[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fkKjsAirh8g3KHGOiiJXMm-IMx0axz-5btkhdSW2zZfA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},93,"Minkä mitäkin Italiasta","Aho, Juhani",1861,1921,"93-aho-juhani-minka-mitakin-italiasta","93__Aho_Juhani__Minkä_mitäkin_Italiasta",null,"tietokirja",[],[],"fi",1906,19291,128993,false,13780,[22],"Italy -- Description and travel",[24],"Travel Writing","\"Minkä mitäkin Italiasta\" by Juhani Aho is a travelogue written in the early 20th century. The book captures the author's impressions of Italy through a series of evocative descriptions and personal reflections as he journeys from Austria to various Italian cities, including Vienna and Venice. Aho provides readers with vivid imagery and insight into the landscapes, cultures, and historical contexts he encounters.  The opening of the text begins with the narrator's train journey through the Semmering Mountains, where he reflects on the cold, wintry landscapes of Austria as he anticipates the warmer, sunnier climates of Italy. As he travels, he observes the locals, their clothing, and their habits, drawing parallels between them and his Finnish compatriots. The weather gradually shifts, and the narrator describes the beauty of the mountains and valleys, alluding to his mounting excitement about the adventure ahead in discovering Italy's rich culture and history. This introduction sets the tone for a deeply personal exploration of Italy, filled with sensory details and emotional resonance. (This is an automatically generated summary.)",[],314,"Matkakertomus kokoaa havaintoja ja tunnelmia junamatkalta Itävallan kautta Italiaan. Teos sisältää kuvauksia muun muassa Venetsiasta, Roomasta ja Pisasta sekä pohdintoja italialaisesta taiteesta, arkkitehtuurista ja uskonnollisista perinteistä.","Juhani Ahon 'Minkä mitäkin Italiasta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 93. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MINKÄ MITÄKIN ITALIASTA\n\nKirj.\n\nJuhani aho\n\n\nWSOY, Porvoo, 1921.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nRautatiematka Semmering-vuoristossa\nEnsimmäinen vaikutelma Italiasta\nVenetsiassa\nNäköala Pietarinkirkon tornista\nRooman katakombit\nRooman karnevaali\nPaavin viisikymmen-vuotinen riemujuhla\nPyhän Paavalin kirkko ulkopuolella muurien\nMikael Angelo ja Rafael\nFreskomaalauksista\nFiesolen luostari\nKirkkoja ja kirkonmenoja\nPisan Campo Santo\nKäynti Genovan hautausmaalla\nLaululintuja\nKuvaus Kaprista\n\n\n\n\nRAUTATIEMATKA SEMMERING-VUORISTOSSA.\n\n\nOn ilta myöhä, kun lähdetään Wienistä etelään päin.\n\nSinne tullessa on halu päästä päiväiseen etelään kiihtymistään\nkiihtynyt. Yhtä samaa suomalaista talvea oli ollut melkein sinne\nsaakka. Unkarikin, jota palanen vilahdukselta sivuutettiin, näytti\nlumen peittämältä tasangolta. Ja Wienissä oli lunta yhtä paljon kuin\nHelsingissä tammikuun pyryjen aikana. Miehen korkuiset kinokset\nkohosivat likaisina ja rumentavina. Jos tässä mieli päästä kesämaahan,\nniin täytyy kiirehtiä.\n\nMutta ei juuri siltä näyttänyt, että pian oltaisiin etelässä. Junassa\noli kylmä ja seura kolmannessa luokassa aivan kotimainen. Ihmeellistä\nsentään, kuinka ihmiset kaikkialla ovat samannäköisiä. Puhumattakaan\nherrasväestä ja keskisäädystä, näyttävät talonpojatkin olevan samaa\nsukua. Niitä on junassa useita. Ne ovat jostakin Etelä-Itävallan\nvuoristosta ja pukuna niillä on housut selvää sarkaa ja turkki\nlammasnahkaa. Eivät juuri paljon puhu toisilleen, istuvat ja tupakoivat\nja evästään syötyään paneutuvat penkille pitkäkseen. Epäilemättä on\nheillä vuoristoissaan samanlainen elämä kuin meillä järviemme ja\njokiemme rannoilla: karu luonto, kylmät talvet, leipä tiukassa. On\ntuossa sentään muuan mies, joka näyttää vähän erikoisemmalta. Hänellä\non koukkuisempi, etelämaalaisempi profiili, parta musta, silmät ruskeat\nja valppaat ja vilttihatussa höyhentöyhtö. Kuvailen, että hän on\nvuorimaiden metsästäjä, kauriiden ampuja. Ja tuon tuostakin katsastaa\nhän ikkunasta ulos. Luonto näyttää vetävän häntä niinkuin sitä, joka on\ntottunut sitä rakastamaan sen seurassa eläessään.\n\nOn yö, mutta onneksi sentään paistaa kuu ja maisema on mitä\nharvinaisin. Matkakirjan mukaan pitäisi rautatiematkan Wienistä Italian\nrajalle olla harvinainen niillekin, jotka ovat paljon maailmata\nnähneet, eikä ainoastaan minulle, joka en ole nähnyt muita vuoriseutuja\nkuin Puijot ja Kolivaarat. Semmering-radan sanotaan olevan maailman\nomituisimpia ja suurenmoisimpia.\n\nTasangolla oli vähän aikaa lumi kadoksissa, siellä täällä vain pellon\nojien pohjassa kiilui jokin vanha kinos. Mutta pian on maisema taas\ntäysin talvinen. Vaivoin saapi ikkunanruudun sulana pysymään siihen\nhengittämällä. Se, minkä siitä näkee, palkitsee kuitenkin sen pienen\nvaivan, minkä se tuottaa.\n\nJuna kulkee laaksossa kahden kukkulajonon välissä. Kun taivas on\npilvessä eikä kuu pääse esille, erotan vain haamut kukkuloista. Ne ovat\nvielä loivia, niiden rinteillä on kai viljelyksiä, koska metsäin\nvälissä on aukkoja. On siellä kyliä ja kaupunkejakin, joista tuikkaa\ntulia. Mutta ihmisiä ei näy pienillä asemilla enemmän kuin meillä\nkotonakaan. Ja kun asemahuoneen takana kasvaa härmäinen koivu ja\nkuusien oksat oikeavat lumen alla, niin ei voi kuvailemallakaan\nkuvailla, että olisi lähes viikon päivät matkustanut melkein suoraan\netelää kohti ja että huomeniltana olisi jo määrä soudella gondolassa\nVenetsian laguuneja pitkin.\n\nYhä kauemmas näyttää kesämaa poistuvan. Vedän kasvoni pois ikkunasta,\nnojaan penkkiini ja panen tupakan. Sen sammuttua menen hetkeksi unen\nhorroksiin, nukun ehkä tunnin tai toista, kun herään -- Kuusamossa.\n\nOn ensiksikin niin kylmä, että puistattaa sielua ja ruumista. Sitten ei\nnäy ikkunasta niin mitään, sillä se on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen\nja vetäytynyt paksuun riitteeseen. Ja kun vihdoin saan sen sulaksi,\nluulen olevani varma siitä, että ollaan kaukana Kajaanin takana.\n\nLaakso on jäänyt tuonne alas ja juna kohonnut vuoren kylkeä kiipeämään.\nOikealla puolella on jyrkkä metsäinen rinne. Vasemmalla on huimaava\nputous, niin että näyttää siltä kuin kulkisi kuusien latvoja myöten. Ja\nalhaalla luminen tasanko, josta ei tiedä, onko se peltoa, niittyä vai\njäätynyttä järveä. Tasangon toisella puolen on samanlainen vuori kuin\nmikä on tämä, jota juna kulkee. Sen takana on samanlaisia, jotka jo\nselvästi erottaa selvinneeltä taivaalta paistavan kuun valossa.\n\nMitä mahtavia tuntureita ne ovatkaan! Kuusta ja mäntyä ne kasvavat, ja\nniiden muodostuskin on tuttu suomalaisen silmälle. Se on kuin onkin\ntämä meidän kotoista alppiseutua. Hyvin harvassa häämöttää jokin maja\ntai pienempi kylä ja ehdottomasti tulee ajatelleeksi, etteivät kai ne,\njotka ovat tämän rautatien rakentaneet, ole rakentaneet sitä\npaikallisliikkeen takia, sillä mitäpä hyötyä olisi muulla maailmalla\nyhteydestä näiden kivikkomännikköjen kanssa.\n\nMutta sinne jäävät pian kuvailut Kuusamosta ja kotimaasta.\n\nJuna on yhä vaivalloisemmin ahertanut ylöspäin päästäkseen. Muutamalla\nasemalla on valjastettu kaksi veturia eteen, mutta ei vauhti siitäkään\nole suuresti enentynyt. Tehtävä matka ei olekaan leikintekoa.\nMäkirinteet ovat muodostuneet vuorien kyljiksi. Kuta ylemmä on noustu,\nsitä ylemmä nousevat huiput. Ollen äsken pyöreitä ja lempeitä, ovat ne\nnyt kulmikkaita, jyrkkiä ja uhkaavia. Paljas puuton kallio putoo\nmustanpuhuvana huimaavasta korkeudesta, melkein yhdensuuntaisesti\nvaunun seinien kanssa yhtä huimaavaan syvyyteen.\n\nViljelyksestä ei näy paljon jälkiä. Jollakin niityntapaisella\npyörylällä on pieniä heinäsuovia, jotka hukkuvat lumen alle. Mutta sen\nsijaan ilmaantuu kallioiden huipuille ja kuilujen reunoille\nhaaveellisia, kummallisia muotoja, jotka vasta useamman nähtyään silmä\nviimein ymmärtää selittää vanhoiksi ritarilinnoiksi. Kuta\nlouhuisemmaksi tulee maisema, sitä tiheämmässä niitä näyttää olevan.\nJos olisivat ajat entiset vanhat, niin varmaan saisimme monet\nmatkaverot maksaa ennenkuin pääsisimme niiden ohi.\n\nTie ei enää pääse suorasti nousemaan, sen täytyy kiertää kuin\nkarjanuran. Parastaan tehden menee se pitkissä kiemuroissa vuoren\nympäri, nousten ja yhä vain nousten. Pari kolme kierrosta tehtyään\nsaman keilan kylkiä pitkin ei sen matka eteenpäin ole ollenkaan\nedistynyt. Mutta sen täytyy päästä eteenkinpäin, päästä tuolle toiselle\nvuorelle, jonka rinteillä hanget kuunvalossa kimmeltävät. Eikä siinä\nmuu auta kuin harpata kuilun yli, joka erottaa vuoren toisesta. Sitä\nvarten on siinä kaksi kaitaista rautariukua, joita myöten juostaan\ntoisen vuoren rintaa vasten kuin putoamisen pelossa ja niin kiirettä\nvauhtia, että juoksuunsa jäätynyt koski satain askelien syvyydessä\ntuskin ennättää silmään tarttua.\n\nToisella vuorella alkaa sama leikki, sama kiertokulku ja sitä seuraa\nsitten samanlainen harppaus kolmannelle ja niin aina eteenpäin. Viimein\nnäyttävät veturit kuitenkin tähän kiipeilemiseen kyllästyvän. Matka\nheidän mielestään edistyy ehkä liian hitaasti vai hermostuttaako heitä\nkenties kulku ammottavain kuilujen yli.\n\nSillä kuin yhteisestä tuumasta puskevat he yht'äkkiä päänsä\npystysuoraan kallioon ja laskevat sen läpi kuin pyssyn luoti läpi\nlahoneen seinän. Ja kerran siihen keksintöönsä päästyään innostumaan\neivät heille enää muut keinot näytä kelpaavankaan. Tunneli seuraa\ntunnelia, tuskin on yhdestä päästy, niin jo toiseen upotaan, ja jos ei\nsiihen ole tilaisuutta yhdellä puolen laaksoa, niin haetaan puhkaistava\nvuorenseinä toiselta puolen.\n\nSillä välin on kuukin päässyt pilvistä vapaaksi ja paistaa nyt\nvuoriseudun kirkkaassa yöilmassa kirkkaampana kuin minä sen\nkoskaan ennen olen nähnyt. Se on vanha ilotulittaja ja tietää,\nmilloin sen on edullisinta esiintyä. Hyvin se on laskenutkin\njättäessään ilmestymisensä siihen asti, kunnes me ehdimme tulemaan\ntunneliseuduille. Vaikutus, joka syntyy, kun pilkkopimeästä umpiosta\nyht'äkkiä puhallutetaan mitä heleimpään kuutamoon, jossa vuoret kuin\nukkospilvet vyöryvät toistensa hartioilla ja jossa valo ja varjo\nvaihtelevat, on niitä, joita ei kernaasti käy kuvaamaan.\n\nKoko yön kestää tätä nousua. Ja kuta ylemmä tullaan, sitä korkeammiksi\nja paksummiksi kasvavat vuoret, sitä likemmin ne liittyvät toisiinsa ja\nsitä ahtaammiksi käyvät laaksot, muuttuen lopulta vain halkeamiksi.\nLumikinokset kasvavat samassa määrässä. Paikoitellen näyttää siltä kuin\nmentäisiin alasvyöryneiden kinosten läpi. Muutamia päiviä sitten oli\nkaikki kulku keskeytynyt, kun rinnettä alas syösseet lumivuoret\nsulkivat väylän ahtailla solateillä.\n\nAamu alkaa koittaa. Yö on kulunut pikemmin kuin sitä ehti ajatellakaan.\n\nPäivän valjetessa pysähtyy kulkue pienelle asemalle, joka on korkein\npaikka tällä välillä ja jota ylemmä ei tarvitse enää pyrkiä. Siellä on\nhiljaista ja juhlallista. Melkein kaikki junassa olijat nukkuvat.\nAinoastaan muutamia rautatievirkamiehiä liikkuu asemasillalla\nsill'aikaa, kun hienoääninen sähkötiuku yhtä mittaa soi asemahuoneen\nseinässä.\n\nEn malta olla hiipimättä ulos. Taivas on kuulakka, lumi narskahtelee\njalkain alla. Ensiksi en erota muuta kuin asemasillan katoksen, jossa\non vielä puolipimeä. Kuljen sen päähän ja näen, että on pysähdytty kuin\nmahdottoman suuren jättiläisuunin pankolle, johon asema on kiinnitetty\nkuin linnun pesä. Vuorenhuippua ei kuonnu näkymään, mutta sen rinne\nmelkein riippuu pään päällä. Katsahdan toisaalle. Siellä on taas toinen\nsamanlainen vuori, yksi ainoa keskeytymätön lumipatsas, ja takana ja\nkupeella lukematon joukko samanlaisia. Silmä mittailee niitä\npuolihämärästä laaksosta aina ylös huippuun, jossa aurinko jo punaisena\nruskona ilmaisee tuloaan.\n\nNe vaikuttavat melkein kuin hirviöt, ne eivät tunnu ainoastaan eläviltä\nolennoilta, vaan puolijumalilta. Linnoja ja kyliä siellä täällä. Mutta\nne ovat niin turvattomia ja pieniä, että vuori ainoastaan säälistä ei\npudistane niitä pois.\n\nJuna seisoo kauan. Veturit ajetaan talliinsa saamaan ansaittua lepoa.\nSijaan tuodaan toinen, nyt enää vain yksi, sillä tästä alkaa alamäki.\nSitä tehtäessä kuluu aikaa jokin puoli tuntia. Sillä välin punettuvat\npunettumistaan vuorten huiput. Valoa heijastuu laaksoonkin.\nAamuhämärässä esiytyy siellä yhä useampia taloja, kyliä ja kaikkein\nalimmaisena pieni kaupunki, jonka keskestä pistää esiin kirkontorni,\nkumpuilee savukiemuroita lämpiävien huoneiden piipuista ja kuuluu\nheikkoa, himmeätä ääntä alkavasta liikkeestä.\n\n\"Fertig!\" huutaa junan johtaja, toinen puhaltaa jahtitorveen, veturi\nviheltää ja me lähdemme tästä puoleen laskeutumaan yhtä jyrkkää tietä\nalas kuin olimme tähän asti nousseet sitä tänne ylös.\n\n1893.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN VAIKUTELMA ITALIASTA.\n\n\nLukemattomat ovat ne vaikutelmat, jotka matkustaja saa vähänkään tässä\nmaassa liikkuessaan. Oudoksestaan ovat ne niin voimakkaita ja\nhuumaavia, että kestää päiviä itse kuhunkin seutuun tultua ennenkuin\nehtii ne selvittää itselleen. Pitkät ajat tuntuu siltä kuin\ntakaraivossa olisi jonkinlainen kovaksi kivettynyt kudos, jota ei\nkoskaan luule voivansa päästä auki kerimään.\n\nMutta kaikista vaikutuksista voimakkaimpia oli kuitenkin ensimmäinen,\njonka sain silloin, kun tunsin olevani Italiassa.\n\nOlimme lähteneet Itävallan ja Italian rajalta vuoristosta laskeutumaan\nLombardian tasankoja kohti. Maisema oli kuitenkin vielä jonkin aikaa\nsama kuin se oli ollut Itävallan puolellakin. Laaksot olivat lumen\npeitossa, vuorten rinteillä näytti puroja kuohuvan ja putouksissa vesi\nkeltaisena vaahtona kulkevan, mutta kun niitä tarkemmin katseli,\nolivatkin ne liikkumattomina ja juoksuunsa jäätyneitä. Turkki päällä\nsiellä liikkuivat ihmiset ja reellä ajettiin rinteitä pitkin\nluikertelevilla teillä.\n\nJuna kiiti kauheata vauhtia alaspäin. Jarrut vonkuivat vaunun pyörissä\nniin, että tuntui siltä kuin ne pikemmin olisivat liukuneet kuin\npyörineet. Kun olisi ollut edes suora mäki laskettavana. Mutta se\nmutkitteli nyt alas niinkuin oli äsken mutkitellut ylös, nakkasihe\nmilloin yhdelle puolen laaksoa milloin toiselle, puski milloin tunnelin\nseinään milloin siitä ulos ja näytti vain vauhtinsa avulla pysyvän\nkiinni kohtisuorissa kallioissa.\n\nSiinä menossa ei kauan kestänyt ennenkuin lumet hävisivät ja maisema\nalkoi saada uusia muotoja. Puuhuoneet katosivat ja sijaan tuli kivestä\nrakennettuja kyliä. Samalla tein sen huomion, että vuorten rinteiltä\nväheni metsät. Pitkät matkat oli vain kaljua ruskeata kalliota, joka\nmonissa paikoin oli murennut kuin rapakivi. Sitä mukaa tulivat\nnäköpiirin ääriviivat pyöreämmiksi ja pitkulaisemmiksi, joka kaikki\nennusti sitä, että oli tulemaisillaan alanko. Rautatien myötämaat eivät\nmyöskään olleet niin törmäisiä kuin ennen. Tie oikeni oikenemistaan ja\nlöysi jokilaaksoja, seurasi niitä ja sen mutkat kävivät\npitkäveteisemmiksi.\n\nUupuneena yön valvomisesta ja alituisesta katselemisesta vetäysin pois\nikkunasta ja paneusin pitkälleni nukkuakseni.\n\nLienenkö siinä nukkunut muutamia tunteja, kun heräsin ja -- heräsin\nItaliassa.\n\nLukemalla entisaikain kirjailijain kertomuksia heidän tulostaan\nItaliaan olin kuvaillut, että se tapahtuisi vähitellen ja asteittain,\nettä ensin tulisivat ensi tuulahdukset ja sitten toiset, kukin vähän\nvoimakkaampana, kunnes vihdoinkin oltaisiin Italiassa, oikein\ntietämättä, missä se oli alkanut. Olin jo edeltäpäin siitä nauttinut.\n\nMutta näinä nopean kulun aikoina saattaa tapahtua, että kun nukkuu\nyhdessä maassa, niin herää jo toisessa. Enkä tahdo sanoa, että nautinto\nsiitä olisi pienempi.\n\nKun olen avannut vaunun ikkunan ja nojautunut siitä katselemaan ulos,\nen tosin ensin näe muuta kuin pienen aseman ja muutamia talonpoikia,\njotka seisovat häkkiaitaa vastaan nojaten ja katselevat junaa sillä\njoutilaan ihmisen katseella, jolla he arvatenkin joka päivä samanlaista\njunaa katselevat. Aseman takana on laakea kenttä, jonkinlainen harvaan\nja säännöllisesti istutettuja puita kasvava pelto, jonka ruskeasta\npinnasta pistää esiin mataloita, valkoisia rakennuksia. Siinä ei ole\nvielä mitään erinomaista.\n\nMutta missä on lumi ja missä ovat vuoret?\n\nEnnenkuin kuitenkaan ehdin siihen kysymykseen vastata, tunkee eräs\ntoinen vaikutus päälleni ja saa minut vähäksi aikaa kokonaan valtaansa,\nniin kokonaan, että se melkein herpaisee sielun ja ruumiin ja sulattaa\nne kuin yhteen. Ja se on ilma ja sen ilman ihana tuoksu, joka sen\ntekee. Kukkain tuoksua se ei voi olla, sillä kaikki on ympärillä\nkulona. Heilimöivän ilman hajua ei myöskään, sillä vilja on jo aikoja\nsitten korjattu. Eikähän täällä ole myrttipuitakaan, jotka sen tuoksun\nantaisivat. Mutta kuitenkin tuntuu siltä kuin ne kaikki ja kaikki\nmaailman suloisimmat lemut yhteensä olisivat alkaneet maasta kohota ja\nilmaan levitä. Heikosti muistelen sen joskus ennen tunteneeni tyyninä,\nkuivina kesä-iltoina siellä kotona, kun jostakin kaukana palaneesta\nsuosta tai metsästä tai kaskesta kantautuu niiden ilman autereeseen\nyhdistynyt lemu. Mutta tämä on hienompaa, puhtaampaa ja niin sanoakseni\njalompaa. Se on jotakin vahakynttilän ja suitsutuksen sekaista, sen\nvoisi myöskin ajatella nousevaksi ruusupuista tehdyn rovion sijalta;\nmutta arvatenkin on se vain itse maan mehua ja noiden hedelmäpuiden\nhengitystä.\n\nTekisi mieli sulkea silmät, estää näköaistin sekoittamasta sitä\ntunnelmaa, johonka ainoastaan hengittämällä voi tulla. Mutta silmä\nhakee sekin osansa ja löytää sen.\n\nLumi ja vuoret? Äskenhän olimme niiden keskessä, mihinkä ne nyt ovat\njoutuneet?\n\nTuollahan ne ovatkin... Pitkin vaunun kuvetta ja rautatierataa pitkin\nkatsellen näkyy ensin tuossa lähellä olevan sillan kaaret ja vähän\nedempänä toisen. Ne ovat vanhoja harmaita holveja, kuka tietää, kuinka\nmonta sataa vuotta sitten rakennetuita. Niiden alitse siintää muutamia\nmajoja ja jokin tuuhea puu. Ja ylitse ... siellä ovat vuoret ja lumi.\n\nNuo julmat jättiläiset, jotka äsken olivat tukehduttaa syleilyynsä,\njotka tuntuivat niin kömpelöiltä, raaoilta ja epäystävällisiltä\nhuokuessaan kylmyyttään ja kolkkouttaan, ovat nyt muuttuneet hienoksi,\nlempeäksi, herttaiseksi kaukaisuudeksi. Se on leveä, sinisen ruskea\nryhmä, joka asteittain kohoaa ja kohotessaan väriltään vaalenee. Siinä,\nmihin aurinko sattuu, on vaaleita pitkulaisia pilkkuja. Kuta ylemmä\nsilmä nousee, sitä enemmän niitä ilmaantuu ja viimein ne muuttuvat\nyhdeksi ainoaksi lakanaksi. Lakana on silkkiä, ja pinnat, joita se\npeittää, hohtelevat kuin sametti. Silmä luulee tuntevansa samaa\nhyväilyä kuin minkä tuntee käsi, kun se silkkiä ja samettia hivelee.\nSiinä näkee ensin vain värejä niinkuin gobeliinimatossa, mutta kun\nvähän aikaa sitä tarkastaa, niin esiintyvät muodot ja pienetkin\nyksityiskohdat lähempänä rinteillä: vaaleat kirkontornit ja pienet\nkaupungit, matalat selänteet ja vähän korkeammat mustemmat metsät ja\nlumiset lakeudet niiden välissä.\n\nMutta kaikkein ylimpänä on itse rajaviiva. Ja se rajaviiva saa minut\nyhdessä hetkessä ymmärtämään kaikki, mitä on sanottu, ja mitä olen\nnähnyt Italian taiteesta: sen hienoudesta, sopusuhtaisuudesta,\nihanteellisuudesta ja muotojen puhtaudesta. Se tuskin erottuu tuo viiva\ntaivaasta ja pilvistä. Mutta se erottuu siitä kuitenkin kuin tuskin\nnäkyvä liitos maan ja taivaan välillä. Samalla kun se on toisen\nviimeinen huippu ylöspäin, on se toisen ensimmäinen aste alaspäin. Enkä\nminä enää ihmettele, miksi ne vanhat mestarit katsoivat luonnolliseksi\nsovittaa samaan kehykseen taivaat ja maat ja asuttaa ne molemmat ja\nmiksi heidän taulunsa kuitenkin tuntuvat niin inhimillisen\nluonnollisilta.\n\nJunan taas kulkiessa eteenpäin poistuu maisema poistumistaan ja\nlaskeutuu alppien ääriviiva yhä alemma, muuttuen lopulta\nsinenpunertavaksi aallon harjaksi, joka ei liiku, mutta kuitenkin elää\n-- niinkuin vanhoissa freskomaalauksissa elää suuren taiteilijan vetämä\nkauneuden viiva vielä sittenkin, kun vuosisatain vaikutukset ovat siitä\nkuluttaneet pois sen värit ja aivan näkymättömiksi hanganneet niiden\nhellemmät vivahdukset.\n\n1893.\n\n\n\n\nVENETSIASSA.\n\n\nIllalla en ollut vielä saanut oikeaa käsitystä siitä, minne olin\ntullut. Rautatieaseman puolipimeässä rannassa oli ollut rivi soikeita\nkorkeakokkaisia venheitä, mustia kuin ruumiskirstuja. Tietämättä\noikein, kuinka se oli tapahtunut, tapasimme itsemme istumasta yhdessä\nniistä, puoleksi makaavassa asennossa katoksen alla eteen vedettyjen\nuutimien takana. Kun ne siirrettiin syrjään ja katsottiin ulos\nikkunasta, oli venhe jo liikkeessä, vaikkei kuljettajaa näkynyt.\nAinoastaan melan loiske, hitainen ja määrä-aikainen, kuului selän takaa\nperän puolelta. Katuhan se kai oli, jota myöten kuljettiin, koska oli\ntaloja kahden puolen, haaveellisia, kummallisia, kuutamon valaisemia --\nja koska oli katulyhtyjä, jotka veteen kuvastuivat.\n\nMutta ei kuulunut sitä yöllistä myrinää, joka ei koskaan lakkaa\nsuurissa kaupungeissa, ei kavion kalsketta, ei pyöräin kolinaa. Ei\nmuuta kuin soutajan huuto silloin tällöin vastaantulijalle, ja gondolat\nsuhahtavat toistensa ohitse salaperäisesti kuin kaksi ankeriasta kivien\nlomassa; tai kulustamme syntyneen laineen loiskaus, kun gondolamme\nhiljaa hipui jonkin vanhan palatsin seinäviertä.\n\nOnko tämä todellakin aina näin olevaa? ajattelin. Eikö kaupunki, jokin\nrantakaupunki, sattumalta ole joutunut veden alle? Mutta onhan tuossa\nrappuset, jotka varta vasten vievät veden rajaan, on paalurivi jokaisen\nedustalla, jossa levollisesti keinuu venheitä ja pursia. Ja onhan aina\nvähän päässä siltoja yhdistämässä rakennuksia toisiinsa. Heikon\nkuutamon valossa luulen näkeväni, että nuo talot ovat melkein kaikki\nmarmorista niinkuin sillatkin. Niiden päädyissä ja harjoilla häämöttää\nveistoksia, toiset rauhallisissa asennoissa, toiset heittäen jalkaa tai\nnostaen kättä, yhä vielä niinkuin monta sataa vuotta takaperin. Mutta\nne vilahtavat vain, samalla kun toisia tulee sijaan, joista muutamat\nkasvavat kirkon torneiksi, kupooleiksi tai selittämättömiksi\nhuippu-olennoiksi.\n\nPoiketaan sivukanaville, kaitaisille ja ahtaille, luikerrellaan\nloppumattomiin, milloin oikealle, milloin vasemmalle, ohi ovien ja\nveden rajaan ulottuvien ikkunoiden. Rakennukset näyttävät häipyvän\npilviin, missä asuu varmaankin koko kansa ihmisiä yhteen sullottuina,\nmutta tulia ei näy missään, ei kuulu hiiskahdustakaan, vaikkei ole\nvielä puoliyökään käsissä. Ei, kyllä tämä sittenkin on autio kaupunki,\njonka asukkaat ovat vedenpaisumusta paenneet.\n\nNe olivat yöllisiä epämääräisiä vaikutuksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt on aamu, ja astuttuani ulos asunnostani näen minä olevani\nleveällä kadulla, oikealla kadulla tai oikeammin siltarannalla. Se\nkääntyy kaareksi sisään päin, ja niin pitkälle kuin silmä kantaa,\nkulkee sitä myöten edestakaisin alituinen leveä ihmisjono aina tuon\ntuostakin luokille kohoten ja ahtautuen yhteen siltain kohdalla, joita\non rakennettu mereen päättyvien kanavien poikki.\n\nSe näky, mikä tässä aukeaa, on maailman satumaisimpia.\n\nRannaton, autio meren selkä siintää yhtäältä, toisaalla, tuossa\nlikempänä, on suuria purje- ja höyrylaivoja, pieniä purje- ja\nhöyrypursia, mitkä ankkurissa, mitkä kulkemassa, ja niiden välissä kuin\nsalakkoina suurten kalojen lomassa lukematon parvi gondoloita sinne\ntänne suikkelehtamassa.\n\nGondolan perässä pienellä kapealla kannella nyökkää kuljettajan vartalo\nsopusointuisessa, plastillisessa soudussa. Se on niin säännöllistä ja\nviihdyttävän tuudittavaa, että tulee vastustamaton halu lähteä sen\nkeinuteltavaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi kuulu maailman melua, ei huutoja, ei kärryjen kolinaa, vesi vain\nlipattaa ja gondolan kuljettajan airo vain silloin tällöin loiskahtaa.\nOllaan vesillä ja kuitenkin kaupungin keskessä. Palatsit kohoavat taas\nkahden puolen, mutta ei painavina ja uhkaavina niinkuin yöllä, vaan\nkeveinä ja ystävällisinä ja niinkuin uisivat veden pinnalla ja\naikoisivat siinä paikassa vielä ylemmäkin kohota ja liikkeelle lähteä.\n\nKuinka monta kertaa on sanottu ja kuitenkin aina uudelleen sanottava:\nmikä mainio ympäristö viihdyttämään uupunutta mieltä! Todellisuus\nmuotoineen, väreineen ja liikkuvine elämineen ei ole liian kaukana\nunohtuakseen, sillä rannoilla, veden pinnalla ja silloilla ja\nparvekkeilla on liikettä ja elämää, mutta ei myöskään liian lähellä\nhäiritäkseen ja hermostuttaakseen ja sekoittaakseen omia aatteitani.\n\nSoudellaan syvälle kaupungin sisään, väylä kapenee, rannat puristuvat\ntoisiinsa, vesi muuttuu virtavaksi, pakovesi pyrkii ulos, käännytään\ntakaisin, annetaan virran viedä, lasketaan kivisen laiturin kylkeen,\njätetään gondola ja noustaan maihin, syvennytään kaupunkiin, ja ollaan\naivan toisessa maailmassa, jossa ei ole aavistustakaan merestä.\n\nKapeat pienet kadut kuin solat luikertavat eksyttävässä harhalinnassa,\net tiedä, minne menet, mutta menet sinne, minne vie vahvin ihmisvirta.\nVälistä ei mahdu kuin yksi toistaan sivuuttamaan, välistä levenee sola\nkuin pieneksi pihamaaksi, johon silloin ovista ja ikkunoista vuotaa\nhedelmä- ja kukkaisvirta, jossa iloista kansaa kihisee huutaen,\ntarinoiden ja laulahdellen ja sitroja ja mandoliineja soitellen.\nVälistä tulee vastaan laajempi tori, jossa vanhan vanha, homehtunut,\nsammalinen veistokuva seisoo alituisesti lirittävän vesisäiliön\nkeskessä, minkä reunoilla päiväpaisteessa istuu joutilaita avopäisiä\nvaimoja ja leikkii pajattava lapsiparvi, ryysyinen, kiherätukkainen ja\nmustasilmäinen.\n\nSiinä on kirkko, sen ovi on auki, käyt sinne, kaikki melu katoo.\nHimmeässä valossa hiipii äänettömiä olentoja, siellä täällä tuikkii\nmuutamia kynttilöitä ja heikosti kuuluu jostakin messupapin etäistä\nhyminää.\n\nTulet ulos, syvennyt uudelleen äskeisille sokkeloisille urille, seuraat\nnimettömien katukanavien reunoja, kiipeät sillan poikki, kuljet ja\nkuljet tietämättä ja tahtomattakaan tietää, minnekä tulet.\n\nJa tietämättäsi tulet yht'äkkiä suurelle, soikealle torille. On\nniinkuin tulisit takapihalta suoraan kuninkaan linnaan, satumaiseen,\nhäikäisevään, itämaiseen. Koko lattia laskettuna hienolla sileällä\nkivellä, joka niin viihdyttävästi ottaa vastaan jalkaa, joka sitä\nkoskettaa. Tori tohvelien ja silkkikenkien kävellä, ja jota ei koskaan\nhevosen kavio eikä vaunun pyörä ole kuluttanut. Kolmella kulmalla\npilarikäytävä, kolmen yhtämittaisen palatsiseinän sivulla, sisällä\nkaikki Bagdadin kivet, kullat ja hopeat kimallellen siloisten lasien\nläpi. Neljännellä kulmalla kummallinen epäsäännöllinen kirkko, jonka\npäädyssä paistaa kultaiselle pohjalle sovitettuja mosaikkimaalauksia,\njonka seinät ovat moniväristä marmoria, jonka sadoissa kolpperoissa,\nräystäissä ja kulmakkeissa elää kokonainen kaupunki ihmisiä, enkeleitä,\npyhimyksiä, lintuja ja muita usein ymmärtämättömiä eläimiä marmoriin\nveistettyinä ja metalliin valettuina.\n\nPäivä paistaa heleästi. Satamäärin kyyhkysiä lentelee ilmassa tai\njuoksentelee avonaisella torilla. Käyskentelet siinä heidän keskessään,\nheittäen jyvän sinne, toisen tänne, istahdat penkille, ojennat kätesi\nja annat heidän tulla siitä noukkimaan. Näet käännähtäessäsi, että\nselkäsi takana on toinen tori, jonka kahden puolen kohoaa samanlaiset\npalatsit kuin tämän ja jonka perillä siintää meri, missä taas\nlepattelee purjeita, kiitelee pieniä höyrypursia ja nuokkuu gondolan\nkuljettajain solakoita vartaloita sopusointuisessa, tuudittavassa\nsoudussa.\n\nTekee mielesi alkaa uudelleen sama matka, tehdä vielä kerran sama\nkiertokulku tässä kummallisen haaveellisessa satukaupungissa, lähteä\ntästä ja tulla tähän aina takaisin -- tänään, huomenna, ylihuomenna...\n\nSoudella, kävellä ja liikkua, istua, aprikoida ja uneksia, katsella\nliikettä ja vilinää ympärillään, ja samalla elää niissä aatoksissa,\njotka tulevat ja menevät, mutta jättävät aina askelensa sijat\njäljelleen -- liekö siihen missään sopivampaa paikkaa kuin tässä?\n\n1893.\n\n\n\n\nNÄKÖALA PIETARINKIRKON TORNISTA.\n\n\nSiirtäisin ja siirtäisin mielelläni ottamasta kuvatakseni itse Roomaa,\njoka lepää tuossa jalkojen alla. Mutta uudestaan ja aina uudestaan\nkääntyy siihen silmä ja takertuu sen yksityiskohtiin. Näin täältä\nkatsellen ei se kuitenkaan ole se, miksi sitä olin kuvaillut ja joksi\nsitä luultavasti kaikki muukalaiset kuvailevat. Sillä se ei tee\nollenkaan sen \"vanhan\" Rooman vaikutusta, jota siltä odottaisi. Vanha\non täälläkin, kaiken vanhan pesäpaikassa, peittynyt uuden alle. Uudet\npalatsit, uudet kivimuurit ja vähän vanhemmat kirkon tornit, joita on\nkuin seipäitä suuressa pieleksessä, peittävät ne rauniot, joita niin\nmielellään näkisi. Forumista ei löydä kuin muutamia pilareita tarkalla\netsimisellä. Riemuportit ja voittajakeisarien kunniapatsaat peittyvät\nlaaksoihin. Ainoastaan muuan pyöreä lasikatto ilmaisee, missä seisoo\nPanteon, johon kaiken maailman jumalat olivat kokoontuneet nauttimaan\nsuvaitsevaisuudesta, mihin maailma kerran oli päässyt, mutta mistä se\nnyt taas on niin kauaksi eksynyt. Mutta on kuitenkin yksi raunio, jota\neivät vuosisadatkaan ole saaneet alleen haudatuksi. Se on Kolosseum,\nflavilaisten keisarien vanha sirkus, jossa gladiaattorit taistelivat,\njossa jalopeuroja ruokittiin kristittyjen lihalla, joka on saanut\npalvella keskiajan paroonien linnoituksena ja josta on vedetty\nsuunnattomat määrät rakennusaineita palatseihin ja kirkkoihin. Mutta ei\nsittenkään ole siitä saatu lohkotuksi kuin puolet. Toinen seinä seisoo\nvielä miltei entisensä korkuisena, se on kuin vuori rotkoineen, on\njättiläispääkallo onteloineen, on niinkuin vanhan maailman valtiaan\naivokoppa, josta sisältö on juossut kuiviin ja jonka silmän reiät\ntuijottavat loistottomina ja aatteettomina tyhjyyteen. Kaikista päivän\nhäikäisemistä valkoseinistä huolimatta erottuu sen ruskea ryhmä, joka,\nkun päivän säteet siihen sattuvat, on kuin hehkuva tiilikoko. Olen\nnähnyt sen toisessakin valossa, ilotulien hehkussa. Karnevaalin aikana\nse valaistiin bengaalitulilla. Silloin oli se, kun tulta ja tulikiviä\nnäytti syöksyvän kaikista sen aukoista, kuin maanalaisen tulivuoren,\nkuin itsensä helvetin hehkuva kita.\n\nKolosseumin luona on Konstantinin riemuportti, ja sen alitse alkaa\nikivanha, maailman kenties vanhin ja vankin maantie Via Appia. Alkuosa\nsitä on peitossa tai hävitetty, vasta tuolla, missä Campanian laidassa\nylenee pyöreä, linnoituksen tapainen Sesilia Metellan hautahuone, alkaa\nerottaa tuon sotatien pohjaa, joka suorana linjana juoksee läpi koko\nItalian. Sen tien varressa ovat katakombit ja jätteitä Roomalaisten\nhautakammioista, kolumbaarioista. Siellä on myöskin Karakalla-keisarin\nrakentama kylpylaitos, johon aikoinaan mahtui kolmetuhatta uimamiestä\nja jonka rauniot vieläkin vetävät vertoja Kolosseumille. Mitä ovatkaan\nkaikki nykyajan mukavuudet tämän saunarakennuksen rinnalla. Viileäin\npalatsimaisten holvien alla voivat siellä vapaat kansalaiset viettää\npäivät päästään kylpien, kävellen, voimistellen, lukien ja keskustellen\npäivän tapahtumista. Nykyaikaiset klubiolot ovat vain heikkoa\njäljittelyä siitä, mihin Roomassa sillä alalla jo oli kehitytty.\n\nTuolla näkyy sitten Kolosseumin yli monista kirkolliskokouksistaan\nmainion Lateraanin kirkon katto, jonka harjalla seisoo koko uusi\ntestamentti kaksinetoista edusmiehineen. Siellä on sen yhteydessä nyt\nmuseoksi muodostettu vanha Vatikaani, joka yksinkertaisuudellaan\nmuistuttaa niitä aikoja, jolloin katolinen kirkkokin vielä oli\nyksinkertainen ja hallitsi maailmaa sisällisellä mahdillaan. Aivan\nlähellä sitä on sitten kirkkorakennus, joka kätkee sisässään tämän\nsaman kirkon ja koko maailmankin suurimman humbuugin. Siellä ovat pyhät\nportaat eli scala santa, jotka tarun mukaan ovat Jerusalemin\ntemppelistä tuodut ja joita myöten polvillaan nousevalle suodaan\nvuosikausien, en muista monenko, synninpäästö. Niitä myöten konttasi\naikoinaan Lutheruskin, mutta kääntyi päähän päästyään kivakasti ympäri\npäättäen tiukasti mielessään, että jos ei usko auta, niin eivät\nainakaan tämmöiset teot; ja niitä myöten näin minä vielä\nnykyaikaistenkin syntisten pyrkivän autuuttaan kohti.\n\nJa kun silmä kerran on kirkontorneihin kiintynyt, niin alkaa se hypellä\nrististä ristiin. Ja ne ne ovatkin, jotka muodostavat päävaikutuksen\nRooman kaupungin katselijaan. Koetan niitä lukea, mutta haihdun pian.\nEikähän se ole kuin pieni osa, joka nousee yli palatsien ja muiden\nrakennusten. Suuri joukko kaikkein vanhimpia on aikojen kuluessa\nhautautunut asuinhuoneiden seinien väliin. Vasta silloin, kun on tullut\nrukoushetki illoin tai aamuin ja kaikkien kirkkojen kellot ilmoittavat\nsiitä, tuntee niiden paljouden. Tänne kuuluu se nytkin niin selvästi,\nsuuret äänet sulavat pieniin ja kaikki pyrkivät kuin yhtyneenä virtana\nPietarin kirkon kupoolia syleilemään.\n\nJo olisi aika astua alas. Johan on ehtinyt tarttua mieleen tuo kuva,\njonka muodostaa sininen meri, ruskea tasanko, sinisen vihreät,\nvaaleahuippuiset vuoret ja punertavan valkea kaupunki lukemattomine\nikkunoineen ja huippuineen, ja siellä täällä kohoaa jostakin puistosta\nsuippo kuusen muotoinen sypressi ja petäjän sukuinen pinia, jonka\nsolakan varren päässä oleva tuuhea latva on kuin aukaistu sateenvarjo.\n\nMutta heitämme vielä silmäyksen ihan jalkojemme alle. Siinä on Pietarin\nkirkon edustori, kahden pilarikäytävän syleilemänä, jonka keskustassa\non suippo obeliski, Egyptistä tuotu, ja kaksi suihkulähdettä, jotka\neivät koskaan lakkaa utuista vettä ilmaan puhaltamasta. Siinä ovat\ntoisella puolella Vatikaanin pitkät huonerivit, laajat pihat ja vielä\ntaampana korkeiden muurien ympäröiminä paavin yksityiset puutarhat,\njonne ei ketään vieraita päästetä ja joiden piireistä ei astu ulos\nmaailman ensimmäinen vanki, joka samalla kenties on maailman mahtavin\nhallitsija. Tornin vartija viittaa sinne sormellaan ja näyttelee, mitä\nteitä hän siellä ajelee ja käyskentelee kahden kardinaalin tukemana.\nOlisimme hänet nähneet mekin, jos tulimme aikaisemmin aamulla. Mutta\nnyt hän luultavasti istuu tuon ikkunan takana, josta joka ilta tuikkaa\ntuli puoleen yöhön, jossa hän silloin tällöin itsekin näyttäytyy ja\njosta on näköala yli sen Rooman, mikä ei enää ole hänen, mutta mitä hän\nei vieläkään ole lakannut toivomasta. Onnistuneeko se koskaan, mutta on\nse ainakin toiveiden arvoinen, vaikkeivät ne toteutuisikaan -- ja\ntuskinpa on ihminen kauniimman näköalan edessä milloinkaan turhempia\nhaaveillut.\n\n1893.\n\n\n\n\nROOMAN KATAKOMBIT.\n\n\nOlimme laskeutuneet alas Pietarin kirkon kupoolista ja käyskennelleet\nkirkossa itsessään. Siellä kristityn maailman mahtavimmassa\nulkonaisessa huippupaikassa, sen komeimmassa temppelissä tuli mieleemme\najatus mennä sinne, missä ovat tämän saman maailman matalimmat majat,\nja me päätimme mennä katakombeja katsomaan.\n\nTiemme sinne kulki vanhan Forum romanumin kautta, läpi tuon maan\nsisästä kaivetun laakson, jossa ei enää ole paljon mitään jäljellä\nsiitä, mitä se ennen aikaan oli. Ainoastaan joitakuita pystyssä\nsäilyneitä pilareita, vähän useampia pilarien jalustoja, jotka\nosoittavat, missä se ja se temppeli ennen seisoi. Sitten muuan jotenkin\nsäilynyt riemuportti myöhemmiltä ajoilta ja lyhyt palanen Via sacran\n(pyhän tien) kivitystä -- siinä kaikki. Mutta on siinä kuitenkin\ntarpeeksi voidakseen karttain, kuvain ja etenkin ympäristön avulla\ntäydentää, mitä puuttuu, ja ainakin likimain saada esille, millainen\ntämä roomalaisen maailman keskipiste on mahtanut olla. Ja kaunis paikka\nse lienee ollut. Tuolla toisessa päässä Kapitolium temppeleineen ja\nmarmorisine jumalankuvineen, toisessa päässä riemuportti, josta kaikki\nvoittajat tulevat sisään, vasemmalla Palatinon kukkula ja siinä\nsijaitsevat keisarien palatsit, oikealla taas temppeleitä, kaikki\nluultavasti marmorista tai ainakin marmorilla vuoratut. Kokoontua\nsellaiseen ympäristöön, Italian sinisen taivaan alle, kuuntelemaan\nsellaisia puhujoita kuin Cicero ja Cato ja vapaana kansalaisena\npäättämään koko maailman asioista -- se mahtoi olla miehen arvoista\ntehtävätä. Ja sehän se olikin sitä ihannoitua antiikkia, jota me vielä\ntänäkin päivänä haikealla mielellä kuvittelemme sen raunioita\nkävellessämme.\n\nMutta samaan aikaan kuin Forum oli komeimmillaan ja Rooma\nmahtavimmillaan, alettiin sen perustuksia jo hiljalleen jäytää ja sitä\nsitkeästi piirittää lopullista valloitusta varten. Alettiin kaivaa\nnoita maanalaisia vallihautoja, jotka kerran koko vanhan maailman\npohjan kovertaisivat ja saisivat sen siihen paikkaansa luuhahtamaan.\nRuvettiin kaivamaan katakombeja.\n\nKatakombit ovat kaukana ulkopuolella kaupunkia. Sinne on pitkä ikävä\ntie kahden yksitoikkoisen muurin välissä ja tuntuu sitä kävellessä kuin\ntodella olisi vuosisadat kuljettavana yhdestä aikakaudesta toiseen.\nTien varressa tapaa vain muutamia harvoja muistomerkkejä, joista\nsuurimmat Karakallan rakentaman kylpylaitoksen rauniot ja kolumbaariot,\nvanhat roomalaiset haudat. Sitten alenevat muurit ja Campania alkaa\naueta eteen. Siinä, missä se varsinaisesti alkaa, on Pyhän Sebastianon\nluostari ja kirkko. Tämän kirkon alla on yksi katakombiryhmä, jonne\nmennään itsensä kirkon kautta. Siellä varustetaan meidät ja muut samaan\nseuraan sattuneet vahakynttilöillä, ja pieni rähjäinen munkki lähtee\noppaaksi, varoitettuaan ensiksi, että pysyisimme tarkkaan hänen\nkintereillään, sillä kuuluu välistä tapahtuneen, että oudot ovat tänne\neksyneet.\n\nVaroitus onkin hyvään tarpeeseen, sillä munkki, jolla ei ole muuta\ntehtävää kuin luotsata muukalaisia, kiiruhtaa minkä ennättää meidän\nedellämme joutuakseen uusia tulijoita vastaanottamaan ja uusia\njuomarahoja ansaitsemaan.\n\nEi voi juuri olla jyrkempää vastakohtaa kuin se näky, mikä äsken oli\nsilmäimme edessä, ja tämä, jossa nyt olemme emmekä näe mitään. Täytyi\nvarmaan olla vankka usko niillä, jotka sen tähden vaihtoivat elämän\nItalian sinitaivaan alla näihin komeroihin ja ahtaisiin käytäviin,\nvaikkapa vain lyhemmäksikin ajaksi.\n\nAlussa on aivan mahdoton saada mitään selkoa siitä, missä ollaan ja\nmitä nähdään. On täysi työ varoessa, ettei jalka joka hetki kompastuisi\njohonkin kynnykseen ja pää kolahtaisi matalaan kattoon. Mutta kun silmä\nvähän alkaa tottua heikkoon valaistukseen, näemme me kulkevamme\nkaitaista, mutkittelevaa käytävää, joka parahiksi on kahden olkapään\nlevyinen. Käytävän seinissä on molemmissa tuon tuostakin koverrus tai\nkolppero, johon aikoinaan on ollut haudattuna joku ensimmäinen\nkristitty, mutta jonka kirstu ja ruumis tai jokin jäännös niistä nyt\nlepää jonkin luostarin tai kirkon seinämässä tai sillan alla. Aikoinaan\nkuuluu seinissä myöskin olleen kivilaattoja kirjoituksineen ja\nmaalauksineenkin, joita ensimmäiset kristityt maalarit ovat niihin\nsommitelleet, mutta ne kaikki ovat jo aikoja sitten irti revityt.\nRaakalaiset ovat kultaa ja kalleuksia etsiessään olleet osaltaan\nhävitystyötä tekemässä, mutta suurimman osan siitä ovat kuitenkin\nkristityt tehneet pyhäin luita etsiessään ja pois viedessään. Jäljelle\njääneet ovat paavien pois korjaamia, ja suurin osa hautatauluja on\npaavillisissa museoissa. Jos niitä jokin määrä olisikin vielä\npaikoillaan, ei niitä oppaan hätäisyyden tähden ehtisi tarkastaa.\n\nVihdoin hän kuitenkin pysähtyy. Hän on tullut pienelle mustalle\naukolle, josta antaa meidän astua sisään. Kun kaikki olemme tulleet\nmuutamia rappuja alemma, näemme seisovamme pyöreän huoneen keskessä.\n\nNiinkuin tunnettua, rakennettiin katakombit alkujaan haudoiksi.\nKristityt, jotka kaikessa tahtoivat erottautua pakanoista ja jotka\nuskoivat ruumiinkin ylösnousemiseen kuoleman jälkeen, eivät tahtoneet\npolttaa kuolleitaan. Kun maanpäälliset hautausmaat eivät olisi saaneet\nolla rauhassa, tehtiin ne näin maan alle, ja siten syntyi kokonaisia\nmaanalaisia kuolleitten kaupunkeja, joiden yhteenlaskettu hautaluku\nnoussee ainakin kuuteen miljoonaan. Mutta tulivat sitten vainojen ajat.\nKristityitä ajettiin takaa kuin koirat ajavat saaliitaan. Silloin\nolivat katakombit mainioita lymypaikkoja, silloin siellä tarvittiin\nvähän väljempiäkin suojia, ja yksi niitä sellaisia on se, mihin nyt\nlaskeuduimme.\n\nAlkujaan lienee tämä tällainen huone ollut perhehauta, koska seinissä\non vieläkin kirstujen sijoja. Sitten ovat sitä pakolaiset käyttäneet\nlymypaikkanaan, eläneet täällä luolassa ja jumalansanaa harjoittaneet\npaossa esivallan tieltä. Mutta keisarilliset verikoirat osasivat\ntännekin tien, tulivat tuosta samasta aukosta, mistä mekin, tuli\nsoihtuineen sisään niinkuin mekin, ja tuolla seinämällä kertoo opas sen\nja sen marttyyrin saaneen surmansa. Mutta siitä paikan maine vain\nkasvoi. Se muuttui pyhäksi merkkipaikaksi, se laitettiin kappeliksi ja\nsiihen pystytettiin alttari ja risti. Kun vainot olivat ohitse, kun\nruumiit uskallettiin haudata maanpäällisiin hautausmaihin eikä\nkatakombeissa enää tarvinnut turvaa hakea, tultiin tänne kuitenkin\nmessuja pitämään ja rukoilemaan. Silloin sai katakombien maine\nvarsinaisesti alkunsa, ja pyhiinvaeltajia ovat sitten seuranneet\nmatkailijat.\n\nMutta matkailijoilla on kiire, ne eivät jouda kauan viipymään\nkuolleitten haudassa, vaan kömpivät jo ulos, herrat silkkinallejaan\nsuojellen ja naiset hameitaan käärien, estäen niitä koskemasta\nkosteihin seiniin. Täytyy joutua mukaan, sillä vaikka usko olisi kuinka\nluja, ei tänne tuntuisi haluttavan jäädä eksyksissä vaeltamaan\nmaanalaisessa miljoonakaupungissa.\n\nEikähän siellä ole juuri enempää nähtävääkään. Sillä vaikka käydään\nkahdessa kolmessa kerroksessa, noustaan rappuja ja lasketaan niitä, ja\npistäytään vielä muissakin kappeleissa, niin eivät ne ainakaan\nmyöhemmin muistellen eroa suuresti toisistaan.\n\nMutta vaikutus, minkä hätäisestäkin käynnistä katakombeissa saa, on\npysyvä ja omansa antamaan aihetta monenlaisiin mietteisiin. Täällä,\nnäissä ahtaissa komeroissa kehittyi ja kasvoi siis se valta, joka repi\nalas nuo temppelit ja patsaat, joista äsken näimme surkeat rauniot\nForumilla. Täällä istutettiin veriin se tulinen innostus, joka pani\nkoko vanhan maailman ylösalasin, mutta joka samalla rakensi sen päälle\nuuden, ulkonaisestikin melkein yhtä ehon. Jupiterin temppeli\njaoitettiin maan tasalle, mutta ei kaukana siitä seisoo nyt Pietarin\nkirkko. Keisarikunta kukistui, mutta paavikunta nousi sen tuhkasta.\nNiiden jälkeläiset, jotka ennen täällä alhaalla huoneettomina piilivät,\nistuivat maailman valtiaina kultaisten kupoolien alla Rooman muurien\nsisässä, ja Rooma oli heidän.\n\nOn niillä siellä vieläkin monet vallat hallussaan. Lähes puolen\nmaailman asioita Jumalan kanssa välittää vielä paavi Vatikaanissaan.\nHarppaus on ollut huimaava täältä alhaalta sinne ylös. En sano, että\nsuuri asia olisi tästä vallan siirtymisestä voittanut. Mutta voittohan\nse sittenkin on, voitto, joka itsessään kantaa tappion siementä. Eihän\ntiedä, ilmaantuuko vielä jokin uusi ja suurempi ja puhtaampi ja\nkristillisempi aate, joka kovertaa kristikunnan perustuksen ja sen\noppien pohjalle rakennettujen yhteiskuntien suhteen tekee saman työn\nkuin kristinusko antiikin maailman suhteen. Tulleeko ehkä kerran vielä\naika, jolloin kristityn Rooman raunioita kävellään niinkuin me nyt\nkävelimme pakanallisen Rooman raunioita? Mahtanevatko tuon aatteen\nedustajat vainoja paossa jo itselleen katakombeja jossakin kaivaa?\n\n1893.\n\n\n\n\nROOMAN KARNEVAALI.\n\n\nRoomassa, helmikuulla 1893.\n\nSuuresti on karnevaali menettänyt entistä loistoaan. Ennen aikaan oli\nse koko kansan juhla ja muodostui niin komeaksi varsinkin siten, että\nsiihen ottivat osaa rikkaimmat ylimykset tuhlaten tuhansia\nsuurenmoisiin valmistuksiin. Ne ajat olivat niitä, jolloin paavit\nhallitsivat maata yhdessä ylimysten kanssa ja jolloin kirkko melkein\nkaikkina vuoden aikoina pani juhlakulkueita toimeen. Nyt on Italiakin\nmuuttumassa länsimaiseksi, kansanvaltaiseksi valtioksi, jossa hyöty\nasetetaan ensi sijaan ja huvi toiseen. Viimeisten vallanmuutosten\njälkeen on aatelisto joko köyhtynyt tai vetäytynyt palatsiensa\nrautaporteilla suljettujen holvien taakse. Niinpä luin eräässä\nsanomalehtiuutisessa, että muutaman ruhtinas Lancelottin toimeenpanemat\ntanssiaiset hänen palatsissaan kyllä olivat olleet komeat, mutta että\nvieraiden oli pitänyt kulkea sisään ja ulos pienestä takaportista,\n\"sillä syyskuun 20 p:n v. 1870 jälkeen on pääovi ollut ainaiseksi\nsuljettuna vastalauseeksi nykyistä hallitusta vastaan\". Papisto taas on\nsekin vetäytynyt nahkaansa samoinkuin paavikin, joka kuten tunnettu\ntekeytyy vangiksi Vatikaanissaan. Kaikista näistä syistä tarjoo\nkarnevaali samoinkuin yleensä muutkin juhlimisyritykset jotenkin\nsurullisen nähtävän.\n\nNykyinen hallitus koettaa kuitenkin noudattaa entisiä tapoja ja tarjota\nkansalle sekä leipää että huvituksia. Mutta sen toimeenpanemilta\nkarnevaaleilta puuttuu niiden onnistumisen ensimmäinen ehto:\nyksityisten osanotto. Demokratia on täällä niin uusi, ettei se vielä\nole ehtinyt kehittää varakasta keskisäätyä, joka esim. Pariisissa tekee\npaljon karnevaalien hyväksi. Varsinkin suuret kauppahuoneet, teatterit\ny.m.s. siellä rakentavat mahdottoman ylellisiä juhlavaunuja, jotka,\nvaikka ovatkin ainoastaan vain ilmoituskoneita, kuitenkin suuresti\nelähyttävät laskiaisjuhlaa. Mutta niitä sellaisia ei ole Roomassa tai\neivät ne ainakaan näy välittävän edustaa itseään tässä vanhassa\nkansallisjuhlassa. Eivät auta suuret palkinnotkaan, joita luvataan\nparhaista ryhmistä.\n\nRahaa niihin muuten näytään saatavan hyvin omituisella tavalla. On,\narvattavasti korkeimman vallan suojeluksen ja valvonnan alla toimiva,\nosakeyhtiö, joka johtaa karnevaalipuuhia. Se toimeenpanee kahden viikon\nkuluessa koko joukon iloja niinkuin naamiohuveja erityisissä\nteattereissa, yöllisiä tanssiaisia, sirkusnäytäntöjä y.m.s., joihin\npääsymaksut ovat jotenkin korkeat niille, jotka eivät ole yhtiön\nosakkaita, mutta joihin osakkaat pääsevät kolmea neljännestä\nhalvemmalla kuin muut. Kun osakkeita saa ostaa kuka tahansa eli toisin\nsanoen lunastaa itselleen helppohintaisia ennakkopilettejä, niin\ntekevätkin sen useimmat, jotka aikovat karnevaalin aikana huvitella, ja\nsiten saa yhtiö rahoja palkintojensa jakamiseen.\n\nNiitä on useita kymmeniä, joitakuita kutakin päivää varten, ja\nnousevat ne 50 markasta aina 1,500 markkaan. Suuremmat niistä\nannetaan onnistuneimmista vaunuista ja parhaiten koristetuista\nparvekkeista Korsokadulla, joka on juhlakulkueitten ja varsinaisten\nkarnevaali-ilojen karkelopaikka; pienemmät annetaan yksityisille\nnaamioitetuille ja sirkus- y.m. kilpailussa esiintyville. Mutta näistä\nhoukutuksista huolimatta eivät ilolinnut näy oikein tahtovan laulaa.\n\nPiatsa del Popolo-nimisellä kaupungin pohjoispäässä olevalla torilla on\nkarnevaalielämän keskusta. Se on laitettu suuren suureksi\nkesäsirkukseksi. Kun on kaunis ilma, niinkuin täällä melkein aina on,\nniin tekee kyllä paistava aurinko, helakka taivas ja aistikkaasti\nmuodostunut Pintsio-kukkulan rinne uusine kuvapatsaineen parastaan\nsilmää viihdyttääkseen. Mutta lautasirkus on aina lautasirkus, jota\nväkisinkin tulee vertailleeksi niihin entisiin sirkuksiin, joista,\nniinkuin esim. Kolosseumista, on vielä säilynyt niin isot tähteet, että\nmielikuvitus helposti voi luoda eteensä siinä tapahtuneet leikit.\nVertailuun vie sitten vielä väkisinkin se, että täällä nyt yritetään\nuudistaa entisajan leikkejä. Täällä on m.m. kaksipyöräisiä\nkilpakärryjä, joiden eteen valjastetaan kaksi hevosta ja joihin mies\nnousee seisomaan ja ajamaan. Mutta hevoset ovat näöltään tavallisia\najurihevosia ja ajajat vanhoiksi roomalaisiksi epäonnistuneesti\nnaamioituja tallirenkejä. Hauskempia ovat irtaallaan laukkaavat\nkilpahevoset, jotka huimaavalla vauhdilla kiitävät soikeaa rataa\npitkin, kunnes heidät otetaan kiinni eteen asetettuun esirippuun.\nParhaiten vastasivat karnevaalin aatetta muutamat talonpojat,\njonkunlaiset italialaiset kasakat, jotka laihoilla, mutta nopeilla\nhevosillaan saapuvat tänne karnevaalin aikana ratsastamaan ja pieniä\npalkintoja voittamaan.\n\nUseampia kertoja oli kahden karnevaaliviikon kuluessa n.k. Korso s.o.\njuhlakulkue samannimisellä kadulla. Katsojia varten oli siinä toreille\nja muille väljemmille paikoille rakennettu istumasijoja. Suuri joukko\nikkunoita oli myöskin vuokrattavana. Entiseen kultaiseen aikaan\nkuuluttiin yhdestä ikkunasta maksetun satoja markkoja. Nyt ei menekki\nkuitenkaan näkynyt olevan sen suurempi kuin että ikkunain omistajat\nitse saivat niitä käyttää omiksi huvikseen. Vasta viimeisenä\nkarnevaalipäivänä eli laskiaistiistaina olivat ne jotakuinkin täydet.\n\nSilloin näkyi koko Rooma tai ainakin puolet siitä laskeutuneen\nseitsemältä kukkulaltaan tälle jotenkin ahtaalle kadulle. Päästä päähän\non se ainakin kilometriä pitkä ja nyt se oli väkeä niin pakaten täynnä\nkuin suinkin sopi. Liika väki sai vuotaa sivukaduillekin. Suurin osa\nnäkyy kuitenkin tulleen enemmän toisia katsomaan kuin itse osaa\nottamaan. Katsominen ei kuitenkaan erittäin suurta huvia tuottanut.\nOlisiko ollut kaikkiaan kymmenkunta juhlavaunua liikkeellä. Onnistunein\nja vanhoja loistoaikoja enin muistuttava oli ehkä muuan venetsialainen\njättiläissoutuvenhe, jossa kulki komea doosi loistavan seurueensa\nympäröimänä. Siinä kiilsi kultaa ja hohti silkkiä ja samettia ja\nosanottajain hienoista kasvonpiirteistä päättäen olivat ne \"hienompaa\"\nväkeä. Tämä ryhmä saikin ensimmäisen palkinnon. Toisista herätti eniten\nhuomiota muuan päivän tapahtumiin, valtion varkauksiin, liittyvä vaunu,\njossa karnevaalin alkupäivinä nähtiin joukko hienoja herroja\nheittelemässä kaikelle maailmalle makeisia, mutta jotka viimeisenä\npäivänä olivat suljetut omaan huoneeseensa -- rautaristikkojen taa. Sille\ntaputti yleisö käsiään.\n\nNämä ja jotkut muut vaunut vielä lisäksi hankasivat edestakaisin Korsoa\npitkin, heittäen ja vastaanottaen kukkaiskimppuja, joita yhtä mittaa\nlenteli ilmassa. Välistä ne olivat kiinnitetyt värillisiin\npaperiliuskoihin, jotka muodostivat kuin raketteja lentäessään katujen\npoikki ikkunasta ikkunaan ja usein jääden telefoonilankojen päälle\nriippumaan. Joissakuissa vaunuissa ja joillakuilla parvekkeilla oli\naika sieviä tyttöjä, toisissa kasvoiltaan ja vartaloltaan jotenkin\nvirheettömiä nuorukaisia. Näiden kesken oli kukkaissade vilkkain, ja ne\nnäkyivät kyllä nauttivankin karnevaalistaan.\n\nKatupojat siitä kuitenkin enimmin nauttivat. Niitä on Roomassa ehkä\nenemmän kuin missään muualla, ja täällä ne parhaiten aatettaan\nvastaavatkin, sillä ne ovat sekä likaisempia että äänekkäämpiä kuin\nmuualla. Heidän tehtävänään oli kerätä kaikki murut, joita rikkaiden\npöydältä putosi. Niin pian kuin ilmassa suhahti jokin kukkaiskimppu tai\ntuli vaunuista tai ikkunoista alas jokin konvehti, heti hyökkäsi tämä\nlauma sinne ojennetuin käsin. Kun monta oli ottamassa ja harva\nantamassa, syntyi siinä suoranainen pelikiihko. Ne, joilla oli jotakin\nalas heitettävää, näkyivät nauttivan siitä niinkuin nauttii\nkananpoikain syöttäjä joka murusta, minkä hän nakkaa syötettävänsä\neteen. Tuon leikin katsominen oli syrjäisistäkin hauskaa, ja ihme\nkyllä, ettei siinä koskaan syntynyt tappelua tai epäsopua, vaikka\nkasvoista ja säihkyvistä silmistä päättäen intohimot olivat\nylimmillään.\n\nIloisin ja todellakin onnistunein osa karnevaalissa oli sen viimeinen\nvaihe. Tuskin oli ilta tullut, kun kaikissa vaunuissa, kaikissa\nikkunoissa ja kaikilla parvekkeilla pantiin toimeen ilotulitus. Koko\ntuo pitkä katu hohti milloin sinisenä, milloin viheriäisenä. Jos voisi\nsanoa, että tällä karnevaalilla on ollut paisteinen päivänsä -- jota ei\nkuitenkaan voi sanoa -- niin voisi tätä viimeistä näkyä kutsua sen\niltaruskoksi.\n\nJa hetkeksi näkyi yleisökin saaneen esi-isiltä perimänsä\nkarnevaaliluonnon nousemaan. Vanhan tavan mukaan päättyvät nämä ilot\nn.k. moccoli-(kynttilä)iloilla. Ostetaan pieni vahakynttilä, sytytetään\nse ja lähdetään kulkemaan katua pitkin. Samassa kiiruhtavat muut\njäljestä ja koettavat tulta sammuttaa. Siinä syntyy paljon naurua ja\npaljon viatonta pilaa, varsinkin kun siihen ottavat yhtä suurella\ninnolla osaa sekä vanhat että nuoret. Sammutuskokeita tehdään jos\njollakin tavalla. Mitkä puhaltavat, mitkä heilauttavat hatullaan ilmaa,\nmitkä huiskuttavat nenäliinojaan, joita korkeammalle ylettääkseen\nkiinnitetään keppien ja pitkien riukujen nenään. Sammuneita kynttilöitä\non turha yrittääkään sytyttää ylhäällä ilmassa. Hetikohta on siinä joku\nliinaansa liehuttamassa. Sentähden liittyy aina useita yhteen,\nkuukistuvat maahan ja koettavat toistensa turvissa tulta virittää.\nMutta juuri kun se on onnistumaisillaan, puikahtaa joku poika takaapäin\nsäärien lomasta, puhaltaa tulen sammuksiin ja tekee tyhjäksi yhteiset\nvaivannäöt.\n\nSe oli tämä hauskinta koko karnevaalissa. Mutta siinäkin näkyi olevan\nenemmän sammuttajia kuin sytyttäjiä, joka sekin mielestäni on merkki\nsiitä, että karnevaali itsekin on sammumaisillaan.\n\n\n\n\nPAAVIN VIISIKYMMEN-VUOTINEN RIEMUJUHLA.\n\n\nRoomassa, 20 p. helmik. 1893.\n\nTuskin on päästy hurraamasta ja huijaamasta karnevaali-ilossa, kun\nhuomenna jo on paasto ja sen tuottama totisuus. Yhtä täynnä kuin eilen\nolivat teatterit, sirkukset ja tanssisalit, yhtä täynnä ovat tänään\nkirkot. Viime viikolla vilisi kadulla ja toreilla naamioita ja\nklovneja. Tämä viikko on pyhitetty papeille, munkeille ja\npyhiinvaeltajille, joita tapaa kaikkialla, minne poikkeaa. Tuhansittain\non niitä tänne saapunut, varsinkin Ranskasta, Etelä-Italiasta ja\nEnglannista. Ruhtinaita ja hienoa yleisöä, piispoja ja apotteja,\nmaalaispappeja, kerjäläismunkkeja, pikkuporvareita ja tavallisia\ntalonpoikia, jotka tuntee sekä puvuistaan että siitä viattomasta\nuteliaisuudesta, jolla he ikuisen kaupungin rakennuksia tarkastelevat,\non näinä päivinä tulvinut tänne.\n\nTavallisestikin syntyy tämä pyhiinvaeltajain tulva heti karnevaalin\npäätyttyä ja paastoajan alettua. Tänä vuonna oli erityinen syy, Leo\nXIII:n riemujuhla. Oli kulunut 50 vuotta siitä, kun hän astui kirkon\npalvelukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRooman aivan äärimmäisessä luoteisessa laidassa kohoaa pyhän Pietarin\nkirkon kupooli. Sen takana on Vatikaani museoineen ja paavin\nyksityisine asuntoineen, jotka käytäväin kautta ovat yhteydessä kirkon\nkanssa. Kirkkoa sanotaan maailman suurimmaksi. Siihen mahtunee liki\nsatatuhatta henkeä seisomaan. Sen edustalla on laajan laaja, kahden\npilariston ympäröimä avonainen tori.\n\nKatsellessani tätä jättiläisrakennusta, en voinut käsittää, mihin\ntarpeeseen se sellainen olisi välttämätön. Vasta riemujuhlan\npaavillisessa messussa ollessani ymmärsin sen aatteen: koota\nerityisissä tilaisuuksissa sisäänsä kaikki ne, jotka eri maailman\nääristä kokoontuvat tänne paavillista messua kuulemaan. Samalla\nymmärsin senkin, että kirkko tätä tarvetta tyydyttääkseen nykyisten\nkulkuneuvojen aikana, joita ei rakentaja ollut lukuun ottanut, saisi\nolla vielä toista puolta suurempi.\n\nLuulen, että ainoastaan suurten maailmannäyttelyjen juhlatilaisuuksissa\nsaattaa sellainen väenpaljous olla yht'aikaa koolla. Jo kello 6:sta\naamulla alkoi kirkkomiesten saapuminen, ja kirjavaa joukkoa se oli.\nSuuri osa on puettuna tavallisiin vaatteisiin. Mutta ainakin neljäs osa\nsadastatuhannesta on pappeja pitkissä kauhtanoissaan ja mustissa\nlierilakeissaan ja munkkeja erivärisissä: valkeissa, mustissa ja\nruskeissa kaavuissaan. Näkee siellä tulipunaisiakin kirkollisia pukuja,\nnäkee nunnia ja avojalkaisia ja paljaspäisiä hurskaita. Kaikki\nkiiruhtavat ne, mitkä tullen raitiovaunuissa, mitkä ajaen ylpeissä\najopeleissä, mitkä jalan kulkien, kirkkotornin keskustaa kohden, jossa\non aukko vahtisotamiesten muodostamassa solassa ja jossa edellisinä\npäivinä jaetut pääsyliput tarkastetaan. Siitä läpi päästyään kiipeää\nväkijoukko mustana muurahaisjonona pääovea kohden, josta se ainoastaan\nvitkalleen pääsee sisään valumaan.\n\nTulen jo tuntia ennen juhlallisuuksien alkamista, mutta saan tuskin\nenää sijaa kirkossa. Yhdellä silmäyksellä ja yhdestä paikasta on\nmahdotonta saada käsitystä sen suuruudesta. Vaikka saisi vapaastikin\nkävellä, kestäisi kuitenkin hyvä rupeama, ennenkuin voisi sen kaikkiin\nosastoihin ja sokkeloihin pintapuolisestikaan tutustua. Tarvittaisiin\nkuukausia, ennenkuin saisi selvän käsityksen niistä sadoista\nseinämaalauksista, veistoksista, kuvapatsaista ja hautakoristeista,\njoita vuosisatain kuluessa on laitettu ja koottu sekä kirkon keskiosiin\nettä sen kymmeniin sivukappeleihin.\n\nMutta niihin ei nyt huomio joudu kiinnittymään, minun yhtä vähän kuin\nmuidenkaan. Madonnat saavat itsekseen hymyillä, enkelit lennellä omiksi\niloikseen ja jättiläisen suuret apostolit kulmiaan rypistää. Kaikkia\nläsnäolijoita hallitsee vain yksi ainoa intohimo: päästä niin paljon\nkuin mahdollista kirkon keskustassa olevan alttarin läheisyyteen, jossa\npaavi tulee messunsa pitämään tai edes sen sotamiesten muodostaman\nkäytävän luo, jota myöten hän tulee tuolillaan esille kannettavaksi. Se\nhalu on niin voimakas, että kaikki nuo pyhät sivualttarit muuttuvat\nastinlaudoiksi ja telineiksi, joilta kukin parhaansa mukaan koettaa\nsaada mieleistään näköalaa.\n\nOdotus kestää ja kestää. Juhlatunteet ehtivät haihtua ja väsymys tulee\nyhä painavammaksi. Naisia pyörtyilee ja kannetaan ulos. Ihmiset\npuhelevat keskenään kuin markkinoilla ja yksi ainoa suuri humina nousee\nylös kupooleihin, missä muutamassakin pyhä henki kyyhkysen muodossa\nlevittää siipiään. Tavallisten ihmisten päitä vähän ylempänä\nheilahtelee siellä täällä valkoisia töyhtöjä vartijasotamiesten\nkypäreistä, heidän kulkiessaan edestakaisin käytävää pitkin.\n\nMutta yht'äkkiä leimahtaa muutamasta kirkon kolkasta kiihkeä riemuhuuto\nja tuossa tuokiossa räiskää sama tuli kaikkialla. Eräästä\nsivukappelista, joka on ollut punaisella veralla vaatetettuna, ilmestyy\npäivän sankari tuolilla kannettuna. Hänellä kuuluu olevan loistava\nseurue sekä edessään että takanaan. Etäiseltä paikaltani en kuitenkaan\nnäe muuta kuin suuren kantotuolin, jonka päällä vaakkuu kaksi\nmahdottoman suurta viuhkatöyhtöä. Kun saan katseeni teroitetuksi, näen\nkantotuolissa pienen olennon, joka verkalleen liikuttelee käsiään edes\nja takaisin niinkuin siunauksia jakaakseen. Vien kiikarin silmiini ja\ntunnen hänet samaksi, jonka valokuvan olen nähnyt kaikissa\nkirjakauppain ikkunoissa näinä päivinä. Hän on vanha, ryppykasvoinen\näijä, silmät terävät ja pienet, käsi hieno ja lumivalkoinen. Korkeaan\nhiippaan ja väljään viittaan puettuna näyttää hän pikku pojalta, joka\non puettu äitinsä hameeseen. Mutta ne, jotka seisovat ympärilläni, ne\nnäkevät hänessä maailman mahtavimman ruhtinaan, ainoan oikeauskoisen\nkirkon päämiehen, puolijumalansa -- Paavin.\n\nTuntuu siltä kuin etelämaisen luonteen kaikki intohimot olisivat\npäässeet liikkeelle. Innostus on todellakin \"rajaton\". Eläköön-huudot --\n\"Viva il Papa Re!\" s.o. eläköön paavi-kuningas -- käsien taputukset,\nliehuvat liinat, sadantuhannen yhdenaikainen mielenosoitus -- siinä on\ntodellakin katsomista ja kuulemista. Kuta keskemmä kirkkoa hän etenee,\nsitä suuremmaksi kasvaa melu. Soittava orkesteri ylhäältä lehteriltä ei\nkuulu mihinkään sen rinnalla. Päät tutisevat, posket pullistuvat,\nsilmät ovat päästä pudota noiden riemun huutajain. Enkä kadu ollenkaan,\nettä tulin tuota näkemään. Kuinka hyvin ymmärrän nyt nuo\nuskonpuhdistajat, joiden uskonnollisia tunteita loukkasi tällainen\nihmisen jumaloiminen. Kuinka oudolta sentään tuntuu nähdä, että\ntavallista ihmistä sotamiesten ja hoviherrain muodostamassa käytävässä\nkannetaan juhlakulussa kirkon läpi ja asetetaan alttarille, joka\nmeikäläisten käsitysten mukaan on niin kokonaan toisia tarkoituksia\nvarten rakennettu. Mutta heikäläisistä siinä ei tietysti voi olla\nmitään loukkaavaa, ovathan he joka päivä tässä samassa kirkossa\ntottuneet näkemään kymmenien paavien komeat hautakappelit, jotka ovat\nyhtä ylellisesti koristetut kuin se alttari, mikä on Vapahtajalle\nvihitty.\n\nKun kulkue on päässyt ohitseni ja vaeltanut kirkon päästä päähän,\nlasketaan kantotuoli maahan ja paavi nousee suurelle kirkon keskessä\nolevalle alttarille. Silloin lakkaa myöskin melu ja messutoimitus\nalkaa. En siitä kuitenkaan voi mitään nähdä, tiedän vain ohjelmasta,\nettä paavi kaikkine kardinaaleineen ja läsnäolevine arkkipiispoineen\ntoimittaa messunsa, rukoilee, polvistuu ja jakelee siunauksiaan\ntoisessa päässä kirkkoa. Soitto ja kuoripoikain laulu sitävastoin\nkuuluu kaikkialle. Se on kyllä kaunista ja vaikuttavaa, tuntuu kuin\ntulisi ylhäältä pilvistä tänne, missä seison paksun pilarin juuressa.\nJa minä koetan asettua kaikkien niiden kannalle, jotka tästä löytävät\nsisältöä elämälleen.\n\nMutta huolimatta siitä, että valo tulee kattoikkunoista kuin\navonaisesta taivaasta, että sopusointuinen taiteellinen \"väreily\"\nväreilee ympärilläni ja hieno vahakynttiläin ja pyhänsavun tuoksu\nlemuaa, ei tunnelma kuitenkaan ota oikein tullakseen. Sitä häiritsee se\nyleisö, jota varten kaikki tämä on aiottu. Sillä niin pian kuin kulkue\nmeni näkymättömiin, näytti sen lumous kadonneen. Siellä täällä\npolvistuu joku harva lukien rukoustaan ja sormien helminauhaansa.\nKaikki muut liikkuvat, työnneskelevät, puhelevat, haukottelevat ja\nnäyttävät aivan välinpitämättömiltä. On kuin välinäytös teatterissa\nesiripun laskettua.\n\nPari kertaa kiinnittyy huomio ja virkistyvät mielet, kun tulee\nsellainen paikka messussa, että seurakunta voi siihen äänellään yhtyä.\nJa kerran painuvat päät rintoja vastaan, kun ohjelmasta tiedetään, että\npaavi nyt siunaa kaikki syntiset ja antaa heille anteeksi.\n\nVasta sitten, kun pitkänlainen messu on päättynyt, ja paavi uudelleen\nkannetaan kirkon läpi, leimahtaa taas innostus ja puhkeaa vielä\nrajummin esille kuin äsken, sammuakseen taas siihen heti, kun tuo\n\"kaunis näky on kadonnut\".\n\nSiinä oli paavin riemujuhla syrjästä katsottuna. Jotenkin samanlaisia\nlienevät kaikki muutkin suuret juhlametkut Pietarin kirkossa. Ja siinä\nse päätapaus, jota varten niin monet merien ja maiden takalaiset olivat\ntänne saapuneet. Missä määrin matkan vaikeudet ovat maksetut, sen\nlaskenee jokainen itsekseen. Ehkäpä tulopuoli sentään on suurikin, kun\najattelee, että paitsi riemujuhlasta ja Pietarin kirkosta voipi\npyhiinvaeltaja nauttia Roomastakin ja kaikista sen merkillisyyksistä.\nJa siitä tungoksesta päättäen, joka on ollut kaikissa museoissa,\nkatakombeissa, vanhoilla raunioilla ja monissa kävelypaikoissa,\neivät nykyaikaiset pyhiinvaeltajat näy unohtaneen, että tänä\nkäytännöllisyyden aikana voi varsin hyvin sovittaa yhden tien kahteen\nasiaan.\n\nMutta saaneehan sen kuitenkin uskoa, että ne tuhannet hurskaat, jotka\nmukavissa rautatievaunuissa saapuvat tänne, saapuvat todellakin paavin\nedessä polvistuakseen ja vakuuttaen hänelle uskonnollista\nuskollisuuttaan.\n\nParas todistus siitä on kai se uhraavaisuus, jota he samalla ovat\nkirkon hyväksi osoittaneet. Ne summat, joita paavi vapaaehtoisina\nlahjoina on saanut riemujuhlansa aikana vastaanottaa, nousevat näet\nviiteen miljoonaan. Todella kaunis kolehti!\n\n\n\n\nPYHÄN PAAVALIN KIRKKO ULKOPUOLELLA MUURIEN\n\n\nKaikki katsottavat paikat Roomassa ovat kaupungin laidassa. Siellä ovat\nmelkein ulkomuureissa kiinni Pietarinkirkko ja Vatikaani museoineen,\ntoisaalla on taas aivan portin luona Lateraanin kirkko ja museo ja\nlaitapuolilla ovat myöskin Forum ja Kapitolium ja siihen kuuluvat\nkokoelmat. Samoin monet vanhimmat kirkot, joissa vanhinta taidetta on\nkätkettynä. Tuon sijoituksen sanotaan kirkkoihin nähden syntyneen\nsiitä, että kristityt kaikkein ensimmäisinä alkuaikoinaan saivat\npysytellä syrjässä ja rakentaa sananharjoituspaikkansa niin loitolle\nkuin suinkin, usein ulkopuolelle kaupunkiakin, jonne sitäpaitsi useat\ntarun- ja historiantakaiset merkkitapahtumat sijoitettiin. Sillä\ntavalla on myöskin yksi Rooman komeimmista kirkoista, Pyhän Paavalin\nkirkko, ulkopuolella muurien joutunut usean kilometrin päähän\nkaupungista.\n\nKulkuneuvot Roomassa eivät siihen aikaan, kun tämä käynti tapahtui,\nolleet kehottavat. Pyhän Paavalin kirkolle vie kuitenkin raitiotie. Sen\nrakentamiseen on luultavasti antanut aihetta se suuri pyhiinvaeltajain\njoukko, joka tälle paikalle tulvii, sillä paikkaa pidetään yhtenä\nkatolisen maailman pyhimmistä.\n\nHyppäämme mekin vanhan Forumin kohdalla raitiovaunuun, joka\nuudenaikaisuudellaan tekee omituisen vastakohdan vaikutuksen tässä\nantiikkisessa ympäristössä. Vaunu vyöryy matkallaan ikivanhoja\nhistoriallisia seutuja. Se sivuuttaa Palatinon kukkulat, joilla vielä\nnäkyy keisarivallan aikuisten palatsien raunioita, se kulkee Aventinon\nalitse, jossa asui alhaisempi kansa, vaikkei sen asunnoista ole juuri\nmitään jäljellä, ja menee ohi Sirkus Maksimuksen, jonka sijan nyt\nosaksi peittää -- kaasutehdas. Sitten ajetaan vähän matkaa keltavetisen\nTiberin rantaa, missä näkyy muutamia \"saaristolais-jaaloja\",\nlastattuina viinitynnöreillä. Kun on päästy jykevätekoisen porttiholvin\nalitse ulkopuolelle muurien, nousee siinä tien vieressä eteen yht'äkkiä\nomituinen rakennus, jota ei olisi odottanut täällä näkevänsä. Se on\npieni pyramiidi, vaikkei olekaan kovin vanha, ainoastaan vuodelta 12\nennen Kristusta, ja kantaa nimeään jonkun Sekstiuksen mukaan, joka\narvellaan sen alle haudatuksi. Kun on tämä merkillisyys jäänyt\njäljelle, ei tie enää tarjoa mitään erityistä nähtävää, se kun kulkee\ntasaista viljeltyä Campaniaa.\n\nOn sitä hauskempi katsella sitä seuraa, joka istuu raitiovaunussa. Ne\novat kaikki pyhiinvaeltajia ja niistä suurin osa pappeja. Puhutaanhan\nme välistä pappisvallasta meilläkin, mutta ei se todella maksaisi\nvaivaa, kun ajattelee, millaista pappisvalta on ennen ollut\npappisvallan pääpaikassa Roomassa. Eikä se nytkään liene vähäksi\narvattava, sillä vaikka Italiassa ei olekaan julkisessa valtiollisessa\nelämässä edustettua pappispuoluetta, toimii se kuitenkin hiljaisuudessa\nsitä sitkeämmin. Nyt oli paavin riemujuhlan aika, eikä täällä tähän\naikaan näyttänyt muita miehiä paljon olevankaan kuin pappeja. Mihin\nvain kääntyy, näkee kauhtanoita, ja munkkikaapuja ei ainoastaan\nkaduilla ja kirkoissa, vaan myöskin ravintoloissa ja kahviloissa,\nvarsinkin Vatikaanin läheisyydessä, joissa niitä päiväkaudet istuu ja\nsyö ja nuuskaa -- sillä papit nuuskaavat, vaikka eivät näy saavan\npolttaa. Kaikki maat ovat edustettuina tässäkin vaunussa. Tuossa on\nensiksikin hyvin maallikon näköinen englantilainen, jonka tuntee\nlaihuudestaan ja pituudestaan sekä punakantisesta Baedekeristään. Häntä\nvastapäätä istuu saksalainen, jonka vaaleaverisyys ja hyväntahtoisuus\nheti pistää silmään. Hänen vieressään on vilkas ranskalainen -- kaikki\nsamaan pukuun puettuina, päässä matala lierilakki ja yllä musta, kaiken\nmuun puvun peittävä kauhtana. Ne ovat maallikkopappeja, ulkopuolella\nluostarin eläviä, ja ihmeellistä, kuinka sama ammatti kaikissa maissa\nja kaikissa kansoissa muodostaa pääpiirteiltään samat kasvonjuonteet.\nSuutarit ja räätälit tuntee kaikkialla suutareiksi ja räätäleiksi, ja\nnäiden pappien tuntomerkkinä on tuo alituisesta parranajosta\ntiukoittunut poski- ja leukanahka sekä jonkinlainen hyvää suopa laupeus\nsilmissä.\n\nVähän erilaisia ovat munkit, joita niitäkin on useita mukana. Heidän\nkasvoissaan ja silmissään on aivan erityinen leima, ja se ei suinkaan\nole naivisuutta. Näyttää siltä kuin he tuntisivat maailmansa ja\ntietäisivät ihmishengen kaikki salaisuudet ja toimisivat jonkin\nerityisen hengen johtamina. Kun tuokin fransiskaani, joka istuu vaunun\nperällä, katsahtaa meihin, niin tuntuu siltä kuin hän siinä\nsilmänräpäyksessä olisi selvillä siitä, mitä me olemme. Se herättää\njonkinlaista pelon ja harmin sekaista kunnioituksen tunnetta. Jos nuo\nkaikkien uskovaisten uskotut miehet voisivat ja saisivat ilmaista, mitä\nkaikkea he rippituolissaan ovat kuulleet, mitä ihmissielujen ja niiden\nsalaisuuksien syvyyksissä ovat nähneet, se olisi sielunelämän kuvausta,\njonka rinnalla n.k. psykologisten kirjailijain analyysit olisivat\naloittelijain kokeita. Kirkko ja kirkonmiehet eivät julkaise\ntutkimuksiaan, vaan pitävät tietonsa omina tietoinaan ja perustavat\nniihin valtansa ihmisten yli.\n\nKuinka tyylikäs hän on ulkonäöltään tuo munkki! Yksi ainoa ruskea kaapu\non hänellä yllään kesänsä talvensa, karkealla nuoralla keskeltä\nsidottu, josta riippuu hänen \"henkensä\" miekka: ristiin kiinnitetty\nrukousnauha. Pää on paljas, sen laki kaljuksi ajettu, jalat myöskin\npaljaat, ainoastaan ohuet sandaalit alla. Eri munkkikuntain pukujen\nkuosi ei suuresti vaihtele. Väri vain vaihtelee ja voi välistä olla\nihan lumivalkoinen, jolloin se tuollaisen suurikasvuisen, mustaverisen\nluostariveljen päällä, joka istuu rinnallani, tekee kerrassaan komean\nvaikutuksen. Hän on oikea Kristuksen sotamies, vieläpä vanhinta\nkaartia, temppeliherra, kalpaveli, luulisi hänen millä hetkellä hyvänsä\nvoivan tapparaan tarttua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaitiovaunu pysähtyy kuin asemalle kirkon ulkopilariston reunaan.\nNäyttää kuitenkin siltä kuin olisi tullut johonkin tehtaaseen tai\nkasarmiin, sillä ulkopuoli ei ainakaan anna mitään selitystä siihen\nmaineeseen, jonka tämä paikka on saavuttanut.\n\nMutta kun astut sisään...\n\nSanotaan, että tämä temppeli ennen paloaan, joka tapahtui v. 1823 ja\njolloin sen katto putosi sisään, oli Rooman kauneimpia kirkkoja.\nMitenhän lie silloin ollutkaan, mutta ei se nytkään ole mikään\nsydänmaan kappeli. Suuruudeltaan lienee se lähinnä Pietarin kirkkoa ja\non siinä kävelemistä, ennenkuin ehtii isolta ovelta alttarille. Ja kun\non sinne ehtinyt, huomaa, että matka on vasta puolessa, että se vasta\non ristin keskusta, johon olemme tulleet.\n\nNämä avarat alat ovat pilarien välissä, jotka ovat pitkät kuin\nkorpikuuset, ja jotka latvoillaan kuin taivasta kannattavat. Ikkunoita\nsiellä ylhäällä lie satoja, kaikki erivärisistä laseista, joissa\nesitetään lasimaalauksissa yhtä monta pyhimystä tai raamatullista\naihetta. Kaikki hohtaa kullalle ja hopealle tuolla ylhäällä ja lattia\non hienointa kiveä ja mosaikkia. Alttarin edessä kohoo jättiläissuuria\nmarmoriveistoksia apostoleista, jotka yksinkertaiset kalamiehet eivät\nkoskaan liene aavistaneet kerran tämmöisessäkin kunniassa täytyvänsä\nesiintyä. Heidän ympärillään on pilareita, jotka ovat tehdyt\npuhtaimmasta alabasterista, porfyyristä ja malakiitistä. Mihin vain\nkatselee, tuntuvat miljoonat säteilevän vastaan. Kuuluu ehkä oudolta\nnäin rahassa arvostella pyhää paikkaa. Mutta kun kulta ja hopea ja\nkalliit kivet tulevat vastaan, täytyy väkisinkin puhua kullasta ja\nhopeasta. Ei siitä pääse sivu muissakaan kirkoissa, mutta täällä se\npistää silmään enemmän kuin muualla. Sillä ensiksi se kiiluu ja hohtaa,\nkun tämä kirkko on valoisampi ja luultavasti juuri sitä varten\nvaloisampi kuin muut kirkot. Sitten on kaikki täällä uudenaikaista, ja\nkorjattua eikä vuosisatain kuluessa keräytynyttä ja ränstynyttä. Syy\npaikan pyhiinvaeltajatulvaan näkyy olevankin juuri tämä komeus. Mitä\npyhimysten luita ja muita kirkollisia muistoaarteita alttarin alla\nsäilytettäneekin, ainoastaan ohimennen näkyvät hurskaat niiden kohdalla\npolvistuvan ja silmiään ristivän ja sitä suuremmalla hartaudella ja\nuteliaisuudella antautuvan oppaiden kuljetettaviksi, jotka vievät heitä\nyhdestä kalleudesta toiseen ja puhuvat kaikista niistä miljooneista,\njoita nämä kaikki ihanuudet ovat maksaneet. Paavilla kuuluu olevan\nmosaikki-, kuvanveisto- ja muita kirkollisia koristetöitä varten\nerityiset tehtaansa, jotka toimittavat niitä kaiken maailman\npyhättöihin. Ja senpätähden tuntuukin tämä paikka enemmän\nsuurenmoiselta pysyvältä näyttelyitä kuin Herran huoneelta.\n\nVäsyttämään rupeaa sentähden piankin kaikki tuo komeus ja suuruus.\nSiinä on jotakin amerikkalaista kehuskelevaa ja on sentähden oikein\nhelpotus, kun sattumalta löydän aukinaisen oven, joka kuin\ntaikavoimalla vie minut aivan toiseen maailmaan ja aivan uuteen\nympäristöön.\n\nMelkein kaikkien keskiajan kirkkojen yhteydessä on ollut luostari, ja\nsellaiseen tuo pieni portti minut nyt veikin. Me seisomme luostarin\nsisäpihalla. Se on neliö, joka on muodostunut rakennusten keskeen ja\nsiitä menee ovia suoraan munkkien kammioihin. Kun ne siellä pienissä\nkomeroissaan olivat uupuneet työskentelemään, tulivat ne tälle\npihalleen vilvoittelemaan ja lepuuttamaan aivojaan. Mikä rauhallinen,\nviihdyttävä kävelypaikka! Räystäät ovat ympäriinsä levennetyt\nkatoksiksi, joita pylväistö kannattaa. Ja mikä pylväistö kirkon\npylväistöön verrattuna! Pilarit ovat hienoja, solakoita ja keveitä,\nniissä ei ole mitään muuta ylellisyyttä kuin tekotavan puhtaus ja\ntyylin somuus, mutta juuri sen vuoksi on niissä oma henkensä ja kuin\noma tahtonsakin, ja ne näyttävät kuin itsetietoisesti kattoa\nkannattavan. Hienot freskomaalaukset pylväskäytävän katossa ja seinissä\nlisäävät mielen kevennystä ja ylennystä. Avonainen paikka seinien\nvälissä on pieni puutarha, ja sen keskessä on ikivanha kaivo, jonka\nkansi on kellastuneesta marmorista ja kohokuvilla koristettu. Ja\nkaikkeen tähän tulee päivänvalo ylhäältä eikä koskaan kuonnu pylväistöä\nkuumentamaan, jossa helteisimpänäkin vuodenaikana on viileää ja\nvarjokasta istuskella, astuskella, miettiä ja nukahtaakin -- jopa\nikuiseen uneenkin.\n\nSillä tänne näkyvät ihmiset pyrkineen kuolemansakin jälkeen lepäämään.\nLattiassa ja seinissä tapaa hautoja, tiiviisti kiinni muuratuita,\njoiden sijan ilmaisee ainoastaan marmoriin hakattu kirjoitus, kohokuva\ntai pieni veistos. Samalla kun tuollaiset kohokuvat tekevät paikan kuin\ntaidekokoelmaksi, luovat ne niihin totisuutta ja viehkeää\nsurumielisyyttä.\n\nTuo suuri kirkko kalleuksineen on unohtunut, ja kun sen läpi taas on\nmentävä ulos päästäkseen, tuntuukin se enää vain eteiseltä, joka\nhaihtuu mielestä, silloinkun pysyväksi vaikutelmaksi jää luostarin\nyksinkertainen pihamaa.\n\n1893.\n\n\n\n\nMIKAEL ANGELO JA RAFAEL.\n\n\nItalia on museoiden ja taidenäyttelyjen luvattu maa. Tuskin on sitä\npientä kaupunkia, jossa ei olisi ainakin jokin julkinen taidekokoelma,\npuhumattakaan kirkoista, luostareista ja yleisölle auki olevista\nyksityisistä kokoelmista vanhoissa ja uusissa palatseissa.\n\nMutta kaikki voittaa kuitenkin Vatikaani ja sen kokoelmat, joissa muun\nmuassa Mikael Angelon ja Rafaelin etevimmät maalaukset ovat\ntavattavina.\n\nPietarin kirkko seisoo kahden pilaririvin keskessä, jotka kuin\nojennetut käsivarret \"hyvän paimenen\" kuvassa kutsuvat kaikkea maailmaa\nluokseen tulemaan. Kun aamuisin saapuu sinne, näkee kuitenkin, ettei se\nole kirkko, johon suurin joukko kiiruhtaa. Suurin joukko katoo\noikeanpuolisen pilariston kätköön, sillä siitä menee tie sekä paavin\nitsensä puheille että niihin kappeleihin ja huoneistoihin, joihin\nmaailman arvokkaimmat taideaarteet ovat kätketyt. Siellä ovat sekä\nSistinan kappeli että Rafaelin stanssit ja loggiat.\n\nPaavin kuuluisa sveitsiläinen kaarti seisoo ovella vartioimassa\nkeskiaikaisissa puvuissaan, jotka sanotaan tehdyiksi itse Mikael\nAngelon piirustusten mukaan. Muodon vuoksi asettuu painettipyssyllä\nvarustettu mies eteen ja kysyy. \"minne matka?\" -- \"Mikael Angelo,\nRafael\", vastataan ja hän ymmärtää ja antaa mennä, osoittaen rappua,\njonka päässä jo seisottaa toinen vartija ja neuvoo sivuhuoneeseen,\njossa kolmas vartija on vastassa.\n\nSistinan kappeli, jonne monia mutkaisia portaita tullaan, on soikea\nhuone. Kun astuu ovesta sisään, niin tuntuu ensin pieni pettymys.\nTämäkö yksinkertainen, sileäseinäinen kaikkia tavallisia\nkirkkokoristeita vailla oleva huone nyt on se kuulun kuulu paikka, jota\nmaailman kaikkein suurimmat taideteokset koristavat? Se on jaettu\nkahteen osaan, joista toinen jotenkin yksinkertaisine penkkiriveineen\non aiottu yleisölle, toinen taas aitauksella erotettuna kuin kuoriksi,\nmissä on muutamia vähän komeampia penkkirivejä korkeampia hengellisiä\nherroja varten jumalanpalvelusten aikoina. Mutta kun vähän kauemmin\nkatselee ympärilleen, niin huomaa, että tämä sittenkin on maailman\nkenties kaikkein kallisarvoisimmin sisustettu temppeli. Sillä se on\nsisustettu puhtaimmalla ja jaloimmalla taiteella katosta lattiaan; sekä\nperäseinä että katto ovat peitetyt Mikael Angelon freskoilla.\n\nKatossa on esitetty koko raamatun historia maailman ja ihmisen\nluomisesta alkaen. Jättiläiskokoisina vaeltavat siellä silmäin editse\nnuo suuret tapahtumat: Luoja erottaa suurenmoisella kätensä liikkeellä\nvalkeuden pimeydestä, luopi auringon ja kuun, luopi miehen ja näyttää\nhänelle hänen vastaluodun toverinsa, käärme viettelee Aatamia ja Eevaa\nottamaan omenaa, enkeli ajaa heidät paratiisista y.m. Nämä kuvat ovat\nkaton keskiosassa ja alempana niitä molemmilla sivuilla nähdään\nprofeetoita, sibylloja ja muita raamatun henkilöitä.\n\nMutta niin ahneesti kuin silmä katseleekin näitä kattokuvia, joita\ntehdessä mitä suurimmat sekä katon muodon että sen korkeuden tuottamat\nteknilliset vaikeudet ovat olleet voitettavina ja joita oikein\nnähdäkseen täytyisi heittäytyä selälleen niinkuin taivaan kupukantta\nkatsellessa, siirtyy se kuitenkin pian alttariseinään, jossa \"Viimeinen\ntuomio\" on esitettynä.\n\nJohan on itse aihekin rohkeimpia ja suurenmoisempia, mitä inhimillinen\ntaide voi ottaa esittääkseen. Mutta senkin voittaa mielestäni vielä\ntekotavan rohkeus ja suurenmoisuus. Huimaa silmää ja pyörryttää päätä\nsitä katsellessa. Tuntuu siltä kuin maa järähtäisi jalkojen alla, ja\nseinät alkaisivat huojua kaatuakseen samassa. Mutta kaikista\nihmeellisintä on nähdä, millä keinoilla taiteilija on tämän illusion\nsaavuttanut. Koko viimeisen tuomion esitys näet on vain alastomien\nruumiiden mylläkkää. Mutta ne ovatkin kuin kallioita maailman seinästä,\njotka juuri ovat lohjenneet irti toisistaan ja ovat putoamaisillaan\nsyvyyteen.\n\nTaulun yläosassa näkyy vihan jumala kuin myrskytuulena syöksyvän esiin\nkulmat rypyssä ja käsi tuimassa liikkeessä. Hän syöksähtää esiin\ntuomiolle ja samassa on jo tuomio lausuttu ja oikeus tapahtunut ja\nparhaallaan etenemässä täytäntöön. Kun toiset ihmiset kaunein\nplastillisin liikkein kohotetaan ylös taivaaseen, missä enkelit ottavat\nheitä vastaan, vaipuvat toiset, ruumis ja jäsenet epätoivoisissa\nkouristuksissa, alas syvyyteen, ja näitä jälkimmäisiä näyttää olevan\nmonta kertaa enemmän kuin edellisiä. Toiset niistä putoavat pää edellä,\ntoiset takertuvat vielä viimeisellä epätoivollaan kiinni ylös nousevien\njalkoihin. Mutta kamalat pirut ovat jo iskeneet heihinkin kyntensä ja\nhe vaipuvat ja vaipuvat auttamattomasti. Alimpana nähdään ne, jotka\neivät enää yritäkään pelastautua ja joita Kaaron viepi täyden\nvenelastin manalaan. Tämä viimeinen osa taulusta on ehkä kaikista\nvaikuttavin. Onnettomia syntisiä on venhe kukkuranaan, niitä on mätetty\nsiihen pitkin ja poikin kamalissa epätoivoisissa asennoissa, muutamat\njo veteen pudonneina, niin ettei näy kuin kantapäitä vähän, muutamat\nvielä turhaan iskien kyntensä venheen laitaan, joka juuri lähtee\nliikkeelle rannasta ja pian on tyhjentävä lastinsa kuoleman rannalle.\n\nSe on synkkä pessimistinen taulu, sillä vaikka \"viimeisen tuomion\"\ntoinenkin puoli, autuaitten pelastus on yhtä rintaa esitetty, ei siitä\nainakaan minuun ole jäänyt muuta muistoa kuin muisto ankarasta,\nleppymättömästä vihasta ja ihmiskunnan peruuttamattomasta kadosta.\nTaiteilija maalasikin sen vanhoilla päivillään, kun murheet ja\nvastoinkäymiset olivat hänen mielensä murtaneet. Tuntuu melkein kuin\n\"viimeinen tuomio\" olisi hänen uhkauksensa, hänen testamenttinsa\njälkimaailmalle.\n\nMiettiväisenä, ikäänkuin ahdistettuna poistuu katsoja hänen työnsä\näärestä ja aivan vaistomaisesti haluaa hän nähdä jotakin, joka voisi\ntuudittaa, viihdyttää ja antaa toivoa jostakin iloisemmasta ja\nonnellisemmasta. Ja hän löytääkin sen kerrosta ylempää, jossa Rafaelin\nhento, soinnukas taide piankin vie meidät keveitten ihanteittensa\ntaivaaseen.\n\nSamaan aikaan, kun Mikael Angelo koristeli synkkää kirkkoholvia, johon\nniukka valo tuli vain muutamista katonraja-ikkunoista ja jossa hän\nkuukausmääriä murjotti ihmisarkana erakkona, siveli nuori Rafael, onnen\nlempilapsi, vihellellen ja lukuisain oppilastensa kanssa iloisesti\nseurustellen, aukinaisten palatsikäytävien ja parvekkeiden seiniä,\nvoiden telineiltään milloin hyvänsä heittää silmäyksen yli Rooman ja\nsen ihanien ympäristöjen.\n\nHänen luomansa ovatkin sitä mukaa keveitä, lempeitä ja iloisia. Tuo\ntunnettu tulipalo Incendio del Borgo on, vaikka aihe on kamala,\nkuitenkin hauska laatukuva, jota katsellessa unohtaa kokonaan, mitä\nsiinä tahdotaan esittää, ja kiintyy vain ihailemaan jäsenten\nplastiikkaa ja taitavaa ryhmitystä. Toisella seinällä taas nähdään\nDisputassa avonainen taivas ja kohta sen alla onnellinen maa, eikä\nniiden välillä näytä mikään häiriö koskaan olevan mahdollinen. Sitten\nsoittaa siellä Apollo viuluaan laulun ja soiton haltiattarien\nympäröimänä. Ja \"Athenan koulussa\" vallitsee täydellinen antiikki\nrauha, eikä sen tekijä näytä tietävän mistään muusta kuin elämän\nsopusoinnusta.\n\nKun hän sitten pääsee raamatun aiheita käsittelemään ja sen henkilöitä\nkuvaamaan, niin tekee hän sen samalla hempeydellä ja valoisuudella ja\nikäänkuin hymyhuulin.\n\nJärisyttävät kohtaukset, joita muuten ei ole monta, sulautuvat\nviehättäviin ja hauskoihin. Rafaelin raamatunkuvat ovat todellakin kuin\n\"kuvia\", joita huviksensa katselee, selailee. Ja hänen madonnansa\nsitten! Kuka ei tuntisi noita onnellisia ja autuaita nuoria äitejä!\n\nMutta siksipä hänen taidettaan niin rakastettiin ja rakastetaan yhä\nvielä. Yhtä mittaa kuuluu katsojain suusta ihastuksen huudahduksia, kun\ntuolla alhaalla Sistinan kappelissa kaikki käyskentelivät totisina ja\nhiljaisina ja henkeään pidätellen, uskaltamatta sanallakaan ilmaista\ntunteitaan. Yläkerrassa kun niin sanoaksemme evankeliumin sulous\nhellytteli, niin alikerrassa tuntui kuin olisi laki joka hetki uhannut.\n\nKumpi on näistä aikakautensa suurista mestareista suurin? Sitä tulee\nheidän teoksiaan katsellessa ajatelleeksi ja kysyneeksi, ja onhan\nmaailma siitä vuosisatoja väitellyt. Mutta mitä varten kysyä! Sillä\neihän se ole muuta kuin mielialan asia. Kun mieliala on kevyt ja elämä\npäivänpaisteinen, silloin se kernaasti liihoittelee vielä ylemmä\nRafaelin enkelien siivillä. Kun mieli on musta ja elämä tuntuu\nepätoivoiselta, silloin se hakee itselleen sympatiaa Mikael Angelon\ntotisesta ja synkästä taiteesta ja syventyy siihen.\n\n1893.\n\n\n\n\nFRESKOMAALAUKSISTA.\n\n\nItalian ihanuuksia muistelevalle astuu ensi sijaan sen taide. Mutta\ntaidetta muistellessani, sulkiessani silmäni ja antaessani erilaisten\nkuvain vaeltaa editseni, en näe mitään niin kirkkaasti kuin ne monen\nmonet freskokuvat, jotka kaikkialla ovat viehättämässä. Vaikken ollut\nnähnyt yhtä ainoata oikeata freskomaalausta ennen tuloani Italiaan,\nniin oli minulla niitä kohtaan kuitenkin salainen kunnioituksen tunne.\nOlin muistaakseni jostakin estetiikasta aikoinani lukenut, että se oli\nöljyvärimaalaus, joka hävitti oikean maalaustaiteen, se kun, sallimatta\ntehdyn erehdyksen korjausta, hävitti vaatimukset käden ja silmän\nehdottomasta tarkkuudesta. Taiteilija saa eteensä seinän, joka on\nkirkon, palatsin tai muun hienon huoneen seinä, ja hänen käsketään se\nkoristaa. Hänellä ei ole mitään mahdollisuutta väärän viivan tai väärän\nvärin oikaisemiseen tai peittämiseen, vaan pysyy hänen kerran tekemä\nvetonsa peruuttamattomasti paikoillaan. Mikä edesvastuu taideteoksen\ntilaajaa kohtaan, mikä harmi, kun tehtyä ei koskaan saa tekemättömäksi!\nMutta mikä kiihoitin samalla tarkasti mittaamaan määrät, laskemaan\nsuhteet, koulitsemaan kätensä ja silmänsä ja varomaan hutiloimista ja\nkeskeneräisyyttä. Jos mieli saada vähänkin kunnollista työtä, täytyy se\nsuorittaa inspiratsioonin täydellä painolla.\n\nSenkö tähden ne heti nähtyäni lienevät tehneet niin välittömän ja\nsyvällisen vaikutuksen? Tuntui melkein aina niiden edessä seisoessani,\nettä ne olivat ikäänkuin suoraan taiteilijan aivoista tuohon seinään\npainuneet, täysivalmiiksi mietittyinä ja kehittyneinä. Hänen muotonsa\nja värinsä eivät näytä jäljennöksiltä siitä, mitä hän luonnossa on\nnähnyt, vaan niinkuin hänen kauttaan kulkeneilta ja hänen sielussaan\nkirkastuneilta aatteilta. Kun nykyajan realistisessa taiteessa näkee\nniin paljon aatteetonta luonnon kopioimista, niin paljon turhaa ja\nhengetöntä detaljityötä, on niin viileätä ja virkistävää antautua\ntuohon puhtaaseen taiteen nautintoon, jonka freskomaalaukset\nsynnyttävät. Sitä tehdessä haihtuu kokonaan halu sentapaiseen\narvosteluun, johon uudenaikainen taide niin helposti antaa\naihetta. Ei tee mieli ruveta viisastelemaan, niinkuin yleisö ja\ntaidearvostelijatkin usein tekevät, siitä, miten on maalattu tuo kivi\nja kanto ja kuinka virheettömästi on piirustettu tuo käsi tai nenä.\nHakee vain sitä aatetta, jota taiteilija on tahtonut esittää, etsii\nniitä näkyjä, joita hänen mielikuvituksensa on nähnyt. Ei siinä takerru\nyksityiskohtiin, vaan antaa kokonaisuuden vaikuttaa.\n\nSaattaa kyllä olla, että tämä yksityiskohtien unohtaminen tulee\nsiitäkin, että tekniikka todella ainakin parhaimmissa freskoissa on\nyläpuolella kaiken arvostelun, tai että antaa virheen anteeksi, kun\ntietää, että se on seuraus työtavasta ja niistä vaikeuksista, joita\nmateriaali vaatii voitettavaksi. Mutta on se haettava toisaaltakin.\nYksi ominaisuus, joka tekee freskomaalaukset niin viehättäviksi, on\nniiden koristeellinen eli dekoratiivinen puoli.\n\nTähän aikaan, kun tehdään öljyväri- tai muu kehyksiin pantava taulu,\ntaiteilija harvoin voi tai saa ajatella sitä ympäristöä, johon taulu\ntulee sijoitettavaksi. Enintään pitää hän huolen kehyksestä. Ostaja\nsaakoon ripustaa sen paikkaan ja valaistukseen, jonka hän parhaaksi\nnäkee. Vanhalla freskomaalarilla sitävastoin oli aina tiedossaan seinä,\njohon hänen teoksensa oli ainaiseksi sidottu ja johon sen täytyi sopia.\nSentähden täytyi hänen ottaa huomioonsa, miten maalaus juuri siinä\ntulisi vaikuttamaan, laskea valon ja värin vaikutus ja sovittaa\nmuodotkin seinän mukaan. Samalla kun maalaus on itsenäinen, puhtaasti\naatteellinen taideteos, on se myöskin seinäkoriste, tapetti, ja täytyy\nsen vaikuttaa seinään puhtaasti dekoratiivisena. Tämä kaiken\nmaalaustaiteen alkutarkoitus onkin usein niin ihmeellisesti otettu\nlukuun, että silmä sittenkin, kun se jo kenties on uupunut itse\naiheeseen, nauttii vielä tietämättään ainoastaan viivoista ja väreistä\nsemmoisinaan. Siihen pyrkivätkin etevimmät freskomaalarit ja sen he\nsaavuttivatkin. Olen usein vaeltanut uudestaan ja aina uudestaan\nluostarien pihatoissa ja istuskellut kirkoissa ja kappeleissa, jotka\novat tällä tavalla koristetut, ja antanut seinien heijastaa tuota\nmaalauksiensa salaperäistä kauneutta, joka on niin kainoa, ettei se\nhuutamalla huuda huomiota puoleensa, ei tungettele eikä pyri\nhäikäisemään, mutta jonka kuitenkin tuntee ilmassa olevaksi ja josta\nsamalla saa esille mitä suurenmoisimmat aatteet ja aiheet, jos mieli\ntekee ruveta niitä tarkastelemaan.\n\nKuulee usein sanottavan, ettei käsitellyn aiheen laatu saa vaikuttaa\ntaideteosta arvosteltaessa ja että ainoastaan käsittely ja tekotapa\nmäärätkööt sen taidearvon. Mutta tuskinpa vanhaa taidetta ihailtaisiin\nniin, tuskinpa se vaikuttaisi meihin niin voimakkaasti, ellei se olisi\nottanut aiheitaan niin korkealta kuin se ne otti. Me olemme jo niin\ntottuneet niihin, ettemme enää tule ajatelleeksikaan, mitä rohkeutta ja\ntaiteellisia inspiratsioonia sentään mahdettiin tarvita luomaan sitä,\nmitä luotiin. Vai voiko taiteilija todellakaan kurottaa kätensä\nkorkeammalle kuin silloin, kun hän ottaa itse Jumalan alas taivaasta,\nryhtyy kuvaamaan hänen ainoata poikaansa, neitsyt Mariaa ja apostoleja\nja pyhimyksiä? Niitä kaikkia ja suurimmaksi osaksi ainoastaan niitä\nynnä sen lisäksi raamatullisia aiheita katsoivat senaikaiset\ntaiteilijat kyllin arvokkaiksi siveltimensä esineiksi. Arkailematta\navasi taiteilija taivaan ja asutti sen, hänen mielikuvituksensa tunki\nmaan sisään ja löysi sieltä helvetin, jonka empimättä esitti, hän\ntahtoi olla mukana maailman luomisessa ja tiesi täsmälleen, millaista\noli elämä paratiisissa, eikä hän kammonnut loihtia esiin sellaistakaan\ntapausta kuin viimeinen tuomio. Kunnia sille, jolle se tulee, ja\nannettakoon kunnia kernaasti niillekin aiheille, joita nykyaika\nrakastaa, mutta älköön ihmeteltäkö, jos aate nousee ja tunne avartuu\nenemmän silloin, kun katsoja joutuu n.s. silmästä silmään katselemaan\nelämän ja kuoleman suurimpia kysymyksiä ja niiden edustajia taivaassa\nja maan päällä.\n\nMe olemme siihen jo tottuneita ja me selailemme kuvallista\nraamattua niinkuin muutakin kuvakirjaa, mutta silloin, kun tuo\nuskonnollis-kirkollinen taidesuunta ensiksi syntyi, kohtasi se varmaan\nsyvästi uskonnollisia tunteita ja kulumatonta mielikuvitusta yleisössä.\nSe sytytti sydämiä niinkuin meillä nykyjään sytyttää niitä\n\"kansallinen\" taide, mutta innostuksen aihe oli kuitenkin ylempi ja\nvaikutus sitä mukaa syvempi. Se oli niin voimakas, että taideteos\nsaattoi nousta kuvatun sijalle -- ilmiö, jonka vielä tänäkin päivänä\nnäkee hartaasti katolisissa maissa. Eikähän se ihme olekaan, että niin\ntapahtui yleisössä ja että madonnan kuvia kannettiin juhlasaatoissa\nkaupunkien läpi, kun itse taiteilijakin saattoi joutua tuollaisen\nhurmauksen valtaan. Yksi esimerkki on siitä ennen Rafaelia elänyt\nmaalarimunkki Angeliko da Fiesole, jonka kerrotaan niin sulautuneen\naiheeseensa, että hän esimerkiksi Kristusta ristinpuulle maalatessaan\nratkesi kyyneliin oman taulunsa edessä.\n\nTämän munkin ja hänen aikalaistensa freskomaalaukset muuten mielestäni\nparhaiten vastaavat tämän taidelajin aatetta. Ne vaikuttavat väriensä\nja muotojensa miltei etsityllä yksinkertaisuudella; ne ovat\nneitseellisen kainot, uskonnollisesti syvät ja hartaat ja liittyvät\nihmeellisen vaatimattomasti seinään. Kaikki ovat ne kirkoissa ja\nluostareissa. Pyhän Markuksen luostarin käytävät ja munkkikammiot\nFirenzessä ovat hänen koristamansa ja siellä on hänen kenties paras\nteoksensa: enkelin ilmestyminen Marialle. Nyt ne ovat kaiken maailman\nihailtavina, ja alituinen ihmisvirta vaeltaa noiden ristinpuun alla\npolvistuvien apostolien ja Jumalan äidin ja Jumalan pojan ohitse.\nTaiteilija on saanut jälkimaailmaltakin täyden tunnustuksensa, joka ei\nole paljon pienempi kuin Rafaelille ja Mikael Angelolle annettu. Mutta\nsittenkin tuntuu siltä kuin tämä tunnustus olisi vähempi kuin se, minkä\nhänelle varmaankin antoivat hänen aikalaisensa, nuo hiljaiset munkit,\njoiden yksitoikkoisia kammioita eivät elähyttäneet muut nähtävät kuin\nne yksi tai kaksi pientä freskoa, joita taiteilijan sivellin oli\nvalkeille kiville luonut erakon silmää hivelemään ja mieltä ylentämään.\n\n\n\n\nFIESOLEN LUOSTARI.\n\n\nVähän matkaa Firenzestä on korkealla, kauas näkyvällä kukkulalla\nFiesolen pikkukaupunki ja sitä vielä vähän ylempänä samanniminen\nfransiskaaniluostari. Sen kirkkojen tornit, sen puutarhoista kohoavat\nsypressit ja piiniat ja rakennusten valkoiset seinät näkyvät aina tuon\ntuostakin Firenzen katuja kävelevän silmään.\n\nOlimme kulkeneet sinne laajaa ajotietä, joka ensin loivia mutkia tehden\npolveili hiljalleen kohoavia rinteitä myöten, täynnä huviloita ja\nmaataloja ja niitä ympäröiviä viinitarhoja. Kaupunki on vuoren selällä\nkuin kirkon harjalla, luostari sen yläpuolella kuin tornissa, jonne\njyrkkä jalkatie johtaa. Seuraan sitä ja seison pian luostarin edessä\nulkopihalla, jota totiset, juhlalliset sypressit vartioivat.\n\nLuostarin portti on suljettu, samoin kirkon ovikin, joka tavallisesti\nmuulloin on auki, vastaanottaakseen kaikkia niitä, jotka tahtovat tulla\ntänne rukoilemaan. Mutta nyt onkin keskipäivä, munkkien aamumessut ovat\njo pidetyt, aamusoitot soitettu eivätkä vielä ole alkaneet iltapäivän\nkirkonmenot. Kellot tornissa riippuvat äänettöminä odotellen\nauringonlaskua, joka on taas vapauttava niiden kaiun.\n\nIstahdan rappusille levähtämään ja odottamaan minäkin. Takanani on\nsuuri luostari, niinkuin autio linnoitus, josta ei kuulu\nhiiskahdustakaan. Ei näy elämää missään, ei ole täällä nyt edes noita\nmatkailijan tielle alinomaa tulevia kerjäläisiäkään, jotka luultavasti\novat laskeutuneet Firenzeen, missä parhaillaan vietetään juhlaa.\nAinoastaan silloin tällöin kuuluu jossakin kaukana ammahtavan aasin\nääni ja alhaalla syvässä laaksossa viheltää juna.\n\nMutta sypressien runkojen välitse aukeaa näköala Firenzeen päin ... ja\nmikä näköala...!\n\nAlhaalla Arnon laaksossa lepää siellä, aaltomaisten, tummansinertävien\nvuortenharjanteiden välissä kuin jättiläisen suuren kukkaismaljan\npohjassa kaupunkien helmi. Kuinka kauniisti muodosteltu, kuinka\nhienosti hiottu on tuo helmi! Näen marmorisen temppelin kupoolin ja sen\nvieressä kellotapulin, näen keskiaikaisen linnan solakkakaulaisen\ntornin. Kaikkialla palatsien ja luostarien ruskeita tiilikattoja ja\nniiden välissä puutarhan ainaista vihreyttä. Kaupunki hymyilee kuin\nhilpeässä ainaisessa onnessa, kukkivan ja kukkiaan lemuavan laakson\nympäröimänä, ja muuttuu vähitellen ja kuin huomaamatta maaseuduksi,\njosta paistaa vaahdon valkeita maalaiskyliä ja pikkukaupunkeja, joita\nyhdistävät toisiinsa kapeina nauhoina poimuilevat vaaleankeltaiset\nmaantiet.\n\nHauska huoleton elämä jäi meistä äsken sinne vilisemään kivitetyille\ntoreille ja viileille varjoisille kaduille. Kaiken maailman rikkaat ja\njoutilaat olivat tulleet sinne viettämään etelän ihanaa kevättä,\nhengittämään vastapuhjenneiden lehtien lemua ja ahmimaan kukkien\nhurmaavaa tuoksua, joka muurien ulkopuolelta puutarhoista tulvii\nkaupungin sisimpiin osiin ja tuntuu Arnovirran vihreän vedenkin mukana\nvaluvan sen läpi. Heillä oli siellä parhaillaan kukkaisjuhla, ja kadut\nkuohuivat iloista, kirjavapukuista kansaa, toreilla ja kadunkulmissa\nsoitettiin ja tanssittiin. Ikkunat, katuovet, parvekkeet, katot ja\nräystäätkin olivat täynnä väkeä odottamassa corso di fiorin tuloa. Se\ntulee, kaksi-, kolmi- ja nelivaljakoita tungeskelee väkijoukon läpi,\nhevoset, kuskit ja vaunuissa istujat kukilla koristettuina ja vaunut\nniinkuin kukkaislähteestä nostettuina ja vielä kuin sen märkyyttä\nvaluen, pyörät ja istuimet ruusuja tihkuen: punaisia, valkoisia, ja\nmuuankin pelkkiä sinisiä muistikukkia. Värit välkkyvät, tuoksut\ntemmeltävät ilmassa ja noiden liikkuvien kukkaismaljojen sisässä istuu\nonnen ja iloisen elämän poutaperhosia: nuori ihana äiti kahden pienen\ntyttärensä kanssa, toisessa yksinäinen pieni prinsessa, kokonainen\nperhe, kaksi rakastunutta...\n\nNe jäivät sinne karkelemaan liputettuja katuja pitkin, ja täältä sinne\nkatsellessa näyttää siltä kuin aurinko heijastellessaan ja varjoja ja\nvaloja vaihdellessaan ottaisi sekin osaa ihmisten iloihin ja niinkuin\nkoko tuo lakeus olisi ihanuuden meri, jossa värejä lainehtii ja\nkarehtelee kauneutta.\n\nMutta me täällä -- me istumme kuin erämaassa. Ei ota luostari osaa\nmaallisiin menoihin, ei näy se tietävän eikä tahtovan niistä tietää.\nSen ikkunat ovat suljetut, sen asukkaat vaikenevat, ja ainoastaan\nsypressi kuiskaa jonkin salaperäisen sanan vierustoverilleen, kun\nheikko tuulahdus tästä kautta kulkiessaan sitä koskettaa.\n\nMutta se ajattelee, miettii omia mietteitään, ja kun se niistä herää,\ntulkitsee se ne omalla tavallaan. Kello pienen tornin huipussa\nheilahtaa ja alkaa soida, luostarin ovi aukeaa ja sieltä sisältä kuuluu\nmessua. Hetken kuluttua ja kellon yhä soidessa tulee jono munkkeja\nulos, ne tekevät kierroksen pienellä pihatolla, laskeutuvat tietä alas\nja katoavat. Vienevätkö viimeistä voitelua jollekin kuolevalle,\nkäynevätkö siunaamaan jotakin kuollutta vai laskeutunevatko laaksoon\nrukoilemaan sadetta vainioille, joita madonna viime aikoina on poudalla\nrasittanut? Kellon soitto saattaa heitä heidän retkelleen, ja kun\nmessun nuotti on lakannut kuulumasta, vaikenee kellokin.\n\nMutta luostarin ovi on jäänyt raolleen, ja minä hiivin siitä sisään. Ei\nnäy portinvartijata eikä kukaan tule estämään. Tulen holvin alatse\nneliskulmaiselle pihamaalle, jota reunustaa pilarikäytävä ja jonka\nseiniä hienoväriset, ujosti esiintyvät freskomaalaukset koristavat.\nJotkut ovet ovat auki, ja yhden ohi astuessani näen pienen\nkappelikirkon, jonka perällä lepattaa vahakynttilä palamassa alttarin\nvieressä. Toiset ovet veivät munkkien kammioihin. Ne ovat ahtaat ja\nmatalat, ikkunat pienet kuin vankien kammioissa, yhdellä seinämällä\nrukouspöytä ristiinnaulitun kuvan tai madonnan kanssa, toisella\nkaitainen rautavuode. Tulen rohkeammaksi ja kuljen edemmä toiselle\nneliskulmaiselle pihalle. Se on samalla puutarha, ja sen keskellä on\nkaivo, jonka kivisen kannen päällä ruskeakaapuinen avopäinen munkki\nnostaa vettä astiaan ja ruiskuttaa sitä taimilavoihinsa. Takaportista\ntulee toinen ajaen edellään aasia, joka kantaa itsekokoistaan\nrisukimppua.\n\nJoudun harhaillessani luostarin ulkopuistoon, joka on kukkulan toisella\nrinteellä, poispäin Arnon laaksosta ja Firenzestä. Kaikki äskeinen\nihana hempeys on luonnosta kadonnut. Alhaalla on hedelmätön laakso,\njonka pohjassa on punaiselle hiedalle kuivunut jokivirta. Taampana\ntoisella puolella laakson on erämainen vuoristo, kovaa karua kalliota,\njonka kasvullisuus on heikkoa ja kuihtunutta. Mitä aurinko ei ole\nkärventänyt, sen on vesi vienyt muassaan uurtaen pitkiä syviä naarmuja\nvuorten rinteisiin. Jyrkkää polkua alas laaksoon siellä täällä\nkasvavien piiniain välissä vaeltaa äskeinen munkkien jono hitaasti\nkulkien selät koukussa.\n\nMutta täällä puistossa on varjoisia tammia, kukkivia mantelipuita,\nmyrttilehtoja, oliiveja, oranssipuita ja lehteviä viikunapuita. Täällä\non nurmikkoa ja hyvin hoidetuita polkuja ja niiden varrella mukavia,\nkiveen hakatuita istumapaikkoja. Vähän väliä on rakennettu huvimajoja\nmadonnalle ja hänen pienelle \"bambinolleen\". Yksinäinen munkki\nkäyskentelee tuonnempana puitten välissä ja noukkii kukkasia, jotka hän\nsitten vie madonnan huvimajaan. Hän huomaa minut, mutta ei tule\nhäiritsemään. Painun vielä syvemmälle metsän sisään, jonne ei näy\nluostaria. Luostarissa aletaan soittaa iltakirkkoon. Ja samalla kuuluu\ntoisen luostarin kello vastaavan jostakin laakson yli. Hetken aikaa ne\njuttelevat siinä niinkuin kaksi uskovaista, jotka ymmärtävät toisensa\nja ovat yhtä mieltä elämän suurimmissa kysymyksissä. Vuosisatoja ovat\nne kai sillä tavalla ajatuksiaan ja tunteitaan vaihtaneet niitä aina\nsamaan äänilajiin ja samaan sointuun ilmaistessaan.\n\nSitä kuunnellen, tuota iltasoittoa, alkaa näyttää siltä kuin katoliset\nlegendat muuttuisivat todellisuudeksi, kuin tämä metsikkö kansoittuisi,\nkuin enkeli liihoitteleisi maahan Marialle ilmoittamaan, että hän on\nlöytänyt armon Jumalan tykönä, ja madonna nojaa, Jeesuslapsi\nkäsivarrellaan, tammea vastaan, ja tietäjät itäiseltä maalta saapuvat\nlahjoineen. Kaikki ne monet taulut, joita joka päivä on nähnyt\nkirkoissa ja luostareissa ja joita mielikuvitus ja muisto on täynnä,\nalkavat elää. Kuinka hyvin ymmärrän nyt nuo näyt, joita hurskaat munkit\nja taiteilijat näkivät ja esittivät sekä sanoin että värein. Kuinka se\ntäällä näyttää luonnolliselta tuo likeinen yhteys taivaan ja maan\nvälillä, täällä, josta ei tunnu olevan kuin lyhyt askel ja pieni\nhyppäys avonaiseen taivaaseen. Tämmöisestä luostarista, siitähän jo\nnäkyy kuin matkan määrä ja se on vain viimeinen pysäkki. Sellaisena\nsitä ainakin sen omat asukkaat pitävät ja semmoisen vaikutuksen se\nhetkellisenä miellyttävänä tunnelmana tekee satunnaiseen\nmatkamieheenkin.\n\n1893\n\n\n\n\nKIRKKOJA JA KIRKONMENOJA.\n\n\nEn ole koskaan ollut niin uuttera kirkossakävijä kuin täällä Italiassa.\nTuskin menee sitä päivää, ettei tulisi jotakuta kertaa kirkossa\npistäydytyksi. Siihen on luonnolliset syynsä. Sillä tuskin on sitä\nkadunkulmaa, jossa ei jokin kirkko kohoisi, ja avarampien torien\nympärillä niitä on useampiakin. Sitten ovat kirkkojen ovet auki aamusta\niltaan, ja alituinen ulos ja sisään tulviva ihmisvirta vie helposti\nmukaansa. Kirkoissa on sitäpaitsi kätkettynä suurimmat ja omituisimmat\ntaideaarteet. Se kaikki on syynä siihen, että niihin tulee niin usein\npoikenneeksi. Kun niihin tulee poikenneeksi, niin tulee niitä\nkatselleeksi, ja kun niitä tulee katselleeksi, niin tarttuvat ne\nmieleen ja jättävät siihen vaikutuksensa.\n\nNiistä vaikutuksista pantakoon tähän muutamia otteita.\n\nMillainen on italialainen kirkko?\n\nKysymys on sopimattomasti tehty, sanoo varmaankin kirkollisen\nrakennustaiteen tuntija, sillä italialaisia kirkkoja on monenmuotoisia\nja monenlaisia, jotka varsin monessa suhteessa eroavat toisistaan.\nOnhan siellä goottilaisia, on renessanssikirkkoja, on antiikin malliin\ntehtyjä ja onpa niitäkin, joiden muotojen aate on lainattu itämailta.\nMutta on niiden ulko- ja sisämuodoista kuitenkin säilynyt mielessäni\nmuutamia kuvia, joiden pääpiirteet ovat sulaneet jonkinlaiseksi\nkokonaisvaikutukseksi.\n\nKun me ajattelemme kirkkoa, niin näemme sen tavallisesti seisovaksi\njoko jollakin avonaisella tai korkealla paikalla, joka on ikäänkuin\nraivannut oman maansa (hautausmaansa) ympärilleen, minkä keskellä se\nsitten kohoaa jotenkin loitolla ihmisasunnoista ja mistä se useinkin\nkivijalkaansa myöten näkyy tietä kulkevan silmään. Alkujaan lienevät\nkirkot täälläkin seisoneet vapaina. Mutta kun ihmiset vuosisatojen\nkuluessa ovat samoilla sijoillaan pyörineet kirkko keskipisteenään,\nniin ovat ne lopulta sitä lähennelleet ja piirittäneet sen omilla\nasunnoillaan niin, että siitä ainoastaan korkein kupooli ja ylin huippu\nylenee kattojen takaa -- jos siinä näet on tuollainen huippu ja kupooli.\nSe kuitenkin puuttuu hyvinkin usein. Olen nähnyt koko joukon suuria\nkomeita kaupunkikirkkoja, varsinkin Roomassa, joihin ovi aukeaa kadulta\nniinkuin mihin suurempaan hotelliin tahansa ja jota ei ihmisasunnoista\nerota muu kuin pyhimysten kuvilla tai maalauksilla ja ristillä\nkoristettu pääty. Kirkon ulkopuolinen rakennekauneus, jos sitä alun\npitäen on ollutkin, katoaa kokonaan ja ainoastaan muutamissa kaikkein\nsuurimmissa ja kaikkein komeimmissa se pääsee useammilta puoliltaan\nvaikuttamaan. Mutta niissäkin on tavallisimmasti jokin niihin kiinni\nmuurattu luostari kokonaisvaikutusta häiritsemässä. Usein on kirkon\nsivuseinillä alikerrassa kauppapuoteja, vaunuliitereitä t.m.s. ja\nylemmissä kerroksissa tarjotaan huoneita vuokrattavaksi.\n\nUskonto ja sen harjoitus on katolilaiselle jokapäiväinen asia ja\narkinen toimitus ja se on tehnyt heille kirkon kotoisemmaksi kuin\nmitä se on meille. Meille se on Herran huone, jonkinlainen\nsunnuntai-uskontoamme palveleva juhlasali, johon kerran viikossa\nkokoonnutaan; heille se on jokapäiväinen lepopaikka, niinkuin julkinen\npuisto tai puutarha, johon he ohikulkiessaan istahtavat nauttimaan\nvarjoa ja viileyttä ja jossa musiikki monta kertaa päivässä soittaa\nheidän huvikseen.\n\nJa kaunis puutarha se kyllä onkin. Yhtä vähäpätöinen ja vaatimaton kuin\nitalialainen kirkon ulkokuori on, yhtä suurenmoinen ja ylellinen on\nusein sen sisusta. Tietysti vaihtelee sisä-asu yhtä monen aikakauden ja\ntaidelajin mukaan kuin ulkoasukin, mutta useat eri vaikutukset\nyhteensulattamalla syntyy siitä sentään seuraava kokonaiskuva.\n\nTavallisesti on täkäläinen kirkko latinalaisen ristin muotoon\nrakennettu. Kun astuu ovesta sisään -- jonka pielessä ohimennen sanoen\nistuu aina joku vaivainen kerjäläinen almua anomassa -- on siinä edessä\nsoikea käytävä, tai oikeammin kolme sellaista: kaksi laitimmaista ja\nkapeampaa ja yksi keskimmäinen ja leveämpi, jotka pilarien tai kaarien\nkautta eroavat toisistaan.\n\nTuo keskimmäinen on kirkon avarin osa, josta silmä kantaa kirkon\nperille saakka, missä ovat alttari, kuori ja kupooli. Se on yksi ainoa\nsuuri lattia, useinkin kuin autio tori, jossa vain siellä täällä on\npieni rukouspenkki, mihin kirkkomies kuoria kohden pyrkiessään vain\nhetkeksi polvistuu jatkaakseen sitten matkaansa eteenpäin. Kirkon varsi\non sen molemmilla seinämillä ja sen risteyksistä lähtevissä\nsivuhaaroissa. Sillä siellä ne ovat nuo kaikki pienet eri kappelit, nuo\nniin sanoakseni varjoiset lehtimajat, jotka antavat katoliselle\nkirkolle sen varsinaisen luonteen, jossa varsinaista hartautta\nharjoitetaan ja jossa varsinaiset kirkonmenot tapahtuvat. Sinne kääntyy\ntavallisesti aina sekin, joka vain matkailijan ja taiteenharrastajan\nsilmillä katselee.\n\nSillä se on kokonainen taidemuseo tuollainen yksi ainoa kirkon\nsivuseinämä. Sen kappaleista muodostaa useinkin jokainen erityisen\npienoiskirkon. Näissä kappeleissa on oma alttarinsa, omat\nalttaritaulunsa, ja seinät ovat peitetyt joko veistoksilla tai\nfreskomaalauksilla. Elleivät ne ole jonkun vanhan, kuuluisan, rikkaan\nsuvun erityistä omaisuutta, ovat ne omistetut jollekin merkilliselle\nmadonnalle tai jollekin pyhimykselle, jonka elämä ja ihmetyöt ovat\nsiihen kuuluvissa taideteoksissa esitetyt. Kullakin kirkossakävijällä\non hänen sukunsa traditsionien tai yksityisten taipumustensa mukaisesti\noma lempikappelinsa, johon hän poikkeaa polvistumaan, rukoustaan\nlukemaan ja vahakynttilänsä sytyttämään. Ja kun koettaa asettua hänen\nkannalleen, niin ymmärtääkin sen varsin hyvin tämän omituisen tavan,\nsillä kirkko kokonaisuudessaan korkeine holveineen ja laajoine\nmuotoineen hajoittaa mieltä ja hartautta, jotavastoin tuollainen\npikkukammio sitä kokoo ja keskittää. Tuolla suuressa kuorissa ja ison\npääalttarin ympärillä asuu kaukainen, ankara, suuri Jumala; täällä ovat\nhänen pienet, enemmän inhimilliset välittäjänsä, joiden puoleen on\nturvallisempaa ja kodikkaampaa kääntyä.\n\nMutta paitsi madonnia ja pyhimyksiä, jotka asuvat noissa kappeleissa ja\njoiden läsnäolon katolinen niin elävästi luo eteensä vilkkaan\nmielikuvituksensa avulla, asuu kirkoissa paljon muitakin \"henkiä\".\nSuuri joukko suuria miehiä, hurskaita kirkon ystäviä ja sen\nhyväntekijöitä on haudattu kaikkien kirkkojen seinämiin. Se osa kirkon\nseinästä, joka jää kahden kappelin väliin, on tähän tarpeeseen\nkäytetty. Köyhemmissä ja pienimmissä kirkoissa on vain marmorilaatta\nkirjoituksineen leposijaa merkitsemässä ja sen päällä kenties vainajan\nrintakuva. Mutta vähänkin suuremmissa on siinä sillä sijalla kokonainen\nhautakivi-taideteos muistuttamassa vainajasta. Ja nämä n.s. sarkofaagit\nne ovat useinkin mitä suurinta ja hienointa taidetta. Kuuluisimmat\ntaiteilijat ovat monestikin niissä luoneet elämänsä etevimmän\nmestariteoksen.\n\nNiitä silmäillen siirtyy katselija hiljalleen kirkon varsinaista\nristikkoa kohden. Kupoolin alla tapaa hän kuorin, joka on joko\nkoko- tai puoliympyrä ja jossa kirkon kaikki komeus kokoontuu kuin\npolttopisteeseensä. Siinä on pääalttari, joka hohtaa kultaa ja hopeaa\nja jonka katosta kannattavat ylellisesti silaillut pilarit ja johon\nuseinkin on asetettu kirkon kaikkein pyhin muistomerkki: jokin kuuluisa\ntaideteos tai ihmeitä tekevä pyhä esine. Alttarin edessä kirkon sillan\nalla on joskus hautakammio, mihin on -- tai ainakin sanotaan olleen --\nkirkon suojeluspyhimys haudattu ja missä vahakynttilät yötä päivää\npalavat. Jos kirkko on oikein vanha tai muuten kuuluisa ja jos sen\nalttarikammioon haudattu suojeluspyhä on joku apostoli, esim. pyhä\nPietari Pietarinkirkossa Roomassa, niin muuttuu tällainen kammio\nvarsinaiseksi pyhiinvaelluspaikaksi, jossa päivät päästään näkee\näänettömiä rukoilijoita.\n\nSen edustalla toimitetaan myöskin pääjumalanpalvelus eli n.s. messu.\n\nMatkamies, joka ei jouda kauan aikaa yhdessä paikassa viipymään ja\njolla ei ole erityistä halua tutkia monimutkaisten katolisten\nkirkonmenojen merkitystä, ei saa siitä suurtakaan vaikutusta mukaansa,\nvarsinkin kun hän ei ole pakotettu pysähtymään sitä kuullakseen, vaan\nsaapi vapaasti kulkea ja katsella sitä, mikä häntä huvittaa.\n\nSeuraava kuva on siitä kuitenkin jäänyt mieleeni.\n\nAlkaa kuulua kirkossa laulua, milloin heleitä lasten ääniä, milloin\nkarkeita miesten bassoja, joiden rinnalla vakavimmat M.M:n bassot ovat\nkuin lampaan vuonan valitus vihastuneen härän mörinään verrattuna.\nYht'äkkiä lakkaa laulu ja kuuluu lukemista, jonka jälkeen taas sata\nääntä yhtyy yhteen virteen. Silloin tällöin soittavat jossakin kätketyt\nurutkin jonkin sävelen.\n\nMistä ne tulevat nuo äänet?\n\nKuljen niitä kohti ja näen, että kirkon peräseinä muodostaa alttarin\ntakana puoliympyräisen holvin -- sekin ylhäältä alas asti koristettu\nmaalauksilla, usein mitä etevimmillä -- mikä on kehyksellä erotettu\nmuusta kirkosta. Siellä istuu tai seisoo suurilla, mukavilla, seinään\nkiinnitetyillä tuoleilla tai penkeillä kokonainen hiippakunta pappeja\npikkuisine poikineen. Suuret kirjat edessään ne lukevat vuoron ja\ntoisen vuoron veisaavat ja kolmannen -- haukottelevat. Sill'aikaa toiset\npapit alttarilla tekevät melkein samaa ja sen lisäksi heiluttavat pyhää\nsavua suitsuavista astioista, lankeilevat polvilleen ja jakavat\nsiunauksiaan alttarin ympärillä seisovalle kansalle.\n\nNämä tällaiset suuret juhlamessut, joissa kirkon koko varusväki astuu\naseisiin, joissa kaikki sen ulkonainen loisto esiytyy ja jotka eivät\nole muuta kuin \"kirkkoparaateja\", jättävät katselijan enimmäkseen\nkylmäksi ja välinpitämättömäksi. Ainoastaan soitto ja laulu,\nkuunneltuna jostakin kirkon etäisestä kulmasta, jonkin hautakiven\nsuojassa, jonne vain pääsävelet tunkevat eikä mitään näy, saattaa\nsentään välistä jäädä pysyväiseksikin vaikutelmaksi.\n\nPaljon enemmän rakastan noita pienempiä kotikemuja, joita kirkoissa\nniin usein pannaan toimeen milloin mistäkin syystä. Ne eivät esiinny\nmillään totisuuden tai syvyyden vaatimuksillakaan eivätkä siis vaikuta\nvastenmielisesti, jos eivät voi niitä täyttää.\n\nNiitä näkee melkein joka päivä, ja tavallisesti pannaan ne toimeen\njonkun pyhimyksen kunniaksi. On esim. joku madonna, josta on se maine,\nettä hän on tehnyt sen tai sen hyvän työn, parantanut sen taudin t.m.s.\nHänellä on oma aikansa, jolloin hän mielellään vastaanottaa kiitollisia\nuskovaisiaan. Joku munkki, pappi tai kirkonpalvelija, jonka erityisenä\ntoimena on tämän madonnan ja hänen kappelinsa vaaliminen, nähdään\njuhlan aattona olevan suuressa hommassa. Hän puhdistaa alttaria,\nkiilloittaa kulta- ja hopeakaluja, pystyttää kokonaisen metsän\nkynttilöitä alttarin ympärille, häärii niinkuin emäntä, joka odottaa\nvieraita luokseen. Tulen toisena päivänä samaan paikkaan ja näen, että\nodotetut vieraat ovat saapuneet. Suuri joukko naisia, lapsia ja siellä\ntäällä joku vanhempi mieskin piirittävät nyt paikkaa. Madonna loistaa\nkynttiläin keskellä kaikessa komeudessaan. Hänen kuvansa kehys on\nverhottu köynnöksillä ja kukkasilla (sekä luonnollisilla että\npapereista tehdyillä), ja sen ympärille on ripustettu uhrilahjoja jos\njonkinlaisia. Siinä voi nähdä lasisia sydämiä, helminauhoja, ristejä,\nsormuksia, mutta siinä voi myöskin nähdä puusta tai paperista tehtyjä\nsormia, korvia, varpaita, jopa vatsankin jäljennöksiä -- ne ovat pantuina\nmerkeiksi niistä ruumiinosista, jotka kaikkein äitien esikuva on\njoistakin niihin kuuluvista taudeista ja vammoista vapauttanut.\n\nKun näkee sen totisuuden, millä kaikkien näiden pikkulahjain antajat\nlukevat rukouksiaan kappelin edustalla ja miten tosissaan he pienille\nlapsilleen osoittavat Kristuslasta Marian sylissä, niin ei tälle\nkaikelle voikaan vetää suutaan nauruun niinkuin ensin oli tehnyt mieli,\nvaan täytyy se ottaa semmoisena kuin se on: yksinkertaisen, lapsellisen\nhartauden naiivisena ilmauksena.\n\nTällaisista näkemistäni pikkukemuista vielä pari esimerkkiä. Niinpä\nnäin pitkänä perjantaina erään kappelin edustalla Firenzessä\nkokonaisen ryytimaan, joka arvatenkin kuvasi Getsemanen yrttitarhaa.\nLattia oli peitetty valkealla pellavalla ja pumpulilla. Tässä\nlattiassa kasvoi punaisia ja valkoisia ruusuja, lehdet kulta- ja\nhopeapaperista. Keskellä tarhaa oli läpikuultava Vapahtajan pään kuva\norjantappurakruunuineen ja veripisaroineen ja kahden puolen sitä kaksi\npaitaa, toinen veripunainen, toinen lumivalkoinen. Ja kaikkialla\nkynttilöitä sekä pienen pieniä että suuren suuria. Tällä esityksellä\noli loistava vaikutus niihin pienokaisiin, joita varten se oli aiottu.\nNe juoksentelivat siinä kuin joulukuusen ympärillä ja taputtivat\nkäsiään, kun äidit osoittivat heille tätä ihmettä. Olihan se vähän\nomituinen tapa esittää Kristuksen kärsimyksen historiaa ja hänen\nverisovitustaan. Mutta lapsille aiottuna tuskin olisi sopivampaa voinut\nkeksiä.\n\nVielä hupaisemmalta tuntui minusta se, minkä näin itse pääsiäispäivänä\neräässä saman kaupungin suurimmista kirkoista, Santa Crocessa eli Pyhän\nRistin kirkossa. Kun se on vastapäätä asuntoani, kaitainen katu vain\nväliä, menin sinne tietysti päasiäiskirkkoon. Suuri messu siellä kävi\nparhaillaan. Syistä, joita yllä olen esittänyt, ei se kuitenkaan\nsuuresti minua huvittanut. Sen sijaan herätti huomiotani joukko naisia,\njoita yhtä mittaa puikkelehti sakastin ovesta ulos ja sisään. Kaikilla\noli niillä pieni myttynen kädessään. Uteliaana menin heidän mukanaan ja\ntulin sakastiin. Se on suuri kuin pienen pitäjän kirkko, ja sen seiniä\nkoristavat kuuluisat vanhat freskot. Ei nyt kuitenkaan ollut aikaa\nniitä katsella. Paitsi lukuisia kuoripoikia, jotka täällä telmivät ja\nhilskasivat, näin siellä useita pappeja pienten tilapäisten alttarien\nedessä lukemassa siunauksia ja sirottelemassa elämän vedellä naisia,\njotka heidän edessään polvistuivat. Tietysti otaksuin, että heitä\nkirkoteltiin. Pian kuitenkin huomasin, että toimitus ei tarkoittanut\nnaisia, vaan niitä myttyjä, joita he olivat tuoneet mukanaan. Mytyissä\noli kätkettynä pääsiäismunia. Ja kun palasin ruokapaikkaani, pieneen\nravintolaan lähellä kirkkoa, oli minulla ilo saada aamiaisekseni niitä\nmunia, joita ruokarouvani vähän ennen oli käynyt sakastissa\nsiunauttamassa.\n\nUskonto ja sen menot tuskin voinevat tulla kodikkaammiksi kuin minkä\ntämä esimerkki osoittaa. Kun keittiö on niin likeisesti liittynyt\nkirkkoon, niin on samalla kirkkokin liittynyt yhtä likeisesti\nkeittiöön, ja tätä ystävällistä suhdetta, jota vuosisatain kuluessa on\nosattu niin taitavasti kehittää, saanee katolinen kirkko kiittää siitä,\nettä se kaikista \"puhdistuksista\" huolimatta niin kauan on voinut\nsäilyä miltei rikkomattomana etelän herkkämielisten, lapsellisten\nkansojen keskuudessa.\n\n1893\n\n\n\n\nPISAN CAMPO SANTO.\n\n\nPaikka, mihin vainajain viimeiset jäännökset sijoitetaan, antaa\nuseinkin selvän käsityksen siitä, millaiseksi kuolemaa missäkin\najatellaan.\n\nSuomalainen ja yleensä pohjoismainen hautausmaa on aina suruvoittoinen\nja totisen alakuloinen. Synkkäoksainen kuusi, joka pienimmänkin tuulen\nhenkäyksen siihen puhaltaessa kohahtaa raskaasti, on tavallisin koriste\nhaudoillamme. Haapa, jonka lehvät lepattavat niinkuin kuolleiden henget\nniissä kuiskaisivat, on toinen yhtä suosittu puu vainajain haudoilla.\nNuo puiset ristit, jotka piipottavat niin avuttomina talvisten hankien\nkeskestä, lisäävät vielä sitä haikean mielen tunnetta, joka niin\nlikeisesti liittyy meidän käsityksiimme kuolemasta. Uskonnolliset\nkäsityksemme kuolemasta estävät meitä yleensä rakentamasta komeita\nmuistomerkkejä poismenneille sukulaisillemme. Se, joka on meidät\njättänyt, on maasta tullut ja maaksi on hän jälleen tuleva. Meillä ei\nole mitään yhteyttä hänen kanssaan ylläpidettävänä, sillä vasta\nviimeisenä päivänä on hänet kuolleista herätettävä. Sille, jolle\nhautausmaa on jotakin muuta kuin kamala, kummitteleva \"kalmisto\", sille\non vainaja vain muistutus omasta katoavaisuudesta. Häntä, joka siellä\non maaksi muuttunut, eivät toisten rukoukset eivätkä kunnianosoitukset\nja uhrit enää voi auttaa.\n\nEi edes sekään, että me jälkeenjääneiltämme toivoisimme näkyviä\nmuistomerkkejä itsellemme, kehoita meitä tekemään mitään heille, jotka\novat ennen meitä mailleen menneet, sillä meistä on yleensä\nyhdentekevää, miten meitä kuoltuamme kohdellaan. Hetikohta kun on\nviimeinen huokaus rinnastamme lähtenyt, on korkein oikeus meistä\nperuuttamattoman tuomionsa julistanut.\n\nKatolilaisten käsitys kuolemasta on hiukan toinen. Syntisen sielu ei\nmene suoraan kadotukseen, se vaeltaa vielä kauan sen etehisessä,\nHaadeksessa, Purgatariossa, josta se voidaan pelastaakin esirukouksia\nlukemalla ja uhreja tekemällä. Siitä seuraa, että kuolema ei ole niin\nkammottava ja ettei se siirrä vainajata niin kauaksi sukulaisistaan ja\nystävistään. Elävien ja kuolleiden välit pysyvät läheisinä vielä\nkuolemankin jälkeen. Tuohon elävien ja kuolleiden läheisyyteen\nvaikuttanee vielä sekin, että katolinen uskonto tunnustaa lukemattoman\njoukon pyhimyksiä, jotka hyvinä henkinä vaeltavat elävien seurassa,\nvälittävät yhteyttä kahden maailman välillä ja auttavat ihmisiä heidän\npienimmissäkin huolissaan. Mutta siitä johtuu helposti, että muutkin\nkuin pyhimykset ajatellaan ikäänkuin \"elävän\" kuolemansa jälkeen. Rakas\nsukulainen, uskollinen ystävä muuttuu häntä kaipaavan suojelushengeksi.\n\nTämä käsitys kuolemasta esiintyy jo vanhoilla roomalaisilla. He eivät\nnäy pelänneen aaveita, sillä he sijoittivat kuolleittensa tuhkat aivan\nkeskelleen, useinpa omiin huoneisiinsa. Rooman vilkasliikkeisin\nvaltatie Via appia, joka toi etelästä päin maailman pääkaupunkiin, on\nniin sanoaksemme samalla hautausmaa. Sen varrella on vieläkin kosolta\nraunioita, jotka osoittavat, että niiden alle oli kätketty kuolleita.\nEikä tämä hautausmaa suinkaan ollut mikään surullinen, alakuloisuuteen\nkehoittava paikka. Nyt se kyllä, hävitettynä kun on ja kun kulkee\naution, myrkyllisen Campanian halki, voi tehdä sen vaikutuksen, mutta\nsilloin hohti siinä kahden puolen tien valkoinen marmori, ympäristö oli\nvihreää, asuttua viljelysmaata ja läheinen vuoristo oli silloinkin sen\nihanana kehyksenä.\n\nSama käsitys kuolemasta ja vainajista näkyy säilyneen tähän päivään\nsaakka kaikilla klassillisilla alueilla. Hautausmaat, missä heitä\nkäyneekin katselemassa, ovat kaikkein kauneimmilla paikoilla, ne ovat\naina taiteellisesti, jopa ylellisestikin koristetut ja tekevät\nvaikutuksen, joka ei ole ainoastaan lohduttava, vaan milteipä\niloinenkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhemmista hautausmaista on epäilemättä kuuluisin Pisan Campo santo.\nSe on kaikkien matkustajain käymäpaikka yhtä hyvin kuin saman kaupungin\nkallistuva torni ja tuomiokirkko. Sen se ansaitseekin, sillä se on\ntäydellinen taidemuseo, täydellinen taulukokoelma.\n\nTäytyy jättää pois kaikki käsitykset meikäläisistä hautausmaista\nymmärtääkseen, miten hautausmaa voi taulukokoelmaksi muuttua. Pisan\nhautausmaa ei olekaan hautausmaa, vaan katettu hautauspilaristo. Kun\nnäet tullaan ovesta sisään, joka aukeaa korkeaan muuriin tuomiokirkkoa\nympäröivältä kentältä, ollaan suuressa soikeassa rakennuksessa, joka on\nseinämiltään katettu, mutta keskeltä avonainen. Tämä avonainen paikka\non vihreä nurmikko, jota sade aina pääsee kostuttamaan. Siinä kasvaa\nuseita solakoita sypressejä, jotka hiukan muistuttavat meidän\nkuusiamme, tai paremmin Etelä-Suomen solakoita katajoita, mutta ovat\nkeveämpiä ja ystävällisempiä silmälle nähdä. Multa siihen on\nristiretkien aikana tuotu pyhästä maasta, Palestiinasta. Joitakuita\nhautoja on tällä nurmikollakin. Useimmat ovat kuitenkin tuon katoksen\nalla, marmoriseinissä ja marmorilattiassa, joissa niiden paikkaa\nmerkitsevät lukemattomat kirjoitukset ja taideteokset.\n\nTaideteokset ovat usein symboolisia kuvauksia kuolemasta, mutta yhtä\nusein tapaa hautoja kattavissa marmorilaatoissa niiden alla lepäävien\nvainajien muoto- ja vartalokuvia, jotka milloin ovat pystyssä olevia\nrintakuvia milloin taas kohokuvia.\n\nNämä eivät kuitenkaan anna tälle hautausmaalle sen varsinaista\nmerkitystä. Pisan Pyhän kentän suurin viehätys on niissä maalauksissa,\njotka sen seiniä kaunistavat. Useat niistä ovat näet Italian vanhimpia\nfreskomaalauksia, ja ovat ne niinmuodoin jo taidehistoriallisestikin\nsuuriarvoisia. Mutta varsinkin aiheidensa vuoksi ne minua huvittivat.\nKun en voi kaikkia maalauksia luetella, kerron vain muutamasta.\n\nViimeistä tuomiota on usein maalattu ja maalattu paljon taiteellisemmin\nkuin Pisan hautausmaan seinässä. Vähän väliä tapaa tämän suurenmoisen\naiheen esitettynä katolisissa kirkkomaalauksissa, ja kuuluisin niistä\non Mikael Angelon mainio fresko Vatikaanissa. Mutta liekö tuota\ntapausta sentään koskaan esitetty niin pöyristyttävän vaikuttavasti\nkuin Pisan hautausmaalla?\n\nEri osastoissa, jotka kukin ovat niin suuria, että esineet esiytyvät\nluonnollisessa koossaan, on kuvattu itse tuomio, autuaiden taivas ja\nkadotettujen helvetti. Viimemainitusta on jäänyt mieleeni pari taulua.\nYksi näistä kuvaa sitä hetkeä, kun pikku pirut eli \"pahat enkelit\" ovat\nsaaneet luvan ottaa kadotukseen tuomitut haltuunsa. Mitä kauheimmasti\nirvistellen lentävät ne ilmojen halki kantaen kynsissään ja hampaissaan\nsyntisparkojen sieluja, jotka ovat kuvatut pienten lasten muotoisiksi.\nKeskellä taulua on ryhmä tulivuorien huippuja, jotka suitsuttavat tulta\nja tulikiveä ja jonne pirut kantavat saaliitaan kuin petolinnut\npesiinsä, työntäen niitä noista aukoista sisään kuin savutorvista.\nAivan selvästi on tässä kuvassa ajateltu oikeita tulivuoria niiksi\nlakeistorviksi, joiden kautta liika kuumuus maanalaisesta pätsistä\nsuitsuaa ulkoilmaan. Ajatus on todellakin nerokas, olkoonpa se sitten\ntaiteilijan oma keksimä taikka vain illustratsioni kirkon tai kansan\nomasta käsityksestä. Hyvin ymmärrettävä onkin, että se on syntynyt\nmaassa, jossa tulivuoria suitsuaa ja jossa maanjäristykset kuuluvat\npäivän tapahtumiin.\n\nToinen helvettitauluista kuvaa itseään helvettiä ja sen haltijaa.\nKattiloidensa keskellä ja pikku pirujensa ympäröimänä istuu pimeyden\nruhtinas jättiläisen kokoisena hirviönä keskellä taulua. Kuka ei olisi\nkerran elämässään koettanut mielessään kuvitella, miltä tuo mies\nnäyttäisi! Taiteilijat ja kirjailijat ovat koettaneet keksiä hänelle\nmitä kauheimpia muotoja. Ei kukaan ainakaan niistä, joita minä olen\nnähnyt, ole kuitenkaan mielestäni osannut paholaisen aatetta\nkuvaannollisemmin esittää kuin nyt puheena oleva. Piru on kuvattu\nsielujen syöjäksi ja syöminen tapahtuu mitä realistisimmalla tavalla.\n\nHän on osaksi härkä, osaksi petoeläin, osaksi apina. Hänellä on\npäässään sarvet, suu on tiikerin, vartalo gorillan. Hän on jotakin\nvihreän keltaista ainetta, paikoitellen läpikuultavaa kuin veden\nmädännys, tuollaista muodotonta vesihyytelöä. Parhaallaan on hän\naterialla. Kummallakin kädellään on hän kiehuvasta kattilasta, jossa\nporisee sekaisin päitä ja jalkoja, ottanut lapsen ja puree vasemman\nsuupielen hampailla toiselta päätä, oikean suupielen hampailla toiselta\njalkaa. Hän on ahne ja nälkäinen, ja samalla kun hän toisia puree,\nnäkyvät ennen puremansa luistavan alas kurkusta.\n\nNe valuvat kurkusta vatsaan ja kiemurtelevat siellä päällekkäin ja\npoikittain (kaiken sen voi kuvassa nähdä), jatkaakseen sitten matkaansa\nyhä eteenpäin aina maahan saakka (jonka senkin voi nähdä). Mutta\nkaikista kamalin on hänen katseensa. Silmät ovat kierot ja seuraavat\nkatsojaa minne hän vetäytyneekin. Niiden ilmeessä on jotakin\nyliluonnollisen julmaa ja samalla älytöntä. Ne seurasivat minua\nviikkokausia jälkeenpäin samoin kuin koko tuo kuvakin.\n\nKun se vaikutti minuun noin, niin mitä se mahtoikaan vaikuttaa\nkatsojiin aikoina, jolloin tuollaiset kuvat pidettiin kopioina olemassa\nolevasta todellisuudesta. Kaikkialla olisi sellainen kuva syntisten\nelämästä kuoleman jälkeen vaikuttanut pöyristyttävästi, mutta vaikutus\noli varmaankin moninkertainen tuossa ympäristössä, hautojen ja kuoleman\nkeskellä. Ja tietysti oli se tehtykin siihen havainnolliseksi\nparannussaarnaksi ja muistutukseksi mahdollisesti niillekin aiotusta\nkohtalosta, jotka tänne toivat sukulaisiaan ja tuttaviaan.\n\nTästä kamalasta taulusta huolimatta ei hautausmaa kokonaisuudessaan\nkuitenkaan tee kaameaa, ei edes surullistakaan vaikutusta. Ihmeen\nviihdyttävältä tuntuu se, ettei tästä kuolleitten huoneesta näy mitään\nmuuta kuin korkea sininen taivas. Ei sinne kuulu melua kaupungista, ei\nkoskaan revi tuuli noiden uinuvien sypressien latvoja. Ainoastaan\nkellojen ääni läheisen kellotapulin korkeasta tornista tunkee sinne\nkuin yläilmoista tullen. Kaikista miellyttävimmin liikuttaa kuitenkin\nmieltä tieto siitä, että elävät ovat ehdoin tahdoin tämän tällaisen\ntyynen lepopaikan kuolleilleen valmistaneet. Kunkin aikakauden parhaat\ntaiteilijat ovat olleet sitä koristamassa siveltimellään ja taltallaan.\nKaupunki on mahtavuutensa aikana siihen tarpeeseen suuria summia\nuhrannut, ja yhäkin hoitaa sitä nykyinen sukupolvi mitä hellimmällä\nhuolenpidolla.\n\n1893.\n\n\n\nKÄYNTI GENOVAN HAUTAUSMAALLA.\n\n\nKuvailkaa mielessänne kahden vuoren välissä oleva syvä laakso, jonka\npohjaa kostuttelee kirkkainta, sinisintä vuorivettä vuotava virta, jota\nympäröivien alempien rinteiden vierteillä on viinitarhoja ja\nsypressimetsiä, ja jota ylinnä taivasta kohti rajoittavat kaljut,\nvanhojen ritarilinnojen koristamat vuorten huiput. Kuvailkaa tämä\nlaakso ulkopuolella suurta kaupunkia, jonka siitä erottavat korkeat\nkukkulat siten, että kun kaupunki on niiden mereen päin viettävällä\nrinteellä, laakso jää maan puolelle. Astelemme tämän laakson pohjaa,\netenemme kaupungista ja kadotamme vähitellen kuuluvistamme meren\nkohinan, laivain huudot ja kärryjen ja raitiovaunujen kolinan. Jätämme\nvielä esikaupunginkin jäljellemme ja olemme maaseudulla. Silloin,\neräässä tien käänteessä, avartuu laakso, joki tekee polvekkeen ja sysää\nulomma toisistaan vuoren rinteitä. Nostamme silmämme ja siinä on\nedessämme maailman kenties ihanin hautausmaa, kenties kaikista\nviehättävin vainajain lepopaikka, Genovan kaupungin kirkkomaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLoitolta sitä katsellen sattuu silmäämme toisella noista vastakkain\nolevista rinteistä, juuri siinä, missä se alkaa laaksosta kohota,\nvalkoinen marmorinen kirkko ja sen ilta-auringon paisteessa kimmeltävä\nkupooli. Kahden puolen tätä pilarien ympäröimää kirkkoa kulkee hiukan\nalempana marmoripylväitä kahdessa siivessä ja sen edustalla on\nneliskulmainen, suuren suuri, vihreä, tasainen pihatto, sekin\nmarmoripilarien rajoittamana. Tämä pilaristo ja tämä pihatto se on\nhautausmaa, se on tuo kuuluisa \"kuolleitten kaupunki\".\n\nKuinka sopusointuisa se on muodoiltaan, kuinka puhdas suhteiltaan,\nkuinka taiteellisesti kaareutuvat nuo pilariviivat keskustaansa, tuohon\nkirkon kupooliin, tuohon hautauskappeliin, missä vainajien tomu\nsiunataan ja ruumissaarna luetaan! Kuinka viattomalta, kuinka puhtaan\npuhtaalta näyttää tuo marmorin valkoisuus vihreää vuorta vastaan! Se on\nkuin kaunis kangastus, se on kuin aaveiden kaupunki -- niinkuin se kyllä\nonkin -- jonne ohikulkijaa vetämällä vetää ja jota kaukaa katsellessa\ntuntuu siltä kuin hennoisi sinne tulla jo eläessään haudatuksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme tulleet sisään portista, jonka edustalla on ainainen vartija ja\nhänen asuntonsa. Olemme kääntyneet tuohon pilarikäytävään, joka ympäröi\nsuurta nelikulmaista pihattoa, minkä keskessä, teiden risteyksessä,\nseisoo jättiläiskokoinen Suruttaren kuvapatsas.\n\nPilarikäytävä on katettu, ulkopuoleltaan on se vahva muuri, johon\nkuolleet ovat haudatut, mutta sisäpuolelta pihattoon päin on se\naukinainen.\n\nAlamme tarkastaa hautoja, joita täälläkin, niinkuin Pisassa, on sekä\nseinässä että lattiassa. Melkein kaikki hautakivet ja -patsaat ovat\nmarmoria, mustaa tai valkoista, ja melkein kaikissa on veistettyjä\nkuvioita. Harvoin vain näkee siellä täällä jonkin yksinkertaisen sileän\nkiven. Kaikkein tavallisin hautakoriste on murrettu pilari, itkevä\nenkeli, surun jumalatar tai jokin muu samanlainen vertauksellinen\nkuvio. Nuo kuviot ovat asetetut kuin vartioimaan seinässä olevaa kiinni\nmuurattua aukkoa, jonne arkku on kätketty.\n\nUsein tapaamme myöskin vainajan muoto- tai vartalokuvan ja sen alla\nhautakirjoituksen, jossa useimmiten mitä ylistävimmällä tavalla tehdään\nselkoa vainajan avuista ja hyvistä puolista. Nämä tällaiset\nhautapatsaat eivät vielä eroa tavallisista, muuallakin nähtävistä\nhautapatsaista. Mutta aivan omituisia Genovan hautausmaalle ovat\neräänlaiset hautapatsaat, jotka siellä myöskin ovat lukuisimmat.\n\nNe ovat niitä, joissa esitetään tuota likeistä yhteyttä vainajan ja\nhäntä suremaan jääneiden välillä, mistä jo edellisessä kuvauksessani\nhuomautin. Suremaan jääneet sukulaiset eivät ole hennoneet jättää\nrakastettuaan yksin kuolon käsiin, vaan ovat seuranneet häntä hänen\nviimeiseen lepopaikkaansa ja jääneet sinne. Tämä on tapahtunut siten,\nettä kun esim. rakastetun miehen kuva on hakattu keskelle suurta\nmarmoritaulua, on hänen puolisonsa, joka patsaan pystytti, antanut\nsamaan marmorilohkareeseen hakata omankin kuvansa joko maahan\nvajonneena tai vainajata seppelöivänä. Toinen muistomerkki esittää\nvainajan lepäävässä asennossa suuren marmorilohkareen päällä, jonka\nsivuihin on hakattu koko hänen perheensä suremassa. Perheen jäsenet\novat kuvatut marmoriin täysissä vaatteissaan, joka nappi, jokainen\npitsi on siihen kaiverrettu. Kolmas taas näyttää meille vainajan\nkohoamassa taivasta kohti, siivet hartioilla, mutta muuten hänen\nnäköisenään, ja enkeli laskeutuu häntä vastaan saattaaksensa eteenpäin.\nAlempana patsaan juuressa on realistinen ryhmä, kohtaus hänen\nelämästään. On tahdottu jälkimaailmalle säilyttää muisto hänen\nhyväntekeväisyydestään, ja hänet on pantu siihen, ojentamaan täyttä\nkukkaroa köyhälle vaimolle, joka lastensa ympäröimänä ottaa sen\nvastaan. Neljäs ryhmä, joka on jäänyt mieleeni monista sadoista\nsamanlaisista, antaa kuvan isästä, joka on haudannut ainoan poikansa:\npoika on astumassa ovesta sisään kuoleman huoneeseen. Hän on parhaassa\niässään oleva nuorukainen, puettuna viimeisen muodin mukaan, silinteri\npäässä, redangotti päällä, kaulus ja kaulahuivi kaulassa. Hän ojentaa\nisälleen, joka on palttoo yllä ja hänkin yhtä tarkasti marmoriin\nveistetty, kätensä hyvästiksi hattuaan kohottaen. Ja siinä ne seisovat\nnuo jokapäiväiset ihmiset, mitä hienoimpaan marmoriin ikuistettuina!\n\nEi voi kieltää, että se vaikuttaa hiukan naurettavasti eikä oikein\nsovellu ainakaan meidän käsityksiimme kuoleman totisuudesta ja\nvainajain kunnioittamisesta. Meistä tuntuu oudolta varsinkin se, että\nsekä näissä että myöskin monissa muissa samanlaisissa vainajan\nsukulaiset, ne, jotka ovat tuon komean, kallisarvoisen patsaan\npystyttäneet, näyttävät muistaneen itseään enemmän kuin kuollutta.\nHeillä on näet muistopatsaassa yhtä huomattava, usein huomattavampikin\npaikka kuin sen takana lepäävällä. Tulee kuitenkin muistaa, että\npatsaan tarkoitus on osoittaa sitä surua ja kaipausta, jonka poismennyt\non jättänyt eläviin, ja luonnollistahan on, että sitä on tahdottu tehdä\nniin näkyvässä muodossa kuin mahdollista.\n\nJos tämä oman itsensä esillä pitäminen ja tunteillaan loisteleminen\neräissä mauttomissa, suuren suurissa marmoriryhmissä vaikuttaakin\nvastenmielisesti, on kuitenkin toisia hyvin naiivia ja yksinkertaisia\ntapoja tämän tunteen ilmaisemiseen, jotka lapsellisuudessaan tekevät\nliikuttavan vaikutuksen. Köyhäin haudoilla, joiden päällä on vain\nyksinkertainen risti tai hautakivi, riippuu näet usein lasisten\nkehyksien sisässä vain vainajan valokuva sekä suremaan jääneiden\nperheen jäsenten valokuvat. Vaikka tuolle ensin tekisi mieli hymähtää,\nei sitä kuitenkaan voi tehdä, kun ajattelee, että tämä ei suinkaan ole\ntapahtunut turhamaisuudesta eikä pöyhkeilemisen halusta.\n\nOlemme kävellessämme kulkeneet pilariston läpi aina siihen paikkaan,\nmistä portaat alkavat nousta tuohon kupoolikirkkoon hautausmaan\nperällä. Aiomme ruveta sinne nousemaan, kun käytävän kulmassa tapaamme\nhautakuvan, joka on kaikista kummallisin niistä, joita tähän saakka\nolemme nähneet. Siinä on luonnollisessa koossaan vanha rypistynyt ämmä,\ntalonpoikaispuvussa, rinkelinippu kädessään. Hautakirjoituksesta saamme\ntietää, että hän on leipurin leski, joka jatkoi liikettä miehensä\nkuoltua ja itse jo eläessään teetti tämän muistomerkin omalle\nhaudalleen asetettavaksi. Kun ajattelee, että hän itse on seisonut\nmallina taiteilijan edessä, nähnyt ryppyiset kasvonsa, koukkuisen\nvartalonsa ja jokapäiväiset vaatteensa asteettain astuvan esiin\nmarmorin peitosta, kun ajattelee hänen mielihyväänsä päästä ikuisiksi\najoiksi seisomaan rikkaiden pohattavainajain keskelle, hautausmaan\nnäkyvimmällä paikalla, vaikuttaa tuo kuva niin puhtaan humoristisesti,\nettä se on melkein liikuttavaa. Turhaan koetamme saada vastausta\nkysymyksiin, luuliko hän todellakin luovansa itsestään jotakin\nerityisen komeaa, vai tekikö hän hautapatsaansa sellaiseksi\nvaatimattomuudesta, vai paneutuiko hän siihen mielenosoitukseksi noita\nkomeita pöyhkeileviä suurporvareita ja aatelisia vastaan, jotka\neläessään eivät olisi häntä seuroihinsa huolineet? Itsenäinen,\nerinomainen eukko hän vain mahtoi olla.\n\nSanoin jo äsken, että tämä hautausmaan rakennus vihreän vuoren\nrinteellä tekee kaukaa katsoen sopusointuisen kokonaisvaikutuksen.\nHautausmaan rakennusta laativalla arkkitehdillä on nähtävästi ollut\nverissään vielä kansansa vanhaa taideaistia. Sitä ei kuitenkaan voi\nsanoa siitä suuresta yleisöstä, joka edellä kuvaamillamme\nhautapatsailla on käynyt tuota kehystä yksityiskohdissaan täyttelemään.\nTaide on siinä suurimmaksi osaksi tusinataidetta ja antaa liiankin\nselvän käsityksen siitä alennustilasta, jossa nykyaikainen italialainen\ntaide ja sen viljeleminen elää. Harva on näet se hauta, jossa puhdas\ntyyli tulisi näkyviin. Jo yksistään se seikka, että marmoriin hakataan\npitsejä, että siinä koetetaan jäljitellä verkaa, trikoota ja harsoja ja\nkaikenlaisten vaatteiden pienimpiäkin poimuja, osoittaa dekadanssia ja\npilaantunutta makua. Sentähden siihen kyllästyykin pian ja ajattelee\nsitä suuremmalla ihastuksella niitä yksinkertaisia, arvokkaita uurnia\nja sarkofaageja, joita antiikki loi ja joita on säilynyt niin monessa\nmuussa paikassa Italiassa. Yksi hyvä puoli tällä taidelajilla kuitenkin\non, se, että se on tulevia sukupolvia varten luonut muistomerkkejä\njokapäiväisestä elämästä ja jokapäiväisistä ihmisistä. Kun kerran\nkaikki painettu ja maalattu ja kirjoitettu on kadonnut, kulunut tai\npalanut, pysyy vielä marmorin kuva.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ettei taiteen ja hienon, puhtaan runouden kotimaassa kuitenkaan\nrunollisuus ole kokonaan unohtunut nykyiseltäkään sukupolvelta, se käy\nsentään vielä esiin eräästä viehättävästä ilmiöstä Genovankin\nhautausmaalla.\n\nSisus siinä suuressa neliössä, jota kaikilta puolin rajoittavat nuo\npilaristot, joiden välissä olemme vaeltaneet, ja jonka neliön keskessä\nkohoaa ennen mainitsemani Suruttaren kuvapatsas, on, samoinkuin\nPisassakin, vihreä niitty. Tälle niitylle, korkeaan ruohistoon,\nloitolla toisistaan kasvavien sypressien väliin, on pystytetty\nainoastaan pieniä valkoisia ristejä, jotka pistävät sieltä esiin kuin\nelävät kukkaset. Tässä ei ole mitään ylpeilevää komeutta, ei mitään\nliioiteltua tunteellisuutta. Lapset saavat eläessään olla ja elää ja\nleikkiä aikaihmisten puuhain ja pyrintöjen keskellä, niihin\nsekoittumatta, niitä käsittämättä, niistä kärsimättä. Kuoltuaankin on\nniille samanlainen sija annettu, ja siinä näyttää niin oikeaan osatun.\n\nRisteissä ei ole suuria koristeita eikä kovin ylisteleviä\nkirjoituksiakaan. On niissä kuitenkin useammassa riippumassa jokin\npieni värillinen lamppu. Kun isät tai äidit yhteisinä surupäivinä,\nniinkuin esim. pyhäin miesten päivänä, saapuvat haudalle kukkasia\ntuomaan, täytetään lamppu ja sytytetään palamaan. Siinä se saa palaa\nsen päivän, sen illan ja vielä sen yönkin. Kun sukulaiset ovat\npoistuneet, palavat nuo korkeaan heinään kätkeytyneet tulet yksinään\nhiljaisella hautausmaalla, tumman taivaan alla, korkeiden vuorien\nvälissä, kunnes öljy loppuu ja tulet sammuvat toinen toisensa perästä\nniinkuin lapset, jotka hengen hiiskumatta nukahtavat siihen, missä\nsattuivat olemaan silloin, kun uni heidät saavutti.\n\n1893\n\n\n\n\nLAULULINTUJA.\n\n\nOltiin Veronassa, tuossa Italian etehisessä, jossa tämän maan luonnon\nja taiteen ihanuus meitä tänne tullessamme ensi kerran tervehtää. Siinä\non Piazza dell' Erbe ikivanhoine rakennuksineen, lorisevine kaivoineen,\ntori, jossa aamuisin on kukkais-, hedelmä- ja vihannesmarkkinat somien\ntelttojen alla, jossa liikkuu soreita, hauskoja ihmisiä ja kuuluu\nsointuvia huutoja ja -- lintujen lauluakin.\n\nOlin jostakin lukenut, että harvoin kuulee Italiassa lintujen laulua,\nja ihastuin. Kävin viserrystä kohti ja tapasin peippoja, leivoja,\nsirkkuja, satakieliä häkin toisensa vieressä ja joka häkissä -- sokean\nlinnun. Niiltä oli tulisilla neuloilla puhkaistu silmät sitä varten,\nettä paremmin laulaisivat. Näkevä lintu ei aina laula, mutta sokea,\nnälällä kiusattu laulaa kohta, kun ulos tuotuna tuntee päivän valon.\nLaulaa halusta ja ikävästä ja toivosta sitä nähdäkseen. Ja kutsuu siten\nnäkevät luokseen.\n\nSillä nyt on täällä niinkuin muuallakin metsästysaika käsissä ja ne\novat nämä häkkeihin suljetut sokeat linnut myytäviä houkuttelulintuja,\neläviä kuvia, joilta toisia ammutaan. Houkuttelulintu maksaa\nparikymmentä markkaa. Miksi niin kallis? Siksi, että niitä kuolee monta\nennenkuin yhden operatsiooni onnistuu. -- Toisessa myymälässä riippuu\nammuttuja peippoja, hemppuja, satakieliä, sirkkuja ja leivosia,\nkauloistaan kimppuihin sidottuina -- osoitteena siitä, että sokeat\nlaulajat eivät ole turhaan säveliään virittäneet.\n\nTällä Piazza dell' Erbellä, vanhalla roomalaisella forumilla, josta\nBaedeker sanoo, että se on yksi Italian kauniimpia paikkoja -- \"einer der\nmalerischsten Plätze Italiens\" -- on sen keskellä ikivanha marmorinen\nkaivorakennus, jonka muutamassa patsaassa on miehen korkeudella miehen\nkaulan paksuinen ruostunut rautarengas. Se on vanha kaakinpuu,\nhäpeäpaalu, jossa ennen muinoin pahantekijöitä seisotettiin...\nTietäisin, kenen siihen seisomaan kytkisin, jos minulla olisi se\nvalta...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn ihana paikka Firenzessä, vähän matkaa kaupungista:\nauringonpaisteinen mäenrinne, joka alhaalta ylös laelleen saakka on\nviini- ja hedelmäpuutarhana. Siinä kasvaa omenia, viikunoita,\npersikoita, päärynöitä, siinä nuokkuu sinisen ruskeita rypäleitä.\nYlempänä mäen laella kuvastuvat tumman vihreät sypressit ja vanhan\nlinnan katonharjat sarastelevaa aamutaivasta vastaan. Ihailen sitä\nnäköalaa ikkunastani, katselen sitä kuin kuvaa luonnon ja kulttuurin\nkihlautumisesta, sillä tuolla toisaalla on Firenze torneineen,\nkirkkoineen, kupooleineen. Ihmeellinen tuoksu täyttää ilman,\nhedelmäpuiden hengitys tunkee keuhkoihin hurmaavalla lemullaan.\n\nNyt siellä visertää lintu puutarhan keskessä, visertää niinkuin\nparhaana pesimisensä aikana, niinkuin majaa rakentaessaan suomalaisessa\nlehdossa. Jo kuuluu vastauksia, arkoja, epäileviä, aivan ikkunain alta\nviikunapuusta, sen oksain sisästä. Yksinäinen viserrys tuolla\ntuonnempana siitä kiihtymistään kiihtyy, on epätoivoisen houkutteleva:\n\"tulkaa, tulkaa! auttakaa, auttakaa! täällä olen, minä olen täällä!\"\nViikunapuun lehdissä hurahtaa ja pieni lintuparvi lentää ääntä kohti.\nOlivat varmaankin tulleet Suomesta koko perhe, pienoinen poikue,\nmatkalla tänne ja tästä vielä edemmä, kuulivat tutun äänen, ymmärsivät\noman kielen, joka vierailla mailla niin soreasti korvissamme soi,\nlensivät sitä kohti, kohti -- kuolemaansa. Pamahti ja pölähti savupilvi\nampumamajasta, kivisestä hökkelistä keskellä viinimaata. Jokin putosi\nmaahan, liekö pudonnut parikin, toiset lensivät toiseen viinitarhaan,\nsiellä pamahti myös kaksi laukausta peräkkäin -- tuolta tulevat ne\ntakaisin, ei ole enää kuin kolme linnuista jäljellä -- lentävät suoraan\nsurman suuhun, sillä taas putoo heitä kaksi ja yksi on enää vain\nperheestä jäljellä.\n\nHieno herra olkihatussa ja urheilupuvussa syöksee ulos ampumamajasta,\nsavuava kaksipiippuinen haulikko kädessä, ja häärii kiihkein liikkein\nedestakaisin nurmikolla, hedelmäpuiden alla. Saalis nähtävästi pakenee,\non haavoitettu -- nyt hän saavuttaa sen, on kaatua nenälleen, oikaseikse,\nkiikuttaa jotakin räpyttelevää kädessään. -- \"All's todt!\" -- sinä uljas\nmetsästäjä, sinä suuri Nimrod!\n\nYksinäinen häkkilintu piipittää yhä, mutta nyt ei enää kuulu mitään\nvastausta, herra kantaa häkin ampumamajaan, sulkee oven ja lähtee\nsaaliinsa kanssa salolta kotiinsa samoamaan. Tyytyväisenä vihellellen\nja taivasta tähystellen saapuu hän taakkansa kanssa muurille, joka\nympäröi hänen metsästysmaatansa. Miten voittaa vastus? Kuinka päästä\nesteestä yli? Hänellä on siellä tikapuut muuria vasten, hän kiipee sen\npäälle, laskeutuu toiselle puolelle, on saapunut kadulle ja rientää\ntikapuut olalla vastapäätä olevan huvilan portille.\n\nBravo, signore, bravo bravissimo! -- vastaukseksi hymyilee hän\nystävällisesti ylös ikkunaani, iskee ymmärtävästi minulle silmää ja\nnäyttää saalistaan, triumfaattori. Hetken kuluttua palaa hän kadulle\nmukanaan polkupyörä, hyppää sen selkään ja ajaa kaupunkiin, selkä\nkoukussa, perä pystyssä. Olisi minulla haulikkoni tässä, raesuoloilla\nladattuna, tietäisin mihin tähtäisin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSöin eräänä päivänä illallista hotellipensionissa tuon saman\nviinitarhan rinteellä. Pensioni on sijoitettu tuohon vanhaan linnaan,\njoka on vuokrattu ravintolan pitäjälle. Terveyttään ja sairauksiaan\nhoitavia, sekä matkailijoita että firenzeläisiä, elelee siellä nauttien\nsyyskauden suloisesta ilmasta ja hienojen, valikoitujen ateriain\niloista viineineen, vihanneksineen, hedelmineen. Tahdoin nähdä tuotakin\nelämää kerran, kohota hetkeksi yliluokan piiriin työväen trattorioista.\n\nHienoissa toaleteissa istui heitä siinä kukitetussa pöydässä tuuhean\ntammen alla muuan pankkiiri rouvineen, joku vanha kreivitär tyttärineen\nja tyttärentyttärineen, nuori häämatkalla oleva pariskunta, lomalla\noleva sotilashenkilö ja joitakuita muita, kaikki tuota varakasta\nporvaristoa, jota varten nykyinen yhteiskunta on järjestetty, joka sitä\nhallitsee ja määrää sen lait ja yleensä maailman menot mielipiteineen.\nHeillä on täällä joka päivä juhla-ateria, ainakin meikäläisen kannalta\nkatsottuna. Siinä oli monet sopat ja liemet ja lihat ja väliruuat ja\nimelät, vaikeat oikeilla nimillään nimittää, mutta hyvin sulavat\nsuomalaisenkin suussa kianttiviinin kera. Nuo tosin rypistelivät\nhuippuisia neniään, lähettivät pois monta makupalaa, mikä ei\nmiellyttänyt. Minä ajattelin, että mies syöpi, mitä saapi ja mitä\nhänelle Jumala antaa. Mutta yht'äkkiä kirkastuivat pöytäkumppanieni\nkasvot, kun keittiön ovesta keikahti esille itse hotellin isäntä,\nhopeinen vati kämmenellä.\n\n-- Lintupaistia, hyvät herrasväet!\n\n-- O-ooh!\n\nKaikenlaisten ryytilehtien väliin on asetettu pieniä, kurjia,\npalsamoituja muumioita: satakielten, leivojen, peippojen, sirkkujen\npaistetuita ruumiita pienine nokkineen, jalkoineen, siipipankkoineen.\n\n-- Ei kiitoksia!\n\n-- Ette syö lintupaistia?\n\n-- Rakastan enemmän heidän lauluaan kuin lihaansa.\n\nSe ei tee mitään vaikutusta noihin hienoihin herrasväkiin, jotka nyt\novat päässeet himoruokaansa käsiksi. Yhtä vähän kuin sekään, kun\nkerron, että eräässä kaukaisessa maassa, jonka nimi on Suomi, kieltää\nlaki ja yleinen mielipide pikkulintuja tappamasta ja että siellä\ntuonnoin eli vanha, lempeä runoilija, joka kirjoitti kauniin kirjeen\nkuningatar Margeritalle, pyytäen häntä vaikuttamaan siihen suuntaan,\nettei pieniä lintuja Italiassakaan tapettaisi.\n\n-- Mutta sittenhän emme koskaan saisi lintupaistia, sanoo pankkiiri.\n\n-- Täytyisi aina syödä kananpaistia tai fasaaneja, huomauttaa kreivitär.\n\n-- Joka on liian lihavaa.\n\nSen sanoo rouva, kreivittären tytär, joka on täällä laihtumassa, ei syö\neikä juo kuin määrän perästä, ja jolle laiha laululinnun paisti on\n\"hygieenistä\" ravintoa. Luineen päivineen panee hän sen menemään\nsievästä suustaan, imee ensin ja musertaa sitten hienoilla terävillä\nhampaillaan, eikä hänen lautaselleen jää muuta kuin nokat jäljelle.\nEteeni astuu yht'äkkiä tuo kuva vanhasta freskosta Pisan hautausmaalla,\njonka muuriin on kuvattu yksisilmäinen paholainen suurella nautinnolla\npureskelemassa pienten lasten ruumiita, ihmissieluja, joita pahat\nenkelit hänelle kantavat ja joilla hän täyttää vatsansa, niin että --.\nJa taas on minulla paha toivotus ilkeässä mielessäni: että olisi\ntaikavoima tuon pikkulinnun lihassa semmoinen, että paisuttaisi sinut\nniin, ettet pääsisi tästä pöydästä ilman rullatuolia liikkeelle.\n\nYhden ainoan hetkiseksi totistuneen nuoren neitosen, hänen tyttärensä,\nsilmän pohjassa näen ilmeen, josta tahdon päättää, että hänen sielunsa\njossakin sopessa on herännyt hämärä tunne siitä, että vanhan runoilijan\nkirjeessä kuningatar Margeritalle oli jotakin, jota hän ei ollut tullut\najatelleeksi.\n\nMutta kaikki muut ovat tapahtuman johdosta saaneet aihetta vilkkaaseen\nherkkutieteelliseen keskusteluun siitä, mikä pikku lintu on makoisin.\nJa yleinen mielipide kuulostaa kallistuvan siihen suuntaan, että\nmakoisimmat linnut ovat ne, jotka kauneimmin laulavat -- satakieli ja\nleivonen.\n\n1903\n\n\n\n\nKUVAUS KAPRISTA.\n\n\nOlimme Napolissa. Ikkunastamme näimme edessämme tuon meren lahdelman,\njosta niin paljon oli kuultu puhuttavan, jota oli siihen määrin\nkiitetty ja kehuttu, että pelkäsimme sen ei enää vaikuttavan. Mutta se\nkuitenkin vaikutti niin, että menimme mykiksi sitä silmäillessämme. En\nosaa tehdä selkoa siitä, miksi se niin vaikutti. Eihän siinä ollut\nmuuta kuin aava, päivänpaisteessa kimalteleva sininen ulappa. Eihän\nsiinä ollut kuin muutamia suuria purjeita ja vähän useampia pieniä. Ja\ntuolla etäällä yksi ainoa saari, jonka jyrkät ääriviivat vain heikosti\nerotti vedestä kohoaviksi. Siinä kaikki, mihin sana voi turvautua ja\nsaada pohjaa esitykselleen. Mutta se olisi liian vähän, ja sentähden\nkykenisi se vain kovin heikosti luomaan sitä mielentilaa, jonka tämä\nnäköala synnyttää. Maalari sen ehkä voisi tehdä, mutta vielä paremmin\nsäveltäjä. Sillä se tunnelma, jonka Napolin lahdelma jättää mieleen, se\non ennen kaikkea soitannollinen ja sen voi ainoastaan soinnuissa\nesittää.\n\nOlen sentähden kirjailijan kannalta katsoen iloinen, että tulin\nNapolista käsin Kaprissa käyneeksi. Sillä siinä on jo äärensä ja\nmuotonsa, se ei ole paljasta taivaan ja veden väriä, ja siinä on niitä\npykäliä, joita sana tarvitsee kiinni tarttuakseen.\n\nSe oli näet Kapri tuo saari, joka meren keskestä häämötti edessämme.\nEräänä kirkkaana, vähän kylmänä aamuna soudatimme itsemme laivaan, joka\nNapolin rannasta lähtee kerta päivässä sinisen luolan saareen.\n\nTuuli oli virkeä maatuuli ja tuli vuorilta, joiden rinteet olivat\nvaalenneet yöllä sataneesta lumesta. Vesuviuskin oli lumen peitossa, ja\nsen savu, joka muuten niin uljaasti kohoo korkeuteen, painui nyt sen\nmerenpuoleista rinnettä myöten ja levisi laajana viuhkana vettä pitkin.\n\nLaine, jonka tuuli ajoi telmimään, oli kipakka ja virma. Mutta sen\nvaahto oli niin heleän valkea ja sen väri niin viattoman sininen, ettei\nsen suuttumusta osannut todeksi ottaa. Olihan se vain kuin keikaileva\nkaunis tyttö, joka on vihastuvinaan, mutta jonka vihaa ei kukaan usko.\nKuinka hyvin ymmärsin nyt nuo muinaiset runoniekat, jotka täyttivät\nmeren nereiideillä ja ilman sefiireillä -- tai mitä kaikkia ne ovat nuo\nvanhojen iloiset haltijattaret! Ne näyttivät olevan kaikki nyt\naamukävelyllään, karkelemassa kilpaa delfiinien kanssa, joita tuon\ntuostakin puhaltausi veden pinnalle laivan kupeella.\n\nLaiva lähenee Kapria. Saaren kallioiset ääriviivat alkavat saada\nsisältöä. Valkoisia kyliä erottuu ruskean vuoren rinteestä, puita ja\npuutarhoja astuu esiin ja rannalla kuohuva vaahtovyö näyttää jo\nliikkuvan. Kierrämme muutaman niemen, jossa kallio nousee sata syltä\nkohtisuorana ilmaan ja tulemme satamaan parin vuoripilarin välitse,\njotka jokin maanjäristys aikoinaan lienee maasta irroittanut ja\nheittänyt suunnattoman suurina keiloina iät päivät meressä seisomaan.\n\nRannasta vie vaivalloinen vuoripolku saaren keskessä olevaan pikku\nkaupunkiin. Se on ihana asuinpaikka valkoisine huoneineen, joitten\nparvekkeilta näkyy koko Napolin lahdelma, Napoli itse kukkuloittensa\nrinteille ladottuine huoneineen, Vesuvius ja sanalla sanoen kaiken\ntämän maailman ihanuus. Sillä saanenhan sen sanoa minäkin, minkä niin\nmonet tuhannet ovat ennen minua sanoneet, että joshan liekin maailmaa\nmuualla, ihanampaa maailmaa ei voi missään olla.\n\nMutta näköala ei kuitenkaan voi kauan puolessaan pysytellä. Saari itse\nvaatii kaiken huomiomme. Vaikka kaupunki onkin jo korkealla\nselänteellä, on se kuitenkin vain laaksossa niihin vuoriin verraten,\njotka saaren molemmissa päissä selkäänsä köyristävät. Sinne alkaa mieli\nhillittömästi vetää. Ne ovat kuin kaksi toisistaan revennyttä\njättiläiskiveä, yhtä ainoata kivimassaa, ja niiden kupeilla kasvavat\npuut ovat alhaalta katsoen kuin kiveen takertunutta sammalta. Täällä\nalempana on viinitarhoja ja vihertäviä puistoja, tuolla ylhäällä on\nkaru erämaa, niin karu, autio ja jylhä, kuin se voi olla ainoastaan\nItaliassa, missä luonto tuskin ehtii huulensa hymyyn vetää, kun se jo\nsamassa otsansa rypistää.\n\nKaprin kaupungista vie vuoren kylkeen hakattu ajotie toiseen pieneen\nkaupunkiin, Ana-Kapriin. Mutkitellen loivissa poimuissa kohoo se\nkohoamistaan. Sen alla kuohuva meri jää sitä mukaa yhä alemmaksi. Ei\nkuulu enää aallon kuohu kiviseen rantaan; hetken kuluttua näyttää siltä\nkuin ei meri enää lainehtisikaan. Se on vain kuin suuri sininen\nsilkkipeite, mihin on lukemattomia valkeita pumpulikukkia kiinni\nommeltuna. Mutta ei tämäkään näköala ole kuvattavissa. Se on niin oudon\nihana, että se melkein itkettää. Haluttaisi nakkautua tiekaiteen yli\nvuoren rinnettä pitkin suoraa päätä aaltojen syliin. Tuntuu siltä kuin\nse olisi ainoa uhri, joka olisi sen arvoinen. \"Kuolla kauneudessa\" --\nsiinä nyt olisi vasta siihen oikea tilaisuus...\n\nMeillä oli kuitenkin matkamme määränä pyrkiä yhä ylöspäin.\nMatkakirjastamme olimme lukeneet, että viisisataa metriä merenpintaa\nylempänä yhdellä näistä haaveellisista vuorenhuipuista, jotka mereltä\npäin tänne tullessamme olivat alituisesti huomiotamme kiinnittäneet,\nasuu erakko yksinäisessä majassaan. Ja sinne meidän mielemme veti.\n\nSen suuren tien päässä, jota olimme nousseet, satunnaisella tasangolla,\njoka on kuin hylly vuoren kyljessä, on Ana-Kaprin pikku kaupunki. Se on\nyksi lajiaan noita italialaisia maakyliä, joissa asuu melkein vain\npelkkiä talonpoikia viinitarhojensa ja hedelmäpuistojensa keskessä,\njoita he kaupungista käsin viljelevät. Nyt on sunnuntai ja kaikki väki\nkotosalla. Toiset viettävät sitä kirkossa kuunnellen messupappien\nhyminää, toiset istuskelevat pienissä ravintoloissa viiniä juoden ja\nkatsellen nuorta väkeä ja lapsia, jotka kadulla mellakoivat.\n\nMuutama satakunta askelta kirkkotorilta alkoivat jo viinitarhat. Porras\nportaaltaan, lava lavaltaan kohoten ne lekottivat siinä\npäivänpaisteisella rinteellä. Multa oli vasta muokattua, rungot ja\noksat huolellisesti puhdistetut ja sidotut niitä tukemaan asetettuihin\nkeppeihin. Pujottelimme niiden välitse aina vähän päästä istuutuen\nnurmipenkereille ja nauttien siitä omituisen hienosta tuoksusta, jonka\naina tapaa Italiassa ja joka luultavasti osaksi saa alkunsa näistä\njaloista köynnöksistä, joiden hedelmäkin kätkee niiden kukkien hyvää\nhajua.\n\nSitä mukaa kuta ylemmä tulemme, alkaa kuitenkin viiniviljelys harveta.\nSijaan tulee hedelmäpuita, kunnes nekin lopulta katoavat ja niitä\nseuraa melkein pohjoismainen kasvivyöhyke. Onhan siinä yhä\nkivikkoisemmaksi käyneellä rinteellä meidän kotoinen petäjä, kunnes\nsekin lakkaa olemasta ja me ainoastaan noin tunnin verran kohottuamme\nolemme täydellisessä vuorierämaassa.\n\nOn niin outoa ja omituista yht'äkkiä kavuta kiveltä kivelle\nmutkittelevaa polkua, jonka vieressä ei edes kanervakaan kasva. Olen\nnähnyt vain kuvissa Lapin tuntureita, mutta minusta tuntuu kuin eivät\nnekään voisi olla sen tylymmät kuin tämä maisema. Toisessa polttavat\npohjoisnavan viimat heinän juuren, toisessa polttaa sen aurinko, mutta\nseuraus on sama.\n\nTie näyttää kuin kiirehtivän päämaaliaan kohti: yksinäisen erakon\nmaailmaan. Ainoastaan lyhyitä mutkia tehden se melkein kohtisuorasti\nkapuaa ylöspäin. Hetken päästä se jo johtaa solaan kahden kallioharkon\nvälissä, jossa se ikäänkuin heittää hyvästinsä myhäilevälle maailmalle\ntuolla alhaalla, lähteäksensä sitten kivistä uomaa pitkin viemään\npoikki saaren sen toiselle rannalle. Ja siinä näyttää olevan kahden\nmaailman ja kahden maailmankatsannon raja.\n\nTuolla alhaalla ... siellä ovat kyllyydestään hehkuvat hedelmä- ja\nviinivainiot, siellä on se äskeinen meri ja sen vaahtopilkut, siellä\nheloittaa vielä Napoli ... ja sieltä kuuluu vielä silloin tällöin\nAna-Kaprissa karkelevien lapsien sointuisia huudahduksia. Täällä\nylhäällä ... ei muuta kuin kiveä kiven päällä niin ylös kuin silmä\nkantaa. Ja tässä rajalla, tässä on rajapatsaskin.\n\nSe on kivistä laitettu komero, joka on muurattu vuoreen ja johon on\nkätketty itkevän madonnan kuva. Taideteos se ei ole, ei ole muuta kuin\nlasin taakse puisen kehyksen sisään sovitettu puupiirros. Mutta\nvaikutus, minkä se tekee, on suurempi ja syvällisempi kuin ikinä\nminkään Rafaelin tekemän kaunottaren. Sen sydän on nuolella lävistetty,\nsen silmästä vuotaa kyynel. Lohdutukseksi on joku ohi kulkeva\nuskovainen kantanut sille kimpun tuoreita tuoksuvia kukkia. Se katselee\nsolaa pitkin ulos avaraan maailmaan, se kuontuu näkemään sekä sinisen\nmeren että valkean iloisina heloittavat Napolin talot. Se on pantu\nsiihen kuin vertauskuvaksi niistä kahdesta vastakkaisesta tunteesta,\njotka aina taistelevat vallasta katolilaisen sydämessä: täydellisestä\nelämän ilosta ja täydellisestä maailman kieltämisestä, samalla kun se\non vertauskuva siitä kahdenlaisesta luonnosta, joka meitä tässä\nparhaallaan ympäröi.\n\nMeille pohjolan lapsille on tuo karu luonto ja sen herättämä mielentila\nyhtäkkiä kotoisempi ja tutumpi. Olemmehan me siellä erämaidemme\nkeskessä ja autioiden metsäjärviemme rannoilla oikeastaan vain erakoita\nkaikki ja ikävöimme sinne takaisin, jos sieltä joskus lähdemmekin, ja\nvoimme siis täysin ymmärtää sen halun, joka melskeisinä aikoina pakotti\nniin monet maailmaan kyllästyneet joko yksikseen tai suuremmissa tai\npienemmissä seuroissa vetäytymään luostarimuurien hiljaisuuteen tai\nkätkeytymään erämaisiin majoihinsa.\n\nJa me alamme yhä uteliaammin hakea sitä erakon asuntoa, joka piankin\npitäisi täältä löytyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauan emme tarvitsekaan seurata matkakirjan osoittamaa tietä, kun\nvuoristossa, jossa ei nyt näy muuta kuin tätä vuoristoa itseään,\nerotamme sen harmaan ruskeasta seinämästä vähän helakammin paistavan\nmuurin. Sen takana, niin sanoo matkakirjamme, asuu erakko Anshelmus,\njoka tarjoo vieraalle viiniä ja leipää ja ottaa heiltä kiitollisin\nmielin pienen lahjan, jos he suvaitsevat sen antaa.\n\nJo näkyykin valkoisen muurin yli pienoinen kupooli ja risti, ja portti\nja sen rautaristikko ja sen läpi pieni pihatto.\n\nMutta portti näyttää olevan kiinni. Jos on kiinni, niin kolkutetaan.\n\nSeisomme ristikon takana, kolkutamme, mutta ei kuulu vastausta. Olisiko\nasukas kyllästynyt yksinäisyyteensä ja laskeutunut alas maailmaan.\nMutta piha on ruohoittunut, niinkuin ei siellä pitkään aikaan olisi\nkukaan liikkunut. Keskellä pihaa on hautaristi, nähtävästi vasta\npystytetty. Olisiko hän kuollut? Olisiko tuo hänen hautansa? Niin\nonkin, saamme sittemmin tietää. Vanha erakko on muuttanut pois, eikä\nole uutta ilmestynyt hänen sijalleen.\n\nUlkopuolella porttia on kiveen hakattu penkki. Istuudumme siihen ja\ntarkastelemme rautaristikon läpi erakon entistä asuntoa.\n\nSe on kuin kotkan pesä kiinnitetty melkein kohtisuorasti mereen\nputoavalle kallion kielekkeelle. Oli hän kuitenkin saanut siihen\nsopimaan kokonaisen pikku luostarin. Toiselta puolen luonnollisen,\ntoiselta tekemällä tehdyn muurin keskessä oleva pihatto on vain\nmuutamia syliä laidasta toiseen, mutta on siinä ollut tarpeeksi tilaa\nhänen pienille viljelyksilleen. Pihaton takana on pieni porstua, josta\nyksi ovi näkyy vievän kirkkoon, toinen hänen majaansa sen kupeella.\nEmme pääse näkemään, millainen lienee hänen kirkkonsa. Mutta on siinä\npieni tapulikin ja tapulin aukinaisessa luukussa pieni kellokin -- joka\nkaikki nyt kuitenkin on muuttunut siksi, miksi se oikeastaan lienee\nollut aiottukin, hänen hautapatsaakseen.\n\nLiekö hän saanut rauhansa tässä, liekö ollut tyytyväinen elämäänsä ja\ntehtäväänsä, kun ne molemmat päättyivät? Niinpä melkein luulisi.\n\nSillä voihan olla, että hän, niinkuin monet muutkin erakot, oli mies,\njoka aikoinaan oli kaiken maailman ilot iloinnut ja tyhjentänyt\nkaikkien nautintojensa maljan tuolla alhaalla tuon Napolin lahdelman\naina iloitsevalla rannalla, mikä alusta ei näytä olleen muuhun kuin\niloon aiottukaan ja mihin melkein kaikki maailman kansat ovat kuin sitä\nvarten pyrkineet.\n\nHän kyllästyi siihen, niinkuin kaikki muutkin ovat kyllästyneet.\n\nHän vetäytyi pois siitä, työnsi ulos purtensa, souti saarehen\nmerellisehen, kiipesi läpi viinimaiden ja hedelmäpuistojen, tunki\nkiviseen erämaahan, heitti viimeiset hyvästinsä siinä, mihin on itkevän\nmadonnan kuva pystytetty, löysi suojaisan paikan kalliossa ja rakensi\nsiihen majansa.\n\nMaailman huumaavasta melusta ei tänne mitään kuulunut. Mutta tänne\n_näkyi_ kuitenkin kaikki, näkyi kaikki se, missä hän oli elänyt ja\nnauttinut: Napoli, Vesuviuksen rinteet, Kastellamare, koko Kapri ja\nsitä ympäröivä ääretön sininen meren pinta.\n\nMutta se näkyi kuin kaukaisena muistona, niinkuin ihanana unelmana,\njota hän ei enää kaivannut takaisin, kun oli varma toivossaan\nherätäkseen siitä toiseen, hänen tietääkseen vielä ihanampaan\ntodellisuuteen.\n\nEn tiedä, liekö hän eläessään näin ajatellut. Mutta siltä minusta\nainakin tuntui istuessani hänen minulle suljetun majansa edustalla,\njonka rautaristikossa sunnuntai-illan hiljainen tuuli humahteli kuin\nharppua soitellen.\n\n1893.\n\n\n\n"]