Taistelija I

TAISTELIJA I

Elämän kourissa

Kirj.

KONRAD LEHTIMÄKI

K. J. Gummerus Oy, Jyväskylä, 1924.

I.

Ikkunaruudulla oli jo kokonainen eloisa taulu esittäen tulista kilpa-ajoa kirkkomatkalla. Kaksi etumaista hevosta ravaa rinnakkain, toinen ajaja on noussut reessä seisomaan ja huitaisee hevostaan ohjasperillä. Näitä seuraa kokonainen jono hurjasti laukkaavia ja ravaavia hevosia ja taustalla näkyy kaukainen metsänranta, josta kohoaa muutamia mustia, korkeita kuusia.

Torpan pieni poika leikkasi parhaillaan viimeistä hevosta ja hänen silmänsä loistivat innostuksesta. Vikkelästi pyöri saksissa paperi ja hetken kuluttua ilmestyi siitä solakka, hurjasti ravaava hevonen. Leikattuaan sille asianmukaiset ajokalut ja reen ajajineen kiinnitti hän sen tauluunsa voittajaksi – se on juuri sivuuttanut koko ryhmän ja alkaa edetä kuin lentäen! Poika etääntyi hiukan ikkunasta ja katsahti arvostelevasti kuvaryhmää sekä korjasi erään ajajan asentoa. Sitten leikkasi hän vielä koiran, joka kieli roikkuen laukkasi kaikin voimin jonon jälessä.

Kuva olikin ihmeteltävän elävä. Hevosten harjat näyttivät liehuvan vauhdin viimasta, avoimet suut huohottavan ponnistuksesta; varsinkin voittajan solakat, jäntevät jalat näyttivät miltei liikkuvan – odotti vain milloin se kokonaan jättää kilpailijansa.

– No, muistatko Aino? – kysyi poika iloisen jännityksen vallassa, kääntyen sisareensa.

Tämä löi kätensä yhteen huudahtaen hämmästyneenä:

– Joulu!

– Onko tämä Noppe? – kysyi samassa nuorin, noin neljän vuotias poika.

– On, – vastasi vanhin poika ja hänen kasvoillaan kuvastui riemukas innostus. – Näinpä se meidän isä Rajasuolla ajoi kaikkien ohitse joulukirkkoon mentäessä. Jospa tietäisit miten hauskaa se oli! Eikös ollut, Aino? Aisakellot ja kulkuset helisivät, lumikokkareet sinkoilivat ja Noppe meni koko jonon ohi kuin lentäen! Vaikka Peltolan orhi lopulta laukkasikin, niin ei siinä mikään auttanut! Ensi jouluna sinäkin Väinö pääset mukaan.

Silloin kahdeksan vuotias Aino katsahti ulos ja huudahti hämmästyen:

– Katsokaa pojat, minkälainen ilma!

Koko aamun oli puhaltanut ankara, kylmä koillistuuli lennätellen mukanaan harvoja lumihiutaleita – ja nyt se oli muuttunut oikeaksi lumipyryksi. Pahaenteisesti se vinkui nurkissa, kiukkuisesti riuhtoi omenapuiden oksia, vihaisesti sihisten ja ryskyttäen se tunkeutui kaikkialle – ikäänkuin olisi tahtonut murskata kaiken tieltään. Koko avaruus näytti äkkiä tulleen täyteen valkeata, kiitävää lunta – pellontakaista metsänreunaakaan ei enää näkynyt.

Torpan emäntäkin, joka parhaillaan puuhaili aamiaista, katsahti alakuloisesti ulos ja huokasi raskaasti; hänen silmänsä näyttivät itkettyneiltä ja kalpeissa kasvoissa kuvastui ahdistava levottomuus ja huoli.

Kuului askeleita, porstuassa pieksi joku lunta saappaistaan ja sitten työntyi sisään torpan isäntä. Hän oli pitkä ja jäntevä vartaloltaan ja hänen vielä nuorekkaat kasvonsa näyttivät älykkäiltä ja voimakkailta. Mutta nyt näytti hänkin omituisen masentuneelta.

Äänettömästi toi vaimo pöytään kuumia perunoita, kastiketta ja keltaista voita; sitten sanoi hiljaa:

– Ruvetaan nyt aamiaiselle.

Nuorimmat lapset töytäsivät heti iloisesti pöydän ääreen. Vaimo läheni uunia ja lausui hiukan kovemmalla äänellä:

– Vaari, tulkaa nyt syömään.

Uunilta kuului jotain liikettä, yskimistä ja senjälkeen vanha, heikko ääni:

– En minä nyt. Ei tunnu olevan nälkä...

– Isä, oletko sairaampi tänään? – kysyi mies levottomasti.

– No enpä tiedä ... taitaa vain vanhuus vaivata, – kuului välttelevä vastaus. – Eikä tässä tunnu muutenkaan ruoka maistavan...

Vaarin ääni värähti omituisesti ja hän rykäsi käheästi muutaman kerran – aivankuin aikoen sanoa jotakin. Sitten kuului uunilta epämääräistä kahinaa ja vihdoin ilmestyi muuriaukkoon kookas, harmaapäinen mies.

– Jos sentään vähän koettaisitte syödä? – alkoi vaimo alakuloisesti.

– Ei, en voi – parasta on olla pitkällään... Alkaa taas pyörryttää...

Hän piteli otsaansa ryppyisellä, känsäisellä kädellään ja sitten asettui taas pitkäkseen. Mies ja vaimo katsahtivat äänettöminä toisiinsa ja uunilta kuului raskas huokaus – kaikkia näytti kalvavan sama salaperäinen suru...

Perhe alkoi aterioida. Lapset söivät hyvällä ruokahalulla, mutta miehen suussa näytti pala pyörivän; vaimo otti lautaselleen vain pienen perunan. Ja aina välillä kääntyi hänen katseensa akkunasta tielle – niin omituisen arkana ja pelokkaana, kuin olisi hänellä ollut huono omatunto.

– Tulevatkohan ne tänään...? – kysyi hän lopulta miltei kuiskaten ja hänen katseensa kohdistui mieheen tuskallisen tutkivana.

– Tuskinpa, kun tuli tällainen ilmakin, – vastasi mies hiljaa. Mutta hän ei katsonut vaimoansa silmiin.

Nuoremmat lapset katsahtivat vanhempiinsa huolettomin, kirkkain katsein ja pienet suut jauhoivat ahkerasti. Mutta vanhin poika muuttui vakavaksi kuin täysikasvuinen mies, ja lopulta hän lausui lujalla luottamuksella:

– Miksi äiti suotta pelkää? Onhan tämä meidän oma kotimme. Ei suinkaan parooni meitä kodistamme aja... Ja luulisitteko Jumalankaan sellaista sallivan?

Pojan kasvoissa, äänessä, koko olennossa kuvastui sellainen varmuus ja vakavuus, että häntä oli vaikea kuvitella samaksi pojaksi, joka äsken lapsellisella innostuksella kuvaili kilpa-ajoa.

Seurasi pitkä, tuskallinen äänettömyys. Ei kuulunut muuta kuin myrskyn kiukkuinen kohina, jota säesti lumen terävä rapina sen piestessä ikkunaruutuja. Lopulta mies rykäisi ja hänen äänensä värähteli katkeruudesta:

– Kyllä se niin on, Arvi parka, etteivät tuollaiset paroonit mitään Jumalasta välitä. Ja minä luulen, ettei Jumala sekaannukaan ihmisten asioihin – koska kerran rikkaat voivat oikein oikeuden avulla ajaa köyhän omasta kodistaankin paljaan taivaan alle.

Omituinen neuvottomuus kuvastui pojan kasvoilla. Hänen kätensä harasi koneellisesti tummaa tukkaa; isän puhe näytti kovasti koskevan häneen. Lopulta hän alkoi epäröiden:

– Mutta kun äiti on sanonut, ettei vastoin Jumalan tahtoa putoa varpunenkaan oksalta ... tai hiuskarva ihmisen päästä, niin tietysti Jumala tuollaisen estää? Hän katsoi tuskallisen kysyvästi vuoroin isää, vuoroin äitiä ja näytti aikovan kysyä jotain. Sitten kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän lisäsi taas äskeiseen lapsellisen varmaan sävyyn:

– Tietysti hän sen estää! Miksi äitikin suotta epäilee?

Hirveä tuska raateli äidin sydäntä. Hän oli opettanut Arvin sokeasti luottamaan ja turvaamaan Jumalaan – niinkuin itsekin oli luottanut. Mutta senjälkeen kun Jumalan asettama oikeus oli tuominnut heidät häädettäviksi kodistaan, oli hänkin alkanut epäillä, uskaltamatta tunnustaa edes itselleen mitä kaikkea epäili... Mitä hän nyt sanoo? Meneekö hänen lapseltaankin usko? Ei, ei! Se ei saa tapahtua! Hän oli muuttunut aivan kalpeaksi, ja pyyhkäisten hikeä otsaltaan sammalsi hän hiljaa, käheästi:

– Niin luottakaamme vain Jumalaan. Ei mikään muu voi meitä enää auttaa...

Mies kohotti kiusaantuneen katseensa ja sanoi tuskallisesti:

– Voi Mari parka – ei sekään meitä auta!

Hän lopetti syöntinsä ja peitti pöytään nojaavalla kädellään kasvonsa – niinkuin olisi hiljaa rukoillut. Pitkän äänettömyyden jälkeen hän äkkiä kohotti päänsä ja huudahti lujasti ja päättävästi:

– Mutta kotoani minä en lähde!

– Älä puhu noin! – sopersi vaimo vapisevin huulin ja lisäsi katkonaisesti: – Mikä meidän muu auttaa, jos ne tekevät, niinkuin vallesmanni on uhannut.

Taas pitkä äänettömyys. Mies nousi pöydästä ja käveli muutaman kerran edestakaisin lattialla. Sitten hän istahti penkille ja antoi päänsä vaipua käsien varaan. Vaimo alkoi korjata ruokia pöydältä ja poika katseli huolestuneena vuoroin kumpaakin. Pikku lapsetkin olivat muuttuneet vakaviksi ja istuivat hiljaa pienoisilla tuoleillaan – ikäänkuin aavistaen, että ilmassa oli jotain erikoista.

Arvi siirtyi ikkunan ääreen ja katsahti silloin tällöin ulos lumimyrskyyn, joka riehui yhä kiihtyvällä voimalla.

Äkkiä hypähti hän seisaalleen ja änkytti hätääntyen:

– Nyt ne ... tulevat...

Vaimo säpsähti kuin lintu, jonka vieressä pyssy pamahtaa; hän kohotti vapisevat kätensä kuin rukoillen ja sopersi katkonaisesti:

– Jumala ... armahtakoon ... meitä... Miehen leveä rinta alkoi kohoilla raskaasti; hän nousi seisomaan ja pyyhkäisi koneellisesti tukkaansa, mutta sitten istahti jälleen mitään sanomatta.

Kului muutamia hetkiä, jotka tuntuivat ijäisyydeltä. Sitten kuului kulkusten kilinää, jalasten kitinää, sitten läheneviä, narskuvia askeleita; sitten kuului ulko-ovi räikeästi kirskahtaen aukeavan, askelten kopina ja myrskyn kohina täytti eteisen. Vihdoin aukeni ovi – ja nimismies kahden poliisin ja lautamiehen seuraamana astui sisään.

– Hyvää päivää! – tervehtivät vallesmanni ja lautamies, mutta poliisit olivat ääneti.

– Jumal' antakoon, käykää istumaan, – vastasi torpanmies hiljaa, tukehtuneesti, ja kaiun tavoin toisti vaimo sanat soinnuttomin äänin; hän tuijotti tulijoita tylsällä kauhulla ja hänen kelmeät huulensa vavahtelivat kuin äänettömässä rukouksessa.

Seurasi hetken äänettömyys. Lautamies ja poliisit katselivat lattiaan, aivankuin tuntien olevansa häpeällisessä työssä. Vaimo hengitti yhä raskaammin, ja nuorimmat lapset pakenivat hänen vierelleen – niinkuin linnunpojat keräytyvät emon siipien alle, huomatessaan petolinnun peloittavan varjon vilahtavan auringonpaisteisella kedolla...

Nimismies aukaisi suuren susiturkkinsa ja istahti leveänä tuolille. Hetken istuttuaan rykäisi hän kuuluvasti, hänen kasvonsa muuttuivat ankariksi, ja hän kysyi kylmällä, virallisella äänellä:

– No, miksi ette ole muuttanut, niinkuin on määrätty?

– Minä en muuta kodistani.

Miehen ääni oli hillitty ja matala, mutta se seurasi kysymystä niin päättävänä ja nopeana kuin taitavan miekkailijan vastaisku. Nimismies hermostui, mutta pakoittautui tyyneksi ja kysyi äskeistäkin kylmemmin:

– Mutta ettekö te ymmärrä, että siten vastustatte lakia ... laillista oikeuden päätöstä? Teette itsenne syypääksi rikokseen!

– Minä en muuta omasta kodistani.

Nimismies oli viimeisellä sanalla luullut voivansa murtaa kokonaan miehen uppiniskaisuuden – ja nyt tämä lausui suojeluslauseensa vielä hitaammin ja päättävämmin kuin äsken. Nimismies oli vähällä raivostua, mutta hillitsi vieläkin itsensä; hän sytytti paperossin ja vetäistyään muutaman savun päätti käyttää toista sävyä. Hän tuijotti siis miestä hetkisen tuimasti silmiin ja lausui hitaasti, pahaenteisesti:

– Niinkö? Vai niin, vai niin? Vai ette muuta? Sepäs nähdään...

Nyt menetti mies malttinsa, hänen silmänsä välähtivät, kun hän lausui katkerasti ja syyttävästi:

– Mitä? Vieläkö te ilkutte minulle? Ettekö voi käsittää miltä tuntuu lähteä kodistaan, jonka omalla työllään on rakentanut? Kyllä lautamies tietää, että tässä oli vain vetelä suo, kun isän kanssa alettiin. Me yhdessä sen kuivasimme, yhdessä olemme raivanneet jokainoan peltotilkun, me olemme kaikki rakentaneet – ja se on vaatinut paljon työtä. Ja nyt, aikoessanne ajaa minut perheineni talven selkään – te vielä ilkutte...

Nimismiehen lihavat kasvot muuttuivat raivosta tulipunaisiksi ja hän keskeytti karjaisten:

– Vaiti! Jollette puhu toisella tavalla, niin minä panen teidät rautoihin. Vai te tulette minua opettamaan, täyttäessäni lain määräyksiä? Se tulee teille kalliiksi, jos minä tahdon.

– Pankaa vain rautoihin, jos tahdotte! – iski mies raskaasti ja uhkamielisesti ja ojensi jäntevät kätensä. – Mutta minä kysyn: onko oikein, että te tahdotte isänikin ajaa kuin kulkukoiran siitä kodista, jonka hyväksi hän on tehnyt työtä koko elämänsä? Onko se oikein?

Nimismies joutui ensin hieman hämilleen, mutta tointui ja katsoen poispäin lausui virallisesti:

– Minä teen velvollisuuteni – siinä kaikki! Onko joku yksityisseikka oikein tai väärin, sitä en minä saa tutkia. Tässä on oikeuden laillinen päätös ja sen mukaan toimin minä! Minä luen sen vielä kerran teille.

– Ei tarvitse ... olen sen jo kuullut, – sanoi mies aivankuin väsyneesti ja hänen rinnastaan kohosi raskas huokaus...

Kuitenkin alkoi nimismies lukea kihlakunnanoikeuden päätöstä, jonka mukaan Vilho Halla määrättiin heti muuttamaan L—-n kartanon maalla olevasta Hallan torpasta ja jättämään se parooni S:n vapaaseen nautintaan, kuin myöskin muuttamaan torpan kaikista huoneista ja jättämään ne sellaisinaan paikoilleen, koska rakennuspuut oli otettu parooni S:n metsästä; sen lisäksi velvoitettiin torppari Halla suorittamaan kaikki paroonille tässä asiassa syntyvät kulut.

Kun lukeminen oli päättynyt, katsahti nimismies ympärilleen ja lausui sitten hitaasti ja painokkaasti:

– Te olette nyt kuullut oikeuden päätöksen, joka on jo lainvoimainen. Tahdotteko muuttaa ilman turhia rettelöitä?

Torpan vaimo oli kalpeana ja hätääntyneenä kuunnellut miesten keskustelua. Nyt ojensi hän kätensä nimismiestä kohden ja hänen sanansa tulvahtivat tuskallisina, rukoilevina:

– Mutta mihin, mihin me joudumme? Herra vallesmanni, antakaa meidän olla edes kevätpuoleen ... edes pienen aikaa... Että ... että tulisi vähän lämpimämpi ... kun...

– Se ei ole minun vallassani, – keskeytti nimismies ärtyisästi. – Minä olen jo tarpeeksi odottanut!

– Mutta me emme voi! – vaikeroi vaimo. – Kun on tuollainen ilmakin ... ja vaari.

– Jaa, sitä olisitte saaneet ajatella ennen, onhan teillä ollut aikaa, – julisti nimismies ankarasti. – Nyt teidän on vietävä kapineenne ulos – heti paikalla! Me suljemme nämä ovet sinetillä.

– Me emme muuta, – ainakaan tällaisella ilmalla, – sanoi mies hiljaa ja lujasti.

– Mitä sinä oikein sanoit? – kysyi nimismies ääntään hiljentäen, ja hänen silmänsä pienenivät teräviksi kuin naskalin kärjet. – Aiotko sinä ryhtyä vastustamaan minua virantoimituksessa? Etkö todella aio totella, kun minä lain nimessä käsken sinua muuttamaan?

– Minä en muuta! – toisti mies yhtä hiljaa kuin ennenkin, mutta hänen kasvoillaan kuvastui synkkä päättäväisyys ja voima, joka hermostutti ja suututti nimismiestä entistä enemmän. Hän muisti, miten tuo mies oli nolannut hänet itse oikeuden edessä; kun hän oli syyttänyt tätä tappelusta, jonka itse oli nähnyt, pelastui tämä, väittäen hänen olleen niin juovuksissa, ettei tiedä mitä puhuu. Hänen lihavat kasvonsa muuttuivat kiukusta ja kostonhimosta tummanpunaisiksi, kun hän uhkaavasti ärjyi:

– Minä varoitan sinua! Sinä niskoittelet lakia vastaan, laillista esivaltaa vastaan. Sinä olet kerran onnistunut välttämään ansaitun rangaistuksen, sinä saatoit minut naurunalaiseksi, mutta toista kertaa sinä et tee sitä! Alatko kantaa kapineita ulos?

– En, – toisti mies vielä kerran.

– Jaha! Vastaa sitten itse seurauksista! Senjälkeen kääntyi hän toisen poliisin puoleen ja lausui käskevästi:

– Menkää tuomaan kanget sisään.

– Ymmärrän, herra nimismies! – vastasi poliisi, rientäen ulos.

– Kyllä se olisi nyt parasta, että menisit vain sovinnolla..., – huomautti lautamies värisevin äänin, mutta hänkään ei nostanut katsettaan lattiasta. Torpan isäntä ei vastannut mitään, huokasi vain raskaasti.

Poliisi palasi hetken kuluttua sisään kantaen kahta rautakankea.

Nimismies kääntyi torpanmiehen puoleen ja kysyi hitaasti:

– Minä kysyn nyt viimeisen kerran: rupeatko paikalla kantamaan tavaroitasi ulos?

Mies ei nostanut päätään eikä hänen äänessään ollut enää uhmaa, siinä värähti vain väsymys ja suru:

– Minähän olen jo sanonut...

Nimismiehen katse välähti omituisesti, kun hän hetken kuluttua kylmästi komensi:

– Lyökää ikkunat rikki!

Helähtäen särkyivät jäätyneet lasiruudut pirstaleiksi ja villisti ulvahtaen syöksyi lumimyrsky sisään, työntyen kaikkialle, kuin ahnaasti etsien... Pojan paperihevoset lennätti se kiukkuisesti kauas lattialle. Nuorin poika parahti sydäntäsärkevään itkuun, puristuen äitiään vastaan, joka vapisi kuin vilutautinen.

Poliisi näytti epäröivän, mutta silloin nimismies komensi uudelleen järkähtämättömästi:

– Toinen myös!

Taas sälähtivät ruudut ja entistä sakeampi lumipilvi pöllähti sisään, täyttäen tuvan kuin suunnaton sääskiparvi – villisti tanssiva parvi valkeita, salaperäisiä sääskiä... Ja uunilta kuului isoisän käheä yskä,

Mies istui tuolilla hiukan kumarassa, tuijottaen himmein silmin hävitystä. Hän oli aivankuin jähmettynyt asentoonsa, hänen kasvonsa olivat kalvenneet ja hän hengitti raskaasti ja kuuluvasti kuin kuolemansairas.

Hän muisti pitkät vuodet, vuosikymmenet yhtenä loppumattomana, raskaana työpäivänä, taukoamattomana taisteluna puutetta vastaan. Muisti miten kahdeksanvuotiaana pienensi turpeita isän ensimmäisellä ruiskylvöllä – ja miten hän itki seuraavana kesänä kun halla vei kaiken... Lisäksi söivät sudet samana kesänä heidän ainoan lehmänsä. Mutta isä oli kuokkinut yhtä mittaa uutta peltoa ja hän auttoi voimainsa mukaan. Hän varttui vähitellen mieheksi, heidän viljelyksensä lisääntyivät vuosi vuodelta ja lopulta saatiin Hyysuokin kuivatuksi. Hän sai oman perheen, puute pakeni, kaikki näytti muuttuvan hyväksi ja hän oli tuntenut itsensä onnelliseksi. Ja nyt, nyt kun pellot vihdoinkin olivat kunnossa ja puutarha...

Hän hätkähti ajatellessaan, että täytyy jättää puutarha, joka oli kokonaan hänen työtään, jättää iäksi nuo rakkaat omenapuut, jotka hän itse oli lapsena saamansa omenan siemenestä kasvattanut. Hän katsahti vaistomaisesti puutarhaan, missä niiden alastomat oksat vavahtelivat ja vinkuivat myrskyn kynsissä, ja hänestä tuntui kuin olisivat ne valittavasti itkien viittoilleet viimeisiä jäähyväisiä...

Mitä? Täytyykö hänen todella jättää kaikki mitä koko elämänsä työllä on aikaan saanut, antaa toiselle kaikki mitä oli ahkeruudella kerännyt lastensa hyväksi – ja kenelle?

Yhtäkkiä tuntui kuin jokin valo olisi välähtänyt hänen sielussaan paljastaen hänen elämänsä tarkoituksen; hän käsitti ensi kerran, että hän pienestä lapsesta asti on ponnistellut ja kärsinyt yksistään rikkaan paronin hyväksi: uhrannut koko elämänsä paroonille!

Entä isä? Hän on raatanut viisikymmentä vuotta paroonin hyödyksi! Ja nyt hänet heitetään elämänsä ehtoolla talven selkään, kun ei enää jaksa häntä hyödyttää!

Kiristävä, kalvava katkeruus kohosi miehen rintaan ja ikäänkuin ilkeässä painajaisunessa kuuli hän nimismiehen röyhkeän käskyn:

– Särkekää uuni!

Poliisit lähenivät uunia kummasti epäröiden ja pysähtyivät kokonaan, kuullessaan taas isoisän käheän yskän. Nimismies läheni myöskin uuninaukkoa ja komensi äkäisesti:

– Äijä, tule alas sieltä uunilta!

Silloin torpan mies nosti päätään ja sanoi käheällä äänellä:

– Hän on sairas, antakaa hänen olla.

– Alas vain – ja paikalla! huusi nimismies entistä kovemmin ja kiukkuisemmin. Ei minun kanssani enää auta mitkään metkut ja koukkuilemiset!

Kun isoisä ei totellut, raivostui nimismies yhä enemmän ja karjaisi poliiseille:

– Vetäkää se äijä alas! Tuo ei ole mitään muuta kuin vehkeilyä!

Toinen poliisi astui jo askeleen eteenpäin, mutta vilkaisi vaistomaisesti torpan isäntään – ja pysähtyi.

Tämä oli seurannut häätäjäin toimia kuin puolittain unessa. Mutta nyt hän kumartui hiukan kuin hyppyyn kyyristyvä peto, hänen sieraimensa laajenivat ja silmänsä kiiluivat pahaenteisesti, kun hän sanoi hiljaa:

– Älkää koskeko minun isääni...

– Mitä? huusi nimismies uhkaavasti. Ettekö kuule mitä sanon? Kuulitteko käskyni? Mars!

– Tuota, tuota..., sopersi poliisi, katsahtaen taas arasti torpan isäntään.

– Sepä nyt on helvetti, ettette tottele käskyjäni! ärjäisi nimismies rynnäten vimmastuneena muuriaukkoa kohden.

Mies oli päättänyt olla tyyni, mutta ajatellessaan, miten sairas isäparka kiskaistaisiin alas, unohti hän kaikki. Jokin outo voima tuntui tempaavan hänet seisaalleen, ja koko tuhotun elämän katkeruus kuohahti hänessä, tarttuen häneen raivokkaana tuulispäänä; kalveten läheni hän nimismiestä ja sanoi hitaalla, onnettomuutta ennustavalla äänellä:

– Älkää koskeko häneen!

Nimismies käännähti, aivankuin käärme olisi pistänyt häntä takaapäin; lihavia nyrkkejään heristäen läheni hän miestä ja ähkyi kuin tukehtumaisillaan:

– Sinäkö aiot minua estää? Sinä, sinä ... sinä!

– Minä! – jyrähti miehen ääni kuin moukarin isku.

Tuo ennen kuulumaton röyhkeys saattoi nimismiehen suunniltaan. Käheästi karjahtaen hyökkäsi hän uuninaukolle, tarttui vanhuksen laihaan jalkaan vetääkseen hänet alas.

Silloin näytti aivankuin pahahenki menevän mieheen. Niinkuin pentujaan puolustava petoeläin hypähti hän yhdellä loikkauksella nimismiehen kimppuun, iskien hänet hurjalla voimalla lattiaan. Toinen poliisi tuli esimiehensä avuksi, mutta lennähti kuin salaman iskusta selälleen. Ja kun nimismies apua huutaen hypähti ylös, koettaen kopeloida taskustaan revolveria, sai hän uudelleen sellaisen nyrkiniskun vasten suutaan, että etuhampaat katkesivat ja veri tulvahti virtana...

Syntyi hirveä sekasorto. Poliisit yrittivät ensin vastustaa, mutta heitä herpaisi hurja pelko: he olivat aina kuulleet puhuttavan tuon miehen peloittavasta voimasta, notkeudesta ja rajuudesta. Ja nyt kun hän vihasta miltei mielettömän näköisenä sieppasi nurkasta halon, pakenivat kaikki kauhuissaan, kuni lammaslauma suden hyökätessä. Lapset huusivat sydäntäsärkevästi, vaimo juoksi miehensä jälkeen ja tarrautui hänen käsivarteensa epätoivoisesti rukoillen:

– Ville kulta! Älä lyö enää! Älä, älä!

Mies olikin juuri iskemäisillään halolla nimismiestä, joka oli noussut puoliksi pökertyneenä ja kauhun vallassa juoksi horjuen ulos. Nyt sattui isku tuoliin – joka pirstaantui pieniksi säpäleiksi.

Mies taukosi hätkähtäen, niinkuin olisi herännyt ilkeästä unesta, ja halko putosi hänen kädestään. Hänen silmänsä muuttuivat omituisen himmeiksi ja tuijottaviksi, hän tarttui päähänsä, katsoi ympärilleen kuin tolkuton ja jupisi katkonaisesti, huohottaen:

– Mitä, mitä...? Mitä nyt...?

Hän kuunteli tylsästi pihalta kuuluvaa kulkusen kilinää, joka vähitellen heikkeni ja hukkui myrskyn pauhuun.

Mies seisoi kuin jähmettyneenä paikallaan. Lapset itkivät ja ulkona riepotti myrsky yhä raivoisammin omenapuita, vongahdellen kuin voitonriemussa. Kuin unessa hän näki vaimonsa hartioiden nytkähtelevän nyyhkytyksistä, näki niiden peittyvän lukemattomien lumihiutaleiden alle – ja niinkuin raivosta sähisevän hirviön kidasta puuskui paksu lumiryöppy autiosta ikkuna-aukosta, se peitti lattian, se uhkasi...

Mies havahtui hyytävään puistatukseen ja käsitti yhtäkkiä, että tuon säretyn ikkunan takana todella väijyi näkymätön, armoton vihollinen, jonka jäinen henkäys uhkasi heidän elämäänsä. Hän kuuli isän käheän yskinän, näki hänen vapisevana vääntäytyvän uuninreunalle ja lasten itkun seasta kuului heidän hampaittensa kalinaa. Hän läheni vaimoaan, joka tarttui hänen käteensä ja vaikeroi toivottomasti itkien:

– Nyt olemme hukassa, Ville... Jumala, Jumala...

Mies huokasi, katsahtaen ympärilleen kuin juopunut; taas tuntui kaikki hirveältä unelta. Vanha isä alkoi horjuen laskeutua alas uunilta. Mies riensi auttamaan – ja sitten tunsi hän vapisevan, känsistynen kouran tarttuvan omaansa. Isän huulet vavahtelivat, hänen rintansa kohoili raskaasti koristen ja kalmankalpeat kasvot vääristyivät tuskasta. Vihdoin vieri kyynel hänen harmaalle parralleen ja hän kuiskasi kuin viimeisin voimin:

– Voi... Ville parka...

Miehen kalpeat huulet liikkuivat, mutta hän ei saanut sanaa suustaan; sitten hän miltei kantaen talutti alkavasta kuumeesta ja vilusta värisevän vanhuksen vuoteelle, peittäen hänet huolellisesti. Ja ikäänkuin tämä toiminta olisi hänet lopultakin herättänyt, muisti hän nimismiehen olevan vain apua hakemassa, hän kääntyi ympäri tarttuen päähänsä ja änkytti epätoivoisesti:

– Voi herra Jumala! Mitä ... miten tämä oikein tapahtui? Nythän on kaikki... Mitä, mitä on tehtävä...?

Ja kun lapset alkoivat uudestaan parkua, lysähti hän tuolille ja hänen äänessään värisi kuvaamaton masennus ja toivottomuus:

– Älkää nyt itkekö ... lapsiraukat...

– Voi Ville parka... miksi, miksi...? – nyyhkytti vaimo väännellen käsiään. Mies kääntyi vavahtaen kuin uuden iskun sattuessa ja kumartui käsiensä varaan; hänen kasvoissaan ja äänessään kuvastui kalvava katumus ja hätä:

– Niin, minä ... minä olen teidät kaikki...

– Älä, älä! En minä sinua ... en minä sitä tarkoittanut, – keskeytti vaimo hätäisesti. – Ei se sinun syysi ole...

Pienin poika tuli yhä itkien miehen luokse. Hän nosti pienokaisen syliinsä, ja hänen suuri, jäntevä kouransa vapisi, kun hän puristi siihen pienet, kylmästä punaiset kätöset saadakseen ne lämpiämään. Hän olisi tahtonut sanoa jotain hellää, lohduttavaa, mutta kurkkua kuristi outo, tuskallinen tunne, ja hän vain silitti hiljaa hienoa, kellertävää tukkaa. Kaikki lapset kokoontuivat hänen ympärilleen, niinkuin olisivat aavistaneet, että isä pian viedään – ja hän hyväili heidän pikku päitään vapisevin sormin. Vaimo vaipui hänen viereensä polvilleen ja painoi kasvonsa hänen syliinsä nyyhkyttäen:

– Jumala... Jumala... Miksi, miksi sallit tuon tapahtua...? Jumala, auta meitä ... auta...

– Älä nyt itke... Mari raukka, – änkytti mies käheästi ja taputti kömpelösti hyväillen vaimon olkapäätä. – Ehkä tästä jotenkin... Älä nyt ... älä nyt...

Hän vaikeni, sillä samassa syöksähti sisään entistä raivokkaampi myrskypuuska, täyttäen tuvan jäätävän kylmänä, valkeana ryöppynä, niinkuin näkymättömän hirviön huuruinen henkäys. Lapset puristuivat vilusta väristen vanhempiensa syliin, Väinö puhkesi taas katkeraan itkuun ja isoisä yski kuin tukehtuakseen. Mutta myrsky ulvoi uhkaavasti ja yhä villimpinä tanssivat tuhannet lumihiutaleet onnettomien ympärillä – aivankuin aikoen haudata heidät alleen. Vain pieni veriläiskä enää erottui heleän punaisena valkeasta lattiasta...

Äkkiä alkoi myrskyn pauhinan seasta kuulua kulkusten kilinää. Mies hypähti seisaalleen, katsahti ympärilleen kuin paetakseen, mutta jäikin kauhusta kalpeana paikoilleen – niinkuin tuo lähenevä helinä olisi ollut tuomiopasuunan ääni. Hevosia seisahtui pihalle, kuului sekavia ääniä, neuvottelua, nimismiehen terävä ärjäisy ja sitten aukeni ovi.

Nimismies seisahtui kynnyksen ulkopuolelle, tähdäten revolverillaan Hallaa – ja lapset alkoivat huutaa kauhusta. Nimismies näyttikin hirveältä: kasvot olivat raivosta vääristyneet, toinen poski pullotti kiiltäväksi turvonneena – ja leuka oli kokonaan hyytyneen veren peitossa. Hänen takanaan seisoi kartanon vouti kirves kädessä ja koko joukko sieltä haalituita miehiä.

– Tee nyt vastarintaa! – huusi nimismies kimeällä, kiukusta käheällä äänellä. – Tee nyt jotain, niin ammun sinut kuin koiran! Liikahda nyt, jos uskallat!

– Tulkaa vaan sisään, – vastasi mies matalalla äänellä, – En minä mitään pahaa tee...

– Vai niin! Vai jo on kellossa ääni muuttunut! Pankaa se paikalla rautoihin!

Joukko tuli arasti sisään ja nimismiehen komennuksesta lähenivät miehet joka taholta Hallaa. Tämä ojensi koneellisesti kätensä ja poliisit kytkivät raudat hänen ranteisiinsa.

– No niin! – huudahti nimismies silmät kostonhimosta ja voitonriemusta välähtäen. – Noissa sinä tulet olemaan elinikäsi! Sillä sinä teit murhayrityksen minua vastaan – sen näkivät kaikki! Ja sinä kai tiedät, mitä merkitsee harkittu murhayritys virantoimituksessa olevaa virkamiestä vastaan?

Vangittu oli seissyt äänettömänä ja masentuneena, mutta nyt hänen katseensa singahti syyttäjään niin läpitunkevan terävänä, että tämä hätkähti. Ja sitten lausui hän hiljaa, raskaasti syyttäen:

– Minkätähden nimismies valehtelee? Tehän tiedätte, etten ole harkinnut. Mutta kun isä parka on...

– Vaiti! – ärjäisi nimismies ja hänen kätensä tarttui suonenvedontapaisesti taskusta esiinpistävään revolverinperään. – Mitä sinä rohkenet ... uskallat sanoa? Tahdotko, että minä...

Tumma puna kohosi Hallan kasvoille, hänen hampaansa kirskahtivat, käsiraudat kalahtivat, hän suoristautui koko pituuteensa ja huudahti hurjasti uhmaten:

– Ammu, ammu pois vaan! Että pääset halustasi!

Hänessä ilmeni niin uhkaava voima ja rajuus, että nimismies astahti tahtomattaan taaksepäin ja kohotti revolverinsa. Mutta äkkiä välähti hänen kasvoillaan ikäänkuin uuden ajatuksen varjo ja hänen paksut, veriset huulensa vääntyivät pahaenteiseen hymyyn:

– Ei... ei vielä! Eikä minun tarvitsekaan, sillä sinun rikoksestasi useimmiten seuraa – kuolemanrangaistus!

Vaimo tarttui rintaansa tuskallisesti parahtaen, lasten itku kiihtyi sydäntäsärkeväksi. Mies oli jo tyyntynyt; hän katsahti nimismiestä halveksivasti ja hänen sanansa putoilivat raskaina kuin moukariniskut:

– Pelottakaa vaan vaimoni ja lapseni kuoliaiksi, koska tahdotte heidät nälkäänkin tappaa – siten kuolevat ehkä pikemmin! Eikä minun yksin väliä ole!

– Voi, herra vallesmanni, – vaikeroi vaimo, mutta nimismies ärjäisi jalkaansa polkien:

– Vaiti jokainoa, sanon minä! Nyt on aika lähteä! Ja teidän myös! Minä tulen iltapäivällä panemaan sinetit oville!

Kun poliisit tarttuivat mieheen, kirkaisivat lapset ja vaimo vihlovasti, ojentaen vapisevat kätensä hukkuvien lailla. Ja miehen kasvoissa kuvastui sellainen hätä ja tuska kuin olisi häntä lähdetty viemään mestauslavalle. Ovella hän seisahtui, kääntyi raskaasti huohottaen ja hänen vapisevilta huuliltaan tunkeutui tukehtunut kuiskaus:

– Odottakaa ... antakaa...

– Nyt on mentävä! – keskeytti nimismies tuimasti ärjäisten. – Ja ilman mitään mutkia!

Vaimo heittäytyi polvilleen nimismiehen eteen ja nyyhkytti katkonaisesti, rukoillen:

– Herra vallesmanni... älkää viekö vielä ... antakaa ... odottakaa hiukan ... edes hiukan! Meidän täytyy jotain puhua ... minä en tiedä mitään... Jumalan tähden ... minä en, minä en...

– Vaiti! – tiuskaisi nimismies, kärsimättömästi jalkaansa polkaisten. – Olisitte ajatellut sitä ennen! Mars matkaan!

Poliisit tarttuivat entistä lujemmin mieheen, alkaen työntää häntä eteiseen. Hän käänsi vielä kerran kuolonkalpeat kasvonsa, katsahtaen tuskasta jähmettynein, aivankuin elottomin katsein omaisiaan, ja hänen kurkkunsa kähisi kuin näkymättömän kouran kuristuksessa, kun hän kuiskasi tukehtuneesta:

– Hyvästi...

– Isä kulta! – parahti vanhin poika sydäntäsärkevästi. – Älkää menkö vielä ... älkää viekö isää ... odottakaa! Isä, isä...

Mutta isää vietiin jo porstuassa. Eikä äiti voinut sanoa mitään, kukaan ei vastannut isän hyvästijättöön. Ei voinut. Kaikki itkivät, niinkuin koko elämä olisi mennyt. Arvi yksin ymmärsi juosta rikotun ikkunan ääreen ja hän näki miten isä istutettiin rekeen ja kummallekin puolelle asettui poliisi pitämään hänestä kiinni. Vallesmanni istahti vielä ajajan viereen – ja sitten reki lähti liikkeelle.

Se oli jo edennyt pienen matkaa, kun vangittu äkkiä kohoutui reessä huudahtaen epätoivosta ja tuskasta vapisevalla äänellä:

– Voi, antakaa minun sanoa jotain ... jotain vielä! Minä en voi jättää heitä noin... Seisahtukaa...

– Ei! sanon minä! – jyrähti nimismies armottomasti. – Olisit ajatellut sitä silloin, kun rohkenit hyökätä minun kimppuuni! Pitäkää siitä lujasti kiinni!

Ja aivankuin metsästyskoirat, jotka isäntänsä usutuksesta vielä kerran karkaavat kuolevan otuksen kurkkuun, tarttuivat poliisit kaikin voimin kytkettyyn mieheen, painaen hänet raa'asti reen pohjalle selälleen...

Miehen silmissä leimahti hurja tuli, hänen kurkustaan kajahti kumea karjahdus – ja hän nousi poliisien alta kuni kuolettavasti haavoitettu leijona, joka vielä kerran jännittää jättiläisvoimansa. Mutta ennenkuin poliisit ennättivät ryhtyä vastaaviin toimiin, hän uudelleen itse painui rekeen – äänettömästi, vastarinnatta.

Se oli viimeinen, mitä Arvi näki isästä. Tuulenpuuska ja kyyneleet sumensivat kokonaan hänen katseensa. Hän pyyhkäisi hätäisesti silmiään, mutta reki oli jo kadonnut – hän näki vain läpitunkemattoman, kohisevan lumimyrskyn.

Epätoivon ja hädän valtaamana kurottautui hän rikotusta ikkunasta ikäänkuin tavoittaakseen isä raukan. Mutta äkäisesti ärjähtäen puuskahti häntä vastaan sokaisevan sakea lumiryöppy; se hajaantui hurjasti tanssien yli tuvan – niinkuin suunnaton, valkea sääskiparvi...

Niin, ne olivatkin sääskiä – kuoleman ja talven valkeita, hyisiä hyttysiä...

II.

Kuukausi oli kulunut.

Pienestä, jäätyneestä ikkunasta tuijottivat Hallan lapset pelokkaasti odottaen tielle. Metsänreunassa seisoivat korkeat lumiset kuuset kuni valkopukuiset, vartioivat jättiläiset, ja niiden yläpuolella riippui raskaana ja liikkumattomana paksu pilvikerros. Metsästä läheni hiljaa, huomaamattomasti hiipien harmaa hämärä; se tuijotti tuvan nurkista ja loukoista mustana ja äänettömänä kuin piileskelevä pahantekijä, saattaen lapset yhä useammin vilkaisemaan pelokkain katsein taakseen.

Leveällä penkillä makasi isoisä kalpeana, miltei luurangoksi laihtuneena. Hän oli häädettäessä ankarasti vilustunut, saanut kuumeen, hourien monta vuorokautta tiedottomana ja siitä lähtien päivä päivältä huonontunut. Luiset sormet olivat ristissä hitaasti kohoilevalla rinnalla, ja hän tuijotti kuumeisilla, liikkumattomilla silmillään ylöspäin – ikäänkuin olisi nähnyt jonkun oudon, kaukaisen näyn...

He olivat päässeet tähän naapuritorppaan samana iltana kun isä vietiin. Nyt oli torpanväki parhaillaan lukukinkereillä ja äiti oli edellisenä päivänä lähtenyt käräjille – jossa isän pitäisi viimeistään tänään saada tuomionsa. Arvin oli täytynyt jäädä pois koulusta pitämään huolta lapsista ja isoisästä, joka ei enää moneen päivään ollut jaksanut nousta – tänään hän ei liikahtanutkaan.

– Miksei äiti jo tule...? – sammalsi itkua pidätellen pikkuveli. – Minä pelkään...

– Älä nyt Väinö... Kyllä äiti pian tulee... Tule kiikkumaan!

Arvi koetti saada äänensä mahdollisimman huolettomaksi, vaikka mieli tuntui niin raskaalta ja toivottomalta. Hän nosti pikkuveljen kehtoon istumaan ja tämä alkoi kiikuttaa itseään. Arvi meni taas ikkunan ääreen.

Hetken aikaa vallitsi äänettömyys – kuului vain kehdonjalasten kolke, seinäkellon yksitoikkoinen nakutus ja isoisän raskas, koriseva hengitys. Ja tupa oli vähitellen muuttunut yhä pimeämmäksi...

– Minä pelkään! – parahti äkkiä pikku Väinö kauhistuneella äänellä – aivankuin olisi pimeässä nurkassa nähnyt jonkun hirviön kiiluvat silmät. Tuo huuto kajahti niin räikeänä hiljaisessa huoneessa, että Aino kirkaisi pelästyneenä ja hypähti hätkähtäen seisaalleen. Arvi tuli nopeasti Väinön viereen ja koetti puhua reippaasti ja iloisesti:

– Mitä Väinö! Ethän sinä pelkää! Eihän mies pelkää... Älä nyt itke Väinö... Kyllä äiti aivan heti tulee. Ja ajatteles, hän voi tuoda sinulle nisupullaa! Niin Väinö!

– Mutta jos ei äiti tule enää koskaan,... – kuului katkonaisesti itkun lomasta.

Arvi hätkähti. Entäs, ellei isä pääsekään vapaaksi ... jospa hänet on tuomittu ... elinkaudeksi. Ja kun äiti on sairas, niin hänkin on saattanut kuolla... Tai on hän uupunut pitkälle taipaleelle ... paleltunut sinne...?

Hänen silmissään tahtoi väkisin sumeta, kurkussa kirveli ja ahdisti tuskallisesti. Mutta hänen täytyi hillitä itsensä, ja siksi hän taas puhui lohdutellen:

– Kuinka sinä sellaisia ajattelet... Tietysti äiti tulee ... aivan heti – ihan heti ... kun et vain itke... Odotetaan hiljaa...

Silloin Arvi näki epäselvästi hämärän lävitse, että Aino vaipui kummallisen hervottomasti polvilleen pikkutuolin viereen ja juoksi pelästyneenä hänen luokseen. Aino-raukan pieni ruumis vavahteli suonenvedontapaisesti, mutta nyyhkytystä ei kuulunut: hän oli sullonut pyyhinliinan kulman suuhunsa ja painoi kasvonsa tuolia vastaan – ettei pikku Väinö vain kuulisi hänen itkuaan.

Tuska ja hellyys täytti Arvin sydämen; hän syleili kömpelösti sisartaan ja toisteli hätääntyneenä:

– Aino ... pikku Aino parka... Älä nyt itke ... kyllä äiti heti tulee ... varmasti...

– Lapset ... älkää ... itkekö, – kuului vaarin vapiseva, aivankuin jähmettynyt ääni ja hänen katseensa kääntyi kankeasti lapsia kohden.

Arvi koetti yhä lohduttaa sisartaan ja otti häneltä puoliväkisin tuon pyyheliinan; mutta silloin ei Aino enää voinutkaan itkuansa hillitä, Väinö pelästyi ja alkoi parkua yhä kovemmin...

Ensin Arvi hätääntyi, mutta sitten hänessä heräsi miehekkyys: kun Aino noin kovasti koettaa pidättää itkuaan, niin hän ei saa menettää malttiaan – hänen täytyy saada toiset rauhoittumaan. Hänhän on heidän ainoa tukensa, kun torpanväkikin on poissa. Hän juoksi taas Väinön luokse ja puhui epätoivoisen nopeasti:

– Väinö! Kuules Väinö! Älä nyt itke. Tule ratsastamaan selkääni – leikitään hevosleikkiä! Minä olen Noppe ja sinä olet minä...

Silloin Arvi muisti taas iloisen salaisuutensa, ja kun molemmat yhä itkivät, päätti hän ilmaista sen.

– Kuulkaapas nyt, Väinö ja Aino, mitä sanon! Minä luulen, että isäkin tulee tänä iltana kotiin – he tulevat yhdessä äidin kanssa...

Väinö lakkasi itkemästä ja Ainon kyyneleiset silmät alkoivat loistaa heräävästä toivosta; mutta hänen äänessään värähti alakuloisuus ja epäilys:

– Voi Arvi! Mutta ovathan kaikki sanoneet, että isä joutuu linnaan...

– Niin minäkin luulin, – puhui Arvi omituisella vakuutuksella. – Mutta katsos Aino, eihän isä ole tehnyt väärin – kyllä Jumalakin antaa isäänsä puolustaa. Kun tämän huomasin, niin rukoilin Jumalaa niin kauan, aina kun olin yksin, ettei isää tuomittaisi – että hän antaisi tuomarin ymmärtää... Ja tiedättekö, sitten näin unta, miten kaunis, valkea enkeli tuli sanomaan minulle, että isä tulee taas kotiin!

Väinön kasvoille ilmestyi lapsellinen riemu, mutta Aino kuunteli täysikasvuisen vakavuudella ja mielialojen vaihtelut kuvastuivat hänen herkissä kasvoissaan kuin peilissä. Sitten hän huomautti epäröiden:

– Mutta siellä on vallesmanni...

– Mutta tuomari on korkeampi kuin vallesmanni! – keskeytti Arvi yhä nousevalla, iloisella innostuksella. – Ja kyllä Jumala hänelle ilmoittaa totuuden!

– Oi, jospa niin kävisi! – huudahti Aino hartaasti. Ja Arvi jatkoi aivankuin kokonaan unohtaen nykyisyyden:

– Se on varma! Me pääsemme taas kotiin! Isä ostaa Nopen takaisin – ja sitten sinäkin Väinö saat ratsastaa Nopella. Ensimmältä minä otan sinut eteeni, kun et vielä osaa... Mutta kun kasvat, Väinö... Tahdotkos tulla minun selkääni opettelemaan?

Arvi meni nelinryömin lattialle ja silmät loistaen istuutui Väinö ratsunsa selkään. Ja Aino katseli heitä hymyillen taas tuolla omituisella, äidillisellä tavallaan.

– Kovemmin! – huudahti Väinö innostuen.

– Isoisä on kipeä, – kuiskasi Arvi.

– Kun isä ja äiti tulisivat nyt vaan pian! – sanoi pikku ratsastaja hetken kuluttua. Ja Aino vastasi iloisesti:

– Ei se mitään ... kun he kerran tulevat!

Silloin tuntui kuin olisi jokin pistänyt Arvia rintaan: epämääräinen epäilys, katumus. Jos isä kumminkin tuomittaisiin, niin mitä silloin – kun he nyt ovat noin iloisia...

– Ei – se ei ole mahdollista! Isää ei tuomita. – Miksen luota Jumalaan? – toisteli Arvi itselleen. Mutta herännyt epäily kasvoi vähitellen, karkoittaen hänen reippautensa ja toivonsa, niinkuin pimeys valtaa huoneen, jossa öljy on loppunut lampusta. Se takertui rintaan kalvaen taukoamatta kuin pieni, nälkäinen mato...

Miksi he viipyvät näin kauan? Arvin teki mieli lähteä katsomaan taas akkunasta, mutta hän huomasi samassa, että Väinöparka alkaisi taas entistä kiihkeämmin odottaa. Häntä täytyi viihdyttää vaikka miten. Mutta polvia kirveli yhä enemmän ja kädet kohmettuivat jääkylmässä lattiassa. Ja kun Aino meni ikkunan ääreen, sanoi Arvi mahdollisimman huolettomasti:

– Väinö, mennään mekin odottamaan, koska he alkavat näkyä!

Hän nosti pikkuveljen penkille polvilleen ja kaikki kolme alkoivat taas odottaa, milloin hämärässä häämöttävään tienmutkaan ilmestyisi tulijoiden tummat varjot...

Tupa oli muuttunut yhä pimeämmäksi ja Arvi tunsi epämääräisen, kaamean aavistuksen tunkeutuvan rintaansa: isoisän hengitys oli käynyt entistä harvemmaksi ja korisevammaksi – aivankuin hänen rinnassaan olisi kaikki ollut riekaleina...

Arvi koetti katsella ulos, mutta sielläkin näytti kaikki niin kovin synkältä, epämääräiseltä. Haka-aidan vierellä kasvoi kaksi nuorta mäntyä, ja kun jäätävä tuulenhenkäys leyhähti pellolta, liikahtivat niiden latvat tuskin huomattavasti – niinkuin kaksi odottavaa ryöväriä olisi nyökäyttänyt toisilleen salaisen merkin. Ja monta kertaa oli hän näkevinään mustia, muodottomia varjoja vilahtelevan metsän pimennossa. Hän ei sentään sanonut mitään, hän tunsi muutenkin pikkuveljen sormien vapisevan kädessään, ja Ainon silmät näyttivät niin suurilta ja pelokkailta. Silloin kuului penkiltä voimaton rykäisy ja vaari lausui kuiskaten käheällä, tuntemattomaksi käyneellä äänellä Arvin nimen.

Hän meni isoisän viereen ja tuo outo kauhu tarttui häneen yhä lujemmin. Isoisän silmät tuijottivat pimeässä niin kummallisen suurina ja jäykkinä; hänen sinertävät huulensa liikkuivat hiljaa ja taas kuului tuo ontto, katkonainen kuiskaus: – Anna ... vettä ... jano... Arvi toi vettä, mutta isoisä ei jaksanutkaan enää nostaa päätään; kun Arvi kohotti sitä, joi hän muutaman suullisen.

Sitten alkoi hän raskaasti ja kuuluvasti huohottaa, niinkuin juominen olisi vienyt hänen viimeisetkin voimansa; hetken kuluttua hän toipui entiselleen ja Arvi meni taas lasten luokse.

Siinä viruessaan tunsi vanha mies vähitellen heikkenevänsä yhä enemmän ja enemmän. Niin, se oli nyt kuolema..., se lähestyi häntä hitaasti, järkähtämättömästi.

Hän ei tuntenut mitään pelkoa. Hän koetti ajatella Jumalaa ja iankaikkisuutta; mutta sittenkin tuntui vain yhtä rauhalliselta, väsyneeltä: niinkuin kaikki olisi samantekevää. Hän tunsi hämärästi, ettei ole kellekään pahaa tietensä tahtonut, että on elämässä kaikkensa koettanut. Koko elämä oli ollut kuin yksi ainoa, näännyttävä työpäivä; se oli kestänyt kuusikymmentä vuotta, mutta nyt oli tullut ilta ja suuri väsymys painoi häntä vuorenraskaana. Mutta nyt hän vihdoin pääsisi lepoon, hän toivoi vain, että voisi kuolla hiljaa, huomaamatta, jotteivät lapset pelästyisi. Jospa se Mari nyt pian tulisi...

Silloin syöksähti hämärtyvään sieluun kalvava suru ja levottomuus: miten ne raukat tulevat toimeen, kun se Marikin on niin sairas... Joutuvatko hekin kärsimään niin paljon, kuin hän oli saanut lapsena kärsiä. Se olisi kamalaa.

Vanha mies hätkähti, ja tuskalliset muistot kiitivät vilkkuvana kuvasarjana hänen sielunsa silmien ohi: hän näki itsensä lapsena, nuorukaisena ja sitten perheellisenä taistelemassa puutetta vastaan. Muisti miten täälläkin alkuaikoina, jolloin lapset olivat pieniä, täytyi pettua syödä – sillä Hyysuon jäätävä henkäys puhalsi jääksi leivän. Niin lapset olivat laihtuneet ja kalvistuneet – yksi kuolikin.

Niin, niin... Hänen mieleensä muistui kummallisen elävänä hänen elämänsä kauhein kesä, joka oli vähällä riistää häneltä järjen. Ensin vei halla kaiken viljan, sitten söi susi heidän toisen lapsensa ja viikon kuluttua syntyi kolmas lapsi – kuolleena. Senjälkeen ei hänen nuori vaimoraukkansa enää koskaan nauranut; hän laihtui, kalpeni, kuihtui kuin kukka syksyllä – ja vihdoin kuoli.

Vielä nytkin nousi hänen kurkkuunsa jotain tukahuttavaa, kun hän muisti, miten oli maassa maaten itkenyt, tuntenut, ettei enää jaksa... Ja miten pikku-Ville vihdoin oli tullut hänen luokseen...

Kuoleva vavahti ja hänen jäykkä katseensa siirtyi sinne tänne tuskaisena, hätäisesti etsien: Ville, Ville... Hänenhän täytyy vielä puhua Villelle... Oi herra Jumala! Ville on poissa! Voisiko tuo poika? Hän käskee Arvin sanoa...

Arvi tuijotti tuskaisen jännittyneenä yhä sakenevaan hämärään. Kuullessaan omituista kähinää penkiltä, juoksi hän pelokkaana isoisän luokse. Hän näki tämän tuskallisesti köhien koettavan puhua, ja vihdoin kuului käheä, katkonainen kuiskaus:

– Ar-vi...

– Mitä, isoisä...? – kysyi poika aralla, vapisevalla äänellä.

– Sano – isälle ... että ... se...

Hänen äänensä katkesi kesken kummallisesti korahtaen ja kaikki pimeni hänen silmissään tuon ankaran ponnistuksen vuoksi.

– Mitä? – sopersi Arvi itku kurkussa kumartuen isoisän yli; mutta tämä ei nytkään voinut vastata.

Arvi tarttui kuolevan käteen ja hänen oma ruumiinsa alkoi vavista selittämättömästä kammosta: isoisän käsi oli omituisen jäykkä ja kylmä kuin jää. Hän tunsi hämärästi, että kuolema juuri vie isoisän sielun, mutta ei uskaltanut itkeä, jottei peloittaisi pieniä. Ponnistaen kaiken tahdonvoimansa, toisteli hän hätääntyneellä, vapisevalla äänellä:

– Mitä, mitä isoisä...?

Isoisä tuijotti poikaa kauhun jäykistämin katsein. Hänen sammuva elämänsä ponnisteli epätoivoisesti, päästäkseen hetkeksi irti kuoleman kouristavasta otteesta, sanoakseen jotain, voidakseen vielä kerran elää edes silmänräpäyksen. Eikö hän enää voisi sanoa sitä? Ei, ei voinut... Hänen huulensa kangistuivat, kieli ei enää taipunut muodostamaan sanoja; hän koetti huutaa, mutta kurkusta kuului vain voimaton kähinä. Vihdoin hänen ajatuksensakin hämärtyivät, sekaantuivat kokonaan... Villellehän piti sanoa jotain, mutta mitä? Ja missä on Ville ... pikku-Ville...?

Arvi oli tyrmistyneenä tuijottanut isoisän kasvoja, joissa kuvastui tuo mykkä taistelu. Vihdoin tuo kauhea jännitys laukesi, silmät himmenivät, yhteenpuristuneet huulet aukenivat ja hengitys harveni harvenemistaan, muuttuen lopulta pitkäveteiseksi, kumeaksi korinaksi. Aino käännähti ja kuiskasi pelokkaasti:

– Miksi ... miksi isoisä korisee noin...?

– Ole hiljaa, Aino ... hän, hän alkaa nukkua..., vastasi Arvi värisevällä äänellä. – Katsokaa nyt vain, koska isä ja äiti alkavat näkyä.

Mutta isoisä ei enää kuullut heidän kuiskailujaan, ei tuntenut enää kovaa penkkiä, eikä hänen selkäänsä enää polttanut...

Hän oli kauan ponnistanut aivojaan, muistaakseen, mitä Villelle olisi sanottavaa, mutta vihdoin hän hymähti rauhoittuen: Villehän on vielä pikku palleroinen, joka ei mitään ymmärrä! Liisahan imettää häntä parhaillaan... On niin hiljaista ja rauhallista, hän loikoilee Liisan vierellä ja lämmin tuuli hyväilee hänen kasvojaan... Sivultapäin kuuluu vienoa laineiden loisketta...

Ah niin! Nythän on sunnuntai ja he ovat taas järven rannalla. Ilma on niin kaunis ja helteinen ... vesikin on ihan lämmintä! Hän kuuntelee silmät ummessa, miten Liisa asettaa pikku-Villen matalaan veteen hiekkapohjalle istumaan. Poikanen polskuttaa vettä lihavilla jaloillaan, nauraa iloisesti; välillä hän pieksää pikku kätösillään rantaan vyöryviä aaltoja ja kirkuu yhä riemukkaammin nähdessään niiden särkyvän... Häntäkin alkaa hiottaa, hän riisuutuu hymyillen ja menee lämpimään veteen molskimaan pienokaisen kanssa. Sitten hän alkaa hiljalleen uida ulapalle, hän ui vähitellen yhä kauemmas, kunnes äkkiä huomaa uineensa liian kauas... Mutta hän ei voi enää pysähtyä, joku salainen voima pakottaa uimaan yhä kauemmaksi, kauemmaksi. Liisa viittoilee ja huutaa jotakin, pyytäen häntä palaamaan; hän liehuttaa liinaansa hätääntyneenä, mutta hän etenee yhä. Hän tuntee haikeata kaipausta nähdessään Liisan seisovan rannalla poika sylissään, mutta hän ui yhä nopeammin, yhä nopeammin... Liisan valkea puku vilkkuu vain pienenä pisteenä – eikä hän voi palata! Ikävöiden katsahtaa hän taakseen, – mutta hänen täytyy uida eteenpäin, eteenpäin...

Lopulta ei näy muuta kuin ääretön, sininen meri, ja yläpuolella kaareutuu kirkas, sininen taivas; häntä alkaa raukaista ja hän kääntyy selälleen, asettuen lepäämään lämpimille aalloille. – Ne tuudittelevat häntä hiljaa – niinkuin äiti muinoin. Ooh – hän lepää taas kehdossa kuunnellen kaukaista laulua... Hän tuntee tuon lempeän äänen ja sulkee silmänsä suloisen raukeuden vallassa... Hänen on hyvä olla...

Epämääräinen kauhu sydämessä katseli poika, miten isoisän koriseva hengitys harvenemistaan harveni ja lopulta taukosi kokonaan. Hän ei uskaltanut sanoa mitään siskoilleen, mutta kun hän tuli heidän luokseen ikkunan ääreen, oli kaikki veri paennut hänen kasvoistaan...

Hän alkoi taas tuijottaa tuskallisesti odottaen ulos talvi-illan liikkumattomaan pimeyteen.

Vihdoin alkoi pimeydestä häämöittää suuri, epäselvä haamu, joka lähestyessään osoittautui hevoseksi: torpanväki palasi lukukinkereiltä.

– Voi lapsi raukat, pimeässäkö te täällä olette? – puhui torpanvaimo surkutellen tupaan astuessaan.

– Niin, me olemme odottaneet niin kovin isää ja äitiä, – vastasi tyttö. Vaimo katsahti lapsiin säälien, mutta ei puhunut mitään.

Torpan lapset tulivat heti odottavien luokse kertoen matkastaan, ja poika näytti mustakantista kirjaa, jonka oli saanut palkinnoksi hyvästä laulutaidosta. Vaimo sytytti tulen kattolamppuun, ja huomatessaan vierellään vaarin liikkumattomat, kuolleet kasvot, huudahti hän hämmästyneenä:

– Herra Jumala – vaari on kuollut... Samassa tuli isäntäkin sisään ja lisäsi hiljaa:

– Vai jo pääsi vaari pois...

Sitten hän seisahtui hetkiseksi ja otti hitaasti lakin päästään. Ainon silmistä alkoi vieriä kyyneleitä, ja lopulta hän purskahti katkeraan itkuun. Arvi tarttui hänen käteensä ja alkoi lohduttaa omituisella, vakavalla tavallaan:

– Älä itke Aino ... isoisä on jo taivaassa. Hänellä on nyt paljon parempi... kuin koskaan...

Arvin ääni tukehtui äänettömään nyyhkytykseen, Väinö katsahti hänen tuskallisia kasvojaan ja alkoi myöskin itkeä. Mutta silloin Aino heti pyyhki kyynelensä ja otti äidillisin ilmein pikku veikon syliinsä, lohduttaen häntä hellin, rohkaisevin sanoin.

Arvi oli kuin unessa; hän alkoi taas jännittyneenä odottaa isän ja äidin tuloa. Aina välillä hän henkeä pidättäen kuunteli – ja pimeänhämärässä tuvassa oli niin kummallisen hiljaista ja äänetöntä.

Vihdoin sattui Arvin odottavaan korvaan askelten narinaa, ne lähenivät, ne kopisivat jo porstuassa... Nyt he tulevat! Hänen rintaansa koskee, sydän sykkii niin rajusti riemukkaasta jännityksestä, onnesta: Isä tulee!

Ovi aukenee, valkea huurupilvi syöksyy sisään ... ja sen mukana äiti – vain äiti...

Arvi tuijotti tylsästi tulijaan, niinkuin ei ymmärtäisi mitään. Aivankuin kaukaisena sivuasiana huomasi hän sen, että äidin kengät olivat kokonaan lumi- ja jääsohjon peitossa.

Mutta äiti ei niitä puhdistanut, ei riisunut edes huurteista päällystakkiaan. Lysähti vain nääntyneenä penkille ovensuuhun ja alkoi raskaasti hengittäen tuijottaa eteensä kuin unissakävijä. Vihdoin Arvi ei voinut vaieta, vaan kuiskasi käheästi:

– Mihin isä jäi...?

Ja äiti vastasi hiljaa kuin itsekseen:

– Viisi vuotta...

– Viisi vuotta! – toisti torpan vaimo hämmästyen. – Onko se totta?

– Viisi vuotta, – toisti äiti uudelleen, aivankuin olisi unohtanut kaikki muut sanat. Ja tuossa soinnuttomassa, jähmeässä äänessä kuvastui niin kauhea toivottomuus, kuin olisi koko elämä mennyt.

Arvin oli vallannut kummallinen, epämääräinen hätä – niinkuin olisi pudonnut jonnekin hirvittävän syvälle, josta ei enää koskaan voi päästä ylös. Ja suuren, jääkylmän kouran lailla puristi hänen sydäntään salaperäinen aavistus: ettei enää koskaan näkisi isää.

Mutta pikku Väinö ei ymmärtänyt; ensin hän tosin hämmästyi nähdessään äidin masentuneen muodon, mutta kun tämä istuutui, juoksi hän äidin syliin ja kyseli iloisen jännittyneenä:

– Mihinkä isä jäi? Onko hän vielä ulkona? Viekö hän Nopen talliin? Onko Noppe jo ostettu?

Äiti silitti hiljaa, koneellisesti vaaleita hiuksia, mutta ei katsahtanut lapsensa kasvoihin. Hän ei sanonut mitään, hänen silmiinsä ei tullut enää kyyneleitä. Mutta mikään itku ei olisi ollut niin kauheata nähdä, kuin nuo nääntyneet, tuskan jäykistämät kasvot.

Mutta lapsi ei ymmärtänyt vieläkään. Ja kun äiti ei vastannut, muuttui pienokainenkin hiukan levottomaksi ja kysyi toistamiseen:

– Onko isä tallissa...? Toiko isä jotain Väinölle?

Mutta Aino raukka oli heti ymmärtänyt kaikki. Hänen pieni rintansa läähätti niin raskaasti, kuin olisi ilma loppumaisillaan, ja katse harhaili hätäisenä kuin pelastusta etsien. Hän taisteli nytkin urheasti, mutta hän oli liian heikko; hänen kurkustaan tunkeutui vihlova huuto, joka muistutti jääkylmään veteen pudonneen lapsen hätähuutoa:

– Isä, isä!

Pikku Väinö vavahti pelästyksestä ja yhtyi sisarensa itkuun. Äiti otti hänet syliinsä, painoi rintaansa vastaan ja peittäen toisella kädellään korvaansa vaikeroi käheästi:

– Lapset... vaiti, vaiti!

Arvi ei itkenyt – ehkä hän oli tämän kuukauden aikana itkenyt jo kyyneleensä loppuun. Mutta hän olisi tahtonut itkeä, unhoittaakseen uuden, tuskallisen ajatuksen joka ahdisti ja painoi häntä kuin painajainen: missä oli Jumala?

Torpan vaimo otti Ainon syliinsä, ja vähitellen alkoi itku tauota; kuului vain tukahutettuja nyyhkytyksiä, joihin silloin tällöin sekaantui raskas huokaus. Ja ulkoa kuului yhä yltyvän pakkasen äkeä paukahdus.

Pitkän äänettömyyden jälkeen huomautti torpan vaimo hiljaa, epäröiden:

– Nyt on vaarikin sitten päässyt lepoon...

Äiti käänsi väsyneesti päätään, mutta hänen kasvonsa eivät paljon muuttuneet. Hän kuiskasi vain hiljaa, koleasti:

– Vai niin. Ei nyt enää ole väliä... Viisi vuotta...

Ja tuvassa vallitsi taas tuo tuskallinen, painostava äänettömyys.

– No eikö se lahjakaan mitään auttanut? – kysyi torpan vaimo vihdoin ihmetellen.

– Ei kai sitten, koska tuomittiin maksamaan korvausta ja kipurahojakin kaksituhatta markkaa...

– Ja minä onneton, kun neuvoin sinua myymään ainoan lehmäsi, saadaksesi tuolle roistolle lahjan! – päivitteli vaimo. – Annoitko sen itse hänelle?

– Itse minä sen annoin, – kertoi äiti väsyneesti. Eteisessä pistin kouraan sadan markan setelin ja pyysin, ettei kovin kantaisi päälle. Ei se siinä mitään vastannut.

– Ja niin meni viimeiset rahasi, – surkutteli vaimo katkerasti.

– No, syyttikö se kovasti Villeä? – kysyi torpan isäntä.

– Eihän tuo niin erikoisesti...

– Ehkä se sitten sentään auttoi, – lohdutteli mies. – Olisi muuten saattanut tulla vielä enemmän.

Äiti huokasi raskaasti ja hänen huulensa vapisivat, kun hän hiljaa, tukehtuneesti toisti nuo kauheat sanat:

– Viisi vuotta... Kyllä nyt kaikki on hukassa... Ja nyt hän vihdoin alkoi hiljaa, toivottomasti itkeä. Torpan isäntä istui penkillä tuijottaen äänettömästi lattiaan ja rykäisi vain silloin tällöin. Lopulta hän nousi ja asteli ulos. Sitten palasi hän hetken kuluttua, viittasi vaimolleen, ja niin he hiljaa, äänettömästi kantoivat isoisän ulos penkkeineen päivineen. Juuri kun ovi aukeni, kuului entistä kiukkuisempi pakkasen paukahdus, ja ikäänkuin jonkun Ilmestyskirjan pedon kidasta puuskahti sisään sakea huurupilvi, täyttäen tuvan hyytävällä kylmyydellä. Ja Arvi kuuli kuin sekavan unen lävitse miten isoisä vietiin puuliiteriin. Mutta äiti ei näyttänyt huomaavan ja käsittävän mitään – hän itki vain, itki niin sanomattoman toivottomasti ja väsyneesti, ettei Arvi ollut sellaista koskaan kuullut. Hän painoi päänsä äidin syliin ja alkoi myös katkerasti, epätoivoisesti itkeä.

Yöllä kuuli Arvi unensa lävitse omituisen äänen, niinkuin jossakin kaukana olisi viluun kuoleva koiranpentu viimeisillä voimillaan hiljaa uikuttanut. Hän tunsi hämärästi, että se pitäisi päästää sisään, mutta ei jaksanut herätä. Ääni jatkui, se muuttui yhä surkeammaksi, siinä kuvastui niin pohjaton väsymys ja epätoivo, että Arvin sydäntä kouristi; sitten hän yht'äkkiä ymmärsi – ja heräsi täydellisesti.

Niin, se oli äiti! Hän oli vetänyt peitteen päänsä yli ja itki hiljaa, katkerasti. Arvin täytyi tehdä samoin estääkseen nyyhkytyksensä kuulumasta. Vähitellen heikkeni äidin itku, muuttui vaikeroivaksi nyyhkinnäksi ja lopulta kuului vain raskaita huokauksia.

Ulkona tuntui pakkanen yhä kiihtyneen. Kuu oli noussut ja sen valo muodosti jäätyneen ikkunan lävitse lattialle harmaankalpean läiskän; vain pieni osa ylimmästä ruudusta vielä oli kirkas, ja siitä näkyi kappale harmaansinistä, salaperäistä taivasta, jonka keskellä vilkkui yksinäinen, kirkas tähti kuin ystävällinen silmä.

Arvi taukosi itkemästä, hänestä tuntui kuin tuo tähti olisi todella taivaallisen Isän lohduttava katse. Hän katsoi sitä katsomistaan, ja kummalliset ajatukset pyörivät hänen aivoissaan: miten äärettömän kaukana sekin mahtoi olla ja olikohan taivas siellä korkeudessa? Jospa siellä ei ole mitään, jospa... Ei, ei! Hän kauhistui ajatuksiaan, koetti karkoittaa niitä ja katseli ympärilleen kuin apua etsien.

Yhtäkkiä hän hätkähti. Tuo kelmeä läiskä oli siirtynyt heidän makuupaikkaansa asti, ja Ainon pikku kasvot näyttivät tuossa aavemaisessa valossa sinertävän kalpeilta, kuolleilta; hänen täytyi lopulta koskettaa Ainon poskea sormellaan.

Torpanisäntä kuului kääntävän itseään ja alkoi äänekkäästi kuorsata. Se johti Arvin mieleen taas isoisän – kokonaisen sarjan unohtumattomia muistoja.

Miten hauska olikaan iltasin istua isoisän polvella, kun hän kertoi muistojaan. Varsinkin silloin täytyi ihan hengitystä pidättää, kun hän kuvaili paimenpoikana kokemiaan seikkailuja susien kanssa. Miten ne yhtämittaa ahdistivat karjaa ja monesti onnistuivatkin tappamaan hiehon tai lehmän. Kerran olivat ne vähällä syödä hänet itsensä; viime hetkellä oli hän päässyt halkopinon päälle ja sieltä alkanut viskellä haloilla piirittäviä petoja. Arvi oli miltei näkevinään niiden saaliinhimosta kiiluvat silmät ja irvistävät kidat sekä kuulevinaan sen suden raivoisan ärähdyksen, joka nilkutti pakoon saatuaan halon kylkeensä. Voi – niitä juttuja olisi kuunnellut vaikka kaiket yöt!

Isoisän kuva kohosi Arvin mieleen yhä kauniimpana, lempeämpänä – hän muisti lukemattomia tapauksia ja yksityisseikkoja. Muistui mieleen sekin, kun hän pienenä pyrki nyppimään isoisää parrasta ja tämä toisinaan lempeästi hymyillen näpäytti häntä sormille... Ja nyt – nyt ei ole enää mitään turvaa, kun hänkin on kuollut...

Taas kuului pakkasen terävä laukaus – ja Arvin mieleen lennähti tuskallinen tunne: että isoisä tuntee vielä. Jospa hän vaipuikin vain tainnoksiin ja nyt herää tuolla hirveässä pakkasessa. Hänhän puhui vielä tänään – aivan äskettäin...

Arvi nousi hätääntyneenä istualleen, mutta samassa löi seinäkello kolme, ja hän tunsi ikäänkuin havahtuvansa. Hän muisti isoisän viimeiset hetket, miten hän ponnisteli sanoakseen jotain – muisti kaikki. Ei hän enää milloinkaan herää...

Arvi muisti taas äskeiset ajatuksensa ja tunsi epämääräistä hätää. Kestääkö hänen järkensä niiden edessä? Kuka sanoo hänelle totuuden, kuka selittää nuo suuret kysymykset: tapahtuuko kaikki Jumalan tahdosta? Oliko isoisäkin nyt kuollut Jumalan tahdosta – jos kerran hän jokaisen elonpäivät on jo alussa määrännyt?

Vallesmannihan sen oli aiheuttanut! Olisiko hän siis välikappale? Ei – käyttäisikö Hän sellaista välikappaletta. Mutta miksi sitten kävi niin? Ei ei! Hän ei uskalla ajatella noita kysymyksiä, niitä ei voi käsittää. Hän rukoili palavasti, että Jumala jo auttaisi heitä, kääntäisi taas kaikki hyväksi ja karkoittaisi nuo kamalat epäilykset, ajatukset. Olihan äiti aina sanonut, että me emme saa arvostella Jumalan töitä – meidän täytyy aina rukoilla voimaa kestämään kaikki nöyrin mielin...

Ja Arvi rukoili kauan, kauan. Mutta lopulta hän hätkähti kuin unesta heräten; hän kuiskasi kuin itsekseen tuskallisesti, äänettömästi:

– Miksi on Jumala tämän kaiken sallinut?

III.

Kolme kuukautta ei tavallisissa oloissa ole pitkä aika, mutta ne kuukaudet, jotka olivat kuluneet häätöpäivästä, tuntuivat Arvista pitemmiltä kuin vuodet. Niinkuin näännyttävä taakka painoi tuon turmiopäivän muisto häntä, aina hän näki sen sielunsa silmien edessä yksityiskohtia myöten. Se päivä oli tuhonnut heidän kotinsa, koko heidän elämänsä niin äkkiä ja julmasti kuin pyörremyrsky pirstoo linnunpesän, paiskaten alastomat, pienet poikaset märkään maahan... Se oli murskannut kaikki kauniit tulevaisuuden toiveet, muuttaen ne mustaksi murheeksi ja epätoivoksi. Se oli muuttanut lapsuuden kirkkaan ja nuorekkaan elämänilon yhtämittaiseksi kärsimykseksi, jollaista hän ei koskaan luullut löytyvän maailmassa.

Ensinnäkin olivat he vähällä kuolla nälkään. Vallesmannille tuomittujen korvausrahojen suorittamiseksi oli heiltä ryöstöhuutokaupalla myyty kaikki mikä suinkin kelpasi myytäväksi, joten heille ei jäänyt mitään. Äiti kehräsi, kutoi ja teki kaikenlaisia käsitöitä miltei päivät ja yöt; usein Arvi herätessään huomasi äidin nukkuneen istualleen työnsä ääreen. Mutta tuollaisesta työstä sai niin vähän, ettei se riittänyt.

Kun Arvi ei nuoruutensa tähden saanut mistään palveluspaikkaa, päättivät he äidin kanssa, että hän sittenkin jatkaisi koulunkäyntiään.

Arvi alkoi heti tuon onnettomuuden jälkeen laihtua ja muuttua surulliseksi ja äänettömäksi. Tämä johtui suureksi osaksi siitä, ettei hän saanut tarpeekseen ruokaa, mutta pahin syy oli kuitenkin henkistä laatua: toverien muuttunut suhde.

Hän oli ennen ollut koulussa kaikkien suosikki; hän oli reipas, iloinen ja oikeudentuntoinen. Hän oli koulun nopein juoksija ja taitavin painija ja aina ensimmäinen kaikessa sellaisessa, jota pojat ihailevat: hän keksi kepposia, teki hurjanrohkeita temppuja, joita toiset eivät uskaltaneet, järjesti hauskoja retkiä; pari kertaa olivat pojat hänen johdollaan hyökänneet rippikoulutaloon ja voittaneet rippilapset perinpohjin lumisodassa. Ja vaikka Arvi oli uskonnollinen, niin ei hän ollut mietiskelevä ja haaveellinen luonne, vaan täytyi hänen aina toimia, aina olla liikkeessä. Hänen toimintaansa ei koskaan ohjannut ilkeä mieli. Sentähden opettajakin piti hänestä paljon.

Nyt huomasi Arvi, että koulussakin oli kaikki muuttunut.

Ensin hän alkoi panna merkille pahanilkisiä katseita, kuulla salaperäisiä supatuksia, mutta hän kärsi muuten niin paljon, ettei pannut niihin huomiota. Vasta eräällä välitunnilla pamahti.

Eräs hiukan vanhempi rikkaan talon poika pyysi Arvia painimaan. Arvi suostui, ja kun toinen joutui tappiolle, hypähti tämä ylös ja huusi kostonhimoisesti:

– Vanki! Vanki!

Kummallinen tunne kuristi Arvin sydäntä ja hänen silmissään sumeni omituisesti. Hän muisti taas kaikki. Tyttöjen parvesta kuului kimeätä naurun kikatusta ja muutamat pojat huusivat ilkkuen:

– Vanki, vanki!

Arvi ei voinut sanoa sanaakaan. Ilmielävänä muisti hän miten isä vietiin, muisti koko heidän onnettomuutensa. Hän nojautui seinään ja alkoi katkerasti itkeä.

Nyt vasta ilo nousi. Nauru oikein aaltoili hänen ympärillään ja pilkkasanat sinkoilivat viiltävinä, kirvelevinä. Kaikki, jotka olivat joskus saaneet kokea hänen valtaansa, maksoivat sen nyt naurulla. Vetelykset, laiskurit ja rikkaiden pojat eivät koskaan olleet voineet sietää, että häntä pidettiin aina ensimmäisenä – ja nyt hän vihdoinkin oli tuossa nöyrtyneenä, itkevänä. Julmaa voitonriemua tuntien kirkuivat he yhä villimmin:

– Vanki, vanki!

– Katsokaa, kun vanki poraa! – Ähäh! Jopas sinäkin itket!

– Jopas itket!

– Tulkaa katsomaan!

– Tulkaa, tulkaa!

Nuo pilkkahuudot putoilivat Arvin sydämeen kuin terävät kivet, ja kuten kivitettävä peittää päänsä niin painoi Arvi itkien kasvonsa karkeata seinää vastaan - niinkuin se olisi ollut hänen ainoa turvansa... Mutta siitä pilkkaajat oikein yltyivät. Varsinkin, poika, jonka Arvi äsken oli voittanut, näytti ihan villiintyvän; hän läheni takaapäin, repäisi Arvin takista vähän irtaantuneen paikan ja ilkkui ärsyttävästi:

– Vanki! Vangin poika! Sinun takkisi kukoistaa!

Mutta se oli jo liikaa. Arvi lakkasi äkkiä itkemästä, katsahti ympärilleen kuin saarrettu sudenpenikka – ja samassa paukahti pilkkaajan leukaan sellainen nyrkinisku, että hän tuupertui lumelle. Hän yritti nousta, mutta samassa oli Arvi hänen kimpussaan, iskien vimmatusti, kunnes toinen kasvot verisinä menetti tajuntansa. Ja kun toinen suuri poika aikoi tulla auttamaan, hyökkäsi Arvi nopeana leimahduksena uuden vihollisensa jalkoihin, kaatoi hänet maahan ja ehti jo lyödä pari kertaa häntä kasvoihin. Mutta silloin hänet nostettiin niskasta seisaalleen – ja hän tunsi opettajan ankaran äänen:

– Mitä tämä merkitsee, Arvi?

Arvi purskahti taas itkemään voimatta vastata mitään.

– Hän hyökkäsi Kallen päälle, – alkoi joku epävarmasti.

– Ja rupesi hakkaamaan, – lisäsi toinen.

– Minkätähden hän haukkui! – puhkesi Arvin rinnasta käheästi ja tuskallisesti. – Enhän minä mitään pahaa ole tehnyt... vaikka...

Hänen äänensä tukehtui itkuun.

– Miten Kalle haukkui sitten? – kysyi opettaja. Kun ei Arvi vastannut, sanoi eräs tyttö arasti, punastuen:

– Vangiksi hän haukkui ... ja kaikki... Ja Kalle repeli hänen takkinsa...

Opettajan kasvoilla kuvastui sääli ja suuttumus; hän katsahti tuimasti poikajoukkoon ja sanoi ankarasti, moittien:

– Luuletteko, että tuollainen menettely on oikein? Antakaa sen olla viimeinen kerta! – Ja sinä Arvi jäät illalla jälkeenpäin.

Siitä lähtien oli Arvin elämä myrkytetty. Hän muuttui kuiskailujen ja ilkeiden viittailujen takia umpimieliseksi ja juroksi, hän ei voinut ottaa enää leikkeihinkään osaa samoin kuin ennen. Monet, jotka olisivat muuten pitäneet hänen puoltaan, muuttuivat sentähden myöskin nurjamielisiksi hänelle. Ja yhä useammin sai hän kuulla tuon kauhean nimen, joka kidutti ja ärsytti ja saattoi hänet raivoon.

Koulun ulkopuolella kosti hän armotta jokaiselle, joka kerrankin oli lausunut tuon nimen. Hänen vihollisensa eivät uskaltaneet kulkea muuten kuin joukossa; kenet hän tapasi yksin, se sai selkäänsä. Ja toisinaan hän ei välittänyt, vaikka hänet olisi heti tapettu.

Kerrankin koulusta palattaessa alkoi kokonainen Poikajoukko huutaa tuota vihattua nimeä. Arvi hyökkäsi niin äkkiä, niin silmittömän raivoisasti poikajoukkoon, että voitto näytti ensin kallistuvan hänen puolelleen – hän löi jo useita nurin. Mutta lopulta hän väsyi, hänellä oli silloinkin nälkä, ja pojat ryntäsivät takaapäin hänen jalkoihinsa, kaatoivat hänet maahan ja pieksivät voimainsa mukaan. Kun tyttöparvi hetken kuluttua saapui paikalle, olivat hänen kasvonsa aivan veriset, eikä hän jaksanut nousta.

Kun opettaja seuraavana päivänä kysyi, miten hänen kasvonsa olivat tulleet täyteen mustelmia, ei hän vastannut mitään. Mutta jo seuraavana päivänä hän pieksi kaksi tappelun osanottajaa.

Tuollainen elämä vaikutti turmiollisesti hänen luonteeseensa. Kaikki lapsellinen iloisuus katosi; hän muuttui yhä synkemmäksi ja kostonhimoiseksi. Se nostatti hänen huonoimmat vaistonsa ja kehitti hänet tavattoman taitavaksi tappelijaksi. Hän oppi kokemuksesta, ettei saa tarttua kiinni vastustajaan, kuten toiset pojat tekivät, eikä antaa toisten tarttua – vaan aina lyödä, lyödä salamannopeasti, ennenkuin toinen ehti, ja mahdollisimman kovaa. Hän huomasi, että isku leukaan ja vatsapohjaan vie tainnoksiin, ja oppi monta muuta temppua, joita hän säälittä käytti suurempiin vastustajiinsa nähden. Hän muuttui vihollistensa kauhuksi; sana "vanki" lausuttiin yhä hiljemmin, mutta se kuiskattiin kuitenkin, ja siksi hän eli alituisessa sodassa. Hänen iloiset kasvonsakin olivat muuttuneet: ne näyttivät aina surullisilta – synkiltä ja vihaisilta. Ja ne olivat niin laihat...

Hän ei olisi lainkaan voinut käydä koulua, ellei opettaja olisi ollut hänen puolellaan. Opettaja ymmärsi asian ja suojeli poikaa tavallaan kaikkia vastaan; sillä Kallen vanhemmat olivat ensimmäisen selkäsaunan jälkeen vaatineet Arvin koulusta erottamista.

Opettaja oli koulussa ainoa, josta Arvi piti. Mutta opettajakaan ei voinut estää häntä tappelemasta.

Muuten hän edistyi ihmeteltävästi ja oli ehdottomasti paras luokallaan. Se saattoi hänet monen silmissä vielä vihatummaksi.

Ja aina kun hän tuli kotiin, oli siellä niin surullista ja kurjaa. Pahoilla ilmoilla hänen täytyi jäädä pitäjälle yöksi, sillä asuintorppaan oli kahdeksan kilometriä; tie oli usein ummessa ja lisäksi olivat hänen kenkänsä hajoamaisillaan.

Muutamat illat painuivat kuin poltinraudalla Arvin mieleen: hän tulee kotiin ja kuulee jo eteisessä pikkuveljen ja siskon katkeran itkun. Tuvassa on niin kylmää ja pimeätä. Arvi on niin kauhean väsynyt ja nälkäinen, mutta hänelle on jäänyt vain pieni leivänpala jälelle ja äiti tulee vasta illalla – hän on hakemassa ruokaa jostakin.

Mutta kamalinta oli, että Arvi ei ollut päässyt ahdistavista ajatuksistaan – hän oli alkanut epäillä.

Hänellä oli aina ennen ollut niin vahva luottamus Jumalaan, ettei milloinkaan tarvinnut joutua epätoivoon. Kun jotain vaikeata tuli eteen, rukoili hän Jumalaa – ja heti tuntui hyvältä. Ellei asia korjaantunut, oli se lähetetty rangaistukseksi joistakin pahoista töistä.

Mutta noiden onnettomuuksien jälkeen oli hänen uskonsa alkanut horjua. Monet yöt hän valvoi ja rukoili itkien; hän rukoili niin hartaasti, että Jumala antaisi kaiken muuttua taas entiselleen. Ja Arvi tunsi todella saavansa lohdutusta ensimmältä; tuntui ikäänkuin kaikki olisi vain pahaa unta, joka kyllä kääntyy pian hyväksi. Hän oli miltei varma, että Jumala panee tuomarin muuttamaan mielensä, peruuttamaan tuomionsa ja isä pääsee pois vankilasta. Onhan ennenkin tapahtunut, että Jumala koetellakseen on antanut tapahtua tällaista, jotta ihmiset näkevät hänen kätensä voiman. Niin tapahtuu nytkin, aivan varmaan! Ja paroonin mielen hän myös kääntää, niin että tämä luovuttaa heille takaisin kotinsa. Oi miten onnellisia he silloin ovat!

Mutta mitä pitemmälle aika kului, sitä suuremmaksi kasvoi hänen tuskansa. Hän ei voinut nukkua, yökaudet hän rukoili palavasti, epätoivoisesti.

Kun apua ei lopultakaan tullut, valtasi hänet kauhea epäilys. Kerran oli Arvi erään kartanon rengin kuullut sanovan, ettei Jumalaa ole; hän oli kovasti pelästynyt tämän puolesta, odottanut kauhulla, milloin Jumala tulellaan iskisi herjaajan tomuksi. Ja kun ei niin tapahtunut, piti Arvi sen taaskin todisteena Jumalan loppumattomasta pitkämielisyydestä ja laupeudesta.

Se oli hirveä yö, kun hänelle itselleen leimahti mieleen tuo kamala epäilys – hän luuli jo sentähden olevansa kadotettu. Tukehtuneesti itkien hän rukoili, että Jumala tämän kerran antaisi anteeksi tuon kauhean ajatuksen. Kun äiti heräsi ja kysyi syytä hänen itkuunsa, ei hän uskaltanut sitä sanoa, vaan valehteli nähneensä pahaa unta. Mitä sanoisikaan äitiparka, jos tietäisi minkälaisen synnin hän oli tehnyt...

Tuskissaan valvoi Arvi koko yön, ja polvistuen vuoteensa viereen rukoili hän nöyrästi ja palavasti Jumalalta voimaa aina uskoa Häneen ja vastustaa saatanan viettelyksiä. Sillä muuta se ei voinut olla!

Mutta aika kului eikä asia korjaantunutkaan. Ja kun Arvi ajatteli, miten kaikki oli tapahtunut, miten heiltä oli ryöstetty koti ja teljetty isä vankilaan sellaisesta syystä, että siihen tekisi itsensä syypääksi jokainen, ken rakastaa vanhempiaan – niin mateli tuo kamala tunne uudelleen hänen rintaansa. Ja taas hän katui, katui ja epäili vuorotellen.

Se muutti hänen elämänsä yhä synkemmäksi. Toisinaan liikkui hänen päässään niin pimeitä ja kauheita ajatuksia, ettei hän uskaltanut niitä itselleenkään tunnustaa. Ja kun hän tuli kouluun, saattoi hän taas kuulla tuon nimen. Hänen sydämensä täyttyi vihasta ja kostonhimosta – ja hammasta purren hän taas hyökkäsi herjaajain kimppuun.

IV.

Pitkä talvi oli vihdoinkin loppunut.

Koulu oli päättynyt ja Arvi oli matkalla kaupunkiin äidin ja siskojen luo, joita hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan.

Äiti oli kevättalvella muuttanut sinne voidakseen paremmin elättää lapsensa, sillä maalla hän ei saanut työstään mitään.

Matkaa oli kolmekymmentä kilometriä ja maantie oli vielä lokainen ja pehmeä. Arvi oli jo aivan väsynyt ja kaupunki vielä kaukana.

Siinä kävellessä muistui hänen mieleensä taas eilinen päästötutkinto. Arvin mieltä karvasteli, kun hän muisti ne omituiset katseet, jotka häneen kohdistuivat vanhempien parvesta silloin, kun hänet julistettiin koulun parhaaksi. Noissa katseissa kuvastui kateutta, vihaa ja ihmettelyä. Niitä näkyi yhä enemmän, kun hän ei kertaakaan erehtynyt tutkinnossa, ja hänestä tuntui, niinkuin opettaja olisi tahallaan esittänyt hänelle aina sellaiset kysymykset, joihin muut eivät osanneet vastata. Opettaja oli katsonut niin rohkaisevasti ja lempeästi Arvia, että hän tiesi itsellään olevan ainakin yhden ystävän, joka hänelle tahtoi hyvää.

Arvin mieli lämpeni yhä enemmän muistellessa, miten opettaja oli ennen lopettajaisia antanut hänelle hyvät, käytetyt housut, ja miten kortteerinemäntä ne pienensi sopiviksi. Ilman niitä olisikin Arvin ollut vaikea tulla päästötutkintoon.

Kuullessaan rattaiden ratinaa kohotti Arvi ajatuksissaan katseensa, ja hänen sydämensä sykähti iloisesta hämmästyksestä, kun hän näki rattailla nuoren, valkolakkisen miehen. Hän tunsi jo kaukaa, että tämä oli kotipitäjän rikkaimman talon, Torikan vanhin poika, joka kai palasi papinkoulusta Helsingistä. Hänen rinnallaan istui emäntä ja takana näkyi vielä Santerikin – hänen koulutoverinsa.

Arvi oli vain kerran ennen nähnyt ylioppilaan, ja muistaessaan, miten hän oli kuvitellut ylioppilaaksi pääsemistä korkeimmaksi onneksi maan päällä, tunsi hän yhä suurempaa ihailua ja samalla haikeata kaipauksen tunnetta, tietäessään sen toivon iäksi kadonneen. Jo kaukana otti hän lakin päästään ja tervehti syvään kumartaen.

Mutta silloin tapahtui jotain odottamatonta: Santeri osoitti häntä sormellaan ja huusi kimeällä, ilkeällä äänellä:

– Katsokaa vankia! Sillä on jalassa opettajan housut!

Ja sensijaan, että edes joku olisi vastannut tervehdykseen, purskahtivat kaikki äänekkääseen nauruun.

Arvista tuntui aivankuin hänet olisi isketty tainnoksiin. Santerille hän tosin oli antanut selkään, mutta että ylioppilas, joka hänen mielestään oli eräänlainen kadehdittava ihanneolento, sivistyksen ja miehekkyyden korkein ilmaus, että hänkin nauroi ja pilkkasi noin – se oli liian kamalaa. Hän seisoi vain tien vieressä lakki kädessä ja tuijotti kalpeana naurajia.

Mutta nuorin veli oli innostunut menestyksestään. Hän ihan kuroittautui rattailta osoittaessaan rikollista ja matki voitonriemuisesti nauraen ja pilkaten:

– Vanki, vanki! Sulla on opettajan housut! Opettajan housut! Vanki! Vanki!

Ja hiljalleen etääntyen purskahtivat kaikki taas nauramaan täyttä kurkkua.

Arvi seisoi yhä paikallaan, tuijottaen tyrmistyneenä poistuvia ja kohottaen kätensä rinnalleen. Nuo sanat ja nauru raatelivat Arvin lapsensydäntä niinkuin jääkylmät, rautaiset kynnet... Hän seisoi vain kuin lamaantuneena, voimatta ajatella, liikkua. Vielä kerran kuului emännän kikattava nauru, häipyen rattaiden jyrinään – ja hevonen pyyhälti nopeaan raviin.

Tällä kertaa ei tuo pilkka synnyttänyt mitään vihaa. Se oli liian julmaa, liian tuskallista ja masentavaa – se tuntui iskevän hänet maahan. Hänet valtasi niin sanomaton alakuloisuus, sellainen yksinäisyyden ja orpouden tunne, ettei hän ollut sellaista koskaan tuntenut. Niinkuin hänet olisi nyt juuri sillä hetkellä lopullisesti hyljätty, paiskattu iäksi pois kotiseudulta, jossa oli viettänyt onnellisen lapsuutensa, jota hän kaikesta huolimatta rakasti kalleimpana paikkana maailmassa. Arvista tuntui, ikäänkuin koko maailma olisi hänet hyljännyt. Hän ei voinut edes itkeä – kaikki oli vain niin kauhean raskasta ja ahdistavaa.

Hän katsoi jähmettynein katsein sinnepäin, minne pilkkaajat olivat kadonneet. Rattaiden ratina vain kuului pari kertaa, kuin kaukainen pilkkanauru...

Arvi ei huomannut, miten kauan hän siinä seisoi, mutta kun hän lopulta lähti, olivat hänen askeleensa entistä raskaammat ja laahustavammat – ja laihat kädet riippuivat sivuilla niin hervottomina kuin loppuun nääntyneen vanhuksen.

Vielä kerran hän seisahtui, kääntyi, kuunteli – ei näkynyt, ei kuulunut edes rattaiden kolketta. Arvi huoahti raskaasti ja katsoi kauan, kauan. Niinkuin sinne olisi kadonnut jotain kallista, rakasta, jota ei enää koskaan saa nähdä.

Kun Arvi väsyneenä ja nälkäisenä saapui perille, sai hän tietää, että äiti oli muuttanut kuukausi takaperin. Vasta illalla hän pitkän etsimisen jälkeen löysi äidin asunnon kaukaa esikaupungin ulkolaidalta. Ja hänen tuli niin paha olla, kun hän näki tuon ränstyneen, puoleksi maan sisään vajonneen mökin – se oli vielä kurjempi kuin heidän entinen asuntonsa maalla.

Astuessaan hiljaa eteiseen, pysähtyi Arvi äkkiä, huomaamattaan; hän tunsi omituista ahdistusta rinnassaan, siellä takoi kuin vasaralla ja jäsenet alkoivat vavista. Eikö se ollut valitusta: äidin valitusta – hiljaista, väsynyttä valitusta... –

Arvi henkäisi syvään, astui sisään, mutta pysähtyi ovelle kuin jähmettyneenä: äiti virui vuoteella kalpeana, laihtuneena. Hän ei näyttänyt huomaavan Arvin tuloa, väänteli vain käsiään hiljaa valittaen ja tuijotti jäykästi ylös likaiseen lakeen omituisen kuumeisilla, kuivilla silmillään.

Suuri hellyys ja sääli valtasi Arvin, hän kuuli Ainon ilohuudon, ja sitten hän vaipui itkien äidin vuoteen viereen.

Ja sitten alkoivat toisetkin lapset itkeä.

Nyt vasta sai Arvi tietää, että äiti oli astunut naulaan ja saanut verenmyrkytyksen. Kaksi viikkoa oli hän jo maannut, ja jalka oli vallan kauhean näköinen; olisi ehdottomasti pitänyt päästä lääkäriin – mutta ei ollut penniäkään rahaa. Kaikki näytti olevan hukassa – eikä ollut toivoakaan, kun äiti ei päässyt työhön. Ei ollut enää jälellä kuin muutama leivänpala, joita armeliaat ihmiset olivat tuoneet.

– Voi, mihin me nyt joudumme? – valitti Arvi.

– Ehkä Jumala sentään auttaa, – lohdutti äiti. – Sinäkin pääset suveksi Metsälään karjapojaksi...

Sitten hän peitti kasvonsa ja alkoi itkeä hiljaa, nääntyneesti...

V.

Keväästä asti oli Arvi ollut paimenpoikana Metsälän talossa.

Hän oli monta kertaa ollut nääntymäisillään, monesti pelännyt, ettei jaksaisi syksyyn asti. Isäntä oli näet maksua vastaan ottanut suuren joukon nuorta käyntikarjaa keskipitäjän talollisilta, joilla ei itsellään ollut laitumia. Tuollaisen hajanaisen joukon koossapitäminen on aina tavattoman vaikeata suurissa metsissä, mutta siellä oli lisäksi parikymmentä, naapurikuntien takamaihin kuuluvaa, aidatonta niittypalstaa ja suota, joita täytyi tarkasti varjella heinänaikaan asti. Isäntä oli heti keväällä antanut Arville sen lohdullisen tiedon, että saa paikalla selkäänsä, jos elukat vain vähänkin pääsevät näille niityille. Sentähden oli hän yhtämittaa tuskallisessa jännityksessä saadakseen sekaseuraisen karjan pysymään koossa ja poissa niityiltä. Eikä hän olisi mitenkään selviytynyt tehtävästään, jollei olisi ollut niin nopea ja kestävä.

Kesä oli ollut tavattoman kuiva ja helteinen; viikkokausiin ei ollut satanut pisaraakaan vettä. Ei pilvenhattaraa näkynyt; suuret savupilvet vain makailivat taivaanrannalla liikkumattominapa uhkaavina – aivankuin suunnattomat, ruskeakarvaiset jättiläiset, jotka järkähtämättöminä odottavat sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen... Niiden lävitse tuijotti aurinko himmeän punertavana, kuni kauhean suuri, verestäväksi isketty silmä, jota ympäröi mustanpunainen rengas. Ja koko savunhimmeä avaruus näytti nääntyneenä värisevän tuon tulikatseen hehkussa, ja janoinen maa makasi liikkumattomana ja kuihtuneena kuin kuoleva. Eikä edes vilvoittavaa tuulen henkäystä tuntunut.

Oli keskipäivä. Elukat olivat tänään kuin villejä. Jo kaksi kertaa oli koko karja kiiliäisiä paeten hajaantunut kaikkiin suuntiin, ja vain äärimmäisin ponnistuksin oli Arvi saanut sen uudelleen kokoon. Kun ei missään ollut vettä, tunkivat elukat janoissaan ihan väkisin soille ja niityille sitä etsimään. Lähes kaksi tuntia oli Arvi nytkin juossut, ennenkuin löysi kaikki. Nyt hän ajoi ne vanhaan lepopaikkaan suohon pistävälle niemekkeelle, missä jättiläiskuuset tarjosivat tuuheassa siimeksessä suojaa ja viileyttä polttavimmassakin helteessä. Siksipä karja nytkin mielellään painui sinne, eräät asettuivat heti uupuneina makuulle, toiset alkoivat seisaallaan märehtiä, mutta muutamat liikehtivät levottomina ja janoisina sinne tänne.

Nähdessään eläinten lopulta rauhoittuvan, huoahti Arvi helpotuksesta ja istahti korkealle kivelle. Sitten pyyhki hän likaisella paidanhihalla hiestä märkiä kasvojaan ja katsahti vieläkin tarkkaavasti ympärilleen. Hän irroitti koneellisesti eväspussin selästään, mutta nähdessään kuivan leivän ja suolaisen juustopalan, tunsi hän janonsa kiihtyvän niin, ettei voinut maistaakaan ruokaa. Kurkusta kohosi tuskallinen poltto, haljenneita huulia ja kieltä kirveli – ja sylkikin oli sitkeätä, kuivaa vaahtoa. Ja aivankuin kiusalla antoi emäntä aina tuota samaa ruokaa, joka kiihoitti janon ihan äärimmilleen: kuiva reikäleipä ja särpimenä kivikova, suolainen juustonpuolikas, mutta voita ei lainkaan. Pienessä pullossa oli tosin ollut maitoa, mutta se oli täytynyt tänäänkin juoda jo aamulla, kun ei saanut mistään vettä.

Arvi kuivaili taas kasvojaan paidanhihalla, ja omituinen epätoivon ja heikkouden tunne valtasi hänet entistä masentavampana. Tuntui kuin olisi mahdotonta kestää kauempaa. Mutta ajatellessaan äitiä ja siskoja, päätti hän taas, kuten monesti ennenkin, ettei anna perään, että kestää uhallakin. Ja muistaessaan, ettei ollut moneen päivään voinut syödä juuri mitään, päätti hän väkisinkin maistaa vähän ja alkoi nakertaa kuivaa leipäänsä.

Silloin hypähtivät muutamat eläimet ylös makuulta ja alkoivat hännät koholla kuunnella... Arvi kuunteli hänkin henkeä pidättäen, ja nyt sattui myös hänen korviinsa tuttu, kiukkuisen kimeä surina: kiiliäinen! Ja yht'äkkiä hyökkäsivät eläimet hurjaa vauhtia joka taholle – aivankuin näkymättömän susilauman ajamina.

Vapisevin sormin sulloi hän eväät pussiin, kuunteli hetken tuskallisen jännittyneenä, saadakseen selvän pääjoukon pakosuunnasta. Ja sitten hän juoksi jälkeen.

Vähän aikaa juostuaan hän seisahtui, kuuli erään kellokkaan kaartavan Körrin niittyä kohden ja ponnisti kaikki voimansa päästäkseen eteen. Mutta eväspussi oli ottanut aikaa, hän oli jäänyt liian paljon jälkeen; saapuessaan niityn reunaan, näki hän kahden hiehon laukkaavan jo keskellä niittyä. Ne tunkivat sinne sentähden, että niityn toisessa syrjässä oli lähteensilmä, ja nämä juuri olivat kerran päässeet siitä juomaan. Hän lähti ojentamaan suoraan niityn poikki, ajaakseen ne pois.

Äkkiä tuntui siltä, kuin olisi jokin kylmä tarttunut häneen; takana kuului kummallista ähkynää, askelten töminää... Hän kääntyi vaistomaisesti ja näki suuren, mustan miehen paksu keppi koholla loikkaavan hänen jälessään, äänettömänä, uhkaavana...

Hätä ja kauhu antoi Arville ikäänkuin siivet; väsymys tuntui katoavan kuin pyyhkäistynä – se oli Körrin isäntä itse!

Mies huomasi välimatkan pitenevän ja karjahti käheästi:

– Vai sinä, saatanan poika, syötät minun niittyäni! Odotappas!

– Isäntä kulta! – huusi Arvi hengästyneenä. – En minä ole syöttänyt... Kaksi kertaa nuo mullikat pääsivät juomaan... kun ei ole vettä missään ... ja yhtämittaa kiitivät...

– Suus kiinni! Kyllä minä näytän...

Mutta suo oli pehmeä ja isännän raskas ruumis upposi nilkkoja myöten joka askeleella; jota vastoin Arvi juoksi suollakin keveästi kuin jänis. Välimatka piteni yhä ja Arvi huomasi ilokseen, ettei isäntä saavuta. Hän hiljensi juoksuaan ja huusi äkkiä päättävästi:

– Miksi te minua ajatte takaa? Minä en ole syöttänyt!

Hänen sydämessään heräsi kauhu, katkeruus ja viha, kun hän muisti miten kamalasti tuo julmuri oli hakannut viime kesänä hänen edeltäjänsä. Monta viikkoa oli poikaparan täytynyt maata vatsallaan kuumeessa, eikä hän vieläkään ollut oikein parantunut. Arvi oli näkevinään tuon pienen, laihan selän, jossa mustansiniset kepinjäljet kohosivat korkeina kuin suuren saavin puuvanteet. Miltei ajattelematta hän huudahti katkerasti ilkkuen:

– Älkää koettako! Ette minua hakkaa, niinkuin Eemelin hakkasitte!

Mutta hän miltei katui, kauhistui sanojensa vaikutusta. Isännän hikiset, likaiset kasvot muuttuivat mustanpunaisiksi, ja hän mylvi kuin kiukkuinen sonni:

– Oo, sinä paholaisen sikiö! Tämän sinä muistat! Odotapas, odota...

Ja aivankuin maalia lähenevä kilpajuoksija otti hän hirveän loppusyöksyn, ja mustankiiltävät kasvot vääntyivät ponnistuksesta ja kiukusta kamalaan irvistykseen.

Mutta samassa hän kaatui, jotta suo tömähti. Arvi katsahti taakseen, juuri kun raivosta vääristyneet, kiiluvakatseiset kasvot kohosivat mättäästä; kulmakarvoihin, nenään ja partaan oli tarttunut sammalia ja muuta röhnää, muuttaen hänet niin auttamattoman hassunkuriseksi, että Arvi purskahti tahtomattaan heleään nauruun.

Ikäänkuin päähän isketty härkä hypähti isäntä kumeasti karjahtaen jaloilleen, ja niinkuin kirveeniskusta pökertynyt härkä ryntää iskijän kimppuun hyökkäsi isäntäkin kiusaajaansa kohden puhkien, ähkyen ja ärjyen katkonaisesti:

– Älä naura – saatana! – Minä sinut...

– Ei koskaan! – huudahti pieni paimenpoika voitonvarmasti – Tuollainen köntys!

Ja taas hän nauroi. Mutta hän oli laskenut isännän liian lähelle. Hänen korvissaan viuhahti vihaisesti, ja isännän paksu keppi lennähti ihan hänen päänsä ohitse! Vain muutama tuuma sivulle – ja hän makaisi nyt pyörryksissä ja tuo hirviö hakkaisi häntä parhaillaan kaikin voimin paksulla kepillään...

Tuota ajatellessa alkoi Arvin sydän sykkiä niin ankarasti, että ihan koski rintaan, ja hänen kasvonsa kalpenivat lumivalkoisiksi. Hän sieppasi maasta kepin ja tunsi miten sen likainen kädensija oli vielä lämmin isännän hikisestä kädestä. Hän vavahti tahtomattaan kuin matelijan nähdessään, ikäänkuin olisi koskettanut itse isännän kättä. Hänen sydämensä täyttyi taas voimattomasta, hurjasta vihasta. Tuollaisella paksulla seipäällä hakkaisi hänet, jos vain saavuttaisi – vaikka hän on vielä niin pieni!

Isäntä puhkui kuin vanha, rikkinäinen höyrypannu eikä jaksanut enää juosta; vain silloin tällöin otti hän pitemmän loikkauksen, aivankuin väsyksiin ajettu susi, joka uppoavassa lumessa pakenee lähenevää metsästäjää.

– Keppini! Anna keppini, – ähkyi hän välillä. Arvi tunsi vaistomaisesti kostavansa parhaiten, jos nyt voi nauraa ja pilkata. Hän ajatteli mitä sanoisi ja ilkkui sitten ivallisesti nauraen:

– Piiskuri! Piiskuri! Onkos työkapine kadonnut?

Ruoskiminen ei isäntään olisi tehnyt niin kamalaa vaikutusta kuin tuo pojan pilkka.

– Voi kakara! Tämän sinä muistat ... maksat! Perkeleen sikiö!

Viha vei Arvilta selvän ajattelukyvyn, hän ei keksinyt mitään erikoista, nauroi vain ja matki ärsyttävästi:

– Piiskuri, piiskuri, piiskuri! Kai se on ikävää piiskurille, kun tahtoisi tehdä työtä – eikä ole työkapinetta...

Isäntä oli läkähtymäisillään, mutta hän ponnisti taas voimiaan, niin että sammaleet pölähtelivät. Sitten hän seisahtui, tuijotti poikaa kamalasti hampaitaan kirskuttaen ja mörisi:

– Jos sinä kakara tietäisit, miten saat pian selkääsi. Ooh – kun sinä joudut minun käsiini, niin...

Ja hän näytti niin kamalalta, että Arvi alkoi vavista ja nauru kuoli hänen huulilleen.

Mutta samassa leimahti pojan silmissä villi viha ja hän huusi hurjasti nyrkkiä puiden:

– Odottakaa, kun tulen mieheksi! Vielä muistatte tämän päivän...

Isännän kasvot lientyivät, vääntyivät hymyntapaiseen irvistykseen, kun hän sähähti:

– Sinä! Ohhoh! Ei sinusta tule koskaan miestä...

Arvi ei voinut nytkään estää tuota omituista väristystä. Häntä suututti, että isäntä sen huomasi, ja tämä kiihoitti häntä tekemään jotain päästäkseen näkemästä tuota hirveätä hymyä. Miltei ajattelematta hän läheni isäntää, ojentaen keppiä ja ilkkui:

– Ottakaa nyt sitten! Piiskuri! Piiskuri!

Isäntä ei voinut vastustaa kiusausta; vielä kerran hän hyökkäsi hurjalla vauhdilla – ja kaatui uudelleen!

Jos ukkonen yhdellä iskulla olisi hävittänyt hänen talonsa ja tavaransa, tappanut hänen kaikki omaisensa, niin hän ei olisi voinut näyttää niin surkealta kuin nyt kömpiessään hitaasti seisaalleen. Hänen suustaan ei ensin tullut sanoja: hän suorastaan murisi ja irvisteli kuin vanha, ärsytetty koira. Hän otti ensin yhden pitkän askeleen, mutta sitten seisahtui ja matki kuin järkensä menettänyt:

– Jospa tietäisit! Odotappas vain, odotas, odotas...

Arvi päätti lähteä ja ajatteli kiihkeästi mitä vielä sanoisi. Sitten huudahti hän uhaten:

– Tämän kepin minä säästän siksi! Ehkä se maistaa teille paremmin, – kun se on oma!

Isäntä seisahtui ja sinkautti sammumatonta kiukkua kiiluvan katseen tuohon kirottuun poikaan, joka oli uskaltanut pilkata häntä ja jolle hän ei nyt voinut mitään. Vielä kerran hän puri hammastaan, kääntyi ja lähti hiljaa löntystelemään latoa kohden.

Yhtäkkiä Arvi hätkähti ja katsoi hätäisesti ympärilleen: missä on karja? Hän oli unohtanut sen kokonaan. Nyt saattavat elukat mennä vielä toisellekin niitylle – ja isäntä pieksee hänet...

Pieni paimenpoika lähti etsimään karjaansa; hän juoksi kuin salaperäisen, näkymättömän vihollisen ajamana, tuntematta janoa, väsymystä tai polttavaa hellettä...

Tunnin kuluttua olivat miltei kaikki koossa – vain pari hiehoa puuttui.

Mutta äskeinen kohtaus vaivasi Arvia niin, että hän päätti lähteä karjoineen kotoa kohden – jospa se vielä vaanisi jossakin pensaassa...

Niin, sielläpäin oli se sama suo, josta elukat olivat toissapäivänä saaneet hiukan vettä; kunpa ne nytkin saisivat vähän juoda, niin ehkä rauhoittuisivat – ja jospa itsekin...

Jano alkoi taas tuntua entistä tuskallisempana. Muutamina päivinä oli hän juonut Körrin niityllä olevasta lähteestä, mutta nyt hän ei enää uskaltanut mennä sinnekään. Ja taas hänen vihansa nousi niin, että hän unohti kaiken muun. Kaiken muun paitsi janon - se kirveli ja poltti kurkkua kuin tulinen rauta...

Kun hän hikisenä ja nääntyneenä saapui karjoineen suolle, alkoi hän heti etsiä vettä. Missä vain oli kosteampi paikka, painoi hän sitä käsillään, jolloin sormien päälle herui lämmintä, sakeata nestettä. Se haisi ja maistui mädänneelle mudalle, mutta siitä hän ei välittänyt; ahnaasti hörppi hän joka tipan ja yritti yhä uudestaan. Sitä oli kuitenkin niin vähän, ettei jano sammunut; kaikesta huolimatta tunsi hän saaneensa vähän virkistystä ja lievitystä tukahduttavassa kuumuudessa.

Samaa keinoa käyttivät elukat – pakko oli ne opettanut. Arvi katseli mielihyvällä, miten älykkäästi toiset eläimet käyttäytyivät veden haussa, kun hän äkkiä kuuli kumeata möyryämistä metsän reunasta. Hän kääntyi – sieltä läheni karjaa tavattoman suuri, mustanhallava sonni.

Hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä ja epämääräinen kauhu ja kiukku kuohahti rinnassa, kun hän muisti viime viikolla sattuneen seikkailunsa tuon suuren kulkurisonnin kanssa.

Se oli tullut karjaan ja alkanut kiusata elukoita. Hän koetti karkoittaa sitä pois, mutta yhtäkkiä se käännähtikin ympäri, hyökkäsi kauheasti möräten häntä kohden - ja ympärillä oli aukea aho. Arvi tiesi olevansa kuoleman oma, jos sonni saavuttaa hänet, ja lähti henkensä edestä lähintä metsänreunaa kohden. Matka oli pitkä, hän tunsi uupuvansa, jymisevät askeleet lähenivät, ja hän kuuli jo aivan takanaan sonnin ähkynän ja kumean mörinän. Vikkelästi mutkitellen onnistui hänen saada taas hiukan etumatkaa. Joka jäsen väristen syöksyi hän ensimmäistä puuta kohden, kapusi ylös, mutta kuivat oksat murtuivat – ja hän putosi. Epätoivon nopeudella hypähti hän uudelleen, sai tuoreista oksista kiinni – juuri kun sonnin hirveä töytäisy tärähti puuta vastaan. Samassa tunsi hän polttavaa kipua sääressään ja oli putoamaisillaan...

Arvi muisti kauhuissaan, miten hänen silmissään musteni ja hän oli pyörtymäisillään. Mutta hän oli kiivennyt hammasta purren vielä pari oksanväliä, sitten kiersi hän kätensä rungon ympäri ja lepäsi; vasta sitten hän alkoi käsittää, että tuon hirveän töytäisyn murskaama oksa oli työntynyt hänen sääreensä. Vain puoli sekuntia myöhemmin – ja hänen jalkansa olisivat murskaantuneet sonnin sarvien ja puun välissä ja hän olisi pudonnut tiedottomana tuon hirviön sarviin. Se olisi raadellut hänet muodottomaksi möhkäleeksi...

Hänen oli täytynyt istua puussa toista tuntia – ja sonni mellasti alhaalla, kuopien maata, puskien pensaita ja kantoja. Arvi taitteli voimattoman vihan vallassa kuivia oksia, heitteli niitä sonnin selkään ja tunsi epämääräistä tyydytystä, kun se vihdoin raivoisasti hyökkäsi puuta vastaan. Mutta veri tippui hänen säärestään kaiken aikaa – ja nyt siinä oli parhaillaan paksu, musta rupi...

Tämä kaikki lennähti yhtenä välähdyksenä Arvin mieleen, ja kun hän muisti sonnin silloisen mörinän ja Körrin raivokkaan karjunnan, tuntui hänestä ikäänkuin niillä olisi jotain salaperäistä yhteyttä. Samassa hän älysi, että sonnikin oli nyt suolla, jossa hän on turvassa – jossa hän on tasaväkinen.

Ylpeästi möräten tuli kulkuri karjaan ja hyökkäsi suoraa päätä talon sonnin kimppuun. Tämä oli pienempi eikä voinut vastustaa vieraan tungettelijan hirveätä voimaa – sen jalat upposivat suohon, se kaatui...

Mitään arvelematta sieppasi Arvi hirviön hännästä kiinni ja antoi notkean pihlajavitsansa tanssia sen selässä. Sonni koetti kääntyä puoleen ja toiseen, mutta aina sattui vinkuva pihlajainen lihavaan selkään – ja Arvi oli sen katseessa näkevinään saman voimattoman raivon kuin äsken isännän silmissä...

Kun sonni huomasi kostoaikeensa turhiksi, lähti se porhaltamaan täyttä laukkaa suoraan suon rantaa kohden. Mutta se upposi miltei polvia myöten pehmeään ruoppaan, joten Arvi pysyi helposti muassa ja iski yhtämittaa voimainsa takaa. Hänen silmänsä kiiluivat kummasti ja valkeat hampaat paljastuivat kuin pienen, verenhimoisen pedon...

Ja niinkuin joskus koulussa tapellessaan tunsi Arvi taas tuon kummallisen tunteen, jossa oli sekaisin vihaa, voimantuntoa ja villiä riemua. Julmuus oli taas ilmestynyt hänen sieluunsa.

Kun sonni saapui kovalle maaperälle, ei se enää koettanutkaan kääntyä. Mörisemättä lähti se laukkaamaan suoraa päätä pakoon. Nyt vasta huomasi Arvi olevansa aivan hengästyksissään ja kurkussa korisi ja kirveli.

Silloin tuli hänelle paha olla. Hän oli aina säälinyt eläimiä – ja nyt? Niin, kyllä hän turvattomia eläimiä sääliikin, mutta kokonaan eri asemassa oli tuollainen hirviö, joka uhkasi tappaa ja ruhjoa ihmiset ja eläimet. Täytyyhän hänen puolustaa karjaansa. Tuo selitys ei häntä oikein tyydyttänyt – hän tunsi omassatunnossaan, että oli lyönyt liikaa...

Arvi ajoi laumansa suon reunalla olevaan kuusikkoon, joka myöskin oli vanha makuupaikka, toivoen siten saavansa edes lyhyen levähdyshetken.

Ilma oli muuttunut yhä tukahuttavammaksi. Arvin päätä pyörrytti, jano poltti ja kirveli kuivassa kurkussa ja hiki vuoti virtoina. Taikauskoisesti lennähti hänen mieleensä, että hänelle tapahtuu vieläkin jotain – kun kaksi noin suurta tapausta jo oli sattunut. Ensin ajatteli hän Körrin isäntää; ehkä se väijyisi jossakin... Hän rauhoittui kuitenkin muistaessaan, miten kaukana jo oli. Mutta kun hän näki käärmeen, oli hän mahdollisimman varova sitä tappaessaan: ettei se vain saisi purtua...

VI.

Eläimet olivat vihdoin rauhoittuneet. Ja kun viimeisetkin asettuivat levolle kiipesi Arvi korkealle kallionyppylälle, josta saattoi pitää koko laumaa silmällä. Mutta hän oli niin loppuun uupunut, että ojentui huomaamattaan pitkälleen ja hänen silmänsä painuivat umpeen.

Hän oli loikonut siinä ehkä kymmenkunta minuuttia, kun hän havahtui sokaisevaan välähdykseen, maa vavahti kauheasta, korvia särkevästä räjähdyksestä, ja kun hän pökertyneenä ponnahti istualleen, näki hän edempänä yksinäisen jättiläiskuusen kaameasti räsähtäen katoavan – aivankuin kauhistava tulinyrkki olisi leimahtaen iskenyt sen maahan. Ja sitten kohosi samalta kohdalta ilmaan rätisevä liekkipatsas...

Arvi luuli ensin näkevänsä ilkeätä unta, kaikki tuntui liian oudolta ja yliluonnolliselta ollakseen totta. Mutta kun tuli tarttui viereiseen risukasaan ja alkoi rätisten levitä rutikuivassa kanervikossa, silloin hän käsitti, että salama oli murskannut puun, sytyttänyt sen palamaan. Hän kapusi alas kalliolta ajaakseen laumansa pois, mutta jäi kuin jähmettyneenä paikalleen. Tuli oli tarttunut lähimpään jättiläiskuuseen, nielaisten sen yhdellä leiskahtavalla humahduksella, joka muistutti verenhimosta hurjistuneen hirviön mylvähdystä. Eläimet alkoivat juoksennella sinne tänne, ja muutamat lähtivät nuuskien tulta kohden.

Arvi pelästyi; hän muisti kuulleensa miten eläimet toisinaan tunkeutuivat palavaan metsään, ovatpa joskus juosseet liekkeihinkin.

Arvi koetti häätää niitä takaisin, mutta ne pyrkivät yhä sinnepäin, nuuskien kuin huumaantuneina yhä sakenevaa savua. Ja yhtäkkiä alkoi sonni kumeasti mölisten tunkeutua tulta kohden, välittämättä vähääkään Arvin lyönneistä. Arvin valtasi hätä ja epätoivo ajatellessaan, että eläimet pääsisivät tuleen, – hän oli vähällä purskahtaa itkuun.

Mutta samassa hän käsitti, ettei nyt itku auta, kaikki on hukassa, ellei hän saa karjaa kääntymään – tuli läheni lähenemistään, leviten joka taholle. Yhä tihenivät nuo kaameat kohahdukset, yhä hurjemmin hyppivät liekit puusta toiseen. Hänen täytyy saada karja kääntymään!

Kuin hurjistuneena juoksi hän sonnin eteen, mutta se ei totellut vitsaa, läheni vain uhkaavasti möristen. Arvi sai paksun kapulan ja iski sonnia kaikin voimin kuonoon. Se alkoi pyöriä, näytti olevan kaatumaisillaan, mutta hän löi vielä vitsalla ja saikin sen kääntymään. Miltei pökertyneenä savusta ja kuumuudesta ponnisti hän viimeiset voimansa, huutaen ja iskien vitsallaan ja sai vihdoin toisetkin kääntymään. Samalla alkoivat kipunat ja palavat naavatukot putoilla eläinten selkään, jolloin koko lauma hyökkäsi hurjistuneena eteenpäin. Arvi ei nähnyt kuin muutamia, mutta hänen ilokseen kuului kellojen kalke etenevän poispäin tulesta. Hän pysähtyi, ja silloin kuului erään hiehon hätääntynyt ääni kokonaan toisaalta, tulen kohinan seasta. Hän juoksi vimmatusti sinnepäin, mutta ei löytänyt mitään ja savu sakeni yhä, niin ettei hän voinut vähääkään aukaista silmiään. Hän ei tiennyt enää mihin suuntaan piti mennä, hän vain juoksi.

Yht'äkkiä hän pysähtyi kuin tyrmistyneenä: jokin tulikuuma leyhähti kasvoille, aivankuin hänen edessään olisi aukaistu hehkuva jättiläisuuni. Ja tuo räiskyvä, sokaiseva tulimeri liikkui eteenpäin yhä nopeammin, uhkaavammin. Sähisten ja ulvahdellen hyppivät liekit puusta puuhun niinkuin notkeat, raivoisat pedot syöksyessään saaliinsa kimppuun. Yhdellä ainoalla hotkaisulla ne nielaisevat korkeimmankin kuusen, ja aivan kuin sen viimeisenä kuolinhuutona kajahtaa taas tuo kauhistava ääni, jota on mahdoton kuvata, ja sitten rätisevä tulipatsas leiskahuttaa loistavan tuliharjansa taivasta kohden, kuni voitonriemuisesti ilkkuen...

Arvi oli aina tuntenut kauhunsekaista hämmästystä lukiessaan Ilmestyskirjan hirveitä kuvauksia, ja hänestä tuntui niinkuin tuo etenevä liekkivyöry olisi tuollainen tuhatraajainen, hävittävä hirviö, joista siinä kerrotaan. Sen suunnattomat raajat iskeytyvät kiinni kaikkialle, kun se raahaa eteenpäin hirmuista tuhoaan – ja kaikki murskaantuu sen alle ryskyen, paukkuen. Se kuuluu ähkyvän, sähisevän, mörisevän, karjuvan ja mylvivän lukemattomin äänin...

Tuo mielikuva oli niin elävä, että kun tulikieleke kuivaa kanervikkoa myöten mateli hänen ohitseen, seisoi hän vieläkin kuin pökertyneenä, niinkuin tuo tulihirviö olisi ojennellut hirmuisia raajojaan hänen ympärilleen, puristaakseen hänet polttavaan syleilyynsä. Mutta silloin pöllähti häntä kohden ikäänkuin sen henkäyksenä sakea savupilvi, joka sokaisi hänen silmänsä, salpasi hengityksen. Se palautti taas hänen toimintatarmonsa, hän lähti juoksemaan poispäin. Pari kertaa hän juoksi harhaan, häntä alkoi pyörryttää ja tuli vyöryi yhä nopeammin eteenpäin. Hän oli tukehtua, kerran hän kaatuikin, mutta nousi ja juoksi uudestaan...

Arvi ei oikein tietänyt, miten selvisi sieltä, mutta päästyään savusta, huomasi hän tukkansa hiukan palaneen.

Kun hän vihdoin uupuneena saapui karjoineen kotiin, oli emäntä siitä hyvin iloinen, ja koko karja ajettiin kesantopellolle. Siellä ne olivat varmassa turvassa tulelta.

VII.

Talossa oli kotona vain vanha vaari, emäntä ja lapset; toiset olivat heinässä kaukaisella niityllä, – siellä oli miltei koko metsäkulman väki. Vaari silmäili huolestuneen näköisenä mustia, korkeuteen kohoavia savupilviä ja päätään raapaisten lausui kuin itsekseen:

– Se näkyy leviävän vain yhtämittaa... Kyllä siitä pitäisi saada kunnanesimiehelie tieto. Kunpa olisi joku, joka menisi viemään sanan, vaikka selkähevosella.

Arvi söi parhaillaan pöydän ääressä, ja hänen mieleensä lennähti rohkea ajatus; hän kääntyi ja huomautti arasti:

– Vaari, enköhän minä voisi...?

– Sinä! – huudahti vaari. – Jaa, mutta eihän ole hevostakaan – nekin ovat niityllä.

– Onhan orhi, – huomautti Arvi.

– Orhi, niin... Mutta eihän sen selässä ole miehetkään pysyneet...

Ja hän lisäsi tuskitellen:

– Mitä se Otto tuollaista hullupäätä pitää. Kun vielä kesät talvet täytyy tallissa syöttääkin, mokomaa...

– Samaa olen minäkin aina sanonut, – puuttui puheeseen emäntä. – Olisi nytkin toisenlainen hevonen, niin Arvi voisi hyvin mennä, mutta ei orhilla kannata ajatella.

– Jos vain pääsen, niin kyllä lähden...

– Jos sinä sen voisit toimittaa, niin sinä olisitkin oikea mies!

Arvi punastui omituisesta mielihyvän tunteesta ja päätti, että hän suorittaa tuon matkan vaikka miten kävisi; ääneen sanoi hän varmasti:

– Kyllä minä sen toimitan.

Kun vaari talutti tallista tuon suuren, mustankiiltävän eläimen, kiljahti se villisti hypähtäen pystyyn ja oli vähällä riistäytyä irti, vaikka vaari oli vielä voimakas, suurikokoinen mies.

Epämääräinen levottomuus tunkeutui väkisin Arvin sydämeen ja hän tunsi jalkojensa vapisevan hiukan. Mutta hänen mieleensäkään ei johtunut peräytyminen; hän ei olisi voinut kärsiä sellaista häpeätä, että häntä olisi sanottu pelkuriksi.

Hampaat lujasti yhteenpuristettuina hypähti hän orhin selkään.

Kun se huomasi kevyen taakkansa, hypähti se pystyyn, saadakseen tämän putoamaan. Mutta Arvi puristi paljaat jalkansa lujasti hevosen kylkiin ja piteli toisella kädellä harjasta – hän oli kuin liimautunut sen selkään.

– Herra Jumala! – kirkaisi emäntä. – Tule pian alas ... se tappaa sinut!

Samassa orhi potkaisi takajaloillaan korkealle ilmaan, mutta Arvi nojautui äkkiä taaksepäin eikä pudonnut; sitten se hypähti pystyyn, potkaisi uudestaan, hyppi ja potki vuorotellen, mutta sen ponnistukset olivat turhia – Arvi oli pienestä pitäen ratsastellut.

Kun orhi äkkiä aikoi ruveta pyörimään, sivalsi hän sitä kylkeen.

Se oli arka lyönneille ja hypähti ällistyneenä uudelleen pystyyn, mutta kun se taas sai sivalluksen, syöksähti se äkkiä hurjaan laukkaan, kiitäen suoraan maantielle kuin nuoli!

Omituinen voitonriemu ja hurmaus täytti Arvin sydämen. Hänen silmänsä alkoivat loistaa, kasvot kalpenivat; korvissa suhisi ja vinkui ja aidanseipäät näyttivät lentävän vastakkaiseen suuntaan yhtenä harmaana vilinänä...

Mikä kummallinen nautinto sisältyikään tuohon hurjaan laukkaan! Se oli aina ollut hänestä hauskinta maailmassa, ja nyt se tuntui vielä hurmaavammalta siksi, ettei ollut saanut ratsastaa pitkään aikaan, ehkä myös sentähden, että tällaisen hurjapään selässä kiitämiseen sisältyi myöskin vaaran tunne. Kylmät väreet syöksyivät läpi ruumiin, hänestä tuntui siltä kuin lentäisi! Ja jotenkin hämärästi vaistoten hän tunsi, että tämä oli täyttä elämää!

Hevonen alkoi jo huohottaa, mutta vauhtiaan se ei hiljentänyt vähääkään. Eikä Arvikaan sitä pidätellyt. Ja eräässä metsässä, jossa maantie teki niin äkkinäisen mutkan, että täytyi kumartua miltei kylelleen välttääkseen putoamista, hän huomaamattaan hihkaisi kuin huumaantuneena siitä sisäisestä riemusta ja innostuksesta, joka täytti hänen mielensä. Se oli kartoittanut kaiken väsymyksen päivän ponnistusten jälkeen, hän ei sillä hetkellä muistanut edes onnettomuuttaan. Ja orhi kiiti kuin siivillä.

Kun Arvi saapui kunnanesimiehen taloon, jonne Metsälästä oli kymmenen kilometriä, putoili valkea vaahto hevosen mustilta kyljiltä. Hän toimitti nopeasti asiansa, hyppäsi uudelleen ratsunsa selkään – ja takaisin!

– Etkö käynytkään? – huudahti vaari pettyneenä, kun Arvi karautti pihalle.

– Kyllä minä kävin, – vastasi Arvi hengästyneenä ja pyyhkäisi paidanhihalla kasvojaan, joilta hiki valui suolaisena virtana. Sitten hypähti hän alas huohottavan hevosen selästä.

– Kävitkö todella siellä asti? Mutta ethän sinä viipynyt tuntiakaan!

– Kävin, – toisti Arvi yksikantaan, vaikka hänen sydämensä sykki oudosta ilosta ja ylpeydestä.

Pihalla oli myöskin naapuritalon vaari ja eräs kolmas mies. Ja kun Arvi lähti taluttamaan hevosta talliin, kuuli hän vaarin hiljaa, ihmetellen sanovan:

– Tuosta pojasta tulee mies! Kun ei pudonnut, vaikka "Villi" hyppi ja potki kuin paholainen.

Arvi oli aivankuin huumaantunut, hänen ruumiinsa oli kuin ruoskittu, mutta nuo sanat saattoivat hänet unohtamaan väsymyksen ja kivun.

– Tule nyt poikaparka juomaan edes kahvia, – kehoitti emäntä säälivällä äänellä, jollaista Arvi ei ollut koskaan kuullut häneltä. – Etkö sinä nyt ole vallan kuitti?

– No, kyllä se menee ohi, – hymähti Arvi, vaikka hänen oli vaikea kävellä.

Vasta kun hän oli hetken levähtänyt ja juonut kahvia, huomasi hän, että koko tienoo oli savun vallassa. Ja kun hän meni pihalle, näytti kaikki niin oudolta ja kamalalta. Palo oli levinnyt tavattomasti, suunnattomat savupilvet kohoutuivat mustina ja uhkaavina yhä korkeammalle, – ja niiden lävitse näytti aurinko veripunaiselta, himmeältä pallolta. Suuret tuhkahaituvat lentelivät ilmassa niinkuin loppumaton perhosparvi. Ja väliin vaimeten ja kiihtyen kuului tulen ahnas, matala kohina.

Kun Arvi sinä iltana paneutui levolle, ei hän muistanut koskaan olleensa niin väsynyt. Siitä huolimatta ei hän voinut heti nukkua. Tavattomassa sekamelskassa risteilivät ajatukset. Hänen päänsä oikein humisi, kun häh muisti kuluneen päivän tapauksia.

Hän ei vielä koskaan ollut elänyt sellaista päivää!

Useimmiten olivat ne pitkiä ja ikäviä. Varsinkin sateiset päivät tuntuivat metsässä niin sanomattoman surullisilta ja yksitoikkoisilta. Kaikki ikävät muistot ja onnettomuudet ahdistivat ja painoivat häntä – niinkuin raskas taakka, jota ei voi hetkeksikään heittää hartioilta...

Mutta tänään! Hänestä tuntui aivan uskomattomalta, että kaikki olisi totta. Saattoiko todella sattua niin monta sellaista tapausta hänelle – poikaselle? Ja kuitenkin oli hän kaikista tilanteista selviytynyt voittajana.

Siinäpä se! Nyt hän sen luuli ymmärtävänsä: juuri tuo taistelu, voittajana selviytyminen, aiheutti tuon tyydytyksen tunteen.

Hän ymmärsi sen hyvin hämärästi ja epämääräisesti; hän tuskin olisi voinut sitä selittää, hän vain tunsi jotain salaperäistä vetovoimaa sellaiseen elämään. Niinkuin jokin kaukainen, epämääräinen ääni olisi kuiskannut, että tämä päivä oli tavallaan pienoiskuva hänen tulevaisuudestaan – että hänen elämänsä tulee olemaan yhtä ainoata taistelua loppuun asti...

Arvin ajatukset hämmentyivät vähitellen yhä sekavammiksi, hämärämmiksi...

Jostain kaukaa kuului kulovalkean valtava pauhina hiljalleen etääntyen, etääntyen...

Hän nukkui.

VIII.

Talviyö.

Oli tavattoman kylmä. Taivaanlaki hohti salaperäisen harmaansinisenä, ja sen lukemattomat, tuikkivat tähdet näyttivät värisevän vilusta. Puut paukkuivat pakkasen kynsissä ja reenjalasten alta kuului terävää kiljuntaa. Ja aavalla suolla ajoi hyinen viima edellään irtonaista lunta – pitkinä kielekkeinä kiiti se sihisten hankea myöten, niinkuin monipäinen jättiläiskäärme...

Vilusta hytisten taapersi Arvi pitkän hirsikuorman vieressä. Suuret kivikoviksi jäätyneet saappaat kalahtelivat toisiinsa, ja rikkinäinen, täysikasvuisen miehen takki ylettyi hänen polviinsa. Vanhaa, kulunutta lakkiaan hän käänteli vuorotellen kummallekin korvalle, ja välillä hän kumartuen tarttui rintaansa ja yski niin terävästi ja vihlovasti, kuin olisi laihassa rinnassa jotain särkynyt. Ja kun hän otti kintaan kädestään niistäkseen nenäänsä, olivat hänen sormensa niin punaiset ja hennot kuin pienen, paleltumaisillaan olevan linnun varpaat...

Hän oli nääntymäisillään unesta ja väsymyksestä – mutta ei uskaltanut istahtaa kuormalle, peläten jalkainsa paleltuvan piloille; sitäpaitsi oli pakkaslumi tukkinut tien, se tarttui reenanturiin kuin hiekka, joten hevonen jaksoi vain äärimmäisin ponnistuksin raahata raskasta kuormaa.

Arvi piteli siis vain paalikkaasta kiinni ja asteli reen vierellä kuin sekavassa horrosunessa. Toisinaan hän kulki pitkät matkat suljetuin silmin ja näki unta pehmeästä, lämpimästä vuoteesta. Hän ponnistaa viimeiset voimansa saavuttaakseen sen, mutta silloin hän kompastuu tai tuntee hyytävän viiman tunkeutuvan ihoon asti – ja niin hän herää hätkähtäen kuin jääkylmän jättiläiskouran kosketuksesta. Mutta välillä herpaisi väsymys niin raskaana, että hän unohti kylmyydenkin.

Arvi ei huomannut, että hänen hevosensa oli jäänyt hyvän matkaa jälkeen, ennenkuin kuuli kiukkuisen äänen:

– Etkö sinä saakelin poika pääse tulemaan sieltä! Huutaja oli talon täysikasvuinen renki, joka ajoi etumaista hevosta.

– Ei se jaksa kovempaa, kuorma painaa liikaa...

– Anna piiskasta, niin kyllä kulkee! – karjaisi renki lisäten uhkaavasti: – Ja jollet heti saa sitä kaakkia kulkemaan, niin minä voitelen sillä piiskalla sinun selkääsi! Ehkä se auttaa.

Kummallisin tuntein otti Arvi kuormalta piiskan ja löi hevosparkaa useita kertoja. Mutta kun hän näki, miten se laihaa selkäänsä köyristäen ponnisti viimeiset voimansa, tunsi hän kurkussaan jotain karvasta ja tukahuttavaa. Hän vilkaisi arasti hevostaan, joka nöyränä ja äänettömänä ponnisteli eteenpäin, ja reenjalasten vaikeroiva kitinä tuntui hevosen valitukselta. Kyyneleet nousivat väkisin hänen silmiinsä, ja kun hän saavutti etumaisen, meni hän hevosen viereen ja taputti muutaman kerran sen selkää, jossa luut törröttivät korkeina kuin tynnyrin vanteet...

– Etkö sinä vietävä tiedä, että meidän on oltava kuudelta puutorilla? – torui renki vihaisesti.

Arvi ei vastannut mitään, pyyhkäisi vain salaa silmiään. Kun saavuttiin metsään, jossa ei tuuli tuntunut, ei hän voinut vastustaa kiusausta, vaan istahti jälkireelle.

Miten suloista olikaan hiukan levähtää! Eikä tuntunut kylmältäkään... Hänen ajatuksensa lennähtivät taas äidin ja siskojen luokse. Onkohan heillä ruokaa?

Vähitellen painuivat hänen silmänsä umpeen ja kaikki sekaantui, hämärtyi. Hän näki taas lämpimän vuoteen ja päätti levätä siinä hetken...

Arvi oli olevinaan vielä kotona. On ilta ja isä valmistaa rekeä puhdetöikseen. Isoisä vuolee päreitä ja hän leikkii siskon kanssa höylänlastuilla ja päreillä; äiti istuu takan ääressä nuorin veikko sylissään, hyräillen jotain kaunista laulua – ja välillä hän aina hämmentää kiehuvaa kauranryynipuuropataa, joka puhisee niin hauskas...

Silloin hän säpsähti niin, että oli vähällä pudota kuormalta. Kulkunen kalisi räikeästi aivan hänen vieressään ja joku ajoi ohitse niin että lumi pölisi. Sen hän vain ehti huomata, että ajajalla oli suuret turkit, kaulus korville käännettynä ja hevonen oli aivan valkea huurteesta.

– Ooh – se olikin vain unta, se äskeinen. Se palauttaa hänen mieleensä tuskallisen elävänä entisen kodin, joka oli ainaiseksi kadonnut. Jokin tukahuttava kiristi hänen kurkkuansa, mutta hän hillitsi itsensä. Hän oli sitä asiaa jo kokonaisen vuoden surrut ja alkoi lopultakin ymmärtää, ettei siinä itku auta.

Olipa hyvä, että hän oli kelvannut renkipojaksi, että sai edes ruokansa, kun oli näin huono aikakin.

Arvi tunsi taas tuon levottomuuden muistaessaan äidin ja pikku siskojen asuvan siellä kaukana yksinäisessä mökissä, josta lähimpään ihmisasuntoon oli matkaa kolme kilometriä. Kun se mökki muutenkin on kylmä – niin miten he tällaisella ilmalla? Onkohan äitiparka edes saanut työtä?

Arvilla oli siitäkin paha olla, ettei viime sunnuntaina päässyt äidin luokse, mutta kun oli 30 asteen pakkanen, pelkäsi hän paleltuvansa tuolla penikulman pituisella taipaleella, kun hänellä oli kovin huonot vaatteet. Mutta ensi sunnuntaina hän menee, vaikka olisi minkälainen ilma...

Hän tunsi pari kertaa epämääräistä kirvelyä jaloissaan ja muutenkin oli niin omituisen outo olo... Mutta muistellessaan äidin ja siskoraukkain elämää unohti hän kaiken muun, ja sitten hänen ajatuksensa vähitellen himmenivät ja haihtuivat selittämättömällä tavalla; hänen silmänsä sulkeutuivat ja päänsä hervahti rintaa vasten. Ja taas hän uneksi jotakin entisestä kodista ja lämpöisestä vuoteesta...

– Mitä helvettiä sinä poika nyt ajattelet? Arvi kuuli tuon kiukkuisen ärjäisyn kuin hyvin kaukaa, ja mitään ymmärtämättä aukaisi hän vaivaloisesti silmänsä.

– Kuuletko sinä, mitä minä sanon? Selkääsi tarvitsisit oikein hyvin, kun nukut kuormalle tällaisella pakkasella. Kävelemään siitä!

Ja kun ei Arvi vieläkään ymmärtänyt toisen tarkoitusta, seurasi sanoja niin voimakas nykäisy, että hän lennähti suinpäin hankeen.

Vasta silloin heräsi Arvi täydellisesti ja tunsi, että hänen jalkansa olivat jäykät kuin puupalikat: hän ei kyennyt nousemaan ylös lumesta. Ja kun hevoset menivät eteenpäin, huudahti hän käheällä, hätääntyneellä äänellä:

– Juho kulta ... minä en pääse ... älkää jättäkö!

Renki seisautti hevoset ja läheni häntä äyskien kiukkuisesti kuin itsekseen:

– On se ja talo, kun täytyy kakarain kanssa kulkea matkoilla! Nyt se on kai palelluttanut itsensä... Nouse nyt siitä kävelemään!

Hän tempaisi Arvin jaloilleen ja talutti kuorman viereen. – Pidä nyt paalikkaasta kiinni ja kävele niinkauan, että lämpenet!

Liikkeellelähtö oli kauhea; jalat eivät taipuneet nivelistä, hän hyppeli vaivaloisesti ontuen kuin metsänotus, joka murskaksi ammutuin jaloin koettaa paeta. Vähitellen alkoi varpaita kirveliä ja polttaa niin sietämättömästi, että kaikki pimeni. Hänen laiha ruumiinsa värisi ja nytki ankarasti ja hampaat kalisivat, kun hän tukehtuneesta nyyhkyttäen kompuroi kuorman vieressä.

Arvi oli heikontunut liian ankarasta työstä, valvonnasta ja huonosta ruuasta. Ja tuo ennen tuntematon, raateleva kylmyys, joka jäisen, tylsän veitsen tavoin viilteli hänen ruumistaan, tunkeutui lopulta sydämeen, niin että maailma musteni ja alkoi pyöriä karusellin lailla. Hän kompastuikin muutaman kerran ja tarrautui epätoivoisesti paalikkaaseen, etteivät kädet vain heltiäisi ja hän jäisi yksinään tuohon kamalaan, kylmään pimeyteen. Ja kun pimeys taas hälveni, huohotti hän raskaasti ja hänen jäsenensä vapisivat oudosta heikkoudesta ja tuskasta, joka masensi viimeisenkin tarmon ja miehekkyyden. Hänellä ei enää ollut sitä uhmaavaa sisua, joka vielä kesällä oli auttanut häntä, tämä oli liian kiduttavaa, julmaa. Ensi kerran elämässään tunsi Arvi tuon kaamean tunteen: kuolemankaipuun. Hän olisi ollut valmis jättämään sisaret, äidinkin, kun tämä kauhea nääntymys ja tuska vain taukoaisi, kun saisi vain levätä, nukkua...

Mutta ei voinut kuollakaan. Täytyi vain kulkea, kulkea, vaikka joka askel vihlaisi, kirveli, poltti. Eikä voinut hetkeksikään istua levähtämään kuormalle. Sillä tuo hirvittävä vilu ei hellittänyt hetkeksikään, sen näkymättömät jääkynnet kalvoivat, raatelivat ja puistelivat häntä kuin inkvisiittorin kojeet. Ja ympärillä vaani hyytävä pakkanen armottomana kuin kuolema, puhaltaen puuduttavan viimansa tavantakaa poikaparan risojen lävitse, jolloin laiha ruumis vetäytyi väristen kokoon. Eikä missään ollut apua, matkan varrella ei ollut edes ihmisasuntoa, vain suota ja kangasta. Hampaat kalisten ja tukehtuneesti voihkien laahusti hän vain eteenpäin.

Vähitellen Arvin ajatuksetkin alkoivat omituisesti sekaantua ja päässä kohista. Jostakin syystä muisti hän opettajan kertomuksen, miten Venäjällä rangaistaan sotamiehiä kujanjuoksulla. Tuo kertomus oli vaikuttanut häneen järkyttävästi, hän ei voinut yöllä nukkua – ja nyt hän ymmärsi sen täydellisesti. Kun hän ajatteli tuollaista kidutusta, tuntui ikäänkuin hän olisi tuollainen kujanjuoksija; hänen voimansa ovat lopussa, mutta yhä satelevat iskut – hänen täytyy mennä eteenpäin. Epäselvästi näkee hän loppumattoman kujan iskuvalmiina odottavia ruoskia, hän huohottaa, vaikeroi, silmissä mustenee – mutta eteenpäin. Hän on näkevinään oman verisen, värisevän ruumiinsa horjuvan, mutta ei armoa – eteenpäin, eteenpäin...

Taas tultiin aukealle, hyytävä viima hyökkäsi ilkeästi viuhahtaen hänen kimppuunsa ja hätkähtäen huomasi hän taas kompuroivansa hirsikuorman vierellä.

Arvi pelästyi muistaessaan äskeisen kuvitelmansa: tuleeko hän hulluksi, vai onko hän kuumeessa...

Taas hämärtyivät ajatukset ja taas hän havahtui tuohon läpitunkevaan viimaan ja hän oli nääntymäisillään. Hän katsahti itäiselle taivaanrannalle, mutta mitään päivänkoiton merkkiä ei näkynyt. Kun hän huomasi, että matka kestää vielä ainakin neljä tuntia, kuristi kauhea epätoivo hänen sydäntään. Jalkoja pistelee ja polttaa yhä ankarammin, ne ovat paleltuneet... Hän ei jaksa enää...

Hän purskahti katkeraan itkuun, toivoen, rukoillen, että saisi heti kuolla...

Oi sitä yötä – sitä loppumatonta yötä. Arvi ei ollut ennen täysin tietänyt mitä tuska on. Sinä yönä sai hän sen tietää – mutta niin liian, liian julmasti.

Päivän sarastaessa saapuivat he vihdoin kaupungin puutorille odottamaan ostajia. Arvin jalkoja poltti ja kirveli taukoamatta, mutta hän ei enää jaksanut liikkua – istui vain hevosloimen sisässä hiljaa voihkien. Hämärästi hän muisti, että kun kuormat oli myyty, meni renki asioille ja Arvi laahusti erään kauppatalon likaiseen matkatupaan tarkastaakseen jalkojaan. Ja hän ei saanut saappaita jalastaan – kaikki oli niin sekavaa ja kamalaa... Hän heittäytyi penkille pitkäkseen odottamaan kumppaniaan. Kaikki tuntui loppumattomalta, ilkeältä painajaiselta.

Kun hevoset olivat syöneet ja levänneet, lähtivät he taas tuolle kolmenkymmenen kilometrin taipaleelle – kotiinpäin.

Renki ei näyttänyt muistavankaan poikaparan paleltuneita jalkoja. Hän oli viipynyt viime hetkeen kaupungilla; hän oli yhdessä erään toverin kanssa ostanut viinaa, ja nyt he istuivat iloisesti hoilaten etumaisessa reessä, maistellen saalistaan. Mutta pikku ajopoika oli käärinyt hevosloimen ympärilleen ja makasi reessä yhdessä mykkyrässä kuin sairas, viluinen koira. Hanan silmänsä tuijottivat tuskallisina, himmeinä, ja hänen ruumiinsa värisi vilusta ja kuumeesta.

Kun he saapuivat aavalle Rajasuolle, muisti renki vihdoin ajopojankin. Hän huusi pari kertaa, käskien tämän nousta kävelemään. Mutta kun reestä ei kuulunut muuta vastausta kuin terävä yskänpuuska, tuli hän katsomaan.

Kun hän näki nuo kuolemankalpeat kasvot ja laihan ruumiin, joka värisi ja hytkyi hevosloimen alla, heräsi hänessä epämääräinen levottomuus.

– Miten sinä koko matkan makaat reessä ja vapiset viluissasi? Kipeäksi sinä siitä tulet – tällainen pakkanen!

– En jaksa ... jalkojani polttaa, – sopersi Arvi vapisevin huulin. – Kyllä ne ovat paleltuneet.

– Joutavia! juoksemaan siitä vaan! Että menee vilu ohi.

Renki kiskoi väkisin hevosloimen Arvin ympäriltä ja koetti vetää hänet taaksepäin alas reestä. Mutta Arvi tarrautui suonenvedontapaisesti käsillään ja jaloillaan nuoriin – aivankuin eläin, joka aiotaan hukuttaa ja änkytti epäselvästi hampaat kalisten:

– Juho ... älkää ... jalat ... kipeä ... ei...

Renki oli jo juovuksissa, häntä ärsytti ja huvitti pojan epätoivoinen vastarinta ja hän päätti, että tämän on juostava. Hän huusi toverilleen puoliksi nauraen:

– Anna mennä siellä!

Hevoset lähtivät hiljalleen juoksemaan; renki irroitti väkisin Arvin sormet köysistä ja pudotti hänet tielle.

– Nyt saat juosta kotiin asti!

Kaikki musteni Arvin silmissä; hän oli niin kovin heikko ja jäykistyneitä jalkoja poltti kauheasti. Mutta hän pelkäsi, että Juho juovuksissa ollen jättää hänet tielle ja epätoivoisella ponnistuksella ja voimalla hän hypähti ylös, koettaen tavottaa rekeä ja läähätti käheästi, rukoilevasti:

– Juho kulta ... älkää jättäkö ... en jaksa ... odottakaa!

Kummastakin reestä rähähti nauru ja Juho vastasi ilkkuen:

– Älä valehtele! Jaksathan sinä! Sinähän juokset hyvin!

Arvi oli jo saavuttamaisillaan reen – mutta silloin Juho nykäisi hevosta, ja hän jäi taas jälkeen.

Hurja hätä ja epätoivo kuvastui Arvin kalpeilla, vääntyneillä kasvoilla. Hänen kuumeisissa aivoissaan pyöri kaikki sekavana, pelottavana, ja hän näki etääntyvän reen kuin harmaan sumun lävitse. Sen hän vain ymmärsi, etteivät rukoukset auta: ne jättävät hänet... Hän ponnisti viimeiset voimansa saavuttaakseen, mutta taaskin nykäistiin hevosta ja hän oli kuulevinaan hyvin kaukaa Juhon äänen:

– Tuo tekee pojalle hyvää! Kyllä vilu menee!

– Menee se! – myönsi toinen.

Ja taas kuului naurua.

Hän horjahti ja kaatui, mutta nousi taas, jatkaen juoksuaan. Hänellä oli vain yksi ajatus: saavuttaa reki, muuten hän jää sairaana tänne aukealle suolle ja paleltuu kuoliaaksi. Mutta hän alkoi jäädä yhä kauemmaksi...

Hän huohotti raskaasti ja hänen avoimesta suustaan kuului kumeata korinaa. Hän luuli juoksevansa nopeasti, mutta todellisuudessa hän lönkytti vain hiljaa eteenpäin – horjuen puoleen ja toiseen kuin juopunut. Hän ei nähnyt enää mitään ja lopulta hän kaatui suulleen lumeen.

Siinä makasi hän koristen ja haukkoen ilmaa – niinkuin kuoleva lintu, joka vetää viimeisiä henkäyksiään...

Silloin seisautti Juho hevoset ja käski Arvin tulla rekeen. Kun tämä ei vastannut, huusi hän uhkaavasti:

– Mitä siellä makaat? Tahdotko selkääsi? Ei vastausta.

Lopulta palasi Juho takaisin, ja kun hän näki pojan kasvot, lennähti hänen mieleensä outo levottomuus ja hän sanoi lempeämmin:

– No, poika ... mikäs sinulle tuli? Toinnuhan nyt siitä... Leikkiä tämä vain oli...

Arvi ei vieläkään voinut sanoa mitään; hänet valtasi niin raju yskänpuuska, että hän oli tukehtumaisillaan. Kun se lopulta taukosi, puri hän äänettömänä hammastaan ja hänen silmissään välähti jotain hirveätä, hänen iälleen sopimatonta; hän ymmärsi lopullisesti maailman ja ihmisten armottomuuden – ja päätti tämänkin kerran kostaa verisesti. Ja kun hän tointui senverran, että Juho saattoi taluttaa hänet rekeen, ei hän vieläkään puhunut mitään, ei itkenyt enää, ei valittanut – kiristeli vain hampaitaan.

Rekeen päästyään alkoi Arvi oksentaa niin rajusti, että Juho pelkäsi hänen kuolevan. Hän hätääntyi yhä enemmän: hän tiesi olleensa julma avuttomalle poikaparalle ja hänen humalansakin alkoi haihtua.

– Poika on sittenkin kipeä, – selitti hän kuin katuen toverilleen. – Pitäisi ehkä antaa sille vähän viinaa...

– Anna vain.

Hän toi pullon, asetti sen Arvin huulille, kehoittaen:

– Otappas nyt tästä vähän ... kun vapiset noin kovasti... Ehkä se lämmittää...

Arvi ryyppäsi siitä hyvän kulauksen. Mutta se teki hänet vielä sairaammaksi: aava lumikenttä näytti muuttuvan harmaaksi, suuret, mustat pallot sinkoilivat ilmassa; ne lisääntyivät ja suurenivat peloittavasti, kunnes kaameasti kohisten peittivät taivaan mustana, pyörivänä pilvenä. Sitten hän alkoi oksentaa niin että oli menehtyä.

Ja kaiken aikaa puhalsi vastaan jääkylmä viima – pakkasta oli lähes kaksikymmentä astetta.

Kun he vihdoin saapuivat kotipihalle, koetti Arvi kompuroida vaivaloisesti reestä, mutta kaatui voimattomana maahan kuin juopunut. Silloin tuli palvelustyttö Hilda ja vei hänet miltei kantaen tupaan.

Siellä olivat kaikki niin omituisen hiljaisia ja kaikki katsoivat häntä kuin vierasta. Viimein sanoi palvelustyttö hiljaa:

– Sinun veljesi ja siskosi ovat kuolleet.

– Mitä...? – änkytti Arvi ymmärtämättä.

– Tänään tuli tieto, että veljesi ja siskosi ovat kuolleet.

Vieläkin seisoi Arvi paikallaan kalpeana ja hänen tuskallinen katseensa siirtyi läsnäolijoista toiseen kuin rukoillen; hänestä tuntui, että nämä laskevat vain julmaa pilaa.

– Miten se on tapahtunut... molemmat?

– Niin vain, että äitisi oli tullut sairaaksi, – selitti palvelustyttö. – Ja kun ruoka oli kaikki loppunut, olivat lapset lähteneet hakemaan apua... Sillä matkalla ne sitten vilustuivat niin kovin, että rupesivat heti hourimaan – ja sitten kuolivat. Ja kun ei mitään lääkettäkään saatu niille... Nyt on äitisikin vielä sairaana...

Arvin päässä kohisi ankarasti ja tupa alkoi pyöriä, ensin hiljemmin, sitten yhä nopeammin. Ja tyttö häipyi hämärään, hänen äänensä etääntyi yhä kauemmaksi. Hämärästi hän vain käsitti, että heti putoaa jonnekin kaameaan syvyyteen. Hän ei nähnyt enää mitään ja haparoi vapisevin käsin tukea niinkuin sokea, joka tuntee kaatuvansa. Turhaan: hän tunsi mustan tyhjyyden aukeavan allaan – ja putosi...

Mutta todellisuudessa hän vain kaatui tiedottomana lattialle.

Palvelustyttö Hilda nosti emännän avulla pojan omaan sänkyynsä. Ja kun hän oli riisunut jäätyneet saappaat ja sukat, huudahti hän liikutuksesta väräjävällä äänellä:

– Herra Jumala! Hänen jalkansa ovat kokonaan paleltuneet: Katsokaa, ihan sinertävät ja ajettuneet...

Arvi alkoi miltei heti hourailla ja hänen ruumiinsa värisi ja vääntelehti suonenvedontapaisesti.

IX.

Viikon päivät virui Arvi tiedottomana, enimmäkseen houraillen. Useimmiten oli hän olevinaan kotona ja kertoi miten oli nähnyt niin pitkän ja kauhean unen häädöstä, isoisästä ja isän poisviemisestä. Tuntui niin sanomattoman hauskalta, kun se olikin vain unta! Kaikkihan on hyvin! Isä valmistaa eturekeä. Aino ja pikku-Väinö leikkivät innokkaasti lattialla lukuisine lehmineen ja hevosineen välillä iloisesti nauraen. Ja äiti keittää kauranryynipuuroa, laulaen jotain kaunista laulua...

Hilda tunsi sääliä poikaparkaa kohtaan, ja kun hän oli raskasuninen, antoi hän pojan maata vierellään, jotta voisi auttaa häntä yölläkin. Kun Arvi alkoi voihkia ja heittelehtiä tavallista levottomammin, heräsi hän ja kohotti vesi- tai maitomukin Arvin vapiseville, haljenneille huulille ja sai hänet hetkeksi rauhoittumaan. Mutta toisinaan häntä miltei puistatti, kun hän pimeässä kuunteli Arvin sekavia sanoja ja käheätä naurua. Vielä enemmän peloitti häntä silloin, kun poika alkoi sydäntäsärkevästi itkien ja vaikeroiden rukoilla jotakin, vavisten koko ruumiiltaan. Sellaisina hetkinä oli Hilda varma, että Arvi kuolee, ja hänet valtasi entistä syvempi sääli ja hellyys tuota onnetonta poikaraukkaa kohtaan. Kerran hän sellaisena hetkenä puristi itkien tuon laihan, tulikuuman ruumiin rintaansa vastaan silittäen hänen päätään kuin äiti – ja poika tyyntyi heti.

Tuskallisimmalta tuntui Arvista silloin, kun hän ensi kerran heräsi täyteen tajuntaan, kun hän ensi kerran käsitti totuuden koko kauheudessaan. Hän ei enää koskaan saisi nähdä Ainoa, ei pikku Väinöä, jotka aina ennen niin iloisesti nauroivat. Sadat muistot ryntäsivät hänen kimppuunsa kuin nälkäiset rotat...

Hän tahtoi nousta väkisin vuoteelta ja lähteä, vaikka hänelle sanottiin, että siskot oli sunnuntaina haudattu. Hän nousi jo istualleen, mutta silloin alkoi tupa taas pyöriä hurjaa vauhtia ja hän oli menettää uudelleen tajuntansa.

Kun Arvi oli jonkunverran toipunut, kertoi Hilda yksityisseikkoja myöten, miten kaikki oli tapahtunut.

Kun äiti ei moneen päivään ollut päässyt vuoteesta, oli lasten täytynyt vihdoin lähteä apua hakemaan. Tiet olivat ummessa ja Metsälän kujalla olivat he tuupertuneet hankeen; Metsälän isäntä oli huomannut siellä jotain mustaa, lähtenyt katsomaan ja löytänyt heidät vallan kohmettuneina, kykenemättöminä liikkumaan. Heitä hierottiin lumella ja lämmitettiin; sitten isäntä toi heidät hevosella kotiin ja toimitti erään vaimon hoitamaan äitiä ja lapsia. Mutta se oli jo myöhäistä: vain kaksi päivää kestivät heidän heikot ruumiinsa. Väinö kuoli aamulla, Aino illalla.

Silloin Arvista tuntui aivankuin musertavaan taakkaan olisi lisätty kauhean raskas kivi: eiväthän he oikeastaan kuolleet luonnollisella tavalla – hehän paleltuivat kuoliaiksi.

Ja taas syöksyi tuo kauhea epäilys hänen kidutettuun sieluunsa. Jumalaa ei ole. Hän ei olisi antanut pienten, viattomien lapsiraukkojen paleltua, kuolla... Ei, ei!

Kerran toisensa jälkeen vierii hänen silmiensä eteen kaamea näky: pienokaiset laahustamassa eteenpäin paksussa lumessa. Väinö itkee. Jääkylmä viima puhaltaa heidän risojensa lävitse. Heidän pieniä sormiansa ja varpaitansa kirveltää, laihat ruumiit värisevät ja jokin puistattavan kylmä kouraisee pieniä, huohottavia rintoja, leviten lopulta yli ruumiin jähmetyttävänä tuskana... "Jo näkyy Metsälä! Koeta vielä vähän!" huudahtaa Aino hätääntyneenä, nähdessään pikku Väinön jalkojen jäykistyvän. Hän koettaa kantaa, ei jaksa, koettaa taluttaa, poika parka kaatuu. Sisko nostaa hänet, hän koettaa kävellä, mutta kaatuu uudelleen itkien lumeen. Aino yrittää vieläkin rohkaista pikku-veljeä, nostaa hänet kerran toisensa jälkeen seisoalleen – turhaan! Väinön pienet jalat eivät enää liiku. Ainon sydän jähmettyy kauhusta, hän on purskahtamaisillaan itkuun. Mutta ei – Väinö pelästyisi... Hän istuu lumelle selin tuuleen, ottaa Väinön syliinsä, koettaa ohuella hameellaan suojella pikku-veikkoa, lämmittää häntä omalla ruumiillaan – tuolla laihalla, vapisevalla ruumiilla, joka jo alkaa jäykistyä. Hänen kasvonsa sinertyvät, kieli ei enää tahdo taipua, mutta hän ei vieläkään itke. Hän rukoilee Jumalalta apua, yhä puristaen pientä veljeä rintaansa vastaan ja koettaen lohduttaa häntä. Pieni käsi tuntuu jo kankealta. Hän on jo laannut valittamasta – tuijottaa vain ylöspäin taivaaseen himmein silmin...

– Voi Aino, Aino... Pikku Väinö, – vaikeroi Arvi huomaamattaan ääneen ja kuunteli hetken, ikäänkuin vastausta odottaen.

Mutta vain Hildan hengitys häiritsee mustaa hiljaisuutta ja yhä uudestaan näkee Arvi tuon surkean näyn. Se kiduttaa häntä ennen tuntemattomalla tuskalla ja hänen sielustaan pusertuu kuin hukkuvan hätähuuto:

– Jumala, Jumala! Missä sinä olit?

Hän hätkähti kuullessaan oman, tuskasta käheän kuiskauksensa, ja taas hän henkeä pidättäen tuijotti talviyön liikkumattomaan pimeyteen – ja vastauksena oli vain äänettömyys.

– Jumalahan on kaikkivoipa, kaikkitietävä, ja -näkevä, – ajatteli Arvi. – Katseliko hän taivaastaan, miten heidän pikku ruumiinsa vähitellen jäykistyivät. Kuuliko hän heidän rukouksensa – eikä auttanut? Kaikkivoipa, rakkauden Jumala? Ei – Jumalaa ei ole, ei ole!

– Aino, Aino ... voi pikku Väinö-parkaa! – vaikeroi Arvi ja alkoi taas katkerasti itkeä...

Hilda liikahti ja heräsi. Sitten tarttui hän äidillisesti Arvin käteen ja puhui omituisen hellällä äänellä:

– No Arvi, älä itke... Näitkö taas pahaa unta? Tahdotko juoda?

– En, – kuiskasi Arvi hiljaa.

– Voi Arvi parka. Nuku nyt vaan, se on parempi, Arvi raukka...

Nuo sanat tekivät niin sanomattoman hyvää Arvin sydämelle. Oli edes yksi, joka välitti hänestä. Kuumeisin, vapisevin sormin tarttui Arvi tytön käteen ja painoi sitä itkien rintaansa vastaan. Hetken kuluttua nukkui Hilda, ja tuo kiusaava ajatus palasi uudelleen hänen mieleensä. Mitä enemmän hän ajatteli, sitä selvemmältä tuntui, ettei Jumalaa ole. Ajatellessaan, että Jumala jo alussa näki ja määräsi hänenkin sisarensa ja veljensä kurjan elämän ja surkean kuoleman olisi hän tahtonut huutaa: Miksi, miksi heidät tänne lähetettiin? Mikä oli heidän elämänsä tarkoitus? Kenen huviksi tai hyödyksi he kärsivät? He olivat viattomia – ja jos he jonkun toisen tähden kärsivät, niin se oli väärin! Jos hekin kärsivät Jumalan tahdosta, niin on parempi ettei sellaista Jumalaa ole!

Ja äkkiä hänen ajatuksensa kiiti kauemmaksi. Hän muisti paljon muita, joille oli käynyt samoin kuin heillekin. Korpelan perhe oli myös häädetty – ja se ja se! ja Tupalan lapset kuolivat tulirokkoon, kun ei saatu lääkäriä...

Miten tyhmä hän on ollut: aina vain ajatellut itseään, omaisiaan. Nyt hän havaitsi yhdessä välähdyksessä, että maailmassa on niin lukemattomia onnettomia, risaisia, nälkäisiä lapsia, onnettomia, sairaita äitejä...

– Herra Jumala, – sopersi hän hiljaa.

– Jos kerran kaikki tapahtuu Hänen tahdostaan, niin miksi on niin paljon onnettomia? Miksi hän ei auta omia lapsiansa, jotka menehtyvät kurjuuteen? Eikö hän olekaan rakkauden Jumala?

– Ei saa ajatella, – päätteli Arvi kuten monesti ennenkin. Mutta hänen täytyi.

Ajatellessaan maailman määrätöntä kurjuutta tunsi hän olevansa varma, ettei kaikki se voinut olla Jumalan tahdosta. Mutta toisinaan hän epäili kuulevansa vain paholaisen kuiskeita ja rukoili itkien anteeksiantoa kauheasta epäuskon synnistä, rukoili voimaa vastustamaan vihollisen juonia, rukoili tietoa, selvyyttä.

Mutta Arvi ei saanut mistään tietoa, selvyyttä, ei neuvoa eikä lohdutusta. Kaikki oli yhtä epävarmaa – ja hänen täytyi kaikki yksin kärsiä. Ei päässyt edes äidin luokse.

Mutta kun äiti sitten sairaana ja heikkona laahautui häntä katsomaan ja Arvi näki hänen laihtuneet, epätoivoiset kasvonsa, ei hän voinut muuta kuin itkeä. Hänellekö Arvi tuottaisi sellaista surua? Miten kauheasti hän kärsisikään, jos tietäisi lapsensa kadottaneen sen elävän uskon, jonka äiti oli antanut kalleimpana perintönään. Ei – hän ei voinut puhua.

Ja niin häilyi hän yhä epäilyksen ja katkeran katumuksen välillä. Mutta yhdestä asiasta hän tuli jonkunmoiseen hämärään varmuuteen: asiat eivät voi olla aivan sillä tavalla kuin sanotaan.

Arvin paraneminen kävi kovin hitaasti; hän oli niin loppuun heikontunut pitkän keuhkokuumeen aikana. Eikä hänelle annettu vähääkään parempaa ruokaa: aina vain silakkaa ja perunoita, sunnuntaisin hiukan lihaa. Emäntä ja lapset vain söivät kamarissa parempaa – ja isäntä pistäytyi siellä ikäänkuin sivumennen...

Mutta kun emäntä vei puolitäyden vellivadin ja muita jälelle jääneitä ruokia porstuakamariin, niin Arvin täytyi painaa kasvonsa tyynyyn hillitäkseen itkuaan. Hän toivoi niin kovin, että emäntä edes kerran antaisi hänelle jotain parempaa. Mutta ei koskaan. Ja kuitenkin oli hän niin heikko, ettei jaksanut kävellä yli lattian. Hildan täytyi taluttaa hänet ensimmältä pöytäänkin – syömään silakkaa ja perunaa...

Arvista tuntui tulevaisuus niin toivottomalta ja lohduttomalta. Miltei kauhulla hän muisti, että täytyy olla sellaisessa paikassa syksyyn asti.

X.

Syksy.

Joka puolella häipyivät harmahtavat, kuolleet pellot sakeaan sumuun, johon sekaantui edempänä lokainen maantie; se peitti maata liikkumattomana ja harmaana, kuin ääretön, kostea käärinliina. Tuossa synkänharmaassa äänettömyydessä tuntui koko maailma kuolleelta.

Jo aamulla oli Arvi äidin kanssa lähtenyt kaupunkia kohden. Mutta sinne oli kolmekymmentä kilometriä ja äiti oli niin kovin heikko. Koko lopputalven oli hän häilynyt elämän ja kuoleman välillä, ja hän tunsi, ettei noista iskuista toipuisi koskaan. Hän oli heikontunut yhä enemmän sentähden, että täytyi kesällä käydä päivätyössä milloin vain suinkin jaksoi pysyä pystyssä.

– Voi Arvi, jospa nyt sairastut, kun vaatteesi kastuivat päivällä ihan lävitse, – puhui äiti huolestuneena. Ja Arvi vastasi teennäisen varmasti:

– Ei se mitään, ne ovat jo kuivuneetkin... Mutta miten te jaksatte, äitiparka, kun olette vielä niin heikkokin...

– Kyllä minä vielä, älähän nyt, – vastasi äiti väsyneesti, vältellen. – Ja pian aletaan jo päästä perillekin. Jos vielä kerran levätään hiukan...

He istahtivat matalan aidan jäännöksille eikä kumpikaan puhunut mitään.

Arvi tuijotti mustaa, kynnettyä peltoa, ja hänen mieleensä palautui kulunut kärsimysten vuosi, kamala talvi, josta oli toipunut vasta suvella. Häntä ihmetytti, että syyspuolella oli kasvanut ja kehittynyt aika voimakkaaksi; suvella oli ruoka ollut parempaa ja eniten vaikutti se, että hän oli perinyt isän raudanlujan ruumiin.

Mutta hänen luonteensa oli muuttunut. Talven kamalat kärsimykset: paleltumiset, nälkä ja sairaus, rakkaitten kauhea kuolema ja siitä johtuneet sieluntuskat olivat masentaneet kaiken kouluaikana kehittyneen uhman. Häntä oli kidutettu liian paljon – hän tunsi vain sanomatonta ikävää ja masentuneisuutta. Ja lopunkin vastarinnan oli vienyt kauhea rippikoulu.

Arvi hätkähti, muistaessaan sen, kaikki lennähti mieleen tuskallisen elävänä – varsinkin se viimeinen, kauhein päivä. Hänestä tuntui kuin eläisi hän sen uudelleen kaikkine tuskineen...

... Arvi seisoo toisten poikain joukossa pappilan pihalla. Koivikko hohtaa heleän vihreänä aamuauringon paisteessa, lumivalkeat tuomet tuoksuvat, tuntuu ikäänkuin koko maailma olisi pukeutunut uuteen, heleänloistavaan pukuunsa helluntai-juhlan kunniaksi. Ja tuossa nuoressa, hurmaavassa kauneudessa ei kuulu muuta kuin lintujen moniääninen, ikäänkuin sydämen pohjasta helkkyvä laulu...

Mutta Arvi ei kuule sitä. Hirveä tuska ja epäilys raatelee hänen sydäntään: hän on varma, että hän nyt menee suoraan kadotukseen. Ei! Hänen täytyy vielä peräytyä – ennenkuin on myöhäistä. Hänen täytyy sanoa pastorille...

Mutta äitiparka...? Hänen pyynnöstäänhän pastori oli päästänyt Arvin rippikouluun, vaikkei ollut vielä neljäätoista täyttänyt, jotta hän pääsisi syksyllä oppiin kaupunkiin. Jos äiti nyt saisi tietää todellisen syyn – niin hän kuolisi... Herra Jumala...

Yhtäkkiä kajahtaa tyynessä aamu-ilmassa kirkonkellojen kumea ääni. Arvi vavahtaa kuin pahantekijä – se sattuu hänen sydämeensä kuin tuomiokellon ääni. Jo tulee pastori vakavan ja juhlallisen näköisenä, sanoo jonkun sanan, ja pojat alkavat järjestäytyä riviin hänen taakseen. Arvi aukaisee jo suunsa, sanoakseen, huutaakseen, ettei hän usko, ei voi uskoa – eikä siis mennä Herran armopöytään... Mutta hän ei voi, ei tule sanoja – vain jonkunlainen käheä ääni, jota ei kukaan huomaa.

Arvi kulkee viimeisenä rivissä ja yhä kajahtelevat ilmassa tuon kauhean kellon äänet. Jokainen kellonlyönti tuntuu jysähtävän hänen rintaansa rajuna moukariniskuna. Hän ajattelee jo jäädä jälkeen, piiloutua metsikköön, paeta jonnekin kauas. Mutta mitä sanoisi pastorikin, joka hänestä piti ja yksin hänelle ilmoitti antavansa raamatunkin.

Arvi ei oikein tiedä, miten on joutunut kirkkoon, huomaa vain istuvansa alttarin ääressä, tyttöjä vastapäätä, ja kirkko on täynnä väkeä. Hän tuntee, että vieläkin pitäisi peräytyä, sanoa totuus viime hetkellä. Mutta hän ei voi. Kuin unessa hän vain istuu, kauan, kauan... Hän ei tiedä, mitä pastori puhuu, veisuukin on kuuluvinaan jostakin kaukaa. Ja kirkko on tukahuttavan kuuma.

Vihdoin tulee tuo kauhea hetki. Urut jylisevät kuin tuomiopasuunain ääni – julistaen ankaran Jumalan tuomiota. Pastorin messupuvun kultainen risti välähtelee auringonpaisteessa, niinkuin Jumalan uhkaava katse, se lähenee, lähenee. Hän kuulee sanoja, hänelle annetaan jotain, mutta hän ei voi liikahtaa, ei sanoa mitään...

Hän on tehnyt sen: syönyt ja juonut itselleen tuomion ja kadotuksen. Urut pauhaavat pelottavasti, ja hän tuntee kylmän tuskanhien valuvan alas kasvojansa myöten.

Kuuluu kummallinen kolahdus: eräs tytöistä on kaatunut pyörtyneenä lattialle. Niin, tuo tyttö on varmasti tehnyt saman synnin ja Jumala näyttää voimansa... Ehkä hänkin kohta kaatuu.

Arvi katsahtaa ympärilleen kuin piiritetty villieläin: voisiko vielä pelastua, peräytyä, paeta jonnekin?

Heti hän huomaa sen mahdottomaksi. Hänen voimaansa ei kukaan voi paeta! Kaikki on siis hukassa, hän on lopullisesti, auttamattomasti kadotettu. Kaikki sekaantuu, kohisee hänen ympärillään; hämärästi hän vain tuntee vaipuvansa alttarin kaidetta vastaan ja alkaa katkerasti itkeä...

– Ehkä jo lähdemme ... että päästään perille.

Arvi havahtui kuin painajaisunesta kuullessaan äidin väsyneen äänen, hän ei ensin muistanut missä oli. Sitten hän nousi koneellisesti, ja he lähtivät taas äänettöminä laahustamaan eteenpäin.

Mutta Arvin ajatukset palasivat taas äskeisille laduille.

Arvi muisti taas sen kauhean epätoivon ja ahdistuksen, joka oli kiduttanut häntä seuraavat päivät; hän ei voinut syödä eikä nukkua; hän tunsi itsensä ruumiillisestakin sairaaksi. Vasta vähitellen hän alkoi rauhoittua, hän käsitti, ettei sitä enää voi auttaa. Jos Jumala kaikkivaltiaana jo alussa oli kaiken näin määrännyt, niin ei sille mitään voi...

Mutta ne entiset epäilykset palasivat yhä voimakkaampina, ja hänen mieleensä tuli tulvimalla uusia kysymyksiä ja tosiasioita, jotka uhkasivat hävittää häneltä lopunkin uskon.

Säilyttääkseen uskonsa, tarttui hän kiihkeällä innolla saamaansa raamattuun, hän luki sen muutamassa viikossa lävitse mitä tarkimmin ajatellen – ja hämmästyi. Koko vanhassa testamentissa ei puhuttu mitään tulevasta elämästä; joitakin hämäriä viittauksia vain oli Jobin kirjassa ja profeetoissa. Sensijaan muutamissa kohdissa suoraan väitettiin, ettei ole mitään elämää kuoleman jälkeen. Esim. Salomon Saarnaajassa oli eräs omituinen kohta, joka herätti hänessä suurta hämmästystä:

"Sillä niinkuin ihmisten lapsille tapahtuu, niin myös eläimille tapahtuu: yhtäläisesti heille molemmille tapahtuu: niinkuin he kuolevat, niin myös hän kuolee, ja niin kaikilla yhtäläinen henki. Ja ei ihmisellä ole mitään enempi kuin karjallakaan; sillä kaikki on turhuus."

"Kaikki menevät yhtä sijaa kohden; kaikki ovat mullasta tehdyt ja kaikki jälleen multaan joutuvat."

"Kuka siis ottaa vaarin siitä, että ihmisen henki menee ylöspäin; ja että eläinten henki menee alaspäin maahan."

Jeesuksen ilmestymiseen asti ei siis maailmassa tiedetty mitään taivaasta eikä helvetistä. Jumala ei olisi siis puhunut siitä edes omalle valitulle kansalleen, vaikka hän profeettaansa kautta ilmoitti tarkasti tahtonsa ja lakinsa, määräsi pikkuseikkoja myöten miten heidän tuli menetellä sodassa, miten syödä ja juoda, vieläpä määrättiin sekin, miten heidän tuli käydä luonnollisilla tarpeillaan! Mutta ei kertaakaan tuosta tärkeimmästä! Lukemattomat sukupolvet olisivat siis eläneet, kuolleet ja joutuneet kadotukseen - edes tietämättä, että sellaista paikkaa onkaan! Ja rakastavan, taivaallisen isän tahdosta? Ei – se ei sovi rakkauden, oikeuden Jumalalle. Kaikki täytyy olla erehdystä, valhetta.

Ja miksi oli raamattu aivan täynnä selittämättömiä ristiriitaisuuksia? Vieläpä niinkin tärkeässä asiassa kuin autuuden, iankaikkisen elämän ehdoista.

Arvi olisi niin mielellään tahtonut keskustella äidin kanssa noista suurista kysymyksistä, mutta pelkäsi tuottavansa hänelle lisää surua. Mutta nyt, kun hän tiesi jäävänsä koko talveksi vieraaseen kaupunkiin, tunsi hän niin ahdistavaa alakuloisuutta ja epätietoisuutta, ettei voinut vaieta; hän katsahti arasti äitiä ja kysyi hiljaisella, värisevällä äänellä:

– Äiti, muistatteko raamatusta sen kohdan rikkaasta nuorukaisesta, joka tuli kysymään Jeesukselta mitä hänen pitäisi tehdä päästäkseen iankaikkiseen elämään?

– Muistan kyllä, – vastasi äiti epävarmasti. – Miksi sitä kysyt?

– Kun en oikein ymmärrä... Olen aina ajatellut, että kun ihminen kysyy itse Jumalalta autuuden ehtoja ja hän itse vastaa, niin tietysti hänen oma vastauksensa on ainoa oikea...

– Tietysti se on ainoa oikea. Epäiletkö sitä? – keskeytti äiti ja hänen äänessään värähti entistä suurempi epävarmuus. Mutta Arvi ei huomannut kysymystä, vaan jatkoi edelleen:

– Niinkuin muistatte, käski Jeesus hänen pitää käskyt, mutta jos tahtoo tulla täydelliseksi täytyy hänen myydä tavaransa ja jakaa rahat vaivaisille. Eräässä toisessa kohdassa hän sanoo viimeisellä tuomiolla tuomitsevansa jokaisen hänen töittensä jälkeen; uhkaa heittää vasemmalla olevat ikuiseen tuleen juuri sentähden, etteivät he ole auttaneet heikkoja, sorrettuja, pienempiä. Jeesus itse vaatii siis töitä, hyvää elämää autuuden saannin ehdoksi – Paavali taas vaatii sokeata uskoa. Samallaista uskoa vaatii pastori rippikoulussa, samaa saarnataan kirkossa. Tietääkö Paavali ja pastori siis paremmin kuin Kristus itse? Kumpaa on oikein uskottava?

Äiti pysähtyi, katsahti pelästyneenä Arvia ja änkytti tuskallisesti:

– Kyllä Jeesus myöskin uskoa vaatii – tietysti hän vaatii... Et ole vaan huomannut...

– Ei äiti! – vastasi Arvi varmasti. – Olen juuri sentähden lukenut Uuden Testamentin oikein tarkkaan lävitse. Ei Jeesus myöskään vaadi kastetta tai Herran ehtoollista autuuden ehdoksi. Jospa raamattuun onkin lisäilty sellaista, jota ei Jumala tahdo...

– Ei, ei lapsi parka! – parahti äiti epätoivoisesti. – Kyllä siellä jossakin on, täytyy olla... Eikä tuollaisia asioita saa ajatella – ei luonnollinen ihminen ymmärrä niitä kuin Jumalan hengen ovat...

– Mutta äiti, voitteko te todellakin epäillä, että itse Vapahtaja olisi neuvonnut väärin, kun ihminen kysyy? Ja mihinkä sitten uskoo, jollei hänen omaan sanaansa?

Äiti alkoi epätoivoisesti ja sekavasti puhua, rukoili, ettei Arvi ajattelisi noin kalliita asioita, vaan anoisi voimaa Jumalalta päästäkseen saatanan kavalista houkutuksista. Ja Arvi tunsi entisen ahdistuksen taas tunkeutuvan rintaansa. Tuntui vielä raskaammalta kuin äsken. Hän näki, että äitikin epäili, mutta ei uskaltanut sitä sanoa. Hänen täytyy siis kantaa kaikki yksin...

Äiti vaikeni vihdoin eikä Arvi voinut vastata mitään. Sumuinen hämärä oli muuttunut yhä sakeammaksi, se ympäröi heitä harmaana ja salaperäisenä kuin suunnattoman suuri hämähäkinverkko, ja hiljaisuutta häiritsi vain heidän laahustavien askeltensa ääni, jota säesti nääntynyt läähätys. Tuo synkkä äänettömyys johdatti hänen mieleensä vankikopin, isän, hän muisti taas kaikki kärsimykset ja surut; hänestä tuntui kuin koko maailmassa ei olisi muuta kuin tätä toivotonta laahustamista loassa, pimeässä ja kurjuudessa.

Silloin kuuli Arvi sivultaan raskaan, tuskallisen huokauksen, joka pisti kipeästi hänen sydämeensä. Miksi hän olikaan puhunut äidille, tuottanut hänelle lisää kärsimyksiä.

Arvi vilkaisi salaa äitiin, ja suuri sääli ja hellyys valtasi hänen mielensä, kun hän näki, miten äidin askeleet olivat muuttuneet yhä lyhyemmiksi; hänen jalkansa laahasivat loassa niin raskaasti kuin näkymättömien jalkarautojen painamina ja hänen voimattomasti eteenpäin köyristynyt vartalonsa horjahteli kuin raskaan taakan alla. Arvin rinnasta kohosi jotain karvasta ja hän kuiskasi hiljaa, tuskallisesti:

– Äiti parka...

Aivankuin vastaukseksi kajahti edessäpäin pimeässä avaruudessa kaupungin tornikellon kumea, juhlallinen ääni. Arvi laski lyönnit ja ilostui kuullessaan sen lyövän vasta viisi. Ja vähitellen alkoi mustalla taivaanrannalla häämöittää kellertävä, himmeä hohde; se vaikutti häneen aivankuin ensimmäinen aamusarastus erämaahan eksyneeseen vaeltajaan. Se oli siis vihdoinkin kaupungin valoa. Se ei enää ole kaukana. Hän ei muutamaan hetkeen muistanutkaan väsymystä.

Arvi tunsi omituisen levottomuuden ja jännityksen valtaavan mielensä ajatellessaan tuota salaperäistä, suurta kaupunkia, jonne hän nyt vihdoinkin pääsee, alkaakseen uutta; valoisampaa elämää. Onkohan se sellainen kuin hän oli kuvitellut? Ja minkälainen lienee se uusi paikka, jonne he nyt ovat menossa?

Yhdestä seikasta hän iloitsi jo etukäteen: hän saisi syödä tarpeekseen! Hän oli kotinsa hävityksen jälkeen kärsinyt niin paljon nälkää, että se herätti hänessä suoranaista kammoa. Kun siis isän etäinen sukulainen, joka oli "pakarimestarina" kaupungissa, oli kesällä kehoittanut Arvia tulemaan leipurinoppiin ja m. m. vakuuttanut, että oppipojat saavat syödä mielensä mukaan nisuleipiä ja leivoksia, oli tuo sivuseikka ratkaissut heti asian. Arvi oli pyytänyt toimittamaan paikan syksyksi ja odottanut tätä päivää niinkuin vanki vapaaksipääsypäiväänsä.

Pitkän maantiematkan, sen loan ja pimeyden jälkeen tuntui kaupunki miltei paratiisilta! Kaasulyhtyjen valossa kiilsivät kivikadut sateen jälkeen kuin pestyinä ja reunoilla loistivat loppumattomat ikkunarivit. Ja siellä pitsiverhojen takaa häämöitti kukkia, tauluja, kynttiläkruunuja. Arvi tunsi väsymyksen katoavan ja huudahti reippaasti:

– Kyllä täällä kelpaa, äiti!

Kun ei äiti vastannut, koetti hän lohduttaa tätä valoisilla tulevaisuuskuvilla: sälliksi päästyään alkaa hän saada hyvää palkkaa eikä äidin sitten enää tarvitse tehdä työtä – ei mitään!

– Ja ajatelkaas äiti! – lisäsi Arvi toivorikkaasti. – Isäkin tulee jo kolmen vuoden kuluttua. Sitten taas...

Silloin hän äkkiä vaikeni: kolme vuotta. Ja kaksi vuotta jo on tuntunut ijäisyydeltä. Äiti kuiskasi hiljaa ja surullisesti:

– Niin, kolmen vuoden...

– Mutta jospa isä pääseekin ennen! – alkoi Arvi pakotetun reippaasti; mutta hän vaikeni neuvottomana ja sitten kuiskasi huoahtaen:

– No, ehkäpä se aika sentään menee...

Äiti ei vastannut mitään, ja Arvikin masentui taas kokonaan. Hän muisti taas heidän kauheat kärsimyksensä, Ainon ja pikku Väinön kauhean lopun, jota ei oltu voitu ilmoittaa isälle. Muisti sen viimeisen näyn isästä... Mitä hän mahtoi ajatella kohoutuessaan reessä? Jospa isä ei pääse koskaan takaisin, eikä hän saa koskaan tietää mitä tämä viimeiseksi tahtoi sanoa. Ei saa milloinkaan nähdä isää...

Äiti ei vieläkään puhunut mitään, ja katulyhdyn kalpeassa valossa näki Arvi hänen huuliensa vavahtelevan. Hän tarttui äidin käsivarteen ja pakottaen äänensä iloiseksi sanoi lohduttaen:

– Mutta isä tulee kuitenkin Ja ajatelkaa miten hauska sitten on, äiti...

Xl.

Pelokkaasti astuivat he hienoon, kirkkaasti valaistuun puotiin ja Arvi sopersi asiansa. Sitten ilmestyi tiskin taakse kauhean paksu mestari, kysyi jotakin, ja he seurasivat tätä kuin unessa puotikamarin lävitse pihalle. Mestari käski odottaa, ja sitten tuli nuori mies paitahihasillaan, valkea esiliina edessä ja ohjasi heidät puolipimeään, ummehtuneeseen huoneeseen, jonka seinämät olivat täynnä kaksikerroksisia vuoteita. Opas poistui, ja he seisoivat hetken neuvottomina paikallaan, mutta sitten laskivat he märät myttynsä lattialle ja istahtivat lähimmälle kirstulle.

Savustunut lamppu valaisi himmeästi synkkää huonetta, mutta Arvi näki hämärässäkin, että äiti näytti kovin nääntyneeltä ja surulliselta. Silloin tällöin katsahti hän omituisesti Arvia ja huokasi raskaasti.

Peräpuolelta kuului kuorsausta, ja Arvi näki eräässä sängyssä nukkuvan miehen, jolla oli laihat, kalpeat kasvot ja joka hengitti omituisen vaivaloisesti suu ammollaan. Nurkkasängyssä loikoi joku hereillä, mutta häntä ei näkynyt; hänen paperossinsa vain hehkui punaisena, liikkumattomana – niinkuin pimeydessä väijyvän villipedon silmä.

Täällä tuntui kaikki niin kummallisen kolkolta, painostavalta. Arvi oli vähällä purskahtaa itkuun, muistaessaan kuvitelleensa, miten äiti kutsutaan kyökkiin, annetaan kahvia ja tuoretta pullaa, mutta täällä ei kukaan lausunut yhtään ystävällistä sanaa...

Vihdoin äiti nousi lähteäkseen ja tarttui Arvin käteen puristaen sitä kauan ja lujasti. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, huulet vapisivat ja hänen äänensä oli kummallisen käheä, kun hän kuiskasi hiljaa:

– Hyvästi nyt Arvi... Muista – aina – Jumalaa...

Arvi saattoi hänet ulko-ovelle. Siinä hän vielä kerran kääntyi, ja hänen huulensa liikkuivat, niinkuin äänettömässä rukouksessa. Hämärässäkin näkyi hänen kasvoillaan niin tavaton masennus ja tuska, että Arvin silmissä sumeni ja kurkussa kirveli kuin katkeraa lääkettä nielaistessa. Sitten äiti sulki hiljaa oven – ja lähti horjuen pimeään.

Arvi palasi kamariin, ja hänen täytyi purra hammasta, ennenkuin onnistui pidättämään kyyneleensä. Toinen makaajista nousi istumaan, mutta ei vieläkään puhunut mitään. Ja Arvi päätti uhallakin, ettei itke tuon vieraan läsnäollessa. Peittääkseen liikutustaan, alkoi hän riisu? märkiä saappaitaan; otti sitten nyytistään vanhat puolikengät ja pani ne jalkaansa.

Kauan hän istui siinä kirstulla. Uudestaan ja uudestaan palasi ajatus äitiin, joka tuolla ulkona pimeydessä etääntyi yhä kauemmaksi. Milloinka hän saanee nähdä äidin?

Vihdoin tuli sisään pitkä, laihakasvoinen mies, päässä valkea lakki ja valkea esiliina edessä. Hän alkoi heti jutella Arvin kanssa, kyseli kaikkea niin ystävällisesti ja hyväntahtoisesti, että Arvi tunsi heti olonsa keveämmäksi. Oikein hän alkoi pitää tuosta miehestä. Kahdeksan aikana käskettiin illalliselle, ja Arvi seurasi vanhempaa oppilasta valoisaan kyökkiin, jonka hyllyillä upeili kokonainen rivi kiiltäviä kupariastioita. Hän ei ollut syönyt kuin aamulla, mutta sittenkään ei tuntunut oikein maittavan: kaikki oli niin kovin outoa ja ahdistavaa. Hän oli yhtämittaa näkevinään äidin murheellisen, toivottoman katseen, kun hän viimeisen kerran kääntyi siellä ovella...

Kun ateria oli päättynyt, antoi rouva hänelle valkean esiliinan, ja vanhempi oppilas vei hänet alas kivijalassa sijaitsevaan verstaaseen.

Arvi hämmästyi astuessaan sisään; se oli niin omituisen näköinen. Miltei suurimman tilan tuossa matalassa huoneessa anasti mahtava, tiilenpunainen uuni, ja toisella seinällä seisoi kömpelö, koko huoneen mittainen "trooki" – taikinakaukalo. Katto oli täynnä orsia ja lautoja, ja uuninnurkassa kiehui sähisten suunnaton vesipata, puuskuttaen pitkästä torvestaan sakeata höyryä – aivankuin pienoinen rautatieveturi. Sentähden tuntui siellä nyt jo kuumalta ja hiottavalta kuin saunassa.

Arvi katseli ihmetellen, miten uskomattomalla nopeudella sällit työskentelivät, "löivät ylös" pullia, tippoja, rinkeleitä ja monia muita kummallisen näköisiä leipiä, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Ja huimaavasta nopeudesta huolimatta tulivat nuo konstikkaat teokset niin kauniita ja tasaisia kuin valetuita. Arvi kyseli vanhemmalta oppilaalta eri leipien nimiä ja painoi ne tarkasti muistiinsa.

Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli uunin puhdistaminen.

Kun hän aukaisi uunin leveät rautaovet, syöksähti sieltä niin tulinen kuumuus, että hän vaistomaisesti hypähti taaksepäin. Hiilet alkoivat hehkua ja hän kauhistui nähdessään, miten hirveän pitkä ja matala uuni oli. Hän oli ensin varma, ettei milloinkaan saisi puhtaaksi sen tulista sisustaa. Hänestä tuntui se julmalta, tulikitaiselta pedolta, joka polttavalla henkäisyllään tuhoaa jokaisen, ken sitä uskaltaa lähestyä.

Mutta hänen täytyi. Ja kun hän vanhemman pojan opastamana lopulta sai sen puhtaaksi, oli hän hiestä märkä kuin uitettu ja käsivarressa kirveli hehkuvanpunainen palohaava.

Tavantakaa lisäsi Arvi puita mahtavan muuripadan alle, ja koko illan puuskutti se höyryä paksusta, kärsämäisestä torvestaan. Sen tulinen hengitys muutti ilman yhä kuumemmaksi ja tukahuttavammaksi, se täytti koko verstaan vaaleana pilvenä, jonka lävitse kaikki näytti omituisen himmeältä ja epätodelliselta. Ihmisetkin olivat kokonaan toisenlaisia kuin muualla; varsinkin ihmetytti Arvia heidän tavaton kalpeutensa. Nytkin, vaikka he tekivät työtään sellaisella kiireellä, että hiki pursui otsilta, ei kenenkään poskilla näkynyt punan hiventäkään. Eräs nuori laiha mies alkoi laulaa outoa, kummallista laulua, johon toisetkin yhtyivät; he lauloivat muitakin – mutta heidän laulunsakin olivat niin surullisia ja alakuloisia, ettei Arvi ollut koskaan sellaisia kuullut. Se ensimmäinen varsinkin vaikutti omituisesti häneen; se alkoi seuraavin sanoin:

    "Elämä katoo kuin unelma vaan,
    vuodet ne vierivät pois.
    Aika kuin virtana pois kiiruhtaa –
    niinkuin ei ollutkaan ois."

Sanoissa, sävelessä ja varsinkin laulajain äänessä oli Arvin mielestä jotakin salaperäistä ja toivotonta. Se tuntui tarttuvan häneen niin raskaana ja masentavana, että olisi tehnyt mieli itkeä. Niinkuin tuon laulun, noiden mielettömästi kiirehtivien miesten ja hänen oman elämänsä välillä olisi ollut jokin selittämätön yhteys! Sanoin hän ei olisi sitä voinut selittää; hän tunsi vain hämärästi, että hänen elämänsä polku oli kääntynyt outoja korpia kohti, jossa kaikki tuleva oli synkän pimeyden peitossa...

Puoliyön aikana alettiin leipien paistaminen, ja silloin Arville vasta tiukka tuli. Hänen täytyi peltitelineiltä tuoda täysinäiset pellit uunimiehen lapiolle sitä mukaa, kun tämä työnteli niitä uuniin. Hän juoksi kuin riivattu peltitelineen ja uunin väliä, mutta tottumattomana hän ei tahtonut sittenkään ehtiä kyllin nopeasti. Uuniin meni 24 peltillistä ja Arvi hiestyi jo ensimmäisen täyttämisen aikana.

Mutta paljon pahempaa oli vastaanottaminen. Pelti oli hehkuvan kuuma ja, ellei ehtinyt siepata sitä samalla hetkellä, kun lapio tuli uunista, sai tulisen pellin päälleen, tai putosi se lattialle. Ensimmäisen uunin aikana sattui Arville tuollainen onnettomuus, ja uunimies kirosi karkeasti, uhaten antaa korville, jos sellaista vielä kerran tapahtuisi. Hän oli äreä ja kiukkuinen kuin vanha karhu, koska oli edellisenä yönä polttanut uunillisen ranskanleipiä ja mestari oli uhannut pidättää niiden hinnan hänen palkastaan. Arvi aivan jäykistyi pelästyksestä, mutta uunimies karjaisi vihaisesti – ja juoksu jatkui peltitelineen ja uunin välillä.

Tuollaista juoksua jatkui tunti toisen jälkeen. Höyrypata ja hehkuva uuni lisäsivät yhä lämpöä; verstas oli kuuma ja käryävä kuin ikuinen kadotus. Arvi huohotti raskaasti ja hiki vuoti virtana hänen laihoilta kasvoiltaan. Hän oli kulkenut koko päivän, ja nyt alkoi väsymys vaivata yhä ankarammin. Hänen päätään huimasi ja toisinaan tuntui kaikki pyörivän. Mutta levätä ei saanut.

Otettiin parhaillaan uunista, kun suolainen, kirvelevä hiki tunkeutui hänen silmiinsä sokaisten hänet juuri sillä hetkellä kun pelti läheni; se iski tulisena hänen paljaaseen käsivarteensa. Hän älähti kivusta – pelti putosi. Ja saadessaan silmänsä auki näki hän rusinaleivät lattialla särkyneinä, litistyneinä.

– Mitä perkelettä sinä teit?

Arvi vavahti kauhusta, hänen piti sanoa jotain puolustuksekseen, mutta ei ehtinyt, sillä samassa läjähti kaikuva korvapuusti, joka lennätti hänet pää edellä uuninkylkeen. Hän nousi puolipökertyneenä, mutta sai heti toisen iskun vasten suutaan – niin että veri purskahti suustapa sieraimista. Kaikki alkoi pyöriä pimeänä, kohisevana, hän ei voinutkaan heti nousta mutta silloin kuului taas ärjäisy:

– Ota vastaan! Taikka minä...

Nuo sanat sattuivat terävinä ja kovina kuin piiskaniskut. Hän ponnahti seisaalleen viimeisin voimin – ja kun hänen kurkustaan tunkeutui tukahutettu nyyhkytys, pysähdytti uunimies lapionsa ja sähähti kuin käärme:

– Suus kiinni!

Hänen onnistuikin tukahuttaa nyyhkytyksensä – hän vain juoksi uunin ja peltitelineen väliä, pää rintaan painuneena. Mutta kyynelet ja veri valuivat punaisena purona valkealle esiliinalle ja lattialle, sekaantuen sahajauhoihin. Ja vaikka hän miten koetti estää, tipahteli tulisille pelteillekin kiukkuisesti kihahtaen suuria pisaroita...

Kun uuni oli uudestaan täytetty, horjui hän nurkkaan ja vaipui säkkikasalle surkeasti nyyhkyttäen. Terävä pellinreuna oli polttanut hänen hoikkaan käsivarteensa niin syvän haavan, että siitäkin vuoti verta, ja hänen laiha, suonenvedontapaisesti vavahteleva ruumiinsa näytti vielä niin hennolta ja lapselliselta, että värkmestari punoi levottomasti viiksiään ja vilkaisi kuin katuen poikaan. Mutta silloin Kajander, joka oli Arvia niin ystävällisesti illalla puhutellut, tuli lähemmäksi, katseli häntä hetken ääneti, sitten rykäisi vihaisesti ja sanoi moittien:

– Kyllä minusta vähempikin riittäisi... Lapsihan se vielä on!

– Helvettiäkö se sinulle kuuluu? – ärähti uunimies raivoisasti. – Itse minä olen saanut samalla lailla! Ja heti se täytyy olla reilu komento – että oppivat varomaan...

Kajanderin silmät välähtivät myöskin vihasta, mutta hän hillitsi itsensä ja lausui hitaasti ja myrkyllisesti:

– Eivätpä kaikki opi sitä konstia kymmenissä vuosissakaan...

– Mitä sinä sillä tarkoitat? – tiukkasi toinen tuimasti.

– Sitä, joka sinun itsekin olisi pitänyt huomata – ettei tuo poika niitä ranskanleipiä takaisin saa...

– Mitä, mitä sinä sanot! – ähkyi uunimies kuin kiukusta tukehtumaisillaan. – Älä sinä sekaannu minun asioihini! Itse minä niistä vastaan! – Hän raivostui yhä enemmän, kun ei Kajander vastannut mitään, vaan meni virnistellen työhönsä. Ja toisetkin kuuluivat naureskelevan...

– Vastaanottamaan! – ärjäisi uunimies tuimasti, ja hänen suuret viiksensä liikahtelivat uhkaavasti, aivankuin hän olisi aikonut syödä pojan. Ja kun tämä silmänräpäyksessä hypähti uunin ääreen, lisäsi hän hiljaa ja pahaenteisesti:

– Kyllä minä opetan sinut vollottamaan... Ja ruokkoa itsesi...

Seuraavalla väliajalla otti Arvi vettä pesuvatiin ja meni ulos rappusille. Siellä oli aivan pimeätä ja hieno sade tihkui yhä mustalta taivaalta. Se vilvoitti niin suloisesti hänen hiestä märkää ruumistaan – tuossa tiheässä sateessa tuntui olevan jotain kotoista. Hän muisti taas tuhotun kodin, onnettoman isän ja äitiparan. Uudelleen pusertui hänen huohottavasta rinnastaan nyyhkytys, hän tunsi itsensä niin sanomattoman yksinäiseksi.

Mutta hän käsitti, etteivät kyynelet auta, – täytyy vain kestää. Ja kai tämäkin sentään parempi on kuin nälkä ja paleltuminen. Kun hän valeli polttavia kasvojaan ja turvonneita huuliaan kylmällä vedellä, tuntuikin paremmalta...

Silloin kuului verstaasta naurua. Mitä – naurettiinko hänelle...? Miksi hän olikaan itkenyt...

Nyt hän vasta käsitti, että häntä oli taas lyöty syyttömästi niinkuin monesti ennen. Hänen mieleensä lennähti eräs kouluajan tapaus, jolloin hänen turvonneilta huuliltaan valui veri samalla lailla, ja hänen sielunsa syvyydestä luikerteli kylmä viha ja kostonhimo, niinkuin käärme luolastaan kevätauringon vaikutuksesta... Hän päätti hammasta purren maksaa jokaiselle kerran kaksinkertaisesti takaisin. Tuo päätös tyynnytti hänet kokonaan ja hän kuiskasi hiljaa itsekseen:

– Ooh – tuo värkmestari! Lyököön nyt vaan. Lyököön...

– Vastaanottamaan!

Arvi vavahti tahtomattaan, kuullessaan tuon terävän, raa'an äänen. Mutta samassa nousi taas äsken herännyt tunne, ja tehty päätös antoi hänelle uutta voimaa ja rohkeutta. Hän kosketti muodottomaksi turvonneita huuliaan, puri hampaansa yhteen ja astui sisään päätellen mielessään:

– Tulkoon nyt mitä tahansa! Minä en enää itke.

XII.

Kolme kuukautta oli kulunut Arvin oppiajasta, ja hän oli siinä ajassa muuttunut sangen paljon. Ensinnäkin ruumiillisesti.

Työ oli kyllä kuumaa ja uuvuttavaa, mutta hän oli tottunut niin ankaraan työhön, ettei pitänyt sitä niin tavattomana, kun ensin ehti perehtyä tehtäviinsä. Lisäksi hän kokeili yhtämittaa, miten voisi nopeimmin ja vähimmällä vaivalla suorittaa jonkun tehtävän, ja huomasi ilokseen, että sai esimerkiksi pellit puhdistetuiksi omaa menetelmäänsä noudattaen lähes puolta pikemmin kuin vanhempi oppilas. Siten hän sai lisää lepoaikaa, ja uunipoikana sai hän muutenkin nukkua vähän enemmän kuin toiset. Ja kun hän oli joka päivä syönyt suorastaan herkkuruokaa entiseen verraten, oli hän kasvanut ja voimistunut näinä kuukausina enemmän kuin ennen vuodessa. Ja hän oli päättänyt mahdollisimman pian tulla mieheksi.

Jo muutaman viikon kuluttua oli Arvin vallannut kuumeinen oppimis-into. Jos sällit voivat valmistaa leipiä noin tavattoman nopeasti, niin täytyy hänenkin oppia! Ja mitä pikemmin, sitä parempi.

Tosin värkmestari ensin jyrkästi kielsi koskemasta taikinaan, mutta Kajanderin välityksellä oli hän lopulta saanut ruveta opettelemaan. Ja päästyään ensin hiukan alkuun innostui hän niin, että harjoitteli kaikki väliajatkin, jolloin vanhempi oppilas kuorsasi säkkikasalla. Jo viikon kuluttua oli hän parempi kuin tämä, joka oli ollut opissa lähes vuoden. Ja kahden kuukauden jälkeen hän riitti eräälle sällille muutamien lajien valmistuksessa, mitä kaikki ihmettelivät. Värkmestarikin oli kokonaan muuttunut, kehui häntä ja haukkui toista oppilasta, joka tästä syystä oli alkanut vihata Arvia sydämensä pohjasta.

Eräänä yönä sattui omituinen tapaus.

Jussin, vanhemman oppilaan tehtäviin kuului m.m. kahden erikoistaikinan "kniippaaminen" ja myöhemmin leipien voiteleminen. Välillä oli hänellä pieni loma-aika, jolloin hän tavallisesti nukkui uuninnurkassa. Arvi sensijaan oli nytkin koko illan ollut "ylöslyömässä".

Kun Arvi aikoi lähteä uunia puhdistamaan, huomautti värkmestari:

– Jaa – lyö sinä vain ylös, koska tänä yönä on paljon työtä.

Ja sitten hän potkaisi uuninnurkassa makaavaa Jussia kylkeen ja ärjäisi:

– Ylös siitä! Uunia puhdistamaan!

Jussi nousi, hieroi silmiään ja kysyi epäröiden:

– Uunia puhdistamaan? Eikös Arvi uunia puhdista?

– Ei hän ehdi nyt, kun on niin paljon työtä, – sanoi värkmestari kiusoittavan tyynesti.

Jussi heitti sellaisen katseen Arviin, kuin olisi tämä ollut hänen verivihollisensa.

Mutta Arvi ei tätä huomannut. Hän oli kyllä iloinen saamastaan tunnustuksesta, mutta hänestä tuntui, että Jussille tehdään vääryyttä. Hän läheni värkmestaria ja sanoi hiljaa, arasti:

– Enköhän minä sentään puhdistaisi uunia...?

– Mikä on sanottu, se on sanottu! – lausui tämä ja lisäsi pilkallisesti:

– Vai pelkäätkö, ettei Jussi osaisi uunia puhdistaa? Ja toisetkin virnistelivät ja ivailivat.

– Sitä meidän Jussi oikein osaakin'!

– Se onkin ainoa, minkä hän osaa...

– Niin, nähkääs – Jussi aikoo ottaa sen erikoisalakseen!

– Ahaa! Sentähden hän ei viitsikään ruveta ylöslyömään. Hän katsoo sen turhaksi ajanhukaksi leipurille...

Sällit nauroivat ja Jussi alkoi vaieten puhdistaa uunia.

Arvin tuli kovasti sääli toveriansa, – tuo oli sentään liikaa. Mutta miksei hän myös koettanut opetella vastaista työtään. Makaili vain niinkuin mikäkin...

Arvi oli juuri saanut pellin täyteen ja vei sen orsille, uunin läheisyyteen. Kun hän kääntyi poistuakseen, sutaisi Jussi märällä, tuhkaisella puhdistus-sutilla häntä kasvoihin.

Hämmästyneenä katsahti hän Jussiin ja huomasi heti, että nyt oli tosi kysymyksessä; toinen oli hellittänyt sutista ja läheni häntä hampaitaan kirskuttaen ja murisi kuin äärimmilleen ärsytetty koira.

Jussi oli yhdeksäntoistavuotias ja miltei täysikasvuisen miehen kokoinen, mutta samassa hänen leukaansa paukahti sellainen nyrkinisku, että hän kaatui selälleen.

Kaikuva naurunpuuska räjähti heti sällien puolelta, eräs heistä juoksi esiin ja huusi innostuneena kuin hevoshuijari:

– Pojat! Nyt saatte tapella, niin paljon kuin tahdotte – mutta ei aseita! Eikö niin?

– Hyvä! Hyvä! – huusivat kaikki hyväksyen.

Kaikki lopettivat työnsä ja keräytyivät poikain ympärille niinkuin sudet uhriensa ympärille. Ja omituinen, ahnas kiihko kiilui heidän silmissään – ehkä samanlainen tunne, joka saattaa espanjalaisen uhraamaan viimeisen roponsa päästäkseen katselemaan härkätaistelua...

Jussi hyökkäsi hammasta purren Arvin kimppuun, mutta tämä livahti sivuun, pisti jalkansa hyökkääjän eteen ja iski tätä korvan alapuolelle. Jussi lennähti mahalleen hyvä-huutojen ja naurun säestämänä, ja kun hän iskusta ja raivosta pökertyneenä hypähti seisaalleen, syöksyi toinen notkeana kärppänä hänen jalkoihinsa, temmaten hänet taas selälleen...

Naurunrähäkän seasta kuuli Arvi vastustajansa vimmastuneen mörinän, ja väistäessään tämän iskua hän ponnahti taaksepäin ja tölmäsi seinään. Silloin sai Jussi hänestä kiinni ja alkoi ähkyen ja puhkuen painaa häntä seinää vasten, niin ettei Arvi ensin voinut jäsentä järkähyttää. Hän tunsi toisen hivuuttavan kouraansa hänen kurkkuansa kohden; hän riuhtasi niin että silmissä säkenöi, mutta Jussi pysyi jaloillaan, ja ikäänkuin hyvin kaukaa kuului seuraavia ääniä:

– Kyllä Jussi sentään isäntä on!

– Älä vielä sano! Kyllä minun poikani voittaa.

Viimeisen tunsi Arvi Kajanderin ääneksi. Ja samassa hän lennähti lattialle selälleen – Jussin alle.

Yhtenä välähdyksenä käsitti Arvi, että hänen käy nyt huonosti, jollei itse pääse ylös. Viimeiset voimansa jännittäen sai hän toisen kätensä irti ja iski rystysillään Jussia suoraan silmään. Kun tämä älähtäen kohotti päätään, sai hän kokonaisen iskusateen, joka sokaisi hänet, ja veri pursahti punaisena sieraimista. Hänen täytyi hellittää, jolloin Arvi livahti ylös, ja nyt lennähti toinen vuorostaan lattialle – ja taas kajahti nauru ja hyvä-huutojen rähäkkä entistä äänekkäämpänä.

Taistelu jatkui ja Jussi oli yhä saavana puolena. Hän ei voinut väistää Arvin salamannopeita iskuja, mutta tämä väisti aina, hyppi joka puolella notkeana, nopeana kuin noiduttu, ja iski yhtämittaa. Mutta Arvi alkoi väsyä, ja kun hän ei tuntenut mitään erikoista vihaa Jussia kohtaan, koetti hän lepyttää tätä ja kuiskasi hengästyneesti:

– Älä Jussi ... lakkaa jo... Älä enää...

– Joko – tekee – hienoa...

Hän huohotti vaivaloisesti sanan kerrallaan, mutta viimeinen muistutti raakaa riemuhuutoa, ja hänen veriset kasvonsa olivat niin kamalat, että Arvi tiesi olevansa hukassa, jollei pysty puolustautumaan. Ja katsojain nauru todisti, että hän oli ihan yksin. Hän tunsi tulisen vihan tulvahtavan sydämeensä. Se hyrskähti huumaavan myrkyn lailla läpi ruumiin karkoittaen väsymyksen ja jännittäen joka jäsenen kuin teräsvieteriksi, se terästi hänen valppautensa ja huomiokykynsä äärimmilleen. Hän näki jo Jussin katseesta, että tämä aikoi lyödä, ja kun tämä sitten iski kaikin voimin, kumartui Arvi tyynesti ja iski toista salamannopeasti silmään, leukaan, kunnes tämä kaatui tuskasta älähtäen...

Nuo iskut raivostuttivat ja pökerryttivät Jussin äärimmilleen; hän nousi ja hyökkäsi möristen eteenpäin. Arvi livahti kylmästi sivuun ja iski hänet uudelleen maahan, samalla tarkasti varoen, ettei toinen pääsisi häneen kiinni...

Arvi ei tietänyt, miten kauan taistelua oli kestänyt; hän tunsi vain jonkun raskaan valtaavan olemuksensa, hänen jäsenensä jäykistyivät, huomiokyky ja tarmo tylsistyi; vihakin alkoi haihtua ja outo, herpaiseva välinpitämättömyys hiipi hänen mieleensä ja kaikki häilyi himmeänä ja sekavana. Ja sitten hän yhtäkkiä huomasi tapahtuneen sen, jota oli koko ajan pelännyt: hän oli selällään säkkikasalla Jussin alla, joka koetti painaa hänet lattialle.

Arvin hämärtyvissä aivoissa välähti salamana kylmä totuus: hukassa. Hän näki verisen nyrkin putoavan kasvoilleen, käänsi päätään ja tunsi tuskallisen iskun miltei repäisevän korvan irti päästään...

Kun hän näki nyrkin kohoavan uuteen iskuun ja sen yläpuolella raivosta vääristyneen, verisen naaman, leimahti hänessä vielä kerran niin hurja epätoivon vimma, että katsojain kehoitushuudot vaikenivat. Hän sai potkaistuksi Jussia vatsaan, ponnahti pystyyn, ja jännittäen viimeiset voimansa kohdisti hän Jussin leukaan nyrkiniskun, joka lennätti tämän selälleen. Villisti karjaisten syöksähti Arvi kaatuneen kimppuun, ja viimeinenkin järki, koko maailma katosi kohisevaan, mustaan usvaan, jossa häilyi irvistävä, verinen naama. Hän ei nähnyt muuta kuin nuo kirotut kasvot, hän ei tuntenut muuta kuin sen hurjan, pimeän voiman, joka pakoitti iskemään, ruhjomaan, tappamaan...

Arvi tuli järkiinsä vasta kun huomasi Jussin makaavan liikkumattomana, ja hän vaipui väristen ja huohottaen säkkikasalle. Rinta oli kuin halkeamaisillaan, kurkussa korisi, kirveli ja poltti kuin tulessa. Kajander taputti häntä olalle ja lausui kehuen:

– Sillä tavalla minun poikani iskee!

– Hyvä, hyvä! – kuului muitakin hyväksyviä ääniä.

Mutta sällit eivät enää nauraneetkaan. Arvi kohotti koneellisesti katseensa, ja ikäänkuin verisen, häilyvän usvan lävitse näki hän muutamia kummallisesti tuijottavia katseita, – mutta kukaan ei puhunut mitään.

Kauhea nääntymys, inho ja katumus täytti Arvin sydämen, kun hän näki, miten tunnoton Jussi raukka tukehtuneesti koristen alkoi kieritellä itseään jauhojen ja veren tahraamalla lattialla, – ja yhä pursui veri joka henkäyksellä hänen suustaan ja nenästään...

Jos he olisivat olleet kahden, olisi Arvi itkien heittäytynyt voitetun kaulaan ja pyytänyt anteeksi. Mutta nyt hän istui vain säkkikasalla joka jäsen väristen tuskallisesta nääntymyksestä ja jok'ainoa koriseva hengenveto tuntui tarttuvan kirvelevään kurkkuun kuin rautakynsin. Ikäänkuin sekavan unen lävitse eroitti hän seuraavia ääniä:

– Kas niin, Arvi!

– Siinä on poika!

– Sinähän olet mies!

Yltäänsä verisenä ja surkean näköisenä kömpi Jussi vihdoin vaivaloisesti ylös lattialta; hänen toinen silmänsä oli ummessa, huulet repaleina ja nenä turvonnut muodottomaksi möhkäleeksi. Äänettömänä meni hän patanurkkaan, otti pesuvatiin lämmintä vettä ja lähti ulos pesemään itseänsä, – ja Arvi muisti ensimmäisen yönsä täällä, jolloin oli samoin poistunut ulos. Hän tunsi yhä suurempaa katumuksen sekaista katkeruutta.

Arvi kosketti vaistomaisesti kasvojaan ja huomasi tyydytyksellä, ettei hänen kasvoihinsa ollut sattunut yhtään iskua – korvaa vain kirveli ja ikenistä vuoti vähän verta. Mutta hänen ruumiinsa oli aivankuin rusentunut, se värisi kuin vilutaudissa, pieninkin liike tuotti tuimaa tuskaa ja hiki vuoti yhä virtana.

Hän istui yhä säkkikasalla kuin huumaantuneena ja kuuli taas joitakin ylistyssanoja ikäänkuin jonkun koneen huminan seasta. Hän alkoi tuntea yhä suurempaa katkeruutta ja inhoa: tietysti he yhtä mielellään olisivat katselleen, kun hänet olisi hakattu veriseksi, tiedottomaksi, – ellei olisi kyennyt puolustautumaan. Ja taas hän sääli Jussia.

Hän ei enää ajatellut, että Jussi oli syyttä hyökännyt hänen kimppuunsa, ei muistanut että tämä oli jo mies; hän näki vain että tämä oli saanut ankarasti selkäänsä – toisten huviksi. Hän painoi kasvot käsiinsä ja suuret hikipisarat tipahtelivat hänen vapisevien sormiensa lomitse veriläiskäiselle lattialle.

Näytelmän ihailijat olivat muuttuneet omituisen noloiksi ja äänettömiksi; jotkut naurahtelivat väkinäisesti ja kääntyivät vähitellen työhönsä. Ja vieläkin kuuli Arvi epäselvästi muutamia huomautuksia:

– Se poika on koko piru...

– Tavattoman nopeasti se iski!

– Se osaa lyödä!

– Osaa se...

– Ei olisi pitänyt sentään, – alkoi joku vakavasti. Jussin naama on niin kamalan näköinen, että äijä huomaa sen heti aamulla... Nostaa metelin.

– Ooh – jättäkää se minun huolekseni, – sanoi värkmestari naurahtaen. – Kyllä minä sen asian selitän.

– Hyvä on! – sanoi äskeinen ääni. Ja sällit alkoivat laulaa:

    "Vi äro herrar och gesäller,
    som vandrar världen rundt omkring.
    Ingen fan kan oss befalla,
    knappt den som kronan har."

[Me oomme herroja kisälleitä, me käymme ympäri maailmaa. Kukaan piru ei komenna meitä, tuskin kruunupäisetkään.]

XIII.

Tuosta tappelusta oli Arville odottamaton, suorastaan uskomaton seuraus: hänestä tuli kaikkien suosikki!

Heti aamulla joutui Arvi ihan ymmälle kohdatessaan mestarin; hän odotti ankaraa moitesaarnaa ja näkikin mestarin myhäillen tarkastelevan häntä ohimennessään! Palvelustytöt hymyilivät aamiaisen aikana, sällitkin muuttuivat ystävällisiksi; eräskin kertoi toisena päivänä tuttavalleen tuon tapauksen ja kehuskeli, miten reilu sälli siitä pojasta tulee. Vieläpä värkmestarikin oli siitä lähtien kuin toinen.

Muutaman päivän kuluttua tiedettiin koko talossa tuo suuri tapaus! Kun Arvi käveli pihan poikki, heittivät nuoret palvelustytöt ja puotimamsellit häneen ihailun ja kauhunsekaisia silmäyksiä, – niinkuin kauniiseen, vaaralliseen petoon, joka on päästetty eläintarhasta kokeeksi kuljeskelemaan ihmisten joukkoon! Kaiken muun lisäksi näytti se kohottaneen hänen työtaitoansakin: hän pääsi sällien kanssa "ylöslyömään" ja Jussi parka ajettiin armotta uudelleen uunipojaksi! Ja tämä suosio johtui vain siitä, että hän oli raa'asti ja taitavasti tapellut, peitonnut säälittä vastustajaansa!

Tämä vaikutti voimakkaasti Arvin herkkään luonteeseen: raaka voima tuottaa siis tuollaisia etuja. Kun hän muutenkin oli päättänyt kostaa kärsimänsä vääryydet, päätti hän peruuttamattomasti kehittää itsensä niin voimakkaaksi ja taitavaksi, ettei kukaan uskalla loukata häntä, että hän kaikkialla pystyy pitämään puoliaan, vastaamaan miestä missä tahansa.

Sen päämäärän saavuttamiseksi alkoi Arvi heti työskennellä kaikella tarmollaan.

Samaan liikkeeseen oli hiljattain tullut työhön nuori, pääkaupungissa opinkäynyt sälli, joka oli innokas voimailija. Arvi alkoi heti harjoitella hänen kanssaan painonnostoa ja erilaisia voimistelutemppuja. Huomattuaan miten ihmeteltävän pian Arvi kehittyi voimassa ja taitavuudessa, kysyi sälli eräänä päivänä, tahtoisiko Arvi harjoitella ranskalaista painia, joka oli levinnyt pääkaupunkiin ulkomaalaisten ammattipainijain kautta. Arvi myöntyi ilomielin, ja siitä lähtien kävivät he joka päivä harjoittelemassa tallin vinnillä heinien päällä. Ensin oli opettaja liian ylivoimainen, mutta muutaman viikon harjoitusten jälkeen alkoi Arvi menestyksellä puolustautua, sillä opettaja oli verrattain pienikokoinen.

Nämä harjoitukset vaikuttivat yhä edullisemmin Arvin ruumiilliseen kehitykseen: hänen kokonsa ja voimansa lisääntyi ihmeteltävän nopeasti, samalla kuin lihakset vahvistuivat ja kehittyivät päivä päivältä. Se johtui suurimmaksi osaksi muuttuneesta ravintojärjestyksestä, mutta tuollaiset ponnistukset ja liikunto edistivät ruuansulatusta niin, että hän ei menettänyt ruokahaluaan niinkuin toiset. Sielullisestikin se oli hänelle eduksi: hän ei muistanut niin paljon jumalakysymystä eikä muita onnettomuuksia.

Muuten oli elämä siellä niin outoa ja luonnonvastaista, ettei Arvi voinut siitä pitää. Välistä tuntui ikäänkuin kaikki olisi ollut ikävää unta, josta ei voi herätä, tai olisi loppumaton yö peittänyt koko maailman. Hän luuli vähitellen tottuvansa tuohon elämään, mutta sensijaan alkoi se tuntua yhä uuvuttavammalta ja hänen täytyi valvoa yhä enemmän. Jo illalla alkoi rasittava yö kuumassa, ummehtuneessa verstaassa, jatkuen yhtämittaa seuraavaan aamupäivään. Sitten nukkumaan usein vain 4-5 tunniksi – eikä milloinkaan vaihtelua.

Arvi oli alussa itsekseen ihmetellyt, miksi sällit aina olivat niin synkän näköisiä; ei koskaan kuulunut iloista naurua, – sekin oli aina omituisen katkeraa tai sitten pilkallista. Mutta nyt kun hän joutui valvomaan miltei yhtä paljon kuin sällitkin, oli hän alkanut ymmärtää: he olivat aina väsyneitä, unisia.

Arvi oli kuvitellut, että elämä on täällä jotenkin parempaa, valoisampaa: luetaan hyviä kirjoja, käydään lauluseuroissa ja muissa sellaisissa. Ja täällä ei kukaan lukenut, ei kuulunut mihinkään yhdistykseen, kukaan ei puhunut tärkeistä kysymyksistä.

Nyt hän alkoi vähitellen käsittää, että heillä ei ollut mahdollisuutta sellaiseen. He olivat aina työn päättyessä liian väsyneitä voidakseen ajatella mitään muuta kuin nukkumista. Ja sitten taas unisina vuoteelta työtön – työstä väsyneinä vuoteeseen. Kuvitellessaan miten sellainen elämä jatkuu vuodesta toiseen, tunsi hän hämärästi, että se oli syynä sällien juopotteluunkin. Hän muisteli heidän puheitaan ja laulujaan ja ymmärsi, että he siten koettivat unhoittaa elämänsä surkeuden ja toivottomuuten. Miltei jokaisena lauantaina lähetettiin renki ostamaan viinaa tai konjakkia, ja illalla alkoi juonti. Mitä pitemmälle juhlaa jatkui, sitä sekavammaksi ja äänekkäämmäksi kiihtyi puheensorina. Siinä kuuli kaskuja: leikillisiä, surullisia ja ruokottomia; siinä kerrottiin kärsimyksistä, seikkailuista, puhuttiin totta ja valhetta, laulettiin, naurettiin, – joskus itkettiinkin. Kerran syntyi tappelukin. Tuollainen helvetillinen konsertti kiihtyi yhä hurjemmaksi sitä mukaa kuin aamu läheni, ja yhä sakeneva savupilvi peitti juhlijat sisäänsä salaperäisen, harmaan sumun lailla. Arvi koetti nukkua ylisängyssään, mutta silloin kajahti taas kirous, hihkaisu tai naurunpuuska, ja kellertävästä harmaudesta häämöitti häilyviä haamuja – ikäänkuin kadotettujen sielut jossakin helvetin huuruisessa onkalossa. Kerran hän hypähti ylös kauhusta kirkaisten ja iski päänsä kattoon, mikä herätti rajun naurunpuuskan. Vasta aamulla hän voi vähän nukkua, – ja niin pakotti Arvin päätä sunnuntaisin yhtä ankarasti kuin sällienkin.

Näinä surullisina öinä kasvoi Arvin terveeseen mieleen syvä inho ja vastenmielisyys väkijuomiin ja tuollaiseen elämään. Siellä oli monta sälliä, joista hän piti hyvin paljon, jotka muussa suhteessa olivat kerrassa miehekkäitä ja järkeviä miehiä. Nähdessään sellaistenkin joutuneen juomahimon orjiksi, päätti hän, ettei koskaan rupea juomaan.

XIV.

Kerran sattui taas tapaus, joka koski kiusallisesti Arviin mutta samalla johti hänen tiedonhalunsa uudelle suunnalle ja antoi sille voimakkaan alkusysäyksen.

Kun hän vei eräänä päivänä leivoksia puotikamariin, lajittelivat puotitytöt parhaillaan leipiä. Nuorempi noin viisitoista-vuotias tyttö, joka oli monta kertaa osoittanut suurta mielenkiintoa Arvia kohtaan katsoi häntä nytkin pitkään ja omituisesti; sitten nyhjäisi hän vanhempaa toveriaan hihasta ja sanoi hiljaa ruotsiksi:

– Tuo Arvid on kerrassaan kaunis poika...

– Älä vain rakastu häneen! – varoitti toinen leikillisesti nauraen. – Katsopa vaan, miten tuliset silmät hänellä on...

Nuorempi punastui ja naurahti hämmentyneenä.

Arvi seisoi ensin kuin puusta pudonneena. Mutta hän oli kuullut nimensä kuiskattavan ja huomasi katseistakin että nauru koski häntä; hänen katseensa leimahti veri karkasi kasvoihin, eikä hän saanut sanaa suustaan. Kun tyttö yhä nauroi, kuohahti hänessä kiihkeä katkeruus, mutta hän hillitsi itsensä ja kysyi hiljaa, läpitunkevasta:

– Minkätähden te minua nauratte?

Silloin purskahti vanhempikin nauruun ja nuorempi juoksi hämillään puotiin.

Arvi hyökkäsi ulos ja hänen katkeruutensa kiihtyi kuohuvaksi kiukuksi. Hän ei mennyt heti verstaaseenkaan, vaan poikkesi puuliiteriin ja alkoi vimmoissaan pilkkoa puita. Kun hän hetken kuluttua hengästyneenä taukosi, tuntui aivankuin se olisi hieman helpoittanut...

– Mokomakin letukka! Irvistelee tietysti sentähden, että minä olen maalta! Ehkä olivat saaneet tietää senkin, että isä oli vankeudessa... Oo – kyllä hän sen muistaa. Ja tuollaista kieltä sitten soperretaan – ettei hän ymmärtäisi...

Ahaa! Hänen aivoissaan välähti uusi, omituinen ajatus: hän opettelee tuon kielen! Silloin eivät ainakaan hänen tietämättään irvistele. Koska hän oli koulussa paras, niin kyllä hän sen oppii – siinä kuin tuollainen tytönkietanakin...

Hänen vihansa vaimeni heti, ja sitä seurasi kuumeinen toimintahalu. Hänen täytyy oppia ruotsia – ja oikein pian.

Koska parhaillaan leikattiin korppuja eikä hänellä ollut kovaa kiirettä, meni hän suoraa päätä värkmestarin luokse ja pyysi päästä hiukan ulos.

– Mitä sinä ulkona teet? – kysyi tämä.

– Minun pitäisi mennä puotiin ... sellaiseen, josta saisi ostaa erään kirjan...

– Vai kirjan! No, mene vain. Tässä onkin kirjakauppa aivan lähellä – hiukan vasemmalle...

Arvi otti pois esiliinansa, puki takin ylleen ja lähti ulos. Eikä kauaksi tarvinnut mennäkään, ennenkuin hän näki suuren näyteakkunan, joka oli täynnä kirjoja.

Hän astui sisään ja kysyi hiukan epäröiden:

– Saisiko teiltä ostaa sellaisen kirjan, jonka avulla oppisi puhumaan ruotsia?

Kirjakauppias toi hänen eteensä monta kirjaa, mutta Arvi oli yhtä ymmällä; hän ei tietänyt mikä niistä olisi paras ja lopulta hän tiedusteli asiaa.

– Opettaako sinua kukaan? Miten aiot opiskella? – kysyi kirjakauppias.

Arvi rohkaisi mielensä ja kertoi, että hän oli maalta tullut oppiin ja nyt tahtoi opetella ruotsia.

– No, ota tämä Alkeiskirja, – neuvoi kauppias ystävällisesti. – Se on siihen tarkoitukseen paras. Ja pyydä, että joku sälleistä neuvoo sinua hiukan.

– Mitä se maksaa? – kysyi Arvi.

– Kaksi markkaa.

Arvin rinnassa hytkähti ilkeästi, ja sitten sanoi hän hiljaa:

– Sitten täytynee jättää... Minulla ei ole niin paljon rahaa...

– No, minkäverran sinulla olisi?

– Ei ole kuin markka neljäkymmentä penniä, – vastasi Arvi alakuloisesti.

– Minä annan sen sillä hinnalla sinulle.

– Onko se totta?

Arvi oli vähällä hypähtää ilosta, kun kauppias hymyillen toisti lupauksensa ja alkoi kääriä kirjaa pakettiin. Sydämellisesti kiittäen kirjakauppiasta juoksi hän takaisin.

Jo ensimmäisenä väliaikana istahti hän säkkikasalle ja alkoi tutkia kirjaansa.

Silloin Kajander tuli hänen viereensä ja alkoi kysellä miksi hän tuon kirjan oli ostanut. Arvin vastaukset miellyttivät häntä niin, että hän huudahti innostuneena:

– Niin poikaseni! Niin sitä pitää! Ja nyt alan minä opettaa sinua. Sitten kun olet oppinut ruotsia, saat ruveta lueskelemaan! Kas tieto se on, joka vie eteenpäin.

Arvi oli aivan suunniltaan ilosta, ja hän alkoi niin kiihkeällä innolla lukea Kajanderin johdolla tuota Alkeiskirjaa, että se tarttui opettajaankin. Hän alkoi yhä enemmän pitää oppilaastaan, ylistäen kaikille tämän tavatonta muistia ja oppimiskykyä. Väliajoilla he keskustelivat ruotsiksi, ja Kajander opetti häntä ääntämään oikein – eikä hänen kertaakaan tarvinnut toistamiseen neuvoa samaa sanaa.

Muutaman viikon kuluttua osasi Arvi koko kirjan ulkoa; ruotsinkielistä puhetta hän ymmärsi nyt verrattain hyvin ja osasipa itsekin puhua tavallisia asioita.

Kieliopiskelusta huolimatta ei hän yhtenäkään päivänä unohtanut voimisteluharjoituksia.

Mutta jumala-kysymys unohtui...

Edelläkerrotun kohtauksen jälkeen ei Arvi ollut kertaakaan tervehtinyt nuorta puotityttöä, ei edes katsahtanut häneen vastaantullessa.

Mutta eräänä päivänä, kun he tulivat pihalla vastakkain, seisahtui tyttö ja kuiskasi arasti:

– En minä silloin nauranut teitä...

Hänen nuoret kasvonsa karahtivat tulipunaisiksi, hän kohotti rukoilevan katseensa, ja tuo värisevä sana "teitä" vaikutti kummallisesti Arviin – kukaan ei ollut häntä noin puhutellut. Ja muutenkin oli tyttö niin tavattoman kaunis ja herttainen, seisoessaan siinä punastuneena ja hämmentyneenä, että kaikki viha ja kauna katosi Arvin mielestä. Lämmin aalto tuntui läikähtävän hänen rinnassaan, ja huomaamattaan hän tarttui äkkiä tytön käteen, sammaltaen iloisesti:

– Ei se mitään ... minä itse olin tyhmä...

– Ei, ei! – vastusti tyttö innokkaasti. – Kyllä siinä oli minunkin syytäni! Mutta älkää enää olko vihainen...

Tytön silmissä kuvastui niin vilpitön pyyntö ja muutakin, jota hän ei vielä ymmärtänyt, että se saattoi hänet aivan suunniltaan. Hän tarttui uudelleen tytön pikku käteen, puristi sitä voimakkaasti ja sanoi posket hehkuen:

– En koskaan!

– Miten te olette hyvä! – kuiskasi tyttö ja puristi vastaan vapisevilla sormillaan. Sitten katosi hän juoksujalkaa puotikamariin ja Arvi jäi seisomaan keskelle pihaa, ja vasta nyt hän huomasi verstaan ikkunassa sällien nauravia kasvoja.

Kun Arvi astui sisään, rähähti äänekäs nauru, ja leikilliset huudahdukset syöksähtivät vastaan kuin paarmaparvi:

– Onneksi olkoon!

– Kas Arvia, kun on jo sussun ottanut...

– Nuorena on vitsa väännettävä!

– Pian minun poikani kaikki tekee! – kehasi Kajanderkin.

– Miksi et suudellut myöskin? – kysyi hänen painitoverinsa.

– Niin, kyllä näkyi, ettei kieltoa olisi tullut. Muulloin olisi Arvi suuttunut, mutta nyt hän ei voinut; hän oli niin iloisella tuulella – eikä hän oikein tietänyt miksi. Hän hymyili vain vastaamatta mitään ja meni työhönsä.

Mutta siitä päivästä lähtien pitivät sällit puotityttö Mariaa Arvin "morsiamena".

Vähän jälkeenpäin huomautti Kajander, ettei Arvin enää kannattanut yhtämittaa jatkaa kieliopintoja, vaan saisi hän ruveta lueskelemaan. Ja kun Arvi kertoi, että oli koulussa historiasta pitänyt eniten, hankki Kajander jostakin lainaksi useita historiallisia teoksia erään ruotsinkielisenkin. Ja nyt alkoi lukeminen!

Työn päätyttyä ei Kajander antanut hänen lukea riviäkään, vaikka Arvi puoliväkisin tahtoi lyhyestä makuuajasta huolimatta niin tehdä. Mutta kaikki väliajat hän luki – ellei voimistellut.

Ne kaksi, lukeminen ja ruumiinharjoitukset, näyttivät olevan hänen elämänsä intohimot. Hän ei enää tehnyt työtäkään sillä harrastuksella kuin ennen. Yhä nopeammaksi hän kyllä kehittyi siinäkin, mutta hän kiirehti senkin tähden, että pääsisi pikemmin lukemaan tai voimistelemaan!

Vain silloin kun äidiltä tuli kirje, unohti hän kaikki muut. Ja viime aikoina oli hän useasti tuntenut itsensä selittämättömän iloiseksi, kun Maria tuli häntä vastaan. Hän hymyili ja katsoi niin omituisesti – ikäänkuin olisi tahtonut rukoilla Arvilta jotakin.

Mutta Arvi ei sitä sen tarkemmin ajatellut – eikä ymmärtänyt.

XV.

Oli lauantai-ilta.

Työ oli päättynyt ja Arvi istui kamarissa lukien suurella mielenkiinnolla Nuijasodan historiaa. Sällit palasivat myös vähitellen illalliselta.

Kun kaikki olivat saapuneet, nosti värkmestari mahtavan konjakkipullon pöydälle ja aukaisi sen juhlallisen äänettömyyden vallitessa. Sitten hän täytti tärkeän näköisenä lasit, ja kaikki sällit kokoontuivat pöydän ympärille.

Paitsi Jalkanen! Tämä oli omituinen, hiljainen sälli, jolla oli laihat, harmahtavan kalpeat kasvot. Hän soimasi aina toisten juopottelua ja vihasi naisia, jonka tähden hänestä usein laskettiin pilaa. Sen lisäksi kuului hän Nuorten Miesten Kristilliseen Yhdistykseen, eikä koskaan väsynyt uhkaamasta kadotuksella ja Jumalan rangaistuksella suruttomia tovereitaan.

Juhla alkoi.

Alussa olivat miehet verrattain hiljaisia. Mutta alkoholin vaikuttaessa kirkastuivat väsyneet katseet; kuului naurua, ja vilkas puheensorina ei tauonnut hetkeksikään. Sällit kertoivat seikkailuistaan ja muistoistaan, ja varsinkin ulkomaanmatka-kertomukset olivat haluttua tavaraa. Silloin Jalkanenkin välillä nosti nenänsä kirjasta ja heitti moittivan katseen sorisevaa miesjoukkoon.

Juhla oli jatkunut jo toista tuntia, päihtymys alkoi jo ilmetä miesten kasvoilla, mutta mitään melua tai epämiellyttäviä puheita ei kuulunut. Mutta kun yhä kallisteltiin laseja, näytti Jalkanenkin menettävän malttinsa; hän liikahteli levottomasti, ryiskeli ja vihdoin voimatta vaieta sulki, kirjansa ja huudahti paheksuen:

– Mutta minkätähden te nyt taas juotte tuollalailla? Sinäkin Harju! Huomenna taas sairastat koko päivän!

Puhuteltu, pieni, laiha mies, joka ei paljon puhunut selvänä ollessaan, tuijotti Jalkasta hetken ja vastasi halveksivasti:

– Sinä et sitä ymmärrä! Mutta teille, toverit, minä voin sanoa, että hänellä tavallaan on oikein. Ei meidän pitäisi juoda.

Kaikki muistivat, että Harju toisinaan humalassa ollessaan saattoi olla suorastaan säkenöivän pilkallinen, ja odottaen jotain hauskaa huusivat he nauraen:

– Hyvä, Harju!

– Tietysti sinä et tahdo juoda!

– Jalkasen kylvö on langennut möyheään maahan!

– Ehkä perustamme raittiusseuran...

– No niin – kas niin pojat! Mitäs minun pitikään sanoa? – alkoi Harju hiljaisuutta vaatien. Hän löi kädellään otsaansa ja omituinen jännitys kuvastui hänen terävillä, juopuneilla kasvoillaan, kun hän taas jatkoi:

– Niin pojat, se mitä nyt sanon, on hieman omituista – ja te voisitte luulla, että minä olen juovuksissa... Mutta minä en ole – en jumalavita!

– Ethän sinä ole!

– Ethän sinä ole koskaan ollut!

– Etkä tule kai olemaankaan...

Nämä sutkaukset synnyttivät uuden naurunpuuskan. Harju nauroi ensin mukana; mutta sitten hän muuttui vakavaksi, kohotti kättään ja sanoi harvakseen, juhlallisesti:

– Pojat! Älkää naurako Harjulle tällä kerralla. Se on totta, mitä hän sanoo! Ja hän sanoo: älkää juoko niin paljon.

Uusi naurunpurskaus räjähti pienessä, tupakansavun täyttämässä huoneessa. Mutta nyt ei Harju enää nauranutkaan; hänen katseensa siirtyi surunvoittoisena miehestä toiseen, ja sitten hän lausui hiljaa, hitaasti:

– Niin, minä tiesin, että te nauratte, kun minä kiellän teitä juomasta, "Juoppo-Harju" – minä, joka olen aina juonut ja tulen aina juomaan.

– Niin, myönnäthän veliseni, että se haiskahtaa hieman entisen papin saarnalle: älkää tehkö kuten minä teen, vaan niinkuin käsken! – huomautti värkmestari leikillisesti. Ja toinen lisäsi:

– Mutta sinusta olisi tullut hyvä pappi!

– Siinä virassa sinä olisit lihonnutkin vähän enemmän.

Ja Kajander sutkautti vielä:

– Onhan kai helpompaa muovata sielu joksikin taivaalliseksi piparkakuksi, kuin vääntää suurta ranskanpullataikinaa.

Taas naurettiin.

– Niin, se on totta, mitä te sanotte, – myönsi Harju synkästi. – Mutta veljet, oletteko koskaan ajatelleet, miksi minä juon?

Kaikki olivat luulleet, että Harjun omituiset sanat sittenkin olivat esipuhetta johonkin hienoon kaskuun; mutta nyt he huomasivat hänen olevan tosissaan ja vaikenivat heti.

– Silloin kun minä tulin oppiin, oli toisenlaiset ajat, – kertoi Harju entistä hiljaisemmalla äänellä. – Ei silloin päässyt edes miehen kirjoihin, ellei juonut! No niin, silloin minäkin sen konstin opin. Ja vähitellen on sitten tullut sellaiseksi, ettei voi ilman olla. Jospa tietäisitte, miten monta kertaa olen koettanut, päättänyt etten juo – ja kuitenkin juon...

– Et ole pyytänyt apua ylhäältä! – keskeytti Jalkanen.

Sällit naurahtivat katkerasti ja pilkallisesti, ja Harju jatkoi niinkuin ei olisi muka lainkaan kuullut keskeytystä:

– Ja tiedättekö, miksi en voi laata?

– Emme, emme! – huusivat kaikki vilkkaasti; he aavistivat, että juttu nyt kääntyisi uuteen suuntaan.

– Minä juon maailman pahaintekojen tähden, – lausui Harju hitaalla ja juhlallisella äänellä.

– Miten niin?

– Selitä...

– Ensiksikin siitä surusta, että piru on ihmisten pikimustien syntien rangaistukseksi lähettänyt tuollaisia vitsauksia kuin tuolla nurkassa näette. Kyllä vanhaan aikaan kelpasi, kun se lähetti sotia, nälkävuosia, maanjäristyksiä ja ruttotauteja! Ne kiusasivat aikansa, ne antoivat sentään rauhassa ryypätäkin, mutta tämä ei tapakaan, vaan kiduttaa joka hetki, iankaikkisesta iankaikkiseen. Niin pojat! Eikö siinä ole syytä juoda, kun piru tuon mestarstykkinsä on lähettänyt juuri meidän kimppuumme? Vanhaan aikaan ei sekään olisi kehdannut tehdä reiluille sälleille noin hävytöntä konnantyötä...

Eivät itse sanat, mutta koko hänen olemuksensa muuttui niin vastustamattoman hullunkuriseksi, että toiset oikein vääntelehtivät naurusta. Jalkanen kivahti vihaisesti:

– Häpeä hiukan! Kyllä minä jumalanluoma olen paremmin kuin Harju.

– Minä näytän, että sinä olet nyt erehtynyt, – huomautti Harju. – Mutta sano ensin, vieläkö uskot, että Raamattu on kokonaan Jumalan omaa sanaa?

– Se on Hänen pyhää sanaansa, johon yksin luotan, enkä pety koskaan! – lausui Jalkanen kohottaen katseensa hurskaasti kattoon; mutta lisäsi epäluuloisesti: – Mutta mitä se tähän kuuluu?

– Kyllä se kuuluu! Siinähän Jumala itse kertoo luoneensa jo meidän esivaarimme Aatamin sellaiseksi, ettei tämä tullut toimeen ilman naista, ja miten hän itse leipoi tälle naisen ja käski rakastaa ja lisääntyä, ja mitä pyhempi Jumalan mies, sitä villimpi se on ollut naisten perään.

– Valehtelet! – keskeytti Jalkanen loukkaantuneena.

– Sinä syytät siis Jumalaa valheesta, – iski Harju nopeasti. – Hän itse kertoo raamatussa miten esimerkiksi Salomolla ja Taavetilla oli sadottain vaimoja. Miten Taavettikin murhautti uskollisen sotapäällikkönsä Urian ja ryösti tämän ainoan vaimon. Ja kun nämäkin olivat Jumalan omia kirjureita, jotka kirjoittivat Raamattua hänen sanelunsa mukaan, niin pitäisi hullunkin huomata, että kaikki Jumalan luomat miehet pitävät naisista.

– No, se on ihan pettämätön merkki! – vakuutti värkmestari ja muut myöntelivät nauraen.

Harju kohotti kätensä, rykäisi, ja hetken vaiettuaan hän lausui juhlallisesti:

– Koska me nyt olemme yksimielisiä, niin ottakaamme tämän asian vahvistukseksi ja mielemme virkistykseksi ryypyt.

Ehdotus hyväksyttiin ja toimeenpantiin suurella riemulla. Sitten Harju pyyhki suutaan ja kääntyi uudelleen Jalkasen puoleen:

– Siinä kuulet nyt, Jalkanen, mitä Jumalan sana todistaa! Mutta minä en tahdo tuomita ketään umpimähkään. Sentähden lupaan heti tunnustaa sinut jumalanluomaksi, jos sinä meidän edessämme Luteruksen postillan kautta juhlallisesti vannot ja vakuutat, että kaikesta sydämestäsi rakastat "Mäki-Maijaa"...

– Hyi! Saastainen! – sähähti Jalkanen syljeskellen ympärilleen, niinkuin tuo nimi jo olisi saastuttanut hänen suunsa, ja hänen äkäinen vastalauseensa hukkui hurjaan naurunrähäkkään. Sen vaiettua lausui Harju teennäisen moittivasti ja surullisesti:

– Kuinka sinä sentään saatoit sylkäistä? Sillä sinä tuomitsit itse itsesi. Sinä sylkäisit Jumalan suurimmalle käskylle: "Täyttäkää maa j.n.e." Sylkäisit Mäki-Maijaa, jonka Jumala on luonut miehille avuksi ja joka on uskollisesti koettanut täyttää kutsumuksensa...

Jalkanen heristi nyrkkiään, mutta kun hänen äänensä nytkin häipyi nauruun, käänsi hän naurajille äkäisesti selkänsä ja syventyi taas postillaansa.

– Ehkä nyt viimeinkin saamme olla rauhassa? – sanoi eräs nauraen.

– Mutta lakkaa nyt vihdoinkin luulottelemasta, että olisit jumalanluoma, niinkuin muut miehet! – päätti lopuksi Harju.

Lasit täytettiin ja miehet vahvistivat taas itseänsä väkevillä naukuilla. Äskeinen välinäytös unohtui kokonaan ja jonkun ajan kuluttua kiertyi mieliala uudelleen tuollaiseen, hieman surunvoittoiseen vireeseen.

Nousuhumalan reipas humahdus oli jo jättänyt heidät, ja ruumiillinen väsymyskin lisäsi tuota painostavaa tunnetta. Siksi täytyi pullosta taaskin ammentaa uutta voimaa ja virkistystä.

Mieliala ei vain tahtonut nousta, ja vihdoin Kajander, joka ei pitkään aikaan ollut sanonut mitään, alkoi puhua matalalla äänellä:

– Jos elämä olisi hiukan toisenlaista, niin ehkä sitä ei tulisi juotua näin paljon. Mutta kun ei pääse edes iltasin ihmisten sakkiin, kun viikon häärää tällä tavalla, niin enää ei jaksa mennä mihinkään. Ja niin täytyy edes jollain tavalla koettaa virkistää itseään, kun kaikki harmittaa, kun...

Häneltä näytti loppuvan sanat, mutta hetken kuluttua hän lisäsi synkästi:

– No niin! Me olemme kuin naudat navetassa!

– Nyt sinä puhuit totta, veli! – kuohahti Harju hypäten seisaalleen. – Vielä naudatkin pääsevät keväällä ahtaasta hinkalostaan ulos auringonpaisteisille niityille, mutta me olemme aina pimeässä verstaassa kelmeinä kuin rikkaruohot roskalaatikon alla, jonne ei koskaan aurinko paista, ei valaise eikä lämmitä... Ja kun sen tietää, niin täytyy juoda, jotta voisi unohtaa – unohtaa sen, että kaikki on roskaa.

– Niin se on, – myönsi joku hiljaa. Kaikki tuijottivat äänettöminä laseihinsa. Harju istahti jälleen ja nojaten päätään käsiinsä puhui hiljaa ja synkästi:

– Niinkuin minullakin, kun oli vaimo ja lapsi, pieni, pieni tyttönen... Ja hekin taisivat kuolla tavallaan puutteeseen, kun olin työttömänä – toisella puolella maata. En edes saanut tietää, että he olivat sairastuneet ... ennenkuin kaikki oli myöhäistä. Mitäs minun sitten enää väliä on... Juon, kunnes kuolen ja kuopataan jonnekin. Ehkä sitten on hyvä, kun ei tarvitse ajatella eikä muistella mitään...

Hänen äänensä alkoi vavista, hän painoi kasvot käsiinsä, ja hänen hartiansa vavahtivat muutaman kerran, mutta huokaustakaan ei kuulunut...

– Kas niin, vanha veikko! – virkkoi Kajander lohduttavasti ja löi häntä olkapäälle. – Älä sure enää vanhoja – ne eivät tule takaisin... Täytyy koettaa unhoittaa ne kokonaan – ja sentähden on paras ottaa naukku!

Se otettiin yksimielisesti, mutta Harju näytti vieläkin synkältä. Aivankuin häntä lohduttaakseen, kehoitti värkmestari reippaasti:

– Laulappas jotain! – Eikös se ole sakin päätös, että Harju laulaa?

Äkkiä hyppäsi Harju ylös ja huudahti teeskennellyn iloisesti:

– Älkää te pojat minusta välittäkö! Ja parasta on antaa hevosen surra – sillä on paljon suurempi pää kuin minulla. No, mitä minä laulaisin?

– Mitä tahansa!

– Päätä itse!

Harju otti vielä yhden kulauksen, nousi hiukan epävarmoin jaloin seisomaan ja alkoi laulaa erästä surullista laulua vielä kauniilla, tuntehikkaalla äänellään.

    "Enkä mä sure minun köyhyyttäni,
    Huh-hah, huh-hah, köyhyyttäni.
    Ja sydäntäni ei pistä pilkka.
    Niin kauan kun mulla on viuluni vaan,
    Huh-hah, huh-hah, viuluni vaan
    Ja leilissä viinan tilkka."

Tämä oli laulun viimeinen värssy, ja sanojen reippaasta uhmasta huolimatta värähti laulajan äänessä niin raskas alakuloisuus ja toivottomuus, että monen silmät kostuivat. He tunsivat, että tuo lyhyt laulu sisälsi heidän onnettoman toverinsa kadotetun elämän lohduttomaan loppuun asti.

Kukaan ei puhunut mitään, – ei muistettu edes ottaa ryyppyä. Kajander oli alkanut ajatuksissaan viheltää tuota samaa säveltä ja toiset tuijottivat synkkinä ja äänettöminä eteensä; Harju näytti kuuntelevan kuin tuskan jäykistämänä, ja äskeisen laulun sävel värisi niin kumman hiljaisena ja surullisena – niinkuin Harjun pikku tyttönen olisi jossain kaukana itkenyt isänsä särkynyttä elämää. Ehkäpä monet aavistivat, että heidänkin loppuelämänsä saattaa tulla samanlaiseksi kuin Harjun ja monen muun vanhan leipurinsällin. Olivathan he nähneet noita harmaapäisiä ikuisia "kiinalaisia" [työtön leipurinsälli], jotka eivät enää pääse työhön, koska nuorempia on yllinkyllin. Heillä ei ole kotia, ei perhettä, ei mitään turvaa; kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen, sateessa, tuiskussa ja kiljuvassa pakkasessa täytyy heidän yhä heikentyvin voimin raahustaa paikasta toiseen, saamatta koskaan levätä – he ovat todellisia Jerusalemin suutareita, vaikkei kukaan heistä välitä. Niinkuin nälkäiset, uupuneet muuttolinnut ilmestyvät he säännöllisesti väliaikojen jälkeen jonakin yönä verstaaseen; saavat kyllikseen "kiproota" [voista ja munista valmistettu paistos], lepäävät yön entisten oppilaittensa vuoteessa ja saatuaan jonkun pennin "reisurahaa" lähtevät... Jolleivät palaa, silloin tiedetään, että heidän matkansa on päättynyt... Aivan äskettäin oli eräs heistä löydetty istumassa hangella tienvieressä – kuoliaaksi paleltuneena.

Mutta yhtäkkiä eräs hypähti seisaalleen ja huudahti koomillisen tärkeänä:

– Rakkaat veljet! Älkäämme suruttomuudessa unohtako kristityn tärkeintä velvollisuutta – ryyppäämistä. Älkäämme olko niinkuin tyhmät neitseet, vaan kaatakaamme ahkerasti öljyä lamppuihimme.

– Oikein! Ilman sitä ei jaksa elää!

Kuului juopunutta, väkinäistä naurua, ja kun ryypyt oli onnellisesti tyhjennetty, kaatoi Harju samalla toisenkin, niinkuin ei voisi muuten olla. Sitten hän sanoi hiljaa ja synkästi:

– Kyllä se niinkin on, mutta koettakaa sittenkin, pojat, lakata – niinkauan kun vielä voitte. Se ei ole hauskaa, kun elämä tulee sellaiseksi helvetiksi, ettei enää voi olla juomatta.

Kukaan ei vastannut, he tuijottivat vain tylsästi harmaata savupilveä, joka yhä sakeampana täytti kamarin. Sen seasta eroittuivat miehet epämääräisinä – ja toisella puolella istuva Jalkanen häämöitti vain harmaana haamuna. Joku sylkäisi vihaisesti, ja sitten kuului yksinäinen raskas huokaus.

Nähdessään miehet noin masentuneina, tunsi Jalkanen hämärää iloa, ikäänkuin itse Jumala olisi rangaissut näille hänen kärsimänsä pilkan. Hän oli varma, että nyt oli otollinen hetki nöyryyttää heidän sydämensä kokonaan ja samalla tarjota sanan lohdutusta. Hän rykäisi äänekkäästi, ja hänen laihoilla kasvoillaan kuvastui hurskas innostus ja ankaruus:

– Mutta etkö huomaa, Harju, että juuri juominen on tehnyt elämäsi sellaiseksi. Ja jos olisit pyytänyt Jumalalta apua, olisit voinut olla juomattakin. Hän auttaa.

Monet hätkähtivät, se koski heihin liian tuskallisesti, se oli liian julmaa. Harjua katsellessa muistui mieleen vanha hevosparka, jonka laiha, köyristynyt selkä paukahtaa lyödessä, mutta jota yhä isketään. Hänen laihoilla kasvoillaan kuvastui jännittynyt tuska, miltei rukous. Kajanderin silmissä välähti ensin viha, mutta sitten hän sanoi katkerasti ja halveksivasti:

– Etkö sinä voisi antaa meidän olla rauhassa? Lue sinä vain postillaasi, jos kerran luulet sen itseäsi auttavan.

– Minun ei tarvitse luulla, minä tiedän sen! – lausui Jalkanen hurskaasti. – "Mitä ikinä te anotte isältä minun nimeeni, sen hän antaa teille!" Ja ettekö huomaa miten ihmeellisesti Jumala on varjellut minuakin väkijuomain kirouksesta, ja Hän varjelee vastakin!

– Oletko aivan varma siitä? – kysyi Harju kokonaan muuttuneella äänellä. Hänen kiusatuille kasvoilleen oli tullut häijy ilme – tuntui aivankuin olisi naurava piru pilkistänyt hänen silmistään.

– Olen! Minun suuhuni ei koskaan tule kirottu myrkkyneste – sen makukin jo kauhistuttaa minua!

Harju iski silmää tovereilleen ja sanoi ärsyttävällä äänellä:

– Mutta jos kuitenkin...?

– Ei koskaan! – kiivastui Jalkanen. – Jos minun suuhuni tulee pisarakin tuota paholaisen lientä, niin minut saa tuomita vaikka iankaikkiseen kadotukseen!

– Kuules nyt, Jalkanen! Älä huoli kerskata noin ankarasti, – ylpeys käy lankeemuksen edellä! Voitko sinä vannoa, että siinä tapauksessa menet kadotukseen?

– Vannon!

– Sinä lupaat siis itse vapaaehtoisesti mennä helvettiin, jos sinun suuhusi tulee tippakin konjakkia?

– Mitä sitä jankuttaa tarvitsee? – sähähti Jalkanen. – Minähän olen sen sanonut!

– Jaha, jaha – hyvä on, – venytteli Harju hitaasti ja hymyili salaperäisesti, silmiään vilkuttaen. – Mitähän jos illan ratoksi lähetettäisiin yksi sakista helvettiäkin katsomaan?

Nyt ymmärsivät kaikki; kuului tavaton naurunrähäkkä ja hyvä-huutoja. He pitivät Jalkasta muutenkin tekopyhänä, ja hänen äskeisen käytöksensä vuoksi tunsivat kaikki katkeruutta häntä kohtaan.

Sen lisäksi olivat he päihtymyksen vuoksi antautuneet harvinaisen hentomielisyyden valtaan hänen läsnäollessaan, joten he tunsivat vielä kiihkeämmän tarpeen päästää raakuutensa valloilleen. Hämärä kunniantunto esti heitä pieksämästä sellaista, joka ei ryhtynyt vastarintaan, mutta tuolla tavalla voitaisiin häntä parhaiten rangaista!

– No niin! Tuokaa siis tisu minulle – tuolta pullon suulta. Se on vähän kova, mutta ei tisulapsikaan ole mikään pehmeä palleroinen!

Harjun sanat hukkuivat hurjaan naurunpuuskaan. Saatuaan "tratin" helisti hän sitä hiljaisuuden merkiksi ja alkoi vakavasti ja juhlallisesti:

– Kun sinä olet aina vakuuttanut, että me joudumme helvettiin ja kun sinä aiot jo etukäteen sinne lähteä, niin ehkä sinä hyväntahtoisesti tilaat nyt itse meille mahdollisimman hyvät paikat. Minä ottaisin mielelläni lämmittäjän toimen, ja tätä värkmestaria voisit suosittaa mestaripaistajan virkaan. Sano, että jos se mies pääsisi heidän ensiluokkaisten tulikiviuuniensa ääreen, niin hän paistaisi paksuimmatkin syntipukit läpikypsiksi ja korean ruuniksi, koska täkäläisissäkin uuneissa junttapullatkin tahtovat usein paistua liikaa ... Valtava naurunpuuska keskeytti hänen puheensa. Värkmestari huusi jotain, mutta yhtyi myös nauruun. Jalkanen vain katseli ympärilleen kuin takaa-ajettu jänis, ja hänen harmaat huulensa vapisivat. Hän ei voinut sanoa sanaakaan.

– Älä pelkää ... emme me sinua sellaiseen kuumuuteen lähetä kuivin suin, niinkuin rikas mies lähetettiin! Saat...

Silloin Jalkanen aikoi hyökätä ulos. Mutta miehet ottivat nauraen hänet kiinni ja laskivat varovasti selälleen sänkyyn.

– Kuinka paljon nyt haaskataan hyvää juomaa? – kysyi Harju.

Jalkanen koetti päästä ylös, mutta toiset pitivät käsistä ja jaloista kiinni ja huutelivat ilkkuen:

– Rauhoitu, heti saat!

– Ei enempää kuin yksi ryyppy!

– Ei enempää haaskata! Sekin on jo liikaa...

– Saakoon ryypyllisen, koska matka lienee pitkä.

– Kuulkaas nyt, kaverit! – uikutti Jalkanen surkeasti. – Älkää tehkö sitä, se on synti! Odottakaa ... odottakaa...

– Ei kai se synti siitä vähene, jos sen tekee vähän aikaisemmin tahi myöhemmin. Ja kun olet väittänyt meillä olevan sitä ennestäänkin koko kuormallisen, niin tuskinpa yksi pikkusynti siinä enää paljon tuntuu...

Nyt ponnisti Jalkanen kaikki voimansa ja karjui kiukusta ja pelosta vapisevalla äänellä:

– Kuules Harju! Jumala rankaisee vielä tämän! Jumala muistaa sinut...

– Mutta sinähän sanoit hänen hyljänneen minut kokonaan paatuneena, – keskeytti Harju ilkkuen. – Tokkopa hän viitsii turhaan vaivautua piiskaamaan tällaista vuohipukkia. Mutta jos hän sinun puolestasi sen tekee, niin kyllä minä sen sitten kärsin!

– Sinä joudut tästä helvettiin! – ähkyi Jalkanen surkeasti.

– Eipä kun sinä! – matki kiusaaja. – Sinähän olet vapaaehtoisesti luvannut mennä sinne. Ja nyt olet heti valmis lähtemään, kun vain ensin otat tästä vahvistavan kulauksen.

Taas naurunrähähdys ja sen yli kuului Jalkasen kirkuva, kähisevä ääni:

– Voi teitänne te puplikaanit, pakanat! Minä, odottakaa ... antakaa...

Ja Harju keskeytti iloisella äänellä:

– Heti, heti paikalla! Ja niin hyvää saatkin, ettei sellaista pakanoilla ole! Ja puplikaanit ovat hyväsydämisiä, koska antavat fariseuksen oppilaalle konjakkia... Kas tästä saat!

Toinen puri lujasti hampaansa yhteen, mutta Harju keksi heti keinon, kysyi vain ivallisesti:

– No, mitäs nyt sanot?

– Herra anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä... Silloin Harju pisti "tratin" hänen suuhunsa, kaatoi siihen konjakkia, sanoen:

– Kyllä me sentään tiedämme yhtä ja toista – vieläpä senkin, että jos sylet tipankin pois, niin saat toisen lasillisen lisää!

– Hyvä, hyvä!

– Se on päätetty!

Tämä uhkaus vaikutti. Surkeasti ähkyen ja möristen nieleskeli hän vähissä erin ryyppynsä.

– Miltäs maistuu? – kysyi joku, ja kaikki purskahtivat nauruun.

Tuo raaka menettely koski Arviin niin, että hän oli muuttunut aivan kalpeaksi ja vapisi kuin ankaraa vilua tuntien. Vaikka hän äsken oli tuntenut melkein vihaa Jalkasta kohtaan, niin se oli sentään liian kamalaa, että koko joukko teki yhdelle tuollaista väkivaltaa. Vihdoin hän hypähti alas sängystä, juoksi miesten luokse ja huudahti kauhusta katkonaisella äänellä:

– Älkää tehkö tuollaista! Älkää enää... Lakatkaa! Päästäkää!

– Mitä? Tahtookos pojukin tissiä? – kysyi Harju ivallisesti. Ja toiset nauroivat.

Arvi ei voinut vaieta, vaan ojensi vapisevat kätensä rukoillen:

– Voi, älkää, älkää! Se on väärin. Älkää...

– Sinä tarvitset todellakin! – ärähti Harju, ja toiset lisäsivät uhaten:

– Kyllä sinäkin saat!

– Saat heti, kun olemme tämän vauvan imettäneet!

– Ole nyt vaiti! – komensi Kajander, ja Arvi ymmärsi, että on paras totella.

Jalkanen oli vihdoin juonut annoksensa loppuun ja nousi istualleen, pärskyen ja voihkien voimattomasta vihasta ja inhosta ja huitoi ympärilleen niin surkean hullunkurisena, että miehet nauroivat katketakseen ja sutkailivat:

– Maistuiko hyvälle?

– Oletko juonut itsesi humalaan!

– Mitä sinä olet tehnyt?

– Pian se vaikuttikin!

– Nyt olet siis valmis helvetin polttopuu! – julisti Harju. – Sinä itse olet vannonut sinne meneväsi, ja ellet mene, viedään sinut kuitenkin sinne väärästä valasta.

Kun nauru oli vaiennut, kääntyi eräs nuori sälli, joka juuri oli otettu aputyöhön, Arvia kohden ja huomautti ilkimielisesti:

– Ai niin! – tämä nuorimies tahtoi myöskin... Annetaan hänelle samanlainen kulaus!

Kuului hyväksyvä naurunröhähdys, ja puhuja tarttui innostuneena rattiin, ojentaen sen Harjulle. Ja muutamat nousivat taas seisaalleen.

Arvin silmissä miltei pimeni, ja tietämättä mitä teki sieppasi hän pöydältä Kajanderin tuppipuukon ja hypähti kärppänä ylisänkyyn. Ja kun nuori sälli läheni sänkyä, ilmestyi hän kasvot kuolemankalpeina, vääntyneinä yläsängyn pimennosta niinkuin hätyytetty ilves luolansa suulle ja sähähti raivoisasti:

– Älkää tulko!

– Mitä sinä sanoit, poika? – ärjäisi ehdotuksentekijä. Ja Arvi oli ärsyttävällä menettelyllään saanut useimmat suuttumaan:

– Jumalauta! Nyt me annamme sinulle konjakkia!

– Se on varma se!

– Muuten olisi saanut olla... Ja lasi täytettiin.

Arvista tuntui, että kaikki on lopussa, että hänen täytyy nyt kuolla, mutta hän ei elävänä alistu tuohon häpeään. Hän tunsi kymmenkertaista voimaa ja valppautta, ja kun sälli aikoi ylisänkyyn, kohosi puukkoa kouristava käsi koneellisen nopeana kuin iskevän käärmeen pää, ja hammasta purren sähisi hän hiljaa, oudolla äänellä:

– Minä tapan sen, joka minun suuhuni kaataa. Nuori yllyttäjä hypähti kauhistuen taaksepäin, ja kaikki pysähtyivät; nuo vanhat tappelijat tunsivat vaistomaisesti, että tuo käsi oli koholla kuolettavaa iskua varten, ja sitä olisi paras välttää. Mutta tässä oli niin ennen kuulumaton pyhyyden loukkaus heitä vastaan, että juopuneet, ärsyyntyneet miehet suuttuivat ihan suunniltaan. Meteli kiihtyi korviasärkeväksi, ja siitä kuului uhkaavia huutoja:

– Mitä perkelettä!

– Mitä sinä uskallat sanoa?

– Sinäkö uhkaat – nulkki?

– Kyllä minä näytän!

– Kyllä sinä nyt kylvet...

Muutamat lähenivät jo ylisänkyä, jossa Arvi yhä odotti äänettömänä ja uhkaavana kuin luolaansa puolustava peto.

Mutta viime hetkellä syöksähti Kajander eteen ja sanoi lujasti:

– Ei toverit! Ei viitsitä. Mitäs me mokomasta nulikasta...

– Ei! Hän uhkasi! Minä näytän...

– Minä kaadan hänen suuhunsa tämän konjakin, vaikka piru tulisi estämään!

– Oikein!

– Mutta minä sanon, että häneen ei kosketa, niinkauan kuin minä olen pystyssä! – huudahti Kajander yhtäkkiä kalveten. – Mahdollisesti minä annan hänelle korville noista uhkauksista, ja annankin – mutta konjakkia ei hänen suuhunsa kaadeta! Ja ottakaa huomioon, ettei hän ole mikään Jalkanen – ottakaa se huomioon.

Jos Kajander sillä hetkellä olisi käskenyt Arvin hypätä mereen, juoda tuon konjakin, tehdä mitä tahansa – niin Arvi olisi ilolla täyttänyt hänen käskynsä. Hän tunsi sillä hetkellä pitävänsä Kajanderista enemmän kuin kenestäkään ihmisestä paitsi äidistä. Kuului matalaa murinaa ja vihaisia ääniä:

– Nulkki – rupeaa tuossa uhkailemaan!

– Mokomakin vangin sikiö...

– Kuules sinä, pidä pienempää suuta, – keskeytti Kajander varoittaen ja lisäsi reippaasti:

– Hei pojat! Mitä me tekisimme, jotta meistä mainittaisi?

– Minä tiedän, – sanoi värkmestari. – Jonkun pitäisi lähteä tyttöjä hakemaan...

– Hurraa! Hyvä, hyvä!

Hyvä-huutojen tauottua lisäsi Kajander vakavasti:

– Se on oikeastaan välttämätöntäkin Jalkasen tähden. Sillä miten hän muuten todistaisi olevansa jumalanluomia...

– Niin, sitten nähdään kykeneekö hän täyttämään Jumalan tärkeimmän käskyn...

Naurun ja karkeiden sutkausten seasta kuului Jalkasen sekava vastalause:

– Hyi, hyi! Te jumalanpilkkaajat – ruokottomat... Luuletteko minun – te ryvette synnissä...

Puhe häipyi taas hurjiin huutoihin ja naurunrähäkkään. Senjälkeen huomautti värkmestari:

– Kyllä Jalkasella nyt on parhaat onnistumisen mahdollisuudet, kun hän on ottanut rohkaisua.

– Mutta minulla on uusi ehdotus! – huusi Harju. – Kuten tunnettua, ei Jalkanen ole vielä lähtenyt uuteen kortteeriinsa, koska hän pitänee sitä liian lämpimänä. Ja nyt minä olen keksinyt keinon, jolla me ehkä voimme vielä pelastaa hänet!

– Miten, miten? – kyselivät toiset.

– Nähkääs, me koettaisimme järjestää asian niin, ettei hänen tarvitsisi mennä helvettiin, jos hän heti menee hakemaan tänne "Mäki-Maijan" ja "Ryssän-Miinan" – ja sitten syleilee ja suutelee näitä molempia meidän nähtemme.

Taas naurettiin ja otettiin asian päälle mahtavat kulaukset.

Kauan kuunteli Arvi vielä miesten meteliä, joka kiihtyi yhä äänekkäämmäksi, – mutta lopulta häntä alkoi nukuttaa. Monesti hän hätkähtäen heräsi hurjiin hihkaisuihin, nauruun ja jyskeeseen. Viimeisen kerran hän havahtui kimeään kiljaisuun ja tajusi hämärästi, että joku oksensi niin, että lattia läiskyi – ja sitä säesti kiukkuinen kirous ja pitkäveteinen, hohottava nauru.

XVI.

Aamulla Arvi heräsi kahden naisääneen kirkunaan: toinen oli matala ja käheä kuin miehen, toinen taas viilsi ilmaa kimeänä ja terävänä kuin veitsi. Hän aukaisi silmänsä ja näki, miten yksi sälleistä koetti tyynnyttää naisia, mutta oli vähällä saada korvilleen.

Arvi muisti taas koko yön – kaikkine tapauksineen. Kajander nukkui sängyssä suu selällään, joku kuorsasi raskaasti, joku valitti. Kaikkialla näkyi paperossinpätkiä, oksennusta, lasipaloja, ja ilma oli vieläkin savunsekaista, tukahuttavaa.

Hän kohotti päätään, ja heti alkoi aivoja pakottaa ja repiä, niin että silmissä musteni.

Naiset, joiden kasvot olivat pöhöttyneet ja tukka pörröllä, pukivat parhaillaan päällysvaatteita ylleen vieläkin horjahdellen ja kiroillen. Arvin valtasi voittamaton inho, hän kääntyi seinään päin, painoi korvansa tyynyyn ja päätti uhallakin nukkua uudestaan.

Lopulta hän tunsikin rauhoittuvansa kuullessaan naisten poistuvan, ja hän alkoi hiljalleen vajota alaspäin – johonkin mustaan ja pehmeään hiljaisuuteen.

Arvi kuuli unensa lävitse jotain omituista ääntä; hän ei tietänyt oliko se vierasta vaiko tuttua – se oli pitkäveteistä, hiljaista uikutusta. Hän koetti olla kuuntelematta, mutta se kuului sittenkin, ja siinä oli jotain hämärää, joka koski hänen sydämeensä selittämättömän tuskallisesti.

Arvi ei voinut nukkua, mutta hän ei voinut oikein herätäkään, hän oli niin väsynyt. Mutta sitten oli hän kuulevinaan valittavan voivotuksen, joka tuntui kummallisen tutulta; se tunkeutui hänen sydämeensä epämääräisenä ahdistuksena, aavistuksena – että on tapahtunut jotain. Ja taas kuului haikeana, toivottomana:

– Voi – voi – voi...

Arvi aukaisi silmänsä ja näki huuruisen, aavemaisen pään – vain lumisen, aavemaisen pään. Lumi ja huurre oli alkanut sulaa ja vesi valui kuolonkalpeita kasvoja myöten.

– Mitä, mitä...? Oliko se äiti?

Ulkonaisesti olivat ne äidin kasvot, mutta ei, ei... Nuo kasvot olivat kuin jähmettyneet, silmät niin suuret ja kauheat – ne tuijottivat liikkumattomina kuin vahanuken silmät. Lopulta Arvi vaivoin änkytti:

– Äiti – mitä äiti?

– Isä on kuollut, – kuuli hän kummallisen oudon äänen sanovan. Se ei voinut olla äidin ääni, tuo koleankäheä, ontto ääni...

Arvi ei ymmärtänyt. Hän luuli vain näkevänsä kamalaa unta, ja häntä ihmetytti, miksei voi herätä.

Hän hieroi silmiään – pää pysyi vain näkyvissä. Hän kohoutui vihdoin kätensä varaan, katsoi alas...

Kajander makasi yhä vastapäätä olevassa alisängyssä suu avoinna; parista sängystä kuului vahvaa kuorsausta ja lattialla oli samanlaista kuin äskenkin. Ja äiti seisoi yhä hänen vuoteensa vieressä. Hän oli hereillä!

Mutta miksei äiti itkenyt? Mitä oli tapahtunut? Kunpa hän olisi itkenyt vaikka miten, kiemurrellut maassa – mutta hänen kasvonsa olivat aivan kuin kuolleen kasvot. Arvi alkoi vavista ja kysyi uudelleen hiljaa, sopertaen:

– Mitä äiti? Mitä te sanoitte? Mikä teidän on, äiti...?

– Isä on kuollut, – kuului taas tuo kauhea, jähmettynyt ääni. – Kuollut vankilassa...

Arvista tuntui ikäänkuin jääkylmä rauta olisi työnnetty hänen rintaansa; se tunkeutui yhä syvemmälle, syvemmälle. Sen hyytävä kylmyys tukahuttaa hänet, hän ei voi sanoa mitään. Hän näkee äidin kumartuvan häntä kohden, ja siniset huulet kuiskaavat kankeasti ja salaperäisesti:

– Jumalaa ei ole...

Sitten hänen kasvonsa vaalenivat vielä kelmeämmiksi, hän peräytyi, horjui – ja sitten Arvi kuuli epäselvästi omituisen, hervottoman kolahduksen...

XVII.

Keskiyö.

Kaupunki nukkuu.

Yksinäinen lyhdynsammuttaja vain kulkee lumivallien reunustamaa katua ja sammuttaa pitkällä kepillään joka toisen kaasulyhdyn. Hänen askeltensa narske hiljenee, häipyy hämärtyvälle kadulle, ja taas on hiljaista.

Silloin kuuluu jostain kaukaa yksinäisen juopuneen käheä, tolkuton hihkaisu, ja samalta suunnalta erottaa lähenevää kulkusen kilinää – mutta sekin painuu toisaalle ja hukkuu vähitellen yön hämärään. Sitten kajahtaa toisaalta yksinäisen koiran kumea, pitkäveteinen ulvonta, vaikenee välillä kuin vastausta odottaen, mutta vastausta ei tule, ja tuo väräjävä ääni toistuu yhä haikeampana, surullisempana, niinkuin se sisältäisi pimeiden, elottomien lumierämaiden loputtoman yksinäisyyden ja ikävän. Ja sitten sekin vaikenee, ja viimeiseksi katoaa sen kaiku kuin värisevä nyyhkytys mustaan etäisyyteen.

Ei ääntä – ei tuulenhenkäystä. Koko ääretön avaruus tuntuu lepäävän, ja sen teräksensinisessä, pyörryttävässä korkeudessa kimaltelevat tuhannet tähdet synnyttävät kalpean hämärän, joka himmeään kaasuvaloon ja hiljaisuuteen sulautuneena tuntuu peittävän koko kaupungin lumisten kattojen alla lepäävine ihmisineen kuin salaperäiseen unen ja unhoituksen huntuun.

Vain silloin tällöin kajahtaa hiljaisuudessa vanhan tornikellon kumea ääni; se kiitää yli lumipeitteisten kattojen ja häviää värisevänä kaikuna kauas pimeyteen, joka mahtavan, mustan muurin lailla ympäröi kaupunkia.

Ja taas tuntuu ikäänkuin äänettömyys ja hämäryys peittäisi suojelevana huntuna nukkuvan kaupungin.

Mutta leipuriverstaassa ei tiedetä levosta eikä rauhasta – siellä on samallaista kuin muinakin öinä. Vesipata puuskuttaa puhisten valkoista höyryä torvestaan, ja kalpeakasvoiset, uupuneet miehet "lyövät ylös" mielettömällä kiireellä erilaisia leipiä. Ja ikäänkuin lieventääkseen edes mielikuvituksessaan elämänsä kohtalon ankaruutta, kajahuttavat he höyryisessä ilmassa uhmasanaisen laulunsa:

    "Vi äro herrar och gesäller,
    som vandrar världen rundt omkring.
    Ingen fan kan oss befalla
    knappt den som kronan har."

Arvi seisoo "trookin" vieressä ja työskentelee yhtä nopeasti ja koneellisesti kuin toisetkin, mutta hän ei ota osaa lauluun – hän ei edes kuule sitä, ei muista pitkiin aikoihin missä on. Hänen kätensä, hänen koko ruumiinsa toimii kuin käyntiinpantu kone, hän tekee tehtävänsä moitteettomasti. Kun pelti on täynnä, vie hän sen kiireisesti orsille, tempaa toisen pellin kasasta ja jatkaa työtään – mutta hänen sielunsa on muualla. Se harhailee jossain kauheassa, pimeässä, josta ei pääse pois – ikäänkuin ihminen, joka Napamaiden talviyönä on eksynyt äärettömälle, pimeälle lumiaavikolle. Hän pelästyi monta kertaa tuota kummallista "kaksoiselämäänsä", pelkäsi järkensä sekaantuvan ja koetti jännittää kaiken huomiokykynsä seuratakseen sällien keskustelua y.m. Hän onnistuikin siinä toisinaan, mutta sitten hän taas huomaamattaan eksyi entisyyden pimeille poluille muistamatta päätöstään. Hän kyllä kuuli sällien laulua, peltien kalahduksia, mutta se oli kuuluvinaan kuin jostakin kaukaa – jonkun hämäryyden lävitse. Vasta kun sattuu jotain erikoisempaa: kolahdus, naurunpurskahdus tai outo sana, havahtuu hän hätkähtäen tuosta omituisesta horrostilasta.

Nytkin muisteli Arvi sitä kertaa, jolloin hän viimeisen kerran näki äitiparan elävänä sairashuoneessa; hän oli näkevinään nuo tuskan vääristämät kalpeat kasvot tuijottavine, suurine silmineen, jotka eivät enää nähneet mitään, tunteneet ketään – ja hän tunsi saman tuskan viiltelevän sydäntään...

Silloin sattui hänen korviinsa laulu, jonka hän oli jo aikaisemmin kuullut, mutta jonka sanat nyt koskivat kummallisella voimalla häneen:

    "Elämä katoo kuin unelma vaan,
    Vuodet ne vierivät pois.
    Aika kuin virtana pois kiiruhtaa
    niinkuin ei ollutkaan ois."

Arvi katsahti koneellisesti ympärilleen, ja ennen tuntematon kaipaus ja surumielisyys valtasi hänet. Hän muisti niin elävästi sen yön, jolloin hän ensi kerran kuuli tuon laulun, muisti silloisen ahdistavan aavistuksensa. Kaikki oli ulkonaisesti samanlaista kuin silloinkin, ja kuitenkin tuntui siitä vierineen vuosikymmeniä – kaikki oli muuttunut.

Sällit laulavat toistamiseen laulun, ja tuo outo suru ahdistaa Arvin rintaa, kohoaa kurkkuun kuin tukahuttava pala. Sillä nyt hän ymmärsi sen synkän toivottomuuden ja alakuloisuuden, joka tuon omituisen laulun sanoissa ja sävelessä kuvastui; hänen viimeinenkin tulevaisuuden toivonsa, koko elämänsä sisältö oli iäksi kadonnut "kuin unelma vaan".

Niin – silloin oli hän vielä toivonut, kuvitellut miten isä pääsee taas vapaaksi, äitikin tulee vielä onnelliseksi, ja hän toimittaa heille huolettoman vanhuuden. Ja näin pian oli kaikki kadonnut – eikä hän silloin voinut tietää mitään. Nyt hän ei enää koskaan voi toivoakaan mitään onnea – ja ikäänkuin hänen elämänonnensa hautauslauluna toistuivat laulun viime sanat:

    "niinkuin ei ollutkaan ois".

Arvi tunsi tuon tukahuttavan ja karvaan kohoavan väkisin kurkkuunsa, ja hänen silmänsä sumenivat niin, ettei hän osannut asettaa tippoja suoraan riviin. Mutta silloin Kajander viittasi virhettä sormellaan, katsahtaen Arvia omituisesti, ja hänen onnistui tukehuttaa liikutuksensa toisten huomaamatta.

Nyt vasta Arvi huomasi, että sällit taas lauloivat uutta laulua, ja hän päätti kohdistaa kaiken huomionsa siihen, karkoittaakseen omat ajatuksensa:

    "Minä olen yksinäinen täällä,
    Niinkuin linnunpoika oksalla,
    Joka suruissansa visertelee,
    Kun emo hältä kadonnut on."

Enempää ei Arvi kuullut – se koski vielä tuskallisemmin kuin äskeinen laulu. Hän muisti Harjun laulaneen tuonkin laulun eräänä lauantaiyönä, jolloin kaikki oli vielä toisin. Silloin se oli vain laulu, mutta nyt se tuntui tulevan valituksena hänen omasta haavoitetusta sydämestään. Miksi he juuri nyt lauloivat tuota laulua.

Laulu loppui, ja Harju alkoi kertoa jotain vanhaa juominkijuttua, miten sällit olivat karkoittaneet mestarin keskellä yötä pois omasta talostaan, eikä pikku kaupungin kaksimiehinen "esivalta" uskaltanut edes näyttäytyä ennenkuin toisena päivänä, jolloin sällit olivat pahimmassa "krapulassa". Arvi koetti kuunnella, mutta naurunpurskausten välillä oli hän yhä uudestaan ja uudestaan kuulevinaan äskeisen laulun loppusäkeen:

    "kun emo häitä kadonnut on."

Ja lopulta Arvi ei kuule mitään, hän ei muista missä on. Hän ajattelee taas tuota samaa, jota satoja kertoja on ajatellut, hän muistelee taas äitiraukan viimeisiä päiviä, hänen kamalaa kuolemaansa.

Kun äiti tuona kauheana sunnuntai-aamuna vietiin tiedottomana sairaalaan, tuntui Arvista aivankuin hänetkin olisi isketty tiedottomaksi. Hän käveli reen vierellä kuin unissakävijä, kun äitiä vietiin, Hän ei voinut ajatella mitään, ei puhua, hän ei voinut edes itkeä, – kaikki oli vain niin käsittämättömän kamalaa kuin loppumattomassa painajaisunessa.

Isä kuollut – kuollut...

Ja seuraavana päivänä sai hän sairashuoneessa tietää, että äitikin kuolee, tai ainakin menettää järkensä. Hän oli yhä tiedottomana ankarassa aivokuumeessa – hänen päänsä heilahteli hervottomasti ja tuskallisesti edestakaisin ja kelmeät kasvot olivat jäykistyneet liikkumattomaan, tuskalliseen vääristykseen. Silloin tällöin hän aukaisi himmentyneet silmänsä katsahtaen tylsästi eteensä. Arvi asettui aivan hänen kohdalleen, ja hänen kurkustaan kuului kuin hukkuvan viimeinen avunhuuto:

– Äiti ... äiti! Ettekö te tunne minua...?

Mutta äiti ei näyttänyt kuulevan mitään, hän ei tuntenut enää Arvia, ja tuo tylsä, jäykistynyt katse koski häneen niin sanomattoman tuskallisesti. Hän koetti yhä uudestaan, mutta äiti ei vastannut – ja lopulta hän syöksyi ulos. Mutta hän ei voinut itkeä.

Kun sitten kolmannen päivän aamuna mestari tuli verstaaseen ja ilmoitti, että äiti oli kuollut edellisenä iltana, ei hän silloinkaan itkenyt. Ja vaikka hän oli jo valmistautunut siihen, oli hänellä ollut omituinen, varma tunne siitä, että äiti vielä tulee tuntoihinsa, hän saa puhua äidin kanssa – äiti ei voi kuolla puhumatta hänelle vielä...

Ja nyt äiti oli kuollut! Hän oli kuvitellut äidin hyvästijättöä aivankuin suureksi lohdutukseksi – että hänen täytyy saada äidin viime sanoista hellyyttä, johdatusta ja tukea koko elämänsä ajaksi. Ja nyt hän on kuollut – kuollut.

– Ei – onko se mahdollista? – kuiskasi Arvi itsekseen, ja kylmä hiki pursui hänen otsastaan. Hän ei koskaan saa kuulla äidin viime hetkistä. Jospa äiti olikin tajuissaan – kuuli hänenkin kuiskauksensa, mutta ei voinut puhua mitään... Ei, ei!

Arvi oli seissyt keskellä lattiata kuin jähmettyneenä, mutta nyt hän yhtäkkiä lähti ulos verstaasta – niinkuin hänen pitäisi kiirehtiä korjaamaan vielä viime hetkellä jotain tuskallista erehdystä.

Hän ei voinut ajatella mitään selvästi ja yhtenäisesti; ajatukset pyörivät aivoissa sekavana, kirjavana ryöppynä niinkuin syksyiset lehdet tuulispään kynsissä. Vain välillä hän huomasi pukeutuvansa kuumeisella kiireellä, ja kädet vapisivat niin ankarasti, ettei hän tahtonut saada paidannappia kiinni. Toisella kerralla hän havahtui siihen, että koetti tunkea vasenta kenkää oikeaan jalkaan...

Arvi ei muistanut miten lähti kamarista, miten kulki läpi kaupungin. Hän muisti vain hämärästi, että oli jossain kadunkulmassa jäädä hevosen jalkoihin, mutta ponnahti koneellisen nopeasti syrjään ajurin karkeasti kirotessa. Ja yhtä himmeästi muisti hän soittaneensa sairaalan porttikelloa, ja sitten hän näki portinvartijan partaiset kasvot edessään.

Mutta sitten hän yhtäkkiä hätkähti kuullessaan avaimen ilkeän kirskauksen. Hän katsahti ympärilleen kuin unesta heräten: lumisia, liikkumattomia kuusia, harmaa, rapattu seinä ja suuri, musta rautaovi, josta eroittuu häikäisevän valkeana hoitajattaren solakka vartalo. Ja sitten musta ovi aukeni ontosti kumahtaen...

Arvi havahtuu huomatessaan taikinapalojen loppuneen, vaikka pelti on vasta puolillaan rinkilöitä. Mutta hän vei sen heti orsille nähdessään, että kaikki asettuivat istumaan – ranskan taikina ei ollut ihan valmiiksi noussut, ja nyt saatiin levätä kymmenkunta minuuttia.

Arvi istahti toisten joukkoon kuunnellakseen heidän puheitaan. Mutta kukaan ei puhunutkaan mitään. Päät painuvat hervottomasti rinnalle, toiset nojautuvat taaksepäin, heidän silmänsä sulkeutuvat, suu aukenee, ja kelmeissä kasvoissa kuvastuu vain ilmeetön, tylsä nääntymys.

Arvikin koettaa nukkua, mutta ei voi, hän muistaa taas saman, johon äsken havahtui – näkee taas sen viimeisen hirmuisen näyn, joka ei mene hänen silmistään.

Arvi on taas näkevinään hoitajattaren valkeapukuisen vartalon sysimustan rautaoven reunustamana, se aukeaa ontosti kumahtaen, ja ruumishuoneen hämäryydestä hulmahtaa hänen kasvoilleen haudankylmä, ummehtunut ilma – ikäänkuin itse kuoleman hyinen henkäys. Ja niinkuin silloinkin, tuntee Arvi oudon puistatuksen, ikäänkuin tuo salaperäinen, tympeä kylmyys uhoaisi todella kuolemata, joka suurena ja näkymättömänä täytti tuon hämärän huoneen... Hän puree hammastaan, astuu sisään – ja sitten hän yhtäkkiä näkee äidin.

Siinä kovalla, paljaalla laudalla makaa äitiparka kalmankalpeana, äänettömänä. Hänen kätensä ovat suonenvedon tapaisesti nyrkitetyt, silmät suletut – ja nyt vihdoinkin näyttävät hänen kasvonsa rauhallisilta.

Kauan, kauan seisoo Arvi ja katsoo noita rakkaita piirteitä. Hänen on kovin vaikea hengittää; tuo kamala kylmyys kouristaa ja ahdistaa rintaa yhä kauheammin – niinkuin hänen täytyisi vähitellen tukehtua... Päässä kohisee, muistot kiitävät kuumeisina, sekavina. Ja vihdoin hän syöksähtää äidin luokse, tarttuu hänen käsiinsä, painaa huulensa äidin huulille...

Mutta äidin sormet ovat kivikovat, ja huulet, jotka häntä lukemattomia kertoja olivat suudelleet, tuntuivat jäätä kylmemmiltä... Hän peräytyy kauhistuen ja hänen rintaansa puristaa niin hirveä tuska, että hän tahtoisi heti kuolla päästäkseen sen kynsistä. Mutta ei kuolemakaan pelasta häntä siitä. Täytyy vain kärsiä niinkuin inkvisiittorien kidutuspenkissä.

Lopulta hän purskahtaa niin väkivaltaiseen itkuun, kuin pakahtuisi hänen sielunsa ja ruumiinsa. Aivan kuin mieletön suutelee hän äidin jähmettyneitä huulia, taputtaa ja hyväilee hänen kelmeitä kasvojaan – niinkuin tahtoisi sulattaa ne omalla lämmöllään, kuumilla kyyneleillään. Mutta turhaan ne tipahtelevat äidin kasvoille, ne eivät värähdä, eivät enää lämpiä, ne ovat ijäksi jäykistyneet. Äiti on kuollut. Arvi alkaa tajuta tuon totuuden, itku taukoaa vähitellen ja eräänlainen jähmettyneisyys valtaa hänen olemuksensa. Hän tuijottaa vain äidin kasvoja, käsittämättä ajan kulkua – sekin tuntui kuin pysähtyneen. Hän alkaa ankarasti vavista ruumishuoneen hyytävässä kylmyydessä, mutta hän ei sitä huomaa – hän ei voi lähteä.

– Jumala ... Jumala, – kuuli Arvi oman tukehtuneen nyyhkytyksensä. Mutta samassa hän muisti äidin viime sanat. Ja huoneen hämärässä tuntui hänestä, ikäänkuin nuo jäykät huulet olisivat liikahtaneet samoin kuin tuona kauheana aamuna – niinkuin ruumiskellarin kolkkoa hiljaisuutta olisi värähyttänyt sama särkynyt kuiskaus:

– Ei ole Jumalaa...

Lopulta Arvi käsitti, että se oli vain aistihairahdus, ja pelästyi sen selvyyttä: menettääkö hänkin järkensä...?

Arvia kauhistutti: mitä tuskia täytyikään äiti raukan kärsiä, ennenkuin menetti järkensä? Vaikka hän nyt olisi missä tahansa, ei häntä voida enää enempää kiduttaa...

– Tulkaa pois! – kuului kuin jostakin kaukaa lempeä ääni.

Arvi oli jo pari kertaa kuullut tuon äänen, mutta ei voinut käsittää – hän tuijotti edelleen äidin kasvoja. Ja ympärillä oli niin kumman hiljaista...

Silloin tunsi hän pehmeän, vapisevan käden tarttuvan omaansa, ja sama nuori hoitajatar, joka oli lohduttanut häntä, kun hän äidin luona kävi, puhui taas hiljaa ja tuskallisesti:

– Tulkaa nyt... Te olette ollut täällä jo toista tuntia ... palellutte... Nähkääs ... sitä ei voi enää auttaa...

Arvi hätkähti, niinkuin olisi saanut uuden, entistä tuskallisemman iskun; hän muisti yhtäkkiä isän, käsitti kaikki, kaikki... Hän ei ollut nähnyt siskoja eikä isää kuolleena, se oli ollut helpompaa, hämärämpää. Vasta nyt hän äkkiä käsitti Kuoleman koko kamalassa alastomuudessaan. Näin isäkin siis makasi jossakin jäykistyneenä. Hän näki siis isän viimeisen kerran silloin, kun tämä nousi reessä vainolaistensa alta... Eikä Arvi koskaan saa nähdä häntä, ei hän edes kuullut hänen viime sanojaan. Kaikki ovat hänet jättäneet, ja nyt äiti lepää tuossa jäätyneenä – äiti on siis viimeinen. Arvi näkee hänet nyt viimeisen kerran, sitten hänellä ei ole enää ketään...

Arvista tuntui siltä, kuin olisi hänen rinnastaan revitty jotakin terävin, raatelevin kynsin. Ei, ei! Tämä on mahdotonta! Äidin täytyy vielä sanoa jotakin, jotakin... Kasvot vääristyneinä heittäytyi hän vieläkin ruumiin yli parahtaen kuin kuolettavasti haavoitettu:

– Äiti...

Hän tuijottaa henkeä pidättäen noita rakkaita piirteitä, kumartuu vielä lähemmäksi toistaen saman sanan – ja sanoin kuvaamaton hätä, epätoivo ja rukous kuvastuu hänen käheässä, korisevassa äänessään. Hän ei tiedä mitä tekee, kuumeisen sekavat ajatukset, hänen koko tahdonvoimansa muodostuu yhdeksi ainoaksi palavaksi rukoukseksi: että äiti vielä kerran liikahtaisi sanoisi jotain, katsahtaisi häneen vielä kerran – yhden ainoan kerran...

Mutta ei – äiti on niin hyytävän kylmä. Hän ei enää koskaan sano mitään, ei hymyile – ei enää koskaan katsahda häneen lempeillä silmillään...

Ei milloinkaan...

Arvi tuijottaa jäykästi äidin kuolleita kasvoja, ja hänen korvissaan soi, jyskyy kumeasti – aivankuin suunnattoman kellon, tuomiokellon ääni:

– Ei milloinkaan!

Pehmeät kädet vetivät häntä ovea kohden ja nuori hoitajatar puhui jotain värisevällä äänellä. Arvi painoi itkien päänsä tämän lämmintä rintaa vastaan ja tunsi, miten vapisevat huulet suutelivat hänen otsaansa, ja kuuli, miten hoitajatar purskahti itkuun.

– Ylös lyömään!

Arvi hypähtää seisaalleen kuin makuulta yllätetty metsäneläin silmäten pökertyneenä ympärilleen. Ja sitten kuuluu naurunpurskahdus sekä joitakin tylsiä sutkauksia:

– Pistikö neula sinua p—-n?

– Uneksitko että istuit rautakusiaispesän päälle? – Vikkelä poika tuo meidän Arvi.

Arvi ei vastaa mitään, vaan menee uuninnurkkaan ja kostuttaa kivistävää päätään. Ja haukotellen ja ojennellen nousevat väsyneet miehet leposijoiltaan jatkamaan uudestaan uuvuttavaa työtään. Arvi koettaa muistella oliko hän äsken valveilla vai nukuksissa – mutta ei saa selvää. Se hermostuttaa häntä yhä enemmän – jospa hän lopulta tulee hulluksi... Hän tahtoisi puhua jollekin, mutta ei uskalla – jospa se onkin hulluuden ensimmäinen merkki!

– Olisiko se todella mahdollista? – kysyi hän itseltään värähtäen oudosta epätietoisuudesta. – Sallisiko jumala vielä senkin?

Se lennätti hänen mieleensä nuo vanhat, kiduttavat kysymykset Jumalasta, hänen suhteestaan maailman kauhistavaan kurjuuteen. Hän ajatteli taas äidinkin kärsimyksiä ja loppua ja hänen viime sanojaan.

Ne olivat syöpyneet kuin tulikirjaimin hänen mieleensä. Ja nyt taas tunsi hän olevansa varma siitä, ettei Jumalaa ole olemassa – koska äitikin oli niin sanonut.

Se antoi hänelle varmuuden myöskin siitä, ettei mikään korkeampi sallimus vaikuttanut hänen kohtaloonsa, joten hänen täytyy omin voimin varjella järkeänsä. Ettei taivaassa eikä maassa ole ketään, joka auttaisi häntä – jollei hän itse kestä.

Tuo varmuus rauhoitti heti Arvin mieltä. Ja hän päätti, ettei enää ajattele noita asioita – kun ei niitä kuitenkaan voi auttaa. Hän päätti uhallakin karkoittaa ne mielestään.

Ja hänen onnistui todella poistaa nuo ajatukset mielestään koko loppuyön ajaksi, mikä antoi hänelle uutta luottamusta. Vaikkei hän enää toivonutkaan mitään onnea, tunsi hän kuitenkin saaneensa jotain turvaa – aivankuin haaksirikkoinen, joka aavalla merellä on löytänyt kannattavan laudanpätkän uupuneen ruumiinsa alle...

[XVIII.]

Arvi ei kyllä päässyt tuosta toivottomuuden ja tuskan verkosta niinkuin oli toivonut. Monesti hän vaipui samanlaiseen horrostilaan, monesti näytti kaikki toivottomalta. Mutta hän ponnisti kaikki voimansa, hän luotti itseensä, ja lopulta hän alkoi saavuttaa yhä suurempaa varmuutta ja levollisuutta.

Se johtui osaksi myös siitä, että se ajatus, joka silloin ratkaisevana yönä hänessä oli kiteytynyt varmuudeksi, oli nyt muuttunut lujaksi vakaumukseksi: ei voinut olla sellaista jumalaa joka olisi koko maailman kohtalon määrännyt.

Mutta se herätti uusia kysymyksiä, jotka vaativat vastausta:

Kuka on luonut maailman, jollei Jumalaa ole? Kuka kaiken johtaa, määrää? Kenen voimasta herää uusi elämä keväisin, ken sen sammuttaa, sitoo talveksi lumen ja jään kahleilla?

Hän ei osannut vastata – hän tunsi olevansa vieläkin umpikujassa.

Mutta nämä kysymykset eivät enää masentaneet Arvia – hän päätti ottaa niistäkin vielä selvän.

Eräänä yönä, kun "sokeritaikina" oli kaikki "lyöty ylös", sattui taas pieni lomahetki. Silloin Arvi rohkaisi mielensä, meni Kajanderin viereen istumaan ja alkoi arastellen puhua tuosta asiasta. Kajander näytti ensin hiukan kummastuvan, mutta sitten hän innostui ja puhui Arville jotain niin uutta ja merkillistä, ettei tämä heti voinut sitä oikein käsittää.

Seuraavana päivänä hän kävi kaupungilla ja toi Arville uuden kirjan, jossa puhuttiin tuosta oudosta, mielenkiintoisesta kysymyksestä: kehitysopista.

Arvi alkoi lukea sitä kuumeisella kiihkolla. Kun hän oli sen lukenut, kyseli hän Kajanderilta aina, kun vain vähänkin sopi, niin että opettaja oli joskus tuskaantua. Mutta nähdessään Arvin innon hankki hän toisiakin kirjoja, joissa puhuttiin samasta asiasta. Kaikki Arvi luki, ja niissä oli niin kummallisia, musertavan todennäköisiä asioita, että häntä miltei pyörrytti. Mitään kokonaista, yhtenäistä vakaumusta hän ei kuitenkaan saanut itselleen: se oli liian uutta ja suurenmoista.

Mutta hän tahtoi ymmärtää, saada selvyyttä, ja hän luki ja ajatteli yhä kiihkeämmin – hän unohti voimistelunkin useina päivinä. Ja vaikkei hän vieläkään ymmärtänyt kaikkea, alkoi raamatun luomistaru tuntua yhä järjettömämmältä, kehitysoppi yhä selvemmällä.

Ja eräässä suhteessa saavutti hän varman vakaumuksen: jos olisi olemassa Jumala, joka on luonut maailman äärettömän kaikkeuden, jonka tahdosta tuhannet auringot ja tähdet kiertäisivät ratojaan, – niin sellainen Jumala on liian suuri välittääkseen maan matosten kohtalosta, rangaistakseen ja kiduttaakseen tietämättömyydessä ja kurjuudessa ryömiviä olentoja. Ihminen ei merkitse maailmankaikkeudessa enempää kuin hiekkajyvä meren rannalla.

Hiukan jälkeenpäin riitaantui Harju mestarin kanssa ja lähti paikalla pois. Ja kun ei mestari saanut toista sälliä tilalle, käski hän Arvin tehdä Harjun töitä, sikäli kuin voi.

Arvi tunsi lapsellista ylpeyttä ja iloa tuon ylennyksen johdosta, vaikkei hän sitä kellekään näyttänyt. Hän tunsi hämärästi saaneensa uutta voimaa, tämä oli ikäänkuin merkki siitä, että hän voittaa vastoinkäymiset, tulee mieheksi, koska häneen nyt jo luotetaan. Ja hän päätti näyttää, ettei se luottamus ole ollut turha.

Lisäksi oli tästä se hyvä puoli, että hänen täytyi kiinnittää koko huomionsa ja tarmonsa työhön. Se pakotti hänen ajatuksensa pois noista kiduttavista muistoista, jotka nälkäisten matojen lailla kalvoivat hänen aivojaan.

Toiselta puolen se oli hänelle turmiollistakin. Hän oli heti päättänyt suorittaa Harjun kaikki tehtävät, ja vaikka hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, unohti hän uupumuksen kuullessaan mestarin ja sällien yksimielisen tunnustuksen. Häntä sanottiin nyt jo mieheksi. Mutta nyt hän sai nukkua vain neljä, viisi tuntia vuorokaudessa, toisinaan vielä vähemmän, ja se oli liian rasittavaa kasvavalle pojalle. Hän menetti ruokahalunsa ja alkoi silminnähtävästi laihtua sekä menetti entisen tarmonsa ja vilkkautensa. Hän tunsi heikkenevänsä, hän oli aina väsynyt ja uninen; joskus hän nukahti seisaalleen parhaillaan työskennellessään, ja yhä useammin alkoi hänen päätään pakottaa.

Eräänä yönä, kun hän oli pyörtyä, täytyi hänen kesken työn lähteä valelemaan kylmällä vedellä särkevää päätään. Ovi jäi hiukan raolleen, ja silloin hän kuuli Kajanderin sanovan hiljaa:

– Kyllä se on sikamaista, että äijä antaa pojan valvoa tuolla tavoin... Ja maksaa sitten kuusi markkaa kuukaudessa.

– Kyllä se viisas äijä on! – nauroi toinen. – Poikahan on tänä aikana tehnyt kaikki Harjun työt.

– Se tulee kyllä helpoksi! – lisäsi kolmas.

Tämä aivan kuin herätti hänet ajattelemaan tulevaisuuttaan, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä synkemmältä se näytti. Arvista tuntui, ikäänkuin tuo taukoamaton väsymys olisi lisääntynyt, muuttunut päivä päivältä yhä vastustamattomammaksi, raskaammaksi – niinkuin näkymätön taakka, johon vähitellen lisätään yhä enemmän painoa. Hän oli niin uupunut, että nukahti heti, kun hetkeksikin istahti. Ja samalla tunsi hän entisen toivottomuuden, jonka jo oli ollut voittamaisillaan, valtaavan jälleen mielensä, – se uhkasi ja kidutti häntä uudella, tuskallisella tavalla.

Hän ei kyllä enää joutunut samalla tavalla muistojensa ja ajatuksiensa valtaan; tuo masentava uupumus tuntui harmaana, herpaisevana puristavan hänen aivojaan – aivankuin hämähäkinverkko kiertyessään kärpäsen ympärille. Ja hänen ajatuksensa sekaantuivat, sumenivat selittämättömäksi, harmaaksi ahdistukseksi.

Mutta heti kun Arvi nukahti, valtasivat entiset ajatukset ja muistot hänet unessa. Hän on olevinaan taas lapsuudenkodissaan, isä on kotona, mitään onnettomuuksia ei ole tapahtunut, he elävät viikkokausia yhdessä niin onnellisina. Hän muistelee hämärästi nähneensä jotain tuskallista unta ja on iloinen, kun on siitä herännyt. Ja monesti, kun värkki huusi ylöslyömään, tuntui Arvin uupuneissa, sameissa aivoissa, ikäänkuin hän taas näkisi tuon kauhean painajaisunen, ja hän toivoo heräävänsä pikku Ainon vierellä. Mutta ihana näky himmenee, haihtuu auttamattomasti, ja hän näkee taas todellisuuden mustana, kauhistavana edessään. Sellaisina hetkinä pelkäsi hän menehtyvänsä. Sillä hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta puolustautua – unia ei voinut mitenkään karkoittaa.

Kerrankin nukahtaessaan jauhosäkille, uneksi Arvi olevansa taas kotona...

Oli kaunis kesäilta, ja he löivät pihalla pikku Väinön kanssa palloa. Silloin alkoi maantieltä päin kuulua rattaitten ratinaa – isä palasi kaupungista. He juoksevat vastaan peltoveräjälle ja aukaisevat sen. Arvi sulkee sen kiireesti ja isä seisauttaa Nopen ja nostaa iloisesti nauraen Väinön rattaille. Arvi hypähti taakse ja Noppe pyyhälti vieläkin juoksuun ja seisahtuessaan pihalle uljaana, pystypäisenä, hirnahti se iloisesti kuin tervehdykseksi. Sen harvinainen, ruskeankellertävä karva kiilsi ilta-auringon loisteessa kuin kulta, kun se malttamattomana kuopi maata. Isä päästi sen valjaista ja äitikin hymyili iloisesti katsellessaan miten innokkaasti ja notkeasti se piehtaroi...

Ja sitten lähtee Arvi taas ratsastaen viemään Noppea niitylle. Hän ohjaa heti tutulle lehtimetsän lävitse johtavalle oikotielle, ja Noppe puistelee iloisesti päätään, pyyhältäen kevyeen laukkaan...

Miten hauskaa! Puut ja pensaat vilajavat vastakkaiseen suuntaan kuin lentäen – ja korvissa suhisee laukan tahtiin. Metsä muuttuu yhä tiheämmäksi... jo lähenee tuttu, tiheä koivikko, jossa tie muistuttaa jotain satumaista, vihreätä käytävää. Hän kumartuu hiukan, vihreä seinä suhajaa sivuilla – ja riippakoivujen pehmeät lehvät huiskivat hänen kasvojaan... Nopen vauhti kiihtyy yhä hurjemmaksi, Arvin korvissa vinkuu, kylmät väreet kiitävät selkää myöten – ja nuo pitkät, vihreät koivunlehvät vilvoittavat hänen kasvojaan. Niiden suloinen tuoksu täyttää hänen rintansa...

– Ylöslyömään!

Tuo ääni kuuluu ikäänkuin jostain kaukaa, mutta se koskee Arviin oudolla tavalla; hämärä, ahdistava aavistus tarttuu hänen sydämeensä. Hän taistelee heräämistä vastaan, hän tahtoo vielä ratsastaa, nauttia tuon hurjan vauhdin hurmasta, hengittää tuoreitten koivunlehtien ihanaa tuoksua... Mutta hän ei voi mitään, tuo suloinen uni pakenee, häipyy... Hän herää kokonaan, tuntee taas tukahuttavan, höyryisen ilman, kuulee vesipadan kohinan – ja uniset, nääntyneen näköiset miehet nousevat silmiään hieroen...

– Ooh se oli liian julmaa!

Jäykästi ja tuskallisesti tuijotti hän eteensä – hän olisi tahtonut itkeä, mutta ei voinut. Niin, mitäpä itku hyödyttäisi – se ei auta vähääkään. Kerran hän vain raskaasti huoahti, asteli sitten "trookin" viereen ja alkoi koneellisella kiireellä tehdä työtä... Ja hän toisteli itsekseen päättävästi:

– Täytyy unohtaa – unohtaa.

Kaikki leivät oli jo valmistettu ja miehille seurasi taas pieni lomahetki. Arvi oli vieläkin tuon tuskallisen unen vaikutuksen vallassa, veti väkisin ajatukset sinne entisille kotitanhuoille, joita ei enää ollut, eikä koskaan tulisi olemaan...

Ikäänkuin unessa seurasi hänen katseensa värkmestarin toimia, miten hän otti uunista suuren kivivadin, hämmenteli ja maisteli arvostelevan näköisenä sen sisältöä. Sitten nosti hän sen uuninpenkille ja julisti juhlallisella äänellä:

– Kiinalaiset nälkätaiteilijat ja ihmiset! Kiproon kimppuun! Mars!

Tätä herkkua valmistettiin erikoisen reseptin mukaan voista ja munista, varsinkin sellaisissa paikoissa, joissa oli liian huono ruoka, ja samalla saivat kiinalaisetkin sellaisen aterian, ettei seuraavana päivänä nälkään nääntynyt.

Värkmestarin kehoitusta noudattaen nousi nurkasta kaksi kalpeata "kiinalaista", sällit jättivät työnsä, ja yksimielisenä joukkona hyökkäsivät kaikki sellaisella tarmolla ja päättäväisyydellä vadin kimppuun, ettei lopputuloksesta tarvinnut jäädä epätietoisuuteen. Vadin sisältö hupeni ja aleni kuin vanhanaikainen multapatteri 16-tuumaisten mörssärien tulessa. Loppuryntäys uskottiin kiinalaissankareille, ja hetken kuluttua oli kaikki kadonnut näiden kaikkinielevän urhoollisuuden tieltä.

Kajanderin kehoituksesta maistoi Arvikin muutaman lusikallisen, mutta heti hän palasi säkkikasalle istumaan ja painoi kasvot käsiinsä. Hetken kuluttua hän huomaamattaan kuiskasi hiljaa, käheästi:

– Voi Noppe ... ja...

Hän vaikeni ikäänkuin ei olisi uskaltanut ajatuksissaankaan jatkaa enempää. Sitten hän nousi äkkiä ja lähti ulos pimeälle pihalle.

Hän kohotti kasvonsa tähtitaivasta kohden, ja hänen katseensa sattui "kointähteen", joka loisti häntä vastaan kuin kirkas, ystävällinen silmä. Hän muisti miten hän muinoin oli katsellut sitä tuntikausia pimeän kamarin ikkunasta, kuvitellen että se saattaa olla itse Jumalan valtaistuimen kohdalla, koska se on kirkkain taivaan tähdistä. Se lennätti hänen mieleensä viimeisen onnellisen jouluaamun kirkkoonmenon, hän makasi lämpimien rekivällyjen alla isän ja äidin välissä. Jää rouskui, kulkuset helisivät ja hän katseli tuota samaa tähteä... Ja nyt, nyt...

– Ei, ei! – kuiskasi Arvi käheällä, tukehtuneella äänellä ja syöksyi takaisin kuumaan verstaaseen kuin kauhean vihollisen takaa ajamana...

[XIX.]

Niin vieri aika kevätpuoleen. Auringon kultainen valo tunkeutui yhä useammin sisään verstaan pienistä, tomun ja jauhojen himmentämistä ikkunaruuduista. Räystäät tippuivat iloisesti, ja Arvi näki varpusten tirskuvan ja hyppivän pihalla niin hurjan riemuisasti, että täytyi olla kevät. Mutta hänen sydämessään vallitsi syksy, pimeä yö.

Sillä tuo jatkuva liikarasitus pysäytti hänen kehityksensä, herpaisi hänen koko olemuksensa, sen henkisen voiman ja tarmon, jonka avulla hän oli siihen asti kestänyt. Hän tunsi heikkenevänsä päivä päivältä, eikä ollut toivoakaan paremmasta – tulevaisuus ja menneisyys tuntuivat yhtä mustilta. Ja kun hän taas uneksi siitä onnesta, joka iäksi oli kadonnut, valtasi tylsä toivottomuus ja masennus hänet yhä raskaampana.

Sellaisessa asemassa ei hänellä ollut mahdollisuutta unohtaa. Vaikka hän miten olisi tehnyt työtä, voimistellut, koettanut ajatella muuta, niin se pääasia ei unohtunut. Lukiessa se joskus unohtui hetkeksi, mutta palasi uudelleen; se seurasi kaikkialle peloittavana ja hellittämättömänä kuin verenhimoinen vainooja.

Hän oli yksin.

Mikä kamala totuus sisältyikään noihin sanoihin. Hän ei enää koskaan saisi nähdä Ainoa, ei pikku Väinön kirkkaita sinisilmiä, ei isää, ei äitiä – ei ketään, ketään. Hän ei enää koskaan kuule yhdenkään omaisen ääntä, heidän nauruaan – ei koskaan.

Arvi pelkäsi monesti tulevansa hulluksi. Miksi, miksi juuri hänelle oli sattunut niin hirveän paljon? Hän ei voinut sitä ymmärtää, se oli liian kauheata.

Mutta mikään ei auttanut. Arvi ei voinut edes puhua siitä kenellekään. Kajander olisi ehkä ymmärtänyt, mutta Arvia vaivasi kummallinen arkuus. Hän pelkäsi, ettei häntä ymmärrettäisi, joku saattaisi häntä pitää pilkkanaan – ja hän menettäisi järkensä.

Arvi oli myöskin alkanut ymmärtää, ettei hän täällä voi koskaan unohtaa – täällä kaikki muistutti hänen onnettomuudestaan. Kun hän meni kamariin, muistui mieleen äiti. Tuolla kirstulla oli äiti istunut silloin sateisena syysiltana, kun hän oli Arvia saattamassa tänne. Tuossa hän oli seissyt, kuiskatessaan järkyttävät, viimeiset sanansa, tuohon sänkyyn hänet oli nostettu lattialta tiedottomana. Ja toisinaan iltasin ollessaan nukkumaisillaan, hän oli näkevinään sängyn reunan yläpuolella kauheat, liikkumattomat kasvot... Häntä peloitti toisinaan mennä yksin kamariin. Ja lopulta hän päätti lähteä pois koko kaupungista – jonnekin kauas, kauas...

Tähän päätökseen vaikutti vielä ratkaisevammin toinenkin seikka. Arvi oli viime viikkojen aikana yhtämittaa ajatellut asemaansa ja tulevaisuuttaan ja aina tullut samaan tulokseen: ettei hän voi täällä kehittää itseänsä, päästä eteenpäin, niinkuin oli ajatellut. Hän ei jaksanut lukea, ei ymmärtänyt luettavaansa niinkuin ennen, ei voinut ajatellakaan niinkuin ennen. Eikä hän voimistellutkaan enää sillä innolla kuin ennen. Hän oli aina väsynyt, ja hänen kasvonsa olivat kalvenneet samanlaisiksi kuin toistenkin.

Ja eräänä yönä asiaa ajatellessaan näki hän tulevaisuutensa ikäänkuin välähtävän salaman valossa. Hän katsahti tyrmistyneenä ympärilleen ja näki vanhan, tutun näyn: höyryn seasta häämöittivät koneellisesti työskentelevät miehet, joiden hikisillä, kelmeillä kasvoilla ei näy ainoatakaan ajatusta – vain uupumus ja tylsyys. Hän oli nähnyt tämän näyn satoja kertoja, mutta nyt se herätti hänessä hämärää kammoa: hän näki siinä oman, toivottoman tulevaisuutensa. Ja ajatellessaan tuota loppumatonta väsymyksen yötä, joka jatkuisi samanlaisena vuodesta vuoteen, tunsi hän tuon oudon kauhun tarttuvan kurkkuunsa kuin kuristavan kouran. Hän ei koskaan näkisi ihania kesäpäiviä, ei aurinkoa, ei lepoa, ei toivoa, ei mitään. Tulevaisuus ilmestyi hänen eteensä mustana ja kaameana kuin loppumattoman pitkä, pimeä vuorenrotko, jonka syvyydestä ei ole poispääsyä – ja taas hän silmäsi huomaamattaan ympärilleen, ikäänkuin olisi tahtonut paeta jonnekin. Nyt hän ymmärsi täydellisesti Harjua ja muita, nyt hän käsitti tuon tylsän toivottomuuden ilmeen heidän kasvoillaan; hän tunsi sen itse – se tuntui tarttuvan häneen kuin jokin salainen sairaus. Siis pois, pois!

Ja hän päätti ehdottomasti muuttaa toiselle alalle, koettaa päästä sokurileipurin oppiin, kuten hän jo kauan oli ajatellut. Se olisi päivätyötä, saisi työskennellä vilpoisessa huoneessa, ja itse työ olisi miellyttävää, vieläpä taiteellistakin.

Arvi uskoi aikeensa Kajanderille, joka hyväksyi sen täydelleen. Hän neuvoi Arvia hakemaan oppipaikan Helsingistä – siellä kehittyisi paremmaksi ammattimieheksi. Samaa oli Arvi itsekin jo ajatellut, ja niin hän päätti ensi tilassa lähteä pääkaupunkiin.

Mestari vihastui hirveästi, kun Arvi ilmoitti aikovansa lähteä pois. Syvästi loukkaantuneena alkoi hän puhua ymmärtämättömistä, kiittämättömistä nulikoista, jotka syövät vain mestarin ruokaa ja sitten kun oppivat hiukan jotain tekemään ruokansa edestä, sitten tullaan "ylössanomaan" niinkuin paremmatkin miehet! Mitä Arviin tulee oli hän varma siitä, että tämä joutuu kokonaan hunningolle, jos sillä tavoin pois lähtee...

Mutta tämä puhe vaikuttikin vain yllyttävästi Arviin. Hän oli kolmatta kuukautta ponnistellut yli voimainsa ja tehnyt moitteettomasti kaikki sällin tehtävät. Ja vaikka hän oli saanut vain 6 markkaa kuussa, niin hän ei ollut sitä ajatellut: hänellä oli varma tunne, että mestari on häneen tyytyväinen, pitää häntä tavallista tarmokkaampana ja reippaampana – vain se oli antanut hänelle voimaa. Ja nyt sanottiin, ettei hän ollut edes ruokaansa ansainnut! Se koski kipeästi hänen herkkään mieleensä. Hän muisti miten ankarasti oli täytynyt ponnistella varsinkin alussa, hän muisti tuon taukoamattoman nääntymyksen yön, joka tuntui kestäneen vuosikausia. Se herätti hänessä kylmää katkeruutta ja uhmaa sekä vei kaiken vaikutuksen mestarin varoitussanoilta. Ja kun mestari lopuksi pyysi häntä vielä ajattelemaan asiaa, lupasi hän sen tehdä, mutta itsekseen hän päätti tehdä niinkuin oli ajatellut.

Mutta eräänä päivänä sattui tapaus, joka lujitti hänen päätöksensä peruuttamattomaksi.

Arvi oli käynyt viemässä leipää erääseen kauppapuotiin ja .käveli väsyneenä kotiinpäin, kun hänen uninen katseensa yhtäkkiä pysähtyi kuin noiduttuna erään maalaisen hevoseen...

Olisiko se mahdollista? Hevonen näytti väsyneeltä ja laihalta, pää riippui hervottomana ohuen kaulan varassa ja kieli roikkui suupielessä turvonneena... Arvin sydän alkoi lyödä ankarasti! Olisiko tuo todella Noppe, tulinen, tanssiva, nopea Noppe? Noppe, jonka selässä hän oli tuulispäänä kiitänyt kadonneen lapsuuskodin rakkailla, tutuilla teillä? Ei – se ei ole mahdollista...

Ja kuitenkin siinä oli jotain tuttua, jonka vuoksi hän ei voinut siitä irroittaa katsettaan. Se vaikutti häneen kuin raudanpala magneettineulaan.

Maalainen ajoi erään kauppiaan pihaan, Arvi jälessä. Ajaja sitoi hevosen kiinni, heitti huolimattomasti sille hiukan heiniä ja lähti puotiin.

Arvi asteli hevosen viereen, ja nyt hän tunsi sen – se oli Noppe! Sillä jalat olivat samat kuin ennenkin, nuo tavattoman hennot, jäntevät jalat pienine, jyrkkine kavioineen, ja hieno, kapea pää oli myös ulkonaisesti sama. Mutta sen ennen niin solakka ja kaunis vartalo oli muuttunut miltei tuntemattomaksi, laiha selkä törrötti terävänä ja kylkiluut kohoutuivat kuin tynnyrin vanteet... Se ei nytkään syönyt, jonkun kerran vain puraisi alakuloisesti kuolaimiaan – ja tuo pieni pää painuneine sieraimineen ja sammuneille silmineen riippui voimattomasta, ikäänkuin laiha kaula ei voisi sitä kannattaa...

Arvin sydäntä kouristi. Niinkuin hän olisi tavannut vielä yhden, ehdottomasti viimeisen omaisensa kuolemaisillaan. Noppe oli ollut hevonen, josta jokainen piti, jota vieraat kadehtivat ja halusivat omakseen, mutta Arville se oli ollut läheisempi ja kalliimpi kuin kukaan voi käsittää. Sen selässä oli hän viettänyt elämänsä suurimmat innostuksen ja riemun hetket kiitäessään tuulena toisten poikien ohi, se kuului erottamattomasti hänen onnelliseen lapsuuteensa. Se oli Arville aivankuin rakas lapsuudentoveri, omainen. Hän muisti nytkin, miten oli itkenyt ryöstöhuutokaupassa, kun se oli myyty jonnekin kauas, aivan vieraalle...

Ja nyt se oli tuollainen...

Arvi seisoi sen vieressä liikkumattomana, ja hänestä tuntui, niinkuin nytkin näkisi vain unta. Ja samoinkuin viimeaikaisissa unissa, hän muisti taas nuo ihanat ratsastuskilpailut toisten kylän poikain kanssa, kun iltasin vietiin hevosia niitylle – ja Noppe lensi tuulena ohi! Hän muisti niin paljon muuta, jossa Noppe oli ollut tärkeänä tekijänä. Nopella hän ensi kerran tuli isän ja äidin seurassa kaupunkiinkin! Hän muisti miten äiti oli takaisintullessa kerran kirkaissutkin, kun isä laski Nopen oikein menemään! Mutta isä vain nauroi ja otti leikillään äitiä vyötäisiltä. Ja äitikin oli sitten nauranut...

– Ooh... Ooh... Entisyyden ihanat muistot lennähtivät kuin moniväriset linnut hänen sielunsa silmien editse. Tuo ihana, toivorikas entisyys, joka ei enää koskaan palaa. Ja nyt tässä oli siitä viimeinen muisto – viimeinen surullinen jäännös...

Arvi katseli lapsuutensa päivien toveria, ja haikea, sanoin kuvaamaton kaipaus ja tuska kuristi hänen kurkkuaan. Hän oli koettanut ajatella entisyyttä mahdollisimman kaukaisena ja monesti ilokseen huomannut, että se tuntui omituisen hämärältä ja kuolleelta. Ja nyt se oli ilmestynyt hänen eteensä, ikäänkuin kuollut omainen olisi noussut haudasta entisenä ja kuitenkin kuolleena. Hän hyväili huomaamattaan sen harjaa ja laihaa selkää, ja hänestä tuntui niin kummalta ja kauhealta, että hän on istunut juuri tuossa, pitänyt kiinni juuri samasta harjassuortuvasta; se on siis ollut olemassa – ja nyt...

Arvin silmät sumenivat, kun hän taputti tuota terävää selkää, ja Noppe käänsi päänsä väsyneesti Arvia kohden. Mutta sen silmätkin olivat kuin sammuneet – nuo silmät, jotka ennen näyttivät tulta tuiskahtelevan. Se katsoi vielä kerran alakuloisesti Arvia ja huokasi raskaasti kuin epätoivon valtaama ihminen.

Arvin sydäntä kalvoi syvä sääli. Noppekin oli kärsinyt, se oli hänen, heidän kaikkien kärsimystoveri... Hänestä näytti ikäänkuin se olisi tuntenut Arvin ja tahtonut tuolla väsyneellä katseellaan ja raskaalla huokauksellaan ilmaista kaikki pitkät kärsimyksensä, joista ei kukaan välittänyt...

Arvi tarttui Nopen päähän, puristi sitä rintaansa vastaan ja kyynelet tunkeutuivat väkisin hänen silmiinsä. Vasta nyt hän muisti missä oli, ja vilkaistuaan sivulleen huomasi hän muutamien maalaisten katselevan häntä omituisesti. Samassa tuli omistajakin reen viereen ja kysyi töykeästi:

– Mitä sinä siellä hevosen vieressä teet?

Sillä hetkellä tunsi Arvi hurjaa vihaa tuota miestä kohtaan. Hänen hampaansa kirskahtivat, kun hän lausui hiljaa, uhkaavasti:

– Miten te olette pitänyt Noppea? Rääkännyt! Se on meidän vanha hevonen...

– Mitä siinä hampaitasi pureskelet, poika! Kipeä se on ollut...

– Miksi sitte ajatte sillä? – kysyi Arvi taas uhkaavasti.

Miestä alkoi hieman peloittaa tuon nuorukaisen omituinen, hillitty kiihko, koska hän vastasi suopeammin:

– Millä sitten ajaa, kun ei muuta ole...

Arvi lähti ulos miltei juosten...

Ja samana iltana hän ilmoitti mestarille, että hän ehdottomasti lähtee pois.

Mestari punastui ensin kiukusta, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja sanoi, että koska Arvi ehdottomasti tahtoo mennä hukkaan, niin menköön! Väkisin hän ei ketään pidä. Syyttäköön Arvi nyt itseänsä – hän on ainakin tehnyt velvollisuutensa... Hän on varoittanut.

[XX.]

Arvin äkkinäinen muuttoaie herätti hieman huomiota koko talossa, ja yksi ja toinen tiedusteli sen syytä. Hän ei kuitenkaan ruvennut selittelemään – eivät ne olisi kuitenkaan ymmärtäneet.

Mutta eräänä iltana, kun hän palasi illalliselta, kohtasi hän portaissa Marian. Arvi oli usein tavannut hänet, vieläpä viime aikoina huomannut tuon surullisen, rukoilevan katseenkin – mutta hän kärsi liian paljon pannakseen siihen enempää huomiota.

Hän aikoi mennä ohi kuten ennenkin, mutta tyttö pysähtyi ja änkytti hämmentyneenä:

– Muutatteko te, lähdettekö te pois – kokonaan pois?

– Lähden, – vastasi Arvi hiljaa.

Vallitsi hetken äänettömyys, ja tyttö ponnisteli sanoakseen jotakin. Vihdoin hän kuiskasi katkonaisesti:

– Miksi ... minkätähden ... te menette...?

Tuo värisevä kuiskaus vaikutti omituisesti Arviin. Niinkuin vielä kerran olisi haudasta noussut joku rakastava omainen. Hän puhui hiljaisella, liikutetulla äänellä:

– En voi olla täällä... Kaikki on täällä samanlaista kuin silloinkin. Muistan aina kaikki, kaikki...

Hän ei voinut sanoa enempää, vaan kääntyi poispäin.

Silloin tunsi Arvi pienen kätösen tarttuvan omaansa, ja värisevä ääni kuiskasi tuskin kuuluvasti:

– Älkää menkö...

– Miksei? Mitä minulla...

Mutta hän vaikeni neuvottomana katsahdettuaan tytön kyyneleisiin silmiin. Tuossa katseessa kuvastui jotain, mitä hän ei ollut koskaan nähnyt; se kuiskasi hänelle ensikerran eräästä uudesta ja valoisasta. Se oli sangen epämääräistä, hän ei olisi voinut sitä sanoin selittää. Tuo tyttö hänen edessään tuntui vain muuttuneen niin omituisen läheiseksi ja kalliiksi...

– En tiedä, – sopersi taas tyttö, ja hänen huulensa alkoivat vavahdella. – Olen niin kovin itkenyt ... kun, kun kaikki on teille niin – surullista...

Ja tyttö nojautui seinää vastaan ja alkoi tukehtuneesti nyyhkyttää.

Tuo nyyhkytys koski Arvin sydämeen niin, että hän oli vähällä itse ruveta itkemään. Hän hyväili kömpelösti tytön hentoa olkapäätä ja kuiskasi hiljaa ja kiihkeästi:

– Ette saa itkeä! Älkää...

Silloin tyttö kääntyi, ja yhä katkerammin itkien painoi hän kasvonsa Arvin rintaa vastaan.

Epämääräinen, tuskan ja säälinsekainen riemu läikähti Arvin rinnassa. Ja vaikkei hän tietänyt mitään rakkaudesta, niin nyt hän tiesi tytön rakastavan itseään, hän tunsi sen jollain oudolla, salaperäisellä tavalla. Entä hän? Hän ei tietänyt muuta kuin sen, että Maria oli hänelle kalliimpi ja omaisempi kuin yksikään elävä ihminen. Niinkuin tämä olisi hänen onneton, rakas sisarensa, joka on kauan ollut kadoksissa – ja nyt palannut vierailta mailta. Tytön hennot hartiat hytkyivät yhä rajummin pidätetyistä nyyhkytyksistä, ja se koski niin tuskallisesti Arviin, ettei hän tietänyt mitä tekisi. Kun tyttö yhä itki, puristi Arvi tytön yhtäkkiä rintaansa vastaan, suuteli hänen otsaansa ja huuliaan ja kuiskasi tuskallisen hellästi:

– Maria, ette saa itkeä! En voi kuunnella...

Nyt vasta hän huomasi mitä oli tehnyt ja vaikeni hämmästyen.

Mutta tyttö kohotti kyyneleisen katseensa ja hymyili sellaisella tavalla, että Arvi rauhoittui heti. Tyttö aikoi sanoa jotain, mutta hänen huulensa alkoivat vavista ja kyynelet täyttivät taas hänen silmänsä. Ja kun Arvi tunsi tuon hennon, vapisevan vartalon puristautuvan vastaansa, läikähti hänen sydämessään sellainen hellyys, että tuntui mahdottomalta erota ainoasta olennosta, joka hänestä pitää... Hän suuteli vieläkin noita väriseviä huulia...

Yhtäkkiä kuului askeleita ja he erkanivat äkkiä pelästyneinä kuin lapset, jotka ovat olleet näpistelemässä äidin sokuriastiassa...

Arvi oli puolen yötä tuon selittämättömän, suloisen tunteen vallassa. Ensi kerran hän saattoi unohtaa kokonaan nuo kauheat muistot. Koko elämä tuntui muuttuneen valoisammaksi, hän näki taas vähän tulevaisuuteenkin – niinkuin öiseen korpeen eksynyt kulkija saadessaan nuotion syttymään...

Jäisikö hän?

Ensin Arvi ajatteli niin, mutta kun hän tuumi tarkempaan, niin ei hän sittenkään jäisi. Ei – hän ei voi! Ja kun hän kerran oli sanonut itsensä irti, niin hän menee.

Tosin se tuntui tuottavan outoa, haikeata kaipausta ja tuskaa. Mutta mitä enemmän hän ajatteli, sitä selvemmin hän ymmärsi, että järjellisintä on jättää kaikki – tyttökin. Ei auta.

Hän oli taas näkevinään tytön surullisen, rukoilevan katseen ja tunsi kummallista heikkoutta. Mutta sitten hän puri hammastaan ja päätti, että sen täytyy niin olla. Hän on saanut kärsiä niin kauheasti, kaikki omaisensa hän on menettänyt, menköön siis tämäkin! Kyllä hän tällaisen kestää! Ja hän tunsi aivankuin epämääräistä, katkeraa nautintoa, ylpeyttä siitä, että voi luopua vapaaehtoisesti siitä viimeisestäkin, jonka olisi saanut pitää...

Arvi oli tilannut itselleen uudet vaatteet ja kengät palkkarahoillaan. Ja kun erään laivan ilmoitettiin juhannusaattona lähtevän huvimatkalle Helsinkiin, osti hän lipun ja pääsi siten kaksi markkaa halvemmalla. Kun hän oli ostanut vielä uuden paidan, jäi hänelle matkarahoiksi kaksi markkaa seitsemänkymmentäviisi penniä.

Tämä summa taskussaan ja pieni vaatenyytti kainalossa asteli Arvi juhannusiltana laivarantaa kohti, josta huvilaivan oli määrä lähteä. Hän kuuli tuomiokirkon tornikellon lyövän harvaan ja juhlallisesti seitsemän kumeata kaksoislyöntiä, joten lähtöön oli vielä kokonainen tunti. Aika tuntui tavattoman pitkältä ja ikävältä.

Arvi ei huomannut ohitseen rientäviä, nauravia ihmisiä. Hänellä oli niin omituisen raskas ja tuskallinen olo, ja vihdoin hän huomasi mitä se oli: hän ikävöi Mariaa. Ja hän tunsi yhä syvempää sääliä ja kaipausta, muistaessaan miten hirveän kalpea tämä oli ollut iltapäivällä puotikamarissa, kun hän oli käynyt hyvästelemässä viimeistä kertaa. Tytön kasvoissa ei varmaankaan ollut veripisaraa, eikä hän voinut puhua mitään. Arvi ei voinut unohtaa tuota tuskallista, surullista katsetta, se koski selittämättömällä tavalla hänen sydämeensä.

Oliko hän tehnyt väärin Marialle?

Kajanderiakin hän ikävöi. Kun tämä oli kehoittanut Arvia aina kehittämään itseänsä ja pysymään raittiina niinkuin tähänkin asti, tuntui vaikealta erota tuosta miehestä, joka oli puolustanut häntä, ollut hänelle kuin isä. Ja olivat Kajanderinkin silmät olleet kosteat erotessa... Mutta Arvi lausui itsekseen päättävästi:

– No ei auta – eteenpäin!

Arvi asteli ajatuksissaan yläkannelle ja katsahti kirjavaa väkijoukkoa. Silloin tunsi hän yhtäkkiä tutun tuoksun – lehtien tuoksun...

Hän katsahti hämmästyneenä ympärilleen. Hän huomasi ensi kerran, että oli tullut kesä! Laivan laita oli koristettu nuorilla koivuilla. Ilta-aurinko kultasi vastapäätä kohoavan lehtevän mäenrinteen, saattaen sen nuoren vehreyden suorastaan loistamaan. Siellä täällä eroittuivat siitä kukkivat tuomet ja pihlajat lumivalkoisina kuin jättiläissuuret kukat. Leuto tuuli toi niiden tuoksun laivaan; se leyhytti hiljaa Arvin yläpuolella riippuvia lippuja. Niin – nyt oli kesä, kevät...

Arvi katseli rannalla olevaa ihmisjoukkoa, ja hänen mielensä masentui uudelleen. Miltei kaikilla huvimatkailijoilla näytti olevan saattajia – hänellä ei ketään. Hän oli yksin – yksin. Mutta hän puri hammastaan ja kuiskasi äänettömin huulin:

– No ei se mitään – eteenpäin!

Mitä? Olisiko Maria sittenkin tullut? Hän oli näkevinään samanlaisen hatun. Vai oliko se vain näköhäiriö?

– Samantekevä. Eteenpäin!

Kuin unessa katseli Arvi miten laivaa alettiin irroittaa laiturista. Jotakin kirvelevää ja tukahuttavaa kohosi hänen kurkkuunsa ja silmät tahtoivat väkisin sumeta. Mutta hän nosti päätään ja päätti uhmaten, ettei enää välitä mistään – hän ei peräydy. Käyköön miten käy – paljon pahempaa hänelle ei enää voi tulla! Ja taas hän toisti itsekseen hammasta purren:

– Eteenpäin.

Soittokunta viritti reippaan marssin, ja laiva lähti hiljalleen Helsinkiä kohden.