[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fa5ITe4Hvn8C3giMuyvJbqNP5fSmJxUqEocNtsrsiq8M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},935,"Taistelija I Elämän kourissa","Lehtimäki, Konrad",1883,1937,"935-lehtimaki-konrad-taistelija-i","935__Lehtimäki_Konrad__Taistelija_I","II","romaani",[],[],"fi",1922,null,35506,215291,true,[],[],[],"Omaelämäkerrallinen romaani kuvaa nuoren Arvin kasvua ja selviytymistä köyhyyden keskellä. Tarina alkaa lapsuuden toiveikkaista leikeistä, mutta vaihtuu pian sairauden ja niukan toimeentulon värittämään arkeen, jossa päähenkilö joutuu kamppailemaan elämän kourissa.","Konrad Lehtimäen 'Taistelija I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 935.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","TAISTELIJA I\n\nElämän kourissa\n\n\nKirj.\n\nKONRAD LEHTIMÄKI\n\n\n\nK. J. Gummerus Oy, Jyväskylä, 1924.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nIkkunaruudulla oli jo kokonainen eloisa taulu esittäen tulista\nkilpa-ajoa kirkkomatkalla. Kaksi etumaista hevosta ravaa rinnakkain,\ntoinen ajaja on noussut reessä seisomaan ja huitaisee hevostaan\nohjasperillä. Näitä seuraa kokonainen jono hurjasti laukkaavia ja\nravaavia hevosia ja taustalla näkyy kaukainen metsänranta, josta\nkohoaa muutamia mustia, korkeita kuusia.\n\nTorpan pieni poika leikkasi parhaillaan viimeistä hevosta ja hänen\nsilmänsä loistivat innostuksesta. Vikkelästi pyöri saksissa paperi\nja hetken kuluttua ilmestyi siitä solakka, hurjasti ravaava hevonen.\nLeikattuaan sille asianmukaiset ajokalut ja reen ajajineen kiinnitti\nhän sen tauluunsa voittajaksi -- se on juuri sivuuttanut koko ryhmän\nja alkaa edetä kuin lentäen! Poika etääntyi hiukan ikkunasta ja\nkatsahti arvostelevasti kuvaryhmää sekä korjasi erään ajajan asentoa.\nSitten leikkasi hän vielä koiran, joka kieli roikkuen laukkasi kaikin\nvoimin jonon jälessä.\n\nKuva olikin ihmeteltävän elävä. Hevosten harjat näyttivät liehuvan\nvauhdin viimasta, avoimet suut huohottavan ponnistuksesta; varsinkin\nvoittajan solakat, jäntevät jalat näyttivät miltei liikkuvan --\nodotti vain milloin se kokonaan jättää kilpailijansa.\n\n-- No, muistatko Aino? -- kysyi poika iloisen jännityksen vallassa,\nkääntyen sisareensa.\n\nTämä löi kätensä yhteen huudahtaen hämmästyneenä:\n\n-- _Joulu_!\n\n-- Onko tämä Noppe? -- kysyi samassa nuorin, noin neljän vuotias\npoika.\n\n-- On, -- vastasi vanhin poika ja hänen kasvoillaan kuvastui riemukas\ninnostus. -- Näinpä se meidän isä Rajasuolla ajoi kaikkien ohitse\njoulukirkkoon mentäessä. Jospa tietäisit miten hauskaa se oli!\nEikös ollut, Aino? Aisakellot ja kulkuset helisivät, lumikokkareet\nsinkoilivat ja Noppe meni koko jonon ohi kuin lentäen! Vaikka\nPeltolan orhi lopulta laukkasikin, niin ei siinä mikään auttanut!\nEnsi jouluna sinäkin Väinö pääset mukaan.\n\nSilloin kahdeksan vuotias Aino katsahti ulos ja huudahti hämmästyen:\n\n-- Katsokaa pojat, minkälainen ilma!\n\nKoko aamun oli puhaltanut ankara, kylmä koillistuuli lennätellen\nmukanaan harvoja lumihiutaleita -- ja nyt se oli muuttunut oikeaksi\nlumipyryksi. Pahaenteisesti se vinkui nurkissa, kiukkuisesti riuhtoi\nomenapuiden oksia, vihaisesti sihisten ja ryskyttäen se tunkeutui\nkaikkialle -- ikäänkuin olisi tahtonut murskata kaiken tieltään. Koko\navaruus näytti äkkiä tulleen täyteen valkeata, kiitävää lunta --\npellontakaista metsänreunaakaan ei enää näkynyt.\n\nTorpan emäntäkin, joka parhaillaan puuhaili aamiaista, katsahti\nalakuloisesti ulos ja huokasi raskaasti; hänen silmänsä näyttivät\nitkettyneiltä ja kalpeissa kasvoissa kuvastui ahdistava levottomuus\nja huoli.\n\nKuului askeleita, porstuassa pieksi joku lunta saappaistaan ja\nsitten työntyi sisään torpan isäntä. Hän oli pitkä ja jäntevä\nvartaloltaan ja hänen vielä nuorekkaat kasvonsa näyttivät älykkäiltä\nja voimakkailta. Mutta nyt näytti hänkin omituisen masentuneelta.\n\nÄänettömästi toi vaimo pöytään kuumia perunoita, kastiketta ja\nkeltaista voita; sitten sanoi hiljaa:\n\n-- Ruvetaan nyt aamiaiselle.\n\nNuorimmat lapset töytäsivät heti iloisesti pöydän ääreen. Vaimo\nläheni uunia ja lausui hiukan kovemmalla äänellä:\n\n-- Vaari, tulkaa nyt syömään.\n\nUunilta kuului jotain liikettä, yskimistä ja senjälkeen vanha, heikko\nääni:\n\n-- En minä nyt. Ei tunnu olevan nälkä...\n\n-- Isä, oletko sairaampi tänään? -- kysyi mies levottomasti.\n\n-- No enpä tiedä ... taitaa vain vanhuus vaivata, -- kuului\nvälttelevä vastaus. -- Eikä tässä tunnu muutenkaan ruoka maistavan...\n\nVaarin ääni värähti omituisesti ja hän rykäsi käheästi muutaman\nkerran -- aivankuin aikoen sanoa jotakin. Sitten kuului uunilta\nepämääräistä kahinaa ja vihdoin ilmestyi muuriaukkoon kookas,\nharmaapäinen mies.\n\n-- Jos sentään vähän koettaisitte syödä? -- alkoi vaimo alakuloisesti.\n\n-- Ei, en voi -- parasta on olla pitkällään... Alkaa taas\npyörryttää...\n\nHän piteli otsaansa ryppyisellä, känsäisellä kädellään ja sitten\nasettui taas pitkäkseen. Mies ja vaimo katsahtivat äänettöminä\ntoisiinsa ja uunilta kuului raskas huokaus -- kaikkia näytti kalvavan\nsama salaperäinen suru...\n\nPerhe alkoi aterioida. Lapset söivät hyvällä ruokahalulla, mutta\nmiehen suussa näytti pala pyörivän; vaimo otti lautaselleen vain\npienen perunan. Ja aina välillä kääntyi hänen katseensa akkunasta\ntielle -- niin omituisen arkana ja pelokkaana, kuin olisi hänellä\nollut huono omatunto.\n\n-- Tulevatkohan ne tänään...? -- kysyi hän lopulta miltei kuiskaten\nja hänen katseensa kohdistui mieheen tuskallisen tutkivana.\n\n-- Tuskinpa, kun tuli tällainen ilmakin, -- vastasi mies hiljaa.\nMutta hän ei katsonut vaimoansa silmiin.\n\nNuoremmat lapset katsahtivat vanhempiinsa huolettomin, kirkkain\nkatsein ja pienet suut jauhoivat ahkerasti. Mutta vanhin poika\nmuuttui vakavaksi kuin täysikasvuinen mies, ja lopulta hän lausui\nlujalla luottamuksella:\n\n-- Miksi äiti suotta pelkää? Onhan tämä meidän oma kotimme. Ei\nsuinkaan parooni meitä kodistamme aja... Ja luulisitteko Jumalankaan\nsellaista sallivan?\n\nPojan kasvoissa, äänessä, koko olennossa kuvastui sellainen varmuus\nja vakavuus, että häntä oli vaikea kuvitella samaksi pojaksi, joka\näsken lapsellisella innostuksella kuvaili kilpa-ajoa.\n\nSeurasi pitkä, tuskallinen äänettömyys. Ei kuulunut muuta kuin\nmyrskyn kiukkuinen kohina, jota säesti lumen terävä rapina sen\npiestessä ikkunaruutuja. Lopulta mies rykäisi ja hänen äänensä\nvärähteli katkeruudesta:\n\n-- Kyllä se niin on, Arvi parka, etteivät tuollaiset paroonit mitään\nJumalasta välitä. Ja minä luulen, ettei Jumala sekaannukaan ihmisten\nasioihin -- koska kerran rikkaat voivat oikein oikeuden avulla ajaa\nköyhän omasta kodistaankin paljaan taivaan alle.\n\nOmituinen neuvottomuus kuvastui pojan kasvoilla. Hänen kätensä harasi\nkoneellisesti tummaa tukkaa; isän puhe näytti kovasti koskevan\nhäneen. Lopulta hän alkoi epäröiden:\n\n-- Mutta kun äiti on sanonut, ettei vastoin Jumalan tahtoa putoa\nvarpunenkaan oksalta ... tai hiuskarva ihmisen päästä, niin\ntietysti Jumala tuollaisen estää? Hän katsoi tuskallisen kysyvästi\nvuoroin isää, vuoroin äitiä ja näytti aikovan kysyä jotain. Sitten\nkirkastuivat hänen kasvonsa ja hän lisäsi taas äskeiseen lapsellisen\nvarmaan sävyyn:\n\n-- Tietysti hän sen estää! Miksi äitikin suotta epäilee?\n\nHirveä tuska raateli äidin sydäntä. Hän oli opettanut Arvin sokeasti\nluottamaan ja turvaamaan Jumalaan -- niinkuin itsekin oli luottanut.\nMutta senjälkeen kun Jumalan asettama _oikeus_ oli tuominnut heidät\nhäädettäviksi kodistaan, oli hänkin alkanut epäillä, uskaltamatta\ntunnustaa edes itselleen _mitä_ kaikkea epäili... Mitä hän nyt sanoo?\nMeneekö hänen lapseltaankin usko? Ei, ei! Se ei saa tapahtua! Hän oli\nmuuttunut aivan kalpeaksi, ja pyyhkäisten hikeä otsaltaan sammalsi\nhän hiljaa, käheästi:\n\n-- Niin luottakaamme vain Jumalaan. Ei mikään muu voi meitä enää\nauttaa...\n\nMies kohotti kiusaantuneen katseensa ja sanoi tuskallisesti:\n\n-- Voi Mari parka -- ei sekään meitä auta!\n\nHän lopetti syöntinsä ja peitti pöytään nojaavalla kädellään kasvonsa\n-- niinkuin olisi hiljaa rukoillut. Pitkän äänettömyyden jälkeen hän\näkkiä kohotti päänsä ja huudahti lujasti ja päättävästi:\n\n-- Mutta kotoani minä en lähde!\n\n-- Älä puhu noin! -- sopersi vaimo vapisevin huulin ja lisäsi\nkatkonaisesti: -- Mikä meidän muu auttaa, jos ne tekevät, niinkuin\nvallesmanni on uhannut.\n\nTaas pitkä äänettömyys. Mies nousi pöydästä ja käveli muutaman kerran\nedestakaisin lattialla. Sitten hän istahti penkille ja antoi päänsä\nvaipua käsien varaan. Vaimo alkoi korjata ruokia pöydältä ja poika\nkatseli huolestuneena vuoroin kumpaakin. Pikku lapsetkin olivat\nmuuttuneet vakaviksi ja istuivat hiljaa pienoisilla tuoleillaan --\nikäänkuin aavistaen, että ilmassa oli jotain erikoista.\n\nArvi siirtyi ikkunan ääreen ja katsahti silloin tällöin ulos\nlumimyrskyyn, joka riehui yhä kiihtyvällä voimalla.\n\nÄkkiä hypähti hän seisaalleen ja änkytti hätääntyen:\n\n-- Nyt ne ... tulevat...\n\nVaimo säpsähti kuin lintu, jonka vieressä pyssy pamahtaa; hän kohotti\nvapisevat kätensä kuin rukoillen ja sopersi katkonaisesti:\n\n-- Jumala ... armahtakoon ... meitä... Miehen leveä rinta alkoi\nkohoilla raskaasti; hän nousi seisomaan ja pyyhkäisi koneellisesti\ntukkaansa, mutta sitten istahti jälleen mitään sanomatta.\n\nKului muutamia hetkiä, jotka tuntuivat ijäisyydeltä. Sitten kuului\nkulkusten kilinää, jalasten kitinää, sitten läheneviä, narskuvia\naskeleita; sitten kuului ulko-ovi räikeästi kirskahtaen aukeavan,\naskelten kopina ja myrskyn kohina täytti eteisen. Vihdoin aukeni\novi -- ja nimismies kahden poliisin ja lautamiehen seuraamana astui\nsisään.\n\n-- Hyvää päivää! -- tervehtivät vallesmanni ja lautamies, mutta\npoliisit olivat ääneti.\n\n-- Jumal' antakoon, käykää istumaan, -- vastasi torpanmies hiljaa,\ntukehtuneesti, ja kaiun tavoin toisti vaimo sanat soinnuttomin äänin;\nhän tuijotti tulijoita tylsällä kauhulla ja hänen kelmeät huulensa\nvavahtelivat kuin äänettömässä rukouksessa.\n\nSeurasi hetken äänettömyys. Lautamies ja poliisit katselivat\nlattiaan, aivankuin tuntien olevansa häpeällisessä työssä. Vaimo\nhengitti yhä raskaammin, ja nuorimmat lapset pakenivat hänen\nvierelleen -- niinkuin linnunpojat keräytyvät emon siipien\nalle, huomatessaan petolinnun peloittavan varjon vilahtavan\nauringonpaisteisella kedolla...\n\nNimismies aukaisi suuren susiturkkinsa ja istahti leveänä tuolille.\nHetken istuttuaan rykäisi hän kuuluvasti, hänen kasvonsa muuttuivat\nankariksi, ja hän kysyi kylmällä, virallisella äänellä:\n\n-- No, miksi ette ole muuttanut, niinkuin on määrätty?\n\n-- Minä en muuta kodistani.\n\nMiehen ääni oli hillitty ja matala, mutta se seurasi kysymystä niin\npäättävänä ja nopeana kuin taitavan miekkailijan vastaisku. Nimismies\nhermostui, mutta pakoittautui tyyneksi ja kysyi äskeistäkin kylmemmin:\n\n-- Mutta ettekö te ymmärrä, että siten vastustatte lakia ...\nlaillista oikeuden päätöstä? Teette itsenne syypääksi rikokseen!\n\n-- Minä en muuta omasta kodistani.\n\nNimismies oli viimeisellä sanalla luullut voivansa murtaa kokonaan\nmiehen uppiniskaisuuden -- ja nyt tämä lausui suojeluslauseensa\nvielä hitaammin ja päättävämmin kuin äsken. Nimismies oli vähällä\nraivostua, mutta hillitsi vieläkin itsensä; hän sytytti paperossin\nja vetäistyään muutaman savun päätti käyttää toista sävyä. Hän\ntuijotti siis miestä hetkisen tuimasti silmiin ja lausui hitaasti,\npahaenteisesti:\n\n-- Niinkö? Vai niin, vai niin? Vai ette muuta? Sepäs nähdään...\n\nNyt menetti mies malttinsa, hänen silmänsä välähtivät, kun hän lausui\nkatkerasti ja syyttävästi:\n\n-- Mitä? Vieläkö te ilkutte minulle? Ettekö voi käsittää miltä\ntuntuu lähteä kodistaan, jonka _omalla_ työllään on rakentanut?\nKyllä lautamies tietää, että tässä oli vain vetelä suo, kun isän\nkanssa alettiin. Me yhdessä sen kuivasimme, yhdessä olemme raivanneet\njokainoan peltotilkun, me olemme kaikki rakentaneet -- ja se on\nvaatinut paljon työtä. Ja nyt, aikoessanne ajaa minut perheineni\ntalven selkään -- te vielä _ilkutte_...\n\nNimismiehen lihavat kasvot muuttuivat raivosta tulipunaisiksi ja hän\nkeskeytti karjaisten:\n\n-- Vaiti! Jollette puhu toisella tavalla, niin minä panen teidät\nrautoihin. Vai te tulette minua opettamaan, täyttäessäni lain\nmääräyksiä? Se tulee teille kalliiksi, jos _minä_ tahdon.\n\n-- Pankaa vain rautoihin, jos tahdotte! -- iski mies raskaasti ja\nuhkamielisesti ja ojensi jäntevät kätensä. -- Mutta minä kysyn:\nonko oikein, että te tahdotte isänikin ajaa kuin kulkukoiran siitä\nkodista, jonka hyväksi hän on tehnyt työtä koko elämänsä? Onko se\noikein?\n\nNimismies joutui ensin hieman hämilleen, mutta tointui ja katsoen\npoispäin lausui virallisesti:\n\n-- Minä teen velvollisuuteni -- siinä kaikki! Onko joku\nyksityisseikka oikein tai väärin, sitä en minä saa tutkia. Tässä on\noikeuden laillinen päätös ja sen mukaan toimin minä! Minä luen sen\nvielä kerran teille.\n\n-- Ei tarvitse ... olen sen jo kuullut, -- sanoi mies aivankuin\nväsyneesti ja hänen rinnastaan kohosi raskas huokaus...\n\nKuitenkin alkoi nimismies lukea kihlakunnanoikeuden päätöstä, jonka\nmukaan Vilho Halla määrättiin heti muuttamaan L----n kartanon maalla\nolevasta Hallan torpasta ja jättämään se parooni S:n vapaaseen\nnautintaan, kuin myöskin muuttamaan torpan kaikista huoneista ja\njättämään ne sellaisinaan paikoilleen, koska rakennuspuut oli otettu\nparooni S:n metsästä; sen lisäksi velvoitettiin torppari Halla\nsuorittamaan kaikki paroonille tässä asiassa syntyvät kulut.\n\nKun lukeminen oli päättynyt, katsahti nimismies ympärilleen ja lausui\nsitten hitaasti ja painokkaasti:\n\n-- Te olette nyt kuullut oikeuden päätöksen, joka on jo\nlainvoimainen. Tahdotteko muuttaa ilman turhia rettelöitä?\n\nTorpan vaimo oli kalpeana ja hätääntyneenä kuunnellut miesten\nkeskustelua. Nyt ojensi hän kätensä nimismiestä kohden ja hänen\nsanansa tulvahtivat tuskallisina, rukoilevina:\n\n-- Mutta mihin, mihin me joudumme? Herra vallesmanni, antakaa meidän\nolla edes kevätpuoleen ... edes pienen aikaa... Että ... että tulisi\nvähän lämpimämpi ... kun...\n\n-- Se ei ole minun vallassani, -- keskeytti nimismies ärtyisästi. --\nMinä olen jo tarpeeksi odottanut!\n\n-- Mutta me emme voi! -- vaikeroi vaimo. -- Kun on tuollainen\nilmakin ... ja vaari.\n\n-- Jaa, sitä olisitte saaneet ajatella ennen, onhan teillä ollut\naikaa, -- julisti nimismies ankarasti. -- Nyt teidän on vietävä\nkapineenne ulos -- heti paikalla! Me suljemme nämä ovet sinetillä.\n\n-- Me emme muuta, -- ainakaan tällaisella ilmalla, -- sanoi mies\nhiljaa ja lujasti.\n\n-- Mitä sinä oikein sanoit? -- kysyi nimismies ääntään hiljentäen, ja\nhänen silmänsä pienenivät teräviksi kuin naskalin kärjet. -- Aiotko\nsinä ryhtyä vastustamaan minua virantoimituksessa? Etkö todella aio\ntotella, kun minä lain nimessä käsken sinua muuttamaan?\n\n-- Minä en muuta! -- toisti mies yhtä hiljaa kuin ennenkin, mutta\nhänen kasvoillaan kuvastui synkkä päättäväisyys ja voima, joka\nhermostutti ja suututti nimismiestä entistä enemmän. Hän muisti,\nmiten tuo mies oli nolannut hänet itse oikeuden edessä; kun hän\noli syyttänyt tätä tappelusta, jonka itse oli nähnyt, pelastui\ntämä, väittäen hänen olleen niin juovuksissa, ettei tiedä mitä\npuhuu. Hänen lihavat kasvonsa muuttuivat kiukusta ja kostonhimosta\ntummanpunaisiksi, kun hän uhkaavasti ärjyi:\n\n-- Minä varoitan sinua! Sinä niskoittelet lakia vastaan, laillista\nesivaltaa vastaan. Sinä olet kerran onnistunut välttämään ansaitun\nrangaistuksen, sinä saatoit _minut_ naurunalaiseksi, mutta toista\nkertaa sinä _et_ tee sitä! Alatko kantaa kapineita ulos?\n\n-- En, -- toisti mies vielä kerran.\n\n-- Jaha! Vastaa sitten itse seurauksista! Senjälkeen kääntyi hän\ntoisen poliisin puoleen ja lausui käskevästi:\n\n-- Menkää tuomaan kanget sisään.\n\n-- Ymmärrän, herra nimismies! -- vastasi poliisi, rientäen ulos.\n\n-- Kyllä se olisi nyt parasta, että menisit vain sovinnolla...,\n-- huomautti lautamies värisevin äänin, mutta hänkään ei nostanut\nkatsettaan lattiasta. Torpan isäntä ei vastannut mitään, huokasi vain\nraskaasti.\n\nPoliisi palasi hetken kuluttua sisään kantaen kahta rautakankea.\n\nNimismies kääntyi torpanmiehen puoleen ja kysyi hitaasti:\n\n-- Minä kysyn nyt viimeisen kerran: rupeatko paikalla kantamaan\ntavaroitasi ulos?\n\nMies ei nostanut päätään eikä hänen äänessään ollut enää uhmaa, siinä\nvärähti vain väsymys ja suru:\n\n-- Minähän olen jo sanonut...\n\nNimismiehen katse välähti omituisesti, kun hän hetken kuluttua\nkylmästi komensi:\n\n-- Lyökää ikkunat rikki!\n\nHelähtäen särkyivät jäätyneet lasiruudut pirstaleiksi ja villisti\nulvahtaen syöksyi lumimyrsky sisään, työntyen kaikkialle, kuin\nahnaasti etsien... Pojan paperihevoset lennätti se kiukkuisesti kauas\nlattialle. Nuorin poika parahti sydäntäsärkevään itkuun, puristuen\näitiään vastaan, joka vapisi kuin vilutautinen.\n\nPoliisi näytti epäröivän, mutta silloin nimismies komensi uudelleen\njärkähtämättömästi:\n\n-- Toinen myös!\n\nTaas sälähtivät ruudut ja entistä sakeampi lumipilvi pöllähti sisään,\ntäyttäen tuvan kuin suunnaton sääskiparvi -- villisti tanssiva parvi\n_valkeita_, salaperäisiä sääskiä... Ja uunilta kuului isoisän käheä\nyskä,\n\nMies istui tuolilla hiukan kumarassa, tuijottaen himmein silmin\nhävitystä. Hän oli aivankuin jähmettynyt asentoonsa, hänen kasvonsa\nolivat kalvenneet ja hän hengitti raskaasti ja kuuluvasti kuin\nkuolemansairas.\n\nHän muisti pitkät vuodet, vuosikymmenet yhtenä loppumattomana,\nraskaana työpäivänä, taukoamattomana taisteluna puutetta vastaan.\nMuisti miten kahdeksanvuotiaana pienensi turpeita isän ensimmäisellä\nruiskylvöllä -- ja miten hän itki seuraavana kesänä kun halla\nvei kaiken... Lisäksi söivät sudet samana kesänä heidän ainoan\nlehmänsä. Mutta isä oli kuokkinut yhtä mittaa uutta peltoa ja hän\nauttoi voimainsa mukaan. Hän varttui vähitellen mieheksi, heidän\nviljelyksensä lisääntyivät vuosi vuodelta ja lopulta saatiin\nHyysuokin kuivatuksi. Hän sai oman perheen, puute pakeni, kaikki\nnäytti muuttuvan hyväksi ja hän oli tuntenut itsensä onnelliseksi. Ja\nnyt, nyt kun pellot vihdoinkin olivat kunnossa ja puutarha...\n\nHän hätkähti ajatellessaan, että täytyy jättää puutarha, joka oli\nkokonaan hänen työtään, jättää iäksi nuo rakkaat omenapuut, jotka hän\nitse oli lapsena saamansa omenan siemenestä kasvattanut. Hän katsahti\nvaistomaisesti puutarhaan, missä niiden alastomat oksat vavahtelivat\nja vinkuivat myrskyn kynsissä, ja hänestä tuntui kuin olisivat ne\nvalittavasti itkien viittoilleet viimeisiä jäähyväisiä...\n\nMitä? Täytyykö hänen todella jättää _kaikki_ mitä koko elämänsä\ntyöllä on aikaan saanut, antaa toiselle kaikki mitä oli ahkeruudella\nkerännyt lastensa hyväksi -- ja kenelle?\n\nYhtäkkiä tuntui kuin jokin valo olisi välähtänyt hänen sielussaan\npaljastaen hänen elämänsä tarkoituksen; hän käsitti ensi kerran, että\nhän pienestä lapsesta asti on ponnistellut ja kärsinyt yksistään\nrikkaan paronin hyväksi: _uhrannut koko elämänsä paroonille_!\n\nEntä isä? Hän on raatanut _viisikymmentä vuotta paroonin_ hyödyksi!\nJa nyt hänet heitetään elämänsä ehtoolla talven selkään, kun ei enää\njaksa häntä hyödyttää!\n\nKiristävä, kalvava katkeruus kohosi miehen rintaan ja ikäänkuin\nilkeässä painajaisunessa kuuli hän nimismiehen röyhkeän käskyn:\n\n-- Särkekää uuni!\n\nPoliisit lähenivät uunia kummasti epäröiden ja pysähtyivät kokonaan,\nkuullessaan taas isoisän käheän yskän. Nimismies läheni myöskin\nuuninaukkoa ja komensi äkäisesti:\n\n-- Äijä, tule alas sieltä uunilta!\n\nSilloin torpan mies nosti päätään ja sanoi käheällä äänellä:\n\n-- Hän on sairas, antakaa hänen olla.\n\n-- Alas vain -- ja paikalla! huusi nimismies entistä kovemmin\nja kiukkuisemmin. Ei minun kanssani enää auta mitkään metkut ja\nkoukkuilemiset!\n\nKun isoisä ei totellut, raivostui nimismies yhä enemmän ja karjaisi\npoliiseille:\n\n-- Vetäkää se äijä alas! Tuo ei ole mitään muuta kuin vehkeilyä!\n\nToinen poliisi astui jo askeleen eteenpäin, mutta vilkaisi\nvaistomaisesti torpan isäntään -- ja pysähtyi.\n\nTämä oli seurannut häätäjäin toimia kuin puolittain unessa. Mutta nyt\nhän kumartui hiukan kuin hyppyyn kyyristyvä peto, hänen sieraimensa\nlaajenivat ja silmänsä kiiluivat pahaenteisesti, kun hän sanoi hiljaa:\n\n-- Älkää koskeko minun isääni...\n\n-- Mitä? huusi nimismies uhkaavasti. Ettekö kuule mitä sanon?\nKuulitteko käskyni? Mars!\n\n-- Tuota, tuota..., sopersi poliisi, katsahtaen taas arasti torpan\nisäntään.\n\n-- Sepä nyt on helvetti, ettette tottele käskyjäni! ärjäisi nimismies\nrynnäten vimmastuneena muuriaukkoa kohden.\n\nMies oli päättänyt olla tyyni, mutta ajatellessaan, miten sairas\nisäparka kiskaistaisiin alas, unohti hän kaikki. Jokin outo voima\ntuntui tempaavan hänet seisaalleen, ja koko tuhotun elämän katkeruus\nkuohahti hänessä, tarttuen häneen raivokkaana tuulispäänä; kalveten\nläheni hän nimismiestä ja sanoi hitaalla, onnettomuutta ennustavalla\näänellä:\n\n-- Älkää koskeko häneen!\n\nNimismies käännähti, aivankuin käärme olisi pistänyt häntä takaapäin;\nlihavia nyrkkejään heristäen läheni hän miestä ja ähkyi kuin\ntukehtumaisillaan:\n\n-- Sinäkö aiot _minua_ estää? Sinä, sinä ... sinä!\n\n-- _Minä_! -- jyrähti miehen ääni kuin moukarin isku.\n\nTuo ennen kuulumaton röyhkeys saattoi nimismiehen suunniltaan.\nKäheästi karjahtaen hyökkäsi hän uuninaukolle, tarttui vanhuksen\nlaihaan jalkaan vetääkseen hänet alas.\n\nSilloin näytti aivankuin pahahenki menevän mieheen. Niinkuin\npentujaan puolustava petoeläin hypähti hän yhdellä loikkauksella\nnimismiehen kimppuun, iskien hänet hurjalla voimalla lattiaan.\nToinen poliisi tuli esimiehensä avuksi, mutta lennähti kuin salaman\niskusta selälleen. Ja kun nimismies apua huutaen hypähti ylös,\nkoettaen kopeloida taskustaan revolveria, sai hän uudelleen sellaisen\nnyrkiniskun vasten suutaan, että etuhampaat katkesivat ja veri\ntulvahti virtana...\n\nSyntyi hirveä sekasorto. Poliisit yrittivät ensin vastustaa, mutta\nheitä herpaisi hurja pelko: he olivat aina kuulleet puhuttavan tuon\nmiehen peloittavasta voimasta, notkeudesta ja rajuudesta. Ja nyt kun\nhän vihasta miltei mielettömän näköisenä sieppasi nurkasta halon,\npakenivat kaikki kauhuissaan, kuni lammaslauma suden hyökätessä.\nLapset huusivat sydäntäsärkevästi, vaimo juoksi miehensä jälkeen ja\ntarrautui hänen käsivarteensa epätoivoisesti rukoillen:\n\n-- Ville kulta! Älä lyö enää! Älä, älä!\n\nMies olikin juuri iskemäisillään halolla nimismiestä, joka oli\nnoussut puoliksi pökertyneenä ja kauhun vallassa juoksi horjuen ulos.\nNyt sattui isku tuoliin -- joka pirstaantui pieniksi säpäleiksi.\n\nMies taukosi hätkähtäen, niinkuin olisi herännyt ilkeästä unesta, ja\nhalko putosi hänen kädestään. Hänen silmänsä muuttuivat omituisen\nhimmeiksi ja tuijottaviksi, hän tarttui päähänsä, katsoi ympärilleen\nkuin tolkuton ja jupisi katkonaisesti, huohottaen:\n\n-- Mitä, mitä...? Mitä nyt...?\n\nHän kuunteli tylsästi pihalta kuuluvaa kulkusen kilinää, joka\nvähitellen heikkeni ja hukkui myrskyn pauhuun.\n\nMies seisoi kuin jähmettyneenä paikallaan. Lapset itkivät ja\nulkona riepotti myrsky yhä raivoisammin omenapuita, vongahdellen\nkuin voitonriemussa. Kuin unessa hän näki vaimonsa hartioiden\nnytkähtelevän nyyhkytyksistä, näki niiden peittyvän lukemattomien\nlumihiutaleiden alle -- ja niinkuin raivosta sähisevän hirviön\nkidasta puuskui paksu lumiryöppy autiosta ikkuna-aukosta, se peitti\nlattian, se uhkasi...\n\nMies havahtui hyytävään puistatukseen ja käsitti yhtäkkiä, että tuon\nsäretyn ikkunan takana todella väijyi näkymätön, armoton vihollinen,\njonka jäinen henkäys uhkasi heidän elämäänsä. Hän kuuli isän käheän\nyskinän, näki hänen vapisevana vääntäytyvän uuninreunalle ja lasten\nitkun seasta kuului heidän hampaittensa kalinaa. Hän läheni vaimoaan,\njoka tarttui hänen käteensä ja vaikeroi toivottomasti itkien:\n\n-- Nyt olemme hukassa, Ville... Jumala, Jumala...\n\nMies huokasi, katsahtaen ympärilleen kuin juopunut; taas tuntui\nkaikki hirveältä unelta. Vanha isä alkoi horjuen laskeutua alas\nuunilta. Mies riensi auttamaan -- ja sitten tunsi hän vapisevan,\nkänsistynen kouran tarttuvan omaansa. Isän huulet vavahtelivat,\nhänen rintansa kohoili raskaasti koristen ja kalmankalpeat kasvot\nvääristyivät tuskasta. Vihdoin vieri kyynel hänen harmaalle\nparralleen ja hän kuiskasi kuin viimeisin voimin:\n\n-- Voi... Ville parka...\n\nMiehen kalpeat huulet liikkuivat, mutta hän ei saanut sanaa suustaan;\nsitten hän miltei kantaen talutti alkavasta kuumeesta ja vilusta\nvärisevän vanhuksen vuoteelle, peittäen hänet huolellisesti. Ja\nikäänkuin tämä toiminta olisi hänet lopultakin herättänyt, muisti hän\nnimismiehen olevan vain apua hakemassa, hän kääntyi ympäri tarttuen\npäähänsä ja änkytti epätoivoisesti:\n\n-- Voi herra Jumala! Mitä ... miten tämä oikein tapahtui? Nythän on\nkaikki... Mitä, mitä on tehtävä...?\n\nJa kun lapset alkoivat uudestaan parkua, lysähti hän tuolille ja\nhänen äänessään värisi kuvaamaton masennus ja toivottomuus:\n\n-- Älkää nyt itkekö ... lapsiraukat...\n\n-- Voi Ville parka... miksi, miksi...? -- nyyhkytti vaimo väännellen\nkäsiään. Mies kääntyi vavahtaen kuin uuden iskun sattuessa ja\nkumartui käsiensä varaan; hänen kasvoissaan ja äänessään kuvastui\nkalvava katumus ja hätä:\n\n-- Niin, minä ... _minä_ olen teidät kaikki...\n\n-- Älä, älä! En minä sinua ... en minä sitä tarkoittanut, --\nkeskeytti vaimo hätäisesti. -- Ei se sinun syysi ole...\n\nPienin poika tuli yhä itkien miehen luokse. Hän nosti pienokaisen\nsyliinsä, ja hänen suuri, jäntevä kouransa vapisi, kun hän puristi\nsiihen pienet, kylmästä punaiset kätöset saadakseen ne lämpiämään.\nHän olisi tahtonut sanoa jotain hellää, lohduttavaa, mutta kurkkua\nkuristi outo, tuskallinen tunne, ja hän vain silitti hiljaa hienoa,\nkellertävää tukkaa. Kaikki lapset kokoontuivat hänen ympärilleen,\nniinkuin olisivat aavistaneet, että isä pian viedään -- ja hän\nhyväili heidän pikku päitään vapisevin sormin. Vaimo vaipui hänen\nviereensä polvilleen ja painoi kasvonsa hänen syliinsä nyyhkyttäen:\n\n-- Jumala... Jumala... Miksi, miksi sallit tuon tapahtua...? Jumala,\nauta meitä ... auta...\n\n-- Älä nyt itke... Mari raukka, -- änkytti mies käheästi ja taputti\nkömpelösti hyväillen vaimon olkapäätä. -- Ehkä tästä jotenkin... Älä\nnyt ... älä nyt...\n\nHän vaikeni, sillä samassa syöksähti sisään entistä raivokkaampi\nmyrskypuuska, täyttäen tuvan jäätävän kylmänä, valkeana ryöppynä,\nniinkuin näkymättömän hirviön huuruinen henkäys. Lapset puristuivat\nvilusta väristen vanhempiensa syliin, Väinö puhkesi taas katkeraan\nitkuun ja isoisä yski kuin tukehtuakseen. Mutta myrsky ulvoi\nuhkaavasti ja yhä villimpinä tanssivat tuhannet lumihiutaleet\nonnettomien ympärillä -- aivankuin aikoen haudata heidät alleen. Vain\npieni veriläiskä enää erottui heleän punaisena valkeasta lattiasta...\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄkkiä alkoi myrskyn pauhinan seasta kuulua kulkusten kilinää. Mies\nhypähti seisaalleen, katsahti ympärilleen kuin paetakseen, mutta\njäikin kauhusta kalpeana paikoilleen -- niinkuin tuo lähenevä helinä\nolisi ollut tuomiopasuunan ääni. Hevosia seisahtui pihalle, kuului\nsekavia ääniä, neuvottelua, nimismiehen terävä ärjäisy ja sitten\naukeni ovi.\n\nNimismies seisahtui kynnyksen ulkopuolelle, tähdäten revolverillaan\nHallaa -- ja lapset alkoivat huutaa kauhusta. Nimismies näyttikin\nhirveältä: kasvot olivat raivosta vääristyneet, toinen poski pullotti\nkiiltäväksi turvonneena -- ja leuka oli kokonaan hyytyneen veren\npeitossa. Hänen takanaan seisoi kartanon vouti kirves kädessä ja koko\njoukko sieltä haalituita miehiä.\n\n-- Tee nyt vastarintaa! -- huusi nimismies kimeällä, kiukusta\nkäheällä äänellä. -- Tee nyt jotain, niin ammun sinut kuin koiran!\nLiikahda nyt, jos uskallat!\n\n-- Tulkaa vaan sisään, -- vastasi mies matalalla äänellä, -- En minä\nmitään pahaa tee...\n\n-- Vai niin! Vai jo on kellossa ääni muuttunut! Pankaa se paikalla\nrautoihin!\n\nJoukko tuli arasti sisään ja nimismiehen komennuksesta lähenivät\nmiehet joka taholta Hallaa. Tämä ojensi koneellisesti kätensä ja\npoliisit kytkivät raudat hänen ranteisiinsa.\n\n-- No niin! -- huudahti nimismies silmät kostonhimosta ja\nvoitonriemusta välähtäen. -- Noissa sinä tulet olemaan elinikäsi!\nSillä sinä teit murhayrityksen _minua_ vastaan -- sen näkivät\nkaikki! Ja sinä kai tiedät, mitä merkitsee _harkittu_ murhayritys\nvirantoimituksessa olevaa virkamiestä vastaan?\n\nVangittu oli seissyt äänettömänä ja masentuneena, mutta nyt hänen\nkatseensa singahti syyttäjään niin läpitunkevan terävänä, että tämä\nhätkähti. Ja sitten lausui hän hiljaa, raskaasti syyttäen:\n\n-- Minkätähden nimismies valehtelee? Tehän tiedätte, etten ole\nharkinnut. Mutta kun isä parka on...\n\n-- Vaiti! -- ärjäisi nimismies ja hänen kätensä tarttui\nsuonenvedontapaisesti taskusta esiinpistävään revolverinperään. --\nMitä sinä rohkenet ... uskallat sanoa? Tahdotko, että minä...\n\nTumma puna kohosi Hallan kasvoille, hänen hampaansa kirskahtivat,\nkäsiraudat kalahtivat, hän suoristautui koko pituuteensa ja huudahti\nhurjasti uhmaten:\n\n-- Ammu, ammu pois vaan! Että pääset halustasi!\n\nHänessä ilmeni niin uhkaava voima ja rajuus, että nimismies astahti\ntahtomattaan taaksepäin ja kohotti revolverinsa. Mutta äkkiä välähti\nhänen kasvoillaan ikäänkuin uuden ajatuksen varjo ja hänen paksut,\nveriset huulensa vääntyivät pahaenteiseen hymyyn:\n\n-- Ei... _ei vielä_! Eikä minun tarvitsekaan, sillä sinun\nrikoksestasi useimmiten seuraa -- _kuolemanrangaistus_!\n\nVaimo tarttui rintaansa tuskallisesti parahtaen, lasten itku kiihtyi\nsydäntäsärkeväksi. Mies oli jo tyyntynyt; hän katsahti nimismiestä\nhalveksivasti ja hänen sanansa putoilivat raskaina kuin moukariniskut:\n\n-- Pelottakaa vaan vaimoni ja lapseni kuoliaiksi, koska tahdotte\nheidät nälkäänkin tappaa -- siten kuolevat ehkä pikemmin! Eikä minun\nyksin väliä ole!\n\n-- Voi, herra vallesmanni, -- vaikeroi vaimo, mutta nimismies ärjäisi\njalkaansa polkien:\n\n-- Vaiti jokainoa, sanon minä! Nyt on aika lähteä! Ja teidän myös!\nMinä tulen iltapäivällä panemaan sinetit oville!\n\nKun poliisit tarttuivat mieheen, kirkaisivat lapset ja vaimo\nvihlovasti, ojentaen vapisevat kätensä hukkuvien lailla. Ja miehen\nkasvoissa kuvastui sellainen hätä ja tuska kuin olisi häntä lähdetty\nviemään mestauslavalle. Ovella hän seisahtui, kääntyi raskaasti\nhuohottaen ja hänen vapisevilta huuliltaan tunkeutui tukehtunut\nkuiskaus:\n\n-- Odottakaa ... antakaa...\n\n-- Nyt _on_ mentävä! -- keskeytti nimismies tuimasti ärjäisten. -- Ja\nilman mitään mutkia!\n\nVaimo heittäytyi polvilleen nimismiehen eteen ja nyyhkytti\nkatkonaisesti, rukoillen:\n\n-- Herra vallesmanni... älkää viekö vielä ... antakaa ... odottakaa\nhiukan ... edes hiukan! Meidän täytyy jotain puhua ... minä en tiedä\nmitään... Jumalan tähden ... minä en, minä en...\n\n-- Vaiti! -- tiuskaisi nimismies, kärsimättömästi jalkaansa\npolkaisten. -- Olisitte ajatellut sitä ennen! Mars matkaan!\n\nPoliisit tarttuivat entistä lujemmin mieheen, alkaen työntää häntä\neteiseen. Hän käänsi vielä kerran kuolonkalpeat kasvonsa, katsahtaen\ntuskasta jähmettynein, aivankuin elottomin katsein omaisiaan, ja\nhänen kurkkunsa kähisi kuin näkymättömän kouran kuristuksessa, kun\nhän kuiskasi tukehtuneesta:\n\n-- Hyvästi...\n\n-- Isä kulta! -- parahti vanhin poika sydäntäsärkevästi. -- Älkää\nmenkö vielä ... älkää viekö isää ... odottakaa! Isä, isä...\n\nMutta isää vietiin jo porstuassa. Eikä äiti voinut sanoa mitään,\nkukaan ei vastannut isän hyvästijättöön. Ei voinut. Kaikki itkivät,\nniinkuin koko elämä olisi mennyt. Arvi yksin ymmärsi juosta\nrikotun ikkunan ääreen ja hän näki miten isä istutettiin rekeen\nja kummallekin puolelle asettui poliisi pitämään hänestä kiinni.\nVallesmanni istahti vielä ajajan viereen -- ja sitten reki lähti\nliikkeelle.\n\nSe oli jo edennyt pienen matkaa, kun vangittu äkkiä kohoutui reessä\nhuudahtaen epätoivosta ja tuskasta vapisevalla äänellä:\n\n-- Voi, antakaa minun sanoa jotain ... jotain vielä! Minä _en voi_\njättää heitä noin... Seisahtukaa...\n\n-- Ei! sanon minä! -- jyrähti nimismies armottomasti. -- Olisit\najatellut sitä silloin, kun rohkenit hyökätä minun kimppuuni! Pitäkää\nsiitä lujasti kiinni!\n\nJa aivankuin metsästyskoirat, jotka isäntänsä usutuksesta vielä\nkerran karkaavat kuolevan otuksen kurkkuun, tarttuivat poliisit\nkaikin voimin kytkettyyn mieheen, painaen hänet raa'asti reen\npohjalle selälleen...\n\nMiehen silmissä leimahti hurja tuli, hänen kurkustaan kajahti\nkumea karjahdus -- ja hän nousi poliisien alta kuni kuolettavasti\nhaavoitettu leijona, joka vielä kerran jännittää jättiläisvoimansa.\nMutta ennenkuin poliisit ennättivät ryhtyä vastaaviin toimiin, hän\nuudelleen _itse_ painui rekeen -- äänettömästi, vastarinnatta.\n\nSe oli _viimeinen_, mitä Arvi näki isästä. Tuulenpuuska ja\nkyyneleet sumensivat kokonaan hänen katseensa. Hän pyyhkäisi\nhätäisesti silmiään, mutta reki oli jo kadonnut -- hän näki vain\nläpitunkemattoman, kohisevan lumimyrskyn.\n\nEpätoivon ja hädän valtaamana kurottautui hän rikotusta ikkunasta\nikäänkuin tavoittaakseen isä raukan. Mutta äkäisesti ärjähtäen\npuuskahti häntä vastaan sokaisevan sakea lumiryöppy; se hajaantui\nhurjasti tanssien yli tuvan -- niinkuin suunnaton, valkea\nsääskiparvi...\n\nNiin, ne olivatkin sääskiä -- kuoleman ja talven valkeita, hyisiä\nhyttysiä...\n\n\n\n\nII.\n\n\nKuukausi oli kulunut.\n\nPienestä, jäätyneestä ikkunasta tuijottivat Hallan lapset pelokkaasti\nodottaen tielle. Metsänreunassa seisoivat korkeat lumiset kuuset\nkuni valkopukuiset, vartioivat jättiläiset, ja niiden yläpuolella\nriippui raskaana ja liikkumattomana paksu pilvikerros. Metsästä\nläheni hiljaa, huomaamattomasti hiipien harmaa hämärä; se tuijotti\ntuvan nurkista ja loukoista mustana ja äänettömänä kuin piileskelevä\npahantekijä, saattaen lapset yhä useammin vilkaisemaan pelokkain\nkatsein taakseen.\n\nLeveällä penkillä makasi isoisä kalpeana, miltei luurangoksi\nlaihtuneena. Hän oli häädettäessä ankarasti vilustunut, saanut\nkuumeen, hourien monta vuorokautta tiedottomana ja siitä lähtien\npäivä päivältä huonontunut. Luiset sormet olivat ristissä hitaasti\nkohoilevalla rinnalla, ja hän tuijotti kuumeisilla, liikkumattomilla\nsilmillään ylöspäin -- ikäänkuin olisi nähnyt jonkun oudon, kaukaisen\nnäyn...\n\nHe olivat päässeet tähän naapuritorppaan samana iltana kun isä\nvietiin. Nyt oli torpanväki parhaillaan lukukinkereillä ja äiti\noli edellisenä päivänä lähtenyt käräjille -- jossa isän pitäisi\nviimeistään tänään saada tuomionsa. Arvin oli täytynyt jäädä pois\nkoulusta pitämään huolta lapsista ja isoisästä, joka ei enää moneen\npäivään ollut jaksanut nousta -- tänään hän ei liikahtanutkaan.\n\n-- Miksei äiti jo tule...? -- sammalsi itkua pidätellen pikkuveli. --\nMinä pelkään...\n\n-- Älä nyt Väinö... Kyllä äiti pian tulee... Tule kiikkumaan!\n\nArvi koetti saada äänensä mahdollisimman huolettomaksi, vaikka mieli\ntuntui niin raskaalta ja toivottomalta. Hän nosti pikkuveljen kehtoon\nistumaan ja tämä alkoi kiikuttaa itseään. Arvi meni taas ikkunan\nääreen.\n\nHetken aikaa vallitsi äänettömyys -- kuului vain kehdonjalasten\nkolke, seinäkellon yksitoikkoinen nakutus ja isoisän raskas, koriseva\nhengitys. Ja tupa oli vähitellen muuttunut yhä pimeämmäksi...\n\n-- Minä _pelkään_! -- parahti äkkiä pikku Väinö kauhistuneella\näänellä -- aivankuin olisi pimeässä nurkassa nähnyt jonkun hirviön\nkiiluvat silmät. Tuo huuto kajahti niin räikeänä hiljaisessa\nhuoneessa, että Aino kirkaisi pelästyneenä ja hypähti hätkähtäen\nseisaalleen. Arvi tuli nopeasti Väinön viereen ja koetti puhua\nreippaasti ja iloisesti:\n\n-- Mitä Väinö! Ethän sinä pelkää! Eihän _mies_ pelkää... Älä nyt itke\nVäinö... Kyllä äiti aivan heti tulee. Ja ajatteles, hän voi tuoda\nsinulle _nisupullaa_! Niin Väinö!\n\n-- Mutta jos ei äiti tule enää koskaan,... -- kuului katkonaisesti\nitkun lomasta.\n\nArvi hätkähti. Entäs, ellei _isä pääsekään vapaaksi_ ... jospa hänet\non tuomittu ... elinkaudeksi. Ja kun äiti on sairas, niin hänkin\non saattanut kuolla... Tai on hän uupunut pitkälle taipaleelle ...\npaleltunut sinne...?\n\nHänen silmissään tahtoi väkisin sumeta, kurkussa kirveli ja ahdisti\ntuskallisesti. Mutta hänen _täytyi_ hillitä itsensä, ja siksi hän\ntaas puhui lohdutellen:\n\n-- Kuinka sinä sellaisia ajattelet... _Tietysti_ äiti tulee ... aivan\nheti -- ihan heti ... kun et vain itke... Odotetaan hiljaa...\n\nSilloin Arvi näki epäselvästi hämärän lävitse, että Aino vaipui\nkummallisen hervottomasti polvilleen pikkutuolin viereen ja juoksi\npelästyneenä hänen luokseen. Aino-raukan pieni ruumis vavahteli\nsuonenvedontapaisesti, mutta nyyhkytystä ei kuulunut: hän oli\nsullonut pyyhinliinan kulman suuhunsa ja painoi kasvonsa tuolia\nvastaan -- ettei pikku Väinö vain kuulisi hänen itkuaan.\n\nTuska ja hellyys täytti Arvin sydämen; hän syleili kömpelösti\nsisartaan ja toisteli hätääntyneenä:\n\n-- Aino ... pikku Aino parka... Älä nyt itke ... kyllä äiti heti\ntulee ... varmasti...\n\n-- Lapset ... älkää ... itkekö, -- kuului vaarin vapiseva, aivankuin\njähmettynyt ääni ja hänen katseensa kääntyi kankeasti lapsia kohden.\n\nArvi koetti yhä lohduttaa sisartaan ja otti häneltä puoliväkisin tuon\npyyheliinan; mutta silloin ei Aino enää voinutkaan itkuansa hillitä,\nVäinö pelästyi ja alkoi parkua yhä kovemmin...\n\nEnsin Arvi hätääntyi, mutta sitten hänessä heräsi miehekkyys: kun\nAino noin kovasti koettaa pidättää itkuaan, niin hän ei saa menettää\nmalttiaan -- hänen _täytyy_ saada toiset rauhoittumaan. Hänhän on\nheidän ainoa tukensa, kun torpanväkikin on poissa. Hän juoksi taas\nVäinön luokse ja puhui epätoivoisen nopeasti:\n\n-- Väinö! Kuules Väinö! Älä nyt itke. Tule ratsastamaan selkääni --\nleikitään hevosleikkiä! Minä olen Noppe ja sinä olet minä...\n\nSilloin Arvi muisti taas iloisen salaisuutensa, ja kun molemmat yhä\nitkivät, päätti hän ilmaista sen.\n\n-- Kuulkaapas nyt, Väinö ja Aino, mitä sanon! Minä luulen, että\n_isäkin_ tulee tänä iltana kotiin -- he tulevat _yhdessä_ äidin\nkanssa...\n\nVäinö lakkasi itkemästä ja Ainon kyyneleiset silmät alkoivat loistaa\nheräävästä toivosta; mutta hänen äänessään värähti alakuloisuus ja\nepäilys:\n\n-- Voi Arvi! Mutta ovathan _kaikki_ sanoneet, että isä joutuu\nlinnaan...\n\n-- Niin minäkin luulin, -- puhui Arvi omituisella vakuutuksella. --\nMutta katsos Aino, eihän isä ole tehnyt _väärin_ -- kyllä Jumalakin\nantaa isäänsä puolustaa. Kun tämän huomasin, niin rukoilin Jumalaa\nniin kauan, aina kun olin yksin, ettei isää tuomittaisi -- että hän\nantaisi tuomarin ymmärtää... Ja tiedättekö, sitten näin unta, miten\nkaunis, valkea enkeli tuli sanomaan minulle, että isä tulee taas\nkotiin!\n\nVäinön kasvoille ilmestyi lapsellinen riemu, mutta Aino kuunteli\ntäysikasvuisen vakavuudella ja mielialojen vaihtelut kuvastuivat\nhänen herkissä kasvoissaan kuin peilissä. Sitten hän huomautti\nepäröiden:\n\n-- Mutta siellä on vallesmanni...\n\n-- Mutta _tuomari_ on korkeampi kuin vallesmanni! -- keskeytti Arvi\nyhä nousevalla, iloisella innostuksella. -- Ja kyllä Jumala hänelle\nilmoittaa totuuden!\n\n-- Oi, jospa niin kävisi! -- huudahti Aino hartaasti. Ja Arvi jatkoi\naivankuin kokonaan unohtaen nykyisyyden:\n\n-- Se on varma! Me pääsemme taas kotiin! Isä ostaa Nopen takaisin\n-- ja sitten sinäkin Väinö saat ratsastaa Nopella. Ensimmältä minä\notan sinut eteeni, kun et vielä osaa... Mutta kun kasvat, Väinö...\nTahdotkos tulla minun selkääni opettelemaan?\n\nArvi meni nelinryömin lattialle ja silmät loistaen istuutui Väinö\nratsunsa selkään. Ja Aino katseli heitä hymyillen taas tuolla\nomituisella, äidillisellä tavallaan.\n\n-- Kovemmin! -- huudahti Väinö innostuen.\n\n-- Isoisä on kipeä, -- kuiskasi Arvi.\n\n-- Kun isä ja äiti tulisivat nyt vaan _pian_! -- sanoi pikku\nratsastaja hetken kuluttua. Ja Aino vastasi iloisesti:\n\n-- Ei se mitään ... kun he kerran _tulevat_!\n\nSilloin tuntui kuin olisi jokin pistänyt Arvia rintaan: epämääräinen\nepäilys, katumus. Jos isä _kumminkin_ tuomittaisiin, niin mitä\nsilloin -- kun he nyt ovat noin iloisia...\n\n-- Ei -- se ei ole mahdollista! Isää ei tuomita. -- Miksen luota\nJumalaan? -- toisteli Arvi itselleen. Mutta herännyt epäily kasvoi\nvähitellen, karkoittaen hänen reippautensa ja toivonsa, niinkuin\npimeys valtaa huoneen, jossa öljy on loppunut lampusta. Se takertui\nrintaan kalvaen taukoamatta kuin pieni, nälkäinen mato...\n\nMiksi he viipyvät näin kauan? Arvin teki mieli lähteä katsomaan taas\nakkunasta, mutta hän huomasi samassa, että Väinöparka alkaisi taas\nentistä kiihkeämmin odottaa. Häntä täytyi viihdyttää vaikka miten.\nMutta polvia kirveli yhä enemmän ja kädet kohmettuivat jääkylmässä\nlattiassa. Ja kun Aino meni ikkunan ääreen, sanoi Arvi mahdollisimman\nhuolettomasti:\n\n-- Väinö, mennään mekin odottamaan, koska he alkavat näkyä!\n\nHän nosti pikkuveljen penkille polvilleen ja kaikki kolme alkoivat\ntaas odottaa, milloin hämärässä häämöttävään tienmutkaan ilmestyisi\ntulijoiden tummat varjot...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTupa oli muuttunut yhä pimeämmäksi ja Arvi tunsi epämääräisen,\nkaamean aavistuksen tunkeutuvan rintaansa: isoisän hengitys oli\nkäynyt entistä harvemmaksi ja korisevammaksi -- aivankuin hänen\nrinnassaan olisi kaikki ollut riekaleina...\n\nArvi koetti katsella ulos, mutta sielläkin näytti kaikki niin kovin\nsynkältä, epämääräiseltä. Haka-aidan vierellä kasvoi kaksi nuorta\nmäntyä, ja kun jäätävä tuulenhenkäys leyhähti pellolta, liikahtivat\nniiden latvat tuskin huomattavasti -- niinkuin kaksi odottavaa\nryöväriä olisi nyökäyttänyt toisilleen salaisen merkin. Ja monta\nkertaa oli hän näkevinään mustia, muodottomia varjoja vilahtelevan\nmetsän pimennossa. Hän ei sentään sanonut mitään, hän tunsi muutenkin\npikkuveljen sormien vapisevan kädessään, ja Ainon silmät näyttivät\nniin suurilta ja pelokkailta. Silloin kuului penkiltä voimaton\nrykäisy ja vaari lausui kuiskaten käheällä, tuntemattomaksi käyneellä\näänellä Arvin nimen.\n\nHän meni isoisän viereen ja tuo outo kauhu tarttui häneen yhä\nlujemmin. Isoisän silmät tuijottivat pimeässä niin kummallisen\nsuurina ja jäykkinä; hänen sinertävät huulensa liikkuivat hiljaa ja\ntaas kuului tuo ontto, katkonainen kuiskaus: -- Anna ... vettä ...\njano... Arvi toi vettä, mutta isoisä ei jaksanutkaan enää nostaa\npäätään; kun Arvi kohotti sitä, joi hän muutaman suullisen.\n\nSitten alkoi hän raskaasti ja kuuluvasti huohottaa, niinkuin juominen\nolisi vienyt hänen viimeisetkin voimansa; hetken kuluttua hän toipui\nentiselleen ja Arvi meni taas lasten luokse.\n\nSiinä viruessaan tunsi vanha mies vähitellen heikkenevänsä yhä\nenemmän ja enemmän. Niin, se oli nyt _kuolema_..., se lähestyi häntä\nhitaasti, järkähtämättömästi.\n\nHän ei tuntenut mitään pelkoa. Hän koetti ajatella Jumalaa ja\niankaikkisuutta; mutta sittenkin tuntui vain yhtä rauhalliselta,\nväsyneeltä: niinkuin kaikki olisi samantekevää. Hän tunsi\nhämärästi, ettei ole kellekään pahaa tietensä tahtonut, että on\nelämässä kaikkensa koettanut. Koko elämä oli ollut kuin yksi ainoa,\nnäännyttävä työpäivä; se oli kestänyt kuusikymmentä vuotta, mutta nyt\noli tullut ilta ja suuri väsymys painoi häntä vuorenraskaana. Mutta\nnyt hän vihdoin pääsisi lepoon, hän toivoi vain, että voisi kuolla\nhiljaa, huomaamatta, jotteivät lapset pelästyisi. Jospa se Mari nyt\npian tulisi...\n\nSilloin syöksähti hämärtyvään sieluun kalvava suru ja levottomuus:\nmiten ne raukat tulevat toimeen, kun se Marikin on niin sairas...\nJoutuvatko hekin kärsimään niin paljon, kuin hän oli saanut lapsena\nkärsiä. Se olisi kamalaa.\n\nVanha mies hätkähti, ja tuskalliset muistot kiitivät vilkkuvana\nkuvasarjana hänen sielunsa silmien ohi: hän näki itsensä lapsena,\nnuorukaisena ja sitten perheellisenä taistelemassa puutetta vastaan.\nMuisti miten täälläkin alkuaikoina, jolloin lapset olivat pieniä,\ntäytyi pettua syödä -- sillä Hyysuon jäätävä henkäys puhalsi jääksi\nleivän. Niin lapset olivat laihtuneet ja kalvistuneet -- yksi\nkuolikin.\n\nNiin, niin... Hänen mieleensä muistui kummallisen elävänä hänen\nelämänsä kauhein kesä, joka oli vähällä riistää häneltä järjen. Ensin\nvei halla kaiken viljan, sitten söi susi heidän toisen lapsensa ja\nviikon kuluttua syntyi kolmas lapsi -- kuolleena. Senjälkeen ei hänen\nnuori vaimoraukkansa enää koskaan nauranut; hän laihtui, kalpeni,\nkuihtui kuin kukka syksyllä -- ja vihdoin kuoli.\n\nVielä nytkin nousi hänen kurkkuunsa jotain tukahuttavaa, kun hän\nmuisti, miten oli maassa maaten itkenyt, tuntenut, ettei enää\njaksa... Ja miten pikku-Ville vihdoin oli tullut hänen luokseen...\n\nKuoleva vavahti ja hänen jäykkä katseensa siirtyi sinne tänne\ntuskaisena, hätäisesti etsien: Ville, Ville... Hänenhän täytyy vielä\npuhua Villelle... Oi herra Jumala! Ville on poissa! Voisiko tuo\npoika? Hän käskee Arvin sanoa...\n\nArvi tuijotti tuskaisen jännittyneenä yhä sakenevaan hämärään.\nKuullessaan omituista kähinää penkiltä, juoksi hän pelokkaana isoisän\nluokse. Hän näki tämän tuskallisesti köhien koettavan puhua, ja\nvihdoin kuului käheä, katkonainen kuiskaus:\n\n-- Ar-vi...\n\n-- Mitä, isoisä...? -- kysyi poika aralla, vapisevalla äänellä.\n\n-- Sano -- isälle ... että ... se...\n\nHänen äänensä katkesi kesken kummallisesti korahtaen ja kaikki pimeni\nhänen silmissään tuon ankaran ponnistuksen vuoksi.\n\n-- Mitä? -- sopersi Arvi itku kurkussa kumartuen isoisän yli; mutta\ntämä ei nytkään voinut vastata.\n\nArvi tarttui kuolevan käteen ja hänen oma ruumiinsa alkoi vavista\nselittämättömästä kammosta: isoisän käsi oli omituisen jäykkä ja\nkylmä kuin jää. Hän tunsi hämärästi, että kuolema juuri vie isoisän\nsielun, mutta ei uskaltanut itkeä, jottei peloittaisi pieniä.\nPonnistaen kaiken tahdonvoimansa, toisteli hän hätääntyneellä,\nvapisevalla äänellä:\n\n-- Mitä, mitä isoisä...?\n\nIsoisä tuijotti poikaa kauhun jäykistämin katsein. Hänen sammuva\nelämänsä ponnisteli epätoivoisesti, päästäkseen hetkeksi irti\nkuoleman kouristavasta otteesta, sanoakseen jotain, voidakseen vielä\nkerran _elää_ edes silmänräpäyksen. Eikö hän enää voisi sanoa sitä?\nEi, ei voinut... Hänen huulensa kangistuivat, kieli ei enää taipunut\nmuodostamaan sanoja; hän koetti huutaa, mutta kurkusta kuului\nvain voimaton kähinä. Vihdoin hänen ajatuksensakin hämärtyivät,\nsekaantuivat kokonaan... Villellehän piti sanoa jotain, mutta mitä?\nJa missä on Ville ... pikku-Ville...?\n\nArvi oli tyrmistyneenä tuijottanut isoisän kasvoja, joissa kuvastui\ntuo mykkä taistelu. Vihdoin tuo kauhea jännitys laukesi, silmät\nhimmenivät, yhteenpuristuneet huulet aukenivat ja hengitys harveni\nharvenemistaan, muuttuen lopulta pitkäveteiseksi, kumeaksi korinaksi.\nAino käännähti ja kuiskasi pelokkaasti:\n\n-- Miksi ... miksi isoisä korisee noin...?\n\n-- Ole hiljaa, Aino ... hän, hän alkaa nukkua..., vastasi Arvi\nvärisevällä äänellä. -- Katsokaa nyt vain, koska isä ja äiti alkavat\nnäkyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta isoisä ei enää kuullut heidän kuiskailujaan, ei tuntenut enää\nkovaa penkkiä, eikä hänen selkäänsä enää polttanut...\n\nHän oli kauan ponnistanut aivojaan, muistaakseen, mitä Villelle olisi\nsanottavaa, mutta vihdoin hän hymähti rauhoittuen: Villehän on vielä\npikku palleroinen, joka ei mitään ymmärrä! Liisahan imettää häntä\nparhaillaan... On niin hiljaista ja rauhallista, hän loikoilee Liisan\nvierellä ja lämmin tuuli hyväilee hänen kasvojaan... Sivultapäin\nkuuluu vienoa laineiden loisketta...\n\nAh niin! Nythän on sunnuntai ja he ovat taas järven rannalla.\nIlma on niin kaunis ja helteinen ... vesikin on ihan lämmintä!\nHän kuuntelee silmät ummessa, miten Liisa asettaa pikku-Villen\nmatalaan veteen hiekkapohjalle istumaan. Poikanen polskuttaa vettä\nlihavilla jaloillaan, nauraa iloisesti; välillä hän pieksää pikku\nkätösillään rantaan vyöryviä aaltoja ja kirkuu yhä riemukkaammin\nnähdessään niiden särkyvän... Häntäkin alkaa hiottaa, hän riisuutuu\nhymyillen ja menee lämpimään veteen molskimaan pienokaisen kanssa.\nSitten hän alkaa hiljalleen uida ulapalle, hän ui vähitellen yhä\nkauemmas, kunnes äkkiä huomaa uineensa _liian_ kauas... Mutta hän\nei voi enää pysähtyä, joku salainen voima pakottaa uimaan yhä\nkauemmaksi, kauemmaksi. Liisa viittoilee ja huutaa jotakin, pyytäen\nhäntä palaamaan; hän liehuttaa liinaansa hätääntyneenä, mutta\nhän etenee yhä. Hän tuntee haikeata kaipausta nähdessään Liisan\nseisovan rannalla poika sylissään, mutta hän ui yhä nopeammin, yhä\nnopeammin... Liisan valkea puku vilkkuu vain pienenä pisteenä -- eikä\nhän voi palata! Ikävöiden katsahtaa hän taakseen, -- mutta _hänen\ntäytyy_ uida eteenpäin, eteenpäin...\n\nLopulta ei näy muuta kuin ääretön, sininen meri, ja yläpuolella\nkaareutuu kirkas, sininen taivas; häntä alkaa raukaista ja hän\nkääntyy selälleen, asettuen lepäämään lämpimille aalloille. -- Ne\ntuudittelevat häntä hiljaa -- niinkuin äiti muinoin. Ooh -- hän lepää\ntaas kehdossa kuunnellen kaukaista laulua... Hän tuntee tuon lempeän\näänen ja sulkee silmänsä suloisen raukeuden vallassa... Hänen on hyvä\nolla...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEpämääräinen kauhu sydämessä katseli poika, miten isoisän koriseva\nhengitys harvenemistaan harveni ja lopulta taukosi kokonaan. Hän\nei uskaltanut sanoa mitään siskoilleen, mutta kun hän tuli heidän\nluokseen ikkunan ääreen, oli kaikki veri paennut hänen kasvoistaan...\n\nHän alkoi taas tuijottaa tuskallisesti odottaen ulos talvi-illan\nliikkumattomaan pimeyteen.\n\nVihdoin alkoi pimeydestä häämöittää suuri, epäselvä haamu,\njoka lähestyessään osoittautui hevoseksi: torpanväki palasi\nlukukinkereiltä.\n\n-- Voi lapsi raukat, pimeässäkö te täällä olette? -- puhui\ntorpanvaimo surkutellen tupaan astuessaan.\n\n-- Niin, me olemme odottaneet niin kovin isää ja äitiä, -- vastasi\ntyttö. Vaimo katsahti lapsiin säälien, mutta ei puhunut mitään.\n\nTorpan lapset tulivat heti odottavien luokse kertoen matkastaan,\nja poika näytti mustakantista kirjaa, jonka oli saanut palkinnoksi\nhyvästä laulutaidosta. Vaimo sytytti tulen kattolamppuun, ja\nhuomatessaan vierellään vaarin liikkumattomat, kuolleet kasvot,\nhuudahti hän hämmästyneenä:\n\n-- Herra Jumala -- vaari on kuollut... Samassa tuli isäntäkin sisään\nja lisäsi hiljaa:\n\n-- Vai jo pääsi vaari pois...\n\nSitten hän seisahtui hetkiseksi ja otti hitaasti lakin päästään.\nAinon silmistä alkoi vieriä kyyneleitä, ja lopulta hän purskahti\nkatkeraan itkuun. Arvi tarttui hänen käteensä ja alkoi lohduttaa\nomituisella, vakavalla tavallaan:\n\n-- Älä itke Aino ... isoisä on jo taivaassa. Hänellä on nyt paljon\nparempi... kuin koskaan...\n\nArvin ääni tukehtui äänettömään nyyhkytykseen, Väinö katsahti hänen\ntuskallisia kasvojaan ja alkoi myöskin itkeä. Mutta silloin Aino heti\npyyhki kyynelensä ja otti äidillisin ilmein pikku veikon syliinsä,\nlohduttaen häntä hellin, rohkaisevin sanoin.\n\nArvi oli kuin unessa; hän alkoi taas jännittyneenä odottaa isän\nja äidin tuloa. Aina välillä hän henkeä pidättäen kuunteli -- ja\npimeänhämärässä tuvassa oli niin kummallisen hiljaista ja äänetöntä.\n\nVihdoin sattui Arvin odottavaan korvaan askelten narinaa,\nne lähenivät, ne kopisivat jo porstuassa... Nyt he tulevat!\nHänen rintaansa koskee, sydän sykkii niin rajusti riemukkaasta\njännityksestä, onnesta: _Isä tulee_!\n\nOvi aukenee, valkea huurupilvi syöksyy sisään ... ja sen mukana äiti\n-- _vain_ äiti...\n\nArvi tuijotti tylsästi tulijaan, niinkuin ei ymmärtäisi mitään.\nAivankuin kaukaisena sivuasiana huomasi hän sen, että äidin kengät\nolivat kokonaan lumi- ja jääsohjon peitossa.\n\nMutta äiti ei niitä puhdistanut, ei riisunut edes huurteista\npäällystakkiaan. Lysähti vain nääntyneenä penkille ovensuuhun ja\nalkoi raskaasti hengittäen tuijottaa eteensä kuin unissakävijä.\nVihdoin Arvi ei voinut vaieta, vaan kuiskasi käheästi:\n\n-- Mihin isä jäi...?\n\nJa äiti vastasi hiljaa kuin itsekseen:\n\n-- Viisi vuotta...\n\n-- Viisi vuotta! -- toisti torpan vaimo hämmästyen. -- Onko se totta?\n\n-- Viisi vuotta, -- toisti äiti uudelleen, aivankuin olisi unohtanut\nkaikki muut sanat. Ja tuossa soinnuttomassa, jähmeässä äänessä\nkuvastui niin kauhea toivottomuus, kuin olisi koko elämä mennyt.\n\nArvin oli vallannut kummallinen, epämääräinen hätä -- niinkuin\nolisi pudonnut jonnekin hirvittävän syvälle, josta ei enää koskaan\nvoi päästä ylös. Ja suuren, jääkylmän kouran lailla puristi hänen\nsydäntään salaperäinen aavistus: ettei enää _koskaan näkisi isää_.\n\nMutta pikku Väinö ei ymmärtänyt; ensin hän tosin hämmästyi nähdessään\näidin masentuneen muodon, mutta kun tämä istuutui, juoksi hän äidin\nsyliin ja kyseli iloisen jännittyneenä:\n\n-- Mihinkä isä jäi? Onko hän vielä ulkona? Viekö hän Nopen talliin?\nOnko Noppe jo ostettu?\n\nÄiti silitti hiljaa, koneellisesti vaaleita hiuksia, mutta ei\nkatsahtanut lapsensa kasvoihin. Hän ei sanonut mitään, hänen\nsilmiinsä ei tullut enää kyyneleitä. Mutta mikään itku ei olisi ollut\nniin kauheata nähdä, kuin nuo nääntyneet, tuskan jäykistämät kasvot.\n\nMutta lapsi ei ymmärtänyt vieläkään. Ja kun äiti ei vastannut,\nmuuttui pienokainenkin hiukan levottomaksi ja kysyi toistamiseen:\n\n-- Onko isä tallissa...? Toiko isä jotain Väinölle?\n\nMutta Aino raukka oli heti ymmärtänyt kaikki. Hänen pieni rintansa\nläähätti niin raskaasti, kuin olisi ilma loppumaisillaan, ja katse\nharhaili hätäisenä kuin pelastusta etsien. Hän taisteli nytkin\nurheasti, mutta hän oli liian heikko; hänen kurkustaan tunkeutui\nvihlova huuto, joka muistutti jääkylmään veteen pudonneen lapsen\nhätähuutoa:\n\n-- Isä, isä!\n\nPikku Väinö vavahti pelästyksestä ja yhtyi sisarensa itkuun. Äiti\notti hänet syliinsä, painoi rintaansa vastaan ja peittäen toisella\nkädellään korvaansa vaikeroi käheästi:\n\n-- Lapset... vaiti, vaiti!\n\nArvi ei itkenyt -- ehkä hän oli tämän kuukauden aikana itkenyt jo\nkyyneleensä loppuun. Mutta hän olisi tahtonut itkeä, unhoittaakseen\nuuden, tuskallisen ajatuksen joka ahdisti ja painoi häntä kuin\npainajainen: _missä oli Jumala_?\n\nTorpan vaimo otti Ainon syliinsä, ja vähitellen alkoi itku tauota;\nkuului vain tukahutettuja nyyhkytyksiä, joihin silloin tällöin\nsekaantui raskas huokaus. Ja ulkoa kuului yhä yltyvän pakkasen äkeä\npaukahdus.\n\nPitkän äänettömyyden jälkeen huomautti torpan vaimo hiljaa, epäröiden:\n\n-- Nyt on vaarikin sitten päässyt lepoon...\n\nÄiti käänsi väsyneesti päätään, mutta hänen kasvonsa eivät paljon\nmuuttuneet. Hän kuiskasi vain hiljaa, koleasti:\n\n-- Vai niin. Ei nyt enää ole väliä... Viisi vuotta...\n\nJa tuvassa vallitsi taas tuo tuskallinen, painostava äänettömyys.\n\n-- No eikö se lahjakaan mitään auttanut? -- kysyi torpan vaimo\nvihdoin ihmetellen.\n\n-- Ei kai sitten, koska tuomittiin maksamaan korvausta ja\nkipurahojakin kaksituhatta markkaa...\n\n-- Ja minä onneton, kun neuvoin sinua myymään ainoan lehmäsi,\nsaadaksesi tuolle roistolle lahjan! -- päivitteli vaimo. -- Annoitko\nsen itse hänelle?\n\n-- Itse minä sen annoin, -- kertoi äiti väsyneesti. Eteisessä pistin\nkouraan sadan markan setelin ja pyysin, ettei kovin kantaisi päälle.\nEi se siinä mitään vastannut.\n\n-- Ja niin meni viimeiset rahasi, -- surkutteli vaimo katkerasti.\n\n-- No, syyttikö se kovasti Villeä? -- kysyi torpan isäntä.\n\n-- Eihän tuo niin erikoisesti...\n\n-- Ehkä se sitten sentään auttoi, -- lohdutteli mies. -- Olisi muuten\nsaattanut tulla vielä enemmän.\n\nÄiti huokasi raskaasti ja hänen huulensa vapisivat, kun hän hiljaa,\ntukehtuneesti toisti nuo kauheat sanat:\n\n-- Viisi vuotta... Kyllä nyt kaikki on hukassa... Ja nyt hän\nvihdoin alkoi hiljaa, toivottomasti itkeä. Torpan isäntä istui\npenkillä tuijottaen äänettömästi lattiaan ja rykäisi vain silloin\ntällöin. Lopulta hän nousi ja asteli ulos. Sitten palasi hän hetken\nkuluttua, viittasi vaimolleen, ja niin he hiljaa, äänettömästi\nkantoivat isoisän ulos penkkeineen päivineen. Juuri kun ovi aukeni,\nkuului entistä kiukkuisempi pakkasen paukahdus, ja ikäänkuin jonkun\nIlmestyskirjan pedon kidasta puuskahti sisään sakea huurupilvi,\ntäyttäen tuvan hyytävällä kylmyydellä. Ja Arvi kuuli kuin sekavan\nunen lävitse miten isoisä vietiin puuliiteriin. Mutta äiti ei\nnäyttänyt huomaavan ja käsittävän mitään -- hän itki vain, itki niin\nsanomattoman toivottomasti ja väsyneesti, ettei Arvi ollut sellaista\nkoskaan kuullut. Hän painoi päänsä äidin syliin ja alkoi myös\nkatkerasti, epätoivoisesti itkeä.\n\nYöllä kuuli Arvi unensa lävitse omituisen äänen, niinkuin jossakin\nkaukana olisi viluun kuoleva koiranpentu viimeisillä voimillaan\nhiljaa uikuttanut. Hän tunsi hämärästi, että se pitäisi päästää\nsisään, mutta ei jaksanut herätä. Ääni jatkui, se muuttui yhä\nsurkeammaksi, siinä kuvastui niin pohjaton väsymys ja epätoivo, että\nArvin sydäntä kouristi; sitten hän yht'äkkiä ymmärsi -- ja heräsi\ntäydellisesti.\n\nNiin, se oli _äiti_! Hän oli vetänyt peitteen päänsä yli ja\nitki hiljaa, katkerasti. Arvin täytyi tehdä samoin estääkseen\nnyyhkytyksensä kuulumasta. Vähitellen heikkeni äidin itku, muuttui\nvaikeroivaksi nyyhkinnäksi ja lopulta kuului vain raskaita huokauksia.\n\nUlkona tuntui pakkanen yhä kiihtyneen. Kuu oli noussut ja sen valo\nmuodosti jäätyneen ikkunan lävitse lattialle harmaankalpean läiskän;\nvain pieni osa ylimmästä ruudusta vielä oli kirkas, ja siitä näkyi\nkappale harmaansinistä, salaperäistä taivasta, jonka keskellä vilkkui\nyksinäinen, kirkas tähti kuin ystävällinen silmä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvi taukosi itkemästä, hänestä tuntui kuin tuo tähti olisi todella\ntaivaallisen Isän lohduttava katse. Hän katsoi sitä katsomistaan, ja\nkummalliset ajatukset pyörivät hänen aivoissaan: miten äärettömän\nkaukana sekin mahtoi olla ja olikohan taivas siellä korkeudessa?\nJospa siellä ei ole mitään, jospa... Ei, ei! Hän kauhistui\najatuksiaan, koetti karkoittaa niitä ja katseli ympärilleen kuin apua\netsien.\n\nYhtäkkiä hän hätkähti. Tuo kelmeä läiskä oli siirtynyt heidän\nmakuupaikkaansa asti, ja Ainon pikku kasvot näyttivät tuossa\naavemaisessa valossa sinertävän kalpeilta, kuolleilta; hänen täytyi\nlopulta koskettaa Ainon poskea sormellaan.\n\nTorpanisäntä kuului kääntävän itseään ja alkoi äänekkäästi\nkuorsata. Se johti Arvin mieleen taas isoisän -- kokonaisen sarjan\nunohtumattomia muistoja.\n\nMiten hauska olikaan iltasin istua isoisän polvella, kun hän kertoi\nmuistojaan. Varsinkin silloin täytyi ihan hengitystä pidättää, kun\nhän kuvaili paimenpoikana kokemiaan seikkailuja _susien_ kanssa.\nMiten ne yhtämittaa ahdistivat karjaa ja monesti onnistuivatkin\ntappamaan hiehon tai lehmän. Kerran olivat ne vähällä syödä hänet\nitsensä; viime hetkellä oli hän päässyt halkopinon päälle ja sieltä\nalkanut viskellä haloilla piirittäviä petoja. Arvi oli miltei\nnäkevinään niiden saaliinhimosta kiiluvat silmät ja irvistävät kidat\nsekä kuulevinaan sen suden raivoisan ärähdyksen, joka nilkutti pakoon\nsaatuaan halon kylkeensä. Voi -- niitä juttuja olisi kuunnellut\nvaikka kaiket yöt!\n\nIsoisän kuva kohosi Arvin mieleen yhä kauniimpana, lempeämpänä -- hän\nmuisti lukemattomia tapauksia ja yksityisseikkoja. Muistui mieleen\nsekin, kun hän pienenä pyrki nyppimään isoisää parrasta ja tämä\ntoisinaan lempeästi hymyillen näpäytti häntä sormille... Ja nyt --\nnyt ei ole enää mitään turvaa, kun hänkin on kuollut...\n\nTaas kuului pakkasen terävä laukaus -- ja Arvin mieleen lennähti\ntuskallinen tunne: että isoisä _tuntee_ vielä. Jospa hän vaipuikin\nvain tainnoksiin ja nyt herää tuolla hirveässä pakkasessa. Hänhän\n_puhui_ vielä tänään -- aivan _äskettäin_...\n\nArvi nousi hätääntyneenä istualleen, mutta samassa löi seinäkello\nkolme, ja hän tunsi ikäänkuin havahtuvansa. Hän muisti isoisän\nviimeiset hetket, miten hän ponnisteli sanoakseen jotain -- muisti\nkaikki. Ei hän enää milloinkaan herää...\n\nArvi muisti taas äskeiset ajatuksensa ja tunsi epämääräistä hätää.\nKestääkö hänen järkensä niiden edessä? Kuka sanoo hänelle totuuden,\nkuka selittää nuo suuret kysymykset: tapahtuuko kaikki Jumalan\ntahdosta? Oliko isoisäkin nyt kuollut Jumalan tahdosta -- jos kerran\nhän jokaisen elonpäivät on jo alussa määrännyt?\n\nVallesmannihan sen oli aiheuttanut! Olisiko hän siis välikappale? Ei\n-- käyttäisikö _Hän_ sellaista välikappaletta. Mutta miksi sitten\nkävi niin? Ei ei! Hän ei uskalla ajatella noita kysymyksiä, niitä ei\nvoi käsittää. Hän rukoili palavasti, että Jumala jo auttaisi heitä,\nkääntäisi taas kaikki hyväksi ja karkoittaisi nuo kamalat epäilykset,\najatukset. Olihan äiti aina sanonut, että me emme saa arvostella\nJumalan töitä -- meidän täytyy aina rukoilla voimaa kestämään kaikki\nnöyrin mielin...\n\nJa Arvi rukoili kauan, kauan. Mutta lopulta hän hätkähti kuin unesta\nheräten; hän kuiskasi kuin itsekseen tuskallisesti, äänettömästi:\n\n-- Miksi on Jumala tämän kaiken sallinut?\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKolme kuukautta ei tavallisissa oloissa ole pitkä aika, mutta ne\nkuukaudet, jotka olivat kuluneet häätöpäivästä, tuntuivat Arvista\npitemmiltä kuin vuodet. Niinkuin näännyttävä taakka painoi tuon\nturmiopäivän muisto häntä, aina hän näki sen sielunsa silmien edessä\nyksityiskohtia myöten. Se päivä oli tuhonnut heidän kotinsa, koko\nheidän elämänsä niin äkkiä ja julmasti kuin pyörremyrsky pirstoo\nlinnunpesän, paiskaten alastomat, pienet poikaset märkään maahan...\nSe oli murskannut kaikki kauniit tulevaisuuden toiveet, muuttaen\nne mustaksi murheeksi ja epätoivoksi. Se oli muuttanut lapsuuden\nkirkkaan ja nuorekkaan elämänilon yhtämittaiseksi kärsimykseksi,\njollaista hän ei koskaan luullut löytyvän maailmassa.\n\nEnsinnäkin olivat he vähällä kuolla nälkään. Vallesmannille\ntuomittujen korvausrahojen suorittamiseksi oli heiltä\nryöstöhuutokaupalla myyty kaikki mikä suinkin kelpasi myytäväksi,\njoten heille ei jäänyt mitään. Äiti kehräsi, kutoi ja teki\nkaikenlaisia käsitöitä miltei päivät ja yöt; usein Arvi herätessään\nhuomasi äidin nukkuneen istualleen työnsä ääreen. Mutta tuollaisesta\ntyöstä sai niin vähän, ettei se riittänyt.\n\nKun Arvi ei nuoruutensa tähden saanut mistään palveluspaikkaa,\npäättivät he äidin kanssa, että hän sittenkin jatkaisi\nkoulunkäyntiään.\n\nArvi alkoi heti tuon onnettomuuden jälkeen laihtua ja muuttua\nsurulliseksi ja äänettömäksi. Tämä johtui suureksi osaksi siitä,\nettei hän saanut tarpeekseen ruokaa, mutta pahin syy oli kuitenkin\nhenkistä laatua: toverien muuttunut suhde.\n\nHän oli ennen ollut koulussa kaikkien suosikki; hän oli reipas,\niloinen ja oikeudentuntoinen. Hän oli koulun nopein juoksija ja\ntaitavin painija ja aina ensimmäinen kaikessa sellaisessa, jota\npojat ihailevat: hän keksi kepposia, teki hurjanrohkeita temppuja,\njoita toiset eivät uskaltaneet, järjesti hauskoja retkiä; pari\nkertaa olivat pojat hänen johdollaan hyökänneet rippikoulutaloon\nja voittaneet rippilapset perinpohjin lumisodassa. Ja vaikka Arvi\noli uskonnollinen, niin ei hän ollut mietiskelevä ja haaveellinen\nluonne, vaan täytyi hänen aina toimia, aina olla liikkeessä. Hänen\ntoimintaansa ei koskaan ohjannut ilkeä mieli. Sentähden opettajakin\npiti hänestä paljon.\n\nNyt huomasi Arvi, että koulussakin oli kaikki muuttunut.\n\nEnsin hän alkoi panna merkille pahanilkisiä katseita, kuulla\nsalaperäisiä supatuksia, mutta hän kärsi muuten niin paljon, ettei\npannut niihin huomiota. Vasta eräällä välitunnilla pamahti.\n\nEräs hiukan vanhempi rikkaan talon poika pyysi Arvia painimaan. Arvi\nsuostui, ja kun toinen joutui tappiolle, hypähti tämä ylös ja huusi\nkostonhimoisesti:\n\n-- Vanki! Vanki!\n\nKummallinen tunne kuristi Arvin sydäntä ja hänen silmissään sumeni\nomituisesti. Hän muisti taas kaikki. Tyttöjen parvesta kuului kimeätä\nnaurun kikatusta ja muutamat pojat huusivat ilkkuen:\n\n-- Vanki, vanki!\n\nArvi ei voinut sanoa sanaakaan. Ilmielävänä muisti hän miten isä\nvietiin, muisti koko heidän onnettomuutensa. Hän nojautui seinään ja\nalkoi katkerasti itkeä.\n\nNyt vasta ilo nousi. Nauru oikein aaltoili hänen ympärillään ja\npilkkasanat sinkoilivat viiltävinä, kirvelevinä. Kaikki, jotka olivat\njoskus saaneet kokea hänen valtaansa, maksoivat sen nyt naurulla.\nVetelykset, laiskurit ja rikkaiden pojat eivät koskaan olleet voineet\nsietää, että häntä pidettiin aina ensimmäisenä -- ja nyt hän vihdoinkin\noli tuossa nöyrtyneenä, itkevänä. Julmaa voitonriemua tuntien\nkirkuivat he yhä villimmin:\n\n-- Vanki, vanki!\n\n-- Katsokaa, kun vanki poraa! -- Ähäh! Jopas sinäkin itket!\n\n-- Jopas itket!\n\n-- Tulkaa katsomaan!\n\n-- Tulkaa, tulkaa!\n\nNuo pilkkahuudot putoilivat Arvin sydämeen kuin terävät kivet, ja\nkuten kivitettävä peittää päänsä niin painoi Arvi itkien kasvonsa\nkarkeata seinää vastaan - niinkuin se olisi ollut hänen ainoa\nturvansa... Mutta siitä pilkkaajat oikein yltyivät. Varsinkin, poika,\njonka Arvi äsken oli voittanut, näytti ihan villiintyvän; hän läheni\ntakaapäin, repäisi Arvin takista vähän irtaantuneen paikan ja ilkkui\närsyttävästi:\n\n-- Vanki! Vangin poika! Sinun takkisi kukoistaa!\n\nMutta se oli jo liikaa. Arvi lakkasi äkkiä itkemästä, katsahti\nympärilleen kuin saarrettu sudenpenikka -- ja samassa paukahti\npilkkaajan leukaan sellainen nyrkinisku, että hän tuupertui lumelle.\nHän yritti nousta, mutta samassa oli Arvi hänen kimpussaan, iskien\nvimmatusti, kunnes toinen kasvot verisinä menetti tajuntansa. Ja\nkun toinen suuri poika aikoi tulla auttamaan, hyökkäsi Arvi nopeana\nleimahduksena uuden vihollisensa jalkoihin, kaatoi hänet maahan\nja ehti jo lyödä pari kertaa häntä kasvoihin. Mutta silloin hänet\nnostettiin niskasta seisaalleen -- ja hän tunsi opettajan ankaran\näänen:\n\n-- Mitä tämä merkitsee, Arvi?\n\nArvi purskahti taas itkemään voimatta vastata mitään.\n\n-- Hän hyökkäsi Kallen päälle, -- alkoi joku epävarmasti.\n\n-- Ja rupesi hakkaamaan, -- lisäsi toinen.\n\n-- Minkätähden hän haukkui! -- puhkesi Arvin rinnasta käheästi ja\ntuskallisesti. -- Enhän minä mitään pahaa ole tehnyt... vaikka...\n\nHänen äänensä tukehtui itkuun.\n\n-- Miten Kalle haukkui sitten? -- kysyi opettaja. Kun ei Arvi\nvastannut, sanoi eräs tyttö arasti, punastuen:\n\n-- Vangiksi hän haukkui ... ja kaikki... Ja Kalle repeli hänen\ntakkinsa...\n\nOpettajan kasvoilla kuvastui sääli ja suuttumus; hän katsahti\ntuimasti poikajoukkoon ja sanoi ankarasti, moittien:\n\n-- Luuletteko, että tuollainen menettely on oikein? Antakaa sen olla\nviimeinen kerta! -- Ja sinä Arvi jäät illalla jälkeenpäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä lähtien oli Arvin elämä myrkytetty. Hän muuttui kuiskailujen\nja ilkeiden viittailujen takia umpimieliseksi ja juroksi, hän ei\nvoinut ottaa enää leikkeihinkään osaa samoin kuin ennen. Monet, jotka\nolisivat muuten pitäneet hänen puoltaan, muuttuivat sentähden myöskin\nnurjamielisiksi hänelle. Ja yhä useammin sai hän kuulla tuon kauhean\nnimen, joka kidutti ja ärsytti ja saattoi hänet raivoon.\n\nKoulun ulkopuolella kosti hän armotta jokaiselle, joka kerrankin oli\nlausunut tuon nimen. Hänen vihollisensa eivät uskaltaneet kulkea\nmuuten kuin joukossa; kenet hän tapasi yksin, se sai selkäänsä. Ja\ntoisinaan hän ei välittänyt, vaikka hänet olisi heti tapettu.\n\nKerrankin koulusta palattaessa alkoi kokonainen Poikajoukko huutaa\ntuota vihattua nimeä. Arvi hyökkäsi niin äkkiä, niin silmittömän\nraivoisasti poikajoukkoon, että voitto näytti ensin kallistuvan hänen\npuolelleen -- hän löi jo useita nurin. Mutta lopulta hän väsyi,\nhänellä oli silloinkin nälkä, ja pojat ryntäsivät takaapäin hänen\njalkoihinsa, kaatoivat hänet maahan ja pieksivät voimainsa mukaan.\nKun tyttöparvi hetken kuluttua saapui paikalle, olivat hänen kasvonsa\naivan veriset, eikä hän jaksanut nousta.\n\nKun opettaja seuraavana päivänä kysyi, miten hänen kasvonsa olivat\ntulleet täyteen mustelmia, ei hän vastannut mitään. Mutta jo\nseuraavana päivänä hän pieksi kaksi tappelun osanottajaa.\n\nTuollainen elämä vaikutti turmiollisesti hänen luonteeseensa.\nKaikki lapsellinen iloisuus katosi; hän muuttui yhä synkemmäksi\nja kostonhimoiseksi. Se nostatti hänen huonoimmat vaistonsa\nja kehitti hänet tavattoman taitavaksi tappelijaksi. Hän oppi\nkokemuksesta, ettei saa tarttua kiinni vastustajaan, kuten toiset\npojat tekivät, eikä antaa toisten tarttua -- vaan aina _lyödä_, lyödä\nsalamannopeasti, ennenkuin toinen ehti, ja mahdollisimman kovaa.\nHän huomasi, että isku leukaan ja vatsapohjaan vie tainnoksiin,\nja oppi monta muuta temppua, joita hän säälittä käytti suurempiin\nvastustajiinsa nähden. Hän muuttui vihollistensa kauhuksi; sana\n\"vanki\" lausuttiin yhä hiljemmin, mutta se kuiskattiin kuitenkin, ja\nsiksi hän eli alituisessa sodassa. Hänen iloiset kasvonsakin olivat\nmuuttuneet: ne näyttivät aina surullisilta -- synkiltä ja vihaisilta.\nJa ne olivat niin laihat...\n\nHän ei olisi lainkaan voinut käydä koulua, ellei opettaja olisi\nollut hänen puolellaan. Opettaja ymmärsi asian ja suojeli poikaa\ntavallaan kaikkia vastaan; sillä Kallen vanhemmat olivat ensimmäisen\nselkäsaunan jälkeen vaatineet Arvin koulusta erottamista.\n\nOpettaja oli koulussa ainoa, josta Arvi piti. Mutta opettajakaan ei\nvoinut estää häntä tappelemasta.\n\nMuuten hän edistyi ihmeteltävästi ja oli ehdottomasti paras\nluokallaan. Se saattoi hänet monen silmissä vielä vihatummaksi.\n\nJa aina kun hän tuli kotiin, oli siellä niin surullista ja kurjaa.\nPahoilla ilmoilla hänen täytyi jäädä pitäjälle yöksi, sillä\nasuintorppaan oli kahdeksan kilometriä; tie oli usein ummessa ja\nlisäksi olivat hänen kenkänsä hajoamaisillaan.\n\nMuutamat illat painuivat kuin poltinraudalla Arvin mieleen: hän tulee\nkotiin ja kuulee jo eteisessä pikkuveljen ja siskon katkeran itkun.\nTuvassa on niin kylmää ja pimeätä. Arvi on niin kauhean väsynyt ja\nnälkäinen, mutta hänelle on jäänyt vain pieni leivänpala jälelle ja\näiti tulee vasta illalla -- hän on hakemassa ruokaa jostakin.\n\nMutta kamalinta oli, että Arvi ei ollut päässyt ahdistavista\najatuksistaan -- hän oli alkanut epäillä.\n\nHänellä oli aina ennen ollut niin vahva luottamus Jumalaan, ettei\nmilloinkaan tarvinnut joutua epätoivoon. Kun jotain vaikeata tuli\neteen, rukoili hän Jumalaa -- ja heti tuntui hyvältä. Ellei asia\nkorjaantunut, oli se lähetetty rangaistukseksi joistakin pahoista\ntöistä.\n\nMutta noiden onnettomuuksien jälkeen oli hänen uskonsa alkanut\nhorjua. Monet yöt hän valvoi ja rukoili itkien; hän rukoili niin\nhartaasti, että Jumala antaisi kaiken muuttua taas entiselleen. Ja\nArvi tunsi todella saavansa lohdutusta ensimmältä; tuntui ikäänkuin\nkaikki olisi vain pahaa unta, joka kyllä kääntyy pian hyväksi. Hän\noli miltei varma, että Jumala panee tuomarin muuttamaan mielensä,\nperuuttamaan tuomionsa ja isä pääsee pois vankilasta. Onhan ennenkin\ntapahtunut, että Jumala koetellakseen on antanut tapahtua tällaista,\njotta ihmiset näkevät _hänen_ kätensä voiman. Niin tapahtuu nytkin,\naivan varmaan! Ja paroonin mielen hän myös kääntää, niin että tämä\nluovuttaa heille takaisin kotinsa. Oi miten onnellisia he silloin\novat!\n\nMutta mitä pitemmälle aika kului, sitä suuremmaksi kasvoi hänen\ntuskansa. Hän ei voinut nukkua, yökaudet hän rukoili palavasti,\nepätoivoisesti.\n\nKun apua ei lopultakaan tullut, valtasi hänet kauhea epäilys. Kerran\noli Arvi erään kartanon rengin kuullut sanovan, ettei Jumalaa ole;\nhän oli kovasti pelästynyt tämän puolesta, odottanut kauhulla,\nmilloin Jumala tulellaan iskisi herjaajan tomuksi. Ja kun ei niin\ntapahtunut, piti Arvi sen taaskin todisteena Jumalan loppumattomasta\npitkämielisyydestä ja laupeudesta.\n\nSe oli hirveä yö, kun hänelle _itselleen_ leimahti mieleen tuo kamala\nepäilys -- hän luuli jo sentähden olevansa kadotettu. Tukehtuneesti\nitkien hän rukoili, että Jumala _tämän_ kerran antaisi anteeksi tuon\nkauhean ajatuksen. Kun äiti heräsi ja kysyi syytä hänen itkuunsa,\nei hän uskaltanut sitä sanoa, vaan valehteli nähneensä pahaa unta.\nMitä sanoisikaan äitiparka, jos tietäisi minkälaisen synnin hän oli\ntehnyt...\n\nTuskissaan valvoi Arvi koko yön, ja polvistuen vuoteensa viereen\nrukoili hän nöyrästi ja palavasti Jumalalta voimaa aina uskoa Häneen\nja vastustaa saatanan viettelyksiä. Sillä muuta se ei voinut olla!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta aika kului eikä asia korjaantunutkaan. Ja kun Arvi ajatteli,\nmiten kaikki oli tapahtunut, miten heiltä oli ryöstetty koti ja\nteljetty isä vankilaan sellaisesta syystä, että siihen tekisi itsensä\nsyypääksi jokainen, ken rakastaa vanhempiaan -- niin mateli tuo\nkamala tunne uudelleen hänen rintaansa. Ja taas hän katui, katui ja\nepäili vuorotellen.\n\nSe muutti hänen elämänsä yhä synkemmäksi. Toisinaan liikkui hänen\npäässään niin pimeitä ja kauheita ajatuksia, ettei hän uskaltanut\nniitä itselleenkään tunnustaa. Ja kun hän tuli kouluun, saattoi\nhän taas kuulla tuon nimen. Hänen sydämensä täyttyi vihasta ja\nkostonhimosta -- ja hammasta purren hän taas hyökkäsi herjaajain\nkimppuun.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPitkä talvi oli vihdoinkin loppunut.\n\nKoulu oli päättynyt ja Arvi oli matkalla kaupunkiin äidin ja siskojen\nluo, joita hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan.\n\nÄiti oli kevättalvella muuttanut sinne voidakseen paremmin elättää\nlapsensa, sillä maalla hän ei saanut työstään mitään.\n\nMatkaa oli kolmekymmentä kilometriä ja maantie oli vielä lokainen ja\npehmeä. Arvi oli jo aivan väsynyt ja kaupunki vielä kaukana.\n\nSiinä kävellessä muistui hänen mieleensä taas eilinen päästötutkinto.\nArvin mieltä karvasteli, kun hän muisti ne omituiset katseet,\njotka häneen kohdistuivat vanhempien parvesta silloin, kun hänet\njulistettiin koulun parhaaksi. Noissa katseissa kuvastui kateutta,\nvihaa ja ihmettelyä. Niitä näkyi yhä enemmän, kun hän ei kertaakaan\nerehtynyt tutkinnossa, ja hänestä tuntui, niinkuin opettaja olisi\ntahallaan esittänyt hänelle aina sellaiset kysymykset, joihin muut\neivät osanneet vastata. Opettaja oli katsonut niin rohkaisevasti\nja lempeästi Arvia, että hän tiesi itsellään olevan ainakin yhden\nystävän, joka hänelle tahtoi hyvää.\n\nArvin mieli lämpeni yhä enemmän muistellessa, miten opettaja oli\nennen lopettajaisia antanut hänelle hyvät, käytetyt housut, ja miten\nkortteerinemäntä ne pienensi sopiviksi. Ilman niitä olisikin Arvin\nollut vaikea tulla päästötutkintoon.\n\nKuullessaan rattaiden ratinaa kohotti Arvi ajatuksissaan katseensa,\nja hänen sydämensä sykähti iloisesta hämmästyksestä, kun hän näki\nrattailla nuoren, valkolakkisen miehen. Hän tunsi jo kaukaa, että\ntämä oli kotipitäjän rikkaimman talon, Torikan vanhin poika, joka kai\npalasi papinkoulusta Helsingistä. Hänen rinnallaan istui emäntä ja\ntakana näkyi vielä Santerikin -- hänen koulutoverinsa.\n\nArvi oli vain kerran ennen nähnyt ylioppilaan, ja muistaessaan, miten\nhän oli kuvitellut ylioppilaaksi pääsemistä korkeimmaksi onneksi\nmaan päällä, tunsi hän yhä suurempaa ihailua ja samalla haikeata\nkaipauksen tunnetta, tietäessään sen toivon iäksi kadonneen. Jo\nkaukana otti hän lakin päästään ja tervehti syvään kumartaen.\n\nMutta silloin tapahtui jotain odottamatonta: Santeri osoitti häntä\nsormellaan ja huusi kimeällä, ilkeällä äänellä:\n\n-- Katsokaa vankia! Sillä on jalassa opettajan housut!\n\nJa sensijaan, että edes joku olisi vastannut tervehdykseen,\npurskahtivat kaikki äänekkääseen nauruun.\n\nArvista tuntui aivankuin hänet olisi isketty tainnoksiin. Santerille\nhän tosin oli antanut selkään, mutta että _ylioppilas_, joka hänen\nmielestään oli eräänlainen kadehdittava ihanneolento, sivistyksen ja\nmiehekkyyden korkein ilmaus, että hänkin nauroi ja pilkkasi noin --\nse oli liian kamalaa. Hän seisoi vain tien vieressä lakki kädessä ja\ntuijotti kalpeana naurajia.\n\nMutta nuorin veli oli innostunut menestyksestään. Hän ihan\nkuroittautui rattailta osoittaessaan rikollista ja matki\nvoitonriemuisesti nauraen ja pilkaten:\n\n-- Vanki, vanki! Sulla on opettajan housut! Opettajan housut! Vanki!\nVanki!\n\nJa hiljalleen etääntyen purskahtivat kaikki taas nauramaan täyttä\nkurkkua.\n\nArvi seisoi yhä paikallaan, tuijottaen tyrmistyneenä poistuvia ja\nkohottaen kätensä rinnalleen. Nuo sanat ja nauru raatelivat Arvin\nlapsensydäntä niinkuin jääkylmät, rautaiset kynnet... Hän seisoi vain\nkuin lamaantuneena, voimatta ajatella, liikkua. Vielä kerran kuului\nemännän kikattava nauru, häipyen rattaiden jyrinään -- ja hevonen\npyyhälti nopeaan raviin.\n\nTällä kertaa ei tuo pilkka synnyttänyt mitään vihaa. Se oli liian\njulmaa, liian tuskallista ja masentavaa -- se tuntui iskevän hänet\nmaahan. Hänet valtasi niin sanomaton alakuloisuus, sellainen\nyksinäisyyden ja orpouden tunne, ettei hän ollut sellaista koskaan\ntuntenut. Niinkuin hänet olisi nyt juuri sillä hetkellä lopullisesti\nhyljätty, paiskattu iäksi pois kotiseudulta, jossa oli viettänyt\nonnellisen lapsuutensa, jota hän kaikesta huolimatta rakasti\nkalleimpana paikkana maailmassa. Arvista tuntui, ikäänkuin koko\nmaailma olisi hänet hyljännyt. Hän ei voinut edes itkeä -- kaikki oli\nvain niin kauhean raskasta ja ahdistavaa.\n\nHän katsoi jähmettynein katsein sinnepäin, minne pilkkaajat olivat\nkadonneet. Rattaiden ratina vain kuului pari kertaa, kuin kaukainen\npilkkanauru...\n\nArvi ei huomannut, miten kauan hän siinä seisoi, mutta kun\nhän lopulta lähti, olivat hänen askeleensa entistä raskaammat\nja laahustavammat -- ja laihat kädet riippuivat sivuilla niin\nhervottomina kuin loppuun nääntyneen vanhuksen.\n\nVielä kerran hän seisahtui, kääntyi, kuunteli -- ei näkynyt, ei\nkuulunut edes rattaiden kolketta. Arvi huoahti raskaasti ja katsoi\nkauan, kauan. Niinkuin sinne olisi kadonnut jotain kallista, rakasta,\njota ei enää koskaan saa nähdä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Arvi väsyneenä ja nälkäisenä saapui perille, sai hän tietää,\nettä äiti oli muuttanut kuukausi takaperin. Vasta illalla hän\npitkän etsimisen jälkeen löysi äidin asunnon kaukaa esikaupungin\nulkolaidalta. Ja hänen tuli niin paha olla, kun hän näki tuon\nränstyneen, puoleksi maan sisään vajonneen mökin -- se oli vielä\nkurjempi kuin heidän entinen asuntonsa maalla.\n\nAstuessaan hiljaa eteiseen, pysähtyi Arvi äkkiä, huomaamattaan; hän\ntunsi omituista ahdistusta rinnassaan, siellä takoi kuin vasaralla ja\njäsenet alkoivat vavista. Eikö se ollut valitusta: _äidin valitusta_\n-- hiljaista, väsynyttä valitusta... --\n\nArvi henkäisi syvään, astui sisään, mutta pysähtyi ovelle kuin\njähmettyneenä: äiti virui vuoteella kalpeana, laihtuneena. Hän\nei näyttänyt huomaavan Arvin tuloa, väänteli vain käsiään hiljaa\nvalittaen ja tuijotti jäykästi ylös likaiseen lakeen omituisen\nkuumeisilla, kuivilla silmillään.\n\nSuuri hellyys ja sääli valtasi Arvin, hän kuuli Ainon ilohuudon, ja\nsitten hän vaipui itkien äidin vuoteen viereen.\n\nJa sitten alkoivat toisetkin lapset itkeä.\n\nNyt vasta sai Arvi tietää, että äiti oli astunut naulaan ja saanut\nverenmyrkytyksen. Kaksi viikkoa oli hän jo maannut, ja jalka oli\nvallan kauhean näköinen; olisi ehdottomasti pitänyt päästä lääkäriin\n-- mutta ei ollut penniäkään rahaa. Kaikki näytti olevan hukassa --\neikä ollut toivoakaan, kun äiti ei päässyt työhön. Ei ollut enää\njälellä kuin muutama leivänpala, joita armeliaat ihmiset olivat\ntuoneet.\n\n-- Voi, mihin me nyt joudumme? -- valitti Arvi.\n\n-- Ehkä Jumala sentään auttaa, -- lohdutti äiti. -- Sinäkin pääset\nsuveksi Metsälään karjapojaksi...\n\nSitten hän peitti kasvonsa ja alkoi itkeä hiljaa, nääntyneesti...\n\n\n\n\nV.\n\n\nKeväästä asti oli Arvi ollut paimenpoikana Metsälän talossa.\n\nHän oli monta kertaa ollut nääntymäisillään, monesti pelännyt,\nettei jaksaisi syksyyn asti. Isäntä oli näet maksua vastaan ottanut\nsuuren joukon nuorta käyntikarjaa keskipitäjän talollisilta,\njoilla ei itsellään ollut laitumia. Tuollaisen hajanaisen joukon\nkoossapitäminen on aina tavattoman vaikeata suurissa metsissä, mutta\nsiellä oli lisäksi parikymmentä, naapurikuntien takamaihin kuuluvaa,\naidatonta niittypalstaa ja suota, joita täytyi tarkasti varjella\nheinänaikaan asti. Isäntä oli heti keväällä antanut Arville sen\nlohdullisen tiedon, että saa paikalla selkäänsä, jos elukat vain\nvähänkin pääsevät näille niityille. Sentähden oli hän yhtämittaa\ntuskallisessa jännityksessä saadakseen sekaseuraisen karjan pysymään\nkoossa ja poissa niityiltä. Eikä hän olisi mitenkään selviytynyt\ntehtävästään, jollei olisi ollut niin nopea ja kestävä.\n\nKesä oli ollut tavattoman kuiva ja helteinen; viikkokausiin ei\nollut satanut pisaraakaan vettä. Ei pilvenhattaraa näkynyt; suuret\nsavupilvet vain makailivat taivaanrannalla liikkumattominapa\nuhkaavina -- aivankuin suunnattomat, ruskeakarvaiset jättiläiset,\njotka järkähtämättöminä odottavat sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen...\nNiiden lävitse tuijotti aurinko himmeän punertavana, kuni kauhean\nsuuri, verestäväksi isketty silmä, jota ympäröi mustanpunainen\nrengas. Ja koko savunhimmeä avaruus näytti nääntyneenä värisevän\ntuon tulikatseen hehkussa, ja janoinen maa makasi liikkumattomana ja\nkuihtuneena kuin kuoleva. Eikä edes vilvoittavaa tuulen henkäystä\ntuntunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli keskipäivä. Elukat olivat tänään kuin villejä. Jo kaksi kertaa\noli koko karja kiiliäisiä paeten hajaantunut kaikkiin suuntiin, ja\nvain äärimmäisin ponnistuksin oli Arvi saanut sen uudelleen kokoon.\nKun ei missään ollut vettä, tunkivat elukat janoissaan ihan väkisin\nsoille ja niityille sitä etsimään. Lähes kaksi tuntia oli Arvi nytkin\njuossut, ennenkuin löysi kaikki. Nyt hän ajoi ne vanhaan lepopaikkaan\nsuohon pistävälle niemekkeelle, missä jättiläiskuuset tarjosivat\ntuuheassa siimeksessä suojaa ja viileyttä polttavimmassakin\nhelteessä. Siksipä karja nytkin mielellään painui sinne, eräät\nasettuivat heti uupuneina makuulle, toiset alkoivat seisaallaan\nmärehtiä, mutta muutamat liikehtivät levottomina ja janoisina sinne\ntänne.\n\nNähdessään eläinten lopulta rauhoittuvan, huoahti Arvi helpotuksesta\nja istahti korkealle kivelle. Sitten pyyhki hän likaisella\npaidanhihalla hiestä märkiä kasvojaan ja katsahti vieläkin\ntarkkaavasti ympärilleen. Hän irroitti koneellisesti eväspussin\nselästään, mutta nähdessään kuivan leivän ja suolaisen juustopalan,\ntunsi hän janonsa kiihtyvän niin, ettei voinut maistaakaan ruokaa.\nKurkusta kohosi tuskallinen poltto, haljenneita huulia ja kieltä\nkirveli -- ja sylkikin oli sitkeätä, kuivaa vaahtoa. Ja aivankuin\nkiusalla antoi emäntä aina tuota samaa ruokaa, joka kiihoitti janon\nihan äärimmilleen: kuiva reikäleipä ja särpimenä kivikova, suolainen\njuustonpuolikas, mutta voita ei lainkaan. Pienessä pullossa oli tosin\nollut maitoa, mutta se oli täytynyt tänäänkin juoda jo aamulla, kun\nei saanut mistään vettä.\n\nArvi kuivaili taas kasvojaan paidanhihalla, ja omituinen epätoivon\nja heikkouden tunne valtasi hänet entistä masentavampana. Tuntui\nkuin olisi mahdotonta kestää kauempaa. Mutta ajatellessaan äitiä ja\nsiskoja, päätti hän taas, kuten monesti ennenkin, ettei anna perään,\nettä kestää uhallakin. Ja muistaessaan, ettei ollut moneen päivään\nvoinut syödä juuri mitään, päätti hän väkisinkin maistaa vähän ja\nalkoi nakertaa kuivaa leipäänsä.\n\nSilloin hypähtivät muutamat eläimet ylös makuulta ja alkoivat\nhännät koholla kuunnella... Arvi kuunteli hänkin henkeä pidättäen,\nja nyt sattui myös hänen korviinsa tuttu, kiukkuisen kimeä surina:\nkiiliäinen! Ja yht'äkkiä hyökkäsivät eläimet hurjaa vauhtia joka\ntaholle -- aivankuin näkymättömän susilauman ajamina.\n\nVapisevin sormin sulloi hän eväät pussiin, kuunteli hetken\ntuskallisen jännittyneenä, saadakseen selvän pääjoukon pakosuunnasta.\nJa sitten hän juoksi jälkeen.\n\nVähän aikaa juostuaan hän seisahtui, kuuli erään kellokkaan kaartavan\nKörrin niittyä kohden ja ponnisti kaikki voimansa päästäkseen\neteen. Mutta eväspussi oli ottanut aikaa, hän oli jäänyt liian\npaljon jälkeen; saapuessaan niityn reunaan, näki hän kahden hiehon\nlaukkaavan jo keskellä niittyä. Ne tunkivat sinne sentähden, että\nniityn toisessa syrjässä oli lähteensilmä, ja nämä juuri olivat\nkerran päässeet siitä juomaan. Hän lähti ojentamaan suoraan niityn\npoikki, ajaakseen ne pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄkkiä tuntui siltä, kuin olisi jokin kylmä tarttunut häneen;\ntakana kuului kummallista ähkynää, askelten töminää... Hän kääntyi\nvaistomaisesti ja näki suuren, mustan miehen paksu keppi koholla\nloikkaavan hänen jälessään, äänettömänä, uhkaavana...\n\nHätä ja kauhu antoi Arville ikäänkuin siivet; väsymys tuntui katoavan\nkuin pyyhkäistynä -- se oli Körrin isäntä itse!\n\nMies huomasi välimatkan pitenevän ja karjahti käheästi:\n\n-- Vai sinä, saatanan poika, syötät minun niittyäni! Odotappas!\n\n-- Isäntä kulta! -- huusi Arvi hengästyneenä. -- En minä ole\nsyöttänyt... Kaksi kertaa nuo mullikat pääsivät juomaan... kun ei ole\nvettä missään ... ja yhtämittaa kiitivät...\n\n-- Suus kiinni! Kyllä minä näytän...\n\nMutta suo oli pehmeä ja isännän raskas ruumis upposi nilkkoja myöten\njoka askeleella; jota vastoin Arvi juoksi suollakin keveästi kuin\njänis. Välimatka piteni yhä ja Arvi huomasi ilokseen, ettei isäntä\nsaavuta. Hän hiljensi juoksuaan ja huusi äkkiä päättävästi:\n\n-- Miksi te minua ajatte takaa? Minä en ole syöttänyt!\n\nHänen sydämessään heräsi kauhu, katkeruus ja viha, kun hän\nmuisti miten kamalasti tuo julmuri oli hakannut viime kesänä\nhänen edeltäjänsä. Monta viikkoa oli poikaparan täytynyt maata\nvatsallaan kuumeessa, eikä hän vieläkään ollut oikein parantunut.\nArvi oli näkevinään tuon pienen, laihan selän, jossa mustansiniset\nkepinjäljet kohosivat korkeina kuin suuren saavin puuvanteet. Miltei\najattelematta hän huudahti katkerasti ilkkuen:\n\n-- Älkää koettako! Ette _minua_ hakkaa, niinkuin Eemelin hakkasitte!\n\nMutta hän miltei katui, kauhistui sanojensa vaikutusta. Isännän\nhikiset, likaiset kasvot muuttuivat mustanpunaisiksi, ja hän mylvi\nkuin kiukkuinen sonni:\n\n-- Oo, sinä paholaisen sikiö! Tämän sinä muistat! Odotapas, odota...\n\nJa aivankuin maalia lähenevä kilpajuoksija otti hän hirveän\nloppusyöksyn, ja mustankiiltävät kasvot vääntyivät ponnistuksesta ja\nkiukusta kamalaan irvistykseen.\n\nMutta samassa hän kaatui, jotta suo tömähti. Arvi katsahti taakseen,\njuuri kun raivosta vääristyneet, kiiluvakatseiset kasvot kohosivat\nmättäästä; kulmakarvoihin, nenään ja partaan oli tarttunut sammalia\nja muuta röhnää, muuttaen hänet niin auttamattoman hassunkuriseksi,\nettä Arvi purskahti tahtomattaan heleään nauruun.\n\nIkäänkuin päähän isketty härkä hypähti isäntä kumeasti karjahtaen\njaloilleen, ja niinkuin kirveeniskusta pökertynyt härkä ryntää\niskijän kimppuun hyökkäsi isäntäkin kiusaajaansa kohden puhkien,\nähkyen ja ärjyen katkonaisesti:\n\n-- Älä naura -- saatana! -- Minä sinut...\n\n-- Ei koskaan! -- huudahti pieni paimenpoika voitonvarmasti --\nTuollainen köntys!\n\nJa taas hän nauroi. Mutta hän oli laskenut isännän liian lähelle.\nHänen korvissaan viuhahti vihaisesti, ja isännän paksu keppi lennähti\nihan hänen päänsä ohitse! Vain muutama tuuma sivulle -- ja hän\nmakaisi nyt pyörryksissä ja tuo hirviö hakkaisi häntä parhaillaan\nkaikin voimin paksulla kepillään...\n\nTuota ajatellessa alkoi Arvin sydän sykkiä niin ankarasti, että\nihan koski rintaan, ja hänen kasvonsa kalpenivat lumivalkoisiksi.\nHän sieppasi maasta kepin ja tunsi miten sen likainen kädensija oli\nvielä lämmin isännän hikisestä kädestä. Hän vavahti tahtomattaan\nkuin matelijan nähdessään, ikäänkuin olisi koskettanut itse isännän\nkättä. Hänen sydämensä täyttyi taas voimattomasta, hurjasta vihasta.\nTuollaisella paksulla seipäällä hakkaisi hänet, jos vain saavuttaisi\n-- vaikka hän on vielä niin pieni!\n\nIsäntä puhkui kuin vanha, rikkinäinen höyrypannu eikä jaksanut enää\njuosta; vain silloin tällöin otti hän pitemmän loikkauksen, aivankuin\nväsyksiin ajettu susi, joka uppoavassa lumessa pakenee lähenevää\nmetsästäjää.\n\n-- Keppini! Anna keppini, -- ähkyi hän välillä. Arvi tunsi\nvaistomaisesti kostavansa parhaiten, jos nyt voi nauraa ja pilkata.\nHän ajatteli mitä sanoisi ja ilkkui sitten ivallisesti nauraen:\n\n-- Piiskuri! Piiskuri! Onkos työkapine kadonnut?\n\nRuoskiminen ei isäntään olisi tehnyt niin kamalaa vaikutusta kuin tuo\npojan pilkka.\n\n-- Voi kakara! Tämän sinä muistat ... maksat! Perkeleen sikiö!\n\nViha vei Arvilta selvän ajattelukyvyn, hän ei keksinyt mitään\nerikoista, nauroi vain ja matki ärsyttävästi:\n\n-- Piiskuri, piiskuri, piiskuri! Kai se on ikävää piiskurille, kun\ntahtoisi tehdä työtä -- eikä ole työkapinetta...\n\nIsäntä oli läkähtymäisillään, mutta hän ponnisti taas voimiaan, niin\nettä sammaleet pölähtelivät. Sitten hän seisahtui, tuijotti poikaa\nkamalasti hampaitaan kirskuttaen ja mörisi:\n\n-- Jos sinä kakara tietäisit, miten saat pian selkääsi. Ooh -- kun\nsinä joudut minun käsiini, niin...\n\nJa hän näytti niin kamalalta, että Arvi alkoi vavista ja nauru kuoli\nhänen huulilleen.\n\nMutta samassa leimahti pojan silmissä villi viha ja hän huusi\nhurjasti nyrkkiä puiden:\n\n-- Odottakaa, kun tulen mieheksi! Vielä muistatte tämän päivän...\n\nIsännän kasvot lientyivät, vääntyivät hymyntapaiseen irvistykseen,\nkun hän sähähti:\n\n-- _Sinä_! Ohhoh! Ei sinusta tule koskaan miestä...\n\nArvi ei voinut nytkään estää tuota omituista väristystä. Häntä\nsuututti, että isäntä sen huomasi, ja tämä kiihoitti häntä\ntekemään jotain päästäkseen näkemästä tuota hirveätä hymyä. Miltei\najattelematta hän läheni isäntää, ojentaen keppiä ja ilkkui:\n\n-- Ottakaa nyt sitten! Piiskuri! Piiskuri!\n\nIsäntä ei voinut vastustaa kiusausta; vielä kerran hän hyökkäsi\nhurjalla vauhdilla -- ja kaatui uudelleen!\n\nJos ukkonen yhdellä iskulla olisi hävittänyt hänen talonsa ja\ntavaransa, tappanut hänen kaikki omaisensa, niin hän ei olisi voinut\nnäyttää niin surkealta kuin nyt kömpiessään hitaasti seisaalleen.\nHänen suustaan ei ensin tullut sanoja: hän suorastaan murisi ja\nirvisteli kuin vanha, ärsytetty koira. Hän otti ensin yhden pitkän\naskeleen, mutta sitten seisahtui ja matki kuin järkensä menettänyt:\n\n-- Jospa tietäisit! Odotappas vain, odotas, odotas...\n\nArvi päätti lähteä ja ajatteli kiihkeästi mitä vielä sanoisi. Sitten\nhuudahti hän uhaten:\n\n-- Tämän kepin minä säästän siksi! Ehkä se maistaa teille paremmin,\n-- kun se on _oma_!\n\nIsäntä seisahtui ja sinkautti sammumatonta kiukkua kiiluvan katseen\ntuohon kirottuun poikaan, joka oli _uskaltanut_ pilkata häntä ja\njolle hän ei nyt voinut mitään. Vielä kerran hän puri hammastaan,\nkääntyi ja lähti hiljaa löntystelemään latoa kohden.\n\nYhtäkkiä Arvi hätkähti ja katsoi hätäisesti ympärilleen: missä on\nkarja? Hän oli unohtanut sen kokonaan. Nyt saattavat elukat mennä\nvielä toisellekin niitylle -- ja isäntä pieksee hänet...\n\nPieni paimenpoika lähti etsimään karjaansa; hän juoksi kuin\nsalaperäisen, näkymättömän vihollisen ajamana, tuntematta janoa,\nväsymystä tai polttavaa hellettä...\n\nTunnin kuluttua olivat miltei kaikki koossa -- vain pari hiehoa\npuuttui.\n\nMutta äskeinen kohtaus vaivasi Arvia niin, että hän päätti lähteä\nkarjoineen kotoa kohden -- jospa se vielä vaanisi jossakin\npensaassa...\n\nNiin, sielläpäin oli se sama suo, josta elukat olivat toissapäivänä\nsaaneet hiukan vettä; kunpa ne nytkin saisivat vähän juoda, niin ehkä\nrauhoittuisivat -- ja jospa itsekin...\n\nJano alkoi taas tuntua entistä tuskallisempana. Muutamina päivinä\noli hän juonut Körrin niityllä olevasta lähteestä, mutta nyt hän ei\nenää uskaltanut mennä sinnekään. Ja taas hänen vihansa nousi niin,\nettä hän unohti kaiken muun. Kaiken muun paitsi janon - se kirveli ja\npoltti kurkkua kuin tulinen rauta...\n\nKun hän hikisenä ja nääntyneenä saapui karjoineen suolle, alkoi\nhän heti etsiä vettä. Missä vain oli kosteampi paikka, painoi hän\nsitä käsillään, jolloin sormien päälle herui lämmintä, sakeata\nnestettä. Se haisi ja maistui mädänneelle mudalle, mutta siitä hän ei\nvälittänyt; ahnaasti hörppi hän joka tipan ja yritti yhä uudestaan.\nSitä oli kuitenkin niin vähän, ettei jano sammunut; kaikesta\nhuolimatta tunsi hän saaneensa vähän virkistystä ja lievitystä\ntukahduttavassa kuumuudessa.\n\nSamaa keinoa käyttivät elukat -- pakko oli ne opettanut. Arvi katseli\nmielihyvällä, miten älykkäästi toiset eläimet käyttäytyivät veden\nhaussa, kun hän äkkiä kuuli kumeata möyryämistä metsän reunasta. Hän\nkääntyi -- sieltä läheni karjaa tavattoman suuri, mustanhallava sonni.\n\nHänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä ja epämääräinen kauhu ja\nkiukku kuohahti rinnassa, kun hän muisti viime viikolla sattuneen\nseikkailunsa tuon suuren kulkurisonnin kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli tullut karjaan ja alkanut kiusata elukoita. Hän koetti\nkarkoittaa sitä pois, mutta yhtäkkiä se käännähtikin ympäri, hyökkäsi\nkauheasti möräten häntä kohden - ja ympärillä oli aukea aho. Arvi\ntiesi olevansa kuoleman oma, jos sonni saavuttaa hänet, ja lähti\nhenkensä edestä lähintä metsänreunaa kohden. Matka oli pitkä, hän\ntunsi uupuvansa, jymisevät askeleet lähenivät, ja hän kuuli jo aivan\ntakanaan sonnin ähkynän ja kumean mörinän. Vikkelästi mutkitellen\nonnistui hänen saada taas hiukan etumatkaa. Joka jäsen väristen\nsyöksyi hän ensimmäistä puuta kohden, kapusi ylös, mutta kuivat\noksat murtuivat -- ja hän putosi. Epätoivon nopeudella hypähti hän\nuudelleen, sai tuoreista oksista kiinni -- juuri kun sonnin hirveä\ntöytäisy tärähti puuta vastaan. Samassa tunsi hän polttavaa kipua\nsääressään ja oli putoamaisillaan...\n\nArvi muisti kauhuissaan, miten hänen silmissään musteni ja hän oli\npyörtymäisillään. Mutta hän oli kiivennyt hammasta purren vielä pari\noksanväliä, sitten kiersi hän kätensä rungon ympäri ja lepäsi; vasta\nsitten hän alkoi käsittää, että tuon hirveän töytäisyn murskaama oksa\noli työntynyt hänen sääreensä. Vain puoli sekuntia myöhemmin -- ja\nhänen jalkansa olisivat murskaantuneet sonnin sarvien ja puun välissä\nja hän olisi pudonnut tiedottomana tuon hirviön sarviin. Se olisi\nraadellut hänet muodottomaksi möhkäleeksi...\n\nHänen oli täytynyt istua puussa toista tuntia -- ja sonni mellasti\nalhaalla, kuopien maata, puskien pensaita ja kantoja. Arvi taitteli\nvoimattoman vihan vallassa kuivia oksia, heitteli niitä sonnin\nselkään ja tunsi epämääräistä tyydytystä, kun se vihdoin raivoisasti\nhyökkäsi puuta vastaan. Mutta veri tippui hänen säärestään kaiken\naikaa -- ja nyt siinä oli parhaillaan paksu, musta rupi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä kaikki lennähti yhtenä välähdyksenä Arvin mieleen, ja kun hän\nmuisti sonnin silloisen mörinän ja Körrin raivokkaan karjunnan,\ntuntui hänestä ikäänkuin niillä olisi jotain salaperäistä yhteyttä.\nSamassa hän älysi, että _sonnikin_ oli nyt _suolla_, jossa hän on\nturvassa -- jossa hän on tasaväkinen.\n\nYlpeästi möräten tuli kulkuri karjaan ja hyökkäsi suoraa päätä talon\nsonnin kimppuun. Tämä oli pienempi eikä voinut vastustaa vieraan\ntungettelijan hirveätä voimaa -- sen jalat upposivat suohon, se\nkaatui...\n\nMitään arvelematta sieppasi Arvi hirviön hännästä kiinni ja antoi\nnotkean pihlajavitsansa tanssia sen selässä. Sonni koetti kääntyä\npuoleen ja toiseen, mutta aina sattui vinkuva pihlajainen lihavaan\nselkään -- ja Arvi oli sen katseessa näkevinään saman voimattoman\nraivon kuin äsken isännän silmissä...\n\nKun sonni huomasi kostoaikeensa turhiksi, lähti se porhaltamaan\ntäyttä laukkaa suoraan suon rantaa kohden. Mutta se upposi miltei\npolvia myöten pehmeään ruoppaan, joten Arvi pysyi helposti muassa ja\niski yhtämittaa voimainsa takaa. Hänen silmänsä kiiluivat kummasti ja\nvalkeat hampaat paljastuivat kuin pienen, verenhimoisen pedon...\n\nJa niinkuin joskus koulussa tapellessaan tunsi Arvi taas tuon\nkummallisen tunteen, jossa oli sekaisin vihaa, voimantuntoa ja villiä\nriemua. _Julmuus_ oli taas ilmestynyt hänen sieluunsa.\n\nKun sonni saapui kovalle maaperälle, ei se enää koettanutkaan\nkääntyä. Mörisemättä lähti se laukkaamaan suoraa päätä pakoon. Nyt\nvasta huomasi Arvi olevansa aivan hengästyksissään ja kurkussa korisi\nja kirveli.\n\nSilloin tuli hänelle paha olla. Hän oli aina säälinyt eläimiä -- ja\nnyt? Niin, kyllä hän _turvattomia_ eläimiä sääliikin, mutta kokonaan\neri asemassa oli tuollainen hirviö, joka uhkasi tappaa ja ruhjoa\nihmiset ja eläimet. Täytyyhän hänen puolustaa karjaansa. Tuo selitys\nei häntä oikein tyydyttänyt -- hän tunsi omassatunnossaan, että oli\nlyönyt liikaa...\n\nArvi ajoi laumansa suon reunalla olevaan kuusikkoon, joka myöskin oli\nvanha makuupaikka, toivoen siten saavansa edes lyhyen levähdyshetken.\n\nIlma oli muuttunut yhä tukahuttavammaksi. Arvin päätä pyörrytti,\njano poltti ja kirveli kuivassa kurkussa ja hiki vuoti virtoina.\nTaikauskoisesti lennähti hänen mieleensä, että hänelle tapahtuu\nvieläkin jotain -- kun kaksi noin suurta tapausta jo oli sattunut.\nEnsin ajatteli hän Körrin isäntää; ehkä se väijyisi jossakin... Hän\nrauhoittui kuitenkin muistaessaan, miten kaukana jo oli. Mutta kun\nhän näki käärmeen, oli hän mahdollisimman varova sitä tappaessaan:\nettei se vain saisi purtua...\n\n\n\n\nVI.\n\n\nEläimet olivat vihdoin rauhoittuneet. Ja kun viimeisetkin asettuivat\nlevolle kiipesi Arvi korkealle kallionyppylälle, josta saattoi pitää\nkoko laumaa silmällä. Mutta hän oli niin loppuun uupunut, että\nojentui huomaamattaan pitkälleen ja hänen silmänsä painuivat umpeen.\n\nHän oli loikonut siinä ehkä kymmenkunta minuuttia, kun hän havahtui\nsokaisevaan välähdykseen, maa vavahti kauheasta, korvia särkevästä\nräjähdyksestä, ja kun hän pökertyneenä ponnahti istualleen, näki hän\nedempänä yksinäisen jättiläiskuusen kaameasti räsähtäen katoavan --\naivankuin kauhistava tulinyrkki olisi leimahtaen iskenyt sen maahan.\nJa sitten kohosi samalta kohdalta ilmaan rätisevä liekkipatsas...\n\nArvi luuli ensin näkevänsä ilkeätä unta, kaikki tuntui liian\noudolta ja yliluonnolliselta ollakseen totta. Mutta kun tuli\ntarttui viereiseen risukasaan ja alkoi rätisten levitä rutikuivassa\nkanervikossa, silloin hän käsitti, että salama oli murskannut puun,\nsytyttänyt sen palamaan. Hän kapusi alas kalliolta ajaakseen laumansa\npois, mutta jäi kuin jähmettyneenä paikalleen. Tuli oli tarttunut\nlähimpään jättiläiskuuseen, nielaisten sen yhdellä leiskahtavalla\nhumahduksella, joka muistutti verenhimosta hurjistuneen hirviön\nmylvähdystä. Eläimet alkoivat juoksennella sinne tänne, ja muutamat\nlähtivät nuuskien tulta kohden.\n\nArvi pelästyi; hän muisti kuulleensa miten eläimet toisinaan\ntunkeutuivat palavaan metsään, ovatpa joskus juosseet liekkeihinkin.\n\nArvi koetti häätää niitä takaisin, mutta ne pyrkivät yhä sinnepäin,\nnuuskien kuin huumaantuneina yhä sakenevaa savua. Ja yhtäkkiä\nalkoi sonni kumeasti mölisten tunkeutua tulta kohden, välittämättä\nvähääkään Arvin lyönneistä. Arvin valtasi hätä ja epätoivo\najatellessaan, että eläimet pääsisivät tuleen, -- hän oli vähällä\npurskahtaa itkuun.\n\nMutta samassa hän käsitti, ettei nyt itku auta, kaikki on hukassa,\nellei hän saa karjaa kääntymään -- tuli läheni lähenemistään, leviten\njoka taholle. Yhä tihenivät nuo kaameat kohahdukset, yhä hurjemmin\nhyppivät liekit puusta toiseen. Hänen _täytyy_ saada karja kääntymään!\n\nKuin hurjistuneena juoksi hän sonnin eteen, mutta se ei totellut\nvitsaa, läheni vain uhkaavasti möristen. Arvi sai paksun kapulan\nja iski sonnia kaikin voimin kuonoon. Se alkoi pyöriä, näytti\nolevan kaatumaisillaan, mutta hän löi vielä vitsalla ja saikin sen\nkääntymään. Miltei pökertyneenä savusta ja kuumuudesta ponnisti hän\nviimeiset voimansa, huutaen ja iskien vitsallaan ja sai vihdoin\ntoisetkin kääntymään. Samalla alkoivat kipunat ja palavat naavatukot\nputoilla eläinten selkään, jolloin koko lauma hyökkäsi hurjistuneena\neteenpäin. Arvi ei nähnyt kuin muutamia, mutta hänen ilokseen kuului\nkellojen kalke etenevän poispäin tulesta. Hän pysähtyi, ja silloin\nkuului erään hiehon hätääntynyt ääni kokonaan toisaalta, tulen\nkohinan seasta. Hän juoksi vimmatusti sinnepäin, mutta ei löytänyt\nmitään ja savu sakeni yhä, niin ettei hän voinut vähääkään aukaista\nsilmiään. Hän ei tiennyt enää mihin suuntaan piti mennä, hän vain\njuoksi.\n\nYht'äkkiä hän pysähtyi kuin tyrmistyneenä: jokin tulikuuma leyhähti\nkasvoille, aivankuin hänen edessään olisi aukaistu hehkuva\njättiläisuuni. Ja tuo räiskyvä, sokaiseva tulimeri _liikkui_\neteenpäin yhä nopeammin, uhkaavammin. Sähisten ja ulvahdellen\nhyppivät liekit puusta puuhun niinkuin notkeat, raivoisat pedot\nsyöksyessään saaliinsa kimppuun. Yhdellä ainoalla hotkaisulla ne\nnielaisevat korkeimmankin kuusen, ja aivan kuin sen viimeisenä\nkuolinhuutona kajahtaa taas tuo kauhistava ääni, jota on mahdoton\nkuvata, ja sitten rätisevä tulipatsas leiskahuttaa loistavan\ntuliharjansa taivasta kohden, kuni voitonriemuisesti ilkkuen...\n\nArvi oli aina tuntenut kauhunsekaista hämmästystä lukiessaan\nIlmestyskirjan hirveitä kuvauksia, ja hänestä tuntui niinkuin tuo\netenevä liekkivyöry olisi tuollainen tuhatraajainen, hävittävä\nhirviö, joista siinä kerrotaan. Sen suunnattomat raajat iskeytyvät\nkiinni kaikkialle, kun se raahaa eteenpäin hirmuista tuhoaan -- ja\nkaikki murskaantuu sen alle ryskyen, paukkuen. Se kuuluu ähkyvän,\nsähisevän, mörisevän, karjuvan ja mylvivän lukemattomin äänin...\n\nTuo mielikuva oli niin elävä, että kun tulikieleke kuivaa kanervikkoa\nmyöten mateli hänen ohitseen, seisoi hän vieläkin kuin pökertyneenä,\nniinkuin tuo tulihirviö olisi ojennellut hirmuisia raajojaan hänen\nympärilleen, puristaakseen hänet polttavaan syleilyynsä. Mutta\nsilloin pöllähti häntä kohden ikäänkuin sen henkäyksenä sakea\nsavupilvi, joka sokaisi hänen silmänsä, salpasi hengityksen. Se\npalautti taas hänen toimintatarmonsa, hän lähti juoksemaan poispäin.\nPari kertaa hän juoksi harhaan, häntä alkoi pyörryttää ja tuli vyöryi\nyhä nopeammin eteenpäin. Hän oli tukehtua, kerran hän kaatuikin,\nmutta nousi ja juoksi uudestaan...\n\nArvi ei oikein tietänyt, miten selvisi sieltä, mutta päästyään\nsavusta, huomasi hän tukkansa hiukan palaneen.\n\nKun hän vihdoin uupuneena saapui karjoineen kotiin, oli emäntä siitä\nhyvin iloinen, ja koko karja ajettiin kesantopellolle. Siellä ne\nolivat varmassa turvassa tulelta.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nTalossa oli kotona vain vanha vaari, emäntä ja lapset; toiset olivat\nheinässä kaukaisella niityllä, -- siellä oli miltei koko metsäkulman\nväki. Vaari silmäili huolestuneen näköisenä mustia, korkeuteen\nkohoavia savupilviä ja päätään raapaisten lausui kuin itsekseen:\n\n-- Se näkyy leviävän vain yhtämittaa... Kyllä siitä pitäisi saada\nkunnanesimiehelie tieto. Kunpa olisi joku, joka menisi viemään sanan,\nvaikka selkähevosella.\n\nArvi söi parhaillaan pöydän ääressä, ja hänen mieleensä lennähti\nrohkea ajatus; hän kääntyi ja huomautti arasti:\n\n-- Vaari, enköhän minä voisi...?\n\n-- Sinä! -- huudahti vaari. -- Jaa, mutta eihän ole hevostakaan --\nnekin ovat niityllä.\n\n-- Onhan orhi, -- huomautti Arvi.\n\n-- Orhi, niin... Mutta eihän sen selässä ole miehetkään pysyneet...\n\nJa hän lisäsi tuskitellen:\n\n-- Mitä se Otto tuollaista hullupäätä pitää. Kun vielä kesät talvet\ntäytyy tallissa syöttääkin, mokomaa...\n\n-- Samaa olen minäkin aina sanonut, -- puuttui puheeseen emäntä. --\nOlisi nytkin toisenlainen hevonen, niin Arvi voisi hyvin mennä, mutta\nei orhilla kannata ajatella.\n\n-- Jos vain pääsen, niin kyllä lähden...\n\n-- Jos sinä sen voisit toimittaa, niin sinä olisitkin oikea _mies_!\n\nArvi punastui omituisesta mielihyvän tunteesta ja päätti, että\nhän _suorittaa_ tuon matkan vaikka miten kävisi; ääneen sanoi hän\nvarmasti:\n\n-- Kyllä minä sen toimitan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun vaari talutti tallista tuon suuren, mustankiiltävän eläimen,\nkiljahti se villisti hypähtäen pystyyn ja oli vähällä riistäytyä\nirti, vaikka vaari oli vielä voimakas, suurikokoinen mies.\n\nEpämääräinen levottomuus tunkeutui väkisin Arvin sydämeen ja hän\ntunsi jalkojensa vapisevan hiukan. Mutta hänen mieleensäkään ei\njohtunut peräytyminen; hän ei olisi voinut kärsiä sellaista häpeätä,\nettä häntä olisi sanottu pelkuriksi.\n\nHampaat lujasti yhteenpuristettuina hypähti hän orhin selkään.\n\nKun se huomasi kevyen taakkansa, hypähti se pystyyn, saadakseen\ntämän putoamaan. Mutta Arvi puristi paljaat jalkansa lujasti\nhevosen kylkiin ja piteli toisella kädellä harjasta -- hän oli kuin\nliimautunut sen selkään.\n\n-- Herra Jumala! -- kirkaisi emäntä. -- Tule pian alas ... se tappaa\nsinut!\n\nSamassa orhi potkaisi takajaloillaan korkealle ilmaan, mutta\nArvi nojautui äkkiä taaksepäin eikä pudonnut; sitten se hypähti\npystyyn, potkaisi uudestaan, hyppi ja potki vuorotellen, mutta sen\nponnistukset olivat turhia -- Arvi oli pienestä pitäen ratsastellut.\n\nKun orhi äkkiä aikoi ruveta pyörimään, sivalsi hän sitä kylkeen.\n\nSe oli arka lyönneille ja hypähti ällistyneenä uudelleen pystyyn,\nmutta kun se taas sai sivalluksen, syöksähti se äkkiä hurjaan\nlaukkaan, kiitäen suoraan maantielle kuin nuoli!\n\nOmituinen voitonriemu ja hurmaus täytti Arvin sydämen. Hänen silmänsä\nalkoivat loistaa, kasvot kalpenivat; korvissa suhisi ja vinkui\nja aidanseipäät näyttivät lentävän vastakkaiseen suuntaan yhtenä\nharmaana vilinänä...\n\nMikä kummallinen nautinto sisältyikään tuohon hurjaan laukkaan! Se\noli aina ollut hänestä hauskinta maailmassa, ja nyt se tuntui vielä\nhurmaavammalta siksi, ettei ollut saanut ratsastaa pitkään aikaan,\nehkä myös sentähden, että tällaisen hurjapään selässä kiitämiseen\nsisältyi myöskin _vaaran_ tunne. Kylmät väreet syöksyivät läpi\nruumiin, hänestä tuntui siltä kuin lentäisi! Ja jotenkin hämärästi\nvaistoten hän tunsi, että tämä oli täyttä _elämää_!\n\nHevonen alkoi jo huohottaa, mutta vauhtiaan se ei hiljentänyt\nvähääkään. Eikä Arvikaan sitä pidätellyt. Ja eräässä metsässä,\njossa maantie teki niin äkkinäisen mutkan, että täytyi kumartua\nmiltei kylelleen välttääkseen putoamista, hän huomaamattaan hihkaisi\nkuin huumaantuneena siitä sisäisestä riemusta ja innostuksesta,\njoka täytti hänen mielensä. Se oli kartoittanut kaiken väsymyksen\npäivän ponnistusten jälkeen, hän ei sillä hetkellä muistanut edes\nonnettomuuttaan. Ja orhi kiiti kuin siivillä.\n\nKun Arvi saapui kunnanesimiehen taloon, jonne Metsälästä oli kymmenen\nkilometriä, putoili valkea vaahto hevosen mustilta kyljiltä. Hän\ntoimitti nopeasti asiansa, hyppäsi uudelleen ratsunsa selkään -- ja\ntakaisin!\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Etkö käynytkään? -- huudahti vaari pettyneenä, kun Arvi karautti\npihalle.\n\n-- Kyllä minä kävin, -- vastasi Arvi hengästyneenä ja pyyhkäisi\npaidanhihalla kasvojaan, joilta hiki valui suolaisena virtana. Sitten\nhypähti hän alas huohottavan hevosen selästä.\n\n-- Kävitkö todella siellä asti? Mutta ethän sinä viipynyt tuntiakaan!\n\n-- Kävin, -- toisti Arvi yksikantaan, vaikka hänen sydämensä sykki\noudosta ilosta ja ylpeydestä.\n\nPihalla oli myöskin naapuritalon vaari ja eräs kolmas mies. Ja kun\nArvi lähti taluttamaan hevosta talliin, kuuli hän vaarin hiljaa,\nihmetellen sanovan:\n\n-- Tuosta pojasta tulee mies! Kun ei pudonnut, vaikka \"Villi\" hyppi\nja potki kuin paholainen.\n\nArvi oli aivankuin huumaantunut, hänen ruumiinsa oli kuin ruoskittu,\nmutta nuo sanat saattoivat hänet unohtamaan väsymyksen ja kivun.\n\n-- Tule nyt poikaparka juomaan edes kahvia, -- kehoitti emäntä\nsäälivällä äänellä, jollaista Arvi ei ollut koskaan kuullut häneltä.\n-- Etkö sinä nyt ole vallan kuitti?\n\n-- No, kyllä se menee ohi, -- hymähti Arvi, vaikka hänen oli vaikea\nkävellä.\n\nVasta kun hän oli hetken levähtänyt ja juonut kahvia, huomasi hän,\nettä koko tienoo oli savun vallassa. Ja kun hän meni pihalle, näytti\nkaikki niin oudolta ja kamalalta. Palo oli levinnyt tavattomasti,\nsuunnattomat savupilvet kohoutuivat mustina ja uhkaavina yhä\nkorkeammalle, -- ja niiden lävitse näytti aurinko veripunaiselta,\nhimmeältä pallolta. Suuret tuhkahaituvat lentelivät ilmassa niinkuin\nloppumaton perhosparvi. Ja väliin vaimeten ja kiihtyen kuului tulen\nahnas, matala kohina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Arvi sinä iltana paneutui levolle, ei hän muistanut koskaan\nolleensa niin väsynyt. Siitä huolimatta ei hän voinut heti nukkua.\nTavattomassa sekamelskassa risteilivät ajatukset. Hänen päänsä oikein\nhumisi, kun häh muisti kuluneen päivän tapauksia.\n\nHän ei vielä koskaan ollut elänyt sellaista päivää!\n\nUseimmiten olivat ne pitkiä ja ikäviä. Varsinkin sateiset\npäivät tuntuivat metsässä niin sanomattoman surullisilta ja\nyksitoikkoisilta. Kaikki ikävät muistot ja onnettomuudet ahdistivat\nja painoivat häntä -- niinkuin raskas taakka, jota ei voi\nhetkeksikään heittää hartioilta...\n\nMutta tänään! Hänestä tuntui aivan uskomattomalta, että kaikki olisi\ntotta. Saattoiko todella sattua niin monta sellaista tapausta hänelle\n-- poikaselle? Ja kuitenkin oli hän kaikista tilanteista selviytynyt\n_voittajana_.\n\nSiinäpä se! Nyt hän sen luuli ymmärtävänsä: juuri tuo _taistelu_,\nvoittajana selviytyminen, aiheutti tuon tyydytyksen tunteen.\n\nHän ymmärsi sen hyvin hämärästi ja epämääräisesti; hän tuskin olisi\nvoinut sitä selittää, hän vain tunsi jotain salaperäistä vetovoimaa\nsellaiseen elämään. Niinkuin jokin kaukainen, epämääräinen ääni\nolisi kuiskannut, että tämä päivä oli tavallaan pienoiskuva hänen\ntulevaisuudestaan -- että hänen elämänsä tulee olemaan yhtä ainoata\ntaistelua loppuun asti...\n\nArvin ajatukset hämmentyivät vähitellen yhä sekavammiksi,\nhämärämmiksi...\n\nJostain kaukaa kuului kulovalkean valtava pauhina hiljalleen\netääntyen, etääntyen...\n\nHän nukkui.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nTalviyö.\n\nOli tavattoman kylmä. Taivaanlaki hohti salaperäisen harmaansinisenä,\nja sen lukemattomat, tuikkivat tähdet näyttivät värisevän vilusta.\nPuut paukkuivat pakkasen kynsissä ja reenjalasten alta kuului terävää\nkiljuntaa. Ja aavalla suolla ajoi hyinen viima edellään irtonaista\nlunta -- pitkinä kielekkeinä kiiti se sihisten hankea myöten,\nniinkuin monipäinen jättiläiskäärme...\n\nVilusta hytisten taapersi Arvi pitkän hirsikuorman vieressä.\nSuuret kivikoviksi jäätyneet saappaat kalahtelivat toisiinsa, ja\nrikkinäinen, täysikasvuisen miehen takki ylettyi hänen polviinsa.\nVanhaa, kulunutta lakkiaan hän käänteli vuorotellen kummallekin\nkorvalle, ja välillä hän kumartuen tarttui rintaansa ja yski niin\nterävästi ja vihlovasti, kuin olisi laihassa rinnassa jotain\nsärkynyt. Ja kun hän otti kintaan kädestään niistäkseen nenäänsä,\nolivat hänen sormensa niin punaiset ja hennot kuin pienen,\npaleltumaisillaan olevan linnun varpaat...\n\nHän oli nääntymäisillään unesta ja väsymyksestä -- mutta ei\nuskaltanut istahtaa kuormalle, peläten jalkainsa paleltuvan piloille;\nsitäpaitsi oli pakkaslumi tukkinut tien, se tarttui reenanturiin kuin\nhiekka, joten hevonen jaksoi vain äärimmäisin ponnistuksin raahata\nraskasta kuormaa.\n\nArvi piteli siis vain paalikkaasta kiinni ja asteli reen vierellä\nkuin sekavassa horrosunessa. Toisinaan hän kulki pitkät matkat\nsuljetuin silmin ja näki unta pehmeästä, lämpimästä vuoteesta. Hän\nponnistaa viimeiset voimansa saavuttaakseen sen, mutta silloin\nhän kompastuu tai tuntee hyytävän viiman tunkeutuvan ihoon asti\n-- ja niin hän herää hätkähtäen kuin jääkylmän jättiläiskouran\nkosketuksesta. Mutta välillä herpaisi väsymys niin raskaana, että hän\nunohti kylmyydenkin.\n\nArvi ei huomannut, että hänen hevosensa oli jäänyt hyvän matkaa\njälkeen, ennenkuin kuuli kiukkuisen äänen:\n\n-- Etkö sinä saakelin poika pääse tulemaan sieltä! Huutaja oli talon\ntäysikasvuinen renki, joka ajoi etumaista hevosta.\n\n-- Ei se jaksa kovempaa, kuorma painaa liikaa...\n\n-- Anna piiskasta, niin kyllä kulkee! -- karjaisi renki lisäten\nuhkaavasti: -- Ja jollet heti saa sitä kaakkia kulkemaan, niin minä\nvoitelen sillä piiskalla _sinun_ selkääsi! Ehkä se auttaa.\n\nKummallisin tuntein otti Arvi kuormalta piiskan ja löi hevosparkaa\nuseita kertoja. Mutta kun hän näki, miten se laihaa selkäänsä\nköyristäen ponnisti viimeiset voimansa, tunsi hän kurkussaan jotain\nkarvasta ja tukahuttavaa. Hän vilkaisi arasti hevostaan, joka nöyränä\nja äänettömänä ponnisteli eteenpäin, ja reenjalasten vaikeroiva\nkitinä tuntui hevosen valitukselta. Kyyneleet nousivat väkisin hänen\nsilmiinsä, ja kun hän saavutti etumaisen, meni hän hevosen viereen ja\ntaputti muutaman kerran sen selkää, jossa luut törröttivät korkeina\nkuin tynnyrin vanteet...\n\n-- Etkö sinä vietävä tiedä, että meidän on oltava kuudelta\npuutorilla? -- torui renki vihaisesti.\n\nArvi ei vastannut mitään, pyyhkäisi vain salaa silmiään. Kun\nsaavuttiin metsään, jossa ei tuuli tuntunut, ei hän voinut vastustaa\nkiusausta, vaan istahti jälkireelle.\n\nMiten suloista olikaan hiukan levähtää! Eikä tuntunut kylmältäkään...\nHänen ajatuksensa lennähtivät taas äidin ja siskojen luokse. Onkohan\nheillä ruokaa?\n\nVähitellen painuivat hänen silmänsä umpeen ja kaikki sekaantui,\nhämärtyi. Hän näki taas lämpimän vuoteen ja päätti levätä siinä\nhetken...\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvi oli olevinaan vielä kotona. On ilta ja isä valmistaa rekeä\npuhdetöikseen. Isoisä vuolee päreitä ja hän leikkii siskon kanssa\nhöylänlastuilla ja päreillä; äiti istuu takan ääressä nuorin veikko\nsylissään, hyräillen jotain kaunista laulua -- ja välillä hän aina\nhämmentää kiehuvaa kauranryynipuuropataa, joka puhisee niin hauskas...\n\nSilloin hän säpsähti niin, että oli vähällä pudota kuormalta.\nKulkunen kalisi räikeästi aivan hänen vieressään ja joku ajoi ohitse\nniin että lumi pölisi. Sen hän vain ehti huomata, että ajajalla oli\nsuuret turkit, kaulus korville käännettynä ja hevonen oli aivan\nvalkea huurteesta.\n\n-- Ooh -- se olikin vain unta, se äskeinen. Se palauttaa hänen\nmieleensä tuskallisen elävänä entisen kodin, joka oli ainaiseksi\nkadonnut. Jokin tukahuttava kiristi hänen kurkkuansa, mutta hän\nhillitsi itsensä. Hän oli sitä asiaa jo kokonaisen vuoden surrut ja\nalkoi lopultakin ymmärtää, ettei siinä itku auta.\n\nOlipa hyvä, että hän oli kelvannut renkipojaksi, että sai edes\nruokansa, kun oli näin huono aikakin.\n\nArvi tunsi taas tuon levottomuuden muistaessaan äidin ja pikku\nsiskojen asuvan siellä kaukana yksinäisessä mökissä, josta lähimpään\nihmisasuntoon oli matkaa kolme kilometriä. Kun se mökki muutenkin on\nkylmä -- niin miten he tällaisella ilmalla? Onkohan äitiparka edes\nsaanut työtä?\n\nArvilla oli siitäkin paha olla, ettei viime sunnuntaina päässyt äidin\nluokse, mutta kun oli 30 asteen pakkanen, pelkäsi hän paleltuvansa\ntuolla penikulman pituisella taipaleella, kun hänellä oli kovin\nhuonot vaatteet. Mutta ensi sunnuntaina hän menee, vaikka olisi\nminkälainen ilma...\n\nHän tunsi pari kertaa epämääräistä kirvelyä jaloissaan ja muutenkin\noli niin omituisen outo olo... Mutta muistellessaan äidin ja\nsiskoraukkain elämää unohti hän kaiken muun, ja sitten hänen\najatuksensa vähitellen himmenivät ja haihtuivat selittämättömällä\ntavalla; hänen silmänsä sulkeutuivat ja päänsä hervahti rintaa\nvasten. Ja taas hän uneksi jotakin entisestä kodista ja lämpöisestä\nvuoteesta...\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Mitä helvettiä sinä poika nyt ajattelet? Arvi kuuli tuon\nkiukkuisen ärjäisyn kuin hyvin kaukaa, ja mitään ymmärtämättä aukaisi\nhän vaivaloisesti silmänsä.\n\n-- Kuuletko sinä, mitä minä sanon? Selkääsi tarvitsisit oikein hyvin,\nkun nukut kuormalle tällaisella pakkasella. Kävelemään siitä!\n\nJa kun ei Arvi vieläkään ymmärtänyt toisen tarkoitusta, seurasi\nsanoja niin voimakas nykäisy, että hän lennähti suinpäin hankeen.\n\nVasta silloin heräsi Arvi täydellisesti ja tunsi, että hänen jalkansa\nolivat jäykät kuin puupalikat: hän ei kyennyt nousemaan ylös\nlumesta. Ja kun hevoset menivät eteenpäin, huudahti hän käheällä,\nhätääntyneellä äänellä:\n\n-- Juho kulta ... minä en pääse ... älkää jättäkö!\n\nRenki seisautti hevoset ja läheni häntä äyskien kiukkuisesti kuin\nitsekseen:\n\n-- On se ja talo, kun täytyy kakarain kanssa kulkea matkoilla! Nyt se\non kai palelluttanut itsensä... Nouse nyt siitä kävelemään!\n\nHän tempaisi Arvin jaloilleen ja talutti kuorman viereen. -- Pidä nyt\npaalikkaasta kiinni ja kävele niinkauan, että lämpenet!\n\nLiikkeellelähtö oli kauhea; jalat eivät taipuneet nivelistä, hän\nhyppeli vaivaloisesti ontuen kuin metsänotus, joka murskaksi ammutuin\njaloin koettaa paeta. Vähitellen alkoi varpaita kirveliä ja polttaa\nniin sietämättömästi, että kaikki pimeni. Hänen laiha ruumiinsa\nvärisi ja nytki ankarasti ja hampaat kalisivat, kun hän tukehtuneesta\nnyyhkyttäen kompuroi kuorman vieressä.\n\nArvi oli heikontunut liian ankarasta työstä, valvonnasta ja huonosta\nruuasta. Ja tuo ennen tuntematon, raateleva kylmyys, joka jäisen,\ntylsän veitsen tavoin viilteli hänen ruumistaan, tunkeutui lopulta\nsydämeen, niin että maailma musteni ja alkoi pyöriä karusellin\nlailla. Hän kompastuikin muutaman kerran ja tarrautui epätoivoisesti\npaalikkaaseen, etteivät kädet vain heltiäisi ja hän jäisi yksinään\ntuohon kamalaan, kylmään pimeyteen. Ja kun pimeys taas hälveni,\nhuohotti hän raskaasti ja hänen jäsenensä vapisivat oudosta\nheikkoudesta ja tuskasta, joka masensi viimeisenkin tarmon ja\nmiehekkyyden. Hänellä ei enää ollut sitä uhmaavaa sisua, joka vielä\nkesällä oli auttanut häntä, tämä oli liian kiduttavaa, julmaa. Ensi\nkerran elämässään tunsi Arvi tuon kaamean tunteen: _kuolemankaipuun_.\nHän olisi ollut valmis jättämään sisaret, äidinkin, kun tämä kauhea\nnääntymys ja tuska vain taukoaisi, kun saisi vain levätä, nukkua...\n\nMutta ei voinut kuollakaan. Täytyi vain kulkea, kulkea, vaikka joka\naskel vihlaisi, kirveli, poltti. Eikä voinut hetkeksikään istua\nlevähtämään kuormalle. Sillä tuo hirvittävä vilu ei hellittänyt\nhetkeksikään, sen näkymättömät jääkynnet kalvoivat, raatelivat ja\npuistelivat häntä kuin inkvisiittorin kojeet. Ja ympärillä vaani\nhyytävä pakkanen armottomana kuin kuolema, puhaltaen puuduttavan\nviimansa tavantakaa poikaparan risojen lävitse, jolloin laiha ruumis\nvetäytyi väristen kokoon. Eikä missään ollut apua, matkan varrella ei\nollut edes ihmisasuntoa, vain suota ja kangasta. Hampaat kalisten ja\ntukehtuneesti voihkien laahusti hän vain eteenpäin.\n\nVähitellen Arvin ajatuksetkin alkoivat omituisesti sekaantua ja\npäässä kohista. Jostakin syystä muisti hän opettajan kertomuksen,\nmiten Venäjällä rangaistaan sotamiehiä kujanjuoksulla. Tuo kertomus\noli vaikuttanut häneen järkyttävästi, hän ei voinut yöllä nukkua --\nja nyt hän ymmärsi sen täydellisesti. Kun hän ajatteli tuollaista\nkidutusta, tuntui ikäänkuin _hän_ olisi tuollainen kujanjuoksija;\nhänen voimansa ovat lopussa, mutta yhä satelevat iskut -- hänen\n_täytyy_ mennä eteenpäin. Epäselvästi näkee hän loppumattoman\nkujan iskuvalmiina odottavia ruoskia, hän huohottaa, vaikeroi,\nsilmissä mustenee -- mutta eteenpäin. Hän on näkevinään oman\nverisen, värisevän ruumiinsa horjuvan, mutta ei armoa -- eteenpäin,\n_eteenpäin_...\n\nTaas tultiin aukealle, hyytävä viima hyökkäsi ilkeästi viuhahtaen\nhänen kimppuunsa ja hätkähtäen huomasi hän taas kompuroivansa\nhirsikuorman vierellä.\n\nArvi pelästyi muistaessaan äskeisen kuvitelmansa: tuleeko hän\nhulluksi, vai onko hän kuumeessa...\n\nTaas hämärtyivät ajatukset ja taas hän havahtui tuohon läpitunkevaan\nviimaan ja hän oli nääntymäisillään. Hän katsahti itäiselle\ntaivaanrannalle, mutta mitään päivänkoiton merkkiä ei näkynyt. Kun\nhän huomasi, että matka kestää vielä ainakin neljä tuntia, kuristi\nkauhea epätoivo hänen sydäntään. Jalkoja pistelee ja polttaa yhä\nankarammin, ne ovat paleltuneet... Hän ei jaksa enää...\n\nHän purskahti katkeraan itkuun, toivoen, rukoillen, että saisi heti\nkuolla...\n\nOi sitä yötä -- sitä loppumatonta yötä. Arvi ei ollut ennen täysin\ntietänyt mitä tuska on. Sinä yönä sai hän sen tietää -- mutta niin\nliian, _liian julmasti_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivän sarastaessa saapuivat he vihdoin kaupungin puutorille\nodottamaan ostajia. Arvin jalkoja poltti ja kirveli taukoamatta,\nmutta hän ei enää jaksanut liikkua -- istui vain hevosloimen\nsisässä hiljaa voihkien. Hämärästi hän muisti, että kun kuormat\noli myyty, meni renki asioille ja Arvi laahusti erään kauppatalon\nlikaiseen matkatupaan tarkastaakseen jalkojaan. Ja hän ei saanut\nsaappaita jalastaan -- kaikki oli niin sekavaa ja kamalaa... Hän\nheittäytyi penkille pitkäkseen odottamaan kumppaniaan. Kaikki tuntui\nloppumattomalta, ilkeältä painajaiselta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hevoset olivat syöneet ja levänneet, lähtivät he taas tuolle\nkolmenkymmenen kilometrin taipaleelle -- kotiinpäin.\n\nRenki ei näyttänyt muistavankaan poikaparan paleltuneita jalkoja.\nHän oli viipynyt viime hetkeen kaupungilla; hän oli yhdessä erään\ntoverin kanssa ostanut viinaa, ja nyt he istuivat iloisesti hoilaten\netumaisessa reessä, maistellen saalistaan. Mutta pikku ajopoika oli\nkäärinyt hevosloimen ympärilleen ja makasi reessä yhdessä mykkyrässä\nkuin sairas, viluinen koira. Hanan silmänsä tuijottivat tuskallisina,\nhimmeinä, ja hänen ruumiinsa värisi vilusta ja kuumeesta.\n\nKun he saapuivat aavalle Rajasuolle, muisti renki vihdoin\najopojankin. Hän huusi pari kertaa, käskien tämän nousta kävelemään.\nMutta kun reestä ei kuulunut muuta vastausta kuin terävä yskänpuuska,\ntuli hän katsomaan.\n\nKun hän näki nuo kuolemankalpeat kasvot ja laihan ruumiin, joka\nvärisi ja hytkyi hevosloimen alla, heräsi hänessä epämääräinen\nlevottomuus.\n\n-- Miten sinä koko matkan makaat reessä ja vapiset viluissasi?\nKipeäksi sinä siitä tulet -- tällainen pakkanen!\n\n-- En jaksa ... jalkojani polttaa, -- sopersi Arvi vapisevin huulin.\n-- Kyllä ne ovat paleltuneet.\n\n-- Joutavia! juoksemaan siitä vaan! Että menee vilu ohi.\n\nRenki kiskoi väkisin hevosloimen Arvin ympäriltä ja koetti\nvetää hänet taaksepäin alas reestä. Mutta Arvi tarrautui\nsuonenvedontapaisesti käsillään ja jaloillaan nuoriin -- aivankuin\neläin, joka aiotaan hukuttaa ja änkytti epäselvästi hampaat kalisten:\n\n-- Juho ... älkää ... jalat ... kipeä ... ei...\n\nRenki oli jo juovuksissa, häntä ärsytti ja huvitti pojan epätoivoinen\nvastarinta ja hän päätti, että tämän on juostava. Hän huusi\ntoverilleen puoliksi nauraen:\n\n-- Anna mennä siellä!\n\nHevoset lähtivät hiljalleen juoksemaan; renki irroitti väkisin Arvin\nsormet köysistä ja pudotti hänet tielle.\n\n-- Nyt saat juosta kotiin asti!\n\nKaikki musteni Arvin silmissä; hän oli niin kovin heikko ja\njäykistyneitä jalkoja poltti kauheasti. Mutta hän pelkäsi, että\nJuho juovuksissa ollen jättää hänet tielle ja epätoivoisella\nponnistuksella ja voimalla hän hypähti ylös, koettaen tavottaa rekeä\nja läähätti käheästi, rukoilevasti:\n\n-- Juho kulta ... älkää jättäkö ... en jaksa ... odottakaa!\n\nKummastakin reestä rähähti nauru ja Juho vastasi ilkkuen:\n\n-- Älä valehtele! Jaksathan sinä! Sinähän juokset hyvin!\n\nArvi oli jo saavuttamaisillaan reen -- mutta silloin Juho nykäisi\nhevosta, ja hän jäi taas jälkeen.\n\nHurja hätä ja epätoivo kuvastui Arvin kalpeilla, vääntyneillä\nkasvoilla. Hänen kuumeisissa aivoissaan pyöri kaikki sekavana,\npelottavana, ja hän näki etääntyvän reen kuin harmaan sumun lävitse.\nSen hän vain ymmärsi, etteivät rukoukset auta: ne jättävät hänet...\nHän ponnisti viimeiset voimansa saavuttaakseen, mutta taaskin\nnykäistiin hevosta ja hän oli kuulevinaan hyvin kaukaa Juhon äänen:\n\n-- Tuo tekee pojalle hyvää! Kyllä vilu menee!\n\n-- Menee se! -- myönsi toinen.\n\nJa taas kuului naurua.\n\nHän horjahti ja kaatui, mutta nousi taas, jatkaen juoksuaan. Hänellä\noli vain yksi ajatus: saavuttaa reki, muuten hän jää sairaana tänne\naukealle suolle ja paleltuu kuoliaaksi. Mutta hän alkoi jäädä yhä\nkauemmaksi...\n\nHän huohotti raskaasti ja hänen avoimesta suustaan kuului kumeata\nkorinaa. Hän luuli juoksevansa nopeasti, mutta todellisuudessa hän\nlönkytti vain hiljaa eteenpäin -- horjuen puoleen ja toiseen kuin\njuopunut. Hän ei nähnyt enää mitään ja lopulta hän kaatui suulleen\nlumeen.\n\nSiinä makasi hän koristen ja haukkoen ilmaa -- niinkuin kuoleva\nlintu, joka vetää viimeisiä henkäyksiään...\n\nSilloin seisautti Juho hevoset ja käski Arvin tulla rekeen. Kun tämä\nei vastannut, huusi hän uhkaavasti:\n\n-- Mitä siellä makaat? Tahdotko selkääsi? Ei vastausta.\n\nLopulta palasi Juho takaisin, ja kun hän näki pojan kasvot, lennähti\nhänen mieleensä outo levottomuus ja hän sanoi lempeämmin:\n\n-- No, poika ... mikäs sinulle tuli? Toinnuhan nyt siitä... Leikkiä\ntämä vain oli...\n\nArvi ei vieläkään voinut sanoa mitään; hänet valtasi niin raju\nyskänpuuska, että hän oli tukehtumaisillaan. Kun se lopulta taukosi,\npuri hän äänettömänä hammastaan ja hänen silmissään välähti jotain\nhirveätä, hänen iälleen sopimatonta; hän ymmärsi lopullisesti\nmaailman ja ihmisten armottomuuden -- ja päätti tämänkin kerran\nkostaa verisesti. Ja kun hän tointui senverran, että Juho saattoi\ntaluttaa hänet rekeen, ei hän vieläkään puhunut mitään, ei itkenyt\nenää, ei valittanut -- kiristeli vain hampaitaan.\n\nRekeen päästyään alkoi Arvi oksentaa niin rajusti, että Juho pelkäsi\nhänen kuolevan. Hän hätääntyi yhä enemmän: hän tiesi olleensa julma\navuttomalle poikaparalle ja hänen humalansakin alkoi haihtua.\n\n-- Poika on sittenkin kipeä, -- selitti hän kuin katuen toverilleen.\n-- Pitäisi ehkä antaa sille vähän viinaa...\n\n-- Anna vain.\n\nHän toi pullon, asetti sen Arvin huulille, kehoittaen:\n\n-- Otappas nyt tästä vähän ... kun vapiset noin kovasti... Ehkä se\nlämmittää...\n\nArvi ryyppäsi siitä hyvän kulauksen. Mutta se teki hänet vielä\nsairaammaksi: aava lumikenttä näytti muuttuvan harmaaksi, suuret,\nmustat pallot sinkoilivat ilmassa; ne lisääntyivät ja suurenivat\npeloittavasti, kunnes kaameasti kohisten peittivät taivaan mustana,\npyörivänä pilvenä. Sitten hän alkoi oksentaa niin että oli menehtyä.\n\nJa kaiken aikaa puhalsi vastaan jääkylmä viima -- pakkasta oli lähes\nkaksikymmentä astetta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he vihdoin saapuivat kotipihalle, koetti Arvi kompuroida\nvaivaloisesti reestä, mutta kaatui voimattomana maahan kuin juopunut.\nSilloin tuli palvelustyttö Hilda ja vei hänet miltei kantaen tupaan.\n\nSiellä olivat kaikki niin omituisen hiljaisia ja kaikki katsoivat\nhäntä kuin vierasta. Viimein sanoi palvelustyttö hiljaa:\n\n-- Sinun veljesi ja siskosi ovat kuolleet.\n\n-- Mitä...? -- änkytti Arvi ymmärtämättä.\n\n-- Tänään tuli tieto, että veljesi ja siskosi ovat kuolleet.\n\nVieläkin seisoi Arvi paikallaan kalpeana ja hänen tuskallinen\nkatseensa siirtyi läsnäolijoista toiseen kuin rukoillen; hänestä\ntuntui, että nämä laskevat vain julmaa pilaa.\n\n-- Miten se on tapahtunut... molemmat?\n\n-- Niin vain, että äitisi oli tullut sairaaksi, -- selitti\npalvelustyttö. -- Ja kun ruoka oli kaikki loppunut, olivat lapset\nlähteneet hakemaan apua... Sillä matkalla ne sitten vilustuivat niin\nkovin, että rupesivat heti hourimaan -- ja sitten kuolivat. Ja kun ei\nmitään lääkettäkään saatu niille... Nyt on äitisikin vielä sairaana...\n\nArvin päässä kohisi ankarasti ja tupa alkoi pyöriä, ensin hiljemmin,\nsitten yhä nopeammin. Ja tyttö häipyi hämärään, hänen äänensä\netääntyi yhä kauemmaksi. Hämärästi hän vain käsitti, että heti\nputoaa jonnekin kaameaan syvyyteen. Hän ei nähnyt enää mitään ja\nhaparoi vapisevin käsin tukea niinkuin sokea, joka tuntee kaatuvansa.\nTurhaan: hän tunsi mustan tyhjyyden aukeavan allaan -- ja putosi...\n\nMutta todellisuudessa hän vain kaatui tiedottomana lattialle.\n\nPalvelustyttö Hilda nosti emännän avulla pojan omaan sänkyynsä.\nJa kun hän oli riisunut jäätyneet saappaat ja sukat, huudahti hän\nliikutuksesta väräjävällä äänellä:\n\n-- Herra Jumala! Hänen jalkansa ovat kokonaan paleltuneet: Katsokaa,\nihan sinertävät ja ajettuneet...\n\nArvi alkoi miltei heti hourailla ja hänen ruumiinsa värisi ja\nvääntelehti suonenvedontapaisesti.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nViikon päivät virui Arvi tiedottomana, enimmäkseen houraillen.\nUseimmiten oli hän olevinaan kotona ja kertoi miten oli nähnyt niin\npitkän ja kauhean unen häädöstä, isoisästä ja isän poisviemisestä.\nTuntui niin sanomattoman hauskalta, kun se olikin vain unta!\nKaikkihan on hyvin! Isä valmistaa eturekeä. Aino ja pikku-Väinö\nleikkivät innokkaasti lattialla lukuisine lehmineen ja hevosineen\nvälillä iloisesti nauraen. Ja äiti keittää kauranryynipuuroa, laulaen\njotain kaunista laulua...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHilda tunsi sääliä poikaparkaa kohtaan, ja kun hän oli raskasuninen,\nantoi hän pojan maata vierellään, jotta voisi auttaa häntä yölläkin.\nKun Arvi alkoi voihkia ja heittelehtiä tavallista levottomammin,\nheräsi hän ja kohotti vesi- tai maitomukin Arvin vapiseville,\nhaljenneille huulille ja sai hänet hetkeksi rauhoittumaan. Mutta\ntoisinaan häntä miltei puistatti, kun hän pimeässä kuunteli Arvin\nsekavia sanoja ja käheätä naurua. Vielä enemmän peloitti häntä\nsilloin, kun poika alkoi sydäntäsärkevästi itkien ja vaikeroiden\nrukoilla jotakin, vavisten koko ruumiiltaan. Sellaisina hetkinä oli\nHilda varma, että Arvi kuolee, ja hänet valtasi entistä syvempi\nsääli ja hellyys tuota onnetonta poikaraukkaa kohtaan. Kerran hän\nsellaisena hetkenä puristi itkien tuon laihan, tulikuuman ruumiin\nrintaansa vastaan silittäen hänen päätään kuin äiti -- ja poika\ntyyntyi heti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuskallisimmalta tuntui Arvista silloin, kun hän ensi kerran heräsi\ntäyteen tajuntaan, kun hän ensi kerran käsitti totuuden koko\nkauheudessaan. Hän ei enää koskaan saisi nähdä Ainoa, ei pikku\nVäinöä, jotka aina ennen niin iloisesti nauroivat. Sadat muistot\nryntäsivät hänen kimppuunsa kuin nälkäiset rotat...\n\nHän tahtoi nousta väkisin vuoteelta ja lähteä, vaikka hänelle\nsanottiin, että siskot oli sunnuntaina haudattu. Hän nousi jo\nistualleen, mutta silloin alkoi tupa taas pyöriä hurjaa vauhtia ja\nhän oli menettää uudelleen tajuntansa.\n\nKun Arvi oli jonkunverran toipunut, kertoi Hilda yksityisseikkoja\nmyöten, miten kaikki oli tapahtunut.\n\nKun äiti ei moneen päivään ollut päässyt vuoteesta, oli lasten\ntäytynyt vihdoin lähteä apua hakemaan. Tiet olivat ummessa ja\nMetsälän kujalla olivat he tuupertuneet hankeen; Metsälän isäntä oli\nhuomannut siellä jotain mustaa, lähtenyt katsomaan ja löytänyt heidät\nvallan kohmettuneina, kykenemättöminä liikkumaan. Heitä hierottiin\nlumella ja lämmitettiin; sitten isäntä toi heidät hevosella kotiin\nja toimitti erään vaimon hoitamaan äitiä ja lapsia. Mutta se oli jo\nmyöhäistä: vain kaksi päivää kestivät heidän heikot ruumiinsa. Väinö\nkuoli aamulla, Aino illalla.\n\nSilloin Arvista tuntui aivankuin musertavaan taakkaan olisi lisätty\nkauhean raskas kivi: eiväthän he oikeastaan kuolleet luonnollisella\ntavalla -- hehän paleltuivat kuoliaiksi.\n\nJa taas syöksyi tuo kauhea epäilys hänen kidutettuun sieluunsa.\n_Jumalaa ei ole_. Hän ei olisi antanut pienten, viattomien\nlapsiraukkojen paleltua, kuolla... Ei, ei!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran toisensa jälkeen vierii hänen silmiensä eteen kaamea näky:\npienokaiset laahustamassa eteenpäin paksussa lumessa. Väinö itkee.\nJääkylmä viima puhaltaa heidän risojensa lävitse. Heidän pieniä\nsormiansa ja varpaitansa kirveltää, laihat ruumiit värisevät ja\njokin puistattavan kylmä kouraisee pieniä, huohottavia rintoja,\nleviten lopulta yli ruumiin jähmetyttävänä tuskana... \"Jo näkyy\nMetsälä! Koeta vielä vähän!\" huudahtaa Aino hätääntyneenä, nähdessään\npikku Väinön jalkojen jäykistyvän. Hän koettaa kantaa, ei jaksa,\nkoettaa taluttaa, poika parka kaatuu. Sisko nostaa hänet, hän\nkoettaa kävellä, mutta kaatuu uudelleen itkien lumeen. Aino yrittää\nvieläkin rohkaista pikku-veljeä, nostaa hänet kerran toisensa jälkeen\nseisoalleen -- turhaan! Väinön pienet jalat eivät enää liiku. Ainon\nsydän jähmettyy kauhusta, hän on purskahtamaisillaan itkuun. Mutta\nei -- Väinö pelästyisi... Hän istuu lumelle selin tuuleen, ottaa\nVäinön syliinsä, koettaa ohuella hameellaan suojella pikku-veikkoa,\nlämmittää häntä omalla ruumiillaan -- tuolla laihalla, vapisevalla\nruumiilla, joka jo alkaa jäykistyä. Hänen kasvonsa sinertyvät, kieli\nei enää tahdo taipua, mutta hän ei vieläkään itke. Hän rukoilee\nJumalalta apua, yhä puristaen pientä veljeä rintaansa vastaan ja\nkoettaen lohduttaa häntä. Pieni käsi tuntuu jo kankealta. Hän on jo\nlaannut valittamasta -- tuijottaa vain ylöspäin taivaaseen himmein\nsilmin...\n\n-- Voi Aino, Aino... Pikku Väinö, -- vaikeroi Arvi huomaamattaan\nääneen ja kuunteli hetken, ikäänkuin vastausta odottaen.\n\nMutta vain Hildan hengitys häiritsee mustaa hiljaisuutta ja yhä\nuudestaan näkee Arvi tuon surkean näyn. Se kiduttaa häntä ennen\ntuntemattomalla tuskalla ja hänen sielustaan pusertuu kuin hukkuvan\nhätähuuto:\n\n-- Jumala, Jumala! Missä sinä olit?\n\nHän hätkähti kuullessaan oman, tuskasta käheän kuiskauksensa, ja taas\nhän henkeä pidättäen tuijotti talviyön liikkumattomaan pimeyteen --\nja vastauksena oli vain äänettömyys.\n\n-- Jumalahan on kaikkivoipa, kaikkitietävä, ja -näkevä, -- ajatteli\nArvi. -- Katseliko hän taivaastaan, miten heidän pikku ruumiinsa\nvähitellen jäykistyivät. Kuuliko hän heidän rukouksensa -- eikä\nauttanut? Kaikkivoipa, rakkauden Jumala? Ei -- Jumalaa ei ole, ei ole!\n\n-- Aino, Aino ... voi pikku Väinö-parkaa! -- vaikeroi Arvi ja alkoi\ntaas katkerasti itkeä...\n\nHilda liikahti ja heräsi. Sitten tarttui hän äidillisesti Arvin\nkäteen ja puhui omituisen hellällä äänellä:\n\n-- No Arvi, älä itke... Näitkö taas pahaa unta? Tahdotko juoda?\n\n-- En, -- kuiskasi Arvi hiljaa.\n\n-- Voi Arvi parka. Nuku nyt vaan, se on parempi, Arvi raukka...\n\nNuo sanat tekivät niin sanomattoman hyvää Arvin sydämelle. Oli edes\nyksi, joka välitti hänestä. Kuumeisin, vapisevin sormin tarttui\nArvi tytön käteen ja painoi sitä itkien rintaansa vastaan. Hetken\nkuluttua nukkui Hilda, ja tuo kiusaava ajatus palasi uudelleen hänen\nmieleensä. Mitä enemmän hän ajatteli, sitä selvemmältä tuntui, ettei\nJumalaa ole. Ajatellessaan, että Jumala jo alussa näki ja määräsi\nhänenkin sisarensa ja veljensä kurjan elämän ja surkean kuoleman\nolisi hän tahtonut huutaa: Miksi, _miksi_ heidät tänne lähetettiin?\nMikä oli heidän elämänsä tarkoitus? Kenen huviksi tai hyödyksi he\nkärsivät? He olivat viattomia -- ja jos he jonkun toisen tähden\nkärsivät, niin se _oli väärin_! Jos hekin kärsivät Jumalan tahdosta,\nniin on parempi ettei sellaista Jumalaa ole!\n\nJa äkkiä hänen ajatuksensa kiiti kauemmaksi. Hän muisti paljon\n_muita_, joille oli käynyt samoin kuin heillekin. Korpelan perhe oli\nmyös häädetty -- ja se ja se! ja Tupalan lapset kuolivat tulirokkoon,\nkun ei saatu lääkäriä...\n\nMiten tyhmä hän on ollut: aina vain ajatellut itseään, omaisiaan.\nNyt hän havaitsi yhdessä välähdyksessä, että maailmassa on niin\nlukemattomia onnettomia, risaisia, nälkäisiä lapsia, onnettomia,\nsairaita äitejä...\n\n-- Herra Jumala, -- sopersi hän hiljaa.\n\n-- Jos kerran kaikki tapahtuu _Hänen_ tahdostaan, niin miksi on niin\npaljon onnettomia? Miksi hän ei auta omia lapsiansa, jotka menehtyvät\nkurjuuteen? Eikö hän olekaan rakkauden Jumala?\n\n-- Ei saa ajatella, -- päätteli Arvi kuten monesti ennenkin. Mutta\nhänen täytyi.\n\nAjatellessaan maailman määrätöntä kurjuutta tunsi hän olevansa\nvarma, ettei kaikki se voinut olla Jumalan tahdosta. Mutta toisinaan\nhän epäili kuulevansa vain paholaisen kuiskeita ja rukoili\nitkien anteeksiantoa kauheasta epäuskon synnistä, rukoili voimaa\nvastustamaan vihollisen juonia, rukoili tietoa, selvyyttä.\n\nMutta Arvi ei saanut mistään tietoa, selvyyttä, ei neuvoa eikä\nlohdutusta. Kaikki oli yhtä epävarmaa -- ja hänen täytyi kaikki yksin\nkärsiä. Ei päässyt edes äidin luokse.\n\nMutta kun äiti sitten sairaana ja heikkona laahautui häntä katsomaan\nja Arvi näki hänen laihtuneet, epätoivoiset kasvonsa, ei hän voinut\nmuuta kuin itkeä. Hänellekö Arvi tuottaisi sellaista surua? Miten\nkauheasti hän kärsisikään, jos tietäisi lapsensa kadottaneen sen\nelävän uskon, jonka äiti oli antanut kalleimpana perintönään. Ei --\nhän ei _voinut_ puhua.\n\nJa niin häilyi hän yhä epäilyksen ja katkeran katumuksen välillä.\nMutta yhdestä asiasta hän tuli jonkunmoiseen hämärään varmuuteen:\nasiat eivät _voi_ olla aivan _sillä tavalla_ kuin sanotaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvin paraneminen kävi kovin hitaasti; hän oli niin loppuun\nheikontunut pitkän keuhkokuumeen aikana. Eikä hänelle annettu\nvähääkään parempaa ruokaa: aina vain silakkaa ja perunoita,\nsunnuntaisin hiukan lihaa. Emäntä ja lapset vain söivät kamarissa\nparempaa -- ja isäntä pistäytyi siellä ikäänkuin sivumennen...\n\nMutta kun emäntä vei puolitäyden vellivadin ja muita jälelle jääneitä\nruokia porstuakamariin, niin Arvin täytyi painaa kasvonsa tyynyyn\nhillitäkseen itkuaan. Hän toivoi niin kovin, että emäntä edes kerran\nantaisi hänelle jotain parempaa. Mutta ei koskaan. Ja kuitenkin oli\nhän niin heikko, ettei jaksanut kävellä yli lattian. Hildan täytyi\ntaluttaa hänet ensimmältä pöytäänkin -- syömään silakkaa ja perunaa...\n\nArvista tuntui tulevaisuus niin toivottomalta ja lohduttomalta.\nMiltei kauhulla hän muisti, että täytyy olla sellaisessa paikassa\nsyksyyn asti.\n\n\n\n\nX.\n\n\nSyksy.\n\nJoka puolella häipyivät harmahtavat, kuolleet pellot sakeaan\nsumuun, johon sekaantui edempänä lokainen maantie; se peitti maata\nliikkumattomana ja harmaana, kuin ääretön, kostea käärinliina. Tuossa\nsynkänharmaassa äänettömyydessä tuntui koko maailma kuolleelta.\n\nJo aamulla oli Arvi äidin kanssa lähtenyt kaupunkia kohden. Mutta\nsinne oli kolmekymmentä kilometriä ja äiti oli niin kovin heikko.\nKoko lopputalven oli hän häilynyt elämän ja kuoleman välillä, ja hän\ntunsi, ettei noista iskuista toipuisi koskaan. Hän oli heikontunut\nyhä enemmän sentähden, että täytyi kesällä käydä päivätyössä milloin\nvain suinkin jaksoi pysyä pystyssä.\n\n-- Voi Arvi, jospa nyt sairastut, kun vaatteesi kastuivat päivällä\nihan lävitse, -- puhui äiti huolestuneena. Ja Arvi vastasi teennäisen\nvarmasti:\n\n-- Ei se mitään, ne ovat jo kuivuneetkin... Mutta miten te jaksatte,\näitiparka, kun olette vielä niin heikkokin...\n\n-- Kyllä minä vielä, älähän nyt, -- vastasi äiti väsyneesti,\nvältellen. -- Ja pian aletaan jo päästä perillekin. Jos vielä kerran\nlevätään hiukan...\n\nHe istahtivat matalan aidan jäännöksille eikä kumpikaan puhunut\nmitään.\n\nArvi tuijotti mustaa, kynnettyä peltoa, ja hänen mieleensä palautui\nkulunut kärsimysten vuosi, kamala talvi, josta oli toipunut vasta\nsuvella. Häntä ihmetytti, että syyspuolella oli kasvanut ja\nkehittynyt aika voimakkaaksi; suvella oli ruoka ollut parempaa ja\neniten vaikutti se, että hän oli perinyt isän raudanlujan ruumiin.\n\nMutta hänen luonteensa oli muuttunut. Talven kamalat kärsimykset:\npaleltumiset, nälkä ja sairaus, rakkaitten kauhea kuolema ja siitä\njohtuneet sieluntuskat olivat masentaneet kaiken kouluaikana\nkehittyneen uhman. Häntä oli kidutettu liian paljon -- hän tunsi vain\nsanomatonta ikävää ja masentuneisuutta. Ja lopunkin vastarinnan oli\nvienyt kauhea rippikoulu.\n\nArvi hätkähti, muistaessaan sen, kaikki lennähti mieleen tuskallisen\nelävänä -- varsinkin se viimeinen, kauhein päivä. Hänestä tuntui kuin\neläisi hän sen uudelleen kaikkine tuskineen...\n\n       *       *       *       *       *\n\n... Arvi seisoo toisten poikain joukossa pappilan pihalla. Koivikko\nhohtaa heleän vihreänä aamuauringon paisteessa, lumivalkeat tuomet\ntuoksuvat, tuntuu ikäänkuin koko maailma olisi pukeutunut uuteen,\nheleänloistavaan pukuunsa helluntai-juhlan kunniaksi. Ja tuossa\nnuoressa, hurmaavassa kauneudessa ei kuulu muuta kuin lintujen\nmoniääninen, ikäänkuin sydämen pohjasta helkkyvä laulu...\n\nMutta Arvi ei kuule sitä. Hirveä tuska ja epäilys raatelee hänen\nsydäntään: hän on varma, että hän nyt menee suoraan kadotukseen. Ei!\nHänen täytyy vielä peräytyä -- ennenkuin on myöhäistä. Hänen täytyy\nsanoa pastorille...\n\nMutta äitiparka...? Hänen pyynnöstäänhän pastori oli päästänyt Arvin\nrippikouluun, vaikkei ollut vielä neljäätoista täyttänyt, jotta\nhän pääsisi syksyllä oppiin kaupunkiin. Jos äiti nyt saisi tietää\ntodellisen syyn -- niin hän kuolisi... Herra Jumala...\n\nYhtäkkiä kajahtaa tyynessä aamu-ilmassa kirkonkellojen kumea ääni.\nArvi vavahtaa kuin pahantekijä -- se sattuu hänen sydämeensä kuin\ntuomiokellon ääni. Jo tulee pastori vakavan ja juhlallisen näköisenä,\nsanoo jonkun sanan, ja pojat alkavat järjestäytyä riviin hänen\ntaakseen. Arvi aukaisee jo suunsa, sanoakseen, huutaakseen, ettei hän\nusko, ei _voi_ uskoa -- eikä siis mennä Herran armopöytään... Mutta\nhän ei voi, ei tule sanoja -- vain jonkunlainen käheä ääni, jota ei\nkukaan huomaa.\n\nArvi kulkee viimeisenä rivissä ja yhä kajahtelevat ilmassa tuon\nkauhean kellon äänet. Jokainen kellonlyönti tuntuu jysähtävän hänen\nrintaansa rajuna moukariniskuna. Hän ajattelee jo jäädä jälkeen,\npiiloutua metsikköön, paeta jonnekin kauas. Mutta mitä sanoisi\npastorikin, joka hänestä piti ja yksin hänelle ilmoitti antavansa\nraamatunkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvi ei oikein tiedä, miten on joutunut kirkkoon, huomaa vain\nistuvansa alttarin ääressä, tyttöjä vastapäätä, ja kirkko on täynnä\nväkeä. Hän tuntee, että vieläkin pitäisi peräytyä, sanoa totuus\nviime hetkellä. Mutta hän ei voi. Kuin unessa hän vain istuu, kauan,\nkauan... Hän ei tiedä, mitä pastori puhuu, veisuukin on kuuluvinaan\njostakin kaukaa. Ja kirkko on tukahuttavan kuuma.\n\nVihdoin tulee tuo kauhea hetki. Urut jylisevät kuin tuomiopasuunain\nääni -- julistaen ankaran Jumalan tuomiota. Pastorin messupuvun\nkultainen risti välähtelee auringonpaisteessa, niinkuin Jumalan\nuhkaava katse, se lähenee, lähenee. Hän kuulee sanoja, hänelle\nannetaan jotain, mutta hän ei voi liikahtaa, ei sanoa mitään...\n\nHän on tehnyt sen: syönyt ja juonut itselleen tuomion ja kadotuksen.\nUrut pauhaavat pelottavasti, ja hän tuntee kylmän tuskanhien valuvan\nalas kasvojansa myöten.\n\nKuuluu kummallinen kolahdus: eräs tytöistä on kaatunut pyörtyneenä\nlattialle. Niin, tuo tyttö on varmasti tehnyt saman synnin ja Jumala\nnäyttää voimansa... Ehkä hänkin kohta kaatuu.\n\nArvi katsahtaa ympärilleen kuin piiritetty villieläin: voisiko vielä\npelastua, peräytyä, paeta jonnekin?\n\nHeti hän huomaa sen mahdottomaksi. Hänen voimaansa ei kukaan voi\npaeta! Kaikki on siis hukassa, hän on lopullisesti, auttamattomasti\nkadotettu. Kaikki sekaantuu, kohisee hänen ympärillään; hämärästi hän\nvain tuntee vaipuvansa alttarin kaidetta vastaan ja alkaa katkerasti\nitkeä...\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Ehkä jo lähdemme ... että päästään perille.\n\nArvi havahtui kuin painajaisunesta kuullessaan äidin väsyneen äänen,\nhän ei ensin muistanut missä oli. Sitten hän nousi koneellisesti, ja\nhe lähtivät taas äänettöminä laahustamaan eteenpäin.\n\nMutta Arvin ajatukset palasivat taas äskeisille laduille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvi muisti taas sen kauhean epätoivon ja ahdistuksen, joka oli\nkiduttanut häntä seuraavat päivät; hän ei voinut syödä eikä nukkua;\nhän tunsi itsensä ruumiillisestakin sairaaksi. Vasta vähitellen hän\nalkoi rauhoittua, hän käsitti, ettei sitä enää voi auttaa. Jos Jumala\nkaikkivaltiaana jo alussa oli kaiken näin määrännyt, niin ei sille\nmitään voi...\n\nMutta ne entiset epäilykset palasivat yhä voimakkaampina, ja hänen\nmieleensä tuli tulvimalla uusia kysymyksiä ja tosiasioita, jotka\nuhkasivat hävittää häneltä lopunkin uskon.\n\nSäilyttääkseen uskonsa, tarttui hän kiihkeällä innolla saamaansa\nraamattuun, hän luki sen muutamassa viikossa lävitse mitä tarkimmin\najatellen -- ja hämmästyi. Koko vanhassa testamentissa ei puhuttu\nmitään tulevasta elämästä; joitakin hämäriä viittauksia vain oli\nJobin kirjassa ja profeetoissa. Sensijaan muutamissa kohdissa suoraan\nväitettiin, ettei ole mitään elämää kuoleman jälkeen. Esim. Salomon\nSaarnaajassa oli eräs omituinen kohta, joka herätti hänessä suurta\nhämmästystä:\n\n\"Sillä niinkuin ihmisten lapsille tapahtuu, niin myös eläimille\ntapahtuu: yhtäläisesti heille molemmille tapahtuu: niinkuin he\nkuolevat, niin myös hän kuolee, ja niin kaikilla yhtäläinen henki.\nJa ei ihmisellä ole mitään enempi kuin karjallakaan; sillä kaikki on\nturhuus.\"\n\n\"Kaikki menevät yhtä sijaa kohden; kaikki ovat mullasta tehdyt ja\nkaikki jälleen multaan joutuvat.\"\n\n\"Kuka siis ottaa vaarin siitä, että ihmisen henki menee ylöspäin; ja\nettä eläinten henki menee alaspäin maahan.\"\n\nJeesuksen ilmestymiseen asti ei siis maailmassa tiedetty mitään\ntaivaasta eikä helvetistä. Jumala ei olisi siis puhunut siitä\nedes omalle valitulle kansalleen, vaikka hän profeettaansa kautta\nilmoitti tarkasti tahtonsa ja lakinsa, määräsi pikkuseikkoja\nmyöten miten heidän tuli menetellä sodassa, miten syödä ja juoda,\nvieläpä määrättiin sekin, miten heidän tuli käydä luonnollisilla\ntarpeillaan! Mutta ei kertaakaan tuosta tärkeimmästä! Lukemattomat\nsukupolvet olisivat siis eläneet, kuolleet ja joutuneet kadotukseen\n- edes tietämättä, että sellaista paikkaa onkaan! Ja rakastavan,\ntaivaallisen _isän_ tahdosta? Ei -- se ei sovi rakkauden, _oikeuden_\nJumalalle. Kaikki täytyy olla erehdystä, valhetta.\n\nJa miksi oli raamattu aivan täynnä selittämättömiä\nristiriitaisuuksia? Vieläpä niinkin tärkeässä asiassa kuin autuuden,\niankaikkisen elämän ehdoista.\n\nArvi olisi niin mielellään tahtonut keskustella äidin kanssa\nnoista suurista kysymyksistä, mutta pelkäsi tuottavansa hänelle\nlisää surua. Mutta nyt, kun hän tiesi jäävänsä koko talveksi\nvieraaseen kaupunkiin, tunsi hän niin ahdistavaa alakuloisuutta ja\nepätietoisuutta, ettei voinut vaieta; hän katsahti arasti äitiä ja\nkysyi hiljaisella, värisevällä äänellä:\n\n-- Äiti, muistatteko raamatusta sen kohdan rikkaasta nuorukaisesta,\njoka tuli kysymään Jeesukselta mitä hänen pitäisi tehdä päästäkseen\niankaikkiseen elämään?\n\n-- Muistan kyllä, -- vastasi äiti epävarmasti. -- Miksi sitä kysyt?\n\n-- Kun en oikein ymmärrä... Olen aina ajatellut, että kun _ihminen_\nkysyy itse _Jumalalta_ autuuden ehtoja ja hän itse vastaa, niin\ntietysti hänen _oma_ vastauksensa on ainoa oikea...\n\n-- Tietysti se on ainoa oikea. Epäiletkö sitä? -- keskeytti äiti ja\nhänen äänessään värähti entistä suurempi epävarmuus. Mutta Arvi ei\nhuomannut kysymystä, vaan jatkoi edelleen:\n\n-- Niinkuin muistatte, käski Jeesus hänen pitää käskyt, mutta jos\ntahtoo tulla täydelliseksi täytyy hänen myydä tavaransa ja jakaa\nrahat vaivaisille. Eräässä toisessa kohdassa hän sanoo viimeisellä\ntuomiolla tuomitsevansa jokaisen hänen _töittensä jälkeen_; uhkaa\nheittää vasemmalla olevat ikuiseen tuleen juuri sentähden, etteivät\nhe ole auttaneet heikkoja, sorrettuja, pienempiä. Jeesus itse vaatii\nsiis _töitä_, hyvää elämää autuuden saannin ehdoksi -- Paavali\ntaas vaatii sokeata _uskoa_. Samallaista uskoa vaatii pastori\nrippikoulussa, samaa saarnataan kirkossa. Tietääkö Paavali ja pastori\nsiis _paremmin kuin Kristus itse_? Kumpaa on oikein uskottava?\n\nÄiti pysähtyi, katsahti pelästyneenä Arvia ja änkytti tuskallisesti:\n\n-- Kyllä Jeesus myöskin uskoa vaatii -- tietysti hän vaatii... Et ole\nvaan huomannut...\n\n-- Ei äiti! -- vastasi Arvi varmasti. -- Olen juuri sentähden lukenut\nUuden Testamentin oikein tarkkaan lävitse. Ei Jeesus myöskään vaadi\nkastetta tai Herran ehtoollista autuuden ehdoksi. Jospa raamattuun\nonkin lisäilty sellaista, jota ei Jumala tahdo...\n\n-- Ei, ei lapsi parka! -- parahti äiti epätoivoisesti. -- Kyllä\nsiellä jossakin on, täytyy olla... Eikä tuollaisia asioita saa\najatella -- ei luonnollinen ihminen ymmärrä niitä kuin Jumalan hengen\novat...\n\n-- Mutta äiti, voitteko te todellakin epäillä, että itse _Vapahtaja_\nolisi neuvonnut väärin, kun ihminen kysyy? Ja mihinkä sitten uskoo,\njollei hänen omaan sanaansa?\n\nÄiti alkoi epätoivoisesti ja sekavasti puhua, rukoili, ettei Arvi\najattelisi noin kalliita asioita, vaan anoisi voimaa Jumalalta\npäästäkseen saatanan kavalista houkutuksista. Ja Arvi tunsi entisen\nahdistuksen taas tunkeutuvan rintaansa. Tuntui vielä raskaammalta\nkuin äsken. Hän näki, että äitikin epäili, mutta ei uskaltanut sitä\nsanoa. Hänen täytyy siis kantaa kaikki yksin...\n\nÄiti vaikeni vihdoin eikä Arvi voinut vastata mitään. Sumuinen\nhämärä oli muuttunut yhä sakeammaksi, se ympäröi heitä harmaana\nja salaperäisenä kuin suunnattoman suuri hämähäkinverkko, ja\nhiljaisuutta häiritsi vain heidän laahustavien askeltensa ääni, jota\nsäesti nääntynyt läähätys. Tuo synkkä äänettömyys johdatti hänen\nmieleensä vankikopin, isän, hän muisti taas kaikki kärsimykset ja\nsurut; hänestä tuntui kuin koko maailmassa ei olisi muuta kuin tätä\ntoivotonta laahustamista loassa, pimeässä ja kurjuudessa.\n\nSilloin kuuli Arvi sivultaan raskaan, tuskallisen huokauksen, joka\npisti kipeästi hänen sydämeensä. Miksi hän olikaan puhunut äidille,\ntuottanut hänelle lisää kärsimyksiä.\n\nArvi vilkaisi salaa äitiin, ja suuri sääli ja hellyys valtasi hänen\nmielensä, kun hän näki, miten äidin askeleet olivat muuttuneet\nyhä lyhyemmiksi; hänen jalkansa laahasivat loassa niin raskaasti\nkuin näkymättömien jalkarautojen painamina ja hänen voimattomasti\neteenpäin köyristynyt vartalonsa horjahteli kuin raskaan taakan\nalla. Arvin rinnasta kohosi jotain karvasta ja hän kuiskasi hiljaa,\ntuskallisesti:\n\n-- Äiti parka...\n\nAivankuin vastaukseksi kajahti edessäpäin pimeässä avaruudessa\nkaupungin tornikellon kumea, juhlallinen ääni. Arvi laski lyönnit\nja ilostui kuullessaan sen lyövän vasta viisi. Ja vähitellen alkoi\nmustalla taivaanrannalla häämöittää kellertävä, himmeä hohde;\nse vaikutti häneen aivankuin ensimmäinen aamusarastus erämaahan\neksyneeseen vaeltajaan. Se oli siis vihdoinkin kaupungin valoa. Se ei\nenää ole kaukana. Hän ei muutamaan hetkeen muistanutkaan väsymystä.\n\nArvi tunsi omituisen levottomuuden ja jännityksen valtaavan mielensä\najatellessaan tuota salaperäistä, suurta kaupunkia, jonne hän nyt\nvihdoinkin pääsee, alkaakseen uutta; valoisampaa elämää. Onkohan se\nsellainen kuin hän oli kuvitellut? Ja minkälainen lienee se uusi\npaikka, jonne he nyt ovat menossa?\n\nYhdestä seikasta hän iloitsi jo etukäteen: hän saisi syödä\ntarpeekseen! Hän oli kotinsa hävityksen jälkeen kärsinyt niin\npaljon nälkää, että se herätti hänessä suoranaista kammoa. Kun siis\nisän etäinen sukulainen, joka oli \"pakarimestarina\" kaupungissa,\noli kesällä kehoittanut Arvia tulemaan leipurinoppiin ja m. m.\nvakuuttanut, että oppipojat saavat syödä mielensä mukaan nisuleipiä\nja leivoksia, oli tuo sivuseikka ratkaissut heti asian. Arvi oli\npyytänyt toimittamaan paikan syksyksi ja odottanut tätä päivää\nniinkuin vanki vapaaksipääsypäiväänsä.\n\nPitkän maantiematkan, sen loan ja pimeyden jälkeen tuntui kaupunki\nmiltei paratiisilta! Kaasulyhtyjen valossa kiilsivät kivikadut\nsateen jälkeen kuin pestyinä ja reunoilla loistivat loppumattomat\nikkunarivit. Ja siellä pitsiverhojen takaa häämöitti kukkia, tauluja,\nkynttiläkruunuja. Arvi tunsi väsymyksen katoavan ja huudahti\nreippaasti:\n\n-- Kyllä _täällä_ kelpaa, äiti!\n\nKun ei äiti vastannut, koetti hän lohduttaa tätä valoisilla\ntulevaisuuskuvilla: sälliksi päästyään alkaa hän saada hyvää palkkaa\neikä äidin sitten enää tarvitse tehdä työtä -- ei mitään!\n\n-- Ja ajatelkaas äiti! -- lisäsi Arvi toivorikkaasti. -- Isäkin tulee\n_jo_ kolmen vuoden kuluttua. Sitten taas...\n\nSilloin hän äkkiä vaikeni: kolme vuotta. Ja kaksi vuotta jo on\ntuntunut ijäisyydeltä. Äiti kuiskasi hiljaa ja surullisesti:\n\n-- Niin, kolmen vuoden...\n\n-- Mutta jospa isä pääseekin ennen! -- alkoi Arvi pakotetun\nreippaasti; mutta hän vaikeni neuvottomana ja sitten kuiskasi\nhuoahtaen:\n\n-- No, ehkäpä se aika sentään menee...\n\nÄiti ei vastannut mitään, ja Arvikin masentui taas kokonaan. Hän\nmuisti taas heidän kauheat kärsimyksensä, Ainon ja pikku Väinön\nkauhean lopun, jota ei oltu voitu ilmoittaa isälle. Muisti sen\nviimeisen näyn isästä... Mitä hän mahtoi ajatella kohoutuessaan\nreessä? Jospa isä ei pääse koskaan takaisin, eikä hän saa koskaan\ntietää mitä tämä viimeiseksi tahtoi sanoa. Ei saa milloinkaan nähdä\nisää...\n\nÄiti ei vieläkään puhunut mitään, ja katulyhdyn kalpeassa valossa\nnäki Arvi hänen huuliensa vavahtelevan. Hän tarttui äidin käsivarteen\nja pakottaen äänensä iloiseksi sanoi lohduttaen:\n\n-- Mutta isä tulee _kuitenkin_ Ja ajatelkaa miten hauska sitten on,\näiti...\n\n\n\n\nXl.\n\n\nPelokkaasti astuivat he hienoon, kirkkaasti valaistuun puotiin\nja Arvi sopersi asiansa. Sitten ilmestyi tiskin taakse kauhean\npaksu mestari, kysyi jotakin, ja he seurasivat tätä kuin unessa\npuotikamarin lävitse pihalle. Mestari käski odottaa, ja sitten tuli\nnuori mies paitahihasillaan, valkea esiliina edessä ja ohjasi heidät\npuolipimeään, ummehtuneeseen huoneeseen, jonka seinämät olivat täynnä\nkaksikerroksisia vuoteita. Opas poistui, ja he seisoivat hetken\nneuvottomina paikallaan, mutta sitten laskivat he märät myttynsä\nlattialle ja istahtivat lähimmälle kirstulle.\n\nSavustunut lamppu valaisi himmeästi synkkää huonetta, mutta Arvi näki\nhämärässäkin, että äiti näytti kovin nääntyneeltä ja surulliselta.\nSilloin tällöin katsahti hän omituisesti Arvia ja huokasi raskaasti.\n\nPeräpuolelta kuului kuorsausta, ja Arvi näki eräässä sängyssä\nnukkuvan miehen, jolla oli laihat, kalpeat kasvot ja joka hengitti\nomituisen vaivaloisesti suu ammollaan. Nurkkasängyssä loikoi joku\nhereillä, mutta häntä ei näkynyt; hänen paperossinsa vain hehkui\npunaisena, liikkumattomana -- niinkuin pimeydessä väijyvän villipedon\nsilmä.\n\nTäällä tuntui kaikki niin kummallisen kolkolta, painostavalta. Arvi\noli vähällä purskahtaa itkuun, muistaessaan kuvitelleensa, miten äiti\nkutsutaan kyökkiin, annetaan kahvia ja tuoretta pullaa, mutta täällä\nei kukaan lausunut yhtään ystävällistä sanaa...\n\nVihdoin äiti nousi lähteäkseen ja tarttui Arvin käteen puristaen\nsitä kauan ja lujasti. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, huulet\nvapisivat ja hänen äänensä oli kummallisen käheä, kun hän kuiskasi\nhiljaa:\n\n-- Hyvästi nyt Arvi... Muista -- aina -- Jumalaa...\n\nArvi saattoi hänet ulko-ovelle. Siinä hän vielä kerran kääntyi,\nja hänen huulensa liikkuivat, niinkuin äänettömässä rukouksessa.\nHämärässäkin näkyi hänen kasvoillaan niin tavaton masennus ja tuska,\nettä Arvin silmissä sumeni ja kurkussa kirveli kuin katkeraa lääkettä\nnielaistessa. Sitten äiti sulki hiljaa oven -- ja lähti horjuen\npimeään.\n\nArvi palasi kamariin, ja hänen täytyi purra hammasta, ennenkuin\nonnistui pidättämään kyyneleensä. Toinen makaajista nousi istumaan,\nmutta ei vieläkään puhunut mitään. Ja Arvi päätti uhallakin, ettei\nitke tuon vieraan läsnäollessa. Peittääkseen liikutustaan, alkoi hän\nriisu? märkiä saappaitaan; otti sitten nyytistään vanhat puolikengät\nja pani ne jalkaansa.\n\nKauan hän istui siinä kirstulla. Uudestaan ja uudestaan palasi ajatus\näitiin, joka tuolla ulkona pimeydessä etääntyi yhä kauemmaksi.\nMilloinka hän saanee nähdä äidin?\n\nVihdoin tuli sisään pitkä, laihakasvoinen mies, päässä valkea lakki\nja valkea esiliina edessä. Hän alkoi heti jutella Arvin kanssa,\nkyseli kaikkea niin ystävällisesti ja hyväntahtoisesti, että Arvi\ntunsi heti olonsa keveämmäksi. Oikein hän alkoi pitää tuosta\nmiehestä. Kahdeksan aikana käskettiin illalliselle, ja Arvi seurasi\nvanhempaa oppilasta valoisaan kyökkiin, jonka hyllyillä upeili\nkokonainen rivi kiiltäviä kupariastioita. Hän ei ollut syönyt kuin\naamulla, mutta sittenkään ei tuntunut oikein maittavan: kaikki oli\nniin kovin outoa ja ahdistavaa. Hän oli yhtämittaa näkevinään äidin\nmurheellisen, toivottoman katseen, kun hän viimeisen kerran kääntyi\nsiellä ovella...\n\nKun ateria oli päättynyt, antoi rouva hänelle valkean esiliinan, ja\nvanhempi oppilas vei hänet alas kivijalassa sijaitsevaan verstaaseen.\n\nArvi hämmästyi astuessaan sisään; se oli niin omituisen näköinen.\nMiltei suurimman tilan tuossa matalassa huoneessa anasti mahtava,\ntiilenpunainen uuni, ja toisella seinällä seisoi kömpelö, koko\nhuoneen mittainen \"trooki\" -- taikinakaukalo. Katto oli täynnä orsia\nja lautoja, ja uuninnurkassa kiehui sähisten suunnaton vesipata,\npuuskuttaen pitkästä torvestaan sakeata höyryä -- aivankuin\npienoinen rautatieveturi. Sentähden tuntui siellä nyt jo kuumalta ja\nhiottavalta kuin saunassa.\n\nArvi katseli ihmetellen, miten uskomattomalla nopeudella sällit\ntyöskentelivät, \"löivät ylös\" pullia, tippoja, rinkeleitä ja monia\nmuita kummallisen näköisiä leipiä, joita hän ei ollut koskaan ennen\nnähnyt. Ja huimaavasta nopeudesta huolimatta tulivat nuo konstikkaat\nteokset niin kauniita ja tasaisia kuin valetuita. Arvi kyseli\nvanhemmalta oppilaalta eri leipien nimiä ja painoi ne tarkasti\nmuistiinsa.\n\nHänen ensimmäinen tehtävänsä oli uunin puhdistaminen.\n\nKun hän aukaisi uunin leveät rautaovet, syöksähti sieltä niin tulinen\nkuumuus, että hän vaistomaisesti hypähti taaksepäin. Hiilet alkoivat\nhehkua ja hän kauhistui nähdessään, miten hirveän pitkä ja matala\nuuni oli. Hän oli ensin varma, ettei milloinkaan saisi puhtaaksi sen\ntulista sisustaa. Hänestä tuntui se julmalta, tulikitaiselta pedolta,\njoka polttavalla henkäisyllään tuhoaa jokaisen, ken sitä uskaltaa\nlähestyä.\n\nMutta hänen _täytyi_. Ja kun hän vanhemman pojan opastamana lopulta\nsai sen puhtaaksi, oli hän hiestä märkä kuin uitettu ja käsivarressa\nkirveli hehkuvanpunainen palohaava.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTavantakaa lisäsi Arvi puita mahtavan muuripadan alle, ja koko illan\npuuskutti se höyryä paksusta, kärsämäisestä torvestaan. Sen tulinen\nhengitys muutti ilman yhä kuumemmaksi ja tukahuttavammaksi, se täytti\nkoko verstaan vaaleana pilvenä, jonka lävitse kaikki näytti omituisen\nhimmeältä ja epätodelliselta. Ihmisetkin olivat kokonaan toisenlaisia\nkuin muualla; varsinkin ihmetytti Arvia heidän tavaton kalpeutensa.\nNytkin, vaikka he tekivät työtään sellaisella kiireellä, että hiki\npursui otsilta, ei kenenkään poskilla näkynyt punan hiventäkään.\nEräs nuori laiha mies alkoi laulaa outoa, kummallista laulua, johon\ntoisetkin yhtyivät; he lauloivat muitakin -- mutta heidän laulunsakin\nolivat niin surullisia ja alakuloisia, ettei Arvi ollut koskaan\nsellaisia kuullut. Se ensimmäinen varsinkin vaikutti omituisesti\nhäneen; se alkoi seuraavin sanoin:\n\n    \"Elämä katoo kuin unelma vaan,\n    vuodet ne vierivät pois.\n    Aika kuin virtana pois kiiruhtaa --\n    niinkuin ei ollutkaan ois.\"\n\nSanoissa, sävelessä ja varsinkin laulajain äänessä oli Arvin mielestä\njotakin salaperäistä ja toivotonta. Se tuntui tarttuvan häneen niin\nraskaana ja masentavana, että olisi tehnyt mieli itkeä. Niinkuin\ntuon laulun, noiden mielettömästi kiirehtivien miesten ja hänen oman\nelämänsä välillä olisi ollut jokin selittämätön yhteys! Sanoin hän\nei olisi sitä voinut selittää; hän tunsi vain hämärästi, että hänen\nelämänsä polku oli kääntynyt outoja korpia kohti, jossa kaikki tuleva\noli synkän pimeyden peitossa...\n\nPuoliyön aikana alettiin leipien paistaminen, ja silloin Arville\nvasta tiukka tuli. Hänen täytyi peltitelineiltä tuoda täysinäiset\npellit uunimiehen lapiolle sitä mukaa, kun tämä työnteli niitä\nuuniin. Hän juoksi kuin riivattu peltitelineen ja uunin väliä, mutta\ntottumattomana hän ei tahtonut sittenkään ehtiä kyllin nopeasti.\nUuniin meni 24 peltillistä ja Arvi hiestyi jo ensimmäisen täyttämisen\naikana.\n\nMutta paljon pahempaa oli vastaanottaminen. Pelti oli hehkuvan\nkuuma ja, ellei ehtinyt siepata sitä samalla hetkellä, kun lapio\ntuli uunista, sai tulisen pellin päälleen, tai putosi se lattialle.\nEnsimmäisen uunin aikana sattui Arville tuollainen onnettomuus, ja\nuunimies kirosi karkeasti, uhaten antaa korville, jos sellaista vielä\nkerran tapahtuisi. Hän oli äreä ja kiukkuinen kuin vanha karhu, koska\noli edellisenä yönä polttanut uunillisen ranskanleipiä ja mestari oli\nuhannut pidättää niiden hinnan hänen palkastaan. Arvi aivan jäykistyi\npelästyksestä, mutta uunimies karjaisi vihaisesti -- ja juoksu jatkui\npeltitelineen ja uunin välillä.\n\nTuollaista juoksua jatkui tunti toisen jälkeen. Höyrypata ja hehkuva\nuuni lisäsivät yhä lämpöä; verstas oli kuuma ja käryävä kuin ikuinen\nkadotus. Arvi huohotti raskaasti ja hiki vuoti virtana hänen\nlaihoilta kasvoiltaan. Hän oli kulkenut koko päivän, ja nyt alkoi\nväsymys vaivata yhä ankarammin. Hänen päätään huimasi ja toisinaan\ntuntui kaikki pyörivän. Mutta levätä ei saanut.\n\nOtettiin parhaillaan uunista, kun suolainen, kirvelevä hiki tunkeutui\nhänen silmiinsä sokaisten hänet juuri sillä hetkellä kun pelti\nläheni; se iski tulisena hänen paljaaseen käsivarteensa. Hän älähti\nkivusta -- pelti putosi. Ja saadessaan silmänsä auki näki hän\nrusinaleivät lattialla särkyneinä, litistyneinä.\n\n-- Mitä perkelettä sinä teit?\n\nArvi vavahti kauhusta, hänen piti sanoa jotain puolustuksekseen,\nmutta ei ehtinyt, sillä samassa läjähti kaikuva korvapuusti, joka\nlennätti hänet pää edellä uuninkylkeen. Hän nousi puolipökertyneenä,\nmutta sai heti toisen iskun vasten suutaan -- niin että veri\npurskahti suustapa sieraimista. Kaikki alkoi pyöriä pimeänä,\nkohisevana, hän ei voinutkaan heti nousta mutta silloin kuului taas\närjäisy:\n\n-- Ota vastaan! Taikka minä...\n\nNuo sanat sattuivat terävinä ja kovina kuin piiskaniskut. Hän\nponnahti seisaalleen viimeisin voimin -- ja kun hänen kurkustaan\ntunkeutui tukahutettu nyyhkytys, pysähdytti uunimies lapionsa ja\nsähähti kuin käärme:\n\n-- Suus kiinni!\n\nHänen onnistuikin tukahuttaa nyyhkytyksensä -- hän vain juoksi uunin\nja peltitelineen väliä, pää rintaan painuneena. Mutta kyynelet ja\nveri valuivat punaisena purona valkealle esiliinalle ja lattialle,\nsekaantuen sahajauhoihin. Ja vaikka hän miten koetti estää, tipahteli\ntulisille pelteillekin kiukkuisesti kihahtaen suuria pisaroita...\n\nKun uuni oli uudestaan täytetty, horjui hän nurkkaan ja vaipui\nsäkkikasalle surkeasti nyyhkyttäen. Terävä pellinreuna oli polttanut\nhänen hoikkaan käsivarteensa niin syvän haavan, että siitäkin vuoti\nverta, ja hänen laiha, suonenvedontapaisesti vavahteleva ruumiinsa\nnäytti vielä niin hennolta ja lapselliselta, että värkmestari punoi\nlevottomasti viiksiään ja vilkaisi kuin katuen poikaan. Mutta silloin\nKajander, joka oli Arvia niin ystävällisesti illalla puhutellut, tuli\nlähemmäksi, katseli häntä hetken ääneti, sitten rykäisi vihaisesti ja\nsanoi moittien:\n\n-- Kyllä minusta vähempikin riittäisi... Lapsihan se vielä on!\n\n-- Helvettiäkö se sinulle kuuluu? -- ärähti uunimies raivoisasti. --\nItse minä olen saanut samalla lailla! Ja heti se täytyy olla reilu\nkomento -- että oppivat varomaan...\n\nKajanderin silmät välähtivät myöskin vihasta, mutta hän hillitsi\nitsensä ja lausui hitaasti ja myrkyllisesti:\n\n-- Eivätpä kaikki opi sitä konstia kymmenissä vuosissakaan...\n\n-- Mitä sinä sillä tarkoitat? -- tiukkasi toinen tuimasti.\n\n-- Sitä, joka sinun itsekin olisi pitänyt huomata -- ettei tuo poika\nniitä ranskanleipiä takaisin saa...\n\n-- Mitä, mitä sinä sanot! -- ähkyi uunimies kuin kiukusta\ntukehtumaisillaan. -- Älä sinä sekaannu minun asioihini! Itse minä\nniistä vastaan! -- Hän raivostui yhä enemmän, kun ei Kajander\nvastannut mitään, vaan meni virnistellen työhönsä. Ja toisetkin\nkuuluivat naureskelevan...\n\n-- Vastaanottamaan! -- ärjäisi uunimies tuimasti, ja hänen suuret\nviiksensä liikahtelivat uhkaavasti, aivankuin hän olisi aikonut syödä\npojan. Ja kun tämä silmänräpäyksessä hypähti uunin ääreen, lisäsi hän\nhiljaa ja pahaenteisesti:\n\n-- Kyllä minä opetan sinut vollottamaan... Ja ruokkoa itsesi...\n\nSeuraavalla väliajalla otti Arvi vettä pesuvatiin ja meni ulos\nrappusille. Siellä oli aivan pimeätä ja hieno sade tihkui yhä\nmustalta taivaalta. Se vilvoitti niin suloisesti hänen hiestä märkää\nruumistaan -- tuossa tiheässä sateessa tuntui olevan jotain kotoista.\nHän muisti taas tuhotun kodin, onnettoman isän ja äitiparan.\nUudelleen pusertui hänen huohottavasta rinnastaan nyyhkytys, hän\ntunsi itsensä niin sanomattoman yksinäiseksi.\n\nMutta hän käsitti, etteivät kyynelet auta, -- täytyy vain kestää. Ja\nkai tämäkin sentään parempi on kuin nälkä ja paleltuminen. Kun hän\nvaleli polttavia kasvojaan ja turvonneita huuliaan kylmällä vedellä,\ntuntuikin paremmalta...\n\nSilloin kuului verstaasta naurua. Mitä -- naurettiinko hänelle...?\nMiksi hän olikaan itkenyt...\n\nNyt hän vasta käsitti, että häntä oli taas lyöty syyttömästi niinkuin\nmonesti ennen. Hänen mieleensä lennähti eräs kouluajan tapaus,\njolloin hänen turvonneilta huuliltaan valui veri samalla lailla,\nja hänen sielunsa syvyydestä luikerteli kylmä viha ja kostonhimo,\nniinkuin käärme luolastaan kevätauringon vaikutuksesta... Hän päätti\nhammasta purren maksaa jokaiselle kerran kaksinkertaisesti takaisin.\nTuo päätös tyynnytti hänet kokonaan ja hän kuiskasi hiljaa itsekseen:\n\n-- Ooh -- tuo värkmestari! Lyököön nyt vaan. Lyököön...\n\n-- Vastaanottamaan!\n\nArvi vavahti tahtomattaan, kuullessaan tuon terävän, raa'an äänen.\nMutta samassa nousi taas äsken herännyt tunne, ja tehty päätös\nantoi hänelle uutta voimaa ja rohkeutta. Hän kosketti muodottomaksi\nturvonneita huuliaan, puri hampaansa yhteen ja astui sisään päätellen\nmielessään:\n\n-- Tulkoon nyt mitä tahansa! Minä en enää itke.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKolme kuukautta oli kulunut Arvin oppiajasta, ja hän oli siinä ajassa\nmuuttunut sangen paljon. Ensinnäkin ruumiillisesti.\n\nTyö oli kyllä kuumaa ja uuvuttavaa, mutta hän oli tottunut niin\nankaraan työhön, ettei pitänyt sitä niin tavattomana, kun ensin\nehti perehtyä tehtäviinsä. Lisäksi hän kokeili yhtämittaa, miten\nvoisi nopeimmin ja vähimmällä vaivalla suorittaa jonkun tehtävän, ja\nhuomasi ilokseen, että sai esimerkiksi pellit puhdistetuiksi omaa\nmenetelmäänsä noudattaen lähes puolta pikemmin kuin vanhempi oppilas.\nSiten hän sai lisää lepoaikaa, ja uunipoikana sai hän muutenkin\nnukkua vähän enemmän kuin toiset. Ja kun hän oli joka päivä syönyt\nsuorastaan herkkuruokaa entiseen verraten, oli hän kasvanut ja\nvoimistunut näinä kuukausina enemmän kuin ennen vuodessa. Ja hän oli\npäättänyt mahdollisimman pian tulla _mieheksi_.\n\nJo muutaman viikon kuluttua oli Arvin vallannut kuumeinen\noppimis-into. Jos sällit voivat valmistaa leipiä noin tavattoman\nnopeasti, niin täytyy hänenkin oppia! Ja mitä pikemmin, sitä parempi.\n\nTosin värkmestari ensin jyrkästi kielsi koskemasta taikinaan, mutta\nKajanderin välityksellä oli hän lopulta saanut ruveta opettelemaan.\nJa päästyään ensin hiukan alkuun innostui hän niin, että harjoitteli\nkaikki väliajatkin, jolloin vanhempi oppilas kuorsasi säkkikasalla.\nJo viikon kuluttua oli hän parempi kuin tämä, joka oli ollut opissa\nlähes vuoden. Ja kahden kuukauden jälkeen hän riitti eräälle\nsällille muutamien lajien valmistuksessa, mitä kaikki ihmettelivät.\nVärkmestarikin oli kokonaan muuttunut, kehui häntä ja haukkui toista\noppilasta, joka tästä syystä oli alkanut vihata Arvia sydämensä\npohjasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä yönä sattui omituinen tapaus.\n\nJussin, vanhemman oppilaan tehtäviin kuului m.m. kahden\nerikoistaikinan \"kniippaaminen\" ja myöhemmin leipien voiteleminen.\nVälillä oli hänellä pieni loma-aika, jolloin hän tavallisesti\nnukkui uuninnurkassa. Arvi sensijaan oli nytkin koko illan ollut\n\"ylöslyömässä\".\n\nKun Arvi aikoi lähteä uunia puhdistamaan, huomautti värkmestari:\n\n-- Jaa -- lyö sinä vain ylös, koska tänä yönä on paljon työtä.\n\nJa sitten hän potkaisi uuninnurkassa makaavaa Jussia kylkeen ja\närjäisi:\n\n-- Ylös siitä! Uunia puhdistamaan!\n\nJussi nousi, hieroi silmiään ja kysyi epäröiden:\n\n-- Uunia puhdistamaan? Eikös Arvi uunia puhdista?\n\n-- Ei hän ehdi nyt, kun on niin paljon työtä, -- sanoi värkmestari\nkiusoittavan tyynesti.\n\nJussi heitti sellaisen katseen Arviin, kuin olisi tämä ollut hänen\nverivihollisensa.\n\nMutta Arvi ei tätä huomannut. Hän oli kyllä iloinen saamastaan\ntunnustuksesta, mutta hänestä tuntui, että Jussille tehdään\nvääryyttä. Hän läheni värkmestaria ja sanoi hiljaa, arasti:\n\n-- Enköhän minä sentään puhdistaisi uunia...?\n\n-- Mikä on sanottu, se on sanottu! -- lausui tämä ja lisäsi\npilkallisesti:\n\n-- Vai pelkäätkö, ettei Jussi osaisi uunia puhdistaa? Ja toisetkin\nvirnistelivät ja ivailivat.\n\n-- _Sitä_ meidän Jussi oikein osaakin'!\n\n-- Se onkin ainoa, minkä hän osaa...\n\n-- Niin, nähkääs -- Jussi aikoo ottaa _sen_ erikoisalakseen!\n\n-- Ahaa! Sentähden hän ei viitsikään ruveta ylöslyömään. Hän katsoo\nsen turhaksi ajanhukaksi leipurille...\n\nSällit nauroivat ja Jussi alkoi vaieten puhdistaa uunia.\n\nArvin tuli kovasti sääli toveriansa, -- tuo oli sentään liikaa. Mutta\nmiksei hän myös koettanut opetella vastaista työtään. Makaili vain\nniinkuin mikäkin...\n\nArvi oli juuri saanut pellin täyteen ja vei sen orsille, uunin\nläheisyyteen. Kun hän kääntyi poistuakseen, sutaisi Jussi märällä,\ntuhkaisella puhdistus-sutilla häntä kasvoihin.\n\nHämmästyneenä katsahti hän Jussiin ja huomasi heti, että nyt oli\ntosi kysymyksessä; toinen oli hellittänyt sutista ja läheni häntä\nhampaitaan kirskuttaen ja murisi kuin äärimmilleen ärsytetty koira.\n\nJussi oli yhdeksäntoistavuotias ja miltei täysikasvuisen miehen\nkokoinen, mutta samassa hänen leukaansa paukahti sellainen\nnyrkinisku, että hän kaatui selälleen.\n\nKaikuva naurunpuuska räjähti heti sällien puolelta, eräs heistä\njuoksi esiin ja huusi innostuneena kuin hevoshuijari:\n\n-- Pojat! Nyt saatte tapella, niin paljon kuin tahdotte -- mutta ei\naseita! Eikö niin?\n\n-- Hyvä! Hyvä! -- huusivat kaikki hyväksyen.\n\nKaikki lopettivat työnsä ja keräytyivät poikain ympärille niinkuin\nsudet uhriensa ympärille. Ja omituinen, ahnas kiihko kiilui heidän\nsilmissään -- ehkä samanlainen tunne, joka saattaa espanjalaisen\nuhraamaan viimeisen roponsa päästäkseen katselemaan härkätaistelua...\n\nJussi hyökkäsi hammasta purren Arvin kimppuun, mutta tämä livahti\nsivuun, pisti jalkansa hyökkääjän eteen ja iski tätä korvan\nalapuolelle. Jussi lennähti mahalleen hyvä-huutojen ja naurun\nsäestämänä, ja kun hän iskusta ja raivosta pökertyneenä hypähti\nseisaalleen, syöksyi toinen notkeana kärppänä hänen jalkoihinsa,\ntemmaten hänet taas selälleen...\n\nNaurunrähäkän seasta kuuli Arvi vastustajansa vimmastuneen mörinän,\nja väistäessään tämän iskua hän ponnahti taaksepäin ja tölmäsi\nseinään. Silloin sai Jussi hänestä kiinni ja alkoi ähkyen ja puhkuen\npainaa häntä seinää vasten, niin ettei Arvi ensin voinut jäsentä\njärkähyttää. Hän tunsi toisen hivuuttavan kouraansa hänen kurkkuansa\nkohden; hän riuhtasi niin että silmissä säkenöi, mutta Jussi pysyi\njaloillaan, ja ikäänkuin hyvin kaukaa kuului seuraavia ääniä:\n\n-- Kyllä Jussi sentään isäntä on!\n\n-- Älä vielä sano! Kyllä minun poikani voittaa.\n\nViimeisen tunsi Arvi Kajanderin ääneksi. Ja samassa hän lennähti\nlattialle selälleen -- Jussin alle.\n\nYhtenä välähdyksenä käsitti Arvi, että hänen käy nyt huonosti,\njollei _itse_ pääse ylös. Viimeiset voimansa jännittäen sai hän\ntoisen kätensä irti ja iski rystysillään Jussia suoraan silmään.\nKun tämä älähtäen kohotti päätään, sai hän kokonaisen iskusateen,\njoka sokaisi hänet, ja veri pursahti punaisena sieraimista. Hänen\ntäytyi hellittää, jolloin Arvi livahti ylös, ja nyt lennähti toinen\nvuorostaan lattialle -- ja taas kajahti nauru ja hyvä-huutojen\nrähäkkä entistä äänekkäämpänä.\n\nTaistelu jatkui ja Jussi oli yhä saavana puolena. Hän ei voinut\nväistää Arvin salamannopeita iskuja, mutta tämä väisti aina, hyppi\njoka puolella notkeana, nopeana kuin noiduttu, ja iski yhtämittaa.\nMutta Arvi alkoi väsyä, ja kun hän ei tuntenut mitään erikoista vihaa\nJussia kohtaan, koetti hän lepyttää tätä ja kuiskasi hengästyneesti:\n\n-- Älä Jussi ... lakkaa jo... Älä enää...\n\n-- Joko -- tekee -- _hienoa_...\n\nHän huohotti vaivaloisesti sanan kerrallaan, mutta viimeinen\nmuistutti raakaa riemuhuutoa, ja hänen veriset kasvonsa olivat\nniin kamalat, että Arvi tiesi olevansa hukassa, jollei pysty\npuolustautumaan. Ja katsojain nauru todisti, että hän oli ihan\n_yksin_. Hän tunsi tulisen vihan tulvahtavan sydämeensä. Se hyrskähti\nhuumaavan myrkyn lailla läpi ruumiin karkoittaen väsymyksen ja\njännittäen joka jäsenen kuin teräsvieteriksi, se terästi hänen\nvalppautensa ja huomiokykynsä äärimmilleen. Hän näki jo Jussin\nkatseesta, että tämä aikoi lyödä, ja kun tämä sitten iski kaikin\nvoimin, kumartui Arvi tyynesti ja iski toista salamannopeasti\nsilmään, leukaan, kunnes tämä kaatui tuskasta älähtäen...\n\nNuo iskut raivostuttivat ja pökerryttivät Jussin äärimmilleen; hän\nnousi ja hyökkäsi möristen eteenpäin. Arvi livahti kylmästi sivuun ja\niski hänet uudelleen maahan, samalla tarkasti varoen, ettei toinen\npääsisi häneen kiinni...\n\nArvi ei tietänyt, miten kauan taistelua oli kestänyt; hän tunsi vain\njonkun raskaan valtaavan olemuksensa, hänen jäsenensä jäykistyivät,\nhuomiokyky ja tarmo tylsistyi; vihakin alkoi haihtua ja outo,\nherpaiseva välinpitämättömyys hiipi hänen mieleensä ja kaikki häilyi\nhimmeänä ja sekavana. Ja sitten hän yhtäkkiä huomasi tapahtuneen sen,\njota oli koko ajan pelännyt: hän oli selällään säkkikasalla Jussin\nalla, joka koetti painaa hänet lattialle.\n\nArvin hämärtyvissä aivoissa välähti salamana kylmä totuus: hukassa.\nHän näki verisen nyrkin putoavan kasvoilleen, käänsi päätään ja tunsi\ntuskallisen iskun miltei repäisevän korvan irti päästään...\n\nKun hän näki nyrkin kohoavan uuteen iskuun ja sen yläpuolella\nraivosta vääristyneen, verisen naaman, leimahti hänessä vielä kerran\nniin hurja epätoivon vimma, että katsojain kehoitushuudot vaikenivat.\nHän sai potkaistuksi Jussia vatsaan, ponnahti pystyyn, ja jännittäen\nviimeiset voimansa kohdisti hän Jussin leukaan nyrkiniskun, joka\nlennätti tämän selälleen. Villisti karjaisten syöksähti Arvi\nkaatuneen kimppuun, ja viimeinenkin järki, koko maailma katosi\nkohisevaan, mustaan usvaan, jossa häilyi irvistävä, verinen naama.\nHän ei nähnyt muuta kuin nuo kirotut kasvot, hän ei tuntenut muuta\nkuin sen hurjan, pimeän voiman, joka pakoitti iskemään, ruhjomaan,\ntappamaan...\n\nArvi tuli järkiinsä vasta kun huomasi Jussin makaavan\nliikkumattomana, ja hän vaipui väristen ja huohottaen säkkikasalle.\nRinta oli kuin halkeamaisillaan, kurkussa korisi, kirveli ja poltti\nkuin tulessa. Kajander taputti häntä olalle ja lausui kehuen:\n\n-- Sillä tavalla minun poikani iskee!\n\n-- Hyvä, hyvä! -- kuului muitakin hyväksyviä ääniä.\n\nMutta sällit eivät enää nauraneetkaan. Arvi kohotti koneellisesti\nkatseensa, ja ikäänkuin verisen, häilyvän usvan lävitse näki hän\nmuutamia kummallisesti tuijottavia katseita, -- mutta kukaan ei\npuhunut mitään.\n\nKauhea nääntymys, inho ja katumus täytti Arvin sydämen, kun hän näki,\nmiten tunnoton Jussi raukka tukehtuneesti koristen alkoi kieritellä\nitseään jauhojen ja veren tahraamalla lattialla, -- ja yhä pursui\nveri joka henkäyksellä hänen suustaan ja nenästään...\n\nJos he olisivat olleet kahden, olisi Arvi itkien heittäytynyt\nvoitetun kaulaan ja pyytänyt anteeksi. Mutta nyt hän istui vain\nsäkkikasalla joka jäsen väristen tuskallisesta nääntymyksestä ja\njok'ainoa koriseva hengenveto tuntui tarttuvan kirvelevään kurkkuun\nkuin rautakynsin. Ikäänkuin sekavan unen lävitse eroitti hän\nseuraavia ääniä:\n\n-- Kas niin, Arvi!\n\n-- Siinä on poika!\n\n-- Sinähän olet mies!\n\nYltäänsä verisenä ja surkean näköisenä kömpi Jussi vihdoin\nvaivaloisesti ylös lattialta; hänen toinen silmänsä oli ummessa,\nhuulet repaleina ja nenä turvonnut muodottomaksi möhkäleeksi.\nÄänettömänä meni hän patanurkkaan, otti pesuvatiin lämmintä vettä ja\nlähti ulos pesemään itseänsä, -- ja Arvi muisti ensimmäisen yönsä\ntäällä, jolloin oli samoin poistunut ulos. Hän tunsi yhä suurempaa\nkatumuksen sekaista katkeruutta.\n\nArvi kosketti vaistomaisesti kasvojaan ja huomasi tyydytyksellä,\nettei hänen kasvoihinsa ollut sattunut yhtään iskua -- korvaa vain\nkirveli ja ikenistä vuoti vähän verta. Mutta hänen ruumiinsa oli\naivankuin rusentunut, se värisi kuin vilutaudissa, pieninkin liike\ntuotti tuimaa tuskaa ja hiki vuoti yhä virtana.\n\nHän istui yhä säkkikasalla kuin huumaantuneena ja kuuli taas\njoitakin ylistyssanoja ikäänkuin jonkun koneen huminan seasta. Hän\nalkoi tuntea yhä suurempaa katkeruutta ja inhoa: tietysti he yhtä\nmielellään olisivat katselleen, kun _hänet_ olisi hakattu veriseksi,\ntiedottomaksi, -- ellei olisi kyennyt puolustautumaan. Ja taas hän\nsääli Jussia.\n\nHän ei enää ajatellut, että Jussi oli syyttä hyökännyt hänen\nkimppuunsa, ei muistanut että tämä oli jo mies; hän näki vain että\ntämä oli saanut ankarasti selkäänsä -- toisten huviksi. Hän painoi\nkasvot käsiinsä ja suuret hikipisarat tipahtelivat hänen vapisevien\nsormiensa lomitse veriläiskäiselle lattialle.\n\nNäytelmän ihailijat olivat muuttuneet omituisen noloiksi ja\näänettömiksi; jotkut naurahtelivat väkinäisesti ja kääntyivät\nvähitellen työhönsä. Ja vieläkin kuuli Arvi epäselvästi muutamia\nhuomautuksia:\n\n-- Se poika on koko piru...\n\n-- Tavattoman nopeasti se iski!\n\n-- Se osaa lyödä!\n\n-- Osaa se...\n\n-- Ei olisi pitänyt sentään, -- alkoi joku vakavasti. Jussin naama on\nniin kamalan näköinen, että äijä huomaa sen heti aamulla... Nostaa\nmetelin.\n\n-- Ooh -- jättäkää se minun huolekseni, -- sanoi värkmestari\nnaurahtaen. -- Kyllä minä sen asian selitän.\n\n-- Hyvä on! -- sanoi äskeinen ääni. Ja sällit alkoivat laulaa:\n\n    \"Vi äro herrar och gesäller,\n    som vandrar världen rundt omkring.\n    Ingen fan kan oss befalla,\n    knappt den som kronan har.\"\n\n[Me oomme herroja kisälleitä, me käymme ympäri maailmaa. Kukaan piru\nei komenna meitä, tuskin kruunupäisetkään.]\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nTuosta tappelusta oli Arville odottamaton, suorastaan uskomaton\nseuraus: hänestä tuli kaikkien suosikki!\n\nHeti aamulla joutui Arvi ihan ymmälle kohdatessaan mestarin;\nhän odotti ankaraa moitesaarnaa ja näkikin mestarin myhäillen\ntarkastelevan häntä ohimennessään! Palvelustytöt hymyilivät aamiaisen\naikana, sällitkin muuttuivat ystävällisiksi; eräskin kertoi toisena\npäivänä tuttavalleen tuon tapauksen ja kehuskeli, miten reilu sälli\nsiitä pojasta tulee. Vieläpä värkmestarikin oli siitä lähtien kuin\ntoinen.\n\nMuutaman päivän kuluttua tiedettiin koko talossa tuo suuri tapaus!\nKun Arvi käveli pihan poikki, heittivät nuoret palvelustytöt\nja puotimamsellit häneen ihailun ja kauhunsekaisia silmäyksiä,\n-- niinkuin kauniiseen, vaaralliseen petoon, joka on päästetty\neläintarhasta kokeeksi kuljeskelemaan ihmisten joukkoon! Kaiken\nmuun lisäksi näytti se kohottaneen hänen työtaitoansakin: hän\npääsi sällien kanssa \"ylöslyömään\" ja Jussi parka ajettiin armotta\nuudelleen uunipojaksi! Ja tämä suosio johtui vain siitä, että hän oli\nraa'asti ja taitavasti tapellut, peitonnut säälittä vastustajaansa!\n\nTämä vaikutti voimakkaasti Arvin herkkään luonteeseen: _raaka voima_\ntuottaa siis tuollaisia _etuja_. Kun hän muutenkin oli päättänyt\nkostaa kärsimänsä vääryydet, päätti hän peruuttamattomasti kehittää\nitsensä niin voimakkaaksi ja taitavaksi, ettei kukaan uskalla loukata\nhäntä, että hän kaikkialla pystyy pitämään puoliaan, vastaamaan\nmiestä missä tahansa.\n\nSen päämäärän saavuttamiseksi alkoi Arvi heti työskennellä kaikella\ntarmollaan.\n\nSamaan liikkeeseen oli hiljattain tullut työhön nuori,\npääkaupungissa opinkäynyt sälli, joka oli innokas voimailija. Arvi\nalkoi heti harjoitella hänen kanssaan painonnostoa ja erilaisia\nvoimistelutemppuja. Huomattuaan miten ihmeteltävän pian Arvi kehittyi\nvoimassa ja taitavuudessa, kysyi sälli eräänä päivänä, tahtoisiko\nArvi harjoitella ranskalaista painia, joka oli levinnyt pääkaupunkiin\nulkomaalaisten ammattipainijain kautta. Arvi myöntyi ilomielin, ja\nsiitä lähtien kävivät he joka päivä harjoittelemassa tallin vinnillä\nheinien päällä. Ensin oli opettaja liian ylivoimainen, mutta muutaman\nviikon harjoitusten jälkeen alkoi Arvi menestyksellä puolustautua,\nsillä opettaja oli verrattain pienikokoinen.\n\nNämä harjoitukset vaikuttivat yhä edullisemmin Arvin ruumiilliseen\nkehitykseen: hänen kokonsa ja voimansa lisääntyi ihmeteltävän\nnopeasti, samalla kuin lihakset vahvistuivat ja kehittyivät\npäivä päivältä. Se johtui suurimmaksi osaksi muuttuneesta\nravintojärjestyksestä, mutta tuollaiset ponnistukset ja liikunto\nedistivät ruuansulatusta niin, että hän ei menettänyt ruokahaluaan\nniinkuin toiset. Sielullisestikin se oli hänelle eduksi: hän ei\nmuistanut niin paljon jumalakysymystä eikä muita onnettomuuksia.\n\nMuuten oli elämä siellä niin outoa ja luonnonvastaista, ettei Arvi\nvoinut siitä pitää. Välistä tuntui ikäänkuin kaikki olisi ollut\nikävää unta, josta ei voi herätä, tai olisi loppumaton yö peittänyt\nkoko maailman. Hän luuli vähitellen tottuvansa tuohon elämään, mutta\nsensijaan alkoi se tuntua yhä uuvuttavammalta ja hänen täytyi valvoa\nyhä enemmän. Jo illalla alkoi rasittava yö kuumassa, ummehtuneessa\nverstaassa, jatkuen yhtämittaa seuraavaan aamupäivään. Sitten\nnukkumaan usein vain 4-5 tunniksi -- eikä milloinkaan vaihtelua.\n\nArvi oli alussa itsekseen ihmetellyt, miksi sällit aina olivat niin\nsynkän näköisiä; ei koskaan kuulunut iloista naurua, -- sekin oli\naina omituisen katkeraa tai sitten pilkallista. Mutta nyt kun hän\njoutui valvomaan miltei yhtä paljon kuin sällitkin, oli hän alkanut\nymmärtää: _he olivat aina väsyneitä, unisia_.\n\nArvi oli kuvitellut, että elämä on täällä jotenkin parempaa,\nvaloisampaa: luetaan hyviä kirjoja, käydään lauluseuroissa ja muissa\nsellaisissa. Ja täällä ei kukaan lukenut, ei kuulunut mihinkään\nyhdistykseen, kukaan ei puhunut tärkeistä kysymyksistä.\n\nNyt hän alkoi vähitellen käsittää, että heillä ei ollut\nmahdollisuutta sellaiseen. He olivat aina työn päättyessä liian\nväsyneitä voidakseen ajatella mitään muuta kuin nukkumista. Ja\nsitten taas unisina vuoteelta työtön -- työstä väsyneinä vuoteeseen.\nKuvitellessaan miten sellainen elämä jatkuu vuodesta toiseen,\ntunsi hän hämärästi, että _se_ oli syynä sällien juopotteluunkin.\nHän muisteli heidän puheitaan ja laulujaan ja ymmärsi, että he\nsiten koettivat unhoittaa elämänsä surkeuden ja toivottomuuten.\nMiltei jokaisena lauantaina lähetettiin renki ostamaan viinaa\ntai konjakkia, ja illalla alkoi juonti. Mitä pitemmälle juhlaa\njatkui, sitä sekavammaksi ja äänekkäämmäksi kiihtyi puheensorina.\nSiinä kuuli kaskuja: leikillisiä, surullisia ja ruokottomia;\nsiinä kerrottiin kärsimyksistä, seikkailuista, puhuttiin totta ja\nvalhetta, laulettiin, naurettiin, -- joskus itkettiinkin. Kerran\nsyntyi tappelukin. Tuollainen helvetillinen konsertti kiihtyi yhä\nhurjemmaksi sitä mukaa kuin aamu läheni, ja yhä sakeneva savupilvi\npeitti juhlijat sisäänsä salaperäisen, harmaan sumun lailla. Arvi\nkoetti nukkua ylisängyssään, mutta silloin kajahti taas kirous,\nhihkaisu tai naurunpuuska, ja kellertävästä harmaudesta häämöitti\nhäilyviä haamuja -- ikäänkuin kadotettujen sielut jossakin helvetin\nhuuruisessa onkalossa. Kerran hän hypähti ylös kauhusta kirkaisten ja\niski päänsä kattoon, mikä herätti rajun naurunpuuskan. Vasta aamulla\nhän voi vähän nukkua, -- ja niin pakotti Arvin päätä sunnuntaisin\nyhtä ankarasti kuin sällienkin.\n\nNäinä surullisina öinä kasvoi Arvin terveeseen mieleen syvä inho ja\nvastenmielisyys väkijuomiin ja tuollaiseen elämään. Siellä oli monta\nsälliä, joista hän piti hyvin paljon, jotka muussa suhteessa olivat\nkerrassa miehekkäitä ja järkeviä miehiä. Nähdessään sellaistenkin\njoutuneen juomahimon orjiksi, päätti hän, ettei koskaan rupea juomaan.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKerran sattui taas tapaus, joka koski kiusallisesti Arviin mutta\nsamalla johti hänen tiedonhalunsa uudelle suunnalle ja antoi sille\nvoimakkaan alkusysäyksen.\n\nKun hän vei eräänä päivänä leivoksia puotikamariin, lajittelivat\npuotitytöt parhaillaan leipiä. Nuorempi noin viisitoista-vuotias\ntyttö, joka oli monta kertaa osoittanut suurta mielenkiintoa Arvia\nkohtaan katsoi häntä nytkin pitkään ja omituisesti; sitten nyhjäisi\nhän vanhempaa toveriaan hihasta ja sanoi hiljaa ruotsiksi:\n\n-- Tuo Arvid on kerrassaan kaunis poika...\n\n-- Älä vain rakastu häneen! -- varoitti toinen leikillisesti nauraen.\n-- Katsopa vaan, miten tuliset silmät hänellä on...\n\nNuorempi punastui ja naurahti hämmentyneenä.\n\nArvi seisoi ensin kuin puusta pudonneena. Mutta hän oli kuullut\nnimensä kuiskattavan ja huomasi katseistakin että nauru koski häntä;\nhänen katseensa leimahti veri karkasi kasvoihin, eikä hän saanut\nsanaa suustaan. Kun tyttö yhä nauroi, kuohahti hänessä kiihkeä\nkatkeruus, mutta hän hillitsi itsensä ja kysyi hiljaa, läpitunkevasta:\n\n-- Minkätähden te minua nauratte?\n\nSilloin purskahti vanhempikin nauruun ja nuorempi juoksi hämillään\npuotiin.\n\nArvi hyökkäsi ulos ja hänen katkeruutensa kiihtyi kuohuvaksi\nkiukuksi. Hän ei mennyt heti verstaaseenkaan, vaan poikkesi\npuuliiteriin ja alkoi vimmoissaan pilkkoa puita. Kun hän hetken\nkuluttua hengästyneenä taukosi, tuntui aivankuin se olisi hieman\nhelpoittanut...\n\n-- Mokomakin letukka! Irvistelee tietysti sentähden, että minä\nolen maalta! Ehkä olivat saaneet tietää senkin, että isä oli\nvankeudessa... Oo -- kyllä hän sen muistaa. Ja tuollaista kieltä\nsitten soperretaan -- ettei hän ymmärtäisi...\n\nAhaa! Hänen aivoissaan välähti uusi, omituinen ajatus: hän opettelee\ntuon kielen! Silloin eivät ainakaan hänen tietämättään irvistele.\nKoska hän oli koulussa paras, niin kyllä hän sen oppii -- siinä kuin\ntuollainen tytönkietanakin...\n\nHänen vihansa vaimeni heti, ja sitä seurasi kuumeinen toimintahalu.\nHänen _täytyy_ oppia ruotsia -- ja oikein pian.\n\nKoska parhaillaan leikattiin korppuja eikä hänellä ollut kovaa\nkiirettä, meni hän suoraa päätä värkmestarin luokse ja pyysi päästä\nhiukan ulos.\n\n-- Mitä sinä ulkona teet? -- kysyi tämä.\n\n-- Minun pitäisi mennä puotiin ... sellaiseen, josta saisi ostaa\nerään kirjan...\n\n-- Vai kirjan! No, mene vain. Tässä onkin kirjakauppa aivan lähellä\n-- hiukan vasemmalle...\n\nArvi otti pois esiliinansa, puki takin ylleen ja lähti ulos. Eikä\nkauaksi tarvinnut mennäkään, ennenkuin hän näki suuren näyteakkunan,\njoka oli täynnä kirjoja.\n\nHän astui sisään ja kysyi hiukan epäröiden:\n\n-- Saisiko teiltä ostaa sellaisen kirjan, jonka avulla oppisi\npuhumaan ruotsia?\n\nKirjakauppias toi hänen eteensä monta kirjaa, mutta Arvi oli yhtä\nymmällä; hän ei tietänyt mikä niistä olisi paras ja lopulta hän\ntiedusteli asiaa.\n\n-- Opettaako sinua kukaan? Miten aiot opiskella? -- kysyi\nkirjakauppias.\n\nArvi rohkaisi mielensä ja kertoi, että hän oli maalta tullut oppiin\nja nyt tahtoi opetella ruotsia.\n\n-- No, ota tämä Alkeiskirja, -- neuvoi kauppias ystävällisesti. -- Se\non siihen tarkoitukseen paras. Ja pyydä, että joku sälleistä neuvoo\nsinua hiukan.\n\n-- Mitä se maksaa? -- kysyi Arvi.\n\n-- Kaksi markkaa.\n\nArvin rinnassa hytkähti ilkeästi, ja sitten sanoi hän hiljaa:\n\n-- Sitten täytynee jättää... Minulla ei ole niin paljon rahaa...\n\n-- No, minkäverran sinulla olisi?\n\n-- Ei ole kuin markka neljäkymmentä penniä, -- vastasi Arvi\nalakuloisesti.\n\n-- Minä annan sen sillä hinnalla sinulle.\n\n-- Onko se totta?\n\nArvi oli vähällä hypähtää ilosta, kun kauppias hymyillen toisti\nlupauksensa ja alkoi kääriä kirjaa pakettiin. Sydämellisesti kiittäen\nkirjakauppiasta juoksi hän takaisin.\n\nJo ensimmäisenä väliaikana istahti hän säkkikasalle ja alkoi tutkia\nkirjaansa.\n\nSilloin Kajander tuli hänen viereensä ja alkoi kysellä miksi hän tuon\nkirjan oli ostanut. Arvin vastaukset miellyttivät häntä niin, että\nhän huudahti innostuneena:\n\n-- Niin poikaseni! Niin sitä pitää! Ja nyt alan minä opettaa sinua.\nSitten kun olet oppinut ruotsia, saat ruveta lueskelemaan! Kas\n_tieto_ se on, joka vie eteenpäin.\n\nArvi oli aivan suunniltaan ilosta, ja hän alkoi niin kiihkeällä\ninnolla lukea Kajanderin johdolla tuota Alkeiskirjaa, että se tarttui\nopettajaankin. Hän alkoi yhä enemmän pitää oppilaastaan, ylistäen\nkaikille tämän tavatonta muistia ja oppimiskykyä. Väliajoilla he\nkeskustelivat ruotsiksi, ja Kajander opetti häntä ääntämään oikein --\neikä hänen kertaakaan tarvinnut toistamiseen neuvoa samaa sanaa.\n\nMuutaman viikon kuluttua osasi Arvi koko kirjan ulkoa;\nruotsinkielistä puhetta hän ymmärsi nyt verrattain hyvin ja osasipa\nitsekin puhua tavallisia asioita.\n\nKieliopiskelusta huolimatta ei hän yhtenäkään päivänä unohtanut\nvoimisteluharjoituksia.\n\nMutta jumala-kysymys unohtui...\n\nEdelläkerrotun kohtauksen jälkeen ei Arvi ollut kertaakaan\ntervehtinyt nuorta puotityttöä, ei edes katsahtanut häneen\nvastaantullessa.\n\nMutta eräänä päivänä, kun he tulivat pihalla vastakkain, seisahtui\ntyttö ja kuiskasi arasti:\n\n-- En minä silloin nauranut teitä...\n\nHänen nuoret kasvonsa karahtivat tulipunaisiksi, hän kohotti\nrukoilevan katseensa, ja tuo värisevä sana \"teitä\" vaikutti\nkummallisesti Arviin -- kukaan ei ollut häntä noin puhutellut. Ja\nmuutenkin oli tyttö niin tavattoman kaunis ja herttainen, seisoessaan\nsiinä punastuneena ja hämmentyneenä, että kaikki viha ja kauna katosi\nArvin mielestä. Lämmin aalto tuntui läikähtävän hänen rinnassaan, ja\nhuomaamattaan hän tarttui äkkiä tytön käteen, sammaltaen iloisesti:\n\n-- Ei se mitään ... minä itse olin tyhmä...\n\n-- Ei, ei! -- vastusti tyttö innokkaasti. -- Kyllä siinä oli minunkin\nsyytäni! Mutta älkää enää olko vihainen...\n\nTytön silmissä kuvastui niin vilpitön pyyntö ja muutakin, jota hän\nei vielä ymmärtänyt, että se saattoi hänet aivan suunniltaan. Hän\ntarttui uudelleen tytön pikku käteen, puristi sitä voimakkaasti ja\nsanoi posket hehkuen:\n\n-- En koskaan!\n\n-- Miten te olette hyvä! -- kuiskasi tyttö ja puristi vastaan\nvapisevilla sormillaan. Sitten katosi hän juoksujalkaa puotikamariin\nja Arvi jäi seisomaan keskelle pihaa, ja vasta nyt hän huomasi\nverstaan ikkunassa sällien nauravia kasvoja.\n\nKun Arvi astui sisään, rähähti äänekäs nauru, ja leikilliset\nhuudahdukset syöksähtivät vastaan kuin paarmaparvi:\n\n-- Onneksi olkoon!\n\n-- Kas Arvia, kun on jo sussun ottanut...\n\n-- Nuorena on vitsa väännettävä!\n\n-- Pian minun poikani kaikki tekee! -- kehasi Kajanderkin.\n\n-- Miksi et suudellut myöskin? -- kysyi hänen painitoverinsa.\n\n-- Niin, kyllä näkyi, ettei kieltoa olisi tullut. Muulloin olisi Arvi\nsuuttunut, mutta nyt hän ei voinut; hän oli niin iloisella tuulella\n-- eikä hän oikein tietänyt miksi. Hän hymyili vain vastaamatta\nmitään ja meni työhönsä.\n\nMutta siitä päivästä lähtien pitivät sällit puotityttö Mariaa Arvin\n\"morsiamena\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän jälkeenpäin huomautti Kajander, ettei Arvin enää kannattanut\nyhtämittaa jatkaa kieliopintoja, vaan saisi hän ruveta lueskelemaan.\nJa kun Arvi kertoi, että oli koulussa historiasta pitänyt eniten,\nhankki Kajander jostakin lainaksi useita historiallisia teoksia erään\nruotsinkielisenkin. Ja nyt alkoi lukeminen!\n\nTyön päätyttyä ei Kajander antanut hänen lukea riviäkään, vaikka Arvi\npuoliväkisin tahtoi lyhyestä makuuajasta huolimatta niin tehdä. Mutta\nkaikki väliajat hän luki -- ellei voimistellut.\n\nNe kaksi, lukeminen ja ruumiinharjoitukset, näyttivät olevan hänen\nelämänsä intohimot. Hän ei enää tehnyt työtäkään sillä harrastuksella\nkuin ennen. Yhä nopeammaksi hän kyllä kehittyi siinäkin, mutta\nhän kiirehti senkin tähden, että pääsisi pikemmin lukemaan tai\nvoimistelemaan!\n\nVain silloin kun äidiltä tuli kirje, unohti hän kaikki muut. Ja viime\naikoina oli hän useasti tuntenut itsensä selittämättömän iloiseksi,\nkun Maria tuli häntä vastaan. Hän hymyili ja katsoi niin omituisesti\n-- ikäänkuin olisi tahtonut rukoilla Arvilta jotakin.\n\nMutta Arvi ei sitä sen tarkemmin ajatellut -- eikä ymmärtänyt.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nOli lauantai-ilta.\n\nTyö oli päättynyt ja Arvi istui kamarissa lukien suurella\nmielenkiinnolla Nuijasodan historiaa. Sällit palasivat myös\nvähitellen illalliselta.\n\nKun kaikki olivat saapuneet, nosti värkmestari mahtavan\nkonjakkipullon pöydälle ja aukaisi sen juhlallisen äänettömyyden\nvallitessa. Sitten hän täytti tärkeän näköisenä lasit, ja kaikki\nsällit kokoontuivat pöydän ympärille.\n\nPaitsi Jalkanen! Tämä oli omituinen, hiljainen sälli, jolla oli\nlaihat, harmahtavan kalpeat kasvot. Hän soimasi aina toisten\njuopottelua ja vihasi naisia, jonka tähden hänestä usein laskettiin\npilaa. Sen lisäksi kuului hän Nuorten Miesten Kristilliseen\nYhdistykseen, eikä koskaan väsynyt uhkaamasta kadotuksella ja Jumalan\nrangaistuksella suruttomia tovereitaan.\n\nJuhla alkoi.\n\nAlussa olivat miehet verrattain hiljaisia. Mutta alkoholin\nvaikuttaessa kirkastuivat väsyneet katseet; kuului naurua,\nja vilkas puheensorina ei tauonnut hetkeksikään. Sällit\nkertoivat seikkailuistaan ja muistoistaan, ja varsinkin\nulkomaanmatka-kertomukset olivat haluttua tavaraa. Silloin\nJalkanenkin välillä nosti nenänsä kirjasta ja heitti moittivan\nkatseen sorisevaa miesjoukkoon.\n\nJuhla oli jatkunut jo toista tuntia, päihtymys alkoi jo ilmetä\nmiesten kasvoilla, mutta mitään melua tai epämiellyttäviä puheita\nei kuulunut. Mutta kun yhä kallisteltiin laseja, näytti Jalkanenkin\nmenettävän malttinsa; hän liikahteli levottomasti, ryiskeli ja\nvihdoin voimatta vaieta sulki, kirjansa ja huudahti paheksuen:\n\n-- Mutta minkätähden te nyt taas juotte tuollalailla? Sinäkin Harju!\nHuomenna taas sairastat koko päivän!\n\nPuhuteltu, pieni, laiha mies, joka ei paljon puhunut selvänä\nollessaan, tuijotti Jalkasta hetken ja vastasi halveksivasti:\n\n-- Sinä et sitä ymmärrä! Mutta teille, toverit, minä voin sanoa, että\nhänellä tavallaan on oikein. Ei meidän pitäisi juoda.\n\nKaikki muistivat, että Harju toisinaan humalassa ollessaan saattoi\nolla suorastaan säkenöivän pilkallinen, ja odottaen jotain hauskaa\nhuusivat he nauraen:\n\n-- Hyvä, Harju!\n\n-- Tietysti sinä et tahdo juoda!\n\n-- Jalkasen kylvö on langennut möyheään maahan!\n\n-- Ehkä perustamme raittiusseuran...\n\n-- No niin -- kas niin pojat! Mitäs minun pitikään sanoa? -- alkoi\nHarju hiljaisuutta vaatien. Hän löi kädellään otsaansa ja omituinen\njännitys kuvastui hänen terävillä, juopuneilla kasvoillaan, kun hän\ntaas jatkoi:\n\n-- Niin pojat, se mitä nyt sanon, on hieman omituista -- ja te\nvoisitte luulla, että minä olen juovuksissa... Mutta minä en ole --\nen jumalavita!\n\n-- Ethän sinä ole!\n\n-- Ethän sinä ole koskaan ollut!\n\n-- Etkä tule kai olemaankaan...\n\nNämä sutkaukset synnyttivät uuden naurunpuuskan. Harju nauroi ensin\nmukana; mutta sitten hän muuttui vakavaksi, kohotti kättään ja sanoi\nharvakseen, juhlallisesti:\n\n-- Pojat! Älkää naurako Harjulle tällä kerralla. Se on totta, mitä\nhän sanoo! Ja hän sanoo: _älkää juoko niin paljon_.\n\nUusi naurunpurskaus räjähti pienessä, tupakansavun täyttämässä\nhuoneessa. Mutta nyt ei Harju enää nauranutkaan; hänen katseensa\nsiirtyi surunvoittoisena miehestä toiseen, ja sitten hän lausui\nhiljaa, hitaasti:\n\n-- Niin, minä tiesin, että te nauratte, kun minä kiellän teitä\njuomasta, \"Juoppo-Harju\" -- minä, joka olen aina juonut ja tulen aina\njuomaan.\n\n-- Niin, myönnäthän veliseni, että se haiskahtaa hieman entisen papin\nsaarnalle: älkää tehkö kuten minä teen, vaan niinkuin _käsken_! --\nhuomautti värkmestari leikillisesti. Ja toinen lisäsi:\n\n-- Mutta sinusta olisi tullut hyvä pappi!\n\n-- Siinä virassa sinä olisit lihonnutkin vähän enemmän.\n\nJa Kajander sutkautti vielä:\n\n-- Onhan kai helpompaa muovata sielu joksikin taivaalliseksi\npiparkakuksi, kuin vääntää suurta ranskanpullataikinaa.\n\nTaas naurettiin.\n\n-- Niin, se on totta, mitä te sanotte, -- myönsi Harju synkästi. --\nMutta veljet, oletteko koskaan ajatelleet, _miksi minä juon_?\n\nKaikki olivat luulleet, että Harjun omituiset sanat sittenkin olivat\nesipuhetta johonkin hienoon kaskuun; mutta nyt he huomasivat hänen\nolevan tosissaan ja vaikenivat heti.\n\n-- Silloin kun minä tulin oppiin, oli toisenlaiset ajat, -- kertoi\nHarju entistä hiljaisemmalla äänellä. -- Ei silloin päässyt edes\nmiehen kirjoihin, ellei juonut! No niin, silloin minäkin sen konstin\nopin. Ja vähitellen on sitten tullut sellaiseksi, ettei voi ilman\nolla. Jospa tietäisitte, miten monta kertaa olen koettanut, päättänyt\netten juo -- ja kuitenkin juon...\n\n-- Et ole pyytänyt apua ylhäältä! -- keskeytti Jalkanen.\n\nSällit naurahtivat katkerasti ja pilkallisesti, ja Harju jatkoi\nniinkuin ei olisi muka lainkaan kuullut keskeytystä:\n\n-- Ja tiedättekö, miksi en voi laata?\n\n-- Emme, emme! -- huusivat kaikki vilkkaasti; he aavistivat, että\njuttu nyt kääntyisi uuteen suuntaan.\n\n-- Minä juon maailman pahaintekojen tähden, -- lausui Harju hitaalla\nja juhlallisella äänellä.\n\n-- Miten niin?\n\n-- Selitä...\n\n-- Ensiksikin siitä surusta, että piru on ihmisten pikimustien\nsyntien rangaistukseksi lähettänyt tuollaisia vitsauksia kuin tuolla\nnurkassa näette. Kyllä vanhaan aikaan kelpasi, kun se lähetti sotia,\nnälkävuosia, maanjäristyksiä ja ruttotauteja! Ne kiusasivat aikansa,\nne antoivat sentään rauhassa ryypätäkin, mutta tämä ei tapakaan, vaan\nkiduttaa joka hetki, iankaikkisesta iankaikkiseen. Niin pojat! Eikö\nsiinä ole syytä juoda, kun piru tuon mestarstykkinsä on lähettänyt\njuuri _meidän_ kimppuumme? Vanhaan aikaan ei sekään olisi kehdannut\ntehdä reiluille sälleille noin hävytöntä konnantyötä...\n\nEivät itse sanat, mutta koko hänen olemuksensa muuttui niin\nvastustamattoman hullunkuriseksi, että toiset oikein vääntelehtivät\nnaurusta. Jalkanen kivahti vihaisesti:\n\n-- Häpeä hiukan! Kyllä minä jumalanluoma olen paremmin kuin Harju.\n\n-- Minä näytän, että sinä olet nyt erehtynyt, -- huomautti Harju. --\nMutta sano ensin, vieläkö uskot, että Raamattu on kokonaan Jumalan\nomaa sanaa?\n\n-- Se on Hänen pyhää sanaansa, johon yksin luotan, enkä pety koskaan!\n-- lausui Jalkanen kohottaen katseensa hurskaasti kattoon; mutta\nlisäsi epäluuloisesti: -- Mutta mitä se tähän kuuluu?\n\n-- Kyllä se kuuluu! Siinähän Jumala itse kertoo luoneensa jo meidän\nesivaarimme Aatamin sellaiseksi, ettei tämä tullut toimeen ilman\nnaista, ja miten hän itse leipoi tälle naisen ja käski rakastaa ja\nlisääntyä, ja mitä pyhempi Jumalan mies, sitä villimpi se on ollut\nnaisten perään.\n\n-- Valehtelet! -- keskeytti Jalkanen loukkaantuneena.\n\n-- Sinä syytät siis Jumalaa valheesta, -- iski Harju nopeasti. --\nHän itse kertoo raamatussa miten esimerkiksi Salomolla ja Taavetilla\noli sadottain vaimoja. Miten Taavettikin murhautti uskollisen\nsotapäällikkönsä Urian ja ryösti tämän ainoan vaimon. Ja kun nämäkin\nolivat Jumalan omia kirjureita, jotka kirjoittivat Raamattua hänen\nsanelunsa mukaan, niin pitäisi hullunkin huomata, että _kaikki_\nJumalan luomat miehet pitävät naisista.\n\n-- No, se on ihan pettämätön merkki! -- vakuutti värkmestari ja muut\nmyöntelivät nauraen.\n\nHarju kohotti kätensä, rykäisi, ja hetken vaiettuaan hän lausui\njuhlallisesti:\n\n-- Koska me nyt olemme yksimielisiä, niin ottakaamme tämän asian\nvahvistukseksi ja mielemme virkistykseksi ryypyt.\n\nEhdotus hyväksyttiin ja toimeenpantiin suurella riemulla. Sitten\nHarju pyyhki suutaan ja kääntyi uudelleen Jalkasen puoleen:\n\n-- Siinä kuulet nyt, Jalkanen, mitä Jumalan sana todistaa! Mutta minä\nen tahdo tuomita ketään umpimähkään. Sentähden lupaan heti tunnustaa\nsinut jumalanluomaksi, jos sinä meidän edessämme Luteruksen postillan\nkautta juhlallisesti vannot ja vakuutat, että kaikesta sydämestäsi\nrakastat \"_Mäki-Maijaa_\"...\n\n-- Hyi! Saastainen! -- sähähti Jalkanen syljeskellen ympärilleen,\nniinkuin tuo nimi jo olisi saastuttanut hänen suunsa, ja hänen\näkäinen vastalauseensa hukkui hurjaan naurunrähäkkään. Sen vaiettua\nlausui Harju teennäisen moittivasti ja surullisesti:\n\n-- Kuinka sinä sentään _saatoit_ sylkäistä? Sillä sinä _tuomitsit\nitse itsesi_. Sinä sylkäisit Jumalan suurimmalle käskylle: \"Täyttäkää\nmaa j.n.e.\" Sylkäisit Mäki-Maijaa, jonka Jumala on luonut miehille\navuksi ja joka on uskollisesti koettanut täyttää kutsumuksensa...\n\nJalkanen heristi nyrkkiään, mutta kun hänen äänensä nytkin häipyi\nnauruun, käänsi hän naurajille äkäisesti selkänsä ja syventyi taas\npostillaansa.\n\n-- Ehkä nyt viimeinkin saamme olla rauhassa? -- sanoi eräs nauraen.\n\n-- Mutta lakkaa nyt vihdoinkin luulottelemasta, että olisit\njumalanluoma, niinkuin muut miehet! -- päätti lopuksi Harju.\n\nLasit täytettiin ja miehet vahvistivat taas itseänsä väkevillä\nnaukuilla. Äskeinen välinäytös unohtui kokonaan ja jonkun\najan kuluttua kiertyi mieliala uudelleen tuollaiseen, hieman\nsurunvoittoiseen vireeseen.\n\nNousuhumalan reipas humahdus oli jo jättänyt heidät, ja ruumiillinen\nväsymyskin lisäsi tuota painostavaa tunnetta. Siksi täytyi pullosta\ntaaskin ammentaa uutta voimaa ja virkistystä.\n\nMieliala ei vain tahtonut nousta, ja vihdoin Kajander, joka ei\npitkään aikaan ollut sanonut mitään, alkoi puhua matalalla äänellä:\n\n-- Jos elämä olisi hiukan toisenlaista, niin ehkä sitä ei tulisi\njuotua näin paljon. Mutta kun ei pääse edes iltasin ihmisten sakkiin,\nkun viikon häärää tällä tavalla, niin enää ei jaksa mennä mihinkään.\nJa niin täytyy edes jollain tavalla koettaa virkistää itseään, kun\nkaikki harmittaa, kun...\n\nHäneltä näytti loppuvan sanat, mutta hetken kuluttua hän lisäsi\nsynkästi:\n\n-- No niin! Me olemme kuin naudat navetassa!\n\n-- Nyt sinä puhuit totta, veli! -- kuohahti Harju hypäten\nseisaalleen. -- Vielä naudatkin pääsevät keväällä ahtaasta\nhinkalostaan ulos auringonpaisteisille niityille, mutta me olemme\naina pimeässä verstaassa kelmeinä kuin rikkaruohot roskalaatikon\nalla, jonne ei koskaan aurinko paista, ei valaise eikä lämmitä... Ja\nkun sen tietää, niin täytyy juoda, jotta voisi _unohtaa_ -- unohtaa\nsen, että kaikki on roskaa.\n\n-- Niin se on, -- myönsi joku hiljaa. Kaikki tuijottivat äänettöminä\nlaseihinsa. Harju istahti jälleen ja nojaten päätään käsiinsä puhui\nhiljaa ja synkästi:\n\n-- Niinkuin minullakin, kun oli vaimo ja lapsi, pieni, pieni\ntyttönen... Ja hekin taisivat kuolla tavallaan puutteeseen, kun olin\ntyöttömänä -- toisella puolella maata. En edes saanut tietää, että he\nolivat sairastuneet ... ennenkuin kaikki oli myöhäistä. Mitäs _minun_\nsitten enää väliä on... Juon, kunnes kuolen ja kuopataan jonnekin.\nEhkä sitten on hyvä, kun ei tarvitse ajatella eikä muistella mitään...\n\nHänen äänensä alkoi vavista, hän painoi kasvot käsiinsä, ja hänen\nhartiansa vavahtivat muutaman kerran, mutta huokaustakaan ei\nkuulunut...\n\n-- Kas niin, vanha veikko! -- virkkoi Kajander lohduttavasti ja\nlöi häntä olkapäälle. -- Älä sure enää vanhoja -- ne eivät tule\ntakaisin... Täytyy koettaa unhoittaa ne kokonaan -- ja sentähden on\nparas ottaa naukku!\n\nSe otettiin yksimielisesti, mutta Harju näytti vieläkin synkältä.\nAivankuin häntä lohduttaakseen, kehoitti värkmestari reippaasti:\n\n-- Laulappas jotain! -- Eikös se ole sakin päätös, että Harju laulaa?\n\nÄkkiä hyppäsi Harju ylös ja huudahti teeskennellyn iloisesti:\n\n-- Älkää te pojat minusta välittäkö! Ja parasta on antaa hevosen\nsurra -- sillä on paljon suurempi pää kuin minulla. No, mitä minä\nlaulaisin?\n\n-- Mitä tahansa!\n\n-- Päätä itse!\n\nHarju otti vielä yhden kulauksen, nousi hiukan epävarmoin jaloin\nseisomaan ja alkoi laulaa erästä surullista laulua vielä kauniilla,\ntuntehikkaalla äänellään.\n\n    \"Enkä mä sure minun köyhyyttäni,\n    Huh-hah, huh-hah, köyhyyttäni.\n    Ja sydäntäni ei pistä pilkka.\n    Niin kauan kun mulla on viuluni vaan,\n    Huh-hah, huh-hah, viuluni vaan\n    Ja leilissä viinan tilkka.\"\n\nTämä oli laulun viimeinen värssy, ja sanojen reippaasta uhmasta\nhuolimatta värähti laulajan äänessä niin raskas alakuloisuus ja\ntoivottomuus, että monen silmät kostuivat. He tunsivat, että tuo\nlyhyt laulu sisälsi heidän onnettoman toverinsa kadotetun elämän\nlohduttomaan loppuun asti.\n\nKukaan ei puhunut mitään, -- ei muistettu edes ottaa ryyppyä.\nKajander oli alkanut ajatuksissaan viheltää tuota samaa säveltä ja\ntoiset tuijottivat synkkinä ja äänettöminä eteensä; Harju näytti\nkuuntelevan kuin tuskan jäykistämänä, ja äskeisen laulun sävel\nvärisi niin kumman hiljaisena ja surullisena -- niinkuin Harjun\npikku tyttönen olisi jossain kaukana itkenyt isänsä särkynyttä\nelämää. Ehkäpä monet aavistivat, että heidänkin loppuelämänsä\nsaattaa tulla samanlaiseksi kuin Harjun ja monen muun vanhan\nleipurinsällin. Olivathan he nähneet noita harmaapäisiä ikuisia\n\"kiinalaisia\" [työtön leipurinsälli], jotka eivät enää pääse työhön,\nkoska nuorempia on yllinkyllin. Heillä ei ole kotia, ei perhettä, ei\nmitään turvaa; kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen, sateessa,\ntuiskussa ja kiljuvassa pakkasessa täytyy heidän yhä heikentyvin\nvoimin raahustaa paikasta toiseen, saamatta koskaan levätä -- he\novat todellisia Jerusalemin suutareita, vaikkei kukaan heistä\nvälitä. Niinkuin nälkäiset, uupuneet muuttolinnut ilmestyvät he\nsäännöllisesti väliaikojen jälkeen jonakin yönä verstaaseen; saavat\nkyllikseen \"kiproota\" [voista ja munista valmistettu paistos],\nlepäävät yön entisten oppilaittensa vuoteessa ja saatuaan jonkun\npennin \"reisurahaa\" lähtevät... Jolleivät palaa, silloin tiedetään,\nettä heidän matkansa on päättynyt... Aivan äskettäin oli eräs heistä\nlöydetty istumassa hangella tienvieressä -- kuoliaaksi paleltuneena.\n\nMutta yhtäkkiä eräs hypähti seisaalleen ja huudahti koomillisen\ntärkeänä:\n\n-- Rakkaat veljet! Älkäämme suruttomuudessa unohtako kristityn\ntärkeintä velvollisuutta -- ryyppäämistä. Älkäämme olko niinkuin\ntyhmät neitseet, vaan kaatakaamme ahkerasti öljyä lamppuihimme.\n\n-- Oikein! Ilman sitä ei jaksa elää!\n\nKuului juopunutta, väkinäistä naurua, ja kun ryypyt oli onnellisesti\ntyhjennetty, kaatoi Harju samalla toisenkin, niinkuin ei voisi muuten\nolla. Sitten hän sanoi hiljaa ja synkästi:\n\n-- Kyllä se niinkin on, mutta koettakaa sittenkin, pojat, lakata\n-- niinkauan kun vielä voitte. Se ei ole hauskaa, kun elämä tulee\nsellaiseksi helvetiksi, ettei enää voi olla juomatta.\n\nKukaan ei vastannut, he tuijottivat vain tylsästi harmaata\nsavupilveä, joka yhä sakeampana täytti kamarin. Sen seasta\neroittuivat miehet epämääräisinä -- ja toisella puolella istuva\nJalkanen häämöitti vain harmaana haamuna. Joku sylkäisi vihaisesti,\nja sitten kuului yksinäinen raskas huokaus.\n\nNähdessään miehet noin masentuneina, tunsi Jalkanen hämärää iloa,\nikäänkuin itse Jumala olisi rangaissut näille hänen kärsimänsä\npilkan. Hän oli varma, että nyt oli otollinen hetki nöyryyttää heidän\nsydämensä kokonaan ja samalla tarjota sanan lohdutusta. Hän rykäisi\näänekkäästi, ja hänen laihoilla kasvoillaan kuvastui hurskas innostus\nja ankaruus:\n\n-- Mutta etkö huomaa, Harju, että juuri juominen on tehnyt elämäsi\nsellaiseksi. Ja jos olisit pyytänyt Jumalalta apua, olisit voinut\nolla juomattakin. Hän auttaa.\n\nMonet hätkähtivät, se koski heihin liian tuskallisesti, se oli liian\njulmaa. Harjua katsellessa muistui mieleen vanha hevosparka, jonka\nlaiha, köyristynyt selkä paukahtaa lyödessä, mutta jota yhä isketään.\nHänen laihoilla kasvoillaan kuvastui jännittynyt tuska, miltei\nrukous. Kajanderin silmissä välähti ensin viha, mutta sitten hän\nsanoi katkerasti ja halveksivasti:\n\n-- Etkö sinä _voisi_ antaa meidän olla rauhassa? Lue sinä vain\npostillaasi, jos kerran luulet sen itseäsi auttavan.\n\n-- Minun ei tarvitse luulla, minä _tiedän sen_! -- lausui Jalkanen\nhurskaasti. -- \"Mitä ikinä te anotte isältä minun nimeeni, sen\nhän antaa teille!\" Ja ettekö huomaa miten ihmeellisesti Jumala on\nvarjellut minuakin väkijuomain kirouksesta, ja Hän varjelee vastakin!\n\n-- Oletko aivan varma siitä? -- kysyi Harju kokonaan muuttuneella\näänellä. Hänen kiusatuille kasvoilleen oli tullut häijy ilme --\ntuntui aivankuin olisi naurava piru pilkistänyt hänen silmistään.\n\n-- Olen! Minun suuhuni ei koskaan tule kirottu myrkkyneste -- sen\nmakukin jo kauhistuttaa minua!\n\nHarju iski silmää tovereilleen ja sanoi ärsyttävällä äänellä:\n\n-- Mutta jos kuitenkin...?\n\n-- Ei koskaan! -- kiivastui Jalkanen. -- Jos minun suuhuni tulee\npisarakin tuota paholaisen lientä, niin minut saa tuomita vaikka\niankaikkiseen kadotukseen!\n\n-- Kuules nyt, Jalkanen! Älä huoli kerskata noin ankarasti, -- ylpeys\nkäy lankeemuksen edellä! Voitko sinä _vannoa_, että siinä tapauksessa\nmenet kadotukseen?\n\n-- Vannon!\n\n-- Sinä lupaat siis itse vapaaehtoisesti mennä helvettiin, jos sinun\nsuuhusi tulee tippakin konjakkia?\n\n-- Mitä sitä jankuttaa tarvitsee? -- sähähti Jalkanen. -- Minähän\nolen sen sanonut!\n\n-- Jaha, jaha -- hyvä on, -- venytteli Harju hitaasti ja hymyili\nsalaperäisesti, silmiään vilkuttaen. -- Mitähän jos illan ratoksi\nlähetettäisiin yksi sakista helvettiäkin katsomaan?\n\nNyt ymmärsivät kaikki; kuului tavaton naurunrähäkkä ja hyvä-huutoja.\nHe pitivät Jalkasta muutenkin tekopyhänä, ja hänen äskeisen\nkäytöksensä vuoksi tunsivat kaikki katkeruutta häntä kohtaan.\n\nSen lisäksi olivat he päihtymyksen vuoksi antautuneet harvinaisen\nhentomielisyyden valtaan hänen läsnäollessaan, joten he tunsivat\nvielä kiihkeämmän tarpeen päästää raakuutensa valloilleen. Hämärä\nkunniantunto esti heitä pieksämästä sellaista, joka ei ryhtynyt\nvastarintaan, mutta tuolla tavalla voitaisiin häntä parhaiten\nrangaista!\n\n-- No niin! Tuokaa siis tisu minulle -- tuolta pullon suulta. Se on\nvähän kova, mutta ei tisulapsikaan ole mikään pehmeä palleroinen!\n\nHarjun sanat hukkuivat hurjaan naurunpuuskaan. Saatuaan \"tratin\"\nhelisti hän sitä hiljaisuuden merkiksi ja alkoi vakavasti ja\njuhlallisesti:\n\n-- Kun sinä olet aina vakuuttanut, että me joudumme helvettiin ja kun\nsinä aiot jo etukäteen sinne lähteä, niin ehkä sinä hyväntahtoisesti\ntilaat nyt _itse_ meille mahdollisimman hyvät paikat. Minä ottaisin\nmielelläni lämmittäjän toimen, ja tätä värkmestaria voisit suosittaa\nmestaripaistajan virkaan. Sano, että jos se mies pääsisi heidän\nensiluokkaisten tulikiviuuniensa ääreen, niin hän paistaisi\npaksuimmatkin syntipukit läpikypsiksi ja korean ruuniksi, koska\ntäkäläisissäkin uuneissa junttapullatkin tahtovat usein paistua\nliikaa ... Valtava naurunpuuska keskeytti hänen puheensa. Värkmestari\nhuusi jotain, mutta yhtyi myös nauruun. Jalkanen vain katseli\nympärilleen kuin takaa-ajettu jänis, ja hänen harmaat huulensa\nvapisivat. Hän ei voinut sanoa sanaakaan.\n\n-- Älä pelkää ... emme me sinua sellaiseen kuumuuteen lähetä kuivin\nsuin, niinkuin rikas mies lähetettiin! Saat...\n\nSilloin Jalkanen aikoi hyökätä ulos. Mutta miehet ottivat nauraen\nhänet kiinni ja laskivat varovasti selälleen sänkyyn.\n\n-- Kuinka paljon nyt haaskataan hyvää juomaa? -- kysyi Harju.\n\nJalkanen koetti päästä ylös, mutta toiset pitivät käsistä ja jaloista\nkiinni ja huutelivat ilkkuen:\n\n-- Rauhoitu, heti saat!\n\n-- Ei enempää kuin yksi ryyppy!\n\n-- Ei enempää haaskata! Sekin on jo liikaa...\n\n-- Saakoon ryypyllisen, koska matka lienee pitkä.\n\n-- Kuulkaas nyt, kaverit! -- uikutti Jalkanen surkeasti. -- Älkää\ntehkö sitä, se on synti! Odottakaa ... odottakaa...\n\n-- Ei kai se synti siitä vähene, jos sen tekee vähän aikaisemmin tahi\nmyöhemmin. Ja kun olet väittänyt meillä olevan sitä ennestäänkin\nkoko kuormallisen, niin tuskinpa yksi pikkusynti siinä enää paljon\ntuntuu...\n\nNyt ponnisti Jalkanen kaikki voimansa ja karjui kiukusta ja pelosta\nvapisevalla äänellä:\n\n-- Kuules Harju! Jumala rankaisee vielä tämän! Jumala muistaa sinut...\n\n-- Mutta sinähän sanoit hänen hyljänneen minut kokonaan paatuneena,\n-- keskeytti Harju ilkkuen. -- Tokkopa hän viitsii turhaan vaivautua\npiiskaamaan tällaista vuohipukkia. Mutta jos hän sinun puolestasi sen\ntekee, niin kyllä minä sen sitten kärsin!\n\n-- Sinä joudut tästä helvettiin! -- ähkyi Jalkanen surkeasti.\n\n-- Eipä kun _sinä_! -- matki kiusaaja. -- Sinähän olet\nvapaaehtoisesti luvannut mennä sinne. Ja nyt olet heti valmis\nlähtemään, kun vain ensin otat tästä vahvistavan kulauksen.\n\nTaas naurunrähähdys ja sen yli kuului Jalkasen kirkuva, kähisevä ääni:\n\n-- Voi teitänne te puplikaanit, pakanat! Minä, odottakaa ...\nantakaa...\n\nJa Harju keskeytti iloisella äänellä:\n\n-- Heti, heti paikalla! Ja niin hyvää saatkin, ettei sellaista\npakanoilla ole! Ja puplikaanit ovat hyväsydämisiä, koska antavat\nfariseuksen oppilaalle konjakkia... Kas tästä saat!\n\nToinen puri lujasti hampaansa yhteen, mutta Harju keksi heti keinon,\nkysyi vain ivallisesti:\n\n-- No, mitäs nyt sanot?\n\n-- Herra anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä... Silloin Harju\npisti \"tratin\" hänen suuhunsa, kaatoi siihen konjakkia, sanoen:\n\n-- Kyllä me sentään tiedämme yhtä ja toista -- vieläpä senkin, että\njos sylet tipankin pois, niin saat toisen lasillisen lisää!\n\n-- Hyvä, hyvä!\n\n-- Se on päätetty!\n\nTämä uhkaus vaikutti. Surkeasti ähkyen ja möristen nieleskeli hän\nvähissä erin ryyppynsä.\n\n-- Miltäs maistuu? -- kysyi joku, ja kaikki purskahtivat nauruun.\n\nTuo raaka menettely koski Arviin niin, että hän oli muuttunut aivan\nkalpeaksi ja vapisi kuin ankaraa vilua tuntien. Vaikka hän äsken oli\ntuntenut melkein vihaa Jalkasta kohtaan, niin se oli sentään liian\nkamalaa, että koko joukko teki _yhdelle_ tuollaista väkivaltaa.\nVihdoin hän hypähti alas sängystä, juoksi miesten luokse ja huudahti\nkauhusta katkonaisella äänellä:\n\n-- Älkää tehkö tuollaista! Älkää enää... Lakatkaa! Päästäkää!\n\n-- Mitä? Tahtookos pojukin tissiä? -- kysyi Harju ivallisesti. Ja\ntoiset nauroivat.\n\nArvi ei voinut vaieta, vaan ojensi vapisevat kätensä rukoillen:\n\n-- Voi, älkää, älkää! Se on väärin. Älkää...\n\n-- Sinä tarvitset todellakin! -- ärähti Harju, ja toiset lisäsivät\nuhaten:\n\n-- Kyllä sinäkin saat!\n\n-- Saat heti, kun olemme tämän vauvan imettäneet!\n\n-- Ole nyt vaiti! -- komensi Kajander, ja Arvi ymmärsi, että on paras\ntotella.\n\nJalkanen oli vihdoin juonut annoksensa loppuun ja nousi istualleen,\npärskyen ja voihkien voimattomasta vihasta ja inhosta ja huitoi\nympärilleen niin surkean hullunkurisena, että miehet nauroivat\nkatketakseen ja sutkailivat:\n\n-- Maistuiko hyvälle?\n\n-- Oletko juonut itsesi humalaan!\n\n-- Mitä sinä olet tehnyt?\n\n-- Pian se vaikuttikin!\n\n-- Nyt olet siis valmis helvetin polttopuu! -- julisti Harju. -- Sinä\nitse olet _vannonut_ sinne meneväsi, ja ellet mene, viedään sinut\nkuitenkin sinne väärästä valasta.\n\nKun nauru oli vaiennut, kääntyi eräs nuori sälli, joka juuri oli\notettu aputyöhön, Arvia kohden ja huomautti ilkimielisesti:\n\n-- Ai niin! -- tämä nuorimies tahtoi myöskin... Annetaan hänelle\nsamanlainen kulaus!\n\nKuului hyväksyvä naurunröhähdys, ja puhuja tarttui innostuneena\nrattiin, ojentaen sen Harjulle. Ja muutamat nousivat taas seisaalleen.\n\nArvin silmissä miltei pimeni, ja tietämättä mitä teki sieppasi hän\npöydältä Kajanderin tuppipuukon ja hypähti kärppänä ylisänkyyn. Ja\nkun nuori sälli läheni sänkyä, ilmestyi hän kasvot kuolemankalpeina,\nvääntyneinä yläsängyn pimennosta niinkuin hätyytetty ilves luolansa\nsuulle ja sähähti raivoisasti:\n\n-- Älkää tulko!\n\n-- Mitä sinä sanoit, poika? -- ärjäisi ehdotuksentekijä. Ja Arvi oli\närsyttävällä menettelyllään saanut useimmat suuttumaan:\n\n-- Jumalauta! _Nyt_ me annamme sinulle konjakkia!\n\n-- Se on varma se!\n\n-- Muuten olisi saanut olla... Ja lasi täytettiin.\n\nArvista tuntui, että kaikki on lopussa, että hänen täytyy nyt kuolla,\nmutta hän ei elävänä alistu tuohon häpeään. Hän tunsi kymmenkertaista\nvoimaa ja valppautta, ja kun sälli aikoi ylisänkyyn, kohosi puukkoa\nkouristava käsi koneellisen nopeana kuin iskevän käärmeen pää, ja\nhammasta purren sähisi hän hiljaa, oudolla äänellä:\n\n-- Minä _tapan_ sen, joka minun suuhuni kaataa. Nuori yllyttäjä\nhypähti kauhistuen taaksepäin, ja kaikki pysähtyivät; nuo vanhat\ntappelijat tunsivat vaistomaisesti, että tuo käsi oli koholla\nkuolettavaa iskua varten, ja sitä olisi paras välttää. Mutta tässä\noli niin ennen kuulumaton pyhyyden loukkaus heitä vastaan, että\njuopuneet, ärsyyntyneet miehet suuttuivat ihan suunniltaan. Meteli\nkiihtyi korviasärkeväksi, ja siitä kuului uhkaavia huutoja:\n\n-- Mitä perkelettä!\n\n-- Mitä sinä uskallat sanoa?\n\n-- Sinäkö uhkaat -- nulkki?\n\n-- Kyllä minä näytän!\n\n-- Kyllä sinä nyt kylvet...\n\nMuutamat lähenivät jo ylisänkyä, jossa Arvi yhä odotti äänettömänä ja\nuhkaavana kuin luolaansa puolustava peto.\n\nMutta viime hetkellä syöksähti Kajander eteen ja sanoi lujasti:\n\n-- Ei toverit! Ei viitsitä. Mitäs me mokomasta nulikasta...\n\n-- Ei! Hän uhkasi! Minä näytän...\n\n-- Minä kaadan hänen suuhunsa tämän konjakin, vaikka piru tulisi\nestämään!\n\n-- Oikein!\n\n-- Mutta minä sanon, että häneen ei kosketa, niinkauan kuin minä olen\npystyssä! -- huudahti Kajander yhtäkkiä kalveten. -- Mahdollisesti\nminä annan hänelle korville noista uhkauksista, ja annankin -- mutta\nkonjakkia _ei_ hänen suuhunsa kaadeta! Ja ottakaa huomioon, ettei hän\nole mikään Jalkanen -- ottakaa se huomioon.\n\nJos Kajander sillä hetkellä olisi käskenyt Arvin hypätä mereen, juoda\ntuon konjakin, tehdä mitä tahansa -- niin Arvi olisi ilolla täyttänyt\nhänen käskynsä. Hän tunsi sillä hetkellä pitävänsä Kajanderista\nenemmän kuin kenestäkään ihmisestä paitsi äidistä. Kuului matalaa\nmurinaa ja vihaisia ääniä:\n\n-- Nulkki -- rupeaa tuossa uhkailemaan!\n\n-- Mokomakin vangin sikiö...\n\n-- Kuules sinä, pidä pienempää suuta, -- keskeytti Kajander\nvaroittaen ja lisäsi reippaasti:\n\n-- Hei pojat! Mitä me tekisimme, jotta meistä mainittaisi?\n\n-- Minä tiedän, -- sanoi värkmestari. -- Jonkun pitäisi lähteä\ntyttöjä hakemaan...\n\n-- Hurraa! Hyvä, hyvä!\n\nHyvä-huutojen tauottua lisäsi Kajander vakavasti:\n\n-- Se on oikeastaan välttämätöntäkin Jalkasen tähden. Sillä miten hän\nmuuten todistaisi olevansa jumalanluomia...\n\n-- Niin, sitten nähdään kykeneekö hän täyttämään Jumalan tärkeimmän\nkäskyn...\n\nNaurun ja karkeiden sutkausten seasta kuului Jalkasen sekava\nvastalause:\n\n-- Hyi, hyi! Te jumalanpilkkaajat -- ruokottomat... Luuletteko minun\n-- te ryvette synnissä...\n\nPuhe häipyi taas hurjiin huutoihin ja naurunrähäkkään. Senjälkeen\nhuomautti värkmestari:\n\n-- Kyllä Jalkasella nyt on parhaat onnistumisen mahdollisuudet, kun\nhän on ottanut rohkaisua.\n\n-- Mutta minulla on uusi ehdotus! -- huusi Harju. -- Kuten tunnettua,\nei Jalkanen ole vielä lähtenyt uuteen kortteeriinsa, koska hän\npitänee sitä liian lämpimänä. Ja nyt minä olen keksinyt keinon, jolla\nme ehkä voimme vielä pelastaa hänet!\n\n-- Miten, miten? -- kyselivät toiset.\n\n-- Nähkääs, me koettaisimme järjestää asian niin, ettei hänen\ntarvitsisi mennä helvettiin, jos hän heti menee hakemaan tänne\n\"Mäki-Maijan\" ja \"Ryssän-Miinan\" -- ja sitten syleilee ja suutelee\nnäitä molempia meidän nähtemme.\n\nTaas naurettiin ja otettiin asian päälle mahtavat kulaukset.\n\nKauan kuunteli Arvi vielä miesten meteliä, joka kiihtyi yhä\näänekkäämmäksi, -- mutta lopulta häntä alkoi nukuttaa. Monesti hän\nhätkähtäen heräsi hurjiin hihkaisuihin, nauruun ja jyskeeseen.\nViimeisen kerran hän havahtui kimeään kiljaisuun ja tajusi hämärästi,\nettä joku oksensi niin, että lattia läiskyi -- ja sitä säesti\nkiukkuinen kirous ja pitkäveteinen, hohottava nauru.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nAamulla Arvi heräsi kahden naisääneen kirkunaan: toinen oli matala ja\nkäheä kuin miehen, toinen taas viilsi ilmaa kimeänä ja terävänä kuin\nveitsi. Hän aukaisi silmänsä ja näki, miten yksi sälleistä koetti\ntyynnyttää naisia, mutta oli vähällä saada korvilleen.\n\nArvi muisti taas koko yön -- kaikkine tapauksineen. Kajander nukkui\nsängyssä suu selällään, joku kuorsasi raskaasti, joku valitti.\nKaikkialla näkyi paperossinpätkiä, oksennusta, lasipaloja, ja ilma\noli vieläkin savunsekaista, tukahuttavaa.\n\nHän kohotti päätään, ja heti alkoi aivoja pakottaa ja repiä, niin\nettä silmissä musteni.\n\nNaiset, joiden kasvot olivat pöhöttyneet ja tukka pörröllä, pukivat\nparhaillaan päällysvaatteita ylleen vieläkin horjahdellen ja\nkiroillen. Arvin valtasi voittamaton inho, hän kääntyi seinään päin,\npainoi korvansa tyynyyn ja päätti uhallakin nukkua uudestaan.\n\nLopulta hän tunsikin rauhoittuvansa kuullessaan naisten poistuvan, ja\nhän alkoi hiljalleen vajota alaspäin -- johonkin mustaan ja pehmeään\nhiljaisuuteen.\n\nArvi kuuli unensa lävitse jotain omituista ääntä; hän ei tietänyt\noliko se vierasta vaiko tuttua -- se oli pitkäveteistä, hiljaista\nuikutusta. Hän koetti olla kuuntelematta, mutta se kuului\nsittenkin, ja siinä oli jotain hämärää, joka koski hänen sydämeensä\nselittämättömän tuskallisesti.\n\nArvi ei voinut nukkua, mutta hän ei voinut oikein herätäkään, hän\noli niin väsynyt. Mutta sitten oli hän kuulevinaan valittavan\nvoivotuksen, joka tuntui kummallisen tutulta; se tunkeutui hänen\nsydämeensä epämääräisenä ahdistuksena, aavistuksena -- että on\ntapahtunut jotain. Ja taas kuului haikeana, toivottomana:\n\n-- Voi -- voi -- voi...\n\nArvi aukaisi silmänsä ja näki huuruisen, aavemaisen pään -- vain\nlumisen, aavemaisen pään. Lumi ja huurre oli alkanut sulaa ja vesi\nvalui kuolonkalpeita kasvoja myöten.\n\n-- Mitä, mitä...? Oliko se äiti?\n\nUlkonaisesti olivat ne äidin kasvot, mutta ei, ei... Nuo kasvot\nolivat kuin jähmettyneet, silmät niin suuret ja kauheat -- ne\ntuijottivat liikkumattomina kuin vahanuken silmät. Lopulta Arvi\nvaivoin änkytti:\n\n-- Äiti -- mitä äiti?\n\n-- Isä on kuollut, -- kuuli hän kummallisen oudon äänen sanovan. Se\nei voinut olla äidin ääni, tuo koleankäheä, ontto ääni...\n\nArvi ei ymmärtänyt. Hän luuli vain näkevänsä kamalaa unta, ja häntä\nihmetytti, miksei voi herätä.\n\nHän hieroi silmiään -- pää pysyi vain näkyvissä. Hän kohoutui vihdoin\nkätensä varaan, katsoi alas...\n\nKajander makasi yhä vastapäätä olevassa alisängyssä suu avoinna;\nparista sängystä kuului vahvaa kuorsausta ja lattialla oli\nsamanlaista kuin äskenkin. Ja äiti seisoi yhä hänen vuoteensa\nvieressä. Hän _oli_ hereillä!\n\nMutta miksei äiti itkenyt? Mitä oli tapahtunut? Kunpa hän olisi\nitkenyt vaikka miten, kiemurrellut maassa -- mutta hänen kasvonsa\nolivat aivan kuin kuolleen kasvot. Arvi alkoi vavista ja kysyi\nuudelleen hiljaa, sopertaen:\n\n-- Mitä äiti? Mitä te sanoitte? Mikä teidän on, äiti...?\n\n-- Isä on kuollut, -- kuului taas tuo kauhea, jähmettynyt ääni. --\nKuollut vankilassa...\n\nArvista tuntui ikäänkuin jääkylmä rauta olisi työnnetty hänen\nrintaansa; se tunkeutui yhä syvemmälle, syvemmälle. Sen hyytävä\nkylmyys tukahuttaa hänet, hän ei voi sanoa mitään. Hän näkee äidin\nkumartuvan häntä kohden, ja siniset huulet kuiskaavat kankeasti ja\nsalaperäisesti:\n\n-- Jumalaa ei ole...\n\nSitten hänen kasvonsa vaalenivat vielä kelmeämmiksi, hän peräytyi,\nhorjui -- ja sitten Arvi kuuli epäselvästi omituisen, hervottoman\nkolahduksen...\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nKeskiyö.\n\nKaupunki nukkuu.\n\nYksinäinen lyhdynsammuttaja vain kulkee lumivallien reunustamaa\nkatua ja sammuttaa pitkällä kepillään joka toisen kaasulyhdyn. Hänen\naskeltensa narske hiljenee, häipyy hämärtyvälle kadulle, ja taas on\nhiljaista.\n\nSilloin kuuluu jostain kaukaa yksinäisen juopuneen käheä, tolkuton\nhihkaisu, ja samalta suunnalta erottaa lähenevää kulkusen kilinää\n-- mutta sekin painuu toisaalle ja hukkuu vähitellen yön hämärään.\nSitten kajahtaa toisaalta yksinäisen koiran kumea, pitkäveteinen\nulvonta, vaikenee välillä kuin vastausta odottaen, mutta vastausta ei\ntule, ja tuo väräjävä ääni toistuu yhä haikeampana, surullisempana,\nniinkuin se sisältäisi pimeiden, elottomien lumierämaiden loputtoman\nyksinäisyyden ja ikävän. Ja sitten sekin vaikenee, ja viimeiseksi\nkatoaa sen kaiku kuin värisevä nyyhkytys mustaan etäisyyteen.\n\nEi ääntä -- ei tuulenhenkäystä. Koko ääretön avaruus tuntuu\nlepäävän, ja sen teräksensinisessä, pyörryttävässä korkeudessa\nkimaltelevat tuhannet tähdet synnyttävät kalpean hämärän, joka\nhimmeään kaasuvaloon ja hiljaisuuteen sulautuneena tuntuu peittävän\nkoko kaupungin lumisten kattojen alla lepäävine ihmisineen kuin\nsalaperäiseen unen ja unhoituksen huntuun.\n\nVain silloin tällöin kajahtaa hiljaisuudessa vanhan tornikellon kumea\nääni; se kiitää yli lumipeitteisten kattojen ja häviää värisevänä\nkaikuna kauas pimeyteen, joka mahtavan, mustan muurin lailla ympäröi\nkaupunkia.\n\nJa taas tuntuu ikäänkuin äänettömyys ja hämäryys peittäisi\nsuojelevana huntuna nukkuvan kaupungin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta leipuriverstaassa ei tiedetä levosta eikä rauhasta -- siellä\non samallaista kuin muinakin öinä. Vesipata puuskuttaa puhisten\nvalkoista höyryä torvestaan, ja kalpeakasvoiset, uupuneet miehet\n\"lyövät ylös\" mielettömällä kiireellä erilaisia leipiä. Ja ikäänkuin\nlieventääkseen edes mielikuvituksessaan elämänsä kohtalon ankaruutta,\nkajahuttavat he höyryisessä ilmassa uhmasanaisen laulunsa:\n\n    \"Vi äro herrar och gesäller,\n    som vandrar världen rundt omkring.\n    Ingen fan kan oss befalla\n    knappt den som kronan har.\"\n\nArvi seisoo \"trookin\" vieressä ja työskentelee yhtä nopeasti ja\nkoneellisesti kuin toisetkin, mutta hän ei ota osaa lauluun -- hän\nei edes kuule sitä, ei muista pitkiin aikoihin missä on. Hänen\nkätensä, hänen koko ruumiinsa toimii kuin käyntiinpantu kone, hän\ntekee tehtävänsä moitteettomasti. Kun pelti on täynnä, vie hän sen\nkiireisesti orsille, tempaa toisen pellin kasasta ja jatkaa työtään\n-- mutta hänen sielunsa on muualla. Se harhailee jossain kauheassa,\npimeässä, josta ei pääse pois -- ikäänkuin ihminen, joka Napamaiden\ntalviyönä on eksynyt äärettömälle, pimeälle lumiaavikolle. Hän\npelästyi monta kertaa tuota kummallista \"kaksoiselämäänsä\", pelkäsi\njärkensä sekaantuvan ja koetti jännittää kaiken huomiokykynsä\nseuratakseen sällien keskustelua y.m. Hän onnistuikin siinä\ntoisinaan, mutta sitten hän taas huomaamattaan eksyi entisyyden\npimeille poluille muistamatta päätöstään. Hän kyllä kuuli sällien\nlaulua, peltien kalahduksia, mutta se oli kuuluvinaan kuin jostakin\nkaukaa -- jonkun hämäryyden lävitse. Vasta kun sattuu jotain\nerikoisempaa: kolahdus, naurunpurskahdus tai outo sana, havahtuu hän\nhätkähtäen tuosta omituisesta horrostilasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNytkin muisteli Arvi sitä kertaa, jolloin hän viimeisen kerran näki\näitiparan elävänä sairashuoneessa; hän oli näkevinään nuo tuskan\nvääristämät kalpeat kasvot tuijottavine, suurine silmineen, jotka\neivät enää nähneet mitään, tunteneet ketään -- ja hän tunsi saman\ntuskan viiltelevän sydäntään...\n\nSilloin sattui hänen korviinsa laulu, jonka hän oli jo aikaisemmin\nkuullut, mutta jonka sanat nyt koskivat kummallisella voimalla häneen:\n\n    \"Elämä katoo kuin unelma vaan,\n    Vuodet ne vierivät pois.\n    Aika kuin virtana pois kiiruhtaa\n    niinkuin ei ollutkaan ois.\"\n\nArvi katsahti koneellisesti ympärilleen, ja ennen tuntematon kaipaus\nja surumielisyys valtasi hänet. Hän muisti niin elävästi sen\nyön, jolloin hän ensi kerran kuuli tuon laulun, muisti silloisen\nahdistavan aavistuksensa. Kaikki oli ulkonaisesti samanlaista kuin\nsilloinkin, ja kuitenkin tuntui siitä vierineen vuosikymmeniä --\nkaikki oli muuttunut.\n\nSällit laulavat toistamiseen laulun, ja tuo outo suru ahdistaa\nArvin rintaa, kohoaa kurkkuun kuin tukahuttava pala. Sillä nyt hän\nymmärsi sen synkän toivottomuuden ja alakuloisuuden, joka tuon\nomituisen laulun sanoissa ja sävelessä kuvastui; hänen viimeinenkin\ntulevaisuuden toivonsa, koko elämänsä sisältö oli iäksi kadonnut\n\"kuin unelma vaan\".\n\nNiin -- silloin oli hän vielä toivonut, kuvitellut miten isä pääsee\ntaas vapaaksi, äitikin tulee vielä onnelliseksi, ja hän toimittaa\nheille huolettoman vanhuuden. Ja näin pian oli kaikki kadonnut --\neikä hän silloin voinut tietää mitään. Nyt hän ei enää koskaan\nvoi toivoakaan mitään onnea -- ja ikäänkuin hänen elämänonnensa\nhautauslauluna toistuivat laulun viime sanat:\n\n    \"niinkuin ei ollutkaan ois\".\n\nArvi tunsi tuon tukahuttavan ja karvaan kohoavan väkisin kurkkuunsa,\nja hänen silmänsä sumenivat niin, ettei hän osannut asettaa tippoja\nsuoraan riviin. Mutta silloin Kajander viittasi virhettä sormellaan,\nkatsahtaen Arvia omituisesti, ja hänen onnistui tukehuttaa\nliikutuksensa toisten huomaamatta.\n\nNyt vasta Arvi huomasi, että sällit taas lauloivat uutta laulua, ja\nhän päätti kohdistaa kaiken huomionsa siihen, karkoittaakseen omat\najatuksensa:\n\n    \"Minä olen yksinäinen täällä,\n    Niinkuin linnunpoika oksalla,\n    Joka suruissansa visertelee,\n    Kun emo hältä kadonnut on.\"\n\nEnempää ei Arvi kuullut -- se koski vielä tuskallisemmin kuin\näskeinen laulu. Hän muisti Harjun laulaneen tuonkin laulun eräänä\nlauantaiyönä, jolloin kaikki oli vielä toisin. Silloin se oli\nvain laulu, mutta nyt se tuntui tulevan valituksena hänen omasta\nhaavoitetusta sydämestään. Miksi he juuri nyt lauloivat tuota laulua.\n\nLaulu loppui, ja Harju alkoi kertoa jotain vanhaa juominkijuttua,\nmiten sällit olivat karkoittaneet mestarin keskellä yötä pois\nomasta talostaan, eikä pikku kaupungin kaksimiehinen \"esivalta\"\nuskaltanut edes näyttäytyä ennenkuin toisena päivänä, jolloin\nsällit olivat pahimmassa \"krapulassa\". Arvi koetti kuunnella,\nmutta naurunpurskausten välillä oli hän yhä uudestaan ja uudestaan\nkuulevinaan äskeisen laulun loppusäkeen:\n\n    \"kun emo häitä kadonnut on.\"\n\nJa lopulta Arvi ei kuule mitään, hän ei muista missä on. Hän\najattelee taas tuota samaa, jota satoja kertoja on ajatellut, hän\nmuistelee taas äitiraukan viimeisiä päiviä, hänen kamalaa kuolemaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun äiti tuona kauheana sunnuntai-aamuna vietiin tiedottomana\nsairaalaan, tuntui Arvista aivankuin hänetkin olisi isketty\ntiedottomaksi. Hän käveli reen vierellä kuin unissakävijä, kun äitiä\nvietiin, Hän ei voinut ajatella mitään, ei puhua, hän ei voinut\nedes itkeä, -- kaikki oli vain niin käsittämättömän kamalaa kuin\nloppumattomassa painajaisunessa.\n\nIsä kuollut -- kuollut...\n\nJa seuraavana päivänä sai hän sairashuoneessa tietää, että äitikin\nkuolee, tai ainakin menettää järkensä. Hän oli yhä tiedottomana\nankarassa aivokuumeessa -- hänen päänsä heilahteli hervottomasti ja\ntuskallisesti edestakaisin ja kelmeät kasvot olivat jäykistyneet\nliikkumattomaan, tuskalliseen vääristykseen. Silloin tällöin hän\naukaisi himmentyneet silmänsä katsahtaen tylsästi eteensä. Arvi\nasettui aivan hänen kohdalleen, ja hänen kurkustaan kuului kuin\nhukkuvan viimeinen avunhuuto:\n\n-- Äiti ... äiti! Ettekö te tunne minua...?\n\nMutta äiti ei näyttänyt kuulevan mitään, hän ei tuntenut enää Arvia,\nja tuo tylsä, jäykistynyt katse koski häneen niin sanomattoman\ntuskallisesti. Hän koetti yhä uudestaan, mutta äiti ei vastannut --\nja lopulta hän syöksyi ulos. Mutta hän ei voinut itkeä.\n\nKun sitten kolmannen päivän aamuna mestari tuli verstaaseen\nja ilmoitti, että äiti oli kuollut edellisenä iltana, ei hän\nsilloinkaan itkenyt. Ja vaikka hän oli jo valmistautunut siihen,\noli hänellä ollut omituinen, varma tunne siitä, että äiti vielä\ntulee tuntoihinsa, hän saa puhua äidin kanssa -- äiti ei voi kuolla\npuhumatta hänelle vielä...\n\nJa nyt äiti oli kuollut! Hän oli kuvitellut äidin hyvästijättöä\naivankuin suureksi lohdutukseksi -- että hänen täytyy saada äidin\nviime sanoista hellyyttä, johdatusta ja tukea koko elämänsä ajaksi.\nJa nyt hän on kuollut -- _kuollut_.\n\n-- Ei -- onko se mahdollista? -- kuiskasi Arvi itsekseen, ja kylmä\nhiki pursui hänen otsastaan. Hän ei koskaan saa kuulla äidin\nviime hetkistä. Jospa äiti olikin tajuissaan -- kuuli hänenkin\nkuiskauksensa, mutta ei voinut puhua mitään... Ei, ei!\n\nArvi oli seissyt keskellä lattiata kuin jähmettyneenä, mutta nyt hän\nyhtäkkiä lähti ulos verstaasta -- niinkuin hänen pitäisi kiirehtiä\nkorjaamaan vielä viime hetkellä jotain tuskallista erehdystä.\n\nHän ei voinut ajatella mitään selvästi ja yhtenäisesti; ajatukset\npyörivät aivoissa sekavana, kirjavana ryöppynä niinkuin syksyiset\nlehdet tuulispään kynsissä. Vain välillä hän huomasi pukeutuvansa\nkuumeisella kiireellä, ja kädet vapisivat niin ankarasti, ettei hän\ntahtonut saada paidannappia kiinni. Toisella kerralla hän havahtui\nsiihen, että koetti tunkea vasenta kenkää oikeaan jalkaan...\n\nArvi ei muistanut miten lähti kamarista, miten kulki läpi kaupungin.\nHän muisti vain hämärästi, että oli jossain kadunkulmassa jäädä\nhevosen jalkoihin, mutta ponnahti koneellisen nopeasti syrjään ajurin\nkarkeasti kirotessa. Ja yhtä himmeästi muisti hän soittaneensa\nsairaalan porttikelloa, ja sitten hän näki portinvartijan partaiset\nkasvot edessään.\n\nMutta sitten hän yhtäkkiä hätkähti kuullessaan avaimen ilkeän\nkirskauksen. Hän katsahti ympärilleen kuin unesta heräten: lumisia,\nliikkumattomia kuusia, harmaa, rapattu seinä ja suuri, musta\nrautaovi, josta eroittuu häikäisevän valkeana hoitajattaren solakka\nvartalo. Ja sitten musta ovi aukeni ontosti kumahtaen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvi havahtuu huomatessaan taikinapalojen loppuneen, vaikka pelti\non vasta puolillaan rinkilöitä. Mutta hän vei sen heti orsille\nnähdessään, että kaikki asettuivat istumaan -- ranskan taikina ei\nollut ihan valmiiksi noussut, ja nyt saatiin levätä kymmenkunta\nminuuttia.\n\nArvi istahti toisten joukkoon kuunnellakseen heidän puheitaan.\nMutta kukaan ei puhunutkaan mitään. Päät painuvat hervottomasti\nrinnalle, toiset nojautuvat taaksepäin, heidän silmänsä sulkeutuvat,\nsuu aukenee, ja kelmeissä kasvoissa kuvastuu vain ilmeetön, tylsä\nnääntymys.\n\nArvikin koettaa nukkua, mutta ei voi, hän muistaa taas saman, johon\näsken havahtui -- näkee taas sen viimeisen hirmuisen näyn, joka ei\nmene hänen silmistään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvi on taas näkevinään hoitajattaren valkeapukuisen vartalon\nsysimustan rautaoven reunustamana, se aukeaa ontosti kumahtaen, ja\nruumishuoneen hämäryydestä hulmahtaa hänen kasvoilleen haudankylmä,\nummehtunut ilma -- ikäänkuin itse kuoleman hyinen henkäys. Ja\nniinkuin silloinkin, tuntee Arvi oudon puistatuksen, ikäänkuin tuo\nsalaperäinen, tympeä kylmyys uhoaisi todella kuolemata, joka suurena\nja näkymättömänä täytti tuon hämärän huoneen... Hän puree hammastaan,\nastuu sisään -- ja sitten hän yhtäkkiä näkee äidin.\n\nSiinä kovalla, paljaalla laudalla makaa äitiparka kalmankalpeana,\näänettömänä. Hänen kätensä ovat suonenvedon tapaisesti nyrkitetyt,\nsilmät suletut -- ja nyt vihdoinkin näyttävät hänen kasvonsa\nrauhallisilta.\n\nKauan, kauan seisoo Arvi ja katsoo noita rakkaita piirteitä.\nHänen on kovin vaikea hengittää; tuo kamala kylmyys kouristaa ja\nahdistaa rintaa yhä kauheammin -- niinkuin hänen täytyisi vähitellen\ntukehtua... Päässä kohisee, muistot kiitävät kuumeisina, sekavina. Ja\nvihdoin hän syöksähtää äidin luokse, tarttuu hänen käsiinsä, painaa\nhuulensa äidin huulille...\n\nMutta äidin sormet ovat kivikovat, ja huulet, jotka häntä\nlukemattomia kertoja olivat suudelleet, tuntuivat jäätä\nkylmemmiltä... Hän peräytyy kauhistuen ja hänen rintaansa puristaa\nniin hirveä tuska, että hän tahtoisi heti kuolla päästäkseen sen\nkynsistä. Mutta ei kuolemakaan pelasta häntä siitä. Täytyy vain\nkärsiä niinkuin inkvisiittorien kidutuspenkissä.\n\nLopulta hän purskahtaa niin väkivaltaiseen itkuun, kuin pakahtuisi\nhänen sielunsa ja ruumiinsa. Aivan kuin mieletön suutelee hän äidin\njähmettyneitä huulia, taputtaa ja hyväilee hänen kelmeitä kasvojaan\n-- niinkuin tahtoisi sulattaa ne omalla lämmöllään, kuumilla\nkyyneleillään. Mutta turhaan ne tipahtelevat äidin kasvoille, ne\neivät värähdä, eivät enää lämpiä, ne ovat ijäksi jäykistyneet.\n_Äiti on kuollut_. Arvi alkaa tajuta tuon totuuden, itku taukoaa\nvähitellen ja eräänlainen jähmettyneisyys valtaa hänen olemuksensa.\nHän tuijottaa vain äidin kasvoja, käsittämättä ajan kulkua -- sekin\ntuntui kuin pysähtyneen. Hän alkaa ankarasti vavista ruumishuoneen\nhyytävässä kylmyydessä, mutta hän ei sitä huomaa -- hän ei voi lähteä.\n\n-- Jumala ... Jumala, -- kuuli Arvi oman tukehtuneen nyyhkytyksensä.\nMutta samassa hän muisti äidin viime sanat. Ja huoneen hämärässä\ntuntui hänestä, ikäänkuin nuo jäykät huulet olisivat liikahtaneet\nsamoin kuin tuona kauheana aamuna -- niinkuin ruumiskellarin kolkkoa\nhiljaisuutta olisi värähyttänyt sama särkynyt kuiskaus:\n\n-- Ei ole Jumalaa...\n\nLopulta Arvi käsitti, että se oli vain aistihairahdus, ja pelästyi\nsen selvyyttä: menettääkö hänkin järkensä...?\n\nArvia kauhistutti: mitä tuskia täytyikään äiti raukan kärsiä,\nennenkuin menetti järkensä? Vaikka hän nyt olisi missä tahansa, ei\nhäntä voida enää enempää kiduttaa...\n\n-- Tulkaa pois! -- kuului kuin jostakin kaukaa lempeä ääni.\n\nArvi oli jo pari kertaa kuullut tuon äänen, mutta ei voinut käsittää\n-- hän tuijotti edelleen äidin kasvoja. Ja ympärillä oli niin kumman\nhiljaista...\n\nSilloin tunsi hän pehmeän, vapisevan käden tarttuvan omaansa, ja sama\nnuori hoitajatar, joka oli lohduttanut häntä, kun hän äidin luona\nkävi, puhui taas hiljaa ja tuskallisesti:\n\n-- Tulkaa nyt... Te olette ollut täällä jo toista tuntia ...\npalellutte... Nähkääs ... sitä ei voi enää auttaa...\n\nArvi hätkähti, niinkuin olisi saanut uuden, entistä tuskallisemman\niskun; hän muisti yhtäkkiä _isän_, käsitti kaikki, _kaikki_... Hän ei\nollut _nähnyt_ siskoja eikä isää kuolleena, se oli ollut helpompaa,\nhämärämpää. Vasta nyt hän äkkiä käsitti Kuoleman koko kamalassa\nalastomuudessaan. Näin isäkin siis makasi jossakin jäykistyneenä.\nHän näki siis isän viimeisen kerran silloin, kun tämä nousi reessä\nvainolaistensa alta... Eikä Arvi koskaan saa nähdä häntä, ei hän edes\nkuullut hänen viime sanojaan. Kaikki ovat hänet jättäneet, ja nyt\näiti lepää tuossa jäätyneenä -- äiti on siis viimeinen. Arvi näkee\nhänet nyt _viimeisen kerran_, sitten hänellä ei ole enää ketään...\n\nArvista tuntui siltä, kuin olisi hänen rinnastaan revitty jotakin\nterävin, raatelevin kynsin. Ei, ei! Tämä on mahdotonta! Äidin täytyy\nvielä sanoa jotakin, _jotakin_... Kasvot vääristyneinä heittäytyi hän\nvieläkin ruumiin yli parahtaen kuin kuolettavasti haavoitettu:\n\n-- Äiti...\n\nHän tuijottaa henkeä pidättäen noita rakkaita piirteitä, kumartuu\nvielä lähemmäksi toistaen saman sanan -- ja sanoin kuvaamaton hätä,\nepätoivo ja rukous kuvastuu hänen käheässä, korisevassa äänessään.\nHän ei tiedä mitä tekee, kuumeisen sekavat ajatukset, hänen koko\ntahdonvoimansa muodostuu yhdeksi ainoaksi palavaksi rukoukseksi: että\näiti vielä kerran liikahtaisi sanoisi jotain, _katsahtaisi_ häneen\nvielä kerran -- yhden ainoan kerran...\n\nMutta ei -- äiti on niin hyytävän kylmä. Hän ei enää koskaan sano\nmitään, ei hymyile -- ei enää koskaan katsahda häneen lempeillä\nsilmillään...\n\nEi milloinkaan...\n\nArvi tuijottaa jäykästi äidin kuolleita kasvoja, ja hänen korvissaan\nsoi, jyskyy kumeasti -- aivankuin suunnattoman kellon, tuomiokellon\nääni:\n\n-- _Ei milloinkaan_!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPehmeät kädet vetivät häntä ovea kohden ja nuori hoitajatar puhui\njotain värisevällä äänellä. Arvi painoi itkien päänsä tämän lämmintä\nrintaa vastaan ja tunsi, miten vapisevat huulet suutelivat hänen\notsaansa, ja kuuli, miten hoitajatar purskahti itkuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Ylös lyömään!\n\nArvi hypähtää seisaalleen kuin makuulta yllätetty metsäneläin\nsilmäten pökertyneenä ympärilleen. Ja sitten kuuluu naurunpurskahdus\nsekä joitakin tylsiä sutkauksia:\n\n-- Pistikö neula sinua p----n?\n\n-- Uneksitko että istuit rautakusiaispesän päälle? -- Vikkelä poika\ntuo meidän Arvi.\n\nArvi ei vastaa mitään, vaan menee uuninnurkkaan ja kostuttaa\nkivistävää päätään. Ja haukotellen ja ojennellen nousevat väsyneet\nmiehet leposijoiltaan jatkamaan uudestaan uuvuttavaa työtään. Arvi\nkoettaa muistella oliko hän äsken valveilla vai nukuksissa -- mutta\nei saa selvää. Se hermostuttaa häntä yhä enemmän -- jospa hän lopulta\ntulee hulluksi... Hän tahtoisi puhua jollekin, mutta ei uskalla --\njospa se onkin hulluuden ensimmäinen merkki!\n\n-- Olisiko se todella mahdollista? -- kysyi hän itseltään värähtäen\noudosta epätietoisuudesta. -- Sallisiko jumala vielä senkin?\n\nSe lennätti hänen mieleensä nuo vanhat, kiduttavat kysymykset\nJumalasta, hänen suhteestaan maailman kauhistavaan kurjuuteen. Hän\najatteli taas äidinkin kärsimyksiä ja loppua ja hänen viime sanojaan.\n\nNe olivat syöpyneet kuin tulikirjaimin hänen mieleensä. Ja nyt taas\ntunsi hän olevansa varma siitä, ettei Jumalaa ole olemassa -- koska\n_äitikin_ oli niin sanonut.\n\nSe antoi hänelle varmuuden myöskin siitä, ettei mikään korkeampi\nsallimus vaikuttanut hänen kohtaloonsa, joten hänen täytyy omin\nvoimin varjella järkeänsä. Ettei taivaassa eikä maassa ole ketään,\njoka auttaisi häntä -- jollei hän itse kestä.\n\nTuo varmuus rauhoitti heti Arvin mieltä. Ja hän päätti, ettei enää\najattele noita asioita -- kun ei niitä kuitenkaan voi auttaa. Hän\npäätti _uhallakin_ karkoittaa ne mielestään.\n\nJa hänen onnistui todella poistaa nuo ajatukset mielestään koko\nloppuyön ajaksi, mikä antoi hänelle uutta luottamusta. Vaikkei hän\nenää toivonutkaan mitään onnea, tunsi hän kuitenkin saaneensa jotain\nturvaa -- aivankuin haaksirikkoinen, joka aavalla merellä on löytänyt\nkannattavan laudanpätkän uupuneen ruumiinsa alle...\n\n\n\n\n[XVIII.]\n\n\nArvi ei kyllä päässyt tuosta toivottomuuden ja tuskan verkosta\nniinkuin oli toivonut. Monesti hän vaipui samanlaiseen horrostilaan,\nmonesti näytti kaikki toivottomalta. Mutta hän ponnisti kaikki\nvoimansa, hän luotti itseensä, ja lopulta hän alkoi saavuttaa yhä\nsuurempaa varmuutta ja levollisuutta.\n\nSe johtui osaksi myös siitä, että se ajatus, joka silloin\nratkaisevana yönä hänessä oli kiteytynyt varmuudeksi, oli nyt\nmuuttunut lujaksi _vakaumukseksi: ei voinut olla sellaista_ jumalaa\njoka olisi koko _maailman kohtalon määrännyt_.\n\nMutta se herätti uusia kysymyksiä, jotka vaativat vastausta:\n\nKuka on luonut maailman, jollei Jumalaa ole? Kuka kaiken johtaa,\nmäärää? Kenen voimasta herää uusi elämä keväisin, ken sen sammuttaa,\nsitoo talveksi lumen ja jään kahleilla?\n\nHän ei osannut vastata -- hän tunsi olevansa vieläkin umpikujassa.\n\nMutta nämä kysymykset eivät enää masentaneet Arvia -- hän päätti\nottaa niistäkin vielä selvän.\n\nEräänä yönä, kun \"sokeritaikina\" oli kaikki \"lyöty ylös\", sattui taas\npieni lomahetki. Silloin Arvi rohkaisi mielensä, meni Kajanderin\nviereen istumaan ja alkoi arastellen puhua tuosta asiasta. Kajander\nnäytti ensin hiukan kummastuvan, mutta sitten hän innostui ja puhui\nArville jotain niin uutta ja merkillistä, ettei tämä heti voinut sitä\noikein käsittää.\n\nSeuraavana päivänä hän kävi kaupungilla ja toi Arville uuden kirjan,\njossa puhuttiin tuosta oudosta, mielenkiintoisesta kysymyksestä:\n_kehitysopista_.\n\nArvi alkoi lukea sitä kuumeisella kiihkolla. Kun hän oli sen lukenut,\nkyseli hän Kajanderilta aina, kun vain vähänkin sopi, niin että\nopettaja oli joskus tuskaantua. Mutta nähdessään Arvin innon hankki\nhän toisiakin kirjoja, joissa puhuttiin samasta asiasta. Kaikki\nArvi luki, ja niissä oli niin kummallisia, musertavan todennäköisiä\nasioita, että häntä miltei pyörrytti. Mitään kokonaista, yhtenäistä\nvakaumusta hän ei kuitenkaan saanut itselleen: se oli liian uutta ja\nsuurenmoista.\n\nMutta hän _tahtoi_ ymmärtää, saada selvyyttä, ja hän luki ja ajatteli\nyhä kiihkeämmin -- hän unohti voimistelunkin useina päivinä. Ja\nvaikkei hän vieläkään ymmärtänyt kaikkea, alkoi raamatun luomistaru\ntuntua yhä järjettömämmältä, kehitysoppi yhä selvemmällä.\n\nJa eräässä suhteessa saavutti hän varman vakaumuksen: _jos_ olisi\nolemassa Jumala, joka on luonut maailman äärettömän kaikkeuden,\njonka tahdosta tuhannet auringot ja tähdet kiertäisivät ratojaan,\n-- niin sellainen Jumala on liian suuri välittääkseen maan matosten\nkohtalosta, rangaistakseen ja kiduttaakseen tietämättömyydessä\nja kurjuudessa ryömiviä olentoja. Ihminen ei merkitse\nmaailmankaikkeudessa enempää kuin hiekkajyvä meren rannalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiukan jälkeenpäin riitaantui Harju mestarin kanssa ja lähti paikalla\npois. Ja kun ei mestari saanut toista sälliä tilalle, käski hän Arvin\ntehdä Harjun töitä, sikäli kuin voi.\n\nArvi tunsi lapsellista ylpeyttä ja iloa tuon ylennyksen johdosta,\nvaikkei hän sitä kellekään näyttänyt. Hän tunsi hämärästi saaneensa\nuutta voimaa, tämä oli ikäänkuin merkki siitä, että hän voittaa\nvastoinkäymiset, tulee mieheksi, koska häneen nyt jo luotetaan. Ja\nhän päätti näyttää, ettei se luottamus ole ollut turha.\n\nLisäksi oli tästä se hyvä puoli, että hänen täytyi kiinnittää koko\nhuomionsa ja tarmonsa työhön. Se _pakotti_ hänen ajatuksensa pois\nnoista kiduttavista muistoista, jotka nälkäisten matojen lailla\nkalvoivat hänen aivojaan.\n\nToiselta puolen se oli hänelle turmiollistakin. Hän oli heti\npäättänyt suorittaa Harjun kaikki tehtävät, ja vaikka hänen täytyi\nponnistaa kaikki voimansa, unohti hän uupumuksen kuullessaan\nmestarin ja sällien yksimielisen tunnustuksen. Häntä sanottiin\nnyt jo _mieheksi_. Mutta nyt hän sai nukkua vain neljä, viisi\ntuntia vuorokaudessa, toisinaan vielä vähemmän, ja se oli liian\nrasittavaa kasvavalle pojalle. Hän menetti ruokahalunsa ja\nalkoi silminnähtävästi laihtua sekä menetti entisen tarmonsa ja\nvilkkautensa. Hän tunsi heikkenevänsä, hän oli _aina_ väsynyt ja\nuninen; joskus hän nukahti seisaalleen parhaillaan työskennellessään,\nja yhä useammin alkoi hänen päätään pakottaa.\n\nEräänä yönä, kun hän oli pyörtyä, täytyi hänen kesken työn lähteä\nvalelemaan kylmällä vedellä särkevää päätään. Ovi jäi hiukan\nraolleen, ja silloin hän kuuli Kajanderin sanovan hiljaa:\n\n-- Kyllä se on sikamaista, että äijä antaa pojan valvoa tuolla\ntavoin... Ja maksaa sitten kuusi markkaa kuukaudessa.\n\n-- Kyllä se viisas äijä on! -- nauroi toinen. -- Poikahan on tänä\naikana tehnyt kaikki Harjun työt.\n\n-- Se tulee kyllä helpoksi! -- lisäsi kolmas.\n\nTämä aivan kuin herätti hänet ajattelemaan tulevaisuuttaan, ja mitä\nenemmän hän ajatteli, sitä synkemmältä se näytti. Arvista tuntui,\nikäänkuin tuo taukoamaton väsymys olisi lisääntynyt, muuttunut\npäivä päivältä yhä vastustamattomammaksi, raskaammaksi -- niinkuin\nnäkymätön taakka, johon vähitellen lisätään yhä enemmän painoa.\nHän oli niin uupunut, että nukahti heti, kun hetkeksikin istahti.\nJa samalla tunsi hän entisen toivottomuuden, jonka jo oli ollut\nvoittamaisillaan, valtaavan jälleen mielensä, -- se uhkasi ja kidutti\nhäntä uudella, tuskallisella tavalla.\n\nHän ei kyllä enää joutunut samalla tavalla muistojensa ja\najatuksiensa valtaan; tuo masentava uupumus tuntui harmaana,\nherpaisevana puristavan hänen aivojaan -- aivankuin hämähäkinverkko\nkiertyessään kärpäsen ympärille. Ja hänen ajatuksensa sekaantuivat,\nsumenivat selittämättömäksi, harmaaksi ahdistukseksi.\n\nMutta heti kun Arvi nukahti, valtasivat entiset ajatukset ja\nmuistot hänet _unessa_. Hän on olevinaan taas lapsuudenkodissaan,\nisä on kotona, mitään onnettomuuksia ei ole tapahtunut, he elävät\nviikkokausia yhdessä niin onnellisina. Hän muistelee hämärästi\nnähneensä jotain tuskallista unta ja on iloinen, kun on siitä\nherännyt. Ja monesti, kun värkki huusi ylöslyömään, tuntui Arvin\nuupuneissa, sameissa aivoissa, ikäänkuin hän taas näkisi tuon kauhean\npainajaisunen, ja hän toivoo heräävänsä pikku Ainon vierellä.\nMutta ihana näky himmenee, haihtuu auttamattomasti, ja hän näkee\ntaas todellisuuden mustana, kauhistavana edessään. Sellaisina\nhetkinä pelkäsi hän menehtyvänsä. Sillä hänellä ei ollut mitään\nmahdollisuutta puolustautua -- _unia_ ei voinut mitenkään karkoittaa.\n\nKerrankin nukahtaessaan jauhosäkille, uneksi Arvi olevansa taas\nkotona...\n\nOli kaunis kesäilta, ja he löivät pihalla pikku Väinön kanssa palloa.\nSilloin alkoi maantieltä päin kuulua rattaitten ratinaa -- isä palasi\nkaupungista. He juoksevat vastaan peltoveräjälle ja aukaisevat sen.\nArvi sulkee sen kiireesti ja isä seisauttaa Nopen ja nostaa iloisesti\nnauraen Väinön rattaille. Arvi hypähti taakse ja Noppe pyyhälti\nvieläkin juoksuun ja seisahtuessaan pihalle uljaana, pystypäisenä,\nhirnahti se iloisesti kuin tervehdykseksi. Sen harvinainen,\nruskeankellertävä karva kiilsi ilta-auringon loisteessa kuin kulta,\nkun se malttamattomana kuopi maata. Isä päästi sen valjaista ja\näitikin hymyili iloisesti katsellessaan miten innokkaasti ja\nnotkeasti se piehtaroi...\n\nJa sitten lähtee Arvi taas ratsastaen viemään Noppea niitylle. Hän\nohjaa heti tutulle lehtimetsän lävitse johtavalle oikotielle, ja\nNoppe puistelee iloisesti päätään, pyyhältäen kevyeen laukkaan...\n\nMiten hauskaa! Puut ja pensaat vilajavat vastakkaiseen suuntaan\nkuin lentäen -- ja korvissa suhisee laukan tahtiin. Metsä muuttuu\nyhä tiheämmäksi... jo lähenee tuttu, tiheä koivikko, jossa tie\nmuistuttaa jotain satumaista, vihreätä käytävää. Hän kumartuu hiukan,\nvihreä seinä suhajaa sivuilla -- ja riippakoivujen pehmeät lehvät\nhuiskivat hänen kasvojaan... Nopen vauhti kiihtyy yhä hurjemmaksi,\nArvin korvissa vinkuu, kylmät väreet kiitävät selkää myöten -- ja nuo\npitkät, vihreät koivunlehvät vilvoittavat hänen kasvojaan. Niiden\nsuloinen tuoksu täyttää hänen rintansa...\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Ylöslyömään!\n\nTuo ääni kuuluu ikäänkuin jostain kaukaa, mutta se koskee Arviin\noudolla tavalla; hämärä, ahdistava aavistus tarttuu hänen sydämeensä.\nHän taistelee heräämistä vastaan, hän tahtoo vielä ratsastaa, nauttia\ntuon hurjan vauhdin hurmasta, hengittää tuoreitten koivunlehtien\nihanaa tuoksua... Mutta hän ei voi mitään, tuo suloinen uni pakenee,\nhäipyy... Hän herää kokonaan, tuntee taas tukahuttavan, höyryisen\nilman, kuulee vesipadan kohinan -- ja uniset, nääntyneen näköiset\nmiehet nousevat silmiään hieroen...\n\n-- Ooh se oli liian julmaa!\n\nJäykästi ja tuskallisesti tuijotti hän eteensä -- hän olisi tahtonut\nitkeä, mutta ei voinut. Niin, mitäpä itku hyödyttäisi -- se ei auta\nvähääkään. Kerran hän vain raskaasti huoahti, asteli sitten \"trookin\"\nviereen ja alkoi koneellisella kiireellä tehdä työtä... Ja hän\ntoisteli itsekseen päättävästi:\n\n-- Täytyy unohtaa -- unohtaa.\n\nKaikki leivät oli jo valmistettu ja miehille seurasi taas pieni\nlomahetki. Arvi oli vieläkin tuon tuskallisen unen vaikutuksen\nvallassa, veti väkisin ajatukset sinne entisille kotitanhuoille,\njoita ei enää ollut, eikä koskaan tulisi olemaan...\n\nIkäänkuin unessa seurasi hänen katseensa värkmestarin toimia,\nmiten hän otti uunista suuren kivivadin, hämmenteli ja maisteli\narvostelevan näköisenä sen sisältöä. Sitten nosti hän sen\nuuninpenkille ja julisti juhlallisella äänellä:\n\n-- Kiinalaiset nälkätaiteilijat ja ihmiset! Kiproon kimppuun! Mars!\n\nTätä herkkua valmistettiin erikoisen reseptin mukaan voista ja\nmunista, varsinkin sellaisissa paikoissa, joissa oli liian huono\nruoka, ja samalla saivat kiinalaisetkin sellaisen aterian, ettei\nseuraavana päivänä nälkään nääntynyt.\n\nVärkmestarin kehoitusta noudattaen nousi nurkasta kaksi kalpeata\n\"kiinalaista\", sällit jättivät työnsä, ja yksimielisenä joukkona\nhyökkäsivät kaikki sellaisella tarmolla ja päättäväisyydellä vadin\nkimppuun, ettei lopputuloksesta tarvinnut jäädä epätietoisuuteen.\nVadin sisältö hupeni ja aleni kuin vanhanaikainen multapatteri\n16-tuumaisten mörssärien tulessa. Loppuryntäys uskottiin\nkiinalaissankareille, ja hetken kuluttua oli kaikki kadonnut näiden\nkaikkinielevän urhoollisuuden tieltä.\n\nKajanderin kehoituksesta maistoi Arvikin muutaman lusikallisen, mutta\nheti hän palasi säkkikasalle istumaan ja painoi kasvot käsiinsä.\nHetken kuluttua hän huomaamattaan kuiskasi hiljaa, käheästi:\n\n-- Voi Noppe ... ja...\n\nHän vaikeni ikäänkuin ei olisi uskaltanut ajatuksissaankaan jatkaa\nenempää. Sitten hän nousi äkkiä ja lähti ulos pimeälle pihalle.\n\nHän kohotti kasvonsa tähtitaivasta kohden, ja hänen katseensa sattui\n\"kointähteen\", joka loisti häntä vastaan kuin kirkas, ystävällinen\nsilmä. Hän muisti miten hän muinoin oli katsellut sitä tuntikausia\npimeän kamarin ikkunasta, kuvitellen että se saattaa olla itse\nJumalan valtaistuimen kohdalla, koska se on kirkkain taivaan\ntähdistä. Se lennätti hänen mieleensä viimeisen onnellisen jouluaamun\nkirkkoonmenon, hän makasi lämpimien rekivällyjen alla isän ja äidin\nvälissä. Jää rouskui, kulkuset helisivät ja hän katseli tuota samaa\ntähteä... Ja nyt, nyt...\n\n-- Ei, ei! -- kuiskasi Arvi käheällä, tukehtuneella äänellä ja\nsyöksyi takaisin kuumaan verstaaseen kuin kauhean vihollisen takaa\najamana...\n\n\n\n\n[XIX.]\n\n\nNiin vieri aika kevätpuoleen. Auringon kultainen valo tunkeutui yhä\nuseammin sisään verstaan pienistä, tomun ja jauhojen himmentämistä\nikkunaruuduista. Räystäät tippuivat iloisesti, ja Arvi näki varpusten\ntirskuvan ja hyppivän pihalla niin hurjan riemuisasti, että täytyi\nolla kevät. Mutta hänen sydämessään vallitsi syksy, pimeä yö.\n\nSillä tuo jatkuva liikarasitus pysäytti hänen kehityksensä, herpaisi\nhänen koko olemuksensa, sen henkisen voiman ja tarmon, jonka avulla\nhän oli siihen asti kestänyt. Hän tunsi heikkenevänsä päivä päivältä,\neikä ollut toivoakaan paremmasta -- tulevaisuus ja menneisyys\ntuntuivat yhtä mustilta. Ja kun hän taas uneksi siitä onnesta, joka\niäksi oli kadonnut, valtasi tylsä toivottomuus ja masennus hänet yhä\nraskaampana.\n\nSellaisessa asemassa ei hänellä ollut mahdollisuutta unohtaa. Vaikka\nhän miten olisi tehnyt työtä, voimistellut, koettanut ajatella muuta,\nniin se pääasia ei unohtunut. Lukiessa se joskus unohtui hetkeksi,\nmutta palasi uudelleen; se seurasi kaikkialle peloittavana ja\nhellittämättömänä kuin verenhimoinen vainooja.\n\n_Hän oli yksin_.\n\nMikä kamala totuus sisältyikään noihin sanoihin. Hän ei enää koskaan\nsaisi nähdä Ainoa, ei pikku Väinön kirkkaita sinisilmiä, ei isää, ei\näitiä -- ei ketään, _ketään_. Hän ei enää koskaan kuule yhdenkään\nomaisen ääntä, heidän nauruaan -- ei koskaan.\n\nArvi pelkäsi monesti tulevansa hulluksi. Miksi, miksi juuri hänelle\noli sattunut niin hirveän paljon? Hän ei voinut sitä ymmärtää, se oli\nliian kauheata.\n\nMutta mikään ei auttanut. Arvi ei voinut edes puhua siitä\nkenellekään. Kajander olisi ehkä ymmärtänyt, mutta Arvia vaivasi\nkummallinen arkuus. Hän pelkäsi, ettei häntä ymmärrettäisi, joku\nsaattaisi häntä pitää pilkkanaan -- ja hän menettäisi järkensä.\n\nArvi oli myöskin alkanut ymmärtää, ettei hän _täällä_ voi koskaan\nunohtaa -- täällä kaikki muistutti hänen onnettomuudestaan. Kun\nhän meni kamariin, muistui mieleen äiti. Tuolla kirstulla oli äiti\nistunut silloin sateisena syysiltana, kun hän oli Arvia saattamassa\ntänne. Tuossa hän oli seissyt, kuiskatessaan järkyttävät, viimeiset\nsanansa, tuohon sänkyyn hänet oli nostettu lattialta tiedottomana.\nJa toisinaan iltasin ollessaan nukkumaisillaan, hän oli näkevinään\nsängyn reunan yläpuolella kauheat, liikkumattomat kasvot... Häntä\npeloitti toisinaan mennä yksin kamariin. Ja lopulta hän päätti lähteä\npois koko kaupungista -- jonnekin kauas, kauas...\n\nTähän päätökseen vaikutti vielä ratkaisevammin toinenkin seikka.\nArvi oli viime viikkojen aikana yhtämittaa ajatellut asemaansa ja\ntulevaisuuttaan ja aina tullut samaan tulokseen: ettei hän voi täällä\nkehittää itseänsä, päästä eteenpäin, niinkuin oli ajatellut. Hän ei\njaksanut lukea, ei ymmärtänyt luettavaansa niinkuin ennen, ei voinut\najatellakaan niinkuin ennen. Eikä hän voimistellutkaan enää sillä\ninnolla kuin ennen. _Hän oli aina väsynyt_, ja hänen kasvonsa olivat\nkalvenneet samanlaisiksi kuin toistenkin.\n\nJa eräänä yönä asiaa ajatellessaan näki hän tulevaisuutensa ikäänkuin\nvälähtävän salaman valossa. Hän katsahti tyrmistyneenä ympärilleen\nja näki vanhan, tutun näyn: höyryn seasta häämöittivät koneellisesti\ntyöskentelevät miehet, joiden hikisillä, kelmeillä kasvoilla ei näy\nainoatakaan ajatusta -- vain uupumus ja tylsyys. Hän oli nähnyt tämän\nnäyn satoja kertoja, mutta nyt se herätti hänessä hämärää kammoa:\nhän näki siinä oman, toivottoman tulevaisuutensa. Ja ajatellessaan\ntuota loppumatonta _väsymyksen yötä_, joka jatkuisi samanlaisena\nvuodesta vuoteen, tunsi hän tuon oudon kauhun tarttuvan kurkkuunsa\nkuin kuristavan kouran. Hän ei koskaan näkisi ihania kesäpäiviä,\nei aurinkoa, ei lepoa, ei toivoa, ei mitään. Tulevaisuus ilmestyi\nhänen eteensä mustana ja kaameana kuin loppumattoman pitkä, pimeä\nvuorenrotko, jonka syvyydestä ei ole poispääsyä -- ja taas hän\nsilmäsi huomaamattaan ympärilleen, ikäänkuin olisi tahtonut paeta\njonnekin. Nyt hän ymmärsi täydellisesti Harjua ja muita, nyt hän\nkäsitti tuon tylsän toivottomuuden ilmeen heidän kasvoillaan; hän\n_tunsi_ sen itse -- se tuntui tarttuvan häneen kuin jokin salainen\nsairaus. Siis pois, pois!\n\nJa hän päätti ehdottomasti muuttaa toiselle alalle, koettaa päästä\nsokurileipurin oppiin, kuten hän jo kauan oli ajatellut. Se olisi\npäivätyötä, saisi työskennellä vilpoisessa huoneessa, ja itse työ\nolisi miellyttävää, vieläpä taiteellistakin.\n\nArvi uskoi aikeensa Kajanderille, joka hyväksyi sen täydelleen. Hän\nneuvoi Arvia hakemaan oppipaikan Helsingistä -- siellä kehittyisi\nparemmaksi ammattimieheksi. Samaa oli Arvi itsekin jo ajatellut, ja\nniin hän päätti ensi tilassa lähteä pääkaupunkiin.\n\nMestari vihastui hirveästi, kun Arvi ilmoitti aikovansa lähteä\npois. Syvästi loukkaantuneena alkoi hän puhua ymmärtämättömistä,\nkiittämättömistä nulikoista, jotka syövät vain mestarin ruokaa ja\nsitten kun oppivat hiukan jotain tekemään ruokansa edestä, sitten\ntullaan \"ylössanomaan\" niinkuin paremmatkin miehet! Mitä Arviin tulee\noli hän varma siitä, että tämä joutuu kokonaan hunningolle, jos sillä\ntavoin pois lähtee...\n\nMutta tämä puhe vaikuttikin vain yllyttävästi Arviin. Hän\noli kolmatta kuukautta ponnistellut yli voimainsa ja tehnyt\nmoitteettomasti kaikki sällin tehtävät. Ja vaikka hän oli saanut vain\n6 markkaa kuussa, niin hän ei ollut sitä ajatellut: hänellä oli varma\ntunne, että mestari on häneen tyytyväinen, pitää häntä tavallista\ntarmokkaampana ja reippaampana -- vain se oli antanut hänelle voimaa.\nJa nyt sanottiin, ettei hän ollut edes ruokaansa ansainnut! Se koski\nkipeästi hänen herkkään mieleensä. Hän muisti miten ankarasti oli\ntäytynyt ponnistella varsinkin alussa, hän muisti tuon taukoamattoman\nnääntymyksen yön, joka tuntui kestäneen vuosikausia. Se herätti\nhänessä kylmää katkeruutta ja uhmaa sekä vei kaiken vaikutuksen\nmestarin varoitussanoilta. Ja kun mestari lopuksi pyysi häntä vielä\najattelemaan asiaa, lupasi hän sen tehdä, mutta itsekseen hän päätti\ntehdä niinkuin oli ajatellut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta eräänä päivänä sattui tapaus, joka lujitti hänen päätöksensä\nperuuttamattomaksi.\n\nArvi oli käynyt viemässä leipää erääseen kauppapuotiin ja .käveli\nväsyneenä kotiinpäin, kun hänen uninen katseensa yhtäkkiä pysähtyi\nkuin noiduttuna erään maalaisen hevoseen...\n\nOlisiko se mahdollista? Hevonen näytti väsyneeltä ja laihalta,\npää riippui hervottomana ohuen kaulan varassa ja kieli roikkui\nsuupielessä turvonneena... Arvin sydän alkoi lyödä ankarasti!\nOlisiko tuo todella Noppe, tulinen, tanssiva, nopea Noppe? Noppe,\njonka selässä hän oli tuulispäänä kiitänyt kadonneen lapsuuskodin\nrakkailla, tutuilla teillä? Ei -- se ei ole mahdollista...\n\nJa kuitenkin siinä oli jotain tuttua, jonka vuoksi hän ei voinut\nsiitä irroittaa katsettaan. Se vaikutti häneen kuin raudanpala\nmagneettineulaan.\n\nMaalainen ajoi erään kauppiaan pihaan, Arvi jälessä. Ajaja sitoi\nhevosen kiinni, heitti huolimattomasti sille hiukan heiniä ja lähti\npuotiin.\n\nArvi asteli hevosen viereen, ja nyt hän tunsi sen -- _se oli Noppe_!\nSillä _jalat_ olivat samat kuin ennenkin, nuo tavattoman hennot,\njäntevät jalat pienine, jyrkkine kavioineen, ja hieno, kapea pää\noli myös ulkonaisesti sama. Mutta sen ennen niin solakka ja kaunis\nvartalo oli muuttunut miltei tuntemattomaksi, laiha selkä törrötti\nterävänä ja kylkiluut kohoutuivat kuin tynnyrin vanteet... Se ei\nnytkään syönyt, jonkun kerran vain puraisi alakuloisesti kuolaimiaan\n-- ja tuo pieni pää painuneine sieraimineen ja sammuneille silmineen\nriippui voimattomasta, ikäänkuin laiha kaula ei voisi sitä\nkannattaa...\n\nArvin sydäntä kouristi. Niinkuin hän olisi tavannut vielä yhden,\n_ehdottomasti viimeisen omaisensa_ kuolemaisillaan. Noppe oli ollut\nhevonen, josta jokainen piti, jota vieraat kadehtivat ja halusivat\nomakseen, mutta Arville se oli ollut läheisempi ja kalliimpi kuin\nkukaan voi käsittää. Sen selässä oli hän viettänyt elämänsä suurimmat\ninnostuksen ja riemun hetket kiitäessään tuulena toisten poikien ohi,\nse kuului erottamattomasti hänen onnelliseen lapsuuteensa. Se oli\nArville aivankuin rakas lapsuudentoveri, omainen. Hän muisti nytkin,\nmiten oli itkenyt ryöstöhuutokaupassa, kun se oli myyty jonnekin\nkauas, aivan vieraalle...\n\nJa nyt se oli tuollainen...\n\nArvi seisoi sen vieressä liikkumattomana, ja hänestä tuntui,\nniinkuin nytkin näkisi vain unta. Ja samoinkuin viimeaikaisissa\nunissa, hän muisti taas nuo ihanat ratsastuskilpailut toisten kylän\npoikain kanssa, kun iltasin vietiin hevosia niitylle -- ja Noppe\nlensi tuulena ohi! Hän muisti niin paljon muuta, jossa Noppe oli\nollut tärkeänä tekijänä. Nopella hän ensi kerran tuli isän ja äidin\nseurassa kaupunkiinkin! Hän muisti miten äiti oli takaisintullessa\nkerran kirkaissutkin, kun isä laski Nopen oikein menemään! Mutta isä\nvain nauroi ja otti leikillään äitiä vyötäisiltä. Ja äitikin oli\nsitten nauranut...\n\n-- Ooh... Ooh... Entisyyden ihanat muistot lennähtivät kuin\nmoniväriset linnut hänen sielunsa silmien editse. Tuo ihana,\ntoivorikas entisyys, joka ei enää koskaan palaa. Ja nyt tässä oli\nsiitä viimeinen muisto -- viimeinen surullinen jäännös...\n\nArvi katseli lapsuutensa päivien toveria, ja haikea, sanoin\nkuvaamaton kaipaus ja tuska kuristi hänen kurkkuaan. Hän oli\nkoettanut ajatella entisyyttä mahdollisimman kaukaisena ja monesti\nilokseen huomannut, että se tuntui omituisen hämärältä ja kuolleelta.\nJa nyt se oli ilmestynyt hänen eteensä, ikäänkuin kuollut omainen\nolisi noussut haudasta entisenä ja kuitenkin kuolleena. Hän hyväili\nhuomaamattaan sen harjaa ja laihaa selkää, ja hänestä tuntui niin\nkummalta ja kauhealta, että hän on istunut juuri tuossa, pitänyt\nkiinni juuri samasta harjassuortuvasta; se on siis _ollut olemassa_\n-- ja nyt...\n\nArvin silmät sumenivat, kun hän taputti tuota terävää selkää, ja\nNoppe käänsi päänsä väsyneesti Arvia kohden. Mutta sen silmätkin\nolivat kuin sammuneet -- nuo silmät, jotka ennen näyttivät tulta\ntuiskahtelevan. Se katsoi vielä kerran alakuloisesti Arvia ja huokasi\nraskaasti kuin epätoivon valtaama ihminen.\n\nArvin sydäntä kalvoi syvä sääli. Noppekin oli kärsinyt, se oli hänen,\nheidän kaikkien kärsimystoveri... Hänestä näytti ikäänkuin se olisi\ntuntenut Arvin ja tahtonut tuolla väsyneellä katseellaan ja raskaalla\nhuokauksellaan ilmaista kaikki pitkät kärsimyksensä, joista ei kukaan\nvälittänyt...\n\nArvi tarttui Nopen päähän, puristi sitä rintaansa vastaan ja kyynelet\ntunkeutuivat väkisin hänen silmiinsä. Vasta nyt hän muisti missä oli,\nja vilkaistuaan sivulleen huomasi hän muutamien maalaisten katselevan\nhäntä omituisesti. Samassa tuli omistajakin reen viereen ja kysyi\ntöykeästi:\n\n-- Mitä sinä siellä hevosen vieressä teet?\n\nSillä hetkellä tunsi Arvi hurjaa vihaa tuota miestä kohtaan. Hänen\nhampaansa kirskahtivat, kun hän lausui hiljaa, uhkaavasti:\n\n-- Miten te olette pitänyt Noppea? _Rääkännyt_! Se on meidän vanha\nhevonen...\n\n-- Mitä siinä hampaitasi pureskelet, poika! Kipeä se on ollut...\n\n-- Miksi sitte ajatte sillä? -- kysyi Arvi taas uhkaavasti.\n\nMiestä alkoi hieman peloittaa tuon nuorukaisen omituinen, hillitty\nkiihko, koska hän vastasi suopeammin:\n\n-- Millä sitten ajaa, kun ei muuta ole...\n\nArvi lähti ulos miltei juosten...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa samana iltana hän ilmoitti mestarille, että hän ehdottomasti\nlähtee pois.\n\nMestari punastui ensin kiukusta, mutta hillitsi kuitenkin itsensä\nja sanoi, että koska Arvi ehdottomasti tahtoo mennä hukkaan, niin\nmenköön! Väkisin hän ei ketään pidä. Syyttäköön Arvi nyt itseänsä --\nhän on ainakin tehnyt velvollisuutensa... Hän on varoittanut.\n\n\n\n\n[XX.]\n\n\nArvin äkkinäinen muuttoaie herätti hieman huomiota koko talossa,\nja yksi ja toinen tiedusteli sen syytä. Hän ei kuitenkaan ruvennut\nselittelemään -- eivät ne olisi kuitenkaan ymmärtäneet.\n\nMutta eräänä iltana, kun hän palasi illalliselta, kohtasi hän\nportaissa Marian. Arvi oli usein tavannut hänet, vieläpä viime\naikoina huomannut tuon surullisen, rukoilevan katseenkin -- mutta hän\nkärsi liian paljon pannakseen siihen enempää huomiota.\n\nHän aikoi mennä ohi kuten ennenkin, mutta tyttö pysähtyi ja änkytti\nhämmentyneenä:\n\n-- Muutatteko te, lähdettekö te pois -- kokonaan pois?\n\n-- Lähden, -- vastasi Arvi hiljaa.\n\nVallitsi hetken äänettömyys, ja tyttö ponnisteli sanoakseen jotakin.\nVihdoin hän kuiskasi katkonaisesti:\n\n-- Miksi ... minkätähden ... te menette...?\n\nTuo värisevä kuiskaus vaikutti omituisesti Arviin. Niinkuin vielä\nkerran olisi haudasta noussut joku rakastava omainen. Hän puhui\nhiljaisella, liikutetulla äänellä:\n\n-- En voi olla täällä... Kaikki on täällä samanlaista kuin\nsilloinkin. Muistan aina kaikki, kaikki...\n\nHän ei voinut sanoa enempää, vaan kääntyi poispäin.\n\nSilloin tunsi Arvi pienen kätösen tarttuvan omaansa, ja värisevä ääni\nkuiskasi tuskin kuuluvasti:\n\n-- Älkää menkö...\n\n-- Miksei? Mitä minulla...\n\nMutta hän vaikeni neuvottomana katsahdettuaan tytön kyyneleisiin\nsilmiin. Tuossa katseessa kuvastui jotain, mitä hän ei ollut koskaan\nnähnyt; se kuiskasi hänelle ensikerran eräästä uudesta ja valoisasta.\nSe oli sangen epämääräistä, hän ei olisi voinut sitä sanoin selittää.\nTuo tyttö hänen edessään tuntui vain muuttuneen niin omituisen\nläheiseksi ja kalliiksi...\n\n-- En tiedä, -- sopersi taas tyttö, ja hänen huulensa alkoivat\nvavahdella. -- Olen niin kovin itkenyt ... kun, kun kaikki on teille\nniin -- surullista...\n\nJa tyttö nojautui seinää vastaan ja alkoi tukehtuneesti nyyhkyttää.\n\nTuo nyyhkytys koski Arvin sydämeen niin, että hän oli vähällä itse\nruveta itkemään. Hän hyväili kömpelösti tytön hentoa olkapäätä ja\nkuiskasi hiljaa ja kiihkeästi:\n\n-- Ette saa itkeä! Älkää...\n\nSilloin tyttö kääntyi, ja yhä katkerammin itkien painoi hän kasvonsa\nArvin rintaa vastaan.\n\nEpämääräinen, tuskan ja säälinsekainen riemu läikähti Arvin rinnassa.\nJa vaikkei hän tietänyt mitään rakkaudesta, niin nyt hän tiesi tytön\nrakastavan itseään, hän _tunsi_ sen jollain oudolla, salaperäisellä\ntavalla. Entä hän? Hän ei tietänyt muuta kuin sen, että Maria oli\nhänelle kalliimpi ja omaisempi kuin yksikään elävä ihminen. Niinkuin\ntämä olisi hänen onneton, rakas sisarensa, joka on kauan ollut\nkadoksissa -- ja nyt palannut vierailta mailta. Tytön hennot hartiat\nhytkyivät yhä rajummin pidätetyistä nyyhkytyksistä, ja se koski niin\ntuskallisesti Arviin, ettei hän tietänyt mitä tekisi. Kun tyttö yhä\nitki, puristi Arvi tytön yhtäkkiä rintaansa vastaan, suuteli hänen\notsaansa ja huuliaan ja kuiskasi tuskallisen hellästi:\n\n-- Maria, ette saa itkeä! En voi kuunnella...\n\nNyt vasta hän huomasi mitä oli tehnyt ja vaikeni hämmästyen.\n\nMutta tyttö kohotti kyyneleisen katseensa ja hymyili sellaisella\ntavalla, että Arvi rauhoittui heti. Tyttö aikoi sanoa jotain,\nmutta hänen huulensa alkoivat vavista ja kyynelet täyttivät taas\nhänen silmänsä. Ja kun Arvi tunsi tuon hennon, vapisevan vartalon\npuristautuvan vastaansa, läikähti hänen sydämessään sellainen\nhellyys, että tuntui mahdottomalta erota ainoasta olennosta, joka\nhänestä pitää... Hän suuteli vieläkin noita väriseviä huulia...\n\nYhtäkkiä kuului askeleita ja he erkanivat äkkiä pelästyneinä kuin\nlapset, jotka ovat olleet näpistelemässä äidin sokuriastiassa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvi oli puolen yötä tuon selittämättömän, suloisen tunteen\nvallassa. Ensi kerran hän saattoi unohtaa kokonaan nuo kauheat\nmuistot. Koko elämä tuntui muuttuneen valoisammaksi, hän näki taas\nvähän tulevaisuuteenkin -- niinkuin öiseen korpeen eksynyt kulkija\nsaadessaan nuotion syttymään...\n\nJäisikö hän?\n\nEnsin Arvi ajatteli niin, mutta kun hän tuumi tarkempaan, niin ei hän\nsittenkään jäisi. Ei -- hän ei voi! Ja kun hän kerran oli sanonut\nitsensä irti, niin hän menee.\n\nTosin se tuntui tuottavan outoa, haikeata kaipausta ja tuskaa.\nMutta mitä enemmän hän ajatteli, sitä selvemmin hän ymmärsi, että\njärjellisintä on jättää kaikki -- tyttökin. Ei auta.\n\nHän oli taas näkevinään tytön surullisen, rukoilevan katseen ja tunsi\nkummallista heikkoutta. Mutta sitten hän puri hammastaan ja päätti,\nettä sen _täytyy_ niin olla. Hän on saanut kärsiä niin kauheasti,\nkaikki omaisensa hän on menettänyt, menköön siis tämäkin! Kyllä hän\ntällaisen kestää! Ja hän tunsi aivankuin epämääräistä, katkeraa\nnautintoa, ylpeyttä siitä, että voi luopua vapaaehtoisesti siitä\nviimeisestäkin, jonka olisi saanut pitää...\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvi oli tilannut itselleen uudet vaatteet ja kengät\npalkkarahoillaan. Ja kun erään laivan ilmoitettiin juhannusaattona\nlähtevän huvimatkalle Helsinkiin, osti hän lipun ja pääsi siten kaksi\nmarkkaa halvemmalla. Kun hän oli ostanut vielä uuden paidan, jäi\nhänelle matkarahoiksi kaksi markkaa seitsemänkymmentäviisi penniä.\n\nTämä summa taskussaan ja pieni vaatenyytti kainalossa asteli Arvi\njuhannusiltana laivarantaa kohti, josta huvilaivan oli määrä lähteä.\nHän kuuli tuomiokirkon tornikellon lyövän harvaan ja juhlallisesti\nseitsemän kumeata kaksoislyöntiä, joten lähtöön oli vielä kokonainen\ntunti. Aika tuntui tavattoman pitkältä ja ikävältä.\n\nArvi ei huomannut ohitseen rientäviä, nauravia ihmisiä. Hänellä oli\nniin omituisen raskas ja tuskallinen olo, ja vihdoin hän huomasi\nmitä se oli: hän ikävöi Mariaa. Ja hän tunsi yhä syvempää sääliä\nja kaipausta, muistaessaan miten hirveän kalpea tämä oli ollut\niltapäivällä puotikamarissa, kun hän oli käynyt hyvästelemässä\nviimeistä kertaa. Tytön kasvoissa ei varmaankaan ollut veripisaraa,\neikä hän voinut puhua mitään. Arvi ei voinut unohtaa tuota\ntuskallista, surullista katsetta, se koski selittämättömällä tavalla\nhänen sydämeensä.\n\nOliko hän tehnyt väärin Marialle?\n\nKajanderiakin hän ikävöi. Kun tämä oli kehoittanut Arvia aina\nkehittämään itseänsä ja pysymään raittiina niinkuin tähänkin asti,\ntuntui vaikealta erota tuosta miehestä, joka oli puolustanut häntä,\nollut hänelle kuin isä. Ja olivat Kajanderinkin silmät olleet kosteat\nerotessa... Mutta Arvi lausui itsekseen päättävästi:\n\n-- No ei auta -- eteenpäin!\n\nArvi asteli ajatuksissaan yläkannelle ja katsahti kirjavaa\nväkijoukkoa. Silloin tunsi hän yhtäkkiä tutun tuoksun -- _lehtien\ntuoksun_...\n\nHän katsahti hämmästyneenä ympärilleen. Hän huomasi ensi kerran, että\noli _tullut kesä_! Laivan laita oli koristettu nuorilla koivuilla.\nIlta-aurinko kultasi vastapäätä kohoavan lehtevän mäenrinteen,\nsaattaen sen nuoren vehreyden suorastaan loistamaan. Siellä täällä\neroittuivat siitä kukkivat tuomet ja pihlajat lumivalkoisina kuin\njättiläissuuret kukat. Leuto tuuli toi niiden tuoksun laivaan; se\nleyhytti hiljaa Arvin yläpuolella riippuvia lippuja. Niin -- nyt oli\nkesä, kevät...\n\nArvi katseli rannalla olevaa ihmisjoukkoa, ja hänen mielensä masentui\nuudelleen. Miltei kaikilla huvimatkailijoilla näytti olevan saattajia\n-- hänellä ei ketään. Hän oli yksin -- yksin. Mutta hän puri\nhammastaan ja kuiskasi äänettömin huulin:\n\n-- No ei se mitään -- eteenpäin!\n\nMitä? Olisiko Maria sittenkin tullut? Hän oli näkevinään samanlaisen\nhatun. Vai oliko se vain näköhäiriö?\n\n-- Samantekevä. Eteenpäin!\n\nKuin unessa katseli Arvi miten laivaa alettiin irroittaa laiturista.\nJotakin kirvelevää ja tukahuttavaa kohosi hänen kurkkuunsa ja silmät\ntahtoivat väkisin sumeta. Mutta hän nosti päätään ja päätti uhmaten,\nettei enää välitä mistään -- hän ei peräydy. Käyköön miten käy --\npaljon pahempaa hänelle ei enää _voi_ tulla! Ja taas hän toisti\nitsekseen hammasta purren:\n\n-- _Eteenpäin_.\n\nSoittokunta viritti reippaan marssin, ja laiva lähti hiljalleen\nHelsinkiä kohden.\n\n\n\n"]