[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f4j4dLhhTYCKsgfMe_IQQmspNzIa15SnSP8S3xEysN0A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":17,"language":19,"yearPublished":20,"yearPublishedTranslation":21,"wordCount":22,"charCount":23,"usRestricted":24,"gutenbergId":25,"gutenbergSubjects":26,"gutenbergCategories":31,"gutenbergSummary":37,"gutenbergTranslators":38,"gutenbergDownloadCount":39,"aiDescription":40,"preamble":41,"content":42},934,"Napoleonin sotilaan seikkailut","Doyle, Arthur Conan",1859,1930,"934-doyle-arthur-conan-napoleonin-sotilaan-seikkailut","934__Doyle_Arthur_Conan__Napoleonin_sotilaan_seikkailut",null,"romaani",[14,15,16],"seikkailu","rikos","huumori",[18],"brittilainen","fi",1903,1919,29922,194161,false,49584,[27,28,29,30],"Adventure stories, English","France -- History, Military -- 19th century -- Fiction","Napoleonic Wars, 1800-1815 -- Fiction","War stories, English",[32,33,34,35,36],"Adventure","British Literature","Crime, Thrillers and Mystery","Historical Novels","Humour","\"Napoleonin sotilaan seikkailut\" by Arthur Conan Doyle is a collection of adventurous tales set in the era of Napoleon’s military campaigns, likely written in the early 20th century. The book features Captain Etienne Gerard, a hussar officer, as he recounts his various escapades, including his encounters with art, love, and wartime drama amidst the backdrop of the Napoleonic Wars.  At the start of the story, the aging Captain Gerard reflects on his exploits and introduces his youthful adventures in Venice. He details the misadventures that lead to his entanglement with the locals and a fateful encounter with a gondolier who unexpectedly attacks him. Captured and taken to an ominous location, Gerard's bravery is tested as he navigates the complexities of his predicament, all while his thoughts linger on the beautiful Lucia, showcasing the intertwining of personal passion with the perils of war. The tone combines humor with a sense of honor, setting the stage for a captivating tale of courage and misfortune. (This is an automatically generated summary.)",[],297,"Kokoelma humoristisia seikkailutarinoita kertoo ranskalaisen husaariupseeri Etienne Gerardin edesottamuksista Napoleonin sotien aikana. Itsetietoinen sotasankari muistelee värikkäitä vaiheitaan, joissa hän kohtaa vaaroja ja eriskummallisia tilanteita eri puolilla Eurooppaa.","Arthur Conan Doylen 'Napoleonin sotilaan seikkailut' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 934. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NAPOLEONIN SOTILAAN SEIKKAILUT\n\nKirj.\n\nA. Conan Doyle\n\n\nSuomennos ('Adventures of Gerard').\n\n\n\nKustannusosakeyhtiö Ahjo, Helsinki, 1919.\n\nJuusela & Levänen Oy Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Kuinka kapteeni menetti korvansa.\n  II. Korsikalainen veljeskunta.\n III. Ketunajo.\n  IV. Kuinka Etienne Gerard pelasti armeijan.\n   V. Urhoollisuusmitali.\n  VI. Kuinka Gerard kunnostautui Englannissa.\n\n\n\n\nI.\n\nKuinka kapteeni menetti korvansa.\n\n\nVanha soturi kertoi:\n\nOlen nähnyt koko joukon kaupunkeja, ystäväni. En tahdo väsyttää teitä\nkertomalla, kuinka moneen niistä olen ratsastanut voittajana\nkahdensadan husaarin syöstessä perässäni. Ratsuväki oli suuren armeijan\netunenässä, ja Conflansin husaarit olivat ratsuväen etunenässä, ja minä\nolin husaarien etunenässä. Mutta kaikista kaupungeista, joihin tulimme,\non Venetsia naurettavin ja huonoimmin rakennettu. En voi käsittää, mitä\nihmiset, jotka sen rakensivat, ajattelivat ratsuväen manöövereistä.\nMurat'n ja Lasallen olisi ollut sangen vaikea johtaa eskadroona\nVenetsian torille. Tästä syystä jätimme Kellermannin raskaan prikaatin\nja samoin omat husaarini Paduaan mannermaalle. Mutta jalkaväen kenraali\nSuchet piti kaupunkia miehitettynä ja oli nimittänyt minut\nadjutantikseen siksi talveksi; häntä nimittäin miellytti seikkailuni\nMilanossa italialaisen miekkailunopettajan kanssa. Mies miekkaili\nhyvin, ja oli onni Ranskan aseitten kunnialle, että minä olin hänen\nvastustajanaan. Hän ansaitsi läksytyksensä, sillä ellei pidä jonkun\nprimadonnan laulusta, niin voi olla vaiti, mutta on myöskin sopimatonta\nlähennellä kaunista naista. Myös kaikkien myötätunto oli minun\npuolellani, ja kun juttu oli loppunut, ja miehen leski joutunut\neläkkeelle, olin Suchet'n adjutanttina ja seurasin häntä Venetsiaan,\nmissä minulle sattui eriskummallinen seikkailu, jonka nyt kerron\nteille.\n\nEttekö ole olleet Venetsiassa? Ette, sillä ranskalaisethan matkustavat\nharvoin. Me matkustelimme paljon siihen aikaan; matkustimmehan m.m.\nMoskovasta Kairoon, mutta me tulimme niin suurena seurueena, ettei se\nollut varsin mieluista niille, joiden luona kävimme. Euroopalle koituu\nsuuri päivä, kun ranskalaiset alkavat jälleen matkustella; he ovat\nhitaita jättämään kotinsa, mutta kun he sen kerran ovat tehneet, ei\nkukaan voi sanoa, kuinka kauaksi he matkustavat, jos heillä on\nsellainen johtaja mukanansa ohjaamassa ja näyttämässä heille tietä,\nkuin meidän pikkumiehemme. Mutta suuret päivät ovat olleet ja menneet,\nja suuret miehet ovat kuolleet, ja tässä minä istun, viimeinen heistä,\nkahvilassa ja juon viiniä ja kerron juttuja.\n\nMutta minunhan piti kertoa Venetsiasta. Ihmiset elävät siellä kuin\nvesirotat liejusärkällä; mutta heidän talonsa ovat kauniita, ja\nheidän kirkkonsa, erikoisesti Pyhän Markuksen kirkko, ovat yhtä suuria\nkuin ne, joita olen nähnyt muissa kaupungeissa. Etenkin ovat\nvenetsialaiset ylpeitä kuvapatsaistaan ja tauluistaan, jotka ovat\nkuuluisimpia maailmassa. Sotilaitten joukossa on monta, jotka\narvelevat, että kun kerran heidän tehtävänsä on sotia, ei heidän\ntarvitse ajatella muuta kuin tappelemista ja ryöstämistä. Siellä oli\nesimerkiksi vanha Bonvet -- hän jonka preussilaiset tappoivat samana\npäivänä, kun minä voitin itselleni keisarin mitalin. Jos veitte hänet\npois leiristä tai sota-alueelta ja puhuitte hänen kanssaan kirjoista ja\ntaiteesta, istui hän vain ja mulkoili teitä käsittämättömin ilmein.\nMutta oikea soturi ymmärtää sekä henkisiä että ruumiillisia asioita,\nkuten esim. minä. On kyllä totta, että armeijaan tullessani olin hyvin\nnuori, mutta kun matkustelee mailman ympäri silmät auki, täytyy\nehdottomasti oppia yhtä ja toista. Niinpä siis pystyin ihailemaan\nVenetsian tauluja ja tuntemaan suurten miesten nimet: Mikaelin,\nTitianin ja Angeluksen ynnä muut, jotka niitä ovat maalanneet. Eikä\nvoida väittää, etteikö Napoleon olisi ihaillut näitä maalauksia, sillä\nensimmäiseksi työkseen kaupungin valloitettuaan lähetti hän parhaat\nniistä Pariisiin. Otimme mitä suinkin irti saimme, ja minä puolestani\nsain kaksi taulua. Ensimmäisen nimi oli \"Yllätetty vedenneito\", jonka\npidin itse, toisen, Pyhän Barbaran, lähetin kotiin äidilleni.\n\nTäytyy kumminkin myöntää, että muutamat miehistämme käyttäytyivät\nsangen huonosti tauluja ja kuvapatsaita kohtaan. Venetsialaiset pitävät\nnäitä kovin suuriarvoisina, ja niitä pronssihevosia, jotka seisoivat\nheidän kirkkonsa sisäänkäytävän edessä, rakastivat he, ikäänkuin ne\nolisivat olleet heidän lapsiaan. Olen aina ollut hyvä hevosten tuntija\nja minulla on niihin kerno silmä, mutta en voinut huomata heidän\nhevosissaan mitään erikoisempaa. Ne eivät olleet niin hienoja\nrakenteeltaan, että niitä olisi voinut käyttää keveässä ratsuväessä\neivätkä myöskään kyllin voimakkaita tykistöä varten. Mutta kun ne\nolivat ainoat hevoset sekä kuolleista että elävistä koko kaupungissa,\nei voinut odottaakaan, että kaupunkilaiset hoksaisivat niiden vikoja.\nHe vuodattivat katkeria kyyneleitä, kun hevoset vietiin pois, ja yöllä\nlöydettiin kahden ranskalaisen sotamiehen ruumiit kanavasta.\nRangaistukseksi näiden murhien johdosta lähetettiin joukko tauluja\npois, ja sotamiehet hävittivät useita kuvapatsaita ja ammuskelivat\nmusketeillaan maalattuja ikkunaruutuja. Tämä kiihoitti kansaa ja\nkaupungissa vallitsi hyvin katkeroitunut mieliala. Monta upseeria ja\nsotamiestä katosi sinä talvena, eikä löydetty edes heidän\nruumiitaankaan.\n\nMitä minuun itseeni tulee, oli minulla yltäkyllin tekemistä, ja aika ei\ntuntunut koskaan pitkältä. Olen aina pitänyt sääntönä opiskella sen\nmaan kieltä, jossa oleskelen. Siitä syystä koetan aina etsiä jonkun\nnaisen, joka olisi kyllin rakastettava opettamaan minulle kieltä, ja\nyhdessä sitten opiskelemme. Se on mielenkiintoisin tapa oppia kieltä,\nja ennenkuin olin kolmenkymmenen vuoden vanha, osasin melkein kaikkia\nEuroopan kieliä; kuitenkin on myönnettävä, että se, minkä tällä tavoin\noppii, ei juuri ole käyttökelpoista tavallisessa elämässä. Minun\ntoimeliaisuuteni on esimerkiksi ulottunut enimmäkseen vain sotilaitten\nja talonpoikien keskuuteen, ja harvoinhan tulee kysymykseen sanoa\nheille, että heitä rakastaa ja että palaa takaisin sodan loputtua.\n\nMinulla ei ole missään ollut niin sievää opettajatarta kuin\nVenetsiassa. Hänen etunimensä oli Lucia, sukunimen unohtaa gentlemanni;\nmutta voin, olematta epähieno, mainita, että hän kuului erääseen\nVenetsian senaattoriperheeseen, ja että hänen isoisänsä oli ollut\nkaupungin doogina. Hän oli tavattoman kaunis, ja kun Etienne Gerard\nsanoo tavattoman kaunis, merkitsee se jotain, ystäväni. Minulla on\narvostelukykyä, minulla on kokemusta, ja minä kykenen tekemään\nvertailuja. Kaikista niistä naisista, jotka ovat minua rakastaneet, ei\nole kahtakymmentäkään, joista voisi käyttää yllämainittua\nilmaisumuotoa. Mutta toistan, että Lucia oli tavattoman kaunis. En\ntiedä toista, jonka silmiä voisi verrata hänen silmiinsä, ellei ota\nlukuun Dolores Toledolaista. Tämä oli pieni ruskeatukkainen tyttö\nSantaremista. Tutustuin häneen palvellessani Massenan joukoissa\nPortugalissa; olen unohtanut hänen nimensä, hän oli tosiaankin kaunis,\nmutta häneltä puuttui Lucian vartalo ja sulo. Sitten seurasi eräs\nAgnes, enkä voi sanoa, kumpaa heistä pidin parempana; mutta en tee\nvääryyttä sanoessani, että Lucia oli ehdottomasti paras.\n\nTauluja saan kiittää siitä, että hänet kohtasin; sillä hänen isällään\noli palatsi etäisimmällä puolella Rialtonsiltaa, joka vie suuren\nkanaalin poikki. Siellä oli sangen paljon seinämaalauksia, jonka vuoksi\nSuchet lähetti muutamia sapöörejä ottamaan ne pois ja lähettämään\nPariisiin. Olin näiden miesten mukana, mutta kun näin Lucian kylpevän\nkyynelissä, tuntui minusta äkkiä, ikäänkuin maalaukset halkeilisivat,\nkun ne otettiin pois seiniltä ja siten jäivät ilman tukea. Huomautin\ntästä sapööreille ja lähetin heidät pois. Siitä hetkestä saakka olin\nperheen ystävä, ja olen tyhjentänyt monta chiantia isän kanssa ja\npitänyt monta hauskaa oppituntia tyttären kera.\n\nMuutamat upseereistamme menivät sinä talvena naimisiin Venetsiassa.\nMinä olisin voinut tehdä samoin, sillä rakastin Luciaa kaikesta\nsydämestäni; mutta Etienne Gerardilla on miekkansa, hevosensa ja\nrykmenttinsä, äitinsä, keisarinsa ja uransa. Terhakalla upseerilla on\nkyllä aikaa rakkauteen, mutta ei naimisiin-menoon. Näin ajattelin minä\nsillä kertaa, ystäväni; mutta en tuntenutkaan silloin näitä yksinäisiä\npäiviä, jolloin haluaisin puristaa entisten rakastettujeni käsiä tai\nkääntää pois pääni nähdessäni vanhoja tovereitani lapsilaumojensa\nympäröiminä. Tuo rakkaus, jota silloin pidin pilana ja ajanvietteenä,\ntiedän nyt, on minulle kaikista tunteista pyhin ja jaloin... Kiitos,\nystävät, tämä on hyvää viiniä, ja yksi pullollinen lisää ei haittaa.\n\nJa nyt kerron teille, kuinka minä rakkaudestani Luciaan sain kokea\nhirveimmän elämäni merkillisistä seikkailuista, ja kuinka siinä tulin\nmenettäneeksi oikeanpuolisen korvani kärjen. Te olette usein kysyneet\nminulta siitä, tänä iltana kerron sen teille.\n\nSuchet'n päämajana oli sillä kertaa doogi Dandolon vanha palatsi. Se\nsijaitsi lagunin varrella likellä Markus-toria. Oli talven loppupuoli.\nPalatessani eräänä iltana kotiin Goldini-teatterista, löysin pienen\nkirjelippusen Lucialta ja gondolin, joka odotti minua. Hän pyysi minua\nheti tulemaan luoksensa, koska oli joutunut pulaan. Ranskalaisella ja\nsoturilla on vain yksi vastaus tällaiseen kirjeeseen. Silmänräpäyksessä\nolin veneessä, ja gondolimies ohjasi pimeään kanaaliin. Muistan, että\nveneeseen astuessani minua hämmästytti miehen tavaton koko. Hän ei\nollut kovin pitkä, mutta vahvarakenteisimpia miehiä, mitä koskaan olen\nnähnyt. Venetsian gondolimiehet ovat yleensä rotevaa rotua, ja\nvoimakkaat miehet heidän joukossaan eivät ole lainkaan harvinaisia.\nMies asettui taakseni ja alkoi soutaa.\n\nKelpo sotilaan täytyy aina ja joka hetki olla varuillaan\nvihollismaassa, se on aina ollut elämänsääntönäni, ja se, että olen\nelänyt kunnes hiukseni ovat tulleet harmaiksi, johtuu siitä, että olen\nseurannut tätä sääntöä. Ja kuitenkin olin sinä iltana kevytmielinen\nkuin typerä nuori rekryytti, joka ei muuta pelkää kuin sitä, että häntä\nluullaan pelkuriksi. Pistoolini olin kiireessä unohtanut. Miekka oli\nminulla kyllä, mutta sehän ei aina ole sopivin ase. Makasin taaksepäin\nnojautuneena veneessä, vajonneena unelmiin, joita herätti veden\nhiljainen solina ja airojen tasainen kitinä. Matkamme kävi useiden\nahtaitten kanaalien kautta, joiden molemmilla puolilla oli korkeita\nrakennuksia. Yläpuolellamme välkkyi kapea juova tähtitaivasta. Siellä\ntäällä näkyi silloilla, joiden alitse kuljimme, öljylampun heikko\ntuikkina, ja välistä pilkahdus vahakynttilästä, joka paloi\npyhimyksenkuvan edessä jossain komerossa. Mutta näitä lukuunottamatta\noli kaikkialla pimeää, ja erottaa saattoi ainoastaan mustan veden, joka\nväreili veneen sivuilla. Se oli unelmille sopiva aika ja paikka.\nAjattelin kulunutta elämääni, kaikkia niitä suuria tekoja, joihin olin\nottanut osaa, hevosia, joilla olin ratsastanut, ja naisia, joita olin\nrakastanut. Sitten ajattelin rakasta äitiäni, ja kuvittelin hänen\niloansa, kun hän kuuli rahvaan kylässä puhelevan poikansa maineesta.\nAjattelin myös keisaria ja Ranskaa, rakasta isänmaata, aurinkoista\nRanskaa, kauniiden tyttärien ja urhoollisten poikien äitiä. Sydän\npaisui rinnassani ajatellessani, kuinka olimme liehutelleet Ranskan\nlippuja niin monen sadan peninkulman päässä sen rajoilta. Tahdoin\nuhrata henkeni Ranskan suuruuden hyväksi. Laskin käden sydämelleni\nikäänkuin vannoakseni tämän; mutta samassa silmänräpäyksessä syöksyi\ngondolinohjaaja takaapäin päälleni.\n\nKun huomasin, että hän syöksyi päälleni, en ensimmältä uskonut hänen\nhyökänneen kimppuuni, vaan että hän oli ainoastaan keikahtanut kumoon\npäälleni koko painollaan. Gondolinohjaaja seisoo soutaessaan takana,\nniin ettei häntä siis voi nähdä eikä myöskään puolustautua hänen\nhyökkäystään vastaan. Äsken juuri istuin rinta täynnä yleviä tunteita,\nseuraavassa silmänräpäyksessä makasin pitkin pituuttani veneen\npohjalla, tuon raakimuksen pudistaessa minua niin että olin vähällä\ntukehtua. Tunsin hänen lämpimän hengityksensä niskassani. Käden\nkäänteessä tempasi hän miekan vyöltäni ja heitti säkin pääni päälle,\nkiersi vahvan köyden sen ympärille ja sitoi kiinni. Siinä minä\nmakasin veneen pohjalla avuttomana kuin vangittu lintunen. En voinut\nhuutaa, en voinut liikahtaa, olin kuin liikkumaton mytty. Heti tämän\njälkeen kuulin jälleen veden loiskinan ja airojen kitinän. Tuo\nlurjus oli tehnyt tekosensa ja alkoi soutaa jälleen tyynesti ja\nvälinpitämättömästi, ikäänkuin säkin vetäminen husaari-everstin päähän\nolisi ollut hänen jokapäiväistä työtänsä.\n\nEn voi sanoa teille, mikä nöyryytys ja mikä raivo minut valtasi\nmaatessani siinä kuin karitsa, joka teuraaksi viedään. Minut, Etienne\nGerardin, kevyen ratsuväen kuudennen prikaatin taistelusankarin ja\npääarmeijan ensimmäisen miekkamiehen oli yllättänyt aseeton mies ja\ntällä tavalla! Makasin kuitenkin tyynesti; sillä aikanaan on tapeltava\nja aikanaan säästettävä voimia. Olin saanut tuntea tämän miehen otteen\nkäsivarsissani, ja tiesin, että olin kuin lapsi hänen käsissään. Odotin\nsenvuoksi liikkumattomana, mutta raivosta kiehuvalla sydämellä, milloin\notollinen hetki löisi.\n\nKuinka kauan olin maannut veneen pohjalla, en osaa sanoa, mutta minusta\ntuntui aika sangen pitkältä ja lakkaamatta kuulin veden lorinan ja\nairojen kitinän. Useita kertoja käännyimme, sen hoksasin pitkistä\nsurumielisistä huudoista, joita gondolinohjaaja päästi varoittaakseen\ntovereitaan tulostamme. Viimein, kuljettuamme jokseenkin pitkän matkan,\nhuomasin, että vene karahti valkamaa vasten. Mies löi kolme kertaa\nairolla veneen laitaan, ja vastaukseksi hänen merkinantoonsa kuulin\ntelkien ratinaa ja avaimen vääntelemistä. Raskas, suuri ovi kitisi\nsaranoillaan.\n\n\"Oletko siepannut hänet?\" kysyi jokin ääni italiaksi. Raakimukseni\npurskahti nauruun ja potkaisi säkkiä, jossa makasin. \"Täällä hän on\",\nsanoi hän.\n\n\"He odottavat\", sanoi jokin ääni ja lisäsi jotain, jota en ymmärtänyt.\n-- \"Ota hänet sitten\", sanoi mies, joka oli minut vanginnut. Hän otti\nminut käsivarsilleen, astui pari askelta alas ja heitti minut kovalle\nkivilattialle. Silmänräpäystä myöhemmin natisivat teljet, ja avaimet\nkalisivat. Olin vankina tässä talossa.\n\nÄänistä ja askeleista päättäen saatoin huomata ympärilläni olevan\nuseita ihmisiä. Ymmärsin italiaa koko joukon paremmin kuin puhuin sitä,\nja voin siis varsin hyvin saada selkoa heidän puheistaan.\n\n\"Et kai ole tappanut häntä, Matteo?\"\n\n-- \"Mitä sitten, vaikka olisinkin.\" -- \"Sinun täytyisi todennäköisesti\ntehdä tiliä siitä tuomioistuimen edessä.\" -- \"Nehän antavat hänet joka\ntapauksessa tappaa, vai mitä?\" -- \"Kyllä, mutta ei ole minun eikä sinun\nasia tehdä se.\" -- \"Mitäs vielä! En ole tappanut häntä, sillä kuollut\nmies ei pure, ja tuo puraisi peukaloani vetäessäni säkkiä hänen päänsä\nympärille.\" -- \"Hän makaa kovin hiljaa.\" -- \"Pudisteles häntä vähän,\nniin pian näemme, että hänessä on henki tallella.\"\n\nKöysi, jolla minut oli sidottu, päästettiin irti, ja säkki otettiin\npois pääni ympäriltä. Makasin lattialla liikkumattomana, silmät\nummessa. -- \"Kautta kaikkien pyhimysten, etkös olekin taittanut niskat\nhäneltä!\" -- \"Ei, hän on vain pökertynyt. Muutoin olisi parempi, ettei\nhän koskaan tulisi tuntoihinsa.\" Tunsin käden soluvan takkini\nsisäpuolelle.\n\n\"Matteo on oikeassa\", sanoi ääni, \"hänen sydämensä jyskyttää kuin\nvasara. Anna hänen vaan maata, kylläpähän siitä tointuu.\"\n\nOdotin minuutin tai pari, sitten uskalsin luoda salaisen silmäyksen\nympärilleni. Alussa en voinut nähdä kerrassaan mitään, sillä olin ollut\nniin kauan pimeässä, ja huoneeseen, jossa olin, pilkisti vain heikko\nvalo! Mutta pian hoksasin, että pääni yläpuolella kaareutui kipsikatto,\njoka oli koristettu jumalten ja jumalattomien kuvilla. Se ei ollut\nmikään ryövärien luola, johon minut oli viety, vaan nähtävästi jonkin\nvenetsialaisen palatsin halli. Pysyen liikkumatta ja aivan hiljaa, minä\nsain nyt salaisesti nähdä vilahdukselta minua ympäröivät miehet. Siinä\noli gondolinohjaaja, ruskea, karkeapiirteinen oikein murhaajan näköinen\nhirtehinen, ja hänen vieressään kolme muuta miestä, yksi heistä oli\npieni, etukumarainen mies, jolla oli karski ilme kasvoillaan ja\navainnippu kädessä, toiset kaksi olivat kauniisiin livereihin puettuja\nnuoria palvelijoita. Kuunnellessani heidän keskusteluaan, selvisi\nminulle, että pieni mies oli hovimestari, ja ne kaksi muuta hänen\nkäskyläisiään. Heitä oli tosin neljä minua vastaan; mutta pieni\nhovimestari ei paljoakaan merkinnyt. Jos minulla olisi ollut ase,\nolisin minä hymyillyt tälle ylivoimalle; mutta jos käsin oli tapeltava,\nniin oli kuitenkin yksi heistä tarpeeksi ylivoimainen vastustaja,\nvaikka nuo kolme muuta miestä eivät häntä auttaisikaan. Viekkauden,\nmutta ei voiman täytyi tulla avukseni. Katselin ympärilleni keksiäkseni\njonkun keinon paeta ja tein tässä hommassa päälläni tahdottoman\nliikkeen. Vaikka se olikin vähäinen, ei se jäänyt kuitenkaan\nvartijaltani huomaamatta. \"Nouskaahan jaloillenne, pikku ranskalainen\",\nmörisi gondolinohjaaja, \"nouskaa ylös, sanon minä!\" Ja hän potkaisi\nminua toisen kerran.\n\nEi milloinkaan ole käskyä toteltu niin nopsasti kuin nyt.\nSilmänräpäyksessä olin jaloillani ja syöksyin hallin perälle päin. He\njäljissäni samalla tavalla kuin olen nähnyt englantilaisten koirien\nvainoavan kettua; mutta halli päättyi pitkään käytävään, jonne\nempimättä syöksyin. Tämä käytävä kääntyi vasemmalle, ja niin tulin\njälleen takaisin halliin. Vainoojani olivat lakkaamatta kintereilläni,\neikä minulla ollut aikaa siekailla. Syöksähdin rappusille, mutta kaksi\nmiestä tuli sieltä vastaan; vetäydyin takaisin ja koetin avata sitä\novea, josta minut oli tuotu sisään; mutta se oli suljettu suurella\nteljellä, jota ei saanut liikahtamaankaan. Gondolinohjaaja tavoitteli\nminua puukollaan, mutta annoin hänelle sellaisen potkun, että hän\nkeikahti nurin. Hänen veitsensä putosi kilahtaen kivilattialle, mutta\nen kerjennyt ottamaan sitä ylös, sillä nyt ilmestyi puolitusinaa muita,\njotka koettivat iskeä minuun kiinni. Kun yritin syöksyä heidän\nkeskitsensä, pani pieni hovimestari jalkansa eteeni, niin että lensin\nnurin; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä olin taas pystyssä ja\nvainoojieni otteesta vapautuneena murtauduin heidän lävitseen ja\npainelin hallin toisessa päässä olevaa ovea kohti. Onneksi pääsin sinne\nennen takaa-ajajiani ja huudahdin riemusta, kun lukko helposti aukeni;\nsillä huomasin, että tämä ovi vei ulos ja sitä myöten olisi pakoni\nselvä. Mutta olin unohtanut, missä kaupungissa olin. Jokainen talo on\nsamalla saari. Kun työnsin oven auki valmiina hyppäämään kadulle,\nheijastui valo hallista syvään, hiljaiseen, mustaan veteen, joka\nulottui aina ensimmäiselle rappuselle saakka. Peräydyin takaisin, ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä saavuttivat vainoojani minut. Mutta minua\nei ollut varsin helppo nitistää!\n\nPotkin heitä ja raivasin tietä vapaaksi, vaikka yhdelle heistä, joka\ninnokkaasti koetti pidellä minua kiinni tukasta, jäi koura täyteen\nhiuksiani. Pieni hovimestari löi minua avaimella, toisten hakatessa ja\nrepiessä; mutta vielä kerran pääsin heidän käsistään. Syöksyin suuria\nrappusia ylös ja tyrkkäsin auki tavattoman ison sivuoven, joka oli\naivan edessäni, mutta huomasin nyt, että kaikki ponnistukseni olivat\nolleet turhia.\n\nHuone, johon olin murtautunut, oli loistavasti valaistu. Kultaisine\nkynttiläkruunuineen, mahtavine pilareineen ja maalattuine seinineen ja\nkattoineen se oli ilmeisesti jonkun venetsialaisen palatsin suuri sali.\nTällaisia palatseja on sadoittain tässä eriskummallisessa kaupungissa,\nja muutamissa niistä on saleja, jotka kaunistaisivat vaikka Louvrea tai\nVersaillesta. Salin keskellä oli koroke, jolla istui puoliympyrään\nsijoittuneina kaksitoista miestä, kaikki Fransiskaanimunkkien tavoin\nmustiin kaapuihin puettuina ja silmät naamarin peitossa. Joukko\naseistettuja, raa'an näköisiä miehiä seisoi oven suussa, ja heidän\nkeskellään, koroketta vastapäätä, nuori, kevyen jalkaväen univormuun\npuettu mies. Kun hän käänsi päänsä, tunsin hänet. Hän oli kapteeni\nAuret, seitsemännestä rykmentistä; nuori baskilainen, jonka kanssa\ntalven aikana olin tyhjentänyt monta viinilasia. Hän oli kuoleman\nkalpea, miesparka, mutta hän käyttäytyi urheasti ryöväreitten joukossa,\njotka häntä ympäröivät. En unohda koskaan sitä toivon välkettä, joka\nloisti hänen silmistään, kun hän näki toverinsa tulevan saliin, ja sitä\nepätoivon ilmettä, joka tuli sijaan, kun hänelle selvisi, etten ollut\ntullut muuttamaan hänen kohtaloansa, vaan jakamaan sen.\n\nVoitte kuvitella näiden miesten hämmästystä, kun syöksyin sisään.\nVainoojani syöksyivät perässäni ja sulkivat oven, niin ettei voinut\nolla puhettakaan enemmistä pakoyrityksistä. Juuri tällaisina hetkinä\nluontoni nousee voimaansa. Täysin arvokkaasti astuin tuomioistuimen\neteen. Nuttuni oli puolittain riekaleina, tukkani epäjärjestyksessä ja\npääni vuoti verta, mutta katseessani ja asennossani oli jotakin, joka\nantoi heidän ymmärtää, ettei mikään tavallinen mies ollut heidän\nedessään. Ei ainoakaan käsi liikahtanut minua pidättämään, ja ennen en\npysähtynyt, ennenkuin seisoin erään pienen, vanhan ja hirvittävän\nnäköisen miehen edessä, jonka harmaa parta ja käskevä ilme sanoi\nminulle, että hän oli sekä ikänsä että arvonsa puolesta ensimmäinen.\n\n\"Herra\", sanoin minä, \"te tahdotte kenties sanoa minulle, mistä syystä\nväkivaltaisesti on hyökätty kimppuuni ja tuotu minut tänne. Olen\nkunniallinen soturi kuten tuokin upseeri tuolla, ja minä vaadin, että\nviipymättä laskette meidät molemmat vapaiksi.\"\n\nSanojani seurasi pahaa ennustava hiljaisuus. Ei ole miellyttävää seisoa\nkahdentoista naamioidun henkilön edessä, ja tuntea kahdentoista\nkostonhimoisen italialaisen silmien kiinteästi tuijottavan. Seisoin,\nkuten ylpeän sotilaan sopi, ja en voinut olla ajattelematta, kuinka\npaljon huomiota arvokkaisuuteni ja ryhtini tuotti Conflansin\nhusaareille. En usko, että joku muu olisi käyttäytynyt paremmin näissä\nvaikeissa olosuhteissa; minä katselin pelottomasti edessäni olevia\nkolkkoja miehiä ja odotin vastausta. Harmaapartainen keskeytti vihdoin\nhiljaisuuden.\n\n\"Kuka on tämä mies?\" kysyi hän.\n\n\"Hänen nimensä on Gerard\", sanoi pieni hovimestari ovelta.\n\n\"Eversti Gerard\", sanoin minä. \"En tahdo teitä pettää, olen Etienne\nGerard, useita kertoja mainittu pikasanomissa ja suositeltu\nkunniamiekan saantiin. Olen kenraali Suchet'n adjutantti ja vaadin,\nettä minut viipymättä päästetään vapaaksi, samoin kuin aseveljenikin,\njoka tuolla seisoo.\"\n\nSama kauhua herättävä hiljaisuus vallitsi salissa, ja samat kaksitoista\nsäälimätöntä silmäparia tuijottivat minuun. Harmaapartainen rupesi\njälleen puhumaan.\n\n\"Hänen vuoronsa ei ole vielä, kaksi nimeä on listalla ennen häntä.\" --\n\n\"Hän pääsi käsistämme ja syöksyi tänne.\"\n\n\"Odottakoon kunnes vuoronsa tulee; viekää hänet alas puukellariin.\" --\n\n\"Mutta jos hän tekee vastarintaa, teidän ylhäisyytenne?\" --\n\n\"Työntäkää puukko hänen ruumiiseensa. Tuomioistuin on teidän\npuolellanne. Viekää hänet pois, kunnes olemme tehneet selvän näistä\ntoisista.\"\n\nMiehet tulivat luokseni; silmänräpäyksen ajan ajattelin tehdä\nvastarintaa. Olisin saavuttanut sankarikuoleman; mutta kuka oli täällä\nsitä näkemässä ja todistamassa? Ei auttanut muu kuin mukautua\nkohtaloonsa. Olen ollut niin monissa vaaroissa ja olen aina selviytynyt\nniistä onnellisesti, niin että olen oppinut luottamaan onnentähteeni.\nAntauduin siis näiden lurjusten käsiin, ja minut vietiin ulos salista;\ngondoolinohjaaja kulki vieressäni puukko valmiina kädessään. Luin hänen\nilkeistä silmistään, että hänelle olisi ollut todellinen tyydytys, jos\nolisin antanut hänelle aihetta syöstä sen ruumiiseeni.\n\nKerrassaan omituisia nämä Venetsian suuret rakennukset -- palatsit,\nlinnoitukset ja vankilat, kaikki löytyy niissä. Minut vietiin pitkän\nkäytävän läpi, joka päättyi pimeisiin kivirappusiin, joita myöten\ntultiin erääseen lyhyeen käytävään, jossa oli kolme ovea. Minut\ntyönnettiin yhdestä näistä sisälle, ja ovi pantiin lukkoon. Ainoa valo,\njoka tunkeutui luokseni, tuli pienestä käytävän puoleisen seinän\nhalkeamasta. Hapuillen ja tunnustellen minä tutkin huolellisesti\nkomeron, johon olin joutunut. Päättäen siitä, mitä olin kuullut,\nymmärsin, että minut vietäisiin täältä pian tuomioistuimen eteen; mutta\nluontoni on sellainen, etten koskaan voi jättää mitään pelastumisen\nmahdollisuutta koettelematta.\n\nKopin kivilattia oli niin kostea, ja muurit parin jalan korkeudelta\nniin homehtuneet, että oli selvä, että se oli veden alla. Vain vino\nreikä katon rajassa oli ainoa aukko, josta saattoi tulla valoa ja\nilmaa. Sen kautta näin kirkkaan tähden minulle tuikkivan, ja se herätti\nminussa toivoa ja lohdutusta. En ole koskaan ollut uskovainen,\nvaikkakin sellaista ihmistä olen aina kunnioittanut; mutta muistan,\nettä sinä yönä, kun tähti tuikki minulle, näytti se minusta\nkaikkinäkevältä silmältä, ja minusta tuntui samalta, miltä nuoresta,\nhuolestuneesta rekryytistä täytyy tuntua taistelussa, kun hän näkee\neverstinsä tyynen katseen kääntyvän häneen.\n\nVankilassani oli kolme seinää kivestä, mutta neljäs oli puusta, ja\nhuomasin, että se oli aivan äskettäin siihen tehty. Todennäköisesti oli\nsiihen laitettu väliseinä, ja siten jaettu suuri koppi kahteen pieneen.\nMutta eivät vanhat muurit eivätkä kurjat ikkunat tarjonneet mitään\nmahdollisuutta pakenemiseen, yhtävähän kuin jykevä ovikaan. Puuseinä\noli siis ainoa, jota kannatti tutkia. Järki sanoi minulle, että jos\ntunkeutuisin sen läpi -- mikä ei näyttänyt vaikealta -- tulisin vain\ntoiseen koppiin, yhtä ahtaaseen kuin se, jossa nyt olin. Kuitenkin olen\naina kernaimmin halunnut toimia kuin panna kädet ristiin, ja tutkin\nsiitä syystä puuseinää hyvin huolellisesti. Kaksi lautaa oli niin\nkehnosti lyöty yhteen, että saatoin ne helposti irroittaa. Haeskelin\nympäristöstäni jotain asetta ja löysin nurkasta vanhan sängynjalan.\nPanin sen toisen pään lautojen väliin, ja olin juuri vääntämäisilläni\nne erilleen, kun nopeitten askelten kaiku sai minut pysähtymään ja\nkuuntelemaan.\n\nToivon, että voisin unohtaa sen, mitä nyt kuulin. Olen nähnyt monien\nsatojen miesten kaatuvan sodassa, ja olen itsekin ollut samassa\nvaarassa monen monta kertaa; mutta sehän oli vain jaloa kilvoittelua ja\nsotilasvelvollisuuksien täyttämistä. Se oli jotain aivan toista kuin\nkuulla ihmistä murhattavan tässä pyöveleitten luolassa. Kuulin kuinka\njotakuta tyrkittiin käytävässä, jotakuta, joka teki vastarintaa ja joka\nheittäytyi oveani vasten ohimennessään. Häntä tuotiin varmaankin\nkolmannesta kopista, joka oli kauimpana minun komerostani. \"Auttakaa,\nauttakaa!\" huusi hän, ja sitten kuulin iskun ja kiljahduksen.\n\"Auttakaa, auttakaa!\" huusi hän uudelleen, ja sen perästä: \"Gerard!\neversti Gerard!\" Jalkaväen kapteeniparka oli siellä murhaajien käsissä.\nPäästin huudahduksen ja potkin ovea; kuulin hänen vielä kerran\nhuutavan, ja sitten oli kaikki hiljaista. Minuuttia myöhemmin kuulin\njonkinlaista veden loiskinaa, ja tiesin, ettei ihmissilmä enää koskaan\nsaisi nähdä Auret'a. Hän oli mennyt samaa tietä kuin niin monet sadat\nmuut, joiden nimet sinä talvena Venetsiassa katosivat rykmentin\nnimiluetteloista.\n\nAskeleita kuului jälleen käytävässä, ja ajattelin, että nyt tultiin\nhakemaan minua. Mutta sen sijaan avattiin viereisen kopin ovi, ja joku\nvietiin sieltä ulos. Kuulin askeleitten kääntyvän rappusia ylös. Kävin\nheti lautoihin käsiksi, jotka jonkun minuutin työskenneltyäni sain niin\nirti, että saatoin ottaa ne pois paikoiltaan. Aukon läpi ryömien\ntulin nyt toiseen koppiin, joka oli, kuten otaksuin, toinen puoli\nhuoneestani. Ei ollut helpompi paeta täältä kuin omasta kopistanikaan,\nsillä täällä ei ollut toista lautaseinää, ja ovi oli lukossa. Oli\nmahdotonta keksiä jotain jälkeä siitä onnettomasta, joka oli täältä\nlaahattu pois. Palasin jälleen omaan koppiini, asetin laudat\npaikoilleen ja kokosin kaiken rohkeuteni odotellen milloin minut\nvietäisiin tuomioistuimen eteen, mikä todennäköisesti oli samaa kuin\nmeneminen kuoleman kouriin.\n\nKesti kauan, mutta lopulta kuului askeleita käytävässä, ja minä\nvalmistauduin uudelleen olemaan jonkun murhan todistajana sekä\nkuulemaan uhri-paran kiljuntaa. Mutta ei kumpaakaan tapahtunut. Vanki\nsuljettiin väkivallatta koppiin. En saanut aikaa tirkistellä raosta,\nsillä seuraavassa silmänräpäyksessä lyötiin oma oveni auki, ja petollinen\ngondolinohjaaja ja eräs toinen mies astuivat koppiini. \"Tulkaa,\nranskalainen\", sanoi hän. Hän piti verellä tahrattua veistänsä suuressa\nkarvaisessa kädessään, ja luin hänen silmistään, että hän odotti vain\nsopivaa syytä työntääkseen sen sydämeeni. Vastarinta oli turha.\nSeurasin sanaakaan puhumatta. Minut vietiin kiviportaita ylös siihen\nkomeaan saliin, missä aikaisemmin olin seisonut salaisen tuomioistuimen\nedessä. Minut tyrkättiin sisään, mutta hämmästyksekseni huomasin, etten\nollut se, johon tuomioistuimen huomio oli kiintynyt. Yksi sen\njäsenistä, pitkä, nuori mies, seisoi tuomioistuimen edessä, puhuen\nmatalalla, rukoilevalla äänellä. Hänen äänensä vapisi levottomuudesta,\nja hänen kätensä tekivät kummallisia liikkeitä tai pusertuivat ristiin\nankarassa mielenliikutuksessa. \"Te ette voi tehdä sitä! Te ette voi\ntehdä sitä!\" huusi hän. \"Minä rukoilen tuomioistuinta harkitsemaan\npäätöstänsä.\" -- \"Astu syrjään, veli!\" sanoi vanha mies, joka johti\nkokousta. \"Se asia on ratkaistu, ja nyt on toisen vuoro.\"\n\n-- \"Taivaan tähden, olkaa sääliväinen\", huusi nuori mies. -- \"Me olemme\njo olleet sääliväisiä\", vastasi toinen. \"Kuolema olisi ollut\nsellaisesta rikoksesta vähäpätöinen rangaistus. Olkaa nyt hiljaa ja\nantakaa oikeuden jatkaa työtään!\" Näin nuoren miehen epätoivon\nvaltaamana vaipuvan tuolilleen. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa\ntutkiskella, mikä hänen mieltänsä niin liikutti, sillä hänen yksitoista\nvirkaveljeänsä olivat jo kiinnittäneet synkän katseensa minuun.\nRatkaiseva hetki oli käsissä.\n\n\"Tekö olette eversti Gerard?\" lausui tuo kauhua herättävä vanha mies.\n\n\"Minä olen.\" -- \"Senkö ryövärin adjutantti, joka kutsuu itseään\nkenraali Suchet'ksi ja joka toimii tuon Pääryövärin Bonaparten\nnimessä?\"\n\nOlin vastaamaisillani hänelle, että hän oli valehtelija, mutta aikanaan\non vastaan sanottava, aikanaan vaiettava.\n\n-- \"Olen kunnollinen soturi\", sanoin minä, \"olen totellut saamiani\nmääräyksiä ja tehnyt velvollisuuteni.\"\n\nVeri nousi vanhan miehen päähän, ja hänen silmänsä hehkuivat naamion\nläpi.\n\n\"Te olette varkaita ja ryöväreitä kaikki tyyni\", huusi hän. \"Mitä\nteillä on täällä tekemistä? Te olette ranskalaisia. Miksi ette pysy\nRanskassa? Olemmeko pyytäneet teitä tänne Venetsiaan? Missä ovat meidän\ntaulumme? Missä ovat San Markuksen hevoset? Keitä te olette ryöstämään\nnäitä aarteita, joita esi-isämme ovat niin monien vuosisatojen aikana\nkoonneet? Venetsia oli suuri kaupunki, silloin kuin Ranska oli vielä\nautio. Teidän juopot ja tappelunhaluiset taitamattomat sotamiehenne\novat hävittäneet pyhimysten ja sankariemme muistomerkkejä. Mitä teillä\non tähän sanomista?\"\n\nHän oli tosiaankin kauhea vanha mies, hänen harmaa partansa törrötti\njäykkänä raivosta, ja hän sähisi lyhyet kysymyksensä kuin viili koira.\nOlisin voinut sanoa hänelle, että hänen taulunsa olivat hyvässä\nturvassa Pariisissa, etteivät hänen hevosensa olleet suurenkaan melun\narvoisia, ja että hän voi nähdä sankareita -- en halunnut sanoa mitään\npyhimyksistä tarvitsematta mennä takaisin esi-isien luo, niin,\ntarvitsematta liikahtaa tuolistaankaan; tämän kaiken olisin voinut\nsanoa hänelle, mutta se olisi ollut samaa kuin väitellä uskonnosta\nmamelukkien kanssa. Kohautin olkapäitäni enkä vastannut mitään.\n\n\"Vangilla ei ole mitään sanottavaa puolustukseksensa\", sanoi eräs\nnaamioiduista tuomareistani.\n\n-- \"Onko kenelläkään mitään muistuttamista ennen tuomion julistamista?\"\nkysyi vanha mies antaen katseensa siirtyä tuomarista toiseen. --\n\"Minulla on kyllä jotain muistuttamista\", sanoi yksi heistä, \"mutta\nminun on vaikea esittää se loukkaamatta erään veljen tunteita, tahdon\nsenvuoksi vain huomauttaa, että on olemassa aivan erikoinen syy tuomita\ntälle upseerille oikein esimerkillinen rangaistus.\" -- \"En ole sitä\nunohtanut\", vastasi presidentti. Kääntyen nuoren epätoivoisen miehen\npuoleen hän sanoi: \"Veli, jos tuomioistuimen täytyy toimia tässä\nasiassa vastoin teidän toivomuksianne, tahtoo se antaa teille runsaan\nkorvauksen eräässä toisessa.\" --\n\nNuori mies, joka minun tullessani oli puhunut tuomioistuimen edessä,\nhorjui jaloillaan. \"En voi kestää sitä. Teidän ylhäisyytenne suokoon\nminulle anteeksi. Tuomioistuin voi toimia ilman minua. Olen sairas.\nOlen järjiltäni.\" Käsiään hurjasti heilutellen syöksyi hän ulos\nsalista. -- \"Antaa hänen mennä\", virkkoi vanha mies. \"Onhan enemmän\nkuin voi vaatia lihalta ja vereltä, että hän jäisi tämän katon alle.\nMutta hän on oikea venetsialainen, ja kun ensimmäinen suvi on ohi,\ntulee hän ymmärtämään, ettemme voineet toimia toisin.\"\n\nMinut oli unohdettu tämän kohtauksen aikana, ja vaikka olenkin mies,\njoka ei ole tottunut tulemaan laiminlyödyksi, olisin ollut peräti\nonnellinen, jos olisin saanut jäädä huomaamattomaksi. Mutta nyt katsoi\nvanha presidentti jälleen minuun kuin tiikeri, joka palaa saaliinsa\nluo. \"Te saatte maksaa kaikesta; on oikeus ja kohtuus, että sen\nteette\", puhui hän. \"Te, nousukas seikkailija ja muukalainen olette\nrohjennut luoda silmänne Venetsian doogin pojantyttäreen, joka oli jo\nkihloissa Lorendansin perillisen kanssa. Se, joka nauttii tällaisia\netuoikeuksia, saa maksaa niistä kalliisti.\"\n\n\"Ei suinkaan enempää kuin mikä niiden arvo on\", sanoin minä. --\n\"Puhumme siitä sitten, kun olette suorittanut osan velastanne\", sanoi\nhän; \"luulenpa ettette silloin ole niin kovin suuri suustanne. Matteo,\nvie vanki takaisin koppiin. Nyt on maanantai-yö. Älkää antako hänelle\nruokaa eikä juomaa, ja tuokaa hänet jälleen tuomioistuimen eteen\nkeskiviikkona yöllä. Olemme silloin päättäneet, millä tavalla hänen on\nkuoltava.\"\n\nTämä ei ollut mikään miellyttävä käänne, mutta se oli kuitenkin\nlykkäys, ja vähäisestäkin armosta on kiitollinen, kun sivullaan on\nhurjimus veren tahraama puukko kädessään. Mies veti minut pois salista,\nja sysäsi portaita alas koppiin. Ovi lukittiin, ja minut jätettiin\nomiin mietteisiini.\n\nEnsimäinen ajatukseni oli laittautua yhteyteen onnettomuustoverini\nkanssa. Odotin kunnes askeleet olivat häipyneet, otin sitten varovasti\nlaudat paikoiltaan ja kurkistin sisään. Valo oli niin heikko, että töin\ntuskin saatoin eroittaa haamun, joka oli kyyristynyt nurkkaan. Mutta\nvoin eroittaa äänen, joka rukoili niin, kuin rukoilee se, joka on\nkuolemantuskassa. Laudat mahtoivat ritistä, sillä kuulin hämmästystä\nilmaisevan huudahduksen.\n\n\"Rohkeutta, ystävä, rohkeutta!\" sanoin minä. \"Kaikki ei ole vielä\nhukassa. Rohkeutta, sillä Etienne Gerard seisoo vierellänne.\" --\n\"Etienne!\" -- Se oli naisen ääni -- ääni, joka aina soi korvissani kuin\nmusiikki. Minä pujottauduin aukosta sisälle ja kiedoin hänet syliini.\n\"Lucia! Lucia!\" huusin minä.\n\nNyt kuului pitkän aikaa vain Lucia! ja Etienne! sillä tällaisena\nhetkenä ei voi sanoa muuta. Hän tointui ensin. \"Voi, Etienne, ne\ntappavat sinut. Kuinka sinä olet joutunut heidän käsiinsä?\"\n\n-- \"Vastatessani kirjeeseesi.\" -- \"Kirjeeseeni? En ole kirjoittanut\nmitään kirjettä.\"\n\n\"Ne kamalat roistot! Entäs sinä?\"\n\n\"Juuri kuten sinäkin, Lucia, en minäkään ole mitään kirjettä\nkirjoittanut.\"\n\n\"He ovat kiertäneet meidät molemmatkin samaan paulaan.\"\n\n\"Minusta ei ole väliä, Lucia, minua ei uhkaa mikään vaara; ne ovat\nlähettäneet minut aivan yksinkertaisesti takaisin koppiini.\"\n\n\"Voi, Etienne, Etienne, ne tappavat sinut; Lorenzo on täällä.\"\n\n\"Se vanha harmaapartainenko?\"\n\n\"Ei, ei, nuori, tummaverinen mies. Hän rakasti minua, ja minä luulin\nrakastavani häntä, kunnes -- kunnes opin tuntemaan, mitä rakkaus on,\nEtienne. Hän ei koskaan anna sinulle anteeksi. Hänen sydämensä on\nkivestä.\"\n\n\"Tehkööt minulle mitä tahtovat, he eivät ainakaan voi ryöstää minulta\nmenneitten päivien onnea, Lucia. Mutta sinä -- miten käy sinun?\"\n\n-- \"Ah, siitä ei kannata puhua. Hetkinen tuskaa ja sitten on kaikki\nohitse. He pitävät sitä häpeän merkkinä, mutta minä olen kantava sitä\nkunniamerkkinä, koska sinun tähtesi saan sen.\"\n\nHänen sanansa saivat vereni jähmettymään. Kaikki seikkailuni eivät\nolleet mitään verrattuina siihen hirveään tuskaan, joka minut nyt\nvaltasi.\n\n\"Lucia! Lucia!\" huudahdin minä, \"taivaan tähden sano minulle, mitä nuo\nryövärit aikovat sinulle tehdä. Sano se minulle, Lucia, sano.\"\n\n\"Minun ei pitäisi sanoa sitä sinulle, Etienne, sillä sinusta se tuntuu\npahemmalta kuin mitä se itse asiassa on. Mutta teen sen kumminkin,\njotta et luulisi sen olevan jotain vieläkin pahempaa. Presidentti on\nmäärännyt, että toinen korvistani on leikattava ollakseni ainiaaksi\nmerkitty, sentähden että olen rakastanut ranskalaista.\"\n\nHänen korvansa! Tuo pieni rakas korva, jota niin usein olin suudellut.\nKoettelin kädellä hänen sametin pehmeää korvalehteään, tullakseni\nvakuutetuksi, ettei tätä pyhäinhäväistystä oltu vielä tehty. Vannon,\nettä vain ruumiini yli he voisivat päästä käsiksi tähän korvaan. --\n\"Älä välitä siitä, Etienne -- mutta olen kuitenkin iloinen, että\nhiukkasen välität.\"\n\n\"Ne eivät tule sinuun koskemaan -- nuo pirut.\"\n\n\"Toivon vielä, Etienne. Lorenzo on siellä. Hän vaikeni, kun tuomioni\njulistettiin, mutta hän on varmasti puhunut puolestani, sittenkuin\nminut oli viety pois.\"\n\nNiin onkin. Kuulin hänen puhuvan.\n\n\"Hän on varmaankin pehmittänyt heidän sydämensä.\"\n\nTiesin, ettei niin ollut, mutta kuinka olisin voinut sanoa sitä\nhänelle? Ja kuitenkin olisin hyvin voinut sen tehdä, sillä naisen\nvarmalla vaistolla hän arvasi sen vaikenemisestani.\n\n\"He eivät tahtoneet kuulla häntä! Älä pelkää sitä kertoa minulle,\nrakas! Sinä saat nähdä, että ansaitsen urhoollisen soturin rakkauden.\nMissä Lorenzo nyt on?\"\n\n\"Hän poistui salista.\"\n\n\"Silloin on hän varmasti poistunut koko palatsista.\"\n\n\"Niin luulen.\"\n\n\"Hän on jättänyt minut oman onneni nojaan. Etienne! He tulevat!\"\n\nKuulin tosiaankin etäältä askeleita ja avainten helinää. Miksi he nyt\ntulivat, kun ei kerran ollut muita vankeja tuotavana oikeuden eteen?\nHe tulivat siis täyttämään rakastetulleni tuomittua hirmuista\nrangaistusta! Seisoin Lucian ja oven välissä ja tunsin jäsenissäni\nleijonan voimat. Ennen työntäisin talon nurin kuin sallisin heidän\nkoskea Luciaan.\n\n\"Mene takaisin! Mene takaisin\", huusi hän, \"ne tappavat sinut, Etienne.\nMinun henkeni ei ole vaarassa. Rakkautesi tähden, mene takaisin,\nEtienne. Ei se ole mitään. En päästä ääntäkään. Et tiedä siitä mitään,\nennenkuin se on jo ohi.\"\n\nHän painiskeli kanssani, tuo hento olento, ja jollain ihmeellisellä\nvoimalla veti hän minut aukon luokse. Mutta päähäni pälkähti salaman\nnopea ajatus.\n\n\"Me voimme pelastua\", kuiskasin minä. \"Tee nopeasti ja vastustelematta\nmitä käsken. Mene minun koppiini. Nopeasti!\"\n\nTyönsin hänet aukon läpi ja autoin häntä asettamaan laudat paikoilleen.\nOlin ottanut hänen viittansa. Sen kietaisin ympärilleni ja ryömin kopin\npimeimpään nurkkaan. Siellä makasin, kun ovi aukeni, ja useita miehiä\ntuli sisään. Olin päätellyt, ettei heillä ollut lyhtyä mukanaan, koska\nhe eivät sitä ennenkään olleet käyttäneet. Heidän silmissään minä\nnäytin mustalta möhkäleeltä maatessani siinä nurkassa.\n\n\"Tänne valoa\", sanoi eräs miehistä. -- \"Ei, ei, piru vieköön!\", huusi\nraaka ääni, josta tunsit Matteo-roiston. \"Tämä on pilaa, josta minä en\npidä, ja kuta enemmän sitä tuumailen, sen vähemmin minua haluttaa sitä\ntehdä. Olen hyvin pahoillani, Signora, mutta tuomioistuimen käskyä\ntäyty; noudattaa.\"\n\nEnsimmäinen ajatukseni oli ponnahtaa ylös ja syöksyä ulos avonaisesta\novesta. Mutta mitä se Luciaa hyödyttäisi! Edellyttäen, että pääsisin\npakoon, olisi hän heidän vallassaan, kunnes tulisin takaisin avun kera,\nsillä yksin en voinut häntä pelastaa. Kaikki tämä välähti salaman\nnopeudella päässäni ja tulin siihen johtopäätökseen, että ainoa keino\noli maata hiljaa, odottaa mitä tuleman piti ja antautua kohtalon\nhuomaan. Miehen karkea käsi kopeloitsi tukassani -- tukassani, jota\nvain naisen käsi oli kosketellut. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän\ntarttunut korvaani, ja väristys, ikäänkuin jos minua olisi poltettu\ntulisella raudalla, kulki ruumiini läpi. Purin huuliani voidakseni olla\nhuutamatta ja tunsin veren vuotavan pitkin niskaani ja selkääni.\n\n\"Kas niin! Tattis taivaalle, että se on ohi\", sanoi mies taputtaen\nminua ystävällisesti poskelle. \"Olette ollut urhea tyttö, signora, sen\nvoin teistä sanoa, mutta toivoisin, että teillä olisi ollut parempi maku\nkuin rakastua ranskalaiseen. Saatte kiittää häntä ettekä minua siitä,\nmitä minun on nyt täytynyt teille tehdä.\"\n\nMitäpä saatoin tehdä muuta kuin maata aivan hiljaa ja kiristellä\nhampaitani avuttomuudessani. Samalla kuitenkin lievensi tuskaani ja\nraivoani se ajatus, että olin kärsinyt naisen puolesta, jota rakastin.\nMiesten tapa aina on sanoa naisille, että he mielellään kärsisivät mitä\ntuskaa tahansa heidän tähtensä; mutta minun etuoikeutenani oli näyttää,\netten ollut luvannut enempää kuin saatoin täyttää. Ajattelin myös,\nkuinka jalona tekoani pidettäisiin, kun tämä tapaus kerran tulisi\ntunnetuksi, ja kuinka ylpeitä Conflansin husaarit tulisivat olemaan\neverstistään. Nämä ajatukset auttoivat minua kärsimään hiljaa, veren\nlakkaamatta virratessa niskaani pitkin ja tipahdellessa kivilattialle.\n\nMutta veren tipahteleminen oli vähällä saattaa minut turmioon.\n\n\"Hänestä vuotaa vahvasti verta\", sanoi eräs miehistä. \"Parasta on, että\nhaet haavurin, muuten löydät hänet huomenna kuolleena.\"\n\n\"Hän makaa aivan hiljaa, eikä ole suutansa avannut\", sanoi toinen.\n\"Säikähdys on tappanut hänet.\"\n\n\"Joutavia, nuori nainen ei kuole niinkään helposti\", arveli Matteo.\n\"Olen sitä paitsi leikannut vain pienen palasen; pääasiahan on, että\ntuomioistuimen merkki on häneen tosiaan lyöty. Nouskaa ylös, signora,\nnouskaa ylös!\"\n\nHän tarttui hartioihini ja sydämeni lakkasi lyömästä pelosta, että hän\ntuntisi olkaimet viitan alla.\n\n\"Kuinka on laitanne?\" kysyi hän. En vastannut mitään. -- \"Piru vieköön,\ntoivoisinpa, että olisin tässä miehen, enkä naisen kanssa tekemisissä,\nvaikka hän onkin Venetsian kaunein nainen\", lausui gondolinohjaaja.\n\"Tänne Nicola, lainaa minulle nenäliinaasi ja tuo valoa.\"\n\nKaikki oli menetetty. Pahin oli tapahtunut. Ei mikään minua voinut\npelastaa. Makasin yhä kokoon kyyristyneenä nurkassani, mutta jokainen\nlihas ruumiissani oli jännitetty kuten villillä kissalla, joka on\nvalmis hyppäämään. Jos minun olisi kuoltava, olin päättänyt, että\nkuolemani piti olla elämäni arvoinen.\n\nYksi miehistä oli mennyt hakemaan lyhtyä, Matteo koetti nenäliinalla\nsaada verenvuodon pysähtymään; tuossa tuokiossa olisi salaisuuteni\nkeksitty, mutta äkkiä nousi Matteo pystyyn jääden liikkumattomana\nseisomaan. Samassa silmänräpäyksessä kuulin sekavaa äänten sorinaa pääni\nyläpuolella olevan ikkunan luota. Airojen kitinä yhtyi ihmisääniin.\nSitten koputettiin ulko-ovelle, ja peloittava ääni jymisi: \"Aukaiskaa!\nAukaiskaa keisarin nimessä!\"\n\nKeisari! Kuten pahat henget pötkivät pakoon pyhimyksen nimeä\nmainittaessa, niin kiiruhtivat nyt säikähtynein huudahduksin Matteo,\npalvelijat, hovimestari, miehet, koko ryövärijoukko pakoon tämän sanan\nkuullessaan. Laukaus pamahti, sitten kirveen isku, ja ovi murrettiin\nauki. Käytävästä kuului sitten aseitten helinää ja ranskalaisten\nsotamiesten huutoja. Seuraavassa silmänräpäyksessä juoksi eräs heistä\nportaita alas ja syöksyi suoraan koppiini. \"Lucia!\" huudahti hän.\n\"Lucia!\" Hän seisoi himmeässä valossa, hengästyneenä ja kykenemättä\npuhumaan. Lopulta hän virkkoi: \"Enkö ole näyttänyt sinulle, kuinka\nsuuresti sinua rakastan? Saatoinko enempää tehdä todistaakseni sen\nsinulle? Olen kavaltanut maani, olen rikkonut valani, olen syössyt\nystäväni onnettomuuteen ja pannut henkeni alttiiksi sinut\nvapauttaakseni.\"\n\nSe oli nuori Lorenzo Loredan, rakastaja, jonka olin lyönyt laudalta.\nMinun kävi häntä sääliksi tällä hetkellä; mutta kukin on itseään\nlähinnä rakkaudessa, ja sille, joka menettää pelin on ainoana\nlohdutuksena sen menettäminen miellyttävälle ja arvossapidetylle\nvoittajalle. Aioin tämän hänelle selittää, mutta ensimmäiset sanani\nkuultuaan hän vavahti hämmästyksestä, juoksi käytävään, otti siellä\nriippuvan lampun ja valaisi sillä kasvojani.\n\n\"Tekö se olettekin, te, ilkiö!\" huusi hän. \"Te kirottu ranskalainen.\nTeidän täytyy maksaa minulle se vääryys, jonka olette tehnyt minulle.\"\n\nMutta samassa hetkessä hän huomasi kasvojeni kalpeuden ja veren, joka\nlakkaamatta vuoti korvastani.\n\n\"Mitä tämä on?\" kysyi hän. \"Minkä vuoksi olette menettänyt korvanne?\"\n\nVoitin heikkouteni, ja pitäen nenäliinaa korvassani, nousin pystyyn\nhusaarien ylpeänä everstinä.\n\n\"Kärsimäni vahinko ei merkitse mitään, herra. Teidän suostumuksellanne,\nhyvä herra, emme enää puhu näin vähäpätöisestä ja henkilökohtaisesta\nasiasta.\"\n\nMutta Lucia oli tunkeutunut kopistaan ja kertoi koko jutun, samalla\nhyväillen Lorenzon käsivartta.\n\n\"Tämä jalo herrasmies astui minun paikalleni, Lorenzo! Hän on kärsinyt\npelastaakseen minut.\"\n\nNäin italialaisen kasvoista, mikä taistelu hänen sisimmässään kävi, ja\ntunsin myötätuntoa häntä kohtaan. Lopulta ojensi hän minulle kätensä.\n\n\"Eversti Gerard, te olette suuren rakkauden arvoinen. Annan teille\nanteeksi, sillä vaikka olettekin tehnyt minulle vääryyttä, olette\npyytänyt anteeksi jalolla tavalla. Mutta ihmettelen suuresti, että\ntapaan teidät elävänä. Poistuin tuomioistuimesta ennenkuin teidät\ntuomittiin, mutta ymmärsin, ettei ketään ranskalaista kohtaan\nosoitettaisi armahtavaisuutta senvuoksi, että he ovat hävittäneet\nVenetsian taideteoksia.\"\n\n\"Hän ei ole niitä hävittänyt\", huudahti Lucia, \"hän on auttanut\nsäilyttämään niitä palatsissamme.\"\n\n\"Ainakin yhtä niistä\", sanoin minä suudellen hänen kättänsä.\n\nTällä tavalla, ystäväni, tulin menettäneeksi korvani. Kaksi päivää\nyöllisen seikkailuni jälkeen löydettiin Lorenzo sydän lävistettynä Sant\nMarkustorilta. Tuomioistuimen jäsenistä ja sen pyöveleistä ammuttiin\nMatteo ja kolme muuta, toiset karkoitettiin kaupungista. Lucia,\nrakastettu Luciani vetäytyi Muranon luostariin, sittenkuin ranskalaiset\nolivat poistuneet Venetsiasta. Siellä hän on luultavasti vieläkin\nihastuttavana abbedissana, joka kenties jo aikoja sitten on unohtanut\nne päivät, jolloin sydämemme sykkivät toisiaan vastaan, koko maailman\ntuntuessa niin pieneltä verrattuna siihen rakkauteen, joka paloi\nsuonissamme. Tai ehkei niin ole kumminkaan käynyt. Ehkäpä hän ei ole\nvoinut unohtaa. Voi olla hetkiä, jolloin hänen sielunsa rauha\nhäiriintyy, kun hän muistelee vanhaa soturia, joka häntä ammoin\nhäipyneinä päivinä rakasti. Nuoruus ja intohimot ovat olleet ja\nmenneet, mutta gentlemannin sydän ei koskaan muutu, ja Etienne Gerard\ntahtoo taivuttaa harmaan päänsä hänen edessään ja mielellään uhrata\ntoisenkin korvansa häntä palvellakseen.\n\n\n\n\nII.\n\nKorsikalainen veljeskunta.\n\n\nKun keisari tarvitsi reilua sotamiestä, muisti hän aina armollisesti\nEtienne Gerardin nimen, ja harvoin hän sen unohti palkintojen\njaossakaan.\n\nHämmästyttävät tosiseikat, jotka nyt aion kertoa, olen pitänyt salassa\nniin kauan kuin keisari eli, siitä syystä, että annoin hänelle\nsellaisen lupauksen, mutta en huomaa kenenkään vahingoittuvan, jos nyt\nkerron sen tärkeän osan, joka minulla oli ja jonka johdosta tulin\nsalaiseen liittoon keisarin kanssa. Kun keisari palasi kotiin\nPariisiin rauhanjulistuksen jälkeen vuonna 1807, vietti hän suurimman\nosan ajastaan keisarinnan luona ja Fontainebleaun hovissa.\nHusaarirykmenttimme ja kaartin ratsutaitoiset jääkärit sijoitettiin\nmyös hoviin. Se on, kuten tiedätte, vain pieni, suurten metsien\nsiimeksessä oleva kaupunki, ja oli merkillistä nähdä sen täyttyvän\nsuurherttuoista ja prinsseistä, jotka pyörivät Napoleonin ympärillä,\nkuten koirat herransa ympärillä, jokainen toivoen saavansa jonkun\nluupalasen. Kaduilla kuuli puhuttavan enemmän saksaa kuin ranskaa,\nsillä ne, jotka olivat meitä auttaneet viimeisessä taistelussa, olivat\ntulleet pyytämään palkintoa, ja ne, jotka olivat taistelleet meitä\nvastaan, olivat tulleet koettamaan torjua rangaistustaan.\n\nJa säännöllisesti joka aamu ratsasti pieni mies, jolla oli kalpeat\nkasvot ja kylmät, harmaat silmät, metsästämään vaiteliaana ja\nluoksepääsemättömänä, ja koko seurue tuli hänen perässään, koettaen\nsiepata jonkun sanan hänen suustaan. Ja niin, kun hän sattui sille\ntuulelle, saattoi hän viskellä sadottain neliöpeninkulmia toiselle, tai\nottaa sama määrä pois toiselta, siirrellä kuningaskuntia sen tai tämän\njoen varrelle, tahi sijoittaa jonkun vuorijonon kupeelle. Tämmöinen oli\nnyt se tapa, jolla hän tavallisesti toimitteli asioitaan, tuo pieni\ntykistömies, jonka olimme kohottaneet niin korkealle miekoillamme ja\npajuneteillamme.\n\nHän oivalsi myöskin varsin hyvin, mistä hänen mahtinsa oli peräisin, ja\nme tiesimme sen myös. Myönsimme, että hän oli maailman parhain johtaja,\nmutta emme myöskään unohtaneet, että hänellä oli parhaimmat soturit\njohdettavinaan.\n\nEräänä kauniina päivänä, kun istuin vahdissa pelaten korttia nuoren\njääkäri Morat'n kanssa, aukeni ovi, ja sisään astui Lasalle,\neverstimme. Morat ja minä ponnahdimme pystyyn ja tervehdimme.\n\n\"Poikaseni\", sanoi hän taputtaen minua olalle, \"keisari haluaa puhua\nkanssanne kello neljä.\"\n\nHuone rupesi pyörimään silmissäni kuultuani nämä sanat. \"Mitä sanotte?\"\nhuudahdin minä. \"Keisariko?\"\n\n\"Juuri hän\", sanoi eversti hymyillen ällistykselleni.\n\n\"Mutta keisarihan tuskin aavistaa olemassa-oloani, eversti\", vastustin\nminä, \"minkätähden hän käskisi minua luokseen?\"\n\n\"Niin, se on juuri se, jota minäkään en voi ymmärtää\", vastasi Lasalle\nviiksiään kierrellen. \"Ehkä tämä on teille onnenpotkaus, kuka tietää;\nvoi olla, että se on ensimmäinen askel kolmikolkka-hattua kohden.\"\n\nHän jätti minut ystävällisesti nyökäten ja luvaten tulla hakemaan minua\nlinnaan. Kello puoli neljä tuli hän jälleen luokseni, hymyilevänä ja\nsydämellisenä kuten tavallisesti, istuutui tuolille ojentaen koipensa\npitkin pituuttaan ja puhui tavallisella meluavalla tavallaan.\n\n\"Asian laita on seuraava, poikaseni. Olin aamupäivällä keisarin luona\nhänen yksityishuoneessaan, kun hänelle tuotiin kirje. Hän aukaisi sen,\nja samassa vavahti hän niin ankarasti, että paperi putosi lattialle.\nOtin sen ylös, mutta hän tuijotti eteensä seinään, ikäänkuin olisi\nnähnyt jonkun kummituksen. 'Fratelli dell Ajaccio', mutisi hän, ja\nsitten vielä kerran: Fratelli dell Ajaccio! Minä en oikein osaa\nitaliaa, enkä ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti! Sain sen käsityksen, että\nhän oli kadottanut järkensä, ja te olisitte luullut samoin, jos\nolisitte nähnyt hänen silmänsä. Hän luki kirjeen ja istui sitten\nliikkumatta puolisen tuntia tai enemmän.\"\n\nNo niin, viimein tuli hän kuitenkin entiselleen.\n\n\"Otaksun, Lasalle\", sanoi hän, \"että teillä on yksi ja toinen reipas\nupseeri kymmenennessä?\"\n\n\"Sellaisia he ovat kaikki tyyni, sire\", vastasin minä.\n\n\"Jos te valitsisitte yhden, johon voi luottaa jos niin tarvitaan, mutta\njoka ei liikoja mietiskelisi, te ymmärrätte minut kyllä, Lasalle, --\nkenen silloin valitsisitte?\"\n\nKäsitin, että hän tarvitsi miehen, joka ei liikoja tuumiskelisi hänen\nsuunnitelmiaan.\n\n\"Minulla on eräs\", sanoin minä, \"joka on pelkkää kannuksia ja viiksiä,\nja joka ei juuri muuta ajattele kuin naisia ja hevosia.\"\n\n\"'Hän on mies, jota minä tarvitsen', sanoi Napoleon. 'Laittakaa hänet\nyksityishuoneeseeni kello neljä.' Näin se kävi, ja nyt matkaan, sillä\nkeisari ei koskaan anna anteeksi puuttuvaa täsmällisyyttä.\"\n\nKaukana siitä että minua olisivat miellyttäneet ne syyt, joiden nojalla\neversti valitsi minut. Hän taisi huomata sen kasvoistani, sillä hän\npuhkesi nauramaan täyttä kurkkua ja taputteli minua hyväntahtoisesti\nolalle mennessämme linnan pihan poikki.\n\nViisi minuuttia myöhemmin seisoin keisarin edessä. Hän silmäili minua\nystävällisesti ja viittasi pysähtymään oven suuhun.\n\nDe Meneval kirjoitti hänen sanelunsa mukaan, ja aina ajatuksen\nlausuttuaan silmäili hän sihteeriään kosteilla koiran silmillään.\n\n\"Riittää. Voitte mennä\", sanoi keisari äkkiä. Kun sihteeri oli\npoistunut huoneesta, astui keisari kädet selän takana luokseni ja\nsilmäili minua kiireestä kantapäähän sanaakaan lausumatta.\n\nVaikka hän itse oli pienikasvuinen, näki hän mielellään suuria miehiä\nympärillään, ja siksipä arvaan ulkomuotoni häntä miellyttäneen.\n\n\"No, monsieur Gerard\", sanoi hän viimein osoittaen etusormellaan yhtä\nturkistakkini kultanappia, \"minulle on ilmoitettu, että te olette hyvin\nansiokas nuori upseeri. Everstinne antaa teistä erinomaisen\narvostelun.\"\n\nOlisin mielelläni tahtonut antaa hänelle loisteliaan vastauksen, mutta\nen keksinyt tällä hetkellä mitään sanomista lukuunottamatta Lasallen\ntyhmää \"pelkkää kannuksia ja viiksiä\", ja siihen se päättyi, etten\nvastannut kerrassaan mitään.\n\nKeisari tarkasteli tarkkaavaisesti kasvojani ja sanoi sitten: \"Minä\nluulen, että te olette juuri se mies, jota tarvitsen. Urhoollisia ja\nlahjakkaita miehiä on kaikkialla ympärilläni, mutta urhoollista miestä,\njoka -- --.\" Hän ei lausunut tarkoitustansa loppuun, ja tunnustaa\ntäytyy, etten ymmärtänyt, mihin hän tähtäsi. Tyydyin vakuuttamaan\nhänelle, että hän saattoi luottaa minuun kuolemaan saakka.\n\n\"Tehän olette, mikäli tiedän, oivallinen miekkailija?\" sanoi hän.\n\n\"Jotenkin hyvä, sire\", vastasin minä.\n\n\"Teidät valittiin rykmentistänne taistelemaan Chambarantin husaarien\nmestarimiekkailijan kanssa?\"\n\n\"Toverini osoittivat minulle sen kunnian, sire.\"\n\n\"Ja saadaksenne harjaantumista, te loukkasitte kuutta\nmiekkailu-mestaria viikkoa ennen kaksintaistelua?\"\n\n\"Minun onnistui suorittaa seitsemän kaksintaistelua yhtä monessa\npäivässä, sire.\"\n\n\"Älkää antako meidän toistamiseen kuulla moisista vehkeistä, monsieur\",\närjäsi hän äkillisen vihanpuuskan valtaamana, joka vaikutti aivan\njäätävästi. \"Luuletteko te, että minä pidän veteraanejani\nmiekkailumestareina, jotka olisivat teidän maalitauluinanne. Kuinka\nminä voisin katsoa Eurooppaa kasvoista kasvoihin, jos sotilaani\nkääntävät miekkansa toisiaan vastaan? Antakaahan minun kuulla vielä\nkerran, että te kaksintaistelette, ja minä olen musertava teidät näiden\nsormieni väliin.\"\n\nNäin hänen pienen paksun kätensä vilahtavan silmieni ohi, ja hänen\näänensä oli tullut tavattoman käheäksi. Kunniani kautta, tällä hetkellä\nolisin ilolla vaihtanut osaa jonkun yksinäisen sotamiehen kanssa, joka\nseisoo koko vihollisjoukkoa vastassa. Hän kääntyi pöytään päin, ja kun\nhän jälleen näytti minulle kasvonsa, olivat kaikki myrskyn jäljet\nkadonneet, ja hänen kasvoillaan oli tuo merkillinen hymy, joka näkyi\nvain huulista, ei milloinkaan silmistä.\n\n\"Minä tarvitsen taitavaa miekkaa, monsieur Gerard\", sanoi hän, \"ja on\nerinäisiä syitä, joiden vuoksi valitsen teidät. Mutta ennen kaikkea\nminun täytyy vaatia teiltä vaitioloa. Niin kauan kuin on tarpeellista,\nei se, minkä tänään yhdessä tulemme suorittamaan, saa tulla kenenkään\nmuun tietoon.\"\n\nKumarsin.\n\n\"Edelleen en välitä teidän arveluistanne tai ehdotuksistanne; toivon\nvain, että te tarkasti suoritatte, mitä teiltä vaaditaan.\"\n\nKumarsin taas.\n\n\"Miekkanne minä tarvitsen, en ymmärrystänne. Minä pidän huolta\najattelemisesta, ymmärrättekö?\"\n\n\"Kyllä, sire.\"\n\n\"Tiedättekö missä päin metsässä on suuri kaksirunkoinen honka, jonka\nluokse metsäkoirat kootaan?\"\n\nJos hän olisi tiennyt, että kohtasin erään pienen ystävättäreni\nsamaisen puun alla kolme kertaa viikossa, ei hän olisi minulta sitä\nkysynyt. Kumarsin jälleen äänettömänä.\n\n\"Hyvä! Tahdotteko tavata minut siellä kello kymmenen tänä iltana.\"\n\nOlin jo päässyt niin pitkälle, etten enää mistään hämmästynyt. Jos hän\nolisi pyytänyt, että ottaisin hänen paikkansa keisarillisella\nvaltaistuimella, ei minulla olisi ollut muuta vastausta kuin äänetön\nkumarrus.\n\n\"Me etenemme kauemmaksi metsään yhdessä\", sanoi keisari. \"Teillä tulee\nolla aseenanne miekka, mutta ei pistooleja. Te ette saa kiinnittää\nminuun pienintäkään huomiota, ja minä en puhu teille mitään. Me\nlähdemme kulkemaan äänettöminä. Ymmärrättekö?\"\n\n\"Ymmärrän, sire.\"\n\n\"Kuljettuamme jonkun matkaa, tulemme näkemään miehen tai\ntodennäköisesti kaksi erään tietyn puun alla. Me lähestymme heitä. Jos\nannan teille merkin minua puolustaa, tulee teillä olla miekkanne\nvalmiina. Jos sensijaan puhelen näiden miesten kanssa, täytyy teidän\nodottaa ja katsoa, mitä tuleman pitää. Jos käy välttämättömäksi teidän\npaljastaa säilänne, on teidän pidettävä huolta, ettei kumpikaan heistä,\njos niitä on nimittäin kaksi, pääse käsistämme. Olen itse auttava\nteitä.\"\n\n\"Sire\", puhkesin minä puhumaan, \"olen vakuutettu, että kahdessa ei ole\nminulle liikaa; mutta eiköhän olisi parempi ottaa joku tovereistani\nmukaan, ettei teidän tarvitsisi ottaa osaa sellaiseen taisteluun.\"\n\n\"Kas, kas vaan\", sanoi hän kärsimättömästi. \"Minä olin sotilas,\nennenkuin tulin keisariksi. Ettekö sitten usko, että tykkimiehelläkin\non miekka yhtä hyvin kuin jollain husaarilla? Mutta käskin teidän olla\nväittämättä vastaan. Olkaa hyvä ja tehkää kirjaimellisesti mitä sanon.\nJos miekat ovat kerran vedetyt huotristaan, ei kumpainenkaan niistä\nkahdesta miehestä saa päästä elävänä.\"\n\n\"Sitä he eivät ehdi tehdäkään, sire\", vakuutin minä.\n\n\"Hyvä on. Minulla ei ole muita määräyksiä teille annettavana. Voitte\nmennä.\"\n\nKäännyin ovea kohti, mutta äkkiä pälkähti päähäni eräs ajatus ja\nkäännyin takaisin.\n\n\"Tulin ajatelleeksi, sire -- --\"\n\nHän syöksähti minua vastaan kuin villipeto.\n\nLuulin todellakin, että hän löisi minua.\n\n\"Ajatella\", huusi hän. \"Tekö, tekö! Luuletteko te minun valinneen\nteidät sentähden, että saisitte ajatella? Sanokaapas se minulle vielä\nkerran, niin! Te ainoa, joka -- no saman tekevä. Te kohtaatte minut\nkello kymmenen hongan luona.\"\n\nPiru vie, en ollut niin vähääkään iloissani päästyäni ulos huoneesta,\nja juoksin asuntooni kuin mikäkin koulupoika, joka on päässyt\nopettajansa kourista.\n\nKeisari vaati minulta etten ajattelisi, ja tein parhaani totellakseni\nhäntä. Otin kortit esille ja koetin keksiä joitakin uusia trikkejä.\nMutta en saanut päähäni edes valttiakaan ja pyyhkäisin epätoivoissani\nkortit lattialle. Sitten otin miekkani ja harjoittelin valehyökkäystä\naina väsymykseen saakka, mutta kaikki oli turhaa. Ajatukseni tahtoi\ntyöskennellä vastoin tahtoani. Se oli vastuu, hirvittävä edesvastuu! Ja\nse lepäsi yksinomaan minun hartioillani, Ei ollut ketään jakamassa sitä\nkanssani. Kuinka monasti olinkin katsellut kuolemaa silmästä silmään,\nen ollut kuitenkaan koskaan tiennyt, mitä todellinen pelko on,\nennenkuin tällä hetkellä. Mutta sitten ajattelin, että voin ainoastaan\ntehdä parhaani urhoollisena ja rehellisenä soturina ja ennen kaikkea\nnoudattaa pilkusta pilkkuun niitä määräyksiä, joita olin saanut. Ja jos\nkaikki kävisi hyvin, tulisi tästä varmasti onneni peruskivi. Tällä\ntavoin vietin pitkän, pitkän illan, horjuen toivon ja pelon välillä,\nkunnes vihdoinkin sovittu hetki oli lyönyt.\n\nOtin päälleni sotilaspukuun kuuluvan viittani, koska en tiennyt, kuinka\nsuuren osan yöstä saisin viettää metsässä, ja kiinnitin miekkani viitan\nympärille. Vaihdoin sitäpaitsi pitkät saappaani kevyeen kenkä-pariin,\nvoidakseni helpommin liikkua, ja näin varustettuna läksin matkalle.\n\nKuljin pihan kenttämajojen ja kahvilarivien ohi, jotka olivat täynnä\nsotilaita, ja vähitellen näyttäytyivät metsän ensimmäiset, hajallaan\nolevat puut. Kiiruhdin suoraa päätä sille paikalle, jonka vanhan hongan\nluona tunsin, kuten sanottu, erinäisestä syystä varsin hyvin. Oli\nkuutamo, ja saavuttuani kohtauspaikalle, huomasin, etten ollut tullut\nensimmäiseksi. Keisari käveli siellä edes takaisin kädet selän takana\nja kasvot hieman rintaan päin taipuneina. Hänen päällänsä oli harmaa,\nväljä viitta ja päässä aivan liian suuri hattu. Olin nähnyt hänet\nsamassa asussa talvisotaretkellä Puolassa.\n\nEnsimmäinen ajatukseni oli, että hän vihastuisi, kun oli saanut\nodottaa, mutta lähestyessäni häntä kuulin suuren kirkonkellon\nFontainebleaussa lyövän kymmentä. Oli siis toteen näytetty, että hän se\noli tullut liian aikaiseen, enkä minä liian myöhään. Huomautus tästä\nseikasta pyöri jo huulillani, mutta muistin sentään hyvissä ajoin hänen\nkäskynsä olla puhumatta. Tyydyin senvuoksi vain lyömään kannukset\nyhteen ja tervehtimään. Hän loi silmäyksen minuun, ja sitten hän\nkääntyi sanaakaan sanomatta ja alkoi hitaasti kävellä pitkin metsää.\nPysyttelin edelleen määrätyn matkan päässä hänen takanaan. Vaelsimme\nyli penikulman, ja tiesin jo entuudestaan, mikä oli matkamme päämäärä.\nKeskellä aukeata paikkaa seisoo siellä erään jättiläismäisen puun\npirstoutunut kanto. Sitä kutsutaan yleisesti \"papin penkiksi\"; ja siitä\npaikasta kerrotaan niin monta jumalatonta juttua, että tunnen monta\nsotamiestä, jotka eivät juuri mielellään seisoisi siellä vahdissa.\n\nTultuamme lähemmäksi huomasin, että kaksi miestä odotti meitä.\n\nKun ensin äkkäsin heidät, seisoivat he kannon takana, ikäänkuin\nolisivat halunneet pysyä näkymättöminä, mutta astuessamme heitä kohden,\ntulivat he esille piilostaan kohtaamaan meitä. Keisari vilkaisi\ntaaksensa minuun ja hiljensi hiukan kulkuaan, niin että tulin häntä\nkyynärän verran lähemmäksi. Voitte kuvitella, että minulla oli\nsapelinkahva tiukasti kourassani, ja että pidin molempia vastaan\ntulevia miehiä tiukasti silmällä. Toinen heistä oli tavattoman pitkä ja\nlaiha, toinen sitä vastoin oli verrattain pienikasvuinen ja asteli\nkarskisti, ylimielisen näköisenä.\n\nMolemmillakin oli mustat viitat päällään, jotka roikkuivat yhdeltä\npuolelta alas, aivan kuten Murat'n rakuunat niitä pitävät. Heidän\nhattunsa olivat mustat ja muodoltaan litteät jollaisia olin viimeksi\nnähnyt Espanjassa. Heidän silmiään eroitin vain vilaukselta. Mutta kun\nkalpea kuu oli heidän takanaan, ja heidän mustat varjonsa liikkuivat\nheidän edellään, näyttivät he juuri semmoisilta haamuilta, joita voi\nodottaa kohtaavansa yöllä \"papin penkin\" luona.\n\nKeisari oli pysähtynyt, ja nämä muukalaiset seisoivat myöskin aivan\nhiljaa ainoastaan muutaman askeleen päässä meistä. Olin hiipinyt\nseuraajani vierelle, niin että me kaikki neljä seisoimme kasvoista\nkasvoihin sanaakaan vaihtamatta. Olin iskenyt silmäni erikoisesti\npitkään mieheen, senvuoksi että hän seisoi minua lähinnä.\nTarkastellessani häntä selveni minulle, että hän oli hirvittävän\nhermostuneessa mielen tilassa. Hänen hintelä vartalonsa vapisi\nkiireestä kantapäähän, ja kuulin nopeaa ja raskasta, ikäänkuin kuoloon\nsaakka väsyneen koiran ähkymistä. Äkkiä antoi toinen heistä lyhyen\nmerkin vihellyksellä. Pitkä mies taivutti selkäänsä ja koukisti\npolviaan kuin joku sukeltaja, joka on juuri hyppäämäisillään; mutta\nennenkuin hän ehti liikahtaakaan, syöksyin paljastetuin miekoin hänen\neteensä. Samassa silmänräpäyksessä hyppäsi pienempi miehistä keisaria\nkohti ja upotti pitkän kapean puukon hänen rintaansa.\n\nJumalani! tätä kauhun hetkeä! Oli ihme etten itsekin siinä samassa\nhorjahtanut kuolleena maahan. Kuin unessa näin harmaan haamun\npyörähtelevän ympäri kouristuksen tapaisin nykäyksin. Eroitin kuun\nvalossa vilaukselta kolme tuumaa punaista terästä, joka pisti ulos\nhänen hartioidensa välistä. Sitten hän jysähti maahan päästäen kuoleman\nkiljahduksen, sillä aikaa kuin murhaaja heilutti molempia käsivarsiaan\nulvoen ilosta. Mutta minä -- minä iskeä täräytin miekallani hänen\npalleansa läpi niin hirvittävällä voimalla, että hän iskusta, jonka sai\nmiekankahvastani kylkiluittensa alle, lennähti kuusi askelta takaperin,\nennenkuin putosi maahan. Sen jälkeen syöksyin suitsuavine säilineni\ntoisen kimppuun, niin verenhimoisena, etten koskaan eläissäni ollut\nsellaista tuntenut, enkä koskaan myöhemmin tullut sellaista tuntemaan.\nKun käännyin ympäri, välkkyi tikari silmieni edessä; tunsin sen kylmän\nhenkäyksen, kun se livahti kaulani ohi roiston ranteen töksähtäessä\nolkapäätäni vastaan. Yritin pistää häntä miekallani, mutta hän pääsi\nirti käsistäni ja alkoi syöksyä täyttä vauhtia pakoon, juosten kuten\nmetsäkauris kuun valaiseman metsälakeuden poikki.\n\nMutta ei hän minusta näin vähällä selviäisi. Tiesin, että murhaajan\ntikari oli täyttänyt tehtävänsä. Viivähdin vain silmänräpäyksen\nkoettaakseni kylmää kättä.\n\n\"Sire, Sire!\" huusin minä, ja silloin, kun ei tullut mitään ääntä tai\nliikettä vastaukseksi, ja kun punainen lätäkkö ruohomatolla yhä vain\nsuureni, silloin tiesin, että kaikki oli hukassa. Ponnahdin ylös,\nheitin viitan pois ja juoksin minkä käpälistä lähti tuon roiston\nperään, joka vielä oli hengissä.\n\nOh, kuinka siunasinkaan sitä viisautta, joka oli saattanut minut\nottamaan jalkoihini kevyet kengät! Ja onnellista vaistoani, joka oli\nsaattanut minut heittämään viitan pois! Joko mies ei voinut päästä\nerilleen viitastaan, tahi sitten hän oli niin typertynyt, ettei voinut\nmitään ajatella. Asiain näin ollen alkoi välimatka tuntuvasti lyhentyä.\nHän mahtoi olla aivan pois suunniltaan, sillä hän ei edes yrittänytkään\nkätkeytyä metsän tiheikköön, vaan juoksi päätä pahkaa aukeita paikkoja\npitkin, kunnes saapui kedolle, joka vie suurelle Fontainebleaun\nhautuumaalle. Hän juoksi hyvin, se on totta -- juoksi kuten pelkuri\nhenkensä edestä. Mutta minä painelin kuin kohtalo pahantekijän\nkintereillä.\n\nKyynärä kyynärältä lyheni välimatkamme, kunnes saatoin eroittaa hänen\nkuivan, ähkyvän hengityksensä. Suuri hauta aukeni äkkiä hänen eteensä,\nja kun hän katsahtaessaan taaksensa huomasi minut, pääsi häneltä\nepätoivoinen kiljahdus. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän kadonnut\nnäkyvistä.\n\nKerrassaan hävinnyt, ymmärrättekö! Syöksyin paikalle ja tirkistin\nmustaan syvyyteen. Oliko hän heittäytynyt sinne? Tämä otaksuma sai\nminut malttamaan mieleni, kun heikko uikuttava ääni saapui korviini\nsyvyydestä. Se oli hänen äänensä, ja se ilmaisi minulle, missä hän oli.\n\nHaudan syrjällä ja muurin alapuolella on pieni seisontasilta, jonka\npäällä on puuvaja työmiehiä varten. Tänne oli hän nyt piilottautunut.\nYhdellä hyppäyksellä olin seisontasillalla, toisella oven kautta vajan\nnurkassa, josta hänen läähätyksensä kuului.\n\nHän tappeli kuin villikissa, mutta lyhyemmällä aseellaan ei hän voinut\nmitään saada aikaan. Otaksun, että minun täytyi antaa hänelle\nsurmanisku ensimmäisellä, hurjalla lyönnillä, sillä vaikkakin hän hosui\nja hosui, ei hänen liikkeissään ollut minkäänlaista voimaa, ja hetkisen\nkuluttua välkkyi hänen tikarinsa maassa. Tultuani vakuutetuksi siitä,\nettä hän oli kuollut, kiipesin ylös ja aloin kävellä kuutamossa. Nousin\njälleen kedolle ja kuljeskelin siellä edes takaisin niin järjettömässä\ntilassa kuin ihminen ikinä voi olla.\n\nVeren suhistessa korvissani ja kädet edelleenkin puristettuna verta\nvuotavaan miekkaan kuljin eteenpäin ilman päämäärää, kunnes katsoessani\nympärilleni havaitsin tulleeni samaan paikkaan \"papin penkin\" luo.\nIstuuduin eräälle kumoon kaatuneelle puunrungolle miekka polvien päällä\nja kädet kasvoilla. Koetin ajatella, mitä oli tapahtunut ja mitä\nlähitulevaisuudessa tulisi tapahtumaan.\n\nKeisari oli uskonut itsensä minun suojelukseeni, ja keisari oli\nkuollut. Nämä ajatukset ne vain jyskyttivät päässäni, niin ettei muille\njäänyt laisinkaan tilaa. Hän oli ollut minun seurassani, ja hän oli\nkuollut. Mutta ei sillä hyvä. Maailma pitäisi minua hänen murhaajanaan\ntai kavaltajanaan. Mitä voin todistaa. Enkö olisi voinut olla noiden\nroistojen kanssarikollinen. Niin, niin -- olin auttamattomasti\nkunniaton -- alhaisin, tuomittavin olento koko Ranskassa. Näinkö siis\npäättyisi kaunis sotilas-urani, näinkö siis päättyisivät äidin toiveet.\nHymyilin katkerasti tätä ajatellessani. Menisinkö nyt herättämään\nlinnan asukkaita ilmoittaakseni, että suuri keisari on murhattu\nainoastaan muutaman askeleen päässä minusta? En saattanut sitä tehdä --\nei, en voinut!\n\nOli jäljellä vain yksi keino kunnialliselle miehelle, jonka kohtalo oli\nsaattanut näin epätoivoiseen tilaan. Tahdoin heittäytyä omaan miekkaani\njakaakseni siten keisarin kohtalon, koska en voinut sitä muuttaa.\nValmistauduin kaikkine hermoineni suorittamaan traagillista loppuani,\nkun samassa silmieni eteen astui ilmestys, näky, joka sai hengitykseni\npysähtymään. Keisari seisoi edessäni!\n\nHän ei ollut minusta viidentoistakaan kyynärän päässä. Kuu valaisi\nhänen kylmiä, kalpeita kasvojaan. Hänellä oli harmaa viitta päällään,\nmutta auki, niin että saatoin nähdä hänen vihreän frakkinsa ja\nvalkoiset housut. Kädet olivat selän takana, ja leuka nojasi rintaa\nvasten kuten tavallisesti.\n\n\"No\", sanoi hän kovimmalla ja käskevimmällä äänellään, \"minkälainen\nraportti teillä on annettavana?\"\n\nLuulen, että jos hän olisi äännettömänä seisonut vielä minuuttiakaan\nkauemmin, olisin tullut hulluksi. Mutta tuo lyhyt, sotilaallinen puhe\noli juuri se, jota tarvitsin tointuakseni.\n\nKuolleena tai elävänä seisoi keisari edessäni vaatien minulta\nraporttia. Tein jäykästi kunniaa.\n\n\"Te olette tappanut toisen heistä, näen minä\", sanoi hän tehden\npäällään liikkeen taistelupaikkaa kohti.\n\n\"Kyllä, sire.\"\n\n\"Ja toinen pääsi pakoon?\"\n\n\"Ei, sire, olen surmannut hänetkin.\"\n\n\"Mitä tämä on?\" ärjäsi hän. \"Te väitätte tappaneenne molemmatkin?\"\n\nHän astui lähemmäksi hymyillen puhuessaan, niin että hänen valkoiset\nhampaansa säihkyivät kuutamossa.\n\n\"Toinen ruumiista makaa tuossa, sire\", sanoin minä, \"toinen on\nkalustovajassa linnan luona.\"\n\n\"Siis korsikalaisia veljiä ei ole enää olemassa\", lausui hän hetken\näänettömyyden jälkeen, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen. \"Varjo on\nainiaaksi poistunut viereltäni.\" Sitten kumartui hän eteenpäin ja laski\nkätensä olkapäälleni.\n\n\"Te olette ollut varsin urhokas, nuori ystäväni\", sanoi hän. \"Te olette\ntehnyt tehtävänne sangen hyvin.\"\n\nHän oli siis lihaa ja verta, tämä keisari. Tunsin hänen pienen paksun\nkätensä olkapäälläni. Ja kuitenkaan en saanut päästäni sitä, mitä olin\nomin silmin nähnyt, ja tuijotin häneen niin typertyneenä, että hän\nalkoi jälleen hymyillä.\n\n\"Ei, ei, monsieur Gerard\", virkkoi hän, \"minä en ole mikään kummitus,\ntulkaa tännepäin, niin tulette kaiken ymmärtämään.\"\n\nRuumiit makasivat yhä maassa, ja niiden ääressä seisoi kaksi miestä.\nHeidän turbaaneistaan huomasin, että siinä oli Roustern ja Moustafa,\nkeisarin molemmat mamelukit. Napoleon pysähtyi tultuaan harmaan olennon\nluokse, joka makasi ruohomatolla, ja kun hän otti hatun hänen\nkasvoiltaan, näin, että hänen piirteensä olivat aivan erilaiset kuin\nkeisarin.\n\n\"Tässä makaa uskollinen palvelija, joka on uhrannut henkensä keisarinsa\nedestä\", sanoi hän. \"Herra de Goudin, myöntänette, muistuttaa minua\nvartaloltaan ja liikkeiltään.\"\n\nMikä mieletön riemu minut valtasikaan, kun nämä muutamat sanat\nilmaisivat minulle salaisuuden. Keisari myhäili taas nähdessään\nilmeisen ihastukseni.\n\n\"Te olette haavoittumaton?\" kysyi hän.\n\n\"Olen täysin eheä, sir. Mutta epätoivoissani aioin tässä juuri -- --\"\n\n\"Hm, hm!\" keskeytti hän minut. \"Te käyttäydyitte kelpo tavalla. Hänen\nolisi pitänyt pitää paremmin varansa. Näin, kuinka kaikki tapahtui.\"\n\n\"Näittekö, sire?\"\n\n\"En päästänyt teitä silmänräpäykseksikään näkyvistäni aina siitä saakka\nkuin lähditte asunnostanne, kunnes de Goudin-parka kaatui. Vale-keisari\noli teidän edessänne, oikea takananne. Seuratkaahan nyt minua kotiin\nlinnaan.\"\n\nHän kuiskasi jonkun määräyksen mamelukeille, jotka tervehtivät ja\njäivät seisomaan paikoilleen, kun minä sitävastoin seurasin keisaria.\nKautta kunniani, minä olen aina käyttäytynyt kuten husaarin tulee ja\nsopii, mutta ei itse Lasallekaan ole viittaansa niin heilutellut ja\nniin koreasti käydä töpsötellyt kuin minä nyt. Kenelläpä oli syytä\nkilistellä kannuksia ja kalistella sapeliaan, jollei juuri minulla --\nEtienne Gerardilla -- keisarin uskollisella ja valitulla puolustajalla,\nsillä miehellä, joka tappoi Napoleonin murhaajan! Mutta äkkiä kääntyi\nkeisari nopeasti puoleeni.\n\n\"Onko tuo nyt sopivaa käyttäytymistä tällaisessa salaperäisessä\ntoimessa?\" sähisi hän, silmissään omituinen kiilto. \"Noinko te tahdotte\nehkäistä, etteivät toverinne aavistaisi, että jotain tavatonta on\ntapahtunut? Olkaa minulle näyttämättä tuollaista narripeliä, monsieur,\ntai lähetän teidät saporien riveihin, joissa saatte hieman kovempaa\ntyötä eikä mitään viittaa heilutettavaksi.\"\n\nNäin keisari. Jos hän sai vähänkään vihiä, että joku luuli voivansa\nrehennellä hänen seurassaan, käytti hän ensimmäistä tilaisuutta\nhyväkseen näyttääkseen hänelle, minkälainen pohjaton kuilu heidän\nvälillään oli. Tein kunniaa äänettömänä, mutta tunnustaa täytyy, että\ntunsin itseni loukatuksi kaiken tämän jälkeen, mitä välillämme oli\ntapahtunut. Hän vei minut linnaan yksityishuoneeseensa, ja siellä\nseisoin taaskin oven suussa aivan kuin iltapäivälläkin. Napoleon\nheittäytyi nojatuoliin vajoten hiljaiseen mietiskelyyn. Uskalsin\nviimein pienellä rykäisyllä muistuttaa läsnäolostani.\n\n\"Ah, kelpo Gerardini\", virkkoi hän. \"Te olette epäilemättä sangen\nutelias kuulemaan, mitä kaikki tämä merkitsee?\"\n\n\"Olen täysin tyytyväinen, vaikk'ette suvaitsisikaan selittää minulle\nmitään\", vastasin minä.\n\n\"Ah, lorua\", sanoi hän kärsimättömästi.\n\n\"Tyhjää puhetta. Niinpian kuin olette oven ulkopuolella, alatte\nutelemaan, ja kahden päivän kuluttua tietävät sen kaikki toverinne.\nKolmantena päivänä tuntee koko Fontainebleau jutun, ja neljäntenä\npäivänä se on ehtinyt Pariisiin. Mutta jos minä nyt kerron teille\ntarpeeksi tyydyttääkseni uteliaisuuttanne, on olemassa ehkä heikko\ntoivo, että te kykenette pitämään sen omina tietoinanne.\"\n\nHän ei ymmärtänyt luonnettani, tuo keisari, ja siitä huolimatta ei\ntässä muu auttanut kuin kumartaa ja pitää suunsa kiinni.\n\n\"Muutamat sanat riittävät kyllä selittämään asian teille\", sanoi hän.\nHän puhui hyvin nopeasti, kävellen edestakaisin lattialla. \"Nuo miehet\nolivat korsikalaisia; tunsin heidät nuoruudessani. Olemme kuuluneet\nsamaan veljeskuntaan -- korsikalaisiin veljiin, kuten itseämme\nnimitimme. Se perustettiin muinaisten Paoli-päivien aikana,\nymmärrättekö, ja meillä oli erinäisiä ankaria lakeja, jotka eivät --.\"\n\nNäitä sanoja kuunnellessani tuntui minusta ikäänkuin kaikki\nranskalaisuus olisi ollut keisarista kaukana, ja kuin personoitu\nkorsikalaisuus seisoisi edessäni, suurten kärsimysten perikuvana ja\nepätoivoisena, salamyhkäisenä kostonhimona. Hänen ajatuksensa olivat\nrientäneet jo aikoja sitten menneisiin päiviin, ja hän käveli huoneessa\nedes takaisin lyhyin, kiintein askelin, kokonaan ajatuksiinsa\nvaipuneena. Kärsimättömällä kädenliikkeellä palautti hän ajatuksensa\nnyky-aikaan ja minuun.\n\n\"Sellaisen seuran lait voivat olla varsin terveellisiä tavalliselle\nkansalaiselle\", jatkoi hän. \"Ennen muinoin ei löytynyt uskollisempaa\nkansalaista kuin minä. Mutta olosuhteet muuttuvat, eikä minulle yhtä\nvähän kuin Ranskallekaan olisi mitään hyötyä, jos vielä noudattaisin\nnoita määräyksiä. He tahtoivat pakoittaa minut niitä noudattamaan,\nmutta sillä tavalla jouduttivat he vain omaa turmiotaan.\"\n\n\"Nuo miehet olivat seuran johtajia ja olivat tulleet Korsikasta tänne\nsaadakseen tavata minua sovitussa paikassa. Minä tiesin mitä se\nmerkitsi. Toisaalla: ellen saapuisi, saisin olla varma, että siitä\nolisi seurauksena henkeni ikuinen vainoaminen. Tunsinhan heidän\nmenettelytapansa. Mitä te olisitte tehnyt minun asemassani, Gerard?\"\n\n\"Antanut kymmenennelle husaari-rykmentille määräyksen tyystin etsiä\nkoko metsän ja tuoda veijarit jalkojenne juurelle, sire\", laskettelin\nminä vähääkään epäröimättä.\n\nHän hymyili ja pudisti päätään. \"Minulla oli erikoisen pätevät syyt\nolla vangitsematta heitä elävinä\", sanoi hän. \"Murhaajan kielestä\nsaattoi koitua yhtä vaarallinen ase kuin hänen tikaristaan. Tahdoin\nmihin hintaan hyvänsä välttää juoruilemista ja skandaalia. Nyt\nmamelukkini hävittävät pienimmänkin jäljen siitä, mitä on tapahtunut,\nja juttu on pyyhkäisty pois maanpäältä. Jos olisin lähettänyt enemmän\nkuin yhden puolustajan de Goudinin kera metsään, eivät veljekset\nolisi näyttäytyneet. Nyt he eivät yhden miehen takia luopuneet\nsuunnitelmastaan eivätkä antaneet tilaisuuden mennä menojaan. Lasallen\ntilapäinen läsnä-olo täällä sillä hetkellä, kun otin vastaan\nkutsumuksen, aiheutti, että tulin tähän tarkoitukseen valinneeksi yhden\nhänen husaareistaan. Ja minä valitsin teidät, Gerard, siitä syystä että\ntarvitsin miestä, joka osasi käyttää sapelia ja joka ei tunkeutuisi\ntähän juttuun syvemmälti kuin toivoin. Minä luotan siihen, että te\ntulette osoittautumaan valintani arvoiseksi yhtä oivallisesti kuin te\nolette osoittautunut teoissanne kunnolliseksi.\"\n\n\"Sire\", vastasin minä, \"tulen kiskomaan juurineen muististani pois sen,\nmikä on tapahtunut, aivan kuin sitä ei olisi siellä koskaan ollutkaan.\nLupaan poistua tästä huoneesta täydellisesti samanlaisena kuin olin\ntänne tullessani kello 4.\"\n\n\"Sitä te ette voi\", sanoi keisari hymyillen. \"Te olitte silloin\nluutnantti. Sallikaa minun nyt sanoa teille hyvää yötä -- kapteeni\nGerard.\"\n\n\n\n\nIII.\n\nKetunajo.\n\n\nTe tiedätte, ystäväni, että talvi oli loppupuolellaan v. 1810, kun\nMassena, minä ja muut karkoitimme Wellingtonin takaisin niin kauaksi,\nettä meillä oli toiveita saada hänet joukkoineen ahdistetuksi aina\nTagus'iin saakka. Mutta kun olimme kahdenkymmenen peninkulman päässä\nLissabonista, huomasimme, että meitä oli puijattu, sillä tuo\nenglantilainen oli rakentanut laajalle ulottuvan vallirivin ja\nlinnakesarjan paikkaan, jonka nimi oli Torres Vedras, niin että emme\nkyenneet tunkeutumaan hänen varustustensa läpi. Olimme Busacossa\noppineet, ettei ollut lapsen leikkiä taistella noita miehiä vastaan, ja\nolimme täällä niin kaukana kodistamme, ettemme uskaltaneet hyökätä\nilman selkäpuolella olevia apujoukkoja. Ei muu auttanut kuin asettua\nheidän vahvistettujen linjojensa eteen ja piirittää heitä parhaamme\nmukaan. Sinne pysähdyimme sitten kuudeksi pitkäksi kuukaudeksi ja\nkoimme sellaisia kauhuja, että Massena myöhemmin sanoi, ettei hänen\npäässään ollut ainoatakaan hiusta, joka ei olisi tullut valkoiseksi.\n\nMinä omasta puolestani en tilanteestamme suuriakaan surrut. Olihan\nminulla hoidettavinani hevoset, jotka olivat kovasti levon ja tuoreen\nrehun tarpeessa. Muutoin me joimme maan viiniä ja tapoimme aikaa niin\nhyvin kuin taisimme. Santaremissa oli eräs lady -- mutta pidän suuni\ntukossa. Oikean ritarin tunnusmerkkihän on, ettei hän kavalla mitään\nsalaisuuksia, jos kohta hän antaakin viittauksia siitä, että hän voisi\nkertoa niitä koko joukon.\n\nEräänä päivänä lähetti Massena hakemaan minut luoksensa. Tapasin hänet\nteltassaan istumassa suuren pöydälle levitetyn kartan ääressä. Hän\nkatsoi ääneti minuun läpitunkevilla silmillään, ja niiden ilmeestä\npäätin, että kysymyksessä oli jokin vakava asia. Hän oli hermostunut ja\nlevoton, mutta minun ryhtini näytti rauhoittavan häntä. On hyvä olla\ntekemisissä urhoollisten miesten kanssa.\n\n\"Eversti Etienne Gerard\", virkkoi hän, \"olen aina kuullut, että te\nolette yritteliäs upseeri.\"\n\nEi ollut minun asiani vahvistaa tällaista tietoa, mutta kun toisaalta\nolisi ollut mieletöntä kieltää, niin löin sen vuoksi vain kannukset\nyhteen ja tein kunniaa.\n\n\"Te olette myöskin erinomainen ratsastaja?\"\n\nSen myönsin.\n\n\"Ja miekkailijoiden paras, kaikissa kuudessa kevyen ratsuväen\nprikaateissa.\"\n\nMassena oli tunnettu tarkoista tiedoistaan.\n\n\"No niin\", jatkoi hän, \"jos tahdotte silmäillä tätä asemakarttaa,\nymmärrätte helposti, mihin toivon teidän ryhtyvän. Nämä tässä ovat\nenglantilaisten linjoja Torres Vedrasin luona. Te olette ehkä pannut\nmerkille, että ne ovat tavattoman laajat, ja käsitätte siis, että\nenglantilaiset voivat pitää miehitettyinä linnoituksia vain siellä\ntäällä. Kun kerran olette päässyt linjan läpi, on teillä kaksikymmentä\npeninkulmaa aukeata maata englantilaisten linjojen ja Lissabonin\nvälillä. Minulle on sangen tärkeää saada tietää, kuinka Wellingtonin\njoukot ovat sijoitetut sille alueelle, ja minun toivomukseni on, että\nte lähdette ottamaan siitä selkoa.\"\n\nHänen sanoistansa kulki kylmä väristys ruumiini läpi.\n\n\"Kenraali\", sanoin minä, \"on mahdotonta että joku kevyen ratsuväen\neversti rupeaisi toimittamaan vakoilijan virkaa.\"\n\nHän nauroi ja taputti minua olalle.\n\n\"Te ette olisi oikea husaari, jollette olisi tuittupää\", sanoi hän.\n\"Jos tahdotte kuunnella, ymmärrätte kyllä, ettei aikomukseni ole pyytää\nteitä esiintymään vakoilijana. Mitä pidätte tuosta hevosesta?\"\n\nHän oli vienyt minut teltan suulle ja siellä näin erään jääkärin\nkuljettavan ihmeteltävää eläintä edes takaisin. Se oli harmaa, ei\nvarsin korkea, ehkä hiukan yli yhdentoista korttelin -- mutta sillä oli\nlyhyt pää ja kauniisti kaareutuva kaula, mikä on ominaista\npuhdasrotuisille arabialaisille hevosille. Sen olat olivat niin\njäntevät ja jalat silti niin sirot ja hienot, että vapisin ilosta jo\npelkästä katselemisesta. Hienoa hevosta ja kaunista naista -- en voi\nniitä katsella tulematta liikutetuksi, vielä nytkin, vaikka\nseitsemänkymmentä talvea ovat kylmentäneet vertani. Niin että voitte\nitse kuvitella, kuinka asian laita oli siihen aikaan.\n\n\"Tuo\", sanoi Massena, \"on Voltigeur, nopein hevonen ratsuväessämme.\nMinun toivomukseni on, että te lähdette tänä yönä, raivaatte itsellenne\ntien vihollisten linjojen läpi ja palaatte takaisin vastakkaista tietä\nja tuotte tietoja vihollisten suunnitteluista. Teidän täytyy olla\nvirkapuvussa ja tulette niin ollen, vaikkapa teidät vangittaisiinkin,\nolemaan turvattu joutumasta tapetuksi vakoilijana. On kuitenkin\ntodennäköistä, että pääsette häiriöittä vihollisen linjojen läpi, sillä\netuvartijat ovat hyvin hajallaan. Ja kun kerran olette sisäpuolella,\nvoitte päivällä ratsain välttää sitä, mikä teistä näyttää\nepäilyttävältä, ja kunhan vain pysyttelette loitolla maantiestä,\npääsette kyllä aivan huomaamatta pujahtamaan takaisin. Ellette ole\nhuomisiltaan ilmoittautunut luokseni, ymmärrän teidät vangituksi, ja\ntarjoudun vaihtamaan teidät eversti Patricia vastaan.\"\n\nOh, kuinka sydämeni paisui ylpeydestä ja ilosta, kun hyppäsin satulaan\nja ratsastin edestakaisin tällä uljaalla hevosella, näyttääkseni\nmarsalkalle, kuinka sitä hallitsin. Se oli loistava -- me olimme\nmolemmatkin loistavia, ja Massena paukutti käsiään ja huusi\nihastuksesta. En minä, vaan hän sanoi, että hieno ratsu ansaitsee saada\nhienon ratsastajan. Kiitäessäni kolmannen kerran liehuvin\nkypärintöyhdöin ja viitoin hänen ohitseen, näin hänen kovista vanhoista\nkasvoistaan ettei hän enää epäillyt löytäneensä oikean miehen. Tempasin\nmiekkani huotrasta ja tervehdin häntä kohottaen kahvan huulilleni, ja\nratsastin sitten asuntooni.\n\nNäytti tulevan myrskyinen yö, mikä seikka oli minulle erittäin mieleen.\nToivoin voivani päästä lähtemään aivan salaa, sillä oli selvää, että\njos kerran englantilaiset saisivat tietää minun tulleen armeijasta,\npäättäisivät he luonnollisesti heti jotain tärkeämpää olevan tekeillä.\nAnnoin senvuoksi viedä hevoseni paalu-linjan ulkopuolelle muka juomaan,\nja siellä vasta nousin satulaan. Minulla oli mukanani kartta, kompassi\nja marsalkan ohjepaperi sisimmässä povitaskussani ja sapeli vyöllä, ja\nnäin varustettuna läksin seikkailulleni. Satoi hienoa tihkusadetta ja\nkuu oli pilvien peitossa, niin että voitte ymmärtää, ettei ilma ollut\nerikoisen miellyttävä. Mutta sydämeni oli valoisa ajatellessani\nkunniaa, joka minulle oli osoitettu, ja mainetta, jonka tulisin\nsaavuttamaan.\n\nTieni kulki milloin Torres Vedrasin ylänkömaata pitkin, milloin jonkun\npuron yli, sitten erään talon ohitse, joka oli poltettu ja oli nyt vain\nrajamerkki. Vihdoin saavuin erääseen nuoria korkkitammeja kasvavaan\nlehtoon ja sieltä San Antonian luostariin, joka oli englantilaisten\nvasemman sivustan viimeinen asema. Täältä käännyin eteläänpäin ja\nratsastin rauhallisesti hiekkakunnaitten yli, sillä näiltä tienoin oli\nMassena ajatellut olevan parhainta yrittää vihollisen linjojen yli,\naivan hiljalleen, sillä oli niin pimeä, etten voinut nähdä kättäni\nedessäni. Tällaisissa tapauksissa jätän ohjakset vapaaksi ja annan\nhevosen mennä omia teitään. Voltigeur ravasi uskollisesti eteenpäin ja\nminä olin hyvin tyytyväinen istuessani sen selässä pilkkopimeässä. Noin\nkolmisen tuntia olimme edenneet varovasti ja minusta tuntui kuin olisin\njättänyt jo kaiken vaaran taakseni. Lisäsin vauhtia, sillä halusin\nkernaasti päästä Englannin sotajoukon taakse aamusarastuksessa. Näillä\nseuduilla on paljon viinitarhoja, jotka talvella ovat pelkkää tasankoa,\njoten nopeakin ratsastaminen kävi helposti päinsä.\n\nMutta Massena oli hieman erehtynyt englantilaisten varovaisuudesta,\nsillä osoittautui, ettei ollut vain yksi, vaan kokonaista kolme\npuolustuslinjaa, ja juuri tämä kolmas, jonka läpi tällä hetkellä\nkuljin, oli kaikista peloittavin. Ratsastaessani tietä pitkin,\ninnostuneena menestyksestäni, näin äkkiä lyhdyn tuikkivan edessäni, ja\neroitin vilaukselta kiiltävän kiväärinpiipun ja punaisen sotilaspuvun.\n\n\"Kuka siellä?\" huusi ääni -- ja minkälainen ääni!\n\nKäänsin hevosen oikealle ja ratsastin kuin mieletön, mutta nyt alkoi\ntusinan verran tulenliekkejä välkähdellä pimeässä, ja kuulat vinkuivat\nkorvieni ympärillä. Tämä rätinä ei ollut minulle mitään uutta, joskaan\nen tahdo typerän nahkapojan tavoin kehua aina rakastaneeni sitä. Mutta\nmilloinkaan se ei ole estänyt minua selvästi ajattelemasta, ja sen\nvuoksi käsitinkin oitis, ettei tässä voinut muuta tehdä kuin nelistää\ntiehensä ja koettaa onneaan jossain toisessa paikassa. Ratsastelin siis\nylt'ympäri englantilaisten paalutuksia, ja kun vihdoin en kuullut enää\nmitään laukauksia, päättelin lopultakin päässeeni puolustuslinjojen\nläpi. Noin viisi peninkulmaa ratsastin etelään päin, pysähtyen tuon\ntuostakin hengähtämään ja tarkastelemaan taskukompassiani. Ja sitten\nyht'äkkiä -- tunnen vieläkin sitä muistellessani ikäänkuin sysäyksen\nrinnassani -- vaipui hevoseni maahan ääntä päästämättä ja värähtämättä,\nkuolleena kuin kivi!\n\nMinä en osannut sitä aavistaa, mutta nyt huomasin, että yksi kirotuista\nenglantilaisista oli laskenut luodin sen ruumiin läpi. Uljas eläin ei\nvalittanut eikä herpaantunut, vaan kesti uskollisesti niinkauan kuin\nsiinä oli elon merkkiäkään. Äsken vielä tunsin itseni varmaksi Massenan\narmeijan nopeimman ja jaloimman hevosen selässä. Nyt makasi se maassa,\ntuo jalo eläin, jossa ei ollut enää muuta arvokasta kuin korkeintaan\nsen nahka, ja minä seisoin sen vieressä avuttomimpana, onnettomimpana\nkaikista olennoista -- hevosen selästä paiskattuna husaarina. Mitä\nhyödyttivät minua nyt ratsastussaappaat, kannukset ja koliseva\nsapelini? Olin tullut vihollisen linjojen sisäpuolelle; miten saatoin\ntoivoa pääseväni jälleen takaisin? En häpeä tunnustaa, että minä,\nEtienne Gerard, istuin kuolleen hevoseni päälle ja kätkin kasvot\nkäsiini synkän epätoivon valtaamana. Yön varjot alkoivat jo vaalentua\nidässä. Puolen tunnin kuluttua olisi valoisaa. Olin voittanut kaikki\nesteet ja ehtinyt jo näin pitkälle joutuakseni viimeisessä\nsilmänräpäyksessä vihollisten kynsiin, tehtävääni suorittamatta ja\nvankina -- eikö tässä ole kylläksi musertamaan soturin sydämen. Mutta\nrohkeutta, ystävät! Meillä on tuollaisia heikkoja hetkiä,\nurhoollisimmillakin meistä. Mutta minun sieluni on kuin terässäilä,\nmitä enemmän sitä taivutetaan sitä voimakkaammin ponnahtaa se takaisin.\nEnsiksi epätoivon hetki, ja sitten aivot kylmenevät jääksi ja sydän\niskee tulta. Kaikki ei ollut vielä menetetty. Minä, joka olin\nselviytynyt niin monesta pulmasta, selviäisin kyllä tästäkin. Nousin\nseisomaan ja rupesin miettimään, mitä olisi tehtävä.\n\nEnsinnäkin oli selvää, etten voinut lähteä takaisin päin. Ennenkuin\nolisin ehtinyt päästä englantilaisten linjain läpi, olisi ollut jo\nselvä päivä. Minun täytyi piilottautua päivän ajaksi ja koettaa onneani\nseuraavana yönä. Otin satulan, pistoolinkotelon sekä Voltigeur-parkani\nsilat ja kätkin ne pensaikkoon, jotta ei kukaan, joka löytäisi hevosen,\nvoisi nähdä sen kuuluneen ranskalaiselle husaarille. Sitten jätin\nhevosen makaamaan ja aloin hakea itselleni piilopaikkaa. Joka taholla\nvuoren rinteillä näin vahtitulia ja ihmisten jo alkavan liikuskella\nniiden ympärillä. Minun täytyi kiiruhtaa piiloon, muuten olin hukassa.\nMutta minne kätkeytyä? Olin viinitarhassa. Köynnösten varret olivat\nvielä jäljellä, mutta kasvit poissa. Ne eivät siis voineet tarjota\nminulle mitään suojaa. Sitäpaitsi tarvitsin ruokaa ja vettä ennen yön\ntuloa. Syöksyin eteenpäin luottaen suosiolliseen kohtaloon. Enkä siinä\npettynytkään. Onni on nainen, ystäväni, ja katsoo suopeasti reippaan\nhusaarin puoleen.\n\nKompuroidessani viinitarhan läpi kohosi jotain mustaa silmieni eteen,\nja minä tulin suuren nelikulmaisen kivitalon luo, jossa oli pitkä ja\nmatala lisärakennus toisella sivulla. Tiet yhtyivät siinä, ja oli\nhelppo nähdä, että se oli posada, viinitupa. Ikkunoista ei näkynyt\nvaloa, ja kaikki oli pimeää ja hiljaista. Mutta luonnollisesti ymmärsin\nvarsin hyvin, että tällaisen mukavan majatalon täytyi varmasti olla\ntäynnä asukkaita, niiden joukossa todennäköisesti korkeita\nupseerejakin.\n\nOlen kuitenkin saanut kokea, että mitä lähempänä vaara on, sitä\nturvallisempi on paikka. Tämän vuoksi en nähnyt mitään aihetta lähteä\ntästä pakopaikastani. Pitkä ja matala rakennus oli selvästi talli.\nRyömin sinne auki olevasta ovesta. Talli oli täynnä härkiä ja lampaita.\nTikapuita pitkin kiipesin ylisille, missä heinien seassa löysin\nrauhaisan ja pehmeän piilopaikan. Pienestä luukusta oli minulla näköala\nravintolaan ja maantielle. Kyyristyin sinne odottamaan mitä tuleman\npiti. Pian näyttäytyi etten ollut erehtynyt luullessani yhden ja toisen\ntärkeän miehen asettuneen tänne asumaan. Melkein heti päivännousun\njälkeen tuli eräs kevyeen rakuunaväkeen kuuluva englantilainen\nraportteineen, ja sen jälkeen virtasi alituiseen upseereita pihaan ja\npihasta pois. Kaikki hokivat he samaa nimeä: \"Sir Stapleton -- sir\nStapleton.\" Minusta tuntui sangen ankealta maata siellä kuivin suin ja\nkatsella niitä viinikannuja, joita isäntä kiikutteli noille\nenglantilaisille upseereille. Mutta samalla minua huvitti tarkastella\nheidän terveitä, sileiksi ajettuja huolettomia kasvojaan ja arvailla,\nmitä he ajattelisivat, jos tietäisivät, että niin kuuluisa\nvihollis-upseeri oli niin lähellä heitä. Ja tehdessäni siinä\nhavaintoja, näin näyn, joka sai minut hämmästymään.\n\nNäiden englantilaisten horjumaton mielentasapaino oli melkein\nuskomaton! Voitteko kuvitella, mitä lordi Wellington teki huomatessaan\nMassenan piirittäneen hänet, niin ettei hän voinut joukkoineen liikkua\npaikaltaan. Te ehkä arvelette hänen raivostuneen, olleen epätoivoisen,\nkutsuneen joukot koolle ja puhuneen heille velvollisuudesta isänmaata\nkohtaan ja voiton kunniasta, ennenkuin vei ne viimeiseen, epätoivoiseen\nkamppailuun. Mutta ei, lordi ei menetellyt näin, uskokaa pois. Hän\nlähetti aivan yksinkertaisesti sotalaivan Englantiin noutamaan joukon\nkettukoiria, ja niin hän upseereineen alkoi aikansa kuluksi harrastaa\nketunajoa! Tämä on silkkaa ja väärentämätöntä totta, tämä. Torres\nVedrasin linjojen takana pitivät nuo hullut englantilaiset ketunajoa\nkolmena päivänä viikossa. Olimme leirissämme kuulleet niistä\nkerrottavan, ja nyt siis sain itse tilaisuuden omin silmin nähdä, että\nnoissa uskomattomissa jutuissa oli perää.\n\nSillä kaukana maantiellä näin tosiaan oikeita koiria tepastelevan, noin\nkolmisen- tai nelisenkymmentä kappaletta, valkoisia ja ruskeita,\nkaikilla hännät samaan suuntaan pystyssä, aivan kuin Vanhan kaartin\npajunetit. Totta toisen kerran, se oli komea näky! Ja niiden takana ja\nkeskellä ratsasti kolme suippolakkista ja punatakkista miestä, joiden\narvasin olevan metsästäjiä. Heidän jäljessään tuli monta erilaiseen\nsotilaspukuun puettua ratsastajaa kaksi- ja kolmimiehisissä joukoissa\niloisesti jutellen. He eivät näyttäneet erikoisempaa kiirettä pitävän,\njosta päättelin että heidän ajamansa kettu mahtoi olla hyvin laiska.\nMutta oli miten oli, se oli heidän asiansa, ei minun, ja pian olivat he\nkaikki sivuuttaneet luukkuni ja katosivat näkyvistä. Nousin pystyyn\nvalmiina käyttämään hyväkseni ensimmäistä sopivaa tilaisuutta.\n\nKohta tämän jälkeen tuli eräs siniseen univormuun puettu upseeri, joka\nsuuresti muistutti meikäläisen lentävän tykistön miehiä, ratsastaen\ntietä alaspäin. Hän oli vanhanpuoleinen, raskaan lihavahko mies, jolla\noli harmaa poskiparta. Hän pysäytti hevosensa ja alkoi puhua jonkun\nravintolan edessä odottelevan rakuunaupseerin kanssa, ja nyt huomasin,\nmitä etua minulle oli siitä, että olin opetellut englantia. Kuulin ja\nymmärsin joka sanan, minkä he puhuivat.\n\n\"Missä kokoonnutaan?\" kysyi upseeri, ja minä ajattelin, että hänen oli\nkiire saada jotakin syötävää, mutta kun toinen vastasi hänelle, että se\ntapahtui lähellä Altaraa, ymmärsin, että kysymys oli jostakin paikasta.\n\n\"Te saavutte myöhään, sir George\", sanoi käskyläisupseeri.\n\n\"Niin, olin sotaoikeuden istunnossa. Onko sir Stapleton Cotton jo\nmennyt?\"\n\nSamalla hetkellä aukaistiin ikkuna, ja kaunis nuori mies mitä\nloistavimmassa sotilaspuvussa katsoi siitä ulos.\n\n\"Halloo, Murray!\" hihkasi hän. \"Nuo kirotut paperit pidättävät minua,\nmutta tulen heti kohta perässänne.\"\n\n\"Mainiota, Cotton. Olen jo myöhästynyt, niin että ratsastan heti\nedelleen.\"\n\n\"Käskekää palvelijani tuoda hevoseni pihalle\", sanoi tuo nuori kenraali\nikkunasta käskyläiselle, sillä aikaa kun toinen upseeri oli jo lähtenyt\nratsastamaan.\n\nKäskyläisupseeri ratsasti erään kauempana sijaitsevan tallin luo, ja\nmuutaman minuutin kuluttua tuli pulska englantilainen ratsupalvelija\ntaluttaen suitsista hevosta -- ja, oh, ystäväiseni, ette ole koskaan\naavistaneet, millaisen täydellisyyden hevonen voi saavuttaa, ellette\nole nähneet ensiluokkaista englantilaista metsästyshevosta. Se oli\nsuurenmoinen, hoikka, korkea, jäntevä, ja kuitenkin miellyttävä ja siro\nkuin gaselli. Se oli väriltään pikimusta, ja sen kaula ja sen selkä ja\nsen takajalat! -- miten voisin niitä teille kuvailla? Sen nahka kiilsi\nkuin kiilloitettu ebenholtsi auringon paisteessa, ja se nosteli\nkavioitaan kevyesti ja somasti kuin tanssien, samalla puistellen\nharjaansa ja kärsimättömyydestä hirnahdellen. En milloinkaan ole nähnyt\nsellaista voiman, kauneuden ja sulon sopusointua. Olen useasti\nihmetellyt, kuinka englantilaiset husaarit saattoivat saada kiinni\nmeidän kaartinjääkärimme Astorgan taistelussa, mutta nyt, nähtyäni\nenglantilaisten hevoset, ei se minua enää lainkaan ihmetyttänyt.\n\nRatsupalvelija sitoi hevosen ravintolan oven vieressä olevaan\nrenkaaseen ja sen tehtyään meni sisään. Tässä silmänräpäyksessä\noivalsin tilaisuuden, jonka sallimus minulle lahjoitti. Kun kerran\nistuin satulassa, olin paremmassa ratsuasussa kuin tälle retkelle\nlähtiessäni. Ei itse Voltigeurkään voinut kestää vertailua tuon\nloistavan, jalon eläimen kanssa. Ajatteleminen on minulla toimintaa.\nYhdellä hyppäyksellä tulin tikapuilta alas tallin portaille.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä olin pihalla ja pitelin ohjaksia\nkädessäni. Hyppäsin satulaan. Joku, hevosen omistaja tai hänen\npalvelijansa, huusi perääni. Mitäpäs minä hänen huudostaan! Kosketin\neläintä kevyesti kannuksilla, jolloin se teki sellaisen hyppäyksen,\nettä vain minunlaiseni ratsastaja saattoi pysyä satulassa. Päästin\nohjakset irralleen ja annoin hevosen huhkia -- minne, siitä viisi,\nkunhan vain loittonimme ravintolasta. Hepo nelisti kuin villitty\nviinitarhojen yli, ja pian olin peninkulman päässä vainoojistani. He\neivät voineet enää saada selville, mihin suuntaan olin lähtenyt. Tiesin\nolevani turvassa. Sen vuoksi, tultuani eräälle pienelle mäelle, otin\nmuistikirjan ja lyijykynän esille ja tein asemakartan leiristä sekä\nniistä paikoista, jotka saatoin mäen päältä nähdä.\n\nOli kerrassaan miellyttävä tuo hevonen, joka minua kantoi, mutta ei\nollut helppoa piirtää sen selässä, sillä vähän väliä se heristeli\nkorviaan ja tahtoi syöksyä eteenpäin, kärsimättömyydestä hypähdellen ja\ntanssien. Ensiksi en ymmärtänyt sen levottomuutta, mutta pian huomasin\nsitten, että hevonen vauhkoutui joka kerta, kun eräs omituinen huuto\nmetsiköstä saapui korviimme. Ja se melkein kiljahti kuullessaan äkkiä\ntorven räikeän törähdyksen. Se tuli aivankuin hulluksi. Sen silmät\nleimusivat, sen harja nousi pystyyn. Se hyppi hyppimistään,\nraivokkaasti käännellen ja väännellen itseään. Lyijykynäni lensi\ntoisaanne --, muistikirjani toisaanne.\n\nJa silmäillessäni alas laaksoon näin omituisen näyn. Metsästysseurue\ntulvi parhaillaan laakson läpi. Kettua en nähnyt, mutta koirat olivat\ntäydessä ajohommassa kuonot maata vasten, hännät taivasta kohden ja\nniin yhteen sulloutuneina, että näyttivät nopeasti kiitävältä suurelta\nmatolta. Tuhat tulimmaista, mikä näky! Ajatelkaa sitä sotilaspukujen\npaljoutta ja kirjavuutta, mikä suuressa armeijassa on nähtävänä:\nsinisiä ja punaisia salusiiniä, punapöksyisiä husaareja, vihreitä\njääkäreitä, tykistöväkeä, kullalla koristettuja keihäsratsumiehiä,\nmutta eniten oli punaista, punaista ja taaskin punaista, niin\nratsu- kuin jalkaväen upseerien puvuissa. Ja mikä paljous miehiä,\ntoiset ratsastaen hyvin, toiset huonosti, mutta kaikki täyttä karkua,\naliluutnantti niin hyvin kuin kenraalikin, yllyttäen ja huutaen,\nkannustaen ja läimäytellen ruoskalla, ajattelematta mitään muuta kuin\nkettu raiskan tuhoamista! Niin, tosiaankin eriskummallista väkeä, nuo\nenglantilaiset!\n\nMutta minulla ei ollut aikaa lähemmin tarkastella tuota kirjavaa\njoukkoa ja ihmetellä näitä saaren asukkaita, sillä kaikista noista\nhulluista olennoista oli hevonen, jonka selässä istuin, eniten hullu.\nYmmärrättehän, että se itse oli metsästyshevonen, ja että koirien ulina\noli sille samaa kuin meille ratsuväen torven kajahdus taistelussa. Se\nvapisi ja ponnahteli. Kerta toisensa jälkeen se nousi takajaloilleen,\nja sitten, ottaen äkkiä suitset hampaittensa väliin, se alkoi painaa\nrinnettä alas koirien perään. Kiroilin, vedin ja kiskoin ohjaksista,\nmutta turhaan. Sillä oli rautainen suu, niin että oli aivan hyödytöntä\nkoettaa pidättää sitä. Yhtä hyvällä menestyksellä voi koettaa\npidätellä krenatööriä loitolla viinipullosta. Jätin siis kaikki\nhillitsemisyritykset ja painautuen satulaan valmistauduin kohtaamaan\npahinta.\n\nMikä eläin! En ole koskaan istunut sellaisen hevosen selässä. Se\nsyöksyi eteenpäin yhä nopeammin ja nopeammin ja teki pitkiä hyppyjä\nkuin vinttikoira, niin että tuuli puri kasvoihini ja vinkui korvieni\nympärillä. Olin puettuna tavalliseen rykmenttimme arkiunivormuun, joka\noli yksinkertainen ja tumma ja jolle ainoastaan muutamat sotilasmerkit\nantoivat univormun näön; sitäpaitsi olin varovaisuuden vuoksi\nirroittanut töyhdön kypäristäni. Ei ollut mitään pelkoa, että niin\nerilaisten pukujen joukosta minun pukuni pistäisi silmiin, erittäinkin\nkun kaikkien ajatukset olivat ajoon kiintyneet. Ajatus, että joku\nranskalainen upseeri olisi metsällä heidän kerallaan, oli liian\nluonnoton pälkähtääkseen heidän päähänsä. Siinä ratsastaessani rupesi\nminua ihan naurattamaankin, sillä vaarasta huolimatta oli tässä\nkaikessa kuitenkin samalla jotain vastustamattoman koomillistakin.\n\nOlen sanonut, että metsästäjät ratsastivat hyvin epätasaisesti, niin,\nettä muutamien peninkulmien perästä joukko, sensijaan että olisi\npysynyt yhdessä koossa, hajaantui verrattain laajalle alalle, paremmat\nratsastajat aivan koirien kintereillä ja muut taaempana. Minä\npuolestani olin yhtä hyvä ratsastaja kuin kuka tahansa heistä, ja\nhevoseni oli parempi kuin toisten, niin että voitte ymmärtää, ettei\nkulunut kauvoja, ennenkuin olin pian etummaisten joukossa, aivan\nkoirien kintereillä. Ja kun näin koiraparven puhaltavan pitkin\ntasankoa, punatakkiset ratsastajat niiden takana ja noin seitsemän tai\nkahdeksan ratsastajaa sivullani -- silloin tapahtui se kaikista\nmerkillisin koko jutussa. Minä, Etienne Gerard, minä tulin hulluksi!\nYhdessä ainoassa silmänräpäyksessä valtasi minut urheilun henki, halu\nvoittaa toiset, raivokas vimma ketun perään. Kirottu elävä,\npääsisiköhän se meiltä pakoon? Häijy veijari, sen hetki oli lyönyt. Ah,\ntuo urheiluhurmaus on suuri tunne, ystäväni, tuo halu kunnostautua, tuo\nviha kettua kohtaan, halu sotkea se hevosen kavioiden alle. Olen myös,\nkuten joskus toiste olen teille kertova, nyrkkeillyt englantilaisen\nkanssa, taistelut Bustlerin kanssa nyrkkitaistelun Bristolissa.\n\nJa kerronpa teille, että tuo urheilu on jotain ihmeellistä, hullua,\nmutta vastustamattoman kiehtovaa.\n\nKuta kauemmaksi tulimme sitä nopeammin nelisti hevoseni. Ja pian oli\nainoastaan kolme ratsastajaa niin lähellä koiria kuin minä. Kaikki\ntunnetuksi tulemisen pelko oli kadonnut. Aivoni kiehuivat, veri\nvaahtosi suonissani, vain yksi seikka tässä maailmassa näytti minusta\nelämisen arvoiselta -- saada kiinni tuo kirottu kettu. Pääsin jo yhden\nmetsästäjän edelle, joka oli husaari samoinkuin minäkin. Nyt oli vain\nkaksi rinnallani, toinen mustatakkinen, toinen tuo sininen tykistömies,\njonka olin nähnyt ravintolan luona. Hänen sininen poskipartansa\nliehui tuulessa, ja hän ratsasti loistavasti! Mutta hän oli jo\nvanhanpuoleinen, ja päästäessämme täyttä laukkaa erästä jyrkkää mäkeä\nylös, tuli ruumiini keveys hyödykseni. Sivuutin kummankin\nenglantilaisen ja ratsastin nyt suorassa linjassa pienikasvuisen\nkovapiirteisen englantilaisen ylimetsästäjän kanssa. Edessämme olivat\nkoirat, ja kas tuolla, noin sata askelta niiden edellä, näin ruskean\nesineen, joka lensi kuin nuoli -- se oli kettu. Sen nähdessäni vereni\nsyttyi. \"Ahaa, siellähän olet, senkin heittiö!\" Mölisin ilosta ja\nhuusin rohkaisevia sanoja ylimetsästäjälle; viittoilin kädelläni\nhänelle saadakseni hänet käsittämään, että tässä oli yksi, johon hän\nvoi luottaa. (Tästä käy selville, että ranskalaisella E.G:llä oli\nperäti virheellinen käsitys englantilaisista ketunajon säännöistä,\nsillä koiran tehtävänä on tehdä loppu ketusta tai pidellä sitä kiinni,\nkunnes metsästäjät ehtivät saapua paikalle. Senvuoksi E.G. teki\nanteeksiantamattoman erehdyksen ratsastaessaan koirien edelle ja itse\ntappaessaan ketun).\n\nJa nyt olivat enää vain koirat minun ja saaliini välissä. Nämä koirat,\njoiden tehtävänä on osoittaa metsästäjille, missä eläin on, olivat nyt\npikemminkin esteeksi kuin avuksi, sillä vaikeata oli päästä niiden\nedelle. Ylimetsästäjä käsitti sen yhtä hyvin kuin minäkin, sillä hän ei\nyrittänytkään päästä koirien edelle. Hän oli oivallinen ratsastaja,\nmutta häneltä puuttui silminnähtävästi yritteliäisyyttä. Minä\npuolestani tunsin, että olisi ollut alentavaa Conflans'in husaareille,\nellen jaksaisi voittaa sellaista vaikeutta kuin tämä oli. Mitä, Etienne\nGerardinko täytyisi pysähtyä yhden koiralauman takia? Sehän oli vallan\nnaurettavaa. Minä päästin huudon ja kannustin hevostani.\n\n\"Pidättäkää, herra! Pidättäkää!\" huusi ylimetsästäjä.\n\nHän oli hiukan levoton puolestani, tuo kelpo vanha mies, mutta minä\nviittasin rauhoittavasti hänelle. Koirat väistyivät syrjään ja laskivat\nminut rinnalleen. Pari kappaletta taisi hevonen potkaista vaivaiseksi,\nmutta minkäs sille tein? Kuulin metsästäjien ihaillen huutavan\njälkeeni. Vielä viimeinen ponnistus, ja kaikki koirat olivat jääneet\ntaakseni, vain kettu oli nyt edelläni.\n\nAh, se oli riemun ja ylpeyden hetki! Olin voittanut englantilaiset\nheidän omassa urheilussaan. Heitä oli kolmesataa, ja he kaikki\nhimoitsivat ketun verta, mutta minä se olin, ranskalainen, joka vein\nmukanani voiton. Muistelin tovereitani, äitiäni, keisaria, Ranskaa;\ntuotin heille kaikille ja isänmaalleni kunniaa. Jokainen sekuntti toi\nminut lähemmäksi kettua. Nyt oli toiminnan hetki käsissä, ja minä\nvetäisin sapelini. Heilutin sitä ilmassa, ja kunnon englantilaiset\nhuusivat takanani.\n\nNyt vasta ymmärsin, kuinka vaikeata ketunajo oikeastaan on, sillä saapa\niskeä erinäisiä kertoja tuota pientä, nopeasti puikkelehtivaa\nryökälettä siihen kuitenkaan osaamatta! Joka iskulla kuulin yllyttäviä\nääniä takanani, ja ne saivat minut yhä uusiin ponnistuksiin. Ja vihdoin\nviimeinkin voitonhetkeni tuli. Juuri sillä hetkellä, kun eläin kääntyi,\nannoin sille samanlaisen sivuiskun, jolla tapoin Venäjän keisarin\nadjutantin. Kettu meni kahtia, niin että pää ja häntä lensivät eri\nsuunnille. Käännyin katsomaan taakseni heiluttaen veren tahraamaa\nsapelia ilmassa. Tuolla hetkellä minä olin suurenmoinen!\n\nAh, kuinka mielelläni olisinkaan ottanut vastaan jalojen vihollisten\nonnittelut. Saatoin nähdä heistä noin viitisenkymmentä, ja kaikkityyni\nviittoilivat kuin mielettömät ja huusivat. Nuo englantilaiset eivät\ntosiaankaan ole niin kovin tyynimielistä rotua. Mainio teko sodassa tai\nurheilussa saa aina heidän sydämensä syttymään. Vanha ylimetsästäjä oli\nlikinnä minua ja saatoin omin silmin havaita, kuinka tyrmistynyt hän\noli näkemästään. Hän oli ikäänkuin kivettynyt, suu auki ja ojennetun\nkäden sormet jäykästi harallaan. Hetkisen teki mieleni kääntyä ja\nsyleillä häntä. Mutta velvollisuus kutsui minua, ja nuo englantilaiset,\nhuolimatta siitä veljellisyydestä, mikä vallitsee urheilijoiden kesken,\nolisivat varmasti ottaneet minut vangiksi. Matkani tarkoitus ei ollut\ntämän pitemmälle toteutettavissa. Olin tehnyt kaiken voitavani.\nEdessäni, ei varsin kaukana, eroitin Massenan leirin, sillä onnellinen\nsattuma oli johtanut ajon juuri sinne päin. Sen vuoksi tervehdin\nsapelillani viimeisen kerran ja päästin täyttä karkua eteenpäin.\n\nMutta näin helpolla he eivät tahtoneet minua päästää, nuo ylevät\nmetsästäjät. Nyt oli minun vuoroni olla kettuna. Alkoi hurja takaa-ajo.\nSillä vasta nyt, ottaessani suunnan leiriämme kohti, he hoksasivat,\nettä olin ranskalainen. Olimme jo etuvartijoittemme ampumalinjan\nsisäpuolella, ennenkuin he pysähtyivät, ja sitten kokoontuivat he\nyhteen, eivätkä tahtoneet mennä tiehensä, vaan viittoilivat ja huusivat\nminulle. En usko, että se tapahtui vihamielisyydestä. Pikemminkin\nluulen ihailun täyttäneen heidän rintansa ja heidän ainoan toivonsa\nolleen saada syleillä vihollista, joka oli voittanut heidät niin\nripeästi ja ritarillisesti.\n\n\n\n\nIV.\n\nKuinka Etienne Gerard pelasti armeijaa.\n\n\nOlen kertonut teille, ystäväni, kuinka me pidimme englantilaisia kuusi\nkuukautta suljettuina leirissään Torres Vedrasin luona, nim. lokakuusta\n1810 maaliskuuhun 1811. Näihin aikoihin juuri sattui minulle tuo\nketunajo heidän kanssaan; ja se näytti heille, ettei heidän\nurheilijoittensa joukossa ollut ainoatakaan, jota olisi voinut verrata\nConflansin rykmentin husaariin. Nelistettyäni takaisin ranskalaisten\nleiriin eläimen verestä tihkuvine miekkoineni, kohottivat etuvartijat\njotka olivat nähneet tekoni, minulle riemuisan eläköön-huudon, sillä\naikaa kun englantilaiset metsästäjät yhä vain huusivat ja kiljuivat\nminulle, niin että olin siis kummankin armeijan ihastuksen esineenä.\nTämä oli minusta niin liikuttavaa, että kyyneleet kihosivat silmiini.\nNuo englantilaiset ovat jalomielisiä vihollisia. Samana iltana saapui\nvalkean lipun suojassa eräs paketti, joka oli osoitettu \"sille\nhusaari-upseerille, joka tappoi ketun.\" Paketissa lepäili repo kahtena\nkappaleena, aivan niinkuin minä olin sen sapelillani paloitellut. Vielä\nseurasi mukana pieni kirjoitus, lyhyt mutta sydämellinen, oikein aito\nenglantilaiseen tapaan, jossa seisoi, että kun kerran olin tappanut\nketun, piti minun myöskin syödä se. Hehän eivät voineet tietää, että\nmeillä ranskalaisilla ei ole tapana syödä kettuja, niin että he tällä\nteollaan lausuivat siis vain toivomuksen, että sen, joka oli\nsaavuttanut kunnian ajossa, myös piti saada osa saaliista. Ranskalaisen\nei sovi kuitenkaan jättää kohteliaisuuden osoitusta vastaamatta, ja\nsiitä syystä lähetin ketun takaisin noille oivallisille metsästäjille\npyytäen heitä käyttämään sitä välipalanaan ensi metsästyspäivällisillä.\nTällä tavalla käyvät ritarilliset vastustajat sotaa.\n\nOlin tuonut kotiin retkeltäni selvän kartan englantilaisten asemista.\nSen ojensin illalla Massenalle.\n\nOlin toivonut, että se saisi hänet hyökkäämään, mutta kaikki nuo\nmarsalkat olivat keskenänsä eripuraisia muristen ja toraillen kuin\nnälkäiset koirat. Ney vihasi Massenaa, Massena vihasi Junota, ja Soult\ntaas vihasi heitä kaikkia. Tästä syystä ei voitu mitään toimittaa.\nAikaa myöten hupeni ruokavarastomme hupenemistaan, ja kaunista\nratsuväkeämme kalvoi rehun puute. Talven loppupuolella oli koko seutu\nkynitty puhtaaksi, niin että oli vaikea saada mitään suuhun pantavaa,\nvaikka lähetimme muonanhankkijamme kauas nuuskimaan. Oli siis selvää\nurhoollisimmallekin meistä, että täytyi perääntyä. Minäkin olin\npakoitettu myöntämään sen. Mutta perääntyminen ei ollut varsin helppoa.\nMeidän joukot eivät olleet ainoastaan heikontuneet ja lopen väsyneet\nriittävän ravinnon puutteesta, vaan vihollinen oli myös käynyt\nrohkeaksi pitkällisen toimettomuutemme takia. Emme juuri pelänneet\nWellingtonia. Tiesimme, että hän oli urhoollinen ja järkevä, mutta\nhäneltä puuttui yritteliäisyyttä. Ja sitäpaitsi seudun autius esti\nhäntä nopeasti takaa-ajamasta. Mutta suuri lauma aseistettuja\ntalonpoikia, portugalilaisia sotamiehiä ja sissijoukkoja, oli\nkerääntynyt sivustamme ja jälkijoukon ympärille. Nuo miehet olivat koko\ntalven pysytelleet asiaan kuuluvan etäisyyden päässä meistä; mutta nyt\nkun hevosemme olivat tulleet jäykkäjalkaisiksi, kiehuivat he\netuvartijoittemme ympärillä kuin kärpäset, ja sen miehen henki, joka\njoutui heidän käsiinsä, ei ollut äyrinkään arvoinen. Voisin nimittää\ntuttavieni joukosta yli tusinan upseereja, jotka he surmasivat, ja\nonnellisimpia heistä olivat ne, jotka saivat luodin päänsä läpi tai\nsuoraan sydämeen. Muutamien kuolema oli niin kauhistuttava, ettei\nkoskaan uskallettu ilmoittaa heidän omaisilleen, millä tavalla he\nolivat saaneet surmansa. Niin tavallisia olivat nämä murhenäytelmät, ja\nvaikuttivat siihen määrään miestemme mielikuvitukseen, että oli hyvin\nvaikeata saada heitä poistumaan leiristä. Ennen kaikkia on mainittava\neräs sissipäällikkö nimeltään Manuelo, ja lisänimeltään \"hymyilevä\",\njonka teot täyttivät meikäläiset kauhulla. Hän oli suuri, vankka ja\nleikkisän näköinen mies. Tavallisesti hän oli vuorilla väijyksissä\nvillien veitikoittensa kanssa. Voisi kirjottaa kokonaisen nidoksen tuon\nryövärin julmuuksista ja raakuuksista, mutta varma on, että hän oli\noivallinen mies, sillä hän ymmärsi niin järjestää miehensä, että meidän\noli melkein mahdotonta kulkea hänen alueensa läpi. Tämän hän teki\nmahdolliseksi pitämällä ankaraa kuria, jota hän toteutti rankaisemalla\nmiehiään suurella julmuudella, menettelytapa, joka teki heidät\npelottomiksi taistelussa, mutta joka sai aikaan odottamattoman\ntuloksen, kuten kertomukseni on näyttävä. Eikö hän ollut ruoskinut omaa\nluutnanttiaankin -- mutta te saatte kuulla siitä oikealla ajallaan.\n\nPaljon vaikeuksia oli kertynyt paluumatkan johdosta, mutta oli selvää,\nettei muutakaan keinoa ollut, ja niin Massena alkoi lähettää\nkuormastoja ja sairaita Torres Nevasista, joka oli hänen\npääkortteerinsa, Coimbraan, ensimmäiseen lujaan asemaan\nyhteyslinjoillamme. Hän ei kuitenkaan voinut sitä suorittaa\nhuomaamatta, ja sissilaumat parveilivat yhä tiheämmin sivujoukkojemme\nympärillä. Yksi osastoistamme, nim. Clauselin, majaili Montbrun'in\nratsuprikaatin kanssa kaukana eteläänpäin Tajosta, ja oli välttämätöntä\nilmoittaa heille paluustamme, sillä muussa tapauksessa he olisivat\njääneet jäljelle aivan vihollismaan sydämeen. Minä ihmettelin, kuinka\nMassena voisi heille ilmoittaa tästä, sillä yksinäiset pikalähetit\neivät voineet saapua perille, ja pienempi osasto olisi tullut varmasti\ntuhotuksi. Tavalla tai toisella täytyi noille joukoille antaa käsky\nperääntyä takaisin, sillä muussa tapauksessa Ranska kadottaisi noin\nneljätoista tuhatta miestä. Tuskinpa saatoin aavistaa, että juuri minä,\neversti Gerard, olin saava osakseni tehtävän suorittamisen, joka\nkunnian kirkkaudella olisi kruunannut jokaisen miehen elämän ja joka on\nsuurimpia niistä urotöistä, jotka ovat tehneet minut niin\nmaineikkaaksi. Siihen aikaan palvelin Massenan esikunnassa. Paitsi\nminua oli hänellä vielä kaksi muuta adjutanttia, jotka olivat myös\nsangen rohkeita ja älykkäitä upseereja. Toisen nimi heistä oli Cortes,\ntoisen Duplessis. He olivat molemmatkin iältään minua vanhempia, mutta\nnuorempia kaikissa muissa suhteissa. Cortes oli laihahko, tummaverinen\nmies, hyvin, eloisa ja tulinen. Hän oli kelpo sotilas, mutta aivan\nliian itserakas. Oman mielipiteensä mukaan oli hän armeijan etevin\nmies. Duplessis oli gascognelainen kuten minäkin, ja varsin rohkea\nmies, kuten kaikki gascognelaiset. Päivisin vuorottelimme\nvirkatehtävissämme, ja sinä aamuna, josta nyt on puhe, oli Cortesin\nvuoro. Näin hänet aamiaisella, mutta senjälkeen ei häntä eikä hänen\nhevostaan nähty. Koko päivän oli Massena tavallisella synkällä\ntuulellaan, viettäen suurimman osan ajastaan tirkistelemällä\nkenttäkiikarilla englantilaisten linjoja ja laivoja Tajo-joessa. Hän ei\nmaininnut mitään siitä retkestä, jolle hän oli lähettänyt toverimme,\neikä meidänkään sopinut kysellä.\n\nSeistessäni noin kello kahdentoista aikana yöllä marsalkan\npääkortteerin ulkopuolella, tuli hän ulos ja seisoi noin puoli tuntia\nliikkumattomana kädet ristissä rinnallaan ja tuijotti pimeän läpi itään\npäin. Hän seisoi niin jäykkänä ja liikkumattomana, että olisi voinut\nkuvitella tuon verhotun olennon kolmikolkka hattuineen olevan\nkuvapatsas eikä elävä olento. En voinut käsittää, mihin hän tuijotti;\nmutta lopulta päästi hän karkean kirouksen, kääntyi ympäri, meni sisään\nja sulki oven perästään.\n\nSeuraavana päivänä oli toisella adjutanteista, Duplessis'llä, ollut\naamulla kohtaus Massenan kanssa, jonka jälkeen hän ja hänen hevosensa\nolivat kadonneet. Yöllä, istuessani marsalkan etuhuoneessa, astui hän\nohitsesi, ja näin hänen taaskin seisovan ulkona ja tuijottavan itään\npäin aivan samoin kuin edellisenäkin yönä. Hän seisoi siellä runsaan\npuoli tuntia, mustan varjon kaltaisena pimeydessä; sitten hän meni\nsisään paiskaten oven kiinni jälkeensä. Kuulin kannusten ja miekan\nsäilän kilahtelevan ja kolisevan hänen kulkiessaan. Hän oli kiivas\nvanha mies, mutta kun hänellä oli vastoinkäymisiä, olisin melkein\nmieluummin seisonut keisarin kuin hänen edessä. Kuulin hänen yöllä\nnoituvan ja polkevan jalkaansa ylhäällä, pääni päällä, mutta hakemaan\nminua ei hän lähettänyt, ja tunsin hänet liian hyvin mennäkseni\nkutsumatta hänen luokseen.\n\nSeuraavana aamuna oli minun palvelusvuoroni, sillä olin nyt hänen ainoa\nja sitäpaitsi suosikkiadjutanttinsa; hän antoi aina arvon uljaalle\nsoturille. Olen vakuutettu, että hänen tummissa silmissään kiilsi\nkyynel tullessani sinä aamuna hänen luokseen.\n\n\"Gerard\", virkkoi hän, \"tulkaa tänne.\"\n\nHän tarttui ystävällisin elein käsivarteeni vieden minut avonaisen,\nitään päin olevan ikkunan ääreen. Alhaalla levisi eteemme jalkaväen- ja\ntoisella puolella ratsuväen leiri pitkine hevosrivineen. Saatoimme\neroittaa ranskalaiset etuvartijat ja hiukan kauempana aukean kentän,\njota siellä täällä verhosi viinitarhat. Sen yhdellä sivustalla oli jono\nvuoria, joista eräs huippu kohosi silmiin pistävästi muita\nkorkeammalle. Näiden vuorten juuria ympäröi leveä metsävyöhyke. Sen\nläpi luikerteli pieni polku, kimallellen auringon paisteessa, vuoroin\naleten vuoroin kohoten, kunnes katosi kahden vuorenhuipun väliin.\n\n\"Tuo\", sanoi Massena osoittaen vuorta, \"on Sierra de Merodal. Voitteko\nnähdä mitään sen huipulla?\"\n\nVastasin kieltävästi.\n\n\"Entäs nyt\", sanoi hän ojentaen minulle kiikarin.\n\nSen avulla huomasin vuoren huipulla jonkinlaisen vallin tai kivikasan.\n\n\"Se mitä näette, on joukko puupölkkyjä, jotka ovat kootut sinne\nmerkinantoa varten. Me haalimme ne sinne siihen aikaan, kun olimme\nseudun herroja, ja vaikk'emme sitä enää ole, seisoo merkki siellä\nkoskemattomana. Gerard, tuo täytyy sytyttää ensi yönä. Se on\nvälttämätöntä Ranskalle, keisarille ja armeijalle. Kaksi teidän\ntoverianne ovat lähteneet sitä sytyttämään, mutta ei kumpikaan heistä\nole saavuttanut päämääräänsä. Tänään on teidän vuoronne, ja minä\ntoivon, että teillä on parempi onni.\"\n\nSotilas ei kysele syytä annettuun määräykseen, ja minulla ei ollut\nmuuta tekemistä kuin kiiruhtaa ulos huoneesta täyttämään tehtävääni.\nMutta marsalkka laski kätensä olkapäälleni pidättäen minua.\n\n\"Teidän tulee tietää kaikki voidaksenne ymmärtää, kuinka tärkeä se asia\non, jonka puolesta panette alttiiksi henkenne\", sanoi hän.\n\"Viisikymmentä peninkulmaa etelään päin meistä, Tajon toisella\npuolella, majailee kenraali Clausel'in joukko. Hänen leirinsä on\nlähellä erästä Sierra d'Ossa nimistä vuorenhuippua. Sen korkeimmalla\nkohdalla on merkkitulilaite, jonka viereen on asetettu vartiopaikka.\nOlemme keskenämme sopineet, että kun hän keskiyöllä näkee roviomme\npalavan, sytyttää hän vastaukseksi omansa ja sen tehtyään vetäytyy\ntakaisin pääarmeijaan. Ellei hän heti lähde liikkeelle, täytyy minun\nperäytyä ilman häntä. Kahden päivän aikana olen tehnyt kaikkia\nmahdollisia ponnistuksia antaakseni hänelle tästä tiedon. Tänään sen\ntäytyy tapahtua, muuten jää hänen armeijansa jäljelle ja tulee\nperinpohjin hävitetyksi.\"\n\nAh ystävät! Kuinka paisuikaan sydämeni ylpeydestä kuullessani, minkä\nsuuren työn onni oli varannut minun tehtäväkseni. Jos säilyisin\nhengissä, tulisi tästä uusi loistava lehti laakeriseppeleeseeni, ja jos\nkuolisin, tulisi siitä elämäni arvoinen kuolema. En puhunut mitään,\nmutta luulen, että jalot ajatukseni heijastuivat epäilemättä\nkasvoillani, sillä Massena tarttui käteeni puristaen sitä.\n\n\"Tuolla on vuorenhuippu ja tuolla rovio\", sanoi hän, \"mutta sissijoukko\non teidän ja sen välissä. En voi luovuttaa suurta osastoa, ja pienempi\nhavaittaisiin ja tulisi tuhotuksi. Sentähden täytyy teidän suorittaa se\nyksinänne. Te saatte itse miettiä, millä tavalla, mutta kello\nkahdentoista aikana tänä yönä täytyy rovion roihuta.\"\n\n\"Jos ei niin käy\", sanoin minä, \"silloin pyydän teitä, herra marsalkka,\nlähettämään tavarani ja rahani äidilleni.\" Annoin hänelle sitten kättä\nja poistuin hehkuvin sydämin, ajatellessani sitä suurta tehtävää, joka\noli edessäni.\n\nIstuin hetkisen huoneessani miettien, miten olisi viisainta ryhtyä\ntähän yritykseen. Tosiasia, ettei kahdelle niin oivalliselle ja\nurhokkaalle upseerille kuin Cortesille ja Duplessis'lle ollut\nonnistunut päästä Sierra de Merodalin huipulle, osoitti, että\nsissijoukko vartioi seutua erittäin tarkasti. Laskin etäisyyden\nkartasta. Sain selville, että vuorille saapuakseen täytyi kulkea\nkymmenen englannin peninkulmaa aukeata maata. Vuoria ympäröi\nmetsävyöhyke, jonka leveys oli noin kolme tai neljä peninkulmaa. Sitten\nseurasi itse vuorenhuippu, joka ei ollut erikoisen korkea, mutta sangen\nalaston, niin ettei ollut mitään, minkä suojaan kätkeytyä. Nämä olivat\nretkeni kolme osaa.\n\nAjattelin, että kunhan vain saapuisin metsään, luonnistuisi kaikki muu\nhelposti, sillä sen varjossa saatoin maata piilossa yöhön saakka ja\nsitten pimeyden turvissa kiivetä vuorenhuipulle. Minulla olisi\nkahdeksasta kahteentoista neljä tuntia pimeää, jolloin voisin kiivetä\nylös. Siis ainoastaan ensimäinen matkan osa antoi minulle vakavaa\nmiettimisen aihetta.\n\nPitkin alavaa seutua kulki tuo luokseen houkutteleva kimalteleva polku,\nja muistin kummankin toverini lähteneen matkalle hevosen selässä. Tämä\nseikka oli varmasti ollut syynä heidän perikatoonsa, sillä ei mikään\nollut ryöväreille helpompaa kuin pitää tietä silmällä ja väijyä\nkaikkia, jotka sitä myöten kulkivat. Minun ei olisi ollut vaikeata\nratsastaa tasangon kautta, sillä siihen aikaan olin erinomaisessa\nratsastuskunnossa. Minulla oli paitsi Violetteä ja Rataplania,\njotka olivat armeijan parhaat hevoset, myöskin tuo erinomainen\nmetsästyshevonen, jonka olin siepannut sir Cottonilta. Ajateltuani\npaljon sinne ja tänne, päätin lopulta kuitenkin lähteä jalkaisin, koska\nkäsitin, että siten pystyisin paremmin käyttämään edukseni jokaista\ntarjoutuvaa tilaisuutta. Mitä vaatetukseeni tulee, peitin husaaripukuni\npitkällä viitalla ja otin harmaan lakin päähäni. Te ehkä kysytte, miksi\nen pukenut itseäni talonpojaksi, mutta siihen minä vastaan, että\nkunnian mies ei halua tulla tuomituksi urkkijana. On toinen asia tulla\nmurhatuksi, toinen tulla tuomituksi oikeudenmukaisesti sotalakien\nmukaan. En tahtonut saattaa itseäni vaaraan saada ensinmainitunlaisen\nkuoleman.\n\nPäivällisen jälkeen lähdin leiristä ja kuljin vartiolinjojemme läpi.\nViittani alla oli minulla kenttäkiikari ja pistooli sekä sapelini, ja\ntaskussani oli taula, piikivi ja terästä.\n\nEnsimäiset kaksi, kolme peninkulmaa pysyttelin viinitarhojen suojassa,\nja täten pääsin niin hyvin eteenpäin, että sydän oikein pamppaili\nrinnassani. Itsekseni tuumiskelin, että jos vain mies, jolla on\nvähänkin älyä, ryhtyy asiaan, voi sen helposti viedä onnelliseen\npäätökseen. Luonnollisesti olivat Cortes ja Duplessis tulleet\nhuomatuiksi ratsastaessaan aukeata tietä pitkin; mutta toinenpa oli\nasia tuon ovelan Gerardin kanssa, joka hiipi eteenpäin viinitarhojen\nturvissa. Voin sanoa kulkeneeni noin viisi peninkulmaa, ennenkuin\nkohtasin mitään estettä. Mutta sitten saavuin erääseen pieneen\nravintolaan, jonka edustalla oli muutamia vaunuja ja koko joukko\nihmisiä. Ne olivat ensimäiset matkallani kohtaamat ihmiset. Nyt,\nollessani näin kaukana linjoiltamme, tiesin, että jokainen mies, jonka\nkohtasin, oli vihollinen. Laskeuduin senvuoksi pitkälleni maahan ja\nryömin paikkaan, josta paremmin voin pitää silmällä tapausten kulkua.\nTällöin hoksasin heidän olevan talonpoikia, jotka paraillaan lastasivat\ntyhjiä viinitynnöreitä kahteen vaunuun. En voinut huomata, että he\nvoisivat jollain tavoin minua auttaa yhtä vähän kuin estääkään, ja\nsiitä syystä läksin jälleen eteenpäin.\n\nMutta pian äkkäsin, ettei tehtäväni ollutkaan niin helppo kuin olin\nluullut, sillä kun tie sittemmin kääntyi ylöspäin, loppuivat myöskin\nviinitarhat, ja olin nyt eräällä toisella kukkuloiden ympäröimällä\nalueella. Ojasta, jonne olin kömpinyt, tarkastelin kenttäkiikarillani\nseutua ja huomasin pian, että jokaiselle kukkulalle oli asetettu\nvartija, ja että nuo miehet olivat sijoittaneet linjansa ja\netuvartijansa yhtä tarkasti kuin mekin. Olin kuullut kerrottavan siitä\nkurista, jota tuo hymyilevä roisto piti, ja tämä oli varmasti yksi\nnäyte siitä. Kukkuloitten välissä oli vartioketju, ja mihin tahansa\nloinkin silmäni, kaikkialla näin vastassani vihollisen. Mitä hittoa oli\ntehtävä? Oli niin vähän kätkeytymismahdollisuuksia, että rotankin olisi\nollut vaikea päästä huomaamatta ohitse. Pimeän tultua kävisi se\ntietenkin helposti, kuten oli käynyt tunkeutuessani englantilaisten\nlinjojen läpi Torres Vedrasin luona, mutta olin vielä niin kaukana\nvuoresta, etten ehtisi sinne kello kahdeksitoista sytyttämään roviota.\nMakasin edelleenkin ojassa tehden toinen toistaan rohkeampia\nsuunnitelmia. Mutta lopulta sain sen valonsäteen, joka on aina valmis\npilkistämään urhoolliselle miehelle, joka ei epäile.\n\nMuistan kertoneeni jo teille niistä kahdesta kapakan luona seisovista\nvaunuista, joihin oli kuormitettu tyhjiä tynnyreitä. Härät olivat\nkäännetyt itäänpäin, niin että oli todennäköistä, että vaunut\nlähtisivät samaan suuntaan kuin minäkin. Jos nyt vaan voisin kätkeytyä\njohonkin noista tyhjistä tynnöreistä, niin eipä löytyisi helpompaa\nkeinoa päästä sissijoukon vartiolinjan läpi. Niin yksinkertainen ja\nhyvä oli tämä suunnitelma, etten sen hoksattuani voinut pidättäytyä\nilon purkauksesta. Tuossa tuokiossa läksin harppaamaan kapakkaa kohti.\nLikellä, pensaston suojassa, oli minulla hyvä tilaisuus pitää silmällä\nmitä tiellä tapahtui.\n\nSiellä oli kolme miestä punaisine Monteropäähineineen. He lastasivat\nvaunuihin tynnöreitä ja olivat jo täyttäneet toisen ja alkaneet toista,\nmutta siellä oli vielä koko joukko tyhjiä tynnöreitä odottamassa. Olen\naina sanonut, että onni on nainen, joka ei voi vastustaa soreata nuorta\nhusaariupseeria. Maattuani hetkisen piilopaikassani, näin että miehet\nmenivät sisälle kapakkaan. He olivat nimittäin työnsä johdosta tulleet\njanoisiksi, sillä oli hyvin lämmin päivä. Salaman nopeudella syöksyin\npiilopaikastani, kiipesin vankkureihin ja ryömin yhteen tyhjään\ntynnöriin. Siinä oli pohja, mutta ei kantta, ja sen avonainen puoli oli\nkuorman sisään päin. Kyyristyin kokoon kuin koira kopissaan, jalat\nkippurassa leuan alla, sillä tynnöri oli pienenlainen, ja minä taas\nsuurikasvuinen mies. Siinä maatessani tulivat nuo kolme miestä ulos, ja\ntäräyksestä, jonka kuulin pääni päältä, arvasin, että jokin toinen\ntynnöri oli pantu minun tynnörini päälle. Tätä lastaustyötä jatkoivat\nhe hyvän aikaa, niin etten lopulta voinut käsittää, kuinka saatoin\npäästä tynnöristäni jälleen pois. Mutta vuoronsa kullakin: sitten kun\non Reinistä päästy on aika ajatella Veikselin ylimenoa. En siis\nepäillyt. Kun onni ja oma kekseliäisyyteni olivat vieneet minut näinkin\npitkälle, olin kyllä edelleenkin selviytyvä.\n\nNiin pian kuin miehet olivat kuormittaneet vankkurit, lähdettiin\nmatkalle. Riemuitsin tynnörissäni, sillä talonpojat kuljettivat minua\njuuri sitä tietä, jota minun oli mentävä. Ajoimme hitaasti, ja päätin\nettä talonpojat kävelivät vaunujen sivulla, koska eroitin heidän\näänensä aivan vieressäni. He tuntuivat olevan veikeitä poikia, sillä\nkävellessään he nauraa hohottivat oikein sydämensä pohjasta. Vaikka\npuhunkin heidän kieltään varsin hyvin, en kuitenkaan voinut keksiä\nmitään naurettavaa niissä sanoissa jotka saatoin kuulla.\n\nLaskin, että sillä vauhdilla, jolla härät kulkivat, taivalsimme noin\nkaksi peninkulmaa tunnissa. Sentähden, kun otaksuin kaksi ja puoli\ntuntia kuluneeksi -- mutta oh, ystäväni, kuinka pitkiä tunteja! kokoon\nkyyristyneenä, melkein tukehtuneena ja myrkytettynä tynnörin pohjasta\nnousevien höyryjen takia -- silloin olin varma, että me olimme\nkulkeneet vaarallisen, aukean alueen ohitse ja että olimme nyt metsän\nja vuorten reunassa. Nyt täytyi minun koettaa tuumailla, miten pääsisin\npois tynnöristä. Suunnittelin monenlaisia keinoja ja vertailin, mikä\nniistä olisi paras -- silloin tulikin kysymys ratkaistuksi\nyksinkertaisella mutta odottamattomalla tavalla.\n\nVankkurit pysähtyivät äkkiä tärähtäen, ja minä kuulin useiden\nkiihtyneiden, karkeiden äänien puhuvan. \"Missä, missä?\" huusi yksi.\n\"Vankkureissa\", sanoi toinen. \"Kuka hän on?\" kyseli kolmas.\n\"Ranskalainen upseeri; näin hänen lakkinsa ja saappaansa.\"\n\nKalkki purskahtivat nauramaan. \"Katsellessani ulos kapakan ikkunasta\nnäin hänen hyppäävän tynnöriin kuin mikäkin härkätaistelija, jota eläin\nahdistaa.\" -- \"Mikä tynnöri se oli?\" -- \"Se oli tuo\", sanoi mies lyöden\nnyrkillään tosiaankin juuri siihen tynnöriin, jossa makasin.\n\nMikä tilanne, ystäväni, minun asemassani olevalle miehelle! Vielä\nnytkin neljänkymmenen vuoden kuluttua punastun sitä muistellessani.\nTulla vangituksi kuin rotta pyydykseen ja avuttomana kuunnella noiden\ntalonpoikaiskollojen raakaa naurua, ja sitten huomata tehtävänsä\nkeskeytyneen yhtä arvottomalla kuin hullunkurisellakin tavalla. Olisin\nsiunannut sitä miestä, joka olisi laskenut luodin tynnörin läpi ja\nlopettanut kurjuuteni.\n\nKuulin tynnöreitten jyminän, kun niitä purettiin vaunuista, ja sitten\nnäin kahden partaisen naaman ja kahden pyssynpiipun tirkistelevän\nminua. He tarrasivat viittani liepeisiin ja vetivät minut päivän\nvaloon. Mahtoipa olla omituinen näky, kun seisoin siinä tirkistellen ja\nsilmiäni siristellen häikäisevässä auringon paisteessa. Ruumiini oli\naivan kuin rampautunut, sillä en voinut suoristaa kangistuneita\njäseniäni. Viittani oli siltä kohdalta, joka oli ollut tynnörin pohjaa\nvasten, punainen kuin englantilaisen sotilaan. He nauroivat\nnauramistaan, nuo lurjukset, ja koettaessani ryhdilläni ja kasvojen\nilmeellä osoittaa heille halveksumistani, rähättivät he vain yhä\npahemmin. Mutta nytkin, tässä epämiellyttävässä tilanteessa,\nkäyttäydyin arvoni mukaisella tavalla, ja silmäillessäni ylpeästi\nheidän joukkoansa, ei miehissä ollut ainoatakaan, joka olisi uskaltanut\nkohdata katsettani.\n\nYhdellä ainoalla silmäyksellä huomasin, miten asian laita oli.\nTalonpojat olivat luovuttaneet minut sissijoukon etuvartijoille.\nHeitä oli kahdeksan mustatukkaista, villinnäköistä olentoa,\npumpulikaulaliinoineen, tiheänappisine nuttuineen ja värillisine\nvöineen. Kullakin heistä oli kivääri ja yksi tai kaksi vyöhön\nkiinnitettyä pistoolia. Päällikkö, suuri ja roteva rosvo, piti\nkiväärinsä korvaani vasten, sillä aikaa kuin toiset tutkivat taskujani\nja ottivat minulta viitan, pistoolin, kiikarin, piikiven ja sytyttimen.\nTulkoon mitä tahansa, kaikki oli hukassa, sillä nyt en voinut edes\nsytyttää roviota, vaikka pääsisinkin perille.\n\nAjatelkaahan, ystäväni, kahdeksan sissiä ja kolme talonpoikaa ja minä\nyksinäni ja aseetonna. Oliko Etienne Gerard epätoivoissaan? Joutuiko\nhän ymmälleen? Te tunnette minut liiankin hyvin, mutta nuo kirotut\nryövärit eivät minua tunteneet. En milloinkaan ole osoittanut niin\nerinomaista ja hämmästyttävää toimintaa kuin tällä hetkellä, jolloin\nkaikki näytti olevan hukassa. Mutta voitte arvata monta asiaa,\nennenkuin keksitte sen keinon, jolla pujahdin noiden roistojen\nkynsistä. Kuunnelkaa, niin kerron sen teille.\n\nHe olivat raastaneet minut vankkureista huomattuaan minut, ja minä\nseisoin jäseniäni oikoillen heidän keskellään. Mutta jäykkyys meni\nohitse, ja ajatukseni työskenteli innokkaasti keksiäkseen jonkun keinon\npaeta. Ryöväreitten etuvartiosto oli kapeassa solassa. Yhdeltä puolelta\nrajoitti sitä jyrkkä vuorenseinämä, toiselta puolelta vietti se\nhiljalleen alaspäin päätyen pensaikkoa kasvavaan laaksoon useita satoja\nmetrejä alempana. Nuo miehet, ymmärrättekö, ovat rivakoita\nvuoristolaisia, jotka osaavat juosta kallioita ylös ja alas aivan\ntoisella nopeudella kuin minä. Heillä oli nahkaiset jalkineet, melkein\nsandaalin tapaan jalkoihin sidotut, ja niillä pystyivät he liikkumaan\njyrkimmissäkin paikoissa. Vähemmän päättäväinen mies olisi joutunut\nepätoivoon. Mutta minä hoksasin tuossa tuokiossa sen keinon, jonka\nkohtalo minulle tarjosi, ja käytin sitä hyväkseni. Yksi tynnöreistä oli\nvieritetty aivan rinteen reunalle. Liikutin itseäni hitaasti sitä\nkohden, ja sitten oikealla tiikerin hyppäyksellä loikkasin tynnörin\nsisään, ja panin yhdellä nykäyksellä sen vyörymään vuorenrinnettä alas.\n\nEn koskaan tule unohtamaan sitä hirveätä menoa, sitä hyppimistä,\nvierimistä ja pyörimistä pitkin tuota kauhistuttavaa jyrkännettä alas.\nOlin vetänyt koko ruumiini kokoon, niin että se oli kuin kiinteä\nmöhkäle; vain pääni pisti tynnörin sisästä esiin. Oli suorastaan ihme,\netteivät aivot lentäneet päästäni. Tynnöri vyöryi aluksi pitkiä,\ntasaisia rinteitä myöten, mutta sitten tuli teräviä pengermiä, joissa\nse ei enää vyörinyt, vaan hyppi kuin kauris jyristen ja jymisten vuorta\nalas, niin että jok'ikinen luu ruumiissani naksahteli. Tuuli suhisi\nkorvissani, ja pääni pyöri ympäri, kunnes tulin aivan sairaaksi ja\nsekapäiseksi ja melkein tajuttomaksi; sitten vihdoinkin saavuin siihen\npensaikkoon, jonka olin nähnyt syvällä alhaalla. Vyöryin sen läpi niin\nettä oksat ritisivät ja räiskyivät, ja tulin sitten jälleen erästä\nrinnettä myöten toiseen pensaikkoon, missä tynnörini törmätessään\npientä puuta vastaan lensi kappaleiksi. Ryömin esiin laidaksien ja\nvanteiden seasta. Ruumistani pakoitti, mutta sydämeni riemuitsi ja\nsieluni iloitsi, sillä tiesin suorittaneeni suuren urotyön; minä olin\njo näkevinäni, että rovio paloi vuorenhuipulla.\n\nSain hirveitä kuvotuksia ja tunsin itseni aivan kuin merisairaaksi sen\ntärinän jälkeen, jota olin saanut kestää. Parisen minuuttia istuin pää\nkäsiin vajonneena tynnörini jätteiden vieressä. Mutta nyt ei ollut\naikaa levätä. Kuulin jo laukauksia takanani, ja ne ilmaisivat minulle,\nettä vainoojani tulivat vuorenrinnettä alaspäin. Tunkeuduin metsän\ntiheimpään osaan ja juoksin juoksemistani, siksi kunnes olin lopen\nväsynyt. Silloin paneuduin pitkäkseni ja kuuntelin, mutta en kuullut\nkerrassaan mitään. Olin pujahtanut vihollisteni kynsistä.\n\nToinnuttuani entiselleni aloin astella reippaasti eteenpäin.\nEksyttääkseni vihollisiani kahlasin useiden purojen ylitse, sillä\npäähäni oli pälkähtänyt, että minua mahdollisesti vainottaisiin koirien\nkanssa. Tultuani eräälle aukealle paikalle ja silmäiltyäni ympärilleni\nhuomasin ilokseni, etten seikkailustani huolimatta ollut tullut\nkovinkaan kauaksi oikealta suunnaltani. Edessäni oli Merodalin huippu.\nSen alaston ja terävä kärki kohosi vaivaistammimetsikön ylitse, joka\nkasvoi sen rinteellä. Nämä metsiköt olivat sen pensaikon jatkona, jossa\nolin löytänyt suojan. Vaikka tiesinkin, että jokainen käsi oli minua\nvastaan ja että olin aseeton, en kuitenkaan luullut olevan mitään\nvaaraa, niinkauan kuin olin täällä ja saatoin kätkeytyä puiden sekaan.\nEn nähnyt ketään, mutta silloin tällöin kuulin etäältä kimeitä\nvihellyksiä ja kiväärin laukauksia.\n\nOli vaikeata päästä tiheikön lävitse, mutta ilokseni saavuin lopulta\nsuurempien puiden luokse ja löysin pienen polun, joka puikkelehti\nniiden välistä. Olin luonnollisesti liian viisas kulkeakseni sitä\npitkin, mutta pysyttelin sitä niin lähellä kuin mahdollista seuraten\nsen suuntaa. Olin taivaltanut jonkun matkaa ja luulin jo olevani\nlikellä metsänreunaa, kuin omituinen, valittava ääni saapui korviini.\nAluksi luulin, että se oli jonkun eläimen ääntelemistä, mutta sitten\nkuului katkonaisia sanoja, joista erotin vain ranskalaisen huudahduksen\n\"Mon Dieu.\" Hyvin varovaisesti hiivin siihen suuntaan, josta ääni tuli\nja tässä seuraa, mitä näin.\n\nKuivalla lehtivuoteella makasi mies pitkällään. Hänellä oli samanlainen\nharmaa sotilaspuku kuin minullakin.\n\nHän oli nähtävästi vaikeasti haavoittunut, sillä hän piti kauttaaltaan\nveren tahraamaa vaatetta rintaansa vasten. Verilätäkkö oli muodostunut\nhänen ympärilleen, ja häntä ympäröivät kärpäslaumat, joiden surina\nolisi varmastikin kiinnittänyt huomiotani, ellei sitä jo olisi tehnyt\ntuon haavoittuneen ähkyminen. Pysähdyin hetkiseksi, epäillen että tässä\noli ehkä ansa minun vangitsemisekseni; mutta sitten voitti säälin tunne\nkaikki arvelut, juoksin esiin ja polvistuin hänen vierelleen.\nHän suuntasi minuun sekavan silmäyksen, ja nyt näin että siinä\nmakasi Duplessis, mies, joka oli lähetetty ennen minua. Hänen\nsisäänpainuneista poskistaan ja lasimaisista silmistään näin, että hän\nteki kuolemaa.\n\n\"Gerard\", kuiskasi hän, \"Gerard.\" Saatoin näyttää hänelle vain\nosanottoani; mutta hän, vaikka elämänsä oli sammumaisillaan, tahtoi\ngentlemannina täyttää velvollisuutensa viimeiseen asti.\n\n\"Rovio, Gerard! Tahdotteko sytyttää sen?\"\n\n\"Onko teillä terästä ja piikiveä?\"\n\n\"Täällä niitä on.\"\n\n\"Siis sytytän sen tänä yönä.\"\n\n\"Kuolen onnellisena nyt, kun kuulen teidän sen sanovan. Ne ampuivat\nminua, Gerard. Mutta teidän pitää sanoa marsalkalle, että tein\nparhaani.\"\n\n\"Ja Cortes?\"\n\n\"Cortes, hänelle ei käynyt niin hyvin kuin minulle, hän joutui\nryövärien käsiin ja sai hirmuisen lopun. Jos huomaatte, ettette voi\npäästä heidän kynsistään, ampukaa kuula oman sydämenne läpi, ettei\nteidän tarvitsisi kuolla Cortesin tavoin.\"\n\nNäin että hänen hengityksensä oli pysähtymäisillään, ja kumarsin\nalemmaksi kuullakseni hänen sanojaan.\n\n\"Voitteko mainita minulle jotain, joka voisi minua auttaa saavuttamaan\npäämääräni?\"\n\n\"Kyllä, kyllä; de Pombai, hän voi auttaa teitä; luottakaa häneen -- --\"\n\nNämä sanat lausuttuaan painui hänen päänsä rintaa vasten, ja hän oli\nkuollut.\n\n\"Luottakaa de Pombaihin.\" Se oli hyvä neuvo.\n\nHämmästyksekseni näin erään miehen seisovan sivullani. Olin ollut\nsiihen määrin kiintynyt toverini puheeseen ja niin innokas kuulemaan\nhänen sanojaan, että mies oli aivan huomaamattani päässyt tulemaan\nluokseni. Nyt ponnahdin ylös ja tarkastelin häntä. Hän oli pitkä, tumma\nmies, mustatukkainen, tummasilmäinen, mustapartainen, kasvot\npitkulaiset ja vakavat. Kädessään oli hänellä viinipullo ja olan yli\nriippui väkipyssy sillä tavalla, kuin noitten miesten on tapana sitä\nkantaa. Hän ei tehnyt mitään yritystä käyttää sitä, ja ymmärsin, että\nhän oli se mies, jota kuollut oli minulle suositellut.\n\n\"Ah, hän on kuollut; hän pakeni tänne metsään sittenkuin häntä oli\nammuttu. Mutta minulla oli onni löytää hänet täältä, missä hän oli\nvaipunut maahan ja tehdä hänen viimeiset hetkensä helpommiksi. Tuon\nvuoteen olen pannut kokoon, ja tämän viinin olen tuonut hänelle janonsa\nsammuttamiseksi.\"\n\n\"Kiitän teitä Ranskan nimessä. Olen vain eversti kevyessä ratsuväessä;\nmutta olen Etienne Gerard, ja sillä nimellä on jonkun verran kaikua\nRanskan armeijassa. Saanko kysyä --.\"\n\n\"Kyllä, herra, minä olen Aloysius de Pombal, samannimisen kuuluisan\naatelismiehen nuorempi veli. Tätä nykyä olen ensimäinen luutnantti\nsiinä sissijoukossa, jonka päällikkönä on tunnettu Manuelo\n'hymyilevä'.\"\n\nKautta kunniani, enkös pistänyt kättäni siihen kohtaan, missä\npistoolini piti olla; mutta mies vain hymyili tälle liikkeelle.\n\n\"Olen hänen ensimäinen luutnanttinsa, mutta minä olen myöskin hänen\nverivihollisensa\", sanoi hän. Puhuessaan aukaisi hän nuttunsa ja veti\npaidan syrjään. \"Kas tässä\", sanoi hän näyttäen minulle selkäänsä, joka\noli merkitty ja raadeltu punaisilla purppuranvärisillä juovilla. \"Näin\non 'Hymyilevä' menetellyt kanssani, vaikka suonissani virtaa Portugalin\njalointa verta. Mutta tulette näkemään, kuinka minä kostan.\"\n\nHänen silmissään paloi sellainen raivo, ja niin julmasti näytteli hän\nhampaitaan, etten kauemmin voinut epäillä hänen sanojensa totuutta,\njota vielä vahvisti hänen raadeltu selkänsä. \"Kymmenen miestä on\nvannoutunut minua avustamaan\", sanoi hän, \"ja toivon muutamien harvojen\npäivien kuluttua voivani liittyä teidän armeijaanne. Mutta ensin teen\nasiani selväksi täällä. Sillä välin --.\" Hänen kasvoissaan tapahtui\näkillinen muutos, ja tuossa tuokiossa suuntasi hän väkipyssynsä minua\nkohti. \"Kädet ylös, sinä ranskalainen koira. Ylös, taikka päästän\nluodin pääsi läpi.\"\n\nTe hätkähdätte, ystäväni! Te hämmästytte. Kuvitelkaas sitten, kuinka\nminä hämmästyin kuullessani hänen puheensa omituisen äkillisen lopun.\nSeisoin siinä pyssynpiipun mustan reiän edessä ja näin hänen rajusti\nvälkähtelevät silmänsä. Mitä saatoin tehdä? Olin aivan avuton. Nostin\nkäteni ylös. Samassa kuului ääniä kaikkialta metsästä ja jalkojen\ntöminää. Useita hirvittäviä olentoja sukelsi esiin pensaikosta, ja\ntusinan verran käsiä tarrasi kiinni minuun, kurjaan, epätoivoiseen\npakolaiseen, ja nyt olin jälleen vankina. Jumalan kiitos, ettei minulla\nollut pistoolia, millä olisin ampunut kuulan otsaani. Jos sinä\nsilmänräpäyksenä olisin ollut asestettu, en nyt istuisi tässä\nkertomassa teille tätä vanhaa tarinaa.\n\nKarkeilla, karvaisilla käsillään pitelivät nuo miehet minusta kiinni ja\nraahasivat minut polkua pitkin metsän läpi de Pombal-petturin\nmäärätessä suunnan vanginvartijoilleni. Neljä ryöväreistä kantoi\nDuplessin ruumista. Ilta loi jo varjojaan seudun ylitse, kun pääsimme\nmetsästä ja aloimme nousta vuorenrinnettä ylös. Kiivettiin siksi kunnes\nsaavuttiin sissijoukon pääkortteeriin, joka oli eräässä rotkossa\nylhäällä vuorenrinteellä. Siellä oli rovio, joka oli tuottanut minulle\nniin paljon vaivaa. Se oli neliskulmainen ja polttopuista rakennettu ja\nsitäpaitsi aivan päämme yläpuolella. Sen alapuolella oli kaksi tai\nkolme majaa, jotka epäilemättä olivat kuuluneet vuohipaimenille, mutta\nnyt olivat näiden roistojen suojina. Minut työnnettiin yhteen noista\nmajoista sidottuna ja avuttomana, ja toveriraukkani ruumis pantiin\nvierelleni.\n\nMakasin siellä hautoen ainoastaan sitä ajatusta, mitä minun parin\ntunnin aikana olisi tehtävä päästäkseni sytyttämään yläpuolellani\nolevan rovion, kun vankilan ovi avautui, ja eräs mies astui sisään. Jos\nkäteni olisivat olleet vapaina, olisin hyökännyt hänen kurkkuunsa ja\nkuristanut hänet, sillä tulija ei ollut kukaan muu kuin de Pombal.\nParisen ryöväriä seurasi hänen kintereillään, mutta hän käski heidän\njäädä ulkopuolelle ja sulki oven.\n\n\"Te roisto!\" ärjäsin minä.\n\n\"Hiljaa\", kuiskasi hän, \"puhukaa hiljaa, joku voi kenties kuulla, ja\nhenkeni on silloin mennyttä. Minulla on muutama sana sanottava teille,\neversti Gerard; samoinkuin olin hyvä teidän toverillenne, tahdon myös\nmielelläni auttaa teitä. Puhuessani teidän kanssanne hänen ruumiinsa\nääressä, huomasin, että meidät oli piiritetty ja että teidän\nvangitsemistanne ei voinut välttää. Olisin saanut saman kohtalon kuin\ntekin, jos olisin epäröinyt. Silmänräpäyksessä tein teidät vangikseni\nsäilyttääkseni joukon luottamuksen. Järkenne sanoo teille, etten toisin\nvoinut menetellä. En tiedä, voinko teidät pelastaa, mutta tahdon\nainakin koettaa.\"\n\nTämä oli uusi käänne asiassa. Vastasin, etten voinut tietää, missä\nmäärin hän puhui totta, vaan että tulisin tuomitsemaan häntä hänen\ntekojensa mukaan.\n\n\"Enempää en pyydäkään\", sanoi hän, \"ja nyt tahdon antaa teille yhden\nneuvon. Päällikkö haluaa nähdä teidät. Vastatkaa hänelle rehellisesti.\nMuuten sahauttaa hän teidät kahtia kahden laudan välissä. Älkää\nvastustako häntä. Antakaa hänelle ne tiedot, joita hän pyytää. Se on\nteidän ainoa pelastuksenne. Jos voitte voittaa aikaa, voi kentiesi\nilmaantua joku pelastumisen mahdollisuus. Nyt täytyy meidän lähteä.\nTulkaa heti mukaan, muuten voi herätä epäluuloja.\" Hän auttoi minut\nylös, aukaisi oven, veti minut tuimasti ulos, ja niiden kahden miehen\navulla, jotka seisoivat oven ulkopuolella, tyrkkäsi hän minut varsin\nkovakouraisesti siihen paikkaan, jossa sissijoukon päällikkö istui\nraakojen seuralaistensa ympäröimänä. Manuelo \"Hymyilevä\" oli varsin\nmerkillinen mies. Hän oli lihava ja kukoistava ja näytti hyvin\ntyytyväiseltä; suurine parrattomine kasvoineen ja kaljuine päineen\nnäytti hän oikein tyypilliseltä hyväntahtoiselta perheen isältä.\nNähdessäni hänen suopean hymynsä saatoin tuskin uskoa, että tuossa oli\nse roisto, jota yhtä paljon pelkäsivät sekä Englannin että meidän\narmeijamme. On tunnettua, että Trent, eräs englantilainen upseeri,\nhirtätti hänet myöhemmin hänen julmuutensa vuoksi. Hän istui suurella\nkivellä katsellen minua, aivan kuin olisin ollut hänen vanha\ntuttavansa. Näin kuitenkin erään hänen miehistään nojaavan pitkää sahaa\nvasten, ja tämä näky riitti karkoittamaan minusta kaikki harhaluulot.\n\n\"Hyvää iltaa, eversti Gerard\", sanoi hän, \"meitä on viime aikoina\nerikoisemmin kunnioittanut kenraali Massenan esikunta. Yhtenä päivänä\nmajuri Cortes, seuraavana eversti Duplessis ja nyt eversti Gerard.\nEhkäpä itse marsalkkakin suvaitsee vielä kunnioittaa meitä\nvierailullaan. Arvaan, että olette nähnyt Duplessin; Cortesin löydätte\nkiinninaulattuna erääseen puuhun tuolla alempana. Nyt on vain\nratkaistava, kuinka menettelisimme teidän kanssanne!\"\n\nTämä ei ollut suinkaan mieltäylentävää puhetta; mutta hänen kasvoillaan\npaistoi koko ajan hymyily, ja hän lausui sanansa mitä ystävällisimmin.\nNyt kumartui hän eteenpäin, ja huomasin silloin järkähtämättömän, kovan\nilmeen hänen silmissään.\n\n\"Eversti Gerard\", sanoi hän, \"en voi luvata säästää henkeänne sillä se\nei kuulu tapoihimme, mutta voin määrätä teille joko helpon tai\nkauhistavan kuoleman. Kumman valitsette?\"\n\n\"Mitä toivotte minun tekevän saadakseni luvan valita?\"\n\n\"Jos haluatte saada helpon kuoleman, vaadin minä, että teidän tulee\nvastata totuudenmukaisesti niihin kysymyksiin, jotka teille teen.\"\n\nÄkillinen ajatus pälkähti päähäni.\n\n\"Te haluatte tappaa minut, mutta teille on samantekevää, millä tavalla\nkuolen. Jos nyt vastaan teidän kysymyksiinne, sallitteko silloin minun\nvalita kuolintapani?\"\n\n\"Kyllä, sen sallin\", vastasi hän, \"mutta teidän on kuoltava ennen\nkeskiyötä.\"\n\n\"Vannokaa se!\" huudahdin minä.\n\n\"Portugalilaisen kunnianmiehen sana on tarpeeksi\", sanoi hän.\n\n\"En halua sanoa sanaakaan, ennenkuin olette vannonut.\"\n\nHän tuli punaiseksi vihasta, ja hänen silmänsä kääntyivät sahaan. Mutta\nhän käsitti minun sanoneen, mitä tarkoitin, ja etten ollut sellainen\nmies, jonka sai uhkauksilla alistumaan. Hän otti sen vuoksi esille\nristin mustan lampaannahkaisen nuttunsa sisältä.\n\n\"Minä vannon\", lausui hän.\n\nOh, kuinka olin onnellinen! Mikä kuolema! Mikä kuolema Ranskan\netevimmälle miekkamiehelle! Olisin voinut huutaa riemusta tätä\najatellessani.\n\n\"Nyt kysymyksiinne!\" sanoin minä.\n\n\"Teidän täytyy vuorostanne vannoa puhuvanne minulle totta.\"\n\n\"Annan teille kunniasanani aatelismiehenä ja sotilaana, että niin tulen\ntekemään.\" Te käsitätte, että sellainen lupaus oli hirvittävä asia,\nmutta se ei ollut kuitenkaan mitään siihen verrattuna, mitä saatoin\nvoittaa myöntyväisyydelläni.\n\n\"Tämä on hyvä ja varsin mielenkiintoinen juttu\", sanoi hän ottaessaan\nmuistikirjansa taskusta. \"Tahdotteko olla niin ystävällinen ja kääntää\nsilmänne tuonne ranskalaiseen leiriin päin.\"\n\nSeuraten hänen liikkeensä suuntaa, käännyin ympäri ja silmäilin alas\nleiriin päin, joka oli tasangolla alapuolellamme. Viidentoista\npeninkulman etäisyydestä huolimatta saattoi kirkkaan ilman läpi\neroittaa jokaisen yksityisseikankin sangen tarkasti. Tuolla näkyi\naukeat paikat telttojemme ja telttamajojemme välissä, ratsuväen linjat\nja tummat täplät, jotka merkitsivät kymmentä tykistöpatteria. Kuinka\nsurullista ajatella oivallista rykmenttiäni, joka odotti tuolla\nalhaalla, ja tietää, ettei se koskaan enää näkisi everstiään. Yhdellä\nainoalla sen eskadroonalla olisin voinut lyödä kaikki nuo murhaajat\nmaahan. Silmäni täyttyivät kyynelillä nähdessäni leiristä sen\nnurkkauksen, missä tiesin olevan kahdeksansataa miestä, joista\njok'ikinen olisi mennyt kuolemaan everstinsä puolesta. Mutta suruni\nkatosi, kun näin telttojen takaa savupilvien nousevan ilmaan\npääkortteerista Torres Novasista. Siellä oli Massena, ja, Jumalan\nkiitos, uhraamalla elämäni olin täyttävä hänen käskynsä tänä yönä.\nYlpeys ja innostus täytti rintani. Toivoin, että minulla olisi ollut\nukkosen jylisevä ääni huutaakseni heille alas: \"Katsokaa, se olen minä,\nEtienne Gerard, joka tahtoo kuolla pelastaaksensa Clauselin armeijan!\"\nOli kuitenkin kaikitenkin surullista ajatella, että näin jalo kuolema\ntuli tapahtumaan kenenkään voimatta jälkimaailmalle kertoa siitä.\n\n\"Nyt\", sanoi ryövärikapteeni, \"te näette leirin, ja te näette myöskin\nCoimbraan vievän tien; siellä vilisee teidän etujoukkojanne ja\nambulanssejanne. Merkitseekö se, että Massena aikoo vetäytyä takaisin?\"\n\nSaattoi huomata vaunujen liikkuvat, tummat linjat ja silloin tällöin\nvartiojoukon pajunettien kimmellyksen. Vaikka en olisi antanutkaan\nlupaustani, ei silti olisi ollut lainkaan vaarallista myöntää sitä,\nmikä ilmankin oli selvä.\n\n\"Hän vetäytyy takaisin\", vastasin minä.\n\n\"Coimbraanko?\"\n\n\"Niin luulen.\"\n\n\"Entä Clauselin armeija?\"\n\nKohautin olkapäitäni.\n\n\"Kaikki eteläänpäin vievät tiet ovat piiritetyt. Ei mikään sana voi\nhäntä saavuttaa. Jos Massena vetäytyy takaisin, on Clauselin armeija\nkuolemaan tuomittu.\"\n\n\"Riippuu asianhaaroista\", vastasin minä.\n\n\"Kuinka monta miestä hänellä on?\"\n\n\"Luullakseni noin neljätoista tuhatta.\"\n\n\"Kuinka paljon ratsuväkeä?\"\n\n\"Yksi prikaati Montbrunin osastosta.\"\n\n\"Mitkä rykmentit?\"\n\n\"Neljäs jääkärirykmentti, yhdeksäs husaarirykmentti ja yksi\nkyrassierirykmentti.\"\n\n\"Aivan oikein\", sanoi hän, katsoen muistikirjaansa. \"Huomaan teidän\npuhuvan totta, ja Jumala teitä auttakoon, ellette sitä tee.\"\n\nNyt kävi hän läpi koko armeijan, osaston osastolta, kysellen jokaisen\nprikaatin kokoonpanosta. Tarvitseeko minun sanoa teille, että olisin\nmieluummin antanut kiskoa kieleni suusta, kuin vastannut näihin\nkysymyksiin, ellei minulla olisi ollut suurempaa päämaalia mielessäni.\nEn lainkaan siekaillut kertoa hänelle kaikki, kun sen kautta saatoin\npelastaa Clauselin armeijan.\n\nVihdoin painoi hän muistikirjansa kiinni ja pisti sen taskuunsa. \"Olen\nteille suuressa kiitollisuudenvelassa ilmoituksistanne, ne lähetetään\nlordi Wellingtonille huomenna\", sanoi hän. \"Te olette suorittanut\nosanne asiassa; nyt täytän minä omani. Miten haluatte kuolla? Sotilaana\npidätte epäilemättä parhaimpana ammutuksi tulemista, mutta on muutamia,\njotka pitävät paljon helpompana kuolemana tulla syöstyksi alas\nMerodalin huipulta. Jotkut ovat valinneet sen, mutta valitettavasti\nemme ole koskaan myöhemmin tulleet kuulleeksi heidän mielipidettään\nasiasta. Sitten on meillä saha, mutta se ei näytä olevan pidetty.\nVoisimme hirttääkin teidät, mutta meillä olisi vaivaa viedä teidät alas\nmetsään. Kuitenkin, lupaus on lupaus, ja kun te näytätte olevan kelpo\nmies, emme tule säästämään vaivojamme täyttääksemme teidän\ntoivomuksenne.\"\n\n\"Te sanotte, että minun on kuoltava ennen keskiyötä\", sanoin minä.\n\"Haluan siis kuolla yhtä minuuttia vaille kaksitoista.\" --\n\n\"Tuollainen elämästä kiinnipitäminen on hieman lapsellista, mutta\ntoivomuksenne on toteutuva.\"\n\n\"Mitä tapaan tulee\", lisäsin minä, \"niin haluan kuoleman, jonka kaikki\nvoivat nähdä. Pankaa minut tuonne halkopinon päälle ja polttakaa minut\nelävältä, kuten pyhimykset ja marttyyrit ennen minua poltettiin. Se ei\nole mikään tavallinen kuolema, vaan sellainen, jota joku keisarikin\nvoisi kadehtia.\"\n\nTämä ajatus tuntui huvittavan häntä suuresti.\n\n\"Miksikäs ei\", sanoi hän, \"jos Massena on lähettänyt teidät\nvakoilijana, voi hän ehkä arvata, mitä tuli vuorella merkitsee.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoin minä. \"Te olette arvannut oikean syyn, hän saa\ntietää, ja kaikki tulevat tietämään, että olen saanut sankarikuoleman.\"\n\n\"En näe siihen mitään estettä. Teidän toivomuksenne on toteutuva\",\nsanoi ryöväri inhoittavasti hymyillen. \"Minä lähetän hiukan vuohenlihaa\nja pullon viiniä majaanne. Aurinko tekee juuri laskuaan, ja kello on\npian kahdeksan, neljässä tunnissa tulee teidän valmistautua kuolemaan.\"\n\nKaunis oli se maailma, josta minun täytyi ottaa jäähyväiset. Näin\nalhaalla kultaisena kimaltelevan joen. Laskevan auringon viimeiset\nsäteet kirkastivat Tajon sinistä vettä ja englantilaisten\nkuljetuslaivojen valkeita purjeita. Niin, tämä maailma oli sangen\nkaunis, ja surullista oli jättää se, mutta on asioita, jotka ovat\nvieläkin kauniimpia. Kuolema, jonka kärsii toisten hyväksi, kunnia,\nvelvollisuus, uskollisuus ja rakkaus, ovathan ne paljon säteilevämpi\nkauneus, kuin se, jonka silmillä voi havaita. Rintani oli tulvillaan\noman jalon tekoni tuottamaa ihastusta, ja ihmetellen ajattelin, saisiko\nkukaan ihminen milloinkaan tietää minun heittäytyneen rovion\nliekkeihin, pelastaakseni Clauselin armeijan. Toivoin sitä ja rukoilin,\nettä toivoni toteutuisi, sillä mikä lohdutus se olisikaan äidilleni,\nmikä esimerkki armeijalle, mikä ylpeyden lähde husaareilleni. Kun de\nPombal vihdoinkin ilmestyi majaani ruoan ja viinin kera, oli ensimäinen\npyyntöni hänelle, että hän kirjoittaisi kertomuksen kuolemastani ja\nlähettäisi sen ranskalaisten leiriin.\n\nHän ei vastannut sanaakaan; mutta minä nautin ilta-ateriani paremmalla\nruokahalulla ajatellessani, ettei sankaritekoni jäisi aivan\ntuntemattomaksi.\n\nOlin istunut noin kaksi tuntia majassani, kun ovi jälleen avautui, ja\npäällikkö näyttäytyi kynnyksellä.\n\nMinä istuin pimeässä, mutta hänen vieressään seisoi joku ryöväreistä\nsoihtu kädessä, niin että näin hänen silmänsä ja hampaansa kiiluvan\nhänen tuijottaessaan minuun.\n\n\"Selvä?\" kysyi hän.\n\n\"Ei ole vielä aika.\"\n\n\"Te tahdotte siis pysyä hengissä viimeiseen silmänräpäykseen asti?\"\n\n\"Lupaus kuin lupaus.\"\n\n\"Aivan oikein, olkoon sitten kuten tahdotte. Meidän on täällä pantava\ntoimeen pieni rangaistus; yksi miehistäni ei ole käyttäytynyt niin kuin\nhänen olisi pitänyt. Me pidämme ankaraa kuria täällä emmekä kiinnitä\nhenkilöllisyyteen mitään huomiota; sen voi de Pombal todistaa teille.\nTahdotteko sitoa hänet ja asettaa hänet roviolle, de Pombal. Tulen itse\nkatsomaan hänen kuolemaansa.\"\n\nDe Pombal ja soihtua pitelevä mies astuivat sisään. Kuulin päällikön\naskelten häipyvän. De Pombal sulki oven. \"Eversti Gerard\", sanoi hän,\n\"luottakaa tähän mieheen; hän on yksi liittolaisistani. On kysymyksessä\nelämä tai kuolema. Olen koettava pelastaa teidät, mutta panen itseni\nalttiiksi ja haluan sentähden teiltä varman lupauksen suuren vaaran\ntakia. Teidän pitää taata meille hyvä vastaanotto ranskalaisten\nleirissä, ja että kaikki se, mikä on mennyttä, on unohdettu.\"\n\n\"Sen lupaan teille.\"\n\n\"Luotan sanoihinne. Nyt pian pian, ei silmänräpäystäkään saa kadottaa.\nJos tuo villipeto tulee takaisin, odottaa meitä kaikkia kauhistuttava\nkuolema.\"\n\nKatselin hämmästyneenä, mitä hän teki.\n\nHän kietoi pitkän köyden kuolleen toverini ruumiin ympärille ja sitoi\nvaatekappaleen hänen suunsa eteen, niin että se peitti melkein koko\nkasvot.\n\n\"Maatkaa hiljaa tässä\", sanoi hän minulle pannen minut kuolleen\npaikalle.\n\n\"Minulla on neljä miestä odottamassa, jotka asettavat ruumiin rovioon.\"\nHän aukaisi oven ja antoi määräyksensä. Ryövärit astuivat sisään ja\nkantoivat Duplessis'n ulos. Jäin makaamaan maahan horjuen toivon ja\npelon välillä.\n\nViisi minuuttia myöhemmin tulivat de Pombal ja hänen miehensä takaisin.\n\n\"Teidät on nyt pantu rovioon\", sanoi hän, \"ja uskallanpa kysyä koko\nmaailmalta, ellette te juuri ole se; teidät on köydetty ja sidottu niin\nlujasti, ettei kukaan voi vaatia, että teidän pitäisi puhua tai\nliikuttaa itseänne. Nyt täytyy vain kantaa Duplessis'n ruumis pois, ja\nheittää se alas Merodalin jyrkänteeltä.\"\n\nKaksi miehistä tarttui päähäni ja kaksi jalkoihini, ja tällä tavalla\nkantoivat he minut jäykkänä ja liikkumattomana majasta ulos. Tultuani\nraikkaaseen ilmaan, teki mieleni huutaa ilosta. Kuu paistoi juuri\nrovion yläpuolella, ja sen hopeahohteessa näki selvästi miesolennon\nmakaavan pitkin pituuttaan roviolla. Ryövärit olivat joko leirissä, tai\nkokoontuneina rovion ympärille, sillä emme kohdanneet ketään, joka\nolisi meitä pidättänyt tai puhutellut. De Pombal vei meitä jyrkännettä\nkohti. Tultuamme vuorenhuipun toiselle puolelle, olimme poissa\nnäkyvistä, ja minä sain luvan käyttää jalkojani. De Pombal osoitti\nerästä kapeata, luikertelevaa polkua. \"Tuolla menee tie\", sanoi hän.\nMutta äkkiä hän huudahti:\n\n\"Dios mio, mitä se on?\"\n\nKauhistuttavaa kiljuntaa kuului alhaalta metsästä. Näin de Pombalin\nvapisevan kuin säikähtyneen hevosen.\n\n\"Se on paholainen\", kuiskasi hän, \"hän rääkkää parhaillaan jotain,\nsamoin kuin rääkkäsi minuakin. Taivas auttakoon, ettei hän saisi meitä\nkäsiinsä.\"\n\nPeräkkäin ryömimme kapeaa vuohipolkua pitkin. Vuoren juurella olimme\njälleen metsässä. Äkkiä huomasimme kellertävän valon loistavan\nyläpuolellamme, ja puunrunkojen mustien varjojen sukeltavan\nselväpiirteisinä esiin. He olivat siis sytyttäneet rovion. Sieltä missä\nseisoimme, saatoimme eroittaa liikkumattoman ruumiin liekkien seasta ja\nryöväreitten tummat hahmot, jotka ulvoen tanssivat rovion ympärillä\nkuten ihmissyöjät. Puistin nyrkkiä noille koirille ja vannoin jonakin\npäivänä tulevani takaisin husaareineni ja tekeväni tiliä heidän\nkanssaan.\n\nDe Pombal tiesi, minne etuvartijoita oli asetettu ja tunsi kaikki\npolut, jotka veivät metsän läpi. Mutta välttääksemme noita veijareita,\ntäytyi meidän luikerrella vuorien välistä ja kulkea monta raskasta\npeninkulmaa. Kuitenkin olisin kernaasti kulkenut vielä monta penikulmaa\nsen näyn takia, joka kohtasi silmiäni! Kello taisi olla noin kaksi\naamulla, kun pysähdyimme erään vuoren huipulle, jonka ylitse polkumme\nluikerteli. Kun katsoimme taaksemme, näimme rovion hehkuvan punaisena.\nNäytti kuin olisi tulivuoren liekki suitsunut Merodalin korkealta\nhuipulta. Ja silloin näin tähystellessäni myöskin jotain lisäksi,\njotain, joka sai minut riemuitsemaan ilosta, heittäytymään maahan ja\nkiemurtelemaan ihastuksesta. Kaukana, kaukana eteläisellä\ntaivaanrannalla vilkkui ja välkkyi suuri, keltainen valo, hulmuten ja\nleimahdellen. Se ei tullut mistään talosta, ei ollut minkään tähden\ntuike, vaan rovion liekki d'Ossa vuorelta, joka julisti meille, että\nClauselin armeija tiesi nyt, mitä Etiene Gerard oli lähetetty sille\nilmoittamaan.\n\n\n\n\nV.\n\nUrhoollisuusmitali.\n\n\nTarentin herttua, eli Macdonald, kuten hänen vanhat toverinsa häntä\nmieluimmin kutsuivat, oli silminnähtävästi hirveällä tuulella. Majuri\nCharpentier ja minä emme voineet olla huomaamatta että hän oli aivan\nhaleta kiukusta.\n\n\"Prikaatikenraali Gerard, husaariväessä\", sanoi hän sillä tavalla kuin\nkorpraali rekryytille.\n\nTein kunniaa.\n\n\"Majuri Charpentier, ratsukrenatööriväessä.\"\n\nToverini löi kannukset yhteen.\n\n\"Keisarilla on teille määräyksiä.\"\n\nSen pitemmittä mutkitta tempasi hän oven auki ja ilmoitti meidät.\n\nOlen nähnyt Napoleonin kymmenesti hevosen selässä silloin kun hänen\nolisi pitänyt kulkea jalkaisin, ja mielestäni hän menetteli viisaasti\nnäyttäytyessään joukoille tällä tavalla, sillä hänen vartalonsa näyttää\nvarsin hyvältä satulassa. Seisoessaan siinä nyt meidän edessämme, oli\nhän runsaan kädenleveyden lyhempi kuin me muut; hänen yläruumiinsa oli\nepäilemättä liian pitkä jalkoihin verrattuna, ja paksuine, pyöreine\npäineen, parrattomine kasvoineen ja pyöreine hartioineen muistutti hän\nenemmän jotain Sorbonnen professoria kuin Ranskan ensimmäistä\nsotilasta.\n\nHän seisoi ja tarkasti karttaa, joka riippui seinällä ikkunoiden\nvälissä. Berthier seisoi hänen vieressään ja koetti näyttää ylen\nviisaalta meidän astuessamme sisään. Napoleon tempasi kärsimättömästi\nhäneltä miekan ja osoitti sillä karttaa. Hän puhui nopeasti ja hiljaa,\nmutta sain kuitenkin siepatuksi sanan \"Meusedal\" ja kaksi kertaa\n\"Berliini.\"\n\nHän viittasi meitä luoksensa ja lausui minulle:\n\n\"Te ette ole vielä saanut urhoollisuusmitalia, prikaatikenraali\nGerard?\"\n\nVastasin, etten ole saanut ja olin vähällä lisätä, ettei se ollut\ntapahtunut sen vuoksi, etten sitä olisi ansainnut, kun hän keskeytti\nminut tavallisella, lyhyellä tavallaan.\n\n\"Ja te, majuri?\" kysyi hän Charpentier'ltä.\n\n\"En, sire.\"\n\n\"Niinpä saatte nyt erään tehtävän, te molemmatkin.\"\n\nHän vei meidät suuren kartan luokse ja asetti miekankärjen Rheimsin\nkohdalle.\n\n\"Tahdon olla suora teitä kohtaan, herrani. Te olette kumpikin\nseuranneet minua aina Marengosta lähtien, muistelen.\" Hänen kasvoiltaan\nloisti merkillisen viehättävä hymyily, joka muistutti kylmää\nauringonsädettä. \"Tässä Rheimsin luona on juuri tällä hetkellä\npääkortteerimme. Tänään on meillä 14 p. maaliskuuta. Hyvä. Tuolla on\nPariisi, runsaan kahdentoista penikulman päässä täältä. Blücher on\npohjoisessa, Schwarzenberg etelässä.\" Hän osoitteli puhuessaan\nsapelilla karttaan.\n\n\"Kuta kauemmaksi nuo miehet marssivat sisämaahan päin, sitä\ntäydellisemmin minä olen heidät musertava. He ryntäävät parastaikaa\nPariisia kohti. Sangen hyvä. Antaa niiden tulla. Veljeni, Espanjan\nkuningas, on oleva siellä sadantuhannen miehen kera. Juuri hänen\nluokseen minä lähetän teidät. Teidän on jätettävä hänelle tämä kirje,\njosta kumpainenkin saatte yhden kappaleen. Kysymyksessä on ilmoittaa\nhänelle, että minä saavun hänen avukseen koko joukkoineni kahden päivän\nkuluttua. Jokikinen mies, hevonen ja kanuuna seuraa mukana. Te\nymmärrätte minut, herrani?\"\n\nAh, kunpa voisin kuvailla teille ylpeyttäni ja onneani sen johdosta,\nettä tulin tuon suuren miehen uskotuksi. Hänen ojentaessaan meille\nkirjeet, kilistin kannuksiani, hymyilin ja nyökkäsin saadakseni hänet\nkäsittämään, että ymmärsin hänen nerokkaan suunnitelmansa. Hän hymyili\nmyöskin ja antoi kätensä hetkisen levätä olkapäälläni. Olisin antanut\npuolet palkastani, jos äitini olisi saanut nähdä minut tässä\ntilanteessa.\n\n\"Minä näytän teille tien\", sanoi hän kääntyen jälleen karttaan päin.\n\"Te kuljette yhdessä Bazochesiin. Siellä eroatte; toinen lähtee\nOulchyyn ja Menillyyn päin, ja toinen ratsastaa pohjoiseen Brainen,\nSoissonsin ja Senlisin kautta. Onko teillä mitään muistuttamista,\nprikaatikenraali Gerard?\"\n\nOlen vain yksinkertainen sotilas, mutta minulla on ajatuksia ja kyky\ntuoda ne esille. Olin alkanut puhua Ranskan kunniasta ja suuruudesta,\nkun hän keskeytti minut.\n\n\"Entäs teillä, majuri Charpentier?\"\n\n\"Jos huomaamme tiet epävarmoiksi, onko sallittua valita toisia?\" kysyi\nhän.\n\n\"Sotamiehet eivät valitse, he tottelevat.\" Hän nyökkäsi päällään\nmerkiksi, että saimme lähteä, ja kääntyi Berthier'hen päin. En tiedä,\nmitä hän sanoi, mutta kuulin heidän molempien nauravan.\n\nNousin pienen harmaan tammani Violetten selkään. Se on koko\nseitsemännen prikaatin nopein hevonen ja sen on voittanut ainoastaan\nenglantilaisen Rovigon herttuan pikajuoksija. Charpentier'llä oli\nsitävastoin sellainen kiikkuhepo, jolla nuo ratsastuskrenatöörit\ntavallisesti ratsastavat: selkä kuin sängynpohja ja jalat kuin pylväät.\nHän oli itsekin kömpelö mies, ja yhtäkaikki löi hän, heikkopäisessä\nomahyväisyydessään, silmäyksiä tyttölapsiin, kun ne heiluttivat minulle\nnenäliinoillaan ikkunasta, ja hän kierteli rumia, punaisia viiksiään,\nikäänkuin jos tytöt olisivat olleet häneen ihastuneita.\n\nEn ole milloinkaan tuntenut erikoisempaa ystävyyttä tuota pöyhkeilevää\nmaakaria kohtaan; ensimmäisten kahdenkymmenen peninkulman kuluessa en\nsaanut sanaakaan hänen suustaan. Hän ratsasti kulmakarvat rypyssä ja\nleuka rinnalle painuneena kuten mies, joka on ajatusten rasittama.\nUseammin kuin kerran kysyin häneltä, mitä hän mietiskeli, koska\najattelin, että minä nopeammalla älylläni kentiesi voisin selvittää\nhänelle pulman.\n\nHänen vastauksensa olivat aina siihen suuntaan, että huomasin hänen\najattelevan vain tehtäväänsä, mikä muutoin minua hämmästytti, sillä\nvaikk'ei minulla koskaan ole ollut suuria ajatuksia hänen\nymmärryksestään, tuntui minusta kuitenkin mahdottomalta, että joku\nvoisi olla ymmällä näin yksinkertaisen ja sotilaallisen tehtävän\nedessä.\n\nNo niin, me saavuimme vihdoinkin Bazochesiin, missä hänen piti valita\neteläinen, ja minun pohjoinen tie. Ennenkuin hän ratsasti luotani,\nkääntyi hän ympäri satulassaan ja katsoi minuun merkitsevä, tutkiva\nilme kasvoillaan.\n\n\"Mitä johtopäätöksiä te olette tehnyt, Gerard?\" kysyi hän.\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Tehtävästämme.\"\n\n\"Sehän on varsin yksinkertainen.\"\n\n\"Niinkö arvelette? Miksi uskoi keisari suunnitelmansa meille?\"\n\n\"Sen vuoksi, että hän tunsi älykkäisyytemme.\"\n\nSeuralaiseni nauroi tavalla, joka minusta tuntui epämiellyttävältä.\n\n\"Uskallanko kysyä, mitä aiotte tehdä, jos huomaatte noiden kylien\nolevan täynnä preussilaisia?\" kysyi hän.\n\n\"Tottelen vain määräyksiäni.\"\n\n\"Mutta silloinhan teidät lyödään kuoliaaksi.\"\n\n\"Se on mahdollista.\"\n\nHän nauroi taas, ja nyt niin lähentelevästi, että kilahutin miekkaani.\nMutta ennenkuin ehdin hänelle sanoa, mitä ajattelin hänen tyhmyydestään\nja kasvatuksen puutteestaan, oli hän kääntänyt hevosensa ja hölkötti\nmatkoihinsa. Katselin hetkisen hänen jälkeensä ihmetellen hänen\nesiintymistään, ja sitten läksin omaa tietäni.\n\nMyöhemmin päivällä pysähdyin erään kapakan luokse antaakseni\nViolettelle jotain syötävää. Nyt en ollut kaukana Soissonsista, ja\nisäntä kertoi minulle, että preussilaiset kaksi päivää sitten olivat\nkulkeneet sen ohitse matkalla Aisne-joen yli. Tuntia myöhemmin näin\nhäipyvässä päivänvalossa kaksi heidän ratsuvahtiaan tien\noikeanpuoleisella kukkulalla, ja kun pimeys oli peittänyt maan, tuikki\nvalo heidän nuotiostaan pohjoista taivasta vasten.\n\nKuultuani Blücherin olleen siellä jo kaksi päivää, hämmästyin suuresti\nsen vuoksi, ettei keisari ollut tietänyt sen alueen, jonka läpi hän oli\nmäärännyt minut ratsastamaan tärkeän kirjeeni kera, jo olevan\nvihollisen miehittämän. Mutta sitten muistelin sitä äänensävyä, jolla\nhän oli sanonut Charpentier'lle, että sotilas ei saa valita, vaan\ntotella. Päätin seurata sitä tietä, jonka hän oli minulle näyttänyt,\nniinkauan kuin Violette saattoi liikuttaa ainoatakaan jalkaansa ja minä\npidellä ohjaksia. Koko matkan ajan Sermoisesta Soissonsiin, missä tie\nkulkee ylös ja alas, kiemurrellen mäntymetsän lävitse, pidin pistoolini\nvalmiina. Ratsastin hyvää kyytiä, kun tie oli suora, ja hiljensin\nvauhtia, milloin minun piti kääntyä toiseen suuntaan, kuten opimme\nEspanjassa tekemään.\n\nSaavuttuani erääseen talonpoikaistaloon, joka on oikealla puolella\ntietä, juuri kun on tullut Crisen luona olevan puusillan ylitse, missä\nsuuri madonnapatsas seisoo, huusi joku nainen minulle pellolta, että\npreussilaiset olivat Soissonsissa. Pieni osasto heidän peitsimiehiään,\nsanoi hän, oli tullut samana iltapäivänä, ja kokonaista osastoa\nodotettiin ennen keskiyötä.\n\nEn malttanut kuunnella hänen kertomuksensa loppua, vaan iskin kannukset\nVioletten kylkiin, ja viisi minuuttia myöhemmin päästin täyttä laukkaa\nitse kaupunkiin.\n\nPääkadun päässä seisoi kolme ulaania keskustellen hevostensa vieressä\nja poltellen piippuja, jotka olivat yhtä pitkiä kuin sapelini. Näin\nheidät selvästi eräästä avonaisesta ovesta virtaavassa valossa, mutta\nminusta he saattoivat nähdä vain liehuvan viittani mustan varjon ja\nVioletten harmaat sivut. Silmänräpäystä myöhemmin nelistin erästä\nheikäläisten ryhmää vastaan, joka tuli portista ulos. Violetten lavan\nsysäys heitti yhden nurin niskoin kadulle, ja minä lyödä huimautin\nerästä toista, joka kuitenkin livahti käsistäni.\n\nPuff, puff, paukahti kaksi karbiinin laukausta, mutta minä olin\nlentänyt kadunnurkan ympäri, enkä kuullut edes kuulien vinkunaa. Oh,\nkuinka suurenmoisia sentään olimme, sekä Violette että minä.\n\nHevoseni juoksi kuin ahdistettu jänis, ja tulta iskivät sen kaviot.\nNousin seisomaan jalustimille ja heilutin sapeliani. Joku mies hyppäsi\neteen tarratakseen suitsiini. Iskin häneltä käsivarren poikki ja kuulin\nhänen takanani tuskasta ulvovan. Kaksi ratsastajaa tuli minua kohden.\nHakkasin toisen niistä maahan ja ajoin täyttä karkua eteenpäin.\nMinuuttia myöhemmin olin selvinnyt kaupungista ja karautin pitkin\nleveää, aukeaa maantietä, jonka kummallakin puolella kasvoi mustia\npoppeleita. Jonkun aikaa kuulin kavioitten kapsetta takanani, mutta se\nkuoli vähitellen pois. Pian oli kaikki hiljaista. He olivat luopuneet\ntakaa-ajosta.\n\nNyt oli ensimmäinen tehtäväni hypätä alas hevosen selästä ja viedä\ntammani pieneen metsikköön, jonka läpi juoksi pieni puro. Siellä juotin\nhevostani ja annoin sille kaksi konjakkipullossa kastettua\nsokerinpalasta. Se oli hieman rasittunut kovasta ajosta, mutta oli\nihmeellistä huomata, miten se puoli tuntia levättyään tuli entiselleen.\nKun taas istuin satulassa, saatoin sen käynnistä ja ryhdistä päättää,\nettei ollut hevosen syy, ellen saapuisi täsmällisesti Pariisiin.\n\nOli mitä ihanin kuutamo. Jokainen puu loi mustan varjon tien ylitse.\nSaatoin silmäillä maisemia yhtä selvästi kuin päivällä, ja hyvin\nrauhallisilta ne näyttivät, ellei ota lukuun siellä täällä pohjoisessa\nroihuavia tulipaloja. Yön hiljaisuudessa ja tietoisena siitä, että\nvaara väijyi sekä takanani että edessäni, näytti minusta noissa\nsuurissa paloissa olevan jotain puoleensa vetävää ja kohtalokasta.\nMutta en yleensä anna itseeni vaikuttaa kovin helposti.\n\nOlinhan jo nähnyt tarpeeksi paljon merkillisiä asioita; viheltelin vain\nerästä reipasta laulua ja ajattelin pientä Lisetteä, jonka ehkä saan\nnähdä Pariisissa. Kaikki ajatukseni olivat parhaillaan häneen\nkiintyneinä, kun minä, pyörähtäessäni eräästä tien mutkasta, tulin\nsuoraa päätä noin puolta tusinaa saksalaista rakuunaa vastaan, jotka\nistuivat nuotion ympärillä tien vieressä.\n\nMinä olen erinomainen sotilas. Luulisin uskaltavani sanoa näin paljon\ntulematta silti epäillyksi itseni liiallisesta kehumisesta. Voin\njonakin pulmallisena hetkenä punnita jokaista seikkaa ja tuossa\ntuokiossa löytää oikean ratkaisun yhtä hyvin kuin jos olisin sitä\ntuumaillut kokonaisen viikon. Nyt käsitin salaman nopeudella, että mitä\nhyvänsä tekisinkin, tultaisiin minua ajamaan takaa, ja että saisin\nselviytyä niin hyvin kuin taisin hevosellani, joka jo oli taivaltanut\nkuusi pitkää peninkulmaa. Mutta oli parempi tulla ajetuksi eteen- kuin\ntaaksepäin. Kummassakin tapauksessa oli vaara sama; mutta jos minun\nonnistuisi välttää vainoojani heidän virkuista hevosistaan huolimatta,\npitäisin viisaimpana pysähtyä Senlisin lähettyville Soissonsin\netupuolelle.\n\nKaikki nämä seikat olivat minulle ikäänkuin vaistomaisesti selviä,\nymmärrättekö. Tuskin olin vilkaissut heidän partaisia, suurten\nmetallikypärien peittämiä kasvojaan, kun jo kosketin kannuksilla\nVioletteä, joka läksi kiitämään tietä eteenpäin. Hohoi! sitä\nhoilottamista, huutamista ja tömistelemistä takanamme! Kolme heistä\nlaukaisi pyssynsä, ja kolme hyppäsi hevostensa selkään. Yksi kuula osui\nsatulaani napsahtaen kuin keppi ovea vastaan. Violette kiiti hurjasti\neteenpäin, ja luulin sen tulleen haavoitetuksi, mutta se olikin vain\nnirhama. Ah, tuota rakasta pientä eläväistä, kuinka sitä rakastin, kun\nhuomasin sen jälleen aloittavan omaa pitkää, kevyttä laukkaansa,\njolloin sen kaviot rapsahtelivat kuin espanjalaisen tytön kastanjetit.\nEn voinut hillitä itseäni. Käännyin ympäri satulassa, hosuin ja huusin:\n\"Eläköön keisari!\" Ulvoin aivan naurusta kuullessani sitä kirousten\ntulvaa, minkä sanani aiheuttivat.\n\nMutta vaara ei ollut vielä vältetty. Jos hevoseni olisi ollut virkeä,\nolisi se varmasti selviytynyt vainoojista. Mutta nytpä olikin yksi\nheistä nopeampi kuin muut. Se oli oikein reilu poika upseeriksi. Joka\nkerta kun katsoin taakseni, huomasin välimatkan hänen ja hänen\ntovereittensa välillä suurenevan. Hän lähestyi minua lähestymistään.\n\nOdotin nyt, kunnes hän oli tullut noin kolme-, neljäsataa kyynärää\nmiestensä edelle. Sitten hillitsin Violetteä hiukkasen -- aivan\nvähäsen, niin että hänen täytyi uskoa todellakin saavuttavansa minut.\nKun hän oli tullut pyssynkantaman päähän, vedin pistoolini esille ja\nkatsoin, mitä hän aikoi tehdä. Hän ei näyttänyt merkkiäkään siitä, että\ntahtoisi ampua. Tuo tyhmeliini oli ottanut pistoolit satulakotelosta\npois, koska hänen piti olla leirissä yön aikana. Hän heilutti\nmiekkaansa minulle syytäen suustaan uhkauksia. Oli selvä, ettei hän\nkäsittänyt joutuneensa armeliaisuuteni varaan. Nyt oli vain noin\nkaksikymmentä kyynärää välillämme. \"Rendez-vous!\" huusi hän. \"Minun\ntäytyy lausua kiitokset monsieur'lle ranskan kielestä\", sanoin minä\ntukien pistoolin vasenta käsivarttani vasten ja tähdäten hänen\nkasvoihinsa. Huomasin miten hän kalpeni nähdessään olevansa hukassa.\nMutta juuri sillä hetkellä, kun painoin liipasinta, tulin ajatelleeksi\nhänen äitiänsä, ja laskin luotini hänen hevosensa olan läpi. Pelkään,\nettä hän loukkaantui kaatuessaan, sillä kuului ankara mätkähdys. Mutta\nminun oli kirjeestä pidettävä huolta, jonka vuoksi annoin Violetten\nravata.\n\nNoiden saatanan saksalaisten kanssa ei ollut niinkään helppo selviytyä.\nTakana tulevat miehet eivät antaneet kaatuneen upseerin itseänsä\nhäiritä, vaan huhkivat perässäni. Olin tullut eräälle mäenrinteelle ja\nluulin näkeväni heidät viimeisen kerran, mutta piru vieköön, nehän\nolivat aivan kintereilläni. Ja samassa silmänräpäyksessä näin,\nsilmäillessäni eteenpäin, näyn, joka sai sydämeni nousemaan kurkkuun.\nPitkän, aukean tien päässä oli musta sotajoukko valmiina ottamaan minut\nvastaan. Mihin tahansa käännyin, näin vain kuoleman.\n\nRakuunoita takanani ja husaareja edessäni! En milloinkaan sitten\nMoskovan jälkeen ole ollut tällaisessa ahdingossa. Mutta rykmenttini\nkunnian vuoksi tahdoin kuitenkin mieluummin saada kuoleman kevyen kuin\nraskaan ratsuväen sotilaalta. Sen vuoksi en epäröinyt hetkeäkään, vaan\nannoin Violetten laukata. Muistan, että halusin rukoilla, mutta olin\nsiitä viime aikoina hieman niinkuin vieraantunut. Ainoat sanat, jotka\nsaatoin keksiä, olivat eräästä rukouksesta kauniin ilman puolesta,\njonka me tavallisesti luimme koulussa lupapäivän aatto-iltana. Mutta\nnekin, arvelin, olivat paremmat kuin ei mitään, ja kertasin niitä\nparhaillani, kun äkkiä kuulin ranskan kielisen huudahduksen aivan\nedessäni. Ne olivat meidän -- meidän omia, rakkaita pieniä solttujamme\nMarmonten osastosta. Päästin kohtuullista ravia ystävien luo, sillä\ntahdoin saada heidät ymmärtämään, että joskin husaari pakenee, niin on\nhänen luontonsa vastaista paeta nopeasti.\n\nKenenkä huomasinkaan joukon etunenässä ellen juuri Bonvet-vanhuksen,\njonka pelastin Leipzigin luona. Hän tuli luonnollisesti liikutetuksi\njälleennäkemisestä, mutta kerrottuani hänelle tehtävästäni ja että\nminun täytyi kulkea Senlisin kautta, nauroi hän epäilevästi.\n\n\"Vihollinen on siellä\", intti hän. \"Et voi päästä läpi. Miksi et\nvalitse suoraa tietä Pariisiin? Minkä vuoksi sinun pitää valita juuri\nse tie, jota kulkiessasi voit olla melkein varma joko tulevasi\nvangituksi tai tapetuksi?\"\n\n\"Sotilas ei valitse -- hän tottelee!\" sanoin hänelle Napoleonin omilla\nsanoilla.\n\n\"Jaha, vainiin, jassoo\", sanoi hän, \"silloin on viisainta,\nettä seuraat meidän mukana, sillä mekin olemme matkalla\nSenlisiin tiedusteluretkelle. Meillä on Poniatowskin puolalainen\npeitsimies-eskadroona etunenässämme.\"\n\nJa niin lähdimme komeillen matkaan hiljaisessa yössä, kunnes saavuimme\npuolalaisten sivustalle -- ne olivat kaikkityyni hienoja, vanhoja\nsotureita, joskin hieman liian raskaita hevostensa kannettaviksi. Me\nryhdyimme pakinoimaan heidän kanssaan, ja varhain aamulla näimme valoja\nSenlisistä. Eräs talonpoika tuli kärryjään vetäen, ja häneltä saimme\nkuulla, miten oli asian laita kaupungissa.\n\nYksi ainoa kasakka-eskadroona oli majoitettu raatihuoneelle, joka\nsijaitsi torilla ja oli kaupungin suurin rakennus. Kokonainen\npreussilainen jalkaväen osasto oli leiriytynyt pohjoisessa päin olevaan\nmetsään, mutta Senlisissä ei ollut mitään muita vihollisjoukkoja kuin\nkasakat. Nyt oli tervetullut tilaisuus kostaa noille raakalaisille,\njoiden julmuus meikäläistä maalaisväestö-raukkaa kohtaan oli pysyvänä\npuheenaineena kaikkien leiritulien ääressä.\n\nSyöksyimme kaupunkiin kuin pyörremyrsky, hakkasimme maahan ratsuvahdit,\nratsastimme etuvartijoiden ylitse ja telkisimme raatihuoneen portin\nennenkuin vihollinen aavistikaan, että ranskalainen oli kahdenkymmenen\npeninkulman etäisyyden päässä. Näimme kauhistuttavia naamoja\nikkunoissa, naamoja, jotka olivat ohimoita myöten parran peitossa,\nmusta tukka sikin sokin lampaannahkaisten lakkien alla, ja tyhmiä,\ntöllisteleviä suita.\n\n\"Hurraa, hurraa!\" huusivat he kiväärinsä laukaisten, mutta meidän\nmiehet olivat jo sisällä ja tarrasivat raakalaisten kurkkuun, ennenkuin\nhe ehtivät kunnolleen valveutua unesta. Oli hirvittävää nähdä, miten\npuolalaiset kävivät verivihollistensa kimppuun, aivan kuin\nnälkiintyneet sudet hyökkäävät lihavaan lammaslaumaan. Useimmat\ntapettiin pylväsparvekkeella, minne olivat paenneet piiloutuakseen.\nVeri virtasi alas käytävään kuin sade katolta.\n\nKun taistelu oli loppunut, hain rehua ja vettä Violettelle, ja voittepa\nuskoa, että pieni ystävättäreni niitä tarvitsi. Sitten pesin sen jalat,\nsidoin sen suitsista erääseen vedenottopaikkaan ja menin sisään saamaan\njonkun palasen minäkin, niin ettei minun tarvitsisi enää pysähtyä ennen\nPariisia.\n\nJa nyt tapahtui jotain kummallista ja kohtalokasta. Vanha Bonvet seisoi\nja odotteli minua käytävässä astuessani sisään, ja hän kysäisi minulta,\nemmekö joisi pullollista viiniä yhdessä. \"Mutta emme saa, tuhat\ntulimmaista, viipyä liian kauan\", sanoi hän, \"sillä metsän ulkopuolella\non noin kymmenen tuhatta Theilmannin preussilaista.\"\n\n\"Missä sitä viiniä on?\" kysyin minä.\n\n\"Älähän hätäile; kaksi husaaria löytää aina viiniä, jos sitä kerran on\nolemassa\", sanoi hän, ja kynttilä kädessä tepasteli hän edelläni\nkiviportaita alas keittiöön. Sieltä johtivat uudet kieruportaat alas\nkellariin. Että kasakat olivat täällä vierailleet ennen meitä,\nsaatoimme huomata niistä lukuisista murskatuista pulloista, joita oli\npitkin lattiaa. Majuri oli suuri herkkusuu, ja seisoskellen siellä hän\nhaisteli noita kaikkia ihanuuksia -- Chambertinia, Gravesta,\nMicantesta, valkoista ja punaista viiniä, imelää ja vaahtoilevaa --\naivankuin kissa maitokupin ääressä. Hän oli lopulta valinnut itselleen\nvalkoista bourgognea ja oli juuri ottamaisillaan käteensä pullon, kun\nmusketin laukaus pamahti ylitsemme, ja alkoi kuulua jalkojen töminää ja\nsellaista ulvontaa ja kiljuntaa, jollaista en ole ikinä kuullut.\nPreussilaiset olivat yllättäneet meidät.\n\nBonvet oli urhoollinen mies, se täytyy hänestä sanoa. Hän tempasi tuota\npikaa sapelinsa ja kompuroitsi portaita ylös niin että kannukset\nkilisivät. Seurasin hänen perässään, mutta juuri kun olimme tulleet\nkeittiöstä ulos johtavaan käytävään, ilmoitti riemukas huuto\nsaksalaisten vallanneen talon.\n\n\"Kaikki on hukassa\", sanoin minä.\n\n\"On vielä olemassa yksi, joka kuolee ensimmäisenä\", huusi hän juosten\nvimmatusti eräitä toisia portaita ylös. Ensin olin syöksymäisilläni\nhänen perässään, mutta tulin ajatelleeksi, että minulla oli tärkeä\ntehtävä suoritettavana, ja että jos kaatuisin, ei kirje tulisi\nmilloinkaan määräpaikkaansa. Minun täytyi siis antaa Bonvet'n kuolla\nyksinään ja vetäytyä takaisin kellariin ja sulkeutua sinne.\n\nOnneksi löysin jonkun aikaa haettuani kynttilän, jonka Bonvet oli\njättänyt, ja sain sen palamaan. Mutta mitä nyt tekisin, en saattanut\nkäsittää. Roistot pääni yläpuolella huusivat itsensä käheiksi, ja oli\nselvä, että ne alkaisivat pian kaivata jotain kurkun kastiketta.\nJa silloin olisi urhoollisen husaarin, hänen tehtävänsä ja\nurhoollisuusmitalin loppu. Muistelin äitiäni ja muistelin keisaria,\nkunnes kyyneleet kihosivat silmiini. Mutta heti kohta olin taas\nennallaan. \"Reipasta mieltä\", huudahdin rintaani lyöden. \"Uljasta\nmieltä, reipas poikaseni! Ei ole mahdollista, että se, joka selviytyi\nMoskovasta niin vähällä, ettei saanut edes kylmänhaavaakaan, kuolisi\nranskalaisessa viinikellarissa.\" Koettelin ja tunsin, että kirjeeni oli\ntallessa, ja se lisäsi rohkeuttani.\n\nEnsimmäinen ajatukseni oli sytyttää talo palamaan, toivoen siitä\nsyntyneessä sekasorrossa voivani pujahtaa pakoon. Toinen aikeeni oli\nkätkeytyä tyhjään viinitynnöriin. Haeskelin parhaillaan sopivaa\ntynnöriä, kun äkkiä huomasin eräässä nurkassa matalan pienen oven, joka\noli yhtä harmaaksi maalattu kuin muurikin. Tyrkkäsin sitä ja luulin\naluksi sen olevan lukossa. Mutta äkkiä se antoi perää, ja silloin\nhoksasin, että sitä piti kiinni jokin sen toiselle puolelle pönkitetty\nesine. Töykkäsin selälläni, ja samaa kyytiä lensi ovi auki, niin että\nsyöksähdin takaperin toiseen huoneeseen. Kynttilä oli pudonnut\nkädestäni. Olin siis jälleen pimeässä. Kokosin kaiken huomiokykyni ja\nnäin nyt reiän lävitse tai jostain muualta tulevan kapean valonjuovan\nvalossa, että olin jonkinlaisessa varastoviinikellarissa, joka oli\ntäynnä valtavia viinikulhoja. Joka tapauksessa tuntui tämä olevan\nvarmempi piilopaikka kuin ulkokellari, josta syystä minä, löydettyäni\njälleen kynttiläni, aloin kasata röykkiötä oven eteen uudelleen. Mutta\nyht'äkkiä huomasin jotain, joka minua hämmästytti ja vieläpä, sen\nmyönnän, sai minut hieman pelkäämään.\n\nOlen maininnut, että huoneen kaukaisimpaan soppeen pilkisti jostain\nkatossa olevasta reiästä pieni, himmeä valojuova. Kuinka ollakaan, kun\nnyt tirkistelin pimeydessä, äkkäsin äkkiä pitkän, suuren haamun\nliikuskelevan valonsäteiden kohdalla ja sitten taas katoavan pimeyteen.\nSäpsähdin niin ankarasti, että olin vähällä särkeä huopalakkini\nleukaremmin! Näky kesti vain sekunnin, mutta kerkesin siitä huolimatta\nhuomata, että miehellä oli karvainen kasakkalakki päässään, ja että hän\noli suuri, pitkäsäärinen, hartiakas, sapelilla varustettu ryöväri.\nTuhat tulimmaista, eikös itse Etienne Gerardkin hieman hätkähtänyt\najatellessaan olevansa yksinään pimeässä tuollaisen miehen kanssa.\n\nMutta vain silmänräpäykseksi. \"Rohkeutta poikaseni\", ajattelin minä,\n\"kun tosi eteen tulee on tuolla raakalaisella suurempi syy pelätä minua\nkuin minulla häntä.\" Ja samassa selveni minulle, että hän pelkäsi.\nSaatoin sen huomata hänen nopeista askeleistaan ja kokoonkyyristyneestä\nasennostaan, kun hän hyppi tynnöreitten keskellä kuin rotta koloa\nhakiessaan. Ja hän se oli, joka oli pidellyt ovea kiinni, eikä mikään\npakkalaatikko tai viinitynnöri, kuten ensin olin arvellut.\n\nKäsitin nyt, että mitä rohkeammin esiintyisin sen parempi. Sytytin siis\nkynttiläni ja astelin häntä kohden pitkin askelin ja miekka kädessä.\n\n\"Tulehan esille, senkin veijari\", huusin minä. \"Nyt on vihdoinkin\nviimeinen hetkesi koittanut!\"\n\nKohotin kynttilää korkealle ja nyt saatoin erottaa vilaukselta miehen\npään, joka pisti esiin tynnöristä. Hänellä oli kultainen kokardi\nmustassa hatussaan, ja hänen kasvojensa ilmeestä huomasin heti, että\nhän oli upseeri ja hyvän kasvatuksen saanut mies.\n\n\"Monsieur\", sanoi hän hyvällä ranskankielellä. \"Antaudun teidän\nsuojelukseenne. Mutta ellette tahdo antaa minulle lupaustanne, niin\ntäytyy minun myödä henkeni niin kalliista kuin mahdollista.\"\n\n\"Herrani\", sanoin minä, \"ranskalainen tietää, kuinka on kohdeltava\nonnetonta vihollista. Henkenne on turvattu.\"\n\nNämä sanat lausuttuani ojensi hän minulle sapelinsa.\n\n\"Kenet on minulla kunnia vangita?\" kysyin minä.\n\n\"Olen kreivi Boutkin, donilainen kasakka\", sanoi hän, \"saavuimme tänne\ntänä iltana ja päätimme viettää yön täällä. Hetkisen kuluttua rupesi\nminua palelemaan ja senvuoksi menin kellariin saadakseni kulauksen\nviiniä, mutta sillä aikaa, kun olin täällä, valtasi teidän väkenne\ntalon, ja kun nousin portaita ylös, oli koko juttu jo selvä. Nyt ei\nminulla ollut muuta tekemistä, kuin koettaa pelastaa oma henkeni;\nkäännyin sentähden takaisin ja kätkeydyin tänne kellariin, mistä minut\nlöysitte.\"\n\nKreivin kertomuksesta kävi selville, ettei hän piilopaikkaansa\nperimmäiseen kellariin ollut kuullut mitään viimeisestä kahakasta, ja\nettei hän siis voinut aavistaa, että hänen omat liittolaisensa taas\nolivat herroja talossa. Jos hän kerran tämän saisi tietää, kääntyisi\njuoni hänen edukseen, ja minusta tulisi sensijaan hänen vankinsa. Miten\nmenettelisin? Olin vähällä joutua kiikkiin, kun äkkiä sain päähänpiston,\nniin loistavan, että aivan tyrmistyin oman kekseliäisyyteni vuoksi.\n\n\"Kreivi Boutkin\", sanoin minä, \"olen sangen arveluttavassa asemassa.\"\n\n\"Ja mistä se johtuu?\" kysyi hän.\n\n\"Siitä, että olen luvannut suojella teidän henkeänne.\"\n\nHän näytti sangen hämmästyneeltä. \"Ettehän aio peruuttaa lupaustanne?\"\nuteli hän.\n\n\"Jos pahin sattuu, täytyy minun uhrata oma henkeni suojellakseni\nteidän\", sanoin minä, \"mutta se tuottaa suuria vaikeuksia.\"\n\n\"Minkä vuoksi?\" kysyi hän.\n\n\"Tahdon olla suora teitä kohtaan\", vastasin minä. \"Tehän tiedätte, että\nmeidän miehet ja erikoisesti puolalaiset tuntevat piintynyttä vihaa\nkasakoita kohtaan, niin että jo kasakkapuvun näkeminenkin tekee heidät\nhurjiksi. He karkaavat silmänräpäyksessä miehen kimppuun repien hänet\npala palalta. Eivät edes heidän omat upseerinsakaan voi hillitä heitä.\"\n\nRyssä kävi kuolonkalpeaksi nämä sanat kuultuaan. \"Mutta sehän on aivan\nhirmuista\", huudahti hän. \"Annan henkeni teidän käsiinne; mitä neuvotte\nminun nyt tekemään? Eiköhän minun pitäisi riisua päältäni sotilaspuku?\"\n\n\"Erinomaista\", huudahtin minä. \"Niin sitä pitää! Te riisutte\nsotilaspukunne ja puette päällenne minun. Se tekee teidät pyhäksi\njokaisen ranskalaisen -- niin, vieläpä puolalaisenkin sotamiehen\nsilmissä.\"\n\n\"Miten voisinkaan teitä kiittää?\" puhkesi hän puhumaan liikutettuna.\n\"Mutta entäs te itse -- mitä te otatte päällenne?\"\n\n\"Minä puen päälleni teidän sotilaspukunne!\"\n\n\"Velvollisuuteni on kestää tämä vaara\", vastasin minä, \"mutta en pelkää.\nMenen sinne ylös teidän vihatussa puvussanne. Satoja miekkoja\nojennetaan minua vastaan. 'Seis!' huudan minä. 'Minä olen Etienne\nGerard.' Silloin tahtovat he nähdä kasvoni. He tuntevat jälleen minut.\nJa sitten kerron teistä ja pelastan siten teidät.\"\n\nHän vapisi innosta saada vaatteet päältänsä. Hänen saappaansa ja\nhousunsa muistuttivat omiani siinä määrin, ettei meidän tarvinnut niitä\nvaihtaa, vaan annoin siis hänelle husaaritakkini, viittani,\nhuopalakkini, miekkavyöni ja laukkuni. Minä puolestani otin hänen\nkorkean lampaannahkahattunsa, hänen karvakauluksisen takkinsa ja hänen\nkäyrän sapelinsa. En luonnollisestikaan unohtanut pistää arvokasta\nkirjettäni uuden takkini taskuun.\n\n\"Teidän suostumuksellanne\", sanoin minä, \"sidon nyt teidät johonkin\ntynnöriin.\"\n\nHän ei tahtonut tähän millään suostua, mutta olen oppinut, että\nvarovaisuus on sotilaallakin hyvä ominaisuus. Miten saatoin tietää,\nettei hän, käännettyäni hänelle selkäni, saa päähänsä ottaa selvää\nasian oikeasta laidasta ja siten haitata suunnitelmiani. Hän kyyristyi\nerästä tynnöriä vasten, niin ettei minun muuta tarvinnut kuin juosta\nköyden kera kuusi kertaa sen ympäri ja sitten sitoa kestävä solmu\ntynnörin toiselle puolelle. Jos häntä nyt haluttaisi nousta portaita\nylös, täytyisi hänen kantaa vähintään kaksitoista litraa hyvää\nranskalaista viiniä selässään, kuten laukkuryssä. Sitten lukitsin\nsisäkellarin oven, heitin kynttilän menemään ja nousin portaita ylös.\n\nOli noustava vain kaksikymmentä porrasta ja kuitenkin niitä noustessani\ntuntui minulla olevan aikaa ajatella kaikenlaisia tämän maailman\nasioita. Minulla oli samanlainen tunne kuin erään kerran Eylan luona\nmaatessani murtunein jaloin ja nähdessäni kenttätykistön nelistävän\nsuoraan minua kohti. Tiesin luonnollisesti, että jos minut\nhuomattaisiin, ammuttaisiin minut silmänräpäyksessä valepuvussa olevana\nvakoilijana. Mutta sehän olisi ollut joka tapauksessa kunniakas kuolema\n-- keisarin henkilökohtaisessa palveluksessa -- ja laskin, ettei\nminusta voisi tulla vähemmän kuin viisi riviä, ehkäpä seitsemänkin,\n\"Moniteuriin.\" Palaret'sta tuli kymmenen riviä, ja olen varma, ettei\nhänen uraansa voi verratakaan minun uraani.\n\nAstuttuani saliin niin välinpitämättömän näköisenä kuin suinkin\nmahdollista, pisti ensimmäiseksi silmiini Bonvet'n ruumis jalat\nkoukussa ja katkennut miekka kädessä. Olisin mielelläni paljastanut\npääni hänen ohitse kulkiessani, sillä hän oli hyvä toveri, mutta\npelkäsin sen herättävän huomiota, enkä sitä siitä syystä tehnyt.\n\nKäytävä oli täynnä preussiläisiä jalkasotureita, jotka niin innokkaasti\nhakkasivat ampumareikiä muuriin, että tuskia huomasivat minua. Mutta\nupseeri, joka seisoskeli ovensuussa pitkä piippu suussaan, astui minua\nkohti, taputti minua olkapäähän ja osoitti husaariparkojemme ruumiita.\nHän lausui samalla jotain, joka varmaankin oli lystikästä, sillä hänen\npitkä partansa lensi kahtia näyttäen minulle hänen ennenkuulumattoman\nsuuren kitansa loistavine valkoisine hevosenhampaineen. Nauroin\nsydämellisesti hänen kerallaan ja lausuin ne ainoat venäläiset sanat,\nmitkä taisin. Opin ne pieneltä Sonjaltani Vilnassa, ja ne kuuluivat\nnäin: \"Jos yö on kaunis, tavataan tammen alla, mutta jos sataa, minun\nkamarissani.\" Tuolle saksalaiselle kävi se täydestä latinasta, ja en\nepäile, ettei hän luullut niiden merkitsevän jotain erikoisen sukkelaa,\nsillä hän säteili naurusta ja löi minua uudelleen ihastuksissaan\nolkapäähän. Nyökkäsin hänelle ja marssin ovesta ulos yhtä\nkylmäverisesti kuin olisin ollut hänen joukkojensa käskynhaltija.\n\nPihalla oli noin satakunta hevosta kiinnisidottuna, useimmat niistä\nolivat puolalaisten ja husaarien. Kelpo, pieni Violettenikin seisoi\nsiellä ja hirnahti nähdessään minun tulevan. Mutta en tahtonut nousta\nsen selkään. Ei, siihen olin liian viisas. Valitsin sensijaan\ntakkuisimman kasakkahevosen, minkä saatoin löytää, panin suuren säkin,\njoka oli täynnä ryöstettyjä esineitä ja joka oli sidottu sen kaulan\nympärille, Violetten selkään. Sitten hyppäsin satulaan ja kuljetin\nVioletteä suitsista mukanani.\n\nKaupunki oli tulvillaan preussiläisiä. Ne seisoskelivat pitkin katuja\nja osoittivat minua toisilleen, epäilemättä täten ilmituoden, että\nsiinä meni yksi noita kirottuja kasakoita, joiden kanssa ei kukaan\npystynyt kilpailemaan ryöväämisessä ja rosvoamisessa.\n\nPari upseeria puhui minulle, mutta pudistin päätäni ja sanoin\nhymyillen: \"Jos yö on kaunis, tavataan tammen alla, mutta jos sataa,\ntapaamme minun kamarissani\", jonka kuultuaan he vain kohauttivat\nolkapäitään ja luopuivat enemmistä keskusteluyrityksistä. Pääsin niin\nmuodoin esteettömästi ulos kaupungista. Jonkun matkan päässä tiellä oli\nkaksi ratsuvahtia, mutta ne eivät minua saattaneet rauhattomaksi.\nTuskin olin päässyt enemmän kuin sadan kyynärän päähän heistä, kun\näkkiä näin oikean kasakan täyttä laukkaa päästävän minua kohti.\n\nSaatte uskoa, ystäväni, että tuo näky saattoi minut epätoivoon. Niin,\ntunnustan suoraan, että rohkeuteni petti silmänräpäykseksi, ja että\nolin vähällä jo pitää asiaani menetettynä. Mutta vain silmänräpäyksen\najan. Avasin takistani kaksi nappia, niin että saatoin helposti tarttua\nkeisarin kirjeeseen, sillä luja aikomukseni oli, sitten, kun kaikki\ntoivo oli turhaa, niellä kirje ja sitten kuolla miekka kädessä. Vedin\nkäyrän sapelini tupesta ja nelistin sinne päin, missä nuo kaksi\nratsuvahtia olivat. He näyttivät olevan halukkaita minua hillitsemään,\nmutta osoitin heille oikeata kasakkaa, joka oli noin sadan kyynärän\npäässä. He käsittivät liikkeeni siten kuin tahtoisin ratsastaa häntä\nvastaan, ja antoivat tervehtien minun jatkaa matkaani.\n\nIskin kannukset konin kylkiin, sillä jos vaan pääsisin kyllin etäälle\nratsuvahdeista, luulin kyllä voivani kasakasta selviytyä. Hän oli\nupseeri, pitkä karvainen mies, aivan samanlaisessa sotilaspuvussa kuin\nminäkin. Kun lähestyin häntä, auttoi hän tietämättään minua hevostaan\npidättämällä, josta syystä pääsin vieläkin kauemmaksi ratsuvahdeista.\n\nKiitäessäni häntä vastaan, saatoin huomata hämmästyksen katseen hänen\nruskeissa silmissään muuttuvan epäilyksi, kun hän kiinnitti silmänsä\nminuun, vaatetukseeni ja hevoseeni. En tiedä, mikä seikka minussa\nherätti hänessä epäilystä, mutta kaitpa hän huomasi, ettei kaikki ollut\nminussa niinkuin olla piti. Hän huusi minulle jotain kysyen, ja kun en\nvastannut, paljasti hän sapelinsa. Ja olin iloinen, että hän sen teki,\nsillä en ole koskaan voinut hakata maahan ketään vihollista, joka ei\nmitään pahaa aavista. Nyt asetuin rintamaan häntä vastaan, ja\nväistäessäni hänen iskunsa, täräytin häntä hänen takkinsa neljännen\nnapin alapuolelle. Hän lensi päistikkaa hevosen selästä ollen vähällä\nkiskaista minutkin mukanaan, ennenkuin kerkisin irroittaa satulan. En\nehtinyt edes nähdä, oliko hän kuollut vai elävä, sillä hyppäsin alas\nponin selästä ja kiepsautin itseni Violetten selkään. Viittasin\nhyvästiksi molemmille ulaaneille, jotka tulivat täyttä laukkaa\nperässäni, sillä Violette oli nyt saanut levätä, ollen yhtä virkku kuin\nmatkalle lähtiessämme. Käännyin ensimäiselle syrjätielle länteen päin,\nja sitten ensimäiselle etelään päin vievälle tielle, jota pitkin pääsin\npois vihollisen alueelta. Katsoessani vihdoinkin taakseni en nähnyt\njälkeäkään takaa-ajajistani.\n\nKuinka onnelliseksi itseni tunsinkaan. Olin tarkasti noudattanut\nkeisarin antamia määräyksiä. Hän oli käskenyt minun kulkea Sermoisen,\nSoissonsin ja Senlisin läpi ollenkaan aavistamatta, että kaikki nuo\nkolme kaupunkia olivat vihollisen hallussa. Olin vienyt hänen kirjeensä\nvihollisen rivien läpi -- husaarien, rakuunain, peitsimiesten,\nkasakkain ja jalkaväen -- rohkeasti, ovelasti ja mielenmalttini\nsäilyttäen olin suorittanut mitä uhkarohkeimpia ja aivan mahdottomilta\ntuntuvia tekoja. Mitähän keisari sanoisi, jos kertoisin kaiken hänelle?\n\nPäästyäni Domartiniin saakka, näin ensi kerran omia etuvartijoitamme.\nSiellä hääräili joku raakunajoukko pellolla, ja ratsastin heidän\nluokseen kysymään, oliko tie täältä Pariisiin turvallinen.\nRatsastaessani heitä kohti tunsin itseni niin ylpeäksi, siitä että\nvahingoittumattomana oli palannut kotiin ystävieni luokse, etten voinut\nolla heiluttamatta sapelia ilmassa.\n\nEräs nuori upseeri ratsasti esiin joukosta, hänkin sapeliaan\nheiluttaen, ja sydäntäni lämmitti ajatus, että hän tuli minua\nvastaanottamaan ja toivottamaan tervetulleeksi niin kovin ihastuneena\nja iloissaan. Panin Violetten tanssimaan ja tultuamme lähemmäksi\ntoisiamme, heilutin miekkaani sorjemmin kuin konsanaan. Mutta voitte\nkuvitella hämmästystäni, kun hän yht'äkkiä suuntasi minua kohti iskun,\njoka varmasti olisi erottanut pääni muusta ruumiista, ellen olisi\nheittäytynyt nenälleni Violetten kaulaa vasten.\n\nTämän kohtauksen aiheutti luonnollisesti kirottu kasakkapukuni, jonka\nihastuksissani olin kerrassaan unohtanut, ja tuo nuori luutnantti piti\nminua yhtenä niistä hurjista venäläisistä tappelijoista, jotka olivat\nrasitukseksi ranskalaiselle ratsuväelle.\n\nSuuri Jumala, kuinka hän kauhistui, saatuaan kuulla, että oli ollut\nvähällä tappaa tunnetun prikaatikenraali Gerardin.\n\nNo niin, kaksi rakuunaa saattoi minua Pariisiin. On vaikeata kuvailla\nsitä huomiota, jota esiintymiseni tässä puvussa herätti Rue de\nRivolilla. Luulen, että perässäni seurasi noin puoli eskadroonaa katuja\npitkin. Molempia rakuunoita aivan pommitettiin kysymyksillä, ja kun he\nolivat kertoneet yhtä ja toista kokemuksistani matkan varrella, ja\nmiten olin saanut kasakkapukuni, syntyi siitä sellainen huuto ja\nnenäliinojen heiluttaminen, etten koskaan ole sellaista kuullut enkä\nnähnyt. Naiset suutelivat käsiäni ja heittelivät ikkunoista kukkia\nperääni; tämä oli todellista riemukulkua, ja tunsin itseni omituisen\nliikutetuksi ja onnelliseksi tämän juhlimisen johdosta.\n\nOlin tuskin puettu tapaamaan kuningasta, mutta en uskaltanut hukata\naikaa, ja annoin sen vuoksi heti ilmoittaa itseni kuningas Josefille.\nTunsin hänet varsin hyvin Espanjan ajoilta, ja hän näytti olevan yhtä\npaksu, tyyni ja rakastettava kuin ennenkin. Talleyrand oli hänen\nluonaan, ja hän luki kirjeeni, kun Josef Bonaparte ojensi sen hänelle,\nja sitten katseli hän minua tuolla omituisella ilmeellä, joka oli niin\ntavallinen hänen pienissä, veitikkamaisissa, kiiluvissa silmissään.\n\n\"Oletteko te ainoa lähetti?\" kysyi hän.\n\n\"On toinenkin\", sanoin minä. \"Majuri Charpentier ratsukrenatööreistä.\"\n\n\"Hän ei ole vielä saapunut\", sanoi Espanjan kuningas.\n\n\"Jos olisitte nähnyt hänen hevosensa jalat, ei se teitä\nkummastuttaisi\", huomautin minä.\n\n\"Voi siihen olla muitakin syitä\", sanoi Talleyrand hymyillen tuota\nsamaa omituista hymyään.\n\nNiin he lausuivat minulle joitakuita kohteliaisuuksia, ja olisivat\nkernaasti saaneet lausua niitä enemmänkin menemättä silti\nliiallisuuksiin. Otin jäähyväiset ja olin iloinen päästessäni jälleen\nmatkalle, sillä vihaan hovielämää yhtä sydämeni pohjasta, kuin rakastan\nleirielämää. Kiiruhdin vanhan ystäväni Choubertin luokse, joka asui\nMeromesnil-kadun varrella, ja lainasin hänen husaaripukunsa, joka sopi\nminulle sangen hyvin. Hän, Lisette ja minä söimme yhdessä päivällistä\nkaikessa ystävyydessä, ja kaikki kestetyt vaarani olivat tipo tiessään.\nSeuraavana aamuna olin jo kotimatkalla, sillä halusin tietenkin\nkiihkeästi saada kuulla keisarin kiitosta ja lunastaa palkintoni.\n\nKun saavuin pääkortteeriin Rheimsiin varmaa tietä pitkin Meaux'in ja\nThierryn kautta, vietiin minut heti keisarin eteen. Hän istui\nkirjoituspöytänsä ääressä. Berthier ja Macdonald olivat kumartuneina\nhänen puoleensa keisarin selittäessä heille jotain piirustettua\nasemakarttaa, joka oli hänen eteensä levitettynä. Mutta minut\nhuomattuaan heitti hän kynän kädestään ja hyppäsi ylös kasvoillaan\nilme, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni.\n\n\"Mitä pirua te täällä teette?\" kiljui hän. Kun hän oli vihoissaan\nmuistutti hänen äänensä suuresti kalkkunan kirkumista.\n\n\"Minulla on kunnia ilmoittaa, että olen jättänyt asiapaperin Espanjan\nkuninkaalle\", sanoin minä.\n\n\"Mitä hemmettiä!\" kirkui hän, ja hänen silmänsä lävistivät minut kuin\nkaksi pajunettia. Ah, noita peloittavia silmiä, jotka muuttuivat\nharmaista sinisiksi, kuten teräs auringon paisteessa. Näen ne vieläkin\njoskus unissani.\n\n\"Kuinka Charpentier'lle on käynyt?\" kysyi hän.\n\n\"Hän on joutunut vangiksi\", sanoi Macdonald.\n\n\"Keiden?\"\n\n\"Venäläisten.\"\n\n\"Kasakkain?\"\n\n\"Niin, yhden ainoan kasakan.\"\n\n\"Antautuiko hän?\"\n\n\"Vastustelematta.\"\n\n\"Hän on älykäs upseeri. Saattepa nähdä, että hän saa\nurhoollisuusmitalin.\"\n\nKuultuani nämä sanat täytyi minun hieroa silmiäni tullakseni\nvakuutetuksi, että olin hereillä.\n\n\"Mitä teihin tulee\", huusi keisari ottaen askeleen minua kohden\nikäänkuin tahtoisi lyödä minua. \"Te pöllöpää, minkä vuoksi luulette\nminun lähettäneen teidät tälle asialle? Otaksuitteko ehkä, että minä\nlähettäisin jonkun tärkeäsisältöisen kirjeen sellaisen sananviejän\nmukana kuin te ja kaikkien noiden vihollisen miehittämien kaupunkien\nkautta? Miten niistä selviydyitte, on minulle käsittämätöntä; mutta jos\nteidän toverillanne olisi ollut yhtä vähän tervettä järkeä kuin teillä,\nolisi koko sotaretkisuunnitelmani mennyt myttyyn. Ettekö käsitä, että\ntuo kirje saattoi sisältää vääriä tietoja ja että sen tarkoituksena oli\nviedä vihollinen harhaan, pannessani toimeen aivan toisenlaisen\nsuunnitelman.\"\n\nKuullessani näitä hirveitä sanoja ja nähdessäni edessäni nuo vääntyneet\nvalkoiset kasvot, täytyi minun pitää tuolin selustasta kiinni, sillä\nkaikki musteni silmissäni, ja polveni vapisivat.\n\nMutta kokosin kaiken rohkeuteni, ja kiukun tunne heräsi minussa\najatellessani, että koko elämäni oli pyhitetty taisteluun tuon miehen\nja rakkaan maan puolesta, ja että nämä kovat sanat sain palkinnoksi.\n\n\"Sire\", sanoin minä kykenemättä pidättämään kyyneleitä, \"jos haluatte\nkäyttää minunlaistani miestä, niin teette viisaimmin, että pelaatte\nselvää peliä. Jos olisin tiennyt teidän toivomuksenne olleen, että\nkirje joutuisi vihollisten käsiin, niin olisin sen heille myös\ntoimittanut. Kun kuitenkin luulin, että minun oli sitä suojeltava, olin\nmyöskin valmis uhraamaan henkeni sen edestä. En usko, sire, että kukaan\nihminen maailmassa on kohdannut niin monia esteitä ja vaaroja, kuin\nminä sain kestää ja voittaa suorittaakseni sen, minkä luulin olevan\nteidän tahtonne.\"\n\nKuivasin kyyneleet silmistäni puhuessani, ja esitin hänelle, niin\nsuurella lämmöllä ja vilkkaudella kuin taisin, lyhyen kuvauksen matkani\nvaiheista: yhteentörmäyksestäni rakuunoiden kanssa; seikkailustani\nSenlisissä; kohtauksestani kreivi Boutkinin kanssa kellarissa;\nvalepuvustani; paostani, ja siitä kuinka lopulta eräs omista\nluutnanteistamme oli vähällä hakata minut maahan. Keisari, Berthier ja\nMacdonald kuuntelivat kasvavalla hämmästyksellä. Kun lopetin\nkertomukseni, astui Napoleon luokseni ja nipisti minua korvasta.\n\n\"Kas niin, kas niin!\" sanoi hän. \"Unohtakaa kaikki, mitä olen tullut\nsanoneeksi. Olisi ollut viisainta luottaa teihin. Voitte mennä.\"\n\nKäännyin ovea kohti ja tartuin ovenripaan kun keisari kutsui minut\ntakaisin.\n\n\"Toimittakaa\", sanoi hän Macdonaldille, \"että prikaatikenraali Gerard\nsaa urhoollisuusmitalinsa, sillä uskon, että jos kohta hänellä onkin\npaksu pää, niin on hänellä myöskin urhoollisempi sydän, kuin kenelläkään\nmuulla joukossani.\"\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\nKuinka Gerard kunnostautui Englannissa.\n\n\nOlen kertonut teille, ystäväni, kuinka voitin englantilaiset\nketunajossa ahdistamalla eläintä niin hurjasti, ettei edes opetettu\nkoiraparvikaan pystynyt seuraamaan mukanani, vaan minä yksinäni omalla\nkädelläni sivalsin miekalla ketun kahtia. Kentiesi olen puhunut liian\npaljon tuosta asiasta, mutta urheilussa saavutetuissa voitoissa on\nsellainen nautinto, jollaista eivät edes voitot sodassa voi tarjota;\nsillä sodassa tasataan voitto rykmentin kanssa, niin, jopa koko\narmeijankin kesken, mutta urheilussa saa sitävastoin yksin niittää\nlaakereita. Englantilaiset ovat siinä suhteessa meistä edellä, että\nheillä kaikki yhteiskunta-luokat tuntevat suurta mielenkiintoa urheilua\nkohtaan. Se voi johtua siitä, että he ovat rikkaampia kuin me, tai\nmyöskin siitä, että ovat joutilaampia; mutta sillä kertaa kun olin\nvankina Englannissa, hämmästyin huomatessani, kuinka yleistä tuo\nharrastus oli ja kuinka se valtasi kansan elämän ja ajatukset. Hevonen,\njoka aikoo juosta kilpa-ajoissa, kukko, jonka pitää tapella, koira,\njonka pitää tappaa rotta, tai mies, joka aikoo nyrkkeillä: nähdäkseen\njotain näistä, he kääntävät silmänsä pois keisaristakin kaikessa hänen\nkomeudessaan.\n\nVoisin kertoa teille monta juttua englantilaisten urheilusta, sillä\nnäin sitä paljon ollessani vieraana lordi Ruftonin luona siitä saakka\nkuin Englantiin oli tullut määräys minun vaihtamisestani. Kului\nkuukausia, ennenkuin minut voitiin lähettää takaisin Ranskaan, ja\noleskelin sen ajan kunnon lordi Ruftonin luona hänen kauniilla\nmaatilallaan High Combessa, joka on Dartmoorin pohjoispuolella. Hän\nratsasti poliisien mukana, kun minua etsiskeltiin Princetownista, ja\nhän sääli minua, kun minut saatiin kiinni, kuten minäkin omassa\nmaassani olisin säälinyt urhoollista ja rehellistä soturia, joka oli\nilman ystävän apua. Sanalla sanoen: hän otti minut kotiinsa, vaatetti\nminua ja kohteli minua aivan kuin olisin ollut hänen veljensä. Tahdon\nsanoa englantilaisista, että he ovat aina olleet jalomielisiä\nvihollisia ja oikein kelpo väkeä taistelutantereella. Espanjalaiset\netuvartijat Pyreneitten niemimaalla tekivät kivääreillään kunniaa\nmeikäläisille, kun taas englantilaiset tarjosivat ryyppyjä\nviinapullostaan. Mutta kaikkien noiden jalomielisten miesten joukossa\nei ollut ketään tämän ihastuttavan mylordin vertaista, joka ojensi\nauttavan käden onnettomalle viholliselle.\n\nAh, mitä urheilumuistoja herättääkään minussa High Combe-nimi. Näen sen\nvielä silmieni edessä, tuon pitkän, matalan tiilikivistä tehdyn talon\npunaisine muureineen ja portin pielessä olevine valkeine pilareineen.\nHän oli innokas urheilija, tuo lordi Rufton, samoin kuin koko hänen\nseurapiirinsäkin. Mutta teitä varmaan huvittaa kuulla, että oli vain\nharvoja urheiluja, joissa en voinut kilpailla heidän kanssaan, ja että\nuseimmissa voitinkin heidät. Talon takana oli metsä, jossa elätettiin\nfasaaneja, ja lordi Ruftonin huvina oli tappaa niitä, mikä tapahtui\nniin, että joku mies lähetettiin metsään ajamaan linnut liikkeelle,\njolloin lordi ystävineen ammuskeli niitä, kun ne kulkivat ohitse. Mutta\nminä puolestani olin ovelampi; sillä minä tutkin fasaanien elintapoja\nja pistäydyin eräänä iltana ulos ja ammuin niitä koko joukon juuri kun\nne olivat parhaillaan nukkumassa korkealla puissa. Tuskin ainoakaan\nlaukaus meni hukkaan, mutta päällysmies, joka laukausten johdosta\nsaapui paikalle, rukoili minua säästämään jäljelläolevat linnut. Sinä\niltana paiskasin lordi Ruftonin hämmästykseksi kaksitoista fasaania\npöydälle, jolloin hän nauroi aivan pakahtuakseen, niin kovin iloiseksi\nhän tuli nähdessään ne. \"Tuhat tulimmaista, Gerard! Te tulette\naiheuttamaan kuolemani\", huudahti hän. Hän sanoi usein nämä sanat,\nsillä alituisesti tuotti hänelle yllätyksiä se tapa, jolla harrastin\nurheilua.\n\nOn eräs peli nimeltään krikettipeli, jota harrastetaan kesällä,\nja sen minäkin tietysti opin. Rudd, ylipuutarhuri, oli kuuluisa\nkriketinpelaaja samoinkuin lordi Ruftonkin. Talon edessä oli suuri\nruohokenttä, missä Rudd opetti minulle peliä. Se on erinomaista\najanvietettä, oikein sotilaille sopivaa, sillä siinä koetetaan osua\ntoiseen pallolla, jota saa lyödä vain pienellä, kapealla kepillä. Kolme\ntakana olevaa keppiä ovat merkkeinä, kuinka kauaksi saa peräytyä. Voin\nvakuuttaa teille, ettei tuo peli ole mitään lasten leikkiä, ja\ntunnustan teille, että yhdeksästä sotaretkestäni huolimatta kalpenin,\nkun ensimäinen pallo suhahti ohitseni. Se tuli suhisten sellaista\nvauhtia, etten ehtinyt kohottaa keppiäni lyödäkseni sen takaisin, mutta\nkaikeksi onneksi ei pallo sattunut minuun, vaan naksautti kumoon\nrajamerkkeinä olevat puupalikat. Nyt oli Ruddin vuoro puolustautua ja\nminun hyökätä. Poikuus-aikoinani Gascognessa opin heittämään pitkälle\nja tarkasti; olin senvuoksi varma siitä, että osaisin tuohon kunnon\nenglantilaiseen. Reippaalla heitolla linkosin pallon häntä vastaan. Se\nlensi kanuunankuulan vauhdilla hänen kylkiluutansa vasten, mutta\nsanaakaan sanomatta hän heilautti keppiänsä, ja pallo kimposi\nihmeteltävän korkealle ilmaan. Lordi Rufton paukutti käsiään ja huusi\n\"bravo!\" Pallo lähetettiin jälleen minulle, ja nyt piti minun lyödä.\nTällä kertaa lähetin pallon hänen päänsä ohitse, ja minusta näytti että\nhän kalpeni. Mutta hän oli urhoollinen mies, tuo puutarhuri, ja asettui\nuudelleen eteeni. Rakkaat ystävät, nyt oli voittoni hetki lyönyt.\nHänellä oli yllään punainen liivi ja sitä vastaan sinkautin nyt pallon.\nOlisi voinut luulla minua tykkimieheksi eikä husaariksi, sillä ei\nkonsanaan ole tarkemmin osattu. Epätoivoisesti kiljahtaen -- kuten\nurhokas mies joskus tekee kaatuessaan -- lensi hän nurin puupalikoiden\npäälle, jotka kaikki kaatuivat maahan. Hän oli julma, tuo\nenglantilainen lordi, sillä hän nauroi niin kovasti, ettei edes voinut\nmennä palvelijaansa auttamaan. Minä siis, voittaja, kiiruhdin esiin ja\nsyleilin tuota pelotonta pelaajaa, autoin hänet ylös, kiitin ja\nrohkaisin häntä. Hänellä oli kovia tuskia, eikä hän voinut seisoa\nsuorana. Mutta yhtäkaikki myönsi tuo oivallinen mies, ettei voittoni\nollut mikään sattuma.\n\n\"Hän teki sen tarkoituksella! Hän teki sen tarkoituksella!\" toisteli\nhän lakkaamatta. Se on tosiaankin ylpeätä peliä tuo kriketti, ja olisin\nkernaasti halunnut vielä kerran koettaa. Mutta lordi Rufton ja Rudd\nsanoivat, että oli liian myöhäinen vuodenaika, eivätkä he halunneet\nenää pelata.\n\nOn tosiaan naurettavaa, että minä, vanha, murtunut mies kertoilen\nnäistä voitoistani, mutta tunnustan teille, että tunnen vanhoilla\npäivilläni suurta lievennystä ja lohdutusta muistellessani naisia,\njoita olen rakastanut, ja miehiä, jotka olen voittanut. Minulle on\nmieluisaa ajatella, miten viisi vuotta myöhemmin lordi Rufton, tultuaan\nrauhan jälkeen Pariisiin, saattoi minulle vakuuttaa, että minun nimeni\noli kuuluisa Devonshiren pohjoispuolella niiden mainioiden tekojen\ntakia, joita olin siellä suorittanut. Erikoisesti, sanoi hän, puhutaan\nsiellä paljon minun nyrkkitaistelustani Honourable Baldockin kanssa.\nTähän otteluun tulin joutuneeksi seuraavalla tavalla. Eräänä iltana oli\njoukko urheilijoita kokoontunut lordi Ruftonin luokse juomaan viiniä,\nsyömään metsänriistaa ja juttelemaan hevosistaan ja ketuistaan. Kuinka\nhyvin muistankaan heidät vielä: sir Barrington, Jack Lupton of\nBarnstaple, eversti Addison, Johnny Miller, lordi Sadler ja viholliseni\nHonourable Baldock. He olivat kaikki samaa lajia, juomareita,\nhuimapäitä, tappelijoita, pelureita, täynnä kummallisia päähänpistoja\nja hurjia oikkuja. Tällä kertaa he olivat oikein kelpo tovereita\nraakoine tapoineen lukuunottamatta yhtä heistä, Baldock-nimistä lihavaa\nherrasmiestä, joka kerskaili ja ylisteli itseään pilviin asti\nnyrkkeilytaidostaan. Juuri hän, pilkatessaan ranskalaisia siitä,\netteivät nämä osanneet urheilla, sai minut haastamaan hänet\nkoettelemaan taitoaan minun kanssani tuossa urheilussa, jossa hän oli\nniin etevä. Te tietysti sanotte, että tämä oli mieletöntä, mutta\nmaljani vuosi jo yli reunojensa ja nuori vereni virtasi kuumana\nsuonissani. Tahdoin taistella tuon kerskurin kanssa; tahdoin näyttää\nhänelle, että ellei meillä ole taitoa, on meillä ainakin rohkeutta.\nLordi Rufton ei tahtonut suostua, mutta minä en antanut myöten. Toiset\nrohkaisivat minua ja taputtivat minua hartioihin. \"Ei mitään tappelua,\nBaldock, hän on meidän vieraamme\", sanoi Rufton. \"Itsepähän hän\ntahtoo\", vastasi toinen. \"Katsos, Rufton, he eivät voi vahingoittaa\ntoisiaan, jos he panevat ylleen suojustimet\", sanoi lordi Sadler. Ja\nniin oli asia päätetty.\n\nMinkälaisia nuo suojustimet olivat, en tietänyt; mutta pian he vetivät\nesiin neljä suurta nahkapussia, jotka muistuttivat miekkailukäsineitä,\nmutta olivat vain paljon suurempia. Ne sidottiin meidän käsiimme,\nsitten kun olimme riisuneet pois takkimme ja liivimme. Sitten\nsiirrettiin pöytä laseineen ja maljoineen nurkkaan ja me asetuimme\nvastatusten. Lordi Sadler istuutui nojatuoliin taskukello kädessään.\n\"Asentoon!\" sanoi hän.\n\nTunnustan teille, ystäväni, että tunsin tällä hetkellä väristyksen,\njollaista en ollut ainoassakaan siihen astisista monista\nkaksintaisteluistani tuntenut. Miekka tai pistooli kädessä olin kuin\nkotonani, mutta nyt minä ymmärsin vain sen, että minun piti taistella\ntuon lihavan englantilaisen kanssa nahkapussit käsissäni ja koetettava\nvoittaa hänet. Jo heti alussa minulta riistettiin parhain ase, mitä\nsaatoin käyttää. \"Muista, Gerard, potkiminen ei ole luvallista\", sanoi\nlordi Rufton minun korvaani. Minulla ei ollut muuta kuin nuo kaksi\nnahkatumppua ja kun mies oli lihava, olisi jokunen hyvin tähdätty potku\nauttanut minut voittajaksi. Mutta nyrkkitaistelulla on omat sääntönsä\nkuten miekkailullakin, ja minun täytyi mukautua. Minä katselin\nenglantilaista ja ihmettelin, millä lemmon tavalla saatoin päästä\nhäneen käsiksi. Hänen korvansa olivat suuret ja ulkonevat. Jos olisin\nvoinut tarttua niihin kiinni, olisin voinut temmata hänet maahan.\nHyökkäsin hänen kimppuunsa, mutta pehmeät nahkakäsineet pettivät minut\nja otteeni heltisi. Englantilainen suuntasi iskun minua kohti, mutta\nminä pidin varani, väistin ja tartuin häntä korvasta. Hän kaatui ja\nminä heittäydyin hänen ylitsensä ja mäiskäsin hänen päänsä lattiaan.\nKuinka he huusivat ja nauroivat, nuo kunnon englantilaiset, ja kuinka\nhe taputtelivat minua hartioihin!\n\n\"Oiva temppu ranskalaiselta!\" huusi lordi Sadler.\n\n\"Hän tappeli epärehellisesti\", huusi vastustajani hieroen punaisia\nkorviaan. \"Hän raa'asti löi pääni lattiaan.\"\n\n\"Saat pitää sen hyvänäsi\", sanoi lordi Rufton kylmästi.\n\n\"Asentoon\", huusi lordi Sadler, ja toisen kerran kävimme me\nhyökkäykseen.\n\nVastustajani oli tulistunut ja hänen pienet silmänsä kiilsivät\nkiukkuisina kuin verikoiralla. Viha hehkui hänen kasvoistaan. Minä\npuolestani jatkoin taistelua reippaana ja iloisena. Ranskalainen\ngentlemanni taistelee mutta ei vihaa. Minä lähestyin häntä ja\nkyyristyin kuin kaksintaistelussa. Nyrkkeilyssä voi kumartaa sirosti ja\nkohteliaasti yhtä hyvin kuin uhmaavastikin. Minä yhdistin liikkeeseeni\nkaiken tämän ja samalla vielä halveksuvasti kohautin hartioitani. Juuri\ntällä hetkellä hän syöksyi kimppuuni. Huone pyöri ympärilläni. Minä\nkaaduin selälleni. Mutta seuraavassa tuokiossa olin jälleen jaloillani\nja karkasin käsiksi viholliseeni. Hänen korvansa, hänen hiuksensa,\nhänen nenänsä, minä pöllytin niitä minkä kerkesin. Raju taistelun ilo\nkiehui suonissani. Vanha voiton huuto pääsi huuliltani. \"Eläköön\nkeisari!\" Minä puskin voimaini takaa pääni hänen vatsaansa vasten. Hän\nkiersi kätensä niskani ympäri ja pitäen päätäni kiinni toisella\nkädellään hän toisella löi minua. Minä purin häntä, ja hän huusi\nkivusta. \"Kutsu hänet pois, Rufton!\" kirkui hän. \"Kutsu pois, kuuletko!\nHän runtelee minua!\" He eroittivat minut vastustajastani. Voisinko\nkoskaan unohtaa sitä naurua, niitä hyvä-huutoja ja onnitteluja!\nVihollisenikaan ei tahtonut minulle pahaa, sillä hän pudisti kättäni.\nMinä puolestani syleilin häntä. Viisi vuotta myöhemmin sain kuulla\nlordi Ruftonilta, että hieno käyttäytymiseni tuona iltana oli\nenglantilaisten ystävieni tuoreessa muistossa.\n\nAikomukseni ei kumminkaan ole tänä iltana kertoa omista\nurheilunharrastuksistani, vaan lady Jane Dacresta ja siitä\nkummallisesta seikkailusta, jonka hän aiheutti.\n\nJane Dacre oli lordi Ruftonin sisar ja piti huolta hänen taloudestaan.\nPelkään, että hänellä oli siihen asti, kunnes minä saavuin, hyvin\nyksinäistä, sillä hän oli kaunis ja hieno nainen. Lady Janesta ja\nminusta tuli hyvät ystävät, sillä minun oli mahdotonta juoda kolme\npullollista portviiniä päivällisen päälle, kuten nämä Devonshiren\ngentlemannit tekevät. Vetäydyin siksi ajaksi arkihuoneeseen, missä hän\njoka ilta soitteli pianoa, ja minä laulelin synnyinmaani lauluja. Näinä\nrauhaisina hetkinä sain lohtua kurjuudelle, joka täytti sieluni\najatellessani, että rykmenttini seisoi vihollista vastassa ilman\npäällikköään, jota se oli tottunut rakastamaan ja seuraamaan. Olin\nrepiä hiukset päästäni lukiessani englantilaisista lehdistä niistä\nkauniista taisteluista, joita käytiin Portugalissa ja Espanjan\nrajoilla, ja joihin nyt en voinut ottaa osaa siitä syystä, että olin\nollut kyllin onneton joutuakseni lordi Wellingtonin käsiin. Siitä, mitä\nolen teille kertonut lady Janesta, ystäväni, pitäisi teidän arvata,\nmitä tapahtui. Etienne Gerard on hukassa nuoren, kauniin naisen\nseurassa! Miten oli käyvä minulle, miten hänelle? Minun ei sopinut,\nvieras ja vanki kun olin, ruveta rakkaussuhteeseen isäntäni sisaren\nkanssa. Koetin hillitä omia tunteitani ja taltuttaa hänen. Ah, kuinka\nhalusinkaan heittäytyä hänen jalkainsa juureen, suudella hänen\nvalkoisia käsiään ja vakuuttaa hänelle, että olin keksinyt hänen\nsydämensä salaisuuden. Mutta ei, en ollut hänen vertaisensa; oleskelin\nhänen veljensä katon alla vähäpätöisenä vihollisena, huuleni olivat\nsinetöidyt. Tein itselleni väkivaltaa jäljitellessäni hänen\nteeskenneltyä välinpitämättömyyttään; mutta kuten voitte arvata, olin\njoka tilaisuudessa innokas palvelemaan häntä.\n\nEräänä aamuna ajoi lady Jane ajopeleissään Okehamptoniin. Läksin\nkulkemaan samaa tietä kuin hänkin, toivoen tapaavani hänet\npaluumatkalla. Sydämeni tuntui raskaalta. Istahdin eräälle tien\nvieressä olevalle kivelle ja katselin synkkää maisemaa. Ajatuksiani\nhäiritsivät kaikenlaiset tulevien onnettomuuksien aavistelut. Äkkiä,\nkatsoessani eteenpäin tielle, kohtasi silmiäni näky, joka sai minut\nkaikki unohtamaan, ja hämmästyksestä ja vihasta huudahtaen läksin\njuoksemaan näkyä kohti. Eräästä tien mutkasta ilmestyivät ajoneuvot,\njoita hevonen kiidätti eteenpäin. Vaunuissa istui tuo nainen, jota olin\ntullut kohtaamaan. Hän ruoski ponia kuin se, joka ponnistelee\npaetakseen uhkaavaa vaaraa. Aina vähän päästä vilkaisi hän taaksensa.\nMutkaisen tien vuoksi en voinut nähdä, mikä häntä niin peloitti.\nSyöksyin esiin aavistamatta mitä tulisi tapahtumaan. Mutta seuraavassa\nsilmänräpäyksessä näin ahdistajan, ja ihmetykseni lisääntyi hänet\nnähtyäni. Se oli herrasmies, jolla oli yllään punainen takki,\nsellainen, jota Englantilaiset ketun metsästäjät tavallisesti\nkäyttävät, Istuen suuren, harmaan hevosen selässä päästi hän täyttä\nlaukkaa, ikäänkuin olisi ollut kilpa-ajoissa. Oivallisen hevosen nopeat\nkaviot toivat hänet pian pakenevan naisen vaunujen luokse. Näin\nratsastajan kumartuvan alas ja tarttuvan ponin suitsiin pakottaakseen\nsen pysähtymään. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän syventynyt\nvilkkaaseen keskusteluun naisen kanssa; kumartuen eteenpäin satulassa\npuhui mies innokkaasti; nainen vetäytyi taaksepäin ikäänkuin hän\npelkäisi ja vihaisikin miestä.\n\nTe voitte kyllä käsittää, ystäväni, ettei tuo ollut näky, jota olisin\ntyynenä voinut katsella. Kuinka suunniltani olinkaan ilosta,\najatellessani, että tässä tarjoutui tilaisuus tehdä lady Janelle joku\npalvelus. Juoksin, ah taivaan talikynttilät, kuinka juoksin! Lopulta\npääsin ajoneuvojen luo aivan hengästyneenä ja kykenemättömänä puhumaan.\nMies katseli minua sinisillä englantilaisilla silmillään; mutta hän oli\nniin syventynyt keskustelemaan lady Janen kanssa, ettei hän välittänyt\nminusta, eikä lady Janekaan sanonut sanaakaan minulle. Hän nojasi\ntaaksepäin kauniit kasvot mieheen suunnattuina. Mies oli kaunis, pitkä,\nvoimakas ja tummaverinen. Tulin mustasukkaiseksi hänet nähdessäni. Hän\npuhui hiljaa ja nopeasti kuten englantilainen tekee ollessaan vakavalla\ntuulella.\n\n\"Sanon sinulle, Jenny, vain sinua, sinua vain rakastan\", sanoi hän.\n\"Älä enää minua vihaa, Jenny. Unohda menneisyys.\"\n\n\"En, en koskaan, George, en milloinkaan\", vastasi lady Jane.\n\nTumma puna levisi miehen kauniille kasvoille.\n\nHän oli kiukuissaan. \"Miksi et voi minua ymmärtää, Jenny?\"\n\n\"En voi unohtaa menneisyyttä.\"\n\n\"Kautta pyhän Yrjön! Sinun täytyy! Olen rukoillut aivan tarpeeksi. Nyt\non aika käskeä; minä vaadin oikeuttani, ymmärrätkö?\" Hän kietoi kätensä\nlady Janen ranteen ympärille.\n\nViimeinkin olin hengittänyt tarpeeksi.\n\n\"Madame\", sanoin minä nostaen hattuani. \"Saanko sekaantua asiaan, tai\nvoinko jollain tavalla teitä palvella?\" Mutta ei kumpainenkaan heistä\nkiinnittänyt minuun enempää huomiota, kuin jos olisin ollut heidän\nvälissään suriseva kärpänen. Heidän silmänsä olivat toisiinsa\nkiintyneet.\n\n\"Vaadin oikeuttani, sanon sinulle. Olen odottanut kyllin kauan.\"\n\n\"Ei maksa vaivaa purkaa sisuaan, George.\"\n\n\"Suostutko?\"\n\n\"En, en koskaan.\"\n\n\"Onko se lopullinen vastauksesi?\"\n\n\"On.\"\n\nMies kirosi karkeasti päästäen irti lady Janen käden.\n\n\"Hyvä, mylady, saadaanpas nähdä.\"\n\n\"Anteeksi, sir\", sanoin minä arvokkaasti.\n\n\"Äsh, menkää helvettiin\", huusi hän kääntäen kiukusta vääntyneet\nkasvonsa minua kohti. Seuraavassa silmänräpäyksessä kannusti hän\nhevostaan ja ajoi samaa tietä kuin oli tullutkin. Lady Jane katseli\nhänen jälkeensä, kunnes hän oli pois näkyvistä, ja kun hän kääntyi\nminua kohti, hämmästyin nähdessäni hänen hymyilevän sen sijaan että\nolisi rypistänyt otsaansa. Hän ojensi minulle kätensä ja sanoi: \"Te\nolette hyvin ystävällinen, eversti Gerard. Ettekö usko, että olen nyt\nturvassa?\"\n\n\"Madame, jos haluatte antaa minulle tuon gentlemannin nimen ja\nosoitteen, olen laittava, ettei hän enää koskaan vaivaa teitä.\"\n\n\"Pyydän, ei mitään skandaalia.\"\n\n\"Madame, en koskaan unohda itseäni. Voitte olla vakuutettu, etten\nsellaisissa tilaisuuksissa milloinkaan mainitse naisen nimeä. Se, että\ntuo gentlemanni käski minun mennä helvettiin, antaa minulle tarpeeksi\naihetta haastaa hänet taisteluun.\"\n\n\"Eversti Gerard\", sanoi lady Jane vakavana, \"teidän täytyy antaa\nminulle soturin ja gentlemannin kunniasana siitä, ettei tämä asia tule\ntunnetuksi, ja ettette kerro veljelleni, mitä olette nähnyt. Lupaatteko\nminulle sen?\"\n\n\"Kai minun täytynee.\"\n\n\"Luotan teidän sanaanne. Ajakaa nyt kanssani High Combeen, niin selitän\nteille matkan varrella kaikkityyni.\"\n\nHänen tunnustuksensa ensimäiset sanat koskivat minuun kuin sapelin\nkärki.\n\n\"Tuo herra\", sanoi hän, \"on mieheni.\"\n\n\"Teidän miehenne?\"\n\n\"Tiesitte kai minun olevan naimisissa?\"\n\nHäntä näytti hämmästyttävän mielenliikutukseni.\n\n\"Sitä en tiennyt.\"\n\n\"Hän on lordi George Dacre. Olemme olleet naimisissa kaksi vuotta. Ei\nole välttämätöntä kertoa, miten hän on minua loukannut. Hylkäsin hänet\nja hain suojaa veljeni luota. Aina tähän päivään saakka on hän antanut\nminun olla täällä rauhassa. Mutta ennen kaikkea minun täytyy saada\nvältetyksi kaksintaistelu veljeni ja mieheni välillä. Tämän vuoksi ei\nveljeni pidä saada mitään tietää tästä satunnaisesta kohtauksesta.\"\n\n\"Jospa pistoolini voisi vapauttaa teidät tästä kiusallisesta\nasemastanne!\"\n\n\"Ei, älkää niin ajatelko. Muistakaa lupauksenne, eversti Gerard. Ja ei\nsanaakaan High Combessa siitä mitä olette nähnyt.\"\n\nHänen miehensä! Olin mielikuvituksessani luullut, että hän oli nuori\nleski. Tuo tökerö mies \"Mene helvettiin!\" hienouksineen, oli tuon\nhempeän kyyhkysen, tuon rakastettavan naisen puoliso. Ah, kunpa hän\nvain sallisi minun vapauttaa hänet tuosta vihatusta taakasta! Ei mikään\navioero ole niin nopea ja varma kuin se, jonka minä voisin hänelle\nhankkia. Mutta lupaus on kerta kaikkiaan lupaus, ja pidin sen pyhänä\nviimeiseen saakka. Suuni oli sinetöity. Viikon kuluttua lähetettäisiin\nminut takaisin Plymouthista S:t Maloon, ja luulin siis, etten koskaan\nsaisi kuulla tuon jupakan loppua. Ja kuitenkin oli niin säädetty, että\nse saisi lopun, jossa minulla oli sangen kiitollinen ja kunniakas osa.\n\nNoin kolme päivää kertomani tapauksen jälkeen syöksyi lordi Rufton\nhuoneeseeni. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja koko hänen olennostaan\nhuomasi, että hän oli ankarassa mielenliikutuksessa.\n\n\"Gerard\", huusi hän, \"oletteko nähnyt lady Jane Dacrea?\"\n\nEn ollut häntä nähnyt sitten aamiaisen jälkeen, ja nyt oli keskipäivä.\n\n\"Hyvä Jumala! Täällä tapahtuu hirveitä asioita\", huusi ystävä-parkani\nharpaten pitkin huonetta kuin hullu. \"Portinvartija oli täällä ja\nsanoi, että vaunut, joissa istui herra ja nainen, ajoivat täyttä\nvauhtia Tavistockin tietä pitkin, ja että seppä kuuli naisen huutavan\nvaunujen kiertäessä pajan ohi. Jane on kadonnut. Taivaan tähden!\nLuulen, että tuo kirottu Dacre on vienyt hänet pois.\" Hän soitti\nankarasti. \"Kaksi hevosta ja heti!\" huusi hän. \"Eversti Gerard!\npistoolinne! Joko Jane tulee tänä iltana kanssani Gravel Hangerista\ntakaisin, tai tulee High Combeen uusi haltija.\"\n\nAjatelkaahan nyt! Puolen tunnin kuluttua satulaan, kuin muinaisajan\nritarit, vapauttamaan ryöstettyä naista. Lordi Dacre asui Tavistockin\nlähellä, ja jokaisen talon ja jokaisen tienmutkan kohdalla kuulimme\nuutisia poiskiitävistä vaunuista, niin ettei voinut olla epäilystä\nsiitä, ettemme olleet oikealla tiellä. Ratsastaessamme kertoi lordi\nRufton minulle miehestä, jota ajoimme takaa. Hänen nimensä oli tunnettu\nkaikkialla Englannissa jokaisen paheen, viinin, naisten, arpajaisten,\npelien, kilpa-ajojen yhteydessä -- hänen irstailunsa olivat hankkineet\nhänelle kauhean maineen. Hän oli vanhaa aatelissukua, ja toivottiin\nhänen luopuvan hurjasta elämästään, kun hän nai kauniin lady Jane\nRuftonin. Muutamia kuukausia oli hän käyttäytynytkin hyvin. Mutta\nsitten haavoitti hän lady Janen arimpia tunteita eräällä arvottomalla\nrakkaussuhteellaan. Lady Jane pakeni hänen talostaan veljensä luokse,\njonka suojeluksesta hänet oli nyt taas vastoin hänen tahtoaan otettu.\nKysyn teiltä, voiko kahdella miehellä olla kauniimpaa matkan päämäärää\nkuin lordi Ruftonilla ja minulla?\n\n\"Tuolla on Gravel Hanger\", huudahti hän viimein osoittaen\nratsupiiskallaan, ja siellä olikin vihannoitsevan mäen rinteellä vanha\ntiilistä rakennettu talo, niin kaunis kuin vain englantilainen\nherraskartano saattaa olla. \"Aivan puistokäytävän vieressä on kapakka;\nsinne jätämme hevoset\", sanoi hän.\n\nMinun mielestäni olisimme voineet, katsoen asiamme oikeuteen, ratsastaa\nylpeästi suoraan pääportin eteen ja vaatia ladya haltuumme. Mutta siinä\nolin väärässä, sillä ainoa asia, jota jokainen englantilainen pelkää,\non laki. He säätävät sen itse; mutta kun he kerran ovat sen säätäneet,\ntulee siitä heille hirvittävä tyranni, joka hillitsee joka miehen.\nEnglantilainen hymyilee ajatellessaan kaulansa katkaisemista; mutta hän\nkalpenee ajatellessaan lain rikkomista. Tuntui, sen mukaan mitä lordi\nRufton sanoi minulle mennessämme portista sisään, kuin jos tässä\nasiassa menettelisimme vastoin lakia. Lordi Dacre oli täysin oikeassa\nottaessaan vaimonsa luoksensa kotiinsa, koska hän oikeuden mukaan\nkuului hänelle. Meidän asemamme ei ollut murtovarkaan eikä lainrikkurin\nasemaa juuri paljoakaan häävimpi. Murtovarkaiden ei sopinut julkisesti\nlähestyä pääkäytävää. Saatoimme ottaa naisen joko väkivallalla tai\nviekkaudella; mutta meillä ei ollut mitään oikeutta vaatia häntä, sillä\nlaki oli siinä kohden meitä vastaan. Näin sanoi ystäväni minulle\nasianlaidan olevan.\n\nHiivimme eteenpäin pensaiden suojassa, joita kasvoi tiheään talon\nikkunoiden kohdalla. Saatoimme nyt tarkastella linnaa ja katsella,\nvoimmeko siihen tunkeutua tai ainakin asettua yhteyteen sisällä olevan\nkauniin vangin kanssa. Nyt olimme, lordi Rufton ja minä, ikkunoiden\nedessä, kummallakin pistooli ratsastustakin taskussa ja sydämessä se\nvakaumus, ettei ilman lady Janea palata. Tutkimme innokkaasti\njokaisen ikkunan laajalle ulottuvassa talossa, mutta emme nähneet\nvilaukseltakaan vankia emmekä ketään muutakaan. Ainoastaan vaunun\npyörien jäljet näimme oven edessä olevassa hietikossa. Ei ollut\nepäilystäkään, etteivät he olisi tulleet. Ryömien ympäri\nlaakeripensaikossa pidimme kuiskaten sotaneuvottelua; mutta yht'äkkiä\ntulimme odottamattomalla tavalla häirityiksi. Joku pitkä mies\npellavankeltaisine hiuksineen astui ulos portista; hän oli\njuuri sennäköinen olento, joka olisi valittu sivusmieheksi\nkrenatööri-komppaniaan. Hänen kääntäessään ruskettuneet kasvonsa ja\nsiniset silmänsä meitä kohti, tunsin hänet lordi Dacreksi. Pitkin\naskelin kulki hän alaspäin hiekkakäytävää, joka oli vastapäätä sitä\npaikkaa, jossa me seisoimme.\n\n\"Tule esiin, Ned!\" huusi hän. \"Metsänvartija voi muuten erehdyksessä\nampua sinut. Astu esiin, mies, äläkä kätkeydy sinne penkin taakse.\"\n\nOlimme varsin tukalassa asemassa. Ystävä-parkani nousi ylös kasvot\ntulipunaisina, ja minä myöskin hypähdin seisoalleni ja kumarsin niin\narvokkaasti kuin saatoin.\n\n\"Ah, siinähän on ranskalainenkin, vai kuinka?\" sanoi hän vastaamatta\nkumarrukseeni. \"Meidän välimme ei ole vielä selvä. Mitä sinuun tulee,\nNed, niin tiesin sinun heti rientävän peräämme, ja sen vuoksi vakoilin\nsinua. Näin teidän luovivan puiston läpi ja menevän pensaikkoon. Tulkaa\nesiin, ja pelatkaamme selvää peliä.\"\n\nHän näytti olevan aseman herra, tuo jättiläinen mieheksi, joka seisoi\naivan rauhallisena ja itsestään varmana omalla maallaan, sillä aikaa\nkuin me ryömimme esiin piilopaikoistamme. Lordi Rufton ei ollut vielä\nlausunut sanaakaan; mutta huomasin hänen rypistyneestä otsastaan ja\nyhteen vetäytyneistä kulmakarvoistaan, että rajuilma oli tulossa. Lordi\nDacre meni edellämme sisään, ja me seurasimme hänen kintereillään. Hän\njohdatti meidät arkihuoneeseen, jossa oli korkea tammipaneli, ja sulki\novet perässään. Sitten silmäili hän minua kiireestä kantapäähän\nhäpeämättömin ilmein.\n\n\"Sano minulle, Ned\", sanoi hän, \"milloin on tullut tavaksi, ettei\nenglantilainen perhe voi järjestää asioitaan vieraan avutta. Mitä on\ntuolla vieraalla miehellä tekemistä sinun sisaresi ja minun vaimoni\nkanssa?\"\n\n\"Sir\", sanoin minä, \"sallikaa minun huomauttaa teille, ettei tässä ole\nkysymys ainoastaan sisaresta ja vaimosta, vaan myöskin kyseessä olevan\nnaisen ystävästä, ja että minulla on etuoikeus, samoin kuin jokaisella\ngentlemannilla, suojella naista raakuudelta. Tahdon tällä liikkeelläni\nnäyttää teille, mitä aikomuksia minulla on teidän suhteenne.\" Nämä\nsanat lausuttuani viskasin ratsastushansikkaani, jota pitelin\nkädessäni, vasten hänen kasvojaan. Hän peräytyi taaksepäin kolkosti\nhymyillen, ja hänen silmänsä salamoivat.\n\n\"Sinä olet siis tuonut sijaisen mukanasi, Ned\", sanoi hän, \"sinun\npitäisi toki itse kaksintaistella, koskapa täällä sellainen näyttää\ntulevan.\"\n\n\"Niin minä teenkin\", huusi lordi Rufton, \"tahdon taistella tässä ja nyt\nheti.\"\n\n\"Kyllä, kunhan ensin olen tappanut tuo kerskailevan ranskalaisen.\"\n\nHän astui erään sivupöydän ääreen ja aukaisi messingillä päällystetyn\nlaatikon. \"Jumal' auta\", sanoi hän, \"joko tuo mies tai minä poistuu\njalat edellä tästä huoneesta. Tunnen ystävällisyyttä sinua kohtaan,\nNed, kautta pyhän Yrjön, sitä tunnen, mutta ammun sinun adjutanttisi\nyhtä varmasti kuin nimeni on George Dacre. Valitkaa pistoolit ja\nampukaa suoraan pöydän ylitse. Pistoolit ovat ladatut. Tähdätkää hyvin\nja tappakaa minut, sillä vannon, että muussa tapauksessa on loppunne\nlähellä.\"\n\nTurhaan yritti ystäväni itse taistelemaan. Kaksi seikkaa oli minulla\nselvillä; ensiksikin, että lady Jane ennen kaikkea pelkäsi taistelua\nveljensä ja miehensä välillä, ja toiseksi, että jos tapan tuon\nsuurisuisen mylordin, järjestyy koko juttu parhaiten. Lordi Rufton ei\ntulisi häntä kaipaamaan, eikä myöskään lady Jane. Sen vuoksi maksaisi\nheidän ystävänsä, Etienne Gerard, kiitollisuudenvelkansa vapauttamalla\nheidät tuosta painajaisesta. Mutta eipä tässä ollutkaan mitään\nvalitsemisen varaa, sillä lordi Dacre oli yhtä innokas laskemaan kuulan\nlävitseni kuin minä tekemään hänelle saman palveluksen. Turhaan\ntodisteli ja vastusteli lordi Rufton. Kaksintaistelun täytyi tapahtua.\n\"No niin, jos siis välttämättömästi tahdot taistella vieraani etkä\nminun kanssani\", sanoi hän vihdoin, \"niin jätetään se aikaiseen\nhuomisaamuksi, jolloin kaksi todistajaa tulee olemaan läsnä. Sehän on\nsuorastaan toistensa murhaamista ampua toisiaan pöydän välimatkan\npäästä.\"\n\n\"Mutta minä haluan niin, Ned\", sanoi lordi Dacre.\n\n\"Minä myös\", lisäsin minä.\n\n\"Siinä tapauksessa en halua olla missään tekemisissä tämän asian\nkanssa\", huusi lordi Rufton. \"Sanonhan vain sinulle, George, että jos\ntällaisten olosuhteiden vallitessa ammut eversti Gerardin, joudut\noikeuteen. En halua olla sekundanttina tällaisessa kaksintaistelussa.\"\n\n\"Sir\", sanoin minä, \"olen täysin suostuvainen ilman sekundanttiakin.\"\n\n\"Se ei käy päinsä, se on vastoin lakia\", huomautti lordi Dacre. \"Tule\nnyt, Ned, äläkä ole hullu. Näethän, että me tahdomme taistella. Tuhat\ntulimmaista, mies, anna merkki nenäliinalla, kas siinä kaikki, mitä\nsinulta pyydän.\"\n\n\"En halua olla osallisena tässä kaksintaistelussa.\"\n\n\"Siispä minun täytyy löytää joku, joka haluaa\", sanoi lordi Dacre.\nHän levitti vaatteen pistoolien päälle ja soitti. Palvelija astui\nsisään. \"Pyydä eversti Berkeleytä tulemaan tänne; tapaatte hänet\nbiljardisalissa.\"\n\nHetkistä myöhemmin astui huoneeseen pitkä, laiha englantilainen.\nHänellä oli hyvin suuret viikset, mikä on varsin harvinainen näky\nnäiden sileiksi raakattujen miesten keskuudessa. Olen kuullut, että\nainoastaan kaartilla ja husaareilla oli viikset. Tuo eversti Berkeley\nkuului kaartiin. Hänellä oli omituisen väsynyt, uninen ja riutunut\nulkomuoto, ja pitkä, musta sikari törrötti hänen viiksiensä välissä,\nikäänkuin seiväs pensaasta. Hän silmäili meitä toisesta toiseen, eikä\naikomuksemme kuultuaan osoittanut pienintäkään hämmästystä. \"Aivan\noikein\", sanoi hän, \"aivan oikein.\"\n\n\"Minä en halua olla tässä millään tavalla osallisena, eversti\nBerkeley\", sanoi lordi Rufton. \"Ottakaa huomioon, ettei tämä\nkaksintaistelu voi tapahtua ilman teitä, ja teen teidät\nvastuunalaiseksi kaikesta siitä, mitä tapahtuu.\"\n\nTuo eversti Berkeley tuntui olevan oikein pätevä mies\nkaksintaistelu-kysymyksissä, sillä hän otti sikarin suustaan ja\nselitti lain tuolla omituisen pitkäveteisellä äänellään.\n\n\"Asianhaarat ovat epätavallisia, mutta ei laittomia, lordi Rufton\",\nsanoi Berkeley. \"Tämä gentlemanni on antanut alkuhaasteen, ja toinen on\nsen ottanut vastaan. Seuraus tästä on selvä. Aika ja asianhaarat ovat\nriippuvaisia siitä henkilöstä, joka pyytää hyvitystä. Aivan oikein. Hän\npyytää sitä nyt, täällä ja suoraan pöydän ylitse. Hänellä on siihen\noikeus. Olen valmis ottamaan vastuun päälleni.\"\n\nPitempiä puheita ei tarvittu. Lordi Rufton istuutui alakuloisena\nnurkkaan kulmakarvat rypyssä ja kädet takintaskuissa. Eversti Berkeley\ntarkasti pistoolit ja laski molemmatkin keskelle pöytää. Lordi Dacre\nseisoi sen toisessa -- ja minä toisessa päässä. Välillämme oli\nkahdeksan jalkaa kiiltävää mahonkipuuta. Pitkä, kalpea eversti seisoi\nkaminan edessä selkä tuleen päin; oikeassa kädessään hän piteli\nnenäliinaa, vasemmassa sikariaan kahden sormen välissä.\n\n\"Kun lasken alas nenäliinani\", sanoi hän, \"tartutte pistooleihin, ja\nvoitte ampua milloin haluatte. Oletteko valmiit?\"\n\n\"Kyllä\", me huusimme.\n\nHän aukaisi kätensä ja nenäliina putosi. Kumarruin nopeasti ja tartuin\npistooliin; mutta pöytä oli kahdeksan jalkaa pitkä, niin että\npitkäkäsivartisen mylordin oli helpompi ylettyä pistooliin kuin minun.\nEn ollut vielä oikaissut vartaloani ennenkuin hän ampui, ja sitä juuri\nsain kiittää hengestäni. Hänen luotinsa olisi murskannut aivoni, jos\nolisin seisonut suorassa; mutta nyt hipaisi se vain hiukan hiuksiani.\nSiinä silmänräpäyksessä kun kohotin pistoolini ampuakseni, lensi ovi\nauki, käsivarret kietoutuivat ympärilleni, ja lady Dacren kauniit,\nhehkuvat kasvot olivat edessäni.\n\n\"Te ette saa ampua, eversti Gerard, minun tähteni, älkää ampuko\", huusi\nhän. \"Tämä on väärinkäsitystä, sanon teille, väärinkäsitystä! Hän on\nparas ja rakkain mies, enkä tahdo koskaan enää jättää häntä.\"\n\nHänen kätensä tarttuivat pistooliin.\n\n\"Jane, Jane!\" huusi lordi Rufton, \"tule kanssani, sinä et voi jäädä\ntänne.\"\n\n\"Tämä on laitonta häiritsemistä\", sanoi eversti.\n\n\"Eversti Gerard, ettehän ammu? Sydämeni murtuu, jos hän haavoittuu.\"\n\n\"Lopeta jo tuo, Jenny, anna miehelle vapaat kädet\", huusi lordi Dacre,\n\"hän seisoi minun ampuessani kuten mies ainakin, enkä tahdo, että tähän\nasiaan sekaannutaan. Mitä tapahtuneekin, pahemmin ei voi käydä kuin\nansaitsen.\"\n\nMutta lady ja minä olimme jo vaihtaneet silmäyksen, joka sanoi hänelle\nkaiken. Hänen kätensä irtaantuivat pistoolista.\n\n\"Minä jätän mieheni hengen ja oman onneni teidän käsiinne, eversti\nGerard\", sanoi hän.\n\nKuinka hyvin hän tunsikaan minut, tuo ihmeteltävä nainen. Seisoin\nhetkisen pistooli koholla. Vastustajani tarkasteli minua\nuhkamielisesti, ilman että hänen auringon paahtamat kasvonsa vähääkään\nkalpenivat.\n\n\"Kas niin, sir, ampukaa laukauksenne\", huusi eversti kaminan luota.\n\n\"Tehkää tästä vihdoinkin loppu\", sanoi lordi Dacre.\n\nMieleni teki ainakin näyttää heille, kuinka täydellisesti hänen\nhenkensä oli vallassani; sitä vaati jo omanarvontuntonikin. Katselin\nitselleni jotain maalitaulua. Eversti katsoi vastustajaani, odottaen\nnäkevänsä hänen kaatuvan. Hän kääntyi sivuuttain minuun. Hänen pitkä\nsikarinsa törrötti hänen huultensa välissä. Sen päässä oli noin tuuman\npituudelta tuhkaa. Salaman nopeudella kohotin pistoolini ja laukaisin.\n\n\"Sallikaa minun niistää sikarianne, sir\", sanoin minä kumartaen\nsellaisella viehkeällä tavalla, joka on tuntematon näiden saarelaisten\nkeskuudessa.\n\nOlen vakuutettu, että vika oli pistoolissa eikä minun tähtäämisessäni.\nSaatoin tuskin uskoa omia silmiäni nähdessäni, että luoti olikin\nsattunut itse sikariin, vain noin puolen tuuman päähän kärventyneistä\nviiksistä. Näen vieläkin silmieni edessä everstin, hänen hämmentyneet\nkasvonsa ja hänen tyhmät, tuikeat silmänsä. Sitten alkoi hän puhua.\nOlen aina sanonut, etteivät englantilaiset ole vaiteliasta ja\nhidasveristä kansaa, jos vain hiukankin ravistelee heitä oikealta\ntolaltaan. Ei kukaan olisi voinut puhua innokkaammin ja kiihkeämmin\nkuin tuo eversti.\n\nLady Jane piteli käsiään korvissaan. \"Rauhoittukaa, eversti Berkeley;\nte unohdatte itsenne\", sanoi lordi Dacre vakavana; \"ottakaa huomioon,\nettä nainen on huoneessa!\"\n\nEversti kumarsi jäykästi. \"Jos lady Dacre tahtoo olla rakastettava\nja poistua luotamme\", sanoi hän, \"niin sanonpa tuolle pienelle\nranskalais-pirulle, mitä ajattelen hänestä ja hänen marakatin\ntempuistaan.\"\n\nTällä hetkellä käyttäydyin suurenmoisesti, sillä en ollut\nkuulevinanikaan hänen sanojaan ja ajattelin vain sitä tavatonta\nsattumaa, joka oli ne aiheuttanut.\n\n\"Sir\", sanoin minä, \"olen kernaasti halukas pyytämään teiltä anteeksi\nonnettoman sattuman vuoksi. Tunsin, että lordi Dacren kunnia tulisi\nloukatuksi, ellen laukaisisi pistooliani, ja kuitenkin oli minun aivan\nmahdotonta, kuultuani mitä tämä nainen sanoi minulle, tähdätä hänen\nmieheensä. Hain itselleni maalitaulua, ja valitettavasti oli minulla\nhuono onni ampua sikarianne, kun aikomukseni oli vain sitä niistää. En\ntuntenut pistoolia, se olkoon puolustuksekseni sanottu, sir, ja jos te\ntämän selitykseni kuultuanne edelleenkin katsotte minun olevan teille\nvelkaa hyvitystä, niin on se pyyntö, jota en voi evätä.\"\n\nTämä oli tosiaankin jaloa käyttäytymistä minun puoleltani, ja se\ntaivuttikin kaikkien sydämet puolelleni. Lordi Dacre kiiruhti luokseni\nja tarttui käsiini. \"Kautta pyhän Yrjön\", sanoi hän, \"en olisi koskaan\nuskonut, että joku ranskalainen voisi olla sellainen kuin te olette. Te\nolette mies, gentlemanni, muuta en voi sanoa.\"\n\nLordi Rufton ei puhunut mitään, mutta hänen kädenpuristuksensa ilmaisi\nminulle, mitä hän ajatteli. Vieläpä everstikin osoitti minulle\nkohteliaisuuttaan selittäen, ettei hän tämän enempää ajattelisi\nonnetonta sikaria. Ja hän -- ah, olisittepa nähneet sen silmäyksen,\njonka hän minuun loi, hehkuvin poskin, kostein silmin, vapisevin\nhuulin! Kun vielä joskus muistelen kaunista lady Janea, näen hänet\nelävästi edessäni. He tahtoivat minua jäämään sinne päivällisille;\nmutta käsitätte kyllä, ystäväni, että lordi Rufton ja minä olimme liian\nhienotunteisia jäädäksemme kauemmaksi aikaa Gravel Hangeriin; sovinnon\ntehnyt pariskunta tahtoi luonnollisesti olla yksin. Vaunuissa oli\nlordi Dacre vakuuttanut vaimollensa rehellisesti katuvansa, ja nyt\nolivat he taas rakastava pariskunta. Jos he edelleenkin sellaisena\npysyisivät, oli minun tietenkin parasta vetäytyä syrjään; miksi\nhäiritsisin heidän kotoista onneaan? Vieläpä vastoin tahtoanikin\nsaattoi läsnäoloni ja ulkomuotoni vaikuttaa nuoreen rouvaan. Ei, ei,\nminun täytyi lähteä pois. Eivät edes hänen houkuttelunsakaan saaneet\nminua jäämään. Useita vuosia myöhemmin kuulin, että heidän\navioliittonsa oli onnellisimpia koko kreivikunnassa, ja ettei mikään\npilvi enää pimittänyt heidän elämäänsä. Kuitenkin uskallan väittää,\nettä jos hän olisi voinut lukea vaimonsa sydämestä -- mutta enempää en\nsano. Naisen salaisuus on hänen omansa, ja pelkään, että sekä hänen\nsalaisuutensa että hän itse ovat haudatut johonkin Devonshiren\nkirkkomaahan. Ehkäpä on koko tuo entinen rattoisa piiri jo hävinnyt, ja\nlady Jane elää vain vanhan sotilaan muistossa. Hän ei voi koskaan\nunohtaa.\n\n\n\n"]