[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPzLw_ECPL_XfLqVpdmd_wxE3uZTXKoFbx6lpAmNFEHA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":13,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},933,"Gil Blas Santillanalaisen elämänvaiheet","Le, Sage Alain René",null,"933-le-sage-alain-rene-gil-blas-santillanalaisen-elamanvaiheet","933__Le_Sage_Alain_René__Gil_Blas_Santillanalaisen_elämänvaiheet","romaani",[12],"seikkailu",[14,15],"klassikot","ranskalainen","fi",1715,1905,59722,395108,false,48204,[24,25],"Adventure and adventurers -- Fiction","Blas, Gil (Fictitious character) -- Fiction",[27,28,29,30],"Adventure","Classics of Literature","French Literature","Novels","\"Gil Blas: Santillanalaisen elämänvaiheet\" by Alain René Le Sage is a picaresque novel published between 1715 and 1735. Born into poverty in Spain, young Gil Blas sets out for university but quickly finds himself entangled with robbers and thrust into servitude. As a valet, he navigates the worlds of rogues, nobles, clergy, and eventually the royal court itself. Through quick wit and adaptability, Gil observes every level of society—from the disreputable to the distinguished—on his journey toward fortune and respectability. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Kahma, Uuno",295,"Klassinen veijariromaani seuraa nuoren Gil Blasin seikkailuja 1700-luvun Espanjassa. Gil Blas nousee palvelijasta ylempiin yhteiskuntaluokkiin kohdaten matkallaan monenlaisia ihmisiä ja oppien elämänviisautta koettelemusten kautta.","Alain René Le Sagen 'Gil Blas Santillanalaisen elämänvaiheet' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 933. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","GIL BLAS SANTILLANALAISEN ELÄMÄNVAIHEET\n\nKirj.\n\nAlain René Le Sage\n\n\nNuorisopainos\n\nRanskankielestä suomentanut Uuno Kahma\n\n\n\nKuopiossa,\nOsakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino,\n1905.\n\n\n\n\n\n\nGil Blas lukijalle.\n\n\nEnnenkuin alan kertoa elämäni vaiheita sinulle, niin kuule, hyvä\nlukija, ensin seuraava tarina.\n\nKaksi ylioppilasta kulki kerran Pennafielista Salamancaan. Uupuneina\nja janoisina he saapuivat eräälle lähteelle tien vieressä. He\nsammuttivat janonsa ja asettuivat levähtämään. Silloin he keksivät\nsattumalta lähellään maasta pilkistävän kiven, jonka pintaan oli\npiirretty muutamia sanoja. Ne olivat jonkunverran ajan kuluttamia ja\neläinten sorkkain tallaamia, joita käytiin lähteellä juottamassa. He\nhuuhtoivat kiven vedellä puhtaaksi ja lukivat siitä seuraavat sanat:\nA qui está encerrada el alma del licenciado Pedro Garcias. \"Tässä\nlepää lisensiaatti Pedro Garciaan sielu.\"\n\nNuorempi ylioppilaista, joka oli vilkasluonteinen hätikkö, huudahti\nheti tämän kirjoituksen luettuaan nauraen täyttä kurkkua: \"Tämäpä\non hassua! Tässä lepää sielu... Tähän on haudattu sielu!... Mikähän\nhölmö on tuollaisen hautakirjoituksen laatinut.\" Hänen toverinsa,\njoka oli ymmärtäväisempi, lausui silloin miettiväisenä: \"Siinä\ntäytyy olla jokin ajatus takana; minä jään tähän ja koetan ottaa\nsiitä selvän.\" Hän antoi siis toisen mennä; ja rupesi heti samassa\nkaapimaan veitsellään kiven ympärystä ja saikin sen pian irti maasta.\nHän löysi sen alta nahkaisen kukkaron ja avasi sen. Siinä oli sata\ntukaattia[1] sekä paperipalanen, johon oli kirjoitettu latinaksi\nseuraavat sanat: \"Ole sinä minun perilliseni, jolla oli kylliksi\nälyä selittämään päällekirjoitukseni ja käytä rahojani paremmin kuin\nminä.\" Ylioppilas, löydöstä riemuissaan, viskasi kiven entiseen\npaikkaansa ja läksi taas matkaamaan Salamancaa kohden, lisensiaatin\nsielu taskussaan.\n\nLukija-ystäväni, sinäkin olet jommankumman näiden kaltainen, kuka\nlienetkin, jos luet elämäntarinani välittämättä niistä siveellisistä\nopetuksista, joita se sisältää, niin se ei ole sinulle vähäksikään\nhyödyksi; mutta jos sinä tarkkaavaisena luet, niin löydät siinä,\nHoratiuksen viisaan neuvon mukaan, hyödyllisen huvittavaan\nyhdistettynä.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\nGil Blas'in syntymä ja kasvatus.\n\n\nIsäni, tunnettu nimellä Blas, palveli pitkät ajat sotilaana\nEspanjan valtakuntaa ja palasi sitten takaisin synnyinkaupunkiinsa,\nSantillanaan. Siellä hän nai sievän porvaristytön, joka ei\nsentään ollut enää nuoruutensa ensi kukoistuksessa, ja minä tulin\nmaailmaan kymmenen kuukautta heidän häittensä jälkeen. Sittemmin he\nmuuttivat asumaan Oviedoon, jossa häätyivät ottamaan kumpainenkin\npalveluspaikan: äitini rupesi kamarineidiksi ja isästäni tuli\nkamaripalvelija. Kun heillä ei ollut muuta tuloa kuin palkkansa,\nolisi kasvatukseni jäänyt aivan laiminlyödyksi, ellei kaupungissa\nolisi asunut eräs enoni, joka oli hengellinen virkamies. Hänen\nnimensä oli Gil Perez. Hän oli äitini nuorempi veli ja samalla minun\nkummisetäni. Kuvitelkaahan mielessänne miestä, joka on pituudeltaan\npuolineljättä jalkaa, keskiruumiiltaan julman paksu, ja pää\nhartioitten väliin painunut: siinä on enoni kuva.\n\nHän otti minut jo lapsena luokseen ja piti kasvatuksestani huolta. En\nollut hänen mielestään enää aivan mitätön älyni puolesta, jonkavuoksi\nhän päätti ruveta sitä kehittämään. Annettuaan itse minulle opin\nalkeet, hän lähetti minut enemmän oppia saamaan mestari Godinez'in\nluo, jota pidettiin Oviedon oppineimpana miehenä. Hyödyin hänen\nopetuksestaan senverran, että viiden kuuden vuoden kuluttua ymmärsin\nkreikkalaisia kirjailijoita hiukan, ja latinalaisia runoilijoita\njotenkuten. Lueksin myöskin logiikkaa, jonka avulla saavutin\nsuuren väittelytaidon, johon innostuin niin, että aloin pysäyttää\nohikulkeviakin esittääkseni väitteitäni heille.\n\nJoskus satuin kääntymään juuri sellaisten puoleen, jotka eivät muuta\nhalunneetkaan, ja silloinpa kannatti nähdä meidän kiistelyämme! Niitä\nkäden huitomisia ja naaman väännöksiä! Silmät vihaa puuskuttaen me\nottelimme suu vaahdossa: meitä olisi luullut ennemmin raivohulluiksi\nkuin filosoofeiksi.\n\nSillä tavalla tulin kaupungissa siihen maineeseen, että olin sangen\noppinut mies. Enoni oli siitä riemuissaan, sillä hän toivoi, etten\nehkä enää kauan olisi hänen vaivoinaan.\n\n\"Kuulehan, Gil Blas, lausui hän minulle eräänä päivänä, lapsuutesi\naika on nyt ohi. Olet jo seitsemäntoista vuotias, ja muuten pulska\npoika; on aika ruveta katsomaan eteesi. Olen miettinyt lähettää sinut\nSalamancaan yliopistoon; sinun hyville lahjoillesi ei käyne vaikeaksi\nsaavuttaa hyvää paikkaa Minä annan sinulle muutamia pistooleja[2]\nmatkarahoiksi sekä muulini, joka on kanssa kymmenen tai kahdentoista\npistoolin arvoinen; myöt sen Salamancassa. Rahoilla koetat sitten\ntulla toimeen kunnes saat sopivan paikan\".\n\nMitään mieluisampaa hän ei olisi voinut minulle esittää, sillä maita\nnäkemään juuri mieleni paloi.\n\nOtettuani jäähyväiset häneltä menin hyvästelemään isääni ja äitiäni,\njotka eivät unhottaneet antaa minulle runsaasti neuvoja evääksi. He\nkehottivat minua rukoilemaan Jumalaa enoni puolesta, pysymään aina\nrehellisenä ihmisenä ja karttamaan kaikkea pahuutta ja varsinkin\nolemaan koskematta toisen omaan. Sitten he antoivat minulle\nsiunauksensa, ja minä nousin muulini selkään sekä läksin matkalle.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nJossa kerrotaan siitä säikäyksestä, joka valtasi Gil Blas'in\nmatkalla Pennafloriin; sekä mitä hänelle tapahtui saapuessaan tähän\nkaupunkiin, ja kenen kanssa hän syöpi illallista.\n\n\nOlinpa siis tullunna ulos Oviedon kaupunginportista Pennafloriin\nvievälle tielle, keskelle tasaista tannerta. Olin nyt oma herrani,\nja senlisäksi omistin kehnonlaisen muulin ja neljäkymmentä hyvää\nkultarahaa, lukuunottamatta muutamia realeja.[3]\n\nEnsi työkseni päästin muulini kävelemään mielensä mukaan, toisin\nsanoen laiskantehkään. Laskin ohjakset sen kaulalle ja vedin rahat\ntaskustani sekä rupesin niitä lukemaan hattuuni, ja tein sitä moneen\nkertaan.\n\nEn ollut vielä milloinkaan nähnyt niin paljon rahaa; enkä voinut\nniitä kyllikseni katsella ja käsitellä. Laskin niitä jo ehken\nkahdettakymmenettä kertaa, kun muulini yht'äkkiä nosti päätään\nja pysähtyi korviaan höristäen keskelle maantietä. Katselin\nympärilleni, mitä se oli säikähtänyt, ja huomasin maassa hatun ja sen\npäällä suurihelmisen rukousnauhan ja samassa kuulin surkean äänen\nruikuttavan seuraavat sanat: \"reissaavainen herra kulta, armahtakaa\nraihnaista sotavanhusta; viskatkaa muutama lantti tähän hattuun,\nkyllä Jumala sen teille palkitsee\". Käänsin paikalla pääni ääntä\nkohden ja huomasin muutaman pensaan juurella parin kolmenkymmenen\naskeleen päässä itsestäni erään sotamiehen näköisen, joka sovitti\nkahden ristiin asetetun seipään väliin väkipyssyn piippua. Piippu\nnäytti minusta keihään pituiselta ja oli suoraan minua kohden\ntähdätty. Sen nähdessäni hätkähdin tietysti, mutta maltoin mieleni ja\npiilotin nopeasti tukaattini; otin sitten taskustani muutamia realeja\nja lähestyin hattua, joka odotti säikytettyin kristiveljien lahjoja,\nja pudottelin siihen rahat yksitellen, osottaakseni sotamiehelle\nanteliaisuuttani. Hän oli laupeuteeni tyytyväinen ja antoi minulle\nyhtä monta siunausta, kuin minä annoin muulini kylkeen tyrkkäyksiä\njalallani, päästäkseni pikaisimmasti hänestä vähän ulommaksi; mutta\ntuo lemmon kuvitus ei ollut jouduttamisestani milläänkään eikä\nastunut hituistakaan nopeammin; enoani kulettaissaan se oli aina\nsaanut astella laiskassa käymätahdissa, ja pitkä tottumus oli pannut\nsen tyyten unohtamaan juoksemisen taidon.\n\nEn voinut pitää tätä tapausta aivan suotuisana enteenä matkalleni.\nJohtui mieleeni, että olin vielä kaukana Salamancasta, ja että minun\nvoisi vielä pahemminkin käydä. Enoni oli ollut varsin varomaton, kun\nei lähettänyt minua jonkun muulinajajan turvissa matkalle. Se hänen\nolisi välttämättä pitänyt tehdä, mutta hän harkitsi matkani tulevan\nhuokeammaksi, kun hän antaa oman muulinsa minulle; sillä hän ei\nniinkään ajatellut matkan vaaroja kuin sen vähintä maksavaisuutta.\nPäätin siis korjata hänen erehdyksensä; jos onni sallisi minun\npäästä Pennafloriin asti, niin ottaisin ja möisin siellä muulini, ja\njatkaisin matkaani jonkun muulinajajan seurassa Astorgaan ja sieltä\nsamallaisella kyydillä Salamancaan. Vaikken ollut milloinkaan käynyt\nOviedon ulkopuolella, niin tiesin kuitenkin niiden kaupunkien nimet,\njoiden kautta matkani kulki; olin ennen lähtöäni ottanut siitä selon.\n\nSaavuin onnellisesti Pennafloriin; pysäytin erään ravintolan\nedustalla, joka oli jotenkin siistin näköinen. En ollut vielä\nehtinyt maahan hypätä, kun isäntä tuli ylen kohteliaasti minua\nvastaanottamaan. Hän otti omin käsin matkalaukkuni irti, viskasi\nsen hartioilleen, ja johdatti minut huoneeseeni; samalla eräs hänen\npalvelijoistaan vei muulini talliin. Ravintolan isäntä, joka oli\ntunnettu suurimmaksi suunsoittajaksi Asturiassa, oli yhtä valmis\nkenenkään kysymättä lörpöttelemään omat asiansa muille kuin utelias\nurkkimaan toisten salaisuuksia. Hän ilmoitti nimensä olevan Andre\nCorcuelo; ja kertoi palvelleensa pitkät ajat kuninkaan sotaväessä,\nja olevansa kersantin arvossa; viisitoista kuukautta sitten sanoi\neronneensa palveluksesta. Sen lisäksi hän jutteli vielä lukemattomia\nmuita asioita, joiden kuuleminen ei minua vähääkään huvittanut.\nUskottuaan täten minulle kaikkensa, hän luuli oikeudekseen vaatia\nminulta samaa; hän alkoi udella, mistä tulin, mihin menin ja kuka\nolin. Hän pani minun vastaamaan erittäin joka asiaan, sillä hän\nsäesti kaikkia kysymyksiään syvällä kumarruksella ja pyysi niin\nkunnioittavilla liikkeillä anteeksi uteliaisuuttaan, etten mitenkään\nsaattanut kieltäytyä. Jouduin siten pitkään keskusteluun hänen\nkanssaan. Kerroin hänelle, kuinka suurella menestyksellä olin\nharjoittanut opintojani, sitten sanoin aikovani myödä muulini ja\nkerroin myöskin syyt siihen; lopuksi mainitsin aikomuksestani jatkaa\nmatkaani muulinajajain seurassa. Hän piti aikomustani erittäin\nonnistuneena, hyväksymistään hän ei vaan ilmoittanut yhdellä sanalla,\nvaan luetteli samalla kaikki onnettomuudet, mitä minulle voi matkalla\nsattua, sekä kertoi suuren joukon historioita matkustajista, joille\noli huonosti käynyt matkalla. Pelkäsin jo ettei hän aio lopettaa\nensinkään. Sen hän sentään teki, mennessään lausuen tuntevansa\nrehellisen hevoskauppiaan, joka voisi ostaa muulini, jos halusin\nsen myödä. Lausuin olevani hyvin kiitollinen, jos hän lähettäisi\nnoutamaan sitä miestä, ja silloin hän läksi suurimmalla kiireellä\nmatkaansa.\n\nTuotapikaa hän tuli takaisin, seurassaan mies, jonka rehellisyyttä\noli kehunut. Kaikin kolmen menimme pihalle, johon muulinikin tuotiin.\nSe sai astella monta kertaa edestakaisin hevoskauppiaan edessä,\njoka nuuski sitä visusti päästä jalkoihin asti. Hän keksi siinä\npian paljon vikoja. Myönnän tosin, ettei muuli paljon kehumista\nkannattanutkaan, mutta olisipa se ollut vaikka paavin ratsu, niin\ntämä mies olisi sitä moittinut, sillä hänen sanainsa mukaan sillä oli\nkaikki mahdolliset ja mahdottomat viat; ja saadakseen minut paremmin\nuskomaan hän vetosi isäntään, jolla oli epäilemättä omat syynsä olla\nsamaa mieltä hänen kanssaan. \"Niinpä niin!\" lausui hevoskauppias\nlopuksi välinpitämättömästi, \"paljollako siis möisitte tuon luuskan?\"\nHänen ylistyspuheensa jälkeen, ja sennor Corcuelon todistuksen\njohdosta -- pidin nimittäin häntä kunnon miehenä ja asiantuntijana\n-- olin valmis antamaan hevoseni ihan ilmaiseksi. Senvuoksi vastasin\nkauppiaalle luottavani hänen rehellisyyteensä; määrätköön hän hinnan\nomantuntonsa jälkeen; minä lupasin olla siihen tyytyväinen. Silloin\nhän otti perin rehellisen muodon ja lausui, että omaantuntoon\nvetoominen koskettaa hänen arinta paikkaansa. Eipä se todella ollut\nhänen vahvinkaan puolensa, sillä kymmenen tai kahdentoista pistoolin\nsijaan, joiden arvoiseksi enoni oli muulinsa harkinnut, tuo hävytön\ntarjosi minulle kolme kultarahaa. Ne otin kuitenkin vastaan suurella\nmielihyvällä, ikäänkuin olisin hyvänkin kaupan tehnyt.\n\nPäästyäni näin edullisella tavalla muulistani läksin isännän\nseurassa erään muulinajajan luo, jonka piti seuraavana päivänä\nlähteä Astorgaan. Muulinajaja sanoi lähtevänsä matkalle jo ennen\npäivänkoittoa sekä lupasi tulla minua herättämään. Sovimme maksusta:\nyhden muulin vuokrasta ja rimastani matkalla; tultuamme kaikesta\nyksimielisyyteen läksin ravintolaa kohden takaisin Corcuelon kera,\njoka alkoi astuessamme kertoa muulinajajan elämänvaiheita. Hän\nmainitsi joka asian, mitä kaupungissa tiedettiin muulinajajasta.\nHänen kauhea sanatulvansa olisi taaskin saanut minut pian epätoivoon,\nellei onneksi eräs hyvin siistin näköinen mies olisi tullut häntä\nkeskeyttämään. Tulija puhutteli häntä erittäin kohtelijaasti, ja minä\njätin heidät siihen, jatkaen matkaani. En aavistanut vähääkään, että\nminä olisin jollakin tavalla heidän keskustelunsa esineenä.\n\nRavintolaan saavuttuani pyysin illallista. Oli paastopäivä,\njonkavuoksi sain munia ruuaksi. Kun munakakku oli valmis, istuin\nyksin ruokapöytään. En ehtinyt maistaa vielä palaakaan, kun isäntä\nastui tupaan seurassaan sama mies, joka hänet oli pysäyttänyt\nkadulla. Tämän herran kupeella riippui pitkä lyömämiekka; ijältään\nhän saattoi olla kolmenkymmenen seuduissa. Hän lähestyi minua\nerittäin kunnioittavasti, ja lausui: \"Herra ylioppilas, olen saanut\nkuulla, että te olette herra Gil Blas, Santillanasta, Oviedon\nkaunistus ja filosofian valosoihtu. Oletteko te todellakin se suuri\ntiedemies, tuo loistava nero, jonka maine on tunnettu kautta maan? Te\nette tiedä, jatkoi hän, kääntyen isännän ja emännän puoleen, te ette\ntiedä, kuka luonanne asuu; kattonne alla vierailee aarre: tämä nuori\nherra on maailman kahdeksas ihme.\" Sitten hän taas kääntyi minuun ja\nhalasi minua liikutettuna ja huudahti: \"Antakaa anteeksi riemuni, en\nvoi hillitä tunteitani, joita tunnen teidät nähdessäni.\"\n\nEn voinut heti vastata hänelle, sillä hän puristi minua niin\ntiukasti, että saatoin tuskin hengittää; vasta kun sain pääni irti\nhänen halauksestaan sanoin hänelle: \"Arvoisa herra, en luullut\nnimeni olevan tuttu Pennaflorissa.\" -- \"Mitenkä? tuttuko!\" huudahti\nhän samaan nuottiin; me pidämme luetteloa kaikista huomattavista\nhenkilöistä kahdenkymmenen peninkulman alueella tästä ympärillä.\nTeitä pidetään täällä ihmeitten ihmeenä; ja olenpa varma siitä, että\nEspanja vielä kerran ylpeilee teistä yhtä paljon kuin Kreikanmaa\nviisaistaan. Näitä sanoja seurasi uusi syleily, jonka uhriksi hän\narmotta minut pakotti ja joka oli tuottaa minulle Anteuksen[4]\nkohtalon. Jos minulla olisi ollut hiukkanenkin kokemusta, niin en\nolisi antanut noitten ihastushuutojen ja ylistysten pettää itseäni;\nolisin hänen kouraantuntuvasta mairittelustaan älynnyt hänet yhdeksi\nnoita loiseläjiä, joita on joka kaupungissa ja jotka vieraan\nsaapuessa paikkakunnalle hierautuvat hänen seuraansa, täyttääkseen\nvatsansa hänen kustingillaan; mutta nuoruuteni ja turhamaisuuteni\nsaivat minun katselemaan asiaa aivan toisilla silmillä. Ihailijani\ntuntui minusta erittäin kunnon mieheltä, jonkavuoksi pyysin häntä\nsyömään kanssani illallista. \"Suurimmalla mielihalulla\", huudahti\nhän, \"olen liian kiitollinen, kun onnentähteni soi minun kohdata\nkuuluisan Gil Blas'in voidakseni olla nauttimatta hyvästä onnestani\nniin kauan kuin suinkin. Ruokahalua en tosin tällä hetkellä erittäin\ntunne, istun pöytään vaan pitääkseni teille seuraa, maistan muutaman\npalasen ainoassaan teidän mieliksenne\".\n\nNäin lausuen ylistelijäni istahti pöytään minua vastapäätä, ja\nhänelle tuotiin lautanen. Sitten hän hyökkäsi paikalla munakakun\nkimppuun sellaisella innolla, kuin ei olisi saanut ruuan kipenettä\nkolmeen päivään. Kun näin millä nautinnolla hän evästäni kulutti,\nniin käsitin pian, ettei se kauan kestäisi, ja tilasin senvuoksi\ntoisen kakun, joka valmistui niin väleen, että joutui pöytäämme\nmeidän, tai oikeammin hänen juuri lopettaissaan ensimmäistä. Hän teki\nyhtä sievään puhdasta siitä kuin edellisestäkin, ja osasi sen ohessa,\npäästämättä murentakaan hukkaan, laulaa minulle ylistyslauluja toisen\ntoistaan ihanampia, mikä tuotti suurta tyydytystä minun vähäiselle\npersoonalleni. Samalla hän muisti ahkerasti kallistella lasia, juoden\nmilloin minun, milloin isäni ja äitini terveydeksi, joita hän ei\nvoinut kyllin onnellisiksi kiittää, kun heillä oli minunkaltaiseni\npoika. Samalla hän kaatoi aina minunkin lasiini viiniä, kehottaen\njuomaan kanssaan. Vastasin uskollisesti hänen kaikkiin terveyksiinsä,\nmikä imartelujen ohella pani minut huomaamattani niin hyvälle\ntuulelle, että, nähdessäni toisen munakakun kohdakkoin loppuvan,\nkysyin isännältä, eikö hänellä ole kalaa tarjolla. Herra Corcuelo,\njoka kaikesta päättäen oli yhdessä juonessa veijarin kanssa, vastasi:\n\"Minulla on yksi mainio harjuslohi, mutta sen pöytään tuominen maksaa\nrahaa, teille se on liian kallista herkkua\". -- \"Mitä te kutsutte\nliian kalliiksi herkuksi?\" sanoi imartelijani silloin kiivaalla\näänellä, \"ajatelkaa mitä sanotte, ystäväni, tietäkää, ettei teillä\nvoi olla mitään liian hyvää herra Gil Blas'ille, jolle oikeastaan\nkuuluisi ruhtinaallinen kohtelu joka paikassa.\"\n\nOlin varsin hyvilläni, että hän antoi vastauksen isännän viimeisiin\nsanoihin; siinä hän ennätti oman aikomukseni edelle. Tunsin\nloukkaantuneeni ja lausuin ylpeästi Corcuelolle: \"Tuokaa lohenne\ntänne, älkääkä olko huolissanne muusta.\"\n\nIsäntä, joka ei muuta toivonutkaan, rupesi kohta hommaan ja toi\nsen nopsasti pöytään. Nähdessään tämän uuden herkun välkähti\nveijarin silmissä suuri ilo; hän sai uudelleen tilaisuuden osoittaa\nkohteliaisuuttaan, toisin sanoen tehdä kalalle saman kunnian kuin\nmunakakuillekin. Lopulta hänen kuitenkin tuli pakko heretä, ettei\nhalkeisi näet. Syötyään siis ja juotuaan vatsansa täpötäyteen,\nhäntä huvitti tehdä pilasta lopun. \"Herra Gil Blas\", lausui hän\nnousten pöydästä, \"olen liian tyytyväinen kestitsemiseenne,\nvoidakseni jättää teidät antamatta teille hyvää neuvoa, jota\ntotisesti näytte tarvitsevan. Älkää olko vast'edes niin herkkä\nimarruksille, ja varokaa ihmisiä, joita ette tunne. Voisitte muuten\nyhyttää muitakin, jotka minun tavallani haluaisivat pitää hauskaa\nteidän herkkäuskoisuutenne kustannuksella, ja ehkä jatkaa pilaa\npitemmällekin. Älkää antako kehun nousta päähänne, älkääkä heidän\nsanastaan olko heti valmis uskomaan itseänne maailman kahdeksanneksi\nihmeeksi.\" Sitten hän nauroi vasten naamaani ja läksi.\n\nTämä kolhaus koski minuun yhtä kipeästi kuin suurimmatkin pahanonnen\ntempaukset, joita olen sittemmin kokenut. Perin surkeata oli huomata\nitsensä niin tuhmasti narratuksi, tai paremminkin, ylpeytensä\nniin masennetuksi. \"Niinkö\", sanoin itsekseni, \"tuo konna on siis\ntehnyt pilkkaa minusta. Hän puhutteli siis isäntääni urkkiakseen\nvaan häneltä joitakin tietoja minusta, tai kukaties olivat yhdessä\njuonessa molemmat. Voi, Gil Blas parka, mene ja kuole häpeästä,\nkun olet antanut tuollaisten pitää itseäsi narrinaan. He saattavat\nsepittää tästä kauniin historian, joka voi kulkeutua Oviedoon asti\nja tuottaa sinulle paljon kunniata. Vanhempasikin tulevat varmaan\nkatumaan antaneensa niin paljon opetuksia mokomalle tomppelille:\nsensijaan että epäsivät minua ketään pettämästä, heidän olisi pitänyt\nvaroittaa minua antamasta muitten vetää itseäni nenästä.\" Näiden\najatusten jäytäessä mieltäni ja harmista halkeamaisillani, sulkeuduin\nhuoneeseeni ja heittäysin vuoteelleni. Mutta nukkua en voinut; en\nollut silmäänikään ummistanut, kun muulinajaja tuli ilmoittamaan,\nettä kaikki oli lähtöä varten valmiina; minua vaan odotettiin. Nousin\nheti ja pukeutuessani toi Corcuelo laskun, josta ei ainakaan lohi\nollut unhottunut; eikä siinä kyllin että olin aivan aseetonna hänen\nnylkemistään vastaan, vaan sain vielä niellä senkin harmin, että\ntuo lurjus selvästi osotti muistavansa eilistä tapahtumaa. Saatuani\nsiten kuitatuksi kalliin illalliseni, jonka sulattaminen oli ollut\nniin vaivaloinen, läksin muulinajajan luo kantaen matkalaukkuani\nja toivottaen hiiden pisaan sekä eilisen vieraani että isännän\nravintoloineen.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nJossa kerrotaan, mitä pahoja muulinajaja koetti tehdä matkustajille,\nja miten Gil Blas yritti karttaa ojaa, mutta hyppäsikin suoraan\nallikkoon.\n\n\nEn matkustanut yksin muulinajajan kanssa; muita matkustajia oli\nkaksi lasta, jotka kuuluivat erääseen Pennaflorin hienoimmista\nperheistä, muuan pieni kuleksiva kirkkolaulaja Mondognedosta, sekä\neräs nuori astorgalainen porvari, joka oli kotimatkallaan nuoren\nvaimonsa kera, jonka hän oli juur'ikään nainut Vercossa. Tutustuimme\npian ja kerroimme toisillemme, mistä tulimme ja mihin olimme\nmenossa. Kaikeksi onnettomuudeksi kuului kyytimiehemme niihin, joita\nhuvittaa pilanteko. Hänen päähänsä pälkähti hankkia itselleen huvia\npeljättämällä meitä. Koko päivän hän kantoi mielessään tätä ihanaa\najatusta, jonka päätti panna toimeen yöpaikkaan tultuamme.\n\nYöksi saavuimme Cacabelos'iin, jossa hän majoitti meidät ensimmäiseen\nravintolaan tiemme varressa. Siellä hän antoi meidän syödä rauhassa\nillallisemme; mutta juuri lopettaissamme atriaa hän hyökkäsi\nraivoisena huoneeseen ja huusi: \"h----tti, minulta on varastettu.\nMinulla oli sata pistoolia nahkaisessa kukkarossa; ne pitää tulla\ntakaisin. Minä menen paikalla kaupungin tuomarin luo, joka ei kärsi\nleikkiä sellaisissa asioissa, ja te joudutte kaikki piinapenkkiin,\nkunnes tunnustatte rikoksen ja annatte rahat takaisin.\" Hänen sanansa\nja vihansa tuntuivat vallan luonnollisilta, ja senvuoksi jouduimme\nhänen mentyään suunnattoman kauhun valtaan.\n\nMieleemme ei juolahtanut, että tämä oli juonta kaikki tyyni, sillä\nemme olleet vielä tarpeeksi tuttuja, voidaksemme toisistamme vastata.\nMinä puolestani epäilin paikalla pientä kirkkolaulajaa, ja hänellä\noli kukaties sama ajatus minusta. Olimmehan muuten nuoria hupakkoja\njokainen, emmekä tienneet ollenkaan, miten tämmöisissä tapauksissa\nyleensä meneteltiin, vaan uskoimme vahvasti yksinkertaisuudessamme,\nettä meitä vietäisiin suoraa päätä piinapenkkiin ruuvattaviksi.\nSenvuoksi juoksimme kauhuissamme talosta pois minkä jaloistamme\nläksi. Toiset tölmäsivät kadulle, toiset puutarhaan; jokainen koetti\npaolla pelastua.\n\nMinä puolestani, joka ehkä olin kaikista enimmän säikähtänyt, läksin\nkiitämään vainioille, jossa juoksin tiesi kuinka monen pellon ja\nkankaan poikki ja hypin lukemattomain ojain yli, kunnes vihdoin\nsaavuin erääseen metsään. Olin juuri heittäymäisilläni piiloon\ntiheimpään pensastoon, kun samassa äkkäsin kaksi miestä ratsain ihan\nedessäni. He huusivat: \"Kuka siellä?\" ja kun minä en hämmästykseltäni\nsaanut heti vastatuksi, niin he lähestyivät minua ja ojensivat\nkumpikin pistoolin rintaani vasten vaatien minua ilmoittamaan, kuka\nolin, mistä tulin, mitä varten olin tullut metsään, ja puhumaan\nyleensä heille kaikki mitään salaamatta. Tällä tapaa kysyttynä,\nmikä tuntui minusta likipitäin samanlaiselta kuin muulinajajan\nuhkaama kidutus, vastasin olevani nuori mies Oviedosta ja meneväni\nSalamancaan; kerroin myöskin, miten meitä oli pelotettu ja tunnustin,\nettä piinapenkin pelko oli saanut minut lähtemään käpälämäkeen. He\npäästivät räikkänaurun kertomukseni johdosta, joka osotti suurta\nyksinkertaisuuttani, ja toinen heistä lausui: \"Ole hyvässä rauhassa,\nystäväni; tule meidän kanssamme, äläkä pelkää mitää; me saatamme\nsinut varmaan paikkaan\". Sitten hän käski minun nousta taakseen\nhevosen selkään, jonka jälkeen painausimme metsän sisään.\n\nEn tiennyt, mitä minun piti tästä tapauksesta ajatella, en kuitenkaan\nmitään erittäin pahaa odottanut. \"Jos nämä miehet olisivat varkaita,\nlausuin itsekseni, niin he olisivat minut rosvonneet ja kenties\nmurhanneet. He ovat varmaankin jaloja aatelismiehiä tältä seudulta,\njotka huomatessaan pelkoni säälivät minua ja vievät minut kotiinsa\nsulasta ihmisrakkaudesta.\" Kauan minun ei tarvinnut olla siitä\nepätietoisena, sillä tehtyämme syvässä hiljaisuudessa moniaita\nmutkia metsässä, saavuimme erään kummun juurelle, jossa nousimme\nratsailta. \"Tässä me asumme, lausui toinen ratsumies.\" Minä kuuhoilin\njoka taholle, mutta en nähnyt taloa en mökkiä enkä minkäännäköistä\nihmisasuntoa. Sillävälin miehet nostivat maasta suuren puisen\nlaskuoven, joka oli kokonaan pensaitten ja risujen peitossa, ja jonka\ntakaa aukeni pitkä, viettävä maanalainen käytävä. Hevoset astuivat\nsinne itsestään kuin vanhasta tottumuksesta. Miehet veivät minut\nmukanaan ja laskivat oven taas paikalleen köysillä, jotka olivat sitä\nvarten siihen kiinnitetyt. Niinpä oli siis enoni, Perez'in arvoisa\nnepain joutunut satimeen kuin rotta loukkuunsa.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nJossa kerrotaan luolasta ja mitä Gil Blas siellä näki.\n\n\nTiesin siis jo, minkälaatuista väkeä ystäväni olivat, ja on helppo\narvata, että äskeinen pieni huoleni haihtui. Sensijaan valtasi\npaljon suurempi ja oikeutetumpi pelko mieleni; uskoin meneväni\ntukaatteineni suoraan surman suuhun. Tuntien siis itseni karitsaksi,\njota teuraaksi talutetaan, astuin jo enemmän kuolleena kuin elävänä\nsaattajaini välissä, jotka hyvin huomasivat vapisevani kovasti ja\nkoettivat senvuoksi turhaan kehottaa minua olemaan aivan pelvotta.\nAstuttuamme siten noin kaksisataa askelta polkuamme, joka kulki\nkiertäen alaspäin, saavuimme holvikattoiseen talliin, jota valaisi\nkaksi suurta rautalamppua. Siellä oli suuri kasa olkia ja useita\ntynnöriä ohria. Kaksikymmentä hevosta olisi mukavasti sinne mahtunut;\nmutta nyt siellä ei ollut muuta kuin ne kaksi vastatullutta. Eräs\nvanha neekeri, joka näytti kuitenkin vielä jotenkin virkulta, talutti\nne parsiinsa.\n\nLäksimme tallista luolaan. Sitä oli useita lamppuja valaisemassa,\nmutta niiden murheellinen tuike näytti vaan paljastavan paikan\nkolkkouden kaikessa kauheudessaan. Tulimme kyökkiin, jossa eräs\nvanha eukko oli paistamassa lihaa tulella valmistaen illallista.\nKyökki oli varustettu kaikilla tarpeellisilla talouskaluilla, ja sen\nvieressä olevassa ruokakammiossa näytti olevan viljalti kaikenlaista\nruokatavaraa. Keittäjätär (täytyyhän minun kuvata hänetkin) näytti\nolevan ijältään jonkun vuoden seitsemännellä kymmenellä. Nuorempana\nhänellä oli ollut tulipunainen tukka, sillä aika ei ollut ehtinyt\nsitä niin haalistaa, ettei alkuperäinenkin väri olisi vielä jossakin\nmäärin näkynyt. Hänen ihonsa oli kellertävä, leuka oli pitkä ja\nterävä, ja huulet kutistuneet; suuri kyömynenä riippui suun yli, ja\nsilmät olivat koreasti tulipunaiset.\n\n\"Katsokaahan, Leonarda rouva; sanoi toinen miehistä esittäessään\nminua tälle pimeyden armaalle enkelille, katsokaahan tätä sievää\npoikaa, jonka me teille tuomme.\" Sitten hän kääntyi minuun, ja\nlausui, huomatessaan, kuinka kalpeana ja peloissani olin: \"Heitä\npelkosi ihan kokonaan; ei täällä sinulle mitään pahaa tehdä. Me\ntarvitsemme apulaista emännöitsijällemme; yhytimme sinut, ja se\noli sinulle onneksi. Sinä tulet erään pojan sijaan, joka kuoli\nneljätoista päivää sitten. Hän oli kovin heikko ruumiiltaan. Sinä\nnäytät minusta paljon vankemmalta kuin hän, et sinä niin heville\nkuole. Tosin et enää saa konsaan aurinkoa nähdä, mutta sensijaan\nsinulta ei pidä hyvää ruokaa ja lämmintä puuttuman. Päiväsi saat\nviettää Leonardan seurassa, joka on hyvin siivo eukko: ja kaikki\npienet mukavuutesi saat järjestää mielesi mukaan. Sinä et olekaan\",\nlisäsi hän, \"joutunut kerjäläisten joukkoon, kuten kohta saat\nnähdä.\" Näin lausuen hän otti tuohuksen käteensä käskien minun tulla\nperässään.\n\nHän vei minut erääseen kellariin, jossa näin mahdottomat pinot\nhyvin tulpatuita pulloja ja saviruukkuja, joiden hän sanoi olevan\ntäynnä erinomaista viiniä. Sitten hän kuletti minua useitten\nkammioitten läpi. Muutamissa oli palttinakasoja, toisissa taas\nvilla- ja silkkikankaita. Eräässä näin kultia ja hopeita sekä\npaljon kallisarvoisia pöytäkaluja useissa kaapeissa. Senjälkeen\ntulimme erääseen suureen saliin, jota valaisi kolme messinkistä\nkynttiläkruunua ja joka oli kammioitten keskuksena. Siellä hän rupesi\ntaas minua kuulustelemaan. Hän kyseli, mikä nimeni oli ja miksi\nolin lähtenyt Oviedosta; tyydytettyäni hänen uteliaisuutensa, hän\nlausui: \"No niin, Gil Blas, sinähän olet lähtenyt kotiseudultasi\nainoastaan löytääksesi hyvän toimen; oletpa siis onnen poika, kun\nsatuit meidät yhyttämään. Kuten olen jo sanonut, tulet elämään täällä\nkuin kuningas, ja kultaa ja hopeata on kuormittain. Sitäpaitsi\nolet varmassa tallessa, sillä tämä luola on sellainen, että pyhän\nhermandadin[5] miehet saavat sata kertaa tulla tähän metsään sitä\nlöytämättä. Sen ovea ei tunne kukaan muu kuin minä ja toverini. Kysyt\nehkä, miten olemme voineet sen tehdä seudun asukkaiden huomaamatta:\nmutta, katsos, se ei ole meidän työtämme, vaan se on ikivanha. Siihen\naikaan kuin maurilaiset olivat valloittaneet Granadan, Aragonian ja\nmelkein koko Espanjan, niin kristityt, jotka eivät halunneet antautua\nuskottomain ikeen alle, pakenivat ja piiloutuivat näille seuduille,\nBiscaijan rannoille ja Asturian vuoristoon, johon urhokas don Pelayo\noli vetäytynyt. Pakolaisina hajallaan eläen he viettivät aikaansa\nvuoristoissa ja metsissä. Toiset asuivat vuorenonkaloissa, toiset\nkaivoivat itselleen luolia, joihin tämäkin kuuluu. Saatuaan lopulta\nviholliset karkoitetuksi Espanjasta he palasivat kaupunkeihinsa\ntakaisin. Siitä pitäin ovat heidän vanhat pakopaikkansa olleet\nmeikäläisten tyyssijoja. Onhan pyhä hermandad tosin löytänyt ja\nhävittänyt niitä moniaita, mutta on niitä vielä keksimättäkin, ja\njo viisitoista vuotta olen, jumalankiitos, kenenkään häiritsemättä\nasunut tässä. Minun nimeni on kapteeni Rolando. Olen joukkomme\npäämies, ja se mies, joka oli kanssani, on eräs apulaisiani.\"\n\n\n\n\nViides luku.\n\nLuolaan saapuu useita muita rosvoja, jotka pitävät hupaista\nkeskustelua aikansa ratoksi.\n\n\nKapteeni Rolandon lausuessa viimeisiä sanojaan, ilmestyi saliin\nkuusi uutta naamaa. He olivat: luutnantti viiden miehen kera,\njotka palasivat saaliineen kotiin. He toivat kaksi korillista\nsokeria, kaneelia, pippuria, viikunoita, mantelia ja kuivatuita\nrusinoita. Luutnantti ilmoitti kapteenille ottaneensa korit eräiltä\nkauppamieheltä, jonka muulin hän myöskin toi mukanaan. Tehtyään siten\nselkoa matkastaan hän käski viedä saaliin varastohuoneeseen. Sitten\nei ollut muuta tehtävää kuin saada ilta rattoisasti kulumaan. Saliin\nasetettiin suuri pöytä, ja minut lähetettiin takaisin kyökkiin, jossa\nLeonarda rouva opasti minua tehtäviini. Minä alistuin kohtalooni,\nkoskapa paha onneni kerran oli sen niin asettanut, ja valmistausin\npalvelemaan noita arvonmiehiä.\n\nAlotin virkani tarjoilupöydästä, jonka koristin hopeamaljoilla ja\nsaviruukuilla, jotka olivat täynnä sitä Rolando herran ylistämää\nhyvää viiniä. Sitten vein pöytään kaksi vadillista höystelihaa;\nheti niiden tultua pöydälle miehet istuivat syömään. Ruoka maistui\nheille mainiosti; ja minä seisoin suorana heidän takanaan, valmiina\ntäyttämään laseja. Tehtäväni luonnistui minulta erinomaisesti,\nikäänkuin en olisikaan sitä ensi kertaa toimittanut, niin että\nsain herroiltani siitä oikein kiitoksia. Päällikkö kertoi heille\nmuutamilla sanoilla historiani, joka huvitti suuresti heitä. Muuten\nhän puhui heille varsin edullisesti minusta, mutta minä olin jo\nparantunut kiitoksenhalusta, niin että saatoin kuulla hänen kehujaan\naivan vaaratta. He kuitenkin jatkoivat yhä kehuskeluaan; he sanoivat,\nettä minä olin kuin luotu heidän edeskäyväkseen ja että olin ainakin\nsata kertaa parempi kuin talon edellinen passari Ja koska hänen\nkuoltuaan Leonarda rouvalla oli ollut kunnia olla juomanlaskijana\nnäille maanalaisille jumalille, niin he nyt ottivat sen toimen\nhäneltä pois siirtäen sen minulle.\n\nSuuri vadillinen paistia, joka tarjottiin heti höystelihan perästä,\nlopetti täydellisesti rosvojen nälän. Kun he sen ohessa samalla\nmitalla joivat kuin söivätkin, niin he tulivat pian hyvälle tuulelle,\njoten heidän haastelunsa paisui vähitellen aika meluksi. He puhuivat\nkaikki yhtaikaa. Mikä alkoi kertoa jotakin tarinaa, mikä päästi\nsukkeluuden; mikä huusi, mikä lauloi; lopuksi he eivät enää kuulleet\nomaa ääntänsä. Silloin Rolando, kyllästyneenä hälinään, johon hän\nturhaan koetti saada järkeä, kohotti äänensä niin mahtavaksi, että\nseurueen täytyi vaieta. Hän lausui käskijän äänellä: \"Hyvät herrat,\nkuulkaahan, minulla on eräs ehdotus. Nyt me huudamme toistemme\nkorvat lumpeen puhumalla kaikki yhtaikaa; eikö olisi parempi, että\nviettäisimme joutohetkemme järkimiesten tavalla? Mieleeni johtuu eräs\ntuuma: siitä pitäin kuin toisiimme yhdyimme, emme ole olleet niin\nuteliaita, että olisimme kyselleet sukusuhteitamme ja niitä kohtalon\nkeikauksia, jotka ovat johtaneet meitä nykyiseen ammattiimme. Minusta\nsitä olisi sentään hauska kuulla. Kertokaamme siis nyt ne salaisuudet\ntoisillemme näin illan kuluksi.\" Luutnantti ja muut miehet suostuivat\nsuurella riemulla kapteenin ehdotukseen, ikäänkuin heillä olisi ollut\njotakin erinomaista kerrottavana. Kapteeni alkoi ensiksi, kertoen\nseuraavaa:\n\n\"Tietäkää, herrat, että minä olen erään rikkaan porvarin ainoa poika\nMadridista. Synnyinhetkeni tuotti suunnattoman ilon perheelleni.\nIsäni, joka oli jo vanhanpuoleinen mies, tunsi rajatonta riemua\nperillisen saadessaan, ja äitini rupesi ravitsemaan minua oman\nrintansa maidolla. Siihen aikaan eli äitini-isäkin vielä korkeassa\nijässä. Hän oli herttainen vanhus, joka ei enää muuta tehnyt kuin\nluki rukousnauhaansa ja kertoili sotamuistelmiaan; sillä hän oli\nollut pitkät ajat sotilaana ja kehui olleensa monta kertaa tulessa.\nMinä tulin vähitellen näiden kolmen epäjumalaksi; he kantoivat\nminua lakkaamatta käsillään. Siitä pelvosta, etten liikanaisista\nponnistuksista ennen aikaani väsähtyisi, minun annettiin viettää\nlapsuuteni vuodet huolettomimmissa leikeissä. Isälläni oli tapana\nsanoa, ettei lasten pidä ennen ruveta itseään rasittamaan, kuin ikä\non hiukan kypsyttänyt heidän älyään. Tätä kypsymistä odottaissani\njäin oppimatta sekä lukemaan että kirjoittamaan; mutta siltä ei\naikani suinkaan hukkaan mennyt, sillä isäni opetti minulle tuhansia\neri leikkejä. Kortit tunsin kuin viisi sormeani, noppaa pelasin kuin\nmestari, ja äidinisäni jutteli minulle kaskuja omilta sotaretkiltään.\nHän lauloi päivät päästään samoja lauluja minulle. Kun siten olin\npari kolme kuukautta laulellut kymmentä tai kahtatoista säettä,\njoten opin ne ulkoa, niin vanhempani kovin ihmettelivät muistiani.\nYhtä tyytyväisiä he olivat järkeeni, sillä kun sain kenenkään\nkieltämättä puhua mitä tahdoin, niin sekaannuin heidän keskusteluunsa\nrikkiviisailla kysymyksilläni. 'Tuota herttaista poika kultuani!'\nhuudahti isäni, silmät ihastusta säteillen. Äitini oli tukahuttaa\nminut hyväilyillään, ja isoisäni itki sulasta ilosta. Siten tulin jo\nkahdennelletoista vuodelleni, enkä ollut vielä mitään oppinut. Nyt\nminulle hankittiin opettaja, mutta hän sai heti ankarat määräykset\nopettaa minua suurimmalla hellävaraisuudella; hänelle suotiin\nsentään lupa, hiukkasen pelontunteen herättämiseksi, silloin tällöin\nhieman uhkailla minua. Tästä luvasta ei ollut järin paljon hyötyä,\nsillä minä joko tein pilkkaa opettajani uhkauksista, taikka juoksin\nkyyneleet silmissä kantelemaan äidilleni tai isoisälleni ja sain aina\nheidät uskomaan, että hän oli minua rääkännyt. Koulumestari parka\nkoetti väittää minun valehtelevan, mutta häntä ei uskottu ensinkään;\nhäntä ruvettiin pitämään raakana pöllönä ja minun sanani painoi aina\nenemmän kuin hänen. Eräänä kauniina päivänä pisti päähäni raappia\nitse itseäni; sitten rupesin rääkkymään kuin pistettävä nauta; äitini\nriensi luokseni ja ajoi opettajan paikalla tiehensä, vaikka hän intti\nvastaan, ottaen taivaan todistajaksi, ettei ollut tehnyt minulle niin\nmitään.\"\n\n\"Samalla tavalla toimitin kaikki muutkin opettajani matkoihinsa,\nkunnes sain erään, joka minulle soveltui. Hän oli mainio opettaja,\nsopiva rikkaan talon pojalle. Hän rakasti leikkiä, eikä sylkenyt\nlasiin: parempiin käsiin en olisi voinut joutua. Hän päätti voittaa\nminut hyvyydellä; se onnistui, ja sillä hän saavutti vanhempainikin\ntäyden suosion, niin että he uskoivat minut kokonaan hänen\nhuostaansa. Kulettamalla minua rohkeasti niihin paikkoihin, joita hän\nitsekin rakasti, hän sai minuunkin sellaisen mieltymyksen niihin,\nettä olin pian varttunut pojaksi, joka latinaa lukuunottamatta tiesi\nvaikka mitä. Käsitettyään, etten enää tarvinnut hänen opetustaan, hän\nläksi pois jakaakseen sitä toisaalle.\"\n\n\"Mutta jos olin lapsena saanut nauttia mielinmäärin vapautta, niin\nse kävi vieläkin vinkeämmäksi, kun pääsin omaksi herrakseni. Omassa\nperheessäni harjoitin häpeämättömyyteni ensimmäisiä mallinäytöksiä.\nLakkaamatta pidin ilvettä isäni ja äitini kanssa. He eivät voineet\nmuuta kuin nauraa tempuilleni; kuta hurjempia ne olivat, sitä\nenemmän ne heitä huvittivat. Siihen aikaan harjoitin jo kaikenlaisia\nirstailuja muiden samankaltaisten kanssa; ja kun emme saaneet\nvanhemmiltamme rahaa riittävästi niin suloista elämää varten, niin\njokainen varasti kotoaan, mitä vaan sai; ja kun sekään ei enää\nriittänyt, niin me rupesimme harjoittamaan varastelua öisin, mikä\ntuottikin melkoiset saaliit. Kaikeksi onnettomuudeksi sai corregidor[6]\nvihiä meistä ja tahtoi panna meidät telkien taa, mutta me saimme\ntiedon hänen pahasta aikomuksestaan ja pistimme pillit pussiin\nlähtien pois toisille seuduille, jossa rupesimme verottelemaan\nmatkustajia suurilla maanteillä. Ja siitä pitäin, hyvät herrat, on\nJumala armollisesti suojellut minua toimessani ja kaikissa vaaroissa,\njoita se niin viljalti tarjoo.\"\n\nSiihen kapteeni lopetti kertomuksensa, ja luutnantti alkoi arvonsa\nmukaan haastella vaiheitaan: \"Hyvät herrat\", alkoi hän, \"minulle\non aivan päinvastainen kasvatus tuottanut ihan samat tulokset kuin\nherra kapteenillemmekin. Isäni oli teurastaja Toledon kaupungissa;\nhäntä pidettiin täydellä syyllä paikkakunnan raaimpana miehenä, eikä\näitini ollut paljonkaan herttaisempi. He peittosivat minua lapsena\nkuin hallia vaan, ikäänkuin toinen toisensa kilvalla; ei mennyt\npäivää etten saanut tuhansia lyöntejä. Pieninkin virheeni rangaistiin\narmottomalla julmuudella. Jos rukoilin armoa ja lupasin kyyneleet\nsilmissä katua erehdystäni, niin armoa ei tullut milloinkaan, ja\nuseimmiten rääkkääminen tuli aivan syyttömästi. Kun isäni minua\nhutki, niin ei äitini mieleen suinkaan juolahtanut minua puolustaa;\nhän päinvastoin rupesi häntä auttamaan, ikäänkuin ei isäni olisi\nyksinkin siitä tehtävästä selviytynyt. Tämä kohtelu sytytti minussa\nniin suuren vihan kotiani kohtaan, että jätin sen jo ennenkuin olin\nneljätoista täyttänyt. Läksin Aragoniaan päin, ja saavuin kerjäämällä\nSaragossaan asti, jossa jouduin kerjäläisten seuraan.\"\n\n\"He opettivat minua esiintymään milloin sokeana, milloin rampana\nnilkuttamaan, milloin maalaamaan jäseniini valehaavoja j.n.e.\nAamusella me, kuten näyttelijät konsanaan, harjoittelimme osiamme.\nSitten jokainen riensi paikalleen ja illalla kokoonnuimme\ntaas. Yöt vietimme hauskasti niiden kustannuksella, jotka\nolivat päivän kuluessa meitä armahtaneet. Aikani kävi kuitenkin\nikäväksi näiden kurjain parissa, jonka vuoksi liityin erääseen\nsilmänkääntäjä-joukkoon, jossa opin tekemään monia somia temppuja.\nMutta sitten tunsin pystyväni uskaliaampiin tekoihin ja yhdyin\nmuutamiin rohkeisiin poikiin, jotka keventelivät matkamiesten\nkuormia; ja heidän elämäntapaansa olen niin mielistynyt, etten ole\nsen koommin tahtonut sitä mihinkään muuhun vaihettaa. Saanpa siis,\nhyvät herrat, kiittääkin vanhempiani heidän rääkkäämisestään, sillä\njos he olisivat hiukankin leppeämmin minua kasvattaneet, niin ihan\nvarmasti olisin nykyisin vaan rupanaamainen teurastaja Toledossa;\nmutta nytpä olen teidän arvokas luutnanttinne.\"\n\nSitten ne kuusi muutakin rosvoa kertoivat elämäntarinansa; ja ne\nkaikki kuultuani en enää ollenkaan ihmetellyt, että he olivat\nyhteen osuneet. Sitten he muuttivat keskustelun aihetta. He\nalkoivat tuumiskella tulevaa retkeänsä, jota varten oli useita\neri suunnitelmia, ja saatuaan sen päätetyksi he nousivat pöydästä\nmennäkseen makuulle. He sytyttivät kynttilänsä ja siirtyivät kukin\nkammioonsa. Minä menin kapteeni Rolandon perässä hänen huoneeseensa.\nAuttaessani hänen riisumistaan, hän lausui minulle leikkisästi: \"No,\nGil Blas, nyt olet nähnyt, millä tavalla me aikaamme vietämme. Meillä\non täällä ilo ainainen, kateus ja viha ovat täällä tuntemattomat;\njoukossamme ei ole vielä kertaakaan riitaa sattunut; me elämme\nsopuisammin kuin munkit. Sinä, poikaseni, tulet viettämään onnekasta\nelämää parissamme.\"\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nJossa kerrotaan, miten Gil Blas koettaa paeta ja miten yritys\nonnistuu.\n\n\nNämä sanat lausuttuaan rosvokapteeni meni sänkyynsä; ja minä palasin\nsaliin, jossa korjasin pöytäkalut pois ja panin kaikki järjestykseen.\nSenjälkeen menin kyökkiin, jossa Domingo (se oli vanhan neekerin\nnimi) ja Leonarda rouva parhaillaan illastivat minua odottain.\nVaikk'en tuntenut vähääkään nälkää, niin istuuduin kuitenkin heidän\nviereensä. En voinut mitään syödä, ja kun olin yhtä alakuloisen\nnäköinen, kuin siihen oli syytäkin, niin nämä kaksi toistensaveroista\nryhtyivät minua lohduttamaan; mutta sen he tekivät tavalla, joka\npikemmin saattoi minut epätoivoon kuin huojensi raskasta mieltäni.\n\"Minkävuoksi sinä olet niin huonolla tuulella, poikaseni?\" lausui\nämmä. \"Iloitahan sinun pitäisi kun saat olla täällä. Sinä olet\nnuori ja näytät hiukan kevytmieliseltä, maailmassa sinä saattaisit\njoutua hunningolle. Siellä sinä varmaan olisit päätynyt irstailijain\npariin, jotka olisivat vietelleet sinut kaikellaisiin huvitteluihin;\nsensijaan sinä olet täällä oikeassa rauhan satamassa\". -- \"Leonarda\nrouva on oikeassa,\" virkahti nyt neekeri vuorostaan arvokkaasti, \"ja\nsiihen voimme lisätä vielä sen, ettei maailmassa ole mitään muuta\nkuin vaivoja ja kiusaa. Kiitä taivasta, ystäväni, että olet näin\nyhdellä kertaa päässyt erillesi kaikista elämän vaaroista, huolista\nja murheista.\"\n\nKuuntelin tyvenesti näitä viisaita kehotuksia, sillä suuttumisesta ei\nolisi ollut mitään hyötyä. Käsitin hyvin, että jos olisin päästänyt\nharmini valloilleen, niin he olisivat vaan nauraneet. Syötyään ja\njuotuaan aikamiehen määrän Domingo vihdoin nousi ja läksi talliinsa.\nSitten Leonarda otti lampun ja johdatti minut muutamaan komeroon,\njota käytettiin myöskin niiden rosvojen hautausmaana, jotka sattuivat\nluonnollisella kuolemalla kuolemaan. Siellä hän näytti minulle tilaa,\njoka oli paljo enemmän haudan kuin vuoteen näköinen. \"Tämä on sinun\nhuoneesi, sinä veitikka\", lausui hän, nipistäen minua ystävällisesti\nleuasta, \"tässä se toinenkin poika makasi eläessään joukossamme,\nse jonka paikalle sinä olet päässyt, ja täällä hän lepää vielä\nkuoltuaankin. Hän kuolla kutkahti ihan tuoreimmassa ijässään; älä\nsinä vaan seuraa hänen tyhmää esimerkkiään\". Näiden sanain jälkeen\nhän antoi minulle lampun ja meni kyökkiinsä takaisin. Minä laskin\nlampun maahan ja heittäysin karsinaan, en juuri lepoa saadakseni,\nvaan voidakseni oikein päästää ajatukseni valloilleen. \"Oi taivas!\"\nvaikeroin itsekseni, \"voiko kauheampaa kohtaloa ihmiselle tulla kuin\nminulle? En enää milloinkaan saa nähdä päivänvaloa; ja ikäänkuin se\nei vielä riittäisi, että olen elävältä haudattuna kahdeksantoista\nvuoden ijällä, saan vielä olla varkaitten palvelijana ja viettää\npäiväni rosvojen ja yöni kuolleitten keskellä.\" Nämä ajatukset, jotka\ntuntuivat minusta vuorenraskailta, panivat minun katkerasti itkemään.\nMutta sitten maltoin mieleni, sillä huomasin turhaksi kuluttaa\nitseäni joutavalla itkulla, ja aloin miettiä keinoja pelastuakseni\ntäältä. Lausuin itsekseni: \"Onko siis aivan mahdotonta päästä täältä\npois? Rosvot nukkuvat; keittäjätär ja neekeri samoin kohta; enköhän\nvoisi heidän kaikkein nukkuessa osata tämän lampun avulla käytävään,\njosta tähän hornaan tulinkin? Tosin en ehkä jaksa nostaa laskuovea,\njoka on käytävän suulla. Mutta katsotaan; eihän mikään estä\nkoettamasta. Hätä lisää voimiani, niin että ehkä hyvinkin onnistun.\"\n\nMietin tätä suurta suunnitelmaa. Nousin ylös niinpian kuin arvasin\nLeonardan ja Domingon nukkuvan. Otin lamppuni ja hiivin kammiosta,\nuskoen itseni paratiisin kaikkein pyhimysten huostaan. Ei ollut\nhelppoa osata oikealle tielle tämän uuden labyrintin sokkeloissa.\nPääsin kuitenkin tallin ovelle, ja näin vihdoinkin etsimäni käytävän.\nKulin eteenpäin laskuovea kohden, mieli täynnä sekä iloa että\npelkoa: mutta, voi hirmua! käytävän kesäpaikoilla tuli vastaani\ntiiviisti sulettu rautainen häkkiportti, jonka tangot olivat niin\ntiheässä, että tuskin voi kätensä läpi pistää. Masennuin kovin tämän\nuuden esteen johdosta; sillä porttia en ollut tullessani ollenkaan\nhuomannut, syystä että se oli silloin auki. Rupesin kuitenkin\ntunnustelemaan tankojen vahvuutta ja tarkastelemaan lukkoa, koetinpa\njo väkisin sitä irti riipaista, kun samassa tunsin harteillani viisi\nkuusi vihaista ruoskan iskua. Päästin siitä niin vihlovan parkauksen,\nettä koko luola kajahti; ja vilkaistuani taakseni näin siinä neekerin\npaita päällä, toisessa kädessään salalyhty ja toisessa esine,\njonka vaikutuksen tunsin selässäni. \"Ohoo, poikaseni\", rähisi hän,\n\"vai sinä aiot karata! Hei! älä luule minua nenästä vetäväsi, minä\nkuulin kyllä sinun puuhasi. Luulit kai portin olevan auki? Tiedä,\nsinä juutas, että se pysyy tästälähin aina kiinni. Kun me kerran\npidämme täällä jotakuta vasten hänen tahtoaan, niin saapi olla paljon\nvisakampi sinua päästäkseen käsistämme pois.\"\n\nParkaukseni oli säikäyttänyt myöskin pari kolme rosvoista, jotka\neivät olleet varmoja, ettei vaan itse pyhä hermandad ollut heidän\nkimpussaan. He hyppäsivätkin senvuoksi ylös huutaen kovalla äänellä\ntovereitaankin. Siten he olivat paikalla jalkeilla joka mies, ja\nsiepaten miekkansa ja pyssynsä he riensivät melkein alastomina minun\nja Domingon luokse. Mutta heti kun kuulivat, mikä hälinään oli syynä,\nniin heidän levottomuutensa muuttui leveäksi naurunhohotukseksi.\n\"Mitenkä Gil Blas\", lausui eräs heistä, \"et ole ollut luonamme\nvielä kuin kuusi tuntia ja pyrit jo pois? Mene nukkumaan. Tällä\nkertaa pääset nyt sillä rangaistuksella, jonka Domingolta jo sait;\nmutta jos hän huomaa sinun kerrankaan vielä yrittävän karata, niin\npyhän Bartholomeuksen nimessä me nyljemme sinut elävältä.\" Tämän\nlausuttuaan hän läksi pois. Toisetkin rosvot palasivat kammioihinsa\nnauraen sydämmensä pohjasta minun yritykselleni päästä eroon heidän\nkumppanuudestaan. Neekeri oli erittäin tyytyväinen työhönsä ja palasi\ntalliinsa. Minullakaan ei ollut muuta tehtävänä kuin kömpiä takaisin\nkomerooni, jossa huokailin ja itkeskelin lopun yötä.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nMitä Gil Blas tekee paremman puutteessa.\n\n\nEnsi päivinä luulin kuolevani kalvavasta surustani. Tuntui kuin\nolisin muuttunut elävältä vainajaksi; mutta sitten hyvä henkeni\ntoi minulle ajatuksen ruveta teeskentelemään. Olin olevinani\nvähemmän alakuloinen; vaikkei siihen ollut hiukkaistakaan halua:\nosasin sanalla sanoen pakottaa itseäni niin hyvin, että Leonarda ja\nDomingo alkoivat uskoa sen todeksi. He arvelivat linnun suostuneen\nhäkkiinsä. Rosvot käsittivät muutokseni samoin. Olin iloisen näköinen\ntarjotessani heille juotavaa ja sekaannuin heidän keskusteluunsa,\nkun keksin jonkun sopivan leikkisanan siihen. He eivät ollenkaan\nottaneet pahakseen rohkeuttani vaan olivat päinvastoin hyvillään\nsiitä. \"Gil Blas,\" lausui kapteeni minulle eräänä iltana kun olin\nlausunut jonkun sukkeluuden, \"se on oikein, että olet heittänyt\nkaikki surut hiiteen; minusta on hauska nähdä sinun hyvää tuultasi ja\nkuulla leikinlaskuasi. Ihmistä ei tunne heti ensi näkemällä; minä en\ntosiaankaan uskonut sinua niin sukkelaksi ja leikkisäksi.\"\n\nMuutkin ylistivät minua tuhansin sanoin ja kehottivat pysymään\nedelleenkin yhtä rohkealla mielellä. He näyttivät minuun niin\ntyytyväisiltä, että päätin käyttää sitä hyväkseni. \"Hyvät herrat\",\nlausuin heille, \"sallikaa minun avata sydämmeni teille. Siitä aikain\nkuin olen täällä asunut tunnen kerrassaan muuttuneeni. Olen mieltynyt\nteidän toimeenne, minä aivan palan halusta saada kunnian kuulua\nteidän joukkoonne, ottamaan kerallanne osaa retkienne vaaroihin.\"\nSanani herättivät yleistä hyväksymistä, ja intoani kiitettiin\npaljon. Mutta sitten päätettiin yksimielisesti antaa minun palvella\nvielä jonkun aikaa taipumusteni koettelemista varten. Senjälkeen\nminut luvattiin ottaa koeretkelle. Sen johdosta ylenisin pyrkimääni\narvoon, eikä suinkaan epäilty kokeen onnistumista minunkaltaiselleni\nhyvälahjaiselle nuorukaiselle.\n\nSain siis jatkaa pakollista näyttelemistäni ja toimia edelleenkin\npassarina. Se tuskastutti minua kovin, sillä enhän halunnut rosvoksi\ntulla muuta varten kuin saadakseni vapaasti mennä ulos luolasta\nkuten muutkin; ajattelin, että sitten retkeillessäni heidän kanssaan\nsopivassa tilaisuudessa livistäisin matkaani. Ainoastaan tämä ajatus\npiti minua pystyssä. Mutta siitä huolimatta kävi odotus pitkäksi, ja\nuseamman kuin yhden kerran koetin pettää valpasta Domingoa, mutta\nhän oli liiaksi varuillaan, niin etten onnistunut. Sadan Orpheuksen\nnero ei varmaankaan olisi saanut tätä Kerberosta lumotuksi. Tosin\nen, pelvosta etten antaisi epäluulon aihetta, käyttänytkään häntä\npettääkseni kaikkia keinoja, joita olisin voinut. Hän piti minua\nsilmällä, ja minun täytyi menetellä erinomaisen varovasti, ettei\npuuhani näyttäisi epäilyttävältä. Koetin kuitenkin parhaani mukaan\nvarttoa aikaa, jonka rosvot olivat määränneet minulle joukkioonsa\nottamista varten, vaikka odottaminen kävi tuskastuttavan pitkäksi.\n\nKuuden kuukauden kuluttua se hetki vihdoinkin löi. Herra Rolando\nlausui eräänä iltana miehilleen: \"Hyvät herrat, meidän tulee täyttää\nlupaus, jonka annoimme Gil Blas'ille. Minulla ei ole hetikään huonot\najatukset siitä pojasta; hän on minun nähdäkseni valmis tulemaan\nmukaamme; luulen, että voimme hänestä jotakin tehdä. Arvelen, että\notamme huomenna hänet kerallamme maanteille laakereita niittämään.\nOttakaamme huoleksemme ohjata häntä kunnian poluille.\" Rosvot\nolivat kaikki samaa mieltä päällikkönsä kanssa; ja osottaakseen\nkatsovansa minua jo itsensä vertaiseksi, he siitä hetkestä alkain\nvapauttivat minut palvelijatoimestani. He asettivat Leonarda rouvan\nuudestaan virkaan, jonka olivat häneltä ottaneetkin antaen sen\nminulle. He käskivät minun riisua yltäni entisen pukuni, jona oli\nyksinkertainen, hyvin kulunut ihokas, ja toivat erään aatelismiehen\npuvun, jonka olivat äskettäin ryövänneet. Siten olin valmis lähtemään\nensimmäiselle retkelleni.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nGil Blas lähtee rosvojen seurassa ja tekee ensimmäisen urotyönsä\n\n\nOli aamupuoli yötä eräänä päivänä syyskuun keskipaikoilla lähteissäni\nrosvojen kanssa luolasta. Minulla oli kuten heilläkin aseina\npyssy, kaksi pistoolia sekä miekka ja keihäs, ja minä ratsastin\nerinomaisella hevosella, joka oli otettu samalta aatelismieheltä kuin\npukunikin. Olin oleskellut niin kauan pimeässä, että nouseva aurinko\nensin aivan häikäisi silmiäni; mutta pian ne sentään tottuivat sitä\nsietämään.\n\nMe ratsastimme Pontferradan ohi ja piilouduimme erääseen metsikköön\nLeoniin vievän tien varrella, sellaiseen paikkaan, josta voimme\nnähdä kaikki tietä myöten kulkijat ja pysyä itse näkymättöminä.\nSiinä varttosimme, että onni toisi hyvän saaliin satimeemme. Jo\nnäimme erään dominikaanimunkin ajaa hölköttävän kehnolla muulilla.\n\"Jumalalle kiitos!\" huudahti kapteeni nauraen, \"tuossahan tulee\nGil Blas'in mestarikoe. Hän saa mennä puhdistamaan tuon munkin:\nkatsokaamme, kuinka se luonnistuu häneltä\". Kaikki rosvot olivat sitä\nmieltä, että tämä tehtävä sopi minulle erinomaisesti, ja kehottivat\nminua ryhtymään tuumasta toimeen. \"Hyvät herrat\", lausuin heille,\n\"tulette olemaan tyytyväisiä; minä riisun tuon paimenen paljaaksi\nihoa myöten, ja tuon hänen muulinsakin tänne.\" -- \"Ei, ei,\" lausui\nRolando, \"se ei maksa vaivaa: tuo meille hänen kukkaronsa vaan;\nmuuta emme sinulta vaadi.\" -- \"Minä menen nyt\", vastasin, \"antamaan\nmallinäytökseni mestarieni nähden; toivon siis ansaitsevani heidän\nhyväksymisensä.\" Sitten karautin metsästä suoraan pappia kohden,\nanoen taivaalta anteeksi rikostani, jonka aioin tehdä. Olisin\nmielelläni käyttänyt tilaisuutta hyväkseni paetakseni; mutta\nuseimmilla rosvoista oli vielä paremmat hevoset kuin minulla: jos\nhe olisivat huomanneet minun pyrkivän pakoon, niin he olisivat\npaikalla lähteneet perääni ja saaneet minut heti kiinni; tai he\nolisivat kenties laskeneet minua kohti yhteislaukauksen pyssyistään,\nja silloin nahkani ei olisi ollut paljon arvoinen. En rohennut siis\nryhtyä niin vaaralliseen yritykseen. Lähestyin munkkia ja vaadin\nhäneltä kukkaroa ojentaen pistoolin piippua hänen rintaansa kohden.\nHän pysähtyi paikalla, silmäsi minua ja virkkoi, näyttämättä yhtään\nsäikähtyneeltä: \"olet vielä nuori, poikaseni; olet kovin aikaisin\nruvennut huonoon ammattiin.\" -- \"Arvoisa isä\", vastasin hänelle,\n\"niin huono kuin se lieneekin, kadun etten ole sitä ennen alottanut.\"\n-- \"Voi, poika parka!\" vastasi tämä herttainen kirkonmies, joka\nei voinut ymmärtää sanojeni oikeata ajatusta, \"mitä sanot? Mikä\nsokeus! Salli minun esittää sinulle kauhistava tilasi...\" -- \"Mitä\njoutavia, teidän kunnianarvoisuutenne,\" keskeytin hänet kiirehtäin,\n\"säästäkäähän vaan opetuksenne, minä en varttoile maanteillä\nsaadakseni kuulla saarnoja; tässä ei auta nyt muu kun raha. Rahat\ntänne joutuin!\" -- \"Rahat?\" sanoi hän hämmästyneenä; sinulla on\nkovin huonot käsitykset espanjalaisten ihmisrakkaudesta, jos luulet\nmeidän kaltaisten tarvitsevan rahaa matkoillaan tässä maassa. Heitä\nse luulo pois. Meitä otetaan kaikkialla ilomielin vastaan; meitä\nruokitaan, meitä juotetaan ja meille maja suodaan, eikä milloinkaan\nvaadita muuta korvausta kuin esirukouksia. Mitäpä me siis rahalla\ntekisimme matkoillamme, me luotamme ainoastaan Kaikkivaltiaaseen.\n-- \"Ettepä aivan niinkään,\" vastasin; \"teillä on aina hyviä\nkultakolikoita mukana, että luottamuksemme olisi vielä lujempi. Mutta\nlopettakaamme jo; toverini, jotka ovat tuolla metsässä, käyvät pian\nkärsimättömiksi: viskatkaa paikalla kukkaronne maahan, taikka ammun\nkuulan lävitsenne.\"\n\nNäitä sanoja säestin uhkaavilla eleillä, joka sai munkin pelkäämään\nhenkeänsä. \"Vuotahan\", hän lausui; \"sen sinä saat, koska sitä\nvälttämättä haluat. Minä huomaan ettei sinuntapaisiisi pysty sana.\"\nNiin lausuen hän veti viittansa alta suuren kauriinnahkaisen\nkukkaron, jonka viskasi tielle. Lupasin siis hänen jatkaa matkaansa,\njota lupaa minun ei tarvinnut kahdesti antaa. Hän tyrkki muuliansa\nkylkiin, ja se läksi paikalla hyvää ravia juosta vilistämään, tehden\ntyhjäksi huonon luuloni siitä; minä en nimittäin arvellut sitä enoni\nmuulia paremmaksi. Hänen poistuessaan minä hyppäsin maahan ja otin\nylös kukkaron, joka tuntui raskaalta. Nousin taas hevoseni selkään\nja ratsastin nopeasti metsään, jossa rosvot odottivat kärsimättöminä\ntuloani onnitellakseen, ikäänkuin urotyöni olisi ollut hyvinkin\nkuntoa osottava. He antoivat minun tuskin satulasta nousta, niin\ninnokkaasti he minua syleilivät ja taputtelivat. \"Rohkeutta vaan,\nGil Blas\", lausui Rolando, \"sinä teet vielä ihmeitä. Pidin koko ajan\nsinua silmällä ja huomasin sinun reippaan ryhtisi; minä ennustan,\nettä sinusta tulee vielä mainio maantierosvo, tai sitten minä en\nsitä asiaa ymmärrä.\" Luutnantti ja muutkin yhtyivät ennustukseen,\nvakuuttaen, että minä vielä kerran varmasti sen täytän. Kiitin heitä\nhyvästä ajatuksestaan minusta sekä lupasin kaikin voimini pyrkiä\nsiihen päämäärään.\n\nYlistettyään näin minua sitä suurisanaisemmin kuta vähemmin tekoni\nsitä ansaitsi, heille tuli halu tarkastaa ryöstämäni kukkaron\nsisällystä. \"Katsokaamme\", sanoivat he, \"katsokaamme, mitä munkin\nkukkarossa on.\" -- \"Se täytyy olla hyvin varustettu\", jatkoi toinen,\n\"sillä pappien ei ole tapana liikkua pyhiinvaeltajain tavoin\".\nKapteeni otti solmusta kukkaron nauhan ja avasi sen vetäen sieltä\nkaksi tai kolme kourallista pieniä kuparilanttia ja niiden seassa\njoukko Agnus Dei'tä[7] ja scapulairejä.[8] Näin uudentapaisen\nsaaliin nähdessään rosvot päästivät rähisevän naurun. \"Herran\ntulukset!\" huusi luutnantti, \"olemme suuresti kiitollisia Gil\nBlas'ille, sillä hänen koenäytöksensä tuottaa ikuisen onnen koko\njoukollemme.\"\n\nTämä sukkeluus houkutteli toisia perässään. Ne roistot rupesivat\npitämään hauskaa minun kustannuksellani. He laskivat siitä tuhansia\nkompia, joita ei sovi kertoa, ja jotka osottivat heidän sisällistä\nkehnouttaan.\n\nMinä vaan en nauranut, siihen ottivat rosvot minulta halun pois,\nsillä minähän heidän pilkkansa maalitauluna olin.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nJossa kerrotaan siitä vakavasta asiasta, joka tätä tapausta seurasi.\n\n\nMe viivyimme metsässä suurimman osan päivästä, näkemättä ainoatakaan\nmatkustajaa, joka olisi voinut maksaa munkin tekemän vahingon.\nVihdoin nousimme lähteäksemme takaisin luolaamme, aikoen supistaa\ntänpäiväiset puuhamme minun naurettavaan yritykseeni, joka oli yhä\nvieläkin heidän pilansa aiheena. Silloin huomasimme etäämpää eräiden\nvaunujen lähestyvän, joiden edessä oli neljä muulia. Ne tulivat\nhyvää vauhtia, ja niiden rinnalla ratsasti kolme miestä, jotka\nnäyttivät hyvin asestetuilta ja valmiilta meitä vastaan ottamaan,\njos olisimme kyllin rohkeita hyökkäämään heidän kimppuunsa. Rolando\nkäski joukon pysähtyä neuvottelua varten, jonka päätökseksi tuli,\nettä hyökättäisiin. Senvuoksi hän asetti heti meidät asianomaiseen\njärjestykseen, ja me ratsastimme taisteluun valmiina vaunuja\nkohden. Huolimatta metsässä saamastani kiitoksesta, jouduin ankaran\nvavistuksen valtaan, ja kohta tunsin koko ruumiini valuvan kylmää\nhikeä, joka ei ennustanut hyvää. Kurjuuteni lisäksi ratsastin vielä\nihan sotarinnassa, kapteenin ja luutnantin välissä, jotka olivat\nasettaneet minut siihen totuttaakseen minut tulta kestämään. Rolando\nhuomasi kelmeyteni, silmäsi minua viistoon ja lausui tuimasti:\n\"kuule, Gil Blas, muista tehdä velvollisuutesi; minä sanon sinulle,\nettä jos koetat kääntyä takaisin, niin ammun kuulan kalloosi, muista\nse!\" Olin liian varma siitä, että hän täyttäisi uhkauksensa ollakseni\nvälittämättä varoituksesta, enkä siis ajatellut enää muuta kuin uskoa\nsieluni Jumalan huomaan, koskapa oli sama pelättävänä niin puolelta\nkuin toiseltakin.\n\nSamalla vaunut lähestyivät meitä saattomiehineen. He huomasivat\nminkälaatuista väkeä me olimme; ja älyttyään käytöksemme johdosta\ntarkotuksemme he lähestyivät meitä pyssynkantaman päähän. Heillä oli,\nkuten meilläkin, aseina pyssyt ja pistoolit. Heidän valmistautuessa\nottamaan meitä vastaan astui vaunuista muuan kaunis, komeasti\npuettu nuori mies. Hän nousi erään varahevosen selkään, jota yksi\nmiehistä talutti, ja asettui joukon etunenään. Hänellä ei ollut\nmuita aseita kuin miekka ja kaksi pistoolia. Vaikkei heitä ollut\nkuin neljä yhdeksää vastaan, sillä kuski ei liikahtanut paikaltaan,\nniin he lähestyivät meitä rohkeudella, joka lisäsi minun kauhuni\nkaksinkertaiseksi. Kuitenkin vaikka jäseneni tutisivat kuin horkassa,\nvalmistuin laukaisemaan; mutta, lausuakseni selvän totuuden, sulin\nsilmäni ja käänsin pääni pois pyssyä laukaistessani, ja senvuoksi en\nvoi raskauttaa omaatuntoani sillä teolla.\n\nTapahtuman yksityisseikkoja esittämään en rupea, sillä vaikka\nolinkin siihen osallisena, niin en nähnyt mitään; pelkoni pani pääni\nniin perin pyörälle, etten ensinkään saanut nähdä tapausta, joka\nminua niin vapisutti. Ainoa, minkä tiedän, oli muskettien pauke ja\nsenjälkeen toverieni raikuva huuto: Voitto! voitto! Tämän huudon\njohdosta haihtui pelkoni pois. Huomasin ne neljä ratsumiestä makaavan\nhengettöminä kentällä. Meidän puoleltamme ei ollut kaatunut kuin yksi\nmies, ja eräs oli saanut kuulan oikeaan polvilumpioonsa. Luutnantti\nhaavoittui myöskin, mutta hyvin lievästi, luoti oli vaan hiukan\nhipaissut nahkaa.\n\nRolando herra juoksi sitten heti vaunujen ovelle. Niitten\nsisässä istui nuori nainen, ijältään noin kaksikymmentäneljä\ntai kaksikymmentäviisi vuotta. Hän näytti tavattoman kauniilta,\nvaikka äskeinen tapahtuma oli häneen ankarasti vaikuttanut.\nHän oli nimittäin pyörtynyt taistelun aikana, ja makasi yhä\nvieläkin tajutonna. Rolando unhottui kokonaan häntä katselemaan,\nmeidän toisten ajatellessa saalista. Ensiksi rupesimme ottamaan\nkiinni kaatuneitten ratsumiesten hevosia, jotka olivat pyssyjen\npauketta säikähtäin juosseet hajalle, menetettyään ohjaajansa.\nMuulit eivät olleet paikaltaan hievahtaneet, vaikka kuski oli\ntaistelun tuoksinassa hypännyt pukiltaan ja paennut. Nousimme\nratsuiltamme, riisuimme muulit valjaista ja kuormitimme niiden\nselkään useita matka-arkkuja, jotka olivat köytettyinä vaunujen\netu- ja takapuolelle. Sen tehtyä nostettiin vaunuissa oleva nainen\nkapteenin käskystä hevosen selkään. Eräs rosvoista, joka oli erittäin\nvahva mies, otti hänet käsivarsiensa varaan, ja sitten me läksimme\nsaaliillemme kotia kohden, heittäen maantielle vaunut ja paljaiksi\nrosvotut ruumiit.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nJossa kerrotaan Gil Blas'in suuresta päätöksestä ja sen\ntoimeenpanosta.\n\n\nYötä oli jo kappale kulunut saapuessamme luolaan. Ensin veimme elukat\ntalliin, jossa saimme itse taluttaa ne parsiinsa ja laittaa apetta,\nsillä neekerimme oli ollut jo kolme päivää vuoteen omana. Leinin\nlisäksi, joka oli iskenyt häneen ankarasti, oli hirveä jäsenpakotus\nherpauttanut mieskurjalta sekä kädet että jalat, niin ettei hän\nvoinut liikuttaa muuta kuin kieltään. Sitäpä hän sitten käyttikin,\nilmaisten hirveällä sadatuksilla kärsimättömyyttään. Jätimme hänen\nkiroilemaan ja sadattelemaan ja menimme kyökkiin, jossa omistimme\nkaiken huolenpitomme kauniille vangillemme, joka oli kuin kuoleman\nvarjoihin verhottu. Emme säästäneet mitään saadaksemme hänet\nvirkoamaan, mikä todella lopulta onnistuikin. Mutta tajuun tultuaan\nja huomattuaan olevansa aivan tuntemattomain miesten kätten varassa,\nhän käsitti tilansa onnettomuuden. Kaikki kauhun ja epätoivon tuskat\nkuvastuivat hänen silmistään, jotka hän nosti taivasta kohden,\nikäänkuin valittaen kohtalonsa kovuutta. Uudet hirveät ajatukset\nvaikuttivat häneen niin voimakkaasti, että hän yhtäkkiä pyörtyi\nuudelleen; hänen silmäluomensa ummistuivat taas, ja rosvot luulivat\nkuoleman jo vievän heidän saaliinsa. Silloin kapteeni arveli\nsoveliaimmaksi heittää hänet itsekseen kuin kiusata häntä uusilla\nyrityksillä ja käski senvuoksi viedä hänet Leonardan vuoteelle sekä\njättää hänet aivan yksin, seuratkoon siitä sitten mitä tahansa.\n\nSitten astuimme saliin, jossa eräs rosvoista, joka oli ollut\naikoinaan haavuri, tarkasti luutnantin ja toisen haavoittuneen\nhaavat ja voiteli niitä rasvoilla. Sen tehtyä rupesimme\ntarkastamaan matka-arkkujen sisältöä. Toiset olivat täynnä pitsejä\nja liinatavaroita, toiset pitovaatteita; mutta viimeksi avatusta\nlippaasta löytyi muutamia kukkaroita täynnä pistooleja, mikä tuotti\nsuunnattoman ilon herroille rosvoille. Tämän tarkastuksen perästä\nemännöitsijä toi tarjoilupöydän saliin ja kattoi sen illallista\nvarten. Aluksi keskustelimme yksinomaan suuresta voitostamme, mutta\nsitten Rolando kääntyi minuun seuraavilla sanoilla: \"tunnustappa, Gil\nBlas, tunnusta pois, poikaseni, että pelkäsit kauheasti\". Vastasin\ntunnustavani sen rehellisesti, mutta arvelin vielä taistelevani kuin\nsankari, oltuani vaan parilla kolmellakin retkellä mukana. Siitä koko\nseurue rupesi minun puolelleni, arvellen sen anteeksi annettavaksi,\nsillä olihan koetus ollutkin tuimanlainen; niin etten niin\nnuoreksi ja ruutia haistamattomaksi mieheksi ollut aivan huonosti\nkäyttäytynytkään.\n\nSenjälkeen keskustelu siirtyi muuleihin ja hevosiin, jotka olimme\ntuoneet luolaan. Päätettiin lähteä jo huomisin ennen päivänkoittoa\nMansillaan niitä myömään, sillä siellä ei luultavasti oltu vielä\nkuultu meidän teostamme mitään. Tämän päätöksen tehtyämme lopetimme\nillallisemme ja menimme taas kyökkiin katsomaan vankiamme, jonka\nhuomasimme yhä vielä olevan samassa tilassa; arvelimme, ettei hän\neläisi yön yli.\n\nJätimme hänet omiin hoteisiinsa. Rolando ei tehnyt muuta kuin käski\nLeonardan hoitaa häntä; sitten jokainen vetäysi omaan koppiinsa. Minä\npuolestani heittäydyin tosin vuoteelleni, mutta en nukkuakseni, vaan\nrupesin ajattelemaan yksinomaan ryöstetyn naisen onnettomuutta. Olin\nvarma siitä, että hän oli ylhäinen vallasnainen, ja senvuoksi hänen\nkohtalonsa tuntui vielä surkuteltavammalta. En voinut vapisematta\najatella, mitkä kauhut häntä odottivat, ja tunsin syvää sääliä häntä\nkohtaan, ikäänkuin ystävyyden tai veren siteet olisivat minua häneen\nliittäneet. Lopuksi, valitettuani kyllikseni hänen kohtaloaan,\naloin miettiä keinoja pelastaakseni hänet vaarasta ja päästäkseni\nsamalla itse luolasta pois. Ajattelin, ettei neekeri ehtisi parantua\nja että niin ollen portin avain olisi Leonardan hallussa. Tämä\najatus kiihdytti mielikuvitustani suuresti ja sai minun keksimään\npakosuunnitelman, jota punnitsin tarkasti ja aloin paikalla panna\nsitä toimeenkin seuraavalla tavalla.\n\nOlin saavinani ähkykohtauksen ja aloin marista ja voihkia, ja\ntuontuostakin päästin aika parkauksen. Rosvot heräsivät ja\nkeräytyivät kohta viereeni, kysyen mitä minä niin rupesin karjumaan.\nVastasin ähkyn viiltelevän kamalasti vatsaani, ja saadakseni heidät\nparemmin uskomaan kiristelin julmasti hampaitani, vääristelin\nnaamaani ja heittelehdin hirveissä väännöksissä vuoteellani. Sitten\nrauhotuin yhtäkkiä ikäänkuin tuskani olisivat hiukan talttuneet.\nMutta kotvan perästä aloin taas pyllyillä karsinassani ja väännellä\njäseniäni. Näyttelin sanalla sanoen niin hyvin osani, että rosvot\nkaikessa nokkeluudessaan antoivat pettää itsensä ja, uskoivat,\nettä vatsassani oli täydellä todella hirveä kapina. Mutta hyvästä\nnäyttelemisestäni johtui minulle toisia kärsimyksiä, joista oli\nleikki kaukana; sillä kun armeliaat toverini luulivat minun todella\nkärsivän, niin he kiiruhtivat joka mies auttamaan hätääni. Eräs toi\nviinapullon pakottaen minun tyhjentämään sen puolilleen; toinen\nantoi minulle aimo peräruiskauksen manteliöljyä; kolmas lämmitti\nruokaliinan levittäen sen tulikuumana mahalleni. Turhaan huusin\narmoa; he luulivat huutoni johtuvan kivuistani ja koettivat kättä\nparaten toimittaa minulle todellisia tuskia yrittäessään karkoittaa\nteeskenneltyjä. Lopuksi, kun en enää jaksanut sitä kestää, tuli\nminulle pakko ilmoittaa, etten tuntenut enää yhtään vatsanväänteitä\nsekä lupasin olla aivan rauhassa. Silloin he herkesivät\nrääkkäämästä minua parannuskeinoillaan, ja minä varoin visusti enää\nvalittelemasta, etten vaan joutuisi uudestaan heidän lääkitsemisensä\nuhriksi.\n\nTämä kohtaus kesti lähes kolme tuntia. Senjälkeen rosvot arvelivat,\nettei enää ole pitkä päivänkoittoon, sekä valmistausivat lähtemään\nMansillaan. Silloin minä olin nousevinani vuoteeltani uskotellakseni\nheille, että minullakin oli tavaton halu lähteä mukaan; muttei\nhe estivät sen. \"Ei, ei, Gil Blas\", lausui Rolando herra, \"jää\nsinä tänne, poikaseni; vatsankipusi voisi uudistua. Toiste saat\ntulla kanssamme; tänään sinä et jaksa meitä seurata; lepää sinä\nvaan koko päivä, sinä tarvitset lepoa.\" Minä en tohtinut olla\nliian itsepintainen siitä pelvosta, että pyyntööni mahdollisesti\nsuostuttaisiin; otinhan vaan hyvin surullisen muodon sen johdosta,\netten päässyt mukaan, ja sen tein niin luonnollisesti, että he\nläksivät luolasta aavistamatta hituistakaan tuumiani. Heidän\nlähtönsä jälkeen, jota olisin niin mielelläni kiirehtänyt, lausuin\nitsekseni: \"Kas nyt, Gil Blas! nyt on aika tehdä päätöksesi. Sonnusta\nitsesi rohkeudella saadaksesi onnelliseen loppuun, minkä olet\nniin hyvin alottanut. Tehtävä ei liene vaikea: Domingo ei kykene\nhäiritsemään sinun yritystäsi, ja Leonarda ei voi sitä estää. Käytä\ntilaisuutta ja pakene; ehkei milloinkaan tule tämän suotuisampaa.\"\nNämä ajatukset täyttivät mieleni luottamuksella. Nousin ylös, otin\nmiekkani ja pistoolini ja menin kyökkiin; mutta ovelle tullessani\nkuulin Leonardan puhuvan, jota pysähdyin kuuntelemaan. Hän puhui\nvangillemme, joka oli vironnut pyörtymyksestään ja, käsittäen\ntäydellisesti onnettomuutensa itki katkeraa epätoivon itkua.\n\"Itkekää, tyttöseni\", lausui akka hänelle, \"vuodattakaa vaan viljalti\nkyyneleitä, älkääkä säästäkö huokauksia; se tyynnyttää teitä.\nKohtauksenne oli kyllä ankara, mutta nyt ei ole enää mitään vaaraa,\nkunhan vaan itkette sydämenne tyhjäksi. Surunne asettuu vähitellen,\nja te totutte kyllä elämään herraimme kanssa, jotka ovat oikein\nkunnonmiehiä. Teitä tullaan kohtelemaan paremmin kuin prinsessaa; he\nkeksivät tuhansia keinoja teitä miellyttääkseen. Moni rouva olisi\nhalusta teidän sijassanne.\"\n\nEn antanut eukon enää jatkaa lörpöttelyään. Astuin sisään, ojensin\npistoolin hänen rintaansa vasten ja vaadin uhkaavasti häneltä portin\navainta. Hän tyrmistyi uhkauksestani; ja vaikka hänen elämänlankansa\nei enää ollut pitkä, niin hän tunsi sentään vielä sen verran\nrakkautta elämään, ettei uskaltanut kieltäytyä antamasta, mitä\nvaadin. Saatuani avaimen käteeni lausuin surun murtamalle rouvalle:\n\n\"Rouvani, taivas on lähettänyt teille pelastajan, nouskaa ja tulkaa\nkanssani; minä vien teidät, mihin itse haluatte.\"\n\nRouva ei ollut sanoilleni kuuro; lupaukseni teki häneen sellaisen\nvaikutuksen, että hän, ponnistaen kaikki voimansa, heittäytyi\njalkoihini vannottaen minua suojelemaan hänen kunniaansa. Nostin\nhänet ylös vakuuttaen, että hän sai luottaa minuun. Sitten otin\nmuutamia kyökissä olevia nuoria ja sidoin vankitoverini avulla\nLeonardan kiinni erään suuren pöydän jalkaan, uhaten samalla paikalla\nampua hänet, jos hän päästäisi pienimmänkään äänen. Leonarda parka,\njoka uskoi minun varmasti täyttävän uhkaukseni, jos hän sanallakaan\nvastustaisi, päätti antaa minun menetellä kanssaan mieleni mukaan.\nSitten sytytin vahakynttilän ja läksin tuntemattoman kera siihen\nkammioon, jossa kulta- ja hopeakaluja säilytettiin. Mätin taskuihini\nniin paljon pistooleja kuin niihin mahtui; ja vaadin toverini\ntekemään samoin, selittäen ettei hän tehnyt muuta kuin otti omansa\ntakaisin. Siihen hän empimättä suostuikin ja otettuamme siten\nrunsaat panokset niitä läksimme talliin, johon astuin yksinäni\npistoolit vireissä. Arvelin nimittäin, että Domingo luuvalostaan\nja kolotuksestaan huolimatta pyrkisi estämään minua satuloimasta\nja valjastamasta hevostani, ja senvuoksi tein vakavan päätöksen\nparantaa hänet perinpohjin kaikista vaivoistaan, jos hän osottaisi\nvähänkin halua tehdä minulle kiusaa. Mutta entiset ja nykyiset kivut\nahdistivat häntä niin armottomasti, että sain taluttaa hevoseni\ntallista, ettei hän näyttänyt sitä huomaavankaan. Seuralaiseni odotti\nminua ovella. Sitten pujahdimme nopeasti käytävään, josta luolaan\nkulettiin. Tulimme portille ja avasimme sen sekä saavuimme vihdoin\nlaskuovelle. Suurella tuskalla saimme sen ylös, tai oikeastaan\nonnistuminen riippui yksinomaan siitä, että pelastumisen toivo antoi\nmeille kaksinkertaiset voimat.\n\nPäivä alkoi juuri sarastaa tullessamme Jumalan taivaan alle tästä\nonkalosta. Päätimme kiireimmiten poistua sen seutuvilta. Hyppäsin\nsatulaan, kaunis kumppanini nousi taakseni, ja laskien laukassa\nensimmäistä polkua pitkin tulimme pian metsästä pois. Saavuimme\neräälle aukealle, jossa oli useita eri teitä; annoimme ratsumme\numpimähkään mennä, yhtä myöten. Olin kuoleman tuskassa pelvosta, että\nse mahdollisesti veisi meidät Mansillaan suoraan Rolandon ja hänen\ntoveriensa käsiin, mikä olisi helposti voinut sattua. Onneksi oli\npelkoni turha. Saavuimme Astorgan kaupunkiin kello kahden seudussa\njälkeen puolenpäivän, Huomasin siellä ihmisiä, jotka töllistelivät\nmeitä tavattomalla uteliaisuudella, ikäänkuin eivät koskaan ennen\nolisi nähneet naishenkilön ratsastavan samalla hevosella miehen\ntakana. Astuimme ratsultamme erään ravintolan edustalla, jossa heti\nkäskin panna vartaaseen yhden peltopyyn ja kaniinin. Odottaissamme\npäivällisen valmistumista saatoin matkatoverini erääseen huoneeseen,\njossa aloimme keskustella; sillä siihen meillä ei ollut aikaa\nmatkalla -- silloinhan ajattelimme ainoastaan matkan joutumista.\nHän lausui, ettei voinut kyllin kiittää minua palveluksesta, jonka\nolin hänelle tehnyt, eikä saattanut uskoa niin ylevän teon jälkeen\nminua ryövärien toveriksi, joiden käsistä olin hänet pelastanut.\nVahvistaakseni hänen hyvää käsitystään kerroin hänelle kaikki\nvaiheeni, Sen johdosta hän antoi minulle täyden luottamuksensa sekä\nkertoi koko onnettomuutensa historian sillä tavalla kuin seuraavassa\nluvussa sen aion esittää.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nDonna Mencia de Mosqueran historia.\n\n\nMinä olen syntynyt Valladolidissa, ja nimeni on donna Mencia\nde Mosquera. Isäni, don Martin, hukkasi ensin melkein koko\nisänperintönsä sotapalveluksessa ja kaatui sitten Portugalissa\nsodassa johtamansa joukon etunenässä. Hän jätti minulle niin vähän\nomaisuutta, että olin huononpuoleinen kosittava, vaikka olinkin\nainoa tytär. Kosijoita minulta ei kuitenkaan puuttunut, vaikka\nmyötäjäiseni olivat niin keskulaiset. Useat Espanjan arvokkaimmista\naatelismiehistä koettivat saada minut puolisokseen. Minun suosioni\nsaavutti don Alvar de Mello. Hän oli nerokas ja maltillinen, urhokas\nja luonteeltaan rehellinen. Sen ohessa hän oli ritarillisin mies mitä\nlöytyä saattaa. Jos hän pani toimeen juhlan, niin ei kauniimpaa oltu\nvielä nähty; jos hän ilmestyi keihästaisteluihin,[9] niin kaikki\nihmettelivät hänen voimaansa ja notkeuttansa. Minä asetin senvuoksi\nhänet kaikkein muitten edelle ja annoin käteni hänelle.\n\nMuutamia päiviä häittemme jälkeen hän tapasi eräässä syrjäisessä\npaikassa sattumalta don Andre de Baesan, joka oli ollut hänen\nkilpakosijoitaan. He joutuivat sanasotaan ja tarttuivat miekkaan,\nja don Andre jäi kuolleena paikalle. Kun hän oli Valladolidin\ncorregidorin sukulainen, joka taasen oli väkivaltainen mies ja\nMellon suvun verivihollinen, niin don Alvar päätti niin nopeasti\nkuin suinkin lähteä kaupungista. Hän palasi kiireimmiten kotiin,\njossa häthätää kertoi minulle, mitä oli tapahtunut, samalla kuin\nhänen hevosensa laitettiin lähtökuntoon. \"Armahin Menciani\", hän\nlausui lopuksi, \"meidän täytyy erota; muuta keinoa ei ole. Tunnethan\ncorregidorin, älkäämme toivoko mitään, hän tulee vainoamaan minua\nsuurimmalla innolla. Tiedäthän, mikä vaikutusvalta hänellä on: minä\nen ole turvassa koko Espanjan kuningaskunnassa.\" Hänen mielensä apeus\nja vielä enemmän minun toivoton murheeni, jonka valtaan hän huomasi\nminun joutuvan, estivät häntä lausumasta enempää. Minä kehotin häntä\nottamaan kultaa ja muutamia kalleuksia mukaansa; sitten hän sulki\nminut syliinsä ja neljännestuntiin emme tehneet muuta kuin itkimme\nja nyyhkytimme. Vihdoin tultiin ilmoittamaan, että hevonen oli\nvalmiina. Hän tempaisihe syleilystäni irti ja läksi, jättäen minut\ntilaan, jota ei voi sanoin kertoa: olisin ollut onnellinen, jos\ntuskani olisi tuottanut minulle kuoleman! Kuinka paljon kärsimyksiä\nkuolema olisikaan minulta säästänyt! Moniaita tuntia don Alvarin\nlähdön jälkeen corregidor sai tietää hänen pakonsa. Hän pani kaikki\nValladolidin alguazilit[10] ajamaan häntä takaa eikä säästänyt\nmitään saadakseen hänet valtaansa. Mieheni pelastui kuitenkin hänen\nkostonhimonsa käsistä ja pääsi varmaan turvapaikkaan. Kun tuomari\nhuomasi, ettei hän saanut vuodattaa mieheni verta, niin hän käytti\nainoaa kostotapaa mitä voi: hän tahtoi anastaa kaiken omaisuutemme.\nSe onnistuikin; kaikki mitä meillä oli, pantiin takavarikkoon.\n\nJouduin siten sangen surkuteltavaan tilaan; minulle jäi tuskin\nsenvertaa, että toimeen tulin. Aloin viettää hiljaista elämää, en\npitänyt esimerkiksi muuta kuin yhden palvelijan. Itkeskelin päivät\nkaiket, en köyhyyttäni, jota kannoin kärsivällisyydellä, vaan rakkaan\npuolisoni poissaoloa, josta en saanut mitään tietoja. Surullisella\njäähyväishetkellämme hän lupasi minulle koettavansa antaa tietoa\nkohtalostaan, mihin maailman kolkkaan nurja sallimus hänet\njohdattaisi. Mutta kului seitsemän vuotta, joina en kuullut sanaakaan\nhänestä. Epätietoisuus hänen vaiheistaan tuotti minulle sanomatonta\nhuolta. Vihdoin sain sanoman, että hän oli kaatunut sodassa Fez'in\nvaltakunnassa taistellessaan Portugalin kuninkaan sotajoukossa.\nEräs mies, joka oli vast'ikään palannut Afrikasta, toi sen tiedon,\nvakuuttaen hyvin tunteneensa don Alvarin. Hän sanoi palvelleensa\nPortugalin sotajoukossa hänen kanssaan sekä nähneensä hänen kaatuvan\ntaistelussa. Siihen hän liitti vielä eräitä seikkoja, jotka saivat\nminun lopullisesti uskomaan, ettei mieheni ollut enää elossa. Tämä\nsanoma ei kuitenkaan vaikuttanut minuun muuta kuin lisäsi suruani\nja sai minun tekemään päätöksen, etten milloinkaan enää menisi\nnaimisiin. Siihen aikaan saapui don Ambrosio Carillo, Guardian\nmarkiisi, Valladolidiin. Hän oli niitä vanhoja herroja, jotka saavat\nritarillisella, hienolla käytöksellään ihmiset unohtamaan heidän\nikänsä. Eräänä päivänä tuli joku sattumalta kertoneeksi hänelle don\nAlvarin tarinan; ja sen kuvauksen johdosta, joka hänelle annettiin\nminusta, hän sai halun nähdä minua. Tyydyttääkseen uteliaisuuttansa\nhän taivutti puolelleen erään sukulaiseni, joka sai minun tulemaan\nluokseen. Markiisi saapui myöskin sinne ja näki minut. Miellytin\nhäntä, vaikka murhe ja suru olikin painanut leimansa kasvoilleni.\nTahi, mitäpä sanonkaan! Ehkäpä kasvojeni suruinen sävy juuri häntä\nmiellyttikin, sillä sehän todisti uskollisuuttani. Kentiespä juuri se\nsynnyttikin hänessä rakkauden minuun, sillä hänen ei tarvinnut nähdä\nminua toista kertaa päättääkseen naida minut.\n\nHän valitsi sukulaiseni välittäjäksi suostuttaakseen minut tuumaansa.\nTämä saapui luokseni ja esitteli minulle, että kun mieheni kerran\noli sanomain mukaan kaatunut sodassa Fezin kuningaskunnassa, niin\nei enää kannattanut sentähden kätkeytyä maailmasta. Olinhan jo muka\nkyllin itkenyt puolisoa, johon olin ollut yhdistettynä ainoastaan\nmoniaita hetkiä, ja että minun pitäisi nyt käyttää hyväkseni mainiota\ntilaisuutta. Hän sanoi minua maailman onnellisimmaksi naiseksi sekä\nratkesi ylistämään vanhan markiisin ylhäistä sukua, suurta rikkautta\nja jaloa luonnetta; mutta turhaan hän käytti puhetaitoaan vanhan\nherran ansioitten luettelemiseksi, minua ne eivät voineet taivuttaa.\nEn tosin vähääkään epäillyt don Alvarin kuolemaa, enkä pelännyt\nhänen äkkiä ilmestyvän eteeni, vähimmin sitä odottaissani, vaan\npääeste, jota vastaan kälyni sai taistella, oli se, etten tuntenut\nmieltymystä kosijaan, tai ehkä enemmänkin vastenmielisyyteni mennä\ntoisiin naimisiin avioliiton jälkeen, joka oli tuottanut niin\npaljon onnettomuutta. Siitä sukulaiseni ei kuitenkaan säikähtänyt,\npäinvastoin hänen innostuksensa vaan kasvoi puuhaamaan markiisin\npuolesta. Hän sai koko sukuni ajamaan hänen asiaansa. Kaikki\nsukulaiseni alkoivat vaatia minua suostumaan niin edulliseen\ntarjoukseen. En saanut olla hetkeäkään rauhassa, minua kiusattiin\nsillä lakkaamatta. Ja päivä päivältä lisääntyvä köyhyyteni oli omiaan\nheikentämään vastustustani; ainoastaan surkein välttämättömyys\nsaattoi minun lopulta tekemään sellaisen päätöksen.\n\nEn jaksanut enää puolustaa itseäni; annoin lopulta heidän ylipuhua\nitseni ja menin naimisiin Guardian markiisin kanssa, joka\nhäitteni jälkeisenä päivänä saattoi minut erääseen ihmeen ihanaan\nlinnaan, jonka hän omisti Burgos'in kaupungin vieressä. Markiisi\noli erinomainen aviomies; hän koetti edeltäpäin arvata kaikki\ntoivomukseni. Ei milloinkaan ole aviomies ollut niin kohtelias,\nniin huomaavainen vaimolleen. Minun täytyi ihailla miestä, jolla\noli niin ylevä luonne, ja aloin tuntea jonkinlaista lohtua don\nAlvarin kuoleman johdosta, koska saatoin tehdä onnelliseksi\nmarkiisinkaltaisen miehen. Jos yleensä olisin voinut don Alvarin\njälkeen ketään muuta rakastaa, niin olisin ruvennut intohimoisesti\nrakastamaan miestäni, ikämme eroituksesta huolimatta. Mutta\nensimmäisen puolisoni muisto teki hyödyttömiksi markiisin kaikki\nponnistukset olla minulle mieleen. En voinut vastata hänen\nhellyydenosoituksiinsa muulla kuin vilpittömimmän kiitollisuuden\ntunteilla.\n\nTällaisessa mielentilassa olin, kun huomasin eräänä päivänä,\nseistessäni huoneeni ikkunassa raitista ilmaa hengittämässä,\npuutarhassa muutaman talonpojalta näyttävän miehen, joka katseli\nminua tarkkaavaisesti. Luulin häntä puutarharengiksi, enkä pannut\nsitä sen enempää mieleeni. Mutta seuraavana päivänä mennessäni\nikkunan luo, näin hänet taas samassa paikassa, ja taas hän katseli\nminua hartaasti. Se herätti huomiotani. Rupesin -- vuorostani\ntarkastelemaan häntä, ja jonkun ajan katseltuani alkoivat hänen\nkasvonsa minusta muistuttaa onnettoman don Alvarin piirteitä. Tämä\nyhdennäköisyys tyrmistytti minua, niin että päästin äänekkään\nhuudahduksen. Olin kuitenkin kaikeksi onneksi kahden kesken Ines'in\nkanssa, joka nautti kaikista palvelijoistani suurinta luottamustani.\nIlmaisin hänelle synkeän epäluuloni. Hän vaan nauroi; hän ei voinut\nkäsittää asiaa muuksi, kuin että pintapuolinen yhdennäköisyys oli\npettänyt silmiäni. \"Rauhottukaa, rouva kulta\", lausui hän, \"älkääkä\najatelko nähneenne ensimmäistä miestänne. Eihän hän mitenkään\nvoisi piileksiä täällä talonpojan puvussa. Ja onkohan ensinkään\nmahdollista, että hän eläisikään enää? Mieltänne tyynnyttääkseni\npistäyn puutarhaan puhuttelemaan tuota talonpoikaa; kysyn mikä\nhän on miehiään, ja palaan heti kertomaan sitä teille.\" Ines\nläksi puutarhaan, mutta hetimiten hän palasi huoneeseeni ankaran\nmielenliikutuksen vallassa ja lausui: \"Rouva, epäluulonne oli vaan\nliian tosi: hän on don Alvar itse; hän ilmoitti sen minulle ja pyysi\npäästä salaa käymään luonanne.\"\n\nKun juuri silloin voin ottaa don Alvarin vastaan, sillä markiisi\noli Burgos'issa, niin käskin seuranaiseni saattaa hänet huoneeseni\nsalaportaita myöten. Käsitätte, kuinka kiihtyneessä mielentilassa\nolin. En jaksanut kestää sen miehen näkemistä, joka voi täydellä\noikeudella syyttää minua uskottomuudesta: menetin tajuntani hänen\nastuessa eteeni kuin haamu entisiltä päiviltä. He riensivät auttamaan\nsuurimmalla innolla ja saatuaan minut tointumaan pyörtymyksestäni,\nniin don Alvar lausui: Rauhottukaa, Sennora, minun läsnäoloni älköön\nsuinkaan tuottako teille mitään tuskaa; minä en tahdo saattaa\nteille pienintäkään huolta. En tule tänne raivostuneena aviomiehenä\nvaatimaan tiliä rikotusta uskollisuudesta, enkä houkuttelemaan teitä\npettämään uutta liittoanne. Minä tiedän varsin hyvin, että se on\nteidän sukunne työtä: minä tunnen kaikki ne vainot, joita sentähden\nsaitte kärsiä. Muuten on Valladolidissa levitetty huhua minun\nkuolemastani; ja te uskoitte sen todeksi sitä suuremmalla syyllä, kun\nette saanut minulta mitään tietoa, joka olisi tämän tiedon kumonnut.\nTiedänpä senkin, millä tavalla te elitte hirveän eromme jälkeen,\nja sen, että välttämättömyys, eikä myötätuntoisuus, saattoivat\nteidät markiisin puolisoksi. -- \"Oi\", huudahdin itkien, \"miksi\npuolustatte minua? olenhan syyllinen, koskapa te kerran elätte. Mitä\nantaisinkaan, ollakseni vielä samassa säälittävässä tilassa, kuin\nolin ennen naimisiin menoani markiisin kanssa. Oi onnettomuuttani!\nolihan minulla silloin ainakin se lohdutus, että voisin punastumatta\nnähdä teidät luonani.\" -- \"Armahin Menciani\", vastasi don Alvar\näänellä, joka osoitti, kuinka syvästi kyyneleeni häntä liikuttivat,\n\"minä en tahdo valittaa teidän menettämistänne; ja sitä älkää\nsuinkaan luulko, etten teille soisi tätä loistavaa asemaa, jossa\nteidät näen, päinvastoin vannon olevani siitä taivaalle kiitollinen.\nAina surullisesta lähtöpäivästäni asti olen saanut kärsiä nurjaa\nonnea: elämäni on ollut katkeamaton sarja vastoinkäymisiä: ja\nonnettomuuden lisäksi en saanut edes tilaisuutta lähettää tietoja\nitsestäni. Mutta seitsemän vuotisten kärsimysten perästä en enää\nvoinut vastustaa ikävääni nähdä teitä. Saatuani siis pitkän orjuuteni\nperästä tilaisuuden täyttää toivoni, niin tulin tässä valepuvussa\nkiinnijoutumisenkin uhalla Valladolidiin. Siellä sain kuulla kaiken.\nSaavuin sitten tähän linnaan ja keksin keinon päästäkseni puutarhurin\ntuttavuuteen, joka otti minut puutarharengiksi. Sillä tavalla koetin\npäästä yksinäiseen keskusteluun kanssanne. Mutta sitä älkää luulko,\nettä minä aion tulollani häiritä sitä onnea, jota näen teidän\nnauttivan. Rakastan teitä paljon enemmän kuin itseäni; minä suon\nteille rauhanne, ja tämän kohtauksen jälkeen lähden kauas täältä\nodottamaan surullisten, teille omistettujen päivieni loppua.\"\n\n-- \"Ei, don Alvor, ei\", huusin silloin, \"taivas ei ole turhan tautta\nlähettänyt teitä tänne, enkä minä kestäisi sitä, että te toisen\nkerran poistuisitte luotani; minä lähden teidän kanssanne, ainoastaan\nkuolema voi meidät tästedes erottaa.\" -- \"Kuulkaa minua\", vastasi\nhän, \"jääkää te markiisin luokse: älkää yhdistäkö enää kohtaloanne\nminun onnettomuuksiini; antakaa minun kantaa yksin koko kuorma.\"\nHän puhui vielä muutakin samaan tapaan; mutta kuta enemmän hän\nosotti halua uhrautua minun onneni edestä, sitä vähemmin tahdoin\nsiihen suostua. Mutta kun hän huomasi minun lujasti päättäneen\nseurata häntä, niin hän muutti äkkiä ääntään ja lausui iloisesti:\n\"Sennora, tunnetteko todella niitä tunteita minua kohtaan? Koska\nsiis rakastatte minua niin suuresti, että sentähden olette valmis\nvaihtamaan koko onnenne minun köyhyyteeni, niin lähtekäämme\nBetancos'iin, joka on Galician kuningaskunnan viimeisillä rajoilla.\nSiellä minulla on varma turvapaikka. Vaikka onnettomuuteni on\nryöstänyt minulta kaiken omaisuuteni, niin se ei ole kuitenkaan\nriistänyt kaikkia ystäviäni minulta: on minulla vielä muutamia\nuskollisia auttajia, jotka ovat toimittaneet minut tänne teitä\nhakemaan. Heidän avullaan olen teettänyt itselleni vaunut Zamorassa;\nolen ostanut muulia ja hevosia ja kolme varmaa Galicialaista ovat\nsaattajiani. He ovat varustetut pyssyillä ja pistooleilla; niinpian\nkuin annan käskyn, he saapuvat Rodillan kylään. Käyttäkäämme don\nAmbrosion poissaoloa hyväksemme. Minä menen toimittamaan vaunut tämän\nlinnan porteille asti, ja sitten lähdemme paikalla.\" Minä suostuin.\nDon Alvar riensi kuin lentämällä Rodillaan ja palasi pian, kolme\nratsumiestä seurassaan, noutamaan minua neitojeni keskeltä, jotka\neivät tienneet, mitä ajatella tästä naisenryöstöstä, vaan pakenivat\nsäikähtyneinä tiehensä: ainoastaan Ines tiesi jutun juonen, mutta\nhän ei suostunut yhtymään lähtööni, sillä hän oli aikeissa mennä\nnaimisiin markiisin kamaripalvelijan kanssa.\n\n\"Nousin siis don Alvarin kanssa vaunuihin, ilman muita myötäjäisiä\nkuin vaatteet ylläni, sekä muutamia jalokiviä, jotka minulla oli\nennen toista avioliittoani, sillä en tahtonut ottaa mitään niistä\nkalleuksista, jotka olin saanut markiisilta naimisiin mennessämme.\nSuuntasimme matkamme Galiciaa kohden, tietämättä soisiko onni meidän\nsinne koskaan saapua. Olihan meillä syytä pelätä, että don Ambrosio\nkotiin palattuaan lähtisi ison väkijoukon kanssa meitä takaa ajamaan\nja kiinni ottamaan. Niin kulimme kaksi päivää näkemättä perässämme\nainoatakaan ratsumiestä. Toivoimme jo, että kolmaskin päivä päättyisi\nyhtä suotuisasti, ja haastelimme jo varsin rauhallisesti keskenämme.\nDon Alvar kertoi surullisen tarinan, josta oli syntynyt huhu hänen\nkuolemastaan. Hän oli silloin joutunut orjuuteen, jossa sai olla\nviisi vuotta, kunnes vihdoin onnistui pääsemään vapaaksi. Hänen\nsitä juuri kertoessa tulimme rosvoja vastaan, joiden joukossa\ntekin olitte. Hänet ja hänen kaikki väkensä he tappoivat, ja häntä\ntarkoittavat ne kyyneleet, joita näette minun vuodattavan.\"\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nGil Blas'in ja donna Mencian keskustelu häiriytyy sangen\nepämieluisalla tavalla.\n\n\nDonna Mencia ui kyynelissä lopetettuaan tämän tarinan. Aioin kysyä\nhäneltä, miten hän nyt asiain tällä kannalla ollessa aikoi menetellä,\nkun puhelumme keskeytyi äkkiä. Ravintolassa syntyi suuri melu, joka\nvasten tahtoammekin veti huomion puoleensa. Meteli johtui siitä,\nettä Corregidor saapui taloon, seurassaan kaksi alguazilia ja useita\nsantarmeja. He tulivat siihen huoneeseen, jossa me olimme. Eräs\nnuori aatelismies, joka oli heidän mukanaan, lähestyi minua ensin ja\nkatseli urkkivasti pukuani. Hänen ei tarvinnut kauan sitä katsoa.\n\"Pyhän Jaakopin nimessä\", huudahti hän, \"se on minun ihokkaani! aivan\nsama; tunnen sen yhtä selvästi kuin hevosenikin. Saatte huoleti ottaa\nkiinni tämän junkkarin; en luule, että minun tarvitsee antaa hänelle\nhyvitystä kunnianloukkauksesta: olen varma siitä, että tämä on yksi\nniitä rosvoja, joilla on tyyssijansa näillä seuduilla.\"\n\nÄlysin ilman pitempää tämän herran siksi rosvotuksi aatelismieheksi,\njonka koko tamineita minä onnettomuudekseni kannoin, ja jouduin\nsiitä perinpohjin ymmälle. Corregidor, jonka virka velvoitti\nhäntä selittämään hämminkiäni pikemmin huonoksi kuin hyväksi\nmerkiksi, lausui, ettei syytös ollut perusteeton; ja otaksuen,\nettä seurakumppanini oli kenties rikostoverini, hän toimitti\nmeidät molemmat vankeuteen, vaikka eri koppeihin. Niinpian kuin\nolin päässyt koppiini, niin hän saapui sinne kahden alguazilinsa\nseurassa, jotka hänen käskystään tarkastivat minut visusti, ottaen\npois kaikki tyynni, mitä minulla oli. Tehtyään siten juurtajaksain\nvelvollisuutensa, alkoi corregidor kysellä. Kerroin hänelle suoraan\nkaikki vaiheeni. Hän kirjoitti koko kertomukseni paperille ja läksi\nsitten väkineen pois heittäen minut olille makaamaan.\n\n\"Voi sinuas, ihmiselämä\", huudahdin jäätyäni yksin siihen tilaan,\n\"kuinka kummallisesti sinä heittelet täällä ihmislasta! Oviedosta\nlähdettyäni en ole muuta kokenut kuin onnettomuutta; päästyäni\nhädintuskin toisesta vaarasta lankeen jo toiseen. Tähän kaupunkiin\ntullessani en voinut aavistaa joutuvani niin sukkelaan corregidorin\ntuttavuuteen.\" Mutta sitten rupesin lohduttelemaan itseäni. \"Älä ole\nmilläsikään, Gil Blas\", lausuin itsekseni, \"ole luja; ehkäpä tätä\naikaa seuraa uusi onnekkaampi. Onko sinulla nyt syytä heittäytyä\nepätoivon valtaan kunnollisessa vankilassa, kestettyäsi niin tukalan\nkärsivällisyyskokeen luolassa? Mutta, kas!\" lisäsin surullisesti,\n\"petänhän itseäni. Kuinka voisin päästä täältä pois? Minulta on\nriistetty kaikki keinot siihen, sillä rahaton vanki on kuin siivetön\nlintu.\"\n\nPeltopyyn ja kaniinin asemasta, jotka olin käskenyt pistää\nvartaaseen, minulle tuotiin kappale mustaa leipää ja ruukullinen\nvettä, ja minä sain niellä harmini yksinäni. Vietin kopissani\nviisitoista päivää näkemättä muita kuin vartijan, jonka huolena oli\nuudistaa evääni joka aamu. Joka kerta kuin hänet näin, puhuttelin\nhäntä, pyrkien jonkunlaiseen keskusteluun hänen kanssaan saadakseni\nhiukkasen huvitusta yksitoikkoisuudessani, mutta hän ei vastannut\nmitään yhteenkään kysymykseeni; en saanut häneltä niin halaistua\nsanaa, tavallisesti hän tuli ja meni minuun katsahtamatta.\nKuudentenatoista päivänä corregidor ilmestyi luokseni ja sanoi\nminulle: \"Sinun kärsimyksesi ovat vihdoinkin lopussa, ystäväni; minä\nilmoitan sinulle mieluisan uutisen. Olen saatattanut seurassasi\nolleen naisen Burgos'iin; ennen hänen lähtöään kuulustelin häntä,\nja tulokset olivat sinulle suotuisia. Sinä pääset vapaaksi tästä\npäivästä lähtien, jos se muulinajaja, jonka matkassa sanoit\nkulkeneesi Pennaflorista Cacabelos'iin, vahvistaa sanasi todeksi. Hän\non Astorgassa. Olen lähettänyt häntä noutamaan; hän tullee kai kohta;\njos hän tunnustaa tuon piinapenkkihistorian, niin olet paikalla\nvapaa.\"\n\nOlin riemuissani tästä sanomasta, luulin jo olevani koko asiasta\nselvä. Kiitin tuomaria hyvästä ja lyhyestä tuomiosta, jonka hän\naikoi minulle julistaa. En ollut ehtinyt vielä kiitostani lopettaa,\nkun muulinajaja saapui huoneeseen kahden poliisimiehen tuomana.\nTunsin hänet paikalla, mutta tuo lurjus, joka oli varmaankin myönyt\nmatkalaukkuni sisällyksineen ja pelkäsi, että hänet tuomittaisiin\nmaksamaan takaisin siitä tulleet rahat, jos myöntäisi tuntevansa\nminut, lausui häpeämättä, ettei tiennyt kuka olin, eikä sanonut\nmilloinkaan nähneensä minua. \"Voi sinua, petturi\", huudahdin\nsilloin, \"tunnusta pois myöneesi kapineeni ja puhu selvä totuus.\nKatsele tarkasti minua: minä olen yksi niitä, joita sinä uhkasit\npiinapenkillä Cacabelos'in kylässä ja joita sinä niin julmasti\npeljätit.\" Muulinajaja vastasi kylmästi, ettei hänellä ollut\nmitään aavistusta siitä, mitä puhuin; ja kun hän yhä piti kiinni\nväitöksestään, että minä olin hänelle aivan tuntematon, niin vapaaksi\npääsyni siirrettiin toiseen kertaan.\n\n\"Poikaseni\", lausui corregidor silloin, \"näethän, ettei muulinajaja\nvahvistakaan kertomustasi todeksi: en siis voi laskea sinua vapaaksi,\nniin halusti kuin sen tekisinkin.\"\n\nSainpa siis uudelleen sonnustaa itseni kärsivällisyydellä ja paastota\nedelleenkin vedellä ja leivällä sekä nähdä vaiteliasta vartijaani.\nKun ajattelin, etten voinut päästä erilleni oikeuden kynsistä,\nvaikken ollut tehnyt pienintäkään rikosta, niin jouduin ehdottomasti\nepätoivoon, ikävöinpä jo takaisin luolaan. \"Lopultakaan minulla ei\nollut siellä niin ikävä kuin tässä kopissa; rosvojen seurassa minulla\noli hyvä pöytä, ja heidän kanssaan pidin hupaista keskustelua, ja\nsitäpaitsi elin poispääsemisen ihanassa toivossa; täällä sensijaan\nsaan pitää onnena, jos viattomuudestani huolimatta pääsen täältä pois\njoutuakseni kaleereihin\".[11]\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\nJossa kerrotaan, miten Gil Blas pelastuu vankeudesta sekä mihin hän\nsitten menee.\n\n\nViettäessäni siten taas päiviäni, ajatukset ainoana ilonani, tulivat\nseikkailuni tunnetuksi kaupungilla tuomarille antamani kertomuksen\nmukaan. Monet saivat halun nähdä minua uteliaisuudesta. He tulivat\ntoinen toisensa perään katselemaan pienestä ikkunalävestä, joka antoi\nniukan valon koppiini, ja tirkisteltyään jonkun aikaa he läksivät\ntaas tiehensä. Tämä oli minulle uutta. Vankeuteen joutumisestani asti\nen ollut nähnyt yhdenkään ihmisen ilmestyvän ikkunani eteen, joka oli\neräälle pihalle päin, missä taasen vallitsi ainainen hiljaisuus ja\nkolkkous. Ymmärsin siitä herättäneeni huomiota kaupungissa; mutta en\nollut varma pitäisinkö sitä hyvänä vai pahana merkkinä.\n\nEräs ensimmäisiä katselijoitani oli pieni kirkkolaulaja\nMondognedosta, sama joka oli myöskin pelännyt piinapenkkiä ja\npötkinyt käpälämäkeen. Minä tunsin hänet eikä hänkään pyrkinyt\ntuntemattomaksi. Tervehdimme toisiamme, ja alotimme sitten pitkän\nkeskustelun. Minun täytyi uudestaan kertoa juurtajaksain kaikki\nseikkailuni, mikä teki kahtalaisen vaikutuksen kuulijoihini:\nensiksikin sain heidät nauramaan ja toiseksi saavutin heidän\nmyötätuntoisuutensa. Kaikki ihmiset, jotka olivat kuten hänkin tullut\nsinne uteliaisuudesta, vakuuttivat onnettomuuteni liikuttavan heitä\nsuuresti sekä lupasivat tehdä kaiken voitavansa saadakseen minut\nvapauteen.\n\nHe pitivätkin lupauksensa. He puhuivat puolestani corregidorille. Hän\nei enää epäillyt viattomuuttani, varsinkaan nyt laulajan kertomuksen\njälkeen, vaan tuli kolmen viikon kuluttua vankihuoneeseeni.\n\n\"Gil Blas\", niin hän lausui minulle, \"voisin vielä pitää sinua\ntäällä, jos olisin ankarampi tuomari, mutta en halua enää pitentää\nodotustasi: mene, olet vapaa; saat mennä mihin haluat. Mutta,\nsanoppa\", jatkoi hän, \"jos sinut vietäisiin metsään, jossa se luola\non, niin etkö voisi sitä löytää?\" -- \"En, herra tuomari\", vastasin\nsiihen, \"sillä olenhan sinne mennyt ainoastaan öiseen aikaan, ja\nmyöskin sieltä tullut ennen päivänkoittoa, joten minun on mahdoton\ntuntea paikkaa, jossa se on.\" Silloin tuomari läksi pois sanoen\nkäskevänsä vartijan avata ovet minulle. Kotvasen kuluttua päävartija\nsaapuikin koppiini, erään apuvartijan seurassa, jonka kainalossa\noli palttinakäärö. He ottivat totisina, sanaakaan lausumatta yltäni\nihokkaan ja housut, jotka olivat hienosta kankaasta ja melkein uudet,\nmutta jotka tosin eivät omiani olletkaan, sekä vetivät ylleni vanhan\nmekkoresun ja työnsivät minut hartioista ulos ovesta. Mitään siitä,\nminkä olivat minulta ottaneet, en saanut takaisin, oikeuskulut olivat\nnielleet kaikki.\n\nHäpeä huonosta vaatetuksestani vähensi sitä iloa, jota vangit\ntavallisesti tuntevat vapaaksi päästessään. Olin aikeissa pujahtaa\nheti paikalla kaupungista pois päästäkseni ihmisten näkyvistä, sillä\nminun oli vaikea kestää heidän katseitaan. Mutta kiitollisuuteni\nsai voiton häveliäisyydestäni: menin kiittämään pikku kanttoriani,\njohon minulla olikin niin paljon syytä. Hän ei voinut olla nauramatta\nnähdessään minut. \"Kas, tekö se olette!\" huudahti hän, \"en ollut\ntuntea teitä tuossa asussa. Mikä on nyt tarkoituksenne? mitä aiotte\nnyt ruveta hommaamaan?\" -- \"Minä tuumiskelen\", vastasin hänelle,\n\"lähteä Burgos'iin, siellä etsin käsiini sen ylhäisen rouvan,\njonka olen pelastanut; hän antanee minulle joitakuita pistooleja;\nsitten matkustan Salamancaan, jossa koetan saada jotakin hyötyä\nlatinantaidostani. Ainoa huoleni on, etten vielä ole Burgos'issa.\nMatkallakin on elettävä, ja tiedättehän, ettei rahatonta matkamiestä\npöytään kutsuta.\" -- \"Kyllä ymmärrän\", vastasi hän, \"minä annan\nteille kukkaroni. Se on tosin hoikanlainen, mutta eihän lukkari ole\nminkään piispa.\" Samassa hän veti sen esiin, pannen sen käteeni\nniin herttaisesti, etten voinut olla sitä ottamatta kaikkineen\npäivineen. Kiitin häntä, niinkuin hän olisi antanut minulle kaikki\nmaailman aarteet. Sitten läksin hänen luotaan ja poistuin kaupungista\nmenemättä katsomaan muita, jotka olivat vaikuttaneet vapautumiseeni;\nlähetinhän heille vaan itsekseni tuhansia siunauksia palkinnoksi\nhyvyydestään.\n\nLaulaja oli ollut oikeassa, kun ei ruvennut kukkaroaan kehumaan; sen\nsisällys oli tosiaankin niukka: moniaita lantteja. Mutta onneksi\nolin kahden viime kuukauden ajan saanut totutellaida hyvin suureen\nkohtuullisuuteen elämässäni, ja niinpä minulla oli vielä jälelläkin\nmoniaita realeja saapuessani Ponte de Mulan kylään, joka ei ole\nenää kaukana Burgos'ista. Pysähdyin sinne saadakseni kuulla uutisia\ndonna Menciasta. Menin erääseen ravintolaan, jonka emäntä oli hyvin\nkärttyinen ja äreä ämmä. Huomasin heti hänen happamesta naamastaan\nettei juhlamekkoni miellyttänyt häntä, jonka kuitenkin annoin hänelle\nsydämestäni anteeksi. Istahdin erään pöydän ääreen. Söin leipää\nja juustoa sekä join muutaman siemauksen viheliäistä viiniä, jota\nminulle tarjottiin. Aterian kuluessa, joka laatuunsa nähden mainiosti\nsoveltui pukuuni, koetin ryhtyä keskusteluun emännän kanssa,\nmutta hän ilmaisi ylenkatseellisella silmäyksellä haluttomuutensa\nhaastelemaan kanssani. Pyysin hänen sanomaan, tunsiko hän Guardian\nmarkiisin, oliko hänen linnansa kaukana tästä kylästä, ja varsinkin,\ntiesikö hän, mihin markiisitar oli joutunut. \"Tepä nyt kyselette\",\nvastasi hän perin halveksivasti. Ilmoittihan sentään, vaikka kyllä\nkovin epäystävällisellä äänellä, että markiisin linna oli vaan puolen\npeninkulman päässä Ponte de Mulasta.\n\nSyötyäni ja juotuani sanoin haluavani mennä levolle, sillä yö oli\njo käsissä, sekä pyysin huonetta. \"Huonetta teille!\" vastasi emäntä\näärettömällä ylenkatseella, \"ei minulla ole huonetta sellaisille,\njoiden illallisena on palanen juustoa. Kaikki vuoteeni ovat otetut.\nLatooni voitte mennä maata, ei minulla ole teille sen parempaa sijaa:\nettepä te ensimmäistä kertaa tainne olilla maata.\" Hän ei itsekään\naavistanut, kuinka totta puhui. En vastannut mitään hänen sanoihinsa,\nvaan päätin viisaasti hyväksyä hänen olkikuponsa, joille nukuin pian\nniin rauhaisasti kuin pitkästä matkasta väsynyt ainakin.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\nJossa kerrotaan miten donna Mencia ottaa hänet vastaan.\n\n\nNousin aamulla ani varahin ylös ja menin tekemään tiliä emännälle,\njoka oli jo jalkeilla. Kylässä tiedustelin sitten tietä linnaan,\njohon olin matkalla. Satuin kääntymään kysymykselläni samanlaatuisen\nhenkilön puoleen kuin Pennaflorin ravintolan isäntä. Hän ei tyytynyt\nvastaamaan yksinkertaisesti kysymykseeni, vaan ilmoitti samalla\ndon Ambrosion kuolleen kolme viikkoa sitten, ja markiisittaren,\nhänen puolisonsa, vetäyneen erääseen luostariin Burgos'issa, jonka\nhän myöskin mainitsi nimeltään. Läksin siis suoraa päätä kaupunkia\nkohden, enkä linnaan, kuten olin aikonut, ja riensin kuin lennossa\nluostariin, jossa donna Mencia asui. Pyysin portinvartijatarta\nsanomaan markiisittarelle, että eräs nuori mies, joka on\nvastikään päässyt Astorgan vankilasta, haluaisi puhutella häntä.\nPortinvartijatar meni heti täyttämään pyyntöäni. Hän tuli hetimiten\ntakaisin ja saattoi minut erääseen keskusteluhuoneeseen, jossa minun\nei tarvinnut kauan odottaa, ennenkuin don Ambrosion leski saapui\nsynkeässä surupuvussa ristikon taa.\n\n\"Olkaa tervetullut\", lausui hän minulle herttaisella äänellä. \"Neljä\npäivää sitten kirjoitin eräälle henkilölle Astorgaan, pyytäen häntä\netsimään teitä minun puolestani ja pyytämään hartaimmasti teitä\nsaapumaan luokseni heti kun pääsette vankeudestanne. En epäillyt,\nettä teidät laskettaisiin viipymättä vapauteen, sillä puhuin\nviattomuutenne puolesta Corregidorille, niin ettei enempää liene\ntarvittu. Silloin sain sen vastauksen, että olitte päässyt vapaaksi,\nmutta ettei kukaan tiennyt, mihin olitte hävinnyt. Pelkäsin jo,\netten enää teitä näkisi enkä saisi iloa osoittaa kiitollisuuttani\nteitä kohtaan, mikä olisi ollut sangen ikävää minulle. Älkää olko\nmillännekään,\" jatkoi hän, huomattuaan, kuinka minua hävetti esiintyä\nniin surkeassa vaatetuksessa. \"Sen suuren palveluksen jälkeen, jonka\nolette minulle tehnyt, olisin kiittämättömin nainen maailmassa, ellen\ntekisi jotakin puolestanne. Minä haluan nostaa teidät vaikeasta\ntilastanne ylös; se on velvollisuuteni, ja minä voin sen tehdä.\nMinulla on kylliksi varoja voidakseni suorittaa velkani teille,\ntuottamatta sillä mitään haittoja omalle mukavuudelleni.\"\n\n\"Te tunnette\", jatkoi hän, \"minun vaiheeni siihen päivään asti,\njona meidät molemmat vangittiin: minä kerron teille nyt, mitä\nminulle on tapahtunut siitä lähtien. Kuultuaan suustani tosi\ntarinan elämänvaiheistani, antoi Astorgan corregidor saattaa\nminut Burgos'iin, joten tulin takaisin don Ambrosion linnaan.\nPaluuni tuotti suunnattoman hämmingin sinne; sanottiin tulleeni\nliian myöhään. Markiisiin oli pakoni koskenut kuin salaman isku;\nhän oli äkisti sairastunut, ja lääkärit olivat jo toivottomia.\nTämä oli minulle uusi syy valittaa kohtaloni kovuutta. Annoin\nkuitenkin ilmoittaa tuloni. Astuin hänen huoneeseensa, heittäysin\npolvilleni hänen vuoteensa viereen, silmät täynnä kyyneliä ja sydän\ntuskasta pakahtumaisillaan. 'Mikä teidät saattoi tänne', lausui hän\nhuomattuaan minut, 'tuletteko katsomaan työtänne? Eikö teille riitä\nse, että olette elämän ryöstänyt minulta? Pitääkö teidän olla vielä\nkuolemani todistajana, ennenkuin olette tyytyväinen?' 'Sennor',\nvastasin hänelle, 'Ines on varmaankin kertonut paenneeni edellisen\npuolisoni kanssa; ettekä olisi ilman surullista tapausta, joka hänet\ntaas riisti minulta, milloinkaan enää nähnyt minua.' Sitten kerroin\nhänelle don Alvarin murhasta. Kerroin rosvojen hyökänneen kimppuumme\nja vieneen minut luolaansa. Puhuin don Ambrosiolle kaikki muunkin,\nmitä minulle oli tapahtunut.\"\n\n\"Lopetettuani kertomukseni don Ambrosio ojensi minulle kätensä. 'Tämä\nriittää', lausui hän hellästi, 'raskas suruni on poissa. Mitenkä\nvoisinkaan moittia teitä? Te löydätte rakkaan puolisonne; te lähdette\nluotani hänen seurassaan: voinko teitä siitä syyttää? En, Sennora,\nolisi liikaa sentähden nurkua. Enkä minä tahtonut teitä edes takaa\najaa, vaikka teidän menettäminen olikin minulle sama kuin kuolema.\nMinä kunnioitin ryöstäjänne pyhiä oikeuksia teihin, jopa teidänkin\nkiintymystänne häneen. Sanalla sanoen, tahdon tehdä teille oikeutta,\nja palaamisenne herättää minussa eloon kaikki entisen rakkauteni.\nNiin, armas Menciani, teidän läsnäolonne täyttää sydämeni ihanimmalla\nilolla; mutta! enhän saa siitä kauan nauttia! Tunnen viimeisen\nhetkeni lähestyvän. Tuskin olen saanut teidät taas nähdä, kun täytyy\nlausuani teille ikuiset jäähyväiset.' Näiden liikuttavain sanain\njohdosta alkoivat kyyneleeni valua vielä viljemmin. Tunsin ääretöntä\ntuskaa, jota en voinut olla lausumatta hänelle. Don Alvarkaan, joka\noli minulle niin rakas, ei ole saanut kyyneleitäni niin runsaasti\nvuotamaan. Don Ambrosio oli tuntenut oikean aavistuksen kuolemastaan;\nhän kuoli seuraavana päivänä, ja minä tulin melkoisen omaisuuden\nperijäksi; sen hän oli määrännyt minulle jo naimisiin mennessämme. En\naio sitä käyttää huonoihin tarkoituksiin. Minä en tunne enää vetoa\nmaailmaan, aion päättää päiväni tässä luostarissa, viettäen aikani\nhyväntekeväisyydellä.\"\n\nNiin kertoi donna Mencia. Sitten hän veti vaatteidensa poimuista\nesiin kukkaron ja viskasi sen minulle lausuen: \"Tässä on sata\nkultarahaa, jotka annan teille ainoastaan pukemistanne varten. Tulkaa\nsitten taas luokseni; aikomukseni ei ole supistaa kiitollisuuttani\nniin vähään.\" Kiitin häntä tuhansin kerroin ja vakuutin, etten lähde\nBurgos'ista käymättä sanomassa jäähyväisiä hänelle. Tämän lupauksen\njälkeen, jonka aioin vahvasti pitää, läksin etsimään jotakin\nravintolaa. Astuin ensimmäiseen parhaaseen, joka sattui tielleni.\nPyysin huonetta, ja ehkäistäkseni surkean asuni herättämästä huonoja\najatuksia itsestäni sanoin isännälle, että ulkoasuni kehnoudesta\nhuolimatta kykenin runsaalla mitalla maksamaan kortteeristani.\nSilloin isäntä, nimeltään Majuelo, joka oli luonteeltaan suuri\nkoiransilmä, mittasi minut silmillään päästä jalkoihin asti ja\nvastasi kylmällä, häijynilkisellä äänellä, ettei hän ollenkaan\ntarvinnut tätä vakuuttamista ollakseen varma, että minä tuon paljon\nrahaa hänelle; sanoi vielä vaatteitteni alta huomaavansa ikäänkuin\njotakin ylhäistä pilkistävän, joten hän oli ihka varma siitä, että\nminä olin jalo aatelismies. Huomasin tuon herjan tekevän vaan pilaa\nminusta; senvuoksi näytin hänelle kukkaroni tehdäkseni kerrassaan\nlopun hänen ilvehtimisestään. Luin hänen nähtensä kultarahani\neräällä pöydällä, ja huomasinpa että kolikkoni vaikuttivat\nsuosiollisen muutoksen hänen arvosteluunsa minusta. Pyysin hänen\ntoimittamaan luokseni räätälin. \"Eiköhän ole parempi noudattaa\ntänne vaatekauppias\", sanoi hän, \"hän tuopi muassaan kaikenlaisia\nvaatteita, joten pääsette kunnon pukeeseen muutamassa hetkessä.\" Minä\nhyväksyin hänen ehdotuksensa, mutta kun päivä lähestyi jo loppuaan,\nniin päätin siirtää vaatteiden ostamisen huomiseen. Aioin iltasella\npitää huolta vaan hyvästä atriasta, korvatakseni kehnoa muonanpitoa,\njohon olin saanut tyytyä luolasta lähdöstäni asti.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\nJossa kerrotaan miten Gil Blas pukeutui, minkä uuden lahjan hän saa\ndonna Mencialta ja millä tavalla hän lähtee Burgos'ista.\n\n\nMinulle tuotiin runsas annos lammashakkelusta, jonka söin melkein\nkaikki. Yhtä runsaalla mitalla join hyvää viiniä, ja sitten menin\nmakuulle. Minulla oli jommoinenkin vuode, ja senvuoksi toivoin pian\nvaipuvani virkistävään uneen. Mutta en voinut silmäänikään ummistaa,\nsillä ajatukseni asuivat kokonaan vaatteissa, jotka aioin hankkia\nitselleni. Mitä minun on tehtävä? lausuin itsekseni: noudatanko\nalkuperäistä aikomustani? Ostaisinko maisteripuvun mennäkseni\nSalamancaan etsimään jotakin opettajanpaikkaa? Mutta miksipä\nmaisteripukua? Onko minulla halua antautua hengelliselle alalle?\nVetävätkö taipumukseni siihen suuntaan? Ei suinkaan, vaan tunnen\naivan päinvastaista halua itsessäni; minä tahdon pysyä miekan miehenä\nja olla oman onneni seppä. Tähän päätökseen pysähdyin.\n\nAioin siis ostaa aatelismiehen puvun, olin varma, että siinä puvussa\nsaavuttaisin soveliaan ja tuottoisan paikan. Näissä suloisissa\naatoksissa odottelin päivän nousua suurimmalla kärsimättömyydellä, ja\nniin pian kuin sen ensi säteet hipasivat silmiäni nousin vuoteeltani\nylös. Nostin niin suuren melun ravintolassa, että kaikki nukkujat\nsiitä heräsivät. Huutelin palvelijoita, jotka viruivat vielä\nvuoteillaan, vastaten kutsumisiini järeillä kirouksilla. Heidän\ntäytyi kuitenkin nousta, enkä minä antanut heille hengähtämisen\nrauhaa, ennenkuin he toimittivat luokseni vaatekauppiaan. Pian\nmuuan sellainen ilmestyikin taloon. Hänellä oli seurassaan kaksi\napulaista, jotka kumpainenkin kantoivat viheriäisellä palttinalla\npeitettyä nyyttiä. Hän tervehti minua erittäin kohteliaasti, lausuen:\n\"Teidän armonne teki onnellisen vaalin, kääntyessänne minun,\nettekä kenenkään muun puoleen asiallanne. En tosin tahdo ollenkaan\npanetella virkaveljiäni; Jumala varjelkoon minua leikkaamasta\nmillään tavalla heidän kunniaansa! mutta, meidän kesken sanoen,\nheissä ei ole yhtäkään omantunnon miestä; he ovat järkiään pahempia\nkuin juutalaiset. Minä olen ainoa tunnollinen vaatekauppias koko\nkaupungissa. Minä otan vaan pienen kohtuullisen voiton, markka\nviidestä pennistä -- yhm! viisi penniä markasta piti sanomani.\nMinun ei tarvitse, taivaalle kiitos, harjoittaa ammattiani veijarin\ntavalla.\"\n\nPidettyään tämänkaltaisen alkulauseen, jonka minä pöllöydessäni\nuskoin puustavin mukaan, vaatekauppias käski apulaistensa avata\nnyytit, joista tuli näkyviin vaatepukuja kaikkia eri värejä. He\nnäyttivät minulle moniaita yksinkertaisempia vaatekappaleita, mutta\nne minä hyljäsin heti ylenkatseella, sillä ne olivat minusta liian\nvähäpätöisen näköisiä. Mutta sitten he koettivat ylleni erästä,\njoka oli kuin minulle tehty. Se miellytti muutenkin minua suuresti,\nvaikka olikin hieman haalistunut. Se oli sinisestä sametista tehty\nihokas, jonka hihat olivat varustetut koristeleikkauksilla, sekä\nhousut ja mantteli samasta aineesta; ja kaikki olivat koristetut\nkultaompeluksilla. Puku viehätti mieltäni paljon; ilmaisin haluavani\nostaa, sen. Huomattuaan puvun minua miellyttävän, kauppias kehui\nerinomaista aistiani. \"Peijakas!\" huudahti hän, \"näkee heti, että\nte olette oikea asiantuntija. Tietäkää siis, että tämä puku on\ntehty eräälle maan ylhäisimpiä herroja, eikä sitä ole pidelty kuin\npari kolme kertaa yllä. Koetelkaahan samettia, kauniimpaa ette\nlöydä mistään; ja katsokaa koruompelusta, parempaa työtä ette\nole nähnyt.\" -- \"Mikähän olisi tämän hinta?\" kysyin sitten. --\n\"Kuusikymmentä tukaattia\", vastasi hän, \"sillä hinnalla olen jo\nkerran kieltäytynyt sitä myömästä, niin totta kuin olen rehellinen\nmies.\" Todiste oli vaikuttava. Tarjosin neljäkymmentäviisi; siinäkin\noli kukaties puolet liikaa. \"Teidän armonne\", vastasi kauppias\nkylmästi, \"minä en vaadi liikoja, minulla vaan on yksi hinta. Mutta\ntämä\", jatkoi hän, näyttäen hylkäämääni pukua, \"ottakaa tämä, sen\nvoin myödä halvemmalla.\" Tämähän vaan kiihotti haluani ostamaan\nedellistä; ja kun luulin, ettei hän aio vähääkään helpottaa, niin\nluin kuusikymmentä tukaattia hänen käteensä Huomattuaan kuinka\nhelposti rahat minulta lohkesivat, niin luulen, että hän tarkasta\nomastatunnostaan huolimatta alkoi katua, ettei enempää pyytänyt.\nTyytyväisenä hän sentään lähti voitettuaan markan viidestäpennistä.\n\nOlinpa nyt kuitenkin muhkean manttelin, ihokkaan ja housujen\nomistaja. Aamupäiväni kului vielä puuttuvain vaatekappalten\nhankkimisessa. Ostin alusvaatteita, hatun, silkkisukat, kengät\nja miekan, jotka kaikki sonnustin viipymättä ylleni. Mikä riemu\noli katsella itseään niin hyvin puettuna! En voinut kyllikseni\npeilailla pulskaa asuani. Ei ole koskaan riikinkukko niin ihaillut\nhöyheniään kuin minä pukuani. Iltapäivällä kävin toisen kerran donna\nMencian luona, joka otti taas perin herttaisesti minut vastaan. Hän\nkiitti minua uudelleen avustani. Sen jälkeen lausuimme toisillemme\nkohteliaisuuksia molemmin puolin. Sitten hän toivotti minulle\nkaikenlaista onnea ja läksi pois, antamatta minulle muuta kuin yhden\nsormuksen, noin kolmenkymmenen pistoolin arvoisen, jonka pyysi minun\nottamaan muistoksi häneltä.\n\nSeisoin siinä kuin puusta pudonneena sormuksineni; olin tietysti\nodottanut paljon suurempaa lahjaa. Enpä ollut siis ensinkään\ntyytyväinen rouvan anteliaisuuteen palatessani syvissä mietteissä\ntakaisin ravintolaan; mutta sinne tullessani tapahtui jotakin\nmieluista minulle: eräs mies, joka oli astellut jälessäni sinne,\nlaski perille saapuessamme manttelin yltään ja veti kainalonsa alta\nison pussin. Pussin nähdessäni, joka tuntui olevan aivan täynnä\nrahaa suurenivat silmäni, kuten kaikkein muittenkin läsnäolevain,\nja enkelien laululta kuului minusta, kun mies lausui, asettaissaan\npussin eräälle pöydälle: \"Herra Gil Blas, rouva markiisitar lähettää\ntämän teille.\"\n\nTein syviä kumarruksia tuojalle ja kiittelin häntä tuhansilla\nkohteliaisuuksilla; ja niinpian kuin hän lähti ravintolasta,\nhyökkäsin kuin haukka saaliinsa kimppuun pussiin käsiksi ja vein\nsen huoneeseni. Minä luin ne viipymättä, siinä oli tuhat tukaattia.\nViimeisiä kolikoita laskiessani astui isäntä huoneeseeni katsomaan,\nmitä pussissa oli, sillä hän oli kuullut tuojan sanat. Rahani,\njotka olivat kasassa pöydällä, vaikuttivat häneen valtaavasti.\n\"Saakeli soikoon, onpa siinä rahaa\", huudahti hän. Kerroin hänelle\nsilloin donna Mencian historian, jota hän kuunteli suurella\ntarkkaavaisuudella. Sitten puhuin hänelle suoraan omatkin vaiheeni,\nja kun hän näytti mielenkiinnolla ottavan osaa asioihini, niin pyysin\nhäneltä neuvoa, miten nyt rupeisin menettelemään.\n\nHän mietti kotvasen ja lausui sitten vakavasti: \"Herra Gil Blas,\nolen mieltynyt teihin, ja koska te olette niin avomielisesti uskonut\nminulle ajatuksenne, niin minäkin tahdon mairittelematta lausua\nteille, mihin katsoisin teidän parhaiten soveltuvan. Te näytätte\nminusta syntyneen hovimieheksi; kehottaisin teitä senvuoksi lähtemään\nsinne ja liittymään jonkun ylhäisen herran seurueeseen. Neuvon siis\nteitä menemään Madridiin; mutta palvelijoitta ette voi sinne lähteä.\nSiellä arvostellaan ihmistä kuten muuallakin sen mukaan, kuinka\nkomeasti hän esiintyy. Minä annan teille palvelijan, luotettavan\nmiehen, joka on samalla terävä päästään, sanalla sanoen, oman\nkasvattamani pojan. Ostakaa kaksi muulia, toisen itsellenne, toisen\nhänelle, ja lähtekää matkalle niin pian kuin mahdollista.\"\n\nTämä neuvo oli liiaksi omaa mieltäni myöten ollakseni sitä\nseuraamatta. Niinpä ostin siis seuraavana päivänä kaksi kaunista\nmuulia ja otin palvelukseeni miehen, jota minulle oli suositettu. Hän\noli kolmenkymmenenvuotias mies, näöltään siivo ja yksinkertainen.\nHän sanoi olevansa kotoisin Galiciasta; nimeltään hän oli Ambrosio\nLamelalainen. Omituiselta vaan tuntui minusta, ettei hän yhtään\nnäyttänyt huolehtivan siitä, mikä palvelijoille tavallisesti on\npää-asia, nimittäin hyvästä palkasta, vaan selitti päinvastoin\nolevansa aivan tyytyväinen siihen, mitä minä hyvästä suomastani\nhänelle antaisin. Sitten ostin vielä puolisaappaat sekä matkalaukun\nalusvaatteitani ja rahojani varten. Suoritettuani laskuni isännälle\nläksin seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa Burgos'ista matkalle\nMadridiin.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\nJossa näytetään, ettei onneen ole luottamista.\n\n\nEnsi yön nukuimme Duennas'sissa, ja seuraavana päivänä saavuimme\nkello neljän seudussa iltapäivällä Valladolidiin. Pysähdyimme\nerääseen ravintolaan, joka näytti olevan kaupungin parempia, Heitin\nmuulit palvelijani huostaan ja astuin erääseen huoneeseen, johon\nkäskin ravintolanpalvelijan tuoda matkalaukkuni. Kun tunsin itseni\nhieman väsyneeksi, niin viskauduin vuoteelleni ottamatta kenkiä\njalastani, ja nukuin siihen huomaamattani. Herätessäni oli jo melkein\nyö. Kutsuin Ambrosiota. Hän ei ollut sillä hetkellä saatavissa,\nmutta saapui kohta. Tiedustelin, missä hän oli ollut, ja hän vastasi\nhurskaan näköisenä tulevansa kirkosta, jossa oli ollut kiittämässä\nJumalaa siitä, että Hän oli varjellut meitä kaikilta onnettomuuksilta\nBurgos'ista Valladolidiin asti. Minä hyväksyin hänen tekonsa, ja\nkäskin sitten hänen tilata minulle kananpaistia illalliseksi.\n\nAntaessani hänelle tätä määräystä isäntä astui huoneeseeni kynttilä\nkädessä. Hän valaisi sillä erästä naista, joka näytti minusta\nenemmän kauniilta kuin nuorelta ja oli erittäin ylellisesti puettu.\nHän nojautui vanhaa palvelijaa vasten, ja pieni maurilaispoika\nkantoi hänen helmustaan. Ällistykseni ei ollut vähäinen, kun tämä\nkaunotar teki ensin syvän kumarruksen minulle ja kysyi sitten,\nenkö ollut herra Gil Blas Santillanasta. Tuskin ehdin myöntävästi\nvastata tähän kysymykseen, kun hän heitti palvelijansa käsivarren\nja riensi syleilemään minua ylenpalttisella riemulla, joka teki\nhämminkini vielä suuremmaksi. \"Taivas olkoon ijäti kiitetty\",\nhuudahti hän. \"Teitä minä juuri etsin, herra ritari!\" Tämä esipuhe\njohti heti mieleeni Pennaflorin veijarin, ja aloin epäillä naista\nhäpeämättömäksi seikkailijattareksi; mutta sitten hän lisäsi jotakin,\nmikä muutti ajatukseni hänestä edullisemmaksi. \"Minä olen\", jatkoi\nhän, \"donna Mencia de Mosqueran serkku, hänen, joka on teille niin\nsuuressa kiitollisuudenvelassa. Sain tänä aamuna häneltä kirjeen.\nKuultuaan teidän aikovan Madridiin hän pyytää minun pitämään teistä\nhyvää huolta, jos tulette tämän kautta kulkemaan. Olen jo kaksi\ntuntia juossut ympäri kaupunkia. Olen käynyt ravintolasta ravintolaan\ntiedustamassa, mitä vieraita niissä on; ja sen kuvauksen johdosta,\njonka olen isännältä saanut teistä, arvelin teidän olevan serkkuni\nvapauttajan. Ja nyt, kun kerran tapasin teidät\", jatkoi hän, \"tahdon\nnäyttää, kuinka suuressa arvossa pidän suvulleni ja varsinkin\nrakkaalle serkulleni tehtyjä palveluksia. Pyydän teitä ystävällisesti\ntulemaan luokseni asumaan; siellä teillä on paljon mukavampaa kuin\ntäällä\".\n\nPyrin estelemään, huomauttaen, että minusta olisi liikaa vaivaa;\nmutta pian olin neuvotonna hänen pyytämistään vastaan. Ravintolan\nportilla oli vaunut meitä odottamassa. Hän itse huolehti siitä,\nettä matkalaukkuni toimitettiin vaunuihin, \"sillä\", lausui hän,\n\"Valladolidissa on niin paljon varkaita\"; mikä ei valetta ollutkaan.\nSitten nousin vaunuihin kauniin kestiemäntäni ja hänen vanhan\npalvelijansa kera, antaen siten riistää itseni ravintolasta pois,\nsuureksi mielipahaksi isännälle (niin ainakin luulin), joka jäi ilman\nniitä runsaita rahoja, joita oli luullut minulta saavansa.\n\nJonkun ajan kuluttua vaunumme pysähtyivät. Nousimme niistä\npois suuren rakennuksen kohdalla ja astuimme erääseen perin\nkomeasti kalustettuun huoneeseen, jota valaisi pari-kolmekymmentä\nvahakynttilää. Siellä oli useita palvelijoita, joilta saattajattareni\nkysyi heti, oliko don Rafael jo tullut; he vastasivat, ettei hän\nollut vielä tullut. Silloin hän lausui minulle: \"Herra Gil Blas, minä\nodotan veljeäni. Hänen pitäisi saapua tänä iltana linnastamme, joka\non kahden peninkulman päässä kaupungista. Kuinka hauskaa hänelle\nnähdä talossaan miehen, jolle koko perheemme on niin paljosta\nkiitollinen!\" Hänen tätä sanoessaan, alkoi kuulua melua käytävästä,\nja kohta näimme sen syntyneen don Rafaelin tulon johdosta, sillä hän\nastui samassa huoneeseen. Hän oli solakka, erittäin miellyttävän\nnäköinen mies. \"Onpa hyvä että tulit veliseni\", lausui sisko hänelle:\n\"tiedätkö, että herra Gil Blas on vieraamme; sinun tulee häntä\nhuvittaa minun kanssani. Emme voi kylliksi kiittää häntä siitä\nhyvästä, minkä hän on tehnyt sukulaisellemme, donna Mencialle.\nKatsohan\", jatkoi hän, \"tässä on hänen kirjeensä\". Don Rafael avasi\nkirjeen ja luki ääneen seuraavat sanat:\n\n    \"Rakas Camillani!\n\n    Herra Gil Blas, Santillanasta, joka on pelastanut sekä elämäni\n    että kunniani, tulee matkustamaan hoviin. Hän kulkee silloin\n    epäilemättä Valladolidin kautta. Veriheimolaisuutemme nimessä, ja\n    vielä enemmin sen ystävyyden tähden, joka meitä yhdistää, pyydän\n    teitä ottamaan hänet vieraaksenne ja pitämään häntä jonkun aikaa\n    luonanne. Rukoilen teitä ja serkkuani don Rafaelia täyttämään\n    pyyntöni osoittamalla pelastajalleni kaikkea kestiystävyyttä\n    Burgos'issa.\n\n                           Uskollinen serkkunne: Donna Mencia.\"\n\n\"Niinkö!\" huudahti don Rafael, luettuaan kirjeen, \"tämä herrako on\nserkkuni pelastaja? Olkoon taivas kiitetty, että saan teidät nähdä.\"\nNäin lausuen hän lähestyi minua sulkien minut lujasti syliinsä.\n\"Mikä riemu nähdä teidät täällä, herra Gil Blas! Turhaa oli serkkuni\nsuosittaa teitä luoksemme; hänen olisi tarvinnut vaan ilmoittaa\nteidän matkustavan Valladolidin kautta; se olisi riittänyt. Sisareni\nCamilla ja minä tiedämme hyvin, mitä meidän on tehtävä miehelle, joka\non tehnyt rakkaimmalle sukulaisellemme suurimman palveluksen, minkä\nihminen voi toiselle tehdä!\" Vastasin parhaani mukaan näihin sanoihin,\njoita seurasi paljon samanlaisia ylistyksiä ja armasteluja. Kun hän\nhuomasi, että jalassani oli yhä vielä puolisaappaat, niin hän oitis\ntoimitti palvelijansa vetämään ne pois.\n\nSenjälkeen astuimme erääseen huoneeseen, jossa oli pöytä\nkatettu. Istuimme kolmen pöytään, don Rafael sisarineen ja\nminä. Aterioidessamme he lausuivat minulle väsymättä uusia\nkohteliaisuuksia. Joka-ainoaa sanaani he ihmettelivät kuin\nmitäkin viisauden kukkasta; ja olisipa kannattanut nähdä, millä\nhuomaavaisuudella he kumpikin pitivät huolta tarjoomisesta. Don\nRafael joi donna Mencian terveydeksi, ja minä noudatin tietysti\nhänen esimerkkiään. Suuremmitta estelyittä suostuin myöskin hänen\npyyntöönsä, johon Camillakin yhtyi, että nimittäin jäisin muutamaksi\naikaa heidän luokseen.\n\nHuomattuaan päättäneeni jäädä toistaiseksi heidän luokseen don Rafael\nehdotti, että lähtisin hänen linnaansa. Hän antoi siitä loistavan\nkuvauksen, ja haasteli laveasti huvituksista, joita hän voisi siellä\ntoimittaa minulle. \"Siellä\", lausui hän, \"voimme ensin huvittaa\nitseämme metsästyksellä, sitten kalastuksella; ja jos rakastatte\nkävelyitä, niin siellä on metsiä ja puistoja mitä ihanimpia. Muuten\nsiellä on runsaasti seuraa; toivon, ettette ikävysty aikojanne\".\nSuostuin ehdotukseen; ja päätimme lähteä tähän ihmeelliseen linnaan\nseuraavana aamuna. Tämän viehättävän päätöksen tehtyämme nousimme\npöydästä. Don Rafael näytti aivan hurmaantuneelta. \"Herra Gil\nBlas\", lausui hän syleillen minua, \"jätän teidät nyt sisareni\nseuraan. Lähden heti antamaan tarpeellisia ohjeita lähtöä varten ja\nilmoittamaan siitä kaikille niille, joita haluan mukaamme.\" Senjälkeen\nhän lähti huoneesta, ja minä jäin kahden kesken Camillan kanssa. Hän\ntarttui käteeni ja lausui katsellen sormustani: \"Teillähän on sangen\nkaunis timantti, mutta jotenkin pieni. Oletteko jalokivien tuntija?\"\n-- Vastasin, etten ole. -- \"Sepä ikävää\", vastasi hän, \"olisitte\nsaanut arvostella tämän hinnan.\" Hän näytti minulle suurta rubiinia,\njoka oli hänen sormessaan, ja sitä katsellessani hän jatkoi:\n\"Eräs setäni, joka on ollut kuvernöörinä Espanjan siirtomaissa\nFilippiineillä, on antanut sen minulle Valladolidin juvelisepät\nsanovat sen olevan kolmensadan pistoolin arvoisen.\" -- \"Sen hyvin\nuskon\", vastasin, \"sehän on tavattoman kaunis.\" -- \"Koska se teitä\nmiellyttää, niin vaihtakaamme niitä\", vastasi hän. Samassa hän\notti sormukseni ja pisti omansa minun pikkusormeeni. Tämän vaihdon\njälkeen, joka tuntui minusta hienotunteiselta lahjan antamiselta,\nCamilla lausui hyvää yötä ja läksi.\n\nSulkeuduin makuuhuoneeseeni käskettyäni palvelijani tulla herättämään\nminua aikaisin aamulla. Nukkumista vaan en joutanut ajattelemaan;\nmatkalaukkuni ja rubiinini täyttivät kokonaan mieleni kaikenlaisilla\nkauniilla unelmilla. \"Jumalan kiitos\", lausuin itsekseni, \"onneton\nolen ollut, mutta en ole enää. Tuhat tukaattia yhtäältä, kolmensadan\npistoolin arvoinen sormus toisaalta; ei ole huolta huomisesta.\"\nNautin jo edeltäkäsin niistä iloista, joita don Rafael valmistaa\nminulle linnassaan. Mutta kesken näitä ihania aatoksia toi uni\nuuvuttavia tuoksujaan ympärilleni; riisuin siis vaatteeni ja menin\nmakuulle.\n\nHerätessäni seuraavana aamuna huomasin ajan jo myöhäiseksi. Olin\nhyvin ihmeissäni, ettei palvelijaani näkynyt, vaikka olin antanut\nhänelle nimenomaisen määräyksen. \"Ambrosio\", mietin, \"uskollinen\nAmbrosioni on taas kirkossa, tai sitten hän on tänään hävyttömän\nlaiskalla tuulella.\" Mutta pian vaihtui tämä ajatukseni paljon\npahempaan; sillä noustuani huomasin matkalaukkuni olevan poissa,\nja päähäni lennähti heti epäluulo, että hän oli varastanut sen\nyöllä. Saadakseni asiasta varmuuden avasin huoneeni oven ja kutsuin\nAmbrosiota useita kertoja. Huutoni johdosta tuli eräs ukko luokseni\nja kysyi:\n\n\"Mitä haluatte, herra? Kaikki teidän väkenne lähtivät talostani ennen\npäivänkoittoa.\" -- \"Mitenkä, teidän talostanne?\" huudahtin; \"enkö\nsiis olekaan don Rafaelin luona?\" -- \"Minä en tunne sen nimistä\nherraa\", vastasi hän. \"Te olette matkustajahotellissa, ja minä olen\nisäntä. Eilen illalla, tuntia ennen teidän tuloanne tänne tuli se\nnainen, jonka kanssa söitte illallista, ja vuokrasi tämän huoneen\nerästä suurta herraa varten, joka matkustaa tuntemattomana. Hän\nsuoritti jo maksunkin etukäteen.\"\n\nNyt olin selvillä. Käsitin jo, mitä minun piti ajatella Camillasta\nja don Rafaelista; ymmärsin, että palvelijani, joka tarkalleen tunsi\nasiani, oli myönyt minut noille roistoille. Itseäni en kuitenkaan\nsyyttänyt tästä kolauksesta; en ajatellut, ettei sitä olisi koskaan\ntapahtunut, jollen olisi turhanpäiten itse lörpötellyt salaisuuksiani\nMajuelolle; vaan sen sijaan panin sen viattoman sallimuksen laskuun,\nsadatellen julmasti huonoa onneani. Ravintolan isäntä, jolle kerroin\nkoko tapahtuman, minkä hän muuten luultavasti tunsi yhtä hyvin kuin\nminäkin surkutteli kovasti onnettomuuttani. Voivotellen hän vakuutti\nolevansa perin onneton siitä, että tämä petos oli tapahtunut hänen\nkattonsa alla; mutta hänen vakuutuksistaan huolimatta pelkään pahoin\nhänellä olleen yhtä tarkat tiedot jutusta kuin burgosilaisellakin\nisännälläni, jolle olen aina antanut kunnian sen keksimisestä.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\nJossa kerrotaan, mitä Gil Blas päättää tehdä tämän onnettomuuden\njälkeen.\n\n\nSurkeiltuani kauan turhaan onneni nurjuutta, älysin lopuksi, että\nolisi paljon hyödyllisempää karaista itseäni onnettomuuksia vastaan\nkuin heittäytyä joutavaan huolehtimiseen. Kutsuin rohkeuttani ja\nlohdutin itseäni pukeutuessani sillä, etteivät rosvot sentään\nolleet vieneet vaatteitani ja muutamia tukaatteja, jotka olivat\ntaskussani, joten onneni ei siis ollut ihan lopussa vielä. Siitä\nhienotunteisuudesta olin heille erittäin kiitollinen. Puolisaappaat\nhe olivat myöskin suosiollisesti heittäneet minulle; ja ne annoin\nisännälle noin kolmannella osalla sitä hintaa, minkä ne olivat\nminulle maksaneet. Sitten poistuin ravintolasta, enkä tarvinnut\nnyt jumalankiitos kantajaa tavaroilleni. Ensiksi menin katsomaan,\nolivatko muulini vielä siinä ravintolassa, johon olin edellisenä\npäivänä mennyt. Arvasin tosin Ambrosion pitäneen niistäkin huolta,\nja suokoon herra, että olisin aina niin paikalleen hänen tekojaan\narvannut! Kuulin hänen jo illalla käyneen noutamassa ne pois.\nKäsittäen siitä, etten enää saisi niitä nähdä, enempää kuin rakasta\nmatkalaukkuanikaan, läksin allapäin astelemaan katuja, miettien\nmitä nyt ottaisin eteeni. Tuumiskelin jo lähteä takaisin Burgos'iin\nkääntyäkseni vielä kerran donna Mencian puoleen; mutta sitten\najattelin, että se olisi hänen hyvyytensä väärinkäyttämistä, ja sen\nohessa esiintyisin tyhmänä moukkana, joten luovuin siitä ajatuksesta.\nTuon tuostakin vilkaisin sormukseeni; ajatellessani sen olevan lahjan\nCamillalta, päästin raskaita huokauksia. \"Niinpä niin,\" lausuin\nitsekseni, \"jalokiviä en tunne, mutta tunnen ne ihmiset, jotka sen\nvaihettivat. Enpä luule tarvitsevani mennä kultaseppään saamaan\nvarmuutta siitä, että olen suuri tomppeli.\"\n\nHalusin kuitenkin tietää, minkä arvoinen sormukseni oikeastaan oli,\nja menin siis muutamaan juveliseppään, jossa se arvioitiin kolmen\ntukaatin hintaiseksi. Tämän kuultuani, mikä ei tosin vähääkään\nihmetyttänyt minua, toivotin Filippiinein kuvernöörin veljentyttären\nhittoon, johon olin jo ennenkin hänet lähettänyt. Tullessani\njuvelisepästä kulki ohitseni eräs nuori mies, joka pysähtyi\nkatselemaan minua tarkasti. Hän näytti minulle tutulta, vaikkei\npaikalla juolahtanut mieleeni, kuka hän oli, \"Ohoh, Gil Blas\", lausui\nhän, \"etkö ole tuntevinasi minua? vai onko kaksi vuotta ehtinyt\nniin muuttaa parturi Nunez'in pojan näön, ettet enää häntä tunne?\nMuistelehan Fabriciota, koulu- ja kasvinkumppaniasi.\"\n\nOlin jo tuntenut hänet, ennenkuin hän lopetti puheensa; syleilimme\ntoisiamme sydämellisesti. \"Kuinka hauskaa tavata sinua, ystäväni!\"\nlausui hän sitten, \"en voi sanoin lausua iloani siitä... Mutta\",\njatkoi hän hämmästyneenä, \"missä asussa näenkään sinut? Taivahan\ntaatto, olethan puettu kuin prinssi! Kaunis miekka, sukat silkkiset,\nsamettimantteli ja ihokas ja kaikki sen lisäksi kullalla ommeltu!\nPerhana! sinä taidat olla oikea onnen kultapoika\". -- \"Sinä erehdyt\",\nlausuin; \"asiani eivät ole ollenkaan niin loistavalla kannalla kuin\nluulet\". \"Ahaa\", vastasi hän, \"sinä haluat säilyttää salaisuutesi. Ja\nmikäs tuo kaunis rubiini sormessasi on?\" -- \"Sen olen saanut eräältä\nvarasnaiselta, oikein kirjansalukeneelta\".\n\nNämä sanat lausuin niin murheellisella äänellä, että Fabricio heti\nhuomasi minua jollakin tavalla peijatun. Hän vaati minun kertomaan\nvaiheeni hänelle. Päätin estelemättä tyydyttää hänen uteliaisuutensa;\nmutta kun minulla oli jokseenkin pitkältä kerrottavaa ja koska\nemme muutenkaan mielineet heti toisistamme erota, niin menimme\nerääseen kapakkaan saadaksemme vapaammin keskustella. Siellä\njuttelin syödessämme hänelle kaikki, mitä minulle oli tapahtunut\nOviedosta lähdöstäni aikain. Seikkailuni tuntuivat hänestä\nsangen ihmeellisiltä. Hän surkutteli harmillista, hädänalaista\ntilaani, mutta lausui sitten: \"Kaikissa elämän vastoinkäymissä\non hankittava lohtua itselleen, poikaseni; sepä juuri erottaakin\nvoimakkaan ja rohkean sielun heikosta. Älyn ja mielen mies odottaa\nonnettomuuksissaan kärsivällisesti parempaa aikaa. Ei koskaan saa\nniin masentua, että unohtaa oman ihmisarvonsa, lausuu Cicero. Omasta\npuolestani kuulun juuri niihin luonteisiin: vastoinkäymiseni eivät\nmilloinkaan saa minussa valtaa; minä pysyn aina onneni vaiheitten\nyläpuolella. Olen ollut palvelijana peräkkäin useissa perheissä.\nViimeksi olin Palenciassa erään vanhan maalarin luona, joka\nhalusi ystävyydestä opettaa minulle taiteensa pääperusteet; mutta\nohjatessaan minua niiden tuntemiseen, hän antoi minun kuolla nälkään.\nTämä kyllästytti minua sekä maalaustaiteeseen että Palenciassa\noleskelemiseen. Tulin Valladolidiin, jossa pääsin erinomaisen\nonnenpotkauksen kautta herra Manuel Ordonez'in taloon, joka on\nammatiltaan sairaalan isännöitsijä; siellä olen yhä vieläkin ja olen\nkerrassaan ihastunut olooni.\"\n\nKun Fabricio oli lopettanut kertomuksensa, niin minä lausuin hänelle:\n\"Olen iloinen, että sinä olet niin tyytyväinen kohtaloosi; mutta\nmeidän kesken puhuen sinun pitäisi minun ajatukseni mukaan kelvata\nparemmaksikin kuin palvelijaksi; sinunkaltaisesi miehen pitäisi\nottaa korkeampi päämäärä.\" -- \"Sitä et sinä ymmärrä, Gil Blas\",\nvastasi hän; \"ajattelehan, ettei minunluonteiselleni miehelle voi\nsen hauskempaa tointa löytää. Lakeijana oleminen on, sen myönnän,\nikävä pölkkypäälle; mutta järjen miehelle se on sulaa nautintoa.\nMielevä mies ei toimita palvelustöitään harkitsemattomasti kuten\nporopeukalo. Hän tekee itsensä talossa pikemmin käskijäksi kuin\npalvelijaksi. Ensiksi hän tutkii isäntänsä; sitten hän mukautuu\nhänen heikkouksiinsa, saavuttaa hänen luottamuksensa ja taluttaa\nlopuksi häntä nenästä mielensä mukaan. Niin minä olen menetellyt\nisännöitsijäni palveluksessa. Pian pääsin hänestä selville: huomasin,\nettä hän halusi käydä hurskaasta pyhimyksestä; minä olin sitä\nuskovinani -- eihän se paljon maksa; teinpä enemmänkin, rupesin\nmatkimaan häntä, ja esiinnyin hänen edessään yhtä pyhänä kuin hän\nmuitten. Siten petin pettäjän ja tulin sillä keinolla vähitellen\nhänelle kaikeksi kaikessa. Toivon jonakin päivänä pääseväni hänen\nsiipeinsä suojassa asiain hoitoonkin käsiksi. Tulen kenties vielä\nrikkaaksi.\"\n\n-- \"Kauniit toiveet,\" vastasin hänelle, \"toivotan onnea sinulle,\nrakas Fabricio. Minä puolestani aion täyttää alkuperäisen\naikomukseni. Koruommellun pukuni aion vaihettaa maisteripukuun ja\nlähden Salamancaan, jossa koetan yliopiston jalossa suojeluksessa\nsaavuttaa opettajanpaikan\". -- \"Oiva tuuma\", huudahti Fabricio, \"soma\najatus! Hupsuko olet, kun aiot tuolla ijällä ruveta koulumestariksi!\nMutta käsitätkö, onneton, mihin sinä oikeastaan joudut? Saatuasi\npaikan, pitää koko perhe sinua silmällä, pienimpiäkin edesottamisiasi\npunnitaan armottomalla ankaruudella. Sinun täytyy alinomaa olla\nvaruillasi ja esiintyä kaikkein hyväin avujen esikuvana. Tulet\ntuskin löytämään hetkeä, jolloin voit huvitella. Päivät pitkät saat\npaimentaa kasvattiasi, päntäten hänen päähänsä latinaa ja oikaisten\njoka kerta, kuin hän sanoo tai tekee jotakin sääntöjä vasten; siinä\non sinulle työtä. Ja mikä tulee sitten palkaksesi kaikkien näiden\nvaivojen ja ikävyyksien jälkeen? Jos pieni herrasi on pahankurinen\nlaadultaan, niin silloin sanotaan sinun huonosti kasvattaneen häntä,\nja vanhemmat ajavat sinut pois ilman hyvitystä, kukaties maksamatta\nedes sovittua palkkaasi. Älä siis puhu enää opettajantoimesta; se on\nsielua kuolettava toimi. Mutta toista on palvelijan ammatti; se ei\nrasita vaikeudellaan eikä velvoita mihinkään kieltäymisiin. Palvelija\nelää surutonta elämää hyvässä perheessä. Hän syöpi ja juopi, minkä\nvatsa vetää, ja nukkuu yönsä rauhallisesti kuin talon oma poika,\nhuolehtimatta huomisesta.\"\n\n\"En lopettaisi ollenkaan\", jatkoi hän, \"jos rupeisin luettelemaan\npalveliatoimen etuja. Usko pois, Gil Blas, heitä ijäksi päiväksi\nmielestäsi opettajatuumasi ja seuraa minun esimerkkiäni\".\n-- \"Olkoonpa niin, Fabricio\", vastasin minä, \"mutta sinun\nisännöitsijöitäsi ei löydykään joka paikassa; ja jos minä päättäisin\nsinun ammattiisi ruveta, niin en suinkaan tyytyisi huonoon paikkaan.\"\n-- \"Oletpa oikeassa\", vastasi hän, \"jätä se minun huolekseni. Minä\nvastaan siitä, että löydämme sinulle hyvän paikan\".\n\nOman tilani pimeys ja Fabricion tyytyväinen mieli vaikuttivat enemmän\nkuin hänen esittämänsä syyt siihen, että lopulta päätin ruveta\npalvelijaksi. Senjälkeen läksimme kapakasta pois, ja toverini lausui\nminulle: \"Minä lähden nyt heti saattamaan sinua erään henkilön luo,\njonka puoleen useimmat palvelijat kääntyvät ollessaan paikattomina;\nhänellä on urkkijansa, jotka tuovat hänelle tiedon kaikesta, mitä\nperheissä tapahtuu. Hän tietää, missä tarvitaan palvelijoita, ja\nhän pitää tarkkaa luetteloa ei ainoastaan vapaista paikoista, vaan\nmyöskin isäntäin hyvistä ja huonoista ominaisuuksista. Hän on ollut\nennen veljenä jossakin luostarissa, ja minunkin paikkani on hänen\nhankkimansa\".\n\nKeskustellessamme tästä omituisesta osoitekonttoorista, vei\nparturi Nunez'in poika minut eräälle syrjäiselle kadulle. Menimme\nmuutamaan pieneen taloon, jossa eräs mies, joka oli ijältään jonkun\nvuoden kuudennellakymmenellä, kirjoitteli puiselle taululle.\nTervehdimme häntä hyvin kunnioittavasti, mutta hän ei noussut\npaikaltaan, nyykäyttihän vaan hieman päätään -- lieneekö syynä\nsitten ollut luontainen ylpeys, vai oliko se seikka tehnyt hänet\nvälinpitämättömäksi vieraitansa kohtaan, että ne tavallisesti olivat\nvaan lakeijoita ja kuskeja. Minua hän sentään tarkasteli erityisellä\nhuomiolla. Näin häntä oudostuttavan, että koruommeltuun samettiin\npuettu mies halusi ruveta palvelijaksi; hän saattoi pikemmin arvella\nminun tarvitsevan palvelijaa. Kauan hänen ei kuitenkaan tarvinnut\nolla epätiedossa, sillä Fabricio lausui heti; \"Herra Arias, tässä\nesitän teille parhaimman ystäväni. Hän on arvokkaan perheen poika,\nvaikka vastoinkäymiset pakottavat hänen hakemaan palvelijan paikkaa.\nToimittakaahan hänelle ystävällisesti hyvä paikka, niin teette hänet\nhyvin kiitolliseksi\". -- \"Niinpä niin, te herrat\", vastasi Arias\nkylmästi, \"niinhän te puhutte kaikki; niinkauvan kuin olette paikatta\nte lupailette kultia ja hopeita: hyvän paikan saatuanne te unhotatte\nsen kohta\". \"Mitenkä!\" vastasi Fabricio, \"moititteko te minuakin?\nEnkö ole teitä kylliksi hyvittänyt?\" -- \"Enemmänkin olisitte voinut\ntehdä\", vastasi Arias. Silloin minä tartuin puheeseen lausuen herra\nArias'ille, että aioin osoittaa kiitollisuuteni olevan todellista\nlaatua sillä, että suoritan velkani ennen palvelusta. Samalla vedin\ntaskustani kaksi tukaattia ja annoin ne hänelle, luvaten antaa lisää\npäästyäni hyvään taloon palvelijaksi.\n\nHän näytti tyytyväiseltä menettelyyni. \"Tuosta minä pidän\", lausui\nhän, \"nyt onkin useita mainioita paikkoja auki; minä luettelen\nne teille, että saatte valita sen, mikä teitä miellyttää.\" Tämän\nsanottuaan hän pani silmälasinsa pois, otti erään luettelon pöydältä,\nkäänsi muutamia lehtiä ja alkoi lukea: \"Palvelijaa tarvitsee kapteeni\nTorbellino, joka on äkkipikainen, raaka ja oikullinen mies; hän\närisee alinomaa ja kiroilee, ja usein hän pieksää palvelijansa\nraajarikoiksi.\" -- \"Ottakaamme toinen\", huudahtin minä tämän\nkuvauksen johdosta; \"tämä kapteeni ei ole minulle mieleen.\" Arias\nhymyili innolleni ja jatkoi lukuaan: \"Donna Manuela de Sandoval,\nvanhanpuoleinen arvoisa leski, äkäinen, omituinen ja myötäänsä\npalvelijan puutteessa; palvelija ei tavallisesti pysy kokonaista\npäivää hänen luonaan. Hänellä on kymmenen vuoden vanha puku, joka\npalvelee jokaista talon palvelijaa, olkoon hän mitä kasvua tahansa;\noikeastaan he vaan koettavat sitä ylleen, ja se onkin vielä melkein\nkuin uusi, vaikka kaksituhatta palvelijaa on sitä jo käyttänyt...\nPalvelija saa paikan kuuluisan tohtori Sangradon luona.\" --\n\"Pysähtykää, herra Arias\", huudahti Fabricio; \"me otamme tämän\nviimeisen. Tohtori Sangrado on isäntäni ystäviä, minä tunnen hänet\nhyvin. Gil Blas\", jatkoi hän minuun kääntyen, \"älkäämme viivytelkö,\nystäväni; lähtekäämme tästä paikasta tohtorin luo. Minä tulen itse\nesittämään sinua ja takaamaan sinun puolestasi\". Otimme jäähyväiset\nherra Arias'ilta, joka vakuutti hankkivansa minulle toisen yhtä hyvän\npaikan, jos en saisi tätä.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\nGil Blas rupeaa tohtori Sangradon palvelijaksi ja tulee kuuluisaksi\nlääkäriksi.\n\n\nLäksin siis Fabricion kera tämän kuuluisan tohtorin luo, joka\nkatseli minua ensin tarkasti ja lausui sitten: \"Sinä näytät kelpo\npojalta, ja minä uskon sinun sopivan hyvin minulle, jos vaan\nosaat lukea ja kirjoittaa.\" -- \"Herra tohtori,\" vastasin minä,\n\"jos ei muuta tarvita, niin kyllä minä siitä vastaan; minä osaan\nsekä lukea että kirjoittaa, sillä olenhan saanut täyden kouluopin\nkotikaupungissani.\" -- \"Vai niin\", vastasi hän, \"sinähän oletkin\nsitten juuri minulle sopiva. Jää tänne; minun luonani sinulla on hyvä\nolla, minun kohteluuni tulet olemaan tyytyväinen. Palkkaa en tosin\nanna sinulle, mutta muuten sinulta ei pidä mitään puuttuman. Hyvää\nhoitoa siis saat, ja sitäpaitsi opetan sinulle suuren taidon parantaa\nkaikkia tauteja. Sanalla sanoen tulet enemmän oppilaakseni kuin\npalvelijakseni.\"\n\nSuostuin tohtorin esitykseen, toivoen varttuvani taitavaksi\nlääkäriksi niin viisaan mestarin johdolla. Hän opasti heti minua\ntyöhöni; ja tehtäväni oli kirjoittaa muistiin niiden sairaitten\nnimet ja asunnot, joiden luokse häntä tultiin kutsumaan hänen\npoissa ollessaan. Sitä varten hänellä oli vihko, jota tähän asti\noli hoitanut muuan eukko, joka oli hänen ainoana palvelijanaan;\nmutta kun hänen kirjoitustaitonsa oli niin ja näin, niin usein oli\naivan mahdoton saada selkoa hänen harakanvarpaistaan. Sain siin\nvihkon haltuuni - oikeastaan sitä olisi voinut kutsua kuolleitten\nluetteloksi, koskapa melkein kaikki ne ihmiset, joiden nimet siihen\nkirjoitin, kuolivat ihan järkiään. Kirjoitin siis, niin sanoakseni,\nmuistiin niiden nimet, jotka halusivat siirtyä toiseen maailmaan,\naivan kuin postivaunun kulettaja kirjoittaa niiden nimet, jotka\nhänen vaunussaan matkustavat. Usein sain kynääni käyttää, sillä\nsiihen aikaan oli tohtori Sangrado kuuluisin lääkäri Valladolidissa.\nMaineensa hän oli saavuttanut hyvällä supliikillaan, juhlallisella\nesiintymisellään ja muutamilla onnistuneilla parantamisilla, jotka\nolivat tuottaneet hänelle paljo enemmän kunniaa kuin ne ansaitsivat.\n\nSairaita häneltä ei siis puuttunut, eikä siis myöskään varoja.\nSitä hän ei kuitenkaan käyttänyt hyödykseen, hän eleli päinvastoin\nsangen yksinkertaisesti. Me emme syöneet tavallisesti kuin herneitä,\npapuja, keitettyjä omenia ja juustoa. Hän kehui näitä ruokia vatsalle\nterveellisimmiksi, sillä ne olivat kaikista ruuista helpoimmin\nsulavia. Siitä huolimatta hän varotti meitä syömästä niitä liiaksi;\nmikä olikin epäilemättä sangen järkevästi harkittu. Mutta jos hän\nsiten suojeli palvelijoitansa ylensyömisen vaaralta, niin hän sen\nsijaan lupasi meidän juoda vettä mielinmäärin. Siinä hän ei pannut\nmitään rajaa, vaan lausuili useasti: \"Juokaa, lapseni, juokaa\nvettä niinpaljon kuin saatatte, se on kaikkia suoloja liuvottava\nsulatusaine. Jos verenkierto on liian hidas, niin se kiihdyttää\nsitä, jos se on liian joutuisa, niin se sitä tyynnyttää.\" Tohtorimme\nuskoi niin lujasti tähän viisauteen, ettei milloinkaan juonut muuta\nkuin vettä, vaikka oli jo jokseenkin vanha. Hän määritteli vanhuuden\njonkinlaiseksi luonnolliseksi näivetystaudiksi, joka kuivattaa ja\nkuluttaa meitä; siitä syystä hän surkutteli niitten tietämättömyyttä,\njotka nimittävät viiniä vanhusten maidoksi. Viini vaan hänen\najatuksensa mukaan, rasittaa ja heikontaa heitä; siihen hän lisäsi\nsangen kaunopuheisesti, että tämä turmiollinen juoma on heille, kuten\nkaikille muillekin, kavala auttaja ja petollinen ystävä.\n\nNäistä korkeaoppisista selityksistä huolimatta sain, oltuani\nkahdeksan päivää talossa ankaran ripulin ja aloin tuntea kiivaita\nvatsanväänteitä, jotka, hävyttömästi kyllä, panin kaikkea liuvottavan\nveden ja kehnon ravinnon syyksi. Valitin sitä tohtorille, toivoen,\nettä hän vähän heltyisi ja soisi minulle hiukan viiniä aterioiksi;\nmutta hän vihasi liiaksi sitä ainetta suostuakseen pyyntööni. \"Kun\nsinä totut vettä juomaan, niin sinä voit siitä erinomaisesti;\nmuuten jos paljas vesi ei oikein sinua miellytä, niin löytyy kyllä\nvaarattomia keinoja, joilla voi estää veden hiukasevan vaikutuksen\nvatsaan. Salvia esimerkiksi ja Veronica antavat sille mieluisamman\nmaun; ja jos haluat sitä vielä sulavammaksi, niin otat hiukan\nneilikkaa, rosmariinia tai unikkoa\".\n\nMutta vaikka hän näin ylisti vettä ja opetti minulle salaisen\ntaitonsa valmistaa siitä ihmeellisiä juomia, niin join kuitenkin niin\nvähän, että hän sen huomasi ja lausui: \"Nytpä en todellakaan enää\nihmettele, ettet ole oikein terve, Gil Blas; sinä et juo kylliksi,\nystäväni. Veden pienissä annoksissa juominen vaikuttaa ainoastaan\nsappielinten kehitystä ja vaikutusvoimaa; sensijaan kuin ne ovat\nsen paljolla nauttimisella pois liuvotettavat. Älä pelkää, rakas\npoikaseni, että runsas veden juominen heikontaisi tai kylmettäisi\nvatsasi; heitä pois se turha pelko mielestäsi! Minä takaan\nmenestyksen; ja jos minä en ole mielestäsi kyllin pätevä sanoja,\nniin mahdat ainakin uskoa Celsusta.[12] Tämä latinainen oraakkeli\nlausuu ihania ylistyksiä vedestä; ja niiden, jotka puolustavat\nviininjuontiaan vatsansa heikkoudella, hän lausuu nimenomaan tekevän\nsuurta vääryyttä tätä elintä kohtaan ja käyttävän sitä vaan oman\nlihallisuutensa peittona.\"\n\nKoska olisi ollut perin huono merkki, jos olisin heti lääkäriurani\nalussa osoittaunut huono-oppiseksi, niin olin olevinani täydellisesti\nvakuutettu hänen väitteensä totuudesta; tai, totta puhuakseni,\nuskoinkin niin todella. Jatkoin siis veden juomista Celsuksen\ntakuulla, tai oikeastaan aloin liuvottaa sappeani juomalla\narmottomasti tätä nestettä; ja vaikka päivä päivältä kävin yhä\nhuonommaksi, niin ennakkoluulo voitti kuitenkin kokemuksen. Lopulta\nen kuitenkaan voinut enää kestää vaivojani, jotka lisääntyivät siihen\nmäärään, että päätin lopulta lähteä tohtori Sangradon luota pois.\nMutta hän antoi minulle uuden tehtävän, joka sai minun muuttamaan\nmieleni.\n\n\"Kuulehan, poikaseni\", lausui hän minulle eräänä päivänä, \"minä en\nkuulu niihin tylyihin ja kiittämättömiin isäntiin, jotka antavat\npalvelijansa vanheta toimessaan muistamatta palkita heitä. Olen\nsinuun tyytyväinen ja rakastan sinua; minä en aio antaa sinun\nkauemmin odottaa, vaan olen päättänyt rakentaa onnesi tästä päivästä\naikain; tahdon nyt heti ilmaista sinulle sen parannustaidon\nsalaisuuden, jota olen itse vuosikausia käyttänyt. Muut lääkärit\ntutkivat sitä varten tuhannet eri seikat, jotka tuottavat paljon\nvaivaa; minä tahdon lyhentää tämän pitkän tien, tahdon säästää\nsinulta fysiikan, kemian ja lääketieteen vaivaloisen oppimisen.\nTiedä, poikaseni, muuta ei tarvita kuin suoneniskua ja lämpimän\nveden juottamista: se on maailman kaikkein tautien parantamisen\nsalaisuus. Niin, sen salaisuuden on minun tutkiva silmäni saanut\nselville luonnosta, jonka lait ovat virkaveljiltäni salatut, ja se\non kätkettynä näihin kahteen seikkaan: suoneniskuun ja runsaaseen\nveden juomiseen. Muuta opetettavaa ei minulla sinulle ole; nyt\ntunnet lääketaidon perustuksiaan myöten; käyttämällä hyväksesi minun\npitkää kokemustani, tulet täten yhdellä iskulla yhtä taitavaksi\nkuin minäkin. Sinä voit nyt ruveta minua auttamaan; aamupäivällä\nhoidat luetteloamme, ja jälkeenpuolisten lähdet katsomaan osaa minun\nsairaistani. Työskenneltyäsi siten jonkun aikaa, toimitan sinut\nammattikuntamme kirjoihin.\"\n\nKiitin tohtoria, siitä että hän oli niin sievään tehnyt minut\nmahdolliseksi lääkärin ammattia harjoittamaan, ja kiitollisuuteni\nmerkiksi lupasin koko elämäni seurata hänen ohjeitaan, vaikka ne\nsotisivat itse Hippokratoksen neuvoja vastaan. Tämä lupaus ei sentään\nollut aivan vilpitön, sillä minä en hyväksynyt hänen vesioppiaan,\nja itsekseni päätin juoda viiniä joka päivä sairaskäynneilläni.\nRipustin siis kirjaillun nuttuni naulalle ja puin ylleni erään\nisäntäni nutuista, saadakseni lääkärillisen ulkomuodon.[13] Sitten\nvalmistausin käyttämään jaloa taitoani niihin onnettomiin, jotka\nsitä tarvitsivat. Ensimmäisen kokeeni esineenä oli muuan alguazil,\njoka sairasti keuhkopussin tulehdusta: määräsin armotta suoneniskua\nja paljon vettä. Senjälkeen tulin erään sokerileipurin luokse, joka\nparkui kauheasti jalankolotuksen käsissä. En säästänyt enemmän hänen\nvertaan kuin alguazilinkaan, ja vettä käskin hänen nielemään siitä\npäästyäänkin. Sain kaksitoista realia neuvoistani; se antoi minulle\nniin suuren mieltymyksen tehtävääni, etten enää epäillyt mitään.\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\nGil Blas harjoittaa lääkärinammattia yhtä suurella menestyksellä kuin\ntaidollakin. -- Takaisin saatu sormus.\n\n\nOlin tuskin saapunut kotiin, kun tohtori Sangradokin tuli matkaltaan.\nKerroin hänelle näkemistäni taudeista ja annoin hänen käteensä ne\nkaksitoista realia, jotka olin saanut määräyksistäni. \"Kaksitoista\nrealia on kovin vähän kahdesta käynnistä\", lausui hän luettuaan ne;\n\"mutta kaikki on otettava.\" Melkeinpä kaikki hän ottikin. Hän piti\nnimittäin yhdeksän, antain minulle kolme jälellä olevaa, lausuen:\n\"Pidä nämä, Gil Blas, se on säästöjesi pohjaksi; minä teen kanssasi\nerittäin edullisen sopimuksen; annan sinulle neljännen osan kaikesta,\nminkä tuot minulle. Sinä tulet pian rikkaaksi, ystäväni, sillä tänä\nvuonna tulee, jos Jumala sallii, paljon tautisuutta\".\n\nTämä antoi minulle uutta innostusta lääketieteeseen. Seuraavana\npäivänä päivällisen syötyäni vedin siis taas tohtoripuvun ylleni ja\nläksin retkeilemään. Kävin useiden sairaiden luona, joiden nimet olin\nkirjoittanut kirjaani, ja annoin samat ohjeet jokaiselle, huolimatta\ntautien erilaisuudesta. Tähän asti oli toimeni menestynyt melua\nsynnyttämättä, eikä kukaan ollut vielä, jumalankiitos, ruvennut\nvastustamaan määräyksiäni; mutta olkoonpa lääkärin menettelytapa\nkuinka erinomainen tahansa, arvostelijoita ja kadehtijoita ei häneltä\nkoskaan puutu. Tulin erään maustekauppiaan luo, jonka pojalla oli\nvesitauti. Siellä tapasin erään pienikasvuisen, ruskeaihoisen miehen,\njota kutsuttiin tohtori Cuchilloksi ja jonka eräs talonisännän\nsukulainen oli tuonut katsomaan sairasta. Kumartelin syvään kaikille\nläsnäoleville, ja varsinkin virkaveljelleni, jonka arvasin kutsutuksi\nneuvottelemaan sairaan tilan johdosta. Hän vastasi arvokkaasti\ntervehdykseeni, ja lausui sitten, silmäiltyään minua jonkun aikaa\ntarkkaavaisesti: \"Herra tohtori, suokaa anteeksi uteliaisuuteni;\nluulin tuntevani kaikki Valladolidin lääkärit, virkaveljeni, mutta\nnyt minun täytyy tunnustaa, että teidän piirteenne ovat minulle\ntuntemattomat. Te olette varmaankin aivan äskettäin asettunut\ntähän kaupunkiin.\" Vastasin olevani aivan nuori harjoittelija\nja työskenteleväni vielä ainoastaan tohtori Sangradon johdolla.\n\"Toivotan onnea\", vastasi hän hienosti, \"että olette ottanut\nnoudattaaksenne niin suuren miehen ohjeita. En epäile vähääkään,\nettä olette jo aika taitava, vaikka näytätte vielä nuorelta\". Hän\nlausui tämän niin luonnollisella äänellä, etten ollut varma, puhuiko\nhän totta vai pilaa. Mietin itsekseni, mitä tuohon vastaisin,\nmutta silloin kauppias otti suunvuoron lausuen: \"Hyvät herrat,\nolen vakuutettu siitä, että te kumpainenkin tunnette lääketaidon\nperinpohjin; tarkastakaahan siis ystävällisesti poikaani ja\nmäärätkää, mitä katsoisitte sopivimmaksi hänen parantamisekseen.\"\n\nSilloin pikku tohtori rupesi tutkimaan sairasta. Hän huomautti\nminulle kaikki taudin laatua osoittavat tuntomerkit ja kysyi sitten,\nminkä parannuskeinon minä pitäisin asianmukaisimpana. \"Minä olen\nsitä mieltä\", vastasin, \"että sairaasta on iskettävä suonta joka\npäivä ja annettava hänen juoda runsaasti lämmintä vettä!\" Silloin\npikku tohtori lausui minulle ilkeästi hymyillen: \"Ja te uskotte,\nettä se keino pelastaa hänen henkensä?\" -- \"Olkaa varma siitä\",\nhuudahtin varmalla äänellä; \"saatte nähdä sairaan paranevan ihan\nsilminnähtävästi; se on oleva vaikutus, sillä tämä on erikoiskeino\nkaikkia tauteja vastaan. Kysykää herra Sangradolta!\" -- \"Niinpä on\nsiis Celsus aivan väärässä\", vastasi hän, \"väittäessään vesitautia\nparannettavan parhaiten antamalla sairaan kärsiä nälkää ja janoa.\"\n-- \"Mitä Celsus\", vastasin minä, \"hän ei ole minun oraakkelini;\nhän erehtyi kuten kaikki muutkin, ja usein olen ollut hyvilläni\nmeneteltyäni vasten hänen neuvojaan.\" -- \"Kuulen puheestanne\",\nvastasi Cuchillo, \"että uskotte siihen varmaan ja menestykselliseen\nmenettelytapaan, jota tohtori Sangrado tyrkyttää kaikille\nnuorille harjoittelijoille. Suonenisku ja juominen ovat hänen\nyleislääkkeitään. En vähääkään ihmettele että niin paljon kelpo\nihmisiä kuolee hänen käsissään...\" -- \"Ei mitään hävyttömyyksiä\",\nkeskeytin jotenkin kiivaasti. \"Jos haluatte herra Sangradoa\narvostella, niin kirjoittakaa häntä vastaan; kyllä hän vastaa, ja\nsaamme nähdä, kuka saa naurajat puolelleen.\" -- \"Pyhän Jaakon ja\nDenysiuksen nimessä!\" huudahti hän vuorostaan kiivastuneena, \"te\nette tunne kylliksi tohtori Cuchilloa. Tietäkää että minulla on sekä\nkynnet että hampaat, ja etten minä pelkää niin rahtuakaan Sangradoa,\njoka ylpeydestään ja turhamaisuudestaan huolimatta on täysi\npöllöpää.\" Pikku lääkärin kasvot hehkuivat vihasta. Vastailin hänelle\npistelijäästi; hän teki samoin, joten olimme pian käsikähmässä.\nEnnätimme antaa toisillemme moniaita nyrkiniskuja ja nykäistä\ntoistemme päästä kourallisen tukkaa, ennenkuin kauppias puolisoineen\nsai meidät erotetuksi. Sen tehtyään he maksoivat minulle käyntini,\npitäen luonaan vastustajani, joka näytti heistä ilmeisesti paremmalta\nminua.\n\nKauppiaan luota tullessani tapasin Fabricion. Hän katseli minua\nkauan hämmästyneenä ja purskahti sitten nauramaan täyttä kurkkua\nkylkiään pidellen. Eikä syyttä; sillä ylläni oli kaapu joka viilsi\nmaata, ja nutulla ja housuilla oli nelinkertainen pituus ja\navaruus. Mahdoin todellakin näyttää hassulta. Annoin hänen nauraa\nkyllältään ja tunsinpa itsekin halua seurata hänen esimerkkiään;\nmutta hillitsin kuitenkin itseni, säilyttääkseni arvokkuuteni,\nnäet. Mutta jos ulkonäköni oli kiihottanut Fabricion nauruhermoja,\nniin totisuuteni huvitti häntä vielä enemmän. Vihdoin hän huudahti:\n\"Jopa olet hullunkurisessa asussa Gil Blas, kuka perhana sinut on\npukenut tuollaiseksi joulupukiksi?\" -- \"Maltahan, veljeni\", vastasin,\n\"maltahan vähän; arvoa uudelle Hippokratokselle! Tiedä, että\nisäntäni, kuuluisa tohtori Sangrado, on tehnyt minut oppilaakseen\nja apulaisekseen. Hän on opastanut minut lääketieteen syvimpiin\nperustuksiin; ja kun hän ei ehdi itse hoitaa kaikkia potilaita, jotka\nhäntä hakevat, niin minä käyn parantamassa osaa niistä.\" -- \"Toivotan\nonnea\", sanoi Fabricio nauraen, \"oletpa melkein kadehtittava, ja\npuhuakseni Aleksanterin tavalla, tahtoisin olla Gil Blas, ellen olisi\nFabricio\".\n\nOsottaakseni parturi Nunez'in pojalle, etteivät hänen\nonnentoivotuksensa uuden toimeni johdosta tulleet ansiotta näytin\nhänelle realit, jotka olin saanut alguazililta, leipurilta ja\nkauppiaalta; sitten menimme muutamaan kapakkaan ottamaan lasin\nviiniä. Meille tuotiin joltisenkin hyvää viiniä, jonka pitkä paastoni\nteki minulle vielä maukkaammaksi kuin se olikaan. Join siitä pitkin\nsiemauksin; ja älköön latinainen oraakkeli pahastuko! vatsani ei\npahastunut vähääkään siitä vääryydestä, vaikka kaatelin sitä sinne\nsangen runsaasti. Viivyimme kauan kapakassa. Lopuksi kun äkkäsimme\nyön lähestyvän, erosimme, sovittuamme siitä, että saapuisimme\nkumpikin seuraavana päivänä päivällisen jälkeen samaan paikkaan.\n\nMaustekauppiaan luona tapahtunut ikävä kohtaus ei estänyt minua\njatkamasta ammattiani ja määräämästä suoneniskua ja lämmintä vettä.\nSeuraavana päivänä kohtasin kadulla erään vanhan vaimon, joka\ntuli luokseni kysyen olinko lääkäri. Vastasin olevani. \"Niinkö\",\nvastasi hän, \"sitten rukoilen herra tohtoria nöyrimmästi tulemaan\nkanssani; veljentyttäreni on eilisestä sairaana, enkä minä ymmärrä,\nmikä tauti hänellä on.\" Menin eukon mukaan, joka kuletti minut\ntaloonsa. Siellä tulimme erääseen sangen siistiin huoneeseen, jossa\nmuuan naishenkilö makasi vuoteessa. Lähestyin häntä tarkastaakseni\nhänen tilaansa. Hänen piirteensä tekivät heti omituisen vaikutuksen\nminuun, ja katseltuani häntä hetkisen, tunsin hänet varmasti\nsamaksi seikkailijattareksi, joka oli niin mainiosti näytellyt\nCamillan osaa. Hän puolestaan ei näyttänyt ollenkaan tuntevan minua,\nlieneekö kipujen tähden, vai tekikö lääkäripukuni minut hänelle\ntuntemattomaksi. Tartuin hänen käteensä koettaakseni valtasuonta,\nja huomasin sormukseni hänen sormessaan. Minut valtasi ankara\nliikutus nähdessäni esineen, joka oikeastaan oli minun, ja tunsin\nsuurta halua siepata sen väkisin itselleni; mutta ymmärsin että\nnaiset siinä tapauksessa rupeisivat kirkumaan ja että don Rafael\ntai joku muu voisi juosta hätään heidän huutojensa johdosta, ja\nvastustin senvuoksi kiusausta. Katsoin siis parhaaksi teeskennellä\nja ensiksi neuvotella Fabricion kanssa asiasta. Silloin eukko vaati\nminua sanomaan, mikä tauti hänen veljentyttärellään oli. En ollut\nniin tyhmä, että olisin ilmaissut olevani siitä tuiki tietämätön;\ntein päinvastoin itseni perin viisaaksi ja lausuin isäntääni matkien\narvokkaasti taudin johtuvan siitä, että sairaan ihohaihtuma oli\npysäyksissä; senvuoksi oli viipymättä iskettävä hänestä suonta, sillä\nsuoneniskuhan on haihtuman luonnollinen korvaaja; vielä määräsin\nlämmintä vettä noudattaakseni kaikessa ohjeitamme.\n\nTein käyntini niin lyhyeksi kuin suinkin ja juoksin sitten Nunez'in\npojan luo, jonka tapasin juuri kotoa lähtemässä toimittamaan jotakin\nherransa asiaa. Kerroin hänelle tapahtuman ja kysyin, eikö hän\narvelisi parhaaksi vangituttaa Camillan oikeudenpalvelijoilla. \"Älä\nhiidessä\", vastasi hän, \"siinä sinä pahoin pettyisit, ja sormustasi\net sillä keinoin saisi takaisin. Se myötäisiin vaan oikeuskulujen\nkorvaukseksi. Muistelehan vankeuttasi Astorgassa. Käyttäkäämme omaa\nkekseliäisyyttämme saadaksemme takaisin kivesi. Minä otan keksiäkseni\nsopivan tempun sitä varten. Mietin sitä kävellessäni sairaalaan,\njossa minulla on pari sanaa lausuttava laitoksen hankkijalle isäntäni\npuolesta. Mene sinä siksi aikaa varttomaan minua kapakkaamme, äläkä\npitkästy, minä tulen tuossa tuokiossa takaisin.\"\n\nSain kuitenkin odottaa kokonaista kolme tuntia, ennenkuin hän\nsaapui. En ollut tuntea häntä aluksi, sillä hän oli vaihtanut pukua,\nleikannut tukkansa ja pannut naamaansa valeparran, joka peitti siitä\ntoisen puolen. Hänellä oli vielä suuri miekka, jonka käsivarus oli\nainakin kolme jalkaa ympärimitaten, ja hänen perässään marssi viisi\nyhtä tuiman näköistä miestä, joilla oli niinikään ankarat täysparrat\nja pitkät lyömämiekat. \"Palvelijanne, herra Gil Blas\", huusi hän\nlähestyen minua, \"tässä näette vastaleivotun alguazilin, nämä viisi\nkelpo miestä perässäni ovat kaupunginpalvelijoita samaa maata. Nyt ei\nmuuta kuin saatatte meidät sen naisen luo, joka on teiltä varastanut\ntimanttinne, niin minä vastaan, että otamme sen häneltä takaisin.\"\nMinä syleilin Fabriciota näitten sanain johdosta, jotka ilmaisivat\nminulle selityksittä, millä juonella hän aikoi asian toimittaa,\nsekä lausuin hyväksyväni täydellisesti hänen tuumansa. Kehaisin\nmyöskin hänen ovelia apulaisiaan, joista kolme oli palvelijaa ja\nkaksi parturinkisälliä, hänen ystäviään, jotka hän oli hommannut\nkokoon. Käskin tuoda viiniä kaulankastiksi miehille, ja sitten\nläksimme yön tullen kaikki yhdessä Camillan luo. Kolkutimme porttiin,\njoka oli sulettu. Eukko tuli avaamaan. Hän luuli miehiä oikeuden\npalvelijoiksi ja koska arvasi, etteivät ne syyttä tulleet, niin hän\npelästyi kauheasti. \"Rauhoittukaa, muoriseni\", sanoi Fabricio, \"me\ntulemme vaan erään pienen asian tautta, joka on helposti selvitetty;\nsillä me olemme joutuisata väkeä.\" Nousimme portaita myöten ylös\nja astuimme sairaan kamariin eukon johdolla, joka kävi edellämme,\nkädessään vahakynttilä hopeisessa jalassa. Otin kynttilän käteeni\nja lähestyin vuodetta, ja lausuin Camillalle, viitaten kasvoihini:\n\"Petturi, tunnetko minut, sen liian herkkäuskoisen Gil Blas'in,\njonka olet pettänyt! Voi sinuas, kurja, sainpa vihdoinkin sinut\nkäsiini, etsittyäni kauan turhaan! Corregidor on ottanut valitukseni\nhuomioonsa ja käskenyt tämän alguazilin vangita teidät. Nyt, herra\nupseeri\", lausuin sitten Fabriciolle, \"saatte tehdä tehtävänne!\"\n\nSilloin Camilla kohosi istualleen vuoteessaan, pani kätensä\nrukoilevan tavoin ristiin ja lausui, katsellen minua kauhistunein\nsilmin: \"Armahtakaa minua, herra Gil Blas; vannon sen siveän äidin\nnimessä, joka teidät on kantanut; olen kyllä syyllinen, mutta\nolen vielä sitäkin onnettomampi; sen kyllä uskotte, kuultuanne\nhistoriani.\" -- \"Ei, hyvä neitiseni\", huudahtin minä, \"ei, minä\nen halua teitä kuunnella. Tiedän liiankin hyvin, että te osaatte\nmainiosti tarinoida\". -- \"No, koskapa ette salli minun puolustaa\nitseäni\", vastasi hän, \"niin annan timanttinne takaisin, mutta älkää\nsaattako minua turmioon.\" Näin lausuen hän otti sormukseni sormestaan\nja antoi sen minulle. Mutta minä vastasin, ettei timanttini riittänyt\nyksinään, vaan että vaadin takaisin myöskin ne tuhat tukaattia,\njotka minulta oli varastettu silloin ravintolassa. \"Voi! älkää\nkysykö minulta mitään tukaateistanne, herra\", vastasi hän. \"Rafael,\nse petturi, jota en ole sen koommin nähnyt, vei ne matkassaan\nsamana yönä.\" -- \"Ohoh! kultaseni\", lausui Fabricio silloin, \"onko\ntarkoituksenne vetäytyä erillenne koko jutusta, ja ettette muka\nole saanut osaanne varkaudesta? Niin helpolla ette siitä pääse. Jo\nsenvuoksi, että olitte yhdessä tuon Rafael herran kanssa, teiltä\ntäytyy vaatia tiliä entisestä elämästänne; teidänkin omatuntonne\nlienee sangen kirjava. Vankilassa saatte tehdä yleistunnustuksen\nkaikesta. Tämä eukkonen saa tehdä seuraa\", jatkoi hän sitten, \"olenpa\nvarma, että hän tietää haastella lukemattomia tarinoita herra\ncorregidorin huvitukseksi.\"\n\nTämän kuultuaan koettivat naiset kaikin keinoin suostuttaa meitä\nvähän armollisemmiksi, täyttäen huoneen itkulla, parkunalla ja\nvalituksilla. Eukon uikuttaessa polvillaan milloin alguazilin,\nmilloin hänen apulaistensa edessä armoa kerjäten, koetti Camilla\nkaikkein liikuttavimmalla äänellä rukoilla minua, ettei heitä\nannettaisi oikeuden käsiin. Kohtaus oli sangen hassunkurinen. Minä\nolin lopuksi taipuvinani. \"Herra upseeri\", lausuin Nunez'in pojalle,\n\"koska olen jo saanut timanttini, niin en välitä muusta. En tahdo\ntätä naisparkaa enää kiusata.\" -- \"Ei millään muotoa\", vastasi hän.\n\"Minun tulee tehdä tehtäväni. Minulla on jyrkkä määräys vangita nämä\nnaiset; herra corregidor aikoo rangaista heitä hyväksi esimerkiksi\nmuille.\" -- \"Mutta, olkaahan armollinen\", vastasin minä, \"kuulkaahan\nvähäsen minun pyyntöäni; lieventäkää hiukan ankaraa velvollisuuttanne\nsen lahjan tähden, jonka nämä naiset teille antavat!\" -- \"No, se\non toista\", vastasi hän; \"se on paikalleen sattunut puhe. Niinpä\nnähkäämme, mitä heillä on minulle antamista?\" -- \"Minulla on\nkaulanauha helmistä ja korvakellukat, hyvin arvokkaat\", sanoi\nCamilla. -- \"Jaha\", keskeytti Fabricio nopeasti, \"mutta jos ne\novat Filippiineiltä kotoisin, niin kiitän kunniasta.\" -- \"Saatte\nolla varma, että ne ovat aitohelmiä, minä vakuutan sen\", vastasi\nnaikkonen. Hän käski eukon tuoda pienen lippaan, josta hän veti\nkaulanauhan ja korvakellukat viskaten ne herra alguazilin käsiin.\nTämä, joka ymmärsi samanverran jalokivien arvoa kuin minäkin, oli\nkuitenkin tällä kertaa varma, että sekä kellukkain kivet että helmet\nolivat oikeita ja lausui senvuoksi, katseltuaan niitä tarkasti:\n\"Nämä näyttävät olevan oikeita; ja jos lisäätte niihin tuon hopeisen\nkynttiläjalan, joka on herra Gil Blas'in kädessä, niin en enää ole\nvarma mitä teen.\" -- Silloin minä sanoin Camillalle luulevani, ettei\nhän saata niin vähäpätöisen asian tähden pilata niin edullista\nkauppaa. Tätä sanoessani otin kynttilän irti jalasta antaen sen\neukolle ja jalan Fabriciolle, joka tyytyi siihen -- luultavasti\nsentähden ettei nähnyt huoneessa enää mitään helposti kuletettavaa.\nSitten hän lausui naisille: \"Hyvästi, ystäväni, olkaa hyvässä\nrauhassa. Minä puhun puolestanne corregidorille ja teen teidät lunta\nvalkeammiksi. Me osaamme kyllä saada asiat näyttämään miltä tahdomme;\nja kaunistelemattomina esitämme hänelle tapaukset ainoastaan silloin\nkun siihen on pakko.\"\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\nJatko sormuksen historiaan. Gil Blas heittää lääkärinammatin ja\nlähtee Valladolidista.\n\n\nAjettuamme siten Fabricion tuuman läpi, läksimme Camillan luota,\niloisina menestyksestä, joka oli mennyt yli odotustemme, sillä\nolimmehan tarkottaneet ainoastaan sormusta. Pidimme kursailematta\nhyvänämme muunkin saaliin. Emme käsittäneet, ettei sitä vaan niin\nsaa harjoittaa oikeutta omin päin, ja ettei meillä ollut oikeaa\nlupaa pitää niitä, vaikkapa ne yhteensä eivät olleetkaan arvoltaan\ntuskin puolta siitä, minkä Camilla ja Rafael olivat varastaneet\nminulta. Panematta vähääkään tätä omalletunnollemme, kuvittelimme\npäinvastoin tehneemme ansiokkaankin työn. Kadulle tultuamme lausui\nFabricio: \"Kuulkaahan, näin onnistuneen yrityksen päälle on\nhuviteltava hiukan, ennenkuin eroamme. Minä ehdotan, että menemme\nravintolaamme takaisin ja vietämme siellä yön hauskasti. Huomenna\nkukin palatkoon takaisin kotiinsa ja keksiköön parhaansa mukaan\nsyitä poissaoloonsa!\" Alguazilin ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.\nMenimme kaikki takaisin kapakkaan, toiset arvellen helposti osaavansa\npuolustaa viipymistään, toiset taas eivät suuria välittäneet, vaikka\njoutuisivatkin pois palveluspaikoistaan.\n\nTilasimme hyvän illallisen, ja istuimme pöytään yhtä ruokahaluisina\nkuin hilpeinäkin. Ateriaa hauskuutimme tuhansilla sukkelilla\njutuilla. Fabricio varsinkin osasi tehdä puheensa huvittavaksi.\nMutta riemun ollessa korkeimmillaan se äkkiä häiriytyi yhtä\nodottamattomalla kuin epämieluisalla tavalla. Huoneeseemme astui\nmuuan isonlainen mies, perässään kaksi muuta, joiden naamat eivät\nennustaneet hyvää. Heidän jälkeensä ilmestyi toiset kolme, ja\nsiten saimme lukea heitä kahteentoista asti, jotka tulivat samoin\nkolmitellen sisään. Heillä oli aseina pyssyt, miekat ja pistimet.\nHuomasimme heti heidät poliisivartioksi, ja heidän tarkoituksensa\nsaatoimme myöskin helposti arvata. Alussa mielimme vähän vastustaa,\nmutta he saivat heti meidät saarretuksi: sekä heidän lukumääränsä\nettä tuliaseet panivat meihin tarpeellista kunnioitusta. \"Arvon\nherrat\", pauhasi heidän päällikkönsä ilkkuvalla äänellä, \"olen\nkuullut, millä nerokkaalla tempulla te olette vetäneet muutaman\nsormuksen erään naisveijarin kädestä. Tosiaankin, tekonen on loistava\nkerrassaan, se ansaitsee julkisen tunnustuksen, jota ei pidäkkään\npuuttuman. Oikeus, joka on määrännyt teille kortteerin palatsissaan,\non varmaan palkitseva sellaisia neronleimauksia.\"\n\nEn voi kieltää, ettei tämä puhe tehnyt peräti pahaa vaikutusta\nmeihin, joita asia koski. Menetimme kokonaan tasapainomme ja\nsaimme vuorostamme tuntea samaa pelkoa, jota olimme herättäneet\nCamillassa. Fabricio koetti kuitenkin, vaikka hänkin oli kalpeana ja\ntyrmistyneenä, puolustaa meitä. \"Meillä ei ole ollut mitään pahoja\naikeita, senvuoksi on tämä pieni pila meille anteeksi annettava.\"\n-- \"Soo, perhana!\" vastasi päällikkö tuimasti, \"vai pieni pila!\nTiedättekö, että se voi tuoda nuoran kaulaanne? Pidän teitä onnen\npoikina, jollette joudu pahempaan kuin kaleereihin.\" Äkkiä käsitimme\nnyt asian paljon vakavammaksi, kuin olimme ennakolta osanneet\narvatakaan, ja lankesimme senvuoksi hänen eteensä ja rukoilimme\narmahtamaan meitä nuoruutemme tähden; mutta rukouksemme oli turhaa.\nEipä hän edes suostunut ottamaan vastaan kaulanauhaa, korvakellukoita\nja kynttilänjalkaakaan; hylkäsipä vielä sormuksenikin, ollen siis\nkerrassaan taipumaton. Hän käski ottaa aseet pois tovereiltani ja\nvei meidät kaikki kaupungin vankilaan. Matkallamme sinne kertoi eräs\npoliiseista minulle, että se eukko, joka asui Camillan kanssa, oli\nalkanut epäillä, olimmekokaan me oikeita oikeudenpalvelijoita, ja\noli senvuoksi hiipinyt perässämme kapakkaan asti; ja huomattuaan\nsiellä epäluulonsa todeksi hän oli ilmaissut meidät kostonhimosta\ntodellisille poliisiviranomaisille.\n\nEnsiksi meidät tarkastettiin perinpohjin. Kaulanauha, kellukat ja\nkynttilänjalka otettiin meiltä pois; samoin vietiin sormuksenikin\nja filippiniläinen rubiini, joka oli kaikeksi onnettomuudeksi\ntaskussani. Eivät jättäneet minulle edes niitä realeja, jotka olin\nsaanut päivällä lääkärinpalkoikseni.\n\nVankilanpalvelijain ryöstäessä kalleuksiani ja rahojani, kertoi\nvartioston päällikkö, joka oli siinä läsnä, seikkailumme heille.\nHe pitivät rikostamme kovin raskaana, niin että useimmat heistä\nkatsoivat meitä kuoleman omiksi. Toiset taasen eivät olleet niin\nankaroita: heidän mielestään saatoimme päästä kahdellasadalla\npiiskaniskulla mieheen sekä muutamain vuotten kaleeriorjuudella.\nSitten meidät sulettiin herra corregidorin tuomiota odottamaan\nvankihuoneeseen, jossa oli olkia pahnoiksi asti, ikäänkuin hevosten\nmakuupaikassa. Siellä olisimme saaneet asustaa kauankin joutuaksemme\nlopulta kaleereihin, ellei herra Manuel Ordonez olisi saanut\nseuraavana päivänä kuulla kerrottavan seikkailustamme. Hän päätti\nheti vapauttaa Fabricion vankeudesta, mikä ei tietysti voinut\ntapahtua muuten kuin toimittamalla vapauden meille kaikille. Hän\nnautti yleistä arvoa kaupungissa, eikä hän säästänyt vaivojaan, joten\nsai kolmen päivän kuluessa sekä omansa että ystäväinsä vaikutusvallan\navulla aikaan vapaaksi pääsymme.\n\nPäästyämme vankilanmuurien sisältä pois, palasimme takaisin herraimme\nluo. Tohtori Sangrado otti minut ystävällisesti vastaan, lausuen:\n\"Gil Blas raukka, vasta tänä aamuna kuulin onnettomuudestasi. Olin\njuuri aikeissa ryhtyä vaikuttaviin toimenpiteisiin. Tämän asian voit\nunhottaa, ystäväni, ja ruveta vielä entistä suuremmalla innolla\nharjoittamaan lääkärinammattia.\" Vastasin sen olevan aikomuksenikin;\nja niin todella teinkin kaikista voimistani. Tehtävää ei ainakaan\npuuttunut, sillä vuosi kääntyi todella kovin tautiseksi, kuten\nisäntäni oli aivan oikein ennustanutkin. Pahat kuumetaudit alkoivat\nraivota kaupungissa ja sen ympäristöllä. Kaikilla Valladolidin\nlääkäreillä oli työtä yllin kyllin, ja varsinkin meillä. Ei kulunut\npäivääkään, ettemme kumpainenkin käynyt kahdeksan tai kymmenen\nsairaan luona; siitä voi arvata, että vettä juotiin armottomasti ja\nveri vuosi virtanaan. Mutta en tiedä mikä oli syynä, he kuolivat\nkaikki; lieneekö sitten parannuskeinomme ollut erinomaisesti sitä\nedistävä, vai olivat ehkä taudit niin mahdottomia parantaa. Me,\nisäntäni ja minä, saimme harvoin käydä kolmea kertaa saman sairaan\nluona: jo toisella kerralla sanottiin tavallisesti häntä haudattavan\ntai olevan viimeisissä henkitoreissaan. Minua alkoivat jo oikein\nvaivata ne lukuisat kuolemantapaukset, joihin minä ehkä olin syypää.\n\nJoskus osoittivat henkilöt, joilla oli syytä meitä moittia\nlääkitsemisenne johdosta, raivokasta surua; he nimittivät meitä\ntietämättömiksi ja murhaajiksi, eivätkä yleensä säästäneet sanojaan.\nMinuun koskivat kovasti heidän syytöksensä, mutta isäntäni, joka\noli siihen tottunut, kuunteli niitä kylmäverisesti. Olisin ehkä\nminäkin voinut samoin tottua pahuuden tekoon, ellei taivas olisi\nsallinut -- luultavasti vapauttaakseen Valladolidin sairaat eräästä\npääpainajaisestaan -- tapahtua erään seikan, joka otti minulta\npois halun lääketieteeseen, jota olin harjoittanut niin huonolla\nmenestyksellä. Kerron sen todenmukaisesti, vaikka joudunkin sentähden\nnaurettavaan valoon lukijan silmissä.\n\nNaapuritalossamme oli muuan tanssisali, johon kaupungin\ntyhjäntoimittajat kokoontuivat joka päivä. Eräs siellä kävijöitä\noli muuan noita ammattisuunsoittajia, jotka ovat mestaria kaikessa\nja valmiit joka asiasta puhumaan. Hän oli kotoisin Biscayasta, ja\nsanoi nimensä olevan don Rodrigue de Mondragon. Ijältään hän lienee\nollut kolmissakymmenissä; muuten hän oli keskikokoinen, sekä vahva\nja jäntevä. Päässä hänellä vilkkui kaksi säihkyvää silmää, jotka\nnäyttivät uhkaavan kaikkia, joita hän katseli, ja tylpän nenän\nalta kohosivat punaisten viiksien käret ohimoille asti. Ääni oli\nhänellä puhuessa niin järeä ja äkäinen että luuli hänen tarkottavan\npelkkää pelon herättämistä. Tämä hirtehinen oli vähitellen tullut\ntanssipaikan tyranniksi; hän ratkaisi mahtisanallaan pelaajain kesken\nsyntyneet riidat, eikä kukaan uskaltanut vedota hänen tuomioistaan;\njos joku sen uskalsi tehdä, niin hän tiesi saavansa seuraavana aamuna\nhäneltä vaatimuksen kaksintaisteluun. Tämmöinen oli herra Rodrigue,\njonka huvipaikan emäntä päätti asiain kehittyessä tehdä miehekseen.\nTämä oli nelikymmenvuotias, rikas leski, ja jotenkin miellyttävän\nnäköinen. Mies oli kuollut jo viisitoista kuukautta sitten. Mutta\nhäävalmistuksia puuhattaessa rouvamme sairastui; ja minä tulin hänen\nonnettomuudekseen lääkäriksi hänelle. Vaikkei hänen tautinsa olisi\nollutkaan itsessään pahanlaatuista, niin minun parannuskeinoni\nolisivat kuitenkin tehneet sen vaaralliseksi. Neljän päivän sisään\nsain tanssitalon surua täyteen. Emäntä muutti sinne, johon passitin\nkaikki muutkin sairaani, ja sukulaiset perivät hänen omaisuutensa.\nEpätoivoissaan niin edullisen avioliiton menettämisestä, Rodrigue ei\ntyytynyt tulten ja liekkien manaamiseen ylitseni, vaan vannoi vielä\ntyöntävänsä miekan lävitseni, niinpian kuin tapaisi minut. Eräs\nystävällinen naapuri ilmoitti sen minulle. Kun tunsin Mondragon'in,\nniin en suinkaan halveksinut tätä tietoa, vaan elin siitä pitäin\npäiväni pelvon ja vavistuksen vallassa. En uskaltanut pistää nokkaani\nkadulle, peläten tapaavani tuon ihmispaholaisen, jonka odotin joka\nhetki hyökkäävän asuntoommekin; minulla ei ollut hetkenkään rauhaa.\nTämä teki lääketaidon minulle perin tympäyttäväksi, etten enää\najatellut muuta kuin päästä piinastani vapaaksi. Otin taas kirjaillun\npuvun ylleni, lausuin hyvästit herralleni, joka ei voinut minua\npidättää, sekä läksin kaupungista pois, vielä peläten kohtaavani\nRodriguen tielläni.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesensimmäinen luku.\n\nJossa kerrotaan, mitä tietä Gil Blas lähtee Valladolidista, ja kenen\nhän kohtaa tiellä.\n\n\nAstuin hyvin vinhasti ja silmäilin tuontuostakin taakseni, ettei\nvaan tuo pelottava biscayalainen ajanut minua takaa; sydämmeni oli\nniin täynnä pelkoa häntä kohtaan, että luulin pian joka puuta ja\npensasta häneksi. Mutta saatuani kappaleen tietä taakseni, aloin\nvähitellen rauhottua ja astua keveämmällä mielellä tietäni Madriidia\nkohden, jonka otin päämääräkseni tällä kertaa. Valladolidin jätin\nkaipauksetta, ainoa ikävyys oli, kun täytyi erota Fabriciosta,\nrakkaasta Pyladeestani, jolle en saanut edes hyvästiä sanoa. Lääkärin\nammatin jättäminen ei tuntunut minulle vähääkään vaikealta; pyysin\npäinvastoin Jumalalta anteeksi siinä tekemiäni syntejä. Rahaa\nminulla oli siitä kuitenkin aika summa, yli sata tukaattia. Niillä\naioin päästä Madriidiin, jossa odotin varmaan saavani hyvän paikan.\nToivoin muuten palavalla innolla pian pääseväni tähän maailmankuuluun\nkaupunkiin, jota minulle oli ylistetty kaikkein ihmeitten\nyhtymäpaikaksi.\n\nMuistellessani tiellä kaikkia, mitä olin kuullut sieltä kerrottavan\nja jo ennakolta nauttiessani kaikista sen riemuista, kuulin jonkun\ntakanani vetävän täyttä kurkkua iloista laulua. Hänellä oli selässään\nnahkasäkki, kaulassaan riippui kitara ja sivulla heilui pitkä miekka.\nHän joudutti askeliaan ja oli pian rinnallani. Hän oli toinen niistä\nparturinkisälleistä, joiden kera olin ollut vankeudessa sormusjutun\ntähden. Tunsimme heti toisemme, vaikka olimme vaihettaneet pukuja, ja\nihmettelimme suuresti odottamatonta tapaamistamme keskellä maantietä.\nMinä sanoin olevani hyvin iloissani, saatuani matkakumppanin\nitselleni, ja hän puolestaan oli aivan ratketa riemusta nähdessään\nminut. Kerroin hänelle syyn lähtööni Valladolidista; ja hän jutteli\nyhtä avomielisesti minulle joutuneensa isäntänsä kanssa riitaan,\njonka seuraukseksi tuli ikuinen ero molemmin puolin. \"Mutta jos\nolisin halunnut jäädä Valladolidiin\", jatkoi hän, \"niin olisin saanut\nvaikka kymmenen paikkaa yhden asemesta; sillä itseäni kehumatta voin\nsanoa, ettei yksikään parturi Espanjassa osaa paremmin ajaa partaa ja\nkähertää viiksiä kuin minä. Mutta en voinut enää vastustaa kalvavaa\nkoti-ikävääni, vaan päätin lähteä takaisin kotikaupunkiini, josta\nolen ollut poissa ummelleen kymmenen vuotta. Tahdon hengittää taas\nhiukkasen synnyinseutuni ilmaa sekä nähdä, miten omaiseni jaksavat.\nMinä tulen ylihuomenna perille; he asuvat Olmedo nimisessä suuressa\nkylässä lähellä Segoviaa.\"\n\nPäätin mennä parturin keralla hänen kotiinsa asti ja lähteä sitten\nSegoviasta käsin jollakin keinolla Madriidiin. Jatkoimme siis\nmatkaamme yhdessä hauskasti kaikenlaista tarinoiden. Toverini\noli hauska poika, ja muuten herttainen luonteeltaan. Käveltyämme\nyhdessä noin tunnin ajan, hän kysyi, eikö minulla ollut nälkä.\nVastasin siihen, että sen hän saa nähdä ensimmäisessä ravintolassa.\n\"Voimmehan sitten pysähtyä nyt heti\", vastasi hän, \"pussissani on\nvähän eineeksi. Minä pidän matkustaessani aina vähän haukattavaa\nmukanani. Sen sijaan en viitsi kantaa selässäni mitään vaatteita\nenkä liinatavaraa, enkä mitään muutakaan hyödytöntä; niin joutavia\nkapineita minä en kärsi. Minun pussissani ei ole muuta kuin hiukan\nevästä, partaveitseni ja saippuapalanen; muuta en tarvitse.\" Kehuin\nhänen käytännöllisyyttään ja suostuin mielihyvällä ehdotukseen.\nMinulla oli tuntuva nälkä ja toverini puheen johdosta odotin\noivallista aamiaista. Poikkesimme tiepuoleen nurmikolle, jolle\ntoverini levitti eväänsä, nimittäin viisi tai kuusi sipulia, muutamia\nleivänpalasia sekä vähän juustoa; mutta paras pala pussissaan oli\npieni leili, joka oli hänen sanainsa mukaan täynnä mainion hyvää\nviiniä. Vaikka ateria ei ollutkaan sen herkullisempi, niin äkeä\nnälkämme teki sen kuitenkin hyvin maukkaaksi; samalla tyhjensimme\nleilin, joka sisälsi noin kaksi korttelia puolikuntoista viiniä.\nSyötyä läksimme taas ilomielin matkallemme. Fabricio oli sanonut\nparturille, että minulla oli ollut sangen ihmeellisiä vaiheita\nmatkoillani, ja hän pyysi senvuoksi minun itse kertomaan ne hänelle.\nMinä en katsonut voivani kieltää mitään häneltä, joka oli minua niin\nhyvin kestinnyt, ja täytin siis hänen pyyntönsä. Sitten pyysin,\nettä hän vastapalvelukseksi kertoisi oman elämäntarinansa minulle.\n\"Mitäpä siitä!\" huudahti hän, \"minun elämäkertani ei ole kuulemisen\narvoinen; se on niin mitätön. Mutta olkoon menneeksi\", lisäsi hän,\n\"koska meillä ei ole parempaakaan tekemistä, niin kerron sen kaikessa\nvähäpätöisyydessään\". Näin lausuen hän alkoi kertoa seuraavaa.\n\n\n\n\nKahdeskymmenestoinen luku.\n\nParturinkisällin historia.\n\n\n\"Isoisäni (otan asian juurtajaksain), nimeltään Fernando Perez\nde la Fuente oli aikonaan viisitoista vuotta parturina Olmedon\nkylässä. Kuollessaan häneltä jäi neljä poikaa. Vanhin heistä,\nnimeltään Nicolas, otti haltuunsa puodin, jatkaen hänen tointaan;\ntoinen antautui kauppa-alalle ja tuli maustekauppiaaksi;\nkolmannesta, Tuomaasta, tuli koulumestari. Neljäs taasen tunsi\ntaipumusta kirjallisuuteen; hän möi maapalasen, joka oli hänen\nperintöosuutenaan, ja muutti Madriidiin, jossa toivoi tulevansa\nvähitellen huomatuksi hyväin lahjainsa kautta. Muut kolme veljestä\neivät eronnet, vaan asettuivat Olmedoon, ottaen vaimoikseen\ntalonpoikaistyttöjä. Isäni, jolle oli siunattu suuri lapsilauma,\neleli hyvin vaikeissa toimeentulon ehdoissa; minuakin opetettiin jo\nhyvin nuorena toimittamaan parturintehtäviä; ja viisitoista vuotta\ntäytettyäni hän asetti olalleni tämän pussin ja vyölleni tämän miekan\nsekä lausui: 'Nyt, Diego, saat ruveta itse pitämään huolta itsestäsi;\nlähde oppimatkoillesi. Sinun pitää matkailla vähän saadaksesi\nmaailmantottumusta ja varttuaksesi taiteessasi. Lähde, äläkä palaa,\nennenkuin olet kulkenut halki koko Espanjan; sitä ennen en halua\nkuulla sinusta sanaakaan puhuttavan!' Näin lausuen hän syleili minua\ntyöntäen rakkaasti minut ovesta ulos.\n\n\"Sellaiset jäähyväiset otin isältäni. Mutta äitiäni, joka oli\nhellätuntoisempi, liikutti lähtöni paremmin. Hänen silmistään tippui\nkyyneleitä, ja sitten hän pisti salaa käteeni tukaatin. Läksin siis\nOlmedosta astuen Segoviata kohden. En ollut kävellyt kahtasataa\naskelta, kun pysähdyin tarkastaakseni pussiani. Halusin nähdä,\nmitä siellä oli, tunteakseni tarkalleen kaiken omaisuuteni. Siitä\nlöysin kotelon, jossa oli kaksi partaveistä. Ne olivat kuin kymmenen\nsukupolven aikana käytetyitä, niin kuluneet ne olivat; lisäksi oli\nnahkahihna niiden terottamista varten, ynnä palanen saippuaa. Vielä\nsain sieltä vetää hamppuisen ihka uuden paidan, isäni vanhat kengät,\nja, mikä enimmin minua ilahutti, kaksikymmentä realia rahaa, jotka\noli kääritty palttinapalaseen. Siinä olivat kaikki tavarani. Siitä\nnäette kuinka suureksi Nicolas mestari arvasi taitoni, kun hän\nlähetti minut maailmalle niin vähillä tavaroilla. Mutta yksi tukaatti\nja kaksikymmentä realia oli sentään koko aarre sellaiselle, joka\nei vielä konsanaan ollut omistanut rahaa. Minä luulin rikkauttani\ntyhjentymättömäksi, ja jatkoin riemumielellä matkaani, katsellen\nlakkaamatta miekkaani, joka heilui edestakasin takoen pohkeitani tai\ntyöntyen säärieni väliin.\n\n\"Saavuin iltasella Ataquines'in kylään nälkäisenä kuin susi.\nMenin erääseen ravintolaan ja pyysin illallista niin mahtavalla\näänellä kuin hyväkin pomo. Isäntä katseli minua hetkisen ja lausui\nsitten, huomattuaan minkälaatuisen henkilön kanssa oli tekemisissä,\nmairittelevalla äänellä: 'Kyllä, herraseni, tulette olemaan\ntyytyväinen; palvelemme teitä kuin ruhtinasta.' Näin sanoen hän vei\nminut muutamaan pieneen huoneeseen, johon neljännestuntia myöhemmin\ntuotiin kissapaisti, jonka söin suuhuni niin ahneesti kuin se olisi\nollut makeinta jänispaistia. Kyytimieheksi tälle herkulle sain\nviiniä, jota parempaa ei kuningaskaan juonut isännän sanain mukaan.\nMinä tunsin kyllä, että se oli aivan pilautunutta, mutta se ei\nestänyt minua tekemästä sille samaa kunniaa kuin paistillekin. Ettei\noloni ruhtinaallisuudesta puuttuisi mitään, sain vielä maatakseni\nvuoteen, joka oli ennemmin luotu unta karkoittamaan kuin sitä\ntuomaan. Kuvitelkaahan mielessänne kapeata purtiloa, joka oli vielä\nniin lyhyt, etten pienuudestani huolimatta voinut ojentaa jalkojani\nsuoriksi. Ja patjan ja höyhentyynyjen asemesta siinä oli tahrainen\nolkisäkki, jonka peittona oli kaksinkerroin taitettu loimi, jolla\nlienee viime pesun jälkeen maannut kukaties sata matkustajaa. Mutta\nsiinä vuoteessa vaan kaikesta huolimatta nukuin, kiitos nuoruuteni,\nyöni sikeässä unessa, sulattaen hyvässä rauhassa kissapaistia ja\nisännän antamaa ihmeellistä viiniä.\n\n\"Syötyäni aamiaisen ja maksettuani runsaalla kädellä hyvästä\nkestitsemisestä läksin seuraavana päivänä suoraan Segoviaa kohden\nmarssimaan. Tuskin sinne päästyäni minulla oli onni löytää parturi,\njohon minut otettiin apulaiseksi ruokaa ja vaatetusta vastaan;\nmutta en viipynyt siellä kuin kuusi kuukautta, sillä eräs toinen\ntuttavani parturinkisälli, jolla oli halu mennä Madriidiin, sai\ntaivutetuksi minunkin lähtemään tähän kaupunkiin hänen kanssaan.\nSinne matkustin samoilla hevosilla kuin Segoviaankin, ja sain\npaikan eräässä kaupungin enimmin käytettyjä parturiliikkeitä.\nIsäntäni, kaksi täysikasvuista apulaista ja minä ehdimme tuskin ajaa\nparrat kaikilta niiltä, jotka liikettämme käyttivät. Siellä näin\nkaikensäätyistä väkeä, muitten muassa näyttelijöitä ja kirjailijoita.\nEräänä päivänä tuli puotiin kaksi viimeksimainittua laatua. He\nalkoivat keskustella aikansa runoilijoista ja runoudesta, ja silloin\nkuulin heidän lausuvan useita kertoja setäni nimen; siitä rupesin\nkuuntelemaan heidän keskusteluaan tarkkaavaisemmin kuin tapani\noli. 'Niin', lausui toinen, 'don Pedro de la Fuente on erinomainen\nkirjailija. En ensinkään ihmettele, että häntä pidetään niin suuressa\narvossa hovissa ja kaupungissa ja ja että hän saa apurahoja useilta\ngrandeilta.'[14] -- 'Hänellä on ollut jo monena vuonna melkoiset\ntulot', lausui toinen. 'Medina-Celin herttuan luona hänellä on vapaa\nasunto ja ylöspito. Hänellä siis ei ole mitään menoja, joten hänen\ntäytyy olla erittäin hyvissä varoissa.'\n\n\"En päästänyt korvieni ohi sanaakaan runoilijain puheesta. Kotona\nolimme kuulleet, että hänen teoksensa olivat herättäneet huomiota\nMadriidissa; jotkut Olmedon kautta kulkevat matkustajat olivat sitä\nkertoneet; mutta kun hän ei huolinut antaa meille tietoja itsestään\neikä näyttänyt muuten meistä välittävän, niin mekään emme noista\ntiedoista piitanneet. Mutta verihän on kuitenkin sakeampaa kuin\nvesi; kuultuani hänen hyvistä olosuhteistaan ja kun tiesin hänen\nasuntonsakin, niin sain suuren halun käydä häntä katsomassa. Eräs\nseikka vaan huoletti minua: runoilijat olivat puhuneet don Pedrosta.\nTämä _don_ pani minut ymmälle; pelkäsin vähän, että hän olisi\njoku aivan toinen kirjailija. En antanut sen kuitenkaan peljättää\nitseäni; arvelin, että hän on yhtä hyvin voinut tulla aateliseksi\nkuin nerokkaaksikin, ja päätin kuin päätinkin mennä hänen luokseen.\nNiinpä siis pyysin eräänä aamuna lupaa isännältäni, siistin itseni\nparhaani mukaan ja läksin liikkeelle, tuntien koko joukon ylpeyttä\nsukulaisuudestani niin kuuluisan ja nerokkaan miehen kanssa.\nParturit ovat luonnostaan suuresti turhamaisuuteen taipuvaisia.\nAloin saada suuria ajatuksia itsestäni ja marssien katua pitkin\ntiedustelin mahtavan näköisenä Medina-Celin herttuan linnaa. Portille\nsaavuttuani ilmoitin haluavani puhutella don Petro de la Fuentea.\nPortinvartija osotti sormellaan pieniä rappusia erään pienen pihan\nperällä vastaten: 'Nouskaa noita portaita myöten ylös ja koputtakaa\nensimmäiselle ovelle oikealla kädellä.' Tein käskyn mukaan ja koputin\novelle. Eräs nuori mies tuli avaamaan, ja minä kysyin häneltä, asuiko\nherra don Pedro de la Fuente täällä. 'Kyllä', vastasi hän, 'mutta\njuuri tällä hetkellä ette voi päästä hänen puheilleen.' -- 'Minä\ntahtoisin kuitenkin tavata häntä', vastasin, 'minä tuon tietoja hänen\nkodistaan.' -- 'Vaikka teillä olisi hänelle uutisia itse paavilta',\nvastasi hän, 'niin en voisi viedä teitä hänen huoneeseensa tällä\nhetkellä; hän runoilee nyt, eikä ole hyvä mennä häiritsemään häntä\ntyössään. Hän ei ota ketään vastaan ennen kello kahtatoista; menkää\nsiksi aikaa kävelemään ja tulkaa sitten taas kysymään.'\n\n\"Minä läksin ja käyskelin koko aamupäivän kaupungilla yhtämyötään\nhautoen mielessäni vastaanottoa setäni luona. Arvelin hänen tulevan\nhyvin iloiseksi nähdessään minut. Päätin itseni mukaan hänen\nmielialaansa ja odotin oikein liikuttavaa kohtausta ja saavuin\nmäärättynä hetkenä uskollisesti hänen luokseen. 'Tulette parhaaseen\naikaan', vastasi hänen palvelijansa, 'herrani tulee koht'sillään\nulos. Odottakaa täällä hetkinen; minä käyn ilmoittamassa teidät.'\nNäin lausuen hän jätti minut odotushuoneeseen. Kotvasen kuluttua\nhän tuli takaisin johdattaen minut herransa luo, jonka kasvojen\ntuttu sukunäköisyys heti herätti huomiotani. Olin näkevinäni ilmetyn\nTuomas sedän, yhdennäköisyys oli niin suuri. Ilmoitin hänelle\nsuurella kunnioituksella olevani mestari Nicolas'in, Olmedon\nparturin poika; lisäsin vielä olleeni kolme kuukautta Madriidissa\nharjoittamassa isäni ammattia apulaisparturina sekä aikovani\nkiertää läpi Espanjan varttuakseni toimessani. Puhuessani huomasin\nsetäni vaipuvan ajatuksiinsa. Hän oli nähtävästi kahden vaiheilla,\nkieltäisikö kerrassaan sukulaisuutensa kanssani vai toimittaisiko\njollakin sievemmällä tavalla minut erilleen itsestään; hän valitsi\njälkimmäisen keinon. Hän lausui teeskentelevästi nauraen: 'Vai\nniin! ystäväni, no, kuinka isäsi ja setäsi voivat? Millä kannalla\nheidän asiansa ovat?' Vastasin laajaperäisesti hänen kysymyksiinsä.\nSe ei kuitenkaan näyttänyt järin paljon häntä huvittavan, vaan hän\nkiiruhti pää-asiaan, lausuen: 'Oikein teet, Diego, lähteissäsi\nmaita kiertämään varttuaksesi ammatissasi, ja minä neuvoisin, ettet\nenää kauemmin viipyisi Madriidissa: tämä on vaarallinen paikka\nnuorille, sinä voit joutua täällä turmiolle. Paremmin teet, jos menet\nvaltakunnan muihin kaupunkeihin, tavat eivät ole niin turmeltuneet\nniissä. Niin mene', jatkoi hän, 'ja kun olet valmis lähtöön, niin\ntule taas luokseni, niin saat minulta yhden pistoolin matkasi\navuksi.' Näin lausuen hän työnsi hiljaa minut ovestaan ulos, ja\nsiihen se käynti päättyi.\n\n\"Minä olin siksi kollo, etten älynnyt hänen pyrkivän vaan eroon\nminusta; palasin puotiini, jossa kerroin isännälleni käyntini\nmenestyksen. Hän ei tajunnut don Pedron oikeaa tarkoitusta paremmin\nkuin minäkään, vaan lausui: 'Minä en ole samaa mieltä kuin setäsi;\nhänen ei olisi pitänyt kehottaa sinua juoksemaan ympäri maita ja\nmantereita vaan ennemminkin neuvoa sinua viipymään tässä kaupungissa.\nHänellä on niin paljon suuria tuttavuuksia! Hänellehän olisi niin\nhelppo saada sinut johonkin ylhäiseen perheeseen, jossa pian\nsaavuttaisit suuren menestyksen.' Tämä keskustelu avasi niin ihania\nnäköaloja eteeni, että menin kahta päivää myöhemmin taas setäni luo,\njolle esitin tuumani. Pyysin häntä käyttämään vaikutusvaltaansa\nsuosittamalla minua jollekin hoviherralle; mutta ehdotukseni ei ollut\nhänelle mieleen. Olisihan niin turhamaiselle miehelle, joka aina\nseurusteli ylhäisten parissa ja söi heidän kanssaan, vaikeata nähdä,\nistuen isäntäin pöydässä itse, veljenpoikaansa palvelijain pöydässä:\nDiego parka saisi herra don Pedron punastumaan. Senvuoksi hän antoi\nminun tietää, kuka olin, jopa oikein raa'alla tavalla. 'Kuinka, sinä\nlurjus', huusi hän minulle vihan vimmassa, 'aiotko heittää ammattisi!\nMene, mene niiden luokse, jotka antavat sinulle niin turmiollisia\nneuvoja. Pois minun huoneestani, äläkä enää astu tänne jalallasi,\nmuuten annan sinulle ansiosi jälkeen.' Kovasti koskivat minuun nämä\nsanat, ja vielä enemmän ääni, jolla ne lausuttiin. Kyyneleet silmissä\nläksin pois, kipeä haava rinnassani setäni armottomuuden johdosta.\nSuruni muuttui kuitenkin pian vihaksi ja senvuoksi päätin jättää\nijäksi sikseen tämän huonon sukulaisen, jonka avutta olin tähänkin\nasti toimeen tullut. Jonkun aikaa sen jälkeen läksin pois Madriidista\njatkaakseni kiertomatkaani.\"\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskolmas luku.\n\nJossa kerrotaan, miten Gil Blas tovereineen tapaa erään miehen, joka\nliottaa leivänsyrjiä lähteessä, ja mitä he keskustelevat.\n\n\nHerra Diego de la Fuente kertoi sitten muutkin vaiheensa,\njoita hänellä oli ollut; mutta ne ovat minusta niin mitättömiä\nkerrottaviksi, että sivuutan ne semmoisinaan. Minun täytyi\nkuitenkin kuulla niitä, eikä niitä vähän ollutkaan, ja siten\nsaavuimme Ponte-de-Dueron kylään asti. Jäimme sinne lopuksi päivää.\nRavintolassa annoimme valmistaa itsellemme kaalisoppaa ja paistaa\njäniksen, jonka väärentämättömyyttä tutkimme suurella huolella.\nAamulla varahin painausimme taas tielle, täytettyämme leilimme\nkelpo viinillä ja pistettyämme säkkiimme moniaita leipäpalasia ja\njäännöksen eilisiltaisesta jäniksestä.\n\nAstuttuamme noin kaksi peninkulmaa aloimme tuntea nälkää; ja\nnähtyämme parinsadan askeleen päässä tiestä moniaita komeita puita,\njoitten siimeksessä oli mieluisa varjopaikka keskellä tasangon\npaahdetta, niin menimme sinne levähtämään. Siellä näimme erään\nnoin seitsemän- tai kahdeksankolmattavuotisen miehen liottelevan\nleivänpalasia muutamassa lähteessä. Hänen vieressään oli ruoholla\npitkä miekka ja laukku, jonka hän oli päästänyt hartioiltaan.\nVaatetus hänellä oli kehno, mutta muuten hän oli kaunis mies ja\nmiellyttävän näköinen. Me tervehdimme häntä kohteliaasti, ja hän\nsamoin meitä. Sitte hän osoitti meille leipäpalasiaan ja kysyi\nhymyillen, emmekö halunneet ottaa osaa ateriaan. Me suostuimme sillä\nehdolla, että hän puolestaan yhtyisi meidän aamiaiseemme saadaksemme\nsiten jokainen vankemman aterian. Hän suostui mielihyvällä ja me\nlevitimme nurmelle tavaramme, suureksi mielihyväksi vieraalle.\n\"Ohoh, herrat\", huudahti hän riemuissaan, \"teilläpä on pulskat\neväät! Te olette, näemmä, peräänajattelevaista väkeä. Minä en ole\nniin huolellinen, minä jätän asiat enimmäkseen salliman varaan.\nMuuten voin liikaa kehumatta vakuuttaa, että huolimatta nykyisestä\nhuononpuoleisesta asustani osaan aina joskus loistaakin. Tiedättekö,\nettä minua kohdellaan tavallisesti ruhtinaana, ja saattueeni kulkee\nseurassani?\" -- \"Kyllä ymmärrän\", vastasi Diego; \"te tahdotte tuolla\nhuomauttaa olevanne näyttelijä.\" -- \"Oikein arvattu\", vastasi toinen;\n\"olen jo ainakin viisitoista vuotta näytellyt. Jo pienenä lapsena\nnäyttelin pikku osia!\" -- \"Suoraan sanoen\", vastasi parturi, \"minun\non vaikea teitä uskoa. Minä tunnen näyttelijät; ei heillä ole tapana\nmatkustaa jalkapatikassa eikä syödä pyhän Antoniuksen aterioita;\nminä arvelisin teidän olleen kynttiläjalkain puhdistajana.\" --\n\"Uskokaa minusta mitä tykkäätte\", vastasi veitikka; \"mutta sittenkin\nminä näyttelen aina ensimmäisiä rooleja!\" -- \"Olkoonpa siis niin\",\nvastasi toverini, \"toivotan vaan onnea, ja olen iloinen, että herra\nGil Blas'illa ja minulla on kunnia aterioida niin arvokkaan henkilön\nkanssa.\"\n\nSitten aloimme maistella leivänpalasiamme ja jäniksemme suuriarvoisia\njäännöksiä halaten samalla leiliämme niin hartaasti, että se\noli tuokiossa tyhjä. Syömistä toimitimme niin suurella innolla,\nettemme sen kestäessä puhuneet juuri sanaakaan; mutta syötyämme\nalkoi keskustelu uudelleen. \"Minua oudostuttaa\", sanoi parturi\nnäyttelijälle, \"että rahalliset asianne näyttävät niin huonoilta.\nTeaatterisankariksi te näytätte vähän liian köyhältä! Suokaa\nanteeksi, että lausun ajatukseni niin suoraan.\" -- \"Suoraan!\"\nhuudahti näyttelijä; \"hoo, te ette tunne vielä vähääkään Melkior\nZapataa. Minä en ole Jumalan kiitos mikään ärmätti. Minulle on\nmieluista kuulla teidän suoraa puhettanne, sillä minä sanon itsekin\nmielelläni peittelemättä kaikki, mitä sydämelläni on. Ilmoitanpa siis\nvapaasti, etten suinkaan ole rikas. Katsokaahan tätä esimerkiksi\",\njatkoi hän näyttäen näytelmäilmoituksilla vuorattua nuttuaan, \"tällä\nsametilla ovat vaatteeni tavallisesti vuoratut; ja jos teitä huvittaa\nnähdä vaatevarastoni, niin tyydytän mielelläni uteliaisuutenne.\" Näin\nsanoen hän veti laukustaan valehopealla kirjaillun kuluneen puvun,\nkehnon leveälierisen hatun, jossa oli moniaita vanhoja sulkia,\nsilkkisukat, jotka olivat reikiä täynnä, sekä punaiset, linttaiset\nsahviaanikengät. \"Siitä näette, etten minä ole juuri mikään pohatta.\nJo kerran luulin onneni kääntyvän, sillä sain luvan kokeilla\nMadriidin suuressa teaatterissa. Annoin koenäytäntöni, mutta ne\npeijakkaat vihelsivät ja hyssyttivät kuin paholaiset. Päätin silloin\npalata takaisin Zamoraan. Siellä yhdyn taas vaimooni ja tovereihini,\njoiden elämä ei ole liian lihavaa. Kunpahan vaan emme joutuisi almuja\nkeräämään saadaksemme senverran kokoon, että pääsisimme siirtymään\njohonkin toiseen kaupunkiin, kuten on jo monesti tapahtunut!\"\n\nNäin lausuen näytelmäprinssi nousi ylös, otti laukkunsa ja miekkansa\nsekä lausui mahtavalla äänellä hyvästiksi:\n\n    ... Hyvästi jääkää nyt;\n    Taivas teille runsaat lahjat suokoon!\n\nKäännettyään selkänsä meille hän alkoi heti käydessään puhella ja\ntehdä kädenliikkeitä. Silloin parturi ja minä rupesimme viheltämään\nmuistuttaaksemme hänelle hänen koenäytäntöään. Vihellyksemme kuului\nhänen korviinsa; hän luuli yhä vielä kuulevansa Madriidin vihellyksiä\nja katsahti taakseen; huomattuaan meidän pitävän hauskaa hänen\nkustannuksellaan, hän ei suinkaan pilasta loukkaantunut, vaan otti\nsen itsekin samalta kannalta ja astui äänekkäästi nauraen tietään\neteenpäin. Samoin mekin nauroimme vatsamme täydeltä ja läksimme\nsitten taas valtatielle matkaamme jatkamaan.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesneljäs luku.\n\nJossa kerrotaan, missä oloissa Diego näkee omaisensa ja minkälaisten\nhuvitusten jälkeen he eroavat toisistaan.\n\n\nTämän päivän jälkeen nukuimme yömme Moyados'in ja Valpuestan\nvälillä muutamassa pienessä kylässä, jonka nimen olen unhottanut;\nja seuraavana päivänä yhdentoista tienoissa saavuimme Olmedon\ntasangolle. \"Herra Gil Blas\", lausui toverini silloin, \"tämä on minun\nsynnyinseutuni; tunnen ihanaa iloa sydämessäni nähdessäni sen, niin\nluonnollista on kotimaansa rakastaminen.\" -- \"Herra Diego\", vastasin\nhänelle, \"jos kerran rakastaa niin hurjasti kotiseutuaan, niin\npitäisi, minun ajatukseni mukaan, puhuakin siitä vähän edullisemmin\nkuin te olette tehnyt. Olmedohan on kuin kaupunki, ja te olette\nkuvaillut sitä minulle vaan kyläksi; teidän olisi ainakin pitänyt\nnimittää sitä suureksi kauppalaksi.\" -- \"Anon anteeksi loukkausta\",\nvastasi parturi; \"mutta katsokaas, kun on nähnyt Madriidin, Toledon,\nSaragossan ja kaikki muut suuret kaupungit, joissa olen ollut\nkiertomatkallani, niin pikkukaupungit eivät näytä muulta kuin\nkyliltä.\" Kuta lähemmäksi astuimme tasankoa pitkin, sitä enemmän\nelämää näytti Olmedossa löytyvän; ja saavuttuamme niin lähelle, että\nvoimme erottaa esineet toisistaan, näimme jotakin todella katsomisen\narvoista.\n\nSiinä oli kolme telttaa pystytettynä jonkun matkan päähän toisistaan;\nja niiden vaiheilla hääri suuri joukko kokkeja ja kokkipoikia,\njotka valmistelivat juhlaa. Toiset heistä kattoivat pitkiä pöytiä,\njotka oli asetettu teittäin alle; ja toiset täyttivät viinillä\nsaviruukkuja. Toiset hoitivat kiehuvia patoja, ja toiset kääntelivät\nvartaita, joihin oli pistetty kaikenlaisia lihoja. Mutta minun\nhuomioni veti enimmin puoleensa suuri teaatteri, joka oli juhlaa\nvarten pystytetty, Se oli kaunistettu kirjaviksi maalatuilla\npaperikoristeilla ja latinan- ja kreikankielisillä lauselmilla.\nSilmättyään pikimältään näitä lauselmia parturi sanoi: \"Nämä\nkreikkalaiset sanat tuoksahtavat vahvasti Tuomas sedälleni; panen\nveikkaa, että tämä on hänen kädestään; sillä meidän kesken puhuen hän\non peijakkaan taitava mies. Hän osaa perinpohjin lukemattoman joukon\nkirjoja. Se vaan on minusta harmittavaa, että hän myötäänsä sekottaa\nkeskusteluunsa kohtia niistä, mikä tietysti ei voi kaikkia ihmisiä\nhuvittaa.\"\n\nKatseltuamme siten toverini kanssa kaikkia näitä laitoksia tulimme\nuteliaiksi tietämään, mitä varten niitä oikeastaan valmistettiin.\nMenimme tiedustamaan sitä, mutta silloin Diego tunsi erään henkilön,\njoka nähtävästi oli juhlan järjestäjä, Tuomas sedäkseen -- herra\nTuomas de la Fuenteksi -- jonka luo riensimme suurella ilolla.\nKoulumestari ei tuntenut aluksi nuorta parturia, hän oli muka niin\nmuuttunut kymmenen vuoden kuluessa. Mutta tuntemattomuus ei kestänyt\nkauan, sillä kohta hän syleili toveriani liikutuksella sekä lausui\nhellästi: \"Kas, Diego, rakas veljenpoikani, olethan taas tullut\nkaupunkiin, joka on nähnyt sinun syntyvän. Tulet taas katsomaan\npenaattejasi, ja omaisesi saavat sinut terveenä ja raittiina\ntakaisin. Oi, kolmen ja neljänkertaisesti onnellista päivää! _Albo\ndies notanda lapillo_.[15] Täällä on paljon uutta tapahtunut\",\njatkoi hän: \"Pedro setäsi, kirjailija, on joutunut _Pluton_ saaliiksi;\nsiitä on kolme kuukautta kuin hän kuoli. Eläessään tämä saituri\npelkäsi aina itseltään puuttuvan välttämättömimmän: Argenti pallebat\namore\".[16]\n\n\"Huolimatta niistä suurista vuosirahoista, joita muutamat grandit\nhänelle maksoivat, hän ei käyttänyt kymmentä pistoolia vuodessa\ntarpeisiinsa; hän ei edes antanut palvelijalleen ruokaa. Tämä\nhupsu, joka oli vielä typerämpi kreikkalaista Aristipposta, joka\nviskasi keskelle Libyan erämaata kaikki orjainsa kantamat aarteet;\nkoska ne olivat vaivaloisena taakkana matkalla, kokosi aarteita\naarteitten päälle niin paljon kuin vaan voi. Ja kenelle? --\nPerillisilleen, joita hän ei halunnut nähdä. Hän omisti kuollessaan\nkolmekymmentätuhatta tukaattia, jotka isäsi, Bertrand setäsi ja minä\njaoimme keskenämme. Ei ole nyt hätää meidän lapsillamme. Isäsi on jo\nsijoittanut Teresa sisaresi; hän menee naimisiin erään alkadimmen\nkanssa. Heidän häitään juuri tässä vietämmekin jo kolmatta päivää\nkaikella tällä komeudella, onnellisimpain enteiden vallitessa. Sitä\nvarten olemme nämä teltatkin pystyttäneet. Pedron kolmella perijällä\non oma telttansa kullakin, ja he kustantavat kukin vuorostaan päivän\nhäitä. Olisipa ollut hauskaa, kun olisit saapunut ennemmin, että\nolisit nähnyt juhlamme alkajaiset. Toissapäivänä, vihkiäispäivänä,\nisäsi oli isäntänä. Hän piti komeat pidot, joita seurasi\npiirijuoksut. Kauppias-sedän vuoro oli eilen, ja hän pani toimeen\npaimenleikit. Hän puki kymmenen kauneinta poikaa ja yhtä monta\ntyttöä paimeniksi ja antoi heidän käytettäväkseen kaikki nauhat ja\nkorut puodistaan. Ne tanssivat tuhansia eri tanssiloita ja lauloivat\nlukemattomia somia lauluja.\"\n\n\"Tänään taasen\", jatkoi hän, \"menee kaikki minun lukuuni, ja\naikomukseni on esityttää Olmedolaisille erään oman keksimäni\nnäytelmän: Finis coronabit opus. Olen rakennuttanut teaatterin,\njossa, jos Jumala sallii, annan oppilaitteni esittää näytelmän,\njonka olen itse kirjoittanut ja jonka nimi on: _Marokkon kuninkaan\nMuley Bugentufin huvitukset_. Esitys tulee epäilemättä hyvin\neteväksi, sillä minun oppilaani osaavat deklameerata kuin Madriidin\nnäyttelijät. He ovat parempain perheiden lapsia Pennafielistä ja\nSegoviasta ja he ovat täyshoidossa minun luonani. Kaikki erinomaisia\nnäyttelijöitä! Olenhan tosin heitä harjoittanutkin: heidän\nlausuntonsa osoittaa mestarinsa kättä. Mitä itse kappaleeseen tulee,\nniin jätän sen nyt puhumatta; onhan sen mieluisampaa itse nähdä sen\nhauskuudet. Se vaan olkoon sanottu, että sen täytyy temmata mukaansa\nkaikki katselijat. Se on niitä traagillisia kappaleita, jotka\nliikuttavat sielua kuolemankuvain kautta, joita se sisältää. Minä\nolen samaa mieltä kuin Aristoteles: kauhuntunteita on herätettävä.\nNiin, jos olisin ruvennut teaatterialalle, niin en olisi milloinkaan\nlaskenut lavalle muita kuin verenhimoisia ruhtinaita ja julmia\nsankareita; minä kerrassaan uisin veressä. Minun näytelmissäni\npitäisi kaikkein kuolla, ei ainoastaan päähenkilöitten, vaan heidän\npalvelijainsakin; minä vääntäisin niskat nurin yksin kuiskaajaltakin:\nsanalla sanoen, kauhistava ainoastaan minua miellyttää; sellainen on\nminun makuni.\"\n\nHänen lausuessa viimeisiä sanojaan näimme suuren joukon ihmisiä\nkumpaakin sukupuolta, tulevan kentälle. Siinä oli nuori pariskunta\nsukulaisineen ja ystävineen, edellään kymmenen tai kaksitoista\nmusikanttia, jotka soittivat kaikki yhdessä, mikä synnytti sangen\nmeluisan soiton. Me menimme heitä vastaan, ja Diego ilmaisi\nitsensä. Ilonhuutoja kuului silloin joukosta, ja kaikki riensivät\nhänen luokseen. Oli aika työ ottaa vastaan kaikki ne ystävyyden\nvakuuttamiset, joita hänelle joka puolelta annettiin. Hänen\nomaisensa, jopa kaikki vieraatkin läsnäolijat tempailivat häntä\nsyliinsä. Sitten hänen isänsä lausui: \"Ole tervetullut, Diego!\nSaat nähdä, poikani, vanhempasi sillä aikaa vähän proenneen;\ntällä hetkellä en nyt sano muuta, mutta myöhemmin selitän sinulle\nperinpohjin kaikki.\" Koko väkijoukko lähti taas eteenpäin, kaikki\nastuivat telttoihin ja istuutuivat niissä olevain pöytäin ääreen.\nMinä pysyin toverini mukana, joten söimme molemmat päivällistä\nvastanaineitten seurassa. Ateria venyi jotenkin pitkäksi, sillä\nkoulumestari antoi turhamaisuudessaan tarjota kolme eri kertaa\npannakseen varjoon veljensä, jotka eivät olleet esiintyneet niin\nsuuremmoisesti.\n\nSyötyä ilmoittivat kaikki vieraat odottavansa suurella\nkärsimättömyydellä Tuomas herran näytelmän esittämistä; he\nlausuivat olevansa varmat, että niin nerokkaan miehen kuin hänen\nteos ansaitsi katsomista. Lähestyimme teaatteria, jonka edustalle\nsoittajat olivat jo asettuneet soittaakseen näytösten väliajoilla.\nKaikki odottivat, syvimmän hiljaisuuden vallitessa alkamista,\nja näyttelijät ilmestyivät näyttämölle; tekijä itse meni, teos\nkädessään, kulissien taa kuiskaamaan. Oikeassa hän oli sanoessaan\nteelmäänsä murhenäytelmäksi: sillä ensi näytöksessä Marokkon kuningas\ntappoi ajankulukseen sata orjaa nuolenpistoilla; toisessa näytöksessä\nhän listi päät kolmeltakymmeneltä portugalilaiselta upseerilta,\njotka muuan hänen sotapäälliköistään oli ottanut sotavangeiksi; ja\nkolmannessa tämä maanisä pisti omalla kädellään tuleen muutaman\nerillään olevan palatsin, johon oli sulettuna kaikki hänen perheensä\njäsenet ja koko hoviväki, polttaen sen poroksi kaikkine päivineen.\nSekä maurilaiset orjat, että portugalilaiset upseerit olivat\npajunvarvuista taidokkaasti valmistettuja nukkia, ja palatsi, joka\noli tehty pahvista, oli kokonaan keinotekoisten liekkien vallassa.\nTämä tulipalo, jota säestivät tuhannet tuskanhuudot, mitkä tuntuivat\nlähtevän aivan liekkien keskeltä, oli näytelmän huippukohta, päättäen\nsen erittäin vaikuttavalla tavalla. Koko kenttä kajahteli paukkuvista\nkättentaputuksista niin kauniille murhenäytelmälle. Se oli\ntunnustuksena runoilijan hyvälle aistille ja taidolle valita\naineensa.[17]\n\n\n\n\nKahdeskymmenesviides luku.\n\nJossa kerrotaan Gil Blas'in tulosta Madriidiin sekä hänen uudesta\nisännästään.\n\n\nViivyin jonkun aikaa nuoren parturin luona. Sitten liityin erääseen\nSegovian kauppamieheen, joka kulki Olmedon kautta. Hän oli vienyt\nneljällä muulilla tavaroita Valladolidiin, ja palasi nyt tyhjänä\ntakaisin. Matkalla tutustuimme lähemmin toisiimme, ja hän rupesi\npitämään minusta niin paljon, että minun piti välttämättä tulla hänen\nluokseen asumaan Segoviaan tultuamme. Kaksi päivää hän piti minua\nluonaan; ja huomattuaan minun aikovan lähteä matkalleni Madriidiin\nerään muulinajajan seurassa, hän antoi minulle kirjeen, käskien\nviedä sen omin käsin perille, mainitsematta mitään siitä, että\nse oli suosituskirje. Minä vein uskollisesti kirjeen herra Mateo\nMelendez'ille. Hän oli vaatekauppias ja asui Päiväportin puolella\nArkuntekijäinkadun kulmassa. Avattuaan kirjeen ja luettuaan sen\nsisällön hän heti lausui minulle kohteliaalla äänellä: \"Herra Gil\nBlas, liiketuttavani Pedro Palacio kirjoittaa teidän puolestanne\nniin lämpimästi, etten voi olla tarjoomatta teille asuntoa luonani.\nSen lisäksi hän pyytää minua etsimään teille hyvää paikkaa; sen teen\nvarsin mielelläni. Olen vakuutettu siitä, ettei minulla ole mitään\nvaikeuksia saada teille jotakin edullista tointa.\"\n\nSuostuin herra Melendez'in tarjoukseen, mutta kauan minun ei\ntarvinnut olla hänen vaivoinaan. Kahdeksan päivän kuluttua\nhän ilmoitti aikovansa esittää minua eräälle tuttavalleen\naatelismiehelle, joka tarvitsi kamaripalvelijaa; ja kaiken\ntodennäköisyyden mukaan minä tulisin saamaan paikan. Samassa mainittu\nherra todella saapuikin. Silloin Melendez lausui osottaen minua:\n\"Tässä näette, herra, sen nuoren miehen, josta olen teille puhunut.\nHänellä on sekä kasvatusta että säädyllisiä tapoja; vastaan hänestä\nkuin itsestäni.\" Aatelismies silmäsi minua tutkivasti, ja sanoi\nulkomuotoni miellyttävän häntä, joten hän ottaa minut palvelukseensa.\n\"Ei muuta kuin seuratkaa minua\", lisäsi hän, \"minä neuvon teille\ntehtävänne.\" Niin lausuen hän sanoi hyvästi kauppiaalle ja kuletti\nminut pääkadulle Pyhän Filipin kirkon eteen. Astuimme muutamaan\nkomeanlaiseen taloon, jonka kylkirakennuksessa hän asui; nousimme\nviisi kuusi porrasta ylöspäin astuen erääseen huoneeseen, johon vei\nkaksi lujaa ovea, jotka hän avasi ja joista toisen keskellä oli pieni\nristikkoikkuna. Tästä huoneesta tulimme toiseen, jossa oli vuode ja\nmuita huonekaluja, hyvin kauniita, ehkäpä kalliitakin.\n\nJos uusi isäntäni oli katsellut minua terävästi Melendez'in luona,\nniin minä nyt vuorostani tarkastelin häntä suurella huolella. Hän\noli jonkun vuoden kuudennellakymmenellä oleva mies, näöltään kylmä\nja vakava. Mutta luonteeltaan hän näytti sävyisältä, joten en saanut\nhuonoa käsitystä hänestä. Hän teki useita kysymyksiä kotioloistani;\nja vastauksiini tyytyväisenä hän lausui: \"Gil Blas, sinä olet\nluullakseni kelpo poika; olen iloinen saatuani sinut palvelukseeni.\nSinä tulet myöskin puolestasi olemaan tilaasi tyytyväinen. Minä annan\nsinulle kymmenen realia päivässä sekä palkaksesi että ylläpidoksesi\nja vaatteiksesi, lukuunottamatta pieniä juomarahoja, joita tulet\nluonani saamaan. Muuten en ole mikään vaikea palveltava; minulla\nei ole mitään taloutta, vaan syön ulkona. Aamusella kun tomutat\nvaatteeni, niin saat olla vapaana sitten koko päivän. Mutta iltasilla\non sinun tultava hyvissä ajoin kotiin odottamaan minua portilla;\nsiinä kaikki, muuta en vaadi.\" Määrättyään siten tehtäväni hän otti\nkukkarostaan kymmenen realia antaen ne minulle alkaaksemme siten\npäiväjärjestyksemme. Sitten läksimme kumpikin ulos; hän sulki itse\novet ja pisti avaimet taskuunsa lausuen: \"Minua sinun ei tarvitse\nseurata, ystäväni; mene mihin haluat; kävele kaupungilla, mutta\nillalla ole minua varttomassa portaillani.\" Tämän sanottuaan hän\njätti minut, joten sain tehdä mitä itse parhaaksi katsoin.\n\n\"Etpä voisi Gil Blas\", lausuin itsekseni, \"todellakaan löytää\nparempaa isäntää! Niin, tapaat miehen, joka antaa sinulle kymmenen\nrealia päivässä siitä hyvästä että siistit aamusilla hänen vaatteensa\nja järjestät hänen huoneensa, suoden muuten sinulle täysimmän\nvapauden huvitella itseäsi ja tehdä mitä tahdot kuin koulupoika\nlupa-ajoillaan! Helkkari sentään; voiko parempaa onnenpotkausta\nsattua. Eipä ole ihme, että minulla oli sellainen veto Madriidia\nkohden; varmaankin aavistin hengessäni, että minua siellä varttoo\ntällainen onni!\" Kulutin päiväni juoksemalla pitkin katuja ja\nkatselemalla minulle outoja esineitä, mikä olikin sangen hupaista\najanvietettä. Illan tullen menin syömään erääseen ravintolaan, joka\nei ollut kaukana talostamme, ja riensin sitten kiireesti määrätylle\npaikalleni odottamaan. Herrani saapui sinne kolme neljännestuntia\nmyöhemmin, näyttäen tyytyväiseltä säntillisyyteeni. \"Hyvä on\", lausui\nhän; \"minä pidän velvollisuudentuntoisista palvelijoista.\" Näin\nsanoen hän avasi asuntonsa ovet, sulkien ne taas jälkeemme. Huoneessa\noli pimeä, mutta hän iski tuluksilla tulta sytyttäen vahakynttilän;\nsitten minä autoin hänen riisuutumistaan. Kun hän oli vuoteessaan,\nniin minä sytytin hänen käskystään lampun, joka oli uuninkamanalla,\nja vein kynttilän etuhuoneeseen, jossa panin maata erääseen pieneen\nuutimettomaan sänkyyn. Hän nousi ylös aamulla yhdeksän ja kymmenen\nvälillä, ja minä puhdistin hänen vaatteensa. Hän luki taas kymmenen\nrealia kouraani, laskien minut sitten iltaan asti vapauteeni. Sitten\nhän meni ulos, taas huolellisesti lukiten ovensa, ja sitten emme\nennen iltaa taaskaan nähneet toisiamme.\n\nSellaista oli elämämme aina, ja minusta se oli mieluisaa. Sominta\nkaikista oli vaan, etten ollenkaan tiennyt herrani nimeä, hän\noli tuntematon Melendez'illekin; hän oli saanut tietoonsa hänet\nainoastaan erään henkilön kautta, joka silloin talloin kävi\nhänen puodissaan vaatetta ostamassa. Naapurimme olivat asiasta\nyhtä tietämättömiä; he vakuuttivat herrani olevan heille tuiki\ntuntemattoman, vaikka hän olikin asunut jo kaksi vuotta samassa\nkorttelissa. He sanoivat, ettei hänen luonaan milloinkaan käynyt\nketään; ja eräät, jotka uskalsivat tehdä rohkeita johtopäätöksiä,\narvelivat sen johdosta, ettei sen kaiken takana voinut olla mitään\nhyvää salattuna. Lopulta he menivät vieläkin pitemmälle arveluissaan:\nhe alkoivat epäillä häntä Portugalin kuninkaan urkkijaksi, ja minua\nkehotettiin senvuoksi ystävällisesti katsomaan ajoissa eteeni. Tulin\nvähän levottomaksi: ymmärsin, että jos se oli totta, niin olin\nvaarassa joutua vankeuteen Madriidissa, jossa se tietysti ei voinut\nolla mieluisempaa kuin muuallakaan.\n\nKävin kysymässä Melendez'iltä neuvoja tämän pulmallisen asian\njohdosta. Hän ei osannut antaa mitään neuvoa. Hän ei tosin uskonut\nherraani urkkijaksi, mutta eipä hän voinut varmaan sitä kieltääkään.\nPäätin pitää silmällä isäntääni, ja jättää hänet paikalla, jos\nhuomaisin hänet valtakunnan viholliseksi; mutta toisekseen käski\njärki ja asemani mieluisuus minua olemaan ensin aivan varma\nasiastani. Aloin siis tarkastaa häntä ja kauttarantain tiedustella:\n\"Herra\", lausuin eräänä iltana riisuessani häntä, \"minä en tiedä,\nmiten pitäisi menetellä tukkiakseni suun pahoilta kieliltä! Ihmiset\novat niin ilkeitä! Muutamat naapurimme eivät ole paholaisenkaan\nvertaisia. He ovat kerrassaan inhottavia! Te ette voi uskoa, mitä\nkaikkea he puhuvat meistä.\" -- \"No, Gil Blas!\" vastasi hän. \"Mitähän\nhe puhuvat sitten, poikaseni?\" -- \"Eihän pahansuopaisuudelta asioita\npuutu\", vastasin, \"parhainkaan ei pääse heidän käsistään vapaaksi.\nHe sanovat, että me olemme vaarallista väkeä, joita hovin tulisi\npitää silmällä; sanalla sanoen, teitä pidetään täällä Portugalin\nkuninkaan urkkijana.\" Tätä sanoessani tarkastelin herraani, ja\nponnistin kaiken tarkkanäköisyyteni huomatakseni, minkä vaikutuksen\ntämä häneen teki. Ja todellakin luulin havaitsevani hänen vavahtavan,\nmikä hyvin soveltui naapurien arveluihin; sitten hän vaipui syviin\najatuksiin, joka ei myöskään ollut mikään hyvä merkki. Siitä hän\ntointui kuitenkin pian ja lausui minulle jotenkin rauhallisella\näänellä: \"Gil Blas, antakaamme naapurien juoruta, älköön se häiritkö\nmeidän rauhaamme. Älkäämme huolehtiko siitä, mitä meistä ajatellaan,\nkun emme kerran anna aihetta mihinkään huonoihin ajatuksiin.\"\n\nSitten hän meni makuulle, ja minä tein samoin, tietämättä, mitä\noikeastaan asiasta ajattelisin. Kun seuraavana aamuna valmistelimme\nulos lähtemistämme, kuului ulommalta ovelta kiivasta kolkutusta.\nHerrani avasi sisemmän oven ja katsoi pienestä ristikkoikkunasta. Hän\nnäki siellä hyvin puetun miehen, joka sanoi hänelle: \"Kunnioitettava\nherra, minä olen alguazil, ja tulen sanomaan teille, että herra\ncorregidor haluaisi puhutella teitä.\" -- \"Mitä hän tahtoo?\" kysyi\nisäntäni. -- \"Sitä en tiedä, herra\", vastasi alguazil; \"mutta sen\nsaatte tietää heti hänen luokseen tultuanne.\" -- \"Tervehtäkää häntä\npuolestani ja sanokaa, ettei minulla ole mitään puhumista hänelle\",\nvastasi isäntäni. Sen sanottuaan hän rämäytti toisen oven kiinni;\nsitten hän käveli jonkun aikaa edestakaisin lattialla, niinkuin\nalguazilin käynti olisi tuottanut hänelle paljon ajattelemisen\naihetta -- niin ainakin minusta näytti. Kotvasen perästä hän antoi\nminulle kymmenen realiani lausuen: \"Saat mennä, Gil Blas! saat\nviipyä koko päivän missä tahdot; minä en lähde nyt aivan kohta ulos,\nenkä tarvitse sinua enää tänä aamuna.\" Näistä sanoista päätin,\nettä hän pelkäsi vangitsemista, eikä senvuoksi rohjennut lähteä\nasunnostaan. Jätin hänet. Nähdäkseni, oliko epäluuloni perätön,\npiilouduin erääseen soppeen, josta voin nähdä, menikö hän ulos vai\nei. Minulla olisi riittänyt kärsivällisyyttä pysyä siellä vaikka koko\naamupäivän, mutta sitä ei tarvittukaan. Sillä tuntia myöhemmin näin\nhänen astuvan katua pitkin niin tyvenen näköisenä, että arvailemiseni\njoutui kerrassaan ymmälle. En kuitenkaan antanut ulkonäön vähääkään\npettää itseäni, vaan pysyin yhä epäluulossani, sillä minulla ei\nollut hyvää käsitystä hänestä. Ajattelin tyyneyden olevan pelkkää\nteeskentelyä, arvelinpa hänen jääneen kotiin vaan kootakseen mukaansa\nkaikki kullan ja kalleudet ja että hän luultavasti aikoi nyt nopealla\npaolla päästä varmaan turvaan. En uskonut enää näkeväni häntä,\nepäröinpä jo, menisinkö enää odottamaan häntä illalla, olin niin\nvarma siitä, että hän tänä päivänä lähtisi kaupungista matkoihinsa\npelastuakseen uhkaavasta vaarasta. Huomasin kuitenkin olevani\nväärässä; hämmästyksekseni hän saapui tavalliseen aikaan kotiinsa.\nHän meni makuulle ilman vähintäkään levottomuuden merkkiä, ja aamulla\nhän nousi yhtä rauhallisena.\n\nAuttaissani aamulla hänen pukeutumistaan portille taas äkkiä\nkolkutettiin. Isäntäni meni katsomaan ristikkoikkunasta. Siellä oli\ntaas eilinen alguazil, jolta hän kysyi, mitä hänellä oli asiaa.\n\"Avatkaa\", vastasi alguazil; \"täällä on herra corregidor itse.\"\nTämän hirveän sanan kuullessani veri jähmettyi suonissani. Minä\npelkäsin niitä herroja enemmän kuin paholaista senjälkeen, mitä\nolin kärsinyt heiltä, niin että toivoin tällä hetkellä olevani\nkahdensadan peninkulman päässä Madriidista. Mutta isäntäni säikähti\nvähemmän kuin minä; hän avasi oven, ottaen tuomarin vastaan\nkunnioituksella. \"Näette, etten tule luoksenne suurella seurueella\",\nlausui corregidor; \"tahdon suorittaa asiat ilman melua. Niistä\npahoista huhuista huolimatta, joita kaupungilla kiertelee teistä,\ntahdon kuitenkin kohdella teitä säästäen, Ilmoittakaa minulle\nnimenne ja tehtävänne Madriidissa.\" -- \"Herra corregidor\", vastasi\nisäntäni, \"olen Uudesta Castiliasta ja nimeni on don Bernard de\nCastil Blazo. Aikaani kulutan kävelyillä, näytelmiä katsomalla, ja\nhuvittelen itseäni joka päivä seurassa, johon kuuluu pieni joukko\niloista väkeä.\" -- \"Teillä on varmaankin hyvin suuret tulot?\" vastasi\ntuomari. \"Ei, herrani\", keskeytti don Bernard, \"minulla ei ole\nkorkoja, ei maita, ei taloa.\" -- \"No, mistä te sitten elätte?\" kysyi\ncorregidor. -- \"Siitä, mitä kohta näytän teille\", vastasi herrani.\nSamassa hän kohotti erästä tapettia ja avasi oven, jota en ollut\nennen huomannut, sitten toisen sen takaa sekä vei tuomarin pieneen\nkamariin, jossa oli suuri arkku aivan täynnä kultarahoja.\n\n\"Herra corregidor\", lausui hän osottaen aarrettaan, \"te tiedätte,\netteivät espanjalaiset rakasta työtä; mutta olkoonpa heidän kammonsa\nsitä kohtaan kuinka suuri hyvänsä, minä olen vielä sitäkin etevämpi:\nminulle on suotu sellainen laiskuuden lahja, että kaikki työ on\nminulle kerrassaan mahdotonta. Jos mielisin korottaa vikani hyveeksi,\nniin nimittäisin laiskuuttani filosoofiseksi hitaisuudeksi; se on\ntulos hengen työstä, joka on joutunut kauas siitä, mitä ihmiset\ntavallisesti suurimmalla innolla etsivät. Mutta minä tunnustan\npeittelemättä olevani laiskuri luonnostani, sellainen laiskuri, että\njos minun pitäisi tehdä työtä elääkseni, niin heittäytyisin nälkään\nkuolemaan. Voidakseni siis viettää luonteeni mukaista elämää ja\nollakseni vapaa omaisuuteni hoitamisesta, ja varsinkin päästäkseni\npitämästä talouteni hoitajaa olen muuttanut käteiseksi rahaksi kaiken\nisänperintöni, jona oli useita arvokkaita tiloja. Tässä arkussa on\nviisikymmentätuhatta tukaattia. Se on enemmän kuin tarvitsen koko\nelinaikanani, vaikka eläisin yli sadan vuoden vanhaksi, sillä minä en\nkuluta tuhattakaan vuodessa, ja olen jo viisikymmentä täyttänyt.\"\n\n-- \"Kuinka onnellinen te olette!\" lausui corregidor silloin. \"Teitä\nepäiltiin siis aivan syyttä urkkijaksi: se toimi ei soveltuisi\nvähääkään teidän luonteiselle miehelle. Hyvä vaan, don Bernard\",\nlisäsi hän, \"jatkakaa vaan elämää omalla tavallanne. En suinkaan\ntahdo häiritä rauhaanne, rupean päinvastoin sen puolustajaksi;\nolkaa ystäväni, ja sallikaa minun olla teidän ystävänne.\" -- \"Herra\ncorregidor\", huudahti isäntäni liikutettuna tästä kohteliaisuudesta,\n\"otan arvokkaan tarjouksenne vastaan suurimmalla ilolla ja\nkunnioituksella. Teidän ystävyytenne on suurin rikkauteni; joka\ntuo kukkuran onneeni.\" Tämän keskustelun jälkeen, jota alguazil\nja minä kuuntelimme kamarin ovelta, corregidor lausui hyvästi don\nBernardille, joka ei voinut kylliksi osottaa kiitollisuuttaan hänelle.\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskuudes luku.\n\nGil Blas pelästyy nähdessään Madriidissa rosvokapteeni Rolandon, joka\nkertoo hänelle ihmeellisiä juttuja.\n\n\nSaatettuaan corregidorin kadulle asti don Bernard de Castil Blazo\npalasi nopeasti takaisin sulkemaan kassakirstunsa ja ovensa;\nsitten me läksimme matkaamme tyytyväisenä kumpikin, hän saatuaan\nmahtavan ystävän, minä tietäessäni varmasti saavani edelleenkin\nkymmenen realia päivässä. Halusin kertoa tämän jutun Melendez'ille\nja kävelin senvuoksi hänen taloaan kohden; mutta juuri perille\nsaapuessani kohtasin kapteeni Rolandon. Hämmästyin suunnattomasti\nnähdessäni hänet Madriidissa, ja tunsin tahtomattani jäsenteni\nvavahtavan. Hän tunsi myöskin minut, lähestyi minua arvokkaasti\nja käski mahtavasti kuin ennenkin minun seurata itseään. Seurasin\nhäntä vapisten ja sanoin itsekseni: \"kas niin! nyt hän varmaankin\nmaksaa sinulle koron kanssa vanhat syntisi. Mihinkä hän vienee\nminut? Ehkäpä hänellä on tässä kaupungissakin joku luola asuntonaan?\nPeijakas! jos sen tietäisin niin näyttäisin hänelle paikalla, etten\nainakaan jalkaleiniä sairasta.\" Marssin sentään hänen jälessään\npitäen tarkasti silmällä, mihin hän pysähtyisi, ja päättäen lujasti\nmielessäni lähteä käpälämäkeen, jos hän vaan tekisi jotakin\nepäiltävää.\n\nRolando hälventi pian pelkoni; hän astui erääseen tunnettuun\nkapakkaan, ja minä menin mukaan. Hän käski tuoda parasta viiniä ja\ntilasi päivällistä meille. Siksi aikaa menimme erääseen huoneeseen,\njossa kapteeni alkoi puhella minulle, kun tulimme kahdenkesken.\n\"Sinua hämmästyttää kaiketi hyvin\", niin hän alotti, \"nähdessäsi\nentisen päällikkösi täällä, mutta vielä enemmän hämmästyt, kuultuasi\nkaiken, mitä aion nyt sinulle kertoa. Sinä päivänä, jona jätin\nsinut luolaan ja lähdin itse kaikkein miesteni kera Mansillaan\nmyömään muuleja ja hevosia, jotka olimme ottaneet edellisenä iltana,\nkohtasimme matkalla Leonin corregidorin pojan jolla oli vaunujensa\nsaattajina neljä hyvin asestettua miestä. Kaksi niistä kaadoimme\nmaahan, ja toiset kaksi pakenivat. Silloin kuski huusi herransa\nhengen pelosta rukoilevalla äänellä: 'Älkää Jumalan tähden, rakkaat\nmiehet, tappako Leonin corregidorin ainoata poikaa.' Nämä sanat eivät\nvaikuttaneet miehiini mitään; he päinvastoin yltyivät siitä julmaan\nraivoon. 'Kuulkaa miehet', huusi eräs heistä, 'älkäämme laskeko\nkäsistämme ammattikuntamme pahimman vihollisen poikaa. Kuinka monta\nmeikäläistä onkaan hänen isänsä tuominnut kuolemaan, kostakaamme\nheidän puolestaan; heidän muistonsa vaativat sitä -- hyvittäkäämme\nheitä tällä uhrilla.' Muut mieheni hyväksyivät tämän, ja luutnanttini\nvalmistihe rupeamaan ylimmäiseksi papiksi tässä uhritoimituksessa,\nkunnes minä tartuin hänen käsivarteensa. 'Malttakaa', lausuin, 'miksi\nvuodattaa verta tarpeettomasti? Se riittäköön, että otamme tämän\nnuorukaisen kukkaron. Olisihan raakamaista surmata ihminen, joka ei\ntee vastarintaa. Ja eihän hän ole vastuunalainen isänsä teoista,\njoka taasen ei tee muuta kuin velvollisuutensa tuomitessaan meitä\nkuolemaan, kuten me puhdistellessamme matkamiehiä!'\n\n\"Asetuin siis puolustamaan corregidorin poikaa, eikä tekoni ollut\nhyödytön. Otimme ainoastaan kaikki hänen rahansa sekä kahden\nkaatuneen saattajan hevoset. Myimme nekin samalla Mansillassa. Sitten\npalasimme takaisin luolaan, johon saavuimme seuraavana päivänä vähää\nennen auringonnousua. Hämmästyimme melkolailla nähdessämme laskuoven\nylhäällä, ja hämmästyksemme yhä lisääntyi, kun löysimme Leonardan\nsidottuna. Muutamalla sanalla hän selvitti meille asian. Meitä\nnauratti vahvasti sinun vatsatautisi; ihmettelimme suuresti, että\nolit osannut vetää meitä niin nenästä. Emme olisi koskaan uskoneet,\nettä sinä pystyisit tekemään niin saakelin sukkelia temppuja, ja\nannoimme sen anteeksi keksintösi nerokkaisuuden tähden. Päästettyämme\nemännöitsijän vapaaksi käskin hänen valmistaa ruokaa. Senjälkeen\nmenimme talliin hoitamaan hevosiamme. Siellä makasi viimeisillään\nvanha neekerimme, joka oli ollut viimeiset kaksikymmentäneljä tuntia\nilman hoitoa, Me olisimme mielellämme auttaneet häntä, mutta hän oli\njo aivan tiedotonna ja näytti jo niin henkitoreiselta, että meidän\ntäytyi vasten parhainta tahtoammekin jättää tuo kurja kuoleman kanssa\nkamppailemaan. Se ei kuitenkaan estänyt meitä istumasta pöytään.\nSyötyämme vankan aterian vetäysimme kammioihimme, joissa lepäsimme\nkoko päivän. Herätessämme kuulimme Leonardalta Domingon lähteneen\ntoisille majoille. Kannoimme hänet komeroon, jossa muistanet\nmaanneesi silloin, sekä pidimme hänelle peijaiset, ikäänkuin hänellä\nolisi ollut kunnia kuulua joukkoomme.\n\n\"Kun viisi tai kuusi päivää senjälkeen läksimme taas retkeilemään,\nniin kohtasimme metsästä tullessamme kolme prikaattia pyhän\nhermandadin sotilaita, jotka näyttivät odottavan meitä. Aluksi\nhuomasimme ainoastaan yhden niistä. Halveksimme heitä niin,\nettä huolimatta heidän lukumääränsä enemmyydestä kävimme heidän\nkimppuunsa; mutta ollessamme heidän kanssaan käsikähmässä toiset\nkaksi prikaattia, jotka olivat osanneet pysyä hyvässä piilossa\nsiihen asti, syöksivät äkkiä päällemme niin voimakkaasti, että\nkaikki miehuutemme oli turhaa. Meidän täytyi sortua ylivoiman alle.\nLuutnanttimme ja kaksi muuta miestäni kaatuivat, ja meitä muita\nahdistettiin ja saarrettiin niin joka puolelta, että he saivat meidät\nkiinni. Kaksi prikaattia lähti sitten kulettamaan meitä Leoniin,\nja kolmas meni hävittämään piilopaikkaamme, joka oli keksitty\nseuraavalla tavalla. Muuan lucenolainen talonpoika oli sattunut\nkulkemaan metsän läpi kotiinsa samana päivänä, jona sinä olit\nkarannut sen naisen kanssa. Hän oli huomannut luolamme laskuoven,\njonka sinä olit jättänyt sulkematta. Hänelle juolahti heti mieleen,\nettä se oli meidän piilopaikkamme, mutta sisään hän ei tohtinut\nmennä. Hän pani vaan merkille ympäristöt; ja muistaakseen varmemmin\npaikan hän leikkasi veitsellään muutamista ympärillä olevista puista\npalasen kuorta pois, ja meni sitä tehden puusta puuhun metsänreunaan\nasti. Sitten hän läksi Leoniin ilmoittamaan löytönsä corregidorille,\njoka oli erityisesti hyvillään siitä senvuoksi, että meidän joukkomme\noli juuri ryövännyt hänen poikansa. Hän kokosi senvuoksi kolme\nprikaattia ottamaan meitä kiinni, ja talonpoika oli oppaana.\n\n\"Tuloni Leoniin pani kaikki kaupungin asukkaat liikkeelle. Jos olisin\nollut sodassa vangittu portugalilainen kenraali, niin väestö ei olisi\nvoinut olla innokkaampi minua näkemään. 'Tuossa hän nyt on', he\nsanoivat, 'tuo tuossa, se kuuluisa rosvopäällikkö, koko maan kauhu!\nHänet pitäisi repiä pihdeillä palasiksi, ja samoin hänen toverinsa.'\nMeidät vietiin corregidorin eteen, joka alkoi minua tutkia. 'Aha\njuutas!' sanoi hän minulle, 'vihdoinkin on taivas, tekoihisi\nkyllästyneenä, antanut sinut käsiini!' -- 'Herra corregidor',\nvastasin, 'jos lienenkin paljon pahaa tehnyt, niin ei teidän ainoan\npoikanne veri ainakaan ole omallatunnollani; minä pelastin hänen\nhenkensä; teidän tulee muistaa vähän sitä asiaa myöskin.' -- 'Vai\nniin, kurja!' huudahti hän, 'kyllä maar tässä pitää vielä osoittaa\njalomielisyyttäkin sinunkaltaisiasi kohtaan! Ja vaikkapa tahtoisinkin\nsinut pelastaa, niin velvollisuuteni estäisi sen.' Senjälkeen\nhän panetti meidät vankikomeroon, jossa olemiseen toverini eivät\nehtineet ikävystyä. He lähtivät nimittäin sieltä jo kolmen päivän\nperästä näyttelemään surullista osaa isolla torilla. Minä sain olla\nvankeudessa ummelleen kolme viikkoa, Luulin rangaistustani lykättävän\nvaan senvuoksi, että aiottiin tehdä se kerrassaan hirveäksi, odotin\njo aivan uutta kuolemanrangaistustapaa, kunnes corregidor tuotti\nminut eteensä ja lausui: 'Kuule tuomiosi. Olet vapaa. Sinutta olisi\nainokainen poikani murhattu maantiellä. Isänä halusin palkita tekosi;\ntuomarina en voinut sinua vapauttaa; sentähden kirjoitin hoviin;\npyysin puolestasi armoa, ja siihen suostuttiin. Mene siis, mihin\nhaluat! Mutta', lisäsi hän, 'usko minua ja käytä hyväksesi tätä\nonnellista tapausta. Palaja takaisin ja heitä ijäksi rosvonammatti.'\n\n\"Nämä sanat liikuttivat minua; läksin Madriidiin päättäen parantaa\nelämäni ja viettää täällä hiljaista elämää. Täällä sain kuulla isäni\nja äitini kuolleiksi ja perintöni erään vanhan sukulaisen käsissä,\njonka tili siitä ei olisi kestänyt omantunnon arvostelua. En saanut\nhäneltä enempää kuin kolmetuhatta tukaattia, joka lienee ollut tuskin\nneljäs osa omaisuudestani. Mutta mitä tehdä? Jutun nostamisella en\nolisi hyötynyt mitään. Etten olisi aivan toimetonna, niin ostin\nitselleni alguazilintoimen, jota hoidan ikäänkuin en olisi koskaan\nmuuta tehnytkään. Virkaveljeni olisivat varmaan panneet vastaan,\njos olisivat tunteneet entiset vaiheeni. Hyvä kyllä, he eivät niitä\ntunne tai eivät ole tuntevinaan, mikä onkin samantekevä. Mutta,\nsinulle haluan nyt avata koko sydämeni. Uusi ammattini ei miellytä\nminua hituistakaan, minä ikävöin entistä tointani. Tunnen vahvaa\nhalua jättää virkani ja lähteä jonakin kauniina aamuna vuoristoon,\njoka on Tajo virran lähteillä. Minä tiedän niillä seuduilla löytyvän\nerään piilopaikan, jossa asuu iso rosvojoukko. Jos haluat seurata\nminua, niin lähdemme kartuttamaan noiden urosten seuraa. Minä\ntulen päällikön apulaiseksi; ja saadakseni heidät ottamaan sinut\nilolla vastaan, niin vakuutan nähneeni sinun kamppailevan kymmenen\nkertaa vierelläni. Minä ylistän urhollisuuttasi pilviin asti; puhun\nparemmin puolestasi kuin kenraali upseerin puolesta, jota hän\ntahtoo ylennettäväksi. Petoksesta, jonka teit, en tietysti mainitse\nsanaakaan: se herättäisi epäluuloa sinua kohtaan; siitä olemme siis\nvaiti. Niin\", lisäsi hän, \"lähdetkö kanssani? Odotan vastaustasi.\"\n\nMinä kielsin ehdottomasti. \"Kullakin on omat taipumuksensa\",\nvastasin Rolandolle: \"te olette syntynyt rohkeita tekoja varten, minä\nrauhallista ja mukavaa elämää varten.\" Kiellostani huolimatta hän\nkuitenkin palasi taas aterian lopussa tähän asiaan. Hän ilmoitti\nminulle päättäneensä lähteä rosvojen luo, jotka olivat tarjonneet\nhänelle varapäällikön paikan, ja koetti uudestaan taivuttaa minua\nsuostumaan yhteen tuumaan. Mutta huomattuaan yrityksensä raukeavan\ntyhjiin hän muutti äkkiä ryhtiään ja ääntään; hän katsoi minuun\nylpeästi ja lausui vakavalla äänellä: \"Koska olet mieheksesi niin\nmitätön, että pidät orjanvirkaasi parempana kuin kunniata kuulua\nurhomiesten joukkoon, niin jätän sinut omaan mitättömyyteesi. Mutta\nkuuntele tarkasti sanoja, jotka sinulle nyt sanon, niin että ne\npainuvat ijäksi mieleesi! Unhota tavanneesi minut tänäpäivänä, äläkä\nkertaakaan hiisku sanaakaan minusta yhdellekään ihmiselle; sillä jos\nkuulen sinun kerrankin maininneen minun nimeni ... sinä tunnet minut:\nen sano enempää.\" Sen sanottuaan hän kutsui isäntää, maksoi viinin ja\nme nousimme ja läksimme pois.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesseitsemäs luku.\n\nJossa kerrotaan, miten Gil Blas lähtee don Bernard de Castil Blazo'n\nluota ja mihin hän sitten joutuu.\n\n\nTullessamme kapakasta ulos ja hyvästellessämme toisiamme, näin\nherrani astuvan katua pitkin. Hän näki myöskin minut, ja minä\nhuomasin hänen useita kertoja katsahtavan Rolandoon. Häntä\nkummastutti ilmeisesti nähdessään minut sellaisten seurassa. Sillä\nvarma on, ettei Rolandon ulkonäkö puhunut suotuisasti hänen tapainsa\npuolesta. Hän oli kookas ja romuluinen; pitkässä naamassa oli suuri\nkyömynenä; ja jos hän ei ollutkaan suorastaan inhottavan näköinen,\nniin hän näytti ainakin hävyttömältä lurjukselta.\n\nEn erehtynyt arveluissani. Illalla huomasin Rolandon naaman tehneen\nsuuren vaikutukseen don Bernardiin. Hän olisi varmaan empimättä\nuskonut kaikki hänen sievät tekosensa, jos olisin uskaltanut ne\nkertoa. Hän kysäisi minulta, kuka se roikale oli, jonka hän näki\nseurassani päivällä. Vastasin, että hän oli muuan alguazil, luullen\nhänen tyytyvän siihen vastaukseen ja ettei hän kysyisi enempää.\nMutta hän alkoi urkkia yhtä ja toista, ja kun jouduin siitä\nhämilleni, muistaessani Rolandon uhkaukset, niin hän keskeytti\näkkiä keskustelun ja meni maata. Toimitettuani seuraavana aamuna\ntavalliset palvelustehtäväni hän luki kouraani kymmenen tukaattia\nkymmenen realin asemesta lausuen: \"Tämän saat, ystäväni, palkaksesi\nsiitä, että olet palvellut minua tähän asti. Mene hakemaan toinen\npalveluspaikka; minä en voi pitää palvelijaa, jolla on sellaisia\ntuttavuuksia.\" Koetin puolustautua kertomalla tuntevani tämän\nalguazilin Valladolidin ajoilta, jossa lääkärinä ollessani olin\nkerran lääkinnyt häntäkin. \"Hyvä, hyvä\", vastasi don Bernard \"sinä\nosaat sukkelasti puolustautua; mutta se sinun olisi pitänyt sanoa\neilen eikä joutua hämillesi.\" -- \"Herra\", vastasin, \"tosi on se,\netten uskalla sitä sanoa vaitiolonlupauksen takia; siitä syystä\njouduin hämilleni.\" -- \"Tosiaankin\", vastasi hän, taputtaen minua\nhiljaa olalle, \"se on uskollista vaitiolemista! En olisi uskonut\nsinua niin viekkaaksi. Mene, poikaseni, me eroomme nyt: palvelija,\njoka seurustelee sellaisten kanssa, ei sovi minulle.\"\n\nKukkaroni oli tällä kertaa hyvin varustettu. Sen melkoisen summan\nlisäksi, jonka olin tohtori Sangradon luona ollessani säästänyt\npalkastani, olin saanut paljon juomarahoja don Bernardilta -- hän oli\nhyvin antelias. Kun en nyt tuntenut mitään halua palvelemiseen, niin\npäätin lähteä matkustelemaan. Tunsin varsinkin suurta halua nähdä\nToledoa; sinne saavuin kolmen päivän kuluttua. Otin asunnon eräässä\nhyvässä ravintolassa, jossa minua pidettiin ylhäisenä aatelismiehenä\nkorean pukuni vuoksi, jota tietysti pidin ylläni. Nähtyäni kaiken,\nmitä Toledossa on katsomisen arvoista, läksin taas matkalle\neräänä aamuna päivän sarastaessa, kulkien Cuencan tietä myöten,\ntarkoituksella mennä Aragoniaan. Toisena päivänä tulin matkani\nvarrella erääseen ravintolaan; ja nauttiessani virvokkeita sinne\nsaapui joukko pyhän hermandadin sotilaita. He tilasivat viiniä ja\nrupesivat juomaan, jota tehdessään he keskustelivat eräästä miehestä,\njoka heidän pitäisi vangita. \"Hän ei ole kolmeakolmatta vuotta\nvanhempi; hänellä on pitkä musta tukka, kaunis vartalo, kotkannenä,\nja hän ratsastaa ruskealla hevosella.\"\n\nKuuntelin heidän puhettaan, josta olin olevinani aivan\nvälinpitämätön, eikäpä se todestaan minua suuresti liikuttanutkaan.\nJätin heidät ravintolaan jatkaen matkaani. En ollut astunut\npuoltakaan tuntia, kun näin erään nuoren erittäin pulskan\naatelismiehen ratsastavan kastanjanruskealla hevosella. \"Totisesti\",\nlausuin itsekseni, \"tuossahan se mies on, jota hermandadin miehet\netsivät, tai sitten erehdyn kokonaan. Hänellä on pitkä musta\ntukka ja kotkannenä; hän on ihan varmaan se takaa ajettu.\" Minä\ntahdon tehdä hänelle hyvän palveluksen. \"Sennor\", kysyin häneltä,\n\"sallitteko kysyäni, onko teillä ollut äskettäin joku kunnianasia\nsuoritettavana.\" Ratsumies ei vastannut kysymykseeni, mutta katsoi\nhämmästyneenä minua. Vakuutin etten suinkaan uteliaisuudesta tehnyt\nsitä kysymystä. Sen hän hyvin uskoi, kerrottuani hänelle, mitä olin\nkuullut ravintolassa. Silloin hän vastasi, \"jalomielinen vieras, en\nkiellä näiden sotilasten juuri minua tarkottavan; otanpa siis toisen\ntien karttaakseni heitä.\" -- \"Minun mielestäni\", vastasin, \"meidän\npitäisi etsiä joku turvallinen paikka, jossa voisimme olla suojassa\nukonilmalta, joka on ihan tulossa.\" Silloin huomasimme puitten alla\nhyvin varjoisan käytävän, joka johti meidät erään vuoren juurelle,\njossa oli erakkomaja.\n\nSe oli suuri ja syvä onkalo, jonka aika oli kaivertanut kallioon;\nihmiskädet olivat rakentaneet sen eteen kivistä ja raakunkuorista\nrakennuksen, joka oli ruohon peitossa. Ympäristö oli kirjavana\ntuhansia erilaisia kukkia, joiden tuoksu täytti ilman, ja luolan\nvieressä oli vuoressa pieni halkeama, josta syöksyi kohisten\nlähde, valaen vedellään alla olevaa niittyä. Majan ovella seisoi\nystävällinen, vanhuudesta raihnainen erakko. Toisella kädellään\nhän nojasi sauvaan, ja toisessa oli rukousnauha, jossa oli ainakin\nkaksisataa helmeä. Päässä hänellä oli ruskea villamyssy, joka oli\npainettu syvään yli korvain, ja parta, joka oli luntakin valkeampi,\nulottui vyötäisille asti. Me lähestyimme häntä. \"Isäseni\", lausuin\nhänelle, \"suotteko meille suojaa ukonilmaa vastaan, joka on\nuhkaamassa?\" -- \"Tulkaa, lapseni\", vastasi erakko katseltuaan minua\ntarkkaavaisesti; \"tulkaa majaani, ja asukaa siellä niin kauan kuin\nhaluatte. Hevosenne voitte viedä tuonne; siellä sen on hyvä olla\",\nlisäsi hän, osottaen eturakennusta. Toverini vei hevosensa sinne, ja\nsitten menimme vanhuksen kanssa luolaan.\n\nTuskin olimme päässeet katon alle kun rankkasade puhkesi hirmuisella\nukkosenjyskeellä ja salamoilla. Erakko lankesi polvilleen pyhän\nPacomiuksen kuvan eteen, joka oli liimattu seinään kiinni, ja me\nnoudatimme hänen esimerkkiään. Kun ukonilma meni ohi, niin me\nnousimme ylös: mutta kun sadetta jatkui eikä yö enää ollut kaukana,\nniin vanhus lausui meille: \"Lapset, en kehottaisi teitä enää\nlähtemään tielle tähän aikaan, ellei aivan tärkeät asiat sitä vaadi.\"\nToverini ja minä vastasimme, ettei mikään estänyt meitä jäämästä, ja\nettä jollemme olisi kovin suureksi vaivaksi hänelle, niin pyytäisimme\nyösijaa hänen majassaan. \"Minulle te ette ole yhtään vaivaksi\",\nvastasi erakko. \"Mutta teille itsellenne se ei ole mukavaa, sillä\nmakuusijanne tulee olemaan huono, eikä minulla ole tarjota teille\nmuuta kuin erakonruokaa.\"\n\nNäin sanoen tämä hurskas vanhus vei meidät istumaan erään pienen\npöydän ääreen, jossa oli moniaita sipulia, palanen leipää ja\nruukullinen vettä. Niitä osottain lausui vanhus: \"Tässä näette,\nlapseni, tavallisen ruokani; mutta nyt tahdon teidän tähtenne\ntuoda vähän parempaa.\" Hän meni ottamaan palasen juustoa ja kaksi\nkourantäyttä pähkinöitä, asettaen ne pöydälle, Toverini, jolla ei\nollut erityistä ruokahalua, ei maistanut juuri mitään. \"Huomaan, että\nolette tottunut parempiin ruokiin kuin minun\", lausui vanhus sen\nnähdessään, \"tai paremminkin on lihan palvelus turmellut luonnollisen\nmakunne. Samallainen olin minäkin maailmassa. Eivät parhaimmatkaan\nliharuuat, hienoimmatkaan herkut olleet kyllin hyviä minulle; mutta\nyksinäisyyteen tultuani ovat aistini saavuttaneet takaisin entisen\npuhtautensa. Nykyään en syö muuta kuin juuria, hedelmiä ja maitoa,\nsanalla sanoen, ainoastaan esivanhempamme ravintoaineita.\"\n\nHänen puhuessaan nuori aatelismies vaipui syviin mietteisiin. Erakko\nhuomasi sen. \"Poikaseni, sinun sydämesi on rauhaton\", lausui hän.\n\"Etköhän voisi kertoa minulle, mikä mieltäsi painaa? Avaa sydämesi\nminulle. Minä olen sillä ijällä, jolloin voidaan antaa neuvoja,\nja sinä olet ehkä niiden tarpeessa.\" -- \"Kyllä on niin laita\nisäseni\", vastasi aatelismies huoahtain, \"olen todellakin niiden\ntarpeessa. Tahdon noudattaa niitä, joita te niin ystävällisesti\ntarjootte minulle. Enpä luule vaaralliseksi ilmaista huoliani teidän\nkaltaisellenne ihmiselle.\" -- \"Et suinkaan, poikaseni\", vastasi\nvanhus, \"älä pelkää mitään; minulle voi kuka tahansa tunnustaa\nmurheensa.\" -- Silloin aatelismies kertoi seuraavan historian:\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskahdeksas luku.\n\nDon Alfonson historia.\n\n\n\"En tahdo salata teiltä mitään, isäni, enkä myöskään tältä vieraalta,\njoka meitä kuuntelee; sen jalomielisyyden perästä, jota hän on\nminulle osoittanut, en voi olla luottamatta häneen. Olen kotoisin\nMadriidista ja alkuperäni on tällainen. Eräs saksalaisen kaartin\nupseereja, nimeltään parooni von Steinbach löysi kerran palatessaan\niltasella kotiinsa portailtaan valkeaan liinaan käärityn nyytin.\nHän otti sen ja vei huoneeseensa vaimolleen. Nyytti sisälsi vasta\nsyntyneen lapsen, joka oli kääritty hienoimpaan palttinaan, johon\noli myöskin pistetty paperilippu. Siihen oli kirjoitettu, että lapsi\nkuului hyvänsäätyisille ihmisille, jotka kerran tulisivat ilmaisemaan\nitsensä. Vielä mainittiin siinä pojan olevan kastetun nimellä\nAlfonso. Minä olen tämä onneton lapsi, ja muuta en alkuperästäni\ntiedä.\n\n\"Kohtaloni liikutti paroonia ja hänen vaimoaan; ja kun heillä ei\nollut itsellään lapsia, niin he päättivät kasvattaa minut Alfonson\nnimellä. Kuta vanhemmaksi vartuin, sitä enemmän he tunsivat\nkiintyvänsä minuun. Lapsellisuudellani ja herttaisuudellani sain\nheidät aina itseäni hyväilemään. Saavutin siis heidän rakkautensa.\nHe hankkivat minulle kaikenlaisia opettajia. Kasvatukseni tuli\nheidän ainoaksi harrastuksekseen; ja sensijaan että olisivat\nkärsimättömyydellä odottaneet vanhempaini saapuvan ilmaisemaan\nitsensä, he näyttivät päinvastoin toivovan syntyperäni pysyvän\nainaisesti salassa. Kun aloin tulla asekuntoiseksi, niin parooni\nlähetti minut sotapalvelukseen. Hän hankki minulle vänrikinpaikan\nsekä laitatti pienet vaunut minulle, ja kiihottaakseen minua etsimään\ntilaisuuksia, joissa kunniaa saavutetaan, hän lausui, että tie\nmaineeseen on kaikille avoinna, ja että sodassa saamani kunnia tulisi\nolemaan sitä suurempi, kun saisin kiittää siitä ainoastaan itseäni.\nSamalla hän ilmoitti minulle syntyni salaperäisyyden, josta en ollut\nsiihen asti mitään tiennyt. Kun minua yleensä pidettiin Madriidissa\nhänen poikanaan, joksi itsekin olin luullut itseäni, niin voitte\narvata, että se tieto teki minuun hyvin tuskallisen vaikutuksen.\nEn voinut enkä voi vieläkään ajatella sitä ilman häpeäntunnetta.\nKuta varmemmalta näyttää, että lienen ylhäistä syntyperää, sitä\nsurettavampaa on tietää niiden hyljänneet minut, joita saan elämäni\nlahjassa kiittää.\n\n\"Läksin Alankomaihin palvelukseen; mutta pian senjälkeen tehtiin\nrauha. Palasin Madriidiin, jossa parooni ja paroonitar ottivat\nminut entisellä hellyydellä vastaan. Kävelin kerran, oltuani jo\nkaksi kuukautta kotona, muutamalla syrjäisellä kadulla. Silloin\neräs tuntematon henkilö hyökkäsi päälleni, luullen nähtävästi minua\njoksikin toiseksi, ja syyti törkeimpiä solvauksia minua vastaan.\nMutta huomattuaan olevani parooni von Steinbachin poika, (minä\npuolestani en tuntenut häntä ensinkään) hän koetti pyytää anteeksi.\nMutta loukkaus oli niin törkeä, ettei sitä voinut sovittaa muualla\nkuin verellä: käskin hänen siis puolustautumaan. Paljastimme\nmiekkamme, eikä ottelu kestänyt kauan. En tiedä, lieneekö hän\nollut liian malttamaton, vai olinko ehkä taitavampi häntä, summa\non, että annoin pian hänelle kuolettavan piston. Hän horjui ja\nkaatui. Kauhuissani siitä, että olin surmannut ihmisen juoksin\nkotiini, hyppäsin nopeasti ratsuni selkään ja läksin ratsastamaan\nToledoon päin. En uskaltanut käydä sanomassa jäähyväisiä parooni\nvon Steinbachille, koska ymmärsin asian tuottavan hänelle surua, ja\nmuuten käsitin oloni Madriidissa niin vaaralliseksi, etten voinut\nkyllin nopeasti sieltä paeta.\n\n\"Surulliset ajatukset mielessäni ratsastin koko lopun yötä ja\nseuraavan aamupäivän. Mutta päivällisaikaan minun täytyi pysähtyä\nantaakseni hevosen levätä, mikä oli tarpeen myöskin helteen takia,\njoka alkoi käydä kovin tukalaksi. Viivyin eräässä kylässä auringon\nlaskuun saakka, jonka jälkeen jatkoin matkaani, aikoen päästä yhteen\nmenoon Toledoon asti. Olin jo ajanut Illescas'iin ja pari peninkulmaa\nsen ohikin, kun noin puoliyönaikana minut yllätti keskellä aukeata\nhirmuinen ukkosilma, samallainen kuin tämänpäiväinen. Lähestyin\nerästä puutarhanmuuria, joka oli muutaman askeleen päässä minusta,\nja kun en parempaakaan suojapaikkaa nähnyt, niin asetuin hevosineni\nniin hyvin kun voin katsomalavan alle muutaman huvihuoneen viereen,\njoka oli muurin päässä. Nojautuessani ovea vastaan huomasin sen\nolevan auki, jota arvelin palvelijan huolimattomuuden syyksi. Nousin\nsatulasta pois, ja astuin huvimajaan sekä uteliaisuudesta että sateen\ntähden, joka kasteli minua lavan allakin; sitten vedin hevosenikin\nmukaani ohjista.\n\n\"Rajuilman kestäessä tarkastelin paikkaa, jossa olin, vaikken voinut\nmitään nähdä muulloin kuin salamain välähdellessä. Huomasin, että\ntalo epäilemättä kuului ylempisäätyiselle väelle. Odotin sateen\ntaukoomista lähteäkseni uudestaan matkalle, mutta silloin huomasin\nulompaa kirkasta valoa, mikä sai minun muuttamaan päätökseni. Jätin\nhevoseni majaan, sulkien oven huolellisesti, ja läksin astumaan\nvaloa kohden, siinä mielessä että talonväki oli mahdollisesti\nvielä jalkeilla, että voisin pyytää yösijaa. Kulettuani parin\nkäytävän läpi saavuin erään salin eteen, jonka ovi oli niinikään\nauki. Astuin sisään; komeassa kristallikruunussa paloi siellä\njoukko vahakynttilöitä, joiden valossa näin, että huone oli perin\nkomeasti sisustettu, josta huomasin talon todella kuuluvan jollekin\nylimykselle. Lattia oli marmorista, paneelit kauniit ja taidokkaasti\nkullatut, seinäkoristeet olivat niinikään ihmeteltäviä taideteoksia\nja katto oli täynnä mitä hienoimpia maalauksia. Mutta kaikista\nenimmin huomiota herättäviä olivat lukemattomat valkomarmoriset\nrintakuvat, joita sali oli täynnä ja jotka esittivät Espanjan\nkuuluisimpia sankareita. Minulla oli hyvää aikaa katsella tätä\nkomeutta, sillä vaikka tuontuostakin koetin tarkkaavasti kuunnella,\nniin en kuullut pienintäkään risahtusta mistään enkä nähnyt yhtäkään\nihmistä.\n\n\"Salin eräällä seinällä oli ovi, joka oli ainoastaan työnnetty\nkiinni. Raotin sitä ja näin siellä rivin huoneita, joista ainoastaan\nviimeinen oli valaistu. Palaisinko takaisin, vai uskaltaisinko mennä\nsinne? Ymmärsin tosin että palaamiseni olisi ollut viisainta, mutta\nuteliaisuuteni sai voiton. Menin eteenpäin, kuljin huoneitten läpi\nja saavuin valaistuun kamariin. Siellä paloi marmoripöydällä yksi\nvahakynttilä kullatussa hopeajalassa. Huomasin huonekaluston olevan\nylen hienoa ja komeata tekoa, mutta katsahdettuani huoneessa olevaan\nvuoteeseen, jonka uutimet olivat puoleksi avatut lämmön tähden, veti\nsiinä makaava henkilö kokonaan huomioni puoleensa. Hän oli nuori\nnainen, joka ukkosenjyrinästä huolimatta nukkui sikeästi. Lähestyin\nhäntä hiipien, ja silloin hän heräsi.\n\n\"Ajatelkaahan kuinka hän säikähtyi, nähdessään yösydännä huoneessaan\ntuntemattoman miehen. Hän vavahti kauhusta ja parahti kimakasti.\nKoetin rauhoittaa häntä, ja lausuin hänelle notkistaen polveani:\n'Rouvani, älkää pelätkö; en tule tänne pahoissa aikomuksissa.' Aioin\njatkaa, mutta hän oli niin pelästynyt, ettei kuullut mitään. Hän\nkutsui useita kertoja naisiaan; ja kun ei kukaan vastannut, niin\nhän heitti ylleen keveän yöpuvun, joka oli sängyn vieressä, hyppäsi\nnopeasti vuoteestaan ja riensi samain huoneitten läpi, joista minäkin\nolin tullut, huutaen milloin palvelusneitojaan, milloin pikku\nsisartaan, joka oli hänen hoidettavanaan. Odotin talon kaikkein\npalvelijain saapuvan, ja ehdin ajatella sitäkin, että he minua\nkuulematta antaisivat minulle pahoin selkään. Mutta onnekseni hänen\nhuutojensa johdosta ei saapunut muuta kuin muuan vanha palvelija,\njoka ei olisi voinut paljon häntä suojella, jos vaaraa todella olisi\nollut. Palvelijan tulosta hän kuitenkin jonkunverran rohkaistui ja\nkysyi minulta ylpeästi, kuka olin, miten ja mitävarten olin rohjennut\ntulla hänen taloonsa. Rupesin selittelemään, mutta tuskin ehdin\nmainita puutarhamajan oven olleen auki, kun hän huudahti: 'Taivaan\nnimessä, mikä epäluulo nousee mieleeni!'\n\n\"Näin sanoen hän sieppasi kynttilän pöydältä ja juoksi läpi kaikkein\nhuoneitten, vaan palvelijoitaan ja sisartaan hän ei nähnyt,\nhuomasihan vaan, että he olivat vieneet mennessään kaikki tavaransa.\nEpäluulonsa näytti siis vaan liiankin aiheutetulta, jonkavuoksi\nhän tuli kiivaasti minua kohden lausuen: 'Konna, älä teeskentele\npetoksesi lisäksi. Sattumalta sinä et ole tullut tänne: sinä olet\ndon Fernand de Leyvan väkeä, ja olet osallinen hänen rikokseensa.'\n-- 'Rouva', vastasin, 'älkää sekottako minua vihollisiinne. Minä en\ntunne don Fernand de Leyvaa, en tiedä edes, kuka te olette. Olen\nonneton aatelismies, jonka eräs kunniariita on pakottanut poistumaan\nMadriidista, ja minä vannon kaiken pyhän nimessä, etten olisi koskaan\ntullut luoksenne, ellei ukonilma olisi yllättänyt minua matkalla.\nMuuttakaa siis suosiollisemmiksi ajatuksenne minusta: älkää pitäkö\nminua vihollisenanne, vaan ennemminkin niiden kostajana.' Nämä sanat\nja ääni, jolla ne lausuin, rauhottivat häntä, niin ettei hän enää\nkatsonut minua pahantekijäksi; mutta pelosta pääseminen vaikutti\nsen, että hän heittäytyi kokonaan surun valtaan. Hän alkoi itkeä\nkatkerasti. Hänen kyyneleensä liikuttivat minua, niin että olin pian\nmiltei yhtä murheissani kuin hänkin, vaikken edes tiennyt, mikä hänen\nsuruunsa oli oikeastaan syynä. Itkin hänen kanssaan, mutta sitten\njouduin ankaraan raivoon hänelle tehden vääryyden johdosta ja paloin\nhalusta kostaa sen. Kysyin häneltä: 'Rouva, millä tavalla teitä on\nloukattu? Puhukaa: minä otan kostonne omakseni. Tahdotteko, että\najan takaa don Fernandia ja lävistän miekallani hänen sydämensä?\nNimittäkää kaikki ne, joiden verta kostonne vaatii; käskekää!\nMitä vaaroja, mitä vaivoja asianne suoritus vaatineekin, niin se\nmuukalainen, jonka luulitte kuuluvan vihollistenne joukkoon, on\ntekevä sen puolestanne.'\n\n\"Intoni hämmästytti naista, pysäyttäen hänen kyyneltulvansa. 'Antakaa\nanteeksi, herra, epäluuloni', lausui hän, 'kova kohtaloni oli syynä\nsiihen. Teidän jalomielisyytenne saa minun näkemään erehdykseni; en\nenää tunne häpeätä, että vieras on näkemässä häväistystä, joka on\ntapahtunut perheelleni. Jalo vieraani, en hylkää apuanne; mutta don\nFernandin henkeä en teiltä vaadi.' -- 'Mitä palveluksia sallitte\nsiis minun teille tehdä, rouva?' kysyin silloin. -- 'Herra', vastasi\nrouva, 'syy itkuuni on tämä; don Fernand de Leyva on pyytänyt\nvaimokseen sisartani Juliaa, jonka hän oli nähnyt kerran Toledossa,\njossa me tavallisesti asumme; mutta isäni, Polan'in kreivi, hylkäsi\nhänen kosintansa vanhan vihamielisyyden vuoksi, joka on vallinnut\nperheittemme välillä. Sisareni on nähtävästi ollut kyllin heikko\nseuratakseen palvelijaini neuvoja, jotka don Fernand on varmaan\nlahjonut. Saatuaan tietoonsa, että me olimme aivan yksinämme tällä\nmaatilalla, hän on käyttänyt hyväkseen tilaisuutta ja on nyt vienyt\npois Julian ja piilottanut hänet jonnekin, kunnes ovat naimisissa.\nNyt haluaisin vaan selville, mihin hän on sisareni piilottanut, että\nisäni ja veljeni, jotka ovat olleet jo kaksi kuukautta Madriidissa\nvoisivat ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin. Jumalan nimessä pyydän\nsenvuoksi teiltä sitä suurta palvelusta, että tutkisitte tarkasti\nkaikki Toledon ympäristöt saadaksenne varman tiedon tästä asiasta;\nkoko perheeni on siitä teille ijäti kiitollinen.'\n\n\"Donna Seraphina -- se oli naisen nimi -- ei ajatellut, kuinka\nsopimaton hänen antamansa tehtävä oli miehelle, joka ei voinut\nkyllin nopeasti poistua Castiliasta; mutta kuinkapa hän olisi\nvoinut sitä aavistaa; enhän ajatellut sitä itsekään. Hyvilläni kun\nvoin olla hyödyksi hänelle otin riemulla vastaan tehtävän, luvaten\ntäyttää sen yhtä suurella innolla kuin nopeudellakin. En malttanut\nodottaa edes päivännousua lunastaakseni lupaukseni vaan jätin heti\npaikalla Seraphinan, vannoen korvaavani säikäyksen, jonka alussa olin\ntuottanut hänelle, ja vakuuttaen antavani pian uutisia itsestäni.\nLäksin samaa tietä kuin olin tullutkin. Kaksi päivää etsin Julian\nryöstäjää; mutta tarkimmatkaan tiedustelut eivät hyödyttäneet\nmitään; en löytänyt heistä jälkeäkään. Harmissani puuhaini\nmenestymättömyydestä palasin Seraphinan luo, jonka arvelin olevan\nnääntymäisillään epätietoisuuden vuoksi. Mutta hän olikin paljon\nrauhallisempi kuin luulinkaan. Hän sanoi olleensa onnekkaampi minua,\nhän nimittäin tiesi sisarensa tilan, koska oli saanut kirjeen don\nFernandilta itseltään. Hän oli kirjoittanut salaa naineensa Julian\nja vieneensä hänet erääseen Toledon luostariin. 'Minä lähetin hänen\nkirjeensä isälleni', jatkoi Seraphina. 'Toivon että asia sovitaan\nhyvällä, ja että juhlalliset häät päättävät riidan, joka on niin\nkauan erottanut perheitämme.'\n\n\"Tehtyään siten selkoa sisarensa kohtalosta Seraphina rupesi\npuhumaan vaivasta, jota oli tuottanut minulle, ja vaarasta, johon\noli ajattelemattomasti saattanut minut. Vasta jälestäpäin hän oli\nmuistanut sanoneeni hänelle olevani pakomatkalla kunniariidan tähden,\njoten naisenryöstäjän etsiminen oli kovin sopimaton tehtävä minulle.\nHän pyysi anteeksi menettelyään kohteliaimmilla sanoilla. Kun olin\nlevon tarpeessa, niin hän vei minut saliin, jossa istuuduimme\nvierekkäin. Hänellä oli yllään aamupuku valkeasta, mustaraitaisesta\ntahtisilkistä, ja päässään samasta aineesta tehty hattu, jossa oli\nmustat sulat. Tästä olisi voinut arvata hänet leskeksi, mutta hän oli\nniin nuori, etten tiennyt oikein, mitä ajatella.\n\n\"Jos minua kiusasi halu saada selkoa siitä, niin hän näkyi puolestaan\nolevan yhtä utelias tietämään, kuka minä olin. Hän pyysi minun\nilmoittamaan nimeni, jonka hän varmasti arveli olevan jaloa syntyä,\npäättäen sekä hienosta ulkomuodostani, että varsinkin ylevämielisestä\nalttiudestani häntä palvelemaan. Kysymys oli minulle epämukava;\npunastuin ja jouduin hämilleni; enkä kiellä vastanneeni olevani\nparooni von Steinbachin poika, joka taasen oli saksalaisen kaartin\nupseeri. 'Sanokaapa vielä', kysyi hän edelleen, 'miksi olette\nlähtenyt Madriidista. Tarjoon teille edeltäkäsin isäni ja veljeni,\ndon Gaspardin, vaikutusvallan avuksenne. Se on vähin kiitollisuuden\nosoitus miehelle, joka on minua palvellakseen pannut oman elämänsä\nvaaraan.' Minä kerroin hänelle juurtajaksain kaikki seikat\nkaksintaistelustani, ja hän myönsi vastustajani olleen väärässä sekä\nlupasi taivuttaa koko perheensä minun puolelleni.\n\n\"Tyydytettyäni hänen uteliaisuutensa pyysin hänen tekemään saman\nminulle. Kysyin, oliko hänen kätensä vapaa vai sidottu. 'Kolme vuotta\nsitten,' vastasi hän, 'naittoi isäni minut don Diego de Lazalle, ja\nviisitoista kuukautta sitten tulin leskeksi.'\n\n\"Silloin puheemme keskeytyi, sillä saliin saapui kuriiri, tuoden\nkirjeen Seraphinalle hänen isältään, Polan'in kreiviltä. Hän kysyi,\nsallisinko hänen lukea sen, ja lukeissa huomasin hänen kalpenevan\nja vapisevan. Luettuaan sen hän kohotti silmänsä ylöspäin, jotka\ntäyttyivät kyynelistä, ja huoahti syvään. En voinut nähdä tyvenesti\nhänen suruansa. Tulin levottomaksi, ja ikäänkuin aavistaen, mikä\nisku minua odotti, tunsin jäätävän kylmyyden leviävän läpi ruumiini.\n'Rouva', lausuin hänelle tuskin kuuluvalla äänellä, 'voitteko sanoa\nminulle, mitä onnettomuuksia tämä kirje teille ilmoittaa?' --\n'Katsokaa, herra', vastasi Seraphina suruisesti, antaen kirjeen\nminulle, 'lukekaa itse, mitä isäni kirjoittaa. Se koskee liiankin\npaljon teitä itseänne.'\n\n\"Nämä sanat kammottivat minua; otin kirjeen vapisten käteeni ja luin\nsiitä seuraavat sanat:\n\n    'Don Gaspard, veljesi, surmattiin eilen eräällä Madriidin\n    syrjäkadulla. Hän sai miekanpiston, josta hän kuoli tänään; ja\n    kuollessaan hän kertoi murhaajan olleen saksalaisen kaartin\n    upseerin, parooni von Steinbachin pojan. Onnettomuuden lisäksi\n    vielä on murhaaja päässyt pakenemaan. Hän on kadonnut; mutta\n    piilköön hän missä tahansa, niin minä en säästä mitään\n    löytääkseni hänet. Minä kirjoitan useille maaherroille, jotka\n    tekevät kaikkensa saadakseen hänet kiinni, jos hän saapuu heidän\n    maakuntainsa kaupunkeihin; ja toisilla kirjeillä aion sulkea\n    häneltä kaikki tiet.'\n\n                                            Kreivi de Polan.\n\n\"Ajatelkaahan, mihin mielentilaan tämä kirje saattoi minut. Olin\nuseita minuutteja aivan liikkumatonna, enkä saanut sanaa suustani.\nKäsitin kuitenkin, että don Gaspardin kuolema teki kerrassaan\ntyhjäksi koko kauniin, nousevan toivoni. Jouduin hurjaan epätoivoon\nja heittäydyin Seraphinan eteen ja lausuin, ojentaen paljastetun\nmiekkani hänelle: 'Rouva, säästäkää Polan'in kreiviä etsimiseltä,\nkoska etsittävä kenties voisi paeta hänen vihaansa, kostakaa te itse\nveljenne kuolema; vuodattakaa omalla kädellänne hänen surmaajansa\nveri; iskekää. Saman raudan kautta, jolla otin veljeltänne elämän,\ntulkoon kuolema hänen onnettomalle vihamiehelleenkin.' -- 'Herra',\nvastasi Seraphina, jota sanani liikuttivat, 'rakastin don Gaspardia;\nja vaikka te surmasittekin hänet rehellisessä kaksintaistelussa, ja\nvaikkapa hän itse olikin syypää onnettomuuteensa, niin tietäkää,\netten kuitenkaan voi olla yhtymättä isäni kostonaikeisiin. Niin, don\nAlfonso, olen teidän vihamiehenne ja tulen käyttämään teitä vastaan\nkaiken, mitä veri ja ystävyys voivat minulta vaatia; mutta kohtalonne\nonnettomuuksia en tahdo väärin käyttää; tämä koston tilaisuus\non arvoton, sillä joskin kunnia vaatii minua kostamaan, niin se\nsamalla kieltää tekemästä sitä pelkurimaisesti. Vierasvaraisuuden\nkäskyt ovat pyhät, enkä halua maksaa tekemiänne palveluksia veren\nvuodattamisella. Menkää; paetkaa, jos voitte, vainojamme ja lain\nankaruutta; pelastakaa henkenne vaarasta, joka teitä uhkaa.'\n\n\"Nousin ylös ja läksin. Hän antoi hevoseni takaisin, ja minä läksin\nToledoon, jossa viivyin kahdeksan päivää. Sitten läksin taas tielle\nja tulin tähän erakkomajaan, esiintyen yleensä kuten sellainen, jolla\nei ole mitään pelkäämistä. Tämä asia mieltäni painaa, isäni. Voitteko\nantaa minulle neuvoja, miten nyt menettelisin.\"\n\n\n\n\nKahdeskymmenesyhdeksäs luku.\n\nKuka erakkovanhus oikeastaan oli ja miten Gil Blas huomaa olevansa\ntuttavien joukossa.\n\n\nKun don Alfonso oli lopettanut surullisen kertomuksensa, niin\nerakkovanhus alkoi puhua, kehottaen häntä kärsivällisyyteen, vaan\nsilloin luolaan astui eräs toinen erakko, kantaen täysinäistä\nkerjuupussia. Hän oli ollut almuja keräämässä Cuencassa, ja palasi\nsieltä nyt runsaan saaliin kera. Hän näytti toveriaan paljon\nnuoremmalta, ja hänellä oli suuri punainen parta. \"Ole tervetullut,\nveli Antonio\", lausui vanha erakko hänelle, \"mitä uutisia kuuluu\nkaupungista?\" -- \"Sangen huonoja\", vastasi punaparta, viskaten\nhänelle kirjeeksi taitetun paperipalan; \"tästä saatte nähdä.\" Vanhus\navasi sen ja luettuaan hyvin tarkkaavaisesti huudahti: \"Jumalan\nkiitos! sytytin on valmis, nyt tiedämme, mitä meidän on tehtävä.\nHeittääkseni näyttelemisen pois, don Alfonso\", lausui hän kääntyen\ntoveriini, \"niin ilmoitan olevani, kuten tekin, sallimuksen oikkujen\nheittelemä mies. Minulle kirjoitetaan Cuencasta, joka on peninkulman\npäässä täältä, että minua on mustattu oikeusviranomaisille, joiden\nkaikki kätyrit tullevat huomenna erakkomajaani vangitsemaan minua;\nmutta heidän ei pidä löytämän kettua luolastaan. En ole ensikertaa\nsellaisessa pelissä, mutta älyn miehenä olen aina niistä selviytynyt.\nNyt saatte nähdä minut oikeassa karvassani, sillä toden puhuen, mikä\nlienenkin, erakko ja vanhus en ainakaan ole.\"\n\nNäin lausuen hän otti pitkän kaapunsa yltään, ja sen alta\ntuli näkyviin mustasta sarssista tehty ratsastuspuku, hihat\nkoristeleikkauksilla varustetut ja muuten komea; sitten hän otti\nmyssyn päästään, irroitti nauhan, jolla valeparta oli kiinni, joten\nhän yhtäkkiä muuttui nuoreksi mieheksi, ehkä noin kahdeksankolmatta\ntai kolmikymmenvuotiseksi. Hänen esimerkkiään seuraten veli\nAntoniokin pani erakkopuvun pois, otti irti punaisen partansa, sekä\nveti ylleen kehnon palttinanutun, jonka hän otti eräästä vanhasta,\npuoleksi lahonneesta arkusta. Mutta ajatelkaa hämmästystäni,\nkun erakkovanhus oli vanha tuttavani don Rafael herra, ja veli\nAntonio oli entinen rakas ja uskollinen palvelijani Ambrosio.\n\"Siunaa ja varjele!\" huudahdin silloin, \"olenhan joutunut keskelle\nvanhoja tuttaviani.\" -- \"Aivan oikein, herra Gil Blas\", vastasi\nRafael nauraen, \"tapaatte kaksi vanhaa ystäväänne vähimmin sitä\naavistaessanne. Myönnän, että teillä on yhtä ja toista moittimista\nmeitä kohtaan; mutta unohtakaamme se, mikä on ollutta ja mennyttä,\nja kiittäkäämme taivasta, joka on taas johtanut meidät yhteen.\nAmbrosio ja minä tarjoomme palvelustamme teille; eikä sitä ole\nvähäksi arvattava. Älkää uskoko meistä kovin pahaa. Me emme käy\nkenenkään kimppuun emmekä murhaa ketään; ainoa virkamme on, että\nhaluamme elää muiden kustannuksella. Yhtykää meihin, me vietämme\nhauskaa kulkurielämää. Sen keveämpää ammattia ei ole, kun vaan\nosaa harjoittaa sitä taidolla. Ei tosin niin, ettei kaikesta\nvarovaisuudestamme huolimatta joskus sattuisi odottamattomain\nasianhaarain vaikutuksesta ikävyyksiäkin, mutta niiden emme anna\nmieltämme masentaa. Me olemme tottuneet onnen vaihteluihin.\n\n\"Herra aatelismies\", jatkoi valhe-erakko don Alfonsoon kääntyen,\n\"teemme teille saman ehdotuksen; olettehan sellaisessa asemassa,\nettei teidän pitäisi tarjoustani hyljätä; sillä puhumattakaan\nasiasta, jota olette paossa, teillä ei liene paljon rahaakaan?\" --\n\"Ei tosiaankaan\", vastasi don Alfonso, \"ja se, myönnän sen, lisää\nhuoliani.\" -- \"No niinpä siis tulkaa joukkoomme\", vastasi don\nRafael. \"Paremmin ette voi tehdä kuin yhtyä meihin. Teiltä ei tule\nmitään puuttumaan, ja vihollistenne kaikki etsimisyritykset menevät\nturhiksi. Tunnemme melkein koko Espanjan, olemme niin kolunneet sen\njoka loukon. Me tunnemme piilopaikat sekä metsissä että vuoristoissa,\njoissa aina löydämme turvaa poliisinuuskijain vainoilta!\" Don\nAlfonso kiitti ystävällisestä tarjouksesta; ja lupaamatta mitään\ntulevaisuuden varalle sanoi tällä hetkellä liittyvänsä heidän\nseuraansa saadakseen jotakin hoivaa. Minä tein saman päätöksen, sillä\nen tahtonut erota don Alfonsosta, josta olin ruvennut paljon pitämään.\n\nSilloin syntyi kysymys siitä, lähtisimmekö paikalla matkaan, vai\nmaistaisimmeko ensin mainiota viiniä, jota veli Antonio oli tuonut\nCuencan kaupungista edellisenä päivänä; mutta Rafael, joka oli\nkokenein meistä, piti parhaimpana ajatella turvallisuuttamme ennen\nkaikkea muuta. Sitä varten meidän tulisi kulkea koko yön päästäksemme\nerääseen synkkään metsään, joka on Villardesan ja Almodabarin\nvälillä. Siellä pysähtyisimme ja viettäisimme hyvässä rauhassa ja\nlevossa päivän. Tämä metsä on hyvin lähellä Valencian kuningaskunnan[18]\nrajaa, jossa Castilian lainkäytöllä, joka don Alfonsoa ahdistaa,\nei ole mitään voimaa. Tämä ehdotus hyväksyttiin, ja molemmat\nvalhe-erakot tekivät kaikista tavaroistaan ja kapineistaan kaksi\nnyyttiä, ja panivat ne don Alfonson hevosen selkään. Se tapahtui\ntulisimmassa kiireessä, ja sitten me läksimme erakkomajasta, heittäen\noikeuden saaliiksi ne kaksi erakkopukua, valkean ja punaisen parran,\nkaksi sänkyrämää, yhden pöydän, lahonneen arkun, kaksi vanhaa tuolia\nja pyhän Pacomiuksen kuvan.\n\nAstuimme koko yön ja aloimme olla jo sangen väsyneinä, kunnes\npäivän sarastaessa näimme edessämme metsän, johon pyrimme. Sataman\nnäkeminen antaa uutta virkeyttä pitkästä purjehtimisesta väsyneille\nmerimiehille. Samoin mekin rohkaistuimme ja saavuimme vihdoinkin\nmatkamme päähän auringon kohotessa taivaanrannalta. Me painausimme\nmetsän synkimpään pimentoon, jossa asetuimme lepäämään erittäin\nsuloiseen paikkaan. Se oli nimittäin tammiryhmän varjostama ruohosto.\nSuurten tammien tuuheat oksat muodostivat yllemme katoksen, jonka\nläpi keskipäivänkään helle ei voinut tunkeutua. Hevoselta riisuimme\nsuitset ja kuorman ja laskimme sen syömään mehevää nurmea. Sitten\nistuimme aamiaista syömään. Sitä antoi meille Antonio veljen\nkerjuupussi, josta vedimme suuria leipäpalasia ja moniaita viipaleita\npaistettua lihaa, ja hiukkova nälkä pani meidät pureksimaan kuin\ntoistemme kilvalla. Pureminen keskeytyi kuitenkin vähäväliä, leiliä\nkun piti suudella; se olikin lakkaamattomassa kiertokulussa kädestä\nkäteen ja suusta suuhun.\n\nAterian lopussa don Rafael sanoi don Alfonsolle: \"Don Alfonso, koska\nte niin avomielisesti uskoitte salaisuutenne minulle, niin minäkin\nkerron teille elämäni vaiheet yhtä tarkasti ja avomielisesti.\" --\n\"Mielelläni kuuntelen niitä\", vastasi tämä. -- \"Ja minä varsinkin\",\nhuudahdin minä, \"minua huvittaa erinomaisesti kuulla teidän\nvaiheitanne; olen varma, että ne ovat kuulemisen arvoiset.\"\n\nSilloin Rafael alkoi kertoa:\n\n\n\n\nKolmaskymmenes luku.\n\nRafaelin historia.\n\n\n\"Minä olen kotoisin Madriidista; äitini oli näyttelijätär, joka antoi\nminun viettää ensimmäiset kaksitoista ikävuottani kaikenlaisissa\ntyhjänpäiväisissä huvituksissa. Hän tuskin viitsi opettaa minua\nlukemaan ja kirjoittamaan; vielä vähemmin sain mitään alkeistietoja\nuskonnosta. Ainoat taitoni olivat tanssi, laulu ja kitaran soitto.\nSilloin sattui, että Legannez'in markiisi otti minut toveriksi\nainoalle pojalleen, joka oli jotenkin minun ikäiseni. Äitini\nsuostui siihen ilomielin, ja silloin vasta alkoi minulle vakavampi\ntyöskentely. Nuori Legannez ei ollut paljon edistyneempi kuin\nminäkään. Tämä nuori herra ei näyttänyt syntyneen tieteitä varten,\nsillä hän ei tuntenut juuri kirjaintakaan aapistostaan, vaikka\nhänellä oli ollut jo toista vuotta opettaja. Opettajilla ei ollut\nhelppo työ hänen kanssaan; hänen päänsä kovuus katkaisi aina lopulta\nheidän kärsivällisyytensä. Heillä ei ollutkaan lupaa käyttää\nankaruutta häntä kohtaan, vaan päinvastoin jyrkkä määräys opettaa\nhäntä ilman rääkkäämistä, joka määräys yhdessä oppilaan kehnojen\nlahjain ohella teki opetuksen kutakuinkin hyödyttömäksi.\n\nMutta opettaja keksi, kuten kohta saatte nähdä, nerokkaan keinon\nnuoren herran pelättämiseksi, tarvitsematta rikkoa hänen isänsä\nkieltoa; hän päätti lyödä minua joka kerta kuin nuori herra ansaitsi\nrangaistusta, ja sen päätöksen hän pani totisesti käytäntöön. Minua\nei keksintö, kumma kyllä, miellyttänyt ollenkaan; läksin kantelemaan\näidilleni, että minua kohdeltiin niin perin vääräperäisesti. Mutta\näitini, niin paljon kuin hän lieneekin poikaansa lempinyt, oli kyllin\nluja vastustamaan valituksiani, ja kuletti minut takaisin markiisin\ntaloon, ajatellen niitä suuria etuja, joita siellä oleminen voi\nvastedes minulle tuottaa. Olin siis uudestaan joutunut opettajan\nvaltaan. Hän oli huomannut keksintönsä tuottaneen hyviä tuloksia ja\njatkoi siis minun hutkimistani pikku herran asemasta, ja saadakseen\nedistystä vielä suuremmaksi hän rääkkäsi minua kuin villitty. Tiesin\njo ennakolla saavani joka päivä selkääni nuoren Legannez'in edestä.\nVoin vakuuttaa ettei hän oppinut ainoatakaan aapiston kirjainta ilman\nsataa lyöntiä minun pakaroilleni: päättäkää siitä kuinka kalliiksi\nnuoren herran opinalkeet tulivat minulle.\n\nTämä kyllästytti minua, niin että otin ja karkasin, saatuani\neräässä tilaisuudessa varastetuksi opettajan kaikki käteiset, joita\nsaattoi olla noin sataviisikymmentä tukaattia. Siten kostin kaikki\nne lyönnit, joita hän oli niin väärin minulle antanut, enkä luule\nminkään muun koston voineen niin kipeästi sattua häneen. Vaikka\nse oli ensimmäinen senlaatuinen kokeeni, niin tein sen suurella\nnäppäryydellä, ja osasin myöskin paeta kaikkia takaa-ajoja, joita hän\ntoimitti perääni kahden päivän kuluessa. Läksin Madriidista.\n\nOlin silloin noin kolmentoista vanha. Pysyäkseni varmemmin\ntuntemattomana, olin jättänyt markiisin palatsiin tavallisen pukuni\nja ottanut puutarhurin pojan puvun, joka sopi minulle. Kävelin\nkaksi päivää, syöden leipää, jota ostin maataloista, ja nukkuen\npaljaan taivaan alla. Saavuin lähelle Galves'in kylää, joka on\nkahden peninkulman päässä Toledosta. Olin uupunut kävelystä ja\nistahdin senvuoksi erään puun alle tien viereen. Aikani kuluksi\notin taskustani aapiskirjani ja silmäilin sen lehtiä; mutta sitten\nmuistin, mitä kärsimyksiä se oli minulle tuonut, ja revin sen hajalle\nhuutaen kiukuissani:\n\n\"'Aha, sinua, ikävä kirja, et sinä enää saa minua itkemään.'\n\n\"Sitten läksin kylään ja jäin yöksi erääseen ravintolaan, jonka\nemäntä oli noin nelikymmenvuotias leski. Hän kysyi minulta, kuka\nolin ja mihin menin. Vastasin isäni ja äitini kuolleen ja kulkevani\nkerjuulla. 'Osaatko lukea, lapseni?' kysyi hän. -- Sanoin osaavani\nsekä lukea että kirjoittaa. 'Minä otan sinut palvelukseeni',\nvastasi emäntä, 'sinä voit olla minulle hyödyksi; saat pitää kirjaa\ntuloistani ja menoistani. En anna mitään palkkaa sinulle', lisäsi\nhän, 'mutta ravintolassani käy paljon arvokkaita vieraita, jotka\neivät unhota palvelijoita. Tulet saamaan runsaasti juomarahoja.'\n\n\"Otin paikan vastaan, päättäen itsekseni, kuten voitte arvata, siirtyä\ntoisille seuduille, niinpian kuin Galves'issa olo alkaisi käydä\nikäväksi. Mutta jäätyäni ravintolaan palvelukseen alkoi mieltäni\nrasittaa suuri levottomuus, ja kuta enemmän asiaa ajattelin, sitä\nperustetummalta pelkoni tuntui. En tahtonut muiden tietävän, että\nminulla oli rahaa, ja suurin huoleni oli etsiä piilopaikka, josta\nsitä ei kukaan muu löytäisi. En tuntenut taloa vielä tarpeeksi,\ntietääkseni kaikkia sen komeroita ja valitakseni niistä parhaan. Mitä\nhuolia rikkaus tosiaankin tuottaa! Elin ainaisessa pelossa rahaini\njohdosta. Lopulta päätin kätkeä aarteeni heinäladon nurkkaan, jossa\noli olkia; siellä arvelin niiden olevan varmemmassa tallessa kuin\nmuualla ja rauhoituin vähitellen.\n\n\"Meitä oli kolme palvelijaa talossa: iso tallirenki, naispalvelija\nja minä. Kukin meistä koetti parhaansa mukaan lypsää ravintolan\nmatkustajia. Minä sain heiltä aina jonkun lantin laskua viedessäni.\nJa joka pennin vein aina heti latoon aarteeni lisäksi; ja kuta\nisommaksi rikkauteni kasvoi, sitä rakkaammaksi se kävi minulle. Minä\nsuutelin rahojani usein ja katselin niitä niin suurella ilolla, että\nainoastaan saiturit voivat mokomaa tuntea.\n\n\"Rakkauteni rahoihin veti minua ehkäpä kolmekymmentä kertaa päivässä\nniitä katsomaan. Niillä käynneillä kohtasin usein portailla\nemäntäni. Hän oli luonnostaan epäluuloinen, joka synnytti hänessä\nuteliaisuuden saada selville, mitä minä niin usein juoksin ladossa.\nHän kiipesi sinne ja rupesi visusti nuuskimaan, arvellen minun sinne\npiilottelevan häneltä varastamiani esineitä. Sattuipa hän siis\npenkomaan olkikasaakin, jonka alla rahapussini oli ja löysi sen.\nHän avasi sen ja näki sekä ecuja[19] että pistooleja; silloin hän\nluuli tai oli luulevinaan minun varastaneen rahat häneltä. Hän anasti\nne siis hyvällä omallatunnolla ja käski tallirengin antaa minulle\nhyvästä kädestä viisikymmentä ruoskaniskua, nimitellen minua samalla\nräähkäksi ja retkaleeksi. Evästettyään minut siten perinpohjaisella\nselkäsaunalla hän ajoi minut talostaan, sanoen ettei halunnut elättää\nrosvoja. Minä koetin tosin väittää, etten ollut varastanut mitään\nemännältä, mutta hänen väitöstään tietysti uskottiin enemmän kuin\nminua. Niinpä opettajan rahat siirtyivät varkaalta toiselle.\n\n\"Läksin alakuloisena matkaan, ja saavuin Toledoon. Tultuani\nkaupungin isolle torille kohtasin erään hyvin puetun herran, joka\ntarttui käsivarteeni kysyen: 'kuules, pikku poika, tahdotko tulla\npalvelukseeni? Minä ottaisin sinut lakeijakseni.' -- 'Ja minä teidät\nherrakseni', vastasin siihen sievästi. -- 'No, sepä hyvä', vastasi\nhän, 'lähdeppä siis mukaani, tästä hetkestä alkain olet minun\npalvelijani.' Seurasin häntä ilman muuta.\n\n\"Uusi herrani lienee ollut kolmenkymmenen vaiheilla, ja hänen\nnimensä oli don Abel. Hän asui eräässä ravintolassa, josta hän oli\nvuokrannut sangen hienon huoneuston. Hän oli ammattipelaaja, ja\naikamme vietimme seuraavalla tavalla: aamusilla hakkasin hänelle\nviisi kuusi piipullista tupakkaa, puhdistin hänen vaatteensa ja\nkävin noutamassa parturin, joka ajoi hänen partansa ja kähersi hänen\nviiksensä. Sitten hän läksi kiertelemään pelipaikoissa, joista hän\npalasi vasta yhdentoista tai kahdentoista seudulla yöllä. Mutta joka\naamu hän muisti ottaa taskustaan kolme realia ja antaa ne minulle\npäiväpalkaksi, suoden muuten minulle täyden vapauden tehdä mitä\ntahdoin kello kymmeneen asti illalla: jos olin saapuvilla hänen\nkotiin palatessa, niin hän oli tyytyväinen. Totuin pian tehtävääni,\nenkä todellakaan voisi löytää tointa, joka paremmin soveltuisi\nluonteelleni.\n\n\"Olin viettänyt jo lähes kuukauden tätä hupaista elämää, kun isäntäni\nkysyi minulta eräänä päivänä, olinko tyytyväinen häneen; ja kun\nvastasin, ettei paremmin voisi olla, niin hän sanoi: 'No, hyvä juttu,\nsitten lähdemme huomenna Sevillaan, johon asiani vaativat minua.\nSinullekin tulee hauska nähdä Andalusian pääkaupunkia. _Joka ei ole\nnähnyt Sevillaa, ei ole mitään nähnyt_, sanoo sananlasku.' Vastasin\nolevani valmis seuraamaan häntä vaikka mihin. -- Jo samana päivänä\ntulivat Sevillaan kulettajat ottamaan ravintolastamme suuren kirstun,\njossa oli herrani kaikki tavarat ja seuraavana päivänä läksimme\nmatkalle Andalusiaan.\n\n\"Don Abel oli niin onnellinen pelissä, ettei hän hävinnyt koskaan\nmuulloin kuin itse tahtoi. Mutta petettyjen kostoa paetakseen hänen\ntäytyi senvuoksi usein muuttaa asuntopaikkaa, ja se oli nytkin syynä\nmatkaamme. Sevillaan tultuamme otimme asunnon eräässä ravintolassa\nja aloimme elää samaan tapaan kuin Toledossakin. Mutta herrani\nhuomasi kaupungit erilaisiksi. Sevillan pelipaikoissa hän tapasi\npelaajia, jotka olivat pelatessaan yhtä onnellisia kuin hänkin, mikä\ntuotti usein paljon huolta hänelle. Eräänä aamuna, ollessaan pahalla\ntuulella menetettyään edellisenä päivänä sata pistoolia, hän kysyi,\nmiksen ollut vienyt hänen likaisia liinavaatteitaan pestäviksi ja\nsilitettäviksi. Vastasin, etten ollut muistanut. Siitä hän vimmastui\nja antoi poskilleni puolikymmentä korvapuustia niin tuimasti, että\nsilmissäni välähtelivät kaikki taivaan tähdet. 'Siinä on sinulle,\njunkkari, ettäs vastedes muistat pitää velvollisuuksistasi huolta.\nVai pitäisikö minun kulkea aina sinun kintereilläsi ohjaamassa,\nmitä sinun pitää tehdä? Unhotat palvelustoimesi, mutta etpäs unhota\nsyömistä? Ellet olisi pässi, niin ymmärtäisit edeltäkäsin käskyni ja\ntarpeeni.' Sen sanottuaan hän läksi huoneestaan, ja minä jäin hyvin\nnolona sulattamaan korvapuustejani, jotka olin saanut niin vähäisestä\nsyystä, ja päätin tilaisuuden sattuessa kostaa ne.\n\n\"En tiedä, mikä kohtaus hänelle lienee sattunut eräässä pelipaikassa\nmoniaita päiviä tämän jälkeen. Hän tuli kotiin hyvin kuohuksissaan ja\nsanoi minulle; 'Rafael, olen päättänyt lähteä Italiaan, ylihuommenna\nmatkustan eräällä Genovaan menevällä laivalla. Minulla on syyni\nmatkaan, ja luulenpa, että sinä haluat tulla mukaan, kun saat niin\nhyvän tilaisuuden nähdä maailman kauneimman maan.' Vastasin, että\nmatka oli suuresti mieleeni; lausuin iloni siitä, että pääsin\nnäkemään Italiaa, mutta samalla päätin itsekseni erota hänestä\nlähtöhetkellä. Ajattelin siten kostaa hänelle korvapuustit, ja pidin\ntuumaani hyvin sukkelana. Olin niin ihastunut siihen, etten voinut\nolla ilmoittamatta sitä eräälle ammattiveijarille, jonka tapasin\nkadulla. Sevillaan tultuani olin hankkinut itselleni useita huonoja\ntuttavuuksia varsinkin tämän. Kerroin hänelle, miten ja mistä syystä\nisäntäni oli lyönyt minua, ja lisäsin aikovani karata hänen luotaan,\nkun hän lähtee laivalle, sekä kysyin, mitä hän arveli tuumastani.\nMies rypisti kulmakarvojaan ja väänteli viiksiään katsellen minua;\nsitten hän alkoi ankarasti sättiä isäntääni ja lausui: 'Voi poika\nparka, olet ijäti kunniaton mies, jos tyydyt niin mitättömään\nkostoon. Ei se riitä, että annat don Abelin matkustaa yksinään, ei se\npaljon tuntuisi; rangaistus on sovitettava loukkauksen mukaan. Tässä\nei ole mitään arvelemista; varastakaamme hänen tavaransa ja rahansa\nja jakakaamme ne kahtia veljellisesti hänen lähtönsä jälkeen.' Vaikka\nminulla oli luontainen taipumus varastamiseen, niin minua kuitenkin\npeljästytti näin suuri yritys.\n\n\"Mutta tämä emäroisto ei heittänyt asiaa, hän sai kun saikin minut\nsuostumaan; ja menestys oli seuraavanlainen. Veijari, joka oli\nsuuri ja vahva mies, saapui seuraavan päivän iltana hakemaan minua\nravintolasta. Näytin hänelle kirstun, johon isäntäni oli jo sullonut\nkaikki tavaransa, ja kysyin, jaksoiko hän yksinään kantaa niin\nraskasta kirstua. 'Niin raskastako', sanoi hän, 'tiedäppä, että\ntoisen kirstua jaksan aina kantaa, vaikka se olisi yhtä raskas kuin\nNoakin arkki.' Niin sanoen hän meni kirstun luo, heitti sen vaivatta\nhartioilleen ja lähti keveästi astumaan portaita alas. Kuljin hänen\nperässään, ja olimme jo pujahtamaisillamme ovesta kadulle, kun don\nAbel ilmestyi äkkiä eteemme, onnentähtensäkö vai mikä hänet lieneekin\nniin oikeaan aikaan siihen johtanut.\n\n\"'Mihin sinä kirstua viet?' kysyi hän. Minä jouduin niin ymmälle,\netten saanut sanaa suustani; ja veijari pisti pillit pussiin, kun\nhuomasi asian kääntyvän niin hullulle tolalle, pelastuen siten\nselityksistä. 'Mihin sinä aiot kirstua viedä?' kysyi herrani toisen\nkerran. 'Herra', änkytin enemmän kuolleena kuin elävänä, 'minä\nolisin toimittanut sen laivalle, jolla aiotte huomenna matkustaa\nItaliaan.' -- 'Soo, mistä sinä tiedät, millä laivalla minä aion\nmatkustaa?' sanoi hän. -- 'En tiedäkään, herra', vastasin, 'mutta\nminä olisin satamassa kysynyt, ja saanut joltakin tietää, mikä laiva\nlähtee Italiaan.' Tämän epäilyttävän vastauksen johdosta hän heitti\nminuun raivoisan silmäyksen. Luulin hänen aikovan taas antaa minulle\npuusteja. 'Kuka sinun on käskenyt viedä minun tavaroitani pois tästä\nravintolasta?' huusi hän. -- 'Te itse', vastasin. -- 'Mitä, minäkö',\nsanoi hän hämmästyneenä, 'olenko minä sinua käskenyt?' -- 'Aivan\nvarmaan', vastasin; 'ettekö muista nuhdelleenne minua muutamia päiviä\nsitten? Ettekö lyönyt minua ja sanonut, että minun pitäisi arvata\nedeltäpäin käskynne ja tehdä itsestäni, mitä velvollisuuksiini\nkuuluu? Niin, sitä totellakseni päätin toimittaa kirstunne laivalle.'\nHuomattuaan minut nokkelammaksi kuin oli luullutkaan, pelaaja\nhyvästeli minua suopeasti ja lausui: 'Mene olkoon Herra kanssasi!\nsinä olet liian viisas ikäiseksesi. Minä en halua olla tekemisessä\nihmisten kanssa, jotka ovat väliin liian tyhmiä, väliin liian\nviisaita. Ja nyt marssi matkaasi', lisäsi hän, 'muuten panen sinut\nlaulamaan ilman nuotteja.'\n\n\"Hänen ei tarvinnut kahta kertaa käskeä minun poistumaan. Läksin\nkiireintä vilkkaa menemään, hirveästi peläten, että hän ottaisi\npukuni pois, jota hän kuitenkaan ei tehnyt. Kulin katuja pitkin,\nmiettien missä saisin yösijan niillä kahdella realilla, jotka minulla\noli rahaa. Saavuin arkkipiispan talon portille. Siellä valmistettiin\njuuri hänen kunnianarvoisuutensa illallista, sieltä tuntui suloiset\ntuoksut jo pitkän matkan päähän. 'Peijakas!' sanoin itsekseni,\n'enpä olisi pahoillani, jos saisin sukia naamaani yhden noista\nherkuista, jotka nenääni kutkuttavat; saisinpa edes pistää viisi\nsormeani siihen. Mutta aatteles, jos voisin keksiä keinon päästäkseni\nmaistamaan noita lihapaistia, joista minulle nyt tulee vaan haju?\nMiksikä en voi? Eihän se nyt liene aivan mahdotonta?' Tuumiskelin\ninnokkaasti tätä asiaa; ja jopa juolahti mieleeni juoni, jonka panin\npaikalla käytäntöön, ja menestys oli hyvä. Menin arkkipiispan talon\npihalle juosten kyökkiä kohden ja huutaen täyttä kulkkua: _Auttakaa!\nauttakaa!_ ikäänkuin joku yrittäisi tappaa minua. Kun jatkoin\nparkumistani, niin Diego mestari, joka oli arkkipiispan kokki, juoksi\nkolmen tai neljän kokkipojan kera katsomaan, mikä oli hätänä, ja kun\nhe eivät nähneet ketään, niin he kysyivät, mitä minä niin kauheasti\nhuusin. 'Voi! hyvä herra', vastasin ollen olevinani mielettömästi\npelästyksissäni, 'pelastakaa minut, pyhän Polykarpuksen nimessä,\neräs rosvo aikoo minut tappaa.' -- 'Missä se rosvo on?' kysyi Diego.\n'Sinähän olet ihan yksin, ei kissaakaan ole perässäsi. Mene nyt vaan,\näläkä pelkää; sinua on vaan joku tahtonut lystikseen pelottaa ja on\nviisaasti kyllä pysynyt portin ulkopuolella, muuten me olisimmekin\nleikanneet häneltä ainakin korvat pois.' -- 'Ei, ei', vastasin\nkokille, 'ei hän lystikseen minua uhannut. Hän on suuri roisto ja hän\naikoi murhata minut, ja ihan varmaan hän odottelee kadulla portin\ntakana.' -- 'Sitten hän saa odottaa kauan', vastasi hän, 'sinä saat\nolla täällä yötä. Saat syödä ja maata kokkipoikien kanssa, jotka\nottavat sinut ystävällisesti vastaan.'\n\n\"Voitte kuvailla riemuani näitten sanain johdosta, joka lisääntyi\nvielä suuremmaksi, kun Diego mestari saattoi minut kyökkeihin,\njoissa näin kaikki arkkipiispan illallisen valmistukset. Sain\nkunnian syödä ja nukkua kokkipoikain kanssa. Heidän ystävyyttään\nkäytin niin hyväkseni, että kun seuraavana päivänä menin kiittämään\nDiego mestaria hänen ystävällisyydestään, niin hän sanoi: 'Kaikki\nkokkipoikamme ovat ilmoittaneet minulle, että he olisivat hyvin\niloissaan, jos saisivat sinut toverikseen. He ovat niin mieltyneet\nsinuun. Haluasitko sinä puolestasi ruveta heille toveriksi?'\nVastasin, että se olisi suurin toivoni. 'No, sitten saat tästä aikain\npitää itseäsi arkkipiispan palvelijana', vastasi kokki. Niin lausuen\nhän vei minut hovimestarin luo, joka päätti vilkkaan ulkomuotoni\njohdosta minun sopivan arkkipiispan kokkipojaksi.\n\n\"Kauan en ollut hyviä tapoja oppimassa hänen kunnianarvoisuutensa\npalatsissa. Oloni loppui erääseen sukkelaan temppuun, josta vieläkin\npuhutaan Sevillassa. Muutamat hovipojat ja muut palvelijat päättivät\nviettää arkkipiispan vuosijuhlaa näytelmällä. He valitsivat\nkappaleeksi _Benavideksen_;[20] ja kun he arvelivat tämän Leonin\nentisen lapsikuninkaan olleen noin minun ikäiseni pojan, niin he\nvalitsivat minut hänen osaansa näyttelemään. Hovimestari, joka kehui\nosaavansa lausua, rupesi harjottelemaan minua, ja moniaan koetunnin\nperästä hän vakuutti, etten minä ainakaan tulisi osaani pilaamaan.\nHän oli myöskin koko juhlan isäntä ja kustantaja, josta ymmärrätte,\nettei mitään säästetty juhlan tekemiseksi oikein suuremmoiseksi.\nPalatsin suurimpaan saliin rakennettiin teaatteri, joka koristettiin\nrunsaasti. Siihen laadittiin sitten ruohoista vuode, jossa minun piti\nolla nukkuvinani maurilaisten hyökätessä linnaan minua vangitsemaan.\nKun näyttelijät olivat täydellisesti osiinsa valmistuneet, niin\narkkipiispa määräsi päivän juhlaa varten, ja kutsui kaupungin\narvokkaimmat herrat ja naiset siihen osanottajiksi.\n\n\"Juhlapäivän koittaessa oli jokaisella suuri puuha pukunsa\nvalmistamisessa. Mutta minun puvustani piti hovimestari huolta,\njoka oli harjoittanut roolinikin. Hän toimitti luokseni räätälin,\njoka puki ylleni kalliin sinisamettisen puvun, joka oli koristettu\nkultanapeilla ja kultanauhoilla sekä monilla helyillä ja hetaleilla\nsamasta metallista, ja hovimestari itse pani päähäni pahvista tehdyn\nkruunun, johon oli sirotettu tiheään helmiä ja valetimantteja.\nLopuksi he antoivat minulle vielä ruusunpunaisesta silkistä tehdyn\nvyön, joka oli koristettu hopeakukilla. Joka kerta kun näitä\nkapineita minulle tuotiin, niin tunsin halua siivillä lentäen karata\nmatkaani. Vihdoin iltapäivällä näytelmä alkoi. Leonin nuori kuningas\nesiintyi heti alussa, lausuen pitkän yksinpuhelun; minä alotin siis\nnäytelmän pitkällä värssyrivillä, joiden tarkoitus oli ilmaista,\nettä koska en voinut vastustaa unen suloisia houkutuksia, niin\npäätin antautua unenjumalan valtaan. Sitten vetäysin kulissien taa\nheittäytyen ruohovuoteelleni, joka oli minua varten valmistettu;\nmutta nukkuminen oli kaukana minusta, sen sijaan mietin vaan,\nmiten pääsisin kadulle pakoon kuninkaallisen pukuni kanssa. Eräät\nsalaportaat, jotka veivät teaaatterin alitse saliin soveltuivat\nmielestäni hyvin aikomukseni toimeenpanemista varten. Nousin\nhiljaa vuoteeltani, ja kun ei kukaan ollut näkemässä, niin astuin\nportaita alas ja menin salin ovelle asti huutaen: _Pois pois, minä\nmenen muuttamaan pukua_. Kaikki tekivät minulle tietä, niin että\npääsin vähemmässä kuin kahdessa minuutissa yön turvissa pujahtamaan\nkenenkään estämättä palatsista kadulle, josta juoksin nopeasti\nystäväni, ammattiveijarin luo.\n\n\"Hän hämmästyi suunnattomasti nähdessään minut sellaisessa puvussa.\nMinä tein hänelle selkoa tapauksesta, ja hän nauroi sukkeluudelleni\nsydämensä pohjasta. Sitten hän syleili minua, tietysti siinä\nsuloisessa toivossa, että pääsisi osalliseksi Leonin kuninkaan\nsaaliista. Toivottaen onnea hyvälle yritykselleni hän sanoi, että jos\nyhtähyvin jatkaisin, kuin olin alottanut, niin vielä hämmästyttäisin\nmaailmaa nerollani. Naurettuamme ja laskettuamme kauan hauskaa\npilaa keskenämme kysyin lopuksi häneltä: 'Mitä me nyt teemme tällä\nkalliilla puvulla? -- 'Jätä se minun huolekseni', vastasi hän; 'minä\ntunnen erään luotettavan vaatekauppiaan, joka ostaa kaikki, mitä\nhänelle viedään myötäväksi, urkkimatta esineiden alkuperää, jos se\nnimittäin hänelle vaan soveltuu. Huomenaamulla menen häntä hakemaan\nja tuon hänet luoksesi.' Niin hän todella tekikin. Aamulla kovin\naikaisin hän lähti huoneestaan, jättäen minut makaamaan, ja palasi\nparin tunnin kuluttua vaatekauppiaan kera, jolla oli kädessään\nkeltaiseen palttinaan kääritty nyytti. Tuttavani lausui minulle:\n'Tässä on ystäväni herra Ybagnez Segoviasta, rehellinen ja luotettava\nvaatekauppias, joka ammattiveljiensä huonosta esimerkistä huolimatta\npitää hyvää omaatuntoa kunnianaan. Hän sanoo sinulle pennilleen,\npaljonko arvoinen se puku on, jonka aiot myödä, ja sinä voit huoleti\nluottaa hänen arvosteluunsa.' -- 'Niin, se nyt on ainakin varma',\nvastasi vaatekauppias. 'Olisinpa todellakin oikea konna, jos\nottaisin jotakin alle oikean arvon. Sitä ei ole kukaan päässyt vielä\nsanomaan minusta, Jumalan kiitos! eikä pääse koskaan sanomaankaan.\nKatastakaamme sitten vähän', lisäsi hän, 'niitä teidän kapineitanne;\nomantuntoni mukaan sanon, paljonko niistä voi maksaa.' -- 'Tuossa\nne ovat', lausui ystäväni osottaen niitä. 'Teidän täytyy myöntää,\nettei komeampia laitoksia usein näe. Koettakaahan tämän genovalaisen\nsametin hienoutta ja koristusten kalleutta.' -- 'Kerrassaan', vastasi\nkauppias, katseltuaan tarkasti pukua, 'tosiaankin kaunista ja\nhienoa.' -- 'Ja mitä arvelette noista hienoista helmistä, jotka ovat\nkruunussa?' kysyi ystäväni taas. -- 'Jos ne olisivat pyöreimmät',\nvastasi Ybagnez, 'niin ne olisivat verrattoman arvokkaat, mutta\nnytkin ne ovat sangen kauniita ja miellyttävät minua yhtä paljon\nkuin kaikki muukin. Tunnustan sen aivan suoraan', jatkoi hän, 'ja\nmäärään hinnan kohtuuden mukaan: jos sijassani olisi nyt joku\nlurjuksentapainen kauppias, niin hän varmaan koettaisi moittia niitä\nsaadakseen ne halvemmalla, tarjoten niistä häpeämättömyydessään\nkukaties kaksikymmentä pistoolia; mutta niin en tee minä, minä\ntarjoon arvon mukaan neljäkymmentä.'\n\n\"Jos Ybagnez olisi tarjonnut sata, niin sekin olisi ollut liian\nvähän, sillä helmet jo yksinään olivat ainakin kahdensadan pistoolin\narvoiset. Veijari, joka oli yhdessä juonessa hänen kanssaan sanoi\nsilloin: 'kas nyt, kuinka hyvä oli, että pääsitte rehellisen\nihmisen kanssa tekemisiin. Herra Ybagnez maksaa oikean hinnan niin\ntunnollisesti kuin hän makaisi kuolinvuoteellaan.' -- 'Se on nyt\nainakin totta', lausui kauppias, 'mutta sittenpä en anna penniäkään\ntinkiä ehdoistani ja hinnoistani. No niin! Asia on siis päätetty?\nEhkä luen rahat pöytään?' -- 'Odottakaahan', sanoi veijari, 'antaa\nnuoren ystävämme ensin koettaa ylleen pukua, jonka käskin teidän\ntuoda häntä varten. Luulenpa että se sopii hänelle.' Silloin kauppias\navasi nyyttinsä näyttäen minulle ihokkaan ja housut hienosta,\ntummanruskeasta kankaasta; niissä oli hopeanapitkin, mutta muuten\nne olivat jo puoleksi kuluneet. Nousin sängystä koettaakseni pukua,\njoka oli minulle sekä liian pitkä että avara, mutta noitten herrain\nmielestä se sopi minulle kuin valettu. Ybagnez vaati siitä kymmenen\npistoolia, ja kun hän ei suvainnut tinkimistä, niin ei auttanut muuta\nkuin tyytyä siihen. Silloin hän otti kukkarostaan kolmekymmentä\npistoolia lukien ne pöydälle. Senjälkeen hän kääri kuninkaallisen\npukuni ja kruununi nyyttiin ja lähti pois, varmaankin mielessään\nonnitellen niin mainiota päivän alkua.\n\n\"Hänen mentyään virkkoi niin sanottu ystäväni minulle: 'Minä olen\nsaakelin tyytyväinen tähän mieheen.' Mutta olipa hänellä siihen\nsyytäkin, sillä hän sai varmasti ainakin sata pistoolia hyvittäjäisiä\nhäneltä. Vaan siihen hän ei tyytynyt, vaan otti kursailematta\npuolet pöydällä olevista rahoista ja sanoi, jättäen loput minulle:\n'Nuori ystäväni, eiköhän ole parasta että pistät nämä viisitoista\npistoolia taskuusi ja laukkaat kiireimmiten pois tästä kaupungista;\nsillä ymmärräthän, että herra arkkipiispa ei jätä tiedustelematta\nsinua joka nurkasta. Sillä olisinpa todellakin pahoillani, jos sinä\nlaittaisit itsesi tomppelimaisesti vankeuteen, tehtyäsi ensin niin\nnerokkaan tempun, että se on sinulle ainaiseksi kunniaksi.' Vastasin\naikovanikin lähteä Sevillasta, jonka teinkin, ostettuani hatun ja\nmuutamia paitoja. Läksin siis kulkemaan pitkin niitä ihania kenttiä\njotka ulottuvat viinitarhain ja öljypuistojen välitse vanhaan\nCarmonnen kaupunkiin asti, ja kolmen päivän perästä saavuin Cordovaan.\n\n\"Menin asumaan erääseen ravintolaan kaupungin ison torin varrella,\njossa kauppamiesten oli tapa pitää asuntoa. Ilmoitin olevani\nvarakkaiden vanhempain poika Toledosta ja matkustelevani huvikseni;\nolin siksi hyvin vaatetettu, että ilmoitukseni oli uskottava, ja\nvilautin ikäänkuin sattumalta muutamia pistooleja isännän nähtäviin,\nmikä lopullisesti sai hänen uskomaan sanani todeksi. Mahdollisesti\nhän ehkä epäili minua nuoruuteni tähden sellaiseksi nuoreksi\nlurjukseksi, joka on lähtenyt maita kiertämään, varastettuaan\nensin vanhemmiltaan. Oli miten oli, hän ei näyttänyt uteliaalta\nurkkimaan enempää kuin hänelle sanoin, nähtävästi peläten, että\nmuuten muuttaisin asuntoni toisaalle. Kuudella realilla päivältä\ntässä ravintolassa asui sangen siististi, ja paljon siellä olikin\ntavallisesti matkustajia. Illallispöydässäkin luin aina kaksitoista\nhenkeä. Hassunkurista oli vaan, että kaikki söivät sanaakaan\npuhumatta lukuunottamatta yhtä, joka lörpötteli lakkaamatta\nkaikenlaista, korvaten siten muittenkin äänettömyyden. Hän koetti\nolla sukkela, yritti kertoa kaskuja, ja viskeli kompakokeita\nympärilleen muka huvittaakseen seuraa, joka päästikin tuontuostakin\näänekkään naurun; mutta nauru oli paljon enemmän pilkkaa kuin\ntunnustusta hänen sukkeluuksilleen.\n\n\"Minä puolestani en olisi viitsinyt kuunnella sen vertaa hänen\njaarituksistaan, että olisin pöydästä noustuani voinut kertoa, mitä\nhän oli sanonut, ellei hän olisi sattunut mainitsemaan jotakin, mikä\nkovin läheltä koski minua itseäni. 'Mutta kuulkaas herrat', huusi hän\naterian lopussa, 'kaikki mitä olen kertonut teille, ei ole mitään sen\nrinnalla, mitä nyt aion kertoa. Minä tiedän erään tapauksen, joka on\nniitä kaikkein ensimmäisiä ja se on tapahtunut muutamia päiviä sitten\nSevillan arkkipiispan linnassa. Minä kuulin sen eräältä teiniltä,\ntuttavaltani, joka on sen itse nähnyt.'\n\n\"Nämä sanat panivat mieleni vähän liikkeeseen; olin varma, että\ntapaus tarkoitti minun tekostani, enkä erehtynytkään. Mies kertoi\ntapauksen aivan oikein, ja lisäsi siihen vielä muutakin, jota minä en\ntiennytkään, nimittäin mitä salissa oli tapahtunut minun kadottuani.\nMinä kerron sen teille.\n\nHeti minun pakoon lähdettyäni maurilaiset ilmestyivät näyttämölle,\nheidänhän piti näytelmän mukaan ryövätä minut. He lähestyivät\nruohovuodetta, jossa luulivat minun nukkuvan; mutta aikoessaan\nhyökätä Leonin kuninkaan kimppuun, he huomasivat suureksi\nhämmästyksekseen vuoteen olevan tyhjänä. Näytelmä oli tietysti\nkeskeytettävä. Kaikki näyttelijät joutuivat päästään pyörälle; toiset\nhuusivat minua, toiset läksivät minua etsimään; toiset kirkuivat ja\nparkuivat, toiset sadattelivat minua niin synkeästi kuin osasivat.\nKun arkkipiispa huomasi näyttämöllä syntyneen epäjärjestystä ja\nhämminkiä, niin hän tiedusteli, mikä siihen oli syynä. Kuultuaan\nhänen kunnianarvoisuutensa äänen riensi eräs hovipoika, joka näytteli\n_Gracioson_ osaa kappaleessa, selittämään hänelle asiaa. 'Teidän\nkunnianarvoisuutenne, älkää pelätkö maurilaisten saavan vangiksi\nLeonin kuningasta, hän on pelastunut, ja vienyt kuninkaallisen\npukunsa matkassaan.' -- 'Jumalan kiitos!' huudahti arkkipiispa.\n'Siinäpä hän oikein teki, että pakeni uskontomme vihollisten käsistä\nja pelastui kahleista, joita hänelle aiottiin. Hän aikoo varmaankin\npalata takaisin Leoniin, valtakuntansa pääkaupunkiin. Saapukoon hän\nsinne onnellisesti! Muuten kiellän häntä takaa ajamasta; olisin\npahoillani, jos Hänen Majesteettinsa joutuisi minun tauttani jotakin\nkärsimään.' Näin lausuen arkkipiispa käski lukea minun roolini ja\nnäytellä kappaleen loppuun.\n\n\"Cordovassa yhytin useita nuoria miehiä, jotka opettivat minulle\nmonta hyvää taitoa; mutta senjälkeen tutustuin Lamelaan ja muihin\nsamallaisiin poikiin, joilta opin vielä parempia.\n\n\"Näiden lapsuudenaikaisten seikkailujensa jälkeen Rafael jutteli vielä\nmonta muuta samanlaista, joiden kuuleminen alkoi pahoin väsyttää ja\nikävystyttää minua, ja samoin don Alfonsoa; vaikka kohteliaisuudesta\nvakuutimme sen meitä hyvin huvittavan. Kertomus loppui siihen,\nettä hän oli aivan äskettäin paennut Lamelan seurassa Toledosta\noikeusviranomaisten takaa ajamana ja saapunut erakkomajalle.\n\n\"'Kulimme', kertoi hän, 'vuoristopolkuja myöten, jotka Lamela tunsi,\nja saavuimme eräälle luolalle, joka näytti minusta erakkomajalta. Se\noli sama maja, johon te saavuitte eilen pyytämään minulta suojaa.'\n\n\"Katsellessani ihanaa maisemaa, joka levisi nähtäviin majan ympärillä\ntoverini lausui: 'Minä olin täällä viimeksi kuusi vuotta sitten.\nSilloin täällä asui vanha erakko, joka otti minut perin herttaisesti\nvastaan, jakaen minulle ruokansa. Muistan hänet vielä hyvin; hän oli\nhurskas mies; minulle hän puhui niin kauniisti, että olin jo vähällä\nluopua maailmasta. Ehkäpä hän elää vieläkin; menkäämme katsomaan.'\nNäin sanoen Ambrosio nousi muulinsa selästä ja astui majaan.\nViivyttyään siellä kotvasen hän tuli takaisin ja lausui minulle:\n'Tule, Rafael, tule katsomaan, niin näet jotakin liikuttavaa.' Minä\nnousin silloin myöskin ratsuni selästä. Sidoimme muulit kiinni\npuihin ja menimme luolaan, jossa näin vanhan erakon makaavan\nkehnolla vuoteella kalpeana ja kuolemaisillaan. Tuuhea, lumivalkea\nparta ulottui yli vatsan, ja kädessä oli epäjärjestyksessä suuri\nrukousnauha. Hälinä, joka syntyi tulostamme, herätti hänet. Hän avasi\nsilmänsä, joita kuoleman harsot jo peittivät, katsahti meihin ja\nsanoi; 'Keitä lienettekin, veljeni, painakaa mieleenne, mitä silmänne\nnyt näkevät. Minä olen elänyt neljäkymmentä vuotta maailmassa ja\nkuusikymmentä tässä yksinäisyydessä. Voi! kuinka pitkältä tuntuu\ntänä hetkenä se aika, jonka omistin huvituksille, ja kuinka lyhyiltä\nne vuodet, jotka pyhitin katumukselle! Voi! pelkään, etteivät veli\nJuanin katumustyöt ole voineet sovittaa lisensiaatti Juan Solilaisen\nsyntejä.'\n\n\"Näiden sanain perästä hän veti viimeisen henkäyksensä. Hänen\nkuolemansa teki meihin syvän vaikutuksen. Sellaiset tapaukset\nkoskevat aina syvästi suurimpiinkin konniin. -- Meissä ei vaikutus\nkuitenkaan kestänyt kovin kauan. Unhotimme pian, mitä hän oli\nsanonut ja aloimme tarkastella erakkovainajan jättämää omaisuutta.\nSiinä ei ollut kuitenkaan aivan paljon katsomista, te näitte siellä\nollessanne kaikki sen, mitä luolassa oli. Mutta jos veli Juanin\nhuonekalusto oli kehno, niin vielä huonommin oli kyökkipuolen laita.\nMuita ruokatarpeita emme löytäneet sieltä kuin joitakuita pähkinöitä\nja ohraleivän palasia, jotka olivat nähtävästi olleet liian kovia\npyhimys vainajan ikenille. Sanon ikenille, sillä hampaat näyttivät\ntyyten karisseen pois hänen suustaan. Kaikki mitä majassa oli ja\nkaikki mitä näimme osotti selvästi, että vainaja oli ollut todellinen\npyhimys.\n\n\"Silloin Lamelalle heräsi soma tuuma. 'Jääkäämme tähän majaan', sanoi\nhän, 'pukeutukaamme erakoiksi ja haudatkaamme veli Juan. Sinä rupeat\nhäneksi ja minä kerjäilen veli Antonion nimisenä naapurikylissä ja\nkaupungeissa. Siten olemme turvassa poliisien nuuskimisilta, sillä\nenpä luulisi, että kenenkään mieleen juolahtaisi etsiä meitä täältä.'\nSuostuin tähän hullunkuriseen tuumaan, varsinkin kun minulla oli\nCuencassa vanhoja tovereita, jotka voivat tilaisuuden sattuessa olla\nhyödyksi. Kaivoimme haudan noin kolmen- tai neljänkymmenen askeleen\npäähän luolasta, ja hautasimme erakkovanhuksen siihen kaikessa\nhiljaisuudessa. Ensin riisuimme sentään pois vaatteet häneltä,\ntoisin sanoen hänen yksinkertaisen kaapunsa, jonka vyötäisillä\noli nahkahihna. Parran leikkasimme myöskin pois minua varten, ja\nhautauksen jälkeen asetuimme itse luolaan asumaan.\n\n\"Ensimmäinen päivämme oli jotenkin laiha; saimme tulla toimeen\nvainajan eväillä. Mutta seuraavana päivänä Lamela läksi ennen\npäivänkoittoa matkaan myömään muulejamme Toralvassa, ja illalla hän\npalasi, tuoden ruoka-aineita ja muuta ostamaansa. Hän toi myöskin\nkaikkea mitä tarvitsimme valepukuihimme. Itselleen hän teki kaapun\nkarkeasta kankaasta ja parran hevosen karvoista. Sen hän kiinnitti\nniin taidokkaasti korviinsa, että olisi voinut vannoa sitä oikeaksi.\nHän onkin yleensä peevelin taitava poika. Veli Juan'in parran\nhän myöskin laittoi kuntoon ja sovitti sen leukaani, ja ruskea\nvillamyssyni täydensi taideteoksen. Valepuvuistamme ei puuttunut\nmitään. Emme voineet nauramatta katsella toisiamme näissä hassuissa\npuvuissa, jotka totta tosiaan sopivat kenelle tahansa paremmin kuin\nmeille.\n\n\"Olimme olleet jo kolme päivää luolassa näkemättä yhtäkään ihmistä;\nmutta neljäntenä sinne saapui kaksi talonpoikaa. He toivat leipää,\njuustoa ja sipuleja erakolle, jonka luulivat vielä elävän. Minä\nheittäydyin pitkäkseni vuoteelle huomattuani heidät ja petin heidät\nhelposti. Sillä luolassa oli ensiksikin siksi hämärä, etteivät\nhe voineet erottaa piirteitäni ja sitten koetin myöskin parhaani\nmukaan matkia veli Juan'in vapisevaa ääntä, jonka olin kuullut hänen\nlausuessa viimeisiä sanojaan. He eivät aavistaneet mitään petosta,\nse heitä vaan näkyi ihmetyttävän, kun näkivät siellä toisenkin\nerakon. Kun Lamela huomasi sen niin hän lausui tekohurskaan näköisenä\n'Älkää ihmetelkö, veljeni, nähdessänne minut tässä yksinäisyydessä.\nMinä jätin erakkomajani, joka on Aragoniassa, tullakseni seuraksi\nkunnianarvoisalle ja viisaalle Juan veljelle, joka tarvitsee korkean\nikänsä tähden auttavan toverin kättä.' Talonpojat kiittivät Ambrosion\nveljesrakkautta ylistävimmillä sanoilla sekä lausuivat ilonsa siitä,\nettä heidän seutunsa sai nyt ylpeillä kahdesta hurskaasta erakosta.\n\n\"Kaupungissa käydessään Lamela oli ostanut itselleen suuren pussin,\nja sillä varustettuna hän nyt lähti almuja kerjäämään Cuencan\nkaupunkiin, joka on pienen matkan päässä erakkomajasta. Siellä hänen\npussinsa pian täyttyi. Mutta eilen aamulla eräs vanhoja tovereitani,\njoka asuu Cuencassa, ja jota olin pyytänyt pitämään poliisiväkeä\nsilmällä, lähetti hänen myötään minulle kirjeen, jossa kehotti minua\npakenemaan, sillä poliisit olivat jälilläni. Se oli sama kirje, jonka\nLamela viskasi käsiini teidän luolassa ollessanne ja joka sai meidät\nniin suurella kiireellä lähtemään sieltä.\"\n\n\n\n\nKolmaskymmenesensimmäinen luku.\n\nJossa kerrotaan Gil Blas'in ja don Alfonson eroamisesta Rafaelin\nseurasta, ja mitä heille sitten tapahtuu.\n\n\nKun Rafael lopetti kertomuksensa, niin me heittäydyimme kaikki neljä\nruoholle makaamaan, ja pian nukkuivat Rafael ja Lamela sikeässä\nunessa. Mutta minä en voinut ummistaa silmiäni, eikä don Alfonso\nmyöskään. Käyttäen silloin hyväkseen toveriemme unta hän lausui\nminulle: \"Minun täytyy avata sydämeni teille, herra Gil Blas. Minä\nmoitin itseäni kovin, että olen suostunut tähän asti kulkemaan\nnoiden roistojen matkassa. Onhan vasten kaikkea sopivaisuutta,\nettä kunniataan rakastava nuori mies seurustelee lyhyenkin ajan\ntuollaisten lurjusten parissa kuin Rafael ja Lamela ovat. Olen\npäättänyt lujasti lähteä heidän seurastaan ikipäiviksi. Olenpa\njotenkin varma\" lisäsi hän, \"että hyväksytte päätökseni.\" -- \"Kyllä,\nvoin vakuuttaa sen,\" vastasin. \"Otan taivaan todistajaksi, ettei\ntällainen seura miellytä minua enemmän kuin teitäkään, don Alfonso;\nja jos ette ole sitä vastaan, niin lähden mukaanne; heittäkäämme jo\ntänä yönä hyvästit noille.\" -- \"Tehkäämme niin\", sanoi don Alfonso.\n\"Lähtekäämme Valenciaan, josta pääsemme jollakin laivalla Italiaan.\nSiellä voimme ruveta Venezian tasavallan palvelukseen.\"\n\nAurinko lähestyi jo laskuaan Rafaelin ja Lamelan herätessä. \"Jaha, yö\non tulossa, lähtekäämme matkalle\", sanoi Rafael. Mutta don Alfonso\notti silloin puheenvuoron, selittäen kohteliaasti, ettei hän tuntenut\nsyntyneensä sellaista elämää varten, jota he elivät, jonkavuoksi hän\noli päättänyt erota heistä. Minä lausuin silloin tuumivani samaa.\nHe koettivat kaikin voimin saada meitä mukaansa, mutta huomattuaan\nsen turhaksi he läksivät matkaansa. Ja pian saimme syytä onnitella\nitseämme eromme johdosta. Sillä moniaan kuukauden kuluttua saimme\nkuulla heidän kumpaisenkin joutuneen oikeuden kynsiin, joka oli\ntuominnut heidät kaleereihin!\n\nHeidän lähdettyään päätimme viettää yön metsässä ja lähteä aamulla\nhyvään aikaan Valenciaan päin. Siellähän don Alfonson ei tarvinnut\nenää pelätä Castilian poliisein vainoja. Ojensimme siis väsyneet\njäsenemme nurmelle nukkuaksemme. Heräsin tuossa puoliyön seutuna ja\nhuomasin puitten välistä jonkun matkan päästä valoa vilkahtelevan,\nmikä antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta. Herätin don\nAlfonson. \"Mitähän tuo on?\" sanoin hänelle, \"eivätköhän vaan liene\nCuencan poliisinuuskijoita, jotka on lähetetty noitten roistojen\njälkiä myöten heitä etsimään?\" -- \"En luule niin\", vastasi don\nAlfonso, \"ehkäpä he ovat matkustajia, jotka yö on yllättänyt ja\nsaanut heidät tulemaan tähän metsään päivänkoittoa odottamaan.\" --\n\"Minä menen katsomaan, keitä he ovat\", sanoin minä. \"Odottakaa te\ntäällä, tulen paikalla takaisin.\" Niin sanoen lähestyin valoa, joka\nei ollut kaukana; kulin pehmeillä askelilla kuin kissa, taivutin\nhiljaa tiellä olevat lehdet ja oksat ja silloinpa sain nähdä jotakin\nkatsomisen arvoista. Näin ruoholla maahan pistetyn kynttilän valossa\nneljä miestä, jotka paraillaan lopettivat syömistään. Eväänä heillä\nnäkyi olevan piirakka ja suuri viinileili, joka kierteli ahkerasti\nmiehestä mieheen. Moniaan askeleen päässä heistä näin vielä erään\nnaisen ja herran puuhun sidottuna, ja hiukkasen etempänä oli kääsit,\njoiden edessä oli kaksi koreilla valjaillla varustettua muulia.\nKäsitin paikalla valon ääressä istujain olevan rosvoja; ja heidän\nkeskustelunsa, jota voin hyvin kuulla osotti, ettei arveluni ollut\nväärä. Menin takaisin don Alfonson luo ja kerroin hänelle, mitä olin\nnähnyt.\n\n\"Ystäväni\", lausui don Alfonso silloin, \"nainen ja mies, jotka\nrosvot ovat kytkeneet puuhun, ovat luultavasti kunniallisia\nmatkustajia. Voimmeko jättää heidät noiden paholaisten väkivallan\nja raakuuden uhreiksi? Ei, vaan käykäämme rosvojen kimppuun ja\nantakaamme heille tarpeensa.\" -- Minä suostuin mielelläni ja\nvoin vakuuttaa, ettei vaara pelottanut minua hituistakaan tässä\ntilaisuudessa ja ettei vaeltava ritari ole koskaan sen uljaammin\nryhtynyt naista puolustamaan kuin minä nyt. Mutta puhuakseni asiat\nkaunistelemattomina täytyy myöntää, ettei vaara ollut ihan hirveä,\nsillä olin huomannut rosvojen aseiden olevan yhdessä kasassa noin\nkymmenen tai kahdentoista askeleen päässä heistä; meidän tehtävämme\nei siis ollut kovin vaikea. Sidottuamme hevosemme erääseen puuhun\nkiinni lähestyimme niin hiljaa kuin suinkin rosvojen leiriä. He\nkeskustelivat hyvin kiivaasti jostakin, pitäen aika melua, joka\nauttoi meidän puuhaamme. Me saimme haltuumme heidän aseensa heidän\nhuomaamattaan, ja sitten iskimme kaksi kertaa kumpikin melkein\nyht'aikaa kaataen kaikki neljä siihen paikkaan.\n\nKahakan aikana kynttilä sammui, joten jäimme pilkkopimeään.\nVapautimme kuitenkin kohta vangit puusta. He olivat pelvosta niin\ntyrmistyneinä, etteivät osanneet meitä edes kiittää teostamme.\nEiväthän he tosin vielä tienneet, tuliko heidän pitää meitä\nvapauttajinaan vai uusina rosvoina, jotka vapautimme heidät vaan\nkohdellaksemme heitä vielä pahemmin. Mutta me rauhoitimme heitä\nvakuuttaen saattavamme heidät pois metsästä lähimpään ravintolaan\nasti, jossa he voisivat toimittaa itselleen kaikki matkansa\nturvaksi tarpeelliset varusteet. Tämän vakautuksen jälkeen, joka\nnäkyi suuresti lohduttavan heitä, me veimme heidät kääseihinsä ja\nkuletimme ne pois metsästä taluttaen muuleja. Sitten palasimme\nottamaan Alfonson hevosen. Otimme myöskin rosvojen hevoset, jotka\nolivat sidottuina puihin tappelupaikan viereen. Sitten läksimme\nkaikki hevosinemme metsästä pois; minä nousin toisen muulin selkään\nohjatakseni kääsejä. Sillä tavalla kulkea laahustimme kaksi tuntia,\nkunnes saavuimme erääseen taloon, jonka huomasimme ravintolaksi.\n\nKolkutimme kovasti portille. Koko talonväki makasi tietysti\nsikeimmässä unessaan. Isäntä ja emäntä nousivat nopeasti, eivätkä\nsuuttuneet ollenkaan unensa häiritsemisestä nähtyään pihalla\najopelit, joiden omistajilta he saattoivat odottaa runsaasti\nrahallista hyötyä. Koko ravintola oli tuokiossa valaistuna.\nHeitettyämme hevoset ja muulit ravintolan palvelijain huostaan\nautoimme naista ja herraa kääseistä alas saattaen heidät siihen\nhuoneeseen asti, jonka isäntä osotti heitä varten. Siellä lausuttiin\nkohteliaisuuksia molemmin puolin ja hämmästyksemme ei ollut vähäinen\nhuomattuamme pelastaneemme itse Polanin kreivin ja hänen tyttärensä\nSeraphinan. On vaikea kuvata nuoren markiisittaren ja don Alfonson\nällistystä, kun he huomasivat toisensa. Kreivi ei huomannut sitä\nensinkään, hän oli niin kiinni muissa asioissa. Hän rupesi kertomaan\nminulle, miten rosvot olivat hyökänneet heidän päälleen, ja ottaneet\nkiinni hänet ja hänen tyttärensä surmattuaan kuskin, lakeijan ja\nkamaripalvelijan. Hän lopetti kertomuksensa vakuuttamalla tuntevansa\nsuurta kiitollisuutta meitä kohtaan, ja kehotti meitä tulemaan\nToledoon, johon hän itse saapuisi kuukauden perästä; siellä saisimme\nnähdä oliko hän kiittämätön vai kiitollinen.\n\nKreivin tytär kiitteli yhtä lämpimästi meitä onnellisesta\npelastumisestaan. Ja kun arvasin tekeväni suuren mielihyvän don\nAlfonsolle toimittamalla hänelle tilaisuutta puhella kahden kesken\ntämän nuoren lesken kanssa, niin pidin kreiviä kiinni innokkaassa\nkeskustelussa, ettei hän muuta huomannutkaan. \"Kaunis Seraphina\",\nlausui don Alfonso hiljaa, \"en enää sure sitä, että minun täytyy\nelää erilläni ihmisten seurasta, sillä se on tuottanut minulle sen\narvaamattoman kunnian, että olen saanut tehdä teille palveluksen.\" --\n\"Mitä;\" vastasi Seraphina hiljaa, \"tehän olette pelastanut henkeni\nja kunniani! teitä saamme, isäni ja minä kiittää! Voi! don Alfonso,\nmiksi, miksi surmasitte veljeni?\" Enempää hän ei sanonut, mutta siitä\ndon Alfonso jo ymmärsi Seraphinan tuntevan samoja tunteita kuin\nhänkin.\n\n\n\n\nKahdeskymmenestoinen luku.\n\nJossa kerrotaan minkä tapauksen johdosta don Alfonson onni kohoo\nylimmilleen, ja mikä tapaus saattaa Gil Blas'inkin onnelliseen tilaan.\n\n\nPolanin kreivi kiitteli koko yön meitä ja vakuutti saavamme\nluottaa hänen kiitollisuuteensa. Aamun tullen hän kutsui isännän\nluokseen neuvotellakseen hänen kanssaan, millä keinoin hän voisi\nturvallisimmasti päästä naapurikaupunkiin, johon hänellä oli asiata.\nMe jätimme hänet sitä tuumimaan ja läksimme ravintolasta pois, don\nAlphonso omalla hevosellaan, ja minä yhdellä rosvojen hevosista;\nisäntä osti meiltä toiset hevoset.\n\nMe jatkoimme hauskasti matkaamme Bunoliin asti, johon meidän täytyi\nerään onnettomuuden takia pysähtyä. Don Alfonso tuli nimittäin\nsairaaksi. Hän sai kovan kuumeen, joka iski häneen useissa eri\notteissa, niin että aloin pelätä hänen henkeään. Onneksi siitä ei\ntullut sen pahempaa. Kolmessa päivässä vaara meni ohi, ja minun\nhuolellinen hoitoni auttoi häntä lopullisesti tointumaan. Hän oli\nhyvin kiitollinen palveluksistani; ja kun muutenkin tunsimme todella\npitävämme toisistamme, niin teimme ikuisen ystävyyden liiton.\n\nViidentoista päivän perästä läksimme taas matkalle, pitäen yhä\nmielessämme päätöstä matkustaa Valenciaan tultuamme ensimmäisellä\nsopivalla laivalla Italiaan. Mutta taivas tahtoi onnellisempaa\nkohtaloa meille ja päätti asiat toisin. Tulimme erään kauniin linnan\nluo, jonka edessä oli joukko talonpoikaistyttöjä ja poikia, jotka\ntanssivat ja leikkivät iloisesti. Menimme lähemmäksi nähdäksemme\nheidän juhlaansa, emmekä tietysti voineet vähääkään aavistaa, mitä\nsiellä meille tapahtuisi. Don Alphonso huomasi siellä parooni von\nSteinbachin, joka myöskin tunsi hänet ja juoksi avosylin hänen\nluokseen huutaen riemastuneena: \"Alfonso, sinäkö se olet! kuinka\nhauskaa! Kun sinua etsitään kaikkialta, niin sinä putoat kuin\npilvistä eteeni.\"\n\nToverini nousi ratsultaan juosten syleilemään paroonia, joka oli\nilosta aivan suunniltaan. \"Tule, poikani\", lausui hyvä vanhus\nhänelle, \"nyt saat tietää kuka sinä olet, onnellinen tieto odottaa\nsinua.\" Näin lausuen hän vei hänet linnaan. Minä menin heidän\nperässään sidottuani hevosemme erääseen puuhun. Linnan herra oli\nensimmäinen vastaan tulija. Hän oli noin viidenkymmenen vanha,\nerittäin uljas mies. \"Herra\", lausui parooni von Steinbach hänelle,\n\"tässä on poikanne.\" Silloin don Cesar de Leyva (se oli linnan herran\nnimi) halasi don Alfonsoa ilosta itkien. \"Niin, rakas poikani\",\nsanoi hän, \"minä olen sinun isäsi. Raskasta on ollut minulle pitää\nsinua niin kauan siitä tietämättömänä. Olen sitä monesti surrut\nja huokaillut, mutta en ole voinut toisin tehdä. Minä nain äitisi\nrakkaudesta, mutta hän oli syntyisin paljon alemmasta säädystä kuin\nminä. Isäni oli kova ja ankara mies; senvuoksi minun täytyi pitää\nsalassa hänen suostumuksettaan solmittua avioliittoa. Parooni von\nSteinbach yksin tiesi siitä, ja minun suostumuksellani hän vei\nsinut luokseen. Nyt on isäni jo poissa, ja sinä olet minun ainoa\nperilliseni. Ja sen lisäksi aion toimittaa sinulle puolison, jonka\nsuku on minun sukuni vertainen.\" -- \"Isäni\", keskeytti don Alfonso,\n\"älä tee liian kalliiksi minulle onnea, jota tunnen löytäessäni\nvanhempani. Enkö saa tulla pojaksesi tulematta samalla onnettomaksi!\nÄlä ole, isäni, julmempi omaa isääsi. Sillä joskaan hän ei sallinut\nsinun naida sitä, jota rakastit, niin hän ei pakottanut sinua\nnaimaan ketään muutakaan.\" -- \"Poikani\", vastasi don Cesar, \"minä\nen suinkaan tahdo sinua pakottaa. Mutta suvainnethan ainakin nähdä\nsen naisen, jonka olen sinulle määrännyt, muuta tottelevaisuutta\nen vaadi sinulta. Hän on ihastuttava olento, ja avioliitto olisi\nedullinen kaikissa suhteissa, mutta siitä huolimatta lupaan olla\nsinua mihinkään vaatimatta. Hän on linnassani nyt. Tule kanssani;\nsinun täytyy myöntää, ettet voi rakastettavampaa olentoa löytää.\"\nNäin lausuen hän vei don Alfonson erääseen huoneeseen, johon minäkin\nmenin parooni von Steinbachin kera heidän perässään.\n\nSiellä oli Polanin kreivi ja hänen kaksi tytärtään Seraphina ja Julia\nsekä don Fernand de Leyva, joka oli don Cesarin veljenpoika. Näiden\nlisäksi siellä oli vielä eräitä toisia naisia ja herroja. Don Fernand\noli, kuten olen ennen maininnut nainut Julian, jonka johdosta seudun\ntalonpojat olivat kokoontuneet linnalle juhlimaan. Heti, kun don\nCesar oli esittänyt don Alfonson poikanaan, niin Polanin kreivi nousi\nylös ja juoksi syleilemään häntä, lausuen: \"Tervetuloa, pelastajani!\nNiin, don Alfonso, minä tahdon osottaa mitä hyve vaikuttaa jaloon\nmielenlaatuun. Olette tosin surmannut poikani, vaan sen sijaan olette\npelastanut minut kuolemasta. Minä olen teille ijäti kiitollinen ja\nannan omaksenne tyttäreni, jonka kunnian olette pelastanut. Sillä\non kaikki velat sovitut.\" Don Alfonso kiitti sydämellisesti hänen\nhyvyyttään, enkä tiedä kummastako hän enemmän iloitsi, vanhempainsa\nlöytämisestäkö, vai siitä että Seraphina oli tullut hänen\npuolisokseen.\n\nHeidän häänsä pidettiin muutamien päivien perästä kaikkein yhteiseksi\ntyytyväisyydeksi. Ja kun minäkin olin kreivin pelastajia, niin hän\ntarjousi hankkimaan minullekin hyvän toimen; minä kiitin hänen\nhyväntahtoisuuttaan, mutta en mielinyt erota don Alfonsosta, joka\nteki minut linnansa hovimestariksi ja uskotukseen.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\nKolmaskymmeneskolmas luku.\n\nJossa kerrotaan Gil Blas'in lähdöstä Leyvan linnasta ja mitä hänestä\nsitten tulee.\n\n\nMinä koetin saavuttaa don Cesarin ystävyyden, ja yritykseni\nmenestyikin. Minä pääsin sekä hänen että hänen poikansa\nhuoneenhaltijaksi: asiani oli pitää huolta kaiken järjestämisestä,\nminä kannoin verot alustalaisilta, suoritin kaikki talouden\nkustannukset ja olin täysi yksinvaltias palvelusväen yli. Mutta\nvasten virkaveljieni tapaa en käyttänyt valtaani väärin. En\nkarkottanut talosta pois niitä palvelijoita, jotka eivät minua\nmiellyttäneet, enkä vaatinut heiltä ehdotonta koirannöyryyttä.\nJos he kääntyivät suoraan don Cesarin tai hänen poikansa puoleen\njollakin pyynnöllä, niin en suinkaan ruvennut sitä vastaan panemaan,\nvaan koetin päinvastoin puhua heidän puolestaan. Muuten osottivat\nmolemmat isäntäni myötäänsä kiitollisuuttaan kaikenlaisilla\nsuosionosotuksilla, niin että olin täynnä intoa palvella heitä.\nKatsoin kaikessa heidän etuaan; en suvainnut mitään hutiloimista\ntaloudessa: olinpa kerrassaan verraton huoneenhaltija.\n\nMutta tämä onneni ei, ikävä kyllä, kestänyt enemmän kuin viisi\nvuotta. Tämän ajan kuluttua Seraphinan ensimmäinen duenna[21]\nnimeltään Lorenca, jonka kanssa en koskaan sopinut yhteen, rupesi\nvihaamaan minua niin, että päätti keinolla millä hyvänsä tuottaa\nminulle vahinkoa.\n\nTavatessani eräänä aamuna don Alphonson huomasin hänen olevan\nmurheissaan ja aatoksiinsa vaipuneena. Kysyin kunnioittavasti,\nmikä häntä huolestutti. \"Minua surettaa, kun huomaan Seraphinan\nheikoksi, kiittämättömäksi ja vääräksi. Se kummastuttaa teitä\",\nlisäsi hän nähdessään hämmästykseni, \"mutta sittenkin se on totta.\nMinä en tiedä, millä olette saanut Lorencan vihaamaan itseänne;\nmutta voin vakuuttaa hänen vihaavan teitä niin leppymättömästi, että\nellette viipymättä lähde tästä linnasta, niin se tuottaa hänelle\nvarman kuoleman. Saatte uskoa, että Seraphina, joka niin paljon\npitää teistä, on tehnyt kaikkensa ehkäistäkseen vihaa, joka on niin\nepäoikeutettua ja kiittämätöntä. Mutta onhan hän nainen. Hän rakastaa\nLorencaa, joka on hänen kasvattajansa. Tämä duenna on ollut äidin\nsijassa hänelle, ja jollei vaimoni nyt heikkoudessaan tyydytä hänen\noikkuaan, niin hän luulee tulevansa Lorencan kuoleman aiheuttajaksi.\nMinä puolestani en, huolimatta kaikesta rakkaudestani häntä kohtaan,\nkoskaan alennu niin akkamaiseksi, että noudattaisin hänen mieltään\ntässä asiassa. Menkööt hiiteen ennen kaikki Espanjan duennat,\nennenkuin minä suostuisin karkottamaan talostani miestä, jota pidän\nenemmän veljenä kuin palvelijana.\"\n\nKun don Alphonso oli lopettanut, niin minä lausuin: \"Herra, minä olen\nsyntynyt maailmaan onnen leikkikaluksi. Luulin jo, että se herkeisi\nminua vainoomasta teidän talossanne, jossa kaikki lupasi minulle\nonnea ja rauhaa. Mutta nyt saan jo jättää senkin ja kaiken sen\nherttaisuuden.\" -- \"Ei, ei\" huudahti don Cesarin ylevämielinen poika;\n\"minä koetan saada Seraphinan järkiinsä. Ei millään muotoa pidä\nsanottaman, että teidät on uhrattu jonkun kamarineidin oikulle, jota\nkohtaan osotetaan muutenkin aivan liikaa huomaavaisuutta.\" -- \"Herra,\nvastustamalla donna Seraphinan tahtoa te vaan katkeroittaisitte\nhänen mielensä. Minä ennemmin poistun, kun viipymiseni kerran\nsaattaisi olla eripuraisuuden alkuna niin erinomaisten aviopuolisojen\nvälillä. Sitä en antaisi koskaan itselleni anteeksi.\" Mutta don\nAlphonso kielsi minua nimenomaan sitä tekemästä, ja huomasin hänen\nolevan niin lujan päätöksessään puolustaa minua, että Lorenca\nolisi varmaan joutunut alakynteen, jos olisin halunnut olusuhteita\nhyväkseni käyttää. Mutta otin omantunnon asiaksi palauttaa rauhan\nlinnaan lähtemällä pois, jonka tein jo seuraavana päivänä; ennen\npäivänkoittoa läksin Toledoa kohden, sanomatta jäähyväisiä\nisännilleni, sillä pelkäsin heidän ystävyydestä vastustavan\naikomustani. Huoneeni pöydälle vaan heitin paperin, joka sisälsi\ntarkan selonteon taloudenpidostani.\n\nRatsastin hyvällä hevosella, joka kuului minulle, ja matkalaukussani\noli kaksisataa pistoolia. Varoja minulla siis oli kylliksi ollakseni\nhuoletonna tulevaisuuden puolesta, vaikkei lukuunottaisikaan\nminun ikäisilleni ominaista itseluottamusta. Muuten odotin hyvää\nvastaanottoa Toledossa: Olin varma, että Polanin kreivi mielihyvällä\nottaisi vastaan yhden pelastajiaan ja antaisi minulle asunnon\ntalossaan.\n\nLäksin siis sinne matkalle. Sinne tultuani rupesin ensiksi\ntiedustamaan kreivin asuntoa, Saatuani sen selville läksin sinne\nsiinä varmassa uskossa, ettei hän sallisi minun mennä mihinkään\nmuualle asumaan. Mutta teinpä laskuni ilman isäntää. Kreivin linnassa\nen tavannut muita kuin portinvartijan, joka sanoi isäntänsä lähteneen\nedellisenä päivänä lyhemmälle matkalle.\n\nKreivin poissaolo oli perin ikävä yllätys minulle: se alensi\nsuuresti riemua, jota olin tuntenut Toledoon tullessani, saattaen\nminun muuttamaan kaikki suunnitelmani. Kun kerran olin niin lähellä\nMadriidia, niin päätin mennä sinne. Toivoin menestyväni hovissa,\njossa, mikäli olin kuullut kerrottavan, ei tarvinnut olla juuri\nmikään nero eteenpäin tullakseen. Niinpä läksin siis seuraavana\npäivänä Espanjan pääkaupunkia kohden matkustamaan. Ja siellä\nkohtaloni pani minut näyttelemään sellaisia osia, joiden vertaisia en\nvielä ennen, ollut kokenutkaan.\n\n\n\n\nKolmaskymmenesneljäs luku.\n\nGil Blas lähtee Madriidiin ja tapaa hovissa rakkaan ystävänsä\nFabricion. -- Suuri riemu molemmin puolin.\n\n\nMadriidiin tultuani otin asunnon eräässä matkustajahotellissa. Kuljin\nkaupungilla ja otin tavakseni käydä joka aamu kuninkaan linnallakin,\njossa viivyin aina pari kolme tuntia katselemassa isoisten kulkua\nhovissa, sillä täällä ei heillä tuntunut ollenkaan olevan sitä\nmahtavuutta, joka heitä muualla ympäröi.\n\nKulkeissani siten eräänä aamuna edestakaisin linnan odotushuoneissa,\njotenkin mölhömäisen näköisenä kuten monet muutkin, äkkäsin\nFabricion, jonka olin jättänyt Valladolidiin erään sairashuoneen\nkaitsijan palvelukseen. Hämmästyin suuresti nähdessäni hänen\nhaastelevan tuttavallisesti Medina-Sidonian herttuan ja\nSainte-Croix'in markiisin kanssa. Nämä molemmat herrat näyttivät\nmielihyvällä kuuntelevan häntä. Sen lisäksi hän oli puettuna komeasti\nkuin ylhäinen herra.\n\n\"Onko se mahdollista?\" lausuin itsekseni, \"onko tämä parturi Nunez'in\npoika? Hän lienee vaan joku hovimies, vaikka on hänen näköisensä,\"\nMinun ei tarvinnut olla kauan epätietoisena. Herrat läksivät pois, ja\nminä lähestyin Fabriciota. Hän tunsi minut paikalla, tarttui käteeni\nja teki meille tietä väkijoukon läpi toiseen huoneeseen. Sitten\nhän huudahti syleillen minua: \"Rakas Gil Blas'ini, mikä ilo nähdä\nsinua! Mitä sinä teet Madriidissa? Oletko yhä vielä palveluksessa?\nMinkälaisissa asioissa olet? Kerro minulle kaikki, mitä sinulle on\ntapahtunut äkkinäisen lähtösi jälkeen Valladolidista.\" -- \"Sinä\nkysyt kovin paljon yht'aikaa\", vastasin, \"ja eihän tämä ole sopiva\npaikkakaan tarinain kertomista varten.\" -- \"Olet oikeassa\", vastasi\nhän, \"parempi on, että menemme minun luokseni. Lähtekäämme, tule\nkerallani. Se ei ole kaukana täältä. Minä olen riippumaton mies,\nasuntoni on hauska, ja erinomaisesti kalustettu; olen tyytyväinen ja\nonnellinen, ainakin luulen olevani.\"\n\nSuostuin ehdotukseen, ja Fabricio kuletti minut erään uhkean\ntalon luo, jossa sanoi asuvansa. Astuimme erään pihan yli, jonka\ntoisella sivulla oli rappuset, mitkä johtivat komeihin huoneisiin,\nja toisella sivulla yhtä kapea kuin pimeä porras, jota myöten\ntultiin hänen kehuttuun asuntoonsa. Se oli vaan yksi ainoa huone,\njosta kekseliäs ystäväni oli tehnyt lautaseinäin avulla neljä.\nEnsimmäinen oli toisen etuhuoneena, toisessa hän makasi, kolmannesta\nhän oli tehnyt työhuoneen, ja neljäs oli kyökkinä. Etuhuone ja\nmakuuhuone olivat paperoidut maantieteellisillä kartoilla ja\nfilosoofisilla lauselmilla, ja kalustus oli samanmukainen. Siinä oli\nsuuri sänky, jonka peittona oli lopen kulunut koruommeltu vaate,\nmuutamia vanhoja tuoleja, joilla oli keltainen sarssipäällystys ja\nsivuilla samanväriset silkkihesut granadalaista tekoa; vielä siinä\noli kullatuilla jaloilla varustettu pöytä, nahkapäällystyksellä,\njoka lienee ennen ollut punainen ja jonka reunustana oli ajan\nmustuttamasta valekullasta tehty verkkokudos; seinän vieressä oli\nvielä eebenpuinen kaappi, jota koristi kömpelötekoiset leikkaukset.\nTyöhuoneessa hänellä oli pieni pöytä, ja kirjastona oli muutamia\nteoksia sekä moniaita paperipakkoja, jotka oli ladottu päällekkäin\nlautahyllyille seinän viereen. Kyökissä, joka ei ollut muita\nhuonompi, oli saviastioita ja muita tarpeellisia kaluja.\n\nFabricio antoi minun kyllältäni katsella asuntoaan ja kysyi sitten:\n\"No, mitäs arvelet minun asunnostani ja taloudestani? Eikö kelpaa?\"\n-- \"Totta tosiaan\", vastasin hymyillen. \"Sinulla täytyy olla\nhyvät tulot Madriidissa, voidaksesi elää näin pulskasti, Sinulla\non varmaankin hyvä paikka?\" -- \"Jumala varjelkoon!\" vastasi hän.\n\"Minun toimeni on kaikkein sellaisten ulkopuolella. Eräs ylhäinen\nherra, jonka oma tämä talo on, on antanut minulle tämän huoneen,\njosta olen tehnyt neljä, ja jonka olen kalustanut, kuten näet. Minä\nen tee nykyisin muuta kuin mikä minua miellyttää, ja puutteesta ei\nole tietoa.\" -- \"Puhu selvemmin\", huudahdin, \"sinä vaan kiihotat\nuteliaisuuttani.\" -- \"Olkoon menneeksi!\" vastasi hän, \"täytän\npyyntösi. Minä olen ruvennut kirjailijaksi; minä harrastan nyt\nkaunotieteitä, kirjoitellen sekä runoja että suorasanaista.\"\n\n\"Sinäkö, Apollon lempipoika!\" huudahdin nauraen; \"se ei olisi koskaan\njuolahtanut minulle mieleen. Muuten, olethan sinä älyn mies; sinun\nkyhäyksesi eivät tositeossa huonoja lienekään. Olen vaan utelias\ntietämään, mikä sinussa sai kirjoitushalun heräämään.\"\n\n-- \"En ihmettele uteliaisuuttasi\", vastasi Nunez. \"Olin niin\ntyytyväinen olooni herra Manuel Ordonezin luona, etten parempaa\ntoivonut. Mutta minun kävi kuin Plautuksen,[22] henkeni kohosi\nvähitellen orjuudesta ylös; kirjoitin erään huvinäytelmän, jonka\ntoimitin Valladolidissa käyväin teaatteriseurain näyteltäväksi.\nVaikka se tosin ei maailmoja mullistanut, niin se kuitenkin otettiin\nsuurella riemulla vastaan. Päätin siitä, että yleisö oli hyvä\nlypsylehmä, jota oli helppo lypsää. Se ajatus ja intoni kirjoittaa\nuusia näytelmiä saivat minun lähtemään sairashuoneesta. Rakkaus\nrunoiluun voitti rakkauden rahaan. Päätin lähteä Madriidiin, kaikkien\nkykyjen keskukseen, lahjojani kehittämään. Pyysin isännältäni\neroani, johon hän suostui kovin vastenmielisesti, sillä hän piti\nminusta paljon. 'Miksi haluat, pois luotani, Fabricio? Olenko\nantanut sinulle tietämättäni jotakin tyytymättömyyden syytä?' --\n'Ette, herra', vastasin, 'te olette parhain kaikista isännistä,\nenkä koskaan unhota teidän hyvyyttänne; mutta tiedättehän, että\njokaisen on noudatettava kutsumustaan. Minä tunnen syntyneeni\nkirjailijaksi; henkeni tuotteilla aion ikuistuttaa nimeni.' -- 'Mikä\nmielettömyys!' vastasi tämä kunnon ukko. 'Sinä olet jo päässyt\nhyvään alkuun sairashuoneessa; olet sitä maata miehiä, josta tehdään\ntaloudenhoitajia, joskus esimiehiäkin. Sinä heität täysiarvoisen ja\nrupeat joutavia tavottelemaan. Nurin käännät asiat, poikaseni.'\n\n\"Huomattuaan turhaan ponnistelevansa isäntäni maksoi palkkani\nsekä lahjotti sen lisäksi viisikymmentä tukaattia kiitokseksi\npalveluksestani, mikä auttoi minua Madriidiin tultuani pukeutumaan\nhyviin vaatteisiin.\n\n\"Minulla on ollut verraton menestys. Minä käyn ylhäisissä\nperheissä lukemassa värssyjäni ja kertomuksiani, ja kaikkialla\nolen tervetullut. Seurustelen monen suuren herran parissa, ja\nMedina-Sidonian herttua on ystäväni, kuten Maecenas oli Horatiuksen\nystävä. Niin, sillä tavalla olen muuttunut kirjailijaksi. Muuta\nkerrottavaa minulla ei ole. Nyt on sinun vuorosi kertoa kokemuksesi,\nGil Blas.\"\n\nMinä aloin haastaa kertoen hänelle tarkkaan vaiheeni jättämällä\nsivuseikat pois. Lopetettuani oli tullut päivällisen aika. Fabricio\nveti eebenpuisesta kaapistaan ruokaliinoja, leipää, jäännöksen\npaistettua lampaankäpälää, pullon oivallista viiniä, joiden ääreen\nistuimme niin iloisin mielin kuin kaksi ystävää konsanaankin pitkän\neron perästä.\n\nSyötyämme läksimme kävelemään, vaan silloin tuli Medina-Sidonian\nherttuan kamariherra Fabricion luo lausuen hänelle: \"Herra don\nFabricio, minulla on kunnia ilmoittaa teille, että herra herttua\nhaluaisi puhua kanssanne. Hän odottaa teitä kotonaan.\" Nunez, joka\ntiesi, ettei milloinkaan voi kyllin nopeasti täyttää ylhäisen\nherran toivomusta, lähti heti Maecenaansa luo, jättäen minut siihen\npaikkaan ällistyneenä, kuullessani häntä kutsuttavan _don_'iksi, siis\naateliseksi, vaikkei Crysostomo ukko, hänen isänsä, ollut parturia\nparempi.\n\n\n\n\nKolmaskymmenesviides luku.\n\nFabricio hankkii Gil Blas'ille paikan sicilialaisen kreivin Galianon\npalveluksessa.\n\n\nOlin niin utelias taas näkemään Fabriciota, että jo aikaisin\nseuraavana aamuna menin hänen luokseen. \"Toivotan hyvää huomenta\",\nhuusin jo kynnykseltä, \"don Fabriciolle, Asturian aatelin kukalle,\ntai paremmin sienelle.\" Sen kuultuaan hän rupesi nauramaan. \"Kuulit\nsiis, että minua kutsutaan _don_'iksi?\" -- \"Kuulin, herra aatelismies;\nsallikaa siis huomauttaakseni, että kertoissanne eilen muutostanne\njätitte parhaimman mainitsematta.\" -- \"Aivan totta\", vastasi hän;\n\"mutta toden pulmakseni olen ottanut sen arvonimen vähemmän omasta\nturhamaisuudestani kuin mukautuakseni muitten turhamaisuuteen.\nTiedäthän sinä, mikä on tapa Espanjassa; kunnollisinkaan mies ei\nmaksa mitään, jollei hänellä ole rahoja tai ylhäistä syntyperää.\"\n\n\"Mutta asiasta toiseen\", lisäsi hän. \"Eilen illallisilla\nMedina-Sidonian herttuan luona oli muitten vieraiden ohella eräs\nsicilialainen herra, kreivi Galiano. Kun kerroin sinun tarinasi,\nniin kreivi alkoi kysellä sinusta, johon tietysti asianmukaisesti\nvastasin, kuten voit ymmärtää, ja sitten hän pyysi minun\ntuomaan sinut hänen luokseen. Aioin juuri tulla sinua hakemaan\nlähteäksemme hänen luokseen. Hän aikonee nähtävästi tarjota sinulle\nsihteerintointa luonaan. Kehotan sinua suostumaan; sinä tulet voimaan\nmainiosti hänen luonaan; hän on rikas, elää täällä kuin lähettiläs\nikään. Hänen sanotaan tulleen tänne keskustelemaan Lerman herttuan\nkanssa kuninkaallisista tiloista, joita hänellä on aikomus myödä\nSiciliassa. Vielä mainittakoon, että kreivi näyttää olevan jalo,\noikeamielinen ja suoraluontoinen mies. Parempaa et voi tehdä kuin\nruveta tämän herran palvelukseen.\"\n\n\"Aikomukseni oli\", vastasin Nunez'ille, \"mitellä jonkun aikaa\nkatuloita ja pitää hyviä päiviä, ennenkuin ryhtyisin uudelleen\npalvelukseen, mutta kuvauksesi sicilialaisesta kreivistä on niin\nhoukutteleva, että alan muuttaa päätöstäni. Toivoisinpa jo olevani\nhänen luonaan.\" -- \"Kohta oletkin siellä, ellen pahoin erehdy,\"\nvastasi hän. Läksimme heti kreivin luo, joka asui ystävänsä don\nSancho d'Avilan talossa, joka oli siihen aikaan maatiloillaan.\n\nLinnan pihalla näimme suuret joukot hovipoikia ja lakeijoita, joiden\nyllä oli yhtä kalliit kuin komeat virkapuvut, ja eteisessä oli useita\nasemiehiä, kamariherroja ja muita toimimiehiä. Heillä oli kaikilla\ntoinen toistaan komeammat puvut, mutta samalla niin kummalliset\nkasvot, että olin vähällä luulla niitä espanjalaisittain puetuiksi\napinoiksi. Tiedämmehän, että sekä miesten että naisten joukossa\nlöytyy naamoja, joille ei taidekeinotkaan mitään mahda.\n\nDon Fabricion tulosta ilmoitettiin, ja kotvasen perästä hänet\nsaatettiin sisään, johon minä seurasin häntä! Kreivi istui\naamupuvussaan sohvassa juoden suklaatia. Me tervehdimme häntä syvällä\nkunnioituksella; ja hän puolestaan nyökäytti päätään, silmäillen\nsamalla meitä niin herttaisesti, että minä heti tunsin kiintyväni\nhäneen. On ihmeellistä, ja sentään niin yleistä, kuinka hyvältä\nmeille tuntuu ylhäisten suosiollisuus. Heidän pitää todellakin olla\nsangen ynseitä meille ollaksemme pahoillamme.\n\nJuotuaan suklaatinsa, hän leikki vähän aikaa suuren apinan kanssa,\njoka oli hänen vieressään ja jota hän kutsui Cupidoksi. En käsitä,\nmiksi hän oli antanut lemmenjumalan nimen elukalle, sillä muuta\nyhtäläisyyttä sillä ei näyttänyt olevan hänen kanssaan kuin\npahanilkisyys. Siitä huolimatta se oli herransa paras ilo; hän oli\nniin ihastunut apinan temppuihin, että se sai olla myötäänsä hänen\nsylissään. Nunez ja minä, joita eläimen hypyt eivät järin paljon\nihastuttaneet, olimme kuitenkin olevinamme hyvin mieltyneinä siihen.\nSe oli kovin sicilialaisen mieleen, hän keskeytti leikkinsä tuokioksi\nja lausui minulle: \"Ystäväni, tarjoon teille sihteerintoimen luonani.\nJos suostutte ehdotukseeni, niin annan teille kaksisataa pistoolia\nvuodessa. Don Fabricion suositus riittää takaukseksi.\" -- \"Niin,\nherra\", huudahti Nunez, \"enkä luule saavani moitteita perästäpäin.\"\n\nKiitin kumartaen asturialaista runoilijaa hänen uhrautuvaisesta\nrohkeudestaan. Sitten käännyin kreivin puoleen, vakuuttaen\npalvelusintoani ja uskollisuuttani. Heti kun hän huomasi ehdotuksen\nminua miellyttävän, niin hän kutsui taloudenhoitajansa luokseen ja\npuhui hänen kanssaan hyvin hiljaa; senjälkeen hän lausui minulle:\n\"Gil Blas, tahdon ilmoittaa teille heti, mitä tehtäviä annan teille.\nNyt voitte seurata taloudenhoitajaani; olen jo antanut hänelle käskyn\nteitä varten.\" Minä noudatin käskyä, jättäen Fabricion kreivin ja\nCupidon pariin.\n\nTaloudenhoitaja, joka oli nokkela messinalainen, vei minut\nhuoneeseensa erinomaisella kohteliaisuudella. Hän lähetti noutamaan\nräätäliä, joka oli vaatettanut koko talonväen, käskien hänen niin\nnopeasti kuin suinkin valmistaa minulle yhtä uhkean puvun kuin talon\nylimmillä virkailijoilla oli. Räätäli otti mittaa ja lähti. \"Mitä\nasuntoonne tulee\", sanoi messialainen, \"niin tiedän huoneen, joka\nsopii teille. Niin! mutta oletteko syönyt aamiaista?\" lisäsi hän.\nVastasin kieltävästi. \"No, poika parka, miksette sano? Te olettekin\nnyt talossa, jossa ei tarvitse muuta kuin sanoa, niin saapi mitä\nhaluaa! Tulkaahan, minä vien teidät paikkaan, josta ei mitään puutu.\"\n\nNiin lausuen hän johdatti minut ruokahuoneeseen, jossa tapasimme\nhovimestarin, napolilaisen, joka oli kaikin puolin messinalaisen\nveroinen. Heistä kumpaisestakin saattoi sanoa näin: Jussi tanssii\nparemmin kuin Pekka, Pekka tanssii paremmin kuin Jussi. Tämä kelpo\nhovimestari pisteli viiden kuuden ystävänsä kera poskeensa läskiä,\nhäränkieltä ja muuta suolaista, mikä pani heidät tuontuostakin\nmaljoja kallistamaan. Istuimme näitten sankarein seuraan,\nauttaen heitä herra kreivin parhaitten viinien kuluttamisessa.\nToimittaessamme tätä ruokahuoneessa, tapahtui samaan aikaan kyökissä\nmuuta. Kokki kestitsi siellä puolestaan kolmea tai neljää tuttavaansa\nporvaria, jotka eivät säästäneet viiniä enemmän kuin mekään, ja jotka\ntäyttelivät kaikin voimin maaruaan peltopyy- ja jänispasteijoilla;\njopa kokkipojatkin syytivät kreivin hyvyyttä vierailleen, minkä vaan\nkykenivät. Luulinpa melkein tulleeni rosvottavaksi jätettyyn taloon;\nmutta kaikkea en vielä tiennytkään. Silloin näkemäni oli vähäpätöistä\nsen rinnalla, mitä myöhemmin sain tietää.\n\n\n\n\nKolmaskymmeneskuudes luku.\n\nMitä tehtäviä Galianon kreivi antaa Gil Blas'ille.\n\n\nLäksin hakemaan tavaroitani kulettaakseni ne uuteen asuntooni.\nPalatessani näin kreivin istuvan pöydässä useitten herrojen seurassa,\njoitten joukossa oli runoilija Nunez'kin, joka palvelutti itseään\nmielihyvällä ja sekaantui uutterasti keskusteluun. Huomasin, että\nhänen joka sanansa herätti seurueen suosiota, Eläköön nero! Kenellä\non sitä, hän suoriutuu kaikista tehtävistä kunnialla. Minä aterioin\nkamariherrain ja muitten ylimpäin virkamiesten kera, joita ruokittiin\nmelkein kuin herraa itseään. Syötyäni vetäysin huoneeseeni,\njossa rupesin miettimään tilaani. \"No niin, Gil Blas\", ajattelin\nitsekseni, \"nyt palvelet sicilialaista kreiviä, jonka luonnetta et\ntunne. Kaikesta päättäen viihdyt hänen talossaan kuin kala vedessä.\nMutta vannomatta on paras, älä luota liiaksi onnentähteesi, jonka\npetollisuutta olet jo liian usein saanut tuta. Sitäpaitsi et tunne\nedes tointasi vielä. Sihteeri hänellä on ja yksi taloudenhoitaja;\nmitä palveluksia hän vaatinee sinulta?\"\n\nTätä miettiessäni saapui eräs lakeija ilmoittamaan, että kaikki\npäivällisillä olleet herrat olivat jo lähteneet ja että kreivi kysyi\nminua. Riensin heti hänen huoneeseensa, jossa hän lojui sohvallaan\npäivällislevon hommissa apinoineen, joka oli hänen vieressään.\n\n\"Tulkaa lähemmäksi, Gil Blas\", lausui hän, \"ottakaa tuoli ja\nkuunnelkaa, mitä sanon.\" Tein käskyn mukaan, ja hän alkoi haastella\nseuraavasti: \"Don Fabricio on kertonut minulle, että te muitten\nhyväin ominaisuuttenne ohella olette uskollinen isännällenne,\nsekä olette muutenkin kelpo poika. Nämä ominaisuudet saivat minun\ntarjoomaan paikkaa teille. Minä tarvitsen uskollista palvelijaa,\njoka katsoo minun etuani ja panee koko huolensa minun omaisuuteni\nhoitoon. Olen rikas, täydellä todella, mutta sittenkin vuotuiset\nmenoni nousevat aina paljon tulojani suuremmiksi. Ja miksi? Siksi,\nettä minulta varastetaan, minua rosvotaan. Olen talossani aivan kuin\nmetsässä, joka on täynnä rosvoja, Epäilen suuresti taloudenhoitajani\nja hovimestarini olevan yhdessä juonessa; ja jos epäluuloni on\noikeutettu, niin se on enemmän kuin tarpeeksi tuomaan minulle häviön.\nTe aiotte tietysti sanoa, että jos heitä epäilen pettureiksi, niin\nvoinhan ajaa heidät matkaansa. Mutta mistäpä löytää toisia, jotka\nolisivat taatusti parempia? En voi tehdä muuta kuin panna jonkun\npitämään heitä kumpaakin silmällä, jonkinlaisena ylivalvojana, ja\nsitä tointa olen ajatellut teille. Jos täytätte menestyksellä sen\ntoimen, niin saatte olla varma, ettette palvele kiittämätöntä; minä\nhankin teille sitten hyvin edullisen paikan Siciliassa.\"\n\nTämän puheen jälkeen hän laski minut menemään, ja jo samana iltana\nminut julistettiin koko palvelijakunnan edessä talon ylivalvojaksi.\nMessinalainen ja napolilainen eivät aluksi olleet siitä milläänkään,\nsillä he luulivat minua oikeansorttiseksi veitikaksi ja toivoivat\nsaaliin jakamisella pitävänsä järjestyksen entisellään. Mutta hyvin\nheidän naamansa venähtivät, kun seuraavana päivänä ilmoitin heille\nolevani kaiken näpistelemisen vihollinen. Vaadin hovimestarilta\nluettelon varastoista. Kävin kellarissa ja otin tarkan selon\nkaikesta, mitä ruokahuoneessa oli, varsinkin kaikista hopeakaluista\nja liinatavaroista. Sitten annoin heille kummallekin kehotuksen pitää\nhyvää huolta isännän omaisuudesta ja olemaan säästäväisiä kaikissa,\nsekä lopetin kehotussaarnani vakuuttamalla ilmoittavani herralle\nkaikista epäsäännöllisyyksistä, mitä tulisin huomaamaan.\n\nEikä tämä ollut ainoa toimenpiteeni. Halusin urkkijaa, saadakseni\nselville, oliko heillä joitakin salajuonia keskenään. Huomioni\nkiintyi erääseen kokkipoikaan, jonka sain puolelleni lupauksilla. Hän\nsanoi, etten kenenkään muun kuin juuri hänen puoleensa kääntymällä\nsaisi niin hyvin tietää kaikkea, mitä talossa tapahtui. Hovimestarin\nja taloudenhoitajan hän sanoi olevan liitossa keskenään, polttaen\nkynttilää molemmista päistä yhtaikaa. Joka aamu he lähettivät\npuolet talon tarpeeksi ostetuista lihoista ravintolanpitäjille,\njoiden kanssa heillä oli salaiset sopimukset. Kokki menetteli\npuolestaan aivan samoin, ja niitten palvelusten hyvitykseksi,\njoita hän uskollisimmasti teki mainituille kahdelle, hänellä oli\nvapaa valta käytellä kreivin viinejä, -- sanalla sanoen nämä kolme\npalvelijaa olivat syynä siihen, että herra kreivin vuositileissä oli\nkauhea vajaus. \"Jos epäilette ilmoituksiani\", lisäsi kokkipoika,\n\"niin suvainnette tulla huomenaamulla seitsemän ajoissa Pyhän\nTuomaan kollegiumin luo, niin saatte nähdä minun ilmestyvän\nsinne koria kantaen, joka on varmasti hälventävä epäilyksenne.\"\n-- \"Sinä olet siis noiden herrain asiantoimittaja?\" -- \"Niin,\nminä kulen hovimestarin asioilla, ja eräs tovereistani noudattaa\ntaloudenhoitajan käskyjä.\"\n\nNämä tiedot näyttivät minusta lähemmän selon arvoisilta. Menin\nsiis seuraavana aamuna määrättyyn aikaan Pyhän Tuomaan kollegiumin\nedustalle. Eikä minun tarvinnut kauan odottaa vakoojaani. Näin pian\nhänen saapuvan, käsivarrellaan suuri kori, joka oli täpötäynnä\nteuraslihaa, lintua ja metsänriistaa. Tarkastin huolellisesti joka\nesineen ja tein tapauksesta lyhyen selonteon, jota läksin näyttämään\nisännälleni, käskettyäni pojan toimittaa tehtävänsä tavallisuuden\nmukaan.\n\nSicilialainen herrani, joka oli luonnostaan äkkipikainen, aikoi ensi\nkiihkossaan ajaa napolilaisen ja messialaisen paikalla tiehensä;\nmutta saatuaan vähän maittamisen aikaa, hän tyytyi jälkimmäisen\nkarkottamiseen, antain hänen paikkansa minulle. Niinmuodoin hävisi\nylivalvojan ammattini heti synnyttyään, enkä minä todenpuhuen sitä\nsurrut. Sillä, peittelemättä tunnustaen, se ei ollut muu kuin\narvokkaampi vakoojantoimi, josta ei sitäpaitsi ollut taattua tuloa,\nmutta taloudenhoitajaksi päästyäni tulin samalla kassakirstun\nvartijaksi, ja sehän siinä pää-asia onkin. Taloudenhoitaja on aina\nsuuren talon ensimmäinen virkamies, ja hänen virastaan tulee aina\nniin paljon sivutuloja, että hänen täytyy väkisinkin rikastua,\nvaikkapa hän olisi rehellinenkin.\n\nNapolilainen ei mielinyt vielä heretä tempuistaan. Mutta huomattuaan\nhäikäilemättömän palvelusintoni ja aikomukseni tarkastaa ja\nluetteloon panna joka aamu hänen ostamiaan lihavarastoja, niin tuo\nkonna lakkasi lähettämästä niitä muualle, mutta osti edelleenkin\nyhtä paljon kuin ennenkin. Sillä tavoin hän lisäsi ruokajäännöksiä,\njotka oikeudella kuuluivat hänelle ja saattoi siten myödä\nkeitettyä lihaa ravintolanpitäjälle raa'an lihan asemesta. Tuo\nlurjus ei menettänyt siis niin mitään, eikä kreivillä ollut suurta\nhyötyä siitä, että kaikkein taloudenhoitajain Phoinix oli hänen\nhuoneenhaltijanaan. Suunnaton runsaus, joka siitä ajasta aikain\nvallitsi ruokapöydässä, johti minut tämän uuden tempun jälille; panin\nasian pian järjestykseen jättämällä joka kerta pois, mitä oli liikaa,\nminkä kuitenkin tein niin kepeällä kädellä, ettei se vähääkään\nsäästeliäältä näyttänyt. En oikeastaan juuri paljon pienentänyt\ntuhlausta, mutta sittenkin taloudenhoitoni vähensi tuntuvasti menoja.\nJa sitähän herrani juuri halusi; hän tahtoi säästää, vähentämättä\nsiltä mahtavaa elantotapaansa. Hänen ahneutensa täytyi alistua\nkomeushalun alle.\n\nEnkä pysähtynyt vielä siihen, vaan korjasin toisenkin epäkohdan:\nhuomattuani viinin kuluvan kovin joutuin, aloin uumoilla siinäkin\njotakin petkutusta. Niinpä, jos esim. kreivin luona oli päivällisillä\nkaksitoista herraa, niin he tyhjensivät viisikymmentä jopa\nkuusikinkymmentä viinipulloa. Tämä oli outoa; kysyin asian johdosta\nneuvoa oraakkeliltani, toisin sanoen kokkipojaltani. Hänen kanssaan\npidin salaisia keskusteluja, ja hän kertoi uskollisesti minulle\nkaikki, mitä kyökissä puhuttiin ja tehtiin, eikä kukaan epäillyt\nhäntä itseään. Hän sanoi tuhlauksen johtuvan uudesta liitosta, jonka\nhovimestari, kokki ja juomanlaskijat olivat tehneet keskenään;\nheillä oli tapana viedä pullot puolitäysinä takaisin ja jakaa ne\nliittolaisten kesken. Puhuin siitä juomanlaskijoille, uhaten paikalla\najaa heidät talosta, jos uskaltaisivat vielä tehdä niin, eivätkä\nhe sen koommin uskaltaneet sitä yrittää. Isäntäni, jolle tietysti\nkerroin huolellisesti joka asian, minkä tein hänen edukseen, kiitteli\nminua kaikesta sydämestään kiintyen päivä päivältä yhä enemmin\nminuun. Minä puolestani palkitsin kokkipoikaa, joka teki niin hyviä\npalveluksia minulle, ylentämällä hänet kokin apulaiseksi.\n\nNapolilainen oli vimmoissaan, kun minä olin kaikkialla hänen\ntiellään. Enimmin häntä raivostuttivat muistutukset, joita hänelle\nannoin joka kerta, kun hän teki kuukaustiliään; sillä tehdäkseni\nhänelle kannikan sitkeämmäksi otin vaivakseni käydä itse toreilla\nhintoja tiedustelemassa. Olin varma siitä, että hän sadatteli\nminua sata kertaa päivässä, mutta kun tiesin sen syyn, niin\nminua ei vähääkään pelottanut, että hänen hurskaat toivomuksensa\ntoteutuisivat. En voi käsittää, kuinka hän jaksoi kestää minun\nvainoomistani ja pysyä edelleenkin sicilialaisen palveluksessa;\nvaan hän lienee kaikesta huolimatta kuitenkin hyötynyt sangen hyvin\nvirastaan. Mutta taloudenhoitoni tuloksena voin kolmen kuukauden\nkuluttua esittää yli kolmetuhatta tukaattia entisestään pienentyneen\nmenoerän.\n\n\n\n\nKolmaskymmenesseitsemäs luku.\n\nJossa kerrotaan mikä onnettomuus kreivin apinalle sattui ja mitä\nsurua se tuotti hänelle. -- Vielä kerrotaan Gil Blas'in sairaudesta\nja sen seurauksista.\n\n\nJonkun ajan kuluttua häiriintyi linnan rauha erään tapauksen\njohdosta, joka tuntunee vähäpätöiseltä lukijalle, mutta kääntyi\nkuitenkin sangen tuhoisaksi palvelusväelle, varsinkin minulle.\nCupido, herramme apinalemmikki, josta olen jo puhunut, yritti eräänä\npäivänä hypätä ikkunasta toiseen, mutta kompasteli silloin niin\npahasti, että putosi pihalle ja taittoi jalkansa. Heti kun kreivi\nkuuli onnettomuudesta, niin hän alkoi parkua kuin nainen, vaatien\nkoko palvelijakuntaansa siitä tilille, olipa vähällä ajaa meidät\nkaikki matkoihimme. Hänen vihansa lauhtui kuitenkin senverran, että\nhän tyytyi sättimään meidän huolimattomuuttamme ja nimittelemään\nmeitä kaikilla mahdollisilla haukkumanimillä. Hän lähetti paikalla\nnoutamaan ne Madriidin kirurgit, jotka olivat tunnetut taitavimmiksi\nluunmurtojen ja nyrjähtämisten parantamisessa. He tutkivat potilaan\njalan, asettivat sen sijoilleen ja sitoivat sen. Mutta vaikka he\nvakuuttivat yksimielisesti, ettei siinä ollut yhtään vaaraa, niin\nherrani vaati kuitenkin välttämättömästi yhden heistä jäämään hänen\nluokseen, kunnes elukka ehtisi täydellisesti parantua.\n\nTekisin väärin, jos jättäisin mainitsematta ne vaivat ja tuskat,\njoita sicilialainen herrani kärsi tänä aikana. Vaikea lienee sitä\nuskoa, mutta totta on sittenkin, ettei hän päiväkausiin poistunut\nrakkaan Cupidonsa luota. Hän oli läsnä aina, kun eläimen haavaa\nsidottiin, ja öilläkin hän nousi pari kolme kertaa sitä katsomaan.\nJa kaikista inhottavinta oli, että kaikkien palvelijain, varsinkin\nminun, piti aina olla jalkeilla lähteäksemme paikalla tarvittaissa\napinalle palveluksia toimittamaan. Meillä ei sanalla sanottuna\nollut hetkenkään lepoa koko talossa, ennenkuin tuo kirottu elikko\noli täysin parantunut, alkaen taas tehdä entisiä hyppyjään ja\nhäränpyllyjään. Voimmeko tämän jälkeen epäillä Suetoniuksen\nkertomuksen todenperäisyyttä, hän kun kertoo Caligulan rakastaneen\nhevostaan niin että lahjoitti sille komeasti sisustetun talon, jossa\noli suuri palvelijakunta sen tarpeeksi, ja miettineen nimittää sen\nRooman konsuliksi? Isäntäni lempi apinaansa aivan yhtä hartaasti; hän\nolisi varmaan nimittänyt mielellään sen corregidoriksi.\n\nMutta pahin onnettomuus oli minulle, että olin koettanut tässä\nasiassa olla yli muitten palvelijain herralleni mieliksi, josta\nsyystä olin rasittanut itseäni niin Cupidon vuoksi, että käännyin\ntautivuoteelle. Jouduin kovaan kuumeeseen, joka kiihtyi niin,\nettä menetin tajuntani. Viiteentoista päivään en tiennyt mitään\nulkomaailmasta, vaan häälyin elämän ja kuoleman vaiheella. Sen vaan\ntiedän, että nuoruuteni kamppaili niin voimakkaasti kuumeen kanssa,\nettä tulin lopulta taas tajuuni. Ensimmäinen havaintoni oli, että\nolin toisessa huoneessa. Halusin tietää syytä siihen; tiedustin\nsitä eräältä vanhalta eukolta, joka oli minua hoitamassa, mutta hän\nvastasi, etten minä saanut vielä puhua, sillä lääkäri oli jyrkästi\nkieltänyt sen.\n\nPäätin siis olla vaiti, vaikka haluni olikin suuri keskustella\nhoitajani kanssa. Ajattelin itsekseni sitä, kunnes lääkäri astui\nhuoneeseen. Hän lähestyi minua, tunnusti valtasuontani, tarkasteli\nkasvojani, ja huomattuaan kaikessa pikaisen parantumisen merkit,\nhän otti riemullisen muodon, kuten suuren työn tehnyt konsanaankin,\nja sanoi vaaran olevan ohi sekä että häntä sai onnitella hyvän\nparantamisen johdosta.\n\nRohkaistuneena hänen sanoistaan keskeytin hänen mentyään\näänettömyyden, lausuen lujalla äänellä hoitajalleni, että tahdoin\nehdottomasti tietoja isännästäni. Eukko joko pelkäsi saattavansa\nminut vaarallisen mielenliikutuksen valtaan, jos tyydyttäisi\npyyntöni, tai sitten hän ehkä vaan toivoi puhumattomuudellaan\närsyttävänsä minua niin, että tulisin uudestaan kipeäksi; mutta kun\nminä en päästänyt häntä mitenkään rauhaan, niin hän sanoi lopuksi:\n\"Ei, hyvä herra, teillä ole muuta herraa kuin te itse. Galianon\nkreivi on matkustanut takaisin Siciliaan.\"\n\nEn uskonut korviani; mutta tottapa se oli sittenkin. Herrani oli\nsairauteni toisena päivänä alkanut pelätä minun kuolevan hänen\nluonaan, ja oli senvuoksi hyvyydessään muutattanut minut vähine\nkapineineni erääseen kalustettuun huoneeseen, heittäen minut sinne\nsallimuksen ja erään sairashoitajan huomaan. Sillä välin hän oli\nsaanut hovista käskyn palata Siciliaan, ja oli lähtenyt matkalle\nsellaisella kiireellä, ettei ollenkaan enää muistanut minua, joko\nsiitä syystä, että piti minut jo kuolleitten joukkoon kuuluvana, tai\nlienevät ylhäissäätyiset muuten vähän heikkomuistisia.\n\nHoitajani kertoi tämän juurtajaksain, lausuen vielä itse\ntoimittaneensa luokseni lääkärin ja apteekkarin, joiden avutta\nolisin varmaankin kuollut. Vaivuin syviin mietteisiin näiden\nhupaisten uutisten johdosta. Siinä meni edullinen toimeni Siciliassa!\nsiinä kaikki kauniit toiveeni! \"Jos sinulle tapahtuu joku suuri\nonnettomuus\", lausuu eräs paavi, \"niin tutkistele tarkoin itseäsi,\nniin huomaat aina olleesi itsekin syypää.\" Älköön pyhä isä ottako\npahakseen, jollen tässä tapauksessa voinut käsittää, miten olisin\nitse vaikuttanut onnettomuuteeni.\n\nTäten haihtuivat siis utuna tuuleen ne ihanat unelmat joita mieleni\noli täynnä. Ensimmäisenä huolenani oli silloin laukkuni, jonka käskin\ntuoda vuoteeni viereen tarkastaakseni sitä. Huokaus pääsi rinnastani\nhuomatessani sen avatuksi. \"Kas niin! rakas laukkuseni\", huudahdin\nitsekseni, \"sinä ainoa lohdutukseni, näenpä, että sinäkin olet\nollut vieraissa käsissä.\" -- \"Ei, ei, herra Gil Blas\", lausui eukko\nsilloin, \"rauhoittukaa vaan, teiltä ei ole mitään varastettu; minä\nolen säilyttänyt laukkuanne kuin kunniaani.\"\n\nLöysin sieltä sen puvun, joka oli ylläni kreivin palvelukseen\ntullessani; mutta turhaan hain sieltä sitä pukua, jonka messinalainen\noli minulle teettänyt. Herrani ei liene sallinut minun sitä pitää,\ntahi joku muu oli pistänyt sen parempaan talteen. Kaikki muut\ntavarani olivat tallella, jopa suuri nahkakukkarokin, jossa olivat\nrahani. Laskin ne kahteen kertaan, sillä ensi kerralla luulin väärin\nlaskeneeni, kun en saanut kuin viisikymmentä pistoolia, vaikka niitä\noli ollut ennen sairastumistani kaksisataakuusikymmentä. \"Mitä\ntämä oikein merkitsee, muori kulta?\" kysyin hoitajaltani, \"rahani\nnäkyvät julmasti huvenneen.\" -- \"Vaan ei kukaan muu kuin minä ole\nniihin koskenut\", vastasi eukko, \"ja minä olen käyttänyt niitä niin\nsäästeliäästi kuin suinkin; mutta sairastaminen käy kalliiksi, pitää\nolla myötäänsä raha kourassa. Katsokaahan tätä\", lisäsi uskollinen\ntaloudenhoitajattareni, vetäen taskustaan kasan papereita, \"tässä on\ntili menoista ja niin luotettava kuin kulta. Siitä näette, etten ole\npenniäkään pannut hukkaan.\"\n\nSilmäsin häthätää läpi tilin, joka sisälsi noin viisitoista tai\nkaksikymmentä sivua. Herra armahtakoon sitä lintujen paljoutta,\njoka oli ostettu minun tiedotonna maatessani! Yksistään lihaliemeen\noli pantu ainakin kaksitoista pistoolia, ja muita tavaroita oli\nkulutettu jotenkin samat määrät. Minua tuskin uskottaisiin, jos\nkertoisin, kuinka paljon puita, kynttilöitä, vettä, luutia y.m. hän\noli sillaikaa ostanut. Mutta huolimatta kaikista ponnistuksistaan hän\nei sittenkään ollut saanut summaa nousemaan kolmeakymmentä pistoolia\nsuuremmaksi, joten jälellä piti olla vielä kaksisataakymmenen\npistoolia, Huomautin hänelle siitä; mutta silloin eukko alkoi mitä\nviattomimmalla naamalla vakuuttaa kaikkien pyhimysten nimessä, ettei\nkukkarossa ollut kuin kahdeksankymmentä pistoolia, kun kreivin\nhovimestari uskoi sen hänen haltuunsa. \"Mitä sanottekaan, muori\nkulta?\" keskeytin hänet äkkiä, \"kreivin hovimestariko teille antoi\nkapineeni?\" -- \"Hän juuri\", vastasi eukko, \"hän ne antoi minulle ja\nsanoi samalla: 'Kas tässä, muoriseni, kun herra Gil Blas on saanut\nviimeisen voitelun, niin toimittakaa hänelle kunniallinen hautaus;\ntässä laukussa on rahoja kustannuksia varten'.\"\n\n-- \"Voi sinuas, kirottu napolilainen!\" huudahdin silloin; \"eipä minun\nole nyt vaikea arvata, mihin hävinneet rahani ovat joutuneet. Sinä ne\nveit korvataksesi osan niistä varkauksista, joista minä sinua estin.\"\nTämän harminpurkauksen jälkeen kiitin taivasta, ettei tuo roisto\nollut kaikkia ottanut. Mutta niin paljon kuin minulla olikin aihetta\nsyyttää hovimestaria omaisuuteni varastamisesta, niin en voinut\nsentään torjua sitä ajatusta, että varas saattoi varsin hyvin olla\nhoitajatterenikin. Epäilin vuoroon toista, vuoroon toista heistä;\nvaikka asiahan oli minulle oikeastaan samantekevä. Eukolle en mitään\nsanonut, enkä moittinut yhtään hänen kaunista laskuaankaan; eihän\nsiitä olisi ollut mitään hyötyä. Minä supistin kostoni siihen, että\nkolmen päivän kuluttua maksoin, hänen palkkansa ja käskin hänen mennä.\n\nLuulenpa, että hän meni, minun luotani, lähdettyään ilmoittamaan\napteekkarille, että minä olin pannut hänet pois sekä että olin jo\nniin voimissani, että saatoin pian lähteä matkoihini maksamatta\nvelkaani hänelle; sillä tämä saapui tuokion kuluttua hengästyneenä\nluokseni. Hän esitti laskunsa, joka oli minusta hävyttömän suuri.\nMaksoin hänelle rahat pois suuresti harmissani, ja hän läksi.\n\nMelkein samassa saapui lääkärikin. Minä suoritin hänen käyntinsä,\njotka olivat olleet sangen lukuisat, ja hän läksi tyytyväisenä.\nSitten saapui haavalääkäri vaatimaan maksua moniaista suoneniskuista,\njoita hän oli antanut minulle. Ja nämäpä käynnit tyhjensivät\nkukkaroni niin, että se alkoi olla kutakuinkin kevyt.\n\nRohkeuteni alkoi jo alentua, huomattuani taas joutuneeni\nonnettomuuteen. Kahden viimeisen isäntäni luona olin ehtinyt jo\nliiaksi tottua elämän mukavuuksiin. Väärin oli sentään heittäytyä\nniin surun valtaan, nähtyäni niin monesti, ettei kohtalo ollut\nmilloinkaan näyttänyt minulle nurjuuttaan kohottamatta minua heti\ntaas ylöspäin, joten minun ei olisi pitänyt katsoa huolestuttavaa\ntilaani muuksi kuin uuden onnen enteeksi.\n\n\n\n\nKolmaskymmeneskahdeksas luku.\n\nGil Blas saa paikan, joka tuo hänelle hyvitystä Galianon kreivin\nkiittämättömyydestä. -- Sitten hän tulee Lerman herttuan tuttavuuteen\nja saa sihteerintoimen hänen luonaan.\n\n\nOlin hyvin ihmeissäni, etten ollut kuullut koko aikana kenenkään\npuhuvan Nunez'ista mitään. Siitä päätin hänen matkustaneen maalle.\nHeti liikkeelle päästyäni läksin hänen luokseen, ja sain todellakin\ntietää hänen olleen jo kolme viikkoa Andalusiassa Medina-Sidonian\nherttuan kanssa.\n\nEräänä aamuna herätessäni juolahti mieleeni muuan Jooseppi Navarro,\njonka kanssa olin solminut jonkinlaisen ystävyysliiton ollessani\nsicilialaisen kreivin palveluksessa. Tämä Navarro oli erään ylhäisen\nherran, don Baltazar de Zunigan hovimestari, ja hän oli näyttänyt\nminusta rehelliseltä mieheltä. Hän otti minut ystävällisesti vastaan.\n\nMinä esitin hänelle tilani viipymättä. Tuskin olin kertomukseni\nlopettanut, kun hän lausui: \"Minä otan hankkiakseni paikan teille;\nja sitä vuottaissanne tehkää hyvin ja tulkaa joka päivä luokseni\nsyömään, täällä saatte parempaa ravintoa kuin hotellissanne.\"\nTarjous oli siksi mieleen taudistaan parantuvalle, joka on huonoissa\nraha-asioissa ja sen ohessa hyviin paloihin tottunut, että tietysti\nsuostuin siihen, ja kostuinkin mainiosti tässä talossa.\n\nOlin pian täysin voimissani. Ja kun eräänä päivänä tulin\ntavallisuuden mukaan Zunigan palatsiin päivällisille, niin ystäväni\nJooseppi asettui perin hyväntuulen näköisenä eteeni lausuen: \"Herra\nGil Blas, minulla on erittäin hyvä paikka teille esitettävänä.\nSillä tietänette, että Lerman herttua, joka on Espanjan kuninkaan\nensimmäinen ministeri, tahtoo omistaa niin kokonaan voimansa valtion\nasiain hoitoon, että hän on heittänyt kaikki yksityisasiansa kahden\nhenkilön haltuun. Don Diego de Monteser pitää huolta kaikista hänen\ntuloistaan, ja don Rodrigo de Calderon suorittaa kaikki ulosmaksut.\nNämä kaksi luottamusmiestä toimivat kumpikin täydellä valtuudella\ntehtävissään, ja ovat muuten toisistaan riippumattomia. Don Diegolla\non tavallisesti kaksi apulaistoimitsijaa kokoomassa herttuan\nsaatavia; ja kun kuulin tänä aamuna hänen ajaneen pois toisen niistä,\nniin tarjosin teitä sille paikalle. Olen vanhastaan tuttu, melkeinpä\nystäväkin herra de Monteser'in kanssa, ja niinpä hän suostui siihen\nilman vaikeutta, kun puhuin kaikkea hyvää teidän tavoistanne ja\nluonteestanne. Syötyämme lähdemme hänen luokseen.\"\n\nNiin teimmekin. Sain hyvin suosiollisen vastaanoton sekä toivomani\ntoimitsijanpaikan. Tehtäväni oli käydä tarkastelemassa herttuan\ntiloja, toimittaa niissä tarpeelliset parannukset sekä kantaa\narentirahat lampuodeilta; sanalla sanoen olin hänen ylhäisyytensä\nmaatilain kaitsijana. Joka kuukausi tein tilit don Diegolle, joka\nkävi ne läpi erittäin tarkasti, huolimatta niistä ylistyksistä, joita\nsuosittajani oli hänelle lausunut minusta. Ja sitä minä toivoinkin,\nsillä vaikka edellinen isäntäni olikin niin huonosti palkinnut\nrehellisyyteni, niin olin kuitenkin päättänyt noudattaa aina samaa\ntapaa.\n\nEräänä päivänä tuli sanoma, että Lerman linnassa oli syttynyt\ntulipalo, joka oli polttanut tuhaksi enemmän kuin puolet siitä,\nLäksin viipymättä paikalle ottamaan selvää vahingon suuruudesta.\nTutkittuani tarkasti kaikki tulipaloa koskevat seikat tein siitä\nlaajan kertomuksen, jonka Monteser vei herttuan nähtäväksi.\nHuolimatta uutisen ikävyydestä kertomukseni miellytti kuitenkin\nministeriä, niin että hän kysyi, kuka oli sen tekijä. Don Diego\nvastasi ja kertoi sen ohella muutakin hyvää minusta, niin että\nkun hänen ylhäisyytensä kuusi kuukautta myöhemmin menetti yhden\nsihteereistään, nimeltä don Valerio, niin hän valitsi minut hänen\nsijaansa.\n\nMonteser toi tämän ilosanoman minulle lausuen: \"Ystäväni Gil Blas,\nen tosin mielelläni luovu teistä, mutta pidän teistä kuitenkin siksi\npaljon, että iloitsen teidän ylennyksestänne don Valerion sijalle.\nTulette varmaan menestymään, jos vaan seuraatte näitä kahta neuvoa:\nensiksikin menetelkää niin, että hänen ylhäisyytensä on täydellisesti\nvakuutettu uskollisuudestanne häntä kohtaan, ja toiseksi pitäkää don\nRodrigo Calderonia hyvällä tuulella, sillä hän taivuttaa isäntänsä\nmielen kuin pehmeän vahan mihin tahtoo. Jos voitte saavuttaa tämän\nmielipalvelijan suosion, niin pääsette pian pitkälle; siitä uskallan\nvastata.\" -- \"Kiitän teitä hyvistä tiedoistanne, don Diego\",\nvastasin, \"mutta olkaahan hyvä ja kertokaa minulle, millainen\ndon Rodrigo on luonteeltaan. Olen kuullut hänestä yhtä ja toista\nmaailmalla. Hänet on kuvattu minulle ilkeäksi mieheksi; mutta minä en\nyleensä luota niihin kuvauksiin, joita ihmiset kertovat hovimiehistä,\nvaikkapa ne joskus lienevät tosiakin. Sanokaapa siis, pyydän, mitä\nte ajattelette don Calderonista.\" -- \"Kysymyksenne on hankala\",\nvastasi yli-intendentti häijysti nauraen. \"Kenelle tahansa muulle\nkuin teille vastaisin epäröimättä, että hän on hyvin kelpo mies ja\netten tiedä hänestä muuta kuin hyvää; mutta teitä kohtaan tahdon olla\nvilpitön. Sillä paitsi että uskon teidät mieheksi, joka osaa pitää\nsuunsa kiinni, katson velvollisuudekseni puhua teille koristelematta\ndon Rodrigosta, koska kerran kehotin teitä huomaavaisuuteen häntä\nkohtaan; muutenhan tekoni jäisi puolinaiseksi.\"\n\n\"Kuulkaahan siis\", jatkoi hän, \"että hän oli alkujaan tavallinen\npalvelija, nimeltään don François de Sandoval, ja siitä hän on\nvähitellen kohonnut herttuan ensimmäiseksi sihteeriksi. Pöyhkeämpää\nihmistä ei ole auringon alla. Hän ei esimerkiksi juuri vastaa\nkohteliaisuuksiin, joita hänelle tehdään, ellei erittäin painavat\nsyyt häntä siihen pakota, hän pitää sanalla sanoen itseään Lerman\nherttuan virkakumppalina, ja oikeastaan voisi sanoakin hänen olevan\nosallisena pääministerin virassa, sillä kaikki virat täytetään aina\nhänen mielensä mukaan. Yleisö tosin mutisee siitä usein; mutta se\nei häntä huoleta. Tästä jo voitte osapuilleen käsittää\", lisäsi don\nDiego, \"miten teidän on käyttäydyttävä niin ylpeätä herraa kohtaan.\"\n-- \"Kyllä, kyllä\", vastasin; \"olkaa huoleti. Olisipa ihme, jos en\nosaisi hierautua hänen suosioonsa. Kun kerran tuntee sen henkilön\nheikkoudet, jota tahtoo miellyttää, niin pitäisipä olla oikea\ntomppeli, ellei asia luonnistuisi.\"\n\n-- \"Niinpä lähtekäämme siis viipymättä esittämään teitä Lerman\nherttualle\", lausui don Diego.\n\nLähdimme ministerin luo, jolla oli paraillaan vastaanotto suuressa\nsalissaan. Siellä oli suuri joukko puheille pyrkijöitä. Joskaan\nherttua ei suostunut heidän anomuksiinsa, niin hän kuitenkin otti\nystävällisesti vastaan heidän paperinsa; ja minä panin merkille, että\nhän vastasi hyvin kohteliaasti jokaiselle, joka häntä puhutteli.\n\nMe odotimme kärsivällisesti, kunnes kaikki muut olivat lähteneet.\nSilloin don Diego sanoi hänelle: \"Teidän ylhäisyytenne, tässä on Gil\nBlas Santillanasta, se mies, jonka olette määrännyt don Valerion\nseuraajaksi.\" Silloin herttua katsoi minuun, lausuen ystävällisesti,\nettä olin ansainnut sen paikan niillä palveluksilla, joita olin jo\nhänelle tehnyt. Sitten hän kutsui minua kabinettiinsa puhellakseen\nkanssani kahdenkesken, tai oikeastaan arvostellakseen älyäni\nkeskustelun johdosta. Sain selittää hänelle, kuka olin, ja missä\ntoimissa olin siihen asti ollut. Hän vaati minun kertomaan kaiken\naivan totuuden mukaan. Senjälkeen hän lausui minulle: \"Santillana,\nystäväni, muista nyt, että olet kuninkaan palvelija ja että kaikki\ntyösi kuuluu hänelle. Nyt saat seurata minua; minä selitän sinulle\ntehtäväsi!\" Näin lausuen herttua saattoi minut pieneen huoneeseen,\njoka oli hänen kabinettinsa vieressä ja jossa oli hyllyillä noin\nparikymmentä hyvin paksua asiapaperinidosta.\n\n\"Tässä on sinun työpaikkasi\", lausui herttua. \"Nämä nidokset,\njoita tässä näet, muodostavat luettelon kaikista ylhäisistä\nperheistä Espanjan kuninkaan maissa. Jokainen näistä nidoksista\nsisältää aakkosjärjestyksessä lyhyen selonteon kaikista yhdessä\nvaltakunnan osassa asuvista aatelismiehistä, esittäen heidän ja\nheidän esi-isäinsä maalle tekemät palvelukset sekä myöskin kaikki\nheille sattuneet kunniariidat. Sen ohessa niissä on mainittu heidän\nvarallisuutensa, tapansa, sanalla sanoen kaikki heidän hyvät ja\nhuonot ominaisuutensa. Siten minä siis voin, jos he tulevat hoviin\nsuosionosotuksia anomaan, yhdellä silmäyksellä nähdä, ansaitsevatko\nhe sitä vai ei. Saadakseni tarkat tiedot tästä kaikesta, olen\nhankkinut kaikkialla henkilöitä, joiden tehtävänä on ottaa selko\nkaikesta ja antaa minulle ne tiedoksi kirjallisilla muistiinpanoilla.\nMutta kun nämä muistiinpanot ovat sekavia ja murteellisuuksia täynnä,\nniin ne täytyy uudestaan kirjoittaa ja siistiä niiden sanamuotoa,\nsillä kuningas luetuttaa joskus näitä luetteloita itselleen. Tämän\nkaunista ja täsmällistä kirjoittamiskykyä vaativan tehtävän annan\nsinulle tästä hetkestä alkaen\".\n\nNäin lausuen hän otti suuresta salkusta, joka oli täynnä\npapereita, yhden vihkon, antaen sen minulle. Sitten hän läksi pois\ntyöhuoneestani saadakseni rauhassa suorittaa mallinäytökseni. Luin\npaperin, joka näytti olevan täynnä raakoja puheenparsia, sekä aloin\nkääntää sitä puhtaalle Castilian kielelle.\n\nOlin kirjoittanut jo neljä tai viisi sivua, kun herttua tuli\nhuoneeseeni; hän oli näet utelias näkemään mitenkä työ minulta\nsujuu. Hän lausui: \"Santillana, näytäppä minulle, mitä olet ehtinyt\nvalmistaa; olen utelias näkemään sitä\". Samalla hän, silmättyään\ntyötäni, luki suurella tarkkaavaisuudella alun siitä. Hän näytti\nniin tyytyväiseltä siihen, että minä oikein hämmästyin. \"Vaikka jo\nennakolta olin hyvissä käsityksissä sinusta\", lausui ministeri,\n\"niin minun täytyy myöntää, että työsi on odotuksianikin parempi.\nSillä sinun kirjoitustapasi ei ole ainoastaan sievää ja täsmällistä,\nvaan vielä sujuvaa ja huvittavaakin. Sinä vastaat kaikin puolin\nsitä hyvää ajatusta, jonka sain kynäilytaidostasi, enkä enää sure\nedeltäjäsi menettämistä\". Kukaties kuinka kauan ministeri olisi minua\nylistellytkään, ellei Lemos'in kreivi, hänen sisarenpoikansa, olisi\ntullut keskeyttämään häntä. Hänen ylhäisyytensä syleili häntä useita\nkertoja, ja koko vastaanotto oli niin sydämellinen, että huomasin\nselvästi, kuinka mieluisa tulija oli hänelle. He sulkeutuivat sitten\nerääseen huoneeseen puhellakseen kahdenkesken.\n\nHeidän siellä ollessaan kuulin kellon lyövän kaksitoista. Kun tiesin,\nettä sihteerit ja muut virkailijat jättivät tällä kellonlyömällä\nvirastonsa, mennäkseen päivällistä syömään, niin minäkin heitin\nmestarityöni kesken ja läksin, en Monteser'in luokse, sillä hän\noli suorittanut palkkani minulle ja olimme jo lausuneet hyvästit\ntoisillemme, vaan hovikorttelin kuuluisimman ravintolanpitäjän luo.\nTavallinen ravintola ei enää kelvannut minulle. _Tiedä, että olet\nnyt kuninkaan väkeä!_ niin oli herttua sanonut minulle, ja ne sanat\nolivat alati mielessäni kunnianhimon ituna, joka hetki hetkeltä\nkasvoi yhä suuremmaksi.\n\n\n\n\nKolmaskymmenesyhdeksäs luku.\n\nGil Blas huomaa, ettei hänen toimeltaan puutu ikäviäkin puolia. --\nTämä havainto tekee hänet rauhattomaksi, ja saattaa hänet ryhtymään\nkeinoihin sen johdosta.\n\n\nAnnoin ravintolaan tullessani huolellisemmasti isännälle tiedoksi,\nettä olin pääministerin sihteerejä, jonka arvon mukaista ateriaa en\nosannut vielä tilata. Pelkäsin kovasti tilata jotakin itaruuteen\nvivahtavaa, jonkavuoksi käskin hänen valmistaa oman mielensä mukaan.\nHän passasi minua suurella arvonannolla, joka miellytti minua vielä\nenemmän kuin hänen hyvät ruokansa. Ateriaa maksaessani viskasin\npöydälle pistoolin; siitä tuli takaisin noin neljäsosa, jonka\nannoin palvelijoille juomarahoiksi. Senjälkeen läksin ravintolasta\nröyhistellen rintaani, kuten ainakin nuori mies, joka on erinomaisen\ntyytyväinen itseensä.\n\nNoin kahdenkymmenen askeleen päässä siitä oli muuan\nmatkustajahotelli, jossa tavallisesti asui ulkomaalaisia herroja.\nVuokrasin sieltä viisi tai kuusi hyvästi kalustettua huonetta.\nEsiinnyin aivan kuin minulla olisi jo ollut kaksi- tai kolmetuhatta\ntukaattia vuotuisia tuloja. Maksoinpa ensi kuukauteni etukäteenkin.\nSenjälkeen palasin työhöni, jatkaen koko jälkipuolen päivää, mitä\nolin aamulla alottanut. Eräässä työhuoneeni vieressä olevassa\nhuoneessa oli kaksi muuta sihteeriä; mutta he eivät tehneet\nmuuta kuin kirjoittivat puhtaaksi, mitä herttua toi heidän\nkopioitavakseen. Tein heidän kanssaan tuttavuutta jo samana iltana\ntyöstä lähteissämme; ja tehdäkseni heidät varmemmin ystävikseni vein\nheidät ravintolaani, jossa käskin pöytään talon paraita herkkuja ja\nhienoimpia viinejä, mitä Espanjassa käytetään.\n\nIstuimme erään pöydän ääreen ja aloimme keskustella -- synnyttäen\npaljon rattoa vähällä järjenkäytöllä; sillä totuuden tunnustaakseni\nminun täytyi pian huomata, ettei heidän älynsä ainakaan ollut\ntuottanut heille paikkoja kuninkaan virastoissa. Kauniita, pyöreitä\nkirjaimia he tosin osasivat piirustella, mutta tietopuoli, joka\nsaavutetaan yliopistoissa lukemalla, näytti heiltä kokonaan puuttuvan.\n\nSensijaan heillä oli sydän täynnä omia pikku harrastuksiaan, ja he\nilmaisivat minulle, etteivät olleet likimainkaan hurmaantuneina\nsiitä kunniasta, että saivat palvella pääministeriä, vaan nurkuivat\npäinvastoin kovasti kohtaloaan. \"Jo viisi kuukautta\", lausui toinen\nheistä, \"olemme saaneet tehdä työtä omin ruu'in ja ilman palkkaa. Me\nemme saa palkkaamme; ja pahinta on, ettei meille ole säännöllistä\npalkkaa edes määrättykään. Me emme yhtään tiedä, millä kannalla me\noikeastaan olemme\". -- \"Minä puolestani\", jatkoi toinen, \"ottaisin\nmielelläni palkan asemesta kaksikymmentä läimäystä satulahihnalla,\nkunhan vaan saisin luvan hakea paikkaa muualta; sillä olen\nkirjoittaessani tullut tietämään jo niin paljon salaisuuksia, etten\nuskalla pyytää eroani enkä tohdi omasta ehdostani lähteä pois. Sillä\nmuuten pääsisin pian tutustumaan Segonian tyrmiin tai Alicanten\nsuojiin\".[23]\n\n-- \"Mitenkä te sitten elätte?\" kysyin heiltä. \"Teillä on luultavasti\nitsellänne omaisuutta?\" He vastasivat, että sen laita oli niin\nja näin, mutta että onneksi oli eräs kelpo leski ottanut heidät\nvelkakaupalla luokseen asumaan sadasta pistoolista mieheen vuodelta.\nNämä tiedot, joita kuuntelin suurella tarkkaavaisuudella, kaasivat\nkumoon ylpeät tuulentupani. Sillä eihän minun tarvinnut odottaa\nsuurempaa huomaavaisuutta itseäni kuin heitäkään kohtaan, joten\nminulla ei ollut syytä olla erittäin ihastuneena paikkaani, joka ei\nollutkaan niin tuottoisa kuin olin luullut. Ja summana oli siis,\netten voinut elää kyllin säästäväisesti. Nämä mietteet paransivat\nminut kerrassaan tuhlaus-innostani. Odotin kärsimättömänä atrian\nloppua, ja maksaessani jouduin isännän kanssa riitaankin. Puoliyön\nseudulla erosin virkaveljistäni, sillä en enää pakottanut heitä\njatkamaan juomista. He läksivät leskensä luo, ja minä astuin\nuljaaseen asuntooni, jonka vuokraamista nyt itsekseni sadattelin,\npäättäen luopua siitä heti kuukauden loputtua. Mitä hyötyä minulla\nnyt oli hyvästä vuoteestani, kun harmiltani en saanut unta silmän\ntäyttä. Lopun yötä vietin mietiskellen keinoja, ettei minun\ntarvitsisi ihan ilmatteeksi palvella kuningasta. Silloin muistui\nMonteser'in neuvo mieleeni. Aamulla noustessani päätin mennä\nkunniatervehdykselle don Rodrigo de Calderonin luo, sillä olinpa mitä\nsoveliaimmassa mielentilassa mennäkseni niin ylpeän herran luo, jota\ntunsin tarvitsevani. Läksin siis herra ylisihteerin luo.\n\nHänen asuntonsa oli Lerman herttuan asunnon vieressä, jonka veroinen\nse muuten oli komeuteen nähden. Olisi ollut vaikea huoneitten\nsisustuksen avulla päättää, kumpi oli herran, kumpi palvelijan\nasunto. Ilmoitin olevani don Valerion seuraaja, mikä ei kuitenkaan\npelastanut minua yli tunnin odotuksesta eteishuoneessa. Vihdoin sain\nastua sisään, tervehdin häntä suurimmalla kunnioituksella, sulkien\nitseni hänen suosioonsa. Hän vastasi siihen jotenkin suosiollisesti,\nsekä lupasi jotenkin kohteliaalla äänenpainolla pitää minua hyvässä\nmuistissaan tilaisuuden sattuessa.\n\nSenjälkeen läksin virastooni, jossa lopetin saamani työn. Herttua\ntuli taas aamupäivällä minua katsomaan. Hän oli yhtä tyytyväinen\ntyöni jatkoon, kuin oli ollut alkuunkin, ja lausui minulle: \"Aivan\nhyvin, poikaseni. Kirjoitahan nyt itse, niin hyvin kuin osaat,\ntämä lyhyt historia Catalonian luetteloon. Senjälkeen saat ottaa\nsalkusta toisen muistiinpanovihkon ja siistiä sen samalla tavalla\".\nKeskustelin jokseenkin kauan hänen ylhäisyytensä kanssa, jonka\ntuttavallinen ja herttainen esiintyminen tuntui minulle äärettömän\nmieluisalta. Kuinka suuri ero olikaan hänen ja Calderonin käytöksen\nvälillä. He olivat toistensa ilmeiset vastakohdat.\n\nSinä päivänä söin päivällistä eräässä huokeassa ravintolassa, johon\npäätin mennä siitä pitäin joka päivä tuntemattomana, kunnes näkisin\nmitä hedelmiä kohteliaisuuteni ja notkeuteni tuottaisi. Rahaa minulla\noli korkeintaan kolmeksi kuukaudeksi. Sen ajan päätin työskennellä\nomalla kustannuksellani; mutta jos en sen kuluessa pääsisi tuloille,\nniin seuraisin sitä neuvoa joka sanoo että lyhyimmät tyhmyydet ovat\ntyhmyyksistä paraat, sekä jättäisin sikseen hovin ja sen prameuden.\nSe oli siis päätökseni, enkä säästänyt mitään kahden kuukauden\nkuluessa päästäkseni Calderonin suosioon; mutta hän ei pannut mitään\nhuomiota ponnistuksiini, joten menetin lopulta kaiken menestymisen\ntoivon. Muutin käytökseni häntä kohtaan, enkä enää mielistellyt\nhäntä, vaan koetin sensijaan mahdollisimman hyvin käyttää niitä\nkeskusteluja, joita minulla oli herttuan kanssa.\n\n\n\n\nNeljäskymmenes luku.\n\nGil Blas saavuttaa Lerman herttuan suosion.\n\n\nVaikkei herttua viipynyt luonani muuta kuin, niin sanoakseni,\nkävi ja kääntyi joka päivä, niin koetin niinä hetkinä esiintyä\nniin miellyttävänä häntä kohtaan, että hän lausui minulle kerran\nmuutamana iltapäivänä seuraavat sanat: \"kuulehan, Gil Blas, minä\npidän sinun luonteestasi ja tahdon sinulle hyvää. Sinä olet innokas\nja uskollinen, olet älykäs ja osaat olla vaiti. Enpä siis luule\nerehtyväni antaissani luottamustani sinulle\". Minä laskeusin\npolvilleni hänen eteensä kuultuani nämät sanat sekä suutelin\nkunnioittavasti hänen kättään, jonka hän ojensi kohottaakseen minut\nylös. Samalla lausuin: \"Onko mahdollista, että teidän ylhäisyytenne\nkunnioittaa minua niin suurella luottamuksella? Kuinka paljon\nsalaisia vihamiehiä teidän hyvyytenne onkaan tuottava minulle!\nMutta ainoastaan yhden vihaa minä pelkään, nimittäin don Rodrigo de\nCalderonin.\"\n\n-- \"Siltä taholta sinun ei tarvitse mitään peljätä\", vastasi\nherttua. \"Minä tunnen Calderonin; hän on ollut minun palveluksessani\nlapsuudestaan asti. Voin vakuuttaa, että hänen luonteensa on\nmuodostunut niin omani mukaiseksi, että hän pitää kaikesta, mistä\nminäkin pidän ja vihaa kaikkea, mitä minäkin. Sensijaan, ettäs siis\npelkäisit hänen vastenmielisyyttään, saat päinvastoin lukea hänet\nystäväksesi\". Ymmärsin tästä don Rodrigon olevan viekkaan ketun, joka\npiti herttuaa kokonaan vallassaan, ja jota kohtaan en osannut olla\nkoskaan liian varovainen.\n\n\"Nyt aluksi\", jatkoi herttua, \"ilmoitan sinulle luottamukseni\nosoitukseksi erään tuuman, joka on mielessäni. Sinulle on tarpeen\ntietää se, voidaksesi huolellisesti toimittaa tehtävät, joita\naion myöhemmin sinulle antaa. Jo pitkät ajat on nimeni ollut\nyleisesti kunnioitettu, ja määräyksiäni sokeasti noudatettu, ja\nmieleni mukaan minä päätän viroista ja arvoista, maaherran- ja\nvarakuninkaanpaikoista ja palkintoviroista. Minä -- uskallanpa\nmelkein sen lausua -- hallitsen Espanjaa. Korkeammalle en enää voisi\nonneani kohottaa. Mutta haluaisin turvata asemani myrskyiltä, jotka\nalkavat minua uhata, ja sitävarten tahdon antaa ajan tullen sinulle\nerään salaisen tehtävän. Ja tästä hetkestä aikain tahdon julkisesti\nomistaa sinulle täyden suosioni, niin että sinut pitää kaikkialla\ntunnettaman minun suosikikseni, ja että kaikki arvohenkilötkin,\njoiden kanssa tulet jostakin neuvottelemaan, saavat tietää sinun\npuhuvan minun puolestani. Sillä asia on niin arkaluontoista laatua,\netten voi suosittaa sinua kyseessä olevalle henkilölle en sanalla\nenkä kirjeellä\".\n\nTämä keskustelu osotti niin täydellistä luottamusta minua kohtaan,\nettä se oli kuin puhdasta rahaa minulle. \"Nytpä vihdoinkin\", lausuin\nsilloin itsekseni, \"olen saanut astiani räystään alle; kokonainen\nkultasade on lankeava ylitseni. Täytyyhän sen miehen uskotun,\njoka hallitsee Espanjan valtakuntaa, tulla pian upporikkaaksi\".\nKun mieleni oli näin ihania toiveita täynnä, niin katsoin aivan\nvälinpitämättömänä kukkaroni nopeata hoikkenemista.\n\n\n\n\nNeljäskymmenesensimmäinen luku.\n\nJossa Gil Blas saapi osakseen ylenmäärin onnea, kunniaa ja kurjuutta.\n\n\nHovissa tuli pian tietyksi ministerin suosio minua kohtaan. Hän\nosottikin sitä aivan julkisesti; niinpä hän esimerkiksi antoi\nminun haltuuni salkkunsa, jota hänellä aina oli tapana itse kantaa\nneuvostoon mennessään. Tämä uusi tapa teki minut ihmisten silmissä\nhänen erityiseksi lemmikikseen, saattaen monen kadehtimaan minua ja\ntuottaen ylitseni runsaasti hovin vihkivettä. Naapurini, ne kaksi\nsihteeriä olivat ensimmäisiä onnittelijoitani tulevan suuruuteni\njohdosta. He kutsuivat minut illallisillekin leskensä luo, ei\nniinkään vastatakseen minun tarjoomisiini kuin mielistelläkseen minua\ntulevain vastapalvelusten varalta. Samaa sain kokea joka puolelta.\nJopa pöyhkä don Rodrigokin alkoi puhutella minua toisella nuotilla.\nHän osotti minulle erinomaista kohteliaisuutta, varsinkin jos luuli\nisäntämme sen huomaavan. Mutta voin vakuuttaa, ettei hän ollutkaan\npässinpään kanssa tekemisissä. Vastasin hänen kohteliaisuuksiinsa\nsitä sievemmin, kuta enemmän häntä vihasin; vanha hovimies ei olisi\nosannut taitavammin menetellä.\n\nSeurasin herttuata myöskin hänen käynneillään kuninkaan luona,\njossa hän kävi tavallisesti kolmesti päivässä. Aamusilla hän astui\nhänen majesteettinsa huoneeseen heti tämän herättyä. Laskeuduttuaan\npolvilleen vuoteen yläpään eteen hän esitteli kuninkaalle, mitä\ntehtäviä hänellä oli siksi päiväksi, lausuen myöskin mitä hänellä\noli sanottavaa. Sitten hän vetäytyi takaisin, tullakseen uudestaan,\nheti kun kuningas oli syönyt päivällistä, mutta ei asioista\nkeskustelemaan, vaan viettämään aikaa hauskoja juttuja kertomalla.\nHän kertoi silloin kaikki huvittavat tapahtumat Madriidista, sillä\nhän sai niistä aina kaikista ensimmäisenä tiedon erityisten, sitä\nvarten palkattujen henkilöitten kautta. Ja illalla hän tapasi\nkuninkaan vielä kolmannen kerran tehdäkseen hänelle selkoa päivän\ntoimistaan ja kysyäkseen tavan vuoksi määräyksiä seuraavaksi\npäiväksi. Hänen ollessaan kuninkaan luona minä odotin eteishuoneessa,\njossa ylhäissäätyiset ja arvoissa olevat henkilöt pyrkivät\nkeskusteluun kanssani ja olivat onnellisia, jos saivat minulta\nsanasen itselleen. Oliko siis ihme, jos aloin pitää itseäni hyvin\ntärkeänä henkilönä! Sillä onhan hovissa monta, joilla on samat luulot\nitsestään, vaikkei heillä ole likimainkaan niin paljon siihen syytä\nkuin minulla.\n\nEräänä päivänä sain vielä enemmän virikettä turhamaisuudelleni.\nHerttua oli puhunut kuninkaalle hyvin edullisesti minun\nkirjoituskyvystäni, niin että tämä pyysi sitä nähdäkseen. Hän lähetti\nminun noutamaan Catalonian luetteloa, vei minut hallitsijan luo\nja käski minun lukea ensimmäisen kertomuksen, jonka olin siihen\nkirjoittanut. Ruhtinaan läsnäolo saattoi minut tosin alussa hiukan\nymmälle, mutta rauhoituin kuitenkin pian, tietäissäni ministerinkin\nolevan kuulemassa, luin kirjoittamani, jota hänen majesteettinsa\nkuunteli mielihyvällä. Hän suvaitsi ilmaista tyytyväisyyttään minuun\nja suositti minua ministerilleenkin kehottaen häntä auttamaan\nminua eteenpäin. Iloni kohosi kukkuroilleen, täyttäen pääni mitä\nkunnianhimoisimmilla ajatuksilla.\n\nPäivä päivältä pääsin yhä varmemmin pääministerin suosioon, ja\nmieleni oli täynnä mitä kauneimpia toiveita, eikä onnestani olisi\npuuttunut mitään, kunhan kunnianhimoni olisi vaan suojellut\nminua nälältä! Jo kaksi kuukautta sitten olin luopunut komeasta\nasunnostani, viettäen yöni hyvin vaatimattomassa vuokrakammiossa.\nTuskaksi se kyllä kävi minulle, mutta kannoin sen sentään\nkärsivällisyydellä, sillä enhän siellä käynyt aamulla lähdettyäni,\nennenkuin illalla taas menin sinne yöpuulleni. Koko päivän vietin\nteaatterissani, toisin sanoen herttuan luona. Siellä minä näyttelin\nsuurta herraa. Mutta palattuani kyyhkyslakkaani haihtui herrauteni\npois, eikä jälellä ollut muuta kuin Gil Blas parka vaan, rahattomana,\nja -- mikä oli pahinta kaikista -- tietämättömänä, mistä sitä\nhankkisi. Ja vaikken olisikaan ollut liian ylpeä ilmaistakseni\nkellekään pulaani, niin en tuntenutkaan ketään muuta kuin Navarron,\njoka olisi voinut minua auttaa; ja hänet olin hoviin tultuani niin\nunouttanut, etten kernaasti uskaltanut kääntyä hänen puoleensa. Hätä\noli pakottanut minun myömään kapineenikin, toisen toisensa perään,\nMinulla ei ollut enää jälellä kuin kaikkein välttämättömimmät.\nRavintolassa en enää käynyt, sillä rahoja ei ollut niin penniäkään.\nMitenkä sitten oikeastaan elin? Sanon sen kohta. Joka aamu tuotiin\nvirkahuoneeseemme pieni leipäkannikka ja sormustimellinen viiniä:\nainoa, mitä herttualta saimme. Koko päivänä en syönyt mitään muuta,\nja illalla paneuduin syömätönnä maata.\n\nSellaisessa tilassa oli mies, joka tähtenä loisti hovissa, vaan\njoka olisi ansainnut paljon enemmän sääliä kuin kateutta. En voinut\nenää kauemmin kestää kurjuuttani, vaan päätin vihdoinkin ilmaista\nsen Lerman herttualle, niinpiankuin saisin siihen tilaisuutta.\nSe tapahtuikin Escurialissa, johon kuningas ja kruununprinssi\nmatkustivat jonkun päivän kuluttua.\n\n\n\n\nNeljäskymmenestoinen luku.\n\nMiten Gil Blas ilmoittaa hätänsä Lerman herttualle, ja miten\nministeri häntä kohtelee.\n\n\nEscurialissa oleskellessaan kuningas ylläpiti kaikkia siellä\nolijoita, joten minulla silloin ei ollut mitään hätää. Minä makasin\neräässä kamarissa, joka oli herttuan huoneen vieressä.\n\nSiellä ollessamme, kun ministeri tapansa mukaan nousi päivän\nkoittaessa ylös, hän käski minun ottaa kirjoituskalut ja paperia sekä\nmennä hänen mukanaan linnan puutarhaan. Me istuuduimme puitten alle,\nja minun täytyi ruveta kirjoittamaan paremman puutteessa hattuni\nnojalla; hän taasen piti kädessään paperia, jota näytti lukevan.\nEtempää katsoen olisi luullut meidän puuhailevan hyvin vakavissa\nasioissa, mutta tositeossa me puhelimme vaan jonninjoutavia juttuja,\nsillä herttua piti sellaisista aika paljon.\n\nOlin jo toista tuntia huvittanut hänen ylhäisyyttään leikillisillä\npäähänpistoilla, joita mieleeni sattui tulemaan, kun kaksi harakkaa\nlennähti istumaan niihin puihin, joiden juurella me olimme. Ne\nalkoivat nauraa räkättää siinä niin julmasti, että väkisinkin\nkäänsivät huomiomme puoleensa. \"Nuo linnut varmaankin riitelevät\nkeskenään\", lausui herttua, \"haluaisinpa vaan tietää, mistä ne\nriitelevät\", -- \"Teidän ylhäisyytenne huomautus\", vastasin minä,\n\"muistuttaa minulle erästä intialaista satua, jonka olen lukenut\nPilpayn, tai jonkun muun sadunkertojan teoksessa\". Herttua kysyi,\nmikä se satu oli, ja minä kerroin hänelle seuraavaa:\n\n\"Persiassa oli kerran hyväntahtoinen kuningas, jonka äly ei ollut\nniin suuri, että hän olisi itse voinut hallita valtakuntaansa,\njosta syystä hän oli antanut hallitsemisen suurvisiirinsä haltuun.\nTämä ministeri, nimeltään Atalmuc oli loistavilla luonnonlahjoilla\nvarustettu mies: hän kantoi tämän avaran valtakunnan hallitsemisen\nkoko kuormaa, eikä se jaksanut hänen voimiaan uuvuttaa, ja valtakunta\nsai nauttia syvää rauhaa. Hän osasi menetellä niin viisaasti, että\nkuninkaan valta oli sekä rakastettu että pelätty, ja alamaiset\npitivät tätä ruhtinaalleen uskollista ministeriä hyvänä isänään.\nAtalmucin sihteerein joukossa oli muuan Kaschmirilainen, nimeltä\nZeangir, josta hän piti enemmän kuin muista alaisistaan. Hän puheli\nmielellään Zeangirin kanssa, otti hänet mukaansa metsästysretkille,\nja ilmaisi hänelle salaisimmatkin ajatuksensa. Kun he olivat kerran\nyhdessä metsällä, niin kaksi korppia rupesi rääkkymään eräässä\npuussa, ja silloin visiiri lausui sihteerilleen: 'Olisipa hauska\ntietää, mitä nuo linnut haastelevat keskenään omalla kielellään'.\n-- 'Herra', vastasi kaschmirilainen, 'toivomuksenne on helposti\ntäytettävissä'. 'No, mitenkä?' kysyi Atalmuc. 'Siten', vastasi\nZeangir, 'että eräs kabbalaan perehtynyt dervischi on opettanut\nminulle lintujen kielen. Jos haluatte, niin minä voin kuunnella\nniiden keskustelua ja kertoa sen sitten teille sana sanalta.'\n\n\"Suurvisiiri suostui siihen. Kaschmirilainen lähestyi korppia ja\nnäytti kuuntelevan niitä tarkkaavaisesti. Sitten hän palasi herransa\nluo ja lausui hänelle: 'Herra, kumma juttu, ne keskustelevat meistä.'\n-- 'Onko se mahdollista!' -- huudahti Persian kuninkaan ministeri.\n'No! mitä ne sitten sanovat meistä?' -- 'Toinen niistä sanoi', vastasi\nsihteeri: Kas tuolla on itse suurvisiiri, Atalmuc, joka suojelee\nPersiaa, niinkuin kotka peittää pesänsä siivillään, ja aina\nvalvoo maansa parasta! Virkistyäkseen vaivaloisista tehtävistään\nhän metsästää tässä metsässä uskollisen Zeangirinsa kera. Kuinka\nonnellinen tuo sihteeri on, joka saa palvella sellaista isäntää!' --\n'Hiljaa, huudahti toinen korppi, hiljaa vaan, älä kiitä liiaksi tuon\nkaschmirilaisen onnea! Tosinhan Atalmuc seurustelee hänen kanssaan\ntuttavallisesti, kunnioittaa häntä luottamuksellaan, enkä epäile\nhänen aikovan vielä joskus antaa hänelle hyvän paikan, mutta sitä\nennen on Zeangir kuoleva nälkään. Hän on köyhä raukka, ja hän asuu\npienessä vuokrakamarissa, jossa hänellä ei ole välttämättömimpiä\ntarpeitakaan. Hän viettää sanalla sanoen kurjaa elämää, vaikkei\nhovissa sitä kukaan tiedä. Suurvisiiri ei älyä tiedustaa,\nminkälaisissa asioissa hän on; hyvän suosionsa hän antaa hänelle,\nja luulee sillä kylliksi tehneensä, mutta jättää hänet köyhyytensä\nsaaliiksi.'\"\n\nPysäytin kertomukseni tähän, nähdäkseni, minkä vaikutuksen se teki\nherttuaan. Hän kysyi minulta hymyillen, minkä vaikutuksen tarina\nteki Atalmuciin, ja eikö suurvisiiri loukkaantunut sihteerinsä\nrohkeudesta. \"Ei, teidän ylhäisyytenne\", vastasin hiukan hämilläni\nhänen kysymyksensä johdosta; \"taru kertoo päinvastoin hänen kaikella\ntavalla osottaneen suosiotaan hänelle\". -- \"Sepä oli onni\", vastasi\nherttua vakavasti; \"moni ministeri ei suvaitsisi läksyttämistä.\n-- Mutta\", lisäsi hän, keskeyttäen äkkiä sanansa ja nousten ylös,\n\"luulen kuninkaan kohta heräävän, velvollisuuteni kutsuu minua hänen\nluokseen\". Näin lausuen hän riensi pitkin askelin linnaan, puhumatta\nenää minulle, sekä näytti hyvin pahastuneelta intialaisen satuni\njohdosta.\n\nSeurasin häntä kuninkaan huoneen ovelle asti, ja panin sen jälkeen\npaikoilleen paperit, jotka olivat hallussani. Sitten menin siihen\ntyöhuoneeseen, jossa kaksi tuttavaani kirjoittelivat jäljennöksiään,\nsillä he olivat myöskin matkalla. \"Mikä teillä on, herra Santillana?\"\nkysyivät he minut nähdessään; \"tehän olette aivan onnettoman\nnäköinen! Onko teille tapahtunut ikävyyksiä?\"\n\nSatuni huono menestys painoi sydäntäni niin raskaasti, että kerroin\nheille, mitä olin sanonut herttualle, ja he näyttivät hyvin\nosaaottavilta suruuni. \"On teillä syytäkin huolehtimiseen\", lausui\ntoinen. \"Hänen ylhäisyytensä katselee asioita vähän kierosti\". -- \"Se\non liiankin totta\", lisäsi toinen. \"Kunpahan teille ei vaan kävisi\nyhtä huonosti kuin eräälle kardinaali Espinosan[24] sihteerille. Hän\noli nimittäin palvellut ministeriä jo viisitoista kuukautta ilman\npalkkaa, ja siitä väsyneenä hän rohkaisi itsensä eräänä päivänä ja\nmeni esittämään pulansa hänen ylhäisyydelleen sekä pyytämään häneltä\nhiukan rahaa elääkseen. 'On kohtuullista, että saatte palkkanne',\nvastasi ministeri. 'Tässä on', lisäsi hän, antaen sihteerin käteen\ntuhannen tukaatin maksumääräyksen, 'menkää nostamaan ne kuninkaan\nrahastosta, mutta muistakaa, että samana hetkenä olette vapaa minun\npalveluksestani.' Sihteeri ei ehkä olisi ollut viran menettämisestä\npahoillaan, jos hän olisi saanut tuhat tukaattiaan ja päässyt\netsimään muualta paikkaa; mutta mennessään pois kardinaalin luota,\ntuli eräs alguazil vangitsemaan häntä ja vei hänet Segovian tyrmiin,\njossa hän sai viettää pitkät ajat\".\n\nTämä historiallinen tapaus teki tuskani kaksinkertaiseksi. Luulin\nolevani jo hukassa; lohdutusta en saanut, enkä antanut itselleni\nanteeksi malttamattomuuttani, ikäänkuin en olisi ollut jo kylliksi\nmalttavainen: \"Miksi niin miksi menin kertomaan tämän onnettoman\nsadun, joka ministeriä niin suututti? Hän oli kukaties juuri aikeissa\nnostaa minut kurjuudestani; ehkäpä olin juuri saavuttamaisillani\nonnen, jota koko maailma olisi ihmetellyt. Mitä rikkauksia ja\nmitä virkoja menetänkään ajattelemattomuuteni tähden! Olisihan\nminun pitänyt ajatella, että isoisten joukossa monet eivät salli\nehätettävän heidän edelleen, vaan tahtovat, että heiltä on kaikki\notettava vastaan armona pienimpiin seikkoihin asti, joita heillä\non velvollisuus antaa. Parempi olisi ollut minun jatkaa entistä\nelantotapaani, antamatta herttuan mitään huomata; olisinpa vaikka\nnälkäänkin kuollut, syy olisi ollut hänen yksinään\".\n\nJos minulla lienee ollut vielä hiukkanen toivoa jälellä, niin\nisäntäni, jonka näin päivällisen jälkeen, sai sen tyyten häviämään.\nHän oli vasten tapaansa hyvin vakava minua kohtaan eikä puhunut\nsanaakaan minulle, joka pani lopuksi päivää minut kuolettavaan\ntuskaan. Yöni oli samanlainen: tieto kauniitten unelmaini\nhälvenemisestä ja pelko siitä, että tulisin lisäämään valtiovankien\nlukumäärää, saattoivat minun huokailemaan ja voihkimaan yön pitkän.\n\nSeuraavana päivänä tapahtui ratkaisu. Herttua kutsutti aamulla\nminut luokseen. Astuin hänen huoneeseensa vapisten pahemmin kuin\ntuomittavaksi vietävä rikoksentekijä. \"Santillana\", lausui hän,\nojentaen minulle erään paperin, \"ota tämä määräys\". Sana \"määräys\"\nvihlaisi kylmästi selkäpiitäni. Ajattelin itsekseni: \"Voi, taivas!\nsiinä on nyt kardinaali Espinosa, vaunut ovat valmiina lähtemään\nSegoviaan\". Pelkoni paisui tänä hetkenä niin kauheaksi, että\nkeskeytin ministerin, ja heittäydyin hänen jalkainsa juureen sanoen\nitkien: \"Antakaa rohkeuteni anteeksi, teidän ylhäisyytenne, rukoilen\nsitä nöyrimmästi; kova välttämättömyys vaan sai minut ilmoittamaan\nhätäni teille\".\n\nHerttua ei voinut pidättää nauruaan, nähdessään hämmennykseni.\n\"Rauhoitu, Gil Blas, ja kuuntele minua\", sanoi hän, \"vaikka pulasi\nilmaiseminen olikin jonkullainen moite minulle, etten ollut itse\ntuota älynnyt, niin en ole ollenkaan sinulle suuttunut, ystäväni.\nOlenpa päinvastoin vähän suutuksissani itseeni, etten ole kysynyt,\nmistä sinä elät. Mutta palkitakseni huomaavaisuuden puutettani,\nannan sinulle tämän määräyksen, jonka näyttämällä sinulle maksetaan\nkuninkaan rahastosta tuhatviisisataa tukaattia. Ja siinä ei ole\nkaikki, lupaan sinulle yhtä paljon joka kuudes kuukausi. Ja tulen\nmyöskin käyttämään joka tilaisuutta saadakseni hänen majesteetiltaan\narmonosotuksia sinulle, ja toimittaakseni sinut osalliseksi\nedullisiin yrityksiin\".\n\nIlon innossani heittäysin hänen eteensä, suudellen hänen jalkojaan.\nHän käski minun nousta ylös ja alkoi keskustella kanssani\ntuttavallisesti. Minäkin koetin puolestani saada hyväntuuleni\ntakaisin, mutta surun muuttaminen iloksi ei käynyt niinkään helposti.\nMinä olin niin sekavissani kuin tuomittu, joka odottaa kuolemaniskua\nja saapi äkkiä kuulla sanan \"armo\". Herrani luuli ymmäisen tilani\njohtuvan yksinomaan siitä, että pelkäsin suututtaneeni häntä, vaikka\nelinkautisen vankeuden pelko oikeastaan oli suurempana syynä. Hän\nilmaisi teeskennelleensä kylmyyttä, nähdäkseen, mitä se minun\nmielentilaani vaikuttaisi, mutta että hän nyt näki, kuinka syvästi\nminä olin häneen kiintynyt, jonkavuoksi hän piti minusta entistäkin\nenemmän.\n\n\n\n\nNeljäskymmeneskolmas luku.\n\nGil Blas kokoaa lyhyessä ajassa melkoisen omaisuuden ja alkaa\nesiintyä suurena herrana.\n\n\nIkäänkuin kärsimättömyyttäni noudattaen kuningas palasi jo seuraavana\npäivänä Madriidiin. Riensin lennossa kuninkaalliseen rahastoon, josta\nnostin heti määräykseni sisällön. On omituista, kuinka puutteesta\nylellisyyteen nouseminen äkkiä pöyhistää entistä kurjaa. Muutin\nsiinä paikassa elintapani; kunnianhimo ja turhamaisuus saivat täyden\nvallan ylitseni; kurjan kamarini luovutin kahdelle toverilleni,\njotka eivät vielä ymmärtäneet lintujen puhetta, ja toistamiseen\nvuokrasin komean asuntoni, joka onneksi oli vielä tyhjänä. Lähetin\nnoutamaan erään kehutun räätälin, joka valmisti vaatteita melkein\nkaikille nuorille herroille. Hän otti minusta mittaa, ja sitten\nmenimme yhdessä erään kauppiaan luo, josta hän otti viisi kyynärää\nvaatetta, jonka hän arveli minun nuttuuni menevän. Viisi kyynärää\nyhteen nuttuun! taivasten tekijä!... Mutta, mitäpäs sitä moitimme;\nmaineessa oleva räätäli tarvitsee aina enemmän kuin muut. Sitten\nostin myöskin liinatavaraa, jota kipeästi tarvitsin sekä silkkisukat\nja vilttihatun, jonka lierit oli Espanjan tapaan ommeltu.\n\nMinisteri piti lupauksensa; hän toimitti minulle myötäänsä uusia\narmonosotuksia, ja muitten muassa pääsin hänen suosituksellaan\nosalliseksi eri yrityksiin, jotka tuottivat minulle paljon rahaa.\nPäästyäni niin hyville tuloille hankin itselleni uhkean asunnon,\npidin suuren joukon palvelijoita, ajoin vaunuissa ja pidin taitavaa\nkokkia. Kellarini täytin hienoimmilla viineillä; ja varustettuani\nsiten muutenkin itseni kaikin puolin hyvin, aloin hankkia\nseurapiiriä. Joka ilta saapui ministeriviraston etevimpiä miehiä\nluokseni illallisille, Minä kestitsin heitä pulskasti, laskien\nheidät aina hyvin juotettuina kotiinsa. Minä katselin tätä tuhlausta\nnuoren miehen kevytmielisyydellä, enkä ymmärtänyt sen voivan minua\nvahingoittaa, sillä näinhän omaisuuteni päivä päivältä lisääntyvän.\nJa luulinpa osanneeni iskeä oikean koukun onnenrattaaseeni.\n\nTurhamaisuuteni ei nyt enää kaivannut muuta kuin, että Fabriciokin\nsaisi tietää upeasta elämästäni. Arvelin hänen jo palanneen\nAndalusiasta; hämmästyttääkseni häntä lähetin hänelle kirjelapun,\njossa kutsuin häntä erään hänen tuttavansa, muutaman sicilialaisen\nnimessä illalliselle luokseni! Määräsin päivän, tunnin ja paikan\nhänen tulolleen. Kohtaaminen tapahtuisi minun luonani. Nunez saapui\nja hämmästyi suuresti, nähdessään minut muukalaisena herrana, joka\noli kutsunut häntä illallisille. \"Niin, ystäväiseni, minä olen tämän\ntalon isäntä! Minulla on vaunut, hyvä pöytä ja täysi rahakirstu\". --\n\"Onko mahdollista\", huudahti hän, \"että sinä olet noussut sellaiseen\nrikkauteen? Olenpa iloissani, että toimitin sinut Galianon kreivin\nluo! Sanoinhan jo sinulle, että hän on antelias herra, joka pian\ntekisi sinut rikkaaksi mieheksi\".\n\nAnnoin Fabricion mielinmäärin kiitellä itseään, siitä että oli\ntoimittanut minut Galianon kreivin palvelukseen. Sitten kerroin,\nasettaakseni hänen riemuaan minun avustamisestani, millä tavalla\nkreivi oli maksanut palvelukseni. Mutta kun huomasin sitä\nselittäissäni runoilijani vetävän itsekseen sanojaan takaisin,\nniin lausuin: \"Minä annan sicilialaiselle anteeksi hänen\nkiittämättömyytensä. Sillä, meidän kesken puhuen, minulla on\nenemmän syytä siitä iloita kuin valittaa. Sillä ellei kreivi olisi\nkäyttäytynyt vähän huonosti minua kohtaan, niin olisin mennyt hänen\nkanssaan Siciliaan, jossa palvelisin häntä yhä vieläkin, epävarmaa\npaikkaa odottain. Sanalla sanoen, en olisi silloin Lerman herttuan\nuskottu\".\n\nNämä viimeiset sanani vaikuttivat niin valtavasti Nunez'iin,\nettei hän kotvaan saanut sanaa suustaan. Sitten hän äkkiä\nkeskeytti vaitiolon, huudahtaen: \"Kuulinko oikein? Mitenkä!\noletko sinä pääministerin uskottu?\" -- \"Olen, kuten don Rodrigo\nde Calderonkin; ja kaikesta päättäen tulen menemään etemmäs kuin\nhän\". -- \"Todellakin, herra Santillana\", vastasi hän, \"te kelpaatte\nvaikka mihin toimeen. Mitä kaikkia kykyjä teissä onkaan yhtynyt!\nTe sovitte kaikkeen. Muuten, herraseni, olen erittäin iloissani\nteidän arvoisan herrautenne suuren menestyksen johdosta\", -- \"Mitä\nhittoja! Nunez!\" huudahdin minä, \"juokse järveen herroittelemistesi\nkanssa! Heittäkäämme hiiteen sellaiset puheentavat ja olkaamme\ntuttavallisia kuten aina\". -- \"Olet oikeassa\", vastasi hän, \"minun\nei tarvitse katsella sinua toisilla silmillä kuin ennenkään, vaikka\noletkin tullut rikkaaksi mieheksi; mutta\", lisäsi hän, \"minun täytyy\ntunnustaa sinulle heikkouteni; sinun menestyksesi häikäisi silmäni;\nonneksi häikäys alkaa haihtua, etten enää näe sinussa muuta kuin\nvanhan ystäväni, Gil Blas'in\".\n\nSitten kutsuin hänet päivällisille joka päivä kuin hänelle sopi\ntulla, sekä lisäsin, että jos hän tahtoi tuoda joitakin ystäviä\nmukanaan, niin he olisivat tervetulleet. Olin varma, että hän\nkulettaisi vähitellen kaikki Madriidin neronlapset luokseni.\n\n\n\n\nNeljäskymmenesneljäs luku.\n\nGil Blas esiintyy edelleenkin suurena herrana. Hänelle esitetään\npuolisoksi nuorta ja rikasta perijätärtä.\n\n\nKun tuli tunnetuksi, että minä olin Lerman herttuan suosiossa, niin\nympärilleni muodostui pian hovi. Joka aamu oli odotushuoneessani\njoukko puheille pyrkijöitä. Mutta minä en sallinut heidän suullisesti\nesittää asioitansa, vaan noudattaen hovin tapaa tai paremminkin\ntehdäkseni itseni mahtavaksi, sanoin jokaiselle pyrkijälle: \"Antakaa\nsiitä muistiinpano\". Olin siihen jo niin tottunut, että lausuin ne\nsanat taloni isännälle, joka tuli muistuttamaan, että olin hänelle\nvuoden hyyryn velkaa. Teurastajani ja kirjurini puolestaan säästivät\nminulta kysymisen vaivan, sillä he toivat täsmälleen joka kuukausi\nlaskun eteeni.\n\nOlin jo kolme vuotta lekottanut Lerman herttuan suosiossa, kun hän\nilmoitti minulle tehtävän, josta oli minulle puhunut ja joka oli\nhyvin arkaluontoista laatua. Hänellä oli paljon vihamiehiä hovissa,\nja peläten kuninkaan kuoleman tai sairauden saattavan hänet heidän\nkostolleen alttiiksi hän päätti pitää valmiina pakotietä ulkomaille.\nSitä varten hän lähetti minut neuvottelemaan Portugalin lähettilään\nkanssa. Asia piti toimitettaman syvimmässä salaisuudessa, niin etten\nkäynyt lähettilään luona muuten kuin öisin ja valepuvussa.\n\nNiihin aikoihin oli palveluksessani kamaripalvelijana ja sihteerinä\nmuuan toimelias ja älykäs poika, nimeltä Scipio. Hän oli minulle\nuskollinen, ja minäkin olin yhtäpaljon kiintynyt häneen. Hän lausui\nminulle eräänä iltana: \"Herra, minä haluaisin naittaa teidät\". --\n\"No, kenen kanssa?\" kysyin silloin nauraen. -- \"Erään tuttavani\nkultasepän ainoan tyttären kanssa; siitä lähtee vähintäänkin\nsatatuhatta tukaattia. Eikö se ole sievä pala kultasepäntyötä?\"\nKun kuulin niin suuresta summasta puhuttavan, niin sanoin yhä\nnauraen: \"Olkoon menneeksi. Milloin saan myötäjäiset käteeni?\" --\n\"Hiljaa, herra\", vastasi hän, \"hiukkasen kärsivällisyyttä; minun\npitää ensin neuvotella asiasta isän kanssa, ja saada hänet siihen\nsuostumaan\". -- \"Hyvä!\" vastasin ääneeni nauraen, \"siinäkö sitä vasta\nmennäänkin? Eikö se kauppa sen etempänä olekaan!\" -- \"Etempänä kuin\nluulettekaan\", vastasi hän; \"kunhan saan tunnin haastella kultasepän\nkanssa, niin takaan hänen suostuvan. Huomenna ryhdyn tuumasta\ntoimeen, ja saatte sanoa minua pässinpääksi, ellei asia luonnistu.\"\n\nJa aivan oikein, kahden päivän perästä hän lausui minulle: \"Olen\npuhunut herra Gabriel de Saleron kanssa (se oli kultaseppämme nimi).\nOlen kehunut hänelle niin teidän arvoanne ja ansioitanne, että hän\non suostuvainen ehdotukseni mukaan ottamaan teidät vävypojakseen.\nTe saatte hänen tyttärensä ja satatuhatta tukaattia, niinpian kuin\nsaatte hänelle selvästi osotetuksi nauttivanne ministerin suosiota\".\n-- \"Jos ei muuta tarvita\", vastasin minä, \"niin olen pian naimisissa\".\n\n\"Vielä eräs seikka\", vastasi Scipio; \"herra Gabriel Salero kutsuu\nteitä luokseen illallisille tänäpäivänä. Olemme sopineet, ettei\nehdotetusta avioliitosta vielä mitään puhuta. Hän aikoo kutsua\nuseita kauppiasystäviään myöskin aterialle, johon te saavutte vaan\ntavallisena vieraana, ja huomenna hän saapuu samalla tavalla teidän\nluoksenne illallisille. Siitä näette, että hän on niitä miehiä, jotka\nensin tahtovat tutkia asiaa, ennenkuin menevät etemmäksi\".\n\nNäin tapahtuikin sanasta sanaan. Minä annoin saattaa itseni\nkultasepän luo, joka otti minut vastaan niin tuttavallisesti\nkuin olisimme jo monta kertaa tavanneet toisemme. Hän oli kunnon\nporoporvari, ja ylen kohtelias käytöksessään. Hän esitti minulle\nvaimonsa, sennora Eugenian sekä tyttärensä, nuoren Gabriellan, joka\nnäytti minusta hyvin kasvatetulta ja rakastettavalta.\n\nOiva talo kaikesta päättäen! Luulenpa, ettei Perun kaivoksissa\nlöytyisi niin paljon hopeata kuin tässä talossa. Sitä metallia\nnäkyi siellä joka taholla tuhansissa eri muodoissa. Joka huone, ja\nvarsinkin ruokasali, oli ihan aarrekammio. Mikä ihana näky kosijalle!\nAppeni oli, ateriansa arvoa kohottaakseen kutsunut luokseen viisi\ntai kuusi kauppamiestä, jotka olivat järkiään kankeita ja ikäviä\nilmiöitä. He eivät puhuneet mistään muusta kuin kaupanteosta; voipi\nsanoa että heidän keskustelunsa oli ennemmin neuvottelua asioista\nkuin toverillista haastelua pöydässä.\n\nSeuraavana iltana minä kestitsin vuorostani kultaseppää. Kun en\nvoinut hopeilla loistaa, niin päätin häikäistä hänen silmiään\ntoisella tavalla. Kutsuin siis illallisilleni ne ystävistäni,\njotka esiintyivät suurimpina hovissa ja jotka tunsin rajattoman\nkunnianhimoisiksi. He eivät puhuneet mistään muusta kuin suuruuksista\nja niistä loistavista suurituloisista paikoista, joita he toivoivat\nitselleen, -- mikä tekikin vaikutuksensa. Heidän pulskain\npuheittensa johdosta rupesi arvoisa Gabriel mestari tuntemaan\nsuuresta omaisuudestaan huolimatta itsensä sangen vähäpätöiseksi\nnäitten herrain rinnalla. Minä puolestani olin olevinani vaatimaton\nja lausuin olevani tyytyväinen keskinkertaiseen varallisuuteen,\nesimerkiksi kahdenkymmenen tuhannen tukaatin vuosituloihin. Mutta\nsilloin he, joiden kunnian ja rikkaudenhimo oli pohjaton, huusivat\nolevani väärässä, selittäen ettei sellainen pääministerin suosikki\nsaanut niin vähään tyytyä. Apeitani ei jäänyt sanaakaan kuulematta,\nja minusta hän näytti kotiin lähteissään erittäin tyytyväiseltä.\n\nSeuraavana päivänä Scipio meni heti hänen luokseen tiedustamaan,\noliko hän minuun tyytyväinen. \"Olen hurmaantunut\", vastasi\nkultaseppä, \"tuo poika on kerrassaan valloittanut sydämeni. Menkää,\nystäväni, ja vakuuttakaa puolestani hänelle, että hän saisi\ntyttäreni, vaikkei olisikaan niin hyvissä kirjoissa ministerin luona\".\n\nHeti kun Scipio toi tämän tiedon minulle, niin minä riensin Saleron\nluo kiittämään häntä hyvistä ajatuksistaan minusta. Hän oli jo\nesittänyt asian vaimolleen ja tyttärelleen, joiden vastaanotosta\nhuomasin heidän alistuneen vastustelematta hänen tahtonsa alle.\nMinä menin sitten esittämään appeani Lerman herttualle, jolle olin\nasiasta puhunut edellisenä päivänä. Hänen ylhäisyytensä otti hänet\nerittäin armollisesti vastaan sekä lausui ilonsa siitä, että hän\noli saanut vävykseen miehen, jota hän suosi ja jota aikoi auttaa\neteenpäin maailmassa. Sitten hän haasteli laveasti minun hyvistä\nominaisuuksistani, kertoen niin paljon hyvääkaunista minusta, että\nkelpo Gabriel ukko rupesi luulemaan minua parhaimmaksi puolisoksi\ntyttärelleen, minkä hän olisi voinut Espanjasta löytää. Hän oli ihan\nkyyneliin asti liikutettu. Erotessamme hän puristi minua rintaansa\nvasten lausuen: \"Rakas poikani, minun on niin vaikea odottaa sinun\nja Gabriellan yhdistymistä, että häät ovat pidettävät viimeistään\nkahdeksan päivän kuluttua\".\n\n\n\n\nNeljäskymmenesviides luku.\n\nGil Blas muistaa sattumalta don Alphonso de Leyvan ja tekee hänelle\nerään palveluksen.\n\n\nJättäkäämme toistaiseksi naimiskauppani. Historiani kulku vaatii\nminua ensiksi kertomaan eräästä palveluksesta, jonka tein entiselle\nisännälleni, don Alphonsolle. Olin ehtinyt unhottaa hänet kokonaan,\nmutta seuraava tapaus toi hänet taas mieleeni.\n\nValencian kaupungin kuvernöörinpaikka tuli siihen aikaan avoimeksi.\nSen kuultuani muistin don Alphonson. Juolahti mieleeni, että paikka\nsopisi mainiosti hänelle ja päätin esittää häntä siihen. Ajattelin,\nettä jos asia onnistuisi, niin se tuottaisi minulle arvaamatonta\nkunniaa. Puhuttelin siis Lerman herttuaa; sanoin hänelle olleeni don\nCesar de Leyvan huoneenhaltijana sekä olevani heille kiitollisuuden\nvelassa niin paljosta, että rohkenin esittää heitä jompaakumpaa\nValencian kuvernöörinpaikkaan. Ministeri vastasi: \"Hyvin mielelläni,\nGil Blas; minusta on hauska nähdä sinut niin kiitolliseksi ja\njalomieliseksi. Muuten pidän suosittamaasi perhettä suuressa arvossa:\nLeyvat ovat kuninkaan uskollisia palvelijoita; he ansaitsevat kaikin\npuolin tämän paikan. Saat tehdä siinä asiassa mielesi mukaan, olkoon\nse sinulle häälahjaksi minulta\".\n\nIloissani asian menestymisestä riensin kiireimmiten Calderonin luo\nvalmistuttamaan virkavahvistuskirjaa don Alphonsolle. Siellä oli\nsuuri joukko ihmisiä odottamassa kunnioittavassa hiljaisuudessa\npuheillepääsyvuoroaan. Minä tungin joukon läpi kabinetin ovelle, joka\navattiin minulle. Siellä näin -- kuinka monta heitä lienee ollutkaan!\naatelismiehiä, upseereita ja muita arvohenkilöitä, joita Calderon\nkuunteli kutakin vuorostaan. Oli todellakin huvittavaa nähdä, millä\neri tavoilla hän kutakin kohteli. Muutamille hän vaan nyökäytti vähän\npäätään, toisille hän kumarsi ja saattoi heidät oikein kabinetin\novelle. Hän säesti, niin sanoakseni, kohteliaisuuksiaan aina sillä\narvonannolla, jota hän kullekin katsoi tulevaksi. Toiselta puolen\nhuomasin eräitten herrain, joita hänen välinpitämätön kohtelunsa\nloukkasi, kiroavan hengessään sitä, että heidän täytyi mokoman edessä\nalentua. Muutamain huomasin taasen itsekseen hymyilevän nousukkaan\nitserakkaalle ja pöyhkeälle käytökselle.\n\nÄkättyään sattumalta minut joukossa don Rodrigo heitti paikalla\nherran, jonka kanssa puhui, ja tuli syleilemään minua ystävyydellä,\njoka oikein hämmästytti, \"Kas, rakas virkaveli\", huudahti hän, \"mikä\nasia tuottaa minulle ilon nähdä teidät täällä? Millä voin teitä\npalvella?\" Sanoin hänelle asiani, ja silloin hän vakuutti mitä\nkohteliaimmilla sanoilla, että asia olisi valmis seuraavana päivänä\nsamaan aikaan. Hänen kohteliaisuudellaan ei ollut rajaa, hän saattoi\nminut odotushuoneensa ovelle asti, johon hän ei saattanut muita kuin\nkaikkein ylhäisimpiä, ja siellä hän vielä syleili minua.\n\n\"Mitä tämä huomaavaisuus merkitsee?\" sanoin itsekseni poismennessäni;\n\"mitä se oikein tietää? Mieliikö Calderon kukistaa minut? vai aikooko\nhän hyvinkin tarvita minun ystävyyttäni, vai aavistaako hän suosionsa\nolevan menemässä, jonka vuoksi mielistelee minua, pyytääkseen sitten\nminun välitystäni isännältämme?\" En ollut varma, minkä näistä\nsyistä pitäisin oikeana. Seuraavana päivänä palatessani hänen\nluokseen oli kohteliaisuus yhtä ylenpalttinen; olin aivan hukkua\nhänen mielistelyihinsä. Tosin hän otti hyvitystä kohtelemalla sitä\nhuonommin muita puheilla kävijöitä. Toisille hän tiuskui, toisille\nosotti kylmyyttä, ja näytti olevan tyytymätön melkein kaikkiin.\nMutta heille kaikille kostoksi tapahtui jotakin, jota en voi jättää\nkertomatta. Siitä ottakoot kaikki kirjurit ja sihteerit vaaria.\n\nCalderonia lähestyi eräs hyvin yksinkertaisesti puettu henkilö,\njota ei vaatteista päättäen olisi miksikään luullut. Hän puhui\nCalderonille jostakin paperista, jonka hän oli antanut Lerman\nherttualle. Don Rodrigo ei katsahtanutkaan mieheen, vaan kysyi\näreästi: \"Mikä on nimenne, ystäväni?\" -- \"Lapsuudessani\", vastasi\ntämä, \"minua kutsuttiin don Francisco de Zunigaksi[25] ja nykyisin\non nimeni kreivi de Pedrosa\". Näistä sanoista säikähtyneenä Calderon\npyrki pyytelemään anteeksi, huomattuaan puhuttelijan kuuluvan\nylhäisimpiin piireihin. Hän sanoi kreiville: \"Pyydän anteeksi,\nherra kreivi, etten...\" -- \"Minä en ensinkään tarvitse sinun\nanteeksipyyntiäsi\", keskeytti kreivi de Pedrosa hänet kiivaasti;\n\"minä annan niille saman arvon kuin hävyttömyyksillesikin. Ministerin\nsihteerin tulee kohdella jokaista säädyllisesti. Pidä vaan, jos niin\ntahdot, turhamaisuudessasi itseäsi herrasi sijaisena; mutta älä\nunhota, ettet sittenkään ole muu kuin hänen palvelijansa\".\n\nTämä koski ylpeään don Rodrigoon musertavasti; mutta hän ei\nottanut sitä opikseen. Minä puolestani otin Alphonson valmistuneet\nvirkapaperit ja lähetin ylimääräisen kuriirin viemään niitä tälle\nnuorelle herralle. Samalla meni hänelle kirje Lerman herttualta,\njoka ilmoitti kuninkaan nimittäneen hänet Valencian kuvernööriksi.\nEn maininnut mitään siitä osuudesta, joka minulla oli tässä\nnimitysasiassa; en yleensä tahtonut ollenkaan hänelle kirjoittaa,\nvaan halusin säästää sen mieluisen tehtävän siksi, kunnes voisin\nsen suullisesti toimittaa. Aioin saattaa hänelle siitä hauskan\nyllätyksen, kun hän saapuisi hoviin virkavalaa tekemään.\n\n\n\n\nNeljäskymmeneskuudes luku.\n\nJossa kerrotaan Gil Blas'in häävalmistuksista ja suuresta\ntapauksesta, joka tekee ne tarpeettomiksi.\n\n\nPalatkaamme kauniiseen Gabriellaani. Häittenhän piti tapahtua\nkahdeksan päivän kuluessa. Valmistelimme itseämme molemmin\npuolin tätä juhlallisuutta varten. Salero teetätti upeita pukuja\nmorsiamelle, ja minä pestasin häntä varten kamarineidin, lakeijan ja\nhuonepalvelijan.\n\nTämän ikävöidyn päivän aattoiltana olin appeni luona aterialla\nkaikkien setien, tätien ja serkkujen kera. Minä olin paljasta\nkohteliaisuutta kultaseppää ja hänen vaimoaan kohtaan; Gabriellaan\nolin olevinani korviani myöten rakastunut, ja mielistelin yleensä\nkoko perhettä, joiden mitättömiä puheita ja moukkamaisia tuumailuja\nkuuntelin suurella kärsivällisyydellä. Eikä joukossa ollutkaan\nketään, joka ei olisi iloinnut minun sukulaisekseni tulemisestaan.\n\nAterian loputtua seurue astui suureen saliin, jossa saimme kuulla\nmelkoisen hyvän konsertin, sekä laulua että kone-esityksiä. Muutamat\niloiset sävelmät hivelivät korviamme niin mieluisasti, että\nhyvässätuulessamme aloimme tanssia järjestää. Huviteltuamme siten\nkelpolailla oli ajateltava kotiin lähtöä. Minä jakelin tuhlaamalla\nkumarruksia ja syleilyjä. \"Hyvästi, vävyseni\", lausui Salero\nsyleillen minua, \"huomenaamulla tulen luoksesi tuomaan myötäjäisiä\nkilisevissä kultakolikoissa\". -- \"Tervetuloa, rakas appeni\",\nvastasin. Toivotettuani sitten hyvää yötä, nousin vaunuihini, jotka\nodottivat portilla, ja läksin ajamaan asuntoani kohden.\n\nOlin tuskin kahdensadan askeleen päässä herra Saleron talosta,\nkun viisitoista tai kaksikymmentä miestä, toiset ratsain, toiset\njalkaisin, sekä asestettuina miekoilla ja pyssyillä, ympäröi vaunut\nja pysäytti ne huutaen: _Seis, kuninkaan nimessä!_ He tempasivat\nminut vaunuista ja viskasivat minut kulkeviin kärreihin, joihin\nmiesten päällikkö myöskin nousi, käskien kuskin ajaa Segoviaan\npäin. Minun oli helppo arvata, että vieressäni istuja oli alguazil.\nHalusin tiedustaa häneltä vangitsemisen syytä; mutta hän vastasi\ntöykeästi, ettei ollut velvollinen minulle tiliä tekemääni. Silloin\nlausuin, että hän kenties on erehtynyt väärän henkilön kimppuun. \"En\nsinnepäinkään\", vastasi hän, \"olen varma asiastani. Te olette herra\nSantillana, ja teitä minun juuri pitää saattaa sinne, johon olemme\nnyt menossa\". Siihen en osannut enää mitään vastata, jonkavuoksi\npäätin olla vaiti. Lopun yötä ajoimme Mancanarezia pitkin syvässä\nhiljaisuudessa. Colmenarissa vaihdoimme hevosia, ja illan tullen\nsaavuimme Segoviaan, jossa minut sulettiin vankityrmään.\n\n\n\n\nNeljäskymmenesseitsemäs luku.\n\nMiten Gil Blas'ia kohdellaan vankilassa ja miten hän saa tietää syyn\nvangitsemiseen.\n\n\nHyväksi aluksi minut viskattiin pieneen koppiin, jossa sain maata\nolilla kuin kuolemaan tuomittu rikoksentekijä. Ensimmäistä yötäni en\nviettänyt voihkimalla, sillä en vielä tuntenut onnettomuuteni koko\nlaajuutta, vaan tuumiskelin sinne ja tänne, mikä saattoi olla tähän\nkaikkeen syynä. Että siinä oli Calderonilla osaa, siitä olin ihka\nvarma. Arvelin mahdolliseksi, että yölliset neuvotteluni Portugalin\nlähettilään luona olivat tulleet ilmi, mutta en voinut mitenkään\nkäsittää, millä tavoin hän oli saanut Lerman herttuan suostumuksen\nvangitsemiseen, sillä hän itsehän oli antanut sen salaiseksi\ntehtäväksi minulle. Toisinaan ajattelin, että vangitseminen oli\ntapahtunut hänen ylhäisyytensä tietämättä; ja toisinaan taas\narvelin hänen itsensä sen tehneen estääkseen salaisia puuhiaan ilmi\ntulemasta, jota tapaa ministerit joskus käyttänevät apureitaan\nkohtaan.\n\nAjatusteni harhaillessa näissä eri mahdollisuuksissa tunki\npäivänvalo pienen ristikko-akkunani läpi, valaisten olopaikkani koko\nkauheuden. Aloin surkean valituksen; ja silmistäni rupesi vuotamaan\nloppumaton kyynelvirta, ja entisen onneni muisto teki suruni aivan\nlohduttomaksi. Voivotellessani siinä saapui vanginvartija koppiini\ntuoden minua varten leivän ja vesiruukun päiväni ravinnoksi. Hän\nkatsahti minuun ja huomattuaan kasvoni kyynelistä märkinä, hän tunsi\njonkunlaista sääliä minua kohtaan, niin vanginvartija kuin olikin.\nHän lausui: \"Kuulkaa, herra vanki, älkää heittäytykö epätoivoon.\nEi sitä pidä niin raskaalta kannalta ottaa elämän vastoinkäymisiä.\nOlettehan vielä nuori, ja tätä aikaa seuraa toinen parempi. Purkaa\nvaan siihen mennessä kärsivällisyydellä kruunun kakkua\".\n\nLohduttajani läksi sen sanottuaan, johon minä puolestani en vastannut\nmuulla kuin valituksilla ja voivotuksilla. En tehnyt koko päivänä\nmuuta kuin sadattelin nurjaa kohtaloani koskematta ruokaani, joka\nnykytilassani ei tuntunut minusta miltään hyvyyden osoitukselta\nkuninkaan puolelta, vaan ennemminkin hänen vihansa ilmaisulta, sillä\nsehän oli vaan omiaan pitentämään onnettomien kärsimyksiä eikä niitä\nlohduttamaan.\n\nTuli yö, ja pian herätti ankara avainten kalina huomiotani. Koppini\novi avattiin, ja kotvan perästä sinne astui eräs mies vahakynttilä\nkädessä. Hän lähestyi minua, lausuen: \"Herra Gil Blas, olen vanhoja\nystäviänne. Nimeni on don Andre de Tordesillas, jolle olette\nosottanut jalomielistä auttavaisuuttanne, kaksi vuotta sitten,\nkäyttämällä vaikutusvaltaanne ministerin luona. Monien vaiheitten\nperästä, joista tulen myöhemmin teille kertomaan, olen päässyt\nSegovian linnanpäälliköksi. On onni teille, että henkilö, jonka\ntehtävänä on teitä kiusata, on ystävänne, joka ei ole mitään säästävä\nlieventääkseen vankeutenne kovuutta. Minulle on nimenomaan annettu\nmääräys olla antamatta kenenkään puhua kanssanne, makuuttaa teitä\nolilla eikä antaa muuta ruokaa kuin leipää ja vettä. Mutta ensiksikin\nihmisyyteni käskee minun sääliä onnettomuuttanne, ja toiseksi olette\ntehnyt minulle palveluksen, ja kiitollisuuteni siitä on suurempi\nvirallisia käskyjä. Julmuuksien välikappaleeksi en siis aio ruveta\nteitä kohtaan, vaan koetan kohdella teitä niin hyvin kuin suinkin on\nmahdollista. Nouskaa ja tulkaa kerallani\".\n\nOlisihan herra linnanpäällikkö ansainnut tuhansia kiitoksia\nhyvyydestään, mutta mieleni oli niin hämmennyksissä, etten saanut\nlausutuksi sanaakaan. Lähdin kuitenkin hänen mukanaan. Hän\nkuletti minut erään pihan poikki ja sitten nousimme hyvin kapeita\nportaita myöten muutamaan pieneen huoneeseen, joka oli ihan tornin\nylikerrassa. Hämmästykseni ei ollut pieni, kun sisään astuessani näin\nkaksi kynttilää palaa helottavan vaskijaloissa ja niiden vieressä\nkaksi siistiä lautasta: \"Heti paikalla tuodaan ruoka pöytään\",\nlausui Tordesillas. \"Istumme molemmat haukkaamaan. Tämän kammion olen\nmäärännyt teille asunnoksi; se on parempi kuin koppinne. Ikkunasta\nnäette Ereman kukkaiset rannat sekä sen ihanan laakson, joka ulottuu\nmolempain Castiliain rajavuorilta Cocaan saakka. Ymmärrän tosin,\nettette te aluksi paljon piittaa näistä kauneuksista; mutta jahka\nsurunne kiihkeys ehtii asettua hiljaiseksi raskasmielisyydeksi, niin\nsilloin tunnette jo mielihyvää lepäyttäessänne katsettanne kauniissa\nmaisemissa. Tämän lisäksi ilmoitan, että liinavaatteita ja muuta\nmukavaan elämään tottuneelle tarpeellista ei pidä teiltä puuttuman.\nHyvin saatte siis nukkua, hyvin syödä, ja kirjoja toimitan teille\nniin paljon kuin haluatte; sanalla sanoen, kaikkea mitä vanki saattaa\ntoivoa, olette saava.\"\n\nNäin ystävällisistä tarjouksista tunsin saavani hiukkasen lohtua.\nRohkaisin mieltäni, ja kiittelin sydämestäni vankilanisäntääni.\nSanoin hänen herättävän minut uuteen eloon jalomielisyydellään, jota\nen arvellut voivani milloinkaan kostaa. \"Ka miksikä ette!\" vastasi\nhän. \"Luuletteko sitten ijäksenne menettäneenne vapauden? Jos niin\nluulette, niin kerrassaan erehdytte; uskallan vakuuttaa, ettei monta\nkuukautta kulu, ennenkuin vankeutenne on lopussa\". -- \"Mitä sanotte,\nherra don Andre?\" huudahdin silloin. \"Näyttää kuin te tietäisitte\nsyyn onnettomuuteeni\". -- \"En kiellä tuntevani sitä\", vastasi tämä.\n\"Se alguazil, joka teidät toi tänne, ilmoitti minulle sen, eikä\nmikään estä minua sanomasta sitä teille. Teitä syytetään siitä,\nettä olette pitänyt salaisia neuvotteluja erään ulkovallan kanssa;\nteistä sanotaan ei enempää eikä vähempää kuin olevanne Portugalin\nlähettilään vakooja, jolle muka olette myynyt valtiosalaisuuksia;\nmutta, kuten hyvin ymmärrätte, minä en usko siitä sanaakaan\".\n\nNämä sanat panivat minut kalpenemaan, sillä ymmärsin, että asia\npäältä nähden oli minua vastaan, ja että jos sanoisin kulkeneeni\nsiellä Lerman herttuan asioilla, niin sitä ei ensiksikään kukaan\nuskoisi ja toiseksi panisin sillä henkeni vaaraan. \"Oikeassa olette\ntotisesti\", vastasin, \"enhän milloinkaan voisi sellaista rikosta\ntehdä. En milloinkaan ole valtiosalaisuuksia kavaltanut\".\n\n\"Mutta kuka minua sitten syyttää?\" kysyin.\n\n\"Sitä alguazil ei tiennyt\", vastasi Tordesillas.\n\nHänen näitä sanoja lausuessa huoneeseen astui useita palvelijoita,\ntuoden illallista. He asettivat pöydälle leipää, kaksi lasia, kaksi\nputelia ja kolme suurta vatia, joista yhdessä oli jänispaisti,\nrunsaasti sipulilla, öljyllä ja sahramilla höystetty; toisessa\noli olla podridaa;[26] ja kolmannessa oli kalkkunanpoika\nberengenakastikkeen[27] kera. Huomattuaan kaiken olevan\njärjestyksessä Tordesillas lähetti palvelijat pois, sillä hän ei\ntahtonut sallia heidän kuulla keskusteluamme. Hän sulki portin\nja sitten me istuimme kumpikin pöytään toistemme vastapäätä.\n\"Alottakaamme tärkeimmästä\", lausui hän. \"Kahden päivän paaston\njälkeen teillä lienee hyvä ruokahalu\". Näin lausuen hän nosti\nannoksen lihaa minun lautaselleni. Hän luuli vierastaan perin\nnälkiintyneeksi, ja syytä hänellä olikin otaksua, että minä ahtaisin\nmaaruni täpötäyteen hänen herkkujaan; mutta siinä luulossaan hän\nkuitenkin pettyi. Niin ruuan tarpeessa kuin olinkin, tarttuivat palat\nsuuhuni, sillä niin täynnä oli sydämeni tilani surkeuden johdosta.\nKarkottaakseen mielestäni kalvavan murheen ajatukset isäntäni\nkehotti kehottamistaan minua juomaan, kiitellen samalla viininsä\nerinomaisuutta; mutta vaikka hänellä olisi ollut jumalten juomaa\ntarjottavana, niin se ei olisi saanut minua juomisen intoon. Hän\nhuomasi sen ja otti toisen nuotin, alkaen kertoella iloisia juttuja.\nMutta siitä oli vielä vähemmän hyötyä. Kuuntelin hänen tarinoitaan\nniin toisissa ajatuksissa, etten olisi voinut hänen lopetettuaan\nsanoa, mitä hän oli kertonut. Silloin hän ymmärsi mahdottomaksi\nlievittää millään huoliani tänä iltana. Hän nousi ylös ja lausui\nystävällisesti: \"Herra Santillana, jätän teidät rauhassa lepäämään,\ntai pikemmin vapaasti hautomaan onnettomuuttanne. Mutta, sanon sen\nvieläkin, se ei tule kauan kestämään. Kuningas on herttainen ja hyvä\nihminen. Olkootpa asianhaarat näöltään teitä vastaankin, niin kun\nhänen vihansa ehtii lauhtua ja hän ajatella, kuinka säälittävään\ntilaan hän on teidät pannut, niin hän katsoo teidän kärsineen jo\nkylliksi rangaistusta\". Näin lausuen linnanpäällikkö läksi ja käski\npalvelijainsa tulla korjaamaan pöydän. He korjasivat pois kaikki\ntyynni, kynttilätkin, joten sain panna maata pienen seinälampun\nhimmeässä tuikkeessa.\n\n\n\n\nNeljäskymmeneskahdeksas luku.\n\nMitä hän ajatteli ennen nukkumistaan, ja kuka kävi hänen luonaan\nvankilassa.\n\n\nTuumiskelin ainakin kaksi tuntia sitä, mitä olin kuullut\nTordesillas'ilta. \"Sentähden olen siis täällä, että suoritin Lerman\nherttualle palveluksen, josta en mitenkään voinut kieltäytyä. On\nsaatu selville, että salaisia valtionasioita on kavallettu Portugalin\nlähettiläälle; minua epäillään sen tekijäksi, koska on tullut\nilmi minun käyneen hänen luonaan öisin, ja Lerman herttua jättää\nminut kohtaloni valtaan, ettei vaan kukaan epäilisi hänen salaisia\ntoimiaan! Kukapa tietää, eikö hän vaan jätä minua tähän vankilaan\nkuolemaan? Siinä on nyt minulle hedelmä hänen suosiostaan! Siinä\nhänen ystävyytensä perustus!\"\n\nSen ohessa mieltäni huoletti yhtä paljon se aavistus, että kaikki\nomaisuuteni oli ryöstetty pois. \"Rakas kassakirstuni ja kaikki\nkauniit rikkauteni\", huudahtelin, \"missä olette nyt? kenen käsiin\nlienette joutuneet? voipa sentään! lyhyemmässä ajassa teidät menetin\nkuin hankin!\" Kuvittelin mielessäni hävitystä, joka talossani täytyi\nvallita, ja sain siitä uutta yhä vaan surullisempaa ajattelemisen\naihetta. Tämä lukemattomani ajatusten tungos rupesi uuvuttamaan\nminua, mikä toi mukanaan suotuisan vaikutuksen: uni, joka oli\nedellisenä yönä minua paennut, levitti nyt rauhottavat vaippansa\nylitseni. Vuode oli hyvä, väsymys suuri ja lisäksi auttoivat ruuan ja\nviinin raukaisevat tuoksut. Vaivuin syvään uneen.\n\nPäivän noustessa nousin ja menin avaamaan ikkunaa raitista ilmaa\nsaadakseni. Katselin maisemaa, josta muistin linnanpäällikön antaneen\nminulle kauniin kuvauksen. En voinut käsittää, millä perustuksella\nhän oikeastaan oli kehumisiaan laskenut. Eremaa olin luullut\nkuitenkin Tajon veroiseksi, ja sehän olikin puronen vaan. Nokkosta\nja ohdaketta näkyivät sen _kukkaiset rannat_ kasvavan, ja _ihanana\nlaaksona_ oli alue, joka oli suurimmaksi osaksi viljelemätöntä\nmaata. En ollut nähtävästi vielä saapunut siihen hiljaiseen\nraskasmielisyyden tilaan, jossa piti olla, ennenkuin osasi katsella\ntätä maisemaa suotuisin silmin.\n\nAloin pukeutua, ja olin jo puolipukeissa, kun Tordesillas saapui\nhuoneeseen, seurassaan vanha palvelija, joka toi paitoja ja muita\nliinavaatteita. \"Herra Gil Blas\", lausui hän, \"tässä on teille\nliinavaatteita. Älkää säästelkö niitä; minä pidän huolta, että teillä\non niitä aina\".\n\nJonkun päivän kuluttua kohtelias linnanpäällikkö saapui luokseni\nsanomaan: \"Herra Gil Blas, puhuin juuri vankilan portilla erään\nnuoren miehen kanssa. Hän kysyi minulta, ettekö te ollut vankina\ntäällä; ja kun en suostunut tyydyttämään hänen uteliaisuuttaan, niin\nhän lausui kyyneleet silmissä: 'Jalo herra linnanpäällikkö, älkää\nkieltäytykö vastaamasta nöyrään kysymykseeni: onko herra Santillana\ntäällä. Minä olen hänen ensimmäinen palvelijansa, ja te teette\nlaupeuden työn, jos sallitte minun nähdä häntä. Segoviassa sanotaan\nteitä erittäin ihmisystävälliseksi mieheksi; minä rohkenen toivoa,\nettette kiellä minulta armoa päästä hiukkasen puhuttelemaan rakasta\nherraani, joka on ennemmin onneton kuin rikollinen'. Poika osotti\nyleensä niin suurta halua päästä teidän puheillenne, että minä\nlupasin täyttää hänen pyyntönsä tänä iltana\".\n\nVakuutin Tordesillas'ille, ettei hän voisi suurempaa mielihyvää\nminulle tehdä kuin laskea luokseni tämän nuoren miehen, jolla\nvarmaankin oli minulle erinomaisen tärkeitä ilmoitettavia. Odotin\nkärsimätönnä hetkeä, jolloin uskollinen Scipioni ilmestyisi eteeni;\nsillä olin varma, että tulija oli hän, ja oikein arvasinkin. Hänet\ntuotiin illalla luokseni tyrmään, ja iloansa, joka oli yhtä rajaton\nkuin minunkin, hän osotti minut nähdessään koko olemuksellaan. Ja\nminä myöskin riemastuin hänet nähdessäni niin, että levitin sylini\nhänelle, ja hän painautui siihen ilman muuta. Herran ja sihteerin\nsydämet sulivat yhteen siinä syleilyssä.\n\nKun liikutuksemme ehti vähän asettua, niin kysyin Scipiolta, mihin\ntilaan hän oli jättänyt kotini. \"Teillä ei ole enää kotia\", vastasi\nhän; \"ja säästääkseni teiltä kyselemisen vaivan, ilmoitan kahdella\nsanalla, mitä luonanne on tapahtunut. Asuntonne on puhtaaksi\nryöstetty; sen tekivät sekä poliisit että omat palvelijanne, jotka\npitivät teitä jo aivan menneenä miehenä ja veivät palkan sijasta\nkaikki, mitä käsiinsä saivat. Kaikeksi onneksi sain pelastetuksi\nheidän kynsistään kaksi suurta kukkarollista kaksoispistooleja, jotka\nvedin rahakirstusta ja jotka olen pannut varmaan talteen. Vein ne\nsäilyyn Saleron huostaan, joka antaa ne teille heti kun pääsette\nvankilasta pois\".\n\nSain myöskin tietää yksityisseikat vangitsemisestani. Calderon oli\nantanut urkkia toimiani; ja saatuaan toteen, että minä kävin öisin\nPortugalin lähettilään luona, ja kun hänen mieleensä ei voinut\njuolahtaa käyntien tapahtuvan Lerman herttuan toimesta, niin hän\nilmiantoi minut poliisille valtiosalaisuuksien myömisestä vieraalle\nvallalle; poliisi oli heti kuninkaan käskystä vanginnut minut.\nPäätin siitä, että asiani vielä paranisivat aikaa voittaen, ja että\nLerman herttua, joka oli onnettomuuteeni syypää, kyllä työskentelisi\nvapauteni edestä.\n\nOlin siksi tyytyväinen Scipion palvelusintoon ja rehellisyyteen, että\ntahdoin sen teossakin osottaa. Lahjoitin siis hänelle puolet niistä\nrahoista, jotka hän oli pelastanut ryöstäjiltä, mutta hän ei ottanut\nniitä vastaan. \"Odotan teiltä toista kiitollisuuden osoitetta\",\nsanoi hän. Hämmästyin vähän hänen puhettaan ja kieltäymistään ja\nkysyin senvuoksi, mitä voisin sitten hänen hyväkseen tehdä. \"Älkäämme\nerotko\", vastasi hän, \"sallikaa minun yhdistää onneni teidän\nonneenne. Tunnen teitä kohtaan ystävyyttä, jota en vielä milloinkaan\nole tuntenut ketään isäntääni kohtaan\". -- \"Ja minä\", vastasin\nhänelle, \"minä voin vakuuttaa sinulle, ystäväni, ettei rakkautesi\nkohtaa kiittämätöntä. Suostun mielihyvällä liittoon, jota minulle\nesität; pyydän, että linnanpäällikkö sulkee sinut kanssani tähän\ntorniin\". -- \"Sitä haluankin\", huudahti hän. \"Te ennätitte sanoa\nsen ennen minua; aioin juuri esittää, että pyytäisitte häneltä sitä\nsuosiota. Teidän seuraanne rakastan enemmän kuin vapauttakin. Joskus\nvaan tulen pistäymään Madriidissa maata tunnustamassa nähdäkseni,\neikö hovissa ole tapahtunut muutosta teille suosiolliseen suuntaan\".\n\nPidin siis Scipion luonani ystävällisen linnanpäällikköni luvalla,\njoka ei tahtonut kieltää minulta niin mieluisaa lohdutusta.\n\n\n\n\nNeljäskymmenesyhdeksäs luku.\n\nScipio tekee matkan Madriidiin. -- Sen syyt ja seuraukset. Gil Blas\nsairastuu. -- Mitä siitä seuraa.\n\n\nJos lieneekin totta, kuten sanotaan, että palvelijamme ovat\npahimmat vihollisemme, niin tulee samalla myöntää, että he ovat\nparhaimmat ystävämmekin, silloin kuin ovat meille uskollisia. Sen\nuhrautuvaisuuden jälkeen, jota Scipio oli minua kohtaan osottanut,\nen voinut pitää häntä enää muuna kuin toisena itsenäni. Mitään\npalvelijasuhdetta ja sentapaista käytöstä ei enää ollut olemassa Gil\nBlas'in ja hänen sihteerinsä välillä; he asuivat samassa huoneessa,\nmakasivat samassa vuoteessa ja söivät samasta pöydästä.\n\nScipio oli keskustelussaan erittäin rattoisa, oikea hyväntuulen\nmestari. Sitäpaitsi hän oli teräväpäinen, ja minä huomasin aina\nhänen neuvonsa hyviksi. \"Ystäväni\", lausuin hänelle eräänä päivänä,\n\"mikähän olisi, jos minä kirjoittaisin Lerman herttualle, eihän se\nainakaan haittaisi. Mitä sinä siitä tuumit?\" -- \"Hm, ylhäiset ovat\nniin epätasaisia mieleltään\", vastasi hän, \"he ovat tänään tätä,\nhuomenna tuota, niin etten oikein ole varma, miten kirjeenne otetaan\nvastaan. Mutta voittehan joka tapauksessa kirjoittaa. Sillä vaikka\nministeri pitääkin teistä, niin ei ole siltä luotettava yksistään\nsiihen, vaan teidän on tuontuostakin muistutettava häntä itsestänne.\nSellaiset suosijat unohtavat helposti henkilöt, joista eivät enää\nkuule puhuttavan.\"\n\n\"Vaikkapa väitöksesi olisi liiankin totta, niin minun isännästäni\nsaat sentään ajatella parempaa\", vastasin siihen. \"Minä tunnen\nhänen hyvyytensä ja olen vakuutettu siitä, että hän ottaa osaa\nkärsimyksiini ja muistelee niitä lakkaamatta\". Tarkempaa selvää en\ntahtonut tehdä asiasta Scipiolle. \"Olkoonpa niin\", vastasi hän,\n\"minä toivon, että arvostelette hänen ylhäisyyttään oikein. Anokaapa\nsiis häneltä apua liikuttavalla kirjeellä; minä otan viedäkseni sen\nperille ja saattaakseni sen hänen omiin käsiinsä\". Minä pyysin heti\npaperia ja mustetta ja kyhäsin haikean valitusvirren tilastani.\nVakuutin siinä vakuuttamalla viattomuuttani, mutta visusti varoin\nlausumasta, että hänen ylhäisyytensä pitäisi tietämän se paremmin\nkuin minä itse.\n\nKuvittelin mielessäni, että Lerman herttuaa hellyttäisi kuvaus\nsurullisesta tilastani, jossa minä todellisuudessa en ollut;\nja siinä luottamuksessa lähetin Scipion matkalle, joka _heti_\nMadriidiin päästyään läksi ministerin luo. Hän tapasi erään ystäväni\nkamaripalvelijan, joka toimitti hänelle tilaisuuden päästä herttuan\npuheille. \"Teidän ylhäisyytenne\", lausui Scipio ministerille,\nojentaen hänelle kirjeen, \"eräs uskollisimpia palvelijoitanne, joka\nmakaa nyt olilla synkässä vanki kopissa Segovian tyrmissä, pyytää\nnöyrästi teitä lukemaan tämän kirjeen, jonka eräs vanginvartija\nsäälistä on sallinut hänen kirjoittaa\". Ministeri avasi kirjeen\nja silmäsi sen läpi. Mutta vaikka kärsimysteni luettelon olisi\npitänyt liikuttaa paatuneintakin sydäntä, niin se ei tehnyt häneen\npienintäkään vaikutusta. Julmistuneena hän huusi niin kovalla\näänellä, että kaikki ympärillä olijat sen kuulivat, lähettiläälleni:\n\"Sanokaa te Santillanalle, että katson suureksi röyhkeydeksi sitä,\nettä hän uskaltaa kirjoittaa minulle, sen halpamaisen teon jälkeen,\njonka hän on tehnyt ja josta hän kärsii ansaittua rangaistustaan.\nÄlköön tuo kurja enää odottako minulta mitään, minä jätän hänet\nkokonaan kuninkaan oikeutetun vihan alaiseksi\".\n\nScipio kerrassaan tyrmistyi tästä puheesta. Mutta\nhämmennyksestään huolimatta hän sentään koetti minua puolustaa. \"Teidän\nylhäisyytenne\", vastasi hän hänelle, \"tuo onneton vanki raukka kuolee\nvarmaan surusta, kuultuaan teidän vastauksenne.\" Puolustukseen\nherttua ei vastannut mitään, käänsihän vaan halveksivalla katseella\nselkänsä. Tämä nurjuus tuli siitä, että hän voisi paremmin kieltää\nkaiken osallisuutensa siihen salatehtävään, jonka hän oli minulle\nuskonut, ja samaa saavat odottaa kaikki pikku asiamiehet, joita\nsuuret herrat käyttävät salaisissa ja vaarallisissa asioissaan.\n\nKun sihteerini palasi Segoviaan ja kertoi asiansa huonon\nonnistumisen, niin minä vaivuin samaan pohjattomaan tuskaan,\njossa olin viettänyt vankeuteni ensi päivän. Pidin itseäni vielä\nonnettomampanakin, koska tiesin Lerman herttuan kokonaan herenneen\nminua suojelemasta. Rohkeuteni petti kerrassaan, ja kaikista\nlohdutuksista ja rohkaisuyrityksistä huolimatta raatelivat julmat\ntuskat mieltäni, tuottaen vähitellen ankaran sairauden minulle.\n\nHuolimatta kahden Tordesillas'in tuoman lääkärin avusta, lähestyin\nihan silmissä kuolemaa. Don Andre alkoi jo menettää toivon ja tuotti\nsenvuoksi Pyhän Franciscon luostarista jo sielunpaimenenkin luokseni\nvalmistamaan autuasta lähtöäni; jopa ehti hyvä isäseni lähteä\npoiskin, tehtävänsä toimitettuaan; ja itsekin luulin jo viimeisen\nhetkeni lyövän ja tein merkin Scipiolle, kutsuen häntä vuoteeni\nviereen. \"Rakas ystäväni\", sanoin hänelle melkein kuulumattomalla\näänellä -- lääkkeet ja suoneniskut olivat niin heikontaneet minut\n-- \"toisen Gabrielin luona olevista kukkaroista saat sinä, ja vanno\nvieväsi toisen Asturiaan, vanhemmilleni.\" Niin lausuen ojensin\nhänelle käteni, jonka hän kasteli kyyneleillään, saamatta sanaakaan\nsuustaan, niin kovasti häneen koski minun odotettu eroni. Se olkoon\ntodistuksena siitä, etteivät perijän kyyneleet aina ole naamari,\njonka alla piilee salainen ilo.\n\nOdotin siis loppuani tulevaksi, mutta odotukseni oli turha. Elvyin\nvähitellen eloon takaisin suureksi onnekseni, ja täydellinen mielen\nrauha oli seurauksena taudistani. En enää kaivannut lohdutusta;\nrikkautta ja kunniaa kohtaan tunsin täydellisesti sitä ylenkatsetta,\njota kuoleman läheisyys synnyttää, ja itsekseni jääneenä kiitin nyt\nonnettomuuttani.\n\nKiitin siis taivasta siitä erityisestä armosta, jota hän oli minulle\nosottanut, ja tein lujan päätöksen, etten enää hoviin palaisi,\nen vaikka Lerman herttua minua sinne takaisin haluaisi. Päätin\npäinvastoin, jos joskus pääsisin vankeudestani, ostaa itselleni mökin\nja elää siinä filosoofin tavoin.\n\nAsiani tuli vihdoin esille Madriidissa; luokseni vankilaan\nlähetettiin tuomari tutkimaan minua. Oli päästy varmuuteen, ettei\nmitään valtiosalaisuuksia oltu annettu Portugalin lähettiläälle, ei\nminun eikä kenenkään muunkaan toimesta; mutta minulta vaadittiin\nselitystä, miksi olin öisin käynyt tämän ulkomaisen lähettilään\nluona. Ja sitähän en voinut ilmoittaa mainitsematta Lerman herttuan\nnimeä, jota varoin huolellisesti; senvuoksi sain edelleen jäädä\nvankeuteen.\n\nTällä välin oli Lerman herttua valinnut uudet keinot; hän oli\nluopunut neuvotteluista Portugalin kanssa ja nimitytti itsensä\nkardinaaliksi, mikä arvo vaaran sattuessa takasi hänelle kirkon\nsuojeluksen.\n\nKuulin tämän tiedon ilolla, ja rupesin luulemaan että ministeri\nhyvillään vaitiolostani toimittaisi minulle vapauden.\n\nYstäväni yhtyi tähän toivoon ja hyväksyi tuumani sekä päätti lähteä\nMadriidiin puuhaamaan vapauttamistani. \"Minulle juolahtaa eräs seikka\nmieleen\", sanoi hän \"Minä tunnen erään henkilön, joka voinee teitä\nauttaa; hän on eräs näppärä tyttönen, joka on kamarineitinä Espanjan\nprinssin imettäjällä; minä toimitan hänet puhumaan emännälleen.\nKoetan tehdä kaikkeni, saadakseni teidät pois tästä tornista, joka\nsittenkin on vaan vankila, olkoonpa kohtelu kuinka erinomainen\ntahansa.\" -- \"Olet oikeassa\", vastasin, \"mene, ystäväni, aikaa\nhukkaamatta toimittamaan asiaa. Suokoon Jumala, että olisimme jo\nomissa oloissamme!\"\n\n\n\n\nViideskymmenes luku.\n\nGil Blas vapaaksi. -- Kenen hän kohtaa Madriidin kaduilla, ja mitä\ntästä kohtauksesta seuraa.\n\n\nScipio lähti siis uudelleen Madriidiin. Kahdeksan päivän kuluttua\nhän saapui takaisin sillä ilosanomalla että kuningas antaa minulle\nvapauteni takaisin, jonka tiedon herra linnapäällikkö vahvisti\njo samana päivänä. Hän tuli nimittäin luokseni ja lausui minua\nsyleillen: \"Rakas Gil Blas'ini, taivaalle kiitos, te olette vapaa\n-- Tämän linnan portit ovat teille auki, mutta kahdella ehdolla,\njotka saattavat tuntua teille raskailta, ja jotka on surullinen\nvelvollisuuteni teille ilmoittaa. Hänen majesteettinsa kieltää teitä\nenää menemästä hoviin sekä käskee teidän poistua kuukauden kuluessa\nmolemmista Castilioista. Minua pahoittaa suuresti, että hän kieltää\nteiltä pääsyn hoviin.\" -- \"Mutta minä, minä olen siitä iloissani\",\nvastasin siihen; \"Jumala tietää, että niin ajattelen; odotin\nkuninkaalta vaan yhtä armoa, ja hän antaakin minulle kaksi.\"\n\nOlin nyt siis täysin varma siitä, etten enää ollut vanki. Vuokrautin\nsiis kaksi muulia, joiden selkään nousimme seuraavana päivänä,\nScipio ja minä, kiitettyäni tuhansin kerroin Tordesillas'ta\nkaikesta ystävyydestä. Läksimme ilomielin matkalle Madriidiin\nkäydäksemme noutamassa herra Salerolta ne kaksi kukkaroa, joissa\noli kumpaisessakin viisisataa dubloonia. Matkalla lausui toverini\nminulle: \"Jospa emme lienekään kyllin rikkaita ostaaksemme suurempaa\nmaatilaa, niin aina voimme sentään saada joltisenkin.\" -- \"Ja\nvaikkapa emme saisi muuta kuin mökin, niin minä olisin aivan\ntyytyväinen. Sillä vaikka olen juoksuni puolitiessä, niin olen\nmaailmaan jo niin kyllästynyt, että haluan elää ainoastaan itseäni\nvarten. Sitäpaitsi voin sinulle ilmoittaa tehneeni itselleni niin\nkauniin kuvan maaelämän viehätyksistä, että iloitsen siitä jo\nedeltäpäin. Luulen jo melkein näkeväni niittyjen kukkasloiston ja\nkuulevani satakielten laulua ja purojen lirinää; huvituksenani aion\npitää vuoroon metsästystä, vuoroon kalastusta. Kuvittelehan sinäkin,\nystäväni, kaikkia niitä iloja, joita yksinäisyys on meille tuottava,\nniin ihastut niihin samoin kuin minäkin.\"\n\nMadriidiin saavuttuamme otimme asunnon eräässä pienessä\nmatkustajakodissa, jossa Scipio oli asunut kaupungissa käydessään.\nEnsi työksemme pistäysimme sitten herra Saleron luo hakemaan häneltä\nrahojamme. Hän otti meidät vastaan erittäin hyvin, osottaen suurta\niloa minun vapautumiseni johdosta. \"Toden totta\", lausui hän minulle,\n\"on teidän onnettomuutenne koskenut minuun niin kovasti, että kaikki\nliitot hovilaisten kanssa ovat käyneet minulle vastenmielisiksi.\nHeidän onnensa on liiaksi tuulentuvan kaltainen. Olen naittanut\ntyttäreni, Gabriellan, eräälle rikkaalle kauppiaalle.\" -- \"Siinä\nolette menetellyt aivan oikein\", vastasin siihen.\n\nSitten käänsin puheen asiaamme, lausuen: \"Herra Gabriel, saanko\npyytää teitä hyväntahtoisesti antamaan meille ne kaksituhatta\npistoolia, jotka...\" -- \"Rahanne ovat olleet koko ajan saatavissa\",\nkeskeytti kultaseppä puheeni. Hän vei meidät työhuoneeseensa ojentaen\nmeille kukkarot, joihin oli kiinnitetty seuraava kirjoitus: 'Nämä\ndubloonikukkarot kuuluvat herra Gil Blas'ille, santillanalaiselle.'\n\"Tässä\", sanoi hän, \"on rahanne samassa kunnossa kuin olen ne saanut.\"\n\nKiitin Saleroa vaivannäöstä; veimme kukkarot asuntoomme, jossa\nrupesimme laskemaan kultarahojamme. Ei mitään puuttunut. Meillä ei\nollut muuta tehtävää kuin valmistautua matkalle. Sihteerini lähti\nostamaan rattaita ja pari muulia. Minä puolestani hankin vaatteita\nja liinatavaraa. Kulkeissani kaduilla ostoksillani kohtasin parooni\nvon Steinbachin, sen saksalaisen kaartin upseerin, joka oli ollut don\nAlphonson kasvattajana.\n\nTervehdin häntä, ja hänkin tunsi minut heti ja tuli minua\nsyleilemään. \"Mikä ilo minulle\", lausuin silloin, \"nähdä teidän\narmonne niin erinomaisessa terveydessä ja saada samalla kuulla\nuutisia rakkaista herroistani, don Cesarista ja don Alphonsosta.\" --\n\"Kysymyksiinne voin antaa tosiaankin varmat vastaukset\", vastasi hän,\n\"sillä he ovat kumpikin paraikaa Madriidissa ja asuvat minun luonani.\nHe ovat olleet täällä jo lähes kolme kuukautta, he tulivat kiittämään\nkuningasta eräästä suosionosotuksesta, jonka don Alphonso on saanut\nhäneltä palkinnoksi niistä palveluksista, joita hänen esi-isänsä\novat tehneet valtiolle. Hänet on nimitetty Valencian kuvernööriksi,\nvaikkei hän ollut hakenut paikkaa eikä pyytänyt ketään sitä hänelle\nesittämään. Sehän oli erinomaisen suosiollinen teko, joka osottaa\nsamalla, että hallitsijamme tahtoo palkita ansiollisia.\"\n\nVaikka minä tiesin paremmin kuin Steinbach, miten asia oikeastaan\noli, niin en ollut tietävinäni mitään siitä, mitä hän kertoi. Kun hän\nhuomasi minun suurimmalla kärsimättömyydellä odottavan tilaisuutta\ntervehtiä vanhoja isäntiäni, niin hän lähti heti kulettamaan minua\nsinne. Halusin koetella don Alphonsoa: \"saa nähdä\", ajattelin, \"miten\nhän ottaa minut vastaan, siitä näen, vieläkö hänellä on ystävyyden\ntunteita minua kohtaan.\" Tullessani hän pelasi eräässä salissa shakkia\nparoonitar von Steinbachin kanssa. Heti minut huomattuaan hän heitti\npelin ja juoksi riemuiten minua syleilemään. \"Santillana\", huudahti\nhän, kasvot vilpittömästä ilosta loistaen, \"vihdoinkin näen teidät\ntaas! Mikä onnen päivä. Mutta ei ole minun vikani, ettemme ole\naina olleet yhdessä. Minä pyysin, jos muistatte, ettette lähtisi\nLeyvan linnasta pois. Mutta te ette noudattanut pyyntöäni. Siitä en\nkuitenkaan teitä moiti, tiedänhän, kuinka hyvässä tarkoituksessa sen\nteitte. Mutta olisitte sentään saanut antaa perästäpäin vähän tietoja\nitsestänne.\"\n\n\"Ja nyt tämän pienen moitteen jälkeen\", jatkoi hän, \"saatte kertoa,\nmitä te hommaatte Madriidissa. Teillä on kaiketikin joku toimi\ntäällä. Olkaa varma, että otan sydämestäni osaa kaikkeen, mikä teitä\nkoskee.\" -- \"Herra\", vastasin silloin, \"ei ole kuin neljä kuukautta\nsiitä kuin minulla oli sangen huomattava paikka hovissa. Minulla oli\nkunnia olla Lerman herttuan sihteerinä ja uskottuna.\" -- \"Onko se\nmahdollista?\" huudahti don Alphonso hyvin hämmästyneenä. \"Mitenkä!\noletteko te ollut pääministerin uskottuna?\" -- \"Minulla oli hänen\nluottamuksensa\", vastasin, \"mutta olen sen menettänyt.\" Sitten\nkerroin hänelle koko tarinani, lukuunottamatta sitä, joka minun tuli\nsalata, sekä lausuin lopuksi päättäneeni ostaa sillä vähällä, mitä\nentisestä hyvyydestäni oli jälellä, pienen tupasen viettääkseni\nsiellä elämääni hiljaisuudessa.\n\nKuunneltuaan tarkkaavaisena kertomustani lausui don Cesarin poika:\n\"Rakas Gil Blas'ini, te tiedätte, että olen aina teistä pitänyt. Nyt\nolette minulle vielä rakkaampi kuin ennen, ja siitä tahdon antaa\nteille näkyvän osoituksen, koska taivas suopi minulle tilaisuuden\nlisätä teidän onneanne. Teidän ei tarvitse enää olla kohtalon\nleikkikaluna. Minä mielin varjella teitä sen iskuilta antamalla\nteille jotakin, jota se ei voi teiltä riistää. Koska aikomuksenne on\nasettua maalle, niin lahjoitan teille pienen tilan, joka on Lirias'in\nvieressä, neljän peninkulman päässä Valenciasta. Tunnettehan sen. Sen\nlahjan voimme teille antaa, tuottamatta mitään haittaa itsellemme.\nIsäni suostumuksen takaan siihen, ja Saraphinalle se on oleva suuri\nilo.\"\n\nHeittäysin polvilleni don Alphonson eteen, mutta hän nosti minut ylös\nheti. Suutelin hänen kättään ja lausuin, enemmän liikutettuna hänen\nhyvyydestään kuin lahjasta: \"Herra, teidän jalomielisyytenne on liian\nsuuri. Lahja, jonka minulle annatte, tulee sitäkin mieluisemmaksi,\nkuin se tapahtuu ennenkuin tiedätte palveluksesta, jonka minä olen\ntehnyt teille; ja siitä syystä on jalomielisyytenne minulle lahjaanne\nmieluisampi.\" Don Alphonso hämmästyi tästä hiukan ja kysyi heti,\nmitä palvelusta minä tarkoitin? Kerroin sen hänelle yksityisseikkoja\nmyöten, ja se lisäsi hänen hämmästyksensä kaksinkertaiseksi. Eipä\nhän ollut voinut aavistaakaan, että Valencian kuvernöörinpaikka\noli hänelle tullut minun suosituksestani. Mutta kun hän ei voinut\nasiaa epäillä, niin hän lausui: \"Gil Blas, koska saan teitä kiittää\nvirastani, niin on Lirias'in maa teille liian pieni palkinto, tahdon\nsiihen lisätä vielä kahdentuhannen tukaatin eläkkeen.\"\n\n-- \"Pysähtykää, don Alphonso\", keskeytin hänet silloin. \"Älkää\nherättäkö ahneuttani. Rikkaus ei tee muuta kuin turmelee luonteen:\nolenpa sitä liiaksikin kokenut. Tarjoomanne Lirias'in maatilan otan\nvastaan elääkseni siellä mukavasti niitten varain avulla, joita\nminulla muuten on. Mutta se riittää minulle; enempää en kaipaa, vaan\nantaisin päinvastoin pois siitäkin kaiken, mikä kuuluu ylellisyyteen.\nJoka haluaa yksinäisyyttä ja rauhaa, hänelle on rikkaus ainoastaan\ntaakka hartioilla.\"\n\nTällä tavoin keskustellessamme saapui don Cesarkin kotiin. Hän\nosotti yhtä suurta iloa minut nähdessään kuin hänen poikansakin.\nKuultuaan perheensä kiitollisuudenvelasta minua kohtaan, hänkin\nvaati minua ottamaan vastaan eläkkeen, josta kieltäydyin uudelleen.\nSitten tämä kunnon isä poikineen vei minut heti erään kirjurin luo,\njossa he teettivät paikalla lahjoituskirjan, kirjoittaen nimensä sen\nalle sellaisella ilolla, kuin se olisi sisältänyt heille erittäin\nedullisen kaupan. Kun paperi oli valmis, niin he antoivat sen heti\nminulle, lausuen, että Lirias'in maa ei nyt enää kuulunut heille,\nvaan minulle, ja että saisin mennä ottamaan sen haltuuni milloin\ntahdoin. Sitten he palasivat parooni von Steinbachin luo, ja minä\nlensin suorinta tietä asuntoomme, jossa sihteerini sekä riemastui\nettä hämmästyi, kun kerroin hänelle, että meillä oli nyt omanamme\nmaatila Valenciassa, sekä millä tavalla olin sen saanut. \"Minkähän\narvoinen tuo tila lienee?\" kysyi hän. -- \"Se tuottaa viisisataa\ntukaattia vuodessa\", vastasin, \"ja voin vakuuttaa, että se on mitä\nmieluisin erakkomaja. Minä tunnen sen, sillä kävin siellä monta\nkertaa, ollessani Leyvan perheen taloudenhoitajana. Siihen kuuluu\npieni asuinrakennus ihanassa seudussa Guadalaviar'in rannalla; ja\nympärillä on kylä, jossa on viisi tai kuusi asumusta.\"\n\n-- \"Lähtekäämme, paras isäntäni\", huudahti Scipio, \"heittäkäämme\nkiireesti taaksemme paha maailma ja rientäkäämme majallemme.\" --\n\"Olen yhtä innokas lähtöön kuin sinäkin\", vastasin; \"mutta minun\ntäytyy ensin käväistä Asturiassa, Siellä ovat vanhempani, eikä\nheidän tilansa liene aivan suotuisa. Minä haluan noutaa heidät\nsieltä viedäkseni heidätkin Lirias'iin, jossa he saavat viettää\nmurheettomasti vanhuutensa päivät. Taivas onkin ehkä suonut\nminulle tämän rauhan majan sitävarten, että saisin heille kodin,\nja rangaistus saattaisi minua kohdata, jos en sitä tekisi.\" Scipio\nkiitti aikomustani, ja kehotti minua tekemään sen kaikella muotoa.\n\"Älkäämme haaskatko aikaa\", lausui hän, \"minulla on jo rattaat\nvalmiina; ostakaamme nopeasti muuleja ja lähtekäämme Oviedota kohden\nmatkalle.\" -- \"Oikein, ystäväni\", vastasin hänelle, \"lähtekäämme\nniinpian kuin suinkin. Minun välttämätön velvollisuuteni on tehdä\nkauniit kantajanikin osallisiksi uudesta onnestani ja rauhastani.\nKohta olemme kotona pienessä kylässämme; ja sinne tultuani panetan\ntaloni portille kultakirjaimilla seuraavan latinaisen kirjoituksen:\n\n    \"Inveni portum. Spes et Fortuna valete!\n    Sat me lusistis; ludite nune alios!\"[28]\n\n\n\n\nViideskymmenesensimmäinen luku.\n\nGil Blas matkustaa Oviedoon. -- Missä tilassa hän löytää vanhempansa.\n-- Hänen isänsä kuolema.\n\n\nPian senjälkeen läksimmekin todella molemmat matkalle Asturiaan.\nKiesejämme veti kaksi hyvää muulia, ja seurani lisäksi olin pestannut\nerään nuoren miehen.\n\nSaavuimme yhdeksässä päivässä Ovidoon kohtaamatta matkallamme mitään\nonnettomuuksia, vaikka sananlasku sanoo rosvojen haistavan jo kaukaa\nmatkamiesten rahapusseja. Ja mehän olisimme olleet oiva pala heille;\njo pari luola-asukasta olisi helposti ryövännyt meiltä dubloonimme,\nsillä hovissa oleskelu ei ollut juuri urhouttani kartuttanut; eikä\n_mozo de mulas_'ini[29] näyttänyt siltä mieheltä, joka antaisi\nhenkensä herransa rahakukkaron edestä. Scipio oli ainoa urhokkaampi\nmeistä.\n\nOli yö saapuessamme kaupunkiin. Otimme asunnon eräässä ravintolassa,\njoka oli aivan enoni, kaniikki Gil Perez'in asunnon vieressä.\nEnnenkuin menin vanhempiani tapaamaan, halusin kuulla missä tilassa\nhe nykyisin olivat. Sitä oli selvintä tiedustaa joko kapakan\nisännältä tai emännältä, jotka tiesin senlaatuiseksi väeksi, ettei\nnaapurien asiat voineet olla heille salaisuuksia. Silmäiltyään minua\ntarkasti isäntä todella tunsikin minut ja huudahti: \"Padovan pyhän\nAntoniuksen nimessä! te olette kuin olettekin Blas'in, tuon kelpo\nsantillanalaisen poika.\" -- \"Toden totta\", huusi emäntä myöskin,\n\"sama mies; minä tunnen teidät hyvin, ette ole melkein yhtään\nmuuttunut: sama pieni vilkas Gil Blas, jolla oli enemmän päätä kuin\nikää. Näen hänet vieläkin, kuinka hän tuli puteli kädessä tänne\nviiniä hakemaan enonsa illalliseksi.\"\n\n-- \"Teilläpä on hyvä muisti, hyvä emäntä\", lausuin siihen, \"mutta\nolkaahan hyvä ja kertokaa tietoja perheestäni. Isäni ja äitini eivät\nliene kovinkaan hyvissä oloissa.\" -- \"Tottapa se kyllä on, Jumala\nparatkoon\", vastasi emäntä, \"ette voi mielessänne kuvitella heidän\nsurkeuttaan, niin huonosti heidän asiansa nykyisin ovat. Hyvä enonne,\nGil Perez, on saanut halvauksen, toinen puoli ruumista on aivan\ntunnotonna, eikä hän kaikesta päättäen enää voi kauan elää; isänne,\njoka on jonkun aikaa asunut kaniikin luona, sairastaa keuhkokuumetta,\ntai häälyy oikeastaan elämän ja kuoleman vaiheella; ja äitinne, jonka\nvointi ei myöskään ole aivan kehuttava, saa hoitaa ja palvella heitä\nkumpaistakin: sillä kannalla heidän asiansa nyt ovat.\"\n\nTämä kertomus toi pojantunteet sydämeeni. Jätin Bertrandin\nkapineitteni kera ravintolaan ja juoksin enoni luo sihteerini\nseurassa, joka ei tahtonut minua heittää. Heti kun astuin äitini\neteen, niin sisäinen ääni ilmoitti hänelle minut, ennenkuin hän\nvielä erotti piirteitäni. \"Rakas poikani\", lausui hän surullisesti,\nsyleiltyään minua, \"sinä tulet paraiksi näkemään isäsi kuolemaa; se\nraskas suru sinua täällä vastaan ottaa.\" Näin lausuen hän vei minut\nerääseen huoneeseen, jossa onneton Blas santillanalainen makasi\nköyhällä vuoteellaan viimeisissä hengenvedoissaan. Vaikka kuoleman\nvarjot jo väikkyivät hänen ympärillään, niin hän oli kuitenkin vielä\nhiukan tajussaan. Äitini lausui hänelle: \"Tässä on, ystäväiseni,\nGil Blas, poikasi, pyytämässä anteeksi suruja, joita hän on sinulle\ntuottanut ja anomassa siunaustasi.\" Näitten sanain johdosta isäni\navasi silmänsä, sulkeakseen ne kohta ainiaaksi. Hän käänsi ne minua\nkohti. Hän huomasi, kuinka hänen kuolemansa minuun koski, ja se\nliikutti häntä, vaikka hänen voimansa olivat viimeisillään. Hän\nkoetti puhua, mutta voimat pettivät. Minä tartuin hänen käteensä,\nja kostuttaessani sitä kyynelilläni, voimatta sanaakaan lausua,\nhän hengähti viimeisen kerran, ikäänkuin olisi vaan minun tuloani\nodottanut kuollakseen rauhassa.\n\nÄitini oli tätä tapausta jo siksi odottanut, ettei hän joutunut\nsenjohdosta epätoivon valtaan; minuun se koski syvemmin kuin häneen,\nvaikkei hän koko elinaikanaan ollut antanut minulle ainoatakaan\nhellyyden osoitusta. Itkin häntä yksistään senvuoksi, että olin\nhänen poikansa. Enoni, joka makasi pitkällään toisella vuoteella\nsurkuteltavassa tilassa, oli uutena surun aiheena minulle. Joskaan\nsukulaisuus ja kiitollisuus eivät olisi saaneet minua säälimään enoa,\njoka oli minulle tehnyt niin paljon hyvää, niin olisi sen vaikuttanut\nhänen tilansa säälittävä kurjuus.\n\nScipio seurasi tätä syvällä äänettömyydellä, ottaen osaa suruuni\nja yhtyen ystävyydestä huokauksiini. Kun käsitin äitini mielellään\nkeskustelevan kanssani niin pitkän eron perästä, ja kun arvelin,\nettä aivan tuntemattoman miehen läsnäolo voisi olla hänelle siinä\nvaivaksi, niin vedin Scipion erilleen, lausuen hänelle: \"Menehän\nsinä, ystäväni, ravintolaan lepäämään; minä jään tänne äitini\nluo; meillä on keskenämme paljon haastelemista; häntä voisi sinun\nläsnäolosi ujostuttaa, sillä keskustelummehan tulee koskemaan\nyksinomaan perheasioita.\" Scipio lähti, ettei olisi meille\nrasitukseksi, ja minä rupesin juttelemaan äitini kanssa, ja puhumista\npiisasi koko yö. Me kerroimme toinen toisillemme juurtajaksain ja\ntodenperäisesti, mitä kummallekin oli tapahtunut siitä pitäin, kuin\nminä läksin Oviedosta. Hän kertoi minulle kaikista ikävyyksistä,\njoita hän oli saanut kärsiä niissä perheissä, joissa oli palvellut,\nmainiten silloin monta asiaa, joita en todellakaan olisi mielelläni\nsuonut sihteerini kuulevan, vaikken yleensä häneltä mitään salannut.\nKaikki kunnia äitini arvoisalle muistolle, mutta sittenkin täytyy\nsanoakseni, että eukko oli vähän pitkäpiimäinen jutuissaan; jos hän\nolisi jättänyt kaikki tarpeettomat mainitsematta, niin hän olisi\nvoinut säästää minua kuulemasta kolme neljättä osaa historioistaan.\n\nVihdoinkin päättyi hänen kertomuksensa, ja minä aloin omani.\nKertomukseni lopetin seuraavilla sanoilla:\n\n\"Jouduttuani kuninkaan käskystä Segoviaan linnaan, sairastuin\nvaarallisesti, ja tämä onnellinen sairaus on antanut teille poikanne\ntakaisin. Niin, tämä sairauteni ja vankeuteni antoivat luonnolle\nkaikki sen oikeudet takaisin, saattaen minut kerrassaan erkanemaan\nhovista. Olen jättänyt sen pauhaavan elämän, minä halaan nyt\nainoastaan yksinäisyyttä. Asturiaan olen tullut vaan pyytääkseni\näitiäni tulemaan osalliseksi uuden, rauhallisen elämäni onnesta.\nEllette pyyntöäni hyljää, niin saatan teidät maatilalleni, joka on\nValenciassa ja jossa tulemme elämään suruitta, huolitta. Käsitätte\nhyvin, että aikomukseni oli viedä sinne isänikin; mutta koska taivas\nsen toisin päätti, niin toivon saavani ainakin sen ilon, että äitini\nasuu luonani.\"\n\n-- \"Kiitän sydämestäni hyvää tarkoitustasi\", lausui äitini silloin,\n\"ja lähtisin mukaasi arvelematta, jolleivät eräät seikat sitä\nvaikeuttaisi. Sillä enhän voi jättää tuohon tilaan enoasi, veljeäni,\nja olenhan tähän paikkakuntaankin niin tottunut, etten voi enää\nmuualle muuttaa.\" -- \"Rakas äitini\", lausuin minä, \"koska enoni\ntarvitsee apuasi, niin en enää vaadi sinua tulemaan kanssani; mutta\nkoska hän ei näytä olevan enää kaukana haudasta, niin lupaa tulla\nluokseni heti, kun hän on lähtenyt elävitten mailta. Sitä rakkauden\nosotusta pyydän sinulta.\"\n\n-- \"En anna sinulle tätä lupausta\", vastasi äitini, \"sillä en\nkuitenkaan pitäisi sitä. Tahdon viettää viimeiset elinpäiväni\nAsturiassa, ja aivan täydellisessä riippumattomuudessa.\" --\n\"Etköpähän sitten olisi\", vastasin, \"rajaton emäntävaltias minun\nlinnassani?\" -- \"Se ei ole varmaa\", vastasi hän; \"sinähän voit mennä\nnaimisiin; sinun vaimosi tulisi miniäkseni, ja minä hänen anopikseen;\nme emme voisi elää yhdessä.\" -- \"Sinä vainuat pahaa liian kaukaa,\näitini\", vastasin siihen, \"minulla ei ole mitään aikomusta mennä\nnaimisiin; mutta jos niin hullu tuuma joskus mieleeni juolahtaisi,\nniin vastaan siitä, että velvottaisin vaimoni sokeaan kuuliaisuuteen\nsinua kohtaan.\" -- \"Se on kevytmielinen lupaus\", vastasi äitini,\n\"enkä vielä siihenkään luottaisi. Sillä pelkäänpä, että rakkaus\nvaimoosi voittaisi sukulaisuuden äänen, ja eiköhän vaan kävisi niin,\nettä sinä asettuisit meidän riidoissamme enimmäkseen hänen puolelleen\nkuin minun, vaikkapa hän olisi kuinkakin väärässä.\"\n\n-- \"Puhutte aivan oikein, rouva\", huudahti sihteerini, joka juuri\nsilloin astui huoneeseen; \"minäkin luulen, että hiljaiset miniät ovat\nhyvin harvinaisia. Ja kun teidän ajatuksenne eivät nyt käy yhteen,\nkoska te, rouva, haluatte välttämättä asua Asturiassa, ja isäntäni\nValenciassa, niin ehdotan asiaa sovittavaksi sillä tavalla, että\nhän maksaa teille sata pistoolia eläkettä vuodessa, jotka minä tuon\ntänne joka vuosi. Sillä tavalla saavat sekä äiti että poika elää\ntyytyväisinä kumpikin, vaikkakin kahdensadan peninkulman päässä\ntoisistaan.\"\n\nTähän ehdotukseen suostuttiin molemmat yhteisesti. Senjälkeen minä\nsuoritin etukäteen ensi vuoden maksun sekä läksin Oviedosta.\n\n\n\n\nViideskymmenestoinen luku.\n\nGil Blas lähtee Valenciaan ja saapuu Lirias'iin. -- Minkälainen hänen\nlinnansa on ja ketä hän siellä tapaa.\n\n\nMe läksimme kulkemaan Leonin tietä pitkin ja käännyimme sitten\nPalenciaa kohti, ja jatkaen matkaamme lyhyissä päivänmarsseissa\nsaavuimme kymmenennen päivän lopulla Segorbian kaupunkiin, ja\nseuraavana aamupäivänä olimme perillä maatilallani, joka on siitä\nvaan kolmen peninkulman päässä. Oli hauskaa nähdä, kuinka sihteerini\nalkoi tarkasti katsella kaikkia tien varrella olevia linnoja, kota\nlähemmäksi tulimme päämääräämme. Nähdessään jonkun toisia upeamman\nhän ei voinut olla sanomatta: \"Olisipa tuo meidän omamme.\"\n\nSilloin sanoin hänelle: \"En tiedä, minkälaiseksi sinä mahdat\nkuvitella tulevan asuntomme; mutta jos odotat jotakin suuremmoista\nrakennusta, jonkinlaista ylhäisten maahovia, niin minun täytyy\nilmoittaa, että petyt ankarasti.\"\n\n-- \"Soo-o\", lausui Scipio, \"saan siis odottaa vaan mökinpahaista.\"\n-- \"Ei se nyt juuri mökkikään ole\", vastasin, \"mutta muistanethan,\nettä olen kuvaillut sitä aina hyvin vaatimattomaksi; ja nyt juuri\nvoit itse päättää, olenko antanut siitä totuudenmukaisen kuvauksen.\nKäännäppä nyt silmäsi tuonne Guadalaviarin rantoja kohden tuonne,\njossa on tuo pieni kylä -- yhdeksän tai kymmenen taloa, tuo talo,\njossa on neljä pientä kylkirakennusta, se on minun linnani.\"\n\n-- \"Mitä hittoja!\" huudahti sihteerini silloin ihmetyksissään, \"sehän\non helmi kerrassaan. Sehän on oikein ylimyksellisen näköinen sievine\nsivurakennuksineen, paikka on mainio ja niin hyvin rakennettu, ja\nympäristö kerrassaan verraton, tuskin ovat Sevillan puutarhat näin\nihanat, vaikka niitä kutsutaan maalliseksi paratiisiksi. Vaikka\nolisimme itse saaneet paikan valita, niin emme olisi voineet\nmieluisempaa löytää. Tuollahan lirittelee puronen vesiään ja tuolla\non tuuhea metsä, jossa on viileä käyskennellä paahteisina päivinä.\nSuloinen erakkomaja. Niin, rakas herrani, täällä asumme varmaan\nhyvin kauan!\" -- \"On hauskaa!\" vastasin siihen, \"että sinä olet niin\ntyytyväinen onnensopukkaamme, jonka kaikkia herttaisuuksia et vielä\ntunnekaan.\"\n\nNäin keskustellen saavuimme talon portille, joka avattiin meille\nheti, kun Scipio selitti herra Gil Blas santillanalaisen tulevan\nottamaan linnaa haltuunsa. Heti kun talon asujat kuulivat tämän\narvokkaan nimen, niin ajopelini laskettiin suurelle pihalle, jossa\nnousin maahan. Nojausin ylhäiseen tapaan Scipion olkaan ja astuin\narvokkaasti erääseen saliin, johon heti ilmestyi seitsemän tai\nkahdeksan palvelijaa. He sanoivat tulevansa osottamaan kunnioitusta\nuudelle isännälleen. He kertoivat vielä don Cesarin ja don Alphonson\nmääränneen heidät minulle palvelijoiksi, yhden kokiksi, toisen hänen\napulaisekseen, kolmannen kokkipojaksi, neljännen portinvartijaksi,\nviidennen lakeijaksi j.n.e. sekä kieltäneen heitä ottamasta mitään\npalkkaa minulta, sillä nämä arvokkaat herrat maksavat kaikki\ntalouteni kustannukset. Kokki, nimeltään mestari Joachim, oli etevin\nnäistä palvelijoista. Hän johti puhetta toisten puolesta. Hän lausui\nvielä tilanneensa runsaan varaston kaikenlaisia hienoja viinejä, sekä\nlisäsi olleensa kuusi vuotta Valencian arkkipiispan kokkina, että\nmitä pöytäpuoleen tulee, niin kyllä hänen pitäisi osata valmistaa\nherkkuja, jotka hivelisivät makuhermojani. \"Lähden heti laittamaan\nteille näytteen taidostani\", sanoi hän lopuksi. \"Suvaitkaahan,\nsillävälin katsella linnaanne; katsokaa, onko se kyllin kaunis teidän\narmonne asuttavaksi.\"\n\nTarvinneeko mainita, että noudatin tätä kehoitusta. Scipio, joka\noli vielä innostuneempi asiaan, hinasi minua huoneesta huoneeseen.\nJuoksimme läpi koko talon kattoharjasta kellariin saakka, emme\njättäneet ainoatakaan kolkkaa tarkastamatta -- ainakin niin\nluulimme. Sain kaikesta syytä ihmetellä don Cesarin ja hänen\npoikansa hyvyyttä minua kohtaan. Muitten muassa herätti erityistä\nhuomiotani kaksi huonetta, jotka olivat niin hienosti kalustettuja\nkuin ylellisyysrajan alapuolella saattaa olla. Toisessa oli\nalankomaalaiset tapetit ja samettiuutimilla varustettu vuode sekä\nsamalla aineella päällystetyt tuolit; kalut olivat vielä täydessä\nkunnossa, vaikka olivatkin peräisin niiltä ajoin, jolloin maurilaiset\nolivat vielä herroina Valencian kuningaskunnassa. Toisen huoneen\nkalusto osotti samaa aistia; seinäverhot olivat keltaisesta\ngenovalaisesta damastista samoin vuode ja nojatuolit, joiden\nkoristeena oli sitäpaitsi sinisilkkiset hesut. Kaikki nämä esineet,\njoiden arvo ei olisi ollut suuri kalustoluetteloissa, tekivät\nerinomaisen hauskan vaikutuksen nykyisillä paikoillaan.\n\nKatseltuamme kylliksemme kaikkia palasimme taas saliin, johon oli\nsillävälin tuotu kahta varten katettu pöytä. Istuimme sen ääreen\nja saimme pistää poskeemme niin herkullista _olla podridaa_,\nettä oikein surkuttelimme Valencian arkkipiispaa siitä, ettei\nhänellä enää ollut sen valmistajaa kokkina. Ruokahalumme olikin\nverraton, mikä ei ainakaan vähentänyt aterian maukkaisuutta. Joka\nsuupalallemme uudet lakeijani tarjosivat meille viinilaseja, jotka\nolivat reunojaan myöten täynnä oivallisinta manchalaista viiniä.\nScipio oli riemuissaan, mutta kun hän ei tahtonut sitä palvelijain\nnähden osottaa, niin hän osotti puhuvilla silmäyksillä sisällistä\ntyytyväisyyttään, johon minäkin puolestani samalla tavalla vastasin.\nOlla podridan jälkeen pöytään tuotiin vati, jossa oli kaksi lihavaa\npeltopyypaistia ja niiden vieressä suloisesti tuoksuva jänispaisti.\nSyötyämme kuin nälkäiset sudet ja juotuamme samassa suhteessa\nnousimme pöydästä ja läksimme puutarhaan ottamaan jossakin viileässä\nja rauhallisessa paikassa päivällislepoa.\n\nOlihan sihteerini tosin jo tähänkin asti ollut tyytyväinen kaikkiin\nnäkemiinsä, mutta puutarha pani hänen ilonsa ihan kukkuroilleen.\nHän vertasi sitä itse Escurialin puistoihin, katsellessaan\nihailevin silmin sen viehätyksiä. Tosinhan don Cesar, joka\ntuontuostakin kävi Lirias'issa, oli pitänyt erityistä huolta sen\nhoitamisesta ja kaunistamisesta. Käytävät olivat hyvin hiekoitetut\nja pomeranssipuilla reunustetut, keskellä nurmikkoa oli valkeasta\nmarmorista tehty allas, jonka keskellä oli pronssileijona, suustaan\ntyöntäen paksua vesisuihkua ilmaan. Kukat olivat loistavat ja puissa\nhehkuivat erilaiset hedelmät: Scipion ihastus oli hyvin ymmärrettävä.\nSiimeistä paikkaa hakien kulimme erästä puistokäytävää pitkin, jonka\ntuuheat oksat kaareutuivat katokseksi yllämme ja saavuimme siten\nlähelle lampuotini asuntoa. Siellä heittäysimme erään lehmuksen alle,\njossa nukkumatti pian sulki kahden iloisen veikon silmät, joiden\nainoana työnä oli hyvän päivällisen sulattaminen.\n\nPari tuntia senjälkeen heräsimme äkkiä muutamista pyssynlaukauksista,\njotka paukahtelivat niin lähellä meitä, että oikein säikähdimme.\nHypähdimme kiireesti ylös; ja riensimme lampuodin asunnolle\ntiedustamaan metelin syytä. Siellä tapasimme kahdeksan tai kymmenen\ntalonpoikaa, kylän asukkaita, jotka ampuivat ruostuneilla pyssyillään\nminun tuloni kunniaksi, josta olivat saaneet kuulla. Useimmat\nheistä muistivat nähneensä minut monta kertaa, käydessäni linnassa\ntaloudenhoitajan toimissa. Heti minut nähtyään he huusivat kaikki:\n\"Eläköön uusi herramme! tervetuloa Lirias'iin!\" Sitten he taas\nlatasivat pyssynsä ja pamauttivat yhteislaukauksen minun kunniakseni.\nVastasin heidän tervehdykseensä hyvin armollisesti, vaan kuitenkin\nvakavasti, etten vaan tulisi liian tuttavalliseen suhteeseen\nheihin. Vakuutin olevani heille hyvin suosiollinen; annoinpa heille\njaettavaksi parikymmentä pistooliakin, mikä ei ollut vähin mielihyvä\nheille. Sitten annoin heidän vielä kerran ampua ruutia ilmaan, ja\nvetäysin sitten sihteerini kera metsikköön takaisin, jossa kävelimme\niltaan asti, emmekä väsyneet pelkkään puiden katselemiseen: niin\nviehättävä on uuden lahjan saaminen ja omistaminen.\n\nSillaikaa olivat kokki, hänen apulaisensa ja kokkipoika innokkaassa\ntyössä; he valmistelivat meitä varten ateriaa, joka piti olla vielä\näskeistä ehompi. Hämmästyksemme ei ollut pieni, kun ruokasaliin\nastuessamme näimme pöydälle tuotavan vadin, jossa oli neljä\npaistettua peltopyytä, ja niiden toisella puolella hienosti laitettu\njänis- ja toisella kukkopaisti. Välipaloiksi saimme siankorvia,\nkananpoikasäilykkeitä ja suklaativispettä. Joimme runsaasti\nLucenolaista viiniä sekä muita hienoja viinilajeja; ja kun tunsimme,\nettemme enää jaksaisi juoda tärvelemättä terveyttämme, niin rupesimme\ntuumimaan makuulle menoa. Silloin lakeijani ottivat kynttilät\nkäteensä ja saattoivat minut talon kauneimpaan huoneeseen, jossa\npyrkivät riisumaan vaatteita päältäni. Mutta saatuani heiltä yöpukuni\nja -myssyni annoin heidän mennä lausuen käskijän äänellä: \"Saatte\nmennä, en enää tarvitse teitä.\"\n\nScipion pidätin luonani heidän lähdettyään iloitaksemme yhdessä\nonnellisen tilamme johdosta. Sihteerini oli rajattomasti riemuissaan\nkaikesta. \"No niin!\" lausuin minä, \"sanoppa nyt ystäväni, mitä\nsinä ajattelet Leyvan herttuan erinomaisesta käytöksestä minua\nkohtaan?\" -- \"Saakeli sentään, eihän voisi parempaa ajatella; kunhan\nse vaan kestäisi oikein kauvan\", vastasi hän. -- \"Vaan niin en\ntoivo minä\", vastasin siihen, \"minä en voi sallia hyväntekijäini\nkustantavan niin paljon puolestani, se olisi heidän anteliaisuutensa\nväärinkäyttämistä. Toisekseen en voisi koskaan oikein perehtyä\nmuitten palkkaamiin palvelijoihin, enkä ole muuten tullut tänne\nelääkseni niin suuren ihmisjoukon keskellä. Ja mitä hittoja me teemme\nnoin monella palvelijalla? Ei, emme tarvitse Bertrandin lisäksi muuta\nkuin kokin, kokkipojan ja yhden palvelijan; se riittää meille.\"\nVaikka sihteerilläni ei oikeastaan olisi ollut mitään sitä vastaan,\nettä Valencian kuvernööri olisi niin pulskasti ylläpitänyt meitä,\nniin hän ei kuitenkaan ruvennut panemaan vastaan, vaan yhtyi minuun\nhyväksyen tuumani. Tultuamme siitä yksimieliseksi hän läksi minun\nhuoneestani omaan makuuhuoneeseensa.\n\n\n\n\nViideskymmeneskolmas luku.\n\nGil Blas lähtee Valenciaan; hän menee Leyvan herrain luokse.\n\n-- Mitä he puhuvat keskenään.\n\n\nSitten riisuuduin ja menin vuoteeseeni. Unta en kuitenkaan saanut,\nvaan antausin ajatusteni valtaan. Ajattelin sitä suurta ystävyyttä,\njolla Leyvat maksoivat kiitollisuutensa minua kohtaan; heidän uutten\nhyväntekoinsa johdosta päätin seuraavana päivänä lähteä heidän\nluokseen, sillä en jaksanut kauemmaksi viivyttää kiitollisuuteni\nosottamista. Edeltäpäin jo iloitsin donna Seraphinan näkemisestä.\nKun aivoni väsyivät näistä kaikista tuumiskeluista, niin vaivuin\nvihdoinkin unen helmaan, enkä herännyt, ennenkuin aurinko jo paistaa\nhelotti taivaalla.\n\nNousin paikalla ylös; ja kun aiottu matka oli mielessäni, niin\npukeusin kiireesti. Sitä lopettaissani sihteerini astui huoneeseeni.\nSilloin sanoin hänelle: \"Olen nyt matkalle aikeissa, Valenciaan.\nLuulen että hyväksyt aikomukseni, sillä enhän voi liian joutuun mennä\ntervehtimään Leyvan herroja joille olen niin paljosta kiitollisuuden\nvelassa; joka hetki, jonka sitä velvollisuutta viivytän, tuntuu\nsyyttävän minua kiittämättömyydestä. Sinun ei tarvitse tulla mukaan;\njää sinä tänne poissaolo-ajakseni; tulen takaisin kahdeksan päivän\nkuluessa.\" -- \"Tehkää niin, herra, menkää tervehtimään don Alphonsoa\nja hänen isäänsä; he näyttävät ymmärtävän heitä kohtaan osotettua\npalvelusintoa ja ovat siitä kiitollisia: senkaltaiset henkilöt\novat siksi harvinaisia, ettei heitä kohtaan voi olla kylliksi\nhuomaavainen.\" Menin käskemään Bertrandin valmistamaan matkaa, ja\nhänen valjastaessa muuleja minä kävin juomaan suklaatiani. Senjälkeen\nnousin kieseihini käskettyäni palvelijain totella Scipiota kuin minua\nitseäni sekä noudattamaan kaikessa hänen määräyksiään.\n\nTulin Valenciaan vähemmässä kuin neljässä tunnissa. Ajoin suoraan\nkuvernöörin tallien eteen, jossa nousin rattailtani. Jätin ne\nsiihen ja läksin kuvernöörin huoneeseen, jossa hän oli kahden\nisänsä, don Cesarin kanssa. Avasin oven ilman muuta ja astuin\nsisään. Lähestyin heitä kunnioituksella, lausuen: \"Palvelijain\nei ole tapa ilmoittaa tuloaan isännilleen; tässä näette vanhan\npalvelijanne, joka tulee osottamaan teille kunnioitustaan.\" Sitten\naioin laskeutua polvilleni, mutta he estivät sen syleillen minua\nkumpikin todellisella mielihyvällä. \"No, rakas Santillana\", lausui\ndon Alphonso, \"joko olette ollut Lirias'issa ottamassa maatilanne\nhaltuunne?\" -- \"Olen, herra\", vastasin, \"ja tulen tarjoomaan sitä\nteille uudestaan takaisin.\" -- \"Minkätähden?\" kysyi hän, \"onko siellä\njoku seikka mieltänne vastaan?\" -- \"Ei suinkaan, talo itsessään on\nminusta ihastuttava\", vastasin, \"se vaan on minulle vastenmielistä,\nettä siellä on arkkipiispan kokki ja yleensä kolme kertaa enemmän\npalvelijoita kuin minä tarvitsen, joista ei ole siellä muuta hyvää,\nkuin että tuottavat teille paljon hyödyttömiä menoja.\"\n\n-- \"Jos olisitte ottanut vastaan Madriidissa tarjoomamme\nkahdentuhannen tukaatin eläkkeen\", lausui don Cesar, \"niin olisi\ntalo saanut meidän puoleltamme riittää, mutta kun hyljäsitte sen,\nniin katsoimme välttämättömäksi korvata sitä tällä tavalla.\" --\n\"Se on liikaa\", vastasin, \"teidän hyvyytenne täytyy tyytyä talon\nlahjoittamiseen, sillä se täyttää kaikki toiveeni enemmän kuin\nkylliksi. Lausun teille suoraan ajatukseni: teille johtuvia suuria\nkustannuksia lukuunottamatta minun täytyy sanoa, että se väen paljous\non minulle haitaksi ja häiriöksi. Lyhyesti sanoen siis, jalot herrat:\nottakaa linna takaisin, tai sallikaa minun järjestää se oman mieleni\nmukaan.\" Lausuin viimeiset sanat niin painokkaasti, että sekä isä\nettä poika, jotka eivät tietysti tahtoneet menetellä vasten mieltäni,\nlupasivat lopulta minun asettaa oloni linnassa, kuten itse halusin.\n\nKiitin heitä tästä suosion-osotuksesta, jota ilman en voinut tuntea\nitseäni onnelliseksi. Silloin don Alphonso sanoi minulle: \"Rakas\nGil Blas, tulkaa, niin esitän teille erään naisen, joka on hyvin\niloissaan teidän tulostanne.\" Näin lausuen hän tarttui käteeni ja\nvei minut donna Seraphinan huoneeseen, joka huudahti ilosta minut\nnähdessään.\n\n\"Rouvaseni\", lausui kuvernööri, \"luulenpa, että ystävämme Santillanan\ntulo on yhtä mieluisa teille kuin minullekin.\"\n\n-- \"Olkaa varma siitä\", vastasi hän, \"en ole unhottanut palvelusta,\njonka hän on minulle tehnyt; ja omaan kiitollisuuteeni tulee lisäksi\nne suuret palvelukset, joita hän on tehnyt teille.\" Sanoin silloin\nrouva Seraphinalle, että liiaksikin oli jo palkittu se vaara, johon\nolin yhdessä monen muun kanssa antautunut vapauttaaksemme häntä\nsilloin, ja lausuttuamme kohteliaisuuksia molemmin puolin läksin\nSeraphinan huoneesta pois don Alphonson keralla. Menimme takaisin\ndon Cesarin luo. Hän oli eräässä salissa useitten ylhäissäätyisten\nmiesten keskellä, jotka olivat saapuneet päivällisille hänen luokseen.\n\nKaikki nämä herrat tervehtivät minua erittäin kohteliaasti: ja\nhuomaavaisuus minua kohtaan tuli vielä suuremmaksi, kun don Cesar\nilmoitti minun olleen Lerman herttuan ensimmäisiä sihteerejä.\nMahdollista on myöskin, että useimmat heistä tiesivät don Alphonson\nsaaneen kuvernöörinvirkansa minun suosituksestani, sillä mikäs tässä\nmaailmassa pysyy salassa. Oli miten oli, pöydässä istuessamme ei\npuhuttu muusta kuin uudesta kardinaalista. Toiset heistä ylistivät --\ntai olivat ylistävinään häntä pilviin asti, toiset koettivat puhua\nhänestä ivallisesti. Huomasin hyvin heidän koettavan sillä tavoin\nsaada minuakin lausumaan ajatukseni hänen ylhäisyydestään -- kaikkein\nyhteiseksi huvitukseksi tietysti. Siltä se ainakin minusta näytti,\neikä minulla ollutkaan pieni kiusaus sitä tehdä. Mutta hillitsin\nkuitenkin kieleni, ja tämä pieni voitto itsestäni antoi seurueelle\nsen hyvän käsityksen, että osasin pitää suuni kiinni ajallaan.\n\n\n\n\nViideskymmenesneljäs luku.\n\nGil Blas palaa linnaansa Lirias'iin. -- Minkä hauskan uutisen Scipio\nhänelle ilmoittaa ja mitä muutoksia he tekevät palvelijakuntaansa.\n\n\nViivyin kahdeksan päivää Valenciassa, eläen suuressa maailmassa\nkuin kreivit ja markiisit. Kuvernööri rouvineeen toimitti minua\nnäytelmiin, tanssiaisiin, konsertteihin, juhliin, naisseuroihin\nja yleensä kaikenlaisiin huveihin. Heitä osasin niin miellyttää,\nettä he olivat hyvin pahoillaan, kun lopultakin lähdin takaisin\nkotiini, Lirias'iin. Minun täytyi luvata heille jakaa aikani tasan\nheidän seuralleen ja yksinäisyydelleni. Päätettiin, että asuisin\ntalven Valenciassa ja kesän linnassani. Tämän sopimuksen jälkeen\nhyväntekijäni sallivat minun lähteä nauttimaan yksinäisyyden rauhaa.\nLäksin siis kotimatkalle, ylen tyytyväisenä käyntiini.\n\nScipio, joka odotti kärsimättömyydellä paluutani, tuli hyvin\niloiseksi minut nähdessään, ja hänen ilonsa tuli kaksinkertaiseksi,\nkun sain hänelle juurtajaksain kertoneeksi matkani tapahtumat.\n\"No, mitäs sinä, ystäväni olet tehnyt näinä päivinä, minun poissa\nollessani? Onko aikasi kulunut hupaisesti?\" -- \"Jokseenkin\", vastasi\nhän, \"niinkuin sellaiselle palvelijalle voi kulua, jolle herransa\nseura on kaikista hauskinta. Olenpa kuleskellut maittemme halki\npitkin ja poikin; väliin olen istunut metsässä olevan lähteen\nreunalla, jonka veden kirkkautta olen ihaillut -- se on yhtä\nkristallikirkasta kuin sen pyhän lähteen vesi, jonka lirinä kohisi\nAlbunean metsikössä; toisinaan olen makaillut jonkun puun juurella,\nkuunnellen lehtokertun sirkutusta ja satakielen soittoa. Sitten olen\nmyöskin käynyt metsällä ja kalalla, ja parhaimpana ajanviettonani\novat olleet eräät hyödylliset ja hupaiset kirjat, joita olen lukenut.\"\n\nKeskeytin äkkiä sihteerini puheen kysyen, mistä hän oli ne kirjat\nsaanut. \"Löysin ne tämän linnan kauniissa kirjastossa, jonka Joachim\nmestari näytti minulle.\" -- \"Peijakas! missä komerossa se kirjasto\npiilee?\" kysyin. \"Mehän tarkastimme tulomme jälkeisenä päivänä koko\ntalon perinpohjin?\" -- \"Niin vaan luulette tehneenne\", vastasi\nhän; \"mutta olen saanut selville, että kulimme ainoastaan kolmen\nkylkirakennuksen läpi, unhottain neljännen. Siellä don Gesarin oli\ntapana Lirias'issa käydessään viettää osan ajastaan kirjain parissa.\nTässä kirjastossa on erinomaisia kirjoja, jotka teille on jätetty\nsinne taatuksi keinoksi ikävää vastaan, silloinkuin puutarhamme on\nkukatonna, metsämme lehdetönnä, jolloin niistä ei ole iloa meille.\nLeyvan hyvät herrat eivät ole jättäneet työtään keskentekoiseksi; he\novat pitäneet huolta sekä ruumiin että hengen ravinnosta.\"\n\nTämä tieto oli minulle todellinen ilosanoma. Menin hänen kerallaan\nneljänteen kylkirakennukseen, joka tarjosi minulle hyvin mieluisan\nnäyn. Näin siellä erään huoneen, jonka päätin paikalla omistaa\nitselleni, kuten don Cesarkin oli sitä pitänyt omanaan. Hänen\nvuoteensa oli siellä vieläkin, kuten muutkin huonekalut, seinillä oli\ntapeetit, joihin oli kuvattu sabiinitarten ryöstö. Siitä huoneesta\nastuin toiseen pienempään, jossa oli ympäri seiniä mataloita,\nkirjoilla täytetyitä kaappeja, ja niiden yläpuolella riippui\nkaikkien kuninkaittemme kuvat. Erään ikkunan vieressä, josta näkyi\nhymyilevä maisema, oli eebenpuinen kirjoituspöytä ja sen edessä\nmustalla sahviaanilla päällystetty sohva. Mutta minun huomioni\nkiintyi etupäässä kirjastoon. Se sisälsi filosoofeja, runoilijoita,\nhistoriallisia teoksia, sekä suuren joukon ritariromaaneja. Don Cesar\noli nähtävästi erityisesti suosinut viimeksimainittua lajia, koska\noli hankkinut niitä niin runsaasti. Minäkin tunnustan häpeäkseni,\netten myöskään niitä hyljeksi, huolimatta niiden liioitteluista, joko\nsiitä syystä, etten niin suuresti valikoi lukemistani, tai senvuoksi,\nettä espanjalaista viehättää kaikki, mikä on ihmeellistä. Tehdäkseni\nitselleni oikeutta voin mainita, että moraaliset kirjat sentään ovat\nmielilukemistani.\n\n\"Tässähän meillä on nyt ajanvietettä, ystäväni\", lausuin Scipiolle\nsilmättyäni häthätää kirjaston sisällystä, \"mutta ensin meidän on\nsuoritettava eräs toinen työ: palvelijakunta on uudistettava.\" --\n\"Siitä huolesta luulen voivani säästää teitä\", vastasi hän. \"Poissa\nollessani olen tutkinut väkeänne, ja uskallan väittää tuntevani\nheidät. Alkakaamme Joachim mestarista; olen varma, että hän on täysi\nlurjus enkä epäile vähääkään, että hänet on ajettu pois arkkipiispan\nluota joittenkin hänen kuukausitileissään esiintyväin laskuvirheitten\ntakia. Kokin apulainen taas on juopporatti, ja portinvartija on raaka\ntomppeli, jota emme tarvitse enemmän kuin metsästäjääkään. Viimeksi\nmainitun sijan minä itse täytän mainiosti, kuten itse saatte huomenna\nnähdä, hankittuamme pyssyn, ruutia ja lyijyä. Mitä lakeijoihin tulee,\nniin heidän joukossaan on eräs aragonialainen, joka näyttää minusta\nkelpo pojalta. Sen me pidämme, mutta kaikki nuo muut ovat niin kehnoa\njoukkiota, etten neuvoisi teitä niitä pitämään, vaikka tarvitsisitte\nsata palvelijaa.\"\n\nKeskusteltuamme laveasti asiasta päätimme pitää palveluksessa\nkokkipojan ja aragonialaisen sekä toimittaa sävyisällä tavalla kaikki\nmuut niskoiltamme. Sen teimme jo samana päivänä muutamain pistoolien\navulla, jotka Scipio otti rahavarastostamme, antain ne heille minun\nnimessäni. Pantuamme tämän uudistuksen toimeen otimme uuden kokin\nja laitoimme olot linnassa järjestykseen; jokaiselle palvelijalle\nmääräsimme vissit tehtävät ja aloimme elää omalla kustannuksellamme.\n\n\n\n\nViideskymmenesviides luku.\n\nGil Blas kosii Antoniaa, lampuotinsa tytärtä.\n\n\nKaksi päivää kotiintuloni jälkeen tuli lampuotini, Basile, luokseni.\nHän pyysi lupaa esittää minulle tyttärensä, Antonian, jonka sanoi\ntoivovan kunniaa tervehtää uutta isäntäänsä. Vastasin suostuvani\nsiihen mielihyvällä. Hän lähti ja palasi vähän ajan kuluttua,\nkauniin Antoniansa keralla. Sillä luulenpa, että tämä kuusi- tai\nseitsemäntoistavuotias tyttönen ansaitsi kauniin nimen; hänellä\noli mitä hienoin hipiä ja hurmaavat silmät. Hänen yllään oli vaan\nyksinkertainen villapuku, mutta sorea vartalo ja uljas ryhti sekä\nomituinen sulous, joka ei aina seuraa nuoruutta, saivat katsojan\nunhottamaan hänen pukunsa vaatimattomuuden. Hänen tukassaan ei ollut\nmitään taiteellisia koristeita, kukkakimppu oli vaan solmittu sen\ntaakse.\n\nHänen astuessa huoneeseeni en ainoastaan hämmästynyt hänen\nkauneutensa johdosta, vaan hänestä tuoksusi sellainen viattomuus ja\nviehättävyys, että tunsin paikalla sydämeni valloitetuksi. Hänen\nlähdettyään Scipio kertoi häntä sanottavan yhtä älykkääksi kuin\nkauniiksikin, ja että koko seudulla sitä pidettäisiin onnen poikana,\njoka saisi hänet omakseen. \"Minä, minä tahdon hänet omakseni\",\nhuudahdin silloin, \"jos hän vaan suostuu. Minä aion naida hänet sinun\nvälitykselläsi, jollei hänen sydämensä vaan ole jo toiseen sidottu.\"\n-- \"Ohoh\", vastasi hän, \"enpä olisi luullut teidän niin päistikkaa\nnaimisiin aikovan. Mutta älkää luulko, että minä pahottelen\nrakkauttanne, olen päinvastoin siitä hyvilläni. Lampuotinne tytär\nansaitsee kyllä kunnian, jota aiotte hänelle osoittaa, jos hän vaan\nvoi tarjota teille vapaan sydämen ja hyvyyttänne ymmärtävän mielen.\nSiitä otan selvän jo tänäpäivänä joko hänen isältään tai häneltä\nitseltään.\"\n\nUskottuni oli mies pitämään lupauksensa. Hän meni tapaamaan\nsalaisesti Basilea ja illalla hän tuli luokseni huoneeseeni, jossa\nodotin häntä kärsimätönnä ja levotonna. Hän oli iloisen näköinen,\njonka pidin hyvänä merkkinä. \"Iloisesta naamastasi päättäen\",\nlausuin silloin, \"tulet ilmoittamaan, että ihanimmat toiveeni kohta\ntoteutuvat?\" -- \"Niin, rakas herrani\", vastasi hän, \"kaikki teille\nhymyilee. Olen keskustellut Basilen ja hänen tyttärensä kanssa;\nselitin heille teidän aikomuksenne. Isä on hyvillään, kun saa teidät\nvävypojakseen, ja Antonian myötätuntoisuudesta saatte olla varma.\"\n-- \"Taivaan kiitos!\" huudahdin silloin riemuissani; \"niinkö! tämä\nherttainen enkeli pitää siis minusta?\" -- \"Olkaa siitä varma\",\nvastasi hän, \"hän rakastaa teitä jo. En ole tosin vielä kuullut sitä\ntunnustusta hänen suustaan, mutta päätän sen hänen ilostaan, kun\nesitin hänelle teidän aikomuksenne.\"\n\nVaikka innokas sihteerini olikin sanonut huomanneensa Antonian\nsydämestään iloitsevan herransa valloitusaikeesta, niin en kuitenkaan\nuskaltanut kokonaan luottaa hänen sanoihinsa. Minua pelotti, että hän\noli antanut näön pettää itseään. Päästäkseni siitä varmaksi päätin\nitse puhutella kaunista Antoniaa. Läksin siis Basilen asunnolle,\njossa vahvistin todeksi lähettilääni sanat. Tämä kelpo ukko, joka oli\nyksinkertainen ja suora maanmies, kuunteli puhettani ja lausui sitten\nantavansa tyttärensä minulle suurimmalla mielihyvällä. \"Mutta\",\nlisäsi hän, \"älkää vaan luulko sen tapahtuvan sentähden, että teitä\nkutsutaan tämän kylän herraksi. Vaikkapa olisitte vieläkin vaan don\nCesarin ja don Alphonson taloudenhoitaja, niin minä panisin teidät\nkaikkein muitten kosijain edelle: olen aina pitänyt teistä; ja siitä\nvaan olen pahoillani, ettei Antonialla ole suuria myötäjäisiä teille\ntuoda.\" -- \"Enhän minä niitä tahdokaan\", vastasin minä, \"hänen\npersoonansa on toivojeni ainoa esine.\" -- \"Nöyrin palvelijanne\",\nhuudahti hän, \"se ei ole tarkotukseni, en minä mikään kerjäläinen ole\nnaittaakseni tyttäreni niin. Basile Buenotrigo voi, Jumalan kiitos,\nantaa jotakin hänen kanssaankin; minun tahtoni on, että hän hankkii\nteille illallisen, jos te hankitte hänelle päivällisen. Sanalla\nsanoen, tämän linnan tulot nousevat viiteensataan tukaattiin, ja minä\npanen ne tämän avioliiton hyväksi nousemaan tuhanteen.\"\n\n\"Tehkää siinä asiassa kuten haluatte, rakas Basile\", vastasin\nsilloin, \"siitä meille ei tule riitaa. Asia on siis sovittu; muuta\nei puutu enää kuin tyttärenne suostumus.\" -- \"Onhan teillä jo\nminun suostumukseni\", sanoi hän, \"eikö se riitä?\" -- \"Ei aivan\",\nvastasin, \"teidän suostumuksenne on tosin tarpeellinen, mutta hänen\nsuostumuksensa tarvitaan myöskin.\" -- \"Hän noudattaa minun tahtoani\",\nvastasi hän, \"haluaisinpa nähdä, uskaltaako hän vastustaa minua!\" --\n\"Antonia on isänvallan alla, ja tottelee epäilemättä sokeasti hänen\ntahtoaan; mutta tuskin hän niin ollen tekee sen vapaasti; ja olkoonpa\nhänellä vaikka vähänkin sitä vastaan, niin en mistään hinnasta\ntahtoisi tehdä häntä onnettomaksi. Sanalla sanoen, ei se riitä,\nettä saan teiltä hänen kätensä, hänen tulee itsekin hyväksyä teidän\nantamanne lahja.\" -- \"Mitä vielä!\" lausui Basile, \"minä en ymmärrä\nnoita viisasteluja: puhukaa itse Antonian kanssa, niin näette, ellen\npahoin pety, ettei hän toivo parempaa kuin tulla teidän vaimoksenne.\"\nSen lausuttuaan hän kutsui tyttärensä sinne, jättäen meidät hetkeksi\nkahdenkesken.\n\nKäyttääkseni hyväkseni tätä kallista aikaa kävin heti pääasiaan\nkiinni, lausuen: \"Kaunis Antonia, ratkaiskaa kohtaloni. Vaikka\nminulla on jo isänne suostumus, niin älkää luulko, että tahdon sitä\nkäyttää jos se loukkaa teidän tunteitanne. Niin palavasti kuin\nhaluankin saada teidät omakseni, niin luovun toivostani kuitenkin,\njos te suostutte siihen ainoastaan lapsen kuuliaisuudesta.\" -- \"Sitä\nen koskaan aio sanoa\", vastasi Antonia hieman punastuen, \"teidän\npyyntönne on minulle sydämestäni mieleen, yhdyn siis isäni lupaukseen\nkaikin puolin, enkä suinkaan sitä vastusta. En tiedä\", lisäsi hän,\n\"onko oikein vai väärin, että näin puhun; mutta jos te ette minua\nmiellyttäisi, niin olisin kyllin suora sanoakseni sen; miksenkä siis\nlausuisi yhtä suoraan sen vastakohtaakin?\"\n\nHänen lausuessa näitä sanoja, joita en voinut ihastuksetta kuunnella\nBasile tuli takaisin luoksemme. Hän oli kärsimätönnä kuulemaan\ntyttärensä vastausta ja valmiina torumaan, jos hän oli hiukankin\npannut vastaan, ja tuli senvuoksi kysymään minulta: \"No, mitä\nkuuluu, oletteko tyytyväinen Antomaan?\" -- \"Olen niin täydellisesti\ntyytyväinen\", vastasin, \"että alan heti paikalla valmistaa häitä.\"\nSen sanottuani jätin isän tyttärineen siihen ja läksin neuvottelemaan\nasiasta sihteerini kanssa.\n\n\n\n\nViideskymmeneskuudes luku.\n\nGil Blas'in ja kauniin Antonian häät. -- Miten ne vietetään ja ketä\nniihin saapuu. -- Loppu.\n\n\nEnhän tosin olisi tarvinnut Leyvain lupaa naimisiin mennäkseni, mutta\nolimme kuitenkin Scipion kanssa sitä mieltä, etten kernaasti voinut\nolla antamatta heille tietoa, että aioin naida Basilen tyttären, sekä\nhienotunteisuuden vuoksi pyytää heidän suostumustaan.\n\nLäksin siis heti heidän luokseen. Don Cesar ja hänen poikansa\nsilloin eivät tyytyneet ainoastaan hyväksymiseen vaan selittivät\nvielä suorittavansa kaikki häitten kustannukset. He lausuivat\nlopuksi: \"Lähtekää nyt takaisin kotiinne Lirias'iin ja olkaa\nsiellä rauhassa kunnes kuulette meistä puhuttavan. Älkää ryhtykö\nmihinkään häävalmistuksiin, ne me otamme huoleksemme.\" Noudattaen\nheidän tahtoaan palasin linnaani. Kerroin Basilelle ja Antonialle\nsuojelijaimme aikomuksesta, ja me odotimme mitä suurimmalla\nkärsimättömyydellä tietoja heistä. Kahdeksan päivää odotimme turhaan.\nSen sijaan yhdeksäntenä päivänä saapuivat neljän muulin vetämät\nvaunut. Niissä oli räätäleitä, jotka toivat kauniita silkkikankaita\nmorsiamelle puvuksi. Saattajina oli useita livreijaan puettuja\nmiehiä, erittäin kauniitten muulien selässä. Eräs heistä toi minulle\nkirjeen don Alphonsolta, joka ilmoitti siinä saapuvansa huomisin\nLirias'iin isänsä ja puolisonsa keralla, ja seuraavana päivänä\nsaapuisi Valencian suurvikaari toimittamaan vihkimisen. Ja niinpä\nhe saapuivatkin: don Cesar poikineen, donna Seraphina sekä hänen\nkunnianarvoisuutensa istuivat neljän hengen kuuden hevosen vetämissä\nvaunuissa, ja niiden edellä ajoivat neljän hevosen vaunuissa donna\nSeraphinan seuranaiset, ja seurueen saattona oli kuvernöörin\nhenkivartijaväki.\n\nArmollinen Seraphina rouva kysyi heti perille saavuttuaan innokkaasti\nAntoniaa, joka puolestaan heti, kuultuaan rouvan saapuneen juoksi\nhäntä tervehtimään ja kättä suutelemaan, minkä hän teki niin suurella\nsuloudella että kaikki ihmettelivät. \"No, rakas miniäni\", kysyi\ndon Cesar Seraphinalta, \"miten Antonia teitä miellyttää? Olisiko\nSantillana voinut parempaa vaalia tehdä?\" -- \"Ei koskaan\", vastasi\nSeraphina, \"he ovat kumpikin toistensa arvoiset, en epäile heistä\ntulevan hyvin onnellisia.\" -- Kaikki ylistivät armastani; ja jos\nhän oli ollut miellyttävä villapuvussaan, niin silkkipuvussaan hän\nnyt kerrassaan hurmasi jokaisen. Oli kuin hän ei olisi konsanaan\nmuuta pukua pitänytkään, niin jalo oli hänen ryhtinsä ja käytöksensä\nluonnollinen.\n\nSen hetken tullessa, jona minun elämäni oli yhdistettävä häneen\nsuloisilla siteillä tarttui don Alphonso käteeni johtaakseen minut\nalttarin eteen, ja Seraphina teki saman kunnian morsiamelle. Me\nläksimme kylän kirkkoon, jossa suurvikaari odotti vihkiäkseen meidät.\nJuhlallisuus toimitettiin kyläläisten riemuhuutojen kaikuessa. Basile\noli kutsunut myöskin kaikki seudun rikkaammat maanviljelijät häihin,\nja he olivat tuoneet tyttärensä mukanaan, jotka olivat koristaneet\nitsensä nauhoilla ja kukilla ja pitivät tanssirumpuja käsissään.\nSitten palattiin takaisin linnaan, jossa juhlan järjestäjä, Scipio,\noli kattanut kolme pöytää, yhden herrasväelle, toisen heidän\nseurueelleen ja kolmannen, kaikkein suurimman, muille kutsutuille.\n\nKolmannessa pöydässä istujat nousivat ensiksi ylös. Nuoret talonpojat\nlopettivat aterian alkaakseen tanssin nuorten talonpoikaistyttöjen\nkanssa, jotka houkuttelivat rummuillaan muissakin pöydissä\nolijat seuraamaan samaa hyvää esimerkkiä. Kohta olivat kaikki\nliikkeessä: kuvernöörin kamaripalvelijat tanssivat hänen puolisonsa\nkamarineitojen kanssa, jopa itse ylhäisetkin yhtyivät tanssiin. Don\nAlphonso tanssi sarabandia Seraphinan kanssa, ja don Cesar samoin\nAntonian kanssa.\n\nTanssittuaan koko päivän iltaan asti talonpojat läksivät tyttärineen\npois, mutta linnassa jatkettiin juhlaa sekä syötiin komea illallinen.\n\nSeuraavana päivänä Leyvat läksivät takaisin Valenciaan, annettuaan\nminulle tuhansia uusia ystävyydenosotuksia.\n\nJa siitä lähtein on minun kunnioitukseni Antoniaa kohtaan ja hänen\nrakkautensa minuun päivä päivältä yhä kasvanut. Scipio on edelleenkin\ntodellinen ystäväni.\n\nJo kolme vuotta olen, rakas lukijani, viettänyt mitä herttaisinta\nelämää rakkaitteni parissa. Ja onneni täydentämiseksi on Taivas\nsuonut minulle kaksi lasta, joiden kasvatus on oleva vanhuuteni ilona.\n\n_Loppu_.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Espanjalainen hopeatukaatti oli arvoltaan noin neljä markkaa\nkaksikymmentä penniä meidän rahassamme.\n\n[2] Pistooli oli kultaraha, arvoltaan noin kaksikymmentä markkaa.\n\n[3] Reali on espanjalainen hopearaha, jonka arvo on ollut erilainen\neri aikoina. Nykyisin siksi kutsutaan kahdenkymmenenviiden pennin\nveroista rahaa.\n\n[4] Jättiläinen, jonka Herkules puristi kuoliaaksi.\n\n[5] \"Hermandad\" = veljeskunta. Espanjan pyhä hermandad oli\neräänlainen poliisikunta, joka keskiajalla ahdisteli ja rankaisi\nvarkaita ja muita pahantekijöitä.\n\n[6] Corregidoriksi sanotaan Espanjassa eräänlaisia ylempiä tuomareita.\n\n[7] \"Agnus Dei\" -- Jumalan karitsa; niiksi sanottiin kirkossa\nvihitystä vahasta tahi taikinasta tehtyjä jumalankaritsan kuvia,\njoita kannettiin kaulassa pyhityksen vuoksi.\n\n[8] \"Scapulaire\" oli niinikään pieni vihitty esine, jota käytettiin\nsamoin kuin edellistä.\n\n[9] Tämän kertomuksen tapahtuma-aikana olivat kahdenkamppailut\nkeihäillä tavallisia huvituksia.\n\n[10] Alguazil -- espanjalainen poliisimies.\n\n[11] Kaleerilaivat olivat soudettavia sota-aluksia. Soutajiksi,\nkaleeri-orjiksi tuomittiin pahantekijöitä.\n\n[12] Celsus oli erään suuressa arvossa pidetyn lääkärikirjan tekijä.\n\n[13] Lääkäreillä oli siihen aikaan erityismallinen puku.\n\n[14] Grandi = espanjalainen ylimys.\n\n[15] Valkealla kivellä merkittävä päivä.\n\nTaikauskoiset roomalaiset merkitsivät onnelliset päivät valkeilla,\nonnettomat mustilla kivillä.\n\n[16] Rahaa rapiata niin on rakastanut, Ett' on kalpea ja oikein\nkuivahtanut.\n\n[17] Ei liene tarpeen huomauttaa lukijalle, että kirjailija puhuu\ntässä, kuten monessa muussakin kohdassa ivallisesti.\n\n[18] Espanja oli keskiajalla jaettu moniin pieniin valtakuntiin.\nSenvuoksi puhutaan yhä vieläkin, vaikka Espanja on jo ollut yhtenä\nvaltakuntana monta vuosisataa, \"Valencian kuningaskunnasta\", \"Leonin\nkuningaskunnasta\" j.n.e. Siihen vaikutti paljon sekin seikka, että\nnämä maakunniksi muuttuneet kuningaskunnat pitivät vielä kauan\nyhdistymisen jälkeenkin omat lakinsa ja lainkäyttönsä, ja moniaat\nhallinnollisenkin autonomian.\n\n[19] Ecu -- kultaraha.\n\n[20] Henkilö Espanjan historiasta.\n\n[21] Duenna -- kamarineiti.\n\n[22] Plautus, josta sittemmin tuli kuuluisa roomalainen\nhuvinäytelmäin kirjoittaja, oli nuorena käsimyllyn vääntäjänä.\n\n[23] Espanjan valtionvankiloita.\n\n[24] Espanjan kuninkaan Philip II:n ministeri.\n\n[25] _Zuniga_ on eräs Castilian kuuluisimpia ja vanhimpia\naatelissukuja.\n\n[26] _Olla podrida_ on erilaisista lihoista valmistettu ruokalaji.\n\n[27] _Berengena_ on eräs tomaattilaji.\n\n[28] Jos saavuin satamaan; nyt Toivo ja Onni minut jättäkää; olen jo\nkyllin kauvan ollut teidän leikkikalunanne; olkoon nyt muitten vuoro!\n\n[29] Mozo de mulas = muulien ajaja l. hoitaja.\n\n\n\n"]