[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fw4rHWdtyn7Q7lBbgIbKtp26OuLY9HKjve0OqEHkFP-c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},928,"Punainen mies","Lehtonen, Joel",1881,1934,"928-lehtonen-joel-punainen-mies","928__Lehtonen_Joel__Punainen_mies","(Punainen mies II)","romaani",[],[],"fi",1925,null,70238,467722,true,[],[],[],"Romaani sijoittuu Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan murroskauteen. Isidor Tistelbergin matkan kautta kuvataan sota-ajan tunnelmia, venäläisen sotaväen läsnäoloa sekä yhteiskunnallista levottomuutta historiallisten mullistusten keskellä.","Joel Lehtosen 'Punainen mies' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 928.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","PUNAINEN MIES\n\n(Punainen mies II)\n\n\nKirj.\n\nJOEL LEHTONEN\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1925.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nTistelberg oli matkalla sisämaahan, toimitukseen, jonka Onni\nTarkkanen oli ottanut huolekseen. Oli talvi, vähän ennen joulua.\nPäivä lyhyet kuin kaksi hämärää reunatusten, välissä kalpean\nvalon rako. Pimeä aamu ja harmaan päivän alku olivat kuluneet\npaikallisradan junassa, hupaisen pienessä kuin leikkijuna; ja\njouduttaessa muutama asemaväli päärataa oli jo tullut tuo toinen\nhämärä, -- ikäänkuin jollakin unijuomalla tylsyyteen vaivuttava...\n\n-- Nyt siitä oli päästy ... jostakin!\n\nPäästy -- Julia Oljemarkista? Tässä hän istui, pitkävartiset saappaat\njalassa, lyhyt turkki yllään, ja tuttu, paikoin numerottomaksi\nkulunut mittanauha, diopteri ja Tarkkasen kipreegeli yläpuolellaan\nhyllyllä...\n\nPäästykö? Kun hän sitä ajattelikin, alkoi sydäntä ahdistaa autius.\n-- Ja sitten hän iloitsi. Eihän oltu päästykään, -- oli ainoastaan\nikäänkuin otettu lomaa, -- hengähdysaikaa!\n\nMitä sitten tulisi, ei hän kärsinyt miettiä. Nyt oli hänellä\nmielestään -- oikeus levätä.\n\nJa hän istui tosiaan melkein ajatuksettomana. Piippukin unohtui\nvälistä pitkäksi aikaa...\n\nNäin sitä nyt koluutettiin itää kohti. Sitten oli käännyttävä\npohjoiseen.\n\nHän matkusti kolmannessa luokassa, varaton mies, -- ja kansanmies.\nKansahan oli hänestä hauskempaakin kuin säätyläiset ... Tulia\nsytytettiin vaunujen lamppuihin, sota-ajan kehnoilla aineilla palavia\ntulia tomun samentamien kupujen sisään ... Juna täynnä venäläistä\nsotaväkeä, -- lian ja ikäänkuin koko noiden sotamiesraukkain\nolemuksen surkeuden lemua... Pohjoiseen heidätkin vietiin. Mitä\nvarten? Kuka tiesi, mitä Venäjä täällä puuhaili, -- kuin kotonaan\nvieraan rodun keskuudessa, antamatta maan oikeille omistajille\nvihjausta suunnitelmistaan. Sotilaat, joukossa nytkin paljon nuoria\npoikia, porisivat omaa kieltään, jota Tistelberg ei enää yhtään\nymmärtänyt, niin taitavasti oli tarmokas panslavistinen venäjän\nkielen opettaja Bobrikoffin aikoina päntännyt hänenkin päähänsä\nvenäjää. Porisivat aikansa, ja väsähtivät nukkumaan penkeille,\nroskaamalleen permannolle ja tavarahyllyille, tukkien jaloillaan\nkulkijoilta tien. Muutamia hoippui kuitenkin juovuksissa sinne ja\ntänne, kiistellen keskenään ja hoilaten. No, Luojan kiitos, pian\npääsisi Isidor oman kansansa pariin, -- etäälle, syrjäseudulle!\n-- Jokin emäntä katseli sotamiesten ryypiskelyä, kuunteli heidän\nlauleskeluaan, -- ja yhtäkkiä lehahtivat hänen kasvonsa vihasta\npunaisiksi, hän kavahti paikaltaan, kasasi kiivain elein kamppeensa\nkokoon ja huudahti:\n\n\"Ja minä kun en rupea ryssien kanssa olemaan samassa vaunussa!\"\nEmäntä meni.\n\nTistelberg katseli vielä sotamiesten rehjastelua ja siirtyi sitten\nsamanne päin kuin tuo emäntäkin, ryssiin kyllästyneenä. Seuraavassa\nvaunussa matkusti miltei pelkästään suomalaisia. Siellä ei paljon\nporistu. Ei juteltu, ei laulettu... Istuttiin vaiti... Torkuttiin.\n-- Oltiinkin ehditty syvälle sisämaahan, päivä pitkälle kulunut.\n-- Vain yhdestä nurkasta, jossa paperossit tuprusivat, kuului\nreissusällien korttien läiskinä ja heidän kiroilunsa, -- kiroilu\nyhtämittaisina, lukemattomina toisintoina. Ja sällit ryyppäsivät.\nÄskeinen emäntä alkoi nytkin nurista, sillä joku jätkistä ryhtyi\nvetämään jotakin törkeää laulua. Miehet vastasivat sadattelulla,\nhaukkuivat emäntää manttaalipösöksi, jollaiset eivät totelleet\nrajahintoja, vaan nylkivät nykyään nahankin ihmisiltä ... Pikku lapsi\nitkeskeli eräässä nurkassa ... Emäntä ei vastannut jätkille, -- ja\nsitten hän nukkui istualleen, mahtava vatsa koholla, suu auki, luomet\nelottomina, -- kuorsahteli makeasti... Myöskin sällit painoivat\nlopulta otsatupsuiset päänsä seiniin ja nukkuivat, nostaen patiininsa\nvastapäätä istuvien syliin, yhtä häikäilemättä kuin ryssät...\n\nIsidorille tuli yhtäkkiä omituinen mielikuva: siinä he makasivat, nuo\nväsyneet, -- hänen oma kansansa... Heidän kasvonsa näyttivät unessa\nniin kummallisen kalseilta, hengettömiltä; niin, ne kasvot olivat --\nkuin jotakin ... kuollutta massaa.\n\nMiksi hän ei ollut mennyt esimerkiksi sällien joukkoon, puhelemaan\nheidän kanssaan?\n\nAh, hän oli kai alkanut ajatella Juliaa, sittenkin...\n\nTuossa he tohisivat, hyllyivät, nuo uupuneet; eräät aivan kuin imivät\nunta. Minne lienevät olleet, kukin heistä, matkalla? Mikä asia\ntai pakko heitä jokaista ajoi? -- Ja minne Tistelberg itsekin oli\nmenossa? Mitä varten?\n\nNukkujat tuossa olivat hänestä jollakin tavoin ikäänkuin kuolleita!\nSääli tuli heitä... Ja säälittävältä tuntui hän itsekin,\nsäälittävimmältä kaikista näistä, jotka kuljeksivat jokainen omaan\nkohtaloonsa, -- ehkä enimmät varsin heikon vaistonsa nojalla; mutta\nkärsivät, kun vaisto saattoi heidät auttamattomaan ansaan...\n\nMiksi oli hän lähtenyt maalle? Julia, -- tai paremminkin se, että\nhän oli Julian kohdannut, oli hänet pakottanut siihen! Ajanut --\npakenemaan.\n\nIhmispoloiset tässä vaunussa tuntuivat yhtäkkiä ikäänkuin jonkin\nsellaisen vastakohdalta, mihin hän siellä merenrantakaupungissa oli\ntottunut... Hän alkoi jälleen nähdä Julia Oljemarkin ... sielullaan.\nSe näkeminen tuotti kohottavaa mielihyvää. Julia istui varmaan\nparaikaa takkavalkean ääressä, -- kenties omassa kamarissaan,\njossa kaapin kullatut koristeet kiiluivat. Kohenteli kauneilla,\npuhdasmuotoisilla käsillään säkenöivää tulta, -- ja ajatteli\nIsidoria! Isidor näki hänen ylpeän, hieman pöyhkeänkin, profiilinsa\nhiilustan valossa. Hänen vaaleat, ohuthipiäiset kasvonsa hehkusta\npunertavina. Hänen kaarevan otsansa, jossa asui niin paljon kauniita\najatuksia. Tukan, tumman ja ruskean, jonka muutamia harmaita hapsia\nhän -- ei nyt muistanut. Nuo hymyilevät huulet, joita hän oli\nsuudellessa -- purrut. Ja vielä enemmän: näki Julian värisevän lieden\nedessäkin viluisena tai -- halusta saada hyväilyjä.\n\nMenneisyyden kuva kiihotti autuaallisemmin kuin mennyt todellisuus...\n\nNämä ihmiset tässä: ne alkoivat tuntua hänestä, omituista ja\nnaurettavaa kyllä, ikäänkuin onnettomilta: yhdelläkään heistä ei\nvarmaan ollut sellaista ajateltavaa, sellaista haavetta kuin Julia\nOljemark!\n\nJonakin erikoisuutena tulisi hän nyt kantamaan tuota naista\nsydämessään siellä maalla, ja olisi siitä syystä itsekin erikoinen!\nKulkisi näöltään kylläkin samanlaisena kuin nuo toisetkin tuossa,\nheidän vertaisenaan ulkonaisissa suhteissa; jopa saattoi hän olla\nkohtalon sisäisen pulman vuoksi säälittävämpikin kuin he. Mutta\nhänellä olisi toki salainen rikkautensa, lohdutus, jolla olisi voima\nantaa hänen uskoa olevansa jotakin - parempaako?\n\n\n\n\n2.\n\n\nMatkustajakodissa, johon Tarkkanen oli neuvonut hänen menemään ja\njosta hänet seuraavana aamuna noutaisi maalle se kansakoulunopettaja,\njolle Tarkkanen oli virkaveljeään kirjeellä suositellut, siellä\nsisämaan kaupungissa oli tuossa matkustajakodissa ensinnäkin\nnäytettävä passi. Passia vaati rouva ehdottomasti, jo ennenkuin\ninsinööri ehti ollenkaan nurista vastaan. Sitten hän nurisi moisesta\ninnokkaasta kärttämisestä: se oli hänestä liiallista ryssien\nmääräysten tottelemista, ja pakkoa yksilöäkin kohtaan, -- pakkoa,\njota esimerkiksi Helsingissä osattiin kiertää! Rouva kiihtyi\njulkeaksi. Sanoi että viisi hirttä oli tuosta poikki sellaiselle,\nken ei tahtoisi totella. Määräyksen oli antanut tämän kaupungin\npoliisimestari, joka vaati yhä tiukemmin passien tarkastamista. Eihän\nherra vain ollut sitä joukkiota, jota tunkeutui silloin tällöin\ntähänkin matkustajakotiin, matkustaakseen ilman passeja -- minne?\n\n\"Saksaanko? Sitäkö tarkoitatte?\" jatkoi Tistelberg, mainitsematta\nkuitenkaan jääkäri-sanaa, jonka hän tosin oli kuullut sekä Oskar\nKlingstedtin että Idellin suusta niissä kansanopistoiltamissa, mutta\njota muuten ei vielä missään muualla tunnettu. \"Ei, Jumala varjelkoon\ntai paratkoon, niin hurja en ole! Tässä tuo kaunis passinne...\"\n\nEmäntä tähysti passia, sanoi että mikäs vaikeus tuossa nyt oli,\nnäyttää passiansa, ja vei vieraan kamariin.\n\nKuinka huone tuntui kolkolta! Miltei tyhjä se oli: ainoastaan\nsellaiset puikkojalkaiset pöytä ja tuolit, joita nimitetään\nsuomalaiseksi Aino-tyyliksi, ja sänky kuopalle painuneine\npatjoineen. Pöydällä hieman hämärän värinen liina! Permannolla\npölyinen matonpätkä. -- Kamari arvokas ainoastaan yhdessä suhteessa:\nkalleutensa puolesta.\n\nOlikos tapa kyniä ansiotta rahaa ennättänyt jo tännekin -- hänen\nsuomalaisen sydänmaansa loukkoihin? Sitä kysäisi Isidor hymyillen\nrouvalta, joka vastasi, että rahan arvo oli alentunut mitättömiin ja\nettei hän suinkaan ollut herran vaivainen: hänen majatalonsa maksoi\nnyt satasen tuhatta, -- vuosi sitten oli hän sen saanut kymmenellä.\nEtsiköön herra täältä paremman paikan, jos löytäisi!\n\nAlakuloisissa mietteissä siitä, että juuri suomalaisella seudulla\noli näin töykeää, ahnasta, istui insinööri sitten vetoisen ikkunan\nääressä odottaen teetä, joka tuli, lasi ja kaksikin, kelmeää,\nvedenväristä teetä.\n\n\"Mutta sokeri on lopussa. Sitä ei saa enää koko kaupungista. Tahtooko\nherra melassia?\" kysyi palvelustyttö.\n\nTistelberg ei tahtonut: gulassitkin olivat hänestä jo liikaa --\ntäällä!\n\nMutta pian pääsisi hän maalle...!\n\nHän joi teensä, maistoi viipaleen taikinaista vehnäleipää; ja asettui\nlevolle.\n\nNyt hän oli todellakin -- vapaa!\n\nJa tässä pesässä tuntui suurelta onnelta, että hän saattoi nukahtaa\najatellen Julia Oljemarkia!\n\nAamulla tuli mies maalta insinööriä tiedustamaan. Mutta tuo\nTarkkaselle tuttu kansakoulunopettaja ei hän ollut, sen näki kohta:\nopettajanhan piti olla samanikäinen kuin Isidor, kun taas tämä oli\nvanhus. Mutta reipas ja solakka vanhus! Kasvot kalpeat, mutta suorat;\nsilmät samoin suoraan katsovat -- ja kuitenkin ovelat, omituisesti\npunareunaiset, kuin itkettyneet. Paljaspäin seisoi hän eteisessä.\nOtsa, jonka ympärillä harmahtavat hapset värähtelivät, oli korkea ja\nitsepäinen. Tistelberg kysyi, oliko hän opettaja Sarven lähettämä.\nUkko hymähti salaperäisesti:\n\n\"Niin, olenhan tavallaan, jos olen ... Mutta se Kullervo Sarvi se\nkuitenkin joutui tuomaan minulle ilmi, että tällainen matkamies oli\ntäältä haettava ja asunto teille meidän kylästä hankittava. Asunto\nnyt kyllä on ... jos se vain kelpaisi... Ainakin se on niin hyvä kuin\nmeidän pienessä kylässä etenkin näin talvisaikaan voi saada...\"\n\nJa hevonen odotti tuolla kadulla. Isidor oli jo aterioinut, ja\nlähdettiin kohta... Katujen vierillä kinokset, -- jäykkinä, sen\nnäköisinä kuin eivät olisi aikoneet siitä milloinkaan sulaa!\nHiljalleen lönkytettiin pitkin pääkatua, lohduttoman suoraa ja\npitkää, -- vaikkei se liene ollut kahtakaan kilometriä. Uudenaikaisia\ntaloja, joissa törrötti tornintapaisia ja ammotti erimuotoisia\nikkunoita: nuori suomalainen kaupunki, vailla sellaista tyylikkyyttä,\njota vielä paikoin näki siellä vanhassa merenrantakaupungissa. --\nVarsin kauan ei vanhusta tarvinnut houkutella siirtymään pukilta\nreen perään Tistelbergin viereen, vällyjen alle. Körötettiin järven\njäälle. Sitten ajettiin ulappaa, -- metsiä kohti, metsiä, jotka kylmä\noli jäykistänyt ikäänkuin kuolleiksi... Tuuli muuttui kovemmaksi,\nkyytimies korjaili lammasnahkaisia paremmin Tistelbergin ympärille,\nlaski hiljaa leikkiä puhurista ja hoputti ruunaansa, jonka harjaa\nviima viuhtoi.\n\nTistelberg alkoi tiedustella opettaja Sarvesta, ja lopulta ukko\navautuikin puhumaan:\n\n\"Niin, se Kullervo Sarvi! Suoraan sanoen: hänestä en pidä! Minähän se\nestinkin teidät pääsemästä asumaan kansakoululle, jonne se opettaja\nolisi teidät ottanut. Ja siten estin tavallaan hänet tulemasta\nkaupunkiin teitä vastaan. -- Haastelen nyt asiat niinkuin ne ovat.\nMinä olen kansakoulun johtokunnan esimies. Kullervo Sarvi, jolle\nmaanmittarin tulosta oli kirjoitettu, kävi kyllä luonani pyytämässä\nlupaa ottaa teidät luokseen. Ja onhan nyt tosin lapsilla joululomaa,\njoten koululla olisi ollut runsaasti tilaa. Mutta Kullervo Sarvi on\nnyt hengeltään sitä laatua, etten minä omantuntoni mukaan nähnyt\nomaavani oikeutta antaa hänen ottaa seuraansa ketään! Ei siitä teidän\npitäisi pahastua, -- uskonhan, että te kyllä olette oikea ihminen!\nMutta tämä Kullervo Sarvi! En minä eivätkä muutkaan oikeat täällä\nsaata häntä suvaita. Paitsi että hän antaa lasten telmiä pulpeteilla\nja tanssittaa heitä juhlissa, vihkii hän koulun muutenkin pahaan\nelämään. Piti siellä viime kesänä vihkimätöntä naistakin, jota hän\nsanoi muka vaimokseen. Ei sellainen ole oikeaa elämää! Ei se ole edes\nsurutontakaan: se on paatunutta.\"\n\nVanhuksen puhe suruttomista ilmaisi, että hän oli herännäisiä.\n\n\"Tahallista paatumusta\", jatkoi ukko. \"Eikä hän sitä salaakaan.\nKulkee julkisesti tehtaalla ja torpissa saarnaamassa. Ja turmelee\nopetustunneilla nuoret taimetkin. Pilkkaa lasten kuullen pappeja,\nkirkkoa, Jumalan seurakuntaa. Puhuu mukamas siitä rauhasta,\njota ihmisjärjellä maailmaan rakennetaan. Parempi olisi, että\nmyllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa...! Hän on nyt niitä\n-- sosialisteja! Tuoltahan se hänen kirkkonsa, jota hän suosii,\nnäkyy\", laski vanhus leikkiä ja osoitti järven taakse, josta\nkohosi pari tehtaan savutorvea. \"Kyykosken paperitehdas. Siellä se\non heikäläisillä se työväentalonsa. -- Kullervo Sarvi on saanut\nkyllä meiltä johtokunnan jäseniltä varoituksen etenkin lasten\npilaamisesta. Mutta eipäs sano tottelevansa! Lasten vanhempiin ei\nmuka kuulu ainakaan se, missä hän lepohetkensä ja sunnuntainsa\nviettää, palveleeko pirua tuolla työläisten punaisessa kirkossa vai\nkäykö oikeassa kirkossa. Hän se pilaa työläisiä. Ja julkeitahan he\novat muutenkin siellä tehtaalla nykyään. Tehdas heitä syöttää, --\nheillä ei ole vaivaa hankkia leipäänsä maasta, ei huolta kadoista\neikä mistään sellaisesta kuin meillä maanviljelijöillä. Ei vastuuta\naskareista: menevät paikoilleen, kun kello soi aamulla, ovat siellä\ntuntinsa melkein miten haluavat, ja -- sitten kävelemään kylään tai\nniihin kokouksiinsa. Liehakoimaan ostovaatteissa, sen parempi mitä\nkoreammissa. Vaatimaan yhä lisää palkkaa. Ja tanssimaan -- pyhänäkin,\nsellaista nyt sallitaan!... Huutavat elintarpeitten kohonneen\nhinnassa niin ja niin monta prosenttia sodan jälkeen, ja talonpojan\npitäisi heille antaa tuotteitaan huokeammalla kuin hän muualta saa!\nNytkin melkein uhkailevat tehtaan herroja, jotka heidän elämäänsä\narmeliaasti katsovat. Kuuluisivat tekevän jymyn, jos lakot eivät\nolisi kielletyt. Ja siihen on se Kullervo Sarvi paljon syypää, pahin\närsyttäjistä, -- sen olen sanonut hänelle itselleenkin suoraan. Mutta\n-- ehkäpä te voitte viihtyä hänen kanssaan? Me vain emme viihdy. Pois\nhänet täytyisi täältä raivata, sillä hän on -- isästä perkeleestä!\"\n\nTistelberg hätkähti vanhuksen viimeisiä kiihkeitä sanoja: ne olivat\nnaiiveja, mutta samalla juhlallisen vakavia, pelottavan vakavia.\nVanhus tuntui kunnon mieheltä: sitä hänen suoruutensakin jo todisti;\neikähän Isidor tuntenut vielä opettaja Sarvea, jota Onni oli hänelle\nsuositellut ajattelematta, että Sarvi oli saattanut paljonkin muuttua\nsen jälkeen kun Tarkkanen oli hänet viimeksi nähnyt...\n\n\"Totta on\", lopetti sisämaan herännäinen tämän jutun, \"ettei minulla\nja muilla johtokunnan jäsenillä olisi oikeutta kieltää opettajaa\npitämästä vieraita omalla puolellaan, asuinhuoneissaan. Mutta minä\nkielsin sittenkin, -- teidän hyväksenne. Silloin hän suuttui ja\nrankaisi minua panemalla minut hankkimaan teille asunnon ja noutamaan\nteidät kaupungista. Ja minä hankin! Kyllähän siinä talossa pitäisi\ntoimeen tulla. Ruokaakin siinä saisi sen aikaa minkä kuulutte kylässä\nviipyvän. Parhaani olen koettanut. Olisihan se talo ollut minullakin,\nmutta meillä on niin ahdasta ja vaatimatonta...\"\n\nInsinööri vakuutti olevansa sangen vaatimaton. Silloin vanhuksen\nkasvot kirkastuivat kuin hän olisi todellakin päässyt jostakin\nvaikeasta huolesta. Iloisesti hoputti hän taas hevostaan ja alkoi\npuhella muista asioista:\n\n\"Mitä sinne maailmalle kuuluu? Mitenkäs ... kyllä kai se Saksan\nVilkku yhä vain antaa venäläisille ja ranskalaisille selkään!\nMinulla ei ole kuin pieni sanomalehti, mutta käyn joskus isommissa\nnaapureissa. Se on se, Vilkku!\"\n\nUkko iski silmää, iloitsi Vilkustaan, kaapaisi ilosta oikein\nkainaloaankin, ikäänkuin ilo olisi kutittanut.\n\n\"Niin, kyllä se antaa\", myönteli Tistelberg hajamielisenä, ihmetellen\nensiksi, että täälläkin asetuttiin puolelle tai toiselle, ja muistaen\nRolf Idellin vakuuttaneen, mikäli hän, Tistelberg, ymmärsi, että\nainoastaan meidän ruotsikkomme muka kannattaisivat Saksaa. Sitten\ninnostui hän utelemaan ukolta, miksi isännän mielestä nyt Ranskan\nja ryssän, ja kai siinä mukana heidän liittolaisensakin, Englannin,\nolisi saatava selkäänsä.\n\n\"Ihme, että se Englanti rupesi näiden puolelle\", selitti ukko.\n\"Englanti ... se kuuluu olevan oikeakin maa... Sunnuntaikin\nsiellä pyhitetään. Mutta Ranska ... mullistusten maa, ja liitossa\ntämän ryssän kanssa, työntää tälle rahaa... Perikatoonsa kulkee,\nlasten puutteessa, se ranskalaisten valtakunta. Jumala rankaisee\nlapsettomuudella, kun irstaasti eletään ja mellastellaan. Mutta tämä\nVilkku, tämä se pitää kurin. Hän se on keisari. Ei ole Saksassa\nsosialistien meneminen häpäisemään maailmanjärjestystä... Ja Vilkku\nse antaa kuria -- tälle meidän sanansa syöneelle...\"\n\nHerännäinen tarkoitti Nikolai II:sta.\n\nPilvet taivaanrannalla punersivat lumisten rantamäkien yläpuolella.\nYlempänä taivaalla sinistä, joka tuskin erosi valkeasta.\nPaperitehtaalta matalan niemen takaa alkoivat sähkölamput kylmästi\nsäkenöiden kiilua. Noustiin metsään, koluttiin tuutivalla reellä\nsoiden kinoksissa, sitten kuusikoissa, joissa puut karistivat\nluntansa luokin koskettaessa oksiin... Sitten tultiin joen suuhun,\nkohva lotisi hevosen kavioissa. Painuttiin alas rotkoon. Sen\npohjalla kohisi järvenlaskusta pienentynyt Kyykoski suunnattomien\nlouhikkorantainsa välissä. Järvi oli laskettu muutamia vuosia sitten.\nSiitähän se oli tullut työnantaja Tistelbergillekin ... Kohottiin\nlopulta pilkkopimeässä jyrkkää mäenrinnettä, jonka laelta hohti tuli\ninsinöörin tilapäisen kortteerin ikkunoista.\n\n\n\n\n3.\n\n\nSiellä hän nyt oli ollut pari päivää, korvessa. Maanmittarin pöytä\ntalon salissa. Pöydän takana toinen täynnä ruukkukasveja, lehdettömiä\ntai mustiksi kuivuneissa lehdissä. Tuolta kiertelee vielä ikäheinä\nikkunan päältä puusängyn nurkkamaan...\n\nYksinäinen ilta tämäkin. Ateria juuri nautittu viereisessä huoneessa,\n-- yksin, seuralaisena vain oma varjo. Muuten kelpo illallinen,\njoukossa mannapuuroa, jota maanmittarit nimittävät maanmittarin\npuuroksi. Tuttu maalaisruoka, nytkin kanelilla ruskeaksi höystettynä,\nmutta ilman sokeria tällä kertaa. Ja siinä oli emäntä päivitellyt\nsokerin ja kaikkien muiden nautintoaineiden vähenemistä. Valittanut\npaloöljyn kalleutta; insinöörille hän sitä kyllä antaisi, mutta itse\ntalonväki oli alkanut jo polttaa talikynttilöitä ja pärevalkeaa. --\nEmäntä poistui.\n\nSitten talo painui hiiskumattoman hiljaiseksi. Terveillä unen\nlahjoilla laupiaasti siunatut maalaisihmiset asettuivat levolle jo\nkello puoli kahdeksalta. -- Öljylamppu pöydällä pihisee leppoisesti,\nvalon upottaessa yläpuolen huonetta uinuvaan hämärään ja levittäen\nkotoista lämpöä.\n\nYksinäistä? Mutta nuori mies tuntee itsensä onnelliseksi\nyksinäisyydessään... Hyvään taloon tuntui herännäinen hänet\nhommanneen... Hiljaisuus pihisee, tuuli ja tuiskunpyörteet ulkona\nseinämällä tohahtelevat. Kuumasta pirtistä erottaa sikeää kuorsausta,\n-- siellä he makaavat kuin pehkujen lämmössä, -- nuo terveimmän\nja kai onnellisimman kansanluokan lapset, vapaat, omillaan elävät\ntalonpojat...\n\nNiin, Tistelberg tuntee itsensä onnelliseksi, -- poissa pauhaavasta\npolitiikasta ja ennen kaikkea poissa omasta arvoituksestaan, joka oli\ntullut niin inhottavaksi. Hän ei tahdo ajatella, muistaa, että se\narvoitus vaatisi vielä jatkonsa ja ratkaisunsa.\n\nPäivällä oli hän käynyt katselemassa kylää ulkopuolisesti. Oli\nkävellyt pitkät matkat raittiissa ilmassa. -- Ja raittiisti väsyneenä\nheittäytyy hän jälleen tänäkin iltana verrattain aikaisin levolle.\nMitäpä polttaakaan tässä Bakun kallista nestettä? Työ ei ollut vielä\nhuolena.\n\nJa seuraavana aamuna, kun päivä ennätti hyvin kirkastua, tuli\nopettaja Sarvi viimein maanmittaria tapaamaan.\n\nTistelberg oli kuvitellut mielessään Sarvea jollakin tavoin\namerikkalaisen näköiseksi, sillä Tarkkanen oli tiennyt Sarven\nseikkailleen muutamia vuosia Atlantin takana. Tarkkanen oli kertonut,\nettä Sarvi oli ylioppilas, oli tullut ylioppilaaksi samasta\nmaaseutukaupungista kuin hänkin, muuten luokkansa ensimmäisenä,\nsamoin kuin Onni; yhtä luokkaa alempana oli Sarvi ollut. Sitten oli\nSarvi livistänyt Amerikkaan: pakoon venäläisten asevelvollisuutta,\nsillä juuri siihen aikaan lakkautettiin Suomen sotalaitos ja nuoret\nmiehemme aiottiin viedä keisarikuntaan, hajoittaa venäläisen armeijan\nriveihin, meille vieraan, vihattavan rodun sekaan -- venäläistymään.\nSilloin oli Tarkkanen hänet viimeksi nähnyt, ja nähnyt oikein\nkelpo miehenä: terveenä, hiukan jäykästi iloisena, selväpäisenä ja\nkuitenkin rohkeana, isänmaallisena. He olivat joskus Helsingissä\nistuneet yhdessä bodegoissa, viinilasien ääressä: molemmat he\nolivat kohtuuden miehiä. -- Tarkkanen oli kuullut Kullervo Akilles\nSarven olleen Yhdysvalloissa jonkin aikaa hevospaimenena ja sitten\nsanomalehtimiehenä.\n\nNyt ällistyi Tistelberg, kun hänen kuvittelemansa nuorennäköisen\nmiehen asemesta, miehen, jonka piti muka olla englantilaiseen tapaan\nparraton ja sileäleukainen, saliin työntyi ilmiö, jonka leukaparta\nharmaan ja valkean sekaisena ulottui puoliväliin rintaa. Pitkä hän\noli, niin että täytyi taivuttaa selkäänsä matalahkossa ovessa.\nSarkapuku. Kallokkaat jalassa. Rukkaset irrallaan toisessa kädessä.\nSe patriarkka esitteli itsensä Sarveksi. Hän oli ystävällinen,\nnaurahteli, hampaat kiilsivät silloin hohtavan valkeina. Ja kun hän\nriisui toisestakin kädestään mahdottoman ison koirannahkarukkasen,\nnäyttivät kädetkin valkeilta. Ne kädet kättelivät lujasti, melkein\nliian rajusti pudistamalla, nuo kapeat, pitkäsormiset kädet.\nKasvot olivat punertavat pakkasestakin. Katse suora, hymyilevä.\nVesivaaleitten silmien ilme hermostunut ja ikäänkuin hiukan\nlapsellinen.\n\nKullervo Akilles Sarvi lausui insinöörin tervetulleeksi, ja jatkoi\nnaurahtaen:\n\n\"No, te saitte asunnon! Sen kyllä arvasin: tuo pikku porho, joka\nteidät tänne toi, saattoi sen hyvin hankkia, -- paremmin kuin minä.\nKernaasti olisin ottanut teidät huoneisiini, mutta este ei tosiaan\ntullut minusta! Kertoiko se körttiläiskuningas jotain? Tällaisen\nsuuren syntisen ei tietysti annettaisi enää kutsua vieraita\nedes omiin huoneisiinsa, -- sillä ehkä soittaisin vierailleni\nurkuharmonilla kansantansseja, ellen sen pahempaa...\"\n\nMaanmittari myönsi, että kai hän oli jotakin vähäistä heränneeltä\nkuullut.\n\n\"Senhän arvasin\", naurahti opettaja Sarvi. -- Ja alkoi nyt puhua\nyhtä mittaa, niin vilkkaasti, että pari kultapaikkaa hänen\nhampaissaan kipeninä kiilsivät. \"Kertoi luonnollisesti -- minun\nvaimoasiastanikin? Onhan se hänentapaiselleen korpiporvarille\nmerkillisyys: asua naisen kanssa antamatta itseään vihkiä. Tunnette\nsiis tämän kysymyksen, niinkö? Oi, näistä talonpojista, --\ntalollisista, -- on ainainen vastus vapaalle hengelle! Tahdotteko\nkuulla jutun? Kuulla sen minunkin esittämänäni? _Audiatur et\naltera pars!_ Minulla on ystävä, elämäntoveri, -- nainen, -- siis\nvaimo. Mutta en tahdo vihittäväksi papin edessä, noitatemppujen\nsäestyksellä. Nykyajan ihmisenä häpeän sellaista. Eikä hän itsekään\nsitä tahdo. Ja kun emme ole vihittäneet itseämme, paisui täällä\nmaalaisille meistä tuskallinen huoli, ja kansakoululla en saa pitää\nvaimoani enää asumassa: johtokunta ja varsinkin tuo körttiläinen\nestivät sen viime kesän lopulla. Pohjanmaa ei ole kaukana täältä,\njoten tällä seudulla, -- joka muuten on hyvin sekarotua, sanon sen\nohimennen, enimmäkseen kuitenkin hämäläisiä ja sitten savolaisia,\n-- tällä seudulla on pohjalaistakin verta, kuten esimerkiksi tämä\ntuima köriläs. Ai, enhän koskenut arkaan paikkaan? Pyydän anteeksi!\nInsinööri Tarkkanen kirjoitti nimittäin, että tekin olisitte sieltä\npohjoisesta. Lapsuutenneko vain siellä elänyt, ettekä tunne rotuanne?\n-- No niin, jälleen tuosta teidän tänne tulostanne! Jonkinlaisesta\npsykologisesta intressistä halusin kumminkin mennä pyytämään\njohtokunnan esimieheltä lupaa ottaa luokseni teidät, kotiini\nmieleisen vieraan, -- mieleisen: sillä olenhan hieman yksinkin\ntäällä. Mutta entuudestaan minulle kaunaa kantava körttiläinen ei\nantanut! Siinä miehessä asuu vasta suututtavia ennakkoluuloja! En\nviitsinyt vedota selviin oikeuksiini siitä syystä, etten kenties\nolisi saattanut teitäkin huonoihin väleihin hänen kanssaan. Jätin\nasian kokonaan hänen huostaansa, kun sitä paitsi tiedän, että juuri\nhänellä, ei minulla, pakanalla, on vaikutusta näihin taikauskoisiin\nja kristillisiin maalaishärkiin, mielestäni tolvanoihin, olivatpa he\nsitten isompia tai pienempiä manttaaliporhoja. No niin, hyvän hoidon\nkai tässä pikku rusthollissa saatte, -- hyvästä maksusta; paremman\nkuin niinsanotun vanhanpojan luona... Tunnustan, että minun kotonani\nolisikin sangen köyhää...\"\n\nTistelberg kiitteli talonsa väkeä. Kiitteli jo senkin vuoksi että\nSarven sanat voisivat kuulua seinän toiselle puolelle, niin kovalla\näänellä ja uhittelevasti opettaja puhui. Siinä siirtyi sitten\npakina ilmoihin, lumeen, jota oli sievoisesti, mutta ei pahaksi\nhaitaksi kenellekään, ei edes maanmittarille, vesijättöihin, jotka\noli jaettava, järveen, jonka laskeminen oli aiheuttanut niiden\nsyntymisen, Onni Tarkkaseen, jonka Sarvi tuskin enää muisti. Ja\nsitten maailman tapahtumiin. Etenkin maailmansodasta olisi Kullervo\nSarvi tahtonut puhua laajemmaltikin ja vakavasti, mutta tällä\nkertaa ei hän joutanut: hän oli menossa etsimään itselleen jostakin\nvähän sianlihaa ja voita. Hän oli näet itse itselleen kokkina, --\nkun ei saanut pitää puolisoaan. Sanoi pistäytyvänsä suksilla ehkä\nkirkollakin ja tehdaskylässä asti, koettamassa, saisiko narratuksi\nkauppiaalta myöskin puntin tulitikkuja. Nyt oli hän poikennut\nainoastaan lausumaan Tistelbergin tervetulleeksi ja kutsumaan hänet\nvieraakseen ellei aikaisemmin, niin ainakin toki jouluaatoksi, kuten\ninsinööri Tarkkasen kanssa oli sovittu. Jos Sarvi jotenkin voisi\nauttaa Tistelbergiä, tekisi hän sen kovin mielellään.\n\n\"Niin, nyt minun täytyy lähteä! Näinä suunnattomien voittojen ja\ntäyttymättömän ahneuden, -- kolmen menneen sotavuoden hillittömän\ngulassaamisen, sodan ylistetyn siunauksen, -- aikoina, saa sellainen,\njonka etuoikeutena maanomistus ei ole, hiihtää hiki otsassa\nyksinkertaisimmankin ravintonsa tähden, -- ja pahimmin hän, joka on\nvihattu mies, ajatteleva mies; mies, joka ei ryhdy tilanomistajien\nkanssa aivan huutokauppasille ja ehdoin tahdoin rajahintoja\nkorottamaan, -- eikä muutenkaan heitä imartelemaan. Suurten luo en\nmene, vaikkei joku heistä aina, ihme kyllä, nylkisikään. Enimmäthän\nheistä kiskovat toiselta ihmiseltä paitsi nahkaa jopa hengenkin!\nMaailmansodan opettama kaunis taito! En heiltä kerjää ilmeistä\noikeuttani elää, saada leipäni! Pitäkööt vain minua kerjäläisenä,\nniinkuin sittenkin tekevät, kuten kaikkia muitakin tarvitsevia.\nMinua, joka mieluummin samoan loitolla heistä ja maksan pikku\npaikoissa enemmänkin: köyhät tarvitsevat apua...\"\n\nSaattaessaan Sarvea pihalle näki Tistelberg isännän seisovan\nkuistilla ja katsovan pilkallisesti opettajan jälkeen, joka hiihti\npois rajusti sauvoilla sysäten, karvalakki korvilla. Isäntä hymähti\nitsekseen jotakin, ja selitti sitten Tistelbergille ainoastaan:\n\n\"Sosialisti... taas matkalla tehtaalle ja mäkitupiin villitsemään...\"\n\nJouluun ei enää ollut kuin muutama päivä. Ennen uutta vuotta\nalkaisi hauskalta tuntuva urakka. Nyt teki nuori mies ainoastaan\nvalmistuksia, kyseli paikkakunnan asianomaisten isäntien nimiä, noin\nvain huvikseen, sillä olihan hänellä paperiensa joukossa jo kaikki\ntiedot, mitä työhönsä tarvitsi. Otti selvää, millaisia he kukin\nolivat, tiedusteli vanhoja ukkoja paaluttajiksi, halusi udella,\nmistä saisi oivallisimmat hevoset... että työ menisi nopeasti. Kävi\ntölleissä etsimässä hupaisia ketjumiehiä ja teki heidän kanssaan\nsopimukset. Suksien hankinnastakin oli puolen päivän hauskutus.\nSitten tulivat viihdyttävät hiihdot metsien pehmeissä hangissa ja\nlasketun järven jäillä, -- merkillisessä hiljaisuudessa: koskaan\nennen ei hän ollut sattunut tällaisiin talvitöihin, oli kierrellyt\nkansan keskuudessa ainoastaan kesäisin, hauskimpana aikana...\nMuisti tulisia heinäkuun päiviä, joina hän ennen nuorena, melkein\nlapsena oli pistellyt linjakeppejä pelkät kaatiot yllään, iloisesti\nviheltäen, siellä angervoisilla niittylakeuksilla...\n\nJa ennen muuta odotti hän kirjettä Julialta! He olivat sopineet\nkeskenään kirjoittavansa toisilleen usein. Anelevasti oli Julia\npyytänyt häneltä kirjeitä, se pyytely oli Isidorista tuntunut\nhyvältä, -- ja kyllä hän kirjoittaisikin, mutta -- eipäs vielä\nkirjoittanutkaan! Julia saisi kirjoittaa ensin, Julia tiesi\nosoitteen: juuri kansakoululla oli Tarkkanen, jolle Sarvi oli\nvastannut, sanonut postitoimiston olevan. Kansakoululla: hyvä aihe\nsiis sekin käydä opettaja Sarven luona, tietämässä kirjeitä Julialta.\nMutta Isidor ei tahtonut sinne vielä. Hän nautti odotuksesta,\nyksinäisyydestä, hiljaisuudesta -- ikäänkuin todellakin jostain\nlomasta. Yksinäisyyttä tässä talossa kyllä sai. Isäntäväki oli\nhämäläistä, sitä oli alussa miltei tukala houkutella juttusille.\nSe puuhaili askareissaan vaiti, jopa istui jouten ollessaankin\näänettömänä ... kuin kelpo muurahaisia, nämä yleensä ahkerat ihmiset,\nmuurahaisia, jotka eivät ainaisessa työssään tarvitse sananlahjaa.\n\nIsidor ajatteli, että ehkäpä he ovat näin äänettömiä ainoastaan --\nherraa kohtaan, ja oli siitä ajatuksestaan hieman katkera, -- kunnes\nhe sitten alkoivatkin muuttua hiukan puheliaammiksi. Lapset lähenivät\njo luokse, ja hän ryhtyi välistä tuokioksi leikkimään heidän\nkanssaan. Elämä tuli rattoisammaksi. -- Mutta kun hän ja isäntäväki\nolivat vaihtaneet jonkinlaista jutuntapaista keskenään, niin -- taas\npainui Isidor mielellään takaisin yksinäisyyteensä, eteispuolelle:\nJulia Oljemark kutsui siihen...\n\nEi vielä ajatustakaan, mitä rakkaussuhde oli heille molemmille jo\nmerkinnyt tai voisi vastaisuudessa tuoda mukanaan. Vain muistelmia\nhetkistä Julian kanssa siellä etäällä, Ankeriaisen kaupungissa, joka\nmuuten oli Isidorille nyt aivan yhdentekevä -- kuin koko elämä: nyt\nhän eli Julian kanssa kahden -- tällä tavalla.\n\nRauhaa, viileää rauhaa niinkuin talvi! Julian muisteleminen, --\nJulian, jota hän piti kauniina ja sydämeltä jalona, oli saattanut\nhänet ensi päivinä mielellään sietämään tuota silloin auttamattoman\nhitaalta ja jöröltä tuntuvaa isäntäväkeäkin. Ja nytkin, kun nuo\nihmiset tulivat vilkkaammiksi ja puhelivat asioistaan, tuntuivat\nhe hänestä, melkein yhtäkkiä, merkillisiltä ... ne tuntuivat --\nkovin talonpoikaisilta. Mitä heidän muuta sitten olisi pitänyt\nolla? Isidor häpesi itseään, ja alkoi kuitenkin tuntea, että mitä\nhän heidän seurastaan? Julia, -- se oli toista! Julia hiihti hänen\nvieressään joulukuun rauhoittavassa iltahämärässä pitkin tyhjiä\njärvenrantoja tai poikki vielä autiomman, kuolleen järvilakeuden.\nJulia muka kuiskutteli hänelle, -- sellaistahan ei rouva Oljemark\ntodellisuudessaan koskaan tehnyt, -- kun hän seisoi salin jäätyneen\nikkunan ääressä ja katseli, kuinka aurinko laskeutui mustan metsän\nvarjoon ja rusko loimotteli kultaa suurissa, taivaslakeen asti\nulottuvissa pilvissä tai pitkissä hehkuvissa pilvikekäleissä alempana\nilmanrannalla. Nopeasti tuli taivaan väriin samean keltaista,\nikäänkuin sairasta, kalpeaa, kylmää. Ja sitten tuon ihanan, haikean\nloimotuksen jälkeen pimeys -- yö. Talo asettuisi jälleen pian levolle.\n\nMutta ei vielä yö. Ennenkuin lamppu oli sytytettävä, näkyi vielä\ntulen tuike saunan ikkunasta salin ikkunaan. Rattoisasta saunasta,\njossa vierasta oli kestitty ennen muita. Himmeä tuike, -- kun taas\ntanhualla jo hohti ja säteili kuutamo, valot ja varjot leikkivät\nsinisinä ja mustina, hanki kimalteli suurena erämaan keskellä, jossa\neli niin merkillisen karuja, mutta yksinkertaisia, voimakkaita\nihmisiä, ikäänkuin terveet korven ilvekset! Erämaa! Pakkasta\npaukahteleva yö! Kauneutta, josta hän olisi tahtonut ystävälleen\nkirjoittaa. Niin, mistä muusta? -- Kirjoittaa, mutta -- ei vielä.\n\nViimein hän toki ajatteli, että olisi aika käydä kansakoulua\nvilkaisemassa, olisiko Julialta tullut jotakin. Se ajatus toi\nmieleen ikäänkuin jonkin lämpöisen, hienon, huumaavan tuoksun. Niin,\nsellaisen aistillisen tuulahduksen, jota ei ollut täällä.\n\nMitä hänessä oli jo tapahtunut siellä Ankeriaan kaupungissa, ei hän\nhuomannut eikä ajatellut.\n\n\n\n\n4.\n\n\nTuolla kohosi mäenharjalla kansakoulu, harmaan taivaan alla, keskellä\nhajanaista kylää.\n\nOpettaja Sarvi tervehti Tistelbergiä välittömästi. Vaati tulemaan\nsisään, omalle puolelleen koulusalista, joka toimitti postikonttorin\nvirkaa. Insinööri ei malttanut enää olla kysymättä, oliko hänelle\nkirjeitä. Opettaja myönsi ja kiiruhti selailemaan kirjehyllyjä.\n\nOli yksi kirje Onni Tarkkaselta. Nopeasti työnsi Tistelberg sen\ntaskuunsa. Julialta oli kaksi kirjettä, hieman rutistuneissa\nkuorissa, päällekirjoitus vinoon lentäneellä käsialalla, joka\noli pitkulaista, hermostuneen kulmikasta ja hutiloituakin,\npaikoin ohutviivaista, paikoin lujasti painettua. Tistelberg oli\nkirjekuorissa tuntevinaan Julian -- hajun: hiukkasen äitelän, kuten\nummehtuneen, ja samalla mieluisasti kiihottavan, ärsyttävän. Hiljaa\nasetteli hän nyt nekin kirjeet taskuunsa, -- jo kaksi kirjettä, --\nja oli iloinen ja ikäänkuin jostakin vapautunut: kuin olisi päivä\nalkanut paistaa. Ulkona, koulusalin suurien ikkunain takana, oli\nharmaata, totista, -- yksitoikkoista. Opettaja Sarvi kuulosteli,\nmiten Tistelberg täällä viihtyi. Ja siinä menivät he opettajan\nhuoneeseen tai huoneisiin: niitä oli kolme. Ensimmäinen kamareista\nnäytti olevan aivan kylmillä pidetty, ja takimmainen, keittiön\nvieressä oleva, jossa opettaja asui, tuntui sekin viileänlaiselta.\nKullervo Akilles Sarvi puuhaili kotonaan lappalaiskallokkaat jalassa.\nAsuinkamari vaikutti säälittävän köyhältä ja yksinkertaiselta:\nmuutamia kapulatuoleja, rautasänky, iso kirjoituspöytä täynnä\nsanomalehtiä, papereita ja kirjoja, jotka eivät olleet suinkaan\nsekamelskassa, mutta paljoutensa tähden huojuvissa pinoissa.\nJollakin pienemmällä pöydällä liinana vanhoja sanomalehtiä. Mutta\nkirjahyllyt ulottuivat kattoon saakka, ja niissä näkyi paitsi\nkotimaisia myöskin vieraskielisiä teoksia, etenkin englantilaisia!\nIkkunalla kitui kukkasia. -- Erikoisena ylellisyytenä sängyn\nvieressä seinällä riippui musta kangas, johon oli ommeltu silkillä\nja hopealla tähti, jota ympäröi häntäänsä pureva käärme. --\nTistelbergillä oli aikaa ja melkein ikäänkuin pakko tarkastella\nhuonetta, -- vaikka pitikin moista pikku julkeutena, -- sillä\nopettaja oli mennyt keittiöön, kahvia puuhailemaan. Isidor hymähti\nnaiivin lystikkäälle käärmekuviolle, jonka oli tuntevinaan teosofien\nmerkiksi, -- kun taas kirjoituspöydällä näkyi, jollakin tavoin sekin\ntuon käärmeen henkeen soveltuen, avattuna siihen aikaan ilmestynyt\nkirkonvastainen aikakauslehti \"Prometheus\" ja muutamia työväen\npäälehden, \"Työmiehen\" numeroita. Lehtien päälle oli jäänyt pari\nMarxin ja Krapotkinin teosta. Vielä oli sillä pöydällä keskeneräinen\nkirjoitus, ja punetolppo auki; kapeiksi leikatuista liuskoista\npäättäen oli kirjoitus aiottu sanomalehtiin, tai sitten se oli niitä\nesitelmiä, joita Sarvi kuului pitävän täällä Kyykosken paperitehtaan\ntyöväentalolla. Mutta mitäpä se vieraaseen kuului ... Isidor säpsähti\najatustakin, että olisi vilkaissut Sarven papereihin enemmän kuin\nsilmät erehdyksessä niihin sattuivat, vaikka opettaja tuntui hänestä\nkovin mielenkiintoiselta.\n\nKullervo Akilles Sarvi tuli kamariin kahvimylly kädessä, alkoi\njauhaa, ja kyseli siinä, miten insinööri oli nämä päivät viettänyt,\n-- pakisi niinkuin yleensä vieraan kanssa ensin pakinoidaan,\njohteeksi kaikenlaisia vähäpätöisiä. Mutta pian kysyi hän, vakavaksi\nmuuttuen ja luoden Tistelbergiin tiukan katseen:\n\n\"Mitäs te, insinööri, arvelette maailmansodasta?\"\n\nTaas sama kysymys, johon opettaja oli takertunut siellä Tistelbergin\nkortteeritalossa. Se tuli yhtäkkiä, tökäisemällä, kiivaasti.\nKahvipapujen surina myllyssä oli lakannut, opettajan käsi seisahtunut\nkampiin.\n\nTistelberg naurahti kevytmielisesti:\n\n\"Mitäkö arvelen? Enpä paljon mitään...\"\n\nKysymyksen hartaus tuntui hänestä hupaiselta, ja kiihkeä\nvivahde, jolla sanat lausuttiin, niinikään hullunkuriselta -- ja\nkiusalliselta. -- Millekähän puolelle tämäkin suomalainen sitten\nasettuisi -- maailmansodassa? Saksan, Ranskan vai minkä vieraan\nhyväksi hän lausuisi mielipiteensä ja tarjoaisi kannatuksensa?\n\n\"Lyödäänpä veikkaa, että tästä teurastuksesta, verikylvöstä itää\nmaailmalle varmasti uusi aika!\" huudahti opettaja Sarvi ja ojensi\nTistelbergille kätensä. Sormenpäät olivat vielä punaiset kirjoituksen\nkorjaamisesta. \"No, lyöttekö veikkaa? Pienet viinikekkerit voin\npuolestani asettaa, -- minulla on kotitekoista viiniä.\"\n\nLuonnollisesti tämäkin suomalainen, -- Amerikassakin suomalaisena\npysynyt, -- oli valmis asettumaan jonkun puolelle, -- hän\namerikkalaisesti vedonlyönnillä! Mutta mitä hän sillä varmasti\nitävällä uudella ajalla tarkoitti?\n\nOpettaja Sarvi ilmaisi sen, seisoen keittiön ovella kahvia jauhaen.\nHän syytti maailmansotaa ei suinkaan inhimillisenä heikkoutena\nja mielettömyytenä, vaan kaikkien nykyaikaisten valtioiden\nkapitalistien sanattomana keskinäisenä sopimuksena ja ulkokultaisena\nlaskelmana, jonka tarkoituksena oli hankkia lisää ylellisyyttä\nnoille kapitalisteille itselleen ja heitä palveleville pienille\nvähemmistöille. Petos oli julkeasti verhottu, suurien laumojen\nvuoksi, kristillisyyden lampaannahkaan. Kansat, -- keskiluokatkin,\n-- kärsivät vilpittömän harha- ja taikauskonsa marttyyreinä, ja usko\nkirkon oppeihin oli kaikista harha- ja taikauskoista suurin. Mutta,\nkiitos Jumalalle, -- tai kehittyvälle ihmisjärjelle: tästä kaikkein\npahimmasta kokemuksesta, julmimmasta, mitä kansat historiansa\naikana olivat saaneet viattomasti kärsiä, juuri tästä sodasta\navautuisivat lopulta niiden silmät, joita Kullervo Akilles Sarvi\nnimitti varsinaiseksi kansaksi, avautuisivat aivan varmasti. Kansat,\njotka olivat palvelleet monta vuotta järjettömästi pettäjiään,\nymmärtäisivät viimein tehdä verenimijöilleen tenän; ne heräisivät,\nviisastuisivat, kun eivät enää tapella jaksaisi. Ne syöksisivät eri\nmaissa yhteiset vihollisensa, suuret kapitalistit ja koko heitä\nkannattavan vähemmistön, koettelemaan samaa kurjuutta, mitä heille\nitselleen oli annettu...\n\n\"Jonkinlaista kostoako?\" kysyi nuori insinööri.\n\n\"Kostoako? Vai kostoa!\" vastasi Sarvi. -- Se olisi oikeutta. Ja vielä\nenemmän: kansojen puhdistamista nylkyreistä, verenimijöistä, --\ngulasseista, saalistajista, pettureista...\n\nTistelberg tunsi, että olihan opettaja Sarven sanoissa paljon totta.\nPahasti oli maailma saanut kärsiä. Hän syttyi hieman, -- vanha\nvapaa-ajattelija, 80-luvun lapsi, vaikka jo sellaisena epäuskoista\nja heikkonevaa laatua. Mutta kun opettaja Sarvi jälleen väitti,\n-- soimattuaan eri maiden kirkkojen yhteistä ulkokultaisuutta,\njoka salli niiden toimia sodassa aivan omia oppejaan vastaan,\njopa myöskin toisiaan vastaan, yllyttäen kristittyjä taistelemaan\nkeskenään; kirottuaan eri maiden rahamiespiirien, etupäässä\nsotatarvetehtailijain, suunnatonta törkeyttä, ja pilkattuaan\najatuskyvyllä varustettujen sivistyneistöjen velttoutta,\nsivistyneiden, jotka eivät olleet nousseet kapinaan petkutusta,\nsotaa, vastaan; ja syytettyään viimein kaikkein ankarimmin eri maiden\nsosialisteja, joiden olisi ennen muita ollut ryhdyttävä tuollaiseen\nkapinaan; -- niin, kun hän jälleen väitti, juttunsa alkuun palaten,\nyhäti kaikkeen syyllisiksi eräitä harvoja, kapitalisteja, yläluokkaa,\najatteli Tistelberg: Olivatkohan nuo eräät sitten tehneet kaiken\ntämän tahallaan? Eivätkö he olleet joutuneet siihen tosiaan\nainoastaan inhimillisessä heikkoudessaan, -- kun eivät parempaa\nneuvoa keksineet? Ja kun opettaja kuvaili noiden vihaamiensa\nkapitalistien, paatuneiden yläluokkien, velttojen sivistyneistöjen\nvastakohtana itse kansaa, rahvasta, -- köyhimpiä jäseniä kansasta,\n-- ilmaisten vakaumuksensa, että ne, kansat sellaisina kuin hän ne\nkäsitti, toisivat piankin paremman ajan, -- silloin muisti Tistelberg\nomituisella tavalla -- Juliaa, joka ei tuominnut ihmisiä luokittain,\nsummakaupalla, eikä kovin paljon uskonut niihin köyhiin, joita oli\nsilloin tällöin joutunut auttamaan, jos ei heiltä vaatinutkaan toki\nmitään. Hän säikähti hiukan tätä ajatustaan, että hän jollakin\ntavoin epäili kansaa. Hän, -- kansanmies. Eikö hän enää siis --\npitänyt kansasta? Mistä sellainen uusi olisi häneen tullut? Olisi\nollut valhe sanoa, ettei hän muka siitä pitänyt: hän piti kyllä --\nyksinkertaisista, hyväsydämisistä ihmisistä.\n\nMutta Sarven vakuuttelut:\n\n\"Kansa, kansa, joka luo -- uuden ajan...\"\n\nTistelberg näki Julian pudistavan tällaisille väitteille hymyillen\npäätänsä. Niin, ainoastaan jokin yksilö erikseen, kansanluokista\nriippumatta, oli Julialle hyvä, -- yksinkertainen, vaatimaton,\nhillitty, jalo. Ja Julialle näytti olevan tärkeämpää kunkin pitää\nhuolta omasta hyvyydestään kuin jaotella ihmislaatuja luokkien\nmukaan...\n\nOlisivatko Julian ajatukset häneen vaikuttaneet, -- tuntuen nyt\nomituisena, kitkeränä epäilyksenä? Julia oli -- ikäänkuin hänen\nsisällään, hänen \"sielunsa\", kuten Julia olisi sanonut. Se tuntui\nTistelbergistä hyvältä, vaikka sielu-sana olikin ärsyttävä.\n\nJa kun opettaja Sarvi yhä siinä pauhasi, vuoroin punaisena, vuoroin\nkalpeana järkytyksestä, pauhasi niin että parta järähteli ja hieman\nsylkeäkin pirskui huulilta tulistuneiden sanojen mukana, vivahti\nhän Tistelbergistä koko lailla koomilliselta ja hänen kiihkonsa\ntuntui tuskalliselta. Tistelberg tahtoi keventää asiaa, hän löi sen\nleikiksi, sanoi:\n\n\"No niin, sietämättömäksi käy tämä sota jo viimeinkin. Tahtoohan kai\nenin osa ihmisiä ainoastaan elää rauhassa... Ja -- minäpä tiedän,\nkuinka tämä leikki saataisiin loppumaan. Tiedän, millä tavalla\nvastaisuudessa sotia käydään! Kovin helppoja, hauskoja sotia!\nKuulkaahan, opettaja, tällä tavoin. Armeijat, kahden vihollisinaan\narmeijat, marssivat rajalle, toisiaan vastaan. Miehet patruunoilla\nvarustettuina, kuormastot mukana. Meille rakas papisto otetaan\njoukkoon retkelle. Tullaan rajalinjalle. Armeijat, -- sotamiehet,\n-- sekautuvat toisiinsa, juttelevat toistensa kanssa, mikäli\ntoistensa kieltä ymmärtävät; no, tulkithan auttavat, tai sitten\nosataan kaikissa maissa jo yleensä esperantoa. Istutaan mättäille,\n-- ranskalaiset ja saksalaiset sekaisin, -- mutta eivät toki\nvenäläiset ja saksalaiset, sillä se olisi minusta riivatun ikävää.\n-- Istutaan, tupakoidaan. Jutellaan vuodentuloista, kylvämisestä\nja kyntämisestä. Pakinoidaan puuta ja heinää. Katsellaan toistensa\naseita ja taskupeilejä. -- Viimein nousee joku sotamiehistä pystyyn,\nsaksalainen, pistää porsliinipiipun taskuunsa ja sanoo:\n\n-- Ei kai tässä nyt auta muu kuin alkaa se sota.\n\n-- Ei kai auta, myöntää ranskalainen. Ketä ammutaan ensiksi?\n\n-- Ammutaan kenraalit ensiksi. Kukin armeija pitää huolta omista\nkenraaleistaan.\n\nSitten ammutaan kenraalit. Sitten everstit, majurit ja sen sellaiset.\nVähitellen yhä pienempiin. Lopulta aliupseeritkin. -- Ja siihen\nloppuu sota. Viholliset lyövät toisilleen kättä, hyvästelevät\ntoisiaan, sanovat:\n\n-- Tämä sota kävi oikein mukavasti.\n\nSitten syödään muonaa kuormastosta, ja vihollisarmeijat marssivat\ntakaisin kotiin, kumpikin omalle taholleen, jossa ne otetaan vastaan\nkukkasilla ja kunniamerkeillä. Ainoatakaan ei oikeastaan ole\nkaatunut, ei ole tullut orpoja, leskiä, sokeita, heikkopäisiä, ei\nmitään.\"\n\nKullervo Akilles Sarvi kouraisi näitä sanoja kuunnellessaan lujasti\npöytää, jonka ääreen hän oli tullut istumaan, ja kavahti nopeasti\nseisoalleen. Hän nyökkäsi päätänsä niin että rinnoille ulottuva parta\nvavahti ja ojensi insinöörille kätensä:\n\n\"Te olette oikeassa! Niin, -- niin sen pitää käydä! Te -- olette\nmies!\"\n\nTarkoittiko opettaja täyttä totta?\n\nHyvä oli, että hellalle unohtunut kahvi alkoi kuohua... Mutta kahvin\njuontikaan ei Tistelbergistä nyt oikein maistunut... Ah, maailma\nkykeni pilaamaan kahvinkin, jopa täällä korven helmassa.\n\nJa sitä paitsi Tistelbergille tuli ikävä avata Julian kirjeitä.\nHän keksi jonkin tekosyyn päästäkseen nopeammin pois. Vielä pyysi\nopettaja Sarvi, että Tistelberg muistaisi tosiaan tulla viettämään\nhänen kanssaan jouluaattoa, ellei hauskempaa seuraa löytäisi.\nTarjota olisi hänellä tuota kotitekoista viiniä, jota hän oli\nasettanut veikkaan, ja ainakin yhteisiä unelmia... Rouva Oljemarkin\nkirjeistä, joita Tistelberg istahti sohjuisen maantien varteen\nlukemaan, -- vilkaisemaan vain hätäisesti, näin ensimmäistä kertaa,\n-- oli toinen musteella, toinen lyijykynällä. Hutiloidumpaa käsialaa\nkuin päällekirjoitukset, ja ruotsin kielikin väärin kirjoitettua,\nsaati sitten harvat suomalaiset sanat. -- Ensimmäinen kirje kertoi,\nikäänkuin neuvottomana ja moiseen kirjoitteluun tottumattomana,\nuutisia sieltä Ankeriaisen kaupungista. Ja sitten Julian omasta\nelämästä, vaikka hyvin lyhyesti. -- Kauppaneuvos Klingstedt oli\nvangittu. \"Santarmi\", -- seurasi kolme neljä mustalla peitettyä\nriviä: sotasensuurin työtä. Sitten näkyi ainoastaan: \"Oskar\nKlingstedt.\" Taas pitkä aukko. \"Eversti Leskinen oli alttiisti\nrientänyt auttamaan santarmia, kun vangittiin kauppaneuvosta, mikä\noli tapahtunut keskellä yötä. Leskinen oli esiintynyt tilaisuudessa\nsuuren keisarikunnan kelpo patrioottina.\" Kumma, ettei sensuuri tätä\nollut hävittänyt! Edelleen kertoi Julia, ja sai rauhassa kertoa, että\nkauppaneuvos Klingstedt oli yrittänyt vastarintaa, ja silloin oli\npoliisimestari paljastanut sapelinsa. -- Tietysti tämä oli seurausta\nOskar Klingstedtin puheesta siellä kansanopistojuhlassa ja hänen\npaostaan nuorukaisten kanssa. \"Kaupunki suri nyt kauppaneuvoksen\nkohtaloa. Spalernaja\" -- taas sensuurin musta pyyhkäisy. --\nPatterityöt kaupungissa olivat tosiaan alkaneet. Taivaanvuori, se\nrauhallinen kävelypaikka, josta näki niin kauas, oli tuossa tuokiossa\nmuuttunut yhdeksi ainoaksi Jerusalemin hävitykseksi; se oli jo täynnä\nhalkaistujen kallioiden lohkareita, sementtitynnyreitä ja miehiä.\nRouva Oljemark oli sen nähnyt, hän oli mennyt sinne katsomaan,\nkunnes sotamies käännytti hänet kivääriään heristäen takaisin.\n\"Siihen joutui nyt kivirikkopuutarhani! -- Ja kaupungin sisällä ei\nnäkötorniin enää saa mennä, siellä seisoo vahti. Ja suomalaiseen\nkansakouluun on sijoitettu sotaväkeä, jota ihmiset...\" Lauseen oli\nJulia itse keskeyttänyt, luultavasti sensuurin vuoksi. \"Nimismiehen\nkäskystä, jota tilalliset eivät oikein voi totella, on kaupunkiin\nkuhahtanut sellaista väkeä, jota moititaan patterijätkiksi. Ne\nhävittävät illoin autoilla ajaen kaikki päivällä ansaitsemansa\nrahat, ja ihmiset pelkäävät niitä.\" Äskettäin olivat yhdeltä heistä\npaleltuneet kaikki sormet paitsi peukalo. Tohtori Oljemarkilla oli\nhän käynyt itseään sidottamassa. \"Ja onpa noiden surkuteltavien\nkuljeksijain lisäksi tuotu kaupunkiin kiinalaisiakin, säälittäviä\nraukkoja, isänmaastaan tänne houkuteltuja, hyvillekin päiville. Nyt\nvalittelevat kaupungin vanhat neidit kissojensa olevan vaarassa!\"\n\nSitten: \"Mitä muuta kerrottavaa, eikä juoruttavaa? -- Niin, Onni\nTarkkanen kuuluu pari päivää sitten ostaneen itselleen talon, sen\nruokasalinkaapiksi kutsumasi, joka on Hildurin työtä, ison torin\nvarrelta.\"\n\n-- Kas vain Onnia ... tulee tosiaan järkeväksi -- siinä määrin,\noudosteli Tistelberg.\n\n\"Köysti Keretti\" -- rouva Oljemark kirjoitti auttamatta: Köysti, --\n\"kuuluu lähtevän uudelta vuodelta -- Sysmään. Hänen rouvansa ei ole\nmuka enää huolinut häntä luokseen, noiden Ester-juttujenkaan vuoksi,\njoista Sutelin yhä uhkailee, syyttäen jos ketä kaikkia paitsi ei --\nBirger Bengelssonia. Ja sanotaan, että yhä lisääkin herroja olisi\nsekautunut tuohon surkeaan juttuun. Rouva Keretti kuuluu aikovan\ntakaisin Helsinkiin, työhön kuin ennenkin: ja siinä on tämä nainen\nviisas. -- Köysti Keretti pakenee kai patterityöläisiä ja sotaväkeä,\nmutta Birger on sanonut hänen menevän Sysmään pakoon tyhmyyttään ja\nnoita ukko Sutelinin uhkauksia. Iloitsen, että hän lähtee täältä,\nnaukumasta vaimoltaan leipäänsä ja roskaisesta rehjastelusta, -- jos\nhän nyt on rehjastellut, -- ja pääsee maalle; siellä hän kenties\njohtuu ajattelemaan asioita syvemmin, puhdistuu, -- ja löytää ehkä\nlopulta todellistakin runoutta. -- Se näistä juoruista, joihin\nsittenkin olen takertunut!\"\n\nPitkän kirjeen rivit tihenivät, kiiruhtivat. Julian luo jouluksi\noli tullut hänen äitinsä Helsingistä, jossa Julian veli, joka oli\ntehtaaninsinöörinä Kotkassa, tuota herttaisen naiivia, mutta elämän\nmukavuuksiin nähden eräissä suhteissa koko lailla vaativaista rouvaa\nelätti. No, auttoihan Severikin Julian äitiä, mutta vähemmän kuin\nveli. -- Ja sinne oli tullut Maire, joululomalle, Maire, joka riippui\nnyt Juliassa kaiken päivää kiinni, sittenkin, Severin kaikista\nhellittelyistä huolimatta, -- se soma, mutta itsekäs, ovela veitikka.\n-- Maire oli tosiaan oppinut jotakin Helsingissä, tätien ainaisen\nvartioinnin alaisena: hän oli nyt osannut läksynsä, joita Julia ei\nkyennyt hänelle opettamaan, ja oli saanut koko kauniin todistuksen.\n\nKirjeessä, joka päättyi siihen, ei ollut mitään tavanmukaista\nomistavaa lauselmaa, kenelle se oli lähetetty, ystävälle, tuttavalle,\nrakkaalle vai mille.\n\nToinen kirje oli omituinen. Se oli hätäinen. Julia oli nähnyt unen,\njoka sai hänet pelkäämään, että Isidorille tapahtuisi jotakin pahaa.\nHän oli nähnyt Isidoria vastaan tulevan miehen, jolla oli punaiset\nkädet. Uni oli tavattoman selvä. Miehen otsa oli ollut matala. Muuten\nhän oli ollut pitkä mies.\n\nVarokoon Isidor itseään: maanteillä kulki nykyään kaikkialla\nirtolaisia, ja heidän puukkonsa oli nopea!\n\n\"Tiedäthän, että olen ennenkin aavistanut tapahtumia, jotka sitten\novat toteutuneetkin\", kirjoitti Julia. \"Muistat ainakin sen, että\naavistin silloin kun ensi kertaa tahdoit minua luoksesi, sinne\nTarkkasen asuntoon, -- jos muut esimerkkini olet unohtanut.\"\n\nNiin, tämän Isidor muisti.\n\nJatko oli rauhallisempi, kirjoitettu illalla Julian omassa huoneessa,\n-- joka oli Tistelbergistä niin pyhä, salaperäinen, -- hiiltyvän\ntakan ääressä, jonkin Byronin teoksen kannella. Juliasta oli ihanaa\nviimeinkin sulkeutua yksikseen, nauttia hiljaisuudesta, -- päästyään\npalvelemasta äitiä tai Mairea. Yksikseen, -- puhelemaan itsensä\nkanssa, -- ja Isidorin kanssa: Julia oli sellaiseen puheluun niin\ntottunut viime syksynä, että hänen oli mahdotonta siitä enää luopua.\n--\n\nTakkavalkeassa, jonka ääressä Tistelberg kuvitteli rouva Oljemarkin\nistuvan, oli Julia näkevinään kuvia, satuja, taruolentoja, -- mutta\nmitä ne olivat, ei Julia tietänyt.\n\nJa sitten kaipasi Julia jotakin. Aavistihan Isidor kai, mitä hän\nkaipasi? Ainakin hänen olisi pitänyt aavistaa, koska Julia juuri\nsitä ajatteli! Hän olisi tahtonut Isidorin valokuvaa. Karttaa, jonka\nTistelberg oli hänelle tehnyt, kuljetti hän käsilaukussaan, mutta\nkuitenkin...\n\n\"Mutta mitä on kirje?\" kysyi yhtäkkiä Julia. Hän näki nyt\nmahdottomaksi ilmaista mitään kirjeellä: sanoja, sanoja ainoastaan\nne olivat! Hänen oli vaikea saada niihin sisältymään mitään, -- hän\noli niin kömpelö, sekava, avuton, -- ei osannut edes ruotsiakaan.\nJa väsynytkin kaikesta touhusta: jouluhan läheni kiireesti. Sisäkkö\nkulki tanssiaisissa, Julian täytyi tehdä paljon hänen asemestaan. --\nVäsynyt! Ja onnellista oli kuitenkin se, että hän sai vuoteessaan\najatella: \"Sinä kuitenkin muistat joskus sitäkin, joka -- odottaa\nkirjettä!\" Sellaisissa ajatuksissa oli Julia nykyään välistä\nnukkunutkin oikein hyvin, -- paitsi viime yönä, jolloin oli nähnyt\nunen tuosta punakätisestä miehestä.\n\nPunakätinen mies?\n\n\"Opettaja Sarviko?\" naurahti Tistelberg itsekseen. -- Sarven kynsille\noli räiskähtänyt punetta tolposta. -- Opettajalla oli tosiaan hieman\nmatala ja ahdas otsa.\n\nJulian pelko ja uni punaisesta miehestä tuntuivat Tistelbergistä\nhassunkurisilta. Mutta Julian huolenpito hänestä maistui sittenkin\nhyvältä.\n\nKirje päättyi sanoihin, jotka oli pistetty Julian nimen asemesta:\n\n\"Hyvää yötä\".\n\n\n\n\n5.\n\n\nOnni Tarkkanen antoi, pienen pienellä käsialalla, neuvoja työhön\nnähden. Kehoitti hienotunteisesti, rivien alla, Isidoria pysymään\npäätöksessään nauttia maallaolosta: mitäpä viisas ihminen muuta\nkaipaisi kuin työtä? Onnin talonkaupasta ei tässä vielä ollut, kirje\noli sitä aikaisempi.\n\nOnni näytti siis luulevan että Isidor oli jotakin päättänyt, että hän\noli jostakin päässyt, -- Julia Oljemarkia Onni varmastikin tarkoitti!\nMutta kuinka voisi olettaakaan, että tämä loppuisi tähän? Miten\nsaattaisi hän tulla toimeen esimerkiksi ilman toivoa, että rouva\nOljemark hänelle kirjoittaisi? -- Tyhjää ja kolkkoa olisi täällä sitä\nvailla ollut -- sittenkin. Ikäänkuin aselevolta tuntui Isidorista\ntämä pakeneminen.\n\nVoittoa hänen vaistonsa himoitsivat. Siis -- taistelun jatkumista ...\nMutta nyt ei vielä taistelua ajateltu.\n\nTistelberg vastasi Tarkkaselle, kertoi alkavansa mittaamisen\npiakkoin, ja kertoi Sarvestakin, Onnin entisestä tuttavasta, joka\nnähtävästi oli suuresti muuttunut ja joka Tistelbergiä nyt -- hiukan\npelotti.\n\nJa sitten ryhtyi nuori mies varsinaiseen, hauskaan kirjeenvaihtoon:\nkirjoittamaan Julialle. Mitä hän kirjoittaisi?\n\nIsidoria ikäänkuin loukkasi -- tuskin tuntuvasti -- Julian\nrunsas puhe Mairesta, niin luonnollista kuin se hellyys Juliassa\nolikin. Mutta aivan kuin syrjäytetyksi se silti teki Isidorin,\ntuo uskottavasti varsin herttainen tyttö. -- Niin, mitä hän nyt\nkirjoittaisi? Oli niin paljon kirjoittamista, ja kuitenkin --\nniin vähän. Paljon! Kuvia omasta elämästä täällä, elämästä, joka\noli ulkonaisten tapahtumien puolesta oikeastaan aivan vaiheeton.\nJa kuitenkin tekivät tunnelmat, jotka kiersivät yhäti Julian\nympärillä, sen elämän Isidorille sisällisesti rikkaaksi. -- Tarkkoja\nkuvailuja Isidorin pienistä kylämatkoista, joilta hän saattoi\nesittää huomioitaan ja mietteitään: esimerkiksi hänelle uusista\nkansantyypeistä ja ikäänkuin uusin silmin nähdystä kansanelämästä.\nSitten luonnonkuvia: nehän häiritsivät kaikkein vähimmin noita\nIsidorin omia, Julian ympärillä pyöriviä tunnelmia, joissa hän tunsi\nitsensä onnelliseksi, -- onnelliseksi luonnon helmassa, erossa\npahimmista ristiriitaisen ajan virtauksista, ajatellen naista, jonka\nhän oli kohottanut jonkinlaiselle alttarille. Politiikkaa hiukan --\ntäälläkin. Ainoastaan mykkä luonto oli jollakin tavoin rauhoitettua,\n-- jos sen ohella ajatteli Juliaa, eikä ajatellut Juliaa muuten kuin\njonakin kauniina fantasiana, joka kohotti luonnonkauneutta, lisäsi\nsen pyhää rauhaa. -- Kirjoittelu, joka oli Tistelbergille outoa,\nvarsinkin tällainen kaunosanainen luonnonmaalailu, johon hänen\nkirjeensä nyt pakosta miltei pelkästään supistuivat, -- antoi hänen\nelämälleen lisää sisältöä. Julian vuoksi luuli hän luonnonilmiöitä\ntarkastelevansa: Julialle poimi hän talteen kaiken kauniin, minkä\nympärillään näki, -- Julialle lähetettäväksi. Ja jokainen huomio\nja kauneusnäky kasvatti kohta toisen: sitä rikkautta pursui kuin\nrunsaudensarvesta! Siinä olivat kaikki valaistukset, aamusta iltaan\nsaakka, kaikilta ilmansuunnilta: valoa, hankia, metsää, lyhyen\ntalvipäivän auringon kiiltelyä, talven hiljaisia ääniä, kuun säteilyä\npakkasöinä, samoilua suksilla pitkin vesijättöä, kiipeilyä rannoilla\npyykkejä etsimässä. -- Kuvia aamun harmaasta hämärästä, ilmoihin\nhaihtuvan kuun valosta. Hankien ruusuisesta punerruksesta hiljaisilla\nkalliorannoilla, honkien ritinästä ja havun tuoksusta. Lumikiteet\nsäkenöivät. Kinokset jollakin korkealla, avonaisella mäellä, jonka\npoikki nuori mies hiihti, häikäisivät silmää, paistoivat kuin\ntulikivi, ja hangen varjot siirtyivät sinisinä pohjoisesta itään.\nSitten innostuneita kirjeitä alettavasta työstä. Juliankaan vuoksi\nei Isidor olisi voinut vetelehtiä; tuntui kuin sellainen olisi\njollakin tavoin halventanut Juliaa. Ja kuitenkin ajatteli Isidor,\nettä mitäpä se Juliaan kuului? Niin, Juliaan kuuluivat -- ainoastaan\nnämä luonnonkuvat. Kuvat mahtavan rauhallisista talvipäivistä. Kuvat\ntalviöistä, -- tähtisistä öistä, jolloin kuuset korvessa seisoivat\nkuin jättiläismäiset aaveet hankikenttien ympärillä, liikkumatta,\nvärähtämättä, -- kun taas välistä metsässä tai pelloilla rämähti,\npaukahti: pakkanen riuhtoi aidaksia, halkoi puita. Kuu kiilui\nnoina talviöinä, kun Isidor valvoi ajatellen Juliaa, taivaalla\npienen pienenä, kylmän nitistämänä peukalonkokoiseksi. Yksi suuri\ntähti vilkutti ilmanrannalla, kaukana, Sirius oikeastaan, --\nkullankeltaisena, joskus sinisen säteileväksi muuttuen. Isidor näki\nsen ikkunaansa. Hänelle se oli Kointähti, Venus, rakkauden tähti.\nValvoikohan Juliakin siellä etäällä ja katseli samaa tähteä?\n\nSeuraavassa kirjeessään vastasi Julia, että hän oli ajatellut juuri\nsinä yönä samaa asiaa. Ajatellut huomaisiko Isidor, että hänkin sitä\ntähteä katseli. Sen tähden kautta lähetti hän Isidorille ajatuksensa.\nSen kautta oli hän viimeksi tahtonut ilmoittaa, että ajatukset\nkulkivat sitä tietä, -- ja Isidorin kirjeet todistivat, että Isidor\noli tällaisen ajatuksenvaihdon oikein ymmärtänyt.\n\nMinkä ajatuksen vaihdon? Isidoria pyrki hiukan harmittamaan, vaikkei\nhän ymmärtänyt syytä.\n\nJuliahan kirjoitti enimmäkseen vain Mairesta, lapsestaan. Postin toi\nnyt kansakoululta talon väki, ja jokaisessa postissa oli Julialta\nkirjeitä, kaikissa ainakin vähän Mairesta.\n\nMitä Maire -- kuului Isidoriin? Tietysti herttainen, viehkeä tyttö,\n-- kai oikea äitinsä nuoruudenkuva. Niin, -- vieras lapsi, -- vieraan\nmiehen lapsi! -- Tistelbergistä oli joskus vastenmielistä, joskaan\nhän ei myöntänyt sitä itselleen, jopa välistä inhottavaakin kuulla\nMairesta. Hän oli Maireen nähden syrjäinen. Hän oli olento, joka oli\ntunkeutunut Oljemarkien taloon. Hän puolestaan ei osannut Mairesta\npuhua juuri mitään. Hänellä oli vain -- luontonsa.\n\nSillä välin tuli joulu. Sen vietti nuori mies opettaja Sarven luona.\nSe oli outo, tuima joulu!\n\nOlihan Tistelberg tottunut outoihin jouluihin. Oli viettänyt niitä\nisänsä kuoltua toveriensa parissa Helsingissä. Viettänyt hummaten.\nOli viettänyt niitä joskus yksinään, jossakin surkeanlaisessa\npääkaupungin kahvilassa. Oli ollut yhden joulun koululaivallakin, --\nsilloin kun Yrjö Burgwinkelin kanssa salaa päätti karata ns. ikuisen\nkesän maille. Mutta tämä joulu!\n\nOpettaja Sarvi otti hänet kansakoululla vastaan sanoilla:\n\n\"Kuten näette, en ole hommannut meille mitään katinkultapaperilla\nja karamelleillä kukkuroitua pihkapuuta, jonka ympärille kiedotaan\nmarsalkannauha kuin diplomaattien kainaloon, -- marsalkannauha,\njossa luetaan ohjelmakirjoituksena vale: Kunnia olkoon Jumalalle\nkorkeudessa, maassa rauha jne. Sillä maassa ei ole rauhaa!\nSellainen lause on nykyään, keskellä kansakuntien sotaa, törkeä\nvale, -- ulkokultaisuutta, kuten muuten koko joulukuusi kristinopin\npirullisinta pilkkaa, niin valtavaa ironiaa, että sitä ajatellessa\nvoisi nauraa itsensä kyyneliin -- ellei itkisi sydämensä surusta.\nMitä se on tuo porvarillinen kunnian antaminen Jumalalle? Mitä se\non nykyään? Mitä on joulu kaikille noille valtioille, jotka nyt yhä\nkoettavat hävittää, tappaa toisensa? Tällaisen sodan joulun luulisi\ntodistavan monelle, ettei kristillistä Jumalaa ole olemassakaan.\"\n\nJa Kullervo Akilles Sarvi kuvaili, millaista oli sotarintamilla juuri\nnäilläkin alkavilla joulunaaton hetkillä, näillä hetkillä, joina he\nkaksi ryhtyivät nauttimaan joulurauhasta. Hän kuvaili suuttumusta\nvapisevalla äänellä, mitä siellä juoksuhaudoissa paraikaa tehtiin,\nkujeiltiin. Siellä vietettiin joulua, tapettiin kristinoppia, --\nkiitos olkoon kohtalolle! Sielläkin paloivat joulupuut, ainakin\nsaksalaisten ja anglosaksien kasemateissa. Viholliset olivat tehneet\nkeskenään muka joulurauhan, -- kuten intiaanit tupakkarauhan,\n-- aikomuksella tappaa toisiaan jälleen heti aamulla. Sotapapit\njulistivat: Kunnia olkoon Jumalalle. Papit: mikä pilkka! Kristitty\npappi ei voinut koskaan rehellisesti olla sotapappi, sillä\nkieltäähän Kristus sodan. Mutta se joulunvietto olikin pelkkää\nkujeilua! Seuraavana aamuna, huomenna, pisteltäisiin niiltä,\njoita tänään kunnioitettiin vieraskäynneillä ja lahjoilla, rinnat\nauki. Puhkaistaisiin heidän aivonsa maahan kranaatinsirpaleilla,\nrikottaisiin heiltä leuat, poltettaisiin heidän kasvonsa kaasuilla\nkarstalle, tehtäisiin heidät sokeiksi myrkyillä. Ja eiliset ystävät\nkannettaisiin omiin leireihinsä paareilla, joissa he lepäisivät\nverilätäköissä, verestä punaisina ja ruudista ja liasta mustina,\nkuolemaa kaipaavina, pettäjiään ja -- Kristusta kiroavina. Sellaista\noli kristillinen sotajoulu. -- Mutta siitä koituisi hyvää: kansat\nhuomaisivat, miten hallitukset juuri tuolla joulullaan lyövät\nkristinoppia korvalle. Että ne olivatkin kyllin tyhmiä kehoittaakseen\njoukkojaan pitämään joulurauhaa! Katoava maailma oli niin tomppeli,\nettei se edes aavistanut, mitä vahinkoa teki tällaisella joululla\nitselleen. \"Rintamajoulu tappaa parhaiten Jumalan, -- kuten\nkristinoppi on aikoinaan tappanut veriset, aistilliset pakanuuden\njumalat, Jupiterin, Marsin ja muut.\" Nyt oli vuoro kristinopin,\ntehtävänsä tehneen: sen Jumalan aika oli kuolla: \"Niinkuin\njoulupuu-symbolikin on valtavalle osalle ihmisiä, -- työläisille\n-- jo ehdottomasti hengetön, korea kuori, jossa ei ole todellista\nsisältöä.\"\n\n\"Te ette tietystikään ole herkkä porvarilliselle joululle\", jatkoi\nKullervo Akilles Sarvi. \"Joululle, rikkaiden, saalistajien juhlalle,\njoka on orvon osille joutuneiden ilmeinen pilkka. Tämä joulu on\nyleensä oikea saalistajien, gulassien joulu. Saapuva uusi vuosi\nmerkitsee kuluttajille, köyhille ilmeistä nälänhätää, -- niin nyt\ntäällä maalla kiskotaan. -- Oletteko tullut ajatelleeksi, millainen\njoulu jo nyt saattaa olla tälläkin seudulla, noissa pienissä\ntölleissä? Mielestäni on meidän tällä iällä\", -- opettaja Sarvi oli\nnoin 30-vuotias, -- \"tehtävä selväksi tili itsemme kanssa, omaksi\neduksemmekin: sillä uskonhan, että elämä jatkuu vielä haudan tuolla\npuolella, ja kuta jalommiksi pyrimme täällä, sitä parempi meidän\non kuoltuamme, sitä ihanampaan tähteen pääsemme. -- Niin, oletteko\ntullut huomanneeksi, että silloin kun meillä tässä nyt on tarjolla\npieni jouluevankeliumi, nimittäin siankinkun kappale, jonka olen\nalentunut hankkimaan eräältä maapösöltä viisinkertaisesti rajahinnan\nylitse maksamalla, -- kinkunkappale, joka puhkuu ja pihisee uunissa\nkuin täysin syönyt rovasti, kun hän on lukenut joulusiunauksen\nkeisarille ja armeijalle ja tunnustanut kansan synnit ... oletteko\najatellut, miten on laita täällä torpissa? Ei heillä ole ollut\nriisiä, kansan jouluruokaa, pitkiin aikoihin, tuollaista keltaiseksi\npaistettua, joka heilläkin ennen juhla-aterioilla välistä loisti.\nEi heillä ole mitään kuin alku -- nälänhätää, huolimatta kaikista\nannosjärjestelmistä, sillä eiväthän pösöt järjestelmiä tottele.\nOletteko käynyt täällä köyhien kojuissa? Huomannut, mikä synkkä\nnurina siellä alkaa kuulua? Odotetaanpas: sen kunniaksi malja\nviinissä, pakanallisessa juomassa, vaikka se onkin valmistettu\nainoastaan viinimarjoista. Velvollisuudesta kansaa kohtaan olen\nkyllä melkein raitis, mutta harvoiksi juhlahetkiksi olen valmistanut\njotain, koska en tiedä, mihin muuhunkaan kykenisin koulun puutarhaa\nkäyttämään. Viiniä, tulevan ajan kunniaksi! Se on toista vuotta\nmullan sisässä pulloissa maannutta. -- Mutta älkää vain viitsikö\nhiiskua isännille täällä, että minä vielä viiniäkin kokkailen! Viina:\nse ehkä heistä olisi sallittavampaa! Mutta viini, -- viinikin olisi\nkai heistä -- liian sivistynyttä!\"\n\nMentiin opettajan yksityispuolelle: siellä oli lämpöisempää kuin\nkoulusalissa, ja opettaja Sarven piti hoitaa hellaansa. Pimeys\nammotti ulkoa. Jostakin talosta, joka näkyi ikkunaan, tuikki\nvalkeita, ehkä joulukuusi.\n\nVarsin heikko viini näytti menevän opettajalle päähän, -- jos hän\nnyt viiniä kiihottajakseen tarvitsi. Hän tuli kuitenkin entistä\navomielisemmäksi. Kertoi olevansa jonkun papin äpärä. Hänet oli\nhylätty äitinsä kanssa. Mutta kirkkoherran omat pojat olivat\nsaaneet isältään koulutusta. Äiti oli kuitenkin hänet kouluttanut,\nitsepintaisella työllä, pyykinpesulla... Niin, pienenä oli hän\nkierrellyt jouluna tähtipoikana rikkaiden ovilla, kerjäämässä; saanut\njoskus piparikakun, välistä leipääkin. Lyseossa, ylemmille luokille\npäästyään, oli hän itsekin alkanut ansaita, oli ollut kesäisin\nkirvesmiesten apulaisena. -- Armeijaorjuuden tähden hän oli paennut\nAmerikkaan. Ja nyt hän oli täällä. Kai hänelläkin oli jokin tähtien\nmääräämä tehtävänsä elämässä, työ ihmiskunnan ja oman kansan hyväksi.\nNiin, Suomessa oli paljon kurjuutta. Suomi oli suorastaan, Euroopan\nsurkeimpia maita. -- Eikö insinööri sitä uskonut? -- Ei kai, tietysti\nhän, joka oli elellyt porvarispiireissä, ei nähnyt miten asiat\noikeastaan olivat. Kullervo Akilles Sarvi tahtoi heti avata hänen\nsilmänsä:\n\n\"Porvaristomme katselee aina vain Venäjän keisarikuntaan päin,\npäivittelee sikäläistä surkeutta ja kehuu meidän muka mainiota\nkulttuuriamme. Korostaa passiivista vastarintaamme. Jopa intoilee\naktiivisellakin. Eikä tiedä omasta kansastamme mitään. Katsokaamme!\nMinulla on täällä tilastoa.\"\n\nJa opettaja meni erään kirjahyllynsä luokse ja kurotteli sieltä alas\npinkan hänen omalla käsialallaan kirjoitettuja papereita.\n\nSiinä täytyi hänen kuitenkin keskeyttää, sillä koulusalin ovelta\nalkoi kuulua jalkojen kopinaa:\n\n\"Nyt tulevat minun varsinaiset jouluvieraani\", sanoi opettaja Sarvi,\nja jatkoi: \"Ehkä sittenkin on parasta sijoittaa viinilasit hiukan\nsyrjään, kansan vuoksi: nuo vilpittömät ihmiset saattaisivat ymmärtää\nasian väärin\".\n\nMentiin kamarista koulusaliin. Sisään työntäytyi siellä pieni ryhmä\nköyhiä, ylen huonoissa vaatteissa, vaikka tietysti parhaisiinsa\nolivat pukeutuneet. Tuli arastellen liuta lapsia, pyyhkien kylmästä\npunaisia neniään. Joku järeätekoinen torpanmies solutti sylistään\nlattialle tyttösen, jolla ei ollut edes kenkiä jalassa. -- Ja sitten\nseurasi uusi rykelmä, pakkautuen ovensuussa kasaan, aikuisia ja\nnuorempaa väkeä. Opettaja vilkaisi iloisen ylpeästi Tistelbergiin,\nhuudahti köyhät tervetulleiksi, riensi heidän luokseen, kätteli\njokaista heitä, kyykistyi lasten puoleen, vei käsivarresta\nnuo vieraansa sisähuoneisiin, kehoitti yhden heistä, solakan\nnaishetkaleen, hoitamaan kahvipuolta, talutti erään vanhan mummon\nparhaalle paikalle, tiedusteli uutisia köyhäintalolta, josta yksi\nnaisista, kipeäsilmäinen eukko, nähtävästi oli karannut, ja eukko\nalkoi kertoa sieltä uutisia, valitella syöpäläisten paljoutta ja\nsitä, että johtaja anasti omiin ruokiinsa kaikki voit ja silavat.\nOpettaja kääntyi siitä pian jonkun mäkitupalaisen puoleen, joka\nnurisi, ettei kyennyt enää ostamaan jauhoja ja että rikkaiden\ntalojen rouvat tahtoivat kai syöttää köyhille jäkälöitä ja nokkosia\nja juottaa katajanmarjavettä kaljana: niin olivat he viime syksynä\nneuvoneet elintarvekokouksissa! Mäkitupalaisen äreä väitös herätti\naika naurunrähäkän naisparvessa. Siinä ohella tiedusteli opettaja\nSarvi joltakin tytöltä, jolla oli kiiltävät tanssikengät, miten\nhänen sulhasensa nyt tehtaalla voi. Tyttö oli melkoisen ovelan\nnäköinen ja hyvin suulas, -- kun taas muu joukko vaiteliaita, --\nkaikki jäykkiä, avuttomia, ikäänkuin kummastelevia kasvoja. Ja\nvihaavia, katkeria kasvoja! -- Sitten jakoi opettaja lapsille pieniä\nlahjoja, kenelle lakin, kenelle kintaat, ja kutsui lopulta koko\njoukon pöytään kahville, joka siinä oli valmistunut. Kun kahvit oli\njuotu, nousi hän juhlallisesti seisomaan ja piti esitelmän, vähän\nsamanlaisen kuin äsken Tistelbergille, -- alkaen joulunvietosta,\nsiirtyen joulunhistoriaan ja sitten nykyiseen maailmansodan jouluun.\nNyt hän vain käytti apunaan konseptia, jonka oli ottanut Pöydältään.\nSelitti muuten siinä ohella julkaisevansa tämän kaiken artikkeleina\n\"Prometheus\"-lehdessä, ellei keisarillinen sotasensuuri, -- nimittäin\nsuomalaiset porvarisneidit, -- varastaisi artikkeleita matkalla\nHelsinkiin -- ja siinä tapauksessa hän yrittäisi uudestaan! Hän\nsäilyttäisi ensimmäisen käsikirjoituksen. Jos artikkelit menisivät\nlehteen perille, olisi ihme nähdä, eikö hallitusvalta pyyhkisi sitä\nsiitäkin pois. -- Hän siirtyi puhumaan syyttömästä ahdingosta,\njohon porvarisvaltioitten järjestämä maailmansota oli meidänkin\nväkemme saattanut ja valitettavasti yhä pahemmin saattaisi. Puhui\nlukemattomiksi lisääntyvien gulassien ehtymättömästä voitonjanosta,\nja loi katsauksen taaksepäin: että sellaista tässä maassa oli\nollut aina. Hän pani nyt artikkelinsa syrjään ja ryhtyi nopeasti\nselailemaan tilastopinkkaa, jonka oli äsken ottanut alas hyllyltä.\nSurullisen kuvan vyörytti hän esille noista papereistaan! Suomi oli\nirtolaisten luvattu maa. Oikea köyhien maa...\n\n\"Kaunis on porvarien kakku päältä, mutta on silkkoa sisässä. Tai --\nkivi sisässä!\"\n\nPuoli maata oli irtolaisia. Enemmänkin: vuosikymmenet oli sellainen\nväki maaseudulla muodostanut lähes kolmanneksen koko kansasta.\nVuonna 1880 sitä oli 27 prosenttia, vuoteen 1890 se oli paisunut\nnykyiseen määräänsä. Miten mainiosti oli edistytty vuodesta 1749,\njolloin irtainta, mitään omistamatonta kansaa oli ollut ainoastaan\npari kolme tuhatta henkeä. Mistä se kurjalisto sitten oli lähtöisin?\nJokainen läsnäolija tiesi suurimman syyn: maanomistusolot, torppari-\nja mäkitupaolot. Valtavat maa-alueet anastettu harvojen käsiin.\nOmistajat pitivät etuoikeutenaan riistää työntulokset niiltä,\njoita he suvaitsivat ottaa mailleen vuokralaisikseen. Muinoin\noli aateliskartanoille hankittu väkivallalla mökkiläisiä, orjia:\ntalonpoika ei saanut pitää monta palvelijaa, ei jakaa taloaan lasten\nkesken, ei perustaa mailleen torppia, ja maasta siirtyminenkin\nestettiin. Mene vain kartanoihin halvaksi työvoimaksi! -- Samaa oli\njatkunut nykypäiviin, toisessa muodossa: aateliskartanoina olivat\nnyt -- kaikki isommat talot. -- Torppari oli ollut täydellisesti\nmaanomistajan mielivallasta riippuvainen. Omistaja yksin oli\nkauan määrännyt veropäivien luvun, ja määräsi nykyäänkin. Hän oli\nkorottanut vaatimuksiaan yhäti, sikäli kuin torppari vähänkin\nvaurastui, sai itselleen maata raivatuksi. Ei sopinut milloinkaan\nantaa orjan kohota: kun orja oli raatanut toistakymmentä vuotta ja\nsaanut peratuksi kauniit, viljavat alat, siirrettiin torppa uuteen\nkorpeen, -- kauemmaksi kartanosta. Orjan oli alettava alusta toisen\nhyväksi. Niin olivat tälläkin seudulla mahtitilain pellot syntyneet.\n-- Eikä auttanut köyhän vedota lakiin, sillä lakia ei ollut... Ei\nainakaan vielä joku aika sitten. Ken läsnäolijoista muisti, millaista\noli 15 vuotta tätä ennen? Silloin enin osa torppareita viljeli\nisänmaataan pelkästään suullisilla välipuheilla. Ja kirjallisiinkin\nkontrahteihin varasi manttaaliporho, nykyajan aatelisherra, itselleen\naina takaportin. Porho sääti sellaisia pykäliä kuin: \"Torppari on\nvelvollinen muuttamaan pois milloin vain minä näen hyväksi niin\nmäärätä.\" Eikö tämä ollut ilmeistä orjuutta, samaa kuin Venäjällä\nmaaorjuuden aikoina tai saksalaisten paroonien nujertamassa Virossa\nnykyäänkin? -- Mitä merkitsivät vielä nekään parannukset, jotka\ntorpparit olivat hankkineet sitten vähitellen, omalla taistelullaan,\nnousemalla kiusaajiaan vastaan? Olivathan he edelleen vain orjia:\ntekivät työtä toisten hyväksi, -- päivätöitä ilmaiseksi:\n\n\"Muistakaa elämäänne! Monille teistä on veropäivätyö määrätty\nparikymmentä vuotta sitten, pitäen silmällä silloisia päiväpalkkoja.\nPalkat ovat muilla aloilla kohonneet rahtusen, joskaan ei tarpeeksi,\n-- sillä sotalait ovat estäneet lakolla vaatimasta lisää. Rahanarvo\nalentuu huikeasti. Mikä kultakaivos te olettekaan isännillenne!\nIhmekö, jos heidän talletuksensa pankeissa suunnattomasti kasvavat!\"\n\nJälleen entisyyteen: niin, orjille oli omien miesten johdolla\nkoetettu hankkia suurempia oikeuksia. Koetettu lyhentää heidän\nparikymmentuntista työpäiväänsä. Vakiinnuttaa edes heidän\nvuokraoikeuttaan maahan. Mutta porhot olivat jarruttaneet aina niitä\nyrityksiä. -- Joskus olivat he estäneet ne -- Venäjän keisarivallan\navulla. Niin isänmaallisia nämä porvarimme todellisuudessa olivat.\n-- Parikymmentä vuotta sitten oli muka asetettu komitea valmistamaan\nparannuksia maanvuokraamisesta maalla. Se kometia oli ollut --\ntuollainen suomalainen komitea: se jätti epäkohdat niin entiselleen,\nettä itse keisarikin häpesi, eikä hyväksynyt komitean ehdotusta:\n\n\"Se oli kometiaa, sekin! Keisari antoi enemmän: teidän pienetkin\noikeutenne ovat saadut -- Venäjän avulla, eivätkä paremman\nkansanluokkamme suopeudesta!\"\n\nJa kaikkeen yleensä sittenkin alistuttiin, -- nukuttiin. Mitä teki\nyhä vieläkin tilanomistajan orja? Hän oli tosiaan ihmeellisen siivo,\nnuhjusmaisen kärsivällinen. Parempi oli muka taipua kuin joutua\nkodittomana harhailemaan, ajettuna torpasta pois. Sillä torppari\non omistajalle kiusa, vastus, jonka saa häätää ja joka on ajettava\nmaailman rannalle:\n\n\"Kun viimein saitte oikeuksia Venäjän avulla, kun parannuksia\noloihinne lupasi tulla, silloin se yleinen häätäminen alkoi, silloin\nsai porvari kiireen puhdistaa maansa torpista -- ennenkuin työnne\ntulokset joutuisivat vähän enemmän teille itsellenne. Muistatteko,\nmiten teitä on kohdeltu? Muistatteko joukkohäätöjä kymmenisen vuotta\nsitten?\"\n\nJonkin kartanon sadasta torpasta oli silloin lyöty kaikista ikkunat\nrikki, revitty pois ovi, hajoitettu uuni, ja lakkoon ryhtyneiden\ntorpparien vaimot ja alastomat lapset oli karkoitettu kankaalle,\njohon siihenkään heillä ei ollut oikeutta. Ja kaikki oli tapahtunut\n-- laillisesti: Suomen lakien mukaisesti. -- Mutta miksi niitä lakeja\nei oltu muutettu? -- Niin olivat menetelleet omistajat, olivatpa he\nsitten nimeltään Hisingereitä tai von Konoveita, joitakin Hiisiä tai\nVonkunohveja, tänne tunkeutuneita ulkomaalaisia, joiden nimiäkään\nkansa ei osannut lausua ja jotka halveksivat suomalaisia, tai sitten\ntalonpoikaisnousukkaita, heidän matkijoitaan. Pois torpparit,\nkodittomina harhailemaan, -- ja niin oli syntynyt osa suunnattomasta\ntuiki köyhiemme joukosta. Harhailemaan minne? Tukkimaille,\ntehtaisiin, rautatierakennuksille. Tukkiyhtiöiden tiloille: eivät\nmaata viljelemään, sillä ne yhtiötkin ajoivat torpparinsa pois. --\nOpettaja luetteli monta kymmentä pitäjää, joissa oli yhteensä lähes\ntuhat tilaa joutunut tukkiyhtiöille, ja kaikilta niiltä tiloilta oli\ntorpat hävitetty. Nykyään omistivat tukkiyhtiöt monissa pitäjissä\npuolet maasta, eivät suinkaan niitä viljelläkseen, vaan riistääkseen\nniistä rahaa. -- Sitten tehtaalaiset: olivatko he paljon irtolaisia\nonnellisempia? Tosin heillä oli rahtusen parempi kuin maanomistajain\norjina:\n\n\"Tehtaalaisilla on työpaikka, josta -- joutuvat pois, jos tehdas\nsuvaitaan panna seisomaan. Ja sellaiseen pulaan, kuule sinä toveri\nsiellä, pian joudut, jos sotaa jatkuu! -- Siellä on palkkaa -- sen\nverran, että nykyään tuskin hengissä pysyt. Aika kiristyy yhäti. --\nEikä ole esimerkiksi tuo Kyykosken tehdas työläisilleen edes asuntoja\nrakentanut: he ovat kortteeri-isäntänsä kynsissä, joka korottaa\nvuokraa korottamistaan, pistäen työkansan rahat itselleen komeasti\npankkiin. Tehdastoverit, kärsimysveikot: olette ainaisessa velassa\nkauppiaalle! Ja vaatikaapas patruunoilta palkkojen korotusta! Miten\nonnistaakaan: sotalaki estää lakot! Sellaiset etuudet teillä on\nnykyään. Ja kuinka olette saanut taistella ennen kuin saavutitte\nnekään! Muistatteko aikoja, jolloin teillä ei ollut kurahtamista\nmistään, vaan saitte tyytyä vaiti kaikkeen, mitä yhtiö suinkin\nmääräsi?\"\n\nMuistettiinko, miten Kyykosken tehtaan johtokunta oli viisi vuotta\nsitten vastannut, kun työläiset pitivät kokouksen ja pyysivät\nparannuksia? Vastaus kuului: Johtokunta päättää työläisten palkoista\nitse; tehtaan johtaja ei tahdo olla missään tekemisissä työläisten\nvalitsemien edustajien kanssa. -- Kas niin pöyhkeitä sitä oltiin,\ntäällä Suomessa, syrjäisessä maassa, nämä Kyykosken herrat samoin\nkuin muutkin meillä, nuo ruotsalaiset Ramsayt, Hisingerit ja muut\nHiidet, jotka kauniisti saarnasivat työläisilleen säästäväisyyttä,\nkun itse elivät komeudessa, osaksi ulkomaillakin.\n\nMeillä oli tehtaanomistajien vereen syöpynyt, että heillä on rajaton\nvalta menetellä tehtaan asioissa miten parhaaksi näkevät:\n\n\"Aina vain vastaus tällainen: 'Joks te ette takto tektä niinkuin minä\nkäske, niin menkä helvetti!'\"\n\nJa helvettiin oltiin lopulta jouduttu. Oli alettu sillä, että\nkiellettiin työläisiä liittymästä työväenyhdistyksiin, -- ja se\ntehtiin silloin kuin yläluokkamme ylpeillen julisti maassamme\nvallitsevan yhdistymis- ja kokoontumisvapauden. Silloin kuin\nporvaristomme parahti, jos venäläinen hallitusvalta kielsi\nsitä itseään kokoontumasta. Oli alettu kieltämällä tilaamasta\ntyöväenlehteä, oli raivottu, kun vihdoin ryhdyttiin lakoilla\nlyhentämään työaikaa. Oli häädetty Kyykoskenkin lakkolaiset kerran\nautiolle saarelle, pakkasessa huuruavan kosken keskelle. Oli tehty\nomistajien kesken sopimuksia, etteivät ottaisi toistensa erotettuja\norjia työhön. Oli hankittu lakkorikkureita -- Venäjältä; pyydetty\napua keisarivallan laittomasti asettamilta kuvernööreiltäkin, noilta\nLihansyöjiltä, Mjasojedoffeilta, -- heiltä, Suomen kansaa, omaa\nkansaa vastaan! Tehtaanomistaja oli osannut suomea sen verran, että\noli huutanut lakkolaisille, kun oli antanut santarmien panna työväen\njohtajat käsirautoihin: \"Vieläkö jatkatte lakkoa? Teidät pitäisi\nhirtettämän ja sitten läpiammuttaman!\" Sellaista oli usein ollut\nherraimme rakkaus kansaan, niiden, jotka koko maailmalle julistivat\nSuomea sorrettavan! Ja sellaista oli ollut aikana, jolloin jo\nkaikkialla muissa maissa työnantajat neuvottelivat työväenjärjestöjen\nkanssa, niin Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, puhumattakaan\nEnglannista ja Saksasta. Mutta meillä oltiin yhä ylpeitä hölmöjä, nuo\nvieraista maista tänne siirtyneet tehdasherramme, -- oman maansa\nhulttiot, jotka olivat saaneet tilaisuuden täällä rikastua, -- ja\nnuo metsäkaupoilla äveriäiksi tulleet rustitilallistemme pojat.\nEntä sivistyneistömme sitten? Se oli kansallismielistä, se ajatteli\nSuomen etua, -- mutta tuskin ainoakaan porvarillinen sanomalehti\nteki vastalausetta, kun esimerkiksi bobrikoffilainen virkavalta\nharjoitti laittomuutta työväkeä vastaan; paremminkin se hyväksyi tuon\nlaittomuuden.\n\n\"Mutta odottakaapas, ystävät! Jo alkaa kuulua kummia -- idästä!\nIdästä valo, sanoo sananlasku. Olen seurannut lehtiä: niistä voi\npaljon lukea rivien välistä! Venäjältä kaikuu jo heikosti toista\njyrinää kuin vielä se mitä näinä vuosina on rintamalta erottanut.\nNäkee uutisia -- nälästä! Jo loppuu toki rikkaalta Venäjältäkin\nviimein leipä, jolla sotaorjia on syötetty. Ja silloin se loppuu\nmeiltäkin. Saatte tosiaan porhoiltamme jäkälää ja katajanmarjoja!\nJa silloin kai vihdoinkin huomaatte, etteivät kaikki teidän\nkärsimyksenne tapahdu ainoastaan sieluillenne autuudeksi, kuten\nkirkoissa tänäkin jouluna saarnataan. Silloin on hetki lyönyt:\nodottakaa sitä, valmistautukaa! Silloin luodaan uusi maailma.\nSilloin ne, jotka eivät taivu näkemään tuskaa ja vaivaa kuin me, ne,\njotka ovat tottuneet elämään tekemättä työtä, silloin lailliseen\nvääryyteen ja keisarivallan tukeen luottaneet: maatkoot niinkuin\novat vuoteensa tehneet, elleivät taivu. Näin ajattelee moni muu kuin\nminä! -- Silloin ehkä muistamme tämän poloisen kansan sananparren: Ei\nherroille ilman puukkoa mitään mahda! Silloin muistamme patruunat,\nkartanonherrat, kätyrikuvernöörit, herraslakimiehet. Minä tunnen,\nettä se aika on tulossa, enkä pelkää sitä sanoa: Odottakaa!\"\n\nSiinä joulussa oli Tistelbergille jotakin kammottavaa, outoa. Ja\nkummastuttavaa: olivatko täällä asiat tosiaan näin synkästi? Kuinka\nsitä sitten yleensä ei huomattu? Sellaisesta ei puhuttu mitään siellä\npienessä Ankeriaisen kaupungissakaan, -- siellähän väki harrasti\nmelkein -- suurpolitiikkaa, kiisteli maailmansodassa taistelevista\nvaltakunnista, -- ja yleensä me porvarit nukuimme kaikessa rauhassa.\nOliko jokin ontto syvyys olojemme alla, kuten opettaja Sarvi väitti?\nOliko se totta? Mutta löihän Sarvi tuon tuostakin puhuessaan\nnyrkillään vakuuttavasti tilastovihkonsa kanteen.\n\nNiin surullista siis! -- Ja me, porvarit, olimme tehneet ja teimme\nkaiken tämän pahan tieten, kuten Kullervo Akilles Sarvi väitti? Tai\nolimme täällä, joka oli todellakin syrjäkulmaa maailmasta, niin\nyksinkertaisia, että pidimme tällaisia oloja koko maailman menoon\nkuuluvina? Olimmeko siinäkin suhteessa -- mädänneet -- niin kuin tuo\npikku kaupunki Ester-juttuineen.\n\nTistelberg huokasi -- ja unohti asian melkein kokonaan: porvari\nkuin porvari! Ja opettaja Sarvi alkoi tuntua hänestä kiusallisen\nikävältä, intoilevalta, ilkeältä, jonka seuraan hän ei enää tahtonut.\nHän välttyikin siitä niin ettei tavannut sittemmin Sarvea muuta\nkuin yhden ainoan kerran, sillä joulujen välillä alkoi työ ja vei\nhänen aikansa, ja heti uudelta vuodelta hän siirtyi toiseen kylään\nasumaankin. Mutta Sarvesta kuuli hän kyllä puhuttavan yleensä\npaljonkin, eniten eräissä kemuissa, Sylvesterin päivillä, jotka\ntalollinen Sylvester Teljo piti kotonaan.\n\n\n\n\n6.\n\n\nKokouksessa, johon maanmittari oli kuuluttanut isännät kahdeksi\npyhien välipäiväksi ja jossa muuten tietysti sattui yhtä ja toista\nkiistaa, kun muutamat talonpojat vastoin kaikkia insinöörin\nesittämiä selityksiä ja karttojakin ja vastoin paaluttajaksi valitun\nluotettavan vanhuksen vakuutuksia ajoivat itselleen sellaisia\netuja, joilla ei ollut oikeudellista pohjaa, kiihtyen esimerkiksi\njostakin kapeasta rantakaistaleesta pelkkää louhta niin hillittömään\nvimmaan, että pari heistä sätti toisiaan naapurien kuullen ketuiksi\nja rosvoiksi, -- tyhjästä paisutettua kiihkoa, joka jatkuisi\njälkeenpäin kenties vuosikausia ilkeänä käräjöintinä ja aitona,\nkoskaan leppymättömänä suomalaisena vihana, -- niin sitkeänä, ettei\nse loppuisi sittenkään kun riitelijältä olisi jo käräjäkuluina\nmennyt viimeinenkin penni; -- niin, noina kokouspäivinä, jolloin\noltiin välillä käydä toistensa kimppuun, -- seikka, missä kaikkia\nelämänilmiöitä tarkastamaan yhtäkkiä omituisesti innostunut\nTistelberg oli huomaavinaan talonpojan erikoisen rakkauden\nomistamiseen, maankamaraansa, ja ehkä vielä halun siepata hiukan\nlisääkin aluetta toiselta; -- niinä kokouspäivinä tutustui hän tuohon\nkelpo talolliseen, valtiopäivämies Sylvester Teljoon. Tistelberg\nihmetteli juuri keskellä eräiden isäntien ankaraa rähinää, miksi nämä\nmaalaiset tuntuivat nyt hänestä paitsi mielenkiintoisilta myöskin\njo vähän -- kyllästyttäviltä, ja miksi heidän harrastuspiirinsä\nikäänkuin hänelle -- vieraalta maailmalta. Eikö hän ollut nähnyt\nmoisia inhimillisesti ymmärrettäviä ärtymyskohtauksia ennenkin\nmaanmittausretkillään, jolloin jotkut talolliset olivat raivoissaan\nheittäneet kirveensä kivikkoon, kun viisi kuusi kilometriä pitkän\nkoelinjan pää meni puolen metriä ohitse pyykistä, johon oli tähdätty,\njoten rivi yhden osakkaan rakkaita haapoja oli kaadettu hukkaan?\nSilloin oli tuo syvä, vähästä syttynyt suuttumus nuorukaista\nenimmäkseen vain naurattanut; hän oli katsellut henkilöitä siellä,\nkesäisten, auringonpaisteessa välkkyvien korpien keskellä,\njonkinmoisessa humoristisessa valossa. Nyt tuotti eräiden harvojen\nsamanlainen vimmastuminen hänelle muutakin kuin huvia. Hän oli\ntuskastunut ja -- muisti Juliaa.\n\nNiin, todellakin, ensi kertaa poikavuosistaan asti oli hän nyt\nmaalla talvella. Isän kanssa muinoin tehtyjä talviretkiä ei hän\nenää muistanut, -- niin nuori hän silloin oli ollut. -- Kenties oli\nsitten, myöhemmillä matkoilla, kesäinen aurinko kaiken sovittanut?\nTai ehkä hän oli nyt elänyt huumorinsa kauden ohitse, -- kauden,\njoka alkoi tuntua -- lapselliselta. Töykeää tämä näiden muutamien\nmaalaisten pikkumaisuus vain oli...\n\nMutta nämäkin ajatuksentapaiset liikkuivat hänessä paremminkin\naavisteluna kuin ajatuksina; ne haihtuivat pian, ja niinpä hänen\nhuomionsa kiintyi helposti Sylvester Teljoon, joka iski hänelle parin\nisännän riidellessä älykkäästi silmää, koetti rakentaa sovintoa\nheidän keskelleen ja laski silloin tällöin väittelyn sekaan lauhkeita\nsutkauksia. Toisen kokouspäivän loppuessa kutsui sitten Sylvester\nTeljo isäntiä luokseen tavanomaisille nimipäivilleen, ja insinöörin\noli tultava mukaan.\n\nKylällä kuuli Tistelberg, että Teljoa paljon kunnioitettiin, että\nhän oli sangen monissa pitäjän luottamusviroissa ja että hän uhrasi\nkirjallisuuden hankintaan ja lukemiseen varoja jopa niin paljon,\nettei oikein muka jaksanut eikä joutanut pitämään pienenlaisen\ntilansa asioita tasapainossa.\n\nSylvesterin päivän iltana ajoi nuori maanmittari isäntänsä, tuon\nvähäsanaisen, mutta nyt jo lauhkeaksi ja ystävälliseksi huomatun\nhämäläisen miehen reessä Teljon pihalle, jotakuinkin ensimmäisten\njoukossa. Talo oli lähellä Kyykosken tehdasta ja kirkonkylää.\nTalvi-illan hämärässä loisti matalahkon, vanhanaikaisen talon\nikkunoista runsaasti tulia; pihalla kellarin edustalla seisoi\npitkä jono kauroja rauskuttelevia hevosia loimilla peitettyinä;\nja valaistulle kuistille ilmestyi itse Sylvester Teljo vieraita\nvastaan ottamaan, saappaat jalassa ja jonkinlainen hieman epäkuntoon\njoutunut sakettitakki yllä, kaulassa kaulukset, kiusallinen kravatti\nitsepäisesti leukaan kohonneena.\n\nPieni sali oli vieraita melkein täynnä. Siellä istui ovensuussa\npuusohvalla eräs jakokuntakokouksen melko riitainen isäntä,\nkyynärpäät polvia vasten, reiluissa kotikutoisissaan; ja hänen\nrinnallaan lyhytkokoinen älykkään näköinen mies, joka esitteli\nitsensä, -- nimeä ei muiden esittelyiden sorinassa kuulunut. Tuossa\nuunin vieressä seisoi körttiläispuvussaan se kalpeakasvoinen\nvanhus, joka oli tuonut Tistelbergin tänne maalle kaupungista.\nJa sitten esitti Teljo Tistelbergille notkeasti seudun suurimman\nkartanonomistajan, Kantalan, joka oli pyöreäpäinen, lyhytjalkainen,\n-- kultaiset kellonperät sievästi paisuvan vatsan päällä, sekä hänen\nnuoren, sinisessä silkissä kuhisevan rouvansa. Oli muitakin, miehiä\nja naisia. Esittelyt tehtyään heittäytyi Sylvester Teljo rentonaan\nsamaan sohvaan, jossa Kantalat istuivat, toiseen, salinperällä\nolevaan, pehmustettuun sohvaan; nosti polvensa toisen päälle ja\nalkoi puhua luultavasti valtiopäiväpolitiikkaa. -- Sali oli kuuma,\nhiilusta hehkui vielä takassa, ja sitä paitsi lämmittivät ilmaa\nkatto- ja pöytälamput ja sota-ajan talikynttilät, joita oli asetettu\nikkunoihin, pienelle kirjoituspöydälle ja urkuharmonion kannelle.\nKeinutuoli keskellä lattiaa odotti vielä tulijaansa. Odotettu oli\nkai pitäjän kirkkoherra: sen huomasi selvästi emännän sanoista,\nkun hän pistäytyi sisään tervehtimään uusia vieraita ja päivitteli\nsitten siinä kynttilöitä pystympään korjatessaan, ettei rovasti\njo joutunut. -- Sylvester Teljo naputteli etusormellaan pöytään\nja lopetteli jotakin vieraiden tulon keskeyttämää kertomustaan\nviimeisestä eduskunnasta, jonka istunnoista oli varsin kauan, sillä\njälkeen vuoden 1914 ei eduskuntaa oltu kutsuttu kokoon; -- kuvaili\nerästä puolueensa johtohenkilöä, jonka nimi oli ruotsalainen ja joka\nmuuten tunnettiin mieleltäänkin puoliruotsalaiseksi, -- itse kuului\nTeljo nuorsuomalaisiin, -- selosteli joitakin valtioasioita koskevia\nneuvotteluja hänen kanssaan, naureskeli leppoisasti tuon ystävänsä\nkustannuksella, ja sanoi:\n\n\"Minä sanoin kyllä silloin hänelle: Kuules, rakas Heikki, siinä sinä\nolet väärässä, retiisist väärässä.\"\n\nNyt kääntyi hän maanmittarin puoleen, joka katseli ihmeekseen isännän\nsuuria kirjahyllyjä, jotka miltei peittivät päätyseinän:\n\n\"No, ette nyt ole tavannut sitä Kullervo Akilles Sarvea? Hehehe...!\nNiin, se on lystikäs heppu. Se saarnaa sellaista ... jos jotakin\nmahdotonta. Ja saarnaa vapaata rakkautta, suokaa anteeksi, rouva\nKantala, hehehe. Sillä pitäisi saada olla jonkinlaiset sellaiset...\nhehe ... kesäheilat. No niin, sekin on nyt hänessä sitä mahdotonta\npuolta. Antaisi olla moiset -- omina asioinaan.\"\n\nKaikki alkoivat puhua kiihotuskokouksesta, jonka opettaja Sarvi\noli pitänyt jouluaattona kansakoululla. Joku isäntä ehdotti, että\nopettajasta olisi tehtävä valitus senaattiin. Toiset sanoivat,\nettä se valitus olisi tehtävä tuomiokapituliin, ja yleensä\noltiin sitä mieltä, että Sarvi olisi ajettava täältä pois.\n-- Eikä maanmittarikaan ymmärtänyt mitä opettaja haaveillaan\noikeastaan tarkoitti, -- noilla haaveillaan jostakin uudenlaisesta\nyhteiskunnasta, jonka perustana olisivat -- varmaankin kaikkein\nköyhimmät ja tietämättömimmät...\n\nHerännyt isäntä, kansakoulun johtokunnan esimies, joka yhä seisoi\nsurumielisen näköisenä uunin vieressä, lausui suuttuneella sävyllä,\nvastauksena Teljon äskeiseen naureskeluun:\n\n\"Ei ole sellaista oikeus pitää omana asianaan. Riettautta se on.\nSiitä sanoo Jumalan selvä sanakin...\"\n\n\"No, mitäpäs tuosta, mitäpäs tuosta hupsusta\", ennätti Sylvester\nTeljo pistää lauhkeasti väliin, kun pihalta, jossa oli nopeasti\npimennyt, alkoi kuulua aisakellojen kalahtelua ja kulkusten helinää.\nEmäntä juoksi salin kautta eteiseen ja huudahti:\n\n\"Valtiopäivämies, joudu tänne, nyt tulee rovasti, ja tulee tohtori.\"\n\nHerännäinen vanhus ja muutkin vieraat vaikenivat.\n\nAisakellot kalisivat ja kulkuset kilisivät pihalla. Sylvester Teljo\nkepsutti eteiseen, jossa emäntä hätäili ja tervehti vieraita.\nSieltä kuului onnitteluja päivänsankarille ja toivotuksia: \"Hyvää\nvuoden loppua.\" Salin ovi oli jäänyt puolittain auki, joten näki\neteiseen ja pirtin puolelle, minne kumpaankin oli kerääntynyt ja\nkutsuttu tungokseen asti alempia vieraita. Eteiseen pujahti pirtistä\njokin muori virsikirja kädessä. Ja joku emäntä tai rouva, joka oli\nkiertänyt toista tietä saliin, kuului sanovan:\n\n\"Se on rovasti.\"\n\nTilanomistaja Kantala nousi rouvineen pystyyn, herännyt isäntä seisoi\nedelleen uunin luona nöyrän ja samalla ylpeän näköisenä.\n\n\"Rovasti se on!\" huudahti jälleen talon emäntä, tullen takaisin\nsisään. Silmälasejaan pyyhkiellen astui sitten kirkkoherra\nsaliin, antoi herännäisvanhukselle kättä miltei ääneti päätänsä\nnyökäten, kätteli tuota riitaista isäntää, joka oli jäänyt istumaan\novensuusohvalle, mutta kavahti nyt pystyyn, ja meni peremmälle, pisti\nkouraa Kantalan kartanon omistajalle, kumarteli kohteliaasti hänen\nvaimolleen, ja pysähtyi vatsa pystyssä ja takinhelmat lihavuuden\nvuoksi levällään tähystelemään, ketä muita huoneessa olisi, tuli\ntirkistelemään aivan Tistelbergin eteen ja esitteli itsensä:\n\n\"Minä olen Kyrönpää, tämän pitäjän kirkkoherra.\"\n\nTeljon emäntä johti juuri sisään uusia vieraita, ryhmän herrasväkeä.\nMaanmittari kuuli Kantalan ja hänen rouvansa kyselevän, miten tohtori\nvoi ja miten valttari voi. Seisottiin tuokio paikoillaan, hiukan\nneuvottomina. Sitten tohtori esitteli itsensä oudoille ja asettui\ntavalliseen tuoliin kirjahyllyjen viereen, kun taas rouva Kantala\nvei hänen rouvansa, lääkkeiltä lemahtavan, vihreään silkkipuseroon\nja mustaan pliseerattuun hameeseen puetun, rinnalleen peräsohvalle.\nSylvester Teljo pujahti entiselle paikalleen saman sohvan nurkkaan,\nja kirkkoherra asettui keinutuoliin, laskien leikkiä:\n\n\"No, onhan tämä vähän liikaa ... Joudun ikäänkuin kunniapaikalle...\"\n\nSitten alkoi hiljainen juttelu, kuulumisten tietely kussakin\nnurkassa, jokainen ryhmä omista asioistaan; ja pysähdyttiin\nkuuntelemaan jonkun johtavamman henkilön sanoja, joihin liitettiin\neri ryhmistä huomautuksia, joskus monista suista yhtaikaa. Siinä\ninnostuttiin välistä kovasti hälisemään, ja silloin tuo riitainen\nisäntä huusi julki omia mielipiteitään, huusi, hoilasi. Sylvester\nTeljo kehoitteli vieraita, kun nyt kahvi- ja leivostarjottimet\ntulivat sisään ja alkoivat kiertonsa, panemaan sekaan ja ottamaan\nkaikkea. Johtui siinä puhe sokeriin ja vehnäsiinkin.\n\n\"Onpas tässä vielä hyvää Jumalan viljaa\", sanoi kirkkoherra, koettaen\npitää ruumistaan tasapainossa herkästi keikkuvassa keinutuolissa\ntarjottimen edessä.\n\n\"No on tuota meilläkin!\" huudahti riitaisa isäntä, Riipinen\nnimeltään. \"Ostin viime viikolla kuusi kahdeksankymmenen kilon säkkiä\nvehnäjauhoja. Pitäisi riittää tämän tukalan ajan yli...\"\n\n\"Kunnesko rauha tulee?\" kysyi kunnanlääkäri lempeällä äänellään.\n\"Kuka sen tietää milloin se tulee\", naurahti hän epäuskoisen\nhaikeasti.\n\n\"Mekin hankittiin vehnäjauhoja\", sukelsi siihen vähin rouva Kantala,\n\"joten kirkkoherra on ystävällinen ja käy taas pian talossa\nmaistamassa...\"\n\n\"Hätäpäs tällä Riipisellä\", virkkoi rovasti, rouva Kantalan pyyntöä\nhuomaamatta. \"Riipinen se ostaa -- ryssän viljaa! -- Tehän kuulutte\ntaas teettävän halkoja. Niistä lähtee toisenmoinen hinta kuin ennen!\"\n\nRiipinen ei vastannut ensin mitään, hän kääntelehti paikallaan, mutta\nkehaisi sitten viimein kuitenkin päätänsä kohottaen:\n\n\"No, onhan niitä vähän teetetty! Mutta hakkuukustannuksetkin tulevat\nkalliiksi. Entäs sitten peli saada miehiä työhön: kaikki menevät\ntukkimetsiin, tai pattereille. Kun talollisetkin alkavat mennä!\n-- Kyllä nyt metsät kaatuvat! Ja jos ei ensi keväänä saada vielä\nkyntöjäkään suoritetuiksi, niin mikä kilakka lieneekään tulevana\ntalvena käsissä...\"\n\n\"Elintarvepula. Ehkä -- nälänhätä\", huomautti Teljo huolissaan. \"Ja\nkenties aikaisemminkin...\"\n\n\"Mutta minä olen sittenkin tässä päässyt omilleni, -- metsäkaupoissa\nja muissa\", jatkoi Riipinen. \"On nyt ihmisellä, jolla on metsiä tai\ntalo, kultaiset päivät, kuten sanotaan! Niin, jos on rasituksiakin:\njos ostat reenraudat, ostat rautanauloja, ostat mitä hyvänsä: kaikki\nkallistuu... mikä hitto kallistanee. Ja torpparit hävittävät kallista\nmetsää! Sinua, Kantala, se lykästi, kun sait torpparisi pois. Oliko\nse vuonna 1906 vai 1907?\"\n\n\"Lykästihän se\", vastasi Kantala, \"lykästi tavallaan. Mahdotonta\nse kyllä oli niiden kanssa reistata. Ryhtyivät puhelemaan\nsellaistakin, että torppien pitäisi olla heidän omansa. Jonkinlaista\nyhteisomistuksen aatetta kai, -- kuten nyt opettaja Sarvi saarnaa.\nHekö ne torpat ja mäkituvat olisivat hoitaneet -- nuo köyhät, joilla\nei ole edes tietojakaan? -- Silloin jo huomasin, mitä olisi tulossa,\nja kärsin mielelläni senkin vahingon, että muuttivat erikoisesta\nmaksusta pois. Kiitän Jumalaa ... Ei sitä voi enää pitää eikä ottaa\ntorppareita.\"\n\nTeljo rypisti otsaansa ja virkkoi huoaten:\n\n\"Niinhän se on... Ja olisiko heistä tosiaankin pysymään itsekseen\npystyssä, vaikka saisivat torpanmaat -- lahjaksikin?\"\n\n\"Lahjaksi!\" huudahti Riipinen. Pari muutakin isäntää huudahti yhteen\nääneen, nauraen hermostuneen ärtyisesti:\n\n\"Ei tule mitään siitä! Vai muka...! Ei tipu Joonaalle viinaa!\"\n\n\"Ei tiedä, ei tiedä\", väitti Kantala vastaan.\n\nNousi äänien hälinä. Riipinen kuului kiroilevan. Nuristiin itsepäisiä\nja kavalia torppareita, syytettiin opettaja Sarvea ja sosialisteja\nyleensä...\n\nJoku emäntä, kun kuuli puhuttavan sosialistien maananastusaikeista,\nherkesi pakisemasta rouva Kantalalle. Hän oli hiljaa pakissut, että\njos musta kukko otetaan taloon, niin siitä tiedetään, millainen\nhevonen talossa viihtyy: musta kukko muuttaa muka taloon sopivan\nhevosenkin mustaksi. Nyt hänkin alkoi paheksua mökkiläisiä ja\nsosialisteja, jumalattomia. Tohtorinna alkoi tämän vanhan emännän\nkukkotarinaa kuunneltuaan kuulustella innokkaasti rouva Rantalalta\neräästä kielilläpuhujasta, joka oli äskettäin käynyt kirkolla. Mies\noli saarnannut, ennustanut ja kävellyt unitilassa. Tohtorinna ei\nollut päässyt tilaisuuteen. Rouva Kantala sanoi todellakin ilokseen\nolleensa siinä läsnä. Saarnaaja oli nukkunut niin sikeästi, ettei\nollut herännyt, vaikka häntä oli pistelty jopa kuumennetuilla\nneuloillakin. Ja hän oli saarnannut niin ihanasti, ja kävellyt\nunessa, kävellyt leijaillen, silmät auki, niinkuin enkelit olisivat\nhäntä taluttaneet. Rouva Kantala nousi ylös ja näytti koko\nvierasjoukolle, miten saarnaaja oli lattialla leijaillut. Silkkihame\nnäytti tosiaan Isidorista somasti leijailevan, ja rouvan poskilla\npaloi hehku, silmissä harras kiilto. Kantala katseli ihaillen nuorta\nvaimoaan, ja jatkoi äskeistä juttua torppareista:\n\n\"Eivät he tiedä vaivoja, joita talonhoidossa täytyy kestää, --\nmieleni olisi myödä koko kartano, yhtiö tarjoaisi siitä kaksi\nmiljoonaa. Eläisihän niilläkin lopun tätä maallista elämää.\"\n\n\"Ei pidä myödä\", huomautti Sylvester Teljo. \"Mikä yhtiö se on?\nSalayhtiöt kiertävät lakia, kun varsinaiset tukkiyhtiöt eivät enää\nsaa ostaa tiloja...\" Tohtori myönsi rouva Kantalalle, että paljonhan\non sellaisia seikkoja, joihin esimerkiksi lääkäreillä ei ole\nselitystä, mutta jotka on -- myönnettävä ainakin hyvää vaikuttaviksi\nvoimiksi. Herännäinen vanhus lausui Jumalan täten julistavan\ntotuuksiaan sairaan ja heikon ihmisen suun kautta, pannen hänet\nihmeellisessä viisaudessaan puhumaan kielillä ihmisten varoitukseksi.\nKirkkoherra huomautti siihen väliin, että sellainen ihme oli\ntapahtunut kristillisyyden alkuaikoina, kun Pyhä Henki vuodatettiin\napostoleihin, ja nykyäänkin varmaan tapahtui Jumalan tarkoituksesta\nikäänkuin samaa, joskaan ei aineellisessa merkityksessä. Ja sitten\nsiirtyi Kyrönpää nurisevaan kansaan, syytti agitaattoreita: juuri\nagitaattorit saivat asiat sille tolalle, että maanomistajain\nkävi mahdottomaksi hoitaa alueitaan ja elättää niillä muitakin,\nkovaosaisempia, niinkuin vanhaan aikaan hyvässä sovussa elettiin:\n\n\"Yhä yltyy agitaattorien kiertely, sosialismin opin kuiskutus pahaa\naavistamattomien korviin näilläkin main. Agitaattori: on hänelläkin\nelämäntehtävä! Miehen työtä: pitää kokouksia, narrata vähäisiä,\nyksinkertaisia ihmisiä vaatimaan itselleen hyvää -- väkivallalla.\nJa panna heidät sen suurenmoisen ohjelman lopuksi tanssimaan! Ja\nsiitä kaikesta nostaa agitaattori pääsymaksun heiltä, -- elää sillä\ntavoin kahmituilla rahoilla. Mokomat kelvottomat kiillottajat, --\novat hekin muka aatteen sankareita! Muistetaan tässä se mieslauma,\njoka äskettäin ajoi hevosilla pitäjämme läpi. Juovuksissa kuin pahat\nhenget, puukot ja revolverit kädessä! Tunkeutuivat asumuksiin tien\nvarrella, vaativat ruokaa, ottivat sitä anelemattakin, -- ovat hekin\nlajiaan nälkäisiä, -- eivätkä toisissa paikoissa maksaneet mitään. Ja\nyhdestä talosta ajoivat koko talonväen pihalle; toisessa hypittelivät\nhuvikseen lumihangessa vanhaa emäntää, jonka olivat sängystä\nlöytäneet, kun ei ollut päässyt pakoon niinkuin muut... Sellainen\nanarkia nykyään leviää... Ja sellaista se Kullervo Sarvikin levittää.\"\n\nSylvester Teljo nauroi noiden sällien hullutuksille, joissa ei\nonneksi ollut tapahtunut mitään varsin pahaa, mutta ei ollut varma,\nolivatko miehet, jotka tietysti oli pantava rautoihin, agitaattoreita\nvaiko ainoastaan tavallisia sällejä.\n\n\"Isästä perkeleestä he ovat!\" sanoi herännyt isäntä patriarkallisella\nvoimalla, joka Tistelbergiä jälleen hämmästytti.\n\n\"Niin, sitä he ovat\", toisti rovasti, poskissaan tumma puna.\n\nTeljo arveli, että patterityöt olivat näiden sällien mellastukseen\nalkusyynä:\n\n\"Mitähän Venäjä aikoo, kun rustaa pattereita tänne Kongon salollekin,\nkeskelle järvenselkää? Sotatietäkö Vaasaan? -- Pattereilla ne\nsuomalaiset kaikkeen oppivat: ryssät itse varastavat siellä\nkassojaan, suomalaiset päällysmiehet varastavat ryssiltä, jätkät\nlahjovat päällysmiehiä, juovat, mellastelevat ja laiskottelevat. Ja\novat sotaväen suojassa...\"\n\n\"Taitaa se paperi nyt Pietarissa maksaa?\" kysäisi Riipinen siinä\nvälillä tehtaan valttarilta.\n\n\"Maksaa se\", myönsi valttari. \"Puumassan hinnat ovat taas nousseet.\nMutta metalliteollisuus vasta se on tänä vuonna tuottanut. Oijoi,\nsitä rahojen käärimistä, oikein kateeksi käy\", naurahti hän.\n\n\"Ja mihinkä nuo meikäläiset poloiset ihmiset, joille työväenlehdet\neivät koskaan puhu sanaakaan velvollisuuksista, vaan ainoastaan\nvaatimuksista, mihin he, joille paremmin menestyneiden olisi aina\nvain annettava lisää, lisäpalkkansa enimmäkseen käyttävät?\" kysyi\nkirkkoherra Teljolta. \"He eivät tyydy sellaiseen asemaan kuin\njokaisessa yhteiskunnassa toisilla tulee aina olemaan. Ei, käydään\ntehtaanvaatteissa, -- kotona ei enää viitsitä kangasta kutoa. Ja\nniiden vaatteiden pitää olla koreat. Saapaskenkää ei enää näe kuten\nennen, oikeaan aikaan. Tytöillä tietysti ne tanssikengät, ja miehillä\n-- ne punaiset kaulanauhat. Niin, ne herrat eivät tyydy siihen, mihin\nme, muori!\"\n\nKirkkoherra naurahti ja viittasi vanhahtavaan naiseen, joka oli\ntullut myöhemmin sisään, tervehtinyt rouvia, jättänyt arasti herrat\ntervehtimättä ja istui nyt hänen lähellään, mutta hieman syrjemmällä,\nmusta huivi päässä ja körttiröijy yllä. Hän oli ruustinna, --\nherännäinen ruustinna.\n\nRovasti jatkoi:\n\n\"Uudenaikaista koreutta nyt pitää olla! Jo pöydässä lesty- ja\nnisuleipää. Tai sitä on pitänyt olla monet viimeiset vuodet.\nKuinkahan nyt suu pannaan, kun tulisi tottua ehkä pelkkään rukiiseen?\nKun herkut nyt alkavat loppua, niin aletaan kirota! Pahanpäivän\nvaralle ei ole pantu mitään säästöön. Sosialistilehdet eivät\nopeta milloinkaan säästäväisyyteen, -- sekin on kai heistä synti:\nmenettäisivät siihen kehoittamalla köyhälistölaumansa! Kirotaan\nniitä, jotka ovat olleet ahkerampia ja säästävämpiä, eivätkä kuluta\naikaansa tanssia rylläämällä työväentalolla ja kuuntelemalla\nja katselemalla noita kuplettilaulajia ja näytelmiä, jotka on\nHelsingistä tännekin asti kuljetettu, rehellisen suomalaisen\nmaaseutuväestön keskuuteen.\"\n\n\"Ja minä en anna heille mitään, noille Kyykosken tehtaalaisille, kun\ntulevat ruokaa tahtomaan\", sanoi Riipinen. \"En, vaikka kuoppa täyteen\nperunoita mätänisi! Tulevat ostamaan, mutta vaativat niinkuin omaa\nosuuttaan! Pöyhkeitä!\"\n\nEräs tupapuolelta ilmestynyt maalaisrouva valitti ruustinnalle,\nettä alustalaisten kanssa oli nykyään hyvin vaikea tulla toimeen.\nKertoi joskus aivan itkevänsä hermostumisesta: vaikka ne saivat\naivan samaa ruokaa kuin isäntäväki, -- lukuunottamatta muutamia\nvähäisiä kekkereitä, joissa oli parempaa, -- niin aina ne nurisivat,\nepäilivät, sanoivat, että heillekin pitäisi olla vielä lisää. He\nolivat kateellisia, ja uhkailivatkin. Varmasti opettaja Sarven työtä.\n\n\"Mitä tästä vielä tulee\", siunaili tuo rouva.\n\n\"Uhkailevat\", toisti kirkkoherra uhkaavasti. \"Millä? Jonkinlaisella\ntasajaolla, olen kuullut. Ärhentelevät niistä -- rajahinnoista, jotka\non määrätty, mutta joista ei ole mitään hyötyä: ovat vain vieneet\ntavarat salakauppaan. Tahtovat nyt koettaa korttijärjestelmää.\nKäskeä, kuinka kukin saa omalla ahkeruudellaan ansaitun ruokansa\nkäyttää. Sitten, jos kortit tänne saadaan, pannaan vähäiset säästöt\ntasan, ja ollaan kaikki tyhjillä. Niin kai muuhunkin omistukseen\nnähden. Seurakunnan paimeniltakin pitäisi muka riistää etuudet\npois, tehdä heistä leipäpappeja, kuin Amerikassa. Voi isänmaata,\nminkälaiseen pimeyden tilaan se joutuneekaan.\"\n\n\"Ja auttamattomiin taloudellisiin huoliin\", huomautti ovensuun\nsohvalta se pienikokoinen, älykkään näköinen mies. \"Jos nimittäin\nVenäjällä kävisi sittenkin hullusti! Kun pistäydyin Helsingissä,\ntuntuivat odottavan suuresta isänmaasta jotakin. -- Viisas taisi\ntämä valttari olla, että osti minulta tupakkavarastoni. Ja sen sanon\nteille kaikille: ostakaa nyt, -- tupakkaa, sokeria, ryyninloppuja, --\ntai pian niiden hinnat saattavat olla toiset! Mutta älkää levittäkö\ntätä asiaa kovin laajalle, muuten menevät vähäiset varastoni\nkaikenlaisille...\"\n\nTohtorinna innostui nyt levottomana puhumaan eräiden emäntien kanssa,\npitäisikö heidänkin alkaa koota ruoka- ja muita aineita varastoihin,\nkun kauppias kerran pelkäsi meille tulevan jotain pahaa Pietarista.\nKauppias virkkoi, että siellä kuului tosiaan olleen nälkämellakoita.\nEnnusteltiinpa taas vallankumoustakin. -- Kirkkoherra sanoi, että\nPietarista, Venäjältä meille tuli ja tarttui kaikki paha. Venäläisten\nhengen tartuttamina olivat suomalaiset miehet Viaporin kapinan\naikana 1906 sotkeutuneet sellaiseenkin kuin mellastamaan venäläisten\nkanssa. Sieltä oli silloin levinnyt anarkia meille, suomalaisille,\nluterilaisille, -- maasta, jossa suudeltiin epäjumalia, jossa\nmässättiin luonnottomassa ylellisyydessä ja sitä mukaa yhtä mittaa\nuhattiin kapinalla. Sieltä mustanmullan maasta, joka kasvaisi\nyllin kyllin viljaa, jos sitä hoidettaisiin, oli kai kotoisin\nsekin levottomuuden henki, jota paholainen nykyäänkin yritti tänne\ntyrkyttää:\n\n\"Mutta -- ehkä aika muuttuu! On maailmassa maa, missä eletään toisin,\nmissä järjestys ja hyvä esivalta vallitsevat, missä sosialismin\nvillitys on vielä tuntematonta...\"\n\nKirkkoherra sanoi uskaltavansa puhua suoraan, että hän tarkoitti\nSaksaa, mallimaata, joka oli muiden kansojen johtaja hengen ja\nkäytännön, tieteen, taiteen aloilla. -- Kas vain Kyrönpäätä, joka\ntuntui äsken vastustavan teatteriakin: nyt hän ymmärsi taiteita, --\najatteli Isidor. -- Kirkkoherra uskoi Saksan voittavan vastustajansa,\njoina oli ainakin yksi portto, -- Ranska, -- ja Englanti, joka\nkerskui alati pysyvänsä maailman valtiaana.\n\n\"Mahdollisesti nousee tärisyttäviä ukonilmoja idästä\", sanoi\nhän. \"Ehkä meillekin lähestyvät jonkinlaiset ratkaisun hetket.\nVarokaamme, ettemme joutuisi samaan helvettiin, johon Anti-Kristus\nsilloin saatetaan heittää. Te tässä seurassa tiedätte, mitä minä\nAnti-Kristuksella tarkoitan...\"\n\n\"Anti-Kristus! Anti-Kristus!\" huudahti eteisestä kimeästi se nainen,\njolla oli ollut virsikirja kädessä. Eteisen ovi oli jätetty auki\nsalin kuumuuden vuoksi.\n\nTilanomistaja Kantala nousi ylös ja meni hitaasti urkuharmonion\nluokse:\n\n\"Niin, vakavat ovat ajat. Ja kun illan hetketkin ovat jo myöhäiset ja\nuusi vuosi, josta ei tiedetä, mitä se helmassaan kantaa, on tulossa,\nniin ehdotan, koska tiedän, että päivänsankarilla on vanhastaan\ntapana pitää juhlansa myöskin hengellisinä juhlina, joissa ihmiset\nsaavat hengellistä opetusta, että kirkkoherra alkaisi... puhuisi\nkansalle, mitä parhaaksi näkee. Ja sanoisi nyt, minkä virren haluaa.\"\n\nSylvester Teljo katosi pirttiin ja kuului kehoittavan väkeä sieltä\ntulemaan eteiseen ja salin puolelle niin paljon kuin mahtui.\nOvi täyttyi etenkin naisista. Kantala selaili koraalikirjaa,\nneuvotteli rovastin kanssa ja asettui soittamaan, kaikkien salissa\nolevien noustessa paikoiltaan. Virsi oli eräs herännäisten virsiä.\nKansakoulun johtokunnan esimies veisasi hiljaa hyräillen, katsellen\neteensä kuin jonnekin kaivattuun kaukaisuuteen. Pian alkoi tehtaan\nvalttarin ääni kantaa enimmän, ja tuvan puolelta kajahti samassa\nheleä nuoren naisen ääni, vakavana, hartaana, totisena. Tohtorikin\nlauloi nyt mukana huonolla äänellään. Salista tummaisen pirtin\nperälle raikui sitten virsi, harmonion alakuloisten sävelten\nkulkiessa edeltä, väkevänä, yhä paisuen, vakavana. -- Kirkkoherra\nKyrönpää piti sen jälkeen saarnan tai paremminkin jonkinmoisen\npuheen. Hän jatkoi rohkeasti äskeistä esitelmäänsä ihmisten\nturmeltumisesta, jonka oletettua syytä, turmeltuvaa Venäjää vastaan\ntähdätty kärki oli kuitenkin tällä kertaa hiukkasen kätketympi\nkuin hänen äskeisissä sanoissaan. Ymmärsivätkö maalaiset oikein\nrovastin salaperäiseen asuun puetut sanat? Anti-Kristuksesta hän\npuhui, -- mutta sen piti olla Venäjä. Hän pauhasi, jyrisi kuin oikea\nkansanapostoli:\n\n\"Jolla korvat kuulla on, se kuulkoon!\"\n\nHän sinkosi anatheman sosialisteja vastaan, jotka lähenevällä\nvakavalla hetkellä varmaan heikontaisivat kansallista voimaamme.\nVihjaili joihinkin poikiimme, -- ilmeisesti Saksan joukkoihin\npaenneihin nuorukaisiin, joista yleensä ei juuri missään siihen\naikaan vielä paljon tiedetty, poikiimme, joiden reippaan innostuksen\ntähden joku keisari ehkä antaisi meille jotain hyvää, -- antaisi\nkenties oikean järjestyksen, jossa sellaisilla, jotka velvollisuuksia\nmuistamatta tahtoivat alinomaa kiristää itselleen uusia etuja, ei\nolisi hiiskahtamista. Tistelbergin mieleen johtui jälleen Rolf\nIdellin käsitys, ettei muka suomalainen kansa ihaile Saksaa. Eivätkö\nnämäkin hartaat kuulijat, joista ainakin eräät, talonpojatkin,\nymmärsivät nuo vihjaukset, olleet Suomen kansaa? ... No, Rolf oli\nhieman sosialisti, -- ja meidän kansammehan oli kahtia jaettu ...\nSitä se oli -- täälläkin! Todistuksena siitä ainakin Kullervo Sarvi.\n\n\"Jolla korvat kuulla on, se kuulkoon\", huudahti kirkkoherra. \"Aika\nsaattaa lähestyä. Anti-Kristus tulee!\"\n\nEteisestä parahti äskeisen naisen ääni, hätääntynyt, heleä\nvaikerointi:\n\n\"Voi, voi, -- Anti-Kristus!\"\n\nSiinä päättyikin kirkkoherran saarna. Hän kehoitti rukoukseen,\nmelkein kaikki, poikkeuksina muun muassa Sylvester Teljo ja\nmaanmittari, panivat kätensä ristiin, nostivat käden otsalleen tai\npainoivat päänsä jotain kaappia tai seinää vasten. Kun rukous oli\nluettu, kaikui loppuvirsi tumman kaihoisana kuin metsien huokaus.\n\nTuokion kesti sitten ikäänkuin neuvotonta hiljaisuutta. Sylvester\nTeljo sanoi mielisairaan Riikan siellä huudahtaneen, ja alkoi\nesittää, miten täälläkin olisi köyhien hoito järjestettävä\nniin, etteivät tuollaiset sairaat, joita oli kymmenittäin,\npääsisi kuljeksimaan maanteillä, henkensäkin uhalla talvisin.\nKunnalliskotiin, joka oli äskettäin rakennettu, olisi järjestettävä\nosasto heillekin. Mutta sitten ilmoitti hän, kun emäntä tuli\nsupattamaan jotain hänen korvaansa, että illallinen oli valmis.\nVierushuoneeseen oli katettu seisova pöytä. Mitään ei siitä\npuuttunut, lukuisat ja runsaat olivat tarjottavat niinkuin ainakin\ntoimeliaan isännän ja kunnollisen emännän hoitamassa maatalossa\ntällaisinakin yhä kireämmiksi muuttuvina aikoina. Kynttilät\nlepattelivat iloisesti. Palvelus- ja aputytöt juoksivat edestakaisin.\nMutta ennen aterioimista asettui Kantala valtapaikalle pöydän ja\nikkunan vähin ja piti puheen isännälle, ja toisen, kaikkea hyvää\ntoivovan puheen kohta alkavalle uudelle vuodelle, vuodelle 1917.\n\n\n\n\n7.\n\n\nMaanmittari käväisi sitten muutamina iltapuhteina Sylvester\nTeljon luona, josta hän paljon piti, ja joutui lopulta asumaan\nhänen taloonsakin, kun hän viimeisen kerran laajaa vesijättöä\nmitatessaan vaihtoi kylää. Sitä ennen asui hän parissa muussa\npaikassa, viimeksi eräässä erikoisen alkeellisessa mökissä, joka\nei silti varmaan ollut köyhempi kuin monet muutkaan ympäristössä.\nAhdas, puutteellinen asumus, johon joutumista hän kuitenkin\npiti onnenaan, -- kuten nykyään monien kuvitelmien katoamista,\njos nyt kenellekään on onnea siitä, että luulottelee päässeensä\nlähemmäksi totuutta. Siinä metsien, lumisten rotkojen ja järvien\nerilleen sulkemassa töllissä, siinä oli aikuisilla ainainen\nhuoli, kuinka jaksaa hankkia näinä kiristyvinä aikoina leipää ja\nperunoita, ehkä ylellisyydeksi maidontilkkasen lapsilaumalle, joka\ntalven vangitsemana ummehtuneeseen tupaan kitisi puutteitaan ja\ntautejaan. Niin, siellä huusi ja kirkui yhtä mittaa ainakin kolme\nneljä pienintä, -- lapsia oli kaikkiaan yhdeksän; itku kuului\nkeskellä yötäkin, kasvaen sitten heti aamusta yhdeksi ainoaksi\nkeskenään tappelevien sisarusten itkuksi ja kirkunaksi, -- koko\npäivän samaa, milloin vain herra sattui olemaan mökin hatarassa\nkylkeiskamarissa kuulemassa. Lapsiraukat! Suoraan sanoen liassa he\nrypivät, -- mahdotonta olisi emännän ollut pitää puhtaana sänkyäkään,\nsaatikka sitten permantoa, joka oli varsinaisena makuusijana\nmuille paitsi kaikkein pienintä lähimmille; pienin itki lullassa.\nMahdotonta, vaikkei äiti olisi jo turtunutkin antamaan kaiken\nolla sillään! Tuvasta, jonka ovi pidettiin lämmön säilyttämiseksi\nniin tarkoin kiinni kuin lasten juoksu portaille suinkin salli,\najoi ilman paksuus pois paitsi maanmittaria hänen maalaiset\npaalu- ja ketjumiehensäkin. Ja jos joku heistä karkaisi luontonsa\nja tunkeusi pirttiin, niin saipa lahkeissaan mukaansa seinistä,\nrahien raoista jotain, pelkästään keskilattialla kävelystäkin. Ja\nravintoa! Silmänalukset harmaansinertävinä kulki mökin väki, --\nvalitti ajan ahdinkoa. -- Mitäpä tästä asuinpaikasta olisi ollut\nherroille ruuaksi antamista? Joskus tilkkanen kahvimaitoa, ainoasta\nlehmästä, joka oli säästynyt verojen ryöstäjäksi kutsutulta, -- laiha\ntilkka lasten kustannuksella. Reipas vanhempi ketjumies hiihteli\nkauas muonitusretkille, kiersi kaikki muut korven torpat, kooten\nvoita ja kananmunia. -- Mutta paitsi puutteellista ravintoa ja\nalastomuutta sellaista, että isot pojatkin koikkuivat housuttomina,\nkun taas pikku sisarukset kyyköttivät repaleissa uunilla, --\npaitsi alinomaista nälkää ja tauteja, joita vastaan ei tiedetty\nmuuta apua kuin saunanlöyly tai kaikenlaisista sotkuista tekaistut\nlääkkeet, joiden piti soveltua joka asiaan, tai taikatemput aivan\nkuin pari sataa vuotta sitten; paitsi vanhempien saamattomuutta ja\ntietämättömyyttä, -- sillä töllissä ei näkynyt muita kirjoja kuin\nnurkkahyllylle unohtunut, vanhanaikainen virsikirja ja pyhäkoulussa\njoskus käsitelty katekismus ja lisäksi pöydällä tai penkillä välistä\nmuutama numero \"Työmiestä\", jonka opettaja Sarvi kuului sinne\ntuoneen, -- huomasi siellä jotain muutakin, mikä teki Isidorin\ntunteet kaikkein tuskallisimmiksi: aina väijyi siellä salaviha niin\nsanottuja ylempiä kohtaan, milloin pilkahtaen ovelasti kätköstä,\nmilloin pursuten itsepintaisena ilmi. Rikkaita kohtaan, isoja\ntilallisia, herroja kohtaan. Esivaltaa kohtaan. Emäntä ensin mairea,\nlyykistelevä ... Mutta väliseinä pirttiin oli siksi hatara, että\nsiitä tunkeutuivat aikuistenkin äänet kylkeiskamariin, milloin niitä\nlasten kirkunalta saattoi erottaa. Mökin väki keskusteli kaiken\nyhtämittaisesta kallistumisesta ... Varsinaisten maanomistajien hyvä\nasema vihastutti sitä... Ja kaikkeen syynä sota, -- maailmansota,\nherrojen sota, josta ei tullut loppua, jota -- ei lopetettu! Kyllä\nnyt manttaaliporhojen kelpasi, heidän, jotka eivät antaneet toisten\nhyötyä maanviljelyksellä!\n\nMies ei jaksanut enää elättää perhettään entisellä tavalla. Eräänä\npäivänä julisti hänkin rupeavansa gulassiksi, ja hän hävisi\nkotoaan moneksi päiväksi, -- kävi muka ostelemassa kupariromua.\nMutta vanhempi ketjumies, veitikka, sanoi pian, että mökkiläiseltä\npontikkaakin saataisiin: pikku hummaus tässä surkeassa kolossa\nolisi muka virkistänyt Isidoria! Maanmittari epäsi ilonpidon,\nkunnes päästäisiin onnellisempiin paikkoihin. -- Alkeellisuutta!\nJa oveluuttakin: katosi paalu-ukolta liivien taskuun unohtunutta\nrahaa. Sitä etsi koko mökki huoneista, hangesta, lapset uutterimmin,\npari pientä heistä salaa keskenään supatellen. Harppasi stiftikin\nmaanmittarin harppilaatikosta jonnekin, kunnes sekä rahat että stifti\nsattumalta löytyivät tuvan sängystä. -- Isidoria alkoi vaivata\nnoiden alastomien ja likaisten näkeminen kuin jokin omantunnon\ntuska, kauhea ja toivoton ahdistus. Julian kuva, -- kummallista,\nettä hän ajatteli Juliaa täällä, missä asukkaat taistelivat kaikkein\nalkeellisimmasta, -- Julian kuva täytti mielen onnella, joka tuntui\nentistä omituisemmalta. Julian kasvot, kalpeahkot ja hienopiirteiset,\nhuulilla vahvasti aistillisuuteen vivahtava puna, -- intohimo, joka\nei ollut sitä lajia, mikä ainoastaan lisää sukua ja tuskittelee\nluonnottoman runsasta lisääntymistä, -- Julia, mukavuudessa elävä,\nylellisiä kukkia viljelevä vallasnainen! Tistelberg ajatteli --\nhajuvesiäkin, joilla tuollainen ylellisiin elämäntapoihin tottunut\nnainen puhdistaa käsiään, hajuvesiä, joissa tuskin tuoksua tuntuu...\nRouva Oljemark oli vihjannut arasti, ettei poloinen köyhä\nkansa voi sielultaan olla mikään ihanteen huippu; tiesi kai sen jo\nvaistosta! Miksi oli Isidor nyt vasta huomaavinaan samaa kuin rouva\nOljemark? Nyt tuo varastelukin tässä mökissä! Julia olisi ollut siitä\nepätoivoissaan köyhien itsensä vuoksi; olisi onnettomia moittinut,\nkoettanut kai heitä kasvattaa. -- Tistelberg vetäytyi kyllästyksellä\npois, ja kuitenkin tunnonvaivoissa. -- Eikö hän ollut ennenkin\ntällaista nähnyt? Muisti joskus, melkein lapsena, asustaneensa\nisänsä kanssa Pohjan perillä eräässä samanlaisessa kamarissa, jossa\nnukkuminen öisin oli mahdotonta muuten kuin isän sadetakin päällä:\nisä nukkui sadetakillaan toisessa sängyssä pari tuntia, poika valvoi\nsen aikaa; sitten heräsi isä, karisti sadetakiltaan kiusanhenget\nja antoi kahdeksi tunniksi Isidorin sänkyyn tuon suojustimen.\nPiimäsinnusta, joka oli saatu pöydälle tuoppiin, juoksi juodessa\nristiin rastiin pitkin kasvoja niin että sai siivilöidä hampaillaan\nkuin valaskala. Isä, tuo niin ankarasti työtä vaativa, joka\nlöikin joskus poikaansa, ja kuitenkin välistä kyynelehtivän hellä\nIsidorille, oli silloin sanonut, että sellainen tekee miehenalulle\nhyvää: hän oppii näkemään todellisuuden julmassa, kovassa valossa! --\nNyt vasta muisti Isidor senkin mökin. -- Ponnistautuipa Tistelberg\nsittenkin kerran siinä näyttelemään muka Juliaa: opettamaan\navuttomia. Esitti, että tuvan seinät olisi valkaisten tiivistettävä.\nMökinmies, ihminen, jolla oli tärkeämpääkin huolta, vastasi:\n\n\"Kalkillako valkaista? Miksi valkeaksi? Tapettakoon nälkäiset, --\nniinhän rikkaat aikonevat, -- niin saadaan punaista väriä, oikein\nkoreaa, herraskaista.\"\n\nEi taitanut kansa aina olla sellaista kuin sanomalehdet ja\nkirjailijat olivat uskotelleet ja Isidor itsekin uskonut. Uskonut\nikäänkuin ulkomuistista, hän, 80-luvun rahvaanihailun mekaaninen\njatkaja. Ei aivan sellaisia kilttejä mökkien Matteja ja Liisoja,\njotka tiesivät maailmasta vähän, mutta olivat oloihinsa suloisen\ntyytyväiset. Vai näkivätkö hänen silmänsä ehkä liian herkästi kaikkea\nmustaa? Ja hän ajatteli, että kentiespä nuo entiset katselijat eivät\nolleetkaan liikkuneet oikein syvällä ihailemansa kansan parissa.\nTurismiin vivahtavaako heidän ihastuksensa oli ollut? -- Ainakaan\neivät he olleet liikkuneet kansan joukossa -- tällaisina vaikeina\naikoina.\n\nEntäpä rikkaammat täällä sitten? Tuntui olevan paljon\nitsekylläisyyttä, huonompiosaisten valittamaa itsekkyyttä, -- vaikka\nolihan poikkeuksiakin: sellaisia kuin Sylvester Teljo. Itsekkäitä...\nNiin, mutta ainakin oli talonpojissa kunnioitettavaa heidän --\nvoimansa! Eipä heilläkään tietoja aivan suunnattomasti ollut. Vain\nparissa parhaassa talossa muita kirjoja kuin joku uskonnollinen.\nMutta oli vakuuttavaa voimaa: sekä varallisuuden luomaa että\nsisällistä. Se sisäinen heissä: vanhat, järkkymättömät tavat, vanha\nuskonnollisuus! Ikäänkuin itse maaäidin povesta suoraan lähtenyt\nuskontoelämä, tosin taikauskon sekoittamaakin välistä, mutta\nhorjumatonta. Sielunelämä sameahkon tummanvärinen kuin keskiajan\nkirkot, joita valaistiin sisäisellä valolla, alttarikynttilöillä;\nulkopuolelle saivat jäädä kaikki paholaiset, -- kerettiläiset, --\nvillitsijät, joiden kanssa kunnon ihmisellä ei ollut muuta tekemistä\nkuin ehkä sotia niitä vastaan, vihata niitä.\n\n-- Kylläpä olisi Kullervo Akilles Sarvella melkoinen työ tällaisten\nmaaemon valiolasten muuttamisessa tai nujertamisessa, --\nvuosituhantinen työ.\n\nMutta samalla kuin hän kunnioitti talonpojissa ainakin heidän\nulkonaista mahtiaan ja tervettä tasapainoaan, samalla hän nyt tunsi\nolevansa sittenkin heille jollakin tavoin vieras. Julia Oljemark,\nennakkoluulottoman vapaa, aina auttamaan aulis, sai uutta hohdetta.\nHän kirjoitti Julialle yhtä mittaa, nyt luonnontunnelmien lisäksi,\njoissa ei enää riittänytkään aihetta niin runsaasti kuin alussa, yhä\nenemmän oloista ja henkilöistä, joita täällä näki. Pettyneiksi ja\nalakuloisiksi muuttuneita huomioita. Julia vastasi yhtä innokkaasti\nhänelle. Niin, he kirjoittivat pian miltei joka päivä. Julia välistä\nkolmekin kirjettä päivässä. Ensin lyhyemmin, -- joulunpyhistä,\ntuskastuneena tuon juhlan suurista valmisteluista ja vieraista.\n-- Siinä välissä -- se erikoisesti moniksi sanoiksi pursuava ilo\nMairesta. -- Siinä kesken kaikkea, kiireessäkin, pitemmän ja melkein\nvimmastuneen kirjeen samaisista jouluajan kekkereistä, joista ei\npäässyt minnekään Severin suvun tapojen, tottumusten ja ulkonaisten\nmuotojen kunnioituksen vuoksi, pidettiinpä sitten kutsut tohtorin\nluona tai oli lähdettävä oikein kaupungillekin, vastavierailulle.\nJa sinne täytyi lähteä, sillä ainakin yhdet suuret viralliset\nuudenvuoden kutsut Severi vaati ehdottomasti pidettäväksi kotonaan,\nja niistä seurasi muualle meneminen. Severin kekkerit kuuluivat\nhyviin tapoihin, vaikka hän olikin viime vuosina tullut niin jöröksi\nja ihmisistä pettyneeksi. -- Vieraisilla juoksemista siis tämä\nonneton jouluaika! Ainaisia samoja uutisia, -- mitään kerrottavaa\nei vuoden lopulla ollut tapahtunut. -- Omia suuria kutsuja Julia\nsanoi pelänneensä niin, että kun ne lähenivät, vapisi jo etukäteen\nhermostuksesta. Sitten ne viimein tulivat. Hänessä ei saanut olla\nmitään moittimista, -- eikä ollutkaan: kaikki asianmukaiset ruuat oli\nvarattu, liikkiöt paistettu sääntöjen mukaan, lipeäkalat liotettu,\ntortut valmistettu kaikkein parhaista aineista. Mielellään Julia\nitsekin herkutteli ja vieraille tarjosi; mutta kuitenkin: miksi\nnäin virallisesti, ikävissä yleisjuhlissa? Rouvat tunkeutuivat\nkeittiöönkin kurkistelemaan kaappeihin, nähdäkseen, millainen\nperheenäiti tämä outotapainen Julia Ingeborg Ihander oli! Udeltiinpa\novelasti jotain Julian yksityisasioistakin, -- Tistelberg arvasi\nniiden koskevan itseään, -- udeltiin kohteliaasti. Julia oli\nkuitenkin pitänyt iloisen miinin ja osannut kääntää kyselijäin\nhuomion ja keskustelun muuanne. -- Hauskin oli noilla uudenvuoden\nkekkereillä ollut sittenkin Fritz Blöcker! Vaikka hänestä oli yleensä\njuteltu vallan kauheita Ester-jutun yhteydessä, -- Sutelin kuului\nsyyttävän Blöckeriä kaikkein pahimmaksi, -- ei hän surkeuttaan toki\nsalannutkaan! Hän oli tullut tohtori Oljemarkille puolihumalassa,\nei ollut hävennyt itseään, oli niin ollen kuin mikä viaton lapsi.\nJa oli tunkeutunut ahdistelemaan Juliaa niin että mokomaa täytyi\nlyödä. Mutta ei Blöcker ollut siitä edes suuttunut. Sillä välin\nkuin tämä oli tapahtunut Julian kamarissa, ei salissa oltu tiedetty\nmistään mitään. -- Sitten siellä istuttiin entisellään, parhaissa\npuvuissa, jäykkinä koettaen keksiä puheenaiheita. Ja emännän oli ne\nlöydettävä. Hän ei voinut koskea politiikkaan, sillä tilaisuuteen\noli tullut sekä suomalaisia että ruotsalaisia, -- Severi tahtoi\npäästä kaikista yhdellä kertaa. Täytyi tyytyä asioihin, jotka muka\nmerkitsivät vähemmän: harvoihin konsertteihin, joulukirjallisuuteen,\nluistinrataan, jossa Maire kävi luistelemassa, ja luisteli jo\nmainiosti ... Ja lopulta sittenkin oli ryhdytty hiukan juoruamaan\npoissaolevista:\n\nEihän yleisissä seuroissa saatakaan mitään parempaa puhumista\nolla! Joukossa istuminen tekee poloiset, heikot ihmiset oikeastaan\npaljon ikävämmiksi kuin he todellisuudessa ovat. Jokaiseen tulee\nteeskentelyä, kun taas salassa piilisi paljon kaunistakin, jos saisi\nolla heidän kanssaan kahden kesken, joten he voisivat rauhassa\navautua. -- Viimein ei muuta turvaa kuin: \"Olkaa nyt hyvä! Tehkää\nniin hyvin! Mutta välttämättä! Mutta voi nyt, apteekerska Dillberg.\"\nNiiaamista vanhoille, kuten tietysti pitääkin. Tarjoamista: nyt\nkakkua, nyt rypäleitä: niitäkin oli Julia hankkinut, -- kauhean\nkalliita. Ja ruokaa niin että eräät varmaan huokasivat pakahtumisesta\neivätkä pakahtumisikävyyttään salanneetkaan: joku Hildur Flotman,\njoku Onni Tarkkanen...\n\nIkävää ja väsyttävää rasitusta, koko joulun aika, -- rasittavaa siinä\nmäärin, ettei Julia joskus illoin voinut olla käyttämättä väkeviä\nunijuomiaan, -- vaikka hän niitä nyt yleensä vältti, ikäänkuin\nTistelbergin vuoksi. Touhuamista -- kunnes lopultakin neulasiaan\nkaristava joulukuusi oli annettu kantaa ulos. -- Äiti oli samaan\naikaan saatettu asemalle, takaisin matkalle Helsinkiin... Maire oli\nvielä jäänyt viikoksi.\n\nNiin, pienen salaisuuden tapaisena halusi Julia mainita, että hänellä\noli ollut hiukkasen pulmaa äidistäänkin. Varmaan olivat jotkut\nrouvat, jotka pujahtivat keittiöön katselemaan, välkkyivätkö siellä\nseinät, vihjailleet jotenkin mammaraukalle Julian ja Tistelbergin\nkirjeenvaihdosta. Osasivathan he olla niin hartaita ystäviä.\nTai oli juttu tuosta kirjeenvaihdosta levinnyt postineitienkin\nvälityksellä. -- Mamma oli Julialta pari kertaa levottomana kysellyt,\nmitä kirjoittelua se oli, -- mitä se semmoinen oli. Julia oli\nkääntänyt asian pelkäksi leikiksi: se oli muka jonkinmoista henkistä\nhuvittelua, -- ja henkistähän se olikin. Mamma ei ollut ymmärtänyt,\nmutta oli jättänyt asian silleen: hän oli nyt sellainen mukavuutta\nrakastava ihminen, joka ei jaksanut moisia ajatella. Mammaparka,\n-- niin heikkoälyinen! Nyt oli Julian helpompi -- seurustella\nIsidorin kanssa ei tarvinnut salata saapuneita kirjeitä äidiltään.\nSeverihän niistä ei hiiskunut mitään, -- mutta hermostui, jos hänen\npiti vilkaistakin noihin muun postin mukana eteisen permannolle\npudonneihin kirjeisiin.\n\nSeveri! Arasti, ikäänkuin rivien välissä, ilmaisi Julia hänen\nasettuneen -- tavalliseen elämäänsä. Severi oli jälleen hyvinkin\nsiedettävä. Julia soimasi taas itseään, että hän silloin,\nkävelyretkillä Isidorin kanssa, oli kerran tai useamminkin puhunut\nSeveristä niin loukkaavasti, rumasti, sillä täytyi myöntää,\nsittenkin, että tuo hänen kaikin puolin kunniallinen elättäjänsä\noli oikeastaan harvoin aivan sietämätön. Nyt hän oli jo lakannut\nseurustelemasta Laina Suomelan kanssa, ja se oli Juliasta ikävää,\nsillä siten olisi Severillä toki ollut jotain elämää, hän olisi\nehkä jälleen päässyt sielullisesti vilkastumaan ja rikastumaan.\nSeveri istui suurten kutsujen jälkeen kotona aina. Siitä\ntuberkuloosistatistiikasta pelkäsi Julia koituvan miehelleen oikean\nmanian...\n\n-- No niin, ajatteli Tistelberg, tietysti Severi Oljemark nyt sai\nolla kotonaan rauhassa, kun kerran rauhanhäiritsijä oli poissa, --\nkuten syrjäisen pitikin!\n\nJa Julia ymmärsi jälleen miestään. Nyt tuntuivat asiat Juliasta siinä\nsuhteessa olevan melkeinpä hyvätkin. Julia kirjoitti, ettei Severi\nollut vimmastunut sen jälkeen kuin hän oli kiihtynyt silloin syksyllä\nJulialle väittämään koko omaisuutensakin olevan hänen omaansa. Severi\noli ollut rauhallinen ... oikeastaan aina sitten kun Isidor oli\nsieltä lähtenyt. -- Oliko Julia jollakin tavoin talttunut? Se tuntui\nnuoresta miehestä hieman nololta, -- ja alensi hänen silmissään\nJuliaakin. Vai niin helposti mukautuva, häilyvä Julia olikin...!\n\nEntä Maire! \"Maire luisteli mainiosti.\" \"Maire oli pieni lippari.\"\n\"Maire koketeerasi jo luistinradalla pikku pojille, jotka\nhänestä pitivät.\" Tistelberg näki mielessään Mairen, jota hän ei\ntodellisuudessa ollut koskaan nähnyt, sellaisena notkeana, sirona\nja valkohipiäisenä punasuuna kuin Julia tyttöstään kuvaili. Näki\nMairen nojailevan Julian käsivarteen, sirkuttelevan, lörpöttelevän,\nkepsahtavan hänen syliinsä, -- Julian syliin, joka alkoi tuntua\nTistelbergistä niin hekkumalliselta. Isidorin kävi kateeksi ei\nsuinkaan Mairea, lasta, vaan Juliaa. Hyvä oli Julialla: tyttö täytti\npäivisin Isidorin paikan ainakin Julian ajatuksissa.\n\nMutta illalla, -- illalla olisi Julia kokonaan Isidorin,\niltamyöhällä, kamarissaan, viimeisiä hiiliään tuikkivan takan ääressä.\n\nNiinköhän olisi?\n\nMitä tämmöinen elämä Tistelbergille oikeastaan oli?\n\nJulia kirjoitti hänelle kaupunkinsa kuulumisista, kotoisista\ntouhuistaan. Keittiöstäänkin...! Kaikesta. Ja tietysti -- Mairesta!\n\nKirjoitti taloustouhuilta riistetyllä ajalla. Tistelberg sai\nikäänkuin rippeet, jotka Julialta jäivät kaikesta muusta ... Julia\nkirjoitti usein yöllä valvoessaan vuoteessaankin, -- ehkä sitten\nkun Severi oli siellä käynyt. Voi kauheaa! Ja mitä oli Isidorilla\ntähän hiiskumista? Ei mitään! -- Eikä muustakaan Julian kotoisesta\nelämästä. Ei oikeutta puhua Julialle kerrassaan mitään hänen\nmiehestään, tuosta tavallisella porvarillisella mitalla arvioiden\nvarsin moitteettomasta ihmisestä.\n\nTistelbergille jäivät aiheeksi pelkästään -- runolliset maisemakuvat\nja omat kansanhuomionsa. Ja Julialla olivat kukat melkein ainoaa,\nmikä ikäänkuin kuului Isidorillekin, -- kukat, jotka pian alkaisivat\nodottaa kevättä, ihmeelliset uudet kaktuslajit, joita Julia aikoi\nhankkia: oli saanut tietää Helsingissä paikan, mistä niitä ehkä olisi\nsaatavissa. -- Kukat, ja pikku linnut, joille Julia varasi ruokaa\nkamarinsa ikkunalle, tuolle ikkunalle, jonka edessä ja alapuolella\nnäkyi ryhmä talojen kattoja lumessa ja kauempana yksitoikkoinen,\nluminen merenlahti...\n\nNiin, olihan heillä vielä yhteinen -- iltatähtensä!\n\nSitten alkoi Juliakin kirjoitella luonnonkuvia, mikäli näki niitä\ntuosta ikkunastaan, sillä nyt ei hän enää ollut kävellyt. Kenenkä\nkanssa hän olisi sitä tehnytkään? Eihän Hildur Flotman jaksanut\nhangessa tallustella.\n\nKirjoitteli ikkunaansa näkyvistä kaupungin valoista, kuun ja auringon\nvalaistuksista, merenlahdesta, kuuraisista puista, taloista -- samaan\ntapaan kuin Isidor oli maisemia kuvaillut. Isidor oli harmikseen\nhuomaavinaan, että Julia muuttui kirjeissään tavallaan kuten hänen\nkaiukseen, nimittäin siinä suhteessa, että hän alkoi kuvailla noita\n-- maisemia, maisemia!...\n\n\n\n\n8.\n\n\nSylvester Teljon tapasi maanmittari kerran, loppiaisen aikoina,\nsuuressa ilossa. Valtiopäivämies loikoi kuumaksi lämmitetyssä\nmakuukamarissaan lammasnahkavällyjen alla ja luki sanomalehdistä\nyhä uusia kuvauksia Rasputinista, jonka kuolemasta viikon päivät\noli satanut uutisia. Teljo luki Tistelbergille ääneen, ja nauroi,\ntirskahteli, rähähteli. Ruhtinas Jusupoff ampunut muka vesikauhuisen\nkoiran! Se koira oli Rasputin. Grigori Rasputin. Varas Grishka,\njuopotteleva talonpoika! Grishka, joka oli varastellut maalla\nhevosia. Luopunut sitten väkijuomista ja tupakasta, muuttunut\njumaliseksi. Ruvennut profeetaksi! Alkanut ennustaa ihmeellisiä\nasioita, joita naiset alkoivat uskoa. Perusti uhripalveluksen, johon\nkuului hurja tanssi naisten kanssa pimeinä iltoina, tanssi, jonka\njälkeen varas Grishka julisteli seurakunnalleen:\n\n\"Koetelkaa lihaanne!\"\n\n\"Hahaha, varas Grishka, petturi Grishka, keisarin neuvonantaja!\nMinisterien tanssittaja! Lurjus, joka erotti ministereitä viroista!\nKeisarinnan ystävä! Keisarin tyttärien parantaja! Voi surkeutta!\"\n\nSylvester Teljo hytkyi lammasnahkainsa alla yhä naurussa. Mutta\nyhtäkkiä hänen kasvonsa lensivät punaisiksi ja hän sanoi:\n\n\"Ja sellaista isäntää, jolla on mokomia neuvonantajia, pitää meidän\npalvella! Toista oli ennen. Minä kävin nuorena Pietarissakin,\nmanööverien aikaan. Oli siellä sitä mahtia...! Ei täällä olisi\ntohtinut hievahtaakaan! -- Mutta nyt: häviöönpä menee valtio, jossa\ntällaista tapahtuu! Oikeassa on kirkkoherra Kyrönpää: eroon Venäjästä\npitäisi päästä; -- hän on näet salaisia aktivisteja. Kyllä se Saksa\ntaitaa sellaisen maan voittaa. Lähdenpä ja annan minäkin muutaman\nsatasen Saksan kävijäin varsinaiselle asiamiehelle, jollainen on\nkirkonkylässä...\"\n\nSamassa tuli opettaja Sarvi taloon. Tuli tietämään Teljolta, jota\npiti siedettävänä miehenä, oliko hänestä todella kirjoitettu\nesivallalle kaksi kantelua, toisen itse pösövatsainen rovasti vaatien\nhänen erottamistaan, toisen Riipinen antaen hänet ilmi siitä, että\nhän oli marraskuussa raastanut keisarin kuvan pois koulusalinsa\nseinältä. Teljo oli kansakoulun johtokunnassa. Hän ei tahtonut\nvalehdella: rovasti ei varmaan itsekään salaisi, että oli niin\nmenetellyt, eikä Teljokaan voinut sanoa muuta kuin että oli monessa\nsuhteessa ollut Sarvesta samaa mieltä kuin rovasti. -- Mutta Riipisen\nilmiannosta ei hän tietänyt mitään. Ehkä se oli niiden Riipisen\npalkollisten turhaa juttua, joilta opettaja Sarvi sanoi ilmiannosta\nkuulleensa:\n\n\"Mitä muuten lasten opettamiseen tulee: onhan teitä niin monta kertaa\nvaroitettu hassutteluistanne\", palasi Teljo jälleen kirkkoherran\nvalitukseen.\n\nSarvi kiihtyi. Hän väitti, etteivät hänen aatteensa olleet mitään\nhassutuksia, vaan uuden, tulevan maailman ennustuksia! Eikö\nvaltiopäivämies vieläkään nähnyt ajanmerkkejä? Tämäkin Rasputinin\njuttu! Mädännäisyys oli Venäjällä kehittynyt huippuunsa. Tällaiset\npaljastukset eivät pääsisi ilmi, vaan sensuuri ne estäisi, ellei\nmaassa tavattomasti kuohuisi. Siellä nousisi pian eri leikki.\nKansa oli siellä puhdistava kaiken mädän, luova uuden maailman!\nSieltä leviäisi uudistus muuallekin. Saksa pyysi jo rauhaa, mutta\nporvarillinen maailma oli kyllin tyhmä, onneksi, eikä antaisi rauhaa.\nSodan jatkuvat kärsimykset herättäisivät Saksassakin vallankumouksen.\nVallankumous leviäisi koko maailmaan, -- ja meillekin: sillä Suomikin\noli mätä. Täälläkin pimitettiin kansaa. Totuutta ei saanut puhua.\nViimeisenä esimerkkinä typerästä vanhoillisuudesta mainitsi opettaja\nSarvi, että äskettäin oli tuomittu juuri hänen Prometheuksensa\ntoimittaja linnavankeuteen jumalansanan pilkasta. Että mies\ntosiaan oli uskaltanut julistaa totuuksia nykyajan kapitalistien\nsaalistamisesta! Syyttäjänä oli ollut tuomiokapituli. Ja nyt opettaja\nSarvi melkein odotti samanlaista iskua kuin mainittu toimittaja oli\nsaanut, sillä hän oli julkaissut ystävilleen jouluna maailmansodasta\npitämänsä esitelmän eräässä työväenlehdessä. Hän odotti vankeutta,\nja toivoi sitä! Tai odotti ainakin virasta erottamista siitä syystä,\nettä oli uskaltanut moittia papiston ja porvarien ahneutta ja riistää\nkeisarinkuvan alas seinältä:\n\n\"Ja te itse, valtiopäivämies, yhdyitte rovastin anomukseen, koska\nette pannut vastalausettanne. Odottakaahan! Hetki saattaa lähestyä!\"\n\nJa Kullervo Akilles Sarvi poistui rajusti, lyöden kamarinoven\npaukkinalla kiinni.\n\nRasputinista riitti nyt muuallakin juttua, noina pitkinä\ntalvipuhteina. Siitä oli tullut merkittävä asia, jonkinlainen Venäjän\nmädännäisyyden vertauskuva. Taloissa ja mökeissä hänestä kilpaa\npuhuttiin. Olihan muitakin asioita. Oli kielletty elintarpeiden\nkuljetus läänistä toiseen, -- mitäpä siitäkään kiellosta, -- sällejä\nkulki tekemässä tihusia, kaupungista yhä vähenivät ne ja ne aineet,\ngulasseja ajeli entistä enemmän kylillä kokoamassa muonaa Helsinkiin\nja Pietariin, rahaa tuli tilallisille, mutta missä lienee puute\nkasvanut niin että lehdet, joita Tistelberg Teljon luona luki,\nkirjoittivat ja päivittelivät, mihin viimein tässä kasvavassa kaiken\nloppumisen vyöryssä joutuisimme. -- Venäjän lehdet uhkailivat Suomea\nSaksassa palvelevien suomalaisten vuoksi, noiden suomalaisten,\njoita samaiset uhkailijat yhtäkkiä alkoivat mainita Lockstedtissa\nharjoitetuksi luopiopataljoonaksi. Riian rintamalla huhuttiin niiden\nhurjien ja reippaiden luopioidemme kanuunain jo jyskävän tulta vasten\nryssän silmiä. -- Saksa oli kuitenkin kaikkien ihmeeksi tarjonnut\nrauhaa, mutta se oli hylätty. Yhdysvallatkin uhkasivat kaikkien\nkummaksi julistaa Saksalle sodan. No, Saksa kai pitäisi upotussodalla\nvielä Yhdysvallatkin kurissa! Huhuja, huhuja, levottomuutta! Mutta\nmerkittävintä oli kuitenkin Rasputin.\n\n\"Rasputin! Rapsutin! Rapsuttaja!\" Hirviö oli tullut isäntien ja\nrenkien, talokasten ja torpparien, poikain ja piikain pilasanaksi,\nnaurunesineeksi. Teljon taloon ajoi vankkarintaisia maalaisisäntiä\n-- kuulemaan hauskoja Rasputinista! Pirtin pitkän pöydän ääressä,\ntalikynttilän tai päreen valossa, luettiin, naurettiin! Ilkuttiin,\n-- koko Venäjälle. Kantalan yöjuoksusta moitittu vouti sanoi\nsyljeskellen, että hänen syntinsä olivat pienenlaiset, kun kerran\nkeisarinnakin ja hänen tyttärensä... Ja nyt vouti kuului humppaavan\nöitään entistä enemmän. Eräs irtolaismies, jonka maanmittari oli\nottanut yhdeksi apurikseen, kirosi: \"Kas sillä tavalla ne keisarit\nrähmästävät.\" -- Mutta uudessa kokouksessa, jonka Tistelberg piti\njakokunnan osakkaiden kanssa, puristi tuo hänelle tuttu herännäinen\nisäntä kätensä nyrkkiin ja uhkasi:\n\n\"Sellainen Niku, joka pitää neuvonantajanaan -- itse perkelettä, on\najettava maasta pois! Hänelle ei Suomen tarvitse pitää valaansa.\"\n\n\n\n\n9.\n\n\nJa rouva Oljemark kirjoitti Tistelbergille jälleen opettaja Sarvesta,\npunaisesta miehestä.\n\nTistelberg oli pyytänyt Juliaa välttämään unijuomia, jotka veivät\nhäneltä muistin ja heikonsivat sydämen. Julia sanoi koettavansa nyt\ntodellakin lopettaa niiden käytön, ja lopetti. Mutta nukkui sen\nvuoksi joskus vasta aivan aamulla. Tai näki nykäyksittäin, horteeseen\nvaipuessaan, puolivalveilla, ikäänkuin näkyjä. Nyt hän oli nähnyt\ntaas opettaja Sarven. Kuvaili näkyään melkoisen tarkoin ... eipä\nihme, kun Tistelberg oli Sarvesta Julialle kirjoittanut. Ja varoitti\nIsidoria punaisesta miehestään. Tistelberg nauroi itsekseen moiselle\nennustukselle...\n\nMutta eikö hän itsekin ollut nähnyt Juliaa unessa ennenkuin hänet,\nmuistaakseen, oli vielä tavannutkaan, -- tai ei ollut silloin vielä\nJuliaa ainakaan ajatellut?\n\nJa kuinka tiesi Julia silloin kerran, menneenä syksynä, tulla hänen\nluokseen eräänä iltana pelkästään Isidorin toivomuksesta, -- sinä\niltana, jolloin Julia oli seisonut Onni Tarkkasen pihalla saarnin\nalla jotain lehteä pureskellen?\n\nPelkällä ajattelunsa voimalla oli Isidor pakottanut Julian sinne\nsaapumaan. Kummallista! Pitikö Tistelbergin tosiaankin uskoa jotain\nsellaista -- kuin sielulliset salailmiöt?\n\nTiesihän Julia muuten kyllä monenmoista, mitä Tistelberg täällä\nmilloinkin teki, mitä tunsi, ajatteli.\n\nHän asetti nyt Julian kokeelle: kysyi kirjeessä, mitä hän, Isidor,\nsilloin tai silloin oli ajatellut ... kysyi jotain vähäpätöistä.\nJulia vastasi tosiaan onnistuneesti muutaman kerran, -- ja yhden\nkerran ennen kuin Isidor kysyikään!\n\n\n\n\n10.\n\n\nNiin, Tistelberg tunsi välistä, että he olivat aavistuksiltaan yhtä\nja samaa olentoa...\n\nNuori mies oli lopulta muuttanut Teljon taloon, lähelle tehdasta ja\nkirkonkylää. Siellä, kun hän oli saapunut miesten kanssa illalla\nkotiin, mitattuaan aamusta alkaen helmikuista järvenulappaa, --\nvuoroin huutaen komennuksia ja vuoroin laulaen jotain, jonka\nvallattomille sanoille miehet nauroivat, ja sitten taas rientäen\nsuksilla seiväs- ja paalukuormia kiidättävien hevosten kanssa\nkilpaa, -- siellä, kodikkaassa siistissä talonpoikaistalossa,\njonne oli palattu huimaa vauhtia suoraan louhikkomäkien poikki,\nsyöksytty jonona laaksoihin, hiihdetty tuliseen hikeen asti uusilla\nlumilakeuksilla, -- siellä, mukavassa vuoteessa, nautittuaan kelpo\nillallisen ja vielä neljä, viisi kuppia miesten kahvipannusta, joka\noli kaadettu puolilleen kahvijauhoa, niin että ulos kuistin viereen\nkasautui pian muurahaispesän kokoinen keko mustaa kahvinporoa, --\nsiellä, tähtien kylmästi säkenöidessä nukkuvan talon yläpuolella,\ntunsi hän läheisimmin olevansa Julian kanssa jotain yhteistä.\nSeisoihan Julia aivan hänen vieressään, kun hän pitkän kirjeen\nkirjoitettuaan oli mennyt levolle. Eikö hän tuntenut Julian\nvaatteiden tuoksua, -- hänen ihonsa, ruumiinsakin tuoksua, jossa oli\njotain äitelää ja kuitenkin ihanaa... Ikkunasta näki hän taivaan\nsuurimman tähden, johon Julia vuoteeltaan samoin tällä hetkellä\nkatseli.\n\nJoskus Julia välistä -- sittenkin vihjaili mieheensä. Valitti, kärsi:\nsanoi tuntevansa itsensä miehensä läsnäolon vuoksi häväistyksi. Ja\nsilloin hän julisti peitetyin sanoin Isidoria rakastavansa: suuria\nsanoja ei hän muka tohtinut käyttää, sen oli hän oppinut Isidorilta.\n\nJa kuitenkin saattoi rouva Oljemark yhtäkkiä huudahtaa:\n\n\"Tuli taas -- kuikka.\"\n\nMikä oli se kuikka? Tistelberg oli sen vertauskuvan ymmärtävillään.\nKirjeessä, joka oli hyvin lyhyt, Julia selitti olevansa tuuliviiri,\nhuomanneensa kaiken tämän kirjoittelun niin puolinaiseksi, tunteensa\nkovin heikoksi.\n\nPuolinaista? Tistelberg säpsähti; se ajatus oli hänestä harmittava,\nnolo. Se teki hänet levottomaksi. Ärsytti hänen tunteitaan melkein\nvihaan vivahtaviksi, ja kuitenkin tunsi hän salaperäisesti, että se\nJulian väite oli totta.\n\n\"Mitä oli tämä kirjoittelu?\" väheksyi Julia. Uutisia ihmisistä,\nheidän perheistään, kaupungin herrain rehjastelusta yhä vain hupsun\ntytön kimpussa, -- välistä iloinen uutinen, että Onni Tarkkasella oli\nnyt poika; ja sitten taas politiikasta tai -- taivaasta, ilmasta,\nvalaistuksista. Tällaista se oli! Eikä Julia voinut kuitenkaan\nkirjoittamisesta luopua, niin oli hän siihen jo tottunut, ainoaan\niloonsa...\n\nTosiaan ainoaan: Mairekin oli nyt taas koulussa.\n\nNiin Tistelberg alkoi huomata, uhkaavalla tavalla, että tämä oleskelu\nerillään -- ei ollut mitään lopullista... Mitä tällainen elämä nyt\noli? Todellakin: kirjoitella kirjeitä, -- nykyään jo kuin muun\najanvietteen puutteessa, iltojen ikävyydessä. Hän muisteli tuota\nmökkiä, jossa oli äsken asunut, sen väen alkeellisuutta, likaisuutta,\nuhkaavaa vihaa. Ja eräitä maalaismahtavia, -- sellaisia harvinaisen\ntöykeitä tyyppejä kuin Riipinen, hän melkein halveksi, kunnioittaen\nainoastaan tuollaisten talonpoikien reaalista voimaa. Miten joku\nRiipinen oli tyly, itsekäs, tietämätön! Kiskoi köyhemmiltä. Onneksi\njuuri sellaisia ei liene ollut monta ... Ikävää, pimeää, ahdistavaa,\nraskasta täällä sittenkin alkoi olla, jonkun Riipisen ja kurjan\ntöllin väen vuoksi.\n\nSiis itseensä sulkeutumisena tämä kirjoittelu.\n\nKirjoittelu, jossa siinäkin oli jotain houkkamaista. Jotain --\nepätervettä!\n\nJulia oli sanonut, että hänestäkin tuntui puolinaiselta, ja ne sanat\nheittivät nuoren miehen yhtäkkiä takaisin samoihin sielunmyrskyihin,\njoissa hän oli saanut elää ennen joulua.\n\n-- Puolinaista? Mitä Julia sitten tahtoisi.\n\nJa miten saattaisi tämän suhteen tehdä kokonaiseksi?\n\nMitä tulisi, -- jos Isidor karkaisisi luontonsa ja matkustaisi\ntakaisin siihen kaupunkiin!\n\nKirjeissään Julia melkein kehoitti, että Isidorin oli työnsä\npäätyttyä sinne tultava, -- niinkuin Isidorin asema siellä olisi\nkovinkaan helppo! Kauniita kehoituksia!\n\nJospa Isidor purisi hampaansa yhteen, menisi todellakin sinne, -- ja\ntekisi itsensä julkeaksi Juliaa kohtaan!\n\nJulia unelmoi edelleen -- kävelyretkistä. Kauniita -- unelmia! Ja\nmihin sellaisilla kauniilla päästäisiin sen pitemmälle? Jatkuisi\nentinen, syksyllinen surkeus, -- epäröintikö ... kuin rihman\nvetäminen sekavasta vyyhdestä? Sellaiseenko Isidorin täytyisi jäädä.\n\nSelvyyttä hän tahtoi ja himoitsi henkensä elämään.\n\nJa sitten Julia oli taas sanomattoman onnellinen ja samalla\nmasentunut, kun Isidor oli kirjoittanut, että Julian väite\npuolinaisesta saattoi olla oikea, vihjannut, että rakkaus, joka ei\nmitenkään liittynyt esimerkiksi yhteisiin taloudellisiin siteisiin,\nvoi tosiaan olla jotain -- itsekuvittelua. Siitä kirjeestä oli\nJulialle jälleen tullut tuollainen, mitä hän kutsui mustaksi\nkuikaksi, ja samalla oli hän onnellinen, sillä kirjehän ilmaisi\ntoisen pitävän hänestä.\n\n-- Onnellinen ja onneton, ajatteli Tistelberg. Mitä Julia soutaa ja\nhuopaa? Kun kerran valittaa puolinaisuutta, niin olkoon kokonainen.\n\nHänen tunteisiinsa Juliaa kohtaan tuli jotain vihamielistä. Hän\nalkoi kiiruhtaa töitään, jotka sujuivat odottamattoman hyvin\nnäinä verrattain vähälumisina, kauniina helmikuun päivinä. Kolmea\nkuukautta ei niihin menisikään: ylpeydekseen huomasi Tistelberg,\nettä rutiini, isän ankara opetus, jotain merkitsi. Miksi hän olisi\ntöitään viivyttänyt? Hurja ponnistelu päivin järvellä oli ainoa,\njoka voi antaa yöllä unta, -- niin kyllästynyt hän oli kiistelevään\nmaaseutuun. Antaa unta, mutta hyvin myöhään silloinkin: useimmat\nyöt istui hän jo yöllä valvoen, muun talon mentyä illalla aikaisin\nlevolle, -- istui yksinään ja lueskeli aikansa kuluksi kaiken, mitä\nTeljon kirjastosta löysi: Garibaldin, Julian ihaileman sankarin,\nelämän, kansantaloudelliset tilastot, valtiopäivien pöytäkirjatkin,\n-- kunnes neljän tienoilla aamulla nukkui ja heräsi seitsemän aikaan\nvanhemman ketjumiehen nykäisyyn: \"Aamukahville!\" -- Joutilaita\nsunnuntaita ei hän tietänyt kuinka käyttää. No, menipä kirkkoon,\ntarkkaili siellä tosiaan vakavaa, harrasta seurakuntaa ja myönsi\nitselleen sen uskonnollisuuden voiman ja merkityksen.\n\nPian alkoi hän kiusata Juliaa öittensä levottomilla unilla, Juliaa\nkohtaan häikäilemättömillä, kauheilla unilla: täytyihän kahden\nsydänystävän olla kaikessa keskenään rehellisiä! Se ja se uni oli\nliikkunut -- hienostossa, Pietarin hovissa; Julian jalat olivat\nsiellä alastomina hohtaneet. Ensimmäinen noita julkeita kirjeitä\njäi lähettämättä. Mutta joku päivä sen jälkeen päästi Julia itse\ntuon aiotun kiusaamisen valloilleen: hän julisti, häveten kyllä,\ntietäneensä, että Isidor oli nähnyt hänestä sellaista unta.\n\nTistelberg kummastui, ja huumautui Julian salaperäisestä\ntietämyksestä. Hän lähetti nyt rouva Oljemarkille tuon jo tehdyn\nkirjeensä, sen aistillisen unikuvan. Hän aikoi piakkoin matkustaa\ntäältä takaisin sinne merenrantakaupunkiin: ainakin oli hänen vietävä\ntyönsä Onni Tarkkaselle, vietävä iloisena yllätyksenä, jos nyt\nOnni, joka ei muuten ollut pitkiin aikoihin kirjoittanut hänelle,\nenää tällaista ilonantia tarvitsi: viimeisessä kirjeessään oli hän\nkertonut paitsi talonkaupastaan myöskin ylpeän herttaisesti, että\nhänelle oli syntynyt poika, -- ylpeyden aihe, jota Isidor ei oikein\nkäsittänyt, mutta jo kuitenkin rahtusen kadehti. -- Mutta sitten\nkirjoittikin rouva Oljemark, että hän halusi tavata Isidoria paremmin\nkuin he siellä Ankeriaisen kaupungissa, häiritsevässä tuttavien\npiirissä, oikeastaan saattoivat tavata, ja että hän itse oli valmis\nmatkustamaan muillekin asioille Helsinkiin. Eikö Isidorin sopinut\ntulla ensin sinne? Tistelberg suostui, -- ja tuntui kuin Julia olisi\nvietellyt.\n\n\n\n\n11.\n\n\nMaaliskuun ilta. Tistelberg haeskeli itselleen huonetta Helsingin\nhotelleista ja matkustajakodeista, -- pienistä ja syrjäisemmistä,\nsillä tahdottiinhan keskustassa melkein niin paljon kuin\nhotelloitsijalla suinkin saattoi riittää mielikuvitusta vaatia.\nJunassa matkalla oli kiehunut ja kuhissut odottamattomia uutisia.\nOdottamattomiako? Olivathan niistä muutkin kuin Kullervo Akilles\nSarvi huhunneet kaiken viime kuuta siellä maalla! Uutisia,\njotka silti olivat tulleet yhtäkkiä, nopeasti kuin ukkonen\nkauan kestäneen, tukahduttavan helteen jälkeen: vallankumous\nnäytti sittenkin puhjenneen Venäjällä! Junassa vilisi sen tieltä\npakenevia. Suomalaiset heistä kertoivat kauhujuttuja silmät pyöreinä\npelästyksestä, -- toiset nauraen onnesta, että olivat melskeestä\npelastuneet. Duumaa oli koetettu hajoittaa. Se ei ollut totellut.\nEräät Pietarin rykmentit olivat kapinoiden asettuneet duuman\npuolelle. Samoin lähiseuduilta Pietaria vastaan marssitetut joukot.\nJulmat katumellakat. Ja vallankumoukselliset olivat voittaneet.\n\nValta oli siirtynyt jollekin väliaikaiselle komitealle.\nKansalliskokous aiottiin kutsua koolle, -- kuin ennen suuressa\nRanskan vallankumouksessa. Aika oli muuttunut tuokiossa suurista\ntapauksista rikkaaksi, sekavan juovuttavaksi...\n\nNiin, junassa oli tiedetty sellaistakin, että myöskin meillä olisi\nhallitusjärjestelmä muuttunut. Kylmäverisen hellittämätön ja ilkeä\nkenraalikuvernööri Seyn oli muka pidätetty virantoimituksesta.\nMatkustajilla oli into päästä Helsinkiin.\n\nHotellit täynnä Pietarista ryöppyäviä pakolaisia, sekä suomalaisia\nettä venäläisiä, paitsi nyt maalaisia, jotka kävivät Helsingissä\nhuvittelemassa, ja keinottelijoita, jotka kuljettivat pitkin maata\nmitä hyvänsä, ruokatarpeista ja väkijuomista kaikenmoiseen rojuun\nsaakka. Niin, erään matkustajakodin vahtimestari kertoi, että\ntottakin täällä oli tapahtunut ihmeitä. Seyn oli ajettu venäläisten\nmatruusien, noiden reippaiden poikien, antamat korvapuustit ja\npotkut lähtöeväinään Pietariin. Jokin salaneuvos oli nyt asetettu\nhänen tilalleen. Mitähän tästä vielä tulisikaan? Jännityksestä ja\nuteliaisuudesta vapisevan vahtimestarin kertomus keskeytyi, sillä\nportaista kuului venäjän kielen politusta ja kolme upseeria tuli\nkysymään huonetta, -- huonetta kaikin mokomin. He saivat, niin\nkiivaasti he kärttivät; maanmittari jäi ilman. Jälleen kiertelemään\nkatuja. Usvaisessa ilmassa kuulsivat katulyhdyt, jotka yhäti\npysyivät zeppelinien hyökkäysten varalta sinettyinä, kummallisella,\nhornamaisella valolla, ja kuitenkin kauniina kuin mitkäkin ruiskukat.\nJostakin kahvilasta pimeän kadun varrelta kajahteli Marseljeesin\nsävel soittimista. Sieltä kuului innokasta puheenporinaa ja\nhurraahuutoja. Vapaus, vallankumous! Sotilaita kuljeskeli kaduilla.\nHeitä pysähdyttiin ihaillen katselemaan. Ilmassa värisi ja liikkui\njännittäviä tapahtumia, -- kauheita tapahtumia: veri virtasi kai\nparhaillaan koskena Pietarissa. Siellä tehtiin julmia historiallisia\ntekoja...\n\nPassipoliisin neuvoihin turvautuen löysi nuori mies itselleen\nlopultakin huoneen, eräästä aivan uudesta matkustajakodista\nKaisaniemen läheltä. Hinta, jonka karhealla variksenäänellä raakkuva\nrouva hänelle heti ovella ilmoitti, oli sitä laatua, että näin vain\ntaksatöillä elävä tuskin kykenisikään kauan tällaiseen leikkiin.\nNiin, pitkää aikaa hän tuskin voisikaan viipyä koko Helsingissä...\nAinakin olisi hänen kohta ryhdyttävä kiivaasti työhön. -- Rouva\nselitti, ettei hänellä oikeastaan olisi ollutkaan huonetta antaa,\nmutta antoi kuitenkin: luovutti yhden privaattihuoneistaan, oman\nmakuukamarinsa muka. Se oli salin vieressä, pieni, kalsea, hengetön.\nVuokra ennakolta suoritettava. Rouva riemahti pyytämään anteeksi,\nmutta sanoi, että sellainen oli tapa yleensä ulkomailla ja nyt\nHelsingissäkin. Ja lisäksi oli asunnossa pysyttävä vähintään kaksi\nviikkoa: jos aikaisemmin matkusti pois, jäi vuokra omistajan hyväksi.\nMutta muita ehtoja ei ollutkaan, virkkoi rouva hymyillen. Tistelberg\nhellitti summan ja asettui kamariinsa. -- Oli rouva Oljemarkin\nkanssa sovittu, että kun Isidor olisi saanut asunnon Helsingissä,\noli hänen kirjoitettava siitä Julialle, joten Julia voisi lähteä\nmatkalle hänen luokseen. Ja Julia oli ilmaissut arastellen, ettei hän\ntoivonut Tistelbergiä vastaansa asemalle, noiden Severin sisarten\nvuoksi; Severi kirjoittaisi tietysti heille, että he tulisivat Juliaa\nvastaan, -- ja he olivat nyt sellaisia, kovin vanhanaikaisia, nuo\nkälyt, kunnon vanhat tytöt...\n\nTässäkin kamarissa hotellien tavallinen Aino-kalusto, tietysti,\ntikkumaisine hajakoipineen. Ja mahtoikohan tuo yltäänsä pitsiin\npuettu rouva tai emäntä tosiaan nukkua tavallisissa oloissa tuossa\nkapeassa sängyssä, jonka patja oli kulunut ja kuopalle latistunut?\n\nPiha näkyi heikossa sähkövalossa. Sitä ympäröivät korkeat, punaiset\ntiilirakennukset kuin muurit vankilanpihaa.\n\nNuori mies kaivoi matkalaukkuaan ja kirjoitti Julialle osoitteensa\nja vähän muutakin, -- sillaikaa kuin seinän takaa kuului emännän\nrämisevä nauru ja juopuneiden herrojen äänten ohella jonkun\nvenäläisen laulu pianonsäestyksellä: Marseljeesia. Toisen seinän\ntakana liikkuivat ja hälisivät muut matkustajat. -- Vielä oli\nkirje vietävä postiin, laatikkoon asemalle. Ja sitten kierreltävä\nvirkistäytymässä, katselemassa kaupunkia... Tuossa kellarikahvilassa\njymisi ja puhkui automaattinen soittokaappi yhtä mittaa --\nMarseljeesia. Ikkunan läpi näki, että siellä istui ylioppilaita ja\ntyöläisiä, joukossa joku venäläinen sotamieskin. Nuori insinööri\nastui sisään. Sotamies kuljeskeli touhuten sinne tänne, koetti puhua\nsuomalaisille jotain, ja lauloi. Suomalaiset eivät laulaneet, mutta\nporisivat vallankumouksesta. Työmiehet soitattivat kolikoillaan\nsoittokaappia: Marseljeesia.\n\nMutta jälleen ulkona: toisista, oikeista, hienommista paikoista\nkuuli, että siellä veti orkesteri Porilaisten marssia, tuota pitkät\najat kiellettyä. Siellä kuhisi parempaa väkeä. Mutta ovesta saattoi\ntyöntyä sisään myöskin venäläisiä matruuseja, myömään punaisia\npaperikukkia, vallankumousmerkkejä. Joku herra taputteli jotakin\nmatruusia olalle, tarjosi hänelle hienon sikarin ja osti kukkasen.\nToiset noudattivat esimerkkiä, -- mutta eivätpä eräät pistäneetkään\npunaista kukkaa rintaansa.\n\nJa siinäpä se sitten näyttikin olevan se vallankumous meillä,\npienessä, porvarillisessa Helsingissä! Yleensä ei Pietarissa\ntapahtuva mullistus tuntunut ilahduttavan ainakaan suomalaista\nsivistynyttä luokkaa. Mitä kuuluivat meihin, porvareihin, sellaiset\nidästä tulleet asiat?\n\nTistelbergin matkustajakodin eteisessä liikkui vielä myöhään yöllä\nväkeä, mutta uutisintokin oli hiukan laimentunut.\n\nTistelberg painautui huoneeseensa, -- tuohon kalseaan, koleaan.\n\nYksinäiseltä, orvolta tuntui nyt täälläkin, ja varsinkin täällä\nkaupungissa, jossa elämäntaistelu näytti raaemmalta kuin maalla. Hän\nkaipasi Juliaa lähelleen enemmän kuin koskaan ennen. Himo, joka\nmaalla oli taikonut mieleen ihania kuvia, vaikkei sitä siellä ollut\ntunnustettu, syveni täällä sielullisemmaksi, kipeäksi kaipuuksi ...\nikäänkuin kaipuuksi etsiä turvaa. Eikä se kadonnut, vaan paisui\nväkivaltaiseksi, -- hellän väkivaltaiseksi. Maailma jyrisi, -- suuri\nmaailma! Siellä tehtiin suurtekoja, rohkeita tekoja, tai kuoltiin\ntekojen puolesta. Ja tehtiin kauheita julmuuksia...! Eräs matkustaja\njunassa oli kertonut, että Pietarissa oli santarmeja pudotettu\nkorkealta ikkunoista alas kapinallisten sotamiesten pistimiin.\nSantarmit olivat näet salaa ampuneet ullakkoluukuista kansaa\nkuularuiskuilla... Tistelbergille, joka oli mielestään itsenäinen,\ntuli kummallinen halu juopua, ikäänkuin unohtaa hetkeksi koko kauhea\nja samalla suuria tapahtumia valmisteleva elämä. Vielä yksi valoton,\nikävä, päivä, -- ja ylihuomenna Julia tulisi.\n\nMutta seuraavana päivänä tapahtui muutakin. Tistelberg oli\najatellut eilisten pikku huomioiden perusteella, että mitä\nmeihin, suomalaisiin, Pietarin vallankumous kuului? Mehän elimme\nomissa oloissamme, -- olimme sentään jonkinlainen oma valtiomme,\nsatavuotinen autonominen valtio, jolla oli omat tapansa,\ntottumuksensa ja henkensä... Nyt käveli hän Kaisaniemen sivua\nkaupungille päin, myöhään aamulla, nukuttuaan kauan: saihan\ntässä nyt laiskotella. Aurinko paistoi kalpeasti. Räystäistä\ntipahteli käytäville vettä. -- Ihmisiä virtasi oudon paljon samaan\nsuuntaan kuin hänkin. Ne kiiruhtivat yhäti, ja puhuivat sittenkin\nvallankumouksesta! Ne tulivat Sörnäisistä päin, -- olivat enimmäkseen\ntyöväkeä. Joku, joka alkoi rientää nopeammin, kuului huudahtavan:\n\n\"Hyvä tulee! Hyvä tulee.\"\n\nEtäältä kuului omituisia ääniä, humisevia ja heliseviä, ikäänkuin\ntelefonilankojen soittelua. Mutta ilmahan oli tyyni, eivätkä nuo\näänet muutenkaan voineet siitä johtua!\n\nTuossa seisoi poikki kadun satasen metriä pitkä jono ruokapuodin\nedessä. Siinä oteltiin ja tuupittiin toisiaan hiljalleen ja kuuluipa\nkiukunpurkauksiakin nakeltavan jollekin, joka oli saanut puodista\nnäkkileivän.\n\nEräs ohitse rientävistä kuului sanovan:\n\n\"Siellä on elämä! Upseereja tapetaan...\"\n\nJono hajosi kuin taialla, lähti yleisen virran mukana kaupungille.\n\nTistelberg hätkähti äskeisiä sanoja:\n\n\"Upseereja tapetaan.\"\n\nMitä se oli?\n\nHumahti jälleen kuin sade, ne äskeiset omituiset äänet, joita\nTistelberg oli ensin luullut telefonilankojen synnyttämiksi. Nyt\nrämähti kuin raekuuro. Tullaan torille. Vastaan painuu hätääntynyttä\nyleisöä. Joku juoksee kohti, otsalla hiki ja kasvot kelmeinä,\nhuudahtaa:\n\n\"Sinne ei ole menemistä! Siellä tehdään kamalia! Turunkasarmin\nsotamiehet tulevat. Ampuvat upseerejaan...\"\n\nYleisön virta kääntyy takaisin. Eräät jäävät torin kulmalle\ntähystelemään varovasti, mitä on tekeillä. Toiset kiertävät\nmutkateitä jonnekin. -- Työmiehen näköinen mies huomaa maassa\nvenäläisen sotamiehen olkalapun, ottaa sen, katselee sitä, sanoo:\n\n\"Ne ovat olleet tässä. Ovatpas repineet merkit pois, eivät tahdo enää\nolla numeroita, joilla herrat pelaavat sotaa.\"\n\nJa pienentynyt virta vierii eteenpäin. Sotamiehiä parveilee torilla\nkuin kimalaisia. Punaiset liput liehuvat. Kiväärit heiluvat käsissä.\nHarmaa, kihisevä sotamiesten parvi huutelee, laulaa. Laukaus ja kaksi\nsotamiesten eturintamassa pamahtaa. Siinä oli se ääni, -- kiväärin\nääni. Joukko, jossa nuori mies liikkuu, peräytyy, hajoaa hetkeksi.\n-- Joku eukko hoppuaa, että on heti juostava ostamaan silakkaa\nennenkuin puodit pannaan kiinni. Pankit kuuluvat olevan suljetut, --\nryssienkö, ryöstöjen pelosta? Raitiovaunuja ei näy... Joku kertoo,\nettä sotamiehet olivat ampuneet jonkin hotellin ikkunaan, johon\noli ilmestynyt eräs heidän upseereitaan. Olivat ampuneet upseerin.\nToinen eukko siunailee, ennustelee viimeistä päivää. Kolmas vastaa,\nettä -- tämä onkin ensimmäinen päivä, uuden ajan koitto! Joku vanha\nnainen itkee. Sotamiesten kiväärien räikinää jatkuu. Uteliaiden\nryhmä kääntyy oikealle, pienenee. Harvana liutana mennään kadun\npäähän, ja tuossa kulmassa seisoo jälleen se äskeinen mies, joka oli\nvaroittanut, seisoo ja varoittelee käsiään huitoen nytkin, antaa\nneuvoja toiselle, lihavalle, lyhyelle herrasmiehelle:\n\n\"Sinne ei ole menemistä! Kyllä minä tämän leikin tiedän!\nOlisittepa ollut näkemässä, kun ampuivat vanhan kenraalin. Veivät\nAleksanterinkadun päässä jäälle. Väsyneenä kenraali kulki. Veivät\njäälle, jättivät yksinään, lähtivät matkan päähän, ampuivat\nyhteislaukauksen: siihen hän vajosi kuin kasa... Mutta ei tämä vielä\nmitään. Minä tulin Pietarista. Siellä se vasta helvetti! Mutta\nminä pääsin pakoon, piileksien. Eikä ole ihme, jos minua pelotti!\nRyöstivät kaikki, -- puodit, kaikki. Mutta mitäs minä: pois vain\ntulin! Eihän sitä nyt lopultakaan ryssiä pelätä! Minä vain hiljakseen\nhiipustelin pitkin syrjäkatuja pakoon! Olin läkähtyä pitkistä\nmatkoista. Mutta Viipurin asemalle pääsin... Hyi, kauheaa.\"\n\nHän pyörähti ympäri ja jäi katsomaan, kun muu joukko eteni\nkiväärinpauketta kohti, pitkin katua, jonka varsilla lumi oli\nsäilynyt korkeina kasoina, nähtävästi näiden levottomuuksien vuoksi.\n-- Senaatintorilla uhoilivat valtion rakennusten katoilla punaiset\nliput, valtavat leijonaliput, näyttäen kultaisia jalopeurojaan.\nSotamiehiä harmaissa kauhtanoissaan tori täynnä. Joukko, johon Isidor\nkuului, jälleen arkana venäläisten tieltä syrjään. Sivukadulla huomaa\njoku oikealla maassa jotain. Mennään paikalle. Siihen on surmattu\nkolme upseeria, heitetty kinokselle. Ryhmä väkeä seisoo ympärillä,\nsurmattuja katselemassa. Uudet tulijat pysähtyvät hätkähtäen,\ntoiset kääntyvät takaisin, toiset tunkeutuvat lisäämään uteliaiden\njoukkoa. Omituinen, tuima, häikäilemätön halu, jota Isidor oli\nvalmis nimittämään jonkinmoiseksi -- tiedonjanoksi, vaati hänetkin\nkatselemaan tätä, vaikka se varmaan toisi hänelle kauhean olon. Se\nkiihotti ja rohkaisi tarkastamaan -- murhattuja. Siinä ne makasivat\nhangessa, raastettuina, ryöstettyinä. Tässä nuo upseerit olivat\ntaistelleet, -- omia miehiään vastaan. Ne oli heitetty läjään. Tuon\njalat poikittain toisen vatsan päällä. Yhden kasvot taivasta kohti\n... toisella mantteli levälleen revitty, hieno, vaaleanharmaa,\npunaisella veralla sisustettu mantteli. Paidanrintamus auki, --\nsydänala yhtä ainoaa ruskeaksi hyytynyttä veritahraa; rinta seulanaan\nkai pistimen haavoja. Toisen, nuoren, laihan miehen päässä kamala\niskuhaava, ylettäen otsalta takaraivoon asti, pää halkaistu puolen\ntuuman leveältä, punaisen mustana ammottava rako. Ja kasvot, joista\ntummat, sameat silmät kiiltävät elottomina, valkeat kuin säämiskä...\n\nJoku nainen itkeskelee...\n\n-- Mistähän Venäjän kulmalta nämäkin onnettomat lienevät? Missä\nheidän omaisensa, ystävänsä? Nyt ne odottivat näitä kotiin. Pojat\nolivat uneksineet kultaisista kannuksista... Ja tässä he nyt\nmakasivat, rinnat puhkaistuina, päät halki. Tällaista siis oli --\nvallankumous.\n\nHarmaalta taivaalta aurinko pilkistää. Kivimuurin kupeella likaisessa\npinossa ruumiit kuollutta, silvottua, rosvottua lihaa.\n\nKaikilta ruumiilta oli riistetty saappaat jalasta. Jalat ojentuivat\njäykkinä, samanvärisinä kuin kasvotkin. Ja yhdeltä oli hakattu\nnimetön sormi poikki. Ehkä siinä oli ollut sormus...\n\nJoku läsnäolevista naisista alkaa voida pahoin. Hän valittelee:\n\n\"Mitä rikollista nämä olivat tehneet?\"\n\nMutta Isidor, joka seisoo siinä kummallisissa, vastenmielisissä\ntunteissa, jotka tekevät ajatuksen aivan tylsäksi, herää samassa\nikäänkuin horteesta, sillä muudan suomalaisista miehistä virkkaa\näskeiselle naiselle vastaukseksi, lausuu lyhyet sanat, jotka tulevat\njäykkinä, kolkkoina, vihaa värisevällä äänellä:\n\n\"Mitä rikollista? Upseereita! Sotaherroja! Pitäisi lyödä heitä vielä\ntuohon.\"\n\nMies potkaisee saappaansa kärjellä kuohutta. Hän on kai mekaanikko,\nkoska olan ympärillä riippuu nippu jotain metalliputkea.\nVaaleanharmaissa silmissä kuumottaa kolkko viha. Eräät muut työmiehet\nmurisevat myöntävästi. Joku heistä, ruotsia puhuva, jatkaa:\n\n\"Kuka käy tätä sotaa? Kuka tahtoo sotaa? Ylemmät herrat, diplomaatit.\nIhmisten hätä on heille huvia... Koko maailma täyttyy gulasseilla...\nMutta nyt tulee vuoro heillekin...\"\n\nKun Isidor vilkaisee taakseen, jossa kiväärien pauke jälleen lähenee,\nnäkee hän parin venäläisen sotamiehen syleilevän sitä suomalaista,\njoka oli potkaissut ruumista, ja kiinnittävän hänen rintaansa\npunaisen rusetin, hokien huonolla suomen kielellä:\n\n\"Tappakaa ... burshui...\"\n\nMatkustajakodissa levottomampaa kuin eilen, todella vilkastunutta.\nJoku kertoo, että vapausliike leimuaa meilläkin. Tampereella\noli santarmeilta riisuttu aseet. Valtiolliset vankimme pääsevät\npois Venäjältä... Joku herra, jolla on pyöreät, ruskeat silmät,\nhuudahtelee onnesta, että Suomi on toista kuin Venäjä, nuo\nslaavilaiset, jotka ovat niin epäinhimillisiä: ovat satamassa\nsotalaivoissa polttaneet mariiniupseereja tulisella höyryllä:\n\n\"Jumalan kiitos, ettemme ole venäläisiä. Ettei meillä ole sellaiset\nolot kuin siellä. Meillä on leppoisa, aina leikkiin valmis\nsuomalainen luonne.\"\n\nKolmas huutelee:\n\n\"Mitäs ryssistä! Ryssä on ryssä! Ei kannata luottaa! Siellä ovat nyt\ntoiset miehet, -- lupaavat antaa eduskunnan kokoontua. Mutta pettävät\ntietysti taas meidät, ryssät; iskevät niskaamme jälleen jossakin\nuudessa muodossa...\"\n\nEräs ukko, joka istuu eteisessä syrjemmällä, isot kumikengät jalassa,\ntuskittelee:\n\n\"Nyt taisivat tulla ajat! Nyt ei Venäjältä lähtene enää mitään. Millä\nme elämme? Kyllä pitäisi nyt viranomaisten hankkia viljaa, mistä\ntahansa. Se on tärkeintä. Saadaanhan nyt suomalainen hallitus ... Se\non kaikkein tärkeintä...\"\n\nMatkustajakodin rouva raakkuu eräälle herrasmiehelle, joka on puettu\nhienoihin turkkeihin, mutta on rengin näköinen:\n\n\"Kuules, sinähän tunnet siellä klubilla niitä upseereja. Ehkä he nyt\njoutuvat rahapulaan. Ostapas heiltä helmiä ja kaulaketju.\"\n\n\"Se olisi tärkeintä, tärkeintä\", huokaa itsekseen äskeinen\nmaalaiselta näyttävä ukko.\n\nIsidorin ajatukset ovat ikäänkuin jostakin iskusta turtuneet. Se\nisku oli noiden surmattujen upseerien näkeminen, nuo kelmenneet,\nhyytyneet, verentahraamat ruumiit. Ne olivat jääneet mieleen, mutta\najatellakaan ei niitä ensin jaksanut. Sydämessä vain omituinen,\nraskas, ikäänkuin fyysillinen vastenmielisyys, -- ja päässä\npyörrytys. Aurinko paistoi kalpeasti kuin äskenkin. Kaupungilta\nkuului yhä kiväärien räiskettä. Ne raastetut ruumiit! Mies, joka\noli niitä herjannut potkaisullaan! -- Isidor vältti enää menemästä\nkaupungille, ei pelosta, vaan jonkinlaisesta äitelästä, inhottavasta\ntunteesta. Tuntui kuin olisi suuhun pakotettu jotain sellaista kuin\nraakaa lihaa.\n\nJa yhtäkkiä hän omituisella tavalla muisti, miten hän oli siellä\nmaalla laskenut leikkiä opettaja Sarvelle -- sodan lopettamisesta!\nLeikkiä, että eri armeijat ampuisivat kenraalinsa. Ja nyt, -- nyt se\noli toteutunut!\n\nMistä sellainen ajatus oli hänen päähänsä tullut?\n\nYöllä, herätessään tuon tuostakin siihen, että muisti nähneensä nuo\nruumiit, herätessään jälleen tympeään, äitelään pahoinvointiin ja\nsamalla lohduttomuuteen, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen\ntuntenut, huomasi hän sitten yhtäkkiä muka, että -- ajan yleiset\najatukset, -- puhumattakaan tuollaisesta pilasta -- nehän kulkivat\nilmassa: johtuivat ikäänkuin joistakin salaperäisistä ilmavirroista,\njotka liikkuivat kenenkään tahdosta riippumatta. Niin sekin hänen\nleikinlaskunsa. -- Yleiset ajatukset tosiaan kiitivät ilmassa,\nkohtalon siivillä. Ympäröivätkö meitä todellakin tuntemattomat\nmahdit, ajatuksillaan, -- omilla tarkoitusperillään? Syövyttivät\nmeihin salaa mielikuviaan, yhtäkkiä, odottamatta?\n\n-- Onko ihminen siis aina tuollaisten käsittämättömien virtausten\nvälikappale? Jonkinmoisten kaikkeuden henkien käskyläinen tai lelu?\n\nMutta jos kohtalolla ja sen uskotelluilla tarkoituksilla oli moinen\nsalaperäinen voima ihmisiin, niin mitä sitten merkitsivät yksilöt?\nMitä valtaa heillä lopultakaan oli -- olivatpa he käsitystä tai\ntoista?...\n\nMiksi täälläkin kiivailtiin? Tistelberg muisti jonkun Rolf Idellin,\njoka oli niin varma siitä ja siitä, tai jonkun Oskar Klingstedtin,\njälleen omastaan varman, opettaja Sarven, joka ennusti uuden ajan\naamunkoittoa, miehen, joka oli potkaissut upseerin ruumista. --\nSiitä, että oli leikillään sattunut ennustamaan upseerimurhia, johtui\nTistelberg ajattelemaan, että ihminen teki niinkuin sallima hänelle\nkuiskasi, oli arpanoppa jonkin käsittämättömän siirreltävänä.\n\nToisia upseereja oli pelastunut, sellaisia, jotka olivat\nheti suostuneet ottamaan vallankumouksellisilta sotamiehiltä\nvallankumousmerkin. Nämä surmatut olivat menettäneet henkensä\nehkä siksi, että olivat pysyneet uskollisina valalleen,\nupseerivelvollisuudelleen, -- olivat kai edelleen vaatineet\nsotamiehiltään tottelemista, kuria. Muut, huonommat, pelastuivat\nparhaiten, -- pettäessään valansa.\n\nKannatti tosiaan siis olla noita parempia, parhaita, --\nvelvollisuudelle ja kunnialle uskollisia! Kohtalo kulki kuitenkin\nomia teitään ja murskasi vastustajansa. Vaikkapa ihminen miten pohti,\nmikä oli oikeaa tai väärää, niin sai hartioilleen kevenemättömän\nmurheen kuorman, ellei pahempaakin kohtaloa, jos ei käsittämättömien\nvoimien vaatimuksiin alistunut. -- Tistelberg ei juuri ajatellut\nJuliaa, mutta jotain yhteyttä Julian kanssa oli sittenkin näillä\njulmilla fatalistisilla mietteillä. -- Hän jatkoi pian mietteitään,\nkohdistaen ne selvästi Juliaan:\n\n-- Mutta antautuako sittenkään kohtalon leluksi, yksilö, joka huomaa\nkohtalon aikeen? Päästävä olisi kohtalon kahleista, -- murheen\nkuormasta. Lyötävä -- itse kohtalo leikiksi!\n\nNiin, huomenna tulisi Julia...\n\n\n\n\n12.\n\n\nJulia tuli. Isidor oli sittenkin vastassa asemalla. Hän oli\nhuolissaan Juliasta: sotamiehet hoilasivat kaduilla, he jatkoivat\nupseerimetsästystä, olivat kaivaneet heitä hotellien kellareistakin\njääkasojen takaa, jonne heitä oli piiloteltu; he olivat huligaanien\nkanssa yrittäneet rosvota eräitä kauppaliikkeitä, ja kerrottiin\nheidän ja suomalaisten jätkien yhdessä ahdistelleen naisia. Niin,\nkertoivatpa lehdet jossakin maaseudulla päästetyn rikollisiakin\nvankiloista. Sellaista siis nyt oli, -- keskellä yleistä riemua.\nSuurta, uutta riemua, sillä juuri tänään oli keisari Nikolai luopunut\nvaltaistuimesta! Merkillinen päivä.\n\nIsidor halusi siis vilpittömästi, ettei Juliaa kohtaisi mikään vaara,\nvaikka oli myöskin loukkautunut siitä, ettei hän saisi mennä Juliaa\nvastaan. Hän asettui syrjään aseman valtaportaista. Juna jyrisi\nasemalle, ja viimein hän sitten näki Julian ja kaksi rotevaa naista,\njotka hommasivat kälylleen ja itselleen ajuria miliisin avulla, --\npoliisitkin oli poistettu kansan vaatimuksesta ja sijaan ilmestynyt\nmiliisejä, siviilimiehiä, joilla oli käsivarressa punainen nauha.\n\nHieman katkerana, mutta uhmaisin mielin näki Tistelberg noiden\nnaisten vievän Juliaa reessään:\n\n-- Viekööt nyt... Mutta kun Julia tulee luokseni, niin hän on tosiaan\nsen paikan vieraana, minne tulee.\n\nRouva Oljemark oli ennättänyt kirjoittaa Isidorille, että hänen oli\npysyttävä asunnossaan tänä iltana: Julia tulisi sinne varmaan heti\nkuin noilta kälyiltään pääsisi.\n\nIsidor sai odottaa melkoisen kauan. Julia astui huoneeseen\nrauhallisin elein. Tistelberg huomasi jälleen hänen ihonsa, jonka\nhän siellä maalla oli muistanut aina hohtavan kauniiksi, ikäänkuin\nsisällisen hehkun valaisemaksi, ja tunsi nyt hänen ihonväriään\nkohtaan samaa kuin muutaman kerran sitä ennenkin. Niin, hänen\nmieleensä johtui sekin tuokio, jolloin hän oli nähnyt Julian ensi\nkerran siellä kansanopistojuhlissa viime syksynä eikä ollut pitänyt\nsilloin hänen hervahtaneista, jonkinlaisen rappeutumisen hävittämistä\nja kellastuttamista kasvoistaan... Mutta rouva Oljemarkin ryhtyessä\nkohta rauhallisesti riisumaan päällysvaippaansa, -- rauhallisesti\nkuin ei Tistelbergissä olisi tällä välin mitään tapahtunut, -- vaikka\nIsidor oli niin tyrmistynyt ja sekaannuksissaan, että tuskin muisti\nkohteliaisuuden vaatimusta auttaa tuota vaippaa Julian hartioilta,\n-- muuten samaa, silkkivuorista vaippaa, jonka Isidor tunsi niin\nhyvin viime syksyn kävelyiden ajalta ja joka oli silloin tullut\nhänelle ikäänkuin jollakin tavoin pyhäksi, -- niin, Julian saadessa\nvaipan yltään hälveni Isidorin vastenmielisyys. Siinä seisoi Julia,\n-- Tistelberg näki tuon vartalon, jota hän oli siellä maalla niin\nhalunnut ja josta hän oli nähnyt siellä unia.\n\nJulia pyysi anteeksi, että hän oli sittenkin antanut odottaa. Olihan\njo myöhä ... Hänen oli ollut mentävä kälyjensäkin vieraaksi aivan\nheti kun pääsi äitinsä luota, jossa hän varsinaisesti asui. Ja olihan\nhän tahtonutkin lähteä kälyjensä mukaan näkemään vähän Maireakin.\nMutta onneksi oli Julian äitiparka niin herkkäuskoinen, että kun\ntytär palasi kaupungilta, sai hän narratuksi äidilleen, että tahtoi\nvieläkin pujahtaa kaupungille, muka katselemaan itselleen uutta\nkappaa, joka hänen oli ostettava. Äiti oli kai todellakin unohtanut,\nettä ainakin oikeat liikkeet saattoivat olla jo kiinni, varsinkin\ntällaisena aikana. Mutta siltä varalta oli Julia lisännyt, että\nhän samalla aikoi hankkia äidilleen jotain oikein hyvää huomiseksi\naamiaiseksi. Tuo vanha rouva oli sellaiselle hyvin herkkä, --\npikku herkuttelulle niinkuin Julia itsekin... Varmaan Julia vähän\nviipyisikin ennenkuin ehtisi takaisin äitinsä luo. Ja tässä hän\nnyt oli, ja he saisivat vähän aikaa jutella keskenään. Hän ojensi\nuudestaan Isidorille kätensä. Nuori mies johti hänet sohvaan ja\nasettui itse pöydän toiselle puolelle, -- katseli alakuloisena ja\närtyneenä maahan. Hän ei voinut puhua, hän eli omissa ajatus- ja\ntunnemaailmoissaan. Hän ajatteli:\n\n-- He saisivat jutella keskenään -- vähän aikaa. Julia tuli tänne\n-- ollakseen hänen kanssaan todella ainoastaan -- minkä verran?\nOllakseen tuokion. Antaakseen hänelle sellaisen armon ja lähteäkseen\nsitten pois.\n\nJulia katseli häneen, näytti hiukan hätääntyvän, tarkasteli huonetta,\nmainitsi, että rouva, joka oli ollut avaamassa matkustajakodin\novea, oli näyttänyt raa'alta, ja alkoi sitten kiireesti kertoa\nuutisia sieltä maaseutukaupungista: sielläkin oli ollut meteliä.\nPoliisimestari Leskinen oli paennut kaupungista ja, kauheaa, kuului\nhirttäneen Loviisassa itsensä. Sotamiehet olivat Ankeriaan päässä\nupottaneet kaksi upseeria avantoon. Patterilaiset olivat olleet\nheidän mukanaan.\n\n\"No?\" sanoi Julia keskeyttäen, odottavasti, katsoen Isidoriin.\n\n\"Olipa siinä uutisia kerrakseen\", naurahti Tistelberg\nvälinpitämättömästi.\n\n\"Niin, on ihmeellinen aika\", puolustautui Julia. Ja oli tuokion\navuttomasti vaiti. -- \"Kuule, kuule\", huudahti hän sitten yhtäkkiä\nvälittömästi: \"Sinä -- olet tullut niin -- huononnäköiseksi. Sinä\nolet -- laihtunut. -- Sinä olet -- kärsinyt siellä maalla!\"\n\nHän lähestyi hyväilevästi Isidoria. Isidor naurahti:\n\n\"Laihtunutko muka? Ei se mitään, rajua liikkumista ulkona päivät\npitkät, siinä koko asia. Ja viimeisessä paikassa unettomuutta, liian\nhyvin syötettynä. Mutta...\"\n\n\"Mutta?\" kysyi Julia hetken kuluttua, kun Isidor ei jatkanut.\n\nIsidor näki ympärillään uuden koleatuntoisen vuokrahuoneensa,\nhengettömän ja tyhjän. Ja näki Julian, näki mielessään, sillä hän\nkatsoi Juliasta yhä syrjään; näki hänen elävän mukavasti, miehensä\nrikkaassa kodissa, -- jopa ylellisessä kodissa! Ja kälyjensä ja\näitinsäkin luona täällä olisi Julialla aivan varmaan toista kuin\ntässä huoneessa, joka nyt tuntui niin köyhältä. Vielä muisti\nTistelberg, miten hän oli Juliaa siellä maalla kaivannut; näki\nitsensä seisomassa maalaistupien ikkunain ääressä tähystellen illan\npilviin, lounaaseen, aivan kuin sinne, missä Julia oli. Ja nyt\nJulia: näitä uutisiaan hänelle! Jokapäiväisiltä tuntuivat suuretkin\ntapahtumat. -- Ja pitääköhän Julia todellakin luonnollisena asiana,\nettä hänellä, Isidorilla, oli oleva tällaista? Ei, se ei kylläkään\nvoinut olla totta: tietysti Julia toivoisi hänelle kaikkea hyvää ...\nMutta siitä huolimatta: Julia tulee tänne -- noin rauhallisena, alkaa\njutella -- uutisia. Julia jatkoikin:\n\n\"Kauppaneuvos Klingstedt, hän on kaikkien iloksi päässyt\npois Spalernajasta. Niin lyhyellä kiusaamisella pelastui! Ja\nOskar Klingstedt: hän ei ollutkaan Saksassa, hänkin oli ollut\nSpalernajassa. Heille oli kaupungissa varattu kukkavastaanotto...\"\n\nJulia keskeytti yhtäkkiä, kyynelet silmissä, hiljaa:\n\n\"Kuule, Isidor, tule kaupungille! Mennään -- vaikka katsomaan sitä\nkappaa minulle. Sanopas, minkälaisen sen pitäisi olla?\"\n\n\"Niin\", jatkoi hän, \"tahtoisin ostaa sellaisen, josta sinä pitäisit.\nTahtoisin olla mieliksi sinulle...\"\n\nTistelbergiä imarteli tuo pyyntö. Hän sanoi pitävänsä mustasta\nsamettikapasta.\n\n\"Vai minun olisi mielestäsi oltava kuin mikä -- bufetsikka!\" huudahti\nJulia ja naurahti.\n\n\"Se pukee sinua\", intti Isidor, tuntien kyllä, että hänen makunsa oli\nhuono. \"Se näyttää, tuollainen ihomyötäinen, paremmin vartalosi\",\nsanoi hän uhmalla.\n\n\"Onko se nyt sitten niin tärkeää!\" moitti rouva Oljemark ja\nnäytti hätääntyvän. Tuli avuton hiljaisuus. Tistelberg ajatteli\nedelleen, että siinä nyt Julia antaa sille, jota ei aina usko edes\nrakastavansa, armon valita itselleen -- päällysvaipan kuosin!...\nTunnustaa suhteen puolinaiseksi ja valittaa sitä, -- mutta ei pyri\nsiitä pois!\n\nMutta Tistelberg ei tahtonut olla mikään lelu kohtalon käsissä,\nvelvollisuutensa tähden! Velvollisuutensa?\n\nTiesikö Isidor edes, oliko tässä oikeastaan mitään velvollisuutta?\n\nHänen mieleensä muistui, että Julia oli kerran julistanut ihailevansa\nvarieteelaulajattaria, sanonut, että olisi halunnut tanssia kuten he\n-- yleisellä lavalla.\n\nOliko tämä tosiaan Julialle niin suuri asia?\n\nTistelbergille se ainakin oli suuri, kun oli näin pitkälle jouduttu!\nNyt, kun ei enää päästy toisistaan! Nyt, kun kohtalo ei saisi\nleikitellä Isidorilla kuin joillakin muilla, heikoilla yksilöillä!\nJulian puolesta saisi se leikki kai kestää kauankin, niin rauhallinen\nhän oli... Pujahti tänne Isidorin luo -- ikäänkuin huvittelemaan,\nvaarattomasti...!\n\nJa Julia lähtisi pian kotiinsa, maalle, jättäen Isidorin entisen\nkohtalonsa kynsiin. Suruun, synkeyteen.\n\nTällaista leikittelyä! Totta kyllä oli Isidor sanonut aikoinaan\nJulialle, ettei tuntenut rakkautta, sanonut siitä syystä, koska\ntunsi, ettei muka mielestään rakastanut tarpeeksi. Mutta nyt oli\nJulian käyttäytyminen näyttänyt todistavan, että Juliahan se ei\ntarpeeksi rakastanut: istui tuossa suhtautuen rauhallisesti asiaan,\njoka oli Isidorille tosiaan vakava... Kuinka hän oli tuota naista\nsiellä maalla kaivannut! Ilmaissut hänelle jokaisen, pienimmänkin\najatuksensa! Palvellut ikäänkuin alttarilla! Ja odottanut tätä\nkohtausta!\n\nJulia oli jollakin tavoin vienyt häneltä ilonkin, jota hän oli ennen\nmaalla ollessaan tuntenut: Julia oli järkyttänyt hänen entisen\nuskonsa -- kansaan; kaikkea epäilevä, puolinainen Julia, -- pieni\nhupakko.\n\nJulian vuoksi oli hänet syösty jälleen tänne kaupunkiin. Tähänkin\nkolkkoon, autioon kojuun, jossa hän tunsi itsensä niin orvoksi ja\nyksinäiseksi. Kuin kerjäläiseksi, jolle Julia, pian taas muihin,\ntavallisiin asioihinsa poistuen, antoi ikäänkuin vähäpätöisen almun.\n\nTällaiset ajatukset tai tunteet kiersivät nopeasti nuoren miehen\nmielessä, kun Julia yhtäkkiä tuli hänen luokseen ja avasi hänelle\nsylinsä, tuon sekä unissa nähdyn että valveilla himoitun sylin:\n\n\"Niin, sinä olet kärsinyt. Puhu minulle ... Mitä sinä ajattelet?\"\n\nIsidor kärsi niin muistoistaan ja vastaisuuden ikävästä, ettei\nvirkkanut mitään, ei voinut Juliaan katsoakaan. Kärsi siitä\najatuksesta, että Julia hänet pian jättäisi. Isidor ei voinut salata\nkyyneliään, ja katkeruus väänsi hänen kasvojaan. Hän tunsi Julian\nhyväilyt, hänen povensa läheisyyden, ja hyväilevät, kauniit, pehmeät\nkädet, jotka riistettäisiin häneltä pian pois. Ja siinä tuli taasen\npäätös: hän, Tistelberg, ei tahtonut olla mikään kohtalon lelu, --\nniinkuin muut, hetken myrskyissä heitellyt ihmiset; ei odottaa enää,\n-- kohtalon vallassa niinkuin hiiri kissan kynsissä. Maailmassa\nratkaistiin pulmia miekallakin, tuhat kertaa vakavampia asioita\nkuin jokin kahden yksilön rakkaus. Armotta iskevällä miekalla,\njulkeudella, polkemisella, väkivallalla: lyhyt leikki, sillä hyvä!\nIsidor nosti Julian syliinsä, aikoi tehdä hänelle väkivaltaa. Julia\nriistäytyi hänestä irti, toinen anasti hänet jälleen, he taistelivat,\nJulia raivoon saakka. Nuori mies tunsi sydämessään jälleen ikäänkuin\nvihaa, hän näki Julian kasvot kalpeina, aivan valkeina, Julia puri\nhammastaan, työnsi nyrkit hänen rintaansa, uhkasi kipenöivin silmin.\nIsidor antoi hänen vapautua. Julia järjesti pukuaan. Ja sitten hän\naikoi lähteä. Mutta tuli vielä Isidorin luo ikkunan ääreen ja puhui\nhiljaa, valittaen:\n\n\"Kuule, minä en voi erota näin. Minuun koskee kipeästi, että olen\nherättänyt sinussa intohimon! Se on minusta -- oi, niin kaunista,\nmutta ... mitä nyt tehdä? Sinä olet kärsinyt tähteni. Mitä tehdä!\nMinä menen ... Mutta -- päättäkäämme nyt, että kohtaamme vielä\ntoisemme! Jos voisin jäädä tänne Helsinkiin, pitemmäksi aikaa...!\nPäättäkäämme, -- niin puhun kaikki: millaista minun on, miten minäkin\nkärsin. Älä halveksi minua... minä puhun sitten kaikki. Mutta nyt\nminun täytyy lähteä.\"\n\nTistelberg mainitsi jonkin ravintolan, Julia kysyi, oliko siellä\npaljon yleisöä, -- Julia tahtoi johonkin pieneen, että he saisivat\nolla rauhassa. Julia määräsi tunnin, jolloin hän huomisiltana\nkoettaisi pujahtaa äitinsä luota kohtauspaikalle, tänne läheiseen\npuistoon: siellä he sitten päättäisivät minne mennä.\n\n\n\n\n13.\n\n\nTistelberg odotti jälleen jotain Julialta. Ei voinut seuraavana\npäivänä mitään tehdä. Kuljeskeli kaduilla ja ravintoloissa; --\ntapahtumat menivät häneltä kuitenkin ikäänkuin ohi korvien. Mieli\nvuoroin iloinen, vuoroin nolo tai tuskastuneen epätietoinen. --\nKaupungilla liehuivat julkisissa rakennuksissa leijonaliput,\nja yksityisten katoille oli ilmestynyt uusia omia lippujamme:\nsini- ja valkeakaistaisia, tai siniraitaisia kuin Kreikan lippu,\ntai enimmät punakeltaisia, toiset keltajuovaisia kuin Espanjan;\njoukossa Ruotsin lippujakin: todistus ruotsinkielisen paremman\nväkemme kieltämättömästä taipumuksesta vetäytyä erilleen, johonkin\nomaansa siitä kansasta, jolle runoilijamme olivat jo kauan sitten\nsuositelleet sinivalkeaa väriä. Lippujen kirjavuus, -- ulkonainen\nnäyte kansallistunteemme hapuilemisesta.\n\nKävellessään kuuli hän parin kansanmiehen, -- molemmilla oli\njäreätekoiset kasvot ja vaatteet istuivat huonosti, -- juttelevan\nhallitusrakennusten lipuista, jotka tuossa edessä liehuivat:\n\n\"Jalopeura, sapelit käpälissä: sodan vertauskuva\", sanoi toinen.\n\n\"Nyljetty vasikka\", vastasi toinen.\n\n\"Eiköhän riittäisi jo punainen lippu\", jatkoi ensiksi puhunut.\n\nJa he siirtyivät toiselle kadulle muun hiljaisen väen joukossa.\n\nTuossa verkalleen marssiva miliisivartiosto, tervehtien kömpelösti\nvenäläistä sotilaspatrullia...\n\nKadut varsin tyhjät. Mutta kahvilat täynnä väkeä, puhelevaa,\nuutisia lukevaa, levotonta. Eräässä suurimmista näytti kuitenkin\nolevan tilaa. Siellä naurettiin Nikolai Romanoffille, jonka nimeä\nvielä kaksi päivää sitten ei tohdittu hiiskahtaakaan, nyt sille\nnimelle hohotettiin, Nikulle, tylsäpäälle, vetelykselle, juopolle,\nlurjukselle. Kerrottiin yhä hauskempia ja hurjempia juttuja\nRasputinista, Venäjän häpeästä, -- niitä olivat lehdet ryöpsähtäneet\ntulvilleen. Jotkut hurrasivat asessori Svinhufvudin Siperiasta\npääsemiselle. Keskusteltiin epätietoisina ja huolissaan, mikä juuri\nnimitetty uusi kenraalikuvernööri oli miehiään.\n\nKatsellessaan kahvilan yleisöä kuuli Tistelberg jonkun huudahtavan\nhänen nimeään:\n\n\"Kas, mosatrampparikin on tullut maalta!\"\n\nMaisteri Birger Bengelsson se siinä kurkotti hänelle kapeaa kättänsä:\n\n\"Tulkaa tänne vaan. Istukaa! Tuolta saatte tuolin. -- Tässä on ...\ntunnetteko tätä herraa enää? Niin, Oskar Klingstedt on suuresti\nmuuttunut...\"\n\nMiehellä, jonka seurassa Bengelsson istui, oli mustasankaiset\nsilmälasit, sakea, tumma parranturri, -- ja tutunnäköiset kalpeat\nkasvot.\n\n\"Oskar Klingstedt hän tosiaan on\", jatkoi Bengelsson ruotsiksi. \"Me\ntultiin juuri tähän, ja Oskar alkoi kertoa intresantteja asioita.\nJaha, herrat eivät lähemmin vielä tunne toisiaan?\"\n\nBengelsson esitteli ja alkoi puhua Oskar Klingstedtin kerrottavia,\nvuoroin ruotsiksi, vuoroin suomeksi:\n\n\"Niin, Oskar onkin istunut Spalernajassa, hän ei Saksaan päässyt. Sen\nsijaan kaalia ja kakerlakkoja, hehehe... Ja ovelasti on hän välttänyt\nvenäläisen keskuspoliisin urkinnat. Niin, eikä se pelkkää leikkiä\nollut. Hirsipuukin jo uhkasi.\"\n\n\"Niin, tosiaan ei minulla ollut onnea\", virkkoi Oskar Klingstedt\nhiljaa.\n\n\"Klingstedthän aikoi viime syksynä Saksaan\", selitti Birger\nBengelsson, \"mutta hänet vangittiin Vaasan edustalla, kun ryhtyi\npidättelemään poliisia, tyhmää maalaisidioottia, joka olisi vanginnut\nkaikki Oskarin rekryytit, hehehe. Sitten pääsivät pojat livistämään,\nmutta Oskar joutui kiinni. Nyt pojat ramppaavat Locksteinissa...\"\n\n\"Lockstedt, -- tulevina aikoina kuuluisa nimi\", oikaisi Klingstedt\nlauhkeasti.\n\n\"Ja osa Riian rintamalla, hurjassa leikissä\", selitteli Bengelsson\nyhä. \"No, insinööri, -- mitäs kuuluu sinne maalle? Mitäpäs sinne!\nMitäs maalle talvella, siellä on ikävä! -- Minä ja eräät toiset\ntultiin tänne, kuten kaikki ihmiset, joilla on intressiä asioihin.\nViaporin kapinan aikanakin minä makasin täällä fasterini talon\nkatolla, katselin kiikarilla pommitusta, ylioppilaslakki päässä,\nvatsallani, -- olin edellisenä vuonna tullut ylioppilaaksi. Ja nyt\nseuraan jälleen tapahtumia, olen kierrellyt kaiken päivää sellaisissa\npiireissä, joissa tiedetään kaikki, kaikki! Kuulkaahan nyt, minä\nolen kuullut hyvin tärkeitä asioita! Mikael Romanoff, hän, hieno,\naristokraattinen mies, muuten Suomi-ystävä, hänestä tulee keisari...\"\n\nOskar Klingstedt ilmaisi hymyillen epäilyksensä.\n\n\"Tulee, tulee!\" intti Birger Bengelsson. \"Sen minä tiedän! Sain lukea\ntelegrammit, joita sinne -- asiantunteviin piireihin oli tullut.\"\n\nBirger Bengelsson tiesi, että Mikael Romanoff oli sanonut niin ja\nniin, ja että Kerenski, Venäjän väliaikaisen hallituksen johtaja,\noli kieltäytynyt presidentinarvosta: ei siis hänkään ollut pitänyt\ntasavaltaa Venäjälle sopivana:\n\n\"Tietysti Venäjä tarvitsee monarkin. Tasavalta ei sovi -- ainakaan\nVenäjän musikoille! Ja se, että entente on tunnustanut Venäjän uuden\nministeristön, todistaa, että Venäjälle asetetaan keisari: entente ei\nvoisi luottaa hittolaiseen, joka ryhtyisi kokeilemaan uudella, sille\nja siis samalla ympärysvalloille arveluttavalla hallitusmuodolla. Ja\nonhan Venäjän jatkettava sotaa. Kerenskin, hänenkin, tunnussanansa\non: Sota voittoon. Ja nyt näyttää siltä, että Kreikkakin julistaa\nSaksalle sodan...\"\n\n\"Ehkäpä Saksa kestää senkin ja vielä muita vihollisia\", huomautti\nKlingstedt. \"Peräytyy kyllä Ranskassa, mutta saattaahan se olla\nvain strategiaa: Hindenburgin elastinen ketju, joka ehkä kääriytyy\ntakaisin hyökkääjäin ympärille. Ja mitä tulee Yhdysvaltain uusiin ja\nainaisiin uhkauksiin, kovin kaukana taitaa olla suurisuinen onkel\nSam.\"\n\nBengelsson näytti miettivältä. Sitten selitti hän:\n\n\"No niin, siinä tapauksessa, että Saksa voittaa, -- tietysti minä\nolen samaa mieltä kuin sinä: että otamme itsellemme, jos vapaiksi\njoudumme, tukea sieltä. Me, germaanit, hehehe. Meidän on johdettava\nasioita, se aateluus velvoittaa...! Eihän suomalaisesta kansasta\nitsestään ole...\"\n\nViimeiset sanat virkkoi Bengelsson Tistelbergiin vilkaisten.\n\nTistelberg murahti, että kukapa sitä kansaa lienee pitänyt\nsellaisessa tilassa, ettei siitä kenties vielä itsestään olisi\nasioitaan määräämään, tietämättömästä, varattomasta...\n\n\"Kukako pitänyt?\" kysyi Bengelsson. \"Sanokaa paremminkin: Kuka sitä\non kehittänyt, opettanut!\"\n\nJa Bengelsson todisteli, miten suomalainen rotu ei ollut osannut\nmilloinkaan perustaa mitään valtiota:\n\n\"Meidän ruotsalaisemme, me, -- väitettäköön mitä tahansa, --\ngermaanit ovat valtion täälläkin järjestäneet.\"\n\n\"No niin, siitä ei maksa vaivaa väitellä\", keskeytti Oskar\nKlingstedt. \"Olisi tärkeämpiäkin asioita...\"\n\n\"Oskar Klingstedt tarkoittaa, että niiden Saksassa olevien poikiemme\nolisi nyt tultava Suomeen\", työntäytyi Bengelsson selittämään.\n\"Loppuiko sinulta sokeri, Oskar? Katsos, Oskar, minulla on tällainen\naivan uusi keksintö: sokeria mukana tällaisessa pienessä pussissa.\nKauniiden tyttöjen työtä, hehehe...\"\n\nBengelsson näytti pientä, kurenauhoilla varustettua silkkipussia,\njossa hänellä oli mukana lisäsokeria:\n\n\"Mutta saat sinä muuten sokeria täältäkin\", jatkoi hän.\n\"Bufetinhoitajatar gulassaa sokerilla. Mene kysymään häneltä.\"\n\nTuskin oli Klingstedt mennyt, niin Bengelsson kuiskasi Tistelbergille:\n\n\"Älkää olko tietävinänne, että Rolf Idell tulee kohta tänne! Me\nmatkustimme hänen kanssaan yhdessä Helsinkiin ja minä kävin hänen\nmukanaan -- noissa asiantuntevissa piireissä. Hän juoksi äsken vain\nlennätintoimistoon lähettämään telegrammin lehteensä. Hän on täällä\naivan kohta. Tästä saattaa koitua mielenkiintoista katsottavaa --\nihmisten ja tapojen tutkijalle, hehehe.\"\n\nPartainen Klingstedt palasi bufetista. Maisteli rauhallisesti\nkahviaan, ja alkoi siinä sitten, rehelliseen, rohkeaan tapaansa,\nhiljaisesti pistellä, että täällä nähtävästi pidettiin huolta jo\nmaamme vastaisista hallitusmuodoista, siltä tuntui, maan, joka ei\nvielä ollut edes vapaa. Hänen peittelemättömänä mielipiteenään oli,\nettä Suomen olisi nyt noustava taisteluun, -- aseelliseen taisteluun!\nPaljon vähälukuisempien johtajien innostuksella kuin ne, jotka oli\njo maalle kasvatettu, voitaisiin saada aikaan ihmeitä, jos olisi\ninnostusta. Niitä kasvatettuja oli tosin ainoastaan kolme tuhatta,\nei kahtakymmentä tuhatta, niinkuin hänkin oli ennen luullut, Jumala\nparatkoon. Mutta he olivat valmiita, -- jos vain täällä oltaisi\nvalmiita, -- ja tulisivatkin kerran maahan! Mutta täällä nukuttiin,\n-- oltiin heitäkin kohtaan ynseitä, -- etenkin täällä Etelä-Suomessa.\nEi ymmärretty hetkeä, -- ainoaa, mitä me enää voisimme tehdä, --\ntulisivat sitten Venäjälle Mikaelit, Kerenskit tai muut. Ja hän\nkertoi lyhyesti jääkärien sankarillisista ponnistuksista heidän\npyrkiessään vainoojat kintereillään päämääräänsä, kiitti suomalaisten\njoukkojen kunnostautumista tulilinjassa Riian rintamalla, mainitsi\njostakin ottelusta, jossa hän oli itsekin ollut, kotimaassa vain,\nmutta ei sanonut, mitä hän siinä oli tehnyt, eikä kerskunut\nvankilassa olollaan.\n\nBengelsson ja Tistelberg, joille jääkäri-nimityskin oli ollut outo\npaitsi samaisen yltiön, Klingstedtin suusta kuultuna, kuuntelivat\nällistyneinä. Tistelberg tunsi alkavansa innostua. Mutta keskellä\nKlingstedtin kertomusta Bengelsson huudahti:\n\n\"Kas, Rolf Idell! Tule vain tänne!\"\n\nToimittaja Idell oli ilmestynyt keskelle salia. Hän riensi\nBengelssonin luo käsiään yhteen lyöden ja sanoi:\n\n\"Nyt sai lehteni kaikki Helsingin Sanomien sähkösanomat. Aivan\ntuoreita uutisia! Vastapuolueen lehdelle pitkä nenä, tuota pitkä!\"\n\nHän pysähtyi neuvottomana Klingstedtin, oudonnäköisen miehen, eteen.\nBengelsson nauraa hekotteli:\n\n\"Sehän on Klingstedt, joka on ollut Spalernajassa! No, istu vain\nantagonistisi luokse.\"\n\nSitten esitteli Bengelsson insinöörin toimittajalle.\n\nNolona vilkaisi Rolf Idell Klingstedtiin ja alkoi viimein hiukan\nsäälivästi kysellä, miten Spalernajassa oli voitu. Klingstedt\nvastasi lyhyesti ja jörösti, mutta hymyillen. Idell ryhtyi toisiin\nasioihin, innostui kehumaan, että oli tavannut puolueensa piireissä\nenglantilaisia diplomaattejakin: hyvin menivät asiat, Venäjä\nkansanvaltaistui, entente takaisi Suomelle jälleen autonomian;\nmilitaristinen Saksa kukistuisi! Klingstedt ilmaisi epäilyksensä,\nBengelsson kannatteli aluksi hänen mielipiteitään. Tuntui nousevan\nsamanlainen kiista kuin Isidor oli nähnyt viime syksynä siellä\nkansanopistojuhlissa! Klingstedt esitteli todisteluita oletukselleen,\nettei Saksan kohtalo vieläkään olisi suinkaan varma.\n\n\"Ja muuten\", sanoi Klingstedt harmistuneena lopuksi, \"mitä se\noikeastaan meihin kuuluu? Meidänhän on -- itsemme taisteltava!\nUhrattava jotain itsemme puolesta...\"\n\n\"Ymmärrän, nuo Lockstedtin junkkaripojat!\" huudahti Rolf Idell.\n\"Olen kuullut, että heidät muka aiotaan lähettää tänne -- sotkemaan\nasiamme, joka nyt alkaisi olla niin hyvä.\"\n\nKlingstedt myönsi, että ne kerran lähetettäisiin. Idell alkoi\ntodistella, kuinka se vahingoittaisi meitä, ei hyödyttäisi, yhtään,\n-- koska Saksa joutuisi lopullisesti tappiolle, sillä Yhdysvallatkin\nlaivastonsa valmiiksi saatuaan julistaisivat Saksalle sodan:\n\n\"Mutta sitä eivät ymmärrä nämä suomalaiset, -- jos näitä\nsuomalaisiksi voi sanoa\", väitti hän, vilkaisten Klingstedtiin.\n\nKeskustelu katkesi, Bengelsson käänsi kasvonsa poispäin\nantagonisteista ja iski Tistelbergille silmää, -- Tistelberg\nmuisti tuon maalaisukon, jonka mielestä jälleen leipä meille\nolisi nyt ollut kaikkein tärkeintä. Mainitsi, että ainakin siellä\nmaalla alkoi vähäistä väkeä puutekin ahdistaa ... ja näkihän sen\nsosialidemokraattisen puolueen äskeisestä tiedonannostakin, jossa\nvaadittiin ja luvattiin ennen muita uudistuksia elintarveasiain\njärjestelyä. Hän mainitsi toimittaja Idellille, että ehkäpä näistäkin\nasioista olisi kirjoitettava lehtiin: uhkaavasta nälänhädästä.\nRolf Idell kuunteli hajamielisesti, väitti kyllä niistä jo\nkirjoittaneensakin, ja huudahti yhtäkkiä:\n\n\"Mutta kuulkaahan nyt, herra Klingstedt!\"\n\nSiirtyi itsepintaisesti puhumaan, miten tulokseton upotussota\nSaksalle lopullisesti tulisi olemaan: Englannin entinenkin\nlaivasto oli niin suunnattoman suuri, ettei kuukautta kohti\ntuleva tonnistonmenetys merkitsisi vielä mitään, ja uusia laivoja\nrakennettiin yhtä mittaa. Ja suojeluslaitteita keksittiin!... Sitten\nlisäksi Yhdysvallat...\n\n\"No, niin, no niin, mitä se meihin lopultakin kuuluu, kuten sanottu?\"\ntuskastui Oskar Klingstedt ja kiintyi sen sijaan, Idellin jatkaessa\nyksinään väittelyään, asiaan, jonka insinööri oli arasti esittänyt:\n\n\"Nälänhätääkö täällä aletaan pelätä? Sekin kiista siis vielä\ntulossa\", sanoi hän Tistelbergille. \"Toisellako puolella ne,\njoilla on leipää, toisella köyhät, jotka nurisevat, sanoitte? Ja\neräät maanviljelijät, talonpojat tuntuvat taipuvaisilta kiskomaan?\nNiin, ja onhan täällä näinä päivinä jo alettu etsiä porvarillisten\nelintarvekätköjäkin ... Arveluttava oire...\"\n\nOskar Klingstedt katseli vaiti ja mietteissään kattoon, Idellin\nyhä itsekseen puhuessa, ja jatkoi, ikäänkuin nähden jonkinlaisen\nvastaisuuskuvan:\n\n\"Pientä rosvoamista siellä ja täällä, -- aivankuin Venäjällä!\n-- Niin, kuka tietää, millaista siitä viimein saattaa kehittyä.\nElintarpeiden nuuskijain mukana -- venäläisiä. Sellaista se meillä\non. -- Ja -- ehkäpä kuitenkin: ehkäpä talonpoikamme, jotka, kauniita\npoikkeuksia lukuunottamatta, vielä nykyään yleensä nukkuvat, ainakin\ntäällä Etelä-Suomessa, sanon, ehkäpä he ja ylempi säätymme, joka\nsamoin näinä tärkeinä päivinä tuntuu nukkuvan, -- ehkäpä silloin\nkoko kansa nousee kun -- omat aitat ja muut kätköön pistetyt hyvät\njoutuvat vaaraan, -- kun omat perunat uhataan rosvota! Mutta kunhan\nsaavutettaisiin lopputarkoitus -- edes niin!\"\n\n\"Ja teistä olisi hyvä, jos sellaista tapahtuisi?\" sekautui toimittaja\nIdell asiaan.\n\n\"Kyllä, -- hätätilassa täytyisi iloita siitäkin\", vastasi Klingstedt.\n\"Jos vain jollakin tavoin viimein vapaudumme.\"\n\n\"Hyvä! Kyllä ymmärrän\", jankkasi Rolf Idell pisteliäästi ja\nuhkaavasti. \"Macchiavellin oppia, saksalaista politiikkaa, tietysti!\nTai jesuiittalaisuutta: tarkoitus pyhittää keinot! Eräissä piireissä\ntiedetään, että Saksa on kiiruhtanut lähettämään Venäjälle,\nvallankumoussekaannuksen suojassa, kaikenlaisia anarkisteja,\nnihilistejä, joita Saksassa ja Sveitsissä on elänyt maanpaossa.\nJa samoin se on provosoinut kapinoita Puolassa, Irlannissa ...\nEhkäpä sitä nyt yritetään täälläkin? Niin, kuka tietää, mitä noissa\nelintarpeiden ryöstöissäkin, joista puhuitte, on alla? Kenties te,\nviisas diplomaatti, sen tiedätte\", tuli pisteliäästi.\n\n\"Minäkö? Mitä te tarkoitatte? Ettehän vain tähtäile jotain sellaista,\nettä olisin, -- jonkinlainen provokaattori?\" kiihtyi maisteri\nKlingstedt. \"Minä -- provokaattori -- ryssien laskuun?\"\n\n\"En sano, että ryssien, vaan muiden\", vastasi toimittaja Idell.\n\n\"Muiden? Kenenkä sitten?\"\n\n\"Kuka tietää, kuka tietää. Kenties ette -- itsekään\", sanoi Rolf\nIdell arvoituksellisesti.\n\n\"Kenen! Lausukaapas, jos tohditte?\" vaati maisteri Klingstedt.\n\n\"No niin, ehkäpä -- saksalaisten!\" sanoi toimittaja julkeasti.\n\"Tietämättänne itsekään!\"\n\n\"Olenko minä Saksan provokaattori?\" huusi Oskar Klingstedt ja nousi\npystyyn. Koko kahvila kääntyi väittelijöitä katsomaan. Klingstedtin\nkäsi kohosi, hän oli hyvin kalpea, hän löi Idelliä leukaan. Ja vielä\nuudestaan:\n\n\"Minäkö provokaattori! -- Olenhan tässä juuri vakuuttanut, että olen\nainoastaan suomalainen, ainoastaan omasta edustamme puhunut... Ja te\n... sanotteko vielä, että minä olen...\"\n\n\"Provokaattori! Saksan Villen provokaattori\", jankkasi Rolf Idell\nläpättävin huulin, suojellen itseään ja väistyen heikkona ja\navuttomana ovelle. \"Saksassa opiskellut, saksalaista juridiikkaa\nlukenut. Ja preussilaisen -- nyrkin ihailija! No niin ... minä menen,\nsaatte jäädä yksinänne tekemään skandaaleja. Mutta voitte uskoa, että\ntämä ei jää silleen! Minä kirjoitan lehteeni, muistakaa se, noista\nteille rakkaista jääkäreistänne. Täytyyhän kansan saada tietää, että\non suorastaan rikollista työntää ne tänne sotkemaan asioitamme. Siitä\nminä kirjoitan: se on rikollista, paheksuttavaa!\"\n\nToimittaja heristeli ovella laihaa nyrkkiään ja poistui.\n\nBengelsson nauroi itsekseen, iski jälleen insinöörille silmää.\n\nKlingstedt huokasi:\n\n\"No niin, tulin kiivastuneeksi. Ikävä asia, -- heikkoutta minussa ...\nMutta tällaista se on! -- Kannattaako tosiaan tämän kansan puolesta\ntehdä työtä? Ja kuitenkin se on tehtävä. -- Mutta nyt lieneekin minun\nparasta lähteä. Ryssät ovat vapauttaneet valtiolliset vankimme.\nMutta eipä taida mennä kauan siihen kun se vapautus ei koskene\nmaankavaltajia, -- meikäläisiä. Olisihan tällaiset jo vangittu\nkaikki, ellei ryssälle tullut vallankumous esteeksi. No niin,\nnäkemiin! Ehkä vielä tavataan.\"\n\nKlingstedt ojensi seuralaisilleen kätensä ja poistui.\n\nBirger Bengelsson nauroi:\n\n\"Hulluja ihmisiä! Hauska oli satuttaa heidät vastatusten. --\nNo, mitäs sinne maalle kuuluukaan? ... Tehän olette ollut\nseurustelussa eräiden kaupunkimme hienoimpien perheiden kanssa.\nKirjeenvaihdossakin, hehehe. Naisasioita. Kuulkaas, tiedättekö, mikä\nviini tepsii naisiin? Burgunderi -- makeaa kuin marjamehu, mutta\npetollista: päät menevät hanhilta pyörälle. Kuulkaas, minä neuvon\nteitä...\"\n\n\n\n\n14.\n\n\n\"Sinä moitit minua, että olen puolinainen, pelkuri ... Niin, et\njuuri tällä hetkellä, mutta ... Niin, katseesikin pilkkaa minua\nsiitä, ettei -- rakkauteni ole kyllin suuri!\" valitti Julia\nOljemark, kun he istuivat illalla Kaisaniemen vanhassa ravintolassa,\nisossa taustahuoneessa, missä ei ollut ketään muita, eikä koko\nravintolassakaan kuin pari venäläistä meriupseeria, aseettomia,\nupseerimerkkinsä menettäneitä, synkkiä ja vaiteliaita.\n\nIsidor tunsi itsensä halpamaiseksi: kuinka hän halveksi tuota\nBengelssonia, ja kuitenkin tarjosi hän nyt seuralaiselleen --\nburgunderia, vaikka hän oli päivällä ovelasti vältellyt uteliaan\nmaisteriksi itseään nimittävän kysymyksiä, kääntänyt toisaalle,\nepäillen koko miestä, tunnettua joutavan juonittelijaa.\n\n\"Niin, ei ole rakkauteni kyllin eheä, sen myönnän\", jatkoi Julia. \"Se\nei ole! Mutta ... minkä minä sille voin.\"\n\nJulian kyynelet aivan virtasivat. Isidor, joka ne näki, vertaili\nniitä mielessään kristallilasien kimmellykseen, -- ja nautti\ntahtomattaan niistä. He istuivat seinän vieressä. Julia kumarassa,\naivan kuin maahan sorrettuna, muserrettuna. Ilta alkoi hämärtyä.\nIkkunaverhojen takana, joihin näytti tarttuneen vuosikymmenien\ntomut, tupakansauhut ja ikäänkuin tuhansien salaperäisten\nseikkailujen ja hurjan elämän maku, välkkyivät ruudut kelmeten.\nKuistia ei oltu vielä avattu; siellä odottivat tuolit ja pöydät\nkasaan työnnettyinä vuoden varsinaisesti ensimmäistä suurta juhlaa,\nVappua ylioppilaineen. Ulkona nuokkuivat korkeat koivut, utuisessa\nilmassa hiukan huurteessa, -- ikivanhat koivut, jotka olivat\nnähneet niin paljon menneen Suomen merkkitapauksia, -- heräävän\nSuomen ja nuoren Suomen, lapsi-Suomen ja nuorukais-Suomen, kaikessa\nvallattomuudessaan ihanteelliseen innostukseen pystyneen Suomen. --\nJa tuolla syrjemmällä oli puolirappeutunut meripaviljonki, sekin\nhistoriallisista muistoista ja sadoista iloisista tai katkerista\nseikkaillusta rikas. Isidorillakin oli siellä muistoja. Siksi oli\nhän sinne pyrkinyt Julian kanssa tänä iltana, sillä halusihan rouva\nOljemark ehdottomasti yksinäistä, kahdenkeskistä paikkaa, jossa saisi\npuhua kaikkensa. Niin, tuossa paviljongissa oli Tistelberg aikoinaan\nviettänyt toveriensa kanssa ne hulluttelevat juomingit, joissa hänen\npäätöksensä lähteä merille oli purkautunut ilmi. Siellä oli hän\nlausunut jäähyväiset opistotovereilleen, hän, joka ehkä pian makaisi\nmerenpohjassa! -- Ja kas tässä hän nyt vielä istui! Kohtauksessa\nrouva Oljemarkin kanssa! --\n\nMeripaviljonkiin he eivät olleetkaan päässeet: kyyppari oli\nvalittanut, että paviljonki oli vielä liian kylmä, -- sitä ei\nmaksanut yleensä vaivaa lämmittää, kun koko ravintolassa ei\ntällaisena aikana käynyt paljon väkeä: kaikkihan tahtoivat olla\nkeskusravintoloissa, seuraamassa suuria uutisia.\n\nNiin, silloisissa Tistelbergin ja hänen toveriensa kekkereissä oli\nollut vielä melkoisen viatonta! -- Nyt oli hänen kehityksensä käynyt\nikäänkuin asteen edemmäksi: hän seikkaili tässä -- toisen vaimon\nkanssa. Ja seikkailuninnossaan uskotteli hän, että se kehitys oli\nvienyt korkeammalle.\n\nViinistä, jolla Tistelberg tahtoi Juliaa lämmittää, sillä pitihän\nJulia viineistä, se oli Isidorin miltei tiedoton itsepuolustus, --\noli kyyppari huomauttanut, ettei herrasväen tarvitsisi sitä salailla,\nei pidellä salvetin alla kätkössä, sillä vallitsihan nyt vapaus:\ntällaisten tapahtumien aikoina, jolloin kenraaleilta raastettiin\nkunniamerkit, jopa henkikultakin, ei enää kenellekään riittänyt\nintoa nuuskia, mitä kukin halusi lasistaan maistaa. Sitten pyyteli\npalvelushaluinen kyyppari anteeksi juttujaan ja poistui hymyillen.\n\nJulia tyhjensi lasinsa ahnaasti tai ikäänkuin päättävästi. Hän ei\nsitä maistellut, -- kuten oli aina ennen vakuutellut kaipaavansa\nviinistä hiljalleen nauttia. Yhtäkkiä hän huudahti:\n\n\"Kuinka on tämä mahdollista? Tämä on niin omituista, -- että minä\ntäällä, kahden kesken kanssasi, ravintolassa. Mitähän Severin\nsisaret tästä ajattelisivat! Entä veljeni siellä Kotkassa! Jospa\nhe tietäisivät! Kälyistä se olisi uskomatonta, niin epäilyttävillä\ntaipumuksilla varustettuna kuin he minua pitävätkin, jo\nmielipiteitteni tähden. Mutta näin! Toinen heistä pitäisi minua\nheittiönä, jollaista tuskin voisi uskoa maailmassa olevankaan, ja\ntoinen höpsönä, josta ei kannata puhua. Heidän sukunsa kunnian,\nSeverin, piispan pojan, vaimo kohtauksessa -- rakastajan kanssa...\nEnkä minä tätä heille ilmaise\", koetti Julia hymyillä. \"Sillä onhan\ntämä minulle sellainen -- seikkailu! Jonkinlainen aarre, minun\noma salaisuuteni, ja minä -- osaan jo olla ovela: hyvin ovela ja\nvarovainen! Ah, näkyy sitä ihminen tottuvan! He menevät ehkä tänä\niltana äitini luo... Täytyy keksiä juttu, että tapasin kaupungilla\njonkun ystävättären, -- jonkun luokkatoverin, jota en ollut nähnyt\nsiitä saakka kuin erosin tyttökoulusta kesken, kun en siellä osannut\nmitään. On kerrottava, että istuin hänen kanssaan siinä ja siinä\nravintolassa; eivät nuo vanhat tyttörukat ravintoloita tunne ...\nMutta äitini sitten! Ettei hän edelleenkään aavistaisi mitään! Mutta\ntäällähän on kylmä! Anna anteeksi, että olen tällainen itkupussi.\nTahdonhan iloita, -- onhan tämä minulle ilo, vaikka et sitä usko.\nNauranhan minä, lasken leikkiä! Mutta minulla on vilu, -- minulla on\nvilu aina. Voisit olla niin kohtelias, että toimittaisit uuniin puita\nja toisit päällystakkini.\"\n\nTistelberg meni noutamaan rouva Oljemarkin kapan ja auttoi sen hänen\nylleen. Julia seisoi siinä, hymyili, katsoi salaa Tistelbergiin,\nkoetteli vyötäröitään ja sanoi:\n\n\"No, etkö huomaa mitään? Etkö näe vieläkään! Tässä se nyt on,\njota tahdoit, se samettikappa! Onko se nyt, -- olenko nyt sinulle\nmieleinen?\"\n\nOlihan Tistelberg sen huomannut jo puistossa.\n\nJulian äänessä oli hienoa ivaa ja masentumista, alakuloisuutta.\n\nTistelbergiä pisti omatunto, että hän oli tahtonut Juliaa tuohon\npukuun -- sellaisesta syystä, mutta nautinnokseen hän nyt katseli\nJulian vartaloa, jonka kappa saattoi paremmin näkyviin, ja povea,\njoka nyt kohosi ikäänkuin korkeampana. Hän suuteli Juliaa kaulaan.\nJulia työntyi hänestä vaieten irti ja katseli ulos, pimenevään\niltaan. Ja Isidor näki hänen värisevän ja itkevän jälleen.\n\n\"Anna nyt minulle sitä viiniäsi!\" keskeytti Julia rajusti. \"Minä\ntahtoisin nyt juoda -- kuin...\"\n\nJa he tyhjensivät lasinsa, -- oudossa, kolkossa hiljaisuudessa.\n\n\"Puhutaan nyt jostakin -- muusta\", sanoi rouva Oljemark viimein ja\nalkoi sieltä ja täältä, Venäjän tapahtumista ja kotikaupunkinsa\nasioista, mutta keskeytti pian tuskastuen:\n\n\"Mutta mitä minuun kaikki tämä kuuluu? Enhän voi, en jaksa niitä\najatella. -- Niin, sinä moitit minua tuolla puistossa, kun tulimme,\nettä olen puolinainen. Tarkoitit, että olen pelkuri: älä kiellä,\ntunnenhan pohjimmaisetkin ajatuksesi. Ivasit minua, että minä,\npastori Ihanderin, seikkailijan tytär, olen kuitenkin vain noita\ntavallisia papintyttäriä, joita sinun laatuisesi ei rakasta:\nnoita mielestäsi liian köyhäsieluisia muka, -- niitä romaanien\npapintyttäriä, jotka eivät uskalla -- antautua, vaan jäävät\nkaipuuseensa, kuin tyhjään ilmaan riippumaan... Eivät uskalla elää!\nNe ovat sinusta köyhiä sieluja, säälittäviä raukkoja, joissa ei\noikeastaan olisi sisältöä edes laihaan romaaniin. Niin, sinä et tyydy\nkaipuuseen... Sanoithan kerran tahtovasi seikkailulta jotain vaaraa,\njopa -- kuolemaa. Ja siinä olet oikeassa... Mutta -- ymmärrä minua.\"\n\nRouva Oljemark koetti masentaa kyyneliään viinillä. Kyynelet\nvirtasivat hänen poskiaan pitkin, tippuivat viinilasiin. Hän puhui\nväristen, katkonaisin lausein, kääntäen kasvonsa alas ja pois\nTistelbergistä. Oli tullut melkein pimeä, kyyneliä ei enää näkynyt,\nmutta kuului itku ja sekaantuneet, hätääntyneet sanat:\n\n\"Sinä olet niin voimakas, -- et tyydy, käyt eteenpäin. Ja minä jään\ntaakse, minä, heikko. Minä, sellainen, joita pidät verettöminä,\nniitä vihaamiasi, puolivillaiseen puettuja papintyttäriä! Ja sitähän\nolen! Ja sellainen menettelyni on niin rumaa sinua kohtaan. -- Ja\nkuitenkin: kun sanoit minulle, että jo muka eräät kirjeeni olisivat\nilmaisseet, etten usko itsekään täydellisesti omaan tunteeseeni, --\nja ehkä se on totta, -- niin kuitenkin ne sanat loukkasivat minua!\nYmmärräthän, mitä sellaisella kirjeelläni tarkoitin: juuri sitä, etten\nmielestäni rakastanut sinua kyllin paljon! Kun sinä odottaisit! Minä\nluulen, että kypsyn, -- jos niin tahdot sanoa. Niin, minä muutun!\nMutta minä en tahdo olla sinun -- ikäänkuin leikillä! Minähän tahdon\nvalmistautua! Vielä en sitä ole! Tahdon vakavaa, -- ikäänkuin\niankaikkista. En minä tiedä, mitä se on; mutta minähän olen tavallaan\nuskonnollinen. Ja uskon, että se valmistuminen kerran tulee!\nNyt en vielä tiedä, kuinka tämän ratkaista. Sellaiseen ei saisi\nkuulua mitään ehtoja. Ja nyt niitä kuitenkin teen ja olen onneton!\nTiedäthän, mitä minulle nykyään merkitsee, että siellä kaukanakin\najattelit minua, muistit minua, joka olen niin yksinäinen. Osaanhan\nkirjeesi ulkoa, miltei joka rivin, minä, huonopäinen. Ne ovat\nsytyttäneet, lämmittäneet minua. Oli kuin olisin ollut ainaisessa\nonnen unessa. -- Jos mitä olen epäillyt, jos mitä olen peljännyt,\njos mikä on tuonut minulle epätoivoista tuskaa, niin ainoastaan se,\netten pidä sinusta kylliksi, koska en vielä nyt, heti, ole valmis. En\nvielä, en vielä...\"\n\nToinen kuunteli puolittain pelokkain mielin; ajatuksiin johtui\nepämääräisesti, kuinka sitten hän, Isidor, olisi puolestaan valmis,\n-- sitten kuin Julia omalla tavallaan valmistuisi? Se pelko teki\nIsidorin jälleen, niin heltynyt kuin hän olikin Julian alttiutta\nlupaavista sanoista, melkein julmaksi. Mitähän valmistumista Julia\ntarkoitti?\n\nPitäisikö koko uhkaavasta seikkailusta väistyä syrjään?\n\nMutta kun rouva Oljemark sitten ojensi hänelle pimeässä pyytävästi\nkätensä, valittaen ja anellen anteeksi, ettei hän vielä voinut olla\nIsidorin, kiihtyi Isidor suutelemaan tuota ojennettua kättä. Julia\ntahtoi tulta lamppuun, -- valoa. Tistelberg ei totellut. Silloin\nnousi Julia ja käänsi itse tulen lamppuun. Hän tahtoi täältä pois:\noli niin raskasta lähteä, mutta täytyi! Ja hän meni päättävästi\novelle. Tistelberg seurasi perästä eteiseen. Kyyppari vilkaisi\nrouva Oljemarkiin, jonka kasvoilla yhä virtasi kyyneliä, eikä Julia\nkoettanutkaan kyyneliään salata: seisoi pystypäin, hymyili ja\nkuitenkin itki. -- Tistelberg palasi vielä saliin maksamaan laskua.\nSitten he lähtivät yhdessä kaupungille. Kulkivat aivan vaiti.\n\nTistelbergin asuntoon ei Julia enää sanonut voivansa tulla. Se Julian\npelko tuntui Isidorista ilkeältä kuin synkkä syytös. -- Eikä Isidor\nsaisi saattaa seuralaistaan kauas kaupungillekaan: Julia ottaisi pian\najurin.\n\nNiin, ja seuraavana päivänä täytyisi Julian jo matkustaa takaisin\nkotiinsa. Mutta sitä ennen tahtoi hän tavata vieläkin Isidoria.\n\nJa he sopivat eräästä pienestä ulkokahvilasta ja tunnista, jolloin he\nmolemmat sinne tulisivat.\n\n\n\n\n15.\n\n\nSiellä kahvilassa koetti Julia järjestää Tistelbergin vastaisia\noloja: oli huolissaan hänen asunnostaan, joka näytti hänestä\nikävältä, tahtoi tietoja, missä hän kävisi syömässä, pelkäsi, että\nhän voisi sairastua, ja muuta sellaista, Isidorista yleensä melkoisen\njoutavaa pikku huolta.\n\n\"Niin, ja sen punaisen miehenkin minä olen jälleen nähnyt\", sanoi\nJulia. \"Joku aika sitten -- uudessa unessa!\"\n\nTistelberg hieman suuttui. Tämä alkoi hänestä jo tuntua manialta:\naina tuollainen hiukan höperö enteily!\n\nMutta Julia pysyi hymyillen omassa vakuutuksessaan eikä suuttunut\nvastaväitteistä.\n\nSiirryttiin jälleen äskeisiin asioihin: Isidorin ei yleensä pitäisi\nliikkua näin ulkopuolella kaupunkia. Iltaisin ei missään nimessä:\nsotamiehethän olivat tulleet vallattomiksi, ja miliisikin oli mitä\noli...\n\nJa lopuksi vaati Julia, että Tistelbergin pitäisi muuttaa takaisin\nsinne merenrantakaupunkiin.\n\nTistelberg pudisti kieltävästi päätänsä.\n\nJulia katsoi häneen kummastellen ja vaati selittävää vastausta:\n\n\"Sinä et tahdo tulla? Miksi et tahdo?\"\n\nTistelberg oli vaiti.\n\n\"Sano suoraan\", kysyi Julia viimein, \"etkö tahdo tulla minun kotiini?\"\n\nTistelberg myönsi sen, hieman katkerana ja synkästi.\n\n\"Siinä teet väärin!\" huudahti rouva Oljemark. \"Sinä et tahdo tulla\nSeverin vuoksi. Siinä teet väärin, -- monestakin syystä. Se koti,\nse on myöskin minun kotini! Siinä on paljon minun työtäni, -- ehkä\nkaikki kodikas, mitä siinä näkyy, minun työtäni... Kaikki sellainen,\nmikä on minun mieleni mukaista. Ja tunnen, että nyt meidän täytyisi\nolla yhdessä enemmän kuin koskaan ennen.\" -- Rouva Oljemark\nkeskeytti, -- ei sanonut, mistä syystä heidän pitäisi olla yhdessä\nenemmän kuin koskaan ennen, mutta hymyili. \"Meidän olisi tutustuttava\ntoisiimme... Ja sinä vältät sinne tulemista! Kuten sanottu, se on\nminunkin kotini. Oikeudesta kutsua sitä kodikseni en koskaan luovu:\nolen tosiaan ponnistellut siellä, tehnyt aina velvollisuuteni ja\nkoettanut luoda kodin toisellekin niin viihtyisäksi kuin olen\nvoinut. Siellähän näet minun leimani kaikessa, missä on jotakin\npersoonallista leimaa! Olet käynyt siellä ennenkin: siinä ei ollut\nmitään pahaa, eikä saa vastakaan olla. Niin, -- eihän välillämme ole\nnytkään tapahtunut mitään, jonka tähden Severiä karttelisit. Ei --\nmuka mitään\", lisäsi hän hiljemmin.\n\n\"Ei todellakaan mitään\", myönsi Tistelberg ironisesti ja\nuhkamielisenä.\n\n\"Tai on tapahtunut -- jo aivan kaikki!\" asettui rouva Oljemark\nvastarintaan. \"Aivan kaikki! Kaikki, ja sen minä tahtoisin kertoa\nSeverillekin, jos hän uskoisi! Ajattelen sittenkin, että hän -- ei\nsitä kuitenkaan uskoisi. Tai ei tahtoisi uskoa. Kyllä hän minusta\npitänee, omalla, ahtaalla, -- ymmärrettävän itsekkäällä tavallaan...\nMutta juuri hänenlaisensa on helpompi olla uskomatta, ummistaa\nsilmänsä. Olen miltei varma, että jos olisin sinulle -- muutenkin\nantautunut ja sanoisin sen hänelle, niin tuskin hän sitäkään\nuskoisi, -- ei ainakaan -- jos sanoisin sen -- sopivalla tavalla. Ja\nvaikka sanoisin kaikkein selvimmästi, vakavimmasti, tahtoisiko hän\nsittenkään totuutta kuulla? Auttaisiko hänelle puhua? Luulen, etten\nsalaa mitään, vaikka en hänelle puhukaan. Mutta käyköön, miten käy,\nmitään salaamista ei minulla toden tullen häneltä ole. Suudelmatko?\nTuo vähäpätöisyys siinä kaikessa, mikä on jo olemassa sisäisesti?\nEnsin niitä arastelin. Nyt tunnen tosiaan, että sellaisen sivuseikan\nilmaiseminen tai ilmaisematta jättäminen on vähäpätöisyys... Ainoa,\nkauhea vaikeus minulla on nykyään -- kestää hänen hyväilyitään...\nYmmärräthän, mitä tarkoitan. Hän, no niin, se on niin kauheaa!\nOlenhan hänelle kuin -- mikäkin lihamöhkäle, -- mielestäni kuin\nportto! Ja siitä tilasta, siitä epätoivoisesta häpeästä minun\ntäytyisi päästä! Kun minä vain jaksaisin! Ja minä tunnen nyt\nvihdoinkin, että minä pääsen, -- lopulta, jos sinä autat minua!\n-- Tule jälleen sinne Tarkkasen toimistoon. Asut jossakin... Käyt\nusein meillä. Kävellään jälleen yhdessä. Onhan vielä käymättä sekin\nmerenniemi, jossa minulle tuli se ensimmäinen -- kuikka. Älä naura\nvertauskuvilleni!... Ja sitten istumme sinunkin asunnossasi, joka on\noleva minulle ikäänkuin pikku koti. Tutustumme toisiimme... Sillä\nuskon, että kaikki vielä selviää. Kun uskon sinuun, uskon myöskin,\nettä minulla on vielä voimaa ... Voimaa olla hyödyksi sinulle, -- ja\nmeille molemmille.\"\n\nViimeiset epämääräiset sanat tekivät Tistelbergin pohjimmaltaan\nlevottomaksi, joskaan hän ei sitä levottomuutta olisi myöntänyt, jos\nolisi huomannut syyn siihen. Julia lisäsi:\n\n\"Minulla on sittenkin vielä ryhtiä. Nuorena tyttönä olisi sitä ehkä\nollut paljonkin, -- jos se olisi saanut rohkaisua. Elätinhän silloin\nmuutamia vuosia itse henkenikin, -- kunnes äitikin tahtoi minua\nSeverille.\"\n\nJa Julia kertoi asian, jota Tistelberg ei vielä tietänyt, että hän,\nJulia, oli ollut eräät vuodet jonkinmoisena konttoristina eräällä\ntehtaalla.\n\nLopulta Tistelberg lupasi, että kun hän olisi ollut jonkin aikaa\ntäällä Helsingissä, missä oli huonekin hankittu, niin tulisi hän\nsinne pikku kaupunkiin, -- paatuisi kohtaamaan tohtori Oljemarkia\nja sietämään kaiken muun, vähäisen, kun ei kerran itse Juliakaan\nsellaista arastellut. Sitä ennen he kirjoittaisivat edelleen\ntoisilleen: sensuurikin oli poistettu, mikä vapautus! Suomen vaakunat\ntulivat postimerkkeihin ja rahoihinkin...\n\nKun he olivat tehneet tuon päätöksen, että Isidor menisi takaisin\nsinne Julian läheisyyteen, tunsi Isidor kyllä ilkeästi, että --\nsalailua siellä olisi edelleen jatkettava! Ja uutta julkeutta:\ntunkeutua ehdoin tahdoin toisen, kelpo miehen kotiin häiritsijäksi,\n-- ellei muun häiritsijäksi, niin kotoisen erakkoelämän, josta\ntohtori Oljemark piti!\n\nMutta tuntuihan Julia lupaavan, että sekin salailu, jonka muka Severi\noli itse aiheuttanut, ehkä pian loppuisi -- jollakin ihmeellisellä\ntavalla, ratkaisulla, jota Julia ei vielä ilmaissut eikä Tistelberg\nkysellyt.\n\nJa eikö ollut totta, niinkuin Julia sanoi, että sellaiset\nulkonaiset seikat kuin esimerkiksi suudelmat olivat tosiaan jo niin\nvähäpätöisiä, että niitä saattoi melkein olla muistamatta? Jopa\nsietää niiden muistamisen vaikka Severin silmien edessä, jos ne\nsyrjään katsovat silmät niitä olisivat tahtoneet huomatakaan.\n\nJulia lupasi epämääräisesti ja kierrellen edistystä asialle, --\nlupasi nopeampaa ja kauniimpaa kuin koskaan ennen. Miksi ei Isidor\nsinne Ankeriaisen kaupunkiin palaisi, jos kerran tämä häpeälliseltä\ntuntuva asema päättyisi -- jollakin onnellisella tavalla? Miksi olisi\nhän raukkamaisempi kuin Julia itse?\n\nSitten Julia esitti vielä uuden aiheen yhteisiin pitkiin\nkävelyretkiin. Severi rakennutti parastaikaa sitä uutta huvilaa.\nSen oli hän tahtonut ensin valmiiksi kesäkuun puolivälissä, sitten\nkesäkuun alussa. Ja lopulta se hänen mielestään saattaisi valmistua\njo toukokuussa. Nyt sitä joudutettiin niin suurella kiireellä kuin\nse aikaan katsoen oli mahdollista: miehiä ei saanut helposti,\npatterityöt siellä kaupungissa jatkuivat yhä, anastaen työväkeä.\nMutta seinät olivat jo kohonneet puolimatkaa. Hildur Flotman oli\ntuskastunut moniin vastuksiin eikä jaksaisikaan rakennuksilla aina\nkäydä. Nyt antaisi Severi, se oli varma, Julian pitää huolta, että\nhuvila valmistuisi toukokuussa ja tulisi niin mukavaksi kuin Severin\ntottumukset vaativat. Julia kävisi siellä usein katsastamassa, neiti\nFlotmanin ohjeiden mukaan -- ja apunaan Tistelberg.\n\nNiin, siitä huvilasta, joka ei Julian mielestä oikeastaan ollut\naiottukaan niin paljon Julialle kuin Mairelle, -- huvila \"Mairehan\"\nsille tulisi nimeksikin, -- uhkasi muuten koitua Julialle uusi\nkiusanpaikka. Ennen he olivat asuneet kaupungissa yleensä omine\njoukkoineen, mutta nyt oli Severi sanonut ottavansa huvilaan kesäksi\nnämä sisarensa täältä Helsingistä. Sisaret palvelivat rautatiellä.\nPerintörahojen korot ja palkat eivät riittäneet enää heille oikein\nkesäasunnon hankkimiseksi sisämaassa, missä he ennen olivat kesällä\noleskelleet. Ja tietysti piti Severin palkita siskojaan siitäkin,\nettä he kasvattivat Mairea. -- Julia tiesi, ettei hänellä huvilassa\nolisi koskaan oikeaa rauhaa. Hän joutuisi luonnollisesti kiistaan\nmielipiteistäkin, -- ellei aina jaksaisi pitää suutansa kiinni.\nÄitikään ei huvilassa viihtyisi: kälyt touhusivat alinomaa, eikä äiti\npitänyt touhuamisesta; hän menisi Kotkaan Julian veljen luo ... Julia\nolisi kesähuvilassa yksinään ikäänkuin vieraiden kynsissä.\n\n\"Mutta sitä ennen saan toki jutella kanssasi\", jatkoi Julia ja ojensi\nIsidorille veikeillen, sormiaan siristellen kätensä, nuo viettelevät,\nkauniit kädet: Isidorille arka paikka. Tuo käsien liike, joka hänelle\noli ennestään niin tuttu, hellytti Tistelbergin mieltä ja -- järkytti\nsitä yhtäkkiä kuin varmuus jostakin auttamattoman kohtalokkaasta, --\nkuten olisivat juuri ne kädet olleet hänelle jonkinlainen kohtalo!\nNyt, siellä kahvilassa, jossa he istuivat keskellä päivää, oli niissä\nkäsissä omituista tarmoa ja jotain velton veikeileväksi heittäytyvää,\n-- aivan toisin kuin eilen.\n\nHe istuivat siellä pari tuntia. Sitten oli Julian lähdettävä,\nhänellä oli vielä paljon asioita kaupungille, ostoksia Severille.\nHildur Flotmanille ja itselleen, ja illalla hän menisi teatteriin\nMairen ja toisen kälynsä kanssa, -- vain satunäytelmään, sillä käly\nei muista pitänyt, eikä toinen käly mistään näytelmistä. Mutta\nrakastihan Julia itsekin satuja: istui ihaillen katselemassa kaikkea\nfantastista, haaveellista, jos vain muisti olla ajattelematta, ettei\nsatujen tavallinen moraali, -- näennäisen hyveen palkitseminen ja\npaheen rankaisu, -- elämässä, oikeassa sadussa, aina ollutkaan\ntotta. Nyt olisi hän halunnut käydä kuitenkin näkemässä jotain\noikeaakin kappaletta, -- istua jossakin suuressa teatterissa Isidorin\nkanssa; tai sitten konsertissa. Hän ihaili niin taidetta, suurien\ntaiteilijain esittämänä, -- taiteilijain, jotka olivat hänelle\nkuin itse kauneus: nuo ihmiset, joiden hän luuli uhraavan kovassa\nelämässään kaikkensa kauneuden, aatteittensa puolesta... Mutta\neihän rouva Oljemarkilla enää ollut aikaa, ja hän oli lopultakin\ntyytyväinen, kun oli saanut edes seurustella Isidorin kanssa.\n\nTistelberg hymähti mielessään säälivästi Julian\ntaiteilijaihastelulle, Julian, joka yleensä ei ollut tottunut\nihmisiin paljon uskomaan, ei heitä luokittain ryhmittämään. Mutta\n-- olihan Julia elänyt enimmäkseen maalla: ensin nuorena tyttönä\nsiellä pappilassa ja muualla maaseudulla, missä lienee, ja sitten\nnaimisiin jouduttuaan tuossa pikku kaupungissa, jossa ei käynyt\npaljon taiteilijoita ja jossa heihin ainakaan ei juuri ollut\ntilaisuutta tutustua. Helsinkiin ei Julia usein tahtonut lähteäkään\nkotitehtäviltään, eikä verottamaan Severin kukkaroa. -- Isidor oli\ntietämättään jo tullut epäilevämmäksi kuin opettajansa.\n\n\n\n\n16.\n\n\nNuori mies oli sittenkin samalla nolo, pettynyt ja ärtynyt siitä,\nettei onnistunut aikomuksessaan ihmistä kohtaan, jota uskotteli\nrakastavansa. Ja odotti kuitenkin toiveista onnellisena Julialta\njotain.\n\nNiin nolo, että tuli ihmisiä karttavaksi. Ei halunnut juuri liikkua\nasumuksestaan. Tosin täytyi hänen oleskella siellä paljon pakostakin:\nTarkkaselta oli hänen kummakseen tullut monisanainen ja kaarteleva,\nmutta ystävällinen kehoitus, että hänen olisi vielä tarkastettava\nvesijättöpaperinsa, jotka hän oli maalta lähettänyt Tarkkaselle\npostitse, koska niissä oli -- runsaanlaisesti virheitä. Isidor myönsi\nnyt, että hän oli maalla sittenkin hiukan hutiloinut, oli pyrkinyt\nennen kaikkea niin kiivaasti Julian seuraan...\n\nTässä hänellä oli nyt se seura: alaston, kolkko huone, seinän takana\nrehentelevä kortteerirouva ainaisine miesvieraineen!\n\nTistelberg oli niin kummallisella tavalla sisällisesti arka, että\nistuttuaan päivän pöytänsä ääressä, parantamassa hutiloimisensa\nsyntejä ja tekemässä toisiakin töitä, joita Tarkkanen nyt\nystävällisesti oli hänelle hankkinut, -- istuttuaan kaiken keväisen\npäivää, auringon tiputtaessa yhä ahkerammin pisaroita räystäistä\nahtaalle pihalle, -- hän ei mennyt illallakaan kaupungille ennenkuin\nvasta hämärässä. Ja illalla liikkui hän itsepäisesti syrjässä:\nhäpesi, pelkäsi jotain. Pelkäsi toisia ihmisiä, tavata tuttavia,\njotka olisivat kenties ... puhuneet hänelle Juliasta, taipumattomasta\nJuliasta, niinkuin Bengelsson oli kerran alkanut, ja alkoi sitten\ntoisenkin kerran. Bengelsson oleskeli yhä täällä. Isidor oli\nBengelssonin sanoista huomaavinaan, että ukko Bengelsson oli\nsuuttunut poikansa vetelehtimiseen ja oli ahdistanut hänet lähtemään\nmaailmalle, yrittämään jotain omaa hommaa. Isidor oli tavannut Birger\nBengelssonin taas toista viikkoa Julian lähdöstä, -- kaupunkihan\noli niin pieni, -- ja mikä paikka maailmassa ei tässä suhteessa\nolisi pieni? Saattoihan suomalainen tavata tutun kansalaisensa\nvaikkapa Lontoon Strandilla tai Napolin pääkadulla! Bengelsson tulla\nkeikaroi kadulla vastaan, alkoi puhua politiikkaa ja vei Tistelbergin\nasumukseensa, erääseen komeimpia hotelleja. Otti vaatekaapista esille\nwiskypullon ja jatkoi kannunvalamista. Nyt hän ei ylistänyt enää\nMikael Romanoffia, vaan Kerenskiä, joka oli käynyt Helsingissäkin ja\njonka luokse ylioppilaslaulukunnat olivat rientäneet tervehdykselle,\nesittäen hänelle Porilaisten marssia. Kerenski oli laskenut\nRunebergin patsaalle punanauhaisen seppeleen ... vallankumouksellisen\nVenäjän puolesta, jonka vapaus ... oli tietysti Suomenkin vapaus,\nja oli puhunut kansanjoukoillekin, jotka olivat hurranneet hänelle.\nKaikista tällaisista ihmeistä ei Tistelberg paljon tietänyt, hän,\njoka oli Julian menettelyn tähden omituisesti ihmisaraksi muuttunut.\nMutta nythän Birger Bengelsson valisti seuralaistaan. Kerenski kuului\neräässä puheessaan uhanneen kautta rantain ylioppilaitamme siitä,\nettä he suosivat noita jääkäreitä, joiden olemassaoloa ei enää\nyleensä salattu. Oli uhannut ja pilkannut: pyrkikööt suomalaiset vain\nerilleen Venäjästä, pakottakoot Venäjän vaikka luovuttamaan meille\nPietarinkin! -- Birger Bengelsson tiesi, etteivät jääkärit saisi\ntulla Suomeen, heitä ei Kerenski armahtaisi.\n\n\"Ja onhan autonomiamme saatu takaisin\", sanoi Bengelsson. \"Riittäähän\nse meille. Kerenskin kanssa ei ole leikkimistä. Hän on nero, sitkeä,\ntarmokas, joka paikkaan ennättävä. Hänestä tulee varmaan Venäjän\nNapoleon.\"\n\nEntente voittaisi, Venäjä pitäisi kyllä puolensa saksalaisten\nlähettämiä yllyttäjiäkin vastaan, sillä samoin kuin Rolf Idell\nväitti, oli Birger varmoista lähteistä kuullut, että tosiaan\nSaksa työntää nyt rintaman yli Venäjälle kaikki Venäjän entiset\nvallankumoukselliset: ovela temppu, jonka vuoksi Birger ihaili Saksaa.\n\n\"Mutta -- jos sittenkin niin kävisi, että nuo nihilistit, jotka\nkuuluvat tavoittelevan jonkinlaista sosialistista vallankumousta,\nvoittaisivat Venäjällä ja siellä menisi tietysti silloin päin\npyttyä, heheh, -- ja kun meilläkin sosialistit taas ryhtyvät\nkansanvaltaisuudella reuhaamaan, sillä onhan enemmistö sosialisteja\npantu uuteen senaattiimmekin; niin, jos Venäjä heikkenee siinä\nmäärin, että Saksa voittaa, niin silloin meidän on käännyttävä Saksan\npuoleen. Meidän sopii ajatella itsellemme valtiomuotoa sieltä. Ehkä\nkuningasta!\"\n\nSilloin pyrkisi Birger Bengelsson diplomaattiuralle. Hän kehuskeli\nolevansa vanhaa kulttuurisukua, hän oli oleskellut toissa talven\nPariisissa, hankkinut itselleen pääsyn sinne tai oikeastaan ollut\nsiellä jo sodan alkaessa; -- hän osasi jo ranskaa; hänellä oli\nsuhteita, ja ruotsalaisemmehan olivat kykenevimmät johtamaan maamme\nasioita. Hänen isällään ei ollut -- enää niin paljon rahaa kuin\nihmiset tuntuivat luulevan: isä oli muka liian hienoa, vanhaa sukua\nansaitakseen niinkuin nousukkaat, -- Birgerin oli itse aukaistava\ntiensä: se oli vanhojen sukujen perinnäistapakin. Mutta äskeiseen\nasiaan: suomalainen kansa oli vielä liian kehittymätöntä hoitaakseen\nvaltiota viisaasti ja tasapuolisesti. Mitä muuta kuin liioittelua oli\nse, että työväen vaalijulistuksissa vaadittiin erikoista verotusta\nvarakkaille? Ja vielä hullumpaa asiain sotkemista oli vaatimus, että\ntyöväki, ehkä koko kansa, oli vakuutettava -- vanhuudenkin varalta?\nSehän oli idiotismia, mahdoton toteuttaa, eihän sellaista ollut\nmissään, eikä tulisi olemaankaan. Samaa typeryyttä, kuten sekin, että\nnyt päästettiin monessa paikassa varkaita ja murhamiehiä vankiloista,\nvallankumouksen innostuksessa.\n\nNo niin, varmuuden vuoksi sanoi Bengelsson seurustelevansa nykyään\nsaksalaistenkin piireissä; hänen tulevaisuutensa vaati sitä.\n\nSitten nauroi Bengelsson eräälle runolle, joka oli ilmestynyt\nHelsingin Sanomissa:\n\n\"Katsokaapas tätä, se on Keretin työtä, siellä Sysmässä tehty. Mitä\nmuuta voi syntyä Sysmässä, maalla? -- Onko tässä järkeä: Soitti kansa\nvirttä vapautensa kerran kera vieraan vallan. -- Soitti virttä!\nPianollako vai viisikielisellä kanteleella? Sellaista siitä tulee,\nkun menee Sysmään, -- pakoon Esteriä, jonka hänelle tyrkkäsin, pakoon\nSutelinin, helposti narrattavan idiootin, uhkauksia. Suttunenhan\noli niin helppo lauhduttaa. -- Mutta puhukaamme nyt muusta. Kuten\nsanottu, kulttuurisukujen perinnäistapoihin kuuluu, että poika avaa\nitse ratansa. En tiedä vielä mihin toistaiseksi tartun. Mutta sillä\nvälin -- menen naimisiin, hienoihin naimisiin, ja rikkaisiin. Minulla\non täällä jo tiedossa tyttö, hienoa sukua.\"\n\nSen hienon ja rikkaan Birger ensin viettelisi, -- juottaisi sopivalla\nviinillä, -- Isidor muisti nolosti oman yrityksensä huumata Juliaa,\n-- ja täytyisihän sitten tytön vanhempien antaa heille suostumuksensa.\n\n\"Mutta kyllähän te nämä naisten asiat ymmärrätte\", jatkoi Bengelsson.\n\"Tiedän ... tuon, no niin, rouva Oljemarkin kanssa.\"\n\nTistelberg lensi punaiseksi ja katseli alas.\n\nTuntui jollakin tavoin -- kuin hän ei olisi Julian vuoksi saanut\nolla vapaa. Sisäisesti kuristivat ikäänkuin heltiämättömät siteet,\n-- köyttivät hänet johonkin, -- eivät eronneet hänestä millään\nvoimalla! Ja se ajatus, ettei hän ollut sisäisesti vapaa, teki hänet\nulkonaisestikin sidotuksi, puristetuksi, kiristetyksi.\n\nNyt olisi hänen tehnyt mieli lausuilla salaperäisesti peitellen\njotain siihen suuntaan kuin olisi hänen ja Julian kesken tosiaan\njotakin tapahtunut. Ilmaista moisia asioita -- hienotunteisesti,\narkaillen, ritarillisesti.\n\nJa sen hän teki, mutta lyhyemmin kuin olisi toivonut, niin että\nBengelsson tuskin ymmärsi muuta kuin että Tistelberg tahtoi olla\nritarillinen ja vaitelias.\n\nNopeasti keksi Tistelberg verukkeen, jonka avulla saattoi pujahtaa\npois näistä Bengelssonin kekkereistä, -- ettei olisi paljastanut muka\nomaa kehnouttaan: sitä, että Julia oli jaksanut torjua hänet.\n\nMutta sen jälkeen varoi hän kaikkia tuttaviaan. Varoi sairaasti. Etsi\npiilosoppia -- kuin kipeä eläin.\n\nMonesti oli hän ihmetellyt, miksi Julian kasvot näyttivät hänestä\naina pitemmän eron jälkeen niin vastenmielisiltä, suorastaan\näiteliltä, nuo kasvot, joissa oli rappeutumisen leima, ylettömästä\nunijuomien ja morfiininkin käytöstä johtunut; -- ja miksi ne sitten\njälleen, kahden kesken, rakkauden hehkuvilla hetkillä, alkoivat\nhänestä taas näyttää niin kauniilta ja innostuksen tuokioilla\npelottavan kauniilta...\n\nNiin, suhde Juliaan alkoi tiedottomasti tuntua hänestä joskus\n-- liian vakavaltakin. Mutta päästäpä vapaaksi tällaisesta\nitsekidutuksesta! Painumasta kuoreensa ahtaammin kuin koskaan ennen.\nMiettimästä vuoroin -- saamattomuuttaan. Vuoroin säälien Juliaa.\nKarttaen kummallisella tavalla isoja ravintoloita ja kahviloita,\nulkonaisesti ilman mitään aihetta. Etsiä kolmannen luokan paikkoja.\nTämä oli mielettömyyttä, hyvin sairaalloista! -- Hermosairaan äidinkö\nonnetonta perintöä? -- Pian hän ei vain sietänyt nähdäkään varsinkaan\nterveitä ihmisiä, onnellisia ihmisiä, ja kaikkein terveimpiä tapasi\nkai juuri noissa isoissa ravintoloissa ja huvipaikoissa: gulasseja\nja rikkaita talonpoikia ... niitähän tunkeutui nyt maaseudulta\nHelsinki täyteen. Ne osasivat kiristää, kiskoa, huijata! Tehdä ehkä\npahempaakin! Ja heidän naikkosensa siirtyivät sylistä toiseen,\njuovuksissa sekä samppanjasta että koristeista, jotka vielä äsken\nolivat kiiluneet venäläisen sotilasylimystön naisten kaulassa ja\nkorvissa. He antoivat itselleen ja seurueelleen illallisia, jotka\nsaattoivat maksaa kolmekymmentätuhatta markkaa: tällaisenkin ihmeen\nkertoi Isidorille eräässä pienessä kahvilassa -- Ankeriaan kaupungin\nentinen sensori.\n\nSiellä kahvilassa Tistelberg kävi usein. Se oli Senaatintorin ja\nKauppatorin välillä. Permannolla lumisohjua. Ovi kävi alinomaa,\nkundeina ajureita, köyhiä ylioppilaita, minkä mitäkin vähäistä\njoukkoa. Isidor pelasi siellä ruman kahvilarouvan kanssa tammea:\nhänellä piti nyt olla surullista, surkeaa seuraa, pelkästä\nmieliharmista. -- Ja sinne ilmestyi nyt tuo sensori, eversti\nLeskis-vainajan ystävä. Yllään samainen helletakki kuin ennen siellä\nmerikaupungissa. Sensori alkoi:\n\n\"Nyt voin tervehtiä teitä ... minä olen kunniallinen mies. Ja\npiikanihan minä sielläkin annoin sensuroida lehtiä...! Pääsin\nvallankumouksesta ehjin nahoin, -- sain ainoastaan tuuppimista ja\nkorvatillikan miliisiltä ja Vihtori Korpelaiselta! Niin hyvin kävi.\"\n\nSensori nauroi ja hohti ilosta. Mutta sitten hän alkoi kertoa\nystävänsä Leskisen hirttäytymisestä ja puristeli kauhuissaan otsaansa:\n\n\"Kauhea aika! Minkälainen aika! Ja mitä vielä tulee? -- Mutta\nkaikki on nykyisen maailmanjärjestyksen syy, joka pakottaa yksilöt\nsellaiseen ammattiin kuin sensorin tai poliisimestarin.\"\n\nHän katui erehdyksiään. Tahtoi olla kansanmies. Ja siinä kertoi\nhän noista gulassi-illallisista, jotka olivat maksaneet ne\nkolmekymmentätuhatta markkaa. Kertoi ja maiskutteli suutansa:\n\n\"Ah sellaista elämää!\"\n\nTarjosi Tistelbergille laatikollista sokeria: hän oli ruvennut\ngulassaamaan, hänkin. Milläpä muulla enää eli? Nälkä vaivasi. Ellei\ntänäänkään saisi lapsilleen illallista, lähettäisi hän vaimonsa\nkadulle; ottakoot hänetkin ne, jotka saavat maailmassa yhä vain lisää\nja lisää.\n\nHän oli nyt ruvennut kirjoittelemaan työväen lehtiin. Niillä\naatteellisilla artikkeleilla sai hän, katuva, herännyt kansanmies,\nansaituksi sen vähän, minkä yleensä ansaitsi. Kirjoittelemaan\ngulasseista, jotka hävittivät suunnattomia summia mässäykseen, kun\nkansa joutui yhä enemmän puutteeseen.\n\nSokerikauppoja ei syntynyt. Lopulta sanoi sensori olevansa lähdössä\njohonkin muistojuhlaan, jota työväki ja sotilaat viettivät yhdessä\nvallankumouksessa kaatuneiden sankarien kunniaksi. Sitä ennen pyysi\nhän lainata insinööriltä vähän rahaa ja saikin lanttisensa.\n\n\"Lämpimät kiitokset, insinööri! -- Niin, uusi aika on koittanut! Minä\nseuraan vallankumouksen punaista lippua! Näkemiin!\"\n\n-- Minkä vallankumouksen lippua? Mikä vallankumous -- meillä oli?\n\nVälistä lehtiin vilkaistessaan näki Isidor kuitenkin tuon lipun:\ntyöläisten ja sotamiesten yhteisen lipun, joka hulmusi Pietarissa ja\nheitti ikäänkuin varjonsa tännekin. Nämäkin työväkemme ja sotilaiden\nyhteiset sankarijuhlat!\n\nNiin, merkillistä: Pietarissa oli työväki ottanut haltuunsa tehtaita,\n-- muun muassa Putilovin jättiläistehtaan hallinnon ... Mitä outoa\ntämä oli?\n\nJokin Sarvi siellä maalla kannatti varmaan jotain tällaistakin.\n\nMutta ne ajatukset haihtuivat pian ainaisen Julian tähden.\n\nJa sittenkin alkoi hän lukea välistä Julian kirjeitä hyvin\nhuolimattomasti, jopa heitti niitä lukematta syrjäänkin, milloin\npöydälleen tai milloin toki uuniin, paperijätteihin, joilla\npalvelustyttö oli lämmittävinään takkaa. Mistä syystä hän oli niille\nkirjeille ärtynyt? Tuokin kirje kertoi, että Julia nyt ompeli jotain\nIsidorille, tai molemmille heille yhteisesti, -- yhteisesti, ja\nminne? -- Ja samassa kirjeessä sanoi Julia innostuneensa ompelemaan\njotain -- sotaväelle. Ei ilmaissut, mitä se oli. Lupasi myöhemmin\nselitystä.\n\nMutta yhtä usein Isidor katui, että kohteli mielessään niin tylysti\nrouva Oljemarkia ja ajatteli niin häikäilemättä. Kun hän kuuli\nasuntorouvansa karkean äänen, johtui hän vertailemaan sitä rouva\nOljemarkin pehmoiseen ja hiljaiseen, hänen enemmän aavisteluilla,\n-- jopa arvoituksilla, -- kuin sanoilla arkoja asioita ilmaisevaan\nääneensä. Tai hän muisti, millä inholla hän oli viime syksynä\ntempautunut Emma Havolan hyväilyistä, silloin kun hän juuri oli\ntuskallisesti rakastumaisillaan rouva Oljemarkiin. -- Onneksi ei hän\nollut sattunut näkemään täällä rouva Havolaa ainoaakaan kertaa. Niin,\nsamoin kuin muutakin julkisuutta vältti hän tarkoin sitä korttelia,\njossa tuo hyväsydäminen porvarisnainen asui; kahvilaansakin kulki hän\nsivuilleen katsomatta, suorana kuin seiväs, sillä Emma Havolan asunto\noli viime syksynä ollut lähellä sitä kahvilaa.\n\nIlkeintä oli, että Tistelberg kirjoitti aina tarkoin Julialle\nkaikista elämyksistään, tylsyydestäänkin ja häikäilemättömyydestään\nJuliaa kohtaan. Rehellisyys sitä muka vaati. -- Mutta aivan tarkoin\nei hän ilmaissut sellaisia seikkoja kuin että Julian kasvot olivat\nhänestä joskus vastenmieliset. Milloin hän siitäkin kirjoitti,\nkaunisteli ja silitteli hän hiukan asiaa, -- melkein tietämättään.\n\n\n\n\n17.\n\n\nTistelberg oli tosiaan päättänyt karkaista luontonsa ja lähteä\ntakaisin tuohon kaupunkiin, joka oli muuttunut hänelle niin\nkohtalokkaaksi, -- vienyt hänen entiset, joskus riehakkaat ilonsa\nja vähentänyt omituisella tavalla hänen vilpitöntä, naiivia\nihmisuskoaankin. Ja tämän oli hänen tietämättään saanut aikaan\nihminen, jota hän piti ihmisistä parhaana...\n\nNuori mies matkusti kun matkustikin nyt siis sinne. Ankeriaisen\nkaupungissa pujahti hän pienestä asemasalista ulos ensimmäisten\nseassa ihmisparvessa, liioin sivuilleen katsomatta. Ja lähti menemään\nkaupungille, koettaen hidastuttaa askeleitaan, huomaten ikäänkuin\nsalaillen ja syrjästä mitä vähäistä ympärillä tapahtui. Niin, hän\ntunsi itsensä rikolliseksi, vaikkei sitä itselleen myöntänyt.\n\nKaupunki oli muuttunut hänelle aivan kuin vieraaksi, elottomaksi.\nMuuttunut, -- mutta hän itse ei mielestään sittenkään vielä juuri\nyhtään entisestään! Jo tuli tuttu aukea tori... Kosteassa ilmassa\nsynkkänä punertava raatihuone, kellon pitkä viisari taivasta kohti,\n-- kuin mikäkin varoittava sormi. Kauppakojut torin varrella\nentisellään. Lehmukset Esplanadilla eivät tietysti olleet ennättäneet\nkasvaa... Tuonne jäi harmaa, maahan vajonnut Seurahuone harjun\nrinteelle, -- Seurahuone, jossa hän silloin, melkein tietämättään,\noli Juliaan rakastunut; se paikka tuntui nyt ilkeän vastenmieliseltä.\nKauanko siitä olikaan? -- Ja vielä ylempänä tohtori Oljemarkin valkea\ntalo...\n\nTänne hän nyt oli tullut -- tunkeutumaan! Nolaamaan, -- häpäisemään\nitseään... Häiritsemään kunniallisen ja ainakin hänelle varsin hyvän\nmiehen rauhaa; mutta tuskallinen pakko ajoi siihen!\n\nTuolla vasemmalla oli märkään alanteeseen istutettu puisto. Ja tuossa\noikealla Onni Tarkkasen uusi omaisuus, kaksikerroksinen kivirakennus\nulkonevine ikkunoineen, -- se komea, mutta mauton, -- tosiaan kuin\nruokasalin kaappi.\n\nRientäessään jäykkänä Onni Tarkkasen asuntoon muisti Tistelberg sen\nharmaan pienen puutalon, missä hän, vuosi sitten, oli vallattomasti\nhuikennellut Emma Havolan kanssa. Silloin oli kevät, silloinkin\nkaislainen lahti tulvillaan puroista ajautunutta vettä. -- Ja hän\nmuisti päivän, jolloin oli katsellut Emma Havolan portailta pilveä\nja ajatellut: Kuinka kauan vastaisuudessa muistan, että tuota\nvalkeaa pilveä katselin. -- Vieläpäs muisti! -- Eikä sen talon\najatteleminen tuottanut hänelle enää edes katoamisen haikeuden kipua.\nAinoa varsinaisesti muistettu oli vain se lyhyt hetki, jona hän oli\nkatsellut kevättaivaalle; missään itseään Emma Havolaa koskevassa\nei ollut enää vastenmielisyyttä, enempää kuin hurmaustakaan tai\nnuorekasta iloa!\n\nOnni Tarkkanen otti hänet hymyillen, mutta hiukan hermostuneena\nvastaan. -- Tuntui sitten haluavan kohta näyttää hänelle uutta\nkotiaan. Maatilan hankkimisesta ei hän enää puhunut...\n\nOlipa Onnilla nyt toisella tavalla tilaa kuin entisessä asunnossa\nsiellä syrjäisellä kadulla, siinä talossa, jonka pihalla kasvoi se\nkohtalokas saarni! Jopa oli Onni ennättänyt hankkia komeuttakin.\n\nMyöskin rouva tuli saliin ja kutsui palvelustyttöä tuomaan oitis\nsisään perillisensä:\n\n\"Kruununprinssimme\", sanoi rouva, kun poika tuotiin. \"Eipä teillä ole\ntällaista, Tistelberg!\" laski äiti leikkiä, ja poistui sitten pian\nilmoittaen, että kahvi lähetettäisiin herroille Onnin kamariin. Sekin\nhuone oli suuri, kuin mikäkin oikea piirustustoimisto.\n\n\"Kyllähän tässä nyt yleensä on tilaa\", myönsi Onni Tarkkanen,\nmutta ei arvellut vuokralaisista, joille alakerta oli luovutettu,\nkoituvan niinkään suuria etuja kuin yleensä luultaneen, ei ainakaan,\njos otettiin huomioon isännyyden huolet ja rahan tosiarvon huikea\naleneminen. -- Sattuipa Isidor siinä kysäisemään, miten oli käynyt\nveljen myntinkeräysharrastusten? Tarkkanen vastasi, että ne olivat\nsaaneet joutua hieman lomalle, toistaiseksi; kokoelmat olivat ehkä\njo homehtuneetkin, ja sen sijaan kului Onnin liika aika nykyään\nmilloin rahatoimikamarissa, jossa hänellä oli pientä lisätointa,\ntai sähkölaitoksella: hän oli nimittäin tässä äskettäin joutunut\nottamaan hartioilleen sähkölaitoksen johtajan toimenkin, puolittain\nikäänkuin erehdyksestä; entinen, ruotsalainen johtaja oli tehnyt\njoitakin rötöksiä, niin, pieniä hutiloimisvirheitä, ja kaupungin\nsuomalainen enemmistö tahtoi näyttää, että suomalainenkin pystyisi\nsamaan kuin ruotsalaiset ja tarpeen tullen vähän parempaankin, ja\najattelemattomuudessaan melkein oli Onni taipunut ottamaan itselleen\ntuon viran. Rouva Tarkkanen palasi vielä sitten herrojen seuraan,\navaten oven kahvia kantavalle tytölle, seisoi hetkisen siinä ja\nkyseli uutisia Isidorin elämästä, mutta ei toki tehnyt vihjaustakaan\nrouva Oljemarkiin. Vain kerran kuitenkin ihmetteli ja säälitteli,\nettei Tistelberg hommannut itselleen kotia, -- ja lapsia, taasen.\nSääliä, joka harmitti todellakin Isidoria, mitä kotiin tuli, mutta\noli lapsiin nähden hänelle vielä kuitenkin melkoisessa määrin kuin\npuhua väristä värisokealle, vaikka hän jo kummallisesti, joskin\nheikosti, Onnia kadehtikin tuon lapsen vuoksi. -- Siinä siirtyi\njuttu eduskuntavaaleihin, jotka herrasväen ällistykseksi olivat\npäätyneet porvariston perinpohjaiseen tappioon. Onni myönsi, että\nporvaristomme nukkui, mutta hänestä ei ollut kovin kantava se rouvan\nväite, että nukkumisen ohella oli täällä suunnattomasti mätääkin,\njota muka Ester-juttu todisti. Se eli yhä vielä, siihen oli liittynyt\nuusia nimiäkin; kerrottiinpa jonkun ennen järkevän ja siistin\nnuoren lehtorinkin sekautuneen osakkaaksi siihen ja kehuskelevan\nitseään jonkinmoiseksi Rasputiniksi. Oliko hulluus vallannut miehet!\nKauheaa, -- suuri pettymys rouvalle moniin sellaisiin kaupungin\narvohenkilöihin nähden, joista hän ei ollut voinut tällaista\naavistaakaan. -- Rouva istahti herrojen joukkoon hetkeksi, puhumaan\nnyt sodasta, jonka Yhdysvallat olivat julistaneet Saksaa vastaan,\nrouvalle närkästyksen, hänen miehelleen sekä närkästyksen että\nihmetyksen aihe: että Saksaa, Euroopan järjestyksellisen kulttuurin\nkehtoa, suorastaan koetettiin hävittää maan päältä kuin mitäkin\nKarthagoa!\n\n\"No niin\", lopetti Onni, \"se on maailman menoa: kansat ainaisessa\nvartiossa toisiaan vastaan. Niiden täytyy alinomaa olla varuillaan,\n-- pitää maailmassa puolensa -- kuin yksityistenkin: siinä koko\nratkaisu.\"\n\nHetken kuluttua pyysi rouva, jolla nyt oli lähtö apteekarska\nDillbergin luokse vierailulle, Tistelbergiä tulemaan taloon toki\nainakin illalliselle, jos Tistelbergillä sillä välillä olisi\nkenties muuta hommaa: viisas vihjaus, josta Isidorille ilmeni, että\nhänen tuskin sopisi nyt jäädä tänne asumaan ja josta hän iloitsi,\nsillä -- tuntuihan Onnikin hänestä jo hieman vieraalta. -- Tuosta\nystävänsä asuinkysymyksestä alkoikin Onni sitten neuvottelun,\nkaarreltuaan ensin Isidorin tehtyjen töiden kautta, kysyen mitä\nhän nyt aikoi, ja esittäen hänelle uusia hommia, joita kyllä olisi\ntarjolla, ulkotöitäkin, kun tässä maat sulaisivat. Ensin tarjosi\nhän Tistelbergille kopioimisia ja laskuja, ja selitti viimein,\nettä heillä, Tarkkasilla, oli ikävä kyllä sittenkin koko ahdasta,\nsillä palvelijattarille, joita nyt oli kaksi, oli täytynyt antaa\nerikoinen huone. Mutta piirustaa voisi Isidor täällä toimistossa,\njoten hän selviäisi ehkä esimerkiksi jollakin majatalon huoneella.\n-- Sitten näytti Onnille tulevan kiire kaupungille, hän katsoi\nkehoaan ja sanoi, että hänellä nyt oli edessä juoksu juuri tuohon\nsähkölaitokseensa. Mutta illallahan tavattaisiin. Siihen mennessä\nIsidor kai järjestäisi hotelliseikkansa, joissa kylläkin voisi kulua\naikaa...\n\nSitten he lähtivät yhdessä ulos. Tarkkanen saattoi ystäväänsä vielä\nmuutaman korttelinvälin, jopa pistäysi hänen kanssaan uuteen,\nMöwe-nimiseen matkustajakotiinkin, katsomaan hänelle huonetta, jota\nei siellä ollut, ja erosi sitten hänestä kiireesti toisaalle.\n\nNuori mies jatkoi asunnon etsimistä ja saikin sattumalta kamarin\nAnkeriaalta, ranta-aitoilta päin, kun tyytyi vähään. Pienen, pimeän\nhuoneen, hänelle vanhastaan nimeltä tutussa majatalossa, josta juuri\njoku matkustaja oli poistunut.\n\nJa huhtikuun illan alkaessa himmetä lähti hän sitten päättävästi\nJulia Oljemarkin luo. Majatalon kuistin räystäistä tipahteli vesi\nharvakseen iljankoon ja pehmeään, sulavaan lumeen. Siinä huomasi\nIsidor, että valkeaan taloon harjun rinteelle piti joutua --\nennen kuin ne tunnit, joina tohtori Oljemarkilla iltapuolella oli\nvastaanotto, ehtisivät aivan loppua...\n\nTaivas pilvessä, pilvien läpi auringon hopea tuskin jaksoi kuultaa.\nAlanteeseen vajonneessa puistossa tiuskuttivat kevään talitiaiset.\n-- Tohtori Oljemarkin portin vieressä, kanukkapensaissa, joiden\nrungot paistoivat punaisina, säkättivät varpuset, pyrähtäen nopeasti\nlentoon, kun ihminen kiiruhti siitä ohitse ... Tuossa ovella\ntörröttivät nuo koomilliset kääpiöjättiläiset, jotka kannattivat\nkahta rakonkeveää sähkölamppupalloa, jättiläiset, joilla oli tukka\nkuin vanhoilla hämäläisillä talonpojilla. Nyt soi vaskisilla\nhämähäkeillä koristetun oven kello. Tultiin nopeasti avaamaan. Tulija\noli itse Julia.\n\nEteisessä katosi Isidorilta melkein kokonaan epämääräisen\nahdistuksen ilkeä tunne, niin vapaa oli nyt Julian käytös, --\nikäänkuin jotain uutta, -- vapaa ja avoin. Välittömästi toivotti\nhän Isidorin tervetulleeksi, -- vaikka palvelijatarkin oli eteiseen\nkiiruhtanut, kutsui vierastaan ristimänimeltä, ojensi hänelle\nkätensä ja sanoi aikoneensa lähteä vastaan asemalle, sillä olihan\nIsidor ilmoittanut tulostaan; mutta Julia oli sitten pitänyt sitä\ntarpeettomana, ja olihan hänellä kotona hommaa. Nyt saisi hän sen\nrauhemmassa seurustella Isidorin kanssa. Ellan ottaessa Tistelbergin\npäällystakin haltuunsa sanoi Julia, että heille, Isidorille ja\nhänelle, alkaisi tosiaan tässä ensimmäinen hauska istunto, ja sitten\nmonet kävelyretket. Niin puhellen meni hän itse edeltä saliin.\nSamassa pilkisti tohtori Oljemark sivuovesta ja tuli sisään, valkea\nkaapu yllään; hän kätteli nopeasti Tistelbergiä, ikäänkuin hieman\npois tempaavalla nykäyksellä, katsoen tapansa mukaan syrjään,\npuhui jostakin patientista, pyysi palvelijalta jotain, tuli\nneuvottomaksi, jutteli, että kai ne sosialistit nyt Helsingissä\nriehuvat ilosta, kun voittivat vaaleissa, -- ja katosi sitten\ntakaisin vastaanottohuoneeseensa. -- Julia nauroi ilosta, katseli\nIsidoria kasvoihin, valmisti hänelle mukavan paikan korituoliin\nmonien pielusten keskelle ja toi oman pienen keinutuolinsa siihen\nvierasta vastapäätä. Lähti järjestämään kahvia. -- Keinutuolissa\nnäkyi joitakin ompeluksia, mitä lienevät olleet: harmaata, jäykkää\nkangasta, jonkinlaisia vöitäkö? Julia palasi saliin, otti ompelukset\nkäsiinsä, katseli niitä, vilkaisi sitten hymyillen Tistelbergiin ja\nvirkkoi:\n\n\"Täytynee nyt ottaa kauniimpi työ käsille. Nämä tässä -- ovat niitä,\njoista sinulle jo vähän kirjoitin. Salaisuus, jota en vielä kerro ...\nJa salaisuus on sekin, jonka nyt tuon, joskin toisenlainen... Olisin\nniin iloinen, jos siitä pitäisit.\"\n\nHän riensi harmaat ommeltavat sylissä ruokasalin puolelle ja omaan\nhuoneeseensa. Isidor näki, että hänellä oli vaalea puku. Sitten\nriensi Julia sieltä tuoden sylissään toista ompelusta, suurta\nkangasta, jonka toiseen päähän oli tehty koristeita.\n\n\"Arvaisit nyt, mitä tästä olisi tuleva?\" kysyi Julia kiusoitellen.\n\nIsidor ei arvannut. Rouva Oljemark huudahti:\n\n\"No, -- niinhän olikin, että se on sinulle salaisuus -- vielä. Mutta\nonko tämä sinusta kaunis? Mallin valitsin itse. Helsingistä. Itse\nolen määrännyt värit, mutta olen niistä huolissani ... Onkohan se\nkaunis?\"\n\n\"Komea, loistava\", kehui Tistelberg. -- Se ilahdutti hänen silmäänsä\nja mieltään: tummanpunertavia kukkia, omituisia, fantastisia lintuja,\njoiden väriä ei luonnossa voinut olla, tumman kehystän keskellä.\n\n\"Ja se on hyvin hidasta työtä\", kehui Julia. \"Jokainen lehti vie\npaljon aikaa. -- Mutta: kerropas nyt, -- kerro kaikesta.\"\n\n\"Kaikki olen kirjoittanut. Mitäpä niistä\", vastasi Isidor.\n\nJulia katsahti häneen hieman levottomana, tutkivasti. Kohotti\npäätänsä ja kallisti sen taakse ja istui hetken silmäluomet, kuperat\nja ylpeänmuotoiset, melkein suljettuina. -- Kuitenkin alkoivat\nTistelbergiltä vähäiset uutiset luistaa. Ja näistä omakohtaisista\nja vähistä, joista kaikista Isidor tosiaan oli jo kirjoittanut,\nsiirryttiin yleisiin. Nuori mies sattui mainitsemaan muun muassa,\nettä hänessä oli kummallisella tavalla alkanut herättää huomiota,\najatuksia ja arveluksia se, että keskisääty kuului kokoavan\nelintarpeita varastoihin. Niin, Juliakin oli siihen ryhtynyt, eikä\nse Isidorista ollut aivan oikein, rahvaan vuoksi. Rouva Oljemark ei\ntietänyt, kuinka siihen asiaan suhtautua; mutta eihän voitu kädet\nristissäkään odottaa -- kaiken loppumista! Ja Tistelberg, joka\nusein ennen oli joutunut pikku väittelyyn Julian kanssa rahvaan\nkohtelusta, Julian, joka lopultakin oli ainakin yhtä itsepäinen\nkuin hän, Tistelberg taipui Julian käsitykseen. Niin jatkui tarina\nkaikenlaisista. --\n\nMutta kaikkein tärkeimpään asiaansa ei nuori mies puolestaan\nkuitenkaan koskenut: johonkin ikäänkuin uhkaavaan, joka tuntui Julian\npuolelta lähenevän...\n\nJulia oli merkillisen virkeä. Välistä väitti hän avonaisen\niloisesti vastaan, milloin Isidor vielä pyrki arvostelemaan ihmisiä\nylimalkaisesti, luokittain; väitti ikäänkuin leikillä, ohimennen.\n-- Ja lakkaamatta hänen sormensa siinä askartelivat ompeluksessa,\njoka levisi laajana hänen helmoihinsa ja jalkoihinsa, nuo pehmoiset\nja valkeat sormet, joiden nystyröissä Isidor näki lapselliset pikku\nkuopat, -- hemmoitelluilta tuntuvat sormet: ryhdikkäästi sysäsivät\nne nyt neulaa silkkilankoineen kankaan läpi! Kädenseljässäkin, jonka\niho oli sileä ja rypytön, oli Isidor huomaavinaan jotain erikoista\ntarmoa. Ja koko ajan näytti rouva Oljemarkin huulilla leijuvan\nveikeilevä hymy.\n\n\"Minä sanon sinulle jotain\", virkkoi Julia yhtäkkiä iloisesti,\nkeskellä näitä hajanaisia pakinoita, laskien neuleen syliinsä ja\noikaisten selkäänsä. \"Se on sitä, että -- minä en ole koko sinä\naikana, kun erosimme Helsingissä, käyttänyt unilääkkeitä! En toki\najatellutkaan kauheaa morfiinia! Morfiinia, joka on niin häpeällistä,\n-- jonka pitäisi olla ainoastaan hyvin sairaita varten eikä --\nrappeutuneita. Tosinhan oikein rappeutunutkin saattaa olla sairas ...\nmutta minä luulen, etten minä enää olekaan oikein rappeutunut! --\nEllen saa öisin unta, on minulla nyt muuta ajanvietettä: kirjeesikin,\nja se, mikä on minun salaisuuteni! -- Vaikeaa on ollut luopua\nikäänkuin lopullisesti noista -- myrkyistä. Mutta se on sittenkin\nonnistunut! Kiitokset -- olethan niistä varoittanut. Miltä nyt\nkasvoni näyttävät? Tietysti ne -- vielä kärsivät muutoksesta...\"\n\nJulia hieroi poskiaan, oli tullut punaiseksi.\n\nTistelberg tunsi itsekin punastuvansa, kun häpesi ajatelleensa, miten\noli itsekseen arvostellut Julian kasvoja, mutta huomasi ja tunnusti\nnyt ilokseen, että jonkinlainen höllyys niistä oli todellakin\nvähentynyt, tuo höllyys, joka oli välistä näyttänyt hänestä miltei\nilkeältä pöhöttyneisyydeltä. Julia hieroi hipiäänsä ja naurahti:\n\n\"Olet oikeassa. Tiedän, mitä tarkoitat, että -- olen sinusta joskus\nruma! Niinhän olen, älä väitä vastaan!\"\n\nTistelberg ei väittänytkään. Hän siis myönsi.\n\nMistä Julia kaikki hänen ajatuksensa tiesi? -- Tistelberg punastui\njälleen.\n\n\"Mutta odotapas!\" huudahti Julia. \"Vai niin...! Nytpä tahdonkin\nhoitaa itseäni! Olenhan toki ollut aikoinani kaunis, vaikka olen itse\nturmellut itseni, -- ehdoin tahdoin.\"\n\nHän muutti yhtäkkiä, tapansa mukaan, puheensa ruotsiksi: \"Se on\nhelpompaa kielelle\", sanoi hän. \"Niin, olenpa sillä, että olen\nkieltäytynyt unilääkkeistä, hiukan sovittanut -- veljeänikin sinua\nkohtaan. Tiedäthän hänet siellä Kotkassa! Satuin kirjoittamaan\nhänelle kerran, että tulen nyt toimeen ilman narkoottisia aineita.\nJa, -- katsos, kyllä hänkin on varmaan jotain kuullut meidän\nsuhteestamme, koska hän kerran varoittikin minua, parilla rivillä,\nkierrellen ja kaarrellen. Puhunkohan sinulle asian suoraan? Mistä\nhän oli saanut sinusta kuulla? Hän kertoi, että hänelle oli tullut\nkirje Helsingistä -- kirje sinusta ja minusta. Kuka kumma sen\nolisi lähettänyt?\" -- Sitä ei Julia kysynyt, oliko Tistelberg\nHelsingissä jollekulle kertonut heidän suhteestaan, mutta Isidor\ntunsi tunnonvaivaa ja muisti Birger Bengelssonin. Julia jatkoi:\n\"Ainahan ihmisten, joilla itsellään on köyhä sielullinen sisältö,\ntäytyy jutella muista! Tai jutella -- tunteittensa runsauden vuoksi.\"\n-- Tämä oli kuin pistos. Julia lohdutti: \"No, nuo pikku juorut ja\ntuo kirje nyt eivät yleensä mitään merkitse. Mutta kun vastasin\nveljelleni Kotkaan, -- vastasin ainoastaan vaatien odottamaan, --\nniin mainitsin siinä myöskin lakanneeni käyttämästä noita myrkkyjä.\nJa silloin hän kirjoitti, että siitä ainakin tuo Tistelberg ansaitsee\nkiitokset, että olen vähentänyt myrkytystäni... Minä olin ylpeä\nniistä sanoista, -- ylpeä sinusta ja itsestäni. -- Tosin veljeni\ntuskin uskoo, että näissä meidän asioissamme, sinun ja minun, on sen\nvakavampaa. Mutta odottakoon. Hän saa sen vielä nähdä ... pastori\nIhanderin tyttärestä...\"\n\nJulia katsoi odottavasti Tistelbergiin, ja alkoi sitten jälleen,\nhiukan huokaisten, ommella. Tistelberg nautti Julian päätöksestä\nolla käyttämättä tuhoisia huumausaineita: siitä päätöksestä hengähti\njotain uutta, -- jotain tervettä, voimakasta ja raikastakin. --\nMutta samalla juuri se päätös sai Isidorin jälleen oudosteleviin\nmietteisiin, -- kuin tulossa olisi ollut jotain -- jotain liian\nvakavaa! Se oli uutta, jota hän sittenkin pelkäsi!\n\nKovin vakavaa. No, eikö hänen mielestään seikkailussa pitänytkin olla\nvakavaa, jopa kuolemaa ja hätää?\n\nRouva Oljemarkista oli sillä seikalla, ettei Isidor nyt joutunutkaan\nTarkkasille asumaan, -- vaikka hän säälittelikin Isidoria sen\nvuoksi ja valitteli ehkä itsekin olevansa siihen jollakin tavoin\nvikapää, -- hänestä oli sillä seikalla hyväkin puolensa: hän\ntulisi nyt käymään Isidorin luona usein, hyvin usein. Hän tahtoi\ntehdä tuon ahtaan ja kolean matkustajakodin kamarin Isidorille\nkodikkaaksi: hän järjestäisi siellä, toisi sinne kukkia. Täällähän\nniitä oli runsaasti: puutarhassa alkoivat ensimmäiset kevätkukat\npilkistellä nurmesta, ja tuossa ikkunalla kukki jo pari kaktusta,\ntoinen harvinainen, kellertävä kuin kerma, omituisia veren ja lihan\nvärisiä hermoja kuvussaan. Rouva Oljemarkin kamarissa kukki niitä jo\nliikaakin. -- Ja juuri tämäkin ompelus, jota Julia nyt teki:\n\n\"Mutta -- sehän on salaisuus! Mennään nyt katsomaan, varsinaisia\nkaktuksiani. Minun kamariini.\"\n\nSiellä oli noita Arabian kasveja, kuten rouva Oljemark tahtoi niitä\nvälttämättä nimittää, ikäänkuin pieni ansari... hurjaa väriloistoa!\nYhtä merkillisimmistä pidettiin lasin alla sitä varten, että sen\npiikit katoaisivat: sellaistahan oli Isidor Julialle uskotellut\njostakin lukemansa jutun perusteella, -- ja nyt, Julia yritti tuota\nkoetella! Tällä menettelyllä uskoi Julia kasvista tulevan jotain\nihmeellisen kaunista:\n\n\"Niin, kun ei tarvitse puolustautua, niin ehkä oikea kukinta alkaa\",\nsanoi hän salaperäisesti.\n\nSiellä oli kukkia liikaa. Yöksi täytyi ne siirtää eteiseen ja\npäiväksi jälleen tänne päivänpaisteeseen.\n\nKukkivan ikkunan takana alkoi aurinko aleta. Ilta oli kirkastunut.\nKoko taivaan alapuoli sinersi kalpeana. Ja sitten väritti puna\nyhtäkkiä kummallisesti talot ja katot, jotka sekaisena rykelmänä\nnäkyivät tänne ylös, ja kalliomäet merenlahden takana: missä oli\nlumiaukea, alkoi se hohtaa vaaleanpunaisena, missä synkkiä petäjiä,\ntulivat ne punertavan mustiksi. Ja erään maalaiskartanon ikkunat\nhulmusivat tulipalon liekkeinä.\n\n\"Kevät alkaa!\" huudahti Julia. \"Miten kauan viivyt täällä? -- Ja\nnyt -- pääsen kävelemään! En ole koko talvena kävellyt. -- Niin,\nmeillähän on se tekosyy ... meillähän on siihen ikäänkuin oikeus,\nsiltä minusta tuntuu. Hildur on entistä hermostuneempi koko\nrakennushommasta: työmiehet ovat yhtäkkiä tulleet sellaisiksi,\netteivät tahtoisi enää tehdä enempää kuin kahdeksan tuntia päivässä,\nja Severi kiiruhtaa yhä vain huvilan valmistumista. Severi suostuu\ntosiaan siihen, että käyn huvilalla Hildurin puolesta, ja sinä tulet\nmukaan.\"\n\nJulia kääntyi Isidoriin päin ja katsoi häneen hymyillen, hieman alta\nkulmiensa, mutta avoimesti ja hehkuvin poskin.\n\n\"No, ei nyt, ei enää -- täällä!\" kielsi hän, kun Isidor kiihtyneenä\naikoi syleillä. \"Mennään pois, kahvi odottaa.\"\n\nKahvipöydässä, -- johon myöskin tohtori tuli, alkaen puhua yleisistä\nasioista, kuivanlaisesti ja hiukan hermostuneesti, ja sanoen lopulta\nkuitenkin yhtäkkiä, anteeksipyytämättä, että hänen täytyi poistua,\nkoska hänellä oli iltatyötä, se tavallinen tutkimuksensa, --\nkahvipöydässä jatkoi Julia, kun oli jäänyt Isidorin kanssa kahden\nkesken, noista kukkasistaan:\n\n\"Niin, minä luulen, että ihmisestäkin piikit todella saattavat\nkadota, jos hänen on hyvä olla, jos hän on suojattu. Mutta sellainen\nsuojelus tulee häneen ehkä sisästäpäin, sielusta? Vai ulkonaiset\nseikatko sen tekevät? Mutta niin on nykyään, että tunnen kuin en\nhuolehtisi, kiihtyisi enää mistään ulkonaisesta, kaikesta rumasta\nja ilkeästä ... Olen ikäänkuin vapautunut itsevarjelusta, noista\nulospäin kasvavista okaista. Ja kuinka siitä nautin! Elämä tuntuu\nvälistä juovuttavan ihanalta. Miten olen suojattu! Siitä pieni\nesimerkki: kävin äskettäin täkäläisen Suomettaren toimituksessa.\nMinulla oli sinne asiaa sille konttorineidille, jonka tunnet ja\njota olet suvainnut pilkata, koska hän on säälittävä naimattomaksi\njäänyt, -- jos siinä nyt mitään säälimistä on! No niin, se asia on\nsinulle salaisuus, sekin. -- Mutta samalla jouduin sananvaihtoon\ntoimitussihteerin kanssa. Moitin häntä siitä, että hän oli niin\ntörkeästi kirjoittanut poliisimestarivainajasta, jonka kanssa\nkuultu ennen seurustelleenkin. Sanoin, että toisin olisi hän\nkirjoittanut ennen, kun Venäjä oli voimissaan: silloin lehti\ntuollaisia onnenonkijoita melkein ylisti. -- Muistin siinä, että\nviime syksynä väitettiin juuri tämän toimittajan antaneen Oskar\nKlingstedtin ilmi santarmille. Ja kuulinhan minäkin, miten hän niissä\nkansanopistojuhlissa huusi, että me olemme vannoneet uskollisuuden\nvalan keisarillemme! Toisin nyt joka suhteessa. Onpa tämä pikku\nSuometar kääntynyt melkoisen selvästi ihailemaan saksalaisiakin:\njääkäreitä ei lehti enää moiti, se tehtävä on jäänyt Rolf Idellille.\nRolf on julkaissut lehdessään artikkelisarjan, jossa hän paheksuu\njääkäriliikettä, paljastaa sitä ruotsikkojemme keksintönä, kuvailee\nja ärsyttää monia vastaansa. No niin, kuinka lienee; mutta Rolf\non edes johdonmukainen, jatkaa entistä latuaan; mutta pikku\nSuomettaremme kääntelehtiminen, miksi sitä sanoisinkaan? -- Minä\nhullu moitin siis siellä suoraan tuota pientä kalpeaa miestä. Mutta\nkuinka se herra suuttui! Hän kalpeni aivan valkeaksi, hän kuohui,\nhuusi, ettei hän täällä kärsi kaupungin akkoja, hän ajoi tohtorinnan\nulos: siitä sain! Ja hän vihjasi sinuun. -- Mutta katsopas, tätä\nnyt tarkoitan: en loukkautunut hänen sanoistaan yhtään. Pidin niitä\ntavallaan oikeinakin, sillä olenhan vain yksinkertainen, typerä\nnainen. Itse loukkaus oli minulle aivan samantekevää. Niinkuin\nmuutkin ihmisten jutut, jotka ovat minulle ennen tuoneet surua --\noikeastaan heidän itsensä tähden. -- Oi, nyt, kun olen vapautunut,\nsaattaisin tunnustaa sinulle, vaikka en siitä kersku, että -- on\nminua hiukan kiusattukin sinulla! Joku rouva säälinyt, -- nimeä ei\ntarvitse mainita, tuon naiivin sielun. Toinen kauhistellut, kolmas\nihmetellyt. Ja enimmät juorunneet jos mitä asiasta, sellaista, mitä\neivät ollenkaan tunne. No niin, -- mutta nyt olen päässyt siitä\nkaikesta välittämästä. Piikit katoavat.\"\n\n\n\n\n18.\n\n\nTistelberg kävi sitten verrattain harvoin Onni Tarkkasen luona, josta\nhän loitontui niinkuin useinkin nuorimies naineista ja etenkin lasten\nisiksi tulleista ystävistään. Kävi vain ottamassa pieniä töitä,\njoita hän ei kuitenkaan jouduttanut. Myöskään muiden täkäläisten\ntuttaviensa kanssa, joita ei ollut monta, ei hän seurustellut.\nMainittavinta oli, että hän tapasi Leevi Mölsän pari kertaa\nSeurahuoneella, kun sattui menemään sinne aterialle. Postimestari\nkuului siellä suorastaan asuvan. Toisella kerralla makasi Mölsä\nsiellä surkeassa tilassa. Tarjoilijatar sanoi, että hän oli juonut\nkaiken talvea, ja nyt oli hän juonut pari viikkoa yhtä mittaa,\nsyömättä moneen päivään palaakaan. Päällystakki yllään hotellihuoneen\nsängyssä loikova postimestari puhui, pirtulasista kulautellen,\nsitten jotain jostain aaveestakin, jota hän alinomaa näki. Se aave\noli muka -- gulassi. Sopiva jutunaihe Tistelbergillekin, -- nuo\nyhtäkkiä vimmatusti lisääntyneet gulassit. Hän kertoi Mölsälle\ngulassien elämästä, muun muassa noista kolmenkymmenentuhannen markan\nkekkereistä, joista rappeutunut sensori oli hänelle Helsingissä\npuhunut, ja pakeni sitten Mölsän luota, jättäen postimestarin\nvalittamaan, että hän pelkäsi yksinään öisin täällä hotellissa.\n\nIsidorilla oli ainainen kiire Julian luokse, tohtori Oljemarkin\ntaloon, jossa hän nykyään istui tunnin toisensa jälkeen, tuntematta\nenää häpeää tai mitään sellaista, mikä oli viime joulun edellä ajanut\nhänet tästä kaupungista ikäänkuin pakolaisuuteen. Oljemarkin salissa\noleskeli hän kuin kotonaan, varsinkin tohtorin vastaanottoaikana,\ntullen sinne heti aamiaiselta ja viipyen siellä alussa päivälliseen,\nsitten päivällisen jälkeenkin, iltaan asti, seurustellen Julian\nkanssa, joka jutellessaan alinomaa ompeli keinutuolissaan istuen.\nLoikoi sohvallakin, tämä vieras, huomaamatta tai välittämättä, kuinka\nivallisella ja lopulta halveksivalla tavalla palvelijatar saattoi\nkysyä, kun toi heille kahvia, hilloa tai jotain muuta makeaa:\n\n\"Mitäs herra nyt tahtoo?\" -- ikäänkuin Tistelberg olisi ollut isäntä\ntalossa.\n\nJulia Oljemark jälleen naurahteli tytön huomautuksille ja\npistoksille, eikä huolinut niistä Isidorille puhua.\n\nHän pyrki nyt usein tiedustelemaan Isidorilta, millaista ulkomailla\noli siinä tai siinä suhteessa ... siellä ... etelän aurinkoisilla\nmailla. Ja saikin Isidorin innostumaan ja kuvailemaan milloin\nEspanjaa ja Algeriaa, milloin Välimerta, josta Afrikan kallioiset\nrannat utuisina kohoavat, milloin maurilaisia kaupunkeja\npalatseineen...\n\nTohtori Oljemarkia ei Tistelberg tavannut pitkään aikaan enempää\nkuin kolme kertaa: jäädessään silloin, Julian kehoittelusta, taloon\npäivällisellekin. Ja silloin oli Severi kuin ennenkin: melkein\nsanaton, hoputtava, ehkä hieman kartteleva, mutta kumminkin kohtelias.\n\n-- No, mitäpäs pahaa tässä on? puolusteli Isidor ajatuksissaan\nitseään ja ojentelihe mukavasti Oljemarkin salissa, vakavain ja\nihanteellisten entisten suurmiestemme valkeain kuvien keskellä, tai\nruokasalissa, herkkuja tarjoavan pöydän ääressä, taikka Juliankin\nkukkivassa kamarissa. Eikä -- tapahtunut mitään pahaa!\n\nSitten lähti hän rouva Oljemarkin kanssa neiti Flotmanin luokse,\nottamaan arkkitehdiltä ohjeita, joiden mukaan heidän piti tarkastaa\nja oikoa huvilaa rakentavien työmiesten tehtäviä. Ja Hildur Flotmanin\nneuvot saatuaan matkustivat he kaksi maalle. Pysähtyivät asemalle\nkävellessään ihailemaan kadulla ja isolla torilla kevättä, auringon\nhautovassa lämmössä räystäistä riippuvia jääpiikkejä, varpusten\niloista hälinää, vettä, joka alkoi kimmeltäen puroina juosta...\n\nHildur Flotman oli näyttänyt olevan insinöörin avusta suorastaan\nkiitollinen, harmitellen, että Severi vaati nyt hänen pitämään\nhuolen koko rakennuksesta, itse siihen enää puuttumatta, kun\noli kerran piirustukset tarkastanut ja arkkitehdin suunnitelman\ntäydellisesti hyväksynyt. Neiti oli hermostunut sen tai sen\nkirvesmiehen pöyhkeydestä; mies ei tahtonut ottaa hänen\npiirustuksiaan käteensäkään, vaan luuli osaavansa itse määrätä\njonkin katon vinouden, jonkin ikkunan muodon; -- ja neiti suututteli\nmuuraria, urakoitsijaa, joka oli ahneudessaan, tiilejä säästääkseen,\ntehnyt pari uunia väärin, vasten hänen määräyksiään, joten uunit\ntäytyi purkaa, ja syytti yleensä noiden parhaiden ammattimiesten\nitsetuntoisesta pöyhkeydestä ja joskus sattuvasta nylkemisestä\nennen kaikkea sosialismia. Täten, työväen kiskoessa, johduttiin\nhänen mielestään muka amerikkalaisiin oloihin, jollaisissa oltiin\npakotettuja, työn kalleuden, työläisten materiaalisten vaatimusten\nvuoksi, rakentamaan sillä tavoin kuin ainoastaan kaikkein suurin\nkäytännöllisyys, ei kauneus, vaati; johduttiin rumuuteen, --\nrakennustaiteen rappioon. Siinä seuraus kaiken sellaisen työn\nhalveksunnasta, joka olisi tehtävä uhrautumalla, ns. uskonnollisella\nhartaudella. Ainakaan kirkkojen rakentajaksi ei nykyajasta ollut.\nAinoastaan Saksassa löytyi Hildur Flotmanin mielestä tuollaista pyhää\nhartautta. Siellä vaadittiin vielä jotain työläisiltä, siellä oli\nkuria, tottelevaisuutta.\n\n\"Ja kun nyt Saksa voittaa\", sanoo neiti, -- \"sillä kuinka ylettää\nAmerikka sen kimppuun Atlantin takaa, -- niin ehkä Saksasta leviää\npelastus, uskonnollinen vakuutus ja kuriin tottumus muuhunkin\nmaailmaan...\"\n\nVarmaankin pienen hyötynsä vuoksi suvaitsi arkkitehti sitten\nTistelbergiä kotonaan Julian seurassa.\n\nJulia ja nuori mies matkustivat nyt usein maalle, meren rannalle.\nJa aina kun juna oli lähtenyt kaupungin asemalta ja vanhan, valkean\nristikirkon katto jo loittoni etäältä kuultamaan, pisti Julia, joka\nkerta rohkeammin, kätensä vieressään istuvan Isidorin kainaloon tai\npujotti sen aistillisesti hänen taskuunsa, hyväili hänen kättänsä\nsiellä. Ja sitten hän kuitenkin havahteli katumaan ja sanoi, että\nhänen olisi kotonaankin -- hyväiltävä näin; ja kun Isidor tempaisi\nkätensä esille ja tahtoi kietoa sen Julian vyötäröille, työnsi Julia\nhänet luotansa pois vielä.\n\nHe kävelivät reippaasti tuon melkoisen pitkän tien pysäkiltä\nhiekkanummien poikki huvilarakennukselle, pysähtyen usein katselemaan\nympärilleen, etenkin Julia, mitä kevät oli saanut aikaan, Julia\nihastellen ja silitellen pajujen silkkikissoja, huudahtaen kuinka\nhienon kaunis alastomien koivunoksien ruskea väri oli, kuinka\nliikuttavan iloista tiaisten laulu humisevan metsän kätkössä:\nikäänkuin tulevan pesän ja pienoisten aavistelua. -- Seisahduttiin\ntuokioksi jonkin lämpöisen mäenvierun juurella, jossa ei kuitenkaan\nnäkynyt vielä pälviä, seisahduttiin yhtäkkiä, Isidor ensin,\nJulia sitten. Isidor kietoi kätensä Julian ympärille ja veti\nhänet puoleensa. Julia katsoi ensin kummastuneena, mutta antoi\nsen tapahtua, hänen kasvonsa hehkuivat, ikäänkuin aukenivat yhä\nsuurempaan kummastukseen, ja hän huudahti:\n\n\"Tahtoisitko sinä minut näin, missä tahansa, milloin ja miten\ntahansa?\"\n\nJa jatkoi iloisesti:\n\n\"Ei, se ei ole minusta paha! Minä iloitsen siitä. Mutta...\"\n\nHe kulkivat edelleen vaiti. Julian viimeiset sanat olivat jälleen\nkuin lupaus.\n\nJa huvilalla täytti Tistelberg oman lupauksensa neiti Flotmanille,\nvaikka rouva Oljemark olikin tuossa tarkastuksessa tunnollisempi\nkuin hän, josta muuten piirustukset olivat niin rumat, että tuskin\nsaattoivat innostuttaa vaatimaan itseään toteutettaviksi: seinät\ntäynnä ulottumia, katto täynnä taittumia, koko laitos kuin mikäkin\nkypärä, savutorvi piikkinä keskellä. Mutta miehiä ystävällisiksi ja\ntotteleviksikin saamaan oli maanmittari omiaan: leikinlaskuun valmis\nja -- tottunut tarpeen tullen huutamaan.\n\nHe palasivat näiltä retkiltään myöhään kevätiltain hämärissä, ja\nkertoivat sitten matkan tuloksista Severi Oljemarkille, Julia\nvakuuttaen tehneensä kaiken parhaansa ja Isidor noin vain,\njonkinlaisena selityksenä. Palasivat hämärän laskeutuessa maan yli,\nteitä, jotka alkoivat ritistä yökylmän jäätäminä, painuen välistä\ntoisiinsa kiinni metsissä tai kaupungin laitamilla. Julia huudahti:\n\n\"Minusta on niin liikuttavaa, minusta olisi niin kaunista, jos\nolisimme näin, hangessa, -- kuin orvot linnut, joilla ei ole kotia,\npesää. Ei se olisi minusta nyt syntiä. -- Mutta ... kaikki selviää...\"\n\nMaailma kulki kulkuaan. Mitä he siitä? Kaikki tien varrella kohoavat\nvillit kalliot, joille he poikkesivat, olivat kuin heidän omiaan.\nEikä heidän poluilleen tosin sattunutkaan ilkivaltaisia irtolaisia\ntai huligaaneja, joita yhä kuhisi venäläisen sotaväen lisäksi paitsi\nkaupungissa myöskin metsissä, joissa he samosivat. Kuhisi entistä\nenemmän: patterityöt jatkuivat yhä, nimismiehet ahdistivat niinkuin\nennenkin talonpoikia lähettämään valleille miehiä ja hevosia, mutta\nhuononevilla tuloksilla, sikäli huononevilla, ettei talonpoikia saatu\ntottelemaan niinkuin ennen, entisiäkin renkejä karkasi valleilta ja\ntyöpalkat jäivät kaikkein vallattomimpien jätkien haltuun. Noille\njääneille ei enää kuultu maksettavan usein palkkaakaan. Niitä hajosi\nsinne ja tänne, ja he, nuo kaikkialta kokoon haalitut irtolaiset,\nalkoivat maalla ja kaupungissa varastella, ryöstääkin, ja hätyytellä\nihmisiä: sitä ja sitä kaupunkilaista oli ahdisteltu pimeässä itse\nEsplanadillakin. Julia ei sanonut heitä pelkäävänsä, eikähän\nIsidorinkaan sopinut silloin pelätä...\n\nNiin, maailma kulki kulkuaan. Mitä he siitä? Mitä Venäjästä,\nKerenskin yhä heikkonevista vakuutteluista, että sota jatkuisi\nkahta ankarampana, Venäjä vastaisi kuulalla kuulaan, laukauksella\nlaukaukseen. Mitä sosialistilehtien yltyvistä kirjoituksista, joita\nSeveri Oljemark selosti omien porvarislehtiensä mukaan, kummastellen\ntyöväen johtajain omituisia vaatimuksia, ettei vallankumouksen\nvoittoja ollut päästettävä täälläkään käsistä, sillä porvarit\neivät varmaan suostuisi mihinkään uudistuksiin, vaan jarruttivat\neduskunnassa, koettivat pitää maata ennallaan!\n\nMitä he kaksi siitäkään, että itse Severi Oljemarkin talossa tapahtui\nsitten ennenkuulumaton kohtaus, melkoinen meteli!\n\nPuutarhuri Sutelin oli sen aiheuttaja.\n\nRouvasväen Yhdistys oli tarttunut Sutelinin tytön asiaan. Etenkin\nopettajatar Laina Suomela vaati Esteriä toimitettavaksi ainakin\nkasvatuslaitokseen, sillä kaupunkia kauhistivat jutut, että tyttö\nsairastaisi jotakin kamalaa. Ja tunnustihan Fritz Ivar Blöcker,\nse juopotteleva rahjus, julkeasti olevansa itse Ester-sankarien\nensimmäisiä, ja tiedettiinhän, samoin Fritzin omista tunnustuksista,\nettä hän oli surkuteltavassa tilassa entisen kevytmielisen elämänsä\nvuoksi. Kaupunki kihisi ja kuohui suuttumusta ja kauhistusta.\nToiset siunailivat, eräät nauroivatkin tälle suunnattomalle\njärjettömyydelle. Salaa sipistiin niiden ja niiden toistenkin\nherrojen joutuneen samaan kadotukseen kuin Fritz Blöcker, ja\nkaikki tuon apinamaisen tytön tähden, joka muuten oli alkanut\nlopulta juosta venäläistenkin parissa, kierrellä heidän kanssaan\nkaduilla ja kehua silloin ja silloin olevansa menossa pattereille\ntai kansakoululle, jonka ryssät olivat kasarmikseen anastaneet. --\nSutelinit suuttuivat Rouvasväen Yhdistyksen vaatimuksesta. Mutta\nniin laajalle se vaatimus levisi, että eräät herratkin, sellaiset\nkuin lehtori Korpelainen, hommasivat tytön sairaalaan, -- eivät\npoliisin kynsiin, kuten ennen olisi tehty: nyt oli toinen aika,\nmiliisi ei ennättänyt eikä tahtonut koko juttuun puuttua. Ja tohtori\nOljemarkia pyydettiin antamaan lausuntonsa sairaasta Esteristä.\nSeveri Oljemarkin lausunto kuului, ettei Ester Sutelinia sopisi\nlähettää edes kasvatuslaitokseen, kuten yleensä vaadittiin, vaan\nhourujen hoitolaan, varsin vaarallisena vajaajärkisenä. Sutelinin\nja hänen rouvansa vimma yltyi tästä lausunnosta. Ja kuinka\nollakaan, eräänä päivänä tunkeutui puutarhuri tohtori Oljemarkin\nruokasaliin, löi nyrkkiään pöytään, kirosi ja sadatteli niin että\nkiharainen tukka hänen päässään tärisi. Hän syytti tohtoria liian\nylpeäksi kansaa kohtaan ja lupasi näyttää, oliko hänen tyttärensä\nheikkopäinen, vannoi kysyneensä asiasta myöskin tohtori Ruususen\nmieltä, -- Ruususen, joka oli tällä välin jotenkin joutunut\nsairaalan lääkäriksi, -- ja Ruusunen oli ollut valmis laskemaan\nEsterin sairaalasta kotihoitoon. Sutelinin itsensäkin mielestä\nEster olisi ollut parannettavissa kuhnehoidolla, -- se ei ollut\nmitään pahempaa! -- Mutta herrat eivät olleet luottaneet Ruususeen!\nVarsinkin ruotsalaiset herrat, jotka olivat koettaneet turmella hänen\ntytärtään, olivat tahtoneet kadottaa uhrinsa silmiensä edestä --\nhullujen vankilaan. Mutta Sutelin tiesi, että entinen ruotsikkojen\nja heidän häntyriensä valta oli loppunut! Ja hän osoitti pihalle,\njossa seisoi paljon kansaa, miliisejä, työläismiehiä ja -naisia ja\nmuutamia ryssiä. Rouva Sutelin ryntäsi niinikään miehensä takaa\nhaukkumaan tohtoria, sätti kaikkein rumimmilla nimityksillä rouva\nOljemarkia, joka oli rientänyt ottamaan selkoa kohtauksesta, ja\nvihjaili kursailematta Tistelbergiin. Puutarhuri jyristi nyrkkiä,\nettä nyt oli valta kansalla, vallankumous oli sen sille antanut.\nHän oli pitänyt jonkinlaisen kansalaiskokouksen Työväentalolla ja\ntuonut kansaa tänne mukanaan. Ellei tohtori Oljemark peruuttaisi\nlausuntoaan, oli Sutelinilla tiedossa jo pystyvä seuraajakin hänen\nvirkaansa. Se ei ollut Ruusunen, sillä hänellä oli muuta tointa,\nmutta eräs äskettäin kaupunkiin muuttanut mies, joka oli ryhtynyt\nparantamaan keuhkotautia jollakin tervalta haisevalla seoksella ja\nonnistunut siinä niin, että oli saavuttanut yleisen tunnustuksen ja\nrikastunut, tuo tohtori. Peruuttiko tohtori Oljemark vai ei? Kyllä\ntällaisista herroista päästäisiin! Sutelin teki lähtöä pihalle,\nikäänkuin katkaistakseen kaikki neuvottelut. Severi Oljemarkin\nselittelyt eivät häneen pystyneet. Hän meni kuistille ja vaati\ntohtoria vangittavaksi, vietäväksi poliisikamariin. -- Ja kuka nyt\njohti miliisiosastoa, jonka oli vangitseminen suoritettava ja joka\nepäröiden lähestyi portaita? Sutelinin oma poika, Jalo Julku. Hän\nkuuluikin näinä päivinä tulleen Pietarista takaisin: siihen oli hänen\nsyksyllinen jääkärihommailunsa lyhistynyt! Hän seisoi komppaniansa\netunenässä jonkinlaisissa hiekanharmaissa, tiukoissa sotamiehen\ntamineissa, sellaisissa, joita venäläiset olivat nähtävästi saaneet\nlänsieurooppalaisilta liittolaisiltaan, lätkälakki toisella\nkorvallisella, antaen pitkän hiustöyhdön riippua näkyvillä toiselta,\nja syljeskellen ympärilleen auringonkukan siemeniä.\n\n\"Hei pojat, mars!\" huusi hän, ja kuvaili arkailijoille, kuinka\nPietarissa oli upseerien päitä katkottu.\n\nOnneksi riensivät lehtori Korpelainen ja Rolf Idell Oljemarkin\ntalolle hätään. Molemmat puhuivat joukolle lakien kunnioittamisesta,\nIdell lempeästi selitellen, Korpelainen ankarammin. Ja tuosta\nmerkillisestä vangitsemisaikomuksesta oli luovuttu Sutelinin raivoksi.\n\nMistä Sutelinit olivat tällaista keksineet? Sen tiesivät kyllä\nne, jotka olivat asioita seuranneet. Jotain uutta ja tuhoisaa\noli maassa tulossa. Näinhän olivat kansalaiskokoukset muuallakin\nmenetelleet. Kilvalla olivat ne tai miliisi, välistä sotamiesten\ntukemina, erottaneet poliiseja, erottaneet nimismiehiä,\ntuomareita, ruununvouteja. Panneet siellä tai siellä viralta\nmetsänvartijan, toisessa pitäjässä kansakoulunopettajia, toisessa\nkunnallislautakunnan esimiehiä, sitten tehtaitten työnjohtajia. Niin,\neräässä pitäjässä oli siten erotettu kaikki virkamiehet! Eräässä\ntoisessa oli päätetty erottaa piirilääkäri ja nimittää hänen sijaansa\nkunnan kätilö.\n\nSutelin raivosi ja uhkasi raastaa itselleen oikeuden raastuvassa.\nHän raivosi nyt Idelliäkin vastaan, oli uhannut jo siellä Oljemarkin\npihalla näyttävänsä hänellekin, petturille. Kuului kerskuvan\nomistavansa todistuskappaleena erään sellaisen valtin, joka löisi\nlaudalta kaikki porvarisherrat, -- mädänneitä renttuja kaikki muut\npaitsi maisteri Birger Bengelsson, joka hänestä oli ainoa kunnon mies.\n\n\n\n\n19.\n\n\nSeveri Oljemark, niillä sangen harvoilla hetkillä kuin hän oleskeli\nvaimonsa ja Tistelbergin seurassa, -- istuen silloinkin erillään\nja lukien lehtiä, -- suomalaisista porvarislehdistä ei kuitenkaan\nUutta Suometarta, joka oli saanut etenkin näin puoliruotsalaisissa\npiireissä onnenonkijain suosijan ja melkein maanpetturin maineen,\nvaan nuorsuomalaisten äänenkannattajaa ja yhtä hartaasti\nruotsinkielistä Hufvudstadsbladetia, -- Severi Oljemark saattoi\nlehtiä lukiessaan kummastella, mitä tarkoittivat eräät työväen\näänitorvet, joiden kirjoituksia porvarillisissa referoitiin, sillä,\nettei muka työväen hetkellistä voittoa ollut päästettävä käsistä?\nMikä oli tuo hetkellinen voitto? Sekö, että sosialistit olivat\nsaaneet enemmistön eduskuntaan?\n\n\"No niin\", selitti yleisiin asioihin hermostuneesti havahtunut\ntohtori, \"sosialistit eivät luota tuohon omaan eduskuntaansa.\nEpäilevät, ettei sellainen enemmistökään auta heitä toteuttamaan\nvaatimuksiaan. Valtiopäiväjärjestyksen mukaan voi porvarillinen\nvähemmistö äänestää heidän esittämänsä lait yli seuraavien vaalien.\nJa onhan sosialisteilla syytä olettaa, että porvariston täytyy\nmenetellä niin: sosialistit vaativat, -- mitä kaikkea ja merkillistä?\nHe vaativat elintarvepulan järjestelyä. Onko sitä pulaa nyt\nolemassa?\" ihmetteli tohtori Oljemark.\n\nTistelberg tiesi mainita, että kyllä sitä saattoi olla: hän oli\nainakin maalla jotain sellaista nähnyt.\n\n\"No niin\", toisti tohtori. \"Ehkä siinä on perää. -- Mutta toinen\nkysymys: vaativat torppareita vapaiksi. Ikäänkuin torpparit olisivat\n-- mitäkin orjia! -- Ja ilmaiseksiko, korvauksettako ne olisi\nvapautettava? Kuinka maatilat pysyisivät pystyssä ilman torppareita?\nAinakin sanoi Akseli Jorvas, kun tapasin hänet äskettäin, että\ntilalliset, sellaiset suuremmat, jollaisia hänkin on, eivät tule\nhevillä sitä vaatimusta hyväksymään. Eivätkä he mitenkään voi\nmyöntyä kahdeksantuntiseen työpäiväänkään, jota nyt tahdotaan,\nmaaseudullekin, -- ja miksi tahdotaan? Entäpä sitten kunnallisen\näänioikeuden antaminen kaikille, sellaisille, joilla ei ole penniä\ntaskussa ja jotka eivät ymmärrä, tiedä mitään, eivät monet ole\nkäyneet edes kansakoulua! Tuollaisille sälleillekö ja räyhääjille\nkuin nuo Suttusen mukana minua kiusaamaan kulkeneet? -- Ja sitten\nkoko työväelle sairaus-, vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutus:\nkäytännöllinen mahdottomuus! -- Ja näitä mielettömiä vaatimuksiaan\ntoteuttaakseen tarvitsevat sosialistijohtajat laumansa tukea. Siksi\nei paheksuta rosvouksia, törkeitä elintarpeiden ryöstöjä, varkauksia,\nei edes ihmisten hätyyttämistä kaduilla, alinomaisia puukotuksia.\nOnhan rikollisia tekoja painettava villaisella. Mitä ihmettä aiotaan?\nLääkäreitä ei muka enää tarvita, mutta salaviinankeittäjille, joilta\nmiliisi vie keittovehkeet, antaa jokin kansalaiskokous takaisin\nviinapannut! Ja kuulkaas, tässä on referaatti Kansan Lehdestä! Mitä\nse tarkoittaa, Kansan Lehti, kun vaatii joukkojaan taisteluun, --\nlaillisuutta vastaan? Perustuslakiako vastaan, jolla sosialistien\nmullistustuumat voidaan ainakin lykätä toistaiseksi...\"\n\nJonkinlaista yhteiskunnallistako vallankumousta täälläkin\nhaaveiltiin, kysyi tohtori. Ja se haaveilu oli varmaan tartuntaa --\nVenäjältä. Siellähän saarnasi jokin uusi nimi, Lenin, jotain aivan\nmieletöntä. Sellaista, ettei Venäjän olisi annettava enää ainoaakaan\nkopeekkaa sotaan, oli hylättävä koko kansallinen puolustus. Ja sitä\nvarten oli köyhin osa kansaa -- aseistettava niitä vastaan, jotka\ntahtoivat jatkaa sotaa... ennen ei saataisi sotaa loppumaan.\n\n\"Merkillistä! Omituista ... Hulluuden syvin kuilu!\" hermostui tohtori\nja heitti lehden käsistään. \"Ja huomatkaa se, että Lenin kehoittaa\nlevittämään moista oppia koko maailmaan. -- Siksikö esiintyi\nkokouksessa, jonka Blöckerin kaljatehtaan työläiset pitivät, jokin\nkiihottaja Pietarista? Fritz ei suostunut mihinkään. Ja nyt saadaan\nolla ilman pöytäjuomaa!\"\n\nTohtori poistui, lähti omalle puolelleen, tapansa mukaan...\n\nMitä Julia ja Isidor kaikista näistä oudoista ajantapahtumista?\nMaailma kulki kulkuaan, he omaansa, nuo porvarilliset nautiskelijat!\nJuliakaan tuskin luki enää lehtiä, hänellä näytti olevan muuta\najattelemista: hän lupaili salaperäisillä sanoilla Isidorille jotain\niloista yllätystä ja -- tahtoi yhtä mittaa kuulla niistä etelän\nmaista. Vieraitakaan, joita tohtori Oljemarkin talossa silloin\ntällöin kävi, eivät he enää kursailleet. Julia suoritti kaikki\nkotivelvollisuutensa huolellisesti, -- sen täytyi hänen mielestään\nnyt riittää...\n\nTällaista häiriintymätöntä seurustelua Oljemarkin kotona, pitkin\nmetsiä ja meren rantoja, kävelyitä puistossa ja kiipeämisiä harjulle\nnäkötorniin, jonka venäläiset olivat jo jättäneet ja josta näkyi\nkauas Suomenlahdelle, jota rouva Oljemark sanoi Itämereksi, --\ntällaista rattoisaa kiertelyä melkein kaikkialla paitsi ei --\nhautausmaalla, jonne Julia ei nyt, Isidorin kummaksi, pyytänyt, sitä\nolisi kai jatkunut kauankin, ellei pari tapausta olisi herättänyt\nrakastuneita ikäänkuin sekavan unen houreista. He olivat juuri\npäättäneet tehdä oikein pitkän kävelyretken niin kauas merelle päin\nkuin pääsi, tuohon pieneen ulkokahvilaan, jonne he olivat jo syksyllä\naikoneet. Silloin sattui ensimmäinen niistä tapahtumista.\n\n\n\n\n20.\n\n\nLeevi Mölsä teki itsemurhan.\n\nSutelinilta tuli hänelle haaste oikeuteen: lisäpisara vain, joka\nkaatoi hänen kolkon elämänsä, kärsimystensä kalkin.\n\nNe kaupunkilaiset, jotka olivat pilkistäneet postikonttorissa\nkäydessään Mölsän yksityispuolelle, olivat nähneet siellä kodin yhä\nsurullisemmassa epäjärjestyksessä. Jo kuistikin täynnä kaikenlaista\nrojua. Sisällä väliovet auki, kuka tahansa saattoi päästä menemään\nkylmästä eteisestä kolkkoon ruokasaliin ja sisemmällekin. Lapset\nyksinään itkemässä tai riitelemässä, yskäisinä ja huolimattomasti\npuettuina. Rouvallahan oli tavattomasti hommaa, juoksua asioilla. Ja\npostimestari itse aina poissa kotoa: juonut kaiken talvea, muuttuen\nnaamaltaankin yhä surkeammaksi, -- hän oli nykyään kuin mikäkin\nkapakala.\n\nEnsinhän ei Leevi Mölsä ollut virkkanut vaimolleen moitteen sanaa,\nsilloin kun koti oli alkanut näyttää hänestä sekalaiselta ja rumalta.\nMiten toisenlaista oli muualla, hienoissa perheissä! Esimerkiksi\ntohtori Oljemarkilla, jonne rouva Oljemark oli kerran talvella hänet\nvienyt, ohimennen. Millainen aistikkuus kaikessa, -- ylellisyyttäkin!\nJa kukkia: Leevi muisti äitinsä pelargonioilla ja verenpisaroilla\ntäytetyt ikkunat. Mutta -- ei enää huomauttanut niistäkään, kukista,\nMarille. Eikä sanonut, että se ja se uudin olisi pitänyt korjata, kun\noli ennättänyt kulua rikki. Oli sulkenut kaiken sisäänsä. Ja etsinyt\nhauskuutta tuttaviensa seurasta ravintolassa. Koetteli jutella siellä\nhauskoja toveriensa kanssa.\n\nSitten hän lopulta kerran oli huomauttanut vaimolleen, juovuksissa\nollessaan. Mutta katui katkerasti seuraavana päivänä moitteitaan,\nväitti niitä humalaisen hullutteluiksi: niissä ei hänen todellisella\najatuksellaan ollut mitään osaa.\n\nJa se jäikin ainoaksi kerraksi: hän sulki kaiken sisäänsä, -- kaiken\ntuon kodin rumuudesta ja ilottomuudesta. Ja odotti muutosta.\n\nJa Mari yritti parastaan. Mutta millaista siitä tuli?\n\nSellaista, että kun Leevi eräänä lauantaina palasi kotiin, sinkosi\nhän permannolle tyynyn, jonka vaimo oli salin sohvalle ommellut.\n\nSekin jäi ainoaksi kerraksi sitä lajia. Leevi kärsi teostaan kitkerää\ntuskaa. Mitäpä Mari sille voi, ettei hän osannut parempaa? Että hän\noli piika... Ja ettei hänellä ollut edes aikaa!\n\nLeevi Mölsä koetti alistua. Katseli nöyrin mielin taulua, joka oli\nhänen omassa huoneessaan ja esitti Kristusta Getsemanessa. Ja kävi\nkirkossa. Mutta ajautui sittenkin viinan ääreen, pois ikävästä\nkodista.\n\nJa eksyi yhä naisten seuraan. Ei enää sen sairaanhoitajattaren: se\noli jo mennyt Helsinkiin. Mutta kaupungissa, kun sinne oli tömähtänyt\nsotaväkeä ja upseereja, oli muitakin. Villiä elämää kaiken talvea.\nKonttorineiditkin hyppivät upseerien ympärillä.\n\nEikä hän kotonaan näistä retkistään kertonut. Miksi kiusata\nsellaisella Maria? Ei Leevin synti siitä parantuisi, -- se jäisi\nennalleen: sen hän tunsi.\n\nLeevin oli alistuttava Jumalan edessä, -- alistuttava syntiinsäkin,\ntyydyttävä kohtaloonsa.\n\nKotona oli kaikki ennallaan. Siihen tunsi Leevi kyllä olevansa itse\nsyypää: itse oli hän silloin, kun sinkosi sohvatyynyn permannolle,\nkeskeyttänyt vaimonsa yritykset kaunistaa kotia.\n\nLeevihän olisi nykyään himoinnut sellaista kotia kuin oli --\ngulasseilla.\n\nJääköön siis koti sellaiselleen! Jumala kai tahtoi, että Leevin piti\nmuutenkin kärsiä, suistua syvemmälle, alentua, saastua yhäti.\n\nNuo gulassit! Nykyajan loisto ja vaatimukset, jotka eräissä piireissä\nyltyivät kuin hulluus!\n\nMutta miten olisi vaimoraukka voinut hankkia hänelle rahtuakaan\nsellaista? Meniväthän virkamieheltä kaikki tulot nykyään leipään.\nEihän heillä ollut enää varaa pitää edes piikatyttöä, saati sitten\nvarsinaista palvelijaa. Jos vähänkin koetti elämästä nauttia, ja\ntäytyihän jotain vaihtelua olla, edes juominen, niin meni heti\nenemmänkin.\n\nToista oli ennen virkamiesten. Nyt oli virkamies muuttunut\njonkinlaiseksi tsinovnikaksi, sellaiseksi huonopalkkaiseksi ja\nkurjaksi raukaksi kuin kuvailtiin Venäjän virkamiehiä.\n\nLeevi Mölsä olisi toivonut itselleen hyvillä ruuilla ja juomilla\nlastattuja pöytiä, kelpo sikaareja niinkuin ennen aikaan, pehmeitä\nmattoja, joilla kävellen ei askelta kuulunut.\n\nNyt kaikki entinenkin kului rääsyiksi, vaatteista sängynpeittoihin\nasti. Hyvä, että Mari-raukka sai itsensä ja lasten ylle verhoa edes\nkotona: kaupungille juhliin tai kyläilylle perheisiin ei hän olisi\nvoinut lähteäkään, -- jos Leevi olisi kehdannut viedä hänet sinne, --\nviedä piikaansa. Jota hän ei ollut pitkään aikaan rakastanut, vaikkei\nhän sitäkään ollut Marille sanonut, -- ei vielä.\n\nNiin, nyt olisi virkamiehellä ollut ainoastaan työtä, ei muuta.\nTyötäkö elämänsä loppuun asti? Sillä kyllä kai tätä kalleutta\nsittenkin riittäisi, vaikka sota loppuisikin!\n\nTyötä ja lisää perhettä, lisää kuluja.\n\nLisää perhettä ... lihalontteja -- vastaisten sotien ja\nvallankumousten hävitettäväksi!\n\nLapsia tapettaviksi: jonkinmoisella nautinnolla ajatteli Mölsä,\nettä jokaisen uuden sukupolven oli kärsittävä näin, -- kestettävä\nsallimuksen kauhea kidutus, alennuttava, jouduttava saastaan.\n\nMonet saarnasivat, että kaikki maailmassa kerran muuttuisi. Sellaisia\nolivat nykyään nuokin, jotka julistivat, että sodat loppuisivat, kun\njoitakin heidän oppejaan seurattaisiin. Siihen oli Leevi uskonut. Se\noli hänestä pahaakin: miten yksilö sitten eläisi, jos kaikki olisi\nniin yksitoikkoista ja ilman kärsimystä: toisten kidutushan tuotti\nnautintoa toisille.\n\nMiten nauttia, jos kaikki ihmiset olisivat samassa asemassa eikä\ntoisilla olisi kärsimystä ja hätää? Nautintohan oli sellaisen\ntahtomista, jota toisilla ei ollut.\n\nJa kuka suostuisi tuollaiseen kommunismiin? Kuka uhraisi työnsä ja\nvaivansa maailmassa toisten hyväksi? Kansako, nuoko uudet ihmiset,\nsamaiset vallankumoukselliset, jotka kiduttivat toisia ihmisiä:\nupottivat täälläkin ne upseerit avantoon, jäädyttivät siihen, -- ja\nolivat toisaalla polttaneet heitä höyryllä, puhkoneet heiltä silmät!\n\nEi, ihmisen ymmärrettävän ja hyväksyttävän itsekkyyden vuoksi tulisi\nvastaisuuden ihmisillä olemaan yhtä huonoa kuin nytkin. Ja vielä\nhuonompaa: uusissa sodissa uusia ja kahta kamalampia hävitys- ja\nkidutuskeinoja. Yksinpä siviiliväki surmattaisiin joka maassa.\n\nNautinnokseen ajatteli Leevi Mölsä, miten pirullinen ihminen oli ...\nJa miten pirullinen hänen oma piinansa Jumalan käsissä.\n\nMölsä jatkoi juomistaan, ainoaa nautintoa nykyaikana, ja nautti\nkärsimyksestään.\n\nJoi vuorokausittain syömättä. Lopulta himoitsi ruokaa kuin susi: hän\ntarvitsi paljon ruokaa! Rasvaista ja makeaa ruokaa... Nyt alkoi sitä\nolla vaikea saada, vaikkapa olisi onnistunut hankkimaan rahaakin\njostain velaksi tai vekseleillä.\n\nPerheensä ja itsensä vuoksi täytyi hänen lähteä maaseudulle\nsapuskoita hakemaan. Akseli Jorvakselta oli hän kuullut, että\nlähiseudun taloissa oli pyytäjiä niin paljon, ettei voitaisi enää\nantaa kenellekään. Mölsä matkusti kauas sinne metsämaille, joita hän\noli pitänyt ihanteenaan. Olihan sekin kielto, ettei ruokatavaroita\nsaisi kuljettaa läänistä toiseen, mutta kukapa saattoi noudattaa\nkieltoja, kun vatsa vonkui.\n\nHän tuli matkaltaan ällistyneenä takaisin: siellä kaukanakin oli\nkiskottu. Sellaisia olivat nyt hänen ihailemansa vanhanaikaiset\nmaalaisetkin!\n\nJospa hän olisi osannut olla gulassi, jollaisia kihisi kuin\nmuurahaisia! Hän ei heitä kadehtinut. Hän olisi itse mielellään\nollut niinkuin he, jos olisi -- kyennyt. Mutta hän nyt oli tottunut\nvirkamieheksi. Oli tukalaa touhuta. Oli alentavaa myödä mukavuutensa,\njuosta, touhuta.\n\nGulassi sai hänelle jonkinlaisen yleisen muodon. Henkilöityi\nyhdeksi ainoaksi tyypiksi, yhdeksi olennoksi. Työntäytyä joka\npaikkaan, -- hälistä, hölistä, olla tungetteleva, osata kaikkea,\nei epäröidä mitään, -- muuttaa kaikki rahaksi! Yhä enemmän\najatteli hän gulasseja. Siitä ei päässyt minnekään. Se kummitteli\npostikonttorissa, milloin hän siellä istui. Se näkyi selvästi --\nkuin elävä ihminen: sillä oli matala otsa, pieni, kärjestä lattea\nnenä ja sieraimet, jotka olivat auki taivasta kohti. Mies kuin\nhärkä, hävytön, julkea, tyhmä. Puhui huutamalla. Hosui käsivarsiaan\nja hölisi: aina piti kuuluttaa, minne hän milloinkin meni, mistä\nvoitti ja ansaitsi, ravasiko Helsinkiin vai Pietariin. Touhusi ja\njuoksi otsansa hiessä. Huitoi keppi kädessä. Oli aikoinaan myynyt\nkengännauhoja kadunkulmissa. Oli kerännyt kaduilta tupakanpätkiä,\nmyönyt niitä jätkille. Oli kerännyt pelloilta luitakin. Liike\noli kasvanut. Gulassi oli alkanut kasata halkoja. Ostaa ja myödä\nhuviloita. Kiertää maaseudulla kokoamassa kaikki naulat, vanhat\nhevosenkengätkin. Nyt se keräsi elintarpeita, nylki niillä. Se\nei hävennyt mitään. Valehteli, kerskui. Kehui itseään, pilkkasi\nvaatimattomia. Hölysi, mölysi. Pisti kokonaiset rautatiet\ntaskuunsa. Esitteli itsensä kaikille sinuksi. Niin, hakkasi\nhaloiksi hautuumaiden puutkin, -- sellaistahan oli tapahtunut, että\njokin maalaiskunta oli myönyt kirkkomaansa koivut haloiksi. -- Se\ngulassasi haudoillakin: osti hautapaikat ja möi ne huutokaupalla.\nMöisi varmasti -- vaikka vaimonsa, lapsensa, jos saisi kylliksi\nrahaa! Ja rikastui yhä, riemuitsi miljoonista! Tunkeutui kaikkein\nhienoimpiin paikkoihin. Pani toimeen illallisia, jotka maksoivat\nkymmeniä tuhansia markkoja. Ajatti autolla etsimässä itselleen\nhopeista sähkökellonnappia. Söi kuin porsas, -- sormillaan. Kampasi\nravintolapöydässä päätänsä. Hoilasi, hölisi, mölisi, kehui, komeili...\n\nGulassi tuli Mölsälle kuin paholaiseksi. Ajan paholaiseksi, -- joka\noli ihmisten kärsimykseksi päästetty irti.\n\nHän tunsi olevansa maahan poljettu, kun sai niin paljosta kieltäytyä.\nMadon ansaittu kohtalo!\n\nJa kasvoi himo nauttia, -- niinkuin gulassit nauttivat. Kuin\ngulassit? Pirtua: siinä Leevin, saastaan poljetun, nautinto.\n\nVaatteetkin olivat niin huonot, ettei hän tohtinut enää mennä\nonnellisempien, talonkaupoilla ja jos jollakin gulassaamisella\nrikastuneiden luo, vaan seurusteli toisten, alennettujen, kärsivien,\nparissa. Siten oli seurustellut eversti Leskisenkin kanssa. Nyt\nymmärsi Leevi Mölsä hänet, itse surkeuteen jouduttuaan. Ja sitten yhä\nhuonompain. Monesti oli hän istunut Seurahuoneella jätkien seurassa.\n\nEikä hän pyytänyt vaimoltaan tai lapsiltaan anteeksi. Ainoastaan\nJumalalta: Jumala tiesi, ettei hän voinut muunlainen olla!\n\nKerran hän sitten vaimoaan löi. Oli juonut, -- siihen oli joutunut,\nalentanut itsensä, -- kaksi viikkoa erään rappeutuneen luona, aamusta\niltaan niinkuin suutarikin, palaa suuhunsa pistämättä. Tuli kotiin,\njatkoi juomistaan kamarissaan. Vaimo koetti viedä häneltä pullon,\nryhtyi itkusta ja maanittelusta väkivaltaan. Leevi työnsi Maria\nensin ulos. Vaimo kimmastui vastarintaan. Silloin Leevi kaatoi hänet\nlattialle, veteli jaloista, sanoi lopultakin vihaavansa piikaansa ja\nlöi häntä.\n\nSitten hän sai rauhassa juoda ja nukkui lopulta. Heräsi, muisti\ntapahtuman. Viha repi yhä hänen sieluaan, viha vaimoa kohtaan, joka\nei ymmärtänyt, miksi hänen täytyi juoda. Ja hän tunsi, että hän\ntekisi pian vielä enemmän pahaa vaimolleen, -- niin, lapsilleenkin.\nJokin väkivaltainen voima tuli hänestä syvältä ja vaati sellaiseen!\nHänen teki mielensä, silloin yöllä, mennä kuristamaan vaimonsa\nja lapsensa. Parempi olisi lasten olla olemattomissa tällaisesta\nsaastaisesta maailmasta!\n\nSe hirveä voima tuli hänestä syvältä ... Vai tuliko se hänen\nulkopuoleltaan? Tuolla nurkassa oli hän näkevinään jonkin mustan\nolennon, pahanhengen. Sillä oli julkea, matala otsa. Se oli se ... se\nsanoi:\n\n\"Parasta on, että tapat perheesi ja menet kuritushuoneeseen!\"\n\nLeevi Mölsä vapisi, pani kätensä ristiin, rukoili:\n\n\"Kristus, Kristus, minä en jaksa enää! Minä antaudun pahalle\nvoimalle. Minä en voi vastustaa sitä enää, ota minut.\"\n\nVielä näki hän äitinsä kukkivan ikkunan. Ajatteli köyhää isäänsä,\njota ei voinut auttaa...\n\nValvoessaan kerran liikkumatta vaimonsa vieressä, joka nukkui,\n-- juovuksissa ollessaan sulkeutui Leevi omaan kamariinsa, --\nvalvoessaan jälleen yhteisessä makuuhuoneessa, vaikkei sovintoa ollut\ntehty, Leevi ei ollut sitä tarjonnutkaan, huomasi hän yhä väkevämpänä\ntuon hänestä syvältä tulevan, kiduttavan voiman, joka vaati, että\nhänen olisi surmattava vaimonsa ja lapsensa heidän maatessaan.\n\nNyt hän pelkäsi maata vaimonsa luona. Ja vielä enemmän maata\nyksinään: näki sen hahmonsa, -- gulassin, joka oli muuttunut\npahaksihengeksi.\n\nJa näki eversti Leskisen istuvan sängyn reunalle ja viittovan\nhäntä tulemaan mukaansa. Leskisen, kurjan seuratoverinsa, joka\noli löydetty Loviisasta hirttäytyneenä hotellihuoneensa oveen,\nhirttäytyneenä, kun oli ensin koettanut puhkaista rintansa sapelilla,\nmutta onnistumatta. Leskisen, joka oli jättänyt jälkeensä kirjeen:\n\"Olen roisto. Rankaisen itseni. Ken miekkaan tarttuu, se miekkaan\nhukkuu!\" -- Leskisen, jonka kuoleman johdosta pastori Myötyri\noli sanonut: \"Vai hirtti itsensä; -- minullekin jäi monivuotista\nvelkaa kymmenen markkaa!\" -- niin saastaista oli elämä. Leskinen\nnyt viittasi sormellaan Leeviä: \"Tule. Sinulla ei ole sellaisia\nroistontekoja niinkuin minulla! Mutta sinulle voi tulla -- pahempaa.\"\n\nEräänä lauantaina meni postimestari pyytämään tohtori Oljemarkilta\nunilääkettä. Hän oli hermostunut, tahtoi rauhaa! Severi Oljemark\nmääräsi hänelle -- pari veronaalia. Leevi Mölsä naurahti pettyneesti\nja kärsivästi ja poistui kuistille. Mutta tohtorin talon puutarhassa\ntapasi postimestari sitten kohta tohtorinnan.\n\nKotona, käytyään iltakirkossa, painautui Leevi Mölsä heti\nhuoneeseensa, sanoi olevansa väsynyt. Makasi siinä liikkumatta,\nGetsemane-kuvan alla, ristissä käsin ja rukoili:\n\n\"Jeesus Kristus, ota minut! Vaikka tulisi ikuinen kadotus, -- ja\nse tulee, se on sinun päätöksesi, siihen antaudun. Minä antaudun\nvaltaasi, armoosi!\"\n\nTunsi, että jos hän ei nyt ottaisi henkeä itseltään, tekisi hän\njotain vielä kauheampaa.\n\nAamulla löydettiin postimestari permannolta, uunin luota, edessään\nmaassa pulvereita ja paperipussi, jossa pulverit oli apteekista\nannettu.\n\n\n\n\n21.\n\n\n\"Ole hiljaa! Ole hiljaa!\" huudahti Hildur Flotman sohvasta Julialle.\n\"Sinä puhut järjettömiä. Sinäkö olisit -- tappanut postimestarin!\"\n\nTohtori Oljemarkin salissa ei ollut muita kuin he kolme, Julia, neiti\nFlotman ja Tistelberg.\n\n\"Ja miksi en olisi tappanut?\" kavahti rouva Oljemark vastaamaan,\nistuen keinutuolissa kuvastinpöydän vieressä. \"Minä näin, ettei\nhänestä olisi enää voinut tulla oikeaa, -- näin jo talvella: niin,\nIsidor, enkö ole kertonut, että toin hänet kerran tännekin, koetin\nlohduttaa ja rauhoittaa onnetonta. Hän kärsi kotioloistaan. Ja\nminä näin sitten, kuinka hänen vaimonsa kärsi ... jopa jouduin\nkerran postikonttorin välihuoneessa pakinoihin rouva Mölsän kanssa,\nja hän ilmaisi minulle pelkäävänsä miestään: Leevi oli uhannut\nlapsiaankin. -- Oi kuinka elämä saattaa olla tuskallista! Ihminen\nherää todellisuuteen kuin unesta. -- Ja eilenhän Leevi tunnusti itse\nminulle, mitä aikoi...\"\n\nSamassa tuli tohtori Oljemark, joka oli noudettu kaupungille\npostimestari Mölsän kotiin, kun hän oli vainajan luota tavatut\npulverit määrännytkin, riisui nopeasti päällystakkinsa ja riensi\nsaliin:\n\n\"Tietysti selvisin! Veronaalipulverit, jotka määräsin, olivat\nkäyttämättä, vaikka Leevi oli nähtävästi koettanut polttaa\nreseptini. -- Mutta uunin edestä löydettiin vielä myöskin muita\npulveripapereita...\"\n\n\"Skopolaminia...\", naurahti Julia, kohottamatta päätänsä. \"Ehkäpä hän\noli koettanut polttaa skopolaminipulverien kääreitä...\"\n\n\"Mitä? Skopolaminia?\" jatkoi Severi Oljemark. \"Mistä sinä sen\ntiedät... Sitä se kyllä oli. Ja lisäksi morfiinia. -- No niin, en\nsuinkaan minä ketään auta pois maailmasta, se on selvä! Kenties joku\n-- Ryysynen sellaistakin väittäisi. Nyt olen vapaa, veronaalia, jota\noli vähän, ei oltu edes käytetty, ja muuta reseptiä ei siellä ollut.\n-- Ja nyt puhutaan kaupungilla, että Leevi olisi surmannut itsensä,\nkun hänetkin on haastettu oikeuteen tuossa inhottavassa Esterin\nasiassa. Joku kelpo seurasta on kertonut, että hän olisi ollut siinä\nensimmäisiä...\"\n\n\"Ei hän sen vuoksi itseään surmannut\", sanoi Julia.\n\n\"Minkä vuoksi sitten? Mistä sinä sen tiedät?... Kertovat, että hän\nolisi saanut vamman...\"\n\n\"Mutta se ei ollut totta\", väitti nytkin rouva Oljemark. \"Sitä\nhuhuttiin, -- minä kysyin sitäkin, ja hän sanoi sen minulle itse.\nEilen -- kävelimme yhdessä.\"\n\n\"Sinä, hänen kanssaan? Hänenkin -- sellaisen rentun?\"\n\n\"Hänen!\" asettui Julia vastarintaan. \"Olen ennenkin kävellyt ja\ntuonut tännekin. -- Ja varsinkin nyt tiedän, miksi hän surmasi\nitsensä!\"\n\n\"Tänne! Hänet, -- eihän hänen seurassaan voinut näyttäytyäkään:\nsiivoton, parta pitkänä ja...\"\n\n\"Minä menen mielelläni juuri sellaisten publikaanien luo...\"\n\n\"Niin, niin, vaikka hullujen! Sen tiedän\", pilkkasi Severi. \"No nyt\nsiitä sait, se oli parhaiksi sinulle...\"\n\n\"Ja parhaiksi Leeville: nyt hän on viimeinkin vapaa, -- poissa\nmaailmasta, hänen on hyvä olla. Ja hänen vaimolleen ja lapsilleen\ntulee parempi. -- Sillä Leevi olisi tappanut heidät kaikki, ellei\nnäin olisi tapahtunut.\"\n\nTohtori Oljemark kysyi, mistä Julia sen muka tiesi.\n\n\"Kuten kuulit: Leevi sanoi sen minulle eilen. Ja olin sellaista\nennenkin huomannut. Sanoi kaiken. Ja mitä ei sanonut, sen -- näin\nitse. Siksi minä...\"\n\n\"Niin\", jatkoi Julia yhtäkkiä, -- Tistelberg hätkähti ja aikoi\njotenkin estää rouva Oljemarkia puhumasta, mutta ei ennättänyt,\nja neiti Flotman nauroi kimeästi, -- \"niin\", lausui Julia istuen\nkäsivarret hervonneina ja katsoen miestänsä lujasti silmiin,\n\"pitäisiköhän minun nyt mennä ilmiantamaan itseni? Sillä kyllä\nasia on se, että minä tapoin Leevi Mölsän! Minä näin hänen tulevan\nluotasi, hyvin väsyneenä ja epätoivoissaan. Puhelin hänen kanssaan.\nJa minä, -- minä annoin hänelle pulverit preparaatiksi, vai miksi\nsitä kutsutaan.\"\n\nTohtori Oljemark killisteli vaimoaan, tuli luo, kumartui häneen\nkatsomaan, ymmällään, osaamatta edes mitään hiiskua. Julia jatkoi:\n\n\"Niin, juuri minä! Minä kävin ottamassa sinun kamaristasi nuo\nvapauttavat aineet. Sinä, Severi, annoit Leeville veronaalia liian\nvähän!\"\n\n\"Älä hulluttele!\" huudahti tohtori Oljemark.\n\n\"Mutta se on totta! Minä vakuutan, että se on totta! Murhaaja olen\nminä!\"\n\n\"Älä hulluttele. Tämä on jo liian joutavaa pilaa! Liian eksentristä.\nDillbergiltä ei hän niitä ole saanut. Mutta sinä...?\"\n\n\"Ja luulet, etten minä sellaiseen pystyisi\", naurahti Julia.\n\"Sellainen minä kovalle ottaen olen. Säälinhän kärsivää eläintäkin.\nMuistanet, miten tapoin kissanpojan silloin eräänä kesänä, maalla,\nkun siltä oli jalka katkennut ja lapset sitä kiduttivat.\"\n\n\"Kissanpojan\", matki Severi Oljemark, \"kissanpojalla ja ihmisellä on\nkuitenkin ero\".\n\n\"Se ero -- että ihminen kärsii enemmän. Mennään katsomaan kamariisi,\npöytälaatikkoosi.\"\n\n\"No olkoon menneeksi, oikkujesi vuoksi\", sanoi tohtori ärtyneenä ja\npoistui. -- Neiti Flotman alkoi tulisesti pauhata rouva Oljemarkille:\njos Julia olisi tosiaan tämän tehnyt, ei siitä pitäisi edes puhua! Ei\nedes tällaisessa seurassa. Ja Tistelberg yhtyi samoihin varoituksiin.\n\nSeveri palasi hyvin kiihtyneenä:\n\n\"Niin, sieltä ovat kaikki ne pulverini poissa. Minä itse kyllä pidän\ntarkan vaarin sellaisista.\"\n\nTohtori kiehui, hän kyseli, kiivasteli, pani Julian lujille, ja Julia\npysyi yhä vakuutuksessaan. Mies sulki salin oven:\n\n\"Ole hiljaa, -- jos tällaista olisit tehnyt! Älä puhu niin kovasti:\npalvelijat kuulevat, ja kaupungilla jotkut Sutelinit alkavat heti\njutella, että minä, me... Tällaista järjetöntä.\"\n\n\"Mutta syyllinenhän olen ainoastaan minä\", puolustautui ja oikaisi\nJulia. Ja kertoi nyt alusta alkaen, miten hän oli postimestarin\nkanssa eilen kävellyt ja miten menetellyt ja mistä syystä: säälistä,\npaljon pahempaa estääkseen:\n\n\"Näin jo hänen silmistään, mitä hän etsi, kun sanoi saaneensa sinulta\nveronaalia liian vähän. Älä väitä, että en olisi sitä voinut nähdä,\naavistaa! Minä aavistan kaikki! Hänen tunnustuksensa ei vielä ollut\nminulle todistus: minä tiesin sen muuten.\"\n\n\"Sinä olet -- tosiaan hullu!\" huusi tohtori Oljemark. \"Ja minä en\nusko!\"\n\n\"Ja sinusta olisi oikein tappaa ihminen sellaisesta syystä\", sekautui\nneiti Flotman kimeällä äänellä puheeseen. \"Edes neuvoa tällaiseen!\nKun pitäisi vaatia täyttämään velvollisuutensa, hoitamaan itseään.\nTerve mies, mutta juoppo renttu.\"\n\n\"Rentuksi voi ihminen tulla salaisistakin syistä, joita emme osaa\npoistaa\", virkkoi Julia hiljaa.\n\nTohtori Oljemark ja neiti Flotman löivät kuitenkin asian puolittain\nleikiksi. Arkkitehti koetti selitellä, että postimestari oli\nrangaissut itse itseänsä, -- vaikka Julia ajattelemattomuudessaan\nolisikin antanut hänelle ne vaaralliset pulverit. -- Julian\nväittäessä yhä vastaan neiti nousi punaisena ylös, heitti\npaperossinsa suutuksissaan pöydälle ja sanoi, että jos Julia olisi\nsen tehnyt, ei hän tahtoisi olla enää sellaisen ihmisen tuttu:\ntämäkin oli jo sentään liikaa!\n\n\"Ja mikä muu, rakas Jemine?\" kysyi Julia ivallisesti.\n\nTohtori Oljemark kiiruhti neidin perästä eteiseen ja vaati ehdotonta\nvaiteliaisuutta: hän, Severi, joutuisi kovin tukalaan asemaan, jos\ntästä vielä alettaisiin syyttää, näinä villittyinä aikoina. --\nArkkitehti kuului lupaavan.\n\nTohtori palasi saliin. Siellä seisoi nuori insinööri lämpiävän takan\nluona, kauhistellen mielessään Juliaa, jonka teon hän kyllä uskoi\nmahdolliseksi. Hänkin teki jo lähtöä talosta. Silloin tuli tohtori\nyhtäkkiä, Tistelbergin tajuamatta sellaista odottaa, muutaman askelen\nlähemmäksi, tähysteli hänen silmiinsä, suoraan silmun, kerrankin,\n-- ja Tistelberg huomasi hänen kellertävien kasvojensa olevan\nomituisesti väännyksissä ja hänen silmiensä säkenöivän:\n\n\"Ja teille yksi sana, insinööri! Te istutte täällä aina! Te olette\ntäällä, -- niinkuin kotonanne!\"\n\nSeveri kääntyi pois ja tuli sitten jälleen takaisin Tistelbergin\neteen:\n\n\"Menkää!\"\n\nIsidor hätkähti, -- aivan kuin heräsi. Tohtori jatkoi nopeasti:\n\"Niin, menkää, menkää! Tuolla on ovi!\"\n\nEihän sitä niin sopinut mennä. Itsepäinen nuori mies, hän istahti\nnojatuoliin ja kysyi, tuokion soperreltuaan, hieman salaivalla ja\nsuuttuneenakin, mistä syystä.\n\n\"Mistä syystä!\" toisti tohtori Oljemark. \"Te olette hyvin julkea!\"\n\nHän oli hetken vaiti ja tuli aivan Tistelbergin eteen:\n\n\"Täytyykö teille se -- nimenomaan sanoa?\"\n\nTistelberg odotti selitystä. Severi käveli sinne tänne, milloin\nkirjakaapin luo, milloin ruokasalin ovelle, ei katsonut vieraaseen\neikä Juliaan, mutta koko hänen olemuksensa vapisi. Sitten hän\nsammalteli kiihkosta:\n\n\"Se pitäisi hienon miehen ymmärtää! ... Koko kaupunkihan siitä puhuu:\nniin, niin, -- muutamat ovat minulle vihjailleet siitä jo aikaa\nsitten. En sano, että tässä on mitään! Eikä siinä tarvitse olla.\nMutta, -- nämähän ovat perheasioita. Minä en tahdo väittää mitään,\nmutta teidän on poistuttava, ymmärrättehän. Tämä on minun kotini,\nminä tahdon olla rauhassa - sellaisilta lapsellisuuksilta.\"\n\n-- Sitäkö se vain oli? ajatteli Tistelberg. -- Ainoastaan ihmisten\njuttujen vuoksi?\n\nJulia istui vaiti: Isidorista tuntui, että hän odotti jotain. Tuntui\nkuin jokin olisi vaatinut, että hän, Isidor, olisi nyt jotain tehnyt,\n-- olisi ollut mies. Mutta hänkin istui saamattomana paikallaan.\n\n\"Niin, minä tahdon olla rauhassa! Minä en tahdo kuulla mistään\",\njatkoi Severi Oljemark. \"Nyt kaupunki, joka minua on muutenkin viime\npäivinä hätyytellyt, saa tällaisesta vielä vettä myllyynsä...\"\n\n\"No, te ette nouse?\" kysyi tohtori viimein ja tuli aivan Tistelbergin\neteen, joka tunsi sisällään todellakin alkavan sokeasti kuohua ja\njota tohtorin pelkurimainen kiihko -- hymyilytti. Tistelberg koetti\nselittää rauhallisesti, -- ja vakaassa uskossa hän sen teki, --\netteihän mitään ollut tapahtunut: he olivat Julian kanssa ystäviä! Ja\nkysyi, oliko tohtori tosiaankin niin arka, niin herkkä, lapsellinen,\nettä välitti siitä, mitä joku kaupungilla jutunpuutteessa jaaritteli.\n\n\"Sinä olet väärässä, Severi\", huudahti Julia yhtäkkiä. \"Tämä on\nminunkin kotini! Ja eihän -- mitään ole tapahtunut, -- mitä ei ole\nvoinut tapahtua -- vielä...\"\n\nTohtori Oljemark huusi:\n\n\"Ei ole tapahtunut, se siitä, mutta nyt te menette vain, insinööri!\"\n\nHän läheni Tistelbergiä, ikäänkuin uhaten käydä käsiksi, kapeilla ja\nheikonnäköisillä tohtorinkäsillään. Mutta silmät kiiluivat:\n\n\"Minä tahdon rauhaa, siinä kaikki. Kaikkihan täällä on minun, minun!\nMinun työtäni, ponnistuksiani.\"\n\nIsidor tunsi, että tästä saattaisi syntyä käsirysy, -- varsin\nnaurettava. Julia tosin katseli tuossa, odotti, onneton. Mutta\nolisiko hänestä, Isidorista, tappelijaksi? Ehkä oikein aseilla,\nvai? Ehei, Suomessa oli totuttu pois miekoista. Nykyaikaan tuntui\nkaksintaistelu, oli se vaikka nyrkkeilyä, muuten -- anakronismilta.\nJa vielä enemmän anakronismilta -- taistelu naisesta: kuin mitkä\nkukot, he kaksi, pikku sankarit!\n\nJa sitäpaitsi Tistelberg tunsi, -- se huomio oli nyt hänelle tullut\nkuin yllätys, -- olevansa tohtori Oljemarkin talossa todellakin\ntungettelija! Sen oli hän tällä välin aivan unohtanut.\n\nSääli vain Juliaa, jolle ei myönnettykään kotia...\n\nTistelberg nousi, seisoi hetken hymyillen, kätteli Juliaa, joka ei\nensin ojentanut hänelle kättänsä, pyysi hiljaa Juliaa olemaan toki\nvaiti Mölsän kuolemaa koskevista seikoista, ja ojensi tohtorillekin\nkätensä: Severi Oljemark kääntyi häneen selin. Ja samassa alkoi hän\npuhua Julialle:\n\n\"Ja sitäpaitsi Julia, sinulle tulee nyt työtä. Siskot Helsingistä\nilmoittavat, että Mairelle on sattunut onnettomuus, hän on saanut\nanginan. Tietysti ei Mairea voida hoitaa siellä, sillä saattaisihan\nkoko talo saada tartunnan. Hänet tuodaan tänne omaan kotiin. Ja\nsinun on hoidettava tyttöä kamarissasi, muuten tauti leviää tällä\npaikkakunnalla meidän tähtemme. Niin, ei auta, sinun on järjestettävä\nkamarisi sairashuoneeksi.\"\n\nTämän kuuli Tistelberg eteisessä, poistuessaan, -- teeskennellen\nvielä suurempaa rauhallisuutta kuin hänessä jo olikaan.\n\nKohtaus oli tapahtunut hyvin nopeasti. Kävellessään läpi puutarhan,\njossa krookukset lakastuneina alkoivat jo peittyä ruohikkoon, tunsi\nTistelberg saaneensa kauniin kyydin, kunnioitti siitä tavallaan\ntohtori Oljemarkia, sääli Juliaa, ja -- odotti itselleen jotain vielä\nkolkompaa.\n\n\n\n\n22.\n\n\nNuorelle miehelle tuli katumus ja suru, vaikkei hän tietänyt ehdoin\ntahdoin tehneensä mitään pahaa: kohtalo oli saanut ja pakottanut\nhänet kiintymään rouva Oljemarkiin. Hän oli paennut kohtaloa,\nkoettanut sitä vastaan väkivaltaa, antanut myötenkin, -- eikä mikään\nauttanut: tässä hän taas oli ennallaan! Mitä olikaan tuleva?\n\nIsidorista tuntui jälleen kuin olisi Julia siellä häneltä odottanut\njotain. Mitä hänen sitten olisi pitänyt tehdä?\n\nHänellä oli varma virka-arvonsa ja toimeentuloa yllinkyllin, jos\nhalusi... Ainoa oli siis, että hänen -- olisi pitänyt vaatia Severi\nOljemarkilta avioeroa... Olla tuo kotka, kuten hän oli viime syksynä\nhaaveillut... Olisi sillä tavoin pitänyt tehdä tästä sekavasta ja\nsairaalloisesta iloista ja tervettä totta...\n\nMiksi hän ei niin menetellyt? Jokin Julian ominaisuus esti, Isidor ei\nvielä tietänyt mikä...\n\nMatkustajakotiin kävellessään, näennäisesti jäykkänä ja pöyhkeänä,\nnenä pitkin naamaa, mieli alakuloisena, ajatteli hän, että viimeisen\nkerran mahtoi hän astua jalkansa Severi Oljemarkin kynnyksen yli,\nviimeisiä kertoja oleskelisi hän koko tässä kaupungissa, kun vain\npääsisi maalle; tässä kaupungissa, joka jäisi häneltä tuskallisena,\nkolkkona muistona, -- jälleen hellittämättömänä kohtalona.\n\nIltamyöhällä kiiruhti Julia matkustajakotiin hänen luokseen, heitti\nkappansa sängylle, oli rajusti kuohuksissa miehensä käytöksestä:\nniin, vielä kerran, olihan koti yhtä paljon hänen kuin Severinkin,\ntai sen olisi pitänyt sitä olla. Kun Isidor oli lähtenyt sieltä,\noli Julia vaatinut Severiä puheilleen ja sanonut hänelle, kun\nSeveri ei näyttänyt mistään vihjailuista välittävän, että hän aikoi\nolla Isidorin. Väkivallalla ei hänen, Julia Ihanderin, pitämyksiä\nhillittäisi. -- Mutta Julia tunsi epätoivokseen, ettei Severi nytkään\nottanut asiaa uskoakseen, hän, kovin tasaisen suvun jäsen, joka niin\nvähän janosi elämää. Severi oli yhä soimannut Isidoria; niin, --\ntämän mainitsi Julia arastellen, hymyillen, -- sanonut Tistelbergiä\nheittiöksi. Oli ihmetellyt, ettei Julia nähnyt, että tuo hänen\nseurustelutoverinsa oli alhainen luonnekin.\n\nTistelberg hätkähti:\n\n-- Heittiö? Julian turmelijako? Sellainen nimitys loukkasi kovasti.\nJa suretti! Se oli surua Severi Oljemarkin tähden, siitä, että oli\ntuottanut Severille kärsimyksiä. Ja surua Julian vuoksi, jonka\ntäytyi kärsiä muka tällaisen kunnottoman halventamana. Ja surua oman\nkohtalonsa vuoksi: hän tahtoi tällä hetkellä pääsyä ikipäiviksi\ntällaisesta! Kavahti pystyyn, meni ikkunan ääreen ja seisoi siinä\nselin, tukehduttaen kyyneliään, purren huuhaan, tähystellen\ntuskallisesti taivaalle, jossa kevään kalpeita tähtiä välkkyi.\n\n-- Heittiö! Sitä ei hän tuntenut olevansa: jokin sallima ahdisti\nonnetonta, sitoi raskaasti, ajoi edellään johonkin aavistamattomaan,\nkolkkoon.\n\nRouva Oljemark kiiruhti pimeästä, -- lamppu oli jäänyt sytyttämättä,\n-- hänen luokseen, kysyi hätäisen hellästi, mikä hänellä oli, sanoi\nsäikähtäneensä, että Isidorin mieleen olisi johtunut ehkä tehdä\nitselleen pahaa, suuteli, kietoi syliinsä, ja kun sai viimein kuulla,\nmikä Isidoria oli loukannut, sanoi houkutellen:\n\n\"Ymmärräthän, etteivät ne Severin sanat minuun vaikuttaneet muuta\nkuin kenties -- kiihottavasti! Minähän pidän sinusta, siksi tahdoin\nsenkin kertoa. Niin, minähän tahdon olla sinun, -- jollakin muodolla,\nlopultakin.\"\n\nHe seisoivat toisiinsa kiinni painuneina, hiljaisina, jäsenissään ja\nsieluissaan viimein omituinen juovuttava, rauha. Kärsimystoverit!\nTähdet kiiltelivät taivaalla.\n\n\"Katso taivasta, -- kuinka se on suuri ja rauhallinen\", sanoi Julia.\n\nSitten oli Julia vakuuttanut miehelleen uudestaan, yhä totisemmin,\nettä hän aikoi olla Isidorin. Silloin näytti Severi toki hiukan\npelästyvän. Julia ei asialle mitään voinut: hän tahtoi itsekin\nlopulta itselleen omaa elämäänsä... Severin täytyi viimeinkin\nymmärtää, että Julia eroaisi hänestä.\n\nMutta Tistelberg: hän ei nytkään tarjonnut Julialle asemaa\nvaimonaan... Jokin epämääräinen vakuutus, että se tarjous olisi vaara\nsellaiselle, mikä hänessä vielä oli kesken kehitystään, esti siitä...\n\nJulia oli varmaankin auttanut Leevi Mölsää elämästä. Että sellainen\noli mahdollista! Millä oikeutuksella? Juliassa taisi olla jotain --\nliian itsetietoista...\n\nOveen naputettiin. Ja tuskin he ennättivät kavahtaa toisistaan\nirti, niin joku tuli sisään ja näppäsi sähkölampun palamaan.\nMatkustajakodin pikku isäntä. Hän huudahti rouva Oljemarkin nimen,\nvilkuili epäluuloisesti ympärilleen, makeileva hymy huulillaan,\nteeskenteli, että hänellä oli täällä muka jotain tekemistä, puheli\nilmoista ja sitten jotain nykyajasta, joka muuttui yhä maallisemmaksi\n... kulki jonkinlaista Harmagedonia kohti: sitä todisti kaikki\nmeidänkin maassamme. Eikä isännällä kuitenkaan kamarissa ollut mitään\ntekemistä. -- Rouva Oljemark alkoi pukea päällystakkia ylleen.\nSilloin vasta isäntä poistui. -- Julia sanoi siinä:\n\n\"Niin, en tiedä, kuinka monta päivää enää saamme seurustella\nkeskenämme. Minun on mentävä noutamaan Maire Helsingistä ja\nsulkeudun hänen kanssaan kamariini. Ja teenhän sen mielelläni,\njoskaan en voi antaa anteeksi Severille, että hän, jolla on varaa\npalkata sairaanhoitajatar, vaatii minulta sellaista... Voisihan\nSeveri sijoittaa Mairen vaikkapa sairaalaan, kävisimme siellä lasta\nkatsomassa. No niin, minun täytyy taipua. Mutta me kirjoitamme\ntoisillemme. -- Ja sitten vielä seikka: sinun täytyy muuttaa tästä\nasunnosta pois! Näitkö tuota isäntää? Olen kuullut hänestä, että hän\non helluntailainen, -- sellaisia sanotaan ilmestyneen nykyaikaan\npaljon. Ei hyväksy virallista kirkkoa: mutta pistääpäs nenänsä meidän\novemme rakoon!\"\n\n\"Kansan vapaa-aatteisuutta\", hymähti Tistelberg. \"Ja sinun on siis\nalistuttava arestiin? -- No, ainakin on siitä se hyvä, ettet joudu\nsuotta lörpöttelemään Mölsän asiasta, -- jos sinä olet sen tehnyt.\"\n\nSeuraavana aamuna tuli rouva Oljemark noutamaan Isidoria lähteäkseen\nhänen kanssaan etsimään hänelle uutta asuntoa. Kertoi, että Severi\nolikin itse matkustanut Helsinkiin tuomaan Mairea. Nyt oli Julialla\nvielä aikaa, ja sen hän käyttäisi Isidorin seurassa ja saadakseen\nhänelle mukavan ja miellyttävän huoneen.\n\nTistelberg ei ymmärtänyt, miksi hänen tarvitsi muuttaa ja mitä hän\nteki koko uudella huoneella. Juliahan -- joutuisi arestiinsa! --\nMutta hän ei hennonut Julialle sitä sanoa, ja Julia toteutti halunsa,\ninnokkaasti, ikäänkuin jotain luvaten. Hän miltei veti Isidoria\nmukaansa, paikasta toiseen, kun he kiertelivät hotelleissa ja\nmatkustajakodeissa. Tässä matkustajakodissa oli liian kosteaa, täällä\ntaas varmaan rauhatonta! Mutta Isidor huomasi, ettei Julia halunnut\netenkään kaupungin keskustassa olevia huoneita, vaan mielistyi sen\nsijaan erääseen, joka oli sivummalla, suurien metsien reunassa,\ntalossa, jossa ilmoitettiin huoneita matkustajille. Kamarissa oli\nrunsaasti kukkia, ja ovi suoraan kadulle. Sen nuori mies nyt otti,\naistillisesti kiihtyneenä ja samalla melkein säälistä Juliaa kohtaan.\n\nSinne tuli rouva Oljemark sitten koko illaksi, kun Isidor ei enää\nsuostunut lähtemään Oljemarkien kotiin. Täällä ei talon rouva\ntuntunut taitavan suomea, niinpä he puhuivat pelkästään suomea. Mutta\nkun Isidor kiihtyi, torjui Julia hänet:\n\n\"Odota! Odota. Minä olen aivan pian valmis.\"\n\n\n\n\n23.\n\n\nSitten sattui se toinen tapaus, joka vielä kolkommin herätti nuoren\nmiehen hänen epämääräisestä odotuksestaan.\n\nHe kirjoittelivat jälleen toisilleen. Rouva Oljemarkin ensimmäiset\nkirjeet, joista lähti desinfioinnin vastenmielinen löyhkä, valittivat\ntuota arestia, kapinoivat Severiä vastaan ja kertoivat mitä Julia\nsairaan vaalimisen ohella kamarissaan toimitteli: ompeli niitä\ntilauksiaan ja sitä suurta, kaunista verhoa, jonka Tistelberg oli\nviimeiset viikot nähnyt hänen sylissään, lueksi, ja valvoi, -- sai\nhuonosti unta. -- Neljännen kirjeen jälkeen lupasi Julia kirjoittaa\nenemmän heti, seuraavassa postissa. Mutta siinä postissa ei tullut\nkirjettä.\n\nEikä seuraavana päivänäkään.\n\nSitten se tuli, synkkä, pettynyt, hyvin masentunut kirje, synkkä\nTistelbergille jos lähettäjällekin.\n\nSe kirje oli ikäänkuin heräämistä onnellisesta unesta todellisuuteen.\nKatkeran totuuden julistus. Rouva Oljemark puhui -- tuosta\niänikuisesta kuikastaan:\n\n\"Kuikka, rakas Isidor, mustin, mitä olen koskaan nähnyt. Vilkaisu\nmerenpinnalle, halu auringonvaloon, ja sitten painuminen takaisin\npimeään syvyyteen.\"\n\nJulia sanoi olevansa pettynyt itsestään! Maire sen oli tehnyt, --\nMaire, joka oli nyt päässyt hänen lähelleen.\n\nJulia julisti huomanneensa, unettomina öinä valvoessaan, ettei hän\nvoisikaan olla Isidorille sitä kuin oli aikonut:\n\n\"Minä tunnustan näin, että en voi erota Mairesta, en ainakaan ennen\nkuin hän on kasvanut suuremmaksi.\"\n\nSitten, valiteltuaan sitä, että oli pettynyt itsestään, kertoi Julia,\nmitä hän näinä viimeisinä aikoina, Helsingistä palattuaan, oli jo\nmielessään suunnitellut. Mitä hän oli pidättänyt Tistelbergiltä\nsalaisuutena, -- aikonut ilmoittaa sen hänelle yllätyksenä vasta\nsitten kun kaikki olisi valmista:\n\nJulia oli päättänyt ottaa syksyllä avioeron, suostuipa Severi siihen\ntai ei. -- Mutta hän ei tahtonut tulla Isidorille taakaksi. Hän\ntahtoi tehdä itse työtä, tahtoi auttaa ystäväänsä, -- ottipa Isidor\nhänet sitten niin sanotusti oikein tai ei.\n\nSiksi oli Julia käynyt sen konttorineidinkin luona kaupungin\nsuomettarelaisessa lehdessä. He olivat siellä sopineet, että Julia\nottaisi kirjanpitokurssin vielä tänä keväänä ja kesän alussa,\nkaikessa hiljaisuudessa, Isidoriltakin salaa: siitäkin piti\nIsidorille tulla yllätys. Ja syksyllä olisi Julia sitten pystynyt\njohonkin, koettamaan elättää henkeään.\n\nSitäpaitsi oli hän näinä viikkoina totuttanut itseään muutenkin\nkovaan työhön, paljon kovempaan kuin kotihommat, jotka hän siinä\nohella tarkoin suoritti. Hän tunnusti valvoneensa usein hyvin\nmyöhään neule kädessä: hän oli ommellut noita sinisiä kankaitaan:\npatruunavöitä ja selkäreppuja sotilaille. Oli viime matkallaan\nHelsingissä hankkinut niitä tilauksia -- juutalaisilta, kun ei\nmuualta saanut. Niistä oli luvattu ompelupalkkaa niin ja niin monta\nkymmentä penniä kappaleelta. Niitä oli nyt jo aika röykkiö valmiina.\nSeverin aikaa ei Julia niihin tuhlannut; hän teki niitä ainoastaan\nlepohetkillään, kun oli muun talouden hoitanut, ja öisin.\n\n\"Tahdoin siten koetella voimiani, olla kuin enimmät, köyhät, kärsivät\nihmiset. Ja minä kestin! Iloitsin siitä: olisinhan sinun vertaisesi,\neläisin itsekin omillani, en olisi sellainen rahanorja kuin\nesimerkiksi Hildur Flotman minua syyllä moittii. Ja sitten olisin\ntullut luoksesi, minne hyvänsä.\"\n\nTuo kukkasilla ja fantastisilla linnuilla koristettu ompelus jälleen\noli aiottu heidän yhteiseen kotiinsa, Isidorin ja Julian kotiin,\nseinä verhoksi.\n\nMutta nyt oli tullut pettymys, kuikka! Auttamaton totuus: Julia ei\njaksaisikaan erota Mairesta!\n\nNiin, Julia uskoi nyt Isidorille erään asian, jota hän häpesi:\nsilloin kuin Severi oli kohdellut Tistelbergiä niin sopimattomasti,\noli Julia toivonut sellaistakin, että Isidor tekisi heidän\nkeskinäisen asiansa selväksi, vaatisi avioeroa. Se oli ollut ruma\najatus: ihmisen, joka rakastaa, oli antauduttava ilman mitään\npyyteitä, ehtoja! -- Mutta kuinka iloinen Julia nyt oli, ettei\nIsidor ollut menetellyt niin, iloinen, koska hän itse, Julia --\nnäyttäytyikin voimattomaksi, -- kelvottomaksi! Kuinka iloinen, ja\ntoivottomasti masentunut! Entistä ahdistusta, joka sai koko ihmisen\nvapisemaan kivusta. Selittämätöntä, hirveää tyhjyyttä. Kaikki\njatkuisi kuin ennenkin. Ei hän kyennyt ketään rakastamaan -- oikein.\nEikä ollut syttynyt oikein kuin -- lapsena. Hän tinki aina. --\nMasentuminen sellainen, että ellei juuri Maire olisi, niin... Rouva\nOljemark kärsi sellaista epätoivoa, että sanoi etsivänsä jälleen\nrauhaa morfiinista.\n\nSilti Julia rukoili, ettei Tistelberg lähtisi täältä pois, sillä hän\nkestäisi masennuksensa paremmin, jos saisi ajatella Isidorin olevan\nlähellään.\n\n\n\n\n24.\n\n\nSiihen se meni! Niin Julia jälleen alistui.\n\nSiihen meni kaikki...!\n\nJa mitä nyt Tistelberg täällä teki?\n\nVielä oli aikaa kesätöihin. Hän kuljeskeli täällä, -- mitä\ntavoittelemassa? Mitä nyt enää?\n\nMutta paitsi että hänen täytyi odottaa ulkotyötä ja asuntokin\noli tullut hankituksi, ei hän tahtonut jättää Juliaa, onnetonta\nkohtalotoveriaan. Kuljeskeli joutilaana. Paperityöt eivät maistuneet,\nniin synkkä hän oli, ikäänkuin jälleen maailmaan yksinään hylätty.\nJoskus hän kävi katsomassa Juliaa ikkunan takaa, etäältä. Mutta\npuhella he eivät voineet: Isidor ei tahtonut mennä lähellekään\nSeveri Oljemarkin taloa. Kuljeskeli, istui ravintoloissa, vähissä\nkahviloissa, lueskeli sanomalehtiä, kirjoituksia Leninistä,\nkommunisteista, jotka yllyttivät Venäjällä joukkojaan polttamaan\nkartanoita, ottamaan maat ja tehtaat haltuunsa, -- noista yhä\nuseammin mainituista bolsevikeista, jotka julistivat sellaista\noppia, että kaikkien kansojen olisi ryhdyttävä jonkinlaiseen\nkansalaissotaan, niin Suomenkin: työläiset piti täälläkin aseistaa,\nriistämään valta porvareilta. Lupasivat meille siunatun vapauden\n-- sillä ehdolla! Meillä eduskunnassa vaati vasemmistomme jyrkästi\nkaikki reforminsa toteutettaviksi, yhtäkkiä, odottelematta,\nturvautuen antamaan venäläisen sotaväen avulla lisää pontta\nvaatimuksilleen, piirittäen ryssien kanssa eduskuntataloa. Lakkoja\nräjähteli kaikkialla. No niin, olihan niitä sotilasasetuksilla\nviime vuodet padottukin! Nyt metallityöläiset. Nyt puusepät,\nnyt kirjapainot. Äsken tässäkin kaupungissa Blöckerin olut- eli\nkaljatehdas. Sitten miehet, jotka satamassa tervasivat kauppaneuvos\nKlingstedtin proomuja. Blöcker sadattelee, hän ei suostu mihinkään:\nsanoo jo sodan aikana suvainneensa lakkoja, vetoamatta lakkokieltoon,\nja ylentäneensä palkkoja. Klingstedt taipuu, mutta silloin miehet\nkiristämään lisää! -- Sen ja sen paperitehtaan herrat pyytävät\napua -- venäläiseltä sotaväeltä. Mutta eipäs tule: sotaväki\npäinvastoin yhtyy työväen kanssa uhkailemaan. Lakot kuin lumivyöry.\nSanotaan peltojenkin jäävän niiden vuoksi kylvämättä. Maatyöläiset\nsadattelevat, että jos on kuoltava nälkään, niin kuoltakoon kaikki\nyhdessä, manttaaliporhot, gulassit, keinottelijat köyhien rinnalla.\nIsäntiä ajetaan vainioilta pois, uhataan puukoilla, emäntiä syljetään\nkasvoihin. Ryöstetään viljavarastoja, joita omistajat eivät suostu\nluovuttamaan yhteiskunnalle. Tanssitaan voitonriemussa, huudetaan:\n\"Ei nyt ole lakeja, on kansanvalta.\"\n\nKuin noidankattila, höyryten riitaa, vihaa, kostoa. Mistä nämä\nmellakat, lakot, elintarpeiden ryöstöt yhtäkkiä? Ja taas yhä\nsuurenevat lakot, yleislakot, tehtaiden sulkemiset, varastelut,\npuukottelut, yhä lisääntyvä kansan villiintyminen? Kirkoissakin\nrevolverit paukkuvat, työmies nousee saarnastuoliin, huutaa: \"Hirteen\npapit!\" Ankeriaan kaupungin porvarit syyttivät tästä kaikesta\nennen kuulumattomasta, sietämättömästä venäläistä sotaväkeä, sen\nlevittämää tartuntaa, svabodaa. Pietarista se paha meille lainehti!\nVenäjällä hävitettiin parastaikaa armeijaa, mutta Pietarissa oli\nperustettu Punainen kaarti, -- mitä varten? -- Ihmeteltiin rahvasta,\njoka tahtoi täälläkin jotain järjetöntä mullistusta; ihmetteli ne\nnimittäin, jotka tapahtumiin juuri kiintyivätkin. Kukin hoiteli ennen\nkaikkea omia askareitaan, jokaisella oli omat elämänhuolensa. Joku\nhaudattiin, postimestarin perheelle kerättiin listoilla avustusta,\njossakin syntyi lapsia, siellä ja siellä oli käynyt varkaita,\ntoisaalla oli tapeltu. -- Mitä oli tulossa?\n\nTarkkanen, -- hänen perheensä oli ainoa, jossa Isidor välistä kävi,\n-- ihmetteli kuin muutkin, oli pettynyt suomalaisesta rahvaasta\nniinkuin Isidorkin, puhui, että kai tässä täytyisi toisenkin\nkansanluokan ryhtyä jotenkin suojelemaan omaisuuttaan ja henkeään;\neduskunnan enemmistöhän tahtoi mullistaa maan raha-asiat sekasortoon,\nja uhkaili tehdä sen vasten perustuslakiakin. Muuten oli Onni saanut\ntai saamaisillaan jälleen uuden kunniaviran: hänet oli valittu\nvaltuustoehdokkaaksi. Sosialistit olivat tosin uhanneet, että ellei\nheille annettaisi ilman muuta enemmistöä valtuusmiespaikoista,\ntekisivät he yleislakon. Niin oli menetelty Raumalla, miksi ei\ntäälläkin? Siihen uhkaukseen yritys sittenkin raukesi. Rouva\nTarkkanen paheksui ankarasti, että nyt aiottiin takavarikoida\nsäästäväisten ja eteensä katsoneiden ihmisten vähäiset leipä- ja\nryynikätköt: pantaisiinhan kesäkuussa korttijärjestelmä toimeen.\nHän oli epätoivoissaan, että hänen toinen palvelijattarensa juoksi\nsotilastanssiaisissa: olivathan sotamiehet vielä suomalaisella\nkansakoululla eivätkä tehneet muuta kuin tanssivat ja veljeilivät\nsuomalaisten työmiesten ja patterijätkäin kanssa.\n\nKaikki meni kuitenkin melkein entistä menoaan. Isidor jälleen: mitäpä\nhän lopultakaan tästä kaikesta? Vaikka jo Kullervo Sarven talvellisen\nesitelmän olisi pitänyt saattaa hänen mielenkiintonsa ulkonaisiin\ntapahtumiin erikoisesti hereille ja silmänsä erottamaan pohjemmalle,\nniin -- hän ajatteli tietysti niinkuin ihminen enimmäkseen omaa\ntilaansa, joka oli muuttunut toivovasta odotuksesta hätääntyneeksi\nepätoivoksi. Hän tunsi olevansa kohtalon painama, onnettomuuden\nahdistama enemmän kuin koskaan ennen. Sielullinen helvetti, josta ei\ntullut loppua, -- jossa ei liekkejä näkynyt: keväinen taivas säteili,\npuut kohta silmikoisivat, -- mutta näkymättömät liekit hulmusivat\nympärillä, kiduttivat, masensivat äärimmäiseen asti. Hänelle selvisi,\nettei hänellä tosiaan ollut enää mitään odottamista. Hän ei viihtynyt\nmissään, hän ainoastaan kaipasi Juliaa.\n\nEnemmän kuin uutiset ryöstöistä, varkauksista, mellakoista\nja anarkiasta, jonka uskottiin tarttuneen Venäjältä, herätti\nsitten kaupungin huomiota Sutelinin Esterin asian käsittely\nraastuvanoikeudessa. Tornikellon soittaessa kaksi tuntia ennen\nistuntoa riensivät kaikki raatihuoneelle. Sutelinin asiaa ajoi\neräs nurkkasihteeri, pitkäkaulainen, honottava. Vastaajille oli\njäänyt ainoastaan yksi oikea juristi: muut istuivat syytettyjen\npenkillä, -- tai eivät oikeastaan tilaisuuteen tulleet.\nSiveellisyysrikoksesta oli haastettu parisenkymmentä herraa, --\nmutta ei yhtään alemmasta luokasta, vaikka väitettiin sellaisiakin\nsekaantuneen kauniiseen juttuun. -- Birger Bengelsson tuli\nHelsingistä oikeuteen -- todistajana. -- Siinä saivat porvarit,\njuopottelevat, rentustelevat, kuulla kunniansa Sutelinin asiamiehen\nsuusta, niin, yleensä koko mädäntynyt, nautiskeleva yläluokka!\nIstunto muuttui nauruksi, hohotteluksi, kun nurkkasihteeri avasi\nja luki lopullisena todistuksena Esterin omakätisen päiväkirjan,\njonkinlaisen reskontrakirjan. Siitä olivat viettelijät, joiden\nteoista nurkkasihteeri oli laatinut kronologisen luettelon,\nlöydettävissä, kun vain avasi reunoistaan aakkosilla varustetuista\nlehdistä kuhunkin nimeen soveltuvan lehden. Siinä viettelytapausten\naikamäärät ja paikat, puisto, lahdenrannat, satama-aitat, halkopinot,\ndebet ja kredit, omenat ja lupaukset! Siinä syylliset ja syrjäiset.\n-- Varottavana esimerkkinä puhui kantajan asiamies Leevi Mölsästä,\njoka oli itse rangaissut itsensä. -- Blöcker oli syyllisistä yksinään\nsaapuvilla, seisoi punanenäisenä ja hölmönä, tunnusti kaiken,\nSutelinin raivoksi, -- Sutelinin, joka ei enää koettanutkaan salata,\nmitä Ester sairasti; -- tunnusti ja kirosi hiiteen koko nykyajan,\njossa kaivellaan kaikki jutut esille. -- Kirjailija Keretti oli\nlähettänyt Sysmästä puolustusasianajajan luettavaksi kirjelmän, jossa\nsyytti Birger Bengelssonia, joka hänet oli narrannut tähän sotkuun.\nBengelsson puolusteli hävyttömänä eräitä ystäviään ja todisti ja\nvannoi kiivaasti niitä entisiä ystäviään vastaan, joihin oli jostakin\nsyystä myöhemmin vihastunut. -- Yleisön naurunhohotus yltyi nyt\naivan hillittömäksi, sillä Rolf Idellkin sai astua puolustautumaan,\nnähtävästi viattomasti syytettynä. Hän julisti, ettei ollut\nluonteeltaan turmelija, oli valmis vannomaan sen kaksi sormea\nraamatun päällä. Näin oli asia:\n\n\"Viime syksynä tutustuin tuohon tyttöön. Minä olin kuullut, että\neräät herrat, joissa oli monia täkäläisiä ruotsalaisia, aikoisivat\nhänelle onnettomuutta. Kävin sen vuoksi tytön kotona ja pidin Esteriä\nerittäin lahjakkaana lapsena. Hänellä oli todellakin taiteellisia\ntaipumuksia, näin hänen kerran kotonaan tanssivan somasti Salomea.\n-- Sitten, eräänä iltana myöhään, se oli joulukuuta, tapasin\ntoimituksesta tullessani Ankeriaalla hänet. Minä pysäytin hänet,\nsain istumaan kanssani eräille portaille, -- oli kaunis, tyyni yö;\n-- ja siinä neuvoin ja varoitin onnetonta noista miehistä, joita ei\nvoi sanoa muiksi kuin roistoiksi. Ja nyt -- mitenkä hän on merkinnyt\nreskontraansa, että minäkin...? En ymmärrä... Siinä ei ole mitään\nperää: minähän koetin häntä pelastaa...\"\n\nOikeussali kaikui naurua. Sutelin syytti yhä Idelliä, vedoten\ntyttönsä päiväkirjaan, haukkui Rolfia petturiksi, josta hän ei ensin\nollut moista uskonut.\n\nKoko kanne muuten kumottiin, kaikkiin syytettyihin nähden: tyttöhän\noli itse tunkeutunut joka paikkaan, ja hän oli selvästi epänormaali,\nhupsu. Niin, Sutelin sai maksaa hiukan oikeuskulujakin, ja silloin\nhän raivostui jälleen uhkaamaan mädännyttä porvaristoa, -- uhkaamaan\njollakin kamalalla, jolle naurettiin, -- kun taas Sutelinia\nkannattavat työläiset, joita oli niinikään kerääntynyt tilaisuuteen,\nkirkuivat tuomarien vääryyttä ja porvarien riettautta.\n\nKaupungilla seurasi Ester-jutusta eräitä perheriitoja: se ja\nse lehtori erosi vaimostaan, toinen pari teki pesäeron, eräs\nherra ei ilennyt kaduilla liikkua. Birger Bengelsson, joka kehui\nvarsinaisesti alkaneensa koko Ester-hulluttelun, kertoi monenmoisista\nperheselkkauksista, joita siitä oli aiheutunut. Oli nyt rouvilla\nitkua ja parkua:\n\n\"Rolf Idellin kuuluu hänen rouvansa ajavan yöksi pois sänkykamarista.\nPatjaansa kantaen laahustaa Rolf ruokasaliin, mutta rouva ei\nanna hänen sielläkään rauhassa maata, vaan jyskyttää kaiken yötä\nväliseinään, koska Rolf muka pitää rakastajattaria ... tuota\nSutelinin Esteriä. Ja tehtailija Blöcker on ajanut toissa yönä\nrouvansa paitasillaan ulos kadulle!\"\n\nEster Sutelin toimitettiin piirimielisairaalaan.\n\n\n\n\n25.\n\n\nKesä läheni. Isidor oli viimeinkin lähdössä maalle, Akseli Jorvaksen\ntaloon, josta tulisi hänen keskuspaikkansa -- muka uudessa työssä.\nMennessään alakuloisena asemalle kohtasi hän lehtori Korpelaisen ja\nneiti Suomelan. Korpelainen kyseli, tunsiko hän siellä maalla ketään\nmuita talonpoikia kuin Jorvaksen? Niille pitäisi puhua, että olisi\nryhdyttävä perustamaan jonkinlaisia suojelusjoukkoja varkaita ja\nrosvoja vastaan, joita raivosi maaseudulla. Niitä olisi perustettava\ntavallaan salaa, esimerkiksi palokuntien nimellä. Tietysti jokainen\nkelpo työmieskin olisi niihin tervetullut, -- jos tulisi, sillä\nyllyttiväthän sosialistilehdet heitä anarkiaan. -- Tistelberg ei\ntuntenut vielä kunnolleen Akseli Jorvastakaan, Onni Tarkkanen oli\nhankkinut hänelle asunnonkin Jorvaksen luona. Mutta Korpelaisen\njutellessa edelleen, että Suomen kansan tervein osa, talonpojat,\nolisi nyt viimeinkin herätettävä suoraan taisteluun anarkiaa ja\nyleistä raaistumista vastaan ja neiti Suomelan huomauttaessa siihen\nväliin, että noilla palokunnilla olisi jonkinlainen toinenkin\ntarkoitus, nimittäin maan suojeleminen siinä tapauksessa, että\nvenäläiset yrittäisivät evakuoida Suomen ja polttaa ja tappaa\ntäällä niinkuin esimerkiksi Latviassa, kun pötkisivät täältä pakoon\nmuka kerran tänne tulevan Saksan tieltä, -- lupasi Tistelberg\npuhua asiasta ainakin Jorvakselle, vaikkei siitä oikeastaan mitään\nymmärtänyt, niin epäselvästi se oli esitetty. Moinen salaperäisyys\ntuntui hänestä kiusalliselta, mutta hän ei siitä huomauttanutkaan:\nniin oli hän vaipunut omaan suruunsa.\n\nJuna pääradalla, sekamelskaista tungosta. Melkein kaikki raahasivat\nruokatarpeita, ken mistäkin haalittuja, iskien toisilleen silmää:\n\"Sainpas sittenkin, kuljetuskielloista ja tarkastuksista huolimatta!\"\n-- Pysäkillä, josta Akseli Jorvaksen komea auto hänet noutaisi, oli\njokin kansankokous. Siellä seisoi ja huitoi pienikokoinen, huonosti\nsuomea puhuva, venäjäksi murtava mies. Hän hyppäsi vaunusillalle,\nseisoi, kääntelehti, vapisi, heilutti käsiään siinä. Ja alkoi puhua\nmaalaisille ja vuoroin matkustajainkin puoleen pyörähtäen. Sanoja\ntuli tulvanaan, ääni vinkui, värisi kiihkoa. Nyt puhui hän suomea,\nnyt vaihtoi pari sanaa venäjäksi jonkun mustaverisen miehen kanssa,\njoka oli kavunnut alhaalta vaunusillalle hänen viereensä. Hän\npauhasi, kirkui, huitoi käsivarsiaan, jotka näkyivät liian lyhyen\ntakin hihoista yläpuolelle ranteiden. Kuin kärppä käännähteli hän\noikealle, vasemmalle. Purki sanoja, oli niihin tikahtua. Julisti\nsamoja asioita, joita Isidor oli kuullut maalla -- opettaja Sarven\nsuusta! Mutta nyt ne ajatukset olivat saaneet kauhistuttavan, melkein\nruumiillisen hahmon: verisiä sanoja, hurmetta höyryäviä, murhaa\ntihkuvia ja tulipaloja loimuavia sanoja, melkeinpä tekoja, melkein\nikäänkuin lihaa ja luuta. Petrogradissa oli raastettu kenraaleiltakin\nolkalaput ja prenikat. Mutta täällä, tuossa pysäkillä seisoi --\npoliisi! Seisoi kuin mikäkin maailman pylväs:\n\n\"Katsokaa mokomaa! Poliisi! Maalla ... Muualla on jo edes miliisejä.\nKatsokaa narria! Porvarislakien suojelijaa. Tilanomistajien,\nmanttaaliporhojen kätyriä, porhojen, jotka keräävät kaikki\nruokatarpeet itselleen. Katsokaa tänne junaankin: täällä on niitä\nporvareita, kuljettavat ruokatarpeita! Tahtovat tappaa köyhälistön\nnälkään. Nälänhätä on tulossa! Ajatelkaa tämän maan ruotsalaisia:\naatelisina ne rehentelevät kansan niskoilla! Ajatelkaa torppareita,\njotka hankkivat verenimijöilleen pankkeihin talletuksia!\"\n\nJoku jäsen nykyisessä senaatissa, jossa oli enemmistö sosialisteja,\noli sotkenut maan muonitusasian: viljaa olisi saatu Venäjältä,\nhän vaati sitä hankittavaksi Amerikasta, koska voittaisi sillä\nhankinnalla miljoonia. Nyt odotettiin sitä Amerikan viljaa,\njosta sosialistisenaattori kiertäisi itselleen köyhälistöltä\nkymmenkertaisen hinnan! Herrassosialistit olivat pettureita. Aivan\nsamanlaisia herroja kuin tehtaitten omistajat, suurtilalliset...\nMutta aika muuttuisi! Kerenski villitsi vielä ihmisiä sotaan. Mutta\nhänen hetkensä löisi, Kerenskiä vastaan oli tehty murhayritys,\nhän saisi maksaa verellään sen, että yllytti kansoja tappelemaan\nkeskenään. Kansat, köyhät löisivät viimeinkin kätensä yhteen, --\nkaikkien maiden köyhälistöt! Suomalaisenkin työmiehen oli lyötävä\nkätensä venäläisen sotilaan kouraan. Venäläinen ojentaisi kätensä\nsaksalaisille sotamiehille, saksalaiset ranskalaisille, tulisi\nköyhälistön liitto kaikissa maissa! Maailma muuttuisi. Ei olisi enää\nkoskaan sotia, kun niiden järjestäjät hävitettäisiin ja niiden syyt\npoistettaisiin. Se olisi maailman viimeinen sota, kansalaissota!\nKartanot tuleen, elleivät omistajat mielisuosiolla antaisi niitä\nalustalaisilleen. Tehtaat työläisille! Porvarit kuolemaan, samoin\nheidän kätyrinsä, sosialistit, -- niin tuhottaisiin heidän järjetön\nmaailmankatsomuksensa, heidät itsensä tuhoamalla: vain pikku lapset\nsaisivat jäädä eloon, heistä voisi vielä kasvattaa tulevaisuuden\nihmisiä.\n\nSiten huitoen, hypähdellen, vapisten. Eräiden kuunnellessa suu auki,\ntoisten nauraessa...\n\nAgitaattori oli tiellä, kun Isidor pyrki vaunusta pysäkille.\nKiihkoilijalle kiihtynyt insinööri työnsi hänet rajusti\nsyrjään. Silloin muuttui mies sangen kohteliaaksi, auttoi hänen\nmatkalaukkuaankin vaunusillalta alas, ihmetteli, mikä toisessa\nlaukussa kilisi.\n\n\"Kuularuisku!\" naurahti Tistelberg.\n\nNoustessaan autoon kuuli Tistelberg miehen takanaan pauhaavan:\n\n\"Kuularuiskuja, -- niin, porvarit hankkivat kuularuiskuja. Kuuluvat\njo perustavan kaarteja, ettei työväki saisi leipää. Tahtovat tappaa\nmeidät nälkään. Ainoastaan mahtavilla pitäisi olla syömistä,\nmanttaaliporhoilla, etuoikeutetuilla. Meille kauranakanoita, vot, vot\nkak! Mutta meilläkin on keinomme, torpparit, työläiset! Pietarissa\non jo Punainen kaarti, uuden ajan armeija: jos sota on välttämätön,\nolkoon se sotaa sodanihailijoita vastaan! Sotaa maailmanrauhan\nlevittämiseksi. Kaikki kansat kalistelevat kahleitaan: sota on ne\nherättänyt, maailmansota, jossa voittajatkaan eivät voita mitään.\nAika on tullut. Taotaan miekat auroiksi! Tuho kauppiassotarosvoille,\npappien petosvallalle, kaikille niille, jotka aikovat karata työväen\nkimppuun aseilla. Täyttyköön maljamme heidän verellään niinkuin he\novat täyttäneet maljansa veljiemme verellä...\"\n\nAkseli Jorvaksen talo, suomalaisessa kylässä, oli komea. Äskettäin\noli istutettu puutarha, toista sataa hedelmäpuuta. Ansarin\nperustuksia kaivettiin.\n\n\"Jonkinmoinen talvipuutarha\", iloitsi ja ylpeili Akseli Jorvas.\nPäärakennuksen korotus tekeillä, kuusi huonetta alakerran lisäksi.\nSisällä hopeita ja kristalleja, joita rouva näytteli. Talossa\nkotiopettaja, nuori ylioppilas:\n\n\"Poikaa varten, äiti on hänet niin hemmotellut\", sanoi Akseli Jorvas.\n\"Poika työntäisi vain makeisia kuonoonsa, ei tahtoisi lukea. Tytöt\nlukevat itsekin.\"\n\nAkseli Jorvaksen saha oli valmis. Mutta nyt siellä oli tietysti\nlakko, -- työläisten vaatimuksia oli mahdoton täyttää. Nykyään\nei saanut varastoa minnekään kaupaksi. Ja Jorvas oli menettänyt\nsuunnattomasti, kun oli juuri ennen vallankumousta lähettänyt\nPietariin kaksi höyryproomullista puita ja voita:\n\n\"Se oli hullun afääri: sinne jäivät proomut ja kaikki, tuskin itse\npääsin hulinasta pakoon.\"\n\nJa torpparitkin aikoivat lakkoa. Veisivät muka hänen maansa: \"Alkaa\nolla aivan riivattua. Eivät suostu mihinkään, enkä minäkään voi\nsuostua. Olkoot sitten pellot tyhjinä, kylvämättä, kun en muuta voi!\nEnhän saata rahaksi muuttua. Teurastan hätätilassa koko karjani. Kai\nsitä Helsinkiin lihaa mahtuu!\"\n\nNo niin, eipä nyt Jorvakselle paljon iloa näytellä uutta\nsaunaansakaan, joka oli tekeillä. Se oli kaakeleilla sisustettu:\n\n\"Rouvani tähden tällainen sauna, hänen on niin vaikea kylpeä väen\nkanssa\", mainitsi Akseli Jorvas.\n\nTuolla lahdella, josta jäät aivan viime päivinä olivat loppuun\nsulaneet, oli äskettäin ostettu moottorivenekin, pienen höyrypurren\nlisäksi.\n\n\"Vai niin, ettäkö kyllä tässä elettäisiin\", nauraa röhötti Akseli\nJorvas, kun Tistelberg kehui hänen paikkaansa. \"Elettäisiin,\n-- elleivät nuo ... agitaattorit: kulkevat uhkailemassa --\nsotamiehilläkin.\"\n\nTistelberg sai nyt aiheen mainita Jorvakselle lehtori Korpelaisen\nasiasta: noista jonkinmoisista palokunnista, joita olisi perustettava\nkierteleviä sällejä ja sen sellaisia vastaan. Jorvas sanoi\ntietävänsä, että niitä oli täytynyt eräillä seuduilla jo perustaa,\neikä täälläkään lopulta muu auttaisi. Hän puhuisi asiasta eräille\ntoisille talollisille. Lehtori Korpelainen oli kai keskushenkilöitä\nnäissä hommissa? Jonkun olisi käytävä häneltä tarkempia neuvoja\nkysymässä.\n\n\"Mutta sosialistejako siihen mukaan?\" huomautti Akseli Jorvas. \"Näitä\nrähisijöitä. Ja paremmatkaan heistä, -- jopahan he tulisivat! Eihän\nheillä ole mitään menettämistä, jos ryssät rupeaisivatkin maata\nevakuoimaan.\"\n\n\"Ja anna sitten heille maat siitä osakkaana olosta!\" ärtyi rouva\nJorvas. \"Sellaista vääryyttä ne sosialistit eduskunnassa ajavat!\"\n\nSiihen se supistui Tistelbergin puhe noista palokunnista, joiden\nsalassa pidetty lopputarkoitus oli jäänyt hänelle selittämättä ja\njotka Jorvas käsitti etupäässä eräällä omalla tavallaan. Tistelberg\nmietiskeli jälleen omaa arvoitustaan. Oli väsynyt, -- kuin kohtalon\nnujertama. Kevät kukki ympärillä. Hän sitä tuskin huomasi. Kun hän\nkatsahti viidakkoihin, jotka olivat hiirenkorvalla, kaipasi hän\nkääntää silmänsä pois koko keväästä. Vihannoivat, tuoksuvat koivut\nolivat hänelle kuin houretta, ihanaa, mutta tuskallista, ahdistavaa.\nHän ajatteli Juliaa entistä hellemmin, oli täällä taasen unohtanut\nväkivallanhalunsa ja unohtanut halveksumisensa siitä, että Julia\noli niin pian antanut itsensä hervota rohkeasta päätöksestään. Hän\nkärsi omituisen aineettomasti. Kaipasi jonnekin, jonnekin pois, --\nikäänkuin koko elämästä...\n\nKummallisella hekkumalla täytti hänet ajatus, että Julia oli antanut\npostimestarivainajalle nuo tuhoisat pulverit.\n\nJa että Julia kerran, kauan sitten, viime syksynä, oli tarjonnut\nhänelle itselleenkin jotain samantapaista.\n\nOmena- ja kirsikkapuut kukkivat kylässä, jossa useimmissa taloissa\noli puutarha, kukkivat valkeanaan, levittäen juovuttavaa tuoksua.\nHän ei sitä kukoistusta nähnyt tai ei luullut näkevänsä. Sellaisen\nkatselu teki kipeää: Julian olisi pitänyt olla hänen kanssaan kaikkea\ntätä näkemässä, -- mutta nyt ei siitä tulisi mitään, -- Julia oli\nheittänyt hänet yksinään, kärsimykseen.\n\nNiin kuluivat päivät toimettomuudessa ... kuin kummallisessa\nhoureessa.\n\nAkseli Jorvas kiroili torppareitaan, jotka tekivät lakon, ja\nirtolaisia, joita hän oli ottanut peltotöihin, kun sittenkin koetti\nsaada vainionsa kylvöön. Nyt niitä tuli tarjolle kaupungista ja jos\njostakin, sillä ryssän aikeet vääntää kaikki pellot ja puutarhat\npattereiksi tuntuivat viimeinkin loppuvan.\n\nMutta ne jätkät, huligaanit olivat laiskoja, oikeita vallitöiden\nkoulussa käyneitä: eivät viitsineet mitään. Ja sitten hekin tekivät\nlakon. Eräänä päivänä, kun Akseli Jorvas oli viljelyksillään ja\nrouva kotona luki sanomalehtiä ja oli kuohuksissaan viimeisistä\nuutisista: Helsingissä oli kirkossa julistettu vallankumous, jokin\nhullu tohtori oli koonnut sinne sotamiehiä ja roistoja ja punainen\nlippukin oli pystytetty alttarille, ja omistavat luokat oli siinä\npaholaisen saarnassa päätetty tappaa, -- ryntäsi isäntä Jorvas\nvimmoissaan sisään: hän oli aikonut itse mennä kylvämään, jätkät\nolivat kantaneet hänet pellolta aidan luo, paiskanneet aidan yli, ja\nnyt etsi hän revolveriaan. Että hän olikin jättänyt sen kotiin! Siinä\nhän kuitenkin rauhoittui. Mutta pellot jäivät tosiaan kylvämättä.\n\nTuli elintarpeiden säännöstely. Alettiin kiertää taloissa\nluetteloimassa varastoja. No niin, kaikkialla jauhoivat tuuli-\nja vesimyllyt. Monienkin isäntien, jotka sanoivat, että\nkorttijärjestelmä oli humbugia, täytyi saada jyvät jauhoiksi ja\npiiloon ennenkuin luetteloiden tekijät ehtisivät tarkastamaan\naittoja. Muutenhan joutuisivat varastot ikäänkuin ilmaiseksi\nyhteiskunnalle: trokarit ja muut ruoka-aineiden kerääjät maksoivat\nniistä paljon enemmän. -- Akseli Jorvas murisi ensin koko tarkastusta\nvastaan, ei sanonut laskevansa tarkastajia sisään. Laki on hänestä\naivan humbugia: mitenkä nyt ihminen eläisi 225 grammalla jauhoja\npäivässä, kuten oli laskettu tulevan jokaista kansalaista kohti? --\nSitten hän rauhoittui: hänet valittiin elintarvelautakuntaan. Häneltä\neivät tarkastajat saaneet juuri mitään paitsi komeat vehnäskahvit:\n\n\"Viimeisistä nisujauhoista\", sanoi rouva Jorvas.\n\nMuut vehnät oli rouva piilotellut tekeillä olevan yläkerran onttoihin\nseiniin.\n\nNiinhän meneteltiin melkein kaikkialla. Talojen ja torppienkin jyvät\nkulkivat salaa kuormissa metsiin tai katosivat yöllä rakennusten\nlattiain alle, tullakseen takaisin esille sitten kuin tarkastajat\nolivat poistuneet. Olihan sellaisia, jotka noudattivat tätä lakia, ja\nheitä kätkijät ihmettelivät, heille hymähdettiin:\n\n\"Rehellinen mies, mutta... No niin, meillä on liian vähän antaa, laki\non liian myöhään tullut, kuolisimme itse nälkään. Jaa, jaa, antakoot\nnämä, onhan se heidän oma asiansa!\"\n\nMutta ne työläiset, joilla ei ollut varastoja, kuuluivat uhkailevan.\n-- Lopulta ryhtyivät tilan rengit ja piiatkin lakkoon. Talo oli\nautio. Palvelijat kulkivat keskellä kesäpäivää punaiset nauhat olalla\nkirkonkylään kokouksiin ja tanssiaisiin.\n\nJa sitten teki Akseli Jorvas tosiaan sen, mitä oli uhannut: ajatti\nmelkein koko karjansa, jota ei jaksanut hoitaa, lukuunottamatta\nparia parasta lypsylehmää, eräällä uskollisella mäkitupalaisellaan\nteuraaksi Helsinkiin.\n\n\n\n\n26.\n\n\nJulia Oljemark kirjoitti jo huvila Mairesta, joka nyt oli melkeinpä\ntäysin asuttavassa kunnossa. Viime viikkoina ei häneltä ollut\nkuulunut mitään uutta, -- ainoastaan masentumista. Tässä kirjoitti\nhän, että Maire oli lopultakin koko virkeä, vain hiukan kalpea, ja\nJulia pääsisi Isidorin luo pariksi päivää.\n\nJorvaksen talossa, josta isäntä muuten juuri silloin oli sattunut\nlähtemään kotiopettajan kanssa suojeluskaartin järjestämishommiin,\nilmoitti Tistelberg rouvalle tohtorinna Oljemarkin tulosta ja\nteeskenteli ikäänkuin hänellä olisi rouva Oljemarkin kanssa joitakin\nrahallisia asioita, -- kuten hän olisi ollut tohtori Oljemarkille\nvelkaa...\n\nAjettaessa hevosella Jorvaksen taloon, -- rengit olivat lakossa,\ninsinööri kuskasi, -- kertoi Julia päässeensä poikkeamaan tänne\nmatkalla Helsinkiin, jonne oli tavallaan lähetetty, ostamaan\nkaikenlaista, mitä huvilan sisustamiseen vielä tarvittiin.\nSamalla matkalla toisi hän sinne kälytkin, ja sitten alkaisivat\nemännyyshuolet tuossa hänen tulevassa ikävyytensä asunnossa. Parempi\noli hänen ollut kaupungissa alkukesää, kahden kesken Mairen kanssa.\nSeveri oli jo lähtenyt aikaisemmin huvilaan, ottaen Ellan mukaansa\nja jättäen Julian hoitamaan toipuvaa Mairea. Niin, totisesti rakasti\nSeveri Julian mielestä lopultakin vain omaa työtään, mukavuuttaan ja\nkunniaansa...\n\nJulia sanoi ilmaisseensa Severille, että oli tällä matkalla päättänyt\nkäydä Isidorin luona. Juliahan tahtoi olla rehellinen. Severi oli\nvastannut:\n\n\"Älä edes puhu niistä asioista. En siedä sellaisia kuulla ... Ole\nmitä olet, mutta älä puhu!\"\n\nEikä hän ollut kieltänyt tätä Julian sivumatkaa, ei kysellyt, missä\nTistelberg nykyään oleskeli. Hän tahtoi nähtävästi poistaa koko pahan\najatuksen mielestään.\n\nSitten, Isidorin kamarissa, mukavassa ja ylellisessäkin istuttaessa,\nkahden kesken, -- sillä talon rouvalla oli tosiaan muutakin huolta\nkuin välittää vieraista, joille hän toimitti ainoastaan kahvit ja\nlähti sitten hoitamaan talouttaan ja jäljelle jääneitä lehmiään,\nminkä hän suorittikin tarmolla, entinen köyhä maalaistyttö, -- siellä\nkertoi Julia ensin kaikenlaisia uutisia. Kauppaneuvos Klingstedt oli\nsulkenut puotinsa kokonaan, hänen varastonsa olivat loppuneet ja hän\noli liian kunniallinen ryhtyäkseen käymään kauppaa sieltä täältä\nhaalituilla tavaroilla. Klingstedtin kilpailija, ukko Bengelsson,\ntästä sulkemisesta vain rikastui: oli lähettänyt konttoristinsa\nja kauppa-apulaisensa kiertämään pitkin maata kokoilemaan taivas\ntiesi mitä kaikkea, sulkeakseen kootut saaliit joksikin aikaa\nvarastoon ja voittaakseen sitten niillä moninkertaisesti. -- Fritz\nBlöckerin kaljatehdas seisoi, siellä oli yhä lakko. Blöcker, joka\nei pohjimmaltaan ollut paha mies, vaan hölösuinen ja tuitukko,\nkiroili ja toivoi saksalaisten maihinnousua, josta huhuttiin, --\naivan kuin se vaikuttaisi jollakin tavoin Fritzin tehtaaseen ja\nhänen rettelöihinsä työväkensä kanssa! -- Suomettarelainen lehti oli\nrivien välissä alkanut yhä enemmän kannattaa saksalaisia, ehkäpä\nvastapuolueen lehden kiusallakin: olihan Rolf Idell kirjoittanut niin\npaheksuvasti jääkäreistä, ja nyt iloitsi Idell siitä, että eräät\nHelsingin professoritkin olivat ikäänkuin yhtyneet hänen kantaansa,\nsillä he varoittivat ylioppilasnuorisoa joistakin kevytmielisistä\nteoista, -- ylioppilaissa oli kai huomattu kasvavaa innostusta\nsamaan liikkeeseen kuin se, joka oli vienyt nuorukaisiamme Saksaan.\nArvokkaat professorit varoittivat; ja Ankeriaan kaupungissa ei\nenin osa porvaristoa oikein tietänyt, mitä asiasta ajatella,\nvaikka vihoittelikin Rolf Idellille hänen saksalaisvihastaan:\nsillä entistä kitkerämpi venäläisvihakin oli herännyt. Ja se oli\nherännyt siitä, että senaatti ja eduskunta olivat yhdessä ryhtyneet\nvaatimaan, että Suomi jo saisi itse järjestää kaikki asiansa, mutta\ntähän vaatimukseen oli Kerenskin hallitus vastannut uhkauksilla\nja pilkalla, uhkauksilla, että sellainen oli taas separatismia,\nja pilkalla, ettei Venäjä sellaista sallisi. Ankeriaan kaupungin\nporvarit nyt pitivätkin enimmät tätä sosialistien vaatimusta liian\nuhkarohkeana, yhtä järjettömänä kuin muitakin heidän vaatimuksiaan.\nMutta saksalaisihailu venäläisvihan ohella kasvoi. -- Sähkötehtaalla\noli ollut lakko, lakkolaiset olivat uhkailleet viedä valtuuston\nväkisten istumaan ja antamaan heille palkanlisäystä, aivan samoin\nkuin Turussa lakkolaiset olivat sotamiesten kanssa teljenneet\nvaltuuston kaupungin talolle ja vaatineet itselleen enemmistön\npaikoista, -- no niin, nämä ainaiset metelithän Isidor tiesi! -- Mitä\nJulian omiin asioihin tuli: surullisinta hänestä oli, että hänen\nvälinsä Hildur Flotmanin kanssa olivat aivan rikkoutuneet siitä, että\nhän oli tehnyt tuon Leevi Mölsän kuolemaa koskevan tunnustuksensa.\nHildur oli tekeytynyt hänelle aivan kylmäksi, oli tuskin viitsinyt\npuhella hänen kanssaan.\n\n\"Niin, niin, vanhakin ystävyys katoaa\", huokasi Julia. \"Hildur oli\nainoa, -- mitä minulla siellä oli seurana.\"\n\nMutta nyt tahtoi Julia edes nauttia tästä yhdessäolosta Isidorin\nkanssa! He tekivät pikku suunnitelmia, lähtivät lehtoihin ja\nmetsäpoluille, kulkivat vaiteliaina, tuskin toisiinsa katsahtaen,\ntai jos toisiinsa koskettivat, -- muka pyyhkäistäkseen toistensa\nvaatteista jotakin varissutta havuneulasta tai irtautunutta\nlepänlehteä, -- tapahtui se nopeasti, leikitellen, -- kuin ainakin\nrakastuneiden. Juuri omasta suhteestaan he eivät halunneet puhella:\nolihan kaikki seisahtunut, auttamattomat esteet vastassa. Julia ei\nhiiskunut yksilöllisistä tuskistaan mitään, sanoi vain iloitsevansa\nsiitä, että Isidor oli lähellä.\n\nMelkein samoin seuraavana päivänä, yön jälkeen, jonka he nukkuivat\nrauhallisesti vieretysten olevissa huoneissa. Julia oli sijoitettu\narvelematta sinne, niin taitavasti osasi hän illallispöydässä\nnäytellä -- velkojaa: olivat siitä Isidorin kanssa sopineet.\n-- Ja jälleen he kiertelivät metsiä, punertavia kalliorantoja,\nsoutelivat lahdella, joka lepäili kuin olisi itseään puolinukuksissa\nliekutellut. Tervaleppien tummat lehdet välkkyivät heidän päittensä\npäällä siimeisellä polulla. Ilmassa tuntui kydön käryä: metsävalkea\njossakin taas, ehkä hillittömäin kuljeksijain ilkitöitä tilallisille.\n-- Heidän sydämissään oli kuitenkin vielä rauha, syntynyt siitä\nonnesta, että he olivat päässeet vähäksi aikaa yhteen; he kulkivat\nkuin nukuksissa, mutta salainen intohimo väristi kuitenkin heitä.\n-- Joskus saattoi Julia, joka kulki edellä, kääntyä yhtäkkiä toisen\npuoleen, kasvoillaan hehku, ja sanoa:\n\n\"Rakas...\"\n\nEi mitään muuta. Isidor hymyili tuokion onneen unohtuneena, ja he\njatkoivat hiljaista kävelyään.\n\nRouva Oljemark tahtoi välttämättä soutamaan; sitäkään ei Severi\nsallinut hänen tehdä huvilalla, nykyään miinojen vuoksi, ja kälytkin\nolivat siinä suhteessa arkoja. Hän sai nyt soutaa, mutta hänen\nkyynärpäihin asti paljaat kätensä paloivat siinä rakoille, kesäisessä\nauringonpaisteessa. Sitten syytti hän siitä puoleksi harmissaan\nIsidoria. Miksi ei Isidor ollut varoittanut auringolta:\n\n\"Mistä nyt löydän tekosyyn kälyilleni?... Severi ei kylläkään kysele.\"\n\nJa samalla hän näytti punaisia käsiään. Isidor huomasi, että niiden\nkyynärnivel oli hiukan taaksepäin taipuva, -- aistillinen. Ja käsiään\nnäyttäessään Julia hymyili kuten olisivat nuokin rakot olleet muka\npieni uhri rakastajalle.\n\nSoudeltuaan he onkivat. Rouva Oljemark riisui venheessä jalkineensa\nja virkkoi, että sekin nautinto, tämä ilo saada olla huolimattoman\nvapaa, häneltä pian häviäisi: ainakaan vieraiden läsnäollessa ei hän\nhuvilassa saisi olla paljasjaloin...\n\nTuli sen iloisen päivän ilta. Illallisella, kun emäntä hetkeksi\npoistui, keskeytti rouva Oljemark aterioimisensa ja katsoi kauan,\ntalon lapsista välittämättä, Isidoriin; hänelle tulivat kyynelet\nsilmiin. Tistelberg kysyi, mikä hänellä oli.\n\n\"Oh, ei se ole mitään!\" vastasi Julia. \"Mutta minulle tuli vain\njotain mieleen... En sano sitä nyt; joskus ehkä, myöhemmin.\"\n\nJulian piti olla täällä vielä seuraava päivä. Isidorin jännitys yön\ntullen kasvoi. Julia sulkeutui omalle puolelleen. Nuori mies aikoi\nhänelle valittaa: miksi oli Julia oikeastaan tänne matkustanut...\nMutta Isidor odotti kuitenkin vielä.\n\nSeuraavana aamuna uskoi rouva Oljemark ystävälleen, hymyillen:\n\n\"Tuo emäntä -- vartioi meitä. Hän kurkisteli illalla myöhään\nverannalta sisälle, ja ajatteles, aamulla näin hänen päänsä\nikkunassani: oli kavunnut siihen jollakin tavalla seinää pitkin. Hän\non niin utelias. Tahtoisin panna ikkunaani ensi yöksi jonkin verhon,\n-- minua loukkaa tuollainen vahdinpito.\"\n\nViimeisen päivän olivat he taas hiljaisia, eivät iloinneet\nniinkuin keskimmäisenä. Kun he istuivat kuumalla kalliolla lahden\nsuussa, helteessä hiljaa suhisevan petäjikön varjossa, kuullen\nmeren kohisevan alhaalla rannalla ja kajavain ilmassa kirkuvan,\nmuisti Isidor koko ajan, että Julian oli huomenna lähdettävä ja\nhän itse jäisi tänne taas yksikseen, erilleen entiseen kalvavaan,\nlamauttavaan ikäväänsä. Ja nyt oli hänen vaikea estää elämäntuskansa\nja katkeruutensa kyyneliä. Julia huomasi ne kumminkin, mutta oli\nvaiti. Ilta joutui. Aurinko laski punaisena ukkosautereeseen. Pilvet\nvyöryivät tai kohosivat kuin tornit, alemmat punaisina, ylemmät\nkeltaisina, häämöttäen sameista usvista ja metsäpolttojen sauhusta.\nJulia katseli merta, haaveili, mitä sen takana olisi, ja ilmaisi\nkaipuunsa, että pitäisi sinne sittenkin kerran päästä ... sittenkin,\n-- tuonne kauas, etelänmaille. Isidor ei vastannut mitään: olisiko\nJuliasta siihenkään...?\n\nHuomenna rouva Oljemark lähtisi. Illalla vaati Isidor, että Julian\noli oltava hänen. Yö oli viimeinen.\n\n\"Oi, älä puhu ... Miksi tahdot sellaista?\"\n\nKuuman päivän jälkeen pilvet uhkuivat ukkosen värisinä. Rouva\nOljemark poistui Tistelbergin kamarista nopeasti, tuskin virkkaen\nhänelle hyvää yötä, hänelle, joka oli tahtonut vetää hänet syliinsä.\nJulia oli riistäytynyt irti. Jokin sekava vimma heräsi Isidorissa,\nkun hän heittäytyi vuoteelleen, seinän viereen, jonka toiselta\npuolelta hän kuuli Julian liikkeet, ja kuuli sitten nyyhkytystä.\nVimma ja suru, -- sielullinen hätä sellainen kuin hän olisi tuntenut\nsyöksyvänsä perikatoon, johonkin syvyyteen, -- kuolemaanko? Tuntui\nmahdottomalta elää, -- mahdottomalta tehdä työtä, tulla miksikään\nmaailmassa. Ja este oli -- Julia! Miksi oli hän tänne tullut? Oliko\nhän demooni: tulla sittenkin, -- ja heittää tosiaan hänet näin!\n-- Vimma kasvoi jälleen vihaksi, kuten aikaisemmin. Hän huudahti\nJuliaa nimeltä. Ei vastausta. Niin meni pitkän aikaa. Lopulta\nviereisessä huoneessa kuitenkin liikuttiin, Julia avasi oven,\ntuli aamuvaipassaan sisään, suuteli Isidoria ja sanoi: \"En voinut\nkuitenkaan olla sanomatta sinulle hyvää yötä.\" Alkoi taistelu. Rouva\nOljemark valitti, että Isidor tekisi täten tuskallisen lopun näille\nmuutamille onnen päiville. Miksi Isidor niin kiiruhti! Julia ei ollut\nvalmis, vielä. Vielä? -- Niin, tämän äskeisen sielullisen muutoksen\njälkeen. Isidor hyväili, aikeissa huumata, Julia tempautui irti\nhuulet hänen huulissaan. Nuori mies tavoitti hänet takaisin, kiihtyi\nhänen kosketuksensa lämmöstä, muisti hänen ihonsa valkeuden, jonka\noli sadat kerrat nähnyt Julian käsistä. Toinen taisteli vastaan, hän\nvakuutteli, sanoi:\n\n\"Luuletko, ettei minunkin vereni pala! Mutta minä en voi! Usko se,\nsekin aika tulee, -- niin kummallista kuin se onkin! Täytyy sopeutua\n-- tällaiseen. Kuule, sanon sinulle nyt, miksi minulle tuli melkein\nitku silloin ruokapöydässä. Ajattelin silloin: -- Tällainen on\nhänen elämänsä, -- sinun. Ja olisiko minusta edes ollut tällaiseen,\nsilloinkaan, kun se on niin hyvää kuin tässä talossa. Ei silti, että\nsillä, mitä tarjottiin, olisi ollut mitään vikaa. Mutta olisinko minä\njaksanut tyytyä edes siihen, mitä sinä tavallisissa oloissasi olisit\nvoinut tarjota? Minähän olen niin hemmoiteltu, -- minulla on rikkaat\nolot, minulla on ollut liian hyvä olla! Jokin hinta siitä, että olen\nmyönyt itseni! Ja nyt minun olisi sittenkin ehkä ollut mahdoton\ntoiseen elämään muuttua. Tuskin olisinkaan jaksanut kanssasi, vaikkei\nMairea olisikaan ollut. Ja kumminkin rakastan sinua. Älä sano, etten\nsitä tekisi! Minä todistan sen sinulle, kun kerran kaiken täytyy nyt\nkäydä toisin. Minun täytyy muuttua, mutta olen taas niin hidas...\"\n\nTistelberg sanoi katkerana, että hän tuskin uskoisi Juliaan enää:\nhän tahtoi saada todisteen tuosta rakkaudesta. Kuvaili elämäänsä,\njoka oli niin masentunutta, lamautunutta. Hän ei tahtonut kuolla,\nvaan elää, -- tehdä työtä! Mutta hän tunsi ikäänkuin olisi hän\nollut menossa -- jonkun Leevi Mölsän tietä: sellainen nousi hänen\najatuksiinsa jostakin salaisena pakkona. Hän kiihtyi uhkaamaan\nJuliaa, joka sulki hänen suunsa kädellään:\n\n\"Älä uhkaa, älä uhkaa!\"\n\nTuli tuokion hiljaisuus. Julia itki, Isidorin kietoessa hänet\nsyliinsä, sanoi:\n\n\"Älä pakota minua! Sinä tiedät, mitä siitä seuraisi: jos nyt\nheittäydyn sinulle, niin minun täytyy -- surmata mieheni!\"\n\nJa yhtäkkiä huudahti hän äänellä, joka sai Isidorin irtautumaan\nhänestä:\n\n\"Sinä tiedät, että minä pystyn siihen! Minä en voi olla kahden miehen\noma!\"\n\nJulian kädet olivat kuumat, ne vuoroin hyväilivät, vuoroin työnsivät\nhänet luotaan, vartalo hehkui ohuen vaatetuksen alla, ja kuumasti hän\nhenkäisi:\n\n\"Älä tee sitä! Sinä tiedät, mitä siitä seuraisi! Pitääkö minun joutua\nkuritushuoneeseen?\"\n\nIsidor nöyrtyi Julian epätoivoisista sanoista, jotka tulivat syvän ja\nuhkaavan vakavina ja joita muisto Leevi Mölsän kuolemasta vahvisti.\nJa hän nöyrtyi säälistäkin: Julia -- kuritushuoneeseen! -- Ja\nsittenkin taisteltiin. Julia riisti viimein itsensä väkivallalla\nirti, ponnistaen kaikki ruumiinsa voimat, irtautui kuin vihamies\ntoisesta ja sulkeutui omalle puolelleen.\n\nAamulla olivat hänen kasvonsa itkusta pöhöttyneet, hän ei osannut\nmuuta kuin kyyneliensä lomassa valittaa elämänsä pulmallisuutta; ja\nhän puri huuhaan koettaessaan iloisesti hyvästellä talon rouvaa, joka\nnyt näytti vihastuneelta: oli kai yöllä jälleen urkkinut ja huomannut\njotain.\n\n\n\n\n27.\n\n\nNuori mies kärsi tosiaan. Oli aivan kuin murtunut. Tuskin edes\najatteli:\n\n-- Ensin aikoo avioeroon, sitten ei tule siitä mitään: on lapsi\nesteenä. Ja kuitenkin matkustaa sitten hänen luokseen, vakuuttaa\nrakastavansa, -- eikä siihenkään ole ryhtiä ... Jopa lopulta huomaa\nitsensä vielä sellaiseksi hemmoitelluksi, että Akseli Jorvaksenkin\nkomea pöytä oli hänelle liian talonpoikainen, ehkä raaka. Mitä sitten\nse varallisuus, jota minä olisin voinut hänelle tarjota!\n\nHän kärsi niin, että kaipasi todellakin -- kuolemaa. Kirjoitti\nsiitäkin Julialle.\n\nSellainen mielipuolinen kuolemankaipuu kasvoi siihen asti kunnes hän\npyysi Julialta sitä: pyysi samaa kuin Julia oli lahjoittanut Leevi\nMölsälle.\n\nJa viimein rouva Oljemark lähetti hänelle pullosen, jossa oli samoja\naineita kuin ne, joilla postimestari oli vapautunut.\n\nJulia kirjoitti, että hän ymmärsi Isidorin. Hän kärsi\najatellessaankin, miten Isidor oli anellut häneltä lepoa. Jos Isidor\nei jaksaisi, niin... Julia olisi ollut mielestään itsekäs, jos\nolisi vaatinut Isidoria elämään. Ja kumminkin hän pyysi Isidoria\najattelemaan, minkä surun hän lähdöllään Julialle tuottaisi, miten\nsanomattoman yksin hän Julian jättäisi.\n\nHän sallisi Isidorille kyllä kuoleman: sehän ei ollut pelottava, se\noli vapauttaja. Ja tällaisena se ei edes haavoittaisi, ei tuottaisi\ntuskaa, ei edes rumentaisi niinkuin morfiini, -- Julian oma turva\nnykyään, -- morfiini, joka jättää ainakin ruman piirron. Ei, se\nvaivuttaisi leppoiseen vapautuksen uneen.\n\nTistelbergille oli moisen pyydetyn lahjan saanti -- pieni ällistys.\nJohtuihan hänen kuolemankaipuunsa -- himosta elää, voittaa kaikki\nesteet. -- Pilkkasiko Julia? Ei, se oli totta: se oli Julian luonteen\nmukaista, vakavaa, hellää, mutta jotain demonista totta.\n\nSiinä Isidorin sydäntä ahdisti vielä Julian arasti ilmaistu valitus,\nettä tuo Isidorin teko tulisi Julialle raskaaksi suruksi. Ja Isidor\ntotesi, että hän silloin -- olisikin kauhistavan kiittämätön Juliaa\nkohtaan. Kunniallisuuskin vaati jatkamaan taivalta edelleen. Mutta\nmillä tavoin? Suhde tuntui nyt taas niin järjettömältä, surkealta. Se\njatkuisi kuin mikäkin -- päätön rajalinja, toisella puolella Julia,\ntoisella hän.\n\n\"Me olemme kuin Tristan ja Isolde\", kirjoitti Julia -- Tristan, hän,\nTistelberg!\n\nEikö hänellä ollut todellakaan oikeutta helpottaa tätä kohtaloa,\nyrittääkseen kantaa -- kahleitaan? Hän oli aivan maahan masennettu:\nhän ei jaksanut ajatellakaan mitään, saati sitten yrittää työtä. Ja\nkuitenkin oli rakkaus, josta hän kärsi, hänelle suloinen risti.\n\nHelpottaa? Paeta jälleen traagilliseksi muuttunutta suruaan, mutta\nminne? Eikö hänellä ollut oikeus suuttuakin itselleen, oikeus\njotenkin -- karaista luontoaan ... ikäänkuin raaistua!\n\nSattui sitten niin, että eräänä päivänä Akseli Jorvaksen talo\npiiritettiin. Lakon tehneet patterijätkät ja torpparit olivat tuoneet\nsinne parikymmentä venäläistä. Isännältä vaadittiin selvitystä,\nmiksi hän oli myynyt karjansa, josta paljon väkeä piti elää, ja\nmiksi hän kuului hankkineen taloonsa kivääreitä. Tappaakseenko\nnälkäistä kansaa? Turhaa oli kotiopettajan ja Tistelbergin vedota\netenkään näiden raivostuneiden patterilaisten kunniantuntoon tai\nvelvollisuuksiin työväen johtajia kohtaan: vakuuttelivathan nuo\njohtajat nimittäin lehdissä, etteivät järjestyneet työläiset muka\ntekisi väkivaltaa, ja valittivat joskus, että muukalaisia vedettiin\nmukaan meidän keskinäisiin kiistoihimme. Eräät miehet nauroivat,\nsanoivat, että eivät he olleet järjestyneitä, mutta pian he olisivat,\ntulisivat tänne takaisin Punaisen kaartin kanssa, jota kirkonkylässä\nperustettiin ja johon he liittyisivät. Silloin nähtäisiin,\nheltiäisivätkö Jorvakselta rahat! Ryssät tahtoivat rahoja heti.\nAkseli Jorvas ei ryhtynyt pullikoimaan pistimiä vastaan. Hän sai\npitää kiväärinsäkin, kun maksoi päästään vaaditut 300 markkaa. Sitten\nhän, lauman lähdettyä, kirosi sosialistijohtajia ja hallitusta, joka\noli aina valmis silittelemään tällaisten joukkojen päätä ja joka\ntyytyi ainoastaan selittämään, että moiset rosvoukset johtuivat\njoistakin kärsityistä vääryyksistä, kun olisi pitänyt roistoille\nantaa kivääreistä! Mutta mistä kivääreistä? Eihän ollut enää\noikeaa poliisilaitostakaan. Täytyi ryhtyä tositeolla kiiruhtamaan\nsuojeluskaartin järjestäytymistä!\n\nTapauksesta tuskastuivat Jorvakset kuitenkin niin, että päättivät\nmuuttaa kaupunkiin. Ja omista sydänsuruistaan sekaantunut Tistelberg\npäätti lähteä Helsinkiin.\n\n\n\n\n28.\n\n\nNuori mies oli hämmentynyt, masentunut. Jonnekin hän tahtoi -- pois\nkaikesta entisestä, mihin hän viime vuonna oli sotkeutunut.\n\nHän melkein katui kaikkea edellisenä ja tänä vuonna tapahtunutta, --\nkuten olisi hän menettänyt viimeiset ajat jossakin toivottomassa,\nturhassa.\n\nSitten tuntui kuin olisi hän sitä kaikkea hävennytkin. Ja hän\nsuututteli jälleen itselleen, ettei reväissyt itseään irti.\n\nVaisto ajoi jonnekin.\n\nHän heitti nyt tosiaan kirveensä kaivoon, niinkuin oli pari kertaa\nennenkin tehnyt: lähti Helsinkiin, ilmoittamatta Onni Tarkkaselle\nmitään, Tarkkasen antamat työrahat taskussaan. Tottapahan vastaisuus\npitäisi kaikesta huolen, -- jos mitään vastaisuutta enää oli...\n\nTraagillisen kohtalonsa kahleista tahtoi hän jollakin tavoin päästä.\n\nAsunnon sattui hän löytämään itselleen tällä kertaa Sörnääsin\npuolelta, -- keskustaan ei hänellä taas ärtymyksessään, joka\nkammoksui tuttavia, ollut halua eikä varojakaan, -- niiden katujen\nvarrelta, joille on annettu yleinen, köyhä nimi \"Linjat\". Suuri,\nrappeutuneen näköinen talo, alakerta tiilistä, ylempi puusta.\nMukulakivillä laskettu piha vietto ja kuoppainen. Asukkaina\nkaikenlaisia, käsityöläisiä, runsaine lapsilaumoineen. Oikea\nkatkeroituneen asuntokortteeri!\n\nRouva tai eukko, joka hänelle kamarin vuokrasi, tuntui sellaiselta\nkuin olisi sallinut yhtä ja toista.\n\nElämä meni menoaan, -- ihmisiä kuljettivat niinkuin jotkin\nnäkymättömät, mystilliset ilmavirrat, joille ei yksilö taitanut\nmitään. Eduskunta se istui, maanisät vaivasivat päätänsä,\nväittelivät, kiistelivät kiivaasti uudistuksista ja Suomen\nsuhtautumisesta Venäjään; mutta tavalliset ihmiset, vähäiset ja\ntahdottomat, joihin Isidor nyt jollakin tavoin huomasi joutuneensa\nkuulumaan, elivät omaa elämäänsä, -- huvittelivat parhaansa mukaan\nnäinä hurjina aikoina. Se ja se puolue vaati rajuja yhteiskunnallisia\nuudistuksia, toiset jarruttivat vastaan. Uhattiinpa panna koko\nyhteiskunnan rattaat seisomaan, elleivät porvarit taipuisi\nkaikkiin vaatimuksiin. Kaupunki kihisi patterilaisia, -- olivat\njoutuneet viimeinkin aivan työttömiksi, olivat kerääntyneet tänne\nmetsistään: jo loppui todellakin peltojen ja puutarhojen vääntäminen\nvallihaudoiksi! Kihisi varkaita. Niitä tunkeusi öin ja päivin\nkauppoihin, kellareihin, ullakoille, ikkunoihin. Varastettiin,\nrosvottiin liikkeissä, yksityisiltä. -- Kihisi kiinalaisia,\nmustaverisiä kirgiisejä. Kihisi trokareita, kuhisi kaikenlaisia\npysähtyneistä tehtaista tulleita ja muita ansiomahdollisuuksia\netsiviä. Revolverit paukkuivat! Puukot surmasivat keskellä\npäivääkin, valtakaduilla, mikäli kukaan mistään tapahtumista\ntiesi: porvarilehtien kirjapainotkin olivat lakossa! Ainoastaan\n\"Työmies\" ilmestyi agiteeraten liioitteluilla ja tihkuen verta: kuka\nsinne jaksoikaan kaikki nuo perinpohjaisesti, verisesti kuvatut\nvääristellyt tihu-uutiset kirjoittaa? -- Sotaväki teki kolttosiaan,\n-- vapaana, upseereja vailla. Upseerit itse temmelsivät, remusivat,\niskivät sapeleillaan kaduilla pimeässä ja valossa ketä sattui,\nrosvosivatkin. Kuuluivat silloin ja silloin haeskelleen suomalaisilta\naseita. Ei ollut miliisejäkään, noita kansan poliiseja, jotka vielä\nkeväällä olivat seisoneet posket lontossa tupakkaa imien: hekin nyt\nlakossa. Maaseudulla kuuluttiin ryöstettävän viljoja. Aittojensa\npuolustajat olivat siellä ja siellä ampuneet laukauksia punaista\nkaartia vastaan. Veri virtasi. Sekavuus ja epävarmuus huimasi. Nälkä\nalkoi kaventaa poskia, mustentaa silmien aluksia; mutta tavallinen\nkansa, nuoriso tanssi! Piti iloa suurissa tanssihuoneistoissa, joita\noli lisääntynyt sinne ja tänne, huumasi itseään juomilla, kuoli\nsiellä täällä janoamaansa myrkkyyn, pirtuun, -- juuri raittiuden\novella, kieltolain tultua keväällä hyväksytyksi. Kansa, -- se\nryyppäsi vain, miten tahtoi, tanssi puistoissa. Temmelteli kirkon\nportailla, joiden vieressä jostakin alastomana raahattu nainen\nkirkui apua. Tanssi hautausmaiden vieressä siellä ja siellä.\nMelkein tanssivat helluntailaisetkin saarnasaleissaan, tanssivat\n-- henkisesti: odottivat viimeisten päivien autuutta! Villiä menoa\nkaduilla, puistoissa paahteisina kesäöinä. Naisia vilisee, auliita,\ntarjoutuvia, alempia ja ylempiäkin. Mustia ja vaaleita silmiä.\nVenakoita, jotka ovat paenneet Pietarin helvetistä, bolsevikkien\nalkamasta ylempien teurastuksesta; tarjoilijattaria, jotka ovat\njääneet ilman paikkaa, kun alkoholi muka oli yhä ja ainaiseksi\npoistettu ravintoloista.\n\nNiin, yhä enemmän katui Isidor, sitä itselleen tunnustamatta, katui\nhaikeasti tuota luvatonta rakkauttaan Juliaan. Kaupunki hehkui kesän\nkuumuutta. Päivien jälkeen, jotka kuluivat alakuloisessa pulman\naprikoimisessa, -- päivien, joita etäinen ukkonen kumisutti, mutta\nlähettämättä sauhunsiniselle taivaalle pilviä, antamatta sadetta,\n-- hehkuivat hämärtyvissä puistoissa silmät, joita Isidor piti\nunohduksen ja vapautuksen lähteinä; hehkuivat milloin tummina milloin\nsinertävinä, mutta yhtä huolettomina huolensa vuoksi kuin äskeiset\ntummatkin. Ne silmät täyttivät julkeasti lupauksensa. Nuori mies\nkiihtyi puhumaan rakkaudesta. Onneton oikaisi hänen erehdyksensä\nsuurimmalla pilkalla, sanoen:\n\n\"Rahat, siinä rakkauteni! Kohtahan syödään kuolleenkouraa ja\njäkälää...\"\n\nMutta sittenkin tunsi arvoitustaan kahleina kantava ikäänkuin hän\nolisi -- polkenut rikki jonkin käärmeen pään. Kuvaannollisesti:\nhänen sisässään se käärme kalvoi, -- tämä rakkaus, joka vaati hänet\nehkä ainaiseen uskollisuuteen, luonnottomaan uskollisuuteen. Hänen\nkahleensa, ne sittenkin - keventyivät.\n\nTumma närkästytti hänet julkealla tunnustuksellaan: oli tohtinut\nsanoa hänelle suoraan, ettei tämä ollut rakkautta! Ja teki sitten\nhänelle kerran ilmeisen pedon työn. Rakkauttaan pakeneva ja surmaava\nIsidor kuljeskeli ravintolasta, jossa oli ollut juhlallinen\nmeno: uusia ystäviä aika liuta, -- saihan niitä tällainen mies,\n-- konttoristeja, jonkun opettajan, konttoripäälliköitä, jonkun\nlääkärin. Tänä iltana oli istuttu gulassien ja taiteilijain parissa,\njokaisella povellaan jotain: yhdellä likööriä, toisella bolssia,\nehkä viimeisiä varastoja ennen nyt hyväksytyn, mahdottoman,\närsyttävän kieltolain tuloa. -- Keskellä kemuilua lähti Isidor pois.\nTuli lähelle mustansa asuntoa, kohtauksesta oli sovittu. Portilla\npysähdytti hänet liuta sakilaisia, leveälahkeisia, otsatukka\nsilmillä, -- aivan kuin pariisilaisista apachifilmeistä lainattuja.\nTiukkasivat tietoja, mistä hän oli noin kypsynyt. \"Herra aina pääsee\npöhnään, mutta jätkien pääsy on niin ja näin!\" vastasi suuttunut\nnuori mies, joka ei suvainnut vapauteensa sekautumista. -- \"Herra?\nSanoitko herra?\" Kirouksia kymmeninä toisintoina. Yksinäinen mies\nsysättiin keskeneräisen kadun kivitykseltä alas raviin: \"Terveisiä\nKotkasta, käskettiin sinua potkasta! Minä olen sälli Sörkästä!\nTahdotko keuhkosi höyryämään? Onko sinulla rahaa.\" -- Isidorilla oli\nliivintaskussa kasa likaisia sota-ajan paperimarkkoja vahtimestarien\nvaralta. Ylivoima edessä. \"Ja minä olen Humu Hupikasta! Anna rahat\nheti!\" Humu veti puukkoaan hihasta. -- Ja tuo musta villipeto, hän\nilmestyi portille, komea, julkea tyttö, yhytti jätkiä: \"Ottakaa!\nLyökää!\" Isidor löi asian leikiksi:\n\n\"Ettekö luule, että minä osaan kirota ja puhua sikamaisia, hampparit,\nkaturontit, souvarit, sällit. Osaan paremmin kuin te -- sitäkin, jos\nsitä kaipaatte!\"\n\nHän lateli surkeimmat sanat kymmenissä toisinnoissa. Jätkät\nleppyivät, olivat saaneet rahansa:\n\n\"Mene kotiisi!\"\n\nHän meni, ja oli saanut mustasta kylläkseen.\n\nPitäisi olla edes jotain vähän jalompaa! Että hän -- häpäisikin\nnäin -- Juliaa! Nyt sinisilmäinen. Tällaista se vain oli! -- Mutta\nseisoessaan sitten, kun Olga oli poistunut, ikkunansa ääressä,\nkatsellen heinäkuun auringonpaisteessa hehkuviin kiviseiniin, tunsi\nhän kuitenkin uutta, omituisen rauhallista elinvoimaa. Ylpeili siitä,\nettä edes nämä suudelmat olivat tehneet hänen huulensa punaisiksi. Ja\najatteli julmin mielin, että Julia tästä kärsi. Kirjoitti kaikesta\nJulialle.\n\nIlmoitus lehdessä, tuossa ainokaisessa \"Työmiehessä\": \"Sonja N.\ntavataan torstaina ja perjantaina\", se ja se katu. -- Puolivenakko,\ntyhjästä elävä. Vakuuttelee tunnonvaivoissaan, ettei tällainen voi\nolla syntiä. Isidor ei sitä vakuutellut: hän tiesi, että se juuri\noli syntiä, mutta tunsi, että hän siten yhä polki -- kiduttavan\nrakkautensa päätä! Syntiä? Ennen kaikkea antautumista armoille,\nkun ei jaksanut toteuttaa sitä, mihin luonto janosi. Itsensä\nhävittämistä. Kärsimystä, -- ikäänkuin uhria Julialle, tuskallista\nuhria heidän yhteiselle toivottomalle rakkaudelleen. Niin tunsi\nJuliakin. Kirjoitti yhäti:\n\n\"Kaikessa alentumisessani, toisen sylissä, tunnen olevani\nsielullisesti kuin jokin Heloise. Sinä olet Abelard.\"\n\nJuliakin ikäänkuin uhrasi itsensä kohtalolle. He pyhittivät kumminkin\n-- sielunsa toisilleen. Sielunsa?\n\nTottako? Joskus tuntui Isidorista todellakin kuin hän olisi nyt --\nentistä vähemmän ajatellut ja muistanut mitään aistillista.\n\nSonja oli pikku petturi. Kuljeskeli upseeriensa kanssa. He kaksi\nerosivat. Varsin palvelevainen kortteerieukko käännytti Sonjan pois,\nkun hän kerran sitten aamulla tuli katumuskäynnille. Olisi Isidor\narmahtanut, -- olisi hankkinut itselleen ehkä joitakin merkillisiä\njälkeläisiä ja -- epävarman elämäntoverin!\n\nMistä tämä varmuuden kaipuu Isidorille nyt tuli, -- varmuuden,\njota ei ollut tuollaisilla huonojärkisillä, huonotahtoisilla kuin\nSonja-raukka?\n\nMutta oliko sen järkevämpää -- valita itselleen nainen, jolla oli jo\nmies ja sen miehen lapsi?\n\nHän kirjoitti Julialle vapautuneesti, vaikkei ollut vielä Juliasta\nniin irti, että olisi kaikelle tälle synkälle antanut vapautuksen\nnimen: paremminkin hän valitti tätä vapautustaan. Kirjoitti tarkkaan,\njuuri mitään salaamatta: entistä enemmän pakotti hänet jokin\nmystillinen vaatimus näyttäytyä Julialle ainakin sellaisena kuin hän\ntodellisuudessa oli.\n\nMutta -- kaikkea ei hän sittenkään kirjoittanut: salasi eräitä\ndetaljeja, rumia, kauhistavia detaljeja.\n\nOlisipa ollut edes oikeita, kunniallisempia naisia! Hieman\nporvarillisia ja komeita naisia, joista olisi voinut kirjoittaa\nJulialle!\n\nNaisia, hulluina juopumuksen ja villin ajan ilosta, kiidättää\nkadulla, kahdella ajurilla. He huutavat ylioppilaille, joita samoaa\nperästä, -- ruotsiksi, laulavalla Ruotsin ruotsillaan: \"No pojat,\npojat, joutukaa! Hyi, mikä kiinalainen tuossa tunkeutuu?\" -- Se\noli tosiaan kiinalainen: \"Hui, hautaseppeleen nauhat kaulassa!\" --\nKurjuuteen jätetyt patterikiinalaisethan rosvosivat itselleen ruumiin\nverhoja kalmistoista. -- Ylioppilaat ajoivat vinosilmät pois ja\nkavahtivat toisille rattaille. Isidor toisille. -- Juhlaa jossakin,\nnämä naiset, tarjoilijattaret kustantavat. Huomenna kolkko katumus,\nhuoneisto nurin narin, arkinen, runoton. -- Mutta kadun ja numeron\noli Tistelberg muistavinaan vielä jonakin iltana myöhemmin. Meni\nsinne päin, oli ollut taas iloisessa seurassa, ärtyneenä Sonjalle,\n-- sellainen oli alkanut kadottaa hänessä kaiken romanttisen\nhohteensa, painua alhaiseksi, kuivaksi, matalaksi, -- ja katkerana\nJulialle: tunsi joutuneensa Julian vuoksi kaikkeen tähän, -- Julian\nkiusalla. -- Tuossa tuli vastaan liuta harmaatakkeja, sotamiehiä,\njoiden meteleistä ja rosvontöistä yhtä päätä kerrottiin. Nuori mies\nväistyi hetkeksi kätköön erääseen ovensyvennykseen. Ovi oli auki. Hän\nsisälle. Huomasi, että tämähän se talo olikin, jossa oli juhlittu.\nHän kaiveli taskujaan: siellä olivat hänen kortteerinsa avaimet.\nHän kiipesi toiseen kerrokseen, koetteli avaimiaan oveen: toinen\navain soveltui. Astui sisään, huone oli suuri, siinä oli valmis\nvuode, niin, -- melkoisen likainen. Hän heittäytyi siihen ja nukkui.\nHeräsi, kun vieressä seisoi tuttu nainen, kookas, punakka, samettinen\npäällystakki yllä. Sehän se oli, noita äskeisiä tarjoilijattaria.\nNainen kohotti harsoaan huultensa avulla, hieman niinkuin rouva\nOljemarkilla oli tapana. Kysyi: \"Miten olette tänne tullut?\" --\n\"Avain sattui soveltumaan\", vastasi Isidor. -- \"Mutta täällähän\nasuu se venäläinen upseeri. Eikö hän ole käynyt jyskyttämässä?\nMitä hän nyt sanoo?\" -- Ei, Isidor ei ollut kuullut mitään. \"No,\nselitän jotenkin hänelle\", lopetti nainen, puolittain norjalainen,\npuolittain ruotsalainen, jota Tistelberg sitten otti tavakseen kutsua\nHammerfestiksi: hän oli näet kotoisin jostakin pohjoisesta, Ruotsin\nja Norjan rajalta. Oli joutunut sodan puhjetessa tänne, ei ollut\npäässyt täältä pois. Mies eli nyt muka Kristianiassa.\n\nNiin he varsinaisesti tutustuivat. Hän ei nyt toki ollut mikään\ntuollainen hirvittävä musta, ei onneton hattumodisti Olga, ei\nkavala petturi Sonja! Ylöspäin tästä noustiin! Mutta komea\nnainen; -- höyrysi punssille, hänen luonaan kekkeröi ruotsalaisia\nkonttoristejamme ja tuo venäläinen upseeri, joka möi vähäisiä\ntavaroitaan: pieniä muistoesineitään, viulunsa, pistoolinsakin.\nTistelberg joutui sen pistoolin ostajaksi: muisti vaarallisen\nkohtauksensa jätkien kanssa, josta ei ollut kauan, tuon mustasilmän\nportilla, -- ilkeä, raivostuttava muisto hänelle, entiselle\nehdottomalle kansanystävälle! Niin, ja näkyihän siellä päin, missä\nhän asui, usein aamulla kadulla verilammikoita. -- No niin, norjatar,\njolla oli kaunis, kaareva nenä, -- kuin rouva Oljemarkilla, --\nrotunenä, -- norjatar eli sittenkin ainaisessa huolessa: hänellä oli\nkaksi nuorta tytärtäkin. Ne, viattomat, nukkuivat eri kamarissaan,\neivät kai oikein aavistaneet mitään, kun äiti illan pimetessä loikoi\nrahahuolissaan sohvalla, likaisen sininen kampausvaippa yllään, ja\nlähti sitten päätänsä epätoivoissaan puristellen ulos. Sitten olisi\nIsidorin ollut lunastettava huonekalut, jotka talonomistaja aikoi\nriistää tarjoilijattarelta vastineena maksamattomasta vuokrasta,\nkalliit huonekalut polkuhintaan. Ja mihin Isidor vielä olisikaan\nkietoutunut? Kai joutunut norjattaren toiseksi mieheksi, -- jos\nnaisraukalla toinen olikaan Kristianiassa, niinkuin kuitenkin näytti\nolevan. Sotaa jatkui, se sulki rajan, -- avioero tapahtuisi kuin\nitsestään, ja Tistelberg oli sentään mies, joka ansaitsi rahaakin...\n\nIsidor vetäytyi pois tällaisesta arveluttavasta, synkästä, --\nlopultakin kauheasta. Tapasi jälleen Emma Havolan: Emma oli\nsittenkin asunut koko ajan Helsingissä! Leski elää kituutteli nyt\nentisiä vähäisiä varojaan syöden, mutta toisessa korttelissa,\nvarsin vaatimattomassa, pimeässä huoneistossa. Ei ollut kannattanut\nvuokralaisten pitäminen! Liikkeen perustamisesta -- ei toiveitakaan!\nJokin hyväsydäminen sukulainen, kristillismielinen arkkitehti, auttoi\nEmmaa, joka muuten aikoi tosiaankin pian siirtyä jonnekin maalle:\ntuskin jaksoi täällä enää tapella jonossa vaivaisesta leipäpalastaan!\nRouva Havola viittaili entisiin suhteisiin... Tistelberg muisti\njälleen sen toukokuun päivän, jona hän oli istunut Emma Havolan\nportailla, -- päivän, jona Emma oli muuttanut Helsinkiin. Istunut ja\nkatsonut pilviä, omena- ja kriikunapuiden kukkiessa, ja ajatellut:\n\n-- Kuinka kauan muistan, että täten tässä kevätpilveä katselen.\n\n-- Oi, onnelliset ajat, -- huolettoman leikin ajat, ihmetteli Isidor\nmielessään.\n\nSydämellisesti ja viileästi erosivat hän ja Emma Havola toisistaan,\nja Isidor lupasi tulla takaisin.\n\nJulia tuntui säilyttäneen aavistelulahjansakin! Se hiukan hymyilytti\nIsidoria. Tuossakin kirjoitti Julia tuntevansa omituisena\nahdistuksena sydämessään aina, milloin hänen ystävänsä syleili\njotakuta toista naista:\n\n\"Herään silloin tuskallisesta unesta. Oi, tahtoisin olla silloin\nluonasi, -- painaa käteni tuskaa väriseville huulillesi.\"\n\nTuskaako? Ei se ollut enää aina sellaista. Vapautusta se oli! Sen hän\nkirjoittikin Julialle. Julia ei näyttänyt jaksavan sitä käsittää,\nhuomata sitä, että jonkinlaista onnea saattaa johtua aistillisten\nvoimien purkautumisesta.\n\nJa ennustuslahjansa oli rouva Oljemark niinikään säilyttänyt. Oli\nhuolissaan Isidorin terveydestä, -- siihen olikin Julialla syytä,\nsen myönsi Isidor; olisi toki kohottava tällaisten vaarallisten\nnaisten seurasta. Ja huolissaan ulkonaisista vaaroistakin, joihin\nIsidor voisi joutua mielettömässä asuinpaikassaan, Helsingin\nlaitakaupungilla. Ja Julia vihjasi hänelle kerran jälleen tuosta\niänikuisesta opettaja Sarvestaan! Isidor nauroi sille pelolle.\n\nEhkäpä suhde Juliaan olisikin rauennut hiljalleen täten, -- niin\nviileäksi alkoi nuori mies tuntea itsensä, niin uudella tavalla\noli hän jo ruvennut katselemaan naisia, -- ikäänkuin sellaiselta\nkannalta, kelpaisiko se tai se hänelle vaimona, toverina, -- ei\nrakkauden esineenä, rakastajattarena.\n\nJulian kirjeitä ei hän välistä lukenutkaan, niitä oli hänen\npöydällään siellä ja täällä, -- vaikka hän yleensä ne poltti pois\ntieltä...\n\nEhkäpä se siihen olisi rauennut! Mutta kaiketi oli niin säädetty,\nettä Tistelbergin tuli saada rangaistuksensakin!\n\nHän kävi jälleen joskus Emma Havolan luona, rattoisasti puhelemassa\nilloin, teepöydän ääressä. Siellä sattui kerran olemaan vieraisilla\nmuudan nuori tyttö. Hänen tukkansa hohteli kuin kulta! Iho raikas,\nterve. Silmät kirkkaat, vilpittömät.\n\nNuori mies oli näinä aikoina alkanut välistä ajatella, että Julia oli\nmuutamia vuosia vanhempi kuin hän itse.\n\nBirger Bengelsson, se poika valitsi tietysti -- mahdollisimman\nnuoria tyttöjä! Ja niin muutkin onnelliset, -- terveet, järkevät, --\nmiehet...\n\nTämä neito kuului palvelevan kassanhoitajattarena eräässä kahvilassa.\nHän oli nimeltään Klara, -- sukunimeä ei Tistelberg vielä muistanut.\n\nTästäkin vierailusta -- siinä ohella tuosta neitosesta, kirjoitti\nTistelberg Julialle. Parin päivän kuluttua ilmestyi Julia hänen\nluokseen Helsinkiin.\n\n\n\n\n29.\n\n\nRouva Oljemark oli menossa Hankoon kylpemään. Hänellä oli violetti\npuku, käsissä pitsihansikkaat, tuollaiset tummat kyynärvarsiin\nulottuvat, jotka auttavat käsien ihon kauneutta näkymään. Tistelberg\nhuomasi, että varmaankin morfiini oli turmellut Julian kasvoja\nentistä pahemmin. Ja siinä, kun nuori mies auttoi päällystakkia\nJulian yltä, tuntui hänestä, että Julia tuli nyt ikäänkuin\njonkinlaisena häiriönä. -- Julia katseli ympärilleen, istuutui ja\nalkoi sitten hiljalleen kertoa oloistaan. Hän ei viihtynyt siellä\nhuvilassa, kuten oli arvannutkin. Severin siskot, joita hän kyllä\nkunnioitti, olivat niin ahdasmielisiä, omituisia, ja toinen puuhasi\nliikaa. Hän ei ollut, se leikkotukka, hetkeäkään levossa. Milloin\nyhtä mittaa siistittävä huoneita, -- ainahan puuttui jotain hyvästä\njärjestyksestä, -- milloin kitkettävä käytäviä, metsäpolutkin\nannettava palvelijain ja Julian lakaista puhtaiksi. Milloin huoli\nvihannesmaista, milloin vartioitava Mairea, ettei hän juoksisi\nkuin poika eikä kahlailisi rannassa, sillä kelluihan meressä,\ntosin kaukana, miinoja, eikä ollut varmaa sotamiehistäkään, jotka\nkalastelivat seudulla dynamiitilla. Tosin sai Julia olla kälyilleen\nkiitollinen Mairesta, joka oli päässyt luokaltaan, vaikka oli\nsairastanutkin. Mutta kuinka oppisi Maire varomaan vaaroja, jos hänet\naina estettäisiin niitä kohtaamasta? Julia itse tiesi, mihin voi\njoutua, jos lähetetään umpisilmin elämään...\n\nKälyjen vuoksi oli Ella poistunut palveluspaikastaan: kälyt eivät\nantaneet tytölle sunnuntailomaa muualle kuin hänen mennäkseen\nkirkkoon, ja sehän oli jo liian vanhanaikaista. Mutta niin oli\nvarsinkin toinen käly, jota Julia kuvasi ulkomuodolta synkäksi\nja ikäänkuin jonkun espanjalaisen inkvisiittorin näköiseksi,\nhuomaamattaan anastanut Julialta emäntävallan. Ja kun nyt sattui\nniin, että Ella oli alkanut saarnata kummaa oppia, ettei muka mikään\nherrasväen työ ollutkaan oikeaa työtä: ei sellainen koruompelusten\nneulominen kuin Julia ja nuorempi käly tekivät, ei lukeminen, --\ninkvisiittorin näköinen vanhempi käly luki melkein pelkästään\nhengellisiä lehtiä ja aina sunnuntaisin ääneen koko talon joukolle\npäivän saarnatekstin ja postillaa, nuorempi ja Juliakin välistä\njotain Severin suvussa kulkenutta romaania, esimerkiksi jotain\nBourgetin teosta, joka Juliasta tuntui liian vanhanaikaiselta,\nteennäiseltä: mitä tiesi synneistä sellainen viaton, moraalinen\nmies, joka ei ollut niitä kokenut? -- niin, kun Ella väitti, että\nSeverin paperihommatkin olivat pelkkää huvittelua, koska hän\nsaattoi antaa niiden olla tekemättä milloin tahtoi eikä siis ollut\nniihin ilmeisesti leipänsä vuoksi pakotettu kuten palkollinen,\n-- arvaa sen, että kälyt Ellalle suuttuivat! Ella sai lähteä.\nNyt saatiin uusi pulma hankkia taloon toinen sisäkkö. Ja sitten\nhuoli hänen opettamisestaan. Mutta siihen ei Ellan asia päättynyt!\nKuinka kauhistuttiin, kun eräänä päivänä tuli jostakin sotamiehiä\nkysymään, miksi Elia oli erotettu. Ne lähtivät toki pois, sillä\nJulia uhrasi heille punaisen pionikimpun ja kappaleen sokerikakkua.\nMutta Severikin oli päättänyt hankkia kiväärin. -- Severi muuten\nviimeisteli nyt teostaan, liitti lappusiaan yhteen säännöllisesti\njoka aamu kolme tuntia. Hän -- näytti kenties sittenkin hiukan\nsynkältä. Tistelbergistä he eivät olleet keskenään puhelleet.\nVielä vähemmän kälyt koko asiasta. Julia olikin järjestänyt niin,\nettä postimies pisti hänelle tulevat kirjeet kätköön, eri paikkaan\nportin viereen. Siten pääsi helpommalla kälyistä, jotka kyllä\nosoittivat hänelle mieltään juuri tämän jutun tähden: olivat tietysti\njostakin siitä kuulleet. Varsinkaan inkvisiittori ei tosin puhunut\nmitään, mutta koetti Juliaa aina ikäänkuin kurittaa, kasvattaa:\nhoputti Juliaa työhön, -- Juliaa, joka tahtoi tehdä työtä vapaasta\ntahdostaan, milloin itse halusi, ja neuvoskeli oleskelua raittiissa\nilmassa, haravoimista, kitkemistä. Toinen käly joskus pistelikin\nIsidorilla. -- Julia pujahti mielellään piiloon vihannesmaille\ntai rantakalliolleen. Siellä sai toki olla välistä yksinään.\nMuualla tuntui tukalalta hengittääkin: turhaa oli kälyjen kanssa\nruveta puhumaan esimerkiksi lasten kasvatuksesta: tiesiväthän he,\nvaikka olivatkin vanhoja neitejä, sen asian paremmin kuin Julia.\nTurhaa politiikasta: etenkin nuorempi käly uskoi ja toivoi Saksan\nnousevan maihin ja ryhtyvän jollakin tavoin kurittamaan rahvasta,\njonka villiintyminen oli hänelle vimman syy ja joka suhteessa\nkäsittämätöntä. Turhaa avioliitosta: siinä ei voinut heille olla\nmitään epäilyksen rakoja, kun kerran nainen oli siihen antautunut,\ntäytyi hänen pysyä edes sanassaan. Ja nuorempi vihjaili, oliko nyt\nSeverissä sitten mitä vikaa! -- Julia huokasi helpotuksesta, kun\npääsi illalla yksinään huoneeseensa, uneen, -- jos uneen pääsikään:\nmorfiiniruiskun oli täytynyt tulla avuksi.\n\nNiinpä oli hänen sydämensä tosiaan heikontunut entistään pahemmin.\n\nJoskus hän karkasi yksinään metsiin. Etsi lehdokkeja, lapsuutensa\nkukkia, ja istutti niitä itselleen salaiseen paikkaan puutarhassa.\n\nJa nyt hän oli heikon sydämensä vuoksi -- matkalla Hankoon, kylpemään.\n\nJa olipa hän antanut itsensä tahallaan vilustua merituulessa --\npäästäkseen tälle matkalle: niin ovelaksi sanoi hän kehittyneensä. --\nSeveri oli todennut sydäntaudin pahenevan ja suostunut kylpymatkaan.\nKai Severi -- sittenkin piti Juliasta, tai tekisi sitten vaimon\nsairaus hänelle talouden vajavaiseksi!... Eikähän Severi oikeastaan\nollutkaan tarkka, jos järkevä oma etu muuta vaati.\n\nKälyt hoitaisivat nyt huvilaa Julian poissa ohessa. He viipyisivät\nsiellä vielä muutaman viikon.\n\nKeskustelu siirtyi arkatuntoisiin, helliin asioihin: heidän\nkeskinäisiin asioihinsa.\n\nJulia moitti, että Isidor oli syöksynyt sellaisten naisten syliin.\nKuinka se oli mahdollista: niin raakain ja surkuteltavain!\n\nJulia sanoi eläneensä alinomaisessa tuskassa, että Isidor turmelisi\nmyöskin sielunsa: ehkäpä ruumiin tuhoutuminen sittenkin olisi\nvähemmän valitettavaa kuin sielun... Ja Julia oli miettinyt, miten\nauttaa Isidoria.\n\nKlarasta ei Julia hiiskunut, vaikka Isidor sattui jälleen hänestä\nmainitsemaan: oli tässä taas nähnyt tuon iloisen, herttaisen tytön\nohimennen kadulla.\n\nNyt kysyi Julia, eikö Isidor voisi tulla hänen kanssaan Hankoon,\nmuutamiksi päiviksi, huviretkelle. Hän katseli Isidorin huonetta,\njoka oli niin surullisen yksinkertainen, köyhä ja mauton. Ja olihan\ntäällä Helsingissä niin sietämättömän kuuma.\n\nIsidorin matkalle oli ennen kaikkea muudan melkoinen este:\nrahattomuus. Hän tunnusti käyttäneensä suorastaan julkeasti\nväärin Tarkkasen luottamusta, ja hän oli nyt täällä velkaa paljon\nmuuallekin, uusille tuttaville, joita oli runsaasti saanut.\n\nJulia tarjosi hänelle rahaa. Sen saattoi hän hyvällä omallatunnolla\ntehdä: hänellä oli nyt aivan omiakin rahojaan, noilla hullunkurisilla\nsotilastilauksilla ansaittuja. Niillä oli hän teettänyt tämän\npuvunkin. Oliko se Isidorista kaunis? Se paisui vyötäröiltä runsaina\nlaskoksina ja oli uumilta kireä, -- ikäänkuin rokokoota muistuttaen.\n-- Tuon pikku lainan, jonka Julia tarjosi, Isidor maksaisi sitten\njoskus:\n\n\"Täytyyhän sinun jälleen ruveta työhön! Mitä tämmöinen on? Ethän aio\nturmella tulevaisuuttasi, se on mahdottomuus. Mutta ymmärrän sinua\n... ja olethan joutunut tähän -- minun tähteni! Niin, minusta on tämä\nmelkein luonnollista... Onhan minulla itsellänikin ruumis ... Mutta\nkuinka tuskissani olen, että sinä olet tällaiseen syöksynyt!\"\n\nTistelberg suostui. He päättivät matkustaa jo tänään. Julialla ei\nollut täällä mitään tekemistä, hänen äitinsäkin, joka ei ollut kauan\nviihtynyt huvilassa, oli Kotkassa Julian veljen luona. He menivät\nAlppilaan, Julia tahtoi krapuja, söi herkutellen ja ahnaasti,\nnauttien vallattomasti niihin kuuluvasta viinasta. Junassa, kun oli\npakinoitu yleisistä tapahtumista, joista ei paljon tiedettykään,\nsillä olivathan porvarilehtien suut yhä tukossa, alkoi rouva Oljemark\nsitten nauraen kertoa kaikenmoisia pieniä pilajuttuja, kaksimielisiä,\nyhä huimistuen, hieman kömpelösti niinkuin sellaisiin tottumaton\nnainen, hullunkurisella hilpeydellä ja -- julkeudella, joka ikäänkuin\nvei Isidorin kauemmaksi Juliasta ja -- kiihotti lähemmäksi. Juna\nkiiti ja jyrisi hiekkaisilla petäjänummilla. He olivat lopulta\nvaunussa melkein yksin, väsyneinä kuumasta päivästä ja Helsingissä\nkuljeskelusta. Nojasivat sanattomina toisiinsa. Oli tullut hämärä.\nRouva Oljemark kehoitti Isidoria nukkumaan, heittäytymään puolittain\nhänen olkapäänsä varaan. Hän itse valvoisi. Kuumassa vaunussa tuli\nyhä hiljaisempaa. Vähät matkustajat pehmeillä istuimillaan hyllyivät\nja nukkuivat. Konduktööri veti vaunun läpi kulkiessaan varjostimet\nlamppujen eteen. Oli melkein täysi pimeä. Julia oli nostanut jalkansa\nsohvalle, ja kehoitti, veti Isidoria lähelleen. Julian huimistelu\njatkui leikinlaskuina, nauruna. Vaunun jyristessä hän kuiskutteli\nnauraen:\n\n\"Ai, ai, tuota jalkaani! Se tahtoisi... se tahtoisi aivan väkisten\nsinun toiselle puolellesi.\"\n\nJa hän purskahti nauruun. Rivosti. Tistelberg kummasteli ja\nkauhisteli hänessä yhtäkkiä jotain aivan uutta.\n\nSeuraavana päivänä, -- Julia oli toimittanut edellisenä yönä\nseuralaiselleen huoneen eräästä hotellista, kun ei enää ollut\nhuoneita siinä täysihoitolassa, josta hän oli tilannut itselleen\npaikan, -- seuraavana päivänä, käveltäessä yhdessä Hangon pitkillä\nhiekkarannoilla, oli Julia jälleen hiljainen, vakava. He tulivat\nvaltaville patterirakennuksille, jotka venäläiset olivat jättäneet\nkeskeneräisiksi. Siellä ammotti suunnaton kallioon hakattu holvi,\njonkinlainen ammuskellari. Kumeasti kajahteli ääni korkealta katosta,\njota ei näkynyt, niin pimeä oli. Tomuinen, synkkä kellari. Ulkona ...\nihana auringonpaiste ja kukkiva kesä. Julia pysähdytti Tistelbergin:\n\n\"Rakas, -- tämä on kuin kirkko... Niin juhlallinen... Kirkko...\nTiedäthän, että minä uskon -- johonkin. Ainakin ... sieluun.\nKirkko... Niin, rakas, tällaisessa tahtoisin olla sinun...\"\n\nTistelbergin mieleen johtui Julian isä, pastori Ihander,\nuskonnollinen kiihkoilija... Hän johti Julian pois tuosta tomuisesta\nluolasta. He kävelivät, hieman noloina, häveten. Tuli ilta. He\nviettivät sitä Julian huoneessa, siellä täysihoitolassa. Ulkona\npimeää, -- syyspuolta. Lamppu, se sattui olemaan äitelän punaisella\nvarjostettu, painoi kamarin hämärään. Ikkuna kiilui syksynenteisenä.\nAivan hiljaista. Palvelija vain ruokasalissa kalisteli teekannuja.\nMitään eivät he tuokioon jutelleet. Julia oli pukeutunut\nyövaippaansa, sanoi ommelleensa sen äskettäin, se oli laaja, leviten\nväljinä poimuina hänen jalkoihinsa, ja tummanpunainen, näyttäen\nrinnan avoimena, hohtavana. Palvelija toi teen sisään. He nauttivat\nillallistaan vaieten. Täysihoitolan rouva pujahti sitten kysymään:\n\n\"Saako rouva Oljemarkin teen jo ottaa pois?\" Hän sai sen ottaa. Hänen\nmentyään Julia huudahti: \"Sellaista se on! Utelias, hänkin. Missään\nei ole rauhaa meille, ei missään...\"\n\nSeuraavana päivänä he jatkoivat lyhyttä yhdessäoloaan, huviretkeään,\nmenemällä katsomaan Tammisaarta, jossa he kumpikaan eivät olleet\nkäyneet. Oli lauantai, Julian kylpykausi alkaisi maanantaina. Päivä\njälleen kaunis, syksynvoittoinen. Aurinko kuuma, mutta puiden\nlehdissä ei enää kesän alkupuolen välkettä. Tuuli häilyi tervalepissä\nlaaksossa, josta kaupunki alkoi kuultaa. Asemalla sanoi Julia\npäättäväisenä, -- vähän kuin närkästyneenä:\n\n\"Niin, nyt sinä saat minua johtaa, viedä minne tahdot.\" He ajoivat\nkaupunkiin, joka punersi iltaruskossa. Hotellissa, hotellirouvan\navatessa huoneen oven heille, Julia pysähtyi, ei voinut astua sisään,\npainoi käden sydämelleen ja katsoi rakastajaansa, joka sillaikaa\npiirsi matkustajakirjaan, että hän tässä muka rouvineen.\n\nMutta kamarissa sanoi Julia hymyillen: \"Sydämeni oli lakata\nsykkimästä. Mutta nyt se on ohitse. Ja täällä on hyvä... Ja katsopas\ntuota kuvastinta. Vanha, hieno talo.\"\n\nJa hän huudahteli ilosta:\n\n\"Katso, miten vielä sattui! Katso näitä tuoleja, -- rokokoota!\"\nIstuttiin iltaa yhdessä. Aterioitiin. Siinä Julia neuvoi, että\nIsidorin olisi kirjoitettava anteeksipyyntö insinööri Tarkkaselle ja\nryhdyttävä työhön. Ja he laativat tuon kirjeen.\n\nSuuri kuvastin, joka oli vuoteita vastapäätä, heijasti kullattujen\nkehiensä sisään hämärän huoneen. Julia hymyili mitään virkkamatta.\nHeidän yhteinen tähtensä alkoi kiilua ikkunasta. Oli hiljaista. Talo\nnukkui. Julia sanoi:\n\n\"Katso nyt, katso vain: onko rintani kaunis? Niin, ei saanut olla\nenää epäröimistä, pelkoa. Olisit tuhonnut itsesi. Tahdon antaa\nsinulle kaikki... Ja tämä, on nyt tosiaan rokokoota...\"\n\nTai hän huudahti ilveillen, veikeillen kaksi kertaa: \"Katso,\nolenko ... olenko nyt sinusta -- oikea papintytär...!\"\n\nHuomenna, se oli sunnuntai, tahtoi Julia kirkkoon: \"Näithän sen\nvanhan, kivisen kirkon... Urut humisevat... Se on niin suurta, pyhää.\nTahdon rukoilla siellä -- sinulle kaikkea hyvää. Sillä olenhan nyt\n-- uhrannut kaikki sinulle. Olen päässyt huolesta. Ja minä olen\nonnellinen.\"\n\n\n\n\n30.\n\n\nNuori mies tunsi aukenevansa maailmalle, elämälle, -- jonkinlaiselle\nuudelle elämälle, jota hän vielä tuskin aavisti, ja oli siitä syvästi\nkiitollinen Julialle. Hän halusi jälleen katsella ympärilleen --\nikäänkuin uudella tavalla. Tahtoi pois entisistä seurapiireistään,\nnoiden remuilijain, yhden päivän perhosten joukosta. Tuli halu\ntyöhön. Nyt hän odotti Onni Tarkkaselta vastausta. Etsi uusia\ntuttavia, tapasi vanhoja. Näki kerran Akseli Jorvaksen, joka\nsadatteli sosialistilehtiä ja ryssiä, kävi Emma Havolan luona\nviattomilla pikku kutsuilla, ja tapasi Birger Bengelssonin, joka\nsanoi oheensa kauan Helsingissä ja kehui nyt päässeensä varsinaisen\nafääriuransa alkuun: oli nimittäin ruvennut pörssimieheksi, liikkui\njo sellaisissa piireissä kuin kotonaan. Tämä homma tulisi Birgerille\nkuitenkin olemaan ainoastaan väliaikaista. Hän seurusteli edelleen\nsaksalaistensa kanssa, jotka olivat Suomen alamaisia, ja varsinkin\nyhden heistä, joka oli erittäin älykäs ja hieno mies. Ja salaisuutena\nuskoi Bengelsson tavoittelevansa tuon saksalaisen avulla suhteita,\nkun näet Suomesta tehtäisiin ehkä mahtavan Saksan suojeluksen\nalainen kuningaskunta. Siinä käveltäessä katua levisi Bengelssonin\nvilkas juttelu kuvailemaan eräiden saksalaisten ruhtinaiden hoveja.\nErottaessa kehoitti silinteripää maisteri Tistelbergiä käymään\nluonaan ja ilmoitti hänelle osoitteensa: hänellä oli nyt oma lokaali,\ndubletti siellä ja siellä, joka tietysti oli hienointa kaupunginosaa.\n\nMyöskin valtiopäivämies Sylvester Teljon kohtasi Tistelberg,\nniinikään kadulla, Aleksanterilla. Käsillään viittilöiden tallusteli\ntuo pieni kansanmies toisten herrain parvessa, huomasi viimetalvisen\ntuttavansa ja erosi omasta seurastaan. Ja alkoi, kun ensimmäiset\nkuulumiset oli vaihdettu:\n\n\"Sanoin tuossa, -- kun puheltiin eduskuntatoverien kanssa, että\nVenäjän hallitus aikoo hajoittaa eduskuntamme, -- sanoin, että\nnyt emme saa taipua, hajota: meidän täytyy asettua yhtenä kansana\nvastarintaan, -- ja vaatia Suomelle itsenäisyyttä niinkuin\nsosialistit. Tietysti ei Venäjä tunnusta meille oikeutta -- rajoittaa\ntulevan perustuslakia-säätävän laitoksensa oikeuksia, jos nyt\nVenäjälle perustuslaki koskaan tuleekaan! Tietysti ryssien mielestä\nsosialistimme ovat nousseet kapinaan, kun tahtovat Suomen tasavallan\njulistamista viipymättä. Minä en voi tasapuolisesti arvostellen olla\ntunnustamatta, että sosialistimme siinä tekevät ja tekivät miehen\nteon, kauniin teon! He ovat koko maassa ensimmäiset, jotka uskaltavat\njulistaa meille täyttä vapautta, tohtivat puhua rehellistä kieltä.\nMutta porvarimme, joihin tietysti kuulun, ovat arkoja. Onhan Venäjä\nvaroittanut meitä jonkinlaisesta päähännoususta, huimauksesta,\nvakuuttanut, että Suomen tasavalta on mahdottomuus...\"\n\nSylvester Teljo ei pitänyt porvarien arkuudesta. Arkuus oli arkuutta,\n-- kansakunnan täytyi uskaltaa ja uhratakin jotain! Niin, meidän\noloissamme ei ollut enää pahenemisen varaa: ryssät, olivatpa he\nketä tahansa, olivat jo päättäneet tukahduttaa kansamme. Viisaus ei\nollut aina suurinta viisautta, niinkuin ne professorit, jotka olivat\nvaroitelleet ja varoittivat aktivistista nuorisoa ja eduskunnan\nenemmistöä, luulivat. He vain filosofeerasivat eivätkä tunteneet\noikeastaan Suomen kansan luonnetta eivätkä voimia. Teljon mielestä\nolisi lopultakin noustava, ja nyt oli Venäjä aivan mätä ja heikko:\nKerenski ei jaksanut sitä rohkaista. Nyt oli uskallettava, uhrattava!\nTeljo sanoi olevansa puolestaan valmis tällä hetkellä porvarina\nuhraamaan kaikki saadakseen porvarit yhtymään sosialisteihin,\nsosialistit porvareihin, tekemään kaikki, että porvarit nousisivat\nkannattamaan sosialistien itsenäisyysvaatimusta. Juuri nyt, kun ei\nedes \"Työmies\" enää puhunut, ettei se tahtonut kuulla mistään maamme\nriippumattomuudesta: nyt sekin vaati nimenomaan sitä, ehkä osin\nsiitä rohkaistuneena, että Venäjällä näytti bolsevismi leviävän,\nbolsevismi, jonka tunnussanoihin, olivat ne sitten rehellisiä tai\nviekasteluja, kuului vapauden myöntäminen rajamaille:\n\n\"Mutta vähäpä siitä, mikä sosialistit on rohkaissut, kun me kaikki\nvain olisimme yhtä mieltä, mekin porvarit rohkeampia ja kenties\n-- rehellisempiä. Nyt eivät vanhoilliset pelkää Kerenskiä, vaan\npuhuvat, että Venäjällä nousee jokin Kuisma Minin ja palauttaa\nkeisarivallan. Ei ole uskallusta -- uhrata. Ja toiset toivonevat,\nettä Kerenski tai jokin Kuisma Minin ehkäisee uudistukset täällä.\nMinunkin puoluelaiseni joskus jarruttavat eduskunnassa liikaa. Siellä\non riita torpanmaiden lohkomisesta itsenäisiksi. Minä uhraisin\nmielelläni nuo liiat maani, -- puhumattakaan vähästä leivästäni,\njonka ovat saaneet merkitä elintarvelautakunnan luetteloihin jokaisen\njyvän, sillä totisen nälänhädän uhatessa ei saa olla epätasaisuutta\njaossa. Ja olen jo maani uhrannutkin: olen sanonut kolmelle\nneljälle mökkiläiselleni, että annan heille konnut ilmaiseksikin,\nelleivät he jaksa tai pidä oikeana niistä jotain maksaa. Miksi nyt\nmonet omistusoikeuden pyhyyden julistajat ehdottomasti paheksuvat\nsitä, että niille, jotka eivät omista maata, visseillä ehdoilla\nannettaisiin omistusoikeutta? Tosiaan olen johtunut ajattelemaan,\nettä eihän enin osa kansaa voi elää ilman maata, irtolaisina.\n-- Hellittäisin kunnallisen äänioikeudenkin, kuten vaaditaan;\nhellittäisin vaikkapa ilman ehtoja, en kinaisi määräenemmistöstä ns.\ntärkeissä asioissa, sillä -- tärkeintä olisi olla yksi kansa. Ja\nlahjoittaisinpa äänivallan, vaikkapa toistaiseksi, -- hulluillekin,\nkuten raivokkaimmat tahtovat. Lupaisin jokaiselle työläiselle\npensioninkin loppuiäksi, -- jos jaksaisimme sen maksaa, sittenpähän\nse nähtäisiin! Uhraisin mitä tahansa yhteisrintaman vuoksi. Vaatiihan\ntällainen levoton vallankumousaika erikoista ymmärtämystä ja\ninnostusta parempiosaisilta...\"\n\nMutta porvareiksi sanotut olivat jarruttamalla arveluttavasti\närsyttäneet vastapuoluetta, -- arveluttavasti, sillä siellä oli kyllä\nmiehiä, joille oli ilo saada aihe yllyttää laumojaan epäluuloon\nkaikkia porvarien hommia kohtaan.\n\nEduskunnassa kävi kiivas rähäkkä. Toisaalla arkuutta Venäjän vuoksi,\nja arkuutta luokkaoikeuksista, ehkä iloa tästä Venäjän uhkauksestakin\nhajoittaa parlamenttimme: sitenhän pelastuisimme muka uudistuksista\nja -- pelosta, että tässä täytyisi sosialistien kanssa ryhtyä\nmellakoimaan ryssiä vastaan. Toisaalta huudettiin:\n\n\"R-r-riistäjät! Köyhälistön nälkääntappajat! Orjalaitoksen\nkannattajat! Kerenskin saappaannuolijat!\"\n\n\"Lieneekö tuo Venäjä, nuo vielä elossa olevat Rasputinit, niin luja,\nettä sitä kannattaisi pelätä!\" nauroi Sylvester Teljo. \"Eikähän pelko\nole mikään oikeutettu syy! Näette, että minusta on tullut aktivisti.\"\n\nTeljo pelkäsi, että jos yhtyisimme eduskunnan hajoittajiin, ryssiin,\nniin ajaisimme ärsytetyt haaveilijamme, joita niitäkin oli, selviä\nbolsevikkeja, ehkä johtamaan laumansa muuhunkin kuin todella\nmahdollisiin uudistuksiin, joita monet meistä pelkäsivät ja joiden\ntähden eräät Kerenskin väliintuloa toivoivatkin:\n\n\"Oi surkeutta, on sellaisiakin meissä. -- Ja meneväthän ne laumat\nitsestäänkin, omaa tietään... Riehuvat siellä maalla ... kaikenmoiset\njätkät, haisten korpirojulta ja hokmannilta. Ryöstävät viljaa --\nja siinä ohella kehoja. Veljeilevät Venäjän vallankumousarmeijan\nkanssa, -- armeijan, joka varastelee, tanssii ja raiskaa. Panevat\nmaaseudun nurin narin. Talonpoikakin lopulta suuttuu! Kuka tietää,\nmiten käy! Kunhan ei vain bolsevismi alkaisi lainehtia yli maan --\nniinkuin Ryssänmaalla! Johan vaaditaan julkisestikin jonkinmoista\ntyöväen omien voimien keräämistä järjestöihin, punakaarteihin, ja\nsaarnataan puoluekokouksissa, että koko kapitalistinen järjestelmä\non muutettava, -- yhtäkkiä tehtävä sellainen taika! Se nyt muka\nantaisi maailmalle uuden järjestelmän, jossa vallitsisi oikeus...\nJa niissä kokouksissa annetaan sosialistien nykyisille johtajille\nepäluottamuslauseita. Kuka siellä sitten johtaa? Ketä ne räyhääjät\noikein tottelevat? Ja punakaarteihin otetaan kai patterilaiset,\ntukkilaiset, jos mitä joukkoa, -- ja silloin saattaa piru olla\nmerrassa!\"\n\nKyykosken tehdas, -- puhelu siirtyi siinä välillä hiukan toisiin\nasioihin -- oli osittain seisonut, siellä oli puhjennut pitkäaikainen\nlakko, ja kävi osittain puolilla työvuoroilla. Sieltäkin oli hajonnut\ntyöväkeä jos jonnekin. -- Tistelberg kysyi siinä, miten nyt se\nomituinen opettaja Sarvi voi? Teljo kertoi, että Sarvi oli siirtynyt\npitäjästä jo kauan sitten. Hänet oli pantu viralta. Riipinen oli\ntodellakin tehnyt ilmiannon siitä, että opettaja oli raastanut\nkeisarin kuvan koulusalin seinältä, mutta tämä ilmianto ei ollut\nasiaan vaikuttanut: tuli vallankumous väliin. Mutta kirkkoherra\nKyrönpää oli valittanut kouluylihallitukseen ja kuvaillut opettaja\nSarvea huonona kasvattajana, väestön villitsijänä ja ennen kaikkea\nsekapäisenä. Ja hulluhan Sarvi Teljosta olikin. Kouluun oli määrätty\nuusi opettaja, Sarvi häädetty, ja oli uhkaillen pistänyt pillit\npussiinsa. -- Valtiollisista asioista huolestunut Teljo siirtyi\njälleen politiikkaan:\n\n\"Niin, herra tiesi, mitä tulee, jos, lainkirjaimen nojalla tosin,\npidämme kiinni siitä käsityksestä, että Venäjän hallituksen täytyy\nsaada olla yhä meidän korkein hallituselimemme, -- jos arastelemme,\npelkäämme ja yhä jarrutamme. Lisää anarkiaa, veritekoja! Pitäisi\ntulla jo maahan poikiemme sieltä rintamalta, rohkaisemaan,\nnäyttämään, että meidän on taisteltava. Minä olen aktivisti,\n-- niitä harvinaisia. Missä viipyvät he, jotka ovat valmiimmat\nuhraamaan? He viipyvät, ja sillä välin -- täytyy täällä ilman\nheidän apuaan nousta puolustamaan henkeään ja omaisuuttaan rosvoja,\nmurhamiehiä, temmeltäjiä vastaan. Tottakai te jo kuulutte johonkin\nsuojeluskuntaan? Kyllä kannattaisi nuoren miehen niihin liittyä!\nTarvitaanhan niitä estämään ihmisten omaisuuden laitonta ryöstöä\nja varjelemaan henkeämme, ja toivottavasti muuhunkin: ajamaan\nryssät maasta pois! Ne on ajettava, niin sanoin tuossa Heikillekin,\nretiisist, ja hän oli kanssani samaa mieltä!\"\n\nTistelberg myönsi Sylvester Teljon olevan oikeassa, häpeältä tuntui\nhänestä tällaisena aikana vetäytyä velvollisuuksistaan, täytyihän\nanarkialle löytyä kuri!\n\nMistä sellainen ajattelu oli häneen tullut? Mihin oli hänestä\njoutunut välinpitämättömyys yleisiä asioita kohtaan, jopa pieni\nylpeily siitä? Kas kummaa, missä se hänen entinen arvelunsa, että\nesimerkiksi kansanvalistus olisi -- kuin jokin kaktuksen puiseva\npiikki, kun taas yksilöllinen, yhteiskunnasta erilleen vetäytynyt\nelämä ihmisen kaipuun kaunein kukka? -- Ja missä -- hänen ehdoton\nrahvaanihailunsa? Tosin pälkähti päähän, että pitäisi ensin mennä\nselvittämään mellastajille näitä tärkeitä asioita, ja -- sitten\nvasta se kuri! Mutta mennäpä selvittämään niitä esimerkiksi\ntuollaisille sälleille, jotka olivat uhanneet puukolla panna hänen\nkeuhkonsa höyryämään! Ja villiintyneille patterilaisille, -- jopa\nvallankumouksen aikaan linnoista päästetyille rangaistusvangeille!\nEihän siihen ollut -- edes aikaa...\n\nSillä välin kohtasivat hän ja rouva Oljemark toisiaan melkoisen\nusein. Ensin Hangossa. Sitten tuli Julia pariksi päiväksi Helsinkiin,\nerääseen hotelliin. Tistelbergin asuntoon ei hän tahtonut: siellähän\noli käynyt -- noita naisia. Kerran matkustivat he Turkuun, kumpikin\neri taholtaan. Tai he yhtyivät jollakin pääradan asemalla, jossakin\nhotellissa, ja sieltä vuorokaudeksi otettua huonetta Julia kutsui\nheidän kodikseen. Siellä Julia ompeli, istuen hotellihuoneen\nsohvalla, kaiken maailman gulassien yhteisellä sohvalla, tuota\nIsidorille tulevaa suuritöistä seinäverhoa. Rauhaa, naurua,\nhulluttelua. Välistä olivat asemakylien hotellit jo täynnä väkeä. He\netsivät silloin jonkin matkustajakodin, vaikkapa kolmannen luokan\nyömajan, kolkon, hataran kamarin: mutta sekin oli Juliasta hauskaa,\n-- ihmeellistä seikkailua!\n\nKerran Riihimäen hotellissa kysyi Julia:\n\n\"Kuule, mihinkä panitkaan sen pullosen, jonka sinulle lähetin Akseli\nJorvaksen taloon?\"\n\nTistelberg ei asiaa enää muistanutkaan. Pullo oli unohtunut jonnekin,\n-- kai matkalaukkuun.\n\n\"Sen kyllä tiesin\", sanoi Julia. \"Enhän olisi sitä muuten sinulle\nantanutkaan. -- Vai niin vähän sinä muistat minun vaivojani: sitä oli\nnyt vaikea hankkia, Severi ei sellaisessa minuun enää luota, sain\nkäydä viekastelemassa ja valehtelemassa apteekkari Dillbergille.\nKaikkeen sitä tottuu, -- ihmeellistä kyllä ... enempäänkin. -- Senhän\narvasin: mitä siitä sinulle! Sinun elämäsi kulkee nyt voimalla\neteenpäin. Jos minä vain -- ehtisin perästä\", huokasi hän lopuksi.\n\nRouva Oljemark kehoitti Isidoria muuttamaan pois Helsingistä, tuosta\nkovin kolkosta ja Julialle vastenmielisestäkin asunnosta, johonkin\nhuvilakylään Helsingin lähelle. Siellä he voisivat olla yhdessä\nrauhemmassa. Ja sen Isidor sitten teki, ja Julia toi sinne hänen\nuuteen asuntoonsa ensimmäiseksi taloontuliaislahjaksi tuon komean,\nfantastisilla kukilla ja linnuilla kirjatun seinäverhon, joka viimein\noli valmistunut.\n\nOnni Tarkkaselta oli tullut vastaus: tuskin tuntuvat nuhteet rivien\nvälissä, täydellinen leppyminen, runsaasti uutta työtä ja sitä paitsi\nlupaus, että Onni puolestaan auttaisi veljeä syksyllä pääsemään\njohonkin helsinkiläiseen toimistoon. Tistelberg ei nimittäin tahtonut\nedelleenkään nähdä koko Ankeriaisen kaupunkia... Työhön päästyään\nmaksaisi Isidor Tarkkaselle kaiken menetetyn, ja maksaisi Juliallekin\nnuo hänen kovalla työllä kootut roposensa.\n\nMuuttoa pois Helsingistä joudutti sitten myöskin sellainen seikka,\nettä Isidor -- tuli hankkineeksi itselleen vähäisen maatilan.\nSe homma alkoi elokuun lopulla, -- kesä oli mennyt kaikkine\nkiihkeine tapauksineen, joita nuori mies koetti innokkaasti\nseurata, eduskunta hajoitettu manifestilla, jonka julkaisemista\nsosialistisen hallituksen jäsenet jyrkästi vastustivat, -- ja eräät\nporvarilliset piirit tuntuivat suhtautuvan tuohon väkivaltaan\ntyytyväisinä siitäkin, että sosialistien hurjista uudistuksista\noli nyt toistaiseksi päästy. Sosialistit syyttivät porvareita,\nettä he olivat -- salateitä turvautuneet vieraan hallitusvallan\napuun, estääkseen uudistuksia toteutumasta; porvareita, jotka\nheistä olivat siis maankavaltajia, itsenäisyytemme vastustajia!\nSe syytös julistuksissa, joilla sosialistit kutsuivat joukkojaan\nuusiin vaaleihin, marraskuussa kokoontuvaa eduskuntaa varten, vaikka\nväittivät, että uusi eduskunta olisi laiton, edellisen, väkivallalla\nhajoitetun paikalle tunkeutuja: eihän hajoitettu eduskunta ollut\nkuunnellutkaan koko hajoitusmanifestia, se oli -- pujahtanut sitä\npakoon kesälomalle! Ja nyt, samalla kuin jatkettiin uuden eduskunnan\nvaaleja, uhattiin eräillä jyrkimmillä sosialistien tahoilla kokoontua\nkuitenkin saman eduskunnan istuntoihin uudestaan. Sellaista sekavaa,\nkiivasta, kiistaa ja syytöksiä. Mutta tavalliset ihmiset elivät omaa\nelämäänsä, johtajien väittelyistä välittämättä. Alin rahvas etenkin:\nmaa kuin rosvopesä. Ryöstettiin elintarpeita, ja siinä ohella\nmitä käsiin sattui. Ryöstäjät jakoivat anastamiaan ruokatavaroita\nomilleen ilmaiseksi. Jos uhattiin rangaista anastajia, oli vastassa\ntoinen uhkaus: yleislakko. Turhaan siinä laumojen johtajat koettivat\nrauhoitella: ikäänkuin myrskyn pyörre vei johtajatkin mukanaan.\nSiellä ja siellä olivat porvariskaartit, joita jo alettiin nimittää\nsuojeluskunniksi, joutuneet ampumaan ryöstäjiä. Jo vaadittiin\njulkisesti ennen salaisina pidettyjen suojeluskuntien perustamista,\nja vaatimuksiin vastattiin ryhtymällä julkisesti perustamaan\njonkinmoista suurta Punaistakaartia, joka käsittäisi koko maan. Verta\nvirtasi. Viha yltyi. Murhapoltot loimusivat. Siinä lomassa kertoivat\nlehdet Venäjän väliaikaisen hallituksen vallan sittenkin heikkenevän\nja bolsevikkien vahvistuvan: tuulta purjeisiin niille, joita\nbolsevikkien tunnuslauseet innostivat, pelko porvareille: pitäisi\nsittenkin rohkeasti lyödä maa irti Venäjästä, bolsevikkien Venäjästä!\n\nNiin, yksilö jatkoi elämäänsä. Koetti ajatella omiakin asioitaan\nmyrskyn kiihtyvässä pyörteessä. Onni Tarkkanen oli maininnut\nkirjeessä eräästä pienestä talosta, jonka isäntä oli murhattu, mutta\nemäntä pelastunut. Kelpo pari oli keväällä jäänyt ilman palvelijoita.\nKevättyöt olivat he tehneet itse, ja syksymmällä ottaneet kaksi\nreissusälliä elonleikkuuseen. Sällit olivat asuneet heillä kaksi\nviikkoa, syöneet ja juoneet talosta, mutta työ oli käynyt niin ja\nnäin. -- Ja eräänä aamuna oli isäntäväki löydetty talossa verissään.\nSiihenkin kylään oli heti perustettu suojeluskunta, mutta se ei\nsaanut kiinni kuin toisen roistoista, joka tunnusti; hänet eräs\nisäntä ampui. Emäntä virkosi, mutta tahtoi nyt myydä talon kenelle\nhyvänsä, melkein mistä hinnasta tahansa. Tarkkaselta itseltään oli se\nmaatila-ajatus haihtunut: hänellä oli nyt muita tärkeitä hommia. Hän\nsuositteli paikkaa -- Tistelbergille: eihän ollut varmaa millaiseksi\nIsidorin elämä vielä muuttuisi! Kauppa voisi olla hänelle sievoinen\nvoittokin: paitsi että tilalla oli pienet peltonsa, -- ei pahaksi\ntällaisina aikoina, jolloin ainakin kaupunkipaikoissa taidettiin\njoutua syömään pellavan ja auringonkukan siemeniä, -- eikä kenties\npian niitäkään, jos sotaa jatkuisi, -- oli siellä vielä myöskin\nmetsää, joka kelpaisi parempaankin kuin ehkä petunantajaksi. Niin,\nIsidorin elämä saattaisi joskus muuttua. Ja Tarkkanen tarjoutui\ntarvittaessa puhumaan pankkiherroille luotosta... Julialta oli Isidor\nkuullut, että siellä pikku kaupungissa Tarkkasta jo katseltiin hyvin\nkunnioittavasti.\n\nUudessa, omituisessa elämänhalussaan Tistelberg innostui asiaan,\nvaikkei tietänyt, mitä hän tuollakin hyvällä oikeastaan tekisi:\nyksinäinen mies tuli toki toimeen kuinka tahansa, -- eihän tässä\nperheestä hätää!\n\nAinoastaan liikavoimasta, kun ei käsittänyt, mihin sen suunnata,\nlähti hän nyt, elokuun taittuessa loppupuolelle, Onni Tarkkasen\nluokse ja sieltä maalle.\n\nJa hän osti todellakin tuon pikku talon. Järjesteli siellä syystöitä,\n-- ja alkoi ajatella, miten talonpojilla tällaisinakin aikoina\noli suhteellisesti taattu elämä ja oma vapautensa: ajatus, joka\nhänessä tiedottomasti oli herännyt etenkin viime talvena vesijättöä\nmittaillessaan. Kaikki hyvä, -- hän oli nyt muka maatilanomistaja! --\nMutta sillä matkallaan joutui hän myöskin Julian kotiin, jonne oli\npäättänyt olla koskaan menemättä. Pistäysi muka maksamaan Julialle\npikku lainaansa. Julia oli kirjoittanut olevansa kaupungissa: hänen\npuutarhassaan olivat marjat kypsyneet, niitä oli hänen nyt täytynyt\ntulla kaupunkiin hilloamaan. Julia otti Tistelbergin iloiten vastaan,\nsanoi hänelle, joka aikoi pian poistua, tuosta maatilan lopullisesta\nostosta kuultuaan:\n\n\"Sinä olet -- oikea paholainen: saat varmaan maailmassa kaikki, mitä\nikinä haluat! Kas vain sinua, possessionaatin alkua! -- Ja minä\nolen hiukan ylpeä sinusta: olen niin itserakas, että ajattelen sitä\nrahtusen minunkin ansiokseni!\"\n\nTistelberg myönsi sen liikutettuna. Ja kun he vähän ajan kuluttua\nerosivat, Isidor yhä liikutettuna ja tosiaan kaikesta Julialle\nsyvästi kiitollisena, ojensi Julia hänelle kätensä:\n\n\"No, siinä se ihailemasi nyt, suutele nyt kättäni.\"\n\nIsidor teki sen ja poistui. Mutta he olivat päättäneet, että\nTistelberg jäisi kaupunkiin vielä seuraavaksi päivää. Tarkkanen\nluuli kai jo hänen matkustaneen. Sen päivän, jonka aamupuolen Isidor\noleskeli hotellissa, käveli hän sitten Julian kanssa, -- niinkuin\nennenkin täällä. Menivät kauas siihen kallioniemeen, jonne olivat\nusein aikoneet, tuohon kalastajamökkiin. Pieni punainen mökki\nkallioiden kolossa, rikkonaisen saariston edustalla. Lahoava parveke,\njolla ennen oli tarjottu kahvia. Piha tukkoon sullottu omena- ja\nluumupuilla. -- Kalastaja oli kuollut: tuhoutunut kevättalvella\nmiinaan. Hänen vaimonsa oli tullut hermosairaaksi, pelkäsi jotain\nkummaa: rosvoja kuului liikkuvan kaikkialla, ja mökissä oli eräänä\nyönä tässä samaisessa elokuussa käynyt outoja miehiä, revolverit\nkädessä, -- miehiä, jotka kantoivat mereltä joitakin raskaita\nlaatikoita, -- kuin ruumisarkkuja. Ja sanoivat olevan niissä --\njotain kevyttä! Puhuivat keskenään ruotsia, suomea ja saksaa. Yksi ei\nollut salannut nimeään: hän oli ollut Klingstedt. Ja eräs toinen oli\nollut Fagerlund.\n\nKlingstedt? Niin, Julia oli kuullut, että Oskar Klingstedt, jota oli\nnähty viime aikoina välistä kaupungissa, järjesti nykyään laajalla\nympäristöllä suojeluskaarteja, ehkäpä hommasi jotain muutakin: kai\nsitä toivomaansa kapinaa...\n\nJa toinen niistä suomalaisen yhteiskoulun oppilaista, jotka viime\nsyksynä olivat lähteneet Oskar Klingstedtin opastuksella Saksaan, oli\nollut ennen nimeltään Fagerlund. Nykyään Myry, -- Aarne Myry.\n\nKalastajan leski, jonka toverina mökissä oli ainoastaan hänen nuori\ntyttärensä, nyt Helsingistä kesälomalla, ja papukaija, oli vaipunut\ntylsyyteen miehensä kuoleman vuoksi ja näistä salaperäisistä,\npelottavista tapauksista, -- hän odotti jotain kamalaa, pelkäsi\nmurhaajia. Heinät pellolla mätänivät ruoilla. Lehmä navetassa\nnälkään kuolemaisillaan. Kalavehkeet mätänivät kasoissa käyttämättä.\nEdustalla tyly, pauhaava meri. -- Kahvia saivat vieraat kuitenkin.\nJa saivat yösijan mökin kamarissa. Ilta pimeni, oli tullut sade.\nMutta Julia oli onnellinen, kun he saivat täällä olla vihdoin\noikein rauhassa, aivan erillään kaikista mahdollisista tuttavista,\nkahden kesken. Ja hän oli vallaton, hillitön, keksi juttuja, joiden\nkaksimielisyys kiusasi Isidoria, sanoi:\n\n\"No, anna nyt minun hyväillä! Niin, aistithan piilevät naisessakin.\nNiin, sinä itsehän olet minut tällaiseksi saattanut. Kaikkeen sitä\ntottuu.\"\n\nJa kertoi jonkin uskalletun jutun joistakin vallasnaisista, joiden\nkanssa oli siellä Hangossa kasinolla seurustellut. Oli väittänyt,\nettä kiehtoa mies, se on helppoa, mutta pitää hänet kiinni:\n\n\"Sepä vasta vaikeaa! Sepä vaikeaa.\"\n\nAamu sarasti, sinertävä rauhallinen aamu. Päivä hohti jälleen\nkirkkaana. Papukaija tuvassa alkoi huutaa. Julia matki leikitellen,\nonnellisena papukaijaa: \"Booa, booa.\"\n\n\n\n\n31.\n\n\nSinäkään päivänä ei nuori mies päässyt lähtemään niinkuin oli\naikonut. Hän istui Julian kanssa -- vihaamassaan Severi Oljemarkin\nsalissa.\n\nJulia oli tuon tuostakin viime aikoina pyrkinyt puhelemaan\netelän maista, joissa Isidor oli käynyt. Nyt sattui sanomalehti\nmainitsemaan, että Yrjö Burgwinkel, jonka kanssa Tistelberg oli\nseikkaillut merimieskokelaana olonsa aikoina kauan kauan sitten, --\nkapteeni Burgwinkel oli kaatunut Riian rintamalla, Yrjö, tuo reilu,\nhiukan hirtehinen, -- suomalainen mies ehkä suomalaisia vastaan.\nTistelberg oli liikutettu, vanhat muistot heräsivät, muistot, joita\nhän ei ollut enää pitkiin aikoihin pitänyt mielessään. Yrjö, kelpo\nveikko koululaivalla, sitten hulluteltaessa Espanjassa, Algierissa,\najettaessa Italian halki. Isidor kertoi jälleen tuosta matkasta\nJulialle. Kuinka he Yrjön kanssa siellä hurjassa sementtisouvissa\nolivat tomuisia, valkeita kuin kalkitut! Miten likaisia, -- ja\nnälkäisiä ja väsyneitä niin että silmät sokenivat! Sellaista siellä\n-- tahratulla, mutta kauniilla rannalla, jossa kahlaili flamingoja!\nMaa ihana! Meri kuin -- unta! Jumalaista utua vuoret, joiden\nhelmuksissa aallot helmivöinä kaarsivat. Lähellä erämaa, hietikot.\nSiellä keitaat ainaisessa kukinnassaan, hohtaen läpi ihan hopeisen\nudun. Valkeina kukkivat keitaat, -- oranssi- ja aprikoositarhoja\n... persikkapuita, joiden terät olivat ruusunpunertavat. Sellainen\noaasi kuin yksi ainoa huumaten tuoksuva paratiisi, täynnä lämpöisistä\nlähteistä solisevia purosia ja satakielten laulua. -- Toisaalla\nvanhoja maurilaisia palatseja, ikäänkuin kaikelta vieraalta\nsuljettuja: ulkoa eivät minkäännäköisiä, melkein raunioita... Mutta\nkauan sitten istutettu köynnös loistaa vieläkin marmoriseinämällä,\nkiintyen hehkuvana purppuravyyhtenä kaari-ikkunan hoikkaan\nalabasteripilariin. Ympärillä, korkeain, kullanruskeain muurien\nsisällä, vanha puisto: valtavia, tummia puita, tuossa kohoaa jäykkä,\nmajesteettinen kypressi, tuossa palmu. Kimmeltävän vuoriston koski\nsyöksyy purona puistoon. Raikasta laineiden solinaa, taivaan alla,\njoka säkenöi mustan sinisenä. Rauhaa, suloa, lintujen autuasta\nviserrystä... Linnan valtaportti hevosenkenkäkaarineen. Sen\npäällä käden kuva, onnettomuuksilta suojeleva symboli. -- Sisällä\nmarmorilla laskettuja pihoja, niin hienoiksi hiotuista paasista,\nettei eurooppalaisilla jalkineillaan henno, ei julkene niille\nastua. Marmoripihalla suunnaton allas, kuvastaen öillä tummaa,\ntähdillä kirjattua taivasta, kaikkeuden telttaa, ja rakennusten\nhennosti koristettuja kaaria. Altaan sivuilla kasvaa ainoastaan pari\nplastillista oranssipuuta. -- Toisia pihoja, joissa vesi syöksyy\nsäteillen suihkulähteistä marmorimaljakkoihin. Suihkulähteen ja\nseinien pinnat kaiverrettu ja maalattu tulikirjaimilla täyteen runoja\nrakkaudesta. Salit korkeat kuin kirkot, himmeästi kullatut laipiot\nniin ylhäällä kuin taivaaseen kadoten. Pienten ikkunain syvennyksissä\nnäyttävät alabasteripilarit kaiken läpikuultavan hienoutensa... Niin,\nympäristöltä täysin sulkeutunut palatsi... Eikä se silti aikoinaan\nollut aina suljettu: siellä oli vietetty juhlia, sinne saatettu\nkristityitä lähettiläitä, noiden maurilaisten hillittyjä ihanuuksia\nnäkemään. Ulospäin ikäänkuin jöröt linnat: ei meteliä, itsensä\nnäyttämistä, rehentelyä. Sisällä sai loistaa kaikki äärettömällä\nuutteruudella luotu...\n\nKaukana Eurooppa, keskenään kilpailevien väkivallantekijäin maa!\nKaukana nämä naurettavan pienet valtakunnat, jotka raatelevat\ntoisiaan kuin Meksikon rosvot. Ja kaukana Suomikin, nämä riidat ja\nrähinät, joissa jo toisiaan ammuttiin, tämä meidänkin väkivalta,\njoka tukkesi toisilta puolueilta suutkin, -- kaukana kaikki tämä...\nSiellä, ikäänkuin itämaitten portilla...\n\nJulia innostui ... noihin mielikuviensa kaupunkeihin, kultaisiin\nminareetteihin, joita hänen oma isänsä aikoinaan oli nähnyt\nseikkaillessaan Becker-Bein kanssa.\n\n\"Voi kun tämä iankaikkinen sota loppuisi!\" huudahti hän. \"Menisimme\nsinne ... vain kerran käymään!\"\n\nTistelberg myöntyi ... osittain. Kuitenkin hänestä tuntui, että tässä\noli jotain -- liian myöhäistä.\n\nIllalla, kun heidän piti erota, pyysi Julia Isidoria jäämään\nluokseen. Hän tahtoi niin. Isidorin oli teeskenneltävä lähtevänsä\npois vieraisilta, -- tuon palvelustytön vuoksi, joka kyllä oli uusi\neikä ehkä mitään aavistaisi, mutta... Isidor menisi eteiseen ja\nmuka poistuisi takaportaista, mutta kääntyisikin Julian kamariin.\n-- Julia sulki ulko-oven, kävi keittiössä sanomassa hyvää yötä\npalvelijattarelle ja lähti levolle.\n\nYön pimeydessä Julia sitten sanoi:\n\n\"Mene nyt, -- vapisen aivan vielä, kenties tyttö sittenkin huomaa.\"\n\nPoistuessaan yössä, joka oli pilkkopimeä, ja tullessaan suurelle\ntorille, jonka öinen autiuskin saattoi hänet varovasti kulkemaan,\ntunsi Isidor mielessään entistä suurempaa häpeää. Julia oli\nmaininnut, ettei hän ollut enää kertonut mitään Severille heidän\nkohtauksistaan, eikä Severi ollut kysellyt mitään. Severi alistui\n... aavistaenko tai tietäen jotain? Siinä tapauksessa: todella ei\nIsidorin mielestä saattanut enempää hyvyyttä aviomieheltä vaatia!\n\nJa kaikkea tätä ei Isidorissa enää -- kaunistanut entinen hehkuva\nintohimo!\n\nHän päätteli, että nyt hän ei enää koskaan, todella milloinkaan,\npistäisi jalkaansa tähän onnettomaan kaupunkiin.\n\nMitä oli tämä suhde?\n\nKuolemaanko asti tällaista?\n\nKerrottiin olevan sellaisia miehiä, jotka palvelivat naista kaiken\nikänsä, -- jopa platoonisesti.\n\nIsidor nauroi epäuskoisesti.\n\nMitä tällainen voi olla? Toisena osakkaana -- vaimo, jolla ei ollut\nsittenkään ryhtiä riistäytyä irti entisistä oloistaan!\n\nEikä heillä ollut mitään ulkonaisten etujen, tavallisen, terveen\nelämän yhteyttä! Julia ei voinut tulla hänen luokseen muuta\nkuin hetkiseksi. Onneton! Ei oikeassa elämässä: arkisessa,\ntavallisessa elämässä. Vain haaveissa, noissa fantastisissa --\nmaurilaispalatseissa! Tistelberg sadatteli itseään. Kaipasiko hän\nenää mokomaan pintapuoliseen!\n\nHän muisti Julian ilmaisseen eilen myöskin, tosin arasti, ilonsa\nsiitä, että nyt hän saattaisi sitten joskus kesälläkin seurustella\nIsidorin kanssa, oikein täydellisessä rauhassa siellä maatilalla.\nSiihen ilonilmaukseen, -- puolittain kysymykseen, -- ei Isidor\nvastannut oikeastaan sitä tai tätä.\n\nTuo maatila ja maurilaispalatsit! No, viimeksimainituista ei ainakaan\nhaittaa, kuka tiesi milloin sota loppuisikaan!\n\nMutta ikäänkuin pantiksi yhteisistä etelänhaaveista oli Julia\neilisiltana antanut Isidorille pienen hopeakäden, ainoan\nmuistoesineen, mitä Julialla oli enää isänsä Egyptin-matkalta.\n\nSiinä oli hienot ketjut, sitä oli kannettava kaulassa, ja Isidor\nkantoikin ... aluksi.\n\nVastalahjaksi sai Julia viimein valokuvan.\n\n\n\n\n32.\n\n\nHelsinkiin tultuaan hankki Isidor itselleen asunnon läheisellä\nmaaseudulla, Pukinkylässä, erään yksinäisen vanhan rouvan huvilassa.\nHän tarttui innokkaasti työhön: maatilaa oli alettava maksaa, -- ja\nse kävisi hiukan erimoisella vauhdilla, -- Onnin antamat työt oli\nsaatava pian valmiiksi, niin etteivät ne joutuisi suurempien töitten\ntielle, kun hän siirtyisi uuteen, vakinaiseen paikkaansa. Onni oli\nsen hänelle hommannut, siellä toimistossa alkaisi hän käydä jo\nsyyskuun alkupuolella ja saisi sieltä puhteiksi kotityötä.\n\nHän kirjoitti rouva Oljemarkille heti muutostaan, ja samassa\nriensi Julia hänen luokseen. Nyt vasta hän tuntui olevan oikeaan\nvapauteensa päässyt ja kuin kotonaan. Hän oli pujahtanut kiireesti ja\ntaitavasti huvilaan, vanha rouva ei tietänyt mitään. Julia oli hyvin\npeittelemätön, hillitön. Tarkasti verhottu ikkuna, -- sillä ulkoa\nkuului kiväärinlaukauksia, huligaanit ja ryssät kiertelivät siellä\nyhteisissä ilkitöissä, -- teki kamarin suljetuksi, täysin vapaaksi,\nja seinäverho, jonka Julia juuri sinä päivänä toi, antoi kukkasillaan\nja fantastisilla linnuillaan, joista jokainen pikku kuvio, jokainen\nlehti ja untuva oli vaatinut monien tuntien sitkeää ja tarkkaa työtä,\n-- ikäänkuin itämaista, haareminaisten uskottoman suurta vaivaa\nkysynyt käsityö, -- verho seinällä antoi heidän yhdessäoloonsa\naistillista, juovuttavaa tunnelmaa...\n\nSiinä, kiväärien napsahdellessa yössä, sattui puhe näihin yhä\nyltyviin vallattomuuksiin, varkauksiin ja ihmisten ahdisteluihin,\nmurhiinkin. Kerrottiin, että ryssillä oli Helsingissä oikeinpa\njonkinlainen anarkistiklubi ja oma musta lippunsa, jossa oli\npääkallon kuva. Taidettiin jo edistyä bolsevismistakin! Ja nuori mies\narveli, että ehkäpä tässä jouduttaisiin tarvitsemaan pitempääkin kuin\nse pistooli, jonka hän oli venäläiseltä upseerilta ostanut. Kuka\ntiesi, millainen rämä ase oli: hän ei ollut sillä vielä edes ampunut,\n-- ei ollut tarvinnutkaan: hän ei enää kuljeksinut höperön tavalla\n-- katuja, ei välittänyt tämän kesän tuttavistaan: ne tuntuivat\nhänestä hassahtavilta, nuo pienet mässäilijät, joiden määränä ei\nollut parempaa. Vahvempaa hän itse nyt tahtoi. Niin, suojeluskuntaan\nolisi kai liityttävä. Nykyinen hallituskin, joka oli tullut silloin\nkuin entinen erosi Kerenskin hajoittaessa eduskunnan, vaatisi\nsyyllä jokaiselta kunnon kansalaiselta apua anarkiaa ja huligaaneja\nvastaan. Mutta Isidor ei tietänyt, oliko tässä koko kylässä vielä\nsuojeluskunnan alkuakaan.\n\nSeuraavana päivänä matkusti Julia takaisin Ankeriaan kaupunkiin\ntältä retkeltä, joka oli salaista salaisempi, sillä hänen kälynsä\nja äitinsäkin olivat vielä maalla. Ja sitten kirjoitti Julia kohta,\nettä oli tavannut lehtori Korpelaisen, joka oli tullut kaupunkiin,\nvaikka koulujen avaamiseen vielä oli niin pitkä aika, ja Korpelainen\noli neuvonut kivääriasiassa kääntymään -- maisteri Oskar Klingstedtin\npuoleen. Lehtori puuhaili kai juuri tällaisissa tehtävissä, -- ei\nmuuten enää hiiskunutkaan raittiudesta, joka oli ollut ennen hänen\nainoa innostuttajansa: ihme uutuus. Korpelaisesta oli tällä asialla\nlaajempikin merkityksensä, ja hän oli luvannut toimittaa Tistelbergin\nHelsingissä Oskar Klingstedtin puheille.\n\nTuskin meni päivä, niin maisteri Klingstedt kirjoittikin Isidorille.\nPyysi insinööriä ehdottamaan paikkaa, missä he Helsingissä\nkohtaisivat toisensa.\n\nIsidorin mielessä oli kauan, vaikka hän tuskin sitä ajatteli,\nkuvastellut tuo nuori tyttö, josta hän ei tiennyt muuta kuin\nettä hänen nimensä oli Klara. Nyt pälkähti hänen päähänsä, että\nKlingstedtin kanssa sopisi keskustella siinä kahvilassa, jossa Isidor\noli kuullut tuon Klaran olevan kassassa.\n\nTistelberg tuli kahvilaan ennen Klingstedtiä. Hän melkeinpä huudahti\nilosta, kun näki siellä Klaran. Ja oli hämmästynyt: samat terveet,\nraikkaat kasvot, samat virkeät, avoimet silmät kuin hän oli nähnyt\nrouva Havolan luona. Hämmästynyt: hän oli siinä suhteessa jo tottunut\nepäilemään omien silmiensä ensimmäistä todistusta. Neitonen tunsi\nhänet, he kättelivät iloisesti. Isidor tilasi kahvin valmiiksi\nitselleen ja Klingstedtille. Sattui siinä juttu -- sokerin ja oikeain\nnisusten puutteeseen: Isidor olisi tarjonnut vieraalleen, joka tulisi\ntänne kahvilaan, jotain hiukan parempaakin. -- Kassaneiti kysyi, eikö\ninsinöörillä ollut mitään maalaisserkkuja itseään muonittamassa. --\nEi, Tistelberg oli yksinäinen, niin, oikeastaan hyvinkin erakko, ja\nsitä paitsi hän piti tavallisissa oloissa melkein velvollisuutenaan\npopsia kahvinsa kanssa vain mustaa leipää, koska kerran yleensä\nmuidenkin ihmisten, sellaistenkin, joilla oli lapsia, täytyi siihen\ntyytyä. Mutta vieraan vuoksi olisi kelpo leivos ollut tervetullut.\nKlara, -- mikä hänen sukunimensä lienee ollutkaan, -- sanoi\nnäppärästi voivansa auttaa insinööriä ainakin tästä tilapäisestä\npulasta: hän tunsi kahvilan ja leipuriliikkeen pikkupomoja, niiltä\nsai sokeria ja rahtusen sitä oikeaa nisusta. -- Klingstedtiä ei\nvielä näkynyt. Tistelberg ja neiti juttelivat bufetin ääressä.\nJohtui jollakin tavoin pakina siihen, missä Tistelberg asui...\nMaalla oli nykyään kaunista, kultainen syksy alkoi tulla. Isidor\nilmaisi arasti, että olisi mielellään kutsunut Klaran sitä näkemään,\n-- mutta kylä oli hiukan vaarallinen: sinne oli tehty suunnattomia\npattereita, siellä liikkui ryssiä, lähellä oli kuuluisa Malm,\njossa asui vallatonta väkeä, tappelijoita, rokareita. Eikö neiti\npelännyt varkaita ja voroja? Kun insinööri oli viime yönä valvonut\npiirustuspöytänsä ääressä, oli ulkoa myöhäisen yön pimeydestä taas\nkuulunut tuota kirottua kiväärien napsahtelua! Neitonen nauroi:\nhän ei sanonut pelkäävänsä... Ja maalle voisi hän todellakin tulla\njonakin sunnuntaina ystävättäriensä kanssa. Vaikka jo ylihuomenna. Ja\ntuoda insinöörille noita nisusia, ehkä kokonaisen viikon varaston.\n\nMaisteri Klingstedt ilmestyi kahvilasalin ovelle. Tistelberg tunsi\nhänet viimekesäisestä kohtauksesta, jolloin Klingstedt oli kiihtynyt\nlyömään Rolf Idelliä: mies vielä parroittuneempi kuin silloin, silmät\nkuulsivat rauhallisina ja hymyilevinä mustasankaisten rillien takaa.\nIsidor painui nyt hänen kanssaan kahvilan takimmaiseen huoneeseen.\n\nKeskustelu ei ensin oikein kulkenut. Sitten sanoi Oskar Klingstedt,\npuhuen suomea, vaikka huononlaista, lopulta, että hän kyllä voisi\ntehdä Tistelbergille sen vähäpätöisen palveluksen, josta lehtori\nKorpelainen oli jossakin tilaisuudessa hänelle maininnut: aseitahan\nalkoi saada vaikkapa ryssän sotamiehiltä ja upseereiltakin, -- ja\ntaidettiin niitä saada tarpeen tullen muualtakin, hieman parempaa\nlajia! Ryssäraukat, -- nuo poloiset upseerit: hämmentyivät ryssien\ntapaan, eivät tahtoneet suojella varastoja, joilla heitä itseään\noli ammuttu ja alettaisiin kai ampua uudestaan, kun Kerenskin, tuon\nuuden Suomi-syöjän, tiima näytti vuorostaan lyövän! Voittihan Lenin\nVenäjällä, siellä levisi bolsevismi:\n\n\"Siunattu bolsevismi, aioin sanoa\", naurahti Oskar Klingstedt.\n\"Tapelkoot ryssät keskenään ja levittäkööt tappelunsa tännekin: se on\nmeillekin ehkä hyvä.\"\n\nMutta tämä kiväärinhankinta, se oli nyt Klingstedtistä varsinaisesti\nsivuasia, jota varten ei olisi kannattanut tulla tähän kohtaukseen.\nNyt kysäisi hän, kasvoillaan lujempi ilme, eikö Tistelberg jo\nkuulunut -- Suomen vapausarmeijaan? Eikö hän kuulunut Suomen\nisänmaalliseen kaartiin? -- Mikä se oli? -- Tietysti nuo\nsuojeluskunnat, joita nykyään perustettiin kaikkialla:\n\n\"Toimintani ylettyy tälle seudulle asti. Piirini on laaja, -- liian\nlaaja! -- 'Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän!'\" sutkautti hän\nruotsiksi.\n\nHänellä oli ollut tänä kesänä paljon työtä. Ja hän näyttikin kovasti\nlaihtuneen ja oli ahavoitunut aivan ruskeaksi.\n\nNiin, sellaiselle kuin Tistelberg saattoi Klingstedt mielestään\npuhua suoraan. Ja ennen oli hän puhunut kenties liiankin suoraan\nkaikille. Tistelberg ei kai luonnollisestikaan muistanut tuota hänen\nmielettömäksi leimattua puhettaan siellä Kastemadon kaupungissa\nSeurahuoneella vuosi sitten syksyllä? Tietysti se puhe oli johtanut\npaitsi siihen, että hänet vangittiin, vähäpätöinen tapaus, --\nainoastaan -- vastalauseisiin jalojen kansalaisten puolelta. Ja\nentistä unta oli jatkunut. Niin, porvaristo, sivistyneistö --\nnukkui suurelta osaltaan vieläkin. Ja samoin oli enimmäkseen\nmaaseutuväestönkin laita. Ja Tistelberg kuuli jälleen merkillisen\nväitteen, joka johtui nähtävästi tilapäisestä ärtymyksestä, etteivät\nSuomen talonpojatkaan, kansakunnan runko, heräisi Klingstedtin\ntarkoittamaan otteluun niin kauan kuin oli puhe pelkästään\nvenäläisten karkoittamisesta:\n\n\"Mutta ehkäpä nyt käy paremmin, kun omat bolsevikkimme alkavat\nkarkailla käsiksi heidän aittoihinsa. Samoin keskisäätymme ja\nsivistyneistömme, kun villiintyneet joukot asettavat yöllä ryssän\npistimen heidän kurkulleen. Ohoi, kenties ei meitä saada taistelemaan\ntärkeimpämme puolesta kuin -- veljessodalla...\"\n\n\"Siis itsekkäistä puoluesyistäkö, sitäkö tarkoitatte?\" kimmahti\nTistelberg. Väitti, että oli sitä maaseudulla suuttumusta\nvenäläisiinkin, selvästä rotuvastenmielisyydestä johtunutta, varsin\nkiivasta, vaikkei se vielä ollut löytänyt toimintamuotojaan. Kertoi\nSylvester Teljosta ja eräistä toisista isännistä, joita oli siellä\nmaalla talvella katsellut. Ainakin oli venäläispelko katoamassa...\n\nMaisteri Klingstedt myönsi, että kenties asia oli niin onnellisesti,\nsiellä pohjoisempana. Ja rypisti otsaansa ikäänkuin jotain\nmuistellen, veti taskustaan muistikirjan, katseli sitä yksikseen ja\nsanoi:\n\n\"Sylvester Teljo? Se on totta. Niin, elovainioni on tosiaan hiukan\nliian laaja. No niin, myönnän, että esimerkiksi Pohjanmaalla on\nmiehiä. Mutta täällä, Etelä-Suomessa, -- nukutaan vielä. Täällä\ntuntuu kuin tuntuukin siltä että ainoastaan - veljessota voi\nnostattaa kansan vapaussotaan. Mikä buurisodan surullinen irvikuva!\nMutta täytyyhän vapaudesta aina maksaa jotain, eikä mikään ole kyllin\nkallis hinta siitä!\"\n\nJuteltiin yhtä ja toista viimeaikaisista tapahtumista. Tistelberg\nkertoi Sylvester Teljon mielipiteistä, ja Oskar Klingstedt valitti,\n-- joko vilpittömästi tai hyvänä psykologina, -- samaa kuin\nTeljo: että ylemmät säätymme olivat suostuneet antamaan Kerenskin\nhajoittaa niin sanotun sosialistien eduskunnan. Olihan se eduskunta\nainakin vaatinut Suomea itsenäiseksi! Hän soimasi sellaisia kuin\nFritz Ivar Blöcker siellä kotikaupungissa: Blöcker kuului pitäneen\nsen kunniaksi, että sotaväki esti sosialistit jatkamasta entisen\neduskunnan istunnoita, samppanjakekkerit! Niillä kekkereillä oli\nBlöcker juonut maljan Kerenskin vallan loppumiselle ja Saksan\nkeisarille, joka muka tulisi tänne ja -- anastaisi maan. Sellainen\nkatsomus oli Oskar Klingstedtistä tietysti häpeällistä. Hän\npuolestaan ei enää oikein varmasti luottanut edes saksalaisten\napuunkaan, saati sitten heidän epäitsekkyyteensä: oli tullut pieniä\npettymyksiä siellä Saksassa; poikiamme siellä pidettiin liian kauan\nja väärinkäytettiinkin heitä. Ja sehän nyt olikin luonnollista, että\nkukin kansa piti huolta vain itsestään. Niin, hän ei luottanut täysin\nSaksan vilpittömään tahtoon auttaa noin vain jalomielisyydestä. Jos\nSaksa auttaisi kapinassamme, tekisi se sen vasta hetkellä, jolloin\nse soveltui sen etuihin. Ja sitäpaitsi oli Saksan laivastossa\nheinäkuussa puhjennut uhkaava kapina, bolsevistiseen vivahtava\nkapina, ja saksalaisetkin alkoivat veljeillä rintamalla ryssien\nkanssa. Meidän oli itse pidettävä huolta asiastamme:\n\n\"Ehkäpä nyt Helsingin ympäristö herää -- varkaita ja makean unensa\nöisiä häiritsijöitä vastaan\", pisteli Oskar Klingstedt. \"Omien\nhuligaaniemme mukana liikkuvat myöskin venäläiset, silloin täytyy kai\nnousta -- ryssiäkin vastaan! No niin, asiaan: upseereiltamme, jotka\non koulutettu ulkomailla, puuttuu vielä joukkoja, -- melkein kaikki\njoukot. Niitä joukkoja on kiireesti järjestettävä, nyt viimeinkin.\"\n\nPuolue, joka Venäjällä näytti pääsevän voitolle, liverteli meille,\nettä se muka salli kaikille rajamaille vapauden irrotakin Venäjästä.\nEhkäpä eräät sosialistit sen livertelyn vakavissaan uskoivat. Mutta\nhistoriakin todisti, etteivät sellaiset veljeilemiset toden tullen\nmerkinneet kerrassaan mitään. Jokainen kansa petti toisensa, jos oma\netu vaati, -- petti vielä pahemmin kuin yksilöt: siinä auttamaton\ntotuus. Ranskan vallankumouksellisetkin tuhosivat aatteellisessa\ninnossaan Belgian ja muut ympärysmaansa. Meidän täytyi pitää varamme:\n\n\"Ainakin varjella itsemme rosvoilta, jotka saattavat meidät yöllä\nmurhata\", pisti Klingstedt jälleen hymyillen.\n\nJa siellä Pukinkylässä tiesi maisteri joukon reippaita poikia ja\nmiehiä, jotka olivat valmiit taistelemaan meidän tärkeimmän asiamme\npuolesta. Hän lähettäisi jonkun heistä puhumaan Tistelbergin kanssa:\nsiinä tämän istunnon oikea tarkoitus. Siellä, paikasta, josta nuo\nnuorukaiset myöhemmin ilmoittaisivat, saisi Tistelberg -- sen\nkiväärinsäkin.\n\nSiinä todellakin tämä mystillinen istunto! Klingstedt poistui,\nhänellä oli kiire jonnekin.\n\nIsidor meni vielä juttelemaan herttaisen, iloisen Klaran kanssa, ja\npäätettiin tuosta Klaran ja hänen parin ystävättärensä huviretkestä,\njoka tapahtuisi ylihuomenna.\n\nKlara tuli, toi sokeria, leivoksia ja -- vehnäkorppuja oikein\npitemmäksi aikaa: olipa hän ketterä järjestäjä! Mitäpä Isidor hänen\nkahdesta ystävättärestään? Ne nauroivat, räkättivät, Klarassa oli\njotakin muuta.\n\nJa seuraavalla viikolla ilmestyi sitten Isidorin asuntoon kaksi\nsamassa huvilakylässä asuvaa ylioppilasta. Veljeksiä. Olivat hyvin\nkiihtyneitä anarkiasta, ryöstöistä, punakaartilaisten siellä\ntäällä tekemistä murhista, koko bolsevismista, joka ruttona levisi\nVenäjältä. Ja mitä Isidoriin jälleen: joskin hän tunsi vielä syvää\nhaikeutta, että hänkin joutuisi pakottamaan rahvasta elämään ihmisten\ntavalla ja pakottamaan ehkä kivääri kädessä osaa omasta kansastaan\nja rodustaan riehumasta vihollisinaan ja vieraan rodun hyväksi, --\nhaikeutta, koska oli ollut muka saavinaan huomata tuon riehunnan\nsekä vanhoja että uudempia syitä, niin: eihän toki voinut antaa\nilmeisten rosvojen rosvota ja murhata ja häiritä toisia, jotka\nsuunnittelivat maalle tärkeintä: vapautta, omaa itsenäistä elämää.\nHän oli siis valmis harjoituksiin, joita pidettiin siinä ja siinä\ntalossa, ei varsin kaukana huvilasta, jossa hän asui, pidettiin\nsalaa, sillä punakaarti, miliisi ja sotamiehet olivat jo yhdessä\nalkaneet etsiä aseita lahtareilta, kuten porvariskaarteja oli kaiken\nkesää nimitetty, -- nimitys, joka muuten oli keksitty jo vuonna 1906,\nViaporin kapinaa seuranneissa verisissä kansalaiskahakoissa.\n\nMainittu salaperäinen talo oli noiden kahden ylioppilaan\nvuokra-asunto. Ja siellä otti kaikkiaan viisi miestä Tistelbergin\nensimmäisenä iltana vastaan: nuo ylioppilasveljekset,\nkansakoulunopettaja, joka paloi moraalista suuttumusta\nrahvaan raaistumista kohtaan, sosialisteja kohtaan ja heidän\njohtajiaan, joista venäläiset valmistivat isänmaanpettureita; --\npoliisikonstaapeli, suuri ja rehellisen näköinen järkäle, -- joka\noli varmaankin viattomasti erotettu virasta silloin kuin maaliskuun\nvahankumous hävitti poliisilaitoksen ja asetti miliisit tilalle;\n-- sekä jokin telegrafisti. Ylioppilaat olivat jonkinmoisia\nluutnantteja: seisoivat Isidorin tullessa kahden puolen kamarin\novea, kunniantekoasennossa, sormet ohimolla. Tai -- buureja: päässä\njonkinlaiset omat keksimänsä buuri- tai boyscout-hatut. Iloisesti\nhymyillen sanoi toinen heistä:\n\n\"Etsikää, missä täällä on kiväärinne.\"\n\nTistelberg etsi, eikä sitä löytänyt, niin taitavasti oli se kätketty\nlautahuvilan onton seinän sisään. Sitten alkoivat heti pienet\nharjoitukset ahtaassa kamarissa. Kiväärejä ei ollut jokaiselle\nmiehelle. -- Buurit näyttivät ja selittivät Tistelbergille hänen\nvälkkyvän japanilaisen kiväärinsä rakennetta ja latausta. Miehet\nasetettiin riviin. Vietiin kivääriä jalalle ja olalle. Tähdättiin,\nkiinniruuvattu pistin melkein seinässä kiinni.\n\nTistelbergin tehtäväksi tuli sitten kaikessa hiljaisuudessa koettaa\nhankkia lisää miehiä tähän komppaniansa ensimmäiseen ryhmään,\nkunniallisia miehiä, olivat he sitten niin sanottuja sivistyneitä tai\nalempia. Mutta oli oltava hyvin varovainen...\n\nKerran oli Tistelberg, joka kävi sitten usein kaupungissa noutamassa\nKlaraa luoksensa, -- sillä he kaksi olivat pian tutustuneet liiankin\nläheisesti, -- näkevinään junassa -- opettaja Sarven. Sama mies:\nsama apostolinparta, -- samat jäykät kasvot. Isidor säpsähti, sanoi\nitsekseen: \"Mikä hänet tähän toi?\"\n\nJa muisti, että Julia oli ennustanut tuon miehen tekevän hänelle\njotain pahaa. Hänelle tuli ilkeä, mystillinen tunne. Tuossa siis se\n-- punainen mies!\n\nHän katsoi sekaannuksissaan matkustajaan, ja silloin toinen alkoi\nkatsella häneen, mutta aivan kuin kummastuneena. Tistelberg naurahti:\n\n-- Mitä joutavia ... Mahdottomia! Ja mitä ne enteet sitten\nmerkitsevät!\n\nMies sekaantui Helsingin asemalla näkyvistä. Mutta omituisen,\nlevottoman tunteen hän jätti Isidoriin. -- Jonkinmoista --\nvainoamishulluuttako?\n\nSitten haihtui tapahtuma hänen mielestään.\n\n\n\n\n33.\n\n\nClara Merve oli alkanut heti käydä Isidorin luona. Se oli ollut\nalussa, ja oli nykyään taas, varsin viatonta seurustelua: Isidor\ntunsi yleensä ihmeellisellä tavalla vapautuneensa kaikesta\naistillisesta. He kävelivät siellä maalla yhdessä, juttelivat. Isidor\noli ensin hiukkasen epäillyt tyttöä, miksi hän oli suostunut näin\ntulemaan hänen vieraakseen. Mutta mitään kaksimielisyyksiä ei Klara\nMerve näyttänyt ymmärtävän: katseli vain silmät suurina, kun Isidor\nsellaisella kokeili.\n\nKuinka vanha hän oli? Kahdeksantoista. -- Ja nyt jo kassanhoitajana?\nNiin, hänelle oltiin liikkeessä hyviä, -- ja ehkäpä hän pystyikin\ntehtäväänsä. Hän oli tehnyt työtä jo monta vuotta. Äiti oli\nkuollut, isä oli köyhä ja -- sairas. Heillä oli ollut pieni\ntalo maalla, olivat sen myyneet, luulleet sillä kauniitkin edut\nitselleen hankkivansa. Raha oli menettänyt arvonsa. Klara oli käynyt\ntyttökoulua, se oli jäänyt kesken, mutta nyt hän luki itsekseen,\netenkin kieliä.\n\nIsidor kertoi lopulta, omituisessa uudessa maalaisinnostuksessaan,\nettä hänellä oli pieni maatila. Hän oli tuleva manttaalipösö! Taloa\nalettaisiin ensi keväänä järjestää oikeaan kuntoon. -- Klaran\nkirkkaat silmät suurenivat jälleen, hän näytti iloisesti kummastuvan.\n\nNiin, Isidor järjestäisi kyllä talonsa, vaikkapa yksinään, joskin oli\nvielä köyhä. Siihen hänestä olisi miestä!\n\nSeuraavilla kerroilla järjesteli Klara yhä iloisemmalla innolla\nTistelbergin huonetta, jossa kaikki oli niin ja näin, sillä huvilan\nrouva oli vanha ja miltei hermosairas pahantekijäin pelosta. Ja\nIsidorista tuntui pahalta, kun Klara tuli koskettaneeksi Julian\ntekemään seinäverhoon, huoneen ainoaan komeuteen, -- eikä siihen\ntunteeseen ollut syynä Klara, vaan tuo verho, joka oli täällä\nikäänkuin -- vieraassa paikassa! -- Klara keitteli Isidorin kanssa\nkahvia ja teetä takassa, jonka Isidor oli Klaran muuta puuhaillessa\nsytyttänyt. Joskus tuli Klara yksinään, ja silloin odotti Isidor jo\nsytytetyn takan ääressä, jonkinlaisissa uusissa, epämääräisissä,\nraikkaissa tunnelmissa. He juttelivat yhdessä vilpittömästi minkä\nmitäkin. Aistillisesti ei Isidor nuorta, viatonta neitoa ajatellut.\nHän tunsi todellakin vapautuneensa.\n\nIsidorin työt sujuivat erinomaisesti, ikäänkuin -- siitä syystä, että\nKlara oli hänellä hiukkasen vaalijana. Klara, joka viimein saapui\nhänen luokseen melkein joka ilta, sievästi järjestetty eväskorikin\nkäsivarrellaan.\n\n\n\n\n34.\n\n\nRouva Oljemarkille Tistelberg kirjoitti edelleen. Mainitsi\nKlarastakin, mutta yhä enemmän kartellen. Julia ei vastauksissaan\nhiiskunut Klarasta mitään.\n\nTistelbergin mieleen johtui, että Julia oli ilmaissut halunsa\npistäytyä sinne maatilalle ensi kesänä. -- Ehkä pariksi viikoksi...\n\nEnintään kuukaudeksi.\n\n\"Hyväkin -- talonemäntä!\" huomasi Tistelberg itsekseen sanovansa. --\nJotain luonnotonta tässä, hänen suhteessaan Juliaan, lopultakin oli.\n\nJulia jatkoi kirjeissään kuvitelmiaan etelänmaista, matkahaaveista,\njoihin he viimeksi tavatessaan olivat yhdessä takertuneet.\nKirjoitteli kaikenmoista merkillistä sieltä muka niin ihanasta\netelästä, vaikkei hänellä ollut sieltä oikeastaan mitään\nkirjoittamista, kun ei ollut siellä käynyt. Noista maurilaisista\npalatseista, -- joka sekin oli yksipuolista kuvitelmaa. Isidorin\nantama yksipuolinen kopio jostakin Alhambrasta...\n\nJa mitä sitten siellä, etelässä?\n\nRakkautta siellä... Mutta mitä sitten ... mitä muuta?\n\nEikö Isidor ollut jo ennen kuin Julian tunsikaan, eikö hän ollut\njo silloin saanut kylläänsä -- ulkomailla haihatteluista? Huonoja\nhotelleita, -- hyvätkin ovat huonoja, kun ovat vierasta, hänelle\njoutavaa, -- ja outoja ruokia. Rasitusta matkoilla -- kauniiden\nmaisemien ja rakennusten vuoksi. Tai tuon viinin, joka joillekuille\ntaiteilijoille on muka jotain tärkeää!\n\nItse aurinkokin alkoi tuntua tarpeettomalta, -- niin tukevaan elämään\nnuori mies tahtoi.\n\nJulia kirjoitti pari kertaa noista matkasuunnitelmista, vaikkei\nTistelberg niihin vastannut.\n\nLopulta torjui Isidor Julian unelmat melkoisen jyrkästi. Matkasta\nei tietysti kohtakaan tulisi mitään: sota ei ollut lopussa, -- ja\nomassakin maassa alkaisivat ehkä hyvin pulmalliset ajat.\n\nSilloin lakkasi Julia siitä asiasta kirjoittamasta.\n\nSyistä, joita Tistelberg ei itsekään tietänyt, pyysi hän sitten\nJuliaa polttamaan hänen kirjeensä. Niinhän Isidorkin teki Julian\nkirjeille. Julia asettui vastaan, aneli, pyysi: sanoi säilyttävänsä\nniitä kirjeitä jonkinlaisena aarteena. Isidor naurahti moiselle\ntunteellisuudelle ja vaati lujemmin. Oliko Julia niin lapsellinen,\nettä palvoi pyhänä -- kaikenmoista tilapäistä: kirjeissä oli\njos jotain hassutuksia? -- Julia vastasi, että hän oli parina\niltana koettanut Isidorin kirjeitä polttaa. Oli polttanut viisi\ntai kuusi uuninsa ääressä istuessaan. Ja oli sitten luopunut\nkirjeiden polttamisesta: hänestä tuntui kuin olisi hän hävittänyt\niankaikkisuutensa, jos olisi ne polttanut:\n\n\"Ne kirjeet kertoisivat kerran, että sellainenkin ihminen kuin minä,\nkaikessa surkeudessani, olen elänyt ja -- saanut rakkautta!\"\n\nTistelbergiä harmitti: olipa sekin rakkautta, säilyttää aarteena\ntoisen kirjeitä vasten tuon toisen tahtoa!\n\nJa Julia, joka ei uskonut mihinkään tavalliseen taivaaseen, hän\nuskoi -- kuitenkin jonkinmoiseen iankaikkisuuteen! Mihin? -- Hän\nsanoi rakastavansa nimenomaan tätä ihanaa elämää, mutta kuoleman\njälkeen piti sittenkin vielä olla toinen elämä: muisto hänestä!\nSiinä nyt Isidorin kirjeiden tehtävä! -- Julialla piti siis olla\niankaikkisuutensa. Mitä koski ihmiseen, kun hän olisi kuohut, oliko\nmuisto hänen rakkaudestaan jäänyt maailmaan vai ei? Eikö se rakkaus\nsellaisenaan riittänyt!\n\nTomuksi ja tuhkaksi jouduttuaan ei Isidor edes tietäisi, oliko\nhänestä muistoa jäänyt maailmaan: se olisi hänelle aivan yhdentekevä\nasia, -- hänelle.\n\nVäiteltiin. Ja Julia ei suostunut polttamaan noita kirjeitä. Hän oli\nniin itsepäinen.\n\nJotain auttamattoman kylmää ja vierasta Juliaa kohtaan tunsi\nTistelberg sydämessään tämän väittelyn jälkeen.\n\nOliko Klarakin tällainen? Jollakin tavoin uskonnollinen -- ja\nnäin löysästi ja epäaineellisesti, ikäänkuin epäkäytännöllisesti\najatteleva? Isidor päätti asettaa hänet koetukselle. Se jäi kuitenkin\nvielä tekemättä, se Klaran älynrakenteen tutkiminen, vaikka he\nmelkein aina seurustelivat älyllisesti.\n\nÄlyllisestikö aina?\n\nNiin, aistillisesti ei nuori mies lähestynyt ystävätärtään. Se olisi\nollut hänelle melkein rikos jotakin pyhää vastaan.\n\nJa kuitenkin: ihminen on ihminen! He olivat jo lähestyneet sittenkin\ntoisiaan muullakin tavoin! Miten se tapahtui, kohta kun Klara häneen\ntutustui, se oli Isidorista käsittämätöntä.\n\nJa ainoa, mitä Tistelberg herttaisessa tytössä sitten ihmetteli,\noli se, että hän oli antautunut niin kohta. Isidor oli tottunut\nmielestään taistelemaan kauan ja kärsimyksillä, -- tai tottunut\nnopeihin, sangen ala-arvoisiin voittoihin!\n\nKuinka oli mahdollista, että Klara Merve, tämä puhdas, raikas,\nviaton, silloin...?\n\nKerran kirjoitti rouva Oljemark valittavasti, että Isidor muka kulki\nnyt elämänsä rataa nopeasti kuin pikajuna: Julia tunsi jäävänsä kauas\ntaakse. Mutta Isidor saisi rientää -- toisten luo... Toisten luo:\netsiä perhosia, -- vapauttaa itsensä ilkeästä toukasta, joka imi\nhänestä elämän verta.\n\nTistelbergin sydämeen koski kirje tuskallisesti. Mutta mitä se auttoi\nenää: Klara oli jo ollut Isidorin! Miksi olikaan hän hiiskunut\nJulialle Klarasta? Totisesti, sen hän oli tehnyt ainoastaan kuin --\njollekin uskotulle. Ainakin ihan viime aikoina.\n\nJa merkillisellä tavalla pelkäsi hän, että tällaisia valituksia\ntulisi Julialta useinkin. Pelkäsi siinä määrin, että heitti Julian\nkirjeitä avaamatta takkaan. Puiden taakse, jotka Klara sitten illalla\nsytytti tuleen.\n\nJulia kirjoitti kaipaavansa jälleen käydä Isidorin luona. Mitä nyt\nvastata? Isidor oli vielä epätietoinen Klarasta, mutta tällä kertaa\noli jo kuitenkin, -- ja viikkoja sitten, -- tapahtunut Isidorin\nnaisasioissa jotain sellaista, ettei Julian tulo enää sopinut! Isidor\ntuskastui, selitti työnsä kiireellisyyttä ja paljoutta. Ja Julia\nsanoi jättävänsä matkansa tuonnemmaksi.\n\n\n\n\n35.\n\n\nSyyskuu oli hiljalleen menossa. Milloin Tistelberg ennätti\ntoimistosta, jossa hän kävi nyt maalta joka päivä, ja töiltään\nkotona, kierteli hän huvilakylässä koettaen etsiä lisää miehiä\nryhmäänsä. Toimistossa oli melkein yhtäkkiä syttynyt innostus\nkäsittelemään aseita ja siellä kuohahteli viha venäläisen sotaväen ja\nkoko nykyisen Venäjän kasvavaa svabodaa ja bolsevismia vastaan, --\nbolsevismia, jonka väitettiin saastuttaneen ennen niin rehellisenä\nja siivona pidetyn Suomen kansan, sosialistijohtajain, villitsijäin\nja petturien, välityksellä. Joku ennusteli, että saksalaiset\nmarssisivat vihdoinkin Pietariin ja sieltä Suomeen: siihen oli\nvalmistauduttava. Joku ihmetteli, mitä sosialistit lopulta oikeastaan\ntarkoittivat sillä puheellaan, että punakaartien oli tarvittaessa\nkäytettävä väkivaltaista ja aseellista voimaa. Joku muisteli\nvielä, miten ns. sosialistien eduskunta, -- se, jonka Kerenski oli\nhajoittanut, -- koetti sittenkin menneen kuun lopulla kokoontua,\nyritys, jonka Kerenski oli estänyt, antaen joidenkin Venäjältä\nlähettämiensä uusien ja luotettavain rakuunainsa sinetöidä eduskunnan\nhuoneiston oven kiinni, -- tukehduttaen noilla punahousuillaan tämän\nhurjapäisen aikeen kuin minkäkin kapinanalun. Harvojen hurjapäiden,\njoiden mukana vain vielä harvempi ryhmä porvareita oli pannut\nvastalauseensa huoneiston sulkemisesta: sillä miksi nuo hurjat,\nsosialistit, tahtoivat jatkaa juuri sen eduskunnan istunnoita?\nAjaakseen väkistenkin läpi monia mielettömyyksiään, joita yhdestä oli\nelintarpeitten takavarikointi, -- taas humbugia se elintarvelaki,\n-- toisesta 8-tuntinen työpäivä, kolmannesta kunnallinen äänioikeus\n-- hulluillekin jne. Ne kurjat pelkäsivät uusia vaaleja, ehkä\nsyyllä: saisivat ensi eduskuntaan heikon vähemmistön, kuten olivat\njo hallituksenkin menettäneet käsistään. Joku sanoi, että ne, jotka\nolivat vasten Venäjän hallituksen kieltoa koettaneet uudestaan\njatkaa sosialistieduskunnan istuntoja, olivat ehkä moraalisesti\noikeassa, näennäisesti, mutta -- juridisesti väärässä: olihan\nVenäjän hallitus vielä käskijänämme. -- Ja kaikki olivat yhtä mieltä\nsiitä, että ainakin sosialistijohtajien ja -lehtien yllyttämien\nhuligaanien temmellyksestä, elintarpeiden ryöstöistä, varkauksista ja\nkaikesta sellaisesta muusta, oli tehtävä loppu, siitä ei ilkeinkään\nKerenski -- voinut meitä moittia. -- Koetettiin pamppuja, miten ne\nlätkähtivät omaan reiteen, kuljetettiin salaa kiväärejä, tehtiin\nniillä temppuja. Oikea järjestysmiehistö oli luotava kansalaisten\nhengen ja omaisuuden suojaksi, se oli selvintä, mitä ymmärrettiin.\n-- Tistelberg myönsi itsensä ainakin yhtä sekaannuksissa kulkevaksi\nkuin enimmät muut, -- ajan virta vei ihmistä, sen tarkoituksia\noli mahdoton aavistaa, täytyi vain tehdä, mitä lähinnä huomasi\nehdottomasti oikeaksi: koettaa omalta osaltaan estää rosvoamisia,\nmellakoita, sotilaiden mielivaltaa, vähenevien elintarvevarastojen\nryöstöjä, järjetöntä vankien irti laskemista vankiloista, ja -- olla\nvalmis, jos venäläisiä ryhdyttäisiin ajamaan maasta: ensimmäinen\nehto, että itse saisimme ratkaista sisällisetkin asiamme, minkään\nsyrjäisen sekaantumatta niihin uhkauksilla tai houkutuksilla,\n-- vieras oli aina vieras! Tistelberg sai ryhmäänsä vielä erään\nylioppilaan, erään kirjapainon apulaisjohtajan ja erään kolmannenkin\nherrasmiehen. -- Mutta hän piti ehdottomana velvollisuutenaan koettaa\nhankkia huligaanien vastustajiksi ja mahdollisen vapaustaistelun\nrintamaan myöskin niitä, joita tavallisesti sanotaan kansaksi, siis\nns. rahvasta. Hän tutustui huvilakylässä johonkin suutariin... Mies\noli saanut kirjaoppia vain kiertokoulussa ja kuvitteli kaikilla\ntilallisilla olevan suorastaan suunnattomasti muonaa kätkettynä\nullakoilleen ja latoihinsa, -- oikein monien vuosien varalta, --\nkiukutteli porvarien verikaarteille, jotka muka aikoivat karata\ntyöväkemme kimppuun ja tappaa sen, kuten \"Työmies\" valehteli, ja\nfilosofoi alinomaa maailman menoa: odotti ajan muuttuvan, valon\nkoittavan Venäjältä, jossa bolsevikkipuolue pian antaisi paltun\nsotaherroille, jotka teurastivat alaluokkaa sodissa, pakottaisi\ngulassit, keinottelijat ja vähien virkatuntien mukavuudessa elävät\nherrat työhön ja jakaisi köyhillekin rikkautta. Ainoastaan neljä\ntuntia päivässä tarvitsisi kunkin ihmisen tehdä työtä, jos jokainen\ntekisi työtä, sen oli suutari jostakin lukenut, -- niin, jos\nmaailma oikein järjestettäisiin; ja se työ oli ruumiillista työtä.\nBolsevikkien uusi ohjelma oli hänestä ainoaa todella järkevää koko\nmaailmassa. Muuten vihasi hän etenkin rahaa ja vaati, että se,\nkaiken pahan aiheuttaja, olisi poistettava, -- ja kai bolsevikit sen\npoistaisivatkin. -- Kumminkin löi hän nahkapyttynsä ääressä riemuiten\nvasaralla polveensa, kun mainitsi saavansa nykyään tehtaassa\nseitsemän kertaa enemmän palkkaa kuin ennen sotaa:\n\n\"Kelpaa tässä nyt elää! Minun nimittäin, minä pistelen rahaa oikein\npankkiin. Mutta monilla muilla työläisveljillä on ankara hätä.\"\n\nPuhuapa hänelle, etteivät suojeluskunnat olleet tarkoitetut työväkeä\ntappamaan: hän vastasi, että niitähän varustettiin sellaisia vastaan,\njotka yrittivät ottaa rikkailta talollisilta muonaa omin lupinsa,\nkun muu ei auttanut, -- eivätkä rikkaat totelleet elintarvelakia.\nMitä tämä siis oli muuta kuin aseistautumista työläisiä tappamaan, --\nnälkään tappamaan. Hänellä ei ollut hätää, mutta hän tiesi toisia,\njoilla oli ilmeinen nälkä, etenkin työttömillä. Miksi ei hallitus\njärjestänyt töitä, vaan kuului hommaavan poliiseja, piiskureita,\naseilla varustettua ratsuväkeä? Onneksi oli aseita nyt muillakin!\n\nJa -- suutarihan jo kuului saman kylän punakaartiin!\n\nRäätäli jälleen, ruotsin kieltä ja suomea sekaisin solkkaava,\nkansakoulun käynyt, mutta silti huonosti lukutaitoinen, eli\nsamanlaisessa rauhankaipauksessa, henkisessä ahdistuksessa kuin\nsuutarikin. Aprikoidessaan nykyistä maailmansotaa toivoi hänkin\nrahan poistamista maailmasta, jolloin ihmisiltä katoaisi viettelys\nriistämään rahaa lähimmäisiltään: ihmiset olivat hänestä olleet\nalunpitäen hyviä, kunnes raha, tuo pyöreä metallinkappale,\npahoistahengistä pahin, teki heidät -- toiset kapitalisteiksi,\nkiskureiksi, ja toiset, sorretut, sitä myöten rosvoiksi. Nykyisiä\nryöstöjä ei hän suinkaan hyväksynyt. -- Muita pahojahenkiä jälleen\nolivat irstaus, juoppous, näpistely, yleensä kaikki paheet.\nHänellä oli oma uskontonsa, jonkinlaista sekoitusta lukemistaan\nspiritismin ja teosofian katkelmista, vaikka hän, kirkon epäilijä ja\npappien, suurpalkkaisten sodan yllyttäjien, moittija, ulkonaisesti\ntunnustautuikin lukeutuvansa joihinkin -- kastajiin, ja äskeinen\nsuutari nauroi moiselle lahkohullutukselle ja väitti miehen\nahkerasti halailevan Helsingissä lahkon juhlissa tyttöjä ja toisten\nmiesten akkojakin. Siellä toimi räätäli muka jonkinlaisen papin\napuna kantamassa pelkkään valkeaan paitaan puettuja naisia, jotka\nupotettiin suureen ammeeseen, kastettiin. Koko seurakunta ja etenkin\nnaiset, jotka riippuivat papin kaulassa hurmiossa, huusivat:\n\"Halleluja!\" Pappi keräsi rahaa uhrilahjoina, jopa kellot ja\nsormuksetkin opetustytöiltään. Lopulta tulet sammutettiin, ja miehet\nja naiset kelleröivät itkien ja huutaen pitkin lattioita.\n\n\"Muut rovastit paisuvat ruhtinaan palkoilla, tämä taskukelloilla ja\nsormuksilla\", pilkkasi suutari. \"Ei, pois kaikki lahkotkin: uskonto\non kiellettävä -- kuoleman uhalla!\"\n\nRäätäli taas: räätälilaskuissaan näppäsi tämäkin ihminen,\ninhimillisen itsekkyyden ja ahneuden ainainen valittaja,\nköyhyydessään rahaa niin paljon kuin vaatteittensa korjaajan\nkainous tai haluttomuus riitelyyn suinkin näyttivät antavan myötä.\nJa lahkolainen, joka julisti irstauden yhdeksi pahaksihengeksi,\nkuppelehti täälläkin kotikylässään sotamiestyttöjen, jopa\ntyömiesveljiensä vaimojen parissa. -- Hän ei kuulunut punakaartiin\neikä sanonut siihen koskaan liittyvänsäkään, sillä hän vihasi aseita\nkuin myrkkyä. Mutta jo siitä asekauhustakin olisi hänen ollut\nmahdotonta lähteä vastapuolelle, -- ja miksi herrat ja sivistyneet\nsitten tahtoivat ajaa maasta pois venäläiset, kuten Tistelberg\nkertoi? Venäläisethän julistivat nyt maailmalle kaunista rauhanoppia:\nyleistä rauhaa ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia? Isidor\nveti esille liian syvämielisen väitteensä, ettei ystävyyttäkään\njulistavaan vieraaseen ollut luottamista, -- sen olivat entisetkin\nvahankumoukset todistaneet.\n\n\"Mutta bolsevikithan näyttävät käytännössä, mitä tahtovat: he ovat\njo heittäneet aseitaan nurkkaan ja herkeävät sodasta ja ketään\nsortamasta, kun vaan Kerenski ja hänen porvarinsa väistyvät tieltä\",\ntodisti räätäli vastaan.\n\nPeltiseppämestari, jolla oli erään talon kivijalassa pienenlainen\nverstaansa, painui synkäksi ja vaiteliaaksi, kun sanomalehdet\nkertoivat Saksan keisarikunnan voittojen yhä jatkuvan, saksalaisten\nmurtaneen Riian rintaman ja pian kai lähtevän valloittamaan Pietaria.\nNiin, Saksan keisaria varmaan porvarit tänne tahtoivat hallitsemaan;\nse oli tosi, hän oli tavannut sellaista herrasväkeä tässäkin kylässä,\netupäässä ruotsalaisia. Mutta tämä kansa ei koskaan enää alistuisi\nsiihen, että ruotsalaisemme saisivat jonkin kruunatun pylvään\nympärille kokoontua erioikeutetuksi hallitusluokaksi! -- Mestari luki\njonkinlaisella synkällä voitonilolla uutisia, että halla oli tänä\nsyksynä pahoin heikontanut maanviljelijäin satoa: maanviljelijät\nolivat nylkyreitä, -- mutta hänellä itsellään oli jauhoja varastossa,\nhän oli perustanut pienen kuppilan, jossa tarjottiin ruispuuroa;\npuuron hinta nyt kohoaisi! Hän vastusti punakaartia, sillä se vaati\nelintarvelain, korttijärjestelmän, noudattamista ja se kaivoi\nesille kätkettyjä varastoja. \"Porvarit kokoavat yhä kilvalla\nsalalokeroihinsa, julistaen oikein sanomalehdissäkin, että olisi muka\nväärin sallia tarkastaa heidän kätköjään!\" uhkasi mestari joskus, --\nkun taas toisin hetkin tunnusti näin Tistelbergille iloisesti, että\nhänellä oli oma kätkönsä. Hän hankki lisää jauhovarastoja milloin\nmaalaisilta, milloin venäläisiltä sotamiehiltä, joilta samoilta sai\nlikaista sokeriakin, keitti ja möi laihaa vesipuuroa, ja möi kaikessa\nhiljaisuudessa luvatonta sokeriaan, touhusi muissakin gulassihommissa\nja päästi iloisen remuavan naurun, kun kertoi, että oli sinä tai\nsinä päivänä saanut niin ja niin paljon puhdasta voittoa. Piti\nystävilleen, -- niissä Isidor joukossa, -- kahvikekkereitä, joissa\ntarjottiin muutakin kuin vesipuuroa, nimittäin oikeaa vehnästä ja\nsokerikakkua. Kertoi, että Venäjällä paiskattaisiin romukoppaan\nsellaiset säätyarvot kuin porvari, salaneuvos, kauppias ja\ntalonpoikakin; mutta miestä itseään oli mukavinta kutsua mestariksi,\njos hänen erikoista suosiotaan tahtoi. Ja mainitapa hänen vaimoaan\nesimerkiksi peltisepän matamiksi!\n\nHän ei olisi tullut Isidorin joukkoon niin kauan kuin punakaarti,\njohon hän ei tosin ollut vielä liittynyt, oli vallassa eikä ollut\ntehnyt hänelle mitään pahaa. Ja miksi olisivat porvarit ajaneet pois\nvenäläisen sotaväen, ainoan, jolta sai maassa huokealla ostaa jauhoja\nja sokeria?\n\nOlihan siinä Isidorin velttouttakin että asia jäi mestarille\nselittämättä sen perinpohjaisemmin.\n\nTämän mestarin kadehtima toinen peltiseppä, jonka Isidor kohtasi\nsuutarin luona, puhui, miten monen monta kelmiä näinä aikoina oli\ntullut miljonääriksi, saarnasi kiivaasti omaisuuden jakamisesta\nkaikkien ihmisten kesken tasan; mutta Tistelbergin kortteerirouva oli\nvarma, ettei se nylkyri suinkaan uudessa uneksimassaan yhteiskunnassa\nmonenakaan päivänä tinaisi kahvipannuja pelkästään siitä palkkiosta,\nettä tuo yhteiskunta antaisi hänelle päivittäiset ruoka-, vaate- ja\niltamapiletit: mies oli kelpo nylkyri, oli rikastunut sodan aikana,\npieksi eukkoaan ja piti alaikäisiä oppipoikiaan kovassa kurissa.\n\nMetallityöpajan mestari, joka oli paennut Pietarista vallankumousta,\nhänkin suutarin rattoisaa piiriä lauantai-iltoina, vaati\nelintarpeitten salaajia kohtaan toimenpiteitä, joissa kivääreillä\nolisi merkittävin tehtävä: ns. ryöstöjä, kuten Venäjällä\naatelishoveissa tehtiin. Hän halveksi köyhää, viheliäistä Suomea,\njoka muka luuli voivansa nousta aseisiin Venäjää vastaan, -- jos\nporvarit sitä tarkoittivat. Mahtavaa, rikasta Venäjää vastaan: se\noli maa, missä rieskaa ja hunajaa tiukkui. Sanoi lähtevänsä takaisin\nPietariin heti -- kun siellä olot muuttuisivat ennalleen. -- Isidor\nväitti tälle ystävälleen, ettei ainakaan kivääreillä taidettu\nelintarpeita saada tasaisemmin jaetuiksi: tuskin talonpojilla\nsittenkään aivan niin tavattomia oli kuin jotkut täällä tuntuivat\nliioittelevan, ja mellakoilla ja rosvoamisella heidät vain yhä\nkiihdytettiin. Täytyihän toki tyytyä sopuisaan järjestykseen,\nja siihen päästäksemme oli tärkeintä, että ryöstäjät, joita\nvierasmaalaiset sekaantujat rohkaisivat, pysyisivät kurissa. No,\nmestari ei itse lähtisikään ryöstäjien joukkoon: jonkinlaisen\nhallituksen olisi noita kiväärejä käyteltävä. Mutta siihen ei tämä\nhallitus tahtoisi eikä pystyisi. Ja kuinka olisi mahdollista sulkea\nmahtavaa ja rikasta Venäjää rajan taakse, kuten porvarien ohjelmaan\nanarkian lopettamisen ohella kuului? Mestari pudisti koko hommalle\npäätänsä.\n\nNaisväki kulutti enimmän osan päiväänsä jonoissa ruokapuotien\nedessä. Isidor kävi parina sunnuntaiaamuna Klaran kanssa siellä,\nhän, yksinäinen mies, jonka ei tarvinnut muuta kuin antaa\nkorttikuponkinsa ruokapaikoissa ja nauttia Klaran tuomisista. Hän\ntahtoi nyt nähdä jonotustakin, noita ihmisparkoja, jotka seisoivat\nkylmästä aamupimeästä myöhäiseen päivään, -- kuin kerjäläiset\nanelemassa yhteistä armoa, maidon tilkkaa tai kimpaleen lihaa.\nSiellä joku purki kiukkuaan porvarille, josta oli tullut iskusana,\ntoinen kertoi uutisia, kolmas tunkeutui toisten edelle, tuuppasi\nsiskoaan kylkeen, löi maitokannulla päähänkin, kolmas huusi miliisiä\navukseen, ja enimmät kiukuttelivat miliisille, jos hän yritti vaatia\noikeudenmukaista järjestystä. Olipa nyt uutisia, -- hermostuttavia,\nihmeellisiä, ei päivääkään ilman niitä. -- Ei pelännyt se roima\nheppu, kasakkaupseeri, joka oli siinä ja siinä kaupungissa\nratsastanut hevosellaan hotellin ruokasaliin! Oli murhattu joku\nherra, kauhea tapaus, mutta ehkä hän oli ollut viljankätkijä tai\nniitä, jotka -- aikoivat tappaa työläiset. Leipäannokset kutistuivat\npienemmiksi. -- Rosvoja liikkui keskellä päivääkin: pitäisi joutua\njonosta kotiin vartioimaan ovea, antamaan varkaille uuninkoukusta...\n\nIsidor sai kuitenkin, ajatuksellisesti vain, asian puolelle\nerään puusepän, entisen Suomen kaartilaisen, erään työnjohtajan\nläheiseltä isolta maatilalta ja erään halkoliikkeen rengin. Mutta\nnämä arastelivat: olivat täydellä syyllä huolissaan puolueveljiensä\nvainosta. Heitä ei sopinut vaatia harjoituksiin kuin vasta\ntarkoituksen tullessa täysin selväksi.\n\n\n\n\n36.\n\n\nMaailma kulki kulkuaan. Siinä syyskuu luiskahti käsistä työssä,\nasejoukon puuhissa ja Klaran kanssa, siinä oli tapahtunut murha aivan\nTistelbergin naapurikylässä, Malmilla, -- \"Työmies\" uhkaili yhä\nkolkommin porvarien suojeluskuntia, joita se kutsui verikaarteiksi,\nbolsevikit Venäjällä olivat alkaneet tosiaan voittaa, sosialistiemme\njyrkimmät olivat sittenkin avanneet Kerenskin sinetöimän eduskunnan\nhuoneiston ja koettaneet istua omia valtiopäiviään, harvalukuisena\neri seurana, ja vahvistaneet -- se tiesi mitä lakeja: niin, ainakin\ntahtoivat he ylimmän vallan maassa eduskunnalle; -- siinä oli\npunakaartien kasvaviin hommiin yhtynyt ja vedetty yhä lisää mukaan\nvenäläistä sotaväkeä. -- Ja lokakuu oli tullut, katurosvouksineen ja\nmurhineen: taas murha Malmillakin; Turussa olivat punakaartilaiset\nauttaneet voinryöstöistä syytettyjä oikeudessa, -- taivutellen\ntuomareita potkuilla, j.n.e.\n\nKerran, illan pimetessä, ilmestyi rouva Oljemark odottamatta Isidorin\nhuoneeseen. He olivat, etenkin Tistelberg, kirjoitelleet toisilleen\nviime aikoina niukasti.\n\nIsidor koetti kuitenkin olla kohtelias, vaikka tuntui kuin Julia\nolisi ilmeisesti tullut -- häiritsemään hänen työtään; mutta\nkohteliaisuus ei onnistunut, vastaanotto oli ärtynyttä ja kuivaa.\n\nJulialla oli musta silkkileninki, hyvin avorintainen. Hänen kasvonsa\nolivat kalpeat, -- entistä valkeammat.\n\nHän oli tosiaan tällä hetkellä kaunis, -- peloittavankin kaunis, --\nsitä ei voinut kieltää.\n\nHe juttelivat ensin kaikenlaista ... kuin vieraat.\n\nYhtäkkiä huomasi Isidor jotain: Julian silmiin oli osunut Klaran\nvalokuva, joka oli piirustuspöydällä, keskellä viivottimia ja\nharppeja. Nuori mies näki Julian sinisien silmien omituisesti\ntummenevan, mutta ei ennättänyt vielä aavistellakaan, mitä se\nmerkitsi, kun Julia kalpeni yhä enemmän, hänen rintansa kohosi ja\nlaski, hän kuohahti ... tuntui kuin hän olisi aikonut Isidoria lyödä,\nlyödä hillittömästi, kauniilla, joskus niin tarmokkaalla kädellään.\n\nJulia syytti, -- kai tekosyy, -- että Isidor oli muka katsellut\nhäneen -- aistillisesti. -- Isidor oli tosiaan hymyillyt\nepätietoisesta -- ajatellessaan, ryhtyäkö tuon Klaran kuvan johdosta\nselittämään, että asia nyt oli auttamattomasti näin: kunniallisuuskin\nvaati, että kaiken piti olla lopussa hänen ja Julian kesken! Hänen\nei tarvinnut selittää. Hän ei ennättänyt, kun Julia kuohahti. Ja\nIsidor oli Julian kädenliikkeestä vuorostaan kiihtynyt. Julia aavisti\nselityksen ja kaiken loppumisen varmaankin jo nuoren miehen kasvoista.\n\nJulia poistui sitten pian, -- he puhelivat enää tuskin pari sanaa.\nJulia pyyhki otsaansa, jossa helmeili hikeä, ja sanoi, lyhyesti,\nikäänkuin syyttäen, mutta ei kuitenkaan valittaen: \"Niin, myrkky\nsyö ruumistani... morfiini. -- Tiedät... Mitä varten sitä --\nsäälisinkään? No niin, mitäpä siitä!\"\n\nJa sitten hän poistui, aivan kumaraan painuneena, ikäänkuin maahan\nmurskattuna. -- Isidoria -- säälitti; mutta minkä hän saattoi tehdä\nauttamattomalle asialle! Hän ei pyytänyt Juliaa jäämään, ja Julia\nsanoikin, että hänen täytyi nyt muualle, oli käytävä jossakin\nHelsingissä, ja kysyi ikäänkuin itseltään, tulisiko hän huomenna\ntänne takaisin: Isidor ei vastannut oikeastaan mitään. Saattoi Julian\nasemalle. Matkalla pimeässä valitti Julia parilla sanalla äskeistä\nkäytöstään. Ja sitten he erosivat, tuskin toisiaan hyvästellen.\n\nJulialta ei tullut pitkään aikaan kirjettä. Sitten tuli kirje,\njossa ei kosketettu heidän viimeiseen kohtaukseensa eikä heidän\nsuhteeseensa muutenkaan, vaan jossa puhuttiin heti ensin jostakin\naivan muusta: eräästä -- Julian toteutuneesta unesta!\n\n\"Muistatko tuon ihmeellisen unen, jonka sinulle viime syksynä\nkerroin, unen lapsuudenkodistani, sieltä pappilasta? Minä muistan\nsen yhäkin aivan selvästi. Uni niin omituinen, etten ollut nähnyt\nmilloinkaan ennen sellaista. Ihmeellisen selkeä uni. Silloin\nkummastelin sen sisällistä merkitystä. Nyt sen tiedän!\"\n\nJulia kertoi siitä unestaan. Hän oli ollut siinä lapsi. Ja oli ollut\nkevättalven ilta, mutta niin lämmintä kuin kesällä. Laaksossa oli hän\nnähnyt rakkaan lapsuudenkotinsa, sen vanhan pappilan. Unessa oli se\nnäyttänyt niin yliluonnollisen kauniilta, että hän oli itkenyt.\n\nIhana sinertävä usva oli kietonut hyväilyynsä maiseman... Merkillinen\ntalvi: kinoksetkin olivat olleet lämpöisiä -- unessa.\n\nJoku oli tullut vastaan ja laulanut ihmeellistä laulua. Ja sen laulun\nsävelen Julia nyt oli kuullut -- todellisuudessa!\n\nSitten oli unessa, jossa oli samalla aikaa kesä ja talvi,\nliihoitellut ohitse se kaikkein merkillisin osa: nuorukaisia, jotka\nmarssivat pitkin tietä, kahlasivat lumessa, hyökkäsivät jotain\nvastaan! Heillä oli vihreät puvut! Yksi heistä oli näyttänyt Oskar\nKlingstedtiltä; mutta nyt tiesi Julia, mitä he oikeastaan olivat!\n\nHe olivat olleet notkeita, nuoria, sielultaan puhtaita.\nHaltioituneita, aatteellisia! Lumessa he hyökkäsivät ja lauloivat\njotain synkän päättäväistä ja samalla riemukasta, vapauttavaa, kumean\nintensiivisessä tahdissa iskevää. Jotain sotamarssia!\n\nJa näytti kuin olisi koko maisema, Julian lapsuuden seutu,\ntervehtinyt heitä ilon kyynelillä.\n\nJulia oli nyt kuullut sen marssin todellisuudessa! Hän oli tavannut\nAnkeriaalla Oskar Klingstedtin, ja Oskar oli vienyt hänet kotiinsa,\njossa odotti jo eräitä muita kaupunkilaisia, ja siellä musikaalinen\npastori Myötyrin rouva esitti sen marssin pianolla haltioituneelle,\nniin, liikutetulle kuulijakunnalle. Yhä soivat sen sävelet ja\nsanat Julian korvissa, ja hän tunsi olevansa valmis vuodattamaan\nsydänverensä niitä kuunnellen; sanat ja nuotit oli Oskar Klingstedt\ntuonut Helsingistä, hektografoituna kopiona. Helsingissä oli se\nmarssi esitetty jossakin suljetussa seurassa pari päivää sitä ennen.\nSäveltäjää pidettiin vielä salassa, mutta mestarin leijonankynsi\nilmaisi hänet. Nyt lensi marssi sytyttäen ympäri maata. Julia oli\nkopioinut sanat kopiosta ja lähetti ne Tistelbergille. Niistä oli hän\nviivoittanut seuraavat, noista \"Jääkärinmarssin\" kolmesta säkeistöstä\ntoisen:\n\n    \"Kun painui päät muun kansan, maan,\n    me jääkärit uskoimme yhä.\n    Oli rinnassa yö, tuhat tuskaa, vaan\n    yks aate ylpeä, pyhä:\n    me nousemme kostona Kullervon, --\n    soma on sodan kohtalot koittaa.\n    Satu uusi nyt Suomesta syntyvä on,\n    se kasvaa, se ryntää, se voittaa.\"\n\nJa sitten: Julia oli nähnyt heitäkin, -- jääkäreitä: hän ei maininnut\njääkäri-sanaa, kuten joku hurja Oskar Klingstedt, hän oli varovainen,\nmutta huomasihan, mitä hän tarkoitti. Siellä pikkukaupungissa oli\nyhtäkkiä herännyt suojeluskuntainnostus. Sielläkin ympäristössä oli\ntapahtunut ryöstöjä. Työttömät patterilaiset ja punakaartilaiset,\nmukanaan muutamia sotamiehiä, olivat samonneet lähiseudun\nmaatiloille. Anastaneet ensinnä tilanomistaja Kuttingilta karjaa,\nkehuneet vievänsä saaliinsa elintarvelautakunnalle, mutta jakaneetkin\nsen keskenään. Sitten oli lauma paisunut, hyökännyt muuallekin,\nkäynyt ahdistelemassa muun muassa Akseli Jorvasta, joka oli\nelokuussa jälleen palannut maatilalleen. Jorvas oli varustautunut:\nkoonnut taloonsa seudun suojeluskuntalaisia, taistelu oli ollut\nsyttymäisillään, mutta vielä olivat ryöstäjät väistyneet: kuitenkin\nainoastaan sieltä, sillä he menivät nyt sellaisiin syrjäisempiin\ntaloihin, joissa ei ollut puolustajia.\n\nSutelinin ukko poikansa kanssa oli yhtynyt erääseen laumaan. Hän\noli tuonut maalta ja luovuttanut tosiaan elintarvelautakunnalle,\njoka oli sosialistien käsissä, perunoita ja lihaa. -- Mutta eipäs\noltu käyty takavarikoimassa itseltään Sutelinilta, joka kuului\niloitsevan hyvästä puutarhasadosta ja jonka karja kuului lisääntyneen\nkolmesta lehmästä kaksinkertaiseksi! Pahempi oli, että ukko Sutelin\nmarssi sitten joukkojensa kanssa paitsi nuuskimassa kauppiaiden\nvarastoja, -- Klingstedtin makasiinin tapasivatkin he tyhjänä,\nmutta veivät vanhan Bengelssonin asunnosta piilosta muutamia\ndritteleitä voita ja takavarikoivat sieltä väkijuomat, -- myöskin\nuhkailemassa Fritz Blöckeriä -- tuosta keväällisestä Ester-juttunsa\nratkaisusta! Komppania, jota Jalo Julku, punaiset housut jalassa\nja jonkinmoinen kasakkalakki päässä, sotilashenkilönä johti, oli\nmaistellut Työväentalolla niitä takavarikoituja konjakkeja ja sen\nsellaisia. Sieltä oli sitten marssittu Blöckerille. Itse Aleksanteri\nSutelin riehui ensimmäisenä ja vaati Blöckeriä hirteen. Pian tulisi\nmuiden herrain vuoro. Kaupungin suojeluskunnan alku, johtajanaan\nlehtori Korpelainen, oli jyrkillä uhkauksilla saanut mellastajat\nhajoamaan, niin että ainoastaan viisi kuusi sälliä ja Sutelinit\nolivat jääneet Blöckerin pihalle. Heidät oli vangittu. Saatettu heti\nraastuvanoikeuteen. Sutelin oli istunut oikeudessa lakki päässä ja\nainainen sikari kynsissä, karjunut kasvot punaisina ja tärisevin\nhapsin uhkauksia tuomarille ja rehjasteleville porvareille. Miliisi\noli seisonut toimettomana, sillä istuntoon oli tunkeutunut muutakin\nkansaa, jätkiä ja patterilaisia. -- Taas oli lehtori Korpelaisen,\nOnni Tarkkasen ja eräiden muiden tukemana, täytynyt puuttua asiaan,\ntällä kertaa taskuaseet kourassa! -- Ja Sutelin oli poikineen\npassitettu lääninvankilaan. Sellaista oli yhtäkkiä tapahtunut.\n\nMutta nyt oli suojeluskuntainnostuskin herännyt. Sitä paitsi\nuskottiin, että Saksa hyökkäisi Pietariin. Kerenskin valta oli\nkukistumaisillaan. -- Siellä merenrantakaupungissa harjoitettiin\nmiehiä eräässä saaressa lahden edustalla, vielä varsin salaisesti.\nSeverikin oli mukana, -- kivääri kädessä, Severi, joka nyt uskoi,\nettä sittenkin vielä voitaisiin jollakin tavoin pelastua Venäjästä.\n-- Ja naisiakin tarvittiin: he ompelivat salaa joukoille, joista\nkasvaisi ehkä maan vapautusarmeija, patruunavöitä ja laukkuja. Nyt\noli Julian kokemus siinä työssä todellakin tarpeeseen. Joka yö\nistuttiin ompelemassa, milloin Laina Suomelan pöydän ympärillä,\nmilloin muualla, kerran jo Juliankin luona. Kaikki lamput ja\nkandelaaberi olivat sytytetyt. Ruokasalin suuri pöytä, joka oli\npitkäksi vedetty, täynnä kankaita. Mutta ikkuna peitetty punakaartin\nvuoksi, joka sekin harjoitteli yhä. -- Ja kaupungin naiset tekivät\ntosiaan työtä, eivät juorunneet pikku asioista. Entiset pienet\nriidat oli unohdettu. -- Tämä oli nyt Juliasta sellainen yhdistys,\njossa oli jotain suurta, -- ei niinkuin nuo monet muut, jotka hänen\nmielestään vain estivät yksilöä tekemästä omia hiljaisia, tärkeitä\nelämäntehtäviään, estivät työstä! Pastori Myötyriäkin, joka luki\nompelijoille ääneen Karoliineja, -- tuota ennen niin pehmeää,\nkultaista keskitietä kulkevaa Myötyriä Julia nyt ainakin suvaitsi.\n\nJa sitten kerran oli Julia neiti Suomelan kanssa päässyt sinne\nsaareen, jossa harjoiteltiin. Ja siellä hän oli nähnyt -- kenen?\nJulia ei ilmaissut nimeä, mutta ilmeisesti hän tarkoitti jotakin\njääkäriä: nuorukainen oli niitä, jotka hän oli nähnyt siinä\nlapsuudenunessaan... Niitä, joista oli tullut miehiä muutamassa\nvuodessa tai yhdessä vuodessa: vielä viime syksynä oli hän ollut kuin\nlapsi:\n\n\"Tarmokas, uhrautuvainen, väsymätön! Liikuttava kuin jokin Wilhelm\nvon Schwerin!\"\n\nJulia oli onnellinen, että hänellä oli -- vielä jotakin: \"Minulla on\ntoki vielä isänmaa, Jumalalle kiitos!\"\n\n\n\n\n37.\n\n\nKaikessa tässä lähenevässä ukkosen jyrinässä yksilö jatkoi edelleen\npieniä omiakin unelmiaan. Ja niinpä asetti nyt Isidor kerran siinä\niltapuhteella takan ääressä, -- hän, joka luuli olevansa muka\nuskonnoton, Klaralle tuon kysymyksensä, saman kysymyksen kuin\nFaustissa Margaretha -- miehelle:\n\n\"Wie hast du's mit der Religion?\"\n\nKlara kummastui. Mitä hän siitä? Mitä taivaasta, iankaikkisuudesta,\nsensellaisesta? -- Hän tiesi, että oli taivas: avaruus, joka oli\ntäynnä tähtiä, toisia ihmeellisiä maailmoita, joista ihminen ei\noikeastaan mitään tietänyt. Pitikö niitä ajatella? Kuvitella niistä\njotain? -- Tai samoin elämästä kuoleman jälkeen, enkeleistä,\nhengistä, Jumalasta? -- Eikö riittänyt, kun rakasti tätä Jumalan\nantamaa maailmaa ja täytti siinä kunnialla kaiken, mitä tunto ja\nsydän sanoivat?\n\nKoe tyydytti. Viisas tutkija tunsi sydämessään helpotusta: Klaralle\noli kaikki metafysiikka jotakin outoa. Joskus hän kyllä kävi\nkirkossa, mutta rakasti ennen kaikkea kotoisia hommia. -- Ja oli\nsyntyisin maalta... Ah, hän kuunteli niin mielellään Isidorin\ntarinoita talonhommista, karjasta, huokasi, mutta ei mitään pyytänyt.\n\nJa Tistelbergin mielessä oli alkanut hiljalleen kuvastella -- Klara\npuuhailemassa siellä maalla.\n\nPuuhailemassa, -- ei sellaisena kuin joku toinen, joka voisi tulla\nhänen kotiinsa kenties vain -- kerran vuodessa.\n\nTosin Isidor sittenkin hiukan harmitteli itselleen, että viitsi\nasettaa Klaralle moisen kysymyksen: se oli hänestä liian\nvähäpätöinen, Mutta se oli johtunut siitä, että Julia oli rakkaudelle\nantautuessaan antanut itsensä myöskin -- ikäänkuin uskonnolle.\nJulia olisi mieluimmin uhrannut rakkautensa -- jossakin rauniossa,\njoka muistutti kirkkoa. Ja he olivat käyneet kirkossa siellä\nTammisaaressa, -- Julia viemässä uhrinsa Jumalan alttarin eteen.\nJotain sekavaa, fantastista oli Juliassa tässä suhteessa ollut.\nJa tuollaisen sekavuutensa vuoksi -- jonkinlaisen uskonnollisen\nsekavuuden, joka sotki käsittämättömillä asioilla tavallisen\njärjellisen elämän selviöt, oli kai hän, lahkolaisen, herännäisen\ntytär, joutunut siihen, ettei saanut elämäänsä sopusointuun...\nKlara pysyi kiinni maassa: se riitti Tistelbergille, sitä hän juuri\ntahtoi tietää. Ja silti osasi Klara olla uhrautuva, altis, --\npuhumatta sielusta ja sensellaisista asioista, joiden ihminen saattoi\nmyöntää olevan olemassa ulkopuolella hänen aivoillaan käsiteltävää\npiiriä, mutta ryhtymättä noista käsittämättömistä laatimaan jotain\nrakennelmaa, systeemiä kuten -- spiritistit tai teosofit -- tai kuten\nJulia, joka uskoi eikä kuitenkaan uskonut!\n\nAinoa mitä nuori mies, joka oli mielestään saanut kärsiä niin paljon\nJulian tähden, oudosteli edelleen Klarassa oli se, että Klara oli\nliittynyt häneen niin heti.\n\nPari kertaa lähti Tistelberg Klaran kotiinkin. Kaksi huonetta, --\nerinomaisen puhdasta, kaikki tarkassa järjestyksessä. Vanhus, joka\noli työkyvyttömäksi halvattu, mutta kävellä köpsötteli toki kuitenkin\nvielä, ei kysellyt Tistelbergiltä mitään: hymyili vain luottavasti\nja ihasteli, rakasti tytärtään. -- Ja toisella kertaa tuntui ukko\nIsidorista vielä luottavammalta, hellältäkin, -- kuten Klara olisi\npuhunut hänelle jotain heidän suhteestaan. Sitä ei Klara ollut\nkuitenkaan tehnyt, se selvisi pian Klaran sanoista: isä oli vain\nsellainen, luotti Klaraan.\n\nSiinä oli päästy marraskuuhun, vaalit tuoneet sosialisteille\ntappion, uusi eduskunta istui, työväki uhkasi porvaristoa, jonka\nväitti järjestävän joukkomurhia, ja senaattia, jolle oli jätetty\nuhkavaatimus elintarveasiain parantamisesta viimeistään tähän\nmarraskuuhun mennessä; siinä harjoitettiin edelleen punaisia ja\nporvarillisia kaarteja, etsittiin venäläisten auttamina yhä aseita\nporvareilta, jotka niitä hankkivat ja kätkivät, puhuttiin tulevasta\nkansalaissodasta; siinä oli omituinen Lenin, järkeville ihmisille\nhullu, jonkinlaisen köyhälistön valtion haaveilija, monille\nalhaisemmille profeetta, kimmonnut sittemmin pääministeriksi. --\nTistelberg tapasi jälleen Sylvester Teljon, joka oli tullut uudestaan\nvalituksi, joskin niin ja näin: maaseutu kallistui oikealle! -- Teljo\nnaureskeli, että nyt oli eduskunta toki uskaltanut vaatia samaa\nkuin vastapuolue oli vaatinut puolen vuotta sitten: maalle selvää\nitsenäisyyttä:\n\n\"Nyt eivät valtiopäiväjärjestyksen muodollisuudet ole esteenä.\nSillä nyt taitaa Leninin puolue tarjota meillekin omia\nuudistuksiaan, -- paljon hullumpia kuin ne, joita viime kesänä\nvaltiopäiväjärjestyksellä viivytettiin.\"\n\nTeljo houkutteli Tistelbergin eduskunnan lehterillekin. Siellä\nuusi riita. Maa vapaaksi, mutta porvaristo ei sallisi ylintä\nmääräämisvaltaa eduskunnalle:\n\n\"Katsokaapas, se on sellaista, ettei eduskunta voi käyttää ylintä\nvaltaa, joskin määrätä sen käyttämisestä\", selitti Teljo. \"Muutenhan\njouduttaisiin sellaiseen kansanvaltaan, joka olisi jonkinlaista\nbolsevismia...\"\n\nPorvarit tahtoivat tässä vapaaksi julistettavassa maassa ylintä\nvaltaa valtionhoitajille. Eräät sosialistit ärtyivät, että nuo\nvaltionhoitajat, jotka päätettiinkin asettaa, olisivat kuninkaita:\nniihin virkoihin pistettäisiin yläluokan herroja, -- ehkä Saksasta\ntoivottu kuningas. Ja samat kiivailijat väittivät: ainoastaan\nuudistuksia jarruttaakseen porvaristo muka vaati poliisin\njärjestämistä ja lujittamista. Tarkoitus olisi sitä paitsi todellakin\ntappaa nälkäiset. Siksi oli porvarikaartit perustettu. Venäjääkään\nvastaan ei niitä nyt tarvittu, tuollaista lahtariarmeijaa: Lenin ja\nbolsevikithan lahjoittaisivat Suomelle jalomielisesti itsenäisyyden.\n\nSosialistit olivat julkaisseet kuuluisan manifestinsa \"Me\nvaadimme!\" Siinä elintarvevarastojen takavarikoiminen valtiolle,\ntyön hankkiminen työttömille, kesällä toteuttamatta jääneiden\nkunnallislakien julkaiseminen, torpparien vapauttaminen, --\nse tiesi mitä muuta kaikkea, monesta porvarista mahdotonta:\nparlamenttaarisella työllä ja jyrkkyydellä, poliisivoimalla, oli\nkopeihin ja mahdottomiin vaatimuksiin vastattava.\n\nPunainen kaarti uhkasi estää kaikin keinoin poliisivoiman lisäämisen\nja hävittää porvarien kaartit. Yhä hartaammin etsittiin porvarien\nasevarastoja. Työväki julistaisi maan sotatilaan, ellei sitä\ntoteltaisi. Ohoh! Porvarit saisivat kerran polvillaan rukoilla\nköyhälistön edessä! Punakaartilaiset tunkeutuivat milloin minnekin\netsimään ja saivat ehkä salonkikiväärejä, -- paremmat aseet olivat\njo piilossa. Niin Isidorinkin toveriston: kiväärit pidettiin\nnyt aina seinän ontelossa siellä ylioppilasveljesten asunnossa.\n-- Siellä ja siellä oli piiritetty suojeluskuntien asemiakin.\nKiväärit olivat rätisseet. -- Jokin punakaarti oli rynnännyt\nTeljon kuntaankin ryöstämään elintarpeita ja aseita. Teljolle oli\nlähetetty tapahtumasta tieto. Hän kiehui kiukkua, kertoi, miten\nheillä talonpojat olivat melkeinpä puukoillaan torjuneet hyökkäyksen,\nsillä kiväärejä ei ollut monta. Nyt täytyi hänen täältä Helsingistä\nhankkia sinne maalle lisää kiväärejä, -- vihdoinkin: ei auttanut muu.\nKiväärejä punaisia ja kaiken pahan syytä, ryssiä, vastaan: niitäkin\noli ryöstäjillä ollut retkellä mukana.\n\nErottuaan Teljosta tapasi Isidor jälleen Birger Bengelssonin, eräässä\nkahvilassa: siellä aikoi hän kohdata paria suojeluskuntatoveriaan,\njoiden mielestä nykyään oli täysi syy oleskella paljon kaupungissa,\nvainuamassa ilmaa noiden ase-etsintäin vuoksi. Bengelsson, joka\nyhä tuntui oleskelevan kaikkialla, viittasi hänet luokseen. Sanoi\naikovansa pian matkustaa Saksaan, kun saksalaiset pakottaisivat\nVenäjän rauhaan ja tekisivät Suomesta kuningaskunnan:\n\n\"Tietysti me otetaan kuningas, sitä olen aina puhunut\". Bengelsson\ntiesi kertoa siitä ja siitä hienosta saksalaisesta ruhtinaasta,\njoka olisi ehdokkaista ensimmäisiä. -- Tällä välin oli Bengelssonia\nonni potkaissut: hän oli voittanut paljon pörssissä. Ja sitten\nhän jatkaisi varsinaiseen päämääräänsä: diplomaattiuralle, --\nopiskelemaan Heidelbergiin, Berliiniin, Müncheniin, -- siellä ei oltu\nlaisinkaan niin moraalisia kuin Suomessa luultiin!\n\nJa Bengelsson pyysi jälleen Tistelbergiä käymään asunnossaan, niin\njuteltaisiin edelleen näistä intresanteista päiväntapahtumista.\n\nSillä välin oli koru, jonka Isidor oli Julialta saanut, tuo käsi,\njossa oli jokin itämainen kirjoitus, muuttunut sydämien liiton\nsymbolista pelkäksi kauniiksi esineeksi ja siirtynyt liivintaskuun.\nKuvansakin olisi hän kaivannut Julialta pois, mutta häpesi pyytää.\n\n\n\n\n38.\n\n\nJa sitten kohtasi Tistelberg tuon -- punaisen miehen! Hän muisti\nsittemmin aina sen illan: se oli marraskuun 17 päivä.\n\nSuurlakko oli parhaillaan. Miksi se oli julistettu, ei hän,\ntavallinen kuolevainen, ymmärtänyt: hän oli koettanut seurata\nasioita, oli kuullut ja vielä enemmän aavisteli eräitä entisiä\nsyviä syitä, ja nykyisiäkin; mutta yksilöllä oli omatkin asiansa,\nhuolensa ja ilonsa, ja -- vaikuttimet, joita tutkimaan ei omilta\nasioiltaan läheskään edes ennättänyt, -- ne vaikuttimet, miljoonien\nihmisten tekoihin miljoonalukujakin useammat, niin monimutkaiset,\nettä niitä täytyi pitää sellaisena suurena mystiikkana, jossa kaikki\nkuljetettiin jonkinlaisiin kohtalottarien kehräämiin lankoihin\nsidottuina, ajan virtausten mukana. Miksi siis kiivailla, syyttää?\nParempi olisi ollut sovitella! Mutta kuitenkin tunsi hän kiihtyvänsä,\nsyvästi katkeroituneena, kun näki työväen ja venäläisten yhdessä\npuuhailevan lakon aikana niiden uhmalla, jotka olisivat tahtoneet\nennen kaikkea venäläiset pois maasta: hän itse kuului niihin, joille\nse oli ensimmäinen ehto; hänelle etenkin näiden vieraiden syrjään\ntyöntäminen, verivihollisten!\n\nSinä iltana oli hän menossa suurlakkoon julistetusta kaupungista\nasuntoonsa maalle. Kruununhaassa sivuutti hän erään herran, joka\nhuudahti hänen nimeään. Tistelberg ei ensin tuntenut. Olentohan oli\nkuin luuranko... Mutta sitten huomasi hän herran siristävän toista\nsilmäänsä ja vääntävän siristäessään toista sieraintaan ylös. Se oli\nKyösti Keretti! Keretti, ennen pöhöttynyt ja lihava kuin rovasti! Nyt\nlaiha kuin seiväs.\n\nMitä miehelle kuului?\n\n\"Mitä kuuluu? Nälkä kuin nälkä!\" huudahti kirjailija kiukkuisesti.\n\"Nälkä! Nyt kuolee ilmeiseen nälkään. Tuollaisen palan leipää\nolen syönyt tänäänkin. Join tuolla kahvilassa kahvia, -- se oli\nkuin hiirenvettä. -- Ja tee tässä työtä! Tee yötä ja päivää. --\nKustantajat eivät vastaa edes kirjeisiin, ei vaikka heille kymmenet\nkortit kirjoittaisi.\"\n\nNyt oli Keretti toki sittenkin saanut työtä. Sitä hän teki yötä ja\npäivää:\n\n\"Suorastaan kamala aika! Kustantajat tulleet entistä julkeammiksi:\nvoittoa, voittoa vain he tahtovat. Mistään aatteellisesta eivät he\nvälitä. Eivät, -- vaikka olen laatinut heille -- uskonnollisiakin\nrunoja... Tämä on suorastaan sikamaista! -- Kaikki on nykyään niin\nkylmää, -- kylmää kuin korpien jää ja kyy.\"\n\nTuntui siltä kuin Keretti olisi karkoitettu pois Sysmästä. Hän sanoi,\nettä maaseudulla oli ollut kallista, ei siellä kirjailija voinut\nmaksaa mitä talonpojat vaativat. Ja siellä oli huligaaneja. Hän oli\npaennut tänne. Mutta ei täälläkään parempaa:\n\n\"Huhutaan, että tässä tulisi sota punaisten vorojen ja valkeain\nsankarien välille? Onkohan siinä perää?\"\n\nToinen sanoi, että se oli hyvin mahdollista. Ja neuvoi Kerettiä\nliittymään johonkin suojeluskuntaan.\n\n\"Mitä?\" äännähti Keretti vääntäen toisen silmänsä korkeammalle.\n\"Minä? Tappelemaan... Minähän olen -- runoilija! Minulla on päivät\npahemmat kuin kenelläkään muilla ammattilaisilla. Minulla on kiirettä\ntyötä: minun täytyy elättää perhettäni...\"\n\nKeretti asui jälleen täällä rouvansa luona, -- puolisot olivat\ntiettävästi tehneet jonkinlaisen sovinnon.\n\nJa kaikissa näissä melskeissä ja kotoisissa kärsimyksissäkin, johon\ntuo heittiö Bengelsson oli syynä, -- hän oli panetellut siellä\noikeudessakin keväällä Kerettiä, vaikka oli itse vietellyt toista\npahaan, -- kaikessa tässä sanoi Keretti sitten tulleensa viimein\ntavallaan uskonnolliseksi. Ei tosin nimenomaan kristityksi; mutta\nhän tutki jonkinlaista kehittyneempää kristillisyyttä, teosofiaa.\nSellaiset asiat olivat nykyään ilmenneet tärkeiksi, -- jokin\nsyvällinen mystiikka paljastuisi vähitellen maailmalle. Ja hänen\nnykyinen katsomuksensa kielsi nostamasta asetta ihmistä vastaan,\nketään vastaan.\n\n\"Mutta aikovatkohan punaiset tosiaan tappaa kaikki porvarit? Ei\nkai niillä nyt ole mitään kaunaa sellaiselle seuralle, johon\nkuulun, teosofeille? Olen juuri menossa Liisankadulle erääseen\nkokoushuoneistoon. Siellä esiintyy eräs mies, hieno luonne, jolle\nlupasin lukea siellä runon. Hän toki tekee pieniä tilauksia, antaa\nrahaa -- tässä kiipelissä.\"\n\nKokoushuone, suuri tanssilokaali, jonne Isidorkin nyt lähti halusta\nnähdä elämänilmiöitä, oli täynnä kansaa. -- Uutuus Tistelbergille,\ntämä omituinen kokous! Köyristyneitä selkiä, järeitä leukoja,\n-- työläisväkeä. Rahvaan ikäänkuin hiukan epämuodostuneita\nkasvonpiirteitä: tuossa huulipari, joka pysyi koko ajan avoinna,\ntuossa silmät, joista kuulsi vakava kummastus ja hätääntynyt\npelko. -- Saarnaaja, maallikko, ilmestyi hännystakissa arenan\nviereen korokkeelle. Kehoitti laulamaan virren. Se ei ollut\nsellaisesta virsikirjasta, jonka maalaisemännät pistävät kainaloonsa\nmennessään kirkkoon. Puhui sitten aluksi tästä loppumattomasta\nsodasta. Kapitalisteista, jotka järjestävät sotia Anti-Kristuksen\nvietteleminä. Veti esille sodassa tehdyt jalkapuolet, käsipuolet,\nmyrkytetyt, mielipuolet. Kuvaili nälkää ... jonotusta. -- Täällä\nSuomessakin seisoi nyt kaksi valmista kaartia vastatusten. Tehtiin\nmurhia. Tulipalot loimusivat niinkuin hornan liekit. Toiset keräsivät\nkultaa kukkaroonsa. Aika oli tulossa: kaikki Ilmestyskirjan neljä\nratsastajaa, verisellä miekalla iskevä sota, kelmeänä huohottava\nnälkä, inhottavalla kielellään ruumiita lipova rutto, hillitön,\nhäikäilemätön vallanhimo. Valtiomiehet, diplomaatit, -- niin entiset\nkuin uudetkin, jotka nousivat Idässä saarnaamaan, olivat samassa\nerehdyksessä. Keisarit kukistuisivat! Kuninkaat, presidentitkin,\nkruunaamattomat kuninkaat, kaikki katoaisivat. -- Sota tulossa\nmeilläkin. Aseita ihailtiin, rakastettiin. Verta oli taas äsken\nvuodatettu Malmilla, ne ja ne oli raastettu ratavallille, surmattu\npistimillä, kuulilla, ruumis heitetty ojaan. Puhuja oli pelännyt:\nhän oli puolueeton, -- niinkuin kaikki täällä! Tämä oli uusi\nseurakunta, jolla ei ollut syytä joutua epätoivoon. Sen piti vain\npysyä syrjässä kaikesta. \"Kuulkaa! Ensi vuonna maaliskuussa Herra\ntuo avun Siionillensa, so. kaikille niille, jotka liittyvät nyt\nHerran kansan tasavaltaan.\" Sitä tasavaltaa perustettiin tässä\nparaikaa, ja sitten alkaisi se tuhatvuotinen valtakunta, josta oli\nennustettu! Ei bolsevikkien avulla, sillä hekin luottivat aseisiin,\nvaan Kristus sen toisi. Piti vain odottaa iloisin mielin, nauraen\nniille, jotka toisiaan aseilla ahdistivat. Pahat tuhoaisivat\ntoisensa. Alkaisi Harmagedonin taistelu, josta oli ennustettu.\nEikö sitä nähty kaikista merkeistä? Nyt se oli lähellä täälläkin.\nMutta meidän oli oltava huolta vailla. Se menisi ohitse, ei koskisi\npyhiä, alkaisi uusi aika. Silloin taivas antaisi mannaa itsestään.\nPalmut puhkeaisivat meidänkin kallioillemme, aivan aineellisessa\nmerkityksessä. Huolenpainamat kasvot kirkastuisivat, nuorentuisivat,\npelastuneiden, jotka säilyisivät yksinään, kun pahat tappaisivat\nmaailmassa toisensa sukupuuttoon. Meidänkin kunnaillamme kiväärit\npaukkuisivat, kuularuiskut räiskäisivät, tykit jyskäisivät hetken.\nSitten uskovaisten silmät itkisivät ilosta: viimeinen myrsky olisi\nmennyt, Jumalan vihan myrsky. Ihmiset eivät enää kuolisi koskaan. He\nolisivat nuoria. Vanhoille kasvaisivat uudet hampaat suuhun.\n\nJotkut naurahtivat näille viimeisille sanoille, mutta saarnaaja pysyi\nväitteessään, vahvisti sitä käsiään heilutellen, hymy huulillaan:\n\n\"Niin, hampaat suuhun, oikeat hampaat, syödäkseen noiden palmujen\nhedelmistä.\"\n\nHän kuvaili edelleen taivasta, joka maan päälle tulisi. Kuulijain\njoukko seurasi niin hartaana! -- ja Kyösti Keretti seisoi\ntuossa Isidorin rinnalla varsin totisena. -- Nyt lähti hän\nlukemaan runoaan. Siinä julistettiin rakkautta: yli-inhimillistä\nlähimmäisenrakkautta! Se oli siis tavallaan uskonnollinen. Siinä\npuhuttiin Natsarealaisestakin, ihmisten ylimmästä veljestä, joskaan\nei Kristuksesta.\n\nKas vain kirjailijaa, joka oli viime syksynä laulanut yli-ihmisen\nastumisesta korkeuteen kääpiöitten, poroporvarien ja kristittyjen,\nruumiiden ylitse!\n\nTäytyihän sitä jollakin tavalla koettaa saada rahaa...\n\nJa olihan Oscar Wildekin lopulta veisannut: De profundis! Miksi ei\nsitten tämä Dorian Grayn muotokuvan kuvajainen?...\n\nVälillä kajahti virsi, runo tuhatvuotisesta valtakunnasta. Sen esitti\nharras joukko paljaspäin, vakavana, liikutukseksi yltyvällä äänellä.\nJa monen lakastuneille poskille oli syttynyt onnellinen hohde --\nuudesta uskosta, uudesta taivaasta ja maasta.\n\n\n\n\n39.\n\n\nTistelberg jatkoi kävelyään maalle, Eläintarhan kautta. Usvainen\nilta. Kylmänlaista. Tuolta vasemmalta kuulsivat Kaisaniemen vanhat\nkoivut liikkumatta, värähtämättä. Sumu lepäili Töölönlahdella. --\nPitkääsiltaa oli marssinut pitkä punakaartilaisosasto, kumaraisia,\nvaikenevia miehiä, toisilla venäläiset nahkatakit yllään,\npäättäväisinä tahi päättäväisiksi komennettuina: osaston rinnalla\nerikseen käyskenteli pitkä miehenhuiskale, päällystakki levällään,\nkivääri vaakasuorassa vasemmalla olalla, vaatien huitovalla oikealla\nkädellään ja sanoillaan tottelevaisuutta:\n\n\"Komppania, käännös vasempaan! Stoi!\" -- Sitten tuli joukkio\nilakoivia ja rähiseviä sotamiehiä. Joku porvari kiireesti kävellen,\nkalpeana, huolestuneen näköisenä, -- huolestuneen, pettyneen ja\nnärkästyneen, kuten Isidor arveli. Muuten hiljaista. Raitiovaunut\neivät kaupungissa rämisseet; Helsinki ikäänkuin autio, pankit\nsuljetut, enimmät liikkeet kiinni, toisten ikkunat laudoitetutkin\n-- ryöstöjen varalta. Tuskallinen odotus porvarien mielessä. Kaikki\npysähtynyt, -- kynät ja piirtimet Isidorinkin virkatoverien kädestä\npudonneet.\n\nTietoja ei oikeastaan mitään: porvareilta tukittu suu, heidän\nsanomalehtensä lakkotilassa niinkuin kaikki muut; niiden lehtien\nporteilla seisoivat punakaartilaiset kiinniruuvatuin pistimin,\nhieroen käsiään ja pyyhkäisten nuhaista nenäänsä punanauhaisiin\nhihoihinsa tässä marraskuisessa kylmässä. Ainoastaan työväenlehdet\nilmestyivät.\n\nJokin juna syöksyi tuolla jyristen ratavallia pitkin kaupunkiin:\nlakkolaisten junia, -- punakaartilaisten.\n\nTähtiä alkoi kiilua, heijastellen hämärästi lahden veteen.\nTyöväentalolta näkyi tulia, muualla melkein pimeää, kaduilla sinetyt\nlyhdyt, -- nuo ruiskukat, -- kuin mitkäkin mystilliset hornanhenkien\nsilmät. Isidor tunnusteli silloin tällöin vaistomaisesti\npovitaskuaan: siellä oli pikku turva, se kehno pistooli... Jostakin\nkuului kiväärinlaukauksia, jotka omituisesti räikähtelivät\nhiljaisessa myöhäisessä illassa.\n\nKaikesta tästä oudosta, surullisesta, joka tuntui kietovan meidät\njälleen yhteen vieraan vallan, satojen vuosia vanhan vihollisen\nkanssa, siirtyivät ajatukset sittenkin vähitellen Eläintarhan\nrantatiellä epämääräisesti omiin huoliin, -- ja ennen kaikkea omiin\niloihin!\n\nOi riemua, kun terve, voimakas luonne vapautuu ahtaasta nuoruuden\naistillisuudesta! Isidor tunsi, että hänen oikea miehuutensa alkaisi,\ntunsi, joskaan ei sitä ajatellut. Miehuuden aika, ulospäin aukeneva\ntoiminta, rauhallinen, silti tulinen!\n\nMitä rajattomia unelmia!\n\nJokainen pieni uusi suunnitelma synnytti toisen...\n\nMaatila! Se oli järjestettävä. Vainiot saatettava kukoistamaan.\nViljamaat laajennettava. Puutarha rakennettava, sitä rakastettava.\nTeitä avattava! Sillat nostettava kaartumaan salmien poikki! Sadat\nsuunnitelmat, unelmat, -- keskellä tällaista aikaa.\n\nHerätessään jonkinlaiseksi yhteiskuntaihmiseksi, vaikkei vielä sitä\naavistanut, oli Isidor nyt mielestään lopulta päässyt hiukkasen\nperille, miksi hän kunnioitti talonpoikia, vaikka oli nähnyt eräissä\nheistä yhtä ja toista inhimillistä puutteellisuutta, sellaista, ettei\nsitä tällaisena aikana saisi kansalaisessa olla: nyt ei sopinut\nkätkeä viljojaan, kahmia liikoja voittoja, vaan jokaisen olisi\nollut uhrauduttava, kuten Sylvester Teljo sanoi. Mutta -- olihan\nmeissä kaikissa vikoja! -- Miksi hän melkein ihaili heitä, joita hän\npiti aivan kuin jonkinlaisena elementtinä, joka ei juuri koskaan\nmuuttuisi, -- myllätköön maailma kuinka hyvänsä? Eihän se ihailu\nsaattanut johtua pelkästään siitä, että talonpoika, maanomistaja,\nomillaan elävä, oli nykyään varmimmassa asemassa? Toista oli joutua\ntehtaisiin, jyriseviin, tomuisiin, -- palvelemaan tottelevasti\nkäskijää: ikäänkuin alentavaan, ihmisyyttä alas painavaan asemaan...\nEi, se kunnioitus ja ihailu tulivat kai lopultakin siitä, että\nhänen mielestään tämä aika osoitti maamiehen hyödyllisimmäksi koko\nyhteiskunnassa. Miten paljon enemmän muut riitelivät -- puhuivat,\ntouhusivat, etsivät jotain! Maamies eli verrattain järkkymättä\nomalla kulmallaan, ja teki sittenkin tuottoisaa työtä, josta\ntiukkui, kitsaimmankin pussin suusta, koko maalle jotain: leipää!\nTäällä valitettiin yhä uhkaavampaa nälänhätää. Täällä suunnattiin\nIsidorin mielestä katseet liiaksi ulos eräästä hyvin tärkeästä,\nkäytännöllisestä. Puhuttiin, haaveiltiin, me, joiden olisi ollut\nennen kaikkea hoidettava omat asiamme, siinä ensinnä se leipähuoli.\nKen tähysteli ulos mihinkin valtakuntaan, ken siihen ja siihen\nvieraaseen kansaan, milloin yhteen kuin se olisi ollut vihollisemme,\nmilloin toiseen kuin ehdottomasti luotettavaan ystävään. Oltiin\nkaiken maailman asioista syttyviä. Kaivattiin toisten tunnustuksia,\nmikä puolue mistäkin suunnalta. Muualta piti saada suosiota, tukea.\n-- Talonpoika saattoi joskus kuitenkin keksiä tällaisen sananparren:\n\n\"Minä olen meiltä, muut ovat meidän rannista!\" Se oli jotain!\n\nOlihan varmuutemme lopultakin siinä, että kukin teki ennen kaikkea\ntyötä, -- varmuus omassa leivässämme, taidossamme järjestellä\nnimenomaan kotoiset olomme. Muussa oli paljon joutavaa, tomua, joka\nnousee kultana kiiltäen ilmaan ja on kuitenkin -- tomua.\n\nTyötä! Hiljaista, vaiteliasta työtä! Sitä hän nyt kaipasi, ei mitään\nmuuta.\n\nHän tahtoi olla osallisena mykimmässä työssä: syrjäisen maalaisen\ntyössä, josta koitui kansakunnan suurin varmuus, kaiken muun pohja:\nleipä.\n\nTälle vaikenemisen periaatteelle alkoi rakentua avaria suunnitelmia...\n\nMikään ei estäisi maanmittaria muuttumasta myöskin maanviljelijäksi:\ntämä virka salli sen erinomaisesti.\n\nMaanviljelijäksi, -- joka ei olisi mikään herra!\n\nMaaton saisi ehkä häneltä kontusensa...\n\nTietämättömät neuvoja; itse hän siinä oppisi: noilla neuvottavilla\noli omat tietonsa ja kokemuksensa annettavana!\n\nKunniallinen ja vaatimaton ansaitsisi tältä vähäiseltä kansalaiselta\nkiitoksensa, -- vaatimaton, työtä tekevä, mykkä: maan suola! --\nPöyhkeälle ojennus -- oli hän sitten mahtava tai köyhä.\n\nJa hänen rinnallaan kaikissa näissä juhlaa säteilevissä puuhissa,\nniin omakohtaisissa kuin yhteiskunnallisissakin, kulkisi Klara,\nkehittyisi aineellisessa ja henkisessä taistelussa voitosta voittoon.\n\nNo niin, kaikki nämä ajatukset olivat heränneet erikoisesti eloon\nsiitä syystä, että Klara oli juuri edellisenä iltana tunnustanut\nhänelle erään naisellisen uutisen. Oli siinä tyttö itkenytkin hiukan.\nIsidor oli nauranut, todella iloisin mielin. Eihän ollut mitään hätää!\nLapsi, no niin, -- olkoon menneeksi, kun on välttämätöntä!\n\nJa Klaran kyynelet katosivat heti, hän lauloi kuin peipponen keväällä.\n\nTähdet tuikkivat utuisesta ilmasta. Töölönlahti tyyni, muistutti\njäätynyttä. Tornit ja kaupungin rakennukset kuumottivat hämärinä.\n\nYhtäkkiä alkoi palosireeni vonkua kaupungista. Alettiin kai sammuttaa\nvaloja, -- venäläiset pelkäsivät zeppelinejä.\n\nKun Isidor tuli varsinaiseen Eläintarhaan, seisoi tuolla vasemmalla,\npengermällä, jossa oli pieni punainen huvila, joku, -- tai oli\njotain. Harmaa haamu. Liikkumatta. Ihminenkö? -- Isidor tapaili\npovitaskuaan. -- Ehkä se oli jokin puu, tuon sinetyn lyhdyn alla?\n\nIhminen se kuitenkin oli: nyt lankesi hänen kasvoilleen lyhdystä\nheikko valo, kasvot näyttivät sinertäviltä ja harmailta. Mies seisoi\nvieläkin liikkumatta, pitkä harmaa päällystakki yllä. Ja -- tuo\nprofeetanparta!\n\nIsidor hätkähti sisällisesti, mutta jatkoi kävelyään. Olento ei\ntullut luo. Mutta kun Isidor oli ennättänyt muutaman askelen hänen\nohitseen, metsiin päin, jotka levisivät tuolla suurina, karuina,\nhiljaisina, -- tällä tuokiolla ei ääntä, maailma kuin kuollut,\nhyytynyt, -- kuuli hän lyhdyn luota sanat: \"Quo vadis, domine.\"\n\nIsidoria ennätti leikinlasku harmittaa. Hän kääntyi, mies liikahti,\ntuli hänen luokseen ja jatkoi: \"Ettekö tunne?\"\n\nSe oli Kullervo Akilles Sarvi! -- Isidorille hyvin epämieluista!\nJulian ennustukset vilahtivat hänen päässään. \"No, jossakin tutun\ntapaa!\" sanoi Sarvi. Tervehdittiin. Alettiin juttelua. Minne opettaja\noli menossa? \"Kotiin, asun tuolla Malmilla\", vastasi Sarvi. Heillä\noli yhteinen taival. Isidor mainitsi puolestaan oman kylänsä.\n\nNiin, ja Isidor oli kerran ollut näkevinään Sarven junassa. Sarvi\nei muistanut huomanneensa siellä Tistelbergiä, vaikka hän kyllä oli\nasunut täällä jo melkoisen aikaa. Sieltä opettajanpaikastaan oli hän\njoutunut pois. Kirkkoherra Kyrönpää oli saanut kouluylihallituksen\nhänet erottamaan. Riipinen oli antanut hänet ilmi santarmeille\nkeisarin kuvan repimisestä alas seinältä, mutta se lienee tapahtunut\nkuitenkin liian myöhään...\n\nTistelberg tiesi asian, oli sen kuullut Sylvester Teljolta. Nykyään\nkirjoitteli Sarvi edelleen \"Prometheukseen\" ja työväenlehtiin. Ja oli\navioliitossa, jos sitä kirkollista sanaa sopi käyttää: oli ottanut\nmonivuotisen taistelutoverinsa luokseen, julkaissut noissa lehdissään\nilmoituksen, että he kaksi olivat alkaneet yhdyselämänsä kunnes aika\nsiinäkin suhteessa muuttuisi, saataisiin siviiliaviolaki, -- ja\npyytänyt tehdylle liitolle aateveljien myötätuntoa.\n\nYhtäkkiä pysähtyi Sarvi ja huudahti:\n\n\"Mitäs puhuimmekaan silloin talvella, ennen joulua? Löimmekö veikkaa,\nettä uusi aika koittaisi! Vieläkö löisitte? Olisitte oikeastaan\nvelkaa minulle ne viinikekkerit! -- Ja tehän sanoitte silloin käyvän\nniin, että armeijoissa upseerit surmattaisiin, ja sitten alkaisi\noikea aika. Mistä ihmeestä sen tiesitte? Nyt se on tullut: aamu\nkoittaa!\"\n\nIsidor oli sekaantunut: hänkö olisi tarkoittanut, tahtomalla\ntarkoittanut, että tällaisia murhia tehtäisiin? Hän nousi nyt\nsitä Sarven luuloa kumoamaan. -- Ja oliko tämä Sarvesta jonkin\nuuden onnellisen ajan koittoa, tämä mellastelu meillä? Tistelberg\noli kiihtynyt: hän luetteli murhia, joita viimeksi oli tehty\njuuri samassa kylässäkin missä Sarvi asui, nimismies ja joku\nkansakoulunopettaja, ammuttu, toisaalla löydetty poliisin ruumis\nratavallilta alas heitettynä, rinta täynnä pistimen haavoja. Ja\ntoisaalla murhattu eräs tilanomistaja, toisaalla tehtailija,\neräässä kylässä viisitoista kansalaista yhtaikaa! Suosiko Sarvi\npunakaarteja, jotka näitä töitä tekivät? Täällähän elettiin kuin\nmissäkin Meksikossa! Maaseudulla kansalaisia kaatunut selvässä\nkeskinäisessä taistelussa, -- toisilla venäläisistä kivääreistä\nammuttu kuula sydämessään. Punakaartilaiset tekivät rangaistusretkiä\nmaaseudulle ryöstämään -- ja riistämään talonpojilta pois heidän\nsuojelusvälineensä. Jossakin kaupungissa kuuluivat he vallanneen\npoliisilaitoksenkin, -- jos nyt mitään tarkkaa tiedettiin: olihan\ntoisinajattelevilta pantu suu tukkoon. Mitä ajateltiin, mitä\nsuunniteltiin? Miksi itse pääkaupungissa punakaartilaiset nuuskivat\nihmisten koteja niinkuin venäläiset santarmit aikoinaan? Ja\nkerrottiin monia kansalaisia vangitunkin.\n\nKiihtynyt nuori mies puhui Kordelinin murhasta, jonka\npunakaartilaiset ja venäläiset yhdessä olivat Mommilassa pari viikkoa\nsitten tehneet. Sitten oli murhia jatkunut yhtä mittaa. -- Ja mitä\ntämä suurlakko nyt oli? -- Mitä tarkoittivat sosialistijohtajat\ntuolla ultimaatumihaan \"Me vaadimme\"?\n\nOpettaja Sarvi naurahti:\n\n\"He, sosialistijohtajat, kuten sanotte, tahtovat painostaa\neduskuntaa, senaattia, porvareita, -- tahtovat ajaa läpi niin\nsanottuja uudistuksiaan.\"\n\nMutta olihan niitä uudistuksia varten koolla eduskunta, johon\nsosialistitkin itse olivat suostuneet lähettämään edustajansa?\nTistelberg ei luonnollisestikaan näitä asioita ymmärtänyt, koko\nsekamelskaa, mutta jälleen: miksi tämä suurlakko? Ja hääräily\nvenäläisten kanssa...?\n\n\"Ettekö ymmärrä? Sosialistit eivät luota tähän eduskuntaan\",\nvastasi Sarvi. \"He ovat siinä nyt vähemmistönä. Ja heillä on syytä\nepäillä: porvarit ovat heidät parlamentaarisella leikillä niin\nmonesti pettäneet! Peijatut tahtovat nyt vaikuttaa uhkailemalla,\n-- saadakseen nuo nöyrät pykälänsä lävitse. Niistähän ei viime\neduskunnassa tullut hyväksytyksi muuta kuin 8-tunnin työpäivä ja\njotain vähäistä lisäksi, kun Kerenski puuttui asiaan porvarien\niloksi. Lisäksi sosialistit tahtovat uhkailemalla saada ylimmän\nvallan eduskunnalle: jos meille tuli presidentti, saattaisi hän\nhajoittaa sellaisenkin eduskunnan, jossa sosialistit olisivat\nenemmistönä. -- Niin ajattelevat mielestäni sosialistijohtajat, --\njoiden on pakko kulkea mukana ja joiden annetaan haaveilla! Ja nyt\ntietysti porvarillinen eduskunta osaksi taipuukin.\"\n\n\"Ja sitten palautuu rauha\", huudahti Tistelberg. \"Jätetään tämä\nmurhaaminenkin. Suurlakko loppuu...\"\n\n\"Loppuu?\" toisti Sarvi ja pysähtyi. He olivat tulleet maantielle,\njoka johtaa Eläintarhasta radan vartta Pasilaan päin. \"Loppuu, --\neikä lopu. Tai toisin sanoen: suurlakko saattaa loppua, -- mutta\nvallankumous jatkuu!\"\n\nSe oli Isidorista merkillistä. Mikä vallankumous? Mitä\nsosialistijohtajat tällä arvelivat?\n\n\"Hekö?\" naurahti Sarvi jälleen. \"Luuletteko, -- että he tässä ovat\nkäskijöinä! Toisin on asia. Nyt liikkuu kansa, nyt aaltoilee meri: se\nkuljettaa kapteenit mukanaan -- miten tahtoo. Heidän täytyy seurata\nmeitä, -- kun ovat suvainneet joukkoomme tulla, armeliaasti, mutta\nlikinäköisinä: kiitos kaunis heille. Nyt on tehty jotain, josta he\neivät voi vetäytyä pois: nuo tekoset, murhat, kuten niitä suvaitsette\nsanoa, ovat lyöneet leiman heidänkin otsaansa. Heidän täytyy tukea\nmeitä. He ovat nimellisiä johtajia. Meidän tappiolle joutuessamme\niskisi kosto heihin. Heidän asiansa on voittaa meidän kanssamme tai\nkaatua...\"\n\nDanton oli aikoinaan noussut merta, aaltoja, kansanliikettä vastaan:\nhänet -- mestattiin. Samoin oli tuhoutunut Robespierre:\n\n\"Siinä nyt sosialistiherroille pakko: heidän on liian myöhäistä\nkääntyä, hillitä!\"\n\nVallankumous jatkuisi, tai oikeastaan alkaisi vihdoin -- täälläkin.\nKoko maailman vallankumous. Venäjällä tapahtunut paikallinen\nvallankumous levittäisi vapautuksen muuallekin. Maailma oli\ntodellakin pääsevä kahleistaan, ennen kaikkea sodista. Suurenmoisten\ntekojen aika! Ihana tunnuslause: kaikkien maiden köyhälistöt,\nliittykää yhteen! -- Opettaja Sarvelle oli selvinnyt tarkoin, miten\nmaailman uudistus suoritettaisiin: hän oli kesällä, paikastaan\najettuna, paitsi kierrellyt herätysmatkoilla tehtaissa ja torpissa\nmyöskin käynyt Pietarissa. Oli nähnyt siellä jalot, epäitsekkäät\nvenäläiset, sellaiset kuin Radek, Nathansson, Trotski, Kollontai.\nNyt heidän evankeliuminsa alkaisi lentonsa! Uudelle oli pohja\nvalmistettu: sota oli opettanut kansoille, miten heitä oli petetty!\nVoittajatkin heistä näkivät, etteivät sodasta voittaisi kerrassaan\nmitään. He kukistaisivat viimeinkin hallituksensa, tai surmaisivat\nne, kapitaaliluokan, suurrosvot, ulkokullatun, itsekkään papiston,\nnuo yhteiskunnan ruumiin pahimmat basillit. Uudistaisivat jokainen\nmaansa, juuri Venäjältä lähteneiden ohjeiden mukaan: idästä vierisi\nherätys kuin tuomiopasuunan ääni hamaan länteen! Yhteiskunta\ntehtäisiin tosiaankin yhteiskunnalliseksi. Tehtaat, maatilat, kaikki\nomaisuus valtiolle, -- siten estettäisiin kapitalistit riistämästä\nitselleen yhteistä omaisuutta. Seuraisi kansan työ todella omaksi\nedukseen. Työhön pantaisiin laiskuritkin, ja se lyhentäisi kaikkien\ntyöpäivän aivan joksikin muuksi kuin sosialistit nöyryydessään\nvaativat: jokainen tekisi työtä neljä tuntia vuorokaudessa ja saisi\nsiitä vastineeksi kelpo asunnon, ravinnon ja huvit. Äidit asuisivat\näitienpalatseissa. Synnyttäisivät surutta uutta polvea. Sitä\nkasvatettaisiin kelpo ihmisiksi lastenpalatseissa. Kasvatuksesta\nseuraisi, ettei vankiloita enää tarvittaisi, -- kurjuus ja\ntietämättömyyskin vievät rikoksiin.\n\nJotain samansukuista tuhannenvuoden valtakuntaa kuin Isidor\noli kuullut tuossa tanssihuoneistossa ennustettavan, mutta nyt\ntoteutettuna jollakin vallankumouksella. Ikuinen rauha, vihdoin, --\nmiekat taottaisiin auroiksi:\n\n\"Pietarissa tehdään parastaikaa kranaateista kirjaimellisesti\nauranluotteja.\"\n\nTistelberg hämmästeli. Vai sitä siis...? Sosialistijohtajat eivät\nsiis muka olleetkaan enää johtajia?\n\nJa tuo uusi vallankumous, jota bolsevismi Venäjällä saarnasi, tuo\nuusi taivas ja uusi maa perustui mihin? Kansaan. Alimpaan kansaan.\nKöyhälistöön. Kaikkein köyhimpiin, sitäkö Sarvi tarkoitti?\n\nSarvi myönsi.\n\n\"Niin ollen myöskin -- niihin kaikkein tietämättömimpiin\", vastasi\nTistelberg.\n\nJa esitteli omia vaatimattomia kokemuksiaan köyhistä: paitsi\nluonnollista ja valitettavaa tietämättömyyttä oli heissä muutakin,\njoka sortaisi rakennuksen, jos Sarvi sen heidän varaansa rakentaisi.\nIhmisiähän kansakin oli, -- varsin itsekkäitä ihmisiä, -- ehkä\nvalloilleen päästettyinä ja yhytettyinä -- häijympiäkin kuin nuo\nns. porvarit, joilla oli kuitenkin kaikitenkin enemmän tietoa.\nJa tietohan oli sydämen jalostumisen alkua. -- Tässä äskettäin\noli saatettu komeasti vallankumoussankarina hautaan suutaria,\njoka oli kaatunut Kordelinia murhattaessa, saatettu suruharsoilla\nverhotuilla punaisilla lipuilla, venäläisten matruusien soittaessa\nsaaton etunenässä Chopinin surumarssia. Kerrottiin kuitenkin, että\nsuutari oli tehnyt yksiä ja toisia kepposia, tullut jollakin tavoin\nrangaistuksi, ja lähti kostosta mainittua vainajaa murhaamaan.\n\nKullervo Akilles Sarvi pysähtyi yhtäkkiä ja käännähti kävelytoverinsa\npuoleen:\n\n\"Eikö sitten se murha ollut oikeutettu? Se oli historian tuomio:\nmiljonääri on hankkinut itselleen liiaksi maatiloja, tehnyt ihmisiä\nkodittomiksi. Yksinomaan sellainen haalinta on rikos. Siihen ei ole\noikeutta muulla kuin yhteiskunnalla! -- Ja oliko sitten tuo suutari\nkelvoton ihmisenä? Porvarit saattavat puhua asian omalla tavallaan.\n-- Ja mitä muuten tulee näihin murhiin, joista taas alatte puhua,\nniin -- sehän on välttämättömyys: sellaista tapahtuu kaikissa\nsodissa. Tämä on sotaa -- sodan hävittämiseksi! Sodassa ei ole\nmahdollista pitää vaarin, kuoleeko vastapuolella joku viattomasti.\nSodassa eritään rintamiksi! Pikku seikat eivät merkitse mitään, --\nsuuren voiton rinnalla.\"\n\n\"Olkoon sitten sotaa!\" hymähti Tistelberg. Jatkettiin keskustelua,\nnyt ei sen sodan oikeutuksesta, sillä luulihan Sarvi sen\noikeutetuksi, tuon ehkä kaikkein epäinhimillisimmän sodista,\n-- vaan siitä, onnistuisiko se sota noille oudoille Sarven\nhengenheimolaisille. Aiottiin siis köyhälistöllä kukistaa\nporvarillinen maailmanjärjestys. Sarvi luotti murhailevaan\npunakaartiin ja -- venäläisiin tukijoihinsa.\n\n\"Mikä niillä vika, venäläisillä?\" kysyi Sarvi. -- Kansainvälinen\nvahankumous ei tuntenut eri kansallisuuksia. Venäläiset sotilaat\nolivat Suomen köyhälistön taistelutovereita yhteisellä rintamalla:\n\n\"Ja eikö lahtarienkin armeijassa, jota Pohjanmaalla kuulutaan\njärjestettävän, ole venäläisiä upseereita? Ja ruotsalaisia ja\nsaksalaisia, -- tai ainakin noita Saksassa teurastuskoulun käyneitä\njääkäreitä, -- ainoan oikean ja tehokkaan uudistuksen vastustajain\nvälikappaleita, joita sosialistijohtajammekin, narrit, ovat\nsuosineet. Saavat nyt vastata narriudestaan, -- kun suositut iskevät\nheihin. Onko tuo niin sanottu ja moitittu rintamaveljeily lahtarien\nyksinoikeus? -- Ja mitä taasen noihin murhiin tulee, taasen\", --\nSarvi pysähtyi, puristeli otsaansa ja jatkoi: \"Niin, heitä on\nkielletty sellaisesta, sotilaita. Mutta he eivät tottele. Hm, olen\ntosiaan luopunut siitä Krapotkinin käsityksestä, että kaikki tulee\nhyväksi, kun vain nykyiset esivallat kukistetaan. Sillä: kansa ei\nolekaan hyvää, kuten sanoitte. Se tekee murhia luvattomasti, ja\nkiduttaakin. Mutta vastaisuudessa se kasvatetaan, uuden yhteiskunnan\nuusihenkisissä kouluissa, pakkokouluissa -- pois julmuudesta. Nyt ei\nsiihen ole aikaa, noiden hölmöjen kasvattamiseen, jotka kuitenkin\novat uudistuksen ase. -- Ja eivätkö sitten porvarien kansainväliset\nsodat ole nimenomaan murhaa! Nyt on sota porvareita vastaan. Sodassa:\nsilmä silmästä, hammas hampaasta! Sen on proletariaatti porvaristolta\noppinut. Jos hävitämme lahtareita keskuudestamme, niin ajavathan\nporvarillisetkin valtiot sodan syttyessä vieraan kansallisuuden\nhelmastaan ja hävittävät urkkijat. Meillä ei ole muuta keinoa heitä\najaa: me emme tunne kansakunnallisia rajoja! Sellaista on tässäkin\nsodassa, kansalaissodassa, joka on sodista ainoa oikeutettu.\"\n\nMitä tulee siihen, että \"Työmiehessä\" koetettiin murhat sysätä\nporvarien aiheuttamiksi, niin täytyihän siinä lehdessä, jossa Sarvi\nmuuten vakuutti sosialisteja sallittavan pian ainoastaan armosta,\nkuvata kansaa, noita tihutöihin valmiita, edelleen viattomana, jalona\nja hyvänä: se oli taktiikkaa, propagandaa! Kertoivatko porvarilliset\narmeijatkaan sodan aikana sotamiestensä luvattomista töistä? Eikö syy\naina ollut vihollisen? Proletariaatti oli siinäkin suhteessa oppinut\njotain kansallisten armeijain päällystöiltä.\n\n\"No no, hyvä on\", virkkoi Tistelberg. \"Sota kuin sota. Armeijassanne\npaitsi siivoja, tietämättömiä köyhiä noita vallitöiden\nvetelehtijöitä, sällejä, kiertolaisia, vapautettuja vankejakin. Ja\npäällikkönä sitten mukana jokin Rahja tai Rehja, joka kuljettaa\nkivääreitä ja pommeja Venäjältä. Toinen Rahja kai hallitsijana, --\nnyt on hän vasta kenraalikuvernööriksi määrätty.\"\n\nJa niillä voimilla aiottiin tässä maassa kukistaa sivistyneet ja\ntalonpojat. Sivistyneet, jotka -- eivät voi uskoa sellaiseen kuin\nmaailman vallankumous, kansojen veljeys, yhteiskunnallistuttaminen:\nkansatkin ovat yhdistettyjä yksilöitä, eikä ihminen ole suinkaan\nhyvä: hän ei taivu tekemään työtä yhteiseksi hyväksi ellei saa jotain\nyksilöllistä erikoisetuakin, omaa voittoaan työstä. Ihmisiähän\novat köyhätkin, -- ja enimmän juuri he, lähinnä luontoa. -- Entä\ntalonpojat:\n\n\"Talonpojat ovat entisistäkin ryöstöistä ja mellasteluista\nsuuttuneet. Pohjanmaalla jyrisee! Huhutaan, että sieltä kansa\ntahtoo marssia metelöivään Turkuun, Helsinkiin. Ennen kaikkea ajaa\nvenäläiset pois: muistakaa ryssien monet tihutyöt, ja muistakaa\nkansoille luonnollinen rotuviha! -- Ja kaiken entisen lisäksi te\ntahdotte kai vielä, ilman muuta, vapauttaa talollisten torpat,\nmaksamatta korvausta, niinkuin Venäjällä joidenkin aatelistilojen\nalustalaiset, eikö niin?\"\n\n\"Paljon enemmän\", vastasi Kullervo Akilles Sarvi. \"Vapauttaa ne\naluksi. Mutta sitten on kaikki maa yhteiskunnallistutettava.\"\n\n\"Koettakaapas! Onnea matkaan vain! -- Muistaakseni kerroitte että\nteillä oli ollut tukaluuksia maalla jo senkin vuoksi, että halusitte\nelää nykyisen aviotoverinne kanssa omalla tavallanne. Ja nyt te\naiotte siellä maalla tiettävästi karata muunkin kimppuun kuin\nomistusoikeuden: kirkon kimppuun, niinkö?\"\n\n\"Aivan totta! Kirkko on hävitettävä, tuo valheeksi väännetyn\nkristillisyyden tyyssija, petollisten pappien linnoitus, pappien,\njotka saarnaavat kansainvälistä vihaa, noiden viekkaiden\ntassuttelijoiden, liukkaiden jesuiittain, jotka sokaisevat sieluja,\nmurhaavat henkiä, imevät mehun jokaisesta tuoreesta ja elävästä\nihanteellisuudesta. Katsokaa: se synnin helvetti, kirkko, on\nhävitettävä!\" kiihtyi opettaja Sarvi.\n\nTistelberg naurahti:\n\n\"Menkääpä puhumaan näin maalle, -- sinne, jossa pelkkä\nsosialismi-sanakin herättää monissa vihaa, sana, jonka sisältöä\nei siellä edes liioin tunneta; vihaa pelkkänä sanana. Vai kirkko\npois! -- Voin hymyillä eräissä pikku seikoissa noille maalaisille\nkanssanne. Siellä suuttuu joku emäntä totisesti, jos uskaltaa kertoa,\nettä Italian viiniviljelyksillä hajoitetaan kanuunanlaukauksilla\nukkospilviä. Siellä on ukkonen eittämätön todistus Jumalan\nkaikkivaltiaasta viisaudesta ja voimasta. Niin, siellä saattaa\nmusta kukko näyttää talossa, mikä hevonen on taloon soveliain:\nsellainen taika muuttaa soveltuvan hevosen mustaksi. Mutta onhan\nsiellä oikeaakin, puhdasta uskonnollisuutta, joka kohottaa maalaisia\nmoraalisesti. Eikä sellainen tekisi pahaa näille proletaareillekaan,\njotka haluavat erota kirkosta, ja -- kuitenkin menevät lahkolaisiksi,\nspiritisteiksi, ja ovat yhtä ilkeitä tarpeen tullen kuin ennenkin. Ja\nainakin täytyy myöntää, että kaikissa talonpoikain harhautuneissakin\nuskomuksissa, saati sitten heidän uskossaan, on harrasta, vakavaa\nvoimaa, jossa ei ole epäilyksille tilaa... Ja heillä on --\nvarallisuutta. Talonpoika on toki nykyään näinkin köyhässä maassa\nyleensä melkoisen rikas. Ja hän käyttää omaisuuksiaan teitä vastaan,\nvakuutettuna uskostaan ja eduistaan. Jo veisaa hän kirkoissaan aivan\ntoista virttä kuin te: isänmaan virttä. Oletteko niissä käynyt?\"\n\n\"Minä en koskaan astu jalkaani sellaiseen narrien temppeliin!\"\nhuudahti Kullervo Akilles Sarvi.\n\n\"Minäpä astun, -- ellen vielä muuten, niin kuullakseni miten se\nvirsi siellä soi. Se soi väkevänä, hartaana, syvänä. Ja se kaikui\njo talvella teidän laisianne vastaan... Niin, rynnätkää vain\nlippuinenne sinne maalle: saatte tosiaan talonpojat kimppuunne kuin\npunaisesta vimmastuneet härät, kuten vertailitte. Mitä on voimananne?\nRappeutuneen Venäjän armeijan jäännöksiäkö, ja sosialistejamme,\njoiden ihanteet ovat -- kuinka lujat? Taistelu on oleva teille\ntiukempi kuin aavistattekaan, vaikka teillä olisi koko Venäjän aseet!\nMenkää vain, ottakaa taloilta väkivallalla torpat, -- saatikka sitten\nvaltiolle heidän koko maansa! Kohtaatte tosiaan -- lahtareita:\ntiedätte, ettei se homma ole talonisännille aivan outo: he ovat --\ntottuneet näkemään vertakin! Ja lyövät teitä -- kuin ainakin isänmaan\npettureita!\"\n\nHe olivat kävelleet maantietä Pasilan kylän ohitse, kylän, jota\nleikillisessä puheessa kutsutaan Fredikaksi ja jossa asui hyvinkin\nkirjavaa, vallatonta väkeä. Tänä myöhäisenä iltana siellä oli\nkuitenkin kaikki rauhallista. -- He olivat tulleet suuren suon\nsivuitse Käpylään, ja poikenneet, likaista savitietä välttääkseen,\nrautatieradalle, jossa koettivat nyt marssia rinnatusten,\nratapölkyltä toiselle harpaten. -- Isidor muisti, kuinka hän\nJulian kanssa viimeksi oli kulkenut täten Ankeriaan kaupungin\npienoisrataa... Ja muisti Julian ennustuksen. Mutta kun Sarvi\npysähtyi ja kysyi häneltä yhtäkkiä, luuliko insinööri sitten, että\nlahtarit tosiaan voittaisivat, sillä taistelu tulisi, vallankumous\njatkuisi, vastasi Tistelberg:\n\n\"Luulen, -- jos meitä kumpiakaan, enemmän lahtareita kuin teitäkään,\nvoidaan sitten sanoa voittajiksi: ehkäpä on ryssä meidän sameissa\nvesissämme silloin kalastanut!\"\n\n\"Ryssä, bolsevikitko!\" huudahti Sarvi. \"Mutta juuri he, nuo\nvenäläiset veljet, lahjoittavatkin maallemme vapauden!\"\n\nKyllä kai: Tistelberg ei uskonut sellaisiin lupauksiin; kansojen ei\nkannattanut luottaa toisiin, -- enemmän kuin yksilöidenkään. Ihminen\non ihminen, -- ainakin vielä...\n\nSarvi pilkkasi:\n\n\"Porvarien ainainen väite: kaikki lykättävä toistaiseksi! Ja\njatkettava armeijain varustamista: nythän se on alkanut meilläkin,\narmeijaa ajatellaan luotavaksi Suomelle, omaa armeijaa! Kiusaa, josta\ntsaarivallan aikana jo toki oli päästy! Pohjatonta verojen nielijää\ntähänkin köyhään maahan! Kansainvälisten riitojen aiheuttajaa: missä\narmeija, siellä hyökätään toisten kimppuun. Ei, tästä on tehtävä\nloppu!\"\n\nYhtäkkiä seisahtui Sarvi jälleen ja asettui vastapäätä Isidoria:\n\n\"Sanokaapas suoraan, -- kummakseni minä olen huomannut, että te,\njota minä talvella luulin hiukan vapaammaksi, valistuneemmaksi,\n-- sanokaapa nyt suoraan, jos olette mies, kannatatteko te\nsuurtilallisia, pappisvaltaa, keinottelijoita, sotarosvoja,\nruotsalaista yläluokkaamme, joka tässä taistelussa viimeinkin\npainetaan sille kuuluvaan asemaan, -- näette, että me juuri olemme\noikeita kansallis- ja suomalaismielisiä, -- sanokaa suoraan, oletteko\nte lahtari?\"\n\nTistelberg oli jo aikonut olla varovainen. Mutta nyt kysyttiin\nhäneltä vetoamalla siihen, oliko hän suora, oliko hän mies. Hän\nvastasi:\n\n\"Lahtari, tietysti; mutta pyydän teitä käyttelemään hieman\nsäästelevämmin tuollaista nimitystä! Sangen vähäisenä yhteiskunnan\nrattaana, jonka arvelemiset eivät muuta maailmaa hiuksen vertaa,\nkuulun suojeluskuntaan, olen sellainen valkea, että myöntäisin\najettavan kaikkia uudistuksia, rajuimpiakin, parlamentissa. Mutta\ntällainen salakähmäinen vehkeily laillista eduskuntaa, laillista\nhallitusta vastaan, vehkeily, jota olen vainuavinani, kummakseni...\"\n\n\"Laillista hallitusta! Laillista eduskuntaa!\" huudahti Sarvi\npilkallisesti. \"Tietysti edellinen eduskunta oli ja on porvareista\nlaiton, -- koska Kerenski sen hajoitti! Ja samoin edellinen hallitus:\nsosialistit olivat siinä saaneet sananvaltaa! Mutta jos nyt porvarien\nkunnioittaman ja totteleman Venäjän hallitusvallan nykyinen edustaja,\nKerenskin seuraaja Lenin hajoittaisi tämän eduskunnan ja hallituksen,\nniin -- nyt tämä eduskunta ja hallitus olisivat teistä laillisia.\nÄlkää höpiskö sellaista: porvarien ei kannata kehua itseään sen\nlaillisemmiksi kuin nuo -- herrassosialistitkaan. -- Ja parlamentti!\nParlamentti! Evolutioni, ei revolutioni! Taas sama laulu: lykätä\nkaikki vastaisuuteen. Ja nyt, kun koko maailmassa koittaa uusi aika!\nKun maailma katsoo tännekin: tämä maa saattaa olla tie, jota myöten\nsuurin aate, mitä kristinopin syntymisen jälkeen on syttynyt, leviää\nEurooppaan. Ei, taisteltava on! Te sanotte, että saatamme joutua\ntappiolle. Niin, ehkä olette oikeassa, -- ehkä meidät kiskotaan\nhirsipuuhun, meitä ... kidutetaan ... meidät ristiinnaulitaan!\nMutta tehty, mikä tehty! Sanon suoraan: on tehty niitä murhiakin!\nVastustajamme ovat vimmoissaan. Heidän tuomionsa uhkaa meitä. _Alea\njacta est!_ Sillat on poltettu!\" -- Sarvi huokaisi jälleen raskaasti.\n\"Paluutie jo tukossa. Eteenpäin. Täytyyhän voiton tulla. Nykyistä\nolotilaa ei maailmassa saata iankaikkisesti jatkua! Se täytyy\nlopettaa! Kuka nykyistä maailmaa on valmistanut? Toverit Englannissa,\nRanskassa, Saksassa, Itävallassa? Toverit Venäjälläkö? Eivät! Heidän\nmaittensa yläluokat sitä tahtovat, sen loivat, tämän kidutuksen,\nkiusan, hirvittävyyden! Heidän ryöstäjämiehensä, jotka pakottivat\ntähän kaikki köyhät, sidotut orjat. Kirous niille ryöstäjämielille!\nPetettyjen veri huutaa maasta! Se on huutanut monta vuotta rintamilla\nhöyryävinä hurmelammikkoina. Ja se on huutava kovemmin ja kovemmin,\nkunnes vihdoin vastaus siihen huutoon kuuluu kuin pitkäisen jylinä\nidästä länteen, lähtien yön syvyydestä, ruudin savun mustista\npilvistä, -- pitkäisen jylinä, joka on vyöryvä kuin ukkosilman\npauhu, tärisyttäen ja hävittäen enemmän kuin maanjäristyksen\nnielevä laava, tuhoava nykyisen maailmanjärjestyksen, -- silloin\nkuin petetyt ja sorretut nousevat kaikissa maissa ei kansallisine,\nvaan kansainvälisine punaisine lippuineen taisteluun, ei toisiaan\nvastaan, mutta oikeaa vihollista, vallassaolijoita vastaan kaikissa\nmaissa. Se tulee jo! Se tulee, kansojen vanha ystävä, vapauttaja:\nvallankumous! Se aate kestää, vaikka vuoret kukistuisivat, sillä se\non ajan viimeinen, elävä sana: sota rauhan ja uuden, ihanan maailman\npuolesta. Sanokaa vielä, kuulutteko te valkeihin?\"\n\nTistelberg vain hymähti.\n\n\"Joka vaikenee, se myöntää\", virkkoi opettaja Sarvi. \"No, ainakin\ntunnustan, että olette edes keskustellut ettekä pelkästään kuohuen\npurkanut sanoja aasialaisesta saastasta ja ruttotaudista, rosvoista\nja ilmeisistä maanpettureista: sillä petturi en ole, bolsevismiin\ntietysti kuuluu kansallisuuksien täysi vapaus! Kuohutaan, kiehutaan\nja lapsellisesti parjataan: niinkuin suomalaisilla ei olisi itsellään\naivoja päässä ajatella näitä kerran voittavia aatteita! -- Minä olen\nnyt yhtä suora. Tässä eroamme: tehän menette omaan kyläänne, minä\njatkan kävelyäni kotiin. Sinä menet oikealle, minä vasemmalle, sanoo\nraamattu. Hyvästi.\"\n\nSarvi ojensi kätensä. Tistelberg vastasi kädenlyöntiin, ja he\nerosivat.\n\nMutta tuokion päästä huusi Sarvi radalta, vasemmalta: \"Ehkä\nsittenkin sanon, koska tahdoitte kanssani keskustella, että: varokaa\nitseänne! Minullakin saattaa olla jotain sananvaltaa! Me olemme nyt\nvihamiehiä!\" Tistelberg naurahti.\n\nKäveli kotiinsa. Ajatteli, olikohan todella varottava... Muisti\ntovereitaan: oliko hän kenties ollut liian varomaton, -- kiihtynyt?\nSaattanut toiset vaaraan?\n\nMutta punainen mieshän oli toki rehellinen. Sellainen suoruus tuntui\nIsidorista siltä kuin hänellä ei olisi ollut syytä pelätä, että --\nsittenkään hänen kimppuunsa karattaisiin... Moni kyllä oli saanut\nmaksaa suojeluskuntahommansa verellään.\n\n\n\n\n40.\n\n\nSeuraavana aamuna varhain voivotteli puolikuoliaaksi säikähtynyt\nhuvilan rouva alakerrasta, että punakaartilaisia oli tunkeutunut\ntaloon. Tistelberg tavoitteli pistooliaan, mutta eipä ollut niin\nhelppo tottumattoman laukaista miehiin, jotka jo astuivat kamarin\novesta sisään. Ensimmäisenä järeäleukainen, patterijätkän näköinen,\nkasvot punaiset, tulipunainen villamyssy päässä. Löi kiväärinsä\njalalle. Sitten toinen tuntematon, kasvoillaan kovuus, otsassa\nveristävä arpi, silmissä pelättävä ilme. Aseiden etsintä! Onneksi\noli kivääri piilossa ylioppilasveljesten asunnossa. -- Tistelberg\n-- luovutti pistoolinsa. -- Portaissa joukko muita pistimiä.\nTakimmaisena se kelmeä, kiihkomielinen suutarikin, joka kuului kylän\npunaiseen kaartiin.\n\nAseita ei löytynyt muuta kuin se pistooli. Mutta silti oli lähdettävä\n-- jonnekin. Herralle oli muutakin asiaa:\n\n\"Joutukaa!\"\n\n\"Minne? Ja mistä syystä?\"\n\n\"Vähäpä sillä! Kyllä sen saatte tietää!\"\n\nMentiin jonnekin radan toiselle puolelle, kauas, aivan kylän\nsyrjälle, jossa Tistelberg ei ollut koskaan käynyt. -- Suutari riensi\nsaatossa hänen ohitseen, supisi:\n\n\"Ei saa nurista, ei hiiskahtaa! Näiden miesten kanssa ei ole\nleikkimistä: ovat ankaroita, ovat tulleet jostakin Malmilta päin.\nMitäs rupesitte näihin puuhiin!\"\n\nJa suutari jäi jälkeen, katosi näkyvistä.\n\nTuli punainen, rappeutunut huvila, jonka pihalla kuhisi punanauhaisia\npistinniekkoja. Olipa niitä paljon, -- no, ne olivat tulleet muualta,\nMalmilta. Tistelberg muisti opettaja Sarven ja Julian varoitukset.\nMutta itsesyytökset olivat -- liian myöhäisiä. Kohtalo, yksilön\npolkija, -- nuo näkymättömät voimat, -- kohtalo vei, jos tahtoi\nihmisen, sittenkin vaikka -- kuolemaan!\n\nSiellä, jonkinlaisessa salaisessa esikunnassa, suljettiin nuori\nmies yläkerrassa pieneen huoneeseen, oikeastaan konttoriin,\njossa oli ikkuna tai valoaukko ainoastaan varsinaiseen, isompaan\nhuoneeseen, sekin korkealla. Suutari toi sinne olkia, antoi laatikon\npaperossejakin, kun Tistelbergiltä olivat piippuvehkeet jääneet\nkotiin, ja sanoi, taas nopeasti poistuessaan:\n\n\"Tunnustakaa kaikki: se on parasta.\"\n\nSitten, kello yhden tienoissa, seisoivat Isidor ja hänen\ntoverinsa, -- tovereita oli sinne sillä välin tuotu kaksikin,\nnuorempi buuriylioppilaista ja telegrafisti, -- jonkun päällikön\nkuulusteltavina isommassa huoneessa.\n\nTelegrafisti oli aamulla nähnyt Tistelbergiä kuljetettavan radan\npoikki, hän oli ottanut taskuaseensa ja pamppunsa, mennyt päämajaan\nja saanut ylioppilas veljekset lähtemään vangittua auttamaan. Pieni\nrytäkkä oli noussut tämän huvilan portilla, vapauttajat oli riisuttu\naseista; toinen buureista oli päässyt pakoon. Ja nyt oli kaiken\npäivää odotettu, että hän voisi tuoda uutta apua, mutta turhaan.\n\nTistelbergiä oli jo sitä ennen yksinään kuulusteltu. Sen oli\ntehnyt tuo arpiotsa. Vanki kielsi kaiken, ei sanonut kuuluvansa\nsuojeluskuntaan, ei tietävänsä sellaisista hommista tässä kylässä\nmitään. -- Arpiotsa naurahti katkerasti, uhkaavasti:\n\n\"Vaikka sen ilmoitti meille mies, joka teidät tuntee. No, kylläpähän\ntunnustatte, kun päällikkö tulee! Se on varma!\" Ja Isidor jälleen\nputkaan, tuohon konttoriin. Nyt oli sitten se päällikkö tullut!\nSiinä hän istui toisten tutkijain joukossa, pöydän ääressä,\njolla oli vangeilta riistetyt aseet, telegrafistin naurettava\nkumipamppukin, mutta tutkijoilla kullakin edessään oma aseensa,\nkenellä colt-pistooli, kenellä nagan. Suutaria ei enää näkynyt,\nainoaa suopeampaa, ainoaa tuttavaa. Pelkkiä ilkeitä silmäyksiä\noli Isidor kohtaavinaan kaikkialla kuten aamullakin. Viha raivosi\nhänen sisässään, mutta se täytyi hillitä. -- Päällikkö oli laiha,\nsynkännäköinen. Hänen silmänsä pyörivät, harhailivat sinne tänne,\nhän ei katsellut tutkittaviin; miehen silmissä oli hourupäisen ilme.\nHän, joka ei tupakoinut kuten muut tuomarit, istui mietteissään,\nharhailutti silmiään ja leikitteli revolverillaan. -- Päässä oli\nhänellä korkea karvalakki.\n\nOikeussaliin oli tunkeutunut ulkoa pistinmiehiä ja kaksi naistakin.\nTulipa venäläinen sotilaskin. -- Toinen naisista, eukko, töykkäsi\nIsidoria vatsaan ja sanoi:\n\n\"Mikäs porvari sinä olet, kun sinulla ei ole ihramahaa!\"\n\nVäki nauroi. -- Toinen naisista, nuorempi, kirkui, että lahtarit oli\nkaikki kuskattava toiseen maailmaan: siellä eivät enää imisi kansan\nverta!\n\n\"Suu kiinni, Iivanain hilsu\", huusi telegrafisti, onneton hurjapää.\n\"Mikä lienet, ryssien maatuska, lutka! -- Kuka sinunkin vertasi\nmuka imisi? Siinä on liiaksi hapankaalia ja liinaöljyä, suomalainen\nkoirakaan ei sitä huolisi!\"\n\nSyntyi meteli, pistimiä ja revolvereita kuhahti telegrafistin\nympärille. Jotkut huusivat:\n\n\"Opetetaanko sinut coltin syljellä tasaisemmaksi!\"\n\nArpiotsa, jonka kasvot ja arpi olivat tulleet mustanpunaisiksi,\nuhkaili:\n\n\"Teille voi käydä niinkuin niille herroille, jotka yrittivät\nräjähdyttää työväentaloa ilmaan\", -- missä se oli tapahtunut, ei\nIsidor kuullut tai muistanut. \"Tulivat ottamaan takavarikoitua\nviljakätköä, -- kolmetuhatta kiloa salattua viljaa. Näin omin silmin,\nkun lahtarit ammuttiin: noin iso läpi tuli seinäänkin sille kohdalle.\"\n\nNyt vaati päällikkö hiljaisuutta ja nousi ylös. Huone tuli heti\nhiljaiseksi. Hän astui vangittujen eteen, ojenteli heitä kohti\nnaganiaan, naksutteli sen lukkoa, hoki:\n\n\"Tunnustakaa, tunnustakaa! Missä teillä on aseet? Ketä\nsuojeluskuntaan kuuluu? Tunnustakaa!\"\n\nEi vastausta. Hän kiihtyi, silmät pyöriä vilisivät nopeammin,\nvankeihin katsomatta:\n\n\"Te ette tunnusta? Hyvä: nyt tapahtuu vahingonlaukaus!\" Telegrafisti\nnauroi. Samassa nagan pamahti, ilma vihelsi, luoti sipaisi\ntelegrafistin korvaan tehden siihen verinaarmun. Ja taas, toiseen\nkorvaan:\n\n\"Eikö aukene suu?\" huusi päällikkö kimeästi. \"Ei täällä viekkaus\nauta! Salat esiin, muutoin tulee vahingonlaukaus!\"\n\nHän ojenteli nagania suonenvetoisin nykäyksin milloin mitäkin vankia\nkohti. Silmät olivat kuin pedon, kuin minkäkin ilveksen:\n\n\"Vahingonlaukaus tulee, vahingonlaukaus!\" Kauhu piti ylioppilasta ja\nTistelbergiä vaiti. Mutta ei telegrafistia:\n\n\"Roistot!\" huusi hän. \"Kaikki vankilasta karanneet roistot tässä\nrupeavat rehellisten ihmisten pyöveleiksi... Kun minä pääsisin\nrehelliseen tappeluun kanssanne, niin omaan tekemäänne hautaan\nkaatuisitte!\"\n\nNagan pamahti, telegrafistin otsalle valui verta. Päällikkö sanoi:\n\n\"Kas niin, näin sitä kaadutaan. Näette, miten taitava parturi minä\nolen: silmänräpäyksessä tein jakauksen!\"\n\nHän kääntyi toisten vankien puoleen: \"Valitan: pieni vahingonlaukaus.\nEntä te?\" kysyi hän Tistelbergiltä. \"Ilmaisetteko asekätköt ja\nluettelette suojeluskuntaan kuuluvat porvarit? Te olette kaikkein\npahimpia lahtareita, teille ei tule armoa, niin on tuomari sanonut.\"\n\n\"Tuomari? Kuka tuomari minua on voinut syyttää?\" kysyi Tistelberg.\n\n\"Vallankumoustuomari. Vallankumousoikeus istuu! Puheenjohtaja,\nKullervo Sarvi! Vallankumous jatkuu. Tunnustatteko?\"\n\n-- Siis opettaja Sarvi, -- punainen mies!\n\nVangit eivät vastanneet.\n\n\"Se nyt on s----na, ettei kitanne aukea!\" kiljaisi hirviö ja\nampui Tistelbergin pään ohitse: \"Ja teitä pitää tässä säästää\ntutkittavaksi, että tunnustaisitte! Tahdotteko tekin jakauksen? Vai\npitääkö sahata ja jyrsiä? Uskokaa, nyt tulee -- vahingonlaukaus!\"\n\nTelegrafisti hyökkäsi yhtäkkiä pöydän luo, temmatakseen siitä aseita.\nSamoin Tistelberg ja ylioppilas. Punamyssyinen, joka oli ovella\neräiden toisten kanssa pitänyt vartiota, juoksi hätään. Samoin\ntutkijat pöydän takaa. Telegrafisti sai revolverinsa, mutta se ei kai\ntoiminut tai hän ei ennättänyt laukaista: päällikkö oli nopeampi,\nampui useita laukauksia, telegrafisti kaatui lattialle. Korisi.\nSamassa tunsi Isidor otsassaan tulista, kirpeää kipua ja hänen\nsilmissään pimeni, silmiin valui verta, hän luuli kaikkein kauheimman\ntulleen: hän oli rynnännyt arpiposkea vastaan, mies oli töydännyt\npainetilla, ja paitsi päässä oli kai kädessäkin haava. Isidor, joka\nei eteensä nähnyt, sysättiin takaisin sisähuoneeseen.\n\n\"Lihomaan\", sanoi punamyssyinen jätkä, joka hänet sinne tyrkkäsi.\n\nIsidorin korvissa kuului yhä telegrafistin korahtelu, hän näki hänen\nverensä, ja tuskan hiki kihosi hänen otsalleen, kun hän ajatteli\npistimiä ja kuvitteli, että niillä kiskottaisiin häneltä tunnustus.\nKuinka jaksaisi hän pitää toverinsa salassa, kuinka jaksaisi olla\nmies? Kidutuksella oli hirviö uhkaillut!\n\nJa opettaja Sarvi! ... Julian ennustukset!\n\nSitten kuuli hän kamalan kirkaisun, ylioppilaan äänen. Ja ylioppilas\nsysättiin koppiin; hän ei puhunut mitään, hän voihki, huohotti,\nhänellä oli kaulassa ammottava haava. -- Isidor oli jo nähnyt\nvammansa vähäisiksi, veri oli vain sokaissut silmät. Mutta\nylioppilaan haava! Se oli tehty kiduttamalla; arpiotsa ja huhu\npäällikkö olivat pitäneet nuorukaista seinää vasten ja punamyssyinen\noli pistänyt kaulaan painetilla.\n\nOven takaa kuului arpiotsan karkea, tuima ääni:\n\n\"Olkoothan iltaan häkissä. Sitten koetellaan, lähtevätkö mielellään\ntoiseen maailmaan.\"\n\nSidottiin ylioppilaan haavaa, vaiti molemmat. Haava ei tahtonut\nmillään asettua, nenäliinat ja revityt rievut tulivat kohta märiksi.\n\nPelastajia ei kuulunut. Pakoteitä ei ollut: koppi umpinainen, siinä\nvain se lasiaukko, josta vilahteli pistimiä ja kuului puheista ja\nkolinasta, miten ruumista kuljetettiin jonnekin.\n\nKidutusta ajatellen täytyi Isidorin rukoilla itselleen voimaa\njoltakin näkymättömältä, sellaiselta, josta hänellä ei ollut\nvarmuutta...\n\nKidutus! Miten he sen kestäisivät? Kuolemakin olisi tuntunut hyvältä\n-- ilman kidutusta. Jos heidät olisi vain ammuttu, olisi kaikki ollut\nyhdentekevää. Mutta kidutus!\n\nYlioppilas valitti: \"Kuolla kuin koira... Kuolla, kun isänmaa\ntarvitsisi kaikki uskolliset poikansa, jotka vapauttaisivat sen tästä\nraakalaisten hirmuvallasta. Kuolema kalpa kädessä, taistokentällä:\nmiten se olisi ihanaa...\"\n\nAika kului, mieli loihti yhä eteen äskeisen hirveän näytelmän.\nPunamyssy oli painetinpistolla lopettanut telegrafistin -- kuin sian,\nelukan...\n\nEikä tullut apua. -- Ryssä kuului käyvän ja hokevan viereisessä\nhuoneessa, olivatko burshuit jo ammutut ja miksi ei niitä ammuta.\n\nYlioppilaan veli oli kai joutunut kiinni ja surmattu...\n\nKatsottiin kelloa: se osoitti vasta -- puolta kolmea, ja vangit\nolivat jo luulleet illan tulleen!\n\nHe suunnittelivat sittenkin uutta ottelua, jos heitä ruvettaisiin\nkiduttamaan: tappakoot ennen!\n\nEi tullut tovereita... Kylässä tuskin tiedettiinkään, minne vangit\nolivat joutuneet: huvila oli syrjässä, vangitseminen oli tapahtunut\nvarhain aamulla, ja Sarven usuttamat verihurtat pysyttäytyivät kai\nkätkösällä kunnes saisivat kiristetyksi tiedot heiltä kahdelta.\n\nRyssä, keltanaamainen roikale, tunkeutui koppiinkin. Potkaisi\nylioppilaan jalkoja, kopeloi käsillään hänen kenkiään ja alkoi sitten\naivan rauhallisesti tunnustella ja kaivella hänen taskujaan. Vei\nniistä kellon ja rahat. Sitten tuli insinöörin vuoro; kehon jälkeen\nnousi hänen liiviensä taskusta esille pikku hopeakäsi. Vinosilmä\nkatseli sitä ällistyneenä, tutki lähempää ja huudahti yhtäkkiä\njotakin kielellä, joka ei ollut venäjää. Antoi Tistelbergille esineet\ntakaisin! Mutta eipäs ylioppilaalle... Sitten peloittava roisto\nsaaliineen poistui...\n\nOliko pikku hopeakäsi nyt todellakin amuletti? -- Oliko sotamies\nmuhamettilainen?\n\nMeni päivä odotuksessa. Ja viimein ilta. Valo oli kauan palanut\nviereisessä huoneessa. -- Silloin kuului punakaartilaisten huutoja,\njuoksua, kirouksia. Ja laukauksia! Vangit töytäsivät oveen: se\noli lukossa. He ovea murtamaan kaksin miehin. Taas kaksi nopeaa\nlaukausta, nyt viereisessä huoneessa. Jokin outo ääni, joka komensi\navaamaan lukitun oven. Se aukesi. Mies, pienikokoinen, karvahattu\npäässä, pistooli kädessä, käski vankeja seuraamaan hänen perästään;\nhe seurasivat. Käytävässä makasi arpiposki ammuttuna! Muut punaiset\nhälisivät, juoksivat pakoon. Mielipuolta hirviötä ei näkynyt. --\nKarkurit tulivat pihalle, pelastaja avasi heille tietä pistooli\nkoholla, lausuen vähän vähä punaisille: \"Kädet ylös!\"\n\nJa niin juostiin portille. Siitä kyläntielle. Nyt riensi vastaan --\nJulia Oljemark: \"Nopeasti, Isidor, autoon.\"\n\nEi selvyyttä, miten ihmeellä tämä kaikki oli tapahtunut, mutta Isidor\nja ylioppilas istuivat autossa, joka alkoi lennättää, ja Julia\nesitteli nuoren pelastajan:\n\n\"Mikä onni, että lähditte kanssani, Lemmitty. Tässä on Martti\nLemmitty, niitä ... meidän jääkäreitämme!\"\n\n\n\n\n41.\n\n\nLikaisella ja kuoppaisella huvilakylän tiellä auto heilahteli, tärisi\nja töytäili. Julia kertoi siinä koko tapahtuman. Hän ei salannut\nylioppilaaltakaan, että tämän aiheuttaja oli jälleen ollut -- uni.\n\nSielläkin pikku kaupungissa oli ollut viime päivinä hyvin levotonta,\nsattunut suorastaan kauheita. Kaartit olivat joutuneet melkein\nilmitaisteluun. Kaupungin naiset olivat valvoneet raatihuoneella\nyhden yön miesten mukana. Niin myöskin Julia. Eilisaamuna, päivän\njo kirkastuessa, oli hän heittäytynyt hiukan levolle. Ja oli nähnyt\nTistelbergin jossakin pimeässä paikassa, ahdistettuna, raadeltuna.\nHän oli nähnyt -- punaisen miehen. Uni, tai paremminkin oli se\nhallusinaatio, hourenäky rauhattoman, huonon unen keskellä, oli ollut\ntavattoman selvä. Hän oli nähnyt esiintyjäin kasvotkin tarkkaan.\n\nJulia ei ensin tietänyt, mitä tehdä. Oskar Klingstedtkin oli joku\nviikko sitten lähtenyt Pohjanmaalle tärkeissä asioissa.\n\nSilloin oli Julia muistanut Martti Lemmityn, jonka kotona Ankeriaan\nvarrella hän oli saanut tällä välin käydäkin, -- kuulla siellä\nkymmeniä ihania sankarisatuja!\n\nJulia oli heti pukeutunut matkalle: hänen oli päästävä Helsinkiin!\nHän ei ilmoittanut Severille mitään, vaan riensi Ankeriaalle:\n\n\"Ja herra Lemmitty ihmetteli untani, -- mutta auttoi sittenkin minua!\nVaikka hän ei olekaan vielä saanut julkisesti esiintyä.\"\n\nLemmityllä itselläänkin oli ollut pieni asia erääseen lähikuntaan.\n\nNyt mietittiin, miten matka pääkaupunkiin suoritettaisiin. Lemmitty\npukeutui sellaiseksi kuin hän nyt oli ja lähti Julian kanssa\nkaupungille.\n\nSiihen vähin kertoi rouva Oljemark eräistä tapauksista, jotka olivat\nhänen matkaansa kietoutuneet:\n\nNiin, siellä oli sattunut kauheita! Suurlakko sielläkin. Sutelin\noli jollakin tavalla karannut tai päästetty vankilasta ja oli\ntuonut kaupunkiin, Loviisasta päin, joukon pahimpia temmeltäjiä,\njonkinlaisen rankaisuretkikunnan, joka kehui tehneensä muutamia\nhyökkäyksiä sisämaahankin, ryöstämään talonpojilta elintarpeita\nja aseita. Mukana oli venäläisiä. Se joukkio oli raastanut\nFritz Blöckerin hänen kotoaan, vienyt hiekkanummelle kaupungin\npohjoispuolelle ja murhannut hänet siellä, julmalla tavalla:\nrinnassa ja päässä ei ollut haavoja, mutta vatsa oli viilletty auki\npistimillä. Tämä oli ollut Sutelinin kosto tyttärensä puolesta. --\nSitten oli aiottu menetellä samoin eräille toisille herroille. --\nKauppaneuvos Klingstedt oli kaatunut: ampunut itsensä. Hänet oli\npiiritetty kotiinsa, hän torjui punakaartilaisia toista tuntia,\nampui heitä eteisensä oven raosta, kunnes ryssät toivat pihalle\nkuularuiskun. Silloin lennätti vanhankansan mies, joka ruotsalaisena\noli ainakin isänmaan ystävä, epätoivoissaan ja katkerana\nkuulan päähänsä. -- Kauppias Bengelsson oli niinikään joutunut\npunakaartilaisten käsiin, hänet oli raahattu vankina Työväentalolle.\n\nTämä oli tapahtunut kolme päivää sitten, aamulla, hyvin nopeasti.\nViimein oli saatu suojeluskuntaa kootuksi raatihuoneelle. Siellä\nherroja aseissa. Ja naiset valmiina kaikkein pahimpaan. Mutta\nkaupungin suojeluskunta oli vieläkin liian pieni: vastassa etenkin\ntuo hurja rankaisuretkikunta ja ryssien kuularuisku. Täytyi ryhtyä\nneuvottelemaan, kunnes maaseudulta ehkä tulisi apua. Työväentalolle\nlähetettiin sovittelija. Ja samalla tieto tilanomistaja Jorvakselle,\njonka ympärille maaseudun voimat olivat keskittyneet. Jorvas\nvastasi, että hänen miehensä olisivat valmiit, mutta puuttui\nvieläkin välineitä tällaista ylivoimaa vastaan... Oltiin pakotetut\ntekemään aselepo, -- vanhan Bengelssonin vapauttamiseksi ja\nmurhattujen hautaamisajaksi. Siihen punaiset lopulta suostuivat,\n-- kai sala-aikomuksella saada suojeluskunta luopumaan aseistaan.\nSovittiin, että kumpikin puolue upottaisi aseensa mereen. Ja sitten\nlähtivät vastaleirien edustajat satamaan ja heittivät aittojen\nvierestä laiturilta syvyyteen -- punaiset muutamia kivääreitä ja\nsuojeluskuntalaiset kaksi huonoa kivääriä, samoja, joita Oskar\nKlingstedt oli piilotellut kotonaan ja saaressa Viaporin kapinasta\nasti, kaksi ruostunutta haulikkoa ja joukon vanhanaikaisia\npistooleja, jotka olivat niinikään lähtöisin Oskar Klingstedtin\nseinältä.\n\nSellaiseen tilaan, kaartit vastatusten, väijymään toisiaan ja\nodottamaan, mitä tapahtuisi, oli kaupunki jäänyt rouva Oljemarkin ja\nMartti Lemmityn lähtiessä tälle matkalleen.\n\nFritz Ivar Blöcker, joka kuului polvihaan rukoilleen\npunakaartilaisilta ja Sutelinilta armoa, ja vanha Klingstedt oli\nhaudattu vanhalle kirkkomaalle harjun rinteelle, entisten ystäviensä,\nPiperin, Kniperin, rehtori Hallmanin ja lääkäri Lindbomin pariin,\nlähelle Seurahuonetta, jossa Fritz aikoinaan oli niin paljon\nhullutellut.\n\nNiin, Martti Lemmityllä oli itselläänkin pieni asia maalle.\nAkseli Jorvas oli valittanut välineiden puutetta. Lemmitty oli\narvellut hetken niin vaikeaksi, että hänen lopulta täytyisi astua\nesille, hänenkin, toisia auttamaan. Ainakin halusi hän nyt saada\nheittokranaatteja maaseudulle, josta ehkä riennettäisiin hätään.\n\nMitä punaiset lienevätkään aikoneet, mutta kun rouva Oljemark ja\nLemmitty lähtivät kaupungille, näkivät he osaston punakaartia\nmarssivan asemalle. He menivät tarkastelemaan sinne: veturi höyrysi,\nosasto aikoi ajaa jonnekin.\n\nTällä junalla he kaksi matkustivat. Lemmityn pommit oli pantu\ntorikassiin, Julia oli ottanut sen kuljettaakseen. Lemmityn äidille\nei oltu hiiskuttu asiasta mitään.\n\nHe olivat tunkeutuneet junaan. Lemmitty, tukkilaisen karvareuhka\npäässä, näöltään tuikeaksi ja puheissaan karkeaksi tekeytynyt,\nei ollut herättänyt epäluuloa. Mutta sen sijaan rouva Oljemarkin\nkantamus enemmän. Sitä oli tultu tarkastamaan. Hän oli työntänyt\nmiehet kopeasti syrjään. Ja sitten oli tullut paikalle Jalo Julku\nSutelin, jonkinmoinen upseeri. Ritarillisesti oli hän kieltänyt\ntoisia:\n\n\"Ei naisia saa tarkastaa!\"\n\n\"Kyllä pitää, kun on niin nappava!\" vastattiin.\n\nMutta siihen se tarkastus jäi, Jalo Julku kantoi pommikassin\nvaunuun. Julia istui vaiti, ei vastannut mihinkään kysymyksiin.\nSillä välin piti Martti Lemmitty seuraa Jalo Jululle ja eräille\nmuille punakaartilaisille. Jalo Julku oli istahtanut hänen eteensä ja\nsanonut:\n\n\"Kuules, sälli, tiedätkös, että nyt se pirukin on kuollut!\"\n\nMartti Lemmitty siihen:\n\n\"Niinkö, p----le, olitteko sukulaisia? Taidat olla pahoillasi?\"\n\nKoko vaunu nauroi. Lemmitty ryhtyi läiskimään korttia miesten\nkanssa, sitä teki hän koko matkan. -- Juoksi vain välillä sillä\npysäkillä, josta tie lähti Akseli Jorvaksen kartanoon, viemässä\nkassin telegrafistille. Sitten vaihtoivat punaiset junaa pääradalla,\nja kaahattiin edelleen Helsinkiin, sietämättömän hitaasti, milloin\nmissäkin pysähtyen. Ja Helsingissä oli Lemmityn kanssa viimein saatu\nauto eräästä autotallista. Ajettiin sitten Tistelbergin asuntoon,\nsaatiin kuulla rouvalta Tistelbergin vangitsemisesta, ja kylällä\nhuhuja, että sinne oli tömähtänyt punakaartilaisia jostakin lisää\nja oletuksia, missä ne punaiset jotain puuhailivat. Telegrafistin ja\nylioppilaiden kohtalosta ei kylällä tuntunut vielä olleen aavistusta.\n\n\"Kiitä Lemmityn nopsaa jääkärikättä, joka kaatoi pyövelinne!\" sanoi\nJulia Oljemark.\n\n\"Loput tiedät, Isidor\", lisäsi Julia. \"Mutta mitä minä sanoinkaan\nsinulle punaisesta miehestä! Eikö hän ollut siellä? Ainakin syynä\ntähän? Kas niin, nyt sen näit!\"\n\nTultiin kaupunkiin. Julia olisi vienyt Tistelbergin ja ylioppilaan\näitinsä tahi vaikkapa kälyjensäkin luokse sidottaviksi: hän ei tällä\nhetkellä välittänyt mistään. Mutta Isidor ei ollut sinne halukas.\nHänen haavansa oli sittenkin vähäpätöinen. Ohimo hyytynyt, ja viilto\nkädessä pysyi nenäliinallakin puristamalla koossa ... joutavia!\nToista oli ylioppilaan: hänen kaulansa vuoti kaikki taskuista kootut\nkääreet punaisiksi. -- Tistelberg ei muistanut muita vähänkään\nsopivia tuttavia kuin Birger Bengelssonin, joka oli ilmoittanut\nhänelle asuntonsa ja pyytänyt käymään luonaan. Kadun Isidor tiesi,\nmutta numero oli unohtunut. Kierreltiin tuolla kadulla, ja insinööri\noli sittenkin muistavinaan numeron; tarkastettiin parin talon\nporraskäytäviä. Toisessa Bengelsson asuikin.\n\nBengelsson otti vieraat kummastuneena ja kohteliaasti vastaan.\nEsiteltiin hänelle Martti Lemmitty. Kuitenkin oli Julia pyytänyt,\nettei kerrottaisi Birger Bengelssonille, miten hän ja Lemmitty olivat\nHelsinkiin joutuneet, nimittäin Julian unen ajamina; olivat vain\nolleet täällä jo ennen lakkoa, sattuneet nyt menemään huvilakylään\nja pelastaneet vangitut. Sitten Julia kertoi uutiset myöskin\npikkukaupungista. Birger oli pelästynyt isänsä vaarasta, suuttunut\nsiitä ja kauppaneuvos Klingstedtin ja Fritz Ivar Blöckerin kuolemasta:\n\n\"Onko tämä maa huhu! Täällähän eletään kuin missäkin Venäjällä\ntai Virossa, jossa on monta kertaa vainottu kulttuuriluokkaa,\nainoaa, mikä siellä on ylläpitänyt länsimaista sivistystä. Poltettu\nkartanoita, koetettu hävittää paronit sukupuuttoon, -- ja sellaista\nsiellä tehdään nykyäänkin. Eivät saksalaiset valtausjoukot sitä\nvoi kärsiä! Onko tässä järkeä? Mutta me, germaanit, osaamme kaatua\nkulttuurin puolesta, kantaa rotumme ritaritöyhtöä kunnialla kuten\nKlingstedt!\"\n\nBengelsson ravisti ihastuneena Martti Lemmityn kättä ja sanoi:\n\n\"Tervetullut avuksemme!\"\n\nHän puhui jälleen punaisten yltyvästä mellastelusta, kulttuurin\nnoususta vastarintaan ja politiikasta, ylisteli joitakin saksalaisia\nherttuoita, hän, tuuliviiri, joka muutama kuukausi sitten oli ollut\nententen kannattaja, Mikael Romanoffin ja Kerenskin kehuskelija ja\nsen jälkeen makeasti niellyt seurustelun joidenkin saksalaisten\nkanssa; nyt hän höpisi, että eräästä hänen herttuoistaan tulisi\nSuomen kuningas, -- ellei itsestään mahtavan keisari Wilhelmin\npojasta. -- Ja sanoi viimein:\n\n\"Mutta tämä kohtaus, tällainen urotyönne, rouva Oljemark ja\nluutnantti Lemmitty, kannattaisi oikeat kekkerit! Niin, ehkäpä\nminulla onkin tilkka oikein aitoa germaanilaisen Rheinin helmeä. Olen\nsaanut sitä erään täkäläisen saksalaisen varastosta, hehehe.\"\n\nSidottiin haavoja, Julia pelkäämättä verta ja tarmokkaasti,\ntaitavasti. Istuttiin lepäämään, viini ilmestyi pöydälle divaanin\neteen, jonka yläpuolelle oli ripustettu paperilyhtyjä. Ja Julia pyysi\nMartti Lemmittyä kertomaan:\n\n\"Näille toisille kaikesta ihmeellisestä siellä...! Kaikesta, mitä\nolette kokenut! Näille, jotka eivät siitä mitään tiedä. Minä en\nväsyisi teitä kuulemasta vaikka kuulisin tuhat kertaa. Sehän on\nsatua, tosiaan uutta satua, joka on meillä syntynyt! Kuin Garibaldin\naikoja! Tai Becker Bein, isäni ystävän. Viimeinkin! Satua uhrista, --\nsuuresta uhrista.\"\n\nJääkäri hymähti, tuntui olevan vähäsanainen. Hän oli pieni, hentokin.\nKatsoi puhuessaan toisia silmästä silmään. Kasvot kalpeahkot, mutta\nsamalla vakavat. Liikkeissä outoa, sitkistynyttä voimaa.\n\nIhaillen katsoivat häneen Tistelberg ja ylioppilas, tuohon\nnuorukaiseen, jonka pukuna oli hullunkuriset kulkusällin vaatteet,\nmutta jota he pitivät sankarina.\n\nMartti Lemmitty ei oikein olisi ryhtynyt kertomaan: Julialle ja\ntoisillekin hillitön harmi! Mutta viini, jota Birger Bengelsson\nvalkeilla, kapeilla käsihään kaateli, lienee hänet kuitenkin\nsytyttänyt, silloinhan useimmat antautuvat tunnustamaan ihmeellisiä\ntapahtumiaan ja voitettuja kärsimyksiään. Martti Lemmitty lauhtui\nlopulta. Lauseet lyhyet ja tapahtumat karusti esitetyt. Mutta\nkuinka täynnä ne vähät sanat olivat elämää, nuorta intoa, tahtoa,\nsitkeyttä! Uuden Suomen nuorison heräävää henkeä! -- Julia laajensi\nvälistä kuvausta, vetäen esille seikkoja, joita Lemmitty oli hänelle\nkertonut, mutta joita hän nyt unohti tai karttoi.\n\nItsestään ei nuori jääkäri puhunut oikeastaan mitään. Mainitsi\nvain aseveikkonsa, Aarne Myryn, ja eräiden muiden poikien kanssa\nlähteneensä sinne perille Merenkurkun kautta. Jokin karski luotsi\noli saattanut heidät meren poikki, saksalaisella moottorialuksella.\nJokin yö autiolla, myrskyisellä merenluodolla. Märkinä kuin koirat\nja nälkäisinä kuin sudet. Tuuli oli vienyt teltankin. -- Sitä ennen\noli Oskar Klingstedt joutunut satimeen, -- auttaakseen heitä muita,\nsuojellen peräytymistä.\n\nSitten pojat Uumajaan. Sieltä Trelleborgiin. Ja lopuksi:\n\n\"No niin, se nyt oli se Ausbildungsgruppe Lockstedt. Toiset jo\nrintamalla.\"\n\nOli hänkin päässyt rintamalle vähäksi aikaa.\n\nSiinä koko hänen seikkailunsa:\n\n\"Mitäpä minusta! Mutta eräät muut, heillä oli tosiaan tuliset ja\nkylmät olot!\"\n\nYksinomaan Oskar Klingstedtin työ oli kaunista uhrautumista. Hän\noli Vaasan luona, eräässä talossa, jota santarmit ja poliisikätyrit\npiirittivät, kestänyt piiritystä pari tuntia. Ampunut santarmin. Ja\njoutunut Spalernajaan. -- Entäpä sitten ne, jotka menivät perille\nKemin kautta, mikä mitäkin etappia myöten. Se oli ennen vuotta 1916,\nkunnes Oulun läänin kuvernööri pisti pojille ansoja eteen.\n\nMitkä sankaruuden näyt Martti Lemmityn koristelemattomissa sanoissa\nja Julian siihen vähin lisäämissä kuvauksissa! Kokonaiset parvet\nnuoria, uljaita poikiamme samoamassa epämääräistä vastaisuutta kohti,\ntotellen jonkin keskuskomitean hämärää käskyä: \"Menkää sinne ja\nsinne, etsikää käsiinne se ja se henkilö, antakaa tunnusmerkki.\" Ja\nsitten poikki rämeiden, halki korpien, milloin hangissa hiihtäen,\nmilloin poroilla kiitäen, välistä jalkaisinkin, päättömillä\ntaipaleilla, eksyen, nääntyen, epätoivoisesti ponnistellen, --\nmuun Suomen nukkuessa tai huvitellessa, nuo outoihin salapukuihin\nkätkeytyneet, villin näköiset pojat, ihanteellisina, täynnä\nsynnyinmaan ja kansan rakkautta! Eksyen puolentoista sataa kilometriä\npitkillä taipaleilla, kuolemaisillaan siihen paikkaan, löytämättä\njoskus suojaa muualla kuin hataroissa ladoissa, pohjatuulen\nvinkuessa, likomärkinä, puolisekaisina nälästä, nähden ympärillään\nautioilla järven ulapoilla pettäviä houreita kuin janoon kuolevat\nerämaissa kangastuksia: rannoilla taloja, niistä kiilui valoja,\ntulia pitkin asumattomien korpijärvien ääriä; taloissa oli ruokaa,\nniissä tarjottiin pientä kestitystä, annettiin ymmärtämystä. Mitäpä\nvielä! Joku tosi suomalainen kuitenkin suojeli, terve korven ukko,\nkaukana erämaassaan kuin kuningas. Moni muukin tärkeimpämme ymmärtävä\nsiellä ja täällä, mutta enimmäkseen pelättiin, pois häädettiin. Niin\nmoni talonpoika, niin virkamiesraukka, jolta olisi viety virka,\nperheelliseltä, jos hän olisi auttanut; jopa joku kirkkoherrakin,\njolle hänen tehtävänsä oli sillä tavalla kallis ja korkea:\n\n\"Juokse pois talostani. Juokse joutuin, jääkäri, häviä silmieni\nedestä, jääkäri!\"\n\nPainu jälleen metsään kuin susi! Tulipalopakkaseen hikisenä ja\nkuumeessa, vuorokausin syömättä ollut! Tähtien tuikkeeseen. Tähtiesi\nalle, yksinäinen poloinen. Tähdistähän olikin syntyisin aatteen\ntuli, joka rinnassasi paloi ja sinua lämmitti, -- ainoastaan se!\nMakaat vuoteellasi taivasalla, havuilla, hengähtäen tuokion, ylläsi\nrevontulten sataväriset roihut! Uskallat joskus lyödä korkean\nseikkailusi leikiksi, onneton, johon muu maa ei näytä liittyvän:\nmonin verroin vähemmän yhtyy uljaisiin miehiä kuin pari vuotta\nsitten olit uneksinut. Lyö leikiksi, anna hetkinen surun unohtua\nja usko taas asiaasi! Ole onnellinen jonkun ystävän varustamassa\npiilopirtissä, vietä joulua vainolaisten lähestyessä, -- yksinäistä\njoulua muutamien veriveljiesi kanssa, joulukuusen koristeina mustat\npistoolit. Ja sitten jatka kulkuasi, iloinen kuin lapsi hetken\noltuasi, epämääräiseen, raskaaseen tulevaisuuteen, -- jossa näytät\nsaavasi maksaa yksinäsi koko leikin, -- muun isänmaan nukkuessa:\n\n\"Ja viime syksynä aikoivat rahamiehet lopettaa koko liikkeen. Meidän\nolisi ollut täältä poistuttava...\"\n\n\"Minun täytyisi tehdä jotain asian puolesta\", huudahti Julia. \"Rupean\nkeräämään rahaa, ja minä saan. -- Kuin satua, -- oikeaa seikkailua,\nverratonta, ihanaa.\"\n\nNo niin. Sitten Tukholman hotelleissa nuo pieksujalat, -- ihmetellyt\nja pelättävätkin ... välistä puukko välkähti.\n\nJa lopulta Lockstedt: autio, murheellinen nummi. Ei järveä ...\nKeväällä toki kanerva kukkii ja jänis kanervikossa piipahtelee... Muu\nkasarmia.\n\nJoku huvi läheisessä pikkukaupungissa. Joku Gretchen. Loppu sitä\näkseerausta, helteessä, rankkasateessa.\n\n\"Hauptmann kuin käärme: Rinta ulos, pää pystyyn. Paremmin! -- Niin\nse otti kunnian pois, monokkeli silmässä. Ylioppilas, tohtori tai\nrenkipoika: oppinut hän ei ollut mitään.\"\n\n\"Sillä tavoin kasvatetaan germaaneja\", hekotti Birger Bengelsson.\n\"Sankariryhtiä...\"\n\n\"Sankareita?\" toisti Martti Lemmitty ja vilkaisi Bengelssoniin.\nHymähti: \"Sankareita -- partiopojan viitassa. No niin, koulussahan\nsitä täällä maalattiin kirjojen lehtiin kultaisia kypäreitä...\"\n\nSiellä lukea saksaa. Muuten ei lähtenyt lomaa. Ja niinhän täytyi\nollakin. Ja sitten...\n\n\"Vihreä, kaunis univormu!\" huudahti rouva Oljemark.\n\nMartti Lemmitty silmäsi häneen ikäänkuin ihmetellen. Ja naurahti.\nJulia jatkoi:\n\n\"Mutta onhan se kaunis...\"\n\nJääkäri sanoi:\n\n\"Ette kai nähnyt -- unissanne sitäkin? No niin, anteeksi, onhan\nmaailmassa paljon mystillistä.\"\n\n\"Kyllä, se univormu, hieno ja kaunishan se on\", vakuutteli Birger\nBengelsson, joka oli alussa seurannut kertomusta oikein suu auki,\nmutta näytti nyt jo haluavan viimeinkin puhua. \"Kuulkaas, luutnantti\nLemmitty, koska minäkin tavallaan ikäänkuin kuulun saman armeijan\nrulliin, -- minä olen niitä miehiä, jotka järjestävät täällä salaa\nsuojeluskuntaa, -- niin, koska kuulun, kuten tekin, sellaisiin\nhenkilöihin, joiden tehtävä on opettaa tälle kansalle, miten maata\nrakennetaan, niin... Tuota, minäkin, jos huvittaa, näytän teille...\nMinäkin olen laatinut, vastaisen varalta, univormun. Mallin. Se\nsopisi minun mielestäni täällä... Sekin on sellainen vihreä...\"\n\nBengelsson asteli toiseen huoneeseensa. Ja ilmestyi sieltä pian\npuettuna vihreään upseeritakkiin, jonka rintamuksessa oli kaksi\nkiiltävää nappiriviä ja pari nappia takana. Ja rinnassa jonkinlainen\n-- kunniamerkki!\n\n\"Minä itse laadin mallin, ja räätäli sen teki, hehe. Minun arvoni\ntulee suojeluskunnassa olemaan luutnantti.\"\n\nJääkäri, joka oli siinä sanonut, ettei hän mikään luutnantti ollut,\nei edes vänrikki vielä, katsoi häneen hämmästyneenä, nauroi makeasti,\nmutta muuttui pian vakavaksi:\n\n\"Mitä? Onko teillä suojeluskunnassa jo upseeriarvotkin jaettu?\"\n\n\"No, hek-hek-hek, tulee olemaan\", selitti Birger Bengelsson.\n\"Tietysti, tulee olemaan!\"\n\n\"Kaunista väkeä!\" sanoi Martti Lemmitty ja nousi kavahtaen\npaikaltaan. Olikin jo myöhä, aika oli kulunut lentäen tätä\nkuunneltaessa. \"Kaunista väkeä! Kannattaako tosiaan...! Tekin\ntässä kuin jokin -- isänne, joka oli ilkkunut, että nyt hävitetään\nsosialistit, toinen kansanluokka, maasta sukupuuttoon! Ohoi teitä!\nMe siellä kaukana kaipaamme tänne... Yli ärjyvän Itämeren, maahan,\njoka loistaa unelmissa kuin paratiisi: täällä onnen tyyssija, täällä\ntuhlaa elämä ihanimpia antimiaan. Tämän maan säveliä humisivat siellä\nvieraat hongat pään päällä... En puhu itsestäni. Muut siellä ovat\njotain tehneet. Taistelleet ryssiä vastaan. Ja se taitaa olla jotain\ntoista -- kuin uneksitut kunniankentät! Siellä ei sellaista kunniaa\nniin paljon ajatella, -- mutta kyllä isänmaata. En puhu kahlaamisesta\nhangissa, sotamiehen verisistä jaloista, rumputulesta, kuumeesta,\nkeuhkotaudista. Sellaista on sodassa. En vielä siitäkään, että\nihminen on pakotettu tekemään sopimuksen, jossa sitoutuu palvelemaan\nvierasta missä tahansa, ilman oikeuksia saada edes armoleipää,\njos joutuisimme työkyvyttömiksi. -- Ja petti sekin lupaus, ettei\npataljoonaa rintamalla hajoitettaisi, vaan säästettäisi kokonaisena,\n-- ei meille itsellemme, vaan Suomelle. Moni kapinoi, -- siitä\nkummastuu, sellaisesta, ja joutuu vankileiriin. Mutta pahinta on,\nmitä täällä on puuhailtu! Me valmistamme tuloa tänne. He siellä\nrintamalla eivät tiedä mistään mitään, he ovat syrjässä kaikesta,\najattelevat vain kunniaa ja isänmaata. Ja sillä välin -- onko täällä\nvalmistettu kansalaissotaa? Se on jo mielestäni sittenkin vähän\nliikaa! Tämäkin -- luutnantti tässä! Joutukaapas siitä kameradien\npariin, niin sitten tiedätte! -- Minäkin teen velvollisuuteni, minä\nisken läpi kaikesta, mikä on Suomen tiellä, se on varma. Mutta kysyn\nvieläkin: kannattaako elää ... tämän kansan puolesta, -- joskin sen\npuolesta -- voi kuolla...\"\n\nMartti Lemmitty kätteli kaikkia paitsi ei tekomaisteria. Ja lähti.\nJulia kimmahti soimaamaan Bengelssonia. Ja sitten Birgerin vieraat\nkiiruhtivat jääkärin perästä kadulle. He saivat Lemmityn vielä\nkiinni. Lemmitty jatkoi:\n\n\"Virostakin hän puhui, tuo kaunis herrasmies! Meidän omasta\nrodustamme! Oi, toisin uneksittiin Myryn kanssa vuosi sitten, --\nuneksittiin Suomesta, joka ulottuisi jopa -- Uraliin!\" -- Nuorukainen\nnauroi. \"Nyt tuo Virokin... Viholliset marssivat sinne, polkevat\nsen jalkoihinsa... Ja tämäkin herra: puhua niin kansasta, jota\nvuosisatoja on pidetty orjina, kohdeltu kehnompina eläimiä. Siinä\nse unelma Eestinkin vapauttamisesta, -- uneksittu Aarne Myryn\nkanssa, joka jo saattaa nukkua aseidentuontimatkallaan Suomenlahden\npohjassa... Jo huhutaan, että saksalaisille annettaisiin täällä\nkansalaisoikeudetkin -- jostain tulevasta avusta. Me emme tarvitse\napua: meidän täytyy itsemme taistella. Luottaa itseemme! Nyt --\ntoiset ottavat vapauden armolahjana ryssiltä, -- toiset... Sitä emme\najatelleet... Ja -- sittenkin uskon, että tämän kansan puolesta\nkannattaa ... kuolla!\"\n\nMartti Lemmitty sanoi menevänsä yöksi johonkin hotelliin. Ylioppilas\njonkun toverinsa luo, ahdistavassa huolessa, miten hänen veljensä oli\nkäynyt. -- Julia äitinsä asuntoon.\n\nIsidorillakin oli tilapäinen pakopaikkansa, vaikkei hän siitä\npuhunut, eikä Julia sitä kysynyt: Klaran pikku koti.\n\nJulia tahtoi tavata Isidoria kuitenkin kohta huomenna. Mainitsi erään\nhotellin, jossa hän ennenkin oli majaillut. Sovittiin ajasta, --\nIsidor suostui: hän oli Julialle kiitollisuudenvelkaa hengestään!\n\n    Nel mezzo del cammin di nostra vita\n    mi ritrovai per una selva oscura,\n    chè la diritta via era smarrita.\n\n    I'non so ben ridir com' io v'entrai;\n    tant' era pien di sonno in su quel punto,\n    che la verace via abbandonai.\n\n                     Dante, Inferno: I laulu,\n                        tertsiinit i ja 3.\n\n\n\n\n42.\n\n\n\"Miksi kiitätkään minua! Sinähän tiedät, että olisin sinun henkesi\npuolesta valmis antamaan vereni!\" huudahti Julia Oljemark.\n\nHän istui hotellissa kirjoituspöydän vieressä, samassa mustassa\npuvussa kuin viime kerrallakin, käydessään huvilassa Tistelbergin\nluona. Syvälle uurretusta kaula-aukosta kuulsi rinta voimakkaalla\nhohteella, puvun mustan värin auttamana. Kädet, jotka lepäsivät\nliikkumatta, mutta alkoivat nyt hiljaa puristella sormiaan,\nmuistuttivat jotain valkeaa kiveä ... kylmää, sinertävää.\nEntistä suurempi pelko niitä kohtaan tuli Tistelbergille. Hänen\nmieleensä johtui syksy vuosi sitten, jolloin nuo kädet, siellä\nkansanopistoiltamissa, olivat olleet hänestä kuin mikäkin ...\naave. Niiden väri oli silloin ollut lämmintä, sykähtelevää. Nyt --\nmiten peloittavat. Julian kasvotkin ... iho kuin kalma... Silmät\nläpikuultavan loistavat: kaikki tämä kai johtunut morfiinista.\n\nJulia Oljemark oli tuokion vaiti.\n\nSitten sanoi hän viimeinkin, päättävästi, katsellen Isidoria silmiin:\n\n\"Mutta minulla on sinulle toinenkin asia!\"\n\nHän oli taas vaiti, ja jatkoi:\n\n\"Sinä olet muutenkin vaarassa!\"\n\n\"Ohoh\", koetti Isidor naurahtaa. \"Todellakin... Taidat vieläkin\ntietää jotain.\"\n\nMutta nauru vain vääristi huulia ja silmät olivat vakavat,\nneuvottomat.\n\n\"Niin, minä tiedän\", toisti rouva Oljemark.\n\n\"Ja mitä nyt tiedät?\" kysyi Isidor viimein, tahtoen kukistaa\nmystillisen pelkonsa ja päästä totuuteen, selvyyteen. -- Toinen\ntuskin hymyili. Isidor vaati edelleen:\n\n\"Sano, -- sinullahan on todellakin jokin merkillinen näkemystaito...\nSano, mitä minulle nyt jälleen on tapahtunut?\"\n\nRouva Oljemark toisti hänelle Klaran ilmoittaman salaisuuden. Ja\njatkoi heti:\n\n\"Mutta Klara pettää sinua!\"\n\nSe tuli yhtäkkiä. Tistelbergistä tuntui kuin hän olisi saanut\nmurhaavan iskun päähänsä ja sydämeensä. Hän ei voinut puhua mitään,\nhän käveli edestakaisin hiljaa, ja käsi tapaili rintaa, johon koski\nkipeästi. Tuskin vilahti mielessä, että Juliahan oli niin -- liian\nitsetietoinen: luonteenpiirre, joka ehkä ennen kaikkea oli tehnyt\nJulian hänelle epäilyttäväksi.\n\nHe eivät puhuneet enää mitään.\n\nTistelberg lähti pois: hän tahtoi olla yksin.\n\nEpäilys oli mystillisellä tavalla herätetty.\n\nJulia jäi vielä hotelliin, jonne hän oli varustautunut yksinomaan\ntätä puhelua varten. Erotessaan he eivät koskeneet toisiinsa: Isidor\ntuskin antoi Julialle kättä.\n\nSuurlakko, tämä venäläisen marraskuunvallankumouksen kaiku meillä,\nLeninin aatteiden levenemisen alku ja ikäänkuin kansalais- ja\nvapaussodan kenraaliharjoitus, -- suurlakko päättyi aivan kohta.\nTistelberg muutti takaisin huvilakylään. Hän ei tahtonut enää Juliaa\nnähdä. -- Mikä esti?\n\nMutta nyt -- alkoi hän kiusata Klaraa. Tutkia, kuulustella. Klara\nei ensin käsittänyt mitään. Hän katsoi Isidoriin kummastuneena.\nSitten alkoi hän ymmärtää... Hänen kauhistuneet silmänsä vannoivat\nvilpittömyyttä. Lopulta vannoi hän sanoilla, Jumalan nimessä. Mikään\nei auttanut! Klaralla oli apunaan ainoastaan kirkkaat silmänsä ja\nvalansa.\n\nNekin tuntuivat viimein mykistyvän...\n\nIsidor kävi Klaran isänkin luona, tuntien halpamaisuutensa, mutta\nhillittömän epäilyksen vetämänä: Julia oli sanonut niin!\n\nSairas vanhus ei ymmärtänyt hänen pientä utelemistaan. Isidor puhui\njulkeasti suoraan. Se oli isästä uskomatonta: hänenkö Klaransa, hänen\nmoitteeton lapsensa, -- mahdotonta! Vanhus suuttuikin.\n\nSieltä ei Isidor saanut mitään todistusta Klaraa vastaan. Mutta se\nvakuutus ei riittänyt! Herätetty epäluulo vei Isidorin kahvilaankin,\nurkkimaan. Siellä ei pienintä moitetta nuorta kassaneitiä vastaan.\n\nJa kuitenkin Isidor katseli vastaisuuteensa -- surulla, kauhulla.\nKuvitteli omakseen vierasta lasta. Sellainen kumoaisi kaikki\nhänen sadat suunnitelmansa, ihanat yhteiskuntaihmiseksi aikovan\nrakennelmat, -- rappioittaisi hänet kelvottomaksi ihmiseksi!\n\nJa -- hänen suunnitelmansa olivatkin jo tuhoutuneet.\n\nKaiken tämän oli aiheuttanut Julia, fantastisia seikkailuja etsineen\nja sitten äärimmäiseen asketismiin kiristyneen herännäispapin tytär.\nMutta mystillisellä tavalla kiihtynyt nuori mies ei vielä jaksanut\ntätä ajatella. Hän näki Julian, jota ei tosin enää rakastanut,\nhenkensä pelastajana. Näki hänet seisomassa siellä junassa\npunakaartilaisten keskellä, ylpeänä, pää pystyssä, pommejaan kantaen,\n-- kuin minkäkin Ranskan vallankumouksen aikaisen ylimyksettären\njakobiinien saartamana!\n\nJa hän aprikoi yhtä mittaa, miten rouva Oljemark oli ennenkin\nsalaperäisellä aavistuksella tuntenut hänen asioitaan. Olihan\nsiitä todistuksia, jotka nyt palautuivat mieleen. Kun Isidor viime\ntalvena oli matkustanut maalle, paennut maan sydämeen, olivat he\naina kirjoittaneet toisilleen samoja ajatuksia... Julia oli arvannut\nsellaisia Isidorin tekoja, joista hän sitten sai tietää vasta\nkirjeellisesti Isidorilta...\n\nEntä se harmaa ilta viime syksynä: Isidor muisti sen nyt selvästi, --\nmuisti, miten tuuli silloin lennätteli lehtiä kadulla, kun hän seisoi\nikkunan ääressä Onnin huoneistossa. Hän kaipasi Juliaa. Ja lähti --\netsimään Juliaa kaupungilta. -- Ja lopuksi tuli Julia hänen luokseen,\nsinne Tarkkasen pihalle, -- pelkästään siitä syystä, että Isidor oli\nsitä ajatuksissaan tahtonut.\n\nRouva Oljemark oli myöhemmin tunnustanut, että oli sinä iltana\ntuntenut, mitä toinen silloin ajatteli.\n\nSellaisia kummallisia seikkoja, jotka todistivat Julian\nselkeänäkemyksestä, ilmestyi monen monia.\n\nJa eikö hän itsekin, Tistelberg, ollut nähnyt Juliaa ensin unessa, --\npaareilla, tuona omituisena yönä, jolloin kuu tuskin valaisi kamaria,\n-- nähnyt ennen kuin Juliaa tuskin tunsikaan? Melkein ensin unessa...\nAikaisemmin, kesällä kaupungissa käydessään, oli hän vain aavistellut\nJuliaa, -- huomannut jonkun naisen kauniit paljaat jalat liikkumassa\nohitseen, vaikkei ajatellut edes hänen nimeään...\n\nJa tuonnoittain oli rouva Oljemark kertonut senkin viimevuotisen\nuninäkynsä, että oli nähnyt unessa jääkäritkin.\n\nEntä sitten valtavin todistus: Julian monet varoitukset punaisesta\nmiehestä!\n\nJa siinä oli hän ollut totisesti oikeassa!\n\nJa miksi olikaan Klara heittäytynyt niin pian?\n\nJulia oli taistellut vastaan. Mutta se, että hän sittenkin antautui,\ntodisti, että heissä oli jotain syvintä yhteistä, muutakin kuin\naistit, -- jotka nyt olivat Isidorin puolelta kylmenneet.\n\nEi, herätettyä epäluuloa oli mahdoton poistaa.\n\nVielä pari kertaa kävi Klara Tistelbergin luona. Näytti viimeisellä\nkerralla omituisen päättäväiseltä. Sanoi todistavansa teolla, että\noli viaton!\n\nEräänä aamuna joulukuun puolivälissä luki Isidor sitten\nsanomalehdestä, että Klara Merve oli kuollut. Ottanut myrkkyä.\n\nIsidor kauhistui... Muisti pullosen, jonka rouva Oljemark oli hänelle\nviime kesänä lähettänyt. Kaivoi matkalaukkuaan: pullo oli sieltä\npoissa!\n\nIsidor ei mennyt Klaran isän luo. Mitä se olisi auttanut -- enää?\nMiksi selittää isälle lisää totuutta? -- Miksi antaa itseäänkään\nilmi: hän ei ollut murhannut, ei myrkkyä antanut, tarjonnut! Mutta\nhän tunsi kuitenkin itsensä rikolliseksi: hän oli tehnyt ei enempää\neikä vähempää kuin murhan!\n\nSiltä alkoi tuntua: omatunto sen todisti, -- vaikkei vieläkään ollut\nvarmuutta.\n\nAjatus kuulastui vähitellen. Hän mietti asiaa... Johtui vakaumukseen,\nettä Julian ennustukset ja tiedot saattoivat sittenkin olla --\npelkkiä sattumia. Tuota punaista miestäkin koskevat ainoastaan siitä\njohtuneita, että Julia aina eli huolessa hänen puolestaan.\n\nMustasukkaisuuskin, hillitön katkeruus, oli saattanut aiheuttaa\nsyytökset Klaraa vastaan.\n\nJa nyt olivat tuhannet ihanat rakennelmat, jotka Isidor oli uneksinut\nKlaran ympärille, luhistuneet.\n\nJa hän itse oli -- ilmeinen murhaaja.\n\nViha, jota Tistelberg silloin tällöin oli tuntenut Juliaa kohtaan,\nkasvoi synkäksi kaunaksi. Julialle ei hän kirjoittanut enää, ei\nkirjoittaisi koskaan: viimeisessä kirjeessä, jonka Isidor hänelle\nlähetti, mainitsi hän Klaran kuolemasta ja -- tuosta myrkystä! Rouva\nOljemark vastasi:\n\n\"Sinä vihaat minua. Ja kuitenkin tiedän, että olin oikeassa!\"\n\nHän tiesi! Kun Isidor yhä vain tarkemmin muisteli entisiä tapahtumia,\nhuomasi hän, että Julian salaperäiset tiedot siitä, mitä hän\nmilloinkin ajatteli tai teki, olivat ehkä harvinaistapauksia vielä\nlukuisampien sellaisten joukossa, jotka todistivat päinvastaista.\n\nSamanlaatuista saattoivat Julian tiedot punaisesta miehestäkin olla...\n\nMutta tuho oli Tistelbergille tullut.\n\nSiitä hän sai, että oli halveksinut tuhansien vuosien kokemusten\nluomaa järjestelmää ... leikitellyt kauheilla asioilla: lähennellyt\ntoisen vaimoa!\n\nEikä rikosta tosiaan sovitettu sillä, että hän olisi antanut itsensä\nilmi: hän ei ollut ulkonaisesti rikollinen, hänen sanojaan ei edes\nuskottaisi, tunnustajaa väitettäisiin hulluksi. Olihan -- hänen\näitinsäkin ollut niin hermosairas. Mutta viaton oli hän maailman\nsilmissä, viaton. Omissaan ei! Ei koko elämänsä aikana.\n\nHänen oli sovitettava rikoksensa! Paljon kovemmalla tavalla\nkuin mikään tunnustus! Hän ei voisi väistyä edes manalan maille\nepätoivoissaan! Hänen täytyi kantaa syntiään kaiken ikäänsä: sovittaa\nse vastaisuudessa mallikelpoisella käytöksellä, viisaammalla\nymmärtämyksellä niitä lähimmäisiään kohtaan, joiden kanssa joutuisi\ntekemisiin.\n\nJa kuitenkaan ei hän olisi mitään tästä tehnyt ehdoin tahdoin!\nEivätkö mystilliset, ihmisen sielun syvyydessä piilevät ja ikäänkuin\nhänen ulkopuoleltaankin tulevat voimat olleet ajaneet onnetonta tähän?\n\nJa hän, hän oli hymyillyt jollekin Kyösti Keretille, joka oli\nsekautunut jonkinmoiseen teosofiaan! Ehkäpä siinä avuttomalta\nnäyttävässä teossa oli jotain muutakin kuin pelkkää poloisen\nleipäpalan hankintaa? Hän oli säälitellyt lahkolaisia, jotka pyrkivät\neroon kirkosta ja tavoittelivat omia, ulkomuodoltaan hullutuksiinkin\nvieviä uskonmaailmoita. Oliko hän itse ollut sen kuulaampi kuin\njokin Keretti tai nuo muut? Tai sen parempi, hän, Ester-juttuun\nsekautuneiden halveksija! Hän, ehkä omien -- taikauskojensa tuhoon\nsyöksemä? Hän oli naurahdellut maalaisten uskolle, joka oli hänestä\nliian kiivasta, liian sokeaa. Mokomakin järjen valtias, hän itse!\n\nHän oli nyt, jouduttuaan n.s. kansan kidutettavaksi, -- raakojen,\njulmien miesten, jotka oli yllytetty irtautumaan uskonnosta, ainakin\nkirkosta, -- ajatellut, että kirkollinen järjestys sittenkin\nolisi parempi, tuhat kertaa parempi kuin tällainen irtautuminen.\nAjatellut ikäänkuin Voltaire, että kirkko oli tarpeen rahvaan\nkurissapitämiseksi. Hän oli siinäkin suhteessa tullut tänä vuonna\n-- hiukan vanhoilliseksi! Mutta oliko sekään ajatus vielä oikea?\nUskonto muka tuollaisena kurissapitäjänä? Niinkö vain, eikö muuta?\nAh, eräiden vanhojen käskyjen kunnioittaminen ei olisi hänelle\nitselleenkään tehnyt pahaa! Ei totisesti! Tässä hän nyt makasi --\nrikollisena, joskus niin synkkänä, että ainoastaan mahdollisuus\nkasata maailmassa hartioilleen velvollisuuksia rajattomiin saakka\ntuotti hänelle iloa. Ja hän kiitti Jumalaa siitä ilosta.\n\nMystilliset voimat johtivat häntä niinkuin kaikkia muita,\nyksilöitä, kansoja, puolueita... Kaikki olivat erehtyväisiä.\nMiksi ajatella toisten vikoja? Enemmän piti muistaa omiaan, -- ja\ntehdä velvollisuutensa sillä tavoin kuin tarkkaan ja lempeästi\nharkitsemallakaan ei enää voinut olla tekemättä. Sitä vaati se, jota\nhän nyt kutsui -- sielukseen: viimeinen entisyyden varustus hänen\nympäriltään oli lopulta kadonnut.\n\nSielu, jokin mystillinen voima, joka vaati kunniallisuuteen, vaati\ntilille koko elämän ajan -- rikoksesta.\n\nSe oli Julia Oljemarkin ja nuoren miehen rakkauden viimeinen vaihe,\nviimeinen sana.\n\nAika näyttäisi, oliko hänessä miestä mitenkään pitämään päätöksensä,\ntäyttämään tuon sielun, Jumalan sanelemat käskyt.\n\nViha Juliaakin kohtaan alkoi hiljaa, hyvin hitaasti lauhtua, -- viha,\njohon rakkaus oli loppunut.\n\n\n\n\nMITÄ SITTEN TAPAHTUI...\n\n\nEräät kysyvät, kun romaani näin päättyy, mitä sitten tuli, mitä\ntapahtui. Ja vaikka romaanissa, -- jonka mielestämme pitäisi olla\nmuutakin kuin kaunis kirja, -- pitäisi olla totta, niin, todempaa\nkuin ankara elämä, -- vaikka romaanissa ei merkinne paljonkaan, mitä\nsitten tapahtuu, vaan enemmän, mitä ensin tapahtui, niin olkoon\nmenneeksi, -- koska jatkossakin voi huomata syiden, ei seurausten,\ntärkeyden.\n\nKauan odotettu ukkonen jyrisi päittemme päällä, maailman myrskyn\nsalamat sinkoilivat räikkyen täällä, -- sytyttivät tuvat tuleen,\nmaata peittivät surmattujen ruumiit.\n\nInsinööri Tistelberg, jouduttuaan aluksi rintaman pohjoispuolelle,\nniiden riveihin, jotka ryntäsivät etelään, koetteli täyttää\ntehtäväänsä, josta ei ainakaan enää ollut minnekään poikkeamista,\nei etsinyt kuolemaansa, ei karttanutkaan sitä: oli päättänyt kantaa\nomaa kannettavaansa, rangaistuksensa taakkaa, tyynesti, kunnes se\nmäärättäisiin otettavaksi pois.\n\nJulia Oljemark kaatui eräässä Antrean rintaman taistelussa. Oli\nmennyt Punaiseen ristiin. Saanut kuulan pelastaessaan haavoittuneita,\nkuollut sairaalassa.\n\nJoku viikko sen jälkeen kun lehdet mainitsivat hänen kuolemastaan,\ntuli häneltä Isidorille sairaalasta kortti, jossa vain pari sanaa:\n\"Terveiseni. J.\"\n\nKortti oli kirjoitettu punaisella. Mustetta oli rouva Oljemark aina\nennen käyttänyt.\n\nTistelberg itki jonkin kyynelen. Vielä jokin kuukausi sitten olivat\nhe olleet toisilleen läheisiä. Nyt oli Julia hänelle -- sittenkin\nkuollut -- jopa henkisesti, -- kuollut kuolemansakin jälkeen. Hän oli\ntuhonnut Klaran.\n\nTohtori Oljemark, tuo siivo, kunniallinen mies, jonka lauhkeudessa,\nsellaisessa, että se kiihtyi vastarintaan ainoastaan kaikkein\njulmimmasta, varmaan piili paljon rakkautta, -- niin alistuvaa,\nettä hän löysi ilonsa vain Mairen kasvattamisesta ja työstään,\n-- Severi Oljemark hoiti sodan aikana lääkärivelvollisuuksiaan\nkotikaupungissaan, vaalien vaivojaan säästämättä haavoittuneita.\nJyrkästi protesteerasi hän sellaisia taistelun kiihkossa tulistuneita\nvastaan kuin kauppias Bengelssonia ja omia sisariaankin, jotka\nvakavasti toivoivat, että kaikki kapinalliset olisi ammuttu, --\nkaikki 60-70 tuhatta miestä ja naista. -- Sitten on tohtori Oljemark\njulkaissut useita tieteellisiä tutkimuksia, joille tunnustetaan\nainakin tunnontarkan, talteenpanevan työn arvo.\n\nMartti Lemmitty kaatui Raudun taistelussa. Jotkut kertoivat, että\nhän, nuorukainen, joka oli ollut verrattoman urhoollinen, miestensä\nensimmäisenä aina, jopa välistä yksinään venäläisiä ja punaisia\nvastassa, oli lähtenyt liian varomattomasti tiedusteluretkelle,\nkirkkaalla päivällä avonaisen järven poikki ratsastaen, kauas\nnäkyvässä jääkäripuvussaan. Sinne järven aukealle hän suistui.\n\nAarne Myry, Martin aseveikko, hän pelastui komennusretkiltään.\nKauniina ja raisuna, miestensä jumalana Vilppulan rintamalla\ntaisteltuaan haavoittui hän Tampereen valloituksessa. Makasi\nsairaalassa, kiihotti tiedottomana maatenkin houreissaan poikiaan\neteenpäin, ja jäi eloon. Hoitaa nyt omaa rykmenttiään. On naisväen\nihailema komea mies, ratsuväenupseeri, lakki yhä hieman keikaroivasti\nkallellaan kiharaisessa päässä. Lyö välistä kortin pöytään, maistaa\nnaukkusen, nauttii muutenkin melkoisesta perinnöstään, jonka kuului\nsaaneen enoltaan.\n\nOskar Klingstedt elää. Kuului istuneen, surun murtamana isänsä\nmurhasta, tuona julmana aikana sotaoikeudessa, -- oli kai tosiaan\naikoinaan lukenut juridiikkaa. Muiden kiihtyessä lausui hän hiljaa ja\nhillitysti: \"No, no, ei niin hätäillen. Ei riitä, että kunkin vangin\nkuulustelu supistuu pariin nooteksenlehden riviin. Kuunnelkaamme\nkorpiemme ääntä!\"\n\nHänen antagonistinsa Rolf Idell! Toimittaja Idell, joka sattui\njäämään rintaman eteläpuolelle ja joka syytti Saksan provokaatiota\nkaikesta ja sai viimeinkin lyödä oikein voitoniloisesti kämmeniään\nkupeisiinsa, kun Saksa lopulta joutui tappiolle, -- toimittaja Idell\non sitten ollut kansanopistonjohtajana. On kirjoitellut lehtiinkin,\nihaillen yhä varsinkin Englannin oloja, sen hallintotapaa,\nparlamenttia, siellä vallitsevaa yksilöllistä itsenäisyyttä,\nEnglannin vapaakauppaa, -- yleensä ihaillen näitä aloja enemmän kuin\najatellen, miten meillä siinä suhteessa olisi asianlaita.\n\nPunainen mies, opettaja Sarvi, pakeni Venäjälle kansanvaltuuskunnan\nmukana, mutta hänen nimeään näkee silloin tällöin lehdissä: hän\nuhkailee ja tekee yhäti voitavansa saadakseen Suomen osakkaaksi\nodottamastaan maailmanvallankumouksesta.\n\nAkseli Jorvas istui intendentuurissa. Hän on yhäti rikastunut. Hänen\nrouvallaan on nyt saksalainen seuranainenkin.\n\nKirkkoherra Kyrönpää, innokas kansallismielinen ja ankara vanhojen\nsuomalaisten tapojen vaalija, joutui jollakin tavoin punaisten\nkynsiin. Hänet oli ristiinnaulittu.\n\nPuutarhuri Sutelinille \"annettiin leipäkortti\", s.o. hänet ammuttiin,\nTampereella, sotavankina ryssien joukossa. Hän olikin samoillut\nmonissa paikoin rankaisuretkillä ja väitettiin hänen tehneen muitakin\nmurhia kuin Blöckerin.\n\nJalo Julku ammuttiin samoin, Kouvolassa. Hän oli potkinut vatsallaan\nmaassa, pureutunut kiinni kiviin, vannonut Kristuksen nimessä, että\nhän ei ollut ketään murhannut eikä kiduttanut: hän oli vain leikkinyt\nbolsevikkiulaania! Talonpojat veivät hänet toisten joukkoon, jotka\nkaivoivat hautaansa alasti riisuttuina. Siihen oli Jalo Julku\nnitistetty.\n\nRouva Kristiina Sutelin tuli Tammisaaren vankileiristä tavattomasti\nohentuneena, sellaisena, tuo ennen lihavuuttaan ähkivä matami,\netteivät hänen ystävänsä, jotka sillä välin olivat anastaneet hänen\nkotinsa, luullen jo koko perheen kuolleeksi, tunteneet ystävätärtään:\nkasvot ikäänkuin suomuisina, -- arvaahan sen, ruokana ei koko\nkesään paljon muuta kuin piikkilankain takaa kurotellen saatuja\nruohonpiippoja. Hän ei jaksanut kiistellä ystäviensä kanssa. Hänelle\nkeitettiin kaksi kananmunaa, jotka hän söi ja -- heitti henkensä.\n\nKristiina Sutelin lepää nyt kaupunkinsa uudella hautausmaalla,\nsiellä alakuloisella tasangolla, kun taas ukko ja poika omalla\ntahollaan, ja pikku Ester, jonka hänen isänsä oli käynyt rankaisu-\nja murharetkillään sieppaamassa mielisairaalasta pois, ajautui\nLahteen ja makaa siellä hiekkahaudassa: hänen pikku ruumiinsa oli\ntavattu törkeästi paljastamalla häväistynä niiden noin sadan naisen\njoukossa, jotka ammuttiin eräässä myöhemmässä teloituksessa, --\npilkkukuumeen saastuttamina, muiden vankien pelastamiseksi, väittävät\neräät punaiset; -- ammuttiin sitten kun kapinalliset valkeain ja\nsaksalaisten saartamina kärsivät siellä hirvittävän tappion eivätkä\nennättäneet kaikki paeta niiden suunnattomassa vyöryssä, jotka\nsamosivat Venäjälle toivoen löytävänsä sieltä itselleen uuden taivaan\nja maan.\n\nSylvester Teljo elää kuin ennenkin, älykkäänä, lauhkeana isäntänä\nhyvin hoidetussa pikku talossaan. -- Pastori Myötyri samoin kuin\nennenkin: tyytyy vähäiseen; kuului pari kertaa pelastaneen henkensä\nneuvottelemalla punaisten kanssa, jotka uhkailivat hänellekin tuhoa,\nsiunasi kapinan aikana rintamalle lähteviä valkeita ja siunasi\nhautaan sieltä tuotuja kaatuneita valkeita ja sitten ammuttuja\npunaisiakin; yleensä -- mies entisellään. -- Neiti Laina Suomela\non harras, tarmokas Lotta, ulkoilmaihminen, joka ei enää kyhäile\nnäytelmiä ja jonka kaulaa ei hermotauti enää nyiskele. -- J.n.e.\n\nInsinööri Onni Tarkkasen näimme viimeksi keväällä 1918, Helsingissä,\nvapaudenpäivänä. Suloisena kevätpäivänä: liput liehuivat katoilla,\nsiniristiset Suomen liput, kilpaa sotalippujen kanssa, jotka\nliikkuivat halki riemuitsevan kansantungoksen pitkin Esplanadia,\nkukin rykmenttinsä kantamana, ponnistukset ja vaivat kestäneiden\nmiesten, joukossa harmaita vanhuksia ja nuoren nuoria poikasiakin, --\ntorvien soittaessa sydäntäjärkyttävästi Sotilaspoikaa. Onni Tarkkanen\nseisoi ystävänsä Tistelbergin ja rouvansa vieressä, katsellen\nhymyillen paraatia, jota näkemään hän oli tullutkin, käsivarsi\nkääreessä: hän oli haavoittunut sodassa, mutta ei vaarallisesti.\nRouva, joka oli ostanut ruusun ja sovitteli sitä paraikaa siinä\nKämpin ovella vartioivan saksalaisen ratsumiehen hevosen suitsiin,\nkäännähti myöskin katsomaan erästä uutta rykmenttiä, joka asteli\nväsyneenä ja risaisissa kotitamineissaan ohitse, hämmästyi ja\nhuudahti:\n\n\"Mutta Onni, katso, -- nehän ovat likaisia, -- kuin ryssiä!\"\n\nSilloin insinööri Tarkkanen oikaisi vaimoaan ankarasti. -- Ja sitten\ntuli uusia ryhmiä, insinöörit johtuivat keskenään filosofeerailemaan\nniistä: tästä uudesta, aseita rakastavasta Suomesta. Tistelberg sanoi\nihmettelevänsä kaikkea tätä, tällaista uutta, joka oli niin outoa\nhänen ajalleen, mutta tunnusti sen uuden: täytyihän kansakunnan ennen\nmuuta suojella itsensä, -- olla varuillaan niinkuin yksilönkin!\nTämäkin oli sitä uutta Suomea, joka oppisi luottamaan itseensä. -- Ja\nmielessään myönsi hän, että nousevan polven elämänkäsitys ja kohtalo\nolivat sittenkin muka onnellisemmat kuin hänen, joka, välipolven\nlapsena, oli turhia aprikoiden ja hempeässä haaveilussa -- polttanut\nsiipensä...\n\nNo niin, Onni Tarkkanen ei kuulunut enää aikovankaan kerätä mynttejä.\nSamoin kuin lehtori Korpelainen, joka myöskin oli haavoittunut ja\nvaarallisesti, mutta todennäköisesti pelastuisi, oli Tarkkanen nyt\ninnostunut suojeluskunnista. Hän ei enää moittinut jääkäriliikettä\narveluttavaksi, ei hiiskunut koko asiasta mitään. Mutta kertoi\nalkavansa käydä joka ainoa sunnuntai, hoidettuaan arkina monet muut\nkansalaistehtävänsä, suojeluskuntansa harjoituksissa. Ja mainitsi\nhymyillen olevansakin ampujana niitä melkeinpä parhaita.\n\nTuossa riensi jälleen uusi osasto. Torvet raikuivat, rummut\npärisivät. Ja osaston rinnalla marssi Birger Bengelsson.\n\nBirger Bengelsson, helsinkiläisen ryhmänsä päällikkönä, notkeana,\njalkaa lyöden, pää pystyssä. Yllään oli hänellä se hänen\nomalaatimansa vihreä univormu! Ja rinnassa kaksi kunniamerkkiä.\nVälkähtelevällä miekalla teki hän tuttavilleen kunniaa.\n\n\n\n"]