä ottaneet kaksi reissusälliä elonleikkuuseen. Sällit olivat asuneet heillä kaksi viikkoa, syöneet ja juoneet talosta, mutta työ oli käynyt niin ja näin. – Ja eräänä aamuna oli isäntäväki löydetty talossa verissään. Siihenkin kylään oli heti perustettu suojeluskunta, mutta se ei saanut kiinni kuin toisen roistoista, joka tunnusti; hänet eräs isäntä ampui. Emäntä virkosi, mutta tahtoi nyt myydä talon kenelle hyvänsä, melkein mistä hinnasta tahansa. Tarkkaselta itseltään oli se maatila-ajatus haihtunut: hänellä oli nyt muita tärkeitä hommia. Hän suositteli paikkaa – Tistelbergille: eihän ollut varmaa millaiseksi Isidorin elämä vielä muuttuisi! Kauppa voisi olla hänelle sievoinen voittokin: paitsi että tilalla oli pienet peltonsa, – ei pahaksi tällaisina aikoina, jolloin ainakin kaupunkipaikoissa taidettiin joutua syömään pellavan ja auringonkukan siemeniä, – eikä kenties pian niitäkään, jos sotaa jatkuisi, – oli siellä vielä myöskin metsää, joka kelpaisi parempaankin kuin ehkä petunantajaksi. Niin, Isidorin elämä saattaisi joskus muuttua. Ja Tarkkanen tarjoutui tarvittaessa puhumaan pankkiherroille luotosta... Julialta oli Isidor kuullut, että siellä pikku kaupungissa Tarkkasta jo katseltiin hyvin kunnioittavasti.

Uudessa, omituisessa elämänhalussaan Tistelberg innostui asiaan, vaikkei tietänyt, mitä hän tuollakin hyvällä oikeastaan tekisi: yksinäinen mies tuli toki toimeen kuinka tahansa, – eihän tässä perheestä hätää!

Ainoastaan liikavoimasta, kun ei käsittänyt, mihin sen suunnata, lähti hän nyt, elokuun taittuessa loppupuolelle, Onni Tarkkasen luokse ja sieltä maalle.

Ja hän osti todellakin tuon pikku talon. Järjesteli siellä syystöitä, – ja alkoi ajatella, miten talonpojilla tällaisinakin aikoina oli suhteellisesti taattu elämä ja oma vapautensa: ajatus, joka hänessä tiedottomasti oli herännyt etenkin viime talvena vesijättöä mittaillessaan. Kaikki hyvä, – hän oli nyt muka maatilanomistaja! – Mutta sillä matkallaan joutui hän myöskin Julian kotiin, jonne oli päättänyt olla koskaan menemättä. Pistäysi muka maksamaan Julialle pikku lainaansa. Julia oli kirjoittanut olevansa kaupungissa: hänen puutarhassaan olivat marjat kypsyneet, niitä oli hänen nyt täytynyt tulla kaupunkiin hilloamaan. Julia otti Tistelbergin iloiten vastaan, sanoi hänelle, joka aikoi pian poistua, tuosta maatilan lopullisesta ostosta kuultuaan:

"Sinä olet – oikea paholainen: saat varmaan maailmassa kaikki, mitä ikinä haluat! Kas vain sinua, possessionaatin alkua! – Ja minä olen hiukan ylpeä sinusta: olen niin itserakas, että ajattelen sitä rahtusen minunkin ansiokseni!"

Tistelberg myönsi sen liikutettuna. Ja kun he vähän ajan kuluttua erosivat, Isidor yhä liikutettuna ja tosiaan kaikesta Julialle syvästi kiitollisena, ojensi Julia hänelle kätensä:

"No, siinä se ihailemasi nyt, suutele nyt kättäni."

Isidor teki sen ja poistui. Mutta he olivat päättäneet, että Tistelberg jäisi kaupunkiin vielä seuraavaksi päivää. Tarkkanen luuli kai jo hänen matkustaneen. Sen päivän, jonka aamupuolen Isidor oleskeli hotellissa, käveli hän sitten Julian kanssa, – niinkuin ennenkin täällä. Menivät kauas siihen kallioniemeen, jonne olivat usein aikoneet, tuohon kalastajamökkiin. Pieni punainen mökki kallioiden kolossa, rikkonaisen saariston edustalla. Lahoava parveke, jolla ennen oli tarjottu kahvia. Piha tukkoon sullottu omena- ja luumupuilla. – Kalastaja oli kuollut: tuhoutunut kevättalvella miinaan. Hänen vaimonsa oli tullut hermosairaaksi, pelkäsi jotain kummaa: rosvoja kuului liikkuvan kaikkialla, ja mökissä oli eräänä yönä tässä samaisessa elokuussa käynyt outoja miehiä, revolverit kädessä, – miehiä, jotka kantoivat mereltä joitakin raskaita laatikoita, – kuin ruumisarkkuja. Ja sanoivat olevan niissä – jotain kevyttä! Puhuivat keskenään ruotsia, suomea ja saksaa. Yksi ei ollut salannut nimeään: hän oli ollut Klingstedt. Ja eräs toinen oli ollut Fagerlund.

Klingstedt? Niin, Julia oli kuullut, että Oskar Klingstedt, jota oli nähty viime aikoina välistä kaupungissa, järjesti nykyään laajalla ympäristöllä suojeluskaarteja, ehkäpä hommasi jotain muutakin: kai sitä toivomaansa kapinaa...

Ja toinen niistä suomalaisen yhteiskoulun oppilaista, jotka viime syksynä olivat lähteneet Oskar Klingstedtin opastuksella Saksaan, oli ollut ennen nimeltään Fagerlund. Nykyään Myry, – Aarne Myry.

Kalastajan leski, jonka toverina mökissä oli ainoastaan hänen nuori tyttärensä, nyt Helsingistä kesälomalla, ja papukaija, oli vaipunut tylsyyteen miehensä kuoleman vuoksi ja näistä salaperäisistä, pelottavista tapauksista, – hän odotti jotain kamalaa, pelkäsi murhaajia. Heinät pellolla mätänivät ruoilla. Lehmä navetassa nälkään kuolemaisillaan. Kalavehkeet mätänivät kasoissa käyttämättä. Edustalla tyly, pauhaava meri. – Kahvia saivat vieraat kuitenkin. Ja saivat yösijan mökin kamarissa. Ilta pimeni, oli tullut sade. Mutta Julia oli onnellinen, kun he saivat täällä olla vihdoin oikein rauhassa, aivan erillään kaikista mahdollisista tuttavista, kahden kesken. Ja hän oli vallaton, hillitön, keksi juttuja, joiden kaksimielisyys kiusasi Isidoria, sanoi:

"No, anna nyt minun hyväillä! Niin, aistithan piilevät naisessakin. Niin, sinä itsehän olet minut tällaiseksi saattanut. Kaikkeen sitä tottuu."

Ja kertoi jonkin uskalletun jutun joistakin vallasnaisista, joiden kanssa oli siellä Hangossa kasinolla seurustellut. Oli väittänyt, että kiehtoa mies, se on helppoa, mutta pitää hänet kiinni:

"Sepä vasta vaikeaa! Sepä vaikeaa."

Aamu sarasti, sinertävä rauhallinen aamu. Päivä hohti jälleen kirkkaana. Papukaija tuvassa alkoi huutaa. Julia matki leikitellen, onnellisena papukaijaa: "Booa, booa."

31.

Sinäkään päivänä ei nuori mies päässyt lähtemään niinkuin oli aikonut. Hän istui Julian kanssa – vihaamassaan Severi Oljemarkin salissa.

Julia oli tuon tuostakin viime aikoina pyrkinyt puhelemaan etelän maista, joissa Isidor oli käynyt. Nyt sattui sanomalehti mainitsemaan, että Yrjö Burgwinkel, jonka kanssa Tistelberg oli seikkaillut merimieskokelaana olonsa aikoina kauan kauan sitten, – kapteeni Burgwinkel oli kaatunut Riian rintamalla, Yrjö, tuo reilu, hiukan hirtehinen, – suomalainen mies ehkä suomalaisia vastaan. Tistelberg oli liikutettu, vanhat muistot heräsivät, muistot, joita hän ei ollut enää pitkiin aikoihin pitänyt mielessään. Yrjö, kelpo veikko koululaivalla, sitten hulluteltaessa Espanjassa, Algierissa, ajettaessa Italian halki. Isidor kertoi jälleen tuosta matkasta Julialle. Kuinka he Yrjön kanssa siellä hurjassa sementtisouvissa olivat tomuisia, valkeita kuin kalkitut! Miten likaisia, – ja nälkäisiä ja väsyneitä niin että silmät sokenivat! Sellaista siellä – tahratulla, mutta kauniilla rannalla, jossa kahlaili flamingoja! Maa ihana! Meri kuin – unta! Jumalaista utua vuoret, joiden helmuksissa aallot helmivöinä kaarsivat. Lähellä erämaa, hietikot. Siellä keitaat ainaisessa kukinnassaan, hohtaen läpi ihan hopeisen udun. Valkeina kukkivat keitaat, – oranssi- ja aprikoositarhoja ... persikkapuita, joiden terät olivat ruusunpunertavat. Sellainen oaasi kuin yksi ainoa huumaten tuoksuva paratiisi, täynnä lämpöisistä lähteistä solisevia purosia ja satakielten laulua. – Toisaalla vanhoja maurilaisia palatseja, ikäänkuin kaikelta vieraalta suljettuja: ulkoa eivät minkäännäköisiä, melkein raunioita... Mutta kauan sitten istutettu köynnös loistaa vieläkin marmoriseinämällä, kiintyen hehkuvana purppuravyyhtenä kaari-ikkunan hoikkaan alabasteripilariin. Ympärillä, korkeain, kullanruskeain muurien sisällä, vanha puisto: valtavia, tummia puita, tuossa kohoaa jäykkä, majesteettinen kypressi, tuossa palmu. Kimmeltävän vuoriston koski syöksyy purona puistoon. Raikasta laineiden solinaa, taivaan alla, joka säkenöi mustan sinisenä. Rauhaa, suloa, lintujen autuasta viserrystä... Linnan valtaportti hevosenkenkäkaarineen. Sen päällä käden kuva, onnettomuuksilta suojeleva symboli. – Sisällä marmorilla laskettuja pihoja, niin hienoiksi hiotuista paasista, ettei eurooppalaisilla jalkineillaan henno, ei julkene niille astua. Marmoripihalla suunnaton allas, kuvastaen öillä tummaa, tähdillä kirjattua taivasta, kaikkeuden telttaa, ja rakennusten hennosti koristettuja kaaria. Altaan sivuilla kasvaa ainoastaan pari plastillista oranssipuuta. – Toisia pihoja, joissa vesi syöksyy säteillen suihkulähteistä marmorimaljakkoihin. Suihkulähteen ja seinien pinnat kaiverrettu ja maalattu tulikirjaimilla täyteen runoja rakkaudesta. Salit korkeat kuin kirkot, himmeästi kullatut laipiot niin ylhäällä kuin taivaaseen kadoten. Pienten ikkunain syvennyksissä näyttävät alabasteripilarit kaiken läpikuultavan hienoutensa... Niin, ympäristöltä täysin sulkeutunut palatsi... Eikä se silti aikoinaan ollut aina suljettu: siellä oli vietetty juhlia, sinne saatettu kristityitä lähettiläitä, noiden maurilaisten hillittyjä ihanuuksia näkemään. Ulospäin ikäänkuin jöröt linnat: ei meteliä, itsensä näyttämistä, rehentelyä. Sisällä sai loistaa kaikki äärettömällä uutteruudella luotu...

Kaukana Eurooppa, keskenään kilpailevien väkivallantekijäin maa! Kaukana nämä naurettavan pienet valtakunnat, jotka raatelevat toisiaan kuin Meksikon rosvot. Ja kaukana Suomikin, nämä riidat ja rähinät, joissa jo toisiaan ammuttiin, tämä meidänkin väkivalta, joka tukkesi toisilta puolueilta suutkin, – kaukana kaikki tämä... Siellä, ikäänkuin itämaitten portilla...

Julia innostui ... noihin mielikuviensa kaupunkeihin, kultaisiin minareetteihin, joita hänen oma isänsä aikoinaan oli nähnyt seikkaillessaan Becker-Bein kanssa.

"Voi kun tämä iankaikkinen sota loppuisi!" huudahti hän. "Menisimme sinne ... vain kerran käymään!"

Tistelberg myöntyi ... osittain. Kuitenkin hänestä tuntui, että tässä oli jotain – liian myöhäistä.

Illalla, kun heidän piti erota, pyysi Julia Isidoria jäämään luokseen. Hän tahtoi niin. Isidorin oli teeskenneltävä lähtevänsä pois vieraisilta, – tuon palvelustytön vuoksi, joka kyllä oli uusi eikä ehkä mitään aavistaisi, mutta... Isidor menisi eteiseen ja muka poistuisi takaportaista, mutta kääntyisikin Julian kamariin. – Julia sulki ulko-oven, kävi keittiössä sanomassa hyvää yötä palvelijattarelle ja lähti levolle.

Yön pimeydessä Julia sitten sanoi:

"Mene nyt, – vapisen aivan vielä, kenties tyttö sittenkin huomaa."

Poistuessaan yössä, joka oli pilkkopimeä, ja tullessaan suurelle torille, jonka öinen autiuskin saattoi hänet varovasti kulkemaan, tunsi Isidor mielessään entistä suurempaa häpeää. Julia oli maininnut, ettei hän ollut enää kertonut mitään Severille heidän kohtauksistaan, eikä Severi ollut kysellyt mitään. Severi alistui ... aavistaenko tai tietäen jotain? Siinä tapauksessa: todella ei Isidorin mielestä saattanut enempää hyvyyttä aviomieheltä vaatia!

Ja kaikkea tätä ei Isidorissa enää – kaunistanut entinen hehkuva intohimo!

Hän päätteli, että nyt hän ei enää koskaan, todella milloinkaan, pistäisi jalkaansa tähän onnettomaan kaupunkiin.

Mitä oli tämä suhde?

Kuolemaanko asti tällaista?

Kerrottiin olevan sellaisia miehiä, jotka palvelivat naista kaiken ikänsä, – jopa platoonisesti.

Isidor nauroi epäuskoisesti.

Mitä tällainen voi olla? Toisena osakkaana – vaimo, jolla ei ollut sittenkään ryhtiä riistäytyä irti entisistä oloistaan!

Eikä heillä ollut mitään ulkonaisten etujen, tavallisen, terveen elämän yhteyttä! Julia ei voinut tulla hänen luokseen muuta kuin hetkiseksi. Onneton! Ei oikeassa elämässä: arkisessa, tavallisessa elämässä. Vain haaveissa, noissa fantastisissa – maurilaispalatseissa! Tistelberg sadatteli itseään. Kaipasiko hän enää mokomaan pintapuoliseen!

Hän muisti Julian ilmaisseen eilen myöskin, tosin arasti, ilonsa siitä, että nyt hän saattaisi sitten joskus kesälläkin seurustella Isidorin kanssa, oikein täydellisessä rauhassa siellä maatilalla. Siihen ilonilmaukseen, – puolittain kysymykseen, – ei Isidor vastannut oikeastaan sitä tai tätä.

Tuo maatila ja maurilaispalatsit! No, viimeksimainituista ei ainakaan haittaa, kuka tiesi milloin sota loppuisikaan!

Mutta ikäänkuin pantiksi yhteisistä etelänhaaveista oli Julia eilisiltana antanut Isidorille pienen hopeakäden, ainoan muistoesineen, mitä Julialla oli enää isänsä Egyptin-matkalta.

Siinä oli hienot ketjut, sitä oli kannettava kaulassa, ja Isidor kantoikin ... aluksi.

Vastalahjaksi sai Julia viimein valokuvan.

32.

Helsinkiin tultuaan hankki Isidor itselleen asunnon läheisellä maaseudulla, Pukinkylässä, erään yksinäisen vanhan rouvan huvilassa. Hän tarttui innokkaasti työhön: maatilaa oli alettava maksaa, – ja se kävisi hiukan erimoisella vauhdilla, – Onnin antamat työt oli saatava pian valmiiksi, niin etteivät ne joutuisi suurempien töitten tielle, kun hän siirtyisi uuteen, vakinaiseen paikkaansa. Onni oli sen hänelle hommannut, siellä toimistossa alkaisi hän käydä jo syyskuun alkupuolella ja saisi sieltä puhteiksi kotityötä.

Hän kirjoitti rouva Oljemarkille heti muutostaan, ja samassa riensi Julia hänen luokseen. Nyt vasta hän tuntui olevan oikeaan vapauteensa päässyt ja kuin kotonaan. Hän oli pujahtanut kiireesti ja taitavasti huvilaan, vanha rouva ei tietänyt mitään. Julia oli hyvin peittelemätön, hillitön. Tarkasti verhottu ikkuna, – sillä ulkoa kuului kiväärinlaukauksia, huligaanit ja ryssät kiertelivät siellä yhteisissä ilkitöissä, – teki kamarin suljetuksi, täysin vapaaksi, ja seinäverho, jonka Julia juuri sinä päivänä toi, antoi kukkasillaan ja fantastisilla linnuillaan, joista jokainen pikku kuvio, jokainen lehti ja untuva oli vaatinut monien tuntien sitkeää ja tarkkaa työtä, – ikäänkuin itämaista, haareminaisten uskottoman suurta vaivaa kysynyt käsityö, – verho seinällä antoi heidän yhdessäoloonsa aistillista, juovuttavaa tunnelmaa...

Siinä, kiväärien napsahdellessa yössä, sattui puhe näihin yhä yltyviin vallattomuuksiin, varkauksiin ja ihmisten ahdisteluihin, murhiinkin. Kerrottiin, että ryssillä oli Helsingissä oikeinpa jonkinlainen anarkistiklubi ja oma musta lippunsa, jossa oli pääkallon kuva. Taidettiin jo edistyä bolsevismistakin! Ja nuori mies arveli, että ehkäpä tässä jouduttaisiin tarvitsemaan pitempääkin kuin se pistooli, jonka hän oli venäläiseltä upseerilta ostanut. Kuka tiesi, millainen rämä ase oli: hän ei ollut sillä vielä edes ampunut, – ei ollut tarvinnutkaan: hän ei enää kuljeksinut höperön tavalla – katuja, ei välittänyt tämän kesän tuttavistaan: ne tuntuivat hänestä hassahtavilta, nuo pienet mässäilijät, joiden määränä ei ollut parempaa. Vahvempaa hän itse nyt tahtoi. Niin, suojeluskuntaan olisi kai liityttävä. Nykyinen hallituskin, joka oli tullut silloin kuin entinen erosi Kerenskin hajoittaessa eduskunnan, vaatisi syyllä jokaiselta kunnon kansalaiselta apua anarkiaa ja huligaaneja vastaan. Mutta Isidor ei tietänyt, oliko tässä koko kylässä vielä suojeluskunnan alkuakaan.

Seuraavana päivänä matkusti Julia takaisin Ankeriaan kaupunkiin tältä retkeltä, joka oli salaista salaisempi, sillä hänen kälynsä ja äitinsäkin olivat vielä maalla. Ja sitten kirjoitti Julia kohta, että oli tavannut lehtori Korpelaisen, joka oli tullut kaupunkiin, vaikka koulujen avaamiseen vielä oli niin pitkä aika, ja Korpelainen oli neuvonut kivääriasiassa kääntymään – maisteri Oskar Klingstedtin puoleen. Lehtori puuhaili kai juuri tällaisissa tehtävissä, – ei muuten enää hiiskunutkaan raittiudesta, joka oli ollut ennen hänen ainoa innostuttajansa: ihme uutuus. Korpelaisesta oli tällä asialla laajempikin merkityksensä, ja hän oli luvannut toimittaa Tistelbergin Helsingissä Oskar Klingstedtin puheille.

Tuskin meni päivä, niin maisteri Klingstedt kirjoittikin Isidorille. Pyysi insinööriä ehdottamaan paikkaa, missä he Helsingissä kohtaisivat toisensa.

Isidorin mielessä oli kauan, vaikka hän tuskin sitä ajatteli, kuvastellut tuo nuori tyttö, josta hän ei tiennyt muuta kuin että hänen nimensä oli Klara. Nyt pälkähti hänen päähänsä, että Klingstedtin kanssa sopisi keskustella siinä kahvilassa, jossa Isidor oli kuullut tuon Klaran olevan kassassa.

Tistelberg tuli kahvilaan ennen Klingstedtiä. Hän melkeinpä huudahti ilosta, kun näki siellä Klaran. Ja oli hämmästynyt: samat terveet, raikkaat kasvot, samat virkeät, avoimet silmät kuin hän oli nähnyt rouva Havolan luona. Hämmästynyt: hän oli siinä suhteessa jo tottunut epäilemään omien silmiensä ensimmäistä todistusta. Neitonen tunsi hänet, he kättelivät iloisesti. Isidor tilasi kahvin valmiiksi itselleen ja Klingstedtille. Sattui siinä juttu – sokerin ja oikeain nisusten puutteeseen: Isidor olisi tarjonnut vieraalleen, joka tulisi tänne kahvilaan, jotain hiukan parempaakin. – Kassaneiti kysyi, eikö insinöörillä ollut mitään maalaisserkkuja itseään muonittamassa. – Ei, Tistelberg oli yksinäinen, niin, oikeastaan hyvinkin erakko, ja sitä paitsi hän piti tavallisissa oloissa melkein velvollisuutenaan popsia kahvinsa kanssa vain mustaa leipää, koska kerran yleensä muidenkin ihmisten, sellaistenkin, joilla oli lapsia, täytyi siihen tyytyä. Mutta vieraan vuoksi olisi kelpo leivos ollut tervetullut. Klara, – mikä hänen sukunimensä lienee ollutkaan, – sanoi näppärästi voivansa auttaa insinööriä ainakin tästä tilapäisestä pulasta: hän tunsi kahvilan ja leipuriliikkeen pikkupomoja, niiltä sai sokeria ja rahtusen sitä oikeaa nisusta. – Klingstedtiä ei vielä näkynyt. Tistelberg ja neiti juttelivat bufetin ääressä. Johtui jollakin tavoin pakina siihen, missä Tistelberg asui... Maalla oli nykyään kaunista, kultainen syksy alkoi tulla. Isidor ilmaisi arasti, että olisi mielellään kutsunut Klaran sitä näkemään, – mutta kylä oli hiukan vaarallinen: sinne oli tehty suunnattomia pattereita, siellä liikkui ryssiä, lähellä oli kuuluisa Malm, jossa asui vallatonta väkeä, tappelijoita, rokareita. Eikö neiti pelännyt varkaita ja voroja? Kun insinööri oli viime yönä valvonut piirustuspöytänsä ääressä, oli ulkoa myöhäisen yön pimeydestä taas kuulunut tuota kirottua kiväärien napsahtelua! Neitonen nauroi: hän ei sanonut pelkäävänsä... Ja maalle voisi hän todellakin tulla jonakin sunnuntaina ystävättäriensä kanssa. Vaikka jo ylihuomenna. Ja tuoda insinöörille noita nisusia, ehkä kokonaisen viikon varaston.

Maisteri Klingstedt ilmestyi kahvilasalin ovelle. Tistelberg tunsi hänet viimekesäisestä kohtauksesta, jolloin Klingstedt oli kiihtynyt lyömään Rolf Idelliä: mies vielä parroittuneempi kuin silloin, silmät kuulsivat rauhallisina ja hymyilevinä mustasankaisten rillien takaa. Isidor painui nyt hänen kanssaan kahvilan takimmaiseen huoneeseen.

Keskustelu ei ensin oikein kulkenut. Sitten sanoi Oskar Klingstedt, puhuen suomea, vaikka huononlaista, lopulta, että hän kyllä voisi tehdä Tistelbergille sen vähäpätöisen palveluksen, josta lehtori Korpelainen oli jossakin tilaisuudessa hänelle maininnut: aseitahan alkoi saada vaikkapa ryssän sotamiehiltä ja upseereiltakin, – ja taidettiin niitä saada tarpeen tullen muualtakin, hieman parempaa lajia! Ryssäraukat, – nuo poloiset upseerit: hämmentyivät ryssien tapaan, eivät tahtoneet suojella varastoja, joilla heitä itseään oli ammuttu ja alettaisiin kai ampua uudestaan, kun Kerenskin, tuon uuden Suomi-syöjän, tiima näytti vuorostaan lyövän! Voittihan Lenin Venäjällä, siellä levisi bolsevismi:

"Siunattu bolsevismi, aioin sanoa", naurahti Oskar Klingstedt. "Tapelkoot ryssät keskenään ja levittäkööt tappelunsa tännekin: se on meillekin ehkä hyvä."

Mutta tämä kiväärinhankinta, se oli nyt Klingstedtistä varsinaisesti sivuasia, jota varten ei olisi kannattanut tulla tähän kohtaukseen. Nyt kysäisi hän, kasvoillaan lujempi ilme, eikö Tistelberg jo kuulunut – Suomen vapausarmeijaan? Eikö hän kuulunut Suomen isänmaalliseen kaartiin? – Mikä se oli? – Tietysti nuo suojeluskunnat, joita nykyään perustettiin kaikkialla:

"Toimintani ylettyy tälle seudulle asti. Piirini on laaja, – liian laaja! – 'Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän!'" sutkautti hän ruotsiksi.

Hänellä oli ollut tänä kesänä paljon työtä. Ja hän näyttikin kovasti laihtuneen ja oli ahavoitunut aivan ruskeaksi.

Niin, sellaiselle kuin Tistelberg saattoi Klingstedt mielestään puhua suoraan. Ja ennen oli hän puhunut kenties liiankin suoraan kaikille. Tistelberg ei kai luonnollisestikaan muistanut tuota hänen mielettömäksi leimattua puhettaan siellä Kastemadon kaupungissa Seurahuoneella vuosi sitten syksyllä? Tietysti se puhe oli johtanut paitsi siihen, että hänet vangittiin, vähäpätöinen tapaus, – ainoastaan – vastalauseisiin jalojen kansalaisten puolelta. Ja entistä unta oli jatkunut. Niin, porvaristo, sivistyneistö – nukkui suurelta osaltaan vieläkin. Ja samoin oli enimmäkseen maaseutuväestönkin laita. Ja Tistelberg kuuli jälleen merkillisen väitteen, joka johtui nähtävästi tilapäisestä ärtymyksestä, etteivät Suomen talonpojatkaan, kansakunnan runko, heräisi Klingstedtin tarkoittamaan otteluun niin kauan kuin oli puhe pelkästään venäläisten karkoittamisesta:

"Mutta ehkäpä nyt käy paremmin, kun omat bolsevikkimme alkavat karkailla käsiksi heidän aittoihinsa. Samoin keskisäätymme ja sivistyneistömme, kun villiintyneet joukot asettavat yöllä ryssän pistimen heidän kurkulleen. Ohoi, kenties ei meitä saada taistelemaan tärkeimpämme puolesta kuin – veljessodalla..."

"Siis itsekkäistä puoluesyistäkö, sitäkö tarkoitatte?" kimmahti Tistelberg. Väitti, että oli sitä maaseudulla suuttumusta venäläisiinkin, selvästä rotuvastenmielisyydestä johtunutta, varsin kiivasta, vaikkei se vielä ollut löytänyt toimintamuotojaan. Kertoi Sylvester Teljosta ja eräistä toisista isännistä, joita oli siellä maalla talvella katsellut. Ainakin oli venäläispelko katoamassa...

Maisteri Klingstedt myönsi, että kenties asia oli niin onnellisesti, siellä pohjoisempana. Ja rypisti otsaansa ikäänkuin jotain muistellen, veti taskustaan muistikirjan, katseli sitä yksikseen ja sanoi:

"Sylvester Teljo? Se on totta. Niin, elovainioni on tosiaan hiukan liian laaja. No niin, myönnän, että esimerkiksi Pohjanmaalla on miehiä. Mutta täällä, Etelä-Suomessa, – nukutaan vielä. Täällä tuntuu kuin tuntuukin siltä että ainoastaan - veljessota voi nostattaa kansan vapaussotaan. Mikä buurisodan surullinen irvikuva! Mutta täytyyhän vapaudesta aina maksaa jotain, eikä mikään ole kyllin kallis hinta siitä!"

Juteltiin yhtä ja toista viimeaikaisista tapahtumista. Tistelberg kertoi Sylvester Teljon mielipiteistä, ja Oskar Klingstedt valitti, – joko vilpittömästi tai hyvänä psykologina, – samaa kuin Teljo: että ylemmät säätymme olivat suostuneet antamaan Kerenskin hajoittaa niin sanotun sosialistien eduskunnan. Olihan se eduskunta ainakin vaatinut Suomea itsenäiseksi! Hän soimasi sellaisia kuin Fritz Ivar Blöcker siellä kotikaupungissa: Blöcker kuului pitäneen sen kunniaksi, että sotaväki esti sosialistit jatkamasta entisen eduskunnan istunnoita, samppanjakekkerit! Niillä kekkereillä oli Blöcker juonut maljan Kerenskin vallan loppumiselle ja Saksan keisarille, joka muka tulisi tänne ja – anastaisi maan. Sellainen katsomus oli Oskar Klingstedtistä tietysti häpeällistä. Hän puolestaan ei enää oikein varmasti luottanut edes saksalaisten apuunkaan, saati sitten heidän epäitsekkyyteensä: oli tullut pieniä pettymyksiä siellä Saksassa; poikiamme siellä pidettiin liian kauan ja väärinkäytettiinkin heitä. Ja sehän nyt olikin luonnollista, että kukin kansa piti huolta vain itsestään. Niin, hän ei luottanut täysin Saksan vilpittömään tahtoon auttaa noin vain jalomielisyydestä. Jos Saksa auttaisi kapinassamme, tekisi se sen vasta hetkellä, jolloin se soveltui sen etuihin. Ja sitäpaitsi oli Saksan laivastossa heinäkuussa puhjennut uhkaava kapina, bolsevistiseen vivahtava kapina, ja saksalaisetkin alkoivat veljeillä rintamalla ryssien kanssa. Meidän oli itse pidettävä huolta asiastamme:

"Ehkäpä nyt Helsingin ympäristö herää – varkaita ja makean unensa öisiä häiritsijöitä vastaan", pisteli Oskar Klingstedt. "Omien huligaaniemme mukana liikkuvat myöskin venäläiset, silloin täytyy kai nousta – ryssiäkin vastaan! No niin, asiaan: upseereiltamme, jotka on koulutettu ulkomailla, puuttuu vielä joukkoja, – melkein kaikki joukot. Niitä joukkoja on kiireesti järjestettävä, nyt viimeinkin."

Puolue, joka Venäjällä näytti pääsevän voitolle, liverteli meille, että se muka salli kaikille rajamaille vapauden irrotakin Venäjästä. Ehkäpä eräät sosialistit sen livertelyn vakavissaan uskoivat. Mutta historiakin todisti, etteivät sellaiset veljeilemiset toden tullen merkinneet kerrassaan mitään. Jokainen kansa petti toisensa, jos oma etu vaati, – petti vielä pahemmin kuin yksilöt: siinä auttamaton totuus. Ranskan vallankumouksellisetkin tuhosivat aatteellisessa innossaan Belgian ja muut ympärysmaansa. Meidän täytyi pitää varamme:

"Ainakin varjella itsemme rosvoilta, jotka saattavat meidät yöllä murhata", pisti Klingstedt jälleen hymyillen.

Ja siellä Pukinkylässä tiesi maisteri joukon reippaita poikia ja miehiä, jotka olivat valmiit taistelemaan meidän tärkeimmän asiamme puolesta. Hän lähettäisi jonkun heistä puhumaan Tistelbergin kanssa: siinä tämän istunnon oikea tarkoitus. Siellä, paikasta, josta nuo nuorukaiset myöhemmin ilmoittaisivat, saisi Tistelberg – sen kiväärinsäkin.

Siinä todellakin tämä mystillinen istunto! Klingstedt poistui, hänellä oli kiire jonnekin.

Isidor meni vielä juttelemaan herttaisen, iloisen Klaran kanssa, ja päätettiin tuosta Klaran ja hänen parin ystävättärensä huviretkestä, joka tapahtuisi ylihuomenna.

Klara tuli, toi sokeria, leivoksia ja – vehnäkorppuja oikein pitemmäksi aikaa: olipa hän ketterä järjestäjä! Mitäpä Isidor hänen kahdesta ystävättärestään? Ne nauroivat, räkättivät, Klarassa oli jotakin muuta.

Ja seuraavalla viikolla ilmestyi sitten Isidorin asuntoon kaksi samassa huvilakylässä asuvaa ylioppilasta. Veljeksiä. Olivat hyvin kiihtyneitä anarkiasta, ryöstöistä, punakaartilaisten siellä täällä tekemistä murhista, koko bolsevismista, joka ruttona levisi Venäjältä. Ja mitä Isidoriin jälleen: joskin hän tunsi vielä syvää haikeutta, että hänkin joutuisi pakottamaan rahvasta elämään ihmisten tavalla ja pakottamaan ehkä kivääri kädessä osaa omasta kansastaan ja rodustaan riehumasta vihollisinaan ja vieraan rodun hyväksi, – haikeutta, koska oli ollut muka saavinaan huomata tuon riehunnan sekä vanhoja että uudempia syitä, niin: eihän toki voinut antaa ilmeisten rosvojen rosvota ja murhata ja häiritä toisia, jotka suunnittelivat maalle tärkeintä: vapautta, omaa itsenäistä elämää. Hän oli siis valmis harjoituksiin, joita pidettiin siinä ja siinä talossa, ei varsin kaukana huvilasta, jossa hän asui, pidettiin salaa, sillä punakaarti, miliisi ja sotamiehet olivat jo yhdessä alkaneet etsiä aseita lahtareilta, kuten porvariskaarteja oli kaiken kesää nimitetty, – nimitys, joka muuten oli keksitty jo vuonna 1906, Viaporin kapinaa seuranneissa verisissä kansalaiskahakoissa.

Mainittu salaperäinen talo oli noiden kahden ylioppilaan vuokra-asunto. Ja siellä otti kaikkiaan viisi miestä Tistelbergin ensimmäisenä iltana vastaan: nuo ylioppilasveljekset, kansakoulunopettaja, joka paloi moraalista suuttumusta rahvaan raaistumista kohtaan, sosialisteja kohtaan ja heidän johtajiaan, joista venäläiset valmistivat isänmaanpettureita; – poliisikonstaapeli, suuri ja rehellisen näköinen järkäle, – joka oli varmaankin viattomasti erotettu virasta silloin kuin maaliskuun vahankumous hävitti poliisilaitoksen ja asetti miliisit tilalle; – sekä jokin telegrafisti. Ylioppilaat olivat jonkinmoisia luutnantteja: seisoivat Isidorin tullessa kahden puolen kamarin ovea, kunniantekoasennossa, sormet ohimolla. Tai – buureja: päässä jonkinlaiset omat keksimänsä buuri- tai boyscout-hatut. Iloisesti hymyillen sanoi toinen heistä:

"Etsikää, missä täällä on kiväärinne."

Tistelberg etsi, eikä sitä löytänyt, niin taitavasti oli se kätketty lautahuvilan onton seinän sisään. Sitten alkoivat heti pienet harjoitukset ahtaassa kamarissa. Kiväärejä ei ollut jokaiselle miehelle. – Buurit näyttivät ja selittivät Tistelbergille hänen välkkyvän japanilaisen kiväärinsä rakennetta ja latausta. Miehet asetettiin riviin. Vietiin kivääriä jalalle ja olalle. Tähdättiin, kiinniruuvattu pistin melkein seinässä kiinni.

Tistelbergin tehtäväksi tuli sitten kaikessa hiljaisuudessa koettaa hankkia lisää miehiä tähän komppaniansa ensimmäiseen ryhmään, kunniallisia miehiä, olivat he sitten niin sanottuja sivistyneitä tai alempia. Mutta oli oltava hyvin varovainen...

Kerran oli Tistelberg, joka kävi sitten usein kaupungissa noutamassa Klaraa luoksensa, – sillä he kaksi olivat pian tutustuneet liiankin läheisesti, – näkevinään junassa – opettaja Sarven. Sama mies: sama apostolinparta, – samat jäykät kasvot. Isidor säpsähti, sanoi itsekseen: "Mikä hänet tähän toi?"

Ja muisti, että Julia oli ennustanut tuon miehen tekevän hänelle jotain pahaa. Hänelle tuli ilkeä, mystillinen tunne. Tuossa siis se – punainen mies!

Hän katsoi sekaannuksissaan matkustajaan, ja silloin toinen alkoi katsella häneen, mutta aivan kuin kummastuneena. Tistelberg naurahti:

– Mitä joutavia ... Mahdottomia! Ja mitä ne enteet sitten merkitsevät!

Mies sekaantui Helsingin asemalla näkyvistä. Mutta omituisen, levottoman tunteen hän jätti Isidoriin. – Jonkinmoista – vainoamishulluuttako?

Sitten haihtui tapahtuma hänen mielestään.

33.

Clara Merve oli alkanut heti käydä Isidorin luona. Se oli ollut alussa, ja oli nykyään taas, varsin viatonta seurustelua: Isidor tunsi yleensä ihmeellisellä tavalla vapautuneensa kaikesta aistillisesta. He kävelivät siellä maalla yhdessä, juttelivat. Isidor oli ensin hiukkasen epäillyt tyttöä, miksi hän oli suostunut näin tulemaan hänen vieraakseen. Mutta mitään kaksimielisyyksiä ei Klara Merve näyttänyt ymmärtävän: katseli vain silmät suurina, kun Isidor sellaisella kokeili.

Kuinka vanha hän oli? Kahdeksantoista. – Ja nyt jo kassanhoitajana? Niin, hänelle oltiin liikkeessä hyviä, – ja ehkäpä hän pystyikin tehtäväänsä. Hän oli tehnyt työtä jo monta vuotta. Äiti oli kuollut, isä oli köyhä ja – sairas. Heillä oli ollut pieni talo maalla, olivat sen myyneet, luulleet sillä kauniitkin edut itselleen hankkivansa. Raha oli menettänyt arvonsa. Klara oli käynyt tyttökoulua, se oli jäänyt kesken, mutta nyt hän luki itsekseen, etenkin kieliä.

Isidor kertoi lopulta, omituisessa uudessa maalaisinnostuksessaan, että hänellä oli pieni maatila. Hän oli tuleva manttaalipösö! Taloa alettaisiin ensi keväänä järjestää oikeaan kuntoon. – Klaran kirkkaat silmät suurenivat jälleen, hän näytti iloisesti kummastuvan.

Niin, Isidor järjestäisi kyllä talonsa, vaikkapa yksinään, joskin oli vielä köyhä. Siihen hänestä olisi miestä!

Seuraavilla kerroilla järjesteli Klara yhä iloisemmalla innolla Tistelbergin huonetta, jossa kaikki oli niin ja näin, sillä huvilan rouva oli vanha ja miltei hermosairas pahantekijäin pelosta. Ja Isidorista tuntui pahalta, kun Klara tuli koskettaneeksi Julian tekemään seinäverhoon, huoneen ainoaan komeuteen, – eikä siihen tunteeseen ollut syynä Klara, vaan tuo verho, joka oli täällä ikäänkuin – vieraassa paikassa! – Klara keitteli Isidorin kanssa kahvia ja teetä takassa, jonka Isidor oli Klaran muuta puuhaillessa sytyttänyt. Joskus tuli Klara yksinään, ja silloin odotti Isidor jo sytytetyn takan ääressä, jonkinlaisissa uusissa, epämääräisissä, raikkaissa tunnelmissa. He juttelivat yhdessä vilpittömästi minkä mitäkin. Aistillisesti ei Isidor nuorta, viatonta neitoa ajatellut. Hän tunsi todellakin vapautuneensa.

Isidorin työt sujuivat erinomaisesti, ikäänkuin – siitä syystä, että Klara oli hänellä hiukkasen vaalijana. Klara, joka viimein saapui hänen luokseen melkein joka ilta, sievästi järjestetty eväskorikin käsivarrellaan.

34.

Rouva Oljemarkille Tistelberg kirjoitti edelleen. Mainitsi Klarastakin, mutta yhä enemmän kartellen. Julia ei vastauksissaan hiiskunut Klarasta mitään.

Tistelbergin mieleen johtui, että Julia oli ilmaissut halunsa pistäytyä sinne maatilalle ensi kesänä. – Ehkä pariksi viikoksi...

Enintään kuukaudeksi.

"Hyväkin – talonemäntä!" huomasi Tistelberg itsekseen sanovansa. – Jotain luonnotonta tässä, hänen suhteessaan Juliaan, lopultakin oli.

Julia jatkoi kirjeissään kuvitelmiaan etelänmaista, matkahaaveista, joihin he viimeksi tavatessaan olivat yhdessä takertuneet. Kirjoitteli kaikenmoista merkillistä sieltä muka niin ihanasta etelästä, vaikkei hänellä ollut sieltä oikeastaan mitään kirjoittamista, kun ei ollut siellä käynyt. Noista maurilaisista palatseista, – joka sekin oli yksipuolista kuvitelmaa. Isidorin antama yksipuolinen kopio jostakin Alhambrasta...

Ja mitä sitten siellä, etelässä?

Rakkautta siellä... Mutta mitä sitten ... mitä muuta?

Eikö Isidor ollut jo ennen kuin Julian tunsikaan, eikö hän ollut jo silloin saanut kylläänsä – ulkomailla haihatteluista? Huonoja hotelleita, – hyvätkin ovat huonoja, kun ovat vierasta, hänelle joutavaa, – ja outoja ruokia. Rasitusta matkoilla – kauniiden maisemien ja rakennusten vuoksi. Tai tuon viinin, joka joillekuille taiteilijoille on muka jotain tärkeää!

Itse aurinkokin alkoi tuntua tarpeettomalta, – niin tukevaan elämään nuori mies tahtoi.

Julia kirjoitti pari kertaa noista matkasuunnitelmista, vaikkei Tistelberg niihin vastannut.

Lopulta torjui Isidor Julian unelmat melkoisen jyrkästi. Matkasta ei tietysti kohtakaan tulisi mitään: sota ei ollut lopussa, – ja omassakin maassa alkaisivat ehkä hyvin pulmalliset ajat.

Silloin lakkasi Julia siitä asiasta kirjoittamasta.

Syistä, joita Tistelberg ei itsekään tietänyt, pyysi hän sitten Juliaa polttamaan hänen kirjeensä. Niinhän Isidorkin teki Julian kirjeille. Julia asettui vastaan, aneli, pyysi: sanoi säilyttävänsä niitä kirjeitä jonkinlaisena aarteena. Isidor naurahti moiselle tunteellisuudelle ja vaati lujemmin. Oliko Julia niin lapsellinen, että palvoi pyhänä – kaikenmoista tilapäistä: kirjeissä oli jos jotain hassutuksia? – Julia vastasi, että hän oli parina iltana koettanut Isidorin kirjeitä polttaa. Oli polttanut viisi tai kuusi uuninsa ääressä istuessaan. Ja oli sitten luopunut kirjeiden polttamisesta: hänestä tuntui kuin olisi hän hävittänyt iankaikkisuutensa, jos olisi ne polttanut:

"Ne kirjeet kertoisivat kerran, että sellainenkin ihminen kuin minä, kaikessa surkeudessani, olen elänyt ja – saanut rakkautta!"

Tistelbergiä harmitti: olipa sekin rakkautta, säilyttää aarteena toisen kirjeitä vasten tuon toisen tahtoa!

Ja Julia, joka ei uskonut mihinkään tavalliseen taivaaseen, hän uskoi – kuitenkin jonkinmoiseen iankaikkisuuteen! Mihin? – Hän sanoi rakastavansa nimenomaan tätä ihanaa elämää, mutta kuoleman jälkeen piti sittenkin vielä olla toinen elämä: muisto hänestä! Siinä nyt Isidorin kirjeiden tehtävä! – Julialla piti siis olla iankaikkisuutensa. Mitä koski ihmiseen, kun hän olisi kuohut, oliko muisto hänen rakkaudestaan jäänyt maailmaan vai ei? Eikö se rakkaus sellaisenaan riittänyt!

Tomuksi ja tuhkaksi jouduttuaan ei Isidor edes tietäisi, oliko hänestä muistoa jäänyt maailmaan: se olisi hänelle aivan yhdentekevä asia, – hänelle.

Väiteltiin. Ja Julia ei suostunut polttamaan noita kirjeitä. Hän oli niin itsepäinen.

Jotain auttamattoman kylmää ja vierasta Juliaa kohtaan tunsi Tistelberg sydämessään tämän väittelyn jälkeen.

Oliko Klarakin tällainen? Jollakin tavoin uskonnollinen – ja näin löysästi ja epäaineellisesti, ikäänkuin epäkäytännöllisesti ajatteleva? Isidor päätti asettaa hänet koetukselle. Se jäi kuitenkin vielä tekemättä, se Klaran älynrakenteen tutkiminen, vaikka he melkein aina seurustelivat älyllisesti.

Älyllisestikö aina?

Niin, aistillisesti ei nuori mies lähestynyt ystävätärtään. Se olisi ollut hänelle melkein rikos jotakin pyhää vastaan.

Ja kuitenkin: ihminen on ihminen! He olivat jo lähestyneet sittenkin toisiaan muullakin tavoin! Miten se tapahtui, kohta kun Klara häneen tutustui, se oli Isidorista käsittämätöntä.

Ja ainoa, mitä Tistelberg herttaisessa tytössä sitten ihmetteli, oli se, että hän oli antautunut niin kohta. Isidor oli tottunut mielestään taistelemaan kauan ja kärsimyksillä, – tai tottunut nopeihin, sangen ala-arvoisiin voittoihin!

Kuinka oli mahdollista, että Klara Merve, tämä puhdas, raikas, viaton, silloin...?

Kerran kirjoitti rouva Oljemark valittavasti, että Isidor muka kulki nyt elämänsä rataa nopeasti kuin pikajuna: Julia tunsi jäävänsä kauas taakse. Mutta Isidor saisi rientää – toisten luo... Toisten luo: etsiä perhosia, – vapauttaa itsensä ilkeästä toukasta, joka imi hänestä elämän verta.

Tistelbergin sydämeen koski kirje tuskallisesti. Mutta mitä se auttoi enää: Klara oli jo ollut Isidorin! Miksi olikaan hän hiiskunut Julialle Klarasta? Totisesti, sen hän oli tehnyt ainoastaan kuin – jollekin uskotulle. Ainakin ihan viime aikoina.

Ja merkillisellä tavalla pelkäsi hän, että tällaisia valituksia tulisi Julialta useinkin. Pelkäsi siinä määrin, että heitti Julian kirjeitä avaamatta takkaan. Puiden taakse, jotka Klara sitten illalla sytytti tuleen.

Julia kirjoitti kaipaavansa jälleen käydä Isidorin luona. Mitä nyt vastata? Isidor oli vielä epätietoinen Klarasta, mutta tällä kertaa oli jo kuitenkin, – ja viikkoja sitten, – tapahtunut Isidorin naisasioissa jotain sellaista, ettei Julian tulo enää sopinut! Isidor tuskastui, selitti työnsä kiireellisyyttä ja paljoutta. Ja Julia sanoi jättävänsä matkansa tuonnemmaksi.

35.

Syyskuu oli hiljalleen menossa. Milloin Tistelberg ennätti toimistosta, jossa hän kävi nyt maalta joka päivä, ja töiltään kotona, kierteli hän huvilakylässä koettaen etsiä lisää miehiä ryhmäänsä. Toimistossa oli melkein yhtäkkiä syttynyt innostus käsittelemään aseita ja siellä kuohahteli viha venäläisen sotaväen ja koko nykyisen Venäjän kasvavaa svabodaa ja bolsevismia vastaan, – bolsevismia, jonka väitettiin saastuttaneen ennen niin rehellisenä ja siivona pidetyn Suomen kansan, sosialistijohtajain, villitsijäin ja petturien, välityksellä. Joku ennusteli, että saksalaiset marssisivat vihdoinkin Pietariin ja sieltä Suomeen: siihen oli valmistauduttava. Joku ihmetteli, mitä sosialistit lopulta oikeastaan tarkoittivat sillä puheellaan, että punakaartien oli tarvittaessa käytettävä väkivaltaista ja aseellista voimaa. Joku muisteli vielä, miten ns. sosialistien eduskunta, – se, jonka Kerenski oli hajoittanut, – koetti sittenkin menneen kuun lopulla kokoontua, yritys, jonka Kerenski oli estänyt, antaen joidenkin Venäjältä lähettämiensä uusien ja luotettavain rakuunainsa sinetöidä eduskunnan huoneiston oven kiinni, – tukehduttaen noilla punahousuillaan tämän hurjapäisen aikeen kuin minkäkin kapinanalun. Harvojen hurjapäiden, joiden mukana vain vielä harvempi ryhmä porvareita oli pannut vastalauseensa huoneiston sulkemisesta: sillä miksi nuo hurjat, sosialistit, tahtoivat jatkaa juuri sen eduskunnan istunnoita? Ajaakseen väkistenkin läpi monia mielettömyyksiään, joita yhdestä oli elintarpeitten takavarikointi, – taas humbugia se elintarvelaki, – toisesta 8-tuntinen työpäivä, kolmannesta kunnallinen äänioikeus – hulluillekin jne. Ne kurjat pelkäsivät uusia vaaleja, ehkä syyllä: saisivat ensi eduskuntaan heikon vähemmistön, kuten olivat jo hallituksenkin menettäneet käsistään. Joku sanoi, että ne, jotka olivat vasten Venäjän hallituksen kieltoa koettaneet uudestaan jatkaa sosialistieduskunnan istuntoja, olivat ehkä moraalisesti oikeassa, näennäisesti, mutta – juridisesti väärässä: olihan Venäjän hallitus vielä käskijänämme. – Ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että ainakin sosialistijohtajien ja -lehtien yllyttämien huligaanien temmellyksestä, elintarpeiden ryöstöistä, varkauksista ja kaikesta sellaisesta muusta, oli tehtävä loppu, siitä ei ilkeinkään Kerenski – voinut meitä moittia. – Koetettiin pamppuja, miten ne lätkähtivät omaan reiteen, kuljetettiin salaa kiväärejä, tehtiin niillä temppuja. Oikea järjestysmiehistö oli luotava kansalaisten hengen ja omaisuuden suojaksi, se oli selvintä, mitä ymmärrettiin. – Tistelberg myönsi itsensä ainakin yhtä sekaannuksissa kulkevaksi kuin enimmät muut, – ajan virta vei ihmistä, sen tarkoituksia oli mahdoton aavistaa, täytyi vain tehdä, mitä lähinnä huomasi ehdottomasti oikeaksi: koettaa omalta osaltaan estää rosvoamisia, mellakoita, sotilaiden mielivaltaa, vähenevien elintarvevarastojen ryöstöjä, järjetöntä vankien irti laskemista vankiloista, ja – olla valmis, jos venäläisiä ryhdyttäisiin ajamaan maasta: ensimmäinen ehto, että itse saisimme ratkaista sisällisetkin asiamme, minkään syrjäisen sekaantumatta niihin uhkauksilla tai houkutuksilla, – vieras oli aina vieras! Tistelberg sai ryhmäänsä vielä erään ylioppilaan, erään kirjapainon apulaisjohtajan ja erään kolmannenkin herrasmiehen. – Mutta hän piti ehdottomana velvollisuutenaan koettaa hankkia huligaanien vastustajiksi ja mahdollisen vapaustaistelun rintamaan myöskin niitä, joita tavallisesti sanotaan kansaksi, siis ns. rahvasta. Hän tutustui huvilakylässä johonkin suutariin... Mies oli saanut kirjaoppia vain kiertokoulussa ja kuvitteli kaikilla tilallisilla olevan suorastaan suunnattomasti muonaa kätkettynä ullakoilleen ja latoihinsa, – oikein monien vuosien varalta, – kiukutteli porvarien verikaarteille, jotka muka aikoivat karata työväkemme kimppuun ja tappaa sen, kuten "Työmies" valehteli, ja filosofoi alinomaa maailman menoa: odotti ajan muuttuvan, valon koittavan Venäjältä, jossa bolsevikkipuolue pian antaisi paltun sotaherroille, jotka teurastivat alaluokkaa sodissa, pakottaisi gulassit, keinottelijat ja vähien virkatuntien mukavuudessa elävät herrat työhön ja jakaisi köyhillekin rikkautta. Ainoastaan neljä tuntia päivässä tarvitsisi kunkin ihmisen tehdä työtä, jos jokainen tekisi työtä, sen oli suutari jostakin lukenut, – niin, jos maailma oikein järjestettäisiin; ja se työ oli ruumiillista työtä. Bolsevikkien uusi ohjelma oli hänestä ainoaa todella järkevää koko maailmassa. Muuten vihasi hän etenkin rahaa ja vaati, että se, kaiken pahan aiheuttaja, olisi poistettava, – ja kai bolsevikit sen poistaisivatkin. – Kumminkin löi hän nahkapyttynsä ääressä riemuiten vasaralla polveensa, kun mainitsi saavansa nykyään tehtaassa seitsemän kertaa enemmän palkkaa kuin ennen sotaa:

"Kelpaa tässä nyt elää! Minun nimittäin, minä pistelen rahaa oikein pankkiin. Mutta monilla muilla työläisveljillä on ankara hätä."

Puhuapa hänelle, etteivät suojeluskunnat olleet tarkoitetut työväkeä tappamaan: hän vastasi, että niitähän varustettiin sellaisia vastaan, jotka yrittivät ottaa rikkailta talollisilta muonaa omin lupinsa, kun muu ei auttanut, – eivätkä rikkaat totelleet elintarvelakia. Mitä tämä siis oli muuta kuin aseistautumista työläisiä tappamaan, – nälkään tappamaan. Hänellä ei ollut hätää, mutta hän tiesi toisia, joilla oli ilmeinen nälkä, etenkin työttömillä. Miksi ei hallitus järjestänyt töitä, vaan kuului hommaavan poliiseja, piiskureita, aseilla varustettua ratsuväkeä? Onneksi oli aseita nyt muillakin!

Ja – suutarihan jo kuului saman kylän punakaartiin!

Räätäli jälleen, ruotsin kieltä ja suomea sekaisin solkkaava, kansakoulun käynyt, mutta silti huonosti lukutaitoinen, eli samanlaisessa rauhankaipauksessa, henkisessä ahdistuksessa kuin suutarikin. Aprikoidessaan nykyistä maailmansotaa toivoi hänkin rahan poistamista maailmasta, jolloin ihmisiltä katoaisi viettelys riistämään rahaa lähimmäisiltään: ihmiset olivat hänestä olleet alunpitäen hyviä, kunnes raha, tuo pyöreä metallinkappale, pahoistahengistä pahin, teki heidät – toiset kapitalisteiksi, kiskureiksi, ja toiset, sorretut, sitä myöten rosvoiksi. Nykyisiä ryöstöjä ei hän suinkaan hyväksynyt. – Muita pahojahenkiä jälleen olivat irstaus, juoppous, näpistely, yleensä kaikki paheet. Hänellä oli oma uskontonsa, jonkinlaista sekoitusta lukemistaan spiritismin ja teosofian katkelmista, vaikka hän, kirkon epäilijä ja pappien, suurpalkkaisten sodan yllyttäjien, moittija, ulkonaisesti tunnustautuikin lukeutuvansa joihinkin – kastajiin, ja äskeinen suutari nauroi moiselle lahkohullutukselle ja väitti miehen ahkerasti halailevan Helsingissä lahkon juhlissa tyttöjä ja toisten miesten akkojakin. Siellä toimi räätäli muka jonkinlaisen papin apuna kantamassa pelkkään valkeaan paitaan puettuja naisia, jotka upotettiin suureen ammeeseen, kastettiin. Koko seurakunta ja etenkin naiset, jotka riippuivat papin kaulassa hurmiossa, huusivat: "Halleluja!" Pappi keräsi rahaa uhrilahjoina, jopa kellot ja sormuksetkin opetustytöiltään. Lopulta tulet sammutettiin, ja miehet ja naiset kelleröivät itkien ja huutaen pitkin lattioita.

"Muut rovastit paisuvat ruhtinaan palkoilla, tämä taskukelloilla ja sormuksilla", pilkkasi suutari. "Ei, pois kaikki lahkotkin: uskonto on kiellettävä – kuoleman uhalla!"

Räätäli taas: räätälilaskuissaan näppäsi tämäkin ihminen, inhimillisen itsekkyyden ja ahneuden ainainen valittaja, köyhyydessään rahaa niin paljon kuin vaatteittensa korjaajan kainous tai haluttomuus riitelyyn suinkin näyttivät antavan myötä. Ja lahkolainen, joka julisti irstauden yhdeksi pahaksihengeksi, kuppelehti täälläkin kotikylässään sotamiestyttöjen, jopa työmiesveljiensä vaimojen parissa. – Hän ei kuulunut punakaartiin eikä sanonut siihen koskaan liittyvänsäkään, sillä hän vihasi aseita kuin myrkkyä. Mutta jo siitä asekauhustakin olisi hänen ollut mahdotonta lähteä vastapuolelle, – ja miksi herrat ja sivistyneet sitten tahtoivat ajaa maasta pois venäläiset, kuten Tistelberg kertoi? Venäläisethän julistivat nyt maailmalle kaunista rauhanoppia: yleistä rauhaa ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia? Isidor veti esille liian syvämielisen väitteensä, ettei ystävyyttäkään julistavaan vieraaseen ollut luottamista, – sen olivat entisetkin vahankumoukset todistaneet.

"Mutta bolsevikithan näyttävät käytännössä, mitä tahtovat: he ovat jo heittäneet aseitaan nurkkaan ja herkeävät sodasta ja ketään sortamasta, kun vaan Kerenski ja hänen porvarinsa väistyvät tieltä", todisti räätäli vastaan.

Peltiseppämestari, jolla oli erään talon kivijalassa pienenlainen verstaansa, painui synkäksi ja vaiteliaaksi, kun sanomalehdet kertoivat Saksan keisarikunnan voittojen yhä jatkuvan, saksalaisten murtaneen Riian rintaman ja pian kai lähtevän valloittamaan Pietaria. Niin, Saksan keisaria varmaan porvarit tänne tahtoivat hallitsemaan; se oli tosi, hän oli tavannut sellaista herrasväkeä tässäkin kylässä, etupäässä ruotsalaisia. Mutta tämä kansa ei koskaan enää alistuisi siihen, että ruotsalaisemme saisivat jonkin kruunatun pylvään ympärille kokoontua erioikeutetuksi hallitusluokaksi! – Mestari luki jonkinlaisella synkällä voitonilolla uutisia, että halla oli tänä syksynä pahoin heikontanut maanviljelijäin satoa: maanviljelijät olivat nylkyreitä, – mutta hänellä itsellään oli jauhoja varastossa, hän oli perustanut pienen kuppilan, jossa tarjottiin ruispuuroa; puuron hinta nyt kohoaisi! Hän vastusti punakaartia, sillä se vaati elintarvelain, korttijärjestelmän, noudattamista ja se kaivoi esille kätkettyjä varastoja. "Porvarit kokoavat yhä kilvalla salalokeroihinsa, julistaen oikein sanomalehdissäkin, että olisi muka väärin sallia tarkastaa heidän kätköjään!" uhkasi mestari joskus, – kun taas toisin hetkin tunnusti näin Tistelbergille iloisesti, että hänellä oli oma kätkönsä. Hän hankki lisää jauhovarastoja milloin maalaisilta, milloin venäläisiltä sotamiehiltä, joilta samoilta sai likaista sokeriakin, keitti ja möi laihaa vesipuuroa, ja möi kaikessa hiljaisuudessa luvatonta sokeriaan, touhusi muissakin gulassihommissa ja päästi iloisen remuavan naurun, kun kertoi, että oli sinä tai sinä päivänä saanut niin ja niin paljon puhdasta voittoa. Piti ystävilleen, – niissä Isidor joukossa, – kahvikekkereitä, joissa tarjottiin muutakin kuin vesipuuroa, nimittäin oikeaa vehnästä ja sokerikakkua. Kertoi, että Venäjällä paiskattaisiin romukoppaan sellaiset säätyarvot kuin porvari, salaneuvos, kauppias ja talonpoikakin; mutta miestä itseään oli mukavinta kutsua mestariksi, jos hänen erikoista suosiotaan tahtoi. Ja mainitapa hänen vaimoaan esimerkiksi peltisepän matamiksi!

Hän ei olisi tullut Isidorin joukkoon niin kauan kuin punakaarti, johon hän ei tosin ollut vielä liittynyt, oli vallassa eikä ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Ja miksi olisivat porvarit ajaneet pois venäläisen sotaväen, ainoan, jolta sai maassa huokealla ostaa jauhoja ja sokeria?

Olihan siinä Isidorin velttouttakin että asia jäi mestarille selittämättä sen perinpohjaisemmin.

Tämän mestarin kadehtima toinen peltiseppä, jonka Isidor kohtasi suutarin luona, puhui, miten monen monta kelmiä näinä aikoina oli tullut miljonääriksi, saarnasi kiivaasti omaisuuden jakamisesta kaikkien ihmisten kesken tasan; mutta Tistelbergin kortteerirouva oli varma, ettei se nylkyri suinkaan uudessa uneksimassaan yhteiskunnassa monenakaan päivänä tinaisi kahvipannuja pelkästään siitä palkkiosta, että tuo yhteiskunta antaisi hänelle päivittäiset ruoka-, vaate- ja iltamapiletit: mies oli kelpo nylkyri, oli rikastunut sodan aikana, pieksi eukkoaan ja piti alaikäisiä oppipoikiaan kovassa kurissa.

Metallityöpajan mestari, joka oli paennut Pietarista vallankumousta, hänkin suutarin rattoisaa piiriä lauantai-iltoina, vaati elintarpeitten salaajia kohtaan toimenpiteitä, joissa kivääreillä olisi merkittävin tehtävä: ns. ryöstöjä, kuten Venäjällä aatelishoveissa tehtiin. Hän halveksi köyhää, viheliäistä Suomea, joka muka luuli voivansa nousta aseisiin Venäjää vastaan, – jos porvarit sitä tarkoittivat. Mahtavaa, rikasta Venäjää vastaan: se oli maa, missä rieskaa ja hunajaa tiukkui. Sanoi lähtevänsä takaisin Pietariin heti – kun siellä olot muuttuisivat ennalleen. – Isidor väitti tälle ystävälleen, ettei ainakaan kivääreillä taidettu elintarpeita saada tasaisemmin jaetuiksi: tuskin talonpojilla sittenkään aivan niin tavattomia oli kuin jotkut täällä tuntuivat liioittelevan, ja mellakoilla ja rosvoamisella heidät vain yhä kiihdytettiin. Täytyihän toki tyytyä sopuisaan järjestykseen, ja siihen päästäksemme oli tärkeintä, että ryöstäjät, joita vierasmaalaiset sekaantujat rohkaisivat, pysyisivät kurissa. No, mestari ei itse lähtisikään ryöstäjien joukkoon: jonkinlaisen hallituksen olisi noita kiväärejä käyteltävä. Mutta siihen ei tämä hallitus tahtoisi eikä pystyisi. Ja kuinka olisi mahdollista sulkea mahtavaa ja rikasta Venäjää rajan taakse, kuten porvarien ohjelmaan anarkian lopettamisen ohella kuului? Mestari pudisti koko hommalle päätänsä.

Naisväki kulutti enimmän osan päiväänsä jonoissa ruokapuotien edessä. Isidor kävi parina sunnuntaiaamuna Klaran kanssa siellä, hän, yksinäinen mies, jonka ei tarvinnut muuta kuin antaa korttikuponkinsa ruokapaikoissa ja nauttia Klaran tuomisista. Hän tahtoi nyt nähdä jonotustakin, noita ihmisparkoja, jotka seisoivat kylmästä aamupimeästä myöhäiseen päivään, – kuin kerjäläiset anelemassa yhteistä armoa, maidon tilkkaa tai kimpaleen lihaa. Siellä joku purki kiukkuaan porvarille, josta oli tullut iskusana, toinen kertoi uutisia, kolmas tunkeutui toisten edelle, tuuppasi siskoaan kylkeen, löi maitokannulla päähänkin, kolmas huusi miliisiä avukseen, ja enimmät kiukuttelivat miliisille, jos hän yritti vaatia oikeudenmukaista järjestystä. Olipa nyt uutisia, – hermostuttavia, ihmeellisiä, ei päivääkään ilman niitä. – Ei pelännyt se roima heppu, kasakkaupseeri, joka oli siinä ja siinä kaupungissa ratsastanut hevosellaan hotellin ruokasaliin! Oli murhattu joku herra, kauhea tapaus, mutta ehkä hän oli ollut viljankätkijä tai niitä, jotka – aikoivat tappaa työläiset. Leipäannokset kutistuivat pienemmiksi. – Rosvoja liikkui keskellä päivääkin: pitäisi joutua jonosta kotiin vartioimaan ovea, antamaan varkaille uuninkoukusta...

Isidor sai kuitenkin, ajatuksellisesti vain, asian puolelle erään puusepän, entisen Suomen kaartilaisen, erään työnjohtajan läheiseltä isolta maatilalta ja erään halkoliikkeen rengin. Mutta nämä arastelivat: olivat täydellä syyllä huolissaan puolueveljiensä vainosta. Heitä ei sopinut vaatia harjoituksiin kuin vasta tarkoituksen tullessa täysin selväksi.

36.

Maailma kulki kulkuaan. Siinä syyskuu luiskahti käsistä työssä, asejoukon puuhissa ja Klaran kanssa, siinä oli tapahtunut murha aivan Tistelbergin naapurikylässä, Malmilla, – "Työmies" uhkaili yhä kolkommin porvarien suojeluskuntia, joita se kutsui verikaarteiksi, bolsevikit Venäjällä olivat alkaneet tosiaan voittaa, sosialistiemme jyrkimmät olivat sittenkin avanneet Kerenskin sinetöimän eduskunnan huoneiston ja koettaneet istua omia valtiopäiviään, harvalukuisena eri seurana, ja vahvistaneet – se tiesi mitä lakeja: niin, ainakin tahtoivat he ylimmän vallan maassa eduskunnalle; – siinä oli punakaartien kasvaviin hommiin yhtynyt ja vedetty yhä lisää mukaan venäläistä sotaväkeä. – Ja lokakuu oli tullut, katurosvouksineen ja murhineen: taas murha Malmillakin; Turussa olivat punakaartilaiset auttaneet voinryöstöistä syytettyjä oikeudessa, – taivutellen tuomareita potkuilla, j.n.e.

Kerran, illan pimetessä, ilmestyi rouva Oljemark odottamatta Isidorin huoneeseen. He olivat, etenkin Tistelberg, kirjoitelleet toisilleen viime aikoina niukasti.

Isidor koetti kuitenkin olla kohtelias, vaikka tuntui kuin Julia olisi ilmeisesti tullut – häiritsemään hänen työtään; mutta kohteliaisuus ei onnistunut, vastaanotto oli ärtynyttä ja kuivaa.

Julialla oli musta silkkileninki, hyvin avorintainen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, – entistä valkeammat.

Hän oli tosiaan tällä hetkellä kaunis, – peloittavankin kaunis, – sitä ei voinut kieltää.

He juttelivat ensin kaikenlaista ... kuin vieraat.

Yhtäkkiä huomasi Isidor jotain: Julian silmiin oli osunut Klaran valokuva, joka oli piirustuspöydällä, keskellä viivottimia ja harppeja. Nuori mies näki Julian sinisien silmien omituisesti tummenevan, mutta ei ennättänyt vielä aavistellakaan, mitä se merkitsi, kun Julia kalpeni yhä enemmän, hänen rintansa kohosi ja laski, hän kuohahti ... tuntui kuin hän olisi aikonut Isidoria lyödä, lyödä hillittömästi, kauniilla, joskus niin tarmokkaalla kädellään.

Julia syytti, – kai tekosyy, – että Isidor oli muka katsellut häneen – aistillisesti. – Isidor oli tosiaan hymyillyt epätietoisesta – ajatellessaan, ryhtyäkö tuon Klaran kuvan johdosta selittämään, että asia nyt oli auttamattomasti näin: kunniallisuuskin vaati, että kaiken piti olla lopussa hänen ja Julian kesken! Hänen ei tarvinnut selittää. Hän ei ennättänyt, kun Julia kuohahti. Ja Isidor oli Julian kädenliikkeestä vuorostaan kiihtynyt. Julia aavisti selityksen ja kaiken loppumisen varmaankin jo nuoren miehen kasvoista.

Julia poistui sitten pian, – he puhelivat enää tuskin pari sanaa. Julia pyyhki otsaansa, jossa helmeili hikeä, ja sanoi, lyhyesti, ikäänkuin syyttäen, mutta ei kuitenkaan valittaen: "Niin, myrkky syö ruumistani... morfiini. – Tiedät... Mitä varten sitä – säälisinkään? No niin, mitäpä siitä!"

Ja sitten hän poistui, aivan kumaraan painuneena, ikäänkuin maahan murskattuna. – Isidoria – säälitti; mutta minkä hän saattoi tehdä auttamattomalle asialle! Hän ei pyytänyt Juliaa jäämään, ja Julia sanoikin, että hänen täytyi nyt muualle, oli käytävä jossakin Helsingissä, ja kysyi ikäänkuin itseltään, tulisiko hän huomenna tänne takaisin: Isidor ei vastannut oikeastaan mitään. Saattoi Julian asemalle. Matkalla pimeässä valitti Julia parilla sanalla äskeistä käytöstään. Ja sitten he erosivat, tuskin toisiaan hyvästellen.

Julialta ei tullut pitkään aikaan kirjettä. Sitten tuli kirje, jossa ei kosketettu heidän viimeiseen kohtaukseensa eikä heidän suhteeseensa muutenkaan, vaan jossa puhuttiin heti ensin jostakin aivan muusta: eräästä – Julian toteutuneesta unesta!

"Muistatko tuon ihmeellisen unen, jonka sinulle viime syksynä kerroin, unen lapsuudenkodistani, sieltä pappilasta? Minä muistan sen yhäkin aivan selvästi. Uni niin omituinen, etten ollut nähnyt milloinkaan ennen sellaista. Ihmeellisen selkeä uni. Silloin kummastelin sen sisällistä merkitystä. Nyt sen tiedän!"

Julia kertoi siitä unestaan. Hän oli ollut siinä lapsi. Ja oli ollut kevättalven ilta, mutta niin lämmintä kuin kesällä. Laaksossa oli hän nähnyt rakkaan lapsuudenkotinsa, sen vanhan pappilan. Unessa oli se näyttänyt niin yliluonnollisen kauniilta, että hän oli itkenyt.

Ihana sinertävä usva oli kietonut hyväilyynsä maiseman... Merkillinen talvi: kinoksetkin olivat olleet lämpöisiä – unessa.

Joku oli tullut vastaan ja laulanut ihmeellistä laulua. Ja sen laulun sävelen Julia nyt oli kuullut – todellisuudessa!

Sitten oli unessa, jossa oli samalla aikaa kesä ja talvi, liihoitellut ohitse se kaikkein merkillisin osa: nuorukaisia, jotka marssivat pitkin tietä, kahlasivat lumessa, hyökkäsivät jotain vastaan! Heillä oli vihreät puvut! Yksi heistä oli näyttänyt Oskar Klingstedtiltä; mutta nyt tiesi Julia, mitä he oikeastaan olivat!

He olivat olleet notkeita, nuoria, sielultaan puhtaita. Haltioituneita, aatteellisia! Lumessa he hyökkäsivät ja lauloivat jotain synkän päättäväistä ja samalla riemukasta, vapauttavaa, kumean intensiivisessä tahdissa iskevää. Jotain sotamarssia!

Ja näytti kuin olisi koko maisema, Julian lapsuuden seutu, tervehtinyt heitä ilon kyynelillä.

Julia oli nyt kuullut sen marssin todellisuudessa! Hän oli tavannut Ankeriaalla Oskar Klingstedtin, ja Oskar oli vienyt hänet kotiinsa, jossa odotti jo eräitä muita kaupunkilaisia, ja siellä musikaalinen pastori Myötyrin rouva esitti sen marssin pianolla haltioituneelle, niin, liikutetulle kuulijakunnalle. Yhä soivat sen sävelet ja sanat Julian korvissa, ja hän tunsi olevansa valmis vuodattamaan sydänverensä niitä kuunnellen; sanat ja nuotit oli Oskar Klingstedt tuonut Helsingistä, hektografoituna kopiona. Helsingissä oli se marssi esitetty jossakin suljetussa seurassa pari päivää sitä ennen. Säveltäjää pidettiin vielä salassa, mutta mestarin leijonankynsi ilmaisi hänet. Nyt lensi marssi sytyttäen ympäri maata. Julia oli kopioinut sanat kopiosta ja lähetti ne Tistelbergille. Niistä oli hän viivoittanut seuraavat, noista "Jääkärinmarssin" kolmesta säkeistöstä toisen:

    "Kun painui päät muun kansan, maan,
    me jääkärit uskoimme yhä.
    Oli rinnassa yö, tuhat tuskaa, vaan
    yks aate ylpeä, pyhä:
    me nousemme kostona Kullervon, –
    soma on sodan kohtalot koittaa.
    Satu uusi nyt Suomesta syntyvä on,
    se kasvaa, se ryntää, se voittaa."

Ja sitten: Julia oli nähnyt heitäkin, – jääkäreitä: hän ei maininnut jääkäri-sanaa, kuten joku hurja Oskar Klingstedt, hän oli varovainen, mutta huomasihan, mitä hän tarkoitti. Siellä pikkukaupungissa oli yhtäkkiä herännyt suojeluskuntainnostus. Sielläkin ympäristössä oli tapahtunut ryöstöjä. Työttömät patterilaiset ja punakaartilaiset, mukanaan muutamia sotamiehiä, olivat samonneet lähiseudun maatiloille. Anastaneet ensinnä tilanomistaja Kuttingilta karjaa, kehuneet vievänsä saaliinsa elintarvelautakunnalle, mutta jakaneetkin sen keskenään. Sitten oli lauma paisunut, hyökännyt muuallekin, käynyt ahdistelemassa muun muassa Akseli Jorvasta, joka oli elokuussa jälleen palannut maatilalleen. Jorvas oli varustautunut: koonnut taloonsa seudun suojeluskuntalaisia, taistelu oli ollut syttymäisillään, mutta vielä olivat ryöstäjät väistyneet: kuitenkin ainoastaan sieltä, sillä he menivät nyt sellaisiin syrjäisempiin taloihin, joissa ei ollut puolustajia.

Sutelinin ukko poikansa kanssa oli yhtynyt erääseen laumaan. Hän oli tuonut maalta ja luovuttanut tosiaan elintarvelautakunnalle, joka oli sosialistien käsissä, perunoita ja lihaa. – Mutta eipäs oltu käyty takavarikoimassa itseltään Sutelinilta, joka kuului iloitsevan hyvästä puutarhasadosta ja jonka karja kuului lisääntyneen kolmesta lehmästä kaksinkertaiseksi! Pahempi oli, että ukko Sutelin marssi sitten joukkojensa kanssa paitsi nuuskimassa kauppiaiden varastoja, – Klingstedtin makasiinin tapasivatkin he tyhjänä, mutta veivät vanhan Bengelssonin asunnosta piilosta muutamia dritteleitä voita ja takavarikoivat sieltä väkijuomat, – myöskin uhkailemassa Fritz Blöckeriä – tuosta keväällisestä Ester-juttunsa ratkaisusta! Komppania, jota Jalo Julku, punaiset housut jalassa ja jonkinmoinen kasakkalakki päässä, sotilashenkilönä johti, oli maistellut Työväentalolla niitä takavarikoituja konjakkeja ja sen sellaisia. Sieltä oli sitten marssittu Blöckerille. Itse Aleksanteri Sutelin riehui ensimmäisenä ja vaati Blöckeriä hirteen. Pian tulisi muiden herrain vuoro. Kaupungin suojeluskunnan alku, johtajanaan lehtori Korpelainen, oli jyrkillä uhkauksilla saanut mellastajat hajoamaan, niin että ainoastaan viisi kuusi sälliä ja Sutelinit olivat jääneet Blöckerin pihalle. Heidät oli vangittu. Saatettu heti raastuvanoikeuteen. Sutelin oli istunut oikeudessa lakki päässä ja ainainen sikari kynsissä, karjunut kasvot punaisina ja tärisevin hapsin uhkauksia tuomarille ja rehjasteleville porvareille. Miliisi oli seisonut toimettomana, sillä istuntoon oli tunkeutunut muutakin kansaa, jätkiä ja patterilaisia. – Taas oli lehtori Korpelaisen, Onni Tarkkasen ja eräiden muiden tukemana, täytynyt puuttua asiaan, tällä kertaa taskuaseet kourassa! – Ja Sutelin oli poikineen passitettu lääninvankilaan. Sellaista oli yhtäkkiä tapahtunut.

Mutta nyt oli suojeluskuntainnostuskin herännyt. Sitä paitsi uskottiin, että Saksa hyökkäisi Pietariin. Kerenskin valta oli kukistumaisillaan. – Siellä merenrantakaupungissa harjoitettiin miehiä eräässä saaressa lahden edustalla, vielä varsin salaisesti. Severikin oli mukana, – kivääri kädessä, Severi, joka nyt uskoi, että sittenkin vielä voitaisiin jollakin tavoin pelastua Venäjästä. – Ja naisiakin tarvittiin: he ompelivat salaa joukoille, joista kasvaisi ehkä maan vapautusarmeija, patruunavöitä ja laukkuja. Nyt oli Julian kokemus siinä työssä todellakin tarpeeseen. Joka yö istuttiin ompelemassa, milloin Laina Suomelan pöydän ympärillä, milloin muualla, kerran jo Juliankin luona. Kaikki lamput ja kandelaaberi olivat sytytetyt. Ruokasalin suuri pöytä, joka oli pitkäksi vedetty, täynnä kankaita. Mutta ikkuna peitetty punakaartin vuoksi, joka sekin harjoitteli yhä. – Ja kaupungin naiset tekivät tosiaan työtä, eivät juorunneet pikku asioista. Entiset pienet riidat oli unohdettu. – Tämä oli nyt Juliasta sellainen yhdistys, jossa oli jotain suurta, – ei niinkuin nuo monet muut, jotka hänen mielestään vain estivät yksilöä tekemästä omia hiljaisia, tärkeitä elämäntehtäviään, estivät työstä! Pastori Myötyriäkin, joka luki ompelijoille ääneen Karoliineja, – tuota ennen niin pehmeää, kultaista keskitietä kulkevaa Myötyriä Julia nyt ainakin suvaitsi.

Ja sitten kerran oli Julia neiti Suomelan kanssa päässyt sinne saareen, jossa harjoiteltiin. Ja siellä hän oli nähnyt – kenen? Julia ei ilmaissut nimeä, mutta ilmeisesti hän tarkoitti jotakin jääkäriä: nuorukainen oli niitä, jotka hän oli nähnyt siinä lapsuudenunessaan... Niitä, joista oli tullut miehiä muutamassa vuodessa tai yhdessä vuodessa: vielä viime syksynä oli hän ollut kuin lapsi:

"Tarmokas, uhrautuvainen, väsymätön! Liikuttava kuin jokin Wilhelm von Schwerin!"

Julia oli onnellinen, että hänellä oli – vielä jotakin: "Minulla on toki vielä isänmaa, Jumalalle kiitos!"

37.

Kaikessa tässä lähenevässä ukkosen jyrinässä yksilö jatkoi edelleen pieniä omiakin unelmiaan. Ja niinpä asetti nyt Isidor kerran siinä iltapuhteella takan ääressä, – hän, joka luuli olevansa muka uskonnoton, Klaralle tuon kysymyksensä, saman kysymyksen kuin Faustissa Margaretha – miehelle:

"Wie hast du's mit der Religion?"

Klara kummastui. Mitä hän siitä? Mitä taivaasta, iankaikkisuudesta, sensellaisesta? – Hän tiesi, että oli taivas: avaruus, joka oli täynnä tähtiä, toisia ihmeellisiä maailmoita, joista ihminen ei oikeastaan mitään tietänyt. Pitikö niitä ajatella? Kuvitella niistä jotain? – Tai samoin elämästä kuoleman jälkeen, enkeleistä, hengistä, Jumalasta? – Eikö riittänyt, kun rakasti tätä Jumalan antamaa maailmaa ja täytti siinä kunnialla kaiken, mitä tunto ja sydän sanoivat?

Koe tyydytti. Viisas tutkija tunsi sydämessään helpotusta: Klaralle oli kaikki metafysiikka jotakin outoa. Joskus hän kyllä kävi kirkossa, mutta rakasti ennen kaikkea kotoisia hommia. – Ja oli syntyisin maalta... Ah, hän kuunteli niin mielellään Isidorin tarinoita talonhommista, karjasta, huokasi, mutta ei mitään pyytänyt.

Ja Tistelbergin mielessä oli alkanut hiljalleen kuvastella – Klara puuhailemassa siellä maalla.

Puuhailemassa, – ei sellaisena kuin joku toinen, joka voisi tulla hänen kotiinsa kenties vain – kerran vuodessa.

Tosin Isidor sittenkin hiukan harmitteli itselleen, että viitsi asettaa Klaralle moisen kysymyksen: se oli hänestä liian vähäpätöinen, Mutta se oli johtunut siitä, että Julia oli rakkaudelle antautuessaan antanut itsensä myöskin – ikäänkuin uskonnolle. Julia olisi mieluimmin uhrannut rakkautensa – jossakin rauniossa, joka muistutti kirkkoa. Ja he olivat käyneet kirkossa siellä Tammisaaressa, – Julia viemässä uhrinsa Jumalan alttarin eteen. Jotain sekavaa, fantastista oli Juliassa tässä suhteessa ollut. Ja tuollaisen sekavuutensa vuoksi – jonkinlaisen uskonnollisen sekavuuden, joka sotki käsittämättömillä asioilla tavallisen järjellisen elämän selviöt, oli kai hän, lahkolaisen, herännäisen tytär, joutunut siihen, ettei saanut elämäänsä sopusointuun... Klara pysyi kiinni maassa: se riitti Tistelbergille, sitä hän juuri tahtoi tietää. Ja silti osasi Klara olla uhrautuva, altis, – puhumatta sielusta ja sensellaisista asioista, joiden ihminen saattoi myöntää olevan olemassa ulkopuolella hänen aivoillaan käsiteltävää piiriä, mutta ryhtymättä noista käsittämättömistä laatimaan jotain rakennelmaa, systeemiä kuten – spiritistit tai teosofit – tai kuten Julia, joka uskoi eikä kuitenkaan uskonut!

Ainoa mitä nuori mies, joka oli mielestään saanut kärsiä niin paljon Julian tähden, oudosteli edelleen Klarassa oli se, että Klara oli liittynyt häneen niin heti.

Pari kertaa lähti Tistelberg Klaran kotiinkin. Kaksi huonetta, – erinomaisen puhdasta, kaikki tarkassa järjestyksessä. Vanhus, joka oli työkyvyttömäksi halvattu, mutta kävellä köpsötteli toki kuitenkin vielä, ei kysellyt Tistelbergiltä mitään: hymyili vain luottavasti ja ihasteli, rakasti tytärtään. – Ja toisella kertaa tuntui ukko Isidorista vielä luottavammalta, hellältäkin, – kuten Klara olisi puhunut hänelle jotain heidän suhteestaan. Sitä ei Klara ollut kuitenkaan tehnyt, se selvisi pian Klaran sanoista: isä oli vain sellainen, luotti Klaraan.

Siinä oli päästy marraskuuhun, vaalit tuoneet sosialisteille tappion, uusi eduskunta istui, työväki uhkasi porvaristoa, jonka väitti järjestävän joukkomurhia, ja senaattia, jolle oli jätetty uhkavaatimus elintarveasiain parantamisesta viimeistään tähän marraskuuhun mennessä; siinä harjoitettiin edelleen punaisia ja porvarillisia kaarteja, etsittiin venäläisten auttamina yhä aseita porvareilta, jotka niitä hankkivat ja kätkivät, puhuttiin tulevasta kansalaissodasta; siinä oli omituinen Lenin, järkeville ihmisille hullu, jonkinlaisen köyhälistön valtion haaveilija, monille alhaisemmille profeetta, kimmonnut sittemmin pääministeriksi. – Tistelberg tapasi jälleen Sylvester Teljon, joka oli tullut uudestaan valituksi, joskin niin ja näin: maaseutu kallistui oikealle! – Teljo naureskeli, että nyt oli eduskunta toki uskaltanut vaatia samaa kuin vastapuolue oli vaatinut puolen vuotta sitten: maalle selvää itsenäisyyttä:

"Nyt eivät valtiopäiväjärjestyksen muodollisuudet ole esteenä. Sillä nyt taitaa Leninin puolue tarjota meillekin omia uudistuksiaan, – paljon hullumpia kuin ne, joita viime kesänä valtiopäiväjärjestyksellä viivytettiin."

Teljo houkutteli Tistelbergin eduskunnan lehterillekin. Siellä uusi riita. Maa vapaaksi, mutta porvaristo ei sallisi ylintä määräämisvaltaa eduskunnalle:

"Katsokaapas, se on sellaista, ettei eduskunta voi käyttää ylintä valtaa, joskin määrätä sen käyttämisestä", selitti Teljo. "Muutenhan jouduttaisiin sellaiseen kansanvaltaan, joka olisi jonkinlaista bolsevismia..."

Porvarit tahtoivat tässä vapaaksi julistettavassa maassa ylintä valtaa valtionhoitajille. Eräät sosialistit ärtyivät, että nuo valtionhoitajat, jotka päätettiinkin asettaa, olisivat kuninkaita: niihin virkoihin pistettäisiin yläluokan herroja, – ehkä Saksasta toivottu kuningas. Ja samat kiivailijat väittivät: ainoastaan uudistuksia jarruttaakseen porvaristo muka vaati poliisin järjestämistä ja lujittamista. Tarkoitus olisi sitä paitsi todellakin tappaa nälkäiset. Siksi oli porvarikaartit perustettu. Venäjääkään vastaan ei niitä nyt tarvittu, tuollaista lahtariarmeijaa: Lenin ja bolsevikithan lahjoittaisivat Suomelle jalomielisesti itsenäisyyden.

Sosialistit olivat julkaisseet kuuluisan manifestinsa "Me vaadimme!" Siinä elintarvevarastojen takavarikoiminen valtiolle, työn hankkiminen työttömille, kesällä toteuttamatta jääneiden kunnallislakien julkaiseminen, torpparien vapauttaminen, – se tiesi mitä muuta kaikkea, monesta porvarista mahdotonta: parlamenttaarisella työllä ja jyrkkyydellä, poliisivoimalla, oli kopeihin ja mahdottomiin vaatimuksiin vastattava.

Punainen kaarti uhkasi estää kaikin keinoin poliisivoiman lisäämisen ja hävittää porvarien kaartit. Yhä hartaammin etsittiin porvarien asevarastoja. Työväki julistaisi maan sotatilaan, ellei sitä toteltaisi. Ohoh! Porvarit saisivat kerran polvillaan rukoilla köyhälistön edessä! Punakaartilaiset tunkeutuivat milloin minnekin etsimään ja saivat ehkä salonkikiväärejä, – paremmat aseet olivat jo piilossa. Niin Isidorinkin toveriston: kiväärit pidettiin nyt aina seinän ontelossa siellä ylioppilasveljesten asunnossa. – Siellä ja siellä oli piiritetty suojeluskuntien asemiakin. Kiväärit olivat rätisseet. – Jokin punakaarti oli rynnännyt Teljon kuntaankin ryöstämään elintarpeita ja aseita. Teljolle oli lähetetty tapahtumasta tieto. Hän kiehui kiukkua, kertoi, miten heillä talonpojat olivat melkeinpä puukoillaan torjuneet hyökkäyksen, sillä kiväärejä ei ollut monta. Nyt täytyi hänen täältä Helsingistä hankkia sinne maalle lisää kiväärejä, – vihdoinkin: ei auttanut muu. Kiväärejä punaisia ja kaiken pahan syytä, ryssiä, vastaan: niitäkin oli ryöstäjillä ollut retkellä mukana.

Erottuaan Teljosta tapasi Isidor jälleen Birger Bengelssonin, eräässä kahvilassa: siellä aikoi hän kohdata paria suojeluskuntatoveriaan, joiden mielestä nykyään oli täysi syy oleskella paljon kaupungissa, vainuamassa ilmaa noiden ase-etsintäin vuoksi. Bengelsson, joka yhä tuntui oleskelevan kaikkialla, viittasi hänet luokseen. Sanoi aikovansa pian matkustaa Saksaan, kun saksalaiset pakottaisivat Venäjän rauhaan ja tekisivät Suomesta kuningaskunnan:

"Tietysti me otetaan kuningas, sitä olen aina puhunut". Bengelsson tiesi kertoa siitä ja siitä hienosta saksalaisesta ruhtinaasta, joka olisi ehdokkaista ensimmäisiä. – Tällä välin oli Bengelssonia onni potkaissut: hän oli voittanut paljon pörssissä. Ja sitten hän jatkaisi varsinaiseen päämääräänsä: diplomaattiuralle, – opiskelemaan Heidelbergiin, Berliiniin, Müncheniin, – siellä ei oltu laisinkaan niin moraalisia kuin Suomessa luultiin!

Ja Bengelsson pyysi jälleen Tistelbergiä käymään asunnossaan, niin juteltaisiin edelleen näistä intresanteista päiväntapahtumista.

Sillä välin oli koru, jonka Isidor oli Julialta saanut, tuo käsi, jossa oli jokin itämainen kirjoitus, muuttunut sydämien liiton symbolista pelkäksi kauniiksi esineeksi ja siirtynyt liivintaskuun. Kuvansakin olisi hän kaivannut Julialta pois, mutta häpesi pyytää.

38.

Ja sitten kohtasi Tistelberg tuon – punaisen miehen! Hän muisti sittemmin aina sen illan: se oli marraskuun 17 päivä.

Suurlakko oli parhaillaan. Miksi se oli julistettu, ei hän, tavallinen kuolevainen, ymmärtänyt: hän oli koettanut seurata asioita, oli kuullut ja vielä enemmän aavisteli eräitä entisiä syviä syitä, ja nykyisiäkin; mutta yksilöllä oli omatkin asiansa, huolensa ja ilonsa, ja – vaikuttimet, joita tutkimaan ei omilta asioiltaan läheskään edes ennättänyt, – ne vaikuttimet, miljoonien ihmisten tekoihin miljoonalukujakin useammat, niin monimutkaiset, että niitä täytyi pitää sellaisena suurena mystiikkana, jossa kaikki kuljetettiin jonkinlaisiin kohtalottarien kehräämiin lankoihin sidottuina, ajan virtausten mukana. Miksi siis kiivailla, syyttää? Parempi olisi ollut sovitella! Mutta kuitenkin tunsi hän kiihtyvänsä, syvästi katkeroituneena, kun näki työväen ja venäläisten yhdessä puuhailevan lakon aikana niiden uhmalla, jotka olisivat tahtoneet ennen kaikkea venäläiset pois maasta: hän itse kuului niihin, joille se oli ensimmäinen ehto; hänelle etenkin näiden vieraiden syrjään työntäminen, verivihollisten!

Sinä iltana oli hän menossa suurlakkoon julistetusta kaupungista asuntoonsa maalle. Kruununhaassa sivuutti hän erään herran, joka huudahti hänen nimeään. Tistelberg ei ensin tuntenut. Olentohan oli kuin luuranko... Mutta sitten huomasi hän herran siristävän toista silmäänsä ja vääntävän siristäessään toista sieraintaan ylös. Se oli Kyösti Keretti! Keretti, ennen pöhöttynyt ja lihava kuin rovasti! Nyt laiha kuin seiväs.

Mitä miehelle kuului?

"Mitä kuuluu? Nälkä kuin nälkä!" huudahti kirjailija kiukkuisesti. "Nälkä! Nyt kuolee ilmeiseen nälkään. Tuollaisen palan leipää olen syönyt tänäänkin. Join tuolla kahvilassa kahvia, – se oli kuin hiirenvettä. – Ja tee tässä työtä! Tee yötä ja päivää. – Kustantajat eivät vastaa edes kirjeisiin, ei vaikka heille kymmenet kortit kirjoittaisi."

Nyt oli Keretti toki sittenkin saanut työtä. Sitä hän teki yötä ja päivää:

"Suorastaan kamala aika! Kustantajat tulleet entistä julkeammiksi: voittoa, voittoa vain he tahtovat. Mistään aatteellisesta eivät he välitä. Eivät, – vaikka olen laatinut heille – uskonnollisiakin runoja... Tämä on suorastaan sikamaista! – Kaikki on nykyään niin kylmää, – kylmää kuin korpien jää ja kyy."

Tuntui siltä kuin Keretti olisi karkoitettu pois Sysmästä. Hän sanoi, että maaseudulla oli ollut kallista, ei siellä kirjailija voinut maksaa mitä talonpojat vaativat. Ja siellä oli huligaaneja. Hän oli paennut tänne. Mutta ei täälläkään parempaa:

"Huhutaan, että tässä tulisi sota punaisten vorojen ja valkeain sankarien välille? Onkohan siinä perää?"

Toinen sanoi, että se oli hyvin mahdollista. Ja neuvoi Kerettiä liittymään johonkin suojeluskuntaan.

"Mitä?" äännähti Keretti vääntäen toisen silmänsä korkeammalle. "Minä? Tappelemaan... Minähän olen – runoilija! Minulla on päivät pahemmat kuin kenelläkään muilla ammattilaisilla. Minulla on kiirettä työtä: minun täytyy elättää perhettäni..."

Keretti asui jälleen täällä rouvansa luona, – puolisot olivat tiettävästi tehneet jonkinlaisen sovinnon.

Ja kaikissa näissä melskeissä ja kotoisissa kärsimyksissäkin, johon tuo heittiö Bengelsson oli syynä, – hän oli panetellut siellä oikeudessakin keväällä Kerettiä, vaikka oli itse vietellyt toista pahaan, – kaikessa tässä sanoi Keretti sitten tulleensa viimein tavallaan uskonnolliseksi. Ei tosin nimenomaan kristityksi; mutta hän tutki jonkinlaista kehittyneempää kristillisyyttä, teosofiaa. Sellaiset asiat olivat nykyään ilmenneet tärkeiksi, – jokin syvällinen mystiikka paljastuisi vähitellen maailmalle. Ja hänen nykyinen katsomuksensa kielsi nostamasta asetta ihmistä vastaan, ketään vastaan.

"Mutta aikovatkohan punaiset tosiaan tappaa kaikki porvarit? Ei kai niillä nyt ole mitään kaunaa sellaiselle seuralle, johon kuulun, teosofeille? Olen juuri menossa Liisankadulle erääseen kokoushuoneistoon. Siellä esiintyy eräs mies, hieno luonne, jolle lupasin lukea siellä runon. Hän toki tekee pieniä tilauksia, antaa rahaa – tässä kiipelissä."

Kokoushuone, suuri tanssilokaali, jonne Isidorkin nyt lähti halusta nähdä elämänilmiöitä, oli täynnä kansaa. – Uutuus Tistelbergille, tämä omituinen kokous! Köyristyneitä selkiä, järeitä leukoja, – työläisväkeä. Rahvaan ikäänkuin hiukan epämuodostuneita kasvonpiirteitä: tuossa huulipari, joka pysyi koko ajan avoinna, tuossa silmät, joista kuulsi vakava kummastus ja hätääntynyt pelko. – Saarnaaja, maallikko, ilmestyi hännystakissa arenan viereen korokkeelle. Kehoitti laulamaan virren. Se ei ollut sellaisesta virsikirjasta, jonka maalaisemännät pistävät kainaloonsa mennessään kirkkoon. Puhui sitten aluksi tästä loppumattomasta sodasta. Kapitalisteista, jotka järjestävät sotia Anti-Kristuksen vietteleminä. Veti esille sodassa tehdyt jalkapuolet, käsipuolet, myrkytetyt, mielipuolet. Kuvaili nälkää ... jonotusta. – Täällä Suomessakin seisoi nyt kaksi valmista kaartia vastatusten. Tehtiin murhia. Tulipalot loimusivat niinkuin hornan liekit. Toiset keräsivät kultaa kukkaroonsa. Aika oli tulossa: kaikki Ilmestyskirjan neljä ratsastajaa, verisellä miekalla iskevä sota, kelmeänä huohottava nälkä, inhottavalla kielellään ruumiita lipova rutto, hillitön, häikäilemätön vallanhimo. Valtiomiehet, diplomaatit, – niin entiset kuin uudetkin, jotka nousivat Idässä saarnaamaan, olivat samassa erehdyksessä. Keisarit kukistuisivat! Kuninkaat, presidentitkin, kruunaamattomat kuninkaat, kaikki katoaisivat. – Sota tulossa meilläkin. Aseita ihailtiin, rakastettiin. Verta oli taas äsken vuodatettu Malmilla, ne ja ne oli raastettu ratavallille, surmattu pistimillä, kuulilla, ruumis heitetty ojaan. Puhuja oli pelännyt: hän oli puolueeton, – niinkuin kaikki täällä! Tämä oli uusi seurakunta, jolla ei ollut syytä joutua epätoivoon. Sen piti vain pysyä syrjässä kaikesta. "Kuulkaa! Ensi vuonna maaliskuussa Herra tuo avun Siionillensa, so. kaikille niille, jotka liittyvät nyt Herran kansan tasavaltaan." Sitä tasavaltaa perustettiin tässä paraikaa, ja sitten alkaisi se tuhatvuotinen valtakunta, josta oli ennustettu! Ei bolsevikkien avulla, sillä hekin luottivat aseisiin, vaan Kristus sen toisi. Piti vain odottaa iloisin mielin, nauraen niille, jotka toisiaan aseilla ahdistivat. Pahat tuhoaisivat toisensa. Alkaisi Harmagedonin taistelu, josta oli ennustettu. Eikö sitä nähty kaikista merkeistä? Nyt se oli lähellä täälläkin. Mutta meidän oli oltava huolta vailla. Se menisi ohitse, ei koskisi pyhiä, alkaisi uusi aika. Silloin taivas antaisi mannaa itsestään. Palmut puhkeaisivat meidänkin kallioillemme, aivan aineellisessa merkityksessä. Huolenpainamat kasvot kirkastuisivat, nuorentuisivat, pelastuneiden, jotka säilyisivät yksinään, kun pahat tappaisivat maailmassa toisensa sukupuuttoon. Meidänkin kunnaillamme kiväärit paukkuisivat, kuularuiskut räiskäisivät, tykit jyskäisivät hetken. Sitten uskovaisten silmät itkisivät ilosta: viimeinen myrsky olisi mennyt, Jumalan vihan myrsky. Ihmiset eivät enää kuolisi koskaan. He olisivat nuoria. Vanhoille kasvaisivat uudet hampaat suuhun.

Jotkut naurahtivat näille viimeisille sanoille, mutta saarnaaja pysyi väitteessään, vahvisti sitä käsiään heilutellen, hymy huulillaan:

"Niin, hampaat suuhun, oikeat hampaat, syödäkseen noiden palmujen hedelmistä."

Hän kuvaili edelleen taivasta, joka maan päälle tulisi. Kuulijain joukko seurasi niin hartaana! – ja Kyösti Keretti seisoi tuossa Isidorin rinnalla varsin totisena. – Nyt lähti hän lukemaan runoaan. Siinä julistettiin rakkautta: yli-inhimillistä lähimmäisenrakkautta! Se oli siis tavallaan uskonnollinen. Siinä puhuttiin Natsarealaisestakin, ihmisten ylimmästä veljestä, joskaan ei Kristuksesta.

Kas vain kirjailijaa, joka oli viime syksynä laulanut yli-ihmisen astumisesta korkeuteen kääpiöitten, poroporvarien ja kristittyjen, ruumiiden ylitse!

Täytyihän sitä jollakin tavalla koettaa saada rahaa...

Ja olihan Oscar Wildekin lopulta veisannut: De profundis! Miksi ei sitten tämä Dorian Grayn muotokuvan kuvajainen?...

Välillä kajahti virsi, runo tuhatvuotisesta valtakunnasta. Sen esitti harras joukko paljaspäin, vakavana, liikutukseksi yltyvällä äänellä. Ja monen lakastuneille poskille oli syttynyt onnellinen hohde – uudesta uskosta, uudesta taivaasta ja maasta.

39.

Tistelberg jatkoi kävelyään maalle, Eläintarhan kautta. Usvainen ilta. Kylmänlaista. Tuolta vasemmalta kuulsivat Kaisaniemen vanhat koivut liikkumatta, värähtämättä. Sumu lepäili Töölönlahdella. – Pitkääsiltaa oli marssinut pitkä punakaartilaisosasto, kumaraisia, vaikenevia miehiä, toisilla venäläiset nahkatakit yllään, päättäväisinä tahi päättäväisiksi komennettuina: osaston rinnalla erikseen käyskenteli pitkä miehenhuiskale, päällystakki levällään, kivääri vaakasuorassa vasemmalla olalla, vaatien huitovalla oikealla kädellään ja sanoillaan tottelevaisuutta:

"Komppania, käännös vasempaan! Stoi!" – Sitten tuli joukkio ilakoivia ja rähiseviä sotamiehiä. Joku porvari kiireesti kävellen, kalpeana, huolestuneen näköisenä, – huolestuneen, pettyneen ja närkästyneen, kuten Isidor arveli. Muuten hiljaista. Raitiovaunut eivät kaupungissa rämisseet; Helsinki ikäänkuin autio, pankit suljetut, enimmät liikkeet kiinni, toisten ikkunat laudoitetutkin – ryöstöjen varalta. Tuskallinen odotus porvarien mielessä. Kaikki pysähtynyt, – kynät ja piirtimet Isidorinkin virkatoverien kädestä pudonneet.

Tietoja ei oikeastaan mitään: porvareilta tukittu suu, heidän sanomalehtensä lakkotilassa niinkuin kaikki muut; niiden lehtien porteilla seisoivat punakaartilaiset kiinniruuvatuin pistimin, hieroen käsiään ja pyyhkäisten nuhaista nenäänsä punanauhaisiin hihoihinsa tässä marraskuisessa kylmässä. Ainoastaan työväenlehdet ilmestyivät.

Jokin juna syöksyi tuolla jyristen ratavallia pitkin kaupunkiin: lakkolaisten junia, – punakaartilaisten.

Tähtiä alkoi kiilua, heijastellen hämärästi lahden veteen. Työväentalolta näkyi tulia, muualla melkein pimeää, kaduilla sinetyt lyhdyt, – nuo ruiskukat, – kuin mitkäkin mystilliset hornanhenkien silmät. Isidor tunnusteli silloin tällöin vaistomaisesti povitaskuaan: siellä oli pikku turva, se kehno pistooli... Jostakin kuului kiväärinlaukauksia, jotka omituisesti räikähtelivät hiljaisessa myöhäisessä illassa.

Kaikesta tästä oudosta, surullisesta, joka tuntui kietovan meidät jälleen yhteen vieraan vallan, satojen vuosia vanhan vihollisen kanssa, siirtyivät ajatukset sittenkin vähitellen Eläintarhan rantatiellä epämääräisesti omiin huoliin, – ja ennen kaikkea omiin iloihin!

Oi riemua, kun terve, voimakas luonne vapautuu ahtaasta nuoruuden aistillisuudesta! Isidor tunsi, että hänen oikea miehuutensa alkaisi, tunsi, joskaan ei sitä ajatellut. Miehuuden aika, ulospäin aukeneva toiminta, rauhallinen, silti tulinen!

Mitä rajattomia unelmia!

Jokainen pieni uusi suunnitelma synnytti toisen...

Maatila! Se oli järjestettävä. Vainiot saatettava kukoistamaan. Viljamaat laajennettava. Puutarha rakennettava, sitä rakastettava. Teitä avattava! Sillat nostettava kaartumaan salmien poikki! Sadat suunnitelmat, unelmat, – keskellä tällaista aikaa.

Herätessään jonkinlaiseksi yhteiskuntaihmiseksi, vaikkei vielä sitä aavistanut, oli Isidor nyt mielestään lopulta päässyt hiukkasen perille, miksi hän kunnioitti talonpoikia, vaikka oli nähnyt eräissä heistä yhtä ja toista inhimillistä puutteellisuutta, sellaista, ettei sitä tällaisena aikana saisi kansalaisessa olla: nyt ei sopinut kätkeä viljojaan, kahmia liikoja voittoja, vaan jokaisen olisi ollut uhrauduttava, kuten Sylvester Teljo sanoi. Mutta – olihan meissä kaikissa vikoja! – Miksi hän melkein ihaili heitä, joita hän piti aivan kuin jonkinlaisena elementtinä, joka ei juuri koskaan muuttuisi, – myllätköön maailma kuinka hyvänsä? Eihän se ihailu saattanut johtua pelkästään siitä, että talonpoika, maanomistaja, omillaan elävä, oli nykyään varmimmassa asemassa? Toista oli joutua tehtaisiin, jyriseviin, tomuisiin, – palvelemaan tottelevasti käskijää: ikäänkuin alentavaan, ihmisyyttä alas painavaan asemaan... Ei, se kunnioitus ja ihailu tulivat kai lopultakin siitä, että hänen mielestään tämä aika osoitti maamiehen hyödyllisimmäksi koko yhteiskunnassa. Miten paljon enemmän muut riitelivät – puhuivat, touhusivat, etsivät jotain! Maamies eli verrattain järkkymättä omalla kulmallaan, ja teki sittenkin tuottoisaa työtä, josta tiukkui, kitsaimmankin pussin suusta, koko maalle jotain: leipää! Täällä valitettiin yhä uhkaavampaa nälänhätää. Täällä suunnattiin Isidorin mielestä katseet liiaksi ulos eräästä hyvin tärkeästä, käytännöllisestä. Puhuttiin, haaveiltiin, me, joiden olisi ollut ennen kaikkea hoidettava omat asiamme, siinä ensinnä se leipähuoli. Ken tähysteli ulos mihinkin valtakuntaan, ken siihen ja siihen vieraaseen kansaan, milloin yhteen kuin se olisi ollut vihollisemme, milloin toiseen kuin ehdottomasti luotettavaan ystävään. Oltiin kaiken maailman asioista syttyviä. Kaivattiin toisten tunnustuksia, mikä puolue mistäkin suunnalta. Muualta piti saada suosiota, tukea. – Talonpoika saattoi joskus kuitenkin keksiä tällaisen sananparren:

"Minä olen meiltä, muut ovat meidän rannista!" Se oli jotain!

Olihan varmuutemme lopultakin siinä, että kukin teki ennen kaikkea työtä, – varmuus omassa leivässämme, taidossamme järjestellä nimenomaan kotoiset olomme. Muussa oli paljon joutavaa, tomua, joka nousee kultana kiiltäen ilmaan ja on kuitenkin – tomua.

Työtä! Hiljaista, vaiteliasta työtä! Sitä hän nyt kaipasi, ei mitään muuta.

Hän tahtoi olla osallisena mykimmässä työssä: syrjäisen maalaisen työssä, josta koitui kansakunnan suurin varmuus, kaiken muun pohja: leipä.

Tälle vaikenemisen periaatteelle alkoi rakentua avaria suunnitelmia...

Mikään ei estäisi maanmittaria muuttumasta myöskin maanviljelijäksi: tämä virka salli sen erinomaisesti.

Maanviljelijäksi, – joka ei olisi mikään herra!

Maaton saisi ehkä häneltä kontusensa...

Tietämättömät neuvoja; itse hän siinä oppisi: noilla neuvottavilla oli omat tietonsa ja kokemuksensa annettavana!

Kunniallinen ja vaatimaton ansaitsisi tältä vähäiseltä kansalaiselta kiitoksensa, – vaatimaton, työtä tekevä, mykkä: maan suola! – Pöyhkeälle ojennus – oli hän sitten mahtava tai köyhä.

Ja hänen rinnallaan kaikissa näissä juhlaa säteilevissä puuhissa, niin omakohtaisissa kuin yhteiskunnallisissakin, kulkisi Klara, kehittyisi aineellisessa ja henkisessä taistelussa voitosta voittoon.

No niin, kaikki nämä ajatukset olivat heränneet erikoisesti eloon siitä syystä, että Klara oli juuri edellisenä iltana tunnustanut hänelle erään naisellisen uutisen. Oli siinä tyttö itkenytkin hiukan. Isidor oli nauranut, todella iloisin mielin. Eihän ollut mitään hätää! Lapsi, no niin, – olkoon menneeksi, kun on välttämätöntä!

Ja Klaran kyynelet katosivat heti, hän lauloi kuin peipponen keväällä.

Tähdet tuikkivat utuisesta ilmasta. Töölönlahti tyyni, muistutti jäätynyttä. Tornit ja kaupungin rakennukset kuumottivat hämärinä.

Yhtäkkiä alkoi palosireeni vonkua kaupungista. Alettiin kai sammuttaa valoja, – venäläiset pelkäsivät zeppelinejä.

Kun Isidor tuli varsinaiseen Eläintarhaan, seisoi tuolla vasemmalla, pengermällä, jossa oli pieni punainen huvila, joku, – tai oli jotain. Harmaa haamu. Liikkumatta. Ihminenkö? – Isidor tapaili povitaskuaan. – Ehkä se oli jokin puu, tuon sinetyn lyhdyn alla?

Ihminen se kuitenkin oli: nyt lankesi hänen kasvoilleen lyhdystä heikko valo, kasvot näyttivät sinertäviltä ja harmailta. Mies seisoi vieläkin liikkumatta, pitkä harmaa päällystakki yllä. Ja – tuo profeetanparta!

Isidor hätkähti sisällisesti, mutta jatkoi kävelyään. Olento ei tullut luo. Mutta kun Isidor oli ennättänyt muutaman askelen hänen ohitseen, metsiin päin, jotka levisivät tuolla suurina, karuina, hiljaisina, – tällä tuokiolla ei ääntä, maailma kuin kuollut, hyytynyt, – kuuli hän lyhdyn luota sanat: "Quo vadis, domine."

Isidoria ennätti leikinlasku harmittaa. Hän kääntyi, mies liikahti, tuli hänen luokseen ja jatkoi: "Ettekö tunne?"

Se oli Kullervo Akilles Sarvi! – Isidorille hyvin epämieluista! Julian ennustukset vilahtivat hänen päässään. "No, jossakin tutun tapaa!" sanoi Sarvi. Tervehdittiin. Alettiin juttelua. Minne opettaja oli menossa? "Kotiin, asun tuolla Malmilla", vastasi Sarvi. Heillä oli yhteinen taival. Isidor mainitsi puolestaan oman kylänsä.

Niin, ja Isidor oli kerran ollut näkevinään Sarven junassa. Sarvi ei muistanut huomanneensa siellä Tistelbergiä, vaikka hän kyllä oli asunut täällä jo melkoisen aikaa. Sieltä opettajanpaikastaan oli hän joutunut pois. Kirkkoherra Kyrönpää oli saanut kouluylihallituksen hänet erottamaan. Riipinen oli antanut hänet ilmi santarmeille keisarin kuvan repimisestä alas seinältä, mutta se lienee tapahtunut kuitenkin liian myöhään...

Tistelberg tiesi asian, oli sen kuullut Sylvester Teljolta. Nykyään kirjoitteli Sarvi edelleen "Prometheukseen" ja työväenlehtiin. Ja oli avioliitossa, jos sitä kirkollista sanaa sopi käyttää: oli ottanut monivuotisen taistelutoverinsa luokseen, julkaissut noissa lehdissään ilmoituksen, että he kaksi olivat alkaneet yhdyselämänsä kunnes aika siinäkin suhteessa muuttuisi, saataisiin siviiliaviolaki, – ja pyytänyt tehdylle liitolle aateveljien myötätuntoa.

Yhtäkkiä pysähtyi Sarvi ja huudahti:

"Mitäs puhuimmekaan silloin talvella, ennen joulua? Löimmekö veikkaa, että uusi aika koittaisi! Vieläkö löisitte? Olisitte oikeastaan velkaa minulle ne viinikekkerit! – Ja tehän sanoitte silloin käyvän niin, että armeijoissa upseerit surmattaisiin, ja sitten alkaisi oikea aika. Mistä ihmeestä sen tiesitte? Nyt se on tullut: aamu koittaa!"

Isidor oli sekaantunut: hänkö olisi tarkoittanut, tahtomalla tarkoittanut, että tällaisia murhia tehtäisiin? Hän nousi nyt sitä Sarven luuloa kumoamaan. – Ja oliko tämä Sarvesta jonkin uuden onnellisen ajan koittoa, tämä mellastelu meillä? Tistelberg oli kiihtynyt: hän luetteli murhia, joita viimeksi oli tehty juuri samassa kylässäkin missä Sarvi asui, nimismies ja joku kansakoulunopettaja, ammuttu, toisaalla löydetty poliisin ruumis ratavallilta alas heitettynä, rinta täynnä pistimen haavoja. Ja toisaalla murhattu eräs tilanomistaja, toisaalla tehtailija, eräässä kylässä viisitoista kansalaista yhtaikaa! Suosiko Sarvi punakaarteja, jotka näitä töitä tekivät? Täällähän elettiin kuin missäkin Meksikossa! Maaseudulla kansalaisia kaatunut selvässä keskinäisessä taistelussa, – toisilla venäläisistä kivääreistä ammuttu kuula sydämessään. Punakaartilaiset tekivät rangaistusretkiä maaseudulle ryöstämään – ja riistämään talonpojilta pois heidän suojelusvälineensä. Jossakin kaupungissa kuuluivat he vallanneen poliisilaitoksenkin, – jos nyt mitään tarkkaa tiedettiin: olihan toisinajattelevilta pantu suu tukkoon. Mitä ajateltiin, mitä suunniteltiin? Miksi itse pääkaupungissa punakaartilaiset nuuskivat ihmisten koteja niinkuin venäläiset santarmit aikoinaan? Ja kerrottiin monia kansalaisia vangitunkin.

Kiihtynyt nuori mies puhui Kordelinin murhasta, jonka punakaartilaiset ja venäläiset yhdessä olivat Mommilassa pari viikkoa sitten tehneet. Sitten oli murhia jatkunut yhtä mittaa. – Ja mitä tämä suurlakko nyt oli? – Mitä tarkoittivat sosialistijohtajat tuolla ultimaatumihaan "Me vaadimme"?

Opettaja Sarvi naurahti:

"He, sosialistijohtajat, kuten sanotte, tahtovat painostaa eduskuntaa, senaattia, porvareita, – tahtovat ajaa läpi niin sanottuja uudistuksiaan."

Mutta olihan niitä uudistuksia varten koolla eduskunta, johon sosialistitkin itse olivat suostuneet lähettämään edustajansa? Tistelberg ei luonnollisestikaan näitä asioita ymmärtänyt, koko sekamelskaa, mutta jälleen: miksi tämä suurlakko? Ja hääräily venäläisten kanssa...?

"Ettekö ymmärrä? Sosialistit eivät luota tähän eduskuntaan", vastasi Sarvi. "He ovat siinä nyt vähemmistönä. Ja heillä on syytä epäillä: porvarit ovat heidät parlamentaarisella leikillä niin monesti pettäneet! Peijatut tahtovat nyt vaikuttaa uhkailemalla, – saadakseen nuo nöyrät pykälänsä lävitse. Niistähän ei viime eduskunnassa tullut hyväksytyksi muuta kuin 8-tunnin työpäivä ja jotain vähäistä lisäksi, kun Kerenski puuttui asiaan porvarien iloksi. Lisäksi sosialistit tahtovat uhkailemalla saada ylimmän vallan eduskunnalle: jos meille tuli presidentti, saattaisi hän hajoittaa sellaisenkin eduskunnan, jossa sosialistit olisivat enemmistönä. – Niin ajattelevat mielestäni sosialistijohtajat, – joiden on pakko kulkea mukana ja joiden annetaan haaveilla! Ja nyt tietysti porvarillinen eduskunta osaksi taipuukin."

"Ja sitten palautuu rauha", huudahti Tistelberg. "Jätetään tämä murhaaminenkin. Suurlakko loppuu..."

"Loppuu?" toisti Sarvi ja pysähtyi. He olivat tulleet maantielle, joka johtaa Eläintarhasta radan vartta Pasilaan päin. "Loppuu, – eikä lopu. Tai toisin sanoen: suurlakko saattaa loppua, – mutta vallankumous jatkuu!"

Se oli Isidorista merkillistä. Mikä vallankumous? Mitä sosialistijohtajat tällä arvelivat?

"Hekö?" naurahti Sarvi jälleen. "Luuletteko, – että he tässä ovat käskijöinä! Toisin on asia. Nyt liikkuu kansa, nyt aaltoilee meri: se kuljettaa kapteenit mukanaan – miten tahtoo. Heidän täytyy seurata meitä, – kun ovat suvainneet joukkoomme tulla, armeliaasti, mutta likinäköisinä: kiitos kaunis heille. Nyt on tehty jotain, josta he eivät voi vetäytyä pois: nuo tekoset, murhat, kuten niitä suvaitsette sanoa, ovat lyöneet leiman heidänkin otsaansa. Heidän täytyy tukea meitä. He ovat nimellisiä johtajia. Meidän tappiolle joutuessamme iskisi kosto heihin. Heidän asiansa on voittaa meidän kanssamme tai kaatua..."

Danton oli aikoinaan noussut merta, aaltoja, kansanliikettä vastaan: hänet – mestattiin. Samoin oli tuhoutunut Robespierre:

"Siinä nyt sosialistiherroille pakko: heidän on liian myöhäistä kääntyä, hillitä!"

Vallankumous jatkuisi, tai oikeastaan alkaisi vihdoin – täälläkin. Koko maailman vallankumous. Venäjällä tapahtunut paikallinen vallankumous levittäisi vapautuksen muuallekin. Maailma oli todellakin pääsevä kahleistaan, ennen kaikkea sodista. Suurenmoisten tekojen aika! Ihana tunnuslause: kaikkien maiden köyhälistöt, liittykää yhteen! – Opettaja Sarvelle oli selvinnyt tarkoin, miten maailman uudistus suoritettaisiin: hän oli kesällä, paikastaan ajettuna, paitsi kierrellyt herätysmatkoilla tehtaissa ja torpissa myöskin käynyt Pietarissa. Oli nähnyt siellä jalot, epäitsekkäät venäläiset, sellaiset kuin Radek, Nathansson, Trotski, Kollontai. Nyt heidän evankeliuminsa alkaisi lentonsa! Uudelle oli pohja valmistettu: sota oli opettanut kansoille, miten heitä oli petetty! Voittajatkin heistä näkivät, etteivät sodasta voittaisi kerrassaan mitään. He kukistaisivat viimeinkin hallituksensa, tai surmaisivat ne, kapitaaliluokan, suurrosvot, ulkokullatun, itsekkään papiston, nuo yhteiskunnan ruumiin pahimmat basillit. Uudistaisivat jokainen maansa, juuri Venäjältä lähteneiden ohjeiden mukaan: idästä vierisi herätys kuin tuomiopasuunan ääni hamaan länteen! Yhteiskunta tehtäisiin tosiaankin yhteiskunnalliseksi. Tehtaat, maatilat, kaikki omaisuus valtiolle, – siten estettäisiin kapitalistit riistämästä itselleen yhteistä omaisuutta. Seuraisi kansan työ todella omaksi edukseen. Työhön pantaisiin laiskuritkin, ja se lyhentäisi kaikkien työpäivän aivan joksikin muuksi kuin sosialistit nöyryydessään vaativat: jokainen tekisi työtä neljä tuntia vuorokaudessa ja saisi siitä vastineeksi kelpo asunnon, ravinnon ja huvit. Äidit asuisivat äitienpalatseissa. Synnyttäisivät surutta uutta polvea. Sitä kasvatettaisiin kelpo ihmisiksi lastenpalatseissa. Kasvatuksesta seuraisi, ettei vankiloita enää tarvittaisi, – kurjuus ja tietämättömyyskin vievät rikoksiin.

Jotain samansukuista tuhannenvuoden valtakuntaa kuin Isidor oli kuullut tuossa tanssihuoneistossa ennustettavan, mutta nyt toteutettuna jollakin vallankumouksella. Ikuinen rauha, vihdoin, – miekat taottaisiin auroiksi:

"Pietarissa tehdään parastaikaa kranaateista kirjaimellisesti auranluotteja."

Tistelberg hämmästeli. Vai sitä siis...? Sosialistijohtajat eivät siis muka olleetkaan enää johtajia?

Ja tuo uusi vallankumous, jota bolsevismi Venäjällä saarnasi, tuo uusi taivas ja uusi maa perustui mihin? Kansaan. Alimpaan kansaan. Köyhälistöön. Kaikkein köyhimpiin, sitäkö Sarvi tarkoitti?

Sarvi myönsi.

"Niin ollen myöskin – niihin kaikkein tietämättömimpiin", vastasi Tistelberg.

Ja esitteli omia vaatimattomia kokemuksiaan köyhistä: paitsi luonnollista ja valitettavaa tietämättömyyttä oli heissä muutakin, joka sortaisi rakennuksen, jos Sarvi sen heidän varaansa rakentaisi. Ihmisiähän kansakin oli, – varsin itsekkäitä ihmisiä, – ehkä valloilleen päästettyinä ja yhytettyinä – häijympiäkin kuin nuo ns. porvarit, joilla oli kuitenkin kaikitenkin enemmän tietoa. Ja tietohan oli sydämen jalostumisen alkua. – Tässä äskettäin oli saatettu komeasti vallankumoussankarina hautaan suutaria, joka oli kaatunut Kordelinia murhattaessa, saatettu suruharsoilla verhotuilla punaisilla lipuilla, venäläisten matruusien soittaessa saaton etunenässä Chopinin surumarssia. Kerrottiin kuitenkin, että suutari oli tehnyt yksiä ja toisia kepposia, tullut jollakin tavoin rangaistuksi, ja lähti kostosta mainittua vainajaa murhaamaan.

Kullervo Akilles Sarvi pysähtyi yhtäkkiä ja käännähti kävelytoverinsa puoleen:

"Eikö sitten se murha ollut oikeutettu? Se oli historian tuomio: miljonääri on hankkinut itselleen liiaksi maatiloja, tehnyt ihmisiä kodittomiksi. Yksinomaan sellainen haalinta on rikos. Siihen ei ole oikeutta muulla kuin yhteiskunnalla! – Ja oliko sitten tuo suutari kelvoton ihmisenä? Porvarit saattavat puhua asian omalla tavallaan. – Ja mitä muuten tulee näihin murhiin, joista taas alatte puhua, niin – sehän on välttämättömyys: sellaista tapahtuu kaikissa sodissa. Tämä on sotaa – sodan hävittämiseksi! Sodassa ei ole mahdollista pitää vaarin, kuoleeko vastapuolella joku viattomasti. Sodassa eritään rintamiksi! Pikku seikat eivät merkitse mitään, – suuren voiton rinnalla."

"Olkoon sitten sotaa!" hymähti Tistelberg. Jatkettiin keskustelua, nyt ei sen sodan oikeutuksesta, sillä luulihan Sarvi sen oikeutetuksi, tuon ehkä kaikkein epäinhimillisimmän sodista, – vaan siitä, onnistuisiko se sota noille oudoille Sarven hengenheimolaisille. Aiottiin siis köyhälistöllä kukistaa porvarillinen maailmanjärjestys. Sarvi luotti murhailevaan punakaartiin ja – venäläisiin tukijoihinsa.

"Mikä niillä vika, venäläisillä?" kysyi Sarvi. – Kansainvälinen vahankumous ei tuntenut eri kansallisuuksia. Venäläiset sotilaat olivat Suomen köyhälistön taistelutovereita yhteisellä rintamalla:

"Ja eikö lahtarienkin armeijassa, jota Pohjanmaalla kuulutaan järjestettävän, ole venäläisiä upseereita? Ja ruotsalaisia ja saksalaisia, – tai ainakin noita Saksassa teurastuskoulun käyneitä jääkäreitä, – ainoan oikean ja tehokkaan uudistuksen vastustajain välikappaleita, joita sosialistijohtajammekin, narrit, ovat suosineet. Saavat nyt vastata narriudestaan, – kun suositut iskevät heihin. Onko tuo niin sanottu ja moitittu rintamaveljeily lahtarien yksinoikeus? – Ja mitä taasen noihin murhiin tulee, taasen", – Sarvi pysähtyi, puristeli otsaansa ja jatkoi: "Niin, heitä on kielletty sellaisesta, sotilaita. Mutta he eivät tottele. Hm, olen tosiaan luopunut siitä Krapotkinin käsityksestä, että kaikki tulee hyväksi, kun vain nykyiset esivallat kukistetaan. Sillä: kansa ei olekaan hyvää, kuten sanoitte. Se tekee murhia luvattomasti, ja kiduttaakin. Mutta vastaisuudessa se kasvatetaan, uuden yhteiskunnan uusihenkisissä kouluissa, pakkokouluissa – pois julmuudesta. Nyt ei siihen ole aikaa, noiden hölmöjen kasvattamiseen, jotka kuitenkin ovat uudistuksen ase. – Ja eivätkö sitten porvarien kansainväliset sodat ole nimenomaan murhaa! Nyt on sota porvareita vastaan. Sodassa: silmä silmästä, hammas hampaasta! Sen on proletariaatti porvaristolta oppinut. Jos hävitämme lahtareita keskuudestamme, niin ajavathan porvarillisetkin valtiot sodan syttyessä vieraan kansallisuuden helmastaan ja hävittävät urkkijat. Meillä ei ole muuta keinoa heitä ajaa: me emme tunne kansakunnallisia rajoja! Sellaista on tässäkin sodassa, kansalaissodassa, joka on sodista ainoa oikeutettu."

Mitä tulee siihen, että "Työmiehessä" koetettiin murhat sysätä porvarien aiheuttamiksi, niin täytyihän siinä lehdessä, jossa Sarvi muuten vakuutti sosialisteja sallittavan pian ainoastaan armosta, kuvata kansaa, noita tihutöihin valmiita, edelleen viattomana, jalona ja hyvänä: se oli taktiikkaa, propagandaa! Kertoivatko porvarilliset armeijatkaan sodan aikana sotamiestensä luvattomista töistä? Eikö syy aina ollut vihollisen? Proletariaatti oli siinäkin suhteessa oppinut jotain kansallisten armeijain päällystöiltä.

"No no, hyvä on", virkkoi Tistelberg. "Sota kuin sota. Armeijassanne paitsi siivoja, tietämättömiä köyhiä noita vallitöiden vetelehtijöitä, sällejä, kiertolaisia, vapautettuja vankejakin. Ja päällikkönä sitten mukana jokin Rahja tai Rehja, joka kuljettaa kivääreitä ja pommeja Venäjältä. Toinen Rahja kai hallitsijana, – nyt on hän vasta kenraalikuvernööriksi määrätty."

Ja niillä voimilla aiottiin tässä maassa kukistaa sivistyneet ja talonpojat. Sivistyneet, jotka – eivät voi uskoa sellaiseen kuin maailman vallankumous, kansojen veljeys, yhteiskunnallistuttaminen: kansatkin ovat yhdistettyjä yksilöitä, eikä ihminen ole suinkaan hyvä: hän ei taivu tekemään työtä yhteiseksi hyväksi ellei saa jotain yksilöllistä erikoisetuakin, omaa voittoaan työstä. Ihmisiähän ovat köyhätkin, – ja enimmän juuri he, lähinnä luontoa. – Entä talonpojat:

"Talonpojat ovat entisistäkin ryöstöistä ja mellasteluista suuttuneet. Pohjanmaalla jyrisee! Huhutaan, että sieltä kansa tahtoo marssia metelöivään Turkuun, Helsinkiin. Ennen kaikkea ajaa venäläiset pois: muistakaa ryssien monet tihutyöt, ja muistakaa kansoille luonnollinen rotuviha! – Ja kaiken entisen lisäksi te tahdotte kai vielä, ilman muuta, vapauttaa talollisten torpat, maksamatta korvausta, niinkuin Venäjällä joidenkin aatelistilojen alustalaiset, eikö niin?"

"Paljon enemmän", vastasi Kullervo Akilles Sarvi. "Vapauttaa ne aluksi. Mutta sitten on kaikki maa yhteiskunnallistutettava."

"Koettakaapas! Onnea matkaan vain! – Muistaakseni kerroitte että teillä oli ollut tukaluuksia maalla jo senkin vuoksi, että halusitte elää nykyisen aviotoverinne kanssa omalla tavallanne. Ja nyt te aiotte siellä maalla tiettävästi karata muunkin kimppuun kuin omistusoikeuden: kirkon kimppuun, niinkö?"

"Aivan totta! Kirkko on hävitettävä, tuo valheeksi väännetyn kristillisyyden tyyssija, petollisten pappien linnoitus, pappien, jotka saarnaavat kansainvälistä vihaa, noiden viekkaiden tassuttelijoiden, liukkaiden jesuiittain, jotka sokaisevat sieluja, murhaavat henkiä, imevät mehun jokaisesta tuoreesta ja elävästä ihanteellisuudesta. Katsokaa: se synnin helvetti, kirkko, on hävitettävä!" kiihtyi opettaja Sarvi.

Tistelberg naurahti:

"Menkääpä puhumaan näin maalle, – sinne, jossa pelkkä sosialismi-sanakin herättää monissa vihaa, sana, jonka sisältöä ei siellä edes liioin tunneta; vihaa pelkkänä sanana. Vai kirkko pois! – Voin hymyillä eräissä pikku seikoissa noille maalaisille kanssanne. Siellä suuttuu joku emäntä totisesti, jos uskaltaa kertoa, että Italian viiniviljelyksillä hajoitetaan kanuunanlaukauksilla ukkospilviä. Siellä on ukkonen eittämätön todistus Jumalan kaikkivaltiaasta viisaudesta ja voimasta. Niin, siellä saattaa musta kukko näyttää talossa, mikä hevonen on taloon soveliain: sellainen taika muuttaa soveltuvan hevosen mustaksi. Mutta onhan siellä oikeaakin, puhdasta uskonnollisuutta, joka kohottaa maalaisia moraalisesti. Eikä sellainen tekisi pahaa näille proletaareillekaan, jotka haluavat erota kirkosta, ja – kuitenkin menevät lahkolaisiksi, spiritisteiksi, ja ovat yhtä ilkeitä tarpeen tullen kuin ennenkin. Ja ainakin täytyy myöntää, että kaikissa talonpoikain harhautuneissakin uskomuksissa, saati sitten heidän uskossaan, on harrasta, vakavaa voimaa, jossa ei ole epäilyksille tilaa... Ja heillä on – varallisuutta. Talonpoika on toki nykyään näinkin köyhässä maassa yleensä melkoisen rikas. Ja hän käyttää omaisuuksiaan teitä vastaan, vakuutettuna uskostaan ja eduistaan. Jo veisaa hän kirkoissaan aivan toista virttä kuin te: isänmaan virttä. Oletteko niissä käynyt?"

"Minä en koskaan astu jalkaani sellaiseen narrien temppeliin!" huudahti Kullervo Akilles Sarvi.

"Minäpä astun, – ellen vielä muuten, niin kuullakseni miten se virsi siellä soi. Se soi väkevänä, hartaana, syvänä. Ja se kaikui jo talvella teidän laisianne vastaan... Niin, rynnätkää vain lippuinenne sinne maalle: saatte tosiaan talonpojat kimppuunne kuin punaisesta vimmastuneet härät, kuten vertailitte. Mitä on voimananne? Rappeutuneen Venäjän armeijan jäännöksiäkö, ja sosialistejamme, joiden ihanteet ovat – kuinka lujat? Taistelu on oleva teille tiukempi kuin aavistattekaan, vaikka teillä olisi koko Venäjän aseet! Menkää vain, ottakaa taloilta väkivallalla torpat, – saatikka sitten valtiolle heidän koko maansa! Kohtaatte tosiaan – lahtareita: tiedätte, ettei se homma ole talonisännille aivan outo: he ovat – tottuneet näkemään vertakin! Ja lyövät teitä – kuin ainakin isänmaan pettureita!"

He olivat kävelleet maantietä Pasilan kylän ohitse, kylän, jota leikillisessä puheessa kutsutaan Fredikaksi ja jossa asui hyvinkin kirjavaa, vallatonta väkeä. Tänä myöhäisenä iltana siellä oli kuitenkin kaikki rauhallista. – He olivat tulleet suuren suon sivuitse Käpylään, ja poikenneet, likaista savitietä välttääkseen, rautatieradalle, jossa koettivat nyt marssia rinnatusten, ratapölkyltä toiselle harpaten. – Isidor muisti, kuinka hän Julian kanssa viimeksi oli kulkenut täten Ankeriaan kaupungin pienoisrataa... Ja muisti Julian ennustuksen. Mutta kun Sarvi pysähtyi ja kysyi häneltä yhtäkkiä, luuliko insinööri sitten, että lahtarit tosiaan voittaisivat, sillä taistelu tulisi, vallankumous jatkuisi, vastasi Tistelberg:

"Luulen, – jos meitä kumpiakaan, enemmän lahtareita kuin teitäkään, voidaan sitten sanoa voittajiksi: ehkäpä on ryssä meidän sameissa vesissämme silloin kalastanut!"

"Ryssä, bolsevikitko!" huudahti Sarvi. "Mutta juuri he, nuo venäläiset veljet, lahjoittavatkin maallemme vapauden!"

Kyllä kai: Tistelberg ei uskonut sellaisiin lupauksiin; kansojen ei kannattanut luottaa toisiin, – enemmän kuin yksilöidenkään. Ihminen on ihminen, – ainakin vielä...

Sarvi pilkkasi:

"Porvarien ainainen väite: kaikki lykättävä toistaiseksi! Ja jatkettava armeijain varustamista: nythän se on alkanut meilläkin, armeijaa ajatellaan luotavaksi Suomelle, omaa armeijaa! Kiusaa, josta tsaarivallan aikana jo toki oli päästy! Pohjatonta verojen nielijää tähänkin köyhään maahan! Kansainvälisten riitojen aiheuttajaa: missä armeija, siellä hyökätään toisten kimppuun. Ei, tästä on tehtävä loppu!"

Yhtäkkiä seisahtui Sarvi jälleen ja asettui vastapäätä Isidoria:

"Sanokaapas suoraan, – kummakseni minä olen huomannut, että te, jota minä talvella luulin hiukan vapaammaksi, valistuneemmaksi, – sanokaapa nyt suoraan, jos olette mies, kannatatteko te suurtilallisia, pappisvaltaa, keinottelijoita, sotarosvoja, ruotsalaista yläluokkaamme, joka tässä taistelussa viimeinkin painetaan sille kuuluvaan asemaan, – näette, että me juuri olemme oikeita kansallis- ja suomalaismielisiä, – sanokaa suoraan, oletteko te lahtari?"

Tistelberg oli jo aikonut olla varovainen. Mutta nyt kysyttiin häneltä vetoamalla siihen, oliko hän suora, oliko hän mies. Hän vastasi:

"Lahtari, tietysti; mutta pyydän teitä käyttelemään hieman säästelevämmin tuollaista nimitystä! Sangen vähäisenä yhteiskunnan rattaana, jonka arvelemiset eivät muuta maailmaa hiuksen vertaa, kuulun suojeluskuntaan, olen sellainen valkea, että myöntäisin ajettavan kaikkia uudistuksia, rajuimpiakin, parlamentissa. Mutta tällainen salakähmäinen vehkeily laillista eduskuntaa, laillista hallitusta vastaan, vehkeily, jota olen vainuavinani, kummakseni..."

"Laillista hallitusta! Laillista eduskuntaa!" huudahti Sarvi pilkallisesti. "Tietysti edellinen eduskunta oli ja on porvareista laiton, – koska Kerenski sen hajoitti! Ja samoin edellinen hallitus: sosialistit olivat siinä saaneet sananvaltaa! Mutta jos nyt porvarien kunnioittaman ja totteleman Venäjän hallitusvallan nykyinen edustaja, Kerenskin seuraaja Lenin hajoittaisi tämän eduskunnan ja hallituksen, niin – nyt tämä eduskunta ja hallitus olisivat teistä laillisia. Älkää höpiskö sellaista: porvarien ei kannata kehua itseään sen laillisemmiksi kuin nuo – herrassosialistitkaan. – Ja parlamentti! Parlamentti! Evolutioni, ei revolutioni! Taas sama laulu: lykätä kaikki vastaisuuteen. Ja nyt, kun koko maailmassa koittaa uusi aika! Kun maailma katsoo tännekin: tämä maa saattaa olla tie, jota myöten suurin aate, mitä kristinopin syntymisen jälkeen on syttynyt, leviää Eurooppaan. Ei, taisteltava on! Te sanotte, että saatamme joutua tappiolle. Niin, ehkä olette oikeassa, – ehkä meidät kiskotaan hirsipuuhun, meitä ... kidutetaan ... meidät ristiinnaulitaan! Mutta tehty, mikä tehty! Sanon suoraan: on tehty niitä murhiakin! Vastustajamme ovat vimmoissaan. Heidän tuomionsa uhkaa meitä. Alea jacta est! Sillat on poltettu!" – Sarvi huokaisi jälleen raskaasti. "Paluutie jo tukossa. Eteenpäin. Täytyyhän voiton tulla. Nykyistä olotilaa ei maailmassa saata iankaikkisesti jatkua! Se täytyy lopettaa! Kuka nykyistä maailmaa on valmistanut? Toverit Englannissa, Ranskassa, Saksassa, Itävallassa? Toverit Venäjälläkö? Eivät! Heidän maittensa yläluokat sitä tahtovat, sen loivat, tämän kidutuksen, kiusan, hirvittävyyden! Heidän ryöstäjämiehensä, jotka pakottivat tähän kaikki köyhät, sidotut orjat. Kirous niille ryöstäjämielille! Petettyjen veri huutaa maasta! Se on huutanut monta vuotta rintamilla höyryävinä hurmelammikkoina. Ja se on huutava kovemmin ja kovemmin, kunnes vihdoin vastaus siihen huutoon kuuluu kuin pitkäisen jylinä idästä länteen, lähtien yön syvyydestä, ruudin savun mustista pilvistä, – pitkäisen jylinä, joka on vyöryvä kuin ukkosilman pauhu, tärisyttäen ja hävittäen enemmän kuin maanjäristyksen nielevä laava, tuhoava nykyisen maailmanjärjestyksen, – silloin kuin petetyt ja sorretut nousevat kaikissa maissa ei kansallisine, vaan kansainvälisine punaisine lippuineen taisteluun, ei toisiaan vastaan, mutta oikeaa vihollista, vallassaolijoita vastaan kaikissa maissa. Se tulee jo! Se tulee, kansojen vanha ystävä, vapauttaja: vallankumous! Se aate kestää, vaikka vuoret kukistuisivat, sillä se on ajan viimeinen, elävä sana: sota rauhan ja uuden, ihanan maailman puolesta. Sanokaa vielä, kuulutteko te valkeihin?"

Tistelberg vain hymähti.

"Joka vaikenee, se myöntää", virkkoi opettaja Sarvi. "No, ainakin tunnustan, että olette edes keskustellut ettekä pelkästään kuohuen purkanut sanoja aasialaisesta saastasta ja ruttotaudista, rosvoista ja ilmeisistä maanpettureista: sillä petturi en ole, bolsevismiin tietysti kuuluu kansallisuuksien täysi vapaus! Kuohutaan, kiehutaan ja lapsellisesti parjataan: niinkuin suomalaisilla ei olisi itsellään aivoja päässä ajatella näitä kerran voittavia aatteita! – Minä olen nyt yhtä suora. Tässä eroamme: tehän menette omaan kyläänne, minä jatkan kävelyäni kotiin. Sinä menet oikealle, minä vasemmalle, sanoo raamattu. Hyvästi."

Sarvi ojensi kätensä. Tistelberg vastasi kädenlyöntiin, ja he erosivat.

Mutta tuokion päästä huusi Sarvi radalta, vasemmalta: "Ehkä sittenkin sanon, koska tahdoitte kanssani keskustella, että: varokaa itseänne! Minullakin saattaa olla jotain sananvaltaa! Me olemme nyt vihamiehiä!" Tistelberg naurahti.

Käveli kotiinsa. Ajatteli, olikohan todella varottava... Muisti tovereitaan: oliko hän kenties ollut liian varomaton, – kiihtynyt? Saattanut toiset vaaraan?

Mutta punainen mieshän oli toki rehellinen. Sellainen suoruus tuntui Isidorista siltä kuin hänellä ei olisi ollut syytä pelätä, että – sittenkään hänen kimppuunsa karattaisiin... Moni kyllä oli saanut maksaa suojeluskuntahommansa verellään.

40.

Seuraavana aamuna varhain voivotteli puolikuoliaaksi säikähtynyt huvilan rouva alakerrasta, että punakaartilaisia oli tunkeutunut taloon. Tistelberg tavoitteli pistooliaan, mutta eipä ollut niin helppo tottumattoman laukaista miehiin, jotka jo astuivat kamarin ovesta sisään. Ensimmäisenä järeäleukainen, patterijätkän näköinen, kasvot punaiset, tulipunainen villamyssy päässä. Löi kiväärinsä jalalle. Sitten toinen tuntematon, kasvoillaan kovuus, otsassa veristävä arpi, silmissä pelättävä ilme. Aseiden etsintä! Onneksi oli kivääri piilossa ylioppilasveljesten asunnossa. – Tistelberg – luovutti pistoolinsa. – Portaissa joukko muita pistimiä. Takimmaisena se kelmeä, kiihkomielinen suutarikin, joka kuului kylän punaiseen kaartiin.

Aseita ei löytynyt muuta kuin se pistooli. Mutta silti oli lähdettävä – jonnekin. Herralle oli muutakin asiaa:

"Joutukaa!"

"Minne? Ja mistä syystä?"

"Vähäpä sillä! Kyllä sen saatte tietää!"

Mentiin jonnekin radan toiselle puolelle, kauas, aivan kylän syrjälle, jossa Tistelberg ei ollut koskaan käynyt. – Suutari riensi saatossa hänen ohitseen, supisi:

"Ei saa nurista, ei hiiskahtaa! Näiden miesten kanssa ei ole leikkimistä: ovat ankaroita, ovat tulleet jostakin Malmilta päin. Mitäs rupesitte näihin puuhiin!"

Ja suutari jäi jälkeen, katosi näkyvistä.

Tuli punainen, rappeutunut huvila, jonka pihalla kuhisi punanauhaisia pistinniekkoja. Olipa niitä paljon, – no, ne olivat tulleet muualta, Malmilta. Tistelberg muisti opettaja Sarven ja Julian varoitukset. Mutta itsesyytökset olivat – liian myöhäisiä. Kohtalo, yksilön polkija, – nuo näkymättömät voimat, – kohtalo vei, jos tahtoi ihmisen, sittenkin vaikka – kuolemaan!

Siellä, jonkinlaisessa salaisessa esikunnassa, suljettiin nuori mies yläkerrassa pieneen huoneeseen, oikeastaan konttoriin, jossa oli ikkuna tai valoaukko ainoastaan varsinaiseen, isompaan huoneeseen, sekin korkealla. Suutari toi sinne olkia, antoi laatikon paperossejakin, kun Tistelbergiltä olivat piippuvehkeet jääneet kotiin, ja sanoi, taas nopeasti poistuessaan:

"Tunnustakaa kaikki: se on parasta."

Sitten, kello yhden tienoissa, seisoivat Isidor ja hänen toverinsa, – tovereita oli sinne sillä välin tuotu kaksikin, nuorempi buuriylioppilaista ja telegrafisti, – jonkun päällikön kuulusteltavina isommassa huoneessa.

Telegrafisti oli aamulla nähnyt Tistelbergiä kuljetettavan radan poikki, hän oli ottanut taskuaseensa ja pamppunsa, mennyt päämajaan ja saanut ylioppilas veljekset lähtemään vangittua auttamaan. Pieni rytäkkä oli noussut tämän huvilan portilla, vapauttajat oli riisuttu aseista; toinen buureista oli päässyt pakoon. Ja nyt oli kaiken päivää odotettu, että hän voisi tuoda uutta apua, mutta turhaan.

Tistelbergiä oli jo sitä ennen yksinään kuulusteltu. Sen oli tehnyt tuo arpiotsa. Vanki kielsi kaiken, ei sanonut kuuluvansa suojeluskuntaan, ei tietävänsä sellaisista hommista tässä kylässä mitään. – Arpiotsa naurahti katkerasti, uhkaavasti:

"Vaikka sen ilmoitti meille mies, joka teidät tuntee. No, kylläpähän tunnustatte, kun päällikkö tulee! Se on varma!" Ja Isidor jälleen putkaan, tuohon konttoriin. Nyt oli sitten se päällikkö tullut! Siinä hän istui toisten tutkijain joukossa, pöydän ääressä, jolla oli vangeilta riistetyt aseet, telegrafistin naurettava kumipamppukin, mutta tutkijoilla kullakin edessään oma aseensa, kenellä colt-pistooli, kenellä nagan. Suutaria ei enää näkynyt, ainoaa suopeampaa, ainoaa tuttavaa. Pelkkiä ilkeitä silmäyksiä oli Isidor kohtaavinaan kaikkialla kuten aamullakin. Viha raivosi hänen sisässään, mutta se täytyi hillitä. – Päällikkö oli laiha, synkännäköinen. Hänen silmänsä pyörivät, harhailivat sinne tänne, hän ei katsellut tutkittaviin; miehen silmissä oli hourupäisen ilme. Hän, joka ei tupakoinut kuten muut tuomarit, istui mietteissään, harhailutti silmiään ja leikitteli revolverillaan. – Päässä oli hänellä korkea karvalakki.

Oikeussaliin oli tunkeutunut ulkoa pistinmiehiä ja kaksi naistakin. Tulipa venäläinen sotilaskin. – Toinen naisista, eukko, töykkäsi Isidoria vatsaan ja sanoi:

"Mikäs porvari sinä olet, kun sinulla ei ole ihramahaa!"

Väki nauroi. – Toinen naisista, nuorempi, kirkui, että lahtarit oli kaikki kuskattava toiseen maailmaan: siellä eivät enää imisi kansan verta!

"Suu kiinni, Iivanain hilsu", huusi telegrafisti, onneton hurjapää. "Mikä lienet, ryssien maatuska, lutka! – Kuka sinunkin vertasi muka imisi? Siinä on liiaksi hapankaalia ja liinaöljyä, suomalainen koirakaan ei sitä huolisi!"

Syntyi meteli, pistimiä ja revolvereita kuhahti telegrafistin ympärille. Jotkut huusivat:

"Opetetaanko sinut coltin syljellä tasaisemmaksi!"

Arpiotsa, jonka kasvot ja arpi olivat tulleet mustanpunaisiksi, uhkaili:

"Teille voi käydä niinkuin niille herroille, jotka yrittivät räjähdyttää työväentaloa ilmaan", – missä se oli tapahtunut, ei Isidor kuullut tai muistanut. "Tulivat ottamaan takavarikoitua viljakätköä, – kolmetuhatta kiloa salattua viljaa. Näin omin silmin, kun lahtarit ammuttiin: noin iso läpi tuli seinäänkin sille kohdalle."

Nyt vaati päällikkö hiljaisuutta ja nousi ylös. Huone tuli heti hiljaiseksi. Hän astui vangittujen eteen, ojenteli heitä kohti naganiaan, naksutteli sen lukkoa, hoki:

"Tunnustakaa, tunnustakaa! Missä teillä on aseet? Ketä suojeluskuntaan kuuluu? Tunnustakaa!"

Ei vastausta. Hän kiihtyi, silmät pyöriä vilisivät nopeammin, vankeihin katsomatta:

"Te ette tunnusta? Hyvä: nyt tapahtuu vahingonlaukaus!" Telegrafisti nauroi. Samassa nagan pamahti, ilma vihelsi, luoti sipaisi telegrafistin korvaan tehden siihen verinaarmun. Ja taas, toiseen korvaan:

"Eikö aukene suu?" huusi päällikkö kimeästi. "Ei täällä viekkaus auta! Salat esiin, muutoin tulee vahingonlaukaus!"

Hän ojenteli nagania suonenvetoisin nykäyksin milloin mitäkin vankia kohti. Silmät olivat kuin pedon, kuin minkäkin ilveksen:

"Vahingonlaukaus tulee, vahingonlaukaus!" Kauhu piti ylioppilasta ja Tistelbergiä vaiti. Mutta ei telegrafistia:

"Roistot!" huusi hän. "Kaikki vankilasta karanneet roistot tässä rupeavat rehellisten ihmisten pyöveleiksi... Kun minä pääsisin rehelliseen tappeluun kanssanne, niin omaan tekemäänne hautaan kaatuisitte!"

Nagan pamahti, telegrafistin otsalle valui verta. Päällikkö sanoi:

"Kas niin, näin sitä kaadutaan. Näette, miten taitava parturi minä olen: silmänräpäyksessä tein jakauksen!"

Hän kääntyi toisten vankien puoleen: "Valitan: pieni vahingonlaukaus. Entä te?" kysyi hän Tistelbergiltä. "Ilmaisetteko asekätköt ja luettelette suojeluskuntaan kuuluvat porvarit? Te olette kaikkein pahimpia lahtareita, teille ei tule armoa, niin on tuomari sanonut."

"Tuomari? Kuka tuomari minua on voinut syyttää?" kysyi Tistelberg.

"Vallankumoustuomari. Vallankumousoikeus istuu! Puheenjohtaja, Kullervo Sarvi! Vallankumous jatkuu. Tunnustatteko?"

– Siis opettaja Sarvi, – punainen mies!

Vangit eivät vastanneet.

"Se nyt on s—-na, ettei kitanne aukea!" kiljaisi hirviö ja ampui Tistelbergin pään ohitse: "Ja teitä pitää tässä säästää tutkittavaksi, että tunnustaisitte! Tahdotteko tekin jakauksen? Vai pitääkö sahata ja jyrsiä? Uskokaa, nyt tulee – vahingonlaukaus!"

Telegrafisti hyökkäsi yhtäkkiä pöydän luo, temmatakseen siitä aseita. Samoin Tistelberg ja ylioppilas. Punamyssyinen, joka oli ovella eräiden toisten kanssa pitänyt vartiota, juoksi hätään. Samoin tutkijat pöydän takaa. Telegrafisti sai revolverinsa, mutta se ei kai toiminut tai hän ei ennättänyt laukaista: päällikkö oli nopeampi, ampui useita laukauksia, telegrafisti kaatui lattialle. Korisi. Samassa tunsi Isidor otsassaan tulista, kirpeää kipua ja hänen silmissään pimeni, silmiin valui verta, hän luuli kaikkein kauheimman tulleen: hän oli rynnännyt arpiposkea vastaan, mies oli töydännyt painetilla, ja paitsi päässä oli kai kädessäkin haava. Isidor, joka ei eteensä nähnyt, sysättiin takaisin sisähuoneeseen.

"Lihomaan", sanoi punamyssyinen jätkä, joka hänet sinne tyrkkäsi.

Isidorin korvissa kuului yhä telegrafistin korahtelu, hän näki hänen verensä, ja tuskan hiki kihosi hänen otsalleen, kun hän ajatteli pistimiä ja kuvitteli, että niillä kiskottaisiin häneltä tunnustus. Kuinka jaksaisi hän pitää toverinsa salassa, kuinka jaksaisi olla mies? Kidutuksella oli hirviö uhkaillut!

Ja opettaja Sarvi! ... Julian ennustukset!

Sitten kuuli hän kamalan kirkaisun, ylioppilaan äänen. Ja ylioppilas sysättiin koppiin; hän ei puhunut mitään, hän voihki, huohotti, hänellä oli kaulassa ammottava haava. – Isidor oli jo nähnyt vammansa vähäisiksi, veri oli vain sokaissut silmät. Mutta ylioppilaan haava! Se oli tehty kiduttamalla; arpiotsa ja huhu päällikkö olivat pitäneet nuorukaista seinää vasten ja punamyssyinen oli pistänyt kaulaan painetilla.

Oven takaa kuului arpiotsan karkea, tuima ääni:

"Olkoothan iltaan häkissä. Sitten koetellaan, lähtevätkö mielellään toiseen maailmaan."

Sidottiin ylioppilaan haavaa, vaiti molemmat. Haava ei tahtonut millään asettua, nenäliinat ja revityt rievut tulivat kohta märiksi.

Pelastajia ei kuulunut. Pakoteitä ei ollut: koppi umpinainen, siinä vain se lasiaukko, josta vilahteli pistimiä ja kuului puheista ja kolinasta, miten ruumista kuljetettiin jonnekin.

Kidutusta ajatellen täytyi Isidorin rukoilla itselleen voimaa joltakin näkymättömältä, sellaiselta, josta hänellä ei ollut varmuutta...

Kidutus! Miten he sen kestäisivät? Kuolemakin olisi tuntunut hyvältä – ilman kidutusta. Jos heidät olisi vain ammuttu, olisi kaikki ollut yhdentekevää. Mutta kidutus!

Ylioppilas valitti: "Kuolla kuin koira... Kuolla, kun isänmaa tarvitsisi kaikki uskolliset poikansa, jotka vapauttaisivat sen tästä raakalaisten hirmuvallasta. Kuolema kalpa kädessä, taistokentällä: miten se olisi ihanaa..."

Aika kului, mieli loihti yhä eteen äskeisen hirveän näytelmän. Punamyssy oli painetinpistolla lopettanut telegrafistin – kuin sian, elukan...

Eikä tullut apua. – Ryssä kuului käyvän ja hokevan viereisessä huoneessa, olivatko burshuit jo ammutut ja miksi ei niitä ammuta.

Ylioppilaan veli oli kai joutunut kiinni ja surmattu...

Katsottiin kelloa: se osoitti vasta – puolta kolmea, ja vangit olivat jo luulleet illan tulleen!

He suunnittelivat sittenkin uutta ottelua, jos heitä ruvettaisiin kiduttamaan: tappakoot ennen!

Ei tullut tovereita... Kylässä tuskin tiedettiinkään, minne vangit olivat joutuneet: huvila oli syrjässä, vangitseminen oli tapahtunut varhain aamulla, ja Sarven usuttamat verihurtat pysyttäytyivät kai kätkösällä kunnes saisivat kiristetyksi tiedot heiltä kahdelta.

Ryssä, keltanaamainen roikale, tunkeutui koppiinkin. Potkaisi ylioppilaan jalkoja, kopeloi käsillään hänen kenkiään ja alkoi sitten aivan rauhallisesti tunnustella ja kaivella hänen taskujaan. Vei niistä kellon ja rahat. Sitten tuli insinöörin vuoro; kehon jälkeen nousi hänen liiviensä taskusta esille pikku hopeakäsi. Vinosilmä katseli sitä ällistyneenä, tutki lähempää ja huudahti yhtäkkiä jotakin kielellä, joka ei ollut venäjää. Antoi Tistelbergille esineet takaisin! Mutta eipäs ylioppilaalle... Sitten peloittava roisto saaliineen poistui...

Oliko pikku hopeakäsi nyt todellakin amuletti? – Oliko sotamies muhamettilainen?

Meni päivä odotuksessa. Ja viimein ilta. Valo oli kauan palanut viereisessä huoneessa. – Silloin kuului punakaartilaisten huutoja, juoksua, kirouksia. Ja laukauksia! Vangit töytäsivät oveen: se oli lukossa. He ovea murtamaan kaksin miehin. Taas kaksi nopeaa laukausta, nyt viereisessä huoneessa. Jokin outo ääni, joka komensi avaamaan lukitun oven. Se aukesi. Mies, pienikokoinen, karvahattu päässä, pistooli kädessä, käski vankeja seuraamaan hänen perästään; he seurasivat. Käytävässä makasi arpiposki ammuttuna! Muut punaiset hälisivät, juoksivat pakoon. Mielipuolta hirviötä ei näkynyt. – Karkurit tulivat pihalle, pelastaja avasi heille tietä pistooli koholla, lausuen vähän vähä punaisille: "Kädet ylös!"

Ja niin juostiin portille. Siitä kyläntielle. Nyt riensi vastaan – Julia Oljemark: "Nopeasti, Isidor, autoon."

Ei selvyyttä, miten ihmeellä tämä kaikki oli tapahtunut, mutta Isidor ja ylioppilas istuivat autossa, joka alkoi lennättää, ja Julia esitteli nuoren pelastajan:

"Mikä onni, että lähditte kanssani, Lemmitty. Tässä on Martti Lemmitty, niitä ... meidän jääkäreitämme!"

41.

Likaisella ja kuoppaisella huvilakylän tiellä auto heilahteli, tärisi ja töytäili. Julia kertoi siinä koko tapahtuman. Hän ei salannut ylioppilaaltakaan, että tämän aiheuttaja oli jälleen ollut – uni.

Sielläkin pikku kaupungissa oli ollut viime päivinä hyvin levotonta, sattunut suorastaan kauheita. Kaartit olivat joutuneet melkein ilmitaisteluun. Kaupungin naiset olivat valvoneet raatihuoneella yhden yön miesten mukana. Niin myöskin Julia. Eilisaamuna, päivän jo kirkastuessa, oli hän heittäytynyt hiukan levolle. Ja oli nähnyt Tistelbergin jossakin pimeässä paikassa, ahdistettuna, raadeltuna. Hän oli nähnyt – punaisen miehen. Uni, tai paremminkin oli se hallusinaatio, hourenäky rauhattoman, huonon unen keskellä, oli ollut tavattoman selvä. Hän oli nähnyt esiintyjäin kasvotkin tarkkaan.

Julia ei ensin tietänyt, mitä tehdä. Oskar Klingstedtkin oli joku viikko sitten lähtenyt Pohjanmaalle tärkeissä asioissa.

Silloin oli Julia muistanut Martti Lemmityn, jonka kotona Ankeriaan varrella hän oli saanut tällä välin käydäkin, – kuulla siellä kymmeniä ihania sankarisatuja!

Julia oli heti pukeutunut matkalle: hänen oli päästävä Helsinkiin! Hän ei ilmoittanut Severille mitään, vaan riensi Ankeriaalle:

"Ja herra Lemmitty ihmetteli untani, – mutta auttoi sittenkin minua! Vaikka hän ei olekaan vielä saanut julkisesti esiintyä."

Lemmityllä itselläänkin oli ollut pieni asia erääseen lähikuntaan.

Nyt mietittiin, miten matka pääkaupunkiin suoritettaisiin. Lemmitty pukeutui sellaiseksi kuin hän nyt oli ja lähti Julian kanssa kaupungille.

Siihen vähin kertoi rouva Oljemark eräistä tapauksista, jotka olivat hänen matkaansa kietoutuneet:

Niin, siellä oli sattunut kauheita! Suurlakko sielläkin. Sutelin oli jollakin tavalla karannut tai päästetty vankilasta ja oli tuonut kaupunkiin, Loviisasta päin, joukon pahimpia temmeltäjiä, jonkinlaisen rankaisuretkikunnan, joka kehui tehneensä muutamia hyökkäyksiä sisämaahankin, ryöstämään talonpojilta elintarpeita ja aseita. Mukana oli venäläisiä. Se joukkio oli raastanut Fritz Blöckerin hänen kotoaan, vienyt hiekkanummelle kaupungin pohjoispuolelle ja murhannut hänet siellä, julmalla tavalla: rinnassa ja päässä ei ollut haavoja, mutta vatsa oli viilletty auki pistimillä. Tämä oli ollut Sutelinin kosto tyttärensä puolesta. – Sitten oli aiottu menetellä samoin eräille toisille herroille. – Kauppaneuvos Klingstedt oli kaatunut: ampunut itsensä. Hänet oli piiritetty kotiinsa, hän torjui punakaartilaisia toista tuntia, ampui heitä eteisensä oven raosta, kunnes ryssät toivat pihalle kuularuiskun. Silloin lennätti vanhankansan mies, joka ruotsalaisena oli ainakin isänmaan ystävä, epätoivoissaan ja katkerana kuulan päähänsä. – Kauppias Bengelsson oli niinikään joutunut punakaartilaisten käsiin, hänet oli raahattu vankina Työväentalolle.

Tämä oli tapahtunut kolme päivää sitten, aamulla, hyvin nopeasti. Viimein oli saatu suojeluskuntaa kootuksi raatihuoneelle. Siellä herroja aseissa. Ja naiset valmiina kaikkein pahimpaan. Mutta kaupungin suojeluskunta oli vieläkin liian pieni: vastassa etenkin tuo hurja rankaisuretkikunta ja ryssien kuularuisku. Täytyi ryhtyä neuvottelemaan, kunnes maaseudulta ehkä tulisi apua. Työväentalolle lähetettiin sovittelija. Ja samalla tieto tilanomistaja Jorvakselle, jonka ympärille maaseudun voimat olivat keskittyneet. Jorvas vastasi, että hänen miehensä olisivat valmiit, mutta puuttui vieläkin välineitä tällaista ylivoimaa vastaan... Oltiin pakotetut tekemään aselepo, – vanhan Bengelssonin vapauttamiseksi ja murhattujen hautaamisajaksi. Siihen punaiset lopulta suostuivat, – kai sala-aikomuksella saada suojeluskunta luopumaan aseistaan. Sovittiin, että kumpikin puolue upottaisi aseensa mereen. Ja sitten lähtivät vastaleirien edustajat satamaan ja heittivät aittojen vierestä laiturilta syvyyteen – punaiset muutamia kivääreitä ja suojeluskuntalaiset kaksi huonoa kivääriä, samoja, joita Oskar Klingstedt oli piilotellut kotonaan ja saaressa Viaporin kapinasta asti, kaksi ruostunutta haulikkoa ja joukon vanhanaikaisia pistooleja, jotka olivat niinikään lähtöisin Oskar Klingstedtin seinältä.

Sellaiseen tilaan, kaartit vastatusten, väijymään toisiaan ja odottamaan, mitä tapahtuisi, oli kaupunki jäänyt rouva Oljemarkin ja Martti Lemmityn lähtiessä tälle matkalleen.

Fritz Ivar Blöcker, joka kuului polvihaan rukoilleen punakaartilaisilta ja Sutelinilta armoa, ja vanha Klingstedt oli haudattu vanhalle kirkkomaalle harjun rinteelle, entisten ystäviensä, Piperin, Kniperin, rehtori Hallmanin ja lääkäri Lindbomin pariin, lähelle Seurahuonetta, jossa Fritz aikoinaan oli niin paljon hullutellut.

Niin, Martti Lemmityllä oli itselläänkin pieni asia maalle. Akseli Jorvas oli valittanut välineiden puutetta. Lemmitty oli arvellut hetken niin vaikeaksi, että hänen lopulta täytyisi astua esille, hänenkin, toisia auttamaan. Ainakin halusi hän nyt saada heittokranaatteja maaseudulle, josta ehkä riennettäisiin hätään.

Mitä punaiset lienevätkään aikoneet, mutta kun rouva Oljemark ja Lemmitty lähtivät kaupungille, näkivät he osaston punakaartia marssivan asemalle. He menivät tarkastelemaan sinne: veturi höyrysi, osasto aikoi ajaa jonnekin.

Tällä junalla he kaksi matkustivat. Lemmityn pommit oli pantu torikassiin, Julia oli ottanut sen kuljettaakseen. Lemmityn äidille ei oltu hiiskuttu asiasta mitään.

He olivat tunkeutuneet junaan. Lemmitty, tukkilaisen karvareuhka päässä, näöltään tuikeaksi ja puheissaan karkeaksi tekeytynyt, ei ollut herättänyt epäluuloa. Mutta sen sijaan rouva Oljemarkin kantamus enemmän. Sitä oli tultu tarkastamaan. Hän oli työntänyt miehet kopeasti syrjään. Ja sitten oli tullut paikalle Jalo Julku Sutelin, jonkinmoinen upseeri. Ritarillisesti oli hän kieltänyt toisia:

"Ei naisia saa tarkastaa!"

"Kyllä pitää, kun on niin nappava!" vastattiin.

Mutta siihen se tarkastus jäi, Jalo Julku kantoi pommikassin vaunuun. Julia istui vaiti, ei vastannut mihinkään kysymyksiin. Sillä välin piti Martti Lemmitty seuraa Jalo Jululle ja eräille muille punakaartilaisille. Jalo Julku oli istahtanut hänen eteensä ja sanonut:

"Kuules, sälli, tiedätkös, että nyt se pirukin on kuollut!"

Martti Lemmitty siihen:

"Niinkö, p—-le, olitteko sukulaisia? Taidat olla pahoillasi?"

Koko vaunu nauroi. Lemmitty ryhtyi läiskimään korttia miesten kanssa, sitä teki hän koko matkan. – Juoksi vain välillä sillä pysäkillä, josta tie lähti Akseli Jorvaksen kartanoon, viemässä kassin telegrafistille. Sitten vaihtoivat punaiset junaa pääradalla, ja kaahattiin edelleen Helsinkiin, sietämättömän hitaasti, milloin missäkin pysähtyen. Ja Helsingissä oli Lemmityn kanssa viimein saatu auto eräästä autotallista. Ajettiin sitten Tistelbergin asuntoon, saatiin kuulla rouvalta Tistelbergin vangitsemisesta, ja kylällä huhuja, että sinne oli tömähtänyt punakaartilaisia jostakin lisää ja oletuksia, missä ne punaiset jotain puuhailivat. Telegrafistin ja ylioppilaiden kohtalosta ei kylällä tuntunut vielä olleen aavistusta.

"Kiitä Lemmityn nopsaa jääkärikättä, joka kaatoi pyövelinne!" sanoi Julia Oljemark.

"Loput tiedät, Isidor", lisäsi Julia. "Mutta mitä minä sanoinkaan sinulle punaisesta miehestä! Eikö hän ollut siellä? Ainakin syynä tähän? Kas niin, nyt sen näit!"

Tultiin kaupunkiin. Julia olisi vienyt Tistelbergin ja ylioppilaan äitinsä tahi vaikkapa kälyjensäkin luokse sidottaviksi: hän ei tällä hetkellä välittänyt mistään. Mutta Isidor ei ollut sinne halukas. Hänen haavansa oli sittenkin vähäpätöinen. Ohimo hyytynyt, ja viilto kädessä pysyi nenäliinallakin puristamalla koossa ... joutavia! Toista oli ylioppilaan: hänen kaulansa vuoti kaikki taskuista kootut kääreet punaisiksi. – Tistelberg ei muistanut muita vähänkään sopivia tuttavia kuin Birger Bengelssonin, joka oli ilmoittanut hänelle asuntonsa ja pyytänyt käymään luonaan. Kadun Isidor tiesi, mutta numero oli unohtunut. Kierreltiin tuolla kadulla, ja insinööri oli sittenkin muistavinaan numeron; tarkastettiin parin talon porraskäytäviä. Toisessa Bengelsson asuikin.

Bengelsson otti vieraat kummastuneena ja kohteliaasti vastaan. Esiteltiin hänelle Martti Lemmitty. Kuitenkin oli Julia pyytänyt, ettei kerrottaisi Birger Bengelssonille, miten hän ja Lemmitty olivat Helsinkiin joutuneet, nimittäin Julian unen ajamina; olivat vain olleet täällä jo ennen lakkoa, sattuneet nyt menemään huvilakylään ja pelastaneet vangitut. Sitten Julia kertoi uutiset myöskin pikkukaupungista. Birger oli pelästynyt isänsä vaarasta, suuttunut siitä ja kauppaneuvos Klingstedtin ja Fritz Ivar Blöckerin kuolemasta:

"Onko tämä maa huhu! Täällähän eletään kuin missäkin Venäjällä tai Virossa, jossa on monta kertaa vainottu kulttuuriluokkaa, ainoaa, mikä siellä on ylläpitänyt länsimaista sivistystä. Poltettu kartanoita, koetettu hävittää paronit sukupuuttoon, – ja sellaista siellä tehdään nykyäänkin. Eivät saksalaiset valtausjoukot sitä voi kärsiä! Onko tässä järkeä? Mutta me, germaanit, osaamme kaatua kulttuurin puolesta, kantaa rotumme ritaritöyhtöä kunnialla kuten Klingstedt!"

Bengelsson ravisti ihastuneena Martti Lemmityn kättä ja sanoi:

"Tervetullut avuksemme!"

Hän puhui jälleen punaisten yltyvästä mellastelusta, kulttuurin noususta vastarintaan ja politiikasta, ylisteli joitakin saksalaisia herttuoita, hän, tuuliviiri, joka muutama kuukausi sitten oli ollut ententen kannattaja, Mikael Romanoffin ja Kerenskin kehuskelija ja sen jälkeen makeasti niellyt seurustelun joidenkin saksalaisten kanssa; nyt hän höpisi, että eräästä hänen herttuoistaan tulisi Suomen kuningas, – ellei itsestään mahtavan keisari Wilhelmin pojasta. – Ja sanoi viimein:

"Mutta tämä kohtaus, tällainen urotyönne, rouva Oljemark ja luutnantti Lemmitty, kannattaisi oikeat kekkerit! Niin, ehkäpä minulla onkin tilkka oikein aitoa germaanilaisen Rheinin helmeä. Olen saanut sitä erään täkäläisen saksalaisen varastosta, hehehe."

Sidottiin haavoja, Julia pelkäämättä verta ja tarmokkaasti, taitavasti. Istuttiin lepäämään, viini ilmestyi pöydälle divaanin eteen, jonka yläpuolelle oli ripustettu paperilyhtyjä. Ja Julia pyysi Martti Lemmittyä kertomaan:

"Näille toisille kaikesta ihmeellisestä siellä...! Kaikesta, mitä olette kokenut! Näille, jotka eivät siitä mitään tiedä. Minä en väsyisi teitä kuulemasta vaikka kuulisin tuhat kertaa. Sehän on satua, tosiaan uutta satua, joka on meillä syntynyt! Kuin Garibaldin aikoja! Tai Becker Bein, isäni ystävän. Viimeinkin! Satua uhrista, – suuresta uhrista."

Jääkäri hymähti, tuntui olevan vähäsanainen. Hän oli pieni, hentokin. Katsoi puhuessaan toisia silmästä silmään. Kasvot kalpeahkot, mutta samalla vakavat. Liikkeissä outoa, sitkistynyttä voimaa.

Ihaillen katsoivat häneen Tistelberg ja ylioppilas, tuohon nuorukaiseen, jonka pukuna oli hullunkuriset kulkusällin vaatteet, mutta jota he pitivät sankarina.

Martti Lemmitty ei oikein olisi ryhtynyt kertomaan: Julialle ja toisillekin hillitön harmi! Mutta viini, jota Birger Bengelsson valkeilla, kapeilla käsihään kaateli, lienee hänet kuitenkin sytyttänyt, silloinhan useimmat antautuvat tunnustamaan ihmeellisiä tapahtumiaan ja voitettuja kärsimyksiään. Martti Lemmitty lauhtui lopulta. Lauseet lyhyet ja tapahtumat karusti esitetyt. Mutta kuinka täynnä ne vähät sanat olivat elämää, nuorta intoa, tahtoa, sitkeyttä! Uuden Suomen nuorison heräävää henkeä! – Julia laajensi välistä kuvausta, vetäen esille seikkoja, joita Lemmitty oli hänelle kertonut, mutta joita hän nyt unohti tai karttoi.

Itsestään ei nuori jääkäri puhunut oikeastaan mitään. Mainitsi vain aseveikkonsa, Aarne Myryn, ja eräiden muiden poikien kanssa lähteneensä sinne perille Merenkurkun kautta. Jokin karski luotsi oli saattanut heidät meren poikki, saksalaisella moottorialuksella. Jokin yö autiolla, myrskyisellä merenluodolla. Märkinä kuin koirat ja nälkäisinä kuin sudet. Tuuli oli vienyt teltankin. – Sitä ennen oli Oskar Klingstedt joutunut satimeen, – auttaakseen heitä muita, suojellen peräytymistä.

Sitten pojat Uumajaan. Sieltä Trelleborgiin. Ja lopuksi:

"No niin, se nyt oli se Ausbildungsgruppe Lockstedt. Toiset jo rintamalla."

Oli hänkin päässyt rintamalle vähäksi aikaa.

Siinä koko hänen seikkailunsa:

"Mitäpä minusta! Mutta eräät muut, heillä oli tosiaan tuliset ja kylmät olot!"

Yksinomaan Oskar Klingstedtin työ oli kaunista uhrautumista. Hän oli Vaasan luona, eräässä talossa, jota santarmit ja poliisikätyrit piirittivät, kestänyt piiritystä pari tuntia. Ampunut santarmin. Ja joutunut Spalernajaan. – Entäpä sitten ne, jotka menivät perille Kemin kautta, mikä mitäkin etappia myöten. Se oli ennen vuotta 1916, kunnes Oulun läänin kuvernööri pisti pojille ansoja eteen.

Mitkä sankaruuden näyt Martti Lemmityn koristelemattomissa sanoissa ja Julian siihen vähin lisäämissä kuvauksissa! Kokonaiset parvet nuoria, uljaita poikiamme samoamassa epämääräistä vastaisuutta kohti, totellen jonkin keskuskomitean hämärää käskyä: "Menkää sinne ja sinne, etsikää käsiinne se ja se henkilö, antakaa tunnusmerkki." Ja sitten poikki rämeiden, halki korpien, milloin hangissa hiihtäen, milloin poroilla kiitäen, välistä jalkaisinkin, päättömillä taipaleilla, eksyen, nääntyen, epätoivoisesti ponnistellen, – muun Suomen nukkuessa tai huvitellessa, nuo outoihin salapukuihin kätkeytyneet, villin näköiset pojat, ihanteellisina, täynnä synnyinmaan ja kansan rakkautta! Eksyen puolentoista sataa kilometriä pitkillä taipaleilla, kuolemaisillaan siihen paikkaan, löytämättä joskus suojaa muualla kuin hataroissa ladoissa, pohjatuulen vinkuessa, likomärkinä, puolisekaisina nälästä, nähden ympärillään autioilla järven ulapoilla pettäviä houreita kuin janoon kuolevat erämaissa kangastuksia: rannoilla taloja, niistä kiilui valoja, tulia pitkin asumattomien korpijärvien ääriä; taloissa oli ruokaa, niissä tarjottiin pientä kestitystä, annettiin ymmärtämystä. Mitäpä vielä! Joku tosi suomalainen kuitenkin suojeli, terve korven ukko, kaukana erämaassaan kuin kuningas. Moni muukin tärkeimpämme ymmärtävä siellä ja täällä, mutta enimmäkseen pelättiin, pois häädettiin. Niin moni talonpoika, niin virkamiesraukka, jolta olisi viety virka, perheelliseltä, jos hän olisi auttanut; jopa joku kirkkoherrakin, jolle hänen tehtävänsä oli sillä tavalla kallis ja korkea:

"Juokse pois talostani. Juokse joutuin, jääkäri, häviä silmieni edestä, jääkäri!"

Painu jälleen metsään kuin susi! Tulipalopakkaseen hikisenä ja kuumeessa, vuorokausin syömättä ollut! Tähtien tuikkeeseen. Tähtiesi alle, yksinäinen poloinen. Tähdistähän olikin syntyisin aatteen tuli, joka rinnassasi paloi ja sinua lämmitti, – ainoastaan se! Makaat vuoteellasi taivasalla, havuilla, hengähtäen tuokion, ylläsi revontulten sataväriset roihut! Uskallat joskus lyödä korkean seikkailusi leikiksi, onneton, johon muu maa ei näytä liittyvän: monin verroin vähemmän yhtyy uljaisiin miehiä kuin pari vuotta sitten olit uneksinut. Lyö leikiksi, anna hetkinen surun unohtua ja usko taas asiaasi! Ole onnellinen jonkun ystävän varustamassa piilopirtissä, vietä joulua vainolaisten lähestyessä, – yksinäistä joulua muutamien veriveljiesi kanssa, joulukuusen koristeina mustat pistoolit. Ja sitten jatka kulkuasi, iloinen kuin lapsi hetken oltuasi, epämääräiseen, raskaaseen tulevaisuuteen, – jossa näytät saavasi maksaa yksinäsi koko leikin, – muun isänmaan nukkuessa:

"Ja viime syksynä aikoivat rahamiehet lopettaa koko liikkeen. Meidän olisi ollut täältä poistuttava..."

"Minun täytyisi tehdä jotain asian puolesta", huudahti Julia. "Rupean keräämään rahaa, ja minä saan. – Kuin satua, – oikeaa seikkailua, verratonta, ihanaa."

No niin. Sitten Tukholman hotelleissa nuo pieksujalat, – ihmetellyt ja pelättävätkin ... välistä puukko välkähti.

Ja lopulta Lockstedt: autio, murheellinen nummi. Ei järveä ... Keväällä toki kanerva kukkii ja jänis kanervikossa piipahtelee... Muu kasarmia.

Joku huvi läheisessä pikkukaupungissa. Joku Gretchen. Loppu sitä äkseerausta, helteessä, rankkasateessa.

"Hauptmann kuin käärme: Rinta ulos, pää pystyyn. Paremmin! – Niin se otti kunnian pois, monokkeli silmässä. Ylioppilas, tohtori tai renkipoika: oppinut hän ei ollut mitään."

"Sillä tavoin kasvatetaan germaaneja", hekotti Birger Bengelsson. "Sankariryhtiä..."

"Sankareita?" toisti Martti Lemmitty ja vilkaisi Bengelssoniin. Hymähti: "Sankareita – partiopojan viitassa. No niin, koulussahan sitä täällä maalattiin kirjojen lehtiin kultaisia kypäreitä..."

Siellä lukea saksaa. Muuten ei lähtenyt lomaa. Ja niinhän täytyi ollakin. Ja sitten...

"Vihreä, kaunis univormu!" huudahti rouva Oljemark.

Martti Lemmitty silmäsi häneen ikäänkuin ihmetellen. Ja naurahti. Julia jatkoi:

"Mutta onhan se kaunis..."

Jääkäri sanoi:

"Ette kai nähnyt – unissanne sitäkin? No niin, anteeksi, onhan maailmassa paljon mystillistä."

"Kyllä, se univormu, hieno ja kaunishan se on", vakuutteli Birger Bengelsson, joka oli alussa seurannut kertomusta oikein suu auki, mutta näytti nyt jo haluavan viimeinkin puhua. "Kuulkaas, luutnantti Lemmitty, koska minäkin tavallaan ikäänkuin kuulun saman armeijan rulliin, – minä olen niitä miehiä, jotka järjestävät täällä salaa suojeluskuntaa, – niin, koska kuulun, kuten tekin, sellaisiin henkilöihin, joiden tehtävä on opettaa tälle kansalle, miten maata rakennetaan, niin... Tuota, minäkin, jos huvittaa, näytän teille... Minäkin olen laatinut, vastaisen varalta, univormun. Mallin. Se sopisi minun mielestäni täällä... Sekin on sellainen vihreä..."

Bengelsson asteli toiseen huoneeseensa. Ja ilmestyi sieltä pian puettuna vihreään upseeritakkiin, jonka rintamuksessa oli kaksi kiiltävää nappiriviä ja pari nappia takana. Ja rinnassa jonkinlainen – kunniamerkki!

"Minä itse laadin mallin, ja räätäli sen teki, hehe. Minun arvoni tulee suojeluskunnassa olemaan luutnantti."

Jääkäri, joka oli siinä sanonut, ettei hän mikään luutnantti ollut, ei edes vänrikki vielä, katsoi häneen hämmästyneenä, nauroi makeasti, mutta muuttui pian vakavaksi:

"Mitä? Onko teillä suojeluskunnassa jo upseeriarvotkin jaettu?"

"No, hek-hek-hek, tulee olemaan", selitti Birger Bengelsson. "Tietysti, tulee olemaan!"

"Kaunista väkeä!" sanoi Martti Lemmitty ja nousi kavahtaen paikaltaan. Olikin jo myöhä, aika oli kulunut lentäen tätä kuunneltaessa. "Kaunista väkeä! Kannattaako tosiaan...! Tekin tässä kuin jokin – isänne, joka oli ilkkunut, että nyt hävitetään sosialistit, toinen kansanluokka, maasta sukupuuttoon! Ohoi teitä! Me siellä kaukana kaipaamme tänne... Yli ärjyvän Itämeren, maahan, joka loistaa unelmissa kuin paratiisi: täällä onnen tyyssija, täällä tuhlaa elämä ihanimpia antimiaan. Tämän maan säveliä humisivat siellä vieraat hongat pään päällä... En puhu itsestäni. Muut siellä ovat jotain tehneet. Taistelleet ryssiä vastaan. Ja se taitaa olla jotain toista – kuin uneksitut kunniankentät! Siellä ei sellaista kunniaa niin paljon ajatella, – mutta kyllä isänmaata. En puhu kahlaamisesta hangissa, sotamiehen verisistä jaloista, rumputulesta, kuumeesta, keuhkotaudista. Sellaista on sodassa. En vielä siitäkään, että ihminen on pakotettu tekemään sopimuksen, jossa sitoutuu palvelemaan vierasta missä tahansa, ilman oikeuksia saada edes armoleipää, jos joutuisimme työkyvyttömiksi. – Ja petti sekin lupaus, ettei pataljoonaa rintamalla hajoitettaisi, vaan säästettäisi kokonaisena, – ei meille itsellemme, vaan Suomelle. Moni kapinoi, – siitä kummastuu, sellaisesta, ja joutuu vankileiriin. Mutta pahinta on, mitä täällä on puuhailtu! Me valmistamme tuloa tänne. He siellä rintamalla eivät tiedä mistään mitään, he ovat syrjässä kaikesta, ajattelevat vain kunniaa ja isänmaata. Ja sillä välin – onko täällä valmistettu kansalaissotaa? Se on jo mielestäni sittenkin vähän liikaa! Tämäkin – luutnantti tässä! Joutukaapas siitä kameradien pariin, niin sitten tiedätte! – Minäkin teen velvollisuuteni, minä isken läpi kaikesta, mikä on Suomen tiellä, se on varma. Mutta kysyn vieläkin: kannattaako elää ... tämän kansan puolesta, – joskin sen puolesta – voi kuolla..."

Martti Lemmitty kätteli kaikkia paitsi ei tekomaisteria. Ja lähti. Julia kimmahti soimaamaan Bengelssonia. Ja sitten Birgerin vieraat kiiruhtivat jääkärin perästä kadulle. He saivat Lemmityn vielä kiinni. Lemmitty jatkoi:

"Virostakin hän puhui, tuo kaunis herrasmies! Meidän omasta rodustamme! Oi, toisin uneksittiin Myryn kanssa vuosi sitten, – uneksittiin Suomesta, joka ulottuisi jopa – Uraliin!" – Nuorukainen nauroi. "Nyt tuo Virokin... Viholliset marssivat sinne, polkevat sen jalkoihinsa... Ja tämäkin herra: puhua niin kansasta, jota vuosisatoja on pidetty orjina, kohdeltu kehnompina eläimiä. Siinä se unelma Eestinkin vapauttamisesta, – uneksittu Aarne Myryn kanssa, joka jo saattaa nukkua aseidentuontimatkallaan Suomenlahden pohjassa... Jo huhutaan, että saksalaisille annettaisiin täällä kansalaisoikeudetkin – jostain tulevasta avusta. Me emme tarvitse apua: meidän täytyy itsemme taistella. Luottaa itseemme! Nyt – toiset ottavat vapauden armolahjana ryssiltä, – toiset... Sitä emme ajatelleet... Ja – sittenkin uskon, että tämän kansan puolesta kannattaa ... kuolla!"

Martti Lemmitty sanoi menevänsä yöksi johonkin hotelliin. Ylioppilas jonkun toverinsa luo, ahdistavassa huolessa, miten hänen veljensä oli käynyt. – Julia äitinsä asuntoon.

Isidorillakin oli tilapäinen pakopaikkansa, vaikkei hän siitä puhunut, eikä Julia sitä kysynyt: Klaran pikku koti.

Julia tahtoi tavata Isidoria kuitenkin kohta huomenna. Mainitsi erään hotellin, jossa hän ennenkin oli majaillut. Sovittiin ajasta, – Isidor suostui: hän oli Julialle kiitollisuudenvelkaa hengestään!

    Nel mezzo del cammin di nostra vita
    mi ritrovai per una selva oscura,
    chè la diritta via era smarrita.

    I'non so ben ridir com' io v'entrai;
    tant' era pien di sonno in su quel punto,
    che la verace via abbandonai.

                     Dante, Inferno: I laulu,
                        tertsiinit i ja 3.

42.

"Miksi kiitätkään minua! Sinähän tiedät, että olisin sinun henkesi puolesta valmis antamaan vereni!" huudahti Julia Oljemark.

Hän istui hotellissa kirjoituspöydän vieressä, samassa mustassa puvussa kuin viime kerrallakin, käydessään huvilassa Tistelbergin luona. Syvälle uurretusta kaula-aukosta kuulsi rinta voimakkaalla hohteella, puvun mustan värin auttamana. Kädet, jotka lepäsivät liikkumatta, mutta alkoivat nyt hiljaa puristella sormiaan, muistuttivat jotain valkeaa kiveä ... kylmää, sinertävää. Entistä suurempi pelko niitä kohtaan tuli Tistelbergille. Hänen mieleensä johtui syksy vuosi sitten, jolloin nuo kädet, siellä kansanopistoiltamissa, olivat olleet hänestä kuin mikäkin ... aave. Niiden väri oli silloin ollut lämmintä, sykähtelevää. Nyt – miten peloittavat. Julian kasvotkin ... iho kuin kalma... Silmät läpikuultavan loistavat: kaikki tämä kai johtunut morfiinista.

Julia Oljemark oli tuokion vaiti.

Sitten sanoi hän viimeinkin, päättävästi, katsellen Isidoria silmiin:

"Mutta minulla on sinulle toinenkin asia!"

Hän oli taas vaiti, ja jatkoi:

"Sinä olet muutenkin vaarassa!"

"Ohoh", koetti Isidor naurahtaa. "Todellakin... Taidat vieläkin tietää jotain."

Mutta nauru vain vääristi huulia ja silmät olivat vakavat, neuvottomat.

"Niin, minä tiedän", toisti rouva Oljemark.

"Ja mitä nyt tiedät?" kysyi Isidor viimein, tahtoen kukistaa mystillisen pelkonsa ja päästä totuuteen, selvyyteen. – Toinen tuskin hymyili. Isidor vaati edelleen:

"Sano, – sinullahan on todellakin jokin merkillinen näkemystaito... Sano, mitä minulle nyt jälleen on tapahtunut?"

Rouva Oljemark toisti hänelle Klaran ilmoittaman salaisuuden. Ja jatkoi heti:

"Mutta Klara pettää sinua!"

Se tuli yhtäkkiä. Tistelbergistä tuntui kuin hän olisi saanut murhaavan iskun päähänsä ja sydämeensä. Hän ei voinut puhua mitään, hän käveli edestakaisin hiljaa, ja käsi tapaili rintaa, johon koski kipeästi. Tuskin vilahti mielessä, että Juliahan oli niin – liian itsetietoinen: luonteenpiirre, joka ehkä ennen kaikkea oli tehnyt Julian hänelle epäilyttäväksi.

He eivät puhuneet enää mitään.

Tistelberg lähti pois: hän tahtoi olla yksin.

Epäilys oli mystillisellä tavalla herätetty.

Julia jäi vielä hotelliin, jonne hän oli varustautunut yksinomaan tätä puhelua varten. Erotessaan he eivät koskeneet toisiinsa: Isidor tuskin antoi Julialle kättä.

Suurlakko, tämä venäläisen marraskuunvallankumouksen kaiku meillä, Leninin aatteiden levenemisen alku ja ikäänkuin kansalais- ja vapaussodan kenraaliharjoitus, – suurlakko päättyi aivan kohta. Tistelberg muutti takaisin huvilakylään. Hän ei tahtonut enää Juliaa nähdä. – Mikä esti?

Mutta nyt – alkoi hän kiusata Klaraa. Tutkia, kuulustella. Klara ei ensin käsittänyt mitään. Hän katsoi Isidoriin kummastuneena. Sitten alkoi hän ymmärtää... Hänen kauhistuneet silmänsä vannoivat vilpittömyyttä. Lopulta vannoi hän sanoilla, Jumalan nimessä. Mikään ei auttanut! Klaralla oli apunaan ainoastaan kirkkaat silmänsä ja valansa.

Nekin tuntuivat viimein mykistyvän...

Isidor kävi Klaran isänkin luona, tuntien halpamaisuutensa, mutta hillittömän epäilyksen vetämänä: Julia oli sanonut niin!

Sairas vanhus ei ymmärtänyt hänen pientä utelemistaan. Isidor puhui julkeasti suoraan. Se oli isästä uskomatonta: hänenkö Klaransa, hänen moitteeton lapsensa, – mahdotonta! Vanhus suuttuikin.

Sieltä ei Isidor saanut mitään todistusta Klaraa vastaan. Mutta se vakuutus ei riittänyt! Herätetty epäluulo vei Isidorin kahvilaankin, urkkimaan. Siellä ei pienintä moitetta nuorta kassaneitiä vastaan.

Ja kuitenkin Isidor katseli vastaisuuteensa – surulla, kauhulla. Kuvitteli omakseen vierasta lasta. Sellainen kumoaisi kaikki hänen sadat suunnitelmansa, ihanat yhteiskuntaihmiseksi aikovan rakennelmat, – rappioittaisi hänet kelvottomaksi ihmiseksi!

Ja – hänen suunnitelmansa olivatkin jo tuhoutuneet.

Kaiken tämän oli aiheuttanut Julia, fantastisia seikkailuja etsineen ja sitten äärimmäiseen asketismiin kiristyneen herännäispapin tytär. Mutta mystillisellä tavalla kiihtynyt nuori mies ei vielä jaksanut tätä ajatella. Hän näki Julian, jota ei tosin enää rakastanut, henkensä pelastajana. Näki hänet seisomassa siellä junassa punakaartilaisten keskellä, ylpeänä, pää pystyssä, pommejaan kantaen, – kuin minkäkin Ranskan vallankumouksen aikaisen ylimyksettären jakobiinien saartamana!

Ja hän aprikoi yhtä mittaa, miten rouva Oljemark oli ennenkin salaperäisellä aavistuksella tuntenut hänen asioitaan. Olihan siitä todistuksia, jotka nyt palautuivat mieleen. Kun Isidor viime talvena oli matkustanut maalle, paennut maan sydämeen, olivat he aina kirjoittaneet toisilleen samoja ajatuksia... Julia oli arvannut sellaisia Isidorin tekoja, joista hän sitten sai tietää vasta kirjeellisesti Isidorilta...

Entä se harmaa ilta viime syksynä: Isidor muisti sen nyt selvästi, – muisti, miten tuuli silloin lennätteli lehtiä kadulla, kun hän seisoi ikkunan ääressä Onnin huoneistossa. Hän kaipasi Juliaa. Ja lähti – etsimään Juliaa kaupungilta. – Ja lopuksi tuli Julia hänen luokseen, sinne Tarkkasen pihalle, – pelkästään siitä syystä, että Isidor oli sitä ajatuksissaan tahtonut.

Rouva Oljemark oli myöhemmin tunnustanut, että oli sinä iltana tuntenut, mitä toinen silloin ajatteli.

Sellaisia kummallisia seikkoja, jotka todistivat Julian selkeänäkemyksestä, ilmestyi monen monia.

Ja eikö hän itsekin, Tistelberg, ollut nähnyt Juliaa ensin unessa, – paareilla, tuona omituisena yönä, jolloin kuu tuskin valaisi kamaria, – nähnyt ennen kuin Juliaa tuskin tunsikaan? Melkein ensin unessa... Aikaisemmin, kesällä kaupungissa käydessään, oli hän vain aavistellut Juliaa, – huomannut jonkun naisen kauniit paljaat jalat liikkumassa ohitseen, vaikkei ajatellut edes hänen nimeään...

Ja tuonnoittain oli rouva Oljemark kertonut senkin viimevuotisen uninäkynsä, että oli nähnyt unessa jääkäritkin.

Entä sitten valtavin todistus: Julian monet varoitukset punaisesta miehestä!

Ja siinä oli hän ollut totisesti oikeassa!

Ja miksi olikaan Klara heittäytynyt niin pian?

Julia oli taistellut vastaan. Mutta se, että hän sittenkin antautui, todisti, että heissä oli jotain syvintä yhteistä, muutakin kuin aistit, – jotka nyt olivat Isidorin puolelta kylmenneet.

Ei, herätettyä epäluuloa oli mahdoton poistaa.

Vielä pari kertaa kävi Klara Tistelbergin luona. Näytti viimeisellä kerralla omituisen päättäväiseltä. Sanoi todistavansa teolla, että oli viaton!

Eräänä aamuna joulukuun puolivälissä luki Isidor sitten sanomalehdestä, että Klara Merve oli kuollut. Ottanut myrkkyä.

Isidor kauhistui... Muisti pullosen, jonka rouva Oljemark oli hänelle viime kesänä lähettänyt. Kaivoi matkalaukkuaan: pullo oli sieltä poissa!

Isidor ei mennyt Klaran isän luo. Mitä se olisi auttanut – enää? Miksi selittää isälle lisää totuutta? – Miksi antaa itseäänkään ilmi: hän ei ollut murhannut, ei myrkkyä antanut, tarjonnut! Mutta hän tunsi kuitenkin itsensä rikolliseksi: hän oli tehnyt ei enempää eikä vähempää kuin murhan!

Siltä alkoi tuntua: omatunto sen todisti, – vaikkei vieläkään ollut varmuutta.

Ajatus kuulastui vähitellen. Hän mietti asiaa... Johtui vakaumukseen, että Julian ennustukset ja tiedot saattoivat sittenkin olla – pelkkiä sattumia. Tuota punaista miestäkin koskevat ainoastaan siitä johtuneita, että Julia aina eli huolessa hänen puolestaan.

Mustasukkaisuuskin, hillitön katkeruus, oli saattanut aiheuttaa syytökset Klaraa vastaan.

Ja nyt olivat tuhannet ihanat rakennelmat, jotka Isidor oli uneksinut Klaran ympärille, luhistuneet.

Ja hän itse oli – ilmeinen murhaaja.

Viha, jota Tistelberg silloin tällöin oli tuntenut Juliaa kohtaan, kasvoi synkäksi kaunaksi. Julialle ei hän kirjoittanut enää, ei kirjoittaisi koskaan: viimeisessä kirjeessä, jonka Isidor hänelle lähetti, mainitsi hän Klaran kuolemasta ja – tuosta myrkystä! Rouva Oljemark vastasi:

"Sinä vihaat minua. Ja kuitenkin tiedän, että olin oikeassa!"

Hän tiesi! Kun Isidor yhä vain tarkemmin muisteli entisiä tapahtumia, huomasi hän, että Julian salaperäiset tiedot siitä, mitä hän milloinkin ajatteli tai teki, olivat ehkä harvinaistapauksia vielä lukuisampien sellaisten joukossa, jotka todistivat päinvastaista.

Samanlaatuista saattoivat Julian tiedot punaisesta miehestäkin olla...

Mutta tuho oli Tistelbergille tullut.

Siitä hän sai, että oli halveksinut tuhansien vuosien kokemusten luomaa järjestelmää ... leikitellyt kauheilla asioilla: lähennellyt toisen vaimoa!

Eikä rikosta tosiaan sovitettu sillä, että hän olisi antanut itsensä ilmi: hän ei ollut ulkonaisesti rikollinen, hänen sanojaan ei edes uskottaisi, tunnustajaa väitettäisiin hulluksi. Olihan – hänen äitinsäkin ollut niin hermosairas. Mutta viaton oli hän maailman silmissä, viaton. Omissaan ei! Ei koko elämänsä aikana.

Hänen oli sovitettava rikoksensa! Paljon kovemmalla tavalla kuin mikään tunnustus! Hän ei voisi väistyä edes manalan maille epätoivoissaan! Hänen täytyi kantaa syntiään kaiken ikäänsä: sovittaa se vastaisuudessa mallikelpoisella käytöksellä, viisaammalla ymmärtämyksellä niitä lähimmäisiään kohtaan, joiden kanssa joutuisi tekemisiin.

Ja kuitenkaan ei hän olisi mitään tästä tehnyt ehdoin tahdoin! Eivätkö mystilliset, ihmisen sielun syvyydessä piilevät ja ikäänkuin hänen ulkopuoleltaankin tulevat voimat olleet ajaneet onnetonta tähän?

Ja hän, hän oli hymyillyt jollekin Kyösti Keretille, joka oli sekautunut jonkinmoiseen teosofiaan! Ehkäpä siinä avuttomalta näyttävässä teossa oli jotain muutakin kuin pelkkää poloisen leipäpalan hankintaa? Hän oli säälitellyt lahkolaisia, jotka pyrkivät eroon kirkosta ja tavoittelivat omia, ulkomuodoltaan hullutuksiinkin vieviä uskonmaailmoita. Oliko hän itse ollut sen kuulaampi kuin jokin Keretti tai nuo muut? Tai sen parempi, hän, Ester-juttuun sekautuneiden halveksija! Hän, ehkä omien – taikauskojensa tuhoon syöksemä? Hän oli naurahdellut maalaisten uskolle, joka oli hänestä liian kiivasta, liian sokeaa. Mokomakin järjen valtias, hän itse!

Hän oli nyt, jouduttuaan n.s. kansan kidutettavaksi, – raakojen, julmien miesten, jotka oli yllytetty irtautumaan uskonnosta, ainakin kirkosta, – ajatellut, että kirkollinen järjestys sittenkin olisi parempi, tuhat kertaa parempi kuin tällainen irtautuminen. Ajatellut ikäänkuin Voltaire, että kirkko oli tarpeen rahvaan kurissapitämiseksi. Hän oli siinäkin suhteessa tullut tänä vuonna – hiukan vanhoilliseksi! Mutta oliko sekään ajatus vielä oikea? Uskonto muka tuollaisena kurissapitäjänä? Niinkö vain, eikö muuta? Ah, eräiden vanhojen käskyjen kunnioittaminen ei olisi hänelle itselleenkään tehnyt pahaa! Ei totisesti! Tässä hän nyt makasi – rikollisena, joskus niin synkkänä, että ainoastaan mahdollisuus kasata maailmassa hartioilleen velvollisuuksia rajattomiin saakka tuotti hänelle iloa. Ja hän kiitti Jumalaa siitä ilosta.

Mystilliset voimat johtivat häntä niinkuin kaikkia muita, yksilöitä, kansoja, puolueita... Kaikki olivat erehtyväisiä. Miksi ajatella toisten vikoja? Enemmän piti muistaa omiaan, – ja tehdä velvollisuutensa sillä tavoin kuin tarkkaan ja lempeästi harkitsemallakaan ei enää voinut olla tekemättä. Sitä vaati se, jota hän nyt kutsui – sielukseen: viimeinen entisyyden varustus hänen ympäriltään oli lopulta kadonnut.

Sielu, jokin mystillinen voima, joka vaati kunniallisuuteen, vaati tilille koko elämän ajan – rikoksesta.

Se oli Julia Oljemarkin ja nuoren miehen rakkauden viimeinen vaihe, viimeinen sana.

Aika näyttäisi, oliko hänessä miestä mitenkään pitämään päätöksensä, täyttämään tuon sielun, Jumalan sanelemat käskyt.

Viha Juliaakin kohtaan alkoi hiljaa, hyvin hitaasti lauhtua, – viha, johon rakkaus oli loppunut.

MITÄ SITTEN TAPAHTUI...

Eräät kysyvät, kun romaani näin päättyy, mitä sitten tuli, mitä tapahtui. Ja vaikka romaanissa, – jonka mielestämme pitäisi olla muutakin kuin kaunis kirja, – pitäisi olla totta, niin, todempaa kuin ankara elämä, – vaikka romaanissa ei merkinne paljonkaan, mitä sitten tapahtuu, vaan enemmän, mitä ensin tapahtui, niin olkoon menneeksi, – koska jatkossakin voi huomata syiden, ei seurausten, tärkeyden.

Kauan odotettu ukkonen jyrisi päittemme päällä, maailman myrskyn salamat sinkoilivat räikkyen täällä, – sytyttivät tuvat tuleen, maata peittivät surmattujen ruumiit.

Insinööri Tistelberg, jouduttuaan aluksi rintaman pohjoispuolelle, niiden riveihin, jotka ryntäsivät etelään, koetteli täyttää tehtäväänsä, josta ei ainakaan enää ollut minnekään poikkeamista, ei etsinyt kuolemaansa, ei karttanutkaan sitä: oli päättänyt kantaa omaa kannettavaansa, rangaistuksensa taakkaa, tyynesti, kunnes se määrättäisiin otettavaksi pois.

Julia Oljemark kaatui eräässä Antrean rintaman taistelussa. Oli mennyt Punaiseen ristiin. Saanut kuulan pelastaessaan haavoittuneita, kuollut sairaalassa.

Joku viikko sen jälkeen kun lehdet mainitsivat hänen kuolemastaan, tuli häneltä Isidorille sairaalasta kortti, jossa vain pari sanaa: "Terveiseni. J."

Kortti oli kirjoitettu punaisella. Mustetta oli rouva Oljemark aina ennen käyttänyt.

Tistelberg itki jonkin kyynelen. Vielä jokin kuukausi sitten olivat he olleet toisilleen läheisiä. Nyt oli Julia hänelle – sittenkin kuollut – jopa henkisesti, – kuollut kuolemansakin jälkeen. Hän oli tuhonnut Klaran.

Tohtori Oljemark, tuo siivo, kunniallinen mies, jonka lauhkeudessa, sellaisessa, että se kiihtyi vastarintaan ainoastaan kaikkein julmimmasta, varmaan piili paljon rakkautta, – niin alistuvaa, että hän löysi ilonsa vain Mairen kasvattamisesta ja työstään, – Severi Oljemark hoiti sodan aikana lääkärivelvollisuuksiaan kotikaupungissaan, vaalien vaivojaan säästämättä haavoittuneita. Jyrkästi protesteerasi hän sellaisia taistelun kiihkossa tulistuneita vastaan kuin kauppias Bengelssonia ja omia sisariaankin, jotka vakavasti toivoivat, että kaikki kapinalliset olisi ammuttu, – kaikki 60-70 tuhatta miestä ja naista. – Sitten on tohtori Oljemark julkaissut useita tieteellisiä tutkimuksia, joille tunnustetaan ainakin tunnontarkan, talteenpanevan työn arvo.

Martti Lemmitty kaatui Raudun taistelussa. Jotkut kertoivat, että hän, nuorukainen, joka oli ollut verrattoman urhoollinen, miestensä ensimmäisenä aina, jopa välistä yksinään venäläisiä ja punaisia vastassa, oli lähtenyt liian varomattomasti tiedusteluretkelle, kirkkaalla päivällä avonaisen järven poikki ratsastaen, kauas näkyvässä jääkäripuvussaan. Sinne järven aukealle hän suistui.

Aarne Myry, Martin aseveikko, hän pelastui komennusretkiltään. Kauniina ja raisuna, miestensä jumalana Vilppulan rintamalla taisteltuaan haavoittui hän Tampereen valloituksessa. Makasi sairaalassa, kiihotti tiedottomana maatenkin houreissaan poikiaan eteenpäin, ja jäi eloon. Hoitaa nyt omaa rykmenttiään. On naisväen ihailema komea mies, ratsuväenupseeri, lakki yhä hieman keikaroivasti kallellaan kiharaisessa päässä. Lyö välistä kortin pöytään, maistaa naukkusen, nauttii muutenkin melkoisesta perinnöstään, jonka kuului saaneen enoltaan.

Oskar Klingstedt elää. Kuului istuneen, surun murtamana isänsä murhasta, tuona julmana aikana sotaoikeudessa, – oli kai tosiaan aikoinaan lukenut juridiikkaa. Muiden kiihtyessä lausui hän hiljaa ja hillitysti: "No, no, ei niin hätäillen. Ei riitä, että kunkin vangin kuulustelu supistuu pariin nooteksenlehden riviin. Kuunnelkaamme korpiemme ääntä!"

Hänen antagonistinsa Rolf Idell! Toimittaja Idell, joka sattui jäämään rintaman eteläpuolelle ja joka syytti Saksan provokaatiota kaikesta ja sai viimeinkin lyödä oikein voitoniloisesti kämmeniään kupeisiinsa, kun Saksa lopulta joutui tappiolle, – toimittaja Idell on sitten ollut kansanopistonjohtajana. On kirjoitellut lehtiinkin, ihaillen yhä varsinkin Englannin oloja, sen hallintotapaa, parlamenttia, siellä vallitsevaa yksilöllistä itsenäisyyttä, Englannin vapaakauppaa, – yleensä ihaillen näitä aloja enemmän kuin ajatellen, miten meillä siinä suhteessa olisi asianlaita.

Punainen mies, opettaja Sarvi, pakeni Venäjälle kansanvaltuuskunnan mukana, mutta hänen nimeään näkee silloin tällöin lehdissä: hän uhkailee ja tekee yhäti voitavansa saadakseen Suomen osakkaaksi odottamastaan maailmanvallankumouksesta.

Akseli Jorvas istui intendentuurissa. Hän on yhäti rikastunut. Hänen rouvallaan on nyt saksalainen seuranainenkin.

Kirkkoherra Kyrönpää, innokas kansallismielinen ja ankara vanhojen suomalaisten tapojen vaalija, joutui jollakin tavoin punaisten kynsiin. Hänet oli ristiinnaulittu.

Puutarhuri Sutelinille "annettiin leipäkortti", s.o. hänet ammuttiin, Tampereella, sotavankina ryssien joukossa. Hän olikin samoillut monissa paikoin rankaisuretkillä ja väitettiin hänen tehneen muitakin murhia kuin Blöckerin.

Jalo Julku ammuttiin samoin, Kouvolassa. Hän oli potkinut vatsallaan maassa, pureutunut kiinni kiviin, vannonut Kristuksen nimessä, että hän ei ollut ketään murhannut eikä kiduttanut: hän oli vain leikkinyt bolsevikkiulaania! Talonpojat veivät hänet toisten joukkoon, jotka kaivoivat hautaansa alasti riisuttuina. Siihen oli Jalo Julku nitistetty.

Rouva Kristiina Sutelin tuli Tammisaaren vankileiristä tavattomasti ohentuneena, sellaisena, tuo ennen lihavuuttaan ähkivä matami, etteivät hänen ystävänsä, jotka sillä välin olivat anastaneet hänen kotinsa, luullen jo koko perheen kuolleeksi, tunteneet ystävätärtään: kasvot ikäänkuin suomuisina, – arvaahan sen, ruokana ei koko kesään paljon muuta kuin piikkilankain takaa kurotellen saatuja ruohonpiippoja. Hän ei jaksanut kiistellä ystäviensä kanssa. Hänelle keitettiin kaksi kananmunaa, jotka hän söi ja – heitti henkensä.

Kristiina Sutelin lepää nyt kaupunkinsa uudella hautausmaalla, siellä alakuloisella tasangolla, kun taas ukko ja poika omalla tahollaan, ja pikku Ester, jonka hänen isänsä oli käynyt rankaisu- ja murharetkillään sieppaamassa mielisairaalasta pois, ajautui Lahteen ja makaa siellä hiekkahaudassa: hänen pikku ruumiinsa oli tavattu törkeästi paljastamalla häväistynä niiden noin sadan naisen joukossa, jotka ammuttiin eräässä myöhemmässä teloituksessa, – pilkkukuumeen saastuttamina, muiden vankien pelastamiseksi, väittävät eräät punaiset; – ammuttiin sitten kun kapinalliset valkeain ja saksalaisten saartamina kärsivät siellä hirvittävän tappion eivätkä ennättäneet kaikki paeta niiden suunnattomassa vyöryssä, jotka samosivat Venäjälle toivoen löytävänsä sieltä itselleen uuden taivaan ja maan.

Sylvester Teljo elää kuin ennenkin, älykkäänä, lauhkeana isäntänä hyvin hoidetussa pikku talossaan. – Pastori Myötyri samoin kuin ennenkin: tyytyy vähäiseen; kuului pari kertaa pelastaneen henkensä neuvottelemalla punaisten kanssa, jotka uhkailivat hänellekin tuhoa, siunasi kapinan aikana rintamalle lähteviä valkeita ja siunasi hautaan sieltä tuotuja kaatuneita valkeita ja sitten ammuttuja punaisiakin; yleensä – mies entisellään. – Neiti Laina Suomela on harras, tarmokas Lotta, ulkoilmaihminen, joka ei enää kyhäile näytelmiä ja jonka kaulaa ei hermotauti enää nyiskele. – J.n.e.

Insinööri Onni Tarkkasen näimme viimeksi keväällä 1918, Helsingissä, vapaudenpäivänä. Suloisena kevätpäivänä: liput liehuivat katoilla, siniristiset Suomen liput, kilpaa sotalippujen kanssa, jotka liikkuivat halki riemuitsevan kansantungoksen pitkin Esplanadia, kukin rykmenttinsä kantamana, ponnistukset ja vaivat kestäneiden miesten, joukossa harmaita vanhuksia ja nuoren nuoria poikasiakin, – torvien soittaessa sydäntäjärkyttävästi Sotilaspoikaa. Onni Tarkkanen seisoi ystävänsä Tistelbergin ja rouvansa vieressä, katsellen hymyillen paraatia, jota näkemään hän oli tullutkin, käsivarsi kääreessä: hän oli haavoittunut sodassa, mutta ei vaarallisesti. Rouva, joka oli ostanut ruusun ja sovitteli sitä paraikaa siinä Kämpin ovella vartioivan saksalaisen ratsumiehen hevosen suitsiin, käännähti myöskin katsomaan erästä uutta rykmenttiä, joka asteli väsyneenä ja risaisissa kotitamineissaan ohitse, hämmästyi ja huudahti:

"Mutta Onni, katso, – nehän ovat likaisia, – kuin ryssiä!"

Silloin insinööri Tarkkanen oikaisi vaimoaan ankarasti. – Ja sitten tuli uusia ryhmiä, insinöörit johtuivat keskenään filosofeerailemaan niistä: tästä uudesta, aseita rakastavasta Suomesta. Tistelberg sanoi ihmettelevänsä kaikkea tätä, tällaista uutta, joka oli niin outoa hänen ajalleen, mutta tunnusti sen uuden: täytyihän kansakunnan ennen muuta suojella itsensä, – olla varuillaan niinkuin yksilönkin! Tämäkin oli sitä uutta Suomea, joka oppisi luottamaan itseensä. – Ja mielessään myönsi hän, että nousevan polven elämänkäsitys ja kohtalo olivat sittenkin muka onnellisemmat kuin hänen, joka, välipolven lapsena, oli turhia aprikoiden ja hempeässä haaveilussa – polttanut siipensä...

No niin, Onni Tarkkanen ei kuulunut enää aikovankaan kerätä mynttejä. Samoin kuin lehtori Korpelainen, joka myöskin oli haavoittunut ja vaarallisesti, mutta todennäköisesti pelastuisi, oli Tarkkanen nyt innostunut suojeluskunnista. Hän ei enää moittinut jääkäriliikettä arveluttavaksi, ei hiiskunut koko asiasta mitään. Mutta kertoi alkavansa käydä joka ainoa sunnuntai, hoidettuaan arkina monet muut kansalaistehtävänsä, suojeluskuntansa harjoituksissa. Ja mainitsi hymyillen olevansakin ampujana niitä melkeinpä parhaita.

Tuossa riensi jälleen uusi osasto. Torvet raikuivat, rummut pärisivät. Ja osaston rinnalla marssi Birger Bengelsson.

Birger Bengelsson, helsinkiläisen ryhmänsä päällikkönä, notkeana, jalkaa lyöden, pää pystyssä. Yllään oli hänellä se hänen omalaatimansa vihreä univormu! Ja rinnassa kaksi kunniamerkkiä. Välkähtelevällä miekalla teki hän tuttavilleen kunniaa.